[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNIZelsiaC-6WHlg2bWAz8jMw647Jdn3gPNDtBp5Ry20":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3037,"Tunturin tuolla puolen","Järventaus, Arvi",1883,1939,"3037-jarventaus-arvi-tunturin-tuolla-puolen","3037__Järventaus_Arvi__Tunturin_tuolla_puolen","Kertomuksia","romaani",[],[],"fi",1924,null,22990,142727,false,73216,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Novels","\"Tunturin tuolla puolen: Kertomuksia\" by Arvi Järventaus is a collection of narratives likely written in the early 20th century. The book centers around the character Matias Niiles, a dreamer and a torpanpoika (cottage boy), whose life and love unfold against the backdrop of a rural Finnish community. Themes of class distinction are evident, particularly in Matias's affection for Iida, the daughter of the local nameless man, highlighting social tensions and dreams for a different life.  The opening of the narrative immerses the reader in the poignant world of Matias Niiles, who resides in a torppa (a small farm cottage) at the mountain's edge. As he waits for the evening to meet Iida, it becomes clear that their relationship is fraught with complexities due to their differing social statuses. The passage vividly describes the winter landscape and Matias's deep yearning for Iida, setting up a rich emotional arc as he grapples with aspirations, love, and societal expectations. This introduction establishes a poetic yet bittersweet tone that hints at the challenges this couple will face, creating an allure for both romance and tragedy in their unfolding story. (This is an automatically generated summary.)",[],242,"Lappiin sijoittuva kertomuskokoelma kuvaa tunturikylien asukkaiden elämää, uskonnollisia kokemuksia ja pohjoista luontoa. Tarinoissa tarkastellaan muun muassa säätyeroja, kansanperintöä ja hengellistä etsintää tunturimaisemien katveessa.","Arvi Järventauksen 'Tunturin tuolla puolen' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3037. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","TUNTURIN TUOLLA PUOLEN\n\nKertomuksia\n\n\nKirj.\n\nARVI JÄRVENTAUS\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nNimismiehentytär ja torpanpoika\nKinkereillä\nKosinta\nErkki-Antti Juhonpietin näky\nVanha kirkkoväärti\nVallankaappaus\nIson Oskalon pojan rakkaus\nVoitto\n\n\n\n\nNimismiehentytär ja torpanpoika\n\n\nI\n\nTunturin rinteellä on torppa. Se seisoo siinä korkeammalla muita kylän\ntaloja, jotka ovat rakennetut laaksoon. Keväällä lumen sulaessa,\nkun tunturin kylkeen ilmestyy laajoja, tummia laikkoja, se näyttää\nriekolta, joka on pysähtynyt ihmettelemään saapuvan suven tuloa.\nHarmaana ja ilman syömänä se seisoo paikallaan kuin kummastellen, ettei\nsen väri enää oikein sovellu ympäristöön. Juuri kuin riekko, joka\nhöyhenpukuaan muuttaessaan on sattunut istahtamaan pälveen. Sekin eroaa\nsilloin liian paljon ympäristöstään.\n\nTalvella suli torppa paremmin ympäristöönsä. Tunturi hohti valkeana.\nTorpankatto oli lumen peitossa. Sen harmaat seinät saivat valtaisen\nvalkeuden keskellä omituisen hohteen: — se ikäänkuin häipyi pois,\nmuuttui usvaksi. Vain silloin, kun auringon valo sattui sen ikkunaan\nloimahuttaen sen tuleen, saattoi kulkija huomata, että siinä oli\nihmisasunto, torppa. Sitäpaitsi oli sen savupiippu musta; sen erotti\naina. Mutta tuota laajaa valkoista seinämää vasten sekin näytti vain\nmustalta pilkulta.\n\nSe oli »Näköala-Niileksen» torppa. Sen nimen olivat kyläläiset sille\nantaneet. Sen perustaja oli ihaillut kauniita näköaloja ja senvuoksi\nrakentanut torppansa tuonne ylös. Mistä Niiles oli sellaisen sanan\nkäytäntöön ottanut, ei kukaan tiennyt. Se oli kai jollakin tavoin\nverissä, — samoin kuin sekin, että hän osasi lausua d:n. Tuota sanaa\nei nimittäin käytetty muualla kuin nimismiehessä ja pappilassa. Se\noli herrojen sana ja vain herroilla oli siihen oikeus. Kun Niiles\noli ruvennut sitä käyttämään, oli hän heti merkinnyt itsensä, ja\ntunturikylä kyllä painoi sen muistiinsa. Se ei suvainnut, että joku sen\nomista ihmisistä poikkesi totutusta puheenparresta.\n\nUlkomuodoltaankin erosivat niilesläiset muista kylän asukkaista. Heillä\noli kaikilla korkea saarnamiehen otsa, — sellainen, johon mahtui sekä\nSiinai että Golgata. Tuo otsa paistoi toisinaan rauhallisena kuin\niltapäiväauringon lasku, toisinaan se taas kuin pilveen peittyneenä\nteki sangen uhkaavan vaikutuksen. Varsinkin silloin, kun joku\nniilesläinen suuttui. Silloin sitä sai peljätä pappikin. »Ne ovat\nSiinain miehiä nämä niilesläiset», oli silloin papilla tapana aina\nperästäpäin sanoa.\n\nMutta muuten he enimmäkseen olivat sangen sopuisia ja herttaisia\nihmisiä. Niin — rauhallinen, valoisa otsa oli heille paljon enemmän\ntunnusmerkillistä kuin pilven peittämä ja ankara. Sen kanssa olivat\nsopusoinnussa silmät, suuret, avonaiset silmät, jotka yhtäkaikki\nnäyttivät uneksivilta. Tuon otsan ja nuo silmät oli perinyt ensimmäisen\nNiileksen poika, Niiles hänkin, ja jättänyt ne puolestaan perinnöksi\npojalleen Matias Niilekselle. Samanlaisia näköalan ihailijoita he\nolivat kaikki kolme.\n\nKyläläiset moittivat heitä ylpeiksi, vaikka he olivatkin kovin köyhiä.\nMutta pappi, joka tiesi enemmän ja oli ihmistuntija, sanoi, että heissä\noli tunturien aateluutta. Siitä johtui, että he olivat asettuneet\ntuonne ylös.\n\nMiten lie ollut — mutta se ainakin oli varmaa, että tämän nykyisen\nNiileksen poika Matias Niiles oli suuri uneksija. Hän ei ollut\nhentomielinen sanan tavallisessa merkityksessä, mutta hän saattoi\ntoisinaan jumalanpalveluksen jälkeen jäädä kirkkoon istumaan ja vajota\nkatselemaan alttaritaulua. Kirkonvartijan täytyi silloin herättää hänet\nja sanoa: »No, eikös Matias Niileskin aio lähteä?»\n\nPuhuteltu loi häneen suuret silmänsä ja niissä uiskenteli jotakin\nvastaanpanevaa, — jotakin samantapaista kuin jäitään laskevassa\njoessa. Se haihtui seuraavassa silmänräpäyksessä ja sijaan tuli lämmin\nihmettely. Kirkonvartija ei saanut tietää, mitä Matias Niiles ajatteli.\n\nMutta asianomainen tiesi sen itse. Hän kulki kylän läpi hiukan\nkumaraisena niinkuin kaikki niilesläiset, astui kylän päästä tunturille\nnousevalle polulle ja alkoi kiivetä ylös. Päästyään jonkin matkan\npäähän hän pysähtyi ja rupesi tarkkaavaisena katselemaan kylän takana\nkohoavaa peltikatteista rakennusta. Sekin oli kiivennyt korkeammalle\nkylän muita taloja. Mutta sitä eivät kyläläiset kummastelleet, sillä\nsiinä asui nimismies. Rakennuksen pääty oli torppaa kohden. Siinä oli\nvain kaksi ikkunaa alhaalla ja vinttikerroksessa yksi. Matias Niiles\ntarkasteli merkkiä ikkunassa. Ei näkynyt. Oli siis selvä, ettei Iida\nvoinut tulla.\n\nKuka oli Iida?\n\nJos kysyitte vanhalta kirkkoväärtiltä, joka asusti tuvassaan kirkkomäen\njuurella, olisi vastaus kuulunut: »Iita, se on nimismiehen tytär.» Eikä\nmitään muuta.\n\nMutta — jos kysyitte Matias Niilekseltä — edellyttäen, että hän yleensä\nolisi tahtonut kysymykseen vastata — olisi vastaus kuulunut: Autuus!\n\nJa silloin olisitte saanut aavistuksen suuresta, ihanasta salaisuudesta.\n\nMatias Niiles jatkoi kiipeämistään, kunnes saapui kotinsa pihalle.\nSieltä oli tosiaankin suurenmoinen näköala. Pieni, tunturin juurella\nkyyhöttävä kirkonkylä muistutti teeriparvea, joka on lennähtänyt\nnäreikön laitaan ja kaivautunut lumikieppiin. Talot olivat kaikki\nmelkein samannäköisiä. Ainoastaan pappila ja nimismiehen talo\nerosivat kokonsa ja värinsä puolesta muista. Edellinen oli keltainen,\njälkimmäinen valkoinen. — Tunturin lännenpuoleinen pää laskeutui\njyrkkänä jokea kohti, joka virtasi kirkonkylän sivu, muodostaen\nalempana, puolen penikulman päässä kylästä, kosken. Sen pauhu kuului\nselvästi tuonne ylös, missä Matias Niiles seisoi, sillä koski oli siksi\nväkevä, ettei sitä kahlehtinut talvikaan. Paksu usvapilvi leijaili sen\nyläpuolella.\n\nNyt oli joulukuun alku ja vankka talvi. Lunta oli tavallista\nenemmän. Kaikkialla, mihin katseensa käänsi, hohti valkoista. Matias\nNiiles katseli etäisyyteen. Niin kauvas kuin silmä kantoi, näkyi\nmatalaa mäntymetsää, jonka keskeltä siellä täällä kohosi yksinäinen\npaljaslakinen vaara. Mutta itäistä ja eteläistä taivaanrantaa reunusti\npitkien tunturijonojen katkeamaton ketju, jonka alaosa hohti siniseltä,\nteräksensiniseltä, yläosan sulautuessa vaaleisiin pilviin.\n\nTalvi, Lapin talvi! Matias Niiles ei ollut koskaan käynyt etelässä,\nmutta hän uskoi, ettei sen talvi vetänyt vertoja tälle. Täällä oli\ntalvi täydellinen; siitä ei puuttunut mitään. Se oli annettu kuin\nkokonaisena, ehyenä lahjana taivaasta. Jotavastoin kesä viritti\nalakuloiseen tunnelmaan valostaan huolimatta. Se kulki ohitse kuin\nkaunis uni — herättäen aavistuksen jostakin ikuisesti kirkkaasta,\njota ei voinut saavuttaa... Talvella sitä vastoin mieli virkistyi.\nRaitis, kylmä tuuli puhalsi terveeksi pään ja antoi kaikille toiveille\nikäänkuin kiinteämmän muodon.\n\nMatias Niiles veti ilmaa keuhkoihinsa. Hänen rintansa paisui onnesta\nja voiman tunnosta. Hänessä oli kaikki tervettä ja jäntevää. Ja\nhänestä tuntui, että ulkona luonnossa oli samoin. Tuntui, kuin olisi\nmaa hengittänyt itsestään kaikki likaiset höyryt ja usvat ja kuin\npuhdistumisensa merkiksi pukeutunut valkoiseen vaippaan. Talvinen\nluonto oli kuin parannuksen tekijä, kuin itsensäkieltäjä... hiukan\nkalpea ja totinen, mutta sittenkin niin kuulakas ja raikas, että ihan\nhermoja hiveli sitä katsellessa. Se säteili koskemattomuutta.\n\nMatias Niiles katseli edessään olevaa peltikatteista rakennusta. Se\noli nimismiehen talo. Se näkyi tänne kokonaisuudessaan. Vinttikamarin\nikkuna vain oli paljon matalammalla kuin torppa.\n\n»On odotettava iltaa», sanoi Matias Niiles itsekseen. »Ehkäpä Iida\nsilloin voi tulla...»\n\nHän ei sanonut muuta, mutta hänen sydämensä oli onnea tulvillaan.\nSe ei ollut mitään epämääräistä onnea. Ei, sillä oli kiinteä, selvä\nmuoto. Kirkossa hän oli haaveillut yhtä ja toista, mutta täällä lumisen\nluonnon keskellä hänellä oli vain yksi varma päämäärä: kohdata illalla\nIida.\n\nÄidillä oli kuuma kirkkokahvi valmiina. Hän kaatoi kuppiin ja kehoitti\nMatias Niilestä ottamaan.\n\n— Mistä pappi tänään saarnasi? kysyi hän hetken päästä hellan luota.\n\n— Autuudesta, vastasi Matias Niiles, mutta ilmeisesti hän ei tiennyt,\nmitä sanoi.\n\nIsä Niiles nosti silmänsä Lutheruksen postillasta ja katseli kummissaan\npoikaansa. Hän ei ollut jaksanut kirkkoon tänään. Oli ollut eilen\ntunturilla puita hakemassa ja venähdyttänyt selkänsä.\n\n— Ihmeellistä, sanoi hän. — Lutherus puhuu tuomiosta ja kadotuksesta ja\nmeidän pappi saarnaa autuudesta. Onhan nyt tuomiosunnuntai.\n\nMatias Niiles ei tosiaankaan muistanut, mistä pappi oli saarnannut. Hän\noli mennyt kirkkoon vain Iidaa nähdäkseen. Mutta tämän ei ollut sopinut\ntulla. Varmaankin heillä oli vieraita.\n\n— Onko nimismiehessä vieraita tänään? kysyi hän, äidin kaataessa\nhänelle toista kuppia.\n\n— Vouti näkyi ajavan sinne kirkonaikaan, lausui isä, kohottaen,\nhetkeksi kasvonsa kirjasta. Hänen otsansa synkistyi.\n\n— Sinä olet kovin huvitettu siitä talosta, jatkoi hän ja nyt kohosi\nhänen otsalleen selvä Siinai. — Ja kuitenkin sinä tiedät, ettei\nnimismies ole kertaakaan huolinut minua ajomieheksi rajoille, vaikka\nolen monta kertaa tarjoutunut... »Niilesläiset asuvat liian korkealla»,\nsanoi hän kerrankin.\n\nIsä Niiles oli katkeroitunut. Hänellä oli heikko toimeentulo ja hän\nolisi hyvin tarvinnut nekin vähäiset rahat, joita rajamatkoista\nsaatiin. Hän olisi tarvinnut ne paljoa paremmin kuin, esimerkiksi\nMäkitalo, varakas isäntä, jolla oli poroja kymmenittäin. Hänellä ei\ntosin ollut kuin kolme, mutta niilläkin hän olisi pysynyt matkassa yhtä\nhyvin kuin toinenkin.\n\n— Siinä talossa ei suvaita meikäläisiä, virkkoi hän painautuen jälleen\nkirjaansa.\n\n— Mutta Iida on suloinen kuin enkeli, sanoi nyt äiti sovittavasti.\n\nMatias Niiles loi äitiinsä kiitollisen katseen. Teki sydämelle hyvää,\nkun joku puolusti »sitä taloa».\n\nIsä Niiles ei vastannut mitään. Ilmeisesti hän ei ollut kiinnittänyt\nhuomiota äidin puheeseen. Matias Niiles joi kahviaan ja kääntäen kupin\nylösalaisin virkkoi päättävästi:\n\n— Minä olen aikonut itse mennä tarjokkaaksi.\n\nNyt kuuli isä Niiles. Hän pani kirjan kiinni, nosti silmälasit\notsalleen ja katsoen poikaa vakavasti silmiin lausui tyynesti:\n\n— Tälle matkalle se kuitenkin on liian myöhäistä. He lähtevät illalla.\n\nMatias Niiles hätkähti. Illalla —? Kuuliko hän oikein? Illalla!\nSilloinhan Iida pääsisi pujahtamaan ulos hetkiseksi ja he tapaisivat\ntoisensa Riihiautiolla.\n\nEi Matias Niileksellä nyt ollutkaan halua lähteä, vaikka olisi\npäässytkin, — ei, vaikka olisi saanut satumaisen palkan. Iida oli\nillalla vapaa. Hänen piti vain pitää silmällä ikkunaa, milloin valo\nsyttyisi siihen.\n\nOli vielä neljä, viisi tuntia iltaan, vaikka nyt oli jo tarpeeksi\npimeä. Nimismies lähtisi tietysti päivällisen jälkeen ja nimismiehessä\nsyötiin kello neljältä. Niin paljon Matias Niiles sen talon tavoista\ntiesi.\n\n\nII\n\nMatias Niiles makaa vuoteellaan kamarissa odotellen iltaa. Vuode on\nperäseinällä, mutta sellaisessa paikassa, että siihen sopii näkymään\nnimismiehen vinttikamarin ikkuna keskimmäisistä ruuduista ylöspäin.\nNyt sitä ei luonnollisesti näkynyt, mutta Matias Niiles tiesi, että\nheti kun kynttilänvalo ilmestyisi ikkunaan, se loistaisi juuri\noikeanpuoleisesta keskiruudusta. He olivat Iidan kanssa sopineet niin.\nIida asetti nimittäin kynttilän silloin piironkinsa nurkalle ja siitä\nse paistoi suoraan Matias Niileksen pääpohjiin, suoraan silmiin.\n\nTorppa oli hiljainen. Äiti-muori puuhasi luultavasti navetassa ja isä\noli laskeutunut laaksoon. Huoneessa oli lämmin. Seinäkello nakutti\nrauhallisesti. Pimeään kääriytyneestä ikkunasta tuikki tähti huoneeseen.\n\nNämä hetket olivat Matias Niileksestä kaikkein hauskimpia. Odotella\niltaa ja tietää, että Iida varmasti tulisi. Hänen sydämensä täytti\nvapisuttava ilo. Hän eli tällöin muistoissa kaikki entiset illat, jotka\noli viettänyt yhdessä Iidan kanssa. Ja niitä oli monta...\n\nMitenkä heidän rakkautensa oli alkanut? Oh, Matias Niiles muisti sen\nkuin eilisen päivän. Hän oli kerran muutamana kuutamoisena iltana\npalannut naapurikylästä asioilta. Riihiaavalla oli ollut valoisaa\nkuin päivällä. Hän oli ajellut hyräillen laulunpätkää. Hänen edellään\noli ajanut joku. Hän oli selvästi erottanut punaisen jäniksennahalla\nreunustetun lapinlakin. Sellaista ei käyttänyt kukaan muu kuin\nnimismiehen tytär. Se oli siis Iida.\n\nHänestä oli tuntunut somalta ajella tuossa nimismiehen neidin perässä.\nOli saattanut kuvitella kaikenmoista. Tällä oli ollut ajokkaana kylän\nkuuluisin virmapää, Iso Kosotus, ja Matias Niiles tunsi sen tavat. Se\noli pahimpia menentelijöitä, mitä näillä puolin löytyi. Annapas se nyt\npääsisi karkuun, niin saisi panna parastaan sitä kiinni ajaessa...\nMatias Niiles oli halunnut yrittää... Kaipa oli joku kuutamoisen aavan\nsalaperäisistä hengistä arvannut hänen toivomuksensa, koska samassa oli\nkajahtanut heikko kirkaisu ja poro oli viilettänyt pitkin aapaa pulkka\nperässä. Nimismiehen tytär oli ollut polvillaan hangessa ja ojennellut\navuttomana käsiään pakenevan poron perään.\n\nSamassa oli Matias Niileskin ollut karkulaisen jäljessä. Hänen ei\nollut tarvinnut kuin kerran huitaista, niin jo oli Luostokka tiennyt,\nmistä oli kysymys. Se oli lähtenyt laukkaamaan kuutamoista aapaa kuin\nhurjapää. Sitä oli kiihoittanut edellämenijän vauhti. Neljännestunnin\nperästä oli Iso Kosotus ollut kiinni, mutta silloin hän oli jo\nehtinytkin ihan aavan toiseen laitaan.\n\nKuin sankari hän oli ajellut takaisin hangessa odottelevan nimismiehen\ntyttären luo. Hänen mieleensä oli muistunut lapsena lukemansa satu.\nPuolet valtakuntaa ja kuninkaantytär olisi nyt hänen...! Hän ei ollut\naavistanutkaan, että satu saattoi niin äkkiä muuttua todellisuudeksi.\nTosin valtakuntaa ei ollut tiedossa, mutta — kuninkaantytär... ah! hän\nkyllä. Matias Niiles oli jo vuosikausia rakastanut nimismiehen tytärtä,\naavistamatta että tämäkin rakasti häntä.\n\nHän oli saapunut odottelevan tytön luo. Tämä seisoi hangessa peski\npäällä ja näytti kerrassaan uljaalta punaisessa lapinlakissaan ja\nporonnahkakintaissaan. Hänen tukkansa oli ollut kuurassa ja se oli\ntehnyt hänet vielä enemmän sadun kuninkaantyttären näköiseksi.\n\n»Sinäkö se olet, Matias Niiles? Se veitikka jätti minut yksin.»\n\n»Teidän ei pitäisi yksin ajella täällä, kun ajokkaanne on kerran\ntuollainen.»\n\nTytön vastauksena oli ollut hopeanheleä nauru.\n\n»Arvaapa, kuinka se pääsi?»\n\n»Olitte tietysti käärinyt hihnan huolettomasti kalvosen ympäri. Pääsi\nsuhahtamaan läpi...»\n\nTaas samanlainen hopeanheleä nauru, kirkas kuin kulkusen ääni.\n\n»Minä päästin sen tahallani, Matias Niiles... ihan tahallani!...»\n\nHän oli joutunut hiukan hämilleen.\n\n»Tiedätkö, minkä vuoksi?»\n\nJotakin omituista oli ailahdellut hänen povessaan. Se oli lämmittänyt\nkummasti ja saanut ruumiin vavahtelemaan. Tytön katse oli ollut\nerikoisen loistava.\n\n»Sen vuoksi, että sinä ottaisit sen kiinni.»\n\n»Ja minä otin sen!» oli hän huudahtanut, kuin olisi päässyt varmuuteen\njostakin suuresta ja salaperäisestä.\n\nHe olivat seisoneet vastatuksin — kauvan. Tytön povi oli ankarasti\naaltoillut. Kuutamoinen aapa oli levännyt hiljaisena. Vain porot olivat\nkuopaisseet lunta silloin tällöin.\n\nSilloin oli Iida astunut hänen luokseen, katsonut omituisesti silmiin\nja kuiskannut:\n\n»Tiedätkö, Matias Niiles, mitä varten ajelen täällä?»\n\nHän oli tuntenut suuren lämpöaallon pyyhkäisevän sydäntään. Sen oli\nsaanut aikaan tytön äänen sävy.\n\n»Sen vuoksi, Matias Niiles, että haluan tavata sinua. Kun sinä et olisi\nuskaltanut sanoa minulle mitään, sanon minä tämän sinulle...»\n\nHän oli horjahtanut kuin juopunut. Hän ei olisi uskonut sellaista\nmahdolliseksi. Totta oli, mitä Iida sanoi: — hän ei olisi koskaan\nuskaltanut puhua mitään, sillä hänhän oli vain torpanpoika.\n\n»Niin... minä olen vain torpanpoika», oli hän lopulta saanut sanotuksi.\n\n»Niin... ja minä nimismiehentytär, mutta siitä huolimatta minä rakastan\nsinua.»\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä he olivat levänneet toistensa sylissä,\ntorpanpoika ja nimismiehentytär, kaupungin kouluja käynyt. Mutta kuu,\njoka oli katsellut taivaalta, ei ollut välittänyt luokkaeroista. Se oli\nantanut heille siunauksensa.\n\n»Minä tiesin, Matias Niiles, että rakastit minua. Ajattelepas...»\n\nMistä hän sen oli tiennyt?\n\n»Sinun silmistäsi. Niissä ei voi piillä salaisuuksia.»\n\nSe oli ollut ihanaa. He olivat lähteneet ajamaan yhdessä kotiinpäin...\nvieretysten. Koko ajan he olivat puhelleet rakkaudestaan.\n\n»Tiedätkö... minä väittelin kerran tovereitteni kanssa kaupungissa\nsiitä, saiko tyttö tunnustaa rakkauttaan. He sanoivat, että ei! —\nmutta minä sanoin, että sai! — Minä rakastin jo silloin sinua, Matias\nNiiles...»\n\nSe oli tuntunut sanomattoman suloiselta.\n\nNimismiehen portilla he olivat eronneet. Hän oli ottanut Iidan poron\nviedäkseen sen omansa kanssa yöksi kaivamaan. Hänestä oli tuntunut\ntaivaalliselta nautinnolta saada hoitaa Iidan poroa.\n\n»Minä siirrän sitä koko talven, jos tahdot, Iida...»\n\nTytöllä ei ollut ollut mitään sitä vastaan. Päinvastoin: saivathan he\nsiten tavata useammin.\n\n»Minä tiedän kyllä, etteivät teikäläiset kärsi meikäläisiä», oli hän\nerotessaan huomauttanut.\n\n»Älä välitä siitä! Kun minä tulen täysi-ikäiseksi, minä nain kenen\ntahdon. Ja minä nain sinut, Matias Niiles... saat olla varma...»\n\nSiitä oli nyt kulunut kaksi vuotta. Iida oli äsken täyttänyt\nkaksikymmentä ja hän oli kahdenkymmenenkahden. Mutta vielä ei ollut\ntoiveitakaan häistä. »Vuoden päästä», oli Iida sanonut...\n\nMatias Niiles makaili mietiskellen, millaiseksi heidän elämänsä\nmahtaisi muodostua... Oli hiukan tavatonta, että nimismiehen tytär meni\ntalonpojalle. Sellaista ei ollut tapahtunut tämän miespolven aikana.\nNaapuriseurakunnassa olivat papin tyttäret menneet talonpojille, mutta\nsen oli aikaansaanut papin kuolema ja lesken varattomuus, joka ei\nkärsinyt alasmuuttoa. Nimismies taas oli rikas ja keski-iän miehiä. Hän\nei niinkään vain kuolisi...\n\nKummallisiin mietteisiin saattoi rakkaus johdattaa. Matias Niiles oli\nmonta kertaa toivonut nimismiehen kuolemaa. Usein hän oli odottanut\nmurheen sanomaa rajamatkoilta. Se kun oli sellainen hurjapää...\nvarsinkin kun sattui ryyppytuulelle. Ajoi pahimpia louhikoita alas,\nmutta ei katkaissut edes jalkaansa — saatikka sitten henkeänsä\nmenettänyt. Kerran hän oli pudonnut koskeenkin, mutta siitäkin\nsuoriutunut kunnialla.\n\nMatias Niiles mietti, mitä hän olisi mahtanut tehdä, jos olisi sattunut\nnimismiehen seuralaiseksi. Olisiko hän ojentanut sauvoimensa niinkuin\nMäkitalon Aapo? Kyllä, — mutta vain yhdellä ehdolla: — että nimismies\nolisi luvannut tyttärensä hänelle.\n\nHän saattoi ihan hekumoida näissä ajatuksissa. Nimismies olisi\nvärjötellyt koskikiven varassa; hänen kätensä olisivat olleet\nuupumaisillaan... Ojenna sauvoin, Matias Niiles!... Annatteko\nIidan minulle?... Voi, älä kiusaa minua...! Iida tai kuolema...!\nOdotahan, kun pääsen täältä, niin syytän sinua ensi käräjissä —\nmurhayrityksestä...! Hän olisi vain nauranut: Iida tai kuolema...!\nNo... olkoon, mutta sauvoin tänne!... Vanno, nimismies, vanno ensin!...\nMitä minä vannoisin?... Vanno kuolemattoman sielusi kautta...\nKuolemattoman sieluni... kautta...! Silloin hän olisi ojentanut\nsauvoimen ja vetänyt nimismiehen kuiville...\n\nMatias Niilestä puistatti. Syntisiä olivat tuollaiset ajatukset.\nMutta — minkä niille mahtoi... kun mies kerran epätoivoisesti\nrakasti... Mitähän Iida olisi sanonut? Varmaan kauhistunut ja lakannut\nrakastamasta...\n\nMatias Niiles hätääntyi. Mitä hänestä tulisi, jos Iida lakkaisi\nrakastamasta? Kukaan ei silloin voisi menetystä korvata. Ei koko\nmaailmassa! Talontyttäriä löytyi kyllä paljon, mutta yksikään ei\nvetänyt Iidalle vertoja.\n\nEi hän ajatellut sitä, että Iida oli nimismiehen tytär. Hänen\nkunnianhimoaan se ei yhtään hivellyt. Päinvastoin — hän olisi sata\nkertaa mieluimmin suonut, että Iida olisi ollut lesken tyttö kylän\ntoisesta päästä... Leski-Marian, joka elätteli itseään kehruulla. Miksi\nhänen oli pitänyt syntyäkin niin ylhäiseen asemaan?\n\nTai miksei hän, Matias Niiles, ollut papin poika, pappilan Reku, jolla\noli silmälasit ja kova kaulus, ja jota sanottiin maisteriksi? Silloin\nei nimismieskään olisi pannut vastaan...\n\nMatias Niiles kapinoitsi hengessään. Heitä pidettiin ylpeinä ja\nsanottiin tunturiaatelisiksi. Mutta mitä auttoi sellainen aateluus?\nYksi nimismies sanoi: ei! Ja siinä oli sitten koko juttu.\n\nEi... hän karkaisi Iidan kanssa. Hän ehdottaisi pakoa. He muuttaisivat\nvaikka Ruotsin puolelle kauas koskemattomiin korpiin. Hänestä tulisi\nkuninkaan alamainen, niinkuin oli tullut niin monesta tämän kylän\nnuoresta miehestä ennen häntä. Hän rakentaisi korpeen talon ja siellä\nhe sitten eläisivät onnellisina Iidan kanssa. Kahden... aivan kahden.\n\nSamassa tuikahti, tuli torpan ikkunaan. Matias Niiles havahtui. Niin...\nsiellä antoi Iida merkkejä. Hän oli valmis kohtaukseen.\n\nMatias Niiles nousi. Tänä iltana hän puhuisi Iidalle\npakosuunnitelmistaan.\n\nHän haparoi pirttiin. Äiti oli tullut navetasta ja keitti kahvia hellan\nääressä.\n\n— Mihin nyt? kysyi hän.\n\n— Kylälle vähän, vastasi Matias Niiles ottaen kintaansa orresta.\n\n\nIII\n\nRiihiautio oli pappilan niitty. Siinä oli vanhoina aikoina sijainnut\nkylä, joka oli sittemmin hävinnyt. Asukkaat olivat muuttaneet muualle.\nRiihiaapa oli nimittäin ennen ollut järvenä, mutta eräs talollinen oli\nkerran laskenut sen kuiviin — muka saadakseen vettä raivioniitylleen.\nTarkoitus ei suinkaan ollut kuivata järveä. Mutta — kun vesi oli kerran\nvaltoihinsa päässyt, oli se murtanut sulkunsa ja syössyt sellaisella\nraivolla raivioniitylle, että koko raivio oli hävinnyt kuin pois\npyyhkäisty. Järvi oli kuivunut. Sen vetelä pohja oli vähitellen\nmaatunut ja niin oli syntynyt Riihiaapa.\n\nJärven rannalla oleva kylä oli kuollut. Asukkaat olivat muuttaneet pois\nuusia kalavesiä etsimään. Vain yksinäinen rappeutunut talo seisoi vielä\naavan laidassa. Siinä ei ollut ovia eikä ikkunoita. Pappila, jolle\nniitty kuului, käytti sitä heinälatona. Se oli Matias Niileksen ja\nIidan kohtauspaikka.\n\nPaikalla sanottiin kummittelevan, mutta mitäpä välittää kaksi\nrakastavaista kummituksista. Heidän rakkautensa pystyy karkoittamaan\npahat henget. Koko muu maailma on lakannut heille olemasta.\n\nKuu teki nousuaan, kun Matias Niiles laski viistoon tunturin rinnettä\nalas kylän itäpäässä. Rinne oli tällä kohtaa loiva. Sieltäpäin olisi\nmuuten ollut paljoa helpompi nousta torppaan, jollei tie olisi tehnyt\nniin suurta mutkaa. Matias Niileksellä oli oma latunsa. Hän viiletti\nlaaksoon niin että korvissa soi.\n\nPuolisen tuntia hiihdettyään hän saapui Riihiaavalle. Kuu valoi\nkeltaista valoaan hiljaisen seudun yli. Riihiaapa lepäsi autiona.\nKuunsäteet taittuivat sen lumista pintaa vasten. Näytti siltä, kuin\nolisivat ne tahtoneet palata takaisin alkulähteeseensä. Mutta siihen\nne eivät enää kyenneet laskeuduttuaan niin etäälle alas. Heikkoina ja\nhapuilevina ne kallistuivat kuuta kohti. Kylmän aavan pinta tyrehdytti\nniiden lennon jo alkuun.\n\nMatias Niiles tunsi mielensä apeaksi. Ilta ei vastannut hänen\nkuvittelujaan. Hän ei osannut selittää, mistä se johtui, mutta häntä\npainosti. Hän rupesi jo horjumaan päätöksessään. Eikö ollut hulluutta\nesittää Iidalle pakoa —?\n\nKuului suksen sihajava ääni. Joku lykkeli lylyä tasaisessa, nopeassa\ntahdissa. Matias Niiles arvasi kyllä, kuka se oli; hänen sydämensä\nvapautui hetkiseksi alakuloisuudestaan. Sieltä saapui Iida, hänen\nmorsiamensa.\n\nJo tuli tuttu lapinlakki näkyviin metsän aukeamasta. Kuunvalo\niskeytyi lakin punaiseen verkaan kuin koetellakseen, pystyisikö sen\nkantaja ratkaisemaan illan ongelman. Näytti siltä kuin hän pystyisi,\nsillä samassa valaisi kuu kirkkaasti tytön kasvot, jotka hymyilivät\nrohkeasti. Muutaman minuutin kuluttua hän oli pojan luona.\n\n— Matias Niiles, huohotti hän onnellisena. — Sinä olet jo täällä!\n\n— Olen odottanut sinua.\n\nTyttö nosti suksensa tikapuita vasten. Hänen vartalonsa oli notkea ja\nliikkeet sulavat. Matias Niiles katseli häntä hellästi nojatessaan\nrakennuksen seinää vasten.\n\nTyttö hiipi hänen luoksensa ja painoi kasvonsa hänen kasvojaan lähelle.\nHänen kuuraiset kiharansa koskettivat pojan poskea, saaden tämän\nheikosti vapisemaan.\n\n— Onko se mörkö? kuiskasi hän lämpimästi.\n\nKasvot painuivat yhä lähemmäs, kunnes poski kosketti poskea.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä etsivät tytön huulet pojan huulia.\n\nPojan povi paisui onnesta. Hän sulki tytön syliinsä. Tässä, vanhan,\nhyljätyn rakennuksen seinustalla levähti Rakkaus.\n\nMatias Niiles esitti, että mentäisiin sisään.\n\nHe astuivat käsikädessä heiluvia portaita ylös. Avonaisesta ovesta\nheloitti kuu heitä vastaan. Se paistoi ruuduttomasta peräikkunasta\nsuoraan poikki pirtin, jonka katto oli jonkun verran sisäänpainunut.\n\n— Me kiipeämme heiniin, kuiskasi poika.\n\nHeinät kahisivat somasti heidän kiivetessään. Poika auttoi\ntyttöä kädestä. Hetken kuluttua he lepäsivät vieretysten heiniin\nkaivautuneina. Kuu levitti keltaisen vaippansa heidän ylitsensä.\n\nMatias Niiles rupesi kehimään auki suunnitelmaansa. Mitä Iida arvelisi,\njos he pakenisivat yhdessä? Ruotsiin, rajan toiselle puolen...?\n\nTyttö makasi hetkisen aivan hiljaa. Hänen hengityksensä kohosi heikkona\nhuuruna kattoa kohti. Matias Niiles koetti pyydystää sitä kiinni, mutta\nse oli tietysti turhaa vaivaa.\n\n— Matias Niiles, kuiskasi hän hetken päästä. — Pakenisimmeko... niinkö\nsanoit? Tiedätkö, olen sitä monesti miettinyt, mutta aina hyljännyt sen\najatuksen. Äiti kuolisi suruun.\n\nÄiti —? Niin — äiti. Iidalla oli äiti ja hänellä myös. Hän ei vain\nollut ajatellut äitinsä surua.\n\n— Sinä rakastat äitiäsi enemmän kuin minua.\n\nTyttö huokasi pitkään.\n\n— En, Matias Niiles, en rakasta. Sinua rakastan yli kaiken, mutta\nsittenkään en hyväksy pakenemista.\n\nMatias Niiles vain innostui tytön vastustuksesta. Hän ryhtyi\nkuvailemaan heidän tulevaa kotiaan.\n\nPirtti tällainen kuin tämäkin, mutta korkeampi. Se seisoisi\nyksinäisellä paikalla huurteisten metsien keskellä, kaukana\nkyläläisistä kylistä. Lähimpään naapuriin olisi penikulma. Mutta\nsiellä... siellä he asuisivat onnellisina, he kaksi. Sillä heidän\nkotiaan lämmittäisi rakkaus.\n\nPoika lämpeni. Hän pääsi oikein henkeen. Hänen kasvonsa loistivat, kun\nhän viittasi katto-orteen.\n\n— Tuossa... juuri tuossa olisivat minun reenjalaspuuni ja tuolla\novisuuseinällä verkot. Tuolla olisi poronvaljaiden paikka ja\ntuolla perällä, nurkkakaapissa, sinun tavarasi. Minä veistäisin\nkaapin, koristaisin sen siroin puuleikkauksin ja siihen pantaisiin\npatenttilukko... Tuolla ikkunan vasemmalla puolen olisi kello, sinun\nkukkukellosi, ja tuolla pitkällä seinällä sänky... meidän yhteinen\nvuoteemme...\n\nTyttö naurahti.\n\n— Minusta on hauskempi maata heinissä.\n\nNo — jos niikseen tuli, niin saattaisivathan he kantaa heinäkasan\npirttiin ja nukkua siinä. Sieltä he sitten aamuisin kurkistelisivat\nkuin kaksi kananpoikaa pesästään.\n\nNyt ei tyttö enää jaksanut nauruaan hillitä. Hän oikein hihitti.\n\n— Voi sinua, sinä heinissä loikova ritari! Vai niin me nukkuisimme!\n\nHän ryömi lähelle poikaa, pujotti kädet tämän kaulaan ja suuteli häntä\npitkään ja tulisesti.\n\nKuu valaisi huurupilveä heidän päänsä yläpuolella. Siinä kohosi tytön\nja pojan hengitys yhteensulaneena. Kuu siivilöi sitä tarkkaan kuin\nhuolellinen perheenäiti maitoa. »Samanlaista, samanlaista», sanoi se\nitsekseen.\n\n— Mutta, Iida, mitä ajattelet vakavasti puhuen ehdotuksestani?\n\n— Ei, Matias Niiles, emme me pakene. Me odotamme ensi syksyä. Silloin\nminä täytän yksikolmatta ja silloin minä ratkaisen solmun. Minä astun\nsilloin isän eteen ja sanon: »Minä menen Näköala-Niileksen pojanpojalle\ntuonne ylös». — Olihan teillä kamari?\n\n— On, on.\n\n— No, muuta me emme tarvitsekaan. Minä haluan asua täällä, missä\nolen oppinut sinut tuntemaan ja sinua rakastamaan. Minusta tulee\nNäköala-Niileksen pojanpojan Iida.\n\nKuinka Matias Niileksen oli hyvä ja suloinen olla. Ehkäpä oli Iidan\nehdotus sittenkin paras. Odottaa ensi syksyä. Sinne oli vielä pitkä\naika, mutta rakkaushan kestäisi kaiken.\n\nJa nyt rupesi tyttö vuorostaan kuvailemaan pojalle tulevaisuutta.\n\nHe asuisivat torpassa tunturin rinteellä. Hän oli aina rakastanut sitä\npaikkaa. Jo pikku tyttönä hän oli kerran katsellut maailmaa sen pihalta\nja silloin oli nimismiehen puustellikin tuntunut perin mitättömältä.\nKunhan hän vain pääsisi sinne ylös, kävisi kaikki kuin tanssi.\n\nHänellä ei ollut paljon tavaroita. Ompelukone ja kukkuva kello, joka\nriippui piirongin yläpuolella. Ja sitten kirjat. Luuliko Matias Niiles,\nettä kirjat mahtuisivat kamariin?\n\nOliko niitä niin kauhean paljon?\n\nEi — yksi pieni hyllyllinen vain.\n\nNo, sitten ei hätää. Kirjat sovitettaisiin vaikka sängyn alle.\n\nVai sängyn alle sinä panisit minun kirjani!\n\nEhkä ne mahtuisivat kehruukoppaan. Heillä oli sellaisia kaksi eikä äiti\njuuri koskaan tarvinnut toista.\n\nNyt täytyi tytön uudelleen nauraa. Hän pusersi lujasti pojan kättä\nheinien läpi. Ei, kirjahyllylle piti olla huoneen paras paikka.\n\nNo, olkoon. Ei Matias Niileksellä ollut mitään sitä vastaan.\n\nMutta missä Iida kaikki koreat leninkinsä säilyttäisi?\n\nNo, eikö heillä ollut vinttiä?\n\nOli kyllä, mutta se oli vastoja täynnä. Isäukko oli ahkera kylpijä.\n\n— Silloin sinun pitää rakentaa vaateaitta.\n\n— Se taitaisi tulla kalliiksi.\n\n— Vai kalliiksi! Ja äsken rakensit talon Ruotsin korpiin. Millä sinä sen\nrakensit?\n\n— Näillä käsillä, näillä voimakkailla käsivarsilla!\n\nPoika puristi tytön syliinsä niin että tämä oli tukehtua.\n\n— No, kyllä sitten vaateaittakin saadaan, huokui tyttö hengästyksissään\nja nauroi.\n\nHe kuiskuttelivat toistensa korvaan suloisia asioita. Heinät kahisivat\nhiljaa ja kuuäiti sai jälleen siivilöidä heidän yhteistä hengitystään.\n»Sitäpä onkin nyt runsaasti!» sanoi se.\n\n— Mutta yksi sinun pitää luvata minulle, Matias Niiles. Sinä et saa\nkoskaan katsahtaakaan kehenkään muuhun naiseen.\n\nSilloin olisi parasta, että hänelle laitettaisiin silmälaput niinkuin\npappilan vanhalle ruunalle.\n\n— Ei, ei... vaan rakastua — sitä minä tarkoitin.\n\nNo, siitä ei vaaraa! Hänelle ei ollut muuta naista olemassa kuin erään\nLapin nimismiehen hiukan nenäkäs tytön lepakko. Se riitti hänelle.\n\nTyttö nauroi.\n\nMutta — entäpä jos Iida rupeaisi katselemaan muita miehiä. Papilla oli\nmaisteri-poika, jolla oli nenäkakkulat ja korkea kaulus.\n\n— Niin — ja nenä kuin paleltunut peruna.\n\n— No, no... kylläpä sinä. Ajattele, rovastin poika ja osaa hepreaa.\n\nOppia oli tarpeeksi. Hänestäkin oli aiottu ylioppilasta, mutta hän oli\nsanonut: ei! Puuronkeittäjiäkin tarvittiin.\n\nSiinä oli Iida oikeassa. Mutta — entäpä jos hän kerran rupeaisi\nhalveksimaan miestänsä, kun tämä ei ollut oppinut? Oli käynyt vain\nkansakoulun.\n\nSuu poikki! Näköala-Niileksen pojanpojalla oli sydäntä enemmän kuin\nmonella oppineella. Sitäpaitsi hän osasi hoitaa poroja, heittää\nsuopunkia, tunsi kaikki poronmerkit... Se oli enemmän kuin heprea.\nKahdenkymmenen vuoden perästä ei rovastin poika enää tuntisi kaikkia\nheprean kirjaimia, mutta Näköala-Niileksen pojanpoika tuntisi\nporonmerkit vielä kuolinvuoteellaankin.\n\nSe kyllä piti paikkansa. Mutta — kauppiaan poika sitten? Hän oli käynyt\nkauppakoulun ja kerran Englannissa. Kuinkas hän nyt taas sanoikaan?\n»Kuut pai.»\n\n— _Good bye!_ Sen sinäkin opit ja tässä nyt. Ja silloin sinä olet yhtä\nhyvä kuin kauppiaan poikakin.\n\nMatias Niiles lausuili _good bye'ta_, kunnes Iida vakuutti sen menevän\nihan oikein. Opettajaispalkaksi suuteli Matias Niiles häntä.\n\nEipäs siinä sitten muuta. Asiahan oli taas aivan selvä. Torppa seisoi\ntunturin kyljessä kamareineen. Iidan kirjat mahtuisivat sinne.\nVaateaitta rakennettaisiin ja oppinsa puolesta hän, Matias Niiles,\nvältti. Mitäs siinä sitten, kunhan rakkaus kesti.\n\n— Se kestää aina ja iankaikkisesti, kuiskasi tyttö hiljaa.\n\n\nIV\n\nMatias Niiles tervailee ahkion pohjaa torpan pihalla. On tullut kevät,\nkirkas Lapin kevät. Hanget heloittavat. Niiden loiste ihan pistää\nsilmään. On kuin tanssisi niillä lukemattomia hohtavia pisteitä.\nMatias Niiles varjostaa kädellä silmiään, tarkastellen alempana olevaa\nnimismiehen taloa. Puutarha-aidan takana liikkuu joku. Matias Niiles\ntietää kyllä, kuka se on. Siellä Iida pudistaa mattoja.\n\nMatias Niiles tarttuu suttiin ja kastaa sen tervapönttöön. Terva on\nhiukan kohmehtunutta, mutta ahkion pohjalla se notkenee. Siksi kuumasti\npaistaa jo Lapin kevätaurinko.\n\nOlipa siitä aikaa, kun hän oli Iidaa viimeksi oikein kunnollisesti\npuhutellut. Hän ei osannut äkkiä sanoa, kuinka monta viikkoa. Hän oli\ntavannut häntä kirkossa sunnuntaisin ja kerran pari kauppiaan puodissa,\nmutta monta sanaa ei silloin tavallisesti ehditty kuiskata. Kerran\noli Iida pujottanut paperilipun hänen käteensä. »Minua vartioidaan\nankarasti», oli siinä seisonut. Hm! Se oli ankara herra se nimismies.\nPiti vankina omaa tytärtäänkin.\n\nHän oli kerran käynyt tarjoutumassa rajamieheksikin. Viimeiselle\nrajamatkalle kolme, neljä viikkoa sitten. Isä oli kyllä kiellellyt,\nmutta hän oli mennyt. »Mitäpä sinä sinne... ei hän meikäläisiä ota...»\nHän oli kuullut, että poliisi oli sairastunut, — poliisi, nimismiehen\nkengänheinittäjä. Päästäpä nimismiehen keittiöön herra lensmannin\nkenkiä heinittämään. Oh, hän kyllä olisi osannut sen perusteellisesti.\nOlisihan hän silloin saanut nähdä Iidan, ehkä kuiskatakin hänelle\njonkun hellän sanan.\n\nMutta — Mäkitalon Aapo oli ollutkin jo siinä toimessa parhaillaan,\nkun hän oli astunut nimismiehen keittiöön. Niin oli työntänyt heinää\nkallokkaaseen kuin säkkiin ihan. Häntä oli harmittanut.\n\nEi tietysti oltu huolittu. Poliisin sijalle oli jo mies otettu.\n\nSe hyöty siitä käynnistä sentään oli ollut, että hän oli saanut nähdä\nIidan ylimääräisen kerran. Tämä oli pysähtynyt keittiön ovelle ja\nkatsahtanut hiukan hätääntyneenä Matias Niilekseen, jonka otsaa sillä\nkertaa oli varjostanut pilvi.\n\nOlipa Iida ollut kaunis, oli, oli!\n\nMatias Niiles huokasi pitkään ja veteli ahkion pohjaan tervaa.\nTaipuisipa lensmannikin, niinkuin tuo terva... yhtä notkeasti. Mutta\nei taipunut. »Vai niilesläiset pyrkivät rajoille... Joko on ruvennut\nkäymään ikäväksi siellä ylhäällä?»\n\nSiinä oli nimismies kerrankin oikeassa. Ikäväksi, ikäväksi oli ruvennut\nkäymään, kun ei saanut viikkokausiin sydämensä valittua nähdä.\n\nSiellä heilui Iida puutarhassa, mutta menepäs lähelle. Heti seisoisi\nnimismies salin ikkunassa. »Eikö puutarhan aita kelpaa?» Niin hän oli\nkerran kysynyt, kun hän oli yrittänyt puhutella Iidaa aidan yli.\n\nMutta olipa vielä keinot. Matias Niiles vihelsi ja oikaisi varttaan.\nOliko Iida vielä paikoillaan? Oli... siellä pudisti mattoa niin, että\nlumi pölisi.\n\nHän muisti muutaman laulun, jonka Iida oli hänelle opettanut. Sen\navullahan sopi lähettää tervehdyksensä.\n\n    — Jo vieri viikko toinen,\n    armasta nähnyt en.\n    Oi, kerro aurinkoinen,\n    kuin jaksaa kultanen,\n\nlauloi Matias Niiles, niin että tunturin rinne raikui. Joku\nporomies, joka parastaikaa vedätti puukuormaa torpan sivu, pysähtyi\ntöllöttelemään ylös torppaan päin. Mutta Matias Niiles lauloi entistä\nvoimakkaammin:\n\n    — On päivä pitkä mulle\n    ja syöntä kaihertaa.\n    Lie eihän kaivatulle\n    vain tullut kuolemaa —?\n\nKaiku vastasi tunturiseinämästä. Laulun viimeinen sana kiiri laaksoon,\nkajahtaen takaisin nimismiehen puustellin seinästä.\n\nMatias Niiles pysähtyi kuuntelemaan.\n\n    — Ei syytä siihen huoleen.\n    Ma kerron, kuinka voi\n    sun kultas: aamupuoleen\n    hän itki, vaikeroi.\n\n— Iida! huusi Matias Niiles. — Onko jotakin tapahtunut?\n\nSuuri tuska valtasi hänet. Tyttö oli laulanut säkeistön aivan toisin\nkuin miten se laulussa kuului. Siinähän kerrottiin kesäyöstä ja\nsulhasvyön neulomisesta.\n\n    — Mut siit' on huoli hällä:\n    Sa tokko lemmitkään,\n    kun kirkon käytävällä\n    pois äsken käänsit pään?\n\nkoetti Matias Niiles ohjata laulajaa. Mutta surullinen tytön ääni\njatkoi itsepintaisesti:\n\n    — Mut siit' on murhe hällä:\n    Kun Mittumaari jää,\n    ei kirkon käytävällä\n    hän kohtaa ystävää.\n\nNyt ei Matias Niiles enää jaksanut itseään hillitä. Jotakin oli\nilmeisesti tapahtunut. Hän huusi tytölle ja viittasi Riihiautiolle\npäin. Nyt käyköön kuinka hyvänsä, hänen täytyi saada tavata Iidaa.\n\nTyttö heilautti kättänsä ja vilkaisten ikkunoihin hävisi rakennuksen\ntaa.\n\nSuuri tuska velloi Matias Niileksen povessa. Jotakin oli tapahtunut...\njotakin aivan varmaan. Mutta mitä —? Sen hän kuulisi kohta.\n\nHän tempasi suksensa ja lasketti laaksoon. Maa oli jo paikotellen\npälvessä, jotenka sukset töksähtelivät pahasti. Pari kertaa hän lensi\nsilmälleen, mutta hyppäsi jälleen pystyyn. Häntä ajoi eteenpäin\nepätoivoinen kiire.\n\nTiellä, tunturin juurella, saattoi jotenkuten hiihtää. Se oli\nkorkeammalla oleva, talvituulten ylistämä tie, joten kevätaurinko ei\nollut ehtinyt sitä vielä kokonaan lopettaa. Huohottaen poikkesi hän\nvuoman rannassa tieltä, lähtien oijustamaan vanhaa, ränsistynyttä taloa\nkohti. Sehän oli heidän rakas kohtauspaikkansa.\n\nMatias Niiles silmäili ympärilleen, näkyisikö ketään. Ei näkynyt.\nOli keskipäivän aika, mutta pappilan olivat luultavasti jo heinänsä\nvedättäneet. Tie vuomalla pudotti jo pahasti.\n\nHän saapui aution rakennuksen luo, hyppäsi suksiltaan ja istahtaen\nvanhoille portaille jäi odottelemaan Iidaa. Sydän löi kiivaasti.\nJotakin oli auttamattomasti tapahtunut.\n\nHetken päästä saapui Iida. Mutta — kuinka hän olikaan muuttunut! Posket\nolivat kuopalla ja silmänalukset mustat. Hän oli ilmeisesti valvonut\nkoko edellisen yön ja itkenyt. Matias Niiles näki, että hän oli itkenyt.\n\n— Iida, mitä on tapahtunut?\n\nTyttö nojasi itkien päänsä pojan povea vasten. Hänen surunsa oli suuri\nja väkevä. Matias Niileksen täytyi tukea häntä.\n\n— Iida, mitä on tapahtunut? Kerro, kerro pian! Minä en voi kestää...\n\n— Matias Niiles, me muutamme pois. Isä on hakenut ja päässyt.\nJuhannuksen jälkeen me lähdemme.\n\nMatias Niiles tuijotti vanhan ränsistyneen navetan seinään pihan\ntoisella puolen. Hänestä näytti, kuin olisi vinoon vääntynyt ikkuna\nnauranut. Hän ei voinut käsittää mitään. Hän pusersi tyttöä kiihkeästi\nkädestä.\n\n— Muutatte pois —? Onko siinä ainakin perää? Isä oli kyllä kuullut\nkauppiaassa kerran... mutta sehän oli jo tammikuulla.\n\n— Niin... silloin isä haki ja nyt saapui tieto... eilen illalla.\n\nMatias Niiles seisoi kuin salaman iskemänä. Hänestä näytti, ettei\nauringon kimmellys leikkinyt enää hangella yhtä kirkkaana kuin äsken.\nVuomalla kuulsi suuria mustia lautumia, — aivan kuin olisivat jotkut\nsuuret kalpeat kasvot olleet kuolleella verellä paikoittain. Oliko\nhanki romahtanut alas, vai hämärsikö hänen silmiään?\n\nIida painoi päänsä pojan olkapäätä vasten ja nyyhkytti sydäntä\nsärkevästi.\n\n— Kuule... mennään sisään... Saamme rauhassa keskustella.\n\nMatias Niiles talutti itkevän tytön vanhaan, autioon pirttiin.\n\nOli vielä vähän heiniä jäljellä pirtin lattialla, ruko, toista\narviolta. »Kirkkoherra moittii aina, että Nilsa jättää periä»,\nvilahti Matias Niileksen päässä. Ja... oikeassapa näkyi olevankin...\nkirkkoherra. Mutta että nimismies muutti pois paikkakunnalta... se oli\ntavaton isku, jonka vastaanottaminen kysyi voimia enemmän kuin mitä\nMatias Niileksellä tänä hetkenä tuntui olevan.\n\nHe istuivat hetken hiljaa. Matias Niiles katseli puoleksi sortunutta\ntakkaa. Sen ääressä oli kerran häärinyt nuori, kukkea vaimo kohennellen\ntulta. Hänen miehensä oli istunut penkillä, katsellen vaimonsa puuhia,\nsydämessä sykähtelevä onnen tunne.\n\nNyt oli takka raunioina ja kukkea vaimo miehineen haudassa. Niin katosi\nelämä...\n\nHänen sydäntänsä puristi raju tuska. Teki niin kipeätä, kuin olisi\nveitsellä vihlottu sydänalaa. Hän räpytteli silmiään, jotka täyttyivät\nkyynelistä sitä mukaa kuin hän räpytteli. Oliko tämä totta?...\nMuuttivat pois... Kutka? Nimismiehen, joiden tytär oli tämä tässä...\ntämä Iida, joka itki hänen vieressään.\n\nAurinko heloitti ruuduttomasta ikkunasta sisään. Sen tehtävänä oli\nkullata kyyneliä, jotka vuolaina valuivat molempien poskia pitkin.\n»Yhtä kauniit, yhtä kauniit kummallakin», sanoi se vain.\n\nJossakin lähellä viserteli lintu. Sen laulu soi raikkaana,\nonnentäyteisenä ja kirkkaana. Matias Niiles tunsi sen: peipponen!\nAikaiseenpa se oli nyt tullut.\n\n— Iida, kuule, ensimmäinen peipponen! Hänen äänensä värisi. — Ehkäpä se\nennustaa onnea.\n\nMutta tyttö itki vain. Hänen kyyneleensä vuotivat yhä vuolaammin.\nHän kuuli peipposen laulussa onnen sävelen, jota hän ei uskaltanut\nitsellensä omistaa.\n\nMutta — hetken päästä hän tyyntyi. Kyyneliään kuivaten hän katseli\npoikaa hellästi ja koetti hymyillä.\n\n— Tiedätkö, Matias Niiles, minä tulen vuoden päästä takaisin. Minä en\njää alas. Minä haluan ylös tunturin rinteelle... sinne, missä teidän\ntorppanne on. Sinne minä haluan. Ja minä tulen, Matias Niiles, kuule,\nminä tulen!\n\nHän painautui poikaa vasten, kietoi käsivarret tämän kaulaan ja hymyili\nkyyneltensä lomasta.\n\nMutta miksi ei Matias Niiles nyt saattanut tarttua noihin sanoihin\nkiinni? Äsken hän oli riemastunut peipposen laulusta; hän oli pitänyt\nsitä toivon merkkinä. Mutta — miksi häipyi toivo nyt pois, vaikka tyttö\ntuossa vakuutteli palaavansa?\n\nEi hän osannut sitä sanoa. Hän puolestaan kuuli nyt peipon laulussa\nonnen sävelen, jota hän ei uskaltanut itselleen omistaa. Hän oli vain\ntorpanpoika.\n\nÄlä puhu, Ida, minä tunnen, ettet sinä koskaan palaa. Älä puhu! Sinä et\nitsekään tiedä, mitä sanot.\n\nTyttö painoi huulensa pojan huulia vasten.\n\nMatias Niiles, minä juon epäuskon pois sinun huuliltasi!\n\n— Niin — juot sen itseesi.\n\n— Matias Niiles, minä juon sen niinkuin käärmeen myrkyn ja sylkäisen\nsitten pois.\n\nHän sylkäisi. Hän oli herttainen sitä tehdessään.\n\nNyt valtasi pojankin riemu. Käärmeen myrkky — niin se oli tappavaa\nniinkuin epäuskokin. Ei saanut vaipua toivottomuuteen. Ehkäpä Iida\npalaisikin. Kuinka hän saattaisikaan ystäväänsä unohtaa, — häntä, joka\nrakasti niin, että aurinkokin taivaalla toisinaan näytti pysähtyvän\npaljaasta ihmettelystä.\n\n— Iida, rakastathan minua?\n\nTyttö puristi häntä kiihkeästi kaulasta. Hänen kasvoillaan häivähteli\nlapsen ilme, — lapsen, joka on tarrautunut isäänsä kaulaan.\n\n— Matias Niiles, kuinka voit epäillä! Minä rakastan sinua äärettömästi!\n\nUskoihan Matias Niiles sen... Hänen täytyi se uskoa tänä hetkenä,\njolloin hän ehkä viimeistä kertaa istui yhdessä Iidan kanssa. Ilman\nsitä uskoa hän olisi sortunut.\n\n— Uskon minä. Ja minä rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni asti,\nnimismiehen Iida!\n\n— Miksi sanot niin? »Nimismiehen Iida». Miksi et sano vain »Iida»?\n\n— En tiedä, kuinka se nyt sattui.\n\nHe keskustelivat tulevaisuudesta. Iida kertoi, mihin he muuttaisivat.\nSe oli kaunis paikka jossakin Keski-Suomessa. Isä oli asunut siellä\nnuorena ylioppilaana. Siellä hän oli tutustunut äitiin.\n\n— Mutta minä olen tutustunut sinuun täällä, Matias Niiles. Ymmärrätkö?\n\nKyllähän Matias Niiles sen ymmärsi. Tietysti tulisi Iida muistamaan\nentistä kotipaikkaansa... ehkä useinkin. Mutta — olisiko hänellä\nrohkeutta palata, — sitä mahdollisuutta täytyi Matias Niileksen yhä\nuudelleen epäillä.\n\n— Ja tiedätkö, mitä me teemme? Minä ajattelin sen valmiiksi viime\nyönä valvoessani... Me menemme juhannusyönä yhdessä hautuumaalle ja\nistutamme kumpikin koivun. Ne ovat vertauskuvia meidän rakkaudestamme.\nNe kasvavat rinnakkain ja kerran niiden oksat koskettavat toisiaan.\n\nNiin... siihen kuluisi aikaa. Jos Iida vasta silloin palaisi, olisi hän\njo vanha mies. Hän ei jaksaisi odottaa niin kauvan.\n\nTyttö näytti hämmästyneeltä. Puna kohosi hänen poskilleen. Tuntui,\nkuin olisi hänkin ajatellut samaa. Hetken kuluttua hän jatkoi entistä\nlämpimämmin:\n\n— Ja tietysti minä kirjoitan.\n\n— Tietysti.\n\n— On vain niin ikävä, ettet sinä voi kirjoittaa minulle.\n\nNiin — ikävähän se oli. Matias Niiles tunsi sen kyllä sanomattakin.\n\n— Mutta minähän tulen takaisin.\n\nMiksi hän sitä yhä uudelleen vakuutti? Eikö hän ollut itsekään varma?\n\nTyttö katseli ovensuuseinää, jossa oli vielä paikoillaan pitkä puutappi.\n\n— Eikö tuossa ollut sinun verkkojesi paikka, Matias Niiles? Muistatko?\n\nKyllähän Matias Niiles sen muisti. Se oli sanottu sinä iltana, jolloin\nhän oli ehdottanut pakoa. Silloin paistoi kuu ja nyt aurinko; silloin\noli talvi ja nyt kevät. Mutta Matias Niiles olisi halunnut saada\ntakaisin sen illan, sen talven. Sehän oli viime talvi.\n\n— Ja tuonne sinä aioit panna reenjaluspuusi. Muistatko, Matias Niiles?\n\nKyllähän Matias Niiles senkin muisti. Tuntui vain kovin surulliselta,\nkun Iida nyt siitä puhui. Hän silmäsi mustuneita orsia. Pirtin poikki\njuokseva oli hiukan vääntynyt kallelleen, niin että pitkittäin kulkevan\npäitä kannatti vain poikittain juoksevan alareuna.\n\n— He voivat pudota minä hetkenä hyvänsä, sanoi hän.\n\nHe siirtyivät vaistomaisesti toiseen paikkaan.\n\n— Mutta kuule, mistä otamme ne koivut, joista äsken mainitsin? Teidän\nrinteellänne, siellä navetan takana, on kaksi oikein kaunista. Otetaan\nne, Matias Niiles.\n\nPoika tiesi paremman paikan.\n\n— Otetaan joen rannalta, hautuumaan kohdalta, niin on helpompi\nkuljettaa.\n\nTyttö nauroi ja pudisti päätään.\n\n— Kas... sinä lasket jo vaivoja.\n\n— En, sanoi Matias Niiles. — Minä ajattelin vain, että ne ovat parempaa\nlajia. Ne ovat solkikoivuja jotavastoin nuo meidän rinteellämme\nkasvavat ovat vain hieskoivuja. Solkikoivu on kauniimpi.\n\nSe täytyi Iidankin myöntää. He sopivat siis siitä, että otettaisiin\nMatias Niileksen ehdottamasta paikasta.\n\nHe keskustelivat vielä pitkän aikaa ja tulevaisuus rupesi kirkastumaan.\nEron katkeruus ei tuntunut enää niin pistävältä. Istuivathan he\nvanhassa, rakkaaksi käyneessä paikassa, jossa olivat lukemattomia\nkertoja toisensa kohdanneet ja kuiskineet toisilleen helliä sanoja.\nKaikki nämä monet hellät sanat heräsivät taas eloon. Se oli heidän\nääntensä sointu, tuo nuori ja riemuitseva, joka herätti ne henkiin,\nja entisten suudelmien kanssa ne karkeloivat nyt heidän ympärillään.\n»Armas! armas! rakas! rakas!» Eivätkö he olleet sanoneet niin?\nOlivat kyllä. Nämä tänä hetkenä lausutut tuntuivat jollakin tavoin\nväsähtäneiltä. Niissä ei ollut entistä välittömyyttä, tuota purkautuvan\nsydämen kuohuvaa voimaa. Siltä ainakin Iidasta tuntui. Ne muuttuivat\nkarstaksi, jota tuulen henkäys silloin tällöin pudotteli heidän\npäälleen, — tai heinänhelpeiksi, joita oli sikin soitin lattialla. —\nTäällä oli käynyt pappilan Nilsa, se pahkaposkinen, ruma mies, joka\naina mulkoili ympärilleen pahaenteisesti, ja jota kyläläiset pitivät\nnoitana. Täällä olivat hypelleet papin lapset, nuo iloiset velikullat,\njotka eivät surreet huomispäivästä. Ne olivat huhtoneet täällä,\nsyytäen sekaisin kaikki heidän hellät ja rakkaat muistonsa. Täällä oli\nloikonut pappilan maisteri tyynen ja kylmän näköisenä ja tuijottanut\nnaurettaviksi heidän entiset elämyksensä. Kyllähän koko kylä tiesi,\nettä nimismiehentyttärellä ja Näköala-Niileksen pojanpojalla oli\nvispilän kauppaa keskenään. Täällä oli joskus istuskellut kauppiaan\npoika pappilan kotiopettajattaren kanssa ja sanonut: _»Goodbye!»_\nEikö se merkinnyt samaa kuin että kyllä tunnetaan se tavara. Sitä\non maailmassa eniten ja se on sangen helppohintaista, vaikka sitä\nkehutaankin.\n\n— Pappilan Nilsa on taas jättänyt suuren joukon periä, lausui Matias\nNiiles yht'äkkiä, katkaisten Iidan mietteet.\n\nSe tuntui pahalta. Oli aivan, kuin olisi Matias Niiles ajatellut,\nettä heinää kasvoi joka kesä. Ei väliä siis, vaikka sitä hiukan\nhaaskattiinkin...\n\nMutta ei, ei! Hajuheinä tuoksui yhtä väkevänä kuin ennenkin. Niin\nkauvan kuin hän, Iida, eläisi, muistaisi hän aina tämän tuoksun. Se\ntoisi hänelle mieleen tämän hetken, jonka hän nyt istui tässä Matias\nNiileksen vieressä, puhellen paluustaan. Tuo tuoksu ei antaisi hänelle\nrauhaa, ennenkuin hän palaisi. Ja hän palaisi, siitä hän nyt taas oli\nvarma.\n\nHän sitoi heinistä seppeleen ja laski sen Matias Niileksen päähän.\n\nKas, näin minä kruunaan sinut, Matias Niiles! lausui hän.\n\nMutta pojan otsaa pistivät kuivat korrenpäät. Hän otti seppeleen\nkäteensä ja pyöritteli sitä syviin mietteisiin vaipuneena.\n\n— Mikset antanut sen olla, Matias Niiles? Se sopi sinulle hyvin.\nTiedätkö, ketä sinä muistutit? Erästä kuuluisaa italialaista\nrunoilijaa, Dantea, josta luimme koulussa. Sinulla on samanlainen otsa\nkuin hänellä. Ja leuka. Niin... leuka etenkin...\n\nEi Matias Niiles ollut sellaisesta miehestä ennen kuullut. Iida oli\nlukenut kaikki... italialaiset runoilijat ja muut... Tantte? Niinkö se\nIida sanoi?\n\n— Dante.\n\nKyllähän Matias Niiles sen nyt osasi lausua. Heillä, niilesläisillähän\noli helppo lausua d — ja siitähän kyläläiset heitä pilkkasivat.\n\n— Sinun olisi pitänyt saada käydä koulua, Matias Niiles. Sinusta olisi\nvoinut tulla vaikka runoilija.\n\nMiksi Iida nyt noin puhui? Ennen hän oli aina nauranut koulunkäynnille.\nHänelle oli riittänyt vain se, että hän, Matias Niiles, tunsi\nporonmerkit ja osasi heittää suopunkia. Sitäpaitsi hänellä oli kuulemma\nsydäntä enemmän kuin monella oppineella, oli Iida kerran sanonut. Miten\nlie, mutta sittenkin tuntui pahalta, että Iida nyt... tänä hetkenä\npuhui koulunkäynnistä.\n\n— Miksi olet niin surullinen, Matias Niiles? Loukkasiko sinua se, mitä\nsanoin koulunkäynnistä? En minä totta tarkoittanut. Kuule, Matias\nNiiles, en minä totta tarkoittanut. Sinä olet minulle kyllin hyvä\nsellaisena kuin olet.\n\nHän kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja painoi poskensa tämän poskea\nvasten.\n\nNiin, niin, tässä oli sitten loppu. Matias Niiles tunsi sen. Mutta\n— siitä huolimatta hän kyllä saattoi tulla istuttamaan koivuja\nhautuumaalle.\n\n— Juhannusyönäkö sinä sanoit?\n\n— Niin... juhannusyönä.\n\nHän oli käynyt niin kumman turtuneeksi.\n\n\nV\n\nMatias Niiles kaivaa hiessäpäin. Hänen piti saada irroitetuksi maasta\npuolikasvuinen koivu, niin etteivät sen juuret loukkaantuisi.\n\nHän keskeyttää työnsä ja katselee ympärilleen. Niin... nyt oli\njuhannusyö, Lapin kirkkain, valoisin yö. Avaruus hohti ihmeellisen\nkuulakkaana. Tuntui, kuin olisi sininen vaippa, joka päivällä verhosi\ntaivaan, vedetty syrjään, ja ainoastaan ohut läpikuultava harso\nnyt peittänyt sen. Saattoi kuvitella, että tuon harsoseinän takana\nasuivat autuaat, jotka nyt kirkkaana kesäyönä katselivat maan päälle\nnähdäkseen, miltä siellä näytti. Ja ihanalta näytti maankin päällä.\nJokisuvanto kimalteli kuin kultainen peili; rantakaislikko ja koivut\njoen rannalla kylpivät kellanhohteisessa valossa, joka omituisella\ntavalla muutti niiden ääriviivoja: näytti siltä, kuin olisi koivujen\nvälissä risteillyt lasisia holvikäytäviä, ohuen-ohutseinäisiä,\nhauraan-hauraita, valmiita henkäyksestäkin särkymään. Missään ei\nnäkynyt varjoja. Rantakaislikkokaan ei näyttänyt tarjoavan suojaa\nsorsanpoikueelle, joka nukkui sen keskellä. Tuo salaperäinen kesäyön\nkirkkaus tunkeusi joka paikkaan, esineitten sisäänkin. Siltä ainakin\ntuntui, kun katseli kirkontornia. Se oli kuin jollakin tavoin\nhenkevöittynyt, käynyt hauraaksi. Kesäyövalo loihti esiin sen\nsisimmän... sen ajatuksen, — jos niin tahtoi sanoa. — Tänä hetkenä\nMatias Niiles välittömästi tunsi, että torni oli vertaus ihmisen\nikuisesta ikävästä ja pyrkimyksestä ylöspäin.\n\nTällaisena valoisana kesäisen keskiyön hetkenä, jolloin luonto oli\nhiljaa, lintujen laulukin vaiennut, tuntui ihmiselämä vaihteluineen\ntoisarvoiselta... sellainenkin tosiasia, että oli erottava rakkaasta\nystävästä. Se ei synnyttänyt tuskaa. Sydänkin oli vaiti nyt... kun\niankaikkisuus viivähti mailla. Saattoi hyvin antautua sellaisen\najatuksen valtaan, että — — — erään nimismiehen tytär lähti, —\ntytär, jonka kanssa oli monta hauskaa hetkeä vietetty... joka oli\nsanonut rakastavansa... ja oli kai rakastanutkin... mutta joka nyt\njoka tapauksessa lähti... muutti pois. Tuo ajatus kuljetti muassaan\ntyynesti, tasaisesti kuin virta, joka kullanhohteisena soljui tuossa\nohitse, välkähdyttäen jotakin kohtaa peilipinnastaan kirkkaammin\nkuin toista. Samalla tavalla välkähdytti äskenmainittu ajatuskin\nmatkansa varrella jotakin muistojen kohtaa kirkkaammin kuin toista.\nSukelsi mieleen joku kasvojen ilme, puoliavoimen suun piirteet... joku\nkatse, äänensävy, joku erikoinen paikka, jossa he olivat tavanneet,\njoku erikoinen hetki tuossa erikoisessa paikassa. Kaikki tämä oli\nvälkähtelyä, jolla ajatus matkansa varrella leikki. — Mutta — niinkuin\ntuolla etempänä odotti kurkkio, koski, jossa virran tyyneys häiriintyi,\nloppui... vaihtuen hurjaksi taisteluksi kalliopaasia vastaan, niin\nodotti häntäkin, Matias Niilestä, tuska jossakin tien varrella\nedessäpäin... ehkä hyvinkin lähellä... tuska, jonka aiheutti tämä\nero... tämä muistokoivujen istutus... kaikki...\n\nIida työskenteli parin sylen päässä. Hänellä oli yllä lyhyt, ruudukas\nhame ja Matias Niiles näki hänen kauniit pohkeensa. Se oli terve\ntyttö tämä Iida... terve ja voimakas, mutta sittenkin näytti Matias\nNiileksestä siltä, ettei hän jaksanut lapiotaan kyllin syvälle pistää.\n\n— Älä katkaise juuria, Iida!\n\nTyttö kääntyi päin. Hän oli kaunis, punaisine, hehkuvine poskineen.\nHiussuortuva oli valahtanut otsalle. Hän näytti somalta tavallinen\nmaalaistyttöjen liina päässään.\n\n— Täytyy pistää syvältä, muuten katkeavat juuret liian pahoin. Mutta —\nhän ei ajatellut niinkään paljon koivua. Hän ajatteli itseään.\n\n— Kyllähän minä koetin, mutta en jaksanut.\n\nTuo ääni hiveli Matias Niileksen korvaa. Iida puhui noin, kun oli\noikein hyvillään. Hän näytteli pikku tyttöä.\n\nMatias Niiles tunsi tuon kaiken niin hyvästi. Sitä oli joskus ollut\nhupainen nähdä. Ja menihän tuo nytkin. Hän painahdutti kerran, pari, ja\nlapio upposi terää myöten.\n\n— Sinä olet vahva, Matias Niiles, lausui tyttö ihaillen.\n\nMitäpä sillä oli väliä. Tyttö kuitenkin meni... muutti pois.\n\n— Nyt se on irti. Nyt minä kannan nämä hautuumaalle.\n\n— Minä kannan omani! huudahti tyttö ja hänen silmänsä säteilivät.\n\n— Et sinä jaksa.\n\nTyttö yritti, mutta luopui heti.\n\n— Multa painaa kovin paljon.\n\n— Arvasinhan minä. Tule muassa, niin minä haen sitten omani.\n\nHe astuivat koivikon halki kirkkomäkeä kohti. Sen takana oli kylän\npieni hautuumaa. Tyttö katseli kesäyössä nukkuvaa kylää. Nimismiehen\ntalo seisoi mäellä kirkosta vasemmalla. Tänne näkyi kuisti ja\nruokasalin leveä, kolmiosainen ikkuna. Uutimet oli jo otettu ikkunasta\npois. Äiti oli ne pakannut. Mutta — tuolla ylhäällä tunturin rinteellä\nkyyhötti torppa. Sen ikkunassa loisti valkea kaihdin. Siellä asuttiin...\n\nMatias Niiles kulki edellä. Hän ei enää tehnyt havainnoita. Hän\najatteli vain, että hän kantoi Iidan muistokoivua. Se ei ollut raskas,\nmutta tuntui sittenkin painavan. Olisihan hän voinut kantaa Iidankin\nnäin... läpi elämän, tuonne ylös, missä nyt linnut puhkesivat täysin\nrinnoin laulamaan... hautuumaan puissa. Hän ei yhtään ajatellut, että\nse oli hautuumaa. Se oli pikemminkin elämän kukkiva puutarha.\n\nMutta ei — niin ei ollut sallittu. Hänen edessään häämöitti mustaksi\nmaalattu portti, jonka päällä kyyhötti kömpelö risti. Se oli sittenkin\nhautuumaa...\n\nHän laski koivun maahan hautuumaan oikeanpuoleiseen nurkkaukseen.\nSiihen näkyi sakariston porras. Oli hyvä, ettei siihen näkynyt kirkon\nedustaa. Se oli vastakkaisella puolen, jokea vasten. Koivut olisivat\nsilloin nähneet polun, jota myöten hän ja Iida olivat lukemattomia\nkertoja nousseet ylös ja laskeutuneet alas. Nyt ne näkivät vain\nsakariston oven. Siitä kulki pappi ja se oli hyvä. Mennessään tämän\nkautta kirkkoon hän edusti elämän suvantopuolta, missä kaikki on tyyntä\nja rauhoittunutta. Koivut näkisivät vain hänet ja kasvaisivat tyynesti,\ntasaisesti... kuin kieltäymyksen vertauskuvina...\n\nMatias Niiles haki toisenkin koivun. Kun se oli saatu perille,\nryhtyivät he istuttamaan.\n\n— Tämän minä tahdon suorittaa yksin ilman sinun apuasi, Matias Niiles.\nSaa nähdä, rupeaako se kasvamaan.\n\nTyttö kaivoi kuoppaa. Notkea jalka polkaisi lapion terää lyhyin,\nreippain ottein... Siinä oli jotakin kiehtovaa tuossa päättävässä\njalanliikkeessä... jotakin samalla kertaa hentoa ja suloista, mutta\nmyös pontevaa ja varmaa. Matias Niileksen sydäntä sykähdytti. Hän tunsi\nenemmän iloa kuin tuskaa ja ajatteli: »Kuinka suloinen työtoveri olisi\nIida ollutkaan torpan pienellä perunamaalla.»\n\n— Katsopas, Matias Niiles, eikö käy! Tytöllä oli kuoppa valmis.\n\n— Käyhän se, lausui tämä hillitysti. Hän oli niin merkillisen tyyni.\n\n— Nyt lantaa pohjalle, puheli tyttö. Hän puuhasi samanlaisella\ninnolla kuin kotipuutarhassaan. Noin hän varmaankin puheli äidilleen,\nauttaessaan tätä istutustöissä. Matias Niileksestä tämä oli kuitenkin\nerikoisempi tilaisuus.\n\nHe asettivat koivut paikoilleen, täyttivät kuopan mullalla ja polkivat\ntyveltä tiukkaan. Lapioihinsa nojaten he jäivät sitten katselemaan\npuita, jotka seisoivat noin viiden metrin päässä toisistaan.\n\nKymmenen vuoden päästä niiden oksat koskettaisivat toisiaan, ajatteli\nMatias Niiles. Mahtaisiko Iida silloin tulla —?\n\n— Katsopas, tänne näkyy meidän parveke ja teidän torppa\nkokonaisuudessaan, lausui tyttö. — Eikö sattunutkin somasti?\n\n— Sattuihan se.\n\nHe asettivat lapiot aitaa vasten ja istahtivat haudalle koivujen\nläheisyyteen.\n\n— Matias Niiles, luuletko niiden rupeavan kasvamaan? Olikohan aika\nliian myöhäinen?\n\n— En usko. Useinhan täällä tähän aikaan istutetaan. Pappilassakin\ntoissa vuonna...\n\nTyttö nojasi päätään pojan olkapäätä vasten. Hänestä tuntui hyvältä.\nMatias Niiles oli niin vahva ja tukeva. Hänellä oli voimia. Kantoi\nkoivutkin niin keveästi kuin luudaskimpun.\n\n— Luuletko niiden rupeavan kasvamaan?\n\nMatias Niiles mietti. Omastaan hän sen kyllä uskoi mutta miten käynee\nIidan koivun...\n\n— Hyi, sinä olet julma! Kuinka saatat epäillä, ettei minun koivuni\nkasvaisi. Se kasvaa! Saatpa nähdä.\n\n— Ja mitä se silloin merkitsee?\n\n— Että minä muistan sinua aina.\n\nHiljaisuus.\n\n— Sinähän aioit palata?\n\n— Hyi, Matias Niiles, kuinka sinä saatat. Tietysti minä palaan, mutta\nen tiedä, pääsenkö ensi vuonna.\n\nSiinäpä se. Miksi ei Iida saattanut palata ensi vuonna? Silloinhan\nhän oli täysi-ikäinen. Hänhän oli monta kertaa vakuuttanut ottavansa\nratkaisevan askeleen, kun täyttäisi yksikolmatta. Eikö hän syksyllä\ntäyttänyt?\n\nMutta Matias Niiles toivoi — kaikesta huolimatta. Ehkäpä Iida hyvinkin\npalaisi. Mikä oli saattanutkin hänet näin epäuskoiseksi?\n\nMatias Niiles, kuiskasi tyttö ja hänen silmissään uiskenteli kostea,\nlämmin kiilto.\n\nSilloin poika havahtui. Hän heräsi kuin unesta. Hän katsahti\ntaivaalle ja näki auringon heittäneen huntunsa ja saaneen takaisin\ntäyden loistonsa. Hän näki, että joen kultaisen kimmellyksen rikkoi\ntuulenviri. Hän kuuli lintujen tuhatäänisen laulun, joka riemuitsevana\nkohosi korkeutta kohti. Sydänyön hetki oli mennyt. Iankaikkisuus, joka\nhetkisen oli viivähtänyt mailla, oli hävinnyt. Oli jälleen alkanut aika\nja ajan mukana seurasi tuska... eron katkeruus.\n\nMatias Niiles ei vielä halunnut antautua tuskan, valtaan.\n\nHän halusi rakastaa, nauttia elämän onnesta lyhyen tuokion... ehyesti,\njakamattomasti. Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille lujasti,\nvarmasti painoi huulensa tämän huulia vasten ja imi niinkuin janoinen,\njoka ei vuosikausiin ole saanut juoda. — Se oli pitkä suudelma.\n\n— Matias Niiles! kuiskasi tyttö. Hänen ruumiinsa värisi ja silmät uivat\nkyynelissä. — Miksi minun piti syntyä nimismiehen tyttäreksi?\n\n— Ja minun torpanpojaksi.\n\n— Ei, ei, minä olisin halunnut syntyä lesken tyttönä, — lesken, joka\nasuu rannassa kirkkoväärtin takana. Silloin ei mikään olisi sinua\nestänyt naimasta minua.\n\nJoko Iidakin sen huomasi? Oh, hän, Matias Niiles, oli huomannut\nsen sinä päivänä, jolloin oli saanut kuulla nimismiehen lähdöstä.\nSäätyerotus... säätyerotus. Iidan naisi herra... joku nimismies tahi\npappi. — Tällä hetkellä olisi Matias Niiles tahtonut olla jompikumpi.\n\nKyyneleet kohosivat hänenkin silmiinsä. Hän oli ollut niin ihmeen\nrauhallinen, mutta nyt murtuivat sulut. Tyynenä soljuva virta oli\nehtinyt koskeen. Kuinka armottoman ankariksi kohosivat aallot...\nNe hyökkäsivät kalliopaasia vastaan. Mutta — kivi kesti, kallio ei\nsortunut. Samoin ei Matias Niileksen tuskakaan voinut muuttaa sitä\ntosiasiaa, että nimismiehen tytär lähti.\n\n— Iida, emmeköhän lähde, sanoi hän silmiään kuivaten. — Mitäpä auttaa\nistua täällä, kun tämä kuitenkin on viimeinen kerta?\n\nMutta nyt alkoi uusi kamppailu. Nimismiehen tytär heittäysi epätoivon\nvimmalla hänen kaulaansa. Hän pusersi niin, että teki melkein\nkipeää. Silmät olivat jäykkinä kauhusta. Näki, että hän oli ihan\nmenehtymäisillään.\n\n— Ei, ei! itki hän. — Sinä et saa lähteä! Matias Niiles, minä kuolen,\njos sinä nyt lähdet. Ei vielä! On vielä pitkälti aamuun... Emme\najattele eroa. Ajattelemme vain, että rakastamme toisiamme.\n\nTyttö riippui pojan kaulassa itkien ja rukoillen. Eikä Matias Niileksen\nauttanut muu kuin jäädä.\n\nHe istuivat aamuun saakka. Kun pappilan lehmät vaelsivat kirkon ohi\nlaitumelle, istuivat he yhä. Mitä kaikkea he olivat puhelleet, sen\ntiesi vain tuuli, joka surunvoittoisena suhahteli puissa, ja nuo kaksi\näsken istutettua koivua.\n\nMutta pappilan paimenpoikakin huomasi, että nimismiehentytär oli\nitkenyt. Häneltä keskeytyi hetkeksi pajupillin teko, mutta pian hän\nsoitteli niin, että tapulin räystäällä istuvat varpuset pyrähtivät\nlentoon ja rupesivat kilvan kiertämään kirkontornia, aivan kuin\nolisivat ajaneet toisiaan takaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn vierinyt vuosikymmeniä. Nimismiehen talo seisoo entisellä\npaikallaan. Sen haltijat ovat vaihtuneet monta monituista kertaa.\n\nSamoin kyyhöttää torppa tunturin rinteellä. Se on äskettäin saanut\nuuden pärekaton. Siinä elelee Matias Niiles, Näköala-Niileksen\npojanpoika. Yksin. Hän on jäänyt naimattomaksi.\n\nMuistokoivut hautuumaalla ovat kasvaneet suuriksi puiksi. Niiden oksat\novat jo aikoja yhtyneet.\n\nMutta — nimismiehen tytär ei ole palannut.\n\n\n\n\nKinkereillä\n\n\nEi tuntenut Vanha-Pieti kirjaintakaan, vaikka oli jo ikämies...\npuolivälissä seitsemääkymmentä. Mutta poronmerkit hän tunsi — Ruotsin,\nSuomen ja Norjan merkit... tunsi tuhatpäisessä elossakin. Mutta —\nmitäpä siitä lähti apua kinkereillä. Ei pappi poronmerkkejä kysellyt,\nvaan kirjaa... Raamattua ja katekismusta. Ja niitä ei Vanha-Pieti\nosannut, ei vaikka pää olisi poikkipantu.\n\nMitäpä lappalainen kirjatiedolla, arveli Vanha-Pieti.\n\nMutta hyvä se olisi sittenkin ollut — siltä varalta, jos sattui\nlukusijoille vahingossa. Niinkuin Vanha-Pieti kerran Suvannossa.\n\nEi osannut Vanha-Pieti aavistaa, mihin loukkuun oli menossa, kun hän\nmuutamana helmikuisena päivänä paarusti Suvannon törmää ylös. Muut oli\nmietteet miehellä... aivan muut. Suvannon Kalle oli hänen »väärtinsä»,\nystävänsä, ja kauppa-asioissa liikkuivat Pietin aatokset. Mutta\nkaupoista ei sinä hetkenä tullutkaan mitään.\n\nAvasi Pieti pirtin oven ja säikähti, säikähti pahanpäiväisesti.\nMikäs kokous täällä nyt —? Eipä hän ollut kuullut, että palkinen\nvielä kokoontuisi. Vasta myöhemmällä oli poroisäntä aikonut palkisen\nkokouksen pitää. Pietillä kiehahti jo sappi. Ei hänelle, vanhalle\nmiehelle, enää ilmoitettukaan. Ikäloppuna pitivät, vaikka hänen\nnimissään lainehti vielä elo, porolauma.\n\nMutta samassa Vanha-Pieti hätkähti. Pöydän takana istui pienenläntä,\nlihavahko mies silmälasit nenällä ja valkoinen kaulus kaulassa.\nTenomuotkan pappi! Ja tämä kokous... no jo!... kinkerit ilmeisesti.\n\nBaergalak!\n\nSillä sanalla tulkitsi Vanha-Pieti tunteensa, sillä hän oli kova ja\npaatunut mies.\n\nKatse sieltä, toinen täältä suuntautui Pietiin, kun hän kynnyksellä\nempien mietti, astuisiko sisään vai pyörtäisikö pois. Jälkimmäinen\nolisi ollut ehdottomasti mieluisempaa, mutta silloin olisi koko\nSuvannon törmä nauranut hänelle... pilkannut vanhaa miestä. Eikä\nVanha-Pieti naurua sietänyt. Kunnia se oli hänelläkin, vaikka hän ei\nlukea osannutkaan.\n\nPieti astui siis pirttiin ja työntyi vielä etualalle kuin uhmaten.\nEhkäpä rovasti ei luettaisikaan häntä, kun hän näin rohkeasti esiintyi.\nHän kumarsi papille, sipaisten kämmenellä päälakeaan, ja tukkeutui\nistumaan parin lantalaispojan väliin.\n\nPöydän ääressä seisoi parastaikaa Suvannon Kalle, talon isäntä itse.\nVakavan näköiseltä näytti Kalle. Pieti taivutti hiukan päätään\nkuullakseen, kuinka Kallelta luisti. Hyvin tuntui luistavan... Kalle\nteki parhaillaan selkoa luetun sisällyksestä ... Olipa se merkillinen\nlammikko, jossa noin vain sai terveytensä, kunhan vain ajoissa kerkesi\nveteen rientää... Olisi hänkin sellaiseen juossut, jos olisi lähempänä\nollut... lammikko. Sillä turkasen kova kolotus repi oikeaa koipea...\nrepi nytkin... kuppauksesta huolimatta...\n\nEnkeli kuului sekoittaneen veden. Heh, eiköhän ollut juttua koko\nkertomus? Miten se nyt enkeli ...? Eiköhän niillä ollut parempiakin\ntehtäviä... silloin niinkuin nytkin...? Eipähän nykyään kuultu, että\nenkelit olisivat sellaista tehneet. Mutta ... kukatiesi... koska niin\nvakavana seisoi Suvannon Kalle ja hän oli sentään päisevä mies. Ja\nvakavalta näytti rovastikin.\n\nSuvannon Kalle marssi paikoilleen kuin mies, joka on lunastanut\nkunnankuittinsa, ja rovasti painui katselemaan kirkonkirjaa. Vanha\nkatekeetta, koulumies, istui pöydän päässä katekismus kourassa,\nheilutellen mietteissään päätään. Siinä se vasta oli järkimies.\n\n— Jaha... on taittukin sitten luettaa koko kinkerikunta.\n\nVanha-Pieti huokasi helpoituksesta. Olipa hyvä, että loppui. Pääsi\nhänkin asioimaan talon isännän kanssa. Oikealla ajallapa hän sentään\noli tullutkin.\n\nRovasti silmäili penkkiä, jolla Pieti istui. Eihän vain aikonut...?\nPieti kumartui katsomaan molemmille sivuilleen, kuin tutkiakseen,\nolisiko ketään jäänyt luettamatta. Hän olisi nyt kovin mielellään\nauttanut rovastia.\n\nJoko se tämä Tonnan poika on lukenut? kysäisi hän, osoittaen vieressään\nistuvaa puolikasvuista poikaa ja katsoen rovastia kulmainsa alta.\n\nKyllä se luki jo äsken.\n\n— Jaa-a.\n\nPieti nyökkäsi kunnioittavasti. Rovastipa sen tiesi. Hän, Pieti, olikin\nvasta tullut. Se kun hän vain arveli, että oliko mahdollisesti jo\nlukenut... tämä Tonnan poika.\n\nKyllä... mutta mitenkä sen Pietin laita oli? Jokohan luettaisiin?\n\nRovasti katseli hymyillen Pietiä, selaillen edessään olevaa Uutta\nTestamenttia.\n\n— Niin... jospa Pietikin tulisi lukemaan.\n\nPieti katseli hämmästyneenä ympärilleen. Olipa tämä nyt... Leikiltä\ntuntui tämän rinnalla käräjätuvassa olo. Siellä oli sentään kysymys\ntoisenlaisista merkeistä... poronmerkeistä... ja niitä saattoi sentään\naina tulkita tilanteen mukaan. »Iso sana» ja »pikku sana»... niistähän\nporomiehet keskenään riitelivät ja käräjöivätkin. Mutta — rovastin\nUudessa Testamentissa olivat kaikki »sanat» outoja. Hyvä isä sentään,\nkun ei mies ollut koskaan kirjaintakaan tuntenut. Se pakkasi jo\nhämmästyttämään.\n\nPyöritellen lakkia kourassaan taapersi Pieti pöydän ääreen. Hän\nkatsahti rovastiin kuin armoa anoen. Jos se ei olisi ollut niin\nvähäkuulonen, olisi sille saattanut suhauttaa, että »saat poronpaistin\njos päästät.» Hänellä oli niitä naapuritalossa kymmenittäin. Niitä\nhän oikeastaan oli tullutkin myymään. Mutta — nyt ei ollut kysymys\nporonpaisteista.\n\n— Ei ole laseja, huomautti Pieti koettaen hymyillä. — Minulta särkyivät\näskettäin enkä ole vielä uusia saanut...\n\n— Täältä saa Pieti lasit.\n\nPuolikymmentä kättä kurottautui Pietiä kohti. Pieti otti lähinnä\nistujalta.\n\n— Kun olisivat käyvät, niin hätäkö tässä...\n\nPieti asetti lasit nenälleen ja tarkasteli kovettunutta kämmentään.\n\n— Eivät nämä käy.\n\nRovastiakin näyttivät Pietin valmistelut huvittavan. Hän ei ollut ennen\nsaanut käsiinsä tätä omituista lappalaista, josta oli kuullut, ettei\nhän osaisi lukea. Nyt piti koettaa, oliko siinä perää.\n\nPieti sai kirjan ja kuljettaen sitä edestakaisin kasvojensa tasalla\nkoetti silmiään siristellen näyttää, ettei häneltä tahtoa puuttunut.\nTuo musta ripotus se nyt oli sitä lukua. Niin oli paikoitellen kuin\nkärpäsen jäljeltä. Otapas siitä sitten selvä...\n\nYht'äkkiä iski Pietin päähän pelastava ajatus. Tietysti tässä puhuttiin\nVapahtajasta. Saattoi siis aloittaa sillä.\n\n— Iesus... sanoi Pieti, katsoen kysyvästi rovastiin.\n\n— Aivan niin.\n\n— Ristus, innostui Pieti.\n\n— Aivan niin.\n\n— Jumalan Poika, maailman Vapahtaja, jatkoi Pieti yhä enemmän innostuen.\n\n— No, katsohan nyt tarkemmin, huomautti rovasti.\n\nSai sitä katsoa... kun yhtenä vilinänä pani, mihin hyvänsä silmät loi.\nTuossa oli muuan koukero ihan samanlainen kuin Koutokeinon lukkarin\nporonmerkki, mutta siitä ei nyt ollut apua.\n\nMiten olisi mahtanut Pietin käydäkään, jollei rovastia olisi pyydetty\nkamarissa pistäytymään. Kuului muutamalla isännällä olevan tärkeää\nasiaa. Mitähän asiaa sillä mahtoi olla...? Luultavasti tihunnin maksu.\nJokopa se oli hän tihuntinsa maksanut? No ei... Siinä se sitten oli\nselitys koko juttuun. Ja hänellä taisi olla kahdelta vuodelta...\n\nRovasti nousi pöydän takaa ja kehoitti katekeettaa sillä aikaa\nluettamaan Pietiä.\n\nTämä huokasi helpoituksesta. Koulumiehen kanssa hän sentään aina tulisi\ntoimeen. Hän otti silmälasit nenältään, antoi ne takaisin omistajalle\nja asettui seisomaan katekeetan eteen, räpytellen silmiään.\n\nTiesiköhän koulumies, että hänen ajoporonsa oli eksynyt Pietin kylään?\nJospa vain tiesi, niin auttoi nyt häntä. Muussa tapauksessa olivat\nporon päivät luetut. Kunnia poroa vastaan, päätteli Vanha-Pieti\nhengessään. Koulumiehen ajokkaalla oli pinta päällä. Se korvaisi hetken\nhäpeän... jos niikseen tuli...\n\nLiekö arvannut koulumies Pietin aikeet, vai muutenko päätteli poronsa\ntämän kylään joutuneen — joka tapauksessa hän nyt päätti auttaa vanhaa\nlappalaista. Hän tiesi entuudestaan, ettei tämä osannut lukea. Siksi\nhän viittasi Vanhan-Pietin lähemmäksi ja kysyi niin hiljaa, etteivät\nmuut kuulleet:\n\n— No, mitenkä sinun porosi jaksavat?\n\nVanhalla Pietillä oli tarkka kuulo. Se oli teroittanut eräelämässä\nvuosikymmenien aikana. Sitä ei ollut vanhuuskaan heikontanut. Hänen\nsydämensä hypähti ilosta, kun hän kuuli katekeetan kysymyksen. Nyt\noltiin tutulla maaperällä.\n\nHäntä nauratti, mutta hän koetti pysyä vakavana. Olihan nyt luetus eikä\nse ollut leikin asia.\n\n— Kyllä ne hyvin jaksavat... mikäpäs niillä poroilla tunturissa...\n\n— Kas niin, lausui katekeetta kovempaa. — Sehän menee. Mutta — jatkoi\nhän taas ääntään hiljentäen — onko minun vanhaa ajokastani näkynyt?\n\nVanhan-Pietin silmissä välähti. Sanoisiko hän totuuden vai ei?\nKoulumies pitäisi kurssinsa, vaikkapa hän ei totuutta ilmaisisikaan.\nPelastettu kunnia ja poro kaupan päälliseksi. Sitä sopi jo pitää\nmenestyksenä.\n\nHän tarkkasi katekeetan kasvoja ja hänestä näytti, että tämä tiesi\njotakin. Kukaties — jos hän kieltäisi, koulumieskin muuttaisi\nmenettelyään ja silloin hän saisi häpeät. Oli varminta pysyä totuudessa.\n\n— Onko sillä naamasarvet?\n\nKyllähän hän sen tiesi. Se kun hän vain halusi muuten kysäistä, jotta\nkuulijat pysyisivät siinä luulossa, että hän »osasi.»\n\n— On.\n\n— Kyllä meidän Antti näki sen viime viikolla. Haluatko, että tuon sen\ntänne?\n\n— Hyvä olisi...\n\n— Ensi viikon torstaina sen saat.\n\nVanha-Pieti silmäsi ympärilleen. Kuuliko seurakunta, kuinka häneltä\nmeni? Poro kunniaa vastaan! Kota-Jussa olisi varmasti pitänyt poron,\nvaikkapa kunnia olisi pelastunutkin.\n\nKatekeetta oli hyvillään. Hän oli jo pelännyt ajokkaansa kohtaloa\nkuultuaan sen joutuneen läntisen paliskunnan alueelle. Sieltä ei\nitäpuolen poro monesti palannut. Nyt hän oli saanut tiedon siitä ja\nvielä lupauksen, että se tuotaisiin hänelle. Tässä tapauksessa saattoi\nPieti-äijään luottaa. Hän ei ollut niitä kaikkein kieroimpia.\n\nSamassa tuli rovasti kamarista. Hän oli hyvällä tuulella. Asettuen\npaikalleen pöydän taakse hän kysyi opettajalta:\n\n— No, mitenkä se menee tällä vanhalla Pieti-äijällä?\n\nKatekeetta riemuitsi. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Pietin kunnia ja\nhänen vanha ajokkaansa. Molemmat olivat nyt turvassa.\n\nHän vastasi tyytyväisin mielin:\n\n— Kyllä se menee... koko hyvin meneekin. Katekismus olletikin...\n\nKatekeetta on totinen kuin seinä. Hän ei vilkaisekaan Pietiin. Katsoo\nvain rovastia silmää räpäyttämättä.\n\n— No, sehän on hyvä. Tuota... turhaanhan ne sitten hokevat, ettei Pieti\nlukea osaa.\n\n— Huihai! Niinkuin ei maailmassa löytyisi ilkeitä ihmisiä... lausuu\nPieti kuin anteeksiantaen ja tallustelee tyytyväisenä paikalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun katekeetta parin viikon perästä palaili koulumatkoiltaan, oli\nhänellä valjaissa vanha ajokkaansa ja käsissä komeat koivikaskintaat.\n\nVanha-Pieti oli ollut ruhtinaallisella päällä. Hän oli antanut\nkintaatkin. Sillä olihan hän nyt lukumiesten kirjoissa eikä se ollut\nvähäinen asia.\n\n\n\n\nKosinta\n\n\nKaikki, jotka tunsivat Sakrin, sanoivat, ettei hän ikinä saisi vaimoa.\nMistä se johtui, sitä oli vaikea arvata, mutta kun nimismiehen piikakin\nsen oli sanonut, oli se täytynyt uskoa. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun\nsamaiselle piialle oli kerran sattunut vahinko.\n\nSakrilla ei siihen ollut vähintäkään syytä. Ei, eikä piika Sannu sitä\nväittänytkään. Mutta kun jo hänkin niin sanoi, täytyi asiaan suhtautua\nvakavasti.\n\nJa kuitenkin oli Sakri virkamies, poliisi, jolla oli kirkkaat\nvirkanapit takissa ja lakissa.\n\nMikä hänessä sitten oli vikana?\n\nSitä ei tiennyt kukaan, — ei edes hänen esimiehensäkään. Ja hän sentään\ntiesi yhtä ja toista.\n\nJotkut arvelivat, ettei Sakri osannut yrittää oikealta suunnalta.\nPakkausi syrjäkyliin, missä virkanapit eivät lainkaan tehonneet.\nLeijonan kuva muistutti sikäläisten mielestä liiaksi kaivosta nostettua\nkoiraa.\n\nJos Sakri vain olisi pysynyt maantien varressa, olisivat asiat\nluultavasti luonnistuneet toisin. Sen puolen tytöt tulivat ihan\nnostoksiin nähdessään virkatakin jossakin vilahtavan.\n\nJoku taas arveli syyksi sen, että Sakri oli isoksi pojaksi saakka\npuhunut lapsen kielellä.\n\nNiinkuin se olisi mikään vika ollut. Olihan Sakri sentään siitä\nhuolimatta virkamieheksi kohonnut.\n\nMutta — kuten sanottu — naimakaupat vain eivät luonnistaneet.\n\nLopuksi oli Sakri päättänyt suunnata askeleensa etäiseen Torrakan\nkylään. Hän oli heittänyt kaikki yhden kortin varaan. Nyt tahi ei\nkoskaan! Siellä — Torrakansuussa — oli kuuleman mukaan semmoinen\nKaruliina, joka ei ollut yhtään hullumpi. Vankkatekoinen ihminen,\nväkevä kuin karhu ja työkkyri... kerrassa työkkyri. Eikä ollut kuulemma\nmuodoltaankaan moitittava. Sellainen pyöreämuotoinen, pystynenäinen ja\nhelakkasilmäinen impi. Häntä oli Sakri päättänyt kosia.\n\nVarovaisuuden vuoksi hän oli heittänyt virkatakin kotiin. Hän oli\nmuistanut Torrakan peräläisten arvostelun leijonan kuvasta. Kuin\nkaivosta nostettu koira. Tosi... niin se oli Sakrinkin mielestä. Kuinka\nolivatkin nyt kruunun herrat sellaisen vaakunan keksineet? Niin laihan,\nniin laihan, että oli heikoimmasta paikasta poikki menossa. Syöneemmän\nnäköinen olisi riikin vaakunaleijona saanut olla. Esimerkiksi sellainen\nkuin hänen ruunansa. Sellainen vatsa olisi jo herättänyt tarpeellista\nkunnioitusta.\n\nSakri saapui Torrakansuuhun ja käveli oikopäätä Karuliinan kotiin. Hän\nesitti asiansa kuin mies, melkein haasteäänellä. Siinä meni vakavaksi\nkoko talonväki, isännästä renkipoikaan asti.\n\nKaruliinan isä oli ottanut tuumailevan ilmeen. Hän oli sanonut: »Jaa...\nvai niin...» eikä mitään muuta. Karuliina oli istunut pirtin perällä\nsängynpään päällä. Sakri oli muistanut muutaman raamatunpaikan:\n»Siinä on Rebekka edessä. Ota hänet ja olkoon hän sinun herrasi\npojan vaimo...» Nuo sanat olivat Sakrin mielestä niin ihmeen hyvin\nsoveltuneet tähän tilaisuuteen. Eikö ollutkin vallesmannilla tapana\nkutsua häntä pojakseen. »Sakri, poikani, haastapas se Retulainen ensi\nkäräjiin...»\n\nMutta niin helposti se ei kuitenkaan ohut käynyt. Historioissa ja\nsen semmoisissa kyllä: ei muuta kuin menivät ja ottivat. Niinkuin\nElieserkin, Abrahamin isäntärenki. Mutta toista oli nykyaikana.\n\nTorrakansuun emäntä oli kantanut ruokia pöytään. Sakri oli ajatellut,\nettä jokohan uusiintui Raamatun kertomus Elieserin kosinnasta ihan\nprikulleen. Mutta ei — ruoka oli ollutkin isäntää varten. Tämä oli\nryhtynyt syömään aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän oli\nnähtävästi halunnut miettiä asiaa oikein perusteellisesti ja se\nkävi kaikkein parhaiten päinsä syödessä. Sakria se ei ollut yhtään\nhermostuttanut. Mitäs tyhjiä... miestä, joka oli ollut rosvoakin\nkiinniottamassa. Hän oli katsellut vain Karuliinaa ja mielessä oli koko\najan soinut: »Siinä on Rebekka edessäs...»\n\nNiin juuri. Lie ollut muhkea se Iisakin pojan vaimokin, mutta muhkealta\noli näyttänyt Karuliinakin. Niin olivat lanteet heilahdelleet hänen\ntakan ääressä hääriessään. Kahvit oli keittänyt Sakrille ja somasti\nniiata nyksäyttänyt tarjotessaan.\n\nSakria se oli hiukan peloittanut. Pitivätköhän liiaksi herrana? Ja\nhän kun oli vasiten jättänyt virkatakinkin kotiin ja lyönyt selkäänsä\nvanhan, kuluneen raasun.\n\nIsäntä oli lopettanut syöntinsä ja sanonut taaskin: »Jaa... vai\nniin...» Mutta nyt ei ollut puhe siihen katkennut. Oli tullut muutakin.\n\n— Jos meidän talosta tyttö kerran lähtee, ei se ilman lähde.\n\n»Älähän huoli», oli Sakri ajatellut ja odotellut jatkoa.\n\n— Ja jos se kerran lähtee, niin rahoja se mukanansa vie.\n\n»Hyvä toki», oli Sakri ajatellut, mutta ei ollut sanonut mitään.\n\n— Mutta sillä ehdolla minä tytön annan, että rahat maahan pannaan.\n\nSilloin oli Sakri avannut suunsa:\n\n— Minä olen tullut vain vaimoa hakemaan. En ole muuta ajatellut.\n\nViisaasti oli Sakri vastannut, perin viisaasti. Emäntä, Karuliinan\näiti, oli hyngähtänyt ja pyyhkäissyt silmänurkkaansa. Niin oli Sakrin\nsana liikuttanut häntä.\n\n— Mutta, Karuliina, mitä itse sanot? Nyt pitää puhua eikä tuijottaa.\n\nSakri oli katsellut Karuliinaa jännittynein ilmein, aivan kuin\nkalastaja, joka pyydystää lippoonsa suurta haukea. Se vilskahtaa sivu\nmutta, — jos se kerran on lujasti koukussa kiinni, se tulee.\n\nMutta Karuliina ei ollut puhunut mitään. Olihan vain toisella kädellään\nhypistellyt esiliinaansa ja naurahtanut toiseen kouraansa.\n\n— Nyt pitää puhua eikä turjottaa. Kolmenkymmenen korvissa oleva ihminen\nja istuu ujona kuin pikku tyttö, oli isä kehoittanut.\n\n— Niin, oli äiti sanonut ja kädet lonkalla katsellut tyttöstään.\n\n— Sittenpä juhannuskirkolla nähdään, oli Karuliina viimein tokaissut.\n\nNiine hyvineen oli Sakri saanut lähteä. Asia ei ollut mennyt oikein\nmieltä myöten.\n\n— No... mitenkäs kävi? oli nimismies kirkolla tiedustanut.\n\n— Heikoksi jäi vielä, oli Sakri vastannut.\n\nMutta älähän huoli. Kirjevaihto siitä sentään oli sukeutunut. Karuliina\noli kirjoittanut »herra konstaapeli Lauantaihaaralle» ja »antanut\ntietää», ettei hänellä suinkaan ollut aiottua avioliittoa vastaan muuta\nkuin se, miten hän tulisi viihtymään »siellä isommassa maailmassa» ja\n»sakeammassa kansassa»... niinkuin maantien varrella. Hän oli tottunut\nTorrakan hiljaisuuteen ja sitten — heidän lehmiään ruokittiin vielä\nvanhaan tapaan... keitettiin moskaämpäreitä. »Mutta siellä maantien\nvarrella ne taitaa olla uudet meiningit lehmänruokinnassakin...» oli\nKaruliina kirjoittanut.\n\nSakri oli vastannut »neitsyt Karuliina Torrakansuulle», että\nmaantienvarsi se mukava oli. Hautomapiilit hyrräsivät pitkin kesää\nja herrat heiluttelivat kättä vain. Mitä lehmänruokintaan tuli, ei\nse ollut heilläkään kovin uudenaikaista. Moskaa keitettiin vanhoista\nluisteista ja sitä syötettiin hevosellekin.\n\nKirjevaihtoa oli nyt jatkunut juhannukseen saakka. Sakri valmistausi\nkirkolle. Nimismies oli lähettänyt virkakirjeen, jonka mukaan poliisin\noli oltava kirkonkylässä järjestystä valvomassa. Oli taas tiedossa\nviinasaksoja ja niitä oli pidettävä silmällä.\n\nOlisi Sakri tullut kutsumattakin. Jos ei viinasaksojen, niin Karoliinan\nvuoksi. Hän lähti siis matkaan ja saapui hyvissä ajoin perille.\n\nEivät Sakria oikein miellyttäneet virkatoimet tänä juhannuksena.\nÄrjäisi hän sentään yhdelle ja toiselle humalaiselle, että »soh, siit!»\nMutta toisaalta häntä harmitti, että pitikin sattua virkanuttu ylle. Se\nKaruliina oli niin metsäperäläinen, että saattaisi vieroa häntä siinä\nasussa.\n\nPoikelan pihalla hän sitten tapasi Karuliinan ja pisti kättä. Kankaalta\nkuului humalaisten mekastus, mutta Sakri halusi kuitenkin suihkata pari\nsanaa Karuliinalle ennen virkatoimiin ryhtymistä. Hän kuiskasi siis,\nettä Poikelan navettaladossa oli sopiva keskustella. He pujahtivat\nsinne Karuliinan kanssa.\n\nKyllä oli Sakri nyt onnellinen. Navettaladossa oli kerrassa mukava\nolla. Heinä tuoksahti somasti nenään ja humalaistenkin huudot\nkuulostivat melkein enkelin laululta.\n\nHe istuivat lattialle heinäkasan viereen ja rupesivat juttelemaan.\nSakri selitti ensi töikseen, ettei Karuliinan pitänyt peljätä. Näin\nkirkolla käydessä piti olla virkatakissa. Se oli kruunun määräys\nsellainen. Nämä hänen virkanappinsa olivat vain vahingossa sattuneet\nvirheellisiä. Miten lie tullutkin erehdys siellä hapriikissa.\nNimismiehen napeissa oli leijona paljon lihavampi. Se muistutti melkein\nlehmäistä vasikkaa...\n\nKaruliina hypisteli Sakrin takinnappeja tiedustaen, mistä aineesta ne\nolivat.\n\n— Vanhasta hopeasta, vastasi Sakri ja rupesi selittämään, että niiden\nkanssa piti olla varovainen. Saattaisivat pudota ja joutua hukkaan.\nSiitä oli poliisi edesvastuussa. Jos virkatoimissa putosivat, ei\ntarvinnut vastata. Mutta jos muulloin pääsivät hukkumaan, joutuisi\nSakri itse vahingon korvaamaan.\n\nKaruliina säikähti. Mitä jos sattuisi heiniin putoamaan ja Sakri\njoutuisi korvaamaan? Nythän hän ei ollut virkatoimissa.\n\nSakri rauhoitteli häntä. Eivät ne nyt niin vähällä sentään... ne oli\nneulottu karhulangalla ja hän tarkasti aina lähtiessään, että jokainen\nnappi oli kyllin lujassa. Ei tarvinnut Karuliinan yhtään peljätä...\n\nHumalaisten huudot kajahtelivat villeinä ja raivokkaina. Sakri muisti\nnimismiehen määräyksen. Häntä hiukan hermostutti. Pitikin sattua\nsopimattomaan aikaan koko viranhoito.\n\nHän päätti lähteä heti, saatuaan asiansa Karuliinan kanssa kuntoon.\nMutta Karuliina oli käynyt umpimieliseksi ja torjui kaikki Sakrin\nlähentelemisyritykset.\n\nSattui niin somasti, että Poikelan emäntä käväisi pistämässä navetan\noven lukkoon, aavistamatta yhtään ladossa olijoita... Sakrin\nsydänalassa sykähti oudosti: nyt hän saisi istua koko yön Karuliinan\nkanssa kahden kesken. Sehän oli onnen potkaus.\n\nKaruliina naurahti, kun Sakri huomautti, miten heidän oli käynyt.\nNyt hän salli Sakrin laskea käden kaulalleen ja sillä tavalla he\nistuivat koko valoisan juhannusyön, kuunnellen lintujen laulua ja omien\nriemuitsevien sydäntensä sykintää.\n\nEi peljännyt Karuliina enää virkanappien hukkumista. Painausi vain\nSakria lähelle ja hymähteli hiljaa.\n\nJuopuneetkin olivat asettuneet. Kylä lepäsi hiljaisena. Käki vain\nkukkua helskytti. Sakri ja Karuliina rupesivat ennustelemaan käen\nkukunnan mukaan.\n\n— Katsotaanpas, montako lehmää me saamme, sanoi Karuliina.\n\nKäki kukkui viisi kertaa. Viisi lehmää siis.\n\n— Mutta katsotaanpas, montako lasta me saamme, kuiskasi Sakri\nKaruliinan korvaan käen kukunnan välillä.\n\nKäki rupesi helskyttämään täysin rinnoin. Se kukkui neljätoista kertaa.\n\n— Siinä on ipanoita, sanoi Sakri muhoillen, mutta Karuliina kätki\nkasvonsa esiliinaan.\n\n— Mitenkäs ne kaikki viidellä lehmällä elätetään? kuiskasi hän.\n\n— Pyydetäänpäs lisää. No nyt!\n\nSakri rupesi laskemaan. Käki kukkui neljätoista kertaa taaskin.\n\n— Katsopas... rikkaita meistä tulee: yhtä monta lehmää kuin tenavaakin!\n\nNiin he arvuuttelivat milloin mitäkin ja hauska heillä oli. Sakria\ntoisinaan piinasi, kun hän muisti virkavelvollisuuttaan. Mutta hän\nlohduttautui sillä, ettei ollut tahallansa joutunut sitä laiminlyömään.\nJa olihan onni onnettomuudessa, että Karuliinan kanssa oli asioista\nsovittu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.\n\nKun aamu tuli, rupesi Sakri ladon seinän raosta huhuilemaan pihalle.\nNyt muistutti hänen äänensä käen kukuntaa. Poikelan emäntä tuli\navaamaan.\n\n— No kylläpä nyt! Karuliinaa on haettu ympäri kylää eikä kellään\naavistustakaan, että tämä täällä poliisin kanssa kuhertelee kaiken yön.\nNo, voi minun päiviäni!\n\nMutta Sakri rypisti kulmiaan ja kysyi tuimasti:\n\n— Onko ketään puukotettu viime yönä?\n\nEi sanonut emäntä kuulleensa. Mitä lienevät humalaiset remunneet\nkankaalla, männikössä, mutta vakavampia vammoja ei liene sattunut\nkenellekään.\n\n— Minulle se kuitenkin sattui kelpo kolaus, lausui Sakri naurussa suin.\n\n— No mikä nyt...?\n\nPoikelan emäntä oli yhtenä kysymysmerkkinä.\n\n— Tämä Karuliina Torrakansuu on nyt minun kihlattu morsiameni.\n\nPoikelan emännällä levisivät silmät suuriksi.\n\n— No, voi minun päiviäni! Minähän olenkin aina sanonut, että saa vielä\nSakrikin eukon, kun kohdalle sattuu. Ja nyt sattui! Herra hyvästi\nsiunatkoon ja onneksi olkoon!\n\nVesissä silmin kättelee Poikelan emäntä nuorta paria.\n\n— Ja nyt, emäntä, kahvipannu tulelle ja sitten nimismieheen raporttia\ntekemään, sanoi Sakri puistellen heinänkorsia takkinsa liepeistä.\n\n— Ja sitten Karuliinan kanssa pappilaan!\n\nNuori pari astuu onnellisena Poikelan emännän perässä pihan poikki\npirttiin.\n\n\n\n\nErkki-Antti Juhonpietin näky\n\n\nErkki-Antti Juhonpieti, puhuvainen mies, ajeli Muonionjoen vartta\nalaspäin ja oli sangen murheellinen. Illalla kesken seurojenpidon\noli Muoniovaaraan tuotu sana, että Laestadius oli kuollut. Se oli\niskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta ja herättänyt voimallisen\nvalitushuudon seuraväen keskuudessa Muoniovaaran avarassa pirtissä.\nSeurat oli täytynyt lopettaa, sillä murheen ääni ei ollut lakannut\nkuulumasta, vaikka Erkki-Antti oli odotellutkin jonkun aikaa.\nPäinvastoin se oli yltynyt heti, kun hän vain oli sanankin sanonut.\nLopuksi oli liikutus vallannut saarnamiehenkin, niin ettei hän olisi\nsaattanutkaan puhua, vaikka olisi halunnutkin. — Seuraväen mukana\nlähti murheen sanoma lentämään ylt'ympäri laajan kiveliön. Se oli yks'\nkaks' Suomen puolella, poikki »väylän», liittyen siellä kauppiaan\npihalla kuormiaan laittelevan ylimaan miehen matkaan ja kulkien hänen\nraidossaan kohti tunturiseutuja porontiu'un soidessa ja poronkoparan\nnaksuessa.\n\nKuka nyt paimentaisi Kristuksen laumaa? Se kysymys askarrutti\nErkki-Antin mieltä hänen hiljaa ajellessaan Muonionjoen vartta alaspäin.\n\nHän oli lähtenyt yötä myöten matkaan. Ei ollut saanut enää\naikaansa kulumaan, — ei vaikka mikä olisi ollut. Oli tuntunut niin\nturvattomalta. Oh, hyvänen! Poissa oli paimen, uskollinen ja rakas.\nKuka kaitsisi Kristuksen laajalla asuvaa laumaa? Ihmeelliset olivat\nHerran tiet. Nyt kun juuri olisi tarvittu väkevää kättä, tempasi Herra\napostolinsa pois. Ihmisajatuksen mukaan ei Pajalan rovasti olisi\nsaattanut sopimattomammalla ajalla kuolla. Riitoja oli syntynyt tuossa\nennen niin yksimielisessä joukossa. Niitä olisi pitänyt sovittaa sanan\nvoimalla. Mutta nyt oli tukipylväs poissa Herran temppelistä. Kuka\nkannattaisi nyt sen korkeata kattoa, joka kaartui Lapin tunturiseutujen\nyli kuin ihana talvinen taivas?\n\nNiin... komea oli nytkin nähdä talvinen avaruus. Taivas\ntähtipeitteessään oli valtava. Niin kulki linnunrata korkealla kuin\nautuaiden henkien saatto...\n\nErkki-Antin ajatukset vaelsivat elettyjen vuosien vaiherikkaita\ntaipaleita, silloin tällöin pysähtyen jonkun tärkeämmän tapahtuman\nkohdalle. Kuka olisi uskonut, että hänestäkin, tämän maailman matista,\ntulisi kristitty ja vielä puhuvainen mies, suuren rovasti Laestadiuksen\ntyökumppani Herran viinimäessä. Niin — ihmeelliset olivat Herran tiet.\nOli hänkin yrittänyt tämän maailman syntikaivoista janoansa sammuttaa,\nmutta ei ollut kuolematon sielu tullut tyydytetyksi. Ei tyytynyt,\nennenkuin pääsi verisen kuninkaan syliin...\n\nMonta monituista kertaa oli hänkin rakkaan vainajan kanssa seuramatkoja\najellut. Ne olivat olleet kuin kuninkaallisissa vaunuissa kulkua\nmonivärisiä kukkia kasvavan maan yli. Kaikkialla olivat ovet avoinna\nHerran sanansaattajien sisällekäydä. Synnin linnoitukset menivät nurin,\nniin että humisi ja armon aurinko nosti teräänsä yhä korkeammalle.\n\nMikä se oli näissä seurakokouksissa, joka antoi niille niiden\nviehättävän leiman, — niillekin, joita hän oli yksin pitänyt?\nErkki-Antti oli sitä monta kertaa mietiskellyt, mutta ei ollut päässyt\nselvyyteen. Nyt hän sen käsitti. Se oli rovastin, tuon voimakkaan\nmiehen henki, joka näkymättömänä leijaili näiden pohjoisten seutujen\nyllä. Se oli rovastin henki, joka osasi itseensä sulattaa tämän jylhän\nluonnon monenkarvaiset vaihtelut, Uimisten, näiden alkuperäisten\nluonnonlasten yksinkertaisen, mutta silti niin peräti viehättävän\najatusmaailman, talvisten metsien uhkaavan pimeyden ja yöttömän,\nkirkkaan lapinkesän salaperäisen tenhovoiman. Rovasti-vainaja oli\nollut kuin heijastin, peili, joka kokosi kaiken tuon itseensä, huokuen\nsen sitten ympärilleen vielä moninkertaisempana — varsinkin silloin\nkuin hän saarnasi. Kuka olisi osannut kauniimmin puhua pikkulintujen\nliverryksestä kesäisen koivun oksalla tahi kalasirkkojen iloisesta\npulinasta vedenkalvossa. Kuka olisi osannut kaunopuheisemmin kuvata\npäivän loputtoman kirkkauden taikka yön äärettömän pimeyden.\nRovasti-vainajan erinomainen kyky puhua vertauksilla, joiden aiheet oli\notettu tämän salaperäisen Lapin elämästä, ihmis- ja eläinmaailmasta,\noli antanut erikoisen tenhon hänen saarnoilleen. Nyt muistelivat\nihmiset tunturitaloissa hänen puheitaan, aprikoiden, oliko hän\ntarkoittanut saivokaloilla Kaaresuannon virkakuntaa — erityisesti\nvoutia — vai yleensä maailman herroja. Erkki-Antti kallistui\njälkimmäisen otaksuman puolelle. Maailman herrat eivät sanan verkossa\npysyneet... paremmin kuin saivovesien hauit. Nekin repivät verkon\nrikki, aiheuttaen siten pyytäjälle mielikarvautta.\n\nTodellakin — rovasti-vainajan henki ja olemus oli antanut tälle\nkristillisyydelle sille ominaisen vetovoiman. Se oli läsnä joka\npaikassa... tämä rovastin henki... minne vain tultiin. Se kyyristeli\nmaailman lasten pirttien nurkissa sarvet päässä... koparajalkaa\nkapsutellen, mutta jumalan lasten pöydän päässä se pukeutui Vapahtajan\nhahmoon, lohdutukseksi murheellisille Emauksen tien opetuslapsille...\n\nErkki-Antti oli syvästi murheellinen. Hän suri vilpittömästi\nrovasti-vainajan kuolemaa. Mutta hänellä oli toinenkin huoli.\n\nHän muisteli viimeistä keskusteluaan rovastivainajan kanssa. He\nolivat istuneet Saivomuotkassa Saivon Petterin pienessä, hiljaisessa\nkamarissa. Pöydällä oli palanut porsliinikupuinen lamppu, valaisten\nvaisusti huoneen vaatimatonta kalustoa. Rovasti-vainaja oli istunut\npöydän päässä syviin mietteisiin vaipuneena. Silloin hän oli esittänyt\nkysymyksensä, josta keskustelu oli alkunsa saanut.\n\nSaiko Raamattua selittää historiallisesti vai oliko kaikki vertausta\nvain?\n\nMuutamien puhuvaisten miesten kanssa oli kysymyksestä viime aikoina\ntiukasti väitelty. Oli toisia, jotka seisoivat vertauksen puolella,\ntoiset taas vastustivat sen yksinomaista sovelluttamista. »Siitä on\nsieluille vaara», sanoivat he.\n\nRovasti-vainaja oli katsonut häntä pitkään kuin muista maailmoista.\nHänellä oli sellainen omituinen tapa ja se oli aina tehnyt\nErkki-Anttiin kummallisen, oudon vaikutuksen. Oli, kuin olisi\niankaikkisuus siivillään koskettanut häntä.\n\n»En tiedä», oli hän viimein vastannut. »Olen itsekin sitä kysymystä\nmonesti aprikoinut. Minun täytyy tunnustaa, etten tiedä...»\n\nMutta yht'äkkiä hän oli innostunut puhumaan. Hänen katseensa oli\nkirkastunut, otsalla oli säteillyt päivä. Hän oli istunut pöydän päässä\nkuin ilmielävä vertaus — vertaus miehestä, joka mielenmasennuksesta ja\npettymyksistään huolimatta laski henkensä lentoon.\n\n»Minä rakastan vertausta. Se on kuin lokki, joka kauniina kaartelee\nmeren ulapan yllä. Silloin tällöin se pyyhkäisee siivellään\nvedenpintaa... Niin kaartelee vertauskin ihmiselämän yllä. Ja vähä\nväliä se löytää liittymäkohtia itse tosi elämään. Sellaisina hetkinä\ntulevat sielut lohdutetuiksi...»\n\nHän oli kuunnellut henkeä pidättäen. Rovastivainaja oli puhunut\nkauniisti, lennokkaasti. Hän oli runoilija, tuo lyhyt, tanakka mies,\njonka pitkänsoikeilla kasvoilla kajasti toisinaan taivaallinen\nkirkkaus...\n\nMutta — sielujen vaara? Miten oli sen asian laita?\n\nRovasti-vainaja oli jälleen vaipunut mietteisiinsä. Hän ei ollut\nvastannut mitään. Silloin tällöin hän oli vain pudistanut päätään ja\nmutissut jotakin itsekseen. Erkki-Antti ei ollut päässyt selvyyteen,\nmitä hän oli tarkoittanut.\n\nMutta siitä oli ennen kaikkea saatava selvä. Koituiko sieluille vaaraa\nvertauspuheen yksinomaisesta Raamatun tekstiin sovelluttamisesta vai\nei? Se oli tärkeä kysymys, tärkeimmistä tärkein. Se oli elinkysymys\nkerrassaan. Hän, Erkki-Antti Juhonpieti, oli saarnaaja ja hänen oli\nkerta seisottava ikuisen Tuomarin edessä vastaamassa sieluista, joille\nhän täällä, näitten maitten päällä oli elämän sanaa julistanut.\n\nHän riuhtaisi hevosensa juoksuun. Se nosti päänsä pystyyn ja\nkorskahteli pahaenteisesti. Erkki-Anttia puistatti. Tuntui, kuin olisi\nkiveliö ollut täynnä hiipiviä olentoja, jotka hakivat jotakin. Mitä ne\nhakivat? Vastausta hänen sydäntänsä polttavaan kysymykseen.\n\nErkki-Antti katsahti taaksensa. Hänestä näytti, kuin astuskelisi\nhänen perässään hirmuisen pitkä mies, jolla oli naavainen parta ja\nlumikinos pään päällä. Jättiläinen viittoi ja huitoi käsillään. Missä\non Laestadius, johtajamme, joka vei meidät taisteluun synnin valtoja\nvastaan? Olemme taas vangitut vertauksen vuoreen ja voimia vailla.\nTuskin jaksan heittää tämän kinoksen sinne saakka... Ja ennen löin\ntainnoksiin tuvan täyden kansaa yhdellä käden liikkeellä vain. Minun\nnimeni on Hurmio...!\n\nJättiläinen otti lumikinoksen päänsä päältä ja heitti sen Erkki-Anttia\nkohti. Tämä huudahti, ollen saada halvauksen siinä paikassa. Hänen\nniskaansa putosi valtainen lumimöhkäle.\n\nSen verran ehti Erkki-Antti kuitenkin huomata, että lumimöhkäle oli\npudonnut männyn oksalta, jonka alitse hän juuri ajoi. Hevosen pää oli\nsattunut siihen ja pannut oksan heilumaan. Se ehti parahiksi pudottaa\nlumensa Erkki-Antin niskaan.\n\nErkki-Antti pudisti lumen päältään ja löi hevosta selkään. Hän oli\nkuin kuoleman hädässä. Kylmiä vesipisaroita valui pitkin selkäpiitä\nja otsalle kihosi tuskan hiki. Onneksi poikkesi tie joelle, pois\npahaenteisestä metsästä. Erkki-Antti hengähti helpoituksesta. Täällä\noli parempi ajaa, kun oli tasaista ja muutenkin väljempää.\n\nMetsän takaa kohosi esiin kuun laita suurena, veripunaisena, valaen\nkelmeää hohdettaan pitkin joen uomaa.\n\nKuka johtaa Herran seurakuntaa tässä kauhujen maassa? ajatteli\nErkki-Antti, suistaen hevosensa juoksuun. Kuka antaisi vastauksen\ntuohon sydäntä polttavaan kysymykseen? Vertaus, vertaus! Oliko kaikki\nvertausta vain, vai eikö ollut...? Erkki-Anttia puistatti. Hän halusi\nmitä pikimmin päästä lähimpään taloon, sillä äskeinen näky oli\njärkyttänyt häntä suuresti.\n\nMutta taloon oli vielä matkaa. Kuu nousi ylemmäs, valaisten nyt\nkirkkaasti jokilaakson. Metsä seisoi synkkänä molemmilla rannoilla.\nPuut olivat kuin vartiota pitäviä vainajia.. Oli suunnilleen puolenyön\naika Otavan asennosta päättäen. Erkki-Anttia raukaisi. Hän vaipui\nunenhorroksiin ja näki näyn.\n\nJokea pitkin taivalsi mahdottoman pitkä jono miehiä valkoisissa\nkaavuissa. Etumainen oli noin puolen kilometrin päässä, mutta\njälkihäntää ei vielä näkynyt. Se hävisi joen mutkaukseen.\n\nKulkue läheni. Nyt erotti Erkki-Antti jo etumaisen kasvonpiirteetkin.\nSe oli pitkätukkainen mies, kaksijakoisine partoineen, ja sen otsasta\nlähti kaksi voimakasvaloista sädekimppua, jotka halkaisivat ilmaa\nkuin pyrstötähden häntä. Yks' kaks' oli Erkki-Antti kääntävinään\ntiepuoleen ja pitelevinään turvasta kiinni hevostaan, joka pakkasi\nkorskahtelemaan. Hän paljasti päänsä ja pudotti lakkinsa jäälle\njalkainsa juureen.\n\nEtumaisena kulki Mooses laintaulut kädessä. Erkki-Antti tunsi\nlatinaiset kirjaimet ja hänen päässään vilahti kysymys: »Mitä Jumala\nkaikista näistä käskyistä sanoo?» Hän ei olisi osannut siihen vastata,\nvaikka hänet olisi siihen paikkaan tapettu.\n\nMoosesta seurasi Aaron ylimmäispapillisessa puvussaan, otsallaan\nkultainen kilpi, jossa seisoi: »Herralle pyhitetty». Kädessä hänellä\noli viheriöitsevä sauva, jota kiersivät monenväristen kukkien varret,\nhennot kuin elämänlanka. Erkki-Antti ihmetteli, etteivät ne olleet\npakkasessa paleltuneet, mutta sitten hän muisti, ettei Herralle ollut\nmitään mahdotonta. Hän vei kätensä päälaelle kuin tervehtiäkseen\nja Aaron katsoi häntä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Katsopas,\nmillaista pappispukua minä kannan ja sinä tuomitset Korpilompolon papin\nsinipunervan messukasukan ja sanot sen olevan paavia.»\n\nErkki-Antti katseli kalpeana ohitseen liukuvaa kulkuetta. Kylmät\nväreet kulkivat pitkin selkäpiitä ja toisinaan hänestä tuntui, kuin\nolisi alaleuka lähtenyt sijoiltaan. Siinä marssi ohitse kummannäköisiä\neläimiä, jalat paksut kuin sahatukit ja pitkät koukeroiset kärsät...\nja hännät lyhyet kuin hänen Matarengista ostamansa riimuruoskan kieli.\nMuutamat niistä katsoivat häntä pienillä, syvältä nahkapoimujen välistä\nkiiluvilla silmillään. Ne olivat sotaelefantteja ja ne kantoivat\nselässään torneja, joissa istui miehiä, jouset valmiina ampumaan.\nEläinten otsalla riippui samanlaisia punaisia tupsuja kuin Pajalan\nkauppiaan salinsohvan päissä. Erkki-Antti muisti, kuinka hän kerran\nsaarnatessaan oli nimittänyt niitä paholaisen hännän töyhdöiksi ja\nhänen polvensa valahtivat selittämättömän heikoiksi...\n\nYhä vaelsi kulkue eteenpäin kuun kelmeässä valossa. Se oli äänetöntä\njoukkoa, jossa kulkivat kaikki Israelin kansan johtomiehet, tuomareista\nviimeiseen profeettaan asti. Hevonen korskui ja päristeli sieraimiinsa\nja häntä itseään pelotti niin, että rintaa ahdisti.\n\nMutta nyt lähestyi kulkueen loistokohta. Vapahtaja itse kulki\nsiinä apostoleineen ja kuunvalo loi kirkkaat sädekehät heidän\npäänsä ympärille. Erkki-Antti oli vaipuvinaan polvilleen jäälle ja\npitelevinään molemmin käsin riuhtoilevan hevosen marhaminnasta kiinni.\nVapahtaja käänsi kasvonsa hänen puoleensa ja hänen silmistään loisti\nlempeä nuhde: Mitäs murehdit, Erkki-Antti Juhonpieti? Minä olen A\nja O, alku ja loppu! Minä johdatan kaikkia, jotka edelläni kulkevat\nja viittaan tien jäljessä tuleville. Sotaelefanteista ja torneissa\nistuvista jousimiehistä alkaen viimeiseen taivaltajaan asti kaikki\ntottelevat käskyjäni. Minä olen A ja O, alku ja loppu! Ja samassa\nVapahtaja viittasi kädellään eteenpäin ja katso: ilmojen halki lensivät\nnuolet sotaelefanttien torneista. Kuului jousenjänteiden helinä, aivan\nkuin olisi tuhansittain jääpalasia särkynyt hevosen kavioiden alla.\nJoka ilman suuntaan lensivät nuolet viuhuen kuin tiheät tiiraparvet ja\nVapahtaja sanoi: »Ne ovat pelastuksen nuolet syntiä ja saastaisuutta\nvastaan! Saarnaa rohkeasti, sinä ja sinun veljesi, sillä minä olen\npäättänyt voittaa koko Hämäryyden maan ja minä olen sen tekevä.»\n\nViimeisenä astui rovasti-vainaja. Hänen kasvoillaan loisti kirkkaus,\njoka sai Erkki-Antin sydämen lämpimästi sykkimään. Rovasti-vainaja\nnäytti onnelliselta. Hän kulki nutukkaissa [poronnahkakengät] peski\npäällä ja hänen otsallaan helmeilivät hikipisarat kauniina kuin\nkallisarvoiset jalokivet. Erkki-Antti ojensi kätensä häntä kohti ja\nrovasti-vainaja pysähtyi.\n\n»Jumalan terve! Kaikki on vertausta — alusta loppuun saakka. Kulukoon\nsinun elämäsi selitysten etsimisessä, niinkuin minunkin kului. Jumalan\nterve!...»\n\n       *       *       *       *       *\n\nErkki-Antti Juhonpieti havahtui ja katseli ympärilleen. Mitä,\nnukkunutko hän olikin? Oliko kaikki hänen äsken näkemänsä ollutkin\nvain unta —? Hän tapaili lakkiaan; se oli pudonnut. Hevonen asteli\nkorskahdellen jääröykkiöiden keskellä, jotka helisten murtuivat sen\nkavioiden ja reenjalasten alla. Edessäpäin pauhasi koski, Aareanköngäs.\n— Hän oli unen horroksissa ajanut väärään ja nyt oli kiire pysäyttää ja\nlöytää oikea tie.\n\nErkki-Antti käänsi varovasti ympäri. Hevonen lähti palaamaan entisiä\njälkiään. Se säikkyi kosken kuminaa ja kavioidensa alla murtuvien\njääpalasten helinää. Jonkun hetken päästä löytyi tie ja lakkikin.\nErkki-Antti oikaisi joen oikeanpuoleiselle rannalle. Oli Jumalan onni,\nettei hän ollut ajanut koskeen.\n\nKuu paistoi täydeltä terältään. Joella oli valoisaa kuin päivällä.\nAareanköngäs pauhasi juhlallisesti. Se olikin ainoa ääni —\nkavionkopsetta lukuunottamatta — joka rikkoi öisen hiljaisuuden.\n\nErkki-Antti tunsi ihmeellisen rauhan täyttävän rintansa. Taivaallinen\nvanhin oli lohduttanut häntä hänen suuressa murheessaan. Ei ollut\nKristuksen lauma yksin jäänyt, vaikka johtaja olikin kuollut. Ylipaimen\nitse piti siitä huolta. Eikö hän ollut äsken unessa ilmestynyt ja\nlausunut hänelle rohkaisevia sanoja. »Nämä ovat pelastuksen nuolet\nsyntiä ja saastaisuutta vastaan...» Ja nyt oli rovastivainaja antanut\nhänelle vastauksen hänen kerralliseen kysymykseensä: — Kaikki on\nvertausta alusta loppuun saakka, Aaronin sauva ja sotaelefantit, tornit\nniiden seljässä ynnä jousilla varustetut miehet. — Haudan tuolla\npuolen, kirkkaammassa ilmassa, oli asia rovasti-vainajalle selvinnyt.\n\nNyt hänen oli hyvä itseään puolustaa vastustajia vastaan. Ne olivat\nnauraneet hänelle, kun hän puhuessaan Jesajan kolmannesta luvusta oli\nselittänyt »kaulakoorlun» kristiveljen tahi -sisaren kaulaamiseksi\nsyntejä tunnustettaessa ja synnin päästöä annettaessa. Se oli hänen\nmielestään oikea ja totinen kaulakoorlu, jota uskovainen hengellisenä\nkoristuksenaan käytti. Nyt hän oli saanut siihen vahvistuksen\näskeisestä näystä.\n\nKuu paistoi leppoisasti. Kuin aamuvirkkuna ajeli Erkki-Antti menemään.\nEdessäpäin näkyi jo Aarean talo, mutta hän ei nyt halunnut poiketa\nsinne. Häntä ympäröi väkevä turvallisuuden tunne. Hän ei kaivannut\nihmisten läheisyyttä.\n\nHän oli nähnyt näkymättömän maailman ja saanut uuden elämän rohkeuden...\n\n\n\n\nVanha kirkkoväärti\n\n\nJokaisen, joka tunsi Tenomuotkan vanhan kirkkoväärtin, täytyi myöntää,\nettä hän oli hyvä mies. Niin lempeää ja ystävällistä vanhusta ei joka\npäivä tapaa. Kävelipä hän kyläntiellä tai istui papin virkahuoneessa,\noli hänellä aina tuo tuttu, hyväntahtoinen hymynsä. Ja kaikki\nvastoinkäymiset samoinkuin yleensä asiat, joissa toiset pinnistivät\njärkeään, hän kuittasi murahtamalla: »Sepä kumma!»\n\nHän oli kookas mies, melkein kolmikyynäräinen. Nuorempana hän lie tuon\nmitan täyttänytkin, vaikka vanhemmuuten olikin käynyt kumaraan. Silmät\nolivat pienet kuin karhulla ja kirkkaat, nenä suuri, uljaasti ulkoneva.\nKasvot olivat sileiksi ajellut, leuka vahva ja jäykkä. Otsa sitävastoin\noli matala, niin matala, että se, hänen istuessaan pää takakenossa,\nmelkein peittyi tuuheiden kulmakarvojen taa. Ääni römähteli kuin\nhaudasta, mutta siinä soi rauhoittava, ystävällinen sävy, jota lapsikin\nmielihyvikseen kuunteli. Siinä ilmeni vanhan kirkkoväärtin sydämen\nhyvyys.\n\nKun näki hänet sunnuntaiaamuna astelevan kirkkoon juhlallisena ja\narvokkaana, ei olisi luullut, että hän joskus olisi keveästi elänyt.\nMutta olipas — olipas hän nuoruudessaan ryypännyt ja vahvanlaisesti\nvielä... Silloin hän ei tavallisesti ollut pysynyt kotona, vaan oli\nlähtenyt nimismieheen kylään. Hänelle oli tullut aina herrastuuli\nsillä päällä ollessaan. Hän oli näet lähtenyt juttelemaan laeista ja\nasetuksista, sillä hänet oli vasta valittu lautamieheksi...\n\nKukaties hän olisi näillä retkillään kauvemminkin viipynyt, jollei\nLeena, hänen tiuskea vaimonsa, olisi joka kerta valjastanut hevosta\nja lähtenyt miestään hakemaan. Silloin oli kirkkoväärti saanut tehdä\ntuttavuutta lakien ja asetusten kanssa, sillä Leena oli heläytellyt\nhäntä korville, niin että raitti oli soinut. Mutta tyynesti oli\nkirkkoväärti kohtaloonsa alistunut. Hän oli vain sanonut: »Sepä kumma!»\n\nLeena-täti — niinkuin häntä kylän kesken yleisesti kutsuttiin —\nkertoi tästä vielä vanhoilla päivilläänkin. Hän oli omasta mielestään\nkasvattanut miehensä ja tehnyt hänestä esimerkiksi kelpaavan. Hän kyllä\nsai vähän kerskuakin. Kukapa tiesi, millainen tästä kirkkoväärtistä\nolisi tullut, jollei hän olisi ottanut ohjaksia käsiinsä. Juoppo ja\nrenttu. Herra varjele! Mutta hän, joka oli kerran tämän Muotkan Kallen\nottanut, vaikkei sen lukutaito ollut niin häävi ollutkaan, hän piti\nhuolen, että Kalle pysyi miehenä. Ja pysynyt olikin. Sillä yhtään\naskelta ei kirkkoväärti ottanut hänen tietämättään.\n\n»Sepä kumma!» sanoi Setä-Kalle, sillä se oli hänen nimensä kylän kesken.\n\n»Vai oletko ottanut?»\n\nSepä kumma! Tiesikö Leena-täti siitäkään, kuinka hän kerran Ruijasta\npalatessaan sitoi poron tienviittaan kiinni, otti rommiankan ahkion\nkeulasta ja selälleen heittäytyen tyhjensi sen yhdellä kertaa?\nPul-pul-pul! oli ankka pannut vain.\n\nSetä-Kalle nauroi kyyneleet silmissä. Se oli hänen vastavetonsa\nLeena-tädin kertomukseen ja se vedettiin säännöllisesti joka kerta, kun\n»täti» viittasi vaikutusvaltaansa.\n\nMutta — siitä oli aikoja kulunut. Ei ollut Setä-Kalle enää\nvuosikymmeniin väkeviä viljellyt. Ja hyvässä sovussa hän oli elellyt\nLeena-tädin kanssa.\n\nTämä piti miehestään hyvän huolen. Joka sunnuntaiaamu ennen\nkirkkoonmenoa hän kampasi tämän pään. Setä-Kallella oli nimittäin niin\ntavattoman karhea tukka, ettei sitä tahtonut saada taipumaan millään.\nMutta Leena-tädillä oli keinot. Hän laittoi sokerivettä, kasteli sillä\nSetä-Kallen pään ja jopa pysyi tukka järjestyksessä. Se oli niin sileä,\nettä ihan kiilteli.\n\nKaksi punaista nenäliinaa palttoon ylätaskussa ja talvella punaiset\nkirkkovanttuut kädessä kirkkoväärti suuntasi kulkunsa pappilaan. Hän\noli aina ollut hyvissä väleissä pappilan väkien kanssa, papinrouvain\nolletikin. Hän osasi puhua niin maakaristi, että näiden oli pakko\nnauraa ja kahvittaa häntä. Pakkoko? Oh, he kyllä tekivät sen sangen\nmielellään, sillä he olivat pitäneet kirkkoväärtistä kaikki.\n\nIstuttuaan keittiössä hyvän hetken ja ryypättyään pari, kolme kuppia\nkahvia, asteli Setä-Kalle »papan» puolelle — papin virkahuoneeseen.\nSiellä hän istahti vanhalle paikalleen sohvannurkkaan ja latasi\nsuuripesäisen piippunsa. Ja sitten haasteltiin. Toiset papit olivat\nolleet kovin raskaita puhutella; niitten kanssa ei ollut päässyt juuri\nmihinkään. Jotavastoin toisten kanssa luisti juttu kuin itsestään...\n»Kevät se taitaa tulla?» »Sepä kumma... tuleepa tietysti kun kerkeää.»\n»Joko teillä on heinät kotona?» »Ei ole vielä kaikki...» »Taitaa\nkeli loppua...» »Sepä kumma... yhtä hyvin loppuukin...» Ja sitten\ntoi palvelija kahvin sisään ja tarjosi. Milloin se oli Rikun Helmi\nVuontisjärvestä, milloin Markkinan Fiina... mutta yhtä kohteliaasti he\nkantoivat tarjottimen hänen eteensä ja niiasivat. Se oli Setä-Kallesta\nsuurenmoista...\n\nTulipa sitten kirkkoon-lähtöaika. Papin perässä asteli Setä-Kalle\nkirkkomäkeä ylös, suntion soitellessa papinkelloja. Ne eivät olleet\nsuuret nämä Tenomuotkan kirkonkellot, mutta niitä oli sentään kaksi.\nTainiossa, naapuriseurakunnassa oli vain yksi — vaikka suurempi tosin,\nmutta sittenkin vain yksi, ja siitä eivät lainiolaiset kestäneet kuulla\npuhuttavan. Setä-Kalle se näin jutteli papille ja naureskeli. Hänestä\noli alentavaa, että Tenomuotka oli Tainion kappeli. Itsenäinen pitäjä\nse olisi saanut olla... varallakin...\n\nNiin saapuivat he sakaristoon ja kumartuen kumpikin eri nurkkaan päin\nveivät lakin silmilleen. Se oli jumalanpalveluksen hiljainen alku.\nMitä lie pappi rukoillut tuona vähäisenä hetkenä, jolloin hän seisoi\nnurkkaansa päin kumartuneena, sitä oli vaikea sanoa. Mutta kirkkoväärti\nei ehtinyt muuta kuin syvään huokaista. Sekin tuntui sentään\njuhlalliselta. Ja sitten... niin sitten hän auttoi kappaa papin selkään\nja sitä tehdessään tavallisesti virkahti, monesko asianomainen oli\njärjestyksessä hänen palvelusaikanaan, sekä kertoi muhoillen, kuinka\nlukkarille oli kerran tullut »korput» tässä samaisessa hommassa.\n\n»No minkälaiset?» kysyi pappi tavallisesti, vaikka hän kyllä jo tunsi\ntapauksen.\n\nJoo... oli pannut kapan — nurinpäin!\n\nPappi hymyili ja kirkkoväärti hymyili, hymyilivät vielä silloinkin,\nkun lukkari tuli virsiä hakemaan. He olivat yhtä mieltä siitä, että se\noli ollut auttamaton virkavirhe, josta olisi ollut huonot seuraukset,\njos vain joku olisi »riimaissut» konsistorioon. Mutta — kukapa\ntenomuotkalaisista sellaiseen rupesi, siivoja kun olivat; ja sitäpaitsi\nhe pitivät lukkaristaan...\n\nJumalanpalveluksen aikana seurasi Setä-Kalle uskollisesti papin\ntoimintaa alttarilla. Hän oli vuosien varrella kokenut, että pappikin\nsaattoi erehtyä ja tulla hajamieliseksi. Sepä kumma! Milloin sattui\nunohtumaan virsikirja, milloin ehtoolliskalkki ja silloin oli\nSetä-Kallen luonnollisesti se tuotava.\n\nOlipa kerran Päklunti-papilta unohtunut nenäliinakin kotiin. Ja\nsanomattakin on selvä, kuinka piinallisessa asemassa hän oli ollut,\nkun oli alituiseen täytynyt niiskauttaa. Kesken alttaritoimituksen\noli kirkkoväärti ojentanut hänelle punaisen nenäliinan; hänellä oli\nsattunut olemaan kaksi. Ja epistolan lukemisessa oli silloin tullut\npitkä pysähdys, kun pappi oli niistänyt nenäänsä. Mutta se ei ollut\nyhtään häirinnyt — pikemmin päinvastoin, sillä se oli sattunut sangen\nsopivassa kohdassa. Juuri kun pappi oli lukenut Heprealaisepistolan\nkahdennestatoista luvusta: »Silloin hänen äänensä järisytti maata...»\nsilloin oli niistämiskohtaus sattunut. Ja kuten sanottu — se oli\ntehnyt juhlavan vaikutuksen. Kirkko oli kajahtanut kuin olisi ukkonen\njyrähtänyt ja niistämisen jälkeen olivat ihmiset istuneet hiljaa kuin\nhiiret. — Siitä sunnuntaista alkaen ei Setä-Kalle koskaan lähtenyt\nkirkkoon ilman kahta nenäliinaa. Hän luki virkavelvollisuuksiinsa olla\nnäin varustettu, sillä hän oli havainnut, että hänestä riippui sangen\nsuuresti, kuinka kirkkotoimista kulloinkin suoriuduttiin.\n\nNiinkuin kerrankin, kun Puumi-papin lapset tekivät kirkkopahennuksen.\n\nOli ollut iltakirkko kesällä. Puumi-papin lapset olivat olleet\nkirkkomäessä marjoja poimimassa. Juuri kun Puumi-pappi valmistautui\nnousemaan saarnatuoliin, huomasivat lapset sakariston ikkunasta isänsä\nja päättivät pyrkiä kirkkoon. Pastori oli ollut parhaillaan lukemassa\ntekstiä, kun sakariston oven takaa oli ruvennut kuulumaan tavaton jymy.\nOvea potkittiin oikein joukolla ja kesken papin lukemisen kajahti\nkolmesta, neljästä lapsenkurkusta: »Isä, päästäkää meitäkin!» Lukkari\noli hymyillyt, kirkkoväki oli hymyillyt, mutta se, jota ei ollut\nhymyilyttänyt, oli pappi. Hän oli keskeyttänyt tekstin lukemisen ja\nhuomauttanut kirkkoväärtille, joka sillä kertaa oli sattunut istumaan\nkirkossa: »Ehkäpä kirkkoväärti villii niitä hiukan.»\n\nSetä-Kallelle ei ollut tarvinnut kahdesti sanoa. Hän oli lähtenyt\nsakaristoon ja päästänyt papin lapset sisään. Hän oli luullut, että he\nsiten paremmin rauhoittuisivat. Mutta se oli ollut yksi niitä harvoja\nkertoja, jolloin Setä-Kalle oli täydellisesti erehtynyt.\n\nPapin lapset olivat olleet aika veitikoita. Mitä suuriäänisimmin he\nolivat ilmaisseet ilonsa sakaristoon pääsemisen johdosta. Kirkkoväärtin\noli pitänyt panna kaikki taitonsa liikkeelle hillitäkseen heitä.\nNelivuotias poika etenkin oli ollut vaikeasti käsiteltävä. Hän oli\nheti ruvennut kärttämään kirkkoväärtin takkia; hän halusi käydä\naikaihmisten vaatteissa. Mikäs auttoi muu kuin antaa, sillä Setä-Kalle\noli lapsirakas. Mutta ei sillä hyvä. Poika oli tahtonut saappaat myös.\nKirkkoväärti oli aluksi pannut vastaan, mutta kun poika oli karjaissut:\n»Ei se näytä miltään ilman kenkiä!» oli hänen täytynyt taipua. Niin\noli siis poika saanut saappaatkin. Mutta — sillä aikaa kuin hän oli\ntyttöjä tyynnytellyt ja ollut parastaikaa kiinniottamassa muuatta, joka\nkiipesi saarnatuolin rappusia ylös, oli poika livahtanut kirkkoon.\nEnnenkuin Setä-Kalle ehti huomatakaan, seisoi tämä jo kuorissa ja\nvatsaansa pullistaen huusi isälleen saarnatuoliin: »Katsokaapa, minulla\non Setä-Kallen takki ja saappaat!» Lukkari oli hymyillyt, kirkkoväki\noli hymyillyt, mutta pappi oli sanonut äkkiä amenen ja tullut\nsaarnatuolista alas.\n\nHän oli ollut hirveän vihassa ja uhannut Setä-Kallea käräjillä.\nSellaista ei oltu vielä koskaan kuultu. Ei siis ihme, että\nSetä-Kallekin oli hiukan tulistunut.\n\n»Ne ovat papin lapsia! Mitäs laki siitä sanoo?» Pappi oli tuuminut\nhetken ja perääntynyt. Totta — ne olivat hänen lapsiaan, jotka olivat\naiheuttaneet kirkkopahennuksen. Lailla ei olisi muuta tehtävää\nkuin todeta se, samoinkuin kirkkoväärtin tarmokas yritys lasten\nkurissapitämiseksi. Sakariston ovelle kerääntynyt kansa oli puolestaan\ntodennut, että Setä-Kalle seisoi sukkasillaan, ilman takkia, ja että\npapin poika pasteeraili edestakaisin ja toimitti: »Setä-Kalle antoi,\nkun minä uhkasin huutaa.» Ei siis ollut auttanut papin muu kuin\nkauniisti perääntyä ja pyytää Setä-Kallelta anteeksi.\n\nMutta — se oli ollutkin ainoa kerta, jolloin Setä-Kallen ja papin\nvälille oli epäsopua sattunut. Eikä tämäkään ollut kauvan kestänyt.\nHyvissä väleissä oli eletty ja erohetkenä vuodatettu katkeria\nkyyneleitä molemmin puolin.\n\nSeitsemää pappia oli Setä-Kalle palvellut — puhumattakaan välipapeista.\nHyvin hän muisti heidät. Hänen nuorra miesnä ollessaan oli ollut\npappina Alanus, jonka rouva oli kerran unohtanut helatorstain ja\nkehrännyt täyttä päätä, kun kirkkoväärti oli tullut pappilaan. Niin\nolivat sulaneet päivät toisiinsa, ettei helatorstaitakaan oltu joukosta\nhavaittu. — Alanus oli kuollut, jättäen jälkeensä lesken ja tyttäriä.\nJa ne sitten olivat olleet kaupaksi käypää kalua. Tietty — pappilan\nmamsellit! Useampi uutistalokas oli alkanut silmiään pestä vävyksi\npääsemisen toivossa. Ja niinpä oli saanut yksi yhden, toinen toisen.\nVanha kirkkoväärti muisti varsinkin Ruusan. Hän oli ollut kaunis kuin\nkesäinen päivä ja häntä oli kosittu kilvan. Kunnes Välisuvannon Juueli\noli ilmestynyt kosijoiden joukkoon ja hihkaissut: »Hän saattaa kuulua\nteille, mutta minä hänet otan!» Niinkuin oli ottanutkin. Sinne kauvas\nerämaajärven rannalle oli Ruusa-mamselli joutunut ja kovan koulun oli\nsaanutkin käydä. Juueli oli ollut pahankiskoinen mies eikä ollut hevin\nsuvainnut vaimonsa kylillä liikkuvan. Kirkkoväärti muisti, kuinka hän\nkerran pääsiäisen aikaan oli Juuelia nuhdellut, kun ei tämä päästänyt\nvaimoaan kirkkopaikoilla käymään. Hyvänen aika — johan se nyt Ruusakin\nhalusi vanhoja tuttuja nähdä. »Tämän kerran kiertäköön kirkonkylää ja\nmuistelkoon muistelemisensa, mutta ensi kerralla tuon hänet pitkänään.»\nEi ollut Juueli aavistanut, että hänen sanansa niin pian toteutuisivat.\nMuutamana päivänä hän oli löytänyt vaimonsa navetasta kuolleena. Sinne\noli lysähtänyt lehmän alle kesken lypsyhomman... Viime keleillä oli\nJuueli saanut vedättää vainajan hautuumaahan.\n\nNiin, niin — Alanuksen jälkeen ei pitäjään hakenut kukaan. Kului\nmelkein parikymmentä vuotta, ennenkuin tuli Koistis-pappi, se\nsiunattu mies, joka huudolla täytti Herran huoneen ja sai tunturitkin\nitkemään. Niin ihanasti hän saarnasi... »Täällä Keetarin majoissa...»\nHyvänen aika — vieläkin sykähdytti sydäntä, kun muisti, minkälaisella\näänenpainolla Koistis-pappi nuo sanat lausui. Se oli niin hellää,\nniin hellää, että ihan piti sydäntä painaa, jottei se olisi rinnasta\nkarannut. Mutta — sitten tapahtui onnettomuus. Koistis-pappi meni\nNorjassa käymään ja Pyhän Hengen kiivaudessa suolasi sen suruttomat\npiispat ja papit. Ja mikä seuraus: tietty — virka naulaan vuodeksi,\nkokonaiseksi vuodeksi! Mutta eipäs hätää. Lappalaiset kantoivat\nporonpaisteja ja riekkoja niin paljon, että Koistis-pappi olisi\nsaattanut perustaa vaikka kaupan. Ja seuroja hän piti, että humisi\nvain ja kansaa kääntyi kuin luokoa. Kaikkein suurimmat syntiset\ntekivät juuri sinä vuonna parannuksen ja pappilan aitat täyttyivät\ntäyttymistään. Jotavastoin kirkko pysyi tyhjänä. Siellä Kettus-pappi,\nkonsistoorin lähettämä, toimitteli virkaansa, mutta hänestä ei isoja\npiitattu.\n\nMutta sitten muutti Koistis-pappi alas ja sai seuraajakseen\nProstenuksen... Mikäpä miehessä... leikkisä ja mukava, kerrassa\nmukava. Oli jalkeilla aamuvarhaisesta ja kalkutteli naurussasuin\npappilan vainioaitaa, sillä aikaa kuin renki veteli unia pirtissä.\nHänen aikanaan paloi pappilan navetta ja se oli kamala päivä. Niin\nsavusi kuin Sodoma ja Gomorra... ja lehmäin mylvinä kaikui kuulaassa\nsyysilmassa kuin tuomiopäivän pasuuna. Oli se päivä! Niin koski kovasti\npappiin, että heti rupesi hakemaan pois. Ja pääsihän se... mikäpäs\nsiinä, sillä saarnamies oli Prostenuksesta tullut niiden viiden vuoden\naikana, jotka hän seurakunnassa oli ollut. Hänen jälkeensä tuli\nKantteli. Siinä oli mies, joka ei ryhtynyt maallisiin niinkuin hänen\nedeltäjänsä. Ei muuta kuin keinutuolissa souteli vain, kiiltokaulus\nkaulassa ja kalvostimet käsissä. Joskus vain viskasi heinävihkon\nlehmille — siinä kaikki. Hyvä pappi, kerrassa hyvä pappi... ja niin\nkohtelevainen. Kutsui jokaista hänen arvonsa mukaan... niinkuin\nhäntäkin, kirkkoväärtiä, herrastuomariksi. Ja paikallaanhan se oli,\nsillä sen arvon oli Röönruusi-tuomari Setä-Kallelle antanut. — Kantteli\nei viipynyt kauvan, kaksi vuotta vain. Yhä pohjoisemmas teki hänen\nmielensä ja Uujoelle hän haki ja pääsi. — Hänen jälkeensä tuli Säkene\nja hän oli taas oikea työjuhta. Niin möyri pellolla ja vedätti honkia\nettä paikat ryski. Ei erottanut häntä arkipäivisin jätkämiehestä.\nMutta annapas kun tuli sunnuntai, niin jo... pappi, ilmetty pappi\nja paremmanpuoleinen vielä. Säkene oli kauhea tupakkamies, poltti\nkymmenen, sikaria päivässä ja piipussa, piipussa vielä. Sellaista\nei oltu vielä Tenomuotkassa nähty, vaikka tupakkamiehiä oli joka\ntalossa. Sen papin piipunperiä ei pannut suuhunsa kukaan, ei edes Kurun\nErkkikään, ja hän jo sentään pureskeli yhtä ja toista. — Säkenettä\nseurasi Puumi. Hän ei ollut pappina mikään, mutta muuten hauska\nhuvinpitäjä. Lie lähtenyt kesken akatemiasta, koskapa Pyhän Hengen\npuoli oli kovin heikoksi jäänyt... äijärievulta. Mutta rouva hänellä\noli ja alhainen ihminen, niin alhainen, että kahvitti kaikki pappilassa\nkävijät. Puumi lähti Tyskään oppiansa täydentämään, mutta miten lie\nsiellä menetellyt, koska nostivat sodan, jota nyt oli kestänyt jo\nneljä vuotta. Suin päin oli Puumi-pappi Tyskästä palannut ja niin\nhoppu lähtö oli tullut, että sinne olivat jääneet kapsäkit ja muut\nkamppeet. Vuoden perästä hän oli ottanut virastaan eron ja muuttanut\nalas. Ei ollut maailman ranta häntä vielä tarpeeksi koulannut. Mutta\n— jopa pistikin piispa Puumin lujille: vangeille pani saarnaamaan!\nEi saanut enää rehellisille ihmisille sanaa julistaa, kun oli niin\nylpeästi Tenomuotkasta lähtenyt. — Puumia seurasi Valmari ja hän oli\ntoisenlainen mies. Hänestä täytyi jokaisen pitää. Jo outokin näki, että\nhän otti virkansa vakavalta kannalta, sillä niin raskaan painon alta ei\nollut kukaan vielä Tenomuotkan kirkossa saarnannut kuin Valmari-pappi.\nMutta — hän saikin herätyksiä aikaan. Ja tarpeeseen se olikin, sillä\nKoistis-papin lähdettyä oli Jumalan pelto alkanut käydä kesantoon...\n\nNäitä kaikkia muisteli nyt vanha kirkkoväärti. Se oli kuin valoisa\nmaailma, johon ajatus mielellään palasi. Kahdeksastakymmenestä\nikävuodesta huolimatta ei vanhuus ollut häntä vielä isosti painanut.\nKeveästi oli jalka näihin saakka noussut. Mutta nyt oli kaikki\nmuuttunut. Oli syttynyt suursota ja sen seuraukset ulottuivat\nkaukaiseen tunturipitäjäänkin.\n\nElintarpeet kallistuivat ja ensimmäisenä loppui tupakka.\n\nSe oli vanhalle kirkkoväärtille ankara isku. Hän oli tottunut saamaan\nannoksensa Venäjän lehtiä ja nyt nekin loppuivat. Vanhoja piippuja\npiti pieniä palasiksi ja niitä pureskella. Hyvä niinkin; niiden avulla\nsentään vielä toimeentuli. Mutta kauvankos ne kestivät. Muutamassa\nviikossa oli vanhat piiput syöty ja sitten sai olla ilman.\n\nSe ei kuitenkaan ollut kaikkein kovin koettelemus. Eniten painoi\nvanhaa kirkkoväärtiä se, että papitkin loppuivat maailmasta. Suursodan\nkestäessä oli seurakunta jo saanut pari vuotta elää papitta. Kukaan ei\nollut hakenut viimeisen poismuuton jälkeen. Eikähän se kumma ollut.\nKukapa järkevä ihminen — papin muotoinen olletikaan — halusi tunturin\nkoloon pettua syömään? Sillä jauhojakaan ei tahtonut enää saada\nmistään. — Kirkkoväärti ymmärsi sen ihmeen hyvin.\n\nMutta siitä huolimatta häntä suretti, että pappila seisoi autiona.\nEivät soineet kellot pyhäaamuna tapulissa eikä suuntautunut hänen\nkulkunsa enää pappilan keittiöön, jossa ennen oli ollut vastassa\nystävällinen, hymyilevä papinrouva. Kirkkoväärti muisteli heitä\nerikoisesti nyt — varsinkin heidän hilpeää nauruansa. Se kaikui hänen\nkorvissaan kuin monivärinen soitto. Hän kuuli sen nykyään aina... joka\npaikassa, ja se toi hänen mieleensä samanlaista kirkasta ja sydäntä\nsykähdyttävää kuin hänen lapsena näkemänsä unet. Hän ei käsittänyt,\nmitä se oli, mutta — kaunista se oli... jotakin samankaltaista kuin\nheinänteko autuaitten mailla. Sellaisestakin hän oli joskus unta\nnähnyt...\n\nPappilan pääportaiden edessä seisoo suuri lumikinos. Kirkkoväärti\npysähtyy hajamielisenä sitä katsomaan. Kumma, kun ei pappi ole\nluonut sitä pois... Hän hymähtää. Niin... eihän nyt ollut pappia\nseurakunnassa. — Siellä seisoi harmaantunut temppeli korkealla\nkummullaan. Sen kellot eivät soineet, vaikka oli Neitsyt Marian\nilmestyksen päivä. Sillä — kaukana suuressa maailmassa riehui sota.\n\nKirkkoväärti huokaa ja lähtee astumaan kotiinsa. Hän on taas tehnyt\ntavallisen kiertomatkansa... tullut maantieltä, poikennut pappilan\npihalle ja niin pysähtynyt siihen hetkiseksi, jatkaakseen sitten matkaa\nkotia päin. Hänestä on vaikea uskoa, että pappila on autio.\n\nHän tulee kotiinsa, astuu pirttiin ja istahtaen penkille\nkyynärpäittensä varaan jää katselemaan kehdossa nukkuvaa pojanpoikaansa.\n\nLeena-täti tulee pirttiin.\n\n— Pappilassako kävit?\n\n— Niin, vastaa kirkkoväärti alakuloisesti.\n\n— Ei siellä ole ketään.\n\n— Ketäpä siellä olisi...\n\nKirkkoväärti heilauttaa kehtoa ja jatkaa:\n\n— Loppui tupakkakin maailmasta...\n\n— Niinpä loppui.\n\n— Taitaa tulla loppu kaikesta...?\n\n— Niinpä taitaa.\n\nLeena-täti lähtee iltalypsylle. Miniä on mennyt naapurikylään\nvanhempiansa tervehtimään. Kirkkoväärti katselee auringonlaskua,\npyöritellen tyhjää piippua kourassaan. Nyt oli siis Marianpäivä ja\nennen tähän aikaan oli Tenomuotkan kirkolla liikettä ja elämää. Oli\nlappalaisia jos lantalaisiakin, oli Ruotsin ja Norjan puolen kansaa.\nMarianpäivä oli suurin juhlapyhä tunturissa. Mutta nyt ei ollut\nnaapuriseurakunnan pappi joutanut tulemaan ja siksi oli kirkonkylä niin\nhiljainen.\n\nAurinko painuu alemmas. Se on punainen kuin veri. Kummakos se, kun\nsuuri sota riehui maailmassa ja ihmiset särmäsivät toisiaan kuin\nmetsänpedot...\n\n— Oli se ennen toista, kun oli pappi ja rauha... ajattelee vanha\nkirkkoväärti ja huokaa syvään.\n\nKirkkoväärti istuu seinää vasten nojaten. Hänen päänsä on pamahtanut\nrinnalle. Laskeva aurinko luo viimeiset punaiset säteensä pirttiin.\nSe valaisee kirkkoväärtin käden, joka veltosti pitelee tyhjää,\nsuurikoppaista piippua, ja luo rusottavan hohteen kehdon yli.\n\nSamassa lapsi herää ja nousee reippaasti istumaan. Auringon viimeinen\nrusko leikkii sen kiharaisen, vaalean pään ympärillä...\n\n\n\n\nVallankaappaus\n\n\nLööres on laiska miehenalku. Oikeastaan hän ei ole enää mikään »alku»,\nvaan täysi mies. Sillä johan hän Perttulin edellisellä viikolla täytti\nkaksikymmentäyksi.\n\nHän on niitä pirtin pankon painajia, niitä lynkäpäittensä varassa\nistujia, jotka tuijottelevat saappaansa kärkeen ja silloin tällöin\nsylkäisevät pitkän mietesyljen. Hänen ruumiissaan eivät juuri koskaan\nole muut osat niinkään työskennelleet kuin leukapielet: ne purevat\npikanellia aamusta iltaan. Pienet, ruskeat lätäköt ovensuussa\nosoittavat, että on Lööres taas istunut päivän ja syljeksinyt.\n\nLööres on vankka. Hänellä olisi karhun voimat, jos hän viitsisi panna\nne liikkeelle. Mutta Lööres ei viitsi. Hänestä on mukavinta istua\npirtin lämpimässä lakki päässä ja purra pikanellia. Sitä onkin nyt\ntaas... suursodan päätyttyä saanut oikeaa kokkolalaista. Takavuosina\noli tyytyminen jos johonkin... putkenjuuriin ja pietarinkukkiin...\n\nEi ole Lööres koskaan »heilunut», niinkuin savotassa sanotaan. Onhan\nhän joskus niissäkin käynyt, mutta viipynyt viikon, parisen vain.\nEipä ole hänestä tukkimieheksi. Liian olivat liukkaita tukkipuut eikä\nLööres ole koskaan viitsinyt rutommin liikkua. Ennemmin hän odotti\ntyynesti, että putoaisi jokeen. Ja putosihan hän, melkein harva se\npäivä. Vaatteiden kuivaamisessa kului sitten aika. Ja kun tukkikympit\nkimpastuivat, pyysi Lööres tilinsä ja lähti pois. Mitäpä hän,\ntalonpoika, kehtasi jätkäjoukoissa venyä. Olihan hänellä koti.\n\nLööres oli arka kunniastaan, vaikka olikin laiska. Ei hänelle saanut\nsopimattomia puhua. Hän pani heti vastaan. Mutta jos toinen annatti\ntulemaan, ei hän kehdannut siihen enää sen enempää sanoa. Hänen\nlaiskuutensa pelasti hänet tappeluihin joutumasta. Hän muljautti\nsilmiään, murti hiukan toista suupieltä ja — istui syljeksimään.\n\nOikeastaan elämä oli hänestä melko mukavaa. Kunhan vain sai olla\nrauhassa ja kunhan tupakat riittivät. Sen varan piti Lööres sentään\naina, että tupakat riittivät. Ruuasta hän ei murehtinut. Olihan hän\nperintötalon poika.\n\nKun päivällinen kannettiin pöytään, nousi Lööres ovensuuloukosta ja\nasteli syömään niinkuin muukin talonväki. Ei hän välittänyt isäukon\nvihaisista silmäyksistä eikä sisartensa ilkkuvista katseista. Hän söi\nvain vahvasti ja röyhtäisi päälle, painuen jälleen penkille ovensuuhun\nloikomaan.\n\nMiten se olikaan tämä makaaminen tullut hänen elämäntehtäväkseen? Sitä\nkysymystä Lööres toisinaan mietiskeli. Jo rippikoulussa olivat merkit\nviitanneet siihen, että makaamisella hän tulisi itsensä elättämään.\nPappi oli työntänyt hänen eteensä kirjan ja käskenyt lukea. Lööres oli\nvilkaissut, mistä osasta Uutta Testamenttia luku oli. Se oli sattunut\nepistolapuolelta ja siellä oli Lööres kuullut löytyvän sangen ryöpeitä\npaikkoja, hankaloita ja muutenkin mutkikkaita. Mutta hyvin häneltä oli\nluistanut... »Maatkaa, veljet», oli hän lukenut ja ihmetellyt, että\nkun jo sattui sellainen mieluinen luku. Pappi oli auttanut: »Pehmeillä\ntyynyillä...» »Pehmeillä tyynyillä», oli Lööres lukenut perässä ja\nihmetellyt, että oikeinko se tyynyistä ja polstareista puhui Herran\napostoli... Mutta se pappi, se kirkassilmäinen pappi, oli ollutkin\nveitikka miehekseen. Omasta päästään oli lisännyt ja johtanut hänet\nansaan. Hän oli hiukan hölmistynyt. Johan se hänkin, ettei niitä\npolstareita siihen maailman aikaan... Pappi oli nauranut: »Kuulkaapa,\nmiten tämä Lusikkajänkä lukee... Kun kirjakullassa seisoo: 'Rakkaat\nveljet!' — niin tämä lukee: 'maatkaa, veljet'. Se taitaa makuu ollakin\nLusikkajängän mielityötä..?»\n\nNiinpä niin, olihan se. Suloista oli loikoa pirtin pankolla ja katsella\nkissanpojan ilveitä. Sillä veitikalla oli notkea ruumis... Se se\nolisi tukkilaiseksi sopinut. Ei olisi pudonnut sumaan niinkuin hän,\nkankea, jaakea mies. Olisi pysytellyt tasapainossa vaikka minkälaisessa\nvuolteessa.\n\nLööres haukottelee ja tirkistelee kattoon. Reenjalaspuita oli isäukko\ntaas hankkinut. Se se vuovasi. Niinkuin eivät vanhat reet olisi\nriittäneet. Piti vain joka talvi tehdä uusia, jotta pääsisi kehumaan\nnaapureille. Lööres hymähti. Hän halveksi sellaista sydämensä pohjasta.\n\nHän tunsi kaunaa isäänsä kohtaan. Tämä pakkasi häntä nakkelemaan,\nhaukuskelemaan ja soimaamaan. »Laiskana makaa». Joo, laiskana. Mutta\nperintöosaansapa hän söi ja kyllä se hänen eliniäkseen riitti. Ei hän\npyrkinytkään kasoja kokoamaan niinkuin isäukko...\n\nEikö jokainen saanut käyttää perintöosaansa oman mielensä mukaan?\nVanhimpana poikana kuului hänelle puolet maasta. Mitä siinä oli kellään\nsanomista, vaikka hän sen maaten kuluttikin. Kyllä velimies pärjäsi\npuolellaan ja sisarilla oli kosiskelijoita kosolta.\n\nLöörestä ei haluttanut naimisiin. Mitäpä hän... Akkaväestä hän oli jo\nsaanut kyllänsä. Eivät osanneet muuta kuin marista. Ainoastaan, jos\nolisi ollut onni sellainen kuin toisten Penjaamilla, joka oli nainut\nkunnan kätilön. Sen pojan ei tarvinnut muuta kuin maata. Eukko ansaitsi\ntoimeentulon itselleen ja miehelleen. Sellaisen olisi Lööreskin nainut.\nMutta kunnassa ei ollut kuin yksi kätilö.\n\nOpettajattaria kyllä olisi ollut, mutta olivat liiaksi herrahtavia.\nEivät ne olisi tainneet hänestä huolia. Mikä ettei...? Eihän hän\nhullumman näköinen ollut. Vatsaakin oli kuin papilla.\n\nLööres silmäsi vatsaansa. Heh, ei se hullummalta näyttänyt. Niin lekkui\nkuin täysinäinen leili. Virkamies hänestä olisi pitänyt tullakin.\nNiillä... virkaherroilla ei ollut mitään työtä. Kirjoittivat vain\nnimensä ja sanoivat: »Kaksi markkaa.» Niin olisi hänkin kirjoittanut...\nkomeasti, että »Loorenz» oikein ännällä ja setalla, sillä niin oli\npappi sanonut hänen nimensä alunperin kuuluneen. — Kolme, neljä\nsellaista lappua, niin jo lähtisi pikanellirulla.\n\nLööres innostui mietteistään ja kohosi istumaan. Virkamiestä kai\nhänestä oli meinattukin. Niin oli varmaan taivaassa päätetty... pappi\ntahi joku muu... vallesmanni. Mutta oli sattunut väärään taloon. Täällä\nei muuta kuin rehittiin runtotöissä aamusta iltaan.\n\nMiksi juuri hänelle oli sattunut lauluäänikin? Muilla perheenjäsenillä\nei ollut ääntä yhtään. Sisaretkin kituuttivat »Elämän lankaa»\nniin vaivaisesti, että nauratti. Mutta hän... poika... oli kerran\nrippikoulussa vetäissyt »Maa suur' ja avara» niin voimallisesti, että\nlukkari oli suuttunut.\n\nKateeksi oli käynyt lukkarille, ihan varmaan. Häntä ne kaikki\nkadehtivatkin. Isä kadehti, veli kadehti, sisaret kadehtivat. Eivät\nolisi muuten mulkoilleet aamusta iltaan. Niiden kävi kateeksi, että hän\noli päisevämpi heitä kaikkia.\n\nIsällekin hän oli kerran huomauttanut, kun tämä teki takkavitsoja ja\nleikkasi niihin ketaroiden lovia: »Ottakaa te sujumavara.» Ja eikös\nollutkin äijänköntys leikannut väärin!\n\nKadehtivat ne häntä ja siksi pakkasivat soimaamaan. Mutta — hänpä\nnäyttäisi vielä. Ottaisi äijän lujille ja sanoisi: »Tee tili!\nLue perintö kouraan! Kyllä mies saa ruokaa muuallakin kuin tässä\nhökkelissä.»\n\nSisar Leena oli lypsylle lähdössä. Hän oli puuhaillut pirtissä pitkän\ntovin sanomatta sanaakaan. Häntä kiukutti tavattomasti, että vanhin\nveli kulutti aikansa makaamalla. Ja jos se ei olisi ollut sellainen\nsyöppö vielä päälle päätteeksi. Niin... tietysti... söi ja lihoi,\nvaatien päivä päivältä yhä enemmän. Oikean oli isä sille aamulla nimen\nantanutkin: »raparuuhi.» Niin juuri! Se oli tosi ja paikalleen sanottu.\n\nLeena otti lypsinkiulun ja lähti navettaan. Lööres makasi pankolla\nlakki silmillä. Pullean vatsan päällä kelluivat kellonvitjat. Kello\nsillä piti olla taskussa arkenakin, vaikka ei tehnyt muuta kuin makasi.\n\n— Senkin raparuuhi siinä! sähähti Leena sivumennessään.\n\nLööres kohotti lakkiaan. Mitä, mitä... joko taas herjat alkoivat?\nRaparuhtinas? Leenako se sillä lailla...?\n\n— Kuka se niin sanoo?\n\n— Isäpä tuo kuului aamulla sanovan, kun et lähtenyt ruukille, vaikka\njoka talosta on menty... Anttikin.\n\nLeena työntyi eteiseen.\n\nLööres jäi miettimään. Hänen laiskassa sydämessään pihahti. Olipa se\näijänkarilas taas nimityksen keksinyt. Niitä se miettikin aamusta\niltaan ... Raparuhtinas! Kyllä... kylläpä hoksasi taasen... mokomakin\nvätys! Niskat siltä pitäisi nurin vääntää ja ottaa isännyys pois... Vai\n— raparuhtinas! »Odotapas, ukkeli! Kyllä vielä näet, että myrskyn se\nosaan minäkin nostattaa.»\n\nLööres oli suuttunut. Häntä harmitti tavattomasti. Ei annettu\nhetkeäkään rauhassa olla. Nimiteltiin ja haukuttiin niinkuin mitäkin\nmieronkiertäjää. Ja hänelle kuului sentään maasta puolet. Peijakas!\n\nLööres hautoi kostotuumia. »Odotapas, ukkeli, illalla vedän sinut\ntilille. Vai sellaisia! Niinkuin tässä olisi pakko kaikenlaisia\nherjauksia kuulla... omaansa syödessä...»\n\nLöörestä jo hiukan nauratti. Tietysti isä taas tekisi tyhjäksi niinkuin\ntavallisesti. Ei koskaan tunnustanut sanoneensa. »Ole vaiti! Vai minun\nsilmilleni hyppäät! Eikö nyt enää ole muuta?»\n\nSillä tavalla isä tavallisesti huusi, kun hän kysyi kunniaansa. Ei\ntunnustanut sanoneensa ensinkään. Mokomakin vätys! Käräjiin hän sen nyt\nveisi... rumilaan. Sakottaisi. Vai raparuhtinas!\n\nLööres päätti kerrankin näyttää, ettei täysikasvuista miestä saanut\nnoin vain nimitellä.\n\nIsä tuli heinästä hiukan ennen illallista. Väki oli jo kaikki koolla.\nLööres tutkisteli isänsä kasvoja. Happamennäköiset olivat. Niin\npyyhki kärsimättömänä jäähileitä parrastaan ja istui hakkurin ääreen\npikanellirullaa pienentämään.\n\nLööres nousi verkkaan ja työnsi lakin takaraivolle. Hän oikaisi\nselkäänsä ja venytteli, mutta suupielet olivat uhkaavissa rypyissä.\n\n— Vai raparuhtinaaksi se isä minua nyt on sanonut. Ja pirkalettakos se\non se haukkuminen ja nimitteleminen?\n\nIsä keskeytti äkkiä työnsä ja silmäsi kummissaan poikaansa. Mutta\npian hän tajusi. Tämä, vetelys, oli muka vihassa! Niin pullistuivat\nposkilihakset ja silmät toljottivat kuin härällä. Hän oli väsynyt\npäivän työstä ja hänen sappensa puhkesi.\n\n— Ei... ei sillä lailla... ei! Vaan h—tin _raparuuhi!_ Ka, se... se\nkyllä!\n\nLööres hölmistyi. Mitä nyt? Oliko tuo hänen isänsä, tuo pikkuinen\näijä, jonka kasvolihakset näyttivät kovilta kuin kivi, ja jonka\nsilmät leimusivat? Tuoko pikkuinen, äkeännäköinen äijä, jonka äänikin\njyrähteli kuin ukkonen?\n\nHän ei osannut sanoa mitään. Vallankaappaus, jonka hän oli\nsuunnitellut, unohtui kokonaan. Hänestä näytti, kuin olisi isä aikonut\nlyödä. Lyököön! Lööres tunsi jo povessaan, ettei hän suinkaan löisi\nvastaan. Mutta isäukko tyytyi vain murskaamaan hänet katseellaan, josta\nkimposi salamoita, suuttumuksen salamoita.\n\nLööres heittäysi penkille pitkäkseen. Hän oli voitettu. Isä oli\nhänet lyönyt, tuo pikkuinen äijä, joka tuolla uunin sivulla leikkasi\npikanellirullaa, niin että pölkky heilahteli. Vai »raparuuhi» se\nolikin. No... se nyt ei tuntunut miltään edelliseen verrattuna.\nSanokoot vain... vaikka sanoisivat miksi hyvänsä. Hän ei välittänyt...\n\nLööres asetti kädet päänsä alle ja tirkisteli kattoon. Kyllä olisi soma\nolla kätilön miehenä niinkuin toisten Penjaami. Mutta — kätilöitä ei\nriittänyt kaikille... ei riittänyt... ei riittänyt.\n\nLööreksen verkkaisessa päässä kypsyy hiljainen päätös. Hän panee\nsen aamulla täytäntöön. Saisivat nähdä, että pystyi se hänkin, jos\nvain tahtoi. Saisivat nähdä ja hämmästyä. Saisivat tuntea itsensä\nnolatuiksi... kerrankin!\n\nLusikkajängän Lööres oli päättänyt lähteä ruukille.\n\n\n\n\nIson Oskalon pojan rakkaus\n\n\nIson Oskalon poika rakastaa Siirin Annia ja Ison Oskalon poika on komea\nja rikas. Ison Oskalon poika on päättänyt kosia Marianpäivän aikaan.\nSilloin hän karahuttaisi Suomen puolelle Siirin Pietarin kodalle ja\nvaljaissa keikkuisi hänen paras ajokkaansa. Hän ajaisi komean kaaren\nkodan edustalla, heittäisi hihnan rennosti yli niskan ja hypähtäen\nreilusti ahkiosta lausuisi lujalla äänellä: Burist! [burist (lue:\npuurist) = terve!]\n\nMutta Ison Oskalon poika ei ole varma onnistumisestaan, vaikka onkin\nkomea ja rikas. Hänet ottaisi jokainen Koutokeinon tyttö, jokainen —\nmelkeinpä nimismiehen vaalea Kynhildikin. Mutta hän ei huoli riu'uista,\nryökkynöistä, hän rakastaa lapintytärtä ja heidänkin joukostaan vain\nyhtä ainoaa — Siirin Annia.\n\nHän on antanut siitä monta näytettä, karkeampaa ja hienompaa. Hän\non poroaidalla hirttänyt viisi komeata härkää paljaasta kiukusta,\nkuultuaan Siirin rengiltä, että Anni menisi naimisiin Palojärven pojan\nkanssa. Hän heitti ja veti niin vimmatusti, että porot hiiltyivät.\nSuopunki oli sattunut kaulaan. Ison Oskalon poika oli kyllä kuullut\nhuudettavan: »Älä vedä! Hirttyy!» Mutta hän ei ollut siitä välittänyt.\nHän oli vain tempaissut peskipuukon, pistänyt henkitoreissaan olevan\nelukan ja huutanut: »Lihaa Koutokeinon köyhille!»\n\nJa kyllähän lihat aina kelpasivat. Poroaidalla maleksi\nkerjurilappalaisia, jotka kernaasti korjasivat Ison Oskalon pojan porot.\n\nIson Oskalon poika rakastaa Siirin Annia.\n\nHän on juonut Alattion markkinoilla kolme päivää yhteen menoon.\nEpätoivosta! Siirin Pietari tyttärineen oli myös saapunut markkinoille\nja Ison Oskalon poika oli ostanut Annille rintasokeria. Mutta tämä,\njolla jo oli sattunut olemaan iso kimpale kädessään, ei ollut huolinut.\n»Minulla on jo.» Siitä oli Ison Oskalon poika juuttunut juomaan ja\njuonut kolme päivää yhteen menoon, joikaten vuoroin rikkauttaan,\nvuoroin hyljeksittyä rakkauttaan.\n\n    Mikä on\n    nannatanaa,\n    ettei kelpaa\n    Ison Oskalon pojan ostama\n    nannatanii\n    rintasokeri-i?\n\nLapintyttäret olivat huudelleet, että »kyllä kelpaa!» »Anna tänne\nvain!» Mutta Ison Oskalon poika oli kironnut, kironnut niin, että\nmarkkinasiljo oli tärähdellyt. Paljaita ärriä, paljaita ärriä vain!\nHerrr-ra Jumala! Mutta sitten hän oli yht'äkkiä muuttanut mieltään ja\nostanut rintasokeria jok'ainoalle tyttölapselle... satojen kruunujen\nedestä. Se oli ainoa kerta, jolloin rintasokeri loppui Alattion\nmarkkinoilta, ja siitä kiertää vieläkin maine tuntureita. Ison Oskalon\npoika oli ostanut sen kaikki. Siirin Pietarikaan ei ollut saanut yhtään\ngrammaa kotitulijaisiksi.\n\nSiirin Anni oli kuljeskellut kauppakojujen välissä. Jokainen\nvastaantuleva lapintyttö oli pureskellut rintasokeria. »Mistä te olette\nsaaneet?» »Ison Oskalon pojalta.» Ja he olivat katselleet ilkkuen\nSiirin Annia kuin kiusotellen: Sinustapa ei Ison Oskalon poika näy\nhuolineenkaan. Annin oli pistänyt kateeksi. Olisi hänelläkin nyt ollut\ntuollainen, jos olisi ottanut Ison Oskalon pojan tarjouksen vastaan.\nMutta samalla häntä oli naurattanut. Saivathan Koutokeinon ja Karasjoen\ntyttäret kiittää häntä rintasokeristaan.\n\nIson Oskalon poika ajaa tunturia ja joikkaa. Hän joikkaa niin, että\nenkelit vuoroin kauhusta kalpenevat, vuoroin puraisevat punaisia\nhuuliaan. Kateudesta. Noin ei heitä oltu koskaan rakastettu. Siellä on\njoukossa monta Koutokeinon tytärtä — Sissangin Marikin, joka riutui\nrakkaudesta Ison Oskalon poikaa kohtaan ja kuoli. Toiset enkelit — nuo,\njotka alkuluomisesta jo olivat enkeleiksi luodut — kyselevät Sissangin\nMarilta: »Sano, miltä tuntuu maahinen rakkaus, sano, Sissangin Mari.»\nPuhuteltu suipistaa suutaan ja kuiskaa: »Hss! Se on ihanaa!»\n\nIson Oskalon poika ajaa tunturia ja joikkaa. Mitä on joiku? Langenneen\nenkelin laulu, mutta siksi juuri niin ihana. Itse pääenkeli, jonka\nJumala kerran viskasi taivaasta alas, ja josta sitten tuli maanpiirin\nsuuri viettelijä, oli joikannut huilatessaan läpi humisevien\navaruuksien. Mutta hän oli joikannut vihasta ja sydämen kipeästä\nkiukusta. Ison Oskalon poika joikkaa rakkaudesta.\n\n    — Ison Oskalon poikaa\n    nannatanaa\n    polttaa\n    rakkaus Siirin Anniin\n    ninnitiniin\n    Anniin...\n\nHei, kuulkaa metsät ja vaaran liepeet, kuulkaa! Maailman alusta asti ei\nyllänne ole kaikunut suloisempaa evankeliumia. Mitä on Koskaman Tuomaan\nsaarna tähän verrattuna? Vesivelliä vain, silkkaa sintusoppaa!\n\nIson Oskalon poika on matkalla Pyhitystunturille. Siellä lainehtii\nhänen isänsä, Koutokeinon valtarikkaan tuhatpäinen lauma. Siellä on\nvalkea kosotushärkä Biegga, Ison Oskalon pojan kosioajokas. Hän on\nmatkalla sitä noutamaan.\n\nMetsässä vingahtaa vähä väliä. On kuin risteileisivät noidan nuolet\nkiitävän ajajan ympärillä. Koutokeinon kirkonkylässä kulkee kymmenen\ntyttöä, jotka riitelevät Ison Oskalon pojasta. Vuoroin he riitelevät,\nvuoroin itkevät itsekseen. Ison Oskalon poika on jäykkä kuin seinä.\n\n    — Ei Maareeta, ei Kaarin\n    ei Sigga Saivo-Tuomaan.\n    Ison Oskalon poika toivottaa\n    nyt teidät Herran huomaan!\n\nTytöt olivat hulluja. Kulkivat perässä ja kerjäsivät. »Saanko koristaa\nsinulle ajovyön, Ison Oskalon poika?» »Et, piru vie!» »Saanko\nlahjoittaa sinulle kulkusen kellopankaan?» »Et, piru vie!» »Tahi ...\nanna pois, mutta älä toivo mitään...»\n\nKulkuset soivat. Niitä on ajovyössä ja niitä on kellonkantimessa.\nKili-kili! soi Koutokeinon tyttöjen rakkaus. Ison Oskalon poika nauraa\nniin, että metsä raikuu. Ei hän halunnut ketään muuta kuin Siirin Annin.\n\nSiirin Anni! Mitä oli Siirin Annissa sellaista, joka hullaannutti\nmiehisen miehen, Koutokeinon valtarikkaan, — miehen, joka tarjosi\nkylmästi Mökki-Jussalle vaipukkaporon ja sanoi: »Syö tuo, Mökki-Jussa!»\n\nIson Oskalon poika on sitä monta kertaa harkinnut. Harkinnut —? Se oli\nväärä sana. Ei voinut puhua harkitsemisesta, kun oli kysymys Siirin\nAnnista. Ei, häneen hukkui... uppoutui... silmiä, korvia myöten. Henki\ntahtoi ihan salpautua ja rinnasta kohosi kuuma läähätys. Rakkaus Siirin\nAnniin uhkasi ottaa hengen.\n\nIson Oskalon poika ajelee ja mielialat vaihtuvat kuin maat hänen\nympärillään. Välistä valtaa hänet omituinen alakuloisuus, että ihan\nitketti. Itketti? Niin — ei itke yksin kymmenen tyttöä Koutokeinon\nkirkkotörmällä. Ison Oskalon poika itkee myös... itkee itsekseen pirtin\nnurkassa, kun muu väki nukkuu. Kuu paistaa huoneeseen. Se valaisee\nsikin sokin lattialle viskattuja poronvaljaita. Ne ovat Oskalon pojan\nmielestä yhtä sotkussa kuin hänen oma elämänsä...\n\nMilloin on Ison Oskalon poika ensi kerran Siirin Annin nähnyt? Hetassa\n— rippiluvussa, Suomen papin koulussa. Oskalon poika oli halunnut sinne\nja isä oli laskenut. Hänhän osasi suomea kuin selvää vettä. Sitä paitsi\noli Ruijan pappien lappi niin kehnoa, ettei sitä kehdannut kuunnella.\n\nIson Oskalon poika oli istunut rippiluvussa ja katsellut Siirin\nAnnia. Hänellä oli siniset silmät ja tukkaa enemmän kuin yleensä\nlapintyttärillä. Pappi oli puhunut rakkaudesta — tosin Jumalan\nrakkaudesta, mutta Ison Oskalon poikaa se ei ollut yhtään häirinnyt.\nPääasia vain, että puhuttiin rakkaudesta. Se sana soi hänen korvissaan\nyhtä kauniilta kuin joutsenen joiku.\n\nEi Ison Oskalon poika erikoisemmin papeista välittänyt. Niitä kävi\nheillä ja isä istutti niitä kamarissa. Mutta — ne olivat pikemminkin\ntodistajia talon rikkaudesta ja mahtavuudesta. Ei heille erikoisemmin\nkumarrettu. Kysyttiin vain: »Saako papin poron hakea jo?» Ja vastauksen\nollessa myöntävän, huudettiin rengille: »Nouda papin poro!» Se kävi\nkaikki sujuvasti ja hyvässä järjestyksessä ilman sen suurempia\nkohteliaisuuksia.\n\nMutta tämä Hetan pappi, joka oli laskenut ripille Siirin Annin ja Ison\nOskalon pojan, oli epätavallinen olento. Päinvastoin kuin Ruijan papit\nhän ei ollut yhtään herrahtava. Aivan tavallisesti puettu vain. Mutta\nhänen konttorissaan seisoi Ison Oskalon poikakin pelko ja vapistus\nsydämessä. Tuntui, kuin olisi papilla ollut jotakin sanomista myös\nSiirin Anniin nähden.\n\n...Vai Oskalo... se on nyt rippiluku sitten loppunut. Ja hyvinhän\nsinulta meni. Hän, Oskalon poika, oli ujosti ilmoittanut, että siellä\nolisi poronpaisti papin keittiössä...\n\nNiin... niin se oli alkanut. Siitä lähtien ei heiltä lähdetty\nAlattion markkinoille enää vissinä, määrättynä päivänä, vaan\ntyönnettiin taipaleelle milloin varhemmin, milloin myöhemmin —\nmiten kulloinkin sattui. Isä riiteli vastaan, mutta hän huomautti:\n»Mikä se on tunturissa tunnit määrännyt?» Eikä siihen ollut isällä\nmitään sanomista. Ontuva mies ei itse kyennyt kunnolla raitioimaan\neikä rengeistä taas ollut. Hän siis piti päänsä ja niin lähdettiin\ntaipaleelle hänen määräämäänsä aikaan t.s. silloin, kun Siirin Pietari\nOskalon pihalla rakensi poronsa matkaa jatkaakseen.\n\nOli siunattu asia, että tie Suomen puolelta Alattioon kulki Ison\nOskalon kautta. Siten oli Siirin Pietarinkin pakko taloon poiketa.\nJa mielellään hän poikkesikin. Oskalo oli maakunnan kievari. Siellä\nsyötettiin Siirit ja Saarat.\n\nHän nukkui pirtin sängyssä eikä välittänyt nousta tervehtelemään,\nvaikka toisinaan saapui itse Hetan vallesmannikin. Renkipoika sai\nnousta ja herättää sisaren, talontyttären kahvia keittämään. Mutta —\nkun Siirin Pietarin poronkello kalahti pihalla, laahusti renki sängyn\nluo ja sanoi: »Jo tuli.»\n\nSilloin hän oli heti pystyssä ja pirteänä kuin kukko. Sisar sai pysyä\nsängyssään, jollei hän nyt erikoisemmin halunnut Annia puhutella. Mutta\nitse hän keitti poronkielikeiton ja kahvit. Siirin Annin piti saada\ntuntea, että hän rakasti. Ja kyllähän Anni sen tunsikin...\n\nSillä joka vuomalla, jokaisella hiukankin avarammalla paikalla hän\nkarahutti hänen rinnalleen. Ahkiot juottuivat toisiinsa ja porot\nhieroivat kylkiään vastakkain. Kerran hän litisti peukalonsa ahkioitten\nväliin. Tavallisissa oloissa hän olisi sanonut: Baergalak! Nyt hän\nsanoi vain: Jumalan kiitos!\n\nSiirin Anni oli tiedustellut, mistä hän kiitti. Siitä vain, että\nkuikannahat olivat tulleet mukaan. Kuikannahat —? Niin, hänen oli\nvietävä kuikannahkoja kauppias Karlsenin rouvalle. Tämä ompeli niistä\nkoreita kukkaroita ja lähetti Kristiaaniaan myytäväksi. Sen rouvan\neteen ei ollut hyvä ilmestyä, jos oli joku asia unohtunut. Tiesikö Anni\nsitä?\n\nKyllähän Anni oli siitä joukosta kuullut — senkin, että kauppiaan tytär\nolisi halusta ottanut Ison Oskalon pojan. Silloin hän oli sydäntynyt.\nNyt hän ei ollut sanonut »Jumalan kiitos!», vaan aivan kokonaan muuta.\nHän oli kironnut hirveästi. Luuliko Siirin Anni, että hän ryökkynöistä\nvälitti? Ja vielä päälle päätteeksi sellaisista, jotka eivät olleet\nedes oikeita ryökkynöitä, vaikka olivat olevinaan! Ennemmin hän\nsittenkin ottaisi nimismiehen vaalean Kynhildin. Hän oli puhdasta\nherrasverta. Mutta — kun se nyt ei kerran sopinut hänen luonnolleen,\nniin ei! Se oli siitä poikki ja sillä hyvä! Hän, Ison Oskalon\npoika, naisi lappalaisen, oman heimonsa puhdasverisen tyttären...\npuhdasverisen — kuuliko Siirin Anni? — ja niistäkin vain yhden tai\nsitten ei ketään! Jumalauta! Eikö se ollut miehen meininki?\n\nAnnin silmät olivat välkähtäneet omituisesti. Hän oli vain hiljakseen\nhymähtänyt. Olihan se — mutta keli nyt oli huono. »Meidän poromme eivät\nnäy haluavan mennä... Jurovat vain ja hierovat toistensa kupeita.\nAjapas edelle...»\n\nHän oli ajanut edelle ja ollut katkeralla päällä. Hammasta purren hän\noli päättänyt: Marianpäiväksi Hettaan ja asiat selviksi Siirin Annin\nkanssa!\n\nIson Oskalon poika pysäyttää poronsa. Hengitäpäs sinäkin, Jumalan\nluoma. Pyhitystunturiin ei ollut mahdotonta matkaa. Ja Marian kirkolle\nehdittiin myös. Biegga sinne kiidättäisi — poro nimensä arvoinen.\n\nVastapäätä olevan vaaran kuvetta laskettaa joku alas. Lappalainen näkyi\nolevan.\n\nSe oli tuttu mies, Jounin Iisakki Suomen puolelta. Hän pysäytti poronsa\nja sanoi hyvää päivää.\n\n— Jumal'antakoon! Minne nyt?\n\n— Palojärven Antin häihin.\n\nIson Oskalon poika seisoo kuin salaman iskemänä.\n\nHän ei tuokioon tajua mitään. Hän ei ollut asiasta yhtään kuullut.\n\n— Puhutko totta?\n\n— Totta. Mariana kuulutetaan kolmannen kerran ja silloin on häät. Eikö\nsinua ole kutsuttu?\n\n— Ei.\n\nIson Oskalon poika seisoo kalpeana ja sylkäisee. Puhtaalle lumelle\nilmestyy pari punaista läikkää. Ison Oskalon poika on purrut huuleensa.\n\n— Vertahan sinä syljet?\n\n— Ja baergalak!\n\nLumi pölähtää, poro hypähtää melkein ilmaan, kuuluu hirmuinen hihnan\nläimäys ja — yks' kaks' on Ison Oskalon poika hävinnyt metsään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIson Oskalon poika ajaa, ajaa kuin vimmattu. Hänen hartiansa ovat\nkuurassa, samoin lakki kauttaaltaan. Hän on hakannut poroa kuin hullu.\nHän on uhrannut poron pieksämiseen enemmän voimia kuin koko vuoden\nporonhakumatkoihin. Hänen oikea kätensä on kipeä hurjasta huitomisesta.\nPoro hänen edessään pakenee kuin varjo; se kiitää kuin henki.\n\nKummakos se, sillä tämä oli uusi ajokas, Rajatalon pihalta otettu, kun\noma heitti henkensä. Se kaatui kuolleena Kaltioaavalle ja nyt paistoi\nkuu sen lasittuneisiin, avoimiin silmiin. Sen tappoi rakkaus, Ison\nOskalon pojan rakkaus.\n\nIson Oskalon poika ajaa. On kirpeä pakkanen ja kuun kalpeassa valossa\nhäilähtelee ahkion molemmilla puolin värjyviä haamuja, jotka näyttävät\nsyntyvän poron huuruavasta hengityksestä. Ne ojentelevat käsiään,\ntehden varoittavia liikkeitä. Oliko porollakin omat suojelushenkensä?\nJos oli, niin — alta pois! Ison Oskalon poika ei nyt sääliä tunne.\n\nAhkio valittaa. Konsana ei sitä oltu näin kauheasti rääkätty. Se\npoukkelehtii, se hyppii ilmaan. Väliin on sen keula melkein pystyssä,\nkun se lennähtää mäennyppylän yli. Mutta ylinnä heiluu aina tuo elävä,\nkiemurteleva käärme — ajohihna, joka paukkuu poroa selkään ja kupeille.\n\nHerra Jumala! Nyt oli rakkauden kimmeltävä yö, — mutta tämä rakkaus,\njoka ajoi Ison Oskalon pojan ahkiossa, ei ollut halukas haaveiluun. Se\nei laula tuntureista eikä kuutamoisista aavoista. Ei — se kiroaa tuota\nkaikkea. Se sadattelee jokaista vastaletta, jossa vauhti hiukankin\nhiljenee. Se haluaisi murskata jokaisen mäkipaikan, tasoittaa ne maan\ntasalle. Se haluaisi kaventaa kanttinauhaksi jokaisen jängän ja aavan.\nSe haluaisi muuttaa koko maailman muodon. Ja ennenkaikkea — se tahtoisi\ntappaa Palojärven Antin, Annin sulhasen.\n\nIson Oskalon poika kiristelee hampaitaan. Hän on kuin saalista janoava\nhukka. Haa, hän haluaisi nähdä Palojärven pojan veren! Oliko se yhtä\npunaista kuin hänen? Tuo äskeinen, jonka hän oli hangelle sylkäissyt,\noli punaista. Ja polttavaa! Se kiehui suonissa kuin tulinen viini. Ison\nOskalon poika oli sitäkin maistanut. Hän ei ollut turhanpäiten kruunun\nherroja opastanut.\n\nMikä antoi Antille sen rohkeuden? Eikö hän tiennyt, että Ison Oskalon\npoika rakasti? Eikö hän ollut siitä kuullut? Siitähän lauloivat\nJäämeren aallot yhtä hyvin kuin tunturit molemmin puolin rajaa.\nSiitähän joikkasi jokainen merilappalainen soutaessaan kalastajan\nsöyttää — ja täällä tunturissa huikkailivat sitä kohta imeväiset\nlapsetkin.\n\nIson Oskalon poika rakastaa Siirin Annia. Eikö Palojärven Antti\ntiennyt, kuinka vaarallista oli astua väliin — vaarallista hänen\nporoilleen?\n\nIson Oskalon poika iskee poroa kupeille. Klatsh! klatsh! Baergalak!\nHänestä se vasta surman enkeli tuli, kun hän pääsi Antin eloon.\nHän ei merkkaisi — huihai! — hän tappaisi, tappaisi niin paljon\nkuin kerkiäisi! Jängät tulvilleen poronraatoja ja kaikki taivaan\nhaaskalinnut niiden kimppuun! Värskuu! Se oli Ison Oskalon poika, joka\ntarjosi juhlapäivälliset!\n\nIson Oskalon poika humaltuu ajatuksistaan. Totisesti — hän tekisi\nkilpakosijastaan köyhän, — köyhän kuin Jerusalemin suutari! Mitäpä\nsiitä, vaikka joutuisikin Trondhjemiin loppuiäkseen. Sielläpähän saisi\nsitten Siirin Annia muistella, — tyttöä, joka hylkäsi hänen rakkautensa.\n\nHiki vuotaa Ison Oskalon pojan poskilta. Hän on jo mielestään kuin\nvanki, jota kuljetetaan linnasta linnaan. Joka paikassa kerääntyvät\nihmiset häntä katsomaan. »Se on Ison Oskalon poika Koutokeinosta, —\nsama, joka tuhosi tuhatpäisen elon ja teki kilpakosijastaan köyhän.»\nIhmiset katselisivat häntä säälien, mutta hän löisi vain rintaansa\nja sanoisi: »Niin on ja se lähti kaikki täältä, — tästä tykyttävästä\nkapineesta, jota sydämeksi sanotaan...!»\n\nIson Oskalon poika on tulemaisillaan hulluksi. Hänen rakkautensa on\navarampi aapaa, jonka yli hän nyt parastaikaa ajaa. Silmät kyynelissä!\nYö on hiljainen. Ei kuulu muuta ääntä kuin ahkion suihkina ja hihnan\nläimäykset, jotka pamahtelevat kuin raketit, — ynnä poron läähättävä\nhengitys, joka tuntuu tulevan ajajan omasta pakahtuvasta rinnasta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn aamu. Kuunvalo on kelmennyt. Idän taivaalla näkyy päivän kajo.\nSiirin Pietarin kodalla ollaan ylhäällä. Emäntä jauhaa kahvia ja\nPietari pilkkoo puita kodan edustalla. Anni neuloo myssyä. Hän\nlaittaisi siitä korean. Morsiushilkka! Punaista, vihreää ja keltaista —\npaljon keltaista, sillä se muistutti kullan väristä.\n\nVähäkuuloinen Pietari ei huomaa, että joku ajaa aavan poikki. Poro\nnäyttää nääntyneeltä ja heikkoina kajahtelevat hihnan läimäykset. Se\non Ison Oskalon poika. Hän oli kerran aikonut karahuttaa komean kaaren\nSiirin Pietarin kodan edustalla. Mutta nyt ei synny kaaren alkuakaan.\nHeikkona kuin sairas hän nousee ahkiosta. Hän ei sano edes: burist! Hän\nkysyy vain, onko Anni kotona.\n\nSiirin Pietari katselee kummissaan kalpeaa, yltäpäätä kuurassa olevaa\nmiestä. Kuka tämä oli, tämä huohottava olento, jonka silmät liekehtivät\nsyvällä päässä kuin keuhkotautisella? Ison Oskalon poika ..\n\nNiin... Anniko? Oli, oli kyllä kotona. Pietari kurkistaa oviaukosta\nsisään. Mutta Anni on jo kuullut tulijan äänen. Hän työntyy ulos\noviaukosta, josta isä Pietari sukkelasti pujahtaa sisään. Kodassa\nlakkaa kahvimylly jauhamasta. Siellä kuiskaillaan hiljaa.\n\nNuoret seisovat vastatuksin. Kumpikaan ei tohdi rikkoa hiljaisuutta.\nSiirin Annin sinisistä silmistä kurkistelee sääli: — Ison Oskalon\npoika, näin suurestiko rakastat —?\n\nAnnin sydän värähtää. Hän on tiennyt monta vuotta, että Ison Oskalon\npoika rakasti häntä. Hän muistaa viimeisen markkinamatkan, jolloin\ntämä oli raivostunut, kun hän oli kauppiaan riu'usta vihjaissut. Sillä\nkertaa hän oli välttänyt tämän, joka nyt oli edessä.\n\nMutta — hän ei voi taipua. Vanhemmatkin ovat koettaneet taivuttaa,\nmutta hän on taistellut vastaan. Hän on poikkeus lapintyttäristä. Hän\non antanut sydämensä valita. Ja se on valinnut Palojärven Antin.\n\nIson Oskalon poika katselee edessään seisovaa tyttöä. Hän on kaunis,\nkauniimpi kuin koskaan ennen. Hänen otsallaan asuu päivä ja hänen\nsilmänsä tuovat mieleen kyyhkysparin. Ison Oskalon poika on niitäkin\nnähnyt; hän on kerran käynyt Vesisaaressa.\n\nIson Oskalon poika tuijottaa tyttöön. Hänen alahuulensa on paisunut.\nHän on tainnut joskus puraista siihen. Hän ei voi käsittää,\nminkävuoksi. Eikö hän rakastanut? Kyllä — mutta se rakkaus, joka nyt\nhänen sydämensä täytti, ei ymmärtänyt raivoamista. Se ei käsittänyt\nsitäkään, että mies uhmapäissään saattoi ostaa rintasokeria yli sadan\nkruunun edestä ja jakaa sen sitten vastaantuleville, tirskuville\ntyttölapsille, — puhumattakaan siitä, että se olisi tahtonut tappaa\nPalojärven Antin. Se oli jollakin tavoin tyynempää ja samalla syvempää\nrakkautta kuin se, joka oli hänen ahkiossaan ajanut läpi koko yön.\nTämän rakkauden pohjaan saattoi nähdä. Se oli kirkas kuin lähde, joka\npulppusi maan uumenista. Veden pulpahtelun erotti vain heikkona lähteen\npinnalta. Mutta muuten oli itse lähde kirkas ja tyven. Sellaista oli\nnyt Ison Oskalon pojan rakkauskin — tuollaisen lähteen kaltaista.\nJokainen kirous, jokainen raivonpurkaus oli painunut pohjaan kuin\nruostunut rautanaula, joka kuultelee veden läpi. Sellaisen lähteen\npartaalla on tyynnyttävää istua.\n\nJotakin samanlaista tyynnyttävää, suloisesti voivuttavaa tunsi nyt\nIson Oskalon poikakin. Tänä hetkenä hänestä oli kaikki niin tavattoman\npientä. Rikkaus! Mitä oli rikkaus? Vaivaisen osa! Eipä hän koko\nrikkaudellaan ollut pystynyt ostamaan Siirin Annin rakkautta. Hän näki\njo tytön katseesta ja ryhdistä, minkälainen vastaus häntä odotti. —\n\nKunnia! Mitä oli kunnia? Turhanpäiväisyys, — sillä mitä auttoi häntä\nnyt se, että hän oli pitäjänsä paras suopungin heittäjä? Eipä hän ollut\nsaanut suopunkiinsa tarttumaan sitä ainoaa, johon hänen sydämensä oli\nkiintynyt. — Kalpenevien tähtien valossa arvioi Ison Oskalon poika\nrikkauden ja kunnian peskikulun veroisiksi.\n\nMutta — jotakin täytyi sanoa — vaikka parasta kai olisi ollut puhumatta\npyörtää ja jättää Anni jatkamaan työtään. Kyllähän Ison Oskalon poika\nnäki, millainen työ Annilla oli. Morsiushilkkaa hän neuloi, koskapa\ntakkiin oli tarttunut punaisia, viheriäisiä ja keltaisia silkkinauhan\nkappaleita. — Mutta — ei saata Ison Oskalon poika niinkään tehdä.\n\n— Minulla ei sitten taida olla toivoa? sanoo hän vihdoin, yrittäen\nnaurahtaa. Se näyttää surkean avuttomalta. Ja kuitenkin saattoi Ison\nOskalon poika toisinaan nauraa niin, että tunturit raikuivat.\n\n— Ei.\n\nSe tuli hiljaa, mutta päättävästi.\n\n— No... hyvästi sitten, Anni...\n\nTyttö ei vastaa mitään, vaan katselee, kuinka Ison Oskalon poika\nheittäytyy ahkioon. Poro näyttää väsyneeltä. Ison Oskalon poika\nnykäisee sen liikkeelle. Toinen jalka riippuu ahkiosta ulkona. Se on\nkuin viimeinen heikko yritys oman avuttomuuden verhoamiseksi. Ja ennen\noli tämä Ison Oskalon poika kulkenut korskeana kuin keisari.\n\nSiirin Anni katselee Ison Oskalon pojan menoa. Poro mutkittelee.\nIlmeisesti se oli haluton menemään. Mutta ajomies läimäyttää sitä\nvoimakkaasti kupeelle ja samassa helähtää aavalta joiku.\n\nSe kuulostaa valittavalta, melkein sydäntäsärkevältä, mutta samalla\nsoinnahtaa siitä miehekäs kohtaloon alistuminen, joka oudosti liikuttaa\nkodan edustalla seisovaa lappalaistyttöä.\n\n    — Ison Oskalon poikaa\n    nannatanaa\n    polttaa\n    rakkaus Siirin Anniin\n    ninnitiniin\n    Anniin...\n\n\n\n\nVoitto\n\n\nPahta-Oula oli jo pitemmän aikaa pitänyt silmällä taivaalle kerääntyviä\npilvenlonkareita. Hän pudisteli päätään. Sieltä... pohjan puolelta se\nlykkäsi lumipyryn... ihan vängällä.\n\nHän oli opastamassa pappia, joka oli matkalla Nierivuomaan\nseurainpitoon.\n\nOula silmäsi taaksensa. Siellä ajeli pappi huolettoman näköisenä.\nSilmälasit välkähtelivät, kun hän käänsi päätään puoleen ja toiseen.\nSopi sitä katsella... Kaalaama-aapaa. Täällä jos tuisku saavutti, niin\nvarjelkoon taivas... Niin oli aapa avara kuin merenselkä.\n\nOli pappikin jo huomannut lähestyvän myrskyn merkit. Tuollaiset\ntuulenkynnet, mustanpuhuvat, pahaenteiset, eivät tavallisesti\npettäneet. Niin ne kurottautuivat halki taivaan kuin petolinnun\nvarpaat. Jokohan saavutti nöyräsää...?\n\nJa Nierivuomaan oli matkaa...\n\n— Hei, Oula, jokohan tulee rajuilma?\n\nPahta-Oula pysäytti poronsa. Hänen neliskulmainen naamansa vääntyi\ntuskalliseen irvistykseen.\n\n— Tulee, tulee... minä tunnen nuo merkit. — Kuulkaa!\n\nPohjoisesta käsin kantautui matkamiesten korviin outo rapse ja\ntohina. Tuntui, kuin olisi jättiläinen sauvallaan pyyhkäissyt\nvaivaiskoivupensaikkoja peninkulmittain. Ilma sakeni sakenemistaan.\nMaasta näytti nousevan valkoinen pilvi... kuin olisi mahdottoman suuri\nkäsi vellonut valtaista jauhovakkaa.\n\n— Sieltä se lähestyy, äännähti Pahta-Oula. — Heti se on meillä päällä.\n\nOula sytytti piippuaan. Hän sai pyörähdellä ympäri koettaessaan etsiä\nsuojanpuolta. Näytti siltä, kuin olisivat myrskyn henget jo kierrelleet\nympärillä nuuskien ja vainuten, miltä suunnalta olisi paras käydä\nkimppuun.\n\n— Mitä arvelet, Oula, pyörretäänkö takaisin?\n\n— Paha on takaisinkin pyörtää. Olemme jo kulkeneet vajaan puolimatkan.\nSama kohtalo on vastassa, yrittipä eteen tai taakse.\n\n— No... Jumalan nimeen sitten!\n\nPapin kasvoja valaisi omituinen hohde. Hän oli kuin joku Joosua, joka\nhalusi rynnätä amalekilaisia vastaan.\n\nHe hyppäsivät ahkioihin ja jatkoivat matkaa. Porot nulkkasivat\nhiljalleen nuuskien ilmaa, sieraimiinsa tuhahdellen. Haistoi\neläinparkakin lähestyvän myrskyn tulon.\n\nTaivas oli kauttaaltaan vetäytynyt mustanharmaaseen pilveen. Ympärillä\nhuokui ja tohahteli. Jo löi ensimmäinen ryöppy vasten kasvoja. Nyt se\nalkoi!\n\nPappi kiinnitti poroaan päästäkseen lähemmäksi edessäajajaansa. Nyt ei\nollut hyvä etääntyä toisistaan. Se olisi sama kuin varma kuolema, —\nvaikka saattoi kuolema kohdata yhdessäolonkin. — Kuinka lie Oula opas\nnäille taipaleille?\n\nLumimyrsky riehui jo täyttä päätä. Ahkion ympärillä kävi vimmattu\ntanssi. Valkeaa lumipilveä vain, mihin hyvänsä katsoi. Tuuli piiskasi\nvasten kasvoja, niin ettei tahtonut saada henkeä vedetyksi. Edessäajaja\nkatosi toisinaan kokonaan näkyvistä. Jos ei olisi kuullut hänen\nsäännöllisiä »ääh! ääh!» huutajaan, olisi saattanut kuvitella, että\nmyrsky oli hänet nielaissut.\n\nOmituiset tunteet velloivat perässä ponnistelevan papin povessa.\nHän oli kuullut Lapin talvisista myrskyistä, mutta ei ollut vielä\nsattunut sellaisen kynsiin joutumaan. Nyt se oli käsissä ja se ei\ntuntunut leikiltä. Löi toisinaan miehen ihan tarmottomaksi. Kuin\nitsestään ajautuivat ajatukset menneeseen aikaan. Se oli kuin kuoleman\naavistelua, vaikka kuolema oli vielä kaukana. Niin... jos vain porot\nkestivät... porot... kestivät. Siinäpä se oli... jos vain porot\nkestivät...\n\nPappi ajatteli sunnuntaita, jolloin hänen elämässään oli tapahtunut\nratkaiseva käänne. Hän ei osannut itselleen selittää, minkävuoksi\nse nyt niin väkevästi mieleen muistui. Johtuiko se siitä, että hän\nsilloin oli kokenut sisällisen myrskyn... koko hänen olentonsa\nperustuksia järkyttävän? Vai pakoittiko tämä ulkopuolella luonnossa\nriehuva rajuilma kuin vaistomaisesti koettelemaan sisäisen perustuksen\nkestävyyttä? Olihan nyt kysymys elämästä ja kuolemasta. Moni matkamies\noli löytänyt hautansa Lapin hangissa; hän oli kuullut sellaisesta\nkerrottavan. Ennen kuulumatonta ei siis olisi, jos he Pahta-Oulan\nkanssa jäisivät tälle taipaleelle.\n\nPappi hopittaa poroaan, joka sangen vastahakoisesti nulkastaa.\nHänen ajatuksensa kiertävät menneitä tapahtumia. Hän oli saapunut\nseurakuntaan kaksi ja puoli vuotta sitten ja heräämättömänä... tuiki\nsuruttomana. Viina oli ollut hänen suuri intohimonsa. Mutta — siitä\nhuolimatta hän oli tahtonut hävittää seurakunnassa valtaan päässeen\nvilliuskon. Hän oli antanut piispalle lupauksen saarnata sitä vastaan.\nJa lupauksensa hän oli pitänyt ... kaksi kokonaista vuotta.\n\nKunnes sitten sattui sunnuntai, joka yhdellä iskulla riisui hänet\naseettomaksi.\n\nHän oli noussut saarnatuoliin tavalliseen tapaansa. Korttelin viinaa\nhän oli kumassut ennen kirkkoonlähtöä. Se oli ollut hänen tavallinen\nkirkkoryyppynsä. Sen avulla pääsi jo henkeen ja raskaina olivat\npudonneet tuomion sanat seurakunnan päälle... raskaina kuin nuijat.\n»Missä se on kirjoitettu, ettei viinaa saa viljellä? Elämän Herra itse\njoi viiniä Kaanaan häissä ja te selitätte sen hengelliseksi viiniksi.\nMutta minä sanon teille, että se tekee teidät hullummiksi kuin\nmaallinen, puhdas viina...»\n\n»Viina, viina!» vinkui myrskytuuli ympärillä. Herra Jumala! Aapa oli\npaholaisia täynnä. Ne riehuivat tuossa hänen ympärillään, pilkaten\nhäntä hänen vanhan helmasyntinsä vuoksi. Ennen hän oli tällaisilla\nmatkoilla pitänyt aina viinaa matkassaan. Nyt ei ollut pisaraakaan...\nsen sunnuntain jälkeen.\n\nMuuan lappalaisvaimo oli tullut liikutuksiin. Hän oli ruvennut\nhuutamaan keskellä jumalanpalvelusta... huutamaan sydäntävihlovasti...\n\n»Oi vooooi... voi vooooiiih!»\n\nPappi kauhistui. Oliko aapa noiduttu... tämä yhtenä lumipilvenä\npiehtaroiva Kaalama-aapa? Valitti ja huusi kuin ihminen... ihan samalla\näänellä kuin tuo liikutuksiin joutunut vaimo.\n\nPappi kuuntelee myrskyn pauhinaa. Hänen rintaansa ahdistaa. Ne ovat\npimeyden henkivoimat, jotka riehuvat noin... riehuvat kuin riemusta,\nkun niiden käsiin heitetään avuton, epätoivoinen sieluparka. Ne\nhuutavat, ne hihkuvat. Onhan pappi niiden uskollinen kätyri; hän\nheitättää vaivaisen raukan kirkosta ulos... pimeyteen... siihen\nulkoisimpaan pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys...\n\nMyrsky riehuu hirvittävällä voimalla. Kaikki hornan avokitaiset henget\novat tänä hetkenä irti. Ne saavat saaliin... lappalaisvaimon vaivaisen,\nvapisevan, sielun, jonka pappi on tuominnut alimpaan kadotukseen.\nAvaruus kaikuu niiden sadatuksista. Ne sadattelevat ilosta!\n\nPapin poro on pysähtynyt. Jossakin lähellä riehuu lumivalkea, pikkuinen\näijä, joka huitoo kädellään ja pieksää poroa... pieksää ja kiroaa kuin\nhullu.\n\n— Baergalak... baergalak!\n\nSamassa on pappi pystyssä.\n\n— Oula, älä kiroo... jumalaton!\n\n— Siunatako tässä pitäisi? Poro on lyönyt maata!\n\nTodellakin — siinä makasi Pahta-Oulan ajokas lumessa. Eläinparka\nläähätti pakahtuakseen. Se oli vaipunut.\n\n— Minä ajan edellä, huutaa pappi. Hänen äänensä tahtoo tukahtua myrskyn\npauhinaan. Hän on käännähtänyt tuuleen päin ja saanut suunsa täyteen\nlunta.\n\nSamassa on pappi kiskomassa poroaan. Eläin tempoilee vastaan. Sen\nsilmät ovat jäykkinä kauhusta. Niistä tuijottaa pappia vastaan sanaton\nhätä... koko luomakunnan mykkä tuska. Tällaisella säällä kaivautui poro\nlumeen ja piti vain hengitysreijän avoinna.\n\n— Koettakaa... mutta pitäkää oikea suunta. Tuuli oikealta... suora\nlaitanen...\n\nTämähän oli aivan kuin merellä... merihädässä. Eikö Kaalama-aapa\nollutkin kuin merenselkä... selvällä säälläkin. Silmän siintämättömiin\nvain yhtä valkeaa ulappaa... yhtä valkeaa ulappaa...\n\nPappi hyppää ahkioon ja suistaa poroaan. Hän tuntee ihmeellisen voiman\npoveansa paisuttavan. Hän kamppailee sielunsa pelastuksen puolesta. Tuo\nympärillä riehuva lumimyrsky on pimeyden maailma, joka tahtoo temmata\nhänet mukaansa... Älä luovu opinkäsityksestäsi! Pois tunteilu! Mitä\ntekemistä sinulla on tämän villin hengellisen liikkeen kanssa, joka\nkahlehtii mieltä salaperäisellä voimallaan...? Joukkosuggestioonia,\njoukkosuggestioonia! Mitä... mitä?... Huorat ja varkaat! Mitä? Huorat\nja varkaat...? Kuka antaa sellaisen nimityksen hänen kuulijoilleen...\nnoille siivoille, rauhallisille ihmisille, jotka istuvat hiljaa\nkuunnellen saarnan loppuun saakka sitä huudoillaan häiritsemättä?\n\nJouni Hetta, lappalainen. Hän se uskaltaa niin sanoa.\n\nHän oli odottanut pappia kirkon porstuassa suuri väkijoukko\nympärillään. »Sinä Neitsyt Marian kirkosta uloskuskasit ja huorat ja\nvarkaat jätit!»\n\nSiitä oli syntynyt hirmuinen kohtaus. »Mitä —? Vastaatko puheesi?»\n»Jumalan pyhällä sanalla!» »Hyvä! Tule kello kuusi kievariin, siellä\notellaan!»\n\nPappi tuntee povensa paisuvan. Tämä myrsky, tämä lunta syytävä hirviö\non tällä hetkellä hänen mieleensä. Se on sukulainen hänen kanssaan...\nsen kääntymättömän Forsskålin kanssa, joka marssii kievariin,\nkasvoiltaan punaisena kuin hehkuva kiuvas... hyvästi ladattuna\nvahvistusryypyillä. Sinä iltana hän oli ollut myrsky, tulta syytävä\nlohikäärme. Hän ei ollut tottunut ojennusta ottamaan lappalaiselta.\n\nMutta lappalainen, Hetta-Jouni, oli ottanut tyynesti vastaan hänen\nsisunpurkauksensa. »Voi niitä, jotka varahin huomeneltain ylhäällä\novat, juopumusta noutelemaan, ja istuvat hamaan yöhön asti, että he\nviinasta palaviksi tulisivat!» — Hän oli lyönyt nyrkkiä pöytään. »Suu\nkiinni! Minä tiedän, mitä teen! Minua ei tarvitse kinnipeskin neuvoa!»\n\n»Ellette käänny ja tule niinkuin lapset, ette ikinä pääse taivasten\nvaltakuntaan...»\n\nTaivasten valtakuntaan! Herra Jumala! Eikö hän, pappi, tiennyt, kuinka\ntaivasten valtakuntaan päästiin? Siitä huolimatta, että hän joi. Hän\ntiesi sen jo viran puolesta. — Mistä oli lappalainen niin korkean\nhengen saanut?\n\n»Jumala on sen minulle antanut...»\n\nPappi tuntee povensa paisuvan. Oh, hän muistaa yksityiskohdittain\ntuon sunnuntai-illan kirkonkylän kievarissa! Silloin oli myrskynnyt\nhän... myrskynnyt varallakin niinkuin tämä aapa nyt... hurjasti,\nhäikäilemättömästi. Raamatunlauseet olivat singonneet ilmassa kuin\nlumikuurot. Ne olivat piiskanneet hänen kuulijainsa korvia ja\nsaaneet Hetta-Jouninkin silmät säkenöimään. Hän oli heiluttanut\nsanan kaksiteräistä miekkaa kuin muinoin Simson aasin leukaluuta.\nHän oli tahtonut lyödä tuhat filistealaista... murskata kerrankin\nnämä itsepäiset ihmiset, jotka olivat niin ylpeät hengellisestä\nviisaudestaan. Mutta — hän oli tullut itse lyödyksi... täydellisesti\nlyödyksi.\n\nPapin kurkussa nykii niin kummasti. Sitä kohtaa hän ei koskaan käsitä.\nSe on ja pysyy selvittämättömänä hamaan tuomiopäivään saakka. Se on\nJumalan ihme. Hänen oli käynyt kuin Sauluksen Damaskon tiellä...\n\nHän oli palannut itkien kotiinsa... niin oli itkenyt kuin pikkuinen\nlapsi. Viinapullo kanslian kaapin päällä oli tervehtinyt: »Hyvää\niltaa!» Mutta hän oli huutanut: »Kirottu!» ja lyönyt pullon säpäleiksi\nuunin kylkeen.\n\nSiitä illasta oli uusi vaihe alkanut hänen elämässään.\n\nMyrsky vonkuu kammottavasti. Tuuli pieksää papin kasvoja, että ihan\nkipeää tekee. Silmälasit ovat paksun jääkuoren peitossa. Hän ei näe\nmitään.\n\nHän pysäyttää poronsa ja huutaa Pahta-Oulaa.\n\n— Helvetti ja kuolema! kiroaa tämä paarustaessaan papin luokse. Hän on\nunohtanut, kenen saattomiehenä hän on. Seisten polvia myöten lumessa\nhän läähättää kuin poronsakin.\n\n— Oula, nyt koetellaan uskon kestävyyttä, sanoo pappi ja hänen\nkasvoillaan hohtaa kirkastus. Hän puhdistaa silmälasejaan ja on sitä\ntehdessään niin merkillisen tyyni. Hän on kerran pelastanut sielunsa ja\naikoo pelastaa sen toistamiseen.\n\nMyrsky riehuu ja vonkuu. Se ihan ulvoo. Sen äänessä soi intohimoinen\nraivo. Aikoiko pappi pelastaa sielunsa toistamiseen?\n\nSe on myrsky, Lapin noiduttu lumimyrsky, joka sen kysymyksen tekee.\nSe on saanut tehtäväkseen koetella papin uskon kestävyyttä. Kuka\nantoi sille sen vallan... Jumalako vai perkele? Vihurin viimasta\npäättäen, joka leikkaa kuin veitsi, se on jälkimmäinen... pimeyden\nruhtinas. Hän on kutsunut avukseen kaikkien entisten Lapin noitain\nhenget. Ne tuntevat sukulaisuutta sen hengen kanssa, joka tunturien\nvillissä herätysliikkeessä lainehtii. Se on niiden mielestä lainaa...\nvarastettua tavaraa, ja ne eivät ole koskaan suvainneet, että joku\nniiden salaista tietoa varastaisi. Tämä pappi on sen tehnyt. Hän\non saarnannut tainnoksiin kokonaisen kirkollisen kansaa. Hän on\nlangettanut loveen Tenomuotkan kristillisen seurakunnan. Hän on noita,\nsuurnoita, joka varasti viisautensa Lapin vanhoilta tietäjiltä.\nHaa!... Nyt koetellaan, kestääkö hän! Eikö olisi hänelle parempi paeta\nkirkon opin turviin, — kirkon opin, joka tuomitsi hurmahenget? Nyt\nnäkee hän itse näkyjä ja ennustaa. Nyt hän saamaa synniksi kaiken\nmaailman, ylenkatsoo kaiken maallisen... tämä pappi, joka ennen viljeli\nviinapulloa ja lauleskeli juomalauluja! Eikö hän ole mennyt toiseen\näärimmäisyyteen... tämä entinen salonkikeikari, joka nyt tuomitsee\nturhuudeksi ikkunaverhotkin, haukkuen niitä Belsebuubin pöksyiksi? Haa,\nintoilija!\n\nPappi seisoo selin tuuleen ja kuuntelee myrskyn saamaa. Se saarnaa\nhänelle, luopiolle, joka on hyljännyt kirkon opin... Hänen rintansa\ntäyttää syvä rauha. Hän on valmistunut tuomiolle, jos se on hänen\nHerransa tahto. Vain yksi suuri intohimo asuu hänen rinnassaan:\nristiinnaulittu Jeesus Kristus! Mitään muuta intohimoa hän ei tunne\neikä tunnusta. Kaikki muu on pahasta... perkeleestä. Lihan himo,\nsilmäin pyyntö ja elämän koreus... Ikkunaverhotkin — Belsebuubin\npöksyt! Se oli niitten nimi. Hän, pappi, ei sitäkään komeutta enää\nkäyttänyt. Alastomat, alastomat olivat hänen pappilansa ikkunat.\nMitä varten kaihtia Jumalan päivää tai peljätä pimeää yötä? Molemmat\nkatselkoot hänen ikkunoistaan sisään... päivä, ihmissielun ilo ja\nikuisen päivän vertauskuva... yö, toivottoman iankaikkisuuden sysimusta\nsymbooli! Molemmat hän tahtoi nähdä huoneestaankin ... kaihtimien\nestämättä ..\n\nPorot ovat heittäytyneet maata. Ne ovat painautuneet niin matalalle\nkuin suinkin mahdollista. Siten ei myrskyn raivo niihin niin pahasti\npysty. Pahta-Oula kyyhöttää lumessa ahkionsa suojassa; hän on kääntänyt\nsen kyljelleen. Mutta pappi seisoo suorana kuin metsän puu. Myrsky\npiiskaa hänen peskinsä helmuksia ja liehuttaa luhkan [huppukaulus]\nlaitaa kuin hätämerkkiä... Pelastus, pelastus! Päästäänkö koskaan\nNierivuoman lämpöiseen pirttiin ..?\n\nYht'äkkiä Oula säpsähtää. Mitä se oli? Mikä ääni se oli? Hänen\nkorviinsa kantautui virren veisuu. Tuuli tyrehdyttää sen toisinaan,\nmutta sittenkin se kajahtaa voimakkaana myrskyn pauhinasta huolimatta.\n\n    — Jo aivan Läsnä aika on,\n    kosk' Kristus kunniassansa\n    pitävä meille tuomion\n    on tänne tultuansa...\n\nPappi seisoo suorana kuin metsän puu, selin tuuleen, ja veisaa täysin\nrinnoin. Hänen kasvoillaan asuu kirkastuksen hohde. Hän on valmis\nkuolemaan, jos hänen Herransa niin on hyväksi nähnyt; hän ei pelkää.\nNeljän tuulen lakkeineen ja karvaisine koivikkaineen hän muistuttaa\nintiaanipäälliköstä, joka laulaa omaa kuolinlauluaan. Hän on valmis\ntuomiolle.\n\nVihuri hyökkää virrensävelen kimppuun. Se pieksää sen piiskallaan\npieniksi palasiksi melkein papin suun edessä. Mutta siitä huolimatta\nkantautuu Pahta-Oulan korvaan yksityisten lauseitten kappaleita.\nTuuli ulvoo entistä ilkeämmin. Tuntuu, kuin olisivat myrskyn henget\nvain riehaantuneet papin veisuusta. Se oli niiden mielestä kuin\ntaisteluvaatimus: — Intohimo intohimoa vastaan!\n\nPappi seisoo suorana kuin metsän puu ja veisaa. Hän on suuremmoinen\nnähdä. Hän tuntee, että nyt käydään taistelua elämästä ja kuolemasta...\nhengen voimalla. Nuo tuossa ympärillä... nuo riehuvat kummitukset\nluulevat, että hän pelkää. Pelko—? Mitä se oli? Se kuului tuonne\nalhaalle... tuonne, missä ihmisraukka lyyhistyi maahan luonnon voimien\nedessä... niinkuin Pahta-Oula, joka kyyhöttää ahkionsa suojassa. Siellä\npainoivat vielä vaa'assa sellaiset seikat kuin koti, vaimo ja lapset.\nMutta täällä... täällä ylhäällä, missä myrskytuuli pieksi kasvoja, tuli\nkysymykseen vain usko, horjumaton, kallionluja usko. Se vetosi toiseen\nmaailmaan, — maailmaan, joka oli iankaikkinen. Se usko oli valmis\nmuuttamaan tämän myrskyn myllertämän aavanseljän viimeisen tuomion\nsilmänkantamattomaksi siljoksi ja kutsumaan Kristuksen alas taivaastaan\nviimeistä sanaa sanomaan...\n\n    — O, Jeesus Kristus, joudu jo!\n    Viimeinen päivä tulkoon!\n    Jo uskovilles apu tuo,\n    niinkuin sa tahdot, olkoon!...\n\nPahta-Oulan valtaa kumma avuttomuus. Hän on kuin pikkuinen, turvaton\nlapsi, joka haluaa hakea suojaa vahvempansa luota. Sitäpaitsi hän on\ntehnyt paljon syntiä. Monta poroa hän on elämänsä aikana varastanut.\nJos nyt tuli kuolema, hän kyllä tiesi, mihin hän joutuisi.\n\nHän purskahtaa itkuun. Voi, hyvä Jumala! Näinkö tuli loppu kurjalle\nsyntiselle? Parempi olisi ollut jäädä Syväänjärveen, aamulliseen\nlähtöpaikkaan. Mutta kuka osasi aavistaa tällaista luojan ilmaa?\n\n»Oulaah!» huutaa myrskytuuli. Se on kuin paholainen, joka parkaisee\nilosta, kun on hyvän saaliin saanut. Pahta-Oula parahtaa:\n\n— Ristus, Jumalan poika!\n\nPappi on lopettanut laulunsa. Hänen sydämensä täyttää valtava riemu.\nHän on saanut voiton, suuren voiton: hän on varma uskostaan. Se on\noikea, se on ainoa autuaaksitekevä. Sen turvissa ei tarvinnut peljätä\nkuolemaa.\n\nPahta-Oula on kömpinyt pystyyn. Hän tarttuu pappia kaulaan.\n\n— Anteeksi... pappi... todista anteeksi! Minä teen parannuksen... ihan\ntässä paikassa! En tahdo katumattomana kuolla!\n\n— Elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä. Jeesuksen nimessä ja veressä\nkaikki synnit anteeksi!\n\nAukesiko taivas, vai miksi näytti Pahta-Oulasta siltä, kuin olisi\nlumimyrskyn halki kuumottanut kuin pitkä, avattu tie, jonka päässä tuli\nystävällisesti tuikki vastaan. Se oli kuin Nierivuoman pirtin ikkuna,\nvaloisa ja kirkas. Oula tunsi äkkiä saaneensa uudet voimat. Hän tempasi\nporoa hihnasta ja lausui:\n\n— Eteenpäin Jumalan nimeen!\n\n— Jumalan nimeen, kertaa pappi. — Nyt ajat sinä, Oula, edellä.\n\nHiljalleen, vaivaloisesti jatkuu taival. Myrskyn voima ei ole yhtään\nhellittänyt. Se on vain päinvastoin yltynyt äärimmilleen. On kuin\naikoisivat pimeyden voimat tehdä viimeisen rynnäkkönsä näitä kahta\nmiestä vastaan, jotka eivät pelkää kuolemaa.\n\nPorot eivät jaksa vetää kuin muutamia satoja metrejä kerrallaan.\nSitten ne pysähtyvät. Lunta on karttunut hirvittävän vahvasti. Pappi\nja Pahta-Oula yrittävät kahloa, mutta monta askelta he eivät pääse,\nennenkuin hengästyksissään heittäytyvät ahkioihin. Siinä he makaavat\nkalpeina kuin kuolleet, odottaen, että porot taas jaksaisivat lähteä\nRikkeelle.\n\n— Ristus, auta! huokaa Pahta-Oula. Hänestä on tilanne toivoton.\n\nMutta pappi kehoittaa eteenpäin. Hänet on vallannut suuri ja väkevä\nusko. Voimattomuudestaan huolimatta asustaa hänen sydämensä pohjalla\nvakuutus, että Jumala pelastaa heidät. Hän muistaa Joosuaa. Tämä\nkomensi kerran aurinkoa ja kuuta ja ne tottelivat. Miksei hän voinut\nkomentaa tätä lumimyrskyä samalla tavalla.\n\n— Eteenpäin... eteenpäin! Läpi myrskyn pauhinan eteenpäin...! Nöyrä\nsää, nöyrry! Taivas, näytä tietä...! Eteenpäin, eteenpäin!\n\n— Ristus, auta! höpisee Pahta-Oula itsekseen hopittaessaan poroaan\nmenemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe ovat tarponeet kuusi pitkää tuntia. Ne ovat olleet heidän mielestään\nkuin iäisyys. Kirvelevin silmin he ovat koettaneet puhkaista pimeyttä,\njoka myrskyn lisäksi oli astunut heidän tielleen. Mutta ei vain näy\nvaloa, ei tuikahda ystävällistä tulta.\n\nYht'äkkiä rupeaa papin poron sarvien välistä loistamaan kirkas,\ntuikkiva piste. Se on kuin sarveen kiinnitetty jalokivi, joka siinä\nsäteilee. Onko se taivaan merkki... merkki siitä, että Jumala on\nvarustanut hänen poronsa yliluonnollisilla voimilla, jotta se jaksaisi\nperille...?\n\nSamassa papille selviää. Se oli tähti, joka loisti edestäpäin.\nTaivaanranta oli siis sielläpäin selvä. Se oli merkki siitä, että\nlumimyrsky menisi kohta ohi.\n\nHänet valtaa suunnaton riemu. Hän kääntyy perässäajavan Oulan puoleen\nja viittaa eteenpäin.\n\n— Oula, katso tuonne!\n\nJo on Oulakin huomannut kiiluvaisen taivaanrannalla. Hän huudahtaa:\n\n— Pyry lakkaa! Me pelastumme!\n\n— Me pelastumme, kertaa pappi syvän liikutuksen vallassa.\n\nRohkaistuneina tarpovat he eteenpäin. Tuikkiva tähti antaa heille\nyliluonnolliset voimat. Nyt ei ollut hätää. Nyt jaksettaisiin\nperille... jollei muuten niin kontaten.\n\nOula asettuu taas edessäajajaksi. Hän alkaa tunnustella maisemia\nympärillään. Taivaanrantaa vasten kuumotti valkea tunturinselkä.\nNieritunturi! Parin tunnin ponnistelun perästä he olisivat perillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun pappi ja Oula pari tuntia myöhemmin kiipeävät Nierijärven\nrantatörmää ylös, on jo yö. Talo nukkuu. Mutta siitä huolimatta haluaa\npappi pitää iltarukouksen. Hän on kalpea ja lopen uupunut, mutta\nsydämen pohjalla pulpahtelee ilo.\n\nHän on pelastanut sielunsa toistamiseen ja vetänyt muassaan vielä\nPahta-Oulankin.\n\n\n\n"]