Pienoisromaani kertoo orvoksi jääneen Hannan ja hänen nuoren holhoojansa yhteisestä kasvusta puolalaisessa kartanossa. Teos on osa kirjailijan varhaista tuotantoa ja kuvaa nuoruuden tunteita sekä uskollisuutta.
Henryk Sienkiewiczin 'Kaksintaistelu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3038. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KAKSINTAISTELU
Pienoisromaani
Kirj.
HENRYK SIENKIEWICZ
Puolankielestä suomentanut
Reino Silvanto
Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1940.
I.
Kun vanha, uskottu palvelijamme Mikolaj kuollessaan uskoi tyttärentyttärensä Hannan minun huostaani ja tunnolliseen hoitooni, olin vasta 16-vuotias. Tyttö ei ollut täyttä vuotta nuorempi, mutta oli juuri jättänyt lapsuusvuotensa taakseen.
Minun täytyi melkein väkivalloin viedä hänet isoisänsä kuolinvuoteen äärestä pois. Me menimme yhdessä talon kappeliin, jonka ovet olivat auki ja jonka vanhan, bysanttilaisen jumalanäidinkuvan edessä paloi kaksi kynttilää. Näiden pienet liekit valaisivat vain heikosti alttarin. Me polvistuimme toistemme viereen. Surun murtamana sekä itkun ja valvomisen uuvuttamana Hanna-parka nojasi päänsä minun olkapäätäni vasten. Jäimme siihen ääneti. Hetki oli sangen myöhäinen: viereisessä salissa vanha danzigilainen seinäkello kukahti käheästi kaksi kertaa. Öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla; vain ulkoa kuuluva lumimyrskyn suhina, ikkunaruutujen rapina lyijyisissä kehyksissä ja Hannan nyyhkytykset häiritsivät sitä. En rohjennut sanoa hänelle ainoatakaan lohdutuksen sanaa, mutta painoin hänet itseäni vasten kuin holhooja tai vanhempi veli. En voinut rukoilla, sillä tuhannet tunteet täyttivät mieleni ja sydämeni, erilaiset kuvat kulkivat silmieni ohi. Mutta vähitellen yksi ajatus, yksi tunne kohosi tästä sekaannuksesta työntäen muut syrjään, nimittäin se, että tuosta turvattomasta olennosta, jonka kasvot nyt olivat kalpeat ja silmät puoleksi suljettuina, oli tullut minulle rakastettu sisko. Hänen puolestaan olin valmis uhraamaan vaikka elämäni, jos se olisi tarpeen, tai taistelemaan vaikka koko maailmaa vastaan.
Sillä välin nuorempi veljeni Kazio tuli sisälle ja polvistui viereemme; sitten saapui pater Ludvig ja palvelusväkeä. Luimme rukouksia tavalliseen tapaamme, nimittäin pater Ludvig lausui niitä ensin ääneen ja me toistelimme hänen jälkeensä tai vastasimme kuorossa. Jumalanäidin tummat kasvot, joissa näkyi pari miekannaarmua, katsoivat meihin hyväntahtoisesti. Hän näytti ottavan osaa meidän perhesuruihimme ja huoliimme, myötä- ja vastoinkäymisiimme ja siunaavan nyt kaikkia hänen jalkojensa juureen kokoontuneita.
Kun pyhä isä Ludvig lopuksi luki rukouksen kuolleiden puolesta liittäen vainajiin myös Mikolajn nimen, niin Hanna alkoi uudelleen itkeä ääneen. Silloin minä hengessäni annoin itselleni sen pyhän lupauksen, että täytän tunnollisesti ne velvollisuudet, jotka vainaja oli laskenut sydämelleni, vaikkapa se maksaisi minulle kuinka suuria uhrauksia hyvänsä. Se lupaus oli nuoren, innostuneen pojan, joka ei vielä ymmärtänyt ottamaansa edesvastuuta eikä uhrausten suuruutta, mutta jolta ei puuttunut jaloa innostusta eikä liikuttavaa mielenylevyyttä.
Rukousten päätyttyä kaikki menivät nukkumaan. Annettuani vanhan taloudenhoitajattaren, Wengrowskan, tehtäväksi Hannan saattamisen siihen huoneeseen, jossa hän oli tästä puoleen asuva, ja käskettyäni häntä jäämään Hannan luokse koko yöksi, minä suutelin orpoa sydämellisesti ja menin sivurakennukseen, jota meillä sanottiin stancjaksi ja jossa minä yhdessä veljeni Kazion ja pater Ludvigin kanssa asustin. Riisuuduin ja menin nukkumaan. Huolimatta rakastetun Mikolajn kuoleman aiheuttamasta kaipauksesta tunsin itseni ylpeäksi, vieläpä onnelliseksikin holhoojan asemassa. Omissa silmissäni arvoani kohotti varsinkin se, että minä, 16-vuotias poika, saatoin jo olla heikon olennon turvana. Tunsin itseni mieheksi. »Etpä erehtynyt, vanha Mikolaj vainaja, nuoren isäntäsi suhteen», ajattelin, »hyviin käsiin jätit tyttärentyttäresi tulevaisuuden, joten voitkin rauhassa nukkua haudassasi.»
Olin Hannan tulevaisuuteen nähden todellakin rauhallinen. Ajatus, että Hanna ajan kuluttua tulee täysikasvuiseksi ja että hänet silloin on naitettava, ei pälkähtänyt vielä päähäni. Ajattelin vain itsekseni, että tyttö jäisi ainaiseksi luokseni kuin rakastettu sisar hellän huolenpitoni vaalimaksi. Ikimuistoisen tavan mukaisesti vanhin poika peri lähes viisi kertaa niin paljon kuin perheen nuoremmat lapset. Ja muut veljeni ja sisareni kunnioittivat tätä tapaa eivätkä milloinkaan vastustaneet sitä, vaikka suvullamme ei ollut laillista majoraattista perimysjärjestystä. Olin perheen vanhin poika, josta syystä suurin osa omaisuuttamme oli tulevaisuudessa periytyvä minulle. Vaikken ollut vielä edes ylioppilas, katsoin maatilaamme jo kuin omaani. Isääni pidettiin seudun varakkaimpiin tilanomistajiin kuuluvana. Vaikka perheellämme tosin ei ollutkaan magnaattien rikkauksia, sillä oli kuitenkin tuota vanhan suuraateliston varallisuutta, joka antoi runsaan leivän ja huolettoman hiljaisen elämän kotoisessa pesässä aina kuolemaan saakka. Olin siis jokseenkin varakas ja juuri tästä syystä saatoin rauhallisesti katkoa tulevaisuuteen sekä omasta että Hannan puolesta tietäen hyvin, että mikä kohtalo Hannaa odottaisikaan, hän aina voisi luonani saada turvaa ja tukea, jos se olisi tarpeen.
Näissä mietteissäni minä nukahdin. Seuraavana aamuna ryhdyin toteuttamaan minulle uskottua holhoustointa. Mutta kuinka lapsellisesti ja naurettavasti minä menettelinkään! Kuitenkin, kun sitä nyt muistelen, niin ihan mieleni heltyy. Tullessamme Kazion kanssa aamiaispöytään tapasimme sen ääressä jo papin, d'Yves nimisen kotiopettajattaremme ja molemmat pikku siskomme, jotka viimeksi mainitut istuivat korkeilla ruokotuoleillaan heilutellen jalkojaan ja puhella viserrellen iloisesti. Kun olin juhlallisesti istuutunut isäni nojatuoliin ja silmäillyt pöydän yli kuin diktaattori, käännyin palvelijan puoleen ja sanoin kuivakiskoisesti ja käskevästi:
— Neiti Hannalle myös lautanen.
Painostin erikoisesti tuota »neiti» sanaa.
Koskaan aikaisemmin Hanna ei ollut aterioinut isossa pöydässä, vaan pukuhuoneessa, sillä vaikka äitini oli monta kertaa kehoittanut Mikolajta istuttamaan tytön meidän pöytäämme, ukko ei ollut koskaan suostunut sellaiseen, vaan vastannut aina kieltävästi: »Miltä se näyttäisi? Tytön on kunnioitettava herrasväkeä.» Nyt minä otin käytäntöön uuden tavan. Kunnon Ludvig peitti hymyilevät kasvonsa nenäliinalla, madame d'Yves suoristi itsensä, sillä hän oli paatunutta, ylimysmielistä ranskalaista aatelissukua, ja palvelija Franck avasi suunsa suureksi töllistäen minuun ihmeissään.
— Hanna-neidille lautanen! Kuuletko? — toistin.
— Kuulen, armollinen herra, — vastasi Franck, johon minun sanani vaikuttivat kunnioitusta herättävästi.
Nyt minä tunnustan, että »armollinen herra» töin tuskin saattoi pidättää sitä tyytyväisyyden hymähdystä, jonka hänelle nyt ensimmäisen kerran annettu arvonimi aiheutti. Mutta arvovalta ei sallinut hymyillä.
Sillä välin pöydälle ilmaantui vielä yksi lautanen, ja hetken kuluttua ovi avautui Hannan astuessa sisälle mustassa surupuvussa, jonka kamarineiti ja vanha Wengrowska olivat hänelle tehneet yön aikana. Tyttö oli kalpea ja itkettynyt. Hänen pitkiin, kellertäviin palmikkoihinsa oli punottu mustia suruharsonauhoja.
Minä nousin, riensin vastaan ja talutin hänet pöytään. Minun huolenpitoni ja pöytätavat näyttivät vain häiritsevän ja painostavan tyttöä. En silloin vielä ymmärtänyt, että surussa on hiljainen, syrjäinen sopukka ja rauha paljon parempi kuin ystävien meluisat myötätunnon osoitukset, vaikkapa nämä tulisivatkin hyvästä sydämestä. Minä vain häiritsin Hannaa holhoushommillani, vaikka olin täysin vakuuttunut, että tunnollisesti täytän velvollisuuteni. Hän istui ääneti ja vastaili vain silloin tällöin kysymyksiini, mitä hän haluaisi syödä tai juoda.
— En mitään, nuori, armollinen herra.
Tämä »armollinen herra» koski minuun, varsinkin kun Hanna tavallisesti puhutteli minua arvonimellä »herra Henryk». Eilisestä alkanut uusi suhde ja se asema, johon olin Hannan saattanut, tekivät hänet araksi ja nöyräksi. Heti aamiaisen jälkeen minä vein hänet syrjään ja sanoin:
— Hanna, muista, että sinä olet nyt sisareni. Älä siis puhuttele minua sanomalla minua armolliseksi herraksi.
— Hyvä on, arm... herra Henryk.
Asemani oli kiusallinen. Me kävelimme edestakaisin huoneessa enkä minä tiennyt, mitä olisin sanonut hänelle. Olisin lohduttanut häntä, mutta Mikolajn muisteleminen olisi vain itkettänyt Hannaa uudelleen. Tilanne päättyi siihen, että me istahdimme matalalle, pienelle sohvantapaiselle, joka oli huoneen nurkassa. Hanna antoi päänsä painua olkapäätäni vasten, ja minä rupesin silittämään hänen kullankellertävää tukkaansa.
Hän nojautui todella minuun kuin veljeen, ja ehkä juuri tämä uusi luottamuksen tunne nosti taas kyyneliä hänen silmiinsä. Hän itki täydestä sydämestään, ja minä koetin lohduttaa häntä parhaani mukaan.
— Itketkö sinä taas, Hannaseni? — sanoin. — Onhan isoisäsi taivaassa, ja minä tulen tekemään...
Enempää en saanut sanotuksi, sillä kyyneleet tukahuttivat ääneni.
— Herra Henryk, saanko mennä isoisän luo? — kuiskasi tyttö.
Tiesin, että ruumisarkku oli jo tuotu ja että Mikolajta paraikaa siirrettiin siihen. Sen tähden en tahtonut, että Hanna olisi mennyt isoisän luo, ennen kuin kaikki oli valmista. Mutta minä sitä vastoin menin itse.
Matkalla tuli vastaani madame d'Yves, jota pyysin odottamaan, kunnes palaan, jotta saisin puhua hänen kanssaan, kun minulla oli asiaa. Annettuani hautajaisia koskevia määräyksiä ja rukoiltuani Mikolajn ruumiin ääressä palasin ranskattaren luo. Lausuttuani ensin joitakin tilanteeseen johtavia sanoja pyysin, että hän muutaman suruviikon kuluttua alkaisi opettaa Hannalle ranskaa ja musiikkia.
— Monsieur Henri — vastasi rouva d'Yves, joka oli nähtävästi tyytymätön minun kaikkiin järjestelymääräyksiini, — tekisin sen mielelläni, sillä pidän tytöstä kovin, mutta minä en tiedä, sopiiko se vanhempienne suunnitelmiin, enkä tiedä myöskään, hyväksyvätkö he sen aseman, jonka te kaikin tavoin olette omin päin antanut tytölle perheessä. Pas trop de zèle, monsieur Henri.
— Hanna on minun holhoukseni alainen, — sanoin siihen ylpeästi, — ja minä vastaan hänestä.
— Mutta minä en ole vielä teidän holhouksestanne riippuvainen, — vastasi rouva d'Yves, — ja sen tähden on paras, että sallitte minun odottaa vanhempienne paluuta.
Tämä ranskattaren vastustelu harmitti minua. Mutta onneksi minulla oli sitä parempi menestys pater Ludvigiin nähden. Kunnon pappi, joka oli jo ennestään opettanut Hannaa, ei ainoastaan suostunut laajentamaan lukuohjelmaansa, vaan kiitteli minua harrastukseni johdosta.
— Näen, — sanoi hän, — että koetat vilpittömästi täyttää tehtäväsi, vaikka oletkin vielä nuori ja ehkä lapsellinenkin, mutta se on sinulle kunniaksi. Muista sentään pysyä yhtä kestävänä kuin nyt olet asiastasi innostunut.
Huomasin, että pappi oli tyytyväinen minuun. Isännän asema, jonka olin omaksunut, huvitti enemmän kuin harmitti sielunpaimenta. Hän näki, että kaikissa toimissani tosin oli paljon lapsellista, mutta herätteet olivat rehellisiä, ja sen tähden hän hengessään ylpeili ja iloitsi siitä, että hänen kylvönsä ei ollut sydämessäni mennyt hukkaan. Vanha pappi rakasti minua suuresti, ja minä olin lapsesta saakka tottunut pelkäämään häntä, mutta sen mukaan kuin minä tulin nuorukaisikään, minä sain hänessä yhä suuremman vallan, ja hän antoi jo johtaakin itseään. Hannaa hän rakasti myös suuresti ja oli valmis tekemään kaikkensa parantaakseen tytön asemaa.
Madame d'Yves, vaikka hän olikin hieman suutahtanut minulle, oli pohjaltaan hyväsydäminen ja osoitti Hannalle huolenpitoa. Tyttö ei siis voinut valittaa hyväsydämisyyden puutetta talon perheenjäsenten puolelta.
Alkoipa palvelusväkikin kohdella Hannaa toisin kuin tähän saakka: ennen vertaisenaan, mutta nyt pikkuneitinä. Perheen vanhimman pojan tahtoa, vaikka hän olikin vielä melkein lapsi, kunnioitettiin aina talossamme. Sitä isänikin vaati. Tätä tahtoa vastaan saattoi ristiriitojen sattuessa vedota vanhaan herraan ja vanhaan rouvaan, mutta sen vastustamista ei sallittu ilman ylempää tullutta lupaa. Palvelusväenkin oli puhuteltava häntä »nuoreksi herraksi» aina tämän nuorimmista vuosista saakka ja tällainen vanhimman pojan kunnioitus jatkui halki elämän. »Se pitää suvun jatkuvasti koossa», tapasi isäni sanoa, ja, todellakin, tämä vapaaehtoinen, mihinkään oikeudelliseen asiakirjaan perustumaton perhesopimus, jonka nojalla vanhin poika myös peri enemmän kuin nuoremmat, pysyi meillä voimassa ikimuistoisista ajoista saakka. Sellainen oli tapa suvussamme, ja se periytyi sukupolvesta toiseen. Talon palvelusväki tottui pitämään minua tulevana isäntänä, ja tämän tunteen johdettavaksi oli Mikolaj-vainajakin alistunut, vaikka hän saikin tavallisesti tehdä mielensä mukaan ja puhutellakin minua etunimelläni.
Äidilläni oli kotiapteekki, ja hän itse kävi sairaiden luona. Koleran aikana hän vietti öitä talonpoikain tuvissa lääkärin seurassa antautuen alttiiksi kuolemaa tuottavalle vaaralle, mutta isäni, joka tästä syystä melkein vapisi pelosta hänen tähtensä, ei kuitenkaan vastustanut, vaan toisteli: »Jos se on velvollisuus, niin minkäpä sille...» Muuten isänikin, vaikka hän olikin ankara, auttoi usein alustalaisiaan antaen heille lahjaksi vapautuksia päivätöistä ja anteeksi ajattelemattomuudessa tehtyjä tekosia, maksoi joskus talonpoikien velkoja ja järjesti heille häitä ja ristiäisiä. Meitä hän käski kunnioittamaan alustalaisia, vastaamaan vanhempien talonpoikien tervehdyksiin hattua nostamalla ja kutsui toisinaan heitä neuvotteluun luokseen. Talonpojat puolestaan olivat hyvin kiintyneitä ja kiitollisia koko suvullemme, minkä he myöhemmin useita kertoja selvästi osoittivat.
Mainitsen kaiken tämän ensinnäkin siksi, että lukija tietäisi millaista meillä oli, ja toiseksi näyttääkseni, että Hannan kohottaminen »neidiksi» ei kohdannut suurtakaan vaikeutta. Eniten hän itse vastusteli sitä, sillä tyttö oli ujo ja saanut sitä paitsi Mikolaj-vainajalta sellaisen kasvatuksen ja sen mukana kunnioituksen »herrasväkeä» kohtaan, että hänen oli vaikea tottua uuteen asemaansa.
II.
Mikolajn hautajaiset pidettiin kolmen päivän kuluttua hänen kuolemastaan. Niihin kokoontui paljon väkeä naapuristostakin, sillä kaikki tahtoivat kunnioittaa vanhuksen muistoa. Hän oli tosin vain palvelija, mutta kunnioitettu ja rakastettu. Hänet haudattiin meidän sukuhautaamme ja hänen ruumisarkkunsa laskettiin minun isoisäni, everstin, arkun viereen. Hautajaisten aikana en jättänyt Hannaa hetkeksikään. Hän oli saapunut hautausmaalle samassa reessä kanssani, ja minä tahdoin, että hän myös palaisi takaisin yhdessä minun mukanani. Mutta pater Ludvig käski minun mennä kutsumaan naapureja taloon lämmittelemään ja samalla vähän ravitsemaan itseään. Hannasta joutui sillä välin huolehtimaan toverini ja ystäväni Selim Mirza-Dawidowicz, joka oli naapurimme, tilanomistaja Mirza-Dawidowiczin poika. Vaikka hän syntyperältään oli tataari ja muhamettilainen, hän kuului paikalliseen aatelistoon ja tilanomistajain luokkaan, sillä hänen sukunsa joku esi-isä oli jo ikimuistoisina aikoina muuttanut Puolaan. Kun minä jouduin pitämään seuraa Ustrzyckeille, niin Hanna jäi rouva d'Yvesin ja nuoren Dawidowiczin rekeen. Minä näin, kuinka tämä kelpo poika kääri Hannan omaan turkkiinsa, otti ohjakset ajajalta, huusi hevosille ja viiletteli vihurina matkaan. Tultuamme kotiin Hanna meni isoisänsä huoneeseen itkemään, mutta minä en voinut seurata häntä, sillä minun oli huolehdittava pater Ludvigin kanssa vieraista.
Kun kaikki vieraat vihdoin olivat lähteneet, Selim jäi luoksemme, sillä hänen oli määrä viettää loput joululomasta talossamme lukeakseen jonkin verran kanssani. Me olimme näet molemmat samalla, seitsemännellä, luokalla, ja ylioppilastutkinto oli edessämme. Mutta me harrastimme kuitenkin ratsastusta, pistolilla ammuntaa, miekkailua ja metsästystä paljon enemmän kuin Tacituksen Annalien ja Ksenofonin Kyrupaideian kääntämistä.
Selim Mirza oli hauska poika, huimapää ja kujeilija, tulinen kuin kipinä, mutta erittäin miellyttävä. Me kaikki pidimme hänestä, lukuun ottamatta isääni, jota harmitti se, että nuori tataari ampui ja miekkaili paremmin kuin minä. Mutta madame d'Yves oli suorastaan ihastunut poikaan, sillä tämä puhui ranskaa kuin aito pariisilainen, jutteli paljon ja huvitti ranskatarta enemmän kuin meistä kukaan muu.
Pater Ludvig toivoi voivansa kääntää pojan roomalaiskatoliseen uskoon, varsinkin kun Selim toisinaan laski leikkiä Muhammedista ja olisi varmasti heittänyt koraanin lukemisen, jollei olisi pelännyt isäänsä, joka pitäen suvun perinnäistavoista lujasti kiinni tapasi sanoa, että hän vanhana aatelismiehenä tahtoi olla mieluummin vanha muhamettilainen kuin vastaleivottu katolilainen. Muuten vanhalla Mirza-Dawidowiczillä ei ollut erikoisempia turkkilaisia tai tataarilaisia sympatioja. Hänen esivanhempansa olivat muuttaneet näille maille jo Witoldin aikoina. He olivat olleet hyvin varakkaita. Maatilan, jonka he nyt omistivat, Jan Sobieski oli lahjoittanut aikanaan kevyen ratsuväen everstille Mirza-Dawidowiczille, joka oli sodassa Wienin edustalla osoittanut ihmeellistä urhoollisuutta ja jonka muotokuva yhä vielä riippui seinällä heidän maatilallaan Chorzelessa. Muistan, että tämä muotokuva vaikutti minuun ihmeellisen voimakkaasti. Eversti Mirza oli peloittavan näköinen, ja hänen kasvonsa olivat täynnä miekannaarmuja, ikäänkuin niihin olisi ollut kirjoitettuna koraanin salaperäisiä ajatuksia. Hänen ihonsa väri oli tumma, poskipäät ulkonevat, silmät vinot, omituisen loistavat ja maalatut sillä tavalla, että ne katsoivat aina sinuun, missä seisoitkin. Mutta minun koulutoverini Selim Mirza-Dawidowicz ei ollut lainkaan esi-isiensä näköinen. Hänen äitinsä, jonka kanssa isä Mirza-Dawidowicz oli mennyt naimisiin Krimillä, ei ollut tataaritar, vaan kaukaasialaisla syntyperää. Minä en muistanut hänen ulkomuotoaan, mutta kerrottiin, että hän oli kaunottarista kaunein ja että nuori Selim oli hänen kaltaisensa aivan kuin vesipisara on toisen vesipisaran näköinen.
Selim oli todella kaunis nuorukainen. Hänen silmänsä olivat tuskin huomattavasti vinossa, mutta ne eivät olleet mitkään tataarin silmät, vaan suuret, tummat, haaveksivat, raukeat kuin grusinittarilla. En ole koskaan nähnyt niin sanomattoman suloisia silmiä. Kun Selim pyysi jotakin ja katsoi sellaisilla silmillään kehenkä hyvänsä, niin tuntui kuin hän olisi ottanut sydämesi. Hänen kasvonpiirteensä olivat säännölliset, jalot, kuin kuvanveistäjän taltan muovailemat, kasvojen väri tumma, mutta hempeä, huulet täyteläiset, vadelmanpunaiset, hymy lempeä ja hampaat kuin helmet. Mutta kun Selim tappeli esimerkiksi koulutoveriensa kanssa, mikä tapahtui melko usein, niin silloin hänen suloinen muotonsa muuttui kokonaan, hälveni kuin viehättävä uni. Hän oli silloin peloittavan näköinen: silmät pullistuivat ja kiiluivat kuin sudella, verisuonet otsalla turposivat, ihon väri musteni ja hänessä heräsi hetkeksi oikea tataari, sellainen, jollaisten kanssa esi-isämme tanssivat verisissä karkeloissa. Mutta sitä ei kestänyt kuitenkaan kauan. Sitten Selim itki, pyyteli anteeksi, suuteli, ja tavallisesti hänelle annettiinkin anteeksi. Hänellä oli hyvä sydän ja yleviin intoiluihin taipuvainen luonne. Hän oli kuitenkin hajamielinen, hiukan kevytmielinenkin ja hurja hetkenlapsi. Hän ratsasti, ampui ja miekkaili mestarillisesti. Mutta opinnoissaan hän oli keskinkertainen, sillä kyvyistään huolimatta hän oli hieman laiska. Me rakastimme toisiamme kuin veljekset, riitelimme ja tappelimme toisinaan, mutta teimme sovinnon yhtä usein, ja ystävyytemme kesti katkeamatta. Puolet lomasta minä vietin tavallisesti hänen luonaan Chorzelessa, ja toisen puolen hän meillä. Niin nytkin. Mikolajn hautajaisten jälkeen hänen oli määrä jäädä meille joululoman loppuun saakka.
Kun vieraat päivällisen jälkeen poistuivat, kello oli ehkä neljä. Lyhyt talvinen päivä sammui iltaruskon hohteeseen. Lumen peittämissä puissa puutarhassa varikset räpyttivät raskaasti siipiään ja rääkyivät rumasti. Ne saapuivat parvittain metsästä päin lammen yli ja sitten ikäänkuin häipyivät illan hämärään. Salissa, jonne siirryimme päivällisen jälkeen, vallitsi hiljaisuus. Rouva d'Yves oli mennyt omaan huoneeseensa pelatakseen tapansa mukaan pasianssia. Pater Ludvig asteli edestakaisin tasaisesti huoneessa ja pani toisinaan nuuskaksi. Molemmat pienet sisareni piehtaroivat matolla. Hanna, minä ja Selim istuimme pienellä sohvalla ikkunan luona, katselimme lammelle ja sen taa metsään sammuvaa iltaruskoa.
Pian tuli aivan hämärä. Pappi meni lukemaan rukouksiaan, molemmat pikku siskoni juoksivat toiseen huoneeseen, ja me jäimme yksin. Selim alkoi juuri jutella, kun Hanna yhtäkkiä siirtyi lähemmäksi minua ja kuiskasi:
— Herra Henryk, minua peloittaa...
— Älä pelkää, Hannaseni, — vastasin painaen hänet itseäni vasten. — Nojaa minuun, kas näin. Niin kauan kuin olet luonani, ei sinulle voi tapahtua mitään pahaa. Katsohan, minä en pelkää mitään ja olen aina valmis puolustamaan sinua.
Se ei ollut totta, sillä salin täyttänyt pimeys, Hannan sanat tai Mikolajn äskeinen kuolema vaikuttivat minuun hyvin omituisesti.
— Ehkä käskemme tuomaan tulta? — kysyin.
— Niin, se olisi hyvä.
— Selim, sano, että Franck tuo lampun.
Selim Mirza hypähti pystyyn, ja kohta kuului viereisestä huoneesta tavatonta töminää ja melua. Samansa ovet lensivät ryskähtäen auki, ja Franck syöksyi vihurina sisälle ja hänen olkapäistään pidellen myöskin Mirza. Franck oli pelästyneen ja hölmön näköinen, sillä Mirza oli pyöritellyt häntä pahanpäiväisesti ja ohjasi hänet nyt sohvan eteen sanoen:
— Nuori herra käskee tuomaan lampun, sillä neiti pelkää. Tahdotko tuoda vai kierränkö pääsi pyörälle?
Franck meni ja toi lampun. Mutta kun sen valo näkyi vaivaavan Hannan itkettyneitä silmiä, niin Mirza sammutti sen. Istuimme taas salaperäisessä pimeydessä aivan hiljaa. Kuu kumotti ja loi hopeanhohteista valoa ikkunasta sisälle. Hanna nähtävästi pelkäsi yhä, koska painautui minua vasten voimakkaammin, ja minun täytyi pitää hänen kädestään kiinni. Mirza istui tuolilla vastapäätä meitä, ja tavallisuuden mukaan hänen remuavan iloinen mielialansa muuttui miettiväksi ja osaksi alakuloiseksikin. Oli hiljaista, hiukan peloittavaa, mutta muuten hyvä olla.
— Mirza, etkö kertoisi jonkin sadun, — virkoin, — sinä kun osaat niin hyvin. Eikö niin Hanna?
— Niin, se olisi hyvä, — vastasi tyttö.
Selim Mirza katsoi jonnekin ylös ja mietti hetken. Kuu valaisi selvästi hänen kasvojensa kauniin sivukuvan. Sitten hän alkoi värähtelevällä, miellyttävän hiljaisella äänellä:
— Krimillä asui metsien ja vuorten takana muuan hyväntahtoinen Lala-niminen ennustajatar. Kerran ajoi hänen majansa ohi sulttaani Harun, joka oli sangen rikas. Hänellä oli korallinen palatsi timanttipilareineen, katto helmistä ja itse palatsi niin suuri, että kesti vuoden kulkea sen toisesta päästä toiseen. Hänen päähineessään oli oikeita tähtiä, ja itse päähine oli auringon säteistä ja koristettu kuun sakaralla, jonka muuan tietäjä oli leikannut kuusta ja lahjoittanut sulttaanille. Tämä sulttaani ajoi siis ennustajattaren majan ohi ja itki niin kovasti, että kyyneleet vuotivat maahan. Mutta missä kyynel maahan putosi, siihen kasvoi valkoinen lilja.
— Miksi itket, sulttaani Harun? — kysyi Lala.
— Kuinka voisin olla itkemättä, — vastasi sulttaani Harun, — kun minulla on vain yksi tytär, kaunis kuin aamurusko, ja hänetkin minun täytyy luovuttaa tulisilmäiselle Dewesille, tuolle mustalle paholaiselle, joka joka vuosi...
Mirza vaikeni yhtäkkiä.
— Nukkuuko Hanna? — kuiskasi hän minulle.
— Ei, minä en nuku, — vastasi tyttö unisella äänellä.
— Kuinka voisin olla itkemättä, vastasi sulttaani Harun, — jatkoi Mirza, — kun minulla on vain yksi tytär, joka on annettava Dewesille.
— Älä itke, sulttaani, sanoi Lala. Istu siivekkään hevosen selkään ja aja Borachin luolalle. Matkalla pahat pilvet tulevat sinua ahdistamaan, mutta kun heität näitä unikonsiemeniä niiden sekaan, niin ne nukkuvat...
Mirza keskeytti taas ja katsoi Hannaan. Tyttö nukkui nyt todellakin. Hän oli kovin väsynyt surusta ja valvomisesta ja nukkui sen tähden sikeästi. Me tuskin uskalsimme hengittää, jottemme herättäisi häntä. Tytön hengitys oli tasaista, rauhallista, vain syväin huokausten katkaisemaa. Selim painoi otsansa käden varaan ja vaipui ajatuksiinsa; minä kohotin katseeni taivaisiin ja minusta tuntui, kuin olisin enkelin siivillä lentänyt etäisyyksiin. En voi sanoin selittää, minkälainen sulouden tunne valtasi minut kokonaan, kun tunsin tuon kalliin, pienen olennon rauhallisesti ja luottavana nukkuvan rintaani vasten nojaten. Omituinen väristys kulki lävitseni, ja jonkinlaiset taivaalliset, uudet, oudot onnen äänet alkoivat soida sielussani. Oi, kuinka minä rakastin Hannaa veljen ja holhoojan rajattomalla myötätunnolla!
Siirsin huuleni vähitellen lähelle Hannan tukkaa ja suutelin sitä. Siinä ei ollut mitään maallista, syntistä, sillä minä ja suuteloni olivat yhtä viattomia.
Mirza havahtui äkkiä ja heräsi mietteistään.
— Kuinka onnellinen olet, Henryk! — kuiskasi hän.
— Niin, Selim.
Mutta emmehän me voineet ainiaaksi jäädä siihen.
— Älkäämme herättäkö häntä, vaan kantakaamme hänet huoneeseensa, — sanoi Mirza minulle.
— Kyllä minä kannan hänet yksin, kunhan sinä vain avaat ovet, — vastasin hänelle.
Otin Hannan varovasti käsivarsilleni. Vaikka olinkin vielä hyvin nuori, kuuluin jo voimakkaiden miesten joukkoon. Mutta tyttö oli hento ja kevyt kuin höyhen. Mirza avasi ovet viereiseen valaistuun huoneeseen ja niin me saavuimme vihreään kabinettiin, jonka olin määrännyt Hannan asuttavaksi. Vuode oli jo valmistettu, ja uunissa palaa ritisi tuli, jonka edessä vanha Wengrowska istui hiiliä kohennellen. Nähdessään minut kantamuksineni hän huudahti:
— Hyvänen aika! Nuori herrako kantaa tyttöä? Eikö olisi voinut herättää häntä, jotta hän olisi itse kävellyt tänne?
— Olkaa hiljaa, Wengrowska! — vastasin vihaisesti. — Hän on neiti eikä »tyttö»; sanokaa vain neidiksi, ymmärrättekö? Niin, neiti on väsynyt, eikä häntä saa herättää. Riisukaa ja pankaa hänet sitten vuoteeseen nukkumaan. Muistakaa, että hän on orpo ja että me voimme vain hyvyydellä lohduttaa häntä surussa.
— Orpo raukka... niin... orpo... — alkoi Wengrowska heti hokea liikuttuneena.
Mirza hyväili eukkoa kiitokseksi. Sitten me palasimme juomaan teetä.
Teen ääressä Mirza pian riehaantui ja unohti kaiken, mutta minä en kuitenkaan yhtynyt hänen riemuunsa, sillä olin surumielinen ja sitä paitsi harkitsin, ettei sellainen poikamaisuus sopinut vakavalle miehelle, vielä vähemmän holhoojalle.
Sinä iltana Mirza sai papilta nuhteita siitä, että oli juossut pihalla, noussut jääkellarin matalalle katolle ja alkanut siellä huutaa meidän juuri rukoillessa kappelissa. Koirat olivat heti juosseet joka puolelta paikalle ja alkaneet haukkua ja ulvoa niin hurjasti, että meidän oli aivan mahdoton lukea rukouksia.
— Oletko ihan järjiltäsi, Selim? — kysyi pappi.
— Pyhä isä, minä rukoilin myös, mutta muhamettilaiseen tapaan.
— Senkin keltanokka! Älä tee pilaa uskonnosta.
— Kyllähän minä kääntyisin katoliseen uskoon, mutta pelkään isääni. Eihän minulla ole mitään tekemistä Muhammedin kanssa!
Se sattui pappia heikkoon kohtaan; hän vaikeni ja meni nukkumaan.
Minulle ja Selim Mirzalle annettiin huone omaan huostaamme, sillä pappi tiesi, että me mielellämme pakisimme tahtomatta tulla häirityksi. Kun minä riisuuduin ja huomasin, että Selim käy nukkumaan rukoilematta, niin kysyin:
— Etkö sinä, Selim, todellakaan rukoile koskaan?
— Kuinka niin? Jos tahdot, alan heti.
Ja noustuaan ikkunalle Selim Mirza kohotti katseensa ja kätensä kuuta kohti ja alkoi laulavalla äänellä:
— O Allah! Akbar Allah! Allah Kerim!
Hän oli siinä valkoisissa alusvaatteissaan ja katse taivaaseen kohotettuna niin kaunis, etten voinut olla häntä ihailematta.
Sitten hän alkoi selitellä minulle ajatuksiaan.
— Mitä minun on tehtävä? — virkkoi hän. — Tuohon profeettaamme, joka ei suonut muille muuta kuin yhden vaimon, vaikka itsellään oli useampia, minä en usko. Muuten, viinistä minä pidän. Mutta en saa olla mikään muu kuin muhamettilainen. Jumalaan minä uskon kyllä ja toisinaan rukoilen parhaani mukaan. Mutta enhän minä tiedä mitään muuta, kuin että Jumala on olemassa, siinä kaikki.
Kotvan kuluttua Selim Mirza alkoi jutella aivan muista asioista.
— Henryk, tiedätkö mitä?
— No, mitä nyt?
— Minulla on mainioita sikareja. Emmehän ole enää lapsia: voimme tupakoida.
— Olkoon menneeksi.
Mirza hypähti vuoteesta ja toi sikaripaketin. Sytytimme tupakat, loikoilimme hiljaa savuja tupruttaen ja syljeskelimme toisiltamme salaa sängyn taakse.
Tovin kuluttua Selim alkoi taas:
— Henryk, tiedätkö mitä? Kuinka minä sinua kadehdin! Sinä olet jo todella täysikasvuinen.
— Toivottavasti.
— Sillä sinä olet holhooja. Oh, jospa minullekin annettaisiin joku holhottavaksi!
— Se ei ole niinkään helppoa. Sitä paitsi, mistä otat toisen tuollaisen Hannan? — Ja hetken kuluttua lisäsin vakuuttavasti: — Mutta tiedätkö mitä? Luulen, etten mene enää kouluun. Miehen, jolla on talossa sellaisia velvollisuuksia kuin minulla, ei sovi opiskella koulussa.
— Nyt sinä hourailet. Vai et aio enää opiskella? Entä yliopisto?
— Tiedäthän, että opiskelen mielelläni, mutta velvollisuus ennen kaikkea. Ehkä sentään, jos vanhempani antavat Hannan tulla kanssani Varsovaan.
— Sellaista he eivät voisi edes uneksiakaan.
— Niin, ei koulussa ollessani, sehän on selvä, mutta kun olen tullut ylioppilaaksi, niin antavat Hannan minulle. Etpä taida oikein tietää, mikä mies ylioppilas on?
— Ehkä. Ensin olet hänen holhoojansa ja sitten menet hänen kanssaan naimisiin.
Minä syöksähdin sängyssä istumaan.
— Mirza, oletko mieletön!
— Kuinka niin? Koululainen ei voi mennä naimisiin, mutta ylioppilas kyllä, ja ylioppilaalla voi olla lapsiakin. Hahhaa!
Mutta sillä hetkellä ylioppilaan oikeudet eivät kiinnostaneet mieltäni. Mirzan sanat olivat kuitenkin kuin salama valaisseet sitä sydämeni sopukkaa, joka tähän saakka oli vielä hämärä. Tuhannet ajatukset lensivät kuin linnut yhtäkkiä pääni halki. Mennä naimisiin kalliin, rakkaan orvon kanssa — tosiaan! Se oli kuin uusi ajatuksen ja tunteen salama. Näytti siltä, että sydämeni hämärään sopukkaan joku toi valoa. Syvä, veljellinen rakkaus alkoi nyt lämmittää toisella tavalla ja valaista ruusuisella hohteella. Mennä naimisiin Hannan, tuon vaaleakutrisen enkelin, minun rakkaan Hannani kanssa... Heikommalla ja hiljaisemmalla äänellä toistin nyt:
— Mirza, olet mieletön.
— Lyön vetoa, että olet jo rakastunut Hannaan, — sanoi Mirza.
En sanonut siihen mitään, vaan sammutin kynttilän ja suutelin päänaluksen kulmaa.
Niin, minä rakastin jo häntä.
III.
Pari kolme päivää hautajaisten jälkeen isäni saapui sähkösanoman kutsumana kotiin. Pelkäsin hänen peruuttavan Hannaa koskevat määräykseni, ja aavistukseni toteutuikin jossakin määrässä. Isäni syleili minua ja kehui intoani ja tunnollisuuttani velvollisuuksien täyttämisessä. Hän iloitsi siitä selvästi. Sanoipa useammin kuin kerran: »Meidän vertamme!» ja oli tyytyväinen minuun. Mutta hän ei aavistanut intoni syytä. Eikä hän pitänyt määräyksistäni. Ehkä myös ne liioitellut selitykset, joita rouva d'Yves isälleni antoi, vaikuttivat asiaan, vaikka todellisuudessa minä sen yön jälkeen, jolloin tunteeni olivat muuttuneet tietoisuudeksi, tein Hannasta koko talon ensimmäisen henkilön. Isälleni ei myöskään ollut mieleen se opetusohjelma, jota noudatettiin nuorten siskojen kasvatukseen nähden.
— Mutta minä en peruuta enkä muuta mitään. Ratkaiskoon äitisi asian, — sanoi isä minulle. — On kuitenkin harkittava, mikä on tytölle paras.
— Eihän sivistys ole koskaan haitaksi, hyvä isä, olen kuullut sinun monesti sanovan.
— Niin, se koskee miehiä, — vastasi hän, — sillä sivistys antaa miehelle aseman, mutta naisiin nähden on asian laita toinen. Naisen koulutuksen tulee aina vastata sitä asemaa, minkä hän voi tulevaisuudessa saada. Hannalle riittää keskinkertainen sivistys; hän ei tarvitse ranskankielen taitoa, ei musiikkia eikä sen semmoisia. Omaten keskinkertaisen sivistyksen Hanna voi nopeammin löytää sopivan miehen, esimerkiksi jonkun taloudenhoitajan...
— Isä!
Hän katsoi minuun hämmästyneenä.
— Mikä sinun on?
Sävähdin punaiseksi kuin punajuuri. Veri nousi kasvoihini, silmissäni pimeni. Hannan asettaminen jonkun taloudenhoitajan rinnalle tuntui minusta suorastaan kaikkien unelmieni ja toiveitteni herjaamiselta, enkä voinut olla huudahtamatta suuttumuksesta. Tämä herjaus koski minuun sitä kipeämmin, kun se oli isäni suusta. Se oli todellisuuden ensimmäinen läiskäys kylmää vettä nuoruuden kuumalle uskolle, ensimmäinen isku, jonka elämä suuntasi unelmieni taikalinnaa vasten, ensimmäinen sellainen romahdus ja pettymys, josta me katkerina koetamme vapautua pessimismin ja epäuskon aseilla. Mutta niinkuin kylmä vesipisara tuliselle raudalle pudottuaan sihahtaa ja haihtuu höyryksi, niin käy usein kuuman ihmissielunkin. Todellisuuden ensimmäisestä kylmästä kosketuksesta, vaikka se vavahtaakin tuskasta, se suutahtaa, mutta pian todellisen elämän hehku lämmittää sitä rauhoittavasti.
Isäni sanat loukkasivat minua ensin, mutta omituisella tavalla, sillä niiden vaikutuksesta minä tunsin loukkaantuneeni Hannalle enkä isälleni. Mutta pian minä kuitenkin karkoitin sielustani iäksi sen tunteen, karkoitin sen sillä sisäisellä voimalla, joka on niin ominaista nuoruusvuosille. Isäni ei ymmärtänyt mielentilaani lainkaan, vaan nähtävästi arveli sen johtuvan velvollisuuksien täyttämisen suuresta innosta, joka minun iässäni oli luonnollista ja joka hiveli hänen itserakkauttaan ja samalla heikensi hänen haluaan vastustaa korkeimman sivistyksen antamista Hannalle. Sovin isäni kanssa siitä, että kirjoitan kirjeen äidille, jonka oli viivyttävä vielä pitempään ulkomailla, ja pyydän häntä lopullisesti ratkaisemaan tämän asian. En muista muulloin kirjoittaneeni niin pitkää ja niin sydämellistä kirjettä. Siinä minä kuvasin äidilleni vanhan Mikolajn kuolemaa, viimeisiä sanoja, omaa pyrkimystäni, toiveitani, pelkoani. Minä kosketin äitini sydämen kieliä liikuttavasti ja kuvasin hänelle omantuntoni tuskia, jollemme tekisi Hannan hyväksi kaikkea mahdollista. Lyhyesti sanoen, kirje oli, ainakin silloin omasta mielestäni, alallaan mitä taiteellisin saavutus, joka ei voinut olla vaikuttamatta.
Jonkin verran rauhoittuneena odotin kärsivällisesti vastausta, joka saapuikin, vieläpä kahtena kirjeenä, joista toinen oli minulle, toinen rouva d'Yves'ille. Minä voitin taistelun kaikissa suhteissa. Äitini ei ainoastaan suostunut siihen, että Hanna saisi korkean sivistyksen, vaan erikoisesti vaati sitä. »Toivoisin (kirjoitti äitini), että Hannaa kaikissa suhteissa pidettäisiin perheeseemme kuuluvana, jos se ei ole isän tahtoa vastaan. Me olemme siihen velvoitetut vanhan Mikolajn muiston tähden, sillä hän oli kovin kiintynyt meihin ja uhrautuva.» Voittoni oli siis täydellinen, ja Selim jakoi sen kanssani täydestä sydämestään, sillä kaikki, mikä koski Hannaa, kiinnosti häntä kovasti, ikäänkuin hän olisi ollut holhooja.
Totta puhuakseni, se sympatia ja huolehtivaisuus, jota Selim osoitti orpoa kohtaan, alkoi minua jo hiukan harmittaa, sitäkin enemmän, kun suhteeni Hannaan oli muuttunut sinä muistettavana yönä, jolloin tunteeni tyttöä kohtaan olivat selvinneet. Hannan läsnäollessa minun oloni tuntui siltä, kuin minut olisi tavattu jostakin teosta. Sydämellisyys ja lapsellinen luottamus olivat kadonneet minusta kokonaan. Vain muutamia päiviä sitten tyttö oli nukahtanut rauhallisesti minua vasten nojaten, mutta nyt sellainen olisi nostanut hiukseni pystyyn. Vielä äsken minä hyvää huomenta ja hyvää yötä toivottaessani suutelin kuin veli Hannan kalpeita huulia, mutta nyt pelkkä käden kosketuskin poltti minua ja värisytti niin omituisen suloisesti. Minä aloin jumaloida häntä kuin ensi lempeni kohdetta, ja kun tyttö kaikessa viattomuudessaan ja mitään ajattelematta pujahti viereeni vanhan tapansa mukaan, niin minua melkein suututti ja minä taisin pitää itseäni pyhänherjaajana.
Rakkaus antoi minun nauttia ennen tuntemattomasta onnesta, mutta myös kokea katkeruutta. Jospa olisin voinut uskoa jollekin huoleni ja itkeä ahdistukseni jonkun rintaa vasten painautuen, niinkuin mieleni toisinaan teki kovinkin, niin puolet painosta olisi pudonnut sydämeltäni. Tosin olisin voinut tunnustaa kaiken Selimille, mutta pelkäsin hänen luonnettaan. Tiesin, että ensi hetkessä hän kokonaan heltyy sanoistani, mutta kuka takaa, ettei hän seuraavana päivänä hänelle ominaisella kyynillisyydellä ja kevytmielisyydellä naura minulle ja ihanteelleni, jota minä uskalsin tuskin ajatuksillani kosketella. Luonteeni oli sulkeutunut, ja me olimme muutenkin hyvin erilaisia: minä olin liian tunteellinen, jota vikaa Selimissä ei ollut lainkaan. Minä saatoin rakastaa vain surumielisesti, Selim ainoastaan iloisesti. Tästä syystä minä salasin rakkauteni kaikilta, vieläpä itseltänikin, eikä kukaan sitä huomannut. Vaikka en koskaan ollut pitänyt silmällä rakastavaisia, minä vaistomaisesti omaksuin rakkauden kaikki ulkonaiset ilmennykset: hämmennyin usein ja punastuin Hannan nimen pelkästä mainitsemisestakin, mutta kehitin niin vilkkaasti itseäni, että 16-vuotiaan tunteet eivät kuitenkaan paljastaneet minua. Minulla ei ollut minkäänlaista aikomusta tunnustaa Hannalle tunteitani. Rakastin tyttöä, ja se riitti minulle. Tosin toisinaan, kun jäimme kahden, pälkähti päähäni ajatus: mitähän, jos nyt polvistuisin Hannan eteen ja suutelisin hänen vaatteensa lievettä?
Selim sillä välin hassutteli, naureskeli, lasketteli sukkeluuksia ja ilakoi meidän molempienkin puolesta. Hän ensimmäisenä sai Hannan hymyilemään, kun hän eräänä päivänä aamiaisella ehdotti, että pater Ludvig kääntyisi Muhammedin uskoon ja menisi naimisiin madame d'Yvesin kanssa. Herkkätunteinen ranskatar ja pappi eivät voineet suuttua pilasta, sillä kun Selim katsoi heihin ihmeellisillä silmillään ja liehakoi heiltä suosiota, niin kaikki päättyi lievään huomautukseen ja yleiseen nauruun. Hänen suhteensa Hannaan oli huolehtiva ja lempeä, mutta synnynnäinen ilomielisyys väritti kaiken. Hän osoitti tytölle paljon suurempaa luottamusta kuin minä. Saattoi huomata, että Hannakin piti Selimistä, sillä hän tuli aina iloisemmaksi, kun tämä tuli huoneeseen. Minulle tai oikeammin minun surumielisyydelleni Selim usein naureskeli pitäen sitä sellaisen miehen teennäisenä vakavuutena, joka kaikin mokomin tahtoo käydä täysikasvuisesta.
— Katsokaa nyt kaikki, kyllä hänestä pappi tulee, — huomautti Selim.
Silloin minä pudotin jonkin esineen voidakseni sitä nostaessani salata punastumiseni. Ja pater Ludvig pisti nuuskaksi vastaten:
— Tulkoon vain ja kunniaksi Jumalalle!
Sillä välin joululoma kului loppuun. Minun heikot kotiinjäämisen toiveeni eivät toteutuneet. Eräänä iltana pääholhoojalle tiedoitettiin, että hän valmistautuisi matkalle seuraavaksi aamuksi. Oli lähdettävä aikaisin, sillä meidän täytyi poiketa Chorzeleen, missä Selimin tuli sanoa hyvästi isälleen. Kun nousimme aamulla kello kuudelta, oli vielä pimeä. Mieleni oli niin synkkä kuin samainen talviaamu, pimeä ja tuulinen. Selim oli myös mitä huonoimmalla tuulella. Ryömittyään vuoteesta unisena hän väitti, että maailma on täynnä typeryyttä ja siinä kehnosti kaikki järjestetty, mihin minä yhdyin täydelleen. Kun olimme pukeutuneet, menimme molemmat sivurakennuksesta ulos ja syömään. Pihalla oli pimeä, ja pienet, terävät lumensirut lensivät tuulen mukana kasvoja vasten. Ruokasalin ikkunat olivat valaistut. Kuistin edessä odotti jo reki, johon kannettiin tavaramme. Hevoset heläyttelivät kulkusia, koirat haukkuivat reen ympärillä. Kaikki tämä vaikutti niin surulliselta, että sitä katsellessa sydäntä melkein kouristi tuskasta.
Tullessamme ruokasaliin näimme isän ja papin siellä astelevan vakavan näköisinä edestakaisin, mutta Hannaa ei ollut. Sykähtelevin sydämin silmäilin tuon tuostakin viheriän kabinettihuoneen oveen odottaen Hannan tuloa, muuten minun täytyisi lähteä hyvästelemättä. Isä ja pappi antoivat meille neuvoja ja lukivat meille siveyssääntöjä. He alkoivat molemmat siitä, että kun me olemme jo siinä iässä, että ymmärrämme, mitä työ ja tiedot merkitsevät, niin sitä ei tarvitse enää selittää, mutta molemmat eivät kuitenkaan puhuneet mistään muusta. Kymmenisen kertaa olin kuullut kaiken tämän ja puolella korvalla kuuntelin sitä taas pureskellen paahdettua leipää ja hörpäten haluttomasti lämmitettyä viininsekaista särvintä, joka takerteli kurkussani.
Yhtäkkiä sydämeni alkoi pamppailla niin lujasti, että tuskin pysyin tuolillani, sillä Hannan huoneesta kuului kahinaa. Ovi avautui ja sisään astui — aamunuttu yllä ja tukka täynnä hiuspaperruksia — madame d'Yves, joka syleili minua hellästi, huolimatta siitä, että olisin pettyneenä heittänyt särpimeni hänen päälleen. Hänkin lausui toivomuksen, että niin järkevät nuorukaiset kuin me tulevat epäilemättä opiskelemaan ahkerasti, mihin Selim Mirza vastasi, että muisto hänen hiuspaperruksistaan on antava voimia ja kestävyyttä lukutöissä.
Mutta kohtalo ei kuitenkaan pakottanut minua juomaan katkeruuden maljaa pohjaan saakka. Kun me nousimme pöydästä, Hanna tuli huoneestaan unisena, ruusunpunakkana, tukka melkein hajallaan. Puristin hänen kättään toivottaen hyvää huomenta ja tunsin, kuinka hänen kätösensä oli kuuma. Heti pälkähti päähäni ajatus, että Hannassa on kuumetta minun lähtöni tähden, ja mielessäni heräsi sangen liikuttava kohtaus, mutta se oli kaikki kuin unta.
Kotvan kuluttua isä ja pater Ludvig poistuivat huoneesta noutamaan kirjeitä, jotka oli otettava mukaan Varsovaan, ja Mirza ratsasti ulos suurella koiralla, joka oli vastikään pujahtanut huoneeseen. Jäin Hannan kanssa kahden. Silmiini nousi kyyneliä, huuliltani oli lentää helliä, hehkuvia sanoja. En aikonut puhua Hannalle rakkaudestani, mutta jokin voima kehoitti minua sanomaan jotakin sellaista kuin: »Kallis, rakas Hannaseni!» ja samalla suutelemaan hänen käsiään. Hetki oli ainoa sopiva tilaisuus sellaiseen tunteen vuodatukseen, sillä toisten ihmisten ollessa läsnä minä en olisi rohjennut sitä nyt tehdä, vaikka muuten olisinkin voinut. Mutta minä laiminlöin hetken mitä häpeällisimmin. Lähestyin kyllä tyttöä, ojensin käteni, mutta tein sen kömpelösti ja luonnottomasti sanoen niin omituisen kylmästi: »Hanna!», että samassa peräydyin ja vaikenin. Mieleni teki lyödä itseäni korvalle. Mutta Hanna alkoi juuri:
— Hyvä Jumala! Kuinka ikävä täällä tulee olemaan ilman herra Henrykiä!
— Tulen kotiin pääsiäiseksi, — vastasin lyhyesti matalalla, oudolla äänellä.
— Mutta pääsiäiseen on niin pitkä aika!
— Ei niinkään pitkä, — murahdin.
Sillä hetkellä Mirza tulla tupsahti sisälle, ja hänen jäljessään isäni, pater Ludvig, madame d'Yves ja vielä jokunen palvelijatar. Sanat: »Rekeen istumaan! Rekeen istumaan!» kaikuivat kolkosti korvissani.
Menimme kaikki eteiseen. Siellä isä ja pater Ludvig syleilivät minua ja jotkut muutkin hyvästelivät. Kun minun oli sanottava hyvästi Hannalle, niin mieleni teki syleillä häntä voimakkaasti ja suudella entiseen tapaan, mutta tekemättä se kuitenkin jäi.
— Voi hyvin, Hanna, — virkahdin ojentaen hänelle käteni, mutta sydämessäni sadat äänet ja sadat tunteet itkivät ja huuliltani sadat lempeät sanat olivat pulpahtaa ilmoille.
Samassa huomasin tytön itkevän ja silloin heräsi myös hengessäni tuo uhmaava paholainen, tuo häpeämätön halu raadella omia haavojani, joka halu usein myöhemmin elämässäni pyrki mielessäni valtaan. Vaikka sydämeni oli pakahtua, särkyä palasiksi, niin minä kylmästi ja lyhyesti sanoin vain:
— Älä itke, Hanna, turhaan.
Sen sanottuani istuuduin rekeen.
Samaan aikaan Selim Mirzakin hyvästeli kaikkia. Juostuaan Hannan luo hän tarttui tytön molempiin käsiin ja suuteli niitä vuorotellen. Silloin olisin mielelläni lyönyt poikaa. Vihdoin Selim hyppäsi rekeen, ja isäni huusi ajajalle: »Anna mennä!» Pater Ludvig siunasi meidät ristinmerkillä matkalle. Ajaja ärjähti hevosille, kulkuset helähtivät kovemmin, lumi narahteli jalasten alla, ja me lähdimme taipaleelle.
— Lurjus! — nuhtelin itseäni hengessä. — Sillä tavalla hyvästelit omaa Hannaasi! Loukkasit tyttöä, moitit hänen kyyneliään, orvon kyyneliä, joita et ansainnut...
Nostin turkinkaulukseni ja itkin kuin lapsukainen, mutta hyvin hiljaa, jottei Mirza kuulisi. Toverini oli itsekin liikuttunut. Ennen Chorzelea hän sanoi:
— Henryk!
— Mitä?
— Ulisetko?
— Anna minun olla rauhassa!
Me vaikenimme. Oli taas hiljaista.
Mutta kotvan kuluttua Mirza uudelleen sanoi:
— Henryk!
— Mitä?
— Ulisetko?
En vastannut mitään. Yhtäkkiä Selim Mirza nousi, sieppasi lunta kädellään, nosti lakkini, pesi sillä pääni, painoi lakin takaisin ja virkkoi:
— Tämä virkistää sinua.
IV.
En saapunut pääsiäiseksi kotiin lähestyvien maturiteettitutkintojen takia. Sitä paitsi isäni tahtoi, että ennen yliopiston lukuvuoden alkamista suorittaisin pääsytutkinnon yliopistoon, koska, kuten hän tiesi, en haluaisi loma-ajallani opiskella, vaan tulisin unohtamaan puolet siitä, mitä olin koulussa oppinut. Nyt minä työskentelin sangen ahkerasti. Paitsi koulutunteja ja maturiteettitutkintoja minä otin yhdessä Selimin kanssa erikoistunteja eräältä nuorelta ylioppilaalta, joka itse oli suorittanut äskettäin ylioppilastutkinnon ja tiesi siis mitä parhaiten, mitä siihen vaadittiin.
Se aika oli minulle ikimuistettavaa, sillä silloin pater Ludvigin, isäni ja koko meidän hiljaisen kartanopesämme minuun istuttama tietojen ja uskomusten rakennelma romahti kokonaan maahan. Nuori ylioppilasopettajamme oli kaikissa suhteissa hyvin radikaalinen. Selittäessään Rooman historiaa hän osasi puhua kansantribuuneista Gracchus-veljeksistä niin vaikuttavasti, että minussa heräsi vastenmielisyyttä ja halveksivia tunteita harvainvaltaa kohtaan, ja minun arkkiaristokraattiset vakaumukseni haihtuivat kuin savu. Nuori opettajani todisteli syvästi vakuuttuneena, että ihmisen, joka pian on nouseva ylioppilaan korkeaan ja kaikissa suhteissa vaikuttavaan asemaan, tulee olla vapaa kaikista ennakkoluuloista ja katsoa asioita todellisen filosofin myötätunnolla. Muuten hän oli sitä mieltä, että vain noin 18—23-vuotias mies on mitä parhain hallitsemaan maailmaa ja vaikuttamaan ihmiskuntaan, sillä myöhemmin hänestä tulee idiootti eli vanhoillinen.
Ihmisistä, jotka eivät olleet ylioppilaita eikä professoreja, hän puhui säälien. Hänellä oli omat ihanteensa, jotka olivat aina hänen huulillaan. Ensimmäisen kerran sain kuulla puhuttavan kahdesta Moleschott- ja Büchner-nimisestä oppineesta, joihin hän usein viittasi. Oli mielenkiintoista kuulla, millaisella innolla hän puhui tieteen valtauksista viime aikoina, suurista totuuksista, joiden ohi sokea ja ennakkoluuloinen ihmiskunta kulki välinpitämättömästi, mutta joita uusimmat oppineet niin rohkeasti paljastivat koko maailmalle »unhotuksen tomun» alta. Esittäessään mielipiteitään hän pudisteli tuuheata tukkaansa ja tuprutti tavattoman paljon paperosseja vakuuttaen samalla saavuttaneensa sellaisen taidon, että hänelle on yhdentekevää, puhaltaako savun nenän vai suun kautta ulos, ja tietävänsä, ettei Varsovassa ole ainoatakaan ihmistä, joka samalla tavalla osaa vetää henkeen. Sitten hän nousi lähteäkseen, veti ylleen päällystakin, josta puolet napeista oli poissa, ja sanoi, että hänen täytyy rientää vielä »pienelle kohtaukselle». Sanoessaan sen hän siristi salaperäisesti toista silmäänsä ja lisäsi, että minä ja Mirza olimme vielä liian nuoria, jotta hän voisi laajemmin selittää, mitä sellaisella »kohtauksella» tarkoitetaan, mutta ajan kuluessa mekin tulisimme kyllä tietämään sen ilman hänen selityksiäänkin.
Huolimatta kaikesta tästä, mikä ei varmastikaan olisi paljoa miellyttänyt meidän vanhempiamme, hänellä oli hyvätkin puolensa. Hän tiesi itse hyvin ne asiat, joita hän meille opetti, ja oli samalla kiihkeästi innostunut tieteistä. Hänen kenkänsä olivat rikkinäiset, päällystakki kulunut, lakki kuin vanha linnunpesä eikä hänellä näyttänyt olevan penninkään huolta omasta itsestään. Hän eli innostuksesta, tieteestä eikä välittänyt vähääkään omasta, henkilökohtaisesta onnestaan. Me, Mirza ja minä, pidimme häntä jonkinlaisena yliluonnollisena olentona, viisauden ja tietojen valtamerenä ja uskoimme pyhästi, että jos joku pelastaa ihmiskunnan sitä mahdollisesti uhkaavasta vaarasta, niin ainoastaan hän, tuo vaikuttava nero, joka luultavasti itsekin oli samaa mieltä. Me koetimme omaksua hänen vakaumuksiaan, ja minä puolestani menin vielä pitemmälle kuin opettajani. Se oli luonnollista vastavaikutusta minun siihenastiselle kasvatukselleni, ja sitä paitsi nuori ylioppilas avasi todellakin minulle aatteiden tuntemattoman maailman portit. Näiden uusien totuuksien sokaisemana minulla ei ollut paljoakaan aikaa ajatella ja haaveilla Hannasta. Ensin, heti saavuttuani maalta, minä en hylännyt ihanteitani. Kirjeet, jotka sain Hannalta, lietsoivat yhä enemmän sydämeni tulta, mutta siihen aatteiden maailmaan verrattuna, johon nuori ylioppilas minut johdatti, meidän pieni maalaismaailmamme oli niin hiljainen, rauhallinen ja alkoi vähitellen pienentyä entistäkin pienemmäksi peittäen samalla Hannan kuvan ikäänkuin jonkinlaisella ohuella harsolla.
Selim Mirza puolestaan kulki samaa valtavien reformien tietä kuin minäkin ajattelematta Hannaa lainkaan, sillä vastapäätä meidän asuntoamme oli ikkuna, jossa pensionaattityttö Jozia istuskeli kaiket päivät. Selim alkoi huokailla sinne päin, ja he katselivat toisiaan päiväkaudet kumpikin ikkunastaan kuin kaksi häkkilintua. Selim vakuutteli jo, että »tuo tyttö tai ei kukaan». Toisinaan hän sängyllään loikoen pänttää päähän läksyä, kunnes yhtäkkiä viskaa kirjan lattialle, karkaa pystyyn ja syleilee minua huutaen ja nauraen kuin mieletön:
— Oi, minun Joziani! Kuinka hurjasti minä rakastan sinua!
— Mene hiiteen, Selim! — tiuskaisen hänelle.
— Oh! Sinä et ollutkaan Jozia! — vastaa Selim keikaroivasti ja palaa lukutyöhönsä.
Vihdoin tuli tutkintojen aika. Sekä maturiteettitutkinnon että pääsytutkinnon yliopistoon me molemmat suoritimme aika hyvin ja sitten olimme vapaita kuin linnut, sillä jäimme vielä kolmeksi päiväksi Varsovaan. Tämän ajan me käytimme ylioppilasunivormujen hankkimiseen ja tutkintojen juhlimiseen, jota opettajamme piti välttämättömänä ja joka suoritettiin ensimmäisessä eteemme sattuvassa viinikellarissa.
Toisen pullon jälkeen, kun minun ja Selimin päässä alkoi jo pyöriä ja opettajamme ja nykyisen virkatoverimme poskille nousi puna, me tunsimme tavatonta halua saada vuodattaa sydämen tunteita. Opettajamme alkoi:
— No niin, nyt teistä on siis tullut miehiä, hyvät pojat, ja maailma on teille avoinna. Voitte huvitella, viskellä rahoja, olla olevinanne herroja, rakastella, mutta sen sanon teille, että sellainen on hullutusta. Pintapuolinen elämä ilman tarkoitusta, jonka puolesta ihminen elää, tekee työtä, taistelee, se on suorastaan typerää. Elääkseen järkevästi ja taistellakseen viisaasti täytyy asioita katsella terveesti, raittiisti. Minä puolestani luulen niin tekeväni. En usko mihinkään, mihin en ole koskettanut tai mitä en ole koetellut, ja teille neuvon samaa. Elämässä on niin monta tietä, että täytyy olla pirunmoinen pää, jottei eksyisi. Mutta minä pidän kiinni tieteestä, ja sillä hyvä. Jonninjoutavilla et minua houkuttele. Elämä on typerää, mutta minä en kuitenkaan lyö palloa säpäleiksi kenenkään päähän; tietäminen estää sen. Mutta jollei sitä olisi, niin ties vaikka laskisin kuulan kallooni. Tiede ei petä. Rakastat — nainen pettää, ja sitten tulee epätoivo. Voit pohtia sen syytä aina kuolemaasi saakka, kun jonakin päivänä tunnet voivasi huonosti, silmissä mustenee ja — loppu on tullut: kuolinilmoitus, typerä elämäkerta, muotokuva ja finita comedia! Sitten ei ole enää mitään, siitä voitte olla varmat, ja siitä annan vaikka kunniasanani, hyvät miehenkässäkät. Voitte pelotta olla uskomatta mihinkään satuun. Mutta tiede, se on pohja, joka kestää. Sillä on sitä paitsi se hyvä puolensa, että harrastaessasi sitä, uskallat rohkeasti astella rikkinäisissäkin saappaissa ja nukkua oljilla. Silloin et välitä liikoja eroavaisuudesta. Ymmärrättekö?
— Tieteen malja! — huudahti Selim, jonka silmät hehkuivat kuin hiilet.
Opettajamme viskasi kädellään pitkän tukkansa takaraivolleen, kohotti lasinsa, tyhjensi sen yhdellä siemauksella, veti pari pitkää haikua, päästi nenänsä kautta kaksi suurta tuprua ja puhui edelleen:
— Paitsi tieteitä ahtaammassa merkityksessä — Selim, olet humalassa! — paitsi tieteitä ahtaammassa merkityksessä, on filosofia ja aatteita. Niilläkin voi täyttää elämänsä laitojaan myöten. Mutta minä tunnustan vain todellisia tieteitä. Mitä filosofiaan tulee, varsinkin ihanteellis-realistiseen, niin sanon teille suoraan, että minä siitä viis välitän. Se on silkkaa lorua. Se muka ajaa totuutta takaa, mutta pyörii paikallaan kuin koira omaa häntäänsä tavoitellessaan. Yleensä en pidä tyhjistä sanoista, vaan tosiasioista. Pelkästä vedestä ei juustoa tee. Mitä aatteisiin tulee, niin se on eri asia. Niiden puolesta kannattaa uhrata vaikka päänsä. Mutta te ja teidän isänne vaellatte vääriä teitä pitkin. Eläkööt aatteet!
Tyhjensimme taas maljoja. Päässämme alkoi sumeta, ja hämärä viinikellari näytti meistä melkein pimeältä. Pöydällä palava kynttilä oli sammua, savu kierteli huoneessa peittäen seinillä riippuvat taulut. Ikkunan takana pihalla kerjäläinen lauleskeli jumalista laulua ja soitti taukoina viululla surullista säveltä. Ihmeellinen tunne täytti rintani. Minä uskoin opettajamme sanoihin, mutta tunsin, ettei hän puhunut vielä kaikkea eikä siitä, mikä vielä voi täyttää elämän. Minulta puuttui vielä jotakin, ja surullinen tunne valtasi minut vasten tahtoani. Ja tämän tunteen, viinin ja hetken innostuksen vaikuttamana minä kysyin hiljaa:
— Entä nainen? Eikö rakastava, uhrautuva nainen merkitse elämässä mitään?
Selim alkoi laulaa:
»Oi nainen, oi nainen
niin vaihtelevainen,
ken naisehen luottaa, se typerä on...!»Opettajamme katsoi minuun niin omituisesti, kuin hän olisi silloin ajatellut aivan muita asioita. Mutta sitten hän ikäänkuin havahtui ja sanoi:
— Sinä näytät niin haaveellisen tunteelliselta, Henryk. Mutta katsohan Selimiä; hän tulee menemään maailmassa paljon pitemmälle kuin sinä, Henryk. Sinua ei vetele, ei ainakaan naismaailmassa. Pidä varasi, ettei kukaan nainen tule tiellesi ja turmele elämääsi. Nainen! Nainen! — ja opettaja siristi tapansa mukaan toista silmäänsä. — Kyllä minä tunnen jonkin verran sellaista tavaraa. En voi valittaa, mutta tiedän senkin, ettei paholaiselle pidä antaa sormeaan, sillä se voi ottaa koko käden. Nainen! Rakkaus! Onnettomuutemme on siinä, että typeryydessä ratkaisemme suuria asioita. Väärennetystä tavarasta ei pidä maksaa hyvällä rahalla. Luuletteko, että valitan naisia? Sellainen ei johtuisi unissakaan mieleeni. Päinvastoin, minä pidän heistä, mutta en anna oman mielikuvitukseni vetää itseäni nenästä. Muistan vielä, kuinka rakastuin ensimmäisen kerran erääsen Lola-nimiseen tyttöön ja luulin ensin hänen pukunsakin olevan jotakin pyhää ainetta, mutta sitten käsitin selvästi, että se oli kaikkein tavallisinta karttuunia. Miehen päässä pyörivät erilaiset ihanteet ja halu rakastaa. Kun sitten ensimmäinen hanhi osuu hänen eteensä, niin hän sanoo itsekseen: »Tuossa on se nainen!» Myöhemmin mies huomaa erehtyneensä, mutta tämän pienen erehdyksen tähden pahus hänet perii tai hän jää hölmöksi koko iäkseen.
— Mutta teidän on kuitenkin tunnustettava, — sanoin minä, — että mies voi tuntea halua rakastaa, ja varmaankin olette itsekin tuntenut sellaista halua samoin kuin muutkin.
Tuskin näkyvä hymy vilahti opettajan huulilla.
— Kukin voi tyydyttää halunsa omalla tavallaan, — vastasi hän. — Minä teen sen ainakin niin. Sanoin juuri, että typeryydessä ei ole ratkaistava suuria asioita. Olen järkevä ja olen usein nähnyt monen elämän murtuneen tai sotkeutuneen pahasti naisen tähden, ja sen tähden toistan, ettei rakkautta pidä asettaa korkeammalle muita tärkeitä asioita, sillä se on pikku asia. Järjen malja!
— Naisen malja! — huusi Selim!
— Olkoon vaikka niinkin! — vastasi opettaja. —
He ovat miellyttäviä olentoja, mutta heitä ei pidä ottaa liian vakavasti. Siis naisen malja!
— Jozian malja! — huudahdin minä heläyttäen Selimin lasia.
— Odotahan! Nyt on minun vuoroni, — vastasi Selim. — Sinun Hannasi malja! Toinen on toisen arvoinen.
Vereni kuohahti, silmissäni kipinöi.
— Ole hiljaa, Mirza! — huusin. — Älä lausu kapakassa sitä nimeä!
Ja minä heitin lasini lattiaan, että se särkyi tuhansiksi siruiksi.
— Oletko hullu!? — huusi opettaja.
Mutia minä en ollut hullu, vaan viha säihkyi ja poltti kuin liekki. Olin kuullut kaikki, mitä opettaja oli puhunut naisista. Se oli minua miellyttänyt ja minä olin nauranut kuten muutkin. Mutta olin tehnyt sen kaiken vain siksi, että ne sanat eivät olleet koskeneet minun omaisiini, eikä ollut edes mieleeni pälkähtänyt, että yleinen teoria olisi voinut tarkoittaa myöskin minulle kalliita henkilöitä.
Mutta kuultuani puhtaan orpotytön nimen kapakassa niin kevytmielisesti lausuttuna, keskellä savua, likaa, tyhjiä pulloja, korkkeja ja ruokotonta keskustelua, minä tunsin kuulleeni pyhänherjauksen ja sellaisen Hannaan kohdistetun loukkauksen, että olin vihan vuoksi menettää tasapainoni.
Mirza katsoi minuun hetken aikaa ihmetellen, mutta sitten hänenkin kasvonsa synkkenivät, silmänsä säikkyivät, otsallaan suonet pullistuivat ja piirteensä muuttuivat teräviksi kuin aito tataarilla ainakin.
— Vai kiellät sinä minua puhumasta, mistä haluan! — huusi hän kolkolla, katkonaisella, hengästyneellä äänellä.
Onneksi opettajamme sekaantui nyt asiaan.
— Ette ole kyllin arvokkaita kantamaan ylioppilasunivormuja! — huudahti hän. — Mitä ihmettä, aiotteko tapella ja kiskoa toisianne korvista kuin koulupojat? Aika filosofeja, jotka iskevät toisiaan päihin. Hävetkää! Ja teidän pitäisi pohtia maailmankysymyksiä. Hävetkää! Ajatusten taistelusta nyrkkitaisteluun! Sillä tavalla! Mutta minä kohotan maljan yliopiston kunniaksi, ja te olette suuria lurjuksia ja mitättömiä miehiä, jollette heti heläytä lasejanne sovinnon merkiksi ja juo pohjaan saakka.
Molemmat rauhoituimme. Selim, vaikka hän olikin enemmän humalassa, sanoi ensin:
— Pyydän anteeksi, olin hölmö, — virkkoi hän lempeästi.
Me syleilimme toisiamme sydämellisesti ja tyhjensimme lasit yliopiston kunniaksi. Opettajamme alkoi samassa laulaa: Gaudeamus. Lasioven läpi kauppa-apulaiset kurkistelivat meihin. Ulkona hämärsi. Olimme kaikki hutikassa. Iloinen mielialamme oli ylimmillään ja alkoi vähitellen painua laskua kohti. Opettajamme vaipui ensimmäisenä mietteisiin ja virkkoi kotvan kuluttua:
— Vaikka kaikki on hyvin, on elämä kuitenkin typerää. Nämä keinot ovat kaikki keinotekoisia, mutta se, mikä sielussa tapahtuu, on eri asia. Huominen päivä on aivan tämän päivän kaltainen: sama puute, samat neljä tyhjää seinää, olkinen aluspatja, rikkinäiset saappaat ja... niin loputtomiin. Työtä ja työtä, mutta onnea... hm! Ihminen pettää itseään, minkä voi, ja takauttaa... Voikaa hyvin!
Sen sanottuaan hän painoi lakin päähänsä, teki muutamia mekaanisia liikkeitä, ikäänkuin hän olisi napittanut takkinsa olemattomia nappeja, veti muutamia savuja ja huitaisi kädellään sanoen:
— Kas niin! Maksakaa te tuolla, sillä minä olen puti puhdas. Voikaa hyvin! Muistelkaahan minua tai unohtakaa, aivan yhdentekevä. Minä en ole liian tunteellinen. Voikaa hyvin, rakkaat, kelpo pojat...
Nämä viimeiset sanat hän lausui liikuttuneella ja pehmeällä äänellä, päinvastoin kuin äskeisen ilmoituksensa, ettei ole liian tunteellinen. Sydänraukka kaipasi rakkautta, mutta puute ja kieltäytyminen, jotka seurasivat häntä lapsesta saakka, olivat opettaneet sulkemaan tunteet syvälle. Hän oli ylpeä ja tulinen luonne, joka pysytteli itsenäisenä pelosta, että hänet voitaisiin työntää takaisin, jos hän ensimmäisenä osoittaisi sydämensä tunteita.
Istuimme jonkin aikaa surunsekaisten tunteiden vallassa. Se oli ehkä jonkinlaista aavistusta, että emme tulisi enää näkemään opettaja raukkaa tässä maailmassa. Emme tienneet, yhtä vähän kuin hän itsekään, että hänen rinnassaan oli jo kuolettavan taudin siemen. Syksyllä, lokakuun alussa, hän kuoli keuhkotautiin. Hänen ruumisarkkunsa jäljessä kulki vain muutamia hänen tovereitaan, sillä oli vielä loma-aikaa. Hänen köyhä äitinsä, joka myyskenteli kirkkokynttilöitä dominikaanikirkon edustalla, itki yksin poikaansa, jota hän usein ei elämässä ymmärtänyt, mutta jota hän rakasti niinkuin äidit tavallisesti.
V.
Seuraavana päivänä juominkimme jälkeen saapuivat vanhan Mirzan lähettämät hevoset Chorzelesta, ja me, Selim ja minä, lähdimme kotimatkalle. Meillä oli kahden päivän matka edessä, ja sen tähden lähdimme taipaleelle jo aamun valjetessa. Talossamme kaikki nukkuivat vielä. Mutta meidän asuntoamme vastapäätä olevaan ikkunaan pensionaattityttö Jozia ilmaantui pian kukkien keskeen. Selim, jolla oli jo matkalaukku selässä ja ylioppilaslakki päässä, seisoi ikkunan edessä valmiina lähtöön näyttääkseen tytölle, että matka oli edessä, mihin hän sai alakuloisen katseen kukkien välistä. Mutta kun Selim nosti toisen kätensä sydämelleen ja toisella lähetti lentosuukon ikkunaan, niin tytön kasvot kukkien keskessä punastuivat ja vetäytyivät syvemmälle pimeään huoneeseen. Rattaat, joiden edessä oli neljä oivallista hevosta, jyrisivät pihalla. Oli aika lähteä, mutta Selim seisoi yhä ikkunan edessä odottaen vielä jotakin. Toivo petti hänet kuitenkin, sillä ikkuna jäi tyhjäksi. Mutta kun me laskeuduimme portaita pitkin alas, huomasimme eräässä eteisen nurkassa valkoiset sukat, pähkinänvärisen hameen, kyyristyneen vartalon ja parin veikeitä silmiä, jotka eteisen hämärästä tähystelivät valoon päin. Mirza katosi heti saman tien, ja minä nousin siinä lähellä odottaville rattaille. Eteisestä kuului kuiskauksia ja suutelemista. Kotvan kuluttua Selim Mirza punastuneena, naureskellen ja liikuttuneena istahti viereeni rattaille. Ajaja nykäisi ohjaksista. Me katsoimme ylös ikkunaan. Jozian kasvot säteilivät siellä kukkien keskellä, ja hetken kuluttua pieni kätönen huiskutti sieltä valkoista nenäliinaa. Samassa rattaat ajoivat kadulle vieden minut ja Jozia paran kauniin unelman mukanaan.
Aamu oli vielä siksi aikainen, että suurin osa kaupunkia nukkui. Aamuruskon heijastus valaisi ikkunoita, joiden takana nukuttiin. Jostakin kauempaa kuului yksinäisen, varhaisen jalkamiehen askelia, jossakin laastiin katua, toisinaan jyrisevä vihanneskuorma ajoi maalta kaupungin kauppatorille. Yleensä oli hiljaista, kirkasta ja virkistävää, kuten tavallisesti kesäaamuna. Meidän pienet, neljän tataarilaisen hevosen vetämät rattaamme hyppivät katukiveystä pitkin kuin narun päähän kiinnitetty pähkinä. Pian kylmähkö kosteus tuulahti joelta kasvojamme vastaan, silta kumahteli hevosten kavioitten alla, ja puolisen tuntia ajettuamme olimme kaupungin tullipuomin takana keskellä laajoja vainioita ja peltoja ja sitten metsässä.
Hengitimme täysin rinnoin aamun raitista ilmaa, ja katseemme ihailivat ympäristön maisemia. Maa heräsi unesta, helmeilevä kaste riippui puiden ja pensaiden lehdistä ja kimalteli tähkäpäissä. Lintuset pyrähtelivät iloisesti puutarhoissa ja tervehtivät päivän nousua visertelyllään. Metsät ja niityt loivat aamuisen auteren yltään. Niityillä oli paikoin vettä, jossa haikarat kahlasivat kullankellertävien kukkien keskellä. Heikosti punertava savu kohosi maalaistupien piipuista suoraan ylöspäin, tuskin tuntuva tuulenhenki huojutteli toisinaan hiljaa kypsyvää viljaa, joka sen johdosta aaltoili pudotellen öistä kosteutta tähkäpäistään. Iloa ilmeni kaikkialla. Näytti siltä kuin luonto olisi herännyt, elänyt ja laulanut:
Aamurusko nousee varhain,
maa ja meri Sulle parhain...Mitä sydämessämme silloin tapahtui, sen ymmärtää helposti jokainen, joka muistaa kotimatkaansa lapsuusvuosinaan sellaisena kauniina kesäaamuna. Mutta meidän lapsuus- ja kouluvuotemme olivat nyt takanamme, ja eteemme avautui nuoruus kuin rehevä, kukkainen, ääretön aro, kuin tuntematon, kiinnostava maa, jonne olimme matkalla hyvin entein: nuorekkaina, voimakkaina, ikäänkuin kotkan siipien kantamina. Maailman kaikista aarteista on nuoruus suurin, mutta tätä aarretta emme olleet vielä lainkaan käyttäneet.
Matka kului nopeasti, sillä kaikilla suuremmilla kyytiasemilla levänneet hevoset odottivat meitä. Seuraavan päivän iltana, ajettuamme koko yön, me näimme metsässä Chorzelen, tarkemmin sanoen sen kotiminareetin suipon katon laskevan auringon valossa. Pian me ajoimme yli padon, jolla kasvoi pajuja ja piilipuita ja jonka molemmin puolin oli suuri lammikko myllyineen ja vesisahoineen. Kuului sammakkojen unista kurnutusta ruohoisista rannoista ja päivällä lämmenneestä vedestä. Kaikesta näkyi, että päivä oli päättymäisillään. Padon yli kulki lehmiä ja lampaita pölypilven ympäröiminä. Siellä täällä näkyi pieniä ihmisryhmiä sirpit, viikatteet ja haravat olkapäillä ja menossa kotiin lauleskellen iloisesti. Kun ihmiset huomasivat Selimin, he pysäyttivät rattaat ja tervehtivät häntä sydämellisesti. Pian aurinko painui kauemmaksi länteen ja peittyi kirkkaine kilpineen puoleksi kaislikon taa. Mutta leveä kultainen vyö hohti vielä keskellä lampea.
Me käännyimme hiukan oikealle ja näimme pian lehmusten, poppelien, hopeakuusien ja saarnien keskessä Chorzelen kartanon valkoiset seinät. Pihamaalta kuului ruokakellon soittoa, joka kutsui työväkeä ilta-aterialle, ja samalla alkoi kotimuesini muhamettilaiseen tapaan surullisella, laulavalla äänellä kuuluttaa, että tähtinen yö laskeutuu taivaasta maan yli ja että Allah on suuri. Ikäänkuin toistaen muesinin kuulutusta haikara, joka seisoi etruskilaisen maljakon esittämässä asennossa pesässään puun latvassa, heräsi hetkeksi syvästä rauhastaan, kohotti nokkansa kuin metallisen puikon taivasta kohti ja painoi sen sitten alas rintaansa vasten uikuttaen ja nyökäyttäen päätään, ikäänkuin meitä tervehtiäkseen. Katsoin Selimiin. Hänen kyyneltyneistä silmistään loisti vilpitön, suloinen tunne. Ajoimme pihaan.
Vanha Mirza istuskeli lasisen kuistin edessä tupruttaen piipustaan sinertäviä haikuja ja seuraten tyytyväisen näköisenä ympäröivää hiljaista ja työteliästä elämää. Huomattuaan poikansa hän nousi äkkiä paikaltaan ja tervehti painaen pojan rintaansa vasten. Vaikka ukko olikin ankara pojalleen, hän rakasti häntä kuitenkin yli kaiken. Sitten isä tiedusteli poikansa tutkintoja, minkä jälkeen syleiltiin uudelleen. Nyt juoksi palvelusväkeä tervehtimään nuorta herraa, jonka ympärillä koiratkin hyppelivät iloisesti, juoksipa paikalle kesy naarassusikin, joka oli vanhan ukon lemmikki. »Zula! Zula!» — huudahti Selim sudelle, ja se nosti suuret etukäpälänsä pojan olkapäille nuoleskellen hänen kasvojaan ja alkaen sitten hurjana juosta ympäri irvistäen ilosta, jolloin sen kauheat hampaat näkyivät.
Sitten me menimme ruokasaliin. Minä tarkastelin Chorzelea ja kaikkea, mitä siellä oli, kuin sellainen, joka toivoo uudistuksia. Mutta mikään ei ollut muuttunut. Selimin esi-isät, ratsumestarit ja vänrikit, riippuivat seinillä kuten ennenkin. Peloittava Mirza, tuo Sobieskin aikainen eversti, katsoi minuun nytkin vinoilla, vihaisilla silmillään, mutta hänen kasvonsa, jotka olivat miekan naarmuttamat, näyttivät nyt entistä vastenmielisemmiltä ja kauheammilta. Eniten oli itse Mirza, Selimin isä, muuttunut. Hänen musta tukkansa oli harmaantunut, tuuheat viiksensä vaalenneet kokonaan, ja tatarilaiset piirteensä tulleet yhä selvemmin esille. Mikä suuri ero olikaan vanhan Mirzan ja Selimin välillä: toisen kasvot luisevat, ankarat, loisen enkelimäisen suloiset! Vaikea on kuvata, millä rakkaudella ukko katseli poikaansa ja seurasi tämän jokaista liikettä.
En tahtonut häiritä heitä, vaan pysyttelin syrjässä. Mutta ukko, joka oli vieraanvarainen kuin todellinen puolalainen aatelismies, alkoi pyydellä ja pidätellä minua jäämään yöksi taloon, sillä tahdoin kotiin mahdollisimman pian, mutta illallisesta en voinut kieltäytyä. Lähdin Ghorzelesta jatkamaan matkaani iltayöstä ja saavuin kotiin puolenyön tienoissa. Kylässä ikkunat olivat jo pimeät, vain metsän laidasta tervanpolttajan miilut toisinaan lieskahtivat. Tupien edessä koirat haukkuivat. Taloomme johtava lehmuskuja oli pimeä; joku ajoi ratsain ja hiljalleen lauleskellen ohitseni, mutta en voinut erottaa miehen kasvoja. Ajoimme kuistin eteen; ikkunat olivat pimeät. Kaikki nukkuivat siis, paitsi koirat, jotka alkoivat hyppiä ympärilläni. Koputin oveen, mutta kukaan ei avannut pitkään aikaan. Vihdoin kynttilä ilmestyi erääseen ikkunaan, jonka takaa Franckin uninen ääni kysyi:
— Ken siellä?
Sanoin, kuka olin. Franck avasi oven ja tarttui polvistuen käteeni tervehtiäkseen minua. Tiedustelin, ovatko kaikki terveinä?
— Terveinä ovat, — vastasi Franck, — mutta vanha herra lähti kaupunkiin sanoen palaavansa huomenna.
Sen sanottuaan palvelija saattoi minut ruokasaliin, sytytti lampun, joka riippui pöydän yläpuolella, ja lähti keittämään teetä. Hetkisen jäin yksin omine ajatuksineni sydämeni sykkiessä tuntuvasti. Mutta pian pater Ludvig tuli sisälle yökaapu yllään, sitten ystävällinen rouva d'Yves valkoisessa yöasussa ja tukka täynnä hiuspaperruksia, tulipa Kaziokin, joka noin kuukausi sitten oli palannut koulusta kotiin lomalle. Ystäväni tervehtivät minua iloisesti ja ihmettelivät kuinka olin kasvanut. Pappi sanoi minun miehistyneen, madame d'Yves — kaunistuneen. Edellinen rohkeni vasta tovin kuluttua tiedustella tutkintojani sekä koulutodistustani ja saatuaan kuulla minun menestyneen hän ihan itkussasilmin syleili minua sanoen minua kelpo pojaksi. Samassa viereisestä huoneesta kuului paljaiden jalkojen töminää ja molemmat pikku siskoni juoksivat paitasillaan luokseni: »Henrik on taapunut! Henrik on taapunut!» Ja huolimalla siitä, että madame d'Yves kainostellen selitti tyttösille, että sellaisessa en déshabillé-asussa esiintyminen on sopimatonta nuorille neitosille (toinen oli 8-, toinen 9-vuotias), molemmat kiipesivät polvilleni istumaan. Mitään utelematta tyttöset sivelivät kaulaani kätösillään ja painelivat suukkojaan minun poskilleni.
Vihdoin tiedustelin arastellen Hannan vointia.
— Oi! Hän on kasvanut kovasti! — vastasi rouva d'Yves. — Kyllä hän kohta tulee tänne. Taitaa pukeutua paraikaa.
Eikä minun tarvinnutkaan odottaa kauan, sillä parin minuutin kuluttua Hanna astui sisälle.
Hyvänen aika! Kylläpä oli tuo 16-vuotias pieni ja laiha neitonen muuttunut puolessa vuodessa! Hänestä oli tullut melkein täysikasvuinen ja ainakin viehättävä neiti. Hänen vartalonsa oli tullut täyteläisemmäksi ja muotonsa suloisen pyöreäksi. Kasvojen väri oli hieno, mutta silti terve, poskilla väreili puna kuin aamurusko. Hän uhkui nuoruuden terveyttä ja kauneutta kuin kukkiva ruusu. Huomasin hänen uteliaasti katsovan minua suurilla sinisillä silmillään, ja minä näin selvästi, että hän ymmärsi minun ihmetykseni ja minuun tekemänsä vaikutuksen, mikä nosti viehkeän hymyn hänen huulilleen. Siinä uteliaisuudessa, jolla me silmäilimme toisiamme, oli nuoruuden häveliäisyyttä. Mutta poissa oli entinen peittelemätön veljen ja sisaren suhde, kahden lapsen välinen suhde, poissa luultavasti iäksi.
Oi, kuinka kaunis Hanna oli tuo hymy huulillaan ja hiljaisen ilon loiste silmissään!
Pöydän yläpuolella riippuvan lampun valo sattui tytön kullankellertävään tukkaan. Hänen yllään oli musta puku ja hartioillaan myös musta huivi, jota hän toisella kädellään piti kiinni rinnalla valkoisen kaulan alla. Hänen ulkoasussaan saattoi huomata hieman epäjärjestystä, joka johtui siitä kiireestä, jolla hän oli pukeutunut. Unen lämpöä säteili vielä tytön olemuksesta. Kun puristin hänen kättään tervehdykseksi, se tuntui lämpimältä, pehmoiselta ja täytti minut suloisella väristyksellä. Hanna oli muuttunut sekä ulkonaisesti että sisäisesti. Lähtiessäni hän oli ollut yksinkertainen, pieni tyttönen ja osittain palvelijattaren asemassa, mutta nyt hän oli melkein kuin aatelisneito hienoine kasvonpiirteineen ja liikkeineen, jotka osoittivat kaunista käytöstä ja tottumusta seurusteluun. Siveyttä ja järkeä todistava henki loisti hänen silmistään. Hän ei ollut enää lapsi, sitä osoitti myös hänen hymynsä ja viaton veikistelynsä, josta näkyi, että hän ymmärsi meidän suhteessamme tapahtuneen suuren muutoksen. Pian sain kokea, että Hanna jossakin suhteessa oli minua etevämpi, sillä kaikkine koulutietoineni minä jokapäiväisen elämän erilaisissa tilanteissa olin vain yksinkertainen koulupoika hänen rinnallaan. Hän käyttäytyi paljon vapaammin kuin minä. Minun arvovaltani holhoojana oli mennyt tipo tiehensä.
Kotimatkalla olin koettanut selvittää itselleni, miten tulisin Hannaa tervehtimään, mitä sanomaan, miten hyvä ja ystävällinen tulisin aina hänelle olemaan, mutta kaikki nämä suunnitelmani romahtivat täydelleen. Meidän suhteemme oli muuttunut aivan entisestään: tunsin selvästi, ettei minun tarvinnut olla hyvä ja ystävällinen Hannalle, vaan että pikemminkin hän saisi olla hyvä ja ystävällinen minulle. Ensin minä en tehnyt tätä seikkaa itselleni selväksi, vaan pikemminkin käsitin sen jotenkin tunteillani kuin järkeni avulla. Olin aikonut kysyä tytöltä, mitä hän opiskelee ja mitä hän on oppinut, kuinka hän viettää aikansa, ovatko rouva d'Yves ja pater Ludvig tyytyväisiä häneen, mutta nyt olivatkin asiat niin, että Hanna tuolla hymyllään ikäänkuin tahtoi minulta udella, mitä olen pääkaupungissa tehnyt, mitä oppinut ja minkälaiset ovat suunnitelmani tulevaisuuteen nähden. Ihmeellisesti kaikki oli muuttunut toisenlaiseksi kuin mitä olin odottanut. Lyhyesti sanoen, suhteemme oli muuttunut päinvastaiseksi entisestään.
Tunnin verran keskusteltuamme me kaikki menimme nukkumaan. Menin omaan huoneeseeni hieman haaveillen, hieman ihmetellen, hieman pettyneenä ja lyötynä. Rakkauteni alkoi uudelleen nousta ja tunkeutua kuin tuli ulos palavan rakennuksen raoista peittäen pian kaikki minun muut kuvitelmani. Hannan ulkomuoto, upea, tyttömäinen vartalo täynnä suloa ja äskeisen unen lämpöä, valkoinen, pieni käsi, joka niin kauniisti piteli kiinni huivia rinnan päällä, ja valtoimenaan oleva tukka, tämä kaikki valtasi nuoren mieleni ja työnsi sieltä kaiken muun syrjään.
Nukahdin Hannan kuva silmissäni.
VI.
Seuraavana aamuna minä nousin hyvin varhain ja riensin puutarhaan. Aamu oli ihana, kasteinen ja tuoksuva. Juoksin pyökkikujanteeseen, sillä sydämeni sanoi, että siellä tapaan Hannan. Mutta aavisteluihin taipuvainen sydän erehtyi, sillä Hanna ei ollut siellä. Vasta aamiaisen jälkeen tapasin hänet kahden kesken ja kysyin, tahtoisiko hän lähteä puutarhaan kävelemään. Hän suostui mielellään, mutta juoksi ensin huoneeseensa, josta hän hetken kuluttua palasi suuri olkihattu päässä ja päivänvarjo kädessä. Sen hatun alta hän hymyili minulle niin veikeästi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Katsohan kuinka mainiosti se minulle sopii!»
Menimme puutarhaan. Suuntasin kulkumme pyökkikujanteeseen ja ajattelin matkalla sitä, miten alkaisin keskustelumme, mutta minusta tuntui kuin Hanna olisi paremmin sen voinut alkaa, mutta ei tahtonut auttaa minua, vaan mieluummin nautti minun hämilläänolostani. Minä astelin hänen vieressään vaieten huitaisten pienellä kepillä kukkalavoissa kukkivia kasveja. Yhtäkkiä Hanna naurahti, tarttui keppiini ja virkkoi:
— Herra Henryk, mitä pahaa nuo kukkaset ovat teille tehneet?
— Oh, Hanna! Mitäpä kukkasia nuo ovat! Mutta kun en osaa alkaa keskustelua sinun kanssasi, kun sinä olet muuttunut niin kovasti, Hanna. Niin, kuinka suuresti oletkaan muuttunut!
— Otaksukaamme, että asia on niin. Suututtaako se sitten?
— Sitä en sano, — vastasin surullisesta — mutta en voi tottua muutokseen, sillä minusta tuntuu, että se pikku Hanna, jonka tunsin ennen, ja sinä, olette kaksi eri olentoa. Se silloinen on kasvanut kiinni minun muistoihini ja... minun sydämeeni kuin sisko, Hanna, kuin oma sisar, mutta...
— Mutta tämä (hän osoitti sormellaan itseään) on teille vieras, eikö niin? — kysyi tyttö hiljaa.
— Hanna, Hanna! Kuinka sinä saatat ajatella mitään sellaista?
— Mutta se on aivan luonnollista, joskin ehkä surullista, — vastasi toinen. — Te etsitte sydämestänne entisiä veljen tunteita minua kohtaan, mutta ette löydä niitä! Siinä kaikki.
— Ei, Hanna! Minä en etsi sydämestäni entistä Hannaa, sillä hän on siellä nyt ja aina, mutta minä etsin Hannaa sinusta. Mitä sydämeeni tulee...
— Mitä sydämeenne tulee, — keskeytti hän iloisesti, — niin arvaan, mitä sille on tapahtunut. Se on jäänyt Varsovaan jonkun toisen onnellisen sydänkäpysen luo. Se oli helppo arvata!
Katsoin Hannaa syvälle silmiin. En tietänyt itsekään, tunnusteliko hän minua vai odottiko, mitä hänen sanansa vaikuttaisivat, kun en olisi kuitenkaan voinut mitään salata, vai laskiko hän vain minusta leikkiä, julmaa leikkiä. Yhtäkkiä minussa heräsi halu vastustaa. Mieleeni juolahti ajatus, että olin koomillisen näköinen, että tuijotin tyttöön kuin haavoittunut hirvi, ja heti voitin tunteeni, jotka minua liikuttivat. Samassa sanoa tokaisin:
— Entä jos niin todella olisikin?
Tuskin näkyvä ihmetyksen ja ehkä tyytymättömyyden ilme vilahti Hannan kirkkailla kasvoilla.
— Jos niin todella olisi, — vastas tyttö, — niin silloin herra Henryk olisi muuttunut enkä minä.
Sanottuaan sen Hanna hieman synkkeni ja vilkaisi minuun silmäkulmiensa alta astellen vaiti eteenpäin. Mutta minä koetin salata iloisen ilmeeni, jonka hänen sanansa olivat herättäneet. Hän sanoo, ajattelin, että jos rakastan toista, olen muuttunut; hän ei siis ole muuttunut, vaan rakastaa...
Ilosta en uskaltanut lopettaa tätä viisasta päätelmää.
Mutta kaikesta huolimatta en minä, vaan Hanna oli muuttunut. Tuo puolisen vuotta sitten pieni, maailman menoa lainkaan tuntematon tyttönen, jonka mieleen ei olisi edes juolahtanut ajatus puhua tunteista ja jolle sellainen puhe olisi ollut kiinankieltä, keskusteli nyt niin taitavasti ja vapaasti kuin hän olisi esittänyt ulkoaopitun läksyn. Kuinka kehittynyt ja joustava tuon tytön järki nyt olikaan! Mutta neitosissa voi tapahtua sellaisia ihmeitä. Onpa sattunut usealle heistä, että tyttönen illalla nukahtaa lapsena, mutta herää aamulla neitona toisenlaisessa tunteiden ja ajatusten maailmassa. Vilkkaalle, viisaalle ja vaikutuksille alttiille Hannalle oli puoli vuotta, 16-vuotisuus, toinen seura, luvut ja kirjat, joita ehkä luettiin sälääkin, kaikki tuo oli ollut tarpeeksi aikaansaamaan muutoksen.
Astelimme toistemme vieressä vaiti, Hanna katkaisi ensiksi äänettömyyden:
— Olette siis rakastunut, herra Henryk?
— Ehkä, — vastasin hymähtäen.
— Ikävöitte kai Varsovaan?
— En, Hanna. Milloinkaan en tahtoisi lähteä täältä.
Hanna vilkaisi minuun. Nähtävästi hän tahtoi sanoa jotakin, mutta vaikeni. Hetken kuluttua hän läimäytti kevyesti päivänvarjostimella hamettaan vasten ja virkkoi ikäänkuin vastaukseksi omille ajatuksilleen:
— Kuinka lapsellinen minä olenkaan!
— Miksi sanot niin, Hanna? — kysyin.
— Ei mitään!... Istukaamme tähän penkille ja puhukaamme jostakin muusta. Tästä on hyvin kaunis näköala, eikö olekin? — kysyi hän yhtäkkiä tuttu hymy huulillaan.
Hanna istahti penkille suuren lehmuksen alle, josta avautui todellakin sangen kaunis näköala lammelle ja metsään sen taakse. Hanna osoitteli varjostimellaan minulle sitä, mutta minä, vaikka olinkin kauniiden näköalojen ihailija, olin aivan haluton nyt sellaiseen, sillä ensinnäkin tunsin sen vallan hyvin ja toisekseen Hanna oli vieressäni sata kertaa kauniimpana kaikkea ympärillämme olevaa. Sitä paitsi minä ajattelin jotakin aivan muuta.
— Kuinka kauniisti puut tuolla kuvastuvat veteen! — sanoi Hanna.
— Huomaan, että olet taiteilijatar, — vastasin katsomatta puihin ja veteen.
— Pater Ludvig opettaa minulle piirustusta. Oi, minä olen oppinut paljon ollessanne poissa. Tahtoisin... Mutta mikä teitä vaivaa? Oletteko suutuksissanne minulle?
— En ole, hyvä Hanna, enkä voisi sinulle koskaan suuttua, mutta huomaan, että väittelet vastaamasta suoraan kysymyksiini, sen sijaan että keskustelisimme avoimesti ja luottamuksella kuten ennen emmekä leikkisi piilosillaoloa. Ehkä sinä et tunne mitään sellaista, mutta minua se painostaa, Hanna.
Nämä yksinkertaiset sanat aiheuttivat vain sen, että tilanne muuttui kiusalliseksi. Hanna ojensi molemmat kätensä, ja minä puristin ja suutelin niitä ehkä voimakkaammin ja aivan toisin kuin holhoojalle olisi sopinut. Sitten me molemmat hämmennyimme äärimmilleen: hän punastui kaulaa myöten, minä myös, ja siinä me sitten olimme ääneti tietämättä, miten aloittaisimme keskustelun, jonka olisi pitänyt olla avointa ja täynnä luottamusta.
Hetken kuluttua Hanna katsoi minuun, minä häneen, ja taas me sävähdimme punaisiksi. Istuimme siinä toistemme vieressä kuin kaksi nukkea, ja minusta tuntui, että kuulin oman sydämeni sykinnän. Tilanteemme oli sietämätön. Hetkittäin tunsin aivan kuin jokin käsi olisi tarttunut niskaani viskatakseen minut hänen jalkojensa juureen, mutta toinen käsi pitänyt minua hiuksista kiinni päästämättä minua paikaltani. Yhtäkkiä Hanna nousi ja virkkoi hätäisesti hämmentyneellä äänellä:
— Minun täytyy jo lähteä, sillä rouva d'Yves pitää tuntinsa juuri tähän aikaan; kello on kohta yksitoista.
Poistuimme samaa tietä takaisin taloon. Olimme vaiti molemmat, ja minä löin kepillä kukkasia, kuten ennenkin.
Kylläpä entiset suhteemme palautuivat kauniisti, muuta ei voi sanoa!
— Hyvänen aika! Mikä minua vaivaa? — ajattelin, kun Hanna oli jättänyt minut yksikseni. Olin rakastunut niin, että ihan hiukseni nousivat pystyyn.
Pian pater Ludvig tuli luokseni ottaen minut mukaansa perehtymään talousasioihin. Matkalla hän kertoi minulle paljon asioita, jotka koskivat maatilaamme. Ne eivät kiinnostaneet minua lainkaan, mutta olin kuitenkin kuuntelevinani tarkkaavasti.
Veljeni Kazio, joka oli lomalla, vietti päiväkaudet tallissa, metsässä tai metsästämässä joko ratsain tai veneellä. Nyt paraikaa hän opetti nuorta ratsua ulkotilan pihamaalla. Huomattuaan meidät hän ajoi luoksemme mustalla varsalla, joka temmelsi hänen allaan kuin vimmattu, ja kehoitti katsomaan sen kauniita muotoja, tulisuutta ja käyntiä. Sitten hän laskeutui hevosen selästä ja lähti kanssamme. Me olimme tarkastaneet tallin, navetan, aitan ja vajat ja teimme lähtöä kauemmaksi vainioille, kun tiedoitettiin, että isäni oli palannut kotiin, ja siksi me käännyimme takaisin taloon.
Isäni tervehti minua lämpimämmin kuin milloinkaan. Saatuaan kuulla tutkintojeni suorituksesta hän syleili minua ja sanoi tästä puoleen pitävänsä minua täysikasvuisena. Ja todellakin, hänen suhteessaan minuun tapahtui suuri muutos. Hän kohteli minua nyt suuremmalla luottamuksella ja sydämellisemmin. Hän alkoi keskustella kanssani maatilamme asioista, uskoi minulle aikomuksensa ostaa erään naapuritilamme maat ja liittää ne taloon ja kyseli mielipidettäni. Minä arvasin, että hän tarkoituksella puhuu minulle tästä osoittaakseen minulle, minkä arvon hän antaa minulle nyt täysikasvuisena ja talon vanhimpana poikana. Huomasin, että lukujeni menestys oli hänen mieleensä samoin kuin minä itsekin. Isän itserakkautta hivelivät opettajieni antamat arvosanat, jotka olin tuonut mukanani. Sitä paitsi huomasin, että hän tutki luonnettani, ajatusteni juoksua, käsitystäni kunniasta ja teki minulle tahallaan kysymyksiä, joista mielipiteeni saattoivat käydä ilmi. Tämä isällinen tutkinto meni hyvin, sillä vaikka minun filosofiset ja yhteiskunnalliset mielipiteeni olivatkin aivan toiset kuin isäni, niin minä en niitä ilmaissut. Tästä syystä hänen tavallisesti niin ankaran näköiset kasvonsa kirkastuivat. Hän antoi minulle lahjoja: kaksi pistolia, joilla hän oli äskettäin otellut, komean hevosen, jossa oli itämaista verta, ja vanhan miekan, jonka kahva oli koristettu jalokivillä. Tämän isiltä perityn miekan terä oli leveä kuin damaskolaisissa ainakin, siinä oli Neitsyt Maarian kuva kullalla teräkseen upotettuna ja sanat: »Jesus, Maaria!» Tämä arvokas sukuaarre oli jo vuosia ollut minun ja Kazion huokausten kohteena, sillä se leikkasi rautaa kuin höylänlastuja. Antaessaan miekan minulle isä veti sen huotrasta, heilautti sitä, että se välähti ja vingahti ilmassa, teki sitten sillä ristinmerkin päätäni kohti, suuteli Neitsyt Maarian kuvaa ja antoi aseen minulle sanoen: »Hyviin käsiin! En ole koskaan saattanut sitä häpeään, älä sinäkään saata!» Me heittäydyimme syleilemään toisiamme Kazion pitäessä miekkaa ja tehdessä sillä, vaikka hän olikin vasta 15-vuotias, niin vaikeita temppuja, että ne olisivat olleet kunniaksi mille miekkailun opettajalle hyvänsä. Isäni katsoi häneen hymyillen tyytyväisenä ja sanoi:
— Tuosta tulee täysi mies, mutta osaathan sinäkin, Henryk? Etkö osaakin?
— Osaan kyllä. Kazion pidän vielä kurissa. Kaikista tovereistani, joiden kanssa harjoittelin miekkailua, vain yksi oli minua etevämpi.
— Kuka?
— Selim Mirza.
Isä väänsi kasvojaan.
— Vai Mirza! Mutta sinun pitäisi olla vahvempi.
— Niin olenkin ja sen tähden voin pitää häntä vastaan puoliani. Mutta emmehän me Selimin kanssa tule koskaan ottelemaan!
— Eipä tiedä, sattuu monenlaista, — vastasi isäni.
Samana päivänä syötyämme päivällisen me istuskelimme kaikki suuressa, viiniköynnösten ympäröimässä vilpolassa, josta näkyi suurelle pihamaalle ja lehmuskujaan. Madame d'Yves virkkasi jotakin pitsiä kirkkopyyheliinaan, isä ja pappimme tupakoivat hörppien toisinaan mustaa kahvia, Kazio tarkasteli pääskysien lentoa ja olisi mielellään ampunut niitä, mutta ei saanut isältä lupaa, ja minä Hannan kanssa tarkastelin kotiin tuomiani piirustuksia, joita kuitenkin kaikkein vähimmin ajattelimme, mutta siten minä saatoin peittää muilta katseitani, joita yhtenään suuntasin Hannaan.
— No, mitä arvelet Hannasta? Onko hän tullut paljon rumemmaksi, herra holhooja? — kysyi isäni katsoen leikillisesti tyttöön.
Aloin tarkkaavasti katsoa erästä piirustusta ja vastasin katsettani paperista nostamatta:
— En tiedä, isä, olisiko rumentunut, mutta kasvanut ja muuttunut hän on ainakin.
— Herra Henryk on jo moittinut minua sen muuttumisen johdosta, — puuttui Hanna vapaasti puheeseen.
Ihmettelin tytön rohkeutta ja neuvokkuutta ja että hän niin vapaasti huomautti moittimisestani.
— Mitäpä siitä, onko rumentunut vai kaunistunut, — huomautti pappi, — mutta hyvin hän lukee ja nopeasti oppii. Kertokoon madame d'Yves, kuinka pian hän on oppinut ranskaa.
— On sanottava, että pater Ludvig, vaikka hän olikin sangen sivistynyt, ei osannut ranskaa eikä oppinut sitä, vaikka olikin niin monta vuotta asunut madame d'Yvesin kanssa saman katon alla. Pappi parka oli heikko ranskankielessä ja piti sen osaamista hyvään sivistykseen kuuluvana.
— En voi kieltää, sillä Hanna oppii helposti ja halukkaasti, — vastasi rouva d'Yves, — mutta erästä asiaa minun täytyy valittaa, — lisäsi ranskatar kääntyen minun puoleeni.
— Hyvänen aika! mitä olen taas tehnyt? — huudahti Hanna pannen kätensä ristiin.
— Mitäkö? Heti sen sanon, — vastasi rouva d'Yves. — Ajatelkaahan, että tämä neiti, heti kun vain aikaa saa, alkaa lukea romaania, ja minulla on syytä otaksua, että nukkumaan mennessään hän tuntikausia lueskelee, sen sijaan että sammuttaisi kynttilän ja nukkuisi.
— Se ei ole hyvä; mutta muuten tiedän hänen seuraavan siinä opettajattarensa esimerkkiä, — sanoi isäni, joka toisinaan laski pientä pilaa madame d'Yvesistä ollessaan hyvällä tuulella.
— Oh, pyydän anteeksi, mutta olen jo 45-vuoiias! — huudahti ranskatar.
— Sitä en olisi uskonut! — jatkoi isäni.
— Nyt olette paha!
— Sitä en tiedä, mutta Hanna ei voi ottaa romaaneja kirjastosta, kun avain on pater Ludvigilla. Syy lankeaa siis opettajattaren niskoille.
Madame d'Yves lueskeli todellakin koko ikänsä romaaneja ja kertoili mielellään niiden sisältöä kaikille, siis Hannallekin. Tästä syystä isäni sanoissa oli paitsi pientä pilaa myös totuutta, jonka hän tahtoi tuoda esille.
— Katsokaa, kuka tuolta ajaa! — huudahti Kazio yhtäkkiä.
Katsoimme kaikki hämärään lehmuskujaan, jonka kaukaisemmasta päästä, ehkä noin virstan etäisyydestä, pölypilvi läheni huimaa vauhtia meitä kohti.
— Kukahan se on? Kuinka hurja vauhti! — sanoi isäni nousten seisomaan. — Pölyä, että mitään ei näy.
Helle oli tavaton, eikä sadetta ollut saatu kahteen viikkoon. Tästä syystä tieltä nousi pölyä pienimmästäkin liikkeestä. Katselimme lähestyvää pilveä vielä hetken aikaa, kunnes se oli muutaman kymmenen askelen päässä pihasta. Yhtäkkiä pölystä pisti esille hevosen pää pullistuneine sieraimineen, hehkuvine silmineen ja liehuvine karjoineen. Valkoinen ratsu kiiti täyttä laukkaa tuskin koskettaen maata kavioillaan, ja sen kaulan takana istui tataarilaiseen tapaan kumarassa ystäväni Selim.
— Selim tulee, Selim! — huusi Kazio.
— Mitä se huimapää nyt tekee! Porttihan on suljettu! — hermostuin minä hypäten paikoiltani.
Mutta ei ollut enää aikaa avata porttia, kun ei ketään näkynyt sen läheisyydessä. Ja Selim ratsasti kuin mieletön. Ei ollut epäilystäkään, miten tulisi käymään: ratsu päin korkeata porttia, jossa on terävät keihäänpäät ylälaidassa.
— Jumala siunatkoon!... — huudahti pappi.
— Portti! Selim! Portti! — huusin minä huiskuttaen nenäliinaa ja juosten tulijaa vastaan, minkä jaksoin.
Noin viiden askelen päässä portista Selim ojentui satulassa, mittasi katseellaan aitaa ja niinkuin salama... Kuulin naisten huutavan ja voivottelevan vilpolassa... ratsun kaviot iskivät voimakkaasti maahan... se nousi ilmaan... ja loikkasi yli pysähtymättä edes silmänräpäykseksi.
Vasta vilpolan edessä Selim pysäytti ratsunsa niin äkkiä, että kaviot maata kyntivät. Tulija heilutti hattuaan kuin sotalippua ja huudahti:
— Kuinka voitte, hyvät ystävät, rakkaat naapurit! Kuinka voitte? Kunnioittavat terveiset! — lisäsi hän kumartaen isälleni, papille, rouva d'Yvesille ja Hannalle. — Nyt olemme taas kaikki koolla. Eläköön! Eläköön!
Sen sanottuaan Selim hyppäsi alas hevosen selästä, heitti ohjakset Franckille, joka juuri ennätti siihen vajasta, syleili isääni ja talon pappia ja suuteli naisia kädelle.
Madame d'Yves ja Hanna olivat vielä aivan kalpeita säikähdyksestä ja tervehtivät sen tähden Selimiä kuin onnettomuudesta pelastunutta. Pater Ludvig sanoi:
— Sinä mieletön huimapää, kyllä sinä peloitit meidät pahanpäiväisesti! Luulimme jo, että loppusi tuli.
— Kuinka niin?
— Kun portti oli kiinni. Kuinka saattaa kiitää niin sokeasti!
— Sokeasti? Näinhän minä, että portti oli kiinni. Minulla on hyvät tataarin silmät.
— Etkä pelännyt hyppäystä?
Selim nauroi.
— En vähääkään, pater Ludvig. Mutta ansio on hevoseni eikä minun.
— Voilà un brave garçon! — sanoi madame d'Yves.
— Ei sitä jokainen uskaltaisi edes yrittää, — lisäsi Hanna.
— Tahdot sanoa, — huomautin, — että ei jokainen hevonen hyppäisi yli, vaikka miehiä kyllä onkin.
Hanna katsoi minua pitkään.
— En kehoita teitä yrittämään.
Sitten hän katsoi Selimiin, ja hänen katseessaan oli ihmetyksen ilme, eikä se ollutkaan kummallista, sillä olihan tataarin uhkarohkea päähänpisto niitä vaarallisia temppuja, jotka aina miellyttävät naisia. Mutta olipa Selim itsekin tällä hetkellä näkemisen arvoinen. Hänen kaunis musta tukkansa oli painunut otsalle, posket punoittivat vinhasta ajosta, silmät säteilivät iloa ja riemua. Kun hän seisoi Hannan vieressä katsoen tyttöä silmiin, niin sen kauniimpaa kahta ihmistä taiteilijakaan tuskin saattoi uneksia.
Minä puolestani olin Hannan sanoista kovin loukkaantunut. Minusta tuntui, että hänen sanansa: »En kehoita teitä yrittämään», oli lausuttu melkein pilkallisessa sävyssä. Katsoin tutkivasti isääni, joka juuri tarkasteli Selimin hevosta. Minä tiesin, että hänen isäntunteensa kadehti kaikkia, jotka olivat jossakin suhteessa etevämpiä minua, ja Selimiä hän melkein vihasi. Tästä syystä oletin, että hän ei tule vastustamaan, jos minä tahdon osoittaa olevani yhtä hyvä ratsastaja kuin Selimkin.
— Tämä hevonen on todella oivallinen hyppäämään, isä, — sanoin.
— Mutta tuo pahus istuu myös taitavasti, — murahti hän. — Luulisitko voivasi?...
— Hanna epäilee, — vastasin hiukan katkeralla äänellä. — Saanko yrittää?
Isäni oli kahden vaiheilla, katsoi porttiin, hevoseen ja minuun. Sitten hän virkkoi:
— Anna olla.
— Tietysti! — huudahdin surullisesta — Parempi on pitää minua arkana akkana Selimin rinnalla.
— Henryk! Mitä sinä lörpöttelet! — huudahti Selim kiertäen käsivartensa kaulaani.
— No, anna mennä, miekkoseni! Mutta pidä varasi! — sanoi isä, jonka ylpeys kärsi.
— Hevonen tänne! — huusin Franckille, joka talutti pihalla Selimin väsynyttä ratsua.
Hanna hypähti paikaltaan.
— Herra Henryk! — huusi hän. — Minä olen syynä tähän... Minä en tahdo, en tahdo! Älkää yrittäkö... minun tähteni.
Ja tyttö katsoi silmiini, ikäänkuin ilmaistakseen kaiken sen, jota ei voinut sanoin lausua.
Oi! Siitä katseesta olisin sillä hetkellä antanut vaikka viimeisen pisaran vertani, mutta minä en voinut enkä tahtonut peräytyä. Loukattu ylpeyteni oli sillä hetkellä voimakkaampi kaikkea muuta, ja sen tähden vastasin kuivakiskoisesti:
— Sinä erehdyt, Hanna, jos luulet, että olet syynä tähän. Minä ratsastan omaksi huvikseni.
Sen sanottuani minä kaikkien muiden, paitsi isäni, kielloista huolimatta nousin hevosen selkään ja karautin lehmuskujaa kohti. Franck avasi portin ja sulki sen samalla jälkeeni. Olin katkeroitunut ja olisin yrittänyt vaikka puolta korkeamman aitauksen yli. Noin kolmensadan askelen päässä portista käänsin hevosen ympäri ja ajoin sillä ensin ravia ja melkein samassa täyttä laukkaa.
Silloin huomasin, että satula liikkui allani.
Satulavyö oli joko mennyt poikki edellisen hyppäyksen aikana tai Franck oli hellittänyt sen antaakseen hevosen hengittää vapaasti, mutta unohtanut vetää kiinni, enkä minä ollut tarkastanut sitä ensin.
Mutta nyt oli jo myöhäistä. Hevonen kiiti täyttä vauhtia porttia kohti, enkä minä tahtonut pysäyttää sitä. »Jos henki menee, niin menköön!» — ajattelin, sillä jonkinlainen epätoivo oli vallannut minut. Puristin kuin suonenvedossa hevosen kylkiä, tuuli suhisi korvissani. Samassa aitaus olikin jo silmieni edessä, huitaisin piiskalla, tunsin nousevani ilmaan, kuulin naisten huutoa vilpolasta, silmissäni musteni ja... hetkisen kuluttua tulin tajuihini maatessani nurmikolla.
Nousin nopeasti jaloilleni.
— Mitä on tapahtunut? — huudahdin. — Lensinkö selästä? Pyörryinkö?
Ympärilläni seisoivat isäni, pater Ludvig, Selim, Kazio, madame d'Yves ja kalpea Hanna kyynelet silmissä.
— Miten sinun kävi? Satutitko itsesi pahasti? — huudettiin eri puolilta.
— Ei ensinkään. Minä putosin, mutta syynä oli satulavyön katkeaminen.
Pian olin aivan kunnossa, henkeäni vain hiukan ahdisti. Isäni tunnusteli minun käsiäni, jalkojani ja hartioitani.
— Eikö koske? — kysyi hän.
— Ei. Olen aivan terve.
Pian katosi hengenahdistuskin. Mutta minua kiukutti, kun tunsin olevani naurettava. Ja täytyihän minun olla naurettava! Pudota hevosen selästä sellaista vauhtia, että lentää leveän tien yli nurmikolle saakka, jossa polveni ja kyynärpään! töksähtivät ruohoon ja nämä paikat vaaleasta puvustani maalautuivat aivan vihreiksi. Sitä paitsi tukkanikin meni pahanpäiväisesti pörröön. Mutta kaikesta tästä huolimatta oli epäonnistumisesta minulle tavallaan hyötyäkin.
Aivan äsken Selim vieraana ja vasta tulleena oli ollut meidän seuramme yleisenä huomion esineenä, mutta nyt olin minä, joka olin ottanut häneltä tämän palmunoksan, tosin kyynärpäitteni ja polvieni kustannuksella.
Hanna, joka piti itseään syynä tähän uhkarohkeaan tekoon — sivumennen sanoen aivan oikein — koetti palkita hyvyydellään ja lempeydellään minua, jonka olisi voinut käydä vielä paljon huonomminkin. Tämän johdosta olinkin pian hyvällä tuulella, ja se valtasi kohta koko seuramme. Joimme iltapäiväkahvit, jolloin Hanna toimi emäntänä, ja sitten menimme puutarhaan. Siellä Selim hurjaili kuin poikaviikari, nauroi ja teki kaikenlaisia metkuja, ja Hanna auttoi häntä kaikesta sydämestään. Vihdoin Selim virkkoi:
— Kyllä meillä kolmella tulee olemaan hauskaa!
— Tahtoisin tietää, kuka meistä on iloisin? — uteli Hanna.
— Minä olen varmasti, — sanoi Selim.
— Entä minä? Olen luonteeltani hyvin iloinen.
— Mutta Henryk on vähimmin, — lisäsi Selim. — Hän on luonteeltaan vakava ja hieman alakuloinen. Jos eläisimme nyt keskiaikaa, niin hänestä voisi tulla vaeltava ritari ja trubaduuri, mutta hän ei osaakaan laulaa! Me, — lisäsi Selim kääntyen Hannaan päin, — me sitä vastoin olemme samanlaiset kuin kaksi unikon siementä, jotka kuuluvat yhteen.
— En hyväksy sitä, — huomautin minä, — sillä vain erilaiset luonteet kuuluvat yhteen ja täydentävät toisiaan, kun toisella on, mitä toiselta puuttuu...
— Paljon kiitoksia! — huudahti Selim. — Olettakaamme, että sinä tahdot itkeä, mutta Hanna nauraa. Jos te sitten menisitte naimisiin...
— Selim!
Selim katsoi minuun ja alkoi nauraa.
— Miten on asian laita, armollinen herra? Ha, ha, haa! Muistatko Ciceron sanoja: commoveri videtur iuvenis, mikä merkitsee: nuorukainen näyttää menevän hämilleen. Mutta eihän sen tarvitse merkitä mitään, kun sinä punastut ilman syytäkin. Neiti Hanna, hän osaa punastua mainiosti ja nyt hän tekee sen sekä omasta että teidän puolestanne.
— Selim!
— Ei mitään, ei mitään. Palaan pääasiaan. Siis sinä, herra itkusuu, ja neiti narusuu menette naimisiin. Ja miten käy: toinen alkaa itkeä tillittää, toinen nauraa, ei yhteisymmärrystä, ei sopusointua, aina eripuraisuutta. Mutta minun kanssani asia tulisi aivan toisenlaiseksi. Me nauraisimme yhdessä halki koko elämämme aina loppuun saakka.
— Kyllä te osaatte! — tyrskähti Hanna, ja he nauroivat molemmat sydämensä pohjasta.
Mutta minun ei tehnyt lainkaan mieleni nauraa. Selim ei tiennyt, minkä vääryyden hän minulle teki antaessaan Hannalle sen käsityksen, että luonteemme ovat aivan erilaisia ja yhteensopimattomia. Olin jo suutuksissa Selimille ja sen tähden sanoinkin pisteliäästi hänelle:
— Merkilliset mielipiteet sinulla on, ja se ihmetyttää minua sitäkin enemmän, kun olen huomannut heikkoutesi alakuloisiin naisiin.
— Mitä?! — huudahti Selim ihmeissään.
— Niin juuri. Muistelohan vain sitä pientä ikkunaa, kukkasia ikkunassa ja kasvoja keskellä kukkasia. Kautta kunniani, en ole koskaan nähnyt niin alakuloisia kasvoja kuin ne.
Hanna alkoi taputtaa käsiään.
— Ahaa! Nyt saan tietää jotakin uutta! — huudahti tyttö nauraen. — Mainiota, herra Selim, mainiota!
Luulin, että Selim olisi mennyt hämilleen ja menettänyt mielenmalttinsa, mutta hän virkkoi vain:
— Henryk!
— Mitä?
— Tiedätkö, mitä tehdään sellaisille, joilla on liian pitkä kieli?
Taas naurua.
Hanna alkoi ahdistella ja näykkiä Selimiä, jotta tämä sanoisi edes rakastettunsa nimen. Enempää arvelematta Selim vastasi: Jozia! Mutta kalliisti Selim sai maksaa avomielisyytensä, sillä Hanna ei antanut hänelle enää rauhaa koko päivänä.
— Onko Jozia kaunis? — kyseli Hanna.
— Keskinkertainen.
— Minkälainen tukka ja silmät?
— Kauniit, mutta eivät kuitenkaan sellaiset, joista minä eniten pidän.
— Minkälaisista pidätte sitten?
— Vaaleasta tukasta ja sinisistä silmistä, juuri sellaisista kuin ne, joihin nyt katson.
— Oh, herra Selim!
Hannan ilme muuttui vakavaksi. Selim oli heti valmis katumaan, pani kätensä ristiin ja pyyteli tuolla verrattoman suloisella äänellä ja katseella:
— Neiti Hanna! Älkää suuttuko. Mitä se tataariparka on tehnyt? Älkää suuttuko! Naurakaa toki edes vähäisen!
Hanna katsoi tataariin, ja pilvi hänen kasvoiltaan alkoi hälvetä. Selim suorastaan lumosi tytön. Hymy värehteli ensin Hannan suupielissä, silmät kirkastuivat, kasvot alkoivat säteillä ja vihdoin tyttö nauroi pehmeällä, lempeällä äänellä:
— Hyvä on, minä en suutu, mutta pyydän olemaan kunnollisesti.
— Kyllä olen, niin totta kuin rakastan Muhammedia.
— Entä rakastatteko Muhammedia paljonkin?
— Yhtä paljon kuin koira kerjäläistä.
Ja molemmat tyrskähtivät taas nauramaan.
— Mutta nyt te kerrottekin minulle, — alkoi Hanna keskustelun uudelleen, — kehen herra Henryk on rakastunut? Kysyin jo sitä häneltä, mutta hän ei tahtonut sanoa.
— Henryk?... Tiedättekö mitä, — nyt Selim silmäili minuun, — hän ei ole vielä kehenkään rakastunut, mutta rakastuu pian. Niin, niin, tiedän varsin hyvin kehen! Ja jos minä olisin...
— Jos te olisitte?... — kysyi Hanna koettaen salata hämmennystään.
— Jos olisin hänen paikallaan, tekisin samoin. Muuten — odottakaahan: hän taitaa jo olla rakastunut?
— Ole hyvä, Selim, ja anna minun olla rauhassa.
— Sinä kunnon poika! — huudahti Selim kiertäen kätensä kaulaani. — Jospa neiti tietäisi, kuinka kunnollinen tämä Henryk on!
— Kyllä tiedän! — vastasi Hanna. — Muistan hyvin, millainen hän oli isoisäni kuoleman jälkeen.
Surun haitu vilahti välillämme.
— Kerron teille, — sanoi Selim, joka tahtoi johtaa keskustelun toiseen suuntaan, — kerron, kuinka me yliopiston pääsytutkinnon jälkeen ryyppäsimme kerran opettajamme kanssa yhdessä...
— Ryyppäsitte?
— Niin! Sellainen on tapa, jota ei voi muuttaa. Kun me siis ryyppäsimme ja olimme jo hiukan hiprakassa, niin minä ajattelematta sen enempää esitin neiti Hannan maljan. Tein tyhmästi, nähkääs, ja Henryk kiivastui: »Kuinka sinä kehtaat lausua Hannan nimen tällaisessa paikassa?» Olimme nimittäin viinikellarissa. Siitä oli tulla tappelu. Mutta hän ei antanut loukata teitä, kun ei, niin ei!
Hanna ojensi minulle kätensä.
— Herra Henryk! Kuinka hyvä olette!
— No niin... — vastasin Selimin sanoista liikuttuneena, — mutta sano itse, Hanna, eikö Selimkin ole hyvä, kun hän kertoo sellaisia asioita?
— Mitä vielä, onko siinä suurtakaan hyvyyttä! — virkkoi Selim nauraen.
— Kyllä! Kyllä! — vastasi Hanna. — Olette molemmat hyviä ja kunnollisia, ja meidän on hauska olla näin yhdessä.
— Olkaa kuningattaremme! — huudahti Selim innokkaasti.
— Hyvät herrat ja Hanna! Teelle, olkaa hyvät! — kuului puutarhan vilpolasta madame d'Yvesin ääni.
Me kolme palasimme teelle mitä parhaimmassa mielentilassa. Pöydällä, joka oli katettu vilpolaan, paloi kynttilöitä lasikuvuissa, joita vasten hyttyset lentelivät joukoittain. Viiniköynnösten lehdet lepattelivat toisinaan hiljaa lämpimässä yötuulessa ja poppelin takaa paistoi suuri kuu kullanpunertavana. Äskeinen keskustelumme oli virittänyt minun, Hannan ja Selimin mieliin ihmeen lempeän ja ystävällisen mielialan. Tyyni ja rauhallinen ilta vaikutti myös vanhempiin perheen jäseniin. Isäni ja pater Ludvigin kasvot olivat pilvettömät kuin taivas.
Illallisten jälkeen rouva d'Yves alkoi pelata pasianssia ja isäni kertoa menneistä ajoista, mikä aina oli merkkinä hänen hyvästä mielialastaan.
— Muistan, kuinka kerran, — alkoi hän, — olimme pysähtyneet jonkin Krasnostawski-nimisen kylän läheisyyteen. Yö oli pilkkoisen pimeä, — nyt hän veti piipustaan pitkän haiun. — Olimme lopen väsyneitä, kuin juutalaisen kaakki, seisoimme hiljaa, kun yhtäkkiä...
Sitten kertomus kuvaili sangen merkillisiä, jopa ihmeellisiä seikkailuja. Pater Ludvig, joka oli kuullut tämän kertomuksen useammin kuin kerran, unohti kuitenkin piippunsa, kuunteli yhä tarkkaavammin, työnsi silmälasit otsalleen ja toisteli nyökäyttäen päätään: »uhum! uhum!» tai huudahteli pelästyneesti: »Jeesus, Maaria! — entä sitten?»
Istuimme Selimin kanssa vierekkäin, kylki kyljessä, ja tuijotimme isään nielaisten jokaisen sanan kertomuksesta. Mutta kenenkään muun kasvoilla vaikutelmat eivät kuvastuneet niin selvästi kuin Selimin kasvoilla. Hänen silmänsä loistivat kuin hehkuvat hiilet, puna lämmitti kasvoja; itämainen luonne pursui esille kuin oliiviöljy. Hänen oli vaikea istua paikallaan. Rouva d'Yves vilkaisi Hannaan kehoittaen häntä katsomaan noita mielenkiintoisia kasvoja, ja sitten molemmat naiset yhdessä seurasivat ilmeitä Selimin kasvoilla, jotka olivat kuin kuvastin tai kirkas vedenpinta kaikkine kuviollisine vaihteluineen.
Kun minä nyt muistelen sellaisia iltoja, niin liikutus valtaa mieleni. Paljon on aaltoja ajelehtinut vesiä pitkin, paljon on pilviä purjehtinut taivaalla sen illan jälkeen, mutta siivekäs muisti loihtii kuitenkin silmieni eteen nuo hiljaisen, kesäisen illan kuvat maalaiskartanosta, sopusointuisen, onnellisen perheen piiristä; talon isäntä, vanha, harmaantunut veteraani kertoilee elämänsä erilaisista menneistä vaiheista; nuorukaisten silmät säteilevät, ja vielä eräät kasvot, kauniit kuin kedon kukka... Oi! paljon on aaltoja vesillä ja pilviä taivaalla ajelehtinut sen ihanan ajan jälkeen.
Sillä välin kello löi kymmenen, ja Selim heitti meille hyvästit, sillä hänen oli määrä tulla kotiin yöksi. Päätimme saattaa häntä joukolla pyhälle ristille saakka, joka oli lehmuskujan kaukaisimmassa päässä lähellä toista käännettä, ja minä sitä paitsi ratsain vielä kauemmaksi, aina niittyjen taakse. Lähdimme siis kaikki, paitsi Kazio, joka nukkui jo makeinta unta.
Minä, Hanna ja Selim kuljimme edellä, Hanna keskellä, ja me kaksi poikaa hevosiamme taluttaen. Jäljessämme asteli kolme vanhempaa. Lehmuskujassa oli pimeä. Vain muutamin paikoin kuu lehtien lomitse heitti hopeisia läiskiä tummalle tielle.
— Emmekö laulaisi jotakin, — ehdotti Selim, — jonkin vanhan, kauniin laulun, esimerkiksi Filonista.
— Ei sitä enää lauleta, — vastusteli Hanna. — Minä tiedän toisen: »Oi, syksy, syksy riistää lehdet puista!»
Päätettiin, että ensin lauletaan Filonista, joka oli varsinkin isän ja papin mieleen, sillä tämä laulu kertoi vanhoista ajoista, ja sitten lauletaan »Syksy, syksy». Hanna nosti valkoisen pienen kätensä Selimin hevosen harjalle. Me lauloimme:
»Kuu laski, jo koiratkin nukkuu,
mut metsästä kutsuu mua ken;
kai rakkaani, Filon siell' uottaa
nyt alla jo vaahteran sen...»Kun olimme lopettaneet, kuului pimeästä takaapäin vanhempien seuralaisten: 'Hyvä, hyvä! Laulakaa vielä jotakin!'»
Minä myötäilin, minkä voin, mutta en osannut laulaa kovinkaan paljoa, mutta Hannalla ja Selimillä oli mainio ääni, varsinkin Selimillä. Toisinaan, kun minä lauloin väärin, he nauroivat molemmat minulle.
He lauloivat vielä muutamia lauluja, joiden aikana minä ajattelin: miksi Hanna pitää kättään Selimin eikä minun hevoseni harjalla? Se hevonen näytti varsinkin miellyttävän tyttöä, joka toisinaan painautui ratsun kaulaa vasten sanoen: rakas hepo! Silloin hepo hirnahti ystävällisesti ikäänkuin etsien huulillaan tytön kädestä sokeria. Kaikki tämä vaikutti minuun surullisesti, ja minä katsoin vain tuohon pieneen hevosen harjalla olevaan käteen.
Sillä välin olimme tulleet pyhän ristin luo, jossa lehmuskuja päättyi. Selim alkoi toivotella kaikille hyvää yötä, suuteli madame d'Yvesin kättä ja tahtoi suudella Hannaakin kädelle, mutta tyttö ei sallinut, vaan veti kätensä pois ja katsoi samalla kuin arkaillen minuun. Mutta kun Selim oli noussut hevosensa selkään, hän lähestyi tätä ja alkoi keskustella. Kuun valossa näin hänen silmänsä, jotka olivat suunnatut Selimiin, ja lempeän hymynsä.
— Muistakaa käydä Henrykin luona, — sanoi Hanna. — Saamme laulaa yhdessä ja huvitella. Mutta hyvää yötä nyt!
Ja Hanna ojensi Selimille kätensä rientäen sitten vanhempien seuralaisten kanssa takaisin kotiin. Minä Selimin kanssa ajoin eteenpäin.
Ajoimme kotvan aikaa vaiti avonaista, puutonta tietä. Ympärillämme oli niin valoisa, että olisi voinut laskea tien vieressä kasvavien matalien katajapensaiden neulaset. Hevoset vain toisinaan korskuivat ja jalustimet kilahtelivat. Katselin Selimiä: hän oli ajatuksiinsa vaipunut ja katsoi uneksivasti eteensä öisiin syvyyksiin. Minun teki kovasti mieleni puhua hänen kanssaan Hannasta: tunnustaa jollekin päivän vaikutelmat ja harkita tytön jokaista lausumaa, mutta en voinut kuitenkaan alkaa sellaista keskustelua Selimin kanssa. Mutta Selim alkoi. Hän kumartui puoleeni, kiersi kätensä kaulaani, suuteli poskeani ja huoahti:
— Oi, sinua Henryk! Kuinka suloinen ja rakastettava sinun Hannasi on! Menköön Jozia niin pitkälle kuin pippuri kasvaa!
Nämä sanat puistattivat minua kuin kylmän tuulen henkäys. En vastannut mitään, mutta irroitin kuitenkin kylmästi hänen kätensä kaulastani ja ajoin vaiti eteenpäin. Huomasin, että hän hämmentyi kovasti ja vaikeni myöskin. Mutta jonkin ajan kuluttua hän ei kuitenkaan voinut olla kysymättä:
— Oletko suutuksissasi minulle?
— Kuinka lapsellinen olet!
— Ehkä olet mustasukkainen?
Pysäytin hevoseni.
— Hyvää yötä, Selim!
Huomasin, että hän ei olisi vielä halunnut erota, mutta ojensi kuitenkin heti kätensä hyvästiksi. Sitten hän avasi suunsa, ikäänkuin olisi aikonut sanoa jotakin, mutta minä käänsin nopeasti hevoseni ja nelistin kotiin päin.
— Hyvää yötä! — huusi Selim jälkeeni.
Hetken aikaa hän seisoi paikallaan, kunnes lähti ajamaan hiljaa omaan suuntaansa.
Pian minä hiljensin vauhtiani ja annoin hevosen käydä. Yö oli ihana, hiljainen, lämmin. Kasteen peittämät niityt näyttivät järviltä, ja niiltä kuului viiriäisten ääniä; kuuluipa yökköjenkin ulinaa. Kohotin katseeni tähtistä taivasta kohti; mieleni teki rukoilla ja itkeä.
Yhtäkkiä kuulin takanani kavioitten kapsetta. Katsoin sinne: sieltä tuli Selim. Saavutettuaan minut hän ajoi viereeni sulkien minulta paluutien ja sanoi liikuttuneella äänellä:
— Henryk! Minä palasin, kun sinua vaivaa jokin asia. Ensin ajattelin: jos hän on suutuksissaan, niin olkoon! Mutta sitten minun tuli sääli sinua. En voinut pidättää mieltäni. Sano, mikä sinun on? Ehkä minä puhuin liian paljon Hannan kanssa? Ehkä sinä rakastat Hannaa? Henryk?
Kyynelet nousivat kurkkuuni, enkä minä voinut vastata. Jospa olisin noudattanut ensimmäistä tunnettani ja painautunut tämän pojan rintaa vasten itkien ja tunnustaen kaiken! Mutta muistan elämässäni aina, kun sydämen keventäminen on tullut kysymykseen, voittamattoman ylpeyden sulkeneen suuni ja sanat huulilleni. Kuinka paljon onnea elämässäni se ylpeys on tuhonnut! Kuinka monta kertaa olen sitä kironnut! Mutta ensi hetkessä en voi koskaan voittaa sitä.
Selim oli sanonut: »Minä säälin sinua» ja valitteli. Se riitti sulkemaan huuleni.
Vaikenin siis, ja hän katsoi minuun enkelimäisillä silmillään sanoen äänellä, jossa oli rukouksen ja katumuksen sävyä.
— Henryk! Ehkä olet rakastunut häneen? Hän miellytti minua kyllä, mutta siinä kaikki. Jos tahdot, en sano hänelle enää sanaakaan. Sano: oletko todella rakastunut häneen? Mitä sinulla on minua vastaan?
— En rakasta häntä eikä minulla ole mitään sinua vastaan. Pudotessani hevosen selästä minä satutin itseni. En rakasta häntä ensinkään, mutta en voi hyvin... Hyvää yötä!
— Henryk! Henryk!
— Sanon sinulle vielä, että putosin tänään.
Erosimme taas. Selim suuteli minua ja lähti rauhoittuneempana, sillä näytti todenmukaiselta, että putoaminen oli vaikuttanut minuun sillä tavalla.
Olin taas yksin, suru sydämessäni, kyynelet kurkussa, ja kirosin ylpeyttäni, joka oli aiheuttanut sen, että olin Selimille töykeä. Annoin hevoseni juosta täyttä laukkaa ja pian olin kotona.
Vierashuoneen ikkunat olivat valaistut, ja sisältä kuului pianonsoittoa. Annoin hevoseni Franckin huostaan ja menin saliin. Hanna soitteli siellä jotakin laulua, jota en tuntenut. Hän soitti toisinaan väärin kuin vasta-alkaja, mutta se riitti viehättämään enemmän rakastunutta kuin musikaalista kuuntelijaa. Kun astuin huoneeseen, Hanna hymyili minulle, mutta ei herennyt soittamasta. Minä heittäydyin nojatuoliin ja aloin katsella tyttöä. Näin hyvin hänen rauhallisen, kirkkaan otsansa ja säännölliset kulmakarvansa. Silmäluomet olivat puoleksi ummessa, sillä hän katsoi sormiinsa. Hän soitteli vielä jonkin aikaa, sitten hän väsyi, katsoi minuun ja virkkoi pehmeällä hyväilevällä äänellä:
— Herra Henryk?
— Mitä, Hanna?
— Tahtoisin kysyä jotakin... Pyysittekö herra Selimiä huomiseksi meille?
— En. Isä aikoo huomenna Ustrzyckeille, sillä äidillä on paketti rouva Ustrzyckalle.
Hanna vaikeni ja painoi hiljaa jonkin akordin, mutta nähtävästi hän teki sen koneellisesti ajatellen aivan muuta, sillä hetken kuluttua hän katsoi minuun sanoen:
— Herra Henryk?
— Mitä, Hanna?
— Tahtoisin kysyä jotakin... Onko se Jozia siellä Varsovassa hyvin kaunis?
Se vielä puuttui! Vihastus sekaantui suruuni ja raateli sydäntäni. Astuin nopeasti pianon luo, ja ihan huuleni vapisivat, kun vastasin:
— Ei sinua kauniimpi. Ole huoletta. Voit empimättä koettaa viehättää Selimiä!
Hanna nousi soittojakkaralta, ja puna sävähti hänen poskilleen.
— Herra Henryk! Mitä te sanotte?
— Sitä, mitä sinä aiot tehdä.
Sen sanottuani otin hattuni, kumarsin ja poistuin huoneesta.
VII.
On helppo arvata, kuinka yöni kului koko sen päivän kärsimysten jälkeen. Päästyäni sänkyyn kysyin itseltäni, mitä oikein oli tapahtunut ja miksi olin pitkin päivää tehnyt sellaisia temppuja? Ei ollut vaikea vastata: ei Selim eikä Hannakaan ollut tehnyt mitään sellaista, jota ei olisi voinut sanoa joko kohteliaisuudeksi, uteliaisuudeksi tai keskinäiseksi myötätunnoksi. Että Selim oli Hannan mieleen ja päinvastoin, se oli enemmän kuin varmaa, mutta oliko minulla oikeutta kiukutella sen johdosta ja häiritä yleistä rauhaa? Syy ei ollut heidän, vaan minun. Olisi luullut tämän ajatuksen tyynnyttävän minua, mutta päinvastoin kävi. Vaikka selitin itselleni heidän väliset suhteensa, vaikka vakuutin itselleni, ettei mitään ollut tapahtunut, vaikka tunnustin, että aivan syyttä aiheutin kaikille ikävyyksiä, kuitenkin tunsin jonkin onnettomuuden uhkaavan minua tulevaisuudessa. Mutta tämä onnettomuus oli jotakin epämääräistä, eikä sille voinut antaa Selimiin tai Hannaan kohdistuvan syytteen muotoa. Tämä hermostutti minua yhä enemmän. Sitä paitsi ajattelin vielä jotakin. Minulla ei ollut oikeutta moittia heitä, mutta riittävästi syytä olla levoton. Kaikissa näissä asioissa oli niin paljon saavuttamattomia seikkoja, että minun tähän saakka yksinkertainen järkeni harhaantui kuin pimeydessä. Tunsin itseni väsyneeksi kuin pitkän matkan jälkeen. Ja vielä ahdisti minua sekin tuskastuttava ajatus, että mustasukkaisuudellani ja asiattomuudellani minä vain lähensin noita kahta toisiinsa. Kuinka olinkaan ymmärtävinäni kaikki, vaikkei minulla ollut minkäänlaista kokemusta. Sellaisia asioita aavistellaan.
Ja vielä: minä tiesin, että keskellä näitä sekavia olosuhteita tulen kulkemaan yhä eteenpäin tielläni, mutta en sinne, minne tahtoisin, vaan sinne, minne tunteeni vetää ja hetkelliset ja mitättömät seikat johtavat, mutta joista useinkin onni saattaa riippua. Mitä minuun tulee, niin olin sangen onneton, ja jos jonkun mielestä minun kärsimykseni saattoivat näyttää naurettavilta, niin siihen saatoin sanoa, että onnettomuuden suuruus ei riipu siitä, millainen se on, vaan siitä, miten se ihmiseen vaikuttaa.
Mutta mitään ei tapahtunut, mitään ei vielä tapahtunut! Maatessani sängyssä minä toistelin näitä sanoja, kunnes ajatukseni alkoivat hämärtyä, laajeta ja vihdoin sulautua jonkinlaiseen uniseen taustaan. Isäni kertomukset, ja niissä mainitut henkilöt ja tapaukset kietoutuivat nykyhetkeen, Selimiin, Hannaan ja minun rakkauteeni.
Yhtäkkiä loppuun palavan kynttilän sydän upposi kynttilän jalkaan. Tuli pimeä, sitten siitä nousi taas sininen liekki, joka pieneni pienenemistään, kunnes se sammui. Oli kaiketi jo myöhä, koska kukot ulkona lauloivat. Nukahdin raskaaseen, sairaaseen uneen, josta heräsin hyvin myöhään.
Olin nukkunut aamiaisajan enkä enää voinut tavata Hannaa ennen päivällisiä, sillä hänen oppituntinsa kestivät kello kahteen saakka. Mutta nukuttuani kunnolla tarpeekseni minä en katsonut tätä maailmaa yhtä synkästi kuin edellisenä päivänä. »Olen Hannalle hyvä ja ystävällinen siten hyvittääkseni hänelle eilisen kiivauteni», ajattelin. Mutta minä en aavistanut, että eiliset sanani eivät olleet ainoastaan haavoittaneet, vaan vieläpä pahasti loukanneet Hannaa. Kun hän tuli madame d'Yvesin seurassa päivällispöytään, minä heti riensin tervehtimään, mutta peräydyin samalla, en katumuksesta, vaan siksi, että tuntui kuin minut olisi työnnetty takaisin. Hanna sanoi minulle »Hyvää päivää» hyvin kohteliaasti, mutta niin kylmästi, että menetin heti halun vuodattaa sydämeni tunteita. Sitten hän istuutui madame d'Yvesin viereen eikä ollut koko päivällisen aikana näkevinään minua. Tunnustan, että sillä hetkellä olemassaoloni tuntui minusta niin turhalta ja mitättömältä, että jos joku olisi maksanut siitä kolme groshenia, olisin pitänyt sitä liian paljona. Mitä oli nyt tehtävä? Minussa heräsi halu maksaa takaisin samalla mitalla. Kummallisia saattavat olla suhteet ihmiseen, jota rakastat eniten koko maailmassa. Saatoin erään säkeen tavoin sanoa: »Huuleni sua moittivat, vaikk' sydämeni itkee!» Päivällisen aikana emme jutelleet keskenämme, vain kolmannen henkilön välityksellä. Kun Hanna esimerkiksi sanoi madame d'Yvesin puoleen kääntyen, että illaksi tulee sade, niin minäkin käännyin madame d'Yvesiin päin sanoen, että ei tule. Muuten, nämä molemminpuoliset väittämät ja riidanhaastelut olivat ainakin omasta mielestäni jossakin määrin viehättäviä. Onpa mielenkiintoista nähdä, hyvä neiti, miten tulee käymään Ustrzyckien luona, jonne on lähdettävä, ajattelin itsekseni. Siellä minä kysynkin jotakin vieraiden ihmisten läsnäollessa, ja hänen täytyy vastata, — ja niin jää murtuu! Odotin paljon tästä vierailumatkasta. Tosin madame d'Yves tulee mukaan, mutta mitäpä siitä. Nyt minä eniten huolehdin siitä, ettei kukaan kotiväestä huomaisi meidän sanatonta riidanhaluamme. Jos joku huomaa, ajattelin, niin heti kysytään: mitä me vihoittelemme, ja silloin kaikki paljastuu! Yksinpä ajatuskin tällaisesta nosti punan kasvoilleni, ja pelko ahdisti sydäntäni. Mutta ihmeellistä! Huomasin, että Hanna pelkää enemmän kuin minä, että hän näkee minunkin pelkoni ja sydämessään nauraa sille. Olin loukkaantunut, mutta en heti tehnyt mitään. Tartuin vierailumatkaan kuin oljenkorteen.
Mutta nähtävästi Hannakin ajatteli tätä matkaa, koska hän, tuodessaan tapansa mukaan isälleni mustaa kahvia, sanoi:
— Pyytäisin, ettei minun tarvitsisi lähteä Ustrzycaan, jos sopii?
»Oh, mikä lurjus tuo pikku, rakastettu Hanna onkaan!» — ajattelin.
Mutta isäni, joka oli hiukan huonokuuloinen, ei heti ymmärtänyt, vaan suudeltuaan tyttöä otsalle kysyi:
— Mitä tahdot, tyttöseni?
— Minulla olisi pyyntö.
— Mikä?
— Että minun ei tarvitsisi lähteä Ustrzycaan.
— Miksi niin? Oletko sairas?
Jos Hanna sanoo olevansa sairas, ajattelin taas, niin kaikki on mennyttä, varsinkin kun isä on hyvällä tuulella.
Mutta Hanna ei koskaan valehdellut, eipä mitättömissäkään asioissa, ja sen tähden esimerkiksi päänsärkyä syyttämättä hän virkkoi:
— Ei, minä olen kyllä terve, mutta haluton.
— Jos niin on, niin lähde pois. Kyllä sinun on lähdettävä Ustrzycaan.
Hanna painoi päänsä alas ja poistui sanaakaan sanomatta. Olin mielissäni, ja jos suinkin olisi sopinut, olisin näyttänyt tytölle pitkää nenää.
Kun olimme jääneet isän kanssa kahden, kysyin häneltä, miksi hän kehoitti tyttöä lähtemään.
— Tahdon, että naapurit tottuisivat näkemään tytössä perheemme jäsenen. Kun Hanna lähtee Ustrzyckaan, hän jossakin määrässä tekee sen äitisi nimessä. Ymmärrätkö?
Minä en ainoastaan ymmärtänyt, mutta olisin tämän ajatuksen johdosta vaikka syleillyt kunnioitettavaa isääni.
Kello viisi oli määrä lähteä. Hanna ja madame d'Yves pukeutuivat ylhäällä huoneissaan, ja minä käskin valjastamaan hevosen kevyiden kahdenajettavien rattaiden eteen, sillä lähdin itse ratsain. Ustrzycaan oli puolitoista peninkulmaa. Kun sää oli kaunis, näytti matka muodostuvan viihtyisäksi.
Hanna tuli alas kokonaan ja huolellisesti mustiin pukeutuneena, sillä isäni tahtoi niin. En voinut irroittaa hänestä katsettani. Hän näytti niin kauniilta, että heti tunsin sydämeni sulavan ja kylmäkiskoisuuteni haihtuvan kuin tuhka tuuleen. Mutta kuningattareni astui ohitseni kuin kuningatar ainakin, katsomatta minuun, vaikka minä kohensin ryhtiäni parhaani mukaan. Hän oli hieman huonolla tuulella ja todella haluton lähtemään, ei minun tähteni vaan muista syistä, kuten myöhemmin sain tietää.
Tasan kello viisi nousin hevoseni selkään ja naiset nousivat rattaille, ja me lähdimme liikkeelle. Koko matkan pysyttelin sillä puolella, missä Hanna istui koettaen saada hänen huomionsa puoleeni. Kerran, kun hevoseni nousi takajaloilleen, hän katsoi minuun kiireestä kantapäähän ja hymähti hiukan, mikä rohkaisi minua, mutta sitten hän kääntyi rouva d'Yvesin puoleen alkaen keskustella hänen kanssaan, niin etten minä saattanut siihen osallistua.
Saavuimme vihdoin Ustrzycaan, jossa tapasimme Selimin. Rouva Ustrzycka ei ollut kotona, mutta herra Ustrzycki ja kaksi kotiopettajatarta ja kaksi tytärtä olivat. Vanhempi tyttäristä, Lola oli Hannan ikäinen, kaunis ja luonteeltaan hieman kiemaileva; nuorempi Marynia oli vielä lapsi. Tervehdysten jälkeen naiset kokoontuivat puutarhaan mansikkamaan luo, ja herra Ustrzycki otti haltuunsa minut ja Selimin näyttäen meille uusia aseitaan ja uusia metsäkoiria, jotka olivat maksaneet aika paljon. Hän oli paikkakunnan innokkaimpia metsästäjiä ja muuten rehellinen, hyväsydäminen sekä rikas. Hänessä oli mielestäni vain se vika, että hän nauroi miltei yhtä mittaa ja läimäytteli kämmenillään pyöreätä mahaansa hokien: »Farssia, hyvä ystäväni, farssia, kuten sanotaan, vai kuinka?» Tästä syystä hänestä käytettiin paikkakunnalla myös liikanimeä »farssi-naapuri» tai »naapuri, vai kuinka».
Tämä farssi-naapuri vei meidät koiratarhaan vähääkään ajattelematta, että me sata kertaa mieluummin olisimme neitien kanssa puutarhassa. Jonkin aikaa me kuuntelimme kärsivällisesti hänen selityksiään, kun minä muistin, että minulla olisi asiaa madame d'Yvesille, ja Selim tokaisi suoraan:
— Kaikki on vallan erinomaista ja koirat mainioita, mutta minkä sille mahtaa, jos me molemmat mieluummin menisimme neitien luo.
Herra Ustrzycki läimäytti mahaansa.
— No niin, farssia, hyvä ystäväni, farssia, kuten sanotaan, vai kuinka? Lähdetään pois; minä teen seuraa!
Ja me lähdimme. Pian näin kuitenkin, ettei minulla ollut siellä paljoakaan tekemistä. Hanna, joka pysytteli erillään naistovereistaan, ei herennyt vähäksymästä minua ja ehkä tahallaan harrasti Selimin seuraa. Sitä paitsi minun tuli seurustella Lolan kanssa. Mistä minä keskustelin, mitä pötyä puhuin, miten vastailin Lolan kohteliaisiin kysymyksiin, sitä en tiedä, sillä seurasin tarkasti Selimin ja Hannan seurustelua koettaen siepata jokaisen heidän sanansa, katseensa ja eleensä. Selim ei sitä huomannut, mutta Hanna huomasi kyllä ja puhui tahallaan hiljaa tai mielisteli seuratoveriaan, joka ihan lämpeni ja suli tästä lempeydestä. »Odotahan, Hanna, ajattelin, tuon sinä teet tahallasi, mutta kyllä minäkin osaan kiusata sinua.» Ja minä käännyin Lolan puoleen. Mutta olen unohtanut sanoa, että Lola-neiti oli heikko minuun nähden, minkä hän ilmaisi nytkin aivan selvästi. Olin nyt erittäin ystävällinen hänelle, laskettelin kohteliaisuuksia ja nauroin, vaikka mieleni oikeastaan teki itkeä, ja Lola punastuneena katseli minuun kosteilla, tummansinisillä silmillään alkaen vaipua romanttiseen mielialaan.
Oi, jospa hän tietäisi, kuinka minä vihasin häntä tällä hetkellä! Mutta minä olin siihen määrään antautunut näyttelemään osaani, että suoritin alhaisetkin kohdat. Kun Lola keskustelumme aikana huomautti ilkeästi Selimin ja Hannan suhteesta jotakin, niin minä, vaikka sydämessäni viha kiehuikin, en vastannut mitään, vaan hymyilin hölmösti ja sivuutin kaikki vaieten. Seurustelimme näin osaksi käyskennellen tunnin ajan, kunnes tarjottiin välipalaa suuren kastanjan alla, jonka oksat kaareutuivat maahan saakka muodostaen ikäänkuin vihreän kuvun meidän päittemme yli. Nyt vasta minä ymmärsin, miksi Hanna ei vain minun tähteni tahtonut lähteä Ustrzycaan, vaan että hänellä oli paljon painavammat syynsä.
Asian laita oli tämä: madame d'Yves, joka oli vanhaa ranskalaista aatelissukua ja sitä paitsi saanut paremman kasvatuksen kuin kotiopettajattaret yleensä, vähäksyi varsinkin Ustrzycan saksalaista kotiopettajatarta, mutta myöskin toista. Nämä vuorostaan pitivät itseään paljon ylempänä Hannaa, palvelijan tytärtä. Mutta hyvin kasvatettu madame d'Yves ei sallinut kohdeltavan Hannaa miten hyvänsä, vaikka toiset olisivat tehneet itsensä syypääksi suorastaan sopimattomuuksiin. Nämä olivat niitä naisten oikkuja, mutta minäkään en voinut sallia, että kallis Hannani, joka oli ainakin sata kertaa arvokkaampi kuin koko Ustrzyca, olisi joutunut heidän uhrikseen. Hanna kärsi loukkaukset tahdikkaasti ja lempeästi, mikä oli kunniaksi hänen luonteelleen; mutta se oli tietysti hänelle myös epämiellyttävää. Jos rouva Ustrzycka olisi ollut kotona, ei sellaista olisi tapahtunut, mutta nyt Ustrzycan molemmat kotiopettajattaret käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Heti kun Selim oli istahtanut Hannan viereen, alkoivat kuiskuttelut ja pistopuheet, joihin Lolakin Hannan kauneutta kadehtien osallistui.
Minä vastasin tällaisiin puheisiin muutaman kerran terävästi, mielestäni ehkä liiankin terävästi, ja pian alkoi Selim vasten tahtoani kannattaa minua. Huomasin, että kiukun leimaus välähti hänen katseessaan, mutta samassa hän tyyntyi ja katsoi rauhallisesti molempiin kotiopettajattariin. Ovelana, kekseliäänä ja teräväpäisenä kuin vain harva hänen iässään, hän pian sai lyödyksi kotiopettajattaret niin hämille, että nämä eivät tienneet, mitä tehdä. Madame d'Yves auttoi Selimiä arvokkaasti, ja minäkin puolestani, joka olisin vaikka iskenyt noita ulkomaalaisia opettajattaria. Lola-neiti, joka ei tahtonut loukata minua, siirtyi myös puolellemme ja oli Hannalle sitten ainakin näennäisesti kohteliaampi. Sanalla sanoen: voittomme oli täydellinen, mutta ikäväkseni kyllä, pääansio siitä tuli tällä kerralla Selimille. Hanna oli tahdikkuudestaan huolimatta saanut töin tuskin pidätetyksi kyyneleitään ja alkoi nyt katsoa Selimiin kuin pelastajaansa. Kun me sitten nousimme pöydästä ja aloimme kävellä puutarhassa, kuulin, kuinka Hanna Selimin puoleen kumartuen kuiskasi:
— Herra Selim! Minä olen teille...
Yhtäkkiä Hanna keskeytti, sillä hän pelkäsi tyrskähtävänsä itkuun, joka oli voittaa hänen tahtonsa.
— Neiti Hanna! Älkäämme puhuko siitä! Älkää välittäkö, älkää kiihtykö siitä.
— Näette itsekin, että minun on vaikea puhua siitä, mutta tahtoisin kiittää teitä.
— Mistä? Hyvänen aika! En voinut sallia kyyneleitänne. Teidän tähtenne minä mielelläni...
Selim keskeytti, kun ei voinut löytää sopivia sanoja, ja ehkä hän huomasi myös paljastavansa liian paljon tunteitaan, joita hänen rintansa oli täynnä. Hämmentyneenä hän käänsi päänsä pois salatakseen liikutustaan ja vaikeni.
Hanna katsoi häneen kyynelsilmin, enkä minä kysynyt enää, mitä oli tapahtunut.
Rakastin Hannaa nuoren sydämeni koko voimalla. Minä jumaloin häntä. Rakastin häntä kuin taivaassa rakastetaan. Rakastin hänen vartaloaan, silmiään, jokaista tukkansa kiehkuraa, äänensä sointia, rakastin hänen vaatteitaan ja sitä ilmaa, jota hän hengitti. Tämä rakkaus ei täyttänyt ainoastaan sydäntäni, vaan koko olemukseni. Minä elin siitä, ja se virtasi minun suonissani kuin veri lämmittäen minua. Muilla saattaa olla jotakin muuta kuin rakkaus, mutta minulle se täytti koko maailmani. Kaikelle muulle olin sokea, kuuro ja typerä, sillä järki ja ajatukset peittyivät tähän ainoaan tunteeseeni. Tunsin, että palan kuin soihtu ja että tämä tuli kuluttaa minua, kunnes siihen sorrun, kuolen.
Mitä tämä rakkaus oikein oli? Se oli kuin mahtava ääni, kuin sydämen mahtava huuto toiselle sydämelle: »Jumalattareni, rakkaani, kuule minua!» Keskellä välinpitämättömiä ihmisiä janoava sydän kulkee kuin metsässä, huutaa ja huhuilee odottaen, vastaako hänelle myötätuntoinen ääni. Minä en kysynyt, mitä oli tapahtunut, sillä kuulin kaksi toisilleen myötätuntoista ääntä: Selimin ja Hannan. He huusivat toisilleen sydäntensä äänillä, huusivat minun turmiokseni tietämättä sitä itse. Toinen ääni oli kuin toisen kaikua, ja toinen seurasi toista kuin kaiku ääntä. Mitä minun oli tehtävä sille, jota he sanoivat onneksi, ja minä — onnettomuudeksi? Mitä minä saatoin tehdä luonnon järjestystä vastaan, tätä asiain kohtalokasta ratkaisua vastaan? Kuinka voisin voittaa Hannan sydämen, jota jokin mahtava voima veti toiseen suuntaan?
Erosin seurasta ja istuuduin puutarhan penkille. Ajatukset humisivat päässäni kuin pelokkaan lintuparven lento. Epätoivo valtasi mieleni. Tunsin olevani yksin, vaikka olinkin omaisten ja tuttavien seurassa. Koko maailma tuntui minusta niin tyhjältä, ja taivas yläpuolellani niin kylmältä ja välinpitämättömältä ihmisten kärsimyksiin nähden, että vasten tahtoani minut valtasi synkkä ajatus, joka syrjäytti kaikki muut; se oli: kuolema. Se pelastaisi minut tästä noidutusta piiristä ja tekisi lopun kärsimyksistäni sekä tästä surullisesta komediasta; se katkaisisi sieluni kahleet, vaimentaisi tuskat ja antaisi rauhan. Oh, kuinka minä toivoin rauhaa, vaikkapa tyhjyyden synkkää rauhaa, niin hiljaista ja ikuista.
Olin kuin kyynelten, kärsimysten ja unen kiusaama ihminen. Jospa saisi nukkua! nukkua, ajattelin, nukkua mistä hinnasta hyvänsä, vaikkapa elämäni hinnasta.
Mutta sitten tuli rauhallisesta, äärettömästä taivaan sinestä, jonne minun lapsenuskoni oli kadonnut, tuli uusi ajatus kuin lentävä lintunen ja istahti pääni päälle. Se ajatus sisältyi sanoihin:
Entä jos?
Näin minä tulin vedetyksi uuteen piiriin armottoman välttämättömyyden voimasta. Oh, minä kärsin kovasti! Viereisestä käytävästä kuului iloista puhetta ja naurua sekä hiljaista supatusta, kukkaset tuoksuivat ympärilläni ja puissa lintuset visertelivät valmistautuen levolle. Yläpuolellani kaartui kirkas taivas iltaruskon punertamana. Kaikki oli niin onnellista, rauhallista, mutta minä olin yksin tuskissani ja toivoin kuolemaa keskellä tätä elämän kukkeutta.
Yhtäkkiä säpsähdin: kuulin edestäni naisen hameen kahinaa.
Katsoin ylös: Lola seisoi edessäni hiljaisena, lempeänä ja silmäsi minuun myötätuntoisesti, ehkä enemmän kuin myötätuntoisesti. Illan loisteen ja varjojen keskellä hän näytti kalpealta. Hänen ikäänkuin sattumalta auenneet palmikkonsa valuivat hänen olkapäilleen.
Sillä hetkellä en tuntenut vihaa häntä kohtaan. Sinä ainoa säälivä ihminen! — ajattelin, — tuletko lohduttamaan minua?
— Herra Henryk! Noin surullinen... Mikä teitä vaivaa?
Oi, neiti! Surullinen olen, — huoahdin ja nostin hänen kätensä kuumalle otsalleni, minkä jälkeen suutelin sitä hurjasti ja pakenin.
Herra Henryk! — huudahti hän jälkeeni hiljaa. Samalla hetkellä Selim ja Hanna ilmaantuivat käytävän käänteeseen. Molemmat näkivät minun purkaukseni, näkivät, kuinka suutelin Lolan kättä ja painoin sen otsalleni. Ja he hymyilivät toisilleen vaihtaen silmäyksiä ikäänkuin sanoakseen:
— Kyllä ymmärrämme, mitä se merkitsee.
Oli tullut aika lähteä kotiin. Selimin matka oli päinvastaiseen suuntaan kuin meidän, mutta minä pelkäsin kuitenkin, että hän tahtoisi saattaa meitä, ja sen tähden nousin nopeasti hevoselleni sanoen kuuluvasti, että on jo myöhä ja että sekä meidän että Selimin täytyy rientää kotiin. Hyvästiksi Lola-neiti puristi erittäin kuumasti kättäni, mihin minä en kuitenkaan vastannut, ja me lähdimme matkaan.
Selim kääntyi ensimmäisestä tienhaarasta kotiinsa päin, ja ensimmäisen kerran hän suuteli hyvästiksi Hannaa kädelle, mitä tämä ei vastustanut.
Hanna ei vähäksynyt minua enää. Hänen mielentilansa oli siksi valoisa, että hän unohti aikaisemmat vihoittelut, mutta minä selitin tämän asiaintilan mitä epäedullisimmin.
Madame d'Yves nukahti rattailla muutaman minuutin kuluttua ja alkoi hoippua kaikkiin suuntiin. Katselin Hannaa, joka ei nukkunut; hänen silmänsä olivat aivan auki ja loistivat onnea.
Hanna ei alkanut puhella, vaan oli nähtävästi kiinnostunut omista ajatuksistaan. Vasta sitten, kun olimme jo melkein kotosalla, hän katsoi minuun ja virkkoi:
— Mitähän te oikein ajattelette? Ehkä Lola-neitiä?
Minä en vastannut sanaakaan, purin hammasta ja ajattelin: »Kiusaa vain minua, kiusaa vain, koska mielesi tekee, mutta minusta et saa sanaakaan.»
Hannan ei kuitenkaan todellisuudessa tehnyt mieli kiusata minua. Hän kysyi minulta, kun hänellä oli oikeus siihen.
Ihmetellen minun vastaamattomuuttani Hanna toisti kysymyksensä. Mutta minä en vastannut nytkään. Hän ajatteli, että minä yhä vielä kannan aamuista kaunaa, ja vaikeni myös.
VIII.
Eräänä aamuna muutamia päiviä myöhemmin nousevan auringon ensimmäiset säteet sattuivat ikkunaluukkuihin tehtyjen, sydämen muotoisten aukkojen kautta huoneeseeni ja herättivät minut unestani. Pian joku koputti ikkunaluukkuun, ja sen punertavaan aukkoon ilmaantui — ei Mickiewiczin Zosia, joka sillä tavalla herätteli Tadeuszta, eikä minun Hannaani, vaan — metsänvartija Wachin parrakas pää ja karkea ääni:
— Nuori herra!
— Mitä nyt?
— Sudet ajavat naaraita Pohorowyn metsikössä. Lähdettäisiinkö väijyskelemään?
— Heti!
Pukeuduin, otin pyssyni, metsästyspuukon ja menin ulos. Wach seisoi siellä märkänä aamukasteesta ja olkapäällä pitkä, yksipiippuinen pyssy, jolla hän muuten ei ollut milloinkaan ampunut harhaan. Aamu oli varhainen: aurinko ei ollut vielä kokonaan noussut, eivätkä työläiset lähteneet töihin. Karjakin oli vielä kotona. Taivas oli sinertävä, mutta idässä se paloi punertavana ja kullankellertävänä. Wach kiirehti:
— Minulla on rattaat ja hevonen. Ajamme ensin rydölle, — sanoi hän.
Nousimme rattaille ja lähdimme. Heti ulkorakennusten takana jänis loikkasi kauramaasta tien yli ja juoksi niitylle jättäen sen kasteesta hopeiseen pintaan tumman uran. Ukko Wach virkkoi:
— Metsä-Jussi tien yli! Paha merkki!
Mutta sitten hän lisäsi:
— On jo myöhäistä. Pian lankeaa varjo maahan.
Se merkitsi, että kohta aurinko nousee kokonaan, sillä aamuruskon aikana eivät esineet anna varjoa.
— Onko varjon aikana paha?... — kysyin.
— Pitkän varjon aikana menee vielä jotenkuten, mutta lyhyen aikana työ on turhaa.
Metsästäjän kielellä se merkitsi: jota myöhemmin, sitä pahempi, sillä jota lähempänä puolipäivää, sitä lyhyempi varjo, kuten tunnettua.
— Mistä aloitamme? — kysyin.
— Rydöstä, mutta aivan Pohorowyn tiheiköstä.
Tämä paikka oli mitä tiheintä metsää, ja siinä oli kuoppia myrskyn kaatamain vanhain puiden juurien alla.
— Luuletteko, että onnistumme, Wach?
— Alan ulvoa kuin naarassusi, niin ehkä koiraita ilmaantuu.
— Mutta jollei ilmaannu?
— Eh, kyllähän niitä kai tulee.
Tultuamme Wachin tuvalle annoimme hevosen pojan huostaan ja jatkoimme matkaa jalkaisin.
Puolisen tuntia kuljettuamme, kun aurinko oli jo ylhäällä, me istuuduimme kuoppaan.
Ympärillämme oli sakeata metsää. Vain muutamilla paikoilla kasvoi pitkiä puita. Kuoppa oli niin syvä, että upposimme siihen päätä myöten.
— Nyt selät vastakkain! — murahti Wach.
Me istuuduimme sillä lailla. Maan pinnan yläpuolella näkyi vain hattumme huput ja pyssynpiiput.
— Huomio! — sanoi Wach. — Nyt minä aloitan.
Pantuaan kaksi sormea suuhun ja moduloiden niillä ääntä Wach ulvahteli kuin naarassusi, joka houkuttelee koirasta luokseen.
— Kas niin!
Ja hän painoi korvansa maata vasten.
Minä en kuullut mitään, mutta Wach kuiskasi:
— Se vastaa, mutta on vielä kaukana. Puolen peninkulman päässä.
Sitten hän odotti lähes neljännestunnin, kunnes alkoi taas ulvahdella pitäen sormiaan suussa. Valittava, vihlova ääni tunkeutui tiheikön läpi ja kieri kauas, kauas märkää maata pitkin pyörähdellen hongalta hongalle.
Wach painoi taas korvansa maata vasten.
— Siellä se palaa! Puolentoista virstan päässä.
Todellakin, nyt minäkin kuulin ikäänkuin kaukaista, heikkoa ulinaa, jota oli vaikea erottaa lehtien lepatuksen tähden.
— Mistä se tulee? — kysyin.
— Tuolta suoraan meitä kohti.
Wach ulvoi kolmannen kerran, ja vastaava ulina kuului jo läheltä. Minä puristin lujemmin pyssyäni, ja me pidätimme molemmat hengitystä. Hiljaisuus oli täydellinen, vain kastepisarat tipahtelivat pähkinäpuiden lehdiltä, kun tuuli toisinaan hiukan hengähteli. Jostakin toiselta puolelta kantautui kuuluviimme metson soidin.
Yhtäkkiä alkoivat katajapensaat liikkua noin kolmensadan askelen päässä meistä, ja sitten niiden tummien neulasten keskestä pisti esille harmaa, kolmikulmainen pää suippoine korvineen ja verestävine, kiiluvine silmineen. En voinut vielä ampua, sillä peto oli liian kaukana, ja minä odotin pamppailevin sydämin. Pian koko eläin tuli näkyviin katajapensastosta ja loikkasi varovasti hypäten kuoppaamme kohti vainuten joka puolelle. Noin sadanviidenkymmenen askelen päässä susi pysähtyi ja höristi korviaan, aivan kuin se olisi aavistellut jotakin. Huomasin, ettei se tule enää lähemmäksi, ja painoin liipaisinta.
Pamahdus sekaantui suden tuskalliseen vinguntaan. Hyppäsin ylös kuopasta, Wach jäljessäni, mutta emme löytäneet sutta. Wach etsi kuitenkin tarkasti sen paikan, mistä kaste oli pyyhkiytynyt pois, ja huudahti vihdoin:
— Haavoittunut on!
Ruohossa oli todellakin verisiä jälkiä.
— Sattui kuin sattuikin, vaikka oli kaukana! Kun sen jäljissä on verta, niin pitää lähteä ajamaan takaa.
Ja me lähdimme. Muutamin paikoin näimme tallatulla ruoholla enemmänkin jälkiä ja verta. Nähtävästi oli haavoittunut susi sellaisissa paikoissa hetkittäin levähtänyt. Sillä välin kului tunti, toinen pensastoissa ja tiheiköissä. Aurinko oli noussut jo korkealle. Kuljimme pitkän matkan löytämättä mitään paitsi jälkiä, jotka nekin muutamin paikoin katosivat kokonaan. Tultuamme metsän laitaan huomasimme, että jäljet menivät lähes parin virstan niittylakeuden yli lampea kohti ja katosivat lopullisesti soihin, joissa kasvoi kaislaa ja vesiheinää. Kauemmaksi ei kannattanut lähteä ilman koiraa.
— Jääköön sinne nyt, kyllä minä huomenna sen löydän, — sanoi Wach, ja me käännyimme kotiin.
Pian minä heitin suden ja Wachin ja melkein tuloksettoman metsästysmatkan mielestäni ja siirryin jokapäiväisten surujeni piiriin. Kun me lähestyimme metsän laitaa, loikkasi jänis melkein jalkojeni edestä pakoon, mutta minä, sen sijaan että olisin ampunut sen, säpsähdin vain kuin unesta heräten.
— Ai, ai sentään, hyvä herra! — huudahti Wach kimmastuneesti. — Kyllä minä melkein pamauttaisin, vaikka omaan veljeeni, jos hän antaisi mennä tuolla tavalla!
Mutta minä hymähdin vain ja astelin ääneti eteenpäin. Metsätiellä, joka yhdisti maantien ja Chorzelen, minä huomasin märässä maassa tuoreita hevosenjälkiä.
— Tiedätkö, Wach, mitähän jälkiä nämä ovat? — kysyin.
— Minusta näyttää, että Chorzelen nuori herra on ajanut taloon, — vastasi Wach.
— Lähden heti kotiin, — sanoin siihen. — Hyvästi siis, Wach.
Metsänvartija alkoi arastellen pyydellä minua välipalalle tupaansa, joka ei ollut kaukana. Minä tiesin, että kieltoni tulisi kovin pahoittamaan hänen mieltään, mutta kieltäydyin kaikesta huolimatta luvaten tulla seuraavana aamuna. Minä en tahtonut antaa Selimin ja Hannan olla kauan kahdenkesken. Oli viides päivä siitä, kun olimme olleet Ustrzycassa, ja Selim oli joka päivä käynyt talossa. Hänen ja Hannan molemminpuolinen myötätunto oli kasvanut voimakkaasti ja nopeasti aivan silmieni edessä. Mutta minä pidin heitä silmällä koko ajan, ja tänään he ensimmäisen kerran saivat olla pitemmän aikaa kahdenkesken. »Entä jos he ovat jo tulleet tehneeksi tunnustuksen toisilleen?» — ajattelin kalveten kuin ihminen, joka menettää viimeisen toivonsa.
Pelkäsin juuri sitä kuin suurta onnettomuutta, kuin kuolemantuomiota, jota tuomittu koettaa pitkittää kaikin voimin.
Palattuani kotiin tapasin pappimme puutarhassa harsohuppu päässä, sillä hän oli juuri menossa mehiläispesiä tarkastamaan.
— Onko Selim talossa? — kysyin.
— On. Hän saapui noin puolitoista tuntia sitten. Sydämeni sykki levottomasti.
— Missä hän nyt lienee?
— Hän lähti soutelemaan Hannan ja Eevan kanssa.
Juoksin lammen rannalle, missä veneet tavallisesti olivat. Todellakin, suurin vene oli poissa. Tähystelin lammelle, mutta en ensin nähnyt mitään. Arvelin, että Selim oli kääntynyt oikealle suurten rantaleppien taakse ja että vene oli näkymättömissä kaislikossa. Sieppasin airot ja hyppäsin pieneen veneeseen, jolla soudin hiljaa lammelle pysytellen kaislikon takana, mutta niin, että kuitenkin saatoin nähdä kauas eteeni.
Pian huomasin heidät aukealla rantavedellä, missä heidän veneensä oli liikkumatta airojen riippuessa vedessä. Hanna ja Selim istuivat veneen toisessa päässä ja pikku siskoni Eeva toisessa kurkotellen veteen, jossa hän iloisesti pulikoi käsillään ollen kokonaan kiintynyt tähän hommaansa. Selim ja Hanna istuivat melkein kylki kyljessä ja keskustelivat innostuneesti. Pieninkään tuulahdus ei väreillyt veden kirkkaassa, sinisessä pinnassa, ja vene, Hanna, Eeva ja Selim kuvastuivat siihen kuin kuvastimeen.
Tämä kuva saattoi olla sangen kaunis, mutta nähdessäni sen vereni nousi päähän. Ymmärsin kaikki: he olivat ottaneet Eevan mukaansa, kun lapsi ei tulisi heitä häiritsemään eikä käsittämään rakkaudentunnustuksia. Olivat ottaneet mukaansa vain silmäin lumeeksi. »Nyt se on tapahtunut!» ajattelin. »Nyt se on tapahtunut!» kahisi kaislikko minulle. »Nyt se on tapahtunut!» lipatti laine veneeni kokassa, ja silmissäni musteni. Minun oli milloin kylmä, milloin kuuma, ja tunsin kasvojeni kalpenevan. »Olet menettänyt Hannan! Olet menettänyt Hannan!» kuiskasivat minussa sisäiset äänet. Ja sitten olin kuulevinani samojen äänien sanovan: »Jeesus, Maaria!» ja sitten: »Souda lähemmäksi ja piiloudu kaislikkoon, niin näet vielä enemmän!» Tottelin ja hiivin lähemmäksi kuin kissa. En nytkään voinut kuulla keskustelua, mutta näin kyllä paremmin: he istuivat vierekkäin samalla penkillä, mutta eivät pitäneet sentään toisiaan kädestä. Selim oli kääntynyt Hannaan päin, ja kerran minusta jo näytti siltä kuin hän olisi polvistunut Hannan eteen, mutta minusta vain näytti siltä. Selim katsoi rukoilevasti tyttöön, joka katseli ympärilleen levottomasti ja välillä taas yläilmoihin. Näin, että Hanna oli liikuttunut ja että Selim rukoili jotakin. Vihdoin näin, kuinka Selim pani kätensä ristiin Hannan edessä ja kuinka tämä vähitellen käänsi kasvonsa Selimin puoleen ja painui yhä lähemmäksi toista, mutta yhtäkkiä säpsähti, aivan kuin hän olisi muistanut jotakin, ja siirtyi äkkiä veneen laitaan. Selim näytti tarttuvan hänen käteensä aivan kuin peläten tytön putoavan veteen. Minä näin, että Selim ei enää hellittänyt tätä kättä, mutta sitten minä en nähnyt enää mitään, sillä pilvi peitti silmäni. Minä pudotin airon kädestäni ja kaaduin veneen pohjalle. »Hyvä Jumala, auta minua! Täällä tapetaan ihminen!» huusin sydämeni pohjasta. Tunsin, että olin tukehtua. Oi, kuinka minä rakastin Hannaa ja kuinka onneton olin! Maatessani veneen pohjalla ja repiessäni vaatteita raivoissani minä ymmärsin pian, kuinka voimatonta ja turhaa tämä raivo oli. Minä olin aivan yhtä voimaton kuin atleetti, jonka kädet ovat sidotut. Mutta mitä voin tehdä? Olisin voinut sentään tappaa Selimin ja itseni, olisin voinut töytäistä veneelläni heidän veneensä nurin ja upottaa heidät, mutta en olisi kuitenkaan voinut riistää rinnastani rakkauttani Hannaan enkä Hannan rakkautta Selimiin!
Oh, tämä voimattoman vihan tietoisuus ja tunne, ettei ole keinoa, se oli pahempi kaikkia muita. Olin aina hävennyt miehen kyyneliä, vieläpä omiani, oman itseni edessä. Jos tuska olikin puristanut väkivaltaisesti minusta kyyneliä, niin yhtä väkivaltaisesti minun ylpeyteni oli ne pidättänyt alkuunsa. Mutta nyt voimaton raivo, joka raateli rintaani, nujersi minut, ja minä makasin veneeni pohjalla nyyhkyttäen sanattomasta tuskasta.
Vihdoin minä uuvuin. Aivoni eivät enää toimineet, ja tunsin sormieni ja varpaiden päiden kylmenevän. Voimani heikkenivät yhä. Tunsin sekavasti kuoleman ja suuren, kylmän, ikuisen rauhan lähestyvän. Minusta näytti, että tuo synkkä, mahtava valtiatar ottaa minut kohta haltuunsa ja minä tervehdin sitä rauhallisesti. »Kaikki on lopussa!» ajattelin, ja oli kuin raskas paino olisi pudonnut pois rinnaltani.
Mutta loppua ei tullutkaan. Kauanko makasin veneen pohjalla, en voi sanoa. Sinisellä taivaankannella silmieni yläpuolella liiteli pilvenhattaroita tai kalalokkeja ja kurkia valittavasti äännellen. Aurinko paistoi korkealta ja lämmitti kuin tuli. Tuuli oli tyyntynyt kokonaan, ja kaislikko seisoi liikkumatta. Heräsin kuin unesta ja katsoin ympärilleni. Hannan ja Selimin venettä ei enää näkynyt. Hiljaisuus ja rauha vallitsivat luonnossa. Tummansiniset vesisirkat istuskelivat veneeni laidalla tai kaislojen varsilla, pienet lintuset tirskuivat ympärilläni ja toisinaan kuului lammelle eksyneen mehiläisen surinaa. Olisin saanut hyvän kuvan lintumaailman jokapäiväisestä elämästä, mutta minä en välittänyt siitä. Olin vielä uninen.
Päivä oli helteinen. Päätäni särki, ojennuin veneen laidan yli, nostin kämmenilläni vettä ja join sitä kuumin huulin. Se virkisti minua jonkin verran. Otin airot ja soudin kotiin. Päivä oli kulunut jo pitkälle, ja kotona minua varmaankin kysyttiin.
Matkalla koetin rauhoittua. Jos Selim ja Hanna ovat tunnustaneet rakkautensa toisilleen, niin ehkä se onkin parempi, ajattelin. Ainakin nämä epätietoisuuden kirotut päivät päättyisivät. Onnettomuus oli nostanut kypäränsilmikkonsa ja seisoi edessäni avoimin kasvoin. Minä tunnen sen nyt ja minun täytyy taistella sen kanssa. Ihmeellinen asia, mutta tämä ajatus oli minusta viehättävä, joskin tuskallinen. Mutta minä en ollut vielä varma asiastani ja sen tähden päätin kysellä tarkemmin Eevalta, mikäli se oli mahdollista.
Saavuin kotiin juuri päivälliseksi. Selim ja minä tervehdimme toisiamme kylmästi ja minä istuuduin pöytään ääneti. Isäni katsoi minuun ja huudahti:
— Mikä sinua vaivaa? Oletko sairas?
— Ei, olen terve, mutta väsynyt. Nousin jo kello kolme.
— Miksi niin aikaisin?
— Olin Wachin kanssa susia metsästämässä. Haavoitin yhtä sutta. Sitten menin nukkumaan ja nyt särkee päätäni jonkin verran.
— Katsohan peilistä, minkä näköinen olet!
Hanna herkesi syömästä ja katsoi minuun tarkkaavasti.
— Ehkä eilinen käynti Ustrzycassa on niin kovasti vaikuttanut herra Henrykiin, — arveli hän.
Katsoin Hannaa silmiin ja kysyin melko terävästi:
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
Hanna hämmentyi ja mutisi jotakin. Selim tuli hänen avukseen:
— Sehän on luonnollista. Rakastuneet tulevat tavallisesti surkean näköisiksi.
Minä silmäilin milloin Hannaan, milloin Selimiin ja vastasin hitaasti painostaen jokaista sanaa:
— Enpä huomaa, että olisitte surkean näköisiä, et sinä etkä Hannakaan.
Tulinen puna sävähti molempien kasvoille. Seurasi sangen kiusallinen vaitiolo.
En ollut nyt itsekään varma, olinko mennyt liian pitkälle. Mutta onneksi isäni ei ollut kuullut kaikkia sanojani, ja pater Ludvig piti sitä nuorten tavallisena kinasteluna.
— Kas niin, pistää kuin ampiainen! — huudahti hän nuuskatessaan. — Siinä saitte! Älkää ärsyttäkö häntä!
Kuinka vähän tämä voitto minua huvitti! Kuinka mielelläni olisin vaihtanut sen Selimin tappioon!
Kun päivällisen jälkeen menin salin läpi, katsahdin peiliin. Olin todella kauhean näköinen. Silmieni ympärillä oli sinertävät renkaat, poskeni olivat kuopalla. Minusta näytti, että olin tullut paljon rumemmaksi, mutta nyt se oli minulle yhdentekevää.
Menin etsimään Eevaa. Molemmat siskoni, jotka olivat syöneet meitä aikaisemmin päivällisensä, olivat jo puutarhassa keinumassa. Huomattuaan minut Eeva alkoi hymyillä ja ojensi molemmat kätensä. Nostin hänet alas keinusta ja vein hänet lehtikujaan.
Siellä istahdin penkille ja kysyin Eevalta:
— No, mitä pikku Eeva on tehnyt tänään koko päivän?
— Eeva on ollut soittelemassa Hannan ja hänen miehensä kanssa, — vastasi tyttönen ylpeästi.
Hän sanoi Selimiä miehekseen.
— Entä oliko Eeva kiltti?
— Kyllä.
— Se on hyvä. Kiltit lapset kuuntelevat aina, mitä vanhemmat puhuvat, jotta oppisivat jotakin. Muistatko, mitä Selim ja Hanna puhuivat?
— Olen unohtanut.
— Ai, ai... Ehkä muistat sentään jotakin?
— Olen unohtanut.
— Sinä et olekaan kiltti! Koeta heti muistella, muuten minä en rakasta sinua enää.
Tyttönen hieroi kätensä selkäpuolella toista silmäänsä ja katsoi toisella minuun melkein itku kurkussa sanoen vapisevalla äänellä:
— Olen unohtanut.
Mitäpä pikku tyttö olisikaan voinut kertoa minulle? Olin tyhmä ja minua hävetti, kun puhuin kaksimielisesti tuolle viattomalle olennolle: kysyin vielä yhtä ja tahdoin tietää toista. Suutelin sitten Eevaa, joka oli kaikkien lemmikki, ja annoin hänen juosta keinulle. Jäin niine hyvineni, mutta vakuuttuneena siitä, että Selim ja Hanna olivat jo tunnustaneet rakkautensa toisilleen.
Saman päivän illalla Selim sanoi minulle:
— Viikkoon et tule näkemään minua. Lähden matkalle.
— Minne? — kysyin välinpitämättömästi.
— Isäni käskee minun ajaa setäni luo Szumnaan. Perillä minun pitäisi olla ainakin viikon päivät.
Katsoin Hannaan. Tieto ei vaikuttanut lainkaan tytön ilmeeseen. Nähtävästi Selim oli kertonut matkastaan Hannalle jo aikaisemmin.
Päinvastoin Hanna vain hymähti, nosti katseensa työstään, silmäili Selimiin veikeästi ja virkkoi:
— Lähdettekö sinne mielellänne?
— Kuin koira ketjuun! — vastasi Selim nopeasti, mutta huomattuaan, että madame d'Yves rypisti nenäänsä merkiksi, että sellainen sananparsi oli liian typerä, hän lisäsi: — Anteeksi... Minä rakastan setääni, mutta viihdyn paremmin rouva d'Yvesin seurassa.
Ja Selim loi madame d'Yvesiin niin romanttisen katseen, että kaikki purskahtivat nauramaan, vieläpä itse ranskatarkin, joka oli heikko Selimin kohteliaisuuksille. Madame d'Yves otti kevyesti Selimin korvalehdestä kiinni ja sanoi hyväntahtoisesti hymyillen:
— Nuori mies, voisin olla sinua opettava äitisi!
Selim suuteli hänen kättään ja sovinto oli tehty. Mutta minä ajattelin: mikä ero minun ja Selimin välillä! Jos minulla olisi Hannan myötätunto, kuten Selimillä nyt, niin minä vain haaveilisin ja tähystelisin tähtiä voimatta laskea leikkiä. Mutta Selim nauroi, laski leikkiä ja oli iloinen, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Jos hän vaikka säteili onnesta, niin senkin hän teki iloisesti.
Ennen lähtöään hän virkkoi minulle:
— Tiedätkö, mitä sanon: lähde mukaan!
— En lähde. Ei tule mieleenikään.
Näin kylmä vastauksen sävy vaikutti Selimiin.
— Oletpa tullut omituiseksi, — vastasi hän. — Vähään aikaan en ole sinua lainkaan ymmärtänyt, mutta...
— Riittää.
— Mutta rakastuneille annetaan kaikki anteeksi.
— Paitsi silloin, kun tullaan toisen tielle, — sanoin siihen kuin kivettynyt.
Selim loi minuun läpitunkevan katseen, ja tämä katse upposi sieluni syvyyteen.
— Mitä sinä puhut?
— Sanon, että en lähde, ja toiseksi, että kaikkea ei anneta anteeksi!
Jolleivät kaikki olisi olleet läsnä, niin Selim olisi varmasti vaatinut selitystä. Mutta minä en tahtonut selittää niin kauan kuin minulla ei ollut aivan varmoja tietoja. Minä huomasin, että sanani hermostuttivat Selimiä, jopa Hannaakin.
Selim pitkitti lähtöään hetki hetkellä erilaisin tekosyin ja kuiskasi minulle kerran:
— Nouse hevosen selkään ja saata minua. Tahtoisin puhua kanssasi kahden.
— Joskus toiste, — vastasin ääneen. — En ole tänään oikein terve.
IX.
Selim lähti todellakin matkalle setänsä luo ja viipyi siellä kymmenen päivää. Nämä päivät olivat meistä ikävän pitkiä.
Hanna näytti välttelevän minua ja katsovan minuun aina kuin peittäen jotakin salaista pelkoa. Minä en aikonut puhua hänen kanssaan avoimesti mistään, sillä ylpeys sulki sanat huulilleni, mutta hän järjesti aina niin, että emme olleet koskaan kahden. Hänen oli ikävä, hän laihtui ja kalpeni, ja minä katselin katkerana kaikkea tätä ajatellen: tässä ei siis ole kysymyksessä mikään ohimenevä tyttöjen oikku, vaan todellinen, syvä onnettomuus.
Olin itsekin ärtyisä ja synkkä. Turhaan isäni, pappi ja rouva d'Yves kyselivät, mikä minua vaivaa, olenko sairas? Minä kielsin, mutta heidän huolehtiva uteliaisuutensa harmitti minua. Päiväkaudet olin yksikseni, ratsastelin, samoilin metsissä, meloin veneellä ruohikoissa. Elelin kuin metsän intiaani. Kerran vietin kokonaisen yön metsässä pyssyineni ja koirineni nuotion ääressä, jonka olin tehnyt varta vasten. Toisinaan saatoin seurustella puolen päivää lammaspaimenemme kanssa, joka oli tietäjä. Hän oli erakko, kokoili aina yrttejä, tutki niiden vaikutuksia ja uskoi minulle taikamaailman salaisuuksia ja noituuksia. Kukapa olisi uskonut! Mutta oli hetkiä, jolloin ikävöin Selimiä ja hänen aiheuttamiaan lemmentuskia.
Kerran pälkähti päähäni ajatus lähteä Chorzeleen tervehtimään vanhaa Mirzaa. Ukko luuli minun tulleen hänen itsensä tähden, oli mielissään ja otti minut avosylin vastaan. Mutta minä lähdin sinne toisessa tarkoituksessa, nimittäin nähdäkseni silmästä silmään sen vanhan Mirzan Sobieskin ajoilta. Muotokuvasta, joka riippui salin seinällä, tämän hurjan soturin peloittavat silmät katsoivat uhkaavasti jokaiseen, joka seisoi kuvan edessä. Silloin muistuivat mieleeni omat esivanhempani, joiden muotokuvat riippuivat kotona ruokasalissamme: yhtä ankaran ja rautaisen näköisiä olivat kumpaisetkin.
Tuollaisista vaikutelmista mieleni kiihtyi. Yksinäisyyden, öisen hiljaisuuden, oleskelun luonnon keskellä, kaiken sen olisi pitänyt vaikuttaa minuun rauhoittavasti, mutta oli kuin rinnassani olisi ollut myrkytetty haava. Toisinaan uneksin — ja se vain pahensi tilaani — maatessani jossakin metsän kolkassa tai veneessäni, että olin Hannan huoneessa, hänen jalkojensa juuressa, ja että suutelin hänen käsiään, jalkojaan, vaatteitaan ja hyväilin häntä lempeillä nimityksillä, ja että Hanna sitten pani suloisen kätensä minun kuumalle otsalleni sanoen: »Olet kärsinyt jo tarpeeksi, unohtakaamme kaikki! Se on ollut vain unta! Minä rakastan sinua, Henryk!»
Mutta sitten seurasi herääminen: harmaa todellisuus, synkkä tulevaisuus ilman Hannaa, ikuisesti ilman häntä elämäni loppuun saakka, kaikki sellainen näytti minusta kauhealta. Villiinnyin yhä enemmän, välttelin ihmisiä, vieläpä isääni ja kotiväkeäni. Kazio poikamaisine puheineen, uteluineen, nauruineen ja ainaisine kujeineen tuli minulle suorastaan vastenmieliseksi.
Ja kuitenkin he kaikki koettivat ilahduttaa minua, vaikka itsekin kärsivät kaikessa hiljaisuudessa minun tähteni voimatta käsittää tilaani. Arvasiko Hanna, sitä en tiedä, sillä hänellä oli syytä otaksua, että olin rakastunut Lolaan. Mutta hänkin teki kaiken, minkä voi, lohduttaakseen minua. Minä puolestani olin niin töykeä hänellekin, että hän ei uskaltanut sanoa minulle kuin muutaman sanan ja nekin pelon vallassa. Isäni, joka tavallisesti oli ankara, koetti huvittaa minua ja saada minut innostumaan jostakin. Samalla hän koetti päästä salaisuuteni perille. Hän alkoi usein keskustella kanssani sellaisista asioista, jotka hänen mielestään kiinnostivat minua. Eräänä päivänä hän päivällisen jälkeen lähti kanssani pihalle ja sanoi katsoen minuun tutkivasti:
— Olen aikonut kysyä sinulta erästä asiaa jo aikaa sitten: eikö mielestäsi Selim pyöriskele aivan liiaksi Hannan ympärillä?
Olisi voinut luulla, että kysymys olisi hämmentänyt minut ja paljastanut salaisuuteni lämpimiltään, mutta olin silloin sellaisessa mielentilassa, ettei ainoakaan ilmeeni vastannut totuuden mukaisesti isäni sanoihin, kun minä tokaisin rauhallisesti:
— Tokkohan...
Minua harmitti, että isäni puuttui tällaisiin asioihin. Omasta mielestäni asia koski minua yksin ja minun oli yksin se myös ratkaistava.
— Oletko varma asiasta? — kysyi isäni.
— Olen. Selim on rakastunut erääseen varsovalaisen pensionaattityttöön.
— Sinä olet, näethän, Hannan holhooja ja sinun on pidettävä hänestä huolta.
Huomasin, että kunnon isäni sanoi tuon vain siksi, että saisi mielenkiintoni heräämään ja ajatukseni temmatuksi tuosta lumotusta piiristä, johon olin vaipunut. Mutta minä sanoin, aivan kuin kiusalla, välinpitämättömästi ja kuivakiskoisesti:
— Mikä holhooja minä olen! Kun isää ei ollut, niin vanha Mikolaj uskoi Hannan minun huostaani, mutta oikeastaan minä en ole holhooja.
Isäni rypisti kulmakarvojaan. Nähdessään, ettei hän sillä lailla pääsisi perille, hän kääntyi toiselle tielle. Hän hymyili, siristi toista silmäänsä, nipisti kevyesti minua korvasta ja kysyi puolittain tuttavallisesti, puolittain leikillisesti:
— Mutta ehkä Hanna on pannut pääsi pyörälle? Sano pois, hyvä mies!?
— Hanna? Eihän toki. Se olisi omituista.
Valehtelin kuin aika poika, ja se meni niin helposti, että itsekin ihmettelin.
— Entä Lola Ustrzycka? Mitä?
— Lola Ustrzycka on liian koketti!
Isäni hermostui.
— Jollet ole rakastunut, niin niiksi kailotat kuin rekryytti ensimmäisen tarkastuksen jälkeen?
— Mistä minä tiedän...
Tällaiset tutkinnot, joita isä, pappi ja ranskatar toimeenpanivat, kiusasivat ja hermostuttivat minua yhä enemmän. Lopulta suhteeni heihin tulivat sietämättömiksi, ja minä suutuin ja äkämystyin jos jostakin. Pater Ludvig oli näkevinään minussa despoottisen luonteen ilmauksia ja isääni silmäillen hän hymyili merkitsevästi sanoen: »Helmikanan sukua!» Mutta hänenkin kärsivällisyytensä loppui toisinaan. Isän ja minun välillä sattui useastikin sangen kiivaanpuoleisia sananvaihtoja. Kerran kun päivällispöydässä keskusteltiin ylimys- ja kansanvallasta, minä innostuin siihen määrin, että sanoin sata kertaa mieluummin olevani joku muu kuin aatelismies. Silloin isäni käski minun poistua huoneesta. Naiset itkivät, ja koko talo oli tämän johdosta pari päivää sangen happamella tuulella. Minä puolestani en ollut aristokraatti enkä demokraattikaan, vaan rakastunut ja onneton. Minkäänlaisilla periaatteilla, teorioilla ja sosiaalisilla vakaumuksilla ei ollut minussa lainkaan tilaa, ja jos minä taistelinkin toisten puolesta toisia vastaan, niin tein sen ainoastaan kiusallani, kiihtymyksestä, tietämättä minkä tähden, samoin kuin väitellessäni talon papin kanssa uskonnollisista asioista, jotka tavallisesti johtivat siihen, että poistuimme huoneesta heittäen oven perässämme kiinni. Lyhyesti sanoen, minä myrkytin sekä oman että koko talon elämän.
Kun Selim kymmenen päivän poissaolon jälkeen palasi, oli kuin raskas kivi olisi pudonnut jokaisen rinnalta. Kun hän ajoi taloon, en ollut kotona, vaan jossakin ratsastamassa. Palasin vasta illempana ja ajoin suoraan tallin puolelle, jossa tallipoika virkkoi:
— Chorzelen nuori herra on talossa.
Samassa juoksi Kazio siihen ja vahvisti saman tiedon.
— Tiedän jo, — vastasin lyhyesti. — Missä hän on tällä hetkellä?
— Puutarhassa Hannan kanssa. Menen etsimään.
Menimme molemmat puutarhaan. Kazio juoksi edellä, ja minä seurasin hitaasti jäljessä haluamatta rientää tervehtimään.
En ollut vielä astunut viittäkymmentä askelta, kun lehtikujan käänteestä näin Kazion rientävän luokseni.
Kazio, joka oli aika vekkuli, teki jo kaukaa kaikenlaisia eleitä kuin apina. Hän oli punainen, piti sormea huulillaan ja pidätteli naurunpurskahduksia. Tultuaan lähelle minua hän kuiskasi:
— Henryk! Hi, hi, hii! Tsss!...
— Mitä sinä virnistelet? — kysyin tyytymättömänä.
— Tsss!... Ai, ai, kuinka rakastavat! Hi, hi, hii! Selim on Hannan edessä polvillaan humalamajassa! Ai, ai, sitä rakkautta!
Minä iskin heti kämmeneni kiinni hänen olkapäähänsä.
— Ole vaiti! Jää tähän! Ei sanaakaan kenellekään, ymmärräthän! Jää tähän, minä menen yksin, mutta muista olla vaiti, ei sanaakaan kenellekään, jos elämäsi on sinulle rakas!
Kazio, joka ensin oli ottanut koko jutun humoristiselta kannalta, säikähtyi nähdessään minun kasvojeni kalpenevan ja julmistuvan ja jäi paikalleen seisomaan suu auki, mutta minä juoksin kuin hullu humalistomajaan päin.
Hiivittyäni hiljaa, mutta nopeasti kuin käärme happomarjapensaiden välitse, jotka ympäröivät majan, aivan seinän viereen, minä aloin kuunnella, mitä majassa olevat puhuivat. Näin heidät jotakuinkin ruutumaisesti asetettujen köynnösten lomitse. Urkkijan osa ei tuntunut minusta lainkaan nöyryyttävältä eikä vastenmieliseltä. Nostin hiukan lehtiä ja painoin korvani seinää vasten.
— Täällä on joku lähellä! — kuulin Hannan kuiskaavan aivan hiljaa.
— Ei ole! Lehdet vain liikkuvat oksissa, — selitti Selim.
Katsoin heihin vihreiden lehtien välitse. Selim ei ollut enää polvillaan Hannan edessä, vaan istui hänen vieressään matalalla penkillä. Hanna oli kalpea kuin palttina, silmät ummessa, pää painuksissa Selimin olkapäätä vasten. Selim oli kiertänyt kätensä puoleksi tytön ympäri ja veti häntä luokseen lemmen huumauksessa.
— Rakastan sinua, Hanna! Rakastan sinua, rakastan!... — kuiskaili Selim tavoitellen huulillaan tytön huulia. Mutta Hanna vetäytyi toisaalle aivan kuin suuteloa vältellen. Heidän huulensa sattuivat kuitenkin toisiinsa, yhtyivät ja kauan, kauan... Oh! minusta se oli ikuisuus!
Sitten minusta vielä näytti, että kaikki, mitä he olisivat tahtoneet sanoa toisilleen, sisältyi suuteloon. Jonkinlainen häveliäisyys sitoi heiliä sanat, joiden lausumiseen heillä ei ollut tarpeeksi rohkeutta, mutta suuteloihin heillä oli rohkeuttakin riittävästi. Ympärillä oli kuolon hiljaista, ja minä kuulin heidän intohimoiset ja rajut hengähdyksensä.
Minä tartuin suonenvedontapaisesti lehtimajan puisiin ristikkoihin ja pelkäsin niiden särkyvän säpäleiksi käsieni voimakkaista kouristuksista. Silmissäni musteni, pyörrytti, ja maa allani tuntui vajoavan pohjattomaan syvyyteen.
Mutta vaikkapa henkeni hinnalla minä tahdoin tietää, mitä he puhuivat. Tämä seikka sai minut hillitsemään itseni ja painautumaan vielä syvemmälle lehtimajan seinään kuullakseni jokaisen heidän hengityksensäkin äänen.
He olivat jonkin aikaa aivan vaiti. Vihdoin Hanna alkoi kuiskata:
— Riittää!... riittää!... En uskalla katsoa teitä silmiin. Lähdetään pois!
Ja kääntäen kasvonsa pois Hanna koetti irtautua Selimin syleilystä.
— Oi, Hanna! Mitä minussa tapahtuukaan! Kuinka onnellinen olen! — huudahti Selim.
— Lähdetään pois. Joku voi tulla.
Selim hypähti paikaltaan silmät säteillen ja sieraimet pullistuneina.
— Tulkoon vaikka koko maailma! Minä rakastan sinua ja sanon sen kaikille suoraan. En tiedä itsekään, kuinka tämä on tapahtunut. Minä taistelin itseni kanssa ja kärsin, sillä minusta näytti, että Henryk rakastaa sinua ja sinä häntä. Mutta nyt minä en enää sure. Sinä rakastat minua, ja sinun onnesi on nyt kyseessä... Oi, Hanna, Hanna!
Ja suutelo kuului taas pitkään, kunnes Hanna alkoi pehmeällä ja hiljaisemmalla äänellä puhua:
— Minä uskon, minä uskon, Selim, mutta minulla olisi niin paljon sanottavaa. Tiedän, että minut tahdotaan lähettää ulkomaille. Eilen madame d'Yves neuvotteli siitä kauan vanhan herran kanssa arvellen, että minä olen syynä herra Henrykin omituiseen mielentilaan. Luulevat, että hän on rakastunut minuun, mutta minä en itsekään sitä tiedä. Toisinaan minusta kyllä näyttää siltä, mutta minä en ymmärrä häntä lainkaan, vaan pelkään häntä. Olen tuntevinani, että hän tulee meille vielä esteeksi ja kenties erottamaan meidät, mutta minä...
Ja Hanna lopetti kuiskaten aivan hiljaa:
— Minä rakastan teitä kovasti!
— Kuule, Hanna! — vastasi Selim. — Mikään inhimillinen voima ei voi erottaa meitä. Jos Henryk kieltäisi minua saapumasta tänne, niin minä kirjoitan sinulle ja lähetän kirjeen sellaisen henkilön mukana, joka osaa tuoda sen sinulle. Voin saapua aina esimerkiksi lammen rantaan. Tai tule sinä hämärissä tai yöllä tänne puutarhaan. Mutta sinä tuskin lähtisit sentään... Jos aikovat lähettää sinut täältä pois, niin minä en tule sallimaan sitä, sen vannon. Hanna, rakas Hanna, älä puhukaan sellaista, muuten tulen hulluksi! Oi, oma rakastettuni!
Ja Selim suuteli lujasti tytön käsiä. Samassa tämä nousi nopeasti penkiltä.
— Kuulen ääniä: tulevat! — huudahti tyttö pelästyneesti.
Hannan pelko oli nyt turhaa, mutta he poistuivat kuitenkin molemmat. Iltainen aurinko valaisi heidät kultaisella hohteella, mutta minusta tämä hohde näytti veripunaiselta. Hiivin hiljaa kotiin. Lehtikujan käänteessä tapasin Kazion, joka odotti minua.
— He poistuivat. Minä näin heidät, — kuiskasi Kazio. — Sano, mitä minun on tehtävä?
— Ammu hänet! — huusin raivoissani.
Kazio sävähti punaiseksi, ja hänen silmänsä säkenöivät fosforimaisesti.
— Hyvä on! — vastasi poika.
— Seis! Älä tee sentään mielettömiä! Anna kaiken olla. Älä sekaannu näihin asioihin lainkaan, äläkä puhu kenellekään, Kazio. Jätä kaikki minun huostaani. Kun minä tarvitsen apua, niin sanon sinulle. Mutta ei kenellekään sanaakaan!
— Ei sanaakaan, vaikka minut tapettaisiin.
Astuimme kotvan ääneti. Kazio, joka oli täynnä tärkeyttä ja salaperäistä jännitystä, josta hän niin julmasti piti, katsoi minuun palavin silmäyksin ja virkkoi vihdoin:
— Henryk!
— Mitä?
Puhuimme kuiskaten, vaikka kukaan ei kuunnellut.
— Tuletko ottelemaan Mirzan kanssa?
— Sitä en vielä tiedä. Ehkä.
Kazio pysähtyi ja kiersi äkkiä kätensä kaulaani.
— Henryk! Hyvä ystäväni! Jos ryhdyt kaksintaisteluun hänen kanssaan, niin anna minun otella puolestasi. Kyllä minä selviydyn hänestä. Anna minun yrittää! Annathan, hyvä ystäväni?
Kazio uneksi ritarillisista urotöistä, ja minä tunsin hänet veljekseni väkevämmin kuin koskaan ennen. Lujasti painoin hänet rintaani vasten ja sanoin:
— Kazio, minä en tiedä vielä mitään. Mutta hän ei siihen suostuisi. En tiedä vielä, mitä tulee tapahtumaan. Mutta käske valjastamaan minulle hevonen.
— Otatko pyssyn mukaasi?
— Hyi, Kazio! Hänhän on nyt aseeton. En ota, sillä tahdon vain puhua hänen kanssaan. Ole rauhallinen ja mene heti talliin.
Kazio noudatti heti määräystäni, ja minä menin kotiin. Olin kuin nuijalla lyöty. En tiennyt, mitä tehdä ja miten menetellä. Mieleni teki suorastaan huutaa hurjasti.
Niin kauan kuin en ollut varma Hannan rakkauden menetyksestä minä janosin sitä luullen siten kiven putoavan rinnaltani. Mutta nyt onnettomuus nosti verhon kasvoiltaan, ja minä katsoin kylmiin, jäisiin kasvoihin, kivettyneisiin silmiin, ja epäröinti hiipi taas sydämeeni, onnettomuuden epäröinti, joka oli sata kertaa pahempi omaa voimattomuuteni tunnetta: epäröinti, miten Selimin kanssa oli taisteltava.
Sydämeni oli täynnä kiukkua, katkeruutta ja raivoa. Aikaisemmin oli sielussani soinut uhrautuvaisuuden ääni: »Jätä Hanna hänen onnensa tähden, sillä velvollisuutesi on huolehtia hänen onnestaan! Jätä!» Tämä ääni vaikeni nyt. Hiljaisen surun, kärsimyksen ja kyynelten enkeli lensi kauas luotani. Tunsin olevani kuin mato, jota tallataan, mutta unohdetaan, että se voi pistää. Olin tähän saakka antanut onnettomuuden ajaa minua takaa kuin koirat ajavat sutta, mutta nyt liiaksi ahdistettuna minä aloin näyttää hampaitani kuin susi. Jokin uusi voimakas tunne heräsi minun rinnassani. Se oli: kosto.
Minä aloin vihata sekä Selimiä että Hannaa. »Uhraan mitä hyvänsä, — ajattelin, — uhraan vaikka oman elämäni, mutta en anna heidän tulla onnellisiksi!» Tämän ajatuksen läpitunkemana minä tartuin siihen kuin kuolemaantuomittu ristiin. Elämäni sai jonkinlaisen päämäärän, tulevaisuuteni horisontti kirkastui edessäni. Kaikkiin suuntiin hajaantuneet ajatukseni järjestyivät ja tähtäsivät nyt kaikin voimin Selimille ja Hannalle tuhoisaan suuntaan.
Kun palasin kotiin, olin kylmä ja rauhallinen. Salissa istuivat madame d'Yves, pater Ludvig, Hanna, Selim ja Kazio, joka oli jo palannut tallista eikä jättänyt nuoria hetkeksikään.
— Onko hevonen jo valmiina minua varten? — kysyin Kaziolta.
— On.
— Saatatko minua? — kysyi Selim.
— Voinhan saattaa. Ajan samalla katsomaan heinäsuovia. Kazio, päästä minut paikallesi istumaan.
Kazio nousi, ja minä istuuduin Selimin ja Hannan viereen sohvalle ikkunan luo. Tahtomattani johtui mieleeni, kuinka me kerran jo aikoja sitten, heti vanhan Mikolajn kuoleman jälkeen, istuimme siinä Selimin kertoessa krimiläistä satua sulttaanista ja noita Lalasta. Mutta silloin pikku Hanna painoi kultakutrisen päänsä minun rintaani vasten ja nukahti. Nyt sama Hanna, käyttäen hyväkseen salissa vallitsevaa hämärää, puristelee lempeästi Selimin kättä. Silloin suloinen ystävyydentunne yhdisti meidät kaikki kolme, mutta nyt rakkaus ja viha tulisivat ennen pitkää mittelemään voimia keskenään.
Mutta ulkonaisesti kaikki näytti rauhalliselta: rakastuneet hymyilivät toisilleen ja minä olin tavallista iloisempi, mutta kukaan ei aavistanut, mitä iloa se oikein oli.
Kotvan kuluttua madame d'Yves pyysi Selimiä soittamaan jotakin. Tämä nousi, istahti pianon ääreen ja alkoi soittaa Chopinin masurkkaa minun jäädessä Hannan kanssa sohvalle kahden. Huomasin, että tyttö katsoo Selimiin kuin lumottuna ja lentelee ajatuksissaan sävelten siivillä unelmien mailla. Sen tähden päätin lopettaa hänen lentonsa ja pudottaa hänet tänne omalle konnullemme.
— Eikö totta, Hanna, — sanoin, — tuo Selim on lahjakas?... Hän soittaa ja laulaa.
— Totta, totta! — vastasi Hanna.
— Ja niin kauniit kasvot hänellä on. Katsohan nyt häneen!
Hanna katsoi. Selim istui varjossa, ainoastaan hänen päänsä oli laskevan auringon viimeisten säteiden valossa ja sen tähden hän näytti niin kauniilta.
— Todellakin, Hanna. Onhan hän kaunis? — toistin.
— Pidättekö hänestä kovin?
— Sehän on hänelle yhdentekevä, mutta naiset rakastavat häntä. Kyllä se pensionaattityttökin siellä Varsovassa rakasti Selimiä hurjasti!
Levoton ilme välähti Hannan sileällä otsalla.
— Entä Selim? — kysyi Hanna.
— Heh! Tänään hän rakastaa yhtä, huomenna toista. Sellainen on hänen luonteensa. Jos hän sanoo, että rakastaa sinua, niin älä usko (tässä minä korostin sanojani): hän ottaisi vain suutelosi eikä sydäntäsi. Ymmärrätkö?
— Herra Henryk!
— Minä puhun totta! Mutta mitäpä se sinua koskisi. Olethan sitä paitsi niin kaino, että et antaisi vieraan miehen suudella itseäsi, Hanna! Suo anteeksi, sillä minusta tuntuu, että pelkkä otaksumakin loukkaisi sinua. Sinä et tietysti sallisi mitään sellaista. Eikö totta, Hanna? Et koskaan?
Hanna aikoi poistua, mutta minä sieppasin hänen kädestään kiinni ja pidätin väkivalloin. Koetin tekeytyä hyvin rauhalliseksi, vaikka sisuni kiehui. Tunsin, että kohta en taidakaan voida hillitä itseäni.
— Vastaa, Hanna! — tiukkasin, — muuten en päästä sinua!
— Herra Henryk! Mitä te tahdotte? Mitä puhutte?
— Minä sanon... minä sanon, että... — sähisin minä hammasta purren, — minä sanon, että olet hävytön!
Hanna istahti voimattomasti sohvalle takaisin. Minä katsoin häneen: hän oli kalpea kuin palttina. Mutta myötätuntoni häntä kohtaan oli kadonnut kokonaan. Puristin hänen pieniä sormiaan ja sanoin:
— Kuule! Olin jalkojesi juuressa! Rakastin sinua enemmän kuin koko maailma...
— Herra Henryk!
— Ole vaiti! Näin ja kuulin kaikki! Olet hävytön! Sinä ja hän!
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!
— Olet hävytön! Minä en olisi rohjennut suudella edes pukusi lievettä, mutta hän suuteli sinun huuliasi! Sinä itse himoitsit niitä suuteloita! Hanna! Minä halveksin sinua! Minä vihaan sinua!
Ääni painui rintaani. Aloin hengittää tiuhaan ja ahmia ilmaa.
— Sinä arvasit, — jatkoin hetken kuluttua, — että minä erotan teidät toisistanne! Vaikka henkeni menisi, niin erotan teidät... vaikka minun, sinun tai hänen henkensä menisi...
— Mistä niin tulisesti puhutte? — kysyi rouva d'Yves yhtäkkiä salin toisesta nurkasta.
Ensin mieleni teki hypätä ylös ja huutaa ääneen koko maailmalle, mitä tiesin, mutta samassa maltoin mieleni ja vastasin rauhallisesti, vaikka hieman katkonaisella äänellä:
— Me riitelemme siitä, kumpi lehtimaja puutarhassamme on kauniimpi: ruusumaja vai humalamaja.
Selim herkesi samassa soittamasta ja katsoi meihin kysyvästi. Sitten hän virkkoi mitä rauhallisimmin:
— Minä antaisin kaikki muut jälkimmäisestä.
— Sinulla ei ole hullumpi maku, — vastasin, — mutta Hanna on toista mieltä.
— Onko se totta, neiti Hanna? — kysyi hän.
— On, — vastasi Hanna hiljaa.
Tunsin taas, etten voi hillitä itseäni kauemmin. Jonkinlaiset punaiset renkaat alkoivat välähtää silmieni edessä. Hypähdin ylös, juoksin muutaman huoneen läpi ruokasaliin, sieppasin vesikarahvin pöydältä ja kaadoin siitä vettä päälaelleni. Kun sitten en tiennyt, mitä vielä olisin tehnyt, viskasin karahvin lattiaan sellaisella voimalla, että se särkyi tuhansiksi säpäleiksi. Sitten juoksin eteiseen.
Hevoseni ja Selimin hevonen seisoivat jo valmiina kuistin edessä.
Hetkeksi pujahdin vielä huoneeseeni, parantaakseni jotenkuten ulkoasuani kylvyn jälkeen, ja sitten palasin saliin.
Siellä talon pappi ja Selim olivat hätäännyksissä.
— Mitä on tapahtunut? — kysyin.
— Hanna on sairastunut.
— Mitä? Mihin? — huudahdin tarttuen papin hartioihin.
— Poistuttuasi salista Hanna purskahti heti itkuun ja pyörtyi. Rouva d'Yves vei hänet huoneeseensa.
Mitään sanomatta minä ryntäsin suoraa päätä madame d'Yvesin huoneeseen. Hanna oli todellakin itkenyt kovasti ja pyörtynyt, mutta nyt kohtaus oli jo ohi. Nähtyäni tytön minä unohdin kaiken ja heittäydyin polvilleni hänen sänkynsä viereen. Kiinnittämättä huomiotani madame d'Yvesin läsnäoloon minä huudahdin kuin mieletön:
— Hanna! Minun kultaseni, minun rakas Hannani! Mikä sinun on?
— Ei mikään... kaikki on jo ohi, — vastasi Hanna koettaen hymyillä. — Ei minua vaivaa enää mikään.
Istuin hänen luonaan noin neljännestunnin. Sitten suutelin hänen kättään ja poistuin saliin. En vihannut häntä, vaan rakastin häntä kuin koskaan! Mutta kun näin Selimin salissa, mieleni teki kuristaa hänet. Oh, kuinka minä vihasin häntä... kaikesta sielustani vihasin häntä! Hän ja pappi riensivät luokseni huomattuaan minut.
— No, miten ovat asiat?...
— Hyvin vain.
Sitten kuiskasin Selimin korvaan:
— Aja kotiin. Huomenna tapaamme toisemme metsän laidassa, jossa tahdon puhua kanssasi. En tahdo, että käyt enää talossa. Meidän välimme on katkaistava.
Veri syöksähti Selimin kasvoihin.
— Mitä se merkitsee?
— Huomenna selitän. Tänään en tahdo. Ymmärrätkö? En tahdo. Huomenna kello kuusi aamulla.
Sen sanottuani palasin madame d'Yvesin huoneeseen. Selim juoksi perässäni pari askelta, mutta pysähtyi ovelle. Muutaman minuutin kuluttua näin ikkunasta, kuinka hän lähti.
Istuin tunnin verran Hannan viereisessä huoneessa, sillä en voinut jäädä sinne, kun hän nukkui. Madame d’Yves ja pater Ludvig olivat menneet isäni luo neuvottelemaan asioista. Istuin siis yksikseni aina iltateehen saakka.
Illallispöydässä huomasin heti, että isäni, pappi ja madame d'Yves olivat salaperäisen ja vakavan näköisiä. Se teki minut hiukan levottomaksi. Ovatko he nyt ymmärtäneet asian? Se oli hyvin luultavaa. Oli miten hyvänsä, he tulisivat pian kuitenkin huomaamaan, että meidän nuorten välit ovat rikki.
— Sain tänään kirjeen äidiltä, — sanoi isäni.
— Miten on hänen terveytensä laita?
— Oikein hyvä. Mutta hän on huolissaan siitä, miten täällä kotona tullaan toimeen. Hän tahtoisi palata pian kotiin, mutta minä en sitä salli, koska mielestäni hänen pitäisi olla vielä pari kuukautta terveyttään hoitamassa.
— Mistä äiti on sitten huolissaan?
— Tiedäthän, että kylässä on isorokkoa. Olin ajattelematon, kun kerroin hänelle siitä.
Minä en tosiaan ollut kuullut kylän isorokosta. Tai ehkä olin kuullut siitä, mutta en tullut kiinnittäneeksi huomiotani siihen.
— Eikö isä aio käydä tervehtimässä äitiä, — kysyin.
— Täytyy harkita asiaa.
— Pian on vuosi kulunut siitä, kun armollinen rouva lähti ulkomaille, — virkkoi pappi.
— Hänen terveytensä vaatii sen. Tulevan talven hän voi viettää jo täällä. Hän kirjoittaa voivansa aika hyvin, mutta ikävöi kotiin ja on levoton, — puheli isä.
Ja sitten hän lisäsi kääntyen puoleeni:
— Tule illallisen jälkeen huoneeseeni. Tahdon puhua kanssasi.
— Hyvä on, isä.
Nousin ja lähdin muiden kanssa Hannan luo, joka voi jo aivan hyvin ja olisi tahtonut nousta vuoteesta, mutta isäni kielsi sen. Kello kymmenen tienoissa illalla jonkun rattaat pysähtyivät pihalle. Se oli tohtori Stanislaw, joka oli puolipäivästä saakka käynyt kylän sairaiden luona. Tutkittuaan huolellisesti Hannan hän tiedoitti, että tämä ei ole ensinkään sairas, mutta tarvitsee lepoa ja viihtyisyyttä. Tohtori kielsi opiskelun ja kehoitti hiukan huvittelemaan.
Isäni tiedusteli, olisiko parempi viedä pikku siskoni kulkutaudin ajaksi jonnekin kauemmaksi vai pitää heidät kotona. Tohtori rauhoitti häntä sanoen, että vaaraa ei pitäisi olla ja kertoi kirjoittaneensa äidille rahoittavia sanoja. Sitten hän meni heti nukkumaan, sillä hän oli niin väsynyt, että melkein hoiperteli. Minä saatoin hänet kynttilä kädessä sivurakennukseen ja olisin itsekin käynyt heti levolle, sillä olin päivän tapahtumista aivan uuvuksissa, mutta Franck tuli ilmoittamaan minulle:
— Vanha herra pyytää luokseen.
Lähdin heti. Isäni istui kirjoituspöytänsä ääressä, jolla oli äidiltä saapunut kirje. Pater Ludvig ja madame d'Yves olivat läsnä. Sydämeni sykki rauhattomasti kuin syytetyllä tuomioistuimen edessä, sillä olin melkein varma, että minua tullaan kuulustelemaan. Ja isäni alkoi puhua kanssani vakavista asioista. Hän sanoi lähettävänsä pikku siskot madame d'Yvesin mukana Kopczanyyn enon luo, jotta äiti ulkomailla voisi olla aivan rauhallinen. Siinä tapauksessa Hanna jäisi yksin meidän kanssamme. Mutta sitä isä ei hyväksynyt. Samalla hän tiedoitti, että talon nuorten välillä tapahtuu asioita, joista hän ei nyt tahdo puhua, mutta joita hän ei hyväksy. Hän toivoi kuitenkin, että Hannan matka tulee tekemään sellaisesta lopun.
Kaikki katsoivat nyt minuun tutkivasti ja näyttivät kovin hämmästyneiltä, kun minä tulin Hannan matkasta hyvin iloiseksi enkä epätoivoiseksi, kuten he olivat luulleet. Mutta minähän otaksuin, että tämä matka tulisi tuhoamaan Selimin ja Hannan lemmensuhteen. Sitä paitsi minussa heräsi heikko toivo, että minä saisin saattaa Hannan äitini luo ulkomaille. Olin näet huomannut, että isäni ei voi matkustaa lähestyvän elonkorjuun tähden; eikä pater Ludvig ollut koskaan matkustanut ulkomailla, joten vain minä tulisin kysymykseen. Mutta se oli vain heikko toivo, joka sammui pian kuin lepattava pieni liekki, kun isäni eräänä päivänä kertoi, että rouva Ustrzycka matkustaa parin päivän kuluttua ulkomaille merikylpylään ja ottaa Hannan mukaansa viedäkseen hänet äitini luo. Hannan oli lähdettävä siis kahden päivän kuluttua matkalle. Se harmitti minua aika lailla, mutta minä lohdutin itseäni sillä, että hänen oli lähdettävä ilman minuakin. Minä tunnustan, että suurta iloa tuotti minulle ajatus saada kertoa tästä Selimille ja saada nähdä, mitä se häneen vaikuttaisi.
X.
Seuraavana aamuna kello kuusi olin määrätyllä paikalla, jossa Selim jo odotti minua. Ajaessani paikalle annoin itselleni kunniasanan, että pysyisin rauhallisena.
— Mitä tahdoit minulle sanoa? — kysyi Selim.
— Tahdoin sanoa, että minä tiedän kaikki. Sinä rakastat Hannaa ja hän sinua. Mutta sinä olet menetellyt kunnottomasti vallatessasi Hannan sydämen. Sen minä ensinnäkin tahdoin sinulle sanoa.
Selim kalpeni. Hän ajoi niin lähelle minua, että hevosemme melkein törmäsivät toisiaan vasten, ja kysyi:
— Minkä tähden? Harkitse sanojasi!
— Ensiksikin, koska sinä olet muhamettilainen ja hän kristitty. Sinä et kuitenkaan voisi mennä naimisiin hänen kanssaan.
— Minä vaihdan uskoa.
— Isäsi ei salli sitä.
— Kyllä sallii, ja sitä paitsi...
— Sitä paitsi on muitakin esteitä. Vaikka sinä vaihtaisitkin uskoasi, niin minä ja isäni emme anna sinulle Hannaa ikinä! Ei koskaan! Ymmärrätkö?
Selim Mirza kumartui satulassaan minuun päin ja sanoi painostaen jokaista sanaa:
— Minä en tule sitä koskaan teiltä kysymään! Ymmärrätkö sinä vuorostasi?
Olin vielä rauhallinen, sillä tietoa Hannan matkasta en ollut tähän mennessä kertonut.
— Hanna ei tule ikinä olemaan sinun, etkä sinä tule ikinä häntä enää näkemään, — vastasin minä kylmästi ja samoin sanojani korostaen. — Tiedän, että aiot kirjoittaa hänelle, mutta minä pidän kyllä tyttöä silmällä ja käsken antamaan sinun lähetillesi selkään. Etkä sinä tule enää meille! Minä kiellän sinua tulemasta! Muista se!
— Saamme nähdä! — vastasi Selim vihasta kiehuen. — Mutta annahan minunkin sanoa sanani. En minä, vaan sinä olet menetellyt epärehellisesti. Näen sen nyt selvästi. Kun kysyin sinulta: rakastatko Hannaa? sinä vastasit: en! Olisin vetäytynyt ajoissa syrjään, mutta sinä hylkäsit uhrini. Kuka on syyllinen? Sinä valehtelit. Itserakkautesi ja itsekkään ylpeytesi tähden sinä häpesit tunnustaa rakastavasi häntä. Sinä rakastit salaa, minä avoimesti. Sinä olet myrkyttänyt hänen elämänsä, mutta minä olen koettanut tehdä hänet onnelliseksi. Kumpi on syyllinen? Minä olisin peräytynyt, mutta nyt se on jo myöhäistä! Hanna rakastaa minua... Mutta kuule, mitä sanon sinulle: voitte kieltää minua tulemasta taloonne, voitte pidättää kirjeeni, mutta vannon kuitenkin, että Hannaa en jätä enkä unohda, vaan tulen rakastamaan häntä ikuisesti ja etsimään hänet mistä hyvänsä. Minä tulen menettelemään rehellisesti ja kunniallisesti ja rakastamaan Hannaa ylitse kaiken koko maailmassa. En tahdo tuoda onnettomuutta taloonne, mutta muista kuitenkin, että nyt minussa on jotakin sellaista, jota minä itsekin pelkään. Olen valmis kaikkeen! Jos te vain teette Hannalle vääryyttä!...
Selim oli kalpea ja puhui hätäisesti puristaen hampaitaan yhteen. Hehkuva rakkaus valtasi tämän vilkkaan itämaisen luonteen ja liekehti kuin tuli. Mutta minä en siitä välittänyt, vaan vastasin kylmästi:
— En ole tullut tänne kuulemaan sinun vuodatuksiasi. Minä nauran sinun uhkauksillesi ja sanon vielä kerran: Hannaa et koskaan saa!
— Kuulehan vielä, — sanoi Selim. — Minä rakastan Hannaa niin suuresti, etten yritä sitä edes kuvata. Mutta vannon, että jos hän rakastaisi sinua, niin minussa olisi sentään sen verran jalomielisyyttä, että luopuisin tytöstä ainiaaksi. Henryk, onhan nyt kysymyksessä Hannan onni! Ole jalomielinen. Luovu hänestä ja vaadi sitten minulta vaikka henkeni. Tässä käteni, Henryk! Hannasta on nyt kysymys, Hannasta: muista!
Ja hän ojensi minulle kätensä, mutta minä peräytin hevostani.
— Anna minun ja isäni huolehtia tytöstä. Minulla on kunnia tiedoittaa, että Hanna ylihuomenna lähtee ulkomaille ja että sinä et tule enää häntä näkemään.
— Jos niin on, niin saammepa nähdä!
— Saamme nähdä!
Minä käänsin hevoseni kotiin päin ja lähdin ajamaan katsomatta taakseni.
Kotona oli ikävä niinä kahtena päivänä, jotka vielä olivat jäljellä Hannan lähtöön. Madame d'Yves oli lähtenyt pikku siskojen kanssa heti, ja minä, isäni, pater Ludvig ja Hanna olimme vain jääneet. Hanna parka tiesi jo, että hänen on matkustettava, ja hän oli tiedosta tullut epätoivoiseksi. Nähtävästi hän turvautui etsimään apua minulta, mutta minä juuri tätä arvellen vältin joutumasta hänen kanssaan kahden kesken. Tiesin hyvin, että kyynelillään hän saa minut mihin hyvänsä, enkä minä voi kieltäytyä mistään. Minä vältin hänen katsettaankin, sillä en voinut kestää sen rukoilevaa ja kärsivää ilmettä, jonka olin huomannut hänen silmäillessään minua tai isääni.
Sitä paitsi tiesin, että isäni ei milloinkaan tulisi muuttamaan päätöstään. Myöskin jonkinlainen häveliäisyyden tunne pidätti minua lähestymästä Hannaa. Häpesin viime keskusteluani Mirzan kanssa ja äskeistä ankaruuttani sekä sitäkin, että kaukaa pidin tyttöä silmällä. Mutta minulla oli syyni silmälläpitoon. Tiesin näet, että Selim Mirza väijyy kuin petolintu yötä päivää taloamme. Olin jo huomannut Hannan kerran hätäisesti pistävän kirjoitetun paperin piiloon taskuunsa; epäilemättä se oli kirje Selimiltä tai Selimille. Minä epäilin, että he voivat tavata toisensa hämärässä, mutta en kuitenkaan saanut Selimiä kiinni.
Iltapuolella ennen sitä päivää, jolloin Hannan oli määrä lähteä yöksi Ustrzycaan, isäni ajoi markkinoille ostamaan hevosia ja otti Kazion mukaansa ratsastamaan niillä koetteeksi. Minun ja pater Ludvigin oli määrä saattaa Hanna Ustrzycaan.
Huomasin, että lähdön lähestyessä Hanna tuli yhä levottomammaksi. Hän muuttui ihan silmin nähden ja vapisi koko ruumiiltaan. Toisinaan hän säpsähti, ikäänkuin olisi pelästynyt jotakin. Vihdoin aurinko laski raskaitten pilvien taa, jotka ennustivat myrskyä ja rajuilmaa. Lännestä päin kuului kaukaisia jyrähdyksiä, ikäänkuin lähestyvän rajuilman sanansaattajia. Ilma oli painostavaa, kosteata ja sähköistä. Linnut asettuivat suojaan kattojen alle tai puihin; vain pääskyset risteilivät levottomasti ilmassa. Puiden lehdet riippuivat kuin voimattomina. Karjapihan puolelta kuului laitumella tulleen karjan valittavaa ammumista. Jonkinlainen synkkä tunnelma vallitsi koko luonnossa. Pappi käski sulkea ikkunat.
Minä olisin tahtonut lähteä Ustrzycaan ennen rajuilman puhkeamista ja siksi aioin mennä talliin järjestämään hevosten valjastamisen. Juuri, kun olin poistua huoneesta, nousi Hanna, mutta istahti taas. Katsoin hänen. Hän milloin punastui, milloin kalpeni. »Kovin painostava ilma!» — huudahti hän, siirtyi ikkunan eteen ja alkoi huiskuttaa nenäliinallaan ilmaa kasvoilleen. Hänen ihmeellinen levottomuutensa kasvoi huomattavasti. »Voimme odottaa» — virkkoi pappi minulle, — »sillä rajuilma puhjennee puolen tunnin kuluttua.»
»Puolen tunnin kuluttua olisimme jo lähellä Ustrzycaa» — vastasin minä, — »mutta kuka tietää, vaikka se olisi turhaa pelkoa.» Ja samassa minä livahdin talliin.
Minun hevoseni oli jo valmiiksi satuloituna, mutta valjastaminen rattaiden eteen viipyi, kuten tavallista. Kesti puolisen tuntia, ennen kuin rattaat pysähtyivät kuistin eteen, jonne minäkin ajoin hevosellani.
Rajuilma saattoi puhjeta millä hetkellä hyvänsä, mutta minä en tahtonut pitkittää lähtöä kauemmin. Hannan matkalaukut kannettiin ulos ja sidottiin rattaiden takaosaan. Pappi odotti jo kuistilla yllään pitkä, valkoinen palttinaviittansa ja kädessään suuri sateenvarjonsa, joka sekin oli valkoinen.
— Missä Hanna on? Joko hän on valmis lähtemään? — kysyin papilta.
— Kyllä hän on valmiina. Siitä on jo puolisen tuntia, kun hän meni rukoilemaan kappeliin.
Menin kappeliin, mutta en nähnyt Hannaa siellä. Sitten menin ruokasaliin, saliin ja muihin huoneisiin, mutta Hannaa ei näkynyt missään.
— Hanna! Hanna! — huutelin.
Kukaan ei vastannut.
Tulin levottomaksi, sillä luulin Hannan sairastuneen ja menin hänen huoneeseensa. Vanha Wengrowska istui siellä itkeä tuhertaen.
— Onko neidille sanottava jo hyvästi? — kysyi hän.
— Missä neiti sitten on? — kysyin kärsimättömästi!.
— Hän meni puutarhaan.
Minä juoksin sinne.
— Hanna! Hanna! On jo aika lähteä.
Hiljaisuus...
— Hanna! Hanna!
Ikäänkuin vastaukseksi lehdet kahisivat nousevan rajuilman ensimmäisestä henkäyksestä, muutamia suuria sadepisaroita putosi raskaasti maahan, ja sitten oli taas hiljaista.
»Mitä tämä on?» — ajattelin ja samassa tunsin, kuinka hiukseni nousivat kauhusta pystyyn.
— Hanna! Hanna!
Hetken kuluttua olin kuulevinani vastauksen puutarhan toisesta päästä. Huoahdin helpotuksesta. »Kuinka hölmö olin», — ajattelin ja juoksin ääntä kohti.
Mutta en nähnyt siellä ketään.
Tällä puolella puutarhan rajalla oli aita, ja sen takana peltotie vei lammasnavetalle, joka oli pellolla. Kumarruin aidan yli: siellä ei ollut ketään paitsi paimenpoika Ignac, joka paimensi paraikaa hanhia pellonojan vierustalla.
— Ignac!
Poika otti lakin päästään ja juoksi aidan luo.
— Oletko nähnyt Hanna-neitiä?
— Olen. Hän ajoi juuri jonnekin.
— Mitä? Ajoi? Minne?
— Tuonne metsään ajoi Chorzelen nuoren herran kanssa. Kyllä ajoivat, minkä hevoset pääsivät!
— Hyvä Jumala! Hanna on karannut Selimin kanssa!
Silmissäni musteni, ja samassa välähti mielessäni, miten Hanna oli ollut levoton ja että se kirje, jonka olin nähnyt Hannan kädessä, oli heidän sopimuksensa mukainen ja toi tiedon, missä heidän piti tavata. He valitsivat ajan juuri ennen lähtöä Ustrzycaan, sillä tiesivät, että kaikilla on silloin kiire. Hyvä Jumala! Kylmä hiki nousi otsalleni. En muista, kuinka tulin kuistin eteen.
— Hevoseni! Hevoseni! — huusin julmasti.
— Mitä nyt? Mitä on tapahtunut? — huudahti pater Ludvig.
Mutta vastaukseksi hänelle ukkonen jyrähti voimakkaasti. Tuuli vinkui korvissani hurjasta ratsastuksesta. Tultuani lehmuskujaan käännyin sinne päin, minne he olivat karanneet. Ajoin aidan yli, sitten toisen ja kiidin eteenpäin. Jäljet näkyivät. Sillä välin rajuilma yltyi: tuli pimeä, salamat mutkittelivat selvästi tummalla taivaalla, toisinaan koko taivas oli yhtenä tulimerenä, ja välillä oli taas hyvin pimeä. Sade valui virtanaan. Puut taipuivat kuin kouristuksissa eri suuntiin. Ratsuni alkoi vimmattujen piiskaniskujen ja kannusten kiirehtimänä korskua ja hengästyneenä pärskyä, ja minä ihan voihkin raivosta, kun hevosen kaulaa vasten nojaten etsin jälkiä maasta.
Sillä lailla tulin metsän reunaan. Myrsky yltyi yhä. Jonkinlainen raivo näytti vallanneen taivaan ja maan. Puut taipuivat kuin tähkäpäät ja ravistelivat mustia oksiaan. Ukkosen jyrähdykset kajahtivat hongasta honkaan. Salamat, jyrinät, oksien rytinä, kaikki tämä yhtyi helvetilliseksi soitoksi. En voinut enää seurata jälkiä, mutta kiidin kuitenkin eteenpäin kuin vihuri.
Metsän takana alkoi suorastaan hiekkainen meri, jonka minä olisin voinut kiertää, mutta jonka halki Selimin täytyi rattailla ajaa. Laskin, että se hidastuttaisi karkulaisten matkaa aika lailla.
Kohotin katseeni ylös: »Jumalani, anna minun saavuttaa heidät ja surmaa minut sitten, jos tahdot!» — huusin epätoivoisesti.
Ja minun rukoukseni tulikin kuulluksi. Punainen salama halkaisi pimeyden, ja sen verisessä valossa minä näin kaukana pakenevan valjakon. En voinut erottaa pakenevain kasvoja, mutta olin varma, että he siellä ajavat. He olivat lähes puolen virstan päässä, mutta eivät paenneet nopeasti, sillä pimeässä ja sateessa Selimin täytyi ajaa varovasti. Raivokas, mutta samalla riemukas huuto nousi rinnastani. Nyt he eivät enää pääse karkuun.
Selim näkyi katsovan taakseen, huutavan ja läimäyttävän hevosiaan. Salaman valossa nähtävästi Hannakin minut kohta tunsi. Näin tytön epätoivoisesti tarttuvan Selimiin ja tämän sanovan hänelle jotakin. Hetken kuluttua olin jo niin lähellä, että saatoin erottaa Selimin kiihtyneet sanat: »Minulla on pistoli! Älköön tulko liian lähelle, muuten ammun!» Mutta minä en välittänyt mistään, vaan ajoin yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.
— Seis! — huusi Selim. — Seis!
Olin tuskin viidentoista askelen päässä heistä, mutta tie oli nyt aika paljon parempaa ja Selim antoi kohta hevosten kiitää täyttä laukkaa. Etäisyys välillämme kasvoi hetken aikaa, mutta sitten minä aloin taas saavuttaa. Näin kuinka Selim yhtäkkiä kääntyi ympäri ja alkoi tähdätä pistolillaan. Hän oli julman näköinen, mutta tähtäsi rauhallisesti. Hetken kuluttua olin niin lähellä pakenevia, että olisin voinut tarttua rattaisiin. Samassa laukaus pamahti... ja minun hevoseni hypähti syrjään, nousi pari kertaa takajaloilleen ja lysähti sitten polvilleen. Sain sen temmatuksi ylös, mutta se korahti raskaasti ja kaatui kanssani maahan.
Hyppäsin heti jaloilleni ja aloin juosta eteenpäin, mutta se oli turhaa vaivaa. Tuossa tuokiossa pakenevat olivat jo niin kaukana, että rattaat alkoivat häipyä näkyvistäni; sitten näin ne vielä salaman valossa. Kun ne katosivat pimeyteen, katosi viimeinen toivonikin. Koetin huutaa, mutta en voinut: ei ollut ääntä eikä ilmaa. Pyörien jyrinä kuului yhä heikommin ja lakkasi pian. Minä kompastuin kiveen ja kaaduin.
Tuokion kuluttua nousin.
— Karkasivat! Karkasivat! — huudahdin tietämättä, mitä tehdä. Olin voimaton ja yksin yön pimeydessä. Se pahuksen Mirza oli voittanut minut. Oh! jospa Kazio ei olisi ollut isäni matkassa, niin meitä olisi ollut kaksi, mutta nyt?... »Mitä on tehtävä? Mitä tästä nyt tulee?» — huusin kuullakseni oman ääneni ja pysyäkseni järjissäni. Ja minusta tuntui kuin vihuri olisi vinkunut minulle pilkallisesti: »Siinä sinä nyt istut tiellä ilman hevosta, mutta Hanna on siellä Selimin kanssa!» Niin se tuulikin tohisi, nauroi ja hihitti minulle.
Palasin hitaasti hevoseni luo. Sen sieraimista valui tummanpunaista, hyytyvää verta, mutta se eli vielä, hengitti raskaasti ja silmäili minuun sammunein katsein. Istuuduin sen viereen, nojasin pääni sen kylkeä vasten, ja minusta tuntui, että kuolen itsekin. Mutta tuuli tuiverteli pääni yläpuolella pilkallisesti: »Hanna on siellä Selimin kanssa!»
Toisinaan olin kuulevinani pakenevien rattaiden hirveätä jyminää, jonka mukana onneni häipyi pimeyteen. Ja vihuri muistutti yhä: »Hanna on siellä Selimin kanssa!»
Omituinen turtumus valtasi minut. Kauanko sitä kesti, en tiedä, mutta kun havahdin siitä, oli myrsky jo mennyt menoaan. Kuu kumotti sinertävältä taivaalta, jolla valkoiset pilvet ajoivat joukoittain toisiaan takaa. Vainioilla oli kosteata utua.
Kuollut, jäykistynyt hevoseni johti mieleeni kaiken, mikä oli tapahtunut. Katsoin ympärilleni nähdäkseni, missä olin. Oikealta päin näin kaukana valaistuja ikkunoita, joita kohti suuntasin askeleni. Pian kävi selville, että olin lähellä Ustrzycaa.
Päätin mennä tapaamaan herra Ustrzyckia, mikä kävi päinsä helposti, sillä hän ei asunut päärakennuksessa, vaan omassa pienessä sivurakennuksessaan, jonka ikkunat olivat vielä valaistut. Koputin oveen.
Hän avasi oven itse ja säpsähti säikähdyksestä.
— Farssia! — pääsi häneltä. — Mutta minkä näköinen sinä olet, Henryk?
— Salama tappoi hevoseni täällä lähellä. Minulla ei ollut muuta neuvoksi kuin tulla tänne.
— Isän ja Pojan nimessä! Sinähän olet aivan märkä ja viluissasi. Ja näin myöhään! Käsken tuoda sinulle jotakin kuumaa juotavaa ja kuivat vaatteet.
— Ei, ei! Minä lähden heti.
— Mutta miksi Hanna ei tullutkaan tänne yöksi, kuten puhe oli. Vaimoni lähtee matkalle huomenna kello kaksi. Olemme odottaneet häntä tänne yöksi.
Päätin kertoa hänelle kaikki, sillä tarvitsin hänen apuaan.
— Herra Ustrzycki! — aloin, — meille on sattunut eräänlainen onnettomuus. Pyydän, että ette kertoisi asiasta kenellekään, ei rouvallenne, eikä tyttärillekään. Talomme kunnia on kysymyksessä.
Tiesin, että asia tuskin pysyisi salassa, vaikka hän ei siitä kertoisikaan kenellekään. Sen tähden pidin parempana, että hän tarpeen vaatiessa voisi selittää sen oikein. Kerroin siis hänelle koko jutun juurta jaksain mainitsematta kuitenkaan, että olin rakastunut Hannaan.
— Nähtävästi sinun täytyy ryhtyä kaksintaisteluun Selimin kanssa? Voi, farssia! Mitä? — virkkoi hän kuultuaan jutun loppuun saakka.
— Niin juuri. Vaikka jo huomisaamuna. Mutta nyt minä tahdon ottaa heidät kiinni ja sen tähden pyydän lainaksi parhaan hevosenne.
— Ottaa kiinni? Se ei ole tarpeen. Se herrasväki ei ole kauaksi karannut. Ajavat sinne, ajavat tänne ja päätyvät Chorzeleen. Minne he voisivat paeta? Voi, farssia! Chorzeleen päätyvät ja polvistuvat vanhan Mirzan jalkojen juureen. Muuta eivät voi. Sitten vanha Mirza sulkee Selimin kellariin ja vie Hannan teille takaisin. Farssia, hyvä ystäväni, farssia, kuten sanotaan, vai kuinka? Mutta kyllä se Hanna!... Sillä tavalla!...
— Herra Ustrzycki!
— No, no, poikaseni, älä kiivastu! En minä tyttöä sen pahemmin parjaa. Naiset ovat naisia. Mutta miksi menettäisimme tässä aikaa?
— Niin, älkäämme menettäkö aikaa.
Herra Ustrzycki mietti hetken.
— Nyt tiedän, mitä tehdä. Minä ajan heti Chorzeleen, ja sinä ajat kotiin, tai vielä parempi, jos odotat täällä. Jos Hanna on Chorzelessa, niin minä vien hänet teille. Mutta jolleivät anna tyttöä minulle? Se olisi farssia! Vieköön vanha Mirza siinä tapauksessa itse. Mutta minä tahdon olla mukana, sillä isäsi on kovin tulinen ja voi haastaa vanhan Mirzan kaksintaisteluun, vaikka tämä on aivan syytön koko asiaan. Eikö niin?
— Isäni ei ole kotona.
— Sitä parempi, sitä parempi.
Ja herra Ustrzycki löi kämmeniään yhteen huutaen:
— Janek! Tule tänne!
Palvelija ilmaantui ovelle.
— Minulle on valjastettava hevonen pienten rattaiden eteen kymmenessä minuutissa. Ymmärrätkö?
— Entä minulle? — kysyin.
— Toinen herra Henrykille! Farssi!
Vaikenimme hetken. Sitten sanoin:
— Jos sallitte, niin lähetän mukananne kirjeen Selimille? Tahdon haastaa hänet kirjeellisesti.
— Miksi niin?
— Pelkään, että vanha Mirza ei anna poikansa otella kanssani. Sulkee hänet lukkojen taakse ja tuumii, että se riittää. Mutta minulle se on vähän, aivan liian vähän! Jos Selim on jo suljettu jonnekin, niin te ette näe häntä. Vanhan Mirzan kautta ei tätä asiaa voi suorittaa, mutta kirjeen voi aina antaa jollekin. En minäkään aio sanoa isälleni mitään kaksintaistelusta, sillä hän voisi haastaa vanhan Mirzan, joka on syytön. Mutta kun me ottelemme Selimin kanssa, niin selvä tulee. Sanoittehan itsekin, että minun on kaksintaistelussa selvitettävä välini hänen kanssaan?
— Niin minä luulisin! Aatelismiehelle se on paras keino, olkoonpa hän vanha tai nuori. Farssi! No, kirjoita; olet oikeassa!
Istuuduin kirjoittamaan seuraavat sanat:
»Olet kehno mies. Tällä kirjeellä annan sinulle korvatillikan. Jollet ole huomisaamuna Wachin tuvan luona pistolilla tai miekalla varustettuna, niin olet viho viimeinen pelkuri, jollainen itse asiassa oletkin.»
Suljettuani kirjeen annoin sen herra Ustrzyckille. Sitten me molemmat menimme pihalle, jossa valjastetut hevoset jo odottivat meitä. Aivan ennen lähtöä kauhea ajatus juolahti mieleeni.
— Herra Ustrzycki! — sanoin. — Entä jos Selim ei olekaan vienyt Hannaa Chorzeleen?
— Siinä tapauksessa hän on voittanut aikaa. Nyt on yö, ja teitä on vaikka viisikymmentä eri suuntiin ... Mutta minne hän olisi vienyt tytön sitten?
— Kaupunkiin.
— Kuusitoista peninkulmaa samalla hevosparilla? Ei, ole huoletta. Farssi, kuten sanotaan! Siinä tapauksessa ajan kaupunkiin, mutta nyt ensin Chorzeleen. Sanon vieläkin: ole huoletta!
Tuntia myöhemmin olin taas kotona. Vaikka yö oli kulunut jo myöhäiseen, näkyi ikkunoista tulia. Sisällä kuljettiin kynttilä kädessä huoneesta toiseen. Kun rattaani pysähtyivät kuistin eteen, narahti eteisen ovi ja pater Ludvig tuli kynttilä kädessä minua vastaan.
— Hiljaa! — kuiskasi hän minulle pannen sormen huulilleen.
— Hanna? — kysyin levottomasti.
— Puhu hiljemmin. Hanna on kotona. Vanha Mirza toi hänet. Tule minun huoneeseeni, siellä kerron kaikki.
Me menimme papin huoneeseen.
— Missä sinä olet ollut?
— Ajoin heitä takaa. Selim ampui hevosen altani. Missä isäni on?
— Hän palasi heti vanhan Mirzan lähdettyä. Mikä onnettomuus! Nyt on lääkäri hänen luonaan, sillä luulimme hänen saavan halvauskohtauksen. Hän aikoi lähteä heti Chorzeleen haastamaan vanhan Mirzan kaksintaisteluun. Älä mene nyt isäsi luo, sillä se voisi vain vahingoittaa häntä. Mutta pyydä huomenna, ettei hän haastaisi vanhaa Mirzaa, sillä onhan tämä syytön. Ukko antoi pojalleen Selimille selkään ja sulki hänet kellariin; Hannan hän toi itse kotiin. Palvelusväeltään hän oli vaatinut vaiteliaisuutta. Oli sentään onni, ettei isäsi ollut silloin kotona.
Herra Ustrzycki oli siis arvannut, miten kaikki tulee tapahtumaan.
— Entä Hanna?
— Likomärkä. Nyt hän on kuumeessa. Isäsi moitti ja morkkasi tyttö parkaa.
— Onko tohtori käynyt jo Hannan luona?
— On käynyt ja käskenyt hänen mennä vuoteeseen. Vanha Wengrowska istuu nyt siellä. Odota täällä minua. Menen sanomaan isällesi, että olet saapunut. Hän lähetti joka suunnalle etsimään sinua. Kaziokaan ei ole kotona, sillä hän lähti myös etsintäretkelle. Hyvä Jumala, mitä kaikkea on tapahtunut!
Sen sanottuaan pappi poistui ja meni isäni huoneeseen. Mutta minä en voinut jäädä paikalleni, vaan juoksin Hannan luo. Minä en tahtonut nähdä tyttöä, en, sillä se olisi voinut liikuttaa häntä liiaksi. Mutta tahdoin vakuuttautua siitä, että hän oli todella palannut ja oli nyt turvassa kattomme alla, minun läheisyydessäni, suojassa myrskyltä ja päivän kauheilta tapahtumilta. Omituinen tunne valtasi minut, kun lähestyin hänen huoneensa ovea. Ei viha eikä suuttumus, vaan syvä sääli ja sanomaton hellyys heräsi rinnassani tätä avutonta, Selimin mielettömyyden onnetonta uhria kohtaan. Ajattelin, että tyttö on kuin kyyhkynen, jonka haukka vie. Kuinka Hanna mahtoikaan kärsiä nöyryytystä ja häpeää Chorzelessa vanhan Mirzan edessä! Vannoin, etten moiti Hannaa vähääkään, en nyt enkä koskaan, vaan tulen käyttäytymään, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kun astuin hänen huoneensa oven eteen, ovi samassa avautui, ja vanha Wengrowska tuli huoneesta ulos. Minä pysäytin hänet ja kysyin:
— Nukkuuko neiti?
— Ei nuku, raukka, ei nuku, — vastasi eukko. — Oi, jospa nuori herra, joka on niin kultainen, tietäisi, mitä täällä on tapahtunut! Vanha herra torui ja ärjyi neidille, — selitti Wengrowska nostaen esiliinansa kulman kyyneltyville silmilleen, — ja minä luulin jo, että nyt se raukka kuolee siihen paikkaan. Kuinka märkä neiti olikaan ja kuinka säikähtynyt! Hyvä, laupias Jumala!
— Entä nyt?
— Kyllä saatte nähdä, että hän sairastuu. Onneksi tohtori on sentään saatavissa.
Käskin Wengrowskan palata Hannan luo ja jättää oven auki saadakseni edes kaukaa nähdä tytön.
Pimeästä huoneesta katsellen sainkin nähdä Hannan, joka istui vuoteessa yöpukeissa. Hänen kasvonsa punoittivat ja silmänsä hehkuivat kuumeisesti. Huomasin hänen hengittävän tiuhaan. Se johtui nähtävästi kuumeesta.
Epäröin, astuako sisään vai ei, kun pappi tuli sanomaan:
— Isäsi pyysi sinua puheilleen.
— Hannahan on sairas!...
— Tohtori tulee uudelleen... Mene sill'aikaa isäsi luo. On jo myöhä.
— Paljonko kello on?
— Yksi.
Löin kämmenellä otsaani. Aamulla aikaisin oli oteltava Selimin kanssa!
XI.
Keskustelin isäni kanssa puolisen tuntia ja palasin sivurakennukseen, mutta en käynyt enää levolle. Laskin, että jos aion olla kello viisi Wachin tuvan luona, niin minun on lähdettävä viimeistään kello neljä kotoa, joten minulla ei ollut enää täyttä kolmea tuntia aikaa. Pian tuli pater Ludvig vielä katsomaan, enkö ollut sairas niin hurjan ajon jälkeen ja olinko pukeutunut kuiviin vaatteisiin. Mutta minulle kastuminen ei merkinnyt mitään. Pappi tiukkasi, että minun on heti mentävä sänkyyn, mutta hän ei poistunut kuitenkaan, ja niin meni vielä tunti.
Hän kertoi minulle nyt perusteellisesti, mitä vanha Mirza oli sanonut. Selim oli menetellyt aivan mielettömästi luullen, että sellaisen päähänpiston jälkeen hänen isällään ei ollut muuta mahdollisuutta kuin siunata nuori pari, jolloin meidän olisi luovuttava Hannasta. Sen keskustelun jälkeen, joka tapahtui minun ja Selimin välillä, tämä oli tavannut Hannan ja saanut tytön suostumaan pakoon. Vaikka Hanna ei ollutkaan ymmärtänyt tekonsa merkitystä, hän oli kuitenkin vaistomaisesti vastustellut, mutta Selim oli hämännyt hänet rukouksillaan ja rakkaudellaan. Sitä paitsi hän oli selittänyt tytölle, että pako Ghorzeleen on mitä tavallisin juttu ja että he siellä voivat saada toisensa iäksi ja tulla onnellisiksi. Selim oli vielä lohduttanut, että hän tuo tytön meille takaisin, mutta kihlattuna morsiamenaan, jolloin isäni muka suostuisi kaikkeen, ja minun täytyisi taipua ja hakea lohtua Lola Ustrzyckalta Ustrzycasta. Selim oli vannonut uhraavansa elämänsäkin Hannan puolesta ja sanonut, ettei hän kestäisi eroa, vaan hukuttautuisi, ampuisi itsensä tai ottaisi myrkkyä.
Kun poika oli pyytänyt ja rukoillut polvillaan tytön edessä tämän suostumusta, niin Hanna olikin vihdoin suostunut kaikkeen. Mutta lähdettyään pakomatkalle Hanna oli pian alkanut katua ja kyynelet silmissä pyytää Selimiä kääntymään takaisin.
Näin vanha Mirza oli kertonut papille ja tehnyt sen ehkä näyttääkseen, että hänen poikansa Selim oli kaikesta huolimatta tehnyt mielettömän tekonsa hyvissä ja puhtaissa aikeissa.
Ottaen kaiken tämän huomioon pater Ludvig ei ollut samaa mieltä kuin isäni, jota Hannan kiittämättömyys kiukutti. Papin mielestä Hanna ei ollut kiittämätön, vaikka oli hairahtunut maallisen rakkauden vaikutuksesta syntiin. Tämän johdosta pappi puhui maallisista tunteista minullekin opettavassa mielessä. Mutta minä en suinkaan voinut ajatella mitään pahaa Hannan maallisesta rakkaudesta, vaan säälin tyttöä. Sitä paitsi sydämeni oli kasvanut niin lujasti kiinni Hannaan, että olisi ollut turhaa koettaa irroittaa sitä. Pyysin vielä pappia puolustamaan Hannaa isäni edessä ja selittämään tytön menettelyn samalla tavalla kuin hän nyt oli minulle sen selittänyt. Sitten hyvästelin pappia, sillä tahdoin jäädä yksin.
Papin poistuttua otin seinältä sen vanhan kunniakkaan miekan, jonka isäni oli minulle lahjoittanut, ja pistolit laittaakseni kaikki kuntoon huomista kaksintaistelua varten. Tätä taistelua minulla ei ollut sitä ennen aikaa eikä haluakaan ajatella. Tahdoin taistella elämästä ja kuolemasta, siinä kaikki. Olin varma siitä, että Selim ei petä minua. Pyyhin varovasti miekan terää pehmeällä vanulla. Vaikka se oli jo kaksisataa vuotta vanha, ei sen leveässä, sinisessä terässä ollut ainoatakaan naarmua, ja kuitenkin se oli aikanaan halkaissut niin monta kypärää ja juonut paljon ruotsalaista, tataarilaista ja turkkilaista verta. Kullatut sanat: »Jeesus, Maaria!» loistivat kirkkaasti. Minä koetin sen terää: se oli ohut kuin silkkinauha. Vaaleansininen turkoosi sen kädensijassa näytti ikäänkuin pyytävän, että joku ottaisi sen käteensä ja lämmittäisi sitä.
Sitten minä aloin tarkastella pistoleja, sillä en tiennyt, kummanko aseen Selim valitsee. Rasvasin lukot ja latasin varovasti.
Kun olin saanut kaikki valmiiksi, oli kello kolme. Heittäydyin nojatuoliin ja rupesin miettimään. Asiain kehityksestä ja siitä, mitä pappi oli minulle kertonut, kävi yhä selvemmin ilmi muuan tosiseikka: että kaikkeen, mitä oli tapahtunut, olin minäkin koko lailla syypää. Kysyin itseltäni: olinko pitänyt hyvää huolta holhoojan velvollisuuksista, jotka vanha Mikolaj oli antanut minulle, ja vastaus kuului: en. Olinko ajatellut Hannaa enemmän kuin itseäni? Vastaus: en. Vain itseäni olin ajatellut. Ja Hanna, tuo lempeä ja avuton olento, oli ollut meidän kesken kuin kyyhkynen petolintujen pesässä. Olimme Selimin kanssa taistelleet tytöstä kuin mieluisasta saaliista, ja tässä taistelussa kärsi tyttö itse eniten, vaikka hän olikin syytön. Mutta parin tunnin kuluttua tapahtuu tämän taistelun viimeinen kohtaus. Näytti siltä, että koko meidän aatelismaailmamme oli ollut Hannalle liian tyly. Ne olivat raskaita ajatuksia. Pahaksi onneksi äitini oli ollut kauan poissa kotoa, ja me, miehet, olimme olleet kovakouraisia tälle hennolle kukkaselle, jonka kohtalo oli heittänyt keskuuteemme. Syy painoi meidän koko taloamme, ja tämä syy oli nyt pestävä pois joko minun tai Selimin verellä.
Olin valmis kumpaankin.
Sillä välin päivä alkoi sarastaa ja pääskyset viserrellä aamutervehdyksiä ikkunan takana. Kotvan kuluttua sammutin kynttilän pöydältä, sillä muutenkin saattoi nähdä jo melko hyvin. Kello löi jossakin neljä. »On aika lähteä», ajattelin ja heitin viitan hartioilleni voidakseni peittää aseet, jos joku sattuisi tulemaan minua vastaan. Lähdin sivurakennuksesta pihalle.
Kulkiessani päärakennuksen ohi huomasin, että pääovi, joka yöksi tavallisesti suljetaan kahdella rautapuomilla, oli auki. Nähtävästi joku oli jo mennyt siitä ulos. Minun täytyi siis olla varovainen, jos mieli päästä kenenkään huomaamatta lähtemään. Hiivin hiljaa pihan laitaa pitkin lehmuskujaan katsellen ympärilleni, mutta minusta näytti, että kaikki vielä nukkuivat. Vasta lehmuskujassa minä ojennuin rohkeasti suoraksi, sillä olin varma, että talosta minua ei enää voida nähdä.
Aamu eilisen myrskyn jälkeen oli ihanan raikas. Lehmusten lemu tuntui ilmassa. Käännyin vasemmalle, pajaan ja myllyyn päin, sillä sieltä kulki lyhin tie Wachin asunnolle. Uneliaisuus ja väsymys katosivat minusta raittiin aamun vaikutuksesta. Olin toivorikkaalla tuulella, ja minusta tuntui kuin jonkinlainen sisäinen aavistus olisi ennustanut minulle voittoa kohta tapahtuvassa taistelussa. Tosin Selim ampui pistolilla mestarillisesti, mutta minä tuskin ammuin sen huonommin. Hän käytti miekkaa taitavammin kuin minä, mutta minä olin niin paljon voimakkaampi, että hän tuskin jaksaisi pitää puoliaan minun iskujani vastaan.
»Mutta kävi miten hyvänsä!» ajattelin. »Tuleepahan tästä loppu, ja Gordionin solmu avatuksi.» Sitä paitsi Selim, toimipa hän sitten hyvien tai huonojen vaikutteiden alaisena, on tehnyt Hannalle vääryyttä, joka hänen on hyvitettävä.
Näissä mietteissäni minä tulin lammen rannalle. Veden pinnalla oli sumua. Aamu oli juuri sarastamassa ja ilma muuttumassa läpikuultavan kirkkaaksi. Oli aivan hiljaista, vain kaislikoista kuului villisorsien rääkätystä. Minä olin juuri tulossa padolle ja sillalle, kun yhtäkkiä pysähdyin kuin maahan lyötynä.
Isäni seisoi sillalla sammunut piippu käsissään selän takana. Hän nojasi sillan kaidepuuhun ja katsoi mietteissään veden pintaan ja siihen kuvastuvaan aamuruskoon. Nähtävästi hänkään ei voinut nukkua, vaan nautti nyt ulkona aamun raikkaasta ilmasta ja tarkasteli siellä täällä taloutta.
En ollut huomannut häntä heti, kun häntä ei näkynyt pajupensaiden takana, ja sen tähden olin tullut jo hyvin lähelle, noin kymmenen askelen päähän. Hämmentyneenä pysähdyin pensaan taa tietämättä mitä tehdä.
Isäni seisoi yhä paikallaan. Katsoin hänen kasvojaan: ne olivat huolestuneen ja valvoneen näköiset. Hän näytti hiljaa supattavan aamurukouksia. Korviini kantautuivat selvästi sanat:
»Pyhä Maaria, joka olet täynnä armoa!...» Sitten sanat hiljenivät, mutta pian erotin taas:
»Ja siunattu olkoon Sinun elämäsi hedelmä. Amen.»
Tulin kärsimättömäksi pensaan takana ja päätin pujahtaa hiljaa sillan yli. Se olisi voinut onnistua, sillä isäni seisoi yhä selin minuun ja oli, kuten olen aikaisemmin huomauttanut, huonokuuloinen. Mutta jokin huonosti kiinnitetty siltapalkki liikahti allani, ja samassa isäni kääntyi:
— Mitä sinä täällä teet? — kysyi hän.
Sävähdin punaiseksi.
— Tulin vain kävelemään, isä hyvä, vain kävelemään.
Mutta isäni lähestyi minua, nosti hiukan viittaani, johon olin huolellisesti verhoutunut, osoitti miekkaa sekä pistoleja ja sanoi:
— Entä nämä?
Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tunnustaa.
— Sanon suoraan kaikki, — vastasin. — Olen menossa ottelemaan Selimin kanssa.
Luulin isäni kiivastuvan, mutta vastoin arvelujani hän kysyi vain:
— Kumpi teistä haastoi?
— Minä.
— Isän tietämättä? Ilman isän suostumusta?
— Haastoin hänet eilen takaa-ajomatkalla Ustrzycassa. En voinut pyytää lupaa... Sitä paitsi pelkäsin isän kieltävän.
— Oikein arvasit. Mene takaisin kotiin. Jätä koko tämä asia minun huostaani.
Sydäntäni jäyti niin tuskallisesti ja epätoivoisesti, ettei koskaan ennen.
— Isä, — sanoin, — minä rukoilen sinua kaiken pyhän ja oman isäsi nimessä: älä kiellä minua ottelemasta tataarin kanssa. Muistan, kuinka sanoit minua demokraatiksi ja suutuit minulle. Mutta nyt minä tunnen, että suonissani virtaa sinun ja isoisäni verta. Isä, hän on tehnyt vääryyttä Hannalle; onko se annettava hänelle anteeksi? Voidaanko tosiaan sanoa, että meidän sukumme on antanut tehdä vääryyttä orvolle tytölle eikä edes yrittänyt kostaa tämän puolesta. Minäkin olen syyllinen: minä rakastan Hannaa enkä sanonut sitä sinulle, isä, mutta vannon, että vaikka en rakastaisikaan häntä, niin hänen orpoutensa, meidän talomme maineen ja puhtaan nimen tähden minä tekisin samoin. Omatuntoni sanoo minulle, että se on jalosti ajateltu, etkä sinä saa vastustaa. En voi uskoa, että kieltäisit minua tekemästä jotakin jaloa. Muista, että Hanna on kärsinyt vääryyttä, että minä olen haastanut ja antanut sanani. Tiedän, että en ole vielä-täysi-ikäinen, mutta eikö kunnia ja jalomielisyys ole sama alaikäisillekin? Olen haastanut Selimin kaksintaisteluun ja antanut sanani. Itse olet opettanut, että kunnia on aatelisen ensimmäinen velvollisuus. Olen antanut sanani, isä! Hanna on kärsinyt vääryyttä, talomme kunnia on kysymyksessä, ja minä olen antanut sanani. Isä, hyvä isä!
Ja painaen huuleni hänen kädelleen minä aloin nyyhkyttää hillittömästi. Jota kauemmin minä pyysin, sitä enemmän hänen ankarat kasvonsa näyttivät heltyvän ja kirkastuvan. Hän kohotti katseensa ylös, ja raskas, kuuma kyynel, todella isällisen tunteen helmi, vierähti minun otsalleni. Hän taisteli oman itsensä kanssa, sillä minä olin hänen silmäteränsä, ja hän rakasti minua yli kaiken koko maailmassa. Vihdoin hän painoi harmaan päänsä puoleeni ja sanoi hiljaa, tuskin kuuluvasti:
— Johtakoon sinua isiesi Jumala!... Mene taistelemaan tataaria vastaan...
Me syleilimme. Isäni painoi minua kauan rintaansa vasten ja voitettuaan vihdoin liikutuksensa hän sanoi voimakkaasti ja iloisemmin:
— Ja taistele, poikani, että kajahtaa taivasta myöten!
Suutelin hänen kättään. Hän kysyi:
— Miekoilla vai pistoleilla?
— Selimillä on oikeus valita.
— Entä todistajat?
— Ilman todistajia. Luotan häneen ja hän minuun. Mitä me todistajilla?...
Syleilin isääni vielä, sillä minun täytyi rientää taistelupaikalle. Kuljettuani kappaleen malkaa katsahdin taakseni: isäni seisoi yhä sillalla ja siunasi minua kaukaa tehden ristinmerkin. Nousevan auringon ensimmäiset säteet valaisivat hänen kookkaan vartalonsa kuin sädekehällä. Tuo harmaantunut veteraani näytti minusta nyt vanhalta kotkalta, joka kohotetuin käsin siunaa kaukaa poikasensa samanlaiseen korkealentoiseen elämään kuin omansa on kerran ollut.
Sydämeni sykki voimakkaasti, ja minä innostuin ja uskoin lujasti, että vaikka vastassani olisi kymmenen Selimiä Wachin tuvan luona, niin minä heti haastaisin kaikki kaksintaisteluun.
Vihdoin olin perillä. Selim odotti minua metsän laidassa. Tunnustan, että kun katsoin häneen, tunsin jotakin samanlaista kuin luultavasti susi tuntee nähdessään saaliinsa. Me heitimme toisiimme julmia silmäyksiä. Selim oli näinä päivinä laihtunut ja tullut rumemman näköiseksi, tai ehkä minusta vain näytti, että hän nyt oli tavallista rumempi. Hänen silmänsä säikkyivät kuumeisesti ja suupielensä vapisivat.
Me menimme heti syvemmälle metsään sanomatta toisillemme koko matkalla sanaakaan. Kun olimme löytäneet pienen, mäntyjen ympäröimän aukion metsässä, minä pysähdyin ja sanoin:
— Tässä. Sopiiko?
Selim nyökäytti päätään ja alkoi riisua nuttua yltään.
— Valitse! — sanoin osoittaen pistoleja ja miekkaa.
Selim näytti käyrää turkkilaista miekkaansa.
Sillä välin minäkin riisuin takin yltäni. Sitten hän veti taskusta kirjeen.
— Jos minä kaadun, niin pyydän antamaan tämän Hanna-neidille.
— Sitä en tee.
— Se ei ole mikään rakkauden tunnustus, vaan asiain selitys.
— Olkoon menneeksi.
Näin vaihtaen sanoja me käärimme paidanhihat. Vasta nyt sydämeni alkoi lyödä kiihkeämmin. Sitten Selim tarttui miekkansa kahvaan, ojensi itsensä suoraksi ottaen ylpeän asennon, nosti miekan päänsä yläpuolelle ja sanoi lyhyesti:
— Olen valmis.
Minä asetuin samanlaiseen asentoon ja kosketin miekallani hänen miekkaansa.
— Joko?
— Jo.
— Siis alkakaamme.
Minä hyökkäsin heti niin lujasti vastustajaani kohti, että hänen täytyi peräytyä muutamia askelia torjuen vaivoin iskuni. Mutta niin nopeasti hän vastasi iskuihini, että hänen vastalyöntinsä kajahtivat melkein yhtaikaa kuin minun iskuni.
Puna nousi hänen kasvoilleen; hänen sieraimensa laajenivat ja silmänsä salamoivat. Hetken aikaa kuului vain miekkain metallisia ääniä ja rintojen raskasta huohotusta. Mutta Selim käsitti pian, että jos taistelu tulee jatkumaan, niin hän joutuu alakynteen, sillä hänen voimansa loppuvat, ja hän hengästyy. Suuret hikipisarat nousivat jo hänen otsalleen, ja hänen hengityksensä alkoi muuttua katkonaiseksi. Hänen tukkansa haritti, ja avonaisesta suusta näkyi vilahdukselta kiristyneitä hampaita. Mutta tataarin villi luonne heräsi pian, kun hän vainusi verta.
Minäkin olin yhtä kiihtynyt ja sitä paitsi voimakkaampi. Kerran hän ei kestänyt minun iskuani, ja verta tuli hänen vasemmasta olkapäästään. Muutamia sekunteja myöhemmin miekkani kärki raapaisi hänen otsaansa. Hän oli julman näköinen verinen, hiensekainen juova otsallaan, josta valui verta poskille ja leualle. Siitä hän näkyi vimmastuneen ja milloin hyökkäsi päin, milloin hyppäsi pois kuin haavoittunut tiikeri. Hänen miekkansa kärki pyöri pääni ja rintani ympäri. Vaivoin ennätin torjua hänen vimmatut lyöntinsä, varsinkin kun ajattelin, miten hyökkäisin hänen kimppuunsa. Joskus me olimme niin lähellä toisiamme, että seisoimme melkein rinta rintaa vasten.
Yhtäkkiä Selim hypähti taaksepäin, ja hänen miekkansa terä suhahti aivan ohimoni sivu. Mutta minä olin saanut sen lyödyksi takaisin sellaisella voimalla, että Selimin pää jäi hetkeksi suojattomaksi. Silloin minä heti nostin miekkani iskeäkseni sen halki, kun samassa pääkalloni kopahti salamannopeasta lyönnistä ja minä huusin: »Jeesus, Maaria!» Miekkani putosi kädestäni, ja minä kaaduin kasvoilleni maahan.
XII.
Miten minun sitten kävi, en tiedä enkä muista. Kun minä heräsin, makasin kotona isäni sängyssä, ja hän istui kalpeana vieressäni nojatuolissa pää sen selkämystää vasten ja silmät ummessa. Ikkunaluukut olivat suljetut, ja pöydällä paloi pari kynttilää. Oli hyvin hiljaista, vain kello tiksutti seinällä.
Minä makasin hetken aikaa tuijottaen kattoon ja koettaen heikoin voimin koota ajatuksia ja selvittää niitä. Sitten koetin liikuttaa jäseniäni, mutta sietämätön tuska päässäni oli esteenä. Tämä tuska johti mieleeni kaikki, mitä oli tapahtunut, ja minä kuiskasin hiljaisella, heikolla äänellä:
— Isä!
Isäni säpsähti ja kumartui ylitseni. Ilo ja liikutus kuvastuivat hänen kasvoillaan ja hän sanoi:
— Jumalan kiitos! Hän on tullut tajuihinsa. Miten on laitasi, poikani?
— Isä, minähän taistelin Selimin kanssa?
— Niin, ystäväni, mutta älä ajattele sitä!
Hetken aikaa oli hiljaista; sitten kysyin taas:
— Isä! Kuka toi minut tänne metsästä?
— Minä kannoin sinut käsivarsillani kotiin. Mutta älä puhu nyt mitään, älä rasita itseäsi.
Ei kulunut viittäkään minuuttia, kun minä aloin uudelleen kysellä. Puhuin hyvin hitaasti:
— Isä!
— Mitä, lapseni?
— Miten Selimin kävi?
— Veren vuodosta hän meni heikoksi ja pyörtyi. Käskin viedä hänet Chorzeleen.
Olisin tahtonut kysellä vielä Hannan tilaa, mutta tunsin olevani menossa taas tainnuksiin. Minun silmissäni näytti siltä kuin jonkinlaiset mustat ja keltaiset koirat olisivat alkaneet tanssia sängyn ympärillä. Sitten olin kuulevinani huilunsoittoa kylästä tai näkevinäni kellon sijasta, joka riippui seinällä vastapäätä vuodeltani, tuntemattomat kasvot, jotka milloin katosivat, milloin taas ilmestyivät näkyviin. Tilani ei ollut täydellistä tainnosta, vaan kuumehouretta ja ajatuksen sekavuutta, jota kesti melko kauan. Hetkittäin minun oli parempi olla ja silloin tunsin vuoteeni ympärillä isän, papin, Kazion ja tohtori Stanislawin. Muistan, että mielestäni näytti siltä kuin joku olisi puuttunut, mutta en jaksanut ajatella, kuka se olisi ollut. Ikäänkuin vaistomaisesti minä etsin kuitenkin puuttuvia kasvoja. Kerran yöllä minä heräsin nukuttuani sitä ennen sikeästi. Kynttilät paloivat pöydällä. Tunsin itseni hyvin huonovointiseksi. Samassa olin näkevinäni, että joku, jota en heti tuntenut, kumartui vuoteeni yli nostattaen rinnassani niin suloisen tunteen kuin olisin jo kuollut ja otettu taivaaseen. Hänen kasvonsa olivat enkelimäiset ja pyhät, ja hänen silmissään kimaltelivat kyynelet, jotka olivat saada minutkin itkemään. Samassa tietoisuuden kipinä välähti aivoissani, ja minä kuiskasin hiljaa:
— Äiti!
Enkelimäiset kasvot painuivat laihaa kättäni kohti, joka oli peitteen päällä liikkumattomana. Minä olisin noussut istumaan, mutta ohimoitani koski taas, ja minä kuiskasin vain:
— Äiti! Minuun koskee!
Sitten äitini, sillä se oli todella hän, alkoi muuttaa kylmää käärettä otsalleni. Tämä muutto oli aina tuottanut minulle tuskia, mutta nyt nuo suloiset kädet liikkuivat niin suurella huolella ja hellyydellä, että en tuntenut vähintäkään tuskaa, vaan kuiskasin:
— Oi, kuinka tuntuu hyvältä, niin hyvältä!
Sen jälkeen pysyin tajuissani, mutta minussa oli sentään kuumetta. Silloin olin toisinaan näkevinäni Hannan jossakin vaarassa, esimerkiksi suden ahdistamana tai ryöstäjän, Selimin näköisen miehen sylissä, mutta Selim se ei kuitenkaan ollut, koska sen kasvot olivat mustien karvojen peitossa ja päässä sarvet. Silloin minä toisinaan huusin tai pyysin nöyrästi sutta ja tuota sarvipäätä säästämään Hannan. Sellaisina hetkinä äitini laski kätensä otsalleni, ja pahat näyt katosivat heti.
Vihdoin kuume helpotti, ja minä pysyin tajuissani, mutta se ei kuitenkaan merkinnyt, että olisin ollut terve. Minuun iski jokin toinen sairaus, uuvuttava heikkous, ja minä olin ihan sammua. Päivä- ja yökaudet minä tuijotin samaan kohtaan katossa. Olin aivan kuin tajuissani, mutta välinpitämätön kaikesta. Minua ei kiinnostanut mikään, ei elämä, ei kuolema eivätkä ihmiset vuoteeni ympärillä. Minä olin vaikutteiden alainen, näin kaikki, mitä ympärilläni tapahtui, muistin kaikki, mutta minussa ei ollut riittävästi voimia kootakseni ajatukseni ja tunteeni.
Eräänä iltana minä nähtävästi olin kuolemaisillani. Vuoteeni viereen asetettiin suuri, keltainen kynttilä, ja sitten näin pater Ludvigin astuvan sisään messupuku yllään. Hän antoi minulle ehtoollisen ja viimeisen voitelun ja nyyhkytti surkeasti. Äitini kannettiin pyörtyneenä pois huoneesta. Kazio itki voihkien nurkassa ja repi hiuksiaan. Isäni istui kädet ristissä ja liikkumattomana kuin kivettynyt. Minä näin kaiken tämän vallan hyvin, mutta olin aivan välinpitämätön ja tuijotin, kuten tavallisesti, kuollein, lasimaisin katsein kattoon, sängyn päätyyn tai ikkunasta ulos kuutamoon.
Sitten alkoi palvelusväkeä kokoontua huoneeseen eri ovien kautta. Kuului itkua, valitusta, voihkimista, mutta isäni istui yhä vain kuin kivettynyt. Kaikki polvistuivat, kun pappi alkoi lukea litaniaa voimatta kyynelten ja nyyhkytysten tähden kunnolla lausua sanoja, kunnes keskeytti. Silloin isäni syöksähti nojatuolista huudahtaen: »Oi, hyvä Jumala!» ja heittäytyi pitkälleen lattialle. Sillä hetkellä tunsin, että käteni ja jalkani alkavat kylmetä ja että jonkinlainen ihmeellinen uneliaisuus ja uupumus valtaa minut. »Ahaa! Minä kuolen!» ajattelin ja nukahdin.
Niin, minä nukahdin todellakin, mutta en kuollut, ja nukuin kaksikymmentäneljä tuntia niin hyvin, että heräsin voimistuneena. En voinut käsittää, mitä oli tapahtunut. Välinpitämättömyyteni oli poissa, nuori, voimakas elimistö oli voittanut kuoleman ja heräsi uuteen eloon uusin elinvoimin. Nyt alkoi taas vuoteeni ympärillä tapahtua kaikenlaista, mutta se oli tällä kertaa ilon ilmausta. En edes yritä sitä kuvata. Kazio oli tulla hupsuksi onnesta. Minulle kerrottiin myöhemmin, että heti kaksintaistelun jälkeen, kun isäni kantoi minut haavoittuneena kotiin, jossa tohtori epäili minun jäämistäni eloon, kunnon Kazio oli teljettävä huoneeseen, sillä hän suorastaan metsästi Selimiä kuin jotakin petoeläintä vannoen ampuvansa tataarin heti, jos minä kuolen. Onneksi Seliminkin oli pakko haavojensa tähden pysyä jonkin aikaa vuoteessa.
Sillä välin jokainen päivä toi minulle yhä enemmän helpotusta. Halu elää palasi pian. Isä, äiti, pappi ja Kazio valvoivat päivin ja öin vuoteeni vieressä. Kuinka minä rakastin heitä silloin, kuinka ikävöin, jos joku heistä vain poistui huoneestani! Mutta parantuessani alkoivat entiset tunteeni Hannaan pyrkiä sydämessäni uudelleen oikeuksiinsa. Kun olin herännyt siitä pitkästä unesta, jota kaikki olivat pitäneet ikuisena, minä aloin heti tiedustella Hannaa. Isäni vastasi, että tyttö on terve, mutta oli lähtenyt rouva d'Yvesin ja pikku siskojen luo, kun isorokko liikkui kylässä yhä pahempana. Ja isäni lisäsi, että oli antanut tytölle anteeksi ja unohtanut koko jutun. Hän kehoitti minua pysymään nyt vain rauhallisena.
Myöhemmin minä kuitenkin keskustelin Hannasta äitini kanssa, joka huomasi, että asia kiinnostaa minua kovasti, ja joka itsekin alkoi puhua minulle tytöstä lopettaen epämääräisiin sanoihin, että kun paranen, niin puhutaan isälle monista asioista, jotka ovat varmaankin minulle mieluisia. Mutta nyt oli pysyttävä rauhallisesti vuoteessa.
Näin puhuen äitini hymyili surumielisesti, ja minun teki mieleni itkeä ilosta. Mutta toisinaan talossa tapahtui jotakin sellaista, joka teki minut rauhattomaksi, vieläpä herätti minussa pelkoa. Esimerkiksi kerran iltasella, kun äitini istui luonani, Franck tuli sisään ja pyysi äitiäni Hannan huoneeseen.
Minä nousin heti istumaan vuoteessani.
— Onko Hanna saapunut? — kysyin.
— Ei! — vastasi äitini, — mutta hän pyysi minua Hannan huoneeseen, kun siellä maalataan ja pannaan uudet seinäpaperit.
Joskus minusta näytti, että huonosti salatun, mutta raskaan huolen pilvi peitti minua ympäröiväin kasvot. Minä en ymmärtänyt, mitä tapahtui, mutta kysymyksiin vastattiin välttelevästi. Kun tiedustelin asiaa Kaziolta, niin tämä vastasi, kuten muutkin, että kaikki on hyvin, että pikku siskot, madame d'Yves ja Hanna palaavat pian ja että olisin vain rauhallinen.
— Mutta mistä tämä suru? — kysyin.
— Kuulehan, minä kerron sinulle kaikki. Selim ja vanha Mirza ajavat tänne jokseenkin joka päivä. Selim itkee ja on onneton kaiket päivät, kun vanhemmat eivät laske häntä tapaamaan sinua peläten käynnin vahingoittavan toipumistasi.
Minä hymyilin.
— Aika ovela! — sanoin. — Ensin hän rusikoi pääkalloni ja sitten itkeä pillittää. Entä mitä hän Hannasta ajattelee.
— Heh, mitäpä hän enää Hannasta! Muuten, en tiedä, en ole kysynyt sitä, mutta luulen, että hän on heittänyt Hannan kokonaan mielestään.
— Vielä mitä!
— Joka tapauksessa, joku toinen ottakoon Hannan! Ole huoletta!
Kazio otti keikarimaisen ilmeen ja lisäsi:
— Tiedänpä, kuka hänet ottaa. Jospa Jumala vain...
— Mitä »jospa»?
— Jospa hän palaisi pian, — lisäsi Kazio hätäisesti.
Nämä sanat rauhoittivat minut kokonaan. Pari päivää myöhemmin isä ja äiti istuivat iltasella luonani, ja minä aloitin isäni kanssa pelata shakkia. Kotvan kuluttua äiti poistui huoneesta jättäen oven jälkeensä auki. Ovesta minä saatoin nähdä sarjan huoneita, joista viimeisenä oli Hannan huone. Katsoin sinne päin, mutta en voinut erottaa mitään, sillä muut, paitsi minun huoneeni, olivat pimeät. Mikäli näin, oli Hannan huoneen ovi kiinni.
Samassa sinne meni joku, nähtävästi tohtori Stanislaw, joka ei sulkenut ovea jälkeensä.
Sydämeni löi levottomasti: Hannan huoneessa oli valoa, joka kirkkaana vyönä levisi nyt viereiseen pimeään saliin. Minusta näytti kuin sieltä olisi noussut keveitä savusuikaleita, jotka leijailivat kuin pöly auringonpaisteessa.
Sitten minä tunsin omituista hajua, joka pian lisääntyi. Hiukseni nousivat kauhusta pystyyn: se oli katajansavua.
— Isä mitä se on? — huudahdin minä työntäen shakkilaudan syrjään niin hätäisesti, että se putosi nappuloilleen lattialle.
Isäni nousi nopeasti ja sulki huoneeni oven, sillä hänkin tunsi tuota kirottua katajankatkua.
— Ei se mitään ole! — vastasi hän hätääntyneenä.
Mutta minä seisoin jo jaloillani ja astelin huojuen ovea kohti.
— Miksi siellä poltetaan katajaa? — sanoin. — Tahdon mennä sinne!
Isäni kiersi kätensä ympärilleni.
— Älä mene sinne! Älä mene! Minä kiellän!
Tulin epätoivoiseksi ja tartuin kaksin käsin päähäni huudahtaen:
— Vai niin! Hanna on kuollut! Minä tahdon nähdä hänet! Revin siteet päästäni ja haavat auki, jollen saa nähdä!
— Hanna ei ole kuollut, siitä annan kunniasanani! — huusi isäni pidätellen minua. — Hän oli sairaana, mutta on nyt terve! Rauhoitu! Kerron sinulle kaikki, mutta mene vuoteeseen. Hänen luokseen et voi mennä, sillä se voisi aiheuttaa vain surullisia seurauksia.
Rauhoitu! Minä vakuutan, että Hanna voi nyt paljon paremmin.
Voimani herpaantuivat, ja minä lyhistyin vuoteelleni mutisten:
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!
— Henryk, maitahan mielesi! Oletko sinä nainen? Ole miehekäs! Hannalla ei ole enää mitään vaaraa. Lupasin kertoa sinulle kaikki ja kerron, jos olet miehekkäämpi. Laske pääsi tuohon päänaluselle. Kas niin. Vedä peite ylitsesi ja rauhoitu.
Minä tottelin.
— Nyt olen rauhallinen. Kerro pian, isä, pian! On parempi, jos saan tietää kaikki. Onko Hanna todella parantunut? Mikä hänen on ollut?
— Kuulehan siis. Sinä yönä, jolloin Selim hänet ryösti, oli myrsky ja satoi. Hannalla oli vain ohut puku yllä, ja hän kastui kokonaan. Se järjetön teko tuli maksamaan hänelle paljon. Chorzelessa, jonne Selim hänet vei, ei ollut hänelle kuivia vaatteita, ja hän joutui ajamaan sieltä takaisin kotiin samoissa likomärissä vaatteissa. Vielä samana yönä hän sai kuumetta. Seuraavana päivänä vanha Wengrowska ei voinut olla juoruamatta hänelle sinun asiastasi. Kertoipa sinun jo kuolleen. Se vaikutti nähtävästi hyvin vahingollisesti tyttöön, joka sitten myöhemmin menikin tajuttomaksi. Tohtori ei ensin tiennyt, mitä se oikein oli, mutta vihdoin... Niin, sinä tiedät, että kylässä oli isorokkoa, ja Hanna sairastui siihen.
Minä suljin silmäni, sillä minusta tuntui, että pyörryn. Sitten sanoin:
— Kerro enemmän, olenhan rauhallinen.
— Oli hetkiä, — kertoi isäni edelleen, — jolloin hänen henkensä oli suuressa vaarassa. Samana päivänä, jolloin sinun suhteesi pelkäsimme pahinta, hän oli kuolemaisillaan. Mutta teille molemmille tuli samaan aikaan onnellinen käänne parempaan. Nyt Hanna, niinkuin sinäkin on toipumassa. Noin viikon kuluttua hän on aivan terve. Oh, mitä kaikkea täällä onkaan tapahtunut!
Isäni lopetti ja katsoi minuun vakavasti kuin peläten, että hänen sanansa olisivat tärisyttäneet aivohermojani. Mutta minä makasin liikkumattomana. Vaitioloa kesti tuokion aikaa. Kokosin ajatukseni ja koetin omaksua uuden onnettomuuteni. Isäni nousi seisomaan ja alkoi astella edestakaisin huoneessa katsoen silloin tällöin minuun.
— Isä? — sanoin pitkän vaitiolon jälkeen.
— Mitä, poikani?
— Onko... onko Hanna hyvin ruma?
Ääneni oli rauhallinen ja hiljainen, mutta sydämeni löi kuuluvasti odottaessani vastausta.
— Onhan hän! — vastasi isä. — Sellaista se on aina isorokon jälkeen. Mutta on mahdollista, ettei ihoon jää mitään jälkiä. Nyt niitä on, mutta ne saattavat vähitellen kadota.
Minä käännyin seinään päin: tunsin voivani tavallista huonommin.
Mutta viikon kuluttua minä olin jo jalkeilla ja kahden viikon vierähdettyä sain nähdä Hannan. Oh! en yritä kuvata, minkä näköiset hänen ennen niin suloiset ja ihanat kasvonsa nyt olivat! Kun näin hänet ensimmäisen kerran hänen sairautensa jälkeen, niin tulin huonovointiseksi, vaikka olin päättänyt, etten osoita mitään, minkälaisen vaikutuksen hän minuun tekisikin; minua alkoi aivan pyörryttää. Hyvä Jumala, kuinka kauhean näköinen tyttö parka oli!
Kun toivuin, niin Hanna itki ääneen omaa kohtaloaan ja varmaankin minunkin tähteni, sillä olin pikemminkin varjon kuin ihmisen näköinen.
— Minä olen syynä kaikkeen! — valitti hän nyyhkyttäen, — minä olen syyllinen.
— Hannaseni, siskoseni! Älä itke, minä tulen rakastamaan sinua aina! — koetin lohduttaa ja tartuin hänen käteensä suudellakseni sitä, kuten ennen.
Samassa minä säpsähdin ja laskin hänen kätensä alas. Tuo kätönen, joka kerran oli ollut niin valkoinen ja kaunis, oli nyt hirvittävän näköinen. Mustat täplät peittivät sen kokonaan. Sitä paitsi hänen ihonsa oli tullut karkeaksi ja vastenmielisen näköiseksi.
— Minä tulen rakastamaan sinua aina! — toistin minä vaivoin.
Mutta minä valehtelin. Sydämeni oli täynnä sääliä ja veljen rakkautta, mutta entinen ihana tunne oli lentänyt pois kuin lintu, jäljettömiin.
Menin puutarhaan ja samaan lehtimajaan, jossa Selim ja Hanna olivat ensimmäisen kerran tunnustaneet toisilleen rakkautensa. Siellä minä itkin niin kovasti kuin olisin menettänyt rakkaan ihmisen.
Entinen Hanna oli todellakin kuollut minulta, tai oikeammin sanoen minun rakkauteni oli kuollut, ja sydämeni oli jäänyt tyhjäksi ja tuskaiseksi. Sen arpeutumattomat haavat ja muistot pusersivat kyyneliä silmistäni.
Istuin siellä kauan. Hiljainen syysilta alkoi punata puiden latvoja. Minua etsittiin, ja isäni tuli vihdoin lehtimajaan.
Hän katsoi minuun ja antoi arvon surulleni.
— Poika parka! — virkkoi hän. — Jumala koettelee raskaasti, mutta luota Häneen! Hän tietää aina, mitä tekee.
Painoin pääni isän rintaa vasten, ja me seisoimme sillä tavalla jonkin aikaa vaiti.
Sitten isäni sanoi:
— Sinä olit kovasti rakastunut häneen? Sanohan minulle, mitä vastaisit, jos antaisin hänet sinulle kehoittaen sinua ojentamaan hänelle kätesi koko eliniäksesi?
— Isä! — vastasin, — rakkaus voi lentää minusta pois, mutta kunniantuntoni ei ikinä: olen valmis.
Isäni syleili minua sydämellisesti.
— Jumala sinua siunatkoon. Tunnen sinut, mutta se ei ole sinun velvollisuutesi, vaan Selimin velvollisuus.
— Tuleeko hän tänne?
— Hänen pitäisi kohta saapua isänsä, vanhan Mirzan kanssa, joka tietää jo kaikki.
Ja todellakin, hämärän tullen tulivat Mirzatkin. Kun Selim näki Hannan, hän ensin punastui ja tuli sitten kalpeaksi kuin palttina. Jonkin aikaa sydän ja omatunto taistelivat hänessä, mikä näkyi hänen kasvojensa ilmeestäkin. Hänestä oli lentänyt pois tuo siivekäs lintu, jonka nimi on rakkaus. Mutta jalomielisyys sai hänessä voiton, ja hän polvistui Hannan eteen ojentaen kätensä ja sanoen:
— Hannani! Minä olen sama kuin ennenkin enkä jätä sinua milloinkaan, en milloinkaan!
Kyynelet vierivät Hannan poskia pitkin. Hän teki kädellään heikosti torjuvan eleen ja sanoi:
— En usko, en usko, että minua voisi nyt rakastaa, — ja peittäen kasvot kämmenillään hän nyyhkytti: — Kuinka hyviä te kaikki olette... hyviä ja jalomielisiä... minä, sitä vastoin, olen niin syntinen ... Mutta nyt on kaikki lopussa: olen nyt toinen ihminen!
Huolimatta vanhan Mirzan vaatimuksista ja Selimin pyynnöistä Hanna ei tahtonut antaa kättään eikä sydäntään hänelle. Ensimmäinen myrsky tytön elämässä oli katkaissut tämän kauniin kukan, ennenkuin se tuskin ennätti puhjeta. Tyttö parka! Myrskyn jälkeen hän tarvitsi hiljaista ja pyhää satamaa, jossa hän voisi lohduttaa omaatuntoaan ja tyynnyttää sydäntään.
Ja hän löysi tämän hiljaisen ja pyhän sataman: hänestä tuli laupeudensisar.
Muutamia vuosia myöhemmin minä näin Hannan sattumalta: hänen enkelimäiset kasvonsa huokuivat rauhaa ja tyyneyttä. Kauhean taudin jäljet olivat kadonneet kokonaan. Mustassa puvussaan ja valkoisessa nunnantanussa hän oli yhtä kaunis kuin koskaan ennen, mutta tämä hänen kauneutensa ei ollut maallista, vaan pikemminkin enkelin kuin ihmisen kauneutta.