[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmWbYc2xicVzstwTY_NDFGiZGQDXuqLSdAfOj1PwDMvA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},3038,"Kaksintaistelu","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"3038-sienkiewicz-henryk-kaksintaistelu","3038__Sienkiewicz_Henryk__Kaksintaistelu","Pienoisromaani","romaani",[],[],"fi",1876,1940,31087,190637,true,null,[],[],[],"Pienoisromaani kertoo orvoksi jääneen Hannan ja hänen nuoren holhoojansa yhteisestä kasvusta puolalaisessa kartanossa. Teos on osa kirjailijan varhaista tuotantoa ja kuvaa nuoruuden tunteita sekä uskollisuutta.","Henryk Sienkiewiczin 'Kaksintaistelu' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3038. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KAKSINTAISTELU\n\nPienoisromaani\n\n\nKirj.\n\nHENRYK SIENKIEWICZ\n\n\nPuolankielestä suomentanut\n\nReino Silvanto\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1940.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKun vanha, uskottu palvelijamme Mikolaj kuollessaan uskoi\ntyttärentyttärensä Hannan minun huostaani ja tunnolliseen hoitooni,\nolin vasta 16-vuotias. Tyttö ei ollut täyttä vuotta nuorempi, mutta oli\njuuri jättänyt lapsuusvuotensa taakseen.\n\nMinun täytyi melkein väkivalloin viedä hänet isoisänsä kuolinvuoteen\näärestä pois. Me menimme yhdessä talon kappeliin, jonka ovet olivat\nauki ja jonka vanhan, bysanttilaisen jumalanäidinkuvan edessä paloi\nkaksi kynttilää. Näiden pienet liekit valaisivat vain heikosti\nalttarin. Me polvistuimme toistemme viereen. Surun murtamana sekä itkun\nja valvomisen uuvuttamana Hanna-parka nojasi päänsä minun olkapäätäni\nvasten. Jäimme siihen ääneti. Hetki oli sangen myöhäinen: viereisessä\nsalissa vanha danzigilainen seinäkello kukahti käheästi kaksi kertaa.\nÖinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla; vain ulkoa kuuluva lumimyrskyn\nsuhina, ikkunaruutujen rapina lyijyisissä kehyksissä ja Hannan\nnyyhkytykset häiritsivät sitä. En rohjennut sanoa hänelle ainoatakaan\nlohdutuksen sanaa, mutta painoin hänet itseäni vasten kuin holhooja tai\nvanhempi veli. En voinut rukoilla, sillä tuhannet tunteet täyttivät\nmieleni ja sydämeni, erilaiset kuvat kulkivat silmieni ohi. Mutta\nvähitellen yksi ajatus, yksi tunne kohosi tästä sekaannuksesta työntäen\nmuut syrjään, nimittäin se, että tuosta turvattomasta olennosta, jonka\nkasvot nyt olivat kalpeat ja silmät puoleksi suljettuina, oli tullut\nminulle rakastettu sisko. Hänen puolestaan olin valmis uhraamaan vaikka\nelämäni, jos se olisi tarpeen, tai taistelemaan vaikka koko maailmaa\nvastaan.\n\nSillä välin nuorempi veljeni Kazio tuli sisälle ja polvistui viereemme;\nsitten saapui pater Ludvig ja palvelusväkeä. Luimme rukouksia\ntavalliseen tapaamme, nimittäin pater Ludvig lausui niitä ensin ääneen\nja me toistelimme hänen jälkeensä tai vastasimme kuorossa. Jumalanäidin\ntummat kasvot, joissa näkyi pari miekannaarmua, katsoivat meihin\nhyväntahtoisesti. Hän näytti ottavan osaa meidän perhesuruihimme ja\nhuoliimme, myötä- ja vastoinkäymisiimme ja siunaavan nyt kaikkia hänen\njalkojensa juureen kokoontuneita.\n\nKun pyhä isä Ludvig lopuksi luki rukouksen kuolleiden puolesta liittäen\nvainajiin myös Mikolajn nimen, niin Hanna alkoi uudelleen itkeä ääneen.\nSilloin minä hengessäni annoin itselleni sen pyhän lupauksen, että\ntäytän tunnollisesti ne velvollisuudet, jotka vainaja oli laskenut\nsydämelleni, vaikkapa se maksaisi minulle kuinka suuria uhrauksia\nhyvänsä. Se lupaus oli nuoren, innostuneen pojan, joka ei vielä\nymmärtänyt ottamaansa edesvastuuta eikä uhrausten suuruutta, mutta\njolta ei puuttunut jaloa innostusta eikä liikuttavaa mielenylevyyttä.\n\nRukousten päätyttyä kaikki menivät nukkumaan. Annettuani vanhan\ntaloudenhoitajattaren, Wengrowskan, tehtäväksi Hannan saattamisen\nsiihen huoneeseen, jossa hän oli tästä puoleen asuva, ja käskettyäni\nhäntä jäämään Hannan luokse koko yöksi, minä suutelin orpoa\nsydämellisesti ja menin sivurakennukseen, jota meillä sanottiin\nstancjaksi ja jossa minä yhdessä veljeni Kazion ja pater Ludvigin\nkanssa asustin. Riisuuduin ja menin nukkumaan. Huolimatta rakastetun\nMikolajn kuoleman aiheuttamasta kaipauksesta tunsin itseni ylpeäksi,\nvieläpä onnelliseksikin holhoojan asemassa. Omissa silmissäni arvoani\nkohotti varsinkin se, että minä, 16-vuotias poika, saatoin jo olla\nheikon olennon turvana. Tunsin itseni mieheksi. »Etpä erehtynyt, vanha\nMikolaj vainaja, nuoren isäntäsi suhteen», ajattelin, »hyviin käsiin\njätit tyttärentyttäresi tulevaisuuden, joten voitkin rauhassa nukkua\nhaudassasi.»\n\nOlin Hannan tulevaisuuteen nähden todellakin rauhallinen. Ajatus, että\nHanna ajan kuluttua tulee täysikasvuiseksi ja että hänet silloin on\nnaitettava, ei pälkähtänyt vielä päähäni. Ajattelin vain itsekseni,\nettä tyttö jäisi ainaiseksi luokseni kuin rakastettu sisar hellän\nhuolenpitoni vaalimaksi. Ikimuistoisen tavan mukaisesti vanhin poika\nperi lähes viisi kertaa niin paljon kuin perheen nuoremmat lapset. Ja\nmuut veljeni ja sisareni kunnioittivat tätä tapaa eivätkä milloinkaan\nvastustaneet sitä, vaikka suvullamme ei ollut laillista majoraattista\nperimysjärjestystä. Olin perheen vanhin poika, josta syystä suurin\nosa omaisuuttamme oli tulevaisuudessa periytyvä minulle. Vaikken\nollut vielä edes ylioppilas, katsoin maatilaamme jo kuin omaani.\nIsääni pidettiin seudun varakkaimpiin tilanomistajiin kuuluvana.\nVaikka perheellämme tosin ei ollutkaan magnaattien rikkauksia, sillä\noli kuitenkin tuota vanhan suuraateliston varallisuutta, joka antoi\nrunsaan leivän ja huolettoman hiljaisen elämän kotoisessa pesässä aina\nkuolemaan saakka. Olin siis jokseenkin varakas ja juuri tästä syystä\nsaatoin rauhallisesti katkoa tulevaisuuteen sekä omasta että Hannan\npuolesta tietäen hyvin, että mikä kohtalo Hannaa odottaisikaan, hän\naina voisi luonani saada turvaa ja tukea, jos se olisi tarpeen.\n\nNäissä mietteissäni minä nukahdin. Seuraavana aamuna ryhdyin\ntoteuttamaan minulle uskottua holhoustointa. Mutta kuinka\nlapsellisesti ja naurettavasti minä menettelinkään! Kuitenkin, kun\nsitä nyt muistelen, niin ihan mieleni heltyy. Tullessamme Kazion\nkanssa aamiaispöytään tapasimme sen ääressä jo papin, d'Yves nimisen\nkotiopettajattaremme ja molemmat pikku siskomme, jotka viimeksi\nmainitut istuivat korkeilla ruokotuoleillaan heilutellen jalkojaan\nja puhella viserrellen iloisesti. Kun olin juhlallisesti istuutunut\nisäni nojatuoliin ja silmäillyt pöydän yli kuin diktaattori, käännyin\npalvelijan puoleen ja sanoin kuivakiskoisesti ja käskevästi:\n\n— Neiti Hannalle myös lautanen.\n\nPainostin erikoisesti tuota »neiti» sanaa.\n\nKoskaan aikaisemmin Hanna ei ollut aterioinut isossa pöydässä, vaan\npukuhuoneessa, sillä vaikka äitini oli monta kertaa kehoittanut\nMikolajta istuttamaan tytön meidän pöytäämme, ukko ei ollut koskaan\nsuostunut sellaiseen, vaan vastannut aina kieltävästi: »Miltä se\nnäyttäisi? Tytön on kunnioitettava herrasväkeä.» Nyt minä otin\nkäytäntöön uuden tavan. Kunnon Ludvig peitti hymyilevät kasvonsa\nnenäliinalla, madame d'Yves suoristi itsensä, sillä hän oli paatunutta,\nylimysmielistä ranskalaista aatelissukua, ja palvelija Franck avasi\nsuunsa suureksi töllistäen minuun ihmeissään.\n\n— Hanna-neidille lautanen! Kuuletko? — toistin.\n\n— Kuulen, armollinen herra, — vastasi Franck, johon minun sanani\nvaikuttivat kunnioitusta herättävästi.\n\nNyt minä tunnustan, että »armollinen herra» töin tuskin saattoi\npidättää sitä tyytyväisyyden hymähdystä, jonka hänelle nyt ensimmäisen\nkerran annettu arvonimi aiheutti. Mutta arvovalta ei sallinut hymyillä.\n\nSillä välin pöydälle ilmaantui vielä yksi lautanen, ja hetken\nkuluttua ovi avautui Hannan astuessa sisälle mustassa surupuvussa,\njonka kamarineiti ja vanha Wengrowska olivat hänelle tehneet yön\naikana. Tyttö oli kalpea ja itkettynyt. Hänen pitkiin, kellertäviin\npalmikkoihinsa oli punottu mustia suruharsonauhoja.\n\nMinä nousin, riensin vastaan ja talutin hänet pöytään. Minun\nhuolenpitoni ja pöytätavat näyttivät vain häiritsevän ja painostavan\ntyttöä. En silloin vielä ymmärtänyt, että surussa on hiljainen,\nsyrjäinen sopukka ja rauha paljon parempi kuin ystävien meluisat\nmyötätunnon osoitukset, vaikkapa nämä tulisivatkin hyvästä sydämestä.\nMinä vain häiritsin Hannaa holhoushommillani, vaikka olin täysin\nvakuuttunut, että tunnollisesti täytän velvollisuuteni. Hän istui\nääneti ja vastaili vain silloin tällöin kysymyksiini, mitä hän haluaisi\nsyödä tai juoda.\n\n— En mitään, nuori, armollinen herra.\n\nTämä »armollinen herra» koski minuun, varsinkin kun Hanna tavallisesti\npuhutteli minua arvonimellä »herra Henryk». Eilisestä alkanut uusi\nsuhde ja se asema, johon olin Hannan saattanut, tekivät hänet araksi ja\nnöyräksi. Heti aamiaisen jälkeen minä vein hänet syrjään ja sanoin:\n\n— Hanna, muista, että sinä olet nyt sisareni. Älä siis puhuttele minua\nsanomalla minua armolliseksi herraksi.\n\n— Hyvä on, arm... herra Henryk.\n\nAsemani oli kiusallinen. Me kävelimme edestakaisin huoneessa enkä\nminä tiennyt, mitä olisin sanonut hänelle. Olisin lohduttanut häntä,\nmutta Mikolajn muisteleminen olisi vain itkettänyt Hannaa uudelleen.\nTilanne päättyi siihen, että me istahdimme matalalle, pienelle\nsohvantapaiselle, joka oli huoneen nurkassa. Hanna antoi päänsä painua\nolkapäätäni vasten, ja minä rupesin silittämään hänen kullankellertävää\ntukkaansa.\n\nHän nojautui todella minuun kuin veljeen, ja ehkä juuri tämä uusi\nluottamuksen tunne nosti taas kyyneliä hänen silmiinsä. Hän itki\ntäydestä sydämestään, ja minä koetin lohduttaa häntä parhaani mukaan.\n\n— Itketkö sinä taas, Hannaseni? — sanoin. — Onhan isoisäsi taivaassa,\nja minä tulen tekemään...\n\nEnempää en saanut sanotuksi, sillä kyyneleet tukahuttivat ääneni.\n\n— Herra Henryk, saanko mennä isoisän luo? — kuiskasi tyttö.\n\nTiesin, että ruumisarkku oli jo tuotu ja että Mikolajta paraikaa\nsiirrettiin siihen. Sen tähden en tahtonut, että Hanna olisi mennyt\nisoisän luo, ennen kuin kaikki oli valmista. Mutta minä sitä vastoin\nmenin itse.\n\nMatkalla tuli vastaani madame d'Yves, jota pyysin odottamaan, kunnes\npalaan, jotta saisin puhua hänen kanssaan, kun minulla oli asiaa.\nAnnettuani hautajaisia koskevia määräyksiä ja rukoiltuani Mikolajn\nruumiin ääressä palasin ranskattaren luo. Lausuttuani ensin joitakin\ntilanteeseen johtavia sanoja pyysin, että hän muutaman suruviikon\nkuluttua alkaisi opettaa Hannalle ranskaa ja musiikkia.\n\n— Monsieur Henri — vastasi rouva d'Yves, joka oli nähtävästi tyytymätön\nminun kaikkiin järjestelymääräyksiini, — tekisin sen mielelläni, sillä\npidän tytöstä kovin, mutta minä en tiedä, sopiiko se vanhempienne\nsuunnitelmiin, enkä tiedä myöskään, hyväksyvätkö he sen aseman, jonka\nte kaikin tavoin olette omin päin antanut tytölle perheessä. Pas trop\nde zèle, monsieur Henri.\n\n— Hanna on minun holhoukseni alainen, — sanoin siihen ylpeästi, — ja\nminä vastaan hänestä.\n\n— Mutta minä en ole vielä teidän holhouksestanne riippuvainen, —\nvastasi rouva d'Yves, — ja sen tähden on paras, että sallitte minun\nodottaa vanhempienne paluuta.\n\nTämä ranskattaren vastustelu harmitti minua. Mutta onneksi minulla oli\nsitä parempi menestys pater Ludvigiin nähden. Kunnon pappi, joka oli\njo ennestään opettanut Hannaa, ei ainoastaan suostunut laajentamaan\nlukuohjelmaansa, vaan kiitteli minua harrastukseni johdosta.\n\n— Näen, — sanoi hän, — että koetat vilpittömästi täyttää tehtäväsi,\nvaikka oletkin vielä nuori ja ehkä lapsellinenkin, mutta se on sinulle\nkunniaksi. Muista sentään pysyä yhtä kestävänä kuin nyt olet asiastasi\ninnostunut.\n\nHuomasin, että pappi oli tyytyväinen minuun. Isännän asema, jonka olin\nomaksunut, huvitti enemmän kuin harmitti sielunpaimenta. Hän näki,\nettä kaikissa toimissani tosin oli paljon lapsellista, mutta herätteet\nolivat rehellisiä, ja sen tähden hän hengessään ylpeili ja iloitsi\nsiitä, että hänen kylvönsä ei ollut sydämessäni mennyt hukkaan. Vanha\npappi rakasti minua suuresti, ja minä olin lapsesta saakka tottunut\npelkäämään häntä, mutta sen mukaan kuin minä tulin nuorukaisikään, minä\nsain hänessä yhä suuremman vallan, ja hän antoi jo johtaakin itseään.\nHannaa hän rakasti myös suuresti ja oli valmis tekemään kaikkensa\nparantaakseen tytön asemaa.\n\nMadame d'Yves, vaikka hän olikin hieman suutahtanut minulle, oli\npohjaltaan hyväsydäminen ja osoitti Hannalle huolenpitoa. Tyttö ei\nsiis voinut valittaa hyväsydämisyyden puutetta talon perheenjäsenten\npuolelta.\n\nAlkoipa palvelusväkikin kohdella Hannaa toisin kuin tähän saakka: ennen\nvertaisenaan, mutta nyt pikkuneitinä. Perheen vanhimman pojan tahtoa,\nvaikka hän olikin vielä melkein lapsi, kunnioitettiin aina talossamme.\nSitä isänikin vaati. Tätä tahtoa vastaan saattoi ristiriitojen\nsattuessa vedota vanhaan herraan ja vanhaan rouvaan, mutta sen\nvastustamista ei sallittu ilman ylempää tullutta lupaa. Palvelusväenkin\noli puhuteltava häntä »nuoreksi herraksi» aina tämän nuorimmista\nvuosista saakka ja tällainen vanhimman pojan kunnioitus jatkui halki\nelämän. »Se pitää suvun jatkuvasti koossa», tapasi isäni sanoa, ja,\ntodellakin, tämä vapaaehtoinen, mihinkään oikeudelliseen asiakirjaan\nperustumaton perhesopimus, jonka nojalla vanhin poika myös peri enemmän\nkuin nuoremmat, pysyi meillä voimassa ikimuistoisista ajoista saakka.\nSellainen oli tapa suvussamme, ja se periytyi sukupolvesta toiseen.\nTalon palvelusväki tottui pitämään minua tulevana isäntänä, ja tämän\ntunteen johdettavaksi oli Mikolaj-vainajakin alistunut, vaikka hän\nsaikin tavallisesti tehdä mielensä mukaan ja puhutellakin minua\netunimelläni.\n\nÄidilläni oli kotiapteekki, ja hän itse kävi sairaiden luona. Koleran\naikana hän vietti öitä talonpoikain tuvissa lääkärin seurassa\nantautuen alttiiksi kuolemaa tuottavalle vaaralle, mutta isäni, joka\ntästä syystä melkein vapisi pelosta hänen tähtensä, ei kuitenkaan\nvastustanut, vaan toisteli: »Jos se on velvollisuus, niin minkäpä\nsille...» Muuten isänikin, vaikka hän olikin ankara, auttoi usein\nalustalaisiaan antaen heille lahjaksi vapautuksia päivätöistä ja\nanteeksi ajattelemattomuudessa tehtyjä tekosia, maksoi joskus\ntalonpoikien velkoja ja järjesti heille häitä ja ristiäisiä. Meitä hän\nkäski kunnioittamaan alustalaisia, vastaamaan vanhempien talonpoikien\ntervehdyksiin hattua nostamalla ja kutsui toisinaan heitä neuvotteluun\nluokseen. Talonpojat puolestaan olivat hyvin kiintyneitä ja kiitollisia\nkoko suvullemme, minkä he myöhemmin useita kertoja selvästi osoittivat.\n\nMainitsen kaiken tämän ensinnäkin siksi, että lukija tietäisi\nmillaista meillä oli, ja toiseksi näyttääkseni, että Hannan\nkohottaminen »neidiksi» ei kohdannut suurtakaan vaikeutta. Eniten\nhän itse vastusteli sitä, sillä tyttö oli ujo ja saanut sitä paitsi\nMikolaj-vainajalta sellaisen kasvatuksen ja sen mukana kunnioituksen\n»herrasväkeä» kohtaan, että hänen oli vaikea tottua uuteen asemaansa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMikolajn hautajaiset pidettiin kolmen päivän kuluttua hänen\nkuolemastaan. Niihin kokoontui paljon väkeä naapuristostakin, sillä\nkaikki tahtoivat kunnioittaa vanhuksen muistoa. Hän oli tosin vain\npalvelija, mutta kunnioitettu ja rakastettu. Hänet haudattiin meidän\nsukuhautaamme ja hänen ruumisarkkunsa laskettiin minun isoisäni,\neverstin, arkun viereen. Hautajaisten aikana en jättänyt Hannaa\nhetkeksikään. Hän oli saapunut hautausmaalle samassa reessä kanssani,\nja minä tahdoin, että hän myös palaisi takaisin yhdessä minun mukanani.\nMutta pater Ludvig käski minun mennä kutsumaan naapureja taloon\nlämmittelemään ja samalla vähän ravitsemaan itseään. Hannasta joutui\nsillä välin huolehtimaan toverini ja ystäväni Selim Mirza-Dawidowicz,\njoka oli naapurimme, tilanomistaja Mirza-Dawidowiczin poika. Vaikka hän\nsyntyperältään oli tataari ja muhamettilainen, hän kuului paikalliseen\naatelistoon ja tilanomistajain luokkaan, sillä hänen sukunsa joku\nesi-isä oli jo ikimuistoisina aikoina muuttanut Puolaan. Kun minä\njouduin pitämään seuraa Ustrzyckeille, niin Hanna jäi rouva d'Yvesin ja\nnuoren Dawidowiczin rekeen. Minä näin, kuinka tämä kelpo poika kääri\nHannan omaan turkkiinsa, otti ohjakset ajajalta, huusi hevosille ja\nviiletteli vihurina matkaan. Tultuamme kotiin Hanna meni isoisänsä\nhuoneeseen itkemään, mutta minä en voinut seurata häntä, sillä minun\noli huolehdittava pater Ludvigin kanssa vieraista.\n\nKun kaikki vieraat vihdoin olivat lähteneet, Selim jäi luoksemme, sillä\nhänen oli määrä viettää loput joululomasta talossamme lukeakseen jonkin\nverran kanssani. Me olimme näet molemmat samalla, seitsemännellä,\nluokalla, ja ylioppilastutkinto oli edessämme. Mutta me harrastimme\nkuitenkin ratsastusta, pistolilla ammuntaa, miekkailua ja metsästystä\npaljon enemmän kuin Tacituksen Annalien ja Ksenofonin Kyrupaideian\nkääntämistä.\n\nSelim Mirza oli hauska poika, huimapää ja kujeilija, tulinen kuin\nkipinä, mutta erittäin miellyttävä. Me kaikki pidimme hänestä,\nlukuun ottamatta isääni, jota harmitti se, että nuori tataari ampui\nja miekkaili paremmin kuin minä. Mutta madame d'Yves oli suorastaan\nihastunut poikaan, sillä tämä puhui ranskaa kuin aito pariisilainen,\njutteli paljon ja huvitti ranskatarta enemmän kuin meistä kukaan muu.\n\nPater Ludvig toivoi voivansa kääntää pojan roomalaiskatoliseen uskoon,\nvarsinkin kun Selim toisinaan laski leikkiä Muhammedista ja olisi\nvarmasti heittänyt koraanin lukemisen, jollei olisi pelännyt isäänsä,\njoka pitäen suvun perinnäistavoista lujasti kiinni tapasi sanoa, että\nhän vanhana aatelismiehenä tahtoi olla mieluummin vanha muhamettilainen\nkuin vastaleivottu katolilainen. Muuten vanhalla Mirza-Dawidowiczillä\nei ollut erikoisempia turkkilaisia tai tataarilaisia sympatioja. Hänen\nesivanhempansa olivat muuttaneet näille maille jo Witoldin aikoina.\nHe olivat olleet hyvin varakkaita. Maatilan, jonka he nyt omistivat,\nJan Sobieski oli lahjoittanut aikanaan kevyen ratsuväen everstille\nMirza-Dawidowiczille, joka oli sodassa Wienin edustalla osoittanut\nihmeellistä urhoollisuutta ja jonka muotokuva yhä vielä riippui\nseinällä heidän maatilallaan Chorzelessa. Muistan, että tämä muotokuva\nvaikutti minuun ihmeellisen voimakkaasti. Eversti Mirza oli peloittavan\nnäköinen, ja hänen kasvonsa olivat täynnä miekannaarmuja, ikäänkuin\nniihin olisi ollut kirjoitettuna koraanin salaperäisiä ajatuksia. Hänen\nihonsa väri oli tumma, poskipäät ulkonevat, silmät vinot, omituisen\nloistavat ja maalatut sillä tavalla, että ne katsoivat aina sinuun,\nmissä seisoitkin. Mutta minun koulutoverini Selim Mirza-Dawidowicz ei\nollut lainkaan esi-isiensä näköinen. Hänen äitinsä, jonka kanssa isä\nMirza-Dawidowicz oli mennyt naimisiin Krimillä, ei ollut tataaritar,\nvaan kaukaasialaisla syntyperää. Minä en muistanut hänen ulkomuotoaan,\nmutta kerrottiin, että hän oli kaunottarista kaunein ja että nuori\nSelim oli hänen kaltaisensa aivan kuin vesipisara on toisen vesipisaran\nnäköinen.\n\nSelim oli todella kaunis nuorukainen. Hänen silmänsä olivat tuskin\nhuomattavasti vinossa, mutta ne eivät olleet mitkään tataarin silmät,\nvaan suuret, tummat, haaveksivat, raukeat kuin grusinittarilla. En\nole koskaan nähnyt niin sanomattoman suloisia silmiä. Kun Selim\npyysi jotakin ja katsoi sellaisilla silmillään kehenkä hyvänsä, niin\ntuntui kuin hän olisi ottanut sydämesi. Hänen kasvonpiirteensä olivat\nsäännölliset, jalot, kuin kuvanveistäjän taltan muovailemat, kasvojen\nväri tumma, mutta hempeä, huulet täyteläiset, vadelmanpunaiset, hymy\nlempeä ja hampaat kuin helmet. Mutta kun Selim tappeli esimerkiksi\nkoulutoveriensa kanssa, mikä tapahtui melko usein, niin silloin hänen\nsuloinen muotonsa muuttui kokonaan, hälveni kuin viehättävä uni. Hän\noli silloin peloittavan näköinen: silmät pullistuivat ja kiiluivat kuin\nsudella, verisuonet otsalla turposivat, ihon väri musteni ja hänessä\nheräsi hetkeksi oikea tataari, sellainen, jollaisten kanssa esi-isämme\ntanssivat verisissä karkeloissa. Mutta sitä ei kestänyt kuitenkaan\nkauan. Sitten Selim itki, pyyteli anteeksi, suuteli, ja tavallisesti\nhänelle annettiinkin anteeksi. Hänellä oli hyvä sydän ja yleviin\nintoiluihin taipuvainen luonne. Hän oli kuitenkin hajamielinen, hiukan\nkevytmielinenkin ja hurja hetkenlapsi. Hän ratsasti, ampui ja miekkaili\nmestarillisesti. Mutta opinnoissaan hän oli keskinkertainen, sillä\nkyvyistään huolimatta hän oli hieman laiska. Me rakastimme toisiamme\nkuin veljekset, riitelimme ja tappelimme toisinaan, mutta teimme\nsovinnon yhtä usein, ja ystävyytemme kesti katkeamatta. Puolet lomasta\nminä vietin tavallisesti hänen luonaan Chorzelessa, ja toisen puolen\nhän meillä. Niin nytkin. Mikolajn hautajaisten jälkeen hänen oli määrä\njäädä meille joululoman loppuun saakka.\n\nKun vieraat päivällisen jälkeen poistuivat, kello oli ehkä neljä.\nLyhyt talvinen päivä sammui iltaruskon hohteeseen. Lumen peittämissä\npuissa puutarhassa varikset räpyttivät raskaasti siipiään ja rääkyivät\nrumasti. Ne saapuivat parvittain metsästä päin lammen yli ja sitten\nikäänkuin häipyivät illan hämärään. Salissa, jonne siirryimme\npäivällisen jälkeen, vallitsi hiljaisuus. Rouva d'Yves oli mennyt omaan\nhuoneeseensa pelatakseen tapansa mukaan pasianssia. Pater Ludvig asteli\nedestakaisin tasaisesti huoneessa ja pani toisinaan nuuskaksi. Molemmat\npienet sisareni piehtaroivat matolla. Hanna, minä ja Selim istuimme\npienellä sohvalla ikkunan luona, katselimme lammelle ja sen taa metsään\nsammuvaa iltaruskoa.\n\nPian tuli aivan hämärä. Pappi meni lukemaan rukouksiaan, molemmat pikku\nsiskoni juoksivat toiseen huoneeseen, ja me jäimme yksin. Selim alkoi\njuuri jutella, kun Hanna yhtäkkiä siirtyi lähemmäksi minua ja kuiskasi:\n\n— Herra Henryk, minua peloittaa...\n\n— Älä pelkää, Hannaseni, — vastasin painaen hänet itseäni vasten. —\nNojaa minuun, kas näin. Niin kauan kuin olet luonani, ei sinulle voi\ntapahtua mitään pahaa. Katsohan, minä en pelkää mitään ja olen aina\nvalmis puolustamaan sinua.\n\nSe ei ollut totta, sillä salin täyttänyt pimeys, Hannan sanat tai\nMikolajn äskeinen kuolema vaikuttivat minuun hyvin omituisesti.\n\n— Ehkä käskemme tuomaan tulta? — kysyin.\n\n— Niin, se olisi hyvä.\n\n— Selim, sano, että Franck tuo lampun.\n\nSelim Mirza hypähti pystyyn, ja kohta kuului viereisestä huoneesta\ntavatonta töminää ja melua. Samansa ovet lensivät ryskähtäen auki, ja\nFranck syöksyi vihurina sisälle ja hänen olkapäistään pidellen myöskin\nMirza. Franck oli pelästyneen ja hölmön näköinen, sillä Mirza oli\npyöritellyt häntä pahanpäiväisesti ja ohjasi hänet nyt sohvan eteen\nsanoen:\n\n— Nuori herra käskee tuomaan lampun, sillä neiti pelkää. Tahdotko tuoda\nvai kierränkö pääsi pyörälle?\n\nFranck meni ja toi lampun. Mutta kun sen valo näkyi vaivaavan\nHannan itkettyneitä silmiä, niin Mirza sammutti sen. Istuimme\ntaas salaperäisessä pimeydessä aivan hiljaa. Kuu kumotti ja loi\nhopeanhohteista valoa ikkunasta sisälle. Hanna nähtävästi pelkäsi\nyhä, koska painautui minua vasten voimakkaammin, ja minun täytyi\npitää hänen kädestään kiinni. Mirza istui tuolilla vastapäätä meitä,\nja tavallisuuden mukaan hänen remuavan iloinen mielialansa muuttui\nmiettiväksi ja osaksi alakuloiseksikin. Oli hiljaista, hiukan\npeloittavaa, mutta muuten hyvä olla.\n\n— Mirza, etkö kertoisi jonkin sadun, — virkoin, — sinä kun osaat niin\nhyvin. Eikö niin Hanna?\n\n— Niin, se olisi hyvä, — vastasi tyttö.\n\nSelim Mirza katsoi jonnekin ylös ja mietti hetken. Kuu valaisi selvästi\nhänen kasvojensa kauniin sivukuvan. Sitten hän alkoi värähtelevällä,\nmiellyttävän hiljaisella äänellä:\n\n— Krimillä asui metsien ja vuorten takana muuan hyväntahtoinen\nLala-niminen ennustajatar. Kerran ajoi hänen majansa ohi sulttaani\nHarun, joka oli sangen rikas. Hänellä oli korallinen palatsi\ntimanttipilareineen, katto helmistä ja itse palatsi niin suuri, että\nkesti vuoden kulkea sen toisesta päästä toiseen. Hänen päähineessään\noli oikeita tähtiä, ja itse päähine oli auringon säteistä ja\nkoristettu kuun sakaralla, jonka muuan tietäjä oli leikannut kuusta ja\nlahjoittanut sulttaanille. Tämä sulttaani ajoi siis ennustajattaren\nmajan ohi ja itki niin kovasti, että kyyneleet vuotivat maahan. Mutta\nmissä kyynel maahan putosi, siihen kasvoi valkoinen lilja.\n\n— Miksi itket, sulttaani Harun? — kysyi Lala.\n\n— Kuinka voisin olla itkemättä, — vastasi sulttaani Harun, — kun\nminulla on vain yksi tytär, kaunis kuin aamurusko, ja hänetkin\nminun täytyy luovuttaa tulisilmäiselle Dewesille, tuolle mustalle\npaholaiselle, joka joka vuosi...\n\nMirza vaikeni yhtäkkiä.\n\n— Nukkuuko Hanna? — kuiskasi hän minulle.\n\n— Ei, minä en nuku, — vastasi tyttö unisella äänellä.\n\n— Kuinka voisin olla itkemättä, vastasi sulttaani Harun, — jatkoi\nMirza, — kun minulla on vain yksi tytär, joka on annettava Dewesille.\n\n— Älä itke, sulttaani, sanoi Lala. Istu siivekkään hevosen selkään ja\naja Borachin luolalle. Matkalla pahat pilvet tulevat sinua ahdistamaan,\nmutta kun heität näitä unikonsiemeniä niiden sekaan, niin ne nukkuvat...\n\nMirza keskeytti taas ja katsoi Hannaan. Tyttö nukkui nyt todellakin.\nHän oli kovin väsynyt surusta ja valvomisesta ja nukkui sen tähden\nsikeästi. Me tuskin uskalsimme hengittää, jottemme herättäisi häntä.\nTytön hengitys oli tasaista, rauhallista, vain syväin huokausten\nkatkaisemaa. Selim painoi otsansa käden varaan ja vaipui ajatuksiinsa;\nminä kohotin katseeni taivaisiin ja minusta tuntui, kuin olisin enkelin\nsiivillä lentänyt etäisyyksiin. En voi sanoin selittää, minkälainen\nsulouden tunne valtasi minut kokonaan, kun tunsin tuon kalliin, pienen\nolennon rauhallisesti ja luottavana nukkuvan rintaani vasten nojaten.\nOmituinen väristys kulki lävitseni, ja jonkinlaiset taivaalliset,\nuudet, oudot onnen äänet alkoivat soida sielussani. Oi, kuinka minä\nrakastin Hannaa veljen ja holhoojan rajattomalla myötätunnolla!\n\nSiirsin huuleni vähitellen lähelle Hannan tukkaa ja suutelin sitä.\nSiinä ei ollut mitään maallista, syntistä, sillä minä ja suuteloni\nolivat yhtä viattomia.\n\nMirza havahtui äkkiä ja heräsi mietteistään.\n\n— Kuinka onnellinen olet, Henryk! — kuiskasi hän.\n\n— Niin, Selim.\n\nMutta emmehän me voineet ainiaaksi jäädä siihen.\n\n— Älkäämme herättäkö häntä, vaan kantakaamme hänet huoneeseensa, —\nsanoi Mirza minulle.\n\n— Kyllä minä kannan hänet yksin, kunhan sinä vain avaat ovet, —\nvastasin hänelle.\n\nOtin Hannan varovasti käsivarsilleni. Vaikka olinkin vielä hyvin nuori,\nkuuluin jo voimakkaiden miesten joukkoon. Mutta tyttö oli hento ja\nkevyt kuin höyhen. Mirza avasi ovet viereiseen valaistuun huoneeseen\nja niin me saavuimme vihreään kabinettiin, jonka olin määrännyt Hannan\nasuttavaksi. Vuode oli jo valmistettu, ja uunissa palaa ritisi tuli,\njonka edessä vanha Wengrowska istui hiiliä kohennellen. Nähdessään\nminut kantamuksineni hän huudahti:\n\n— Hyvänen aika! Nuori herrako kantaa tyttöä? Eikö olisi voinut herättää\nhäntä, jotta hän olisi itse kävellyt tänne?\n\n— Olkaa hiljaa, Wengrowska! — vastasin vihaisesti. — Hän on neiti eikä\n»tyttö»; sanokaa vain neidiksi, ymmärrättekö? Niin, neiti on väsynyt,\neikä häntä saa herättää. Riisukaa ja pankaa hänet sitten vuoteeseen\nnukkumaan. Muistakaa, että hän on orpo ja että me voimme vain\nhyvyydellä lohduttaa häntä surussa.\n\n— Orpo raukka... niin... orpo... — alkoi Wengrowska heti hokea\nliikuttuneena.\n\nMirza hyväili eukkoa kiitokseksi. Sitten me palasimme juomaan teetä.\n\nTeen ääressä Mirza pian riehaantui ja unohti kaiken, mutta minä en\nkuitenkaan yhtynyt hänen riemuunsa, sillä olin surumielinen ja sitä\npaitsi harkitsin, ettei sellainen poikamaisuus sopinut vakavalle\nmiehelle, vielä vähemmän holhoojalle.\n\nSinä iltana Mirza sai papilta nuhteita siitä, että oli juossut pihalla,\nnoussut jääkellarin matalalle katolle ja alkanut siellä huutaa meidän\njuuri rukoillessa kappelissa. Koirat olivat heti juosseet joka puolelta\npaikalle ja alkaneet haukkua ja ulvoa niin hurjasti, että meidän oli\naivan mahdoton lukea rukouksia.\n\n— Oletko ihan järjiltäsi, Selim? — kysyi pappi.\n\n— Pyhä isä, minä rukoilin myös, mutta muhamettilaiseen tapaan.\n\n— Senkin keltanokka! Älä tee pilaa uskonnosta.\n\n— Kyllähän minä kääntyisin katoliseen uskoon, mutta pelkään isääni.\nEihän minulla ole mitään tekemistä Muhammedin kanssa!\n\nSe sattui pappia heikkoon kohtaan; hän vaikeni ja meni nukkumaan.\n\nMinulle ja Selim Mirzalle annettiin huone omaan huostaamme, sillä pappi\ntiesi, että me mielellämme pakisimme tahtomatta tulla häirityksi. Kun\nminä riisuuduin ja huomasin, että Selim käy nukkumaan rukoilematta,\nniin kysyin:\n\n— Etkö sinä, Selim, todellakaan rukoile koskaan?\n\n— Kuinka niin? Jos tahdot, alan heti.\n\nJa noustuaan ikkunalle Selim Mirza kohotti katseensa ja kätensä kuuta\nkohti ja alkoi laulavalla äänellä:\n\n— O Allah! Akbar Allah! Allah Kerim!\n\nHän oli siinä valkoisissa alusvaatteissaan ja katse taivaaseen\nkohotettuna niin kaunis, etten voinut olla häntä ihailematta.\n\nSitten hän alkoi selitellä minulle ajatuksiaan.\n\n— Mitä minun on tehtävä? — virkkoi hän. — Tuohon profeettaamme, joka ei\nsuonut muille muuta kuin yhden vaimon, vaikka itsellään oli useampia,\nminä en usko. Muuten, viinistä minä pidän. Mutta en saa olla mikään muu\nkuin muhamettilainen. Jumalaan minä uskon kyllä ja toisinaan rukoilen\nparhaani mukaan. Mutta enhän minä tiedä mitään muuta, kuin että Jumala\non olemassa, siinä kaikki.\n\nKotvan kuluttua Selim Mirza alkoi jutella aivan muista asioista.\n\n— Henryk, tiedätkö mitä?\n\n— No, mitä nyt?\n\n— Minulla on mainioita sikareja. Emmehän ole enää lapsia: voimme\ntupakoida.\n\n— Olkoon menneeksi.\n\nMirza hypähti vuoteesta ja toi sikaripaketin. Sytytimme tupakat,\nloikoilimme hiljaa savuja tupruttaen ja syljeskelimme toisiltamme salaa\nsängyn taakse.\n\nTovin kuluttua Selim alkoi taas:\n\n— Henryk, tiedätkö mitä? Kuinka minä sinua kadehdin! Sinä olet jo\ntodella täysikasvuinen.\n\n— Toivottavasti.\n\n— Sillä sinä olet holhooja. Oh, jospa minullekin annettaisiin joku\nholhottavaksi!\n\n— Se ei ole niinkään helppoa. Sitä paitsi, mistä otat toisen tuollaisen\nHannan? — Ja hetken kuluttua lisäsin vakuuttavasti: — Mutta tiedätkö\nmitä? Luulen, etten mene enää kouluun. Miehen, jolla on talossa\nsellaisia velvollisuuksia kuin minulla, ei sovi opiskella koulussa.\n\n— Nyt sinä hourailet. Vai et aio enää opiskella? Entä yliopisto?\n\n— Tiedäthän, että opiskelen mielelläni, mutta velvollisuus ennen\nkaikkea. Ehkä sentään, jos vanhempani antavat Hannan tulla kanssani\nVarsovaan.\n\n— Sellaista he eivät voisi edes uneksiakaan.\n\n— Niin, ei koulussa ollessani, sehän on selvä, mutta kun olen tullut\nylioppilaaksi, niin antavat Hannan minulle. Etpä taida oikein tietää,\nmikä mies ylioppilas on?\n\n— Ehkä. Ensin olet hänen holhoojansa ja sitten menet hänen kanssaan\nnaimisiin.\n\nMinä syöksähdin sängyssä istumaan.\n\n— Mirza, oletko mieletön!\n\n— Kuinka niin? Koululainen ei voi mennä naimisiin, mutta ylioppilas\nkyllä, ja ylioppilaalla voi olla lapsiakin. Hahhaa!\n\nMutta sillä hetkellä ylioppilaan oikeudet eivät kiinnostaneet mieltäni.\nMirzan sanat olivat kuitenkin kuin salama valaisseet sitä sydämeni\nsopukkaa, joka tähän saakka oli vielä hämärä. Tuhannet ajatukset\nlensivät kuin linnut yhtäkkiä pääni halki. Mennä naimisiin kalliin,\nrakkaan orvon kanssa — tosiaan! Se oli kuin uusi ajatuksen ja tunteen\nsalama. Näytti siltä, että sydämeni hämärään sopukkaan joku toi\nvaloa. Syvä, veljellinen rakkaus alkoi nyt lämmittää toisella tavalla\nja valaista ruusuisella hohteella. Mennä naimisiin Hannan, tuon\nvaaleakutrisen enkelin, minun rakkaan Hannani kanssa... Heikommalla ja\nhiljaisemmalla äänellä toistin nyt:\n\n— Mirza, olet mieletön.\n\n— Lyön vetoa, että olet jo rakastunut Hannaan, — sanoi Mirza.\n\nEn sanonut siihen mitään, vaan sammutin kynttilän ja suutelin\npäänaluksen kulmaa.\n\nNiin, minä rakastin jo häntä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPari kolme päivää hautajaisten jälkeen isäni saapui sähkösanoman\nkutsumana kotiin. Pelkäsin hänen peruuttavan Hannaa koskevat\nmääräykseni, ja aavistukseni toteutuikin jossakin määrässä. Isäni\nsyleili minua ja kehui intoani ja tunnollisuuttani velvollisuuksien\ntäyttämisessä. Hän iloitsi siitä selvästi. Sanoipa useammin kuin\nkerran: »Meidän vertamme!» ja oli tyytyväinen minuun. Mutta hän ei\naavistanut intoni syytä. Eikä hän pitänyt määräyksistäni. Ehkä myös ne\nliioitellut selitykset, joita rouva d'Yves isälleni antoi, vaikuttivat\nasiaan, vaikka todellisuudessa minä sen yön jälkeen, jolloin tunteeni\nolivat muuttuneet tietoisuudeksi, tein Hannasta koko talon ensimmäisen\nhenkilön. Isälleni ei myöskään ollut mieleen se opetusohjelma, jota\nnoudatettiin nuorten siskojen kasvatukseen nähden.\n\n— Mutta minä en peruuta enkä muuta mitään. Ratkaiskoon äitisi asian, —\nsanoi isä minulle. — On kuitenkin harkittava, mikä on tytölle paras.\n\n— Eihän sivistys ole koskaan haitaksi, hyvä isä, olen kuullut sinun\nmonesti sanovan.\n\n— Niin, se koskee miehiä, — vastasi hän, — sillä sivistys antaa\nmiehelle aseman, mutta naisiin nähden on asian laita toinen.\nNaisen koulutuksen tulee aina vastata sitä asemaa, minkä hän voi\ntulevaisuudessa saada. Hannalle riittää keskinkertainen sivistys; hän\nei tarvitse ranskankielen taitoa, ei musiikkia eikä sen semmoisia.\nOmaten keskinkertaisen sivistyksen Hanna voi nopeammin löytää sopivan\nmiehen, esimerkiksi jonkun taloudenhoitajan...\n\n— Isä!\n\nHän katsoi minuun hämmästyneenä.\n\n— Mikä sinun on?\n\nSävähdin punaiseksi kuin punajuuri. Veri nousi kasvoihini, silmissäni\npimeni. Hannan asettaminen jonkun taloudenhoitajan rinnalle tuntui\nminusta suorastaan kaikkien unelmieni ja toiveitteni herjaamiselta,\nenkä voinut olla huudahtamatta suuttumuksesta. Tämä herjaus koski\nminuun sitä kipeämmin, kun se oli isäni suusta. Se oli todellisuuden\nensimmäinen läiskäys kylmää vettä nuoruuden kuumalle uskolle,\nensimmäinen isku, jonka elämä suuntasi unelmieni taikalinnaa vasten,\nensimmäinen sellainen romahdus ja pettymys, josta me katkerina koetamme\nvapautua pessimismin ja epäuskon aseilla. Mutta niinkuin kylmä\nvesipisara tuliselle raudalle pudottuaan sihahtaa ja haihtuu höyryksi,\nniin käy usein kuuman ihmissielunkin. Todellisuuden ensimmäisestä\nkylmästä kosketuksesta, vaikka se vavahtaakin tuskasta, se suutahtaa,\nmutta pian todellisen elämän hehku lämmittää sitä rauhoittavasti.\n\nIsäni sanat loukkasivat minua ensin, mutta omituisella tavalla,\nsillä niiden vaikutuksesta minä tunsin loukkaantuneeni Hannalle\nenkä isälleni. Mutta pian minä kuitenkin karkoitin sielustani iäksi\nsen tunteen, karkoitin sen sillä sisäisellä voimalla, joka on niin\nominaista nuoruusvuosille. Isäni ei ymmärtänyt mielentilaani lainkaan,\nvaan nähtävästi arveli sen johtuvan velvollisuuksien täyttämisen\nsuuresta innosta, joka minun iässäni oli luonnollista ja joka hiveli\nhänen itserakkauttaan ja samalla heikensi hänen haluaan vastustaa\nkorkeimman sivistyksen antamista Hannalle. Sovin isäni kanssa siitä,\nettä kirjoitan kirjeen äidille, jonka oli viivyttävä vielä pitempään\nulkomailla, ja pyydän häntä lopullisesti ratkaisemaan tämän asian.\nEn muista muulloin kirjoittaneeni niin pitkää ja niin sydämellistä\nkirjettä. Siinä minä kuvasin äidilleni vanhan Mikolajn kuolemaa,\nviimeisiä sanoja, omaa pyrkimystäni, toiveitani, pelkoani. Minä\nkosketin äitini sydämen kieliä liikuttavasti ja kuvasin hänelle\nomantuntoni tuskia, jollemme tekisi Hannan hyväksi kaikkea mahdollista.\nLyhyesti sanoen, kirje oli, ainakin silloin omasta mielestäni, alallaan\nmitä taiteellisin saavutus, joka ei voinut olla vaikuttamatta.\n\nJonkin verran rauhoittuneena odotin kärsivällisesti vastausta, joka\nsaapuikin, vieläpä kahtena kirjeenä, joista toinen oli minulle, toinen\nrouva d'Yves'ille. Minä voitin taistelun kaikissa suhteissa. Äitini\nei ainoastaan suostunut siihen, että Hanna saisi korkean sivistyksen,\nvaan erikoisesti vaati sitä. »Toivoisin (kirjoitti äitini), että Hannaa\nkaikissa suhteissa pidettäisiin perheeseemme kuuluvana, jos se ei ole\nisän tahtoa vastaan. Me olemme siihen velvoitetut vanhan Mikolajn\nmuiston tähden, sillä hän oli kovin kiintynyt meihin ja uhrautuva.»\nVoittoni oli siis täydellinen, ja Selim jakoi sen kanssani täydestä\nsydämestään, sillä kaikki, mikä koski Hannaa, kiinnosti häntä kovasti,\nikäänkuin hän olisi ollut holhooja.\n\nTotta puhuakseni, se sympatia ja huolehtivaisuus, jota Selim osoitti\norpoa kohtaan, alkoi minua jo hiukan harmittaa, sitäkin enemmän,\nkun suhteeni Hannaan oli muuttunut sinä muistettavana yönä, jolloin\ntunteeni tyttöä kohtaan olivat selvinneet. Hannan läsnäollessa\nminun oloni tuntui siltä, kuin minut olisi tavattu jostakin\nteosta. Sydämellisyys ja lapsellinen luottamus olivat kadonneet\nminusta kokonaan. Vain muutamia päiviä sitten tyttö oli nukahtanut\nrauhallisesti minua vasten nojaten, mutta nyt sellainen olisi nostanut\nhiukseni pystyyn. Vielä äsken minä hyvää huomenta ja hyvää yötä\ntoivottaessani suutelin kuin veli Hannan kalpeita huulia, mutta nyt\npelkkä käden kosketuskin poltti minua ja värisytti niin omituisen\nsuloisesti. Minä aloin jumaloida häntä kuin ensi lempeni kohdetta, ja\nkun tyttö kaikessa viattomuudessaan ja mitään ajattelematta pujahti\nviereeni vanhan tapansa mukaan, niin minua melkein suututti ja minä\ntaisin pitää itseäni pyhänherjaajana.\n\nRakkaus antoi minun nauttia ennen tuntemattomasta onnesta, mutta\nmyös kokea katkeruutta. Jospa olisin voinut uskoa jollekin huoleni\nja itkeä ahdistukseni jonkun rintaa vasten painautuen, niinkuin\nmieleni toisinaan teki kovinkin, niin puolet painosta olisi pudonnut\nsydämeltäni. Tosin olisin voinut tunnustaa kaiken Selimille, mutta\npelkäsin hänen luonnettaan. Tiesin, että ensi hetkessä hän kokonaan\nheltyy sanoistani, mutta kuka takaa, ettei hän seuraavana päivänä\nhänelle ominaisella kyynillisyydellä ja kevytmielisyydellä naura\nminulle ja ihanteelleni, jota minä uskalsin tuskin ajatuksillani\nkosketella. Luonteeni oli sulkeutunut, ja me olimme muutenkin hyvin\nerilaisia: minä olin liian tunteellinen, jota vikaa Selimissä ei ollut\nlainkaan. Minä saatoin rakastaa vain surumielisesti, Selim ainoastaan\niloisesti. Tästä syystä minä salasin rakkauteni kaikilta, vieläpä\nitseltänikin, eikä kukaan sitä huomannut. Vaikka en koskaan ollut\npitänyt silmällä rakastavaisia, minä vaistomaisesti omaksuin rakkauden\nkaikki ulkonaiset ilmennykset: hämmennyin usein ja punastuin Hannan\nnimen pelkästä mainitsemisestakin, mutta kehitin niin vilkkaasti\nitseäni, että 16-vuotiaan tunteet eivät kuitenkaan paljastaneet minua.\nMinulla ei ollut minkäänlaista aikomusta tunnustaa Hannalle tunteitani.\nRakastin tyttöä, ja se riitti minulle. Tosin toisinaan, kun jäimme\nkahden, pälkähti päähäni ajatus: mitähän, jos nyt polvistuisin Hannan\neteen ja suutelisin hänen vaatteensa lievettä?\n\nSelim sillä välin hassutteli, naureskeli, lasketteli sukkeluuksia\nja ilakoi meidän molempienkin puolesta. Hän ensimmäisenä sai Hannan\nhymyilemään, kun hän eräänä päivänä aamiaisella ehdotti, että pater\nLudvig kääntyisi Muhammedin uskoon ja menisi naimisiin madame d'Yvesin\nkanssa. Herkkätunteinen ranskatar ja pappi eivät voineet suuttua\npilasta, sillä kun Selim katsoi heihin ihmeellisillä silmillään ja\nliehakoi heiltä suosiota, niin kaikki päättyi lievään huomautukseen ja\nyleiseen nauruun. Hänen suhteensa Hannaan oli huolehtiva ja lempeä,\nmutta synnynnäinen ilomielisyys väritti kaiken. Hän osoitti tytölle\npaljon suurempaa luottamusta kuin minä. Saattoi huomata, että Hannakin\npiti Selimistä, sillä hän tuli aina iloisemmaksi, kun tämä tuli\nhuoneeseen. Minulle tai oikeammin minun surumielisyydelleni Selim usein\nnaureskeli pitäen sitä sellaisen miehen teennäisenä vakavuutena, joka\nkaikin mokomin tahtoo käydä täysikasvuisesta.\n\n— Katsokaa nyt kaikki, kyllä hänestä pappi tulee, — huomautti Selim.\n\nSilloin minä pudotin jonkin esineen voidakseni sitä nostaessani salata\npunastumiseni. Ja pater Ludvig pisti nuuskaksi vastaten:\n\n— Tulkoon vain ja kunniaksi Jumalalle!\n\nSillä välin joululoma kului loppuun. Minun heikot kotiinjäämisen\ntoiveeni eivät toteutuneet. Eräänä iltana pääholhoojalle tiedoitettiin,\nettä hän valmistautuisi matkalle seuraavaksi aamuksi. Oli lähdettävä\naikaisin, sillä meidän täytyi poiketa Chorzeleen, missä Selimin tuli\nsanoa hyvästi isälleen. Kun nousimme aamulla kello kuudelta, oli\nvielä pimeä. Mieleni oli niin synkkä kuin samainen talviaamu, pimeä\nja tuulinen. Selim oli myös mitä huonoimmalla tuulella. Ryömittyään\nvuoteesta unisena hän väitti, että maailma on täynnä typeryyttä ja\nsiinä kehnosti kaikki järjestetty, mihin minä yhdyin täydelleen. Kun\nolimme pukeutuneet, menimme molemmat sivurakennuksesta ulos ja syömään.\nPihalla oli pimeä, ja pienet, terävät lumensirut lensivät tuulen mukana\nkasvoja vasten. Ruokasalin ikkunat olivat valaistut. Kuistin edessä\nodotti jo reki, johon kannettiin tavaramme. Hevoset heläyttelivät\nkulkusia, koirat haukkuivat reen ympärillä. Kaikki tämä vaikutti niin\nsurulliselta, että sitä katsellessa sydäntä melkein kouristi tuskasta.\n\nTullessamme ruokasaliin näimme isän ja papin siellä astelevan vakavan\nnäköisinä edestakaisin, mutta Hannaa ei ollut. Sykähtelevin sydämin\nsilmäilin tuon tuostakin viheriän kabinettihuoneen oveen odottaen\nHannan tuloa, muuten minun täytyisi lähteä hyvästelemättä. Isä ja pappi\nantoivat meille neuvoja ja lukivat meille siveyssääntöjä. He alkoivat\nmolemmat siitä, että kun me olemme jo siinä iässä, että ymmärrämme,\nmitä työ ja tiedot merkitsevät, niin sitä ei tarvitse enää selittää,\nmutta molemmat eivät kuitenkaan puhuneet mistään muusta. Kymmenisen\nkertaa olin kuullut kaiken tämän ja puolella korvalla kuuntelin sitä\ntaas pureskellen paahdettua leipää ja hörpäten haluttomasti lämmitettyä\nviininsekaista särvintä, joka takerteli kurkussani.\n\nYhtäkkiä sydämeni alkoi pamppailla niin lujasti, että tuskin pysyin\ntuolillani, sillä Hannan huoneesta kuului kahinaa. Ovi avautui ja\nsisään astui — aamunuttu yllä ja tukka täynnä hiuspaperruksia —\nmadame d'Yves, joka syleili minua hellästi, huolimatta siitä, että\nolisin pettyneenä heittänyt särpimeni hänen päälleen. Hänkin lausui\ntoivomuksen, että niin järkevät nuorukaiset kuin me tulevat epäilemättä\nopiskelemaan ahkerasti, mihin Selim Mirza vastasi, että muisto hänen\nhiuspaperruksistaan on antava voimia ja kestävyyttä lukutöissä.\n\nMutta kohtalo ei kuitenkaan pakottanut minua juomaan katkeruuden maljaa\npohjaan saakka. Kun me nousimme pöydästä, Hanna tuli huoneestaan\nunisena, ruusunpunakkana, tukka melkein hajallaan. Puristin hänen\nkättään toivottaen hyvää huomenta ja tunsin, kuinka hänen kätösensä oli\nkuuma. Heti pälkähti päähäni ajatus, että Hannassa on kuumetta minun\nlähtöni tähden, ja mielessäni heräsi sangen liikuttava kohtaus, mutta\nse oli kaikki kuin unta.\n\nKotvan kuluttua isä ja pater Ludvig poistuivat huoneesta noutamaan\nkirjeitä, jotka oli otettava mukaan Varsovaan, ja Mirza ratsasti ulos\nsuurella koiralla, joka oli vastikään pujahtanut huoneeseen. Jäin\nHannan kanssa kahden. Silmiini nousi kyyneliä, huuliltani oli lentää\nhelliä, hehkuvia sanoja. En aikonut puhua Hannalle rakkaudestani,\nmutta jokin voima kehoitti minua sanomaan jotakin sellaista kuin:\n»Kallis, rakas Hannaseni!» ja samalla suutelemaan hänen käsiään. Hetki\noli ainoa sopiva tilaisuus sellaiseen tunteen vuodatukseen, sillä\ntoisten ihmisten ollessa läsnä minä en olisi rohjennut sitä nyt tehdä,\nvaikka muuten olisinkin voinut. Mutta minä laiminlöin hetken mitä\nhäpeällisimmin. Lähestyin kyllä tyttöä, ojensin käteni, mutta tein sen\nkömpelösti ja luonnottomasti sanoen niin omituisen kylmästi: »Hanna!»,\nettä samassa peräydyin ja vaikenin. Mieleni teki lyödä itseäni\nkorvalle. Mutta Hanna alkoi juuri:\n\n— Hyvä Jumala! Kuinka ikävä täällä tulee olemaan ilman herra Henrykiä!\n\n— Tulen kotiin pääsiäiseksi, — vastasin lyhyesti matalalla, oudolla\näänellä.\n\n— Mutta pääsiäiseen on niin pitkä aika!\n\n— Ei niinkään pitkä, — murahdin.\n\nSillä hetkellä Mirza tulla tupsahti sisälle, ja hänen jäljessään isäni,\npater Ludvig, madame d'Yves ja vielä jokunen palvelijatar. Sanat:\n»Rekeen istumaan! Rekeen istumaan!» kaikuivat kolkosti korvissani.\n\nMenimme kaikki eteiseen. Siellä isä ja pater Ludvig syleilivät minua ja\njotkut muutkin hyvästelivät. Kun minun oli sanottava hyvästi Hannalle,\nniin mieleni teki syleillä häntä voimakkaasti ja suudella entiseen\ntapaan, mutta tekemättä se kuitenkin jäi.\n\n— Voi hyvin, Hanna, — virkahdin ojentaen hänelle käteni, mutta\nsydämessäni sadat äänet ja sadat tunteet itkivät ja huuliltani sadat\nlempeät sanat olivat pulpahtaa ilmoille.\n\nSamassa huomasin tytön itkevän ja silloin heräsi myös hengessäni tuo\nuhmaava paholainen, tuo häpeämätön halu raadella omia haavojani, joka\nhalu usein myöhemmin elämässäni pyrki mielessäni valtaan. Vaikka\nsydämeni oli pakahtua, särkyä palasiksi, niin minä kylmästi ja lyhyesti\nsanoin vain:\n\n— Älä itke, Hanna, turhaan.\n\nSen sanottuani istuuduin rekeen.\n\nSamaan aikaan Selim Mirzakin hyvästeli kaikkia. Juostuaan Hannan luo\nhän tarttui tytön molempiin käsiin ja suuteli niitä vuorotellen.\nSilloin olisin mielelläni lyönyt poikaa. Vihdoin Selim hyppäsi rekeen,\nja isäni huusi ajajalle: »Anna mennä!» Pater Ludvig siunasi meidät\nristinmerkillä matkalle. Ajaja ärjähti hevosille, kulkuset helähtivät\nkovemmin, lumi narahteli jalasten alla, ja me lähdimme taipaleelle.\n\n— Lurjus! — nuhtelin itseäni hengessä. — Sillä tavalla hyvästelit omaa\nHannaasi! Loukkasit tyttöä, moitit hänen kyyneliään, orvon kyyneliä,\njoita et ansainnut...\n\nNostin turkinkaulukseni ja itkin kuin lapsukainen, mutta hyvin hiljaa,\njottei Mirza kuulisi. Toverini oli itsekin liikuttunut. Ennen Chorzelea\nhän sanoi:\n\n— Henryk!\n\n— Mitä?\n\n— Ulisetko?\n\n— Anna minun olla rauhassa!\n\nMe vaikenimme. Oli taas hiljaista.\n\nMutta kotvan kuluttua Mirza uudelleen sanoi:\n\n— Henryk!\n\n— Mitä?\n\n— Ulisetko?\n\nEn vastannut mitään. Yhtäkkiä Selim Mirza nousi, sieppasi lunta\nkädellään, nosti lakkini, pesi sillä pääni, painoi lakin takaisin ja\nvirkkoi:\n\n— Tämä virkistää sinua.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nEn saapunut pääsiäiseksi kotiin lähestyvien maturiteettitutkintojen\ntakia. Sitä paitsi isäni tahtoi, että ennen yliopiston lukuvuoden\nalkamista suorittaisin pääsytutkinnon yliopistoon, koska, kuten hän\ntiesi, en haluaisi loma-ajallani opiskella, vaan tulisin unohtamaan\npuolet siitä, mitä olin koulussa oppinut. Nyt minä työskentelin sangen\nahkerasti. Paitsi koulutunteja ja maturiteettitutkintoja minä otin\nyhdessä Selimin kanssa erikoistunteja eräältä nuorelta ylioppilaalta,\njoka itse oli suorittanut äskettäin ylioppilastutkinnon ja tiesi siis\nmitä parhaiten, mitä siihen vaadittiin.\n\nSe aika oli minulle ikimuistettavaa, sillä silloin pater Ludvigin,\nisäni ja koko meidän hiljaisen kartanopesämme minuun istuttama\ntietojen ja uskomusten rakennelma romahti kokonaan maahan. Nuori\nylioppilasopettajamme oli kaikissa suhteissa hyvin radikaalinen.\nSelittäessään Rooman historiaa hän osasi puhua kansantribuuneista\nGracchus-veljeksistä niin vaikuttavasti, että minussa heräsi\nvastenmielisyyttä ja halveksivia tunteita harvainvaltaa kohtaan, ja\nminun arkkiaristokraattiset vakaumukseni haihtuivat kuin savu. Nuori\nopettajani todisteli syvästi vakuuttuneena, että ihmisen, joka pian\non nouseva ylioppilaan korkeaan ja kaikissa suhteissa vaikuttavaan\nasemaan, tulee olla vapaa kaikista ennakkoluuloista ja katsoa asioita\ntodellisen filosofin myötätunnolla. Muuten hän oli sitä mieltä, että\nvain noin 18—23-vuotias mies on mitä parhain hallitsemaan maailmaa ja\nvaikuttamaan ihmiskuntaan, sillä myöhemmin hänestä tulee idiootti eli\nvanhoillinen.\n\nIhmisistä, jotka eivät olleet ylioppilaita eikä professoreja, hän\npuhui säälien. Hänellä oli omat ihanteensa, jotka olivat aina hänen\nhuulillaan. Ensimmäisen kerran sain kuulla puhuttavan kahdesta\nMoleschott- ja Büchner-nimisestä oppineesta, joihin hän usein viittasi.\nOli mielenkiintoista kuulla, millaisella innolla hän puhui tieteen\nvaltauksista viime aikoina, suurista totuuksista, joiden ohi sokea\nja ennakkoluuloinen ihmiskunta kulki välinpitämättömästi, mutta\njoita uusimmat oppineet niin rohkeasti paljastivat koko maailmalle\n»unhotuksen tomun» alta. Esittäessään mielipiteitään hän pudisteli\ntuuheata tukkaansa ja tuprutti tavattoman paljon paperosseja vakuuttaen\nsamalla saavuttaneensa sellaisen taidon, että hänelle on yhdentekevää,\npuhaltaako savun nenän vai suun kautta ulos, ja tietävänsä, ettei\nVarsovassa ole ainoatakaan ihmistä, joka samalla tavalla osaa vetää\nhenkeen. Sitten hän nousi lähteäkseen, veti ylleen päällystakin, josta\npuolet napeista oli poissa, ja sanoi, että hänen täytyy rientää vielä\n»pienelle kohtaukselle». Sanoessaan sen hän siristi salaperäisesti\ntoista silmäänsä ja lisäsi, että minä ja Mirza olimme vielä liian\nnuoria, jotta hän voisi laajemmin selittää, mitä sellaisella\n»kohtauksella» tarkoitetaan, mutta ajan kuluessa mekin tulisimme kyllä\ntietämään sen ilman hänen selityksiäänkin.\n\nHuolimatta kaikesta tästä, mikä ei varmastikaan olisi paljoa\nmiellyttänyt meidän vanhempiamme, hänellä oli hyvätkin puolensa.\nHän tiesi itse hyvin ne asiat, joita hän meille opetti, ja oli\nsamalla kiihkeästi innostunut tieteistä. Hänen kenkänsä olivat\nrikkinäiset, päällystakki kulunut, lakki kuin vanha linnunpesä\neikä hänellä näyttänyt olevan penninkään huolta omasta itsestään.\nHän eli innostuksesta, tieteestä eikä välittänyt vähääkään omasta,\nhenkilökohtaisesta onnestaan. Me, Mirza ja minä, pidimme häntä\njonkinlaisena yliluonnollisena olentona, viisauden ja tietojen\nvaltamerenä ja uskoimme pyhästi, että jos joku pelastaa ihmiskunnan\nsitä mahdollisesti uhkaavasta vaarasta, niin ainoastaan hän, tuo\nvaikuttava nero, joka luultavasti itsekin oli samaa mieltä. Me\nkoetimme omaksua hänen vakaumuksiaan, ja minä puolestani menin vielä\npitemmälle kuin opettajani. Se oli luonnollista vastavaikutusta minun\nsiihenastiselle kasvatukselleni, ja sitä paitsi nuori ylioppilas\navasi todellakin minulle aatteiden tuntemattoman maailman portit.\nNäiden uusien totuuksien sokaisemana minulla ei ollut paljoakaan aikaa\najatella ja haaveilla Hannasta. Ensin, heti saavuttuani maalta, minä\nen hylännyt ihanteitani. Kirjeet, jotka sain Hannalta, lietsoivat yhä\nenemmän sydämeni tulta, mutta siihen aatteiden maailmaan verrattuna,\njohon nuori ylioppilas minut johdatti, meidän pieni maalaismaailmamme\noli niin hiljainen, rauhallinen ja alkoi vähitellen pienentyä\nentistäkin pienemmäksi peittäen samalla Hannan kuvan ikäänkuin\njonkinlaisella ohuella harsolla.\n\nSelim Mirza puolestaan kulki samaa valtavien reformien tietä kuin\nminäkin ajattelematta Hannaa lainkaan, sillä vastapäätä meidän\nasuntoamme oli ikkuna, jossa pensionaattityttö Jozia istuskeli kaiket\npäivät. Selim alkoi huokailla sinne päin, ja he katselivat toisiaan\npäiväkaudet kumpikin ikkunastaan kuin kaksi häkkilintua. Selim\nvakuutteli jo, että »tuo tyttö tai ei kukaan». Toisinaan hän sängyllään\nloikoen pänttää päähän läksyä, kunnes yhtäkkiä viskaa kirjan lattialle,\nkarkaa pystyyn ja syleilee minua huutaen ja nauraen kuin mieletön:\n\n— Oi, minun Joziani! Kuinka hurjasti minä rakastan sinua!\n\n— Mene hiiteen, Selim! — tiuskaisen hänelle.\n\n— Oh! Sinä et ollutkaan Jozia! — vastaa Selim keikaroivasti ja palaa\nlukutyöhönsä.\n\nVihdoin tuli tutkintojen aika. Sekä maturiteettitutkinnon että\npääsytutkinnon yliopistoon me molemmat suoritimme aika hyvin ja sitten\nolimme vapaita kuin linnut, sillä jäimme vielä kolmeksi päiväksi\nVarsovaan. Tämän ajan me käytimme ylioppilasunivormujen hankkimiseen ja\ntutkintojen juhlimiseen, jota opettajamme piti välttämättömänä ja joka\nsuoritettiin ensimmäisessä eteemme sattuvassa viinikellarissa.\n\nToisen pullon jälkeen, kun minun ja Selimin päässä alkoi jo pyöriä ja\nopettajamme ja nykyisen virkatoverimme poskille nousi puna, me tunsimme\ntavatonta halua saada vuodattaa sydämen tunteita. Opettajamme alkoi:\n\n— No niin, nyt teistä on siis tullut miehiä, hyvät pojat, ja maailma\non teille avoinna. Voitte huvitella, viskellä rahoja, olla olevinanne\nherroja, rakastella, mutta sen sanon teille, että sellainen on\nhullutusta. Pintapuolinen elämä ilman tarkoitusta, jonka puolesta\nihminen elää, tekee työtä, taistelee, se on suorastaan typerää.\nElääkseen järkevästi ja taistellakseen viisaasti täytyy asioita\nkatsella terveesti, raittiisti. Minä puolestani luulen niin tekeväni.\nEn usko mihinkään, mihin en ole koskettanut tai mitä en ole koetellut,\nja teille neuvon samaa. Elämässä on niin monta tietä, että täytyy olla\npirunmoinen pää, jottei eksyisi. Mutta minä pidän kiinni tieteestä, ja\nsillä hyvä. Jonninjoutavilla et minua houkuttele. Elämä on typerää,\nmutta minä en kuitenkaan lyö palloa säpäleiksi kenenkään päähän;\ntietäminen estää sen. Mutta jollei sitä olisi, niin ties vaikka\nlaskisin kuulan kallooni. Tiede ei petä. Rakastat — nainen pettää, ja\nsitten tulee epätoivo. Voit pohtia sen syytä aina kuolemaasi saakka,\nkun jonakin päivänä tunnet voivasi huonosti, silmissä mustenee ja\n— loppu on tullut: kuolinilmoitus, typerä elämäkerta, muotokuva ja\nfinita comedia! Sitten ei ole enää mitään, siitä voitte olla varmat,\nja siitä annan vaikka kunniasanani, hyvät miehenkässäkät. Voitte\npelotta olla uskomatta mihinkään satuun. Mutta tiede, se on pohja, joka\nkestää. Sillä on sitä paitsi se hyvä puolensa, että harrastaessasi\nsitä, uskallat rohkeasti astella rikkinäisissäkin saappaissa ja nukkua\noljilla. Silloin et välitä liikoja eroavaisuudesta. Ymmärrättekö?\n\n— Tieteen malja! — huudahti Selim, jonka silmät hehkuivat kuin hiilet.\n\nOpettajamme viskasi kädellään pitkän tukkansa takaraivolleen, kohotti\nlasinsa, tyhjensi sen yhdellä siemauksella, veti pari pitkää haikua,\npäästi nenänsä kautta kaksi suurta tuprua ja puhui edelleen:\n\n— Paitsi tieteitä ahtaammassa merkityksessä — Selim, olet humalassa!\n— paitsi tieteitä ahtaammassa merkityksessä, on filosofia ja\naatteita. Niilläkin voi täyttää elämänsä laitojaan myöten. Mutta minä\ntunnustan vain todellisia tieteitä. Mitä filosofiaan tulee, varsinkin\nihanteellis-realistiseen, niin sanon teille suoraan, että minä siitä\nviis välitän. Se on silkkaa lorua. Se muka ajaa totuutta takaa, mutta\npyörii paikallaan kuin koira omaa häntäänsä tavoitellessaan. Yleensä en\npidä tyhjistä sanoista, vaan tosiasioista. Pelkästä vedestä ei juustoa\ntee. Mitä aatteisiin tulee, niin se on eri asia. Niiden puolesta\nkannattaa uhrata vaikka päänsä. Mutta te ja teidän isänne vaellatte\nvääriä teitä pitkin. Eläkööt aatteet!\n\nTyhjensimme taas maljoja. Päässämme alkoi sumeta, ja hämärä\nviinikellari näytti meistä melkein pimeältä. Pöydällä palava kynttilä\noli sammua, savu kierteli huoneessa peittäen seinillä riippuvat taulut.\nIkkunan takana pihalla kerjäläinen lauleskeli jumalista laulua ja\nsoitti taukoina viululla surullista säveltä. Ihmeellinen tunne täytti\nrintani. Minä uskoin opettajamme sanoihin, mutta tunsin, ettei hän\npuhunut vielä kaikkea eikä siitä, mikä vielä voi täyttää elämän.\nMinulta puuttui vielä jotakin, ja surullinen tunne valtasi minut vasten\ntahtoani. Ja tämän tunteen, viinin ja hetken innostuksen vaikuttamana\nminä kysyin hiljaa:\n\n— Entä nainen? Eikö rakastava, uhrautuva nainen merkitse elämässä\nmitään?\n\nSelim alkoi laulaa:\n\n    »Oi nainen, oi nainen\n    niin vaihtelevainen,\n    ken naisehen luottaa, se typerä on...!»\n\nOpettajamme katsoi minuun niin omituisesti, kuin hän olisi silloin\najatellut aivan muita asioita. Mutta sitten hän ikäänkuin havahtui ja\nsanoi:\n\n— Sinä näytät niin haaveellisen tunteelliselta, Henryk. Mutta katsohan\nSelimiä; hän tulee menemään maailmassa paljon pitemmälle kuin sinä,\nHenryk. Sinua ei vetele, ei ainakaan naismaailmassa. Pidä varasi,\nettei kukaan nainen tule tiellesi ja turmele elämääsi. Nainen! Nainen!\n— ja opettaja siristi tapansa mukaan toista silmäänsä. — Kyllä minä\ntunnen jonkin verran sellaista tavaraa. En voi valittaa, mutta tiedän\nsenkin, ettei paholaiselle pidä antaa sormeaan, sillä se voi ottaa koko\nkäden. Nainen! Rakkaus! Onnettomuutemme on siinä, että typeryydessä\nratkaisemme suuria asioita. Väärennetystä tavarasta ei pidä maksaa\nhyvällä rahalla. Luuletteko, että valitan naisia? Sellainen ei johtuisi\nunissakaan mieleeni. Päinvastoin, minä pidän heistä, mutta en anna oman\nmielikuvitukseni vetää itseäni nenästä. Muistan vielä, kuinka rakastuin\nensimmäisen kerran erääsen Lola-nimiseen tyttöön ja luulin ensin hänen\npukunsakin olevan jotakin pyhää ainetta, mutta sitten käsitin selvästi,\nettä se oli kaikkein tavallisinta karttuunia. Miehen päässä pyörivät\nerilaiset ihanteet ja halu rakastaa. Kun sitten ensimmäinen hanhi\nosuu hänen eteensä, niin hän sanoo itsekseen: »Tuossa on se nainen!»\nMyöhemmin mies huomaa erehtyneensä, mutta tämän pienen erehdyksen\ntähden pahus hänet perii tai hän jää hölmöksi koko iäkseen.\n\n— Mutta teidän on kuitenkin tunnustettava, — sanoin minä, — että mies\nvoi tuntea halua rakastaa, ja varmaankin olette itsekin tuntenut\nsellaista halua samoin kuin muutkin.\n\nTuskin näkyvä hymy vilahti opettajan huulilla.\n\n— Kukin voi tyydyttää halunsa omalla tavallaan, — vastasi hän. —\nMinä teen sen ainakin niin. Sanoin juuri, että typeryydessä ei ole\nratkaistava suuria asioita. Olen järkevä ja olen usein nähnyt monen\nelämän murtuneen tai sotkeutuneen pahasti naisen tähden, ja sen tähden\ntoistan, ettei rakkautta pidä asettaa korkeammalle muita tärkeitä\nasioita, sillä se on pikku asia. Järjen malja!\n\n— Naisen malja! — huusi Selim!\n\n— Olkoon vaikka niinkin! — vastasi opettaja. —\n\nHe ovat miellyttäviä olentoja, mutta heitä ei pidä ottaa liian\nvakavasti. Siis naisen malja!\n\n— Jozian malja! — huudahdin minä heläyttäen Selimin lasia.\n\n— Odotahan! Nyt on minun vuoroni, — vastasi Selim. — Sinun Hannasi\nmalja! Toinen on toisen arvoinen.\n\nVereni kuohahti, silmissäni kipinöi.\n\n— Ole hiljaa, Mirza! — huusin. — Älä lausu kapakassa sitä nimeä!\n\nJa minä heitin lasini lattiaan, että se särkyi tuhansiksi siruiksi.\n\n— Oletko hullu!? — huusi opettaja.\n\nMutia minä en ollut hullu, vaan viha säihkyi ja poltti kuin liekki.\nOlin kuullut kaikki, mitä opettaja oli puhunut naisista. Se oli minua\nmiellyttänyt ja minä olin nauranut kuten muutkin. Mutta olin tehnyt\nsen kaiken vain siksi, että ne sanat eivät olleet koskeneet minun\nomaisiini, eikä ollut edes mieleeni pälkähtänyt, että yleinen teoria\nolisi voinut tarkoittaa myöskin minulle kalliita henkilöitä.\n\nMutta kuultuani puhtaan orpotytön nimen kapakassa niin kevytmielisesti\nlausuttuna, keskellä savua, likaa, tyhjiä pulloja, korkkeja ja\nruokotonta keskustelua, minä tunsin kuulleeni pyhänherjauksen ja\nsellaisen Hannaan kohdistetun loukkauksen, että olin vihan vuoksi\nmenettää tasapainoni.\n\nMirza katsoi minuun hetken aikaa ihmetellen, mutta sitten hänenkin\nkasvonsa synkkenivät, silmänsä säikkyivät, otsallaan suonet\npullistuivat ja piirteensä muuttuivat teräviksi kuin aito tataarilla\nainakin.\n\n— Vai kiellät sinä minua puhumasta, mistä haluan! — huusi hän kolkolla,\nkatkonaisella, hengästyneellä äänellä.\n\nOnneksi opettajamme sekaantui nyt asiaan.\n\n— Ette ole kyllin arvokkaita kantamaan ylioppilasunivormuja! — huudahti\nhän. — Mitä ihmettä, aiotteko tapella ja kiskoa toisianne korvista kuin\nkoulupojat? Aika filosofeja, jotka iskevät toisiaan päihin. Hävetkää!\nJa teidän pitäisi pohtia maailmankysymyksiä. Hävetkää! Ajatusten\ntaistelusta nyrkkitaisteluun! Sillä tavalla! Mutta minä kohotan maljan\nyliopiston kunniaksi, ja te olette suuria lurjuksia ja mitättömiä\nmiehiä, jollette heti heläytä lasejanne sovinnon merkiksi ja juo\npohjaan saakka.\n\nMolemmat rauhoituimme. Selim, vaikka hän olikin enemmän humalassa,\nsanoi ensin:\n\n— Pyydän anteeksi, olin hölmö, — virkkoi hän lempeästi.\n\nMe syleilimme toisiamme sydämellisesti ja tyhjensimme lasit yliopiston\nkunniaksi. Opettajamme alkoi samassa laulaa: Gaudeamus. Lasioven läpi\nkauppa-apulaiset kurkistelivat meihin. Ulkona hämärsi. Olimme kaikki\nhutikassa. Iloinen mielialamme oli ylimmillään ja alkoi vähitellen\npainua laskua kohti. Opettajamme vaipui ensimmäisenä mietteisiin ja\nvirkkoi kotvan kuluttua:\n\n— Vaikka kaikki on hyvin, on elämä kuitenkin typerää. Nämä keinot ovat\nkaikki keinotekoisia, mutta se, mikä sielussa tapahtuu, on eri asia.\nHuominen päivä on aivan tämän päivän kaltainen: sama puute, samat neljä\ntyhjää seinää, olkinen aluspatja, rikkinäiset saappaat ja... niin\nloputtomiin. Työtä ja työtä, mutta onnea... hm! Ihminen pettää itseään,\nminkä voi, ja takauttaa... Voikaa hyvin!\n\nSen sanottuaan hän painoi lakin päähänsä, teki muutamia mekaanisia\nliikkeitä, ikäänkuin hän olisi napittanut takkinsa olemattomia nappeja,\nveti muutamia savuja ja huitaisi kädellään sanoen:\n\n— Kas niin! Maksakaa te tuolla, sillä minä olen puti puhdas. Voikaa\nhyvin! Muistelkaahan minua tai unohtakaa, aivan yhdentekevä. Minä en\nole liian tunteellinen. Voikaa hyvin, rakkaat, kelpo pojat...\n\nNämä viimeiset sanat hän lausui liikuttuneella ja pehmeällä äänellä,\npäinvastoin kuin äskeisen ilmoituksensa, ettei ole liian tunteellinen.\nSydänraukka kaipasi rakkautta, mutta puute ja kieltäytyminen, jotka\nseurasivat häntä lapsesta saakka, olivat opettaneet sulkemaan tunteet\nsyvälle. Hän oli ylpeä ja tulinen luonne, joka pysytteli itsenäisenä\npelosta, että hänet voitaisiin työntää takaisin, jos hän ensimmäisenä\nosoittaisi sydämensä tunteita.\n\nIstuimme jonkin aikaa surunsekaisten tunteiden vallassa. Se oli ehkä\njonkinlaista aavistusta, että emme tulisi enää näkemään opettaja\nraukkaa tässä maailmassa. Emme tienneet, yhtä vähän kuin hän itsekään,\nettä hänen rinnassaan oli jo kuolettavan taudin siemen. Syksyllä,\nlokakuun alussa, hän kuoli keuhkotautiin. Hänen ruumisarkkunsa\njäljessä kulki vain muutamia hänen tovereitaan, sillä oli vielä\nloma-aikaa. Hänen köyhä äitinsä, joka myyskenteli kirkkokynttilöitä\ndominikaanikirkon edustalla, itki yksin poikaansa, jota hän usein ei\nelämässä ymmärtänyt, mutta jota hän rakasti niinkuin äidit tavallisesti.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeuraavana päivänä juominkimme jälkeen saapuivat vanhan Mirzan\nlähettämät hevoset Chorzelesta, ja me, Selim ja minä, lähdimme\nkotimatkalle. Meillä oli kahden päivän matka edessä, ja sen tähden\nlähdimme taipaleelle jo aamun valjetessa. Talossamme kaikki\nnukkuivat vielä. Mutta meidän asuntoamme vastapäätä olevaan ikkunaan\npensionaattityttö Jozia ilmaantui pian kukkien keskeen. Selim, jolla\noli jo matkalaukku selässä ja ylioppilaslakki päässä, seisoi ikkunan\nedessä valmiina lähtöön näyttääkseen tytölle, että matka oli edessä,\nmihin hän sai alakuloisen katseen kukkien välistä. Mutta kun Selim\nnosti toisen kätensä sydämelleen ja toisella lähetti lentosuukon\nikkunaan, niin tytön kasvot kukkien keskessä punastuivat ja vetäytyivät\nsyvemmälle pimeään huoneeseen. Rattaat, joiden edessä oli neljä\noivallista hevosta, jyrisivät pihalla. Oli aika lähteä, mutta Selim\nseisoi yhä ikkunan edessä odottaen vielä jotakin. Toivo petti hänet\nkuitenkin, sillä ikkuna jäi tyhjäksi. Mutta kun me laskeuduimme\nportaita pitkin alas, huomasimme eräässä eteisen nurkassa valkoiset\nsukat, pähkinänvärisen hameen, kyyristyneen vartalon ja parin veikeitä\nsilmiä, jotka eteisen hämärästä tähystelivät valoon päin. Mirza katosi\nheti saman tien, ja minä nousin siinä lähellä odottaville rattaille.\nEteisestä kuului kuiskauksia ja suutelemista. Kotvan kuluttua Selim\nMirza punastuneena, naureskellen ja liikuttuneena istahti viereeni\nrattaille. Ajaja nykäisi ohjaksista. Me katsoimme ylös ikkunaan. Jozian\nkasvot säteilivät siellä kukkien keskellä, ja hetken kuluttua pieni\nkätönen huiskutti sieltä valkoista nenäliinaa. Samassa rattaat ajoivat\nkadulle vieden minut ja Jozia paran kauniin unelman mukanaan.\n\nAamu oli vielä siksi aikainen, että suurin osa kaupunkia nukkui.\nAamuruskon heijastus valaisi ikkunoita, joiden takana nukuttiin.\nJostakin kauempaa kuului yksinäisen, varhaisen jalkamiehen askelia,\njossakin laastiin katua, toisinaan jyrisevä vihanneskuorma ajoi\nmaalta kaupungin kauppatorille. Yleensä oli hiljaista, kirkasta ja\nvirkistävää, kuten tavallisesti kesäaamuna. Meidän pienet, neljän\ntataarilaisen hevosen vetämät rattaamme hyppivät katukiveystä pitkin\nkuin narun päähän kiinnitetty pähkinä. Pian kylmähkö kosteus tuulahti\njoelta kasvojamme vastaan, silta kumahteli hevosten kavioitten alla, ja\npuolisen tuntia ajettuamme olimme kaupungin tullipuomin takana keskellä\nlaajoja vainioita ja peltoja ja sitten metsässä.\n\nHengitimme täysin rinnoin aamun raitista ilmaa, ja katseemme ihailivat\nympäristön maisemia. Maa heräsi unesta, helmeilevä kaste riippui puiden\nja pensaiden lehdistä ja kimalteli tähkäpäissä. Lintuset pyrähtelivät\niloisesti puutarhoissa ja tervehtivät päivän nousua visertelyllään.\nMetsät ja niityt loivat aamuisen auteren yltään. Niityillä oli paikoin\nvettä, jossa haikarat kahlasivat kullankellertävien kukkien keskellä.\nHeikosti punertava savu kohosi maalaistupien piipuista suoraan\nylöspäin, tuskin tuntuva tuulenhenki huojutteli toisinaan hiljaa\nkypsyvää viljaa, joka sen johdosta aaltoili pudotellen öistä kosteutta\ntähkäpäistään. Iloa ilmeni kaikkialla. Näytti siltä kuin luonto olisi\nherännyt, elänyt ja laulanut:\n\n    Aamurusko nousee varhain,\n    maa ja meri Sulle parhain...\n\nMitä sydämessämme silloin tapahtui, sen ymmärtää helposti jokainen,\njoka muistaa kotimatkaansa lapsuusvuosinaan sellaisena kauniina\nkesäaamuna. Mutta meidän lapsuus- ja kouluvuotemme olivat nyt\ntakanamme, ja eteemme avautui nuoruus kuin rehevä, kukkainen, ääretön\naro, kuin tuntematon, kiinnostava maa, jonne olimme matkalla hyvin\nentein: nuorekkaina, voimakkaina, ikäänkuin kotkan siipien kantamina.\nMaailman kaikista aarteista on nuoruus suurin, mutta tätä aarretta emme\nolleet vielä lainkaan käyttäneet.\n\nMatka kului nopeasti, sillä kaikilla suuremmilla kyytiasemilla\nlevänneet hevoset odottivat meitä. Seuraavan päivän iltana, ajettuamme\nkoko yön, me näimme metsässä Chorzelen, tarkemmin sanoen sen\nkotiminareetin suipon katon laskevan auringon valossa. Pian me ajoimme\nyli padon, jolla kasvoi pajuja ja piilipuita ja jonka molemmin puolin\noli suuri lammikko myllyineen ja vesisahoineen. Kuului sammakkojen\nunista kurnutusta ruohoisista rannoista ja päivällä lämmenneestä\nvedestä. Kaikesta näkyi, että päivä oli päättymäisillään. Padon yli\nkulki lehmiä ja lampaita pölypilven ympäröiminä. Siellä täällä näkyi\npieniä ihmisryhmiä sirpit, viikatteet ja haravat olkapäillä ja menossa\nkotiin lauleskellen iloisesti. Kun ihmiset huomasivat Selimin, he\npysäyttivät rattaat ja tervehtivät häntä sydämellisesti. Pian aurinko\npainui kauemmaksi länteen ja peittyi kirkkaine kilpineen puoleksi\nkaislikon taa. Mutta leveä kultainen vyö hohti vielä keskellä lampea.\n\nMe käännyimme hiukan oikealle ja näimme pian lehmusten, poppelien,\nhopeakuusien ja saarnien keskessä Chorzelen kartanon valkoiset\nseinät. Pihamaalta kuului ruokakellon soittoa, joka kutsui työväkeä\nilta-aterialle, ja samalla alkoi kotimuesini muhamettilaiseen tapaan\nsurullisella, laulavalla äänellä kuuluttaa, että tähtinen yö laskeutuu\ntaivaasta maan yli ja että Allah on suuri. Ikäänkuin toistaen muesinin\nkuulutusta haikara, joka seisoi etruskilaisen maljakon esittämässä\nasennossa pesässään puun latvassa, heräsi hetkeksi syvästä rauhastaan,\nkohotti nokkansa kuin metallisen puikon taivasta kohti ja painoi\nsen sitten alas rintaansa vasten uikuttaen ja nyökäyttäen päätään,\nikäänkuin meitä tervehtiäkseen. Katsoin Selimiin. Hänen kyyneltyneistä\nsilmistään loisti vilpitön, suloinen tunne. Ajoimme pihaan.\n\nVanha Mirza istuskeli lasisen kuistin edessä tupruttaen piipustaan\nsinertäviä haikuja ja seuraten tyytyväisen näköisenä ympäröivää\nhiljaista ja työteliästä elämää. Huomattuaan poikansa hän nousi äkkiä\npaikaltaan ja tervehti painaen pojan rintaansa vasten. Vaikka ukko\nolikin ankara pojalleen, hän rakasti häntä kuitenkin yli kaiken. Sitten\nisä tiedusteli poikansa tutkintoja, minkä jälkeen syleiltiin uudelleen.\nNyt juoksi palvelusväkeä tervehtimään nuorta herraa, jonka ympärillä\nkoiratkin hyppelivät iloisesti, juoksipa paikalle kesy naarassusikin,\njoka oli vanhan ukon lemmikki. »Zula! Zula!» — huudahti Selim sudelle,\nja se nosti suuret etukäpälänsä pojan olkapäille nuoleskellen hänen\nkasvojaan ja alkaen sitten hurjana juosta ympäri irvistäen ilosta,\njolloin sen kauheat hampaat näkyivät.\n\nSitten me menimme ruokasaliin. Minä tarkastelin Chorzelea ja kaikkea,\nmitä siellä oli, kuin sellainen, joka toivoo uudistuksia. Mutta mikään\nei ollut muuttunut. Selimin esi-isät, ratsumestarit ja vänrikit,\nriippuivat seinillä kuten ennenkin. Peloittava Mirza, tuo Sobieskin\naikainen eversti, katsoi minuun nytkin vinoilla, vihaisilla silmillään,\nmutta hänen kasvonsa, jotka olivat miekan naarmuttamat, näyttivät nyt\nentistä vastenmielisemmiltä ja kauheammilta. Eniten oli itse Mirza,\nSelimin isä, muuttunut. Hänen musta tukkansa oli harmaantunut, tuuheat\nviiksensä vaalenneet kokonaan, ja tatarilaiset piirteensä tulleet yhä\nselvemmin esille. Mikä suuri ero olikaan vanhan Mirzan ja Selimin\nvälillä: toisen kasvot luisevat, ankarat, loisen enkelimäisen suloiset!\nVaikea on kuvata, millä rakkaudella ukko katseli poikaansa ja seurasi\ntämän jokaista liikettä.\n\nEn tahtonut häiritä heitä, vaan pysyttelin syrjässä. Mutta ukko, joka\noli vieraanvarainen kuin todellinen puolalainen aatelismies, alkoi\npyydellä ja pidätellä minua jäämään yöksi taloon, sillä tahdoin kotiin\nmahdollisimman pian, mutta illallisesta en voinut kieltäytyä. Lähdin\nGhorzelesta jatkamaan matkaani iltayöstä ja saavuin kotiin puolenyön\ntienoissa. Kylässä ikkunat olivat jo pimeät, vain metsän laidasta\ntervanpolttajan miilut toisinaan lieskahtivat. Tupien edessä koirat\nhaukkuivat. Taloomme johtava lehmuskuja oli pimeä; joku ajoi ratsain\nja hiljalleen lauleskellen ohitseni, mutta en voinut erottaa miehen\nkasvoja. Ajoimme kuistin eteen; ikkunat olivat pimeät. Kaikki nukkuivat\nsiis, paitsi koirat, jotka alkoivat hyppiä ympärilläni. Koputin oveen,\nmutta kukaan ei avannut pitkään aikaan. Vihdoin kynttilä ilmestyi\nerääseen ikkunaan, jonka takaa Franckin uninen ääni kysyi:\n\n— Ken siellä?\n\nSanoin, kuka olin. Franck avasi oven ja tarttui polvistuen käteeni\ntervehtiäkseen minua. Tiedustelin, ovatko kaikki terveinä?\n\n— Terveinä ovat, — vastasi Franck, — mutta vanha herra lähti kaupunkiin\nsanoen palaavansa huomenna.\n\nSen sanottuaan palvelija saattoi minut ruokasaliin, sytytti lampun,\njoka riippui pöydän yläpuolella, ja lähti keittämään teetä. Hetkisen\njäin yksin omine ajatuksineni sydämeni sykkiessä tuntuvasti. Mutta\npian pater Ludvig tuli sisälle yökaapu yllään, sitten ystävällinen\nrouva d'Yves valkoisessa yöasussa ja tukka täynnä hiuspaperruksia,\ntulipa Kaziokin, joka noin kuukausi sitten oli palannut koulusta\nkotiin lomalle. Ystäväni tervehtivät minua iloisesti ja ihmettelivät\nkuinka olin kasvanut. Pappi sanoi minun miehistyneen, madame d'Yves\n— kaunistuneen. Edellinen rohkeni vasta tovin kuluttua tiedustella\ntutkintojani sekä koulutodistustani ja saatuaan kuulla minun\nmenestyneen hän ihan itkussasilmin syleili minua sanoen minua kelpo\npojaksi. Samassa viereisestä huoneesta kuului paljaiden jalkojen\ntöminää ja molemmat pikku siskoni juoksivat paitasillaan luokseni:\n»Henrik on taapunut! Henrik on taapunut!» Ja huolimalla siitä, että\nmadame d'Yves kainostellen selitti tyttösille, että sellaisessa _en\ndéshabillé_-asussa esiintyminen on sopimatonta nuorille neitosille\n(toinen oli 8-, toinen 9-vuotias), molemmat kiipesivät polvilleni\nistumaan. Mitään utelematta tyttöset sivelivät kaulaani kätösillään ja\npainelivat suukkojaan minun poskilleni.\n\nVihdoin tiedustelin arastellen Hannan vointia.\n\n— Oi! Hän on kasvanut kovasti! — vastasi rouva d'Yves. — Kyllä hän\nkohta tulee tänne. Taitaa pukeutua paraikaa.\n\nEikä minun tarvinnutkaan odottaa kauan, sillä parin minuutin kuluttua\nHanna astui sisälle.\n\nHyvänen aika! Kylläpä oli tuo 16-vuotias pieni ja laiha neitonen\nmuuttunut puolessa vuodessa! Hänestä oli tullut melkein täysikasvuinen\nja ainakin viehättävä neiti. Hänen vartalonsa oli tullut\ntäyteläisemmäksi ja muotonsa suloisen pyöreäksi. Kasvojen väri oli\nhieno, mutta silti terve, poskilla väreili puna kuin aamurusko. Hän\nuhkui nuoruuden terveyttä ja kauneutta kuin kukkiva ruusu. Huomasin\nhänen uteliaasti katsovan minua suurilla sinisillä silmillään, ja\nminä näin selvästi, että hän ymmärsi minun ihmetykseni ja minuun\ntekemänsä vaikutuksen, mikä nosti viehkeän hymyn hänen huulilleen.\nSiinä uteliaisuudessa, jolla me silmäilimme toisiamme, oli nuoruuden\nhäveliäisyyttä. Mutta poissa oli entinen peittelemätön veljen ja\nsisaren suhde, kahden lapsen välinen suhde, poissa luultavasti iäksi.\n\nOi, kuinka kaunis Hanna oli tuo hymy huulillaan ja hiljaisen ilon\nloiste silmissään!\n\nPöydän yläpuolella riippuvan lampun valo sattui tytön\nkullankellertävään tukkaan. Hänen yllään oli musta puku ja hartioillaan\nmyös musta huivi, jota hän toisella kädellään piti kiinni rinnalla\nvalkoisen kaulan alla. Hänen ulkoasussaan saattoi huomata hieman\nepäjärjestystä, joka johtui siitä kiireestä, jolla hän oli pukeutunut.\nUnen lämpöä säteili vielä tytön olemuksesta. Kun puristin hänen kättään\ntervehdykseksi, se tuntui lämpimältä, pehmoiselta ja täytti minut\nsuloisella väristyksellä. Hanna oli muuttunut sekä ulkonaisesti että\nsisäisesti. Lähtiessäni hän oli ollut yksinkertainen, pieni tyttönen\nja osittain palvelijattaren asemassa, mutta nyt hän oli melkein\nkuin aatelisneito hienoine kasvonpiirteineen ja liikkeineen, jotka\nosoittivat kaunista käytöstä ja tottumusta seurusteluun. Siveyttä ja\njärkeä todistava henki loisti hänen silmistään. Hän ei ollut enää\nlapsi, sitä osoitti myös hänen hymynsä ja viaton veikistelynsä,\njosta näkyi, että hän ymmärsi meidän suhteessamme tapahtuneen suuren\nmuutoksen. Pian sain kokea, että Hanna jossakin suhteessa oli\nminua etevämpi, sillä kaikkine koulutietoineni minä jokapäiväisen\nelämän erilaisissa tilanteissa olin vain yksinkertainen koulupoika\nhänen rinnallaan. Hän käyttäytyi paljon vapaammin kuin minä. Minun\narvovaltani holhoojana oli mennyt tipo tiehensä.\n\nKotimatkalla olin koettanut selvittää itselleni, miten tulisin Hannaa\ntervehtimään, mitä sanomaan, miten hyvä ja ystävällinen tulisin aina\nhänelle olemaan, mutta kaikki nämä suunnitelmani romahtivat täydelleen.\nMeidän suhteemme oli muuttunut aivan entisestään: tunsin selvästi,\nettei minun tarvinnut olla hyvä ja ystävällinen Hannalle, vaan että\npikemminkin hän saisi olla hyvä ja ystävällinen minulle. Ensin minä en\ntehnyt tätä seikkaa itselleni selväksi, vaan pikemminkin käsitin sen\njotenkin tunteillani kuin järkeni avulla. Olin aikonut kysyä tytöltä,\nmitä hän opiskelee ja mitä hän on oppinut, kuinka hän viettää aikansa,\novatko rouva d'Yves ja pater Ludvig tyytyväisiä häneen, mutta nyt\nolivatkin asiat niin, että Hanna tuolla hymyllään ikäänkuin tahtoi\nminulta udella, mitä olen pääkaupungissa tehnyt, mitä oppinut ja\nminkälaiset ovat suunnitelmani tulevaisuuteen nähden. Ihmeellisesti\nkaikki oli muuttunut toisenlaiseksi kuin mitä olin odottanut. Lyhyesti\nsanoen, suhteemme oli muuttunut päinvastaiseksi entisestään.\n\nTunnin verran keskusteltuamme me kaikki menimme nukkumaan. Menin omaan\nhuoneeseeni hieman haaveillen, hieman ihmetellen, hieman pettyneenä\nja lyötynä. Rakkauteni alkoi uudelleen nousta ja tunkeutua kuin tuli\nulos palavan rakennuksen raoista peittäen pian kaikki minun muut\nkuvitelmani. Hannan ulkomuoto, upea, tyttömäinen vartalo täynnä suloa\nja äskeisen unen lämpöä, valkoinen, pieni käsi, joka niin kauniisti\npiteli kiinni huivia rinnan päällä, ja valtoimenaan oleva tukka, tämä\nkaikki valtasi nuoren mieleni ja työnsi sieltä kaiken muun syrjään.\n\nNukahdin Hannan kuva silmissäni.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSeuraavana aamuna minä nousin hyvin varhain ja riensin puutarhaan.\nAamu oli ihana, kasteinen ja tuoksuva. Juoksin pyökkikujanteeseen,\nsillä sydämeni sanoi, että siellä tapaan Hannan. Mutta aavisteluihin\ntaipuvainen sydän erehtyi, sillä Hanna ei ollut siellä. Vasta aamiaisen\njälkeen tapasin hänet kahden kesken ja kysyin, tahtoisiko hän lähteä\npuutarhaan kävelemään. Hän suostui mielellään, mutta juoksi ensin\nhuoneeseensa, josta hän hetken kuluttua palasi suuri olkihattu päässä\nja päivänvarjo kädessä. Sen hatun alta hän hymyili minulle niin\nveikeästi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Katsohan kuinka mainiosti\nse minulle sopii!»\n\nMenimme puutarhaan. Suuntasin kulkumme pyökkikujanteeseen ja ajattelin\nmatkalla sitä, miten alkaisin keskustelumme, mutta minusta tuntui kuin\nHanna olisi paremmin sen voinut alkaa, mutta ei tahtonut auttaa minua,\nvaan mieluummin nautti minun hämilläänolostani. Minä astelin hänen\nvieressään vaieten huitaisten pienellä kepillä kukkalavoissa kukkivia\nkasveja. Yhtäkkiä Hanna naurahti, tarttui keppiini ja virkkoi:\n\n— Herra Henryk, mitä pahaa nuo kukkaset ovat teille tehneet?\n\n— Oh, Hanna! Mitäpä kukkasia nuo ovat! Mutta kun en osaa alkaa\nkeskustelua sinun kanssasi, kun sinä olet muuttunut niin kovasti,\nHanna. Niin, kuinka suuresti oletkaan muuttunut!\n\n— Otaksukaamme, että asia on niin. Suututtaako se sitten?\n\n— Sitä en sano, — vastasin surullisesta — mutta en voi tottua\nmuutokseen, sillä minusta tuntuu, että se pikku Hanna, jonka tunsin\nennen, ja sinä, olette kaksi eri olentoa. Se silloinen on kasvanut\nkiinni minun muistoihini ja... minun sydämeeni kuin sisko, Hanna, kuin\noma sisar, mutta...\n\n— Mutta tämä (hän osoitti sormellaan itseään) on teille vieras, eikö\nniin? — kysyi tyttö hiljaa.\n\n— Hanna, Hanna! Kuinka sinä saatat ajatella mitään sellaista?\n\n— Mutta se on aivan luonnollista, joskin ehkä surullista, — vastasi\ntoinen. — Te etsitte sydämestänne entisiä veljen tunteita minua\nkohtaan, mutta ette löydä niitä! Siinä kaikki.\n\n— Ei, Hanna! Minä en etsi sydämestäni entistä Hannaa, sillä hän on\nsiellä nyt ja aina, mutta minä etsin Hannaa sinusta. Mitä sydämeeni\ntulee...\n\n— Mitä sydämeenne tulee, — keskeytti hän iloisesti, — niin arvaan, mitä\nsille on tapahtunut. Se on jäänyt Varsovaan jonkun toisen onnellisen\nsydänkäpysen luo. Se oli helppo arvata!\n\nKatsoin Hannaa syvälle silmiin. En tietänyt itsekään, tunnusteliko\nhän minua vai odottiko, mitä hänen sanansa vaikuttaisivat, kun en\nolisi kuitenkaan voinut mitään salata, vai laskiko hän vain minusta\nleikkiä, julmaa leikkiä. Yhtäkkiä minussa heräsi halu vastustaa.\nMieleeni juolahti ajatus, että olin koomillisen näköinen, että tuijotin\ntyttöön kuin haavoittunut hirvi, ja heti voitin tunteeni, jotka minua\nliikuttivat. Samassa sanoa tokaisin:\n\n— Entä jos niin todella olisikin?\n\nTuskin näkyvä ihmetyksen ja ehkä tyytymättömyyden ilme vilahti Hannan\nkirkkailla kasvoilla.\n\n— Jos niin todella olisi, — vastas tyttö, — niin silloin herra Henryk\nolisi muuttunut enkä minä.\n\nSanottuaan sen Hanna hieman synkkeni ja vilkaisi minuun silmäkulmiensa\nalta astellen vaiti eteenpäin. Mutta minä koetin salata iloisen\nilmeeni, jonka hänen sanansa olivat herättäneet. Hän sanoo, ajattelin,\nettä jos rakastan toista, olen muuttunut; hän ei siis ole muuttunut,\nvaan rakastaa...\n\nIlosta en uskaltanut lopettaa tätä viisasta päätelmää.\n\nMutta kaikesta huolimatta en minä, vaan Hanna oli muuttunut. Tuo\npuolisen vuotta sitten pieni, maailman menoa lainkaan tuntematon\ntyttönen, jonka mieleen ei olisi edes juolahtanut ajatus puhua\ntunteista ja jolle sellainen puhe olisi ollut kiinankieltä, keskusteli\nnyt niin taitavasti ja vapaasti kuin hän olisi esittänyt ulkoaopitun\nläksyn. Kuinka kehittynyt ja joustava tuon tytön järki nyt olikaan!\nMutta neitosissa voi tapahtua sellaisia ihmeitä. Onpa sattunut usealle\nheistä, että tyttönen illalla nukahtaa lapsena, mutta herää aamulla\nneitona toisenlaisessa tunteiden ja ajatusten maailmassa. Vilkkaalle,\nviisaalle ja vaikutuksille alttiille Hannalle oli puoli vuotta,\n16-vuotisuus, toinen seura, luvut ja kirjat, joita ehkä luettiin\nsälääkin, kaikki tuo oli ollut tarpeeksi aikaansaamaan muutoksen.\n\nAstelimme toistemme vieressä vaiti, Hanna katkaisi ensiksi\näänettömyyden:\n\n— Olette siis rakastunut, herra Henryk?\n\n— Ehkä, — vastasin hymähtäen.\n\n— Ikävöitte kai Varsovaan?\n\n— En, Hanna. Milloinkaan en tahtoisi lähteä täältä.\n\nHanna vilkaisi minuun. Nähtävästi hän tahtoi sanoa jotakin, mutta\nvaikeni. Hetken kuluttua hän läimäytti kevyesti päivänvarjostimella\nhamettaan vasten ja virkkoi ikäänkuin vastaukseksi omille ajatuksilleen:\n\n— Kuinka lapsellinen minä olenkaan!\n\n— Miksi sanot niin, Hanna? — kysyin.\n\n— Ei mitään!... Istukaamme tähän penkille ja puhukaamme jostakin\nmuusta. Tästä on hyvin kaunis näköala, eikö olekin? — kysyi hän\nyhtäkkiä tuttu hymy huulillaan.\n\nHanna istahti penkille suuren lehmuksen alle, josta avautui todellakin\nsangen kaunis näköala lammelle ja metsään sen taakse. Hanna osoitteli\nvarjostimellaan minulle sitä, mutta minä, vaikka olinkin kauniiden\nnäköalojen ihailija, olin aivan haluton nyt sellaiseen, sillä\nensinnäkin tunsin sen vallan hyvin ja toisekseen Hanna oli vieressäni\nsata kertaa kauniimpana kaikkea ympärillämme olevaa. Sitä paitsi minä\najattelin jotakin aivan muuta.\n\n— Kuinka kauniisti puut tuolla kuvastuvat veteen! — sanoi Hanna.\n\n— Huomaan, että olet taiteilijatar, — vastasin katsomatta puihin ja\nveteen.\n\n— Pater Ludvig opettaa minulle piirustusta. Oi, minä olen oppinut\npaljon ollessanne poissa. Tahtoisin... Mutta mikä teitä vaivaa?\nOletteko suutuksissanne minulle?\n\n— En ole, hyvä Hanna, enkä voisi sinulle koskaan suuttua, mutta\nhuomaan, että väittelet vastaamasta suoraan kysymyksiini, sen sijaan\nettä keskustelisimme avoimesti ja luottamuksella kuten ennen emmekä\nleikkisi piilosillaoloa. Ehkä sinä et tunne mitään sellaista, mutta\nminua se painostaa, Hanna.\n\nNämä yksinkertaiset sanat aiheuttivat vain sen, että tilanne muuttui\nkiusalliseksi. Hanna ojensi molemmat kätensä, ja minä puristin ja\nsuutelin niitä ehkä voimakkaammin ja aivan toisin kuin holhoojalle\nolisi sopinut. Sitten me molemmat hämmennyimme äärimmilleen: hän\npunastui kaulaa myöten, minä myös, ja siinä me sitten olimme ääneti\ntietämättä, miten aloittaisimme keskustelun, jonka olisi pitänyt olla\navointa ja täynnä luottamusta.\n\nHetken kuluttua Hanna katsoi minuun, minä häneen, ja taas me sävähdimme\npunaisiksi. Istuimme siinä toistemme vieressä kuin kaksi nukkea, ja\nminusta tuntui, että kuulin oman sydämeni sykinnän. Tilanteemme oli\nsietämätön. Hetkittäin tunsin aivan kuin jokin käsi olisi tarttunut\nniskaani viskatakseen minut hänen jalkojensa juureen, mutta toinen käsi\npitänyt minua hiuksista kiinni päästämättä minua paikaltani. Yhtäkkiä\nHanna nousi ja virkkoi hätäisesti hämmentyneellä äänellä:\n\n— Minun täytyy jo lähteä, sillä rouva d'Yves pitää tuntinsa juuri tähän\naikaan; kello on kohta yksitoista.\n\nPoistuimme samaa tietä takaisin taloon. Olimme vaiti molemmat, ja minä\nlöin kepillä kukkasia, kuten ennenkin.\n\nKylläpä entiset suhteemme palautuivat kauniisti, muuta ei voi sanoa!\n\n— Hyvänen aika! Mikä minua vaivaa? — ajattelin, kun Hanna oli jättänyt\nminut yksikseni. Olin rakastunut niin, että ihan hiukseni nousivat\npystyyn.\n\nPian pater Ludvig tuli luokseni ottaen minut mukaansa perehtymään\ntalousasioihin. Matkalla hän kertoi minulle paljon asioita, jotka\nkoskivat maatilaamme. Ne eivät kiinnostaneet minua lainkaan, mutta olin\nkuitenkin kuuntelevinani tarkkaavasti.\n\nVeljeni Kazio, joka oli lomalla, vietti päiväkaudet tallissa,\nmetsässä tai metsästämässä joko ratsain tai veneellä. Nyt paraikaa\nhän opetti nuorta ratsua ulkotilan pihamaalla. Huomattuaan meidät hän\najoi luoksemme mustalla varsalla, joka temmelsi hänen allaan kuin\nvimmattu, ja kehoitti katsomaan sen kauniita muotoja, tulisuutta ja\nkäyntiä. Sitten hän laskeutui hevosen selästä ja lähti kanssamme. Me\nolimme tarkastaneet tallin, navetan, aitan ja vajat ja teimme lähtöä\nkauemmaksi vainioille, kun tiedoitettiin, että isäni oli palannut\nkotiin, ja siksi me käännyimme takaisin taloon.\n\nIsäni tervehti minua lämpimämmin kuin milloinkaan. Saatuaan kuulla\ntutkintojeni suorituksesta hän syleili minua ja sanoi tästä puoleen\npitävänsä minua täysikasvuisena. Ja todellakin, hänen suhteessaan\nminuun tapahtui suuri muutos. Hän kohteli minua nyt suuremmalla\nluottamuksella ja sydämellisemmin. Hän alkoi keskustella kanssani\nmaatilamme asioista, uskoi minulle aikomuksensa ostaa erään\nnaapuritilamme maat ja liittää ne taloon ja kyseli mielipidettäni. Minä\narvasin, että hän tarkoituksella puhuu minulle tästä osoittaakseen\nminulle, minkä arvon hän antaa minulle nyt täysikasvuisena ja talon\nvanhimpana poikana. Huomasin, että lukujeni menestys oli hänen\nmieleensä samoin kuin minä itsekin. Isän itserakkautta hivelivät\nopettajieni antamat arvosanat, jotka olin tuonut mukanani. Sitä paitsi\nhuomasin, että hän tutki luonnettani, ajatusteni juoksua, käsitystäni\nkunniasta ja teki minulle tahallaan kysymyksiä, joista mielipiteeni\nsaattoivat käydä ilmi. Tämä isällinen tutkinto meni hyvin, sillä vaikka\nminun filosofiset ja yhteiskunnalliset mielipiteeni olivatkin aivan\ntoiset kuin isäni, niin minä en niitä ilmaissut. Tästä syystä hänen\ntavallisesti niin ankaran näköiset kasvonsa kirkastuivat. Hän antoi\nminulle lahjoja: kaksi pistolia, joilla hän oli äskettäin otellut,\nkomean hevosen, jossa oli itämaista verta, ja vanhan miekan, jonka\nkahva oli koristettu jalokivillä. Tämän isiltä perityn miekan terä oli\nleveä kuin damaskolaisissa ainakin, siinä oli Neitsyt Maarian kuva\nkullalla teräkseen upotettuna ja sanat: »Jesus, Maaria!» Tämä arvokas\nsukuaarre oli jo vuosia ollut minun ja Kazion huokausten kohteena,\nsillä se leikkasi rautaa kuin höylänlastuja. Antaessaan miekan minulle\nisä veti sen huotrasta, heilautti sitä, että se välähti ja vingahti\nilmassa, teki sitten sillä ristinmerkin päätäni kohti, suuteli Neitsyt\nMaarian kuvaa ja antoi aseen minulle sanoen: »Hyviin käsiin! En ole\nkoskaan saattanut sitä häpeään, älä sinäkään saata!» Me heittäydyimme\nsyleilemään toisiamme Kazion pitäessä miekkaa ja tehdessä sillä, vaikka\nhän olikin vasta 15-vuotias, niin vaikeita temppuja, että ne olisivat\nolleet kunniaksi mille miekkailun opettajalle hyvänsä. Isäni katsoi\nhäneen hymyillen tyytyväisenä ja sanoi:\n\n— Tuosta tulee täysi mies, mutta osaathan sinäkin, Henryk? Etkö osaakin?\n\n— Osaan kyllä. Kazion pidän vielä kurissa. Kaikista tovereistani,\njoiden kanssa harjoittelin miekkailua, vain yksi oli minua etevämpi.\n\n— Kuka?\n\n— Selim Mirza.\n\nIsä väänsi kasvojaan.\n\n— Vai Mirza! Mutta sinun pitäisi olla vahvempi.\n\n— Niin olenkin ja sen tähden voin pitää häntä vastaan puoliani. Mutta\nemmehän me Selimin kanssa tule koskaan ottelemaan!\n\n— Eipä tiedä, sattuu monenlaista, — vastasi isäni.\n\nSamana päivänä syötyämme päivällisen me istuskelimme kaikki suuressa,\nviiniköynnösten ympäröimässä vilpolassa, josta näkyi suurelle\npihamaalle ja lehmuskujaan. Madame d'Yves virkkasi jotakin pitsiä\nkirkkopyyheliinaan, isä ja pappimme tupakoivat hörppien toisinaan\nmustaa kahvia, Kazio tarkasteli pääskysien lentoa ja olisi mielellään\nampunut niitä, mutta ei saanut isältä lupaa, ja minä Hannan kanssa\ntarkastelin kotiin tuomiani piirustuksia, joita kuitenkin kaikkein\nvähimmin ajattelimme, mutta siten minä saatoin peittää muilta\nkatseitani, joita yhtenään suuntasin Hannaan.\n\n— No, mitä arvelet Hannasta? Onko hän tullut paljon rumemmaksi, herra\nholhooja? — kysyi isäni katsoen leikillisesti tyttöön.\n\nAloin tarkkaavasti katsoa erästä piirustusta ja vastasin katsettani\npaperista nostamatta:\n\n— En tiedä, isä, olisiko rumentunut, mutta kasvanut ja muuttunut hän on\nainakin.\n\n— Herra Henryk on jo moittinut minua sen muuttumisen johdosta, —\npuuttui Hanna vapaasti puheeseen.\n\nIhmettelin tytön rohkeutta ja neuvokkuutta ja että hän niin vapaasti\nhuomautti moittimisestani.\n\n— Mitäpä siitä, onko rumentunut vai kaunistunut, — huomautti pappi,\n— mutta hyvin hän lukee ja nopeasti oppii. Kertokoon madame d'Yves,\nkuinka pian hän on oppinut ranskaa.\n\n— On sanottava, että pater Ludvig, vaikka hän olikin sangen sivistynyt,\nei osannut ranskaa eikä oppinut sitä, vaikka olikin niin monta vuotta\nasunut madame d'Yvesin kanssa saman katon alla. Pappi parka oli heikko\nranskankielessä ja piti sen osaamista hyvään sivistykseen kuuluvana.\n\n— En voi kieltää, sillä Hanna oppii helposti ja halukkaasti, — vastasi\nrouva d'Yves, — mutta erästä asiaa minun täytyy valittaa, — lisäsi\nranskatar kääntyen minun puoleeni.\n\n— Hyvänen aika! mitä olen taas tehnyt? — huudahti Hanna pannen kätensä\nristiin.\n\n— Mitäkö? Heti sen sanon, — vastasi rouva d'Yves. — Ajatelkaahan, että\ntämä neiti, heti kun vain aikaa saa, alkaa lukea romaania, ja minulla\non syytä otaksua, että nukkumaan mennessään hän tuntikausia lueskelee,\nsen sijaan että sammuttaisi kynttilän ja nukkuisi.\n\n— Se ei ole hyvä; mutta muuten tiedän hänen seuraavan siinä\nopettajattarensa esimerkkiä, — sanoi isäni, joka toisinaan laski pientä\npilaa madame d'Yvesistä ollessaan hyvällä tuulella.\n\n— Oh, pyydän anteeksi, mutta olen jo 45-vuoiias! — huudahti ranskatar.\n\n— Sitä en olisi uskonut! — jatkoi isäni.\n\n— Nyt olette paha!\n\n— Sitä en tiedä, mutta Hanna ei voi ottaa romaaneja kirjastosta, kun\navain on pater Ludvigilla. Syy lankeaa siis opettajattaren niskoille.\n\nMadame d'Yves lueskeli todellakin koko ikänsä romaaneja ja kertoili\nmielellään niiden sisältöä kaikille, siis Hannallekin. Tästä syystä\nisäni sanoissa oli paitsi pientä pilaa myös totuutta, jonka hän tahtoi\ntuoda esille.\n\n— Katsokaa, kuka tuolta ajaa! — huudahti Kazio yhtäkkiä.\n\nKatsoimme kaikki hämärään lehmuskujaan, jonka kaukaisemmasta päästä,\nehkä noin virstan etäisyydestä, pölypilvi läheni huimaa vauhtia meitä\nkohti.\n\n— Kukahan se on? Kuinka hurja vauhti! — sanoi isäni nousten seisomaan.\n— Pölyä, että mitään ei näy.\n\nHelle oli tavaton, eikä sadetta ollut saatu kahteen viikkoon. Tästä\nsyystä tieltä nousi pölyä pienimmästäkin liikkeestä. Katselimme\nlähestyvää pilveä vielä hetken aikaa, kunnes se oli muutaman kymmenen\naskelen päässä pihasta. Yhtäkkiä pölystä pisti esille hevosen\npää pullistuneine sieraimineen, hehkuvine silmineen ja liehuvine\nkarjoineen. Valkoinen ratsu kiiti täyttä laukkaa tuskin koskettaen\nmaata kavioillaan, ja sen kaulan takana istui tataarilaiseen tapaan\nkumarassa ystäväni Selim.\n\n— Selim tulee, Selim! — huusi Kazio.\n\n— Mitä se huimapää nyt tekee! Porttihan on suljettu! — hermostuin minä\nhypäten paikoiltani.\n\nMutta ei ollut enää aikaa avata porttia, kun ei ketään näkynyt sen\nläheisyydessä. Ja Selim ratsasti kuin mieletön. Ei ollut epäilystäkään,\nmiten tulisi käymään: ratsu päin korkeata porttia, jossa on terävät\nkeihäänpäät ylälaidassa.\n\n— Jumala siunatkoon!... — huudahti pappi.\n\n— Portti! Selim! Portti! — huusin minä huiskuttaen nenäliinaa ja\njuosten tulijaa vastaan, minkä jaksoin.\n\nNoin viiden askelen päässä portista Selim ojentui satulassa, mittasi\nkatseellaan aitaa ja niinkuin salama... Kuulin naisten huutavan\nja voivottelevan vilpolassa... ratsun kaviot iskivät voimakkaasti\nmaahan... se nousi ilmaan... ja loikkasi yli pysähtymättä edes\nsilmänräpäykseksi.\n\nVasta vilpolan edessä Selim pysäytti ratsunsa niin äkkiä, että kaviot\nmaata kyntivät. Tulija heilutti hattuaan kuin sotalippua ja huudahti:\n\n— Kuinka voitte, hyvät ystävät, rakkaat naapurit! Kuinka voitte?\nKunnioittavat terveiset! — lisäsi hän kumartaen isälleni, papille,\nrouva d'Yvesille ja Hannalle. — Nyt olemme taas kaikki koolla. Eläköön!\nEläköön!\n\nSen sanottuaan Selim hyppäsi alas hevosen selästä, heitti ohjakset\nFranckille, joka juuri ennätti siihen vajasta, syleili isääni ja talon\npappia ja suuteli naisia kädelle.\n\nMadame d'Yves ja Hanna olivat vielä aivan kalpeita säikähdyksestä ja\ntervehtivät sen tähden Selimiä kuin onnettomuudesta pelastunutta. Pater\nLudvig sanoi:\n\n— Sinä mieletön huimapää, kyllä sinä peloitit meidät pahanpäiväisesti!\nLuulimme jo, että loppusi tuli.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Kun portti oli kiinni. Kuinka saattaa kiitää niin sokeasti!\n\n— Sokeasti? Näinhän minä, että portti oli kiinni. Minulla on hyvät\ntataarin silmät.\n\n— Etkä pelännyt hyppäystä?\n\nSelim nauroi.\n\n— En vähääkään, pater Ludvig. Mutta ansio on hevoseni eikä minun.\n\n— _Voilà un brave garçon!_ — sanoi madame d'Yves.\n\n— Ei sitä jokainen uskaltaisi edes yrittää, — lisäsi Hanna.\n\n— Tahdot sanoa, — huomautin, — että ei jokainen hevonen hyppäisi yli,\nvaikka miehiä kyllä onkin.\n\nHanna katsoi minua pitkään.\n\n— En kehoita teitä yrittämään.\n\nSitten hän katsoi Selimiin, ja hänen katseessaan oli ihmetyksen ilme,\neikä se ollutkaan kummallista, sillä olihan tataarin uhkarohkea\npäähänpisto niitä vaarallisia temppuja, jotka aina miellyttävät naisia.\nMutta olipa Selim itsekin tällä hetkellä näkemisen arvoinen. Hänen\nkaunis musta tukkansa oli painunut otsalle, posket punoittivat vinhasta\najosta, silmät säteilivät iloa ja riemua. Kun hän seisoi Hannan\nvieressä katsoen tyttöä silmiin, niin sen kauniimpaa kahta ihmistä\ntaiteilijakaan tuskin saattoi uneksia.\n\nMinä puolestani olin Hannan sanoista kovin loukkaantunut. Minusta\ntuntui, että hänen sanansa: »En kehoita teitä yrittämään», oli lausuttu\nmelkein pilkallisessa sävyssä. Katsoin tutkivasti isääni, joka juuri\ntarkasteli Selimin hevosta. Minä tiesin, että hänen isäntunteensa\nkadehti kaikkia, jotka olivat jossakin suhteessa etevämpiä minua, ja\nSelimiä hän melkein vihasi. Tästä syystä oletin, että hän ei tule\nvastustamaan, jos minä tahdon osoittaa olevani yhtä hyvä ratsastaja\nkuin Selimkin.\n\n— Tämä hevonen on todella oivallinen hyppäämään, isä, — sanoin.\n\n— Mutta tuo pahus istuu myös taitavasti, — murahti hän. — Luulisitko\nvoivasi?...\n\n— Hanna epäilee, — vastasin hiukan katkeralla äänellä. — Saanko yrittää?\n\nIsäni oli kahden vaiheilla, katsoi porttiin, hevoseen ja minuun. Sitten\nhän virkkoi:\n\n— Anna olla.\n\n— Tietysti! — huudahdin surullisesta — Parempi on pitää minua arkana\nakkana Selimin rinnalla.\n\n— Henryk! Mitä sinä lörpöttelet! — huudahti Selim kiertäen käsivartensa\nkaulaani.\n\n— No, anna mennä, miekkoseni! Mutta pidä varasi! — sanoi isä, jonka\nylpeys kärsi.\n\n— Hevonen tänne! — huusin Franckille, joka talutti pihalla Selimin\nväsynyttä ratsua.\n\nHanna hypähti paikaltaan.\n\n— Herra Henryk! — huusi hän. — Minä olen syynä tähän... Minä en tahdo,\nen tahdo! Älkää yrittäkö... minun tähteni.\n\nJa tyttö katsoi silmiini, ikäänkuin ilmaistakseen kaiken sen, jota ei\nvoinut sanoin lausua.\n\nOi! Siitä katseesta olisin sillä hetkellä antanut vaikka viimeisen\npisaran vertani, mutta minä en voinut enkä tahtonut peräytyä. Loukattu\nylpeyteni oli sillä hetkellä voimakkaampi kaikkea muuta, ja sen tähden\nvastasin kuivakiskoisesti:\n\n— Sinä erehdyt, Hanna, jos luulet, että olet syynä tähän. Minä\nratsastan omaksi huvikseni.\n\nSen sanottuani minä kaikkien muiden, paitsi isäni, kielloista\nhuolimatta nousin hevosen selkään ja karautin lehmuskujaa kohti.\nFranck avasi portin ja sulki sen samalla jälkeeni. Olin katkeroitunut\nja olisin yrittänyt vaikka puolta korkeamman aitauksen yli. Noin\nkolmensadan askelen päässä portista käänsin hevosen ympäri ja ajoin\nsillä ensin ravia ja melkein samassa täyttä laukkaa.\n\nSilloin huomasin, että satula liikkui allani.\n\nSatulavyö oli joko mennyt poikki edellisen hyppäyksen aikana tai Franck\noli hellittänyt sen antaakseen hevosen hengittää vapaasti, mutta\nunohtanut vetää kiinni, enkä minä ollut tarkastanut sitä ensin.\n\nMutta nyt oli jo myöhäistä. Hevonen kiiti täyttä vauhtia porttia kohti,\nenkä minä tahtonut pysäyttää sitä. »Jos henki menee, niin menköön!» —\najattelin, sillä jonkinlainen epätoivo oli vallannut minut. Puristin\nkuin suonenvedossa hevosen kylkiä, tuuli suhisi korvissani. Samassa\naitaus olikin jo silmieni edessä, huitaisin piiskalla, tunsin nousevani\nilmaan, kuulin naisten huutoa vilpolasta, silmissäni musteni ja...\nhetkisen kuluttua tulin tajuihini maatessani nurmikolla.\n\nNousin nopeasti jaloilleni.\n\n— Mitä on tapahtunut? — huudahdin. — Lensinkö selästä? Pyörryinkö?\n\nYmpärilläni seisoivat isäni, pater Ludvig, Selim, Kazio, madame d'Yves\nja kalpea Hanna kyynelet silmissä.\n\n— Miten sinun kävi? Satutitko itsesi pahasti? — huudettiin eri puolilta.\n\n— Ei ensinkään. Minä putosin, mutta syynä oli satulavyön katkeaminen.\n\nPian olin aivan kunnossa, henkeäni vain hiukan ahdisti. Isäni\ntunnusteli minun käsiäni, jalkojani ja hartioitani.\n\n— Eikö koske? — kysyi hän.\n\n— Ei. Olen aivan terve.\n\nPian katosi hengenahdistuskin. Mutta minua kiukutti, kun tunsin olevani\nnaurettava. Ja täytyihän minun olla naurettava! Pudota hevosen selästä\nsellaista vauhtia, että lentää leveän tien yli nurmikolle saakka, jossa\npolveni ja kyynärpään! töksähtivät ruohoon ja nämä paikat vaaleasta\npuvustani maalautuivat aivan vihreiksi. Sitä paitsi tukkanikin\nmeni pahanpäiväisesti pörröön. Mutta kaikesta tästä huolimatta oli\nepäonnistumisesta minulle tavallaan hyötyäkin.\n\nAivan äsken Selim vieraana ja vasta tulleena oli ollut meidän\nseuramme yleisenä huomion esineenä, mutta nyt olin minä, joka olin\nottanut häneltä tämän palmunoksan, tosin kyynärpäitteni ja polvieni\nkustannuksella.\n\nHanna, joka piti itseään syynä tähän uhkarohkeaan tekoon — sivumennen\nsanoen aivan oikein — koetti palkita hyvyydellään ja lempeydellään\nminua, jonka olisi voinut käydä vielä paljon huonomminkin. Tämän\njohdosta olinkin pian hyvällä tuulella, ja se valtasi kohta koko\nseuramme. Joimme iltapäiväkahvit, jolloin Hanna toimi emäntänä, ja\nsitten menimme puutarhaan. Siellä Selim hurjaili kuin poikaviikari,\nnauroi ja teki kaikenlaisia metkuja, ja Hanna auttoi häntä kaikesta\nsydämestään. Vihdoin Selim virkkoi:\n\n— Kyllä meillä kolmella tulee olemaan hauskaa!\n\n— Tahtoisin tietää, kuka meistä on iloisin? — uteli Hanna.\n\n— Minä olen varmasti, — sanoi Selim.\n\n— Entä minä? Olen luonteeltani hyvin iloinen.\n\n— Mutta Henryk on vähimmin, — lisäsi Selim. — Hän on luonteeltaan\nvakava ja hieman alakuloinen. Jos eläisimme nyt keskiaikaa, niin\nhänestä voisi tulla vaeltava ritari ja trubaduuri, mutta hän ei\nosaakaan laulaa! Me, — lisäsi Selim kääntyen Hannaan päin, — me sitä\nvastoin olemme samanlaiset kuin kaksi unikon siementä, jotka kuuluvat\nyhteen.\n\n— En hyväksy sitä, — huomautin minä, — sillä vain erilaiset luonteet\nkuuluvat yhteen ja täydentävät toisiaan, kun toisella on, mitä toiselta\npuuttuu...\n\n— Paljon kiitoksia! — huudahti Selim. — Olettakaamme, että sinä tahdot\nitkeä, mutta Hanna nauraa. Jos te sitten menisitte naimisiin...\n\n— Selim!\n\nSelim katsoi minuun ja alkoi nauraa.\n\n— Miten on asian laita, armollinen herra? Ha, ha, haa! Muistatko\nCiceron sanoja: commoveri videtur iuvenis, mikä merkitsee: nuorukainen\nnäyttää menevän hämilleen. Mutta eihän sen tarvitse merkitä mitään, kun\nsinä punastut ilman syytäkin. Neiti Hanna, hän osaa punastua mainiosti\nja nyt hän tekee sen sekä omasta että teidän puolestanne.\n\n— Selim!\n\n— Ei mitään, ei mitään. Palaan pääasiaan. Siis sinä, herra itkusuu,\nja neiti narusuu menette naimisiin. Ja miten käy: toinen alkaa itkeä\ntillittää, toinen nauraa, ei yhteisymmärrystä, ei sopusointua, aina\neripuraisuutta. Mutta minun kanssani asia tulisi aivan toisenlaiseksi.\nMe nauraisimme yhdessä halki koko elämämme aina loppuun saakka.\n\n— Kyllä te osaatte! — tyrskähti Hanna, ja he nauroivat molemmat\nsydämensä pohjasta.\n\nMutta minun ei tehnyt lainkaan mieleni nauraa. Selim ei tiennyt,\nminkä vääryyden hän minulle teki antaessaan Hannalle sen käsityksen,\nettä luonteemme ovat aivan erilaisia ja yhteensopimattomia. Olin jo\nsuutuksissa Selimille ja sen tähden sanoinkin pisteliäästi hänelle:\n\n— Merkilliset mielipiteet sinulla on, ja se ihmetyttää minua sitäkin\nenemmän, kun olen huomannut heikkoutesi alakuloisiin naisiin.\n\n— Mitä?! — huudahti Selim ihmeissään.\n\n— Niin juuri. Muistelohan vain sitä pientä ikkunaa, kukkasia ikkunassa\nja kasvoja keskellä kukkasia. Kautta kunniani, en ole koskaan nähnyt\nniin alakuloisia kasvoja kuin ne.\n\nHanna alkoi taputtaa käsiään.\n\n— Ahaa! Nyt saan tietää jotakin uutta! — huudahti tyttö nauraen. —\nMainiota, herra Selim, mainiota!\n\nLuulin, että Selim olisi mennyt hämilleen ja menettänyt\nmielenmalttinsa, mutta hän virkkoi vain:\n\n— Henryk!\n\n— Mitä?\n\n— Tiedätkö, mitä tehdään sellaisille, joilla on liian pitkä kieli?\n\nTaas naurua.\n\nHanna alkoi ahdistella ja näykkiä Selimiä, jotta tämä sanoisi edes\nrakastettunsa nimen. Enempää arvelematta Selim vastasi: Jozia! Mutta\nkalliisti Selim sai maksaa avomielisyytensä, sillä Hanna ei antanut\nhänelle enää rauhaa koko päivänä.\n\n— Onko Jozia kaunis? — kyseli Hanna.\n\n— Keskinkertainen.\n\n— Minkälainen tukka ja silmät?\n\n— Kauniit, mutta eivät kuitenkaan sellaiset, joista minä eniten pidän.\n\n— Minkälaisista pidätte sitten?\n\n— Vaaleasta tukasta ja sinisistä silmistä, juuri sellaisista kuin ne,\njoihin nyt katson.\n\n— Oh, herra Selim!\n\nHannan ilme muuttui vakavaksi. Selim oli heti valmis katumaan, pani\nkätensä ristiin ja pyyteli tuolla verrattoman suloisella äänellä ja\nkatseella:\n\n— Neiti Hanna! Älkää suuttuko. Mitä se tataariparka on tehnyt? Älkää\nsuuttuko! Naurakaa toki edes vähäisen!\n\nHanna katsoi tataariin, ja pilvi hänen kasvoiltaan alkoi hälvetä. Selim\nsuorastaan lumosi tytön. Hymy värehteli ensin Hannan suupielissä,\nsilmät kirkastuivat, kasvot alkoivat säteillä ja vihdoin tyttö nauroi\npehmeällä, lempeällä äänellä:\n\n— Hyvä on, minä en suutu, mutta pyydän olemaan kunnollisesti.\n\n— Kyllä olen, niin totta kuin rakastan Muhammedia.\n\n— Entä rakastatteko Muhammedia paljonkin?\n\n— Yhtä paljon kuin koira kerjäläistä.\n\nJa molemmat tyrskähtivät taas nauramaan.\n\n— Mutta nyt te kerrottekin minulle, — alkoi Hanna keskustelun\nuudelleen, — kehen herra Henryk on rakastunut? Kysyin jo sitä häneltä,\nmutta hän ei tahtonut sanoa.\n\n— Henryk?... Tiedättekö mitä, — nyt Selim silmäili minuun, — hän ei ole\nvielä kehenkään rakastunut, mutta rakastuu pian. Niin, niin, tiedän\nvarsin hyvin kehen! Ja jos minä olisin...\n\n— Jos te olisitte?... — kysyi Hanna koettaen salata hämmennystään.\n\n— Jos olisin hänen paikallaan, tekisin samoin. Muuten — odottakaahan:\nhän taitaa jo olla rakastunut?\n\n— Ole hyvä, Selim, ja anna minun olla rauhassa.\n\n— Sinä kunnon poika! — huudahti Selim kiertäen kätensä kaulaani. —\nJospa neiti tietäisi, kuinka kunnollinen tämä Henryk on!\n\n— Kyllä tiedän! — vastasi Hanna. — Muistan hyvin, millainen hän oli\nisoisäni kuoleman jälkeen.\n\nSurun haitu vilahti välillämme.\n\n— Kerron teille, — sanoi Selim, joka tahtoi johtaa keskustelun toiseen\nsuuntaan, — kerron, kuinka me yliopiston pääsytutkinnon jälkeen\nryyppäsimme kerran opettajamme kanssa yhdessä...\n\n— Ryyppäsitte?\n\n— Niin! Sellainen on tapa, jota ei voi muuttaa. Kun me siis ryyppäsimme\nja olimme jo hiukan hiprakassa, niin minä ajattelematta sen enempää\nesitin neiti Hannan maljan. Tein tyhmästi, nähkääs, ja Henryk\nkiivastui: »Kuinka sinä kehtaat lausua Hannan nimen tällaisessa\npaikassa?» Olimme nimittäin viinikellarissa. Siitä oli tulla tappelu.\nMutta hän ei antanut loukata teitä, kun ei, niin ei!\n\nHanna ojensi minulle kätensä.\n\n— Herra Henryk! Kuinka hyvä olette!\n\n— No niin... — vastasin Selimin sanoista liikuttuneena, — mutta sano\nitse, Hanna, eikö Selimkin ole hyvä, kun hän kertoo sellaisia asioita?\n\n— Mitä vielä, onko siinä suurtakaan hyvyyttä! — virkkoi Selim nauraen.\n\n— Kyllä! Kyllä! — vastasi Hanna. — Olette molemmat hyviä ja\nkunnollisia, ja meidän on hauska olla näin yhdessä.\n\n— Olkaa kuningattaremme! — huudahti Selim innokkaasti.\n\n— Hyvät herrat ja Hanna! Teelle, olkaa hyvät! — kuului puutarhan\nvilpolasta madame d'Yvesin ääni.\n\nMe kolme palasimme teelle mitä parhaimmassa mielentilassa. Pöydällä,\njoka oli katettu vilpolaan, paloi kynttilöitä lasikuvuissa, joita\nvasten hyttyset lentelivät joukoittain. Viiniköynnösten lehdet\nlepattelivat toisinaan hiljaa lämpimässä yötuulessa ja poppelin\ntakaa paistoi suuri kuu kullanpunertavana. Äskeinen keskustelumme\noli virittänyt minun, Hannan ja Selimin mieliin ihmeen lempeän ja\nystävällisen mielialan. Tyyni ja rauhallinen ilta vaikutti myös\nvanhempiin perheen jäseniin. Isäni ja pater Ludvigin kasvot olivat\npilvettömät kuin taivas.\n\nIllallisten jälkeen rouva d'Yves alkoi pelata pasianssia ja isäni\nkertoa menneistä ajoista, mikä aina oli merkkinä hänen hyvästä\nmielialastaan.\n\n— Muistan, kuinka kerran, — alkoi hän, — olimme pysähtyneet jonkin\nKrasnostawski-nimisen kylän läheisyyteen. Yö oli pilkkoisen pimeä, —\nnyt hän veti piipustaan pitkän haiun. — Olimme lopen väsyneitä, kuin\njuutalaisen kaakki, seisoimme hiljaa, kun yhtäkkiä...\n\nSitten kertomus kuvaili sangen merkillisiä, jopa ihmeellisiä\nseikkailuja. Pater Ludvig, joka oli kuullut tämän kertomuksen useammin\nkuin kerran, unohti kuitenkin piippunsa, kuunteli yhä tarkkaavammin,\ntyönsi silmälasit otsalleen ja toisteli nyökäyttäen päätään: »uhum!\nuhum!» tai huudahteli pelästyneesti: »Jeesus, Maaria! — entä sitten?»\n\nIstuimme Selimin kanssa vierekkäin, kylki kyljessä, ja tuijotimme isään\nnielaisten jokaisen sanan kertomuksesta. Mutta kenenkään muun kasvoilla\nvaikutelmat eivät kuvastuneet niin selvästi kuin Selimin kasvoilla.\nHänen silmänsä loistivat kuin hehkuvat hiilet, puna lämmitti kasvoja;\nitämainen luonne pursui esille kuin oliiviöljy. Hänen oli vaikea istua\npaikallaan. Rouva d'Yves vilkaisi Hannaan kehoittaen häntä katsomaan\nnoita mielenkiintoisia kasvoja, ja sitten molemmat naiset yhdessä\nseurasivat ilmeitä Selimin kasvoilla, jotka olivat kuin kuvastin tai\nkirkas vedenpinta kaikkine kuviollisine vaihteluineen.\n\nKun minä nyt muistelen sellaisia iltoja, niin liikutus valtaa\nmieleni. Paljon on aaltoja ajelehtinut vesiä pitkin, paljon on pilviä\npurjehtinut taivaalla sen illan jälkeen, mutta siivekäs muisti\nloihtii kuitenkin silmieni eteen nuo hiljaisen, kesäisen illan kuvat\nmaalaiskartanosta, sopusointuisen, onnellisen perheen piiristä; talon\nisäntä, vanha, harmaantunut veteraani kertoilee elämänsä erilaisista\nmenneistä vaiheista; nuorukaisten silmät säteilevät, ja vielä eräät\nkasvot, kauniit kuin kedon kukka... Oi! paljon on aaltoja vesillä ja\npilviä taivaalla ajelehtinut sen ihanan ajan jälkeen.\n\nSillä välin kello löi kymmenen, ja Selim heitti meille hyvästit, sillä\nhänen oli määrä tulla kotiin yöksi. Päätimme saattaa häntä joukolla\npyhälle ristille saakka, joka oli lehmuskujan kaukaisimmassa päässä\nlähellä toista käännettä, ja minä sitä paitsi ratsain vielä kauemmaksi,\naina niittyjen taakse. Lähdimme siis kaikki, paitsi Kazio, joka nukkui\njo makeinta unta.\n\nMinä, Hanna ja Selim kuljimme edellä, Hanna keskellä, ja me kaksi\npoikaa hevosiamme taluttaen. Jäljessämme asteli kolme vanhempaa.\nLehmuskujassa oli pimeä. Vain muutamin paikoin kuu lehtien lomitse\nheitti hopeisia läiskiä tummalle tielle.\n\n— Emmekö laulaisi jotakin, — ehdotti Selim, — jonkin vanhan, kauniin\nlaulun, esimerkiksi Filonista.\n\n— Ei sitä enää lauleta, — vastusteli Hanna. — Minä tiedän toisen: »Oi,\nsyksy, syksy riistää lehdet puista!»\n\nPäätettiin, että ensin lauletaan Filonista, joka oli varsinkin isän ja\npapin mieleen, sillä tämä laulu kertoi vanhoista ajoista, ja sitten\nlauletaan »Syksy, syksy». Hanna nosti valkoisen pienen kätensä Selimin\nhevosen harjalle. Me lauloimme:\n\n    »Kuu laski, jo koiratkin nukkuu,\n    mut metsästä kutsuu mua ken;\n    kai rakkaani, Filon siell' uottaa\n    nyt alla jo vaahteran sen...\n\n»Kun olimme lopettaneet, kuului pimeästä takaapäin vanhempien\nseuralaisten: 'Hyvä, hyvä! Laulakaa vielä jotakin!'»\n\nMinä myötäilin, minkä voin, mutta en osannut laulaa kovinkaan paljoa,\nmutta Hannalla ja Selimillä oli mainio ääni, varsinkin Selimillä.\nToisinaan, kun minä lauloin väärin, he nauroivat molemmat minulle.\n\nHe lauloivat vielä muutamia lauluja, joiden aikana minä ajattelin:\nmiksi Hanna pitää kättään Selimin eikä minun hevoseni harjalla? Se\nhevonen näytti varsinkin miellyttävän tyttöä, joka toisinaan painautui\nratsun kaulaa vasten sanoen: rakas hepo! Silloin hepo hirnahti\nystävällisesti ikäänkuin etsien huulillaan tytön kädestä sokeria.\nKaikki tämä vaikutti minuun surullisesti, ja minä katsoin vain tuohon\npieneen hevosen harjalla olevaan käteen.\n\nSillä välin olimme tulleet pyhän ristin luo, jossa lehmuskuja päättyi.\nSelim alkoi toivotella kaikille hyvää yötä, suuteli madame d'Yvesin\nkättä ja tahtoi suudella Hannaakin kädelle, mutta tyttö ei sallinut,\nvaan veti kätensä pois ja katsoi samalla kuin arkaillen minuun. Mutta\nkun Selim oli noussut hevosensa selkään, hän lähestyi tätä ja alkoi\nkeskustella. Kuun valossa näin hänen silmänsä, jotka olivat suunnatut\nSelimiin, ja lempeän hymynsä.\n\n— Muistakaa käydä Henrykin luona, — sanoi Hanna. — Saamme laulaa\nyhdessä ja huvitella. Mutta hyvää yötä nyt!\n\nJa Hanna ojensi Selimille kätensä rientäen sitten vanhempien\nseuralaisten kanssa takaisin kotiin. Minä Selimin kanssa ajoin\neteenpäin.\n\nAjoimme kotvan aikaa vaiti avonaista, puutonta tietä. Ympärillämme\noli niin valoisa, että olisi voinut laskea tien vieressä kasvavien\nmatalien katajapensaiden neulaset. Hevoset vain toisinaan korskuivat\nja jalustimet kilahtelivat. Katselin Selimiä: hän oli ajatuksiinsa\nvaipunut ja katsoi uneksivasti eteensä öisiin syvyyksiin. Minun teki\nkovasti mieleni puhua hänen kanssaan Hannasta: tunnustaa jollekin\npäivän vaikutelmat ja harkita tytön jokaista lausumaa, mutta en voinut\nkuitenkaan alkaa sellaista keskustelua Selimin kanssa. Mutta Selim\nalkoi. Hän kumartui puoleeni, kiersi kätensä kaulaani, suuteli poskeani\nja huoahti:\n\n— Oi, sinua Henryk! Kuinka suloinen ja rakastettava sinun Hannasi on!\nMenköön Jozia niin pitkälle kuin pippuri kasvaa!\n\nNämä sanat puistattivat minua kuin kylmän tuulen henkäys. En vastannut\nmitään, mutta irroitin kuitenkin kylmästi hänen kätensä kaulastani ja\najoin vaiti eteenpäin. Huomasin, että hän hämmentyi kovasti ja vaikeni\nmyöskin. Mutta jonkin ajan kuluttua hän ei kuitenkaan voinut olla\nkysymättä:\n\n— Oletko suutuksissasi minulle?\n\n— Kuinka lapsellinen olet!\n\n— Ehkä olet mustasukkainen?\n\nPysäytin hevoseni.\n\n— Hyvää yötä, Selim!\n\nHuomasin, että hän ei olisi vielä halunnut erota, mutta ojensi\nkuitenkin heti kätensä hyvästiksi. Sitten hän avasi suunsa, ikäänkuin\nolisi aikonut sanoa jotakin, mutta minä käänsin nopeasti hevoseni ja\nnelistin kotiin päin.\n\n— Hyvää yötä! — huusi Selim jälkeeni.\n\nHetken aikaa hän seisoi paikallaan, kunnes lähti ajamaan hiljaa omaan\nsuuntaansa.\n\nPian minä hiljensin vauhtiani ja annoin hevosen käydä. Yö oli ihana,\nhiljainen, lämmin. Kasteen peittämät niityt näyttivät järviltä, ja\nniiltä kuului viiriäisten ääniä; kuuluipa yökköjenkin ulinaa. Kohotin\nkatseeni tähtistä taivasta kohti; mieleni teki rukoilla ja itkeä.\n\nYhtäkkiä kuulin takanani kavioitten kapsetta. Katsoin sinne: sieltä\ntuli Selim. Saavutettuaan minut hän ajoi viereeni sulkien minulta\npaluutien ja sanoi liikuttuneella äänellä:\n\n— Henryk! Minä palasin, kun sinua vaivaa jokin asia. Ensin ajattelin:\njos hän on suutuksissaan, niin olkoon! Mutta sitten minun tuli sääli\nsinua. En voinut pidättää mieltäni. Sano, mikä sinun on? Ehkä minä\npuhuin liian paljon Hannan kanssa? Ehkä sinä rakastat Hannaa? Henryk?\n\nKyynelet nousivat kurkkuuni, enkä minä voinut vastata. Jospa olisin\nnoudattanut ensimmäistä tunnettani ja painautunut tämän pojan rintaa\nvasten itkien ja tunnustaen kaiken! Mutta muistan elämässäni aina, kun\nsydämen keventäminen on tullut kysymykseen, voittamattoman ylpeyden\nsulkeneen suuni ja sanat huulilleni. Kuinka paljon onnea elämässäni se\nylpeys on tuhonnut! Kuinka monta kertaa olen sitä kironnut! Mutta ensi\nhetkessä en voi koskaan voittaa sitä.\n\nSelim oli sanonut: »Minä säälin sinua» ja valitteli. Se riitti\nsulkemaan huuleni.\n\nVaikenin siis, ja hän katsoi minuun enkelimäisillä silmillään sanoen\näänellä, jossa oli rukouksen ja katumuksen sävyä.\n\n— Henryk! Ehkä olet rakastunut häneen? Hän miellytti minua kyllä, mutta\nsiinä kaikki. Jos tahdot, en sano hänelle enää sanaakaan. Sano: oletko\ntodella rakastunut häneen? Mitä sinulla on minua vastaan?\n\n— En rakasta häntä eikä minulla ole mitään sinua vastaan. Pudotessani\nhevosen selästä minä satutin itseni. En rakasta häntä ensinkään, mutta\nen voi hyvin... Hyvää yötä!\n\n— Henryk! Henryk!\n\n— Sanon sinulle vielä, että putosin tänään.\n\nErosimme taas. Selim suuteli minua ja lähti rauhoittuneempana, sillä\nnäytti todenmukaiselta, että putoaminen oli vaikuttanut minuun sillä\ntavalla.\n\nOlin taas yksin, suru sydämessäni, kyynelet kurkussa, ja kirosin\nylpeyttäni, joka oli aiheuttanut sen, että olin Selimille töykeä.\nAnnoin hevoseni juosta täyttä laukkaa ja pian olin kotona.\n\nVierashuoneen ikkunat olivat valaistut, ja sisältä kuului\npianonsoittoa. Annoin hevoseni Franckin huostaan ja menin saliin. Hanna\nsoitteli siellä jotakin laulua, jota en tuntenut. Hän soitti toisinaan\nväärin kuin vasta-alkaja, mutta se riitti viehättämään enemmän\nrakastunutta kuin musikaalista kuuntelijaa. Kun astuin huoneeseen,\nHanna hymyili minulle, mutta ei herennyt soittamasta. Minä heittäydyin\nnojatuoliin ja aloin katsella tyttöä. Näin hyvin hänen rauhallisen,\nkirkkaan otsansa ja säännölliset kulmakarvansa. Silmäluomet olivat\npuoleksi ummessa, sillä hän katsoi sormiinsa. Hän soitteli vielä\njonkin aikaa, sitten hän väsyi, katsoi minuun ja virkkoi pehmeällä\nhyväilevällä äänellä:\n\n— Herra Henryk?\n\n— Mitä, Hanna?\n\n— Tahtoisin kysyä jotakin... Pyysittekö herra Selimiä huomiseksi meille?\n\n— En. Isä aikoo huomenna Ustrzyckeille, sillä äidillä on paketti rouva\nUstrzyckalle.\n\nHanna vaikeni ja painoi hiljaa jonkin akordin, mutta nähtävästi hän\nteki sen koneellisesti ajatellen aivan muuta, sillä hetken kuluttua hän\nkatsoi minuun sanoen:\n\n— Herra Henryk?\n\n— Mitä, Hanna?\n\n— Tahtoisin kysyä jotakin... Onko se Jozia siellä Varsovassa hyvin\nkaunis?\n\nSe vielä puuttui! Vihastus sekaantui suruuni ja raateli sydäntäni.\nAstuin nopeasti pianon luo, ja ihan huuleni vapisivat, kun vastasin:\n\n— Ei sinua kauniimpi. Ole huoletta. Voit empimättä koettaa viehättää\nSelimiä!\n\nHanna nousi soittojakkaralta, ja puna sävähti hänen poskilleen.\n\n— Herra Henryk! Mitä te sanotte?\n\n— Sitä, mitä sinä aiot tehdä.\n\nSen sanottuani otin hattuni, kumarsin ja poistuin huoneesta.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOn helppo arvata, kuinka yöni kului koko sen päivän kärsimysten\njälkeen. Päästyäni sänkyyn kysyin itseltäni, mitä oikein oli tapahtunut\nja miksi olin pitkin päivää tehnyt sellaisia temppuja? Ei ollut vaikea\nvastata: ei Selim eikä Hannakaan ollut tehnyt mitään sellaista,\njota ei olisi voinut sanoa joko kohteliaisuudeksi, uteliaisuudeksi\ntai keskinäiseksi myötätunnoksi. Että Selim oli Hannan mieleen ja\npäinvastoin, se oli enemmän kuin varmaa, mutta oliko minulla oikeutta\nkiukutella sen johdosta ja häiritä yleistä rauhaa? Syy ei ollut heidän,\nvaan minun. Olisi luullut tämän ajatuksen tyynnyttävän minua, mutta\npäinvastoin kävi. Vaikka selitin itselleni heidän väliset suhteensa,\nvaikka vakuutin itselleni, ettei mitään ollut tapahtunut, vaikka\ntunnustin, että aivan syyttä aiheutin kaikille ikävyyksiä, kuitenkin\ntunsin jonkin onnettomuuden uhkaavan minua tulevaisuudessa. Mutta tämä\nonnettomuus oli jotakin epämääräistä, eikä sille voinut antaa Selimiin\ntai Hannaan kohdistuvan syytteen muotoa. Tämä hermostutti minua yhä\nenemmän. Sitä paitsi ajattelin vielä jotakin. Minulla ei ollut oikeutta\nmoittia heitä, mutta riittävästi syytä olla levoton. Kaikissa näissä\nasioissa oli niin paljon saavuttamattomia seikkoja, että minun tähän\nsaakka yksinkertainen järkeni harhaantui kuin pimeydessä. Tunsin itseni\nväsyneeksi kuin pitkän matkan jälkeen. Ja vielä ahdisti minua sekin\ntuskastuttava ajatus, että mustasukkaisuudellani ja asiattomuudellani\nminä vain lähensin noita kahta toisiinsa. Kuinka olinkaan ymmärtävinäni\nkaikki, vaikkei minulla ollut minkäänlaista kokemusta. Sellaisia\nasioita aavistellaan.\n\nJa vielä: minä tiesin, että keskellä näitä sekavia olosuhteita tulen\nkulkemaan yhä eteenpäin tielläni, mutta en sinne, minne tahtoisin,\nvaan sinne, minne tunteeni vetää ja hetkelliset ja mitättömät seikat\njohtavat, mutta joista useinkin onni saattaa riippua. Mitä minuun\ntulee, niin olin sangen onneton, ja jos jonkun mielestä minun\nkärsimykseni saattoivat näyttää naurettavilta, niin siihen saatoin\nsanoa, että onnettomuuden suuruus ei riipu siitä, millainen se on, vaan\nsiitä, miten se ihmiseen vaikuttaa.\n\nMutta mitään ei tapahtunut, mitään ei vielä tapahtunut! Maatessani\nsängyssä minä toistelin näitä sanoja, kunnes ajatukseni alkoivat\nhämärtyä, laajeta ja vihdoin sulautua jonkinlaiseen uniseen taustaan.\nIsäni kertomukset, ja niissä mainitut henkilöt ja tapaukset\nkietoutuivat nykyhetkeen, Selimiin, Hannaan ja minun rakkauteeni.\n\nYhtäkkiä loppuun palavan kynttilän sydän upposi kynttilän jalkaan.\nTuli pimeä, sitten siitä nousi taas sininen liekki, joka pieneni\npienenemistään, kunnes se sammui. Oli kaiketi jo myöhä, koska kukot\nulkona lauloivat. Nukahdin raskaaseen, sairaaseen uneen, josta heräsin\nhyvin myöhään.\n\nOlin nukkunut aamiaisajan enkä enää voinut tavata Hannaa ennen\npäivällisiä, sillä hänen oppituntinsa kestivät kello kahteen\nsaakka. Mutta nukuttuani kunnolla tarpeekseni minä en katsonut tätä\nmaailmaa yhtä synkästi kuin edellisenä päivänä. »Olen Hannalle hyvä\nja ystävällinen siten hyvittääkseni hänelle eilisen kiivauteni»,\najattelin. Mutta minä en aavistanut, että eiliset sanani eivät olleet\nainoastaan haavoittaneet, vaan vieläpä pahasti loukanneet Hannaa. Kun\nhän tuli madame d'Yvesin seurassa päivällispöytään, minä heti riensin\ntervehtimään, mutta peräydyin samalla, en katumuksesta, vaan siksi,\nettä tuntui kuin minut olisi työnnetty takaisin. Hanna sanoi minulle\n»Hyvää päivää» hyvin kohteliaasti, mutta niin kylmästi, että menetin\nheti halun vuodattaa sydämeni tunteita. Sitten hän istuutui madame\nd'Yvesin viereen eikä ollut koko päivällisen aikana näkevinään minua.\nTunnustan, että sillä hetkellä olemassaoloni tuntui minusta niin\nturhalta ja mitättömältä, että jos joku olisi maksanut siitä kolme\ngroshenia, olisin pitänyt sitä liian paljona. Mitä oli nyt tehtävä?\nMinussa heräsi halu maksaa takaisin samalla mitalla. Kummallisia\nsaattavat olla suhteet ihmiseen, jota rakastat eniten koko maailmassa.\nSaatoin erään säkeen tavoin sanoa: »Huuleni sua moittivat, vaikk'\nsydämeni itkee!» Päivällisen aikana emme jutelleet keskenämme, vain\nkolmannen henkilön välityksellä. Kun Hanna esimerkiksi sanoi madame\nd'Yvesin puoleen kääntyen, että illaksi tulee sade, niin minäkin\nkäännyin madame d'Yvesiin päin sanoen, että ei tule. Muuten, nämä\nmolemminpuoliset väittämät ja riidanhaastelut olivat ainakin omasta\nmielestäni jossakin määrin viehättäviä. Onpa mielenkiintoista nähdä,\nhyvä neiti, miten tulee käymään Ustrzyckien luona, jonne on lähdettävä,\najattelin itsekseni. Siellä minä kysynkin jotakin vieraiden ihmisten\nläsnäollessa, ja hänen täytyy vastata, — ja niin jää murtuu! Odotin\npaljon tästä vierailumatkasta. Tosin madame d'Yves tulee mukaan, mutta\nmitäpä siitä. Nyt minä eniten huolehdin siitä, ettei kukaan kotiväestä\nhuomaisi meidän sanatonta riidanhaluamme. Jos joku huomaa, ajattelin,\nniin heti kysytään: mitä me vihoittelemme, ja silloin kaikki paljastuu!\nYksinpä ajatuskin tällaisesta nosti punan kasvoilleni, ja pelko ahdisti\nsydäntäni. Mutta ihmeellistä! Huomasin, että Hanna pelkää enemmän kuin\nminä, että hän näkee minunkin pelkoni ja sydämessään nauraa sille. Olin\nloukkaantunut, mutta en heti tehnyt mitään. Tartuin vierailumatkaan\nkuin oljenkorteen.\n\nMutta nähtävästi Hannakin ajatteli tätä matkaa, koska hän, tuodessaan\ntapansa mukaan isälleni mustaa kahvia, sanoi:\n\n— Pyytäisin, ettei minun tarvitsisi lähteä Ustrzycaan, jos sopii?\n\n»Oh, mikä lurjus tuo pikku, rakastettu Hanna onkaan!» — ajattelin.\n\nMutta isäni, joka oli hiukan huonokuuloinen, ei heti ymmärtänyt, vaan\nsuudeltuaan tyttöä otsalle kysyi:\n\n— Mitä tahdot, tyttöseni?\n\n— Minulla olisi pyyntö.\n\n— Mikä?\n\n— Että minun ei tarvitsisi lähteä Ustrzycaan.\n\n— Miksi niin? Oletko sairas?\n\nJos Hanna sanoo olevansa sairas, ajattelin taas, niin kaikki on\nmennyttä, varsinkin kun isä on hyvällä tuulella.\n\nMutta Hanna ei koskaan valehdellut, eipä mitättömissäkään asioissa, ja\nsen tähden esimerkiksi päänsärkyä syyttämättä hän virkkoi:\n\n— Ei, minä olen kyllä terve, mutta haluton.\n\n— Jos niin on, niin lähde pois. Kyllä sinun on lähdettävä Ustrzycaan.\n\nHanna painoi päänsä alas ja poistui sanaakaan sanomatta. Olin\nmielissäni, ja jos suinkin olisi sopinut, olisin näyttänyt tytölle\npitkää nenää.\n\nKun olimme jääneet isän kanssa kahden, kysyin häneltä, miksi hän\nkehoitti tyttöä lähtemään.\n\n— Tahdon, että naapurit tottuisivat näkemään tytössä perheemme jäsenen.\nKun Hanna lähtee Ustrzyckaan, hän jossakin määrässä tekee sen äitisi\nnimessä. Ymmärrätkö?\n\nMinä en ainoastaan ymmärtänyt, mutta olisin tämän ajatuksen johdosta\nvaikka syleillyt kunnioitettavaa isääni.\n\nKello viisi oli määrä lähteä. Hanna ja madame d'Yves pukeutuivat\nylhäällä huoneissaan, ja minä käskin valjastamaan hevosen kevyiden\nkahdenajettavien rattaiden eteen, sillä lähdin itse ratsain. Ustrzycaan\noli puolitoista peninkulmaa. Kun sää oli kaunis, näytti matka\nmuodostuvan viihtyisäksi.\n\nHanna tuli alas kokonaan ja huolellisesti mustiin pukeutuneena, sillä\nisäni tahtoi niin. En voinut irroittaa hänestä katsettani. Hän näytti\nniin kauniilta, että heti tunsin sydämeni sulavan ja kylmäkiskoisuuteni\nhaihtuvan kuin tuhka tuuleen. Mutta kuningattareni astui ohitseni kuin\nkuningatar ainakin, katsomatta minuun, vaikka minä kohensin ryhtiäni\nparhaani mukaan. Hän oli hieman huonolla tuulella ja todella haluton\nlähtemään, ei minun tähteni vaan muista syistä, kuten myöhemmin sain\ntietää.\n\nTasan kello viisi nousin hevoseni selkään ja naiset nousivat rattaille,\nja me lähdimme liikkeelle. Koko matkan pysyttelin sillä puolella,\nmissä Hanna istui koettaen saada hänen huomionsa puoleeni. Kerran, kun\nhevoseni nousi takajaloilleen, hän katsoi minuun kiireestä kantapäähän\nja hymähti hiukan, mikä rohkaisi minua, mutta sitten hän kääntyi rouva\nd'Yvesin puoleen alkaen keskustella hänen kanssaan, niin etten minä\nsaattanut siihen osallistua.\n\nSaavuimme vihdoin Ustrzycaan, jossa tapasimme Selimin. Rouva Ustrzycka\nei ollut kotona, mutta herra Ustrzycki ja kaksi kotiopettajatarta ja\nkaksi tytärtä olivat. Vanhempi tyttäristä, Lola oli Hannan ikäinen,\nkaunis ja luonteeltaan hieman kiemaileva; nuorempi Marynia oli vielä\nlapsi. Tervehdysten jälkeen naiset kokoontuivat puutarhaan mansikkamaan\nluo, ja herra Ustrzycki otti haltuunsa minut ja Selimin näyttäen\nmeille uusia aseitaan ja uusia metsäkoiria, jotka olivat maksaneet\naika paljon. Hän oli paikkakunnan innokkaimpia metsästäjiä ja muuten\nrehellinen, hyväsydäminen sekä rikas. Hänessä oli mielestäni vain se\nvika, että hän nauroi miltei yhtä mittaa ja läimäytteli kämmenillään\npyöreätä mahaansa hokien: »Farssia, hyvä ystäväni, farssia, kuten\nsanotaan, vai kuinka?» Tästä syystä hänestä käytettiin paikkakunnalla\nmyös liikanimeä »farssi-naapuri» tai »naapuri, vai kuinka».\n\nTämä farssi-naapuri vei meidät koiratarhaan vähääkään ajattelematta,\nettä me sata kertaa mieluummin olisimme neitien kanssa puutarhassa.\nJonkin aikaa me kuuntelimme kärsivällisesti hänen selityksiään, kun\nminä muistin, että minulla olisi asiaa madame d'Yvesille, ja Selim\ntokaisi suoraan:\n\n— Kaikki on vallan erinomaista ja koirat mainioita, mutta minkä sille\nmahtaa, jos me molemmat mieluummin menisimme neitien luo.\n\nHerra Ustrzycki läimäytti mahaansa.\n\n— No niin, farssia, hyvä ystäväni, farssia, kuten sanotaan, vai kuinka?\nLähdetään pois; minä teen seuraa!\n\nJa me lähdimme. Pian näin kuitenkin, ettei minulla ollut siellä\npaljoakaan tekemistä. Hanna, joka pysytteli erillään naistovereistaan,\nei herennyt vähäksymästä minua ja ehkä tahallaan harrasti Selimin\nseuraa. Sitä paitsi minun tuli seurustella Lolan kanssa. Mistä minä\nkeskustelin, mitä pötyä puhuin, miten vastailin Lolan kohteliaisiin\nkysymyksiin, sitä en tiedä, sillä seurasin tarkasti Selimin ja Hannan\nseurustelua koettaen siepata jokaisen heidän sanansa, katseensa ja\neleensä. Selim ei sitä huomannut, mutta Hanna huomasi kyllä ja puhui\ntahallaan hiljaa tai mielisteli seuratoveriaan, joka ihan lämpeni ja\nsuli tästä lempeydestä. »Odotahan, Hanna, ajattelin, tuon sinä teet\ntahallasi, mutta kyllä minäkin osaan kiusata sinua.» Ja minä käännyin\nLolan puoleen. Mutta olen unohtanut sanoa, että Lola-neiti oli heikko\nminuun nähden, minkä hän ilmaisi nytkin aivan selvästi. Olin nyt\nerittäin ystävällinen hänelle, laskettelin kohteliaisuuksia ja nauroin,\nvaikka mieleni oikeastaan teki itkeä, ja Lola punastuneena katseli\nminuun kosteilla, tummansinisillä silmillään alkaen vaipua romanttiseen\nmielialaan.\n\nOi, jospa hän tietäisi, kuinka minä vihasin häntä tällä hetkellä!\nMutta minä olin siihen määrään antautunut näyttelemään osaani, että\nsuoritin alhaisetkin kohdat. Kun Lola keskustelumme aikana huomautti\nilkeästi Selimin ja Hannan suhteesta jotakin, niin minä, vaikka\nsydämessäni viha kiehuikin, en vastannut mitään, vaan hymyilin hölmösti\nja sivuutin kaikki vaieten. Seurustelimme näin osaksi käyskennellen\ntunnin ajan, kunnes tarjottiin välipalaa suuren kastanjan alla, jonka\noksat kaareutuivat maahan saakka muodostaen ikäänkuin vihreän kuvun\nmeidän päittemme yli. Nyt vasta minä ymmärsin, miksi Hanna ei vain\nminun tähteni tahtonut lähteä Ustrzycaan, vaan että hänellä oli paljon\npainavammat syynsä.\n\nAsian laita oli tämä: madame d'Yves, joka oli vanhaa ranskalaista\naatelissukua ja sitä paitsi saanut paremman kasvatuksen kuin\nkotiopettajattaret yleensä, vähäksyi varsinkin Ustrzycan saksalaista\nkotiopettajatarta, mutta myöskin toista. Nämä vuorostaan pitivät\nitseään paljon ylempänä Hannaa, palvelijan tytärtä. Mutta hyvin\nkasvatettu madame d'Yves ei sallinut kohdeltavan Hannaa miten\nhyvänsä, vaikka toiset olisivat tehneet itsensä syypääksi suorastaan\nsopimattomuuksiin. Nämä olivat niitä naisten oikkuja, mutta minäkään\nen voinut sallia, että kallis Hannani, joka oli ainakin sata kertaa\narvokkaampi kuin koko Ustrzyca, olisi joutunut heidän uhrikseen. Hanna\nkärsi loukkaukset tahdikkaasti ja lempeästi, mikä oli kunniaksi hänen\nluonteelleen; mutta se oli tietysti hänelle myös epämiellyttävää. Jos\nrouva Ustrzycka olisi ollut kotona, ei sellaista olisi tapahtunut,\nmutta nyt Ustrzycan molemmat kotiopettajattaret käyttivät tilaisuutta\nhyväkseen. Heti kun Selim oli istahtanut Hannan viereen, alkoivat\nkuiskuttelut ja pistopuheet, joihin Lolakin Hannan kauneutta kadehtien\nosallistui.\n\nMinä vastasin tällaisiin puheisiin muutaman kerran terävästi,\nmielestäni ehkä liiankin terävästi, ja pian alkoi Selim vasten\ntahtoani kannattaa minua. Huomasin, että kiukun leimaus välähti\nhänen katseessaan, mutta samassa hän tyyntyi ja katsoi rauhallisesti\nmolempiin kotiopettajattariin. Ovelana, kekseliäänä ja teräväpäisenä\nkuin vain harva hänen iässään, hän pian sai lyödyksi kotiopettajattaret\nniin hämille, että nämä eivät tienneet, mitä tehdä. Madame d'Yves\nauttoi Selimiä arvokkaasti, ja minäkin puolestani, joka olisin\nvaikka iskenyt noita ulkomaalaisia opettajattaria. Lola-neiti, joka\nei tahtonut loukata minua, siirtyi myös puolellemme ja oli Hannalle\nsitten ainakin näennäisesti kohteliaampi. Sanalla sanoen: voittomme\noli täydellinen, mutta ikäväkseni kyllä, pääansio siitä tuli tällä\nkerralla Selimille. Hanna oli tahdikkuudestaan huolimatta saanut töin\ntuskin pidätetyksi kyyneleitään ja alkoi nyt katsoa Selimiin kuin\npelastajaansa. Kun me sitten nousimme pöydästä ja aloimme kävellä\npuutarhassa, kuulin, kuinka Hanna Selimin puoleen kumartuen kuiskasi:\n\n— Herra Selim! Minä olen teille...\n\nYhtäkkiä Hanna keskeytti, sillä hän pelkäsi tyrskähtävänsä itkuun, joka\noli voittaa hänen tahtonsa.\n\n— Neiti Hanna! Älkäämme puhuko siitä! Älkää välittäkö, älkää kiihtykö\nsiitä.\n\n— Näette itsekin, että minun on vaikea puhua siitä, mutta tahtoisin\nkiittää teitä.\n\n— Mistä? Hyvänen aika! En voinut sallia kyyneleitänne. Teidän tähtenne\nminä mielelläni...\n\nSelim keskeytti, kun ei voinut löytää sopivia sanoja, ja ehkä hän\nhuomasi myös paljastavansa liian paljon tunteitaan, joita hänen\nrintansa oli täynnä. Hämmentyneenä hän käänsi päänsä pois salatakseen\nliikutustaan ja vaikeni.\n\nHanna katsoi häneen kyynelsilmin, enkä minä kysynyt enää, mitä oli\ntapahtunut.\n\nRakastin Hannaa nuoren sydämeni koko voimalla. Minä jumaloin häntä.\nRakastin häntä kuin taivaassa rakastetaan. Rakastin hänen vartaloaan,\nsilmiään, jokaista tukkansa kiehkuraa, äänensä sointia, rakastin\nhänen vaatteitaan ja sitä ilmaa, jota hän hengitti. Tämä rakkaus ei\ntäyttänyt ainoastaan sydäntäni, vaan koko olemukseni. Minä elin siitä,\nja se virtasi minun suonissani kuin veri lämmittäen minua. Muilla\nsaattaa olla jotakin muuta kuin rakkaus, mutta minulle se täytti koko\nmaailmani. Kaikelle muulle olin sokea, kuuro ja typerä, sillä järki ja\najatukset peittyivät tähän ainoaan tunteeseeni. Tunsin, että palan kuin\nsoihtu ja että tämä tuli kuluttaa minua, kunnes siihen sorrun, kuolen.\n\nMitä tämä rakkaus oikein oli? Se oli kuin mahtava ääni, kuin sydämen\nmahtava huuto toiselle sydämelle: »Jumalattareni, rakkaani, kuule\nminua!» Keskellä välinpitämättömiä ihmisiä janoava sydän kulkee kuin\nmetsässä, huutaa ja huhuilee odottaen, vastaako hänelle myötätuntoinen\nääni. Minä en kysynyt, mitä oli tapahtunut, sillä kuulin kaksi\ntoisilleen myötätuntoista ääntä: Selimin ja Hannan. He huusivat\ntoisilleen sydäntensä äänillä, huusivat minun turmiokseni tietämättä\nsitä itse. Toinen ääni oli kuin toisen kaikua, ja toinen seurasi toista\nkuin kaiku ääntä. Mitä minun oli tehtävä sille, jota he sanoivat\nonneksi, ja minä — onnettomuudeksi? Mitä minä saatoin tehdä luonnon\njärjestystä vastaan, tätä asiain kohtalokasta ratkaisua vastaan? Kuinka\nvoisin voittaa Hannan sydämen, jota jokin mahtava voima veti toiseen\nsuuntaan?\n\nErosin seurasta ja istuuduin puutarhan penkille. Ajatukset humisivat\npäässäni kuin pelokkaan lintuparven lento. Epätoivo valtasi mieleni.\nTunsin olevani yksin, vaikka olinkin omaisten ja tuttavien seurassa.\nKoko maailma tuntui minusta niin tyhjältä, ja taivas yläpuolellani niin\nkylmältä ja välinpitämättömältä ihmisten kärsimyksiin nähden, että\nvasten tahtoani minut valtasi synkkä ajatus, joka syrjäytti kaikki\nmuut; se oli: kuolema. Se pelastaisi minut tästä noidutusta piiristä\nja tekisi lopun kärsimyksistäni sekä tästä surullisesta komediasta; se\nkatkaisisi sieluni kahleet, vaimentaisi tuskat ja antaisi rauhan. Oh,\nkuinka minä toivoin rauhaa, vaikkapa tyhjyyden synkkää rauhaa, niin\nhiljaista ja ikuista.\n\nOlin kuin kyynelten, kärsimysten ja unen kiusaama ihminen. Jospa saisi\nnukkua! nukkua, ajattelin, nukkua mistä hinnasta hyvänsä, vaikkapa\nelämäni hinnasta.\n\nMutta sitten tuli rauhallisesta, äärettömästä taivaan sinestä, jonne\nminun lapsenuskoni oli kadonnut, tuli uusi ajatus kuin lentävä lintunen\nja istahti pääni päälle. Se ajatus sisältyi sanoihin:\n\nEntä jos?\n\nNäin minä tulin vedetyksi uuteen piiriin armottoman välttämättömyyden\nvoimasta. Oh, minä kärsin kovasti! Viereisestä käytävästä kuului\niloista puhetta ja naurua sekä hiljaista supatusta, kukkaset tuoksuivat\nympärilläni ja puissa lintuset visertelivät valmistautuen levolle.\nYläpuolellani kaartui kirkas taivas iltaruskon punertamana. Kaikki\noli niin onnellista, rauhallista, mutta minä olin yksin tuskissani ja\ntoivoin kuolemaa keskellä tätä elämän kukkeutta.\n\nYhtäkkiä säpsähdin: kuulin edestäni naisen hameen kahinaa.\n\nKatsoin ylös: Lola seisoi edessäni hiljaisena, lempeänä ja silmäsi\nminuun myötätuntoisesti, ehkä enemmän kuin myötätuntoisesti. Illan\nloisteen ja varjojen keskellä hän näytti kalpealta. Hänen ikäänkuin\nsattumalta auenneet palmikkonsa valuivat hänen olkapäilleen.\n\nSillä hetkellä en tuntenut vihaa häntä kohtaan. Sinä ainoa säälivä\nihminen! — ajattelin, — tuletko lohduttamaan minua?\n\n— Herra Henryk! Noin surullinen... Mikä teitä vaivaa?\n\nOi, neiti! Surullinen olen, — huoahdin ja nostin hänen kätensä kuumalle\notsalleni, minkä jälkeen suutelin sitä hurjasti ja pakenin.\n\nHerra Henryk! — huudahti hän jälkeeni hiljaa. Samalla hetkellä Selim\nja Hanna ilmaantuivat käytävän käänteeseen. Molemmat näkivät minun\npurkaukseni, näkivät, kuinka suutelin Lolan kättä ja painoin sen\notsalleni. Ja he hymyilivät toisilleen vaihtaen silmäyksiä ikäänkuin\nsanoakseen:\n\n— Kyllä ymmärrämme, mitä se merkitsee.\n\nOli tullut aika lähteä kotiin. Selimin matka oli päinvastaiseen\nsuuntaan kuin meidän, mutta minä pelkäsin kuitenkin, että hän tahtoisi\nsaattaa meitä, ja sen tähden nousin nopeasti hevoselleni sanoen\nkuuluvasti, että on jo myöhä ja että sekä meidän että Selimin täytyy\nrientää kotiin. Hyvästiksi Lola-neiti puristi erittäin kuumasti\nkättäni, mihin minä en kuitenkaan vastannut, ja me lähdimme matkaan.\n\nSelim kääntyi ensimmäisestä tienhaarasta kotiinsa päin, ja ensimmäisen\nkerran hän suuteli hyvästiksi Hannaa kädelle, mitä tämä ei vastustanut.\n\nHanna ei vähäksynyt minua enää. Hänen mielentilansa oli siksi valoisa,\nettä hän unohti aikaisemmat vihoittelut, mutta minä selitin tämän\nasiaintilan mitä epäedullisimmin.\n\nMadame d'Yves nukahti rattailla muutaman minuutin kuluttua ja alkoi\nhoippua kaikkiin suuntiin. Katselin Hannaa, joka ei nukkunut; hänen\nsilmänsä olivat aivan auki ja loistivat onnea.\n\nHanna ei alkanut puhella, vaan oli nähtävästi kiinnostunut omista\najatuksistaan. Vasta sitten, kun olimme jo melkein kotosalla, hän\nkatsoi minuun ja virkkoi:\n\n— Mitähän te oikein ajattelette? Ehkä Lola-neitiä?\n\nMinä en vastannut sanaakaan, purin hammasta ja ajattelin: »Kiusaa\nvain minua, kiusaa vain, koska mielesi tekee, mutta minusta et saa\nsanaakaan.»\n\nHannan ei kuitenkaan todellisuudessa tehnyt mieli kiusata minua. Hän\nkysyi minulta, kun hänellä oli oikeus siihen.\n\nIhmetellen minun vastaamattomuuttani Hanna toisti kysymyksensä. Mutta\nminä en vastannut nytkään. Hän ajatteli, että minä yhä vielä kannan\naamuista kaunaa, ja vaikeni myös.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nEräänä aamuna muutamia päiviä myöhemmin nousevan auringon ensimmäiset\nsäteet sattuivat ikkunaluukkuihin tehtyjen, sydämen muotoisten aukkojen\nkautta huoneeseeni ja herättivät minut unestani. Pian joku koputti\nikkunaluukkuun, ja sen punertavaan aukkoon ilmaantui — ei Mickiewiczin\nZosia, joka sillä tavalla herätteli Tadeuszta, eikä minun Hannaani,\nvaan — metsänvartija Wachin parrakas pää ja karkea ääni:\n\n— Nuori herra!\n\n— Mitä nyt?\n\n— Sudet ajavat naaraita Pohorowyn metsikössä. Lähdettäisiinkö\nväijyskelemään?\n\n— Heti!\n\nPukeuduin, otin pyssyni, metsästyspuukon ja menin ulos. Wach seisoi\nsiellä märkänä aamukasteesta ja olkapäällä pitkä, yksipiippuinen\npyssy, jolla hän muuten ei ollut milloinkaan ampunut harhaan. Aamu oli\nvarhainen: aurinko ei ollut vielä kokonaan noussut, eivätkä työläiset\nlähteneet töihin. Karjakin oli vielä kotona. Taivas oli sinertävä,\nmutta idässä se paloi punertavana ja kullankellertävänä. Wach kiirehti:\n\n— Minulla on rattaat ja hevonen. Ajamme ensin rydölle, — sanoi hän.\n\nNousimme rattaille ja lähdimme. Heti ulkorakennusten takana jänis\nloikkasi kauramaasta tien yli ja juoksi niitylle jättäen sen kasteesta\nhopeiseen pintaan tumman uran. Ukko Wach virkkoi:\n\n— Metsä-Jussi tien yli! Paha merkki!\n\nMutta sitten hän lisäsi:\n\n— On jo myöhäistä. Pian lankeaa varjo maahan.\n\nSe merkitsi, että kohta aurinko nousee kokonaan, sillä aamuruskon\naikana eivät esineet anna varjoa.\n\n— Onko varjon aikana paha?... — kysyin.\n\n— Pitkän varjon aikana menee vielä jotenkuten, mutta lyhyen aikana työ\non turhaa.\n\nMetsästäjän kielellä se merkitsi: jota myöhemmin, sitä pahempi, sillä\njota lähempänä puolipäivää, sitä lyhyempi varjo, kuten tunnettua.\n\n— Mistä aloitamme? — kysyin.\n\n— Rydöstä, mutta aivan Pohorowyn tiheiköstä.\n\nTämä paikka oli mitä tiheintä metsää, ja siinä oli kuoppia myrskyn\nkaatamain vanhain puiden juurien alla.\n\n— Luuletteko, että onnistumme, Wach?\n\n— Alan ulvoa kuin naarassusi, niin ehkä koiraita ilmaantuu.\n\n— Mutta jollei ilmaannu?\n\n— Eh, kyllähän niitä kai tulee.\n\nTultuamme Wachin tuvalle annoimme hevosen pojan huostaan ja jatkoimme\nmatkaa jalkaisin.\n\nPuolisen tuntia kuljettuamme, kun aurinko oli jo ylhäällä, me\nistuuduimme kuoppaan.\n\nYmpärillämme oli sakeata metsää. Vain muutamilla paikoilla kasvoi\npitkiä puita. Kuoppa oli niin syvä, että upposimme siihen päätä myöten.\n\n— Nyt selät vastakkain! — murahti Wach.\n\nMe istuuduimme sillä lailla. Maan pinnan yläpuolella näkyi vain\nhattumme huput ja pyssynpiiput.\n\n— Huomio! — sanoi Wach. — Nyt minä aloitan.\n\nPantuaan kaksi sormea suuhun ja moduloiden niillä ääntä Wach ulvahteli\nkuin naarassusi, joka houkuttelee koirasta luokseen.\n\n— Kas niin!\n\nJa hän painoi korvansa maata vasten.\n\nMinä en kuullut mitään, mutta Wach kuiskasi:\n\n— Se vastaa, mutta on vielä kaukana. Puolen peninkulman päässä.\n\nSitten hän odotti lähes neljännestunnin, kunnes alkoi taas ulvahdella\npitäen sormiaan suussa. Valittava, vihlova ääni tunkeutui tiheikön\nläpi ja kieri kauas, kauas märkää maata pitkin pyörähdellen hongalta\nhongalle.\n\nWach painoi taas korvansa maata vasten.\n\n— Siellä se palaa! Puolentoista virstan päässä.\n\nTodellakin, nyt minäkin kuulin ikäänkuin kaukaista, heikkoa ulinaa,\njota oli vaikea erottaa lehtien lepatuksen tähden.\n\n— Mistä se tulee? — kysyin.\n\n— Tuolta suoraan meitä kohti.\n\nWach ulvoi kolmannen kerran, ja vastaava ulina kuului jo läheltä.\nMinä puristin lujemmin pyssyäni, ja me pidätimme molemmat hengitystä.\nHiljaisuus oli täydellinen, vain kastepisarat tipahtelivat\npähkinäpuiden lehdiltä, kun tuuli toisinaan hiukan hengähteli. Jostakin\ntoiselta puolelta kantautui kuuluviimme metson soidin.\n\nYhtäkkiä alkoivat katajapensaat liikkua noin kolmensadan askelen\npäässä meistä, ja sitten niiden tummien neulasten keskestä pisti\nesille harmaa, kolmikulmainen pää suippoine korvineen ja verestävine,\nkiiluvine silmineen. En voinut vielä ampua, sillä peto oli liian\nkaukana, ja minä odotin pamppailevin sydämin. Pian koko eläin tuli\nnäkyviin katajapensastosta ja loikkasi varovasti hypäten kuoppaamme\nkohti vainuten joka puolelle. Noin sadanviidenkymmenen askelen päässä\nsusi pysähtyi ja höristi korviaan, aivan kuin se olisi aavistellut\njotakin. Huomasin, ettei se tule enää lähemmäksi, ja painoin\nliipaisinta.\n\nPamahdus sekaantui suden tuskalliseen vinguntaan. Hyppäsin ylös\nkuopasta, Wach jäljessäni, mutta emme löytäneet sutta. Wach etsi\nkuitenkin tarkasti sen paikan, mistä kaste oli pyyhkiytynyt pois, ja\nhuudahti vihdoin:\n\n— Haavoittunut on!\n\nRuohossa oli todellakin verisiä jälkiä.\n\n— Sattui kuin sattuikin, vaikka oli kaukana! Kun sen jäljissä on verta,\nniin pitää lähteä ajamaan takaa.\n\nJa me lähdimme. Muutamin paikoin näimme tallatulla ruoholla enemmänkin\njälkiä ja verta. Nähtävästi oli haavoittunut susi sellaisissa paikoissa\nhetkittäin levähtänyt. Sillä välin kului tunti, toinen pensastoissa ja\ntiheiköissä. Aurinko oli noussut jo korkealle. Kuljimme pitkän matkan\nlöytämättä mitään paitsi jälkiä, jotka nekin muutamin paikoin katosivat\nkokonaan. Tultuamme metsän laitaan huomasimme, että jäljet menivät\nlähes parin virstan niittylakeuden yli lampea kohti ja katosivat\nlopullisesti soihin, joissa kasvoi kaislaa ja vesiheinää. Kauemmaksi ei\nkannattanut lähteä ilman koiraa.\n\n— Jääköön sinne nyt, kyllä minä huomenna sen löydän, — sanoi Wach, ja\nme käännyimme kotiin.\n\nPian minä heitin suden ja Wachin ja melkein tuloksettoman\nmetsästysmatkan mielestäni ja siirryin jokapäiväisten surujeni piiriin.\nKun me lähestyimme metsän laitaa, loikkasi jänis melkein jalkojeni\nedestä pakoon, mutta minä, sen sijaan että olisin ampunut sen,\nsäpsähdin vain kuin unesta heräten.\n\n— Ai, ai sentään, hyvä herra! — huudahti Wach kimmastuneesti. — Kyllä\nminä melkein pamauttaisin, vaikka omaan veljeeni, jos hän antaisi mennä\ntuolla tavalla!\n\nMutta minä hymähdin vain ja astelin ääneti eteenpäin. Metsätiellä, joka\nyhdisti maantien ja Chorzelen, minä huomasin märässä maassa tuoreita\nhevosenjälkiä.\n\n— Tiedätkö, Wach, mitähän jälkiä nämä ovat? — kysyin.\n\n— Minusta näyttää, että Chorzelen nuori herra on ajanut taloon, —\nvastasi Wach.\n\n— Lähden heti kotiin, — sanoin siihen. — Hyvästi siis, Wach.\n\nMetsänvartija alkoi arastellen pyydellä minua välipalalle tupaansa,\njoka ei ollut kaukana. Minä tiesin, että kieltoni tulisi kovin\npahoittamaan hänen mieltään, mutta kieltäydyin kaikesta huolimatta\nluvaten tulla seuraavana aamuna. Minä en tahtonut antaa Selimin ja\nHannan olla kauan kahdenkesken. Oli viides päivä siitä, kun olimme\nolleet Ustrzycassa, ja Selim oli joka päivä käynyt talossa. Hänen\nja Hannan molemminpuolinen myötätunto oli kasvanut voimakkaasti ja\nnopeasti aivan silmieni edessä. Mutta minä pidin heitä silmällä koko\najan, ja tänään he ensimmäisen kerran saivat olla pitemmän aikaa\nkahdenkesken. »Entä jos he ovat jo tulleet tehneeksi tunnustuksen\ntoisilleen?» — ajattelin kalveten kuin ihminen, joka menettää viimeisen\ntoivonsa.\n\nPelkäsin juuri sitä kuin suurta onnettomuutta, kuin kuolemantuomiota,\njota tuomittu koettaa pitkittää kaikin voimin.\n\nPalattuani kotiin tapasin pappimme puutarhassa harsohuppu päässä, sillä\nhän oli juuri menossa mehiläispesiä tarkastamaan.\n\n— Onko Selim talossa? — kysyin.\n\n— On. Hän saapui noin puolitoista tuntia sitten. Sydämeni sykki\nlevottomasti.\n\n— Missä hän nyt lienee?\n\n— Hän lähti soutelemaan Hannan ja Eevan kanssa.\n\nJuoksin lammen rannalle, missä veneet tavallisesti olivat. Todellakin,\nsuurin vene oli poissa. Tähystelin lammelle, mutta en ensin nähnyt\nmitään. Arvelin, että Selim oli kääntynyt oikealle suurten rantaleppien\ntaakse ja että vene oli näkymättömissä kaislikossa. Sieppasin airot ja\nhyppäsin pieneen veneeseen, jolla soudin hiljaa lammelle pysytellen\nkaislikon takana, mutta niin, että kuitenkin saatoin nähdä kauas eteeni.\n\nPian huomasin heidät aukealla rantavedellä, missä heidän veneensä\noli liikkumatta airojen riippuessa vedessä. Hanna ja Selim istuivat\nveneen toisessa päässä ja pikku siskoni Eeva toisessa kurkotellen\nveteen, jossa hän iloisesti pulikoi käsillään ollen kokonaan kiintynyt\ntähän hommaansa. Selim ja Hanna istuivat melkein kylki kyljessä\nja keskustelivat innostuneesti. Pieninkään tuulahdus ei väreillyt\nveden kirkkaassa, sinisessä pinnassa, ja vene, Hanna, Eeva ja Selim\nkuvastuivat siihen kuin kuvastimeen.\n\nTämä kuva saattoi olla sangen kaunis, mutta nähdessäni sen vereni nousi\npäähän. Ymmärsin kaikki: he olivat ottaneet Eevan mukaansa, kun lapsi\nei tulisi heitä häiritsemään eikä käsittämään rakkaudentunnustuksia.\nOlivat ottaneet mukaansa vain silmäin lumeeksi. »Nyt se on tapahtunut!»\najattelin. »Nyt se on tapahtunut!» kahisi kaislikko minulle. »Nyt se\non tapahtunut!» lipatti laine veneeni kokassa, ja silmissäni musteni.\nMinun oli milloin kylmä, milloin kuuma, ja tunsin kasvojeni kalpenevan.\n»Olet menettänyt Hannan! Olet menettänyt Hannan!» kuiskasivat minussa\nsisäiset äänet. Ja sitten olin kuulevinani samojen äänien sanovan:\n»Jeesus, Maaria!» ja sitten: »Souda lähemmäksi ja piiloudu kaislikkoon,\nniin näet vielä enemmän!» Tottelin ja hiivin lähemmäksi kuin kissa.\nEn nytkään voinut kuulla keskustelua, mutta näin kyllä paremmin: he\nistuivat vierekkäin samalla penkillä, mutta eivät pitäneet sentään\ntoisiaan kädestä. Selim oli kääntynyt Hannaan päin, ja kerran minusta\njo näytti siltä kuin hän olisi polvistunut Hannan eteen, mutta minusta\nvain näytti siltä. Selim katsoi rukoilevasti tyttöön, joka katseli\nympärilleen levottomasti ja välillä taas yläilmoihin. Näin, että Hanna\noli liikuttunut ja että Selim rukoili jotakin. Vihdoin näin, kuinka\nSelim pani kätensä ristiin Hannan edessä ja kuinka tämä vähitellen\nkäänsi kasvonsa Selimin puoleen ja painui yhä lähemmäksi toista, mutta\nyhtäkkiä säpsähti, aivan kuin hän olisi muistanut jotakin, ja siirtyi\näkkiä veneen laitaan. Selim näytti tarttuvan hänen käteensä aivan\nkuin peläten tytön putoavan veteen. Minä näin, että Selim ei enää\nhellittänyt tätä kättä, mutta sitten minä en nähnyt enää mitään, sillä\npilvi peitti silmäni. Minä pudotin airon kädestäni ja kaaduin veneen\npohjalle. »Hyvä Jumala, auta minua! Täällä tapetaan ihminen!» huusin\nsydämeni pohjasta. Tunsin, että olin tukehtua. Oi, kuinka minä rakastin\nHannaa ja kuinka onneton olin! Maatessani veneen pohjalla ja repiessäni\nvaatteita raivoissani minä ymmärsin pian, kuinka voimatonta ja turhaa\ntämä raivo oli. Minä olin aivan yhtä voimaton kuin atleetti, jonka\nkädet ovat sidotut. Mutta mitä voin tehdä? Olisin voinut sentään tappaa\nSelimin ja itseni, olisin voinut töytäistä veneelläni heidän veneensä\nnurin ja upottaa heidät, mutta en olisi kuitenkaan voinut riistää\nrinnastani rakkauttani Hannaan enkä Hannan rakkautta Selimiin!\n\nOh, tämä voimattoman vihan tietoisuus ja tunne, ettei ole keinoa, se\noli pahempi kaikkia muita. Olin aina hävennyt miehen kyyneliä, vieläpä\nomiani, oman itseni edessä. Jos tuska olikin puristanut väkivaltaisesti\nminusta kyyneliä, niin yhtä väkivaltaisesti minun ylpeyteni oli\nne pidättänyt alkuunsa. Mutta nyt voimaton raivo, joka raateli\nrintaani, nujersi minut, ja minä makasin veneeni pohjalla nyyhkyttäen\nsanattomasta tuskasta.\n\nVihdoin minä uuvuin. Aivoni eivät enää toimineet, ja tunsin sormieni ja\nvarpaiden päiden kylmenevän. Voimani heikkenivät yhä. Tunsin sekavasti\nkuoleman ja suuren, kylmän, ikuisen rauhan lähestyvän. Minusta näytti,\nettä tuo synkkä, mahtava valtiatar ottaa minut kohta haltuunsa ja minä\ntervehdin sitä rauhallisesti. »Kaikki on lopussa!» ajattelin, ja oli\nkuin raskas paino olisi pudonnut pois rinnaltani.\n\nMutta loppua ei tullutkaan. Kauanko makasin veneen pohjalla, en\nvoi sanoa. Sinisellä taivaankannella silmieni yläpuolella liiteli\npilvenhattaroita tai kalalokkeja ja kurkia valittavasti äännellen.\nAurinko paistoi korkealta ja lämmitti kuin tuli. Tuuli oli tyyntynyt\nkokonaan, ja kaislikko seisoi liikkumatta. Heräsin kuin unesta ja\nkatsoin ympärilleni. Hannan ja Selimin venettä ei enää näkynyt.\nHiljaisuus ja rauha vallitsivat luonnossa. Tummansiniset vesisirkat\nistuskelivat veneeni laidalla tai kaislojen varsilla, pienet lintuset\ntirskuivat ympärilläni ja toisinaan kuului lammelle eksyneen mehiläisen\nsurinaa. Olisin saanut hyvän kuvan lintumaailman jokapäiväisestä\nelämästä, mutta minä en välittänyt siitä. Olin vielä uninen.\n\nPäivä oli helteinen. Päätäni särki, ojennuin veneen laidan yli, nostin\nkämmenilläni vettä ja join sitä kuumin huulin. Se virkisti minua jonkin\nverran. Otin airot ja soudin kotiin. Päivä oli kulunut jo pitkälle, ja\nkotona minua varmaankin kysyttiin.\n\nMatkalla koetin rauhoittua. Jos Selim ja Hanna ovat tunnustaneet\nrakkautensa toisilleen, niin ehkä se onkin parempi, ajattelin. Ainakin\nnämä epätietoisuuden kirotut päivät päättyisivät. Onnettomuus oli\nnostanut kypäränsilmikkonsa ja seisoi edessäni avoimin kasvoin. Minä\ntunnen sen nyt ja minun täytyy taistella sen kanssa. Ihmeellinen asia,\nmutta tämä ajatus oli minusta viehättävä, joskin tuskallinen. Mutta\nminä en ollut vielä varma asiastani ja sen tähden päätin kysellä\ntarkemmin Eevalta, mikäli se oli mahdollista.\n\nSaavuin kotiin juuri päivälliseksi. Selim ja minä tervehdimme toisiamme\nkylmästi ja minä istuuduin pöytään ääneti. Isäni katsoi minuun ja\nhuudahti:\n\n— Mikä sinua vaivaa? Oletko sairas?\n\n— Ei, olen terve, mutta väsynyt. Nousin jo kello kolme.\n\n— Miksi niin aikaisin?\n\n— Olin Wachin kanssa susia metsästämässä. Haavoitin yhtä sutta. Sitten\nmenin nukkumaan ja nyt särkee päätäni jonkin verran.\n\n— Katsohan peilistä, minkä näköinen olet!\n\nHanna herkesi syömästä ja katsoi minuun tarkkaavasti.\n\n— Ehkä eilinen käynti Ustrzycassa on niin kovasti vaikuttanut herra\nHenrykiin, — arveli hän.\n\nKatsoin Hannaa silmiin ja kysyin melko terävästi:\n\n— Mitä sinä sillä tarkoitat?\n\nHanna hämmentyi ja mutisi jotakin. Selim tuli hänen avukseen:\n\n— Sehän on luonnollista. Rakastuneet tulevat tavallisesti surkean\nnäköisiksi.\n\nMinä silmäilin milloin Hannaan, milloin Selimiin ja vastasin hitaasti\npainostaen jokaista sanaa:\n\n— Enpä huomaa, että olisitte surkean näköisiä, et sinä etkä Hannakaan.\n\nTulinen puna sävähti molempien kasvoille. Seurasi sangen kiusallinen\nvaitiolo.\n\nEn ollut nyt itsekään varma, olinko mennyt liian pitkälle. Mutta\nonneksi isäni ei ollut kuullut kaikkia sanojani, ja pater Ludvig piti\nsitä nuorten tavallisena kinasteluna.\n\n— Kas niin, pistää kuin ampiainen! — huudahti hän nuuskatessaan. —\nSiinä saitte! Älkää ärsyttäkö häntä!\n\nKuinka vähän tämä voitto minua huvitti! Kuinka mielelläni olisin\nvaihtanut sen Selimin tappioon!\n\nKun päivällisen jälkeen menin salin läpi, katsahdin peiliin. Olin\ntodella kauhean näköinen. Silmieni ympärillä oli sinertävät renkaat,\nposkeni olivat kuopalla. Minusta näytti, että olin tullut paljon\nrumemmaksi, mutta nyt se oli minulle yhdentekevää.\n\nMenin etsimään Eevaa. Molemmat siskoni, jotka olivat syöneet meitä\naikaisemmin päivällisensä, olivat jo puutarhassa keinumassa.\nHuomattuaan minut Eeva alkoi hymyillä ja ojensi molemmat kätensä.\nNostin hänet alas keinusta ja vein hänet lehtikujaan.\n\nSiellä istahdin penkille ja kysyin Eevalta:\n\n— No, mitä pikku Eeva on tehnyt tänään koko päivän?\n\n— Eeva on ollut soittelemassa Hannan ja hänen miehensä kanssa, —\nvastasi tyttönen ylpeästi.\n\nHän sanoi Selimiä miehekseen.\n\n— Entä oliko Eeva kiltti?\n\n— Kyllä.\n\n— Se on hyvä. Kiltit lapset kuuntelevat aina, mitä vanhemmat puhuvat,\njotta oppisivat jotakin. Muistatko, mitä Selim ja Hanna puhuivat?\n\n— Olen unohtanut.\n\n— Ai, ai... Ehkä muistat sentään jotakin?\n\n— Olen unohtanut.\n\n— Sinä et olekaan kiltti! Koeta heti muistella, muuten minä en rakasta\nsinua enää.\n\nTyttönen hieroi kätensä selkäpuolella toista silmäänsä ja katsoi\ntoisella minuun melkein itku kurkussa sanoen vapisevalla äänellä:\n\n— Olen unohtanut.\n\nMitäpä pikku tyttö olisikaan voinut kertoa minulle? Olin tyhmä ja minua\nhävetti, kun puhuin kaksimielisesti tuolle viattomalle olennolle:\nkysyin vielä yhtä ja tahdoin tietää toista. Suutelin sitten Eevaa, joka\noli kaikkien lemmikki, ja annoin hänen juosta keinulle. Jäin niine\nhyvineni, mutta vakuuttuneena siitä, että Selim ja Hanna olivat jo\ntunnustaneet rakkautensa toisilleen.\n\nSaman päivän illalla Selim sanoi minulle:\n\n— Viikkoon et tule näkemään minua. Lähden matkalle.\n\n— Minne? — kysyin välinpitämättömästi.\n\n— Isäni käskee minun ajaa setäni luo Szumnaan. Perillä minun pitäisi\nolla ainakin viikon päivät.\n\nKatsoin Hannaan. Tieto ei vaikuttanut lainkaan tytön ilmeeseen.\nNähtävästi Selim oli kertonut matkastaan Hannalle jo aikaisemmin.\n\nPäinvastoin Hanna vain hymähti, nosti katseensa työstään, silmäili\nSelimiin veikeästi ja virkkoi:\n\n— Lähdettekö sinne mielellänne?\n\n— Kuin koira ketjuun! — vastasi Selim nopeasti, mutta huomattuaan, että\nmadame d'Yves rypisti nenäänsä merkiksi, että sellainen sananparsi oli\nliian typerä, hän lisäsi: — Anteeksi... Minä rakastan setääni, mutta\nviihdyn paremmin rouva d'Yvesin seurassa.\n\nJa Selim loi madame d'Yvesiin niin romanttisen katseen, että kaikki\npurskahtivat nauramaan, vieläpä itse ranskatarkin, joka oli heikko\nSelimin kohteliaisuuksille. Madame d'Yves otti kevyesti Selimin\nkorvalehdestä kiinni ja sanoi hyväntahtoisesti hymyillen:\n\n— Nuori mies, voisin olla sinua opettava äitisi!\n\nSelim suuteli hänen kättään ja sovinto oli tehty. Mutta minä ajattelin:\nmikä ero minun ja Selimin välillä! Jos minulla olisi Hannan myötätunto,\nkuten Selimillä nyt, niin minä vain haaveilisin ja tähystelisin tähtiä\nvoimatta laskea leikkiä. Mutta Selim nauroi, laski leikkiä ja oli\niloinen, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.\n\nJos hän vaikka säteili onnesta, niin senkin hän teki iloisesti.\n\nEnnen lähtöään hän virkkoi minulle:\n\n— Tiedätkö, mitä sanon: lähde mukaan!\n\n— En lähde. Ei tule mieleenikään.\n\nNäin kylmä vastauksen sävy vaikutti Selimiin.\n\n— Oletpa tullut omituiseksi, — vastasi hän. — Vähään aikaan en ole\nsinua lainkaan ymmärtänyt, mutta...\n\n— Riittää.\n\n— Mutta rakastuneille annetaan kaikki anteeksi.\n\n— Paitsi silloin, kun tullaan toisen tielle, — sanoin siihen kuin\nkivettynyt.\n\nSelim loi minuun läpitunkevan katseen, ja tämä katse upposi sieluni\nsyvyyteen.\n\n— Mitä sinä puhut?\n\n— Sanon, että en lähde, ja toiseksi, että kaikkea ei anneta anteeksi!\n\nJolleivät kaikki olisi olleet läsnä, niin Selim olisi varmasti vaatinut\nselitystä. Mutta minä en tahtonut selittää niin kauan kuin minulla ei\nollut aivan varmoja tietoja. Minä huomasin, että sanani hermostuttivat\nSelimiä, jopa Hannaakin.\n\nSelim pitkitti lähtöään hetki hetkellä erilaisin tekosyin ja kuiskasi\nminulle kerran:\n\n— Nouse hevosen selkään ja saata minua. Tahtoisin puhua kanssasi kahden.\n\n— Joskus toiste, — vastasin ääneen. — En ole tänään oikein terve.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSelim lähti todellakin matkalle setänsä luo ja viipyi siellä kymmenen\npäivää. Nämä päivät olivat meistä ikävän pitkiä.\n\nHanna näytti välttelevän minua ja katsovan minuun aina kuin peittäen\njotakin salaista pelkoa. Minä en aikonut puhua hänen kanssaan avoimesti\nmistään, sillä ylpeys sulki sanat huulilleni, mutta hän järjesti aina\nniin, että emme olleet koskaan kahden. Hänen oli ikävä, hän laihtui ja\nkalpeni, ja minä katselin katkerana kaikkea tätä ajatellen: tässä ei\nsiis ole kysymyksessä mikään ohimenevä tyttöjen oikku, vaan todellinen,\nsyvä onnettomuus.\n\nOlin itsekin ärtyisä ja synkkä. Turhaan isäni, pappi ja rouva d'Yves\nkyselivät, mikä minua vaivaa, olenko sairas? Minä kielsin, mutta heidän\nhuolehtiva uteliaisuutensa harmitti minua. Päiväkaudet olin yksikseni,\nratsastelin, samoilin metsissä, meloin veneellä ruohikoissa. Elelin\nkuin metsän intiaani. Kerran vietin kokonaisen yön metsässä pyssyineni\nja koirineni nuotion ääressä, jonka olin tehnyt varta vasten. Toisinaan\nsaatoin seurustella puolen päivää lammaspaimenemme kanssa, joka oli\ntietäjä. Hän oli erakko, kokoili aina yrttejä, tutki niiden vaikutuksia\nja uskoi minulle taikamaailman salaisuuksia ja noituuksia. Kukapa\nolisi uskonut! Mutta oli hetkiä, jolloin ikävöin Selimiä ja hänen\naiheuttamiaan lemmentuskia.\n\nKerran pälkähti päähäni ajatus lähteä Chorzeleen tervehtimään vanhaa\nMirzaa. Ukko luuli minun tulleen hänen itsensä tähden, oli mielissään\nja otti minut avosylin vastaan. Mutta minä lähdin sinne toisessa\ntarkoituksessa, nimittäin nähdäkseni silmästä silmään sen vanhan Mirzan\nSobieskin ajoilta. Muotokuvasta, joka riippui salin seinällä, tämän\nhurjan soturin peloittavat silmät katsoivat uhkaavasti jokaiseen, joka\nseisoi kuvan edessä. Silloin muistuivat mieleeni omat esivanhempani,\njoiden muotokuvat riippuivat kotona ruokasalissamme: yhtä ankaran ja\nrautaisen näköisiä olivat kumpaisetkin.\n\nTuollaisista vaikutelmista mieleni kiihtyi. Yksinäisyyden, öisen\nhiljaisuuden, oleskelun luonnon keskellä, kaiken sen olisi pitänyt\nvaikuttaa minuun rauhoittavasti, mutta oli kuin rinnassani olisi ollut\nmyrkytetty haava. Toisinaan uneksin — ja se vain pahensi tilaani —\nmaatessani jossakin metsän kolkassa tai veneessäni, että olin Hannan\nhuoneessa, hänen jalkojensa juuressa, ja että suutelin hänen käsiään,\njalkojaan, vaatteitaan ja hyväilin häntä lempeillä nimityksillä, ja\nettä Hanna sitten pani suloisen kätensä minun kuumalle otsalleni\nsanoen: »Olet kärsinyt jo tarpeeksi, unohtakaamme kaikki! Se on ollut\nvain unta! Minä rakastan sinua, Henryk!»\n\nMutta sitten seurasi herääminen: harmaa todellisuus, synkkä tulevaisuus\nilman Hannaa, ikuisesti ilman häntä elämäni loppuun saakka, kaikki\nsellainen näytti minusta kauhealta. Villiinnyin yhä enemmän, välttelin\nihmisiä, vieläpä isääni ja kotiväkeäni. Kazio poikamaisine puheineen,\nuteluineen, nauruineen ja ainaisine kujeineen tuli minulle suorastaan\nvastenmieliseksi.\n\nJa kuitenkin he kaikki koettivat ilahduttaa minua, vaikka itsekin\nkärsivät kaikessa hiljaisuudessa minun tähteni voimatta käsittää\ntilaani. Arvasiko Hanna, sitä en tiedä, sillä hänellä oli syytä\notaksua, että olin rakastunut Lolaan. Mutta hänkin teki kaiken, minkä\nvoi, lohduttaakseen minua. Minä puolestani olin niin töykeä hänellekin,\nettä hän ei uskaltanut sanoa minulle kuin muutaman sanan ja nekin\npelon vallassa. Isäni, joka tavallisesti oli ankara, koetti huvittaa\nminua ja saada minut innostumaan jostakin. Samalla hän koetti päästä\nsalaisuuteni perille. Hän alkoi usein keskustella kanssani sellaisista\nasioista, jotka hänen mielestään kiinnostivat minua. Eräänä päivänä\nhän päivällisen jälkeen lähti kanssani pihalle ja sanoi katsoen minuun\ntutkivasti:\n\n— Olen aikonut kysyä sinulta erästä asiaa jo aikaa sitten: eikö\nmielestäsi Selim pyöriskele aivan liiaksi Hannan ympärillä?\n\nOlisi voinut luulla, että kysymys olisi hämmentänyt minut ja\npaljastanut salaisuuteni lämpimiltään, mutta olin silloin sellaisessa\nmielentilassa, ettei ainoakaan ilmeeni vastannut totuuden mukaisesti\nisäni sanoihin, kun minä tokaisin rauhallisesti:\n\n— Tokkohan...\n\nMinua harmitti, että isäni puuttui tällaisiin asioihin. Omasta\nmielestäni asia koski minua yksin ja minun oli yksin se myös\nratkaistava.\n\n— Oletko varma asiasta? — kysyi isäni.\n\n— Olen. Selim on rakastunut erääseen varsovalaisen pensionaattityttöön.\n\n— Sinä olet, näethän, Hannan holhooja ja sinun on pidettävä hänestä\nhuolta.\n\nHuomasin, että kunnon isäni sanoi tuon vain siksi, että saisi\nmielenkiintoni heräämään ja ajatukseni temmatuksi tuosta lumotusta\npiiristä, johon olin vaipunut. Mutta minä sanoin, aivan kuin kiusalla,\nvälinpitämättömästi ja kuivakiskoisesti:\n\n— Mikä holhooja minä olen! Kun isää ei ollut, niin vanha Mikolaj uskoi\nHannan minun huostaani, mutta oikeastaan minä en ole holhooja.\n\nIsäni rypisti kulmakarvojaan. Nähdessään, ettei hän sillä lailla\npääsisi perille, hän kääntyi toiselle tielle. Hän hymyili, siristi\ntoista silmäänsä, nipisti kevyesti minua korvasta ja kysyi puolittain\ntuttavallisesti, puolittain leikillisesti:\n\n— Mutta ehkä Hanna on pannut pääsi pyörälle? Sano pois, hyvä mies!?\n\n— Hanna? Eihän toki. Se olisi omituista.\n\nValehtelin kuin aika poika, ja se meni niin helposti, että itsekin\nihmettelin.\n\n— Entä Lola Ustrzycka? Mitä?\n\n— Lola Ustrzycka on liian koketti!\n\nIsäni hermostui.\n\n— Jollet ole rakastunut, niin niiksi kailotat kuin rekryytti\nensimmäisen tarkastuksen jälkeen?\n\n— Mistä minä tiedän...\n\nTällaiset tutkinnot, joita isä, pappi ja ranskatar toimeenpanivat,\nkiusasivat ja hermostuttivat minua yhä enemmän. Lopulta suhteeni heihin\ntulivat sietämättömiksi, ja minä suutuin ja äkämystyin jos jostakin.\nPater Ludvig oli näkevinään minussa despoottisen luonteen ilmauksia\nja isääni silmäillen hän hymyili merkitsevästi sanoen: »Helmikanan\nsukua!» Mutta hänenkin kärsivällisyytensä loppui toisinaan. Isän ja\nminun välillä sattui useastikin sangen kiivaanpuoleisia sananvaihtoja.\nKerran kun päivällispöydässä keskusteltiin ylimys- ja kansanvallasta,\nminä innostuin siihen määrin, että sanoin sata kertaa mieluummin\nolevani joku muu kuin aatelismies. Silloin isäni käski minun poistua\nhuoneesta. Naiset itkivät, ja koko talo oli tämän johdosta pari päivää\nsangen happamella tuulella. Minä puolestani en ollut aristokraatti\nenkä demokraattikaan, vaan rakastunut ja onneton. Minkäänlaisilla\nperiaatteilla, teorioilla ja sosiaalisilla vakaumuksilla ei ollut\nminussa lainkaan tilaa, ja jos minä taistelinkin toisten puolesta\ntoisia vastaan, niin tein sen ainoastaan kiusallani, kiihtymyksestä,\ntietämättä minkä tähden, samoin kuin väitellessäni talon papin kanssa\nuskonnollisista asioista, jotka tavallisesti johtivat siihen, että\npoistuimme huoneesta heittäen oven perässämme kiinni. Lyhyesti sanoen,\nminä myrkytin sekä oman että koko talon elämän.\n\nKun Selim kymmenen päivän poissaolon jälkeen palasi, oli kuin raskas\nkivi olisi pudonnut jokaisen rinnalta. Kun hän ajoi taloon, en ollut\nkotona, vaan jossakin ratsastamassa. Palasin vasta illempana ja ajoin\nsuoraan tallin puolelle, jossa tallipoika virkkoi:\n\n— Chorzelen nuori herra on talossa.\n\nSamassa juoksi Kazio siihen ja vahvisti saman tiedon.\n\n— Tiedän jo, — vastasin lyhyesti. — Missä hän on tällä hetkellä?\n\n— Puutarhassa Hannan kanssa. Menen etsimään.\n\nMenimme molemmat puutarhaan. Kazio juoksi edellä, ja minä seurasin\nhitaasti jäljessä haluamatta rientää tervehtimään.\n\nEn ollut vielä astunut viittäkymmentä askelta, kun lehtikujan\nkäänteestä näin Kazion rientävän luokseni.\n\nKazio, joka oli aika vekkuli, teki jo kaukaa kaikenlaisia eleitä\nkuin apina. Hän oli punainen, piti sormea huulillaan ja pidätteli\nnaurunpurskahduksia. Tultuaan lähelle minua hän kuiskasi:\n\n— Henryk! Hi, hi, hii! Tsss!...\n\n— Mitä sinä virnistelet? — kysyin tyytymättömänä.\n\n— Tsss!... Ai, ai, kuinka rakastavat! Hi, hi, hii! Selim on Hannan\nedessä polvillaan humalamajassa! Ai, ai, sitä rakkautta!\n\nMinä iskin heti kämmeneni kiinni hänen olkapäähänsä.\n\n— Ole vaiti! Jää tähän! Ei sanaakaan kenellekään, ymmärräthän! Jää\ntähän, minä menen yksin, mutta muista olla vaiti, ei sanaakaan\nkenellekään, jos elämäsi on sinulle rakas!\n\nKazio, joka ensin oli ottanut koko jutun humoristiselta kannalta,\nsäikähtyi nähdessään minun kasvojeni kalpenevan ja julmistuvan ja\njäi paikalleen seisomaan suu auki, mutta minä juoksin kuin hullu\nhumalistomajaan päin.\n\nHiivittyäni hiljaa, mutta nopeasti kuin käärme happomarjapensaiden\nvälitse, jotka ympäröivät majan, aivan seinän viereen, minä aloin\nkuunnella, mitä majassa olevat puhuivat. Näin heidät jotakuinkin\nruutumaisesti asetettujen köynnösten lomitse. Urkkijan osa ei tuntunut\nminusta lainkaan nöyryyttävältä eikä vastenmieliseltä. Nostin hiukan\nlehtiä ja painoin korvani seinää vasten.\n\n— Täällä on joku lähellä! — kuulin Hannan kuiskaavan aivan hiljaa.\n\n— Ei ole! Lehdet vain liikkuvat oksissa, — selitti Selim.\n\nKatsoin heihin vihreiden lehtien välitse. Selim ei ollut enää\npolvillaan Hannan edessä, vaan istui hänen vieressään matalalla\npenkillä. Hanna oli kalpea kuin palttina, silmät ummessa, pää\npainuksissa Selimin olkapäätä vasten. Selim oli kiertänyt kätensä\npuoleksi tytön ympäri ja veti häntä luokseen lemmen huumauksessa.\n\n— Rakastan sinua, Hanna! Rakastan sinua, rakastan!... — kuiskaili Selim\ntavoitellen huulillaan tytön huulia. Mutta Hanna vetäytyi toisaalle\naivan kuin suuteloa vältellen. Heidän huulensa sattuivat kuitenkin\ntoisiinsa, yhtyivät ja kauan, kauan... Oh! minusta se oli ikuisuus!\n\nSitten minusta vielä näytti, että kaikki, mitä he olisivat tahtoneet\nsanoa toisilleen, sisältyi suuteloon. Jonkinlainen häveliäisyys sitoi\nheiliä sanat, joiden lausumiseen heillä ei ollut tarpeeksi rohkeutta,\nmutta suuteloihin heillä oli rohkeuttakin riittävästi. Ympärillä\noli kuolon hiljaista, ja minä kuulin heidän intohimoiset ja rajut\nhengähdyksensä.\n\nMinä tartuin suonenvedontapaisesti lehtimajan puisiin ristikkoihin\nja pelkäsin niiden särkyvän säpäleiksi käsieni voimakkaista\nkouristuksista. Silmissäni musteni, pyörrytti, ja maa allani tuntui\nvajoavan pohjattomaan syvyyteen.\n\nMutta vaikkapa henkeni hinnalla minä tahdoin tietää, mitä he\npuhuivat. Tämä seikka sai minut hillitsemään itseni ja painautumaan\nvielä syvemmälle lehtimajan seinään kuullakseni jokaisen heidän\nhengityksensäkin äänen.\n\nHe olivat jonkin aikaa aivan vaiti. Vihdoin Hanna alkoi kuiskata:\n\n— Riittää!... riittää!... En uskalla katsoa teitä silmiin. Lähdetään\npois!\n\nJa kääntäen kasvonsa pois Hanna koetti irtautua Selimin syleilystä.\n\n— Oi, Hanna! Mitä minussa tapahtuukaan! Kuinka onnellinen olen! —\nhuudahti Selim.\n\n— Lähdetään pois. Joku voi tulla.\n\nSelim hypähti paikaltaan silmät säteillen ja sieraimet pullistuneina.\n\n— Tulkoon vaikka koko maailma! Minä rakastan sinua ja sanon sen\nkaikille suoraan. En tiedä itsekään, kuinka tämä on tapahtunut. Minä\ntaistelin itseni kanssa ja kärsin, sillä minusta näytti, että Henryk\nrakastaa sinua ja sinä häntä. Mutta nyt minä en enää sure. Sinä\nrakastat minua, ja sinun onnesi on nyt kyseessä... Oi, Hanna, Hanna!\n\nJa suutelo kuului taas pitkään, kunnes Hanna alkoi pehmeällä ja\nhiljaisemmalla äänellä puhua:\n\n— Minä uskon, minä uskon, Selim, mutta minulla olisi niin paljon\nsanottavaa. Tiedän, että minut tahdotaan lähettää ulkomaille. Eilen\nmadame d'Yves neuvotteli siitä kauan vanhan herran kanssa arvellen,\nettä minä olen syynä herra Henrykin omituiseen mielentilaan. Luulevat,\nettä hän on rakastunut minuun, mutta minä en itsekään sitä tiedä.\nToisinaan minusta kyllä näyttää siltä, mutta minä en ymmärrä häntä\nlainkaan, vaan pelkään häntä. Olen tuntevinani, että hän tulee meille\nvielä esteeksi ja kenties erottamaan meidät, mutta minä...\n\nJa Hanna lopetti kuiskaten aivan hiljaa:\n\n— Minä rakastan teitä kovasti!\n\n— Kuule, Hanna! — vastasi Selim. — Mikään inhimillinen voima ei voi\nerottaa meitä. Jos Henryk kieltäisi minua saapumasta tänne, niin minä\nkirjoitan sinulle ja lähetän kirjeen sellaisen henkilön mukana, joka\nosaa tuoda sen sinulle. Voin saapua aina esimerkiksi lammen rantaan.\nTai tule sinä hämärissä tai yöllä tänne puutarhaan. Mutta sinä tuskin\nlähtisit sentään... Jos aikovat lähettää sinut täältä pois, niin minä\nen tule sallimaan sitä, sen vannon. Hanna, rakas Hanna, älä puhukaan\nsellaista, muuten tulen hulluksi! Oi, oma rakastettuni!\n\nJa Selim suuteli lujasti tytön käsiä. Samassa tämä nousi nopeasti\npenkiltä.\n\n— Kuulen ääniä: tulevat! — huudahti tyttö pelästyneesti.\n\nHannan pelko oli nyt turhaa, mutta he poistuivat kuitenkin molemmat.\nIltainen aurinko valaisi heidät kultaisella hohteella, mutta minusta\ntämä hohde näytti veripunaiselta. Hiivin hiljaa kotiin. Lehtikujan\nkäänteessä tapasin Kazion, joka odotti minua.\n\n— He poistuivat. Minä näin heidät, — kuiskasi Kazio. — Sano, mitä minun\non tehtävä?\n\n— Ammu hänet! — huusin raivoissani.\n\nKazio sävähti punaiseksi, ja hänen silmänsä säkenöivät fosforimaisesti.\n\n— Hyvä on! — vastasi poika.\n\n— Seis! Älä tee sentään mielettömiä! Anna kaiken olla. Älä sekaannu\nnäihin asioihin lainkaan, äläkä puhu kenellekään, Kazio. Jätä kaikki\nminun huostaani. Kun minä tarvitsen apua, niin sanon sinulle. Mutta ei\nkenellekään sanaakaan!\n\n— Ei sanaakaan, vaikka minut tapettaisiin.\n\nAstuimme kotvan ääneti. Kazio, joka oli täynnä tärkeyttä ja\nsalaperäistä jännitystä, josta hän niin julmasti piti, katsoi minuun\npalavin silmäyksin ja virkkoi vihdoin:\n\n— Henryk!\n\n— Mitä?\n\nPuhuimme kuiskaten, vaikka kukaan ei kuunnellut.\n\n— Tuletko ottelemaan Mirzan kanssa?\n\n— Sitä en vielä tiedä. Ehkä.\n\nKazio pysähtyi ja kiersi äkkiä kätensä kaulaani.\n\n— Henryk! Hyvä ystäväni! Jos ryhdyt kaksintaisteluun hänen kanssaan,\nniin anna minun otella puolestasi. Kyllä minä selviydyn hänestä. Anna\nminun yrittää! Annathan, hyvä ystäväni?\n\nKazio uneksi ritarillisista urotöistä, ja minä tunsin hänet veljekseni\nväkevämmin kuin koskaan ennen. Lujasti painoin hänet rintaani vasten ja\nsanoin:\n\n— Kazio, minä en tiedä vielä mitään. Mutta hän ei siihen suostuisi. En\ntiedä vielä, mitä tulee tapahtumaan. Mutta käske valjastamaan minulle\nhevonen.\n\n— Otatko pyssyn mukaasi?\n\n— Hyi, Kazio! Hänhän on nyt aseeton. En ota, sillä tahdon vain puhua\nhänen kanssaan. Ole rauhallinen ja mene heti talliin.\n\nKazio noudatti heti määräystäni, ja minä menin kotiin. Olin kuin\nnuijalla lyöty. En tiennyt, mitä tehdä ja miten menetellä. Mieleni teki\nsuorastaan huutaa hurjasti.\n\nNiin kauan kuin en ollut varma Hannan rakkauden menetyksestä minä\njanosin sitä luullen siten kiven putoavan rinnaltani. Mutta nyt\nonnettomuus nosti verhon kasvoiltaan, ja minä katsoin kylmiin,\njäisiin kasvoihin, kivettyneisiin silmiin, ja epäröinti hiipi taas\nsydämeeni, onnettomuuden epäröinti, joka oli sata kertaa pahempi\nomaa voimattomuuteni tunnetta: epäröinti, miten Selimin kanssa oli\ntaisteltava.\n\nSydämeni oli täynnä kiukkua, katkeruutta ja raivoa. Aikaisemmin oli\nsielussani soinut uhrautuvaisuuden ääni: »Jätä Hanna hänen onnensa\ntähden, sillä velvollisuutesi on huolehtia hänen onnestaan! Jätä!»\nTämä ääni vaikeni nyt. Hiljaisen surun, kärsimyksen ja kyynelten\nenkeli lensi kauas luotani. Tunsin olevani kuin mato, jota tallataan,\nmutta unohdetaan, että se voi pistää. Olin tähän saakka antanut\nonnettomuuden ajaa minua takaa kuin koirat ajavat sutta, mutta nyt\nliiaksi ahdistettuna minä aloin näyttää hampaitani kuin susi. Jokin\nuusi voimakas tunne heräsi minun rinnassani. Se oli: kosto.\n\nMinä aloin vihata sekä Selimiä että Hannaa. »Uhraan mitä hyvänsä, —\najattelin, — uhraan vaikka oman elämäni, mutta en anna heidän tulla\nonnellisiksi!» Tämän ajatuksen läpitunkemana minä tartuin siihen\nkuin kuolemaantuomittu ristiin. Elämäni sai jonkinlaisen päämäärän,\ntulevaisuuteni horisontti kirkastui edessäni. Kaikkiin suuntiin\nhajaantuneet ajatukseni järjestyivät ja tähtäsivät nyt kaikin voimin\nSelimille ja Hannalle tuhoisaan suuntaan.\n\nKun palasin kotiin, olin kylmä ja rauhallinen. Salissa istuivat madame\nd'Yves, pater Ludvig, Hanna, Selim ja Kazio, joka oli jo palannut\ntallista eikä jättänyt nuoria hetkeksikään.\n\n— Onko hevonen jo valmiina minua varten? — kysyin Kaziolta.\n\n— On.\n\n— Saatatko minua? — kysyi Selim.\n\n— Voinhan saattaa. Ajan samalla katsomaan heinäsuovia. Kazio, päästä\nminut paikallesi istumaan.\n\nKazio nousi, ja minä istuuduin Selimin ja Hannan viereen sohvalle\nikkunan luo. Tahtomattani johtui mieleeni, kuinka me kerran jo aikoja\nsitten, heti vanhan Mikolajn kuoleman jälkeen, istuimme siinä Selimin\nkertoessa krimiläistä satua sulttaanista ja noita Lalasta. Mutta\nsilloin pikku Hanna painoi kultakutrisen päänsä minun rintaani vasten\nja nukahti. Nyt sama Hanna, käyttäen hyväkseen salissa vallitsevaa\nhämärää, puristelee lempeästi Selimin kättä. Silloin suloinen\nystävyydentunne yhdisti meidät kaikki kolme, mutta nyt rakkaus ja viha\ntulisivat ennen pitkää mittelemään voimia keskenään.\n\nMutta ulkonaisesti kaikki näytti rauhalliselta: rakastuneet hymyilivät\ntoisilleen ja minä olin tavallista iloisempi, mutta kukaan ei\naavistanut, mitä iloa se oikein oli.\n\nKotvan kuluttua madame d'Yves pyysi Selimiä soittamaan jotakin. Tämä\nnousi, istahti pianon ääreen ja alkoi soittaa Chopinin masurkkaa minun\njäädessä Hannan kanssa sohvalle kahden. Huomasin, että tyttö katsoo\nSelimiin kuin lumottuna ja lentelee ajatuksissaan sävelten siivillä\nunelmien mailla. Sen tähden päätin lopettaa hänen lentonsa ja pudottaa\nhänet tänne omalle konnullemme.\n\n— Eikö totta, Hanna, — sanoin, — tuo Selim on lahjakas?... Hän soittaa\nja laulaa.\n\n— Totta, totta! — vastasi Hanna.\n\n— Ja niin kauniit kasvot hänellä on. Katsohan nyt häneen!\n\nHanna katsoi. Selim istui varjossa, ainoastaan hänen päänsä oli\nlaskevan auringon viimeisten säteiden valossa ja sen tähden hän näytti\nniin kauniilta.\n\n— Todellakin, Hanna. Onhan hän kaunis? — toistin.\n\n— Pidättekö hänestä kovin?\n\n— Sehän on hänelle yhdentekevä, mutta naiset rakastavat häntä. Kyllä se\npensionaattityttökin siellä Varsovassa rakasti Selimiä hurjasti!\n\nLevoton ilme välähti Hannan sileällä otsalla.\n\n— Entä Selim? — kysyi Hanna.\n\n— Heh! Tänään hän rakastaa yhtä, huomenna toista. Sellainen on hänen\nluonteensa. Jos hän sanoo, että rakastaa sinua, niin älä usko (tässä\nminä korostin sanojani): hän ottaisi vain suutelosi eikä sydäntäsi.\nYmmärrätkö?\n\n— Herra Henryk!\n\n— Minä puhun totta! Mutta mitäpä se sinua koskisi. Olethan sitä paitsi\nniin kaino, että et antaisi vieraan miehen suudella itseäsi, Hanna!\nSuo anteeksi, sillä minusta tuntuu, että pelkkä otaksumakin loukkaisi\nsinua. Sinä et tietysti sallisi mitään sellaista. Eikö totta, Hanna? Et\nkoskaan?\n\nHanna aikoi poistua, mutta minä sieppasin hänen kädestään kiinni ja\npidätin väkivalloin. Koetin tekeytyä hyvin rauhalliseksi, vaikka sisuni\nkiehui. Tunsin, että kohta en taidakaan voida hillitä itseäni.\n\n— Vastaa, Hanna! — tiukkasin, — muuten en päästä sinua!\n\n— Herra Henryk! Mitä te tahdotte? Mitä puhutte?\n\n— Minä sanon... minä sanon, että... — sähisin minä hammasta purren, —\nminä sanon, että olet hävytön!\n\nHanna istahti voimattomasti sohvalle takaisin. Minä katsoin häneen: hän\noli kalpea kuin palttina. Mutta myötätuntoni häntä kohtaan oli kadonnut\nkokonaan. Puristin hänen pieniä sormiaan ja sanoin:\n\n— Kuule! Olin jalkojesi juuressa! Rakastin sinua enemmän kuin koko\nmaailma...\n\n— Herra Henryk!\n\n— Ole vaiti! Näin ja kuulin kaikki! Olet hävytön! Sinä ja hän!\n\n— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!\n\n— Olet hävytön! Minä en olisi rohjennut suudella edes pukusi lievettä,\nmutta hän suuteli sinun huuliasi! Sinä itse himoitsit niitä suuteloita!\nHanna! Minä halveksin sinua! Minä vihaan sinua!\n\nÄäni painui rintaani. Aloin hengittää tiuhaan ja ahmia ilmaa.\n\n— Sinä arvasit, — jatkoin hetken kuluttua, — että minä erotan teidät\ntoisistanne! Vaikka henkeni menisi, niin erotan teidät... vaikka minun,\nsinun tai hänen henkensä menisi...\n\n— Mistä niin tulisesti puhutte? — kysyi rouva d'Yves yhtäkkiä salin\ntoisesta nurkasta.\n\nEnsin mieleni teki hypätä ylös ja huutaa ääneen koko maailmalle, mitä\ntiesin, mutta samassa maltoin mieleni ja vastasin rauhallisesti, vaikka\nhieman katkonaisella äänellä:\n\n— Me riitelemme siitä, kumpi lehtimaja puutarhassamme on kauniimpi:\nruusumaja vai humalamaja.\n\nSelim herkesi samassa soittamasta ja katsoi meihin kysyvästi. Sitten\nhän virkkoi mitä rauhallisimmin:\n\n— Minä antaisin kaikki muut jälkimmäisestä.\n\n— Sinulla ei ole hullumpi maku, — vastasin, — mutta Hanna on toista\nmieltä.\n\n— Onko se totta, neiti Hanna? — kysyi hän.\n\n— On, — vastasi Hanna hiljaa.\n\nTunsin taas, etten voi hillitä itseäni kauemmin. Jonkinlaiset punaiset\nrenkaat alkoivat välähtää silmieni edessä. Hypähdin ylös, juoksin\nmuutaman huoneen läpi ruokasaliin, sieppasin vesikarahvin pöydältä ja\nkaadoin siitä vettä päälaelleni. Kun sitten en tiennyt, mitä vielä\nolisin tehnyt, viskasin karahvin lattiaan sellaisella voimalla, että se\nsärkyi tuhansiksi säpäleiksi. Sitten juoksin eteiseen.\n\nHevoseni ja Selimin hevonen seisoivat jo valmiina kuistin edessä.\n\nHetkeksi pujahdin vielä huoneeseeni, parantaakseni jotenkuten\nulkoasuani kylvyn jälkeen, ja sitten palasin saliin.\n\nSiellä talon pappi ja Selim olivat hätäännyksissä.\n\n— Mitä on tapahtunut? — kysyin.\n\n— Hanna on sairastunut.\n\n— Mitä? Mihin? — huudahdin tarttuen papin hartioihin.\n\n— Poistuttuasi salista Hanna purskahti heti itkuun ja pyörtyi. Rouva\nd'Yves vei hänet huoneeseensa.\n\nMitään sanomatta minä ryntäsin suoraa päätä madame d'Yvesin huoneeseen.\nHanna oli todellakin itkenyt kovasti ja pyörtynyt, mutta nyt kohtaus\noli jo ohi. Nähtyäni tytön minä unohdin kaiken ja heittäydyin\npolvilleni hänen sänkynsä viereen. Kiinnittämättä huomiotani madame\nd'Yvesin läsnäoloon minä huudahdin kuin mieletön:\n\n— Hanna! Minun kultaseni, minun rakas Hannani! Mikä sinun on?\n\n— Ei mikään... kaikki on jo ohi, — vastasi Hanna koettaen hymyillä. —\nEi minua vaivaa enää mikään.\n\nIstuin hänen luonaan noin neljännestunnin. Sitten suutelin hänen\nkättään ja poistuin saliin. En vihannut häntä, vaan rakastin häntä kuin\nkoskaan! Mutta kun näin Selimin salissa, mieleni teki kuristaa hänet.\nOh, kuinka minä vihasin häntä... kaikesta sielustani vihasin häntä! Hän\nja pappi riensivät luokseni huomattuaan minut.\n\n— No, miten ovat asiat?...\n\n— Hyvin vain.\n\nSitten kuiskasin Selimin korvaan:\n\n— Aja kotiin. Huomenna tapaamme toisemme metsän laidassa, jossa tahdon\npuhua kanssasi. En tahdo, että käyt enää talossa. Meidän välimme on\nkatkaistava.\n\nVeri syöksähti Selimin kasvoihin.\n\n— Mitä se merkitsee?\n\n— Huomenna selitän. Tänään en tahdo. Ymmärrätkö? En tahdo. Huomenna\nkello kuusi aamulla.\n\nSen sanottuani palasin madame d'Yvesin huoneeseen. Selim juoksi\nperässäni pari askelta, mutta pysähtyi ovelle. Muutaman minuutin\nkuluttua näin ikkunasta, kuinka hän lähti.\n\nIstuin tunnin verran Hannan viereisessä huoneessa, sillä en voinut\njäädä sinne, kun hän nukkui. Madame d’Yves ja pater Ludvig olivat\nmenneet isäni luo neuvottelemaan asioista. Istuin siis yksikseni aina\niltateehen saakka.\n\nIllallispöydässä huomasin heti, että isäni, pappi ja madame d'Yves\nolivat salaperäisen ja vakavan näköisiä. Se teki minut hiukan\nlevottomaksi. Ovatko he nyt ymmärtäneet asian? Se oli hyvin luultavaa.\nOli miten hyvänsä, he tulisivat pian kuitenkin huomaamaan, että meidän\nnuorten välit ovat rikki.\n\n— Sain tänään kirjeen äidiltä, — sanoi isäni.\n\n— Miten on hänen terveytensä laita?\n\n— Oikein hyvä. Mutta hän on huolissaan siitä, miten täällä kotona\ntullaan toimeen. Hän tahtoisi palata pian kotiin, mutta minä en sitä\nsalli, koska mielestäni hänen pitäisi olla vielä pari kuukautta\nterveyttään hoitamassa.\n\n— Mistä äiti on sitten huolissaan?\n\n— Tiedäthän, että kylässä on isorokkoa. Olin ajattelematon, kun kerroin\nhänelle siitä.\n\nMinä en tosiaan ollut kuullut kylän isorokosta. Tai ehkä olin kuullut\nsiitä, mutta en tullut kiinnittäneeksi huomiotani siihen.\n\n— Eikö isä aio käydä tervehtimässä äitiä, — kysyin.\n\n— Täytyy harkita asiaa.\n\n— Pian on vuosi kulunut siitä, kun armollinen rouva lähti ulkomaille, —\nvirkkoi pappi.\n\n— Hänen terveytensä vaatii sen. Tulevan talven hän voi viettää jo\ntäällä. Hän kirjoittaa voivansa aika hyvin, mutta ikävöi kotiin ja on\nlevoton, — puheli isä.\n\nJa sitten hän lisäsi kääntyen puoleeni:\n\n— Tule illallisen jälkeen huoneeseeni. Tahdon puhua kanssasi.\n\n— Hyvä on, isä.\n\nNousin ja lähdin muiden kanssa Hannan luo, joka voi jo aivan hyvin\nja olisi tahtonut nousta vuoteesta, mutta isäni kielsi sen. Kello\nkymmenen tienoissa illalla jonkun rattaat pysähtyivät pihalle. Se oli\ntohtori Stanislaw, joka oli puolipäivästä saakka käynyt kylän sairaiden\nluona. Tutkittuaan huolellisesti Hannan hän tiedoitti, että tämä ei\nole ensinkään sairas, mutta tarvitsee lepoa ja viihtyisyyttä. Tohtori\nkielsi opiskelun ja kehoitti hiukan huvittelemaan.\n\nIsäni tiedusteli, olisiko parempi viedä pikku siskoni kulkutaudin\najaksi jonnekin kauemmaksi vai pitää heidät kotona. Tohtori rauhoitti\nhäntä sanoen, että vaaraa ei pitäisi olla ja kertoi kirjoittaneensa\näidille rahoittavia sanoja. Sitten hän meni heti nukkumaan, sillä hän\noli niin väsynyt, että melkein hoiperteli. Minä saatoin hänet kynttilä\nkädessä sivurakennukseen ja olisin itsekin käynyt heti levolle,\nsillä olin päivän tapahtumista aivan uuvuksissa, mutta Franck tuli\nilmoittamaan minulle:\n\n— Vanha herra pyytää luokseen.\n\nLähdin heti. Isäni istui kirjoituspöytänsä ääressä, jolla oli äidiltä\nsaapunut kirje. Pater Ludvig ja madame d'Yves olivat läsnä. Sydämeni\nsykki rauhattomasti kuin syytetyllä tuomioistuimen edessä, sillä olin\nmelkein varma, että minua tullaan kuulustelemaan. Ja isäni alkoi puhua\nkanssani vakavista asioista. Hän sanoi lähettävänsä pikku siskot madame\nd'Yvesin mukana Kopczanyyn enon luo, jotta äiti ulkomailla voisi\nolla aivan rauhallinen. Siinä tapauksessa Hanna jäisi yksin meidän\nkanssamme. Mutta sitä isä ei hyväksynyt. Samalla hän tiedoitti, että\ntalon nuorten välillä tapahtuu asioita, joista hän ei nyt tahdo puhua,\nmutta joita hän ei hyväksy. Hän toivoi kuitenkin, että Hannan matka\ntulee tekemään sellaisesta lopun.\n\nKaikki katsoivat nyt minuun tutkivasti ja näyttivät kovin\nhämmästyneiltä, kun minä tulin Hannan matkasta hyvin iloiseksi enkä\nepätoivoiseksi, kuten he olivat luulleet. Mutta minähän otaksuin,\nettä tämä matka tulisi tuhoamaan Selimin ja Hannan lemmensuhteen.\nSitä paitsi minussa heräsi heikko toivo, että minä saisin saattaa\nHannan äitini luo ulkomaille. Olin näet huomannut, että isäni ei voi\nmatkustaa lähestyvän elonkorjuun tähden; eikä pater Ludvig ollut\nkoskaan matkustanut ulkomailla, joten vain minä tulisin kysymykseen.\nMutta se oli vain heikko toivo, joka sammui pian kuin lepattava pieni\nliekki, kun isäni eräänä päivänä kertoi, että rouva Ustrzycka matkustaa\nparin päivän kuluttua ulkomaille merikylpylään ja ottaa Hannan mukaansa\nviedäkseen hänet äitini luo. Hannan oli lähdettävä siis kahden\npäivän kuluttua matkalle. Se harmitti minua aika lailla, mutta minä\nlohdutin itseäni sillä, että hänen oli lähdettävä ilman minuakin. Minä\ntunnustan, että suurta iloa tuotti minulle ajatus saada kertoa tästä\nSelimille ja saada nähdä, mitä se häneen vaikuttaisi.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSeuraavana aamuna kello kuusi olin määrätyllä paikalla, jossa Selim jo\nodotti minua. Ajaessani paikalle annoin itselleni kunniasanan, että\npysyisin rauhallisena.\n\n— Mitä tahdoit minulle sanoa? — kysyi Selim.\n\n— Tahdoin sanoa, että minä tiedän kaikki. Sinä rakastat Hannaa ja hän\nsinua. Mutta sinä olet menetellyt kunnottomasti vallatessasi Hannan\nsydämen. Sen minä ensinnäkin tahdoin sinulle sanoa.\n\nSelim kalpeni. Hän ajoi niin lähelle minua, että hevosemme melkein\ntörmäsivät toisiaan vasten, ja kysyi:\n\n— Minkä tähden? Harkitse sanojasi!\n\n— Ensiksikin, koska sinä olet muhamettilainen ja hän kristitty. Sinä et\nkuitenkaan voisi mennä naimisiin hänen kanssaan.\n\n— Minä vaihdan uskoa.\n\n— Isäsi ei salli sitä.\n\n— Kyllä sallii, ja sitä paitsi...\n\n— Sitä paitsi on muitakin esteitä. Vaikka sinä vaihtaisitkin uskoasi,\nniin minä ja isäni emme anna sinulle Hannaa ikinä! Ei koskaan!\nYmmärrätkö?\n\nSelim Mirza kumartui satulassaan minuun päin ja sanoi painostaen\njokaista sanaa:\n\n— Minä en tule sitä koskaan teiltä kysymään! Ymmärrätkö sinä vuorostasi?\n\nOlin vielä rauhallinen, sillä tietoa Hannan matkasta en ollut tähän\nmennessä kertonut.\n\n— Hanna ei tule ikinä olemaan sinun, etkä sinä tule ikinä häntä enää\nnäkemään, — vastasin minä kylmästi ja samoin sanojani korostaen. —\nTiedän, että aiot kirjoittaa hänelle, mutta minä pidän kyllä tyttöä\nsilmällä ja käsken antamaan sinun lähetillesi selkään. Etkä sinä tule\nenää meille! Minä kiellän sinua tulemasta! Muista se!\n\n— Saamme nähdä! — vastasi Selim vihasta kiehuen. — Mutta annahan\nminunkin sanoa sanani. En minä, vaan sinä olet menetellyt\nepärehellisesti. Näen sen nyt selvästi. Kun kysyin sinulta: rakastatko\nHannaa? sinä vastasit: en! Olisin vetäytynyt ajoissa syrjään,\nmutta sinä hylkäsit uhrini. Kuka on syyllinen? Sinä valehtelit.\nItserakkautesi ja itsekkään ylpeytesi tähden sinä häpesit tunnustaa\nrakastavasi häntä. Sinä rakastit salaa, minä avoimesti. Sinä olet\nmyrkyttänyt hänen elämänsä, mutta minä olen koettanut tehdä hänet\nonnelliseksi. Kumpi on syyllinen? Minä olisin peräytynyt, mutta nyt\nse on jo myöhäistä! Hanna rakastaa minua... Mutta kuule, mitä sanon\nsinulle: voitte kieltää minua tulemasta taloonne, voitte pidättää\nkirjeeni, mutta vannon kuitenkin, että Hannaa en jätä enkä unohda, vaan\ntulen rakastamaan häntä ikuisesti ja etsimään hänet mistä hyvänsä.\nMinä tulen menettelemään rehellisesti ja kunniallisesti ja rakastamaan\nHannaa ylitse kaiken koko maailmassa. En tahdo tuoda onnettomuutta\ntaloonne, mutta muista kuitenkin, että nyt minussa on jotakin\nsellaista, jota minä itsekin pelkään. Olen valmis kaikkeen! Jos te vain\nteette Hannalle vääryyttä!...\n\nSelim oli kalpea ja puhui hätäisesti puristaen hampaitaan yhteen.\nHehkuva rakkaus valtasi tämän vilkkaan itämaisen luonteen ja liekehti\nkuin tuli. Mutta minä en siitä välittänyt, vaan vastasin kylmästi:\n\n— En ole tullut tänne kuulemaan sinun vuodatuksiasi. Minä nauran sinun\nuhkauksillesi ja sanon vielä kerran: Hannaa et koskaan saa!\n\n— Kuulehan vielä, — sanoi Selim. — Minä rakastan Hannaa niin suuresti,\netten yritä sitä edes kuvata. Mutta vannon, että jos hän rakastaisi\nsinua, niin minussa olisi sentään sen verran jalomielisyyttä, että\nluopuisin tytöstä ainiaaksi. Henryk, onhan nyt kysymyksessä Hannan\nonni! Ole jalomielinen. Luovu hänestä ja vaadi sitten minulta vaikka\nhenkeni. Tässä käteni, Henryk! Hannasta on nyt kysymys, Hannasta:\nmuista!\n\nJa hän ojensi minulle kätensä, mutta minä peräytin hevostani.\n\n— Anna minun ja isäni huolehtia tytöstä. Minulla on kunnia tiedoittaa,\nettä Hanna ylihuomenna lähtee ulkomaille ja että sinä et tule enää\nhäntä näkemään.\n\n— Jos niin on, niin saammepa nähdä!\n\n— Saamme nähdä!\n\nMinä käänsin hevoseni kotiin päin ja lähdin ajamaan katsomatta taakseni.\n\nKotona oli ikävä niinä kahtena päivänä, jotka vielä olivat jäljellä\nHannan lähtöön. Madame d'Yves oli lähtenyt pikku siskojen kanssa heti,\nja minä, isäni, pater Ludvig ja Hanna olimme vain jääneet. Hanna parka\ntiesi jo, että hänen on matkustettava, ja hän oli tiedosta tullut\nepätoivoiseksi. Nähtävästi hän turvautui etsimään apua minulta, mutta\nminä juuri tätä arvellen vältin joutumasta hänen kanssaan kahden\nkesken. Tiesin hyvin, että kyynelillään hän saa minut mihin hyvänsä,\nenkä minä voi kieltäytyä mistään. Minä vältin hänen katsettaankin,\nsillä en voinut kestää sen rukoilevaa ja kärsivää ilmettä, jonka olin\nhuomannut hänen silmäillessään minua tai isääni.\n\nSitä paitsi tiesin, että isäni ei milloinkaan tulisi muuttamaan\npäätöstään. Myöskin jonkinlainen häveliäisyyden tunne pidätti minua\nlähestymästä Hannaa. Häpesin viime keskusteluani Mirzan kanssa ja\näskeistä ankaruuttani sekä sitäkin, että kaukaa pidin tyttöä silmällä.\nMutta minulla oli syyni silmälläpitoon. Tiesin näet, että Selim Mirza\nväijyy kuin petolintu yötä päivää taloamme. Olin jo huomannut Hannan\nkerran hätäisesti pistävän kirjoitetun paperin piiloon taskuunsa;\nepäilemättä se oli kirje Selimiltä tai Selimille. Minä epäilin, että he\nvoivat tavata toisensa hämärässä, mutta en kuitenkaan saanut Selimiä\nkiinni.\n\nIltapuolella ennen sitä päivää, jolloin Hannan oli määrä lähteä yöksi\nUstrzycaan, isäni ajoi markkinoille ostamaan hevosia ja otti Kazion\nmukaansa ratsastamaan niillä koetteeksi. Minun ja pater Ludvigin oli\nmäärä saattaa Hanna Ustrzycaan.\n\nHuomasin, että lähdön lähestyessä Hanna tuli yhä levottomammaksi. Hän\nmuuttui ihan silmin nähden ja vapisi koko ruumiiltaan. Toisinaan hän\nsäpsähti, ikäänkuin olisi pelästynyt jotakin. Vihdoin aurinko laski\nraskaitten pilvien taa, jotka ennustivat myrskyä ja rajuilmaa. Lännestä\npäin kuului kaukaisia jyrähdyksiä, ikäänkuin lähestyvän rajuilman\nsanansaattajia. Ilma oli painostavaa, kosteata ja sähköistä. Linnut\nasettuivat suojaan kattojen alle tai puihin; vain pääskyset risteilivät\nlevottomasti ilmassa. Puiden lehdet riippuivat kuin voimattomina.\nKarjapihan puolelta kuului laitumella tulleen karjan valittavaa\nammumista. Jonkinlainen synkkä tunnelma vallitsi koko luonnossa. Pappi\nkäski sulkea ikkunat.\n\nMinä olisin tahtonut lähteä Ustrzycaan ennen rajuilman puhkeamista\nja siksi aioin mennä talliin järjestämään hevosten valjastamisen.\nJuuri, kun olin poistua huoneesta, nousi Hanna, mutta istahti taas.\nKatsoin hänen. Hän milloin punastui, milloin kalpeni. »Kovin painostava\nilma!» — huudahti hän, siirtyi ikkunan eteen ja alkoi huiskuttaa\nnenäliinallaan ilmaa kasvoilleen. Hänen ihmeellinen levottomuutensa\nkasvoi huomattavasti. »Voimme odottaa» — virkkoi pappi minulle, —\n»sillä rajuilma puhjennee puolen tunnin kuluttua.»\n\n»Puolen tunnin kuluttua olisimme jo lähellä Ustrzycaa» — vastasin minä,\n— »mutta kuka tietää, vaikka se olisi turhaa pelkoa.» Ja samassa minä\nlivahdin talliin.\n\nMinun hevoseni oli jo valmiiksi satuloituna, mutta valjastaminen\nrattaiden eteen viipyi, kuten tavallista. Kesti puolisen tuntia, ennen\nkuin rattaat pysähtyivät kuistin eteen, jonne minäkin ajoin hevosellani.\n\nRajuilma saattoi puhjeta millä hetkellä hyvänsä, mutta minä en tahtonut\npitkittää lähtöä kauemmin. Hannan matkalaukut kannettiin ulos ja\nsidottiin rattaiden takaosaan. Pappi odotti jo kuistilla yllään pitkä,\nvalkoinen palttinaviittansa ja kädessään suuri sateenvarjonsa, joka\nsekin oli valkoinen.\n\n— Missä Hanna on? Joko hän on valmis lähtemään? — kysyin papilta.\n\n— Kyllä hän on valmiina. Siitä on jo puolisen tuntia, kun hän meni\nrukoilemaan kappeliin.\n\nMenin kappeliin, mutta en nähnyt Hannaa siellä. Sitten menin\nruokasaliin, saliin ja muihin huoneisiin, mutta Hannaa ei näkynyt\nmissään.\n\n— Hanna! Hanna! — huutelin.\n\nKukaan ei vastannut.\n\nTulin levottomaksi, sillä luulin Hannan sairastuneen ja menin hänen\nhuoneeseensa. Vanha Wengrowska istui siellä itkeä tuhertaen.\n\n— Onko neidille sanottava jo hyvästi? — kysyi hän.\n\n— Missä neiti sitten on? — kysyin kärsimättömästi!.\n\n— Hän meni puutarhaan.\n\nMinä juoksin sinne.\n\n— Hanna! Hanna! On jo aika lähteä.\n\nHiljaisuus...\n\n— Hanna! Hanna!\n\nIkäänkuin vastaukseksi lehdet kahisivat nousevan rajuilman\nensimmäisestä henkäyksestä, muutamia suuria sadepisaroita putosi\nraskaasti maahan, ja sitten oli taas hiljaista.\n\n»Mitä tämä on?» — ajattelin ja samassa tunsin, kuinka hiukseni nousivat\nkauhusta pystyyn.\n\n— Hanna! Hanna!\n\nHetken kuluttua olin kuulevinani vastauksen puutarhan toisesta päästä.\nHuoahdin helpotuksesta. »Kuinka hölmö olin», — ajattelin ja juoksin\nääntä kohti.\n\nMutta en nähnyt siellä ketään.\n\nTällä puolella puutarhan rajalla oli aita, ja sen takana peltotie vei\nlammasnavetalle, joka oli pellolla. Kumarruin aidan yli: siellä ei\nollut ketään paitsi paimenpoika Ignac, joka paimensi paraikaa hanhia\npellonojan vierustalla.\n\n— Ignac!\n\nPoika otti lakin päästään ja juoksi aidan luo.\n\n— Oletko nähnyt Hanna-neitiä?\n\n— Olen. Hän ajoi juuri jonnekin.\n\n— Mitä? Ajoi? Minne?\n\n— Tuonne metsään ajoi Chorzelen nuoren herran kanssa. Kyllä ajoivat,\nminkä hevoset pääsivät!\n\n— Hyvä Jumala! Hanna on karannut Selimin kanssa!\n\nSilmissäni musteni, ja samassa välähti mielessäni, miten Hanna oli\nollut levoton ja että se kirje, jonka olin nähnyt Hannan kädessä, oli\nheidän sopimuksensa mukainen ja toi tiedon, missä heidän piti tavata.\nHe valitsivat ajan juuri ennen lähtöä Ustrzycaan, sillä tiesivät, että\nkaikilla on silloin kiire. Hyvä Jumala! Kylmä hiki nousi otsalleni. En\nmuista, kuinka tulin kuistin eteen.\n\n— Hevoseni! Hevoseni! — huusin julmasti.\n\n— Mitä nyt? Mitä on tapahtunut? — huudahti pater Ludvig.\n\nMutta vastaukseksi hänelle ukkonen jyrähti voimakkaasti. Tuuli vinkui\nkorvissani hurjasta ratsastuksesta. Tultuani lehmuskujaan käännyin\nsinne päin, minne he olivat karanneet. Ajoin aidan yli, sitten toisen\nja kiidin eteenpäin. Jäljet näkyivät. Sillä välin rajuilma yltyi: tuli\npimeä, salamat mutkittelivat selvästi tummalla taivaalla, toisinaan\nkoko taivas oli yhtenä tulimerenä, ja välillä oli taas hyvin pimeä.\nSade valui virtanaan. Puut taipuivat kuin kouristuksissa eri suuntiin.\nRatsuni alkoi vimmattujen piiskaniskujen ja kannusten kiirehtimänä\nkorskua ja hengästyneenä pärskyä, ja minä ihan voihkin raivosta, kun\nhevosen kaulaa vasten nojaten etsin jälkiä maasta.\n\nSillä lailla tulin metsän reunaan. Myrsky yltyi yhä. Jonkinlainen\nraivo näytti vallanneen taivaan ja maan. Puut taipuivat kuin tähkäpäät\nja ravistelivat mustia oksiaan. Ukkosen jyrähdykset kajahtivat\nhongasta honkaan. Salamat, jyrinät, oksien rytinä, kaikki tämä yhtyi\nhelvetilliseksi soitoksi. En voinut enää seurata jälkiä, mutta kiidin\nkuitenkin eteenpäin kuin vihuri.\n\nMetsän takana alkoi suorastaan hiekkainen meri, jonka minä olisin\nvoinut kiertää, mutta jonka halki Selimin täytyi rattailla ajaa.\nLaskin, että se hidastuttaisi karkulaisten matkaa aika lailla.\n\nKohotin katseeni ylös: »Jumalani, anna minun saavuttaa heidät ja surmaa\nminut sitten, jos tahdot!» — huusin epätoivoisesti.\n\nJa minun rukoukseni tulikin kuulluksi. Punainen salama halkaisi\npimeyden, ja sen verisessä valossa minä näin kaukana pakenevan\nvaljakon. En voinut erottaa pakenevain kasvoja, mutta olin varma, että\nhe siellä ajavat. He olivat lähes puolen virstan päässä, mutta eivät\npaenneet nopeasti, sillä pimeässä ja sateessa Selimin täytyi ajaa\nvarovasti. Raivokas, mutta samalla riemukas huuto nousi rinnastani. Nyt\nhe eivät enää pääse karkuun.\n\nSelim näkyi katsovan taakseen, huutavan ja läimäyttävän hevosiaan.\nSalaman valossa nähtävästi Hannakin minut kohta tunsi. Näin tytön\nepätoivoisesti tarttuvan Selimiin ja tämän sanovan hänelle jotakin.\nHetken kuluttua olin jo niin lähellä, että saatoin erottaa Selimin\nkiihtyneet sanat: »Minulla on pistoli! Älköön tulko liian lähelle,\nmuuten ammun!» Mutta minä en välittänyt mistään, vaan ajoin yhä\nlähemmäksi ja lähemmäksi.\n\n— Seis! — huusi Selim. — Seis!\n\nOlin tuskin viidentoista askelen päässä heistä, mutta tie oli nyt aika\npaljon parempaa ja Selim antoi kohta hevosten kiitää täyttä laukkaa.\nEtäisyys välillämme kasvoi hetken aikaa, mutta sitten minä aloin taas\nsaavuttaa. Näin kuinka Selim yhtäkkiä kääntyi ympäri ja alkoi tähdätä\npistolillaan. Hän oli julman näköinen, mutta tähtäsi rauhallisesti.\nHetken kuluttua olin niin lähellä pakenevia, että olisin voinut tarttua\nrattaisiin. Samassa laukaus pamahti... ja minun hevoseni hypähti\nsyrjään, nousi pari kertaa takajaloilleen ja lysähti sitten polvilleen.\nSain sen temmatuksi ylös, mutta se korahti raskaasti ja kaatui kanssani\nmaahan.\n\nHyppäsin heti jaloilleni ja aloin juosta eteenpäin, mutta se oli turhaa\nvaivaa. Tuossa tuokiossa pakenevat olivat jo niin kaukana, että rattaat\nalkoivat häipyä näkyvistäni; sitten näin ne vielä salaman valossa. Kun\nne katosivat pimeyteen, katosi viimeinen toivonikin. Koetin huutaa,\nmutta en voinut: ei ollut ääntä eikä ilmaa. Pyörien jyrinä kuului yhä\nheikommin ja lakkasi pian. Minä kompastuin kiveen ja kaaduin.\n\nTuokion kuluttua nousin.\n\n— Karkasivat! Karkasivat! — huudahdin tietämättä, mitä tehdä. Olin\nvoimaton ja yksin yön pimeydessä. Se pahuksen Mirza oli voittanut\nminut. Oh! jospa Kazio ei olisi ollut isäni matkassa, niin meitä olisi\nollut kaksi, mutta nyt?... »Mitä on tehtävä? Mitä tästä nyt tulee?» —\nhuusin kuullakseni oman ääneni ja pysyäkseni järjissäni. Ja minusta\ntuntui kuin vihuri olisi vinkunut minulle pilkallisesti: »Siinä sinä\nnyt istut tiellä ilman hevosta, mutta Hanna on siellä Selimin kanssa!»\nNiin se tuulikin tohisi, nauroi ja hihitti minulle.\n\nPalasin hitaasti hevoseni luo. Sen sieraimista valui tummanpunaista,\nhyytyvää verta, mutta se eli vielä, hengitti raskaasti ja silmäili\nminuun sammunein katsein. Istuuduin sen viereen, nojasin pääni sen\nkylkeä vasten, ja minusta tuntui, että kuolen itsekin. Mutta tuuli\ntuiverteli pääni yläpuolella pilkallisesti: »Hanna on siellä Selimin\nkanssa!»\n\nToisinaan olin kuulevinani pakenevien rattaiden hirveätä jyminää, jonka\nmukana onneni häipyi pimeyteen. Ja vihuri muistutti yhä: »Hanna on\nsiellä Selimin kanssa!»\n\nOmituinen turtumus valtasi minut. Kauanko sitä kesti, en tiedä,\nmutta kun havahdin siitä, oli myrsky jo mennyt menoaan. Kuu kumotti\nsinertävältä taivaalta, jolla valkoiset pilvet ajoivat joukoittain\ntoisiaan takaa. Vainioilla oli kosteata utua.\n\nKuollut, jäykistynyt hevoseni johti mieleeni kaiken, mikä oli\ntapahtunut. Katsoin ympärilleni nähdäkseni, missä olin. Oikealta päin\nnäin kaukana valaistuja ikkunoita, joita kohti suuntasin askeleni. Pian\nkävi selville, että olin lähellä Ustrzycaa.\n\nPäätin mennä tapaamaan herra Ustrzyckia, mikä kävi päinsä helposti,\nsillä hän ei asunut päärakennuksessa, vaan omassa pienessä\nsivurakennuksessaan, jonka ikkunat olivat vielä valaistut. Koputin\noveen.\n\nHän avasi oven itse ja säpsähti säikähdyksestä.\n\n— Farssia! — pääsi häneltä. — Mutta minkä näköinen sinä olet, Henryk?\n\n— Salama tappoi hevoseni täällä lähellä. Minulla ei ollut muuta\nneuvoksi kuin tulla tänne.\n\n— Isän ja Pojan nimessä! Sinähän olet aivan märkä ja viluissasi. Ja\nnäin myöhään! Käsken tuoda sinulle jotakin kuumaa juotavaa ja kuivat\nvaatteet.\n\n— Ei, ei! Minä lähden heti.\n\n— Mutta miksi Hanna ei tullutkaan tänne yöksi, kuten puhe oli. Vaimoni\nlähtee matkalle huomenna kello kaksi. Olemme odottaneet häntä tänne\nyöksi.\n\nPäätin kertoa hänelle kaikki, sillä tarvitsin hänen apuaan.\n\n— Herra Ustrzycki! — aloin, — meille on sattunut eräänlainen\nonnettomuus. Pyydän, että ette kertoisi asiasta kenellekään, ei\nrouvallenne, eikä tyttärillekään. Talomme kunnia on kysymyksessä.\n\nTiesin, että asia tuskin pysyisi salassa, vaikka hän ei siitä\nkertoisikaan kenellekään. Sen tähden pidin parempana, että hän tarpeen\nvaatiessa voisi selittää sen oikein. Kerroin siis hänelle koko jutun\njuurta jaksain mainitsematta kuitenkaan, että olin rakastunut Hannaan.\n\n— Nähtävästi sinun täytyy ryhtyä kaksintaisteluun Selimin kanssa? Voi,\nfarssia! Mitä? — virkkoi hän kuultuaan jutun loppuun saakka.\n\n— Niin juuri. Vaikka jo huomisaamuna. Mutta nyt minä tahdon ottaa\nheidät kiinni ja sen tähden pyydän lainaksi parhaan hevosenne.\n\n— Ottaa kiinni? Se ei ole tarpeen. Se herrasväki ei ole kauaksi\nkarannut. Ajavat sinne, ajavat tänne ja päätyvät Chorzeleen. Minne\nhe voisivat paeta? Voi, farssia! Chorzeleen päätyvät ja polvistuvat\nvanhan Mirzan jalkojen juureen. Muuta eivät voi. Sitten vanha Mirza\nsulkee Selimin kellariin ja vie Hannan teille takaisin. Farssia, hyvä\nystäväni, farssia, kuten sanotaan, vai kuinka? Mutta kyllä se Hanna!...\nSillä tavalla!...\n\n— Herra Ustrzycki!\n\n— No, no, poikaseni, älä kiivastu! En minä tyttöä sen pahemmin parjaa.\nNaiset ovat naisia. Mutta miksi menettäisimme tässä aikaa?\n\n— Niin, älkäämme menettäkö aikaa.\n\nHerra Ustrzycki mietti hetken.\n\n— Nyt tiedän, mitä tehdä. Minä ajan heti Chorzeleen, ja sinä ajat\nkotiin, tai vielä parempi, jos odotat täällä. Jos Hanna on Chorzelessa,\nniin minä vien hänet teille. Mutta jolleivät anna tyttöä minulle? Se\nolisi farssia! Vieköön vanha Mirza siinä tapauksessa itse. Mutta minä\ntahdon olla mukana, sillä isäsi on kovin tulinen ja voi haastaa vanhan\nMirzan kaksintaisteluun, vaikka tämä on aivan syytön koko asiaan. Eikö\nniin?\n\n— Isäni ei ole kotona.\n\n— Sitä parempi, sitä parempi.\n\nJa herra Ustrzycki löi kämmeniään yhteen huutaen:\n\n— Janek! Tule tänne!\n\nPalvelija ilmaantui ovelle.\n\n— Minulle on valjastettava hevonen pienten rattaiden eteen kymmenessä\nminuutissa. Ymmärrätkö?\n\n— Entä minulle? — kysyin.\n\n— Toinen herra Henrykille! Farssi!\n\nVaikenimme hetken. Sitten sanoin:\n\n— Jos sallitte, niin lähetän mukananne kirjeen Selimille? Tahdon\nhaastaa hänet kirjeellisesti.\n\n— Miksi niin?\n\n— Pelkään, että vanha Mirza ei anna poikansa otella kanssani. Sulkee\nhänet lukkojen taakse ja tuumii, että se riittää. Mutta minulle se\non vähän, aivan liian vähän! Jos Selim on jo suljettu jonnekin, niin\nte ette näe häntä. Vanhan Mirzan kautta ei tätä asiaa voi suorittaa,\nmutta kirjeen voi aina antaa jollekin. En minäkään aio sanoa isälleni\nmitään kaksintaistelusta, sillä hän voisi haastaa vanhan Mirzan, joka\non syytön. Mutta kun me ottelemme Selimin kanssa, niin selvä tulee.\nSanoittehan itsekin, että minun on kaksintaistelussa selvitettävä\nvälini hänen kanssaan?\n\n— Niin minä luulisin! Aatelismiehelle se on paras keino, olkoonpa hän\nvanha tai nuori. Farssi! No, kirjoita; olet oikeassa!\n\nIstuuduin kirjoittamaan seuraavat sanat:\n\n»Olet kehno mies. Tällä kirjeellä annan sinulle korvatillikan.\nJollet ole huomisaamuna Wachin tuvan luona pistolilla tai miekalla\nvarustettuna, niin olet viho viimeinen pelkuri, jollainen itse asiassa\noletkin.»\n\nSuljettuani kirjeen annoin sen herra Ustrzyckille. Sitten me molemmat\nmenimme pihalle, jossa valjastetut hevoset jo odottivat meitä. Aivan\nennen lähtöä kauhea ajatus juolahti mieleeni.\n\n— Herra Ustrzycki! — sanoin. — Entä jos Selim ei olekaan vienyt Hannaa\nChorzeleen?\n\n— Siinä tapauksessa hän on voittanut aikaa. Nyt on yö, ja teitä on\nvaikka viisikymmentä eri suuntiin ... Mutta minne hän olisi vienyt\ntytön sitten?\n\n— Kaupunkiin.\n\n— Kuusitoista peninkulmaa samalla hevosparilla? Ei, ole huoletta.\nFarssi, kuten sanotaan! Siinä tapauksessa ajan kaupunkiin, mutta nyt\nensin Chorzeleen. Sanon vieläkin: ole huoletta!\n\nTuntia myöhemmin olin taas kotona. Vaikka yö oli kulunut jo myöhäiseen,\nnäkyi ikkunoista tulia. Sisällä kuljettiin kynttilä kädessä huoneesta\ntoiseen. Kun rattaani pysähtyivät kuistin eteen, narahti eteisen ovi ja\npater Ludvig tuli kynttilä kädessä minua vastaan.\n\n— Hiljaa! — kuiskasi hän minulle pannen sormen huulilleen.\n\n— Hanna? — kysyin levottomasti.\n\n— Puhu hiljemmin. Hanna on kotona. Vanha Mirza toi hänet. Tule minun\nhuoneeseeni, siellä kerron kaikki.\n\nMe menimme papin huoneeseen.\n\n— Missä sinä olet ollut?\n\n— Ajoin heitä takaa. Selim ampui hevosen altani. Missä isäni on?\n\n— Hän palasi heti vanhan Mirzan lähdettyä. Mikä onnettomuus! Nyt on\nlääkäri hänen luonaan, sillä luulimme hänen saavan halvauskohtauksen.\nHän aikoi lähteä heti Chorzeleen haastamaan vanhan Mirzan\nkaksintaisteluun. Älä mene nyt isäsi luo, sillä se voisi vain\nvahingoittaa häntä. Mutta pyydä huomenna, ettei hän haastaisi vanhaa\nMirzaa, sillä onhan tämä syytön. Ukko antoi pojalleen Selimille selkään\nja sulki hänet kellariin; Hannan hän toi itse kotiin. Palvelusväeltään\nhän oli vaatinut vaiteliaisuutta. Oli sentään onni, ettei isäsi ollut\nsilloin kotona.\n\nHerra Ustrzycki oli siis arvannut, miten kaikki tulee tapahtumaan.\n\n— Entä Hanna?\n\n— Likomärkä. Nyt hän on kuumeessa. Isäsi moitti ja morkkasi tyttö\nparkaa.\n\n— Onko tohtori käynyt jo Hannan luona?\n\n— On käynyt ja käskenyt hänen mennä vuoteeseen. Vanha Wengrowska istuu\nnyt siellä. Odota täällä minua. Menen sanomaan isällesi, että olet\nsaapunut. Hän lähetti joka suunnalle etsimään sinua. Kaziokaan ei ole\nkotona, sillä hän lähti myös etsintäretkelle. Hyvä Jumala, mitä kaikkea\non tapahtunut!\n\nSen sanottuaan pappi poistui ja meni isäni huoneeseen. Mutta minä en\nvoinut jäädä paikalleni, vaan juoksin Hannan luo. Minä en tahtonut\nnähdä tyttöä, en, sillä se olisi voinut liikuttaa häntä liiaksi. Mutta\ntahdoin vakuuttautua siitä, että hän oli todella palannut ja oli nyt\nturvassa kattomme alla, minun läheisyydessäni, suojassa myrskyltä ja\npäivän kauheilta tapahtumilta. Omituinen tunne valtasi minut, kun\nlähestyin hänen huoneensa ovea. Ei viha eikä suuttumus, vaan syvä\nsääli ja sanomaton hellyys heräsi rinnassani tätä avutonta, Selimin\nmielettömyyden onnetonta uhria kohtaan. Ajattelin, että tyttö on kuin\nkyyhkynen, jonka haukka vie. Kuinka Hanna mahtoikaan kärsiä nöyryytystä\nja häpeää Chorzelessa vanhan Mirzan edessä! Vannoin, etten moiti Hannaa\nvähääkään, en nyt enkä koskaan, vaan tulen käyttäytymään, niinkuin\nmitään ei olisi tapahtunut.\n\nKun astuin hänen huoneensa oven eteen, ovi samassa avautui, ja vanha\nWengrowska tuli huoneesta ulos. Minä pysäytin hänet ja kysyin:\n\n— Nukkuuko neiti?\n\n— Ei nuku, raukka, ei nuku, — vastasi eukko. — Oi, jospa nuori herra,\njoka on niin kultainen, tietäisi, mitä täällä on tapahtunut! Vanha\nherra torui ja ärjyi neidille, — selitti Wengrowska nostaen esiliinansa\nkulman kyyneltyville silmilleen, — ja minä luulin jo, että nyt se\nraukka kuolee siihen paikkaan. Kuinka märkä neiti olikaan ja kuinka\nsäikähtynyt! Hyvä, laupias Jumala!\n\n— Entä nyt?\n\n— Kyllä saatte nähdä, että hän sairastuu. Onneksi tohtori on sentään\nsaatavissa.\n\nKäskin Wengrowskan palata Hannan luo ja jättää oven auki saadakseni\nedes kaukaa nähdä tytön.\n\nPimeästä huoneesta katsellen sainkin nähdä Hannan, joka istui\nvuoteessa yöpukeissa. Hänen kasvonsa punoittivat ja silmänsä hehkuivat\nkuumeisesti. Huomasin hänen hengittävän tiuhaan. Se johtui nähtävästi\nkuumeesta.\n\nEpäröin, astuako sisään vai ei, kun pappi tuli sanomaan:\n\n— Isäsi pyysi sinua puheilleen.\n\n— Hannahan on sairas!...\n\n— Tohtori tulee uudelleen... Mene sill'aikaa isäsi luo. On jo myöhä.\n\n— Paljonko kello on?\n\n— Yksi.\n\nLöin kämmenellä otsaani. Aamulla aikaisin oli oteltava Selimin kanssa!\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKeskustelin isäni kanssa puolisen tuntia ja palasin sivurakennukseen,\nmutta en käynyt enää levolle. Laskin, että jos aion olla kello viisi\nWachin tuvan luona, niin minun on lähdettävä viimeistään kello neljä\nkotoa, joten minulla ei ollut enää täyttä kolmea tuntia aikaa. Pian\ntuli pater Ludvig vielä katsomaan, enkö ollut sairas niin hurjan\najon jälkeen ja olinko pukeutunut kuiviin vaatteisiin. Mutta minulle\nkastuminen ei merkinnyt mitään. Pappi tiukkasi, että minun on heti\nmentävä sänkyyn, mutta hän ei poistunut kuitenkaan, ja niin meni vielä\ntunti.\n\nHän kertoi minulle nyt perusteellisesti, mitä vanha Mirza oli sanonut.\nSelim oli menetellyt aivan mielettömästi luullen, että sellaisen\npäähänpiston jälkeen hänen isällään ei ollut muuta mahdollisuutta\nkuin siunata nuori pari, jolloin meidän olisi luovuttava Hannasta.\nSen keskustelun jälkeen, joka tapahtui minun ja Selimin välillä,\ntämä oli tavannut Hannan ja saanut tytön suostumaan pakoon. Vaikka\nHanna ei ollutkaan ymmärtänyt tekonsa merkitystä, hän oli kuitenkin\nvaistomaisesti vastustellut, mutta Selim oli hämännyt hänet\nrukouksillaan ja rakkaudellaan. Sitä paitsi hän oli selittänyt tytölle,\nettä pako Ghorzeleen on mitä tavallisin juttu ja että he siellä\nvoivat saada toisensa iäksi ja tulla onnellisiksi. Selim oli vielä\nlohduttanut, että hän tuo tytön meille takaisin, mutta kihlattuna\nmorsiamenaan, jolloin isäni muka suostuisi kaikkeen, ja minun täytyisi\ntaipua ja hakea lohtua Lola Ustrzyckalta Ustrzycasta. Selim oli\nvannonut uhraavansa elämänsäkin Hannan puolesta ja sanonut, ettei hän\nkestäisi eroa, vaan hukuttautuisi, ampuisi itsensä tai ottaisi myrkkyä.\n\nKun poika oli pyytänyt ja rukoillut polvillaan tytön edessä tämän\nsuostumusta, niin Hanna olikin vihdoin suostunut kaikkeen. Mutta\nlähdettyään pakomatkalle Hanna oli pian alkanut katua ja kyynelet\nsilmissä pyytää Selimiä kääntymään takaisin.\n\nNäin vanha Mirza oli kertonut papille ja tehnyt sen ehkä näyttääkseen,\nettä hänen poikansa Selim oli kaikesta huolimatta tehnyt mielettömän\ntekonsa hyvissä ja puhtaissa aikeissa.\n\nOttaen kaiken tämän huomioon pater Ludvig ei ollut samaa mieltä kuin\nisäni, jota Hannan kiittämättömyys kiukutti. Papin mielestä Hanna\nei ollut kiittämätön, vaikka oli hairahtunut maallisen rakkauden\nvaikutuksesta syntiin. Tämän johdosta pappi puhui maallisista tunteista\nminullekin opettavassa mielessä. Mutta minä en suinkaan voinut ajatella\nmitään pahaa Hannan maallisesta rakkaudesta, vaan säälin tyttöä. Sitä\npaitsi sydämeni oli kasvanut niin lujasti kiinni Hannaan, että olisi\nollut turhaa koettaa irroittaa sitä. Pyysin vielä pappia puolustamaan\nHannaa isäni edessä ja selittämään tytön menettelyn samalla tavalla\nkuin hän nyt oli minulle sen selittänyt. Sitten hyvästelin pappia,\nsillä tahdoin jäädä yksin.\n\nPapin poistuttua otin seinältä sen vanhan kunniakkaan miekan, jonka\nisäni oli minulle lahjoittanut, ja pistolit laittaakseni kaikki kuntoon\nhuomista kaksintaistelua varten. Tätä taistelua minulla ei ollut sitä\nennen aikaa eikä haluakaan ajatella. Tahdoin taistella elämästä ja\nkuolemasta, siinä kaikki. Olin varma siitä, että Selim ei petä minua.\nPyyhin varovasti miekan terää pehmeällä vanulla. Vaikka se oli jo\nkaksisataa vuotta vanha, ei sen leveässä, sinisessä terässä ollut\nainoatakaan naarmua, ja kuitenkin se oli aikanaan halkaissut niin monta\nkypärää ja juonut paljon ruotsalaista, tataarilaista ja turkkilaista\nverta. Kullatut sanat: »Jeesus, Maaria!» loistivat kirkkaasti. Minä\nkoetin sen terää: se oli ohut kuin silkkinauha. Vaaleansininen turkoosi\nsen kädensijassa näytti ikäänkuin pyytävän, että joku ottaisi sen\nkäteensä ja lämmittäisi sitä.\n\nSitten minä aloin tarkastella pistoleja, sillä en tiennyt, kummanko\naseen Selim valitsee. Rasvasin lukot ja latasin varovasti.\n\nKun olin saanut kaikki valmiiksi, oli kello kolme. Heittäydyin\nnojatuoliin ja rupesin miettimään. Asiain kehityksestä ja siitä,\nmitä pappi oli minulle kertonut, kävi yhä selvemmin ilmi muuan\ntosiseikka: että kaikkeen, mitä oli tapahtunut, olin minäkin koko\nlailla syypää. Kysyin itseltäni: olinko pitänyt hyvää huolta holhoojan\nvelvollisuuksista, jotka vanha Mikolaj oli antanut minulle, ja vastaus\nkuului: en. Olinko ajatellut Hannaa enemmän kuin itseäni? Vastaus: en.\nVain itseäni olin ajatellut. Ja Hanna, tuo lempeä ja avuton olento,\noli ollut meidän kesken kuin kyyhkynen petolintujen pesässä. Olimme\nSelimin kanssa taistelleet tytöstä kuin mieluisasta saaliista, ja tässä\ntaistelussa kärsi tyttö itse eniten, vaikka hän olikin syytön. Mutta\nparin tunnin kuluttua tapahtuu tämän taistelun viimeinen kohtaus.\nNäytti siltä, että koko meidän aatelismaailmamme oli ollut Hannalle\nliian tyly. Ne olivat raskaita ajatuksia. Pahaksi onneksi äitini oli\nollut kauan poissa kotoa, ja me, miehet, olimme olleet kovakouraisia\ntälle hennolle kukkaselle, jonka kohtalo oli heittänyt keskuuteemme.\nSyy painoi meidän koko taloamme, ja tämä syy oli nyt pestävä pois joko\nminun tai Selimin verellä.\n\nOlin valmis kumpaankin.\n\nSillä välin päivä alkoi sarastaa ja pääskyset viserrellä\naamutervehdyksiä ikkunan takana. Kotvan kuluttua sammutin kynttilän\npöydältä, sillä muutenkin saattoi nähdä jo melko hyvin. Kello\nlöi jossakin neljä. »On aika lähteä», ajattelin ja heitin viitan\nhartioilleni voidakseni peittää aseet, jos joku sattuisi tulemaan minua\nvastaan. Lähdin sivurakennuksesta pihalle.\n\nKulkiessani päärakennuksen ohi huomasin, että pääovi, joka yöksi\ntavallisesti suljetaan kahdella rautapuomilla, oli auki. Nähtävästi\njoku oli jo mennyt siitä ulos. Minun täytyi siis olla varovainen, jos\nmieli päästä kenenkään huomaamatta lähtemään. Hiivin hiljaa pihan\nlaitaa pitkin lehmuskujaan katsellen ympärilleni, mutta minusta\nnäytti, että kaikki vielä nukkuivat. Vasta lehmuskujassa minä ojennuin\nrohkeasti suoraksi, sillä olin varma, että talosta minua ei enää voida\nnähdä.\n\nAamu eilisen myrskyn jälkeen oli ihanan raikas. Lehmusten lemu tuntui\nilmassa. Käännyin vasemmalle, pajaan ja myllyyn päin, sillä sieltä\nkulki lyhin tie Wachin asunnolle. Uneliaisuus ja väsymys katosivat\nminusta raittiin aamun vaikutuksesta. Olin toivorikkaalla tuulella, ja\nminusta tuntui kuin jonkinlainen sisäinen aavistus olisi ennustanut\nminulle voittoa kohta tapahtuvassa taistelussa. Tosin Selim ampui\npistolilla mestarillisesti, mutta minä tuskin ammuin sen huonommin.\nHän käytti miekkaa taitavammin kuin minä, mutta minä olin niin paljon\nvoimakkaampi, että hän tuskin jaksaisi pitää puoliaan minun iskujani\nvastaan.\n\n»Mutta kävi miten hyvänsä!» ajattelin. »Tuleepahan tästä loppu, ja\nGordionin solmu avatuksi.» Sitä paitsi Selim, toimipa hän sitten hyvien\ntai huonojen vaikutteiden alaisena, on tehnyt Hannalle vääryyttä, joka\nhänen on hyvitettävä.\n\nNäissä mietteissäni minä tulin lammen rannalle. Veden pinnalla oli\nsumua. Aamu oli juuri sarastamassa ja ilma muuttumassa läpikuultavan\nkirkkaaksi. Oli aivan hiljaista, vain kaislikoista kuului villisorsien\nrääkätystä. Minä olin juuri tulossa padolle ja sillalle, kun yhtäkkiä\npysähdyin kuin maahan lyötynä.\n\nIsäni seisoi sillalla sammunut piippu käsissään selän takana. Hän\nnojasi sillan kaidepuuhun ja katsoi mietteissään veden pintaan ja\nsiihen kuvastuvaan aamuruskoon. Nähtävästi hänkään ei voinut nukkua,\nvaan nautti nyt ulkona aamun raikkaasta ilmasta ja tarkasteli siellä\ntäällä taloutta.\n\nEn ollut huomannut häntä heti, kun häntä ei näkynyt pajupensaiden\ntakana, ja sen tähden olin tullut jo hyvin lähelle, noin kymmenen\naskelen päähän. Hämmentyneenä pysähdyin pensaan taa tietämättä mitä\ntehdä.\n\nIsäni seisoi yhä paikallaan. Katsoin hänen kasvojaan: ne olivat\nhuolestuneen ja valvoneen näköiset. Hän näytti hiljaa supattavan\naamurukouksia. Korviini kantautuivat selvästi sanat:\n\n»Pyhä Maaria, joka olet täynnä armoa!...» Sitten sanat hiljenivät,\nmutta pian erotin taas:\n\n»Ja siunattu olkoon Sinun elämäsi hedelmä. Amen.»\n\nTulin kärsimättömäksi pensaan takana ja päätin pujahtaa hiljaa sillan\nyli. Se olisi voinut onnistua, sillä isäni seisoi yhä selin minuun ja\noli, kuten olen aikaisemmin huomauttanut, huonokuuloinen. Mutta jokin\nhuonosti kiinnitetty siltapalkki liikahti allani, ja samassa isäni\nkääntyi:\n\n— Mitä sinä täällä teet? — kysyi hän.\n\nSävähdin punaiseksi.\n\n— Tulin vain kävelemään, isä hyvä, vain kävelemään.\n\nMutta isäni lähestyi minua, nosti hiukan viittaani, johon olin\nhuolellisesti verhoutunut, osoitti miekkaa sekä pistoleja ja sanoi:\n\n— Entä nämä?\n\nMinulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tunnustaa.\n\n— Sanon suoraan kaikki, — vastasin. — Olen menossa ottelemaan Selimin\nkanssa.\n\nLuulin isäni kiivastuvan, mutta vastoin arvelujani hän kysyi vain:\n\n— Kumpi teistä haastoi?\n\n— Minä.\n\n— Isän tietämättä? Ilman isän suostumusta?\n\n— Haastoin hänet eilen takaa-ajomatkalla Ustrzycassa. En voinut pyytää\nlupaa... Sitä paitsi pelkäsin isän kieltävän.\n\n— Oikein arvasit. Mene takaisin kotiin. Jätä koko tämä asia minun\nhuostaani.\n\nSydäntäni jäyti niin tuskallisesti ja epätoivoisesti, ettei koskaan\nennen.\n\n— Isä, — sanoin, — minä rukoilen sinua kaiken pyhän ja oman isäsi\nnimessä: älä kiellä minua ottelemasta tataarin kanssa. Muistan, kuinka\nsanoit minua demokraatiksi ja suutuit minulle. Mutta nyt minä tunnen,\nettä suonissani virtaa sinun ja isoisäni verta. Isä, hän on tehnyt\nvääryyttä Hannalle; onko se annettava hänelle anteeksi? Voidaanko\ntosiaan sanoa, että meidän sukumme on antanut tehdä vääryyttä orvolle\ntytölle eikä edes yrittänyt kostaa tämän puolesta. Minäkin olen\nsyyllinen: minä rakastan Hannaa enkä sanonut sitä sinulle, isä, mutta\nvannon, että vaikka en rakastaisikaan häntä, niin hänen orpoutensa,\nmeidän talomme maineen ja puhtaan nimen tähden minä tekisin samoin.\nOmatuntoni sanoo minulle, että se on jalosti ajateltu, etkä sinä saa\nvastustaa. En voi uskoa, että kieltäisit minua tekemästä jotakin jaloa.\nMuista, että Hanna on kärsinyt vääryyttä, että minä olen haastanut\nja antanut sanani. Tiedän, että en ole vielä-täysi-ikäinen, mutta\neikö kunnia ja jalomielisyys ole sama alaikäisillekin? Olen haastanut\nSelimin kaksintaisteluun ja antanut sanani. Itse olet opettanut, että\nkunnia on aatelisen ensimmäinen velvollisuus. Olen antanut sanani, isä!\nHanna on kärsinyt vääryyttä, talomme kunnia on kysymyksessä, ja minä\nolen antanut sanani. Isä, hyvä isä!\n\nJa painaen huuleni hänen kädelleen minä aloin nyyhkyttää hillittömästi.\nJota kauemmin minä pyysin, sitä enemmän hänen ankarat kasvonsa\nnäyttivät heltyvän ja kirkastuvan. Hän kohotti katseensa ylös, ja\nraskas, kuuma kyynel, todella isällisen tunteen helmi, vierähti minun\notsalleni. Hän taisteli oman itsensä kanssa, sillä minä olin hänen\nsilmäteränsä, ja hän rakasti minua yli kaiken koko maailmassa. Vihdoin\nhän painoi harmaan päänsä puoleeni ja sanoi hiljaa, tuskin kuuluvasti:\n\n— Johtakoon sinua isiesi Jumala!... Mene taistelemaan tataaria\nvastaan...\n\nMe syleilimme. Isäni painoi minua kauan rintaansa vasten ja voitettuaan\nvihdoin liikutuksensa hän sanoi voimakkaasti ja iloisemmin:\n\n— Ja taistele, poikani, että kajahtaa taivasta myöten!\n\nSuutelin hänen kättään. Hän kysyi:\n\n— Miekoilla vai pistoleilla?\n\n— Selimillä on oikeus valita.\n\n— Entä todistajat?\n\n— Ilman todistajia. Luotan häneen ja hän minuun. Mitä me\ntodistajilla?...\n\nSyleilin isääni vielä, sillä minun täytyi rientää taistelupaikalle.\nKuljettuani kappaleen malkaa katsahdin taakseni: isäni seisoi yhä\nsillalla ja siunasi minua kaukaa tehden ristinmerkin. Nousevan\nauringon ensimmäiset säteet valaisivat hänen kookkaan vartalonsa kuin\nsädekehällä. Tuo harmaantunut veteraani näytti minusta nyt vanhalta\nkotkalta, joka kohotetuin käsin siunaa kaukaa poikasensa samanlaiseen\nkorkealentoiseen elämään kuin omansa on kerran ollut.\n\nSydämeni sykki voimakkaasti, ja minä innostuin ja uskoin lujasti, että\nvaikka vastassani olisi kymmenen Selimiä Wachin tuvan luona, niin minä\nheti haastaisin kaikki kaksintaisteluun.\n\nVihdoin olin perillä. Selim odotti minua metsän laidassa. Tunnustan,\nettä kun katsoin häneen, tunsin jotakin samanlaista kuin luultavasti\nsusi tuntee nähdessään saaliinsa. Me heitimme toisiimme julmia\nsilmäyksiä. Selim oli näinä päivinä laihtunut ja tullut rumemman\nnäköiseksi, tai ehkä minusta vain näytti, että hän nyt oli tavallista\nrumempi. Hänen silmänsä säikkyivät kuumeisesti ja suupielensä vapisivat.\n\nMe menimme heti syvemmälle metsään sanomatta toisillemme koko matkalla\nsanaakaan. Kun olimme löytäneet pienen, mäntyjen ympäröimän aukion\nmetsässä, minä pysähdyin ja sanoin:\n\n— Tässä. Sopiiko?\n\nSelim nyökäytti päätään ja alkoi riisua nuttua yltään.\n\n— Valitse! — sanoin osoittaen pistoleja ja miekkaa.\n\nSelim näytti käyrää turkkilaista miekkaansa.\n\nSillä välin minäkin riisuin takin yltäni. Sitten hän veti taskusta\nkirjeen.\n\n— Jos minä kaadun, niin pyydän antamaan tämän Hanna-neidille.\n\n— Sitä en tee.\n\n— Se ei ole mikään rakkauden tunnustus, vaan asiain selitys.\n\n— Olkoon menneeksi.\n\nNäin vaihtaen sanoja me käärimme paidanhihat. Vasta nyt sydämeni alkoi\nlyödä kiihkeämmin. Sitten Selim tarttui miekkansa kahvaan, ojensi\nitsensä suoraksi ottaen ylpeän asennon, nosti miekan päänsä yläpuolelle\nja sanoi lyhyesti:\n\n— Olen valmis.\n\nMinä asetuin samanlaiseen asentoon ja kosketin miekallani hänen\nmiekkaansa.\n\n— Joko?\n\n— Jo.\n\n— Siis alkakaamme.\n\nMinä hyökkäsin heti niin lujasti vastustajaani kohti, että hänen täytyi\nperäytyä muutamia askelia torjuen vaivoin iskuni. Mutta niin nopeasti\nhän vastasi iskuihini, että hänen vastalyöntinsä kajahtivat melkein\nyhtaikaa kuin minun iskuni.\n\nPuna nousi hänen kasvoilleen; hänen sieraimensa laajenivat ja silmänsä\nsalamoivat. Hetken aikaa kuului vain miekkain metallisia ääniä ja\nrintojen raskasta huohotusta. Mutta Selim käsitti pian, että jos\ntaistelu tulee jatkumaan, niin hän joutuu alakynteen, sillä hänen\nvoimansa loppuvat, ja hän hengästyy. Suuret hikipisarat nousivat jo\nhänen otsalleen, ja hänen hengityksensä alkoi muuttua katkonaiseksi.\nHänen tukkansa haritti, ja avonaisesta suusta näkyi vilahdukselta\nkiristyneitä hampaita. Mutta tataarin villi luonne heräsi pian, kun hän\nvainusi verta.\n\nMinäkin olin yhtä kiihtynyt ja sitä paitsi voimakkaampi. Kerran hän ei\nkestänyt minun iskuani, ja verta tuli hänen vasemmasta olkapäästään.\nMuutamia sekunteja myöhemmin miekkani kärki raapaisi hänen otsaansa.\nHän oli julman näköinen verinen, hiensekainen juova otsallaan, josta\nvalui verta poskille ja leualle. Siitä hän näkyi vimmastuneen ja\nmilloin hyökkäsi päin, milloin hyppäsi pois kuin haavoittunut tiikeri.\nHänen miekkansa kärki pyöri pääni ja rintani ympäri. Vaivoin ennätin\ntorjua hänen vimmatut lyöntinsä, varsinkin kun ajattelin, miten\nhyökkäisin hänen kimppuunsa. Joskus me olimme niin lähellä toisiamme,\nettä seisoimme melkein rinta rintaa vasten.\n\nYhtäkkiä Selim hypähti taaksepäin, ja hänen miekkansa terä suhahti\naivan ohimoni sivu. Mutta minä olin saanut sen lyödyksi takaisin\nsellaisella voimalla, että Selimin pää jäi hetkeksi suojattomaksi.\nSilloin minä heti nostin miekkani iskeäkseni sen halki, kun samassa\npääkalloni kopahti salamannopeasta lyönnistä ja minä huusin: »Jeesus,\nMaaria!» Miekkani putosi kädestäni, ja minä kaaduin kasvoilleni maahan.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMiten minun sitten kävi, en tiedä enkä muista. Kun minä heräsin,\nmakasin kotona isäni sängyssä, ja hän istui kalpeana vieressäni\nnojatuolissa pää sen selkämystää vasten ja silmät ummessa. Ikkunaluukut\nolivat suljetut, ja pöydällä paloi pari kynttilää. Oli hyvin hiljaista,\nvain kello tiksutti seinällä.\n\nMinä makasin hetken aikaa tuijottaen kattoon ja koettaen heikoin voimin\nkoota ajatuksia ja selvittää niitä. Sitten koetin liikuttaa jäseniäni,\nmutta sietämätön tuska päässäni oli esteenä. Tämä tuska johti mieleeni\nkaikki, mitä oli tapahtunut, ja minä kuiskasin hiljaisella, heikolla\näänellä:\n\n— Isä!\n\nIsäni säpsähti ja kumartui ylitseni. Ilo ja liikutus kuvastuivat hänen\nkasvoillaan ja hän sanoi:\n\n— Jumalan kiitos! Hän on tullut tajuihinsa. Miten on laitasi, poikani?\n\n— Isä, minähän taistelin Selimin kanssa?\n\n— Niin, ystäväni, mutta älä ajattele sitä!\n\nHetken aikaa oli hiljaista; sitten kysyin taas:\n\n— Isä! Kuka toi minut tänne metsästä?\n\n— Minä kannoin sinut käsivarsillani kotiin. Mutta älä puhu nyt mitään,\nälä rasita itseäsi.\n\nEi kulunut viittäkään minuuttia, kun minä aloin uudelleen kysellä.\nPuhuin hyvin hitaasti:\n\n— Isä!\n\n— Mitä, lapseni?\n\n— Miten Selimin kävi?\n\n— Veren vuodosta hän meni heikoksi ja pyörtyi. Käskin viedä hänet\nChorzeleen.\n\nOlisin tahtonut kysellä vielä Hannan tilaa, mutta tunsin olevani\nmenossa taas tainnuksiin. Minun silmissäni näytti siltä kuin\njonkinlaiset mustat ja keltaiset koirat olisivat alkaneet tanssia\nsängyn ympärillä. Sitten olin kuulevinani huilunsoittoa kylästä tai\nnäkevinäni kellon sijasta, joka riippui seinällä vastapäätä vuodeltani,\ntuntemattomat kasvot, jotka milloin katosivat, milloin taas ilmestyivät\nnäkyviin. Tilani ei ollut täydellistä tainnosta, vaan kuumehouretta\nja ajatuksen sekavuutta, jota kesti melko kauan. Hetkittäin minun\noli parempi olla ja silloin tunsin vuoteeni ympärillä isän, papin,\nKazion ja tohtori Stanislawin. Muistan, että mielestäni näytti siltä\nkuin joku olisi puuttunut, mutta en jaksanut ajatella, kuka se olisi\nollut. Ikäänkuin vaistomaisesti minä etsin kuitenkin puuttuvia kasvoja.\nKerran yöllä minä heräsin nukuttuani sitä ennen sikeästi. Kynttilät\npaloivat pöydällä. Tunsin itseni hyvin huonovointiseksi. Samassa olin\nnäkevinäni, että joku, jota en heti tuntenut, kumartui vuoteeni yli\nnostattaen rinnassani niin suloisen tunteen kuin olisin jo kuollut ja\notettu taivaaseen. Hänen kasvonsa olivat enkelimäiset ja pyhät, ja\nhänen silmissään kimaltelivat kyynelet, jotka olivat saada minutkin\nitkemään. Samassa tietoisuuden kipinä välähti aivoissani, ja minä\nkuiskasin hiljaa:\n\n— Äiti!\n\nEnkelimäiset kasvot painuivat laihaa kättäni kohti, joka oli peitteen\npäällä liikkumattomana. Minä olisin noussut istumaan, mutta ohimoitani\nkoski taas, ja minä kuiskasin vain:\n\n— Äiti! Minuun koskee!\n\nSitten äitini, sillä se oli todella hän, alkoi muuttaa kylmää käärettä\notsalleni. Tämä muutto oli aina tuottanut minulle tuskia, mutta nyt nuo\nsuloiset kädet liikkuivat niin suurella huolella ja hellyydellä, että\nen tuntenut vähintäkään tuskaa, vaan kuiskasin:\n\n— Oi, kuinka tuntuu hyvältä, niin hyvältä!\n\nSen jälkeen pysyin tajuissani, mutta minussa oli sentään kuumetta.\nSilloin olin toisinaan näkevinäni Hannan jossakin vaarassa, esimerkiksi\nsuden ahdistamana tai ryöstäjän, Selimin näköisen miehen sylissä,\nmutta Selim se ei kuitenkaan ollut, koska sen kasvot olivat mustien\nkarvojen peitossa ja päässä sarvet. Silloin minä toisinaan huusin tai\npyysin nöyrästi sutta ja tuota sarvipäätä säästämään Hannan. Sellaisina\nhetkinä äitini laski kätensä otsalleni, ja pahat näyt katosivat heti.\n\nVihdoin kuume helpotti, ja minä pysyin tajuissani, mutta se ei\nkuitenkaan merkinnyt, että olisin ollut terve. Minuun iski jokin\ntoinen sairaus, uuvuttava heikkous, ja minä olin ihan sammua. Päivä-\nja yökaudet minä tuijotin samaan kohtaan katossa. Olin aivan kuin\ntajuissani, mutta välinpitämätön kaikesta. Minua ei kiinnostanut\nmikään, ei elämä, ei kuolema eivätkä ihmiset vuoteeni ympärillä. Minä\nolin vaikutteiden alainen, näin kaikki, mitä ympärilläni tapahtui,\nmuistin kaikki, mutta minussa ei ollut riittävästi voimia kootakseni\najatukseni ja tunteeni.\n\nEräänä iltana minä nähtävästi olin kuolemaisillani. Vuoteeni viereen\nasetettiin suuri, keltainen kynttilä, ja sitten näin pater Ludvigin\nastuvan sisään messupuku yllään. Hän antoi minulle ehtoollisen\nja viimeisen voitelun ja nyyhkytti surkeasti. Äitini kannettiin\npyörtyneenä pois huoneesta. Kazio itki voihkien nurkassa ja repi\nhiuksiaan. Isäni istui kädet ristissä ja liikkumattomana kuin\nkivettynyt. Minä näin kaiken tämän vallan hyvin, mutta olin aivan\nvälinpitämätön ja tuijotin, kuten tavallisesti, kuollein, lasimaisin\nkatsein kattoon, sängyn päätyyn tai ikkunasta ulos kuutamoon.\n\nSitten alkoi palvelusväkeä kokoontua huoneeseen eri ovien kautta.\nKuului itkua, valitusta, voihkimista, mutta isäni istui yhä vain\nkuin kivettynyt. Kaikki polvistuivat, kun pappi alkoi lukea litaniaa\nvoimatta kyynelten ja nyyhkytysten tähden kunnolla lausua sanoja,\nkunnes keskeytti. Silloin isäni syöksähti nojatuolista huudahtaen:\n»Oi, hyvä Jumala!» ja heittäytyi pitkälleen lattialle. Sillä hetkellä\ntunsin, että käteni ja jalkani alkavat kylmetä ja että jonkinlainen\nihmeellinen uneliaisuus ja uupumus valtaa minut. »Ahaa! Minä kuolen!»\najattelin ja nukahdin.\n\nNiin, minä nukahdin todellakin, mutta en kuollut, ja nukuin\nkaksikymmentäneljä tuntia niin hyvin, että heräsin voimistuneena. En\nvoinut käsittää, mitä oli tapahtunut. Välinpitämättömyyteni oli poissa,\nnuori, voimakas elimistö oli voittanut kuoleman ja heräsi uuteen\neloon uusin elinvoimin. Nyt alkoi taas vuoteeni ympärillä tapahtua\nkaikenlaista, mutta se oli tällä kertaa ilon ilmausta. En edes yritä\nsitä kuvata. Kazio oli tulla hupsuksi onnesta. Minulle kerrottiin\nmyöhemmin, että heti kaksintaistelun jälkeen, kun isäni kantoi minut\nhaavoittuneena kotiin, jossa tohtori epäili minun jäämistäni eloon,\nkunnon Kazio oli teljettävä huoneeseen, sillä hän suorastaan metsästi\nSelimiä kuin jotakin petoeläintä vannoen ampuvansa tataarin heti, jos\nminä kuolen. Onneksi Seliminkin oli pakko haavojensa tähden pysyä\njonkin aikaa vuoteessa.\n\nSillä välin jokainen päivä toi minulle yhä enemmän helpotusta. Halu\nelää palasi pian. Isä, äiti, pappi ja Kazio valvoivat päivin ja öin\nvuoteeni vieressä. Kuinka minä rakastin heitä silloin, kuinka ikävöin,\njos joku heistä vain poistui huoneestani! Mutta parantuessani alkoivat\nentiset tunteeni Hannaan pyrkiä sydämessäni uudelleen oikeuksiinsa.\nKun olin herännyt siitä pitkästä unesta, jota kaikki olivat pitäneet\nikuisena, minä aloin heti tiedustella Hannaa. Isäni vastasi, että tyttö\non terve, mutta oli lähtenyt rouva d'Yvesin ja pikku siskojen luo,\nkun isorokko liikkui kylässä yhä pahempana. Ja isäni lisäsi, että oli\nantanut tytölle anteeksi ja unohtanut koko jutun. Hän kehoitti minua\npysymään nyt vain rauhallisena.\n\nMyöhemmin minä kuitenkin keskustelin Hannasta äitini kanssa, joka\nhuomasi, että asia kiinnostaa minua kovasti, ja joka itsekin alkoi\npuhua minulle tytöstä lopettaen epämääräisiin sanoihin, että kun\nparanen, niin puhutaan isälle monista asioista, jotka ovat varmaankin\nminulle mieluisia. Mutta nyt oli pysyttävä rauhallisesti vuoteessa.\n\nNäin puhuen äitini hymyili surumielisesti, ja minun teki mieleni itkeä\nilosta. Mutta toisinaan talossa tapahtui jotakin sellaista, joka teki\nminut rauhattomaksi, vieläpä herätti minussa pelkoa. Esimerkiksi kerran\niltasella, kun äitini istui luonani, Franck tuli sisään ja pyysi\näitiäni Hannan huoneeseen.\n\nMinä nousin heti istumaan vuoteessani.\n\n— Onko Hanna saapunut? — kysyin.\n\n— Ei! — vastasi äitini, — mutta hän pyysi minua Hannan huoneeseen, kun\nsiellä maalataan ja pannaan uudet seinäpaperit.\n\nJoskus minusta näytti, että huonosti salatun, mutta raskaan huolen\npilvi peitti minua ympäröiväin kasvot. Minä en ymmärtänyt, mitä\ntapahtui, mutta kysymyksiin vastattiin välttelevästi. Kun tiedustelin\nasiaa Kaziolta, niin tämä vastasi, kuten muutkin, että kaikki on hyvin,\nettä pikku siskot, madame d'Yves ja Hanna palaavat pian ja että olisin\nvain rauhallinen.\n\n— Mutta mistä tämä suru? — kysyin.\n\n— Kuulehan, minä kerron sinulle kaikki. Selim ja vanha Mirza ajavat\ntänne jokseenkin joka päivä. Selim itkee ja on onneton kaiket päivät,\nkun vanhemmat eivät laske häntä tapaamaan sinua peläten käynnin\nvahingoittavan toipumistasi.\n\nMinä hymyilin.\n\n— Aika ovela! — sanoin. — Ensin hän rusikoi pääkalloni ja sitten itkeä\npillittää. Entä mitä hän Hannasta ajattelee.\n\n— Heh, mitäpä hän enää Hannasta! Muuten, en tiedä, en ole kysynyt sitä,\nmutta luulen, että hän on heittänyt Hannan kokonaan mielestään.\n\n— Vielä mitä!\n\n— Joka tapauksessa, joku toinen ottakoon Hannan! Ole huoletta!\n\nKazio otti keikarimaisen ilmeen ja lisäsi:\n\n— Tiedänpä, kuka hänet ottaa. Jospa Jumala vain...\n\n— Mitä »jospa»?\n\n— Jospa hän palaisi pian, — lisäsi Kazio hätäisesti.\n\nNämä sanat rauhoittivat minut kokonaan. Pari päivää myöhemmin isä ja\näiti istuivat iltasella luonani, ja minä aloitin isäni kanssa pelata\nshakkia. Kotvan kuluttua äiti poistui huoneesta jättäen oven jälkeensä\nauki. Ovesta minä saatoin nähdä sarjan huoneita, joista viimeisenä oli\nHannan huone. Katsoin sinne päin, mutta en voinut erottaa mitään, sillä\nmuut, paitsi minun huoneeni, olivat pimeät. Mikäli näin, oli Hannan\nhuoneen ovi kiinni.\n\nSamassa sinne meni joku, nähtävästi tohtori Stanislaw, joka ei sulkenut\novea jälkeensä.\n\nSydämeni löi levottomasti: Hannan huoneessa oli valoa, joka kirkkaana\nvyönä levisi nyt viereiseen pimeään saliin. Minusta näytti kuin sieltä\nolisi noussut keveitä savusuikaleita, jotka leijailivat kuin pöly\nauringonpaisteessa.\n\nSitten minä tunsin omituista hajua, joka pian lisääntyi. Hiukseni\nnousivat kauhusta pystyyn: se oli katajansavua.\n\n— Isä mitä se on? — huudahdin minä työntäen shakkilaudan syrjään niin\nhätäisesti, että se putosi nappuloilleen lattialle.\n\nIsäni nousi nopeasti ja sulki huoneeni oven, sillä hänkin tunsi tuota\nkirottua katajankatkua.\n\n— Ei se mitään ole! — vastasi hän hätääntyneenä.\n\nMutta minä seisoin jo jaloillani ja astelin huojuen ovea kohti.\n\n— Miksi siellä poltetaan katajaa? — sanoin. — Tahdon mennä sinne!\n\nIsäni kiersi kätensä ympärilleni.\n\n— Älä mene sinne! Älä mene! Minä kiellän!\n\nTulin epätoivoiseksi ja tartuin kaksin käsin päähäni huudahtaen:\n\n— Vai niin! Hanna on kuollut! Minä tahdon nähdä hänet! Revin siteet\npäästäni ja haavat auki, jollen saa nähdä!\n\n— Hanna ei ole kuollut, siitä annan kunniasanani! — huusi isäni\npidätellen minua. — Hän oli sairaana, mutta on nyt terve! Rauhoitu!\nKerron sinulle kaikki, mutta mene vuoteeseen. Hänen luokseen et voi\nmennä, sillä se voisi aiheuttaa vain surullisia seurauksia.\n\nRauhoitu! Minä vakuutan, että Hanna voi nyt paljon paremmin.\n\nVoimani herpaantuivat, ja minä lyhistyin vuoteelleni mutisten:\n\n— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!\n\n— Henryk, maitahan mielesi! Oletko sinä nainen? Ole miehekäs! Hannalla\nei ole enää mitään vaaraa. Lupasin kertoa sinulle kaikki ja kerron,\njos olet miehekkäämpi. Laske pääsi tuohon päänaluselle. Kas niin. Vedä\npeite ylitsesi ja rauhoitu.\n\nMinä tottelin.\n\n— Nyt olen rauhallinen. Kerro pian, isä, pian! On parempi, jos saan\ntietää kaikki. Onko Hanna todella parantunut? Mikä hänen on ollut?\n\n— Kuulehan siis. Sinä yönä, jolloin Selim hänet ryösti, oli myrsky\nja satoi. Hannalla oli vain ohut puku yllä, ja hän kastui kokonaan.\nSe järjetön teko tuli maksamaan hänelle paljon. Chorzelessa, jonne\nSelim hänet vei, ei ollut hänelle kuivia vaatteita, ja hän joutui\najamaan sieltä takaisin kotiin samoissa likomärissä vaatteissa. Vielä\nsamana yönä hän sai kuumetta. Seuraavana päivänä vanha Wengrowska ei\nvoinut olla juoruamatta hänelle sinun asiastasi. Kertoipa sinun jo\nkuolleen. Se vaikutti nähtävästi hyvin vahingollisesti tyttöön, joka\nsitten myöhemmin menikin tajuttomaksi. Tohtori ei ensin tiennyt, mitä\nse oikein oli, mutta vihdoin... Niin, sinä tiedät, että kylässä oli\nisorokkoa, ja Hanna sairastui siihen.\n\nMinä suljin silmäni, sillä minusta tuntui, että pyörryn. Sitten sanoin:\n\n— Kerro enemmän, olenhan rauhallinen.\n\n— Oli hetkiä, — kertoi isäni edelleen, — jolloin hänen henkensä oli\nsuuressa vaarassa. Samana päivänä, jolloin sinun suhteesi pelkäsimme\npahinta, hän oli kuolemaisillaan. Mutta teille molemmille tuli samaan\naikaan onnellinen käänne parempaan. Nyt Hanna, niinkuin sinäkin on\ntoipumassa. Noin viikon kuluttua hän on aivan terve. Oh, mitä kaikkea\ntäällä onkaan tapahtunut!\n\nIsäni lopetti ja katsoi minuun vakavasti kuin peläten, että hänen\nsanansa olisivat tärisyttäneet aivohermojani. Mutta minä makasin\nliikkumattomana. Vaitioloa kesti tuokion aikaa. Kokosin ajatukseni ja\nkoetin omaksua uuden onnettomuuteni. Isäni nousi seisomaan ja alkoi\nastella edestakaisin huoneessa katsoen silloin tällöin minuun.\n\n— Isä? — sanoin pitkän vaitiolon jälkeen.\n\n— Mitä, poikani?\n\n— Onko... onko Hanna hyvin ruma?\n\nÄäneni oli rauhallinen ja hiljainen, mutta sydämeni löi kuuluvasti\nodottaessani vastausta.\n\n— Onhan hän! — vastasi isä. — Sellaista se on aina isorokon jälkeen.\nMutta on mahdollista, ettei ihoon jää mitään jälkiä. Nyt niitä on,\nmutta ne saattavat vähitellen kadota.\n\nMinä käännyin seinään päin: tunsin voivani tavallista huonommin.\n\nMutta viikon kuluttua minä olin jo jalkeilla ja kahden viikon\nvierähdettyä sain nähdä Hannan. Oh! en yritä kuvata, minkä näköiset\nhänen ennen niin suloiset ja ihanat kasvonsa nyt olivat! Kun näin\nhänet ensimmäisen kerran hänen sairautensa jälkeen, niin tulin\nhuonovointiseksi, vaikka olin päättänyt, etten osoita mitään,\nminkälaisen vaikutuksen hän minuun tekisikin; minua alkoi aivan\npyörryttää. Hyvä Jumala, kuinka kauhean näköinen tyttö parka oli!\n\nKun toivuin, niin Hanna itki ääneen omaa kohtaloaan ja varmaankin\nminunkin tähteni, sillä olin pikemminkin varjon kuin ihmisen näköinen.\n\n— Minä olen syynä kaikkeen! — valitti hän nyyhkyttäen, — minä olen\nsyyllinen.\n\n— Hannaseni, siskoseni! Älä itke, minä tulen rakastamaan sinua aina! —\nkoetin lohduttaa ja tartuin hänen käteensä suudellakseni sitä, kuten\nennen.\n\nSamassa minä säpsähdin ja laskin hänen kätensä alas. Tuo kätönen,\njoka kerran oli ollut niin valkoinen ja kaunis, oli nyt hirvittävän\nnäköinen. Mustat täplät peittivät sen kokonaan. Sitä paitsi hänen\nihonsa oli tullut karkeaksi ja vastenmielisen näköiseksi.\n\n— Minä tulen rakastamaan sinua aina! — toistin minä vaivoin.\n\nMutta minä valehtelin. Sydämeni oli täynnä sääliä ja veljen rakkautta,\nmutta entinen ihana tunne oli lentänyt pois kuin lintu, jäljettömiin.\n\nMenin puutarhaan ja samaan lehtimajaan, jossa Selim ja Hanna olivat\nensimmäisen kerran tunnustaneet toisilleen rakkautensa. Siellä minä\nitkin niin kovasti kuin olisin menettänyt rakkaan ihmisen.\n\nEntinen Hanna oli todellakin kuollut minulta, tai oikeammin sanoen\nminun rakkauteni oli kuollut, ja sydämeni oli jäänyt tyhjäksi ja\ntuskaiseksi. Sen arpeutumattomat haavat ja muistot pusersivat kyyneliä\nsilmistäni.\n\nIstuin siellä kauan. Hiljainen syysilta alkoi punata puiden latvoja.\nMinua etsittiin, ja isäni tuli vihdoin lehtimajaan.\n\nHän katsoi minuun ja antoi arvon surulleni.\n\n— Poika parka! — virkkoi hän. — Jumala koettelee raskaasti, mutta luota\nHäneen! Hän tietää aina, mitä tekee.\n\nPainoin pääni isän rintaa vasten, ja me seisoimme sillä tavalla jonkin\naikaa vaiti.\n\nSitten isäni sanoi:\n\n— Sinä olit kovasti rakastunut häneen? Sanohan minulle, mitä vastaisit,\njos antaisin hänet sinulle kehoittaen sinua ojentamaan hänelle kätesi\nkoko eliniäksesi?\n\n— Isä! — vastasin, — rakkaus voi lentää minusta pois, mutta\nkunniantuntoni ei ikinä: olen valmis.\n\nIsäni syleili minua sydämellisesti.\n\n— Jumala sinua siunatkoon. Tunnen sinut, mutta se ei ole sinun\nvelvollisuutesi, vaan Selimin velvollisuus.\n\n— Tuleeko hän tänne?\n\n— Hänen pitäisi kohta saapua isänsä, vanhan Mirzan kanssa, joka tietää\njo kaikki.\n\nJa todellakin, hämärän tullen tulivat Mirzatkin. Kun Selim näki Hannan,\nhän ensin punastui ja tuli sitten kalpeaksi kuin palttina. Jonkin aikaa\nsydän ja omatunto taistelivat hänessä, mikä näkyi hänen kasvojensa\nilmeestäkin. Hänestä oli lentänyt pois tuo siivekäs lintu, jonka nimi\non rakkaus. Mutta jalomielisyys sai hänessä voiton, ja hän polvistui\nHannan eteen ojentaen kätensä ja sanoen:\n\n— Hannani! Minä olen sama kuin ennenkin enkä jätä sinua milloinkaan, en\nmilloinkaan!\n\nKyynelet vierivät Hannan poskia pitkin. Hän teki kädellään heikosti\ntorjuvan eleen ja sanoi:\n\n— En usko, en usko, että minua voisi nyt rakastaa, — ja peittäen kasvot\nkämmenillään hän nyyhkytti: — Kuinka hyviä te kaikki olette... hyviä ja\njalomielisiä... minä, sitä vastoin, olen niin syntinen ... Mutta nyt on\nkaikki lopussa: olen nyt toinen ihminen!\n\nHuolimatta vanhan Mirzan vaatimuksista ja Selimin pyynnöistä Hanna\nei tahtonut antaa kättään eikä sydäntään hänelle. Ensimmäinen myrsky\ntytön elämässä oli katkaissut tämän kauniin kukan, ennenkuin se tuskin\nennätti puhjeta. Tyttö parka! Myrskyn jälkeen hän tarvitsi hiljaista\nja pyhää satamaa, jossa hän voisi lohduttaa omaatuntoaan ja tyynnyttää\nsydäntään.\n\nJa hän löysi tämän hiljaisen ja pyhän sataman: hänestä tuli\nlaupeudensisar.\n\nMuutamia vuosia myöhemmin minä näin Hannan sattumalta: hänen\nenkelimäiset kasvonsa huokuivat rauhaa ja tyyneyttä. Kauhean taudin\njäljet olivat kadonneet kokonaan. Mustassa puvussaan ja valkoisessa\nnunnantanussa hän oli yhtä kaunis kuin koskaan ennen, mutta tämä hänen\nkauneutensa ei ollut maallista, vaan pikemminkin enkelin kuin ihmisen\nkauneutta.\n\n\n\n"]