[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgQ2dlNZQhyR21hl4xvxiDCTZ1QX6nnNLrHV2YeqmB74":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3035,"Kaksi husaaria","Tolstoi, Leo",1828,1910,"3035-tolstoi-leo-kaksi-husaaria","3035__Tolstoi_Leo__Kaksi_husaaria",null,"romaani",[],[],"fi",1856,1912,17320,105814,false,14164,[23],"Fiction",[25],"Historical Novels","\"Kaksi\" by Theodolinda Hahnsson is a historical novel likely written in the late 19th century. The story revolves around Valva, a young woman navigating her life in a rural community, facing familial responsibilities and societal expectations, especially regarding love and marriage, particularly in relation to Tuomelan Mauri, a young man from a neighboring family.  The opening of the book introduces readers to Valva as she observes the serene beauty of her surroundings while managing the household chores. We learn about her family dynamics, particularly her position as the eldest daughter, taking on the role of caretaker after the death of her mother. As Valva and her sisters prepare for church, the conversation reveals the expectations surrounding their potential marriages, notably Valva's unspoken love for Mauri. The narrative sets the tone for forthcoming tensions as Valva grapples with her feelings amidst societal pressures, foreshadowing the challenges that will arise regarding love, duty, and personal choice. (This is an automatically generated summary.)",[],271,"Pienoisromaani asettaa vastakkain kaksi eri sukupolvea ja heidän arvomaailmansa. Isä ja poika, molemmat husaareja, vierailevat samassa maaseutukaupungissa eri vuosikymmeninä osallistuen aateliston seuraelämään, uhkapeleihin ja romansseihin.","Leo Tolstoin 'Kaksi husaaria' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3035.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAKSI HUSAARIA\n\nKirj.\n\nLeo Tolstoi\n\n\nSuomentanut\n\nV. K. Trast\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nKAKSI HUSAARIA\n\n\n\n\n1800-luvulla, siihen aikaan jolloin ei vielä ollut rautateitä eikä\nviertoteitäkään, ei kaasuvaloa eikä steariinikynttilöitä, ei mataloita\nvieterisohvia eikä kiilloittamattomia huonekaluja, ei elähtäneitä,\nkakkulanenäisiä nuorukaisia eikä vapaamielisiä, järkeileviä naisia eikä\nsuloisia kamelianaisia, joita nykyjään on niin paljon, — tuohon\nnaiviin aikaan, jolloin Moskovasta Pietariin matkustettiin reessä tahi\nvaunuissa, otettiin matkalle kaikkea, mitä kotikeittiö tarjosi,\najettiin kahdeksan vuorokautta pehmeätä, pölyistä tahi likaista tietä\npitkin ja uskottiin posharski-kotletteihin ja valdailaisiin\nrinkeleihin, — jolloin pitkinä syysiltoina poltettiin talikynttilöitä\nkaksikymmen- ja kolmikymmenhenkisessä perhepiirissä, mutta\ntanssiaisissa pantiin monihaaraisiin kynttiläjalkoihin vahakynttilät,\njolloin oli tapana asettaa huonekalut symmetrisesti, jolloin meidän\nisämme olivat nuoria ei vain siinä suhteessa, että heidän kasvonsa\neivät olleet rypyssä eikä hiuksensa harmaat, vaan he toimeenpanivat\nkaksintaisteluja naisten takia ja syöksyivät toisesta päästä huonetta\nnostamaan maasta vahingossa tahi tahallaan pudotettuja nenäliinoja,\njolloin meidän äideillämme oli lyhyet miehustat ja hyvin isot hihat ja\nperheasiat ratkaistiin arvalla, jolloin viehättävät kamelianaiset\nkarttoivat päivän valoa, — noihin vapaamuurarilooshien, martinistien\nja nuorisoliittojen naiviin aikoihin, Miloradovitshien, Davydovien ja\nPushkinien loistoaikoihin — oli K:n maaseutukaupungissa aateliston\nkokous, jossa toimitettiin vaalit.\n\n\n\n\nI.\n\n\n— No, samapa tuo, vaikka saliinkin, — sanoi nuori upseeri, jolla oli.\nturkki yllä ja husaarilakki päässä ja joka juuri oli noussut reestä ja\nnyt astui sisälle K:n kaupungin parhaaseen hotelliin.\n\n— Täällä on parhaillaan oikein suuri kokous, teidän ylhäisyytenne, —\npuheli hotellin palvelija, joka jo oli ehtinyt kuulemaan upseerin\nsotamiespalvelijalta että husaari oli nimeltään kreivi Turbin ja joka\nsen vuoksi puhutteli häntä \"teidän ylhäisyydeksenne.\" — Alremovin\nrouva tyttärineen lupasi iltaan mennessä lähteä pois; silloin tulee\nnumero yksitoista tyhjäksi niin että te saatte sen, — sanoi hän astuen\nkevein askelin kreivin edellä käytävässä ja vilkkuillen koko ajan\ntaakseen.\n\nIsossa salissa istui pienen pöydän ääressä, joka oli mustuneen, keisari\nAleksanteria esittävän kokovartalokuvan kohdalla, samppanjaa juoden\nmuutamia miehiä, nähtävästi paikkakunnan aatelisia, ja syrjässä\nsiniturkkisia, matkustavia kauppiaita.\n\nTultuaan huoneeseen ja kutsuttuaan sinne ison koiransa Blücherin, joka\nhänellä oli matkassa, kreivi riisui viittansa, jonka kaulus vielä oli\nkuurassa, tilasi viinaa ja istuutui lyhyeen siniseen atlastakkiinsa\npuettuna pöydän ääreen sekä rupesi puheisiin muiden herrojen kanssa,\njoihin hänen kaunis ja avoin ulkomuotonsa oli heti tehnyt miellyttävän\nvaikutuksen ja jotka tarjosivat hänelle pikarin samppanjaa. Kreivi joi\nensin ryypyn viinaa ja tilasi sitten myöskin pullon samppanjaa\ntarjotakseen uusille tutuilleen. Kyytimies tuli pyytämään juomarahaa.\n\n— Sashka, — huusi kreivi, — anna hänelle!\n\nKyytimies poistui Sashkan kera, mutta tuli kohta takaisin rahat\nkädessä.\n\n— Isä kulta, luullaksenihan koetin parastani teidän armonne hyväksi!\nSinä lupasit minulle puoli ruplaa, mutta tuo antoi vain neljänneksen.\n\n— Sashka, anna hänelle rupla!\n\nSashka loi silmänsä alas ja katseli kyytimiehen jalkoihin.\n\n— Kyllä se hänelle riittää, — sanoi hän bassoäänellä, — eikä minulla\nenempää rahaa olekaan.\n\nKreivi veti lompakostaan kaksi viiden ruplan seteliä — muuta siinä ei\nollutkaan — ja antoi toisen niistä kyytimiehelle, joka suuteli hänen\nkättään ja poistui.\n\n— Jopa olen pannut menemään! — sanoi kreivi. — Tässä ovat viimeiset\nviisi ruplaa.\n\n— Husaarin tavoin tehty, kreivi! — sanoi hymyillen eräs\naatelismiehistä, joka viiksistä, äänestä ja siitä pontevasta tavasta\npäättäen, jolla hän liikutti jalkojaan, ilmeisesti oli entinen\nratsumies. — Aiotteko olla täällä kauankin, kreivi?\n\n— Täytyy hankkia rahoja; muuten en suinkaan jäisi. Eikä tässä\nkirotussa kapakassa, piru vieköön, ole edes huoneita.\n\n— Anteeksi, kreivi, — lausui ratsumies, — ettekö suvaitsisi\nsijoittua minun huoneeseeni. Asun täällä, numero seitsemässä. Jos\nnimittäin ette pidä halpana tätä väliaikaista yösijaa. Viipykääpä\nluonamme kolmisen päivää. Aateliston puhemiehellä on kohta tanssiaiset.\nHän ilostuisi kovin!\n\n— Tosiaankin, vierailkaapa täällä, kreivi, — yhtyi puheeseen muuan\nkaunis nuori mies. — Mikä kiire teillä on! Vaalithan tapahtuvat vain\nkerran kolmeen vuoteen. Katselkaapahan vain hiukan naisiamme, kreivi!\n\n— Sashka, anna alusvaatteita! Lähden tästä saunaan, — sanoi kreivi\nnousten pöydästä. — Sitten sieltä tultua saamme nähdä — ehkäpä\ntosiaankin voi mennä aatelismarsalkan luo.\n\nSen jälkeen hän kutsui hotellin tarjoilijan ja puhui tälle jotakin,\njohon tarjoilija naurahtaen vastasi, \"että kaikki on ihmiskätten työtä\"\nja poistui.\n\n— Minä käsken siis viemään matkalaukkuni teidän huoneeseenne! huudahti\nkreivi ovelta.\n\n— Olkaa niin hyvä ja tuottakaa minulle se ilo, — vastasi ratsumies\nrientäen ovelle. Numero seitsemän, älkää unohtako!\n\nKun kreivin askeleita ei enää kuulunut, palasi ratsumies paikalleen,\nistahti aivan lähelle tshinovnikkaa, katsoi häntä hymyilevin silmin\nsuoraan kasvoihin ja sanoi:\n\n— Sehän on sama mies.\n\n— No?\n\n— Niin, minä sanon sinulle, että se on sama kaksintaistelija ja\nhusaari, tuo kuuluisa Turbin, ymmärräthän. Hän tunsi minut, lyön vaikka\nvetoa siitä. Sehän on luonnollista. Me mellastimme hänen kanssaan yhtä\npäätä kolme viikkoa Lebedjanissa, kun minä olin siellä korjaustöitten\ntakia. Siellä tapahtui eräs juttu — me panimme sen yhdessä toimeen.\nEikö se ole aika poika, mitä?\n\n— Onpa kyllä. Ja kuinka mielyttävästi hän käyttäytyy! Ei hänestä\nhuomaa mitään semmoista, — vastasi kaunis nuori mies. — Kuinka pian\nme tutustuimmekaan... Hän on kai korkeintaan viidenkolmatta ikäinen?\n\n— Ei, hän näyttää siltä, mutta on vanhempi. Ajattelehan vain, mikä\nmies siinä on! Kuka vei Migunovan mukanaan? Hän. Sabrinin hän surmasi.\nMatnevia hän otti koivista ja heitti hänet ulos ikkunasta, ruhtinas\nNesterovilta hän voitti pelissä kolmesataatuhatta. Siinä on kerrassaan\nhuimapää — peluri, tappelija ja naisten viettelijä — mutta todellinen\nhusaari, ihan oikeata maata! Siitä on heille kunniaa! Täytyy vain\nymmärtää, mitä oikea husaari merkitsee. Oi, se oli ihanaa aikaa!\n\nJa ratsumies kertoi puhekumppanilleen semmoisista juomingeista\nLebedjanissa kreivin kanssa, jommoisia ei koskaan ollut ollutkaan eikä\nvoinutkaan olla. Koko juttu oli mahdoton ensiksikin siitä syystä, että\nhän ei ollut koskaan ennen nähnyt kreiviä, vaan oli eronnut\nsotapalveluksesta kaksi vuotta aikaisemmin kuin kreivi siihen astu; ja\ntoiseksi siitä syystä, että ratsumies ei koskaan ollut palvellutkaan\nratsuväessä, vaan oli ollut neljä vuotta aivan vähäpätöisenä\njunkkarina Bjelevin rykmentissä ja heti vänrikiksi ylettyään eronnut\nsotapalveluksesta. Mutta kymmenen vuotta sitten hän oli saanut perinnön\nja tehnyt todellakin matkan Lebedjaniin, juonut siellä korjaustöissä\nolevien upseerien kanssa seitsemänsataa ruplaa ja teettänyt itselleen\noranssivärisillä taitteilla koristetun ulaanin puvun, koska hänellä oli\naikomuksena astua ulaaniväkeen. Tuo aikomus mennä ratsuväkeen ja nuo\nkolme viikkoa, jotka hän oli elostellut Lebedjanissa upseerien kanssa,\nolivat hänen elämänsä onnellisimmat ja valoisimmat muistot ja\nniinpä tuo harras aikomus muuttuikin hänen mielikuvituksessaan\ntodellisuudeksi, niin että hän lopulta itsekin alkoi uskoa palvelleensa\nmuinoin ratsuväessä; tästä huolimatta hän oli mitä hyväsydämisin ja\nrehellisin ihminen.\n\n— Niin, se joka ei ole palvellut ratsuväessä, se ei voi koskaan\nymmärtää meikäläisiä.\n\nHän istahti hajareisin tuolille, työnsi alaleukansa eteenpäin ja alkoi\npuhua bassoäänellä:\n\n— Siellä sitä ratsastetaan eskadroonan edessä; hevonen allasi on koko\npiru, hyppii ja reutoo kaiken aikaa, niin että on peijakkaan vaikeata\npysyä selässä. Eskadroonan päällikkö tulee tarkastamaan. \"Luutnantti\",\nsanoo hän, \"olkaa hyvä ja johtakaa eskadroona perille juhlamarssissa.\"\nHyvä on, ei muuta kuin käännyt vain ympäri ja huudat isoviiksisille\nmiehillesi... Voi, hitto soikoon, se oli ihanaa aikaa!\n\nKreivi palasi saunasta aivan punaisena ja tukka märkänä meni suoraan\nnumero seitsemään, jossa ratsumies jo istui yöviitta yllä ja piippu\nsuussa ajatellen ihastuksissaan, mutta myöskin jonkun verran peloissaan\nsitä onnea, mikä oli tullut hänen osakseen — nimittäin että sai asua\nsamassa huoneessa kuuluisan Turbinin kanssa. \"Entäpä\" — tuli hänelle\näkkiä mieleen, — \"jos hän äkkiarvaamatta riisuu minut alastomaksi, vie\nulos kaupungista ja paiskaa lumihankeen... tahi voitelee tökötillä...\ntahi yksinkertaisesti... ei, toverina hän ei tee sitä...\" lohdutteli\nhän itseään.\n\n— Anna ruokaa Blücherille, Sashka! — huusi kreivi.\n\nSashka tuli esille. Hän oli juonut viinaa matkan päälle ja oli melko\njuovuksissa.\n\n— Taaskaan et ole malttanut olla juomatta itseäsi humalaan, lurjus!...\nAnna ruokaa Blücherille!\n\n— Ei sillä hengenhätää ole. Kas kuinka lihava se on! — vastasi Sashka\nsilittäen koiraa.\n\n— Älä siinä lörpöttele! Mene syöttämään.\n\n— Teistä on pääasia, että koira on kylläinen, mutta kun ihminen ottaa\nryypyn, niin te heti moititte.\n\n— Saat selkääsi! — huudahti kreivi semmoisella äänellä, että\nikkunanruudut tärisivät ja ratsumiestä alkoi hieman peloittaa.\n\n— Kysykäähän, onko Sashka vielä mitään syönyt. No, lyökää vain, jos\nkoira on teille rakkaampi kuin ihminen, — puheli Sashka.\n\nMutta samassa hän sai niin voimakkaan nyrkin-iskun vasten kasvoja että\nhän kaatui, löi päänsä seinään ja pakeni nenäänsä pidellen ovesta ulos\nkäytävään, jossa hän vaipui viljalaarin päälle.\n\n— Hän on lyönyt hampaani mäsäksi, — murisi Sashka pyyhkien toisella\nkädellään veristä nenäänsä ja silittäen toisella Blücheriä, joka\nnuoleskeli itseään, — hän on lyönyt hampaani mäsäksi, Bljushka, mutta\nsittenkin hän on minun kreivini ja minä olen valmis menemään hänen\nedestään vaikka tuleen — tiedä se! Sentähden että hän, näetkö, on\nminun kreivini. Tahdotko ruokaa?\n\nLoikoiltuaan jonkun aikaa hän nousi, syötti koiran ja meni sen jälkeen\nhuoneeseen jo melkein selvänä palvelemaan kreiviänsä ja tarjoamaan\nhänelle teetä.\n\n— Te suorastaan loukkaatte minua, — puhui ratsumies arasti seisoen\nkreivin edessä, joka loikoi hänen vuoteessaan jalat seinää vasten, —\nolenhan minäkin vanha sotilas ja toveri, tiedämmä. Miksi te lainaisitte\nmuilta, minä annan teille mielelläni käytettäväksi parisataa ruplaa.\nMinulla ei nyt ole enempää kuin sata, mutta minä saan ihan kohta. Te\nloukkaatte minua kreivi!\n\n— Kiitos, ystäväni, — sanoi kreivi, joka heti arvasi, millainen suhde\nheidän välilleen syntyisi. — Kiitos, lisäsi hän tarttuen ratsumiestä\nolkaan. — No, siinä tapauksessa lähdemme tietysti tanssiaisiin. Vaan\nmitäs me nyt teemme? Kerro mitä kaikkea teillä täällä on. Ketä\nkaunottaria? Kuka täällä hurjistelee? Kuka pelaa korttia?\n\nRatsumies selitti, että tanssiaisissa tulee olemaan suuri joukko\nkaunottaria; että suurin elostelija on piiripoliisipäällikkö Kolkow,\njoka on valittu uudelleen, mutta hänessä ei ole oikeata husaarin\nuljuutta, vaikka hän kyllä muuten on mukava mies; että vaalien aikana\ntäällä laulelee mustalaiskuoro, jossa Stjoshka on esilaulajana ja että\nnykyjään kaikki aatelismarsalkasta alkaen käyvät näitä kuuntelemassa.\n\n— Ja kyllä täällä kelpo lailla pelataankin, — kertoi hän. — Luhnow,\nmatkustavainen, pelaa rahapeliä ja Iljin, ulaanikornetti, joka asuu\nnumerossa kahdeksan, pelaa myöskin paljon. Hänen luonaan on peli jo\ntaas alkanut. Joka ilta siellä pelataan ja minä sanon teille, kreivi,\nmiten ihastuttava mies tuo Iljin on: se sitten ei ole vähääkään saita,\nvaan antaa vaikka viimeisen paitansa.\n\n— Mennään sitten hänen luokseen. Saamme nähdä, mitä väkeä siellä on,\n— sanoi kreivi.\n\n— Mennään, mennään! He tulevat hirveän iloisiksi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nUlaanikornetti Iljin oli äsken herännyt. Edellisenä iltana hän oli\nistuutunut pelaamaan kello kahdeksan aikaan ja pelannut yhtä menoa\nviisitoista tuntia, kello yhteentoista aamua. Hän oli menettänyt koko\njoukon, mutta ei tietänyt tarkoin kuinka paljon, sillä hänellä oli noin\nkolme tuhatta ruplaa omia rahoja ja viisitoista tuhatta valtion varoja\nja nämä hän oli jo aikoja sitten sekoittanut yhteen. Nyt hän ei\nuskaltanut laskea rahojaan, koska hän pelkäsi pääsevänsä varmuuteen\nsiitä, mitä hän aavisteli — nimittäin että valtion rahoissakin jo oli\nvajaus. Hän nukahti noin puolenpäivän aikaan ja nukkui raskaasti sekä\nunia näkemättä, kuten nukkuu vain hyvin nuori ihminen tahi se, joka on\nmenettänyt suuria summia. Kun hän kello kuuden aikaan illalla heräsi —\nsamaan aikaan jolloin kreivi Turbin saapui — ja näki ympärillään\nlattialla kortit ja liitua sekä keskellä huonetta tahritut pöydät, niin\nhän muisti kauhistuen eilisen pelin ja viimeisen kortin, sotamiehen,\njoka hänelle tuotti viidensadan ruplan tappion. Hänen oli kuitenkin\nvielä vaikeata uskoa, että tuo kaikki oli totta ja hän otti sen vuoksi\ntyynyn alta rahat sekä alkoi laskea niitä. Hän tunsi muutamia\nseteleitä, jotka olivat useampia kertoja kulkeneet kädestä käteen, ja\nmuisti koko pelin kulun. Hänen omat rahansa olivat jo menneet ja\nvaltion varoista puuttui kaksi ja puoli tuhatta.\n\nUlaani oli pelannut neljä yötä yhtä menoa.\n\nHän oli tullut Moskovasta, jossa hän oli saanut haltuunsa valtion\nvaroja. K:ssa keskeytti kievarin pitäjä hänen matkansa sillä\ntekosyyllä, ett'ei muka ollut saatavissa hevosia, vaikka varsinaisena\nsyynä tähän oli se, että kievarin pitäjä oli jo ammoin tehnyt hotellin\nisännän kanssa sopimuksen, että hän pidättäisi kaikkia matkustavaisia\nyhden päivän. Ulaani, joka oli nuori, iloinen poika ja oli juuri saanut\nMoskovassa vanhemmiltaan kolme tuhatta ruplaa ensimäisten menojensa\nsuorittamiseen rykmenttiin astuessaan, oli iloinen, kun sai viettää\nmuutamia päiviä vaalien aikana K:n kaupungissa ja toivoi saavansa\nsiellä huvitelleida oikein sydämensä pohjasta. Muuan nainut\ntilanomistaja oli hänen tuttujaan ja hän oli juuri aikeissa lähteä tätä\ntervehtimään ja hänen tyttäriään hakkailemaan, kun ratsumies tuli\ntekemään tuttavuutta ulaanin kanssa ja tutustutti hänet ilman mitään\npahaa tarkoitusta jo samana iltana seurusteluhuoneessa kumppaneihinsa,\nLuhnowiin ja muihin pelureihin. Siitä asti oli ulaani istunut\npelipöydän ääressä. Hän ei käynyt tapaamassa tuttua tilanomistajaa eikä\nedes pyytänyt hevosia, vaan istui neljä päivää huoneessaan.\n\nPukeuduttuaan ja teetä juotuaan hän astui ikkunan luo. Hänen teki mieli\nlähteä kävelylle päästäkseen pelimuistoista, jotka yhä pyörivät hänen\npäässään. Hän otti viitan ylleen ja meni kadulle. Aurinko painui jo\nvaikeitten, punakattoisten talojen taakse; hämärä oli tulossa. Oli\nlämmin sää. Kosteat lumihiutaleet putoilivat hiljaa likaisille\nkaduille. Hän tunsi yht'äkkiä sietämätöntä surumielisyyttä sen\njohdosta, että oli nukkunut koko tämän päivän, joka nyt lähestyi\nloppuansa.\n\n\"Tätä päivää, joka nyt meni, et enää koskaan saa takaisin\", ajatteli\nhän.\n\n\"Hukkaan on mennyt nuoruuteni\", lausui hän yht'äkkiä itsekseen, — ei\nsiksi, että hän olisi todella luullut menettäneensä nuoruutensa, sillä\nhän ei ajatellutkaan mitään semmoista, vaan hänelle tuli muuten vain\nmieleen tuo lause.\n\n\"Mitä minä nyt teen?\" tuumi hän. \"Pitänee lainata joltakin ja lähteä\npois.\" Muuan neiti kulki ohi. \"Siinäpä typerä olento\", ajatteli hän\ntietämättä itsekään minkä tähden. \"Enhän minä saa keneltäkään lainaksi.\nHukkaan on mennyt nuoruuteni.\" Hän astui kauppahallien luo. Puodin\novella seisoi kauppias ketunnahkaturkki yllä ja kutsui ostajia\nluokseen. \"Jos en olisi saanut kahdeksansilmää, niin olisin pelastanut\nnahkani.\" Kerjäläisakka kulki nyyhkyttäen hänen kintereillään. \"En saa\nkeneltäkään lainaksi.\" Karhunnahkaturkkiin puettu herra ajoi ohi.\nPoliisi seisoi paikallaan. \"Mitähän hiukan tavattomampaa nyt tekisin?\nAmpuisinko noita? Ei, se ei ole hauskaa! Hukkaan on mennyt nuoruuteni.\nKas, miten komeat siiat tuolla riippuu. Olisipa hauska lähteä ajelemaan\nkolmivaljakolla. Hei, ystäväiseni! Lähden kotiin. Luhnow tulee kohta ja\nsitten ruvetaan pelaamaan.\" Hän palasi kotiin ja laski vielä kerran\nrahansa. Ei, hän ei ollut erehtynyt edellisellä kerralla — valtion\nrahoista puuttui edelleenkin 2,500 ruplaa. \"Panen ensimäiselle kortille\n25, sitten 15, 30, 60... — 3,000. Ostan siiat ja lähden tieheni. Ei se\nonnistu, peijakas! Hukkaan on mennyt nuoruuteni.\"\n\nTämmöistä pyöri ulaanin päässä silloin kun Luhnow todellakin astui\nhänen huoneeseensa.\n\n— Mitä, joko olette kauankin ollut ylhäällä, Mihailo Vasiljitsh? —\nkysyi Luhnow ottaen hitaasti kuivalta nenältään kultasankaiset\nsilmälasit ja pyyhkien niitä huolellisesti punaisella\nsilkkinenäliinalla.\n\n— En, äsken vasta nousin. Olen nukkunut oivallisesti.\n\n— Jokin husaari on saapunut. Asuu Savalshevskin huoneessa... Ettekö\nole kuullut?\n\n— En, en ole kuullut... No eikö muita vielä kuulu?\n\n— He pistäytyivät luullakseni Prjahinille. Kyllä he kohta tulevat.\n\nKohta astuikin huoneeseen linnaväen upseeri, joka aina oli Luhnowin\nseurassa, muuan kreikkalainen kauppias, jonka iso kyömynenä oli\nkaneelin värinen ja mustat silmät syvällä kuopissaan, paksu ja pullea\ntilanomistaja, sekä viinatehtailija, joka pelasi yökaudet, mutta ei\nsuurempia panoksia kuin puolen ruplan. Kaikkien mieli teki päästä\nalkamaan peliä, mutta pääpelurit eivät puhuneet mitään tästä. Luhnow\nvarsinkin oli aivan rauhallinen ja kertoi eräästä Moskovassa\ntapahtuneesta konnantyöstä.\n\n— Ajatelkaahan — puhui hän, — Moskova on ikivanha pääkaupunki, ja\nkuitenkin siellä öiseen aikaan hiiviskellään koukut käsissä\npaholaisiksi naamioituina, pelotellaan tyhmää rahvasta, ryöstetään\nmatkustavaisilta, ja niin poispäin. Missä on poliisin silmät? Sepä se\njuuri on kummallista.\n\nUlaani kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta roistoista, mutta nousi sen\nloppupuolella paikaltaan ja käski kaikessa hiljaisuudessa tuomaan\nkortit. Paksu tilanomistaja alkoi ensiksi puhua.\n\n— Mitäpä me, hyvät herrat, kulutamme turhaan kallista aikaa! Parasta\nryhtyä toimeen!\n\n— Te nyljitte eilen puoliruplasia ja olette sen vuoksi innostunut, —\nsanoi kreikkalainen.\n\n— Olisipa tosiaankin aika alottaa, — lausui linnaväen upseeri.\n\nIljin katsahti Luhnowiin. Luhnow jatkoi rauhallisena Iljiniä silmiin\nkatsoen kertomustaan roikaleista, jotka ovat naamioidut paholaisiksi ja\njoilla on koukut kynsinä.\n\n— Rupeatteko pitämään pankkia? — kysyi ulaani.\n\n— Eiköhän ole liian aikaista?\n\n— Bjelow! — huudahti ulaani punastuen jostakin syystä — tuo minulle\npäivällistä!... Hyvät herrat, minä en ole vielä syönyt mitään... Tuo\nsamppanjaa ja kortit!\n\nSamassa astuivat huoneeseen kreivi ja Savalshevski. Selville kävi, että\nTurbin ja Iljin kuuluivat samaan divisioonaan. Heistä tuli kohta hyvät\nystävät. He kilistivät laseja, ryyppäsivät samppanjaa ja joivat viiden\nminuutin kuluttua veljenmaljan. Iljin näytti suuresti miellyttävän\nkreiviä. Kreivi hymyili koko ajan häntä katsellessaan ja laski leikkiä\nhänen nuoruudestaan.\n\n— Siinäpä piimäsuu ulaani! — puheli hän. — Ja miten uljaat haituvat\nylähuulella!\n\nIljinillä ei todellakaan ollut viiksen alkuja kuin nimeksi vain.\n\n— Näyttää siltä kuin aikoisitte pelata, — sanoi kreivi. — No, toivon\nettä voitat, Iljin! Luulenpa että olet aikamoinen mestari, — lisäsi\nhän hymyillen.\n\n— Näkyvät aikovan, — vastasi Luhnow avaten korttipakan. — Entä te,\nkreivi, ettekö suvaitse?\n\n— Ei, en minä nyt. Minä nylkisin teidät kaikki pahanpäiväisesti. Kun\nminä vain pääsen pitämään jyryä niin teen lopun mistä pankista tahansa.\nEi ole rahoja nyt. Volotshokin majatalossa menetin kaikki rahani.\nSiellä sattui tielleni jokin vähäpätöinen jalkaväen upseeri, sormukset\nsormissa; luultavasti se oli väärinpelaaja. Hän nylki minut puti\npuhtaaksi.\n\n— Viivyitkö kauankin siellä majatalossa? — kysyi Iljin.\n\n— Kaksikymmentä kaksi tuntia. Kyllä muistan kaiken ikäni tuon kirotun\nkievarin. No, kylläpä sen isäntäkään ei minua unohda.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Katsohan, kun tulin sinne, niin kievarin pitäjä hyökkäsi ulos, —\ntäydellinen roisto, oikea hirtehisen naama. Ei ole hevosia, sanoo hän.\nMutta minulla, näetkö on oma tapani. Kun ei ole hevosia, niin minä\nmenen turkki päällä isännän huoneeseen — en matkustajahuoneeseen, vaan\nisännän omaan, ymmärrätkö, — ja käsken avaamaan selko selälleen kaikki\novet ja ikkunat: on muka häkää huoneessa. No, niin tein nytkin. Mutta\nmuistathan, millaiset pakkaset oli viime kuussa; oli ainakin\nparikymmentä astetta. Isäntä rupesi mukisemaan, mutta minä iskin häntä\npäin kuonoa. Siinä oli akkaväkeä ja tyttösiä. Ne aikovat ulista,\nsieppasivat ruukkuja kainaloonsa ja yrittivät juoksemaan kylälle...\nMinä asetuin ovelle ja sanoin: antakaa hevosia, niin lähden tieheni,\nmuussa tapauksessa en teitä päästä, vaan palellutan kuoliaiksi!\n\n— Sepä oiva keino! — sanoi pullea tilanomistaja nauraa hohottaen. —\nAivan niin kuin russakoita palellutetaan!\n\n— Vaan miten lieneekään ollut ett'en oikein pitänyt varaani ja silloin\npääsi kievarin pitäjä ja hänen akkaväkensä livahtamaan kynsistäni. Yksi\neukko jäi panttiin uunin päälle; se aivasteli kaiken aikaa ja rukoili\nJumalaa, Sitten alkoivat neuvottelut. Kievarin isäntä ilmestyi jonkun\nmatkan päähän ja pyyteli että päästäisin ämmän pois, mutta minä lähetin\nBlücherin hänen kimppuunsa, — Blücher pitelee etevästi kievarin\nisäntiä. Isännän lurjus ei kuitenkaan antanut hevosta ennen kuin\nseuraavana aamuna. Mutta sillä välin saapui tuo jalkaväen upseeri.\nMenimme toiseen huoneeseen ja rupesimme pelaamaan. Oletteko nähneet\nBlücherin?... Blücher!...\n\nBlücher juoksi huoneeseen. Pelaajat tarkastelivat sitä, vaikka selvästi\nnäkyi, että kokonaan toiset asiat kiinnittivät heidän mieliään.\n\n— Mutta hyvänen aika, miksi te, hyvät herrat, ette pelaa? Älkää\nsuinkaan antako minun häiritä itseänne. Minä olen suuri lörpöttelijä,\n— sanoi Turbin.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nLuhnow siirsi eteensä kaksi kynttilää, otti esille ison, ruskean\nlompakon, joka oli täynnä rahoja, avasi sen pöydällä hitaasti aivan\nkuin olisi suorittanut jonkin salaperäisen toimituksen, otti sieltä\nkaksi sadan ruplan seteliä ja pani ne korttien alle.\n\n— Kuten eilenkin — pankki on kaksisataa, — sanoi hän kohottaen\nsilmälasejaan ja avaten korttipakan.\n\n— Hyvä on, — sanoi häneen katsomatta Iljin, joka parhaillaan\nkeskusteli Turbinin kanssa.\n\nAlettiin pelata. Luhnow piti pankkia täsmällisesti kuin kone, pysähtyi\nväliin kirjoittaakseen hätäilemättä jotakin muistiin tahi katsahti\nankarasti silmälasiensa yli ja lausui matalalla äänellä: \"antakaa\ntulla.\" Paksu tilanomistaja puhui kovemmalla äänellä kuin muut, lausui\nitsekseen kaikenlaisia mietelmiä ja sylki paksuihin näppiinsä niin että\nkortit hänen kädessään taipuivat. Linnaväen upseeri oli vaiti, teki\nsievästi muistiinpanojaan ja taittoi pöydän alla korttien kulmia.\nKreikkalainen istui pankinpitäjän sivulla ja seurasi tarkkaavaisesti\nmustilla, syvällä kuopissa kiiluvilla silmillään pelin kulkua aivan\nkuin odotellen jotakin. Savalshevski, joka seisoi pöydän luona,\nvilkastui yht'äkkiä, kaivoi housuntaskusta esille punaisen tahi sinisen\nsetelin, pani sen päälle kortin, iski sitä kämmenellään lausuen: \"ota,\nseitsensilmä!\" pureskeli viiksiään, muuttelehti jalalta toiselle,\npunastui ja oli liikkeessä siihen asti kunnes kortti lyötiin. Iljin söi\nvasikanlihaa ja kurkkuja, jotka oli asetettu hänen viereensä jouhilla\ntäytetylle sohvalle, pyyhkäsi kiireesti käsiään takkiinsa ja pelasi\ntavan takaa uuden kortin. Turbin, joka alussa oli istunut sohvalla,\nhuomasi kohta, kuinka asiat olivat. Luhnow ei ollenkaan katsonut\nulaaniin eikä puhunut tälle mitään. Vain silloin tällöin hän hetkiseksi\nsuuntasi silmälasinsa ulaanin käsiin, mutta suurin osa tämän korteista\nhävisi.\n\n— Kunpa saisin yli tuosta kortista, — sanoi Luhnow tarkoittaen paksun\ntilanomistajan korttia, hänen joka aina pani peliin puoli ruplaa.\n\n— Ottakaa Iljinin kortti, mitäs te minusta, — huomautti\ntilanomistaja.\n\nIljinin kortit hävisivät todellakin useammin kuin muitten. Hän repi\nhermostuneesti rikki pöydän alla häviötä tuottaneen kortin ja valitsi\nvapisevin käsin uuden. Turbin nousi sohvasta ja pyysi että\nkreikkalainen antaisi hänen istua pankinpitäjän viereen. Kreikkalainen\nsiirtyi toiseen paikkaan ja kreivi istuutui hänen tuolilleen sekä alkoi\nkatsettaan pois kääntämättä tarkoin katsella Luhnowin käsiä.\n\n— Iljin! — sanoi hän yht'äkkiä tavallisella äänellään, joka hänen\ntahtomattaan kuului yli kaikkien muiden, — miksi pelaat noin? Sinä et\nosaa pelata.\n\n— Pelasipa miten hyvänsä, tulos on aina sama.\n\n— Näin sinä aivan varmaan häviät. Annahan kunhan minä asetan sinun\nedestäsi.\n\n— Ei, suo anteeksi, minä teen sen aina itse. Pelaa omasta puolestasi,\njos tahdot.\n\n— Olenhan sanonut, että minä en pelaa omasta puolestani. Tahdon pelata\nsinun puolestasi. Minua harmittaa, kun sinä häviät.\n\n— Minkäpä onnelleen taitaa!\n\nKreivi vaikeni, nojasi kyynärpäänsä pöytään, ja alkoi taas yhtä\ntarkasti katsella pankinpitäjän käsiä.\n\n— Iljettävää! — lausui hän yht'äkkiä kovalla äänellä ja hitaasti.\n\nLuhnow katsahti häneen.\n\n— Iljettävää, iljettävää! — lausui kreivi vielä kuuluvammin ja katsoi\nLuhnowia suoraan silmiin.\n\nPeliä jatkettiin.\n\n— Ruma juttu! — sanoi Turbin taas samalla hetkellä kuin Luhnow otti\nyli korkean kortin, jonka Iljin oli lyönyt.\n\n— Mikä teitä ei miellytä, kreivi? — kysyi pankinpitäjä kohteliaasti\nja kylmästi.\n\n— Se, että te annatte Iljinille pienempiä kortteja ja otatte sitten\nyli. Se juuri on iljettävää.\n\nLuhnow kohautti hiukan olkapäitään ja kulmakarvojaan ikäänkuin\nsanoakseen että täytyi kaikessa heittäytyä onnettaren huostaan ja\njatkoi pelaamista.\n\n— Blücher, se! — huudahti kreivi nousten seisomaan. — Ota kiinni! —\nlisäsi hän nopeasti.\n\nBlücher hypähti esiin, iskien selkänsä sohvaan ja ollen vähältä\ntöytäistä nurin linnaväen upseerin, juoksi isäntänsä luo ja alkoi\nmurista katsellen kaikkia ja heilutellen häntäänsä ikäänkuin\nkysyäkseen: \"kuka täällä esiintyy sopimattomasti?\"\n\nLuhnow laski kortit käsistään ja siirtyi tuolineen sivulle.\n\n— Näin ollen ei voi pelata, — sanoi hän. — Minä en ollenkaan pidä\nkoirista. Mitä silloin pelistä tulee, kun tänne tuodaan kokonainen\nkoiratarha!\n\n— Varsinkin nuo koirat ovat inhoittavia. Niitä nimitetään luullakseni\nverikoiriksi, — yhtyi linnaväen upseeri.\n\n— No, pelataanko vai ei, Mihailo Vasiljitsh? — kysyi Luhnow\nisännältä.\n\n— Kreivi, ole hyvä äläkä häiritse meitä! — sanoi Iljin kääntyen\nTurbinin puoleen.\n\n— Tule tänne hetkiseksi, — sanoi Turbin tarttuen Iljinin käteen ja\nvei hänet toiseen huoneeseen.\n\nSieltä kuuluivat aivan selvään kreivin sanat, sillä hän puhui\ntavallisella äänellään. Hänen äänensä taas oli sellainen, että se\nkuului aina kolmen huoneen takaa.\n\n— Mitä, oletko tullut hassuksi? Etkö näe, että tuo lasinokka herrasmies\non oikein ovela väärinpelaaja?\n\n— No, no, mitä sinä jutteletkaan!\n\n— Niin, niin, heitä pois koko pelaaminen. Samahan se minusta muuten\non. Jonkun toisen kerran minäkin sinua nylkisin. Mutta nyt ikäänkuin\nsäälittää, kun sinua kynitään. Eiköhän sinulla liene valtion rahojakin?\n\n— Eikä ole. Ja mitä oletkaan saanut päähäsi?\n\n— Veliseni, minä olen itse juoksennellut noita teitä, tunnen sen\nvuoksi kaikki väärinpelaajain konstit. Minä sanon sinulle, että tuo\nsilmälasipää mies on väärinpelaaja. Herkeä pelaamasta, ole niin hyvä.\nPyydän sinua toverina.\n\n— No, minä pelaan vain yhden pelin ja lopetan sitten.\n\n— Kyllä minä tiedän, millainen se yksi peli on. No, katsotaanhan.\n\nHe tulivat takaisin huoneeseen. Yhdessä ainoassa pelissä Iljin taas\nhävisi tuntuvasti.\n\nTurbin pani kätensä keskelle pöytää.\n\n— No, se riittää! Lähdetään.\n\n— Ei, en minä voi. Jätä minut rauhaan, — sanoi Iljin harmistuneena ja\nalkoi sekoittaa kortteja katsomatta Turbiniin.\n\n— No, hitto sinut vieköön, häviä vaan, jos se sinua huvittaa. Mutta\nminun on aika lähteä. Savalshevski, mennään aatelismarsalkan luo.\n\nHe poistuivat. Kaikki olivat vaiti eikä Luhnow alkanut pitää pankkia\nennen kuin heidän askeltensa töminä ja Blücherin kynsien rapina lakkasi\nkuulumasta käytävästä.\n\n— Siinäpä hassu! — sanoi tilanomistaja nauraen.\n\n— No, nyt saamme olla häneltä rauhassa, — lisäsi linnaväen upseeri\nkuiskaten.\n\nJa peliä jatkettiin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSoittajat, jotka olivat aatelismarsalkan maaorjia, seisoivat takin\nhihat ylös käärittyinä ja alkoivat merkin saatuaan soittaa\nvanhanaikaista poloneesia \"Aleksanteri, Elisabet.\" Vahakynttiläin\nkirkkaassa ja pehmeässä valossa alkoi isossa, parkettilattialla\nvarustetussa salissa sulavasti liikuskella ihmisjoukko, etunenässä\nvanha kenraalikuvernööri, jonka rintaa koristi tähti ja jonka\nkäsivarteen laiha aatelismarsalkan rouva nojasi, sitten\naatelismarsalkka taluttaen kuvernöörin rouvaa ja sen jälkeen muut\nläänin virkamiehet monenkaltaisina yhtyminä ja ryhminä, kun\nSavalshevski puettuna siniseen isokauluksiseen ja pussihihaiseen\nhännystakkiin, sukat ja kengät jaloissa ja levitellen ympärilleen\nhajuveden tuoksua, jota hän oli runsaasti valellut viiksiinsä,\ntakinkäänteeseen ja nenäliinaansa, astui sisälle saliin kauniin\nhusaarin kanssa, jolla oli jalassa siniset tiukasti istuvat\nratsashousut ja yllä kullalla kirjailtu punainen husaaritakki sekä\nrinnalla Vladimirin ritarikunnan risti sekä mitali vuodelta 1812.\nKreivi ei ollut pitkä, mutta hänen vartalonsa oli erittäin kaunis.\nSiniset, tavattoman kirkkaat silmät ja jokseenkin runsas, suuriin\nkiharoihin taipunut tummanruskea tukka tekivät hänen kauniin\nulkomuotonsa tavallisuudesta poikkeavaksi. Kreivin tuloa tanssiaisiin\nodotettiin, sillä kaunis nuorukainen, joka oli nähnyt hänet hotellissa,\noli jo kertonut hänestä aatelismarsalkalle. Tämä uutinen otettiin\nerilaisin tuntein vastaan, mutta yleensä sen vaikutus ei ollut aivan\nmiellyttävä. \"Tuo poika tekee meistä vielä pilaa\", arvelivat vanhat\nnaiset ja miehet. \"Entäpä jos hän ryöstää minut\", ajattelivat enemmän\ntahi vähemmän itsekseen nuoret naiset ja neidot.\n\nHeti kun poloneesi oli loppunut ja parit kumartaen eronneet, niin että\nnaiset ja miehet taas jakaantuivat eri ryhmiin, vei Savalshevski\nonnellisena ja ylpeänä kreivin emännän luo. Aatelismarsalkan rouva\ntunsi sisimmässään pelkäävänsä, että tuo husaari ehkä voisi kaikkien\nnähden tuottaa hänelle jonkun ikävyyden, käännähti ylpeästi ja\nalentuvasti ja sanoi: \"oikein hauskaa, toivottavasti tanssitte.\" Sitten\nhän loi husaariin epäluuloisen katseen, jossa kuvastui ajatus: \"jos\nsinä loukkaat naista, niin olet todellinen roisto.\" Mutta kreivi voitti\nkohta hänen ennakkoluulonsa rakastettavuudellaan, huomaavaisuudellaan\nja kauniilla sekä iloisella ulkomuodollaan niin että jo viiden minuutin\nkuluttua emännän kasvojen ilme puhui ympäristölleen: \"minä tiedän,\nkuinka nuo herrat on otettava. Hän käsitti kohta, kenen kanssa hän on\ntekemisissä. Nyt hän tulee koko illan liehakoimaan minua.\" Samassa\nastui kuitenkin kreivin luo kuvernööri, joka oli ollut tuttu hänen\nisänsä kanssa, ja vei hänet hyvin suosiollisesti syrjään puhellakseen\nhänen kanssaan, mikä yhä enemmän rauhoitti yleisöä ja kohotti kreiviä\nsen silmissä. Sen jälkeen tutustutti Savalshevski hänet sisareensa,\nnuoreen lihavahkoon leskeen, joka heti alusta pitäen oli iskenyt\nkreiviin isot mustat silmänsä. Kreivi pyysi lesken valssiin, jota\nsoittajat olivat alkaneet soittaa, ja tanssitaidollaan hän voitti\nlopullisesti kaikki puolelleen.\n\n— Sepä vasta on mestari tanssimaan! — sanoi paksu tilanhaltijatar\nseuraten silmillään sinisiin ratsashousuihin puettuja jalkoja, jotka\nvilahtelivat salissa, ja laskien itsekseen: yks', kaks', kolm', yks',\nkaks', kolm'!... — koko mestari!\n\n— Kylläpä laskettelee, kylläpä laskettelee, — sanoi muuan toinen\nnaikkonen jonka käytöstapaa ei pidetty kyllin hienona, kumma kun hän ei\nsotkeudu kannuksiinsa! Ihmeen vikkelä mies!\n\nKreivi himmensi tanssitaidollaan läänin kolme parasta tanssijaa,\nnimittäin kuvernöörin pitkän ajutantin, joka oli tanssiessaan hyvin\nnopealiikkeinen ja piti naista hyvin lähellä itseään, ratsumiehen, joka\nhuojui sulavasti valssia tanssiessaan ja tavan takaa iski kantapään\nkevyesti lattiaan, ja erään siviilimiehen, josta kaikki sanoivat, että\nhän älynsä puolesta oli sangen keskinkertainen, mutta aivan erinomainen\ntanssija ja kaikkien tanssiaisten sielu. Tämä siviilimies pyysi\ntodellakin tanssiaisten alusta loppuun saakka kaikkia naisia tanssiin\nsiinä järjestyksessä kuin he istuivat ja tanssi herkeämättä pysähtyen\nvain silloin tällöin pyyhkiäkseen läpimärällä batistiliinalla väsyneitä\nmutta iloisia kasvojaan. Kreivi saattoi heidät kaikki varjoon ja\ntanssitti kolmea huomattavinta naista: erästä isokokoista, joka oli\nrikas, kaunis ja tyhmä, keskikokoista, joka oli laiha eikä erittäin\nkaunis, mutta oikein hyvin puettu, ja pientä, joka oli ruma, mutta\nhyvin älykäs nainen. Hän tanssi muittenkin ja erittäinkin kaikkien\nkauniitten kanssa, joita viimeksimainituita olikin koko joukko. Mutta\nkaikkein enimmän miellytti kreiviä pikku leski, Savalshevskin sisar.\nTämän kanssa hän tanssi sekä katrillia että masurkkaa. Kun he olivat\nasettuneet paikoilleen katrillissa, lausui kreivi hänelle aluksi koko\njoukon kohteliaisuuksia, vertasi häntä Venukseen ja Dianaan,\nruusupensaaseen ja muihin kukkiin. Kaikkia näitä mielistelyjä\nkuullessaan leski vain taivutti valkeata kaulaansa, loi silmänsä alas,\nkatseli valkoista musliinipukuaan ja muutti viuhkaansa kädestä toiseen.\nKun hän sitten lausui: \"älkää joutavia, kreivi, te laskette leikkiä\"\nj.n.e., niin hänen syvältä kurkusta tuleva äänensä kaikui niin naivilta\nja hyväsydämiseltä sekä samalla niin naurettavan typerältä, että häntä\nkatsellessa todellakin täytyi ajatella, ett'ei siinä ollut nainen, vaan\nkukka, eikä ruusu, vaan jokin villi, upea, tuoksuton, valkea kukka,\njoka oli kasvanut esille neitseellisen valkeasta hangesta, jossakin\nhyvin kaukaisessa maassa.\n\nTämä yksinkertaisuus ja riippumattomuus kaikesta sovinnaisesta yhdessä\ntuoreen kauneuden kanssa teki kreiviin niin omituisen vaikutuksen, että\nhän katsellessaan keskustelun lomassa ääneti noita silmiä tahi kätten\nja kaulan kauniita viivoja useampia kertoja tunsi niin voimakasta halua\ntarttua yht'äkkiä noihin käsiin ja suudella niitä, että hänen täytyi\naivan väkisin hillitä itseään. Pikku leski huomasi mielihyvällä, minkä\nvaikutuksen hän teki, mutta hän alkoi tuntea jonkinmoista levottomuutta\nja pelkoa kreivin käytöksen johdosta, vaikka nuori husaari ei ollut\nainoastaan mielistelevä, vaan myöskin aivan äärimäisyyteen asti\nkunnioittava. Hän juoksi hakemaan naiselleen virvokkeita, nosti\nlattialta nenäliinan, tempasi tuolin erään nuoren rokonarpisen\ntilanomistajan käsistä, kun tämäkin tahtoi palvella pikku leskeä j.n.e.\n\nHuomattuaan että sen aikuisen seuraelämän kohteliaisuudet eivät tehneet\nsanottavaa vaikutusta pikku leskeen hän koetti saada tämän nauramaan.\nHän kertoi lystikkäitä juttuja ja vakuutti olevansa valmis, jos hänen\nkaunottarensa vaan käskisi, heti seisomaan päälaellaan, kiekumaan kuin\nkukko, hyppäämään ulos ikkunasta tahi menemään avantoon. Tämä keino\nauttoi. Pikku leski tuli iloiseksi ja nauraa heläytteli niin että\nkauniit valkoiset hampaat näkyivät ja oli hyvin tyytyväinen\nkavaljeeriinsa. Kreivi taas mieltyi yhä enemmän hänen, niin että oli\nkatrillin loppuessa aivan rakastunut daamiinsa.\n\nKun pikku lesken luo katrillin päätyttyä saapui hänen\nkahdeksantoistavuotias ihailijansa, paikkakunnan rikkaimman\ntilanomistajan poika, sama kivulloinen nuori mies jonka käsistä Turbin\noli temmannut tuolin, niin pikku leski otti nuoren miehen sangen\nkylmästi vastaan eikä hänessä enää ollut havaittavissa kymmenettäkään\nosaa siitä hämillään olosta, joka häntä oli vaivannut kreivin seurassa.\n\n— Kylläpä olette hyvä, — sanoi hän nuorukaiselle katsellen samalla\nTurbinin selkää ja ajatellen tietämättään, paljonko kultanauhaa oli\nmennyt koko takkiin, — kyllä olette hyvä! Lupasitte hakea minut\najelemaan ja tuoda minulle konvehtia.\n\n— Tulinhan minä, Anna Fedorovna, mutta te olitte jo lähtenyt, ja minä\njätin teille kaikkein parhaita konvehtia, — sano nuori mies, jolla\npituudestaan huolimatta oli hyvin vieno ääni.\n\n— Aina te löydätte verukkeita. En minä huoli teidän makeisistanne.\nÄlkää luulkokaan.\n\n— Minä huomaan kyllä, Anna Fedorovna, kuinka suuresti teidän suhteenne\nminuun on muuttunut ja tiedän, mistä se johtuu. Mutta se ei ole oikein,\n— lisäsi hän lopettamatta kuitenkaan lausettaan, sillä jokin voimakas\nsisällinen liikutus pani hänen huulensa nopeasti ja omituisesti\nvapisemaan.\n\nAnna Fedorovna ei kuunnellut häntä, vaan seurasi edelleen silmillään\nTurbinia.\n\nAatelismarsalkka, talon isäntä, joka oli komea ja paksu hampaaton ukko,\nastui kreivin luo, tarttui hänen käsivarteensa ja pyysi häntä\nviereiseen huoneeseen tupakoimaan ja ryyppäämään jotakin, ell'ei\nkreivillä ollut mitään sitä vastaan. Kun Turbin oli poistunut tunsi\nAnna Fedorovna ett'ei hänellä enää ollut mitään tekemistä salissa. Hän\ntarttui erään vanhan, kuivan neidin käsivarteen ja meni tämän\nystävättärensä kanssa pukuhuoneeseen.\n\n— No, mitä arvelet, eikö hän ole miellyttävä? — kysyi neiti.\n\n— Kyllä, mutta tavattoman tunkeilevainen, — vastasi Anna Feodorovna\nastuen kuvastimen luo ja tarkastellen itseään siinä.\n\nHänen kasvonsa kirkastuivat, silmät nauroivat, hän punastui ja\nkiepsahti ympäri yhdellä jalalla aivan kuin balettitanssijattaret,\njoita hän näitten vaalien aikana oli saanut nähdä, ja alkoi sitten\nnauraa miellyttävällä kurkkuäänellään ja hypähti lopuksi ilmaan\npolviaan koukistaen.\n\n— Kylläpä on mies! Hän pyysi minulta muistoesinettä, — sanoi hän\nystävättärelleen, — mutta semmoista hän ei kos-ka-an saa, — hän\nvenytti viimeistä sanaa ja nosti pystyyn sormensa vaaleanpunaisessa\nsormikkaassa, joka ulottui aina hänen olkapäähänsä asti.\n\nHuoneeseen, johon marsalkka vei Turbinin, oli esillä eri lajeja vodkaa,\nliköörejä, einepaloja ja samppanjaa. Tupakan savussa istui ja käveli\naatelisia keskustellen vaaleista.\n\n— Kun kerran koko meidän piirimme jalosukuinen aatelisto teki\nhänelle sen kunnian että valitsi hänet, — puhui äsken valittu\npiiripoliisipäällikkö, joka jo oli aika lailla päissään, — niin hänen\nei olisi pitänyt loukata koko seuraa, ei olisi koskaan pitänyt.\n\nKreivin tulo katkaisi keskustelun. Kaikki alkoivat tehdä tuttavuutta\nhänen kanssaan ja varsinkin piiripoliisipäällikkö puristi kauan aikaa\nhänen molempia käsiään ja pyysi useita kertoja häntä kaikin mokomin\nlähtemään tanssijaisten päätyttyä yhdessä heidän kanssaan uuteen\nravintolaan, jossa piiripoliisipäällikkö aikoi pitää kemut aatelisille\nja jossa mustalaiset laulaisivat. Kreivi lupasi varmasti lähteä ja\ntyhjensi hänen kanssaan muutamia pikareita samppanjaa.\n\n— Miksi te ette tanssi, hyvät herrat? — kysyi hän ennen kuin lähti\nhuoneesta.\n\n— Me emme ole tanssijoita, — vastasi poliisipäällikkö nauraen, — me\npidämme enemmän viinasta, kreivi... Nuo neitoset kaikki olen muuten\nnähnyt silmieni edessä kasvavan, kreivi! Mutta kyllähän minäkin joskus\nhiukan otan osaa tanssiin...\n\n— Mennäänpä nyt ottamaan osaa, — sanoi Turbin. — Saamme sitten pitää\nlystiä mustalaisten luona.\n\n— No, mennään, hyvät herrat, tehdään isännälle mieliksi!\n\nJa kolme vierasta, jotka jo tanssiaisten alusta asti olivat istuneet\nsivuhuoneessa juomassa, alkoi aivan punakkana vetää käsiinsä ken mustia\nken silkistä kudottuja hansikkaita mennäkseen kreivin kanssa saliin,\nkun heidän tielleen ilmestyi rokonarpinen nuorukainen aivan kalpeana ja\nkyyneliään pidätellen ja astui Turbinin luo.\n\n— Te, kreivi, luulette voivanne tuuppia ihmisiä kuin markkinoilla\nikään, — sanoi hän läähättäen, — mutta se on hävytöntä...\n\nHänen huulensa alkoivat taas vavahdella eikä hän voinut jatkaa.\n\n— Mitä? — huudahti Turbin synkistyen. — Mitä? Nulikka!... — huusi\nhän tarttuen nuorukaisen käsiin ja puristaen niitä niin että tällä\nnousi veri päähän enemmän pelästyksestä kuin suuttumuksesta. — Mitä,\ntahdotteko kaksintastelua? Olen kyllä käytettävänänne.\n\nHeti kun Turbin päästi irti kädet, joita hän oli niin lujasti\npuristanut, tarttui pari miestä nuorukaiseen ja vei hänet peräovelle.\n\n— Oletteko tullut hulluksi? Varmaankin olette juovuksissa. Antakaahan,\nkun kerromme isällenne. Mikä teitä vaivaa? — puhelivat he hänelle.\n\n— Ei, en minä ole juovuksissa, mutta hän tuuppii eikä pyydä anteeksi.\nHän on sika, siinä kaikki! — vikisi nuori mies itku suussa.\n\nHänen puheistaan ei välitetty, vaan hänet vietiin kotiin.\n\n— Älkää välittäkö hänestä, kreivi, — rauhoittivat poliisipäällikkö ja\nSavalshevski Turbinia. — Hänhän on vielä lapsi, joka saa selkäänsä\nkotona, vasta kuudentoista ikäinen. On ihan käsittämätöntä, mikä häntä\nriivasi, mikä kärpänen sattui puraisemaan. Hänen isänsä on perin\nkunnianarvoisa mies ja meidän ehdokkaamme.\n\n— No, hitto hänet vieköön, jos hän kerran ei tahdo...\n\nKreivi palasi saliin ja tanssi yhtä iloisena kuin ennenkin kauniin\npikku lesken kanssa sekä nauroi täyttä kurkkua katsellessaan hänen\nkanssaan sivuhuoneesta tulleitten herrain pyörähtelyjä ja purskahti\nlopulta nauruun, joka kaikui yli koko salin, kun poliisipäällikön jalka\nluiskahti ja hän lensi pitkälleen tanssivien parien keskelle.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSillä aikaa kuin kreivi oli tupakkahuoneessa meni Anna Fedorovna\nveljensä luo, ja arvellen jostakin syystä parhaaksi tekeytyä\nvälinpitämättömäksi kreivin suhteen hän kysäsi \"Mikä on miehiään se\nhusaari, joka tanssi minun kanssani?\" Veli selitti parhaansa mukaan,\nmiten suuri mies tuo husaari oli, ja kertoi samalla, että kreivi oli\njäänyt tänne vain siitä syystä, että häneltä oli matkalla varastettu\nrahat, ja että hän itse oli jo lainannut kreiville sata ruplaa, mutta\nse ei riittänyt, jonka vuoksi hän kysyi, voisiko sisar lainata hänelle\npari sataa ruplaa. Savalshevski pyysi kuitenkin, ett'ei sisar puhuisi\ntästä kenellekään, varsinkaan ei kreivin pitäisi saada vihiä asiasta.\nAnna Fedorovna lupasi lähettää kohta rahat ja pitää asian salassa.\nTanssin aikana hänen kuitenkin alkoi tavattomasti tehdä mieli tarjota\nitse kreiville rahoja. Hän kokosi pitkän aikaa rohkeutta, punastui ja\npääsi vihdoin ponnistaen voimiaan kiinni asiaan:\n\n— Veljeni kertoi minulle, että teitä, kreivi, on matkalla kohdannut\nonnettomuus ja että te nyt olette ilman rahoja. Ettekö tahdo ottaa\nminulta, jos olette tarpeessa? Se ilahuttaisi minua suuresti.\n\nMutta tämän sanottuaan Anna Fedorovna yht'äkkiä pelästyi ja punastui.\nKreivin kasvoilta oli kaikki iloisuus heti kadonnut.\n\n— Teidän veljenne on hölmö! — sanoi hän terävästi. Te tiedätte, että\njos mies loukkaa toista miestä, niin siitä seuraa kaksintaistelu. Mutta\ntiedättekö, mitä silloin tehdään, jos nainen loukkaa miestä?\n\nAnna Fedorovna raukan kaula ja korvat tulivat aivan punaisiksi. Hän loi\nhämillään silmänsä alas eikä vastannut.\n\n— Naista suudellaan kaikkien nähden — sanoi kreivi hiljaa hänen\nkorvaansa. — Sallikaa minun suudella edes kätöstänne, — lisäsi hän\nhiljaa oltuaan pitkän aikaa ääneti. Häntä alkoi säälittää naisensa\nhämminki.\n\n— Voi, ei nyt heti sentään, — lausui Anna Fedorovna raskaasti\nhengittäen.\n\n— Milloin sitten? Minä matkustan pois huomisaamuna varhain... Mutta\ntämän te olette minulle velkaa.\n\n— No, sitten se kai jää sikseen, — sanoi Anna Fedorovna hymyillen.\n\n— Antakaa minun vain saada tilaisuus tavata teitä jossakin\nsuudellakseni kättänne. Kyllä minä siihen tilaisuutta löydän.\n\n— Kuinka te löytäisitte?\n\n— Se on minun asiani. Teitä nähdäkseni voin mitä hyvänsä... Onko se\nsiis sovittu?\n\n— Olkoon sitten.\n\nTanssi päättyi. Seurasi vielä masurkka, jonka aikana kreivi teki\nihmeitä; hän sieppasi ilmasta nenäliinoja, notkisti toisen polvensa ja\nlöi kannuksiaan yhteen aivan erikoisella, varsovalaisella tavalla, niin\nettä vanhat ukotkin tulivat pelipöytiensä äärestä saliin katsomaan ja\nratsumies, paras tanssija, myönsi tulleensa voitetuksi. Illallisen\njälkeen tanssittiin vielä yksi tanssi, jonka jälkeen vieraat alkoivat\nlähteä. Kreivi ei koko aikana kääntänyt silmiään pois pikku leskestä.\nHän ei ollut teeskennellyt sanoessaan olevansa valmis menemään hänen\ntähtensä avantoon. Lieneekö se ollut oikku vaiko rakkautta vaiko\nitsepintainen päähänpisto, — joka tapauksessa keskittyivät tänä iltana\nkaikki hänen henkiset voimansa haluun saada nähdä ja rakastaa tuota\nnaista. Kun hän näki Anna Fedorovnan heittävän jäähyväisiä talon\nemännälle, niin hän juoksi palvelijain huoneeseen ja sieltä ilman\nturkkia pihalle siihen paikkaan, missä ajopelit seisoivat.\n\n— Anna Fedorovna Saitsevan vaunut! — huusi hän.\n\nKorkeat neljän hengen vaunut, joissa oli lyhdyt kahden puolen, lähtivät\nliikkeelle ja ajoivat portaitten eteen.\n\n— Seis! — huusi hän ajajalle ja juoksi vaunun luo, vaikka lunta oli\npolveen asti.\n\n— Mitä te tahdotte? — kysyi ajaja.\n\n— Pitää nousta vaunuihin, — vastasi kreivi avaten liikkeessä olevan\nvaunun oven ja koettaen kiivetä sisälle. — Seisohan, hiiden hölmö!\n\n— Vasjka, seis! — huusi kuski eturatsastajalle ja seisautti hevoset.\n— Miksi te tunkeudutte vieraisiin vaunuihin? Tämä on rouva Anna\nFedorovnan vaunu eikä teidän armonne.\n\n— Ole vaiti, tolvana! Tuosta saat ruplan, tule nyt panemaan ovi\nkiinni, — sanoi kreivi.\n\nKun ajaja ei liikahtanut paikaltaan, niin kreivi itse veti oven kiinni\nniin hyvin kuin sai ja avasi ikkunan. Kuten yleensä vanhoissa\nvaunuissa, varsinkin keltaisella punoksella verhotuissa, tuntui\ntäälläkin ummehtunut ja kärventyneitä harjaksia muistuttava haju.\nSulava lumi peitti kreivin jalkoja polvia myöten ja niitä palelsi\nhienoissa saappaissa ja ratsashousuissa ja talven viima puistatti koko\nruumista. Kuski murisi istuimellaan ja näytti aikovan tulla sieltä\nalas. Mutta kreivi ei kuullut eikä tuntenut mitään. Hänen kasvonsa\nhehkuivat, sydän pamppaili. Hän tarttui hermostuneesti keltaiseen\nhihnaan, pisti päänsä ulos sivuakkunasta ja koko hänen olemuksensa oli\npelkkää odotusta. Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa. Portailta\nkuului huuto: \"Saitsevan vaunu!\" kuski nykäsi ohjaksia, vaunujen\nkoppero alkoi heilahdella korkeilla linjaaleillaan ja talon valaistut\nikkunat vilahtivat vaunun ikkunain ohi.\n\n— Jos sinä, lurjus, vain sanot lakeijalle, että minä olen täällä, —\nsanoi kreivi etuakkunasta ajajalle, — niin saat selkääsi, mutta jos et\nsano, niin saat vielä kymmenen ruplaa.\n\nHän ehti tuskin sulkea ikkunan kun vaunu taas kovasti heilahti ja\npysähtyi sitten. Nurkkaan painautuneena hän tuskin hengitti ja painoi\nsilmänsäkin melkein kiinni. Häntä alkoi yht'äkkiä pelottaa, että koko\nhänen odotuksensa olikin turhaa. Ovi aukeni, vaunun astuimet putosivat\nkolisten alas, kuului naisen hameen kahinaa, ummehtuneeseen vaunuun\nlöyhähti jasmiinihajuveden tuoksua, ketterät jalat nousivat astimia\nmyöten ja Anna Fedorovna istahti ääneti, mutta raskaasti hengittäen\nhänen viereensä.\n\nNäkikö hän kreivin vai eikö, sitä ei kukaan, ei edes Anna Fedorovna\nitse, voinut tietää. Mutta kun kreivi tarttui hänen käteensä ja sanoi:\n\"no nytpä suutelenkin kätöstänne\", niin hän ei näyttänyt kovinkaan\npelästyvän eikä vastannut mitään, mutta ojensi kreiville kätensä, jonka\ntämä peitti suudelmilla paljon ylempää kuin mihin hansikas ulottui.\nVaunut lähtivät liikkeelle.\n\n— Sanohan jotakin. Ethän ole vihainen minulle? — puhui kreivi.\n\nAnna Fedorovna painautui nurkkaansa, mutta purskahti yht'äkkiä itkuun\nja painoi päänsä kreivin rintaa vasten.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nUudelleen valittu piiripoliisipäällikkö seurueineen, ratsumies ja muut\naateliset olivat jo pitkän aikaa kuunnelleet mustalaisten esityksiä ja\njuoneet uudessa ravintolassa, kun kreivi saapui puettuna sinisellä\nkankaalla päällystettyyn karhunnahkaturkkiin, joka oli ollut Anna\nFedorovnan miesvainajan omaisuutta, ja yhtyi toisten seuraan.\n\n— Isä kulta, teidän ylhäisyytenne! Ikävällä olemme teitä odottaneet!\n— sanoi kierosilmä mustalainen näyttäen hohtavia hampaitaan ja juosten\njo eteiseen auttamaan turkin kreivin päältä. — Emme ole nähneet sen\nkoommin kuin Lebedjanissa. Stjoshka on ollut menehtyä ikävästä...\n\nStjoshka, solakka nuori mustalaistyttö, jonka ruskeilla kasvoilla hohti\nheleä puna ja jonka syviä mustia silmiä pitkät ripset varjostivat,\njuoksi myöskin vastaan.\n\n— Ai, kreivi kulta, kyyhkyseni, tämäpä hauskaa! — puheli hän\nhampaittensa lomitse iloisesti hymyillen.\n\nItse Iljushkakin juoksi kreiviä vastaan ollen olevinaan hyvin\niloissaan. Vanhat eukot ja nuoret tytöt hyppäsivät paikoiltaan ja\nympäröivät vieraan. Jokainen heistä oli olevinaan joko kummi tahi\nkaima.\n\nTurbin suuteli kaikkia nuoria mustalaistyttöjä suulle, vanhat eukot ja\nmiehet taas suutelivat hänen olkaansa tahi kättään. Aateliset olivat\nmyöskin hyvin iloissaan vieraan saapumisesta, etenkin kun juominki jo\noli saavuttanut huippukohtansa ja innostus jo oli laimenemaan päin.\nKaikki olivat alkaneet jo kyllästyä; viini ei enää kiihoittanut\nhermoja, vaan täytti vain vatsan. Jokainen oli jo käyttänyt kaiken\nuljuutensa ja kaikki katselivat toisiaan. Kaikki laulut oli jo laulettu\nja ne olivat menneet jokaisen päässä sekaisin soiden siellä yhtenä\nhumuna. Jos joku teki jonkun odottamattoman tahi hurjan tempun, niin\nkaikkien mieleen kuitenkin pyrki ajatus, ett'ei tuo ollut miellyttävää\neikä hauskaa. Poliisipäällikkö, joka lojui rumassa asennossa lattialla\njonkin ämmän jalkojen juuressa, alkoi potkia ja huutaa:\n\n— Samppanjaa!... Kreivi on tullut!... Samppanjaa!... Hän on tullut!...\nNo, samppanjaa!... Minä panen samppanjaa ammeeseen ja kylven siinä...\nHerrat aatelismiehet! Minä pidän jalosukuisesta aatelisseurasta...\nStjoshka! Laula \"Tie.\"\n\nRatsumies oli myöskin ylennystilassa, mutta toisella tavoin. Hän istui\nsohvalla eräässä nurkassa vierellään kaunis, korkeavartaloinen\nmustalaistyttö Ljubasha, vilkutti viinin samentamia silmiään, nyökytti\npäätään ja kuiskutteli yhä samoja sanoja mustalaistytön korvaan\nhoukutellen tätä pakenemaan kanssaan jonnekin. Ljubasha kuunteli häntä\nhymyillen sen näköisenä kuin olisi se, mitä hänelle puhuttiin, ollut\nhänestä hyvin hauskaa, mutta samalla surullistakin, ja heitteli väliin\nsyrjäsilmäyksiä mieheensä, tuohon kierosilmään Sashkaan, joka\nseisoi tuolin takana vastapäätä heitä. Vastaukseksi ratsumiehen\nrakkaudentunnustuksiin Ljubasha kumartui hänen korvansa luo ja pyysi\nostamaan itselleen salaa, toisten näkemättä, hajuvettä ja nauhan.\n\n— Hurraa! — huusi ratsumies, kun kreivi astui sisälle.\n\nKaunis nuorukainen käveli huolestuneen näköisenä vakavin askelin edes\ntakaisin huoneessa ja hyräili säveliä \"Kapinasta seraljissa.\"\n\nMuuan vanha perheenisä, joka oli joutunut mustalaisten luo\naatelismiesten hartaitten pyyntöjen johdosta, nämä kun olivat\nvakuuttaneet, että kaikki menee myttyyn, jos hän ei lähde mukaan,\nloikoi sohvalla, jolle hän oli heittäytynyt heti tultuaan eikä kukaan\nhuomannut häntä. Eräs virkamies, joka niinikään oli lähtenyt mukaan,\noli riisunut hännystakkinsa ja istui jalat pöydällä ja pörrötti\ntukkaansa osoittaakseen, että hän oli lystiä pitämässä. Kreivin\nastuttua sisälle hän avasi paidan kauluksen ja istuutui vielä ylemmäksi\npöydälle.\n\nKreivin tulo toi uutta vilkkautta koko juominkiin.\n\nMustalaisnaiset, jotka olivat hajaantuneet ympäri huonetta, istuutuivat\ntaas piiriin. Kreivi otti Stjoshan, esilaulajan, syliinsä ja käski\ntuomaan lisää samppanjaa.\n\nIljushka asettui kitaroineen esilaulajan eteen ja mustalaiset alkoivat\nlaulaa tavallisia laulujaan: \"Kun kuljen katua\", \"Hei, husaarit...\",\n\"Kuuletko, ymmärrätkö\" j.n.e. Stjoshka lauloi oivallisesti. Hänen\ntaipuisa, sointuva alttoäänensä, joka tuli syvältä rinnasta, hänen\nhymynsä laulun aikana, iloiset, tuliset silmänsä ja pikku jalka, joka\nliikkui laulun tahdissa, hänen hurja hihkaisunsa köörin yhtyessä\nlauluun — kaikki tämä liikutti jotakin kaunissointuista, harvoin\nkosketeltua kieltä kuulijan rinnassa. Näkyi, että hän eli kokonaan\nlaulussa, jota hän esitti. Iljushkan osanotto lauluun kuvastui hymyssä,\nselän ja jalkojen liikkeessä, koko hänen olennossaan. Hän säesti\nkitaralla, katsoi koko ajan laulajaan aivan kuin olisi kuullut ensi\nkertaa koko laulun ja painoi alas sekä kohotti päätään huolekkaasti\nlaulun tahdissa. Viimeisen säveleen kajahtaessa hän yht'äkkiä oikaisihe\nsuoraksi ja aivan kuin tuntien olevansa ylempänä kaikkia muita hän\npotkasi jalallaan kitaran ylös, pyöritti sitä, polki jalkaa, ravisti\npäätään ja katseli kulmat rypyssä kuoroa. Koko hänen ruumiinsa kaulasta\nkantapäähän asti alkoi väristä, joka suoni liikkua... Ja kaksikymmentä\nvoimakasta ääntä, jotka mitä omituisimmalla tavalla kilpailivat\nkeskenään, kajahti yhtaikaa ilmassa. Eukot hyppivät tuoleillaan,\nliehuttivat liinojaan ja narskuttivat hampaitaan huutaen toinen\ntoistaan kovemmin, mutta kuitenkin tahdissa. Bassot seisoivat tuolien\ntakana päät kallellaan ja mörisivät kaulojaan venyttäen.\n\nKun Stjosha otti korkeita ääniä, siirsi Iljushka kitaran lähemmäksi\nhäntä aivan kuin auttaakseen. Kaunis nuorukainen huudahteli silloin\nihastuksissaan: \"Tämä on b-mollia!\"\n\nKun tanssin sävel kajahti ja Dunjasha lähti liihoittelemaan värisevin\nolkapäin ja rinnoin, pyörähti kreivin edessä ja liiteli etemmäksi, niin\nTurbin hyppäsi ylös paikaltaan, riisui takkinsa niin että vain punainen\npaita verhosi hänen yläruumistaan ja tanssi hänen kanssaan tehden\njaloillaan semmoisia temppuja, että mustalaiset katselivat toisiinsa\nhyväksyvästi hymyillen.\n\nPoliisipäällikkö istahti turkkilaiseen tapaan, löi nyrkillään rintaansa\nja huusi: \"vivat!\" Sitten hän otti kreiviä jalasta kiinni ja alkoi\nkertoa, että hänellä oli ollut mukana kaksi tuhatta ruplaa, mutta\nniistä oli enää vain viisisataa jälellä, ja että hän voi tehdä mitä\ntahtoo, jos vain kreivi sallii. Vanha perheenisä heräsi ja tahtoi\nlähteä, mutta häntä ei päästetty. Kaunis nuorukainen pyyteli\nmustalaistyttöä kanssaan valssiin. Ratsumies tahtoi ylvästellä sillä,\nettä hän oli kreivin ystävä, nousi nurkastaan ja syleili Turbinia.\n\n— Voi sinua, ystäväiseni, — sanoi hän, — miksi jätitkään meidät!\nMiksi?\n\nKreivi oli vaiti ja ajatteli ilmeisesti muita asioita. — Missä\nkävitkään? Voi sinua, veitikkaa, kyllä minä tiedän, missä sinä kävit.\n\nTurbinia ei näyttänyt miellyttävän moinen veljeys. Hän ei hymyillyt,\nkatseli ääneti ratsumiehen kasvoja ja sinkautti yht'äkkiä hänelle niin\nvoimakkaan ja raa'an solvauksen, että ratsumies tuli murheelliseksi\neikä pitkään aikaan päässyt selville, oliko hänen käsitettävä tuo\nloukkaus pilaksi vaiko todeksi. Viimein hän tuli siihen päätökseen,\nettä se oli pilaa, hymyili ja meni taas mustalaistyttönsä luo ja\nvakuutti tälle menevänsä varmasti naimisiin hänen kanssaan pääsiäisen\njälkeen.\n\nTaas laulettiin laulu ja toinenkin ja tanssittiin. Kaikilla näytti\nedelleen olevan hauska. Samppanja vuoti virtanaan. Kreivi joi paljon.\nHänen silmänsä ikäänkuin kostuivat, mutta hän ei horjunut, vaan tanssi\nvieläkin paremmin, puhui selvästi, vieläpä lauloi oivallisesti kuorossa\nsekä vuorolaulua Stjoshkan kanssa, kun tämä esitti laulun: \"Lemmen\nvienot aallot.\" Kesken tanssin tuli ravintolan isäntä pyytämään, että\nvieraat lähtisivät kotiin, koska kello jo oli yli kaksi.\n\nKreivi otti isäntää niskasta kiinni ja käski hänen tanssimaan\nprisjadkaa. [Venäläinen kansallistanssi, joka vaatii paljon voimaa.]\nIsäntä vastusteli. Kreivi tempasi täyden samppanjapullon, asetti\nisännän päälaelleen, käski pitelemään häntä tässä asennossa ja kaatoi\nkaikkien nauraessa hitaasti koko pullon sisällön hänen päälleen.\n\nPäivä sarasti jo. Kaikki olivat kalpeita ja uupuneita paitsi kreivi.\n\n— Mutta nyt on minun aika lähteä Moskovaan, — sanoi hän yht'äkkiä ja\nnousi. — Lähtekää, pojat, kaikki minun luokseni, minua saattamaan...\nJuomme teetä yhdessä...\n\nKaikki suostuivat ehdotukseen, nukkuvaa tilanomistajaa lukuunottamatta,\npakkautuivat kolmeen rekeen, jotka seisoivat oven edessä, ja lähtivät\nmatkustajahotelliin.\n\n\n\n\nVII.\n\n\n— Valjastakaa hevoset! — huusi kreivi astuessaan sisälle hotellin\nsaliin kaikkine vieraineen ja mustalaisineen. — Sashka! Ei\nmustalais-Sashka, vaan minun Sashkani, sano isännälle että hän saa\nselkäänsä, jos hevoset eivät ole hyviä. Ja anna meille teetä!\nSavalshevski, pidä huolta teen saannista, minä menen katsomaan, mitä\nIljin tekee — lisäsi Turbin ja lähti menemään käytävää pitkin ulaanin\nhuoneeseen.\n\nIljin oli juuri lopettanut pelin, jossa hän oli menettänyt kaikki\nrahansa viimeiseen kopeekkaan asti. Hän loikoi nyt mahallaan sohvalla,\njoka oli päällystetty rikkinäisellä jouhikankaalla, nyki yksitellen\nsiitä jouhia, pisti suuhunsa, pureskeli ja sylki pois. Kaksi\ntalikynttilää, joista toinen jo oli palannut melkein loppuun, seisoi\nkorttien keskellä pelipöydällä ja niiden liekki taisteli ikkunasta\nsisälle tunkeutuvaa päivänvaloa vastaan. Ulaanin päässä ei ollut yhtään\najatusta. Jonkinmoinen pelihimon nostattama sakea sumu oli kietonut\nsisälleen kaikki hänen henkiset kykynsä. Häntä ei edes kaduttanutkaan.\nKerran hän yritti ajatella, mitä hänen nyt olisi tehtävä, kuinka hän\npääsisi lähtemään, kun ei ollut kopeekkaakaan rahaa, kuinka hän\nmaksaisi menettämänsä viisitoista tuhatta valtion rahoja, mitä sanoo\nrykmentin päällikkö, mitä sanoo hänen äitinsä ja mitä sanovat toverit,\n— mutta hänet valtasi sellainen pelko ja inho itsensä kohtaan, että\nhän siitä päästäkseen nousi ja alkoi kävellä edes takaisin huoneessa\nkoettaen astella koko ajan pitkin lattiapalkkien välistä rakoa. Hän\nalkoi taas muistella äskeisen pelin yksityiskohtia. Elävästi hän\nkuvitteli mielessään, että hän jo on voittamaisillaan, nostaa\nyhdeksänsilmän, panee patakuninkaalle kaksituhatta ruplaa, oikealle\ntulee rouva, vasemmalle ässä, oikealle ruutukuningas — ja kaikki on\nhukassa. Jos oikealle olisi tullut kuutonen ja vasemmalle\nruutukuningas, silloin hän olis voittanut kaikki takaisin. Silloin hän\nolisi pannut vielä koko summan peliin ja voittanut viisitoista tuhatta\nselvää rahaa, ostanut itselleen rykmentin päälliköltä ratsun ja sen\nlisäksi, parin hevosia sekä avoimet vaunut. No, ja mitä sitten vielä?\nOi, kaikki tuo olisi ollut mainiota!\n\nHän kävi taas pitkälleen sohvalle ja alkoi pureksia jouhia.\n\n— Miksi tuolla numerossa seitsemän lauletaan? — ajatteli hän. —\nVarmaankin on Turbinin luona ilot ylimmillään. Menisinköhän sinne ja\njoisin itseni juovuksiin.\n\nSamassa astui kreivi sisälle.\n\n— No, veliseni, oletko menettänyt kaikki, vai? — huudahti hän.\n\n\"Olen nukkuvinani\", — ajatteli Iljin — \"niin ei tarvitse puhella\nhänen kanssaan. Minua nukuttaakin jo.\"\n\nMutta Turbin astui hänen luokseen ja silitti hänen päätään.\n\n— No, rakas ystäväiseni, oletko pahasti hävinnyt? Sano!\n\nIljin ei vastannut.\n\nKreivi nykäsi häntä kädestä.\n\n— Olen menettänyt. Mitä sinä siitä? — mutisi Iljin unisella,\nvälinpitämättömällä ja hiukan tyytymättömällä äänellä jääden entiseen\nasentoonsa.\n\n— Kaikkiko?\n\n— Kaikki. Mitäpä siitä? Kaikki kerrassaan. Mitä se sinuun kuuluu?\n\n— Kuulehan, sano minulle kaikki suoraan niin kuin toverille ainakin,\n— sanoi kreivi, joka viinin vaikutuksesta oli hellällä tuulella, ja\nsilitti edelleen hänen tukkaansa. — Minä olen todellakin mielistynyt\nsinuun. Sano suoraan: jos olet menettänyt valtion rahoja, niin minä\nautan sinut pälkähästä ennen kuin se on myöhäistä... Oliko mukana\nvaltion varoja?\n\nIljin hyppäsi ylös sohvalta.\n\n— Jos tahdot saada minut puhumaan, niin älä puhu minulle mitään,\nsillä... äläkä puhukaan kanssani... kuula otsaan — siinä on ainoa\nneuvo, joka minulla on jälellä! — sanoi hän todellisen epätoivon\nvaltaamana, peitti kasvot käsiinsä ja itki, vaikka hän hetkinen sitten\noli aivan rauhallisena ajatellut ratsun ostamista.\n\n— Voi sinua, senkin lapsukaista! No, kukahan ei tuota olisi kokenut! Ei\nole hätää, ehkäpä selvitään. Odotahan minua täällä.\n\nKreivi lähti huoneesta.\n\n— Missä asuu Luhnow, tilanomistaja? — kysyi hän hotellin\npalvelijalta.\n\nPalvelija otti opastaakseen kreiviä. Huolimatta Luhnowin palvelijan\nselityksestä, että herra oli juurin saapunut ja parhaillaan riisuutui,\nkreivi astui huoneeseen. Luhnow istui viitta yllä pöydän ääressä ja\nlaski muutamia setelitukkuja, jotka olivat hänen edessään. Pöydällä oli\npullo reiniläistä viiniä, hänen mielijuomaansa. Hän katsoi voivansa\nkustantaa itselleen tämän nautinnon, kun oli voittanut. Luhnov katsahti\nkreiviin silmälasiensa läpi kylmästi ja ankarasti aivan kuin ei olisi\ntuntenut häntä.\n\n— Te ette näy tuntevan minua, — sanoi kreivi astuen päättävästi\npöydän luo.\n\nLuhnow tunsi kreivin ja kysyi:\n\n— Mitä tahdotte?\n\n— Tahdon pelata kanssanne, — sanoi Turbin istuutuen sohvaan.\n\n— Nytkö?\n\n— Niin.\n\n— Joskus toiste teen sen mielelläni, kreivi, mutta nyt olen väsynyt ja\nmakaamaan menossa. Ettekö juo viiniä? Se on oikein hyvää.\n\n— Minä tahdon nyt hiukan pelata.\n\n— En ole enää peluutuulella. Kenties joku herroista on halukas, mutta\nminä en rupea, kreivi! Suokaa minulle anteeksi.\n\n— Te ette siis rupea?\n\nLuhnow kohautti olkapäitään merkiksi että hän valitettavasti ei voi\ntehdä kreiville mieliksi.\n\n— Ettekö rupea millään ehdolla?\n\nTaas sama liike olkapäillä.\n\n— Mutta kun minä oikein pyytämällä pyydän teitä... No, rupeatteko\npelaamaan?\n\nÄänettömyys.\n\n— Rupeatteko pelaamaan? — kysyi kreivi toistamiseen. — Varokaa!\n\nSama äänettömyys ja nopea silmäys silmälasien yli kreivin kasvoihin,\njotka jo alkoivat synkistyä.\n\n— Rupeatteko pelaamaan? — huudahti kreivi kovalla äänellä ja iski\nnyrkillään pöytää niin että viinipullo kaatui ja viini virtasi ulos. —\nTehän olette voittanut vääryydellä! Rupeatteko pelaamaan? Kysyn\nkolmannen kerran.\n\n— Minä sanoin jo, että en rupea. Tämä on todellakin omituista, kreivi!\nJa onpa peräti sopimatonta tulla noin ahdistamaan ihmistä, — huomautti\nLuhnow katsettaan kohottamatta.\n\nSeurasi vähän aikaa kestävä äänettömyys, jonka aikana kreivin kasvot\nkävivät yhä kalpeammiksi. Yht'äkkiä Luhnow sai hirmuisen iskun\npäähänsä. Hän tupertui sohvalle, koetti siepata rahansa ja päästi niin\nvihlovan ja epätoivoisen huudon, että semmoista ei olisi luullut\nlähtevän tuosta aina rauhallisesta ja arvokkaasta olennosta. Turbin\nkokosi pöydälle jääneet rahat, työnsi syrjään palvelijan, joka riensi\nherraansa auttamaan ja poistui nopeasti huoneesta.\n\n— Jos tahdotte hyvitystä, niin olen käytettävänänne. Viivyn\nhuoneessani vielä puoli tuntia, — lisäsi kreivi palaten takaisin\nLuhnowin ovelle.\n\n— Roisto! Rosvo!... kuului huoneesta. — Vedän sinut oikeuteen.\n\nIljin ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota kreivin lupaukseen, että\ntämä auttaisi häntä pulasta, vaan makasi edelleen sohvallaan ja oli\ntukehtua epätoivon kyyneliin. Hän ei voinut olla tuntematta kolkkoa\ntodellisuutta, jonka kreivin ystävyys ja osanotto oli hänelle\npaljastanut läpi hänen sekamelskaisten tunteittensa, ajatustensa ja\nmuistojensa. Toivorikas nuoruus, kunnia, kansalaismaine, lemmen ja\nystävyyden haaveet — kaikki oli mennyttä ainaiseksi. Kyynelhetteet\nalkoivat kuivua, liian tyyni toivottomuus sai yhä enemmän valtaa ja\nitsemurha-ajatus, joka ei enää herättänyt inhoa eikä kauhua, nousi yhä\nuseammin mieleen. Samassa kuuluivat kreivin vakavat askeleet.\n\nTurbinin kasvoissa oli vielä vihastuksen jälkiä, hänen kätensä\nvapisivat hiukan, mutta silmistä loisti hyväntahtoinen iloisuus ja\ntyytyväisyys.\n\n— Tuossa on! Sinä olet voittanut takaisin! — sanoi hän heittäen\npöydälle muutamia setelitukkuja. — Laske, onko siinä kaikki. Ja tule\nsitten pian saliin, sillä minä lähden aivan kohta, — lisäsi hän eikä\nollut huomaavinaan ulaanin kasvoilla kuvastuvaa rajatonta iloa ja\nkiitollisuutta, vaan poistui huoneesta vihellellen jotakin\nmustalaislaulua.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSashka tuli vyötettynä ilmoittamaan, että hevoset olivat valmiina,\nmutta pyysi saada ensin käydä hakemassa kreivin päällysviitan, joka\nmaksoi kauluksineen kolmesataa ruplaa, ja viedä pois iljettävän sinisen\nturkin sille lurjukselle, joka oli jättänyt sen kreivin viitan sijalle\naatelismarsalkan luona. Mutta Turbin sanoi, ett'ei ollut tarpeellista\nlähteä viittaa etsimään ja meni omaan huoneeseensa pukeutumaan.\n\nRatsumies nikotteli koko ajan istuessaan ääneti mustalaistyttönsä\nvieressä. Poliisipäälikkö tilasi viinaa ja pyysi kaikkia herroja\nlähtemään hänen luokseen aamiaiselle sekä lupasi, että hänen vaimonsa\naivan varmasti tanssii mustalaisnaisten kera. Kaunis nuorukainen\nselitteli syvämietteisesti Iljushkalle, että pianossa on enemmän\nsielukkuutta kuin kitarassa, jolla ei voi ottaa b-mollia. Virkamies joi\nsurullisena teetä nurkassaan ja näytti päivän valossa häpeävän\nrenttuilemistaan. Mustalaiset riitelivät keskenään omalla kielellään ja\ntahtoivat välttämättömästi osoittaa kunnioitustaan herroille, mutta\nStjosha pani vastaan väittäen että \"barorai\" (mustalaiskielellä kreivi\ntahi ruhtinas taikka oikeastaan vain suuri herra) voi panna pahakseen.\nYleensä oli humala jo kaikista haihtumassa.\n\n— No, lähtiäisiksi vielä laulu ja sitten jokainen kotiin! — sanoi\nkreivi astuen saliin matkapuvussa reippaana, iloisena ja kauniimpana\nkuin koskaan ennen.\n\nMustalaiset asettuivat taas piiriin ja olivat juuri aloittamaisillaan\nlaulun, kun Iljin astui saliin setelitukku kädessä ja kutsui kreivin\nsyrjään.\n\n— Minulla oli valtion rahoja kaikkiaan viisitoista tuhatta, mutta sinä\nannoit minulle kuusitoistatuhatta kolmesataa, — sanoi hän. — Nämä\novat siis sinun.\n\n— Hyvä on, anna tänne!\n\nIljin antoi rahat katsoen arasti kreiviin, avasi suunsa sanoakseen\njotakin, mutta punastui samassa niin että kyyneleet nousivat silmiin,\ntarttui kreivin käteen ja alkoi puristaa sitä.\n\n— Mene tiehesi!... Iljushka!... Kuulehan... tuosta saat rahaa, mutta\nteidän pitää saattaa minua laulaen kaupungin portille saakka. — Ja hän\nheitti mustalaisen kitaran päälle tuhat kolmesataa ruplaa, jotka Iljin\noli tuonut. Mutta ratsumiehelle ei kreivi muistanutkaan maksaa niitä\nsataa ruplaa jotka oli lainannut edellisenä iltana.\n\nKello oli jo kymmenen aamua. Aurinko kohosi kattojen yläpuolelle,\nkansaa alkoi liikuskella kaduilla, kauppiaat olivat jo aikoja sitten\navanneet puotinsa, aatelismiehet ja virkamiehet ajelivat pitkin katuja\nja rouvat käyskentelivät ostoksillaan kauppahalleissa, kun\nmustalaisjoukkue, piiripoliisipäällikkö, ratsumies, kaunis nuorukainen,\nIljin ja siniseen karhunnahkaturkkiin puettu kreivi asuivat ulos\nhotellin portaille. Päivä paistoi ja sää oli lauha. Kolme\nkolmivaljakkoa ajoi portaitten eteen. Hevoset, joiden hännät oli\nlyhyiksi solmittu, kahlasivat vetelässä liassa. Koko iloinen seurue\nalkoi sijoittautua rekeen. Kreivi, Iljin, Stjosha, Iljushka ja kreivin\npalvelija Sashka istuutuivat ensimäiseen rekeen. Blücher hyppi ilosta,\nheilutti häntäänsä ja haukkui aisahevosta. Toisiin rekiin asettuivat\nmuut herrat mustalaisten kera. Heti hotellista lähdettyä alkoivat\nkaikki reet ajaa rinnatusten ja mustalaiset virittivät kuorossa laulun.\n\nRaikuvin lauluin ja kilisevin kulkusin ajettiin läpi kaupungin.\nVastaantulijain oli pakko väistyä käytävien reunaan.\n\nOli siinä ihmettelemistä kauppiaille ja oudoille vastaantulijoille,\nmutta enimmän ihmettelivät tutut nähdessään jalosukuisten\naatelismiesten ajavan keskellä päivää katuja pitkin laulellen\nmustalaisnaisten ja juopuneitten mustalaisten kanssa.\n\nKun oli ajettu ulos kaupungista, niin valjakot pysähtyivät ja kaikki\nalkoivat sanoa jäähyväisiä kreiville.\n\nIljin, joka oli juonut vahvasti lähtiäisiksi ja koko ajan itse ohjannut\nhevosia, tuli yht'äkkiä surulliseksi, ja alkoi pyydellä kreiviä jäämään\nkaupunkiin vielä päiväksi, mutta kun hän huomasi, että se oli\nmahdotonta, niin hän hyökkäsi yht'äkkiä kyyneleet silmissä suutelemaan\nuutta ystäväänsä ja lupasi pyrkiä husaariksi samaan rykmenttiin, jossa\nTurbin palveli. Kreivi oli hyvin iloinen, työnsi lumihankeen\nratsumiehen, joka koko aamun oli häntä sinutellut, usutti Blücherin\npoliisipäällikön kimppuun, sieppasi Stjoshkan syliinsä ja tahtoi viedä\nhänet muassaan Moskovaan, hyppäsi lopulta rekeen ja pani viereensä\nistumaan Blücherin, joka pyrki seisomaan keskellä rekeä. Sashka pyysi\nvielä kerran ratsumiestä ottamaan huostaansa kreivin turkin ja\nlähettämään sen, ja hyppäsi sitten pukille. Kreivi huudahti: \"anna\nmennä!\" otti lakin päästään, heilutti sitä päänsä päällä ja vihelsi\nhevosille. Troikat erosivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdessä oli yksitoikkoinen lumiaavikko, jossa kiemurteli kellertävä,\nlikainen tie. Kirkkaat auringonsäteet leikkivät kimallellen lumella,\njoka oli alkanut sulaa ja oli kuultavan jääkuoren peitossa; ne\nlämmittivät miellyttävästi kasvoja ja selkää. Hevoset höyrysivät,\nkulkunen kilisi. Talonpoika, joka kuletti kuormaa, nyki nuoraohjaksia\nja koetti kiiruusti väistää sivulle vierivän rekensä sekä juoksi\npehmeätä tietä pitkin niin että läpimärät tallukat lotisivat.\nPaksu, punaposkinen talonpoikaisvaimo, joka kuletti lasta\nlampaannahkaturkkinsa sisällä, istui toisen kuorman päällä ja löi\nohjasperillä valkoista hevoskaakkia. Kreiville muistui yht'äkkiä\nmieleen Anna Fedorovna.\n\n— Takaisin! — huusi hän.\n\nKyytimies ei heti ymmärtänyt.\n\n— Käännä takaisin! Aja kaupunkiin! Pian!\n\nKolmivaljakko ajoi taas kaupunkiin ja pysähtyi rouva Saitsevan talon\npuisten portaitten eteen. Kreivi juoksi nopeasti ylös portaita, kulki\neteisen ja salin läpi, löysi pikku lesken vielä makaamasta, tarttui\nhänen käsiinsä, kohotti ylös vuoteesta, suuteli unisia silmiä ja juoksi\nnopeasti tiehensä. Anna Fedorovna maiskutti unissaan suutaan ja kysyi:\n\"mitä on tapahtunut?\" Kreivi hyppäsi rekeen, käski ajamaan eikä\npysähtynyt enää mihinkään. Muistamatta enää Luhnowia tahi pikku leskeä\ntahi Stjoshkaa ja ajatellen vain sitä mikä häntä odotti Moskovassa hän\njätti ikuisiksi ajoiksi K:n kaupungin.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOli kulunut parikymmentä vuotta. Paljon oli siinä ajassa tapahtunut,\npaljon ihmisiä kuollut ja syntynyt, kasvanut ja vanhentunut, vielä\nenemmän ajatuksia syntynyt ja kuollut; paljon kaunista ja paljon huonoa\nvanhaa oli kadonnut, paljon kaunista nuorta kasvanut sijalle ja vielä\nenemmän kypsymätöntä ja epäonnistunutta ilmestynyt maailmaan.\n\nKreivi Fedor Turbin oli jo aikoja sitten saanut surmansa\nkaksintaistelussa jonkin muukalaisen kanssa, jota hän oli pieksäynyt\nratsupiiskalla keskellä katua. Hänen poikansa, joka oli aivan\nisänsä näköinen niinkuin vesipisarat ovat toistensa näköisiä,\noli jo kolmenkolmatta ikäinen kaunis nuorukainen ja palveli\nkavaljeerikaartissa. Moraalisessa suhteessa ei nuori Turbin ollenkaan\nollut isänsä kaltainen. Hänessä ei ollut vähääkään edellisen vuosisadan\ntaipumuksia hurjuuteen, intohimoisuuteen ja — sanottakoon suoraan —\nirstailuun. Hänen pääominaisuuksiaan olivat älykkyys, sivistys ja\nluontainen lahjakkuus, sopiva käytös ja taipumus nauttimaan elämän\nmukavuuksista, käytännöllinen suhtautuminen ihmisiin ja oloihin,\njärkevyys ja varovaisuus. Virkauralla nuori kreivi edistyi mainiosti,\njo kolmenkolmatta ikäisenä hän oli luutnantti... Kun sota alkoi, niin\nhän nopeammin yletäkseen katsoi parhaaksi siirtyä toimivaan armeijaan\nja tuli ratsumestariksi husaarirykmenttiin saaden pian eskadroonan\nkomennettavakseen.\n\nToukokuussa 1848 oli hänen rykmenttinsä kuljettava K:n kuvernementin\nläpi ja nuoren kreivi Turbinin eskadroonan oli määrä yöpyä Morosovkan\nkylään, jonka omisti Anna Fedorovna. Anna Fedorovna oli elossa, mutta\njo niin vanha, että ei itsekään enää pitänyt itseään nuorena, mikä\ntodellakin jo merkitsee paljon kun naisesta on kysymys. Hän oli tullut\nhyvin paksuksi, mikä kuuluu nuorentavan naista, mutta hänen valkoisella\nihollaan näkyi pulleudesta huolimatta isoja ryppyjä. Ei koskaan hän\nenää käynyt kaupungeissa ja vaivoin hän pääsi vaunuihin, mutta yhtä\nhyväntahtoinen ja tyhmä hän oli kuin ennenkin — tunnustettakoon tämä\ntosiasia nyt, kun hän ei enää lumoa kauneudellaan. Yhdessä hänen\nkanssaan asui hänen tyttärensä Liisa, kaksikymmentäkolme vuotias\nvenäläinen maalaiskaunotar, sekä hänen veljensä, vanha tuttumme\nratsumies, joka hyväsydämisyydessään oli juonut oman tilansa ja nyt\nvanhana ukkona asusti Anna Fedorovnan luona. Hänen hiuksensa olivat\naivan harmaat. Ylähuuli oli lerpallaan, mutta viikset olivat\nhuolellisesti värjätyt mustiksi. Ryppyjä ei ollut ainoastaan otsalla ja\nposkilla, vaan nenällä ja kaulallakin, selkä oli köyryssä, mutta heikot\nväärät sääret ilmaisivat, että siinä oli vanha ratsumies.\n\nVanhan talon pienessä vierashuoneessa, jonka avoimista balkongin-ovista\nja ikkunoista näkyi vanhanaikainen, tähden muotoinen puutarha\nlehmuksineen, istui Anna Fedorovnan koko perhe ja kotiväki. Anna\nFedorovna oli aivan harmaapää. Sinipunervaan nuttuun puettuna hän istui\nsohvalla pyöreän, punaisesta puusta tehdyn pöydän ääressä ja latoi\neteensä kortteja. Vanha veli istui ikkunan luona puhtaat valkoiset\nhousut jalassa ja sininen paita yllä ja punoi väärän puun ympärille\nvalkoista lankaa. Tämän työn oli hänelle opettanut hänen\nsisarentyttärensä ja hän teki tätä mielellään kun hänellä ei ollut\nmuutakaan hommaa ja silmätkin olivat käyneet niin heikoiksi, että hänen\noli täytynyt luopua mieliharrastuksestaan — sanomalehtien lukemisesta.\nPimotshka, Anna Fedorovnan kasvatti, luki hänen vieressään läksyjään\nLiisan johdolla, joka samalla kutoi puupuikoilla pukinkarvaista sukkaa\nenolle. Laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat kuten\ntavallisesti tähän aikaan lehmuskujan läpi vinosti reunimaiseen\nikkunaan ja sen luona seisovalle hyllylle. Puutarhassa ja huoneessa oli\nniin hiljaista, että saattoi kuulla, kuinka pääskynen räpytteli\nnopeasti siipiään ikkunan takana taikka Anna Fedorovna hiljaa huokasi\ntahi ukko ähkyi ja muutteli jalkojaan.\n\n— Kuinka tämä pannaan? Näytähän, Liisa kulta. Minä en koskaan muista,\n— sanoi Anna Fedorovna keskeyttäen korttien latelemisen.\n\nLiisa astui työ käsissä äidin luo ja sanoi katsahtaen kortteihin:\n\n— Voi, te sotkitte taas, äiti kulta! Kas noin olisi ollut pantava.\nKyllä se sittenkin käy toteen, mitä te povasitte — lisäsi hän ottaen\nsalaa pois yhden kortin.\n\n— Niin, sinä narraat aina minua! Sanot että meni tasan.\n\n— Ei, ei, ihan totta, kyllä se käy hyvin. Kyllä se meni.\n\n— No, hyvä on, hyvä on, senkin veitikka! Eikö ole jo aika juoda teetä?\n\n— Minä käskin jo panemaan teekeittiön kuntoon. Menen heti katsomaan.\nTuonko teille tänne?... No, Pimotshka, lopeta pian, niin mennään\njuoksemaan.\n\nJa Liisa meni ulos ovesta.\n\n— Liisa kulta, hoi Liisa! — huusi ukko katsellen tarkasti työtään. —\nTaisin taas hävittää silmukan. Auta minua, ystäväiseni!\n\n— Heti paikalla, kunhan ensin annan sokerin hakattavaksi.\n\nJa kolmen minuutin kuluttua hän todellakin juoksi huoneeseen, meni enon\nluo ja otti häntä kiinni korvasta.\n\n— Tuosta saatte, kun aina hävitätte silmukan! — sanoi hän nauraen.\n\n— No, no, annahan olla, korjaa nyt vaan vahinko. Taisi ollakin siinä\nsolmu.\n\nLiisa otti koko työn käteensä, veti huivistaan nuppineulan, jolloin\nkoko huivi hulmahti tuulessa, sai neulan avulla kiinni silmukasta,\nvetäsi pari vetoa ja antoi sitten enolle.\n\n— No, suudelkaa minua palkaksi, — sanoi hän kääntäen enolle punaisen\nposkensa ja kiinnittäen neulan taas huiviinsa. — Nyt te saatte rommia\nteen kera, sillä nythän on perjantai.\n\nJa hän riensi taas teetä puuhaamaan.\n\n— Eno hoi, tulkaahan katsomaan, meille tulee husaareja! — kuului\nhetken kuluttua hänen sointuva äänensä.\n\nAnna Fedorovna ja hänen veljensä menivät teehuoneeseen, jonka ikkunat\nolivat kylään päin, husaareja katsomaan. Ikkunasta ei paljoakaan\nnähnyt, näkyi vain, että jokin joukkue lähestyi tomupilvessä.\n\n— Onpa vahinko, siskoseni, — sanoi eno Anna Fedorovnalle, — että\ntäällä on niin ahdasta eikä sivurakennus vielä ole korjattu. Olisi\nvoinut pyytää upseereja meille. Husaariupseerit — nehän ovat reipasta,\nuljasta, iloista nuorta väkeä, joita on hauska katsellakin.\n\n— Niin, kernaasti minun puolestani, mutta tiedättehän itse, veljeni,\nett'ei ole tilaa. Minun makuukamarini, Liisan huone, sali ja tämä\nteidän kamarinne — siinä ovat kaikki huoneemme. Näettehän itse, ett'ei\nheitä saa tänne sijoitetuksi. Mihailo Matjew on varustanut heille\nkylänvanhimman tuvan. Kuuluu olevankin puhdas.\n\n— Me valitsisimme heidän joukostaan sulhasen sinulle, Liisa, oikein\nuljaan husaarin! — sanoi eno.\n\n— Mutta minäpä en huoli husaarista, minä tahdon ulaanin. Tehän\npalvelitte ulaaniväessä, vai kuinka, eno?... Näistä minä en piittaa\nmitään. Ne kuuluvat kaikki olevan huimapäitä.\n\nLiisa punastui hiukan, mutta alkoi kohta taas nauraa heläjävää\nnauruaan.\n\n— Kas, tuoltahan juoksee Ustjushka. Täytyy kysyä häneltä, mitä hän on\nnähnyt, — sanoi Liisa.\n\nAnna Fedorovna lähetti kutsumaan Ustjushkaa.\n\n— Miksi et pysy työsi ääressä? Mitä sinun tarvitsee juosta sotamiehiä\nkatsomassa, — sanoi Anna Fedorovna. — No, mihin upseerit ovat\nasettuneet asumaan?\n\n— Jeromkinille, rouva. Niitä on kaksi ja ne ovat niin ihmeen kauniita,\ntoinen kuuluu olevan kreivi.\n\n— Ja minkä nimisiä ne ovat?\n\n— Kasarovko vaiko Turbinow, en muista oikein, suokaa anteeksi.\n\n— Siinä on hölmö, kun ei osaa mitään kertoakaan. Olisit edes ottanut\nselvän nimistä.\n\n— No, kyllä minä käyn kysymässä.\n\n— Niin, kyllähän sinä juosta osaat — ei, anna Danilon mennä. Sanokaa,\nveljeni, hänelle että hän kävisi kysymässä, tarvitsevatko upseerit\njotakin. Täytyy olla kohtelias, ja sanokoon hän, että rouva käski\ntiedustamaan.\n\nVanhukset kävivät taas istumaan teepöytään. Liisa meni keittiöön\nviemään hakattua sokeria laatikkoon. Ustjushka kertoili siellä\nhusaareista.\n\n— Neiti kulta, se kreivipä vasta on kaunis, — puheli hän, — aivan\nkuin mustakulmainen keruubi. Kun teillä olisi semmoinen sulhanen, niin\nsiitäpä vasta kaunis pari tulisi.\n\nMuut piiat hymyilivät hyväksyvästi. Vanha lastenhoitajatar, joka istui\nsukkaa kutoen ikkunan ääressä, huokasi ja luki henkeä vetäen jonkin\nrukouksen.\n\n— Vai niin ne husaarit sinua miellyttivät, — sanoi Liisa. — Mutta\nsinähän olet mainio kertoja. Tuo, ole hyvä, marjamehua, pitää laittaa\nhusaareille hapanta juomaa.\n\nJa Liisa poistui nauraen sokeriastia kädessä.\n\n\"Tekisipä mieleni nähdä, millainen tuo husaari on, — ajatteli hän, —\ntumma vaiko vaaleaverinen. Ja luulenpa että hänestäkin olisi hauskaa\ntutustua meihin. Hän kulkee ohi eikä tiedäkään että minä olen ollut\ntäällä ja häntä ajatellut. Ja miten monta niitä onkaan jo kulkenut\nohitseni! Ei minua näe kukaan muu kuin eno ja Ustjushka. Kampasinpa\ntukkani miten hyvänsä, laitoinpa itselleni minkä muotoiset hihat\ntahansa, niin ei kukaan näitä ihaile, — ajatteli hän ja katseli\nhuoaten valkoista, pyöreää kättään. — Hän on varmaankin kookas ja\nhänellä on suuret silmät sekä pienet mustat viikset. Ei, kaksikolmatta\nvuotta on jo mennyt eikä minuun ole rakastunut kukaan paitsi\nrokonarpinen Ivan Ipatytsh. Neljä vuotta sitten olin vielä kauniimpi.\nNiin on mennyt nuoruudenaikani tuottamatta kenellekään iloa. Voi minua\nonnetonta maalaistyttöä!\"\n\nÄidin ääni, joka kutsui häntä kaatamaan teetä, herätti maalaistytön\nnäistä mietteistä. Hän heilautti päätään ja meni teehuoneeseen.\n\nParhaat asiat tapahtuvat aina sattumalta. Jos oikein koettaa jotakin,\nniin se epäonnistuu. Maalla ajatellaan harvoin lasten kasvatusta ja\njuuri siksi lapset useimmiten sattuman kauppaa saavat hyvän\nkasvatuksen. Näin oli käynyt Liisankin. Anna Fedorovna ei\nymmärtämättömyydessään ja huolettomuudessaan ollut antanut Liisalle\nminkäänlaista kasvatusta, ei opettanut häntä soittamaan eikä edes\nranskaa puhumaan. Hän oli vain sattumalta synnyttänyt miesvainajalleen\nterveen, kauniin tyttösen, antanut sen imettäjän ja hoitajattaren\nhuostaan, ruokkinut sitä ja pukenut sen karttuunipukuihin ja\npukinnahkakenkiin, lähettänyt kävelemään sekä sieniä ja marjoja\nkeräämään ja ottanut seminaarilaisen opettamaan tytölle sisälukua ja\nlaskentoa — ja sattumalta hän saikin kuudentoista vuoden kuluttua\nLiisasta toverin ja hyvänluontoisen, iloisen ihmisen sekä toimeliaan\nemännän taloon. Anna Fedorovna otti hyväsydämisyydessään aina\nkasvattilapsia joko alustalaistensa perheistä tahi semmoisia, joiden\nvanhemmista ei ollut tietoa. Liisa alkoi jo kymmenvuotisena hoidella\nnäitä. Hän opetti heitä, laittoi heille pukuja, vei heitä kirkkoon ja\nhillitsi, kun he telmivät liiaksi. Sitten tuli taloon raihnas,\nhyvänluontoinen eno, jota täytyi vaalia kuin lasta. Palvelijat ja\ntalonpojat kääntyivät nuoren neidin puoleen pyyntöineen ja vaivoineen\nja hän paranteli heidän tautejaan siljamarjan mehulla, mintulla ja\nkamferttispriillä. Koko talous joutui huomaamatta hänen niskoilleen.\nLemmen kaipuu, joka ei saanut muuta tyydytystä, ilmeni rakkautena\nluontoon ja uskontoon. Näin tuli Liisasta toimelias, hyväsydäminen,\niloinen, itsenäinen, puhdas ja syvästi uskonnollinen nainen. Olihan\nhänellä tosin toisinaan pikku kunnianhimonsa ja kärsimyksensä, kun hän\nnäki kirkossa vierellään naapurin tytöillä muodikkaat K:sta tuodut\nhatut päässä; toisinaan harmitti niin että täytyi itkeä, kun vanha,\nkiukkuinen äiti koukutteli; tulipa mieleen lemmenhaaveitakin mitä\nhurjimmissa ja joskus karkeissakin muodoissa, mutta hyödyllinen ja\nvälttämättömyydeksi muuttunut toiminta karkoitti ne eikä\nkahteenkolmatta vuoteen tarttunut mitään tahraa tuon siveellisesti\npuhtaan ja ruumiillisesti kauniin tytön valoisaan ja rauhalliseen\nmieleen. Liisa oli keskikokoinen, pikemmin lihava kuin laiha. Silmät\nolivat ruskeat ja pienet ja niiden alapuolelle lankesi heikko tumma\nvarjo. Palmikko oli pitkä ja vaalea. Hänen käyntinsä oli hiukan\nheiluva. Hänen kasvojensa ilme silloin kuin hän ei ollut missään\nerityisessä hommassa eikä mikään erityisesti liikuttanut hänen mieltään\nnäytti sanovan kaikille ympärillä olijoille: hyvä ja hauska on elää\nmaailmassa, kun on niitä, joita voi rakastaa ja kun omatunto on puhdas.\nSilloinkin kun hän oli suuttunut ja tunsi ahdistusta tahi surua, loisti\nväkisinkin hänen kyyneltensä läpi — huolimatta vasemman kulman\nrypistyksestä ja yhteen puristetuista huulista — hänen poskiensa\nkuopista, huultensa reunoista ja loistavista silmistään turmeltumaton,\nhyvä, rehellinen sydän.\n\n\n\n\nX.\n\n\nIlma oli vielä kuuma, vaikka aurinko jo laski, kun eskadroona saapui\nMorosovkaan. Sen edellä juosta hölkkäsi pitkin pölyistä kyläntietä\ntaaksensa katsellen ja väliin pysähdellen sekä möristen laumasta\nerilleen joutunut kirjava lehmä, joka ei mitenkään voinut käsittää,\nettä olisi pitänyt yksinkertaisesti poiketa syrjään. Talonpoikaisukot,\neukot, lapset ja palvelusväki katselivat uteliaasti husaareita\ntunkeillen molemmin puolin katua. Husaarit ratsastivat sakeassa\npölypilvessä mustilla hirnahtelevilla hevosillaan. Eskadroonan oikealla\nsivulla ratsasti kaksi upseeria istuen veltosti kauniitten mustien\nhevosten selässä. Toinen näistä oli eskadroonan päällikkö kreivi\nTurbin, toinen hyvin nuori mies, äsken upseeriksi ylennetty Polosow.\n\nKylän parhaasta mökistä tuli ulos valkomekkoinen husaari, otti lakin\npäästään ja astui upseerien luo.\n\n— Mihin meille on varattu asunto? — kysyi kreivi häneltä.\n\n— Teidän ylhäisyyttänne varten, — vastasi majoitusmestari vavahtaen,\n— olen varustanut täällä kylän vanhimman luona tuvan. Pyysin kyllä\nherrastalosta, mutta sanottiin ett'ei ole tilaa. Emäntä siellä on hyvin\nilkeäluontoinen.\n\n— No, hyvä on, — sanoi kreivi laskeutuen alas ratsun selästä ja\noikoen jalkojaan kylänvanhimman talon edustalla. — Entä ovatko vaununi\nsaapuneet?\n\n— Kyllä, teidän armonne! — vastasi majoitusmestari osoittaen\nlakillaan vaunujen nahkakuomua, joka näkyi portille, ja juosten sitten\nedellä tuvan eteiseen, joka oli aivan täynnä töllistelevää rahvasta.\nErään eukon hän töytäisi nurinkin avatessaan reippaasti tuvan oven ja\nväistyessään syrjään kreivin tieltä.\n\nTupa oli jokseenkin iso ja tilava, mutta ei aivan puhdas. Saksalainen\nkamaripalvelija, joka oli puettu herraspukuun, oli jo tuvassa, laittoi\nkuntoon rautasängyn, teki tilan ja etsi liinavaatteita matkalaukusta.\n\n— Hyi, miten inhoittava asunto! — sanoi kreivi suuttuneena. —\nDjadenko, eikö herraskartanossa jotenkuten olisi voinut järjestää\nparemmin oloani?\n\n— Jos teidän ylhäisyytenne käskee, niin minä menen sinne, — vastasi\nDjadenko. — Mutta se on mitättömän näköinen talo, ei juuri parempi\ntavallista talonpojan mökkiä.\n\n— Ei nyt enää tarvitse. Mene tiehesi.\n\nKreivi heittäytyi vuoteelle ja pani kädet päänsä taakse.\n\n— Juha, — huudahti hän kamaripalvelijalle, — olet taas tehnyt\nkohopaikan keskelle! Etkö ikinäsi opi laittamaan vuodetta!\n\nJuha tahtoi korjata vuodetta.\n\n— Ei tarvitse nyt enää... Missä on viitta? — jatkoi kreivi\ntyytymättömällä äänellä.\n\nPalvelija antoi viitan.\n\nKreivi tarkasti sen lievettä ennen kuin puki viitan ylleen.\n\n— Niinpä tietenkin, sinä et ole ottanut pois tahraa. Voiko olla enää\nsen huonompaa palvelijaa? — lisäsi hän temmaten viitan palvelijan\nkäsistä ja pukien sen ylleen. — Sano, teetkö sinä tahallasi kiusaa?...\nOnko tee valmis?...\n\n— Minulla ei ollut aikaa, — vastasi Juha.\n\n— Hölmö!\n\nTämän jälkeen kreivi otti esille asetetun ranskalaisen romaanin ja luki\nsitä ääneti pitkän aikaa. Juha meni eteiseen hoitamaan teekeittiötä.\nKreivi oli ilmeisesti pahalla tuulella. Luultavasti sen aiheutti\nväsymys, kasvoihin tarttunut pöly, puvun ahtaus ja nälkäinen vatsa.\n\n— Juha, — huusi hän uudelleen, anna tänne lasku kymmenen ruplan\nkäytöstä. Mitä sinä olet ostanut kaupungista?\n\nKreivi sai laskun, tarkasti sitä ja teki tyytymättömänä huomautuksia\nostosten kalleuden johdosta.\n\n— Anna rommia teen kera.\n\n— Minä en ostanut rommia, — sanoi Juha.\n\n— Sepä mainiota! Kuinka usein olenkaan sanonut sinulle, että rommia on\npidettävä varastossa!\n\n— Rahaa ei riittänyt!\n\n— Miksi sitten Polosow ei ostanut? Olisit ottanut hänen\npalvelijaltaan.\n\n— Kornetti Polosowko? En tiedä. He ostivat teetä ja sokeria.\n\n— Aasi!... Mene tiehesi!... Sinä yksin kykenet tekemään lopun\nkärsivällisyydestäni... tiedäthän, että minä retkeilyillä juon aina\nteetä rommin kera.\n\n— Täällä on teille kaksi kirjettä esikunnasta, — sanoi\nkamaripalvelija.\n\nKreivi avasi vuoteessa loikoen kirjeet ja alkoi lukea niitä. Kornetti,\njoka oli pitänyt huolta eskadroonasta, astui sisälle iloisen näköisenä.\n\n— No, mitä arvelet, Turbin? Täällä näkyy olevan hyvä olla. Mutta\nkylläpä olen väsyksissä. Oli niin kuuma.\n\n— Hyvä olla todellakin! Iljettävä, haiseva tupa eikä ole rommiakaan,\njosta saa kiittää sinua. Sinun tyhmyrisi ei ostanut sitä eikä tämäkään\ntolvana. Olisit edes muistuttanut.\n\nHän jatkoi lukemistaan. Luettuaan kirjeen loppuun hän rutisti sen\nkokoon ja viskasi lattialle.\n\n— Miksi sinä et ostanut rommia? — kysyi tällä välin kornetti\nkuiskaten sotamieheltään. — Olihan sinulla rahaa.\n\n— Miksi meidän aina pitää ostaa! Minun niskoillani ovat muutenkin\nkaikki menot. Heidän saksalainen polttelee vain piippua eikä tee\nmitään.\n\nToinen kirje ei nähtävästi ollut ikävä, sillä kreivi luki sitä\nhymysuin.\n\n— Keneltä se on? — kysyi Polosow, joka oli taas tullut huoneeseen ja\nlaitteli itselleen yösijaa lautojen päälle uunin viereen.\n\n— Miinalta — vastasi kreivi iloisesti ojentaen hänelle kirjeen. —\nTahdotko lukea? Siinäpä on ihastuttava nainen... parempi kuin\nmeikäläiset neidit!... Katsohan, miten paljon tunnetta ja järkeä tässä\nkirjeessä on!... Se vaan on paha, että hän pyytää rahoja.\n\n— Niin, se on huono juttu, — myönsi kornetti.\n\n— Minä lupasin hänelle tosiaankin, mutta sitten tuli tämä sotaretki\nja... mutta kunhan olen kolme kuukautta johtanut eskadroonaa, niin voin\nhänelle lähettää. Ei minulla ole sääli rahoja, sillä hän on\nhurmaava!... Eikö totta? — puheli kreivi hymyillen ja seurasi\nsilmillään Polosowin kasvojen ilmeitä tämän lukiessa kirjettä.\n\n— Hirveän virheellistä kirjoitusta, mutta sangen miellyttävää. Hän\nnäyttää todellakin rakastavan sinua, — vastasi kornetti.\n\n— Hm! Tiettävästi! Tuommoiset naiset ne vain rakastavatkin oikein\ntodella, kun kerran rakastavat.\n\n— Entä keneltä tuo toinen kirje on? — kysyi kornetti antaen lukemansa\nkirjeen takaisin.\n\n— Se on vain semmoista... Eräs iljetys, jolle minä jäin velkaa\nkorttipelissä, muistuttaa siitä jo kolmannen kerran... En minä voi nyt\nmaksaa... Typerä kirje! — vastasi kreivi, jota tuo muisto näytti\nkiusaavan. Tämän jälkeen oli kumpikin upseeri pitkän aikaa vaiti.\n\nKornetti, joka nähtävästi oli kreivin vaikutuksen alaisena, joi ääneti\nteetä ja katsahti väliin Turbinin kauniiseen, synkistyneeseen muotoon\neikä uskaltanut alkaa keskustelua. Kreivin katse oli kiintynyt\nikkunaan.\n\n— Kaikkihan voi käydä oivallisesti, — sanoi kreivi yht'äkkiä kääntyen\nPolosowiin päin ja keikauttaen päätään. — Jos meillä tänä vuonna\ntapahtuu ylennyksiä ja sen lisäksi vielä joudumme tekemisiin vihollisen\nkanssa, niin voin sivuuttaa kaartini ratsumestarit.\n\nToistakin lasia juodessa koski keskustelu tätä kysymystä. Silloin astui\nvanha Danilo sisään ja toi perille Anna Fedorovnan terveiset.\n\n— He pyysivät vielä kysymään, oletteko mahdollisesti kreivi Fedor\nIvanovitsh Turbinin poika, — lisäsi Danilo omasta päästään, sillä hän\noli saanut tietää upseerin nimen ja muisti vielä kreivi vainajan\nkäynnin K:n kaupungissa. — Meidän rouvamme Anna Fedorovna oli hyvä\ntuttu hänen kanssaan.\n\n— Hän oli minun isäni. Sano rouvallesi, että minä olen hyvin\nkiitollinen enkä tarvitse mitään, mutta että minä pyysin toimittamaan\nmeille, jos se on mahdollista, siistimmän huoneen teillä tahi jossakin\nmuualla.\n\n— Miksi te sitä pyysitte? — kysyi Polosow kun Danilo oli poistunut.\n— Eikö se ole samantekevää? Yksi yöhän täällä vain on oltava. Heille\ntulee siitä vaivaa.\n\n— Mitäpä siitä! Kyllä me minun mielestäni olemme tarpeeksi asti\nrypeneet nokisissa tuvissa... Näkee kaikesta, että sinä olet\nepäkäytännöllinen ihminen... Miksi emme käyttäisi tilaisuutta, jos\nvoimme viettää vaikkapa yhdenkin yön ihmisiksi? He tulevat päin vastoin\nhyvin iloisiksi.\n\n— Yksi seikka minua vain tympäisee, nimittäin että tuo naikkonen on\ntuntenut isäni, — jatkoi kreivi hymyillen niin että hänen valkoiset,\nhohtavat hampaansa näkyivät, — Tunnen aina itseni hieman noloksi\npappavainajani puolesta. Aina siellä piilee jokin skandaalijuttu tahi\njokin vanha velka. Sen vuoksi ei minusta ole todellakaan hauskaa tavata\nnoita isäni tuttuja. Mutta sehän oli semmoista aikaa — lisäsi hän\nvakavasti.\n\n— Minä en ole muistanutkaan kertoa sinulle, — sanoi Polosow, — että\nsattumalta kohtasin ulaaniprikaatin päällikön Iljinin. Hän halusi kovin\nnähdä sinua ja on aivan hurmaantunut isääsi.\n\n— Tuo Iljin lienee sangen mitätön mies. Mutta pahinta on, että kaikki\nnuo herrat, jotka vakuuttavat tunteneensa isäni ja siten koettavat\npäästä suosiooni, kertovat isästäni muka jaloina tekoina semmoisia\nasioita, että ihan hävettää kuulla. Totta on — minä en innostu\ntyhjästä, vaan arvostelen asioita tyynesti — että hän oli liian\ntuittupäinen ja teki joskus rumia kolttosia. Mutta sehän johtui ajan\nhengestä. Meidän päivinämme olisi hänestä kenties tullut hyvinkin\ntoimelias mies, sillä hänellä oli harvinaisen suuret lahjat, se täytyy\ntunnustaa.\n\nNeljännestunnin kuluttua tuli palvelija takaisin ja pyysi\ntilanhaltijattaren puolesta upseereita yöksi taloon.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSaatuaan kuulla että husaariupseeri oli kreivi Fedor Turbinin poika\njoutui Anna Fedorovna aivan haltioihinsa.\n\n— Voi hyvänen aika! Tuo minun kulta kyyhkyläiseni!... Danilo, juokse\npian sanomaan että rouva pyytää heitä asettumaan tänne, — puhui hän ja\nmeni kiireesti Liisan huoneeseen. — Liisa kulta! Ustjushka! Sinun\nhuoneesi, Liisa, on laitettava kuntoon. Sinä voit siirtyä enon\nhuoneeseen ja te, veljeni... veljeni! Te voisitte nukkua salissa. Sehän\non vain yksi yö.\n\n— Niinpä kyllä, siskoseni. Minä nukun lattialla.\n\n— Kyllä hän mahtaa olla kaunis, jos on isänsä näköinen. Kunhan vain\nsaan nähdäkin häntä, kullanmurua... Saatpa nähdä Liisa! Isä oli\nkerrassaan kaunis mies... Minne sinä sitä pöytää kuletat, anna olla\ntäällä! — puuhaili Anna Fedorovna. — Ja tuo kaksi sänkyä — ota\ntoinen pehtoorilta — ja ota hyllyltä kristallinen kynttiläjalka, jonka\nveljeni antoi minulle nimipäivälahjaksi, ja pane siihen hyvä kynttilä.\n\nViimein oli kaikki valmiina. Liisa järjesti äidin sekaantumisesta\nhuolimatta huoneensa kahta upseeria varten oman makunsa mukaan. Hän\nhaki puhtaat tilavaatteet, joihin oli pantu reseedalta tuoksuvaa\nhajuvettä ja laittoi vuoteet kuntoon, käski panemaan vesikarahvin ja\nkynttilöitä yöpöydälle ja siirsi oman vuoteensa enon huoneeseen. Anna\nFedorovna alkoi rauhoittua, istuutui tavalliselle paikalleen ja otti\nkortitkin esille, mutta ei tehnyt niillä mitään, vaan nojasi päänsä\npulleaan käteensä, ja vaipui mietteisiin. \"Kylläpä aika rientää, —\nmutisi hän itsekseen. — Tuntuu kuin se olisi ollut ihan äsken. Muistan\nhänet vielä aivan tarkalleen. Siinä oli koko veitikka! — Ja kyyneleet\nilmestyivät Anna Fedorovnan silmiin. — Nyt Liisa jo... mutta ei hän\nole kuitenkaan sellainen kuin minä olin hänen ikäisenään... kaunis\ntyttö, mutta ei kuitenkaan sitä...\"\n\n— Liisa, sinun pitäisi pukea illalla yllesi musliinipukusi.\n\n— Aiotteko te sitten kutsua heidät vieraiksi, äiti? Parempi olisi olla\nkutsumatta, — vastasi Liisa tuntien voittamatonta mielenliikutusta\najatellessaan että hänen pitäisi tulla upseerien seuraan, — älkää\nkutsuko, äiti!\n\nHän ei todellakaan tuntenut halua saada nähdä heitä, mutta sitä\nvoimakkaampi oli hänessä pelonsekainen tunne, että suuri onni odotti\nhäntä.\n\n— Kenties he itse tahtovat tulla tekemään tuttavuutta, Liisaseni, —\nsanoi Anna Fedorovna silittäen hänen tukkaansa ja samalla ajatellen:\n\"ei, ei ole yhtä hyvä tukka kuin minulla hänen ikäisenään... Ei, Liisa,\nminä toivoisin sinulle sydämestäni...\" Ja hän toivoi todellakin jotakin\ntyttärelleen, vaikka avioliitto kreivin kanssa ei ollut ajateltavissa\nja taas semmoista suhdetta kuin oli ollut hänen ja kreivin isän välillä\nhän ei voinut tahtoa, mutta jotakin tähän suuntaan hän hartaasti toivoi\ntyttärelleen. Hän tahtoi kenties elää vielä uudelleen tyttärensä\nsielussa sen elämän, jota hän oli elänyt kreivi vainajan kanssa.\n\nVanha ratsumieskin tunsi jonkun verran mielenliikutusta kreivin tulon\njohdosta. Hän sulkeutui huoneeseensa. Neljännestunnin kuluttua hän tuli\nsieltä ulos univormu yllä ja siniset housut jalassa ja meni vieraille\nvarattuun huoneeseen hämillään ja tyytyväisenä aivan kuin tyttö, joka\non ensi kertaa tanssiaispuvussa.\n\n— Tahdon katsella nykyajan husaareja, siskoseni! Kreivivainaja oli\noikein todellinen husaari. Katsonpa heitä.\n\nUpseerit saapuivat samassa takaportaitten kautta heille varattuun\nhuoneeseen.\n\n— No, näetkö nyt, — sanoi kreivi heittäytyen pölyiset saappaat\njalassa vuoteelle, — eikö täällä ole parempi kuin tuvassa, jossa\nvilisi torakoita!\n\n— Onpa kyllä mutta me joudumme kiitollisuuden velkaan isäntäväelle...\n\n— Mitä joutavia! Täytyy aina olla käytännöllinen. He ovat luultavasti\nhyvin tyytyväisiä... Juha! huusi hän, — pyydä jotakin tuohon ikkunaan\nripustettavaksi, siitä voi vetää yöllä.\n\nSamassa tuli ukko huoneeseen tekemään tuttavuutta upseerien kanssa. Hän\nkertoi tietysti, tosin hiukan punastuen, olleensa kreivi vainajan\ntoveri ja saaneensa nauttia tämän suosiota, sanoipa vielä vainajan\nuseamman kerran auttaneen häntä pulasta. Tarkoittiko hän tällä sitä,\nettä vainaja ei ollut maksanut hänelle lainaamaansa sataa ruplaa, vaiko\nsitä että kreivi oli paiskannut hänet lumihankeen ja solvannut häntä,\nsen jätti vanhus selittämättä.\n\nKreivi oli hyvin kohtelias vanhalle ratsumiehelle ja kiitti asunnosta.\n\n— Suokaa anteeksi, että täällä on näin yksinkertaista kreivi. (Hän oli\nvähällä sanoa \"teidän ylhäisyytenne\", sillä hän ei ollut pitkiin\naikoihin ollut tekemisissä ylhäisten henkilöitten kanssa.) Sisareni\ntalo on pieni. Mutta tuohon me ripustamme aivan heti jotakin, niin\nett'ei vedä, — lisäsi ukko ja kompuroi ulos huoneesta muka\nikkunaverhoa etsimään, mutta oikeastaan päästäkseen pikemmin kertomaan\nupseereista.\n\nKaunis Ustjushka tuli ja ripusti rouvan shaalin ikkunaan. Hän oli sitä\npaitsi saanut rouvalta tehtäväksi kysyä, suvaitsevatko herrat juoda\nteetä.\n\nMiellyttävä huone oli nähtävästi saanut kreivin hyvälle tuulelle.\nIloisesti hymyillen hän ilvehti Utsjushkan kanssa, niin että Ustjushka\njo sanoi häntä vekkuliksi, kyseli onko talon neiti kaunis ja vastasi\nkysymykseen, haluavatko he teetä, että teetä kyllä sopi tuoda, mutta\nkoska heidän illallisensa ei vielä ollut valmis, niin olisi hyvä saada\nviinaa ja jotakin haukattavaa tahi sherryä, jos sitä sattui olemaan.\n\nEno oli ihastuksissaan nuoren kreivin kohteliaisuudesta ja ylisti\npilviin asti nuorta upseeripolvea, joka hänen mielestään oli\nverrattomasti parempaa kuin entinen.\n\nAnna Fedorowna oli toista mieltä — parempaa miestä kuin kreivi Fedor\nIvanovitsh ei voinut olla olemassa. Lopulta hän oikein suutahti ja\nhuomautti kuivasti: \"teistä, veliseni, on kulloinkin se paras, joka\nviimeiseksi teitä pitää hyvänä. Tietysti nykyajan ihmiset ovat\nviisaampia, mutta kreivi Fedor Ivanovitsh tanssi niin mainiosti ja oli\nniin rakastettava, että kaikki olivat hullaantuneet häneen; mutta hän\nei välittänyt kenestäkään muusta kuin minusta. Siitä näette, että\nentisaikoinakin oli hyviä ihmisiä.\"\n\nSamassa tultiin sanomaan, että vieraat tahtovat viinaa, einepaloja ja\nsherryä.\n\n— Kas niin, veliseni, aina te teette kaikki nurin päin. Olisi pitänyt\ntarjota illallista, — sanoi Anna Fedorovna. — Liisa, hommaa sinä!\n\nLiisa juoksi aittaan hakemaan sieniä ja voita ja käski kokin laittamaan\nkotletteja.\n\n— Vaan kuinka on sherryn laita? Onko teillä sitä, veliseni?\n\n— Ei, eihän minulla ole sitä ollutkaan.\n\n— Kuinka niin? Mitä te sitten juotte teen kanssa?\n\n— Tämä on rommia, Anna Fedorovna.\n\n— Eikö se sitten ole sama asia? Antakaa tuota rommia, samahan se on.\nMutta eikö olisi parempi kutsua heidät tänne, veliseni? Tehän sen\nparemmin ymmärrätte. Eivätkö ne pane pahakseen?\n\nRatsumies selitti voivansa taata, että kreivi hyväsydämisyydessään\nkyllä tulee ja lupasi kutsua heidät. Anna Fedorovna meni pukemaan\nylleen toisen puvun ja otti päähänsä uuden myssyn, mutta Liisalla oli\nniin paljon hommaa, ett'ei hän ennättänytkään vaihtaa toiseen\nruusunpunaista pumpulikangaspukuaan, jossa oli leveät hihat. Hän oli\nsen lisäksi hyvin liikutettu. Hänestä tuntui että jotakin ihmeellistä\noli tulossa; oli aivan kuin musta pilvi olisi noussut hänen ylleen. Tuo\nkreivi, kaunis nuori husaari, tuntui hänestä aivan uudelta,\nkäsittämättömältä, mutta ihanalta olennolta. Hänen käytöksensä ja\npuheensa olivat varmaankin jotain tavatonta, jommoista hän ei ollut\nkoskaan nähnyt. Kaiken, mitä hän ajattelee ja sanoo, täytyy olla\nälykästä ja totta. Kaikki, mitä hän tekee, on rehellistä. Koko hänen\nulkomuotonsa on ihana. Tämä oli hänestä aivan varmaa. Jos kreivi ei\nolisi tyytynyt pyytämään vain sherryä ja einepaloja, vaan olisi\nvaatinut kylvyn, joka olisi ollut valmistettava hyvänhajuisista\nyrteistä, niin Liisa ei olisi pitänyt tätä outona ja liiallisena vaan\nolisi ollut vahvasti vakuutettu, että niin on oleva.\n\nKreivi suostui heti, kun ratsumies esitti hänelle sisarensa\ntoivomuksen, kampasi hiuksensa, heitti viitan hartioilleen ja otti\nsikarikotelonsa.\n\n— Mennään, sanoi hän Polosowille.\n\n— Eiköhän olisi parempi olla menemättä, — vastasi kornetti. — Ils\nferont des frais pour nous recevoir.\n\n— Joutavia, se on heille suuri ilo. Minä olen jo ottanut selvää\nasioista — siellä on kaunis tytär... Mennään — sanoi kreivi\nranskaksi.\n\n— Je vous en prie, messieurs! — sanoi ratsumies näyttääkseen että\nhänkin osasi ranskaa ja oli ymmärtänyt upseerien keskustelun.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nLiisa punastui upseerien astuessa huoneeseen, loi silmänsä alas\nuskaltamatta katsoa upseereihin ja oli puuhailevinaan teen\nvalmistamisessa. Anna Fedorovna sitävastoin hyppäsi kiiruusti pystyyn,\nkumarsi ja alkoi puhella kääntämättä pois katsettaan kreivin kasvoista.\nHän huomautti, että kreivi oli tavattomasti isänsä näköinen, esitti\ntyttärensä, tarjosi teetä, hilloa ja kotileivoksia. Kornettiin ei\nhänen vaatimattoman ulkomuotonsa vuoksi kukaan kiinnittänyt huomiota ja\nhän olikin tästä mielissään, sillä hän katseli ja tarkasteli mikäli se\nseurassa kävi päinsä, yksityiskohtia myöten Liisan kauneutta, joka\nnäkyi tehneen häneen syvän vaikutuksen.\n\nEno kuunteli kreivin ja sisarensa keskustelua ja odotti tilaisuutta\npäästä kertomaan omia sotilasmuistojaan.\n\nKreivi poltti teetä juodessaan vahvaa sikaria, joka tahtoi väkisinkin\npanna Liisan yskimään, puheli paljon ja oli hyvin herttainen. Alussa\nhän pisti aina Anna Fedorovnan puheitten lomaan jonkun kertomuksistaan,\nmutta johti lopuksi yksin keskustelua.\n\nYksi seikka tuntui kuulijoista hieman omituiselta. Kertomuksissaan hän\nkäytti usein sanoja, jotka kyllä menivät mukiin hänen toveripiirissään,\nmutta tässä seurassa tuntuivat liian rohkeilta saadenkin Anna\nFedorovnan säpsähtelemään ja Liisan punastumaan korvia myöten. Mutta\nkreivi ei huomannut tätä, vaan pysyi koko ajan yhtä rauhallisena,\nteeskentelemättömänä ja rakastettavana.\n\nLiisa kaatoi mitään puhumatta teetä laseihin, mutta ei antanut niitä\nvieraille käteen, vaan siirsi heidän eteensä, ja kuunteli ahneesti\nkreivin puheita voimatta vapautua mielenliikutuksestaan. Tämän\nyksinkertaiset kertomukset ja ei kovin sujuva puhetapa rauhoittivat\nhänet vähitellen. Hän ei saanutkaan kuulla kreivin suusta niin\nälykkäitä puheita kuin oli odottanut eikä nähnyt sitä suloa kaikessa,\njosta hän oli uneksinut.\n\nKun kolmatta lasia juodessa hänen arka katseensa sattui kreivin silmiin\neikä kreivi kääntänyt katsettaan pois, vaan katsoi omituisen tyynesti\nja hiukan hymyillen häneen, niin hän tunsi vihan tapaista tunnetta\nkreiviä kohtaan ja huomasi kohta, että tässä miehessä ei ollut mitään\nerikoista, vaan että hän oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin,\nsekä ett'ei ollut syytä pelätä häntä. Hänen kyntensä olivat kylläkin\npuhtaat ja pitkät, mutta erikoisen kaunis hän ei ollut.\n\nLiisa tunsi hiukan surua, kun hänen unelmansa raukesi, ja tuli\nyht'äkkiä aivan tyyneksi. Vain harvapuheisen kornetin katse, jonka hän\ntunsi suunnatuksi itseensä, saattoi hänet hiukan hämilleen.\n\n\"Kenties se ei olekaan hän, vaan tuo toinen\", ajatteli hän.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKun tee oli juotu, pyysi emäntä vieraita toiseen huoneeseen ja istuutui\ntavalliselle paikalleen.\n\n— Ettekö tahdo levätä, kreivi? - kysyi hän. — Millä teitä, rakkaat\nvieraat, voisi huvittaa? — jatkoi hän, kun kreivi oli vastannut\nkieltävästi. — Pelaatteko te korttia, kreivi? Te, veliseni, voisitte\npelata vieraitten kanssa jonkun pelin...\n\n— Tehän pelaatte itsekin preferenssiä, — vastasi ratsumies. —\nPelataan yhdessä. Tahdotteko, kreivi? Ja te?\n\nUpseerit ilmoittivat mielellään tekevänsä kaikki, mikä olisi mieliksi\nheidän herttaiselle isäntäväelleen.\n\nLiisa toi huoneestaan vanhat korttinsa, joista hänellä oli tapana\nkatsoa, paraneeko Anna Fedorovna pian influenssastaan, tuleeko eno pian\ntakaisin kaupungista, tuleeko vieraita j.n.e. Vaikka näitä kortteja oli\nkäytetty pari kuukautta, niin ne olivat puhtaammat kuin Anna Fedorovnan\nkortit.\n\n— Vaan te ette kenties pelaa mitättömistä summista? — kysyi eno. —\nMe Anna Fedorovnan kanssa panemme peliin tavallisesti puoli kopeekkaa,\nmutta sittenkin hän nylkee meitä.\n\n— Ah, pelataan mistä tahansa, minä pelaan hyvin mielelläni, — vastasi\nkreivi.\n\n— No, kopeekan panoksia sitten! Olkoon menneeksi rakkaitten vieraitten\ntakia. Nylkekööt minua, vanhaa ämmää, — sanoi Anna Fedorovna istahtaen\nleveästi nojatuoliinsa ja järjestellen vaatteitaan.\n\n\"Ehkäpä vielä voitan heiltä ruplan\", ajatteli Anna Fedorovna, joka\nvanhoilla päivillään oli joutunut pelihimon valtaan.\n\n— Tahdotteko, että opetan teille uuden pelitavan? — kysyi kreivi. —\nSe on hyvin hauska.\n\nKaikkia miellytti suuresti uusi pietarilainen pelitapa. Eno muisteli\npelanneensa ennenkin semmoista ja sanoi sen muistuttavan bostonia,\nvaikka hän nyt oli unhottanut koko pelin. Anna Fedorovna ei ymmärtänyt\nollenkaan pelin kulkua ja katsoi lopulta olevansa pakoitettu hymysuin\nja hyväksyvästi päätään nyökäten vakuuttamaan, että hän oli kyllä\nymmärtänyt selitykset ja että kaikki oli hänelle nyt aivan selvää.\nSuuri naurunremakka syntyi keskellä peliä, kun Anna Fedorovna ässä ja\nkuningas kourassa rupesi pelaamaan miseriä ja hävisi siinä kuusi peliä.\nHän alkoi joutua hämilleen, hymyili arasti ja selitteli, ett'ei hän\nvielä ollut tottunut uuteen pelitapaan. Mutta hänen tappionsa\nmerkittiin muistiin ja ne kohosivat melkoisiksi, sillä kreivi, joka oli\ntottunut pelaamaan suurista summista, pelasi hyvin varovasti eikä\nollenkaan ymmärtänyt, miksi kornetti polki hänen jalalleen pöydän alla\nja teki kauheita virheitä pelissä.\n\nLiisa toi pöytään marmelaadia, kolmea lajia marjahilloa ja omenia ja\npysähtyi äitinsä selän taakse katselemaan pelin kulkua. Silloin tällöin\nhän vilkaisi upseereihin ja varsinkin kreivin valkeisiin käsiin, joiden\nhienot puneravat kynnet olivat hyvin hoidetut ja jotka niin taitavasti\nja kauniisti heittelivät kortteja ja kokosivat niitä.\n\nTaaskin kärsi Anna Fedorovna, joka pelasi uhkapeliä, suuren häviön,\nmerkitsi veljensä kehoituksesta umpimähkään jonkin luvun ja joutui\nkokonaan ymmälle.\n\n— Ei se tee mitään, äiti, kyliä te vielä voitatte takaisin, — sanoi\nLiisa auttaakseen äitiään tämän hämmingissä. — Tehkää kerran enosta\npietti, niin asia on autettu.\n\n— Jospa sinä edes auttaisit minua, Liisa! — sanoi äiti katsoen\npelästyneenä tyttäreensä. — Minä en tiedä, kuinka tässä...\n\n— En minäkään osaa tätä peliä, — vastasi Liisa laskien itsekseen\näidin tappioita, — Mutta tehän menetätte sangen paljon, äiti! Ette voi\nenää ostaa Pimotshkalle pukukangasta, — lisäsi hän leikillään.\n\n— Niin, tuolla tavoin voi helposti menettää kymmenkunta ruplaa\nhopeassa, — sanoi kornetti katsoen Liisaan ja koettaen päästä\npuheisiin hänen kanssaan.\n\n— Emmekö me sitten pelaakaan paperiruplasta? — kysyi Anna Fedorovna\nkatsellen ympärilleen.\n\n— En tiedä, minä vaan en osaa laskea paperiruplissa, — sanoi kreivi.\n— Kuinka se oikein on? Mitä on paperirupla?\n\n— Eihän nykyjään enää kukaan laske paperiruplissa, — sanoi eno, joka\noli voiton puolella.\n\nEmäntä käski tuomaan samppanjaa, joi itse kaksi lasia, tuli punaiseksi\neikä näyttänyt enää olevan millänsäkään mistään. Harmaa hiussuortuvakin\nvalui ulos myssyn sisältä, mutta hän ei korjannut sitä. Hänestä tuntui\nvarmaankin siltä että hän oli hävinnyt miljoonia ja oli tehnyt lopun\nomaisuudestaan. Kornetti alkoi yhä enemmän potkia kreiviä, mutta kreivi\nmerkitsi muistiin kaikki emännän pietit.\n\nVihdoin peli loppui. Vaikka Anna Fedorovna koettikin suurentaa\nvoittojaan eikä ollut osaavinaan oikein laskea yhteen, niin hänen\ntäytyi kauhukseen lopulta kuitenkin päästä selvyyteen häviönsä\nsuuruudesta. Laskut osoittivat, että hän oli hävinnyt 920 pistettä.\n\"Tekeekö se yhdeksän paperiruplaa?\" hoki Anna Fedorovna eikä ymmärtänyt\ntappionsa suuruutta ennen kuin hänen veljensä hänen kauhukseen selitti\nhänen tapanneen kolmekymmentäkaksi ja puoli paperiruplaa, mikä summa\noli ehdottomasti maksettava.\n\nKreivi ei ruvennut laskemaan voittojaan vaan nousi heti pelin päätyttyä\npöydästä ja astui ikkunan luo, jonka ääressä Liisa järjesteli ruokia ja\npani pullosta lautaselle sieniä. Aivan tyynesti ja yksinkertaisesti hän\nteki sen, mitä kornetti koko illan oli turhaan koettanut saada toimeen:\nrupesi Liisan kanssa pakinoimaan ilmasta.\n\nKornetti oli tällä välin sangen ikävässä asemassa. Kun kreivi ja\nvarsinkin Liisa, joka oli pitänyt Anna Fedorovnaa hyvällä tuulella, ei\nollut lähiseutuvilla, niin ämmä suuttui oikein todella.\n\n— Onpa kovin ikävä, että me voitimme teiltä, sanoi Polosow jotakin\nsanoakseen. — Se on suorastaan hävytöntä.\n\n— Niin, kun teillä oli kaikki uudet konstinne! En minä niitä osaa.\nPaljonko se siis oli setelirahassa? — kysyi Anna Fedorovna.\n\n— Kolmekymmentä kaksi ruplaa ja viisikymmentä kopeekkaa, — vakuutteli\nratsumies, joka oli innoissaan voitosta ja sen vuoksi leikillisellä\npäällä. — Lyökääpä vain rahat pöytään, siskoseni... antaa tulla!\n\n— Kyllä minä maksan kaikki. Mutta toiste ette enää saa minua ansaan,\nei! Tätä summaa en saa koko elämäni aikana voittaneeksi takaisin.\n\nJa Anna Fedorovna meni huoneeseensa ja toi sieltä yhdeksän ruplaa\nseteleissä. Vasta ukon ankarien vaatimusten jälkeen hän maksoi koko\nvelan.\n\nPolosow alkoi pelätä, että Anna Fedorovna rupeaa haukkumaan häntä, jos\nhän puhuttelee häntä. Sen vuoksi hän hiipi hiljaa etemmäksi ja\nlyöttäytyi kreivin ja Liisan seuraan, jotka keskustelivat avoimen\nikkunan ääressä.\n\nIllallispöytä oli katettu ja sillä seisoi kaksi talikynttilää. Kevätyön\nraitis, lämmin hengähdys pani silloin tällöin niiden liekin\nlepattamaan. Avoimen ikkunan ääressä, joka oli puutarhaan päin, oli\nmyöskin valoisaa, mutta aivan toisella tavoin kuin huoneessa. Melkein\ntäysikuu, josta kullankeltainen värivivahdus oli jo katoamassa, kohosi\nyli lehmusten korkeitten latvojen ja valaisi yhä kirkkaammin valkeita\npilvenhattaroita, jotka väliin ilmestyivät sen eteen. Lammikossa, jonka\npinta kuutamossa oli yhdestä kohdasta hopeanhohtava ja joka näkyi\nlehtikujan lomasta, kurnuttivat sammakot. Ikkunan alla kasvavassa\nsyreenipensaassa, jonka kosteat kukat hiukan heilahtelivat, hyppivät ja\npyrähtelivät pikku linnut.\n\n— Kuinka ihana ilma! — sanoi kreivi astuen Liisan luo ja istuutuen\nmatalalle ikkunalle. — Te kävelette varmaankin paljon ulkona?\n\n— Niin, — lausui Liisa tuntematta enää vähintäkään hämminkiä\nkeskustellessaan kreivin kanssa, — minä liikun aamuisin kello\nseitsemän aikaan ulkona taloustoimissa ja kävelen silloin jonkun aikaa\nPimotshkan, äitini kasvattityttären kanssa.\n\n— Hauskaa on asua maalla! — sanoi kreivi asettaen monokkelin\nsilmäänsä ja katsellen vuoroin puutarhaan vuoroin Liisaan. — Entä\nettekö käy kävelemässä yöllä kuutamossa?\n\n— En. Mutta pari vuotta takaperin me kävimme enon kanssa kaikkina\nkuutamoöinä kävelemässä. Häntä vaivasi omituinen tauti — unettomuus.\nTäysikuun aikana hän ei voinut nukkua. Tämä hänen huoneensa on\npuutarhaan päin ja ikkuna on matalalla, niin että kuu paistoi suoraan\nhäntä kohti.\n\n— Kummallista, — huomautti kreivi. — Mutta tämähän on luullakseni\nteidän huoneenne?\n\n— Ei, minä olen vaan nyt yötä tässä. Minun huoneeni on teillä.\n\n— Todellakin?... Voi, hyvänen aika! En ikinäni voi antaa itselleni\nanteeksi häiriötä, jonka olemme teille tuottaneet, — sanoi kreivi ja\nantoi tunteittensa vilpittömyyden todistukseksi lasin pudota\nsilmältään. — Jos minä vain olisin tietänyt häiritseväni teitä...\n\n— Mitä häiriötä siitä olisi! Minä päin vastoin olen hyvin iloinen\ntästä. Enon huone on kovin hauska ja miellyttävä, ikkuna on matalalla,\nminä istun sillä kunnes alkaa nukuttaa tahi laskeudun siitä puutarhaan\nja kävelen vielä yötä odottaessa.\n\n\"Siinäpä kelpo tyttö! — ajatteli kreivi, pani taas monokkelin\nsilmäänsä, katseli tyttöä ja istuutui ikkunalle koettaen samassa\njalallaan koskettaa Liisan jalkaa. — Ja kuinka taitavasti hän antoi\nminun ymmärtää, että voin nähdä häntä puutarhassa ikkunan luona, jos\nhaluan.\" Liisa menetti jo hänen silmissään suuren osan viehätyksestään.\nVoitto tuntui hänestä liian helpolta.\n\n— Kuinka suuri nautinto mahtaakaan olla, — sanoi hän katsellen\nmiettiväisenä tummiin lehtikujiin, — viettää tämmöinen yö puutarhassa\nolennon kanssa, jota rakastaa.\n\nLiisa joutui hieman hämilleen kuullessaan nämä sanat ja tuntiessaan\nettä kreivin jalka toistamiseen aivan kuin vahingossa hipasi häntä.\nMitään ajattelematta hän sanoi vain sanoakseen jotakin: \"niin,\nkuutamoöinä on ihanaa kävellä.\" Hänet valtasi epämiellyttävä tunne ja\nhän sulki pullon, josta hän oli ottanut sieniä sekä aikoi poistua\nikkunan luota, kun kornetti astui heidän luokseen ja hänen mielensä\nalkoi tehdä tutustua tuohon mieheen.\n\n— Miten ihana yö! — sanoi kornetti.\n\n\"Ei ne osaa puhua muusta kuin ilmasta.\" ajatteli Liisa.\n\n— Kuinka ihastuttava näköala! — jatkoi kornetti. Mutta te olette jo\nvarmaankin kyllästynyt siihen, — lisäsi hän. Hänellä oli kummallinen\ntaipumus puhua epämiellyttäviä asioita ihmisille, jotka häntä\nmiellyttivät.\n\n— Miksi te luulette niin? Samaan ruokaan ja samoihin vaatteisiin voi\nkyllästyä, mutta ei kauniiseen puutarhaan, ei ainakaan se, joka\nrakastaa kävellä, etenkin kun kuu nousee vielä korkeammalle. Enon\nhuoneesta voi nähdä koko lammen. Sitä aion katsella.\n\n— Entä eikö teillä ole satakieliä? — kysyi kreivi, joka oli\ntyytymätön siihen että Polosow oli estänyt häntä tiedustamasta\ntarkemmin, miten hän saisi tavata Liisaa.\n\n— Ei. Meillä on niitä kyllä aina ollut, mutta metsämiehet saivat viime\nvuonna yhden kiinni ja viime viikolla, kun yksi taas alkoi ihanasti\nlaulaa, saapui poliisipäällikkö tänne ja hänen aisakellonsa pelotti\nsatakielen pois. Toissa vuonna me istuimme enon kanssa usein\nlehtimajassa ja kuuntelimme tuntikausia.\n\n— Mitä se lörpöttelijä teille kertoo? — sanoi eno astuen samaan\njoukkoon. — Ettekö suvaitse hiukan haukata jotakin?\n\nIllallisen jälkeen, jonka aikana kreivi sai ruokia kehumalla ja\nvahvasti syömällä emännän pahan tuulen jossakin määrin haihtumaan,\nheittivät upseerit hyvästit ja poistuivat omaan huoneeseensa. Kreivi\npuristi Anna Fedorovnan ihmeeksi enon kättä ja myöskin hänen kättään\nsuutelematta sitä. Hän puristi myöskin Liisan kättä katsoen häntä\nsamalla suoraan silmiin ja hiukan hymyillen miellyttävää hymyään. Tämä\nkatse sai tytön uudelleen hämille.\n\n\"Kyllä hän on sangen hyvännäköinen, — ajatteli Liisa, — mutta\najattelee aivan liikoja itsestään.\"\n\n\n\n\nXIV.\n\n\n— Kuinka et häpeä? — sanoi Polosow kun upseerit tulivat omaan\nhuoneeseensa. Minä koetin tahallani tapata ja potkin sinua pöydän\nalitse. Etkö todellakaan häpeä? Ämmähän tuli ihan pahoilleen.\n\nKreivi purskahti nauruun.\n\n— Se oli hassunkurinen muija! Sepä vasta suuttui!\n\nJa hän alkoi uudelleen nauraa niin iloisesti että Juhakin, joka seisoi\nhänen edessään, loi silmänsä alas ja hymähti kääntäen päätään syrjään.\n\n— Siinä he saivat nähdä perheen ystävän pojan!... Hahahaa! — jatkoi\nkreivi yhä nauramistaan.\n\n— Ei, mutta ei tuo ole sopivaa. Minun tuli ihan sääli häntä, — sanoi\nkornetti.\n\n— Joutavia! Sinä olet vielä keltanokka! Minunko sitten olisi pitänyt\njoutua tappiolle? Miksi niin? Hävisinhän minäkin siihen aikaan, jolloin\nen osannut pelata. Kymmenen ruplaa tuli meille hyvään tarpeeseen.\nTäytyy ottaa elämä käytännöllisesti, muuten joutuu aina narriksi.\n\nPolosow vaikeni. Sitä paitsi hän tahtoi yksinäisyydessä muistella\nLiisaa, joka oli hänen mielestään harvinaisen puhdas ja ihana olento.\nHän riisuutui ja kävi makaamaan pehmeään ja puhtaaseen vuoteeseen, joka\noli häntä varten varustettu.\n\n\"Miten joutavaa onkaan kaikki kunnia ja sotainen maine! — ajatteli hän\nkatsellen shaalin peittämää ikkunaa, jonka läpi kuun vaaleat säteet\ntunkeutuivat huoneeseen. — Se on onnea, kun saa elää rauhallisessa\nsopukassa rakkaan, älykkään ja teeskentelemättömän vaimon kanssa. Se on\ntodellista, pettämätöntä onnea!\"\n\nJostakin syystä hän ei kuitenkaan puhunut toverilleen mitään näistä\nunelmista eikä maininnut mitään maalaisneidosta, vaikka hän oli varma\nsiitä että kreivikin ajatteli häntä.\n\n— Miksi et riisuudu? — kysyi hän kreiviltä, joka käveli edestakaisin\nhuoneessa.\n\n— Ei nukuta vielä. Sammuta kynttilä jos tahdot, kyllä minä tulen\ntoimeen.\n\nJa hän jatkoi käyskentelyään.\n\n— Ei nukuta vielä, — toisti Polosow tuntien tämän illan jälkeen\nentistä suurempaa tyytymättömyyttä kreivin vaikutusvallan johdosta ja\nhalua nousta häntä vastustamaan. \"Kyllä minä arvaan, — ajatteli hän\nitsekseen kohdistaen ajatuksensa Turbiniin, — mitä tuumia sileäksi\nkammatussa päässäsi nyt liikkuu! Huomasin kyllä, että hän miellytti\nsinua. Mutta sinä et kykene ymmärtämään tätä vilpitöntä, rehellistä\nolentoa. Sinä tahdot Miinan ja everstinarvon. Kysäsenpä, mitä hän piti\ntytöstä.\"\n\nPolosow kääntyi jo häneen päin, mutta muutti sitten mieltään. Hän tunsi\nett'ei hän kykenisi väittämään vastaan, jos kreivin käsitys Liisasta\nolisi semmoinen kuin hän luuli, tunsipa vielä senkin, että hän ei voisi\nolla yhtymättä kreivin mielipiteeseen; — niin suuressa määrässä hän jo\noli kreivin vaikutusvallan alainen, joka vaikutusvalta hänestä tuntui\npäivä päivältä yhä raskaammalta ja epäoikeutetummalta.\n\n— Minne sinä menet? — kysyi hän, kun kreivi otti lakin päähänsä ja\nlähestyi ovea.\n\n— Menen talliin katsomaan onko kaikki järjestyksessä.\n\n\"Omituista!\" ajatteli kornetti, mutta sammutti kynttilän ja kääntyi\ntoiselle kylelle koettaen karkoittaa päästään järjettömät,\nmustasukkaiset ja entistä ystävää kohtaan vihamieliset ajatukset, jotka\npyrkivät hänen mieleensä.\n\nTällä välin oli myöskin Anna Fedorovna tapansa mukaan siunannut ja\nsuudellut hellästi veljeänsä, tytärtänsä ja kasvattiaan ja vetäytynyt\nhuoneeseensa. Pitkiin aikoihin ei hän ollut yhtenä ainoana päivänä\nkokenut niin paljon voimakkaita vaikutelmia ja siksi hän ei voinut\nrauhallisesti rukoillakaan. Elävät, mutta surulliset muistot, jotka\nliittyivät kreivi vainajaan sekä nuoreen keikariin, joka niin\nsäälimättä oli nylkenyt häntä pelissä, pyörivät yhä hänen päässään. Hän\nriisuutui kuitenkin kuten tavallisesti, joi puoli lasia kaljaa, jota\noli varattu yöpöydälle ja kävi vuoteeseen. Hänen lempikissansa hiipi\nhiljaa huoneeseen. Anna Fedorovna kutsui sen luokseen ja silitti sitä\nkuunnellen sen kehräämistä eikä saanut unta silmiinsä.\n\n\"Kissa estää nukkumasta\", ajatteli hän ja ajoi kissan pois. Eläin\nputosi kevyesti lattialle, koukisti hitaasti tuuheata häntäänsä ja\nhyppäsi pankolle, mutta samassa saapui palvelustyttö, joka makasi\nsamassa huoneessa, laittamaan tilaansa, sammutti kynttilän ja pani\ntulta yölamppuun. Kohta alkoi tyttökin kuorsata. Mutta Anna Fedorovna\nei vaan saanut unta eikä hänen levoton mielikuvituksensa saanut rauhaa.\nKun hän sulki silmänsä, niin hän näki husaarin kasvot; ne ilmestyivät\nhuoneeseen mitä ihmeellisimmissä muodoissa, kun hän avoimin silmin\nkatseli yölampun hämärässä valossa komoodia, pöytää tahi naulassa\nriippuvaa valkoista pukua. Väliin hänestä tuntui liian kuumalta\nuntuvapatjojen sisällä, toisinaan taas nakutti kello hermostuttavasti\npöydällä ja palvelustytön kuorsaus tuntui sietämättömältä. Hän herätti\ntytön ja kielsi kuorsaamasta. Tytär, vanha ja nuori kreivi ja\npreferenssi sekaantuivat omituisesti hänen ajatuksissaan. Hän näki\nitsensä tanssimassa valssia vanhan kreivin kanssa, näki pulleat,\nvalkeat hartiansa ja tunsi jonkun suutelevan niitä. Sitten hän näki\ntyttärensä nuoren kreivin sylissä. Ustjushka alkoi taas kuorsata.\n\n\"Ei, ajat ovat muuttuneet, miehet ovat nykyjään toisenlaisia kuin\nennen. Hän olisi ollut valmis menemään vaikka tuleen minun puolestani.\nJa kyllä kannattikin. Mutta tämä toinen makaa kuin mikäkin hölmö ja on\niloissaan siitä, että sattui voittamaan pelissä eikä osaa naisia\nlähestyä. Se toinen sen sijaan lankesi polvilleen ja sanoi: 'mitä\ntahdot minun tekemään? Minä tapan vaikka heti itseni ja teen mitä sinä\nvaan käsket!' Ja hän olisi kyllä tappanutkin itsensä, jos minä olisin\nkäskenyt.\"\n\nYht'äkkiä kuului joku kulkevan paljain jaloin käytävässä ja Liisa\njuoksi huoneeseen vain huivi ympärillään, kalpeana ja vapisevana, ja\nmilt'ei kaatui äitinsä rinnalle vuoteeseen...\n\nSanottuaan hyvää yötä äidilleen oli Liisa mennyt yksin enon entiseen\nhuoneeseen. Puettuaan ylleen valkoisen yönutun ja pistettyään paksun,\npitkän palmikkonsa huivin sisälle hän oli sammuttanut kynttilän,\navannut ikkunan, istuutunut tuolille ja alkanut miettiväisenä katsella\nlammikkoa, joka nyt hohti kokonaan hopean värisenä.\n\nKaikki hänen tavalliset toimensa ja harrastuksensa esiintyivät nyt\nyht'äkkiä aivan uudessa valossa. Vanha, oikkuileva äiti, jota hän ei\ntuominnut, vaan rakasti koko sydämestään, raihnas, hyvänluontoinen eno,\npalvelusväki ja talonpojat, jotka jumaloivat neitiään, lypsylehmät ja\nvasikat, koko ympäröivä luonto, jonka hän oli nähnyt niin monta kertaa\nkuolevan ja uudistuvan ja jonka keskellä hän oli kasvanut rakastavana\nja rakastettuna, — kaikki tämä oli yht'äkkiä muuttunut ja tuntui\nikävältä, merkityksettömältä.\n\nOli aivan kuin joku olisi sanonut hänelle: \"sinä typerä tyttö!\nKaksikymmentä vuotta olet touhunnut tyhjää, palvellut muita syyttä\nsuotta etkä tietänyt, mitä on elämä ja onni!\"\n\nTämmöiset ajatukset liikkuivat nyt hänen mielessään, kun hän katseli\nvaloisaa, liikkumatonta puutarhaa ja nämä ajatukset olivat nyt paljon\nvoimakkaampia kuin koskaan ennen. Ja mistä ne johtuivat? Ei ainakaan\nyht'äkkiä leimahtaneesta rakkaudesta kreiviä kohtaan, niin kuin olisi\nvoinut luulla. Päin vastoin kreivi ei ollenkaan miellyttänyt häntä.\nKornetti olisi voinut pikemmin kiinnittää hänen mieltään, mutta hän oli\nruma, köyhä ja omituisen harvapuheinen. Hän painui väkisinkin unhoon ja\nharmikseen Liisa huomasi kreivin kuvan kohoavan mieleensä.\n\n\"Ei, ei hän ole oikea mies\", ajatteli Liisa itsekseen. Hänen\nihannekuvansa oli niin kovin kaunis! Tuota ihannettaan hän saattoi\nrakastaa tänä yönäkin, tämän ihanan luonnon keskellä, eikä sitä voinut\nsovittaa raakaan todellisuuteen.\n\nYksinäisyys ja eristäytyminen ihmisistä, joihin hänen huomionsa olisi\nvoinut kiintyä, vaikuttivat alussa että kaikki se rakkauden voima,\njonka kaitselmus on pannut jokaisen ihmisen rintaan, oli hänessä\nsäilynyt kokonaisena ja häiritsemättömänä. Nyt hän oli elänyt jo liian\nkauan sen katkeran onnentunteen vallassa, että tiesi itsessään elävän\ntuon rakkauden ja nautti joskus, kun hän tutki sydämensä salaisia\nsopukoita, tuosta ylenpalttisesta rikkaudesta, jonka hän oli valmis\najattelematta antamaan jollekin vastaantulijalle. Jospa Jumala olisi\nsuonut hänen nauttia elämänsä loppuun asti tuota niukkaa onnea! Kukapa\ntietää, eikö se olekin kaikkein parasta ja voimakkainta ja eikö se\nyksin olekin ainoa todellinen ja mahdollinen.\n\n\"Voi, hyvä Jumala, — ajatteli hän, — olenko todellakin heittänyt\nhukkaan onneni ja nuoruuteni ja eikö enää tule... ei koskaan tule...?\nOnko se totta?\" Ja hän katseli korkeata taivasta, joka oli kirkas kuun\nlähiseuduilla. Valkoiset aaltomaiset pilvet himmensivät tähtien valon\nja kulkivat kuuta kohti.\n\n\"Jos tuo ylin valkoinen pilvenhattara joutuu kuun eteen, niin sitten se\non totta\", ajatteli hän. Savuntapainen utupilvi peitti kirkkaan ympyrän\nalaosan; valo alkoi vähitellen himmetä ruohikossa, lehmusten latvoissa\nja lammikon pinnalla; puitten mustat varjot eivät eroittautuneet enää\nyhtä selvästi. Ja aivan kuin täydennykseksi tälle luonnon pimenemiselle\nalkoi vieno tuuli liikuttaa puitten lehtiä ja toi ikkunaan asti kasteen\npeittämien lehtien, kostean mullan ja kukkivan syreenin tuoksua.\n\n\"Ei, se ei ole totta, — lohdutteli hän itseään, — mutta jos satakieli\nlaulaa tänä yönä, niin silloin kaikki se, mitä minä ajattelen, on pötyä\neikä ole syytä olla epätoivossa.\" Ja pitkän aikaa hän vielä istui\nääneti ikäänkuin odottaen jotakuta. Kaikki valkeni ja elpyi taasen,\nmutta uudestaan peittivät hattarat useampia kertoja kuun ja pimeys sai\ntaas vallan.\n\nHän oli jo nukkunut ikkunan ääreen kun hän yht'äkkiä heräsi satakielen\nliverryksiin, jotka kauniisti kaikuivat alhaalta lammen läheisyydestä.\nLiisa avasi silmänsä. Hänen koko sydämensä tuntui taas uudistuvan ja\nnauttivan salaperäisestä yhteydestään luonnon kanssa, joka niin\nrauhallisena ja valoisana levisi hänen edessään. Hän nojautui molempien\nkäsiensä varaan. Suloinen surumielisyyden tunne ahdisti hänen rintaansa\nja hänen silmistään alkoi vuotaa kyyneleitä, jotka puhdas, rajaton\nlemmen kaipuu oli pusertanut esiin — hyviä, lohtua tuovia kyyneleitä.\nHän pani kätensä ristiin ikkunalaudalle ja painoi päänsä niitä vasten.\nHänen mielirukouksensa tuli itsestään hänelle mieleen ja hän uinahti\nkyyneleet silmissä.\n\nHän heräsi siihen että tunsi jonkun käden koskettavan itseään. Tuo\nkosketus oli kevyt ja miellyttävä. Käsi alkoi puristaa kovemmin hänen\nkättään. Hän pääsi yht'äkkiä selville asian oikeasta laidasta,\nkirkaisi, hyppäsi ylös ja juoksi pois huoneesta koettaen uskotella\nitselleen, ett'ei se mies ollut kreivi, joka seisoi ikkunan alla kuun\nkirkkaassa valossa...\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSe oli todellakin kreivi. Kuultuaan tytön kirkaisevan ja yövartijan,\njoka oli kuullut tämän kirkaisun, lähestyvän sinne päin hän joutui\nsemmoisen tunteen valtaan kuin kiinni saatu varas ja lähti juoksemaan\nkasteen kostuttamaa ruohikkoa pitkin syvemmälle puistoon.\n\n\"Voi minua hölmöä! — hoki hän itsekseen. — Minä pelästytin hänet.\nOlisi pitänyt herättää hänet hiljaa, puhelemalla. Kyllä olen taitamaton\npässi!\"\n\nHän pysähtyi ja kuunteli. Vartija tuli portista puutarhaan vetäen\nkeppiä pitkin sannoitettua käytävää. Parasta oli mennä piiloon. Hän\njuoksi lammikolle. Sammakot polskahtelivat kiireesti veteen hänen\ntieltään saaden hänet hätkähtämään. Välittämättä siitä että hänen\njalkansa olivat läpimärät hän kävi kyykkyyn ja rupesi muistelemaan\nkaikkea, mitä oli tehnyt: kuinka hän oli kiivennyt aidan yli, etsinyt\nLiisan ikkunaa ja lopulta nähnyt valkean varjon; kuinka hän oli tarkoin\nkuunnellut jokaista risahdusta ja useamman kerran lähestynyt ikkunaa\nsekä taas vetäytynyt takaisin; kuinka hänestä väliin oli näyttänyt\naivan selvältä että Liisa odotti häntä harmistuneena hänen\nviivyttelystään, väliin taas oli tuntunut että oli mahdotonta otaksua\ntytön niin pian päättäneen suostua kohtaukseen; vihdoin kuinka hän oli\narvellut että tyttö vain maalaisneidolle ominaisen kainouden\nvaikutuksesta oli nukkuvinaan ja kuinka hän oli päättävästi astunut\ntytön luo, nähnyt hänen todellakin nukkuvan, juossut yht'äkkiä\nkiiruusti takaisin, mutta sitten ruvennut kovasti häpeämään\npelkuruuttaan, astunut taas rohkeasti tytön luo ja koskettanut tämän\nkättä.\n\nYövahti meni kolisten ulos puutarhan narisevasta portista. Neidin\nhuoneen ikkuna vedettiin kiinni ja sen eteen vedettiin sisäpuolelle\nluukku.\n\nKreivistä oli kiusallista nähdä tätä. Hän olisi antanut mitä hyvänsä,\njos olisi saanut alkaa kaikki alusta. Nyt hän ei olisi enää\nkäyttäytynyt niin tyhmästi... \"Ihastuttava neitonen. Niin raikas ja\nviehättävä! Ja tyhmyydessäni päästin hänet käsistäni... Kyllä olen\npässinpää!\"\n\nMutta hänen ei tehnyt mieli nukkumaankaan ja suuttuneen ihmisen\npäättäväisyydellä hän lähti kulkemaan umpimähkää pitkin lehmuskujaa.\n\nHäneenkin teki yö rauhoittavan vaikutuksensa synnyttäen hänessä vienoa\nsurumielisyyttä ja rakkauden kaipuuta. Savista tietä, jossa siellä\ntäällä kasvoi yksinäinen ruoho tahi jolle oli pudonnut kuiva oksa,\nvalaisivat paikotellen lehmusten tuuheitten lehvien läpi tunkeutuvat\nsuorat vaaleat kuun säteet. Käyrään oksaan lankesi valo sivulta ja se\noli aivan kuin valkoisen sammaleen peittämä. Puitten lehdet hohtivat\nhopeaisina ja näyttivät kuiskuttelevan keskenään. Talossa sammutettiin\nkaikki tulet ja kaikki äänet vaikenivat. Satakielen laulu vain tuntui\ntäyttävän koko rajattoman, äänettömän ja valoisan avaruuden.\n\n\"Hyvä Jumala, miten ihana yö! — ajatteli kreivi hengittäen puiston\nraitista tuoksua. — Minulla on ikäänkuin sääli jotakin. Tuntuu kuin\nolisin tyytymätön itseeni ja muihin ja koko elämään. Miten oiva,\nviehättävä tyttö hän onkaan! Kenties hän todellakin tuli pahoilleen...\"\n\nHänen haaveensa alkoivat mennä sekaisin. Hän oli olevinaan tuossa\npuistossa maalaisneidon kanssa mitä erilaisimmissa ja kummallisimmissa\ntilaisuuksissa. Sitten ilmestyi neidon sijalle hänen rakas Miinansa.\n\n\"Kyllä minä olen hölmö! Häntä olisi pitänyt yksinkertaisesti ottaa\nympäri vyötäisten ja suudella.\"\n\nTämä katumusta sisältävä ajatus mielessä kreivi palasi huoneeseensa.\n\nKornetti ei nukkunut vielä. Hän kääntyi vuoteessaan heti kreiviin päin.\n\n-. Etkö sinä nuku? — kysyi kreivi.\n\n— En.\n\n-. Kerronko sinulle, mitä tapahtui?\n\n— No?\n\n— Ei, parasta on olla kertomatta... tahi kerronpa sentään. Koukistahan\njalkojasi.\n\nJa kreivi, joka ei enää sen enempää välittänyt suunnitelmansa\nepäonnistumisesta, istahti iloisesti hymyillen toverinsa vuoteen\nreunalle.\n\n— Ajattelehan kun tuo pikku neitonen määräsi minulle lemmenkohtauksen!\n\n— Mitä sinä puhut? — huudahti Polosow hypäten ylös vuoteesta.\n\n— No, kuulehan.\n\n— Mutta kuinka ja milloin? Se on mahdotonta!\n\n— Sillä välin kun te laskitte pelivoittoja sanoi hän minulle että hän\nistuu yöllä ikkunan ääressä ja että ikkunasta on helppo kiivetä\nsisälle. Tästä näet, mitä käytännöllisyys merkitsee! Sillä aikaa kun te\nolitte laskuhommissa ämmän kanssa järjestin minä koko asian. Ja\nkuulithan sinäkin kun hän sanoi että hän aikoo istua ikkunan ääressä ja\nkatsella lammikkoa.\n\n— Sen hän sanoi ilman mitään tarkoitusta.\n\n— Sitäpä minä en juuri tiedä, sanoiko hän tämän vahingossa vai eikö.\nKenties hän ei todellakaan tahtonut heti ruveta semmoiseen, vaikka\nminusta näytti siltä. Siitä sukeutui hirmuinen juttu. Minä käyttäydyin\nhyvin tyhmästi! — lisäsi hän hymyillen halveksivasti itselleen.\n\n— Mitä sitten tapahtui? Missä olet ollut?\n\nKreivi kertoi koko asian kulun jättäen kertomatta vain epäröimisensä\nikkunaa lähestyessään.\n\n— Minä pilasin itse asiani. Olisi pitänyt olla rohkeampi. Hän kirkaisi\nja juoksi pois ikkunasta.\n\n— Hän siis kirkaisi ja juoksi pois ikkunasta, — sanoi kornetti\nväkinäisesti hymyillen vastaukseksi kreivin hymyyn, joka niin kauan ja\nvastustamattomasti oli pitänyt häntä vaikutuksensa alla.\n\n— Niin. No, nyt on aika nukkua.\n\nKornetti kääntyi taas selin oveen ja makasi siinä asennossa kymmenkunta\nminuuttia. Jumala tietää, mitä hänen mielessään liikkui. Mutta kun hän\nkääntyi toiselle kylelleen, niin hänen kasvoissaan kuvastui kärsimystä\nja päättäväisyyttä.\n\n— Kreivi Turbin! — sanoi hän värähtelevällä äänellä.\n\n— Mitä, puhutko unissasi vai oletko valveilla? — vastasi kreivi\ntyynesti. — Mitä nyt, kornetti Polosow?\n\n— Kreivi Turbin! Te olette konna! — huudahti Polosow ja hyppäsi\nvuoteesta.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSeuraavana päivänä eskadroona lähti kylästä. Upseerit eivät tavanneet\ntalonväkeä eivätkä sanoneet jäähyväisiä. Keskenään he eivät myöskään\npuhelleet. Ensimäisessä pysähdyspaikassa piti kaksintaistelun tapahtua\nheidän kesken. Mutta ratsumestari Schultz, joka oli kelpo toveri,\nratsasti oivallisesti ja oli koko rykmentin suosiossa ja jonka kreivi\noli valinnut sekundantikseen, sai tämän asian niin oivallisesti\njärjestetyksi, ett'ei kaksintaistelusta tullut mitään eikä kukaan koko\nrykmentissä saanut vihiä koko jutusta. Turbinin ja Polosowin välillä ei\ntämän jälkeen enää valinnut entinen ystävyyssuhde, mutta he\nsinuttelivat edelleenkin toisiaan ja saattoivat edelleen istua samassa\nruoka- tahi korttipöydässä.\n\n\n\n"]