[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ferziX3PZK4A8r8Zfz4d5uvmFVfMzZdFVl0-XOjbpsT0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3039,"Mahatma Gandhi","Rolland, Romain",1866,1944,"3039-rolland-romain-mahatma-gandhi","3039__Rolland_Romain__Mahatma_Gandhi",null,"muistelmat",[],[15],"nobel","fi",1924,24845,174117,false,73215,[23,24,25,26],"Gandhi, Mahatma, 1869-1948","India -- Politics and government -- 1919-1947","Nationalists -- India -- Biography","Statesmen -- India -- Biography",[28,29,30],"Biographies","History - Other","Nobel Prizes in Literature","\"Mahatma Gandhi\" by Romain Rolland is a historical account written in the early 20th century. This biography delves into the life and ideologies of Mahatma Gandhi, exploring his role in the Indian independence movement and his philosophy of non-violence and passive resistance. Rolland presents an in-depth look at Gandhi's character, formative experiences, and the socio-political environment of his time, laying the groundwork for understanding his profound impact on India and the broader world.  At the start of the narrative, the author introduces Gandhi as a seemingly frail yet remarkable individual with dark, calm eyes and a humble demeanor, setting the tone for a life marked by immense patience and compassion. We learn about Gandhi's humble beginnings in Porbandar, India, his educational pursuits in England, and his gradual awakening to the need for reform within both Indian society and colonial governance. The opening highlights his philosophical development, particularly the principles of ahimsa (non-violence) rooted in Jainism, and culminates in his realization of the importance of civil rights for Indians in South Africa, which sparked his activism and laid the foundation for his later leadership in the struggle for India's independence. (This is an automatically generated summary.)",[],283,"Romain Rollandin kirjoittama elämäkerta ja tutkielma Mahatma Gandhista. Teos valottaa Gandhin elämää, askeettisuutta ja väkivallattoman vastarinnan filosofiaa Intian poliittisen murroksen keskellä.","Romain Rollandin 'Mahatma Gandhi' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3039. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","MAHATMA GANDHI\n\nKirj.\n\nRomain Rolland\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\n   Kunnian ja orjuuden, yksipäiväisten valtakuntien\n   ja ikuisten ajatusten maalle, kansalle, joka\n   uhmaa aikaa,\n      Ylösnousseelle Intialle.\n\n   Sen oman Messiaan tuomion vuosipäivänä\n                (maaliskuun 18 p:nä 1922).\n\n\n\nTutkielmani alussa kohdistan sydämelliset kiitokseni uskolliselle\ntyötoverilleni, sisarelleni ja ystävälleni Kalidâs Nâg'ille, jonka\nlaajat tiedot ja väsymätön myötämielisyys ovat opastaneet askeleitani\nhindulaisen ajattelun viidakoissa.\n\nSamaten kiitän madrasilaista kustantajaa _S. Ganesan'ia_, joka on\nkäytettäväkseni luovuttanut suuren joukon julkaisujaan.\n\n\n\n\n\n\nSUURI SIELU MAHATMA...[1]\n\nMaailmankaikkeuden olemukseen sulautunut ihminen.\n\n\n\n\nI\n\n\nTummat, rauhalliset silmät. Pieni, heikko mies, kasvot laihat, korvat\nsuuret, ulkonevat. Päässä valkea myssy, verhona valkea, karhea kangas,\njalat paljaat. Elää riisistä ja hedelmistä, juo vain vettä, makaa\nlattialla, nukkuu vähän, tekee työtä lakkaamatta.\n\nHänen ulkomuodossaan ei ole mitään eriskummallista. Alussa herättää\nhänessä huomiota vain _suuren kärsivällisyyden ja suuren rakkauden\nilme_. Pearson, joka näkee hänet v. 1913 Etelä-Afrikassa, johtuu\nmuistamaan Fransiskus Assisilaista. Hän on yksinkertainen kuin\nlapsi, [2] lempeä ja kohtelias, yksinpä vastustajilleenkin, [3]\nehdottoman rehellinen. [4] Hän arvostelee itseään nöyrästi, on siinä\nmäärin tunnontarkka, että tuntuu kuin epäilevän ja sanovan: »Olen\nerehtynyt»; ei peitä koskaan erehdyksiään, ei käytä kompromissia\neikä diplomatiaa, karttaa liioiteltua kaunopuheisuutta, ei ainakaan\najattele sitä; [5] hän inhosi kansan mielenosoituksia, joita hänen\nhenkilönsä oli aiheuttanut ja joissa hänen heikot jäsenensä olivat\njoskus ruhjoutumisen vaarassa, jollei hänen ystävänsä Maulana Šaukat\nAli olisi vankalla ruumiillaan ollut suojamuurina hänelle — _hän oli\nsanan täydessä merkityksessä sairas väkijoukon häntä ihaillessa_; [6]\npohjimmaltaan hän epäilee ja inhoaa hillitöntä rahvasta, hän tuntee\nolonsa mukavaksi vain vähemmistössä ja itsensä onnelliseksi vain\nyksinäisyydessä, kuunnellessaan omantunnon hiljaista pientä ääntä, joka\nkäskee ja säätää... [7]\n\nTässä siis mies, joka on nostattanut kapinaan kolmesataa miljoonaa\nihmistä, järkyttänyt Brittein valtakuntaa ja tuonut ihmispolitiikan\nhuomioon mahtavimman kansainliikkeen, mikä liki kahdentuhannen vuoden\naikana on kuohuttanut maailmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen oikea nimensä on _Mohandas Karamchand Gandhi_. Hän syntyi\nLuoteis-Intiassa, pienessä, puolittain itsenäisessä Porbandar\nnimisessä valtiossa sen samannimisessä pääkaupungissa eli »Valkeassa\nkaupungissa» Oman-lahden rannalla lokakuun 2 p:nä 1869. Hänen\nheimonsa oli tulista, levotonta rotua, vielä äsken kansalaissotien\nkiihoittamaa. Käytännöllistä rotua, jolla oli liikevaistoa ja joka kävi\nkukoistavaa kauppaa Arapianmerellä Adenista Zanzibariin saakka. Sekä\nhänen isoisänsä että isänsä olivat molemmat olleet pääministereitä,\nmutta molemmat olivat riippumattomuutensa takia joutuneet epäsuosioon\nja saaneet paeta, koska heidän henkeänsä uhattiin. Hän oli peräisin\nrikkaasta, henkevästä, sivistyneestä ympäristöstä, mutta ei ylimmästä\nkastista. Hänen vanhempansa kuuluivat hindulaisuuden Jain-koulukuntaan,\njonka suurimpia periaatteita on _ahimsâ_. [8] Tämän aatteen hän tuli\nsittemmin voitokkaasti todistamaan maailmalle.\n\nDžainalaisten mielestä kykenee rakkaus enemmän kuin järki\nviemään Jumalan luo. Mahatman isä ei antanut yhtään arvoa\nrahalle ja jätti sitä vähän omilleen, tuhlattuaan melkein kaiken\nhyväntekeväisyystarkoituksiin. Äiti, ankarasti uskonnollinen, oli\nhindulainen Pyhä Elisabet, joka paastosi, antoi almuja ja valvoi\nsairaiden luona. Perheessä luettiin säännöllisesti Râmâyanaa. Pojan\nensimmäinen kasvatus oli uskottu eräälle bramaanille, joka pani hänet\nkertaamaan Višnun lukuja. [9] Mutta myöhemmin hän valitti sitä,\nettei hän ollut koskaan oikein hyvin oppinut sanskriittia: siinä\nyksi syy hänen salaiseen vihaansa englantilaista kasvatusta kohtaan,\njonka takia häneltä jäi löytämättä oman kielensä aarteet. Hän tuntee\nkyllä erinomaisesti hindujen pyhät käsikirjoitukset, mutta Vedoja ja\nUpanišadeja hän lukee vain käännöksinä. [10]\n\nJo koulussa ollessaan hän oli elänyt vakavan uskonnollisen murroksen.\nKapinoiden epäjumalista ja turmeltunutta hindulaisuutta vastaan hän oli\n— tai luuli olevansa — vähän aikaa jumalankieltäjä. Tovereinensa hän\nmeni jumalattomuudessaan niin pitkälle, että söi salaa lihaa (hirvein\npyhänhäväistys mihin hindu voi tehdä itsensä syylliseksi!) Hän oli\nsitten vähällä kuolla sen aiheuttamasta kauhusta ja inhosta. [11]\n\nMentyään jo lapsena naimisiin [12] hän lähti yhdeksäntoistavuotiaana\nEnglantiin Lontoon yliopistoon ja oikeuskouluun täydentämään\nopintojaan. Äiti ei suostunut hänen lähtöönsä ennenkuin oli häneltä\nottanut kolme džainilaista lupausta, jotka velvoittivat pidättäytymään\nviinistä, lihasta ja sukupuoliyhteydestä.\n\nHän saapui Lontooseen syyskuussa 1888. Ensimmäisten epävarmuutta\nja pettymystä merkinneiden kuukausien jälkeen — hän oli tuhlannut\nlapsellisesti paljon aikaa ja rahaa tullakseen, kuten hän sanoo,\nenglantilaiseksi herrasmieheksi, — hän pakotti itsensä täsmälliseen\nelämään ja ankaraan työhön. Ystävät opettivat häntä tutustumaan\nraamattuun, mutta aika ei ollut vielä tullut sen tajuamiseen.\nEnsimmäiset kirjat häntä väsyttivät, eikä hän joutunut 2.\nMooseksenkirjaa edemmäksi. Sitävastoin hän juuri Lontoossa keksi\nBhagavad Gitan kauneuden. Hän juopui siitä. Se oli valo, jota pieni\nmaanpakolaishindu tarvitsi. Se antoi hänelle takaisin uskon. Hän tunsi\ntaaskin pelastuksen olevan hänelle mahdollisen vain hindujen uskonnon\nkautta.»[13]\n\nHän palasi Intiaan 1891. Surullinen paluu. Hänen äitinsä oli juuri\nkuollut, ja uutinen oli häneltä salattu. Hänestä tuli asianajaja\nBombayn ylioikeuteen. Muutamia vuosia myöhemmin hän oli kieltävä tämän\ntoimensa, jonka hän tuomitsi epämoraaliseksi. Jopa hän tätä tointa\nhoitaessaan pidätti itselleen oikeuden olla jatkamatta asiaa, jos\nhänestä siinä ilmeni vääryyttä.\n\nJo tähän aikaan eräät suuret intialaiset luonteet herättivät hänessä\naavistuksia hänen omasta tulevasta kutsumuksestaan: Bombayn »kruunuton\nkuningas» parsi Dadabhai sekä professori Gokhale, jotka molemmatkin\nhehkuivat uskonnollista rakkautta Intian maahan ja kansaan. Gokhale,\nisänmaansa parhaita valtiomiehiä ja intialaisen kasvatuksen ensimmäisiä\nparantajia; Dadabhai, intialaisen kansallisuusaatteen perustaja\n(Gandhin todistuksen mukaan);[14] molemmat samalla myös viisauden\nja lempeyden mestareita. Dadabhai kiinnittäessään huomionsa Gandhin\nnuorekkaaseen intomieleen antoi hänelle 1892 ensimmäisen käytännöllisen\n_Ahimsâ_ -opetuksen julkisessa elämässä. Se on sankarillisen ihmisen\npassiivisuutta jos voi näitä kahta sanaa yhdistää, sielun intohimoista\npyrkimystä vastustamaan pahaa ei pahalla, vaan rakkaudella. Me palaamme\ntähän taikavoi- maiseen asiaan, joka on Intian antama ylevä sanoma\nmuulle maailmalle.\n\nVuonna 1893 alkaa Gandhin intialaistoiminta. Se jakautuu kahteen\najanjaksoon. Vuosina 1893-1914 hänellä on vaikutuskenttänä\nEtelä-Afrikka. Vuodesta 1914 hän on toiminut Intiassa.\n\nSe seikka, että tällä kaksikymmenvuotisella toiminnalla\nEtelä-Afrikassa ei ole ollut enempää kaikupohjaa Europassa, todistaa\nmeidän poliitikkojemme, historioitsijaimme, ajattelijoidemme ja\nuskonnonmiestemme uskomattoman ahdasta näkökulmaa; sillä se on sielun\nsankariutta, joka on vailla vertojaan meidän aikoinamme, ei ainoastaan\nvoimansa ja uhrautumisensa kestävyyden, vaan lopullisen voittonsakin\npuolesta.\n\nVuosina 1890—91 asusti Etelä-Afrikassa, etupäässä Natalissa, 150.000\nintialaista. Tämän vieraan kansan tulo herätti sikäläisissä valkoisissa\nkansanaineksissa muukalaisvihan, jota hallitus kävi kannattamaan\nmaanpakotoimenpiteilläkin. Se tahtoi kieltää aasialaisten maahanmuuton\nja pakottaa niitä lähtemään pois, jotka jo olivat tänne vakituisesti\nasettuneet. Järjestelmällinen vaino teki näiden elämän sietämättömäksi:\nrasittavat verot, nöyryyttävät poliisitoimenpiteet, julkiset\nhäväistykset ja piankin omavaltaiset rankaisut, ryöstöt, hävitykset —\nmikä kaikki tapahtui valkean sivistyksen lipun alla.\n\nVuonna 1893 Gandhi saapui Etelä-Afrikaan, kutsuttuna Pretoriaan ajamaan\nerästä tärkeää asiaa. Hän oli täysin tietämätön intialaisten asemasta\nAfrikassa. Heti ensimmäisillä askeleillaan Matalissa, mutta etenkin\nhollantilaisessa Transvaalissa, hän teki kauheita havaintoja. Tämä\nylhäissäätyinen hindu, jota aina oli kohdeltu hyvin Englannissa ja\njoka aikaisemmin oli pitänyt eurooppalaisia ystävinään, joutui mitä\nkarkeimpien solvauksien alaiseksi: hänet ajettiin ulos hotelleista,\njunista, häntä herjattiin, lyötiin korvalle, potkittiin. Hän olisi\npalannut heti Intiaan, ellei häntä olisi kiinnittänyt asiakkaihinsa\nkokovuotinen sitoumus. Näiden kahdentoista kuukauden aikana hän oppi\nhallitsemaan itseään. Mutta kun hän määräajan kuluttua kiirehti\npalaamaan takaisin, sai hän tietää, että hallitus valmisteli\nlakiehdotusta, joka riistäisi intialaisilta heidän viimeisenkin\nturvansa. Afrikan intialaisilla ei ollut voimaa eikä tahtoa taistella,\njärjestymättömiä ja demoralisoituja kun olivat. He tarvitsivat\njohtajaa, sielua. Gandhi uhrautui. Hän jäi.\n\nSilloin saa alkunsa omantunnon jatkuva taistelu valtion voimaa ja\nraakoja joukkoja vastaan. Toimien vielä tähän aikaan asianajajana\nhän aloitti taistelun osoittamalla juriidisesti laittomaksi\nasiakirjan, jolla aasialaiset suljettiin pois Afrikasta; ja\nhuolimatta mitä myrkyllisimmästä vastustuksesta hän sai asiansa\npuolelle kirjaimellisesti, joskaan ei käytännössä, Matalin ja Lontoon\nyleisen mielipiteen. Hän hankkii allekirjoituksia suunnattoman\nsuuriin anomuksiin, saa pystyyn Matalin intialaisen Kongressin,\nmuodostaa intialaisen kasvatuksen yhdistyksen; vähän myöhemmin hän\nperustaa lehden _Indian Opinion_, jota julaistiin paitsi englanniksi\nmyös kolmella intialaisella kielellä. Haluten edelleen varmistaa\nkansalaisilleen siedettävän aseman Afrikassa, voidakseen paremmin\nheitä puolustaa, hän teki itsensä samanarvoiseksi heidän kanssaan.\nHänellä oli Johannesburgissa tuottava asiakasjoukko;[15] hän jätti sen\nvihkiytyäkseen köyhyyteen, kuten Fransiskus Assisilainen. Kurjien ja\nvainottujen intialaisten kanssa hän elää yhteistä elämää, hän kärsii\nkoettelemuksissa heidän kanssaan ja pyhittää heidät: määrää heille\n»pois vastarinta» -lain. Hän perustaa v. 1904 Phoenixissä, lähellä\nDurbania, maanviljelyssiirtolan ihailemansa Tolstoin suunnitelmien\nmukaan. [16] Hän kerää sinne intialaisia, hankkii heille maita ja\ntaivuttaa heidät juhlalliseen köyhyyden lupaukseen. Hän itse ottaa\nosakseen mitä orjallisimmat tehtävät. Vuosikausia kestää tämä hiljainen\nkansa siellä vastarinnassaan hallitusta vastaan. Se on vetäytynyt\npois kaupungeista; maan teollisuuselämä onkin senvuoksi lamaantunut.\nSe on uskonnollista lahkoilua, jota vastaan kaikkinainen väkivalta\nmurskautuu, kuten keisarillisen Rooman valtiomahti ensimmäisten\nkristittyjen yhteistahtoa vastaan. Mutta hyvin harva kristitty olisi\nanteeksiantamus- ja rakkausopissaan mennyt niin pitkälle, että\nGandhin tavoin olisi tullut uhattujen vainoojiensa avuksi. Joka kerta\nkun Etelä-Afrikan valtiota uhkasivat ankarat vaarat, uhrasi Gandhi\nintialaisten puolueettomuuden yleiselle hyödylle ja tarjosi heti\napuaan. V. 1899, buurisodan aikaan, hän muodosti intialaisen Punaisen\nRistin, jota kaksi kertaa päiväkäskyssä kiitettiin taisteluissa\nosoitetun rohkeuden vuoksi. V. 1904 puhkesi rutto Johannesburgissa:\nGandhi järjesti sairaalan; v. 1906 alkuasukkaat Natalissa nousivat\nkapinaan: Gandhi otti osaa sotaan paariosaston johtajana, ja Natalin\nhallitus kiitti häntä siitä julkisesti.\n\nHänen ritarilliset palveluksensa eivät hillinneet muukalaisvihan\nraivoa. Useat kerrat[17] heitettynä vankilaan — (kerrankin juuri\nsaatuaan julkiset kiitokset Natalin-sodan yhteydessä) — tuomittuna\ntyrmään ja pakkotöihin, raivoisan kansanjoukon pieksämänä[18],\nkerran heitettynä kuolemaan, Gandhi tunsi kaikki kärsimykset ja\nkaikki nöyryytykset. Ei mikään horjuttanut hänen uskoaan. Se kasvoi\nkoettelemuksesta. V. 1908 hän kirjoitti vastaukseksi Etelä-Afrikan\nväkivaltasuunnalle kuuluisan pikku kirjansa: _Hind Swarâj_ (Intian\nhomerulen), sankarillisen rakkauden evankeliumin.[19]\n\nTaistelu kesti kaksikymmentä vuotta ja saavutti katkeruuden huipun\nvuosina 1907—1914. Etelä-Afrikan hallitus oli äkillisesti julkaissut\nuuden aasialaisia koskevan lain, huolimatta Englannin valistuneitten\npiirien vastustuksesta. Silloin Gandhi järjesti »pois vastarinta»\n-liikkeen koko sen laajuudessa. Syyskuussa v. 1906 Johannesburgissa\nkokoontuneet intialaiset vannoivat juhlallisesti »Passiivisen\nvastarinnan» valan. Kaikki aasialaiset, mitä heimoa, kastia, uskontoa\nolivatkin, rikkaat sekä köyhät, liittyivät yhteiseen kieltäymykseen;\nmyöskin Afrikan kiinalaiset yhtyivät läheisesti intialaisiin. Heitä\nvangittiin tuhansittain; kyllin suurten vankilain puutteessa heitä\nsuljettiin kaivoksiin. Mutta vankeus näytti heitä vain houkuttelevan.\nKenraali Smuts, joka heitä vainosi, nimitti heitä »omaatuntoaan\nseuraaviksi lainrikkojiksi». Gandhi vangittiin kolme kertaa.[20] Oli\nkuolleita ja marttyyrejä. Liike kasvoi. V. 1913 se levisi Transvaalista\nNataliin. Hirvittävät lakot, intohimoiset kokoukset, intialaisten\njoukkomarssi läpi Transvaalin, kaikki ne kiihoittivat äärimmilleen\nyleisen mielipiteen sekä Afrikassa että Aasiassa. Suuttumus voitti\nIntian, ja varakuningas lordi Harding ryhtyi itse Madrasissa\njulistamaan sovintoa.\n\n_Suuren sielun_ kesyttämätön sitkeys ja lumous tekivät vaikutuksensa;\nvoima polvistui sankarillisen lempeyden edessä.[21] Hindujen asian\nkaikkein kiihkein vastustaja, kenraali Smuts, joka v. 1909 julisti,\nettei hän koskaan pyyhkisi riidanalaisesta laista erästä hinduille\nloukkaavaa kohtaa, tunnusti viisi vuotta myöhemmin olevansa onnellinen\nsaadessaan sen poistaa.[22]\n\nEräs valtakunnan komissioni teki vaikeutta Gandhille melkein kaikissa\nkohdin. V. 1914 eräs säädös peruutti intialaisilta kolmen punnan\nveron ja myönsi oleskeluvapauden Natalissa kaikille hinduille, jotka\nhalusivat jäädä sinne vapaiksi työmiehiksi. Kahdenkymmenen vuoden\nuhrauksien jälkeen »Pois vastarinta» oli voittanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGandhi palasi Intiaan nauttien johtajan arvovaltaa. Kansallisen\nriippumattomuuden liike oli siellä ollut kasvamassa jo vuosisadan\nalusta saakka. Kolmekymmentä vuotta sitä ennen eräät sivistyneet\nenglantilaiset A. O. Hume ja Sir William Wedderburn (vapaamielisiä\npoliitikkoja) olivat perustaneet Intian Kansallis-Kongressin, jota\nhe kauan säilyttivät luonteeltaan lojaalisena, koettaen sovittaa\nIntian etuja yhteen englantilaisten ylivallan kanssa. Japanin\nVenäjästä saama voitto herätti Aasiassa rotuylpeyden tunteen, ja lordi\nCurzonin yllytykset loukkasivat Intian isänmaanystäviä. Kongressin\nkeskuudessa muodostui äärimmäisyyspuolue, jonka taistelukiihko saavutti\nvastakaikua maassa. Vanha perustuslaillinen puolue pysyi kuitenkin\nmaailmansotaan saakka J. K. Gokhalen vaikutuksesta rehellisesti\nisänmaallisena, mutta samalla uskollisena Englannille; ja kansallinen\ntunne, joka tästälähin elähdytti Intian edustajain kokousta, johti\nheidät vaatimaan itsehallintoa (Svarâj), mistä käsitteeestä ei\nollut siihen saakka päästy yksimielisyyteen. Toiset mukautuivat\nyhteistyöhön englantilaisten kanssa, toiset halusivat karkoittaa\nIntiasta eurooppalaiset; toiset tahtoivat ottaa mallia Kanadasta ja\nEtelä-Afrikasta, toiset Japanista. Gandhi antoi ratkaisunsa, mikä oli\nvähemmän poliittinen kuin uskonnollinen ja pohjaltaan perinpohjaisempi\nkuin mitkään muut (Hind Swarâj). Häneltä puuttui, mitä tulee sen\nsovittamiseen käytännöllisiin tosiasioihin, ympäristönsä täsmällistä\ntuntemista; sillä vaikkakin hänellä pitkänä oleskeluaikanansa\nEtelä-Afrikassa oli ollut hyödyllistä kokemusta hindujen sielunelämästä\nja ahimsân vastustamattomasta aseesta, oli hän ollut kaksikymmentä\nkolme vuotta kaukana maastaan. Hän malttoi mielensä ja tyytyi tekemään\nhuomioita.[23]\n\nHän oli vielä niin kaukana vallankumousajatuksesta valtakuntaa vastaan,\nettä hän maailmansodan puhjetessa v. 1914 lähti Englantiin siellä\nvärvätäkseen ambulanssijoukon. »Hän uskoi rehellisesti (kirjoitti\nhän v. 1921) olevansa valtakunnan kansalainen.» Hän mainitsi sen v.\n1920 monta kertaa kirjeissään _kaikille Intian englantilaisille_:\n»Rakkaat ystävät, ei kukaan englantilainen ole enemmän kuin minä\npyrkinyt edistämään valtakunnan yhteyttä kahdenkymmenen yhdeksän vuoden\njulkisen toimintani aikana. Olen neljä kertaa asettanut elämäni vaaraan\nEnglannin takia. ... Vuoteen 1919 saakka olen puhunut yhteistyöstä\nvilpittömällä vakaumuksella...»\n\nHän ei ollut ainoa. Koko Intia oli v. 1914 joutunut »oikeussodan»\nulkokullatun ihanteellisuuden lumoihin. Yllyttääkseen sitä apuun oli\nEnglannin hallitus välkytellyt sille suuria tulevaisuudenlupauksia.\nHartaasti toivottu homerule esitettiin yhtenä sellaisena. Elokuussa v.\n1917 Intian asiain älykäs valtiosihteeri E.S. Montagu lupasi Intialle\nvastuunalaisen hallituksen; Intian kanssa käytiin neuvotteluihin, ja\nheinäkuussa v. 1918 varakuningas lordi Chelmsford allekirjoitti yhdessä\nMontagun kanssa julkisen esityksen perustuslain parantamiseksi.\n\nEntente-armeijain vaara oli suuri vuoden 1918 ensimmäisinä kuukausina.\nLloyd George oli huhtikuun 2 p:nä ulottanut asevelvolliskutsunnan\nIntiaankin, ja sotakonferenssi, joka kokoontui Delhissä saman\nkuun lopussa, julisti Intian riippumattomuuden olevan läheisen\najankysymyksen. Intia vastasi lähettämällä sotajoukkoja, ja Gandhi\ntarjosi vielä kerran Englannille lojaalista avustustaan. Intia varusti\nsotaan 950.000 miestä; se teki äärettömiä aineellisia uhrauksia. Ja se\nodotti luottamuksella uskollisuutensa palkitsemista.\n\nHerääminen oli kauhea. Vuoden loppupuolella vaara oli ohi, mutta\nunohdettu oli myöskin muisto tehdyistä palveluksista. Kun aselepo\noli päätetty, ei hallitus enää vaivautunut näyttelemään hyvän\nkaitselmuksen osaa. Kaukana siitä, että olisi suonut uusia vapauksia\nIntialle, se lakkautti entisetkin. Eräät uudet lait, »Rowlatt»-lait,\njotka esitettiin Delhin keisarillisessa lakiasäätävässä neuvottelussa\nhelmikuussa 1919, sisälsivät loukkaavaa epäluuloa tätä maata kohtaan,\njoka oli juuri antanut niin monta uskollisuuden osoitusta. Ne\nvakiinnuttivat Intian puolustuskin sodanaikaiset säädökset, palauttaen\nsalaisen poliisin, ennakkosensuurin, — kaikki nämä todellisen\npiiritystilan hirmuvaltaiset toimenpiteet.\n\nPetetty Intia hätkähti harmista. Kapina alkoi.[24] Gandhi järjesti sen.\n\nHän oli lujentanut asemansa edellisinä vuosina yhteiskunnallisilla\nparannuksilla, pyrkien parantamaan etenkin maanviljelystyöläisten\nolosuhteita. Ja kenenkään huomaamatta hän oli eräissä v. 1918\nsattuneissa maanviljelysmellakoissa voitollisesti kokeillut hirveällä\naseellaan, jota hän pian tuli käyttämään kansallisissa taisteluissa:\ntuolla intohimoisella »pois vastarinta»-opilla, joka oli hänestä\nlähtöisin ja jota myöhemmin tarkastelemme hänen sille antamalla nimellä\n_Satyâgraha_.\n\nMutta hän oli pysynyt vuoteen 1919 saakka ikäänkuin syrjässä\nintialaisesta kansallisliikkeestä, jonka edistyneimmät jäsenet rouva\nAnnie Borantin v. 1916 yhdistäminä tunnustivat nyt johtajakseen suuren\nintialaisen Lokamanya Bal Gangadhar Tilakin. Tämä oli harvinaisen\ntarmokas mies, jossa yhdistyi sitkeäksi rautakimpuksi loistava järki,\nteräksinen tahdon voima ja ylhäinen luonne; jolla oli laajemmat\naivot kuin Gandhilla ja vankemmasti vanhan aasialaisen sivistyksen\nravitsemat; tiedemies, matemaatikko, oppinut; mies, joka oli uhrannut\nkaikki nerokkaat pyrkimykset isänmaansa palvelukseen ja oli Gandhin\ntavoin vapaa kaikesta henkilökohtaisesta kunnianhimosta; joka odotti\nvain asiansa voittoa vetäytyäkseen näyttämöltä ja ryhtyäkseen uudestaan\ntieteelliseen työhönsä. Niin kauan kuin hän eli, pysyi hän Intian\ntunnustettuna johtajana. Mitä olisi tapahtunutkaan elokuussa 1920,\nellei ennenaikainen kuolema olisi häntä kohdannut? Gandhi, joka taipui\nhänen neronsa johdettavaksi, noudatti aivan toisenlaisia poliittisia\ntoimintatapoja, ja epäilemättä hän olisi säilyttänyt, jos Tilak olisi\nelänyt, vain jonkinlaisen uskonnollisen johdon liikkeessä. Millainen\nolisikaan ollut Intian kansojen innostus tämän kaksinkertaisen johdon\nalla! Ei mikään olisi voinut sitä vastustaa, sillä Tilak oli toiminnan\nmestari, kuten Gandhi sisäisten voimien hallitsija. Kohtalo oli\nkuitenkin määrännyt toisin: ehkä vahingoksi Intialle ja Gandhille\nitselleen. Vähemmistön, siveellisen valiojoukon johtajan osa olisi\nparemmin vastannut hänen luonnettaan ja salaista mielitekoaan. Hän\nolisi jättänyt Tilakille mielellään enemmistön johdon. Hänellä ei ole\nkoskaan ollut uskoa enemmistöön, kuten Tilakilla oli. Tämä toiminnan\nmatemaatikko uskoi massoihin. Hän oli synnynnäinen demokraatti. Hän\noli myöskin täydellä todella poliitikko eikä sellaisena välittänyt\nuskonnon vaatimuksista. Hän sanoi: »politiikka ei ollut _sadhuja_\n(pyhiä, hurskaita miehiä) varten». Tämä tiedemies olisi uhrannut,\nniin hän itse väitti, yksinpä totuudenkin maansa vapauden hyväksi. Ja\ntämä rehellinen kunnon mies, jonka elämä oli tahrattoman puhdas, ei\nepäillyt sanoa, että politiikassa kaikki on luvallista. Voi ajatella,\nettä tällaisen luonteen ja Moskovan diktaattorin luonteen välillä\nolisi ajatustenvaihto ollut mahdollinen. Mutta Gandhin ajatus on\nsiinä kohdassa muuttumaton.[25] Vaikkakin Tilakin ja Gandhin väliset\nkeskustelut todistivat heidän henkilökohtaisesti syvästi kunnioittavan\ntoisiaan, vahvistivat ne vain heidän menetelmiensä vastakkaisuuden, —\ntoisin sanoen, rehellisinä miehinä he kumpikin toiminnassaan seurasivat\ntarkkaan ajatuksen viitoittamia teitä — heidän henkilöllisyyksiään\nohjaavien imperatiivien vastakkaisuuden. Gandhi lausuu Tilakille\nsuoraan, että velvoitettuna valitsemaan hän uhraisi mieluummin vapauden\nkuin totuuden. Ja vaikka hänellä onkin uskonnollista rakkautta maataan\nkohtaan, asettaa hän uskontonsa vielä korkeammalle kuin maansa.\n\n»Olen avioliitossa Intian kanssa, olen sille velkaa kaiken. Minä uskon,\nettä sillä on kutsumuksensa. Ellei, olisi tämä minulle koettelemuksen\nhetki, ja toivon, että sittenkin pysyisin horjumatonna. Minun\nuskonnollani ei ole maantieteellisiä rajoja. Jos uskoni on elävä,\nvoittaa se rakkauteni Intiaankin.»[26]\n\nSuuria sanoja, jotka antavat inhimillisen tarkoituksen taistelulle,\njota nyt käymme kuvaamaan: sillä ne tekevät Intian apostolista maailman\napostolin, kaikkien ihmisten kansalaistoverin.[27] Meidän kaikkien on\notettava osaa taisteluun, jonka Mahatma neljä vuotta sitten aloitti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn pantava merkille, että hän yksinpä silloinkin, kun ottaa johtaakseen\ntaistelua Rowlatt-lakia vastaan, tekee sen »vieroittaakseen tämän\nliikkeen pois väkivallan tieltä.»[28] Sillä kapina kuitenkin\nkaikitenkin tulee ja sitä on ohjattava. Jotta voisi hyvin ymmärtää,\nmitä nyt seuraa, on muistettava, että Gandhin ajatus toimii kahdessa\nkerroksessa: alempana ovat hyvin vanhat uskonnolliset perustukset\nja niiden yläpuolella yhteiskunnallinen toiminta, jonka hän\nrakentaa näille näkymättömille maanalaisille perustoille, sovittaen\nsen todellisiin mahdollisuuksiin ja maansa toivomuksiin. Hän on\nuskonnollinen luonnostaan, poliitikko välttämättömyyden pakosta. Sitä\nmukaa kuin tapausten paino ja kansan muiden johtajien poistuminen\npakottavat häntä ottamaan tehtäväkseen laivan ohjaamisen myrskyssä,\nvakiintuu hänen toimintansa poliittinen ja käytännöllinen luonne.\n\nMutta rakennuksen pääosana pysyy aina maan-alainen perustus: se\non laaja ja syvä ja tehty kantamaan aivan toisenlaista temppeliä\nkuin pakosta hätäisesti kyhättyä; se yksin on pysyvä, kaikki muu on\nväliaikaista ja määrätty siirryntävuosien käyttöön. On siis tärkeätä\ntuntea tämä maanalainen kirkko, jossa Gandhin ajatus on saanut vankan\nasuinsijansa. Sinne hän pakenee joka päivä saadakseen toimeensa uusia\nvoimia ylhäältä.\n\nGandhi uskoo hartaasti kansansa uskontoon, hindulaisuuteen;\nmutta ei tiedemiehen tavoin kirjaimeen kiintyneenä; ei myöskään\narvostelukyvyttömänä uskonnollisena kiihkoilijana, jollainen sokeasti\nhyväksyy kaikki vanhat traditiot. Hänen uskonnollaan on kaksinkertainen\nvalvonta: omatunto ja järki.\n\n»Minä en tee uskonnosta itselleni epäjumalaa enkä salli mitään sen\nnimeen pyhitettyä pahaa.[29] Minulla ei ole mitään halua vetää\nyhtäkään olentoa mukaani, ellen voi vedota hänen järkeensä. Minä\nhylkään vanhimpien _sâstrojen_ jumalallisuuden, elleivät ne vakuuta\njärkeäni...»[30]\n\nToiselta puolen — ja tämä on pääkohta — hän ei tunnusta eikä tahdo\nväittää hindulaisuuden olevan ainoa autuaaksitekevä uskonoppi.\n\n»En usko Vedojen yksinomaiseen jumaluuteen. Uskon että Biblia, Koraani\nja Zend-Avesta ovat yhtä jumalaisesti innoitetut kuin Vedat...\nHinduismi ei ole lähetyssaarnaaja. Siinä on tilaa kaikkien maailman\nprofeettojen ihailulle... Se sanoo jokaiselle, että on ihailtava\nJumalaa uskonsa tai _Dharmansa_ mukaan; ja siten se elää rauhassa\nkaikkien uskontojen kanssa.»[31]\n\nHän ei ole näkemättä erehdyksiä tai virheitä, jotka vuosisatain\nkuluessa ovat tunkeutuneet hindulaisuuteen, ja hän ruoskii niitä. Mutta:\n\n.... En voi ruveta enempää erittelemään tunnettani hindulaisuutta\nkohtaan kuin rakkauttani omaan vaimoonikaan. Hän liikuttaa mieltäni\nenemmän kuin kukaan muu nainen maailmassa. Ei siksi, että hän\nolisi virheetön: uskallan sanoa hänellä olevan virheitä paljonkin\nenemmän kuin mitä minä näen; mutta minulla on tunne siteen\nkatkaisemattomuudesta. Samaa voin sanoa hindulaisuudesta kaikkine\nsen vikoineen ja rajoituksineen. Ei mikään minua hurmaa niin kuin\nGitân ja Râmâyanan musiikki, ne kaksi ainoata hindulaisuuden kirjaa,\njotka voin väittää tuntevani.... Minä tunnen todelliset viat, jotka\ntahraavat suuria hindulaisia pyhättöjä; mutta minä rakastan niitä siitä\nhuolimatta... Niin täydellinen uudistaja kuin olenkin, en sentään\nhylkää ainoatakaan hindulaisuuden olennaista ajatusta»[32]\n\nMitkä sitten ovat ne päätotuudet, joihin hän on kiintynyt? Hän\nluettelee ne nimenomaan eräässä kirjoitelmassaan lokakuun 6 p:ltä 1921,\njoka on hänen julkinen uskontunnustuksensa:\n\n»1. Uskon Vedoihin, Upanišadeihin, Puranoihin ja kaikkeen, mikä\nsisältyy käsitteeseen: hindujen pyhät kirjat, ja niinmuodoin uskon\nAvatâreihin ja uudestisyntymiseen;\n\n»2. Uskon _Varnâšrama Dharmaan_ (kastijärjestykseen),[33] mutta\nankarasti vedalaisessa mielessä, eikä nykyisessä, kansantajuisessa ja\nkarkeassa;\n\n3, Uskon lehmän suojelevaan voimaan kansantajuista paljon laveammassa\nmielessä;\n\n4. En kiellä epäjumalien palvontaa.»\n\nJokainen eurooppalainen pysähtyy vetämään henkeään lukiessaan näitä\nuskontunnustuksen rivejä, joista kuvastuva sisäinen ajatus on niin\nperin erilainen kuin meidän, niin ankarasti suljettu uskonnollisten ja\nsiveellisten oppien kuoreen, niin kaukainen ajan ja paikan suhteen,\nvailla kaikkea yhteistä mittaa meidän henkemme kanssa, että on turha\npyrkiä niitä oikein ymmärtämään. Jatkakoon hän kuitenkin! Hän löytää\nhieman tuonnempana seuraavaa, mikä on hänelle tutumpaa:\n\n»Minä uskon hindulaisten sananlaskuun, ettei kukaan oikein tunne\nsâstroja, ellei hän ole saavuttanut täydellisyyttä viattomuudessa\n(Ahimsâ), totuudessa (Satya) ja itsensähillinnässä (Brahmacharya) ja\nkieltäytynyt kaikesta rikkauden pyyteestä ja omistuksesta.»\n\nTässä hindun puhe yhtyy evankeliumin sanoihin. Ja Gandhi tunsi tämän\nsukulaisuuden. Hänen _Ethical Religion'insa_ loppuu Kristuksen sanojen\ntoistamisella.[34] Englantilaisen papin kysyessä häneltä v. 1920,\nmistä kirjasta hän oli saanut suurimman vaikutuksen, hän mainitsi\nensimmäiseksi Uuden Testamentin.[35] Oman tunnustuksensa mukaan[36]\noli hänen ennen kaikkea kiittäminen Vuorisaarnaa, josta hän v. 1893\ntapasi passiivisen vastarinnan olemuksen. Hänen haastattelijansa kysyy\nhäneltä hämmästyneenä:\n\n»— Ettekö olleet sitä jo ennen tavanneet hindulaisten kirjoja\nlukiessanne?»\n\n— En, väittää Gandhi. Minä tunsin aikaisemmin Bhagavad Gîtân ja ihailin\nsitä. Mutta Uusi Testamentti minut herätti tuntemaan passiivisen\nvastarinnan arvon. Minä olin ylenmäärin iloinen sitä lukiessani.\nBhagavad Gîtâ vahvisti tätä vaikutelmaa; ja Tolstoin _'Taivaan\nvaltakunta on teidän keskellänne'_ antoi sille kestävän muodon.»\n\nEi saa todella unohtaa, että tämä aasialainen uskovainen on Toistoilta[37]\nsaanut ravintoa, että hän on kääntänyt Ruskinin ja Platonin\nteoksia, että hän nojautuu Thoreauhon, ihailee Mazzinia, lukee\nEdward Carpenteria ja että hänen ajatustapansa on eurooppalaisten ja\namerikalaisten ajatusten läpitunkema. Eurooppalaisen ei tarvitse vieroa\nhänen käsitystapaansa, jos hän vain haluaa vaivautua sitä lähestymään.\nSilloin hän tulee tuntemaan näiden uskontunnustuksen pykäläin syvän\ntarkoituksen — pykäläin, joiden kirjaimellinen muoto häntä oudostuttaa.\nKaksi asiaa ennen kaikkea näyttää muodostavan ylipääsemättömän muurin\nIntian ja Euroopan uskonnollisen hengen välille: lehmän palvonta ja\nkastijärjestelmä. Mutta katsokaamme, mitä ne merkitsevät Gandhin\nkäsityksen mukaan:\n\nOn totta, etteivät ne ole hänelle toisarvoisia kohtia uskonopin\nkokonaisuudessa. Lehmän pyhittäminen on luonteenomaista\nhindulaisuudelle. Gandhi näkee siinä suorastaan inhimillisen kehityksen\nkorkeimman ilmenemismuodon. Miksi? Koska lehmä on »_koko ihmisen\nalapuolella olevan maailman_» symbooli, jonka kanssa ihminen tekee\nsovintoliiton. Se merkitsee »veljeyttä ihmisen ja eläimen välillä».\nJa hänen kauniiden sanojensa mukaan »se vie ihmisolennon ulkopuolelle\noman lajinsa rajojen. Se toteuttaa ihmisen yhteenkuuluvaisuuden kaiken\nelävän kanssa.» Syynä siihen, miksi juuri lehmä on valittu ennen muita\nolentoja, on se tosiasia, että se on Intiassa ihmisen paras toveri,\nhyvinvoinnin lähde, ja Gandhi näkee »tässä lempeässä luontokappaleessa\noikean sääliväisyyden runoelman.» Mutta sen palvonnassa hän ei näe\nmitään epäjumalanpalvelusta, eikä kukaan tuomitse jyrkemmin kuin\nhän Intian tylyä, suvaitsematonta kuvainkumartamista, joka seuraa\nvain kirjainta eikä tunne sääliä »Jumalan mykkiä luontokappaleita\nkohtaan». Ken tämän säälin on käsittänyt (ja kukapa sen olisi paremmin\nkäsittänyt kuin Assisin Fransiskus!) — hän ei voi ihmetellä, miksi\nGandhi pitää sitä niin tärkeänä. Hän ei ole väärässä sanoessaan, että\nlehmän pyhittäminen siinä mielessä, minkä Gandhi sille antaa, »on\nhindulaisuuden lahja maailmalle.» Sillä evankeliumin käskyyn: _Rakasta\nlähimmäistäsi niinkuin itseäsi, hän lisää: Kaikki elävät olennot ovat\nlähimmäistäsi_.\n\nKastijärjestelmää on eurooppalaisen järjen ehkä vielä vaikeampi\nhyväksyä — (ainakin nykypäiväin Euroopan: sillä Jumala tietää,\nmitä meidän on tulevaisuudessa odotettava kehitykseltä, joka on\ndemokraattinen enää vain nimeltään!) — En tahdo kuvitellakaan osaavani\nesittää Gandhin käsitystapaa niin, että saisin hänet tunnustetuksi,\neikä minulla ole siihen haluakaan. Mutta selostukset todistavat\nilmeisesti, ettei mikään ylpeyden tai yhteiskunnallisen ylemmyyden\naate ole tämän uskon elävöittäjänä, vaan aate, että jokaisen on omassa\nyhteiskunnallisessa asemassaan täytettävä velvollisuutensa.\n\n»Minä olen taipuvainen uskomaan», sanoo Gandhi, »että perinnöllisyyden\nlaki on ikuinen ja että jokainen yritys muuttaa sitä vie täydelliseen\nsekasortoon... _Varnâšrama_ on juurtunut ihmisluontoon, ja hindulaisuus\non vain tehnyt sen tieteeksi...»\n\nMutta hän rajoittaa luokat vain neljään: Bramaanit (älyllinen ja\npapillinen luokka), Kšatrijat (sotilaallinen ja hallinnollinen),\nVaišyat (kaupallinen luokka) ja Šudrat (työläiset, käsityöläiset).\nEikä hän myönnä näiden välillä mitään ylemmyyden tai alemmuuden\nsuhdetta. Ne ovat eri kutsumuksia: ei mitään muuta. Velvollisuuksia: ei\nmitään etuoikeuksia.[38]\n\n»On vastoin hindulaisen luonnetta, että ihminen ylimalkaan määrää\ntoiset korkeampiin, toiset alempiin luokkiin. Kaikki ovat syntyneet\npalvelemaan Jumalan luomakuntaa, bramaanit tiedollaan, kšatriyat\nsuojelevalla voimallaan, vaišyat kaupallisella tiedollaan, šudrat\nruumiillisella työllään. Tämä ei merkitse sitä, että bramaani olisi\nvapautettu ruumiillisesta työstä, vaan sitä, että hän on saanut\nparemmat tietämisen lahjat; eikä sitä, ettei šudra voisi saavuttaa\nmahdollista tietoa, vaan että hän palvelee paremmin ruumiillaan ja\nettei hänen näin ollen ole tarvis kadehtia toisten toimia. Bramaani,\njoka vetoaisi ylemmyyteensä tietojensa perusteella, olisi tällä teolla\nlangennut luokastaan, eikä hänellä silloin olisi oikeata tietoa...\nVarnâšramalla on olemisen oikeutuksena yhteiskunnallisen tarmon hyvä\njaoitus ja tahdon aikaansaama terveellinen itsepakko...»\n\nKastijako perustuu siis kieltäymykseen eikä etuoikeuteen. Emme saa\nmuuten unhottaa, että sielunvaellus-uskon mukaan luonto palautuu\ntasapainoon toisiaan seuraavien olemassaolojen aikana, tehden\nbramanista šudran ja päinvastoin.\n\nParioilla (»koskettamattomilla» eli hyljeksityillä yksilöillä) ei ole\nmitään yhteyttä näiden neljän erilaisen, mutta keskenään yhdenarvoisen\nkastin kanssa. Me tulemme näkemään, kuinka palavan intohimoisesti\nGandhi lakkaamatta taistelee yhteiskunnallista vääryyttä vastaan: ja\ntämä on hänen apostoliutensa liikuttavin puoli. Hänestä paria-kysymys\non hindulaisuuden häpeä, oikean opin epämuodostuma, tahra, ja hän\nkärsii siitä sietämättömästi:\n\n»Mieluummin näkisin itseni kappaleiksi silvottuna», hän kirjoittaa,\n»kuin olisin tunnustamatta poljettujen luokkien jäseniä veljikseni...\nEn halua uudestisyntyä; mutta jos se tapahtuu, niin tahtoisin syntyä\npariain joukkoon jakaakseni heidän häpeänsä ja tehdäkseni työtä heidän\nvapauttamisekseen...»\n\nHän otti omakseen pienen »koskettamattoman» ja puhuu hellästi tästä\nsuloisesta seitsenvuotisesta rajupäästä, joka oli hänen kotinsa sateena\nja päivänpaisteena.\n\nOlen jo sanonut kylliksi näyttääkseni hindulaisen uskontunnustuksen\nverhon alta suuren evankelisen sydämen. Lempeämmän, sovittelevamman\nkuin Tolstoin ja — jos niin uskallan sanoa — laajakäsitteisessä\nmielessä luontaisemmin »kristityn»: sillä Tolstoi on sitä vähemmin\nluonnosta kuin halusta.\n\nSe asia, jossa näiden kahden miehen samankaltaisuus näkyy, jossa\nTolstoin vaikutus Gandhiin ehkä on ollut suurin, on jälkimmäisen\ntuomitseva kanta Euroopan sivistykseen nähden. Rousseausta saakka\nsivistystä ovat tuominneet yhtämittaa Euroopan vapaimmat henget, ja\nuudestaherännyt Aasia sai vain ammentaa heidän valituskirjoistaan\nmuodostaakseen hirveän asiakirjakokoelman valloittajiaan vastaan.\nGandhi ei ole tässä asiassa mitään laiminlyönyt, ja _Hind Swarâj_\nluettelee nämä syytöskirjat, joiden joukossa on suuri määrä\nenglantilaisten kirjoittamia. Mutta aivan kiistaton on se kirja, jonka\nEuroopan sivistys itse on kirjoittanut sorrettujen, riistettyjen,\nsolvaistujen heimojen vereen valheellisten periaatteiden nimessä; ja\nsellainen kirja on etenkin ollut räikeä herääminen kaikesta siitä\nvalheesta, siitä ahneudesta ja raakuudesta, jonka viime sota, n.s.\n»sivistyssota» levitti silmäin eteen kaikessa inhoittavuudessaan.\nNiin suuri oli Euroopan henkinen sokeus, että se kutsui Aasian ja\nAfrikan kansat näkemään koko sen alastomuutta. Ne ovat sen nähneet ja\ntuominneet.\n\n»Äskeinen sota on näyttänyt nykypäiväin Eurooppaa hallitsevan\nsivistyksen saatanallisuuden. Voittajat ovat rikkoneet julkisen\nmoraalin kaikki lait muka hyveen nimessä. Ei mitään valhetta ole\npidetty käytäntöön kelpaamattomana. Kaikkien rikosten aihe on törkeän\naineellinen ... Eurooppa ei ole kristitty. Se jumaloi Mammonaa...»\n\nLöydätte tällaisia ajatuksia lausuttuina parikymmentä kertaa viiden\nvuoden kuluessa sekä Intiassa että Japanissa. Nekin, jotka ovat\nliian varovaisia sanomaan näin ääneensä, ovat tämän vakaumuksen\nomistaneet ajatuksissaan. Se ei ole vuoden 1918 Pyrrhuksen-voiton\nvähimmin turmiollinen seuraus. Mutta Gandhi ei ollut odottanut vuotta\n1914 nähdäkseen sivistyksen oikeat kasvot: nämä olivat hänelle\nnäyttäytyneet verhottomina jo noina kahtenakymmenenä Etelä-Afrikassa\nvietettynä vuotena. Ja _Hind Swarâjissaan_ vuodelta 1908 hän julistaa\nuudenaikaisen sivistyksen »_suureksi paheeksi_.»\n\nSivistys, sanoo Gandhi, on sitä vain nimeltä. Se on erään hindulaisen\nsanontatavan mukaan »_musta aikakausi, pimeyden kausi_». Se tekee\naineellisesta hyvästä elämän ainoan päämäärän. Se ei välitä yhtään\nsielun parhaasta. Se lumoo eurooppalaisia, alistaa ne rahan orjiksi,\ntekee ne mahdottomiksi rauhaan, jopa sisäiseen elämäänkin; se on\nhelvetti heikoille ja työtätekeville; se uuvuttaa kansojen elinvoiman.\nTämä saatanallinen sivistys tuhoo itse itsensä. Se on todellisempi\nIntian vihollinen kuin englantilaiset, jotka kukin eriksensä eivät ole\npahoja, vaan sairaita sivistyksensä takia. Gandhi vastustaa myöskin\nniitä kansalaisiaan, jotka tahtoisivat karkoittaa englantilaiset\ntehdäkseen Intiasta »sivistysvaltion» Euroopan malliin. Se olisi, hän\nsanoo, »_tiikerin luontoa ilman tiikeriä_». Ei, »ainoa suuri, todella\nvälttämätön toimenpide on karkoittaa länsimaiden sivistys».\n\nKolmea ihmisluokkaa vastaan Gandhi nousee erikoisen tuimasti\ntaistelemaan: ne ovat hallintoviranomaiset, lääkärit ja opettajat.\n\nNäiden viimemainittujen vierominen on selitettävissä, koska he ovat\nsaaneet intialaiset unohtamaan oman kielensä ja omat ajatuksensa;\nhe johdattavat lapset kansalliseen alennukseen. He vetoavat vain\nymmärrykseen; he eivät tunne sydäntä; he laiminlyövät luonteen oikean\nkehityksen. Vieläpä he halveksivat käsityötäkin, vaikka on todellinen\nrikos opettaa yksinomaan kirjatietoa kansakunnalle, josta 80 % on\nmaanviljelijöitä ja 10 % teollisuusväkeä. — Hallintoviranomaisten\nvaikutus on epäsiveellistä. Oikeusistuimet Intiassa ovat brittiläisten\nvallan välikappaleita; ne lietsovat eripuraisuutta intialaisten\nkeskuuteen ja tunnettuun tapaan ylläpitävät ja kartuttavat kaikissa\nmaan äärissä väittelyitä ja riitoja. Se on ihmisten huonojen vaistojen\ntosin taloudellisesti tuottoisaa, mutta kehnoa hyväksikäyttämistä.\n— Mitä taas tulee lääkäreihin, myöntää Gandhi, että hänen mieltänsä\nheidän ammattinsa ensin kiinnitti; mutta pian hän huomasi, etteivät\nhe olleet kunniallisia. Lännen lääketiede huolehtii ainoastaan\nsairaiden ruumiillisten kipujen huojennuksesta eikä ollenkaan pyri\nhävittämään sairauden syitä, joina ovat suurimmalta osalta paheet;\nvoipa vielä väittää, että se auttaa paheita rehoittamaan opettamalla\npaheellisille ihmisille keinoja, joiden avulla nämä voivat nauttia\nhaluistaan niin vaarattomasti kuin suinkin. Se siis myötävaikuttaa\nkansan siveelliseen turmeltumiseen, se veltostuttaa ihmiset »mustan\nnoituuden»[39] resepteillä, jotka vieroittavat heidät pois ruumiin\nja hengen sankarillisesta kurista. Tälle väärälle länsimaiselle\nlääketieteelle, jota Gandhi on usein kohtuuttomastikin solvaissut, hän\npanee vastakohdaksi todellisen tauteja ehkäisevän lääketieteen, jolle\nhän on omistanut erään pienistä kansantajuisista tutkielmistaan nimeltä\n_Terveyden opas_, joka on kahdenkymmenen vuoden kokemusten hedelmä.\nSe on yhtä paljon siveydellisyyden kuin taudinhoito-opin tutkielma,\nsillä »sairaus ei ole ainoastaan töittemme, vaan myöskin ajatustemme\ntulosta»; ja suhteellisesti yksinkertaista on määrätä säännöt pahan\nehkäisemiseksi, sillä »kaikilla taudeilla on sama alkujuuri, se näet,\nettemme seuraa terveyden luonnollisia lakeja. Ruumis on Jumalan\nasuinsija. Se tulee pitää puhtaana». Gandhin määräyksissä on muuten\n(vaikkakin ne liian itsepäisesti kieltävät koetettujen lääkkeiden\nhyödyn) paljon tervettä järkeä, mutta samalla äärimmäisen ankaria\nsiveysopillisia vaatimuksia.[40]\n\nMutta uudenaikaisen sivistyksen sydän (rauta-aika: rautasydän) on\n_kone_. Se on hirveä epäjumala. Se meidän täytyy hylätä. Gandhin\npalava halu on hävittää Intiasta uudenaikainen koneistus. Hän pitää\nenglantilaisten markkinainkin vallanalaista Intiaa parempana kuin\nvapaata, mutta englantilaisen koneteollisuuden perinyttä Intiaa.\n\n»Parempi on ostaa Manchesterin kankaita Intiassa kuin perustaa\nIntiaan Manchesterin tehtaita. Intialainen Rockefeller ei ole\nsuurempiarvoinen kuin alkuperäinen amerikkalainen. Koneistus on\nsuuri synti, se orjuuttaa kansat... Ja raha on myrkkyä, kuten\nsukupuolirikollisuuskin...»\n\nMutta, kysyvät uudenaikaista ajatustapaa kannattavat intialaiset,\nmitä tulisi Intiasta ilman rautateitä ja raitioteitä ja suurta\nteollisuuselämää? »Elihän Intia ennenkin», vastaa Gandhi.\n»Vuosituhansia on Intia pysynyt järkähtämättömänä, yksin, keskellä\nvaltakuntien vaihtuvaa aallokkoa. Kaikki muut ovat hävinneet. Se on\nsaavuttanut jo vuosituhansia sitten itsehillintäkyvyn ja löytänyt tien\nonneen. Sillä ei ole tässä suhteessa mitään oppimista muilta. Se ei\nole halunnut koneita eikä suuria kaupunkeja. Antiikkinen aura, rukki,\nvanha omaperäinen nuorisonkasvatus ovat lujittaneet sen viisauden\nja sen hyvinvoinnin. Meidän täytyy palata takaisin vanhanaikaiseen\nyksinkertaisuuteen, tietenkään ei yhdellä harppauksella, vaan\nvähitellen, kärsivällisesti, jokainen näyttäen toiselleen esimerkkiä...»\n\nTämä on ajatuksen pohja; ja se on paljosisältöinen. Se edellyttää\nedistyksen kieltämistä, melkeinpä eurooppalaisen tieteen kieltämistä.[41]\nTämä keskiaikainen usko rohkenee siis syöksyä ihmishengen ikuista\ntulivuoren purkausta vastaan ja tulia pirstotuksi. Mutta ensinnäkin on\nehkä varminta sanoa, ei »ihmishengen», vaan »eräänlaisen ihmishengen»,\nsillä jos voi uskoa — (ja minä uskon) — maailmankaikkeuden hengen\nsinfoniseen yhtenäisyyteen, niin sen täytyy olla tehty monista eri\näänistä, joilla jokaisella on aina tehtävänsä; ja meidän nuori\nLäntemme ei sen rytmin tempaamana kyllin ajattele sitä, ettei se\naina ole johtanut sinfoniaa, että sen edistyksen laki on häviämisen,\nvastakkaisten liikkeiden ja uudesti kehkeytymisen alainen, että\nihmiskunnan sivistyshistoria on täsmällisemmin sanottuna sivistysten\nhistoriaa, ja jos jokaisessa sivistyksessä toteaa edistystä (vaihtuvaa,\nkaoottista, rikkoutunutta, joskus seisahtunutta), ei voi kuitenkaan\nvakuuttaa, että kehitys käy toisesta suuresta sivistyksestä toiseen.\n\nMutta väittelemättä tässä edistyksen eurooppalaisuudesta voimme\nyksinkertaisesti todeta, että Intian koko nykyinen liike käy vastoin\nGandhin hartainta tahtoa. Ei saa kuitenkaan luulla Gandhin uskon\nsiihen sortuvan. Tällainen luulo todistaisi huonoa orientaalisen\nhengen tuntemista. Gobineau sanoo: »Aasialaiset ovat kaikissa asioissa\npaljon itsenäisemmät kuin me. He odottavat vaikka vuosisatoja, kun\non pakko, eikä heidän ajatuksensa niinkään pitkän horroksen jälkeen\nole milloinkaan menettänyt tuoreuttaan enempää kuin voimaansakaan».\nVuosisadat eivät ole omiaan peloittamaan hindua. Gandhi on valmis\nottamaan vastaan menestyksen vuoden kuluessa. Mutta hän on yhtä\nvalmis odottamaan sitä muutamia vuosisatoja. Hän ei pakota aikaa\nväkivalloin. Ja ajan myöhästyessä hän myöhästyy sen mukana. Milloin hän\ntoiminnassaan huomaa Intian riittämättömästi valmistuneeksi ymmärtämään\nja käytäntöön asettamaan hänen sille suunnittelemia perinpohjaisia\nparannuksia, hän osaa pysyttää toimintansa mahdollisuuksien rajojen\nsisällä. Eikä hämmästytä ollenkaan, kun kuulee tämän »koneellisuuden»\nleppymättömän vihollisen sanovan v. 1921:\n\n»En itkisi koneiden häviämistä; mutta minulla ei ole tällä haavaa\nkeinoa niiden poistamiseksi.»\n\nTaikka:\n\n»Täydellisen rakkauden laki (poikkeukseton ja tinkimätön) on olemukseni\nperus. Mutta minä en saarnaa tätä lopullista lakia poliittisin\nkeinoin... Tämä olisi itsensä edeltäpäin tappioon tuomitsemista. Ei\nolisi järkevää odottaa joukoilta nykyään tämän lain tottelemista. En\nole hourailija, minä väitän olevani _käytännöllinen idealisti_.»\n\nMääritelmä on täsmällinen: hän ei pyydä koskaan ihmisiltä muuta\nkuin minkä he voivat antaa. Ja tämä ei suinkaan ole vähän, kun\non kysymyksessä sellainen kansa kuin Intian. Hirvittävä kansa\nlukumäärältänsä,[42] kestävyyteensä ja sielunsa syvyyksiin nähden.\nTämän kansan ja Gandhin välille on muodostunut heti ensimmäisestä\nkosketuksesta sopusointu, he ymmärtävät toisensa puhumatta; Gandhi\ntietää mitä hän siltä voi odottaa, ja tämä kansa odottaa mitä Gandhi\nsiltä milloinkin vaatii.\n\nNäiden kahden välillä vallitsee ensinnäkin sopimus: _Swarâj_,[43]\nIntian Home Rule.\n\n»Minä tiedän», kirjoittaa Gandhi, »että Swarâj on kansakunnan päämäärä,\neikä »Pois väkivalta» -aate...»\n\nJa meneepä hän niinkin pitkälle, että lisää nämä hänen lausumikseen\nhämmästyttävät sanat:\n\n»Mieluummin näkisin Intian vapaana väkivallankin avulla kuin valtiaiden\nväkivalloin kahlehtimana orjana.»\n\n»Mutta», hän oikaisee heti, »tämä merkitsee mahdottomuuden\nedellyttämistä: sillä väkivalta ei voi vapauttaa Intiaa; Swarâjia ei\nvoida saavuttaa ilman sielun voimia, jotka ovat Intian todellinen ase,\nrakkauden ase, totuuden voima—, _Satyâgraha_.[44] Ja Gandhin nerous\npiilee juuri siinä, että hän kaikkea tätä kansalleen saarnatessaan\npyrkii kansasta ilmisaamaan sekä sen oikean luonteen että kätketyn\nvoiman.\n\n_Satyâgraha_ -nimityksen on Gandhi keksinyt Etelä-Afrikassa\nerottaakseen oman toimintansa passiivisesta vastarinnasta. On pyrittävä\nmitä tarkimmin säilyttämään selvänä tämä ero: sillä eurooppalaiset\npitävät Gandhin liikettä juuri »passiivisena vastarintana» (taikka\n»pois vastarinta» -liikkeenä). Tämä ajatus on väärä.\n\nEi kellään ihmisellä maailmassa ole suurempaa vastenmielisyyttä\n_passiivisuutta_ kohtaan kuin tällä väsymättömällä taistelijalla, joka\non »vastustuksen» sankarillisimpia edustajia. Hänen liikkeensä ydin\non rakkauden lietsoma, uskon ja uhrautuvaisuuden tukema aktiivinen\nvastarinta. Ja tätä kolminkertaista voimaa ilmaisee sana _Satyâgraha_.\n\nKunpa ei vain joku raukka etsisi pelkuruudelleen turvaa Gandhin\ntapaisen henkilön varjossa! Gandhi karkoittaa sen seurakunnastaan.\nSuurempiarvoinen on sittenkin väkivaltainen kuin raukka!\n\n»_Missä on valittava vain pelkuruuden ja väkivallan väillä, minä\nneuvoisin turvautumaan väkivaltaan..._\n\nMinä harrastan rauhallista rohkeutta kuolla tappamatta. Mutta kellä\nei ole tätä rohkeutta, minä toivon hänen viljelevän mieluummin\ntappamisen ja tapetuksi tulemisen taitoa kuin että asianomainen pakenee\nhäpeällisesti vaaraa. _Sillä se, joka pakenee, tekee ajatuksissa\nväkivaltaa: hän pakenee, koska hänellä ei ole rohkeutta tulla\ntapetuksi tappaessa_... Minä uskaltaisin tuhat kertaa ennemmin valita\nväkivallan kuin koko heimon veltostumisen... Paljon mieluummin näen\nminä Intian turvautuvan aseisiin puolustaakseen kunniataan kuin jäävän\nraukkamaisesti oman häpeänsä todistajaksi...»[45]\n\n»Mutta», hän lisää, »minä tiedän, että »Pois väkivalta» on rajattomasti\nväkevämpi väkivaltaa, että anteeksianto on miehekkäämpää kuin\nrangaistus. Anteeksianto on sotamiehen kaunistus. Mutta rankaisemasta\npidättäytyminen on anteeksiantoa vain silloin, kun on olemassa\nmahdollisuus rankaisemiseen. Sillä ei ole mitään merkitystä, jos\nrankaisija on voimaton... En usko Intian olevan voimattoman.\nSatatuhatta englantilaista ei voi säikähdyttää kolmeasataa miljoonaa\nihmisolentoa... Muutoinkaan ei voima riipu fyysillisistä kyvyistä, se\nasustaa järkähtämättömässä tahdossa... »Pois väkivalta»-aate ei ole\nomatahtoista alistumista pahantekijän mielivaltaan. »Pois väkivalta»\n-aate asettaa kaiken sielun voiman tyrannin tahtoa vastaan. Yksi ainut\nmies voi täten uhmata koko valtakuntaa ja edistää sen häviötä...»\n\nMutta millä hinnalla? Kärsimyksensä hinnalla. Kärsimys, siinä _suuri\nlaki_...\n\n»Ihmisluokan tuntomerkki... Olemuksen välttämätön ehto. Elämä kasvaa\nkuolemasta. Jotta vilja kasvaisi, täytyy siemenen hävitä. Ei ole kukaan\nkoskaan noussut muutoin kuin käymällä läpi kärsimyksen tulen... Ei\nkukaan voi siltä säilyä... Edistys on olemassa vain puhdistaakseen\nkärsimystä, välttäen itse aikaansaamasta kärsimystä... Mitä puhtaampi\non omakohtainen kärsimys, sitä suurempi edistys... »Pois väkivalta» on\ntietoista kärsimystä... Olen rohjennut esittää Intialle antiikkista\nuhrautumisen lakia, kärsimyksen lakia. Rišit, jotka keksivät »Pois\nväkivalta» -lain keskellä pahimpia väkivaltaisuuksia, olivat suurempia\nkuin Newton, suurempia sotilaita kuin Wellington: he ovat toteuttaneet\naseiden tarpeettomuuden... »Pois väkivalta» -uskonto ei ole ainoastaan\npyhiä varten, se on ihmisten enemmistöä varten. Se on meikäläisten\nlaki, kuten väkivalta on raakalaisten. Raakalaisessa nukkuu henki.\nIhmisen arvokkuus kaipaa korkeampaa lakia: hengen voimaa... Tahdon\nIntian turvautuvan tähän lakiin, tahdon, että se on tietoinen\nvoimastaan. Sillä on sielu, joka ei voi hävitä. Tämä sielu voi uhmata\nmaailman kaikkia aineellisia voimia.»\n\nSuuri ylpeys. Hänen ylpeä rakkautensa Intiaan vaatii hänet hylkäämään\nilkeän väkivaltaisuuden ja uhraamaan itsensä. »Pois väkivalta» on hänen\naatelis-arvonimensä. Jos juuri tämä kohta pettää, on se arvo hävitetty.\nEikä Gandhi voi kestää tällaista ajatusta:\n\n»Jos Intia tekisi väkivaltaisuudesta lain, en välittäisi elää\nIntiassa; se maa lakkaisi minussa herättämästä mitään ylpeyttä.\nMinun isänmaanrakkauteni on uskontoni alainen, minä takerrun kiinni\nIntiaan, kuten lapsi äidin rintaan, koska tunnen sen minulle antavan\ntarvitsemaani henkistä ruokaa. Tämän ruoan puutteessa tulisin olemaan\nkuin orpo... Minä vetäytyisin Himalayan yksinäisyyteen siellä\nlöytääkseni suojaa vertavuotavalle sielulleni.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta hän ei ollenkaan epäile, hän uskoo Intiaan; ja hän tekee\nhelmikuussa 1919 päätöksen aloittaa _Satyâgraha_ -sotaretkensä — ase,\njonka voimaa hän oli kokeillut vuoden 1918 maanviljelysliikkeissä.\n\nPoliittisen vallankumouksen luonne oli siitä kaukana. Gandhi on vielä\nlojalisti. Hän pysyy sellaisena niin kauan kuin hänellä on toivon\npilkekin Englannin lojaalisuudesta. Tammikuussa 1920 hän puolustaa —\nja Intian kansallismieliset tulevat häntä siitä katkerasti moittimaan[46]\n— periaatteessa yhteistoimintaa valtakunnan kanssa. Rehellisenä\nmiehenä hän uskoo sen onnistumiseen. Tänä Intian hallitukseen\nkohdistetun vastarinnan ensimmäisenä vuonna hän voi vakuuttaa kaikella\nvilpittömyydellä lordi Hunterille näkevänsä _Satyâgrahan_ kannattajissa\nhallituksen parhaita perustuslaillisia alamaisia. Intian hallitus on\ntyhmän itsepäinen, jos se pakottaa Intian siveellisen oppaan repimään\nlojaalisuuden välikirjan, johon Gandhi uskoo olevansa sidottu.\n\nTäten esiintyy _Satyâgraha_ alussa perustuslaillisena vastarintana,\njoka kunnioittavasti kehoittaa hallitusta. Hallitus on säätänyt väärän\nlain. »_Satyâgrahit_», jotka tavallisissa oloissa taipuvat lakien\nedessä, niskoittelevat tahallansa häpäisevää lakia vastaan; ja jos ei\ntämä riitä oikeutta aikaansaamaan, he pidättävät itselleen vapauden\nulottaa niskoittelemisensa muihinkin lakeihin, vieläpä kieltäytyä\ntäydellisesti yhteistoiminnastaan valtion kanssa. Mutta kuinka\nerilainen onkaan luonteeltaan niskoitteleminen kuin kaikki se, mitä\nLännessä tällä sanalla ymmärretään! Mikä uskonnollisen sankaruuden\neriskummallinen vivahdus!\n\nKoska _Satyâgrahien_ ei ole lupa väkivaltaisesti toimia vastustajaa\nkohtaan — täytyy näet olettaa, että vastustajakin on vilpitön:\nmikä toisen mielestä näyttää totuudelta, voi toisesta näyttää\nerehdykseltä; eikä väkivalta voita koskaan[47] — täytyy heidän\nvoittaa vastustaja heidän vakaumuksestaan säteilevällä rakkaudella,\nkieltäymyksellä, vapaasti, iloisesti kannetuilla kärsimyksillä.[48] Se\non vastustamatonta propagandaa. Sitä tietä Kristuksen ja hänen pienen\nlaumansa risti on voittanut itselleen valtakunnan.\n\nSaattaakseen päivänvaloon tämän kansan uskonnollisen pyrkimyksen,\nkansan, joka tarjoutuu uhrautumaan ikuisten aarteiden, oikeuden ja\nvapauden takia, Mahatma aloitti liikkeen, määräten huhtikuun 6:nnen\npäivän 1919 koko Intian rukous- ja paastopäiväksi, _Hartaliksi_.[49]\nTämä oli hänen ensimmäinen toimenpiteensä.\n\nJa tämä toimenpide kosketti mitä syvimmin hänen kansansa omaatuntoa.\nSillä oli ennenkuulumaton vaikutus. Ensi kerran kaikki luokat ottivat\nsaman asenteen. Intia oli löytänyt itsensä.\n\nRauhallisuus oli ollut melkein yleinen. Delhissä ainoastaan muodostui\njoitakin äkkiarvaamattomia kahakoita.[50] Gandhi lähti sinne\nteroittaakseen kansalle sen velvollisuuksia. Mutta hallitus vangitutti\nhänet matkalla ja saattoi takaisin Bombayhin. Huhu vangitsemisesta\nnostatti Punjabissa kansanmeteleitä. Amritsarissa oli ryöstöjä ja\nmuutamia murhia. Kenraali Dyer saapui joukkoinensa yöllä vasten elokuun\n11:ttä päivää ja valtasi kaupungin. Kaikki oli saatettu järjestykseen.\n13 p:nä oli suuri hindulainen juhlapäivä. Kansanjoukko lähti kokouksen\npaikkaan nimeltä Jallianwalla Bagh. Kokous oli rauhallinen, ja mukana\noli paljon naisia ja lapsia. Kenraali Dyer oli edellisenä yönä\nkieltänyt kaikki kokoukset; mutta kukaan ei vielä tietänyt kiellosta.\nKenraali tuli kuularuiskujen kera Jallianwalla Baghiin. Ei mitään\nkehoitusta annettu. Kolmekymmentä sekuntia joukkojen saapumisen jälkeen\navattiin tuli puolustusta vailla olevaa joukkoa vastaan; se kesti\nkymmenen minuuttia, kunnes ampumavarat loppuivat. Paikkaa ympäröivät\nkorkeat muurit; pako oli mahdoton. Viisi- tai kuusisataa hindua sai\nsurmansa, vielä useampi haavoittui. Ei välitetty mitään kuolleista eikä\nhaavoittuneista. Maassa julkaistiin sotalaki. Terrorihallitus riehui\nPunjabissa. Nähtiin lentokoneista heitettävän pommeja aseettomien\njoukkojen keskuuteen. Kaikkein kunnioitettavimpia kansalaisia\nraahattiin sotaoikeuksien eteen, piestiin, pakotettiin vatsallaan\nryömimään ja asetettiin häpeällisten nöyryytyksien alaisiksi. Olisi\nvoinut sanoa, että hulluuden tuuli puhalsi yli englantilaisten\nvaltaherrain. Oli kuin Intian julistaman »Pois väkivalta»-lain\nensimmäinen vaikutus olisi ollut omiaan saattamaan Euroopan\nväkivaltaiset vihan vimmaan, suorastaan raivoon. Gandhi oli tästä\ntietoinen. Hän ei ollut luvannut viedä kansaansa voittoon valkeata\ntietä myöten. Hän oli sille luvannut verisen tien. Ja Jallianwalla\nBaghin päivä oli vain kastepäivä...\n\n»Meidän on oltava valmiit tasapainoa menettämättä näkemään», hän sanoo\nheille, »ei tuhannen miehen ja viattoman naisen murhaa, vaan monien\ntuhansien, ennenkuin Intia saavuttaa maailmassa arvon, jota ei koskaan\ntulla siltä viemään... Pitäköön jokainen hirttämistä tavallisena\nelämänasiana!...\n\nSotasensuurin onnistui muutamien kuukausien ajan estää Punjabin\nkauhuja tulemasta muualla tunnetuiksi.[51] Mutta kun huhu tästä\nlevisi Intiassa, suuttumuksen aalto kulki läpi maan; ja Englanti itse\nvavahti. Eräs komissioni aloitti tutkimuksen, jota johti lordi Hunter.\nSamalla kertaa Intian kansalliskongressi muodosti alikomissionin\nryhtyäkseen vastatutkimukseen. Hallituksen silminnähtävä tarkoitus\nolisi ollut —kaikki älykkäät englantilaiset ymmärsivät sen — rangaista\nankarasti Amritsarin verilöylyyn syypäitä. Gandhi ei vaatinut edes niin\npaljoa. Ihailtavana sovittelevaisuudessaan hän kieltäytyi vaatimasta\nrangaistusta kenraali Dyerille ja monille syyllisille upseereille,\nsaattaen heidät kuitenkin häpeään. Hän ei halunnut kostoa. Hän ei\ntuntenut vihaa... »Ihminen ei voi tuntea vihaa hullua kohtaan. Mutta\nhullulta täytyy ottaa pois keinot tehdä pahaa.»... Hän vaati ainoastaan\nDyerin poiskutsumista. Mutta _quos vult perdere_... Ennen tutkimuksen\npäättymistä Intian hallitus kiirehti viemään läpi vahingonkorvauslain\n(Indemnity Act) suojellakseen virkamiehiä; eikä rikollisia upseereita\nainoastaan jätetty paikalleen, vaan suorastaan palkittiin.\n\nIntia eli näitä järkyttäviä kohtaloita, kun toinen edellistä\nvielä paljon vakavampi asia, englantilaisen hallituksen tekemä\njuhlallisten sitoumusten loukkaus, todellakin murskasi täydellisesti\nlopunkin luottamuksen, mikä maalla vielä voi olla eurooppalaisten\nrehellisyyteen, ja aukaisi padot suurelle vallankumoukselle.\n\nEuroopan sota oli asettanut Intian moslemeille ankaran\nomantunnon-ongelman. Heidän kantansa oli osittain lojaalisuutta\nvaltakuntaa kohtaan ja osittain uskollisuutta uskontonsa päämiestä\nkohtaan. He olivat päättäneet vasta sitten käydä taisteluun Englannin\npuolesta, kun olivat saaneet siltä lupauksen, ettei se hyökkäisi\nsulttaanin tai kalifin ylivaltaa vastaan. Moslemien yleinen mielipide\nvaati, että turkkilaisille jäisi Euroopan Turkki ja että sulttaani\nsäilyttäisi islamin pyhien paikkojen kaitsijana ylilääniherruuden\nArabiassa (siten kuin sen olivat määritelleet oppineet moslemit)\nulkoalueineen Mesopotamiassa, Syyriassa ja Palestiinassa. Lloyd George\nja Intian varakuningas olivat tehneet muodolliset sitoumukset. Sodan\nloputtua ei näistä sitoumuksista jäänyt mitään. Kesän 1919 kuluessa\nIntian moslemit, huolestuneina musertavasta rauhasta, alkoivat napista;\nja tämä oli alkuna _Khilafatin_ (Kalifatin) kiihtymiseen.\n\nSe alkoi lokakuun 17 p:nä 1919 (Khilafat Day) mahtavalla rauhan\nmielenosoituksella, jota seurasi kuukausi senjälkeen (marraskuun\n24 p:nä) koko Intian Khilafatin konferenssi Delhissä. Gandhi johti\nsitä. Nopealla silmällään hän oli heti havainnut moslemien asian\nsopivimmaksi välikappaleeksi Intian yhteyttämistyössä. Se oli suuri\ntehtävä. Englantilaiset olivat aina ylläpitäneet hindujen ja moslemien\nvälistä luonnollista vihaa; ja Gandhi heitä suorastaan syyttää siitä,\nettä he ovat tämän vihan suuressa määrin luoneetkin. Joka tapauksessa\nhe eivät olleet tehneet mitään sen vähentämiseksi. Molemmat uskonnot\nkiihottivat lapsellisesti toisiaan. Hindut eivät laiminlyöneet laulaa\nkulkiessaan ohi moskeiain, jommoisissa tapauksissa hiljaisuus on\nsääntönä. Ja moslemeille tuotti huvia haavoittaa hinduja ivaamalla\nheidän lehmänpalvontaansa. Tästä seurasi riitoja ja jatkuvia\ntappeluita, jotka ylläpitivät äreyttä. Kumpikaan kansa ei sopinut\nyhteistyöhön; keskinäiset avioliitot ja ateriat olivat kielletyt.\nIntian hallitus nukkui varmana tästä ikuisesta jaosta. Gandhin ääni\nhänen julistaessaan yhteyttä Khilafatin konferenssissa herätti sen\näkkiä valveille. Vilpittömän jalomielisesti — ja sitä tehokkaammin —\nGandhi selitti, että hindujen tuli olla yhtä mieltä muhamettilaisten\nkanssa moslemi-asiassa.\n\n»Hinduja, parseja, kristityitä tai juutalaisia», sanoo hän, »ketä\nlienemmekin, jos haluamme elää yhtenä kansallisuutena, niin kaikkien\nedun tulee olla jokaisen etu. Ainoa arvostelu, mikä tulee kysymykseen,\non, onko asia oikea.»\n\nMuhamettilaisten veri oli jo sekoittunut hindujen vereen Amritsarin\nverilöyly-kentällä. Nyt tuli sinetöidä liitto. Liitto ilman ehtoja.\nMoslemit olivat Intian kansan rohkein aines. He juuri ensimmäisinä\npäättivät tässä Khilafatin konferenssissa kieltäytyä yhteistoiminnasta\nhallituksen kanssa, elleivät saisi tahtoaan läpi. Gandhi hyväksyi\nheidän päätöksensä. Hän kieltäytyi kuitenkin, uskollisena\nsovitteluaatteelleen, vieromasta englantilaisia kauppatavaroita, koska\nhän tässä asiassa näki samalla koston ja heikkouden merkin. Toinen\nKhilafatin konferenssi Amritsarissa joulukuun lopulla 1919 päätti\nlähettää Eurooppaan edustajansa viemään varakuninkaalle uhkavaatimuksen\nsen tapauksen varalta, että rauha olisi Intian toivomusten vastainen.\nKolmas konferenssi Bombayssa, helmikuussa 1920, julkaisi moslemien\nmanifestin, joka suomi englantilaista politiikkaa ja ennusti ukkosta.\n\nGandhi näki sen lähestyvän, joskaan ei vaikuttanut sen puhkeamiseen,\npäinvastoin koetti kaikin mokomin estää sitä.\n\nNäytti siltä, että Englannissa viimeinkin ymmärrettiin vaara.\nMyöhästynein myönnytyksin koetettiin sitä torjua. Asiakirja _Intian\nreformista_, perustana Montagu-Chelmsfordin tiedonannot, myönsi Intian\nkansalle lisää valtaa ja vastuunalaisuutta niin keskushallituksessa\nkuin maaseutuhallinnoissakin. Kuningas antoi julistuksella joulukuun\n24 p:ltä 1919 siihen suostumuksensa, kehoitti Intian kansaa ja\nvirkamiehiä toimimaan yhdessä asian hyväksi ja käski varakuningasta\nvapauttamaan poliittiset vangit. Aina jalomielisyydelle altis Gandhi\nnäytti liikutetulta ja nähden näissä toimenpiteissä tavallaan Englannin\nsalaisen sitoumuksen tehdä oikeutta Intialle hän neuvoi hyväksymään\nparannukset; hän arvioi ne kyllä epätäydellisiksi, mutta luuli\nniiden voivan olla lähtökohtana laajempiin laillisiin valloituksiin\nja kehoitti siis niihin vilpittömästi yhtymään. Vilkkaiden\nväittelyiden jälkeen hänen mielipiteensä pääsi voitolle koko Intian\nkansalliskongressissa.\n\nMutta tämä viimeinen toivo petti kuten aikaisemmatkin. Varakuningas\nvälitti viis siitä, että hänen lempeyteensä vedottiin; vankilat\nkyllä avautuivat, mutta tekoja varten, jotka kiihoittivat Intiaa\näärimmilleen. Kävi selville, että parannuslupaukset jäisivät\nhoukutukseksi.\n\nNäihin aikoihin (toukokuun 14 p:nä 1920) Intia sai tietää\nrauhanehdoista, jotka olivat tuhoisat Turkille. Varakuninkaan lähetti\ntunnusti niiden kylläkin saattavan olla tuskalliset moslemeille, mutta\nhän kehoitti heitä kuitenkin tyytymään kohtaloonsa.\n\nVihdoin näinä samoina päivinä myöhästyneenä julkaistu\ntutkimuskomissionin Amritsarin verilöylyistä antama julkinen tiedonanto\nlopullisesti nostatti maan omantunnon.\n\nSe siitä seurasi! Siteet katkesivat. Khilafatin komitea, joka\nkokoontui Bombayssa toukokuun 28 p:nä 1920, omaksui Gandhin ehdottaman\n»Pois yhteistoiminta» -tunnuslauseen; ja Allahabadin hindumoslemien\nkonferenssi äänesti yksimielisesti sen puolesta 30 p:nä kesäkuuta; se\nmääräsi varakuninkaalle kuukauden määräajan uhkavaatimuksen miettimistä\nvarten.\n\nGandhi kirjoittaa itse varakuninkaalle. Hän antaa tietoja »Pois\nyhteistoiminta» -liikkeestä. Hän selittää, miksi hän siihen turvautuu;\nja hänen mainitsemansa syyt ovat ihmeelliset. Vielä tällä tärkeimmällä\nhetkelläkin hän ilmituo halunsa säilyttää välit Englannin kanssa ja\ntoivonsa saattaa laillisin vastustuskeinoin Englanti katumukseen ja\nparannukseen:\n\n»Minulle jää», sanoo hän, »vain kaksi ainoata vaihtoehtoa: joko erota\nEnglannista tai, mikäli vielä uskon brittiläisen hallitusmuodon\nylemmyyteen toisiin hallitusmuotoihin nähden, pakottaa hallitus\ntekemään meille oikeutta. Muuten, minä vielä uskon brittiläisen\nhallitusmuodon ylemmyyteen. Ja siksi minä kehoitan tottelemattomuuteen.»\n\nTästä selviää, miten suuri on se kansalainen, jota valtakunta sokeassa\nylpeydessään ei ole osannut oikein kohdella.\n\n\n\n\nII\n\n\nHeinäkuun 28 p:nä 1920 Gandhi ilmoittaa Intialle, että »Pois\nyhteistoiminta» päätös pannaan täytäntöön elokuun 1 p:nä; ja aatoksi,\nheinäkuun 31 p:ksi, hän määrää juhlallisen valmistautumis _Hartalin_\npaastoin ja rukouksin. Hän ei ollenkaan pelkää kansan raivoa ja yhtyy\ntoimenpiteisiin järjestyksen ja kurin säilyttämiseksi intialaisten\nriveissä.\n\n»Täydellinen Pois yhteistoiminta» vaatii täydellistä järjestäytymistä.\nEpäjärjestyksen alku on viha. Väkivalta on kerrassaan hyljättävä.\nKaikkinainen väkivalta olisi vain taka-askel asialle, se olisi vain\nhyödytöntä viattomain elämäin tuhlausta. Ennen kaikkea on noudatettava\njärjestystä!» —\n\n»Pois Yhteistoiminta» -liikkeen toimintamenetelmän laati kahtena\nedellisenä kuukautena Gandhi komiteansa kera. Oli päätetty seuraavaa:\n\n1:o. On hylättävä kaikki kunniavirat ja -arvonimet;\n\n2:o. On oltava ottamatta osaa hallituksen lainoihin;\n\n3:o. On tehtävä lakko oikeusistuimia ja lakimiehiä vastaan ja\njärjestettävä riita-asiat yksityisen välityksen kautta;\n\n4:o. Ylioppilaiden ja perheiden on vierottava hallituksen kouluja.\n\n5:o. On vierottava Perustuslaillisten parannusten Neuvostoa;\n\n6:o. On jäätävä pois hallituksen vastaanotoista ja kieltäydyttävä\njulkisista viroista;\n\n7:o. On kieltäydyttävä kaikista sotilas- ja maallikkotoimista;\n\n8:o. _Swadešin_[52] levittäminen: toisin sanoen, ohjelman kielteisen\nosaston jälkeen rakentavan osaston, uuden järjestyksen, jolle\nrakentuisi uusi Intia. Palaamme siihen myöhemmin.\n\nTässä oli vasta ensimmäinen etappi. Pantakoon merkille tämän\nmiehen varovainen viisaus, — hyvin hämmästyttävä eurooppalaisille\nvallankumouksellisille — miehen, joka panee liikkeeseen hindulaisen\nvallankumouksen äärettömän koneiston ja pysäyttää sen kuitenkin\nheti alkuunsa. Tässä ei ole kysymys _Siviilitottelemattomuudesta_.\nGandhi tuntee sen kyllä. Hän on sen oppinut Thoreaulta, jolta hän\nlainaa erinäisiä kohtia julkaisuihinsa, ja hänellä on uusi huoli\nerottaa se »Pois yhteistoiminta» -aatteesta. Siviilitottelemattomuus\non enemmän kuin kieltäytymistä tottelemasta, se on lakien\nväkivaltaista loukkaamista. »Se on rikkomista, jota voi käytännössä\nmenestyksellä harjoittaa vain joku valittu, sen sijaan kuin taas\n»Pois yhteistoiminta» voi olla ja onkin joukkoliike». Gandhi tahtoo\nvalmistaa Intian kansaa tottelemattomuuteen, mutta asteittain; hän\ntietää sen tähän puolivalmiiksi eikä tahdo hellittää ohjia, ennenkuin\non varma, että kansa on saavuttanut kyvyn hillitä itseään. Tässä\n»Pois yhteistoiminta» -ohjelmassa ei ole kysymys edes siitä, että\njätettäisiin verot maksamatta. Gandhi odottaa sopivaa hetkeä.\n\nElokuun 1 p:nä 1920 hän antaa merkin kapinaan kuuluisalla kirjeellä\nvarakuninkaalle. Hän lähettää tälle takaisin kunniamerkkinsä ja\n-kirjansa.\n\n»Lähetän alakuloisena takaisin», hän sanoo, »kultaisen Kaisar-i-Hind\n-mitalin, jonka sain ihmisystävällisestä työstäni Etelä-Afrikassa,\nhindulaisen vapaaehtoisen ambulanssijoukon upseerina v. 1906 saamani\nZulu-sodan mitalin, sekä Buurisodan mitalin, jonka sain intialaisen\npaarinkantajoukon apuylitarkastajana vuosina 1899-1900... »Mutta»,\nhän jatkaa muistutettuaan Punjabin tapahtumista ja Khilafat-liikkeen\nalkusyistä, »en voi säilyttää kunnioitusta enempää kuin kiintymystäkään\nhallitusta kohtaan, jota saastuttaa tällainen moraalittomuus ja\ntällaiset väärinkäytökset... Hallitus on saatava katumaan... Olen\ntehostanut »Pois yhteistoimintaa», joka sallii kansalaiselle vapauden\nolla eri mieltä hallituksen kanssa ja oikeuttaa hänet painostamaan sitä\nilman väkivaltaa.» Ja Gandhi lausuu toivomuksen, että varakuningas\nkorjaisi epäkohdat neuvoteltuaan kansan tunnettujen johtajien kanssa.\n\nGandhin neuvoa seurattiin heti. Sadat virkamiehet jättivät\nerohakemuksensa. Tuhannet ylioppilaat vetäytyivät pois yliopistoista.\nOikeusistuimet tyhjenivät. Koulut jäivät autioiksi. Koko Intian\nkongressi kokoontuneena erikoisistuntoon Kalkuttaan syyskuun alussa\nhyväksyi valtavalla enemmistöllä Gandhin päätökset. Ystävänsä Maulana\nŠaukat Alin kera Gandhi kulki halki maan ihastushuutojen kaikuessa.\n\nGandhi ei koskaan ole selvemmin osoittautunut miljoonain ihmisten\nherraksi kuin tänä ensimmäisenä toimintavuotenaan. Hänen täytyi pitää\nohjissa väkivaltaisuutta, joka odotti vain hyökkäyksen hetkeä. Häntä\nkauhistutti etenkin kansanjoukon anarkinen väkivaltaisuus. Hän ei löydä\nkyllin kovia sanoja suomiakseen »_mobokratiaa_» (roskajoukkovaltaa),[53]\njoka hänestä näytti Intian pahimmalta vaaralta. Hän inhoo sotaa,\nmutta pitää sitä sittenkin Calibanin vimmaa parempana. — »Jos Intia\nturvautuu väkivaltaan, ryhtyköön se sitten kurin ohjaamaan väkivaltaan,\nsotaan! Ei missään tapauksessa roskavaltaan!» Hän epäilee tavallisia\niloisia, räyhääviä, mutta hämärään vivahtavia mielenosoituksia, joista\nei koskaan tiedä, seuraako niistä mielettömyyksiä ja tihutöitä.\n»Tästä kaaoksesta täytyy saada nousemaan järjestys. Täytyy lukea\nrahvaalle sen oma laki.» Ja tämä tarkkasilmäinen mystikko, jonka\nväkevä käytännöllinen äly ei ole huonompi suurten eurooppalaisten\nmystikkojemme älyä, mystikkojen, jotka ovat järjestöjen luojia\nja sielujen valtiaita, antaa ylen tarkkoja sääntöjä kansanjoukon\nmielenilmaisujen virran kanavoimiseksi.\n\n»Meidän suuri virheemme on se», hän sanoo, »että olemme laiminlyöneet\nmusiikin. Musiikki merkitsee rytmiä ja järjestystä. Pahaksi onneksi\non se Intiassa jäänyt pienen ryhmän erikoisomaisuudeksi. Sitä ei ole\nkansallistutettu. Syvät rivit olisi pantava laulamaan kansallislauluja.\nSaapukoot suuret soittotaiteilijat kaikkiin kongresseihin opettamaan\nsyvien rivien musiikkia. Mikään ei ole sen helpompaa kuin taivuttaa\nrahvas, jolla ei ole omaa selvää tahtoa...»\n\nSeuraa sitten säädösluettelo:\n\n1:o Ei pidä hyväksyä osanottajiksi suuriin kokouksiin\nnousukasvapaaehtoisia. On asetettava johtoon kaikkein koetelluimmat;\n2:o on annettava jokaiselle vapaaehtoiselle pieni yleinen ohjekirja;\n3:o on sovittava kokoontumiskutsuvihellyksistä vapaaehtoisten\nkesken; 4:o on käskettävä joukon tottelemaan vapaaehtoisia ilman\nvastaväitteitä; 5:o on sovittava kansallisista huudoista ja määrätyistä\nhetkistä, jolloin ne päästetään; sääntöä vastaan ei saa rikkoa; 6:o\non vaadittava kansaa järjestäytymään riveihin siten, että ajoneuvojen\nkulkutie on vapaa; kiellettävä siltä pääsy rautatieasemille; on\nkiellettävä sitä kuljettamasta pieniä lapsia väentungoksiin... j.n.e.\n\nLyhyesti, Gandhista tulee näiden ihmisvaltamerien orkesterinjohtaja.\n\n»Kansan ankarin tehtävä on pitää kurissa mielenosoituksiaan».\n\nKansa haluaa väkivaltaa vain ajoittain, tai paremminkin, se ei tiedä\nmitä tahtoo, se antautuu ristiriitaisten kiihtymysten äkillisiin\npuuskauksiin. Mutta yksi osa hindulaista valiojoukkoa haluaa tahallansa\nväkivaltaa; se ei ymmärrä Gandhin ajatusta, kaikkein vähimmin hänen\nvaltiollista voimaansa. Gandhi saa nimettömiä kirjeitä, joissa häntä\npyydetään olemaan vastustamatta väkivaltaa, tai joissa — (suurin\nloukkaus!) — ilmenee sellainen kyynillinen usko, että hänen sanansa\novat vain teeskentelyä vihollisen pettämiseksi, ja joissa häntä\nahdistetaan antamaan taistelumerkki. Gandhi vastaa tuimasti. Hän\nväittelee kiivaasti. Hyvin kauniissa kirjoitelmissa hän taistelee\n»_kalpaoppia vastaan_». Hän kumoaa väitteen, että hindulaisten pyhät\nkirjat ja Koraani hyväksyisivät väkivallan. Väkivalta ei ole minkään\nuskonnon _credo_. Jeesus on passiivisen vastarinnan ruhtinas. Bhagavad\nGîtâ ei opeta väkivaltaa, mutta kylläkin velvollisuuden täyttämistä\nhengenkin uhalla.[54] »Ihmisellä ei ole voimaa luoda, hänellä ei siis\nole oikeutta hävittääkään...» On rakastettava sitäkin, joka tekee\npahaa; tämä ei merkitse sitä, että olisi siedettävä pahaa. Gandhi\nhoitaisi kenraali Dyeria tämän mahdollisesti sairastuessa. Mutta jos\nhänen oma poikansa viettäisi häpeällistä elämää, »minun rakkauteni\nvaatisi», hän kirjoittaa, »minua häneltä epäämään ylläpidon, vaikka se\nmerkitsisikin hänen kuolemaansa.» Ihmisellä ei ole oikeutta pakottaa\npahaa ihmistä väkivoimalla. Mutta hänellä on velvollisuus häntä\nvastustaa eroten hänestä millä hinnalla tahansa. Ja vihollisen katuessa\nhänelle on avattava syli.\n\nSamalla kuin hän hillitsee väkivaltaisia, hän rohkaisee epäröiviä. Hän\ntukee niitä, jotka arkailevat ryhtyä suoranaiseen tekoon:\n\n»Ei mitään maailmassa ole saavutettu ilman suoranaista tekoa. Olen\nhyljännyt sanat _passiivinen vastarinta_ niiden riittämättömyyden\ntakia... Juuri suoranainen teko muutti Etelä-Afrikassa kenraali Smutsin\nmielen... Mikä on suurin yhteisymmärrys, jonka Kristus ja Buddha ovat\ntoteuttaneet? Se on voiman ja lempeyden yhteistyö. Buddha on vienyt\nsodan vihollisleiriin, hän on pannut polvilleen julkean pappissäädyn.\nKristus on ajanut temppelistä myyjät, hän on suominut tekopyhiä ja\nfarisealaisia ... Se on suoraa, mitä kiihkeintä toimintaa... Ja samalla\non heidän tekojensa takana ääretön lempeys...\n\nHän vetoaa myöskin englantilaisten sydämeen ja järkeen. Hän kutsuu\nheitä »rakkaiksi ystäviksi»; hän muistuttaa heille olleensa\nkolmekymmentä vuotta heidän uskollisena seuralaisenaan; hän pyytää\nheitä oikaisemaan hallituksensa kierouksia. »Sen kavaluus on murskannut\nuskoni siihen. Mutta minä uskon vielä englantilaiseen miehuuteen. Intia\nvoi teille panna vastapainoksi nyt ainoastaan siveellisen miehuuden.\n»Pois yhteistoiminta» on itsensä uhrausta. Minä haluan teidät voittaa\nkärsimyksilläni...»\n\nHänen neljä- tai viisikuukautisella kamppailullansa ei ollut\ntarkoituksena ainoastaan halvaannuttaa Englannin hallitus olemalla\nmitään hyväksymättä, vaan myös järjestää uusi, itse itseään\ntyydyttämään kykenevä Intia, joka voisi luoda itselleen sekä\naineellisesti että siveellisesti riippumattoman olemassaolon.\nEnsimmäinen kohta oli sen taloudellisen riippumattomuuden\nvarmentaminen. Tätä Gandhi kutsuu _Swadešiksi_ (tai paremminkin, se on\nsanan eri merkityksistä vastaavin ja käytännöllisin).\n\nNähtävästi Intian täytyi oppia kieltäytymään useista aineellisista\nmukavuuksista, hyväksymään vaikerruksitta monta epäkohtaa. Terveellinen\nkuri. Tarpeellinen hygienia. Kansan terveys löytäisi siitä hyödyn yhtä\nhyvin kuin siveellisen lakinsa. Ennen kaikkea täytyi Intialta poistaa\n»juomien kirous», muodostaa raittiusseuroja, vieroa Euroopan viinejä,\nsaada myyjät kieltäytymään veroistaan.[55] Intia ymmärsi Mahatman\näänen. Raittiusaalto kulki yli maan, ja Gandhin täytyi asettua väliin,\nettei kansanjoukko väkisinkin salpaisi ja ryöstäisi puoteja. Sillä »ei\nole luvallista tehdä väkisin ihmisiä puhtaiksi.»\n\nMutta jos olikin suhteellisesti helppoa poistaa juomisen maanvaiva, oli\nmuuten vaikeata varmentaa Intian elinmahdollisuudet. Millä se ravitsisi\nitseään? Miten se pukeutuisi hyljättyään eurooppalaiset tuotteet?\nGandhin ohje on äärimmäisen yksinkertainen, siinä ilmenevät hänen\nhenkensä keskiaikaiset pyrkimykset; hän toivoo, että kaikissa Intian\nperheissä otettaisiin jälleen käytäntöön kotoinen vanha rukkiteollisuus\n(rukki — charkâ.)\n\nOn voitu kääntää pilkaksi tämän yhteiskuntakysymyksen patriarkaalinen\nratkaisu.[56] Mutta on pyrittävä ymmärtämään Intian erikoisia\nolosuhteita ja sitä erikoista merkitystä, minkä Gandhi antaa\n_charkâlle_. Hän ei ole koskaan väittänyt kehruuta riittäväksi\nelinkeinoksi, paitsi aivan köyhille, mutta se menestyisi\nmaanviljelyksen haarateollisuutena tämän ollessa seisauksissa. Kysymys\nei ole teoreettinen; se on kipeä ja ylen tärkeä: 80 % Intian väestöstä\non maanviljelijöitä, jotka eivät toimi neljänä kuukautena vuodessa.\nKymmenes osa kansasta on tavallisesti nälkiintynyt. Keskiluokka ei\nsaa riittävästi ravintoa. Englanti ei ole tehnyt mitään parantaakseen\ntätä tilaa; se on sitä huomattavasti huonontanut. Englantilaiset\nyhtymät ovat hävittäneet paikallisen teollisuuden, imeneet Intian\nvarat ja keinotelleet siltä vuosittain kuusikymmentä miljoonaa rupia.\nIntia, joka valmistaa kaiken tarvitsemansa puuvillan, vie sitä ulos\nmiljoonia paaleja Japaniin ja Lancašireen, josta se palaa valmistettuna\nkalikoona. Todennäköisesti sen täytyy oppia tulemaan toimeen ilman\nperikatoon vieviä ulkomaisia palveluksia ja järjestämään viipymättä\nomat työpajansa; sen on mitä pikimmin löydettävä joku keino hankia\njokaiselle työtä ja elatusta! Muuten, kaikkein nopein ja taloudellisin\non olkimökin teollisuus, hindujen vanha kehruu- ja kutomateollisuus.\nEi ole kysymys siitä, että pantaisiin kutomaan työssä olevia ja hyvin\nansaitsevia maanviljelystyöläisiä, vaan sekä joutilaita ja kulkureita\nettä naisia ja lapsia ynnä kaikkia hinduja joutohetkinään. Gandhi\nmäärää siis: 1:o. On vierottava ulkolaisia kankaita; 2:o on kehitettävä\nja levitettävä helppoa kehruuopetusta; 3:o on sitouduttava käyttämään\nvain kotona kehrättyjä ja kudottuja kankaita. Hän uhrautuu tälle\npropagandalle väsymättömän hehkuvasti. Hän toivoo, että koko Intia\npitäisi kehruuta velvollisuutenaan, että sitä opittaisiin koulussa,\nettä köyhät lapset maksaisivat oppinsa rukkitunneilla, että jokainen,\nmies tai nainen, sillä tekisi tunnin hyväntekeväisyyttä päivittäin.\nHän menee mitä tärkeimpiin yksityiskohtiin, antaa teknillisiä neuvoja\npuuvillan, langan eri kudontatapojen suhteen, käytännöllisiä neuvoja\nkutojille, ostajille, perheenisille, koululaisille; hän osoittaa\nnumeroilla, miten pienellä pääomalla voi järjestämällä _Swadeši-puodin_\n(hindutyön tuotteiden kauppa) saavuttaa 10 %:n voitot j.n.e. Hän\nkäy runolliseksi ylistäessään »_rukkimusiikkia_», Intian vanhinta\nmusiikkia, sitä, millä itseänsä huvitti Kabir, kutojarunoilija, ja\nAureng-Geb, suuri hallitsija, joka itse valmisti lakkinsa... Hänen\nonnistui sytyttää yleinen mielipide. Bombayssä vallasnaiset ryhtyvät\nrukkitöihin. Hindut ja moslemit tekevät lupauksen kantaa vain\nkansallisia kankaita. Muoti innostuu _khaddarista_ ja _khadista_,\njoiden hyvän maun tunnustaa itse Rabindranath Tagorekin. Tilauksia\ntulvii; niitä tulee aina Belutšistanista ja Adenista saakka.\n\nInnostus meni liian pitkälle, kun oli kysymys ulkolaisten kankaitten\nvieromisesta. Gandhikin, niin itsensä herra kuin hän tavallisesti\nonkin, näyttää menettäneen harkitsemiskykynsä. Hän määräsi kankaat\npoltettaviksi orjuuden vertauskuvinapa Bombayssa nähtiin elokuussa\n1921, kuten Savonarolan aikaan Christo regnante, hovitorilla rovioita,\njoissa perheiden loistavia kankaita hävitettiin tulella keskellä\nmeluavaa iloa. Eräs Intian englantilaisia jalomielisiä miehiä C.—F.\nAndrews, Tagoren ystävä, kirjoitti ihailemallensa Gandhille hehkuvan\nkirjeen valittaen, että nämä kankaat oli poltettu sen sijaan että ne\nolisi annettu köyhille, ja että vedottiin heimon huonoihin vaistoihin.\nHän nousee tätä natsionalismia vastaan, joka on eräs laji väkivaltaa;\nhän ei voi sietää, että hävityksestä tehdään jonkinlainen uskonto;\nhävittää työn hedelmä on rikos. Andrews, joka ensinnä oli hyväksynyt\nGandhin parannukset, epäilee nyt käyttääkö _khaddaria_. Näiden\nrovioiden näkeminen järkytti hänen uskoaan Mâhatmâ'an. Mutta Gandhi,\njoka julkaisee hänen kirjeensä ja vastaa siihen lempeästi, liikutettuna\ntästä tuskaisen sydämen vuodatuksesta, selittää, ettei hän mitään\nkadu. Hänellä ei ole minkäänlaista vihamielistä tunnetta mitään kansaa\nkohtaan eikä hän tahdo kaikkien vieraiden esineiden hävitystä, vain\nniiden, joiden turmiollisuus on ilmeinen. Englantilaiset kangastavarat\novat saattaneet perikatoon miljoonia intialaisia; moni on vaipunut\npaarian tai palkkasoturin luokkaan, vaimon joutuessa yleiseksi\nnaiseksi. Ei voi syntiä tekemättä käyttää näitä rikollisia kankaita.\nIntia on liian taipuvainen vihaamaan englantilaisia kiskojiaan. Gandhi\nkätkee vihansa ja siirtää sen ihmisistä asioihin. Syyllisiä eivät\nole ainoastaan englantilaiset, jotka ovat myyneet kankaitaan, vaan\nmyöskin intialaiset, jotka ovat niitä ostaneet. Ei polteta vihasta,\nvaan katumuksesta. Se on välttämätön kirurginen toimenpide. Ja olisi\nsopimatonta antaa näitä häväistyjä kankaita köyhille, koska heilläkin\non kunniansa.\n\nAineellisen elämän vapauttaminen ulkomaisesta orjuutuksesta ei\nolisi vielä mitään. Tulee vapauttaa henki. Gandhi toivoi maansa\npudistavan yltään eurooppalaisen kulttuurin ikeen; ja hänen ylpeimpiä\npyrkimyksiään oli laskea perusteet tosi-intialaiselle kasvatukselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo olemassa muutamia yliopistoja ja opistoja, joissa olivat\nsäilyneet, englantilaisen holhouksen alla, vanhan aasialaisen\nkulttuurin kekäleet. Aligarh oli ollut neljäkymmentä viisi vuotta\nIntian moslemien yliopisto, islamilaisen kulttuurin keskus Intiassa.\nKhalsan opisto oli Sikh-kulttuurin keskus. Hinduilla oli Benaresin\nyliopisto. Mutta nämä hiukan vanhanaikaiset skolastiset laitokset\nolivat hallituksen alaisia, joka avusti niitä rahalla. Gandhi olisi\nhalunnut ne hävittää perustaakseen puhtaampia keskuksia. Marraskuussa\n1920 hän vihki Gujeratin kansallisten yliopiston Ahmedabadissa.\nSe innostui yhdistetyn Intian ihanteista. Sen kaksi uskonnollista\npylvästä olivat Hindujen _Dharma_ ja muhamettilaisten Islam. Se\npyrki pelastamaan Intian murteet ja löytämään niistä kansallisen\nuudestisyntymisen lähteet. Gandhi oli sitä mieltä, oikein kylläkin\n— ja mekin voimme hyötyä hänen sanoistaan — »että aasialaisten\nkulttuurien järjestelmällinen tutkiminen on yhtä tärkeää täydelliselle\nkasvatukselle kuin lännen tieteiden tutkiminen. On tutkittava\nsanskriitin, arabian, persian, palin ja magadhin aarteita, jotta\njälleen löydettäisiin kansallisen voiman salaisuudet.» Mutta ei ole\nkysymys siitä, että toistettaisiin samaa, mitä jo on sanottu tai tehty\nkuluneina vuosina. »On perustettava uusi, vuosisatain kokemuksien\nrikastuttama kulttuuri menneen ajan kulttuurin tilalle. Sen tulee\nolla niiden erilaisten sivistysten synteesi, jotka ovat vaikuttaneet\nIntiaan ja antautuneet maan hengen alaisiksi. Tätä synteesiä ei saa\ntoteuttaa Amerikan mallin mukaan, missä vallitseva kulttuuri nielee\nja musertaa kaiken muun. Jokaisella kulttuurilla on oleva laillinen\npaikkansa. Päämäärä on sopusointu eikä väkivalloin aikaansaatu yhteys.»\nKaikkien ylioppilaiden on opittava tuntemaan Intian uskonnot. Hindut\nperehtykööt Koraaniin ja moslemit Sâstroihin. Kansallinen yliopisto\nhylkää ainoastaan syrjäyttämishengen. Koko ihmiskunnassa se ei hyväksy\nmitään »halveksuntaa». Tosikansallisena murteena tulee hindustani,\nsanskriitin, hindin, persianisoidun urdun sekoitus olemaan\npakollinen.[57]\n\nHenkisille aloille pyrkivät tulevat saamaan ammatillisen kasvatuksen,\nmuut taas kirjallisen. Täten heikkenee luokkien välinen ero.\nRiippumattomuuden henkeä eivät tule ylläpitämään ainoastaan\nopinnot, vaan kasvatus, jota Gandhi nimittää »sisäisen kutsumuksen\nkasvatukseksi».[58] Eurooppalaisen kasvatuksen vastapainoksi, joka\npitää vähässä arvossa kätten työtä ja kehittää vain aivoja, Gandhi\nvaatii tätä työtä kouluissa jo lapsiluokista lähtien.\n\nOn hyvä, että lapsi itse maksaa kehruutyöllä kasvatuksensa; siten hän\noppii viipymättä ansaitsemaan elatuksensa ja riippumattomuutensa. Mitä\ntulee sydämen kasvatukseen, minkä Eurooppa täydellisesti laiminlyö,\non se alusta alkaen otettava käytäntöön. Ja ennenkuin voi muodostaa\noppilaita, tulee muovata opettajat.\n\nTämä on ylimpäin laitosten tehtävä, laitosten, joista Gandhi haaveilee\nsaatavan uuden opetuksen kulmakiven, — ne eivät oikeastaan ole kouluja,\nvaan paremminkin luostareita, joihin keskittyy Intian pyhä tuli ja\njoista se on myöhemmin leviävä, Lännen suurten benediktiläisluostarien\nmallin mukaan järjestettyjä laitoksia, jotka ovat maan ja sielun\nuskonnollisia raivaajia.\n\nMeillä on hallussamme säännöt, jotka Gandhi laati Ahmedabadissa\nsijaitsevalle _Satyâgrah Ašram -talolle_,[59] suositulle tyttärelleen.\nNe tarkoittavat paljon enemmän opettajia kuin oppilaita, ja hän sitoo\nedelliset luostarilupauksilla. Mutta sensijaan että nämä lupaukset\ntavallisissa luostareissa ajan mittaan säilyttävät vain kielteisen\nkurinpidon luonteen, värähtelevät ne tässä pyhiä elähdyttävää\nuhrausmieltä ja puhdasta rakkautta. Johtajilta vaaditaan seuraavien\nluostarisääntöjen noudattamista:\n\n1:o. _Totuuden lupaus_. — Ei riitä olla valhettelematta. »Ei saa\nlainkaan turvautua valheeseen, ei edes maan edun sitä vaatiessa.»\nTotuus voi vaatia vastarintaa jopa vanhempia ja iäkkäämpiä kohtaan.\n\n2:o. »_Ahimsâ» (olla tappamatta) lupaus_. — Ei riitä olla ottamatta\ntoisen henkeä. Ei saa edes haavoittaa sanoilla niitä, joiden luulee\nolevan väärässä. Ei pidä koskaan olla suuttunut heihin; täytyy rakastaa\nheitä. On vastustettava tyranniutta, mutta oltava tekemättä mitään\npahaa tyrannille. Hänet täytyy voittaa rakkaudella. On kuolemankin\nuhalla kieltäydyttävä häntä tottelemasta.\n\n3:o. _Aviottomuuslupaus_, jota ilman on melkein mahdotonta seurata\nkahta ensimmäistä. — Ei riitä, että välttää himoa, tulee aina tarkistaa\neläimellisiä intohimojaan, ajatustensakin. Jos on naimisissa, on\npidettävä vaimoaan elämän ystävänä ja säilytettävä hänen kanssaan\ntäydellisen puhtauden suhde.\n\n4:o. »_Ruokajärjestyksen tarkistus»_. — On säännöstettävä ja\npuhdistettava ravintojärjestys. Hyljättävä vähitellen tarpeettomat\nravintoaineet.\n\n5:o. _Lupaus olla varastamatta._ — Tämä ei koske ainoastaan toisten\nomaisuutta. »On varastamista, kun käyttää esineitä, joita ei\ntodellisesti tarvitse». Luonto varustaa päivittäin juuri kylliksi, eikä\nyhtään enemmän kuin mitä joka päivä tarvitsemme.\n\n6:o. _Lupaus olla mitään omistamatta._ — Ei riitä se, että on\nomistamatta mitään. Ei pidä säilyttääkään muuta kuin mikä on\nehdottomasti välttämätöntä ruumiimme tarpeeksi. On poistettava\njärkähtämättä liika. On yksinkertaistutettava elämä.\n\nKaksi »lisäluostarisääntöä» liittyy näihin varsinaisiin lupauksiin:\n\n1:o _Swadeši_. — On oltava käyttämättä esineitä, joihin nähden on\npettämisen mahdollisuus. Tämä säädös pidättää käyttämästä ulkoa\ntuotuja tavaroita. Sillä ne ovat vääryydellä omaksi eduksi käytetyn\nkurjuuden ja Euroopan työläiskansan kärsimysten tuotteita. Ulkolaiset\nkauppatavarat siis »kielletyn puun hedelmä» _Ahimsân_ oppilaalle. Siitä\npakko käyttää yksinkertaisia kotikutoisia vaatteita.\n\n2:o _Pelottomuus_. — Joka pelkää, ei voi seurata edellisiä sääntöjä. On\noltava vapaa kuninkaiden, kansojen, perheen, ihmisten, villieläinten ja\nkuoleman pelosta. Peloton ihminen puolustautuu »totuuden voimalla» tai\n»sielun voimalla».\n\nRakennettuaan luonteet kerta kaikkiaan tälle rautaperustukselle\nGandhi siirtyy nopeasti toisiin opettaviin sääntöihin, joista\nkaksi huomattavinta ovat nämä: opettajain tulee näyttää esimerkkiä\nruumiillisessa työssä (mieluimmin maatyössä); ja heidän tulee oppia\nIntian pääasialliset kielet.\n\nMitä tulee lapsiin, ovat he _Ašramiin_ tultuaan — ja sinne heidät voi\npanna jo nelivuotisina — myös sidotut sinne poismenoonsa saakka. —\n(Oppikausi kestää noin kymmenen vuotta.)\n\nHe ovat erossa kodeistaan. Vanhemmat luopuvat kaikesta tarkastuksesta.\nLapset eivät käy vanhempain luona. Heillä on yksinkertaiset vaatteet,\nravintona yksinkertainen, pelkkä kasvisruoka, ei mitään lomaa\ntavallisessa mielessä, mutta puolitoista päivää viikossa jätetään\nomakohtaiselle työlle ja kolme kuukautta vuodessa pyhitetään\njalkamatkoihin Intian halki. Hindikieli ja yksi dravidamurre ovat\npakolliset kaikille. Kaikkien tulee vielä toiseksi kieleksi oppia\nenglanti ja viiden intialaisen kielen pääpiirteet (urdu, bengali,\ntamil, telugu ja devanagari). Heille opetetaan omilla murteillaan\nhistoriaa, maantiedettä, matematiikkaa, taloudellisia tieteitä\nja sanskriittia. Samaan aikaan he harjoittavat maanviljelystä ja\nkäsinkehruuta. Sanomattakin on selvää, että uskonnollinen henki leimaa\nkoko opetuksen. Kun opinnot ovat lopussa, saavat nuoret miehet valita,\ntekevätkö he lupaukset, kuten heitä vanhemmat, vai siirtyvätkö pois.\nKaikki opetus on ilmaista.\n\nOlen viipynyt hieman kauan tässä opetusohjelmassa, koska se ilmi tuo\nGandhin liikkeen korkean henkevyyden ja on tarkoitustensa avulla sen\npääasiallisin käyntiinpanovoima. Jotta voitaisiin luoda uusi Intia,\ntulee luoda uudet vahvat ja puhtaat tosi intialaiset sielut. Ja niiden\nluomiseksi tulee muodostaa pyhä legiona apostoleja, jotka Kristuksen\napostolien tavoin olisivat maan suolana. Gandhi ei ole meidän\neurooppalaisten vallankumousmiestemme tavoin lakien ja dekreettien\nlaatija. Hän on uuden ihmisyyden muovaaja...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnglannin hallitus — kuten kaikki hallitukset tällaisessa tapauksessa —\nei ollut ymmärtänyt luonnollisesti mitään siitä, mitä oli tapahtunut.\nSen ensimmäinen ilmaus oli mitä suurinta ironiaa. Varakuningas\nlordi Chelmsford sanoo elokuussa 1920, että »tämä oli kaikista\nmielettömyyksistä mielettömintä.» Pian hallituksen oli kuitenkin pakko\nlaskeutua näistä ylhäisen ylenkatseen ilmapiireistä. Ja jokseenkin\nhämmennyksissä ja epävarmana hallitus julkaisi marraskuun 6 p:nä 1920\nisällisen ja uhkaavan tiedonannon, jossa sanottiin, ettei se ollut\ntahtonut järjestää lainkäyntiä rikollisia vastaan, koska liikkeen\nalkuunpanijat saarnasivat väkivallan poistamista, mutta oli annettu\nkäsky toimia niitä vastaan, jotka ylittäisivät määrätyt rajat ja\nryhtyisivät väkivaltaan tai aseelliseen uppiniskaisuuteen.\n\nRajat ylitettiin pian, mutta sen teki hallitus itse. Liike alkoi\nhuolestuttavasti laajentua. Jo joulukuussa 1920 sattui poikkeuksellisen\nvakava tapaus. Väkivaltaa kaihtava »Pois yhteistoiminta» -liike oli\ntähän saakka ollut vain väliaikaista koetaktiikkaa; ja hallitus eli\ntoiveissa, että yleinen intialaiskokous loppuvuoden istunnossa sen\nkumoaisi. Mutta koko Intian kansallinen kongressi, kokoontuneena\nNagpuriin, liitti sen päinvastoin perustuslakiin lain ensimmäisenä\nartikkelina:\n\nI _Artikkeli_. »Kansallisen kongressin tehtävä on saavuttaa Intian\nkansalle _Swarâj_ (Home Rule) kaikin rauhallisin ja laillisin keinoin.»\n\nSe vahvisti »Pois yhteistoiminta» -liikkeen hyväksi toimitetun\näänestyksen, jonka oli suorittanut erikoinen istunto syyskuussa 1920,\nja se laajensi sen henkeä alleviivaten »Pois väkivalta» -liikkeen\nperusajatusta; se osoitti, miten välttämätön oli maan eri ainesten\nyhteisymmärrys voiton saamiseen, ja ylisti hindulais-moslemilaista\nyhteyttä, vielä enemmän etuoikeutettujen ja sorrettujen luokkien\nlähentymistä. Se toi ennen kaikkea perustuslakiin oleellisia muutoksia,\njotka vakiinnuttivat ratkaisevasti Intian kaikkien puolueiden\nedustussäännöt.[60]\n\nKongressi ei salannut ollenkaan sitä, että silloinen »Pois\nyhteistoiminta» oli vasta ensimmäinen aste alkavassa taistelussa.\n\nSe ilmoitti, että täydellinen kieltäytyminen yhteydestä hallituksen\nkanssa ja verojen maksusta astuisi voimaan myöhemmin määrättävänä\nhetkenä. Valmistaakseen odotellessa maata siihen laajennettiin\n»boikottausta», rohkaistiin Intian kehruuteollisuutta, vedottiin\nylioppilaihin, vanhempiin, maistraatteihin; heitä pyydettiin mitä\nsuurimmalla innolla levittämään »Pois yhteistoiminta» -mielialaa. Ne,\njotka kieltäytyisivät tottelemasta Kongressin määräyksiä, suljettaisiin\npois julkisesta elämästä.\n\nTämä merkitsi valtakunnan hyväksymistä valtakunnassa, todellisen\nIntian valtakunnan hyväksymistä brittiläisen hallituksen nähden. Tämä\nei voinut enää jäädä toimettomaksi. Täytyi joko hieroa sovintoa tai\ntaistella vastaan. Vähäisellä sovittavalla mielellä yhteisymmärrys\nolisi vielä ollut mahdollinen. Kongressi oli ilmoittanut saavuttavansa\npäämääränsä »liitossa Englannin kanssa, jos se siihen suostuisi, ellei,\nilman sitä.» Kuten aina Euroopan politiikassa muita heimoja kohtaan,\npääsi väkivalta voitolle. Etsittiin tekosyitä. Niitä ei puuttunut.\n\nHuolimatta »Pois väkivalta» -aatteesta, jonka Gandhi ja kongressi\nolivat vahvistaneet, sattui eri paikoissa Intiaa ankaraa\nepäjärjestystä, jolla oli vain hyvin kaukainen suhde »pois\nyhteistoiminta» -liikkeeseen. Yhdistetyissä maakunnissa (Allahabad)\noli maanviljelyslevottomuuksia, lampuotien kapinoita tilanomistajia\nvastaan; ja poliisi sekaantui niihin verisellä tavalla. Sitten\nSikhien Akali-liike, alussa puhtaasti uskonnollinen, käytti »Pois\nyhteistoiminta» -aatteen toimintatapoja, ja lopulta liike vei\nkahdensadan Sikhin murhaan helmikuussa 1921. Ei voitu, rehellisesti\najatellen, saattaa Gandhia ja hänen oppilaitaan vastuunalaisiksi\ntästä kiihkoilun murhenäytelmästä. Mutta tilaisuus oli otollinen.\nMaaliskuun alussa 1921 alkoi puristus ja kasvoi kasvamistaan hamaan\nvuoden loppuun saakka. Se oli valinnut näyttämölle astuakseen\ntekosyyksi mielenosoitukset juomakauppiaita vastaan. Juoppous ja\neurooppalainen sivistys eivät kulkeneet ensi kertaa parivaljakkona.\n»Pois yhteistoiminta» -liikkeen vapaaehtoiset järjestöt kiellettiin.\nJulkaistiin laki kapinallisia kokouksia vastaan. Eri maakunnissa\nsaivat paikalliset poliisit täydet valtuudet murtaakseen liikkeen,\njota nimitettiin vallankumoukselliseksi ja anarkistiseksi. Tuhansia\nintialaisia jo pidätettiin, ei annettu arvoa kunnioitetuille\nhenkilöillekään. Luonnollisesti nämä toimenpiteet nostattivat\nmeteleitä, ja siellä ja täällä oli poliisin ja kansanjoukon välillä\ntaisteluita, tappoja, tulipaloja. Koko Intian Kongressin komitea,\nkokoontuneena Bezwadaan maaliskuun viimeisellä viikolla, pohti\nkysymystä, tuliko julistaa siviilitottelemattomuus. Harvinaisen\ntarkkanäköisestä se huomasi, ettei maa ollut vielä kyllin kypsä ja\nkuriin tottunut voidakseen tätä kaksiteräistä asetta käyttää; ja\nse päätti odottaa, ryhtyen eräänlaiseen siviili- ja rahalliseen\nliikekannallepanoon.\n\nGandhi ryhtyi entistä suuremmalla innolla sotaretkeensä Intian\nyhtenäisyyden, uskontojen, heimojen, puolueiden, kastien liiton\npuolesta. Hän vetosi rikkaisiin parseihin, tukkukauppiaihin,\nsuurteollisuuden harjoittajiin ja enemmän tai vähemmän Rockefellerin\nhengen mukaisiin ihmisiin. — Hindulais-moslemilaista liittoa uhkasivat\nlakkaamatta ikivanhat ennakkoluulot, pelko, molemminpuolinen epäily.\nHän uhrautuu asialle sieluineen, ruumiineen, haluamatta näiden kahden\nkansan välistä yhteensulamista, mahdotonta nykyhetkenä, eikä ollenkaan\nhänen toivomaansa. Sensijaan toivoi hän ystävyyden pohjalle rakennettua\nliittoa.[61]\n\nHänen korkein pyrkimyksensä oli saada liittää hindulaiseen\nyhteiskuntaan hyljätyt kansanluokat. Intohimoinen paariain oikeuksien\ntakaisinvaatiminen, hänen inhon- ja tuskanhuutonsa tämän hirvittävän\nyhteiskunnallisen vääryyden johdosta riittäisivät saattamaan hänen\nnimensä kuolemattomaksi. Kärsimyksellä, minkä hänelle tuotti\n»hindulaisuuden häpeällisin häpeä», kuten hän sanoi, oli alkunsa\nlapsuuden mielenailahteluissa. Hän kertoo, että hänen pienenä ollessaan\neräs paaria tuli hänen taloonsa karkeampia töitä tekemään; lasta\nkiellettiin koskemasta häneen ilman että heti peseytyi; hän ei sitä\nollenkaan hyväksynyt ja kinaili vanhempainsa kanssa. Koulussa hän usein\nkoski »halveksittuihin». Hänen äitinsä neuvoi häntä saastutuksesta\npääsemiseksi sen jälkeen koskettamaan moslemia. Mutta kahdentoista\nvanhana hänen päätöksensä oli tehty. Hän vannoi omassa mielessään\nhävittävänsä tämän synnin Intian omaltatunnolta. Hän suunnitteli apua\nalennetuille veljilleen. Ei koskaan hänen henkensä ilmene vapaampana\nkuin silloin, kun hän palvelee heidän asiaansa. Tästä voi päättää,\nettä hän olisi ollut valmis uhraamaan uskontonsakin, jos hänelle olisi\ntodistettu, että »halveksiminen» oli yksi sen opinkappaleita. Ja tämä\nainut vääryys selittää hänen silmissään kaiken sen, mitä intialaiset\nsaavat kärsiä maailmassa...\n\n»On vain ikuisen oikeuden palaamista se, että intialaiset ovat tulleet\nkeisarikunnan paarioiksi. Peskööt intialaiset ensin verentahraamat\nkätensä... Koskemiskielto on alentanut Intian. Etelä-Afrikassa,\nitäisessä Afrikassa, Kanadassa intialaisia suorastaan on kohdeltu\npaarioina. _Swarâj_ (Home Rule) on mahdoton, niin kauan kuin on\nolemassa paarioita. Intia on syypää. Englanti ei ole tehnyt mitään\nsen mustempaa. Ensimmäinen velvollisuus on suojella heikkoja ja olla\nloukkaamatta ihmisen omaatuntoa. Emme ole roistoja parempia hamaan\nsiihen saakka kunnes olemme peseytyneet tästä synnistä. _Swarâjin_\ntulee olla oikeuden hallitsemista yli koko maan...»\n\nGandhi tahtoi, että kansallinen lakialaativa kokous parantaisi\nmitä pikimmin paaria-veljien kohtalon, että heille suotaisiin\nsuuri joukko kouluja ja kaivoja — sillä yleisten kaivojen käyttö\noli heiltä kielletty. — Mutta suo siellä, vetelä täällä ... Hänen\nkärsimättömyytensä, joka ei salli hänen odottaa kädet ristissä,\nkunnes etuoikeutetut luokat ovat parantaneet vääryytensä, saattaa\nhänet paariain leiriin; hän asettuu heidän etunenäänsä, koettaa heitä\nryhmittää. Hän tutkii heidän kanssaan eri toimintamuotoja: mitä voivat\nhe? Vedota tässä asiassa Intian hallitukseen? Se merkitsisi orjuuden\nvaihtamista toiseen... Hyljätä hindulaisuus — (huomattakoon tämä\nsuuren hinduuskovaisen ylevä rohkeus!) — ja kääntyä kristinuskoon\ntai muhamettilaisuuteen? Gandhi olisi valmis sitä ehdottamaan, jos\nhindulaisuus ja koskettamiskielto olisivat erottamattomat. Mutta hän on\nvakuutettu, että se on vain hindulaisuuden epäterve kasvannainen, joka\ntäytyy poistaa. Paariain tulee siis järjestäytyä puolustautuakseen.\nHeillä olisi yksi keino; käyttää »pois yhteistoiminta» -asetta\nhindulaisuuttakin vastaan, lopettaen kaikki suhteet muihin\nhinduihin (tämän isänmaanystävän suussa ihmeellisen rohkea neuvo\nyhteiskunnalliseen kapinaan!). Mutta, Gandhi jatkaa, paariat eivät\nkykene mihinkään järjestäytymiseen, heillä ei ole johtajia. Yhtykööt\nhe siis — se on ainoa keino, mikä heille jää — yleiseen intialaiseen\n»pois yhteistoiminta» -liikkeeseen, jonka ensimmäinen ehto on luokkien\nyhtyminen! Todellinen »pois yhteistoiminta» -aate on puhdistava\nuskonnollinen toimitus. Ei kukaan voi ottaa siihen osaa hylkäämällä\npaariat; hän rikkoisi siten raskaasti. Täten Gandhin onnistui sovittaa\nuskonto, isänmaa ja ihmisyys.\n\n»_Poljettujen» luokkien konferenssi_ (Suppressed Classes Conference),\njota Gandhi johti Ahmedabadissa huhtikuun 13 ja 14 p:nä 1921, vihki\njuhlallisesti nämä ensimmäiset ryhmitysyritykset. Hän piti siellä yhden\nvaltavimmista puheistaan. Hän ei tyydy julistamaan yhteiskunnallisen\nerilaisuuden lakkauttamista; hän odottaa paarioilta suuria asioita\nuudestisyntyneen Intian yhteiskunnallisessa elämässä; hän antaa heille\ntakaisin luottamuksen itseensä; hän puhaltaa heihin polttavan toivon,\njoka häntä itseään elähdyttää. Hän on heissä huomannut, hän sanoo,\nsuunnattomia salaisia mahdollisuuksia. Hän laskee »halveksittujen»\nviidessä kuukaudessa osaavan arvollaan saavuttaa oikean paikkansa\nintialaisessa suuressa perheessä.\n\nGandhia ilahdutti nähdä Intian heltyvän, kun vedottiin sen sydämeen,\nja paariain vapauttaminen toteutui lukuisissa paikoissa.[62]\nVangitsemisensa aattona Gandhi huolehti vielä tästä asiasta ja kertoili\nsen edistyksestä. Bramaanit uhrautuivat. Etuoikeutetut luokat antoivat\nliikuttavia esimerkkejä katumuksesta ja veljellisestä rakkaudesta.\nGandhi mainitsee tapauksen nuoresta kahdeksantoistavuotisesta\nbramaanista, joka ryhtyi lakeijaksi elääkseen paariain kanssa.\n\nYhtä ylevämielisen innokkaasti Gandhi ajoi toista suurta asiaa —\nnaisasiaa.\n\nSukupuolikysymys on erikoisen vakava Intiassa, jonka aistillisuus\non ylitsevuotavan rikas, rasittava ja huonosti säännöstelty.\nLapsiavioliitot ennen aikojaan tyhjentävät kansan ruumiilliset ja\nsiveelliset voimat. Ajatusta painaa lihallinen kiusaus; vaimon arvoa\nse alentaa. Gandhi julkaisee hindunaisten valitukset siitä alentavasta\ntavasta, jolla kansallismieliset hindut heitä kohtelevat Hän pitää\nheidän valituksiansa oikeutettuina. Tässä on, hän sanoo, Intian haava,\nyhtä kipeä kuin »halveksiminen». Mutta hän lisää: koko maailma kärsii\nsiitä. Kysymys on yleismaailmallinen.\n\nKuten paariakysymyksessäkin, hän odottaa tässä asiassa raskautettujen\nedistyvän paljon enemmän kuin rasittajien. Hän kääntyy naisten puoleen\nneuvoen heitä ensin herättämään kunnioitusta lakkaamalla pitämästä\nitseään miehen halujen esineenä. Ottakoot he päättävästi osaa julkiseen\nelämään, uskaltautukoot sen vaivoihin ja vaaroihin. Älkööt he\nainoastaan kieltäytykö ylellisyydestään pois heittämällä ja polttamalla\nulkolaiset kankaat, vaan jakakoot he kaikki miehen vaivat. Kalkutassa\non jo vangittu korkea-arvoisia naisia. Se on hyvä. Kaukana siitä, että\nvaatisivat lievitystä kohteluun, kilpailkoot he päinvastoin miesten\nkanssa kestämisessä ja kieltäymyksessä! Tällä alalla nainen voi aina\nmennä miehen edelle. Älkööt he epäilkö mitään! Heikoinkin voi varjella\nkunniaansa. Riittää, että osaa kuolla.\n\nHän ei unohtanut _langenneita sisariammekaan_.[63] Hän kertoo\nkeskusteluista, joita hänellä oli usean sadan heikäläisen kanssa\nAndrhan maakunnassa ja Barisalissa. Miten yksinkertaisen ylevästi hän\npuhuu heille ja he hänelle; he uskovat itsensä hänelle, kysyvät häneltä\nneuvoa! Hän etsii heille kunniallista ammattia, ehdottaa heille rukkia,\nhe lupaavat ruveta sitä käyttämään jo seuraavana päivänä, jos heitä\nautetaan. — Ja kääntyen Intian miesten puoleen Gandhi muistuttaa heille\nnaisen kunnioituksesta:\n\n»Meidän vallankumouksessamme ei ole paikallaan tällainen synnillä\nleikkiminen. _Swarâj_ merkitsee sitä, että pidämme kaikkia Intian\nasukkaita veljinä ja sisarina... Kunnioitus kaikkia kohtaan!\nNaissukupuoli ei ole heikko sukupuoli, se on jalompi näistä kahdesta,\nkoska sillä on kyky uhrautua, hiljaa kärsiä, olla nöyrä, koska sillä\non usko ja tunto. Naisen intuitio on usein voittanut miehen julkeasti\nitselleen omistavan ylemmän ymmärryksen...»\n\nHän löysi Intian naisissa — alkaen omasta vaimostaan — järkeviä\napulaisia ja parhaita oppilaitaan.\n\n\n\n\nIII\n\n\nVuosi 1921 merkitsee Gandhin vaikutuksen korkeinta huippua. Hänellä\non ääretön siveellinen voima; ja hänen itsensä sitä tavoittelematta\npannaan hänen käsiinsä melkein rajaton valtiollinen mahti. Kansa\nuskoo häntä pyhimykseksi; hänestä tehdään maalauksia Šri-Krišnana.[64]\nJa joulukuussa 1921 koko Intian Kongressi asettaa hänet täyteen\narvovaltaan; hänellä on oikeus valita seuraajansa. Hän on Intian kansan\nkieltämätön johtaja. Hänestä riippuu, päästääkö vai ei valloilleen\nvaltiollinen vallankumous ja luodako vaikkapa uskonnollinen uudistus.\n\nHän ei sitä tehnyt. Hän ei halunnut sitä. Siveellistä suuruuttako?\nSiveellistä arkuuttako? Ehkä molempaakin. Jokaiselle on vaikeata\n(etenkin toisenlaista sivistystä edustavalle ihmiselle) tunkeutua\nsyvälle johonkin omaantuntoon, etenkin kun se on niin syvä ja herkkä\nkuin Gandhin. On vaikeata arvata tekojen pyörteessä, jotka tänä\nmelskeisenä vuonna kuohuttivat Intiaa kaikin tavoin, onko perämiehen\nkäsi aina ollut varma ja ohjannut jättiläislaivaa hairahtumatta,\nvapisematta. Mutta minä koetan sanoa sen, minkä luulen saaneeni ilmi\ntästä elävästä arvoituksesta, tätä nuorta miestä kohtaan tuntemallani\nsuurella kunnioituksella ja vilpittömyydellä, minkä olen velkaa hänen\nvilpittömyydelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka Gandhin valta olikin suuri, eivät sen käyttämisen vaarat olleet\npienemmät. Sitä mukaa kuin julkinen toiminta laajeni ja värähdytti\nsatoja miljoonia ihmisiä, tuli vaikeammaksi sitä ohjata ja säilyttää\noma tasapaino tällä meuruavalla merellä. Oli yli-inhimillinen\ntehtävä säilyttää hengen hillintä ja samalla laajakatseisuus näiden\nirtipäässeiden, hillittömien joukkojen keskessä. Perämies, lempeä ja\nhurskas, rukoilee ja turvautuu Jumalaan. Mutta hänen kuulemaansa ääntä\nhämmentää myrsky. Kuulevatko muut sitä?\n\nSeikka, mitä hänen vähimmin tarvitsee pelätä, on ylpeyden vaara.\nEi mikään ihailu voi panna hänen päätään pyörälle. Se haavoittaa\nhänen nöyrää mieltään yhtä paljon kuin älyään. Ainutlaatuinen tapaus\nprofeettain ja suurten mystikkojen historiassa on seikka, ettei hän\nollenkaan näe näkyjä eikä ilmestyksiä eikä pyri sellaisia itselleen\nenempää kuin muillekaan uskottelemaan. Tahratonta vilpittömyyttä!\nHänen järkensä ei lankea hurmioon eikä sydämensä turhamaisuuteen. Hän\non ja pysyy samanlaisena kuin kaikki muut ihmiset... Ei, älköön häntä\nkutsuttako pyhimykseksi! Hän ei sitä halua. (Ja siksi hän juuri on\npyhimys.)\n\n»Hän kirjoittaa: sana Pyhä on pyyhittävä pois nykyisestä elämästä...\nRukoilen kuten jokainen kunnon hindu, uskon meidän kaikkien voivan\nolla Jumalan lähettejä, mutta minulla ei ole ollut mitään erikoista\nJumalan ilmestystä. Oma vahva uskoni on, että hän ilmestyy jokaiselle\nihmisolennolle, mutta me suljemme korvamme sisäiseltä ääneltä... Minä\npyrin olemaan vaatimaton työmies, vaatimaton Intian ja ihmisyyden\npalvelija (a humble servant of India and humanity...) Minulla ei ole\nmitään halua perustaa lahkoa. Olen todella siinä suhteessa liian\nkunnianhimoinen. En esitä uusia totuuksia. Koetan esittää ja seurata\ntotuutta sellaisena kuin sen tunnen. Kylvän uutta valoa moniin\nvanhoihin totuuksiin.»\n\nItsensä suhteen hän on siis aina vaatimaton, kaikissa asioissa mitä\ntunnollisin, omasta kohdastaan mahdoton kaikkeen poikkeukselliseen\nniin hyvin intialaisena isänmaanystävänä kuin »pois yhteistoiminta»\n-aatteen pappina. Hän ei hyväksy mitään tyranniutta edes hyvän\nasian puolesta. »Ei pidä koskaan korvata hallituksen orjuutusta\n»pois yhteistoiminta» -aatteen miesten orjana olemisella. Hän\nkieltäytyy niinikään vertaamasta isänmaataan muihin isänmaihin, eikä\nhänen isänmaallisuutensa sulkeudu Intian rajojen sisälle. »Minun\npatriotismini sulaa ihmisyyteen. Olen patriootti, koska olen ihminen ja\ninhimillinen. En ole ahdasmielinen. En tekisi pahaa enempää Englannille\nkuin Saksallekaan palvellakseni Intiaa. Imperialismilla ei ole paikkaa\nelämänsuunnitelmassani... Patriootti on isänmaansa ystävä sitä\nvähemmin, mitä huonompi humanisti hän on.\n\nMutta ovatko hänen oppilaansa aina olleet yhtä pidättyväisiä? Mitä\ntulee hänen opistaan joidenkuiden muiden ohjatessa? Ja miten paljon\nkansa siitä hyötyy heidän välityksellään?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Rabindranath Tagore monien vuosien matkustelun jälkeen palaa\nEuroopasta Intiaan elokuussa 1921, on hän hämmästynyt mielten\nmuutoksesta. Hänen tuskansa ei näyttäytynyt vasta hänen palatessaan,\nse ilmeni jo monissa hänen Euroopasta intialaisille ystävilleen\nlähettämissään kirjeissä, joista useat julaistiin _Modern\nReview'ssa_.[65] On välttämätöntä pysähtyä tähän kahden suuren\nhengen erimielisyyteen, henkien, jotka kunnioittavat ja ihailevat\ntoisiaan, mutta jotka ovat samalla niin kohtalokkaasti erotetut kuin on\nkreikkalainen viisas apostolista, Platon pyhästä Paavalista. Toisella\npuolen uskon ja laupeuden nero, joka haluaa olla uuden ihmisyyden\nhiiva. Toisella puolen taas älyn nero, vapaa, laajakatseinen ja selkeä,\njoka käsittää kaiken olemassaolevan kokonaisuuden.\n\nTagore on aina tunnustanut Gandhin pyhyyden; ja olen hänen kuullut\nsiitä puhuvan kunnioituksella. Kun minä esitin Tolstoin olemusta\nMahatmana, osoitti Tagore, kuinka paljon Gandhi oli tätä olemusta\nlähempänä ja hänen mielestään kirkkaamman valon ympäröimä — (ja minä\nmyönnän tämän nyt, kun tunnen hänet paremmin) — sillä Gandhissa on\nkaikki luontoa, yksinkertaista, vaatimatonta ja puhdasta; ja hänen\ntaistelujansa ympäröi tyyneys. Sensijaan Tolstoilla kaikki on ylpeätä\nkapinaa ylpeyttä vastaan, vihaa vihaa vastaan, intohimoa intohimoja\nvastaan, kaikki on väkivaltaa, itse väkivallan vierominenkin... Tagore\nkirjoitti Lontoosta huhtikuun 10 p:nä 1921: »Olemme kiitolliset\nGandhille siitä, että hän antaa Intialle tilaisuuden todistaa uskon\njumalaiseen henkeen ihmisessä vielä elävän.» Ja vaikkakin hän jo\nsuhtautui varovaisesti Gandhin liikkeeseen lähtiessään Ranskasta\npaluumatkalle kotimaahan, oli hän halukas antamaan sille apuansa.\nVieläpä muuan huomiota herättävä manifesti lokakuulta 1921, _Totuuden\nvaatimus_, jonka myöhemmin tähän lainaan ja joka vahvistaa välien\nkatkeamisen, alkaa suurimmalla ylistyksellä, mitä koskaan Gandhista on\nkirjoitettu.\n\nOmasta puolestaan Gandhi osoittaa Tagorelle syvää kunnioitusta ja\nkoettaa eri mieltäkin ollessaan pysyttää sen. Tuntuu, että hänestä\non työlästä ruveta väittelyihin Tagoren kanssa. Kun hyvät ystävät\nkoettavat kiihoittaa taistelua kantelemalla eräitä yksityislaatuisia\npuheita, käskee Gandhi heitä vaikenemaan osoittaen, miten paljosta\nhänen on Tagorea kiittäminen.[66]\n\nMutta on kohtalokasta, että heidän henkinen eroavaisuutensa vahvistui.\nKesästä 1920 alkaen Tagore oli valittanut sitä, että Gandhissa asuva\nylitsevuotava rakkauden ja uskon voima suuntautui Tilakin kuoleman\njälkeen politiikan palvelukseen. Varmasti Gandhi itse ei ollut siihen\nryhtynyt sydämen ilolla; mutta Tilakin kuoltua Intia oli vailla\npoliittista johtajaa. Täytyi astua hänen tilalleen.\n\n»Jos minun havaitaan ottavan osaa politiikkaan, sanoo hän nimenomaan\nhetkenä, jolloin hän siinä suhteessa ryhtyy ratkaisevaan päätökseen,\nteen sen ainoastaan sikäli, että nykyinen politiikka sieppaa meidät\nkuin käärme kiemuroihinsa... Koetan saada uskonnon leimaa politiikkaan.»\n\nMutta Tagore valitti tämän seikan tarpeellisuutta. Hän kirjoitti\nsyyskuun 7 p:nä 1920:\n\n»Koko se siveellinen into, jota Mahatma Gandhin elämä osoittaa ja\njota maailman kaikkien ihmisten joukossa vain hän voi edustaa, on\nmeille tarpeellinen. On raskas onnettomuus meidän maallemme, että niin\nkallisarvoinen aarre on asetettu politiikkamme hauraaseen laivaan\nja heitetty kiihtyneiden vastasyytösten loppumattomaan aallokkoon,\nmaallemme, jonka tehtävä on sielun tulella antaa uudelleen elämä\nkuolleille....\n\nHenkisten voimiemme tuhlaus seikkailuihin, jotka siveellisen totuuden\nkannalta katsoen ovat kehnoja, on kovin surullista. On rikollista\nmuuttaa siveellinen voima sokeaksi voimaksi.»[67]\n\n»Pois yhteistoiminta»-sotaretken raikuvat alkutoitotukset,\nKhilafat-nimen sekä Punjabin rikosten Intiassa nostattama levottomuus\nolivat sanelleet Tagorelle nämä rivit. Hän pelkäsi niiden vaikutuksia\nheikkoon ja hysteerisen raivon puuskiin alttiiseen kansaan. Hän olisi\ntahtonut sen vieroittaa kostoajatuksista ja teoista, joita olisi\nmahdoton korjata, saada sen unohtamaan, mikä ei ollut autettavissa,\nhaaveilemaan vain mitä suurimman isänmaan sielun rakentamista. Yhtä\npaljon kuin hän Gandhin ajatuksessa ja toiminnassa ihaili uhrautuvan\nhengen palavaa säteilyä (ja sen hän sanoo kirjeessään maaliskuun\n2 p:ltä 1921, jonka myöhemmin esitän), yhtä paljon oli hänestä\nvastenmielinen se kielteinen aines, jonka uusi uskonto sisälsi, —\n»pois yhteistoiminta». Häntä kauhisti kaikki kielteinen! Ja tässä on\nhänellä tilaisuus verrata brahmalaisuuden positiivista ihannetta,\nelämänilojensa puhdistamista, täydelliseen luopumiseen, jota taas\nbuddhalaisuuden kielteinen ihanne vaatii. Tähän tulee Gandhi\nvastaamaan, ettei hylkäämisen teho ole vähemmän tarpeellinen kuin\nhyväksymisen. Ihmisponnistuksessa on kumpaakin. Upanišadien viimeinen\nsana on kielteinen. Ja _Brahman_ määrittelevät Upanišadien tekijät\nseuraavasti: Neti  (Ei tätä). Intia oli liiaksi unohtanut taidon sanoa:\n»Ei!» Gandhi on sen sille uudelleen opettanut.\n\n»Ennen kylvämistä on kitkettävä... temmattava pois paha.»\n\nMutta eikö Tagore halua mitään kitkeä? Hänen runollinen mietiskelynsä\nsopeutuu kaikkeen olevaan ja nauttii sen sopusoinnusta. Hän tuo sen\nilmi lauseissa, jotka ovat nerokkaan kauniit, mutta äärimmäisen vapaat\ntoiminnasta. Tämä on mielikuvilla leikkivän Natarajan tanssia:\n\n»Koetan kaikin voimin sovittaa ajatustapani isänmaani yli kulkevaan\nkiihkoisan innostuksen tunnemyrskyn säveleen. Mutta miksi on\nolemuksessani tämä vastustuksen henki, vastoin voimakasta haluani\nvälttää sitä? En löydä selvää vastausta, mutta alakuloisuuteni\nsumuun pilkistää hymy ja ääni sanoo: »Teidän paikkanne on lasten\nparissa, maailmojen rannikolla: siellä on rauhanne; ja siellä olen\nminä kanssanne.» Ja siksi olen äsken leikilläni keksinyt uusia\nrytmejä. Ne ovat vain tyhjiä, mutta iloisia siitä, että hetken\nvirta on tuonut ne mukanaan; ne tanssivat auringossa ja nauravat\nkadotessaan. Mutta sillaikaa kuin huvittelen, koko luomus huvittelee:\nsillä eivätkö lehdet ja kukat ole loppumattomia kokeiluja rytmeillä?\nEikö Jumalani ole aikojen ikuinen tuhlaaja? Hän heittää tähdet ja\nplaneetat muutosten pyörteeseen; näkyväisyyden virralle hän heittää\naikakausien mielikuvitustäydet paperiveneet. Kun minä häntä ahdistan\nja häntä rukoilen sallimaan minun jäädä hänen pieneksi oppilaakseen\nja hyväksymään muutamia tekemiäni pikku näperryksiä hänen ilolaivansa\nlastuiksi, hän hymyilee ja minä astelen hänen takanaan hänen takkinsa\nliepeeseen tarttuen... Mutta missä olen kansanjoukon keskellä, takaa\ntyönnettynä, joka puolelta puserrettuna? Ja mikä on melu, joka\nminua ympäröi? Jos se on laulu, silloin voi _sitarini_ siepata sen\nmelodian, ja minä yhdyn kuoroon, sillä olenhan laulaja. Mutta jos se on\nvalitusta, on ääneni tukahtunut ja olen itsekin turta. Olen koettanut\nkaikkina näinä päivinä korvaani heristäen keksiä siinä melodiaa: mutta\n»pois yhteistoiminta» -ajatus hirvittävine, helisevine vyöryineen,\nkasattuine uhkineen, kieltäymyksen-huutoineen ei minulle laula mistään.\nJa minä ajattelen: »Jos ette voi kulkea yhtä jalkaa kansalaistenne\nkanssa heidän historiansa suuressa vaiheessa, varokaa sanomasta,\nettä he ovat väärässä ja te itse oikeassa; jättäkää sotilaan osanne,\npalatkaa runoilijanurkkaanne ja olkaa valmiit ottamaan vastaan kansan\niva ja epäsuosio!»[68]\n\nTäten puhuisi joku Goethe — intialainen Goethe Bacchus. Ja näyttää\nsiltä kuin tämä olisi hänen lopullinen mielipiteensä: runoilija\njättäisi hyvästit kielteiselle toiminnalle ja kutoisi ympärilleen\nluomisilon lumokehän. — Mutta Tagore ei tee sittenkään näin, sillä\nhän kirjoittaa tästä: »kohtalo oli hänet valinnut ohjaamaan venettään\njuuri vasten virtaa!» Hän ei ollut ainoastaan runoilija; hän oli tällä\nhetkellä Aasian henkinen lähettiläs Euroopassa; ja hän palasi juuri\npyytämästä tätä maanosaa liittoon perustaessaan yleismaailmallisen\nyliopiston Santiniketaniin.\n\n»Mikä kohtalon iva, että juuri olen saarnannut merten tällä puolen\nIdän ja Lännen kulttuurien yhteistoimintaa samanaikaisesti kuin »pois\nyhteistoiminta» -aatetta saarnataan toisella puolen.»\n\n»Pois yhteistoiminta» -aate loukkasi juuri hänen toimintaansa ja\nhenkevää uskoaan: »Uskon todelliseen Idän ja Lännen liittoon.»\n\nSe loukkasi hänen rikasta, maailman kaikkien kulttuurien ravitsemaa\nälyään.\n\n»Kaikki ihmiskunnan kunnia on minun... _Ihmisen ääretön personallisuus_\n(kuten sanovat Upanišadit) voi toteutua vain kaikkien ihmissukukuntien\nsuurenmoisessa sopusoinnussa... Rukoilen aina, että Intia edustaisi\nmaailman kaikkien kansain yhteistoimintaa. Sille on yhteys totuus ja\njakautuminen Mâyâ. Yhteys on jotain, mikä käsittää kaiken eikä siis ole\nsaavutettavissa kieltämisen tietä... Nykyinen pyrkimys viedä meidän\nhenkemme eroon Lännen hengestä on henkisen itsemurhan koe... Nykyaikaa\non mahtavasti hallinnut Länsi. Se on ollut mahdollista vain siten, että\nLännelle on tullut osaksi joku suuri ihmiselle tarkoitettu tehtävä.\nMeidän, Idän ihmisten, tulee siitä oppia... On epäilemättä epäkohta,\nettemme pitkään aikaan ole olleet kosketuksessa oman kulttuurimme\nkanssa ja että Lännen kulttuuri on siksi vallannut meidän kulttuurimme\noikean paikan... Mutta jos väitetään olevan pahasta jäädä kosketukseen\nsen kanssa, merkitsee se huonoimman lajisen nurkkakuntaisuuden\nrohkaisemista, nurkkakuntaisuuden, josta seuraa vain henkistä\nvajavaisuutta... Päivän kysymys on yleismaailmallinen. Ei yksikään\nkansa voi menestyä irtautumalla toisista. On joko pelastauduttava tai\nhävittävä yhdessä.»[69]\n\nKuten Goethe vuonna 1813 kieltäytyi vihaamasta ranskalaista sivistystä,\nei Tagorekaan voi hyväksyä Lännen sivistyksen hylkäämistä. Ja vaikka\ntämä ei olisi ollutkaan Gandhin ajatus, tietää Tagore intialaisen\nnatsionalismin nostettujen intohimojen antavan tämän sävyn sille. Hän\npelkää tämän hengen barbarian tuloa:\n\n»Ylioppilaat tuovat uhriantimensa — mille? Ei täydellisemmälle\nkasvatukselle, vaan »pois kasvatus» -aatteelle... Muistan, että\n_Swadeši-liikkeen_[70] ensi aikoina parvi nuoria ylioppilaita tuli\nminua tervehtimään; he sanoivat minulle siinä tapauksessa, että\nkäskisin heitä jättämään koulunsa ja kolleegionsa, tottelevansa minua\nheti. Minä kielsin jyrkästi, ja he poistuivat vihaisina, epäillen\näiti-isänmaani rakkauden vilpittömyyttä.»\n\nJuuri näinä kevätpäivinä 1921, jolloin Tagore sai mielipahakseen\nkuulla, että Intiassa oli alettu vieroa englantilaisia tieteellisiä\nharrastuksia, hän sai itse Lontoossa kouraantuntuvan esimerkin tästä\nhenkisestä natsionalismista; erään englantilaisen professorin, hänen\nystävänsä Pearsonin luennolla intialaiset ylioppilaat ryhtyivät\nsopimattomiin mielenosoituksiin. Tagore pahastui. Eräässä kirjeessä\nSantiniketanin johtajalle hän suomii tätä huonoa suvaitsemattomuutta.\nHän panee »pois yhteistoiminta» -liikkeen siitä vastuunalaiseksi. —\nGandhi vastaa näihin soimauksiin.[71] Tehden huomautuksiaan Euroopan\nkirjallisen kasvatuksen siveellistä tasoa vastaan, jolla ei ole mitään\nyhteistä luonteen kasvatuksen kanssa ja jota voi syyttää siitä, että\nse on vienyt Intian nuorisolta sen miehuuden, hän tuomitsee tehdyt\ntörkeydet ja panee vapaahenkisenä vastalauseen:\n\n»En pidä siitä, että taloni olisi joka puolelta saarrettu ja ikkunani\ntukitut. Pidän siitä, että kaikkien maiden kulttuurien henki virtaa\nvapaasti asuntoni halki, mutta kieltäydyn sallimasta sen itseäni\nvalloittaa. Uskontoni ei ole vankilauskontoa. Siinä on paikka\npienimmällekin Jumalan luodulle. Sille on vain vierasta eri heimojen,\nuskontojen ja värien omahyväinen ylpeys.»\n\nNämä ovat jaloja sanoja. Mutta ne eivät tee tyhjäksi Tagoren\nhuolestumista. Hän ei epäile Gandhia. Mutta hän pelkää gandhilaisia.\nJa heti laivasta Intian mantereelle astuttuaan elokuussa 1921 häntä\ntukahduttaa heidän sokean uskonsa johtajan todistuksiin. Hän näkee\nhenkisen despotismin uhkaavan, ja _Modern Review'ssaan_ hän julkaisee\nlokakuun 1 p:nä todellisen manifestin: _Totuuden vaatimuksen_, joka\nnousee tätä orjahenkisyyttä vastaan. Vastalause on sitä vaikuttavampi,\nkoska sen edellä on loistava kunnioituksenosoitus Mahatman olemukselle.\nTagore, muistellen Intian vapausliikkeen alkua v. 1907—1908, sanoo, että\nIntian poliittisten johtajain yleiskuva oli pysynyt myöntyväisenä;\nse haltioitui Burken, Gladstonen, Mazzinin, Garibaldin varjoista ja\nosoittautui kykenemättömäksi syrjäyttämään englantia puhuvaa ylhäisöä.\n\n»Silloin tuli Mahatma Gandhi. Hän on pysytellyt tuhansien osattomain\nolkikattomökin kynnyksellä, puettuna kuten he. Hän on puhunut heille\nheidän omalla kielellään. Siinä vihdoinkin kuultiin totuus, eikä mitään\nkirjoista opittua. Niinikään hänelle annettu nimitys, Mahatma, on\nhänen oikea nimensä. Kuka muu on tuntenut kaikki Intian ihmiset omaksi\nlihakseen ja verekseen? Kosketuksesta totuuden kanssa sielun sorretut\nvoimat elpyivät. Heti kun todellinen Rakkaus oli Intian ovella, ovi\naukeni selälleen. Kaikki epäily haihtui. Totuus herätti totuuden...\nKunnia Mahatmalle, joka on tehnyt näkyväksi totuuden voiman!...\nSamaten kuin Buddhan kuuluttaessa kaikkiin ihmisiin kohdistuvaa säälin\ntotuutta, jonka hän oli saavuttanut itsekasvatuksensa hedelmänä, Intia\nheräsi miehuutensa kukkaan; sen voima levisi tieteisiin, taiteisiin ja\nrikkauksiin; se on tulvinut tuolle puolen valtamerien ja erämaiden...\nEi yksikään kaupallinen tai sotilaallinen toimenpide ole koskaan\npäässyt samoihin tuloksiin... Rakkaus yksin on tosi. Kun se antaa\nvapauden, se asettaa sen sisimpäämme.»\n\nMutta tämä jumaloiminen keskeytyy äkkiä. Sitä seuraa pettymys.\n\n»Muutamia nuotteja tästä Intian ihmeellisen heräämisen musiikista\non liitänyt luokseni merten halki... Odotellen saavani hengittää\nuuden vapauden virvoittavaa ilmaa palasin iloa täynnä. Mutta se,\nminkä palattuani löysin, masensi minut. Painostava ilmakehä vaappui\nmaan yllä. En tiedä, mikä ulkonainen puristus näytti pakottavan\njokaista ja kaikkia puhumaan samaan äänilajiin ja heittäytymään\nsaman muulin vedettäväksi. Kaikkialla kuului, että äly ja kulttuuri\noli pantava lukon taa, oli tarpeen enää vain tarttua kiinni sokeaan\ntottelevaisuuteen. On niin helppoa kahlita ulkonaisen vapauden nimessä\nihmisen sisäinen vapaus!»\n\nTunnemmehan tämän tuskan ja tämän vastaanpanon. Ne ovat kaikkien\naikojen tuttuja. Katoavan antiikkisen maailman viimeiset vapaat henget\novat samoin vastaanottaneet tulevan kristityn maailman. Me tunnemme\nitsessämme nousevan tämän vastarinnan inhimillisiä luoteita ja vuoksia\nvastaan, joita nostattaa tähän aikaan yhteiskunnallisen ja kansallisen\nuskon sokea virta. Se on vapaan sielun ikuista kapinaa uskonaikakausia\nvastaan, jotka se itse on esiin manannut: sillä usko — kouralliselle\nvalituita ääretön vapaus — on sitä ihastuksella tervehtiville kansoille\nyksi orjuutus lisää.\n\nMutta Tagoren soimaus kantaa kansanjoukkojen kiihkoilun tuolle\npuolen. Tottelevaisuuden humaltamien ihmisjoukkojen yläpuolella\nhän saavuttaa Mahatman. Miten suuri Gandhi lieneekään, eikö hänen\nauktoriteettinsa mene yli yhden miehen voimien? — Sellaista kuin Intian\nasiaa ei voida antaa yhden johtajan käsiin. Mahatma on totuuden ja\nrakkauden Mestari. Ja tosiaankin: »kultainen johtosauva», joka voi\nherättää maamme totuuteen ja rakkauteen, ei ole niitä esineitä, joita\nvoitaisiin teetättää lähimmällä kultasepällä... Mutta _Swarâjin_ (Home\nRule) rakentamisen tieto ja taito ei ole pieni asia. Sen polut ovat\nvaikeat ja aikaa vaativat. Sellaiseen työhön ovat into ja hartaus\nvälttämättömät, mutta vielä enemmän tutkiminen ja tuumiskelu. Sitä\nvarten tulee taloustieteilijän miettiä, työmiehen työskennellä,\nopettajan opettaa, valtiomiehen harkita. Sanalla sanoen maan\nsiveellisen voiman tulee harjaantua kaikkiin suuntiin. On säilytettävä\nkaikkialla tutkimuksen henki koskemattomana ja esteettömänä. Ei saa\nantaa tietoisen tai tiedottoman puristuksen tehdä älyä araksi.»\n\nTagore vetoaa siis Intian kaikkien vapaiden voimien yhteistoimintaan.\n\n»Meidän vanhoissa metsissämme asuvat _gurut_ (viisaat) lähettivät\nmoninaisten näkemystensä viisastuttamina vetoomuksen kaikille totuuden\netsijöille... Miksei meidän _gurumme_, joka haluaa meitä opastaa\ntoiminnan teillä, tee samanlaista vetoomusta?»\n\nMutta guru Gandhi on tehnyt tämän ainoan vetoomisen jokaiselle erikseen\nja kaikille yhteisesti: »Kehrätkää ja kutokaa!»\n\n»Onko tämä uuden aikakauden vetoomusta uuteen luomiseen? Jos suuret\nkoneet ovat vaara Lännen hengelle, eivätkö _pienet koneet_ ole meille\nvielä pahempi vaara?»\n\nEi riitä edes se, että kansan kaikki voimat toimivat yhdessä keskenään,\nniiden tulee olla yhteistoiminnassa maailmankaikkeuden kanssa. »Intian\nherääminen on sidottu maailman heräämiseen». »Jokainen kansa, joka\nsulkeutuu itseensä, kulkee uuden aikakauden hengenvirtaa vastaan.»\nJa Tagore, joka juuri on viettänyt useampia vuosia Euroopassa,\nhaltioituu niiden miesten muistosta, joita hän oli siellä tavannut,\nniiden kunnon eurooppalaisten, jotka ovat vapauttaneet sydämensä\nnatsionalismin kahleista uhratakseen sen koko ihmiskunnan palvelukseen,\n— maailmankaikkeuden kansalaisten vainottu vähemmistö, — _cives totius\norbis_, — jotka hän laskee _Sannyasinein_ joukkoon,»[72] niiden, jotka\nsielussaan ovat toteuttaneet ihmisten yhteyden...»\n\n»Ja me, me tyytyisimme yksin lueskelemaan Kieltäymyksen rukousnauhaa,\npalaamaan lakkaamatta muiden vikoihin, valvomaan _Swarâjin_\nrakentamista vihan perusteille!... Kun aamurusko kutsuu lintua uuteen\npäivään, ei ruuan haku ole valtavin vaisto hänen herätessään. Hänen\nsiipensä vastaavat väsymättä taivaiden kutsuun. Hänen kurkkunsa\npurkaa ilolauluja uudelle valolle. Uusi ihmisyys on meille lähettänyt\nkutsunsa. Vastatkoon henkemme omalla kielellään!... Ensimmäinen\nvelvollisuutemme aamuruskossa on muistaa _Sitä, joka on Yksi, jolla ei\nole luokka- eikä värieroa ja joka erilaisten voimiensa avulla pitää\nsikäli kuin välttämättömyys vaatii huolia joka luokan tarpeista ja\njoka luokasta. Rukoilkaamme Sitä, joka antaa meille kaikille viisauden\nomaksua oikea ymmärtämystä_.»[73]\n\nTämä kuninkaallinen puhe, korkeimpia, mitä mikään kansa on kuullut,\ntämä aurinkoinen runoelma on yläpuolella kaikkien ihmiskiistojen.\nJa ainut arvostelu, minkä siitä voisi tehdä, on se, että se liikkuu\nehkä liiankin korkealla. Se lienee totta vuosisatojen taustaa\nvastaan. Runoilijalintu, kotkan kokoinen pääsky (kuten Heine sanoi\neräästä musiikkimme jättiläisestä), laulaa Ajan raunioilla. Hän elää\nikuisuudessa. Mutta nykyhetki on kiireinen. Kiitävä hetki haluaa\nvälitöntä vajanaistakin helpotusta katkeriin kärsimyksiinsä, — maksoi\nmitä maksoi! Ja tähän seikkaan Gandhin, jolta puuttuu Tagoren lentoa\n(tai joka ehkä Säälin Bôdhisattvana on siitä kieltäytynyt, elääkseen\nosattomien kanssa), on helppo vastata.\n\nHän tekee sen tällä kertaa intohimoisemmin kuin koskaan ennen tässä\njalossa kiistassa. Hänen vastauksensa ei viivy; se ilmestyy lokakuun\n13 p:nä _Young Indiassa_ ja on pateettinen. Gandhi kiittää _suurta\nvahtimiestä_[74] siitä, että tämä varoittaa Intiaa erinäisistä\nvaaroista. Hän on samaa mieltä hänen kanssaan vapaan päättelemisen\nvälttämättömyydestä:\n\n»Ei tule antaa järkeänsä kenenkään säilytettäväksi. Sokea leväperäisyys\non usein vahingollisempi kuin pakollinen alistuminen tyrannin piiskaan.\nRaakuuden orjasta on vielä toivoa; rakkauden orjasta ei ole.»\n\nTagore on hyvä vahti, joka ilmoittaa vihollisten, toisin sanoen\nulkokultaisuuden, horroksen, suvaitsemattomuuden, tietämättömyyden,\nvelttouden lähestymisestä. Mutta Gandhi ei myönnä Tagoren soimauksia\noikeutetuiksi. Mahatma vetoaa aina järkeen. Ei ole, hän sanoo,\nollenkaan totta, että Intiassa olisi sokeaa tottelevaisuutta. Jos maa\non päättänyt ruveta käyttämään rukkia, on se tapahtunut pitkän ja\nuutteran ajattelun jälkeen. Tagore puhuu kärsivällisyydestä ja tyytyy\nkauniisiin lauluihin. Nyt on sota! Laskekoon runoilija lyyransa! Hän\nlaulakoon perästäpäin. — »Talon liekehtiessä tulessa jokainen ottaa\nsaavin sammuttaakseen tulipalon...»\n\n»Kun ihmiset ympärilläni kuolevat ruoan puutteesta, niin on ainoa\nluvallinen toimeni ravita nälkiintyneitä... Intia on kuin talo tulessa.\nIntia kuolee nälkään, koska sillä ei ole työtä, joka sille tuottaisi\nravintoa. Khulna kuolee nälkään... _Ceded Districteissä_ on neljäs\nnälkäkausi. Orissa kärsii kestävää nälkää... Intia uupuu päivä päivältä\nyhä enemmän. Sen jäsenissä ei veri juuri ollenkaan enää kulje. Jollemme\ntätä käsitä, se kukistuu... Nälkiintyneelle ja toimettomalle kansalle\nuskaltaa Jumala ilmestyä ainoastaan työssä luvaten palkintona ruokaa.\nJumala on luonut ihmisen ansaitsemaan työllään ravintonsa, ja hän on\nsanonut varkaiksi niitä, jotka työtä tekemättä syövät... Ajatelkaamme\nmiljoonia ihmisolentoja, jotka nykyään ovat eläimiä alempana, ihmisiä,\njotka ovat melkein kuolleita. Rukki on miljoonille kuoleville elämä.\nNälkä se vie Intian rukin ääreen... Runoilija elää huomista varten\nja tahtoisi meidän tekevän samoin. Hän esittää haltioituneille\nkatseillemme kauniin maalauksen linnuista, jotka varhain aamulla\nlaulavat ylistyslauluja tai lehahtavat lentoon. Nämä linnut ovat\nravitut. Niillä on jokapäiväinen leipänsä ja ne lehahtavat lentoon\nlevännein siivin, joiden veri yöllä on uudistunut. Mutta olen surukseni\nseurannut lintuja, joilla voimain puutteessa ei ollut edes halua\nheikosti liikuttaa siipiään. Ihmislintu Intian taivaan alla nousee\nheikompana kuin silloin, kun se on ollut lepäävinään. Miljoonille\nolennoille elämä on ikuista valvomista tai ikuista halvausta... Minusta\non mahdotonta keventää nälkiintyneiden kärsimystä Kabirin laululla...\nAntakaa heille työtä, että voisivat syödä!... Mutta miksi,\nkysytään, kehräisin minä, jolla ei ole tarve tehdä työtä syödäkseni?\nKoska syön sitä, mikä ei kuulu minulle. Elän imemällä kansalaisiani.\nSeuratkaa kaikkien niiden rahojen jälkiä, jotka joutuvat taskuumme,\nja huomaatte todeksi sen, mitä sanon... On kehrättävä! Kehrätköön\njokainen! Kehrätköön Tagore, kuten muutkin! Polttakoon hän ulkolaiset\nvaatteensa!... Se on tämän päivän velvollisuus. Jumala pitää huolen\nhuomisesta. Kuinka sanookaan Gitâ: _Tehkää niinkuin oikein on_!»\n\nSynkkiä ja surullisia sanoja! Maailman kurjuus kohoaa taiteen unelman\neteen ja huutaa sille: »Uskallapa kieltää minut!» Kuka ei ymmärtäisi\nGandhin intohimoista liikutusta ja ottaisi siihen osaa!\n\nJa kuitenkin tässä niin ylpeässä ja pistävässä vastauksessa on jotain,\nmikä todistaa eräät Tagoren epäilyt oikeiksi: _Sileat Poeta_, jokin\nkäskevä vetoaminen taistelun kuriin. Tottele ehdottomasti _Swadeši\n-lakia_, jonka ensimmäinen jokapäiväinen velvollisuus kaikille on rukin\nkäyttö.\n\nInhimillisessä taistelussa epäilemättä kuri on velvollisuus. Mutta\nonnettomuudeksi ne, joille on annettu tehtäväksi sen käytäntöönpano\n— mestarin apulaiset — ovat useimmiten ahdasmielisiä: he muodostavat\nitselleen ja muille ihanteen siitä, minkä pitäisi olla vain keino\nihanteen saavuttamiseen; sääntö lumoo heitä juuri ahtaudellaan, sillä\nhe viihtyvät vain ahtaalla tiellä. Heille _Swadeši_ on imperatiivi.\nSe saa pyhän luonteen. Yksi Gandhin pääoppilaita, professori hänen\nsydämelleen rakkaimmassa koulussa, Sabarmatin _Satyâgrah Ašramissa_,\nAhmedabadissa, D.B. Kalelkar, julkaisee _Swadešin evankeliumin_,[75]\njonka alkuun Gandhi asettaa hyväksymisensä. Tämä kirjanen kääntyy\nsyvien rivien puoleen. Kas tässä _credo_, jonka eräs puhtaan opin\nlähteellä olevista, on kansalle opettanut:\n\n»Jumala tulee lihaksi aikakaudesta aikakauteen maailman\nlunastukseksi... Ei ole ehdoton sääntö, että hän ilmestyisi\nihmisolennon hahmossa.... Yhtä hyvin hän sen voi tehdä abstraktisen\nperiaatteen tai maailmata lumoavan suuren aatteen hahmossa... Uusi\nilmestys on _Swadeši-Evankeliumi_.»\n\nEvankelista myöntää, että voi hymyillä tälle todistukselle, jos\n_Swadešissa_ näkee vain ulkolaisten kankaiden hylkäämisen. Mutta tämä\nkysymys on vain laajan, »koko maailmaa sen vihamielisistä riidoista\nvapauttamaan ja ihmiskuntaa tasa-arvoiseksi tekemään määrätyn\nuskonnollisen periaatteen» käytäntöönsovittamista. Sen ydin sisältyy\nhindulaisiin Pyhiin kirjoituksiin. Kas tässä:\n\n»_Sinun oma Dharmasi, vaikka vailla ansioita, on paras, Sinulle vieraan\nDharman saavuttaminen on aina vaarojen saartama. Pyri vain sellaiseen\nonneen, jonka ydin on velvollisuus_.»\n\nTämä _Swadešin_ perusajatus nojautuu uskoon »yhteen Jumalaan, joka\nikuisiksi ajoiksi on huolehtinut maailmankaikkeuden onnesta. Tämä\nJumala on antanut jokaiselle ihmisolennolle soveltuvan ympäristön,\nhänelle määrätyn erikoistehtävän mukaan. Ihmisen kaikkien\ntoimenpiteitten tulee mukautua hänen omaan elämäntilanteeseensa...\nEmme voi itse valita kulttuuria enempää kuin syntymäämme, perhettämme,\nmaatamme; meidän on vain hyväksyttävä se, minkä Jumala on meille\nantanut, meidän on hyväksyttävä perinnäistapamme Jumalalta tulleina, ja\nmeidän ankara velvollisuutemme on niihin mukautua. Niiden pelkääminen\nolisi syntiä.»\n\nNäistä uskonkappaleista seuraa että yhden maan kansalaisen ei pidä\nhuolehtia muiden maiden kansalaisista.\n\n»_Swadešin-palvoja_ ei ota koskaan osalleen turhaa tehtävää koettaa\nparantaa maailmaa, koska hän uskoo että maailma on liikkunut ja\ntulee liikkumaan määrättyjen Jumalan suunnitelmien mukaan. Ei\npidä odottaa jonkin maan kansan huolehtivan toisen maan tarpeista\nihmisystävällisistäkään syistä; ja vaikkakin tämä olisi mahdollista,\nei se ole toivottavaa... Oikea _Swadešin -palvoja_ ei unohda, että\njokainen ihmisolento on hänen veljensä mutta hänen on silti pysyttävä\nsyntymässä hänelle määrätyssä tehtävässä... Meidän on palveleva niin\nhyvin syntymävuosisataamme kuin syntymämaatamme kaikin voimin. On\netsittävä sielun vapauttamista oman uskontomme ja oman sivistyksemme\npohjalta.»\n\nOnko kansan edes luvallista kehittää vaurastumisensa välikeinoja:\nkauppaa ja teollisuutta. Ei suinkaan. Inhoittava into pyrkiä\narmoittamaan Intiaa mahtavilla kutomatehtailla! Tämä olisi samaa kuin\nmennä turmelemaan toisten Dharmaa. Omien tuotteiden maastavienti\non yhtä rikollista kuin vieraiden tuotteiden maahantuonti. Sillä\n»proselytismi (käännytyskiihko) on _Swadešin_ periaatteiden vastainen».\nJa tämän lain johdonmukainen seuraus (vaikkakin eurooppalaisille\nyllättävä) on, ettei pidä viedä maasta enempää tuotteita kuin\najatuksiakaan.\n\nSeikka, että Intian arvo historian kuluessa on kovasti laskenut,\npohjautuu sen Egyptin ja Rooman kanssa kauppaa käyneiden esi-isien\nrikokseen, joka rikos yhä on uudistunut kaikkien seuraavien sukupolvien\naikana. Jokainen maa, jokainen kansanluokka pysyköön omassa\nkutsumuksessaan, eläköön omista apulähteistään ja perintätavoistaan!\n\nVälttäkäämme olla läheisessä kanssakäymisessä niiden kanssa, joiden\nyhteiskuntatavat ovat erilaiset kuin meidän. Olkaamme kietomatta\nelämäämme sellaisten ihmisten ja kansojen elämään, joiden ihanne on\nristiriidassa meidän ihanteemme kanssa... Jokainen ihminen on puro.\nJokainen kansa on virta. Niiden tulee seurata uomaansa kirkkaina\nja tahrattomina kunnes saavuttavat autuuden meren, jossa ne kaikki\nsekaantuvat.»\n\nTämä on natsionalismin voittoa. Kaikkein puhtainta. Kaikkein ahtainta.\nOn jäätävä kotiin. Suljettava kaikki ovet. Ei vaihdettava mitään.\nKaikki säilytettävä. Ei myytävä mitään. Ei mitään ostettava. On\npuhdistuttava. Luostarimunkkien keskiaikaista evankelismia.[76] Ja\nlaajasydäminen Gandhi antaa tähän nimensä.\n\nYmmärtää kyllä Tagoren harmin näiden taantuvan natsionalismin pappien\ntakia, jotka pyrkivät seisauttamaan vuosisatain kulun, sulkemaan\nhäkkiin hengen innon ja katkaisemaan kaikki sillat Länteen.[77]\nTodellisuudessa tämä ei ole ollenkaan Gandhin ajatus. Hän kirjoittaa\nsuorat sanat Tagorelle: »_Swadeši_ on sanoma maailmalle.» (Siis hän\nvälittää maailmasta eikä hylkää »proselytismiä, käännytyskiihkoa».)\n»_Pois yhteistoiminta» -liike ei ole suunnattu Länttä vastaan_. Se\non suunnattu aineellista sivistystä ja sitä seuraavaa heikkojen\nriistämistä vastaan.» (Siis hän taistelee ainoastaan Lännen erheitä\nvastaan, työskentelee Lännen hyväksikin). »_Se on pako omaan\nitseemme»_, (mutta väliaikainen pako, kootaksemme voimiamme ja\nasettaaksemme ne sitten ihmisyyden palvelukseen). »_Intian tulee oppia\nelämään, ennenkuin oppii kuolemaan ihmisyyden puolesta_...» Eikä Gandhi\nkiellä mitenkään yhteistoimintaa eurooppalaisten kanssa, ehdolla, että\nhe sopeutuvat terveelliseen ihanteeseen, jota hän kaikille tarjoaa.\n\nTämä Gandhin sisin ajatus on suunnattomasti laajempi, inhimillisempi,\nyleismaailmallisempi[78] kuin hänen lippunsa eli julistettu\n_Evankeliumi_. Miksi hän siis on antanut siihen nimensä? Miksi hän\nsallii sulkea suurenmoisen ihanteensa, joka tarjoutuu koko maapallolle,\nintialaisen teokratian (jumalaisvallan) ahtaisiin rajoihin? Hirvittäviä\noppilaita! — Mitä puhtaampia ne ovat, sitä turmiollisempia ne ovat.\nJumala varjelkoon suurta miestä ystävistään, jotka käsittävät vain\nosan hänen ajatuksestaan! Tekemällä niistä lakikokoelman he hävittävät\nsopusoinnun, joka on hänen elävän sielunsa pääasiallisin avu!\n\nTässä ei vielä kaikki. Ainakin ne, jotka elävät aivan lähellä\nMestaria, hänen suoranaiset oppilaansa, kantavat yhä hänen siveellisen\njaloutensa leimaa. Mutta mitä säilyttävät ne, jotka ovat oppilaiden\noppilaita, — ja muut, kansat, joille saapuu vain vääristettyjä\nkaikuja hänen sisäisen puhdistumisensa ja luovan kieltäymyksensä\nopista? Ulkonaisimman, aineellisimman seikan: _Swarâjin_ (Home Rulen)\nmessias-tehtävän ja rukin. Tämä on edistyksen kieltämistä. _Fuori\nBarbari_! Tagore on syystä levoton väkivallan johdosta, jota »pois\nväkivalta» -liikkeessä apostolit (eikä Gandhi itsekään ole siitä vapaa)\nosoittavat ei ihmisiä, vaan Lännen asioita kohtaan. Gandhi kyllä sanoo,\nettä »hän peräytyisi taistelusta, jos tuntisi vihaa englantilaisia\nkohtaan», että tulee rakastaa niitä, joita vastaan taistelee ja että\ntulee vihata vain vääryyksiä, »_vihata saatanallisuutta, rakastaen\nkuitenkin Saatanaa_.» Mutta tämä on hyvin pulmallista puhetta\nkansan ymmärrykselle. Kun jokaisessa kongressissa liikkeen johtajat\nmuistuttavat intohimoisesti englantilaisten rikoksista ja heidän\nvilpistään, Punjabin murhista ja Khilafatista, kasautuu vihaa patojen\ntaa, ja voi onnettomuutta, kun pato murtuu! Kun Gandhi johtaa Bombayssa\nkalliiden kankaiden polttoa elokuussa 1921 ja vastaa Tagoren ystävän\nAndrewsin haikeisiin soimauksiin _Hävityksen etiikallaan_, hän uskoo\nkääntävänsä kansan vihan ihmisistä asioihin. »Mutta hän ei huomaa, että\nkansan viha kulkee omia uomiaan, vaan ajattelee: »Ensin asiat! Sitten\nihmiset!» Eikä hän aavista, että samassa Bombayssa, ei täyttä kolmea\nkuukautta myöhemmin, kansa tappaa ihmisiä. Hän on liian pyhä, liian\npuhdas, liian vapaa ihmisessä piilevistä intohimoista. Hän ei kyllin\nmuista intohimojen piilevän niissä, jotka häntä kuuntelevat ja ahmivat\nhänen sanojaan. Selvänäköisempi Tagore huomaa »pois yhteistoiminta»\n-ihmisten varomattomuuden, kun he kaikessa viattomuudessaan lakkaamatta\nmuistuttavat Euroopan tekemistä vääryyksistä, julkisesti opettavat\n»pois väkivaltaa», istuttaen kansan henkeen kuumeen myrkyn, joka vie\nväkivaltaan. He eivät sitä epäile, he, apostolit, jotka eivät tunne\nmitään väkivaltaa sydämessään! Mutta sen, joka ohjaa toiminnan asiaa,\ntulee kuunnella muiden sydämiä eikä omaansa. Varokaa kansaa! _Cave\ncanem!_ Gandhin kaltaisen henkilön siveelliset käskyt eivät riitä\npitämään sitä aisoissa. Ehkä ainut mahdollisuus asian onnistumiseen\nolisi se, että he tottelisivat horjahtamatta johtajan ankaraa kuria;\nse, että johtaja suostuisi olemaan Jumala, mihin häntä salaisesti\nkiihoittavat ne, jotka häntä jo esittävät Šri-Krišnana. Mutta Gandhin\nvilpittömyys ja hänen vaatimattomuutensa ovat siihen esteenä.\n\nSiis jää ainoastaan mitä puhtaimman ihmisen yksinäinen ääni liitelemään\nihmisvaltameren pauhun yllä. Kuinka kauan onnistuu sen saada itsensä\nkuulumaan? Suurenmoinen ja surullinen odotus!\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKoko vuosi 1921, jolloin toiminta kiihtyy, on täynnä epävarmuutta ja\ntuimia vastuksia. Gandhi ei jää syrjään niiden heilahteluilta.\n\nKapina nousi, ja hallituksen raa'at pakkotoimenpiteet kiirehtivät sen\nrytmiä. Malegaonissa, Nasikin alueella puhkeaa verisiä kahakoita,\nGiridihissä Beharissa meteleitä. Toukokuun alussa 1921 on vakavampia\nnäytöksiä Assamissa, jossa kaksitoistatuhatta kulia jätti työnsä\nteeistutuksilla. Itäisessä Bengaalissa rautateiden ja laivojen työväki\ntekee täydellisen kaksikuukautisen lakon, pannakseen vastalauseen.\nGandhi koettaa vielä näytellä sovittajan osaa; hänellä on toukokuussa\npitkä kohtaus varakuninkaan, lordi Readingin kanssa; hän tarjoo\ntälle välitystä Ali-veljesten suhteen, joita syytettiin väkivaltaan\nyllyttävistä puheista; hän saa moslemi-ystäviltään nimenomaisen\njulistuksen, etteivät he koskaan tule turvautumaan väkivaltaan.\n\nMutta liikkeen voima ei tästä vähentynyt; ja Intian muhamettilainen\nväestö tekee jatkuvasti mitä uskaliaimpia yrityksiä. Heinäkuun 8\np:nä Karachissa koko Intian Khilafatin konferenssi uusii Islamin\nvastalauseet, selittäen moslemille olevan laitonta palvella armeijassa\ntai auttaa sotaväenotossa ja uhaten Englannin hallitukselle, mikäli\nse taistelee Angoran hallitusta vastaan, julistavansa koko Intian\nkongressin loppuvuoden istunnossa siviilitottelemattomuuden ja\nIntian tasavallan. — Heinäkuun 28 p:nä Intian kongressin komitea,\nkokoontuneena Bombayhin (ensimmäinen uuden perustuslain jälkeen\nvalittu komitea), säätää, että kaikkien velvollisuus on kylmästi\nkohdella Walesin prinssiä, jota odotettiin pian Intiaan, päättää\ntäydellisen ulkolaisten kankaiden vieromisen ennen syyskuun 30\np:ää, rohkaisee ja säännöstelee kansallista kehruuta ja kudontaa,\nkiihoittaa taistelua juomia vastaan välittämättä hallituksesta,\njoka suojelee vähittäiskauppiaita. Mutta Khilafatin moslemeja\nviisaampana se moittii meteleitä ja neuvoo luopumaan tällä hetkellä\nsiviilitottelemattomuudesta, samaan aikaan kuitenkin levittäen\npropagandaa »pois väkivalta».\n\nElokuussa pääsee valloilleen moplahsien raaka meteli, joka kestää\nuseamman kuukauden. Gandhi tahtoo mennä Maulana Mohamed Alin kanssa\nKalkuttasta Malabariin sitä rauhoittamaan. Hallitus ei sitä salli ja\npidätyttää syyskuussa Maulana Mohamedin ja hänen veljensä Maulana\nShaukat Alin ja useita huomattavia moslemeja siviilitottelemattomuuden\nehdotuksista, joista äänestettiin Khilafatin konferenssissa. Khilafatin\nkeskuskomitea Delhissä toistaa heti Khilafatin päätöksen, jota\nvahvistavat voimallisesti sadat kokoukset. Lokakuun 4 p:nä Gandhi\njulistaa itsensä solidaariseksi moslemiveljiensä kanssa. Kongressin\nviidenkymmenen tunnetun nimen tukemana hän julkaisee manifestin, joka\nvaatii takaisin jokaiselle kansalaiselle oikeutta lausua mielipiteensä,\nottaako vai ei osaa hallitukseen, teroittaa, miten jokaiselle\nintialaiselle on sopimatonta palvella, olkoonpa siviilivirkamiehenä\ntai sotilaana, hallitusta, joka on aikaansaanut Intian siveellisen,\ntaloudellisen ja valtiollisen rappeutumisen, ja julistaa jokaisen\nvelvollisuudeksi siitä eroamisen. Ali-veljesten oikeusjuttu tapahtuu\nKarachissa. Heidät tuomittiin syytettyjen tovereittensa kera kahden\nvuoden ankaraan vankeuteen. Intia kostaa yhä tarmokkaammin. Gandhin\nmanifestin vahvistaa marraskuun 4 p:nä koko Intian kongressin komitea\nDelhissä. Komitea ottaa päättävän askeleen; se valtuuttaa joka\nmaakunnan omalla vastuullaan ryhtymään siviilitottelemattomuuteen,\nalkaen verojen maksun lopettamisesta. Se panee ehdoksi, että\nvastustavien ensin täytyy antaa laillinen todistuskirja täydellisestä\n_Swadešin_ ja »pois yhteistoiminta» -ohjelman hyväksymisestä, siihen\nluettuina käsinkehruu ja »pois väkivalta» -aatteen todellinen\nvelvoitus. — Se koettaa täten Gandhin johdolla sovittaa kapinaa kurin\nja uhrautuvaisuuden lain kanssa. Tätä alleviivatakseen se ilmoittaa\nsiviilivastustajille ja heidän perheilleen, ettei heidän pitäisi\nluottaa kongressin rahalliseen apuun.\n\nSuuri boikottaus alkoi heti, kun Walesin prinssi marraskuun 17\np:nä nousi Bombayssa maihin. Kylmäkiskoisuuden käskyä seurasivat\nkeski- ja aliluokat. Rikkaat, parsit, julkiset henkilöt eivät siitä\nvälittäneet. Rahvas pahoinpiteli heitä säästämättä naisia, ja meteli\nsyttyi nopeasti; taloja ryöstettiin, yltympäri oli haavoittuneita ja\ntapettuja. Tämä oli ainoa räikeä purkaus koko Intiassa, jossa määrättyä\n_Hartalia_ (juhlallinen lakko) uskonnollisesti noudatettiin, rauhassa,\nilman välikohtauksia. Mutta Gandhi oli sen takia sanainsa mukaan\n»kuten nuolen lävistämä». Ensimmäisen uutisen saapuessa meteleistä\nhän kiiruhti niihin paikkoihin, joissa metelöijät ihastushuudoin\nvastaanottivat hänet; hänen häpeänsä kasvoi siitä kahta suuremmaksi.\nHän nuhteli ankarasti kansaa ja käski sitä hajautumaan. Hän sanoi,\nettä parseilla oli oikeus juhlia prinssiä halunsa mukaan ja ettei\nmikään voinut selittää inhottavia väkivaltaisuuksia. Kansanjoukko\nvaikeni, mutta myöhemmin selkkaukset syttyivät uudelleen. Pahimmat\nainekset olivat nousseet maasta; kaksikymmentätuhatta kapinassa\nolevaa miestä ei heti anna itseänsä palauttaa järkiin. Meteli pysyi\nkuitenkin rajoitettuna; pieninkin eurooppalainen vallankumouspäivä\njättää enemmän hävitystä. Gandhi lähetti Bombayn asukkaille ja »pois\nyhteistoiminta»-ihmisille lohduttomia vetoamisia, jotka sanomalehdistö\njulkaisi. Hän selitti, että sellaiset näytökset tekivät tällä haavaa\nmahdottomaksi joukkosiviilitottelemattomuuden, ja hän lykkäsi\nsen täytäntöönpanon toistaiseksi. Itseään rangaistakseen muiden\nväkivaltaisuuksista hän määräsi itselleen uskonnollisen paaston\nkahdeksi kymmeneksi tunniksi viikossa.\n\nIntian eurooppalaisia eivät kuitenkaan Bombayn selkkaukset tehneet\nsiinä määrin levottomiksi kuin Hartalin mieltäjärkyttävä yksimielisyys\nkautta koko Intian. He kiirehtivät varakuningasta toimimaan. Maakuntien\nhallitukset ryhtyivät moniin väkivaltaisuuksiin, jotka menivät\nulkopuolelle laillisuuden. Vedettiin uudelleen esiin vanha laki\nanarkisteja ja salaisia seuroja vastaan vuodelta 1908; sitä käytettiin\nkongressin ja Khilafatin vapaaehtoisten yhdistyksiä vastaan. Tuhansia\npidätyksiä tehtiin. Seuraus: tuhansia uusia vapaaehtoisia kirjoittautui\njulkisiin luetteloihin. Maakuntien komiteoille annettiin määräys\njärjestää vapaaehtoisjoukot ja määrätä näille yhtenäinen kuri. _Hartal_\nmäärättiin joulukuun 24 p:ksi, prinssin Kalkuttaan tulon päiväksi. Ja\nsanottuna päivänä prinssi kulki läpi aution Kalkutan.\n\nNäinä hetkinä, joissa tuntui piilevän vallankumousta, avattiin\nAhmedabadissa koko Intian kansalliskongressi. Sillä oli vuoden\n1789 säätykokouksen liikuttava juhlallisuus. Presidentti oli\njuuri vangittu. Keskustelut olivat lyhyitä. Kongressi vahvisti\nuudelleen »pois yhteistoiminta» -opin, vaati kaikkia kansalaisia\ntarjoutumaan »vapaaehtoisiksi», mikä merkitsi pidättämistä,\nkehoitti Intian kansaa pitämään kaikkialla kokouksia, julisti\nuskoansa siviilitottelemattomuuteen, jonka voima on yhtä suuri ja\nihmisyys suurempi kuin asestetun kapinan; ja se neuvoi järjestämään\nsiviilitottelemattomuuden heti kun joukko tulisi kyllin opastetuksi\n»pois väkivalta» -aatteen toimintatavoissa. Aavistaen suurimman osan\njäsenistään joutuvan vangeiksi istunnon lopussa kongressi antoi\nGandhille kaiken valtansa: teon diktatuurin ja oikeuden valita\nseuraajansa; se jätti hänet yksikseen Intian politiikan johtajaksi,\nsillä ainoalla ehdolla, ettei hän saa muuttaa kansallista _credoa_ eikä\ntehdä rauhaa hallituksen kanssa ilman kongressin komitean suostumusta.\nKokouksen osanottajista yksi osa oli jättänyt erään ehdotuksen, joka\ntähtäsi väkivaltaiseen toimintaan, jotta saavutettaisiin mitä pikimmin\nIntian täydellinen riippumattomuus. Enemmistö sen hylkäsi, pitäen\nkiinni Gandhin periaatteista.\n\nSeuraavina viikkoina ilmeni Intiassa yleinen uskonnollinen innostus.\n25.000 miestä ja naista tarjoutui riemulla vankeuteen.\n\nHeidän jälessään tuhannet muut nousivat, odottaen vuoroansa,\nvoidakseen osoittaa uskoaan. Uudemman kerran Gandhi valmistautui\nantamaan määräyksen siviilitottelemattomuuteen. Merkki oli annettava\nmallimaasta, missä hänen ajatuksensa oli aina löytänyt valiomaaperän:\nBardolista, Bombayn maakunnasta.[79] Gandhi ilmoittaa sen\nvarakuninkaalle helmikuun 9 p:nä 1922 julkisella kirjeellä, joka on\nkohtelias, mutta todellinen sodanjulistus. Hän on, hän sanoo, liikkeen\nvastuunalainen johtaja. Bardoli on Intian joukkokapinan ensimmäinen\nliittymä hallitusta vastaan, joka on raa'asti hyökännyt sananvapauden,\nyhdistys- ja painovapauden kimppuun. Gandhi suo lordi Readingille\nseitsemän päivää armonaikaa politiikan muutokseen. Ellei hän sitä tee,\non käsky annettu: kapina alkaa.[80]\n\nVarakuninkaalle osoitettu kirje oli juuri lähtenyt, kun edellisiä\nverisempi näytelmä näyteltiin Chauri-Chaurassa, Gorakhpurin alueella.\nErään kulkueen aikana poliisit olivat hyökänneet kansan kimppuun. Kun\nheitä vastaan vuorostaan hyökättiin, he avasivat tulen ja pakenivat\nThanaan.[81] Rahvas sytytti sen tuleen. Turhaan piiritetyt pyysivät\narmoa, heidät surmattiin ja poltettiin. Provokatismi oli alkanut\nheidän puoleltaan eikä heidän murhaansa yksikään »pois yhteiskunta»\n-liikkeen vapaaehtoinen ollut ottanut osaa. Gandhilla oli siis oikeus\nvapautua vastuunalaisuudesta. Mutta hänestä oli todella tullut Intian\nomatunto. Yhdenkin intialaisen rikos koski häneen verisesti. Hän\notti päälleen kaikki kansansa synnit. — Hänen järkytyksensä oli niin\nsuuri, että hän seisautti toisen kerran liikkeen, jonka hän juuri oli\nmäärännyt alkavaksi. Tilanne oli paljon tukalampi tällä kertaa kuin\nBombayn metelin jälkeen. Hän oli muutamaa päivää aikaisemmin lähettänyt\nultimaattuminsa varakuninkaalle. Miten voida se peruuttaa tulematta\nnaurettavaksi? Ylpeys, »saatana», kuten hän sanoi, kielsi häntä. Tämä\noli yksi syy lisää, miksi hän sen kumminkin päätti. Helmikuun 16\np:nä 1922 ilmestyy _Young Indiassa_ yksi tämän elämän ihmeellisimpiä\ntodistuskirjoja, hänen mea culpa'nsa, julkinen tunnustuksensa.\nItsesolvauksen pohjalta nouseva ensimmäinen puhe on riemuitsemista ja\nkiitosta Jumalalle, joka on hänet nöyryyttänyt!\n\n»Jumala on ollut minulle ylenpalttisen hyvä. (God has been\nabundantly kind to me). Kolmannen kerran on hän minulle\nilmoittanut, ettei Intialla ole vielä sitä »pois väkivalta»\n-aatteen ja totuuden ilmapiiriä, joka voi, joka yksin voi oikeuttaa\njoukkosiviilitottelemattomuuden, ainoan kyllin arvokkaan kantamaan\nsiviilitottelemattomuuden nimeä, s.o. lempeän, nöyrän, viisaan,\nvapaaehtoisen ja kuitenkin rakastavan, ei koskaan rikollisen eikä\nvihamielisen. Hän ilmoitti sen minulle ensi kerran 1919, kun alkoi\nkiihoitus Acte Rovvlattia vastaan. Ahmedabad, Viramgam ja Kheda ovat\nerehtyneet. Amritsar ja Kasur ovat erehtyneet. Olen tullut järkiini,\nolen kutsunut erehdystäni himalayalaiseksi laskuvirheeksi, olen\nnöyrtynyt Jumalan ja ihmisten edessä, olen pysäyttänyt ei ainoastaan\njoukkosiviilitottelemattomuuden, vaan omanikin... Toisen kerran se\ntapahtui Bombayn tapahtumain yhteydessä. Jumala pani minut niiden\nsilminnäkijäksi... Pysäytin joukkotottelemattomuuden, jonka piti alkaa\nBardolissa. Nöyryytys oli suurempi, mutta se teki minulle hyvää.\nOlen varma, että kansa on voittanut tästä siirtämisestä. Täten Intia\non pysynyt totuuden ja »pois väkivalta» -aatteen edustajana. Mutta\nkatkerin nöyryytys on tämänpäiväinen... Jumala on puhunut selvästi\nChauri-Chauran kautta... Hetkellä, jolloin Intia pyrkii nousemaan\nvapauden valtaistuimelle »pois väkivalta» -aatteen avulla, rahvaan\nväkivalta on surullisena enteenä... »Pois yhteistoiminta» -miesten\ntulee pitää silmällä maan väkivaltaisuutta. Se on mahdollista vain\nsiten, että Intian »_huligaanit_» kukistetaan...\n\nHän kutsui kokoon helmikuun 11 p:nä Bardoliin kongressin\ntoimintakomitean, jolle hän ilmaisi levottomuutensa. Useat hänen\nvirkaveljensä eivät olleet samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta taivas\noli hänet »siunannut», hän sanoo, »koska hän löysi heissä niin paljon\nsääliväisyyttä ja kunnioitusta. He ymmärsivät hänen epäilyksensä ja\nsuostuivat hänen vaatimuksestaan lykkäämään siviilitottelemattomuuden\npyytäen kaikkia järjestöjä luomaan »pois väkivalta» -ilmapiirin.\n\n»Minä tiedän», lausuu Gandhi, »että tämä näyttää liian vähän viisaalta\npolitiikalta; mutta tämä on uskonnon kannalta ymmärrettävissä. Maa\nhyötyy minun nöyryytyksestäni ja erheeni tunnustuksesta. Ainoat hyveet,\njoihin luotan, ovat totuus ja »pois väkivalta». En vaadi mitenkään\nyli-inhimillistä. En siitä välitä. Kannan samaa lahoavaa lihaa kuin\nheikoimmat ja olen niinikään erehtyväinen. Minun palveluksillani\non paljon rajoituksia; mutta Jumala on tähän saakka niiden\nvaillinaisuudesta huolimatta niitä siunannut. Erehdyksen tunnustaminen\non luudan sipaisu. — Tunnen itseni voimakkaammaksi tehtyäni\ntunnustuksen, ja asian tulee hyötyä takaisinkimmahduksestaankin. Ei\nihminen ole koskaan saavuttanut päämääräänsä ollessaan itsepäinen\noikealta tieltä poiketessaankin... Minulle sanotaan vastaan, ettei\nChauri-Chaura -rikoksella ole mitään tekemistä Bardolin suunnitelmain\nkanssa. En sitä ollenkaan epäile. Bardolin kansa on mielestäni Intian\nrauhaarakastavinta. Mutta Bardoli on vain yksi piste. Sen ponnistus\nvoi onnistua vain silloin, kun sillä on täydellinen yhteisymmärrys\nIntian muiden osien kanssa... Arsenikkihiukkanen maitoastiassa\nmyrkyttää maidon... Chauri-Chaura on kuin kuolettava myrkky... Se\nei ole ainoa eikä eristetty. Se kuuluu sinne tänne levinneisiin\nrahvaan väkivaltaisuuden ikäviin satunnaisiin symptoomeihin... _Oikea\nsiviilitottelemattomuus ei siedä mitään kiihoitusta._ Se on valmistusta\nmykkään kärsimykseen. Sen vaikutus on ihmeellinen, vaikka tuntumaton ja\nlempeä... Chauri-Chauran murhenäytelmä on osoittava sormi tiellämme.\nEllemme halua väkivaltaisuuden nousevan »pois väkivallasta», meidän on\nkiireesti tultava järkiimme, muodostettava rauhan ilmapiiri, oltava\nuneksimatta joukkotottelemattomuuden alkamista, ennenkuin ollaan\nvarmat, että rauha säilytetään kaikesta huolimatta... Syyttäköön\nvastustaja meitä pelkuruudesta! On suurempiarvoista olla väärin\ntuomittu kuin pettää Jumala...»\n\nApostoli tahtoo sovittaa toisten vuodattaman veren.\n\n»_Minun täytyy elää henkilökohtainen puhdistus. Minun tulee kyetä\nparemmin merkitsemään muistiin keveinkin muutos siveellisessä\nilmapiirissä ympärilläni_.[82] Rukoukseni tulee olla todellisempi ja\nnöyrempi. Ei mikään puhdista niinkuin tosi paasto; sen kautta saavuttaa\nihminen täydellisemmän itsensä, hengen ylivallan lihan yli...»\n\nHän määrää itselleen julkisesti jatkuvan viiden päivän paaston.\nÄlköön kukaan sitä rajoittako. Hänen täytyy itse rangaista itsensä.\nHän on ollut taitamaton kirurgi. Hänen on joko jätettävä kaikki tai\nsaatava varmempi kokemus. Hänen paastonsa on samalla kertaa katumusta\nja rankaisua sekä itsensä että niiden Chauri-Chauran asukkaiden\ntakia, jotka ovat rikkoneet, ehkä hänen nimensä huulillaan. Gandhi\nhaluaisi yksin kärsiä heidän puolestaan; heitä hän neuvoo antautumaan\nhallitukselle ja tunnustamaan. Sillä he ovat tehneet hirvittävän\nkarhunpalveluksen asialle, jota he tahtoivat palvella.\n\n»Haluaisin kärsiä kaikki nöyryytykset, kaikki kidutukset, täydellisen\nostrakismin, jopa kuolemankin, jos vain voisin ostaa liikkeemme\ntulemasta väkivallaksi tai väkivallan edelläkävijäksi...»\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmisomantunnon historiassa on vähän yhtä yleviä sivuja. Sellaisen\ntyön siveellinen arvo on poikkeuksellinen. Poliittisena tekona se on\nsuorastaan hämmästyttävä. Gandhi tunnusti itse, että häntä voitiin\npitää »poliittisesti mielettömänä eikä tarpeeksi viisaana.» On\nvaarallista jännittää kansan kaikki jouset, panna se huohottamaan\nmäärätyn teon odotusta, nostaa käsi määräyksen antoon ja sitten, kun\nkauhea kone jo järisee, kolme kertaa se pysähdyttää. On vaara, että\nratastot kuluvat ja into katkeaa.\n\nKun Kongressin Komitea kokoontui Delhissä helmikuun 22 p:nä 1922,\nGandhi sai suuren vastarinnan jälkeen hyväksytyksi Bardolissa 11 p:nä\ntehdyt päätökset. Syntyi skisma »pois yhteistoiminta»-miesten kesken.\nGandhi tahtoi järjestäydyttävän ankarammin, ennenkuin ryhdyttiin\ntoimiin; ja hän esitti järjestelysuunnitelman. Mutta moni vihastui\ntästä hitaudesta, pani vastalauseen kapinamääräyksen lykkäämistä\nvastaan ja väitti, että maan into näin tukahdutettiin. Osa halusi\näänestää sensuuria toimeenpanevalle komitealle ja esitti komitean\nmääräykset peruutettaviksi. Gandhi pääsi kuitenkin voitolle. Mutta\nhän kärsi syvästi. Eipä enemmistökään, joka häntä laumana seurasi,\ntuottanut hänelle paljoa iloa. Hän tunsi, ettei se ollut vilpitön.\nJa usea hänen puolestaan äänestänyt kutsui häntä »diktaattoriksi».\nPohjaltaan hän tunsi olevansa eri mieltä maansa kanssa. Hän sanoo sen\nuljaalla suoruudellaan maaliskuun 2 p:nä 1922:\n\n»Enemmistössä on niin paljon peitettyjä väkivaltavirtauksia, tietoisia\ntai tiedottomia, että olen rukoillut onnettoman häviön puolesta. Olen\naina ollut vähemmistössä. Etelä-Afrikassa aloin yksimielisyydellä,\nvajosin 64 hengen, jopa 16:n vähemmistöön ja nousin uudelleen\nsuunnattomaan enemmistöön. Parhain ja vakavin työ tehtiin vähemmistön\nerämaassa... Pelkään enemmistöä. Minua ellottaa arvostelemattoman\njoukon ihailu. Tuntisin maan vankemmaksi jalkaini alla, jos he\nsylkisivät päälleni... Eräs ystäväni kielsi minua väärin käyttämästä\ndiktatuuriani... Kaukana siitä, että olisin sitä tehnyt, kysyn\npikemmin, enkö itse itseäni salli »väärinkäyttää»! Tunnustan pelkääväni\nsitä enemmän kuin koskaan. Ainoa pelastukseni on häpeämättömyydessäni.\nOlen ilmoittanut ystävilleni Kongressissa olevani parantumaton.\nJoka kerta, kun kansa tekee hairahduksia, tulen heitä jatkuvasti\nripittämään. Ainoa tyranni, jonka tunnustan tässä maailmassa, on\nsisällämme oleva omantunnon ääni (the still small voice). Ja vaikka\nminun pitäisi nähdä edessäni yhden ainoan hengen vähemmistö, minulla\nolisi kuitenkin rohkeutta kuulua tähän epätoivoiseen vähemmistöön.\nSe on ainoa vilpitön puolue. Olen tänään surullisempi ja luullakseni\nviisaampi ihminen. Näen, että »pois väkivalta» -aatteemme on vain\npölyä. Palamme harmista. Hallitus vain lisää tulta mielettömillä\nteoillaan. Voisi melkein sanoa sen haluavan nähdä tämän maan murhien,\ntulipalojen, ryöstöjen raatelemana voidakseen väittää, että se yksin\nkykenee ne sammuttamaan. »Pois väkivalta»-liikkeemme on mielestäni\nsyntynyt heikkoudestamme: ikäänkuin sydämissämme hyväilisimme halua\nkostaa heti kun siihen olisi tilaisuutta. Voiko vapaaehtoinen »Pois\nväkivalta» nousta tästä heikkojen pakotetusta »Pois väkivallasta?»\nEikö nykyhetken harrastukseni ole vain turhaa kokeilua?... Ja jos\nraivon puhjetessa yksikään ei jäisi syrjään, jos jokaisen käsi\nnousisi lähimmäistään vastaan, mitä hyödyttäisi silloin, että minä\npaastoan, kuollakseni sellaisen onnettomuuden jälkeen?... Jollette\nkykene »pois väkivaltaan», hyväksykää rehellisesti väkivalta! Mutta\nei ulkokultaisuutta![83] Enemmistö vaatii »pois väkivalta» aatteen\nhyväksymistä... Tuntekoon se vastuunalaisuutensa! Sen pitää nyt lykätä\nsiviilitottelemattomuus ja tehdä ensinnä rakentavaa työtä... Jollei,\nhukumme vesiin, joiden syvyyksiä emme aavista...»\n\nJa kääntyen vähemmistön puoleen hän sanoo sille:\n\n»Te ette halua pois väkivaltaa»? Poistukaa Kongressista! Muodostakaa\nuusi puolue! Lausukaa julkisesti credonne! Valitkoon maa välillämme!...\nMutta ei kaksimielisyyttä! Olkaa suorat!...»\n\nNäissä nasevissa sanoissa on katkera, joskin miehekäs surumielisyys.\nOli Olivipuistojen yö. Gandhin vangitseminen oli lähellä... Kuka\ntietää, vaikka hän sisimmässä sydämessään olisi ottanut tapauksen\nvastaan vapautuksena?...\n\nHän oli sitä odottanut jo kauan. Marraskuun 10:nnestä päivästä\n1920 lähtien hän oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin. Hän oli\nsanellut kansalle määräyksensä sen päivän varalta, jolloin hän\nei enää olisi heidän keskellään (If I am arrested). Hän palaa\nsiihen uudessa kirjoitelmassaan maaliskuun 9 p:ltä 1922, kun huhu\nhänen vangitsemisestaan alkoi levitä. Hän ei sano pelkäävänsä\nminkäänlaista hallituksen väkivaltaa. Hän pelkää vain yhtä seikkaa:\nkansan väkivaltaisuuksia. Ne häpäisisivät hänet. »Pitäköön kansa\nvangitsemisen! päivää ilon päivänä! Hallitus luulee, että Gandhin\ntultua vangituksi Intian asia on lopussa. Osoittakaa sille, että\nasianlaita on päinvastainen. Mitatkoon se kansan voiman!» Kaunein\nkunnianosoitus, minkä kansa voi hänelle antaa, on se, että se säilyttää\ntäydellisen rauhan. Gandhia nöyryyttäisi ajatus, että hallitus epäröi\nhänen vangitsemistaan verisen nousun pelossa. Siis pysyköön kansa\nrauhallisena, älköön se jättäkö työtään, älköön pitäkö kokouksia!\nMutta sulkekoot oikeusistuimet ovensa, jätettäköön hallituksen\npalveluspaikat, viralliset koulut olkoot autiot, toteutukoon\nkokonaisuudessaan järjestyksen ja kurin vallitessa »pois väkivalta»\n-ohjelma! Jos kansa toimii näin, on sillä voitto. Jollei, se sortuu.\n\nKun kaikki oli valmista, lähti Gandhi rakkaaseen turvapaikkaansa Ašram\nde Sabarmatiin lähelle Ahmedabadia, siellä odottaakseen, ajatuksiaan\nkooten rakastettujen oppilaiden keskuudessa vangitsijainsa saapumista.\nHän toivoi vankilaa. Hänen poissa ollessaan Intian usko ilmaantuisi\nparemmin. »Ja hän, hän löytäisi rauhan, jonka ehkä ansaitsi»...\n\nIllalla maaliskuun 10 p:nä, vähän jälkeen rukouksen, poliisimiehet\nsaapuivat. Ašramiin oli ilmoitettu heidän tulonsa. Mahatma antautui\nheidän käsiinsä. Matkalla vankeuteen hän tapasi Maulana Hasrat Mohanin,\nmuhamettilaisen ystävänsä, joka riensi kaukaa saapuville juuri ajoissa\nhäntä suudellakseen. Hänet saatettiin vankihuoneeseen _Young Indian_\ntoimittajan Bankerin kanssa. Hänen vaimollaan oli lupa seurata häntä\nkynnykselle.\n\nLauantaina maaliskuun 18 p:nä kello kaksitoista alkoi »suuri prosessi»[84]\nAhmedabadin aluetuomarin ja tuomioistuimen edessä. Se oli\nharvinaisen arvokas. Tuomari ja syytetty kilpailivat ritarillisessa\nkohteliaisuudessa. Ei koskaan Englanti ole noussut taistelussa\njalomielisempään puolueettomuuteen. Tuomari, C.N. Broomsfield,\nsovitti tänä päivänä paljon hallituksen virheitä. Gandhin ystävien\nantama kertomus oikeudenkäynnistä julkaistiin osassa eurooppalaista\nsanomalehdistöä, ja huhut siitä saapuivat Ranskaan. Minä esitän sen\nsiis ainoastaan lyhykäisesti.\n\nMiksi hallitus oli päättänyt vangita Gandhin? Miten se oli kaksi\nvuotta epäröityään voinut valita hetken, jolloin Mahatma oli juuri\nsuistanut kansansa kapinan ja näytti edelleenkin olevan väkivallan\nvälttäjä? Oliko tämä hairahdus? Vai tahtoiko se vahvistaa Gandhin\nhirvittävän lauseen: »Hallitus näyttää tahtovan nähdä tämän maan\nmurhien, tulipalojen ja ryöstöjen raatelemana, saadakseen syyn sitä\nmasentaa!» — Todellisuudessa sen asema oli vaikea. Hallitus kunnioitti\nja epäili Gandhia. Se olisi tahtonut häntä säästää; mutta Gandhi ei\nsitä puolestaan ollenkaan säästänyt. Mahatma paheksi väkivaltaa;\nmutta hänen »pois väkivalta» -liikkeensä oli vallankumouksellisempi\nkuin kaikki väkivalta. Niinä samoina päivinä, jolloin hän nousi\njoukkosiviilitottelemattomuutta vastaan, Delhin kongressin aattona,\nhelmikuun 23 p:nä, hän oli julaissut yhden brittiläiselle vallalle\nuhkaavimmista artikkeleistaan. Lordi Birkenheadin ja Herra Montagun\nloukkaava sähkösanoma oli juuri antanut Intialle korvapuustin.[85]\nGandhi oli harmin pakahduttamana nostanut uudestaan solvaisevan,\ntaisteluvaatimuksen:\n\n»Ei mitään sovittelua valtakunnan kanssa, niin kauan kuin brittiläinen\nleijona ravistaa kasvojemme edessä verisiä kynsiään!... Brittein\nvaltakunta, joka on rakennettu maan ruumiillisesti heikompain heimojen\njärjestetylle hyväksikäyttämiselle ja raa'an voiman sovinnaiselle\nnäytteilleasettamiselle, ei voi kestää, jos on olemassa oikeamielinen\nJumala maailman kaikkeutta hallitsemassa. On jo koittanut aika,\njolloin brittiläinen kansa käsittää vuonna 1920 aletuntaistelun olevan\ntaistelua loppuun saakka, kestäköön se sitten kuukauden, vuoden,\nkuukausia tai vuosia... Rukoilen Jumalaa antamaan Intialle nöyryyttä\nja tarpeeksi voimaa, jotta se jaksaisi kestää ilman väkivaltaa\nloppuun saakka. Mutta on mahdotonta alistua näihin julkeisiin\ntaisteluvaatimuksiin...»\n\nSyytös perustui tähän ja pariin uudempaan[86] kirjoitelmaan. Gandhia\nsyytettiin siitä, »että hän oli kehoittanut nurjamielisyyteen,\nkiihoittanut vihaan ja yllyttänyt ylenkatsomaan lakien säätämää Hänen\nMajesteettinsa hallitusta.» Hänellä ei ollut ollenkaan puoltajia. Hän\noli asiassa asianajajana ja samalla kaikkeen syyllisenä.\n\nYleinen asianajaja, sir J.T. Strangman Bombaysta, kannatti sitä,\nettä syytöksen kolmea eri kohtaa ei käsiteltäisi erillisinä, vaan\noleellisina osina jo kaksi vuotta hallitusta vastaan käydystä\ntaistelusta, ja hän todisti sen lainauksilla. Hän myönsi Gandhin\nsuuret avut. Se paha, minkä tällaiset kirjoitukset voivat aikaansaada,\noli siitä syystä vain vakavampi. Hän pani Gandhin laskuun Bombayn ja\nChauri-Chauran veriset tapahtumat. Epäilemättä Gandhi saarnasi »pois\nväkivaltaa», mutta samalla kertaa nurjamielisyyttä. Hän oli siis\nvastuussa rahvaan väkivallantöistä.\n\nGandhi pyysi sananvuoroa. Hänen omantunnontaistelunsa, hänen tuskansa,\nhänen viimeviikkoiset epäilynsä niiden ratkaisujen oikeudesta, joita\nhänen oli täytynyt tehdä, ja niistä heijastuksista, joita niillä\ntäytyi olla hänen kansansa omaantuntoon, olivat häipyneet. Hän oli\nsaanut takaisin sielunsa tyynen herruuden. Hän hyväksyi kaiken, mitä\noli tapahtunut ja mitä vielä tapahtuisi välttämättömyydestä, josta\nhän ehkä voisi olla pahoillaankin, mutta jota hänen täytyi kantaa. —\nHän selitti olevansa samaa mieltä yleisen asianajajan kanssa. Niin,\nhän oli vastuunalainen! Täydelleen vastuunalainen. Hän oli saarnannut\nnurjamielisyyttä jo paljon kauemmin aikaa kuin syyte sanoi. Se oli\nhänen intohimonsa. Hän otti päälleen kaiken solvauksen Madrasin\nlevottomuuksista, Chauri-Cauran »pirulliset rikokset» ja Bombayn\n»mielettömät häväistykset»...\n\n»Yleinen syyttäjä on oikeassa sanoessaan, että vastuunalaisena\nihmisenä, koska olen saanut hyvän kasvatuksen osakseni ja saavuttanut\nsuuren määrän tämän maailman kokemusta, minun olisi pitänyt tietää\ntekojeni seuraukset. _Tiesin leikkiväni tulella. Olen antautunut\nvaaraan; ja jos minut vapautettaisiin, alkaisin uudestaan._ Olen tämän\nkypsäksi harkinnut näinä viimeisinä öinä. Tunsin tänä aamuna, etten\nolisi tehnyt velvollisuuttani, jos olisin jättänyt sanomatta, minkä\nnyt juuri sanon. Koetin ja koetan välttää väkivaltaa. »Pois väkivalta»\non uskoni ensimmäinen ja viimeinen pykälä. Mutta minun oli valittava;\n— joko alistua poliittiseen järjestelmään, joka mielestäni on tehnyt\nmaalleni korjaamattoman vahingon, — tai uskaltaa ottaa vastaan kansani\nmieletön raivo, sen saadessa kuulla huuliltani totuuden. Tiedän kansani\naina hetkittäin tulevan hulluksi. Olen siitä syvästi vihainen; ja siksi\nolen täällä alistuakseni, ei helppoon rangaistukseen, vaan kaikkein\nraskaimpaan. En pyydä armoa, en esitä yhtään lieventävää asianhaaraa.\nOlen täällä pyytääkseni ja ilolla hyväksyäkseni suurimman vaivan, mikä\nvoidaan määrätä sellaisesta asiasta, joka lain mukaan on harkittu\nrikos, mutta joka minusta itsestäni näyttää kansalaisen ensimmäiseltä\nvelvollisuudelta. Tuomarit, teillä ei ole valintaa; erotkaa virastanne\ntai rangaiskaa minut!...»\n\nTämän voimallisen improvisation jälkeen, jossa olivat erinomaisesti\ntasapainossa uskonnollisen omantunnon punnitseminen ja poliittisen\njohtajan sankarillinen lujuus, Gandhi luki kirjoitetun, Intian ja\nEnglannin yleisölle osoitetun lausunnon. Hän on yleisölle velkaa, sanoo\nhän, tiedoksiannon, »miksi lojaalisesta ja hartaasta brittiläisen\nhallituksen työkumppanista on tullut »epäsuosiollinen ja sovittamaton\n»pois yhteistoiminta» -mies. Hän kuvaa julkisen elämänsä vuodesta 1893\nalkaen. Hän muistelee kaikkea, mitä hän on saanut kärsiä intialaisena\nbrittiläisen järjestelmän puolelta, kaksikymmentäviisivuotisia\nponnistuksiaan samaisen järjestelmän parantamiseksi, itsepäisesti\nkuvittelemalla tämän olevan mahdollista irroittamatta Intiaa\nvaltakunnasta. Vuoteen 1919 saakka, huolimatta kaikista vastuksista,\nhän puolusti yhteistoimintaa, Mutta loukkaukset ja konnantyöt ovat\nmenneet yli rajojen. Ja sen sijaan että hallitus olisi korjannut\nepäkohtia, on se kunnioittanut, eläkkeillä auttanut ja palkinnut\nsyyllisiä Intian omaatuntoa mitä kipeimmin loukaten. Hallitus on itse\nkatkonut siteet alaisiinsa. Siksi on Gandhi nyt tullut vakuutukseen,\nettä Englannin ehdottamat parannuksetkin ovat kuolettavia Intialle.\nHallitus nojaa kansanjoukkojen edukseen käyttämiseen. Laki on\ntehty tätä riistämistä varten. Lainkäyttö on saastutettu riistäjän\npalveluksessa. Terrorismin terävä ja tehokas järjestelmä on turmellut\nkansan ja opettanut sille teeskentelyn. Intia on perikatoon saatettu,\nnälkiintynyt, alennettu; ja jotkut ovat voineet lausua, että ennenkuin\nse kykenisi itse itseänsä hallitsemaan dominiona, sen tulisi kehittyä\nmiespolvia. Ei yksikään menneisyydessä Intiaa sortanut hallitus ole\ntehnyt sille niin paljon pahaa kuin Englanti. »Pois yhteistoiminnan»\nrikollisuus on velvollisuus. Gandhi on sen velvollisuuden täyttänyt.\nMutta sen sijaan, että tähän saakka väkivalta oli ylin turva, hän on\nantanut kansalleen korkeimman aseen: »pois väkivalta» -aatteen.\n\nTässä syntyy ritarillinen kamppailu tuomari Broomsfieldin ja Mahatman\nvälillä:\n\n— »Herra Gandhi, tunnustaessanne tekonne, te olette tehnyt tehtäväni\njossain suhteessa mukavaksi. Mutta vaikeimpia asioita, mitä tuomari\nvoi ottaa tehtäväkseen, on oikean tuomion määrääminen... On mahdotonta\ntekeytyä tietämättömäksi, että te olette miljoonain ihmisten silmissä\nsuuri johtaja ja suuri isänmaanystävä. Nekin, jotka ovat toista mieltä\nkuin te politiikassa, pitävät teitä korkean ihanteen miehenä, jalona,\njopa pyhänä elämältään... Mutta minun velvollisuuteni on teidät tuomita\nvain lainalaisena ihmisenä... Intiassa on luultavasti vähän henkilöitä,\njotka eivät vilpittömästi valittaisi, että olette tehnyt hallitukselle\nmahdottomaksi jättää teidät vapauteen. Mutta näin on asianlaita...\nKoetan saada tasapainoon yleisen edun kanssa sen, minkä teille olemme\nvelkaa...»\n\nKohteliaasti hän neuvottelee syytetyn kanssa rangaistuksesta, mikä\ntälle voitaisiin antaa. Hän ehdottaa Gandhille Tilakille kaksitoista\nvuotta sitten määrättyä tuomiota: kuusi vuotta vankeutta... »Älkää\npitäkö sitä kohtuuttomana. Jos erinäisten tapausten kulku tekee\nmahdolliseksi lyhentää tätä aikaa, ei kukaan olisi siitä onnellisempi\nkuin minä...»\n\nGandhi ei jää jälkeen kohteliaisuudessa. Hän pitää ylpeimpänä\nkunnianaan nähdä nimensä yhdistetyksi Tilakin nimeen. Tuomio on kevein,\nminkä tuomari voi hänelle määrätä; ja koko oikeudenkäynnin osaksi hän\nei voinut odottaa enempää huomaavaisuutta.[87]\n\nJuttu oli lopussa. Gandhin ystävät heittäytyivät hänen jalkoihinsa\nnyyhkyttäen. Mahatma jätti heille hyvästit hymyillen. Ja Sabarmatin\nvankilan ovi sulkeutui hänen jälkeensä.[88]\n\n\n\n\nV.\n\n\nSenjälkeen on apostolin suuri ääni ollut vaiti. Hänen ruumiinsa on kuin\nmuurattu hautaan. Mutta haudat eivät ole koskaan sulkeneet ajatusta.\nJa hänen näkymätön sielunsa elähdyttää yhä jatkuvasti Intian ääretöntä\nruumista. _Rauha, »pois väkivalta» ja kärsimys_ ovat ainoat tiedonannot\nvankilasta.[89] Hänet on kuultu. Järjestyksen sana on kiitänyt maan\näärestä toiseen. Kolme vuotta aikaisemmin olisi Gandhin vangitseminen\naikaansaanut verenvuotoa Intiassa. Kun huhu siitä levisi maaliskuussa\n1920, nousivat kansanjoukot. Ahmedabadin tuomion otti Intia vastaan\nuskonnollisesti vaieten. Tuhannet intialaiset antoivat vangita itsensä\nrauhallisen iloisina. _»Pois väkivalta» ja kärsimys_... Tämä oli\nerikoisena esimerkkinä siitä, miten syvälle kansan sieluun jumalallinen\nsana oli tunkeutunut.\n\nSikhit, kuten tiedetään, ovat aina olleet Intian sotaisimpia\nheimoja; heitä oli laumoittain palvellut sodan aikana sotaväessä.\nViime vuoden kuluessa nousi vakava riita heidän keskuudessaan. Sen\nalkusyy oli mitätön (meidän eurooppalaisten silmissä). Uskonnollinen\nSikh-renessanssi oli nostattanut Akali-lahkon, joka tahtoi puhdistaa\npyhättöjä. Nämä pyhätöt olivat tulleet huonomaineisten vartijain\nelinkautisiksi paikoiksi, ja he kieltäytyivät edelleenkin muuttamasta\nniistä. Hallitus ryhtyi heitä puoltamaan laillisuussyistä. Silloin\nalkoi noin elokuussa 1922 Guru-Ka-Bagh'in[90] jokapäiväinen kärsimys.\nAkalit olivat omistaneet »pois väkivalta» -opin. Tuhat heistä\nasettautui pyhätön lähelle, neljä tuhatta Amritsarin Kultatemppeliin.\nJoka päivä sata vapaaehtoista (suurin osa sotapalvelusiässä,\nuseat viime sodassa palvelleita) lähti Kultatemppelistä tehtyään\nlupauksen Jumalalle, etteivät käytä väkivaltaa töissä eikä sanoissa\nja saavuttavat Guru-Ka-Baghin tai saa heidät muuten tiedottomina\ntuoda takaisin. Toisesta tuhannesta kaksikymmentä akalia teki saman\nlupauksen. Eräällä sillalla lähellä pyhättöä odotti brittiläinen\npoliisi pitkin rautapäisin seipäin. Ja joka päivä kehittyi harhalta\nnäyttävä näky, jota meille kuvaa Andrewsin, Santiniketanin professorin\nja Tagoren ystävän unohtumaton kertomus.[91] Akalit, päässä musta\nturbaani, jota koristi pieni valkokukkainen kiehkura, saapuivat\npoliisijoukon vastapäätä ja seisahtuivat metrin päähän rukousasentoon\nhiljaisina, liikkumattomina. Poliisit lyövät heitä ankarasti pitkillä\nkepeillään. Sikhit kierivät maassa, nousevat uudelleen ylös, jos\nvoivat, alkavat uudelleen; uudelleen heitä lyödään, joskus poljetaan\nsiksi kunnes he menettävät tajuntansa. Andrews ei kuule huutoakaan, ei\nhuomaa yhtään uhmakatsetta. Ympärillä jonkun matkan päässä satakunta\nkatselijaa, kasvot tuskasta jännittyneinä, rukoilee hiljaa, ihailun ja\nkärsimyksen ilmein.\n\n»He muistuttivat minulle», sanoo Andrews, »Ristin varjoa.»\nEnglantilaiset, jotka kertovat tästä näytöksestä sanomalehdissään,\nihmettelevät ymmärtämättä mitään, toteavat vastenmielisesti, että\nmieletön uhrautuminen on loistava voitto »pois väkivalta» -liikkeen\narmeijalle ja että Punjabin väestö on sen lumoama. Mutta ylevämielinen\nAndrews, jonka puhdas ihanteellisuus on oppinut lukemaan Intian sielua,\non tässä nähnyt, kuten Goethe Valmyssa, uuden aikakauden alun: »_uusi\nsankaruus, kärsimyksen opettama, on noussut tämän maan päälle; uusi\nhengen sota...»_\n\nKansa itse näyttää paremmin säilyttäneen Mahatman ajatuksen kuin\nne, jotka olivat saaneet toimekseen olla opastajia. Muistamme\noppositioina, joka oli ilmennyt Delhin kongressin komiteassa\nkaksikymmentä päivää ennen Mestarin vangitsemista. Se uudistui, kun\nkongressin komitea kokoontui uudelleen Lucknowissa kesäkuun 7 p:nä\n1922. Vallitsi suuri tyytymättömyys Gandhin määräämään kärsivällisen\nrakentamisen ja odotuksen ohjelmaan nähden; halu siirtyä tästä\nsiviilitottelemattomuuteen vahvistui. Asetettiin tutkimuskomissioni\ntarkastamaan, oliko maa riittävästi valmis tottelemattomuuteen.\nKomissioni kulki ympäri Intian; ja sen syksyllä antama tiedonanto oli\nmasentava: se ei ainoastaan väittänyt, että tottelemattomuus oli sillä\nkertaa mahdoton, vaan puolet jäsenistä (miehiä koetelluin uskoin)\ntahtoi luovuttavan itse »pois väkivalta» -liikkeen gandhilaisista\nmenetelmistäkin, poliittisten virkojen vieromisesta, ja että\n_Swarâj_-(Home Rule)-puolue muodostuisi hallituksen neuvostojen\nhelmassa, lyhyesti, että »pois väkivalta» -liikkeestä tulisi itse\nasiassa parlamentaarinen oppositsioni. Täten Gandhin opin olivat\nrikkoneet toiselta puolen väkivaltaiset, toiselta pidättyvät.\n\nMutta Intia pani vastaan. Intian kansalliskongressi vuotuisessa\nkokouksessaan Gayassa joulukuun lopulla 1922 vahvisti uudelleen\npainavasti uskollisuutensa vainottua Johtajaa kohtaan ja uskonsa\n»pois väkivalta» -oppiin. 1740 äänellä 890:tä vastaan se hylkäsi\nehdotuksen osanotosta lakiasäätäviin neuvostoihin.[92] Ja lopuksi\npäästiin uudelleen yksimielisyyteen poliittisen lakon jatkamisesta\nvain pienin yksityiskohtaisin poikkeuksin menetelmissä. Hyljättiin\nainoastaan ehdotus kaikkien englantilaisten kauppatavarani\nhylkimisestä, viisaasti kylläkin huolehtien siitä, ettei herätettäisi\neurooppalaisten työntekijäin vastustusta. Aina rohkeampi Khilafatin\nmoslemien konferenssi oli äänestänyt tämän hylkimisen puolesta suurella\nenemmistöllä.\n\nTässä historiankohdassa meidän tulee keskeyttää kertomuksemme\ngandhilaisten suuresta liikkeestä. Huolimatta muutamista myönnytyksistä\njoita ei voitu välttää mestarin ja hänen parhaimpien oppilaittensa,\nvarapäällikköjen (erittäin Ali-veljesten), vangittujen kuten hänkin,\npoissa ollessa, se on kestänyt voitollisesti ensimmäisen opasta vailla\nvierineen vuoden epäilyttävän koetuksen. Ja englantilaisten lehtien\ntunnustama pettymys Gayan kongressin jälkeen osoittaa, miten tärkeä\ntämä voitto oli.[93]\n\nMitä tästä tulee lopulta? Eikö Englanti menneiden virheiden opettamana\nosoittaudu taitavammaksi kansan innon hillitsijäksi? Eikö tämän\nkansan järkähtämättömyys väsy? Kansoilla on vähän muistia; ja epäilen\nkovasti, säilyttääkö Intian miesten muisti kovinkaan kauan Mahatman\nopetuksia, elleivät ne ole olleet jo kauan aikaa sitten kirjoitetut\nheimon sisimpään. Sillä jos nero on ainoastaan suuruutensa takia suuri,\nolkoonpa sitten tai ei ympäristönsä kanssa sopusoinnussa, hän on\ntoiminnan nero vain rotunsa vaistojen, aikansa tarpeiden ja maailman\nodotusten ilmaisijana.\n\nSellainen on Mahatma Gandhi. Hänen _Ahimsâ_ (»Pois väkivalta»)\nperiaatteensa oli uurrettu Intian sydämeen jo kaksituhatta vuotta\nsitten: Mahâvira, Buddha ja Višnu-kultti olivat olleet näiden\nmiljoonien sielujen olemuksena. Gandhi on siihen ainoastaan vuodattanut\nsankarillisen verensä. Hän loihtii esiin jättiläisvarjoja, menneisyyden\nvoimia, jotka olivat jo jäykistyneet ja vaipuneet kuoleman horrokseen.\nJa hänen äänestään ne ovat nousseet. Sillä ne tuntevat itsensä\nhänessä. Hän on enemmän kuin sanat, hän on esimerkki. Hän on heidät\nruumiillistuttanut. Onnellinen mies, joka on koko kansa, — hänen\nhautaan pantu kansansa ylösnousee hänessä!\n\nMutta nämä ylösnousemukset eivät koskaan tapahdu sattumalta. Ja jos\nIntian henki nousee sen temppeleistä ja sen metsistä, merkitsee tämä,\nettä se tuo maailmaan edeltä määrätyn vastauksen, jota maailma odotti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVastaus on tosiaankin ihmeellisempi Intiaa. Ainoastaan Intia on\nvoinut sen antaa. Mutta se sisältää maalle yhtä paljon suuruutta kuin\nkärsimystä. Siitä on vähältä tulla sen risti.\n\nNäyttää siltä, että yhden kansan on aina uhrauduttava, jotta maailma\nuudistuisi. Juutalaiset uhrattiin Messiakselle, jota he vuosisatoja\ntoiveillaan kannatettuaan ja elätettyään eivät tunnustaneet, kun hänet\nvihdoin verisellä ristillä kruunattiin. Onnellisemmat intialaiset,\njotka ovat omansa tunteneet! Ja he menevät iloisesti uhraukseen, joka\nheidät vapauttaa.\n\nMutta kaikki eivät ymmärrä tämän vapautuksen todellista luonnetta\nkuten ensimmäiset kristityt. Kauan nämä odottivat maassaan _adveniat\nregnum tuum_. Suuren osan toiveet Intiassa eivät näe kauemmaksi kuin\nettä _Svarâj_ hallitsisi Intiaa. Ja minun luullakseni tämä poliittinen\nihanne saavutetaan pian. Sotien ja vallankumouksien runtelema,\nköyhtynyt ja väsynyt Eurooppa, jolta arvovalta on riistetty sen\nsortaman Aasian silmissä, ei enää kauan kykene olemaan Aasian kamaralla\nheränneitten Islamin, Intian, Kiinan ja Japanin kansojen johtajana.\n\nMutta merkitsisi vähän se, että joitakin kansoja tulisi lisää, — niin\nrikkaat kuin ihmissinfoniaa täydentävät uudet soinnut voisivatkin olla,\n— tuo merkitsisi vähän, elleivät nämä Aasian voimat olisi vaikuttimena\nuuteen elämän ja kuoleman ymmärrykseen ja (mikä eniten merkitsee!)\nymmärrykseen työskennellä koko ihmiskunnan hyväksi, elleivät ne toisi\nuupuneelle Euroopalle uutta evästä.\n\nVäkivallan tuuli on laassut maailmaa. Tässä rajuilmassa, joka hävittää\nsivistyksemme laihot, ei ole mitään odottamatonta. Vuosisatojen\nraa'an vallankumouksen epäjumalaisen aatteellisuuden kiihoittaman,\nkansan valtojen sokean apinoinnin levittämän kansallisen ylpeyden,\n— ja huippuna: epäinhimillisen industrialismin ja ahneen rahavallan\nvuosisadan, orjuuttavan koneellisuuden, taloudellisen materialismin,\njossa sielu kuolee tukahtuen, — täytyi tietysti viedä näihin\nkohtalokkaihin myllerryksiin, joissa Lännen aarteet häviävät. Ei ole\nkyllin sanoa, että tämä oli tarpeen vaatimaa. Tässä on kohtalon sormi.\nJokainen kansa syöksee turmioon toisen kansan samojen periaatteiden\nnimessä, jotka ohjasivat Kainin pyrkimyksiä ja vaistoja. Kaikki, — niin\nnatsionalistit, fascistit kuin bolsevikit, niin sorretut kansat ja\nluokat kuin sortajakansat ja -luokatkin, — vaativat itselleen, kieltäen\nsen muilta, oikeutta väkivaltaan, joka niistä näyttää oikeudelta. Puoli\nvuosisataa sitten voima kävi ennen oikeutta. Nykyhetkellä on asia\npahempi: voima on oikeus. Se on sen niellyt. Tässä vanhassa vierivässä\nmaailmassa ei ole mitään turvaa, mitään toivoa. Ei yhtään suurta valoa.\nKirkko antaa annoksittain typeriä hyveellisiä neuvoja, varovaisesti\nvalvoen, ettei se joutuisi eripuraisuuteen mahtavien kanssa; muuten se\nvain neuvoo, antamatta itse esimerkkiä. Laimeat rauhanmiehet määkivät\ntoivovasti, ja ihminen tuntee, että he epäröivät; he puhuvat uskosta,\njonka omistamisesta he eivät ole varmoja. Kuka koettelisi tätä heidän\nuskoaan? Ja kuinka, keskellä tätä maailmaa, joka sen kieltää? — Millä\nsitten usko itsensä todistaa? Toiminnalla!\n\nTässä Sanoma maailmalle, kuten Gandhi sitä nimittää, Intian sanoma:\n»Uhrautukaamme!»\n\nJa Tagore on sen toistanut lumoavin sanoin, sillä tässä ylpeässä\nperiaatteessa Tagore ja Gandhi ovat yhtä mieltä!\n\n»... Toivon voimakkaana kasvavan tämän uhrautumishengen, tämän\nsuostumuksen kärsimykseen. Se on oikeata vapautta... Ei yksikään arvo\nole korkeampi, — ei edes kansallinen riippumattomuus... Lännellä on\njärkkymätön uskonsa voimaan ja aineelliseen rikkauteen: huutakoon se\nsiis rauhan ja aseistariisumisen puolesta, sen julmuus on muriseva\naina vain kovemmin. Se on kuin kala, jota haavoittaa veden puristus\nja joka tahtoisi lentää: loistava ajatus! Mutta aivan mahdoton kalan\ntoteuttaa. Meidän, intialaisten on näytettävä maailmalle, mikä on\ntotuus, joka ei tee ainoastaan mahdolliseksi aseista riisumista, vaan\nmuuttaa sen voimaksi. Se, että siveellinen voima on suurempi raakaa\nvoimaa, on aseettoman kansan todistettava. Elämän kehitys osoittaa,\nettä se on vähitellen heittänyt hirvittävän aseiden taakan ja kauhean\nlihajoukon, siihen päivään saakka, jolloin ihmisestä on tullut raa'an\nmaailman valloittaja. Tulee päivä, jolloin heikko, täydellisesti\naseista vapaa sydämen-ihminen osoittaa, että lempeät ovat maan\nperijät. On siis johdonmukaista, että ruumiiltaan heikko ja kaikkia\naineellisia lähteitä vailla oleva Mahatma Gandhi herättää lempeiden ja\nnöyrien äärettömän voiman, joka odottaa loukatun ja sivuutetun Intian\ninhimillisyyden sydämen kätköissä. Intian kohtalot ovat valinneet\nliittolaiseksi _Nârâyanan_, eikä _Nârâyani-senâa_, sielun voiman,\neikä lihaksen voimaa. Sen tulee kohottaa ihmishistoria aineellisen\nsekamelskan likaiselta tasolta hengen taistojen huipuille... Vaikka\nLännestä oppimamme lauseet johtaisivat meidät harhaan, _Swarâj_ (Home\nRule) ei ole päämäärämme. Meidän taistelumme on henkistä taistelua. Se\non taistelua Ihmisen puolesta. Meidän tulee vapauttaa ihminen niistä\nverkoista, joita se on ympärilleen kutonut, kansallisen itsekkyyden\njärjestöistä. Meidän tulee vakuuttaa perhoselle, että taivaan vapaus\non suurempiarvoinen kuin kotelon suoja... Meidän kielestämme puuttuu\nkansallisuutta merkitsevä sana. Kun lainaamme tämän sanan muilta\nkansoilta, niin ei se meille ollenkaan sovi, sillä meidän tulee liittyä\n_Nârâyanaan_, korkeimpaan olentoon; ja meidän voittomme ei anna meille\nmuuta kuin voiton Jumalan maailmalle... Jos voimme uhmata voimakkaita,\nrikkaita, aseita, paljastaen maailmalle kuolemattoman hengen voiman,\nsyöksyisi Lihan jättiläisen koko linna tyhjyyteen. Ja silloin ihminen\nlöytäisi todellisen _Swarâjin_. Me, Idän ryysyiset kerjäläiset, me\nvalloitamme vapauden koko ihmiskunnalle...»\n\nOi, Tagore, Gandhi, Intian virrat, jotka Induksen ja Gangeksen\nkaltaisina suljette kaksoissyleilyynne Idän ja Lännen, — toinen\nsankarillisen toiminnan murhenäytelmä, toinen laaja valon unelma, —\nmolemmatkin Jumalasta virraten, levittäkää hänen kylvöään väkivallan\nauran kyntämän maailman ylle!\n\n       *       *       *       *       *\n\n_»Meidän taistelumme saavutuksena», selittää Gandhi, »on ystävyys koko\nmaailman kanssa. »Pois väkivalta» on saapunut ihmisten keskeen, ja se\npysyy. Se on maailmanrauhan julistaja...»_\n\nMaailmanrauha on kaukana. Meillä ei ole harhakuvia. Olemme runsaasti\nnähneet puolen vuosisadan kuluessa ihmisen valheita, ilkeyksiä\nja raakuuksia. Tämä ei silti ollenkaan estä sitä rakastamasta.\nSillä huonoimmallakin on jotain _nescio quid Dei_... Me tunnemme\nsen aineellisen kohtalokkuuden, joka lepää raskaana XX vuosisadan\nEuroopan yllä, Euroopan, jota puristavat taloudellisten ehtojen\nmurskaava determinismi ja intohimojen sekä kivettyneiden erheiden\nvuosisadat, jotka muodostavat aikamme sielujen ympärille kovan, valoa\npäästämättömän kuoren. Mutta me tunnemme myöskin hengen ihmeet.\nHistorioitsija, me olemme nähneet näiden ihmeiden salamain läpäisevän\npaljon pimeämpiä taivaita kuin meidän. Erinäisinä hetkinä me kuulemme\nIntiassa Šivan rummun: _»Mestari-tanssija peittää hurjan katseensa ja\nohjaa askelensa pelastaakseen kuilusta maailmankaikkeuden»_...[94]\n\nVäkivallan (vallankumouksellisen tai taantumuksellisen)\n_realipoliitikot_ pilkkaavat tätä uskoa ja he osoittavat täten\ntietämättömyyttään syvistä totuuksista. Pilkatkoot! Minulla on tämä\nusko. Näen sitä Euroopassa solvattavan ja vainottavan; ja omassa\nmaassa meitä on kourallinen... (Onko meitä korallistakaan?...)\nMutta vaikka uskoisin aivan yksin, välipä siitä? Uskon ominaisuus\non — kaukana maailman vihamielisyyden kieltämisestä — nähdä tämä\nvihamielisyys ja uskoa kuitenkin, sen uhalla, mikä on vielä parempi!\nSillä usko on taistelua. Ja meidän »pois väkivalta» -aatteemme on\nraskainta taistelua. Rauhan tie ei ole heikkouden tie. Vihaamme enemmän\nheikkoutta kuin väkivaltaa. Ei mikään tule arvoonsa ilman voimaa; ei\npaha eikä hyvä. Ja enemmän arvoinen on täydellinen paha kuin salvettu\nhyvä. Voihkiva rauhanaate on rauhalle kuolettava: se on pelkuruutta ja\nuskon puutetta. Ne, jotka eivät usko tai jotka pelkäävät, peräytykööt!\nRauhan tie on itsensä uhrausta.\n\nTämä on Gandhin opetus.[95] Siltä puuttuu vain Risti. Jokainen tietää,\nettä ilman juutalaisia Rooma olisi sen kieltänyt Kristukselta. Ja\nbrittiläinen valtakunta on Rooman valtakunnan veroinen. Mutta into on\nannettu. Idän kansojen sielua on se liikuttanut syvyyksiä myöten, ja\nsen värähtelyt leviävät yli koko maan.\n\nSuurilla uskonnollisilla ilmiöillä Idässä on rytminsä. Tapahtuu\njompikumpi kahdesta: joko Gandhin ilmiö voittaa tai se toistuu, — kuten\novat toistuneet vuosisatoja ennen Messias ja Buddha — kuolevaisena\npuolijumalana täydelliseen lihaksitulemiseen saakka, mikä vie uuden\nihmiskunnan uuteen levähdyspaikkaan.\n\nHelmikuussa 1923.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Intian kansan Gandhille antama nimi merkitsee kirjaimellisesti:\n_Mahâ_, suuri, _Atmâ_, sielu. Sana on peräisin Upanišadeista, jossa\nse merkitsee korkeinta olentoa sekä — tiedon ja rakkauden sopusoinnun\nkautta — niitä, jotka yhtyvät häneen.\n\n    Se on loistava yksilö, Kaiken Luoja, Mahâtmâ,\n    Aina kansojen sydämissä asuva,\n    Sydämen, välittömän näkemyksen ja järjen ilmentämä.\n    Ken sen tuntee, saa kuolemattomuuden.\n\nTagore lainasi nämä kauniit säkeet kohdistaen ne tähän apostoliin\nkäydessään joulukuussa 1922 Ašramissa (Gandhin mieluisin\noleskelupaikka).\n\n[2] C.-F. Andrews lisää: »Hän nauraa kuin lapsi ja ihailee lapsia.»\n\n[3] »Harvat ihmiset voivat vastustaa hänen olemuksensa tenhoa. Hänen\nsuuri kohteliaisuutensa on lauhduttanut ankarimmatkin vastustajat.»\n(Joseph J. Doke.)\n\n[4] »Kaikki poikkeaminen totuudesta, vaikkapa vain ohimennen, on\nhänelle sietämätöntä.» (C.-F. Andrews).\n\n[5] »Hän ei ole intohimoinen kaunopuhuja, hänen tapansa puhua on\nrauhallinen ja hidas; hän vetoo etupäässä järkeen. Mutta hänen\nrauhallisuutensa luo asioihin mitä selkeimmän valon. Hänen äänensä\nvivahteet ovat vähäiset, mutta ehdottoman välittömät. Hän ei liikehdi\nkoskaan käsillään, liikuttaa harvoin sormiaankaan puhuessaan.\nHänen selkeät sanansa, jotka soinnahtavat pontevin mietelauselmin,\nvakuuttavat. Hän ei hellitä rahtuakaan ennenkuin varmasti tietää\ntulleensa ymmärretyksi.» (Joseph J. Doke).\n\n[6] _Young India_, maalisk. 2:sena 1922. (Tämän tutkielman sivujen alle\nmerkityt päivämäärät tarkoittavat Gandhin Young Indiassa julkaisemia\nkirjoitelmia).\n\n[7] Samoin.\n\n[8] _A_: kieltopartikkeli; _Himsâ_: tehdä pahaa. Siis: ei milloinkaan\nherjausta eikä väkivaltaa. »Väkivallan välttäminen on hindu-uskontojen\nvanhimpia periaatteita, niinkuin eritoten Mahâvira, džainalaisuuden\nperustaja, ja Buddha sekä Višnun palveluksen mestarit ovat todistaneet,\nja se oli suuresti vaikuttanut Gandhiin.\n\n[9] Hän opiskeli seitsemänteen ikävuoteen saakka Porbandarin\nalkeiskoulussa, sitten Radškotin keskikoulussa; kymmenvuotiaasta alkaen\nKathiavarin korkeakoulussa, vihdoin 17 vuoden vanhasta Ahmedabadin\nyliopistossa.\n\n[10] Hän on tuttavallisessa muodossa kuvannut lapsuuttansa Intian\nhalveksittujen luokkien (paariain) konferenssissa huhtikuun 13 p:nä\n1921.\n\n[11] Myöhemmin hän puhui näistä kauhuista Joseph J. Dokelle; hän oli\nmenettänyt sentakia unensa; hän piti itseään murhaajana.\n\n[12] Kihloissa kahdeksanvuotiaana, naimisissa kahdentoista. Sittemmin\nhän taisteli lapsiavioliittoja vastaan, joissa hän näki syyn ihmisen\nperikatoon. Kuitenkin, hän lisää, poikkeuksellisesti sellainen\nelämänliitto, joka on alettu ennen luonteen muodostumista, voi saada\naikaan puolisoiden kesken ihmeellisen sielujen yhteyden. Hänen oma\navioliittonsa oli ollut ihailtava esimerkki siitä. Rouva Gandhi on\njakanut kaikki miehensä koettelemukset osoittaen uskollisuutta ja\nrohkeutta, jotka eivät koskaan ole pettäneet.\n\n[13] Esitelmä huhtikuun 13 p:nä 1921.\n\n[14] Hänen edelläkävijänsä, joitten poliittista rohkeutta on ylistetty,\novat saaneet osakseen kiittämättömyyttä ja unhoa myöhempien sukupolvien\npuolelta. Mutta Gandhi on pysynyt heille uskollisena, etenkin\nGokhalelle, johon hän oli hellästi kiintynyt. Useat kerrat kehoittaa\nhän nuorta Intiaa kunnioittamaan tätä sekä Dadabhaita.\n\n[15] Hän ansaitsi, sanoo Gokhale, 5—6,000 puntaa vuodessa Myöhemmin hän\neli kolmella punnalla kuukaudessa.\n\n[16] _The Golden Number of Indian Opinion_, joka ilmestyi Phoenixissä\nv. 1914, julkaisi Tolstoin vähän ennen kuolemaansa Gandhille\nkirjoittaman pitkän kirjeen. Tolstoi oli lukenut Indian Opinionia ja\niloinnut siitä, mitä sai tietää intialaisista »pois vastarinta»-aatteen\nkannattajista. Hän rohkaisee liikettä ja sanoo, että »pois vastarinta»\non rakkauden laki, toisin sanoen, ihmissielujen pyrkimystä\nuskonyhteyteen. Se on Kristuksen ja koko maailman viisaiden julistama\nlaki.\n\nYstävämme Birjukoff on löytänyt Tolstoi-arkistossa Moskovassa toisia\nTolstoin kirjeitä Gandhille. Hän julkaisee ne, samalla kuin muut\nTolstoin kirjeet aasialaisille, yleisellä nimellä: _Tolstoi ja Itä_.\n\n[17] Hän on itse rauhallisen hyväntahtoisesti kertonut\nvankilakokemuksistaan erinomaisessa artikkelissaan, joka on painettu\nkirjassa: _Speeches and writings of M.K. Gandhi_, Natesan, Madras,\nsivut 152—178.\n\n[18] V. 1907 hänen omat kansalaisensa: hänen tuli samalla kertaa\nkärsiä sekä sortajain että sorrettujen väkivaltaa; ja viimemainittujen\nmielestä Gandhin sovittelupyrkimys oli epäilyttävää ja hallitus teki\nvoitavansa häntä soivatakseen.\n\n[19] Palaan tähän myöhemmin.\n\n[20] Joseph J. Doke, jonka keskustelut Gandhin kanssa Transvaalissa\novat niin valaisevat, lopettaa kirjansa kuvauksella Gandhista, miten\nhänet vangin puvussa vietiin Johannesburgin linnaan ja heitettiin\npimeään vankityrmään yhteen inhoittavain kiinalaisten rikollisten\nkanssa.\n\n[21] Kahden vaikutusvaltaisen englantilaisen C.-F. Andrews'in ja W.W.\nPearsonin väliintulo auttoi tehokkaasti Gandhin ponnistuksia.\n\n[22] Gandhi muistelee tapausta kirjoitelmassaan toukokuun 12 p:ltä 1920.\n\n[23] Hänen rakastettu mestarinsa Gokhale, joka oli juuri kuollut,\noli saanut hänet lupautumaan olemaan sekaantumatta vaikuttavaan\npolitiikkaan, ennenkuin hän olisi vähintään yhden vuoden ajan kulkenut\nympäri Intiaa ja nähnyt läheltä kansaansa, jonka kanssa hän oli\nkadottanut yhteyden.\n\n[24] Satyâgraha -liikkeen voi laskea alkaneen helmikuun 28 p:nä 1919.\n\n[25] Hän on suoraan lausunut tuomitsevan mielipiteensä bolševismista.\n(24 p. marrask. 1921).\n\n[26] 11 p. elok. 1920. Gandhi asettuu tässä vastustamaan »Miekan oppia».\n\n[27] Ihmiskunta on yksi. On rotueroavaisuuksia, mutta mitä korkeammalle\nrotu on kehittynyt, sitä suuremmat ovat sen velvollisuudet.» (Ethical\nReligion).\n\n[28] Marraskuun 5 p:nä 1919.\n\n[29] Lokakuun 27 p:nä 1920.\n\n[30] Heinäkuussa 1920. — »Minun uskoni ei vaadi minua pitämään pyhien\nrunojen kaikkia säkeitä jumalaisen innostuksen tuotteina. Minä en tahdo\nolla sidottu mihinkään tulkintaan, olipa se vaikka kuinka korkeaa\noppia, jos se on ristiriidassa järjen ja siveellisen tunteen kanssa...»\n(lokakuun 6 p:nä 1921.)\n\n[31] Samaten. — »Kaikki uskonnot ovat eri teitä, jotka vievät samaan\npäämäärään». (Hind Swaràj) — »Kaikki uskonnot ovat perustetut samoille\nsiveyslaeille. Minun siveellinen uskontoni on kokoonpantu laeista,\njotka yhdistävät kaikki maailman ihmiset.» (Ethical Religion).\n\n[32] Lokakuun 6 p:nä 1921.\n\n[33] Etymologisesti: _Varna_: väri, luokka tai kasti, _ašrama_:\nkurinpidon paikka; _dharma_: uskonto. Yhteiskunta esitetään luokkien\nkurinpitolaitoksena. Se on hindulaisuuden perustus.\n\n[34] »Etsikää taivaan valtakuntaa ja totuutta, niin kaikki muu teille\nannetaan.»\n\n[35] Young India, 25 p. helmik. 1920.\n\n[36] Joseph J. Dokelle v. 1908.\n\n[37] Hän sanoo vielä Joseph J. Dokelle: »Jumala on tullut lihaksi eri\nmuodoissa aikojen kuluessa. Gĩtâssa Krišna sanoo: _Kun uskonto vaipuu\nrappiotilaan, kun uskonnottomuus voittaa, silloin ilmoitan itseni.\nHyvän suojaamiseksi, pahan hävittämiseksi, Dharman vahvistamiseksi minä\nsynnyn uudestaan iankaikkisesti_.\n\n»Kristinusko on osa jumaluusopistani. Kristus on jumaluuden loistava\nilmaantuminen. Mutta ei ainoa ilmaantumismuoto. En näe häntä yksinään\nvaltaistuimella...»\n\n[38] Kasteista 8 p:ltä jouluk. 1920, 6 p:ltä lokak. 1921. — Kun vuosien\nkuluessa alkuperäiset luokat kivettyivät ylpeiksi kasteiksi, Upanišadit\nnostivat vastalauseensa.\n\n[39] Ei pidä unohtaa, että Gandhin pääasiallisimmat hyökkäykset\nEuroopan lääketiedettä vastaan aiheutti tämän lääketieteen\nturvautuminen vivisektsioniin (elävien eläinten kokeiluleikkelemiseen),\n»tähän ihmisten kaikkein mustimpaan rikokseen.»\n\n[40] Etenkin sukupuolisuhteita koskevissa kysymyksissä hänen ankara\noppinsa muistuttaa paljon apostoli Paavalin elämänkatsomusta.\n\n[41] Gandhi koettaa, eurooppalaisen tieteen osoittautuessa vajavaksi,\nteroittaa tieteellisten tutkimusten tarpeellisuutta ja ehdotonta\ntarkkuutta. Hän ihailee eurooppalaisten tieteilijäin intoa ja\nuhrautuvaisuutta, jota hän usein pitää uskovaisten hindujen vastaavia\nominaisuuksia korkeampana. Hän kunnioittaa henkeä; hän vieroo vain sitä\ntietä, minkä se on valinnut. Tällaisin rajoituksin pysyy hän kuitenkin\nvastustavalla kannalla. Ja tämän takia Tagore, kuten tulemme näkemään,\nkohottaa äänensä Gandhin keskiaikaisuutta vastaan.\n\n[42] Viides maapallon kansoista.\n\n[43] Etymologia: _Swa_: »Self», itse; _Râj_: hallitus, autonomia. Sana\non yhtä vanha kuin Vedat; mutta Dadabhai, Gandhin parsi-opettaja, otti\nsen uudelleen valtiolliseen sanakirjaansa.\n\n[44] Etymologia: _Satya_: tarkka, oikea; _Agraha_: yritys, koe;\noikea koe. Sitä sovitettiin etenkin vääryyttä torjuttaessa. Gandhi\nmäärittelee sen (marraskuun 5 p:nä 1919) seuraavasti »Totuudessa\npysyminen; totuuden voima; rakkauden voima tai sielunvoima;» ja\nvihdoin: »totuuden voitto sielun ja rakkauden voimin.»\n\n[45] Elokuun 11 p:nä 1920. Yksi Gandhin perustaman Satyâgraha\nAšram-nimisen koulun noudatettava sääntö on _pelottomuus_, »sielun on\noltava vapaa kuningasten, kansojen, kastien, perhesuhteiden, ihmisten,\nvillipetojen, kuoleman pelosta.»\n\nSe on myöskin väkivallattoman vastarinnan neljäs ehto _Hind Swarâjssa_.\n(Kolme muuta ehtoa ovat: siveys, köyhyys, totuus.)\n\n[46] Vielä muutamia kuukausia ennen vangitsemistaan Gandhi vastaa\nvoimakkaisiin soimauksiin, jotka häneen suunnattiin hänen politiikkansa\nepäjohdonmukaisuuden takia. Muistellaan ivallisesti apua, jonka hän\non antanut Englannille Etelä-Afrikassa ja maailmansodan aikaan.\nToistaiseksi hän ei kiellä mitään kohtaa entisessä käytöksessään.\nHän luuli rehellisesti, hän sanoo, olleensa valtakunnan kansalainen,\nhänen asiansa ei ollut tuomita hallitusta; hänestä olisi kiusallista,\njos jokainen tekisi itsestään hallituksen tuomarin. Hän on luottanut\nenglantilaiseen älykkyyteen ja rehellisyyteen niin kauan kuin on\nvoinut. Hallituksen hairahdus vei häneltä luottamuksen. Kanta- koon\nhallitus siitä vastuun (marraskuun 17 p:nä 1921.)\n\n[47] Se tekee pahinta jälkeä. Se alentaa sen, joka sitä käyttää.\nLiittoutuneiden väkivallasta Saksaa kohtaan, sanoo Gandhi, on ollut\ntuloksena se, että he ovat tulleet saksalaisten kaltaisiksi, joiden\ntöitä he mustasivat sodan alussa (kesäkuun 9 p:nä 1920).\n\n[48] »Miten kova lieneekään luonne, se sulaa rakkauden tulessa. Ellei\nse sula, niin tuli ei ole kyllin voimakas.» (maaliskuun 9 p:nä 1920).\n_Satyâgrahan_ jäsenet allekirjoittavat joukolla sitoumuksen, jossa he\nkieltäytyvät tottelemasta _Satyâgrahan_ komitean luettelemia huonoja\nlakeja ja lupaavat seurata uskollisesti totuuden ääntä ja pidättyä\nkaikesta väkivallasta elämään, henkilöön ja omaisuuteen nähden.\n\n[49] Tämä hindustanilainen, joskin alkuaan moslemilainen sana merkitsee\n»työn seisausta».\n\n[50] Delhi muuten erehtyi päivästä; se oli aloittanutHartalinsa jo\nmaaliskuun 30 p:nä.\n\n[51] Gandhi puolestaan siirsi liikkeensä toistaiseksi, huhtikuun\n18 p:ään 1919, rauhoittaakseen kuohuntaa sen sijaan että olisi\nkiihoittanut sitä, kuten jokainen vallankumouksellinen olisi tehnyt.\n\n[52] Etymologia: _Swa_: self, itse; _Deši_: maa. Kansallinen\nriippumattomuus. »Pois väkivalta» -aatteen salaisuuksiin vihityt\nkäsittävät sanan ennenkaikkea ahtaassa mielessä Taloudellinen\nriippumattomuus. Mutta myöhemmin tulemme näkemään, minkä »Sosialisen\nevankeliumin» Gandhin oppilaat siitä loihtivat.\n\n[53] Mitä Karl Marx nimittää nimellä »Voyoucratie» — katupoikavalta.\n\n[54] Sellainen on ainakin Gandhin selitys. Uskaltaneeko eurooppalainen\nväittää näkevänsä _Bhagavad Gîtâssa_ edes tyyntä välinpitämättömyyttä\ntehtyä ja kärsittyä väkivaltaa kohtaan?\n\n[55] Huhtikuun 23 p:nä 1920, heinäkuun 8 p:nä ja syyskuun 1 p:nä 1921.\nKirjoitelmassaan Kirje Parseille, jotka ovat suuria kauppamiehiä,\nGandhi rukoilee heitä sulkemaan juomakauppansa. Kirjoitelmassaan\n_Kirje kohtuullisille_ hän pyytää heitä, vaikkeivät olisikaan yhtä\nmieltä hänen kanssaan loppu-ohjelmasta, tukemaan hänen ponnistuksiaan\ntässä kohden. Samaan aikaan hän taistelee myös lääkkeiden kauppaa ja\nopiuminpolttotupia vastaan.\n\n[56] Gandhi tietää itse, että hänelle tullaan nauramaan. Mutta,\nhän sanoo, onko neula jättänyt paikkansa ompelukoneelle tai käsi\nkirjoituskoneelle? Rukki ei ole mitään kadottanut tarpeellisuudestaan.\nJa se on nykyään kansallinen välttämättömyys, ainut mahdollinen\ntulolähde miljoonille nälkiintyneille (24 p:nä heinäk. 1920).\n\n[57] Englannin kieli ei ole syrjäytetty (enempää kuin mikään muukaan\neurooppalainen kieli). Se jätetään ylimmille kursseille, oppiajan\nloppuun. Murteita sensijaan käytetään kaikilla yliopistonasteilla.\nGandhi haaveilee yleisen olemassaolon korkeinta tilaa, missä kaikki\nerilaisuudet kestävät kokonaisuutena, ei eri osastoina, vaan »ikäänkuin\nsaman jalokiven eri särminä.» (kesäkuussa 1920).\n\n[58] Ei »ammatillinen», sillä on tarkoitus juuri erottaa sielu\nammatista.\n\n[59] _Ašram_: kurinalainen paikka, luostari.\n\n[60] Nagpurin kongressiin otti osaa 4726 edustajaa, joista 469\nmoslemia, 65 sikhiä, 5 parsia, 2 »halveksittua», 4079 hindua, 106\nnaista.\n\nUusi perustuslaki määräsi, että oli nimitettävä yksi edusmies\n50.000:ttä asukasta kohden: tämä tekisi kaikkiaan 6173 edustajaa. _Koko\nIntian kansallinen Kongressi_ kokoontui istuntoon kerran vuodessa\n(joulun aikaan). _Koko Intian Kongressin komitea_, joka käsitti noin\n350 jäsentä, sai tehtäväkseen Kongressin politiikan toimeenpanon,\ntulkitsemalla sen päätöksiä; sillä on Kongressin istuntojen väliajalla\nsama arvovalta kuin edellisellä. 15-jäsenisellä _Toimeenpanevalla\nkomitealla_ on Kabinetin suhde Parlamenttiin; sen voi Kongressin\nkomitea lakkauttaa.\n\nNagpurin Kongressi teki suunnitelmat, että muodostettaisiin\n_Maaseutukongressin komiteat_, jotka edustaisivat maakuntaa ja 12\nkieltä, ja niiden alaisia Paikallisia kongressikomiteoja kaikkia\nkyliä ja kyläryhmiä varten työläis- tai virkamiesarmeijoineen\n(Intian kansallinen sotapalvelus), joita ylläpitäisi koko Intian\n_Swarâj-rahasto_ Tilakin muistoksi.\n\nJokainen täysikäinen mies tai nainen, jolla on neljä annaa, on\nvalitsija sillä ehdolla, että on allekirjoittanut Perustuslain\n_credon_. Vaalikelpoisuusikä on 21 vuotta. Ehtona on se, että hyväksyy\nPerustuslain ensimmäisen pykälän, kongressin asetukset ja toimenpiteet.\n\n[61] Pannen esimerkiksi läheisen ystävyytensä moslemi Maulana Mahomed\nAliin hän todistaa kummankin pysyvän uskollisena uskonnolleen. Gandhi\nei antaisi tytärtään naimisiin Alin pojille, hän ei jakaisi ruokaa\nystävänsä kanssa; ja hänen ystävänsä tekisi samoin. Tämä ei estä\nheitä pitämästä toisistaan ja olemasta varmat toisistaan. Gandhi ei\nväitä ollenkaan, että hindujen ja moslemien väliset avioliitot ja\nyhteiset ateriat olisivat tuomittavat, mutta tarvittaisiin vuosisata\ntähän yhteensulamiseen pääsemiseen. Käytännöllisen politiikan ei\npidä harrastaa sellaista uudistusta. Gandhi ei pane sille estettä,\nmutta hän pitää sitä ennenaikaisena. Tässä taas ilmenee hänen\ntodellisuusvaistonsa.\n\n[62] Huhtikuun lopusta v. 1921 halveksinta vähenee. Useissa\nkylissä paariat elävät toisten hindujen kanssa ja nauttivat heidän\noikeuksiansa. Sitä vastoin toisissa paikoin, etenkin Madrasissa, heidän\nasemansa pysyi surkuteltavana. — Kysymys on vastaiseksi kirjoitettu\nintialaisten Kansallisten Kokousten päiväjärjestykseen. Nagpurin\nKongressi oli jo joulukuussa 1920 luvannut hävittää »halveksintasynnin.»\n\n[63] Erään hänen kirjoitelmansa otsakkeena on: _Our fallen sisters_\n(syyskuun 15 p:nä 1921).\n\n[64] Gandhi panee vastalauseen _Young Indiassa_ (kesäkuussa 1921).\n\n[65] _Lettres from Abroad_. Kolme kirjettä maaliskuun 2:selta 5:nneltä\nja 13:nnelta päivältä 1921 on julaistu _Modern Review'ssa_ toukokuussa\n1921. Tagoren Intiaan palattuaan kirjoittama _Totuuden vaatimus_\nilmestyi _Modern Review'ssa_ lokakuun 1 p:nä 1921.\n\nNäiden kiistakirjoitusten lisäksi tiedämme Tagoren palattuaan\nhenkilökohtaisesti tavanneen Gandhin. Kukaan ei ole julkaissut siitä\nkuvausta. Mutta C.-F. Andrews, sen todistaja, on hyväntahtoisesti\nilmoittanut meille väittelyn aiheet ja vastakkaisuuden pääkohdat.\n\n[66] Hän mainitsee juuri tästä eräässä viimeisimmistä kirjoitelmistaan,\njota hän nimittää: »_Liian pyhä tullakseen painetuksi_» (helmikuun 9\np:nä 1922). Tagore ja Gandhi ovat tunteneet toisensa jo pitkän aikaa,\nGandhi oli useasti oleskellut Tagoren luona Santiniketanissa. Hänellä\noli lupa, sanoo hän, pitää tätä taloa turvapaikkanaan; ja hänen\nollessaan Englannissa hänen lapsensa olivat siellä kasvatettavina.\n\n[67] Ja myöhemmin: »Kaikki kunnia Mahatmalle! Mutta poliitikkomme\neivät voi luopua halustaan saada käytellä häntä salaisen ja viekkaan\nšakkipelinsä siirtonappulana.»\n\n[68] Maaliskuun 5 p:nä 1921.\n\n[69] Maaliskuun 13 p:nä 1921. Uusittu ja kehitetty kirjoitelmassa:\nKulttuurin yhteys (Modern Review, marraskuussa 1921).\n\n[70] Ensimmäinen Home Rule-liike Intiassa, Bengaalin divisionan\nnostattama vuosina 1907—1908.\n\n[71] _The Poet's Anxiety_, kesäkuun 1 p:nä 1921.\n\n[72] S.o. ne, jotka ovat luopuneet persoonallisesta elämästään\ntuodakseen ykseyden ihmisille.\n\n[73] Upanišadien ensimmäisen säkeistön toisinto.\n\n[74] _The great sentinel_, lokakuun 13 p:nä ilmestyneen artikkelin\npääkirjoitus.\n\n[75] Uskonnollinen kohtalo.\n\n[76] Siellä täällä muuten ihailtavia siveellisiä säädöksiä! »Mikä\non mennyt, on mennyt. Mennyt on peruuttamaton, siitä on tullut osa\niäisyyttä, eikä ihmisellä ole enää mitään vaatimusta siihen. Älä haudo\nkostoaikeita vääryyksille ja olleille loukkauksille! Kuollut menneisyys\nhaudatkoon kuolleensa! Toimikaamme elävässä nykyajassa, ohjaajinamme\nsydämemme ja Jumala!» Kirjan alusta sen loppuun jäätikön puhtaus.\n\n[77] Tagore oli kai sitäkin herkempi tällaisille kirjoituksille,\nkun Gandhin Ašramin (mistä tämä Evankeliumi on kotoisin) ja Tagoren\nSantiniketanin välillä oli syntynyt kilpailu, jota molemmat johtajat\nkoettivat välttää. Sen näkee eräästä kirjoitelmasta helmikuun 9 p:ltä\n1922 _Young Indiassa_: Gandhi valittaa siinä, että joku sanomalehtimies\noli Ašramin asiassa hänen omikseen pannut sanoja, joilla oli\nSantiniketania loukkaaava luonne. Hän todistaa kunnioitustaan Tagoren\ntaloa kohtaan — kylläkin vissillä peitetyllä huumorilla: »Jos minun\ntulisi päättää toisen tai toisen paremmuudesta», hän sanoo, »huolimatta\nAšramin kurista ja aamunoususta, minä äänestän Santiniketania. Se on\nvanhempi veli, paljon vanhempi iältään ja myös viisaudeltaan. »Mutta\nhän lisää ilkeästi: »Varokaa, Santiniketanin asukkaat, kilpailua pienen\nAšramin kanssa!»\n\n[78] Minun mielestäni Gandhi on yhtä yleismaailmallinen kuin Tagore,\nmutta toisella tavoin. Hän on sitä siveelliseltä tunnoltaan, Tagore\njärjeltään. Gandhi ei sulje ketään pois rukouksen ja jokapäiväisen\ntyön yhteydestä. Täten ei apostoli ensimmäisistä ajoista saakka\nerottanut juutalaisia pakanoista; mutta kaikille hän määräsi saman\nsiveellisen kasvatuksen. Näin tahtoo Gandhi. Mutta juuri tässä on hänen\nahdasmielisyytensä: ei sydämessä, joka on yhtä laaja kuin Kristuksen,\nvaan älyllisen asketismin ja köyhyyden hengessä. (Tämä on niinikään\nKristusta.) Gandhi on keskiaikainen universalisti. Vaikka häntä\nkunnioitammekin, olemme Tagoren puolella.\n\n[79] 140 kylää; 87000 asukasta.\n\n[80] Samana päivänä eräs julistus _Young Indiassa_ ilmoittaa Intialle\nsamaisen ultimatumin vielä suuremmalla voimalla. Jollei varakuningas\nmitään vastaa, on käsky epäämätön; siviilitottelemattomuus on saatava\ntäytäntöön kaikin mokomin, vaikkakin nykyään enemmistö panisi vastaan.\n\n[81] Poliisin rakennukset.\n\n[82] Pantakoon merkille tämä valo, joka valaisee tämän sielun\nsalaperäistä voimaa, sielun, jossa hänen kansansa värähtelyt\nheijastuvat!\n\n[83] Gandhille oli tullut selväksi, että osa hänen enemmistöään,\njoka kannatti »pois väkivalta» -aatetta, näki siinä vain piilevän\npoliittisen keinon, joka oli naamiona väkivallan valmistelulle. Gandhi\nsanoo heidän puhuvan imelästi väkivallattomien iskujen antamisesta.\nGandhi oli käsittänyt vaarallisen kaksimielisyyden, minkä Tagore oli jo\nkauan sitten havainnut. Ja se häntä tukahdutti. Ankarammin kuin Tagore\nhän nyt sen ilmiantaa ja lausuu vasten silmiä.\n\n[84] _The great Trial_, 23 p:nä maalisk. 1922, _Young india_.\n\n[85] »Jos keisarikuntamme olemassaolo on asetettu vaaraan, jos estetään\nbrittiläistä hallitusta täyttämästä vastuunalaisuuksiaan Intiaa\nkohtaan, jos kuvitellaan meidän aikovan vetäytyä pois Intiasta, niin\nIntia turhaan uhmaa maailman kaikkein päättävintä kansaa, joka kyllä\nvastaa kaikella tarpeellisella tarmolla.»\n\n[86] Syyskuun 19 p:ltä ja joulukuun 15 p:ltä 1921. Ensimmäinen\nAli-veljeksiä vastaan suunnatun syytöksen johdosta, toinen vastaukseksi\nlordi Readingin kiihoittavaan puheeseen. Niissä löytää saman\njulistuksen sodan loppuun saakka.» — »Tahdomme kukistaa hallituksen,\npakottaa, sen alistumaan kansan tahtoon. Me emme pyydä armahdusta, me\nemme sitä odota...»\n\n[87] Suuri Banker, joka jutun aikana oli seurannut uskonnollisesti\nMahatman esimerkkiä, yhtyen kaikkiin hänen puheisiinsa, tuomittiin\nvuoden vankeuteen ynnä sakkoihin.\n\n[88] Rouva Kasturibai Gandhi ilmoitti tuomion Intian miehille ja\nnaisille hyvin arvokkaassa tiedonannossa, joka kehoittaa kansaa\nrauhassa keskittäytymään Gandhin rakentavaan ohjelmaan.\n\nGandhia ei jätetty Sabamratin vankilaan, missä häntä kohdeltiin hyvin.\nHänet siirrettiin salaiseen paikkaan, sitten Yeravdaan, lähelle Poonaa.\nEräs N.S. Hardikerin kertomus: _Gandhi vankilassa_ (Unity, toukokuun\n18 p:nä 1922), vakuuttaa, että hänet pantiin tavallisen rikollisen\nravintojärjestelmään ilman mitään erikoisoikeuksia ja että hänen heikko\nterveytensä siitä kärsi. Mutta me tiedämme, että kohtelu on nyt taasen\ntullut inhimillisemmäksi. Gandhin on sallittu lukea ja kirjoittaa.\n\nSen mukaan mitä C.-F. Andrews on minulle sanonut, on Mahatma onnellinen\nvankilassa, hän on pyytänyt, etteivät toverit tulisi häntä katsomaan,\nvaan kunnioittaisivat hänen yksinäisyyttään; hän puhdistautuu, hän\nrukoilee ja on vakuutettu, että hänen toimintansa täten on tehokkain\nIntian asialle. — C.-F. Andrews vakuuttaa, että gandhilaisten puolue\non todellakin paljon voittanut tästä vangitsemisesta. Intia uskoo\nGandhiin innokkaammin kuin koskaan; se näkee itsepäisesti hänessä šri\nKrišnan lihaksitulon, joka tarun mukaan voitollisesti kestää vankilan\nkoetukset. Ja Gandhi on, vangittuna varmemmin kuin vapaana, estänyt\nväkivallan purkauksen, jonka vaaran läheisyyden hän tunsi.\n\n[89] Aikakauskirja Unity on julaissut (elokuun 3 p:nä 1922) erään\nuudenaikaista sivistystä vastustavan _Kirjeen vankilasta_, mikä kirje\nminusta näyttää hämäräperäiseltä. Olen siinä huomaavinani vanhojen\nsivujen jäljennöksiä, osia _Hind Swarâjista_.\n\n[90] Guru-Ka-Bagh on pyhättö (Gurdwara), kymmenen penikulmaa\nAmritsarista.\n\n[91] The Akali Struggle, ilmestynyt Madrasin Swarâjyassa ja julkaistu\nerikseen syyskuun 12 p:nä 1922.\n\n[92] Mitä tulee väkivaltaisiin vallankumouksellisiin aineksiin, oli\nniitä vähän Gayassa, ja ne näyttelivät siellä vain toisen asteen osaa.\n\n[93] Eräs Blanche Watsonin artikkeli (Unity, marraskuun 16 p:ltä\n1922) luettelee »_ne edut, mitkä Intia on saavuttanut väkivallattoman\nvastarinnan taistelusta_.» Hän vakuuttaa, että Intian sisäiset tulot\novat vähenneet 75 miljoonalla dollarilla ja että englantilaisten\nkankaiden hylkiminen on tuottanut Englannille vuodessa 20 miljoonan\ndollarin menetyksen. Hän arvioi 30.000:ksi niiden intialaisten\nlukumäärän, jotka tänä kuukauden päivänä olivat vangitut, ja osoittaa\nhallituksen johtavan koneiston täydellisesti kelvottomaksi. Mutta\nBlanche Watsonilla, gandhilaisuuden innokkaalla ihailijalla, on\nitsetiedoton pyrkimys liioitella sen menestystä. On muita todistuksia,\njotka näyttävät vähemmän lupaavilta Ne sanovat, että uhrautumisliike\nkompastuu kauppias- ja varakkaiden luokkien itsekkyyteen ja että monta\nensi innossa tehtyä eronpyyntöä on sittemmin peruutettu. Ei olisikaan\ninhimillistä otaksua vastakkaista. Kaikessa vallankumouksessa jää\nmoni kehityksestä jäljelle tai palaa järkiinsä. On tärkeätä tietää,\npysyykö virta syvissä uomissaan. Kas tässä todistus, jonka tärkeyttä\nja puolueettomuutta on mahdoton epäillä: _Manchester Guardian_, jonka\nälykkään vapaamielisyyden tunnemme, mutta joka edustaa voimakkaita\netuja, jotka gandhilainen »pois yhteistoiminta» on suorastaan vienyt\nperikatoon, on juuri ryhtynyt tarkkaavaiseen lailliseen tutkimukseen\nkautta Intian. Tämä tutkimus on julkaistu kirjoitelmasarjassa.\nHuolimatta siinä ilmenevästä (aivan luonnollisesta) sympatian\npuutteesta intialaisen liikkeen suhteen ja huolimatta, että se\nkoettaa sitä halventaa, toteaa lukija rivi riviltä kasvavalla\nhuolestumisella tilanteen vakavuuden Englantiin nähden. Minä esitän\nlyhykäisesti loppukirjoitelman, joka ilmestyi helmikuun 16 p:nä 1923\n(Manchester Guardian Weekly). Tutkija tahtoo luulotella itselleen,\nettä gandhilaisten taktiikka on kärsinyt kovan tappion ja että\n»pois yhteistoiminta»-liikkeen on uudelleen järjestäydyttävä toisin\nsuunnitelmin. »Mutta», hän lisää, »pois yhteistoiminta» -henki pysyy.\nJoka puolella on, jollei gandhilaisuutta, niin ainakin vieraan\nhallituksen epäilyä ja palavaa halua päästä siitä irti. Sivistyneet\nluokat ja kaupunkilaiset ovat tämän hengen läpitunkemat. _Ryotia_\n(talonpoikaa) tämä liikuttaa vasta jokseenkin pintapuolisesti; mutta\nolosuhteet kylissä ovat sellaiset, että hänetkin lopulta voitetaan.\nArmeija näyttää vielä puolueettomalta; mutta se on majoitettu\nkyliin; ja ennemmin tai myöhemmin se tulee seuraamaan liikettä.\nUsein parhaimmilla, jopa pidättyneimmillä tämä »pois yhteistoiminta»\n-henki on voimakkain. Ainoastaan hillityillä on vastenmielisyys\nvallankumoustapoihin; mutta tätä vastenmielisyyttä ei tunne maa.\nSe tuntee myötätuntoa »pois yhteistoiminta» -miesten uhkarohkeutta\nenemmän kuin hillittyjen varovaisuutta kohtaan.» Englantilainen\nhuomioitsija arvioi kymmeneksi vuodeksi ajan, mikä tarvitaan sellaiseen\nintialaisten talonpoikain järjestäytymiseen, että kieltäydyttäisiin\nveroa maksamasta ja käytäisiin vallankumoukseen. Mutta sillä aikaa\ntilanne lakkaamatta pahenee; on mahdotonta enää pitää intialaisia\naisoissa vankilan pelolla: tätä pelkoa ei heillä enää ole olemassa;\nsiihen tultaisiin ankarammilla pakkotoimenpiteillä, mutta nämä vain\nlisäisivät vihaa. »Ainoa rauhallinen ja mahdollinen selvitys, _jos\nsellainen on olemassa_, on seuraava: »Englannin on tehtävä aloite\nintialaisiin uudistuksiin. Ei enää puoliparannuksia, niinkuin tapahtui\nv. 1919, jolloin sellaisia koetettiin sovittaa käytäntöön vajaan\nvuoden ajan. Ne eivät enää riitä, ja aika kiiruhtaa. Kootkoon Englanti\nintialaisen kansallisen konventsionin, jossa olisivat edustettuina\nIntian edut ja kaikki ajatusvivahdukset: yhtä hyvin Gandhi oppilainensa\nkuin intialaiset prinssit ja eurooppalaiset kapitalistit, moslemit,\nhindut, parsit, eurasinit, kristityt, halveksitut... valmistakoon\ntämä konventsioni valtakuntaan kuuluvalle autonomiselle Intialle\nperustuslain ja määrätköön tämän _Home Rulen_ toimeenpanon määräasemat!\nTäten ja ainoastaan täten voi torjua valtakunnan hajautumisen.\n\nEn tiedä, missä määrin Intian hallitus ja englantilainen byrokratia\nhyväksyvät tällaisen suunnitelman, jota _Manchester Guardian_\nkirjeenvaihtajansa mukaan puoltaa tarmolla. Minun on vähän vaikeata\nuskoa, että Gandhi ja »pois yhteistoiminta» -miehet suostuisivat\nyhtymään samaan intialaiseen kokoukseen eurooppalaisten ja intialaisten\nkapitalistien kanssa! Mutta varmalta näyttää vain, ettei Intian\n_Home Rule_ ole enää kysymyksenalainen. Muodossa tai toisessa se\non välttämätön. Eikä mikään ole hämmästyttävämpää kuin Englannin\näänensävyn muuttuminen Intian suhteen Gandhin toiminnan alusta laskien.\nEurooppalaiset eivät enää halveksi intialaisia, yritetään puhua heistä\nkunnioituksella, ja suostutaan välttämään kömpelöitä väkivaltaisuuksia,\njoihin tätä ennen pahimmassa pakossa turvauduttiin, joskus ensi\nkeinonakin. Intia on siveellisesti voittanut.\n\n[94] Palanen vanhimmasta Šiva-rukouksesta Višâkha-dattan näytelmässä\n_Mudrâ-Râkšasa_.\n\n[95] Tämä on myös _Consciencious Objectorsien_ esimerkki, jotka\nEnglannista parveilevat kaikkiin Euroopan maihin.\n\n\n\n\n\n\n\n\n"]