[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTWcYdvCUhuHh6iZFO0CVoEwHBpZ7SDyCrxN0_CVd560":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3034,"Punaisen Neilikan urotyö","Orczy, Emmuska",1865,1947,"3034-orczy-emmuska-punaisen-neilikan-urotyo","3034__Orczy_Emmuska__Punaisen_Neilikan_urotyö",null,"romaani",[],[],"fi",1933,1938,55505,362880,true,[],[],[],"Seikkailuromaani sijoittuu Ranskan vallankumouksen terrorin vuosiin, jolloin salaperäinen Punainen Neilikka pelastaa aatelisia giljotiinilta. Pariisin kaduilla ja hylätyissä palatseissa punoutuu vaarallinen vakoilu- ja pelastusoperaatioiden verkko.","Emmuska Orczyn 'Punaisen Neilikan urotyö' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3034. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PUNAISEN NEILIKAN UROTYÖ\n\nKirj.\n\nParoonitar Orczy [Emmuska Orczy]\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nSiinä Rue de Monnaie'n kulmassa, jossa siihen yhtyy kapea Passage des\nFèves'in syrjäkatu seisoi näihin aikoihin suuri, kolmikerroksinen talo,\njoka huokui menneen loiston ja ylhäisyyden tuntua. Rahaa oli ilmeisesti\nsuorastaan syydetty sen koristamiseen: parvekkeissa oli veistetyt\nkaiteet, ja joukko taruolentoja ja pakanallisia jumalia kansoitti\nnojaillen enemmän tai vähemmän siroissa asennoissa sen ikkunoitten\nkaaret ja juhlallisen oviaukon puitteet. Talo oli kerran kuulunut\nrikkaalle itävaltalaiselle pankkiirille, joka oli kääntänyt selkänsä\nkoko maalle vallankumouksen ensimmäisen vihurin puhaltaessa läpi Rue de\nMonnaie'n. Tämä tapahtui vuoden 1789 alkupuolella.\n\nSenjälkeen talo seisoi tyhjänä muutamia vuosia. Mutta kun asuntopula\nPariisissa tuli kipeäksi, otti vallankumouksellinen hallitus\nrakennuksen haltuunsa, pystytti erottavia seiniä suuriin vastaanotto-\nja tanssisaleihin ja muutti ne täten pieniksi asunnoiksi ja liikkeiksi,\njotka vuokrattiin köyhille ihmisille ja pikkukauppiaille, ja\n»congierge», talonvahti, pantiin sitä hoitamaan. Mutta jostain syystä\noli talo noina kahtena vuotena rappeutunut nopeasti ja ennenaikaisesti.\nParissa kuukaudessa täytti homeenhaju tuon ennen niin upean talon. Sen\nomistajan, rikkaan liikemiehen lähdettyä kimsuineen ja kamsuineen,\nperheineen ja palvelijoineen, tauluineen ja huonekaluineen tuntui\naivan siltä, kuin olisi hän jättänyt jälkeensä ilmavan saattueen\nhenkiolentoja, jotka alkoivat vaeltaa edestakaisin hylätyissä huoneissa\nja upeassa porraskäytävässä levittäen vanavedessään pilaantuneen puun\nhajua ja homeläikkiä. Ja vaikka jonkin ajan kuluttua kaikki alakerran\nhuoneet olikin vuokrattu kauppiaille ja yläkerran huoneistoissa\nuseat perheet olivat päättäneet jatkaa enemmän tai vähemmän kurjaa\nolemassaoloaan, ei tyhjyyden ja rappeutumisen ilmapiiri enää koskaan\nväistynyt rakennuksesta, eivätkä sen seinät koskaan kadottaneet\nummehtunutta märän muurilaastin ja homeen hajua.\n\nJossain määrin oli talossa toki eloa. Ihmiset kulkivat ulos ja\nsisään tavanomaisilla asioillaan. Eräässä osastossa syntyi lapsi,\ntoisessa vietettiin häitä, vanhat vaimot juoruilivat ja nuorukaiset\nrakastelivat, mutta he tekivät sen kaiken niin hiljaisesti ja\nhuomaamattomasti, kuin peläten nostattavansa nukkuvan kaiun. Äänet\neivät kohonneet koskaan yli kuiskauksen, nauru ei koskaan kaikunut\nkäytävissä, koskaan ei kuulunut portaissa keveiden jalkojen iloista\nkapsetta.\n\nKukaan totuuden etsijä ei voi väittää, että tämä tunnelma olisi\nollut yksinomaan tälle talolle ominainen. Ajat olivat vaikeat koko\nRanskanmaassa — perin vaikeat useimmille ihmisille, ja milloin tahansa\nsattuu vaikeita aikoja, ovat ne omiaan aiheuttamaan hiljaisuutta\nja lisäämään yksinäisyyden kaipuuta. Pariisissa kaikki elämän\nvälttämättömyydet — saippua, sokeri, maito — eivät olleet ainoastaan\ntavattoman kalliita, vaan myös vaikeasti saatavissa. Menneen ajan\nylellisyyksiä eivät voineet saada muut kuin ne, jotka sytyttävillä\npuheillaan ja onnellisuuden ja tasa-arvoisuuden lupauksilla olivat\nkiihdyttäneet tietämättömien ja puutteenalaisten intohimot. Kolme\nvuotta tätä yhteiskunnallista kuohuntaa ja köyhälistön valtaa oli\ntuonut Ranskalle enemmän kurjuutta kuin onnea. Totta oli, että rikkaat,\nainakin suurin osa heistä, oli syösty köyhyyteen tai maanpakoon,\nmutta vähäväkiset olivat vielä suuremmassa puutteessa kuin ennen.\nSe, että näki kuninkaan syöstynä valtaistuimeltaan ja aateliston ja\nporvarit joko maanpaossa tai kurjuudessa, oli ehkä kostonhalua hyvinkin\ntyydyttävää, mutta se ei lämmittänyt ruumista talvella, ei ruokkinut\nnälkäistä eikä vaatettanut alastonta. Kurjuus ja ainainen ilmiannon\nja kuoleman pelko: siinä oli ainoa tuon loistavan tasavallan suoma\ntasa-arvoisuus! Siitä kuiskailivat ihmiset kotiensa hiljaisuudessa,\nmutta kukaan ei uskaltanut puhua avoimesti noina päivinä, sillä aina\npiti pelätä hiiviskeleviä urkkijoita ja syytettä maanpetoksesta, jonka\nseurauksena oli summittainen oikeudenkäynti ja giljotiini.\n\nJa niin naiset ja lapset kärsivät kaikessa hiljaisuudessa ja miehet\nkärsivät siitä, että he eivät kyenneet lievittämään rakkaittensa\nhätää. Muutamat, jotka olivat onnistuneet vallankumouksen alkupäivinä\npudistamaan onnettoman isänmaansa tomun jaloistaan, olivat löytäneet\ntoisissa maissa rauhan ja turvallisuuden, joskaan ei onnea. Mutta\nlukemattomia muita sitoi Ranskaan siteet, joita ei voitu katkaista\n— ammatti, liikeyritys tai perhe — he eivät voineet lähteä pois.\nHeidän oli pakko jäädä omaan maahansa näkemään kuinka nälkä, puute ja\nkulkutaudit hävittivät maata. Mutta näiden onnettomuuksien aikaansaajat\nelelivät hauskasti ylellisissä kodeissaan, istuivat kukkuraisten\npöytiensä ympärillä, joivat ja söivät tarpeekseen, kerskuivat\nluokkavihallaan ja isänmaallisuudellaan ja epäitsekkyydellään.\nSt. Honoré-kadun kapakat olivat täynnä ilonpitäjiä illan toisensa\nperästä. Köyhälistöhallituksen jäsenet istuivat oopperassa ja\nComédie Française'ssa kalleimmilla paikoilla ja ajelivat omilla\nvaunuillaan Bois'han, samalla kun he Kansalliskokouksen istunnoissa\ntoitottivat maailmalle kansanomaisuuttaan esiintymällä ilman sukkia\nja resuisissa housuissa ja paidoissa. Kieltäymykset olivat niihin\ntottunutta rahvasta varten ja ylimyksiä varten, joiden ei koskaan ollut\ntäytynyt kieltäytyä mistään, mutta niillä, jotka olivat kohottaneet\nRanskassa tasa-arvoisuuden ja veljeyden liput, niillä, jotka olivat\nvapauttaneet Ranskan kuninkaan ja ylimystön orjuudesta, niillä oli\noikeus ylellisyyteen, varsinkin jos he saattoivat saada sitä niiden\nkustannuksella, joille se ennen oli kuulunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaltre de Croissy vuokrasi vuonna 1792 pienen virastohuoneiston\ntuossa kolmikerroksisessa talossa Rue de Monnaie'n varrella. Hän\nlähestyi jo keski-ikää, tukka oli alkanut harmaantua, mutta hän oli\nvieläkin harvinaisen kaunis mies, vaikka surut ja huolet olivatkin\nuurtaneet hänen herkän suunsa ympärille omat piirtonsa, ja syvällä\nolevissa, teräväkatseisissa silmissä asui ainainen synkkämielisyys.\nBastien de Croissy oli kerran ollut Pariisin asianajajakunnan kaikkein\nkunnioitetuimpia ja menestyksellisimpiä jäseniä. Hänen asiakkaihinsa\noli kuulunut jopa kuninkaallisiakin henkilöitä. Taiteen, politiikan ja\nkirjallisuuden etevimmät edustajat olivat käyneet hänen loistavassa\ntoimistossaan Quai de la Mégisserie'n varrella. Rikas, hauskannäköinen,\nhyvää syntyperää oleva nuori asianajaja oli tervetullut kaikkialle.\nKuningas uskoi hänen huolekseen tärkeitä taloudellisia toimia,\nd'Ayenin herttua oli hänen mitä parhain ystävänsä ja de Lamballen\nprinsessa oli hänen poikansa Charles-Léonin kummi. Hänen häänsä\nLouise de Vandeleurin, erään etevän kenraalin ainoan tyttären kanssa\nolivat olleet aikoinaan huvittelukauden merkkitapauksia. Hän oli\nmenestyksellinen mies aina siihen saakka kunnes vallankumous riisti\nhäneltä sekä ansiotulot että isänperinnön. Perintö meni siten,\nettä köyhälistöhallitus pakotti hänet luovuttamaan maaomaisuutensa\nvuokralaisille, jotka kieltäytyivät maksamasta vuokraa. Hänen tulonsa\nkutistuivat parissa vuodessa mitättömiin. Useimmat hänen entisistä\nasiakkaistaan olivat maanpaossa, kaikki olivat nyt liian köyhiä\ntarvitakseen neuvoja laki- tai raha-asioissa.\n\nMaître de Croissyn oli siis pakko luopua loistavasta toimistostaan ja\nupeasta talostaan. Hän asettui vaimoineen ja lapsineen asumaan halpaan\nhuoneistoon Rue Picpus'n varrelle, ja toimitteli niitä asioita, joita\nsattui saamaan, pienessä huoneistossaan, joka oli kerran kuulunut\nitävaltalaisen pankkiirin kamaripalvelijalle. Tänne hän patikoi\njalkaisin joka aamu, oli sää sitten minkälainen tahansa, ja täällä\nhän antoi neuvoja köyhille, verojaan huokaileville porvareille ja\nnukkavieruille, vararikon partaalla oleville pikkukauppiaille. Hän ei\nenää ollut Maître de Croissy, vaan aivan yksinkertaisesti kansalainen\nCroissy, joka sai olla kiitollinen, jos Chabot'n tai Baziren kaltaiset\nmiehet osoittivat hänelle luottamustaan tai jos suuri Danton alentui\nsuomaan hänelle jotain työtä. Kun ennen oli tarvittu kuusi apulaista\nhoitamaan päivän juoksevia asioita, oli hänellä nyt vain yksi ainoa,\nuskollinen Reversac, joka oli itsepintaisesti kieltäytynyt lähtemästä,\nkun kaikki muut olivat menneet.\n\n»Ettehän toki tahdo heittää minua ulos kadulle näkemään nälkää, Maître,\nettehän?» oli nuori mies tosissaan rukoillut.\n\n»Kyllä te aina löydätte muuta työtä, Maurice», väitti de Croissy, eikä\nsyyttä, sillä Maurice Reversac oli täysin pätevä lakimies. Hän oli\nnuori ja tarmokas ja olisi varmastikin koska tahansa kyennyt elättämään\nitsensä. »Eihän minun kannata edes maksaa kunnollista palkkaa teille.»\n\n»Antakaa minun asua luonanne täysihoidossa, Maître», pyysi Reversac\nitsepäisenä. »En minä pyydä mitään muuta. Olen säästänyt hiukan\nrahaa, vaatteeni kestävät pari kolme vuotta, ja kun on niin pitkälle\npäästy...» »Niin! Silloin ovat asiat ehkä myös toisin...!» Maître\nde Croissy huokasi. Hänkin oli kerran toivonut, että Ranskan kansa\npian jälleen tulisi järkiinsä, että tämä vainon ja sorron aika jo\npian päättyisi. Mutta viime ajat olivat koetelleet hänen uskoaan\nja luottamustaan. Kun ranskalaiset olivat syösseet valtaistuimelta\nlaillisen kuninkaansa ja aikoivat nostaa häntä vastaan oikeusjutun\naivan kuin kysymyksessä olisi aivan tavallinen rikollinen, ei se voinut\njohtua muusta kuin siitä, että heitä riivasi joko hulluus tai jokin\npahahenki, joka varmaankaan ei ollut helposti karkotettavissa.\n\nMutta Maurice Reversac sai toivomuksensa toteutettua. Hän asui\ntäysihoidossa Rue Picpus'n varrella, ja joka aamu, oli sää millainen\ntahansa, taivalsi hän Rue de la Monnaie'lle ja tuuletti, pölytti\nja lakaisi asianajajan kehnon toimiston. Iltaisin nuo kaksi miestä\nkävelivät melkein aina yhdessä takaisin Rue Picpus'n varrelle. Tuo\nhalpa ja vähäpätöinen asunto oli heille molemmille koti, sieltä he\nlöysivät kaiken sen onnen, joka heille oli suotu. Sillä Bastien de\nCroissylle onni merkitsi kotielämää, rakkautta vaimoa ja lasta kohtaan.\nMaurice Reversacille se taas merkitsi sitä, että hän sai asua saman\nkaton alla kuin Josette Gravier, nähdä hänet joka päivä ja kävellä\nhänen kanssaan iltaisin Cour de la Reinen kastanjapuiden alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin matkan päässä, kapean Passage des Fěvesin varrella, oli näihin\naikoihin pieni ruokala, jonka asiakkaat olivat pääasiallisesti lähellä\nsijaitsevien hallituksen työtupien työläisiä. Sen nimi oli »Kolme\nApinaa», ja sinne johti kadun tasoa kaksi porrasaskelta alempana\nsijaitseva kapea oviaukko. Ruoka ja juoma olivat täällä samanhintaisia\nkuin muuallakin, ja isäntä Furet oli siitä mainio, että hän oli sekä\nkuuro että puhevikainen. Eikä hän kaiken lisäksi koskaan ollut oppinut\nlukemaan eikä kirjoittamaan. Nämä ominaisuudet tekivät Furet'stä näinä\naikoina ihanteellisen isännän paikkaan, jossa tyhjät vatsat ja tyhjät\nkukkarot houkuttelivat omistajansa moittimaan asiain nykyistä tilaa,\njopa joskus siihen määrään, että seinälle ripustettua julistusta:\n»Vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus» joskus osoiteltiin pilkallisesti\nsormella, vaikkakin se oli siihen pantu hallituksen käskystä, kuten\nkaikkialle julkisille paikoille.\n\nTässä kapakassa oli kaksi erikoisasemassa olevaa pöytää. Oikeastaan\nne eivät olleet oikeita pöytiä, vaan pari tyhjää viinitynnyriä, jotka\nseisoivat kumollaan molemmin puolin ovea olevissa syvennyksissä.\nPari kolmijalkaista tuolia oli varattu kahta asiakasta varten, mutta\nkummassakin syvennyksessä vain kahta varten. Ja jos joku tahtoi\nsaada oikeuden istua näissä syvennyksissä, odotettiin hänen tilaavan\npullon Furet’n parasta viiniä. Tämä oli eräs niitä kirjoittamattomia\nlakeja, joita kukaan »Kolmen Apinan» kantavieraista ei koskaan olisi\najatellutkaan rikkoa, sillä Furet, vaikkakin monessa suhteessa\nihanteellinen isäntä, saattoi halutessaan muuttua hyvinkin topakaksi.\n\nEräänä painostavana iltana elokuun loppupuolella vuonna —92 istui kaksi\nmiestä noissa erikoisasemassa olevissa syvennyksissä »Kolmen Apinan»\nkapakassa. He olivat jutelleet jo puolisen tuntia, mutta koko ajan\nhiljaa kuiskaillen. Pullo kansalainen Furet'n parasta viiniä seisoi\nheidän välissään tynnyrillä, mutta vaikka he vielä tunnin kuluttua\nolivat siellä, oli pullo enemmän kuin puolillaan. He näyttivät liian\nkiinnostuneilta keskusteluunsa, malttaakseen juoda.\n\nToinen heistä oli lyhyt ja paksunpuoleinen mies, jolla oli tumma\ntukka ja selvästi juutalaiset piirteet. Hän puhui sujuvasti ranskaa,\nmutta ääntäminen paljasti hänen saksalaisen syntyperänsä. Aina\nhalutessaan erikoisesti painostaa sanojaan, hän löi paksulla lihaisella\nkämmenellään viinin tahrimaa tynnyrinkantta.\n\nToinen heistä oli Bastien de Croissy. Hän oli aikaisemmin päivällä\nsaanut nimettömän viestin, jossa ehdotettiin salaista kohtausta\n»Kolmen Apinan» kapakassa. Kirjeen mukaan koski asia Ranskan parasta\nja kuninkaan turvallisuutta. Bastien ei suinkaan ollut mikään raukka,\njoten viestin sanamuoto herätti hänessä luottamusta. Hän lähetti\nMaurice Reversacin aikaisin kotiin ja lähti salaperäiseen kohtaukseen.\n\nHänen salamyhkäinen tuttavansa esitti edustavansa parooni de Batzia,\njonka Bastien hyvin tiesi olevan Itävallan hallituksen asiamiehen\nja keisarin uskotun, keisarin, jonka juonet ja suunnitelmat Ranskan\nvallankumouksen hallituksen kukistamiseksi olivat suunnitelmina yhtä\nuskallettuja kuin mitättömiä toteutettuina.\n\n»Mutta tällä kertaa, teidän avullanne, _cher maltre_, olemme varmoja\nonnistumisestamme», selitti mies täydelleen tyytyväisenä itseensä.\n\nJa hän kertoi suunnitelmasta, jonka de Batz oli Wienissä laatinut.\nSuurenmoinen suunnitelma! Ei enempää eikä vähempää kuin että puolueen\neräät tärkeimmistä jäsenistä tuli lahjoa itävaltalaisella kullalla ja\nsaattaa sitten jälleen voimaan vanha yksinvaltainen hallitusmuoto.\n\nBastien de Croissy oli heikkouskoinen. Hän ei tahtonut uskoa, että\nkukaan tärkeimmistä terroristeista uskaltaisi vaarantaa päätään\nosallistumalla niin rohkeaan juoneen. Oli löydettävä toisia teitä ja\nkeinoja — ja varmempia keinoja — nopeasti, sillä kuninkaan henki oli\ntodella vaarassa! Eikä ainoastaan kuninkaan, vaan myös kuningattaren\nja koko kuninkaallisen perheen! Mutta itävaltalainen lähetti oli\nitsepäinen.\n\n»M. le Baron tahtoo nimenomaan itse konventin jäseniltä apua. Ja sitä\nhänen täytyy saada. Jos puolitusinaa toimeenpanevan komitean jäsenistä\non hänen vallassaan, selviää hän muusta ja voi taata menestyksen meidän\ntoimillemme.»\n\n»Voyons, _cher maître_», sanoi hän, »te olette yhtä innokas syöksemään\ntämän kauhean hallituksen vallasta kuin konsanaan M. le Baron,\neikä kukaan voi pitää teidän alttiuttanne hallitsijasukua kohtaan\nkyseenalaisena.»\n\n»Ei minua pidätä alttiuden puute», huomautti de Croissy tulisesti.\n\n»Mikä siis?»\n\n»Varovaisuus! Väärä toiminta voi koitua kuninkaamme tuhoksi!»\n\nToinen kohautti olkapäitään.\n\n»Totta! Mutta me luotamme siihen, että te, _cher maître_, tunnette ne\nmiehet, joiden kanssa te näin joutuisitte tekemisiin.»\n\n»Tunnenpa niinkin!» myönsi Bastien.\n\n»He ovat lahjottavissa, eikö totta?»\n\n»Totta!»\n\n»Ahneita?»\n\n»Ovatpa niinkin!»\n\n»Yritteliäitä?»\n\n»Kyllä, milloin heidän omat taskunsa ovat kysymyksessä.»\n\n»No, siis?»\n\nSyntyi tauko. Joka puolella jatkui keskustelun sohina. Eräät Furet’n\nasiakkaista ahmivat äänekkäästi ruokaansa tai juoda särpivät\nmeluavasti, toiset taas kolistelivat dominonappuloitaan. Tässä pimeässä\nja eristetyssä paikassa, jossa nämä kaksi miestä keskustelivat Ranskan\nkohtaloista ei ollut pelkoa salakuuntelijoista.\n\nMutta pidettyään pienen tauon jatkoi vieras lähetti yhä vakuuttavampaan\nsävyyn: »Minun ei tarvinne selittää teille, mikä on meidän\ntarkoituksenamme. Keisari ei ole salliva sisarensa jäävän tuollaisen\nsalamurhaajajoukkion armoille. M. le Baron on hänen neuvonantajansa\nja hän maksaa kaksikymmentätuhatta louisdoria jokaiselle niistä\nkahdestatoista miehestä, jotka sitoutuvat avustamaan häntä tässä\nasiassa.»\n\n»Kahdellatoista!» huudahti de Croissy, ja lisäsi sitten lohduttomana:\n»Mistä löytää ne kaksitoista?»\n\n»Me odotamme teidän löytävän ne, _cher maître_.» »Minullahan ei ole\nmitään vaikutusvaltaa, ei enää.»\n\n»Mutta te tunnette oikeat miehet», väitti asiamies, ja lisäsi\nluottavaisesti: »Teitä on huomioitu, katsokaapas.»\n\n»Arvasin sen.»\n\n»Me tiedämme, että teillä on liikesuhteita eräisiin konventin jäseniin,\njotka voivat olla hyödyllisiä meidän asiallemme.»\n\n»Keitä te lähinnä ajattelette?»\n\n»No, esimerkiksi Chabot'ta, tuota viraltapantua kerjäläismunkkia.»\n\n»On siinäkin kaunis liittolainen!» huudahti de Croissy.\n\n»Tarkoitus saakoon pyhittää keinot, ystävä hyvä», huomautti toinen\nkuivasti, ja lisäsi: »Entä Chabot'n lanko Bazire?»\n\n»He kumpikin myisivät kyllä vaikkapa kuolemattomat sielunsa, jos heillä\nsellainen olisi», myönsi de Croissy.\n\n»Myös Dantonin ystävä Fabre d'Eglantine sopisi luullakseni.»\n\n»Teillä on hyvä asiantuntemus.»\n\n»Ja mitä arvelette Dantonista itsestään?»\n\nItävaltalainen nojautui kiihkeänä ja innostuneena eteenpäin sillä hän\nymmärsi, että ranskalainen alkoi horjua. Silminnähtävästi vaikutti\nhäneen toisen voitonvarma innostus. Hänen silmiensä eteen levittäytyi\nniin ihmeen ihana näky: Ranska vapautuneena hirmuvallasta, kuningas\nvaltaistuimelleen palanneena! Valtakunta, joka jälleen kunnioittaisi\nJumalan itsensä säätämää esivaltaa! Niin ajatteli de Croissy\nkallistaen yhä halukkaammin korvaansa vieraan tuumille. Hän mainitsi\nitsekin nimeltä useita, jotka ehkä osoittautuisivat suunnitelmalle\nhyödyllisiksi; miesten nimiä, jotka ehkä halukkaastikin myisivät\nvakaumuksensa itävaltalaisesta kullasta.\n\n»Jos minä yhdyn teihin», sanoi de Croissy lopulta painokkaasti,\n»tapahtuu se sillä nimenomaisella ehdolla, että teidän päämääränne on\nkuninkaan asettaminen takaisin valtaistuimelleen».\n\n»Luonnollisesti, rakas ystävä, luonnollisesti», vakuutti toinen yhtä\nponnekkaasti. »Voitte aivan varmasti luottaa M. le Baronin jaloihin\ntarkoitusperiin.»\n\n»Meidän tehtävänämme on luvata niille miehille, jotka te katsotte\ntarkoitukseen sopiviksi, määräsuuruinen rahasumma, joka maksetaan\nheti kun kuninkaallisen perheen kaikki jäsenet ovat turvassa Ranskan\nulkopuolella.... mutta me emme tahdo, että yksikään kuninkaallisista\nprinsessoista jää tänne panttivangiksi, ymmärrättehän? Senlisäksi me\nvoimme luvata maksavamme toisen suuremman rahasumman sinä päivänä, kun\nheidän majesteettinsa voivat jälleen palata pääkaupunkiinsa.»\n\nEi ollut epäilystäkään siitä, että Maître de Croissy oli nyt innostunut\nvilpittömästi. Hän oli niitä, joille hallitsijasuku ja kuninkaan\noikeudet olivat melkeinpä jumalallisia. Kaikki se, mitä hän oli saanut\nkärsiä viime aikoina, kieltäymykset, omaisuuden ja arvon menetys, ei\nkuohuttanut häntä siinä määrin kuin ne nöyryytykset, joita kuningas,\nhänen kuninkaansa oli saanut kärsiä. Saada pelastaa kuningas! tuoda\nhänet takaisin voitonriemuisena esi-isiensä valtaistuimelle! Se\noli ajatus, joka oli omiaan täyttämään Bastien de Croissyn mielen\nvoimakkaalla kiihtymyksellä. Hän kuunteli vain puolittain ulkomaalaisen\nsuunnitelmia tuon salamurhaajajoukon lopullisesta tuhoamisesta. Hän ei\nvälittänyt siitä, mitä sitten tapahtuisi, kun suuri päämäärä kerran oli\nsaavutettu. Nuo lahjottavissa olevat lurjukset, joita Itävallan keisari\ntuntui tarvitsevan, saivat hänen puolestaan vaikka pakahtua omaan\npahuuteensa, Bastien de Croissylle se oli yhdentekevää!\n\n»Käsitättehän tarkoitukseni, hyvä herra?» kysyi lähettiläs.\n\n»Kyllä, kyllä», mutisi Bastien vastaukseksi.\n\n»Meidän täytyy kerätä niin paljon kirjallisia todistuksia heidän\npetollisuudestaan kuin vain voimme. Sillä jos ne sakaalit saavat\npäähänsä muuttaa mieltään, voimme me kuuluttaa koko maailmalle heidän\nalhaisuutensa, paljastaa heidät kannattajahölmöilleen ja saattaa\nheidät häpeään ja samaan alentavaan kuolemaan, jota he valmistelevat\nkuninkaalleen!»\n\nNäiden kahden miehen kohtaus kesti aina myöhäiseen yöhön asti. Louise\nde Croissy valvoi ränsistyneessä asunnossaan Rue Picpus'n varrella\nja odotti levottomana miestään. Maurice Reversac, jolta hän kyseli\nuseaan kertaan tietoja, ei osannut kertoa mitään muuta de Croissyn\ntoimista, kuin että tämä oli noudattanut erään uuden asiakkaan kutsua\nja että tämä asiakas ei tahtonut ilmaista nimeään. Ja kun Bastien\nsitten lopulta tuli kotiin, näytti hän väsyneeltä, mutta kummallisen\nkiihtyneeltä. Vallankumouksen synkeiden päivien jälkeen ei Louise\nmuistanut nähneensä hänen silmiään niin tulisina, eikä kuulleensa\nhänen huuliltaan niin iloisia, melkeinpä toivorikkaita sanoja. Hän\nei kertonut kuitenkaan vaimolleen mitään keskustelustaan parooni de\nBatzin lähetin kanssa, hän sanoi vain saaneensa valoisamman uskon\ntulevaisuuteen. Jumala väsyisi jo varmaan ihmisten pahuuteen, nykyiset\nkauheat olosuhteet eivät varmastikaan voisi jatkua! Kuningaskin\nsaisi pian varmasti takaisin oikeutensa! Vain uskolliselle Maurice\nReversacille kertoi de Croissy keskustelustaan itävaltalaisen kanssa,\nja nuori mies koetti näyttää innostuneelta. Mutta kun hän kuunteli\nMaître de Croissyn kertomusta, valtasi hänet aavistus, että tuumassa\noli jotain kieroa, että se tavalla tai toisella toisi mukanaan\nvaikeuksia, ja hänen istuessaan kopioimassa asianajajan hänelle\nsanelemia kirjeitä, valtasi hänet palava halu heittäytyä työnantajansa\njalkoihin ja pyytää, ettei hän puuttuisi noiden vierasmaalaisten\nkutomiin juoniin.\n\nMutta hän voitti kiusauksen. Bastien de Croissy ei ollut niitä miehiä,\njotka luopuvat yrityksestään vain nuoren apulaisensa houhottelujen\ntakia, oli tämä apulainen miten uskollinen tahansa. Ja niinpä kirjeet,\njoita oli noin puoli tusinaa, sekä kirjoitettiin että lähetettiin\n»yksityisluontoisina tiedoituksina Pariisin asianajajakunnan jäseneltä,\nkansalainen Croissylta useille vaikutusvaltaisille Konventin jäsenille\nsisältäen valtakunnalle tärkeitä tiedoituksia.»\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nKokonainen vuosi oli kulunut ja Bastien de Croissy oli saanut nähdä\nrakkaimpien toiveittensa raukeavan toisen toisensa perästä. 48:n äänen\nenemmistö Kansalliskokouksen 700:sta oli tuominnut kuolemaan kuninkaan,\njoka nyt sai sovittaa elämällään kaikki entiset erehdyksensä,\nheikkoutensa ja väärinkäsityksensä. Onnetonta kuningatarta, joka oli\nerotettu lapsistaan ja kaikista rakastamistaan ihmisistä, syytettiin\nsellaisista inhoittavista rikoksista, jollaisia vain vääristyneet\nihmismielet voivat keksiä, ja nyt hän odotti vain oikeudenkäyntiä ja\nväistämätöntä kuolemaansa.\n\nValtiolliset puolueet kilpailivat keskenään julmuudessa ja\nsäälimättömyydessä. Leijona Danton ja sakaali Robespierre kamppailivat\nkeskenään elämästä; oli yhä vielä arvaamatonta, kumman onnistuisi\nhävittää toinen. Vankilat olivat täpötäynnä ja giljotiini teki kauheaa\ntyötään päivästä päivään, hetkestä toiseen, katsomatta säätyyn,\nsukupuoleen tai ikään. »Laki Epäluulonalaisuudesta» oli juuri astunut\nvoimaan, eikä enää ollut tarpeellista, että syytetty oli sanonut tai\ntehnyt jotain vallankumouksen vastaista, pidätysmääräyksen saamiseksi\nriitti, että häntä epäiltiin sensuuntaisista toiveista. Ja sitä\nseurasi vankila ja oikeuskäsittelyn irvikuva ja ilman kuulustelua tai\npuolustusta seurasi sitten kuolema. Ja terroristien täten toisiaan\nvainotessa uhkasi valtiota ulkonainen vihollinen. Liittoutuneiden\nvoitokkaat joukot etenivät Ranskan pyhällä kamaralla. Englantilaiset\nvirtasivat maahan Belgiasta, preussilaiset marssivat yli Reinin,\nespanjalaiset tunkeutuivat läpi Pyreneitten solien ja La Vendéessä\nriehui jälleen kansalaissota.\n\nDantonin huudot: — Aseisiin! ja — Isänmaa on vaarassa! — kaikuivat\nmaassa rajalta rajalle. Ne kaikuivat autioihin kaupunkeihin ja\nmarroille pelloille kolmensadantuhannen »Vapauden Soturin» marssiessa\nrintamalle vailla vaatteita, kenkiä ja ruokaa karkottamaan pois vieraat\ntungettelijat Ranskan porteilta. Se oli kuin sankarirunoa, paremman\naatteen arvoista!\n\nJäljellejääneiden, jotka olivat joko vanhoja, heikkoja tai\nvälttämättömiä, täytyi myös kantaa osansa isänmaan puolustamisen\nkuormasta. Ranskasta oli tehty suunnaton sotaleiri, täynnä\ntaistelijoita ja työläisiä. Naiset ompelivat paitoja ja neuloivat\nsukkia, suolasivat lihaa ja räätälöivät housuja, ja pitivät siinä\nsivussa huolta myös kodeistaan parhaansa mukaan. Ranska oli numero\nyksi, koti oli toisarvoinen sen rinnalla.\n\nNäihin aikoihin sairastui pikku Charles-Léon. Siitä koko murhenäytelmä\nalkoikin. Hän oli aina ollut heikko lapsi, ja se oli ymmärrettävää,\nolihan hän syntynyt juuri ennen vallankumousta, aikana, jolloin Louise\nde Croissyn ympärillä pirstoutui koko hänen tuntemansa maailma. Hän\noli luullut, ettei tuosta pienestä rääpäleestä koskaan tulisi eläjää,\nainokaisesta pojasta, jota he Bastienin kanssa olivat rukoilleet ja\ntulevaksi toivotelleet jo viisi vuotta. Mutta poika oli kasvanut yhä\nsuuremmaksi ja voimakkaammaksi vuosi vuodelta aina tähän talveen\nsaakka, jolloin ravinto kävi yhä niukemmaksi ja köyhemmäksi ja maitoa\noli melkeinpä mahdotonta saada.\n\nVanha ystävällinen tohtori sanoi, ettei kysymyksessä ollut mitään\nvakavampaa, mutta että lapsen pitäisi saada ilmanalan vaihdosta.\nPariisi oli näinä aikoina liian epäterveellinen heikoille lapsille.\nIlmanvaihdosta? Mistä sitä saattoi ottaa? Louise ahdisteli vanhaa\nkansalaista Laroussea kysymyksillään:\n\n»Ettekö voisi saada minulle matkustuslupaa, tohtori? Meillä on yhä\npieni talo Isèren alueella lähellä Grenoblea. Voisin viedä pojun sinne.»\n\n»Kyllä. Voin hankkia pojalle luvan — ainakin luulen voivani — näissä\nolosuhteissa.»\n\n»Entä minulle?»\n\n»Myös teille — viikoksi!»\n\n»Vain viikoksiko — mitenkä niin?»\n\n»Te voitte mennä postivaunuissa Grenobleen, se vie kai pari päivää.\nSitten te voisitte jäädä pariksi päiväksi taloonne, sanokaamme, että\ntarvitsette 48 tuntia järjestääksenne pojan asiat siellä. Kaksi päivää\non varattava kotimatkaan postivaunuilla...»\n\n»Mutta enhän toki voisi tulla takaisin.»\n\n»Pelkään pahoin, että teidän olisi pakko, kansalainen. Kenenkään ei\nsallita olla poissa vakinaiselta asuinpaikaltaan enempää kuin seitsemän\npäivää. Tiedättehän sen.»\n\n»Mutta enhän voisi jättää lastani!»\n\n»Ja miksi ette? Hän ei ole erikoisemmin sairas ja maalaisilma...»\n\nLouise oli menettämäisillään malttinsa. Kuinka typeriä olivatkaan\nmiehistä parhaimmatkin.\n\n»Mutta kuka hoitaisi häntä?» intti hän.\n\n»Varmaankin joku kunnon kyläläinen ottaisi sen tehtäväkseen.»\n\nLouise kuohahti: »Ja te luulette, että minä jättäisin sairaan\nlapsukaiseni jonkun vieraan naisen hoidettavaksi?»\n\n»Eikö teillä ole ketään omaisia, joiden huomaan te voisitte uskoa\nlapsenne? Äitiä tai sisarta?»\n\n»Minun äitini on kuollut eikä minulla ole sisaria. Enkä minä muutoin\nuskoisikaan lastani kenenkään muun kuin itseni hoitoon.»\n\nTohtori kohautti olkapäitään. Hän oli hyvin ystävällinen, mutta hän\noli nähnyt samantapaista viime aikoina niin useasti eikä hänellä ollut\nvaltaa auttaa.\n\n»Pelkään pahoin...», alkoi hän.\n\n»Kansalainen Larousse», keskeytti hänet Louise päättäväisesti, »teidän\ntäytyy antaa meille todistus, jonka mukaan lapsi on liian sairas\nerotettavaksi äidistään.»\n\n»Mahdotonta, kansalainen».\n\n»Ettekö voi edes yrittää!»\n\n»Minä olen yrittänyt toisten puolesta tarpeeksi usein tietääkseni,\nettei siitä ole mitään hyötyä. Tiedättehän mitä Konventin säännökset\nmeidän päivinämme merkitsevät... kukaan ei uskalla rikkoa niitä.»\n\n»Ja minun täytyy nähdä lapseni elämän menevän hukkaan tuollaisen\npaperipalasen takia?»\n\nTaas vanha mies kohautti olkapäitään. Hänellä oli kiire ja toisia oli\nodottamassa. Hän sanoi siis hyvästi: hän ei kyennyt mitään tekemään,\nmiksi siis viivytellä? Louise tuskin huomasi hänen menneen. Hän seisoi\npaikallaan kuin kivenjyrkäle, kuin epätoivoa esittävä veistos. Lapsen\nkalpeat posket eivät olleet hänen kasvojaan verettömämmät.\n\n»Louise!»\n\nJosette Gravier oli seisonut vuoteen vieressä koko ajan. Charles-Léonin\npienoinen käsi oli kiertynyt hänen sormiensa ympärille eikä hän sen\ntähden halunnut liikahtaa, mutta häneltä ei silti jäänyt kuulematta\nmitään siitä, mitä ympärillä puhuttiin. Hänen silmänsä, nuo suloiset\nsyvänsiniset silmät, jotka näyttivät säteilevän ja heijastavan valoa\nhänen kiihtyessään, olivat kiintyneinä Louise de Croissy'hin. Hän\noli rakastanut ja palvonut tätä aina siitä lähtien kuin Louisen\nkuoleva äiti oli uskonut pienen sylilapsensa madame Gravier'lle,\ntalonpoikaisnaiselle, joka oli Josetten äiti. Tämä oli juuri menettänyt\nvastasyntyneen, Louisen ikäisen lapsen. Josette, madame Gravier'n\nesikoinen oli näihin aikoihin kolmevuotias, eikä hänen ihastuksellaan\nuuden tulokkaan johdosta ollut mitään rajoja. Hän ja Louise kasvoivat\nyhdessä sisarusten lailla, he jakoivat lapselliset ilot ja surut. Vanha\nmaalaistalo kaikui heidän pienien kenkiensä kopseesta ja iloisesta\nnaurustaan. Isä Gravier opetti heitä ratsastamaan ja lypsämään vuohia;\nheillä oli omat kaniininsa, kananpoikansa ja ankkansa.\n\nYhdessä he kävivät luostarikoulua oppiakseen kaikkea, mitä katsottiin\nnuorten neitosten tietomäärään kuuluvaksi, ompelua ja korukäsitöitä,\nkaunokirjoitusta ja lausuntaa, vähän historian ja maantiedon alkeita\nja kirjeiden kirjoittamisen taitoa. Sillä näiden kahden kasvatus oli\naivan samanlainen, tuon ylhäisen kenraalin äidittömän tyttären ja hänen\nystävättärensä, Josette Gravier'n, talonpoikaistytön.\n\nKun Louise sitten aikoinaan meni naimisiin Bastien de Croissyn kanssa,\njoka oli Pariisin asianajajakunnan huomattavin jäsen, oli Josetten\nsydän särkyä hänen erotessaan elämänikäisestä ystävättärestään.\n\nSitten seurasivat vuoden 89 synkät päivät. Isä Gravier murhattiin\nvallankumousmetelien aikana Grenoblessa; äiti kuoli murheeseen, ja\nLouise pyysi silloin Josettea tulemaan heidän luokseen asumaan.\nMaatalo myytiin ja nyt oli tytöllä vaatimaton omaisuus. Hän matkusti\nPariisiin ja ihaili ja palvoi Louisea aivan kuin entisinä aikoina. Hän\noli ystävättärensä tuki ja turva noina vallankumouksen ensimmäisinä\nkauhunaikoina ja nyt, kun giljotiinin varjo näytti uhkaavan tuon\nennen niin maineikkaan asianajajan kotia, oli hän Louisen siveellinen\ntukipylväs. Vaarassa oleva isänmaa tarvitsi hänen aikaansa monta\ntuntia päivässä. Hänenkin täytyi istua neulomassa paitoja ja housuja\nvapaussotureille, mutta illat, yöt ja aamut olivat hänen omiaan ja ne\nhän omisti palvellakseen jumaloimaansa Louisea ja Charles-Léonia.\n\nHänelle oli luovutettu pienoinen huone Rue Picpusin varrella olevasta\nhuoneistosta, mutta hänen rakastava sydämensä piti tätä huonetta\nparatiisina, sillä täällä hän saattoi kotona ollessaan leikkiä\nCharles-Léonin kanssa, pestä vaatteitaan ja silitellä niitä, ja koko\najan seurasivat häntä Charles-Léonin suuret tummat silmät, jotka\nniin suuresti muistuttivat hänen äitinsä silmiä, tytön kertoillessa\nhaaveellisia tarinoita ja sankarisatuja. Poika oli näihin aikoihin vain\nviisivuotias, mutta hän oli kumman innokas kuuntelemaan tämänkaltaisia\ntarinoita, hän näytti ymmärtävän ja antavan arvoa Hectorin ja Achilleen\nsankaritöille, Bayard’lle ja Jeanne d'Arcille sekä tarinoille\nristiretkistä, Godfrey de Bouillonista ja Richard Leijonamielestä.\nHän tunsi oman heikkoutensa ja pienuutensa ja aavisti lapsuuden\nselittämättömällä tarkkanäköisyydellä, ettei hänestä itsestään koskaan\nkasvaisi kyllin suurta ja voimakasta sellaisia tekoja suorittamaan,\nja ehkäpä juuri sen tähden nautti Josetten kertomuksista, joita tämä\nväritti haaveellisen mielikuvituksensa keksimillä yksityiskohdilla.\n\nMutta vaikka Charles-Léon pitikin näistä menneiden aikojen sankareista,\noli hänestä vielä hauskempaa kuulla tarinoita nykyisistä, ja tässä\nsuhteessa olikin Josettella aivan ehtymätön tarinavarasto. Hänen\nhurmaantuneista kuvauksistaan poika kuuli ensi kertaa sankaritöistä,\njoita oli suorittanut eräs hämmästyttävä englantilainen, jota sanottiin\nkummallista kyllä, Punaiseksi neilikaksi. Josette kertoi hänelle\njoukosta ylhäisiä herrasmiehiä, joiden mielet oli vahannut niin suuri\nsääli viattomien kärsimyksiä kohtaan, että he olivat vihkineet elämänsä\nniiden onnettomien pelastamiseen, joita hirmuhallitus vainosi ja sorti.\nHän kertoi pojalle naisista ja lapsista, vanhoista tai heikoista\nmiehistä, jotka oli raahattu vankeuteen ja joilla ei ollut muuta\npelastumisen raadollisuutta kuin kuolema. Mutta nämä olivat häipyneet\nvankiloista, vieläpä pyövelin rattailtakin kuin ihmeen kautta tämän\nsalaperäisen sankarin toimesta, joka aina oli pysynyt tuntemattomana,\nmutta jonka uhrautuvaiset teot tuomion enkeli varmaankin oli merkinnyt\ntaivaan tilikirjoihin suuriarvoisina.\n\nKun Charles-Léonin pysyväinen heikkous muuttui vaaralliseksi ja\nvakavaksi veren vähyydeksi, tuntui kaikki ilo kaikkoavan Josetten\nelämästä. Toisin sanoen: oikea ilo! Sillä ulkonaisesti hän oli yhtä\niloinen kuin tavallisestikin, hän lauleli, laski leikkiä pienen sairaan\nkanssa, ilahdutteli Louisea ja hemmotteli Bastieniä, joka piti häntä\ntalon enkelinä. Hän vietti jokaisen vapaan hetkensä Charles-Léonin\npienen vuoteen ääressä, ja kun kukaan ei kuullut, saattoi hän\nkuiskailla tämän korvaan noita vanhoja tarinoita, joista poika niin\npaljon piti. Silloin näkyi hymy pojan kalpeilla huulilla ja Josette\ntunsi itsensä melkeinpä onnelliseksi, vaikkakaan kyyneleet eivät olleet\nkaukana.\n\nJa nyt veti Josette kätensä sairaan lapsen otteesta heti tohtorin\nlähdettyä ja syleili Louisea.\n\n»Me emme saa menettää rohkeuttamme, rakas Louise», sanoi hän. »Kyllä me\nselviydymme tästäkin vaikeudesta.»\n\n»Luuletteko todellakin?» kuiskasi Louise. »Voi, jospa minä todella\nvoisin uskoa siihen.\n\n»Istuhan, _chérie_, ja anna minun selittää!»\n\nJosetten äänessä oli jo jotain lohduttavaa. Se oli matala ja hiukan\nverhottu; se oli sellainen ääni kuin ainakin naisella, jonka\nelämäntehtävänä on onnellistuttaa ja lievittää. Hän määräsi Louisen\nistumaan suureen nojatuoliin; sitten hän istahti tämän eteen lattialle,\npienet kädet Louisen helmassa.\n\n»Kuuntele, Louise _chérie_!» sanoi hän kiihkeästi.\n\nLouise tarkkasi ystävättärensä kiihkeitä kauniita kasvoja. Pehmeät\npunaiset huulet vapisivat liikutuksesta, kirkkaissa suurissa silmissä\nsäihkyi outo innostus. Hän oli hämmästynyt, sillä ei ollut Josetten\ntapaista näyttää niin selvästi tunteitaan. Häntä oli aina pidetty\nhiljaisena ja järkevänä. Hän ei koskaan lörpötellyt niitä näitä eikä\nkoskaan pitänyt suurta ääntä runollisista unelmistaan.\n\n»No niin, rakkaani», sanoi Louise rauhattomana: »Minä kuuntelen. Mistä\non kysymys?»\n\nJosette katsoi ystävätärtään suoraan silmiin.\n\n»Minun mielestäni, rakkaani», sanoi hän vakavan painokkaasti, »meidän\ntäytyy koettaa päästä kosketuksiin noiden ihmeellisten englantilaisten\nkanssa. Tiedäthän sinä, keitä minä tarkoitan! He ovat saaneet nyt jo\nsuuria aikaan viattomien ihmisten puolesta, jotka ovat olleet vielä\npahemmassakin ahdingossa kuin mitä me nyt olemme.»\n\nLouise rypisti otsaansa. Hän tiesi kyllä keitä Josette tarkoitti. Hän\noli usein nauranut tälle Josetten mielikuvitukselliselle sankarille,\njoka tuntui tunkeutuvan jopa tytön uniinkin. Mutta juuri nyt tuntui\nhänestä siltä, kuin olisi sellainen typerä houhotus suorastaan\nkevytmielistä ja väärää, unelmat tuntuivat sopimattomilta kun kyseessä\noli sydäntäsärkevä todellisuus. Hän yritti nousta ja työntää Josetten\nsyrjään, mutta tyttö tarrautui häneen eikä tahtonut antaa hänen mennä.\n\n»En ymmärrä, mitä oikein tarkoitat, Josette», sanoi Louise lopulta\nkylmästi. »Nyt ei ole aika laskea leikkiä, tai puhua asioista, jotka\novat olemassa vain sinun mielikuvituksessasi.»\n\nJosette pudisti päätään.\n\n»Miksi sanot niin, Louise _chérie_? Miksi sinun ehdoin tahdoin täytyy\nsulkea silmäsi ja korvasi tosiasioilta — kylmiltä kovilta tosiasioilta,\njotka jokainen tietää ja tunnustaa? Olisinpa tosiaan luullut,» jatkoi\ntyttö vakavaan suostuttelevaan tapaansa, »että tämä kauhea vaara, joka\nuhkaa sinua, kun Charles-Léon tulee yhä sairaammaksi ja sairaammaksi,\nkunnes ei enää mitään toivoa ole hänen paranemisestaan...»\n\n»Josette, älä!» huudahti Louise vastustelevasti.\n\n»Minun täytyy!» väitti Josette vastaan päättäväisesti: »Minun\nvelvollisuuteni on saada sinut näkemään asiat sellaisina kuin ne ovat.\nJa minä vakuutan, että kun tämä kamala vaara on uhkaamassa, on sinun\njätettävä kaikki typerät epäilyksesi!»\n\nLouise katsahti alas noihin häneen kääntyneisiin kauniisiin ja\ninnokkaisiin kasvoihin. Hän tunsi itsensä äkkiä perin liikutetuksi.\nTietysti Josette puhui tyhmyyksiä. Kultainen, järkevä ja hiljainen\nJosette. Hän oli yksinkertainen, eikä vähimmässäkään määrin älykäs,\nmutta oli kummallista, kuinka itsepintainen hän saattoi olla saatuaan\njotain päähänsä. Vieläpä pienistä seikoistakin hän saattoi joskus\njankuttaa sellaisella kaunopuheisuudella, ettei ollut mitään toiveita\nvoida vastustaa häntä. Ei, hän ei tosiaankaan ollut älykäs, mutta\nhän oli aivan tavattoman ovela, milloin oli kysymyksessä hänen\nrakastamiensa paras. Ja hän jumaloi Louisea ja palvoi Charles-Léonia.\n\nAina tohtorin käynnistä lähtien oli Louise ollut vajonneena suruunsa,\nja nyt hän tunsi halua tarrautua jokaiseen toivon korteen, vain\nvoidakseen säilyä epätoivolta. Luonnollisestikin Josette puhui\ntyperyyksiä. Koko perhe oli tottunut laskemaan leikkiä hänen tarumaisen\nsankarinsa kustannuksella, jopa siinä määrin, että tyttö ei enää\npuhunut hänestä. Mutta nyt hänen silmänsä suorastaan säteilivät\ninnosta, ja Louisesta näytti siltä kuin säteilisi niistä myös toivoa ja\nluottamusta. Ja Louise kaipasi edes jotain toivon sädettä.\n\n»Luulenpa, että sinä taas vedät vanhaa virttäsi», sanoi hän hymyillen.\n\n»Se on totta!» myönsi Josette lämpimästi.\n\nJa kun Louise yhä itsepäisenä ja epäuskoisena kohautti olkapäitään ja\nhuoahti, tyttö jatkoi:\n\n»Mutta olethan toki, rakas Louise, kuullut muidenkin kuin minun,\nviisaitten, hienojen, tärkeitten ihmisten, puhuvan Punaisesta\nneilikasta?»\n\n»Olen kyllä», myönsi Louise, »mutta aivan ylimalkaisesti».\n\n»Muistatko, miten hän auttoi Maillyn perhettä?»\n\n»Tarkoitatko kenraalin leskeä?»\n\n»Juuri häntä. Hän ja hänen sisarensa ja nuo kaksi lasta ryöstettiin\nsuorastaan vahtien nenän edestä matkalla mestauspaikalle.»\n\n»Kuulin kyllä jotain sellaista», myönsi Louise kuivasti, »mutta...»\n\n»Entä mitä sanot de Tomayn perheestä?» keskeytti Josette innokkaana.\n\n»He ovat nyt Englannissa, olen kuullut.»\n\n»Niin ovatkin. Ja kuka vei heidät sinne? Markiisi oli kätkeytynyt\nmaatilansa lähellä oleviin metsiin: Madame de Toumay ja Suzanne\nelivät ainaisessa pelossa hänen henkensä puolesta. Kuiskailtiin jo\naivan yleisesti, että heidän pidättämisensä oli vain ajan kysymys. Ja\nkun Kansalliskaarti meni pidättämään heitä, olivat madame de Toumay\nja Suzanne tipotiessään, eikä markiisia löydetty koskaan. Sanoithan\nitsekin juuri, että he ovat nyt Englannissa.»\n\n»Mutta rakas Josette», väitti Louise itsepintaisesti vastaan, »missä on\nkirjoitettuna, että jollakin salaperäisellä englantilaisella on jotain\ntekemistä noiden tapausten kanssa?»\n\n»Kuka muu sitten voisi auttaja olla?»\n\n»Jumala itse on sen saanut aikaan!»\n\nJosette pudisti surullisena sievää päätään.\n\n»Jumala ei meidän päivinämme tartu omakohtaisesti asioiden kulkuun,\nrakkaani», sanoi hän. »Hän valitsee suuria ja hyviä ihmisiä\nläheteikseen tekemään hänen tahtonsa.»\n\n»Enkä minä sitä paitsi ymmärrä, mitä minulla ja Charles-Léonilla on\nyhteistä Maillyn tai Tournayn perheiden kanssa.»\n\nMutta nyt jo melkein kuohahti Josettenkin enkelimäinen mieli.\n\n»Älä ole itsepäinen, Louise!» huudahti hän kuumasti. »Ei ole\ntarkoituskaan koettaa päästä kosketuksiin Maillyn tai Tournayn\nperheiden kanssa. En koskaan ole aikonutkaan ehdottaa mitään niin\njärjetöntä. Minä tarkoitin vain kertoa, että sadat, niin juuri, sadat\novat velkaa hengestään Punaiselle neilikalle!»\n\nPahanmielen kyyneleet nousivat hänen silmiinsä Louisen itsepäisyyden\ntakia. Ja hän yritti nousta seisomaan, mutta tällä kertaa pidätti\nLouise häntä paikoillaan. Louise parka! Hän olisi niin halusta tahtonut\nuskoa — todella uskoa. On houkuttelevaa voida toivoa, kun sydän tuntuu\nsärkyvän surusta ja huolesta. Ja hän kaipasi toivoa ja uskoa! Tuota\nsamaa uskoa, joka sai Josetten silmät säteilemään ja antoi hänen\näänelleen iloisen odotuksen sävyn.\n\n»Älä juokse pois, Josette», pyysi hän. »Et ymmärrä, kuinka minä\nsinua kadehdin tuon sinun sankaripalvontasi ja uskosi takia. Mutta\nkuuntelehan, rakkaani: vaikkapa nyt sinun Neilikkasi olisikin olemassa\n— huomaatko etten enää sano, ettei häntä ole lainkaan — vaikkapa hän\nsiis olisikin olemassa, ei hän kuitenkaan tiedä mitään meistä. Kuinka\nhän silloin voisi auttaa?»\n\nJosette huokasi helpotuksesta. Hän voittaisi vihdoinkin Louisen\nepäuskoisuuden. Nyt hän saattoi jo puhua rauhallisemmin.\n\n»Älä luule, ettei Punainen neilikka tunne sinua. Kyllä hän varmasti\ntuntee sinut ja osaa auttaa, kun sinä vain kutsut häntä sydämessäsi.»\n\n»Typeryyksiä, Josette! Sinähän näyt luulevan, että tuo englantilainen\non vallan yliluonnollinen olento!»\n\nMutta Josette hypähti seisomaan ja kietoi kätensä Louisen hartioiden\nympärille.\n\n»Sitä en tahdo sanoa, mutta tiedän löytäväni hänet! Se voi kyllä viedä\naikansa ja minun on pakko olla paljon poissa häntä etsimässä. Jos en\nolisi kertonut puuhastani teille kellekään, olisi siitä seurauksena\nollut ainaiset kysymykset: missä sinä olet ollut? minne sinä olet\nmenossa? miksi sinä tulet näin myöhään päivälliselle? Minun oli\nsuorastaan pakko kertoa siitä jollekulle.»\n\nLouise ei sanonut enää mitään: hän istui kädet yhteen puristettuina\nja tuijotti tyhjyyteen, miettiväisenä, ehkäpä toiveenkin, tai vain\nrukoillen voivansa toivoa.\n\nMutta kun Josette oli sanonut sanottavansa, meni hän huoneen poikki\nCharles-Léonin pienen vuoteen ääreen. Hän kumartui pojan yli ja\nsuuteli lasta. Poika kuiskasi hänen nimensä ja lisäsi hiljaa: »Kerro\njotain Punaisesta neilikasta... koska hän tulee... hakemaan minua...\nEnglantiin?»\n\n»Pian, aivan pian», kuiskasi Josette vastaukseksi. »Älä yhtään epäile\nsitä, kalleimpani. Jumala lähettää hänet sinun luoksesi aivan pian!»\n\nJa sen enempää sanomatta hän juoksi nopeasti huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJosetten oli mentävä iltapäivällä vielä pariksi tunniksi työtupaan.\nKello kuudelta, hämärän saapuessa Maurice Reversac varmasti odottelisi\nhäntä jälleen työtuvan ulkopuolella saatellakseen häntä pitkin Cour la\nReineä kotiin, jossa häntä odotti perheen illallisen keitto.\n\nHän lähti tänään työtuvasta säteilevin silmin ja hehkuvin poskin ja\noli vähällä juosta ohi Maurice Reversacin tätä näkemättä, sillä hänen\nmielensä oli niin täynnä muita asioita. Hän hyräili jotain sävelmää\nkulkiessaan. Maurice odotti häntä portilla ja ilahtui ikihyviksi\nhuomatessaan, että tytön ilme kohtauksen johdosta kirkastui.\n\n»Maurice!» huudahti tyttö, »voi, kuinka hauskaa, että tulit!»\n\nMaurice, joka oli nuori ja korviaan myöten rakastunut ei jäänyt\nkyselemään, mistä ilo johtui. Tyttö oli iloinen hänet nähdessään ja\nse riitti, ja olisi riittänyt kenelle rakastavaiselle tahansa! Hän\njohdatti tyttöä kyynärpäästä läpi kapeitten kujien aina Cour la Reinen\nvarrelle, penkille vanhojen, katua reunustavien kastanjoiden varjoon,\nmissä suuret, piikkiset hedelmät putoilivat särkyen ja paljastaen\nkastanjansydämen suloisen, sileän pinnan, joka väriltään muistutti\nJosetten tukkaa. Ja kun päivän viimeinen valo häipyi illan hämärään,\nalkoivat varpuset puissa mekastaa ja sekin sointui Mauricen mielialaan\nhilpeytensä takia.\n\nEikä Maurice myöskään huomannut Josetten hajamielisyyttä. Tyttö\noli kirkassilmäisempi kuin tavallisesti, ja hänen huulensa, jotka\nmuistuttivat kypsää hedelmää, olivat hiukan raollaan, ja Mauricella oli\npolttava halu suudella niitä.\n\n»Kuinka kaunis sinä oletkaan, Josette!» huokasi Maurice. »Minä olen\nvain kömpelö mies, mutta tiedän, että voisin tehdä sinut onnelliseksi.\nVain onnelliseksiko? Ei, voisin tehdä sinut iloiseksi kuin leivosen\nvailla mitään huolta maailmassa, sillä saisin sinut unohtamaan, että\nsurua on olemassakaan!»\n\nTytön vaitiolon rohkaisemana hän uskalsi siirtyä tätä hiukan lähemmäksi.\n\n»Olen löytänyt huoneiston, joka sopisi sinulle niin mainiosti,\nrakkaani», kuiskasi hän aivan Josetten korvaan. »Siinä on vain kolme\nhuonetta ja pienoinen keittiö, mutta sinne sattuu aamuaurinko ja siellä\non suuret ikkunat ja niiden edessä joukko vanhoja kastanjapuita, joissa\nlinnut laulavat aamuisin, kun sinä vielä makaat vuoteessasi. Silloin\nminä nousen ylös ja haen hiukan lämmintä maitoa keittiöstä sinua\nvarten, ja sinun sitä juodessasi minä istun sinun vuoteesi vieressä ja\nkatselen, kuinka auringonvalo leikkii sinun tukallasi.»\n\nKoskaan ennen ei Maurice ollut rohjennut puhua niin paljon eikä\npitkälti kuin nyt. Josetten vaitiolo oli antanut hänelle rohkeutta,\nsamoin kuin sekin, että Josette oli antanut hänen pitää kättään koko\ntämän ajan. Nyt hän uskalsi jopa kiertää kätensäkin tytön hartioiden\nympärille ja hän aikoi juuri syleillä tyttöä, tuntien olevansa\nparatiisin portilla, kun Josette käänsi äkkiä päätään ja katsoi\nhämmästyneenä häntä suoraan silmiin.\n\n»Maurice», sanoi hän, eikä ollut epäilystäkään siitä, että hän oli\nperin hämmästynyt, »et suinkaan sinä vain yritä rakastella minua?»\n\nJa kun Maurice vaikeni ja näytti nyt omasta puolestaan peräti\nhämmästyneeltä ja loukkaantuneelta, naurahti tyttö keveästi ja irroitti\nkätensä hellävaroen ja taputti häntä poskelle.\n\n»Maurice parka», sanoi hän, »toivoisinpa kuunnelleen jo aikaisemmin,\nmutta ajattelin par'aikaa aivan muita asioita...»\n\nKun mies juuri on ollut saavuttamaisillaan paratiisin portit ja\nkuulevinaan Pyhän Pietarin avaimien kalinaa — kun hänellä on ollut\nsellainen tunne jo puolen tunnin ajan, ja sitten äkkiä joku parissa\nsekunnissa heittää hänet pettymyksen kuiluihin, on hänen ensimmäinen\ntunteensa, että hän on saanut pahan iskun päähänsä ja hän mykistyy\nperäti.\n\nMykkänä ja poissa raiteiltaan tuijotti Maurice tuota jumaloimaansa\nkultatukkaista tyttöstä, joka nyt kevein sydämin ja iloisesti\nnaurahtaen oli antanut hänelle pahimman iskun, mitä kellekään miehelle\nkonsanaan on annettu.\n\nPahinta kaikessa oli se, ettei tuo kultakiharainen olento itse\nnäyttänyt olevan tietoinen antamansa iskun julmuudesta, sillä hän\nlaversi vain joistain muista asioista, jotka hänellä ilmeisesti oli\nollut mielessään Mauricen kosinnan aikana.\n\n»Rakas Maurice», sanoi hän, »kuuntele, mitä minulla on sanottavanani,\näläkä puhu typeryyksiä!»\n\n»Typeryyksiä, totisesti!»\n\n»Sinun on autettava minua löytämään Punainen neilikka!»\n\n»Tekisin sen mielelläni, Josette, mutta eiköhän se käy hiukan\nvaikeaksi?»\n\n»Ei lainkaan», sanoi tämä uusi Jeanne d'Arc. »Kuuntelehan! Meidän\ntyötuvassamme on eräs tyttö, Agnes Minet, joka aikoinaan palveli\nmadame Carrén luona. Tämän pojan, Antoinen, oli piileskeltävä, koska\nhäntä uhkasi pidätys. Hänen äitinsä ei uskaltanut kirjoittaa hänelle,\nsillä hän pelkäsi sen tulevan ilmi. No niin, oli eräs julkinen\nkirjeenkirjoittaja, jonka koju oli Pont-Neufin päässä — se oli\nhassunkurinen vanha linnunpelätin mieheksi — ja Agnes, joka ei osaa\nkirjoittaa, käytti häntä joskus lähettääkseen kirjeen sulhaselleen,\njoka on armeijan kanssa rintamalla. Agnes sanoo, ettei hän oikein\nitsekään tiedä, kuinka kaikki kävi — hän luulee, että tuo vanha\nkirjeiden kirjoittaja oli urkkinut, häneltä kaiken perin viisaasti,\ntaikka hän oli seurannut häntä kotiin jonain päivänä — mutta joka\ntapauksessa hän huomasi kertoneensa tälle kaiken Antoine Carrésta ja\nhänen äitiparastaan. No, vielä samana iltana tuli tuo englantilainen\nloordi — tuo suuri ja mahtava Punainen neilikka — ja löysi Antoine\nCarrén ja vei hänet äiteineen turvallisesti pois Ranskasta.»\n\nTyttö pysähtyi vetämään ilmaa keuhkoihinsa, sillä hän oli puhunut\nkiihkeästi ja koko ajan melkein kuiskaten, sillä aihe oli sellainen,\nettä sitä ei olisi mielellään sallinut pahanilkisen kuulevan. Näinä\npäivinä liikkui kaikkialla urkkijoita, jotka himoitsivat verirahoja,\nniitä neljääkymmentä souta, jotka maksettiin epäluulonalaisen\nilmiannosta.\n\nMaurice oli tästä myös elävästi tietoinen ja oli vaiti. Hetken kuluttua\nhän ehdotti, että he lähtisivät liikkeelle. Pimeä oli tulossa: Cour la\nReine oli huonosti valaistu toisistaan kaukana sijaitsevilla lampuilla.\nHe kulkivat vaitiollen hetkisen, näyttäen aivan tunteittensa vallassa\nkuljeskelevalta lemmenparilta. Harvat ohikulkijat kiirehtivät ohi\nhiljaisina, eivätkä kiinnittäneet heihin mitään huomiota.\n\n»Antoine Carrén tapaus ei ole sitä paitsi ainutlaatuinen», huomautti\nJosette äkkiä. »Voisin kertoa tusinoittain samanlaisia tarinoita.\nTyötuvan tytöt kertovat niitä aina, kun työnvalvoja on poissa\nhuoneesta!»\n\nHän vaikeni jälleen ja jatkoi sitten vakavana ja erikoisen\npainokkaasti: »Sinun täytyy tosiaan auttaa minua, Maurice!»\n\n»Tietystikin minä tahdon auttaa sinua, Josette», kuiskasi Maurice.\n»Mutta kuinka?»\n\n»Sinun täytyy löytää se julkinen kirjeidenkirjoittaja, jolla oli ennen\nkojunsa Pont-Neufin sillankorvassa!»\n\n»Mutta eihän siellä nykyään ole mitään. Kuljin ohi siitä tässä...»\n\n»Tiedän sen. Hän on muuttanut kojunsa jonnekin muualle, siinäpä se!»\n\n»Kuinka minä sitten voisin tuntea oikean miehen? Pariisissa on\njoukoittain julkisia kirjeenkirjoittajia!»\n\n»Minä autan sinua! Kuljen sinun kanssasi kaikkialle ja minä kyllä\ntunnen miehen, olen siitä varma! Sydämessäni on varmasti jotain, joka\nsaa sen lyömään nopeammin, kun Punainen neilikka on lähellä. Sitä\npaitsi...»\n\nHän keskeytti äkkiä puheensa, sillä innoissaan hän oli huomaamattaan\nkorottanut ääntään ja Maurice puristi häntä varoittavasti käsivarresta.\nNopeasti lisääntyvässä hämärässä oli joku kiirehtinyt heidän ohitseen\nhiipivin askelin. He eivät saattaneet nähdä selvästi ohikulkevaa, vain\nhämärästi erottui miehen hahmo, joka kulki selkä köyryssä kantamansa\nraskaan taakan takia.\n\n»Meidän täytyy olla varovaisia, Josette...», kuiskasi Maurice hiljaa.\n\n»Tiedän kyllä, mutta unohdin sen innoissani. Mutta autathan siis minua,\nMaurice?»\n\n»Luonnollisesti», sanoi hän.\n\n»Ja kun me olemme löytäneet hänet», jatkoi Josette eloisasti, puhuen\njälleen kuiskaten, »kun me olemme löytäneet hänet, kerrot sinä hänelle\nLouisesta ja Charles-Léonista, ja siitä että Louisen täytyy saada viedä\nsairas lapsiraukkansa maaseudulle ja hänen täytyy saada jäädä sinne\npoikaansa hoitamaan, kunnes tämä on terve jälleen».\n\n»Ja luuletko sinä todella...»\n\n»Minä en luule, minä tiedän, että Punainen neilikka pitää huolta\nlopusta», sanoi tyttö luottavaisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotona kului ilta synkän hiljaisuuden vallitessa. Josette huomasi, että\nhänen ystävättärensä oli vajonnut sellaiseen toivottomuuden tilaan,\nettei hänen onnistuisi sitä karkottaa. Josette piti sitä Bastienin\nsyynä. Bastienkään ei ollut koskaan uskonut Punaisen neilikan olemassa\noloon. Hän sekoitti tämän mielessään jollain tavalla parooni de Batzin\nkanssa, josta hänellä oli ollut niin ikäviä kokemuksia. De Batz oli\nmyöskin ollut täynnä kaikenkaltaisia suunnitelmia kuninkaallisen\nperheen ja monien niiden ylhäisten henkilöiden pelastamiseksi, joita\nkuolema oli uhannut, mutta oli kulunut jo kuukausia, eikä mitään ollut\ntapahtunut. Hänen lupaamaansa itävaltalaista rahaa ei ollut kuulunut.\nDe Batz itse ei koskaan ollut tarvittaessa paikalla. Turhaan oli\nBastien tehnyt parhaansa saadakseen neuvottelut päättymään eräitten\nlahjottavien vallankumoushallituksen jäsenten ja itävaltalaisten\nlähettien välillä. Miehet sellaiset kuin Chabot, Bazière ja Fabre\nd'Eglantine olivat olleet kylläkin suostuvaisia sopimuksen tekoon,\nvaikkakin heidän vaatimuksensa kasvamistaan kasvoivat ajan kuluessa,\nkun kuninkaan lopullinen kohtalo kävi yhä selvemmäksi. Olipa itse\nDantonkin viittaillut siihen suuntaan, että näinä vaikeina aikoina\ntäytyy miehen elää, ja miksi ei siis itävaltalaisella rahalla, kun\nkerran ranskalaista rahaa oli niin harvassa? Mutta kuitenkin, vaikka\nkaikki näytti niin lupaavalta ja ahnaat kädet kurkottuivat jo kahmimaan\nluvattuja lahjuksia, ei rahoja ilmestynytkään, ja de Batz, jota oli\nvaroitettu, pakeni rajan yli peläten joutuvansa Ranskassa perikatoon.\n\nJa syystä tai toisesta sekoittui Bastienin mielessä kelmin muisto\nPunaisen neilikan tarunomaiseen henkilöllisyyteen.\n\n»Josette on aivan varma siitä, että Punainen neilikka on olemassa», oli\nLouise sanonut miehelleen tuona iltapäivänä, kun he istuivat yhdessä\nsuruunsa vaipuneina ja kyynelsilmin Charles-Léonin sairasvuoteen\nääressä. »Ja hän uskoo, että Neilikka voi hankkia minulle luvan lähteä\nrakkaimpamme kanssa maaseudulle!»\n\nMutta Bastien pudisti päätään surullisena ja itsepintaisena.\n\n»Älä tuudita itseäsi vääriin toivoihin, rakkaani», sanoi hän. »Josette\non oikea enkeli, mutta hän on myös lapsi. Hän uneksii yhtä ja toista ja\nuskottelee sitten itselleen, että unelmat ovat todellisuutta. Minulla\non itselläni kokemusta sellaisista unelmista.»\n\n»Tiedän sen, rakkaani», myönsi Louise huoaten.\n\nHän oli noita taipuisia luonteita, jotka ovat lempeitä ja helliä, mutta\nniin häilyväisiä että ne jokainen tapaus jopa sana tempaa mukaansa.\nMutta silloin tällöin hän saattoi osoittautua kummallisen itsepäiseksi,\nsiten kuin vain hyvin heikot ovat itsepintaisia, höyhentyynyn tavoin,\njoka näyttää antavan perään, mutta saa jälleen entisen muotonsa\nseuraavassa hetkessä.\n\nTarvittiin vain Bastienin lausuma sananen, ja koko se toivorikkaus,\njonka Josetten into oli häneen istuttanut, jäähtyi jälleen\nepäilykseksi, ja toivottomuudeksi.\n\n»Jos Charles-Léonia ei voida pelastaa», sanoi Louise, »kuolen minäkin!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä oli kulunut jo kaksikymmentäneljä tuntia, ja nyt istui Bastien\nde Croissy yksinään pienessä rappeutuneessa toimistossaan Rue de la\nMonnaie'n varrella. Hän oli lähettänyt apulaisensa Maurice Reversacin\npois jo aikaisemmin, koska hän oli luonteeltaan ystävällinen, eikä\nollut unohtanut niitä aikoja, jolloin hän itse kulki kosimateillä. Hän\nymmärsi, että hauskin hetki Mauricen päivässä oli silloin, kun hän\nsai kohdata Josette Gravier'n työ tuvan ulkopuolella ja viedä hänet\nkävelemään.\n\nDe Croissy oli tällä kertaa lähettänyt Mauricen pois myös sen tähden,\nettä hän halusi olla yksinään. Hänen elämässään oli juuri käännekohta,\njota hän halusi harkita intohimottomasti ja tarkkaan. Hänen lapsensa\noli sairas, se ehkä kuolisi, jos ei hän, isä, kykenisi hankkimaan sille\npääsyä pois Pariisista maalle äitinsä hoidossa. Vapautta ja veljeyttä\njulistava hallitus oli tehnyt tämän mahdottomaksi; ei yksikään mies,\nnainen eikä lapsi saanut jättää pysyväistä asuinpaikkaansa ilman\nerikoista lupakirjaa, joka kaiken lisäksi harvoin jos koskaan oli\ntodella tepsivä, paitsi siinä tapauksessa, että oli jokin keino\ntakauksen kiristämiseen noilta hirmuvallan pitäjiltä.\n\nMutta Bastien de Croissylla oli keino kiristää sellainen takaus.\nKysymys oli siitä, oliko tämä oikea tilaisuus vallan käyttämiseen.\nHän istui nyt kirjoituspöytänsä ääressä pakka kirjeitä eteensä\nlevitettyinä. Nämä kirjeet, jos niitä käytettäisiin oikein, tekisivät\nhänet kyllin voimakkaaksi vaatimaan mitä tahansa joltain mahtavalta\nhallituksen jäseneltä.\n\nItävaltalainen lähetti oli käskenyt häntä hankkimaan niin paljon kuin\nmahdollista mustaa valkoisella noilta roistoilta, ja de Croissy oli\nsäilyttänyt kirjeet tähän saakka ajattelemattakaan käyttää niitä omaksi\nhyödykseen tai kiristääkseen joitakin etuja, toivoen vain, että hän\nkerran saisi tilaisuuden yllättää ja nöyryyttää nuo hirmuvaltiaat\nniiden avulla.\n\nMutta nyt oli olosuhteissa äkkiä tapahtunut käänne. Charles-Léon\nsaattaisi kuolla, jos häntä ei vietäisi pois tästä kuumetautien\nsaastuttamasta kaupungista, eikä Louise, kuten oikein olikin, voinut\nantaa sairasta lastaan vieraitten hoitoon. Ja oli varmaa, että jos\nCharles-Léon kuolisi, seuraisi Louise häntä pian hautaan.\n\nBastien de Croissy istui tuntikaupalla kirjoituspöytänsä ääressä\nkirjeet edessään. Hän otti ne käteensä toisen toisensa jälkeen, luki ne\nuudelleen ja uudelleen ja pani ne jälleen paikalleen. Hänen väsyneessä\npäässään kiertelivät raskaat ajatukset. Hänelle oli oikeamielisyytensä\nja jalon luonteensa takia perin vaikeata tehdä päätöstä. Hänen\nvalittavanaan oli joko inhoittava kiristäminen tai lapsen ja vaimon\nkuolema. Kunnia ja omatunto käskivät yhtä ja jokainen hänen sydämensä\nsäie toista.\n\nKirje, jota hän par'aikaa piti kädessään oli François Chabot'n\nallekirjoittama. Tämä oli entinen kapusiinimunkki, mutta nykyään\nKonventin jäsen ja Dantonin parhaimpia ystäviä, ja hänen järkkymätöntä\nisänmaanrakkauttaan oli toitotettu suuriäänisesti.\n\nJa näin oli tämä François Chabot kirjoittanut noin vuosi sitten;\n\n »Ystävä hyvä, kuten minä sinulle kerroin meidän viime kerran\n kohdatessamme, olen taipuvainen suhtautumaan suopeasti B:n\n ehdotuksiin. Jos hän todellakin omaa ne pääomat, joilla hän kerskuu,\n voitte kertoa hänelle, että minä kykenen auttamaan C:tä hänen\n vaikeuksissaan ja voin myös saattaa hänet sille istuimelle, jota\n hän pitää niin suuressa arvossa. Sen lisäksi voin taata hänelle sen\n kiistattoman omistuksen. Voimme myös taata, ettei hänelle tapahdu\n mitään muutakaan, sanokaamme viiteen vuoteen. Mutta teidän täytyy myös\n kertoa B:lle, että hänen lupauksensa ovat perin epämääräisiä! Minä\n tahdon kaksikymmentä tuhatta sinä päivänä, jolloin C. astuu jälleen\n puistossa olevaan taloonsa. Senlisäksi täytyy B:n maksaa teille\n palkkionne tämän asian järjestämisestä. Ystäväni ja minä emme tahdo\n mitään kuluja näistä järjestelyistä.»\n\nNyt Bastien de Croissy otti esille kynän ja paperipalasen ja käänsi\nkirjeen sisällön sellaiseksi, että se oli kenen tahansa helppo\nymmärtää. Niin muutettuna se kuului seuraavasti:\n\n »Ystäväni, kuten minä kerroin meidän viime kerran tavatessamme,\n olen taipuvainen suhtautumaan suosiollisesti parooni de Batzin\n ehdotuksiin...»\n\nLopun kirjeestä hän käänsi samaan tapaan: korvaten aina sanalla\n»kuningas» kirjaimen »C», »de Batzilla» kirjaimen »B», ja »talon\npuutarhassa» Bastien käänsi sanalla »Versailles».\n\nNyt oli kirje selvä ja kenen tahansa ymmärrettävissä! Bastien otti\nesille myös muita kirjeitä ja käsitteli niitä samaan tapaan: sitten\nhän sitoi kirjeistä kaksi eri pakettia, toiseen hän pani alkuperäiset\nkirjeet, toiseen jäljennökset. Alkuperäiset kirjeet hän pani\npovitaskuunsa, toiset taas kirjoituspöytänsä laatikkoon. Sitten hän\nlukitsi laatikon, sammutti tulen huoneesta ja lähti lopulta kotiin.\n\nHän oli tehnyt päätöksensä.\n\nSamana iltana Bastien kertoi kaiken Louiselle. Maurice ja Josette\nolivat myös saapuvilla, niinkuin myös pikku Charles-Léonkin, joka\nlepäsi väsähtäneen linnun lailla äitinsä sylissä.\n\nMauricelle kertomus ei suinkaan ollut uusi, kuten Louiselle ja\nJosettelle. Mutta ilmeisesti kuunteli heistä jokainen sitä perin\nerilaisin tuntein. Louiselle se merkitsi silminnähtävästi pelastusta.\nHän kuunteli miehensä kertomusta säteilevin silmin ja puoleksi avoimin\nhuulin, hengittäen epätasaisesti, melkeinpä kuumeisesti, ja aina\nsilloin tällöin hän painoi Charles-Léonia tiukkaan rintaansa vastaan.\nHän ei hetkeäkään epäillyt, ettei suunnitelma toisi heille kaikille\nvapahdusta kaikesta huolesta ja tuskasta. Hänen ainoa huolensa näytti\nolevan, ettei Bastien ollut jo aikaisemmin käyttänyt tätä ihmeellistä\nsalaisuutta hyväkseen.\n\n»Me olisimme ehkä voineet vapautua tästä maanpäällisestä helvetistä jo\npaljon aikaisemmin», huudahti hän intohimoisen moittivasti, kun Bastien\nmyönsi, että hän oli epäröinyt käyttää tätä asetta omaksi hyväkseen.\n\n»Sehän on kiristystä», huomautti Bastien heikosti.\n\n»Kiristystäkö?» huudahti Louise tulisesti. »Jos joku tappaa hullun\nkoiran, ei se  liene murha?»\n\nBastien huokasi. Noiden kirjeiden määrä oli ollut auttaa kuningas ja\nkuningatar ulos vankilasta.\n\n»Eikö Charles-Léonin elämä ole muka yhtä kallis kuin jonkun kuninkaan?»\nkysyi Louise kiivaasti.\n\nJa hän alkoi suunnitella tulevaisuutta. Hän ottaisi lapsensa mukanaan\nmaalle, ja myöhemmin he yhtyisivät kuninkaan uskollisiin alamaisiin\nEnglannissa tai Belgiassa, jos eivät olot kotimaassa paranisi. Josette\nja Maurice tulisivat heidän kanssaan, ja siellä he yhdessä odottaisivat\nparempia aikoja, jotka nekään eivät voineet olla kovin kaukana.\n\n»Ei ole olemassa mitään, mitä nuo miehet voisivat meiltä nyt kieltää»,\nriemuitsi hän. »Kun me uhkaamme lähettää nuo kirjeet Moniteuriin tai\njohonkin muuhun lehteen, on heidän pakko taata meille lupia ja passeja\ntai mitä tahansa me pyydämme!» Ja hän lisäsi kärsimättömänä: »Oi,\nBastien, miksi sinä et ryhtynyt käyttämään niitä jo paljon aikaisemmin?»\n\nJosette yksin oli vaiti. Hän oli koko iltana lausunut tuskin sanaakaan.\n\nSanaakaan sanomatta hän oli kuunnellut Bastienin kertomusta, ja\nMauricen huomautuksia, ja hän oli yhä vaiti Louisen puhuessa ja\nsuunnitellessa. Sitten vasta, kun Bastien kokosi kirjeet jälleen yhteen\nnippuun ja pani nipun taskuunsa, ilmaisi hän mielipiteensä.\n\n»Älä tee noin, Bastien», sanoi hän.\n\n»Mitä sinä tarkoitat?» kysyi de Croissy.\n\n»Anna Louisen pitää huolta noista kirjeistä!» pyysi tyttö. »Odota,\nkunnes noilla petollisilla konnilla on valmiina pyytämäsi paperit\nsinulle annettavaksi. Näytä heille ensin jäljennökset: he eivät\nepäröisi pistää sinun kurkkuusi veistä keskustelun kuluessa\nryöstääkseen ne sinulta, jos he luulevat niiden olevan sinun mukanasi!»\n\nBastien ei voinut olla hymyilemättä tytön innolle, mutta hän pani\nkirjekimpun hänen ojennettuun käteensä.\n\n»Olet oikeassa, Josette», sanoi hän. »Sinä olet oikeassa kuten\ntavallisesti, sinä talon suojelusenkeli! Mitä sinä niillä teet?»\n\n»Minä ompelen ne kiinni Louisen liiveihin», vastasi Josette.\n\nEikä asiasta puhuttu sen enempää.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nLouise de Croissy seisoi ikkunan luona katsellen, kuinka hänen miehensä\npitkä ja voimakas olemus eteni kadulla kohti Rue de Monnaie'ta. Kun hän\nlopulta oli hävinnyt näkyvistä, kääntyi Louise Josetten puoleen.\n\nJosette oli myös seissyt ikkunassa katselemassa Bastienin lähtöä\ntoimistoonsa, josta hänen oli määrä hakea kirjeiden jäljennökset\nlähteäkseen sitten kohtalokkaalle asialleen. Ja kun Josette näki\nBastienin kääntyvän kulman taa, valtasi hänet uhkaavan vaaran tuntu.\n\n»Mikä sinun on, Josette rakas?» kysyi Louise hädissään, sillä tyttö\nnäytti värisevän ikäänkuin viluissaan ja hänen kasvonsa olivat oudon\nkalpeat ja surulliset. »Oletko pahoillasi siitä, että sinun Punainen\nneilikkasi ei sittenkään saanut näytellä sankarin osaa tässä jutussa?»\n\nIlahduttaakseen Louisea koetti Josette näyttää mahdollisimman\niloiselta, hänestä tuntui itsestäänkin, että oli typerää olla niin\ntoivoton, ja hän syytti unetonta yötä ja päänsärkyä kalpeutensa\naiheuttajaksi. Sitten hänen oli pakko lähteä työtupaan neulomaan\npaitoja »Vapauden Sotureille», ja siellä hänen piti viipyä niin kauan,\nettä kun hän palasi päivälliselle, olivat Bastien ja Maurice jo\nlähteneet. Iltapäivällä hänen oli niinikään pakko mennä työtupaan ja\nkello oli jo kahdeksan, kun Josette illan pimeässä palasi kotiin Rue de\nPicpus'n varrelle.\n\nPorttiholvissa hän oli vähällä törmätä Maurice Reversaciin, joka\nilmeisesti odotteli häntä. Maurice tarttui hänen ranteeseensa ja veti\nhänet pääportaiden juurelle, mahdollisimman kauas portinvartijan\nkopista, paikkaan, jossa he saattoivat keskustella turvassa\nvakoilevilta silmiltä ja korvilta. Täällä Maurice pysähtyi, mutta piti\nedelleen lujasti kiinni tytön ranteesta ja nojasi hengästyneenä kuin\ntakaa-ajettu seinään.\n\n»Maurice, mistä on kysymys? Olit peloittaa minut kuoliaaksi!»\n\nPorraskäytävä oli melkein täysin pimeä. Vain heikko valonsäde tunkeutui\nöljylampusta, joka tuikki jollain ylemmällä porrastasanteella. Josette\nei voinut nähdä ystävänsä kasvoja, mutta hän tunsi tämän käsien\nvapisevan ja kuuli hänen epätasaisen hengityksensä. Sama heitä kaikkia\nuhkaavan onnettomuuden tunne, joka hänellä oli ollut koko päivän,\npuristi nyt rautaisin kourin hänen sydäntään.\n\n»Maurice, kerro!»\n\nViimeinkin alkoi Maurice puhua. Hän kuiskasi työnantajansa nimen.\n\n»Maître de Croissy...»\n\nJosette saattoi tuskin pidättää kauhunhuutoa.\n\n»Onko hänet pidätetty?»\n\nMaurice pudisti päätään kieltävästi.\n\n»Eikö? Kuollutko...? Koska? Kuinka? Mitä on tapahtunut, Maurice?\nJumalan nimessä, kerro minulle!»\n\n»Murhattu!»\n\n»Mur-...!»\n\nHän painoi kätensä suunsa eteen ja puri sitä hampaillaan\ntukahduttaakseen huudon, joka olisi kaikunut katon rajaan saakka.\nLouise asui jo toisessa kerroksessa ja olisi kuullut sen varmasti.\n\n»Kerro minulle!» Josetten oli vaikea ymmärtää tätä. Se tuntui niin\nmahdottomalta hänen mielestään.\n\n»Me menimme takaisin toimistoon päivällisen jälkeen. Maître de Croissy\nlaati jotain asiakirjaa koko iltapäivän. Se valmistui juuri, kun alkoi\nhämärtää. Hän antoi sen minulle ja käski minua viemään sen kansalainen\nChabot'lle. Minä menin. Kansalainen Chabot antoi minun odottaa yli\ntunnin. Kello oli melkein kahdeksan, kun tulin takaisin toimistoon.\nPääovi oli raollaan. Muistan ajatelleeni, että se oli outoa. Aukaisin\noven...»\n\nHän keskeytti kertomuksensa, ja Josette sanoi pikaisesti ja\npainokkaasti:\n\n»Älä välitä kertoa! Ymmärrän kyllä!»\n\n»Mitä tarkoitat, Josette?»\n\n»Nuo paholaiset hankkivat sinut siten pois tieltään. Heidän\ntarkoituksenaan oli ryöstää kirjeet Bastieniltä. He tappoivat hänet\nsaadakseen ne!»\n\n»Molemmat huoneet näyttivät siltä, kuin olisi niissä ollut\nmaanjäristys», kertoi Maurice.\n\n»He viskelivät tietysti kaiken hujan hajan etsiessään kirjeitä,\ntapettuaan hänet ensin.»\n\nKuin yhteisestä sopimuksesta he kiirehtivät nyt toimistoon. Rue de\nMonnaie'n varrella oleva talo näytti samanlaiselta kuin aina ennenkin,\nrumalta, harmaalta ja huonosti hoidetulta. Sisällä talossa oli sama\nkosteuden ja muurilaastin haju kuin hautaholvissa. Silminnähtävästi\nei kukaan tietänyt siitä, mitä toisessa kerroksessa, asianajaja,\nkansalainen Croissyn toimistossa oli tapahtunut. Kukaan ei kiinnittänyt\nhuomiota nuoreen mieheen ja tyttöön näiden kiirehtiessä ylös portaita.\nJosette tunsi jäsentensä vapisevan hänen juostessaan ylös portaita,\nmutta hän tiesi myös, että nyt oli koittanut aika, jolloin häneltä\nkysyttiin rohkeutta ja mielenmalttia, ja hän kokosi kaiken voimansa\nkyetäkseen hallitsemaan hermojaan. Hän oli päättänyt olla avuksi eikä\ntaakaksi, vaikka kauhu kuristi hänen kurkkuaan, niin että hänen oli\nvaikea hengittää, ja hän voi suorastaan pahoin pelosta.\n\nMaurice oli ollut kyllin varovainen lukitakseen etuoven, mutta hänellä\noli avain mukanaan. Ennenkuin hän aukaisi oven, katsoi hän tutkivasti\nJosettea. Jos tämä olisi osoittanut vähintäkään heikkoutta, olisi\nMaurice sulkenut hänet syliinsä ja kantanut hänet pois tältä kauhun\npaikalta. Josetten kasvoja hän ei saattanut nähdä, mutta hän huomasi,\nettä tytön pää oli pystyssä ja asento pelkäämätön. Silloin hän sanoi\nainoastaan:\n\n»Menemmekö ensin poliisin luo?»\n\nMutta tyttö pudisti vain päätään. Maurice avasi oven ja Josette\nseurasi häntä. Pieni eteinen oli pimeä, mutta ovi toimistohuoneeseen\noli avoin. Katossa riippuvan öljylampun valossa erottui Bastien de\nCroissyn liikkumaton ruumis lattialla. Hänen vieressään makasi raskas\nmurtorauta ja kaikkialla oli hujan hajan huonekalujen sirpaleita, ja\nlasinpalasia; matolla lojui nurinmennyt mustepullo, kirjoituspöydällä\noli papereita, hiekkaa ja asiakirjoja kauheassa sekasorrossa, laatikot\nolivat rikottuina lattialla. Näytti todella siltä, että huoneessa oli\nollut maanjäristys.\n\nMutta Josette ei välittänyt kaikesta tästä, hän näki vain Bastienin\nviimeiseen kuolinkouristukseensa kangistuneena. Hän rukoili Jumalalta\nvoimaa astua lähemmäksi, ja hän polvistui ruumiin viereen ja rukoili\nkirkon säätämät rukoukset kuolleen puolesta. Maurice polvistui hänen\nviereensä ja he ristivät kuolleen kädet hänen rinnalleen ja Josette\nveti esiin taskustaan rukousnauhan ja kietoi sen kuolleen käsien\nympärille. Sitten he rukoilivat yhdessä, Josette silmät suljettuina,\nsillä hän tunsi muutoin pyörtyvänsä. Hän rukoili Bastienin sielun\npuolesta ja hän rukoili myös ohjausta tietääkseen, mitä hänen nyt oli\ntehtävä, kun Bastien oli heidät jättänyt. Sillä Louise ei ollut vahva\nja tästä lähtien olisi hänellä vain Josette turvanaan.\n\nKun Maurice ja hän olivat lopettaneet rukouksensa, he etsivät\nraunioiden keskeltä kaksi kynttilänjalkaa, jotka olivat seisseet\nkaapilla. Maurice löysikin ne heti, ne olivat vääntyneet, mutta eivät\nkuitenkaan poikki, ja niiden vieressä oli kappale talikynttilää. He\nsuoristivat jalat, ja Maurice sytytti ne paperipalalla, johon hän sai\ntulen lampusta. Josette asetti ne lattialle molemmin puolin kuolleen\nmiehen päätä.\n\nTämän tehtyään hän hiipi varpaillaan ulos huoneesta. Maurice sammutti\nlampun ja seurasi Josettea lukittuaan ensin oven.\n\nSitten he kiirehtivät hiljaa yhdessä alas portaita.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nLouise de Croissy makasi kapealla jouhisohvalla paikaltaan\nhievahtamatta. Siitä saakka kuin Josette oli kertonut hänelle tuon\nkauhean uutisen, oli hän ollut kuin kuollut: hän ei voinut puhua, ei\nsyödä, ei nukkua, ja siitä oli kulunut jo kaksikymmentäneljä tuntia.\nEi edes Charles-Léonin lapsellinen lepertely auttanut häntä pääsemään\nalakuloisuudestaan.\n\nKokonaisen vuorokauden hän oli siis maannut näin liikkumattomana ja\nvaiti, Josetten koettaessa pitää Charles-Léonia hyvällä tuulella ja\nhuolehtiessa lapsen kaikista tarpeista. Josette jumaloi Louisea,\nmutta tänä aikana hän ei voinut hillitä kärsimättömyyttään Louisen\nkohtalokkaan toimettomuuden ja raukkamaisuuden takia. Pitihän heidän\ntoki vielä pitää huolta lapsesta, siihen oli syytä entistä enemmän\nnyt, kun perheen isä oli poissa. Josette suunnitteli yhä Punaisen\nneilikan löytämistä, sillä nyt saattoi ainoastaan hän auttaa Louisea ja\nCharles-Léonia. Josettella ei ollut mitään harhakuvitelmia, hän ymmärsi\nnäiden olevan välittömästi vaarassa. Bastien oli murhattu sentähden,\nettei hän tahtonut luovuttaa korvauksetta noita vallanpitäjiä\nhäpäiseviä kirjeitä. Nämä olivat murhanneet Bastienin ja toimeenpanneet\nhänen toimistossaan kotitarkastuksen. He olisivat saattaneet määrätä\nhänet vangittavaksi, sehän oli niin perin helppoa näinä päivinä, mutta\nhe olivat pelänneet, että hän mahdollisesti saisi oikeudenkäynnin\naikana tilaisuuden kertoa, mitä tiesi. Vain kuolleet eivät puhu!\n\nMutta kirjeitä he eivät olleet löytäneet, ja tällä hetkellä oli\nolemassa joukko epätoivoisia miehiä, jotka tiesivät, että nuo kirjeet\njulkaistuina olisivat heidän tuhonsa. Josette tiesi sen. Ennemmin tai\nmyöhemmin, ehkäpä jo parin tunnin kuluttua nuo miehet hyökkäisivät\nLouisen kimppuun, pantaisi toimeen tarkka etsintä ja Louise\nvangittaisiin, ehkäpä myös murhattaisiin. Hän halusi, että Louise\ntuhoaisi kirjeet, nehän olivat aiheuttaneet tämän murhenäytelmän, mutta\npieninkin sinnepäin menevä viittaus sai Louisen painamaan käsillään\nrintaansa kuin tahtoisi hän viimeiseen asti ja vaikkapa hengellään\npuolustaa kirjeitä. Kun Josette seuraavana iltana tuli kotiin,\nmakasi Louise jo vuoteessaan, ensi kertaa sen jälkeen, kuin Josette\noli kertonut hänelle tapahtuneesta, hän oli liikahtanut pois tuolta\nkapealta jouhipäällyksiseltä sohvalta. Hän oli asettanut vaatteensa\ntuolille, ja muitten vaatteitten päälle oli hän mielenosoituksellisesti\nlevittänyt liivinsä, jotta ne varmasti huomattaisiin. Kirjekäärö ei\nenää ollut niihin kiinnitettynä. Josette huomasi sen heti samoin kuin\nsenkin, että Louise oli vain nukkuvinaan, ja tarkasteli häntä puoliksi\nsuljettujen silmäluomien takaa.\n\nTeennäisellä huolettomuudella toimitteli Josette askareitaan, suori\nLouisen tyynyn, suuteli häntä ja Charles-Léonia ja paneutui sitten\nlevolle. Mutta vaikka hän oli kuoleman väsynyt, ei hän saanut\npaljoakaan nukuttua. Hän aavisti tästä olevan seurauksena vaikeuksia.\nLouisella oli jokin päähänpisto noiden kirjeiden suhteen, se oli\nvarmaan seurauksena järkytyksestä, ja nyt hän takertui tuohon\npäähänpistoonsa heikkojen tavallisella itsepäisyydellä. Hän oli\nkätkenyt kirjeet ja aikoi kaikesta päättäen kätkeä ne kaikilta, myöskin\nJosettelta. Oli varmaa, että hänen hermonsa olivat pahoin kärsineet\njärkytyksestä, sillä suljetuista silmistä huolimatta hänen kasvoillaan\noli pieni ovela hymy, joka on ominainen kaikille niille, joiden mieli\non jossain määrin sekava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJosette oli pyytänyt yksinkertaisissa pienissä rukouksissaan, että\nPyhä Neitsyt auttaisi häntä löytämään Punaisen neilikan. Hän oli\nvarma siitä, ettei mikään muu saattaisi pelastaa hänen ystäviään\nkuin tämä salaperäinen sankari, mutta viimeiset kaksi päivää olivat\nolleet niin tapausrikkaita, ettei häneltä ollut riittänyt aikaa etsiä\ntätä ainutta miestä, johon hän tänä synkkänä aikana saattoi luottaa.\nMaurice puolestaan oli luvannut tehdä parhaansa, ja se oli sitäkin\nkiitettävämpää, kun hän ei uskonut tämän salaperäisen englantilaisen\nolemassaoloon. Kuitenkin miellyttääkseen ja ilahduttaakseen Josettea\nhän kulutti kaiken aikansa, joka hänelle jäi hänen juostessaan\ntoimiston ja poliisikamarin väliä, etsiäkseen sitä julkista kirjuria,\njolla ennen oli ollut kojunsa Pont-Neufin sillan korvassa, koska juuri\nhänen arveltiin olevan tekemisissä itsensä Punaisen neilikan kanssa.\n\nMaurice tunsi kaikki vanhan Pariisin kadut ja kujanteet — sen pienet\nruokalat ja nurkkakapakat, joissa saattoi antautua juttusille\nyksinkertaisten kunnon ihmisten kanssa, jotka eivät epäilleet mitään,\nvaikka heiltä kyselikin yhtä ja toista. Täten hän pääsi selville\njostakin, joka ehkä veisi Punaisen neilikan jäljille. Näytti siltä,\nettä eräässä kaupungin etäisessä kolkassa, lähellä Batignolles’ia, oli\neräs outo vanha linnunpelätin alkanut harjoittaa kojussaan kirjeiden\nkirjoittamista niiden avuksi, jotka olivat liian taitamattomia tai\nmyös liian kainoja kirjoittaakseen omasta puolestaan. Eipä siltä, että\nMaurice olisi hetkeäkään luullut tällä vanhalla linnunpelättimellä\nolevan mitään tekemistä tuollaisen englantilaisen ylimysjoukkueen\nkanssa, mutta hän arveli, että kävelymatka läpi koko Pariisin tuota\näijää etsittäessä veisi Josetten ajatukset pois hänestä itsestään\npariksi tunniksi, ja johdattaisi hänen ajatuksensa vähemmän synkkiin\nuomiin. Joten siis sää saisi olla kuinka huono tahansa.\n\nJosette suostui halukkaana, ja lupasi odottaa häntä Poliisiasiain\nKomissariaatissa, ja sitten he yhdessä lähtisivät etsimään tytön\nunelmien sankaria.\n\nKomissariaatin odotushuone oli suuri ja neliömäinen. Seinät oli joskus\nammoisina aikoina kalkittu valkeiksi, nyt ne samoin kuin kattokin\nolivat väriltään likaisenharmaat, ja joka puolella oli lukemattomien\nolkapäiden seinään hankaama, lian ja rasvan muodostama seinälaudoitus.\nPuupenkeillä seinän vieressä istui kärsivällisiä, huolestuneita\nnaisia, toisilla huivi pään ympäri käärittynä, toiset väristen ohuessa\npuserossa ja hameessa, ja kaikilla sylissään kääröjä ja vauvoja.\nEräs heistä teki tilaa Josettelle, joka istuutui heidän viereensä\nvalmistautuen odottamaan. Siellä oli myös joukko miehiä, suurin osa\nresuisissa housuissa ja rähjääntyneissä takeissa. He seisoskelivat\njoukoissa, jutellen ja syljeskellen lattialle tai istuen pöydillä.\nMelkein kaikki heistä olivat joko vanhuudenheikkoja tai raajarikkoisia.\nJoku lapsi leikki lattian liassa joutuen jokaisen jalkoihin. Paikka\noli melkeinpä sietämättömän tunkkainen, siinä yhtyi keitetyn kaalin,\nmärkien vaatteiden ja tuoreen muurilaastin haju. Vain silloin tällöin,\nkun joku meni sisään tai ulos ovesta, tunkeutui sinne hiukan raitista\nilmaa. Josette toivoi, että hän olisi määrännyt kohtauksen Mauricen\nkanssa jonnekin muualle; hänestä tuntui, että hän ei jaksaisi odottaa\nkauankaan tässä haisevassa paikassa. Hän oli myös kovin väsynyt, ja\nilman puute teki hänet uniseksi.\n\nTutun äänen sointi sai hänet havahtumaan, kun hän oli jo aivan\npuolinukuksissa. Silmiään räpytellen ja peräti hämmästyneenä hän\nsilmäili ympärilleen. Vanha tohtori Larousse oli juuri tullut sisään.\nHänellä oli kädessään paperinippu ja hän näytti levottomalta ja\nkiireiseltä.\n\n»Oikeata koiran elämää», mumisi hän ohimennessään jollekulle. »Kaikki\nnämä paperit täytyy saada allekirjoitetuiksi ja senlisäksi täytyy\nodottaa ehkä puolikin tuntia tässä inhoittavassa loukossa!»\n\nHänet nähdessään hypähti Josette pystyyn ja pysäytti hänet juuri kun\nkaksi tai kolme muuta aikoi puhutella häntä. Koko eilisen päivän hän\noli koettanut saada käsiinsä tätä vanhaa tohtoria, ja jälleen tänä\naamuna, ei niinkään Charles-Léonin kuin hänen äitinsä takia, josta\nhän oli vakavasti huolissaan. Kansalainen Larousse oli ollut poissa\nkotoaan viimeiset kaksikymmentäneljä tuntia. Josette oli käynyt hänen\nasunnossaan kaksi, kolme kertaa päivän kuluessa, mutta aina turhaan.\n\nNyt hän tarttui miestä hihaan ja pakotti tämän kuuntelemaan itseään.\n\n»Kansalainen tohtori!» sanoi hän vaativaan sävyyn, »mihin aikaan te\nvoitte tulla Rue Piepus’n varrelle katsomaan kansalaista Croissyta,\njoka on vaikeasti sairaana?»\n\nLarousse työnsi pois kätensä oudon epäystävällisestä hän oli oikeastaan\nsangen kiltti mies, mutta tänä aamuna hän oli ilmeisesti hyvin\nkiusaantunut.\n\n»Mihin aikaan — mihin aikaan?» matki hän mutisten. »Hillitkää\nkärsimättömyytenne, kansalainen. En mihinkään aikaan, että sen tiedätte\n— ei ainakaan tänään! Minä lähden Passy'hin heti kun olen saanut nämä\npaperit allekirjoitetuiksi!»\n\n»Kansalainen Croissy on vaarallisessa tilassa, kansalainen tohtori!»\nintti tyttö kiihkeästi. »Hänen miehensä löydettiin toissapäivänä\ntoimistostaan murh-, kuolleena. Järkytys on lamauttanut hänet —»\n\n»Tiedän, tiedän», keskeytti tohtori, ja koetti vapautua sievästä mutta\nkärsivällisyyttä koettelevasta avunanojasta. »Mies teki itsemurhan.\nMinut kutsuttiin antamaan asiasta lausunto. Nämä paperit koskettelevat\njuuri sitä asiaa. Minun täytyy saada niihin allekirjoitus!»\n\n»Kansalainen tohtori, ajatelkaa toki myös leskeä! Hänen järkensä on\nkyseessä. Hän tarvitsee —»\n\n»Näinä päivinä tarvitsevat niin kovin monet kaikenlaista, pieni\nkansalainen», sanoi vanhus nyt jo lempeämmin, sillä Josetten\nsyvänsiniset silmät olivat häneen kiintyneinä ja ne olivat niin\nhellyttävät, että kansalainen Larousse olisi varmastikin heltynyt,\njos ei hän juuri tänä aamuna olisi ollut niin peräti kiusaantunut ja\nhuolissaan. »Minun esimerkiksi täytyy päästä Passy'hin, sillä siellä on\nminun vaimoni keuhkokuumeessa, enkä minä poistu hänen luotaan ennenkuin\nhän on joko terve tai —»\n\nHän kohautti olkapäitään. Hän oli todellakin hyväsydäminen mies, mutta\nhän oli jo kaksi päivää ollut huolissaan vaimonsa puolesta. Josette\nGravier oli sievä, hyvinkin sievä; hänellä oli suuret siniset silmät,\njotka muistuttivat kesäyön taivasta hänen ollessaan kiihtynyt, innokas\ntai huolestunut, ja hänen korviensa yli kiemurtelevat kultaiset kiharat\nsaivat Laroussen aina muistelemaan nuoruuttaan, noita kesäiltoja,\njolloin hänellä oli ollut tapana vaeltaa metsissä Fontainebleaun\nlähellä, käsi kierrettynä juuri hänen tapaisensa tytön vyötärölle.\nMutta nyt? Ei, hän ei tosiaankaan ollut siinä mielialassa, että\nhäntä olisi houkutellut menneitten muistelu, hänellä ei ollut mitään\ntekemistä kauniitten tyttöjen kanssa, joilla oli suuret, moittivat\nsinisilmät. Hän oli liian huolissaan, voidakseen olla imarreltu.\n\n»Teidän on pakko hankkia toinen lääkäri, pieni kansalainen», huomautti\nhän töykeästi, »tai myös odottaa pari päivää!»\n\n»Kuinka minä voisin odottaa paria päivää», vastasi tämä, »kun\nkansalainen Croissy on menettämäisillään järkensä? Ettekö ymmärrä, mitä\nhänen on täytynyt kärsiä?»\n\nVanha mies kohautti olkapäitään. Hän oli nähnyt niin kovin paljon\nkurjuutta, niin kovin paljon surua ja tuskaa, että hänen oli vaikea\nolla osaaottavainen kaikkia kohtaan. Maailmassa on ollut vain Yksi,\njolla on ollut myötätuntoa kaikkia ihmisiä kohtaan, ja maailma palkitsi\nhänet ristiinnaulitsemalla.\n\n»Me olemme kaikki saaneet kärsiä yhtä ja toista näinä aikoina,\nkansalainen, enkä minä usko, että teidän ystävättärennekään menettää\njärkeään», sanoi vanhus. »Tällaisessa tapauksessa liioitellaan\nmielellään, kun ollaan huolestuneita. Tulen kyllä teille, niin pian\nkuin vain voin!»\n\n»Kuinka pian voitte tulla?»\n\n»Ehkä kolmen, neljän päivän peistä, en osaa sanoa!»\n\n»Mutta mitä minun on tehtävä sillävälin?»\n\n»Antakaa hänelle jotain rauhoittavaa.»\n\n»Mutta minkätähden? Hänhän on niin pelottavan rauhallinen —?»\n\n»Koettakaa löytää toinen lääkäri!»\n\n»Mistä sellaisen löytäisin? Tiedättehän itsekin, kansalainen, että\nluvan saanti lääkärin vaihtamiseen vie useita päiviä?.»\n\nNuori tyttö puhui nyt katkeran syyttävästi, ja vanhus kuunteli yhä\nkasvavalla kärsimättömyydellä. Hän oli pikimmiten vapautunut tytön\nkauneuden vaikutusvallasta: huolten ja harmien paino oli taas jo\naikoja sitten puuduttanut hänen sydämensä. Komissaarin ovelle oli\nmuodostumaisillaan jono, ja vanha tohtori pelkäsi, että hänen paikkansa\nvallattaisiin, jos hän ei heti ottaisi haltuunsa paikkaa jonossa.\nPaperit piti saada valmiiksi ja hän kaipasi päästä lähtemään sairaan\nvaimonsa luo. Hän yritti ravistaa Josetten käden pois, mutta tämä ei\ntahtonut sallia sitä.\n\n»Ettekö edes tahtoisi yrittää saada minulle lupaa vaihtaa lääkäriä?»\n\nVoi noita lupia, noita kauheita väsyttäviä, julmia lupakirjoja, joita\nvailla kukaan vapaa kansalainen ei saanut tehdä mitään muuta kuin\nkuolla. Lupa muuttaa huoneistoa, lupa ostaa leipää, lupakirja ostaa\nmaitoa tai lihaa, lupa kutsua tohtori, kätilö tai hautausurakoitsija!\nLupia, lupia, lupia aina vain!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuoneen ihmistungos, joka aluksi ei ollut kiinnittänyt tyttöön mitään\nhuomiota, alkoi nyt osoittaa mielenkiinnon merkkejä. He olivat täällä\nkaikki pyytämässä jotakin lupaa, jonka saaminen riippui kokonaan\nsisällä istuvan viranomaisen mielivallasta. Jos viranomainen sattui\nolemaan väsynyt ja pahalla tuulella, kielsi hän luvan toisensa\nperästä: kielsi sairaalta vaimolta luvan käydä tohtorin puheilla,\nverenvähyyttä potevalta lapselta luvan saada enemmän maitoa, mieheltä\nluvan ottaa työtä muuta kuin määrätynpituisen matkan päästä kotoaan.\nHän oli kaikkivaltias! Sellaisia keinoja käytti vapauden ja veljeyden\nhallitus, ja vapaan tasavallan kansalaiset oli pakotettu tällaiseen\norjuuteen! Ja kun Josette rukoili rukoilemistaan, kohauttivat toiset\nmiehistä olkapäitään, toiset laskettelivat kompia. Hehän tiesivät\nkaikki, ettei vanha Larousse kyennyt saamaan sellaista lupakirjaa\ntytölle, ei edes vaikka komissaari olisikin mitä parhaimmalla tuulella.\nHe olivat kyllä pahoillaan tytön takia, kun tämä sattui olemaan niin\nsievä, mutta heistä oli perin tyhmää hänen puoleltaan jankuttaa niin\nkauan samasta asiasta. Naiset vilkaisivat häneen ja olisivat kylläkin\nsäälineet tyttöä, jos ei heillä olisi itsellään ollut niin perin\npaljon huolia. Ja he kaikki olivat niin perin, perin väsyneitä tähän\ntunkkaisessa huoneessa istumiseen ja jonossa seisomiseen. On vaikeata\nolla huolissaan toisten puolesta, kun on omia huolia loppumattomiin.\n\nNyt tuli joku sisähuoneesta ja jono liikahti askeleen eteenpäin.\nJosette huomasi joutuneensa eroon lääkäristä, joka oli luultavasti\nperin kiitollinen päästessään hänestä. Syvään pettymyksestä\nhuokaisten vetäytyi tyttö takaisin penkille. Jokunen säälivä silmäys\nsuuntautui vielä häneen, mutta pian saattoi jono jälleen liikkua\neteenpäin ja kaikki olivat unohtaneet hänet taas. Kukaan ei enää\npiitannut hänestä. Miehet kuiskailivat jälleen keskenään, ja naiset\nriutuneina ja hiljaisina odottelivat sisäänpääsyvuoroaan. Ainoastaan\neräs mies näytti suhtautuvan vielä mielenkiinnolla Josetteen: eräs\nsuurikasvuinen ruma mies, jolla oli vain yksi jalka. Hän seisoskeli\nkainalosauvoineen seinän vieressä puettuna kuluneeseen mustaan pukuun,\nkaulan ja käsien ympärillä jotain nahkaista valkoista vaatetta. Hänen\npitkä ja suorrukkeinen tukkansa oli kiinnitetty sykkyrään päälaelle\nrispaantuneella mustalla silkkinauhalla. Hänellä ei ollut hattua,\nkengät olivat lintallaan ja sukat risaiset. Hän näytti lähinnä\nrappeutuneelta konttoristilta.\n\nJosette ei aluksi pannut häntä merkille, ennenkin häntä alkoi vaivata\nomituinen tunne, kuten ainakin silloin, kun joku herkeämättä tuijottaa.\nHän nosti silmänsä ja huomasi miehen katseen, mutta käänsi päänsä\njälleen nopeasti muualle, sillä mies oli peräti ruma. Mielipahakseen\nhuomasi tyttö kuitenkin hetken kuluttua, että mies oli ottanut\nkainalosauvansa ja pomppi nyt häntä kohden. Joukko teki hänelle tietä\nja hetken kuluttua seisoi mies tytön edessä sauvojensa varassa.\n\n»Luvallanne, kansalainen, en voinut olla kuulematta, mitä te juuri\nkerroitte kansalainen Larousselle siitä, että ystävättärenne on\nsairaana ja että te tarvitsette lääkäriä», sanoi hän ja hänen äänensä\noli huomattavasti miellyttävämpi kuin hänen muu olemuksensa.\n\nHän piti pienen tauon, ja Josette nosti silmänsä taas häneen. Hän\nnäytti vaatimattomalta eikä hänen tavassaan puhutella Josettea\nvarmastikaan ollut mitään loukkaavaa, mutta hän oli todellakin niin\nhirvittävän ruma. Hänen kasvonsa olivat keltaisen vahan väriset, ja\nhänen leuassaan ja poskillaan oli vähintään kolmipäiväinen sänki.\nHänen kulmakarvansa olivat erikoisen tuuheat ja varjostivat hänen\nsilmiään kuin pensaat ja silmien ympärillä oli sinipunaiset renkaat,\nkuin olisi joku lyönyt häntä niihin. Juuri niin paljon kerkisi Josette\nhuomaamaan ensi silmäyksellä, mutta miehen ääni oli niin ystävällisen\nosaaottavainen, ja Josettea ahdisti huoli juuri nyt niin suuresti,\nettä jokainen ystävällisyydenosoitus aukaisi tien hänen sydämeensä ja\nluottamukseensa.\n\n»Sitten te myös kuulitte, kansalainen, että tohtori Larousse ei voi\ntehdä mitään auttaakseen minun ystävätärtäni», sanoi hän.\n\n»Juuri sen tähden rohkeninkin kääntyä puoleenne, kansalainen», vastasi\nmies. »En tosin ole lääkäri, mutta tunnen jossain määrin lääketiedettä.\nTahtoisitteko, että tulisin katsomaan ystävätärtänne?»\n\nHän oli vähitellen alentanut ääntään, kunnes hän lopulta puhui aivan\nkuiskaten. Josette tunsi itsensä kumman hämilliseksi. Miehen äänessä\noli jotain, joka pani hänet kummastelemaan, eikä hän käsittänyt, miksi\ntämä lainkaan osoitti harrastusta hänen asioihinsa. Hän katsoi tätä\nsuoraan silmiin kirkkain hämmästynein ja kysyvin silmin. Jospa hän vain\nolisi ollut edes hiukankaan hauskemman näköinen, jospa hänen ihonsa ei\nolisi ollut aivan niin pergamenttia muistuttava, tai jospa hän edes\nolisi ollut ilman tuota kauheata parransänkeä...\n\n»Voisin tulla nyt», sanoi mies jälleen. Sitten hän lisäsi olkapäitään\nkohauttaen. »Enhän varmastikaan voisi vahingoittaa ystävätärtänne\nkäynnilläni, ja tunnen lääkkeen, joka auttaa aivan ihmeellisesti\nliiaksi rasitettujen hermojen kyseessä ollen.»\n\nJosette ei jälkeenpäin kyennyt selittämään, mikä oikeastaan oli saanut\nhänet nousemaan ja sanomaan:\n\n»Olkoon niin, kansalainen! Jos te todellakin tahdotte olla niin\nystävällinen, että tulette katsomaan häntä, niin tervetuloa!»\n\nHän lähti ovelle ja mies seurasi häntä, raivaten tiensä läpi\nihmisjoukon kainalosauvoillaan. Ja hän juuri huolimatta\nraajarikkoisuudestaan aukaisi ensinnä oven ja antoi tytön mennä siitä\nedellään. Oli päivällisaika. Sade oli lakannut ja ilma oli leudompi,\nmutta raskaat pilvet riippuivat yhä taivaalla, ja huonosti valaistuilla\nkaduilla virtasi keltaista lokaa.\n\nJosetten lähtiessä liikkeelle muistui Maurice jälleen hänen mieleensä.\nHän kulki kohti kotia hitaasti ramman miehen takia, joka hyppeli hänen\nvanavedessään. Hän ihmetteli mielessään, mitä Maurice arvelisi hänen\nseikkailustaan. Maurice oli varovainen, paljon varovaisempi kuin hän,\nja samana aamuna hän oli varoittanut Josettea harkitsemaan tarkoin\nennen kuin sanoi tai teki mitään.\n\n»Nuo paholaiset pitävät aivan varmasti silmällä madame de Croissyta. He\neivät ole löytäneet kirjeitä, mutta he tietävät niiden olevan olemassa,\nja he yrittävät aivan varmasti uudelleen saada ne haltuunsa!»\n\n»Meidän täytyy jättää madame yksin niin vähän kuin mahdollista», oli\nhän sanonut myöhemmin. »Aina kun vain joudan, olen hänen kanssaan sinun\nollessasi työtuvassa...»\n\nJosette näki siinä kulkiessaan mielikuvituksessaan tulevaisuuden\nniin synkkänä ja hän oli niin näihin mietteisiin uponnut, että\nohikulkevat vaunut olivat ajaa hänen ylitseen. Ajomiehen sadattelu ja\nohikulkijain kompasanat saivat hänet jälleen heräämään tämän maailman\ntodellisuuteen, ja hänen mieleensä muistui rampa seuralainen. Hän\nkääntyi katsomaan tätä, mutta mies oli kadonnut näkyvistä. Tyttö\nseisoskeli vielä jonkin aikaa kadun kulmassakin nähdäkseen, oliko mies\nehkä jäänyt jälkeen. Mutta hän odotti turhaan. Ei näkynyt merkkiäkään\ntuosta kummallisesta olennosta mustassa, nukkavierussa puvussa, tuosta\nkainalosauvaisesta jalkapuolesta, jolla oli rumat kasvot, mutta\nmiellyttävä ääni.\n\nVasten tahtoaan ja parempaa tietoaan Josette tunsi itsensä epämääräisen\npettyneeksi ja pelästyneeksi. Mikä saattoi olla syynä siihen, että\ntämä mies, joka oli aivan ilmeisesti tunkeutunut hänen seuraansa,\nkatosi taas näin äkkiä? Miksi hän oli kulkenut tähän asti, vaan ei\nkauemmas Josetten mukana? Aikoiko hän todellakin käydä katsomassa\nLouisea, vai oliko tämä hänen puoleltaan vain jokin temppu Josetten\nseuraan pääsemiseksi? Mutta mitä hän oikein tahtoi saavuttaa? Kaikki\nnämä kysymykset ja arvailut olivat sangen härnääviä. Näinä aikoina\nahdisti jokaisen mieltä alituiseen urkkijoiden pelko, ja Josette muisti\nMauricen kehoittaneen häntä olemaan nyt entistä varovaisempi, ja hän\ntoivoi nyt, että hän olisi päättänyt odottaa Komissariaatissa Mauricen\ntuloa antautumatta yksinään tähän seikkailuun tuon tuntemattoman miehen\nkanssa.\n\nJa äkkiä muistui hänen mieleensä, että raajarikko oli kysynyt häneltä\njuuri kun he lähestyivät Pont-Neufiä, minne he oikeastaan olivat\nmenossa.\n\nMies oli pomppinut aivan hänen lähelleen sitä kysyessään. Ja hän oli\nvastannut:\n\n»Numeroon 43, Rue Picpus'n varrelle, kansalainen! Ystävättärelläni on\nsiellä huoneisto toisessa kerroksessa.»\n\nJa nyt hän toivoi sydämestään, ettei olisi antanut ventovieraalle niin\nselviä ohjeita.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nJosette ei kertonut mitään tuosta nuhjaisesta puoskarista Louiselle,\nhän oli yhä enemmän peloissaan miehen takia, ja alkoi epäillä, että\ntämä oli ollut vain jonkinlainen hallituksen palkkaama kätyri. Maurice\nReversac, joka par'aikaa koetti järjestää edesmenneen asianajajan\nasioita, toivoi kuultuaan tapauksesta, että Josette ei olisi aivan niin\navoimesti jutellut vieraalle henkilölle.\n\n»Minulle on luvattu mahdollisuus päästä Dauphinéhen pariksi päiväksi.\nTapaan siellä maatilan voudin ja voin ehkä järjestää niin, että\nmadamelle lähetetään pieni rahasumma, joka kuukausi maatilalta. Ja\nsitten, jos saan luvan jatkaa asianajoa...»\n\n»Luuletko saavasi?»\n\nMaurice kohautti olkapäitään.\n\n»Sitä ei voi koskaan etukäteen sanoa. Riippuu siitä, ovatko lakimiehet\nnyt vähentyneet, kun niitä on niin paljon tapettu! Riitajuttuja on aina\nriittämiin.»\n\nLopuksi hän lisäsi paljon toiveikkaampana kuin hän oikeastaan tunsi\nitse olevansa:\n\n»Älä menetä uskoasi, Josette rakkahin! Pyhitän kaiken aikani madamen\nja pojan asioille, koska tiedän, että vain se voi tehdä sinut\nonnelliseksi.»\n\nMutta Josetten oli vaikeata pitää yllä rohkeuttaan. Hän oli varma\nsiitä, että hänen oma löyhäsuisuutensa oli saattanut Louisen entistä\nsuurempaan vaaraan ja että tuo raajarikkoinen mies, johon hän niin\ntyperästi oli luottanut, oli ollutkin vakooja.\n\nTotuus selveni hänelle vasta monen tunnin kuluttua, kun hän työtuvassa\nvietettyjen tuntien jälkeen palasi kotiin myöhään illalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti kun Josette astui olohuoneeseen, huomasi hän, että oli tapahtunut\nihme — se ihme, johon hän oli pannut koko toivonsa, johon hän oli\nuskonut ja jota tavoitellut. Kun hän oli lähtenyt Louisen luota, oli\ntämä maannut sohvalla, vaiti, kuivin silmin ja jurona, Charles-Léonin\nvalitellessa hiljaa vuoteellaan. Nyt hän tapasi aivan uuden olennon,\njolla oli kirkkaat silmät ja poskilla väriä. Louise oli juossut\nystävätärtään vastaan heti, kun avain oli kiertynyt ovessa, huudahtaen:\n\n»Josette rakas, sinä olit oikeassa ja minä väärässä!»\n\nHän oli itkenyt ja nauranut ja sulkenut Josetten syliinsä, juossut\nsitten makuuhuoneeseen ja nostanut Charles-Léonin käsivarsilleen ja\npainanut hänet rintaansa vasten.\n\n»Pienokaiseni, oma lapsoseni», kuiskaili hän. »Sinusta kasvaa vielä\nsuuri ja voimakas ja meidät vapahdetaan tästä kauheasta maasta!»\n\nSitten hän laski Charles-Léonin jälleen vuoteelle, heittäytyi\npitkälleen sohvalle ja kätkien kasvonsa käsiinsä purskahti itkuun. Hän\nitki ja nyyhkytti; ja hänen olkapäänsä nytkähtelivät suonenvetoisesti.\nJosette ei liikahtanutkaan häntä kohden: oli parasta, että hän saisi\nitkeä rauhassa itkettävänsä. Tämä vastavaikutus tympeän toivottomuuden\njälkeen oli aivan liikaa, ja oli parasta naisraukan kiusatuille\nhermoille saada nyt itkeä aikansa rauhassa. Josette ei epäillyt\nhetkeäkään, että ihme tosiaan oli tapahtunut.\n\nHeti, rauhoituttuaan hiukan, kuivasi Louise kyyneleensä ja ojensi\nhameensa taskusta perin likaisen paperinpalasen Josettelle. Se oli\nkirje, joka oli kirjoitettu selvällä ja rohkealla käsialalla ja\nosoitettu Kansalainen Croissylle, N:o 43, Rue Picpus, toinen kerros, ja\nnäin kuului kirje:\n\n »Kun saatte tämän käsiinne, olkaa varma siitä, että tosi ystävät\n ovat ryhtyneet auttamaan Teitä. Teidän on lähdettävä Ranskasta\n heti, ei vain pojan takia, vaan myös siksi, että vakava vaara\n uhkaa teitä molempia, jos jäätte tänne. Ottakaa siis tänään kello\n kahdeksalta poikanne käsivarrellenne ja tyhjä kori käteenne. Teidän\n talonvartijanne pysäyttää teidät silloin varmaankin, ja hänelle teidän\n tulee sanoa, että te ette aamulla voineet huonon sään takia käydä\n hakemassa leipäannostanne. Jos talonvartija kysyy Teiltä, minkä tähden\n poika on Teidän mukananne, sanokaa hänelle, että kansalainen tohtori\n on määrännyt Teidän viemään poikaa ulos heti, kun huono ilma lakkaa.\n Älkää missään tapauksessa kiirehtikö alas portaita kulkiessanne\n älkääkä porttikäytävässä, kävelkää yhtä hitaasti, kuin jos te\n todellakin olisitte matkalla leipuriin. Siellä on varmaankin ihmisiä\n jonossa odottamassa annoksiaan ovella. Asettukaa paikallenne ovelle\n ja menkää sisään ja noutakaa leipänne. Huomaatte jonossa myös erään\n yksijalkaisen miehen, joka on puettuna kauhtuneeseen mustaan pukuun.\n Kun hän lähtee puodista, seuratkaa häntä. Älkää lainkaan pelätkö!\n Punaisen neilikan Liitto saattaa Teidät turvallisesti pois Pariisista\n ja Ranskasta Englantiin tai Belgiaan, aivan Teidän valintanne mukaan.\n Mutta Teidän oman turvallisuutenne ja Teidän lapsenne turvallisuuden\n ensimmäinen ehto on, että te sokeasti uskotte Liiton kykyyn auttaa\n Teitä, ja seurauksena tästä luottamuksesta täytyy olla ehdoton\n kuuliaisuus!»\n\nKirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta, mutta sen nurkassa oli pieni\nmerkki: punaisella musteella piirretty tähdenmuotoinen kukka. Josette\nkuiskasi hiljaa:\n\n»Punainen neilikka! Tiesinhän, että hän tulisi!»\n\nJos hän olisi ollut yksinään, olisi hän varmaankin nostanut tuon\npaperin, jota hänen sankarinsa käsi oli koskettanut, huulilleen, nyt\nhän Vain piti sitä tiukasti kuumassa pienessä kädessään ja toivoi,\nettä Louise kiihdyksissään unohtaisi sen ja jättäisi hänelle tuon\nkallisarvoisen pyhäinjäännöksen.\n\n»Ja sinä tulet luonnollisesti meidän kanssamme, Josette kulta!»\n\nLouisen oli pakko kerrata nämä sanansa useaan otteeseen, ennen kuin\nne tunkeutuivat Josetten tietoisuuteen. Kun hän ne vihdoin käsitti,\nhuudahti hän:\n\n»Oi ei, Louise! Kuinka saattaisinkaan?»\n\n»Miksi et saattaisi?»\n\nJosette näytti hänelle tuota arvokasta kirjettä.\n\n»Eihän hän mainitse minua sanallakaan!»\n\n»Ehkäpä hän ei tiedä sinusta mitään, rakkaani!»\n\n»Tiedän hänen tietävän minusta!»\n\n»Mitä tarkoitat?»\n\nJosette väisti kysymyksen. Hän vastasi vain kirjeen viimeisillä\nsanoilla: »Seurauksena tästä luottamuksesta täytyy olla ehdoton\nkuuliaisuus!»\n\n»Et suinkaan luule sen tarkoittavan...»\n\n»Se tarkoittaa», sanoi Josette lujasti, »että sinun on meneteltävä\nkirjeen ohjeiden mukaan, sanasta sanaan! Se on vähintä, mitä voit\ntehdä, ja sinun on se tehtävä Charles-Léonin takia! En ole lainkaan\nvaarassa täällä, enkä lähtisi, vaikka olisinkin vaarassa! Mauricehan on\ntäällä, ja hän kyllä pitää huolta minusta!»\n\n»Puhut tyhmyyksiä, rakkaani! Tiedäthän, etten voisi jättää sinua!»\n\n»Sinä siis tahdot uhrata Charles-Léonin minun puolestani?»\n\nJa kun Louise ei vastannut — ja kuinka hän olisi voinutkaan vastata? —\njatkoi Josette yksinkertaisen päättäväisesti:\n\n»Vakuutan sinulle, rakas Louise, etten ole lainkaan vaarassa!\nMauricehan ei voi lähteä, kun hänen on hoidettava Bastienin asioita.\nEikä hän lähtisikään, vaikka voisikin, ja minusta olisi raukkamaista\njättää hänet tänne yksinään pitämään huolta asioista.»\n\n»Mutta Josette...»\n\n»Ei enempää siitä asiasta, rakas Louise! En ole vaarassa, enkä siis\nlähde! Ja sitä paitsi tiedän varmasti, että Punainen neilikka pitää\nhuolta myös minusta! Älä ole huolissasi, hän tietää minusta kaiken»,\nlisäsi hän pehmeästi.\n\nEikä hän millään ilveellä suostunut kertomaan sen enempää.\n\nLouise tunsi epäilemättä ystävättärensä vanhastaan eikä enää yrittänyt\ntaivutella häntä. Aikakin kului nopeaan, kello oli jo yli seitsemän!\nLouise huolehti siis vain lapsesta, keräten hänen! päälleen kaikki\nne lämpimät vaatekappaleet, joita hänellä vielä oli. Josette taas\npuolestaan lämmitti sen vähän maidon, jota talossa oli lähtijöille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäsmälleen kello kahdeksalta oli Louise valmiina. Hän otti pojan\nkäsivarrelleen ja Josette levitti suuren hartialiinan heidän\nkummankin ylle ja ripusti tyhjän torivasun Louisen käsivarrelle.\nHänen sydäntään särki tämä ero. Jumala yksin tiesi, koska he jälleen\ntapaisivat toisensa. Mutta kaikki oli tehtävä, kaikki oli kärsittävä\nCharles-Léonin takia! Louise oli julistanut lähtevänsä mieluummin\nEnglantiin kuin Belgiaan. Siellä hän kohtaisi varmaan monta tuttavaa.\n\n»Minä koetan saada tilaisuuden lähettää sinulle kirjeen, rakas\nJosette», sanoi hän. »Minun sydämeni on särkymäisillään, kun meidän\ntäytyy erota, enkä koskaan voi olla oikein onnellinen, ennen kuin\njälleen olemme yhdessä. Mutta tiedäthän, että Bastien oli varma siitä,\nettei tämä kauhea vallankumous voi kestää enää kauaakaan.\n\n»Kukapa voi sanoa, ehkäpä Charles-Léon ja minä voimme palata Pariisiin\nennen kuin vuosi on kulunut umpeen!»\n\nHän oli ehkä liian kiihtynyt tunteakseen eron tuskan niin syvästi kuin\nJosette. Hän oli tosiaankin perin kummallisessa mielentilassa, itki ja\nnauroi vuorotellen, ja käsi, jonka hän kietoi Josetten kaulaan, oli\nkuuma, kuiva ja kuumeinen. Juuri lähtiessä tärisytti hänen ruumistaan\nkuin voimakas puistatus, hänen hampaansa kalisivat, ja hän vaipui\ntuoliin, sillä hänen jalkansa kieltäytyivät kannattamasta häntä.\n\n»Josette», huudahti hän. »Et suinkaan luule, että kirje mahdollisesti\nolikin vain ansa?»\n\nMutta Josette, joka yhä piti kirjettä lujasti rintaansa vasten\npuristettuna, oli aivan varma siitä, että se ei ollut mikään ansa. Hän\nmuisti tuon kauhtuneen puoskarin Komissariaatissa ja hänen äänensä\nhyvyyden, ja nyt jälkeenpäin ajatellessaan hän muisti, että pienen\nhetken ajan, kun miehen silmät olivat ikäänkuin pakottaneet häntä\nkatsomaan tätä silmiin, hän oli tuntenut oudon lumouksen hetkiseksi\nvakaavan itsensä. Ei, kirje ei voinut olla mikään ansa! Josette olisi\nvoinut panna henkensä pantiksi siitä, että kirje oli tosiaan hänen\nunelmien sankarinsa joko kirjoittama tai sanelema!\n\nViimeinen suudelma siis vain ja he olivat menneet. Josette seisoi\nhuoneen keskellä, liikahtamatta, tuskin hengittäen, sillä hän koetti\nkuunnella Louisen askelten ääntä portaista. Vasta sitten kun hän oli\nkuullut ulko-oven avautuvan ja sulkeutuvan, hän alkoi itkeä.\n\nLouise kulki alas portaita iloisena voidessaan jättää tämän\nvihaamansa talon Rue de Picpus'n varrella ja koko Pariisin, jota\nhän miehensä kuoleman jälkeen suorastaan vihasi. Hänellä oli\nCharles-Léon käsivarsillaan ja mukanaan tyhjä torivasu, jossa oli\nmielenosoituksellisesti näkyvissä hänen leipäkorttinsa. Talonvartija\noli paikallaan ja kysyi, minne hän oli menossa. Näinä aikoina ei ollut\nhyvä käskeä talonvartijoita hoitamaan omia asioitaan, niin että Louise\nvastasi nöyrästi:\n\n»Leipurille, kansalainen», ja hän näytti miehelle leipäkorttiaan.\n\n»Perin myöhäänpä olette menossa, kansalainen», huomautti portinvartija\nkuivakiskoisesti.\n\n»Ilma on koko päivän ollut niin huono...»\n\n»Käsittääkseni se on yhä vieläkin liian huono, jotta lasta voisi viedä\nulos.»\n\n»Ei sada enää, ja lapsiparan täytyy saada hiukan raitista ilmaa,\nkansalainen lääkäri on niin määrännyt.»\n\nHän tunsi itsensä kärsimättömäksi viivytyksen johdosta, mutta hän ei\nuskaltanut kiirehtiä. Portinvartijaa huvitti ilmeisesti antaa hänen\nseistä siinä odottamassa. Hän tiesi, että nainen oli ylimys ja monia\nhuvitti näinä päivinä kiusata ja nöyryyttää niitä, jotka ennen olivat\nluulleet olevansa heitä parempia.\n\nMutta tämäkin kiirastuli päättyi lopulta, kuten useimmiten on asian\nlaita. Portinvartija alentui aukaisemaan portin ja Louise saattoi\npujahtaa kadulle. Ei tosin enää satanut, mutta maa oli märkää ja\nkylmää. Louise ponnisteli eteenpäin niin nopeasti kuin hän saattoi\nläpi sohjun ohuet kengät litisten. Onneksi ei leipuri ollut kovin\nkaukana, ja hän saattoi verraten pian asettua paikallensa liikkeen\nulkopuolella jonoon. Tänä myöhäisenä iltahetkenä ei siellä enää ollut\ntungosta: vain tusinan verran ihmisiä, enimmäkseen naisia. Louise\nsilmäili heitä tuskissaan ja äkkiä sykähti hänen sydämensä nopeammin.\nHän näki raajarikon miehen kainalosauvojen varassa, ja miehellä oli\nmustat vaatteet aivan kuin tuo salaperäinen kirje oli kuvannut. Hän\noli Louisen edellä jonossa ja Louise näki hänet aivan selvästi, miehen\nastuessa sisälle puotiin, sillä silloin hän joutui seisomaan hetkisen\noven yläpuolella riippuvan lampun alla. Mutta hänen kasvojaan ei Louise\nvoinut nähdä, sillä hänellä oli leveälierinen musta hattu, joka oli\nyhtä nuhjaantunut kuin hänen muutkin vaatteensa. Äkkiä hän hävisi\npuotiin, eikä Louise nähnyt häntä, ennen kuin oli saanut myyntipöydältä\nhaettua oman leipäannoksensa. Juuri silloin näki Louise miehen häviävän\npuodista ja hän seurasi tätä niin pian kuin suinkin saattoi.\n\nKadulla oli vielä melkoinen joukko ihmisiä, ja juuri ovea vastapäätä\noli kaksi Tasavallan Armeijan sotilasta vartiovuorolla. Heidän\ntehtävänsä oli vartioida puodin edustalle muodostuvaa jonoa. Jotkut\nihmisistä odottivat yhä vuoroaan, toiset olivat matkalla poispäin,\neräät yhteen, toiset toiseen suuntaan. Mutta missään hän ei nähnyt\nmerkkiäkään mistään yksijalkaisesta miehestä. Louise seisoi hetkisen\nhuonosti valaistulla katukäytävällä, hämillään ja huolissaan,\nihmetellen mihin suuntaan hänen olisi lähdettävä, hänen sydämensä\ntuntui lyijynpainoiselta, ja hän oli myös kuolemanväsynyt seistyään\nniin kauan lapsi käsivarrellaan jonossa. Mutta kun nuo vahdissa olevat\nsotilaat näyttivät katselevan häntä ei hänestä ollut hauskaa epäröidä\nliian kauaa, ja nyt hän sydän kipeänä ja epätoivoon vaipumaisillaan\nalkoi pelätä, että tuo kirje ja kaikki hänen toiveensa olivat vain\ntyhjiä haavekuvia. Pyörtymäisillään heikkoudesta ja pettymyksestä\nhän oli juuri kääntymäisillään kotia kohden, kun hän äkkiä kuuli\nkainalosauvojen kopsutusta katukiviä vasten.\n\nSyvään huokaisten kääntyi Louise kulkemaan siihen suuntaan mistä\ntuo tervetullut ääni kuului. Kopsutus jatkui aivan hänen edellään,\njoten hänen tarvitsi vain seurata sitä niin läheltä kuin suinkin.\nNukkuva Charles-Léon käsivarrellaan hän ponnisteli täten eteenpäin\nnoin kymmenisen minuuttia, kääntyen kadulta toiselle, kunnes viimein\nkopsutus lakkasi. Raajarikko oli pysähtynyt erään avonaisen katuoven\neteen ja kun Louise saavutti hänet, viittasi mies Louisea astumaan\nsisään.\n\nHänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, missä hän oli, mutta\npäätellen siitä suunnasta, johon he olivat kulkeneet, luuli hän heidän\nolevan lähellä Templeä. Kaduilla ei ollut paljoakaan kulkijoita,\nja vaikka hän oli sivuuttanut montakin vartiojoukkoa, ei kukaan\nkiinnittänyt häneen mitään huomiota. Hänhän oli vain köyhä vaimo,\nlapsi käsivarrellaan ja leipäosuus korissaan. Kukaan ei myöskään ollut\nkiinnittänyt mitään huomiota tuohon rähjäiseen raajarikkoon, joka\npomppi eteenpäin kainalosauvojensa varassa.\n\nKun nyt Louise astui tämän ohi sisään avonaisesta ovesta, kuiskasi mies\nhänelle nopeasti:\n\n»Menkää toiseen kerrokseen ja koputtakaa oikeanpuoleiselle ovelle.»\n\nKummallista kyllä ei Louise epäröinyt totella. Vaikka hän ei lainkaan\ntiennyt minne joutuisi, ei hän pelännyt lainkaan. Ehkäpä hän oli\nliian väsynyt tunteakseen mitään muuta kuin levon tarvetta. Hän nousi\nsiis toiseen kerrokseen ja kolkutti oppaansa neuvomalle ovelle. Sen\navasi raa'an näköinen nuorukainen, jonka tukka oli kampaamaton, parta\najamaton ja joka räpytteli silmiään kuin olisi hän juuri herännyt\nunesta.\n\n»Oletteko te madame de Croissy?» kysyi hän, ja Louise pani merkille,\nettä hän puhui ranskaa vierasperäisesti korostaen. Oli myös harvinaista\nkuulla käytettävän sanaa »madame». Tämä luonnollisesti rauhoitti häntä.\nHänen ajatuksensa palasivat Josetteen ja tämän vanhaan uskoon Punaisen\nneilikan olemassaoloon.\n\nNuori mies johdatti Josetten läpi kapean, huonosti valaistun käytävän\nhuoneeseen, jossa Josetten silmiä tervehti tervetullut näky: katettu\npöytä, jolle oli asetettu lautanen, haarukka ja veitsi sekä pari\ntuoppia. Siellä oli myös nurkassa leposohva ja sillä pielus ja peite.\nOli sangen kylmä, ja yksinäinen talikynttilä loi voimatonta valoaan\nvalkaistuille seinille ja tummuneeseen kattoon, mutta Louise ei\nvälittänyt mistään mitään, hän vaipui istumaan tuolille pöydän viereen\nja nuorukainen sanoi hänelle hitaalla, kömpelöllä ranskallaan:\n\n»Hetkinen, madame, tuon teille jotain syötävää, sillä te olette varmaan\nhyvin nälkäinen. Meillä on myös hiukan maitoa poikaa varten. Toivon,\nettä te ette pahastu, vaikka teidän täytyy odottaa hetkinen, kunnes\nsaan kaiken valmiiksi.»\n\nHän poistui huoneesta ennenkuin Louise on kyennyt keräämään tarpeeksi\nvoimia kiittääkseen. Hän istui siinä vain liikkumatonna kuin tukki,\ntuijottaen punareunaisilla silmillään tyhjyyteen. Charles-Léon, joka\nonneksi oli nukkunut koko ajan, heräsi nyt ja alkoi valitella. Louise\npainoi häntä rintaansa vasten, kunnes tuo nuori rääsyläinen palasi\nkantaen tarjotinta, jolla oli hiukan ruokaa ja kannu. Louise oli\nmenemäisillään tajuttomaksi, kun hän tunsi lämpimän ruoan ja lämpimän\nmaidon tuoksua. Nuorukainen kaatoi poikaa varten tuopillisen, ja\nkun lapsi joi halukkaasti, kokosi Louise kaikki voimansa kyetäkseen\nkiittämään nuorukaista asianmukaisesti.\n\n»Älkää kiittäkö minua, madame», vastasi mies. »Minä olen täällä vain\nkäskyläinen. Vaikka niinpä kai teidänkin täytyy totella nyt minun\nherrani käskyjä», lisäsi hän hymyillen.\n\n»Antakaa minulle vain ohjeet! Olen valmis seuraamaan niitä!» vastasi\nLouise nöyränä.\n\n»Määräys on sellainen, että teidän tulee nyt syödä hiukan illallista\nja sitten nukkua hyvin, kunnes minä tulen hakemaan teitä aikaisin\nhuomisaamuna. Teidän on lähdettävä täältä jo ennen auringonnousua.»\n\n»Charles-Léon ja minä olemme kyllä valmiita silloin, herra. Onko mitään\nmuuta?»\n\n»Vain se, että teidän on koetettava levätä oikein hyvin, madame! Hyvää\nyötä, madame!»\n\nEnnenkuin Louise ennätti sanoa enää sanaakaan, oli mies jo kadonnut\nhuoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCharles-Léon nukkui rauhallisesti koko yön äitinsä rintaa vasten\nnojaten, mutta Louise makasi valveilla tuntikaupalla miettien\nkummallista seikkailuaan. Hän oli ajoissa jalkeilla ja pian sen\njälkeen, kuin kirkonkello oli lyönyt neljä, naputettiin oveen. Hänen\neilisiltainen nuori ystävänsä oli tullut noutamaan häntä; hän näytti\nsiltä kuin olisi ollut hereillä koko yön, eikä hän varmastikaan ollut\nriisunut vaatteitaan. Louise nosti Charles-Léonin käsivarrelleen ja\npoika sylissään hän seurasi ystäväänsä alas portaita. Ulos tultuaan hän\nhuomasi olevansa kapealla kujalla: oli aivan pimeää, sillä katulyhdyt\noli sammutettu ja taivaalla ei näkynyt merkkiäkään aamunkoitosta. Läpi\npimeyden erotti Louise kuitenkin katettujen rattaiden ääriviivat,\nsellaisten rattaiden, joita kaupungin jätteiden kerääjät käyttävät\nlikaisessa työssään. Rattaiden eteen oli valjastettu pieni aasi ja sitä\najoi ilmeisestikin vanha nainen.\n\nEi nainen eikä nuori mieskään sanonut sanaakaan, mutta viimeksi\nmainittu osoitti kädenliikkeellä, että Louisen odotettiin nousevan\nrattaille. Hän epäröi vain hetkisen. Rattaat olivat tosiaan perin\nlikaiset ja haisivat kaikenkaltaiselle siinä määrin, että ne olivat\nomiaan tekemään tavallisen ihmisen jo hajullaankin sairaaksi.\nYstävällinen ääni kuiskasi hänen korvaansa:\n\n»Sitä ei voi auttaa, madame, teidän täytyy koettaa antaa meille\nanteeksi tämä. Eikähän haju missään tapauksessa ole pahempi kuin heidän\nvankiloissaan!»\n\nNuori mies otti nyt häneltä Charles-Léonin, ja kooten koko rohkeutensa\nhän astui ylös rattaille. Sitten hänelle ojennettiin lapsi ja hän\nkyyristyi lapsen kanssa katoksen alle. Hän olisi halunnut vakuuttaa\ntuolle nuorukaiselle, että hän ei ainoastaan ollut valmis mihin\ntahansa, vaan myöskin kiitollinen kaikesta, mitä hänen hyväkseen\ntehtiin. Mutta ennenkuin hän sai sanottua sanaakaan, heitettiin\nhänen päälleen palanen säkkikangasta ja sen päälle ladottiin joukko\ntavaroita, joiden laatua tuo naisparka ei uskaltanut käydä arvailemaan.\nKun hän asettautui sitten niin mukavasti kuin hänelle näissä oloissa\noli mahdollista, joutui hän koskettamaan joitakin esineitä, joita hän\narveli joukoksi pulloja.\n\nParin minuutin kuluttua lähtivät rattaat liikkeelle monin\nnykäyksin ja natisten. Ne hyppelehtivät yli Pariisin mukulaisen\nkiveyksen käymäjalkaa, Louise de Croissyn maatessa niiden sisällä\nkaikenkaltaisten kasvisjätteiden päällä ja melkein tiedottomana.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nKaikuva »Seis!» herätti Louisen horroksesta. Rattaat pysähtyivät, ja\nLouise ymmärsi kauhun kuristaessa hänen kurkkuaan, että he olivat\nsaapuneet jollekin Pariisin porteista, joista jokaista vartioi osasto\nkansalliskaartilaisia. Päälliköt olivat miehiä, jotka ylennyksen\ntoivossa tutkivat tarkkaan jokaisen tulijan ja menijän.\n\nRoskien alla makaava naisparka kuuli sotilaiden täsmällisen astunnan\nja äänten sekavaa sorinaa. Telttakankaan raosta hän saattoi erottaa,\nettä aamu alkoi jo hämärtää. Sitten kaikui jokin töykeä ja komentava\nääni sekavan muminan ylitse ja siihen vastaili epäsointuisasti raakkuva\nnaisääni, jonka Louise arvasi kuuluvan kärryjen ajajalle. Kun töykeä\nääni ensi kerran tunkeutui Louisen tietoisuuteen, vaati se juuri saada\nkatsoa kuomun alle. Louise ei voinut tehdä muuta kuin puristaa lasta\ntiukemmin rintaansa vasten tietoisena siitä, että heidän molempien\nelämä oli äärimmäisessä vaarassa. Hän uskalsi tuskin hengittää ja\nhänen koko ruumiinsa kylpi kylmässä hiessä. Raskaat askeleet, joita\nsäestivät lyhyet ja laahustavat, kiersivät rattaat ja hetken kuluttua\nvedettiin kuomun takaosa sivulle ja kylmä ilmavirta tulvasi sisään.\nOsa siitä tunkeutui aina Louisen sieraimiin saakka, mutta hän uskalsi\ntuskin hengittää. Hän ymmärsi, että sekä Charles-Léonin että hänen oma\nkohtalonsa ratkaistaisiin seuraavina lyhyinä hetkinä.\n\nTöykeä ääni oli ilmeisestikin arvovaltainen.\n\n»Onko siellä ketään?» kysyi se vaativasti, ja Louisesta tuntui siltä,\nettä joku luotasi paljaalla pistimellä hänen päällään olevaa roskakasaa.\n\n»Nyt ei siellä ole ketään, kansalainen upseeri», vastasi kirkuva naisen\nääni, joka ilmeisesti kuului rattaita-ajavalle vanhalle noidalle: »Tuo,\njoka pitelee aasia, on minun poikani! Tiedättehän, kansalainen, ettei\nhän osaa puhua... eikä syntymästään saakka ole osannut, mykkä raukka...\nMutta mukava poika muuten, ei lavertele, ymmärrättehän! Ja tässä on\nhänen passinsa ja tässä minun.»\n\nSeurasi paperinrapinaa ja hiukan mutinaa, ja sitten akka puhui jälleen:\n\n»Minä olen menossa hakemaan tytärtäni ja hänen poikaansa\nChamperrefstä», sanoi hän. »Heidän passinsa ja lupakirjansa ovat täysin\nkunnossa myöskin, mutta minulla ei ole niitä mukanani.»\n\n»Minne te sitten kaikki olette matkalla?» kysyi sama töykeä ääni, ja\nkuului jälleen paperin rapinaa ja jalkojen töminää. Passit vietiin\nvartiohuoneeseen leimattaviksi säännösten mukaisesti.\n\n»Vain Clichyn kaupunkiin, kansalainen upseeri. Niinhän sanotaan\nlupakirjassakin. Katsokaa itse, kansalainen upseeri. 'Lupakirja, jonka\nnojalla kansalainen Ruffin ja hänen poikansa Pierre ovat esteettömät\nmatkustamaan Clichyn kaupunkiin liikeasioilla.' Eikös kaikki ole kuten\nolla pitääkin, kansalainen upseeri?»\n\n»Lupakirja on kunnossa. Mutta mitä sinulla on kuomun sisällä?»\n\n»Kaikki on kyllä kunnossa, kuinkas muuten», jankutti akka kaakattaen\nkuin vanha kana; »ette te saa kiinni _mère_ Ruffiniä mistään! Ei,\nsen minä vain sanon! Passit ja lupakirjat aina kunnossa, kansalainen\nupseeri! Kysykää keltä porttia vartioivalta kapteenilta tahansa. Sieltä\nkyllä kuulette! Ruffinin muorin asiat ovat aina järjestyksessä...\naina... järjestyksessä...»\n\nJa koko ajan hän tonki ja kaivoi niitä roskia, jotka peittivät\nonnettoman Louisen.\n\n»Eihän tämä minun ammattini ole mitään erikoisen hauskaa, kansalainen\nupseeri», jatkoi hän huoaten surullisena. »Mutta täytyyhän sitä\nelää, vai mitä? Tuntee kai kansalainen upseeri kansalainen Arnould'n\nkemiallisilta tehtailta? Hän ostaa kaiken tämän rojun minulta.»\n\n»Löyhkääviä lumppuja, totisesti», vastasi upseeri. »Mutta älä tuhlaa\nminun aikaani turhiin, muori! Vedä äkkiä syrjään tuo säkinpalanen, ja\nsitten saat minun puolestani viedä roskasi vaikka helvettiin!»\n\nLouise, joka makasi roskien alla puolittain tukahtuneena ja vavisten\npelosta ja kauhusta, oli menettämäisillään tajuntansa. Onneksi nukkui\nCharles-Léon yhä ja hänellä oli sentään tilaa liikuttaa niin paljon\nkäsiään, että saattoi sulkea pojan lujasti syliinsä. Eikö tuo sotilaan\nja akan välinen riita jo vihdoinkin loppuisi?\n\n»Koetan parastani, kansalainen upseeri, mutta tämä roska on painavaa.\nOlisi toki luullut, että kun paperit ovat kunnossa...» mutisi akka.\n»Muori Ruffinin paperit, ne on aina hienot... kysykää vaikka keitä\nvartiokapteenilta... he kyllä kertovat...», mutisi akka.\n\nSotilas kirosi karkeasti: »Vedä syrjään tuo säkki, tai annan miesten\nviedä sinut vartiotupaan!»\n\n»Vartiotupaan? Minut? Muori Ruffinin, joka kaikkialla maassa tunnetaan\nrehellisenä kansalaisena? Te saatte siitä muistutuksen, se on varma\npaikka, jos viette minut vartiotupaan. _Bien, bien_, turhaa kiivastua,\nkansalainen upseeri, en minä mitään pahaa tarkoittanut. Mutta eikö joku\nteidän miehistänne voisi auttaa minua? No, mutta... totisesti...»\n\nSeurasi lasin kilinää: Louise muisti, että hänen ympärilleen oli\nladottu pulloja. Tätä pahaenteistä kilinää seurasi hetken hiljaisuus.\nLouisen tietoisuuteen tunkeutui moniakin ulkopuolisia ääniä: miesten\nääniä, hevosten kavioiden kapsetta, kärryn pyörien ratinaa, vahtien\nhuutoja, »Seis!»-komennuksia ja etäältä kuuluvia ihmisääniä, jotka\njuttelivat, hyörivät jopa nauroivatkin hänen kyyristellessään tässä\ninhoittavassa paikassa, puristaen lastaan rintaansa vasten ja\nihmetellessä, koska heidät oikeastaan keksitään ja viedään johonkin\ntoiseen yhtä inhoittavaan paikkaan.\n\n»Ettehän ole kova minua kohtaan, kansalainen upseeri?» kysyi naisen\nääni masentuneena.\n\n»Kovako?» vastasi sotilas. »Se riippuu siitä, mitä sinulla on\nkätkettynä tuonne rikkojen alle!»\n\n»Ei mitään, mistä kannattaisi pitää lukua, kansalainen upseeri!\nNaisparkojenkin täytyy elää, ja...»\n\nKuului uudelleen lasin kilinää — ja yhä uudestaan, ja sitten kolahti\nkun pullot vyöryivät päällekkäin, ja sitten kuului upseerin karkea ääni\nnauravana:\n\n»Vai niin, vai siitäkö tässä olikin kysymys? Absinttiako? Mitä? Sinä\nvanha syntinen! Eipä ihmekään, ettet tahtonut antaa minun kurkistaa\nsäkin alle!»\n\n»Kansalainen upseeri, älkää olko kova köyhää leskivaimoa kohtaan!»\n\n»Köyhä leskivaimo, totisesti? Mistä sinä olet varastanut pullot?»\n\n»Vannon teille, kansalainen upseeri, etten ole niitä varastanut.»\n\n»Kuinka monta pulloa sinulla siellä on?»\n\n»Vain tusina, kansalainen!»\n\n»Tänne heti paikalla!»\n\n»Kansalainen upseeri...»\n\n»Tänne heti, kuuletteko!»\n\n»Kyllä, kansalainen», sanoi vanha vaimo kuuluvasti huokaisten.\n\nHän nousi kärryjen takaosaan ja Louise huomasi, että hänen ympäriltään\nja altaan vedettiin esiin pulloja. Hän kuuli sotilaan kysyvän:\n\n»Onko siinä kaikki?»\n\n»Yksi tusina, kansalainen kersantti. Voitte katsoa itse!»\n\nNainen pudottautui maahan. Louise kuuli hänen nuuskaavan vaunujen\ntoisella puolella. Tämän jälkeen seurasi koko tämän kauhean ja\npitkällisen kuulustelun ehkenpä vaikein hetki. Upseeri näytti\nkäskeneen jonkun sotilaistaan koettelemaan pistimellään, oliko säkin\nalla vielä lisää pulloja. Tämä peittosikin pyssynsä perällä Louisen\npäällä makaavaa roskakasaa, ja jotkut lyönneistä osuivat Louisen\njalkoihin. Yksi lyönneistä sattui suoraan nilkkaan. Se rohkeus,\njolla hän kesti nämä iskut liikahtamatta, oli todella sankarillista!\nHänen ja Charles-Léonin elämä riippui siitä, että hän pysytteli\ntäysin liikahtamatta. Ja hän ei hievahtanutkaan. Poika oli suorastaan\nihmeellinen, hän näytti ymmärtävän, ettei hän saanut liikahtaa eikä\nhiiskua sanaakaan. Vaikka hän varmaankin oli perin peloissaan, ei hän\nlainkaan itkenyt, painautui vain äitiinsä, silmät tiukasti suljettuina.\nLouise sai nyt aiheen olla kiitollinen päällään olevien jätteiden\ninhoittavuudesta, sillä sotamies ei ilmeisestikään tahtonut niihin\nkäsin koskettaa.\n\n»Saan suurimman osan lumpuistani sairaaloista», kuuli Louise tuon\nvanhan noidan aivan vapaaehtoisesti kertovan upseerille: »Näettehän\nitsekin, kansalainen, se on suurimmaksi osaksi liinaa, jota on käytetty\nsiteiksi märkiviin jalkoihin ja sensemmoiseen. Kansalainen Arnould\nkemiallisilta tehtailta antaa siitä minulle hyvät rahat. He kuulemma\ntekevät paperia niistä. Paperia liinavaatteesta, oletteko kuullut\nhassumpaa? Se on sitten varmaan punaista tai ruskeaa paperia, sillä\njos te näkisitte joitakin noista lumpuista, ihmettelisitte! Ja niillä\nkun on nykyään niin paljon keltakuumetta, jos ei vielä pahempaakin\nhoitoloissa.»\n\n»Kas niin, lopettakaa jo lorunne! Ei teitä auta mikään puhe! Teidän\ntäytyy maksaa saadaksenne viedä pullot tullin läpi, ja sakkoa te saatte\nsiitä, että yrititte viedä ne ilman maksua», keskeytti upseeri akan\npuheet karkealla tavallaan.\n\nNyt seurasi vanhan noidan puolelta pitkällisiä ja äänekkäitä\nvastalauseita, mutta ilmeisesti oli upseeri kuluttanut\nkärsivällisyytensä loppuun, sillä hän ei halunnut kuulla enää\nsanaakaan, vaikkakin hän oli osoittautunut tavallaan suvaitsevaiseksi\nakan lainrikkomuksen laatuun nähden.\n\n»Tule vain kiltisti mukaan, muori! Se säästää sinulta koko joukkosen\nikävyyksiä ajan oloon!» Hän kutsui väkeään, ja akka ilmeisestikin\nseurasi heitä nuuskaten, kaakattaen ja vastalauseita tehden, mutta\nkuitenkin melkoisen rauhallisesti vartiotupaan päin. Louise ei ainakaan\nkuullut sen enempää. Eikä hän pitkään pitkään aikaan kuullut mitään,\nsillä vastavaikutuksena viimeisen puolen tunnin kauhuille hän vaipui\neräänlaiseen horrostilaan. Kadun äänet tunkeutuivat hänen korviinsa\nvain kuin usvan läpi. Ainoa asia, jonka hän tajusi, oli se, että hänen\npiti puristaa Charles-Léonia tiukasti rintaansa vasten.\n\nÄkkiä herätti hänet akan kaukaa kuuluva, kimakka ääni. Se läheni\nlähenemistään.\n\n»Hei, Pierre! Aletaanpas taas laputtaa!» huusi vanha noita tullessaan\nlähemmäksi.\n\nPierre, kuka hän nyt sitten olikin, oli ilmeisestikin koko ajan\nseissyt pitelemässä aasin ohjaksia. Louise oli alussa epäillyt,\nettä se oli tuo hänen eilinen siistimätön ystävänsä. Mutta hän\nei voinut kuvitellakaan, kuka tuo kaamea vanha noita voisi olla,\njoka koko ajan nuuskasi ja kaakotti. Mutta hän ei siitä myöskään\nvälittänyt. Ilmeisestikin käyttivät nuo ihmeelliset ja sankarilliset\nenglantilaiset laupeudentyössään kummallisia apulaisia. Tällä hetkellä\nhän tunsi itsensä aivan liian väsyneeksi ja tunnottomaksi jaksaakseen\nihailla sitä hämmästyttävää tapaa, jolla akka oli vetänyt nenästä\nvartioupseeria. Kun Louisen tajunta palasi, kuuli hän epäselvästi\netäältä, kuinka sotilaat nauroivat ja laskivat leikkiä ja akka mutisi\nja voivotteli:\n\n»Pakottavat köyhän naisraukan maksamaan rehellisistä\nkauppatavaroista... se on häpeällistä, sitä se juuri on!»\n\n»Hohoi, muori!» huusivat sotilaat nauraen kaikuvasti, »tule huomenna\ntaas ja tuo lisää absinttia!»\n\n»Roistot! Varkaat! Ryövärit!» huusi nainen kimeästi. »Jos ikinä otatte\nminut vielä kiinni...!»\n\nHän ahkeroi ilmeisesti pannen pulloja tai ainakin osaa niistä takaisin\npaikoilleen. Sen jälkeen suljettiin kuomujen aukko, ja rattaat alkoivat\nkitistä ja natista, ja pian ne olivatkin jälleen liikkeellä. Ympärillä\nseisovien sotilaiden nauru ja monet ilkeät pilapuheet seurasivat niitä,\nsillä sotilaat halusivat huvikseen jäädä katsomaan tuon eriskummallisen\nakan ajamien ränstyneiden vaunujen lähtöä.\n\nJa jälleen lähtivät nuo natisevat pyörät vaappumaan, napoihin saakka\nmutaan vajonneina, pitkin maaseudun kuoppaisia teitä. Mutta siitä tiesi\nLouise de Croissy sangen vähän, tuskin lainkaan mitään. Hänen sekä\najattelu- että tuntemiskykynsä olivat jälleen armeliaasti turtuneet.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nNyt seurasi seikkailurikkaita päiviä, jotka eivät vaikuttaneet\ntodellisilta, vaan pikemminkin unikuvien kaltaisilta.\n\nEnsimmäisenä päivänä pysähdyttiin tien viereen, kun Pariisi oli\njäänyt muutaman kilometrin päähän. Kuomun aukko aukeni ja Louisen\ntunnottomalta ruumiilta nostettiin tuo kauhea paino. Iloisena tästä\nkevennyksestä ja raittiista tuulen henkäyksestä hän aukaisi silmänsä\nja sulki ne sitten pian jälleen nähdessään tuon kauhean vanhan naisen,\njonka arpinen ja saastainen naama irvisteli häntä vastaan rattaiden\netuosasta. Se oli totisesti uneen sopiva olento, tai paremminkin\npainajaisuneen sopiva. Mutta eikö hän sittenkin ollut vain valepukuinen\nenkeli, joka näyttämötempulla oli huiputtanut Pariisin vartiopoliisia\nja päässyt läpi noiden tarkkaan vartioitujen porttien yhtä helposti\nkuin jos hänen matkustajillaan noissa likaisissa rattaissa olisi ollut\nkaikkein varmimmat passit?\n\nEikä Louise kuitenkaan, parhaimmalla tahdollaankaan voinut nähdä\nmitään vähääkään sankaruutta tai enkelimäisyyttä todistavaa tuossa\nrumassa ja epämiellyttävässä olennossa edessään. Hän ei yrittänytkään\nenää ratkaista arvoitusta, antoi auttaa itsensä ja Charles-Léonin\nulos rattaista. Hän vaipui sammaleiselle tienvierelle ilosta syvään\nhuokaisten ja söi juustoa ja leipää, jonka noita oli poikaa varten\nvaratun maitopullon kera asettanut hänen viereensä.\n\nKun Charles-Léon ja hän olivat syöneet ja juoneet ja hän oli vetänyt\nkeuhkoihinsa niin paljon raitista maalaisilmaa, kuin niihin vain\nmahtui, alkoi hän katsella vähän ympärilleenkin, aikoen kiittää tuota\nkummallista vanhaa vaimoa hänen jatkuvasta ystävällisyydestään, mutta\ntätä ei näkynyt missään. Aasikaan ei enää ollut valjastettuna rattaiden\neteen. Jonkin matkan päässä oli joukko hylättyjä asumuksia, ja kun\nLouise sattui katsahtamaan siihen suuntaan, huomasi hän akan olevan\nmatkalla sinne taluttaen aasia suitsista.\n\nSen jälkeen hän ei enää koskaan nähnyt tuota vanhaa akkaa. Mutta\näkkiä ilmestyi paikalle mies siniseen työpuseroon puettuna. Hän\nnäytti lähinnä maanviljelijältä. Mies talutti pientä hevosta, ja\nviittoili Louiselle heti kun tämä oli hänet huomannut, että Louisen\ntuli astua takaisin rattaille. Louise totteli koneellisesti ja mies\nnosti Charles-Léonin ylös ja asetti hänet äidin syliin. Hän valjasti\nhevosen rattaiden eteen, ja jälleen lähtivät nuo kömpelöt ajopelit\nliikkeelle pitkin maaseudun kapeita teitä. Vaikkakin taivas oli harmaa\nja tuuli raju, ei onneksi satanut juuri lainkaan. Kolme päivää ja yötä\nhe matkasivat täten, nukkuen kun tilaisuus tarjoutui ja syöden sitä,\nmitä oli saatavissa. He eivät koskaan tulleet kaupunkien läheisyyteen,\nvaan välttivät niitä tehden laajoja kierroksia. Rattaiden eteen oli\nvaljastettu pieni hevonen, joskus aasikin, mutta sama sivistymättömän\nnäköinen talonpoika piteli ohjaksia koko ajan. Kaksi tai kolme kertaa\npäivässä hän nousi rattailta, aina jonkin aution talon läheisyydessä,\njohon hän katosi ja ilmestyi sitten jälleen taluttaen virkeätä eläintä\nvaljastettavaksi vankkurien eteen. Joskus oli hänellä tullessaan\nmukanaan joku toinen yhtä yksinkertaisen näköinen mies, mutta\nuseimmiten hän talutti yksinään hevostaan tai aasiaan.\n\nNäinä päivinä sai Louise pari kertaa jälleen vapista pelosta. Hän oli\nkauhuissaan kun sotilaspatrullit ajoivat, ratsastivat ja marssivat\nheidän ohitseen, tai kun silloin tällöin kajahti huuto: »Seis!» ja\najajan ja komennossa olevan kersantin kesken syntyi ajatusten vaihtoa.\nMutta ilmeisestikin näyttivät sekä rattaat että sen maalaismainen ajaja\nolevan liian repaleiset ja mitättömät voidakseen herättää epäilystä tai\nkiinnittää pitemmäksi ajaksi patrullien huomiota.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkein kauhein hetki sattui kolmannen päivän iltapäivällä myöhään.\nAjaja oli kääntänyt rattaat pois päätieltä kapealle kylätielle, joka\nkulki pitkin pellon laitaa. Se oli ylämaata ja hevonen oli jo raatanut\nkolme tuntia vetäen noita kummallisia ajopelejä pitkin kuraisia teitä.\nSen askel muuttui yhä hitaammaksi. Tuuli puhalsi suoraan kaakosta,\nja Louisella oli hyvin kylmä. Hänen oli myös vaikeata pitää lasta\nlämpimänä, sillä kuomu oli risainen vähän joka puolelta ja raoista\npuhalsi jäätävä tuuli.\n\nKun ajaja tuli hetken kuluttua katsomaan, mitä hänelle kuului,\nuskaltautui hän kysymään arasti, eikö olisi mahdollista löytää jotain\nsellaista paikkaa, jossa he kaikki voisivat viettää yönsä tuulen\nsuojassa ja saada lapsen edes vähän lämpimään. Mies lupasi heti yrittää\nlöytää jonkin hylätyn ladon tai majan. Hän lähti yli kynnetyn pellon\nja hävisi näkyvistä. Louise jäi istumaan rattaille vavisten kylmästä\nja puristaen poikaa lujasti rintaansa vasten huivinsa alla. Hän\ntarvitsi tosiaankin kaiken uskonsa ihmeelliseen Punaiseen neilikkaan,\nsäilyttääkseen rohkeutensa kylmän kiduttaessa hänen jäseniään.\n\nHänellä ei tietystikään ollut mitään tietoa ajasta, eikä\nauringonlaskustakaan ollut apua, sillä taivas oli koko päivän ollut\nliuskakivenväristen raskaiden pilvien peitossa. Yksitoikkoisen maiseman\nyllä oli vielä hiukan epäselvää harmaata valoa ja taivaanranta peittyi\nhitaasti sumuun. Kun oli kulunut hetkinen ajajan lähdöstä, erotti\nLouisen herkkä korva etäistä ääntä, joka muistutti hevosten kavioiden\naikaansaamaa lotinaa niiden upotessa tien mutaan. Se oli ääni, joka\noli aina omiaan peloittamaan häntä. Tähän saakka ei mitään vakavaa\nollut tapahtunut, mutta oli mahdotonta tietää, koska joku utelias\ntai liiaksi virkaintoinen kersantti kysymyksillään ja epäilyillään\nhajoittaisi yhdellä ainoalla julmalla iskulla kaikki Louisen\npelastumisen toiveet. Patrulli, sillä sellainen se ilmeisestikin oli,\noli tulossa hyvää vauhtia pitkin valtamaantietä. Ehkäpä sotilaat\nsivuuttaisivat kylätien huomaamatta kärryjä tai sitten pitäen niitä\naivan liian vähäpätöisinä tutkittaviksi. Hän soimasi itseänsä\nkatkerasti kärsivällisyydenpuutteestaan. Jos hän ei olisi lähettänyt\najajaa pois hakemaan suojaa yöksi, olisi tämä varmasti ajanut ainakin\npuoli kilometriä eteenpäin ja silloin rattaat eivät olisi näkyneet\nvaltamaantielle. Eikä hän ennen kaikkea olisi ollut yksinään tässä\nikävässä tilanteessa.\n\nSillä tilanne oli tosiaankin vaarallinen. Mitä tahansa — pahinkin —\nsaattoi nyt tapahtua. Kuinka valmis hänen saattajansa olikaan aina\nvastaamaan ärähtävään tapaansa kiperimpiinkin kysymyksiin. Aina hänellä\noli vastaus valmiina ja aina hän kykeni ihmeteltävällä taidolla\nhälventämään epäluulot. Louise oli yksin ja hän kuuli sotilasparven\nkääntyvän kylätielle. Hänen sydämensä tuntui lakkaavan lyömästä. Hetkeä\ntai paria myöhemmin huusi komentava sotilas: »Seis!» ja ratsasti aivan\nrattaiden viereen.\n\n»Onko siellä ketään?» kysyi hän kaikuvalla äänellä.\n\nOi, kunpa nyt henki neuvoisi, mitä hän vastaisi!\n\n»Siellä kuomun alla on joku», jatkoi sotilas hetken kuluttua. »Kuka se\non?»\n\nLouise, joka tunsi olevansa puolikuollut ei kyennyt vastaamaan.\n\nSilloin kersantti komensi: »_Allons_! Vilkaistaanpas, kuka siellä\noikeastaan on!»\n\nSeurasi jotakin kahinaa ja metallin kilinää: satulasta laskeutuvien\nmiesten synnyttämää ääntä, hevosten hirnuntaa ja töminää. Reiästä\nsaattoi Louise nähdä parista himmeästä lyhdystä loistavat valot, jotka\nolivat kuin kaksi keltaista, tuijottavaa silmää. Sitten kohosi kuomun\ntakaosa, lyhty valaisi sisustan ja Louise löytyi kyyristyneenä etäiseen\nnurkkaan lapsi sylissään.\n\n»Ohoi, muoriseni», huusi kersantti sangen ystävällisesti. »Tulepas\nlähemmäksi, jotta saamme katsella sinua!»\n\nLouise ryömi esiin pimeydestä. Hän ihmetteli itsekseen mahtoiko hänen\nolemuksessaan olla jotain, joka ei ollut maalaista ja joka kavaltaisi\nsen, että hän oli onneton pakolainen. Hän näytti loppuunkuluneelta,\npörröiseltä ja likaiselta. Kersantti nojautui eteenpäin satulastaan ja\ntirkisteli häntä kasvoihin.\n\n»Kuka oikeastaan hoitaa näitä teidän ajopelejänne, _petite mère_?»\nkysyi hän.\n\n»Minun mie-mieheni», pakottautui Louise vastaamaan, vaikkakin hänen\nhampaansa kalisivat.\n\n»Missä hän nyt on?»\n\n»Hän on mennyt edeltä kylään kysymään, voisimmeko saada sieltä yösijaa.»\n\n»Vai niin», sanoi kersantti. Ja hetken kuluttua hän sanoi: »Antakaapa\nminun katsoa papereitanne!»\n\n»Ei minulla ole mitään papereita!»\n\n»Mitä sinä sanot? Eikö sinulla ole mitään papereita?» kimmastui\nkersantti, ja hänen äänestään oli kadonnut kaikki äskeinen\nystävällisyys.\n\n»Minun mieheni...», änkytti Louise.\n\n»Ahaa! Tarkoitat, että miehesi on ottanut paperit mukaansa?»\n\nLouise, joka ei enää kyennyt vastaamaan, nyökkäsi vain myöntävästi.\n\n»Ja hän on lähtenyt kylään?»\n\nTaas nyökkäys.\n\n»Missä se kylä on?»\n\nLouise pudisti päätään.\n\n»Tarkoitatko sinä, ettet tiedä?»\n\nMies oli vaiti hetken aikaa. Selvästikin oli tässä avuttomassa\nolennossa, joka oli joutunut tänne maan sydämeen lapsi käsivarrellaan\nja ilman mitään näkyvissä olevaa miehistä suojelijaa, jotain erikoista.\n\n»No niin», sanoi hän koetettuaan hetkisen turhaan tirkistellä Louisea\ntarkemmin kasvoihin. »Saat tulla nyt meidän kanssamme, ja kun sinun\nmiehesi huomaa ajopelien kadonneen, tietää hän kyllä, mistä hänen on\nniitä etsittävä!»\n\nJa hän lisäsi: »Nouse kärryille, eukkoseni. Joku minun miehistäni saa\najaa niitä sinun puolestasi.»\n\nLouise oli niin järkyttynyt, että hän ei kyennyt liikuttamaan\njäseniään. Hänen jalkansa pettivät. Kaksi miestä nosti hänet ja\nCharles-Léonin takaisin rattaille. Miehet olivat ehkä itsekin\nperheenisiä, eivätkä he kohdelleet häntä raa'asti eivätkä\nepäystävällisesti, he olivat vain kuin koneita, jotka suorittivat\nvelvollisuuttaan. Louise saattoi ainoastaan ihmetellä, mitä nyt\nseuraisi. Kun hän jälleen istui kyyristyneenä kuomun alla, tunsi hän\nkuinka rattaat heilahtivat ajajan paikalle nousevan miehen painosta.\nTämä otti ohjakset ja maiskautti suullaan, ja poni oli juuri nykäissyt\nensimmäisen kerran vastaukseksi raipan rapsaukseen, kun jostain\nkynnetyiltä pelloilta suoraan illan sumusta alkoi kuulua äänekästä\nklikkausta: »Hohoi! Hei siellä!» Louise ei oikein tiennyt oliko syytä\niloon vai vielä suurempaan pelkoon, kun hän kuuli tuon huudon. Hänen\nmaalaisystävänsä oli tulossa täyttä vauhtia. Hän oli ilmeisesti juossut\nkovaa, sillä hän oli tullessaan kylätielle aivan hengästynyt ja\nvoimaton.\n\n»Kersantti!» huusi hän, »auttakaa nyt minua, jumalan nimessä, meitä\nodottaa kokonainen omaisuus, jos saamme hänet nyt kiinni, kersantti!»\n\nSotilasta kummastutti tuollaisen silminnähtävästi hullun miehen\näkkinäinen ilmestyminen, sillä hulluksi hän miestä luuli, ja hän\nalkoi karjua: »Mitä tämä kaikki nyt oikein merkitsee?» Hänellä\noli paljon vaivaa hevosestaan, joka oli pelästynyt ja kavahtanut\ntaaksepäin kuullessaan tällaista äkillistä meteliä. Toiset sotilaat,\njoita oli vain neljä, olivat perin hämmentyneitä, ja hetken aikaa oli\nvallalla melkoinen sekaannus, jota lisääntyvä hämärä vielä oli omiaan\nsuurentamaan.\n\n»Mistä oli kysymys?» kysyi kersantti uudestaan, kun sekaannus oli\nselvinnyt. »Kuulkaahan te siinä! Tekö olette näiden ylimyksellisten\najopelien omistaja?»\n\n»Olen kyllä!»\n\n»Ja ovatko nuo sisäpuolella olevat teidän vaimonne ja lapsenne?»\n\n»Ovat kyllä! Mutta piru periköön, kersantti...»\n\n»Jätä sadatteleminen ja nouse ylväisiin vaunuihisi ja käännä hevosesi,\nsillä te saatte seurata minua!»\n\n»Minne?»\n\n»No Abbevilleen, _parbleu_... Ja jos teidän paperinne eivät ole\nkunnossa...»\n\n»Jos te lähdette nyt Abbevilleen, kersantti, menetätte te koko elämänne\nparhaan tilaisuuden... sillä näiden peltojen takana odottaa teitä ja\nminua ja näitä rehellisiä isänmaanystäviä kokonainen omaisuus!»\n\n»Mies on hullu», selitti kersantti. »Eteenpäin! En halua enää tuhlata\nenempää aikaani hänen takiaan. _En avant_!»\n\n»Mutta minä vakuutan teille, että minä näin hänet, kansalainen\nkersantti.»\n\n»Kenen sitten? Paholaisenko?»\n\n»Jotain paljon pahempaa. Tuon englantilaisen vakoojan!»\n\nNyt oli kersantin vuoro läähättää kummastuksesta.\n\n»Englantilaisen vakoojanko?» huudahti hän.\n\n»Hänet, jota sanotaan Punaiseksi neilikaksi», lisäsi mies kiihkeästi.\n\n»Missä?» Ja kaikki neljä miestä toistivat jännittyneinä: »Missä?»\n\nMies viittasi yli kynnettyjen peltojen.\n\n»Minä kuljin yli pellon etsiäkseni yöksi suojaa vaimolleni ja\nlapselleni ja tulin eräälle ladolle. Sisältä kuului ääniä. Hiivin\nlähemmäksi. Kurkistin sisään. Sisällä oli ylimyksiä, niin totta kuin\nelän. Kokonainen tusina. Kaikki puhuivat jotain siansaksaa! Eiköpähän\nse vain ollut englantia? Ja joivat! Niin, juopottelivat! Toiset heistä\nmakasivat pitkällään oljilla nukkuen. He aikoivat ilmeisesti viettää\nyönsä siellä.»\n\nHän vaikeni hengästyneenä ja painoi kädellään tuskaisen näköisenä\nkurkkuaan, ikäänkuin jokainen hänen lausumansa sana tuottaisi hänelle\nkiduttavaa tuskaa. Hänen sanansa putoilivat lyhyinä, nykäyksittäisinä\nlauseina. Hän oli ilmeisesti aivan voimiensa äärimmäisellä rajalla.\nMutta nyt olivat kersantti ja hänen miehensä yhtä innokkaita ja\nkiihtyneitä kuin hänkin.\n\n»Niin, niin! Entäs sitten», utelivat he.\n\n»Ne ovat siellä yhä vieläkin», sanoi mies, koettaen puhua selvästi.\n»Näin heidät! Siitä ei ole kymmentäkään minuuttia! Juoksin pois, sillä\nhe näyttivät oikeilta paholaisilta! Ja yksi heistä on kauhean pitkä,\naivan kuin jättiläinen... ja hänen silmänsä...»\n\n»Lopeta jo lorusi», keskeytti kersantti äkäisesti. »Aion löytää nuo\nenglantilaiset paholaiset. Heidän päällikkönsä kiinniottamisesta on\njulistettu annettavaksi kymmenentuhannen livren palkinto ja lisäksi\nylennys...», sanoi hän himokkaasti.\n\nHän käänsi hevosensa kyntömaata kohden ja huusi kaikuvasti: »_Allons_!»\n\nAjaja huikkasi hänen jälkeensä:\n\n»Mutta mitä minun on tehtävä?»\n\n»Voit seurata meitä. Missä suunnassa sanoitkaan ladon olevan?»\n\n»Suoraan eteenpäin!» vastasi mies. »Näettekö tuon valon tuolla\noikealla? Sen tulee koko ajan pysyä oikealla puolellanne, ja sitten\nsiellä on pensasaidassa aukko...»\n\nMutta kersantti ei välittänyt kuunnella kauempaa. Epäilemättä nousi\nhänen eteensä nopeasti lisääntyvässä hämärässä kuva kymmenentuhannen\nlivren palkinnosta ja pyörryttävän korkeista asemista. Hän ei aikonut\nhukata hetkeäkään. Miehet seurasivat häntä yhtä innokkaina. Louise\nkuuli sanomattomaksi helpotuksekseen heidän varustensa kilinän, märän\nnahan narskunnan ja hevosten kavioiden tömistävän äänen märässä maassa.\nAukon suojus oli jälleen alhaalla: hän ei voinut nähdä mitään, mutta\nhän kuuli nuo tervetulleet äänet, eikä hänen enää ollut kylmä.\n\n»Pienoiseni, pienoiseni», kuiskaili hän jokellellen Charles-Léonille.\n»Luulenpa todellakin, että Jumala auttaa meitä!»\n\nKärryt liikkuivat eteenpäin. Hän ei tiennyt mihin suuntaan. Hevonen\nkulki käymäjalkaa: ajaja johdatti sitä luultavasti suitsista, sillä\nyö oli sysimusta. Pimeys oli niin syvä, että se kääri vaeltajat\nsuojelevaan mustaan vaippaansa kokonaan. Ensi aluksi ei Louise voinut\nolla ajattelematta kersanttia ja hänen sotilaitaan. Mitä he tekisivät\nhuomattuaan, että heitä oli petetty? He etsisivät kyllä läpeensä koko\nseudun löytääkseen rattaat. Mutta onnistuisivatko he yön pimeydessä?\nHän ei uskaltanut ajatella sen pitemmälle. Hän ei voinut tehdä muuta\nkuin puristaa poikaa lujemmin rintaansa vasten ja hokea itsekseen:\n»Olen varma siitä, että Jumala on meidän puolellamme!»\n\nJa niin hän olikin, sillä yö kului, eikä patrullia näkynyt, ei\nkuulunut. Hetken kuluttua pysähtyivät vankkurit ja ajaja tuli auttamaan\nhäntä ja poikaa alas. He asettuivat kaikki erään puoliksi hajonneen\nmuurin suojaan, joka kerran oli ollut talon seinänä. Mies kääri hänen\nympärilleen joitakin säkkejä, ja hän arvasi nukahtaneensa, sillä\nhän ei tiennyt mistään mitään, ennen kuin päivänvalo sai hänet taas\naukaisemaan silmänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä saavuttiin Calais'hen. Ajaja seisautti hevosen ja\npyysi Louisea ja lasta nousemaan ylös. Louise ei lainkaan tuntenut tätä\nRanskan osaa. Hänestä se näytti sanomattoman ikävältä ja autiolta.\nMultakin oli väriltään likaisenharmaata, niin erilaista kuin Dauphinén\nhedelmällinen punainen savi, ja vihreiden laidunten ja kultaisten\nviljapeltojen sijalla kasvoi täällä vain jäykkää, karkeata ruohoa\nsiellä täällä epäsäännöllisinä mättäinä. Taivas oli harmaa, ja kohiseva\ntuuli toi tullessaan kalojen ja suolaisen veden tuoksua. Kääpiömäiset\npuut, joiden kaikki oksat olivat kääntyneet mereltä poispäin, näyttivät\nsurullisilta kuin joukko kiusattuja ihmisolentoja, jotka jaloistaan\nkahlehdittuna turhaan pyrkivät jotain pakoon. Calais oli kaukana\noikealla, muutoin oli näkyvissä vain yksi asumus tässä niin autiossa\nmaisemassa. Se oli hylätty ja rappiolle joutunut maja rantatöyräällä\nlännessä, ja sen katto oli kokonaan vääristynyt hatun lailla, jonka\ntuuli on puhaltanut vinoon. Ajaja osoitti taloa ja sanoi:\n\n»Tuonne meidän olisi nyt päästävä, madame, mutta pelkään, että se käy\npäinsä vain jalkaisin. Mutta jaksatteko te kävellä?»\n\nEnsi kerran osoitti mies sanansa suoraan Louiselle. Hänen äänensä\noli vakava ja ystävällinen, mutta siitä huolimatta valtasi Louisen\nmielen äkkinäinen hämmästys ja epäily, melkeinpä kauhu, sillä mies\npuhui täydellisen hyvää ranskaa, sellaista ranskaa, jota vain hienosti\nsivistyneet henkilöt puhuvat. Ja kuitenkin hän näytti karkealta\ntalonpojalta, hänen vaatteensa olivat risaiset, hänellä ei ollut ei\nsukkia eikä paitaa, hänen ajelemattomat kasvonsa ja leukansa lisäsivät\nluonnollisesti rähjäistä vaikutelmaa ja hänen kasvonsa ja kätensä\nolivat kaikkea muuta kuin puhtaat. Alussa, kun hän oli tullut tuon\nkauhean akan sijalle ajomieheksi, oli Louise olettanut hänen olevan\njonkun niistä urhoollisista englantilaisista herrasmiehistä, jotka\nolivat ottaneet johdattaakseen Charles-Léonin ja hänet turvaan,\nmutta tämä vaikutelma hävisi, kun hän kuuli tämän puhuttelevan\nmaantievartiostoja. Louise oli kuullut miehen puhuvan aina kuten\nviimeksi vielä edellisenä yönäkin Pohjois-Ranskan talonpojille\nominaisella kurkkuäänellä.\n\nJa nyt yht'äkkiä tämä miellyttävä, sivistynyt ääni, tämä pariisilaisen\nhieno ääntämistapa! Louise ei tietänyt, mitä siitä oikeastaan piti\najatella. Jos hän olisi huomannut edes pienimmänkään murteellisuuden\nääntämisessä, olisi hän hyväksynyt jälleen ensimmäisen olettamuksensa,\njonka mukaan hän oli eräs noista sankarillisista englantilaisista,\njoista Josette oli puhunut niin hurmaantuneena. Mutta tässä oli\nilmeisesti ranskalainen herrasmies maamoukan valeasussa. Mutta missä\ntarkoituksessa?\n\nNaisraukan hermot olivat niin pingoittuneet, että hänen mielialansa\nvaihtelivat arvaamattoman nopeasti. Parin edellisen tunnin ajan hän\noli tuntenut itsensä täysin turvalliseksi ja melkeinpä onnelliseksi,\nmutta nyt nämä muutamat sanat miehen huulilta, johon hän oli jo\noppinut luottamaan, täyttivät hänet jälleen kauhulla ja hänet valtasi\njälleen sama epämääräinen pelko kuin aikaisemminkin hänen lähtiessään\nhuoneistostaan Rue de Picpus'n varrelta. Se oli suorastaan melkeinpä\nhulluutta, mutta Louise ei tosiaankaan ollut Bastienin traagillisen\nkuoleman jälkeen ollut täysin normaali.\n\nJa äkkiä hän kouraisi hameensa sisätaskua, johon hän oli sullonut nuo\nkirjeet, jotka jo olivat maksaneet Bastien de Croissyn hengen. Mutta\nkirjeet eivät olleet enää siellä. Hän etsi etsimistään, mutta ne olivat\nselvästikin poissa. Silloin täytti hänet hurja kauhu. Puristaen lastaan\nrintaansa vasten hän kääntyi paetakseen. Minne, sitä hän ei tiennyt,\nmutta paeta hänen täytyi, ennenkuin terroristien kostonhaluiset kädet\nylettyisivät kyllin pitkälle saavuttaakseen Charles-Léonin.\n\nMutta ennen kuin hän oli ottanut askeltakaan tätä hurjaa\nsuunnitelmaansa toteuttaakseen, sattui hänen korviinsa kummallinen\nääni. Se sai hänet pysähtymään ja epämääräisesti ihmettelemään,\nkuinka _le bon Dieu_ [= rakas Jumala] oli keksinytkin lähettää tämän\ntaivaallisen suojelijan pelastamaan häntä ja hänen poikaansa. Tämä\nääni oli vain miellyttävä pehmeä naurahdus, ja sitten sanoi äskeinen\nystävällinen ääni hiljaisesti:\n\n»Tämä on varmaan teidän, madame?»\n\nHän kääntyi katsomaan pelästyneen lapsen tavoin, peläten, mitä saisi\nnähdä. Ensimmäiseksi hän huomasi äsken kaipaamansa kirjepaketin, jota\nhänelle ojensi likainen ja kuitenkin kumman kaunis käsi. Kädestä\nhänen katseensa vaelsi ylös pitkin rähjäistä hihaa ja yli kumartuneen\nolkapään aina tuon saman ajomiehen kasvoihin saakka, joka nyt oli\nkolme päivää ollut hänen vaitelias seuralaisensa ihmeellisissä\nseikkailuissa. Ja noista kasvoista loisti häntä vastaan huolettomat,\nsyvälläsijaitsevat siniset silmät ilmeisen huvitettuina ja tuon\nmiellyttävän pehmeän naurahduksen kaiku näytti yhä vielä viipyvän\njossain järkähtämättömien huulien ympärillä.\n\nLouise otti kirjekäärön mutisten vapisevin huulin: »Kuka te olette?»\njohon tuo kummallinen olento vastasi keveästi: »Tällä hetkellä nöyrin\npalvelijanne, madame, jonka ainoa toive on saada teidät turvallisesti\ntuon katon alle. Lähdemmekö liikkeelle?»\n\nEikä Louise voinut tehdä muuta kuin nyökätä ja lähteä matkaan niin\nreippaasti kuin kykeni, voidakseen näyttää tuolle ihmeelliselle\nmiehelle, kuinka halukas hän oli seuraamaan tätä minne tahansa. Mies\noli jo riisunut hevosen valjaista ja nostanut Charles-Léonin sen\nselkään. Rattaat hän jätti tien viereen ja käveli hevosen vieressä\ntukien poikaa. Täten tuo pieni seurue kiipesi kallion laelle. Oli\nsangen raskasta kävellä, sillä maa oli pehmeää ja Louisen jalat\nupposivat syvään hiekkaan, mutta hän raahusti urhoollisesti eteenpäin,\nvaikkakin hän tunsi itsensä lähinnä unissakävijäksi, joka liikkuu\nkohti jotain tuntematonta salaperäistä määränpäätä, nähden unta\nkummallisista, sankarillisista vanhoista akoista ja yksinkertaisista\nmaalaisista, joilla on hilpeät, huolettomat silmät ja partaiset posket.\n— Kallion laella oleva maja ei ollutkaan niin rappeutunut kuin etäältä\noli vaikuttanut. Mies pysähdytti hevosen ja aukaisi oven. Louise nosti\npojan alas ja seurasi opastaan majaan. Hän näki olevansa huoneessa,\njossa oli pöytä, kaksi tai kolme tuolia ja penkkejä, ja rautainen uuni,\njossa paloi tervetuliaisvalkea. Tulen ääressä istui kaksi miestä, jotka\nnousivat seisomaan Louisen horjuessa puoliksi nääntyneenä sisään. He\njohdattivat hänet yhdessä sisempään huoneeseen, missä oli makuupaikka,\nja sille hän lyyhistyi vaitonaisena ja voipuneena. Charles-Léon\nlaskettiin hänen viereensä. Lapsi parka näytti aavemaiselta, ja\nLouise veti hänet luokseen säälittävästi valittaen. Eräs miehistä toi\nhänelle ruokaa ja maitoa ja toinen asetti tyynyn hänen päänsä taakse.\nJa vaikka Louise oli sillä hetkellä puolittain tiedoton, tiesi hän,\nettä vain voimien puute esti häntä polvistumasta näiden miesten eteen\nja suutelemasta heidän karkeita käsiään hillittömän kiitollisuutensa\nvallassa.\n\nTäten hän makasi eräänlaisessa huumauksentilassa jonkin aikaa vuoteella\npoika vierellään. Huoneitten välinen ovi oli raollaan ja rautauunista\nhuokui tervetullutta lämpöä väsyneen naisen pakottaviin lihaksiin.\nNuo kolme miestä, joita hän piti pelastajinaan, puhelivat kuiskaten\nkeskenään. He puhuivat englantia, jota Louise ymmärsi jonkin verran.\nAina silloin tällöin kantautui hänen korviinsa sama tuttu, miellyttävä\nja pehmeä naurahdus, ja syystä tai toisesta se vaikutti häneen\nrauhoittavasti ja viihdyttävästi. Eräs noista kolmesta miehestä, juuri\nse, joka nauroi niin pehmeästi, näytti olevan toisten johtaja, sillä\nhän antoi näille ohjeita jostain veneestä, lahdenpoukamasta ja polusta,\njoka vei sinne alas jyrkänteeltä, ja myös tunnusmerkistä, jonka toiset\njo näyttivät tuntevankin.\n\nMutta äänet tulivat yhä sekavammiksi, hiljainen mumina ja tulen\nrattoisa räiskinä vaikuttivat Louiseen kuin kehtolaulu, ja pian hän\nvaipui sikeään uneen.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nMiellyttävä ja sivistynyt ääni, joka puhui ranskaa vierasmaalaisesti\nkorostaen herätti Louisen aamulla. Hän avasi silmänsä hämääntyneenä,\nkäsittämättä, missä hän oikeastaan oli. Eräs nuorista miehistä, jonka\nhän hämärästi muisti nähneensä edellisenä yönä, seisoi oviaukossa.\n\n»Toivoakseni en ole pelästyttänyt teitä, madame, mutta meidän on\nlähdettävä liikkeelle», sanoi hän.\n\nOli jo selvä päivä, harmaalla taivaalla riippui pilviä, jotka näyttivät\nuhkaavan sataa, ja tuuli vinkui surkeasti uunin piipussa. Kaukaa kuului\nkallioita vasten särkyvien hyökyjen säännöllinen kohina. Se oli ääni,\njota Louise ei koskaan ennen elämässään ollut kuullut, eikä hän voinut\nmitään sille, että häntä kauhistutti ajatus lähteä merimatkalle heikon\nja sairaan poikansa kanssa, vaikkakin matkan päässä väikkyi pelastus ja\nvieraanvarainen Englanti. Mutta hän päätti, että kuinka pelkurimaiseksi\nhän itsensä tuntisikin, pysyttelisi hän urhoollisena sankarillisten\nystäviensä nähden. Heti kun nuorukainen oli mennyt, laittautui hän\nlapsineen matkakuntoon.\n\nViereisen huoneen pöydällä oli häntä ja poikaa varten varattuna hiukan\nlämmintä maitoa ja leipää. Hänen onnistuikin saada syötyä hiukan.\n\nNuorukainen johdatti hänet talon etuovelle. Täällä hän luuli jälleen\ntapaavansa tuon oudon ja salaperäisen miehen, joka oli saatellut heitä\nPariisista saakka rähjäisillä rattaillaan näyttämättä väsymyksen\nmerkkiä noiden rasittavien päivien aikana ja koskaan kadottamatta\nsanavalmiuttaan ja neuvokkuuttaan Kansalliskaartin vartiojoukkojen\nheitä uhatessa.\n\nMutta kun ei häntä eikä rattaitakaan näkynyt, kääntyi hän uuden\nystävänsä puoleen:\n\n»Mihinkä ovat joutuneet ne meidän hienot ajopelimme?» kysyi hän\nhymyillen, »ja meidän hevoskopukkamme?»\n\n»Niistä ei olisi paljoakaan apua rantakalliolla, madame», vastasi mies.\n»Mutta toivon, että te ette ole liian väsynyt kävelläksenne?»\n\n»En lainkaan! Minä vain...»\n\n»Ja joku meistä kantaa kyllä pojan!»\n\n»En kysynyt sitä siinä tarkoituksessa!» vastasi hän nopeasti.\n\n»Mitä sitten tarkoititte?»\n\n»Ajaja, joka toi meidät tänne, oli niin ystävällinen ja niin\nihmeellinen, että olisin tahtonut nähdä hänet vielä kerran, vaikkapa\nvain voidakseni kiittää häntä.»\n\nNuori mies oli hetkisen vaiti, mutta kun Louise itsepintaisesti vaati\nnähdä hänet ennen lähtöään, vastasi hän Louisen mielestä melkeinpä\nepäystävällisesti: »Pelkään pahoin, madame, että se ei käy päinsä.»\n\nLouise olisi tahtonut vieläkin pyytää ja yhä innokkaammin pyytää samaa\nasiaa, sillä hänestä tuntui kummalta, että nuorukainen saattoi puhua\nniin epäystävälliseen sävyyn jostakusta, joka ansaitsi rohkeutensa\nja jaloutensa takia kaiken mahdollisen kiitoksen, tunnustuksen ja\nkaunopuheisuuden ylistyksekseen, mutta syystä tai toisesta oli\nhänellä se käsitys, että siitä puhuminen ei miellyttänyt hänen\nuutta ystäväänsä, ja että oli parasta, että hän ei kyselisi enempää\nentistä saattajaansa. Olipa miten tahansa, häntähän ympäröi niin moni\nsalaperäinen seikka, ettei yksi salaisuus muiden lisäksi haitannut!\n\nJuuri silloin hän näki erään toisen miehen tulevan ylös rantakalliota.\nHän oli painanut päänsä kumaraan voittaakseen tuulen, joka puhalsi\nniin voimakkaasti, että oli vaikeata edetä. Hän oli pian ylhäällä\nkallion laella. Louisea hän tervehti miellyttävästi sanoen: »_Bon jour,\nmadame_!» [Hyvää päivää, armollinen rouva] selvästi englantilaisittain\nkorostaen. Louise huomasi, että hän aivan kuin miehistä toinenkin\nnäytti perin huolitellulta ja ylhäiseltä huolimatta ilman kolkkoudesta\nja ympäristön alkuperäisyydestä. Miehet vaihtoivat pari sanaa, joita\nLouise ei lainkaan ymmärtänyt, ja sitten toinen heistä huudahti:\n»_En route_!» [Matkaan!] ja toinen lisäsi jokseenkin hyvällä\nranskankielellä: »Toivon teidän voivan hyvin, madame, sillä meillä on\nedessämme jälleen uusi rasittava päivä.»\n\nLouise vakuutti, että hän oli valmis mihin rasituksiin tahansa,\notti sitten Charles-Léonin syliinsä. Toinen miehistä tarttui häntä\nkäsivarresta ja talutti hänet alas kalliolta, tukien varovaisesti hänen\naskeliaan.\n\nSeurue saapui kallion juurella olevaan pieneen lahden poukamaan,\nja Louise huomasi veneen, joka oli kätkettynä kalliossa olevaan\npuoliavoimeen luolaan. Ystäviensä opastamana kapusi Louise luolaan\nja astui veneeseen. Nuoret miehet tekivät parhaansa tehdäkseen hänen\nolonsa mahdollisimman mukavaksi ja asettivat pojan hänen syliinsä.\nHe puhuivat hyvin vähän, lausuivat vain silloin tällöin sanasen\nviihdyttääkseen lasta, ja Louise vaipui pian unenkaltaiseen tilaan,\nkyeten vain silloin tällöin nyökkäämään kiitokseksi heidän kysyessään\nhänen vointiaan tai tarjotessaan jotain syötävää hänelle tai pojalle.\n\nSeurue istui veneessä koko sen päivän, kunnes oli aivan pimeää. Louisen\nkirvelevät silmät keksivät silloin tällöin laivoja, jotka kiisivät yli\naaltojen kaukana merellä. Charles-Léon pelkäsi aluksi ja painautui\näitiänsä vasten, ja kun aallot kumisten vyöryivät rantakallioita\nvasten, kätki hän peloissaan päänsä hänen hartialiinansa alle. Mutta\nhetken kuluttua saivat nuorten englantilaisten rauhoittavat äänet\nja hänen oma poikamainen uteliaisuutensa hänet jälleen katselemaan\nlaivoja ja hän kuunteli lapsellisia merimiesjuttuja, joita jompikumpi\nnuorukaisista kertoi ja piankin ne alkoivat häntä kiinnostaa, eikä hän\nenempää kuin hänen äitinsäkään pelännyt enää.\n\nIlta alkoi jo hämärtää. Kauan kestävä hämärä suli vähitellen\nkuunvalottoman yön pimeydeksi. Tuulen surullisen ulvonnan ja kuohujen\npauhinan läpi ei kuulunut mitään muita ääniä. Hetken kuluttua\nvaikenivat nuorukaiset kokonaan. He odottelivat ilmeisesti sitä\nmerkkiä, josta he olivat puhuneet edellisenä yönä keskenään.\n\nMikä tuo merkki oli, sitä ei Louise tiennyt. Hän ei kuullut mitään\nerikoista ääntä, mutta ilmeisestikin olivat miehet kuulleet jotain,\nsillä äkkiä, sanallakaan varoittamatta, he tarttuivat airoihinsa ja\ntyönsivät veneen ulos luolasta. Vene tuntui syöksyvän suoraan vasten\npimeätä muuria. Se keinui lakkaamatta, ja Louise parka tunsi itsensä\nkauhean sairaaksi. Äkkiä hän tunsi, että hänet nostettiin pystyyn ja\nkannettiin läpi pimeyden, minne sitä hän ei sillä hetkellä tiennyt,\nmutta hetken kuluttua hän arveli, että hän oli ehkä kuollut pelosta ja\nettä hän nyt oli herännyt Paratiisissa. Hän makasi näet lumivalkeitten,\nlavendelintuoksuisten lakanoitten välissä, hänen särkevä päänsä lepäsi\npehmeällä pieluksella ja ystävällinen ääni kehoitti häntä juomaan\nhiukan hehkuviiniä. Ja sen hän tekikin. Viini oli ihanaa.\n\nJa tuossa istui Charles-Léon häntä vastapäätä karkeakasvoisen,\nhampputukkaisen merimiehen polvilla, joka piti tuopillista lämmintä\nmaitoa lapsen vapisevilla huulilla. Kaikki tämä ja muukin sai Louisen\nyhä varmemmaksi siitä, että tämä ei ollut se kova ja julma maailma,\njonka hän aivan liian hyvin tunsi, vaan tosiaan jokin taivaan\nesikartano, jos nyt ei vallan itse taivas.\n\nMutta hetken kuluttua sai laivan liikunta Louisen tuntemaan itsensä\nsangen kipeäksi, ja tämä epämiellyttävä ja täysin maallinen tuntemus\nsai hänet epäilemään, että hän ei ollutkaan enkelien seurassa. Mutta\nhän oli tosiaankin niin väsynyt, että hän piankin vaipui uneen\nhuolimatta oudoista äänistä, joita tulvi joka puolelta: puun natinasta,\ntuulen kohinasta ja veden loiskinnasta laivan kylkeä vasten.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nLouisen eläessä tällaisia sykähdyttäviä hetkiä, koetti Josette\nGravier puolestaan päästä jälleen elämän alkuun. Hän oli menettänyt\ntasapainonsa hetkiseksi, mutta elämänhän täytyi jatkua, tapahtui sitten\nmitä tahansa. Tämän jälkeen täytyisi hänen asua yksin Rue Picpus'n\nvarrella, ja pienet huoneet ja pikkuruinen keittiö tuntuivat Josettesta\nnyt suurilta, kun kaikki se, mitä hän rakasti oli poissa. Kummallista\nkyllä hän ei lainkaan huolehtinut Louisen kohtalosta, sillä hänen\nluottamuksensa Punaiseen neilikkaan oli niin ehdoton, että hänen oli\nhelppo olla odotellessaan Mauricen kotiin paluuta.\n\nTämä oli saanut käyntiä varten de Croissyn maatilalla Dauphinéssa\nkuuden, seitsemän päivän lupakirjan. Lupa oli annettu ennenkuin\nviranomaiset olivat saaneet kuulla Louisen lähdöstä, muutoin olisikin\nLouise ja Charles-Léon leimattu emigranteiksi, ja heidän omaisuutensa\nolisi pakkoluovutettu vain viranomaisten hallittavaksi. Maurice kulutti\nviisi päivää lomastaan postivaunuissa Pariisin ja Grenoblen välillä ja\nyhden päivän de Croissyn maatilan vanhan voudin kanssa koettaen saada\ntätä lupaamaan lähettää mademoiselle Gravier'lle Madame Croissyta\nvarten joka kuukausi pienen rahasumman, jolla tämä voisi maksaa vuokran\nja hankkia elämän välttämättömimpiä tarpeita. Maurice toivoi, että kun\nJosette olisi maksanut vuokran, hän voisi lähettää loput Englantiin\nheti, kun hän saisi selville, missä Louise oli löydettävissä.\nJosettella oli itselläänkin hiukan rahaa, jota hän säilytti sukassaan,\nja hän sai myös pari souta päivässä työtuvassa tekemästään työstä. Hän\nneuloi ja kutoi ja teki kääröjä vapaustaistelijoille, jotka sotivat\nrintamilla koko Eurooppaa vastaan ja pidättivät Preussin ja Itävallan\nsuuria armeijoita. Jos vuokran voisi maksaa Croissyn maatilan tuloilla,\noli Josette varma, että hän voisi elää säästeliäästi.\n\nKun Maurice tuli takaisin Grenoblesta, tuli Josetten elämä jälleen\npaljon hauskemmaksi. Maurice oli löytänyt itselleen eräästä toisesta\ntalosta Rue Picpus'n varrella pienen huoneen aivan katonrajasta, ja hän\noli taas alkanut käydä noutamassa Josettea hallituksen työluvalta kun\npäivän työ päättyi myöhään iltapäivällä. Ja yhdessä he kaksi kulkivat\nkäsikädessä Champs Elysées'tä tai aina niin kaukana kuin Bois'n\nmetsässä.\n\nMaurice ei enää ollut puhunut rakkaudestaan Josettelle. Hän ei\nollut mikään tavallinen rakastunut nuorukainen, sillä hänellä oli\nvaistoperäistä kykyä ymmärtää ja hänen rakkautensa oli täydelleen\nepäitsekäs. Hän iloitsi siitä, että hän tavallaan teki työtä Josetten\nhyväksi, sillä kaikki tytön pienet ilot, kaikki pienet herkut, joita\nMaurice hänelle kantoi ja jotka tyttö ahmi nuoren eläimen ruokahalulla,\nolivat hänen ponnistelujensa tuotteita. Hän oli nimittäin alkanut\npitää huolta entisen työnantajansa asiakaspiiristä. Tulot eivät\nolleet suuret, mutta hän oli täysin pätevä asianajaja, ja kansalainen\nCroissyn apulaisena hän oli tullut tuntemaan tämän asiakkaat. Osan\nsiitä, mitä hän ansaitsi, hän pani syrjään madame de Croissytä varten,\nkoska hän piti sitä velvollisuutenaan, mutta häneltä jäi myös aina\njotakin pienien ilojen hankkimista varten Josettelle — teatterilippuja\nvarten, huvimatkaa varten maaseudulle tai hiljaista pientä päivällistä\nvarten jossain halvassa ravintolassa. Oli oikeastaan kummallista,\nettä keskellä kauheinta yhteiskunnallista mullistusta, mitä koskaan\nmaailmassa on nähty, sujui monenkin elämä kohtalaisen rauhallisesti\naivan Josette Gravier'n ja Maurice Reversacin lailla.\n\nOli jo kulunut kolme viikkoa ja enemmänkin, ennenkuin Josette sai\nmitään tietoja Louiselta. Mutta kun hän eräänä iltana tuli kotiin\npitkältä kävelymatkalta Mauricen kanssa, huomasi hän, että hänen\nhuoneistonsa oven alta oli työnnetty sisään kirje. Se oli Louiselta ja\nkuului näin:\n\n »Rakkahin Josette.\n\n »Me olemme Englannissa, Charles-Léon ja minä, ja se mies, joka on\n saanut aikaan tämän ihmeen, ei ollut kukaan muu, kuin sama sankari,\n josta sinä olet niin usein unelmoinut. Olen saanut viestin, jonka\n mukaan tämä kirje saavuttaa sinut. Viestin allekirjoituksena oli tuo\n merkki, joka merkitsee rohkeutta ja uhrautuvaisuutta — pieni punainen\n kukka, rakas Josette, punainen neilikka. Olen nyt täysin varma siitä,\n että olen omasta ja poikani pelastumisesta kiitoksen velkaa sinun\n englantilaiselle sankarillesi. Täällä Englannissa ei sitä kukaan\n epäile. Hän on suorastaan kansallissankari, ja ihmiset puhuvat hänestä\n verhotuin äänin kuin jumalallisesta olennosta, jonka vain valitut\n saavat nähdä ruumiillistuneena. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että hän\n on korkea-arvoinen ylimys, joka on pyhittänyt elämänsä pelastaakseen\n heikkoja ja viattomia noiden murhanhimoisten terroristien kynsistä\n Ranskassa. Hänellä on joukko liittolaisia, kaikkiaan yhdeksäntoista,\n jotka tottelevat hänen käskyjään mitään kysymättä ja jotka hänen\n johdattaminaan vaarantavat kalliin henkensä alituisesti ihmisyyden\n palveluksessa. On vaikeata ymmärtää, miksi he oikein tekevät niin,\n toiset pitävät sitä uhrautuvaisuuden korkeimpana asteena, toiset\n taas sinä urheilun- ja seikkailunrakkautena, joka on synnynnäistä\n jokaiselle englantilaiselle. Mutta Jumala yksin voi tuomita heidän\n vaikuttimensa.\n\n »Josette rakkahin, olet varmaan iloinen saadessasi kuulla, että me nyt\n olemme rauhallisia ja tyytyväisiä, pienokaiseni ja minä, vaikkakin\n minun sydäntäni särkee ero sinusta. Joka päivä rukoilen Jumalaa, että\n hän lähettäisi sinut pian luokseni. Kerro terveiseni Mauricelle. Hän\n on urhoollinen ja uskollinen ystävä. En välitä kertoa sinulle nyt\n niistä toiveista, joita minulla on teidän tulevaisuutenne suhteen.\n Olet varmaankin arvannut ne jo aikoja sitten. Pelkään pahoin, että hän\n kieltäytyisi lähtemästä Pariisista juuri nyt, mutta jos sinä, Josette,\n tahtoisit tulla luokseni tänne Englantiin — ja sinä voit tehdä sen\n minä päivänä tahansa Punaisen neilikan avulla — voisimme me odottaa\n aikaamme hiljaisesti, kunnes tuo kauhea mullistus on mennyt ohi, ja\n niinhän täytyy tapahtua pian, Jumalan avulla, ja sitten voisimme\n palata Ranskaan ja Maurice ja sinä voisitte iloisesti yhdistää\n kohtalonne.\n\n »Mitä tulee minun seikkailuihini sen jälkeen kun olin jättänyt\n kotimme lapseni käsivarrellani aina siihen hetkeen saakka, kun pääsin\n turvallisesti Englantiin, en niistä voi kertoa mitään. Minun huuliani\n sinetöi vaitiolon lupaus, ja ehdoton kuuliaisuus sankarillisten\n pelastajien! toivomuksia kohtaan on ainoa tapa, jolla voin osoittaa\n pohjatonta kiitollisuuttani heitä kohtaan.\n\n »Mutta saatan kertoa sinulle jotain saapumisestani Doveriin. Olin yhä\n vielä oikein merikipeä, mutta pääsin kuvottavasta tunteesta heti, kun\n olin laskenut jalkani kovalle maalle. Me kävelimme sitten erääseen\n sangen hauskaan paikkaan, se oli eräänlainen majatalo, mutta se ei\n ollut lainkaan meidän kahviloittemme ja ravintoloittemme tapainen.\n Myöhemmin levättyäni huomasin sen nimen olevan Kalastajan Lepo, sillä\n se nimi oli kyltissä oven ulkopuolella. Englannissa sellaisia paikkoja\n sanotaan majataloiksi. Olen rukoillut Jumalalta aina siitä päivästä\n saakka, kun astuin sen kynnyksen yli, että sinäkin saisit sen nähdä,\n rakas Josette.\n\n »Täällä tapasin ensi kerran aina Pariisista lähtöni jälkeen omaa\n sukupuoltani. Tyttö, joka näytti minulle huoneeni, oli ilo väsyneille\n silmille: hän oli niin puhdas, niin raikas, niin onnellinen! Niin\n täysin erilainen kuin mitä me nykyään näemme Ranskassa. Nämä\n täkäläiset tytöt tekevät työtään laulaen, ajattele — laulaen! Viime\n aikoina en ole kuullut kenenkään muun kuin sinun laulavan.\n\n »Vietimme suurimman osan päivästä 'Kalastajan Levossa'. Iltapäivällä\n me lähdimme postivaunuilla Maidstoneen, ja siellä me nytkin olemme\n erään suorastaan ihastuttavan perheen vieraina. On vaikeata kuvailla\n sinulle, rakkaani, kuinka ystävällisiä ja vieraanvaraisia nämä\n englantilaiset perheet ovat, jotka ottavat meidät, emigranttiparat\n vastaan, syöttävät meitä ja vaatettavat meidät ja pitävät meistä\n huolta aina siihen asti, kunnes me saamme omia varoja. Toivoisinpa,\n että meidän kiltti Mauricemme voisi lähettää minulle avustusta silloin\n tällöin, mutta tiedänhän, että se on mahdotonta! Mutta toivon saavani\n jotain ompelutyötä; tiedäthän, kuinka taitavana minua jo luostarissa\n pidettiin ompelussa ja korukäsitöissä. En tahdo olla kauempaa kuin\n välttämätöntä aivan liian ystävällisen isäntäväkeni taakkana.\n\n »Kuinka tämä kirje sinulle lähetetään, sitä en tiedä, mutta tiedän,\n että saat sen varmasti, sillä pari päivää sitten sain postissa\n salaperäisen sanoman, jossa ilmoitettiin, että jokainen lähettämäni\n kirje, joka on osoitettu Emigranttien Toimistolle, Fitzroy Square,\n Lontoo, toimitetaan perille kaikkialle Ranskaan. Tämä on vain eräs\n niistä ihmeellisistä asioista, joita minulle on sattunut Pariisista\n lähtöni jälkeen. Siitä tuntuu olevan niin perin pitkä aika ja meidän\n pieni huoneistomme Rue Picpus'n varrella tuntuu olevan niin perin,\n perin kaukana. En ole unohtanut mitään, rakas Josette, vaikkakin\n minun mieleni on täynnä kaikkea sitä, mikä nyt on tapahtunut. Niin\n vähän olen unohtanut, että olen monta kertaa katkerasti soimannut\n itseäni siitä, että niin vähän uskoin sinua, kun kerroit minulle\n salaperäisestä englantilaisesta sankarista, jonka nimi oli Punainen\n neilikka ja hänen sankarillisista seuralaisistaan. Jos olisin\n aikaisemmin uskonut sinuun ja heidän olemassaoloonsa, olisi Bastien\n ehkä nyt minun rinnallani. Punainen neilikka on olemassa! Hän ja hänen\n upseerinsa ovat pelastaneet satojen viattomien hengen! Hänen nimensä\n tuntevat täällä kaikki, mutta kukaan ei tunne häntä itseään! Hän tekee\n työtään tuntemattomana, emmekä me, joiden puolesta hän on alttiiksi\n antanut henkensä, ole tietämämme mukaan koskaan nähneet häntä.\n\n »Mutta tämä on sellainen arvoitus, jonka ratkaisusta minä en koskaan\n pääse osalliseksi. Voin vain pyhittää sydämessäni muiston siitä, mitä\n tämä mies on hyväkseni tehnyt!\n\n »Eikä sitten muuta, Josette rakkaani! Toivon ja rukoilen\n kaikkivaltiaalta Jumalalta, että sinun onnistuu päästä luokseni\n Englantiin sen miehen hellässä suojeluksessa, jota olet aina\n suorastaan jumaloinut. Kun se ilonpäivä koittaa, olen ottava sinut\n avosylin vastaan rakastavana ja tervetuloa toivottaen!\n\n »Uskollinen ystäväsi Louise.»\n\n »P.S. — Kirjeet ovat yhä minulla.»\n\nJosette kykeni hädin tuskin lukemaan kirjeen loppuun. Kyyneleet\nsumensivat hänen silmiään. Hän rakasti Louisea, kuten ennenkin, ja hän\njumaloi tämän pientä poikaa, ja siksi tämä kirje, joka tuli kaukaisesta\nEnglannista, verestytti ja korosti eron tuskaa, ja hän viettikin monta\ntuntia istuen pöydän ääressä Louisen kirje levitettynä eteensä.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nJosette oli lukenut niin myöhäiseen yöhön ja hänen lukemansa oli\nkiihottanut häntä siihen määrään, että uni kaikkosi kokonaan hänen\nsilmistään. Hän ei saanut unta ajatellessaan Louisea ja tämän\nseikkailuita, Punaista neilikkaa ja myös Maurice Reversacia. Maurice\nparka. Tapahtui sitten mitä tahansa, hänen oli pakko yrittää kantaa\nkuormaansa täällä Pariisissa. Vainajan takia ja Louisen ja lapsen\ntakia oli hänen tehtävä työtä ja luotettava siihen, että Jumala häntä\nauttaisi.\n\nTänä päivänä ei Maurice ensimmäistä kertaa Dauphinésta paluunsa jälkeen\nollut tavallisella paikallaan työtuvan ulkopuolella odottelemassa\nJosettea. Josette ajatteli tietysti, että jotkin tärkeät liikeasiat\nolivat pidättäneet häntä, vaikkakin hän tunsi itsensä pettyneeksi.\nMutta kun hän illalla lähti työtuvasta, eikä Maurice'ta vieläkään\nnäkynyt, huolestui Josette. Ennen kotiin menoaan hän kävi kysymässä\nsen talon portinvartijalta, jossa Maurice asui, oliko tämä ehkä kipeä.\nHän oli varma siitä, että vain sairaus saattoi estää häntä tulemasta\niltakävelylle tai ainakin lähettämästä viestiä. Mutta portinvartija ei\nollut nähnyt eikä kuullut mitään Mauricesta aina siitä lähtien, kun\ntämä aivan tavallisuuden mukaan lähti aamulla toimistoonsa.\n\nNyt ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä hakemaan heti paikalla tietoa\ntoimistosta. Hän ei ollut käynyt siellä sen päivän jälkeen kuin\nhän oli nähnyt Maître de Croissyn makaavan kuolleena mullin mallin\nolevan toimistonsa lattialla, ja kun hän kulmassa käännyttyään näki\nnoin sadan askeleen päässä tuon talon porttikäytävän, jossa tuo\nkauhea murhenäytelmä oli tapahtunut, valtasi hänet äkkiä kauhea\nennakkoaavistus.\n\nJosette meni portinvartijan huoneeseen ja kysyi, oliko kansalainen\nReversac vielä toimistossaan. Portinvartijan katse sai hänet hämilleen.\nTämä oli nähnyt tuon sievän tytön kansalainen Reversacin seurassa\njo ennenkin. Rakastettu varmaankin, no niin, sellaista sattui näinä\npäivinä yhtämittaa. Äidit menettivät poikiaan, vaimot miehiään: ei\nhyödyttänyt mitään murehtia toisten ihmisten asioita tai surkutella\nheidän vastoinkäymisiään.\n\n»Kansalainen Reversac oli täällä tänä aamuna, pieni kansalainen»,\nlausuili hän vastaukseksi Josetten toistettuun kysymykseen, »mutta...\nkatsokaapas...»\n\n»Mitä?»\n\n»Hänet vangittiin tänä aamuna...»\n\n»Vangittiin?»\n\n»Rauhoittukaa, rauhoittukaa, pieni kansalainen», huudahti portinvartija\näkkiä, ja tuki ojennetuin käsin Josettea, joka näytti siltä kuin hän\nolisi kaatumaisillaan. »Sattuuhan sitä tällaista joka päivä. Mitäs,\nminun oma sisarenikin sai sen kokea! Ei siitä ole viikkoakaan...»\n\nJosette ei kuullut, mitä mies sanoi. Tämä jatkoi juttuaan sisarestaan,\njonka ainoa poika vangittiin ja jonka sydän oli murtunut, kun poika\nteloitettiin.\n\n»Eikä hän ollut mikään paha poika, tuo minun sisarenpoikani! Ja hyvä\nisänmaanystäväkin hän oli! Mutta niinpäs vain kävi! Ei sitä koskaan\netukäteen tiedä!»\n\n»Eihän sitä koskaan etukäteen tiedä», mutisi Josette koneellisesti\nja tuijotti typertyneenä suurin, mitään näkemättömin silmin\nportinvartijaan. Mies oli oikein pahoillaan tytön puolesta. Tyttö\noli niin sievä, tuo pieni suu oli kuin tehty hymyä varten, nuo\nsiniset silmät ilosta säteilemään ja nuo kastanjan väriset kiharat\nhoukuttelemaan miestä syntiin. Mutta eihän sitä koskaan etukäteen\ntiedä! Tällaistahan sattuu joka päivä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä, kuinka hän sinä iltana oikeastaan pääsi kotiin, ei Josette\nmyöhemmin tiennyt mitään. Hänestä tuntui, että hän oli viettänyt\ntuntikausia hokien itsekseen: »Se ei voi olla totta! Sen täytyy olla\nerehdys!»\n\n»Eihän hän ole tehnyt mitään», kuiskasi hän aina vähän väliä itsekseen.\n»Jonkun päivän päästä he laskevat hänet vapaaksi. Heidän on pakko! Hän\nei ole tehnyt mitään! Hänhän on itse viattomuus!»\n\nMutta ei ollut Josetten luonteen mukaista istua toimettomana ja surra.\nHänen vaistonsa käskivät häntä toimimaan, antoipa Kohtalo sitten\nmiten vaikean arvoituksen hänen ratkaistavakseen. Ja niinpä nytkin!\nMauricen vangitseminen oli todellakin musertava isku: tällä hetkellä\nei Josette olisi voinut kuvitella mitään sen kauheampaa onnettomuutta.\nPäästyään huoneistonsa yksinäisyyteen hän suli kyyneliin. Hän itki\nitkemistään, kunnes hänen silmänsä olivat tulehtuneet ja hänen päätänsä\nsärki kauheasti. Hän itki, sillä hän tunsi itsensä perin yksinäiseksi\nja hylätyksi. Eikä tämän tunteen aiheuttamaa tuskaa hänen sydämessään\ntuntunut mikään muu kuin kyynelvirta voivan sammuttaa. Mutta itkettyään\ntarpeekseen, hän kokosi voimansa, pyyhki kyyneleensä ja haudottuaan\nkasvojaan, hän alkoi ajatella tai paremminkin muistella. Otsa rypyssä\nja keskittäen voimansa hän koetti muistella sitä, mitä Bastien de\nCroissy oli sanonut Louiselle sinä iltana, jolloin hän ensi kerran\npuhui kirjeistä, ja hän, Josette oli vaatinut, että hän saisi neuloa ne\nkiinni Louisen korsetteihin. Noiden kirjeidenhän piti olla arvokkaampia\nkuin jalokivien, sillä juuri niiden avulla oli määrä pakottaa eräät\nvaikutusvaltaiset konventin jäsenet takaamaan Louiselle pääsyn\nmaaseudulle ja antamaan hänelle oikeuden jäädä sinne hoitamaan lastaan,\nkunnes tämä olisi täysin terve. Nuo kirjeet olivat aiheuttaneet\nBastien de Croissyn kuoleman. Ne mustasivat pahasti joitakuita\nvaikutusvaltaisia kansanedustajia, olivat luultavasti todisteita\njostakin kavalasta valtiopetoksesta. Ja Josette koetti muistella, mitä\nBastien oli puhunut iltaa ennen kuolemaansa.\n\nAamupuolella yötä Josette sai aatteen. Ja sen viihdyttämänä hän\nvaipui tosiaankin uneen, mutta heti ylösnoustuaan, peseydyttyään ja\npukeuduttuaan hän juoksi kadulle. Hän kiirehti aina Pont des Arts'in\nkulmaan, jossa vanhojen kirjojen ja sanomalehtien kauppiailla on\nkojunsa. Hän osti sieltä kasan Le Moniteurin vanhoja numeroita ja\npiilotellen niitä kaapunsa alla juoksi kotiin.\n\nMoniteurissä oli joka päivä luettavana kuvaukset Konventin kokouksista,\nväittelyt ja puheet. Kun Josette oli edellisenä yönä istunut itsekseen\npää vielä pyörällä Mauricen vangitsemisen johdosta, ei hän ollut\njaksanut muistaa ainoatakaan niistä nimistä, joita Bastien oli\nmaininnut kirjeiden yhteydessä. Mutta kun nyt Moniteurin numerot\nolivat levällään hänen edessään ja niistä jokaisesta tuijotti häneen\npainettuina useita Konventin jäsenten nimiä, oli paljon helpompaa\nmuistaa tuona yönä käyty keskustelu. Hän muisti esimerkiksi äkkiä, että\nLouise oli huudahtanut: »Mutta hänhän on Dantonin läheisin ystävä!» ja\nettä Bastien oli silloin sanonut: »Hehän ovat kaikki kolme Dantonin\nystäviä!»\n\nJa ovela pieni Josette keskittyi selailemaan Moniteuriä, kunnes hän\nlöysi sellaisen kohdan, jossa kerrottiin Dantonin aloitteen johdosta\nsyntyneestä keskustelusta. Ketkä olivat hänen ystäviään? Ketkä häntä\nkannattivat? Hänellä oli niitä useita, sillä hän oli yhä kansansuosion\nkukkuloilla. Siinä oli suosiota, väittelyä ja päätelmiä, ja Josette\nmutisi ääneen itsekseen nimiä: »Desmoulin, Desmoulin, Desmoulin — ei!\nDelacroix — ei, ei hänkään! Chabot?... Chabot...?» Ja hitaasti hänelle\nvalkeni tämä nimi oikeaksi. Chabot, Dantonin ystävä! Aivan niin,\nBastien oli sanonutkin kerran, »tuo viraltapantu kapusiinimunkki»,\nja Louise oli huudahtanut kauhusta. Chabot, se oli varmastikin yksi\nnimistä. Ja Josette luki eteenpäin, pinnisti muistiaan ja pakotti sen\npalvelemaan tarkoitusperiään. Useimmat nimet eivät merkinneet hänelle\nmitään, ja sitten jälleen eräs erottui muista: Fabre d'Eglantine —\nDantonin paras ystävä. Chabot ja Fabre — jo kaksi nimeä. Ja sitten\nkolmas — Bazire! Muisti oli häntä vihdoinkin auttanut!\n\nFabre, Chabot, Bazire! Josette ei enää epäillyt sitä, ketkä olivat\nkirjoittaneet nuo kirjeet, jotka olivat niin voimakkaita, että niiden\navulla saattoi pakottaa kirjoittajat kaikkeen, mitä heiltä vain pyysi!\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nAina siitä lähtien, kun Charlotte Corday oli tunkeutunut kansalainen\nMarat’n huoneistoon ja pistänyt tikarinsa tämän kansankiihoittajan\nsydämeen, olivat vallankumouksellisen hallituksen huomattavimmat\njäsenet taipuvaisia ryhtymään erikoisiin toimenpiteisiin arvokkaan\nelämänsä suojelemiseksi.\n\nNiinpä konventinjäsen François Chabot oli säätänyt, että jokainen\nhenkilö, joka tuli hänen suurenmoiseen huoneistoonsa Rue d'Anjoun\nvarrella ja tahtoi tavata häntä sai alistua tarkastettavaksi, ennenkuin\nhän sai astua hänen ylhäiseen läheisyyteensä. Tämä viraltapantu munkki\njulisti äänekkäästi isänmaallisuuttaan, ja valmiuttaan kuolemaan\nmarttyyrinä Marat’n lailla, mutta hän ei välittänyt vaarantaa mitään.\nHän oli mennyt naimisiin nuoren ja rikkaan naisen kanssa, ja samalla\nkun hän teoriassa julisti mitä äärimmäisintä yksinkertaisuutta, hän\neli ylellisesti, söi ja joi vain kaikkein parasta, käytti hienoja\nvaatteita, ja ympäröi itsensä kaikella sillä mukavuudella, jonka hän\nsaattoi vaimonsa rahoilla ostaa.\n\nJosette ilmestyi hänen luokseen nöyränä anojana, ja kun tyttö oli\nnoussut ylös pitkin matoilla verhottuja portaita, jotka veivät\ntuohon hienoon Rue d'Anjoun varrella sijaitsevan talon ensimmäiseen\nkerrokseen, hän huomasi edessään rotevan ovenvartijan.\n\n»Mikä asia?» kysyi tämä vaativasti.\n\n»Tahtoisin puhua kansalainen Chabot'n kanssa.»\n\n»Odottaako kansalainen teitä?»\n\n»Ei, mutta kun hän saa kuulla minun asiastani, ei hän kiellä minulta\npuheillepääsyä.»\n\n»Voihan niinkin olla, mutta ette te pääse sisään, jos ette ensin selitä\nasiaanne!»\n\n»Asia on yksityisluontoinen, kerron sen vain kansalaiselle itselleen!»\n\nRoteva ovenvartija katsoi siroon pieneen olentoon edessään. Ja\nkoska hän oli mies, tuotti hänelle näky tyydytystä, sillä Josette,\nsievässä vaipassaan ja tiukassa liivissään, röyhelöinen musliinihattu\nkeimailevasti kastanjanruskeille kiharoille painettuna, oli erittäin\nhauskan näköinen. Hänen siniset silmänsä näyttivät enemmän käskevän\nkuin pyytävän, ettei hänen anomustaan saada puhua kansalainen Chabot’n\nkanssa heti hylättäisi.\n\nOvenvartija ryhdistäytyi ja veti liiviään alemmaksi ja siveli kädellään\nharjasten peittämää poskeaan, änkytti ja kakisteli kurkkuaan eikä\nilmeisestikään lopulta saattanut vastustaa noiden sinisten silmien\nvaatimusta, vaan sanoi:\n\n»Katsotaanpas, mitä voin tehdä puolestanne, kansalainen!»\n\n»Se on kiltisti tehty», tuumi Josette kainosti, ja lisäsi sitten:\n»Mihin saan astua odottamaan?» jolla hän oikeastaan tarkoitti: »Te ette\ntoki antaisi minun odottaa täällä ulkona, jossa ohikulkijat voisivat\nkohdella minua rumasti?»\n\nSillä tavalla joka tapauksessa käsitti ovenvartija Josetten\nyksinkertaisen kysymyksen. Hän aukaisi oven rikkaasti kalustettuun\neteiseen, jonka lattialla oli paksu matto, ja sanoi: »Odottakaa täällä,\nkansalainen!»\n\nJosette meni sisään. Oli kulunut vuosia, siitä, kun hän viimeksi oli\nnähnyt niin kauniita huonekaluja, niin korkeita peilejä ja rikkaita\nkultauksia, vuosia oli kulunut siitä, kun hän viimeksi oli astellut\nnäin pehmeillä matoilla, ja nyt kun naisilla ei ollut kenkiä,\neikä lapsilla ruokaa hän näki niitä jälleen Chabot'n luona, joka\nsaarnasi tasa-arvoisuutta ja veljeyttä ja äänekkäästi julisti elämän\nyksinkertaisuutta ja kieltäymyksiä. Kaikki tämä loisto sai Josetten\nsilmät leviämään suuriksi hämmästyksestä, ja kun nuo siniset silmät\nolivat selkosen selällään, pehmisivät rautaisimmatkin miehet kuin vaha.\n\n»Istuutukaa, kansalainen», sanoi tuo valtava ovenvartija, »siksi aikaa\nkun minä käyn kysymässä, tahtooko kansalainen edustaja ottaa teidät\nvastaan.»\n\nJosette istuutui odottamaan. Ovenvartija tuli takaisin hetken kuluttua.\nHeti Josetten hänet huomattua, hän pudisti päätään ja sanoi:\n\n»Vain siinä tapauksessa, että te ilmoitatte asianne. Muistattehan\nsenlisäksi, että kukaan ei saa tavata kansanedustajaa ilman, että hän\nalistuu ruumiintarkastukseen.»\n\n»Antakaa minulle kynä ja paperia», vastasi Josette, »niin ilmoitan\nasiani kirjallisesti».\n\nKun mies oli tuonut hänelle kynän ja paperia, hän kirjoitti:\n\n»Kuolleet eivät anna ilmi, mutta kirjoitettu sana pysyy.»\n\nHän taittoi kirjeen kokoon ja pyysi sitten lakkaa ja sinetin.\nLuultavimmin ei mies osannut lukea, mutta eihän koskaan voinut olla\nvarma. Sinetti oli varmempi ja Chabot olisi varmaankin iloinen\nsiitä, että hän oli muistanut sen. Hetkeä myöhemmin hän huomasi\nolevansa pienessä huoneessa, jossa ei ollut huonekaluja eikä mattoja.\nOvenvartija oli osoittanut hänet sinne vietyään ensin hänen viestinsä\nperille. Keski-ikäinen nainen, joka oli epäilemättä taloudenhoitaja,\nkopeloi karkeilla käsillään hänen ruumistaan, sukelsi hänen kenkiinsä,\nhänen musliiniröyhelönsä alle, kurkistipa hän vielä Josetten\nhattuunkin. Päästyään selville siitä, että kysymyksessä ei ollut mikään\nuusi Charlotte Corday, joka oli aikeissa ryhtyä salamurhaan, hän\nkutsui ovenvartijan takaisin ja luovutti hänelle vihaisen vaikkakin\nvaitonaisen Josetten. Nyt oli siis lupa puhutteluun saatu.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nNäihin aikoihin oli François Chabot noin nelikymmenvuotias. Pieni,\nohut, hermostuneennäköinen olento, jolla oli pitkä nenä, paksut huulet,\nkaarevat kulmakarvat vaaleanruskeitten silmien yllä ja suuri määrä\nkiharaa tukkaa, joka liehui hänen takkinsa likaisella kauluksella.\nHän oli pukeutunut päivän uusimman muodin mukaisesti lievetakkiin,\njossa oli perin lyhyt liivi ja pitkät hännykset. Hänen niskansa oli\nkääritty korkeaan tukkikaulukseen ja hänen hiukan taaksepäin kallistuva\nleukansa lepäsi suunnattomalla musliinista ja pitseistä valmistetulla\nrintaröyhelöllä.\n\nJosette, joka oli päässyt hänen läheisyyteensä niin perin pitkien\njuhlallisuuksien jälkeen, silmäili häntä uteliaasti, sillä hän\noli kuullut, että kansanedustaja Chabot tapasi ilmestyä Konventin\nistuntoihin rääsyisessä paidassa ja ilman sukkia ja päässään punainen\nmyssy. Sanottiinpa vielä, että suurin osa hänen nauttimastaan\nkansansuosiosta oli laskettava tämän räikeyden tilille, samaten\nkuin väitettiin, että hän oli lankonsa Baziren kanssa lahjonut\nerään miehen pistämään itseään mukama puukolla selkään, jotta\nhänen ystäviensä parvessa Konventissa nousisi huuto: »Katsokaa,\nvastavallankumoukselliset murhaavat isänmaanystäviä! Ensin Marat ja nyt\nkorvaamaton Chabot! Kenen vuoro seuraa sitten!»\n\nMutta vaikka Josette muistikin kaiken tämän, ei hän jaksanut nauraa.\nPitihän tuo kirottu ja ulkokultainen olento Mauricen elämää likaisissa\nkäsissään. Nuo samat kädet — suuret, luisevat, vihertävine kynsineen\nja laastamaisine solmineen, leikkivät par'aikaa Josetten hänelle\nlähettämällä kirjallisella viestillä. Ehkäpä juuri nuo kädet olivat\nantaneet viimeisen iskun Bastien de Croissylle. Josette katseli niitä\nkauhulla ja käänsi sitten katseensa syrjään.\n\nOvenvartija oli tarjonnut hänelle tuolin ja vetäytyi sitten pois\nsulkien oven jäljessään. Josette oli yksin kansalainen kansanedustajan\nkanssa. Tämä istui suuren kirjoituspöydän ääressä, joka oli tulvillaan\npapereita, ja tyttö istui häntä vastapäätä. Sitten mies kiinnitti\nvaaleat, vilkuilevat silmänsä häneen, ja hän vastasi pelotta tutkivaan\nkatseeseen. Mies oli ilmeisesti hermostunut, selvitteli kurkkuaan\nkorostaakseen tärkeyttään ja muutteli kerran tai kahdesti asentoaan.\nPaperi, jota hän piti kädessään osoittaen sillä Josettea, kahisi\näänekkäästi.\n\n»Nimenne?»\n\n»Josette Gravier.»\n\n»Ja ammattinne?»\n\n»Ompelijatar hallituksen työluvassa. Olin aikaisemmin myös seuralainen\nja taloudenhoitajatar Maître Croissyn taloudessa.»\n\n»Ah!»\n\n»... aina hänen kuolemaansa saakka.»\n\nSeurasi hiljaisuus. Mies oli hermostunut kuin kissa. Hän yritti\nparastaan näyttääkseen huolettomalta, ja ennen kaikkea hän yritti\nhallita ääntään, joka oli hänen huudahtaessaan »Ah», kuulostanut\nkäheältä ja tukahtuneelta.\n\nKaunis Boule-tyylinen kello uuninkaulalla, joka oli ilmeisestikin\nperäisin joltakin valtiolle takavarikoituun linnaan tehdyltä\nryöstöretkeltä, löi tyynesti lyöntinsä. Chabot muutti jälleen\nasentoaan, pani jalkansa ristiin ja nosti ne taas alas, työnsi tuolinsa\nkauemmaksi pöydästä ja jatkoi leikittelyään Josetten viestillä,\nrypistellen sitä sormiensa välissä.\n\nLopuksi hän sanoi ponnistaen voimiaan: »Asianajaja Croissy teki\ntietääkseni itsemurhan.»\n\n»Niinhän sitä väitettiin!»\n\n»Mitä te sillä tarkoitatte?»\n\n»En mitään muuta, kuin mitä sanon!»\n\nHe olivat kuin kaksi miekkailijaa, jotka mittailevat miekkojaan\nennen ottelun alkua. Katseessa, jonka Chabot loi tyttöön, oli jotain\npahanilkistä, julmaa... raukkamaisen olennon julmuutta, joka ei oikein\ntiedä, mitä hänen on syytä pelätä.\n\nÄkkiä hän sanoi, nostaen näkeviin tuon rypistyneen paperipalasen:\n\n»Minkätähden lähetitte tämän minulle?»\n\n»Varoittaakseni teitä, kansalainen!» vastasi\n\nJosette hiljaisesti.\n\n»Mistä?»\n\n»Siitä, että eräät kirjeet, joista te sekä eräät toiset kyllä tietävät,\neivät ole hävinneet!»\n\n»Kirjeet?» kysyi Chabot käheästi, »mitkä kirjeet?»\n\n»Kirjeet, jotka te kirjoititte Maître de Croissylle ja jotka todistavat\nteidän olevan alhaisen teeskentelijän ja isänmaanpetturin.»\n\nHän oli ampunut tämän nuolen aivan umpimähkään, mutta hän huomasi heti\ntyydytyksekseen, että oli osunut oikeaan. Chabot'n kellanvaaleat kasvot\ntulivat aivan vahankalpeiksi, ja hänen paksut huulensa vapisivat aivan\nnäkyvästi.\n\n»Se on valhe», väitti hän vastaan, mutta hänen äänessään oli ontto ja\nväkinäinen kaiku. »Se on vain tuon kavaltaja Croissyn keksintöä.»\n\n»Te kai sen paremmin tiedätte, kansalainen kansanedustaja», vastasi\nJosette yksinkertaisesti.\n\nChabot yritti näyttää välinpitämättömältä. Sitten hän sanoi\nponnistellun rauhallisesti: »Croissy on kertonut aivan epäämättömän\nvalheen, jos hän on sanonut, että minun kirjoittamani kirjeet ovat\nmuuta kuin aivan viattomia! Omasta puolestani en välittäisi siitä\nvähääkään, vaikka kuka tahansa lukisi ne.»\n\nHän keskeytti puheensa ja lisäsi sitten: »Jos sinulla ei ole muuta\nkerrottavanasi minulle, tyttöseni, voi meidän keskustelumme loppua\ntähän.»\n\n»Aivan kuinka haluatte, kansalainen», sanoi Josette ja oli tekevinään\nlähtöä.\n\n»Jääkääpä hetkiseksi», komensi Chabot. »Tahtoisin vielä kuitenkin\nkuulla vain pelkästä uteliaisuudesta, missä nuo kuuluisat kirjeet ovat?\nTiedätkö sinä sen ehkä?»\n\n»Kyllä! Ne ovat Englannissa ja kokonaan teidän saavuttamattomissanne.»\n\n»Mitä te tarkoitatte sillä, että ne ovat Englannissa?»\n\n»Aivan sitä mitä minä sanon. Kun Maître de Croissyn leski matkusti\nEnglantiin, otti hän kirjeet mukaansa.»\n\n»Hän karkasi Pariisista, tiedän sen», vastasi Chabot yrittäen yhä\npitää aisoissa raivoaan. »Tiedän sen, sillä sain asiasta virallisen\ntiedonannon. Tuo kirottu englantilainen vakoilija...» Hän hillitsi\nitsensä. Tytön ilkamoiva katse oli tehdä lopun hänen hermoistaan.\n\n»Kirjeet, minkälaiset ne sitten lienevätkin, ovat varmastikin jo\nhävinneet», sanoi hän mahdollisimman kylmästi.\n\n»Ne ovat tallella!»\n\n»Mitenkä te sen tiedätte?»\n\nJosette kohautti olkapäitään. Olisiko hän täällä, jos kirjeet eivät\nolisi tallella?\n\n»Miksi tuo nainen Croissy pakeni kuin jokin kavaltaja?»\n\n»Hänen lapsensa oli sairas. Oli välttämätöntä hänen saada lapsi\nterveellisempään seutuun.»\n\n»Tiedän sen! Croissy kertoi minulle myös saman tarinan. En uskonut\nsiitä sanaakaan. Se oli vain kiristystä, ei mitään muuta!»\n\nJa kun Josette ei vastannut mitään, kysyi hän jälleen töykeästi:\n\n»Miksi hänellä oli sellainen kiire lähteä? Ja miksi hän olisi ottanut\nkirjeet mukaansa? Väität sitä, mutta minä en usko koko juttua. Koetat\nvain uskotella sellaista.»\n\n»Ehkäpä hän pelkäsi.»\n\n»Mitäpä hänen olisi tarvinnut pelätä? Vain petturien on syytä olla\npeloissaan.»\n\n»Ehkäpä hän pelkäsi... tekevänsä itsemurhan, niinkuin hänen\nmiehensäkin.»\n\nTämäkin nuoli sattui. Miehen kasvoista näytti katoavan jokainen\nveripisara, ja ne muuttuivat tuhkanharmaiksi... Hänen vaaleitten\nsilmiensä katse vaelsi ympäri huonetta ikäänkuin etsien\npiilopaikkaa, johon se voisi piiloutua noilta suorilta syyttäviltä\nsilmiltä. Seuraavan parin minuutin aikana hän oli askartelevinaan\nkirjoituspöydällään olevien paperien kanssa, kallisarvoisen\nBoule-tyylisen kellon nakuttaessa usean kohtalokkaan sekunnin\nmenneisyyteen.\n\nSitten hän sanoi äkkiä, koettaen vaikuttaa siltä kuin ei asia häntä\nliikuttaisi: »No niin, pikku neitokaisen! luulet olevasi hyvinkin\novela, vai mitä? Epäilemättä on sinulla tuossa sievässä päässäsi jokin\npieni kiristyssuunnitelma. Mutta jos sinulla tosiaankin olisi vähääkään\ntietoa noista kirjeistä, tietäisit myöskin, että minä olen se, josta\nnoissa kirjeissä kaikkein vähiten puhutaan. Eräät toiset niissä\nmainitut nimet ovat ilmeisestikin sinulle tuntemattomia...»\n\n»Kyllä minä ne nimet tunnen, kansalainen kansanedustaja», keskeytti\nJosette järkkymättömän rauhallisena.\n\n»No, miksi sitten et ole kääntynyt heidän puoleensa? Senkö takia että\ntiedät vähemmän kuin uskottelet?»\n\n»Jos te ette, kansalainen, välitä sopia asioista minun kanssani, voin\nmielelläni kääntyä kansalaisten Baziren ja Fabre d'Eglantinen puoleen,\nmutta siinä tapauksessa...»\n\nNoiden nimien mainitseminen hätkähdytti aivan ilmeisesti Chabot'ta,\nsen paljasti hänen huuliensa hermostunut nytkähteleminen. Hän yritti\npeitellä sitä kertaamalla tylysti:\n\n»Siinä tapauksessa...?»\n\n»Neuvottelen erikseen jokaisen kirjeen kirjoittajan kanssa», sanoi\nJosette. »Ja ne, jotka eivät! suostu ehtoihin, saavat tuntea\nseuraukset.»\n\n»Ja mitkä ne ovat?»\n\n»Kirjeiden julkaiseminen Moniteurissä, Père Duchesnessä ja muissa\nsanomalehdissä. Siitä tulee hauskaa luettavaa, kansalainen!»\n\n»Sinä pieni paholainen!»\n\nHän oli hypähtänyt seisomaan, ja kädet nyrkissä ja pöytäänsä nojaten\nhän tuijotti tytön kasvoihin. Hänen vaaleissa, rusertavissa silmissään\noli nyt outo kylmän, harkitun julmuuden väike. Jos hän olisi\nuskaltanut, olisi hän tarttunut tätä naista kurkusta ja vääntänyt\nhengen hänestä hitaasti ja julmasti, helvetillisen taidokkaasti, kunnes\ntämä lopulta olisi rukoillut saavansa kuolla.\n\n»Sinä paholainen, ymmärrät kai, että saat vielä tämän maksaa!» Josette\nkohautti olkapäitään, kuten hänellä oli tapana.\n\n»Voitte tehdä minulle saman, minkä teitte Maître de Croissylle. Mutta\nette te saa kirjeitä käsiinne edes toisen murhankaan hinnalla!»\n\nTyttö ei ollut menettänyt mielenmalttiaan hetkeksikään. Hän tiesi kyllä\nvallan hyvin, mitä hän vaaransi tulemalla ärsyttämään tätä hyeenaa sen\nomaan tyyssijaan. Mutta se oli ainoa keino Mauricen pelastamiseksi.\nHän oli miettinyt asiaa ja valinnut vapaaehtoisesti tämän tien.\nKoko haastattelun ajan hän oli pysytellyt täysin rauhallisena ja\nhillittynä eikä hän nytkään, kun hän ensi kerran huomasi voittavansa\nmaaperää, menettänyt näennäisesti rauhallista asennettaan. Mutta\nChabot asteli edestakaisin huoneessaan kuin häkkiinsuljettu peto,\npotkiskellen kaikkea, mikä osui hänen tielleen. Hetken näytti siltä,\nkuin olisi hän antamaisillaan vihansa vapaasti riehua, kuin tahtoisi\nhän panna vaaranalaiseksi mitä tahansa, vieläpä oman niskansakin,\nvoidakseen tyydyttää kostonhaluaan. Lyhyen kohtalokkaan hetken ajan\nnäytti Josetten elämä tosiaankin olevan vaarassa, sillä miehen käsi\noli jo soittokellon nuorassa. Vielä hetkinen, ja hän lähettäisi\novenvartijansa hakemaan kansalliskaartin vartiostoa, joka aina\npysytteli kansalliskokouksen jäsenten asunnon läheisyydessä. Hän olisi\nvalmis määräämään vartioston kaupungin iljettävimpään vankilaan,\njossa sielullinen ja ruumiillinen kidutus saisi rangaista häntä hänen\njulkeudestaan.\n\nKäsi kellon nuoralla kääntyi Chabot katsomaan ja silloin hän kohtasi\nviileän ja välinpitämättömän katseen, sinisen kuin keskiyön taivas\nkesäkuussa. Äkkiä hänen rumat kasvonsa ilmensivät toisia ajatuksia\nja haluja, jotka olivat äskeisiä vielä inhoittavampia. Jos hän olisi\nnähnyt noissa silmissä muuta kuin varmuutta ja itseluottamusta,\nolisivat ne pahat henget, jotka hallitsivat tuota pahuuden vallassa\nolevaa taloa, teettäneet hänellä oman mielensä mukaisia tekoja. Mutta\ntuon tytön ilmeinen itseluottamus sai hänet pysähtymään... pysähtymään\ntarpeeksi pitkäksi aikaa, jotta hän ymmärsi, mihin pohjattomaan kuiluun\nnoiden kirjeiden julkaiseminen hänet syöksisi.\n\nHän päästi irti soittokellon ja palasi takaisin entiselle paikalleen\nkirjoituspöydän luo. Hän istuutui ja antoi parisen minuuttia kulua,\njotta hän saavuttaisi jälleen itsehillintänsä. Hän puristi luisia\nkäsiään yhteen niin että sorminivelet natisivat. Hän otti esille\nnenäliinansa ja pyyhki kylmää hikeä otsaltaan.\n\nViimein hän sanoi:\n\n»Sanoit juuri, kansalainen, että kun Croissyn leski pakeni Englantiin,\nhän vei mukanaan eräitä kirjeitä, eikö niin?»\n\n»Aivan niin!»\n\n»Mistä sinä sen tiedät?»\n\n»Hän kertoi niin saamassani kirjeessä.»\n\n»Se on vale! Kuinka sinä olisit voinut saada kirjeen Englannista? Mehän\nkäymme sotaa sen kirotun maan kanssa ja...»\n\n»On turhaa keskustella siitä asiasta, kansalainen kansanedustaja!\nAnna minun vain vakuuttaa sinulle, että nuo kyseessä olevat kirjeet\novat Englannissa: kansalainen Croissy on niin minulle vakuuttanut.\nJos te suostutte ehtoihini, käyn hakemassa teille ne kirjeet, muutoin\nlähetetään ne Moniteuriin ja toisiin sanomalehtiin julkaistaviksi. Ja\nse on minun viimeinen sanani!» lisäsi Josette lujasti.\n\n»Ja mitkä ovat ehdot?»\n\n»Ensiksikin, tahdon saada turvakirjeen, jonka avulla voin matkustaa\nesteettä Englantiin...»\n\nChabot naurahti rumasti ja pilkallisesti.\n\n»Matkustaaksesi Englantiinko? Totisesti hieno aate! Lähteä Englantiin\nja jäädä sinne, vai mitä? Ja sieltä käsin näyttää pitkää nenää François\nChabot'lle. Hänelle, joka oli kyllin tyhmä antaakseen vetää itseään\nnenästä?»\n\n»Eikö olisi parasta kuunnella minua ennen hätiköityjen johtopäätösten\ntekoa, kansalainen Chabot?»\n\n»Minä kuuntelen! Olen todella perin kiinnostunut lapsellisesta\nsuunnitelmastasi, nuori ystäväiseni.»\n\n»Se hinta, jonka tahdon niistä kirjeistä, joiden omistamisesta te\nolisitte valmis antamaan koko omaisuutenne, on vapaus ja se että te\ntakaatte Maître de Croissyn entiselle sihteerille hänen henkensä ja\nvapautensa!»\n\nChabot nauroi pilkallisesti. »Ja hän on arvattavasti sinun rakastajasi?»\n\n»Teidän käskyksenne asiasta on minulle aivan yhdentekevä. Te tiedätte\nminun kirjeille määräämäni hinnan!»\n\n»Voit lähteä Englantiin jo tänään! Annan sinulle passin.»\n\n»Lähden huomenna!» vastasi tyttö kylmästi. »Tahdon puhua vielä\nkansalaisten Fabren ja Baziren kanssa.»\n\n»Otan huolehtiakseni heistä.»\n\n»Tahdon, että heidän nimensä ovat myös passissa teidän nimenne\nrinnalla, kansalainen!»\n\n»Saatte ne.»\n\nHän etsi jotain kirjoituspöytänsä sekamelskasta. Noilla miehillä oli\naina tallessaan sellaisia passeja, joista puuttui nimi, niin että he\nsaattoivat auttaa ystäviään ja sukulaisiaan, jotka olivat joutuneet\npulaan, ennen kuin mitään heille kerkisi tapahtua. Chabot löysikin\netsimänsä paperin. Siinä oli otsikkona:\n\n  PARIISIN VIII:N PIIRIN POLIISIKOMISSARIAATTI\n\n                KULKULUPA\n\n»Mikä on teidän nimenne?» kysyi hän uudelleen.\n\n»Josephine Madeleine Marie Gravier.»\n\nJa Chabot kirjoitti vapisevin käsin nämä nimet tyhjään paikkaan, joka\npaperissa oli sitä varten jätettynä.\n\n»Osoite?»\n\n»Rue Picpus 43.»\n\n»Ikä?»\n\n»Kaksikymmentä.»\n\n»Silmien väri?»\n\nTytön tarvitsi vain katsahtaa ylös ja Chabot merkitsi niiden väriksi\nsinisen, sitten hän kirjoitti vielä, että tytön tukka oli kirkkaan\nkuparin värinen, hänen leukansa pieni ja hänen hampaansa tasaiset.\n\nKun hän oli täten täyttänyt kaikki tyhjät paikat paperissa, siroitteli\nhän hiekkaa sen päälle ja sanoi sitten: »Saatte tulla hakemaan tämän\ntäältä tänä iltana.»\n\n»Siihen mennessä on se kai myös varustettu allekirjoituksella?»\n\n»Minä itse, ja kansalaiset Fabre ja Bazire allekirjoitamme sen.»\n\n»Sitten lähden matkalle huomenna.»\n\n»Onko teillä rahaa?»\n\n»On kyllä kiitos!»\n\n»Matka Englantiin vienee noin viikon ja paluumatka samoin. Kestää lähes\nkolme viikkoa kansalainen kansanedustaja, ennen kuin olette saanut\ntaaskin mielenrauhanne!»\n\nTämä kohautti olkapäitään ja nauroi ivallisesti:\n\n»Ja sillä aikaa saa teidän rakastajanne...»\n\n»Ja sillä välin, kansalainen!» keskeytti Josette hänet päättäväisesti,\n»on teidän pidettävä huolta siitä, että Maurice Reversacille ei tapahdu\nmitään. Jos hän ei voi hyvin minun palatessani, tai jos jollain muulla\ntavalla koetatte pettää minua, saa Moniteur kirjeet, ettekä te!»\n\nChabot nousi hitaasti seisomaan. Hän seisoi hetken aivan hiljaa\npöytänsä ääressä nojaten siihen laastamaisilla sormenpäillään. Oli\naivan kuin kaikki hermostuneisuus, viha ja kiihtymys olisi hänestä\nhävinnyt. Hänen rumilla kasvoillaan oli ilme, joka oli perin\novela, melkeinpä voitonriemuinen, ja hänen paksuilla huulillaan\nleikki hirvittävä pilkanhymy. Hän tuntui tarkastelevan Josettea,\nkun tämä nousi ja noustuaan ravisteli hameensa suoraksi, järjesti\nrintaröyhelönsä ja suoristi myssynsä. Ja tytön kääntyessä hitaasti ovea\nkohden hän sanoi hitaasti:\n\n»Saahan sitten nähdä!» Ja hän lisäsi ivallisen kohteliaasti: »_Au\nrevoir_, pieni kansalainen!»\n\nJa parin minuutin kuluttua oli Josette ulkona kadulla kiirehtimässä\nkotiaan kohden.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nMyöhemmin päivällä piti kolme kansalliskonventin jäsentä: François\nChabot, Claude Bazire ja Fabre d'Eglantine, kokousta Cordelieerien\nklubissa erään Armand Chauvelin-nimisen hämäräperäisen henkilön\nkanssa, joka kuului kansanturvallisuuskomiteaan. Yhteen aikaan oli\ntällä miehellä ollut perin suuri vaikutusvalta vallankumouksellisen\nhallituksen neuvostoissa, ennen sodan julistusta hän oli ollut\ntasavallan salaisena lähettiläänä Englannissa; mutta hänen ilmeiset\nja yhä uudistuvat epäonnistumisensa hänelle uskottujen tehtävien\nsuorittamisessa olivat vähentäneet tavattomasti hänen arvovaltaansa\nja syösseet hänet korkeasta asemastaan. Monet ihmettelivätkin,\nkuinka hän oli onnistunut säilyttämään päänsä olkapäillään. Olihan\nDanton niin usein elämöinyt puhujalavaltaan: »Tasavalta ei tarvitse\nepäonnistuneita!» Oli sen tähden todennäköistä, että miehellä oli\nominaisuuksia, jotka tekivät hänestä vallanpitäjille käyttökelpoisen:\nehkäpä hänen tiedossaan oli salaisuuksia, jotka aiheuttivat, ettei\nhänen kuolemansa ollut toivottava. Oli kuinka tahansa, Chauvelin\nistui neuvottelupöydän toisessa päässä puettuna kauhtuneeseen mustaan\npukuun, kalpeat kasvot huolen aiheuttamien ryppyjen uurtamina ja koko\nolemuksessaan leima, joka tiedoitti hänen olevan näiden suosittujen\nkansanedustajain nöyrin palvelija. Hän tottelikin melkein orjamaisella\nnöyryydellä noiden kolmen käskyjä, ja puhui vain silloin tällöin, sillä\nhänethän oli kutsuttu saamaan käskyjä, eikä neuvoja antamaan.\n\n»Tyttö asuu numerossa 43 Rue Picpus'n varrella», sanoi Chabot. »Hän\nlähtee huomenna Pariisista. Teidän täytyy varjostaa häntä aina siitä\nlähtien kuin hän lähtee kotoaan! Älkää päästäkö häntä näkyvistänne\nkoskaan, jos henkenne on teille kallis! Hän matkustaa Englantiin ja\nteidän tulee seurata häntä. Tehän olette olleet Englannissa ennenkin,\nkansalainen Chauvelin», lisäsi hän hymyillen pilkallisesti, »joten te\nkai osaatte englantia?»\n\n»Osaan kyllä, kansalainen kansanedustaja!»\n\nChauvelinin silmät olivat maahanluodut, niin ettei kukaan noista\nkolmesta huomannut mikä petomaisen vihan välähdys iski niiden vaaleista\nsyvyyksistä.\n\n»Teidän passinne on kunnossa. Tyttö matkustaa luultavasti Tréport’iin\nnoustakseen siellä johonkin englantilaiseen satamaan menevään laivaan.\nOn teidän asianne hankkiutua samaan laivaan kuin hänkin. Teidän täytyy\nvalita aina tilaisuuteen sopivin valepuku. Meidän ystävämme Fabre\nd'Eglantinen on onnistunut hankkia teille englantilainen passi, joka\notettiin eräältä tuon kirotun kansan jäseneltä tämän yrittäessä päästä\nrajan yli Belgiaan. Hän oli englantilainen vakooja. Meidän miehemme\nsaivat hänet kiinni ja ampuivat hänet ja hänen paperinsa jäivät meidän\nkäsiimme! Eräs papereista oli Englannin ulkoministerin allekirjoittama!\nNuo typerät englantilaiset eivät kyllä tavallisesti välitä passeista\neivätkä suojeluskirjeistä! He toivottavat kaikki ranskalaiset\nemigrantit tervetulleiksi, ja usein on joku meidän urkkijamme päässyt\nhuomaamatta maahan noiden pettureiden joukossa. Mutta kyllä teillä\nsiitä huolimatta voi olla hyötyä passista. Te voitte hyvin helposti\nsaada itsenne muistuttamaan passin alkuperäistä omistajaa. Tässä nämä\npaperit ovat. Tutkikaa ne nyt ensin huolellisesti ja sitten joko minä\ntai joku ystävistäni annamme teille muut ohjeet.»\n\nChabot ojensi pöydän yli Chauvelin'ille kaksi paperia. Chauvelin\notti ne ja oli parin seuraavan minuutin ajan syventynyt niiden\ntutkimiseen. Eräässä oli Fabre d'Eglantinen nimikirjoitus. Hän oli\nPariisin piirin edustaja. Sen olivat hänen kanssaan allekirjoittaneet\nFrançois Chabot (Loire et Cher) ja Claude Bazire (Cöte d'Or). Toisessa\npaperissa oli Englannin ulkoministeriön sinetti ja lordi Grevillen\nitsensä allekirjoitus. Se oli asetettu nimelle Malcolm Russell Stone,\nja se kuvasi kantajaansa lyhyeksi ja hoikaksi, ruskeatukkaiseksi\nja kalpeakasvoiseksi — kuvaus, joka tosiaan olisi sopinut sadasta\nmiehestä kahteenkymmeneen. Sillä oli se hyvä puoli, että se ei ollut\nväärennetty, vaan passi, joka oli annettu sittemmin kuolleelle\nsalaiseenpoliisiin kuuluneelle miehelle. Kuten Chabot oli sanonutkin,\neivät englantilaiset viranomaiset juuri piitanneet passeista, mutta\nehkäpä sentään sellaisen mukanaolo saattaisi osoittautua hyödylliseksi.\n\nChauvelin taittoi paperit ja pani ne takkinsa sisätaskuun.\n\n»No niin, entä sitten», sanoi hän kuivakiskoisesti. »Odotan lähempiä\nohjeita, kansalainen kansanedustaja.»\n\nChabot oli joukkueen puhemies. Hän oli ehkä vajonnut syvempään kuin\ntoiset siihen petoksen suohon, joka uhkasi upottaa heidät kaikki. Hän\njuuri oli kutsunut koolle tämän neuvottelukokouksen ja ajatellut Armand\nChauvelin'in olevan ehkä hyödyllisen tässä kauheassa pulassa.\n\n»Hänellä on lahjottava luonne», oli hän sanonut ystävilleen, kun oli\nollut kysymys vainukoiran hankkimisesta tytön jälkiä seuraamaan, »hän\npuhuu englantia, hän tuntee sikäläiset olosuhteet...»\n\n»Hän onnistui silmiinpistävän huonosti tuossa englantilaisten vakoojien\njutussa», huomautti Bazire.\n\n»Tarkoitatko sitä, jota sanotaan Punaiseksi neilikaksi?»\n\n»Juuri häntä.»\n\n»Chauvelin on vannonut, ettei hän hellitä hänen suhteensa.»\n\n»Mutta hän ei ole vielä kertaakaan onnistunut!»\n\n»Ei, mutta Robespierre on kertonut minulle, että hän on paras petturin\nvainuaja, mitä heillä on koko komiteassa — oikea verikoira, tiedättekö!»\n\nJa siitä johtui, että Chauvelin oli kutsuttu neuvottelemaan parhaasta\ntavasta, jolla erästä yksinkertaista tyttöä voisi parhaiten puijata\nsiinä kohtalokkaassa yrityksessä, johon hän oli ryhtynyt. Mitä\nmahdollisuutta tytöllä olisikaan onnistua?\n\n»Vasta paluumatkalla alkaa varsinainen tehtävänne, ystävä hyvä»,\nsanoi Chabot. »Tämä tyttö, Josette Gravier, on matkalla Englantiin\nainoastaan saadakseen käsiinsä erään kirjekäärön, jossa on kaikkiaan\nseitsemän kirjettä. Ne ovat erään Croissy-nimisen naisen hallussa, hän\non asianajaja Croissyn leski, joka — hm — teki itsemurhan noin kuukausi\ntakaperin. Ymmärrättekö?»\n\n»Ymmärrän täydellisesti», huomautti Chauvelin lempeästi.\n\nChabot selvitti kurkkuaan ja hyöri tavalliseen hermostuneeseen\ntapaansa, mutta piti hyvää huolta siitä, ettei joutunut kohtaamaan\nChauvelin'in pilkallista katsetta.\n\n»Nuo kirjeet olimme me kirjoittaneet erinomaisen luottamuksellisesti\nCroissylle, joka niihin aikoihin toimi meidän asianajajanamme. Ei\nkukaan meistä uneksinutkaan, että hän rupeaisi petturiksi. Mutta\nse hänestä tuli, ja epäilemättä hän riisti hengen itseltään joko\ntunnonvaivojen tai pelon vaivaamana, uhattuaan ensin pettää meidän\nluottamuksemme.»\n\nChabot vaikeni ilmeisestikin perin tyytyväisenä kaunopuheisuuteensa.\nChauvelin odotti jatkoa rauhallisena ja hiljaisena laihat valkeat\nkädet ristissä edessään. Mutta hänen vaaleitten teräksisten silmiensä\nkatse ei enää ollut kiinnitettynä maahan; se oli kiintyneenä kirpeän\nivallisena puhujaan, eikä voinut erehtyä siitä, että tuo katse kysyi:\n»Miksi vaivaudut kertomaan minulle tuollaista valetta?» Ei ollut\nlainkaan ihme, ettei kukaan noista roistoista uskaltanut katsoa häntä\nsuoraan silmiin.\n\n»Luulisin», lisäsi Chabot hetken kuluttua yhä mahtipontisemmin, »että\nolen kertonut teille tarpeeksi, jotta voitte antaa tarpeellisen arvon\nsen tehtävän tärkeydelle, jonka me aiomme teille uskoa. Ystävieni ja\nminun pitää saada nuo luottamukselliset kirjeet käsiimme, mutta me\nluotamme, että te, eikä tuo Gravier'n tyttö, hankitte ne meille —\nymmärrättekö?»\n\n»Täydellisesti!»\n\n»Hän ei ole mitään muuta kuin homsu ja lutka, joka on häpeämättömästi\nturvautunut kiristykseen pelastaakseen armastelijansa oikeuden käsistä.\nHän on pannut puukon minun kurkulleni — ja näiden minun ystävieni\nkurkulle — joka on vaarallisempi kuin se tikari, jolla petturi\nCharlotte Corday lävisti Marat’n jalon sydämen...»\n\nHän olisi jatkanut samalla kaunopuheisella nuotilla, jollei\nhänen lankonsa Bazire olisi laskenut kättään hillitsevästi hänen\nolkapäälleen. Armand Chauvelin, istuen kädet tiukkaan rinnan yli\npuristettuna, ohuet sääret ristissä, vaaleitten silmien katse kattoon\nkiinnitettynä, oli kuin ivan ja tyytyväisyyden perikuva. Toiset\neivät taas uskaltaneet närkästyä tästä asenteesta. He tarvitsivat\nmiestä suunnitelmiensa edistämiseksi. He tahtoivat kostoa. Tyttö oli\ntosiaankin pannut puukon heidän kurkulleen, ja he olivat päättäneet,\nettä hänen piti maksaa se! Eikä ollut olemassa ketään toista, jolla\nolisi niin ihmeellinen kyky löytää vihollisen jäljet ja saada\nhänet kiinni kuin oli Armand Chauvelin'illä, siitä huolimatta,\nettei hänen ollut onnistunut saattaa vallankumouksen suurinta\nvihollista giljotiiniin. Siinä hän oli epäonnistunut. Ei kukaan hänen\nammattiveljistään eikä kukaan näistä kolmesta, jotka nyt tarvitsivat\nhänen apuaan, tiennyt, kuinka kauheasti se oli häntä sapettanut.\nHän oli kiitollinen tästä tehtävästä, joka soisi hänen vielä kerran\nlähteä Englantiin. Häntä oli vainonnut vallan sydäntäsärkevän huono\nonni hänen seikkailuissaan Punaisen neilikan kanssa, mutta onnihan\nsaattoi kääntyä koska tahansa, ja olihan hän joka tapauksessa ainoa\nihminen omassa maassaan, joka oli varmuudella päässyt selville siitä,\nettä tuo salaperäinen sankari oli sama kuin tanssiaiskeikari, Sir\nPercy Blakeney. Jos häntä vain vähänkin onni suosisi, saattaisi käydä\nniinkin, että hän, Chauvelin, saisi välinsä selviksi päävihollisensa\nkanssa seuratessaan Josette Gravierin askeleita. Tuo tyttö oli juuri\nsitä »vainotun viattomuuden» tyyppiä, joka erikoisesti viehättäisi\nviekkaan Sir Percyn kavaljeerimieltä.\n\nNiin, Chauvelin tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi ajatellessaan\nlähitulevaisuutta. Ja heti kun Chabot oli lopettanut kaunopuheiset\nvuodatuksensa, tiedusteli hän parista seikasta:\n\n»Koska tyttö lähtee?»\n\n»Huomenna», vastasi Chabot. »Olen käskenyt hänen tulla tänä iltana\nhakemaan luotani turvakirjettään.»\n\n»Mille nimelle se on kirjoitettu?»\n\n»Nimelle Josephine Gravier.»\n\n»Josephine Gravier», toisti Chauvelin hitaasti; »ja turvakirjeen ovat\nallekirjoittaneet...?»\n\n»Minä itse, ystäväni Fabre ja lankoni Claude Bazire.»\n\nSitten Chauvelin nousi ja sanoi: »Tällä hetkellä ei minun tarvitse\ntietää enempää.» Hän oli hetkisen vaiti ikäänkuin miettiäkseen\nja lisäsi sitten: »Ah, muutoin tarvitsisin ehkä jonkun miehen,\njohon voisin luottaa — miehen, joka voi antaa minulle tehokasta\napua. Ymmärrättehän; miehen, joka olisi tahdikas ja ennen kaikkea\ntottelevainen.»\n\n»Luulisin sen käyvän päinsä», sanoi Chabot ja kääntyi virkaveljiinsä.\n»Mitä te ajattelette?»\n\n»Totta kai», myönsivät nämäkin.\n\n»Tunnetteko ketään sopivaa miestä?» kysyi eräs heistä.\n\n»Kyllä! Auguste Picard sopisi hyvin», vastasi Chauvelin. »Hän on kelpo\nmiekkonen, joka on valmis jokaiseen seikkailuun. Hän on tällä hetkellä\nsantarmina VIII:ssä osastossa, mutta siellä ei häntä välttämättä\ntarvita — Picard sopisi minulle hyvin! Häntä ei koskaan vaivaa turha\nepäröinti», lisäsi hän vääristäen suutaan.\n\n»Auguste Picard? Miksikä ei?»\n\nHe olivat kaikki yhtä mieltä Auguste Picardin sopivaisuudesta ystävä\nChauvelin'in liittolaiseksi.\n\n»Siinä tapauksessa, ettei hänelle kerrota mitään!» huomautti joku.\n\n»No tietystikään ei!» kiirehti Chauvelin vakuuttamaan heille kaikille.\nSitten hän lisäsi kohteliaasti: »Älkää antako asian häiritä rauhaanne,\nystävät! Jo ennen kuukauden loppua ovat kirjeet teidän käsissänne!»\n\nChabot ja nuo toiset huokasivat yhdessä: »Lainatkoon paholainen sinulle\nsiivet, rakas Chauvelin!» Eräs heistä sanoi: »Meistä ei kellään voi\nolla hetkenkään rauhaa, ennen kuin te olette palannut.»\n\nJa ilmaistuaan täten keskinäisen luottamuksensa he erosivat.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nPienet postivaunut, jotka olivat lähteneet Les Andelysistä aikaisin\naamulla pyörivät natisten sisään _Valkoisen Hevosen_ majatalon pihaan\nRouenissa vähän yli seitsemältä illalla. Kaikkialla oli sitä seurannut\nhuono sää, ja rajun koillistuulen pieksämä rankkasade oli vaikeuttanut\nhevosten kulkua. Teitä peitti hevosten vuohiskarvoihin saakka\nylettyvä muta. Mutta toisaalta oli kuormakin ollut keveä — vain kaksi\nmatkustajaa etuosastossa ja vain neljä takaosastossa, ja hyvin vähän\nmatkatavaroita katolla.\n\nVaunujen etuosassa olevat neljä matkustajaa olivat istuneet vaiti\nsuurimman osan matkasta, sillä harmaa taivas ja ikävät näköalat eivät\nhoukutelleet keskusteluun. Maaseudun autius, joka johtui siitä,\nettä maataloustyöt olivat lamassa, oli ilmeinen vieläpä Normandian\nviljavilla seuduillakin. Hedelmätarhojen puut olivat lehdettömät ja\nkumartelivat latvojaan myrskyn raivotessa; niiden sateen painamat\nalastomat oksat ojentuivat tuulta vastaan kuin pitkät, kuihtuneet\nkäsivarret, jotka ojentuvat leininlyömien laihojen ukkojen parhaansa\nmukaan koettaessa päästä jotain pakoon.\n\nToinen naismatkustajista näytti jonkin varakkaan liikkeenomistajan\nkeski-ikäiseltä vaimolta. Hänellä oli sormuksia sormissaan ja kultainen\nrintaneula hartiahuiviinsa kiinnitettynä. Hän istui kädet ristissä\nja lepuutti niitä pajukopalla, josta hän silloin tällöin veti esiin\nkaikenlaisia ruokavaroja, joilla hän sulostutti matkaansa. Kun toinen\nnaismatkustaja, joka istui hänen vieressään, vaipui uneen ja nuokkui\nhänen olkapäätään vasten, vetäytyi hän ilmeistä inhoa tuntien tämän\nkosketuksen ulottuvilta ja silmäili tuota julkeata olentoa päästä\njalkoihin, kuin ainakin se, joka ei ole tottunut minkäänlaiseen\nlähentelyyn.\n\nTämä toinen nainen oli Josette Gravier, aivan yksin matkalla\nEnglantiin, vailla suojelijaa ja tietämättä mitään siitä maasta, johon\nhän oli matkalla, tai niistä seuduista, joiden läpi hänen piti kulkea,\nmerestä, jota hän ei koskaan ollut nähnyt ja jota kohtaan hän tunsi\nepämääräistä pelkoa. Mutta hänen rohkeuttaan ylläpiti päätös päästä\nEnglantiin ja pakottaa Louise de Croissy antamaan kirjeet itselleen\nja ne saatuaan saada nuo vaikutusvaltaiset terroristit takaamaan\nhengen ja vapauden Mauricelle. Juuri Josette Gravier'n oli uni niin\nyllättänyt, että hän nyykähti matkatoverinsa olkapäätä vasten, mutta\nse oli todellakin aivan perinpohjin toisenlaiseksi muuttunut Josette!\nTosin hän ei ollut valepuvussa, mutta hän oli muuttunut sirosta ja\nhienosta neitosesta rumaksi; homssumaiseksi ja kampaamattomaksi\ntytöksi, joka tuskin viehättäisi noita nuoria elostelijoita, jotka aina\novat valmiita seikkailuihin jokaisen tiellään kohtaamansa sievän nuoren\nnaisen kanssa. Hän oli suorinut kiharansa ja tuhrinut niitä rasvalla\nkunnes ne hapsottivat epäsiisteinä säikeinä kulmilla ja poskipäillä;\npäässään oli hänellä musta hattu, joka oli kulunut ja vanhuuttaan\nvihertävä, ja hän oli sitonut hatun leukansa alle ränstyneellä\nmustalla silkkinauhanpalasella. Hän oli hangannut nenännykeröään ja\nantanut tuulen puhaltaa siihen, kunnes nenänpää oli aivan sininen:\nhän köyristi hartiansa resuisen hartiahuivinsa alla ja pakotti sievän\nsuunsa ilmaisemaan ikävystymistä ja tyytymättömyyttä. Vain silmiensä\nihanuutta hän ei kyennyt täydelleen salaamaan, mutta niidenkin säteilyä\nhän koetti peittää näytellen olevansa puolinukuksissa koko matkan.\nKuten toinen nainenkin, piti hän ruokakoriaan sylissään, ja silloin\ntällöin hän pisti sieltä poskeensa vanhentunutta leipää ja juustoa ja\nryyppäsi päälle pullosta laimealta vaikuttavaa viiniä, ja sen tehtyään\nhän pyyhki kädenselällä suutaan ja nenäänsä, jättäen leukaansa ja\nposkilleen rasvanjälkiä.\n\nHän näyttikin täydellisen epämiellyttävältä olennolta, ja se olikin\nilmeisesti kahden vastapäätä istuvan miesmatkustajan mielipide, sillä\nluotuaan tarkastelevan katseen matkatovereihinsa he painautuivat\nkumpikin omaan nurkkaansa ja kuluttivat pitkän päivän ikävät tunnit\nnukkuen. Heillä ei ollut mukanaan evästä, he hyppäsivät alas\npostivaunuista saadakseen virvokkeita aina, kun ajaja pysähtyi jonkin\ntienvarrella sijaitsevan kyläkapakan eteen.\n\n_Valkoisen Hevosen_ majatalossa Rouenissa täytyi jokaisen nousta\npois. Postivaunut eivät kulkeneet enää kauemmaksi, mutta aikaisin\nseuraavana aamuna lähtisivät toiset, jotka kaiken todennäköisyyden\nmukaan ehtisivät Tréporfiin myöhään samana iltapäivänä. Josetten oli\nmuitten matkustajien tavoin pakko käydä tutkituttamassa kaupungin\npoliisilaitoksella paperinsa, ennen kuin hänen oli lupa vuokrata\nitselleen yösija. Hänen turvakirjeensä oli kunnossa, ja se näytti\nsuuresti kummastuttavan poliisipäällikköä, koska tämä silmäili\nuteliaasti tuota likaista ja huolimatonta naisihmistä, jolla oli\nnäytettävänään kolmen huomatuimman kansalliskonventinjäsenen\nallekirjoittama lupakirja.\n\n»Kulkulupa kansalainen Josephine Gravier'lle, ikä 20 vuotta, asuva\nPariisissa, VIII piiri, rue Picpus no. 43 jne. jne...»\n\nKaikki oli kunnossa; komissaari kirjoitti nimensä turvakirjeeseen,\nliitti siihen kunnallisen sinetin ja ojensi sen takaisin Josettelle.\nHän oli tuonut paperinsa tarkastettavaksi viimeisenä matkustajana.\nNyt hän otti ne komissaarilta ja kääntyi lähteäkseen tuosta ahtaasta\nja ummehtuneesta huoneesta, kun aivan hänen lähellään ystävällinen\nmiehenääni puhutteli häntä:\n\n»Saanko ohjata teidät johonkin säädylliseen majataloon, kansalainen?»\n\nJosette nosti silmänsä ja kohtasi parin vaaleita silmiä, jotka\ntarkastelivat häntä ystävällisesti, mutta eivät millään lailla\nlevottomuutta herättävästi. Ne olivat erään hänen matkatoverinsa\nsilmät, joka oli noussut postivaunuihin Les Andelysissä ja istunut\nvaunujen nurkassa häntä vastapäätä, puolinukuksissa välittämättä mitään\nkenestäkään tai mistään. Hän oli pieni, laiha ja kalpeakasvoinen mies,\njonka ohuilla huulilla oli surullinen tai ehkäpä tyytymätön ilme:\nhänen tukkansa oli suortuvainen ja monin paikoin harmaantunut. Hän oli\npuettuna nukkavieruun mustaan pukuun ja näytti vallan vaarattomalta,\neikä lainkaan sellaiselta mieheltä, joka voisi peloittaa yksin\nmatkustavaa tyttöä.\n\nJosette kiitti häntä hänen ystävällisyydestään:\n\n»Olen tilannut itselleni huoneen _Valkoisesta Hevosesta_», sanoi hän,\n»ja olen varma siitä, että majatalo on säädyllisyyden esikuva: saan\njakaa huoneen jonkun majatalon palvelustytön kanssa, ja hinta, jonka he\ntällaisesta järjestelystä pyytävät ei ole suuri. Mutta pyydän kuitenkin\nsaada kiittää teitä ystävällisestä tarjouksestanne, hyvä herra», lisäsi\nhän kohteliaasti.\n\nHän oli juuri kääntymäisillään poispäin, kun mies puhui jälleen:\n\n»Olen matkalla Englantiin ja jos voin matkan varrella auttaa teitä\njollain lailla, pyydän teitä kääntymään puoleeni.»\n\nJosette ei huomannut sillä hetkellä hämmästellä sitä, kuinka tämä\nvieras saattoi tietää, että hän oli matkalla Englantiin, mutta hän\nei voinut olla kysymättä, kuka mies oikeastaan oli, ja miksi hän\nvälittäisi piitata hänestä.\n\n»Ennen sotaa», vastasi hän, »veivät minun liikeasiani minut usein\nEnglantiin ja kykenin selviytymään tällä vaikealla kielellä. Nyt on\nliikkeeni lopetettu, mutta minulla on ystäviä salmen toisella puolella\nja onnistuin aivan kuten tekin saamaan luvan käydä tervehtimässä heitä.»\n\nJosette kiitti häntä vielä kerran. Hän vaikutti niin perin\nystävälliseltä, mutta suunnitellessaan matkaansa hän oli lujasti\npäättänyt, ettei ryhtyisi keskusteluun kenenkään kanssa, ei luottaisi\nkehenkään, kaikkein vähiten kehenkään omaa kansallisuuttaan olevaan.\nHänellä ei ollut mitään käsitystä niistä vaikeuksista, joita hänen\neteensä mahdollisesti nousisi hänen saavuttuaan vieraaseen maahan. Hän\noli tosiaankin alkanut tämän matkan ajattelematta lainkaan, että hän\nmahdollisesti epäonnistuisi, mutta varovaisuus ja vaiteliaisuus olivat\nne matkasäännöt, jotka hän oli säätänyt itselleen ja joita hän aikoi\npäättäväisesti ja ehdottomasti totella. Kiitettyään ystävällistä herraa\nhän sanoi hyvästi ja kiirehti takaisin majataloonsa.\n\nHän ei nähnyt miestä seuraavana aamuna, kun hän osti piletin\npostivaunuihin, joiden oli määrä viedä hänet Tréport’iin. Hänen\nmatkaseuranaan oli tällä matkavälillä aivan toisenlainen ihmiskokoelma:\nhe olivat meluavaa väkeä — vaunujen etuosastossa oli hänen lisäkseen\nkolme miestä ja kaksi naista, joten heillä oli verrattain ahdasta\nja he olivat perin yhteen sulloutuneina. Toinen naisista, joka oli\niso ja lihava ja vei paljon tilaa, työnsi pienen ja aran Josetten\nvaunujen nurkkaan. Puhe kävi lakkaamatta, aiheena pääasiallisesti\näskeiset tapahtumat Nantes’issa. Carrier, tuo inhoittava teurastaja oli\nkutsuttu takaisin, mutta hänen seuraajansa jatkoivat hänen häpeällistä\ntoimintaansa. Vendéen kapina läheni loppuaan: sen osanottajat kaatuivat\nkruunua kohtaan tuntemansa uskollisuuden uhreina, ja heidän vaimojaan\nja lapsiaan murhattiin joukoittain. Näiltä paikkakunnilta tulevat\nmatkustajat alensivat ääntään siitä kertoessaan. Vain muutamat olivat\npäässeet pakoon teurastuksesta ja siihen oli syynä — niin sanottiin —\njoidenkuiden englantilaisten vakoilijoiden toiminta, joiden puuhailu\nympäri Bretagnen oli saattanut vallankumoushallituksen aivan ymmälle.\nErikoisesti eräs mies, jota näyttiin kutsuttavan erään pienen punaisen\nkukan nimellä, oli auttanut joukon naisia ja lapsia Nantes’in\nvankiloista, joissa kulkutaudit raivosivat niin, että suuri osa heistä\nkuoli mestausta odottaessaan.\n\nNurkkaansa kyyristynyt Josette kuunteli näitä kertomuksia sykkivin\nsydämin. Aina siitä asti, kuin hän oli lähtenyt tälle kohtalokkaalle\nmatkalle, oli hän itsekseen ihmetellyt, eiköpä vaikeuksien ja\nahdinkojen esiintyessä ilmestyisi jostain kuin näkymätön käsi häntä\nauttamaan ja tukemaan, eikö hän saisi kuulla viihdyttävän äänen\nrohkaisevan häntä tai saisi odottamatonta katsetta, joka muille ei\nmerkitsisi mitään, mutta hänelle paljastaisi kokonaisen maailman.\n\nNyt kuullut kertomukset hälvensivät hänen kaikki toiveensa. Naiset ja\nlapset, jotka olivat pahemmassa pulassa kuin hän, tarvitsivat jalon\nPunaisen neilikan apua. Oli surullista ja kauhean masentavaa, että\nhän ei saisikaan nähdä sankariaan, kuten hän niin luottavaisesti oli\ntoivonut. Vain unelmissaan hän voisi nähdä hänet kuten tähänkin saakka.\nVaunun pyörien natina ja painostava ilma tekivät hänet uniseksi: hän\nvaipui vielä syvemmälle nurkkaansa ja nukkui ja uneksi; hän uneksi\ntuosta jalosta englantilaisesta sankarista ja myös Mauricesta —\nMauricesta, joka oli niin epäitsekäs, niin uhrautuvainen, ja joka kärsi\nnyt jossain tunkkaisessa vankilassa, murehtien ajatellessaan pientä\nystäväänsä Josettea, ihmetellen, kuinka hän mahtoi voida ja surren\nhänen kohtaloaan: Ja syystä tai toisesta Josette näki epäselvemmin\nkuin tavallisesti unelmissaan tuon englantilaisen sankarinsa, ja tämän\nkuvitellut kasvot häipyivät ja tulivat epäselviksi ja muuttuivat\näkkiä Mauricen kasvoiksi. Hän näytti niin sairaalta ja surulliselta,\nettä Josetten sydäntä unessa särki ja hänen huulensa lausuivat nimen\n»Maurice» suurella kaipauksella ja hellyydellä.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nAina kun Josetten ajatukset vuosien jälkeen palasivat hänen\nmuistorikkaaseen Englannin-matkaansa, ei hänestä koskaan tuntunut siltä\nkuin se olisi tosiaan tapahtunut. Se oli niin unenkaltainen: hänen\nlähtönsä Pariisista aikaisin aamulla; postivaunut, ensimmäinen pysähdys\nkaupunginportilla, passientarkastus, ja sitten pyörien lakkaamatonta\nnatinaa, sateen ropinaa ikkunaruutuja vasten, tuulenpuuskia, ilmaa,\njossa tuntui tunkkaantuneiden eväiden, märkien vaatteiden ja nahan\nhaju, äänten muminaa, pysähdyksiä kyläkapakoiden luona, yöt Meulan'in\nja Les Andelysin, Rouen'in ja Treport’in majataloissa, ja monenlaisia\nmatkakumppaneita. He olivat vain unikuvia, ja Josette saattoi vain\nsilloin epämääräisesti muistaa, miltä he näyttivät, kun hän sulki\ntiukasti silmänsä: tuon varakkaan kauppiaanvaimon sormuksineen ja\nkultaisine rintaneuloineen ja pajukoppineen, joukkueen, joka Rouen'in\nja Treport’in välissä jutteli lakkaamatta englantilaisesta vakoilijasta\nja Nantes'in kauhuista, vierustoverinsa, joka tunki hänet niin kauaksi\nja ahtaalle nurkkaan, että hän tuskin saattoi hengittää ja sitten\ntuon pienen laihan miehen — — mutta hänpä ei tosiaankaan ollut mikään\nunikuva!\n\nUnta, unta, senhän täytyi kaiken olla unta! Kaikkien noiden tapausten,\njotka eivät oikein muistiin painuneetkaan. Koko matkan aikana Kanaalin\nyli hän istui kuin horroksissa, hän näki toisten matkustajien olevan\nperin merikipeitä, ja lounaisesta puhalsikin todella paha vihuri,\nmutta se oli suotuisa tuuli Doverin matkustajalaivalle, ja laiva\nkulkikin mainiosti, ja Josettesta oli noiden postivaunuissa vietettyjen\nummehtuneitten ja kuivien päivien jälkeen tervetullutta hengittää\nraitista meri-ilmaa, hauskaa nähdä Englannin valkoisten rantatöyräitten\nkohoavan sumusta, tuntea, että matka oli päättymässä ja että\nonnistuminen varmaankin kruunaisi kaikki hänen ponnistuksensa Mauricen\nhyväksi.\n\nJa kuinka kauniilta ja suloiselta Englanti hänestä näyttikään!\n\nHän oli tosiaankin ajautunut unien maahan. Ihmiset näyttivät vapailta\nja onnellisilta. Niin, vapailta! Heidän kasvoillaan ei ollut mitään\nsalaperäistä eikä pelokasta ilmettä, lapsillakin oli jaloissaan\nsukat ja kengät, eikä kenenkään kasvoilla ollut sitä kurjuuden ja\nnälän leimaa, joka oli niin perin tavallinen vallankumouksellisessa\nRanskassa. Kaikkialla vallitsi rauha ja tyytyväisyys, vaikkapa sodan\npilvet varjostivatkin maata.\n\nJa Josetten sydäntä särki hänen ajatellessaan omaa kaunista maataan,\nrakasta Ranskanmaata, joka oli lapsilleen vielä rakkaampi sen kauhean\najan takia, joka sitä koetteli par'aikaa.\n\nPieni Josette parka! Hän tunsi itsensä peräti neuvottomaksi ja\nkovin, kovin yksinäiseksi seisoessaan siinä Doverin rantalaiturilla\nvaatimattomine pikku nyytteineen ja pajukoppineen, jotka sisälsivät\nhänen kaiken maallisen omaisuutensa! Ensimmäisen kerran hän ymmärsi\nsen tehtävän vaikeuden, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, kun\nkaikkialla hänen ympärillään ihmiset puhuivat ja puhuivat eikä hän\nkuitenkaan ymmärtänyt siitä sanaakaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin\nollut Ranskan ulkopuolella, eikä hän koskaan elämässään ollut kuullut\nmuuta kuin omaa kieltään puhuttavan. Hänestä tuntui siltä kuin olisi\nhänet viskattu toiseen maailmaan eikä hän nyt ymmärtänyt, mitä hänelle\ntapahtuisi, muukalaiselle vapaitten kansalaisten joukossa! Oliko hän\npeloissaan? Ehkäpä hän jossain määrin olikin, mutta kuitenkin hän pysyi\nlujana päätöksessään onnistua. Mutta se mikä näytti niin helpolta\nsuunnitelmalta Pariisissa, näytti täysin sekavalta nyt.\n\nHän oli neuvoton ja yksinäinen — ja kaikkialla hänen ympärillään\nihmiset hääräsivät ja puuhailivat, ei kukaan tarkoittanut olla\nepäystävällinen — kaukana siitä — mutta heillä oli kaikilla omat\nmenonsa ja hyörinänsä, matkatavaroiden kokoaminen, ystävien\ntervehtiminen, neuvojen kyseleminen. Vain Josette pysyi pakosta mykkänä\n— hän oli liikuttava pieni olento lyhyessä hameessa, hartialiinassa ja\nresuisessa myssyssä, suortuvaisine hiuksineen ja punaisine nenineen,\ntahra toisella poskellaan, sillä vasten hänen tahtoaan tunkeutuivat\nkyyneleet hänen silmiinsä ja likasivat hänen poskensa vieriessään\npitkin hänen kasvojaan.\n\nVähitellen tungos väheni ja Josette saattoi erottaa eräitten\nmatkatovereittensa kiirehtivän sinne tänne, joko kantaen itse\nmatkatavaroitaan tai kantajien seuraamina. Kaikki he tuntuivat\ntietävän, minne he tahtoivat mennä, hän yksin epäröi eikä tiennyt mitä\ntehdä. Hän ei tosiaankaan ollut tullut ajatelleeksi, että se olisi näin\nvaikeata!\n\nJa äkkiä kantautui hänen korviinsa ystävällinen ääni:\n\n»Voinko auttaa teitä, mademoiselle? Meidänhän täytyy kaikkien\nilmoittautua poliisitoimistossa, kuten tietänette.»\n\nJuuri sillä hetkellä tuntui Josettesta, kuin olisi _le bon Dieu_\narmahtanut häntä ja lähettänyt jonkun enkeleistään auttamaan häntä. Ja\nkuitenkin oli puhuja vain tuo kauhtuneeseen mustaan puettu mies, eikä\nhänessä ollut mitään enkelimäistä. Hänellä oli kädessään papereita, ja\naivan vaistomaisesti otti tyttökin omat paperinsa esille röijynsä alta\nja antoi ne miehelle.\n\n»Tahdotteko tulla kanssani, mademoiselle», jatkoi tämä, »sillä voi\nmahdollisesti sattua, että saatte vaikeuksia sentähden, että teidän\nturvakirjeenne on vain ranskalaisten antama, ja Ranskan kanssahan\nenglantilaiset käyvät sotaa. Luonnollisesti he lausuvat pakolaiset\ntervetulleiksi, mutta voihan sitä silti esiintyä jotain vaikeuksia.\nMutta jos te tulette minun kanssani, olen kyllä varma siitä, että voin\nauttaa teitä.»\n\nJosetten siniset silmät lähettivät hänelle katseen täynnä luottamusta\nja kiitollisuutta. Eikä hän saattanut olla kuvittelematta, että tämä\noli noita englantilaisia sankareita, joista hän oli aina unelmoinut\nja joista Ranskan kaukaisimmissakin kolkissa tiedettiin kertoa, että\nhe toimivat pelastusenkeleinä niille, joiden oli pakko paeta omasta\nmaastaan ja hakea turvaa vieraanvaraisesta Englannista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLouise de Croissy istui kaari-ikkunan luona pienessä talossaan\nMilsom Streetin varrella Maidstonessa, kun hän nostaessaan katseensa\nkoruompelukehyksestään näki Josette Gravier'n tulevan pitkin katua\npienen mustiin puetun miehen seurassa, joka ilmeisestikin näytti\nhänelle tietä. Louise huudahti hämmästyksestä ja nousi kiireisesti\ntuolistaan, ja vähemmässä kuin puolessa minuutissa hän oli kadulla ja\nhuusi kädet ojossa: »Josette, oma rakkaani!»\n\nSeuraavassa hetkessä oli Josette hänen sylissään.\n\n»Josette! Pikku Josette! Uneksinko minä vai onko tämä totta? Oletko se\ntodellakin sinä?»\n\nMutta Josette nääntymyksen ja liikutuksen uuvuttamana ei saanut\nsanaakaan suustaan. Hän salli Louisen taluttaa hänet sisään. Hän\nvaikutti puolipyörtyneeltä, mutta kun he tulivat ovelle, kääntyi hän\nkatsomaan suojelusenkeliään, joka oli tuonut hänet rakkaan Louisen luo.\nMutta hän näki vain selkämyksen nukkavierusta mustasta takista, joka\nkiirehti noin sadan kyynärän päässä poispäin katua.\n\nLouise oli utelias. Kysymys toisensa jälkeen vyöryi hänen suustaan.\n\n»Josette rakas, kuinka sinä tulit tänne? Ja aivan yksin? Ja kuka oli\ntuo hassunkurinen mustapukuinen mies? Mikä sai sinut tulemaan? Ja miksi\net kirjoittanut siitä mitään minulle?»\n\nJosette oli vaipunut nojatuoliin, jonka Louise oli vetänyt tulen eteen\nhäntä varten. Se oli suloinen takkavalkea, jossa hiilet hehkuivat\nja säteilivät lämpöä ja liekit tanssivat iloisesti ja synnyttivät\nelämää ja lämpöä tytön jäykistyneissä jäsenissä. Ja Louise, joka oli\npolvistunut hänen viereensä ja piteli hänen pieniä kylmiä käsiään\nomissaan, jatkoi kiihtyneesti.\n\n»Älä toki sano sanaakaan, rakkaani! Älä välitä minun typeristä\nkysymyksistäni! Mutta voit kai käsittää, kuinka minä hämmästyin! Olen\najatellut sinua niin paljon näinä päivinä, ja ajatella, että sinä olet\nnyt täällä! Mitähän Charles-Léon arvelee nähdessään sinut? Hänestä on\ntullut niin terve ja reipas, ja...»\n\nSitten hän hypähti seisomaan ja löi kädellään otsaansa ja huudahti:\n\n»Mutta mikä tyhmyri minä olenkaan, kun loruan tässä turhia, kun sinä\nolet kylmissäsi ja väsynyt! Odotahan hetkinen, sulje silmäsi ja odota,\nniin minä laitan sinulle hiukan suloisen kuumaa teetä! Kaikki täällä\nEnglannissa juovat teetä iltapäivisin... Ensi aluksi oli minun vaikea\ntottua siihen, enhän ollut juonut teetä vuosikausiin, enkä ennenkään\nusein, vain silloin kun minulla oli päänsärkyä, mutta minä totuin\nsiihen pian. Ei, ei! Nyt en tahdo jutella kauempaa, istu vain aivan\nhiljaa, rakkaani, ja minä tuon sinulle jotain, josta pidät!»\n\nHän kiirehti pois innokkaana ja kiihtyneenä, kaivaten kiihkeästi\nsaada kuulla, kuinka Josette oli tullut matkustaneeksi aivan yksin\nkoko tuon pitkän matkan Englantiin asti. Sen oli varmaankin tuo\nihmeellinen Punainen neilikka saanut aikaan, hän päätti itsekseen, ja\nhänen toimeliaat aivonsa työskentelivät suunnitellen ja kuvitellen\nkaikenkaltaisia mahdollisuuksia. »Ihmettelenpä, mitä Maurice\nReversac-paralle kuuluu?» mietti hän.\n\nHäntä ilahdutti saada tehdä teetä Josettelle ja hän oli ylpeä\ntavasta, jolla hän sen teki. Yksi teelusikallinen jokaista kuppia\nkohden ja yksi teekannua kohden. Ja siitäkin hän oli ylpeä, että hän\nosasi tehdä paahtoleipää englantilaiseen tapaan voin kera. Kuinka\nJosette pitäisikään siitä! Rakas, rakas Josette! Tästä lähtien olisi\nelämä kerrassaan täydellistä, ei enää yksinäisyyttä, ei enää huolta\nCharles-Léonin takia. Talon enkeli olisi jälleen talossa.\n\nJa pienessä arkihuoneessa istui Josette painautuneena suureen\nkorvatuilla varustettuun nojatuoliin yhä uskoen uneksivansa. Eikö\nollutkin ihmeellistä, kuinka _le bon Dieu_ oli johdattanut hänet\nturvallisesti Louisen luo? Matkan elämykset kertaantuivat kuin\nmonimuotoiset ja väriset kaleidoskooppikuvat hänen mielessään. Oli\nmelkeinpä mahdotonta käsittää, että kaikki nämä tapaukset olivat\ntodellakin tapahtuneet hänelle, Josette Gravier’lle, ja että hän oli\nnyt todellakin täällä Englannissa sen sijaan, että hän olisi voinut\nistua ummehtuneen Rue Picpus'n varrella tai ompelemassa hallituksen\ntyötuvassa. Ajatus työtuvasta toi takaisin mielikuvan Mauricesta,\nja hänen sydämensä valtasi pelko siitä, mitä hänelle ehkä juuri nyt\ntapahtuisi. Mutta toisaalta hän iloitsi myös siitä, mitä hän muisti\nkykenevänsä tekemään ystävänsä puolesta. Maurice tuntui hänelle\nolevan lapsen asemassa, aivan kuin Charles-Léon Louiselle. Hänkin\noli riippuvainen saamastaan rakkaudesta ja tavallaan myös saamastaan\nsuojelusta.\n\nOli todella ihanaa saada istua suuressa, mukavassa nojatuolissa\nsuloisen valkean ääressä täällä Englannissa, saada juoda teetä ja syödä\npaahdettua leipää herkullisen voin kanssa ja ennen kaikkea saada istua\ntäällä Louisen vieressä. Tee oli suloista! Hän ei yhtä vähän kuin\nLouisekaan ollut maistanut teetä vuosikausiin, se oli Ranskassa näihin\naikoihin aivan tuntematonta ylellisyyttä, ja myös entisinä onnellisina\naikoina maatilalla Isèressä ja luostarikoulussa oli Josette saanut\nteetä vain silloin, kun hänellä oli päänsärkyä.\n\nHetken kuluttua hän tunsi olonsa ihmeellisen paljon mukavammaksi, ja\nkun hän tiesi, että Louise oli perin utelias, ei hän totta tosiaan\nvoinut olla tyydyttämättä Louisen uteliaisuutta.\n\n»Etkö voi arvata, Louise, miksi minä olen tullut?» kysyi hän äkkiä.\n\n»Totta kai rakkaani», vastasi Louise. »Sinä tulit Englantiin samasta\nsyystä kuin minäkin: päästäksesi rauhaan noilta inhoittavilta\nmurhamiehiltä.»\n\nMutta Josette pudisti päätään.\n\n»Olisinko minä voinut lähteä pakoon ja jättää Mauricen sinne yksinään?»\nkysyi hän.\n\n»En oikein käsitä, mitä tarkoitat, rakkaani. Missä Maurice on?»\n\n»Vankilassa!»\n\n»Vankilassa!»\n\n»Hänet vangittiin kaksi päivää ennen minun lähtöäni Pariisista.»\n\n»Mutta minkä tähden?»\n\nJosette huokasi ja kohautti olkapäitään; hän tuijotti uneksivasti\ntuleen.\n\n»Voiko sitä milloinkaan tietää?» sanoi hän, ja lisäsi sitten: »Luulen,\nettä Mauricen läheinen suhde Bastien'iin häiritsi joidenkin pahojen\nhenkien rauhaa. He eivät tienneet kuinka paljon hän tiesi noista\nkirjeistä.»\n\n»Kirjeistäkö?»\n\n»Niin kirjeistä. Onko ne sinulla yhä, Louise?»\n\n»Luonnollisesti!»\n\nPikku Josetten tuskaisesta sydämestä nousi helpotuksen huokaus. Hän\nkäänsi suuret säteilevät silmänsä ystäväänsä.\n\n»Niiden takia minä tulin Englantiin, rakkaani — hakemaan niitä\nkirjeitä!»\n\n»Josette», huudahti Louise, »mitä sinä tarkoitat?»\n\n»Sitä, mitä sanon! Maurice on vangittu, ja sinä tiedät, mitä se\ntarkoittaa! Viikko tai kaksi jossain kosteassa vankilassa ja sitten\noikeuskäynnin irvikuva ja lopuksi mestaus...»\n\n»Mutta...»\n\n»... _le bon Dieu_ antoi minulle aatteen ja rohkeutta. Muistin kirjeet.\nSaadakseen ne menivät Chabot'n ja Fabren kaltaiset miehet niin\npitkälle, että he tekivät murhan. Onneksi olit sinä ottanut ne mukaasi.\nMinä mietin miettimistäni, kunnes mieleeni muistui niiden roistojen\nnimet, jotka olivat ne kirjoittaneet ja jotka olivat murhanneet\nBastien'in. Sitten minä menin tapaamaan heitä.»\n\n»Sinäkö, minun pieni Josetteni?»\n\n»Minä! Menin sinne, enkä ollut enää lainkaan arka. Menin kaikkein\nensiksi tuon kauhean Chabot'n luo. Kerroin hänelle, että nuo\nvaaralliset kirjeet olivat vielä olemassa ja että minä tiesin, missä ne\nolivat. Sitten minä ehdotin kauppaa hintana täydellinen koskemattomuus\nMauricelle ja turvakirje, jonka nojalla hän voisi lähteä Ranskasta\nheti, kun minä olin palannut ja tuonut kirjeet ja jättänyt ne\nlähettäjiensä käsiin.»\n\n»Sinäkö teit tuon kaiken?»\n\n»Tein sen Mauricen takia!»\n\n»Mutta samaahan minun Bastien-raukkani ehdotti noille miehille, ja\nseurauksena oli...»\n\n»... että he surmasivat hänet kylmäverisesti. Tiedän sen!»\n\n»No kuinka sinä sitten voisit...»\n\n»Minun täytyy asettua siihen vaaraan», vastasi Josette rauhallisesti.\n»Mutta minä tiedän myös, että nuo kirjeet ovat tulleet noille\nsalamurhaajille kysymykseksi elämästä ja kuolemasta. Uhkasin heitä\nsillä, että kirjeet julkaistaisiin viipymättä 'Moniteurissa', jos\nMauricelle tai minulle tapahtuu jotain. He eivät tienneet missä kirjeet\nolivat, kerroin vain, että sinä olit vienyt ne Englantiin ja että\nsinä olit kätkenyt ne siellä. He antoivat minulle joka tapauksessa\nturvakirjeen Englantiin menoa ja takaisintuloa varten. Ja tässä minä\nolen, rakas Louise! Ja jos tahdot antaa minulle nuo kirjeet, palaan\ntakaisin Ranskaan ylihuomenna.»\n\nLouise ei vastannut mitään heti. Hän tuijotti pientä ystäväänsä,\ntuota hentoa, urhoollista tyttöstä, joka oli aivan yksin ja vain oman\nrohkeutensa nojalla oli ottanut suorittaakseen sellaisen vaikean\ntehtävän rakastamansa miehen takia. Sillä Louisen täytyi todellakin\notaksua, että Mauricen jumalointi oli lopultakin valloittanut Josetten\nsydämen, tytön itsensä sitä huomaamatta. Vain rakastava nainen saattoi\ntehdä niin paljon kuin Josette Gravier oli tehnyt. Josettekaan ei\npuhunut, hän tuijotti jälleen takkavalkeaan ja loimuavissa liekeissä\nhän oli näkevinään Mauricen, joka istui vankilassa ja kärsi hänen\ntakiaan ja kaipasi häntä.\n\n»Rakas Josette», sanoi Louise hetken kuluttua, »sinunhan on mahdotonta\nlähteä nyt heti toiselle rasittavalle matkalle!»\n\n»Minkä tähden?»\n\n»Sinun täytyy toki levätä pari päivää! Olethan perin väsynyt...»\n\nJosette kohautti keveästi olkapäitään.\n\n»Oh, väsynytkö...»\n\n»En voi käsittää, kuinka sinä lainkaan saatoit löytää minut —\ntarkoitan, kuinka se saattoi käydä niin nopeasti. Kävitkö sinä\nLontoossa?»\n\n»En, ei minun tarvinnut.»\n\n»No, kuinka sitten...?»\n\n»Eräs ystävällinen henkilö auttoi minua.»\n\n»Kuka se oli?»\n\n»En tiedä! Hän matkusti yhtä aikaa kanssani ensin postivaunuissa ja\nsitten laivalla.»\n\n»Joku tuntematonko?»\n\n»Tosin kyllä! Mutta et osaa arvata, kuinka ystävällinen hän oli! Kun\nminä olin astunut maihin Doverin rantalaiturille, tunsin itseni niin\nyksinäiseksi, ettet saata kuvitellakaan sitä. En tosiaankaan tiennyt,\nmitä tehdä! Kaikki oli niin kauhean outoa, ja sitten en ymmärtänyt\nsanaakaan siitä, mitä ympärilläni puhuttiin...»\n\n»Tiedän kyllä. Tunsin itse alussa aivan samaa, vaikkakin minulla oli\nympärilläni ystäviä. Kerroinhan siitä sinulle kirjeessäni?»\n\n»Ajattelin sinua ja niitä ihmeellisiä ystäviä jotka ottivat sinut\nvastaan. Minkälaista väkeä he olivat, rakkaani?»\n\n»Ei ole helppoa kuvata ihmisiä, varsinkin, kun minä siihen aikaan olin\nkauhean rasittunut, mutta ne kaksi, jotka minä kohtasin rantatöyräällä\nsijaitsevassa mökissä ja jotka veivät minut meren yli kauniissa\nlaivassa, olivat hauskannäköisiä englantilaisia herrasmiehiä. Toinen\nheistä oli vaalea ja toisella oli ruskea tukka ja...»\n\n»Eikö heistä yksi ollut aivan pienikasvuinen, laiha mies, jolla oli\nkalpeat kasvot ja vaaleat silmät...?»\n\n»Ei, rakkaani, ei heistä yksikään ollut sen näköinen.»\n\n»Siltä näytti minun ystäväni. Hän puhutteli minua ensin Rouenissa\nja sitten jälleen Doverissa, juuri silloin, kun tunsin itseni\nniin hylätyksi, etten tiennyt mitä tehdä. Hän vei minut hauskaan\nmajataloon, josta sain yösijan. Ja sitten seuraavana aamuna hän vei\nminut pakolaistoimistoon, jossa osattiin ranskaa ja sieltä he hakivat\nmuistiinpanoistaan sinun nimesi ja kertoivat minulle kuinka löytäisin\nsinut. Sen jälkeen me tulimme vaunuilla tähän kaupunkiin. Tuo minun\nlaiha, kalpeakasvoinen ystäväni järjesti kaiken minun puolestani, ja\nkun me olimme tulleet perille, ohjasi hän minut tänne, missä sinä asut\nja sitten — niin, hän kiirehti tiehensä. Mutta toivon sydämestäni ja\nrukoilen, että saisin kohdata hänet jälleen, jotta voisin kiittää häntä\noikein kunnollisesti kaikesta siitä, mitä hän on tehnyt hyväkseni!»\n\n»Luuletko, että kohtaat hänet jälleen?»\n\n»Luulen todellakin! Hän kertoi minulle, että hän viipyisi Doverissa\nparisen päivää, ja että postilaiva lähtee Tréport’iin torstaina kello\npuoli kahdelta iltapäivällä. Se on ylihuomenna. Hän sanoi odottelevansa\nminua rantalaiturilla. Niin, että...»\n\n»Rakas Josette!» huudahti Louise välittömästi, »sinun täytyy olla perin\nvarovainen vieraitten ihmisten suhteen!»\n\n»Tietystikin, Louise, olen perin varovainen. Aina, kun vietän\nyötä majatalossa, olen samassa huoneessa toisten naisten tai\npalvelijattarien kanssa, vaikka minulla olisi kyllä rahaa ottaa omakin\nhuone. En koskaan tahtoisi nukkua vieraassa huoneessa yksin, en\nmistään hinnasta, vaikkakin matkalla tänne kaipasin monesti kovasti\nyksinäisyyttä. Mutta jos näkisit tuon pienen miekkosen, Louise,\nymmärtäisit kyllä, ettei häntä tarvitse pelätä!»\n\n»Ihmettelenpä, kuka hän on.»\n\n»Joskus olen ajatellut...», kuiskasi Josette.\n\n»Mitä, rakkaani?»\n\n»Oh, sinä vain naurat.»\n\n»En toki! Ja tiedän jo, mitä aioit sanoa! Kuvittelet, että hän on joku,\njoka on tekemisissä Punaisen neilikan kanssa.»\n\n»Totta! Mitä sinä arvelet?»\n\n»En tiedä, rakkaani! Katsos, kaikki ne Punaisen neilikan Hiton\njäsenet, joiden kanssa tulin kosketuksiin matkallani tänne, olivat\nenglantilaisia.»\n\n»Ehkäpä tämä minun laiha ja kalpeakasvoinen ystäväni on joku liiton\nranskalaisista jäsenistä? Millä muullakaan tavalla olisi hänen\nystävällisyytensä minua kohtaan selitettävissä?»\n\n»En ymmärrä sitä, rakkaani! Kaikki minulle tapahtunut oli niin\nihmeellistä, että hyväksyn mielelläni sinun uskosi Punaisen neilikan\nyliluonnolliseen kykyyn. Mutta nyt me olemme todellakin rupatelleet\nriittämiin. Sinä olet väsynyt ja sinun täytyy saada levätä! Sen jälkeen\nsyömme illallista ja sinun täytyy mennä aikaisin nukkumaan, jos kerran\nsinun on pakko lähteä niin pian luotani ja pian jälleen jättää minut...»\n\n»Minun on pakko, Louise, minun on tosiaan pakko! Ja sinä ymmärrät,\nymmärräthän?»\n\n»Kai minä ymmärränkin, mutta sydäntäni särkee ajatus erota sinusta niin\npian jälleen!»\n\n»Minun on ajateltava Mauricea!» sanoi Josette pehmeästi.\n\n»Rakastatko häntä, Josette?»\n\n»En oikein tiedä», huokasi Josette. »Joskus minusta tuntuu, kuin\nkuuluisin minä sydämineni sieluineni tuolle salaperäiselle sankarille,\njota ehkä en saa koskaan nähdä. Mutta sen jälkeen, kuin Maurice on\nollut vaarassa, olen ymmärtänyt...»\n\n»Mitä rakkaani?»\n\n»Sen, että hän on minulle hyvin rakas!»\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nTuntui niin oudolta olla jälleen Ranskassa, kuulla jälleen puhuttavan\nomaa kieltään ja ymmärtää jälleen kaikki, mitä puhuttiin!\n\nSe Josette, joka entisine pienine nyytteineen ja pajukoreineen seisoi\njonossa odottamassa Rouenin poliisikomissariaatin ulkopuolelle\nsaadakseen turvakirjeensä tarkastetuksi ja leimatuksi, oli perin\nerilainen kuin se tuonnoinen hämmentynyt nuori olento, joka oli\ntuntenut itsensä niin perin neuvottomaksi ja kauhean yksinäiseksi\nDoverissa.\n\nHän oli viettänyt kaksi onnellista päivää Louisen seurassa.\nSaapumishetkellä oli rakastetun ystävän näkeminen ollut hänelle\nsekoittamattoman iloinen. Istuminen mukavan takkavalkean ääressä\nLouisen kanssa, aivan vieretysten ja toistensa käsiä pidellen, oli\ntuonut hänen mieleensä hänen onnellisimmat lapsuuspäivänsä. Ja entäs\nCharles-Léon, joka oli niin onnellinen, hilpeä ja punaposkinen ja jonka\nentinen säälittävä haluttomuus oli kokonaan kadonnut. Niin, ne olivat\nolleet onnellisia, perin onnellisia päiviä, ja niitä kirkasti vielä\najatus siitä, mitä hän, Josette voisi nyt tehdä Mauricen hyväksi. Heti\nensimmäisenä iltana oli Louise antanut hänelle tuon sinetöidyn käärön,\njoka sisälsi kirjeet, nuo täysin korvaamattomat kirjeet, joiden oli\nmäärä pelastaa Mauricen henki. Josette käänteli kääröä käsissään ja\ntutki niin tarkkaan sinettejä, kuin olisivat hänen silmänsä voineet\ntunkeutua niiden läpi.\n\n»Mitä sinä oikeastaan niin tarkasti katselet, rakkaani?» kysyi Louise\nhymyillen.\n\n»En tunne sinettejä», vastasi Josette.\n\n»Sen on täytynyt olla jokin sinetti, jota Bastien käytti toimistossaan.\nEn koskaan ennen ole tullut tarkastaneeksi siinä olevaa kuvaa.»\n\n»Etkö ole koskaan avannut kääröä?»\n\n»En koskaan! Enkä ole sitä jättänyt hallustani aina siitä lähtien, kuin\nläksin kotoa!»\n\n»Oliko se sinun kureliivisi sisäpuolella?»\n\n»Hameeni suuressa sisätaskussa. Ja öisin panin aina sen päänaluseni\nalle, mitä minulla sitten päänalusena olikaan.»\n\n»Niin minäkin tietysti teen!»\n\n»Ainoastaan kerran pelästyin melko lailla! Eräänä matkan viimeisistä\npäivistä. Me olimme tulleet Artois'n autiolle seudulle ja minä olin\nkauhean väsynyt. Muistin, että olin edellisenä iltana pannut käärön\ntaskuuni aivan kuin tavallisestikin, mutta kuvittele minun kauhuani,\nkun seuraavana päivänä pysähdyimme ja ajajan auttaessa minua alas\nvaunuista tulin tunnustelleeksi pakettia ja huomasin, että se oli\npoissa. Minut valtasi aivan mieletön kauhu: en tiedä minkä vuoksi,\nmutta käännyin ympäri juostakseni tieheni. Äkkiä minusta tuntui,\nettä minut oli houkuteltu tuohon autioon seutuun kirjeitten takia\nja että nyt poika ja minut murhattaisiin. No niin, en ollut päässyt\npitkällekään, kun ystävällisin kuviteltavissa oleva ääni, jota\nseurasi herttainen pehmeä nauru, kutsui minut takaisin, ja kuvittele\nhämmästystäni ja iloani, rakas Josette, kun näin ajajani ojentavan\naivan kylmäverisesti käärön minulle!»\n\n»Ajajanko?»\n\n»Niin! Annan sinun arvata, kuka hän oli, aivan niin kuin minä itsekin\nsain sen arvata!»\n\nHe juttelivat valkean ääressä puolen päivää ja myöhään yöhön saakka,\nuneksien tulevista onnellisista ajoista, jolloin tuon kauhean\nvallankumouksellisen hallituksen olisi pakko antaa tietä hyvälle\ntahdolle, armeliaisuudelle ja järjestykselle, jotka ovat Ranskan kansan\ntodellisia synnyinlahjoja. Se oli todellakin ollut perin hauskaa,\nja nuo kaksi päivää Maidstonessa vierivät ohi unen lailla. Ja nyt\noli Josette jälleen Ranskassa ja hänen oli vain päästävä takaisin\nPariisiin. Kolmessa, enintään neljässä päivässä olisi Maurice vapaa,\nja yhdessä he matkustaisivat takaisin tuohon kauniiseen maahan,\nEnglantiin, sillä nyt ei enää olisi turvallista jäädä kauemmaksi\nRanskaan. Siellä he sitten odottelisivat niitä onnellisia päiviä,\njotka varmasti tulisivat! Maurice löytäisi kyllä työtä, hänhän oli\nniin viisas ja urhoollinen, hän ansaitsisi kyllä varmastikin tarpeeksi\nelättääkseen itsensä. Ja sitten he vaeltaisivat yhdessä Maidstonen\nkauneissa metsissä, jotka Josette oli vilaukselta nähnyt, aivan kuin he\naina ennen olivat tehneet Pariisissa. Parin kuukauden kuluttua saapuisi\nkevät Englantiin, aivan kuin se saapui Ranskaankin, kaikkialla linnut\npesisivät, ja lumikellot ja vuokot peittäisivät maan kuin matolla,\naivan kuin Fontainebleaussakin. Ja jos Mauricen tunteet eivät olisi\nmuuttuneet, jos hänen huulensa lausuisivat samoja rakastavia sanoja\nkuin ne lausuivat, ennen kuin tämä kauhea murhenäytelmä oli pimentänyt\nheidän kummankin elämän, silloin ei Josette enää nauraisi hänelle! Hän\nkuuntelisi hiljaa ja kunnioittavasti kosintaa, jonka hän nyt tiesi\ntuovan itselleen lopullisen onnen, ja hän vastasi: »Kyllä» kysymykseen,\ntahtoisiko hän tulla Mauricen vaimoksi, ja yhdessä he hiipisivät joskus\naikaiseen aamulla johonkin pieneen englantilaiseen kirkkoon, ja siellä\nJumalan alttarin luona vannoisivat toisilleen rakkautta ja ikuista\nuskollisuutta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nTuo pieni kalpeakasvoinen mies, jota Josette piti ystävänään oli\nDoverissa mitä ystävällisin ja avuliain. Hän tapasi Josetten\nrantalaiturilla, auttoi häntä passiasioissa, saattoi hänet Tréport'iin\nmenevään laivaan ja lupasi, että he tapaisivat jälleen matkan\nvarrella, ehkäpä Rouen'issa. Hän itse oli matkalla Calais'hen, mutta\nhän matkustaisi ehkä sieltä postivaunuissa Rouen'iin, ja jos häntä\nonnistaisi, saavuttaisi hän siellä Pariisiin menevän diligenssin.\n\nMonta kertaa seuraavien neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa kaipasi\nJosette hänen seuraansa, ei niinkään paljon sen tähden, että hän tunsi\nitsensä yksinäiseksi, vaan sen tähden, että Doverista lähtien oli häntä\nkiusannut erään muukalaisen sitä laatua olevat huomaavaisuudet, että\nne saivat hänet tuntemaan epämääräistä epäluuloa. Hän oli huomannut\nmuukalaisen ensi kerran laivassa mittailemassa kantta huojuvin ja\nkeinuvin askelin. Hän oli puettuna merimiehen tapaan ja hän tuijotti\nkaikkia naisia kulkiessaan heidän ohitseen, ja Josettea aivan\nerikoisesti. Aina kun hän sai kiinni jonkun naisen katseesta, rumensi\nhänen epämiellyttäviä kasvojaan kauhea kiero silmäys. Jostain syystä\ntunsi Josette olonsa epämukavaksi miehen häntä katsellessa. Ja sitten\nTréport’issa näytti mies seurailevan häntä ja nousi samaan diligenssiin\nkuin hänkin ja istuutui häntä vastapäiselle istuimelle. Hän ei kyllä\nmillään tavalla ollut vaivaksi, mutta hänen läsnäoloaan ei silti\nvoinut unohtaa. Hän oli hyvin suuri ja lihava ja hän rupesi juttusille\njokaisen muun matkustajan kanssa, jos nämä vain olivat siihen\nsuostuvaisia, ja kertoili merimiesjuttuja ja kerskui omaa osuuttaan\nuseihin seikkailuihin. Hän tuntui olevan kotoisin Nantes'ista ja hän\noli aivan äskettäin käynyt siellä, niin hän kertoi eräälle heidän\nmatkakumppaneistaan. Tämän kuultuaan Josette höristi korviaan ja aivan\noikein, merimiehellä olikin jotain kerrottavana noista englantilaisista\nvakoojista, ja heidän toiminnastaan ylimysten ja muitten petturien\nauttamiseksi oikeutta pakoon.\n\nKertoessaan nauroi mies kuuluvasti ja paljasti silloin muutamia aukkoja\nhammasrivistössään.\n\n»Kun noita englantilaisia vakoojia vain mainitaankin, tulee kansalainen\nCarrier aivan hulluksi raivosta, ja huitoo ympärilleen hevospiiskallaan\nkuin raivostunut tiikeri hännällään. Tässä eräänäkin päivänä...»\n\nJa sitten seurasi pitkä ja sotkuinen kertomus siitä, kuinka kokonainen\nylimysperhe — eräs vanha mies ja hänen lapsenlapsensa — olivat\nhäipyneet Le Bouffayn vankilasta, mutta kukaan ei tiennyt miten ja\nminne; ja Carrier oli raivostunut niin kauheasti, että hän oli saanut\nkaatumatautikohtauksen siinä paikassa! Kaikkea tätä kuunteli Josette\ninnokkaasti; mutta siitä huolimatta ei hän sietänyt tuota rumaa\nmerimiestä ja pelkäsi häntä epämääräisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJosette oli oikein onnellinen ja keventynyt nähdessään Rouen'issa\njälleen kalpeakasvoisen pienen ystävänsä. Häntä oli onnistanut niin,\nettä hän oli tavannut matkallaan kaksi miellyttävää naishenkilöä,\näidin ja tyttären — jotka mielellään antoivat hänen nukkua kanssaan\nsamassa huoneessa »Valkoisen Hevosen» majatalossa, ja sinne nuo kolme\nnaista lähtivätkin suoriuduttuaan ensin välttämättömästä käynnistä\nkomissariaatissa. Siellä sai Josette jälleen tavata vanhan ystävänsä.\nTämä seisoi eteisessä ja tuntui antavan ohjeita karkeannäköiselle\nmiehelle, jonka kanssa hän jutteli.\n\nKun hän huomasi Josetten katseen, nyökkäsi hän tytölle ja hymyili\nhänelle rohkaisevasti.\n\nJosette ja nuo kaksi naista menivät yleiseen ruokasaliin, jossa\njo useat pienistä pöydistä olivat varattuja. Huoneen keskellä oli\npitkä pöytä, jonka ääressä istui useita henkilöitä odottamassa, että\nillallinen tarjottaisiin. Vieraat olivat enimmäkseen sivistymättömän\nnäköistä joukkoa, ja he pitivät melkoista elämää. Mutta noiden kolmen\nnaisen onnistui löytää pieni pöytä hiljaisesta nurkkauksesta, jossa he\nsaattoivat mukavasti nauttia ateriansa.\n\nJosette näki paikaltaan oven ja ihmiset, jotka kulkivat siitä ulos\nja sisään. Rouen'iin oli saapunut tunnin aikana kaksi diligenssiä,\ntoinen Tréport’ista ja toinen Pariisista, ja saliin ryntäsi suuri\njoukko väsyneitä ja nälkäisiä matkustajia vaatimaan illallista.\nNäiden joukossa oli myös tuo iso ja lihava merimies, ja Josette oli\niloinen siitä, että hänen pöydässään ei ollut yhtään tuolia vapaana,\nsillä hän oli jo huomannut sen tuijotuksen, jolla mies koetti saada\nhänen katseensa kiinnitettyä itseensä, ja nuo rumat kasvot ja silmät,\njotka katsoivat karsaasti, saivat kylmät pelon väreet nousemaan hänen\nselkäpiihinsä.\n\nMutta lihava merimies ei näyttänyt kuitenkaan piittaavan hänestä sen\nenempää kerran hänet huomattuaan. Hän hoippui keskellä olevan suuren\npöydän ääreen ja istuutui sinne, söi vahvan illallisen ja kestitsi\njatkuvasti muuta seuruetta mahdottoman pitkillä jutuillaan.\n\nKun Josette oli puolivälissä illallistaan, ilahtui hän nähdessään\npienen, kalpeakasvoisen ystävänsä astuvan huoneeseen. Hänkin katsoi\ntutkivasti ympärilleen ja hymyili hänelle tavanomaiseen ystävälliseen\ntapaansa nähtyään hänet. Nyt tunsi Josette itsensä turvalliseksi.\nMyöhemmin hän ei voinut olla huomaamatta, millaisella kunnioituksella\njokainen »Valkoisessa Hevosessa» otti vastaan tämän harmittoman\nnäköisen pikkumiehen. Sekä isäntä että hänen vaimonsa ja tyttärensä\ntulivat touhukkaina huoneeseen ja kattoivat hänelle kolmisin erikoisen\npöydän takkatulen ääreen. Ja vaikka table d'hôte-illallinen oli jo ohi,\ntoivat he hänelle höyryävän kuumaa lientä ja sen jälkeen jotain, mikä\nilmeisestikin oli hänelle erikoisesti valmistettu ruokalaji. Muutamat\nvieraista huomasivat sen ja kuiskailivat siitä keskenään, mutta\nepäilemättä aivan heidän itsensä sitä huomaamatta tarttui isännän ja\nhänen perheensä osoittama kunnioitus heihin, ja äskeinen raju iloisuus\nvaihtui hillitymmäksi ja vähemmän äänekkääksi keskusteluksi.\n\nVain tuo lihava merimies yritti hetken aikaa tyrkyttää mahdottomia\njuttuja seurueelle, mutta kun kukaan ei näyttänyt olevan innokas\nkuuntelemaan häntä, luopui hän äkkiä yrityksestään ja vaikeni\nmurjottaen, vilkuillen syrjäkarein äsken tulleeseen ja kaivellen\nhampaitaan. Josette ei voinut olla katselematta häntä — hän oli niin\nkauhean ruma ja niin hirveän suuri, istuessaan siinä iso maha pöytää\nvasten tuettuna ja suussaan nuo kauheat mustat aukot; entäs sitten nuo\nsilmät, jotka näyttivät koko ajan katsovan kahteen suuntaan, toinen\ntoisensa ohi, ilman mitään näkyvää kohdetta.\n\nÄkkiä hän nousi. Josette ei voinut olla seuraamatta häntä silmillään.\nHän näki miehen ottavan pippuriastian ja leikkivän sillä hetkisen, ja\nsitten hän se kädessään hoippui sinne, missä Josetten pieni ystävä\nsöi hiljaisesti ateriaansa. Viimeksi mainittu ei nostanut silmiään,\njatkoi vain syöntiään silloinkin, kun tuo hävytön merimies seisoi\nhänen vieressään häntä silmäillen. Entisinä aikoina olisi tällainen\nvälinpitämättömyys tuntunut korkea-arvoisen henkilön osoittamana\nkummalliselta, mutta nyt, kun tämän merimiehen kaltaiset heittiöt\nolivat isäntinä Ranskassa, ei ollut koskaan viisasta torjua heidän\ntuttavallisuuttaan, ei edes hävyttömyyttä.\n\nSeuraavalla hetkellä pani merimies hitaan päättäväisesti pippurirasian\nvieraan eteen, ja Josette näki ystävänsä vaaleitten silmien vaeltavan\nylöspäin pippurirasiasta häntä kohden irvisteleviin rumiin kasvoihin,\nja Josette olisi voinut vannoa, että hän hätkähti ja että hänen kätensä\npuristivat suonenvedonomaisesti haarukkaa ja veistä, sekä että hänen\nkalpeat poskensa alkoivat vivahtaa tuhkanharmailta. Ei kukaan muu\nhuomannut tästä mitään kuin Josette, joka huomioi noita kahta miestä.\nHän saattoi vain nähdä merimiehen leveän selän ja kuuli pilkallista\nnaurua muistuttavan äänen kaikuvan yli huoneen.\n\nHetkisen kuluttua hoippui merimies ulos huoneesta ja Josette olisi\nvoinut luulla kuvitelleensa turhia, jos ei hänen pienen ystävänsä\nkasvoilla olisi ollut niin kummallinen ilme. Hän näytti yhä vielä aivan\naavemaiselta ja äkkiä hän laski veitsen ja haarukan kädestään ja\nasteli nopeasti ulos huoneesta. Siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, ei\nJosette tiennyt, sillä hänen ystävänsä ei tullut takaisin lopettamaan\nateriaansa, ja hyvin pian naiset, joiden kanssa hän asui samassa\nhuoneessa, lähtivät ylös nukkumaan ja hän heidän kanssaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuone, jonka nuo kolme olivat varanneet itselleen, oli ylimmässä\nkerroksessa heti katon alla. Siinä oli kaksi vuodetta: huoneen\netäisimmässä nurkassa oli toinen niistä, suuri vuode, jonka äiti ja\ntytär valitsivat itselleen, ja pieni kokoonvedettävä vuode Josettea\nvarten, ja se seisoi vastapäätä kattoikkunansyvennystä ja sen ja\noviaukon välissä. Josette oli kyllin varovainen pannakseen kirjekäärön\ntapansa mukaan päänalusensa alle, ja rukoiltuaan iltarukouksensa\nhän valmistautui nukkumaan. Hänen huonetoverinsa, joiden vuoteen\nvieressä huoneen ainoa kynttilä paloi, sammuttivat pian valon, ja\npian todisti heidän tyyni hengityksensä, että he olivat vaeltaneet\nunen maahan. Huone tuntui ensin pikimustalta, sillä sää oli ulkona\nhuono eikä kattoikkunastakaan tunkeutunut huoneeseen lainkaan valoa;\nmutta äkkiä alkoi oven alta näkyä pienoinen valonhäive. Se oli\nlähtöisin lampusta, jonka annettiin palaa alhaalla eteisessä koko yön\nmyöhäisiä matkailijoita ajatellen. Josettesta tuo pieni valonhäive oli\ntervetullut, ja hänen silmänsä tottuivat pian siihen puolipimeään,\nmiksi se oli pimeyden muuttanut: hän tunsi olonsa varmaksi, mukavaksi\nja turvalliseksi ja vaipui pian raskaaseen uneen hänkin.\n\nHän ei tiennyt, mikä hänet niin äkkiä herätti, mutta hän heräsi ja\nmakasi hetken aikaa aivan hiljaa, silmät selkosen selällään, sydän\ntakoen ja käsi hapuillen päänalusen alta tuota kallisarvoista kääröä.\nToiset naiset huoneen toisessa päässä nukkuivat ilmeisesti: toinen\nheistä kuorsasi voimakkaasti. Ja äkkiä Josette huomasi, että oven alta\nnäkyvä kapea valoviiva oli suurentunut huomattavasti ja muuttunut\nkolmikulmion muotoiseksi; se suureni paraikaa nytkin; hän huomasi myös,\nettä oli ilmestynyt myös kohtisuora rako, joka suureni suurenemistaan\noven avautuessa hiljaa, hyvin hiljaa.\n\nJosette oli hetkessä kavahtanut istualleen ja häneltä pääsi kirkaisu,\njoka herätti hänen huonetoverinsa. He eivät voineet nähdä ovea\nvuoteeltaan, mutta he huudahtivat: »Mikä on hätänä?»\n\n»Ovi!» huohotti Josette käheästi kuiskaten, ja sanoi sitten: »Valoa,\nvaloa!»\n\nNaisilla oli tuolilla vuoteensa vierellä tulukset: he kopeloivat ne\nesille Josetten tuijottaessa ovea suurin kauhistunein silmin. Nyt se\noli puoliavoin, mutta kuka oli avannut sen? Sitä oli mahdotonta arvata,\nsillä ketään ei ollut näkyvissä. Mutta Josetten kauhistuneet aistimet\nolivat erottavinaan nopeitten askelten kulkevan yli porrastasanteen ja\nalas huojuvia portaita.\n\nNaisista vanhempi kysyi melkeinpä vihaisena: »Mikä teitä pelästytti,\npieni kansalainen?»\n\nHänen tyttärensä koetti yhä vielä saada tulta tuluksiin, mutta kuten\nnäihin aikoihin oli tavallista, ei se oikein tahtonut onnistua.\n\nJosette huohotti ja kuiskasi henkeään pidättäen: »Ovi... joku aukaisi\nsen... minä kuulin...»\n\n»Näitkö ketään?»\n\n»En osaa sanoa... mutta ovi on auki ja minä kuulin...»\n\n»Se ei ollut kunnollisesti lukossa», sanoi nainen itsepäisesti. »Sitä\nse vain oli. Huomasin eilen illalla, että se ei sulkeutunut kunnolla.\nVeto on aukaissut oven...»\n\nHän painautui takaisin tyynylleen. Hänen tyttärensä jätti sikseen\nyrityksensä saada tulta ja sanoi yhtä itsepintaisesti kuin äitinsäkin:\n\n»Menkää sulkemaan se, kansalainen, ja pankaa tuoli sen eteen, jos\nolette peloissanne ja nukkukaamme jälleen!»\n\nMuutaman hetken pysytteli Josette aivan hiljaa, istui vuoteessaan\nja tuijotti ovea. Joku pahantekijä oli varmaankin koettanut ovea ja\npujahtanut sitten jälleen tiehensä ehkä hänen huutonsa tai naisten\nkeskustelun peloittamana. Nyt ei oven takana ollut varmastikaan ketään.\nHetkisen se pysyi aivan hiljaa puoliavoimena, ja sitten se liikkui\nvedossa aivan hiljaa ja sen ruostuneet saranat kitisivät. Toiset naiset\nolivat jo kääntäneet kylkeään ja kuorsasivat jälleen rauhallisesti.\nJosette ei voinut muuta kuin moittia itseään pelostaan. Mutta oli\ntietysti mahdotonta päästä uneen jälleen hermot kiihtyneinä ja tuon\noven heiluessa ja natistessa koko ajan, ja niinpä Josette hiipi ylös\nvuoteestaan ja kulki varpaisillaan lattian yli sulkeakseen oven. Käsi\nlukolla hän uskaltautui katsomaan oven ulkopuolelle porrastasanteelle.\nHän liikkui niin hiljaa kuin mahdollista, jotta ei herättäisi toisia.\n\nAlakerran lampun heikko kajo valoi hämärää kellertävää valoaan\nporraskäytävään. Talossa oli hyvin hiljaista, vain jokusesta eri\nkerroksissa sijaitsevasta huoneesta kuului väsyneitten matkustajien\näänekkäästi kuorsaavaa hengitystä. Ulkopuolella haukahti koira.\nJosette kuulosteli hetkisen noita nopeita askeleita, jotka hän oli\näsken kuullut, mutta kaikki tuntui olevan täydellisen rauhallista ja\nhyvin hiljaista. Hän sulki varovaisesti oven ja hapuili löytääkseen\ntuolin, jonka hän voisi panna sen eteen, kun hän kuuli äänekkään\npaukahduksen ja kauhea ilmavirta pyyhkäisi hänen ohitseen: ovi loksahti\nauki, tällä kehtaa aivan selkosenselälleen ja alkoi natista ja vinkua\nlakkaamatta. Tuoli putosi Josetten kädestä, ja hän jäi seisomaan siihen\nalusvaatteisillaan ja hytisten pelosta ja kylmästä, hänen paitansa\nliehui paljaiden jalkojen ympärillä ja hänen hiuksensa lensivät\nsilmille. Nainen heräsi ja tahtoi tietää ilmeisen ärtyneenä, miksi\nkansalainen ei käynyt levolle ja antanut muittenkin nukkua rauhassa.\n\nJosetten sydän takoi niin kiivaasti, että hän ei saattanut puhua eikä\nliikahtaa; ulkona tuuli kelpolailla ja veto salpasi hänen henkensä.\n\n»Sulkekaa ikkuna!» huusi nuorempi naisista Josettelle. »Tuuli on\npaiskannut sen auki!»\n\nViimeinkin saattoi Josette jälleen hallita itseään; hän kääntyi\nikkunaan päin ja huomasi että se oli todellakin selkosenselällään ja\nettä tuuli löi sateen huoneeseen. Hänen täytyi kiivetä vuoteensa yli\npäästäkseen ikkunan luo sulkemaan sen.\n\n»On selvää pahoinpitelyä panna kunniallinen nainen nukkumaan tällaiseen\nhajoamaisillaan olevaan huoneeseen», mutisi naisista vanhempi\npuolinukuksissa.\n\nMutta ei hän eikä hänen tyttärensäkään tarjoutunut auttamaan Josettea,\njonka oli sangen vaikeata saada ikkuna suljetuksi. Kun hän oli saanut\nsen tehdyksi, oli hänen kiivettävä vuoteensa yli jälleen päästäkseen\nsulkemaan oven; ja siksi kului useita minuutteja, ennen kuin rauha\njälleen vallitsi ullakkohuoneessa. Josette ryömi takaisin vuoteeseensa.\nHänen ensimmäinen ajatuksensa koski tuota kallisarvoista pakettia: hän\ntunnusteli varovaisesti pieluksensa alta, mutta se ei ollut enää siellä!\n\nSydän täynnä levottomuutta, ei niinkään peloissaan kuin epätoivoissaan\nhän kääntyi ja juoksi sellaisenaan vain nuttuun ja paitaan puettuna\nvailla sukkia ja kenkiä ulos huoneestaan ja alas portaita huutaen:\n»Varkaita, varkaita, varkaita!» Hän pääsi alas asti tapaamatta ketään:\nhän juoksi käytävän läpi ja etuovelle saakka, ja koetti avata sen,\nmutta se oli lukossa ja salvassa. Hän repi lukkoa ja salpoja ja huusi\nhurjasti: »Varkaita, varkaita!» äänellä, jonka nyyhkytykset tekivät\nkatkonaiseksi.\n\nVähitellen oli koko talo herännyt. Ovia kuultiin avattavan, äreät äänet\nkyselivät, mitä kaikki tämä melu oikein tarkoitti. Yövahti tuli ulos\nhuoneestaan silmiään räpytellen. Isäntä tuli huoneestaan alas portaita\nja noitui ja sadatteli häiriötä.\n\n»Kaiken pyhän nimessä! Kuka pahantekijä uskaltaa häiritä tämän\nkunniallisen talon yörauhaa?»\n\nSitten hän näki Josetten, joka yhä hapuili ovea huutaen: »Varkaita,\nvarkaita!» itkunsekaisella äänellä. Hänen paljaat käsivartensa ja\nolkapäänsä olivat märät, hänen vaatteensa olivat märät ja hänen\ntukkansa putosi märkänä hänen kasvoilleen.\n\n»Koira vieköön, tyttö!» pauhasi isäntä ja tarttui rauhanhäiritsijää\nranteesta, »mitä sinä täällä teet? Selitä, miksi et ole vuoteessa\nniinkuin jokaisen kunniallisen ihmisen tähän aikaan tulee olla?»\n\nOli onni onnettomuudessa, että joku piti Josetten ranteesta niin\nlujasti kiinni, sillä muutoin hän kyllä olisi kaatunut pyörtyneenä\nlattialle. Hän oli pyörtymäisillään. Hämärtyvin silmin hän näki\nvihaisia kasvoja, jotka tuijottivat häneen. Eteiseen oli kerääntynyt\nmelkoinen määrä ihmisiä, vihaisia miehiä, jotka oli herätetty kesken\nuniaan. Naiset eivät tulleet sinne saakka, he katselivat oviensa luota,\nmitä oikeastaan oli tekeillä. Josetten nähdessään heistä useimmat\nmutisivat:\n\n»Joku naikkonen varmaankin, joka on saatu kiinni pahanteosta!»\n\nVihastunut isäntä pudisteli Josettea kädestä: »Mitä te teette täällä?»\nkovisteli hän.\n\nHän oli juuri nimittelemäisillään Josettea rumilla nimillä, kun\nJosette nosti silmänsä häneen, ja Josetten silmät olivat kyyneleiset\nja niissä oli sellainen lapsenomaisen viattomuuden ilme, että kelpo\nisäntä ei voinut ajatella muuta kuin että madonnan suloinen kuva oli\nkarkotettu kylän kirkosta, jossa hänet oli aikoinaan kastettu ja otettu\nseurakunnan yhteyteen ja joka nyt oli suljettuna, koska kylän hyvä\nkappalainen oli kieltäytynyt kannattamasta sitä uskonnon irvikuvaa,\njota hallitus koetti tyrkyttää kansalle. Ja kun isäntä katseli Josetten\nsilmiä, lensivät hänen ajatuksensa takaisin madonnaan, jota hän oli\nlapsena palvonut. Kuinka hän siis voisi sanoa rumia sanoja tämän\nviattoman enkelin kuullen?\n\n»Teidän on kerrottava minulle, minkä tähden te ette ole vuoteessanne\nnukkumassa kaikessa rauhassa?» Hän vaikeni hetkiseksi Josetten\nkoettaessa päästä itsensä herraksi; hän häpesi paljaita jalkojaan ja\nolkapäitään ja yritti vetäytyä kauemmaksi varjoon.\n\nJoku joukosta huomautti: »Ehkäpä hän kävelee unissaan ja hänellä oli\npainajainen?»\n\nMutta tälle otaksumalle pudisti Josette päätään.\n\n»Pelästyttikö jokin teitä, pikku kansalainen?» kysyi isäntä\nystävällisesti.\n\nNyt Josette sai puhekykynsä takaisin.\n\n»Pelästytti!» sanoi Josette hitaasti, sillä hän ei missään tapauksessa\ntahtonut itkeä näiden ihmisten nähden. »Heräsin äkkiä! Saatoin nähdä\noven. Joku työnsi sitä hiljaa auki ulkoapäin. Huudahdin! Sitten kuulin\nhiipivien askelten menevän alaspäin portaissa.»\n\n»Mahdotonta!» sanoi isäntä.\n\n»En minä kuullut mitään!» vahvisti joku.\n\n»En minäkään!» lisäsi toinen.\n\n»Minäpä kuulin paukahduksen hetki sitten!» huomautti kolmas.\n\n»Jokin paukahtikin», jatkoi Josette hitaasti. »Kun juuri olin\nsulkemassa ovea, aukeni ikkuna takanani. Menin sulkemaan sitä, ja\nsilloin aukeni ovi. Suljin senkin. Kun ryömin takaisin vuoteeseeni\nhuomasin — oi, _mon Dieu, mon Dieu!_\n\n»Mitä nyt? Mitä oli tapahtunut?» he kaikki utelivat.\n\n»Eräs kirjekäärö, joka on minulle kallisarvoisempi kuin oma elämäni...»\n\n»Ei suinkaan se ollut varastettu?»\n\n»Oli, se oli varastettu!»\n\n»Missä te sitä piditte?»\n\n»Tyynyni alla!»\n\n»Ja te väitätte, että kun te tulitte takaisin vuoteenne luo, olivat nuo\nkirjeet...»\n\n»Poissa!»\n\n»Mahdotonta», toisti isäntä itsepäisesti.\n\nEräs miehistä sanoi: »Varas, ken se sitten lieneekin, on epäilemättä\nvielä talossa, sillä etuovi on salvassa sisäpuolelta.»\n\n»Entäs takaovi?»\n\nUseat menivät tarkastamaan yövahdin johdolla takaovea. Sekin oli\nlukittu ja salvattu aivan samoin kuin etuovikin.\n\n»Tiesin sen», sanoi yövahti jokseenkin epäjohdonmukaisesti. »Salpasin\nitse kaikki ovet ja tarkastin kaikki ikkunat.»\n\nHän tunsi, että Josetten kertomus pani hänen työintonsa vakavasti\nkyseenalaiseksi.\n\n»Varkaan täytyy olla vielä talossa», mutisi Josette koneellisesti.\n\n»Mahdotonta!» kertasi isäntä kolmannen kerran.\n\nSilmäykset, joita luotiin Josetteen olivat kaikkea muuta kuin\nystävällisiä, ja vaikkakin isäntä ja jotkut miehistä olivat hänen\nviattomien sinisten silmiensä vaikutuksen alaisina, oli naisilla, jotka\nseisoivat kukin ovellaan, yhtä ja toista sanottavanaan.\n\nEräs heistä pani pallon vyörymään sanoen:\n\n»Se on kaikki silkkaa valetta!»\n\nIsäntä seisoi vieressä epätietoisena päätään raapien.\n\n»Minun mielestäni on tämä poliisille kuuluva asia», näin tuumi eräs\nnainen. Muut hyväksyivät sen nopeasti, sillä se tuntui todellakin\nhelpoimmalta ratkaisulta käsilläolevassa pulmassa; sen jälkeen voisivat\nkaikki mennä rauhassa levolle lopuksi yötä.\n\n»Niin minustakin», sanoi eräs miehistä. »Vietäköön tyttö lähimmälle\npoliisiasemalle!»\n\nJa juuri silloin tapahtui jotain kummallista.\n\nSe ehdotus, jonka mukaan rauhanhäiritsijä piti vietämän\npoliisikomissariaattiin tuntui kaikista hyväksyttävältä, varsinkin\nnaisista. Jotkut miehistä olivat melko epäilevällä kannalla, ja syntyi\njonkin verran hälinää ja melkoista väittelyä: naiset pitivät kiinni\nmielipiteestään äänekkäin ja kimein äänin, miehet taas mutisten ja\nsadatellen.\n\nIsäntä seisoi päätään raapien tietämättä, mitä tehdä: ratkaiseva ääni\nJosetten kohtaloon nähden kuului tietenkin hänelle.\n\nJa äkkiä erottui melun keskeltä hiljainen ääni, joka lausuili\narvovaltaisesti:\n\n»Tietystikään ei! Ei koskaan pidä sanottaman, että tämän kunniallisen\ntasavallan kansalaisen on pakko lähteä häpeällisesti poliisin eteen\nkeskellä yötä!»\n\nÄäni kuului jollekulle, joka oli tottunut käskemään ja tottunut siihen,\nettä häntä toteltiin — se oli hiljainen ja matala, mutta käskevä.\nPieni ja laiha mies, jolla oli kalpeat kasvot ja kovat läpitunkevat\nsilmät, tunkeutui joukon läpi. Toisin kuin useimmat muut, oli hän\npujottanut takin paitansa päälle, hänellä oli myös jalassaan kengät ja\nsukat ja hänen tukkansa oli kammattu siististi taaksepäin. Takkinsa\nalla ja vyötäisillään oli hänellä trikolorinvärinen nauha. Isäntä\nhuokasi syvään helpotuksesta: hän oli todella iloinen siitä, että\npäätösvalta tässä vaikeassa asiassa oli siirtynyt toisiin käsiin.\nTytön kertomus kuulosti tosin perin uskomattomalta... mutta, toisaalta\noli hänellä sellaiset suloiset siniset silmät... ja mitä tulee\nhänen pieneen suuhunsa — no niin! Hänen ei nyt missään tapauksessa\ntarvinnut ottaa niskoilleen niin epämiellyttävää tehtävää kuin tytön\nvieminen poliisilaitokselle rumasta teosta syytettynä. Kaikkiin\noli pienen miehen arvovaltaisuus vaikuttanut syvästi, samoin kuin\nhänen trikolorinauhansakin — se oli osoittamassa sitä, että hän oli\nhallituksen palveluksessa. Mitä tulee Josetteen, niin hän puristi\npienet kätensä yhteen ja tuijotti tuohon vähäpätöiseen pieneen mieheen,\nkuin uskovainen olisi tuijottanut lempipyhimykseensä; hänen silmissään\noli kyyneleitä, hänen huulensa supisivat kiitollisia sanoja, mutta\nilmeisestikään hän ei vielä jaksanut puhua.\n\n»Missä on teidän vaimonne, isäntä?» jatkoi pieni mies samaan käskevään\nsävyyn.\n\n»Palveluksessanne, kansalainen!» vastasi nainen itse omasta puolestaan.\nHän oli pujottanut paljaat jalkansa kenkiin ja hänellä oli hartiahuivi\nympärilleen käärittynä. Toisin kuin majatalon naispuoliset vieraat, oli\nhän tuntenut, että asia koski häntä ja pukeutunut sitä varten, että\nhäntä mahdollisesti tarvittaisiin.\n\n»Te annatte kansalainen Gravier’lle vuoteen tyttärenne huoneessa,\njossa hän toivoni mukaan voi viettää lopun yöstään rauhassa!» Niin\nkäski tuo trikolorinauhalla varustettu mies, ja oli aivan ihmeellistä,\nmiten nopeasti hänen käskyään toteltiin. Tuo kolmivärinen nauha tuntui\ntosiaan vaikuttavan ihmeitä! Ja nyt hän lisäsi lyhyesti: »Muistakaa,\nettä kansalainen on Julkisen Turvallisuuden Keskuskomitean erikoisessa\nsuojeluksessa!»\n\nJosette saattoi vain tuijottaa häntä suurine silmineen, jotka näyttivät\nsyvästi säteileviltä puolihämärässä. Pieni mies huomasi hänen katseensa\nja tuli hänen luokseen. Hän otti tytön velton ja kostean käden omaansa\nja taputti sitä ystävällisesti:\n\n»Koettakaa levätä nyt hiukan, pikku nainen!» sanoi hän herttaisesti.\n»Kyllä te saatte kirjeenne takaisin, vaikkapa sitten», lisäsi hän\nkummallisesti hymyillen, »vaikkapa sitten meidän pitäisi panna lain\nkoko koneisto käyntiin niiden löytämiseksi!»\n\nHän sanoi tämän niin keveästi ja luottavaisesti, että Josette tunsi\nitsensä lohdutetuksi ja melkeinpä varmaksi. Hänen luottavainen\nsydämensä oli täynnä kiitollisuutta ja hän nosti vaistomaisesti kuin\nlapsi kättään taputtavan ohuen käpälämäisen käden huulilleen. Hän oli\njuuri painamaisillaan siihen suudelman, kun jostakin talon sisäpuolelta\nkaikui hirveä räsähdys, aivan kuin olisi jokin huonekalu kaatunut.\nSitten kuului joku nauravan kovaa ja pitkään. Kaikki päät kääntyivät\nportaita kohden, sillä melu tuntui kuuluvan ylhäältä.\n\n»Mitä ihmettä...?» ja muitakin hämmästystä osoittavia huudahduksia\nnousi jokaisen huulille.\n\n»Minäpä luulen sen olevan tuon juopuneen merimiehen», huomautti joku.\n\n»Antakaa minun hoitaa asia!» sanoi isäntä julmasti, ja työntäytyi\njoukon läpi portaita kohden.\n\n»Ei se voi olla hän», huomautti yövahti. »Minä päästin hänet itse ulos\nkaksi tuntia sitten ja panin oven hänen jälkeensä salpaan!»\n\nMutta pikku mies, jolla oli trikolorin värinen kaulahuivi oli vetäissyt\nkätensä Josetten otteesta. Hetkisen näytti siltä, kuin hän olisi\naikonut seurata isäntää tämän lähtiessä tavoittamaan merimiestä, mutta\nilmeisesti hän sitten malttoi mielensä. Ehkäpä hän tuli ajatelleeksi,\nettä ei ollut hallituksen lähetin arvon mukaista jahdata jotain jätkää\nylös alas kapakan portaita. Sitä paitsi hän arvasi kyllä, että talosta\nei löydettäisi mitään merimiestä eikä jätkää. Nauru oli kuulunut\njostain ulkopuolelta, jossain oli varmastikin ikkuna avoinna, ja sen\nnaurun kaiku oli ollut tuttu, aivan liiankin tuttu tälle samalle\nhallituksen virkailijalle, jolla oli kapeat, happamet kasvot ja\nvirallinen vyöhyt uumansa ympärillä.\n\nIsännän vaimo otti Josetten käden omaansa: »Tule, tyttöseni», sanoi\nhän, »Annetten huoneessa on mukava sohva. Nukut siinä varmasti oikein\nhyvin!»\n\n»Ja muistakaakin, te molemmat», sanoi pikku mies lopuksi, kun Josette\nantoi taluttaa itsensä nöyrästi paikalta, »että te olette hengellänne\nvastuussa — niin hengellänne», lisäsi hän painokkaasti, »kansalainen\nGravier'n turvallisuudesta!»\n\nMies ja nainen vapisivat: heidän punakat kasvonsa kalpenivat kauhusta.\nHe ymmärsivät uhkauksen hyvin, vaikkakaan he eivät käsittäneet yön\ntapauksia.\n\nPieni väenkokous oli hajonnut hiljaa ja tottelevaisesti. Kaikki\nlivahtivat vuoteisiinsa vaihtaakseen siellä arveluitaan, epäluulojaan\nja juorujaan kukin huonetoverinsa kanssa. Josette makasi Annetten\nhuoneessa sohvalla. Hän ei voinut nukkua, sillä ajatukset risteilivät\nhänen päässään ja hänen sydämessään taistelivat monenlaiset tunteet,\njoihin tämä ilta oli antanut aiheen. Maatessaan siinä pimeässä valtasi\nhänet hetkittäin pelko ja epäilys. Ne synnytti hänen pienen ystävänsä\ntrikolorinauha ja se arvovaltaisuus, jolla hän esiintyi. Ennenkuin\nhän oli esiintynyt tässä uudessa arvovaltaisessa asussa, oli Josette\nsaanut itsensä melkein vakuutetuksi siitä, että hän oli jossain\nvälittömässä yhteydessä hänen unelmiensa sankarin kanssa, mutta ei\nollut mitään keinoa yhdistää hirmuhallituksen virallista vyöhikköä\nPunaisen neilikan henkilöllisyyteen. Mutta siitä huolimatta oli tämä\nsama pieni mies pelastanut hänet noiden kauheiden ihmisten häijyydeltä,\njotka olivat syyttäneet häntä kaikenlaisesta rumasta ja uhanneet häntä\npoliisilla! Juuri hänhän oli antanut hänelle juhlallisen lupauksen,\nettä kirjeet palautettaisiin hänelle, niin että miten olisi Josetten\ntapainen tietämätön ja luottavainen tyttö voinut ratkaista sellaisia\narvoituksia? Hänen ajatuksensa kääntyivät Maurice'iin. Varmaankaan\nei _le bon Dieu_ olisi niin julma, että riistäisi sen keinon, jolla\nJosette voisi vaatia hänelle elämää ja vapautta! Ei toki juuri nyt, kun\nhän oli jo saavuttamaisillaan päämääränsä!\n\nJa yksityisessä huoneessa kerrosta ylempänä asteli kansalainen\nChauvelin edestakaisin lattialla, kädet selän takana, kalpeat kasvot\nvääntyneinä ja mumisten ohuilla huulillaan yhä uudestaan ja uudestaan:\n\n»Olkoon niin, me kaksi taaskin, hyvä te ritarillinen Punainen neilikka!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetken kuluttua koputettiin oveen. Vastauksena käskevään: »_Entrez_!»\nastui sisään raa'an näköinen mies puettuna villapaitaan ja polvien\nkohdalta rikkinäisiin housuihin. Hänellä oli suurissa likaisissa\nkäsissään sinetöity käärö, ja sen hän ojensi Chauvelin'ille.\n\nMiehistä ei kumpikaan puhunut hetkeen. Äskentullut mies jäi seisomaan\nhuoneen keskelle ja odottamaan, että toinen puhuisi. Chauvelin taas\nistui pöydän ääressä leikkien hienoilla käsillään kääröllä ja koetti\nkätkeä vaaleitten silmiensä voitonriemuisen katseen sinisuonisten\nsilmäluomien alle.\n\nHiljaisuus uhkasi jo muodostua painostavaksi. Tulokas rikkoi sen\nensimmäiseksi. Hän osoitti likaisella sormellaan Chauvelin'in kädessä\nolevaa kääröä.\n\n»On kai tuo se oikea, teidän haluamanne käärö», kysyi hän.\n\n»On», vastasi toinen lyhyesti.\n\n»Sitä oli vaikeata saada! Jospa minä olisin tiennyt...»\n\n»No niin», keskeytti Chauvelin kärsimättömänä; »tuuli ja sade auttoivat\nteitä, vai mitä?»\n\n»Mutta jos minut olisi saatu kiinni...»\n\n»Teitä ei saatu kiinni! Miksi siis puhua siitä?»\n\n»Ja minä satutin jalkanikin kiivetessäni alas siitä kirotusta\nikkunasta!» Picard mutisi katsahtaessaan happamesti työnantajaansa.\n\n»Teidän polvenne paranee kyllä», vastasi Chauvelin lyhyesti; »ja te\nolette ansainnut sievoisen summan».\n\nHän naurahti hiljaisesti muistellessaan illan tapahtumia. Hän ja\nPicard! Avoin ovi! Avoin ikkuna! Veto! Josette seisomassa paidassa ja\nröijyssä sulkien ovea, kun Picard hiipi sisään ikkunasta ja kun hän,\nChauvelin, hiipi äänettömästi alas portaita varpaisillaan. Niin, kaikki\noli mennyt ihmeellisen hyvin, paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan.\nSe oli ollut yhteistoiminnan loistonäyte!\n\nPicard odotteli rahaansa. Chauvelin antoi hänelle nuo luvatut\nkaksisataa livreä, ja se oli melko suuri summa näihin aikoihin. Mies\nyritti mutista vastaan, mutta se ei auttanut mitään, ja hetken kuluttua\nhän livisti ulos huoneesta yhä mutisten.\n\nLähes puolen tunnin ajan istui Chauvelin pöytänsä ääressä leikkien\nvarastetulla kääröllä. Hänen pöydällään oli palava kynttilä, ja sen\nheikko valo värisi vedossa. Chauvelin'in vaaleitten, ilmeikkäiden\nsilmien katse oli kiinnitettynä sinetteihin. Hän ei tahtonut murtaa\nniitä, sillä oli osa hänen laatimastaan julmasta suunnitelmasta,\nettä nämä sinetit jäisivät koskemattomiksi. Hän tarkasteli niitä\nläheltä tuumien itsekseen, kenen käsi oli mahtanut painaa nuo sinetit:\nluultavasti Bastien de Croissyn käsi, ja hänet oli murhattu siitä\nhyvästä. Tai ehkä myös hänen vaimonsa oli sen tehnyt, ennen kuin hän\noli antanut käärön Josetten haltuun. Sinetit eivät sanoneet hänelle\nmitään ja hän pani tuon kallisarvoisen käärön pöydälle. Sitten hän\naukaisi pöytälaatikon. Hän otti sieltä palasen pehmeätä vahaa. Sitten\nhän otti äärimmäisen varovaisesti jäljennöksen eräästä sinetistä ja\ntutki työnsä tulosta tarkkaavaisesti ja oli siihen tyytyväinen. Sitten\nhän pani vahajäljennöksen laatikkoon ja lukitsi sen.\n\nVarastetun käärön hän pani takkinsa rintataskuun, ja takin hän piilotti\npatjan alle viereiseen huoneeseen.\n\nJa sitten hän meni levolle.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nKolme viikkoa oli kulunut Chabot'n tärkeästä keskustelusta Josette\nGravier'n kanssa, eikä hänestä ollut vieläkään kuulunut mitään uutta,\nei mitään liioin Armand Chauvelinistä, eikä siis myöskään mitään\nuutisia noista vaarallisista kirjeistäkään, jotka olisivat voineet\nlähettää heistä jokaisen giljotiiniin.\n\nCordelieerien klubi oli aivan äskettäin menettänyt osan arvonannostaan\nja siitä johtui, etteivät vaikutusvaltaisimmat hallituksen jäsenet\njuuri käyneet siellä, ja se olikin sen takia erinomainen kohtauspaikka\nniille, jotka tahtoivat kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa jutella\nasioistaan klubin autioissa huoneissa. Ja monta kertaa näiden\nviikkojen kuluessa pitivät nuo kolme hylkiötä siellä neuvottelujaan,\nhousut pelosta tutisten, mutta koettaen luoda toisiinsa rohkeutta,\nehkenpä toivoakin. Joskus yhtyi heihin suuri Dantonkin tietäen hyvin,\nettä jos nämä hänen kolme henkivartijaansa kaatuisivat, sotkeutuisi\nhänkin suureen juttuun, joka siitä olisi seurauksena. He istuivat\nsiellä myöhään yöhön saakka ja ihmettelivät, mitä sille pienelle\nnaispaholaiselle oli tapahtunut, joka oli uskaltanut uhata heitä,\nja toivoivat, että jokin tapaturma oli katkaissut hänen matkansa jo\nRanskan läpi kuljettaessa.\n\nJa sitten tuli eräänä päivänä kirje kansalainen Chauvelin'iltä.\nSe oli lähetetty François Chabot'lle, petturiksi kääntyneelle\nviraltapannulle papille, luopiolle ja terroristille, sillä hän oli\neniten sotkeutunut tähän kirjejuttuun. Chabot mursi vapisevin sormin\ntervetulleen sanoman sinetit, sillä hän oli jo huomannut kirjoittajan\nohuen italialaisen kaunokirjoitustavan. Hän oli yksin loisteliaasti\nsisustetussa työhuoneessaan. Aluksi hän tuskin kykeni näkemään mitä\nhän luki: kirjeen sanat hyppivät hänen silmissään, veri karkasi hänen\nohimoihinsa ja paperi rapisi hänen vapisevissa käsissään. Sitten hän\nvähitellen kykeni erottamaan käsikirjoitusta. Ensimmäinen lause sai\nhänet ähkäisemään mielihyvästä: »Tyttö on täällä minun hallussani...»\n\nSe oli totisesti hyvä uutinen. Chabot sulki silmänsä kuin kyetäkseen\nläpikotaisemmin nauttimaan siitä ilosta, jonka tämä tiedonanto hänelle\naiheutti. Jos tyttö oli hänen hallussaan, ei Chauvelin'illa voisi\nolla mitään vaikeuksia kirjeidenkin haltuun saamisessa. Mutta nyt\nkun Chabot tuli ajatelleeksi sitä, huomasi hän, että oli outoa, että\nhänen virkaveljensä oli valinnut tällaisen tavan aloittaa kirjeensä.\nTyttö? Niin, olihan se hyvä, mutta miten oli kirjeiden laita? Äkkiä\nhän tuli levottomaksi... kuin pelkäisi hän epämääräisesti jotakin. Hän\nräpytteli silmiään pari kertaa, sillä ne olivat ikäänkuin sumenneet, ja\nhänen tukkansa juurilta alkoi virrata pieniä hikipuroja pitkin hänen\nnenäänsä. Lopuksi hän alkoi lukea, ja näin kirjoitti Armand Chauvelin:\n\n »Kansalainen ja rakas virkaveli.\n\n »Tyttö on täällä minun hallussani, ja siitä te ymmärrätte, että olen\n suorittanut tehtäväni menestyksellä. Olen nyt Rouen'issa saman katon\n alla kuin tuo pieni kiristäjä. Toistaiseksi en ole ryhtynyt mihinkään\n kirjeiden suhteen. Voin saada ne haltuuni koska tahansa, mutta on\n olemassa toisia seikkoja, jotka vaativat huomiotani. Diligenssi ei\n voi armottoman sään takia kulkea pariin päivään, ja tämä pakollinen\n viivytys sopii minun suunnitelmiini mainiosti, sillä minulla ei ole\n aikomustakaan lähteä Rouen'ista juuri nyt.\n\n »Tyttö ei voi missään tapauksessa päästä minulta pakoon, ja uskokaa\n minua, minulla on nyt sellainen saalis aivan käteni ulottuvilla, että\n en mitenkään voi jättää tätä kaupunkia ennen kuin olen sen vanginnut.\n Tämä ei ole mikään henkilökohtainen asia, vaan asia, jolla on\n merkitystä koko tasavallan turvallisuudelle: kuinka siis uskaltaisin\n jättää paikkani? Teidän täytyy koettaa lukea rivien välistä ja sitten\n selittää asia kaikille niille, jotka ovat sekaantuneet tähän juttuun.\n Kuten olen jo sanonut teille, voin saada kirjeet käsiini koska tahansa\n ja pyydänkin, että annatte minulle vapauden hävittää ne silloin\n heti paikalla, ennen kuin niistä on mitään enempää harmia koitunut.\n Jos te suostutte tähän viisaaseen järjestelyyn, lähettäkää silloin\n pikalähetti minun luokseni tänne 'Valkoisen Hevosen' majataloon\n Rouen'iin. Mutta pyydän teitä olemaan viivyttelemättä. Täällä on\n vihamielisiä voimia liikkeellä, joiden laadusta teillä ei ole\n aavistustakaan, ja jos teille tasavallan turvallisuus on yhtä tärkeätä\n kuin minullekin, ja sitä minä en lainkaan epäile, yhdytte varmasti\n mielellänne minun suunnitelmiini.»\n\nFrançois Chabot luki kirjeen uudestaan ja uudestaan, sillä se oli\nsanonnassaan tosiaan toisinaan hiukan epäselvä. Mitä tarkoitti\nChauvelin esimerkiksi viimeisellä lauseellaan? Chabot'n mielestä se\nsisälsi peitetyn uhkauksen ja oli muutenkin kummallinen...\n\nTuona iltana istuivat nuo neljä miestä klubihuoneen nurkassa perin\nerilaisessa mielentilassa kuin edellisinä viikkoina. Suuri Danton oli\nliittynyt heihin heidän vakavasta pyynnöstään.\n\n»En tahtoisi luottaa tuohon vanhaan kettuun kauemmin kuin hän on silmän\nkantamalla», sanoi Danton heti, kun Chauvelin'in kirje oli pantu hänen\neteensä.\n\n»Mutta hänhän voi saada kirjeet käsiinsä koska tahansa — ei siitä ole\nepäilystäkään», huomautti joku toisista.\n\n»Hänellä on nuo kirjeet tällä hetkellä povitaskussaan», vastasi tuo\nsuuri mies, »ja hän on valmis myymään ne tai käyttämään niitä johonkin\nomaan tarkoitukseensa!»\n\n»No, mitä sitten pitäisi tehdä?»\n\n»Lähettäkäämme pikalähetti Rouen'iin», ehdotti Fabre d'Eglantine, »ja\nhänen mukanaan käsky Chauvelin'ille palata heti Pariisiin».\n\n»Entä jos hän kieltäytyy tulemasta?» sanoi Danton kohauttaen\nolkapäitään.\n\n»Sitä hän ei uskalla!»\n\n»Uskaltaisitteko te uhata häntä, jos hänellä tosiaan on nuo kirjeet ja\nhän peloittelee teitä niillä?»\n\nHe olivat nyt hiljaa, sillä he olivat ymmärtäneet nyt ensi kerran, että\nnyt piti Armand Chauvelin Bastien de Croissyn tai Josette Gravier’n\nasemesta damokleen miekkaa heidän päänsä päällä.\n\nHetken kuluttua Chabot mutisi pyytäen nyt ohjausta suurelta Dantonilta,\nkun pula näytti entistä pahemmalta: »Mitä meidän pitäisi sitten tehdä?»\n\n»Jos te tahdotte noudattaa minun neuvoani», sanoi Danton ja koetti\nnäyttää niin paljon kuin mahdollista siltä, kuin ei asia häntä lainkaan\nliikuttaisi, »jos tahdotte noudattaa minun neuvoani, niin matkustakoon\nteistä joku suoraa päätä Rouen'iin katsomaan kansalainen Chauvelin'ia\nja saamaan kirjeet suoraan tytön kädestä. Senjälkeen on parempi, mitä\npikemmin nuo hupsut kirjeet hävitetään!»\n\nSe tuntui terveeltä neuvolta ja hetkisen keskusteltua päätettiin, että\nsitä myös seurataan ja François Chabot julisti olevansa halukas säästä\nhuolimatta huomenna matkustamaan Rouen’iin erikoisilla vaunuilla.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nChabot lähetti pikalähetin Meulon’ista, jossa hän oli viettänyt yötä,\nvalmistamaan Chauvelin'in hänen tuloansa varten.\n\n »Kärsimättömyyden kannustamana» (kirjoitti hän) »saavun omakohtaisesti\n ottamaan vastaan kirjeet teidän käsistänne ja keskustelemaan\n teidän kanssanne palkkiosta, joka ystävieni ja minun päätökseni\n mukaisesti tulee olemaan yhtä suuri kuin on myös teidän palveluksenne\n puolueellemme.»\n\nChauvelin'in huulilla leikki pilkallinen hymy, kun hän luki tämän\nlyhyen kirjelmän. Tapaukset olivat kehittyneet juuri hänen odottamaansa\nsuuntaan. Nuo pelkuriraukat olivat antaneet hänelle suorastaan pelissä\nedun.\n\nPikalähetti oli keskeyttänyt hänet tärkeässä työssä, joka oli vaatinut\npaljon sekä aikaa että taitoa. Viisi päivää oli kulunut siitä, kun\npieneltä Josette paralta oli ryöstetty nuo hänen kallisarvoiset\nkirjeensä ja yhä asui Chauvelin yksityisessä huoneessaan »Valkoisessa\nHevosessa». Huolimatta siitä että oli päivä, oli Chauvelin'illa\npöydällään kynttilä sytytettynä, ja juuri kun lähetti saapui, olivat\nChauvelin'in kätevät sormet sitomassa kiinni kääröä, joka näytti\nkirjekääröltä ja sinetöimässä sitä punaisella lakalla ja upouudella\nsinetillä.\n\nKun lähetti ilmoitettiin, sammutti hän kynttilän ja heitti käärön\npöytälaatikkoon.\n\nNyt kun hän oli jälleen yksin, hän otti käärön esille laatikosta\nja veti sitten toisen samanlaisen esille povitaskustaan. Nuo kaksi\nkääröä olivat nyt vierekkäin pöydällä. Chauvelin antautui tarkastamaan\nniitä viimeisen kerran tarkasti. Ne olivat joka suhteessa aivan\nsamanlaiset. Vain erikoisesti koulutettu silmä saattaisi huomata niissä\nerilaisuutta. Niitä saattoi pitää samoina niiden muodon ja koon, niiden\npäällyspaperin likaisuuden ja ryppyisyyden takia ja senkin takia, miten\nniiden viisi sinettiä oli painettu. Vain Chauvelin'in ilveksensilmä\nhuomasi sineteissä eroa. Sineteissä oli tosiaankin pienoinen ero siinä,\nkuinka tarkka ja selvä niissä oleva painokuva oli.\n\nHän huokaisi syvään helpotuksesta. Kaikki oli hyvin! Eräs taitava\nsinetinvalmistaja Rouen'issa oli tehnyt sinetin oikeasta sinetistä\notetun mallin mukaan. Chauvelin saattoi tosiaan olla tyytyväinen,\nsillä hänen kaukonäköinen suunnitelmansa tuntui onnistuvan mainiosti\nja hän saattoi rauhallisena odottaa Chabot'n taloa varmana siitä,\nettä hänen omat kätensä pitivät kiinni kaikista niistä langoista,\njoista hän hoiteli ehkä tähän saakka parasta juontaan oman katkerimman\nhenkilökohtaisen vihollisensa tuhoamiseksi.\n\nHän huokasi syvään helpotuksesta ja pani nuo kaksi kääröä takkinsa\ntaskuihin, oikean, Josettelta varastetun käärön hän pani rintataskuun\nsydämensä kohdalle, toisen taas sivutaskuun. Sen jälkeen hän otti\nteräväpiirteisille kasvoilleen ystävällisen ilmeen ja läksi etsimään\nJosettea.\n\nHän tiesi kyllä, että hän löytäisi tämän istumasta suurten\nkastanjapuitten varjosta, kauniin kujan varrelta, joka oli ennen\nkuulunut Pyhän Ursulan luostarin puutarhaan.. Nyt oli entiset asujat\nkarkotettu sieltä hallituksen käskystä, mutta tuo keskiaikainen\nrakennus oli yhä vielä hylättynäkin loistava, vaikka se jo näytti\nalkavan rappeutua. Puutarha oli hoidoton, polkuja peitti rikkaruoho,\npaksun lehtimaton peittämät nurmikot olivat leikkaamattomia ja\nkuvapatsaat särkyneitä, mutta mikään ei voinut vähentää ikivanhojen\nkastanjapuiden kauneutta, joista kastanjat pilkottivat jo puolittain\nsuojuslehdistään vapautuneina. Näköala virran yli oli kaunis: kaksi\nsaarta unisessa suvannossa ja laivoja, jotka liukuivat juhlallisesti\nmyötävirtaan kohden merta. Paikka ei ollut yksinäinen, sillä se\noli kaupunkilaisten suosima kävelypaikka, ja lahdelmassa majaili\nvenemiehiä, jotka vuokrasivat veneitä huvisoutelua varten. Itse\nluostari oli muutettu kouluksi niille Rouen'in sotilaitten lapsille,\njoiden isät taistelivat maansa puolesta, ja koulutuntien päätyttyä\nja väliaikoina syöksyi koulusta joukoittain lapsia sinne leikkimään.\nJosette ei tullut sinne hakemaan yksinäisyyttä. Hänestä oli hauskaa\nkatsella lasten leikkejä ja ohikulkijoita. Oli joka tapauksessa\nhauskempaa istua siellä, kuin hotellin tunkkaisessa olohuoneessa, jossa\nuteliaat silmät tuijottelivat häntä epäystävällisesti.\n\nHänen kalpeakasvoinen ystävänsä vaati, että hän asuisi jatkuvasti\nisännän tyttären huoneessa. Siihen huoneeseen ei päässyt muutoin kuin\nsuuremman huoneen kautta, jossa isäntä ja hänen vaimonsa nukkuivat, ja\nJosette tiesi, että hänen ystävänsä oli tehnyt heidät vastuunalaisiksi\nei vain hänen mukavuudestaan, vaan myös hänen turvallisuudestaan. Tämä\noli tietenkin suuresti rauhoittanut häntä, ja lupaus, jonka mukaan\nkirjeet hankittaisiin hänelle takaisin, oli suuresti ilahduttanut häntä\n— varsinkin ensimmäisten kahdenkymmenenneljän tunnin aikana. Eikä hän\nluottanut ehdottomasti ainoastaan pikku miehen ystävyyteen vaan myöskin\näskeisestä kohtalokkaasta illasta lähtien hänen kykyynsä. Jos ei vain\ntuota hallituksen tunnusvyötä olisi ollut olemassa, olisi hän ollut\nvieläkin onnellisempi, mutta jostain syystä oli hänen vaikeata muistaa,\nettä tuo surullinen, lempeä olento oli murhaajahallituksen jäsen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJosette oli jo viidettä päivää Rouen'issa odottaen ja toivoen kaikesta\nhuolimatta. Kerran tai pari hän oli nähnyt ystävänsä joko puutarhassa\ntai kävelemässä pitkin jokivartta, pää kumarassa ja kädet selän takana,\nilmeisestikin syviin ajatuksiin vajonneena. Aina kun hän sivuutti\nJosetten, hymyili hän tytölle rohkaisevasti. Ja sitten tämä näki hänet\njälleen ravintolassa aterioiden aikana, ja aina hän hymyili ja nyökkäsi.\n\nSitten eilen hän oli tullut tytön luo puutarhaan ja oli istuutunut\ntämän viereen pähkinäpuun alle ja hän oli niin lempeä ja ystävällinen,\nettä tyttö kertoi hänelle kaiken. Hän kertoi varastetun käärön\nsisällöstä — kirjeistä, jotka olivat maksaneet urhoolliselle Bastien de\nCroissylle hänen henkensä, ja matkastaan Englantiin noutamaan kirjeitä\nLouiselta. Ja mies kuunteli niin tarkkaavaisesti ja myötätuntoisesti,\nettä hän kertoi Mauricestakin, ja kuinka koko hänen matkansa tarkoitus\n— ei, koko hänen elämänsä tarkoitus oli ollut käyttää kirjeitä samalla\ntavalla, kuin Bastien de Croissy oli aikonut tehdä: maksuna siitä, mikä\nhänelle oli arvokkaampaa kuin mikään muu elämässä — nimittäin Maurice\nReversacin henki ja vapaus.\n\n»En ollenkaan pelkää tekoni seurauksia», lopetti hän. »Olen jo kerran\npakottanut kansalainen Chabot'n tekemään tahtoni mukaan ja tiedän, että\nvoin saada häneltä kaiken, mitä tahdon...» Hän vaikeni hetkeksi ja\nlisäsi sitten huoaten kaipaavasti, »kunhan minulla vain on ne kirjeet!»\n\nTämän jälkeen oli hänen ystävänsä ollut vielä ystävällisempi kuin ennen\nja niin varma ja vakuuttava, että hän nukkui seuraavan yön terveemmin\nja rauhallisemmin kuin koskaan Rouen'iin tulonsa jälkeen.\n\n»Älä lainkaan huolehdi, pikkarainen!» sanoi mies lopuksi. »Saat hyvin\npian takaisin nuo kallisarvoiset kirjeesi!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa tänään, istuessaan tavallisella paikallaan kastanjapuun alla\nkatsellen uneksivin silmin ihmisiä, joita kulki edes takaisin virran\nrannalla, kaikki syventyneinä omiin hommiinsa, välittämättä pienestä\nnaisraukasta, joka istui siinä, sydän täynnä nakertavaa levottomuutta,\nnäki hän äkkiä tuon pienen miehen tulevan luokseen kevein hypähtelevin\naskelin. Jostain syystä hän huomasi heti nähtyään miehen kasvot,\nettä tällä oli hyviä uutisia. Ja niin osoittautui olevankin! Jo\nkaukana tytöstä hän pani kätensä taskuunsa ja tyttö arvasi kirjeiden\nolevan hänellä. Hän ei voinut olla huudahtamatta ilosta, mikä sai\nohikulkijat katsahtamaan kummastuneina sievää tyttöä, mutta hän ei\nvälittänyt heistä mitään. Hän oli niin kiihtynyt, että hän hypähti\nseisomaan ja juoksi ystäväänsä vastaan. Tämä oli tosiaankin vetänyt\ntaskustaan sinetöidyn käärön ja pani sen nyt tytön käteen. Se oli\nihmeellistä — melkeinpä uskomatonta! Josette painoi käärön poskeensa\nja kohoilevaa rintaansa vasten — tuon kalliin, kalliin käärön! Hän\noli iloinen, ihmeellisen, täydellisen iloinen! Hän ei välittänyt\nsiitä, kuka häntä katseli, lapsen tavoin hän levitti kätensä ja olisi\ntahtonut syleillä kultaista, verratonta ystäväänsä, jollei tämä olisi\nkohottanut varoittavasti kättään. Hän herätti tosiaankin aivan liikaa\nlaivasillalla maleksivien uteliaitten huomiota. Tyttö pyysikin heti\nanteeksi kiihkoaan.\n\n»Olen niin onnellinen», kuiskasi hän puolittain nauraen, puolittain\nitkien, »niin onnellinen! Unohdin itseni...!»\n\n»Sanoinhan sinulle, että hankkisin kirjeet takaisin, enkö sanonutkin?»\nsanoi ukkeli ja taputti ystävällisen kärsimättömästi hänen vapisevia\nkätösiään.\n\n»Ja minä olen rukoileva Jumalaa jokaisena elinpäivänäni», vastasi hän\nalentaen äänensä kuiskaukseksi, »että hän antaisi teille ansionne\nmukaisen korvauksen!»\n\n»Kunhan sinä vain olet iloinen, lapseni...!»\n\n»Voisin langeta polvilleni ja kiittää teitä!» kuiskasi tyttö vakavana.\n\nEi muu kuin terroristin paatunut ja kivinen sydän olisi voinut\nvastustaa tämän kauniin naisen kiitollisuuden jaloa tunnetta ja\ntenhovoimaa. Chauvelin'in pysyväksi häpeäksi on sanottava, että hän\nei tuntenut ei katumusta eikä sääliä katsellessaan noita suloisia\nnuoria kasvoja säteilevine silmineen ja huulineen, jotka vapisivat\nliikutuksesta. Hänen liukkaat suunnitelmansa veisivät tytön piankin\nmestauslavalle, tuo kaunis pää pehmeine kastanjanruskeine kiharoineen\nputoaisi siihen kammottavaan koriin, joka oli ottanut vastaan jo\nniin monta kaunista päätä. Mitä hän siitä välitti? Kaikki nämä\nihmiset — miehet, naiset, nuoret ja vanhat — olivat hänelle vain\npelinappuloita pelissä, jonka hän oli suunnitellut, ja hän muuttelisi\ntoistaiseksi näitä nappuloita, ne olivat yhä hänen vallassaan! Ne\nheitettäisiin pois, jos ne osoittautuisivat hyödyttömiksi tai olisivat\ntiellä! Riippui useimmiten ottelun tuloksista, mikä puolue työntäisi\nvastustajansa alas giljotiinin portaita.\n\nChauvelin istuutui penkille aivan kylmäverisesti ja huulillaan\npilkallinen hymy, jonka hän varovaisesti kätki tytön silmiltä, katseli\nhän, kuinka tämä kätki kallisarvoisen käärön rintaröyhelönsä alle.\n\n»Minulla on muitakin uutisia teille, kansalainen», sanoi hän tytön\nistuuduttua hänen viereensä.\n\n»Enemmän hyviä uutisia!» huudahti tämä; hillitsi sitten itsensä ja\nkäänsi suuret kysyvät silmänsä ystäväänsä: »Mutta minä en tahdo\nkuulla enempää, ennen kuin te sanotte minulle nimenne», lisäsi hän\npäättäväisesti.\n\nMies kohautti keveästi olkapäitään ja nauroi sanoen: »Kutsukaa minua\nvaikkapa Armand’iksi», vastasi hän. »Kansalainen Armand'iksi.»\n\n»Onko se teidän nimenne?»\n\n»No, totta kai!»\n\nJosette kuiskasi nimen parisen kertaa hiljaa itsekseen.\n\n»Nyt on minun helpompaa», sanoi hän lapsellisen vakavana, »rukoilla\nhyvää Jumalaa teidän puolestanne! Ja nyt», hän jatkoi iloisesti, »nyt\nkansalainen Armand, olen valmis kuuntelemaan hyviä uutisianne!»\n\n»Minun piti vain kertoa, että sinun ei tarvitsekaan matkustaa Pariisiin\nsaakka!»\n\n»Mitä te tarkoitatte?»\n\n»Juuri sitä, mitä minä sanon! Meulon'ista on tullut juuri pikaviesti\nkertomaan, että kansanedustaja François Chabot tulee Rouen'iin tänä\niltana.»\n\n»Tänä — tänä iltana!»\n\n»Niin, joten ymmärrät...»\n\n»Kyllä, ymmärränhän minä...!» kuiskasi hän kauhistuneena tästä\nodottamattomasta tapauksesta.\n\n»Kaikki käy niin paljon turvallisemmin», kiirehti mies vakuuttamaan.\n»Onnistuin saamaan tuon käärön takaisin ajoissa, mutta enhän voisi\nmatkustaa Pariisiin saakka sinun kanssasi ja ehkäpä käärö jälleen\nvarastettaisiin matkalla!»\n\n»Se on totta, se on totta!» huokasi Josette. »Sehän on mainiota!»\n\nHän ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Kaikki oli niin odottamatonta\nja hiukan peloittavaa. Hänen kätensä tunnusteli vaistomaisesti puvun\nrinnukseen kätkettyä kääröä. Hän veti sen esille. Käärepaperi oli perin\nlikainen ja rypistynyt — sehän oli kulkenut niin monissa käsissä —\nmutta sinetit olivat eheät.\n\n»En rikkoisi sinun sijassasi noita sinettejä, tyttöseni!», sanoi\nChauvelin. »On varmaan parasta sekä sinulle että ystävällesi — mikä\nhänen nimensä nyt olikaan? — Reversac varmaankin? — jos kansalainen\nChabot luulee, että sinä et ole lukenut noita kirjeitä. Silloin ei\nhänellä ole syytä kantaa henkilökohtaista kaunaa sinua kohtaan.\nYmmärräthän, mitä minä tarkoitan?»\n\n»Luulen ymmärtäväni, mutta vaikka en ymmärtäisikään», lisäsi Josette\nlapsellisesti, »tekisin teidän neuvonne mukaan!»\n\nEi mitään omantunnontuskaa, ei mitään sääliä tätä vilpitöntä lasta\nkohtaan, joka luotti häneen! Chauvelin taputti häntä olkapäälle:\n\n»Kiltti tyttö!» sanoi hän vain. Hän näytti olevan valmis lähtemään,\nmutta Josette pani aran kätensä hänen kainaloonsa.\n\n»Kansalainen Armand...»\n\n»Mitä nyt?»\n\n»Näenkö teitä ennen François Chabot'n tuloa?»\n\n»Lähetän sinulle tiedon siitä ja tulen tapaamaan sinua, jos vain\nvoin... Muutoin», lisäsi hän miettiväisesti, »ehkäpä sinun olisikin\nviisainta antaa kirjekäärö minulle iltaan saakka? Eikö?» jatkoi hän\nhymyillen, kun Josette risti nopeasti kätösensä rintansa päälle,\naivan kuin olisi jokin voimakas vaisto kieltänyt häntä päästämästä\nkirjeitä, kallisarvoista omaisuuttaan enää käsistään. »Etkö tahdo?\nNo, aivan niinkuin tahdot lapseni, mutta pidä hyvää huolta niistä!\nTiedäthän, että täällä on yhä varkaita ja vakoilijoita kaikkialla.»\n»Vakoilijoitako?»\n\n»Luonnollisesti! Arvasit kai sinä, että noita kirjeitä ei varastanut\nmikään tavallinen varas?»\n\n»En, en minä arvannut sitä! Luulin, että kun käärö oli sinetöity, luuli\njokin tavallinen varas, että se sisälsi rahoja.»\n\n»Olisiko se riittänyt selitykseksi niin ovelaan juoneen», huomautti\nChauvelin kuivasti, »varsinkin, kun sinä niin ilmeisesti et ole mikään\nvarakas matkailija!»\n\n»En tullut ajatelleeksi sitä! Mutta teidänhän täytyy toki tietää, kuka\nkäärön varasti, kun te kerran...»\n\n»Kun kerran toin sen takaisinkin? Luonnollisesti tiedän sen!»\n\n»Kuka se sitten oli?» kysyi Josette ja katseli Chauvelin’iä suurin\npelokkain silmin.\n\n»Jos kertoisinkin sen, et sinä ymmärtäisi sitä!»\n\n»Luulen kuitenkin ymmärtäväni. Koettakaapa!» kuiskasi hän.\n\n»No niin», vastasi mies alentaen äänensä kuiskaukseksi, »satuitteko\nhuomaamaan ensimmäisenä iltana tänne saapumisenne jälkeen\nsuuri kasvuisen merimiespukuisen miehen, joka käyttäytyi niin\nhuomiotaherättävästi 'Valkoisen Hevosen' ruokasalissa?»\n\n»Huomasin kyllä — se oli aivan kauhea mies mielestäni! Mutta ei\nsuinkaan hän...?»\n\n»Tuo mies, jonka valepuku, se minun on myönnettävä, oli perin\nkekseliäs, on erään englantilaisen järjestön johtaja, joka on päättänyt\nsaattaa Ranskan tuhoon.»\n\n»Tarkoitatteko, että...?» huohotti tyttö.\n\nChauvelin nyökkäsi. »Huomaan», sanoi hän, »että olet kuullut noista\nmiehistä. He nimittävät itseään Punaisen neilikan liitoksi, mutta\neivät he ole muuta kuin likainen joukko englantilaisia vakoojia,\njotka toimivat hyväntahtoisuuden ja sankarillisuuden naamion alla ja\nottavat vastaan rahaa molemmilta tahoilta — sekä omalta että meidän\nhallitukseltamme, aivan niin kuin heidän parhaiten kannattaa.»\n\n»En usko sitä!» vastusti Josette kuumasti.\n\n»Huomasitko, että tuona iltana lähti tuo lihava merimies huoneesta heti\nkun minä olin tullut sisään?»\n\n»Huomasin», myönsi tyttö, »että hän tosiaan lähti ravintolahuoneesta\nvähän sen jälkeen kuin te olitte ruvennut syömään».\n\n»Lähetin poliisin hänen jälkeensä, mutta hänellä on aivan ihmeellinen\nkyky hävitä silloin, kun on kysymys hänen omasta nahastaan!»\n\n»En voi uskoa sitä», vastusti Josette jälleen, muistellen Louisen\nkirjettä ja omia unelmiaan. »Jos ei Punaista neilikkaa olisi ollut...»\n\n»Ei Louise de Croissy olisi koskaan päässyt Englantiin», keskeytti\nChauvelin ivallisesti tytön puheen. »Tiedän sen kyllä! Mutta enkö juuri\nkertonut, että eräs tuon miehen menettelytavoista on juuri näennäinen\navuliaisuus naisia kohtaan? Hän tahtoi epäilemättä saada kansalainen\nCroissyn pois tieltään, luullen, että hän jättäisi kirjeet sinulle.\nKun hän huomasi, että sinulla ei niitä ollut ja että sinä matkustit\nEnglantiin hakemaan niitä, seurasi hän sinua. Tiedän hänen tehneen niin\nja tein puolestani parhaani estääkseni häntä. Koetin mahdollisuuden\nmukaan ystävystyä kanssasi, jotta hän ei uskaltaisi lähestyä sinua\nminun vartioidessani sinua.»\n\n»Oi, tiedän kyllä», huokasi Josette, »olette ollut perin ystävällinen!»\n\nHän tunsi vaipuvansa epäilyksen ja surkeuden suohon, häntä piinasivat\nepäluulot ja hän tunsi, että hänen kauneimpia ihanteitaan oli loukattu.\nKuinka hän olisikaan saattanut selviytyä tällaisesta huolten merestä,\nhän, joka oli niin tietämätön ja suoraluontoinen? Kuinka hän olisi\nsaattanut ymmärtää, kehen luottaa ja uskoa? Tämä ystävä oli ollut\nniin kiltti, niin kiltti häntä kohtaan! Nuo korvaamattomat kirjeet\noli varastettu ja hän oli tuonut ne takaisin. Missä hän olisikaan\nollut tällä hetkellä ilman häntä! Ilman häntä ei Josettella olisi\ntällä hetkellä mitään, millä lunastaa Mauricen henki ja elämä. Hänen\nsilmiinsä nousivat kyyneleet, hän ei ehken koskaan ollut tuntenut\nitseään niin onnettomaksi, sillä mikään ei koskaan ollut vienyt\nhäntä niin lähelle sitä, mikä on inhoittavinta elämässä — petosta ja\nkavallusta. Hän käänsi päänsä poispäin, sillä hän häpesi kyyneleitään.\nMitä lopultakaan merkitsi jonkun harhakuvitelman särkyminen näinä\naikoina, jolloin saatiin nähdä kaiken uskon sortuvan, kaikki aatteet\nmaahan poljettuina? Josette oli melkeinpä jumaloinut Punaista\nneilikkaa, ja Louisen kirje oli vahvistanut hänen uskoaan tähän\nihmeelliseen henkilöön, jota ympäröi mieltäkiinnittävä salaperäisyys ja\njolle olivat ominaisia melkeinpä tarumaiset urhoollisuuden ja rohkeuden\nnäytteet. Jos mikä muu mies tahansa kuin hänen kalpeakasvoinen\nystävänsä olisi puhunut hänen sankaristaan tähän äänensävyyn, olisi hän\nnimittänyt häntä valehtelijaksi ja ryhtynyt puolustamaan ihannettaan:\nmutta hän oli velkaa niin paljosta kansalainen Armand'ille, tämä oli\nollut sellainen ihmeellinen ystävä, sellainen apu vaikeuksissa, ja vain\nhänen ansiostaan hän ei juuri nyt ollut epätoivon kuilussa.\n\nHän oli väärässä — Josette oli varma siitä, että hän oli väärässä\n— siinä, mitä hän luuli Punaisesta neilikasta, mutta Josette ei\nhetkeäkään epäillyt hänen vilpittömyyttään. Hän oli miehelle aivan\nliian suuressa kiitollisuudenvelassa epäilläkseen häntä. Mitä tahansa\nhän sanoikaan— ja hänen sanansa olivat julmien nuolien tavoin\nlävistäneet hänen sydämensä — sen hän sanoi, koska hän oli varma\nsiitä, että hän puhui totta, ja hän puhui niin vain ystävyydestä\nJosettea kohtaan. Nytkin hän näytti aavistavan tytön ajatukset ja tämän\nkyynelten aiheen.\n\n»On aina surullista», sanoi hän ystävällisesti, »nähdä\nharhakuvitelmiensa häipyvän! Mutta koeta ajatella sitä, lapseni, että\nolet ehkä menettänyt — sanokaamme ystävän, vaikkakaan en tahtoisi\nväärinkäyttää sitä sanaa, jota itse asiassa ei ollut muualla kuin\nsinun mielikuvituksessasi, ja sen sijaan olet löytänyt erään, joka\nkäsittääkseni on jo osoittanut teoissa arvonsa palauttamalla sinulle\nsen ihmeellisen avaimen, joka on avaava vankilan ovet rakastamallesi\nmiehelle. Enkö olekin oikeassa arvellessani, että Maurice Reversac on\ntuo onnellinen?»\n\nJosette nyökkäsi ja hymyili läpi kyyneltensä tuolle ulkokullatulle.\n\n»En ollut aikonut kertoa sinulle niin paljoa», sanoi mies nousten\nseisomaan lähtövalmiina, »tunsin vain halua varoittaa sinua! Mies, joka\nkerran on jo ryöstänyt kirjeesi, yrittää ehkä tehdä sen uudestaan, ja\nehkenpä enää seuraavan kerran voisikaan palauttaa niitä sinulle!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivä alkoi jo olla käsillä, puitten varjot pitenivät, mutta hämärä\nviipyi vielä virralla. Tyttö istui kädet ristissä kuumien kyynelten\nvaluessa hänen silmistään. Hänen kiltti ystävänsä seisoi vielä hänen\nedessään ja oli juuri lähtemäisillään, mutta hän ei huomannut nostaa\nsilmiään ja sanoa niitä kiitollisia sanoja, jotka miehen ihmeellinen\navuliaisuus häntä kohtaan muutoin niin helposti oli tuonut hänen\nhuulilleen. Hänen ajatuksensa olivat kaukana Louisen luona tämän\nkauniissa olohuoneessa Englannissa, hän kuuli Louisen kertovan Punaisen\nneilikan hämmästyttävästä urhoollisuudesta, hänen neuvokkuudestaan,\nuhrautuvaisuudestaan ja siitä loistosta, joka ympäröi hänen nimeään\nhänen omassa maassaan. Kuinka tämä kaikki olisi voinut olla totta,\njos ei hänen täällä oleva ystävänsä olisi erehtynyt? Ja jos hän taas\nei erehtynyt, olivatko silloin kaikki ne kertomukset, jotka hän oli\nkuullut tuosta salaperäisestä sankarista, vain taruja tai valheita.\n\nHänen korviinsa kantautui sekavaa sorinaa. Venemiehet lorusivat\npoukamassa, ohikulkijain jalat kopisivat, lasten kirkaisuja ja naurua\nkuului puistokäytäviltä, ja äkkiä kajahti kaiken yllä raikuva ääni,\njoka lauloi marseljeesin ensimmäisiä säkeitä aivan väärällä nuotilla.\nJosette pikemminkin tunsi kuin näki, kuinka kansalainen Armand hätkähti\nhuomattavasti. Josette nosti päänsä juuri ajoissa keritäkseen näkemään\nArmandin kiirehtivän nopeasti poukamaan päin. Korviarepivä laulu oli\nkuulunut siltä taholta. Kaikki venemiehet nauroivat ja osoittelivat\nvenettä, joka juuri oli lähtemäisillään rannasta. Siinä istui lihava\nmerimies risaisessa takissa ja kiiltävässä mustassa hatussa, joka oli\nkallellaan takaraivolla ja souti. Hän se lauloi niin kauhean väärin;\nhän lauloi aina juuri säveleen vierestä. Laulu remahteli halki ilman,\nja vielä sittenkin, kun hän jo oli päässyt virran keskiväliin ja oli\npääsemässä saarille, se kuului puistokäytäville. Josette ei voinut\nolla hymyilemättä. Tuoko oli se mies, joka oli ryöstänyt kirjeet\nhänen tyynynsä alta — se vaarallinen vakooja, jonka vastustamiseksi\ntarvittiin hänen ystävänsä koko taito? Voisiko tuo ruma, epäsiisti\nolento suortuvaisine hiuksineen ja hampaattomine suineen tosiaankin\nolla salaperäinen ja pelättävä Punainen neilikka?\n\nJosette ei voinut olla nauramatta sille ajatukselle! Kansalainen\nArmand'in täytyi olla vähän hassahtava, kun hän saattoi pitää tätä\npuhvelia kaikkien aikojen jaloimpana miehenä! Hän tähysteli ympärilleen\nlöytääkseen ystävänsä Armand'in ja voidakseen vakuuttaa hänelle, kuinka\nväärässä hän oli, kuinka äärettömän väärässä hän oli ollut. Äkkiä hän\nvapautui kokonaan epäilystensä raskaasta taakasta. Hän tunsi itsensä\njälleen onnelliseksi ja mielestään keventyneeksi. Hänen kuvitelmansa\neivät olleet hävinneet: hän ihannoi yhä ihannettaan ja säilytti\nkuitenkin kiintymyksensä tuohon mieheen, jolla oli niin surulliset\nkasvot ja joka oli niin ystävällinen ja kiltti häntä kohtaan. Hän oli\nonnellinen — oi, niin onnellinen! — ja hänen huulensa olivat valmiit\nkertomaan kiitollisuuden sanoja.\n\nMutta katsoipa hän sitten minne päin tahansa, ei kansalainen\nArmand'ista näkynyt merkkiäkään.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nKello oli nyt kahdeksan illalla. Tunti sitten oli »Valkoisen Hevosen»\nmajatalon pihalle ajanut postikärryt ja niistä oli astunut alas\nkansalainen François Chabot, edustaja Loire et Cherin piiristä. Hänet\noli ottanut vastaan talon isäntä siten kuin tulikin, huomioonottaen\nhänen kiihtyneen mielentilansa ja hänen vaikutusvaltansa, ja hän\noli syönyt illallista tuon pienen, kalpeakasvoisen miehen kanssa,\njoka jo oli herättänyt hotellissa paljon huomiota ja joka tunnettiin\nkansalainen Armand'in nimellä.\n\nJosette, joka istui toisen pöydän ääressä eräässä huoneen pimeässä\nnurkassa, tarkasteli noita kahta miestä sekavin tuntein. Hän ei voinut\nsyödä mitään, sillä hän oli sisäisesti perin kiihtynyt. Nyt oli\nkoittanut se hetki, jolloin kaikki hänen ponnistelunsa Mauricen hyväksi\nkantaisivat hedelmää. Hänen ystävänsä oli lähettänyt hänelle sellaisen\nviestin, että hän lähettäisi hakemaan häntä heti, kun kansalainen\nkansanedustaja olisi valmis ottamaan hänet vastaan, niin että hän\nodotteli niin kärsivällisesti kuin suinkin saattoi. Katsellessa\nChabot'ta muistui hänen mieleensä jokainen hetki siitä kerrasta,\njolloin hän ensi kertaa oli tämän puheilla; hän oli ollut silloin\ntäysin rauhallinen ja hillitty ja niin hän olisi nytkin, kunhan hän\nvain kerran olisi silmikkäin tuon miehen kanssa. Vaikkakin Josette oli\ntietämätön ja vilpitön, ei hän ollut mikään typerys. Hän tiesi hyvin,\nmikä vaara häntä uhkasi hänen kohdatessaan Chabot'n täällä Rouen’issa\nkirjeet mukanaan. Tapahtumat olivat kehittyneet toiseen suuntaan,\nkuin mitä hän oli suunnitellut. Hän oli aikonut kohdata Chabot'n\npuolueettomalla alueella Pariisissa, siten, että kirjeet olisivat\nolleet poissa tämän ulottuvilta, kunnes hän olisi saanut turvallisesti\ntalteen turvakirjeet itselleen ja Mauricelle.\n\nVaara? Oli toki aina vaarallista joutua ristiriitaan näiden\nmiesten kanssa, jotka hallitsivat Ranskaa kauhulla ja ainaisella\ngiljotiininuhkalla, mutta olihan olemassa toinenkin vaara, se että nuo\nkallisarvoiset kirjeet varastettaisiin uudestaan matkan varrella ja hän\nei saisi niitä enää toista kertaa takaisin. Mutta ehkäpä Josette olisi\nkieltäytynyt tapaamasta Chabot'ta ennen Pariisia, jos ei kansalainen\nArmand'ia olisi ollut; eikä hänen mieleensä suinkaan juolahtanutkaan,\nettei tuo luotettava ja voimakas ystävä suojelisi häntä ja valvoisi,\nettei hänelle tapahtuisi mitään vääryyttä. Hän ei ollut lainkaan\npeloissaan. Odotus vain koetteli hänen hermojaan. Kun hän oli syövinään\nillallistaan, koetti hän vangita ystävänsä katseen, mutta tämä oli\ntäydelleen syventynyt keskusteluunsa Chabot'n kanssa. Viimeksi mainittu\nvilkaisi silloin tällöin häneen päin, mutta kääntyi sitten jälleen\nArmand'in puoleen naurahtaen ivallisesti ja kohauttaen olkapäitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllallisen jälkeen nuo kaksi miestä poistuivat yhdessä huoneesta ja\nJosette odotteli hiljaisena sanomaa ystävältään. Lopulta se tulikin.\nKatsahtaessaan ylös hän huomasi ystävänsä seisomassa ovella: hän antoi\nJosettelle merkin ja tyttö seurasi häntä ulos huoneesta. Hän oli nyt\naivan rauhallinen, yhtä rauhallinen kuin hän oli ollut ensimmäisen\nkeskustelun aikana Chabot'n kanssa, kun nuo kallisarvoiset kirjeet\neivät vielä olleet hänen hallussaan. Nyt hän tunsi paperin rapisevan\nrinnallaan — paperin, jota hänen ystävänsä oli sanonut kultaiseksi\navaimeksi, joka aukaisi vankilanovet Mauricelle.\n\nArmand vei hänet talon takaosassa sijaitsevaan pieneen huoneeseen,\njonka isäntä oli antanut kansalainen kansanedustajan käytettäväksi\nja jota hän tavallisesti käytti paikkana, jossa hän otti vastaan\nystäviään. Huoneen vaatimattomana kalustuksena oli epäsiistin näköinen\npelipöytä, jonka kauhtuneelle veralle entiset juomauhrit olivat\njättäneet joukoittain tahmeita jälkiään. Pöydällä oli mustepullo\nja kulunut hanhenkynä, astiallinen hiekkaa ja pari tinaista\nhaarakynttilänjalkaa, joissa talikynttilät valuen lepattelivat. Sitten\nsiellä oli muutamia tuoleja, jotka oli järjestetty seinävierille ja\npuinen penkki, kaikki lian peitossa ja kiilloitusta kaipaavia. Huoneen\nnurkassa sijaitseva rautauuni loi ympärilleen miellyttävää hehkua.\nAinoa kaunis esine koko huoneessa oli normandialainen isoisänaikuinen\nkello, joka seisoi seinän luona ja nakutteli aikaa yksivakaisen\njuhlallisesti. Huoneen ainoata ikkunaa varjosti kaihdin ja se oli\nkiinni. Seinät olivat kerran olleet kalkitut ja niillä ei ollut\nmitään muita koristeita kuin hirmuhallituksen vaalilause: kömpelösti\npunaisella piirrettynä: »Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus.» Joku ahkera\nkäsi oli nähtävästi äskettäin lisännyt seuraavat sanat: »Tai kuolema!»\n\nKun Chauvelin työnsi Josetten sisään tähän huoneeseen, istui Chabot\nsiellä pöydällä. Tyttö astui eteenpäin ja istuutui kehoitusta\nodottamatta häntä vastapäätä ja odotti hänen alkavan puheen. Josette\nkatsoi miestä pelotta kasvoihin, ja tämä vastasi katseeseen ilmeisen\npilkallisesti nauraen. Chauvelin, joka oli seurannut Josettea\nhuoneeseen, kysyi nyt:\n\n»Menenkö pois vai tahdotteko minun jäävän?» Josette katsahti ylös,\nmutta kun hän ei tiennyt kenelle kysymys oli osoitettu, kiirehti hän\nvastaamaan: »Voi, jääkää toki, kansalainen Armand!» Silloin Chauvelin\nistuutui penkille Josetten taakse, mutta vastapäätä virkaveljeään.\nHetkeen ei kukaan sanonut sanaakaan, ja vain vanhan kellon juhlallinen\nnaksutus häiritsi hiljaisuutta. Sitten Chabot sanoi jyrkästi:\n\n»No niin, nuori nainen, te olette ollut siis Englannissa, mikäli\nymmärrän?»\n\n»Kyllä, kansalainen», vastasi Josette kylmästi.\n\nChabot tarkasteli häntä pilkallisesti pää kallellaan ja paksut huulet\nnaurun virneessä. Hän poimi pöydältä kynän ja leikki sillä, ja raapi\nsillä sitten ajelematonta leukaansa.\n\n»Annahan olla», jatkoi hän hitaasti, »mikä olikaan teidän matkanne\ntarkoitus?»\n\n»Saada käsiini eräitä kirjeitä, kansalainen», vastasi hän välittämättä\nmiehen halveksivasta sävystä, »jotka te erittäin mielellänne tahdoitte\nsaada käsiinne!»\n\n»Hm!» vastasi Chabot lyhyesti. »Vai halusin minä erittäin mielelläni\nsaada nuo kirjeet?»\n\n»Siltä tuntui, kansalainen!»\n\n»Ja te matkustitte koko tuon matkan aina Englantiin saakka\ntyydyttääksenne tuota minun haluani, vai mitä?»\n\n»Voimmehan sanoa niinkin, kansalainen, jos se teitä miellyttää!»\n\nTytön rauhallisuus tuntui harmittavan Chabot'ta nytkin, niinkuin se\noli tehnyt heidän ensimmäisen keskustelunsa aikana. Vielä nytkään,\nkun tyttö niin täydellisesti oli hänen vallassaan, ja kun hänen\nkostosuunnitelmansa tähän hävyttömään letukkaan nähden oli onnistunut\nniin täydellisesti, ei hän voinut olla tuntematta harmia uhrinsa takia,\nja hän kadehti virkaveljeään, joka istui huoneen toisella puolella niin\ntäydellisen rauhallisen ja huolettoman näköisenä.\n\n»Missä nuo kirjeet ovat, kansalainen?»\n\n»Minulla on ne mukanani», vastasi tyttö ärsyttävän kylmäverisesti.\n\n»Antakaa ne tänne!» komensi Chabot.\n\nMutta tyttö ei aikonut antautua helpolla.\n\n»Muistatte kai, kansalainen», sanoi hän, »millä ehdoilla suostuin\nluovuttamaan teille kirjeet?»\n\n»Ehdoilla?» vastasi Chabot nauraen käheästi.\n\n»Vai ehdoilla? Kas, kun minulta on vallan unohtunut ne ehdot. Ehkäpä te\nystävällisesti suostuisitte kertomaan minulle niistä jälleen?»\n\n»Kerroinhan teille, kansalainen kansanedustaja», jatkoi Josette\nväsyneenä, sillä hän alkoi kyllästyä tähän sanasotaan, »että tarvitsen\nturvakirjeet Maurice Reversacin ja omalle niinelleni, jotta me voisimme\nlähteä molemmat tästä maasta minne tahansa me haluamme!»\n\n»Eikö muuta?» ivaili mies.\n\n»Se on tarpeeksi minulle! Päätämmekö kaupan, kansalainen\nkansanedustaja? Olette varmaankin yhtä kyllästynyt kuin minäkin tähän\nhammasteluun!»\n\n»Olette oikeassa siinä suhteessa, te hävytön letukka!» kivahti Chabot\nhänelle naurahtaen lyhyesti. »Tänne kirjeet!»\n\nJa kun tyttö ei vastannut, vaan katsahti vain häneen ivallisesti\nnaurahtaen ja kohauttaen olkapäitään, jatkoi hän uhkaavasti:\n\n»Kuulitteko, mitä minä sanoin? Tänne kirjeet!»\n\n»En anna, ennenkuin turvakirjeet ovat valmiit ja te olette omakätisesti\nallekirjoittanut ne!»\n\n»Vai niin, niinkö?» kähisi Chabot ja nojautui pöydän yli tuijottaen\ntyttöä kasvoihin. Hän näytti kauhealta kynttilöiden himmeässä,\nleikkuvassa valossa, paksut huulet vapisten ja suupielet vaahdoten ja\nkasvot vääntyneinä ja raivosta sapenkarvaisina. Hän jäi tähän asentoon\nhetkiseksi tuijottaen tyttöä salaisesti iloiten riemuvoitostaan. Tyttö\noli hänen vallassaan, häntä ei mikään voinut enää pelastaa, kosto, jota\nhän oli janonnut, oli vihdoinkin hänen! Mutta oli erikoisen suuri ilo\nnauttia siitä jo näin ennakolta, katsella tuota hentoa kaulaa, jonka\njo pian katkaisisi giljotiinin terä, tuota runsaiden kultakiharoiden\npeittämää päätä, joka niin pian putoaisi inhaan koriin noiden\nsäteilevien silmien sulkeutuessa kuolemantuskassa.\n\n»Vai niin!» sähisi hän käheästi. »Luulet kai, että François Chabot on\nsinun vallassasi, sinä pieni typerys, sinä pieni tylsämielinen! Luulet\nkai voineesi peloittaa häntä, piinata häntä epäilyllä ja pelolla? Sinä\nkolminkertaisesti hullu!»\n\nHänen äänensä nousi kirkunaksi, hän hypähti seisomaan ja takoen pöytää\nkämmenellään huusi:\n\n»Tänne! Vartijat!»\n\nOvi lensi auki ja kaksi tasavallan armeijan miestä ilmestyi\noviaukkoon, ja toisia seisoi heidän takanaan käytävässä. Josette\nnäki kaiken. Chabot'n raivotessa ja sylkiessä myrkkyään häntä\nkohden vihaisen käärmeen tavoin, oli hän hillinnyt itsensä. Hän ei\nollut pelännyt, sillä tiesihän hän, että hänen ystävänsä Armand oli\nläsnä! Ei Chabot'kaan, vaikka hän olikin kansanedustaja tai ehkäpä\njuuri sen tähden, uskaltanut tehdä ilmeistä varkautta virkaveljensä\nsilmien edessä. Eniten hän pelkäisi sitä, että Josette ilmiantaisi\nhänelle vaarallisten kirjeiden olemassaolon. Mutta kun ovi aukeni,\nhypähti Josette pystyyn ja kääntyi ystävänsä puoleen, jolta hän niin\nluottavaisesti toivoi suojelusta.\n\nSilloin Chabot nauroi ääneensä. Heittäen päänsä taaksepäin hän nauroi\naivan katketakseen. »Sinä pieni hupsu!» jatkoi hän ivailuaan. »Sinä\nperinpohjainen tylsimys!» Hän vaikeni hetkiseksi ja käski sitten:\n»Tarkastakaa hänet!» Kaksi sotilasta lähestyi. Josette seisoi\naivan hiljaa kertaakaan edes huudahtamatta. Hänen suuret silmänsä\nolivat suuntautuneet ystävään — ystävään, joka käytti väärin hänen\nluottamustaan ja oli jo pettänyt hänet. Aluksi oli hänen katseensa\npyytänyt: »Pelasta minut!» Hänen tummansiniset silmänsä, tummat\nkuin kesäyö, olivat näyttäneet tahtovan sanoa: »Etkö olekaan minun\nystäväni?» Mutta vähitellen muuttui vetoomus kauhuksi ja sitten\nkivettyneeksi tuijotukseksi, sillä kansalainen Armand, joka oli\nkieroillut tietoonsa hänen salaisuutensa, hankkiutunut hänen\nluottamukseensa ja varastanut hänen kiitollisuutensa, istui nyt\npaikallaan hiljaisena ja välinpitämättömänä, sivellen petolinnunkynsiä\nmuistuttavilla sormillaan leukaansa, huulillaan arvoituksellinen hymy.\nJosette käänsi hitaasti katseensa poispäin, hän kääntyi kavalasta\nystävästä viholliseen, joka tuijotti häntä salaisesti iloiten. Sotilaat\nseisoivat nyt yksi hänen kummallakin puolellaan, toisen käsi laskeutui\nhänen olkapäälleen. Päästäen tukahdutetun kapinallisen huudahduksen\nriistäytyi Josette irti ja otti vapaaehtoisesti esille kirjekäärön\npuseronsa sisästä ja pani sen pöydälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nChabot'n kurkusta tunkeutui käheä tyytyväisyyden huokaus. Hänen paksu,\nkarkea kätensä sulkeutui kohtalokkaan käärön ympärille. Sotilaat\nseisoivat puunukkien tavoin Josetten molemmilla puolilla.\n\n»Saanko minä nyt mennä?» kysyi tyttö.\n\nChabot heitti häneen pilkallisen katseen.\n\n»Mennä?» matki hän ivallisesti. Sitten iva kuoli hänen huuliltaan\nja hänen rumat kasvonsa, jotka hän lähensi vain tuuman päähän tytön\nkasvoista, vääntyivät melkeinpä eläimellisestä raivosta. »Mennäkö,\nsinä pahantapainen lutka — et sinä saa mennä! Kuin oikea synnynnäinen\ntylsämielinen sinä olet antautunut minun valtaani! Koko viime kuukauden\nsinä olet salaa naureskellut minulle ja ystävilleni, nauttien kuin\nirstaileva ahmatti siitä myrskystä, jolla meitä uhkailit! Nyt on\nmeidän vuoromme nauraa, ja me nauramme sinun mädäntyessäsi ystävinesi\nvankilassa, niin, mädäntyessä, aina siihen päivään saakka, jolloin\nteidän päänne putoavat giljotiinissa! Ja sitä päivää me tervehdimme\nelämämme onnellisimpana!»\n\nPaitsi sitä, että astahti ruumiillista vastenmielisyyttä tuntien\ntaaksepäin, kun tuon miehen myrkyllinen hengitys osui hänen\nposkiinsa, ei Josette hetkeksikään luopunut täydellisen rauhallisesta\nasenteestaan. Tällä hetkellä, jolloin hän huomasi, ettei hänellä ollut\ntoivoa maallisesta avusta ja että hänen ystävänsä olikin petturi,\nhän tiesi myös, että Maurice ja hän olivat hukassa! Ei kukaan koko\nmaailmassa voisi pelastaa heistä kumpaakaan, minkä tahansa kohtalon\nsalaliittolaiset heille sitten vahvistaisivatkin. Hän rukoili hyvältä\nJumalalta voimia kantaakseen kohtalonsa, millaiseksi se sitten\nmuodostuisikaan, ja ennen kaikkea hän rukoili voimia voidakseen salata\ntältä hirviöltä, kuinka hän kärsi. Mauricen nimi, joka niin julmasti\noli heitetty vasten hänen kasvojaan, sai hänet värisemään tuskasta.\nJuuri Mauricen takia hän eniten kärsi. Hän oli uneksinut niin paljon\n— helliä ja typeriä unelmia — siitä, mitä hän voisi tehdä Mauricen\npuolesta, että pettymys hetkisen näytti suuremmalta kuin mitä hän\njaksoi kantaa.\n\nHän ei vilkaissutkaan enää mieheen, joka oli pettänyt hänen\nluottamuksensa: viattomassa mielessään hän kuvitteli, että miestä\nvaivasi oma raukkamaisuutensa. _Le bon Dieu_ yksin tiesi, kuinka häntä\npiti rangaista.\n\nChabot'n viittauksesta asettivat molemmat sotilaat jälleen kätensä\ntytön olkapäille. He odottivat toista merkkiä viedäkseen hänet ulos\nhuoneesta. Heidän upseerinsa seisoi ovella ja Chabot kysyi häneltä:\n\n»Miten tässä kaupungissa on järjestetty vaarallisten rikollisten\nkäsittely?» ja kysyessään hän hymyili pilkallisesti Josettelle —\njulmasti, kuten Bastien de Croissyn murhaajalta saatte odottaa.\n\n»Onhan täällä olemassa kaupunginvankia, kurinalainen», vastasi mies.\n\n»Onko se turvallinen säilytyspaikka?»\n\n»Se on joka tapauksessa hyvin vartioitu. Se on rakennettu\nkaupungintalon alle.»\n\n»Kuka vastaa siitä?»\n\n»Minä, kansalainen, ja minun kaksikymmentä miestäni!»\n\n»Entä kuka pitää hallussaan kaupungintaloa?»\n\n»Kapteeni Favret'n komennossa oleva kansalliskaartin osasto.»\n\n»Asuvatko he siellä?»\n\n»Kyllä, kansalainen!»\n\nChabot naurahti taas käheästi ja kohautti sitten olkapäitään.\n\n»Luulisi niitä olevan tarpeeksi vartioita yhdelle tyttölapselle», sanoi\nhän, »mutta eihän sitä koskaan tiedä — te miehet olette sellaisia\nhoukkia...»\n\nPuhuessaan oli Chabot sormiellut laiskasti kääröä, aukaisten sinetit\nyhden kerrallaan. Nyt uloin paperi putosi ja pieni kirjenippu tuli\nesille — kirjenippuko...? Chabot'n kädet vapisivat kun hän otti\nesille jokaisen paperinipalasen ja aukoi ne ja sitä tehdessä näytti\nhänen rumilta kasvoiltaan kadonneen jokainen verenpisara, ja hänen\nsapenvärinen ihonsa sai harmaan, tuhkankarvaisen vivahduksen, sillä\nkäärö sisälsi vain paperinpalasia, joissa ei ollut lainkaan kirjoitusta\nja jotka oli taitettu niin, että ne näyttivät kirjeiltä. Chabot'n\nsilmät näyttivät tunkeutuvan ulos kuopistaan hänen katsellessaan\nnoita tyhjiä paperinpalasia. Hänen kasvonsa olivat olleet ennenkin\nvääntyneet, mutta nyt ne näyttivät kuin kuolinnaamiolta — harmailta,\npergamentinkaltaisilta, jähmettyneiltä! Hän nosti katseensa ja\nkiinnitti sen Josetteen, paperinpalasten putoillessa yksittäin hänen\nkäsistään.\n\nMutta Josette ei enää ollut sama rauhallinen, itsensähillitsevä nainen\nkuin äsken. Kun Chabot sormieli kääröä ja aukaisi sinetin toisensa\njälkeen ja kun käärepaperi putosi syrjään ja paljasti sen, minkä\nolisi pitänyt olla nuo kuuluisat kirjeet, tuntui hänestä, kuin olisi\njulma tikari työnnetty hänen sydämeensä, hänen ajatellessaan, kuinka\ntoisin kaikki olisi ollut, jos ei mies, johon hän oli luottanut, olisi\nosoittautunut olevansa Juudas. Sitten hän äkkiä huomasi, että käärössä\nei ollutkaan kirjeitä, vain tyhjiä paperinpalasia! Hänen hämmästyksensä\noli aivan yhtä suuri kuin hänen kiusanhenkensäkin. Hän oli saanut\nkäärön Louiselta, eikä se ollut kertaakaan lähtenyt hänen käsistään\n— ei kertaakaan! Vaikka, tosiaankin... näinä viimeisinä viitenä\npäivänä... varkaus... ihmeellinen takaisinsaanti...! Oi, _mon Dieu, mon\nDieu_, mitä tämä kaikki tarkoittikaan? Hänen aivonsa olivat kuumeessa.\nHän saattoi vain tuijottamistaan tuijottaa noita paperinpalasia, jotka\nputoilivat yksi toisensa perästä Chabot'n luisesta kädestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKukaan ei puhunut: sotilaat seisoivat asennossa, odottaen määräyksiä.\nHuoneen toisessa päässä vanha isoisänaikuinen kello naksutteli\nminuutteja hitaasti ja juhlallisen yksitoikkoisesti. Lopulta kuului\nChabot'n vapisevilta huulilta kuiskaava sihahdus. Hän osoitti\nsormellaan ensin Josettea ja sitten pöydällä olevia kirjeitä.\n\n»Vai niin», mutisi hän kuiskaten käheästi, »aioit siis jälleen pitää\nminua narrinasi?»\n\n»Ei, ei!» vastusti tyttö vasten tahtoaan.\n\n»Ajattelit voivasi saada minulta turvakirjeen näillä arvottomilla\npaperinpalasilla...!» väitti mies samalla kurkkuäänellä.\n\nHän vaikeni hetkeksi ja sitten hänen äänensä kohosi kirkunaksi.\n\n»Missä kirjeet ovat?» karjui hän epäsointuisella äänellä.\n\n»En tosiaan tiedä», vastusteli Josette. »Vannon, etten tiedä!»\n\n»Anna kirjeesi minulle, ja heti», kertasi mies, »tai saatanan\nnimessä...»\n\nHän vaikeni vielä kerran, sillä sanat kuolivat hänen huulillaan.\nMiten hän olisi enää voinutkaan uhata uhriaan, luvattuaan hänelle jo\nkaikki ne sielulliset ja ruumiilliset kidutukset, jotka olivat hänen\nvallassaan. Millä hän vielä olisikaan voinut uhata? Vankilallako?\nRakastajan surmallako? Mitä muuta oli enää olemassa?\n\n»Anna heti minulle kirjeet!» kähisi hän villin pedon tavoin, jolta\noli riistetty saalis, »tai toimitan sinut poltettavaksi, julkisesti\nruoskittavaksi! Annan — annan — suurkiitos siitä, että meillä\nvielä on Ranskassa keinoja, joilla voi rankaista sinunkaltaisiasi\nhelvetinkoiria!»\n\n»En voi antaa teille sellaista, jota minulla ei ole, kansalainen»,\nselitti Josette rauhallisesti, »ja vannon, että luulin kirjeiden olevan\nsiinä käärössä, jonka annoin teille!»\n\n»Valehtelet! Sinä...»\n\nChabot kääntyi nyt vahdissaolevan upseerin puoleen. »Viekää naikkonen\npois ja muistakaa...» Hän keskeytti puheensa ja noitui ja kiroili pari\nminuuttia itsekseen, ja sitten hän äkkiä muutti äänensävynsä ja sanoi\nJosettelle:\n\n»Kuunnelkaapa, pikku kansalainen, yritin vain pelästyttää teitä», ja\ntiikerin karjunta muuttui kyyhkysen kujerrukseksi. »Huomaan, että olet\nviisas viekas pieni tyttö! Luulit varmaankin, että voisit narrata\nvanhaa Chabot-parkaa, vai mitä? Luulit varmaan voivasi kujeilla hänen\nkanssaan hiukan, vai mitä?»\n\nHän käveli varpaillaan pöydän ympäri, kunnes hän seisoi Josetten\nvieressä. Hän pujotti likaisen sormensa Josetten leuan alle ja pakotti\ntämän nostamaan päänsä: »Sievä pikkuinen!» jokelsi hän, ja oli\nmuodostavinaan huulillaan suukkosen. Mutta luultavasti jokin tytön\nilmeessä säästi hänet tältä viimeiseltä kärsimykseltä, tai ehkenpä mies\nei ollut aikonutkaan suudella häntä. Varmaa vain on, että hän tyytyi\nvain virnistämään tytölle ja tuijottelemaan noita suloisia kalpeita\nkasvoja, jotka olisivat herättäneet myötätuntoa kaikissa muissa paitsi\ntytön vihamiehissä.\n\n»No, kun sinun kujeesi nyt on onnistunut», lisäsi hän teeskennellysti\nhohottaen, »niin olemme taas yhtä pitkällä kuin ennenkin, vai mitä?\nSinä annat minulle kirjeet, jotka olet hakenut aina Englannista saakka,\nja minä annan sinulle oikein oivallisen turvakirjeen, niin, sekä\nsinulle että sille sinun kauniille rakastajallesi, tuolle onnenpojalle,\nniin että te kaksi voitte mennä menojanne ja kuherrella missä tahansa\ntahdotte. No, luulen, että te olette kätkenyt nuo kirjeet jonnekin\nsievään pieneen vuoteeseenne ja me menemme nyt yhdessä hakemaan ne, vai\nmitä?»\n\nJosette ei vastannut sanaakaan, eikä liikahtanut paikoiltaan. Mitä\nhän olisikaan saattanut sanoa tai tehdä? Hän oli kuunnellut vain\npuolella korvalla tuon inhoittavan teeskentelijän lirkutuksia. Hänellä\nei ollut enempää tietoa kuin miehelläkään siitä, mitä kirjeille oli\ntapahtunut, eikä siitä, kuinka käärö, joka oli aivan samannäköinen\nkuin Louisen hänelle antama paketti, oli voinut vaihtua toiseksi. Hän\naavisti hämärästi, että kansalainen Armand'illa oli jotain tekemistä\nvaihdoksen kanssa, mutta hän ei voinut lainkaan ymmärtää, mikä hänen\ntarkoituksensa olisi saattanut olla. Hänen seisoessaan siinä vaiti ja\nmieli täynnä epäluuloja ja kuvitelmia tuli Chabot kärsimättömäksi.\n\n»Pian nyt, typerys», sanoi hän ja jätti jo pois teeskentelevän\nsävynsä, »älä seiso siinä kuin puinen epäjumalankuva! Älä pakota minua\nlähettämään sinua tiehesi noitten sotilaitten välissä! Vie minut\nhuoneeseesi, ja ystäväni seuraa meitä!»\n\n»Olenhan jo sanonut teille, kansalainen, etten tiedä mistään muusta\nkääröstä, kuin siitä, jonka jo annoin teille», huomautti Josette\nvakavana.\n\n»Se on vale!»\n\n»Se on totta, Jumalan nimessä!» Ja hän lisäsi juhlallisesti: »Minä\nuskon yhä Jumalaan!»\n\n»Pyh!»\n\nSe oli vain hämmästynyt raivon ja pettymyksen huudahdus. Sillä\nseuraavien hetkien aikana asteli Chabot edestakaisin huoneessa, kädet\nselän takana, häkkiin suljetun pantterin tavoin. Äkkiä hän pysähtyi\nvirkaveljensä eteen.\n\n»Mitä te tekisitte, ystävä Chauvelin», hän kysyi, »jos te olisitte\nminun asemassani?»\n\nChauvelin oli pysyttäytynyt koko ajan aivan hiljaa istuen penkillä heti\nJosetten takana. Oli tosiaankin vaikeata tietää, oliko hän käsittänyt\nkaikki ne vaiheet, joita asiankäsittely oli nähnyt tässä huoneessa\nviimeisen neljännestunnin aikana, sillä Chabot'n viha yhtä vähän kuin\nJosetten murhaava ylenkatsekaan eivät näyttäneet vaikuttavan häneen\nlainkaan. Hetkittäin näytti melkein siltä kuin hän olisi nukkunut,\nhänen päänsä oli vaipunut rintaa vasten, käsiään hän piti ristissä\nja silmiään suljettuina. Mutta kun hänen virkaveljensä nyt vetosi\nhäneen suoraan, näytti hän heräävän ja katsahti ylös edessään oleviin\nvihaisiin kasvoihin.\n\n»Mitä?» kysyi hän epämääräisesti. »Mitä te sanoitte, kansalainen\nkansanedustaja?»\n\n»Älä nuku, mies!» huusi toinen raivoissaan. »Sekä teidän että minun\nniska on nyt vaarassa, jos tuo tyttö saa pettää meidät! Mitä hänelle on\ntehtävä?»\n\n»Pitäkää häntä vartioituna huoneessaan, sehän on yksinkertaista»,\nChauvelin'in huulet vääntyivät pilkalliseen hymyyn.\n\n»Ja panen toimeen tarkastuksen hänen huoneessaanko? Niin,\nluonnollisesti! Sehän on yksinkertaisinta, vai mitä?» Ja Chabot kääntyi\nvielä kerran upseerin puoleen. »Kersantti», komensi hän, »joku teistä\nsaa mennä etsimään hotellin omistajan. Käskekää häntä ohjaamaan itsenne\nsiihen huoneeseen, joka oli Josette Gravier'n hallussa. Teidän on\netsittävä huone läpikotaisin, ettekä saa hellittää, ennen, kuin olette\nlöytänyt sinetöidyn käärön, joka on aivan tytön äsken pöydälle laskeman\nkäärön kaltainen. Ymmärrättekö?»\n\n»Kyllä, kansalainen!»\n\n»Menkää sitten, ja muistakaakin», lisäsi hän tarkoituksellisesti,\n»tuon käärön täytyy löytyä, tai muuten saatte kärsiä puuttuvasta\nharrastuksestanne!»\n\n»Siihen ei ole syytä», vastasi sotilas kuivasti.\n\nHän kääntyi kannoillaan ja oli marssimaisillaan ulos huoneesta, kun\nChauvelin kuiskasi ystävälleen:\n\n»Menisin teidän sijassanne hänen kanssaan. Tahtonette kai, että käärö\nannetaan teille rikkomattomin sinetein, vai mitä?»\n\n»Olette oikeassa, ystäväni», huomautti toinen. Hän antoi kersantille\nmerkin, sillä tämä seisoi asennossa ovella antaakseen hienon\nkansanedustajan mennä ovesta ennen itseään. Ovella Chabot kääntyi vielä\nkerran Chauvelin'iin:\n\n»Pitäkää silmällä naikkosta minun poissaollessani», sanoi hän nyökäten\nJosetteen päin. »Jätän oven ulkopuolelle joitakuita miehiä vartioimaan\nhäntä!»\n\n»Älkää pelätkö», vastasi Chauvelin kuivasti, »hän ei juokse tiehensä».\nChabot poistui ja kersantti seurasi häntä. Eräät miehistä yhtyivät\nheihin ja marssivat heidän vanavedessään ylös käytävään.\n\n»Te voitte odottaa ulkopuolella, kansalaiset», sanoi Chauvelin noille\nkahdelle miehelle, jotka seisoivat Josetten molemmin puolin. Hänellä oli\npäällään trikolorinauhansa, joten ei ollut kysymystäkään siitä, etteikö\nhänellä olisi ollut oikeus antaa käskyjä, joten sotilaat astuivat\naskeleen taaksepäin, kääntyivät ja marssivat ulos huoneesta sulkien\noven jälkeensä. Ja nyt oli Josette yksin Chauvelin'in kanssa noiden\nneljän, valkeaksikalkitun seinän sisällä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\n»Enkö ollutkin oikeassa, ystäväiseni, pannessani toimeen tämän pienen\npetoksen?»\n\nJos Eeva äiti olisi kuullut käärmeen kuiskaavan korvaansa juuri, kun\nhäntä ajettiin ulos paratiisista: »Enkö ollut oikeassa houkutellessani\nsinua syömään palan omenasta?» ei hän varmaankaan olisi hämmästynyt\nenempää kuin Josette hämmästyi tämän ystävällisen ja teeskennellyn\näänen kantautuessa hänen korvaansa.\n\nHän heräsi kuin unesta — kuin eräänlaisesta tainnostilasta, johon hänet\noli epätoivo ajanut.\n\nHän kääntyi ja kohtasi kansalainen Armand'in ystävällisen, tutun\nkatseen. Kynttilöiden heikossa valossa hän näytti vain tavallista\nkalpeammalta ja hyvin väsyneeltä. Josette tuijotti häneen mykkänä ja\nhämmästyneenä, hämmästyneempänä, kuin mitä hän oli ollut viime päivinä,\njolloin kuitenkin oli tapahtunut niin paljon selittämättömiä asioita.\nKun hän ei yrittänytkään puhua, jatkoi mies hetken kuluttua:\n\n»Jos en minä olisi tullut väliin, kuten pidin parhaana, olisivat teidän\nkalliit kirjeenne nyt tuon raakalaisen käsissä ja mikään ei olisi\nvoinut pelastaa teitä ja ystäväänne Reversacia kuolemasta.» Ja hän\njatkoi taaskin: »Tilanne olisi sama kuin nytkin, mutta meillä ei olisi\nkirjeitä!»\n\nHän pisti pitkän ja kapean kätensä takkinsa sisätaskuun ja veti\nsieltä esille käärön, joka oli sinetöity aivan samalla tavalla kuin\ntoinen käärö, joka oli sisältänyt oletetut kirjeet. Josettelta pääsi\nhämmästynyt huokaus ja hän painoi tavanomaisella pateettisella\ntavallaan kätensä rintaansa vasten. Hänen sydämensä sykki raivoisasti.\nHän olisi liikahtanut, mutta Armand painoi sormensa varoittavasti\nhuulilleen.\n\n»Sh — sh!» varoitti hän, ja pujotti käärön takaisin takkinsa\nsisäpuolelle.\n\nUlkoa kuului ääntensorinaa, eräs sotilaista selvitteli kurkkuaan,\ntoiset tömisyttelivät jalkojaan. Sieltä kuului kuiskailua, liikettä ja\nraskaita askeleita, jotka kaikki muistuttivat siitä, että siellä seisoi\nkansalainen kansanedustajan käskystä sotilas vahdissa. Josette alensi\näänensä kuiskaukseksi:\n\n»Ja te teitte sen todellakin...? Minun tähteni...? Minun\nepäillessäni...?»\n\n»Teidän kutsuessanne minua mielessänne sekä petturiksi että\nJuudakseksi», täydensi mies hiljaa hymyillen. »Älkäämme muistelko sitä\nenää!»\n\n»Ehkäpä te voitte antaa minulle anteeksi... itse en voi antaa sitä\nitselleni koskaan anteeksi...»\n\n»Älkäämme puhuko siitä enää», sanoi mies kärsimättömänä. »Tahdoin\nteidän vain tietävän, että en puuttunut asioiden kulkuun äsken siitä\nyksinkertaisesta syystä, että se olisi vain vahingoittanut teidän ja\nystävänne asiaa, kun Chabot on sellaisessa mielentilassa. Saatoin vain\njärjestää siten, että hän antoi toimittaa kotitarkastuksen teidän\nhuoneessanne, niin että sain tilaisuuden vaihtaa pari sanaa teidän\nkanssanne kahden kesken.»\n\n»Olette oikeassa, kuten aina, kansalainen Armand», vastasi Josette\ninnokkaasti. »En voi käsittää, kuinka koskaan saatoin epäillä teitä!»\n\nKuin vastauksena tytön sanattomaan pyyntöön nousi mies ja astui huoneen\nläpi tytön luo hymyillen hänelle mitä ystävällisimmin ja herttaisimmin\nja taputti häntä olkapäälle.\n\n»Pieni tyttö parka», mutisi hän.\n\nJosette otti hänen kätensä omaansa ja onnistui painamaan sille\nsuudelman ennenkuin mies sai vedettyä kätensä pois.\n\n»Te olette ollut niin kultaisen ystävällinen minulle, että en ikinä voi\nunohtaa sitä», huokasi hän. »En enää koskaan epäile teitä.»\n\n»Ettekö sittenkään, jos minun täytyisi panna teidät vielä entistäkin\nankarammalle koetukselle?»\n\n»Koetelkaa minua!» vastasi tyttö yksinkertaisesti.\n\n»Entäpä, jos antaisin vangita teidät nyt?... Teidät vangittaisiin\ntietenkin vain pariksi päiväksi», kiirehti hän vakuuttamaan.\n\n»En epäilisi!» selitti tyttö lujana.\n\n»Vain siihen asti, että saan tuotetuksi nuoren Reversacin tänne!»\n\n»Mauricenko?»\n\n»Niin! Jotta voisin vapauttaa teidät molemmat lopullisesti, täytyy\nminun saada teidät molemmat tänne yht'aikaa! Ymmärrättehän sen?»\n\n»Luulen ymmärtäväni!»\n\n»Kun teistä on toinen täällä ja toinen Pariisissa, voi niin helposti\nsyntyä vaikeuksia, ja nuo viholliset voivat aina saada meidät\nlankeamaan johonkin juoneensa. Mutta kun minulla on teidät molemmat\ntäällä ja kirjeet käsissäni, voin alkaa neuvotella Chabot'n kanssa\nteidän molempien vapauttamisesta ja tarpeellisista turvakirjeistä.\nJa sen jälkeen te voitte matkustaa diligenssillä Tréport’iin ja olla\nEnglannissa kolmen päivän perästä.»\n\n»Oi niin! Nyt minä ymmärrän!» huudahti Josette ilon ja kiitollisuuden\nkyynelien valuessa hänen silmistään. »En minä välitä vähäisestä\nvankeudesta, rakas kansalainen Armand», lisäsi hän lapsellisesti. »En\ntosiaan välitä vähääkään siitä, mitä te käskette minua tekemään. Luotan\nteihin täydellisesti! Täydellisesti!»\n\n»Koetan tehdä sen teille niin helpoksi kuin mahdollista, ja jos meillä\non onnea, on teidän ystävänne Reversac täällä jo noin viikon kuluttua!»\n\nKiihtyneenä ja onnellisena, osaamatta lainkaan olla peloissaan ja\nilman epäilyn hiventäkään, näki Josette Chauvelin'in menevän ovelle,\navaavan oven ja kutsuvan sotilaita, jotka olivat vartiossa käytävässä.\nHän kuuli kysymyksen: »Kuka teistä on täällä johdossa?» Hän näki erään\nmiehistä astuvan eteenpäin reippaasti ja kuuli hänen täsmällisen\nvastauksensa: »Minä, kansalainen!» sekä lopulta ystävänsä lyhyen\nmääräyksen:\n\n»Korpraali, teidän on vietävä tämä nainen, Josephine Gravier,\npoliisikomissariaattiin. Teidän on annettava hänet pääkomissaarin\nhaltuun sillä määräyksellä, että häntä on pidettävä tarkasti\nvartioituna kunnes toisin määrätään!» Sitten hän meni pöydän luo, otti\nhanhenkynän ja vedettyään taskustaan painetun paperin, hän kirjoitti\nparisen sanaa paperiin, allekirjoitti paperin ja sirotti hiekkaa\nkirjoituksen päälle. Talikynttilät olivat nyt palaneet niin mataliksi\nja niistä lähti sellainen musta savupilvi, että saattoi tuskin nähdä.\nHän yritti tarkistaa kirjoittamansa ja oli silminnähtävästi tyytyväinen\nsiihen, sillä hän ojensi sen sotilaalle sanoen lyhyesti:\n\n»Tämä selittää pääkomissaarille, että vangitseminen tapahtuu\nTurvallisuuskomitean kolmannen jaoston jäsenen, Armand Chauvelin'in\nmääräyksestä ja että minä täten annan tiettäväksi, että Josephine\nGravier'tä epäillään petoksesta tasavaltaa vastaan.»\n\nKorpraali, keski-ikäinen mies jokseenkin nuhruisessa virkapuvussa, otti\npaperin ja seisoi huomioasennossa Chauvelin’in kehoittaessa käskevällä\neleellä Josettea lähtemään miesten kanssa. Uskollisena ja luottavaisena\nviimeiseen saakka koetti tyttö olla vilkaisematta petolliseen\nystäväänsä, joka oli tehnyt hänelle tällaisen julman kepposen. Hän\nmeni jopa niin pitkälle, että hän näytteli kauhistuvansa. Hän näytteli\ntosiaan aivan täydellisesti onnettoman ylimyksen osaa, jota syytetään\nmaanpetoksesta ja joka valmistautuu kuolemaan.\n\n»Eteenpäin nyt, nuori nainen», käski korpraali lyhyesti.\n\nKäytävässä odotti kolme miestä. Josette salli taluttaa itsensä pois\nhuoneesta kävellen horjuvin askelin kasvot käsiin kätkettyinä.\nKorpraali meni viimeisenä ovesta, ja se paukahti kiinni hänen\njälkeensä. Chauvelin seisoi hetkisen huoneessa kuunnellen. Hän\nkuuli lyhyitä käskysanoja, raskaita askelia, jotka kulkivat kohti\nulko-ovea, salpojen avaamista ja ketjujen kalinaa. Hän hieroi vaaleita\npetolintumaisia käsiään vastakkain, ja hänen huulillaan leikki\nkummallinen hymy.\n\n»Saatpa nähdä vaivaa, Neilikka poikaseni, jos aiot saada tytön\nhaltuusi», mutisi hän itsekseen. »Ja jos saisitkin, on hänen\nrakastajansa yhä Pariisissa, ja miten sinä siitä selviäisit? Tällä\nkertaa luulen totisesti...»\n\nSitten hän vaikeni ja kuunteli hetkisen ääniä, joita kuului talon\ntoiselta puolen, kolinaa ja tömistelyä, kumahduksia ja jyrinää, kovaa\nja useasti toistuvaa karjuntaa ja vihaisten äänien sekasortoa, jotka\nkaikki sulautuivat hirveäksi meteliksi.\n\nJa hänen kuunnellessaan muuttui hänen tyytyväinen hymynsä viekkaaksi\nvirnistykseksi.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\nOli myöhäinen ilta ja useimmat hotellin vieraista olivat jo vetäytyneet\nmakuuhuoneisiinsa nukkumaan. Kauhean metelin herättäminä jotkut\nheräsivät ja tulivat ulos huoneistaan, mutta ulkopuolella olevia\nkäytäviä vartioivat sotilasvartiot, jotka ajoivat heidät jälleen\nhuoneisiinsa. Alakerrassa oli Josetten huoneen viereisessä huoneessa\nmajailevilta isännältä ja hänen vaimoltaan tylysti vaadittu kaikkia\navaimia ja hengen uhalla vaadittu heitä olemaan sekaantumatta\nvelvollisuuksiaan hoitavien sotilaitten asioihin. Kansanedustaja, joka\noli saapunut samana iltana, näytti olevan kiehuvan raivon vallassa,\nhän juuri määräsi molemmissa huoneissa toimitettavaksi ankaran\nkotitarkastuksen isännän esittäessä epämääräisiä vastalauseita kotinsa\nmullistuksen johdosta.\n\nNeljännestunnin kuluttua ei siellä ollut yhtäkään ehyttä huonekalua\njäljellä. Miehet olivat rikkoneet lattian, vetäneet auki jokaisen\nlaatikon, rikkoneet jokaisen lukon, he olivat tyhjentäneet patjat\nja tyynyt ja vetäneet verhot alas tangoiltaan. Chabot, joka asteli\nhuoneesta toiseen pitkin askelin ja kädet ristissä, kiroili sotilaille\nheidän saamattomuuttaan.\n\n»Enkö minä sanonut, että noitten kirjeitten täytyy löytyä?» karjui hän\nkuin raivoava härkä.\n\nKersantti oli neuvoton. Nuo kaksi huonetta näyttivät tosiaankin siltä,\nkuin olisi preussilainen tykki räjähtänyt siellä. Isäntä värjötteli\nkauhuissaan vaimoineen ja tyttärineen eräässä nurkassa.\n\n»Ei koskaan ole meidän taloamme ennen kohdannut tällainen häpeä!»\nvastustelivat he nyyhkyttäen.\n\n»Teidän ei olisi tarvinnut ottaa tänne sellaista letukkaa asumaan!»\nsanoi Chabot raa'asti.\n\n»Kansalainen Chauvelin antoi meille määräyksen...»\n\n»Älkää välittäkö kansalainen Chauvelin'istä. Minä täällä määrään nyt ja\naina!»\n\nAstellessaan huoneen läpi hän pysähtyi noiden kolmen onnettoman eteen.\nNämä ponnistautuivat jaloilleen ja takertuivat kiinni toisiinsa pelosta\nkauheaa kansanedustajaa kohtaan. Chabot näytti todellakin tällä\nhetkellä melkein epäinhimilliseltä.\n\n»Tuo naikkonen, joka nukkui täällä... », kysyi hän vaativasti.\n\n»Niin, kansalainen!»\n\n»Mihin hän on pannut sen?»\n\n»Minkä sitten, kansalainen?»\n\n»Hänellä oli sinetöity käärö — pieni käärö, noin minun käteni suuruinen\nkäärö...»\n\n»Niin, kansalainen?»\n\n»Mihin hän on sen pannut?»\n\n»Se varastettiin häneltä hänen ensimmäisenä täällä nukkumanaan yönä»,\nselitti isäntä ääni täristen pelosta.\n\n»Niin hän ainakin väitti!» lisäsi nainen väristen.\n\n»Näkikö teistä kukaan kääröä?»\n\nKaikki kolme pudistivat päätään.\n\n»Tyttö ei nukkunut sinä yönä tässä huoneessa, kansalainen», selitti\nnainen. »Hän nukkui samassa huoneessa kahden naismatkustajan kanssa,\njotka matkustivat pois diligenssillä seuraavana päivänä. Kansalainen\nChauvelin käski silloin meitä ottamaan hänet huoneeseemme nukkumaan ja\nsanoi meidän olevan vastuunalaisia hänen turvallisuudestaan.»\n\nChabot vilkaisi olkapäänsä yli kersanttia.\n\n»Ottakaa huomispäivänä selville», määräsi hän »komissariaatista, ketä\nnuo naismatkustajat olivat ja antakaa asiasta tieto minulle.» Sitten\nhän kääntyi jälleen isännän puoleen. »Ja tahdotteko te tosiaankin\nuskotella minulle, ettei teistä kukaan nähnyt tuota varastettua kääröä?\nMiettikääpä tarkemmin!» käski hän karskisti.\n\n»En ole koskaan nähnyt sitä, kansalainen», selitti mies.\n\n»Enkä minäkään, vannon sen!» vakuuttivat molemmat naiset.\n\nChabot piti hätääntynyttä perhettä epätietoisuudessa vielä hetken\najan, nauttien heidän kurjuudestaan ja siitä pelosta, jonka hän heissä\nsynnytti, tuijottaessaan heitä verestävillä silmillään. Hänen takanaan\nodotteli kersantti uusia määräyksiä. Mitään ei enää ollut tehtävissä,\nsillä jokainen nurkka ja loukko oli etsitty ja seinien sortaminen\netsimistarkoituksessa ei sentään ollut mahdollista. Mutta Chabot'n\nhävityshalu ei ollut vielä tyydytetty. Hänellä oli sillä hetkellä\nsellainen tunne, että hän tahtoi polttaa koko talon ja sen mukana tuon\nkäärön, joka oli hänelle tärkeämpi kuin hänen henkensä.\n\n»Kersantti!» huusi hän, ja oli juuri antamaisillaan kammottavan käskyn,\nkun hiljainen kuiva ääni keskeytti hänet äkkiä:\n\n»Muillakin keinoilla kuin tulella ja tulikivellä voi löytää sen, minkä\nte niin hartaasti toivoisitte omistavanne, ystäväiseni!»\n\nChabot kääntyi ympäri vihaisesti tuhahtaen ja näki Armand Chauvelin'in\nseisovan oviaukossa rauhallisena ja hentona, puettuna hillitysti\nmustaan pukuun, tutkimattomin kasvoin ja tukka sileästi kammattuna.\n\n»Naikkonenko?» kirkui Chabot ääni vihasta käheänä.\n\n»Hän on paremmassa tallessa kuin mitä hän oli teidän jättäessänne hänet\npuoli tuntia sitten, sillä minä olen toimittanut hänet vangituksi\nja lähettänyt hänet piirin komissariaattiin minun asettamani\nsyytöskirjelmän kanssa. Hän on tällä hetkellä tallessa, mutta ei pysy\nsiellä kauaakaan, jos te kulutatte aikaanne raivoten ja kiroillen ja\nhajoittaen katon päämme päältä.»\n\n»Mitä helvettiä te tarkoitatte? Eikö hän ole tallessa vähän ajan\nkuluttua? Miksei hän olisi?»\n\n»Sen tähden, että täällä on liikkeellä voimia, jotka yrittävät\nparhaimpansa saadakseen tytön teidän kynsistänne», sanoi Chauvelin\nvakavan arvoituksellisesti.\n\n»En minä välitä tytöstä vähääkään», mutisi Chabot hiljaa. »Mutta tahdon\nsaada nuo kirotut kirjeet...»\n\n»Aivan niin», keskeytti Chauvelin hiljaa, »kirjeet».\n\nChabot oli hiljaa hetken aikaa, nieleskellen hävyttömyyksiä, jotka\ntunkeutuivat hänen huulilleen. Hän tuijotteli täynnä vihaa ja\nepämääräistä pelkoa noihin vaaleisiin, syvällä oleviin silmiin,\npeittelemättömän ylenkatseellisesti. Jokin hänen katseessaan tuntui\nhypnotisoivan häntä ja heikentävän hänen tahtoaan. Hetken kuluttua\nhänen täytyi laskea katseensa. Hän selvitteli kurkkuaan, nykäisi\nliivejään ja suori likaisella ja kostealla kädellään kiharaa\ntukkaansa. Ja yrittäen päästä hermojensa herraksi, hän pisti kätensä\nhousuntaskuihin ja alkoi jälleen astella edestakaisin lattialla.\nSotilaat olivat kokoontuneet ulkopuolella olevaan käytävään ja heidän\nkersanttinsa astui askelen taaksepäin ovea kohden ja yritti parhaansa\nollakseen hymyilemättä kansalainen kansanedustajan hämmingille.\n\n»Te olette oikeassa», sanoi Chabot lopuksi jäljitellen rauhallisuutta.\n»Meidän täytyy ensin keskustella kirjeistä, ennen kuin me päätämme mitä\nteemme tytölle!»\n\nSitten hän kääntyi kersantin puoleen.\n\n»Ketkä miehistä veivät tytön komissariaattiin? kysyi hän.\n\n»En luule heidän tulleen vielä takaisin, kansalainen», vastasi\nkersantti.\n\n»Ette luule!» ivasi Chabot. »Menkää ottamaan selvää asiasta!»\n\nMies lähti ja Chabot huusi hänen jälkeensä:\n\n»Tuokaa tiedoituksenne minulle ravintolaan, olen siellä!»\n\nHän teki merkin Chauvelin'ille. »Menkäämme!» sanoi hän lyhyesti. »Tämä\nhuone saa minut näkemään punaista!»\n\nHän ei heittänyt enää katsettakaan onnettomaan majatalonisäntään ja\nhänen vaimoonsa, jotka olivat joutuneet hänen mielettömän raivonsa\nuhreiksi. He seisoivat nyt hävitetyn huoneen keskellä tietämättä, oliko\nheillä vielä jotain pelättävänään. Talo vaikutti omituisen hiljaiselta\näskeisen metelin jälkeen, vain käytävillä vartioivien sotilaiden\ntäsmälliset askeleet kaikuivat peloittavina pimeässä.\n\nChabot marssi virkaveljensä edellä ravintolaan. Siellä hän heittäytyi\nmukavaan tuoliin ja nostaen jalkansa lähimmälle pöydälle tilasi\ntarjoilijalta pullollisen viiniä ja kutsui sitten virkaveljensä\njakamaan sitä kanssaan.\n\nMutta Chauvelin ei välittänyt kutsusta. Hän meni tuohon pieneen\nyksityishuoneeseen, joka oli ollut äskeisen kohtalokkaan tapauksen\nnäyttämönä. Hän sulki oven, lukitsi ja asetti salvan ovelle. Sitten\nhän meni ikkunan luo ja tutki kaihtimen. Se oli kiinni kuten\naikaisemminkin. Ei ollut mitään vaaraa siitä, että hänet yllätettäisiin\nsiinä hommassa, johon hän nyt ryhtyi. Kynttilät olivat palaneet melkein\nloppuun, Chauvelin otti kynttiläsakset ja siisti sydämet. Sitten hän\nistuutui pöydän viereen ja veti alkuperäisen käärön rintataskustaan.\n\nSinettien aukaisemishetki oli tullut. Ei ollut enää mitään syytä\nsäilyttää kääröä koskemattomana. Ensimmäinen näytös siinä näytelmässä,\njonka hän oli suunnitellut omaksi ylennyksekseen ja voimakkaan\nvihollisensa häviöksi oli osoittautunut loistavaksi menestykseksi.\nSekä Josette Gravier että hänen rakastettunsa olivat vankilassa,\ntoinen Pariisissa toinen Rouenissa. Sellainen tilanne herättäisi\nvarmasti Punaisen neilikan sääliä ja yllyttäisi häntä käyttämään\ntuota ihmeellistä nerokkuuttaan pelastaakseen nämä kaksi nuorta\nihmistä. Mutta tällä kertaa olisi myös Chauvelin paremmin varuillaan\nkuin koskaan ennen. Hänen täytyi vain pysyttäytyä tytön lähellä,\ntuon englantilaisen vakoilijan täytyi toki päästä kosketuksiin\ntytön kanssa, oli hän sitten kuinka liukas tahansa, ja jos hän ei\nsuorastaan osaisi tehdä itseänsä näkymättömäksi, saataisiin hänet\nkyllä kiinni. Voi varmasti väittää, ettei Chauvelin'ia sillä hetkellä\nvaivannut epäonnistumisen pelko. Hän piti vihollistaan jo suorastaan\nkiinnisaatuna. Siitä muodostuisi hänen kestävyytensä, neuvokkuutensa\nja isänmaallisuutensa riemuvoitto! Vielä kerran tulisi hänestä mahtava\nmaassansa, näiden miesten johtaja, näiden lahjottavien pelkurimaisten\ntyhmyrien, jotka jälleen mataisivat maassa hänen edessään ja saisivat\nmaksun niistä nöyryytyksistä, joita he viimeisten kahden vuoden aikana\nolivat aiheuttaneet hänelle.\n\nNämä häpeäätuottavat kirjeet olisivat hänelle hyvä lisäase, jolla hän\nvoisi pitää kurissa noita häpeämättömiä nousukkaita — vaikutusvaltainen\nDanton mukaanluettuna, ehkäpä Robespierrekin! Armand Chauvelin näki\nitsensä jo kansansuosion huipuilla, Ranskan todellisena hallitsijana.\nSillä hän voisi toki kohota mille vallanhuipuille tahansa, hän, joka\noli ajanut kuolemaan vallankumouksellisen Ranskan piintyneen vihollisen.\n\nKaikkien näiden onnellisten ajatusten ja odotusten risteillessä Armand\nChauvelin'in mielessä, leikkivät hänen sirot kätensä kirjekääröllä\n— hänen tulevaisuudensuunnitelmiensa kulmakivenä. Hän sormieli sitä\nhellästi, kuten hän oli tehnyt niin usein ennenkin. Siinä se oli juuri\nsamanlaisena kuin Picard'in laskiessa sen hänen käteensä! Hän ei\nollut koskaan rikkonut sinettiä, ei koskaan nähnyt käärön sisältöä,\nei koskaan nähnyt niitä kirjeitä, joiden takia Chabot'n, Baziren\nja Fabre d'Eglantinen, jopa vielä suositun Danton'inkin kaltaiset\nmiehet vapisivat. Mutta nyt, kun tämän hänen alkuunpanoinansa\npienen huvinäytelmän ensimmäinen näytös oli onnellisesti näytelty\ntässä samassa huoneessa, ei hän enää voinut hillitä luonnollista\nuteliaisuuttaan näiden miesten salaisuuksien suhteen. Hän oli innokas\nja kiihtynyt. Nämä kirjeet ilmaisisivat ehkä salaisuuksia, jotka\nosoittautuisivat ehkä vieläkin voimakkaammiksi aseiksi, kuin hän oli\nkuvitellut.\n\nHänen sormensa vapisivat hiukan hänen aukaistessaan sinettejä.\nKäärepaperi putosi pois aivan kuin tuo toinen paperi oli pudonnut\nChabot'n käsistä, ja sisältö paljastui Chauvelin'in kauhistuneelle\nkatseelle. Sillä ei tässäkään käärössä ollut mitään kirjeitä,\nkuten käärepaperi ja sinetit oli myös sisältö samanlainen kuin\nChabot'n aukaisemassa käärössä, pelkkiä kirjeen muotoon taitettuja\npaperinpalasia!\n\nChauvelin tuijotti tuijottamistaan, hänen vaaleat, syvälläsijaitsevat\nsilmänsä paloivat, hänen ohimoissaan sykki, koko hänen ruumiinsa\nvärisi kuin vilusta. Mitä tämä kaikki oikein tarkoitti? Koska tämä\nkauhea petos oli oikeastaan tapahtunut? Oliko se alkanut jo Bastien de\nCroissyn aivoissa — vai ehkä hänen epätoivoisen vaimonsa toimesta? Vai\noliko tuo näennäisesti vilpitön tyttö tämän kaiken takana? Mutta ei, se\noli mahdotonta! Chauvelin painoi vapisevan kätensä polttavaa otsaansa\nvasten. Hänestä tuntui siltä kuin olisi raskas lyönti hämmentänyt\nhänet. Hitaasti hän käänteli paperinpalasia käsissään. Ei missään\nniistä ollut sanaakaan kirjoitettuna. Paitsi yhdessä... Chauvelin poimi\nsen koneellisesti käteensä... se oli tahraisempi ja likaisempi kuin\nmuut... Hän silitteli sen suoraksi. Kynttilät lepattivat ja savusivat\njälleen... hän saattoi tuskin nähdä... hänen silmänsäkin hämärsivät,\nei kylläkään kyynelistä, vaan niitä peitti eräänlainen usva, joka loi\npunaista sumua kaikkialle. Hänen täytyi räpäyttää silmiään parisen\nkertaa, ennen kuin hän saattoi erottaa paperinpalaselle kirjoitetut\nsanat. Lopulta se hänelle onnistuikin, mutta hän kerkisi lukemaan vain\nensimmäiset sanat:\n\n»Kaikkialta häntä etsitään...»\n\nTuo kiukuttava loru, jonka näkeminen jo niin monta kertaa ennen oli\nollut enteenä jostain ikävästä häiriöstä! Ensi kertaa urallaan tunsi\nChauvelin rohkeutensa lannistuvan. Vain pari minuuttia sitten hän\noli ollut niin toivorikas ja varma! Tämä kauhea pettymys yllätti\nhänet iskun tavoin. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen särkevää päätään\nlyöty kauheasti, niin suuri oli hänen pettymyksensä. Kädet pöydälle\nojennettuina, paperinpalanen nyrkkiin rutistettuna hän muisteli\nkaikkia niitä epäonnistumisia, jotka asteittain olivat saattaneet\nhänet korkeasta asemastaan tähän alennukseen. Calais, Boulogne,\nNantes ja monta muuta — ja nyt tämä! Hän oli aavistanut sitä, kun\nhänen vihollisensa oli katsellut häntä niin hävyttömästi kasvoihin\nravintolassa. Tuo suurikasvuinen ja paksu merimies ja hänen liiankin\ntuttu naurunsa, pippurirasia, joka muistutti häntä hänen suurimmasta\ntappiostaan Calais'n »Harmaassa Kissassa'». Nämä ja monet muut seikat\ntuntuivat vyöryvän läpi Chauvelin’in kuumeisten aivojen tällä katkeran\npettymyksen hetkellä. Hän oli myös lakannut ajattelemasta Josettea,\nhän muisteli vain menneitä. Hetket kuluivat, vanha normandialaiskello\nnakutteli juhlallisena ja välinpitämättömänä.\n\nJonkin ajan kuluttua tunkeutui voimakas ääni Chauvelin’in\ntietoisuuteen. Hän ponnistautui hereille välinpitämättömyydestään ja\nheitti nopean silmäyksen ympärilleen. Sitten kun tuttu ääni lähestyi\nlähestymistään, hän kokosi kiireesti paperinpalaset ja työnsi ne\ntaskuunsa pois näkyvistä. Hän meni ovelle ja aukaisi sen juuri ajoissa\nkohdatakseen virkaveljensä, jonka askel ei enää ollut niin vakava\nkuin silloin, kun raivo yksinään oli hallinnut hänen liikehtimistään.\nPullo punaviiniä ja toinen raskasta normandialaista omenaviiniä olivat\nmenneet hänen päähänsä, hänen huulensa sopertelivat ja hänen silmänsä\nverestivät. Hoiperrellen eteenpäin hänen onnistui melkeinpä kaatua\nChauvelin’in syliin.\n\n»Olen odotellut teitä jo puolisen tuntia», sanoi tämä moittivasti.\n»Mitä ihmettä te oikeastaan olette hommannut?»\n\n»Minulla oli kauhean kuuma», mutisi Chabot epäselvästi, »ja hirvittävä\njano. Minun täytyi saada jotain juodakseni...»\n\n»Istukaa tuonne», komensi Chauvelin, sillä mies pysyi tuskin\njaloillaan. »Meidän täytyy saada tänne enemmän tulta!»\n\n»Niin... enemmän tulta... Minä vihaan tätä pimeyttä!»\n\nChabot vaipui tuoliin, hän ojensi kätensä pöydän yli ja painoi päänsä\nkyynäspäätään vasten ja kuorsasi pian kuuluvasti. Chauvelin katsahti\nhäntä happamen ylenkatseellisesti. Oli tuokin apulainen suuressa\nyrityksessä, joka jo hahmottui hänen mielessään. Mutta sille ei voinut\nmitään... tämä juopunut rähjys oli ainoa olento, joka tällä hetkellä\nsaattoi auttaa häntä. Hän taputti käsiään ja hetken kuluttua ilmestyi\npalvelustyttö. Chauvelin määräsi hänet tuomaan lisää kynttilöitä ja\nkannullisen kylmää vettä.\n\nChabot kuorsasi. Chauvelin tyhjensi pitemmittä menoitta veden hänen\npäälleen. Palvelustyttö poistui nauraa virnistellen.\n\n»Mitä helvettiä...?» huusi Chabot, joka herätettiin unestaan näin\nraa'alla tavalla.\n\nKylmä vesi oli selvittänyt osittain hänen päänsä. Hän tuijotti silmiään\nräpytellen lepattavaan kynttilänliekkiin veden tippuessa pitkin hänen\nsekavia tukkasuortuviaan ja hänen poskiensa uurteita.\n\n»Meidän täytyy katsoa tilannetta suoraan silmiin», aloitti Chauvelin\nkuivasti.\n\nHän istui Chabot'ta vastapäätä, nojaten kyynäspäitään pöytään, ohuet\nsuonikkaat kädet tiukasti yhteenpuristettuina.\n\n»Tilannettako?» kertasi Chabot tylsästi. »Niin, piru vieköön, se\nnaikkonen, vai mitä?»\n\n»Älkää nyt välittäkö koko naikkosesta! Luulen teidän yhä vieläkin\ntahtovan, etteivät eräät tärkeät kirjeet, jotka lienevät perin\nlangettavia teille ja teidän koko puolueellenne, joudu 'Moniteur'n' tai\nsanokaammepa vaikka 'Père Duchesnen' käsiin ja julkaistuiksi!»\n\nChauvelin puhui hitaasti salliakseen jokaisen sanan tunkeutua tuon\njuoppolallin ymmärrykseen. Tässä hän onnistui, sillä kirjeiden\nmainitseminen karkotti viimeisenkin sameuden hänen humalaisista\naivoistaan. Hän oli jälleen yksinomaan raivon ja pelon pahassa.\n\n»Te vannoitte», huomautti hän kylmästi, »että te saisitte nuo kirjeet\nkäsiinne!»\n\n»Ja niin minä saankin», vastasi Chauvelin rauhallisesti. »Mutta teidän\ntäytyy auttaa minua!»\n\n»Olette antanut pienen tytön vetää itseänne nenästä, te...»\n\n»Jos te otatte tuollaisen äänensävyn, ystäväiseni», sanoi Chauvelin\nterävään ja röyhkeään sävyyn, katsellen virkaveljeään tiukasti silmiin,\n»jätän tämän jutun hoitamisen tällä hetkellä ja annan miehen, joka\nvarasti nuo kirjeet, tehdä niillä mitä ikinä hän haluaa!»\n\nTällä uhkauksella oli Chabot'hon sama vaikutus kuin kylmällä suihkulla.\nHän nieli pahantuulensa ja sanoi melkeinpä nöyrästi:\n\n»Mitä te tahtoisitte minun tekevän?»\n\n»Kerron teille! Ensinnäkin, mitä tulee tuohon kirjekääröön...»\n\n»Niin... Kirjekäärö, se oikea käärö... Kenellä se on, missä se on?...\nTahdon tietää sen!» Ja jokaista lausetta lausuessaan löi Chabot\nkädellään pöytää, Chauvelin’in nopeitten aivojen viimeistellessä\nkavalaa suunnitelmaa.\n\n»Kerron teille, kuka varasti käärön Gravier'n tytöltä!» sanoi hän\nhiljaisesti. »Sen varasti tuo englantilainen vakoilija, jota sanotaan\nPunaiseksi neilikaksi!»\n\n»Mistä sen tiedätte?»\n\n»Älkää välittäkö siitä, mistä minä sen tiedän, uskokaa vain, että\nniin on! Mutta yhtä varmasti kuin minä elän, tiedän, että Punaisella\nneilikalla on nuo kirjeet hallussaan...»\n\n»Ja hän voi lähettää meidät kaikki giljotiiniin», keskeytti Chabot\nhänet käheästi kuiskaten.\n\n»Tietysti hän voi», vastasi Chabot kuivasti, »jollei...»\n\n»Mitä jollei? Puhukaa mies, jos ette tahdo minun vaipuvan kuoliaana\neteenne.»\n\n»... jollemme saa häntä kiinni, tietenkin, tiedän mä!»\n\n»Mutta hänenhän sanotaan olevan liukkaan kuin henkiolennon. Tehän\nolette itsekin...»\n\n»Tiedän sen! Mutta ei hän ole aivan niin liukas kuin te luulette! Minä\nolen yrittänyt ja epäonnistunut hänen suhteensa, se on totta! Mutta\nminua ei ole koskaan ennen auttanut sellainen vaikutusvaltainen mies\nkuin te!»\n\nChabot röyhisteli kuullessaan kohteliaisuuden.\n\n»Tietenkin autan teitä», sanoi hän.\n\n»Kuunnelkaa siis, kansalainen. Vaikkakaan meillä ei ole kirjeitä, on\nmeillä jotain, jota voisimme sanoa valtiksi tässä pelissä...»\n\n»Vai valttikortti?»\n\n»Juuri niin, Gravier'n tyttö! Kerroinhan teille, määräsin hänet\nvangittavaksi...»\n\n»Se on totta, mutta...»\n\n»Hän on tällä hetkellä komissariaatissa ankaran vartioinnin alaisena!»\n\nChabot hyppäsi pystyyn tuijottaen virkaveljensä kalpeisiin kasvoihin ja\nlöi nyrkkinsä pöytään.\n\n»Te valehtelette», kiljui hän täyttä kurkkua. »Ei hän ole\nkomissariaatissa!»\n\nChauvelin kohautti olkapäitään.\n\n»Missä hän sitten olisi?» kysyi hän kylmästi.\n\n»Sen tietää ehkä paholainen, mutta minä en!»\n\nNyt oli Chauvelin’in vuoro tuijottaa virkaveljeään silmiin. Oliko mies\nyhä juovuksissa vai oliko hän tullut hulluksi?\n\n»Suokaa anteeksi, kansalainen», sanoi hän kylmästi, »mutta te puhutte\narvoituksia!»\n\n»Arvoituksiako?» pilkkasi toinen. »Johan nyt! Kerronpa teille, että tuo\ntytönhuitukka, jonka te määräsitte lähetettäväksi komissariaattiin, ei\npäässyt perille!»\n\n»Ei päässyt perille?» kertasi Chauvelin hämmästyneenä. »Te laskette\nleikkiä!»\n\n»Leikkiäkö? Kuulkaa siis: kersantti ja ne sotilaat, jotka lähetin\ntiedustelemaan tyttöä, tulivat takaisin puoli tuntia sitten\nja he kertoivat, ettei sotilaita eikä tyttöä ollut kuulunut\nkomissariaattiin...»\n\n»Mutta missä...?»\n\n»Sitä, missä tyttö on, ei kukaan tiedä! Komissaari lähetti heti\npatrullin tutkimaan asiaa. He löysivät sotilaat yleisestä puistosta\nkirkon takaa jalat sidottuina heidän omilla vöillään ja lakit\nsuukapuloina, mutta tytöstä ei näkynyt jälkeäkään!»\n\n»Ja entä sitten?»\n\n»Sotilaat oli yllätetty! He ovat kaikki nyt vangittuja, nuo\nraukkamaiset petturit! He selittivät, että kun he kulkivat puiston\nläpi matkallaan komissariaattiin, heidät äkkiä yllätettiin takaapäin\nheidän sitä lainkaan aavistamatta. He eivät olleet kuulleet eivätkä\nnähneet mitään, paikka oli pimeä ja aivan autio. Näyttää siltä, että\ntässä jumalanhylkäämässä kylässä ei juuri pala valoja, kun öljy ja tali\novat tulleet niin kalliiksi, ja että siviiliväestö kaihtaa puistoa,\nkoska se on kaikkien pahantekijöitten tyyssija tässä kaupungissa.\nMiehet vannovat, että tekivät parhaansa itseänsä puolustaakseen, mutta\nettä hyökkääjiä oli lukumäärältään enemmän ja heidät voitettiin. Joka\ntapauksessa pahantekijät, ketä he nyt sitten lienevätkin, voittivat\nheidät, sitoivat ja kapuloivat heidät ja pakenivat pimeässä ottaen\ntytön mukaansa.»\n\n»Mutta eivätkö miehet nähneet mitään? Olivatko ryövärit ratsain,\nvai...?»\n\n»Paha minut periköön, jos tiedän. Kaksi miehistä kertoi, että heidän\nkimppuunsa käyneillä oli sama virkapuku kuin heillä itselläänkin, ja\neräs heistä arveli, että hän oli nähnyt erään rosvoista ennenkin,\nvaltavan suurikasvuisen merimiehen lahdella soutelemassa, ja hänen\niskunsa olivat olleet voimakkaita kuin härän!»\n\n»Vai niin?»\n\n»Roistot olivat lähteneet joelle päin!»\n\n»Vai niin?» sanoi Chauvelin jälleen.\n\n»Miksi te sanotte koko ajan 'vai niin'?» kysyi Chabot\nepäystävällisesti. »Tiedättekö, jotain tästä jutusta?»\n\n»En! Mutta se vahvistaa sen, mitä äsken kerroin teille.»\n\n»Kuinka niin?»\n\n»Nuo helvetilliset englantilaiset vakoojat ovat jälleen työssä.»\n\n»Mistä sen tiedätte?»\n\n»Kaikki osoittaa sitä: hyökkäystapa, tytön katoaminen, isokokoinen\nmerimies! Kulkurit eivät koskaan olisi uskaltaneet käydä tyhjin taskuin\nsotilaiden kimppuun, eivätkä he myöskään olisi vaivautuneet ryöstämään\ntyttöä, jolla ei ole rahaa eikä omaisia, jotka hänen puolestaan\nmaksaisivat lunnaita.»\n\n»Se on totta!»\n\n»Milloin kersantti kertoi teille tästä»?\n\n»Aivan äsken! Vain noin neljännestuntia sitten!»\n\n»Miksi ette kertonut sitä heti minulle?»\n\n»Eihän se kuulunut teille! Minä se täällä määrään, ettekä te!»\n\n»Ja mitä te sitten määräsitte? Te ette näyttänyt olevan sopivassa\nkunnossa antamaan mitään määräyksiä!»\n\n»Raivo meni minun päähäni, kun minua taas petkutettiin. Jos te ette\nolisi omavaltaisesti vangituttanut tyttöä...»\n\n»Teidänhän piti kertoa minulle, mitä määräyksiä te annoitte\nkersantille», keskeytti Chauvelin hänet karsaasti.\n\n»Käskin häntä tuomaan nuo neljä pahantekijää tänne, tahdon kuulustella\nheitä itse!»\n\n»No niin, ovatko he täällä?»\n\n»Odottakaa, kansalainen, kaikki aikanaan! Kersantin on mentävä ensin\nkomissariaattiin ja sitten hänen on...»\n\n»Tiedän sen kaiken», keskeytti toinen kärsimättömänä... Hän meni\novelle, taputti käsiään ja odotti, kunnes yövahti tuli tassutellen\npitkin käytävää.\n\n»Heti kun kersantti palaa», sanoi hän miehelle, »on teidän tuotava\nhänet tänne!»\n\nChabot aukaisi suunsa vastustellakseen. Hän oli arka kansanedustajan\netuoikeuksistaan, sillä hänen asemansa oli paljon korkeampi kuin\npelkän komitean jäsenen. Mutta Chauvelin'in hiljaisessa tavassa ottaa\njohto käsiinsä oli jotain, joka peloitti häntä, ja hän tunsi itsensä\nkutistuneeksi ja mitättömäksi toisen halveksivan katseen kohdatessaan.\nHänen ruma suunsa sulkeutui napsahtaen ja hän katsoi poistuvan vartijan\nperään silmissään kummallinen ilme. Hän istuutui jälleen pöydän luo\nja tuijotti typerästi tyhjyyteen leikitellen kömpelöillä sormillaan\npöydällä olevilla esineillä jalat suoraan eteenpäin ojennettuina.\nSilloin tällöin hän vilkaisi avoimeen oveen päin ja kuulosteli eri\nääniä, joita yhä vielä kuului talosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka vieraita olikin jyrkästi komennettu pysyttelemään huoneissaan,\nei heitä voitu estää liikuskelemasta ja kuiskailemasta keskenään, kun\nkerran oli mahdotonta saada unta. Äskeinen meteli, kun huonekaluja\noli rikottu ja seiniä ja lattioita kolkutettu, oli herättänyt heidät\nkaikki ensimmäisestä unestaan. Sen jälkeen oli epämääräinen pelko ja\nvartiosotilaitten raskaat askeleet pitänyt kaikkia hereillä. Onneton\nisäntäväki oli paennut vapaana olevaan vierashuoneeseen, mutta heidän\noli vielä vaikeampi kuin vieraitten saada unta.\n\nSen tähden vallitsi koko talossa kohina, vaikkakin vaimennettu kohina.\nChabot tuntui saavan eräänlaista lohtua sen kuuntelemisesta. Kuten niin\nmonet, jotka julistavat olevansa jumalankieltäjiä, oli hänkin peräti\ntaikauskoinen, ja kaikki tuo puhe salaperäisestä vakoilijasta, joka\nteki työtään pimeässä ja oli liukas kuin henkiolento, oli käynyt hänen\nhermoilleen. Chauvelin taas asteli huoneessa edestakaisin. Laihat kädet\ntiukkaan selän taakse puristettuina, pää rintaa vasten vaipuneena.\nHänen ahkerat aivonsa olivat keskeytymättömässä työssä. Ilmeisestikin\nhän oli menettänyt ensimmäisen erän tässä pelissä Punaista neilikkaa\nvastaan. Eikä vain sitä: hän oli myöskin menettänyt sen, mitä hän\nniin sattuvasti oli kuvannut »valttikortikseen». Josette Gravier\noli juuri senkaltainen neitonen ahdingossa, joka vetoaisi Sir Percy\nBlakeneyn seikkailunhaluiseen mieleen: niin kauan kuin hän oli vankina\nRouen’issa, ei Punainen neilikka lähtisi sieltä pois, ja siinä olisi\nollut hyvä mahdollisuus päästä hänen jäljilleen. Nyt ei ollut mitään\nsellaista mahdollisuutta, kun tyttö jo oli turvassa, sillä Chauvelin\ntiesi kokemuksesta, että ei kannattanut toivoakaan, että hänen\nkaltaisiaan vankeja voisi saada takaisin Punaisen neilikan kynsistä,\nkun tuo seikkailujen prinssi kerran oli ottanut heidät suojelukseensa.\n\nHän olisi ollut aivan täydelleen ymmällä, jos ei eräs asiaintila olisi\nantanut hänelle toivoa, eräs valttikortti hänellä vielä oli, ja ehkäpä\ntaitavasti pelattuna...\n\nHänen päästyään mietteissään niin pitkälle keskeytti ne tulollaan\nkersantit, joita seurasivat nuo neljä syyllistä sotilasta. Tällä kertaa\nei Chauvelin yrittänytkään puuttua puheeseen. Hän antoi Chabot'n\nkysellä mitä tämä tahtoi. Hän, Chauvelin tiesi kaiken, mitä heillä ehkä\nolisi sanottavanaan. Hän kuunteli vain puolella korvalla kuulustelua,\ntajuten silloin tällöin sanasen... »me emme kuulleet mitään... He\nyllättivät meidät kuin äkkinäinen salama... Kyllä, meillä oli kyllä\npistimemme mukana... oli mahdotonta käyttää niitä... Oli pimeää kuin\nsäkissä... Heillä oli yllään kansalliskaartin virkapuvut... samat\nkuin meilläkin, ainakin, mikäli niin pimeässä saattoi erottaa... vain\neräällä ei ollut, ja hän näytti merimieheltä... se oli kauhean suuri\nmies, jolla oli aivan peloittavan suuret voimat... Olen nähnyt hänet\nennenkin lahdella veneessä... ja täällä ravintolassa... Kuinka me\nolisimme voineet käyttää pistimiämme?... Hehän olivat puetut samoin\nkuin mekin... He löivät nyrkeillään... tuo iso merimies löi minut\nmaahan... ja minutkin... näin vain tähtiä... Niin minäkin.... Kun\ntulin tajuihini oli minun jalkani sidottu ja villalakkini oli tungettu\nsuuhuni...», ja muuta samanlaista.\n\nKun kaupunginportit oli jo suljettu yöksi, ei kukaan voinut päästä\nniiden läpi ennen huomisaamun koittoa, mutta olihan olemassa joki, eikä\nPunaisen neilikan keksimiskyvyllä ja rohkeudella ollut rajoja. Mutta\nviimeinen valttikortti oli jäljellä — ässä, toivoi Chauvelin hurskaasti.\n\nKun Chabot oli lähettänyt sotilaat pois, neuvottelivat nuo kaksi miestä\njälleen.\n\n»Emme voi ryhtyä paljon mihinkään Gravier'n tytön suhteen», huomautti\nChauvelin kuivasti. »Onneksi on meillä tuo Reversac jäljellä. Hänen\navullaan on meidän nyt käytävä kauppaa!»\n\n»Tarkoitatteko tytön rakastettua?»\n\n»Luonnollisesti.»\n\n»Ymmärrän tarkoituksenne!»\n\n»Sehän on hienoa», pilkkasi Chauvelin. »Luulisin teidän tietävän, missä\nhän on!»\n\n»Abbeyn vankilassa! Olen panettanut hänet itse sinne! Oikea\nneronleimaus, luullakseni», lisäsi hän tyytyväisenä, »vangita tuo\nmiekkonen!»\n\n»No niin, teillä on ollut vapaat kädet näin viime viikkoina, tuon\nenglantilaisen vakoilijan huomion ollessa kääntyneenä ystäväämme\nCarrier'hen Nantes’issa.»\n\n»Luulen tosiaan, että noitten pappien ja naisten murhaaminen on\nherättänyt hänen huomiotaan! Omasta puolestani...»\n\n»Niin herätti Josette Gravier'kin teidän uhrinanne hänen huomiotaan ja\nniin on herättävä myös Maurice Reversac. Olkaa varma siitä!»\n\n»Saatanalle kiitos siitä, että hän ainakin on turvassa!»\n\n»Niin, hän on meidän voitonkorttimme», päätteli Chauvelin, »ja meidän\ntäytyy saada hänestä se irti, minkä hän ansaitsee!»\n\nHän alkoi jälleen astella edes takaisin huoneessa, Chabot'n seisoessa\nvieressä tosin aivan selvänä, mutta vailla ajatustakaan hämärissä\naivoissaan ja tuijottaen typerästi eteensä.\n\n»Pariisi ei kelpaa», mutisi Chauvelin enemmän itselleen kuin\nvirkaveljelleen haastellen. »Punaisella neilikalla on siellä aivan\nliian monia vakoilijoita ja ystäviä salatuissa sopissaan, joista meillä\nei ole tietoakaan.»\n\n»Mitä? Mitä te puhutte?» uteli Chabot hölmömäisesti.\n\n»Sanon, että meidän on saatava Maurice Reversac pois Pariisista!»\n\n»Miksi? Hänhän on siellä varmassa säilössä?»\n\n»Eikö mitä!» tiuskaisi Chauvelin äkäisesti. Hän seisahtui pöydän\nviereen ja iskien silmänsä Chabot'hon kysyi tältä: »Oletteko koskaan\nkysynyt Fouquier-Tinville'ltä, kuinka monta vankia on karannut Pariisin\nvankiloista yksinomaan Punaisen neilikan toimesta?»\n\n»En, mutta...»\n\n»Huomattavasti yli kaksisataa tämän vuoden alusta lukien!»\n\n»En usko sitä!»\n\n»Vakuutan teille sen olevan totta! Ja saman verran on vankeja karannut\nNantes'ista! Carrier on halkeamaisillaan raivosta!»\n\n»Carrier on raivohullu!»\n\n»Ehkäpä! Mutta nyt te kai ymmärrätte, miksi tahdon saada Maurice\nReversacin ulos Pariisista. Punainen neilikka vie muutoin vaikkapa\nlahjomalla hänet meidän kynsistämme!»\n\nChabot mietti vielä hetkisen, ja Chauvelin, joka arvasi hänen\najatuksensa lisäsi vakavan tarkoittavasti:\n\n»Jos jätämme Reversacin sinne, ei meillä ole mitään, mihin vaihtaa nuo\nkirjeet.»\n\n»Kirjeetkö...», mutisi Chabot epämääräisesti.\n\n»Niin», huomautti Chauvelin kuivasti, »jollette ole sattumalta löytänyt\nniitä?»\n\nVastauksen asemesta kirosi Chabot kuin pakana.\n\n»Siellä, missä on tyttö, siellä ovat myös kirjeet», jatkoi toinen,\n»painakaa se päähänne! Ja kirjeet ovat englantilaisten vakoilijoiden\nkäsissä. Muistakaa siis vain yksi seikka: niin kauan kuin meillä on\nvielä käsissämme tytön rakastaja, voimme ehkä saada kirjeet tarjoamalla\nniistä turvakirjeitä. Ja ehkäpä — älkää unohtako sitä — ehkäpä meillä\non myös tilaisuus vangita Punainen neilikka, jonka kiinniottamisesta on\nluvattu kymmenentuhannen livren palkinto!»\n\nKoska Chabot oli jo tyhjentänyt kirosanojensa varaston, kevensi hän nyt\nmieltään muilla törkeyksillä.\n\n»Kymmenentuhatta livreä!» huudahti hän sitten.\n\n»Puhumattakaan kunniasta!»\n\n»Hiiteen kunnia! Mutta vihaan ajatusta antaa tytön ja hänen\nrakastajansa livistää!»\n\n»Eihän teidän tarvitsekaan antaa!»\n\n»Mitä tarkoitatte — eikö minun tarvitsekaan? Itsehän te juuri mainitsitte\nturvakirjeistä...»\n\n»Niin teinkin! Mutta nehän voi tehdä mitättömiksi salaisella merkillä.\nRanskan komissaarit tuntevat sen ja se tekee jokaisen turvakirjeen\nmitättömäksi!»\n\n»Loistavaa!» huudahti Chabot ja löi kädellään pöytään. »Loistavaa!»\nhuudahti hän ja hypähti seisomaan. »Nyt minä alan ymmärtää!»\n\nMiehet vaihtoivat hetkeksi osiaan. Nyt asteli Chabot huoneessa edes\ntakaisin mutisten itsekseen, Chauvelin'in istuessa pöydän ääressä\nantaen toimettomien käsiensä leikkiä milloin hanhenkynällä, milloin\nkynttiläsaksilla tai muulla käsilläolevalla kamalla. Äkkiä Chabot\npysähtyi hänen edessään.\n\n»Te siis tahdotte Reversacin pois Pariisista?»\n\n»Oikein!»\n\n»Ja tuoda hänet tänne?»\n\n»Niin!»\n\n»Matkasta tänne muodostuu siis vaarallinen, jos kerran, kuten te\narvelette nuo englantilaiset vakoilijat ovat sotapolulla!»\n\n»Meidän täytyy tehdä vaara niin pieneksi kuin mahdollista!»\n\n»Miten?»\n\n»Vahvan saattojoukon avulla! Ja silloin on kaksinkertainen mahdollisuus\nsaada Punainen neilikka kiinni!»\n\n»Luuletteko siis, että hän varmasti yrittää päästä käsiksi Maurice\nReversaciin?»\n\n»Aivan varmasti!»\n\n»Ja vahingosta viisastuu, vai mitä?»\n\n»Juuri niin!»\n\n»Mainiota!» huudahti Chabot toivorikkaana.\n\n»Ja ajatelkaa, jos me onnistuisimme saamaan käsiimme jonkun roistoista!\nSilloin olisi asemamme hyvä kirjeisiin nähden! Meillä täytyy toki olla\njotain, josta käydä kauppaa!»\n\n»Ehkäpä itse Punainen neilikka?»\n\n»Koko kirottu joukkio, ja tyttö rakastajineen niinikään!»\n\n»Saatte mielellänne ne kaikki, kunhan minä vain saan ne kirotut\nkirjeeni!»\n\n»Jos te seuraatte minun ohjeitani pienimmissäkin asioissa», sanoi\nChauvelin, »voin aivan varmasti luvata ne teille!»\n\nHe istuivat yhdessä vielä tunnin, harkiten Chauvelin'in suunnitelmaa,\nviipyen jokaisessa yksityiskohdassa, jättämättä mitään sattuman varaan\nja nautiskellen voitostaan, josta he jo olivat aivan varmoja.\n\nOli jo keskiyö, kun he vihdoinkin menivät levolle. Ja aamun koittaessa\noli Chabot jo matkalla Pariisiin mukanaan tarkat määräykset\nChauvelin'ilta Yleisen Turvallisuuden Komitealle.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nLumi peitti paksuna kerroksena maan, oli raskasta ponnistella ylöspäin\nmäissä ja liukasta laskeutua niissä alaspäin. Tavallisesti Meulon'in\nja Rouen'in välinen diligenssi lopetti näin huonoissa olosuhteissa\nliikenteensä. Jo aikaisin aamulla Meulon'ista lähdettäessä olivat\npilvet näyttäneet uhkaavilta. »Tulee lumipyry, se on varmaa», olivat\nkaikki vakuuttaneet, myöskin ajaja, joka mutisi jotain sellaista,\nettä oli hulluutta lähteä matkalle tuollaisten lyijynväristen pilvien\ntäyttäessä taivaan.\n\nMutta hänen vastustelustaan ja varoituksistaan huolimatta lähdettiin\nmatkalle aikaisin aamulla. Niin määräsi kansalainen kansanedustaja\nChabot, joka matkusti diligenssillä, ja hänen sanansa oli\nluonnollisesti laki. Pieni joukko katsojia oli kokoontunut »Valkoisen\nHärän» hotellin luo varhaisesta aamuhetkestä huolimatta katselemaan\ndiligenssin lähtöä. Kaikki nuo joutilaat, jotka seisoskelivat\nkunnioittavan matkan päässä sotilaita peläten, olivat selvillä siitä,\nettä se ei ollut mikään tavallinen diligenssi. Vaikkakin se oli\nkaikkein pienintä lajia, sellainen, jossa on vain yksi suljettu osasto\nja sen lisäksi eräänlainen etuosasto, veti sitä neljä hevosta, joista\neräällä istui postiljooni, ja koroke ajajan takana oli tyhjä, vaikka\nsuojakatos olikin ylhäällä. Se oli peräti ihmeellistä töllistelijöitten\nmielestä, sillä korokepaikat olivat halvimpia, ja sen takia istuskeli\njuuri siellä tavallisesti neljä, viisi matkustajaa matkatavarat\nsälytettyinä diligenssin katolle.\n\nSuljetussa osastossa istui kansalainen kansanedustaja itse ja piti\nsitä kokonaan yksin hallussaan. Etuosastossa istui nuori mies kahden\nvirkapukuisen upseerin välissä, ja heitä vastapäätä istui kolme muuta\nmiestä. Mutta kaiken muun lisäksi oli vielä hämmästyttävää, että\nkatollaoleva kasa, joka näytti ensisilmäykseltä aivan tavalliselta\nmatkatavarakasalta olikin kolme miestä, jotka olivat kyyristyneet\nöljykankaan alle pitkiin sarkatakkeihin pukeutuneina, sillä siellä\nylhäällä oli purevan kylmää.\n\nEi, se ei varmastikaan ollut tavallinen diligenssi! Ja sitä seurasi\nmyös voimakas saattojoukko, kuusi ratsastajaa upseerin, ehkäpä\nkapteenin johdolla? Matkustaja ei siis yksin ollut huomattava henkilö,\nvaan hänen vankinsa oli varmasti myös, sillä heti kun hän oli päässyt\nsotilaiden kanssa osastoonsa, vedettiin verhot ikkunoiden eteen, eikä\nkukaan saanut sen jälkeen lähestyä laitosta. Luonnollisestikin herätti\nkaikki tämä salaperäisyys ja epätavallisuus yhä enemmän hämmästystä,\nmutta sotilaat ajoivat pois ne uteliaat, jotka uskaltautuivat lähemmäs.\nMyöhemmin Vernonissa saatiin kiinni kaksi poikaa, jotka tuollaisten\nnulikoiden tapaan olivat onnistuneet hiipimään vaunujen alle ja\naikoivat juuri nostaa jalkansa astinlaudalle. Komentava kapteeni\ntarttui heitä korvista kiinni ja määräsi heidät ruoskittaviksi\nkelpolailla siinä paikassa, ja määräyksen pani toimeen kaksi sotilasta\nvöittensä solkipäällä ja halukkaasti. Siitä syntynyt huuto ja\npistoolinlaukaus, jota kukaan ei voinut selittää, pelästyttivät hevoset\nvauhkoiksi. Esihevoset karkasivat pystyyn, ja tallirenki ei kyennyt\nhillitsemään niitä, vaan putosi ja kieri onneksi vahingoittumattomana\nlumeen. Erään ohikulkevan köyhän, vanhan ja vilusta värisevän kulkurin\nmielenmaltti esti vakavamman onnettomuuden. Vaikka hän näytti siltä,\nkuin ei hänen ruumiissaan olisi hiluistakaan voimaa, otti hän lähintä\nesihevosta suitsista ja onnistui rauhoittamaan pelästyneen valjakon.\n\nAjaja ja esiratsastaja olivat par'aikaa juomassa tuopillista höystettyä\nomenaviiniä tämän metelin sattuessa. He syöksyivät paikalle juuri\najoissa näkemään tuon kurjan vanhuksen urotyön. Ajaja oli kyllin\narmollinen mutistakseen tunnustuksen sanoja ja kapteenillakin oli\njotain hyvää sanottavaa.\n\n»Se oli tosiaan taitavasti tehty!»\n\n»Olin kerran tallimiehenä erään ylimyksen tallissa», selitti mies\nkohauttaen anteeksipyytävästi olkapäitään. »Ei ole paljoa, mitä en\nhevosista tietäisi!»\n\nKapteeni ojensi hänelle pari souta.\n\n»Tässä teille vaivastanne, kansalainen», sanoi hän ja nyökkäsi\nhotelliin päin. »Teidän olisi parasta mennä saamaan ryyppy!»\n\n»Suurkiitos kansalainen kapteeni», vastasi mies kun hänen kylmästä\nsiniset kätensä sulkeutuivat rahan ympärille. Hänestä näytti olevan\nvaikeata erota hevosista. Ne olivat hienoja, voimakkaita eläimiä,\nvarahevosia, jotka oli saatu juuri täältä, ja oivassa kunnossa. Mies\noli ilmeisestikin puhunut totta. Ei ollut paljoakaan, mitä hän ei olisi\nhevosista tiennyt! Sen saattoi huomata tavasta, jolla hän niitä katseli\nja niitä käsitteli, tavasta, jolla hän kiristeli solkia siellä ja\ntäällä, hyväili niiden harjoja, korvia ja samettisia turpia, tarkasteli\nniiden vuohiskarvoja ja kengitystä.\n\n»Hyvää sepäntyötä tämä», sanoi hän hyväksyvästi, koputellen kenkiä\ntoista toisensa jälkeen.\n\n»Hyvä on, hyvä mies», keskeytti kapteeni hänet kärsimättömästi. »Meidän\ntäytyy lähteä nyt! Menkää hakemaan ryyppynne!»\n\nKulkuri katseli vähän kahden vaiheilla ja levottomana ryysyisiä\nvaatteitaan.\n\n»Enhän minä voi mennä sinne», sanoi hän valittavasti päätään pudistaen.\n»En toki näissä ryysyissä! Isäntä ei pidä siitä toisten vieraitten\ntakia!»\n\nKapteeni kohautti olkapäitään. Hän ei tosiaankaan välittänyt siitä,\nmitä tuolle kummalliselle kulkurille tapahtuisi. Hän tahtoi vain päästä\nniin pian kuin mahdollista matkalle, sillä kansalainen kansanedustaja\noli määrännyt, että heidän oli jouduttava Gailloniin ennen pimeän\ntuloa. Kansalainen Chabot ei ollut mies, jota saattoi helposti olla\ntottelematta, ja kun hän oli koko matkan ajan kärsinyt kovasti kylmästä\nja epämukavuudesta, oli hän kauheimmalla tuulellaan. Niin että\nmenettämättä enää aikaa kapteeni kääntyi koroillaan ja antoi miehilleen\nohjeita. Nuori esiratsastaja, joka oli ehkä kapteenia armeliaampi\npoloista ihmishylkiötä kohtaan tai joka ei ollut niin hätäinen\nlähtemään, sanoi:\n\n»Minäpä tuon sinulle kolpakollisen, sinä vanha rahjus», ja hän juoksi\ntakaisin hotelliin, jättäen ajajan ja entisen ylimysten talleissa\npalvelleen renkimiehen vaihtamaan kokemuksiaan. Hän palasi hetken\nkuluttua kädessään höyryävä kolpakko omenaviiniä.\n\n»Ota tuosta, kansalainen», sanoi hän.\n\nKulkuri otti kolpakon, mutta hänellä ei näyttänyt olevan kiirettä sen\ntyhjentämiseen. Hän oli saanut yskänkohtauksen ja heilui edestakaisin\npitkillä jaloillaan, kuin jos hän jo olisi saanut pisaran liikaa. Sillä\naikaa käytti ajaja tilaisuutta hyväkseen moittiakseen tallimiestä\nsiitä, että hän ei ollut pidellyt hevosia kunnollisesti niiden\nsäikkyessä, ja siitä, että hän oli kierähtänyt lumeen sen sijaan, että\nolisi pidellyt kunnollisesti kiinni ohjaksista.\n\n»Ja sinä sanot itseäsi tallimieheksi», sanoi hän halveksivasti\nesiratsastajan virnistellessä vierellä. »No, katsopas tätä miesparkaa\ntässä...»\n\nMutta tuo miesparka oli tosiaan surkeassa tilassa juuri nyt. Yskä\ntärisytti häntä niin, että höyryävä juoma oli valua kolpakosta pois.\n\n»Annapas, kun pidän sitä sen aikaa, ukkeli!» ehdotti ajaja.\n\n»Juokaa se, kansalainen», sanoi mies yskänkohtaustensa välistä. »Minä\nen voi! Se tekee minut sairaaksi!»\n\nMitäpäs siinä, ajaja otti kulauksen ja olisi tosiaankin tyhjentänyt\nkoko kolpakon, jollei esiajaja olisi sanonut: »No, äläpäs tässä!» ja\nottanut kolpakkoa hänen kädestään ja juonut omenaviiniä loppuun.\n\nChabot pisti päänsä ulos ikkunasta: »No, miehet!» huusi hän kiroten\näänekkäästi. Ja sitten: »Eteenpäin!» seurasi vartiokapteenin komento.\nAjaja valmistautui kiipeämään paikalleen kojuunsa, kun vanha kulkuri\nkosketti häntä olkapäähän: »Ettekö te voisi antaa minun tulla mukana\nkappaleen matkaa?» ehdotti hän vaatimattomasti.\n\n»En toki», vastasi toinen epäystävällisesti, »en ilman määräystä», ja\nhän nyökkäsi kapteeniin päin.\n\n»Ei hän tietäisi asiasta mitään», kuiskasi kulkuria »Kun te lähdette\nliikkeelle, kiipeän minä astimelle ja piiloudun korokkeelle\nmatkatavaroiden joukkoon ja pysyttelen aivan teidän takananne. Silloin\nei minua näy takaapäin... Asun Gailloynissa ja on kamalaa kävellä kolme\npenikulmaa tällaisella ilmalla.»\n\nHän näytti niin sairaalta ja kurjalta että ajaja epäröi. Hän oli sekä\nsääliväinen että myötätuntoinen mies, vaikkakin hän oli maailman\njulmimman ja säälimättömimmän hallituksen palveluksessa. Mutta\nsäälintunteistaan huolimatta kanssaihmistä kohtaan hän olisi varmaankin\nempimättä kieltäytynyt ottamasta uutta matkustajaa ilman lupaa, jos\nhän ei olisi sattunut juuri sillä hetkellä voimaan hiukan pahoin.\nTuo viimeinen kolpakollinen höyryävää omenaviiniä nautittuna ulkona\nkylmässä ja pakkasessa oli saanut kaiken veren työntymään hänen\npäähänsä. Hänen ohimoltaan alkoi takoa raivoisasti ja häntä pyörrytti.\nHänen oli tosiaan hiukan vaikeata päästä kipuamaan paikalleen,\neikä hän huomannut lainkaan, että maankiertäjä seurasi aivan hänen\nkintereillään. Onneksi ei kapteenikaan paikaltaan matkueen etunenästä\nhuomannut mitään, sillä hän ja sotilaat olivat par'aikaa nousemassa\nsatuloihinsa. Chabot taas oli kyyristynyt jälleen nurkkaansa ja\nvaipunut syvään uneen.\n\nKun ajaja oli päässyt paikalleen ja piteli jälleen ohjaksia käsissään,\ntunsi hän voivansa paremmin, mutta häntä rauhoitti kuitenkin ajatus\nsiitä, että tuo entinen tallirenki oli hänen vierellään. Mieshän oli\nniin kätevä hevosasioissa — paljon kätevämpi kuin nuori esiratsastaja —\nja jos tuo pyörryttävä tunne uusiintuisi...\n\nSe uusiintuikin puolen virstan päässä Vernonista. Tuo kauhea sekava\ntunne ja voittamaton uneliaisuus! Ja vähän aikaa sitten hän oli\nhuomannut esiratsastajan istuvan kummallisessa asennossa ratsullaan ja\nvaappuvan kuin putoamaisillaan, pää heiluen.\n\n»Minkä ihmeen takia?» mutisi hän itsekseen, kun ilkeä pahoinvointi\ntuntui saavan täydellisen voiton hänestä. Oli rauhoittavaa tuntea,\nkuinka kaksi voimakasta kättä tarttui ohjaksiin ja veti ne pois hänen\nkäsistään. Kenen nuo kädet olivat, sitä hän oli aivan liian uninen\narvailemaan, ja oli niin miellyttävää ja rauhoittavaa sulkea silmänsä\nja nukahtaa. Pimeni nopeasti, ja hämärän tultua alkoi sataa lunta:\nei mitään suuria ja painavia, pehmeitä hiutaleita, vaan inhoittavaa\nohutta pyryä, jonka edestäpäin puhaltava tuuli ajoi suoraan silmiin\nja joka kiusasi ja suututti hevosia, joita jo muutamat asiantuntevat\nraipaniskut olivat kiihoittaneet. Esiratsastaja saattoi töintuskin\npysyä satulassaan. Vain itsesäilytysvaisto sai hänet enää pysymään\nhevosen selässä.\n\nSotilailla oli myös vaikeata. Heidän oli pakko kumartaa päitään\ntuiskussa ja tuulessa, mutta samalla heidän täytyi kannustaa hevosiaan,\nsillä postivaunut, jotka tähän asti olivat suorastaan madelleet\neteenpäin, olivat äkkiä alkaneet ajaa kovaa kyytiä ja valjakko karautti\njokaisen mäen suurenmoista ravia.\n\nChabot pisti kerran päänsä ulos ikkunastaan ja huusi: »Hei mies!» Hän\noli nukkunut aina Vernonista lähtien, mutta vaunujen kamala tärinä oli\nsekä herättänyt hänet että pelästyttänyt häntä.\n\n»Miksi hitossa te ajatte kuin raivonhengetär?» huusi hän. Mutta tuuli\nesti kuulumasta sekä hänen ärjyntänsä että hänen uudistetut huutelunsa.\n»Hei mies!»\n\nHevoset eivät hiljentäneet vauhtiaan. Ohjaksia piteli joku, joka tiesi\nkuinka ja milloin niitä piti hoputtaa, ja älykkäät eläimet tottelivat\nmielellään taitavaa kosketusta. Hevosen selässä istuvat miehet\nsaattoivat tuskin pysyä vaunujen rinnalla.\n\nVasta sitten kun kapteeni sattui katsahtamaan taakseen ja huomaamaan\nkansalainen kansanedustajan pään vaunujen ikkunassa ja hänen villisti\nhuitovat kätensä, komensi hän: »Seis!» jolloin vaunut heti pysähtyivät.\nAjaja ja esiratsastaja suoristautuivat vaistomaisesti kuullessaan\nkansalainen kansanedustajan äänen, joka oli raivosta ja pelosta käheä.\n\n»Sanokaa sille hullulle, ettei hän saa ajaa kuin raivotar! Hän ajaa\nmeidät suoraan ojaan!» kirkui hän kimeästi.\n\n»Pimeä on tulossa», yritti ajaja vastata, »ja tämä helvetillinen lumi\nhermostuttaa hevosia! Pian meidän pitäisi olla Gaillonissa!»\n\n»No, kai te sentään tiedätte tien sinne, kansalainen?» kysyi kapteeni.\n\n»Enkö minä tuntisi tietä?» mutisi ajaja. »Olenhan ajanut tällä tiellä\nviisitoista vuotta!»\n\n»Eteenpäin siis!» komensi kapteeni jälleen.\n\nHevoset ravistelivat päitään purevassa, kylmässä ilmassa, ja kömpelöt\nvaunut alkoivat jälleen matkansa. Ajaja maiskautti kieltään ja yritteli\nvoimattomasti liikutella ruoskaansa. Nyt ei häntä enää pyörryttänyt,\nmutta nukutti sitä enemmän.\n\n»Anna ohjakset takaisin minulle, kansalainen», kuiskasi rauhoittava\nääni hänen korvaansa. Ajaja ihmetteli, puhuiko hänelle paholainen,\nsillä kuka muu se saattaisi olla tässä helvetillisessä ilmassa\nja sokaisevassa tuiskussa? Mutta hän ei tosiaan välittänyt siitä\nvähääkään... paholainen tai ei, hän oli aivan liian uninen\nvastustellakseen. Ja niinpä joku otti ohjakset hänen kädestään ja\npiti niitä lujasti hänen päänsä yläpuolella. Hän rohkeni kääntyä\nkatsomaan suojuksen alle, mutta hän saattoi nähdä vain parin\nharallaan olevia sääriä voimakkaine polvineen, jotka vaikuttivat kuin\nkiveen veistetyiltä, ja voimakkaat, ohjaksia pitelevät kädet. Hän\nmuisti kulkurin, joka oli kivunnut suojuksen alle hänen taakseen ja\nilmeisestikin oli välttänyt upseerin huomion.\n\n»Se on tuo vanha kulkuri», mutisi hän itsekseen ja lisäsi kateellisena:\n»Hän ymmärtää, kuinka hevosia on käsiteltävä.»\n\nVielä kolme mailia ajettiin täyttä ravia. Mutta nyt alkoi hämärä\nmuuttua yöksi. Sillä, joka piteli ohjaksia oli varmaankin kissan\nsilmät, sillä esiratsastajasta ei ollut mitään hyötyä. Mutta Gaillon\nei voinut olla enää kaukana. Eihän Vernonista ollut sinne enempää\nkuin kolme virstaa, ja miksi ihmeessä virta oli nyt joen vasemmalla\neikä oikealla puolella? Ja minkä tähden se vaikutti niin kapealta,\nenemmän Euren kuin Seinen kaltaiselta? Se mutkitteli kapeana nauhana\npajupuitten alastomien oksien alla, jäätynyt jäinen pinta uhmaten\npimeää.\n\n»Missä hitossa...?» mutisi ajaja itselleen silloin tällöin tutkien\nhämärtävin silmin maisemaa. Pienen matkan päässä erottautui lumesta\npari taloa ja kirkko nelikulmaisine torneineen ja pienistä ikkunoista\ntuikki unisten silmien lailla valoa läpi harvojen ympärillä kasvavien\npuiden. Mutta Gaillon ei paikka varmastikaan ollut! Ajaja hieroi\nsilmiään. Hän oli äkkiä täysin valveilla. Hän sieppasi ohjakset, piti\nniitä lujalla, ja valjakko pysähtyi höyryn noustessa pilven lailla\nhevosten vapisevista jäsenistä. Kapteeni kirosi ja huusi kovaa:\n»Eteenpäin!» ja sitten: »Onko tämä Gaillon?» Hän ratsasti ajajan\nviereen. »Onko tämä Gaillon?» toisti hän osoittaen etempänä näkyvää\nkylää.\n\n»Ei, eipä suinkaan», vastasi ajaja. »Ei ainakaan...»\n\n»No, missä pirussa me sitten olemme?»\n\nAjaja raapi päätään ja vannoili, ettei hän, piru periköön, tiennyt sitä.\n\n»Olen ilmeisesti kääntynyt väärälle tielle», sanoi hän levottomasti.\n\n»Sanoithan ajaneesi tällä tiellä jo viisitoista vuotta!»\n\n»Mutta en koskaan tällaisella kirotulla ilmalla!» Ja hän jatkoi\nmutinaansa postivaunuista... ei niillä ajettu talvella muutoin kuin\nhyvällä ilmalla... joskus tosin lumipyry saattoi yllättää, mutta\nsellaista tapahtui harvoin... eikä ollut hyväksi hevosille olla\nliikkeellä, kun oli noin paljon lunta... oli ollut hulluutta lähteä\nNantes'ista tänä aamuna ja luulla, että illalla oltaisiin Gaillonissa.\nAjaja mutisi edelleen upseerin yrittäessä nähdä jotain ja ilmeisestikin\nollessa kahden vaiheilla siitä, uskaltaisiko hän suututtaa kiukkuista\nkansanedustajaa ja herättää hänet.\n\n»Missä sinä eksyit tieltä?» kysyi hän vihaisena. »Emmekö voi kääntyä\ntakaisin?»\n\n»Ainoa käännös, josta minä tiedän, on aivan Vernonin luona. Meidän\ntäytyisi kulkea kolme virstaa takaisin päin.»\n\nTällä kertaa kapteeni kirosi, sanoi jotain siivotonta. Tavallinen\nkiroilu ei enää hänelle riittänyt.\n\n»Mikä kylän nimi on?» kysyi hän, kun hän ei enää jaksanut enempää\nsadatella. »Tiedättekö sen?»\n\nAjaja ei tiennyt.\n\n»Mahtaako siellä olla mitään hotellia, josta voisimme saada yösijaa?»\n\n»Varmastikin», vastasi toinen.\n\n»Eteenpäin, siis!»\n\nAjaja mutisi ja jankutti ja kiroili vielä melko lailla, kun kapteeni\noli loppulauseekseen sanonut: »Kansalainen kansanedustajalla on\nvarmaankin yhtä ja toista epämiellyttävää sanottavanaan sinulle tästä\nviivytyksestä!»\n\nJotain epämiellyttävää! Hänelläkin olisi puolestaan jotain\nepämiellyttävää sanottavanaan tuolle vanhalle kulkurille, joka tiesi\nkaiken hevosista, mutta ei mitään tiestä Gailloniin! Paholainen yksin\ntiesi, missä he nyt olivat. Hän itse oli ajanut valtateillä viisitoista\nvuotta. Pariisi, Nantes, Vernon, Rouen, hän tiesi niistä kaiken, mutta\nhän oli Pariisista kotoisin. Kuinka hän siis voisi tietää mitään\nkyläteistä ja näistä Jumalan hylkäämistä kylistä? Tämä oli luultavasti\nLe Roger, ja siinä tapauksessa hän kyllä oli kuullut puhuttavan\njostain likaisesta pesästä, josta siellä saisi vuoteen ja illallisen.\nMutta talli kaikille näille hevosille... Jos hän uskaltaisi, antaisi\nhän ilmi tuon vanhan kulkurin siitä, että hän oli saattanut heidät\nkaikki tällaiseen pulaan, mutta hän pelkäsi rangaistusta, jonka hän\nluonnollisestikin ansaitsisi siitä hyvästä, että oli ottanut vieraan\nmiehen ilman lupaa mukaansa.\n\nMutta ei kestäisi kauaakaan, ennen kuin tuon vanhan pahantekijän\nselkä saisi maistaa ruoskaa, niin ajatteli ajaja tarttuessaan\nerikoisen tarmokkaasti ruoskaansa ja sitten läimäyttäessään sillä ja\nmaiskuttaessaan suullaan. Valjakko lähti jälleen liikkeelle. Lumi\npyrysi miesten ja hevosten ympärillä ja pisteli heitä kasvoihin kuin\nlukemattomat pienet piiskaniskut. Vielä kymmenen minuuttia kesti tämä\nsietämätön matkanteko yhä lisääntyvässä hämärässä, päät taipuneina\nlunta vasten myrskyä halkomaan ja likomärkiä ohjaksia pitelevät kädet\nkohmeessa. Ja sitten ilahdutti ajajan silmiä viimeinkin pylväs, josta\nriippui ikävästi natiseva rautalyhty, ja sen heikossa valossa näkyi\nmerkintä: _Le Bout du Monde_.\n\n»Maailman loppu!» Yhtä sopiva kuin tervetullutkin nimi! Koko kylän\nmuodosti toivoton ryhmä autionnäköisiä taloja, jotka kyyristyivät\nmuutamine latoineen ränsistyneen majatalon ympärille. Jäätynyt joki\nmutkitteli kylän ympärillä ja takana näkyivät lumenpeittämät pellot.\n\nAjaja pysähtyi ja katseli ympärilleen epäluuloisena ja katkerana.\nEi näyttänyt siltä, kuin tästä Jumalan hylkäämästä paikasta voisi\nsaada kunnon illallista ja mukavaa vuodetta. Oli ainoastaan eräs\nasia, jonka odottaminen tuotti iloa, ja se oli ne pieksäjäiset,\njotka hän järjestäisi tuolle helvetilliselle kulkurille. Siellä\noli kylliksi melua ja hälinää peittämään uhrin huudot — sotilaat\nnousivat alas ratsuiltaan ja hevoset tömistelivät ja hirnuivat, ketjut\nkilisivät, kahleet kalisivat, ja valjaat natisivat, ovet paukkuivat\nja kansanedustaja kiljui, kiroili ja sadatteli majatalon isännälle.\nSiinä oli yllin kyllin touhua ja juoksua ja kiroilua, ennen kuin isäntä\nkerkisi kiiruhtamaan paikalle.\n\nAjaja huusi olkansa taakse: »No niin, alas sieltä ja äkkiä!»\n\nMutta suojuksen alta ei kuulunut äännähdystäkään. Ajaja kurkisti\npimeän suojuksen alle, mutta tuo kurja kulkuri ei totisesti ollutkaan\nsiellä. Ajaja kiipesi alas tavallista nopeammin, hän ei välittänyt\nmääräyksistä, joita hänelle huudettiin eikä kansalainen kansanedustajan\nkirouksista. Hän työntyi läpi sotilasjoukon, hän töykki vankia ja\nmatkustajia pois tieltään, vieläpä hän törmäsi kansanedustajan\npyhitettyyn olemukseen. Hullun lailla hän juoksenteli sinne ja tänne,\nkurkistaen jokaiseen nurkkaan, jokaiseen latoon, joka puun taakse,\nmutta missään ei ollut merkkiäkään siitä vanhasta roistosta, joka oli\nilmestynyt kuin lumesta polkaistuna Vernonissa hävitäkseen jälleen\npimeyteen »Bout du Monden» luona.\n\nMaailman loppu! Tosiaankin, jollei kansalliskonventti olisi kieltänyt\nankarasti asetuksella sitä, olisi ajaja tehnyt ristinmerkin\nhuomattuaan, että mies oli tosiaankin täydellisesti hävinnyt.\n\nPaholainenkaan ei voisi tehdä enempää, vai mitä?\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nSeurasi tosiaankin suuri sekamelska ja tavaton määrä sadattelua ja\nkiroilua, ennen kuin kaikki miehet ja hevoset, puhumattakaan vaunuista\nja satulavehkeistä olivat katon alla sinä iltana. Mukavuudesta ei ollut\ntietoakaan tuossa köyhässä kyläpahasessa, ei edes itse hotellissakaan.\nNyt oli ilmestynyt melkeinpä kaksikymmentä miestä vaatimaan vuodetta ja\nillallista ja yksitoista hevosta, joiden piti päästä talliin ja saada\npurtavaa. »Bout du Monden» mahdollisuudet olivat melkeinpä olemattomat,\nkun tuli kysymykseen näiden vaatimusten täyttäminen.\n\nMajatalon isäntä esitti tietenkin ylitsevuotavasti anteeksipyyntöjä. Ei\nkoskaan ennen ollut niin ylhäinen seurue kunnioittanut hänen taloaan\nkäynnillään! Le Roger oli kaukana Pariisin — Rouen'in valtamaantieltä,\nhyvin harvoin nähtiin vaunujen kulkevan kylän läpi, puhumattakaan\nvaunuista, joilla oli niin suuri saattojoukko kuin näillä. Mitä tulee\npostivaunuihin esiratsastajineen, niin sellaisia ei kylässä ollut\nkoskaan näkynyt kaikkein vanhimpienkin asukkaiden muistin mukaan.\nJoskus ratsun selässä Elboeufiin matkaavat valitsivat tämän tien\nmieluummin kuin pitemmän tien, joka kulki Gaillonin kautta, mutta...\n\nTällöin keskeytti Chabot isännän maantieteelliset esitelmät kiehuen\nkärsimättömyydestä ja käski lyhyesti häntä hankkimaan parasta ruokaa,\nmitä talo saattoi tarjota itselleen ja saattojoukon kapteenille sekä\nsuuren kolpakollisen hehkuviiniä. Mitä muuhun seurueeseen tuli,\nsaisivat he tyytyä siihen, mitä muutoin olisi saatavissa.\n\nKapteeni ja isäntä tottelivat halukkaasti. »Bout du Monden»\nläheisyydessä oli suuri oljilla katettu lato, johon kaikki hevoset\ntoistaiseksi raahattiin, ja kaiken heinän ja rehun, minkä sotamiehet\nonnistuivat löytämään köyhästä kylästä, he antoivat väsyneille\neläinraukoille. Muutamien miesten käskettiin jäädä hevosia vartioimaan.\nSitten sullottiin vaunut ja kaikki satulavehkeet erääseen läheiseen\nkatokseen, joka oli avoinna kaikille taivaan tuulille. Ja sillä hyvä!\nMiehet taas ryntäsivät kaikki pieneen hotelliin ja näpistelivät\nkaikkea, mitä vain saivat käsiinsä, ryöstivätpä he eräästä ulkovajasta\npuitakin, joista he tekivät aimo valkean ruokasaliin, ja siellä he\ntoivoivat voivansa saada unta maaten lattialla sotilasvaippoihinsa\nkääriytyneinä aterian jälkeen, jonka muodostivat kurja sianliha, kova\nleipä ja kuivat pavut.\n\nVanki parka oli siellä heidän keskellään. Ei kukaan ollut vaivautunut\nantamaan hänelle mitään juoda tai syödä. Koska hänet vietäisiin\nRouen'iin teilattavaksi, ei hänen syöttämisessään olisi ollut mitään\njärkeä! Mutta määräykset, joiden mukaan häntä täytyi pitää tarkasti\nsilmällä olivat perin jyrkät, ja sotilaita oli määrätty pitämään aina\nkaksin vartiota koko yön aikana ja pitämään häntä silmällä. Vähimmänkin\naiheen takia tuli kaikki miehet herättää, sillä vangin säilyminen\noli heille kaikille hengentärkeätä. Annettuaan nämä ohjeet ja täten\nmiehiään uhattuaan seurasi kansalainen Chabot isäntää kapteenin\nseuraamana pitkin rikkonaisia portaita ylempään kerrokseen, jossa\nheille tarjottiin kaltevakattoisessa huoneessa illallista. Tässä\nhuoneessa, joka ei ollut oikeastaan muuta kuin ullakkokomero, oli\nkenttävuode, joka oli hät’hätää kyhätty kasaan kansalainen Chabot'ta\nvarten, ja nurkassa oli patja ja tyynyt kapteenia varten. Tämä oli\nparasta, mitä isäntä saattoi saada aikaan näitä ylhäisiä henkilöitä\nvarten, jotka kunnioittivat käynnillään hänen köyhää taloaan, ja olihan\nhuoneessa joka tapauksessa rautauunissa räiskyvä valkea, ja se oli\nkaukana liiaksi kansoitetun ruokasalin melusta ja hämmingistä.\n\nChabot'n mieliala oli pahimmillaan. Syötyään ja juotuaan itsensä\nkylläiseksi hän paneutui kenttävuoteelle ja koetti päästä uneen, mutta\nhän ei kyennyt muuta kuin hiukan torkahtamaan. Koko yön hän heittelehti\nedestakaisin, raivoissaan kaikesta ja kaikille. Silloin tällöin hän\nnousi ylös heittääkseen pölkyn tuleen, sillä oli perin kylmä. Hän piti\nsilloin niin suurta meteliä kuin mahdollista ja tallusteli kolistellen\nedestakaisin huoneessa herättääkseen kapteenin, joka kuorsasi\ntyytyväisenä. Tuskin hän vaipui uneen, kun häntä alkoivat kiusata\nkaikkien niiden kuvat, joiden syytä hänen nykyinen epämukava asemansa\noli. Hän uneksi hetkestä, joka ei hänen toivonsa mukaan ollut kaukana,\njolloin hän voisi suomia heitä sanoillaan ja ruoskia heitä sydämensä\nhalusta. Niitä oli tuo tyttö, Josette Gravier, joka oli ensin rohjennut\nuhkailla häntä ja sitten petkuttaa häntä, samoin tytön rakastettu,\nReversac, tuo vanki-pahainen alakerrassa, joka ei enää onneksi voisi\nvälttää giljotiiniä. Niitä oli myös tuo hullu ajaja, joka oli tuonut\nhänet, François Chabot'n, kansanedustajan, tähän jumalanhylkäämään\nsoppeen, ja vihdoin vartioston kapteeni, jonka keskeytymätön kuorsaus\nkarkotti kaiken unen toivonkin. Eipä edes hänen virkaveljensä Chauvelin\nolisi nyt säästynyt löylytykseltä, jos hän vain olisi ollut siellä!\n\nYön tunnit kuluivat hitaasti. Pieninkin ääni kavahdutti Chabot'n\nnostamaan päänsä pielukselta ja nousemaan istuvaan asentoon vuoteelleen\nkuunnellakseen. Vanki, jolla piti ostettaman kirjeet, oli tosin hyvin\nvartioitu, mutta huoli hänestä kiihdytti kuitenkin Chabot'n hermoja.\nMutta mitään ei tapahtunut, ja hetken kuluttua oli yön hiljaisuus\nottanut valtaansa »Bout du Monden».\n\nKaukaa kuului läpi hiljaisuuden kirkonkellon kuusi lyöntiä. Oli vielä\naivan pimeätä, vain tuli rautauunissa loi hehkullaan heikkoa valoa\nhuoneeseen. Vaunujen ja saattojoukon lähtö veisi varmastikin jonkin\naikaa, ja kun hän, Chabot, ei kuitenkaan voinut nukkua, ei ollut mitään\nsyytä muidenkaan nukkua! Hän hyppäsi vuoteestaan ja herätti kapteenin.\n\n»Mitä nyt, mitä kello on?» kysyi tämä silmät vielä unesta raskaina.\n\n»Helvettiin kellot!» vastasi Chabot epäystävällisesti. »On joka\ntapauksessa tarpeeksi myöhäistä teidän lopettaa kuorsaamisenne ja alkaa\nhuolehtia tehtävistänne!»\n\nHyvin pahalla tuulella, mutta uskaltamatta mutista vastaan, nousi\nkapteeni ja veti saappaat jalkaansa. Kaikki nukkuivat vaatteissaan\nnäinä aikoina, varsinkin tämän kaltaisella matkalla, eikä mikään\npeseytyminen tullut luonnollisestikaan kysymykseen »Bout du Mondessa»,\nmuualla kuin ulkona pumpun luona, ja nyt oli siihen aivan liian kylmä\nilma. Kapteenin aamusiivous rajoittui siis siihen, että hän veti takin\npäälleen, kiristi vyötään ja silitti tukkaansa, ja kaikki tämä oli\ntehtävä pimeässä. Hän kurkisti ulos ikkunasta.\n\n»Tuuli on tyyntynyt», huomautti hän, »mutta lunta on tulossa varmaan\nvielä koko joukko!»\n\n»Olkoon vain», vastasi Chabot, »me lähdemme liikkeelle, oli ilma sitten\nmillainen tahansa!»\n\nHänkin oli vetänyt takin ylleen ja saappaat jalkaansa, mutta hän oli\nvielä paitahihasillaan ja hänen karkea, kiharainen tukkansa seisoi\npystyssä tupsuina kuin huonosti kammatun villakoiran turkki. Hän alkoi\nmarssia edestakaisin pimeässä ja kirosi karkeasti, kun hän sattui\npotkaisemaan jalallaan tuolia. Kun kapteeni meni ulos huoneesta, huusi\nhän tämän jälkeen:\n\n»Käskekää isännän tuoda minulle kynttilänjalat ja suuri haarikallinen\nomenaviiniä, mutta sen pitää vaahdota kunnollisesti!»\n\nHän jatkoi kävelyään edestakaisin huoneessa kiroillen ja sadatellen\naina vuoroonsa. Hän kaiveli hampaitaan ja syljeskeli aina silloin\ntällöin lattialle. Pari kertaa hän meni ovellekin ja kuunteli sekavia\nääniä, jotka kantautuivat sinne alhaalta. Kun nuo kaksikymmentä miestä\nherätettiin, seurasi tietenkin kiroilua ja huutamista ja kulkemista\nedestakaisin käytävissä. Huoneen ullakkoikkuna avautui talon taustalle,\njossa oli verrattain rauhallista, mutta hetken kuluttua kuuli Chabot\nsieltä miesten ääniä, heidän kannustensa kilinää ja heidän raskaita\naskeleitaan heidän lähtiessään ilmeisestikin huolehtimaan hevosista.\nLato, johon hevoset oli viety yöksi, oli pienen matkan päässä kylästä,\nja Chabot onnitteli itseään siitä, että hän oli herättänyt tuon\nupseerikuhnurin ajoissa. Hän oli nälkäinen ja hänen oli kylmä huoneessa\npalavasta valkeasta huolimatta, ja hän sadatteli määrättömästi\nisännälle tämän tuodessa hänelle höyryävää omenaviiniä ja parin\npalavia kynttilöitä. Edellisen illan aterian jäännökset olivat vielä\npöydällä, hän työnsi maltittomana syrjään likaiset lautaset ja astiat\nja kaatoi itselleen tuopillisen kuumaa juomaa isännän pyydellessä\nanteeksi sekasortoa sillä verukkeella, että hänellä oli niin kauheasti\nhommaa nyt, kun niin perin suuri joukko oli tullut arvaamatta hänen\npieneen taloonsa. Saisiko hänen tyttärensä tulla ylös huolehtimaan\nkansanedustajan tarpeista?\n\nMutta Chabot oli ennen kaikkea halukas pääsemään pois.\n\n»Meidän täytyy päästä Rouen'iin ennen pimeän tuloa», sanoi hän\nhappamesti, »ja päivät ovat niin pimeät. En tahdo enää mitään! Menkää\nhoputtamaan miehiä ja auttamaan heitä hevosten valjastamisessa, niin\nettä me voimme lähteä tunnin kuluessa!»\n\nHän joi omenaviinin ja tunsi heti voivansa paremmin, mutta hän ei\nvoinut istua hiljaa. Marssittuaan edes takaisin huoneessa vielä pari\nkertaa hän meni ikkunan luo ja yritti kurkistaa ulos, mutta pienet\nruudut olivat paksuina liasta ja lumen kehystämät ja ulkona oli\npilkkoisen pimeätä. Hänen hermonsa olivat jännittyneet ja hän sadatteli\nChauvelin'ia, joka oli saanut hänet tekemään yksinään tämän epämukavan\nmatkan. Ja sitten häntä vaivasi vastuunalaisuus vangista ja tuo\nalinomainen puhe englantilaisista vakoilijoista. »Mitä vielä!» mutisi\nhän itsekseen, osoittaakseen itselleen omaa rohkeuttaan; »totta kai\nkaksikymmentä tällaista pukaria, joita minulla on mukanani voi pitää ne\naisoissa!»\n\nMiksi siis tämä hätäilevä levottomuus ja tämä voittamaton tunne\nuhkaavasta vaarasta? Äkkiä hän tunsi kuumenevansa: veri tulvi\nhänen päähänsä ja hänen otsansa hikeentyi. Hän meni ikkunan luo ja\naukaisi sen, mutta kylmä puuska sai hänet värisemään. Hän pelkäsi\njo sairastuvansa kuumeeseen ja yritti sulkea ikkunan jälleen, mutta\nsaranat olivat ruosteessa ja hänen sormensa olivat jäykät kylmästä.\n\n»Kirottu kapine!» puhisi hän hampaittensa välistä ja puuhaili ikkunan\nkimpussa.\n\n»Antakaa minun auttaa, kansalainen», sanoi miellyttävä ääni aivan hänen\nvieressään.\n\nChabot käännähti kannoillaan tukahduttaen kauhun huudon.\n\nPitkä, leveäharteinen mies, joka oli puettuna yksinkertaiseen hänen\nsuurenmoista vartaloaan erinomaisesti pukevaan mustaan pukuun sulki\nparast’aikaa ikkunaa. Lujin taitavin sormin hän veti sen aivan kiinni.\n\n»Kas niin! Nyt on kaikki hyvin, vai mitä arvelette, hyvä herra? Olen\nunohtanut nimenne», sanoi hän keveästi naurahtaen. Sitten hän lisäsi;\n»Nyt me voimme keskustella!»\n\nHän hieroi hoikkia käsiään ja harjasi pitsireunusteisella nenäliinalla\ntomua takistaan.\n\n»Eikö tässä maailmankolkassa olekin likaista?» huomautti hän.\n\nChabot oli vaipunut kenttävuoteelle mykkänä ja kauhistuneena. Hän\ntuijotti tuota pitkää olentoa, jonka hän vain vaivoin saattoi erottaa\nhämärässä. Äskeisen postivaunujen ajajan tapaan hän olisi voinut\ntehdä ristinmerkin, jos hän olisi uskaltanut, sillä miehen täytyi\nilmeisestikin olla Lucifer! Hän oli pitkä ja hoikka ja hänen mustat\nvaatteensa sulautuivat ympäröivään pimeyteen, vain kaulaa ympäröivä\nvalkea kaulus, hihojen kalvosimet ja kenkien kirkkaaksi kiilloitettu\nnahka, pilkottivat kynttilän häilyvässä valossa.\n\n»Kuka te olette?» huohotti hän hetken kuluttua sillä muukalainen ei\nollut liikahtanut, ja Chabot'sta tuntui, että koko ajan oli kylmä ja\npilkallinen silmäpari tuijottanut häneen pimeästä. »Kuka te olette?»\ntoisti hän tukahtuneella äänellä.\n\n»Paholainen, niinhän te arvelette», vastasi toinen keveästi ja\nhilpeästi, »mutta istuutukaa toki!»\n\nHän siirsi tuolin lähemmäksi pöytää.\n\n»Pelkäänpä, että minulla ei ole paljoa aikaa tuhlattavanani», jatkoi\nhän hilpeästi, »ja teidän on tässä mukavampaa kuin tuolla kovalla\nvuoteella!»\n\nJa kun Chabot ei liikahtanut, vaan istui vain paikoillaan takanvalossa,\ntoisella kädellään vuoteeseen nojaten, jatkoi muukalainen:\n\n»Kas, katsokaapa kättänne, herra Mikä-teidän-nimenne-nyt-olikaan, sehän\nnäyttää aivan siltä, kuin te olisitte kastanut sen vereen!»\n\nChabot silmäsi koneellisesti sitä kättään, jota vieras osoitti. Takan\npunaisessa kajossa näytti tosiaan siltä kuin... Hän veti äkkiä pois\nkätensä ja hieroi sitä takkiaan vasten. Sitten, aivan kuin jonkin\ntuntemattoman voiman pakottamana hän nousi ja astui askeleen pöytää\nkohden, mutta pysähtyi sitten ja ryntäsi ovelle. Mutta muukalainen\nennätti ennen häntä, tarttui hänen ranteeseensa ennen kuin hän ennätti\ntarttua lukkoon, ja veti hänet vastustamattomalla otteella takaisin\npöydän luo ja pakotti hänet istuutumaan tuoliin. Itse hän asettui\ntuoliin pöydän toiselle puolelle ja huomautti hiljaisesti:\n\n»No, nythän me voimmekin keskustella!»\n\nChabot oli tällä hetkellä aivan varma siitä, että mies oli lihaksi\ntullut paholainen. Hänen kasvatuksensa, joka oli seuraillut seminaarin\nahtaita ratoja, oli saanut hänet pitämään sellaista mahdollisena, ja\nniinä lyhyinä vuosina, jolloin hän oli toiminut kapusiinimunkkina,\noli häneen — istutettu usko kaikkiin mahdollisiin pahoihinhenkiin\nja haltioihin, samoin kuin helvetin todellisuuteen ja ikuiseen\nkadotukseen. Pakkanen, kauhu ja kaikenkaltainen epämukavuus olivat myös\nomiaan karkottamaan hänen rohkeutensa. Kuin lumottuna hän katsoi tuota\ntummaa olentoa, joka kaatoi hehkuviiniä häntä varten tuoppiin ja ojensi\ntuopin hänelle.\n\n»Juokaa tämä, mies», sanoi pimeästä kuuluva pehmeä ääni, »ja\nreipastukaa! Meillä ei ole aikaa hukattavaksi!»\n\nChabot otti tuopin, mutta pani sen koskemattomana pöydälle.\n\n»Samapa se», sanoi vieras hilpeästi, »mutta koettakaapa ymmärtää, mitä\nminä sanon teille! En ole mikään teidän sukulaistenne ruumiillistuma\nkuten näytte luulevan, olenpahan vain aivan tavallinen englantilainen\nherrasmies. Minulla sattuu olemaan hallussani eräitä kirjeitä, joita\nte jonain huolettomana hetkenä uskaltauduitte kirjoittelemaan eräälle\nBastien de Croissylle...»\n\nKun hän mainitsi kirjeet, pääsi Chabot'lta käheä huudahdus: hänen\nsormensa tarttuivat solmioon, sillä hänestä, tuntui äkkiä siltä kuin\nhän olisi tukehtumaisillaan. »Tekö?» huohotti hän, »teilläkö...?»\n\n»Niin! Palveluksessanne! Tiedän kaiken noista kirjeistä, sitähän te\nyrititte kai sanoa!»\n\nHänen katseensa ei päästänyt Chabot'ta, ja tämä tuntui olevan sen\nlumoama. Katse ei päästänyt häntä, hän yritti paeta sitä ja ponnisti\näärimmilleen kootakseen voimansa. Vähitellen selvisi hänelle, että\nkysymyksessä ei ollut ruumiillistunut paholainen, vaan paremminkin\nvihollinen, joka yritti voittaa hänet, yritti petkuttaa häntä noilla\nkirjeillä, aivan kuin tuo tyttökin oli yrittänyt tehdä. Tämä oli\nvarmaankin jokin toinen hänen armastelijoistaan — niin, varmaankin\njoku, jonka hän oli hankkinut itselleen Englannissa äskettäin! Ehkä\njokin niistä vakoilijoista, joista Armand Chauvelin oli niin usein\nyrittänyt puhua, mutta epäilemättä toinen rakastettu, ja jos hän,\nChabot, olisi kyllin typerä tehdäkseen hänen kanssaan sopimuksia,\nhuiputettaisiin häntä vielä kerran!\n\nTämä ajatus rauhoitti häntä. Hän tunsi itsensä äkkiä aivan\nrauhalliseksi. Pyörrytys tuntui hävinneen, hän otti tuopin ja joi\nomenaviinin pohjaan saakka. Hänen kätensä oli aivan tanakka eikä hän\npitänyt kiirettä. Kapteeni palaisi pian ja yhdessä he nauraisivat tämän\nhullun yltiöpään hämmennykselle, kun hän huomaisi itsensä vahvasti\nköytettynä tytön entisen rakastajan vierestä.\n\nKaikki oli perin yksinkertaista ja huvittavaa. Ei, ei ollut mitään\nsyytä kiirehtiä! Olisi todellakin ollut perin ikävää ja pitkäveteistä,\njos ei tätä juttua olisi sattunut. Kynttilät sähisivät, ja Chabot\notti kynttilänniistimet ja käytteli niitä perin voimaperäisesti ja\nhuolellisesti. Hän ei ollut huomaavinaankaan vieraan välinpitämätöntä\nasennetta hänen istuessaan siinä vastapäätä kovin puhtaat kädet yhteen\npuristettuina.\n\n»Tuo kynttilä kaipaisi vieläkin siistintää», huomautti hän, ja Chabot\nyritti matkia hänen huoletonta asennettaan sanomalla: »Luuletteko\nniin, kansalainen?» ja niisti huolellisesti pahennusta herättäneen\nkynttilänsydämen.\n\nHän nautti tosiaankin jokaisesta tämän odottamattoman haastattelun\nhetkestä. Kuinka typerää hänen puoleltaan säikähtää sillä tavoin.\nPaholainen, tosiaankin. Vain eräs englantilainen yltiö, joka oli\npistänyt päänsä leijonan kitaan haluten ilmeisestikin päästä\ngiljotiiniin. Ja sitä paitsi saattoi vakoilijan ampua ilman\noikeudenkäyntiä tunnin kuluttua ja kapteeni pitäisi kyllä huolta siitä,\nettei hän pääsisi puhumaan. Kapteeni tulisi takaisin hetken kuluttua,\nja ravintolahuoneessa olisi joka tapauksessa vähintään tusina miehiä,\nniin että mitä syytä oli pelätä, kun kerran kaikki oli hyvin ja\nhuvittavaa?\n\nVieras ei liikahtanut. Chabot nojautui pöydän yli pää käsien varassa.\n\n»Tiedättekö te, herra englantilainen, että te kiinnostatte minua\nsuuresti», sanoi hän täysin välinpitämättömänä.\n\n»Sepä hauskaa», vastasi toinen.\n\n»Erikoisesti nuo kirjeet, tiedättekö!»\n\n»Tosiaanko?»\n\n»Minusta olisi hauskaa saada kuulla, kuinka te olette saanut ne\nhaltuunne?»\n\n»Tyydytän tiedonhalunne mitä suurimmalla mielihyvällä», vastasi vieras.\n»Otin ne madame de Croissyn taskusta hänen nukkuessaan!»\n\n»Roskaa!» huomautti Chabot yrittäen näyttää kyllin huolettomalta,\nvaikkakin nimi de Croissy oli kaikunut epämiellyttävältä hänen\nkorvissaan. »Mitä ihmettä de Croissyn leskellä olisi saattanut olla\ntekemistä muka minun kirjoittamieni kirjeiden kanssa?»\n\n»Unohdatte hyvä herra», vastasi englantilainen rohkeasti, »että te\nolitte itse kirjoittanut kirjeet rouvan miehelle ja että te murhasitte\nhänen miehensä erikoisen raukkamaisella ja raa'alla tavalla saadaksenne\nnuo kirjeet haltuunne ja että rouva sen jälkeen siitä syystä päätti\nlähteä Englantiin ja otti kirjeet mukaansa.»\n\n»Roskaa! Olen kuullut tuon tarinan aikaisemminkin!»\n\n»Oletteko? Tosiaan huvittavaa, vai mitä?» huomautti vieras\nmiellyttävästi hymyillen.\n\n»Ei tosiaan lainkaan niin huvittavaa, kuin että te muka otitte\nkirjekäärön naisen taskusta hänen huomaamatta kadottaneensa niitä!»\n\n»Perin älykästä teidän puoleltanne, hyvä kansalainen\nMikä-teidän-nimenne-nyt-taas-olikaan! Tosiaankin oikea teidän\nristikuulustelutaitonne mestarinäyte, sanoisin! Olisitte tosiaankin\nollut mainio asianajaja!» Hän nauroi lyhyeen, ja Chabot sähisi kuin\närsytetty kissa. »Mutta tosiaankin», huomautti vieras hämääntymättä,\n»rouva olisi epäilemättä huomannut menetyksensä! Olette oikeassa\nsiinä kohden! Mutta minä olin varovainen valmistaakseni samanlaisen\nkäärön ja panin sen hänen taskuunsa!»\n\nJa kun Chabot ei vastannut mitään ja ilmeisestikin mietti, mikä hänen\nseuraava vetonsa olisi tässä ainutlaatuisessa kaksintaistelussa, jatkoi\nenglantilainen:\n\n»Tällöin oli minun menettelytapani, kuten huomannette, sama kuin\nyhteisen ystävämme Chambertin'in, kun hän varasti pikku Josette\nGravier'lta käärön, jota hän luuli korvaamattomaksi, ja teetätti sen\ntilalle toisen, joka oli aivan samanlainen. Pidän tosiaankin paljon\nherra Chambertin'istä, mutta on ihmeellistä, että niin älykäs mies\ntekee itsensä silloin tällöin naurunalaiseksi!»\n\n»Kuka Chambertin?»\n\n»Suokaa anteeksi — Chauvelin!»\n\n»Yritättekö väittää, että se oli hän?»\n\n»No tietysti! Kuka muu?»\n\n»Ja että hän sai käsiinsä nuo kirotut kirjeet?»\n\n»Ei, ei, hyvä herra Miksi-te-itseänne-taas-kutsuittekaan», vastasi\nvieras hilpeästi naurahtaen. »Minulla on täällä nuo siunatut — ei,\nkirotut kirjeet mukanani, aivan kuin minulla oli äsken kunnia selittää\nteille!»\n\nJa hän taputti hienoilla kapeilla käsillään vasenta rintataskuaan.\nChabot tarkkaili häntä hetkisen kulmiensa alta. Miehen rauhallisuus\nja hävyttömyys hermostuttivat häntä, ja hänestä alkoi tuntua, että\nvaikka hän oli luullut leikkivänsä  kuin kissa hiirellä, osat alkoivat\njollain tavoin ikään kuin vaihtua. Mutta tätä oli kestänyt nyt jo joka\ntapauksessa liian kauan. Oli aika tehdä leikistä loppu, ja hetkikin\noli perin sopiva, sillä hän kuuli alhaalta kapteenin äänen, joka käski\nisäntää tuomaan hänelle lisää kuumaa omenaviiniä. Hän oli ilmeisestikin\npalannut ladolta ja jättänyt miehet syöttämään ja satuloimaan hevosia.\n\nChabot naurahti ajatellessaan vieraan hämmennystä, kun kapteeni\nalkaisi astella ylös portaita, ja nauttien tulevasta riemuvoitostaan\nhän silmäili vastustajaansa omasta mielestään sekä tutkivasti että\npilkallisesti.\n\n»Ehkäpä te näyttäisitte minulle ne kirjeet, ennen kuin me jatkamme\nneuvottelua», alkoi hän hitaasti.\n\n»Kaikella muotoa», vastasi englantilainen rohkeasti. Ja Chabot'n\näärettömäksi hämmästykseksi hän otti povitaskustaan pienen sinetöidyn\nkäärön, joka oli aivan samannäköinen kuin se käärö, jota pieni Josette\nparka oli niin luottavaisesti säilyttänyt povellaan. Chabot kavahti\nnähdessään sen.\n\n»Murtakaapa sinetit, herra englantilainen», sanoi hän surkeasti\nivallisuutta tavoitellen, »vai teenkö minä sen?»\n\nMutta vieraan kaunismuotoiset sormet aukoivat jo sinettejä. Chabot\nveti kynttilät lähemmäksi ivallinen ilme kasvoillaan. Pian oli\nsinetit murrettu ja päällyspaperi putosi pois paljastaen tällä kertaa\neri käsialoilla kirjoitettuja kirjeitä paperipalojen asemesta.\nChabot'sta tuntui, kuin olisivat silmät pullistuneet ulos hänen niitä\ntuijottaessaan, keikkuvat kynttilänliekit valaisivat päällimmäistä\nkirjettä, jonka käsialasta ei voinut erehtyä — se oli hänen omaansa —\nFrançois Chabot'n käsialaa. Ja siinä oli muitakin. Hän muisti niistä\njokaisen, ja tuijotti puhuvia käsialoja — omaansa — Baziren ja Fabren.\n\n»Kirottua!» huudahti hän ja yritti nopeasti tarttua kirjeisiin. Mutta\nvaikka vieraan kädet olivatkin sirot ja hoikat, olivat ne erinomaisen\nvoimakkaat ja nopeat. Hetkisessä hän oli koonnut jälleen kirjeet,\npannut ne paperiin ja nyörinpätkä, jonka hän oli vetänyt jostain\nesille, piti kääröä jälleen varmassa kasassa. Chabot ei saanut silmiään\nhänestä käännetyksi. Mutta kun hän huomasi vieraan aikovan panna käärön\ntakaisin taskuunsa, kirkaisi hän ääni intohimosta käheänä: »Antakaa nuo\nkirjeet minulle!»\n\n»Kaikki aikanaan, hyvä herra! Ensin meidän täytyy tosiaan keskustella,\nkuten minulla on ollut kunnia jo aikaisemmin teille huomauttaa!»\n\nChabot nousi hitaasti seisomaan. Kapteenin ääni kuului alhaalta samoin\nkuin sotilaitten jalkojen töminäkin. Kaikki se sai hänet rohkaistuksi.\nHulluhan hän oli, kun hän pelkäsi tätä hävytöntä typerystä!\n\n»Tämä on teidän viimeinen mahdollisuutenne», sanoi hän hyvin hiljaa,\nvaikkakaan hän ei voinut estää ääntään hiukan vapisemasta. »Joko te\nannatte minulle kirjeet nyt heti, ja siinä tapauksessa saatte lähteä\ntäältä vapaana miehenä ja mennä minne helvettiin te haluatte, tai...»\n\nSamalla hetkellä kuului ääntensorina yltyvän. Jotkut sotilaista olivat\nilmeisestikin kokoontuneet ikkunan alle keskustelemaan jostain äsken\ntapahtuneesta. Chabot ja vieras saattoivat erottaa katkelmia heidän\npuheistaan:\n\n»Onneksi ei hevosia...»\n\n»Satulat ovat...»\n\n»Niin ovat vaunutkin...»\n\n»Parasta ilmoittaa kansalainen kapteenille...»\n\nJa niin edespäin, kunnes he hetken kuluttua siirtyivät\npääsisäänkäytävän puolelle, joka oli toisella puolella taloa. Vieras\nhymyili sitä kuunnellessaan. Mutta Chabot ajatteli vain sitä, että koko\nvartioväki olisi kohta kokoontuneena taloon. Kaksikymmentä harjoitettua\nmiestä yhtä röyhkeätä vakoojaa vastaan! Hänen vaaleat keltaiset\nsilmänsä kiiluivat hämärässä kuin kissan silmät. Hän hekumoi tulevalla\nvoitollaan nuollen huuliaan kuin ahne rakkikoira ruokaa nähdessään.\n\n»Tai», jatkoi hän sähisten hampaittensa välistä, »minä kutsun\nvartioston kapteenin tänne ja ammutan teidät tunnin kuluttua!»\n\nVastauksen asemesta vieras nousi hitaasti seisomaan. Kiihoittuneen\nChabot'n mielestä hän näytti kauhistuttavan suurelta ja peloittavalta\nja koko hänen olemuksessaan oli päättäväisyyden ja ruumiillisen voiman\ntuntua. Vaistomaisesti tämä likainen matelija, tämä pelkurimainen\nsalamurhaaja, tämä virkaheitto munkki kyyristyi tuon valtavan, käskevän\nmuukalaisen edessä, kauhuissaan peläten oman kurjan henkensä takia. Hän\nhiipi pöydän ympäri englantilaisen kävellessä päättäväisenä ikkunan\nluo, sitten hän syöksähti ovelle odottaen koko ajan tuntevansa jälleen\nrautaisen otteen käsivarressaan. Käsi lukolla hän katsahti taakseen\nviholliseensa, joka par'aikaa aukaisi ikkunaa. Hänen kätensä vapisivat\nja hänen polvensa tuntuivat pettävän hänet, sillä ikkunasta tuleva veto\noli niin voimakas, että hän ei saanut ovea auki, ja vasta myöhemmin\nhän huomasi, että ovi olikin lukossa. Hän kuuli vieraan päästävän\nkummallisen kirkaisun, samanlaisen hän oli kuullut ennenkin perin\nkylminä talvina, jolloin lokit tapaavat ilmestyä Pont-Neufin kohdalle\nPariisiin risteilemään. Alhaalta vastattiin huutoon samalla tavalla,\nja silloin vieras heitti käärön alas ikkunasta. Kuului vielä kolme\nvieraalta sointuvaa sanaa, joita Chabot ei ymmärtänyt.\n\nSitten vieras meni takaisin pöydän luo ja istuutui. Ja vielä kerran hän\nkertasi tuon vallankumouksellistamme hermostuttavan lauseen:\n\n»No, nythän me voimme keskustella!»\n\nChabot hapuili ovenripaa Hän oli juuri kuullut miesten astuvan sisään\ntaloon.\n\n»Siitä ei ole hyötyä, ystäväiseni», huomautti vieras kuivasti. »Panin\noven lukkoon sisääntullessani. Ja tässä on avain», lisäsi hän ja pani\npöydälle ruosteisen vanhan avaimen.\n\n»Istuutukaahan», huomautti hän hetken kuluttua, kun Chabot ei\nliikahtanut. Chabot näytti tosiaankin siltä, kuin hänet olisi\nliisteröity kiinni tuohon lukittuun oveen. »Vai tulenko minä hakemaan\nteidät?»\n\n»Te paholainen! Te koira! Te kirottu...», mutisi Chabot epäselvästi.\n\n»Antakaa nuo kirjeet takaisin minulle tai...»\n\n»Tulkaa toki ja istuutukaa», huomautti toinen kylmästi. »Teillä on\ntäsmälleen viisi minuuttia aikaa, jolloin te vielä voitte pelastaa\nnahkanne! Minun ystäväni on täällä, tämän ikkunan alla ja jos ei hän\nseuraavan viiden minuutin kuluttua saa minulta samanlaista merkkiä\nkuin äsken, kiirehtää hän noiden kirjeiden kanssa Pariisiin, ja kolmen\npäivän kuluttua ne on julkaistu kaupungin jokaisessa sanomalehdessä ja\njulistettu Ranskan jokaiselta katolta!»\n\n»Se ei ole totta!» mutisi Chabot käheästi. »Ei hän voisi tehdä sitä!\nEihän hän pääsisi läpi Pariisin porttien!»\n\n»Uskaltaisitteko te tosiaan vaarantaa niin paljon?» vastasi vieras\nrohkeasti. »Jos tosiaan uskallatte, niin tässähän on avain... kutsukaa\nvartijat... tehkää, mitä ikinä haluatte...»\n\nHän nauroi miellyttävää, tarttuvaa naurua, täynnä iloa siitä, että\nhän sai kokea tämänkin vaarallisen, jännittävän seikkailun, täynnä\nitseluottamusta, huimapäisyyttä! Se oli naurua, joka oli omiaan\nilahduttamaan rohkeata sydäntä ja luomaan kauhua pelkureiden mieliin.\n\n»Yksi minuutti on jo melkein kulunut», ilmoitti hän ja otti esille\nhousuntaskustaan jalokivin koristellun kellon, joka oli pistettynä\npieneen kellotaskuun, ja hän veti sen esille toisen miehen nähtäväksi.\n\nKerrotaan, että linnut ja kaniinit, jotka pytonkäärme aikoo niellä,\novat niin käärmeen lumoamat, että ne eivät yritäkään paeta, vaan\njoutuvat jotenkin hypnotisoiduiksi ja lähestyvät itsestään lähemmäksi\nja lähemmäksi tuhoatuottavia leukoja. Tuossa pitkässä englantilaisessa,\njolla oli niin hilpeät, huolettomat silmät ja helposti hymyyn taipuva\nsuu, ei todellakaan ollut mitään käärmemäistä, mutta Chabot muistutti\naivan hypnotisoitua kaniinia. Hän kulki hitaasti, hyvin hitaasti\nhuoneen poikki ja istui pian kiusaajaansa vastapäätä.\n\n»Melkein kaksi minuuttia viidestä on kulunut», sanoi viimeksi mainittu,\n»ja luulen todellakin, että kuulen ulkoa teidän ystävänne kapteenin\naskelten lähestyvän portaissa!»\n\nSillä hetkellä valtasi Chabot'n innoitus. Tällä kauhean nöyryytyksen\nja todellisen perikadon hetkellä hän muisti ystävänsä Chauvelin'in,\nnäki hänet kuin näyssä istumassa edessään »Valkoisen Hevosen» majatalon\nyksityishuoneessa Rouen'issa. Mitä hän sanoikaan puheen ollessa\nvangitusta Reversacista ja hänen kullastaan Josettesta? Jotakin\nturvakirjeistä, joita piti tarjota heille korvaukseksi kirjeistä!\nTurvakirjeistäkö? Turvakirjeistä todellakin! Chauvelin'han oli lisännyt\nhiljaisella, terävällä äänellään: »Minä varustan ne luonnollisesti\nsalaisella merkillä. Sen tuntee jokainen pääkomissaari Ranskassa ja se\ntekee jokaisen turvakirjeen mitättömäksi!»\n\nNiin juuri hän sanoi: »Tekee jokaisen turvakirjeen mitättömäksi!» Ja\nChauvelin tunsi sen salaisen merkin niinkuin kaikki pääkomissaarit koko\nRanskassa. Jospa hänen nyt onnistuisi pelata korttinsa varovaisesti\nja jos hän ennen kaikkea onnistuisi salaamaan pelkonsa! Niin, ennen\nkaikkea ei pitänyt näyttää pelkoaan!\n\nJa Chabot sanoi istuutuen pöydän ääreen ja sivellen leukaansa:\n\n»Luulen teidän tahtovan turvakirjettä jollekulle petturille, vai mitä?»\n\nMutta innoitus näyttäytyi vain harhakuvaksi ja voitto perin\nlyhytaikaiseksi. Heti seuraavassa hetkessä Chabot'n toiveet\nmurskaantuivat surkeasti, sillä vieras vastasi yhä hymyillen:\n\n»En, ystäväiseni, en tahdo mitään turvakirjettä, jonka te tai joku\nteidän ystävänne on tehnyt mitättömäksi salaisella merkillä!»\n\nJa Chabot vaipui taas istumaan tuoliinsa hikoillen yli koko ruumiin.\nHän ihmetteli jo, eikö hänen ensimmäinen vaikutelmansa sittenkin\nollut oikea, mieshän tuntui olevan oikea ajatustenlukija. Ehkäpä hän\nsittenkin oli paholainen?\n\n»Mitä te sitten oikeastaan tahdotte?» kysyi hän vapisten ja\nällistyneenä.\n\n»Että te menette ja avaatte oven tällä avaimella ja kutsutte tuota\nvartiostonne ylvästä kapteenia!»\n\nHitaasti, kuin jonkin näkymättömän ja pakottavan voiman vaikutuksesta\nhorjui Chabot ovea kohden. Vieras sanoi hänelle huolettomasti olkansa\ntakaa: »Kun hän tulee, sanokaa hänelle, että hän lähettäisi puolestanne\nviestin kansalainen Pailleron'in luo. Kansalainen Pailleron'illa\non hauskat pienet katetut vaunut, joita hän käyttää ammatissaan\nkuljettaessaan tavaroita Elboeufistä tänne. Teidän lähettinne tulee\nkertoa kansalainen Pailleron'ille että kansalainen kansan edustaja\nFrançois Chabot tahtoo heti lainata vaunuja omaan henkilökohtaiseen\nkäyttöönsä. Ja hänelle maksetaan korvaukseksi summa rahaa etukäteen!»\n\nChabot teki viimeisen yrityksen vastustaakseen kiusaajaansa: »Sehän on\nhulluutta!» huusi hän. »En aio tehdä sitä! Jos kutsunkin kapteenin,\nteen sen vain käskeäkseni ammuttaa teidät!»\n\n»Taas on kulunut minuutti», huomautti toinen rohkeasti, »ja luulenpa,\nettä kapteeni on tulossa ylös portaita!»\n\n»Te helvetin koira!»\n\n»Minun ystäväni tuolla alhaalla taitaa jo ihmetellä, onko hänen\nlähdettävä Pariisiin, vai eikö...»\n\nChabot'n hapuilevat sormet askartelivat lukon kimpussa. Avain kiertyi\nlukossa.\n\n»Kas niin, se on oikein», sanoi englantilainen, »mutta kehoitan teitä\noman itsenne takia hallitsemaan hermojanne! Kapteeni tulee par'aikaa\nylös portaita. Teidän täytyy selittää hänelle kaikki noista vaunuista\nsekä myös se, että te aiotte tunnin kuluttua lähteä liikkeelle kahden\nystävänne seurassa, joista toinen on nyt erehdyksestä vangittuna ja\njoista toinen on tässä, teidän nöyrin palvelijanne!»\n\nChabot oli kuin koira, häntä koipien välissä. Hän livahti pois ovelta\nja aivan piestyn koiran tavoin hän teki viimeisen yrityksen purra\npieksävää kättä.\n\n»Luulette minua varmaankin houkaksi...», alkoi hän, yrittäen mahtailla.\n\n»Niin luulenkin», vastasi toinen suoraan. »Mutta siitä ei nyt ole\nkysymys. Kysymys on siitä, että aion pakottaa teidät auttamaan kahden\nnuoren viattoman ihmisen pelastamisessa teidän omista murhaavista\nkynsistänne. Josette Gravier on melkoisen hyvässä turvassa tällä\nhetkellä, ja Maurice Reversac on täällä meidän lähellämme. Ehdotan,\nettä me saatamme heidät Havreen ja katsomme, että he pääsevät johonkin\nvuorolaivaan, joka on lähdössä meidän rannoillemme. Ne ovat, se\nteidänkin täytynee myöntää, nykyään huomattavasti vieraanvaraisempia\nkuin Ranskan rannat. Tällä matkalla on teidän apunne, hyvä herra, oleva\naivan korvaamaton, joten teidän on parasta tulla meidän kanssamme\nkansalainen Pailleron'in vaunuilla, ja minulla on oleva suuri kunnia\nolla teidän ajajanne. Ja kun me saavumme jonkin kaupungin tai kunnan\nportille tai sillan päähän, te saatte näyttää kauniit kasvonne\nvartijoille ja ilmoittaa henkilöllisyytenne kansalliskonventin\njäsenenä ja pitää kiinni oikeuksistanne sellaisena saada vapaasti\nmatkustaa läpi maan ajajanne ja poikanne kanssa, sillä me kutsumme\nReversacia mukavuuden vuoksi teidän pojaksenne. Ja sekä Elboeufissä\nettä Dieppessä, samoin kuin rannikolla ja jokaisella portilla teidän\nmiellyttävä olemuksenne ja teidän ystävällinen, vaikutusvaltainen\näänenne herättävät varmaankin sitä palvelevaisuutta, jonka ne\nansaitsevat! Niin, pyydän teitä todellakin kutsumaan vartioston\nkapteenin ja selittämään hänelle kaiken tarpeellisen! Meidän pitäisi jo\nkohta päästä lähtemään!»\n\nHän nojautui taaksepäin tuolissaan ja haukotteli hieman, sitten\nhän nousi ja silmäili ylhäisestä korkeudestaan virkaheiton munkin\nvääntelyä. Chabot oli turhaan koettanut koota ajatuksiaan tehdäkseen\njonkinlaisen suunnitelman, saadakseen ajatella, ajatella, herra\nJumala! Keksiäkseen jotain ja ennen kaikkea kootakseen rohkeutta siitä\ntietoisuudesta, että tämä mies, tämä inhoittava vakoilija, tämä röyhkeä\npaholainen, itseasiassa oli yhä vielä hänen vallassaan! Nyt, tällä\nhetkellä, hän saattoi vielä toimittaa hänet heti ammuttavaksi... tai\nsitten Rouen'issa, jossa Chauvelin odotti häntä, voisi hän... voisi\nhän...\n\nMutta aivan kuin toinen olisi ymmärtänyt hänen mietteensä hän keskeytti\nhänen ajatuksenkulkunsa sanoen: »Ette te voisi tehdä mitään Rouen’issa,\nystäväiseni, sillä sallikaa minun vakuuttaa teille, että minun ystäväni\non kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua Pariisissa, ja siellä hän aikoo\nantaa kirjeet 'Moniteurin' ja 'Père Duchesnen' toimituksiin, jos en\nminä tahdo itse antaa niitä teille.»\n\n»Ja jos myönnyn teidän raukkamaisten uhkaustenne painostuksesta»,\nkähisi Chabot hampaittensa välistä, »jos puutun tähän epämiellyttävään\nilveilyyn, mistä minä silloin voin tietää, että teidän liittolaisenne,\njoka on varmaan yhtäläinen roisto kuin tekin, antaa minulle loppujen\nlopuksi kirjeeni?»\n\n»Ette te voikaan sitä tietää, ystäväiseni», vastasi toinen\nyksinkertaisesti, »sillä enhän voi odottaakaan, että te ymmärtäisitte,\nmitä merkitsee englantilaisen herrasmiehen kunniasana!»\n\n»Mistä voin sitä paitsi tietää, ettei mitään kirjeistä pidätetä, jos ne\nsaisinkin?»\n\n»Siinäpä se: ette te voi tietää sitä mitenkään! Mutta muistakaa,\nystäväiseni, että on olemassa eräs asia, jonka te tiedätte aivan\nvarmasti, ja se on se, että jos minun suunnitelmani noiden kahden\nnuoren ihmisen pelastamiseksi epäonnistuu, silloin julkaistaan nuo\nteidän kirjeenne jokaisessa uutislehtisessä koko Ranskanmaassa niin\ntotta kuin me molemmat tällä hetkellä olemme elossa. Teidän nimestänne\ntulee lentävä nimitys kaikelle, mikä on inhoittavinta ja petollisinta,\neikä saastaisinkaan ryysyläinen koko maassa tahdo puristaa teidän\nkättänne!» Muukalainen oli puhunut harvinaisen vakavasti, joka oli\nsitä vaikuttavampaa, kun hänen keskustelusävynsä oli siihen saakka\nollut perin keveätä. Chabot, aina kerskaileva Chabot, oli ennen kaikkea\nsuuri pelkuri. Jokainen häntä uhkaava vaara teki hänet kiemurtelevaksi\nmadoksi. Hän tiesi hyvin kyllä, että hänen tappionsa oli täydellinen,\nja hän oli viimeinkin tajunnut, ettei hän millään uhkauksella saisi\nenglantilaista luopumaan tarkoituksestaan.\n\nHuoneessa vallitsi hetkisen jännittynyt hiljaisuus. Kapteenin\naskeleet lähestyivät hitaasti portaissa. Vieras naurahti iloisesti ja\nistuutui jälleen vastapäätä kiemurtelevaa uhriaan. Hän kaatoi kaksi\ntuopillista omenaviiniä, ja oven avautuessa hän sanoi par'aikaa mukavan\ntuttavallisesti:\n\n»Terveydeksenne, hyvä François, ja meidän yhteisen matkamme kunniaksi!»\n\nHän piti raivosta kuohuvaa roistoa kurissa magneettisilla silmillään ja\noli nostavinaan tuoppia huulilleen. Sitten hän pysäytti sen ja jatkoi\nhilpeästi:\n\n»Näittekö muutoin toissapäivän edellisen 'Moniteurin'? Siinä oli\nraivoisa, arvatenkin Couthon’in innoittama hyökkäys Dantonia ja hänen\ntoimintatapojaan vastaan!»\n\nChabot kiristeli hampaitaan. Tällä hetkellä hän olisi tahtonut myydä\nvaikkapa sielunsa paholaiselle, jos hän olisi voinut lyödä tuota konnaa.\n\nKun kapteeni huomasi, että kansalainen kansanedustaja keskusteli\ntuttavan kanssa, pysähtyi hän kunnioittavasti ovelle. Hän seisoi\nkunnia-asennossa, kunnes Chabot kääntyi ja katsoi häneen väsynein,\ntihruisin silmin.\n\n»Mitä nyt, kapteeni?» kysyi hän paksulla, väsyneellä äänellä, vieraan,\njoka ilmeisestikin huomasi nyt vasta upseerin läsnäolon noustessa\nkohteliaasti seisomaan.\n\n»Minun on ilmoitettava, kansalainen kansanedustaja», vastasi kapteeni,\n»että yön kuluessa jotkut pahantekijät löysivät tiensä vajaan, jossa\nsäilytettiin vaunuja ja satuloita, ja tekivät niille melko tavalla\nvahinkoa.»\n\n»Vahinkoako? Mitä vahinkoa?» mutisi Chabot epäselvästi, vieraan\nmutistessa jotain kohteliaasti valittavaa.\n\n»He ovat katkaisseet satulavyöt, ohjakset ja jalustinhihnat, ja\nvaunujen kahden pyörän puolapuut ovat keskeltä poikki. Vie enemmän kuin\npäivän korjata kaikki vahingot.»\n\n»Toivon todellakin kansalainen kapteeni», sanoi vieras\nmyötätuntoisesti, »että olette saaneet nuo pahantekijät kiinni!»\n\n»Voi ei! Vahinko oli tehty yön kuluessa. Lato on jonkin matkan päässä\ntästä talosta eikä kukaan kuullut mitään. Roistot pääsivät pakoon.»\n\nChabot oli sanaton, tosin hänen päähänsä oli mennyt omenaviini, jota\nhän oli nauttinut niin perin paljon, mutta vasta raivo ja epätoivo\nmykistivät hänet peräti.\n\n»Rakas François», sanoi englantilainen hyväntahtoisen hävyttömästi, »se\non tosiaan ikävää kaikille näille mainioille sotureille, joiden täytyy\nviettää vielä parisen päivää tässä jumalanhylkäämässä paikassa. Tiedän\nkyllä, miltä se tuntuu», jatkoi hän kääntyen kapteenin puoleen, »sillä\nsellaista on minullekin sattunut joskus, kun olen ollut matkoilla\nkauppa-asioissa näissä syrjäisissä seuduissa.»\n\n»Ah! Te ehkä sitten tunnette myös Le Roger'n entuudestaan,\nkansalainen?» kysyi kapteeni.\n\n»Olen ollut täällä kerran ennen. Olen ammatiltani kauppamatkustaja,\nja matkustelen maaseudulla melko usein. Saavuin eilen illalla St.\nPierrestä vain puoli tuntia teidän jälkeenne ja iloitsin kuultuani,\nettä vanha ystäväni François Chabot oli myös pysähtynyt tänne yöksi.\nOlin onneksi saanut kansalainen Pailleron'in lupaamaan, että hän\nkyyditsisi minut katetuilla vaunuillaan Louviers'hen mutta minulle\nolisi sekä ilo että kunnia kyyditä kansalainen kansanedustaja\nRouen'iin, jos hän niin tahtoo!»\n\n»Matkustaminen tulee olemaan raskasta!»\n\n»Ehkäpä, mutta ystävälläni Pailleron'illa on hyvät hevoset, jotka hän\nlainaa minulle.»\n\n»Sehän on tosiaan onnellista», huomautti kapteeni.\n\nHän näytti siitä huolimatta epäröivän. Ja kun Chabot yhä oli ääneti,\nkosketti vieras häntä kevyesti olkapäähän.\n\n»Eikö se ollutkin hauskaa, François hyvä?»\n\nChabot katsahti kiusaajaansa. »Menkää helvettiin!» mutisi hän\ntukahtuneesti.\n\n»Kansalainen kapteeni odottaa ohjeita, ystäväni!»\n\n»Antakaa te sitten ohjeet!»\n\nVieras naurahti iloisesti. »Pelkään pahoin, että omenaviini oli\njuovuttavaa», selitti hän upseerille. »Mutta ehkäpä te tahtoisitte\nlähettää jonkun kansalainen Pailleron'in luo tiedoittamaan, että\nkansalainen kansanedustaja, on valmis lähtemään. Luulenpa, että\nlumisade on hetkeksi lakannut ja me voimme keritä Louviers'hen ennen\npuoltapäivää!»\n\nTässä ei ollut mitään, mikä olisi ollut omiaan herättämään epäluuloa\nkapteenissa. Kansalainen kansanedustaja, joka tosiaan näytti siltä,\nkuin olisi kärsinyt kuuman, höystetyn juoman vaikutuksesta, nyökäytti\npäätään aivan kuin vahvistaakseen ystävänsä antamat ohjeet. Ja sitä,\nettä vieras oli hänen ystävänsä ei kapteeni mitenkään voinut epäillä,\nhehän keskustelivat niin ystävällisesti hänen astuessaan sisään.\n\nJa olihan aivan selvää, ettei niin korkea-arvoinen herra kuin\nkansanedustaja tahtonut jäädä autioon kylään lumen keskelle vähintään\nkahdeksi päiväksi, vaan käyttäisi ilomielin poistumisen mahdollisuutta,\njonka hänelle tarjosi hänen hyvä ystävänsä. Ja jos kapteenilla olisikin\nollut jokin epäluulo mielessään kytemässä, olisi se hävinnyt, kun\nvieras sanoi kansalainen Chabot'lle:\n\n»Rakas François», sanoi hän, koskettaen taaskin hänen olkapäätään,\n»olette unohtanut mainita kelpo kapteenille tuosta nuoresta miehestä\nnimeltään Reversac!»\n\n»Vangistako?» kysyi kapteeni.\n\n»Juuri hänestä!»\n\n»Hän on tällä hetkellä aivan turvallisesti ravintolahuoneessa!»\n\n»Siinäpä se», vastasi vieras ja tiukentaen kapteenin huomaamatta\notettaan Chabot'n olkapäästä hän jatkoi: »Koetahan nyt, rakas François,\nselittää kansalainen kapteenille...»\n\nChabot vääntelehti otteessa, joka tuntui kuristavan kuoliaaksi hänen\ntahdonvoimansa. Hänessä ei ollut jäljellä enää vähääkään rohkeutta,\nei henkistä eikä ruumiillista, joka olisi auttanut häntä väittämään\nvastaan. Hän saattoi vain mutista pari sanaa ja tuijottaa hämärin\nsilmin hymyilevää vihollistaan. „\n\n»Selitähän nyt, rakas François», pyysi toinen.\n\nChabot löi nyrkillään pöytään että läjähti.\n\n»Hiiteen selitykset!» kirkaisi hän vihaisesti. »Vanki Reversac tulee\nminun kanssani ja sillä hyvä!»\n\nJa kun kapteeni menetti hetkeksi tasapainonsa kuullessaan tämän\nodottamattoman käskyn ja jäi seisomaan ovelle, huusi Chabot hänelle:\n»Ulos!»\n\nJa vieras meni ovelle täydellisen kohteliaana ja aukaisi sen upseerin\nmennä ulos.\n\n»Omenaviini oli aivan liian juovuttavaa»; sanoi hän alentaen äänensä\nkuiskaukseksi, »mutta kansalainen kansanedustaja on varmaan voiva\nparemmin, kun hän ensin pääsee ulkoilmaan!» Ja senjälkeen hän lisäsi:\n»Hän ei tahdo laskea vankia silmistään ja olenhan minä paikalla ja voin\npitää huolta heistä kummastakin!»\n\n»Hyvä on! Ei ole minun asiani huomauttaa mistään», sanoi sotilas\nkuivasti. »Jos kansalainen kansanedustaja on tyytyväinen...»\n\n»Oh! Hän on aivan tyytyväinen, vakuutan sen teille! Olettehan\ntyytyväinen, vai mitä, rakas vanha ystävä?»\n\nMutta näin kysyessään hän sulki kerkeästi oven lähtevän sotilaan\njäljestä, sillä ne hävyttömyydet, joita Chabot vastaukseksi lateli,\nolisivat loukanneet vieläpä vanhan tasavaltalaisen sotilaankin korvia.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nVähemmässä kuin puolessa tunnissa oli »Bout du Monden» majatalon\netuoven eteen ajanut kahden voimakkaan normandialaishevosen vetämät\nkatetut vaunut. Kylässä olivat pian kaikki kuulleet, että kansalainen\nkansanedustaja oli lähdössä vangin kanssa Le Roger'sta erään ystävän\nseurassa.\n\nHän tuli ulos majatalosta suureen takkiinsa kietoutuneena. Hän ei\nkatsonut ei oikealle eikä vasemmalle, eikä hän vastannut edes niihin\nkunnioittaviin tervehdyksiin, joita hänelle osoittivat ovelle häntä\nhyvästelemään tulleet majatalon isäntä ja emäntä. Heti hänen perässään\nseurasi vanki, hatutta ja takitta ja kylmästä väristen.\n\nMutta kansanedustajan ystävä kuitenkin herätti eniten huomiota. Hän oli\nhyvin pitkä ja hänen vaatteensa olivat perin hienot. Ylt'ympäriinsä\nkuiskailtiin, että hän oli kauppamatkustaja, joka ansaitsi rahaa\nsalakuljettamalla konjakkia Englantiin.\n\nFrançois Chabot ja vanki sulloutuivat parhaansa mukaan vaunuihin ja\nvieras mies tarttui ohjaksiin. Hän maiskautti suutaan, rapsautti\nhevosia piiskallaan ja keveät ajoneuvot lähtivät liikkeelle pitkin\nlumista maantietä ja olivat pian kadonneet näkyvistä.\n\nHarmaa hämärä oli juuri hälvenemäisillään, taivas oli kirkas ja lupasi\nkaunista ja aurinkoista säätä. Miehet, jotka olivat olleet mukana\nsaattojoukossa samoin kuin nekin, jotka olivat istuneet sisällä\nvaunuissa vankia vartioimassa, istuskelivat nyt ravintolasalissa\npohtimassa laihojen aterioittensa välissä niitä hämmästyttäviä\nseikkailuja, joihin he viimeisten kahdenkymmenenneljän tunnin aikana\nolivat joutuneet. Kaikki myönsivät, että seikkailut olivat alkaneet\nsilloin, kun Vernonin majatalon luona oli jostain tuntemattomasta\nsyystä kuulunut pistoolinlaukaus ja kun tuo entinen tallirenki, joka\nnäytti aivan kurjalta maankiertäjältä, oli yht'äkkiä ilmestynyt.\nSiitä, mitä maantiellä tapahtui, ei kukaan päässyt koskaan täydelleen\nselville, sillä ajaja piti sen omana tietonaan, ymmärtäen olevansa\naivan liian syyllinen, sillä hänhän oli antanut kulkurin nousta\nvaunuihin ja sallinut tuon entisen tallirengin omiaan kykenevämpien\nkäsien tarttua ohjaksiin.\n\nToisten jutellessa näytti ajaja vaipuneen täydelliseen äänettömyyteen.\nHän joi määrättömästi, ja kun kaikki tiesivät, että hän oli\njuovuspäissään arvaamattoman väkivaltainen, jättivät he hänet rauhaan.\nVaunuihin ja satuloihin yöllä kohdistunut tuhotyö oli vieläkin\nenentänyt hänen pahaa tuultaan. Hän piti sitä kaikkea itseensä\nkohdistuneena ilkeytenä, jonka alkulähteenä oli jokin, tuon kirotun\nmaankiertäjän muodossa ruumiillistunut pahahenki. Kyläläiset yrittivät\nitse ottaa selville, kuka oli ilkityön tehnyt, mutta tunnit kuluivat\neikä mitään tulokseen johtavaa käynyt ilmi. Lumi sen ladon ympärillä,\njossa satulat ja vaunut olivat, oli niin tiukkaan sulloutunutta\naskelten jäljiltä, että oli mahdotonta päätellä, mihin suuntaan\npahantekijät olivat paenneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFrançois Chabot'lle oli matka Le Roger'n ja rannikon välillä kuin\npainajaisunta. Hän oli todellisemmin tuon röyhkeän englantilaisen\nvakoojan vankina kuin kukaan ylimys oli koskaan ollut terroristien\nvankina. Ja ajatusten ja suunnitelmien ja hyödyttömien toiveitten\ntakoessa hänen kuumeisissa aivoissaan etenivät vaunut lumenpeittämällä\ntiellä, ja ajajan paikalla hänen edessään istui mies, joka oli syynä\nhänen nöyryytykseensä ja epätoivoonsa. Ollapa rohkeutta tehdä siitä\nloppu ja työntää veitsi tuohon leveään selkään! Mutta toivominen ei\nauttanut mitään, sillä häntähän uhkasi siinä tapauksessa kirjeiden\njulkaiseminen lehdessä, josta kaikki, jotka sitä halusivat,\nsaattaisivat ne lukea. Ja ne veisivät hänet varmasti mestauslavalle\nja häpeään. Chabot saattoi oikeastaan kiittää kohtaloaan siitä, ettei\nhänellä ollut veistä, mitä käyttää! Hän olisi muutoin ehkä jonain\nhulluuden hetkenä tappanut kiusaajansa ja myös sen nuorukaisen, joka\nistui hänen vieressään vaunuissa.\n\nHe saapuivat keskipäivällä Louviers'hen. Kaupungin portilla\npysäytti heidät vartiosto. Englantilainen hyppäsi alas paikaltaan\nja hänen antaessaan merkin näytti Chabot paperinsa ja\nhenkilöllisyystodistuksensa:\n\n»François Chabot, kansanedustaja kansalliskonventissa Loire et Cherin\npiirikunnasta...»\n\nJa hän selitti vieressään istuvan nuorukaisen pojakseen ja toisen\nomassa erikoisessa suojeluksessaan matkustavaksi ystäväkseen. Vartiosto\nteki kunniaa. Upseeri kajahdutti:\n\n»Tasavallan nimessä, saatte mennä!»\n\nPainajaisunta tosiaankin, tai ehkäpä helvetin esikartanoita?\n\nHe väistivät Rouen'ia, kiersivät sen ja kääntyivät kylätielle. Ajaja\npysähdytti äkkiä pienen, melkoisen rappeutuneen talon edessä, joka oli\nrikkaruohojen peittämän puutarhan keskellä. Puutarhaa ympäröi monin\npaikoin sortunut muuri ja sen erotti tiestä matala rautainen portti.\nAjaja hyppäsi alas, kiinnitti ohjakset muuriin ja kumartui sitten\ntavalliseen hävyttömään tapaansa kurkistamaan vaunuihin. Hän työnsi\nChabot'n syliin käärön ja pullon ja sanoi lyhyesti:\n\n»Syökää ja juokaa, ystäväiseni! Monsieur Reversacilla ja minulla on\nhiukan asiaa taloon.»\n\nEntinen vanki astui vaunuista ja he menivät yhdessä taloon. Jokunen\nohikulkija sivuutti vaunut Chabot'n istuessa siellä vedossa ja\npalellen. Hän söi ja joi, sillä hän oli janoinen ja nälkäinen, mutta\nnäihin aikoihin hän oli kokonaan jättänyt ajattelemisen. Hänestä ei\nenää lainkaan tuntunut siltä kuin hän olisi aivan tavallinen elävä\nihminen, vaan automaatti, joka sai liikkua ja puhua noiden valkoisten\nhoikkien käsien häntä koskettaessa tai noiden hitaitten, syvien silmien\nkatseen häntä siihen kehoittaessa.\n\nKului monta minuuttia, ennen kuin hän kuuli vanhan talon raihnaisen\noven jälleen vinkuvan saranoillaan. Nuo kaksi miestä tulivat yhdessä\npitkin polkua, mutta he eivät olleet yksin. Heidän kanssaan oli tyttö,\nja Chabot huudahti käheästi tuntiessaan tytön Josette Graviereksi,\njoka oli pitänyt häntä narrinaan ja nyt sai olla hänen nöyryytyksensä\ntodistajana.\n\nTämä sapetti häntä ehkä enemmän kuin mikään hänen aikaisemmista\nkokemuksistaan. Hän, röyhkeä kerskailija, joka oli suunnitellut\nnäiden viattomien tuhoa, oli nyt välikappaleena heitä vapauttamassa\nja onnellistuttamassa. Hän sulki silmänsä säästääkseen itsensä siltä\nvoitonriemulta, joka varmaankin loistaisi heidän silmistään.\n\nKuinka vähän hän ymmärsikään ihmisluonnetta! Josette ja Maurice eivät\nmuistaneet vihollistaan, eivät niitä kauheita vaikeuksia, joita he\nolivat kestäneet, heidän mielensä olivat täynnä rakastettua, he\najattelivat vain toisiaan, ja sitä onnea, että saivat istua siinä\nkäsitysten. Surun kohdatessa ja kuoleman uhatessa he olivat viimeinkin\nymmärtäneet rakkauden suuruuden ja sen onnen, jonka se heille\ntuottaisi, jos Jumala sallisi heidän vihdoinkin päästä yhteen.\n\nJa tästä nyt saavutetusta onnesta he saivat kiittää sitä urhoollista\nmiestä, joka oli ollut Josetten unelmien sankari. Ja kun hän ensi\nkertaa oli huomannut, kuka hänen vapauttajansa oli, ja kun hän ymmärsi,\nettä hänen oli kiittäminen juuri Punaista neilikkaa pelastuksestaan,\nolisi hän ilomielin polvistunut hänen eteensä ja suudellut hänen\nkäsiään pohjattoman kiitollisuuden vallassa, jos mies vain olisi sen\nsallinut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäistä kahdesta tuntui matka myös unelmalta, mutta se oli unelmaa\nmaanpäällisestä paratiisista, he istuivat käsi kädessä ja huomasivat\ntuskin, että heidän lähellään oli vaunun nurkkaan kyyristyneenä\nhiljaisena ja liikkumattomana tuo ruma ja epämiellyttävä olento.\n\nHeistäkin hän oli automaatti, jota salaperäinen Punainen neilikka\nliikutteli. Häneen tuli eloa vain, milloin vaunut pysäytettiin jonkin\nsillan korvassa tai kunnan rajalla. Silloin hän pisti ruman päänsä ulos\nikkunasta ja kertasi ilmeettömällä ja kaiuttomalla äänellä nimensä ja\narvonsa. Ja Josetten ja Mauricen täytyi nauraa hihittää kuullessaan,\nkuinka heitä sanottiin tuon kauhean miehen pojaksi ja tyttäreksi ja\ntuota komeaa pitkää muukalaista hänen ystäväkseen.\n\nVartiosto lausui aina: »Tasavallan nimessä, saatte mennä!» ja\nsalaperäisen muukalaisen ajamat vaunut keinuivat jälleen eteenpäin.\n\nHe pysähtyivät matkallaan pieneen hotelliin noin puolen mailin päässä\nElboeufistä. Ruoka oli siellä niukkaa ja huonosti keitettyä, vuoteet\nolivat kovia, paikka oli likainen ja huoneet kylmiä; mutta pelkkä\ntietoisuus siitä, että sai nukkua Mauricen kanssa saman katon alla, sai\nJosetten kapeasta telttavuoteestaan huolimatta tuntemaan kuin olisi\nollut taivaassa.\n\nHeidän lähestyessään rannikkoa sai ensimmäinen tuulahdus mereltä\nJosetten muistelemaan edellistä merimatkaansa, jonka hän oli tehnyt\nMauricen takia. Ja kun he sitten tulivat Havreen ja saivat jättää\nvaunut läpäistyään tavalliset muodollisuudet kaupungin portilla,\nmuistui kaikki hänelle entistä elävämmin mieleen. Salaperäisen\nmuukalaisen saattelemina he kävelivät rantalaiturilla menneisyyden\nkohotessa Josetten sielunsilmien eteen kuin yhäti muuttuva sarja\nkaleidoskooppikuvia. Hän muisti kansalainen Armand'in ja kuuli\nmielessään jälleen hänen sujuvan valheellisen puhetapansa, näki hänen\nvaaleat silmänsä, joiden loiste oli niin petollinen ja valheellinen.\nHän painautui lähemmäksi Mauricea ja tämä kietoi kätensä tytön\nympärille taluttaakseen hänet laiturille, josta päästiin paraikaa\nEnglantiin lähdössä olevaan vuorolaivaan.\n\nOlisi surullista seurata heitä sinne. Näinä aikoina löysivät\nmonet, muun muassa Louise de Croissy ja pieni Charles-Léon, turvan\nvieraanvaraisesta Englannista. Ystävien auttamina ja tuhansien sydämien\ntervetulleiksi toivottamina he ahersivat saadakseen jokapäiväisen\nleipänsä tehden työtä pelloilla tai tehtaissa ja odottaen aikaa,\njolloin heidän omassa kauniissa isänmaassaan jälleen vallitsisi laki ja\noikeus ja tekisi heille mahdolliseksi palata hävitettyihin koteihinsa.\n\nJosettesta ja Mauricesta ei ole muuta kerrottavaa kuin että heidän\nrakkaudenunelmansa toteutui ja he löysivät onnensa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\n»Ja nyt me menemme hakemaan noita siunattuja kirjeitä!»\n\nSir Percy Blakeney, jonka maailma tunsi paremmin Punaisen neilikan\nnimellä, oli seisonut rannalla ja katsellut, kuinka vuorolaiva purjehti\nvirtaa alaspäin. Hän piti käsikynkästä kiinni François Chabot'ta,\njoka kerran oli ollut kapusiinimunkki, mutta oli nyt kansanedustaja\nkansalliskonventissa. Hän piti kiinni Chabot'sta ja tämä seisoi myös\nkatsellen laivan jälkeen, joka liukui pois hänen näköpiiristään.\n\nPainajainen ei ollut kuitenkaan vielä päättynyt, sillä hänellä,\nFrançois Chabot'lla oli vielä jäljellä matka Rouen'iin säälimättömän\nkukistajansa voitonvaunuihin kytkettynä.\n\nHe pysähtyivät tienvarrella samaan taloon, josta he olivat hakeneet\nJosetten matkaansa. Tällä kerralla käski Sir Percy Chabot'n seurata\nitseään taloon. Kuinka kaikki tapahtui, sitä ei Chabot saanut koskaan\ntietää. Hän ei voinut muistaa, kuinka se kävi, mutta äkkiä hän huomasi\nsormeilevansa noita kohtalokkaita kirjeitä. Ne olivat siinä kaikki\n— kolme hänen itsensä kirjoittamaa, kaksi hänen lankonsa Baziren\nkirjoittamaa, ja kaksi Fabre d'Eglantinelta — yhteensä seitsemän\nkirjettä, vain pieniä lappusia, mutta minkä hinnan ne olivatkaan\nvaatineet! Kauhea epätoivo valtasi luopion. Rikosten valtava taakka\npainosti hänen surkeata sieluaan ja hän tunsi ensimmäisen aavistuksen\nrangaistuksesta, joka oli tuleva. Hylkiö painoi päänsä pöydälle\nlaskemiensa käsien varaan ja purskahti katkeraan itkuun.\n\nKun itkukohtaus oli ohi, katsahti hän ympärilleen ja huomasi, että\nsalaperäinen muukalainen oli mennyt.\n\nEräs vuoden synkimmistä päivistä alkoi jo hämärtää. Katsoessaan ulos\nikkunasta Chabot näki lyijynharmaiden, luntaennustavien pilvien\najautuvan taivaalla. Raskaita hiutaleita alkoi hitaasti putoilla.\nKaikkialla hänen ympärillään oli ehdottoman hiljaista. Talo oli\nilmeisestikin aivan autio. Hän pikemminkin horjui kuin käveli ovelle.\nHän asteli polkua pitkin muurissa olevalle matalalle portille. Täällä\nhän seisoi hetkisen katsellen ylös ja alas kapeaa kujaa ja raskaat\nlumihiutaleet peittivät hänen olkapäänsä ja hänen vanukkeisen, huonosti\nkammatun tukkansa. Vaunuista ei näkynyt enää muuta kuin pyöränjäljet\nlumessa, eikä pitkään aikaan näkynyt yhtään ohikulkijaa. Sitten\nilmestyi kuitenkin pari miestä — maanviljelijöitä ulkonäöstään päättäen\n— ja Chabot kysyi heiltä:\n\n»Missä me olemme?»\n\nMiehet pysähtyivät ja tarkastelivat hämärässä kummastuneina tätä\npuolittain lumenpeittämää, hatutonta miestä.\n\n»Mitä te tarkoitatte sillä kysymyksellä?» uteli heistä toinen.\n\n»Juuri sitä, mitä minä sanoin», vastasi Chabot samaan elottomaan\nsävyyn. »Mikä on lähin kaupunki tai kylä? Olen joutunut tähän taloon,\nja se on autiona.»\n\nMiehet olivat hämmästyneitä.\n\n»Eikö siellä ole ketään?»\n\n»Ei sieluakaan!»\n\n»Vielähän pari päivää sitten maanviljelijä Marron ja hänen vaimonsa\nolivat siellä ja heillä oli luonaan eräs tyttö!»\n\n»He ovat lähteneet varmaankin Elboeufiin, jossa heidän vanha isoäitinsä\nasuu», päätteli toinen. »Tiedän, että he puhuivat siitä!»\n\n»Elboeufiinkö?» uteli Chabot. »Kuinka kaukana se on?»\n\n»Penikulma ja yksi neljännes», vastasi mies, »ei sen enempää!»\n\nPenikulma ja neljännes, ja oli tulossa pimeä ja lunta satoi\nlakkaamatta! Oli niin kylmä, niin kylmä! Ja Chabot oli hyvin väsynyt.\n\n»No niin, kansalainen», huusi mies hänelle. »Me olemme juuri matkalla\nsinnepäin. Tahdotteko tulla samaa matkaa?»\n\nPenikulma ja neljännes, ja Chabot oli niin kauhean väsynyt!\n\n»Ei, kiitoksia vain, kansalaiset», mutisi hän avuttomasti. »Kävelen\nsinne huomenna!»\n\nHän kääntyi kantapäillään ja meni takaisin yksinäiseen taloon. Tuo\npäävihollinen, joka oli tuonut hänet tänne, oli jättänyt hänelle\nhiukan ruokavaroja ja pullollisen hapanta viiniä. Huoneessa oli valkea\nja yläkerrassa oli eräässä huoneessa kenttävuode ja sillä muutamia\nvalkoisia villapeittoja.\n\nChabot kietoutui niihin ja vaipui rauhattomaan uneen.\n\nSeuraavana päivänä hän marssi Elboeufiin ja sitä seuraavana päivänä\nhän matkusti vaunuilla Rouen'iin tapaamaan virkaveljeään Armand\nChauvelin'ia ja antamaan hänelle sen ojennuksen, jota tämä kaipasi.\nSillä hänen syytään oli, hänen juoniensa ja niiden hurjien juttujen\nsyytä, joita hän oli kertonut Punaisesta neilikasta, että hänet,\nFrançois Chabot, oli voitu nöyrryyttää ja tehdä epätoivoiseksi. Noiden\nkahden miehen keskustelu oli myrskyisä ja lyhyt. He erosivat katkerina\nvihollisina.\n\nViikon kuluttua oli Chabot taasen ylellisessä huoneistossaan Rue\nd'Anjoun varrella ja kuukauden kuluttua mestauslavalla. Hänet oli\nilmiantanut epäluulonalaiseksi Armand Chauvelin, Yleisen Turvallisuuden\nKomitean jäsen, syystä että Chabot oli auttanut pakenemaan kaksi\nkuolemaan tuomittua petturia: Josette Gravier'n ja Maurice Reversacin,\neikä ollut toimittanut oikeuden eteen kuuluisaa vakoilijaa, jota\nsanotaan Punaiseksi neilikaksi!\n\n\n\n"]