[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7XZLR3TRY7d2y985uDO_4AfUKp0gcFF_0KCnlMgB_mw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},304,"Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikana","Jahnsson, Evald Ferdinand",1844,1895,"304-jahnsson-evald-ferdinand-muuan-sumalainen-soturi-kristiina-kuningattaren-aikana","304__Jahnsson_Evald_Ferdinand__Muuan_sumalainen_soturi_Kristiina_kuningattaren_aikana","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1884,null,62968,429955,false,20854,[23],"Historical fiction",[25],"Historical Novels","\"Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella\" by Evald Ferd. Jahnsson is a historical novel written in the late 19th century. The narrative centers around a young Finnish warrior setting out for battle during the reign of Queen Christina of Sweden, exploring themes of honor, conflict, and the struggles faced by common folk in a turbulent time. The opening introduces characters such as Jakobsson and Pertti Månsson, who engage in discussions reflecting their societal hardships and the looming threats posed by political tensions.  At the start of the novel, the reader is introduced to the emotional turmoil of a father contemplating the fate of his son, a young soldier going to war. The scene unfolds in a bleak autumn in 1650, where we see the dire circumstances gripping the country, including discussions among townsfolk about the harsh reality of famine and their dissatisfaction with the ruling elite. Jakobsson and Månsson's conversation reveals their criticisms of the nobility and the government's carelessness toward the common people. Additionally, the narrative dives into the festive yet precarious atmosphere surrounding a royal wedding, where social and political undercurrents come alive, hinting at a brewing discontent that may lead to greater unrest. (This is an automatically generated summary.)",[],364,"Historiallinen romaani sijoittuu 1600-luvulle kuningatar Kristiinan valtakaudelle. Kertomus seuraa suomalaisen soturin vaiheita ja koettelemuksia sodan sekä uskonnollisten pohdintojen keskellä niin Suomessa kuin Ruotsin puolella.","Evald Ferd. Jahnssonin 'Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren\naikana' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 304. E-kirja on public\ndomainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MUUAN SUOMALAINEN SOTURI KRISTIINA KUNINGATTAREN AIKANA\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nEVALD FERD. JAHNSSON\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1884.\n\n\n\n    Suurelle runoilijallemme \"Välskärin kertomusten\"\n    kuululle kirjoittajalle\n\n             Zachris Topelius'elle\n\n    omistaa kunnioituksen osoitteeksi\n    nämät kyhäelmänsä nöyryydellä\n\n                        tekijä.\n\n\n\n\nLUKIJALLE:\n\n\nEn tahdo salata teiltä, kunnioitettavat lukijat, että raskaalta tuntuu\nisän sydämessäni tänä hetkenä, jolloin tämä nuori soturi lähtee sotaan\nja taisteluun. Kuinka monta monituista ajatusta sentään yhtehen yhtyy\nsaadaksensa mieltäni syttä mustemmaksi! Millä menestyksellä on tuo\npoika taisteleva? Hyvällä vai huonollako? Tuleeko hänestä peloton\naseiden kantaja vai kehno pelkuriko? Ahdistanevatko viholliset häntä\nniin ankarasti, että hänen voitettuna häpeällä täytyy lähteä\nkäpälämäkeen? Taikka ehkäpä hän palajaa kotiansa haavoitettuna,\nraajarikkona, raukkana? Tokko hän matkallansa tapaa ainoatakaan\nystävää? Rientäneekö häntä vihollisten hätyyttäissä ainoakaan\nuskollinen toveri avuksi? -- Kas tuossa kysymyksiä, joista milt'ei\njok'ainoa ole omansa pusertamaan tuskan hikeä isän otsasta,\nvuodattamaan myrkkyä hänen mieleensä! -- Ja entäs, kuinka ankara tuo\ntaistelu, jonka hänen tulee kestää! Voi, nuo ovat todellakin\nvaarallisia vihollisia, nuo arvostelijat -- erittäinkin ne heistä,\njoita tavallisesti kutsutaan \"kritikasteiksi\". Viimemainitut ovat\nsaaneet monen nuoren soturin hengeltä pois. He pyytävät, ylenmäärin\nteräväksi hiotuita aseita käyttämällä sekä tylyjä ja kohtuutta\npuuttuvia rynnäkköjä tekemällä, osoittaa olevansa oikein aika uroita.\n-- Mutta jos nyt sotaan lähtevän poika-raukan kuitenkin toistaseksi\nonnistuisi säilyä jotenkin eheänä, vähässäkin määrässä voittaen yleisön\nsuosiota, niin on aikomukseni lähettää hänelle avuksi nuoremman veljen,\nliittämällä tähän kertomukseen toisen, nimellä: \"Muuan suomalainen\nsoturi kuningas Kaarle X Kustaan aikakaudelta.\"\n\nKunnioituksella\n\n_Soturin isä_.\n\n\n\n\n1 LUKU.\n\n\n\"Kävitkö kirkossa tänään, Jakobsson?\"\n\n\"Kyllä kävin isossa kirkossa, Pertti Månsson. Sinunkin olisi pitänyt\ntuleman kuuntelemaan Fors'in herra Kristofferia! Hänen vertaistansa\npappia ei ole milloinkaan löytynyt Sörmlannin maakunnan rajojen toissa\npuolla!\"\n\n\"Entäs meidän Emporagrius? Mitäpä tuumailet hänestä? Luulisin toki että\nhänessäkin on miestä pähkinöitä naksahuttamaan! Peijakas, millainen\nääni hänellä on!... ja entäs sanat sitte, jotka hänen suustansa virtana\nvaluvat!\"\n\n\"No no Pertti Månsson ... ei mitään moitteen muotoista hänestäkään ole\nsanottavaa, eipä suinkaan! Kyllä hän laulaa nokkansa mukaan, hänkin ...\nja tunnustaa täytyy, ett'ei hänen nokkansa olekkaan mikään kehno nokka\n... mutta Kristoffer herra on kuitenkin kaikista Jumalan sanan\njulistajista etevin, sen vakuutan kautta isäni autuuden! Hän sulkee\npuheesensa niin paljon ruutia, että sillä voisi räjähyttää ilmaan\nkaikki valtakunnan neuvokset ja muut ylimykset!\"\n\n\"Aivan niin Jakobsson ... enhän sitä kiellä. Olenkin kuullut hoettavan\nyhtä ja toista hänen täänpäiväisestä saarnastansa. Hän lienee oikein\nkelpo lailla löylähyttänyt saunan kiuasta?\"\n\n\"Tekipä niin, siitä voit olla vakuutettu! Kuningatar oli itse kirkossa\nja sai, kuten sanotaan, totuuden suorastaan vasten naamaansa. Että se\npippurilta maistui, sen saattoi ken hyvänsä nähdä, joka otti\nhuomatakseen, kuinka pahasti hän väänteli suutansa ja kasvojansa.\nEsipuhe oli Mattheuksen viidennestätoista --\"\n\n\"Kenties muistatkin kaikki tyyni?\"\n\n\"En juuri sanasta sanaan, mutta tarkoitus oli se, ettei sovi ottaa\nleipää lapsilta koirille heitettäväksi. -- Ymmärrätkö pistopuhetta?\"\n\n\"Luulen ymmärtäväni. Lapsilla hän tarkoittaa vapaasukuisia.\"\n\n\"Aivan niin, Pertti Månsson; tuon sanoi Kristoffer herra milt'ei ihan\nsuoraan. Mutta me kaikki aatelittomat olemme koiria, joille\nkuningattaren ei sovi heittää leivän muruakaan! Sitä hän ei -- Jumala\nsen hänelle kostakoon -- ole tehnytkään! Kristoffer herra kutsui hänen\ntuomiolle Jumalan tuomioistuimen eteen ja toden totta on, että\nkuningattaren lienee vaikea päästä sisälle taivaan porttiloista, ell'ei\nvanha ukko Pietari ota hämmästyäkseen ranskalaisista korupuheista! O\ndiabl' -- niinkuin kreivin palvelijoilla on tapana huutaa -- me ja\nvaltakunta ovat hukkaan menemäisillänsä!\"\n\n\"Hiljaa Jakobsson!... Tuollaisesta puheesta saattaisivat asettaa sinun\nkorkeaan kunnia-asemaan Norrmalm'illa!\" [Norrmalm on eräs paikka\nTukholmassa, jossa ennen aikaan hirtettiin kuolemaan tuomituita.]\n\nMiesten keskustelu päättyi tähän syystä, että heitä vastaan tulla\ntulvaili joukko kerjäläisiä, kasvoiltaan kalpeita, rääsyihin puetuita\nihmisiä, jotka haikeasti valittavalla äänellä anoivat heiltä almua, ja\nvaikka äyrinki arvoista. Kerjäläisten oli sekä nälkä että myös vilu,\nsillä nyt oltiin syyskuussa ja ilta oli kolkko ja kylmä, synkillä\npilvillä peitetyltä syys-taivaalta tipahteli tuon tuostakin raskaita\nsadepisaroita. -- Luultavasti olivatkin meidän molemmat matkustajamme\nsiitä syystä nostaneet ylös takkinsa kaulukset, jotta heidän kasvonsa\nolivat puoleksi peitossa, ja muutenkin suurella huolella kääriytyneet\nlyhykäisiin nuttuihinsa. Nyt oli heidän pysähtyminen, sillä\nkerjäläisjoukko sulki heiltä tien. Tukholman kaupungissa ei siihen\naikaan -- tämä tapahtui vuonna 1650 -- yleisesti löytynyt leveitä\nkatuja; tämä katu, jota myöten Jakobsson ja Månsson kulkivat\ntullaksensa Norrbro nimiselle sillalle oli mitä kapeimpia.\n\nKerjäläiset huusivat vaikeroiden: \"Antakaa meille Vapahtajamme\narmahtavaisuuden tähden roponen! Meillä ei ole mitään syötävää!\"\ntaikka: \"Ell'ei joku kristillinen ihminen meitä armahda, niin kuolemme\nnälkään!\" j.n.e. Siinä sai kuulla monellaista ääntä, ääntä haikeata,\nsydäntä särkevää. Siinä puhuttiin sekä ruotsin että suomen kieltä ja\nnäitä molempia kieliä monilla monituisilla eri murteilla. Eri\nsuunnilta, eri maakunnista olivat nämät onnettomat tulleet\npääkaupunkiin.\n\nTuo oli kova vuosi, tuo vuosi 1650. Sama surullinen maine on sen\nedelläkäviälläkin, vuodella 1649. Nälän tuska oli sangen suuri\nkaikkialla Ruotsin valtakunnan pohjoisimmissa maakunnissa, suurin\nsilloin, niinkuin tavallisesti ainakin, Suomessa. Vaikka meidän maassa\npettua ahkerasti ja säästämättä sekoitettiin Jumalan niukalla mitalla\nantaman viljan sekaan, ei leipää kuitenkaan riittänyt, vaan suuren osan\nmaan asukkaista oli muuttaminen maasta pois. Muutamat lähtivät\nVenäjälle; mutta suurin osa heistä pyrki Ruotsin maalle, jossa heidän\ntoiveensa päästä parempien päivien perille kyllä surullisella tavalla\npettyi.\n\nMutta palatkaamme Jakobsson'in, Månsson'in ja kerjäläisten luo.\n\n\"Me emme taida auttaa teitä -- sanoi ensin mainittu. -- Mutta käykäätte\nlinnaan pyytämään kuningattarelta apua! -- Hänellä on yltäkylläisesti\ntämän mailman tavaraa, hänelle on helppo asia määrätä teille riittäviä\neläke- ja muona-varoja.\"\n\n\"Meiltä on pääsy linnaan kielletty. Me emme saata pyrkiä kuningattaren\npuheille\" -- valitti joku joukosta.\n\n\"Niin menkäätte vanhan valtiokanslerin luo! -- väitti Jakobsson --\nTaikka valtakunnan rahavaraston hoitajan luo! Heidän toki pitää voida\njakaa teille jonkun pienen osueen niistä runsaista veroista, joita me\nvuosittain olemme valtiolle maksaneet ja ovathan ne miljonat heidän\ntalletettavinansa, jotka Ruotsi voitti viime rauhassa. Minä rohkenen\narvella että niitä pitäisi käytettämän kansan hyväksi.\"\n\n\"Nuo korkeat herrat eivät pidä meistä vähintäkään huolta eivätkä salli\nettä lähestymme heitä! -- intti eräs vanha harmaapää ukko, joka\nvavisten vilusta ja vanhuudesta seisoi sauvaansa nojaten.\n\n\"Siinäpä se nyt onkin -- huudahti Jakobsson kiljaisemalla -- He eivät\npidä teistä vähintäkään huolta -- eivätkä salli teidän lähestyä heitä!\nTämäpä juuri on pääpuntti asiassa! Päälle päätteeksi ovat nämät korkeat\nherrat ynnä kuningatar tuhlanneet kaikki kruunun omistamat rahavarat,\njott'ei heillä nyt ole mitä antaa, jos antaa tahtoisivatkin -- siinä on\nasian pirullinen kohta ja puoli! Mutta keventäkööt nyt _omia_ raskaita\nrahapussejansa niinkuin tähän asti ovat keventäneet kruunun!\"\n\n\"Sinä puhut liian rohkeasti!\" -- kuiskasi Pertti Månsson varoittaen\nkumppaninsa korvaan.\n\nMatalammalla äänellä vastasi Jakobsson: Ole huoletta! Minä olen kuullut\nitse Niilo Niilonpojan puhuvan rohkeammin, paljonki rohkeammin!\"\n\n\"Toki olit vähällä joutua pulaan maaliskuun leikissä. Oletko jo\nunhottanut...\"\n\n\"Empä niinkään, onhan minulla hyvä muisti --\" keskeytti Jakobsson. Sen\njälkeen otti hän rahakukkaron taskustansa ja puhui taas korkealla\näänellä, jaellen joitakuita hopearahoja kerjäläisille: \"Minä en ole\nrikas, pikemmin köyhä. Kuitenkin annan vähistä varoistani niin paljon\nkuin niistä riittää. Mutta rehellinen kansalainen minä olen ja tiedän,\nettä tekin olette samoin. Sen tähden pyydän teitä rukoilemaan Jumalaa,\nettä Hän lievittäisi kansan tuskaa ja armossansa kukistaisi valtakunnan\ntuiki kehnon ja kelvottoman hallituksen, antaen meille toisen paremman!\n-- Voi toki, kuinka hävyttömästi kuningatar itse ja ne miehet jotka\ntätä nykyä pitävät valtakunnan hallituksen ohjia, pilkkaavat ja\nparjaavat meitä heidän köyhiä alammaisiansa! Hovipiireissä väitetään\njulkisesti, että Ruotsissa löytyy kahta lajia ihmisiä: vapaasukuisia\neli aatelisia ja roistolaisia. Kuulkaapas, hyvät ystävät: he kutsuvat\nmeitä aatelittomia roistolaisiksi! Mutta se kuitenkin on h----tin\nvalhe, että me roistolaisia olisimme!\"\n\nKerjäläiset katsoivat hämmästyneinä puhujaan ja väistyivät syrjään, kun\nhän, painettuansa hattunsa syvemmälle silmille, alkoi astua eteenpäin.\nPertti Månsson seurasi häntä. Hänkin oli saanut käsille kukkaronsa ja\nantoi sivumennessään rahoja kerjäläisille.\n\nÄäneti jatkoivat tuttavamme matkaansa Norrbro nimiselle sillalle.\nEhdittyänsä sille kuulivat he etäällä meluavaa ääntä.\n\n\"Mitäpä tuo melu merkinnee?\" -- sanoi Pertti Månsson vähän pelästyneenä\nja pysähtyi tarkemmin kuuntelemaan.\n\n\"Eteenpäin mars, pelkuri! Eihän meillä ole aikaa jäämään kaikenmoista\nmehiläisten meteliä kuuntelemaan!\" -- lausui Jakobsson harmistuneena.\n\n\"Voitko arvata, mistä syystä tuolla noin melutaan?\" -- kysyi Pertti\nMånsson lähtien astumaan eteenpäin.\n\n\"Paljasta joutavaa, mutta voipa siitä syntyä muutakin kuin ainoastansa\njoutavaa.\" --\n\n\"Selitä selvemmin! Tiedäthän vanhastansa, ettei minussa ole\narvoituksien selittäjää.\"\n\n\"Kuuleppas siis... Eräs ylimys viettää häitänsä ja jotta nyt kaikki\nolisi niinkuin oleman pitää, niin täytyy 'roistoväenkin' saada osansa.\nAivan paikallaanhan on tuo ... on! Eikä muutaman oluttynnyrin ja\nviinakannun hinta paljon paina sen miehen kukkarossa, jolle kuningatar\nnaimalahjaksi antaa 56 tilaa Suomessa! Kuule, kuule kuinka 'roistoväki'\nkirkuu: se nyt kiittää kestityksestä. Mutta kyllä nuo oivalliset\nviinatorvet minun toimestani vielä tänä iltana soittavat toista\nnuottia!\"\n\n\"Merkillistä ettet sinä milloinkaan taida puhua aatelismiehistä\nkatkeruudetta ja mielikarvaudetta --\"\n\n\"Siitä suu puhuu mistä sydän on täynnä\" -- sanoi Jakobsson pudistellen\nnyrkkiänsä.\n\n\"Mutta pitäähän moni heistä meidän puoltamme. Skytte esimerkiksi.\"\n\n\"Ei ole koiraa karvoihin katsomista -- sanoo vanha sananlasku. P----le\npiilee hänessä niinkuin toisissakin, vaikk'ei sen pukinjalka tätä nykyä\nole näkyvissä,\" säisti Jakobsson.\n\n\"Hm -- sinun kanssas ei pidä kiistellä vapaasukuisista. -- Kuka heistä\ntänäpänä viettää häitään?\"\n\n\"Kuka? Kuningattaren lemmikki, paroni Gyllenström, jonka kuningatar\nnykyisin on korottanut _valtion kamariherraksi_. Valtion kamariherra!\nOnko tässä syntisessä mailmassa milloinkaan ennen kuultu sellaista\narvonimeä! Mutta erinomattain onnistunut se on ja sen keksijä, armas\nkuningattaremme, on pidettävä täydellisenä nerona. Valtion kamariherra!\nHa! ha! ha!\" -- Jakobsson nauroi täyttä kurkkua.\n\n\"Hiljaa kaikin mokomin!\" -- varoitti Pertti Månsson -- \"Sinähän naurat\nniin kovasti että katu allamme tärisee. Tuollaista valtiollista naurua\nkamariherroista pitää välttää.\" --\n\n\"Valtiollista naurua kamariherroista! voithan sinä, veikkoni Pertti,\nkekseliäisyydessä vetää vertoja itse kuningattarelle! Valtiollista\nnaurua kamariherroista! Kautta sieluni, eihän se ole huono lauseparsi!\"\n-- Jakobsson purskahti entistä makeampaan nauruun.\n\nPertti Månsson katseli levottomasti ympärillensä. Toverinsa nauruhimon\nohitse mentyä lausui hän: \"Nauruasi hauskempi olisi kuunnella\nkertomusta tulevasta parikunnasta. Ken on morsian?\"\n\n\"Merkillistä, ett'et sinä ole kuullut puhuttavan asiasta, josta\nkuitenkin koko Tukholma tätä nykyä puhuu! Morsiamena on Elvira\nS----hjelm, tuon kuuluisan kenraalin tytär.\" --\n\n\"Vai hänkö! Minä olen nähnyt hänen kerran taikka kaksi kirkossa; hän on\nihmetyttävän kaunis, milt'ei yhtä kaunis kuin Ebba Sparre.\" --\n\n\"Rikkaimpana kaikista tämän kaupungin nuorista naisista hän kumminkin\non pidettävä, sillä hän on isänsä ainoa lapsi ja perillinen\" -- sanoi\nJakobsson.\n\n\"Kaiketi on hänen isänsä nuo määrättömät aarteensa voittanut sodassa\"\n-- arveli Pertti Månsson.\n\n\"Niin on. -- Senpätähden moni väittääkin, että jos tuhansien munkkien\nja nunnain yhdistetyt kiroukset jotain voivat saada aikaan, niin eivät\nnämät tavarat saata tulla hänelle siunaukseksi\" -- säisti Jakobsson. He\nolivat nyt ehtineet Drottninggatan nimisen kadun kulmaan, jossa he\npoikkesivat mainitulle kadulle. Melu ja hälinä kuului nyt lähemmältä,\nsillä tämän kadun varrella sijaitsi kenraalin palatsi.\n\nSen ulkopuolelle, kadulle, oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut.\nMuutamat heistä tirkistivät uteliaasti salin kirkkaasti valaistuihin,\nkoreasti koristettuihin ikkunoihin, joiden ohi juhlapukuihin puetuita\nhäävieraita tulvaili edestakaisin, toiset ja useammat heistä olivat\nahkerassa syömisen ja juomisen toimessa, oikein ahnaamalla käyden\nruokavarojen ja viinojen kimppuun. Näitä oli tuon ajan tavan mukaan\nrunsain määrin tarjona alhaisemman ja köyhemmän kansan nautintohimon\ntyydyttämiseksi.\n\nEttä viinapikareita ja olvihaarikoita ahkerasti kallisteltiin, sen\nsaattoi päättää siitä, että hälinä ja huudot joka hetki kiihtymistään\nkiihtyivät. Tässä muutamat riitelivät, toiset tuossa nauroivat laskien\npilkkaa ja ivaa samaan aikaan kuin muutamat joukosta täyttä kurkkua\nhurrasivat; kenenkä kunniaksi, siitä oli tässä melskeessä mahdoton\nsaada selkoa.\n\nAhdinko kadulla oli niin suuri, että vaivoin pääsi kulkemaan väkijoukon\nlävitse. Mutta sekään ei onnistunut muille kuin niille, joilla oli\nvahvat käsivarret tien avaajina. Tämän kohta tajusivat toverimme\nJakobsson ja Månsson. He pysähtyivät tutkimaan miltä kohdalta he\nhelpommin voisivat jo mainitulla tavalla raivata itsellensä tietä.\nEtt'ei uteliaisuus ollut johdattanut heidän askeleitansa tännepäin, sen\nsaattoi nähdä siitä, ett'ei tuo muhkea, valaistu palatsi ensinkään\nvetänyt heidän huomiotansa puoleensa. Eivät he myöskään pyrkineet\nruoka- ja viinapöytien luo. Sen sijaan he suurella huolella\ntarkastelivat kansaa ja erittäin näkyi Jakobsson'ista, että hän\njännitti kaikki kuulohermonsa voidaksensa kuulla mitä täällä\ntuumailtiin ja puhuttiin.\n\nTuossapa seisoi mies, joka ylistämällä puhui kuningattaren onnellisesta\nhallituksesta ja siitä äidillisestä huolesta, jonka hän aina oli\nosoittanut alammaisiansa kohtaan; hän muistutti kuulijoitansa siitä\nkunniarikkaasta rauhasta, jota kansa nyt nautti, ja kertoi lopuksi\nmonilukuisilla korusanoilla, mitenkä kuningatar juuri viime aikoina\nvaltakunnan nyt koossa oleville säädyille oli antanut sellaisia\nlupauksia ja tehnyt sellaisia tarpeenmukaisia myönnytyksiä, että\nRuotsin valtakunnan onni ja loistoisuus niiden kautta kaikiksi ajoiksi\noli täydellisesti ta'attu. Hänen puoleksi päihtyneet kuulijansa\nilmoittivat raikkailla huudoilla mieltymystänsä kuningattareen. --\nJakobsson tunsi puhujan olevan erään hovin palkkaaman vakojan. Hän\nlähestyi miestä ja juuri samassa kuin tämä alkoi visertää uutta\nylistysvirttä kuningattaren kunniaksi astui hän ikäänkuin epähuomiosta\nhänen varpaillensa. Ylistysvirsi jäi nyt sikseen, vaan sen sijaan pääsi\nniin kimeä valitushuudahdus miehen huulilta, että se hetkeksi veti\nkaikkein läsn'olijain huomion puoleensa.\n\nJakobsson tunkeutui kiireesti edemmäksi erään toisen joukon luo. Siinä\ntoimitti muuan melkoisesti väkeviä juomia nauttinut roteva ja\nvahvannäköinen porvarin renki puhujan tointa. Hän kirosi voimainsa\nmukaan valtakunnan aatelittomia säätyjä, koska eivät vielä olleet\npäättäneet \"kerrassaan pitkiä puheita pitämättä silpoa pirstaleiksi\nkaikki aatelismiehet\". He ovat -- niin vakuutti puhuja -- syypäät\nkaikkeen onnettomuuteen ja kurjuuteen, mitä löytyy valtakunnassa\n\"Jokaisen rehellisen kansalaisen velvollisuus on vihata, vieläpä\nsurmata heidät! Naapurinsa koiraa saapi sääliä, mutta ei\naatelismiehiä!\" -- Lopuksi vahvisti tuo valtioviisas porvarin renki\npuheensa senkin seitsemällä valalla.\n\nSellainen puhe oli Jakobsson'ille mieliksi. Hänen huulensa vetäytyivät\ntyytyväiseen hymyilyyn ja hän jupisi itseksensä: \"Vilja on\ntuleentumaisillansa, leikkuun aika pian lähestyy.\" Sitte kääntyi hän\nkatsomaan, oliko Pertti Månsson seurannut häntä. Huomattuansa toverinsa\nseisovan aivan hänen selkänsä takana lausui hän hänelle: \"Nyt on meidän\naika lähteä.\"\n\n\"Lähtekäämme vaan. Tässä todella onkin oikein pirullinen ahdinko!\" --\nvastasi Pertti Månsson.\n\n\"Ole siis valmiina seuraamaan minua\" -- sanoi Jakobsson ja ojensi\nkäsivartensa niitä käyttääkseen muurinmurtajina.\n\nMutta ennenkuin hän tätä murtamistyötänsä alkoi huusi hän korkealla\näänellä porvarin rengille: \"Sinä olet puhunut aivan niinkuin\nisänmaatansa rakastavan miehen tulee puhua. Meidän täytyy\nvälttämättömästi kukistaa koko aatelisto! Lisäämällä tahdon liittää\ntähän lauseeseni senkin muistutuksen, että ell'emme pian pääse tuosta\nkevytmielisestä, tuhlaavasta kuningattaresta ja hänen jumalattomasta\nseurueestansa, ell'emme pian saa prinssiä herraksemme ja\nkuninkaaksemme, niin on hukka ja perikato käsissämme. Eläköön prinssi\nKaarle Kustaa!\"\n\nKaikkein silmät kääntyivät nyt sitä suuntaa kohti, missä Jakobsson\nseisoi, huomatakseen, kuka tuo ylen rohkea puhuja olikaan, joka näin\nröyhkeästi uskalsi parjata itse majesteettia, mutta hän oli jo poissa.\nAinoastaan kiivaat kiroukset ja haikeat valitushuudot osoittivat sitä\nrataa, jota myöten hän kelvollisten muurin-murtajiensa avulla oli\nkulkenut halki väkitungoksen.\n\n\"Minä en milloinkaan tule autuaaksi, ell'et sinä tähän aikaan ensi\ntulevana vuonna roiku hirsipuussa!\" -- änkkäsi Pertti Månsson\nhengästyneenä päästyään toverinsa kanssa väkijoukon läpi.\n\n\"Äläpäs tee tuollaisia kevytmielisiä valoja, sillä seuraus niistä on\noleva se, ett'et milloinkaan tule autuaaksi. Kun olet heimolaiseni,\nniin tuo olisi kylläkin ikävä seikka minulle!\" -- vastasi Jakobsson\nnauraen.\n\n\"Lakkaapas ilveilemästä ja puhu vakavamielisesti! Tällaiset asiat eivät\nsuinkaan ole naurun asioita! Kovasti jo kadun, että antauduin\nkumppaliksesi sellaisiin tuumiin, joita en tähän asti ole kyennyt\ntajuamaankaan. Sinä tulet saattamaan itsesi ja luultavasti minunkin\nonnettomuuteen. Minä en ole luotu osan-ottajaksi näihin tälläisiin\nseikkailuihin. Mutta jos olisinkin, niin jääpi kuitenkin varmaksi\ntotuudeksi tuo tosiasia, että p----le perii ne, jotka vallankumouksia\nkoittavat saada aikaan! Tuollaisiin toimiin ryhtyminen on sama kuin\nkuumain hiilten kantaminen omassa povessaan: lakkaamaton tuska, kuume\nja poltto molemmissa tapauksissa.\"\n\n\"Viisaasti puhut ja oikein kai teet siinä, että kadut antaneesi\nisänmaan rakkauden sydämessäsi kyteä -- niinkuin nyt huomaan --\nhelposti sammuvaksi tuleksi -- sanoi Jakobsson vakaasti, mutta ivaten.\n-- Tietysti olisi parempi vastustelematta antaa kuningattaren tuhlata\nvaltakunnan varat jumalattomiin huveihinsa ja ulkomaalaisten\nlemmikkiensä hyväksi, parempi antaa aateliston imeä maastamme kaiken\nmehun ja ytimen, parempi kädet ristissä katsella kuinka meidän\ntalonpojat vapaista miehistä vähitellen muuttuvat orjiksi, iestä\nkantavain härkäin tapaisiksi, parempi ja hauskempi sallia että yleisen\nvarallisuuden saavuttamiseen välttämättömästi tarpeellinen kauppaliike\nkuihtumistaan kuihtuu, parempi levollisena odottaa siksi että _kaikki_\nasiat valtakunnassa turmion partaalle ehdittyänsä auttamattoman\nperikadon portaita pitkin syöksyvät alas surkeasti surkuteltavan\nsurkeuden pohjattomaan kuoppaan, parempi...\"\n\nNiin kiivaasti ja sellaisella vihalla ja mielenliikutuksella oli\nJakobsson puhunut, että hänen täytyi pysähtyä keskellä lausettansa\nhenkeänsä vetääkseen.\n\nToverinsa innokkaasta puheesta vähän rohkaistuna loihe Pertti Månsson\nlausumaan: \"Kyllä sinä, veli kulta, puhut totta, kyllä asiain laita\nniin surullinen on, mutta emmehän me voi mitään tehdä niiden paremmalle\nkannalle saattamiseksi.\"\n\n\"Emmekö voisi! -- huudahti Jakobsson kiivaasti -- Älä sano niin! Me\nvoimme ahkerasti ylläpitää ja kohentaa sitä tyytymättömyyden kipenää,\njoka kytee kansan povessa, uhaten pian täysitulena nousta taivaan\nilmoille, ja me saatamme huutaa ja sanomalla sanoa kansalle mitkä sen\nammoisilta ajoilta esi-isiltä perityt oikeudet ovat. Kun kerta olemme\nsaaneet kansan täydelliseen oikeuksiensa tuntemiseen, niin olemme\nsamassa päässeet voitolle: me olemme nimittäin silloin tulleet\ntarpeeksi väkeviksi vaadittaissa käyttämään väkivaltaa, niin että\nvoimme panna valtiolliset tuumamme toimeen kuningattaren ja\naatelisherrain tahtoakin vastaan. Mutta meidän ei pidä väsymän tien\nkeskitienoilla. Kärsivällisesti täytyy meidän sytyttää hiili hiilen,\nsysi syden perästä: kyllä tämä tällä tavalla kohentamamme kipinä\nvähitellen paisuu polttavaksi tuleksi, liekiksi leimuavaksi; -- ehkä\npikemmin kuin aavistammekaan.\"\n\n\"Hm\" -- jupisi Pertti Månsson äänellä, joka selvästi todisti, ett'ei\nhän luottanut Jakobsson'in tulevaisuuden toiveisin.\n\nSamassa he poikkesivat eräälle sivukadulle ja pysähtyivät, muutamia\nsatoja askeleita sitä pitkin käytyänsä, erään ikivanhan,\nkaksikerroksisen kivestä tehdyn talon edustalle. Kadun puolella olevat\npuolipyöreät kiviportaat osoittivat, että huoneuksen alikerrassa löytyi\nkauppapuoti. Mutta puodin ovi oli suljettu ja suljetut olivat myös\nikkunat verrattoman suurilla tammisilla luukuilla, jotka eivät suoneet\npienimmänkään valon säteen tunkeuvan huoneista kadulle. Portti oli\ntehty veistämättömistä honkahirsistä, joita vahvat rautasiteet\nyhdistivät toinen toisiinsa. Paksussa rautarenkaassa riippui suuri\nportinkolkutin.\n\nJakobsson tarttui kolkuttimeen ja koputti sillä kolme kertaa porttia\nvastaan.\n\n\"Onko sinun aikomuksesi kutsua kaikki lähitienoilla asuvat ihmiset\ntänne, koska niin ankarasti kolkutat?\" kysyi Pertti Månsson\nhämmästyneenä.\n\n\"Se kai, mikäs muuten\" vastasi Jakobsson nauraen.\n\nHetken kuluttua kuului askelten ääni portin holvissa, avain pistettiin\nlukkoon ja kierrettiin ympäri, jonka jälkeen portti, kireästi rätisten\nsaranoillansa, aukeni.\n\nJakobsson'in ja Pertti Månsson'in astuttua sisään suljettiin portti\ntaas.\n\nTalon pihalta kömpivät molemmat toverit pilkko-pimeän käytävän kautta\nylös huoneuksen ylikertaan. Vaivalla sinne ehdittyänsä, aukaisivat he\nkäytävän perukassa löytyvän oven ja astuivat sisään erääsen saliin.\nTätä suurta, mutta matalaa huonetta valaisivat hyvin vaillinaisesti\nmuutamat kynttilät eräällä pitkällä pöydällä lähellä peräseinää. Pöydän\nympärillä istui kolme miestä, joista yksi, joka arvattavasti oli talon\nisäntämies, kiiruhti voimakkaalla käden-lyönnillä tervehtimään\ntulijoita terve-tulleiksi.\n\nEnnenkuin jatkamme kertomusta pitää meidän lähemmin tarkastaman näitä\nsaliin kokoontuneita miehiä ja luomme ensiksi huomiomme Jakobsson'iin.\nVartaloltaan oli hän erittäin pitkä sekä jäntterä ja hartiakas kuin ani\nharva. Mutta kuitenkin osoitti jok'ainoa hänen liikuntonsa noreutta,\njoka solakkaimmillekin ainoastaan ahkeran voimistelemisen kautta tulee\nosaksi. Kellertävät, kiharat hiuksensa peittivät puoleksi hänen korkean\notsansa, jonka piirteet, samoin kuin tuo eriskummallisen kirkas\nloistekin hänen terävissä silmissään, todistivat hänessä löytyvän\npaljon rohkeutta ja lujuutta, jota ei kovimmatkaan vastukset voi\nmasentaa. Hänen ryhtinsä oli uljas ja hänen käytöksensä käskemään\ntottuneen miehen käytös. -- Hän oli puettu hienosta Hollannin\nverkakankaasta tehtyyn merimies-pukuun.\n\nJos joku kysyisi mitä ammattia tämä Jakobsson oikeastaan harjoitti,\nniin olisi meidän vaikea antaa tyydyttävää vastausta siihen. Totuutta\nloukkaamatta voisimme kutsua häntä kauppiaaksi, mutta yhtä suurella\nsyyllä saattaisimme nimittää häntä laivuriksi, asioitsijaksi ja miltei\nsalakuljettajaksi. Kaikissa näissä elinkeinoissa hän toimiskeli ja oli\nuutteruutensa ja järkevyytensä kautta osannut koota itsellensä, hänen\noloihinsa verraten erittäin suuren omaisuuden. Häntä pidettiin\nperirehellisenä miehenä ja lähimmäistensä luottamusta ja kunnioitusta\nhän nautti hyvin suuressa määrässä. Että hänen oikeuden tuntonsa ja\nhänen salakuljettaja-toimensa saattoivat keskenänsä olla\nsopusoinnussa, se seikka ensi katsannolta näyttänee kummalliselta,\nmutta kun ottaa huomioon sen ajan katsantokannan, joka salakuljetusta\nei pitänyt ensinkään kunniata loukkaavana, niin pääsee helposti\nselville tästä näennäisestä vastakohdasta.\n\nJakobsson oli harras puuhaamaan myös valtiollisissakin toimissa.\nValtiollisen tunnustuksensa puolelta kuului hän radikaalein joukkoon,\ns.t.s. niiden, jotka väittivät että aateliston valta ja mahtavuus olisi\nkukistettava, että valtikka oli Kristina kuningattarelta otettava pois\nja prinssi Kaarle Kustaalle annettava. Siinä kapinassa, jonka\nTukholman porvaristo maaliskuussa puheena olevana vuonna oli nostanut\nja joka onnettomalla tavalla päättyi, oli hän ollut toimekkaana\nosan-ottajana, mutta älynsä avulla oli hänen onnistunut päästä ikävistä\njälkiselkkauksista, vaikka hän epäluulon alaisena olikin vedetty siihen\noikeuden käyntiin, jota tämän kapinan johdosta käytiin.\n\nHänen oppilaaltansa valtiollisissa asioissa, rehelliseltä ruokatavarain\nkauppiaalta Pertti Månsson'ilta puuttui kokonaan opetusmestarinsa\npontevuus, järkähtämätön lujuus ja uskalias rohkeus. Mutta yhteisenä\nhyveenä oli heillä molemmilla sama sydämellinen isänmaan rakkaus ja\nvilpitön murhe nykyisistä valtiollisista oloista. Muuten oli Pertti\nMånsson kaikissa ystävänsä suuremman älyn ohjaamana. Vartaloltaankin\noli hän lyhyempi ja hoikempi kuin Jakobsson. Hänen kasvonsa kuvasivat\ntodellista sydämen lempeyttä ja vilpitöntä hurskautta ja jumalanpelkoa.\n\nUlkomuotonsa puolesta paljon suurempaa huomiota nostava henkilö kuin\nPertti Månsson oli läsnä olevien joukossa se mies, jonka olemme\narvelleet talon isännäksi. Vartaloltaan oli hän yhtä kookas kuin\nJakobsson ja sama ponneton lujuus ja rohkeus kuvautui näiden molempien\nmiesten kasvoissa, jotka kuitenkin muissa suhteissa olivat hyvinkin\nerinkaltaiset. Jakobsson oli valkeaverinen, talon isäntämies\nruskeaverinen siihen määrään asti, että olisi voinut luulla hänen\neteläisen taivaan alla syntyneeksi ja kasvaneeksi. Harvoin pohjan\nlapsilla nähdään niin tummanmustia, tulta tuikkaavia silmiä ja niin\ntäydellisesti kaarneenkarvaisia hiuksia kuin hänellä. Voisimme sanoa\nhänen kauniiksi, milt'ei ihanaksi, ellemme ottaisi lukuun tuota\nilkkuvaa, ivallista hymyilyä, joka alituisesti leikkii hänen\nhuulillansa. Samoin kuin Jakobsson oli hän siinä iässä, milloin\nmiehuuden voima täydellisimmin astuu esiin. Hänen nimensä oli Aake\nBerg.\n\nAmmatiltaan oli hänkin kauppias ja hänestä kerrottiin, että hän\nsuolakaupan kautta oli koonnut rikkautta. -- Useat kauppiaat Ruotsin\npikkukaupungeissa ostivat kauppaliikkeesensä tarpeelliset suolavarat\nhäneltä.\n\nNe kaksi henkilöä seurassa, joista emme vielä ole puhuneet, erosivat\nniin hyvin muotonsa kuin pukunsa puolesta melkoisesti edellisistä.\nMolemmat olivat puetut pitkiin sarkanuttuihin; samanlaista kangasta\nolivat myös heidän housunsa ja aina kaulaan asti kiinni punotut\nliivinsä. Helposti voi sanoa, että he kuuluivat talonpoikaissäätyyn.\nNuoremmalla heistä, jonka kullankarvaiset, kiharaiset hiukset valuivat\nalas aina hartioille asti, oli vaalea ja kivuloinen kasvonmuoto, mutta\nken tarkemmin katseli hänen silmiinsä, huomasi pian, ett'ei häneltä\npuuttunut älyä ja intoa; vanhemman vakaissa, katsojan mielestä\nkunnioituksen tunteita nostavissa kasvoissa oli nähtävänä paljon\nkokeneen miehen mielenrauha, sellainen rauha, jonka vakuutus tehdyistä\nvelvollisuuksista painaa tekijän kasvoille ja hyvä omatunto hänen\nsydämeensä. Molemmat olivat valtiopäivämiehiä. Edellinen oli kotoisin\nSörmlannin maakunnasta, jälkimäinen oli talonpoikaissäädyn\npuheenjohtaja silloin koossa olevilla valtiopäivillä, talollinen Pertti\nErsson Roslagen'ista.\n\n\"Mitä uutisia Turusta, veikko Jakobsson? -- kysyi Aake Berg, sitte kuin\nkaikki olivat painaneet puuta -- Mitenkä siellä ollaan ja eletään?\nOllaanko tyytyväisiä nykyiseen hallitukseen, vai eikö?\" --\n\nJakobsson'illa oli tapana niinkuin vastedes tulemme huomaamaan, omalla\naluksellaan tuon tuostakin matkailla Tukholmasta Suomeen, erittäinkin\nTukholmasta Turkuun, ja takaisin. Tälläiseltä matkalta oli hän\nvast'ikään palannut.\n\n\"Siellä niinkuin kaikkialla -- vastasi hän -- valitetaan aateliston\nvallattomuutta ja pahaksutaan sitä sortotilaa, jossa virkamiehet\npitävät rahvasta, mutta Turku on liian kaukana hovista, jotta siellä\ntunnettaisiin kuningattaren yksityistä elämää; sinne asti viha häntä\nvastaan ei ulotu.\"\n\n\"Mitä väitellään Suomessa ruununtilojen peruuttamisesta? Pidetäänkö\ntätä asiaa tähdellisenä?\" -- kysyi Aake Berg vielä.\n\n\"Kyllä pidetään. Kaikki toivovat mitä hartaimmin, että tämä toimi pian\nsaadaan alkuun. Kansa panee kaiken luottamuksensa valtiopäiviin.\" --\n\n\"Valitettavasti ei tästä asiasta tule niin mitään, -- sanoi Pertti\nErsson -- kansan toiveet tässä suhteessa eivät tule toteutumaan.\" --\n\nJakobsson punastui mieliharmista.\n\n\"Te, joka olette talonpoikaissäädyn puhemies, sanotte sen! Ehkä myöskin\notatte sanoaksenne, mitä hyvää on saatava aikaan näiden valtiopäiväin\nkautta, jos niiden tärkein tehtävä jätetään ratkaisematta siksensä!\" --\nhuudahti hän.\n\nPertti Ersson'in huulet vetäytyivät sellaiseen hymyilyyn, jossa iva ja\ntotisuus taistelivat keskenänsä.\n\n\"Me ai'oimme _kruunata kuningattaren_,\" sanoi hän sen jälkeen.\n\nAake Berg purskahti nauramaan.\n\n\"Hyvin puhuttu, Pertti Ersson!f\" -- ilveili hän. \"Vieläkö sinun nyt,\nJakobsson veikkoni, haluttaa tehdä useampia sopimattomia kysymyksiä\nvaltiopäivien vaikutuksesta? Minä luulen, että kerrassaan sait\nriittävän vastaukseen kaikkiin kysymyksiin ja toivon, typeräpää vaikka\noletkin, että kykenet ymmärtämään, jotta ne valtiopäivät, jotka\nkruunaavat talonsa ja tilansa menettäneen, itsevaltaisen kuningattaren\ntulli- ja aksiisitulojen pää-omistajaksi, loistoisalla tavalla ovat\ntehneet tehtävänsä!\"\n\n\"Siten on asiain laita -- lausui Pertti Ersson. Kaikki meidän parhaat\nyrityksemme peruuttaa kruunulle sen kevytmielisesti poislahjoitetut\ntaikka myydyt maatilat jäävät mitättömiksi. Kuin tiedätte, olivat\nkolmen aatelittoman säädyn edustajat eilen kutsutut linnaan\nkuningattaren puheille. Hänen Majesteettinsa vaati meiltä silloin sen\nlupauksen, ett'ei enää oteta puheeksi ruununtilojen peruuttamista\nnäillä valtiopäivillä, sillä hän väitti että tämä kysymys koskee hänen\nmajesteetti-oikeuksiansa.\n\n\"Ai'otteko pitää tämän teiltä vaaditun lupauksen?\" -- kysyi Jakobsson.\n\n\"Ai'omme\" -- vastasi Pertti Ersson vakaalla äänellä.\n\n\"Todellakin kaunis myönnytys majesteetti-oikeuksille ja seurattava\nesimerkki alammaisellisesta kuuliaisuudesta! -- sanoi Jakobsson\nkatkerasti.\n\n\"Kuinka lieneekin, kerran annettu lupaus on pidettävä\" -- lausui Pertti\nErsson lujalla totisuudella.\n\nSamassa kuului ulkoa kolme kolkutusta porttia vastaan ja hetken\nkuluttua astui kolme henkilöä saliin. Ystävällisesti tervehdittyään\nläsnä olevia asettuivat vastatulleet istumaan heidän joukkoonsa.\nMuutaman minuutin kuluttua saapui taas uusia vieraita. Tällä tavoin\nuusien vieraiden saapumalla lisääntyi seura yhä lisääntymistään, niin\nettä noin puolentunnin kuluttua enemmän kuin viisikymmentä henkilöä oli\nsalissa koossa. Kaksikolmatta osaa näistä kuului porvarissäätyyn, loput\nolivat talonpoikia. Viime mainitut kaikki ja useimmat porvareista\nolivat valtiopäivämiehiä.\n\nKeskustelu koski yhä edelleen päivän valtiollisia kysymyksiä. Oltiin\npar'aikaa kiivaassa väittelyssä siitä, mihin toimiin olisi ryhdyttävä,\njotta saataisiin tuo aatelittomain säätyjen kuningattarelle antama\nlupaus puratuksi, kuin seura vielä lisääntyi kahdella uudella\njäsenellä, joiden sisään astuessa kaikki läsnä olevat nousivat\nseisoallensa.\n\nViimeksi tulleet olivat puetut pitkiin, hienosta mustasta verasta\ntehtyihin viittoihin, joidenka alla he kantoivat lyhyitä\nsamettinuttuja, joita vyötäisiltä ympäröitsi koreasti korkoumpeluksella\nkoristetut vyöt. Ulkomuotonsa puolesta olivat nämät sen ajan\nhistoriassa sangen kuuluisat miehet hyvin erinlaatuisia. Ensin sisään\nastunut, jonka vyössä riippui kaksipiippuinen pistooli, jonka kiiltäviä\npiippuja ja varren kulta- ja hopea-koristuksia vastaan kynttilöiden\nsäteet kirkkaasti kimaltelivat, oli keski-ikäinen pitkänläntä mies;\nhänen muotonsa veti heti ensi katsannolta välttämättömästi huomiota\npuoleensa. Hänen ryhtinsä oli suora ja jalo, hänen käytöksensä\nystävällinen mutta käskevä ja jok'ainoa piirre hänen kasvoissaan\najoitti tavallista suurempaa henkistä älyä ja kykyä. Häneltä oli\nhuolellisesti siivottu leukaparta ja pitkät viikset, joidenka huippuja\nhän tuon tuostakin oikean kätensä sormilla väänteli. Tämä mies oli\nporvarissäädyn puheenjohtaja, Tukholman toimekas ja peloton pormestari\nNiilo Niilonpoika Silenius.\n\nHänen seuraajansa näytti melkoista lyhyemmältä, vaikka hän totta\ntodellakin oli yhtä pitkä. Syy tähän kummaan oli se, että hän aina\nnojasi päätänsä alaspäin ja kävi muutenkin eteenpäin kyykistyneenä,\njotta hänen vartalonsa sai kaaren muodon. Harvat ohuet hiukset\nympäröivät hänen paljasta, hiuksetonta kiirettänsä, otsansa oli korkea,\nnenänsä pitkä ja suippuinen, huulet laihat ja toisiinsa likistetyt,\nposket laihat, leuka pitkä. Näille jotenkin rumille kasvoille antoivat\nhänen kirkkaat, terävät silmänsä eriskummallisen muodon. Kun hän\npuhuessaan kohotti päätänsä ja katsoi suoraan eteenpäin, niin\ntuikkailivat nämät hänen silmänsä neron tulta. Tämä mies oli Tukholman\nkaupungin tunnettu kirjuri Niilo Pertinpoika Skunk.\n\nArvokkain askelin astui Niilo Pertinpoika pöydän luo kaikkein\nläsn'olijain kohteliaasti kumartaessa. Selvästi näkyi, että he hänessä\nkunnioittivat päällikköänsä.\n\nNiilo Niilonpika heitti hattunsa pöydälle, laski vasemman kätensä\nkupeesensa ja alkoi puhua:\n\n\"Ikäviä uutisia edelleen, arvaan ma? Tuo onkin kuin kirottu, ett'eivät\nmeidän tuumamme tahdo menestyä. Yhtä valoisilta kuin asiat näyttivät\nmuutama viikko takaperin, yhtä ikäviltä ja toivottomilta näyttävät ne\nnyt! Kaupunki on rauhaisa, ei ainoatakaan hallitusta peljättävää\nmelskettä enää, rahvaan lujamielisyys on murtumaisillansa, korkeat\nherrat entistänsä kopeammat, vanha valtiokansleri on vähintänsä\nseitsemän vuotta nuorempi kuin kuukausi takaperin ja hänen nuoret\njunkkerinsa alkavat taas kohotella kukonharjojansa ja päälle päätteeksi\nmuiden harmien höysteeksi tuo kuningattarelle annettu onneton lupaus!\nTämä on toki liian paljon pippuraruokaa yhdeksi ateriaksi! Miehen vatsa\nei voi sitä sulattaa!\"\n\nHetken vaiti oltuansa ja syvämielisen näköisenä viiksiänsä\nväännettyänsä lisäsi hän: \"Mutta vähän tuosta kuningattarelle antamasta\nlupauksestamme! Siitä pääsemme paraiten siten, ett'emme sitä pidä!\nOlkoon se pidettävä tyhjänä, satunnaisena kohteliaisuuden osoituksena,\njolla ainoastaan oli hetkellinen merkityksensä. Itsepäisille naisille\ntäytyy toisinaan luvata jos jotakin tarkoin huolimatta tuleeko lupaus\npidetyksi tahi ei!\"\n\n\"Tämä on hyvä neuvo!\" -- huudahtivat kaikki porvarit yhteen ääneen.\n\n\"Ja meidän tulee sitä seurata,\" lisäsi Niilo Skunk.\n\n\"Sen teemme!\" -- vakuuttivat porvarit.\n\n\"Tähän päätökseen me talonpojat emme yhdy,\" sanoi Pertti Ersson.\n\nNiilo Niilonpoika kohotti levottomasti olkapäitään ja lausui Pertti\nErsson'ille: \"Herkkätuntoisuus on hyvä avu kunnian asioissa, mutta\nvaltiollisissa on se naurettava!\n\n\"Ehkä onkin -- vastasi Pertti Ersson pontevalla vakavuudella. -- Minä\nen olekkaan kauaksi kiivennyt opin ja sivistyksen portaita myöten enkä\nkykene ratkaisemaan korkeamman valtioviisauden vaatimuksia, mutta sen\ntiedän nuoruudessani oppineeni, että miehen tulee sanoissansa pysyä,\neikä niitä syödä.\"\n\n\"Se kyllä on totta, niin kauvan kuin tavallisista ihmis-oloista on\nkysymys, mutta kohta itsevaltaisen ja kurjan hallitsijan ja hänen\nsorrettujen alammaistensa välillä on sellainen, että se tykkänään\npurkaa kaikki yhteiskunnassa pyhinä pidettävien siveyslakien\nmääräykset,\" väitti Niilo Skunk.\n\nPertti Ersson pudisti epäillen päätänsä ja sanoi: \"Ei, niin ei voi\nolla! Jumalan pyhässä raamatussa antamat säännöt, joita noudatan, ovat\ntässäkin suhteessa hyvin yksinkertaiset ja selvät. Valhetta ja\nvääryyttä on aina ja kaikkialla välttäminen, missä muodossa ne\nesiintyvätkin.\" -- Luoden rehelliset silmänsä terävästi Niilo\nNiilonpoikaan jatkoi hän puhettansa: \"Miksikä ensinkään tehtiin tuo\nonneton sitoumus? Muistanette, hyvä herra, että minä eilen linnassa\n_murisin_ sitä vastaan niinkin paljon, että se nosti kuningattaren\nhuomiota ja hän loi epäsuosiollisen katsauksen minuun? Jos ei siinä\nsilloin olisi ollut arvokkaampia miehiä läsnä, niin olisin suorastaan\nsanonut vastalauseeni. Onko siis minun ja säätyläisteni vika, että\nsellainen lupaus annettiin?\"\n\nNiilo Niilonpoika tarttui Pertti Ersson'in käteen ja lausui: \"Kunnon\nystäväni! Te todellakin olette syytön siihen pulaan, johon olemme\njoutuneet, mutta kerta siihen jouduttuamme pitää meidän kaikkia\nmahdollisia keinoja käyttämällä pyrkiä taas päästä siitä.\"\n\nTästä asiasta kiisteltiin kiivaasti vielä pitkä aika, mutta Pertti\nErsson ja hänen säätyläisensä pysyivät järkähtämättömästi\npäätöksessään.\n\n\"Kummaa toki! -- huudahti Niilo Niilonpoika vihdoin hieman suuttuneena\n-- Koskeehan tämä asia kipeämmin teitä talonpoikia, se kuin etukynnessä\njuuri tarkoittaa teidän pelastamistanne aatelismiesten väkivallasta!\nAiotteko todellakin edelleen kädet ristissä kärsiä sellaista julkista\nvääryyttä ja laittomuutta?\"\n\n\"Emmepä suinkaan! Siihen valituskirjaan, jonka kuningatar lupasi\nvaataan-ottaa, ai'omme pontevilla sanoilla piirtää vastalauseemme sitä\nvastaan\" -- vastasi Pertti Ersson.\n\n\"Pahoin pelkään, ett'eivät tuollaiset valituskirjat ole miksikään\nhyödyksi, jos asia kerta itse valtiosalissa säätyjen koossa ollessa\njääpi puheeksi ottamatta -- väitti Niilo Niilonpoika. -- Kuitenkin\nolemme tätä valituskirjaakin ajatelleet ja Niilo Pertinpoika onkin jo\nkirjoittanut kaavaa siihen.\" -- Kääntyen kaupunginkirjuriin sanoi hän;\n\"Olkaa hyvä ja lukekaa tämä kaava elikkä esitys kokonaisuudessaan, että\nläsnä olevat siitä sitten voivat sanoa mielipiteensä.\"\n\nNiilo Pertinpoika otti esiin viittansa taskusta erään paperimytyn ja\nluki sitte korkealla äänellä sepittämänsä kaavan puheena olevaan\nvalituskirjaan. Aina vähän päästä keskeyttivät kuuliat häntä\ninnokkailla mieltymys-huudoillansa. Kun lukeminen oli päättynyt, niin\nhyväksyttiin tämä kaava yksimielisesti pidemmättä väittelyttä. Porvarit\nja talonpojat olivat yhtä hartaat kiittämään sitä. Mutta tämä kirjoitus\nolikin mestarillisella taidolla kyhäelty ja sen tekijä todisti siinä\nsyvämielisesti mutta samassa päivää selvemmällä tavalla, kuinka tuiki\ntarpeellinen ruununtilojen peruuttaminen oli valtiolle ja kuinka\nvahingolliset aateliston saavuttamat etu-oikeudet olivat yhteiskunnan\nonnellisuudelle.\n\nSen jälkeen ilmoitti Niilo Niilonpoika, että muuan henkilö, jonka nimen\nhän mainitsi, oli pyytänyt päästä seuran jäseneksi. Tämän asian\njohdosta syntyi nyt vilkas keskustelu.\n\nLukija on jo epäilemättä arvannut, että me olemme vieneet hänen\nvaltiolliseen salaseuraan. Tälläisiä tavallisesti \"klubbeiksi\"\nkutsutuita seuroja löytyi Tukholmassa 1650 vuoden valtiopäivien aikana\nuseampia. Päätarkoituksena oli niillä kaikilla valtiollisten asioiden\nkeskusteleminen ja valtiopäivillä ratkaistavain kysymysten edeltäpäin\nvalmistaminen, mutta sillä seuralla, johonka nyt olemme tutustuneet,\noli toinen, erittäin tärkeä sivu-tarkoituskin. Ne miehet, jotka\nkokoontuivat salaisiin keskusteluihin Aake Berg'in talossa, kutsuivat\nitsensä \"P.C.G. seuraksi\" ja kuin mainitsemme, että näillä kirjaimilla\nmerkittiin sanoja Prins Carl Gustaf taikka suomeksi Prinssi Kaarle\nKustaa, niin voipi jokainen helposti arvata että tämän seuran jäsenet\nolivat mainitun prinssin hartaita puoluelaisia, jotka toivoivat niin\npian kuin mahdollista saadaksensa häntä kuninkaaksensa. He olivat sitä\nmielipidettä, etteivät valtakunnan asiat kuningattaren hallituksen\nohjia pitäessä voisi mainittavalla tavalla parantua, jos kohta\njoitakuita pienempiä muutoksia nykyisissä onnettomissa oloissa\nsaataisiinkin aikaan. Kaikki toiveensa he panivat prinssi Kaarle\nKustaasen, hänelle oli mitä pikemmin sitä parempi tie valtaistuimelle\nraivattava. Koska seuralla oli näin kapinallinen kanta, niin emme saata\nihmetellä että se pyrki pysyä salaisuuden vaipan verhossa. Uusia\njäseniä seuraan ottaessa noudatettiin suurta varovaisuutta. Jokaisen\nuuden jäsenen täytyi pyhällä valalla vannoa, ett'ei hän seuraan\nkuulumattomille sen vehkeistä ja toimista mitään puhuisi. Vieläpä tämä\nvaiti-olemisen sitoumus koski itse seuran nimeä ja olemustakin.\n\nSeuran jäseneksi tänä iltana ilmoitettu pyrkijä oli huikentelevan ja\nepäluotettavan luonteensa kautta pahan maineen saanut Pentti Skytte. Jo\ntähän aikaan nautti hän tätä mainetta niin suuressa määrässä, että\nkaikki puolueet kammoivat häntä eivätkä ottaneet ruvetaksensa hänen\nliittolaisekseen. Nytkin vastusteltiin hänen ottamistansa seuran\njäseneksi ankarasti. Erittäin puhui Jakobsson luonteensa koko\nkiivaudella sitä vastaan.\n\n\"Tämä ei ole mikään seura aatelismiehille ja valtakunnan neuvoksille --\nsanoi hän. Sallia Skytten tulla seuraamme on sama kuin että sallisimme\nitse p----een omassa persoonassaan tulla tänne! Varjelkoot meitä kaikki\npyhät sellaisista henkilöistä! Hovista lähtenyt tuuli puhaltaa nyt\nhäntä vastaan, mutta tuuli on oikullinen, ja voi äkkiarvaamatta kääntyä\ntoiseen suuntaan. Että Skytte niin tapahtuessa kylmäverisesti pettäisi\nmeidät, siitä voin panna sieluni autuuden pantiksi! Itse sekin seikka\njo, että hän on kuullut puhuttavan seurastamme, on ikävä ja huolettava\nasia enkä voi ymmärtää mitenkä hän on urkkinut itsellensä tiedon siitä!\nOlisko joku meikäläisistä ruvennut valapatturiksi? Siitä on saatava\nselko ja petos ankarasti kostettava!\"\n\n\"Petosta ei tässä ole olemassa -- sanoi Niilo Niilonpoika. -- Pentti\nSkytte ei tiedä seurastamme mitään. Tosin hän arvelee että nykyisiin\noloihin tyytymättömät ovat yhtyneet jonkimmoiseen salaliittoon, mutta\nsiinä onkin kaikki. Tänään kun hänet tapasin ilmoitti hän minulle,\nollen kovin närkästynyt hallitukseen, mielihalunsa yhtyä porvaris- ja\ntalonpoikaissäätyjen vastapuolueesen. Ajatellen että hän korkean\nvirkansa kautta voisi olla meille joksikuksi hyödyksi esittelin häntä\näsken jäseneksi seuraamme. Mutta tarkemmin asiaa nyt mietittyäni\nperäytän tämän ehdoitukseni, sillä minä en, todellisen mielipiteeni\nhänestä, sanoakseni, luota häneen enemmän kuin Jakobssonkaan.\"\n\nSittekuin tämä asia näin oli saatu päätteesen ja kun muutamia muitakin\nkysymyksiä noin puolen tunnin kuluessa oli keskusteltu, läksivät seuran\njäsenet pois, eivät kuitenkaan kaikki yhteen aikaan, vaan kaksittain ja\nkolmittain. Vihdoin oli heistä vaan viisitoista jäljellä. Näillä ei\nnäyttänyt olevan kiirettä, vaan istuivat hyvässä rauhassa pitkän pöydän\nympärillä. Aake Berg antoi kantaa esiin vanhaa olutta, jota juotiin\nsuurista hopeaisista maljoista. Ajan tavan mukaan kallisteltiin maljoja\nahkerasti. Yleisesti versoivat Kristiina kuningattaren hallituksen\naikana kaikki paheet, mutta erittäin saavutti juopumus silloin\nRuotsissa ja Suomessa niin suuren vallan, ett'ei sen vertaista sitte\njälestäpäin ole tavattu. Vieläpä itse hovipiireissäkin oli juopumus\nyleinen, vaikka Kristiina itse sitä pahetta vihasi enemmän kuin kaikkia\nmuita.\n\n\"Ellen pety, niin voimme käyttää tätä yötä hyväksemme -- sanoi Niilo\nNiilonpoika otettuansa maljastansa aika kulauksen -- Pentti Skytte\nantoi minulle tässä asiassa hyödyllisen viittauksen.\"\n\n\"Pentti Skytten antaman viittauksen alla piilee epäilemättä joku petos\"\n-- väitti Aake Berg.\n\n\"En usko sitä. Hän on tätä nykyä silmittömästi suuttunut kuningattareen\nja neuvoskuntaan. Jos voitaisiin näille saada aikaan jotkut kelpo\nkepposet, niin olisipa tuo kostoa himoavalle Skyttelle mieliksi. Hän\nonkin jo ryhtynyt valmistaviin toimiin.\"\n\n\"Saammeko kuulla, mihin toimiin?\" -- kysyi vieraanvarainen isäntä.\n\n\"Tänäpanä viettää, niinkuin kaikki tietänette, kuningattaren suosikki\nGyllenström häitään. Mahtavimmat hovipuoluelaisista ovat kokoontuneet\nhäätaloon, mutta tuo seikka ei ole meille niin suuresta arvosta, kuin\nrahvaan hyväksi toimeen pantu kestitys.\"\n\n\"Minä luulen että tähtäämme samaa otusta\" -- huudahti Jakobsson.\n\n\"Omilla silmilläni -- jatkoi Niilo Niilonpoika puhettaan -- olen ollut\ntilaisuudessa näkemään että suuria ihmisjoukkoja on kokoontunut tätä\nkestitystä nauttimaan. Pentti Skytte on pitänyt huolta siitä ett'ei\nviinajumalan tavarat kesken loppuisi. Omalla kustannuksellaan on hän\nsalaa antanut viedä sinne useita viina-astioita, joka toimi illan\npimeydessä onnistui niin hyvin, ett'ei se ensinkään nostanut huomiota.\"\n\n\"Tämä oli sangen viisaasti keksitty temppu!\" -- huusivat useammat\nporvarit yhteen ääneen.\n\n\"Lopun voinette ehkä arvata?\" -- kysyi Niilo Niilonpoika.\n\n\"Luulen olevani tämän asian lopputarkoituksen jäljillä -- sanoi Aake\nBerg -- Me nostatamme rahvaan kapinaan, valloitamme vankilan ja\npelastamme vangit. Jumala suokoon meidän onnistua! Olen valmis\nuskaltamaan paljon onnetonta veljeäni pelastaakseni.\"\n\n\"Tämä oli minunkin tuumani. Ilokseni kuulen nyt että toisetkin ovat\nsamaa asiaa ajatelleet\" -- sanoi Jakobsson.\n\nTässä on mainittava että vangeilla tarkoitettiin niitä, jotka\nmaaliskuun kapinan tähden vielä istuivat vankeudessa. Juuri nykyjään\noli neuvoskunnassa ollut kysymys heidän lopullisesta kohtalostaan ja\nuseat mahtavat herrat neuvoskunnassa, etenkin vanha valtiokansleeri\nAkseli Oxenstjerna, olivat vaatineet kuolemanrangaistusta monelle\nheistä. Huhu tästä nostatti mieliharmia ja kiihoitusta yli koko\nvaltakunnan. Erinomattain huolestuneet ja tuskaantuneet olivat tietysti\nvangittujen sukulaiset ja ystävät. Mutta rahvaskin oli pannut niin\npahaksensa tämän asian, ett'ei näyttänyt mahdottomalta yllyttää sitä\npuheena olevaan yritykseen.\n\n\"Suostuvatko kaikki läsnä olevat osaa ottamaan tähän pelastustoimeen?\"\nkysyi Niilo Niilonpoika.\n\nKaikki vastasivat myöntäväisesti ja väittivät, ett'ei tätä sopivaa\ntilaisuutta pitäisi jättää kokematta. Kuitenkin oli kaikella\nvarovaisuudella toimeen ryhtyminen.\n\nSen jälkeen keskusteltiin likimmistä tuuman toimeenpanemista koskevista\nseikoista ja jokaiselle määrättiin eri tehtävä. Siitä olivat kaikki\nyksimieliset, ettei pormestari Niilo Niilonpoika eikä kaupunginkirjuri\nNiilo Skunk tehokkaasti ottaisi osaa tähän vaaralliseen yritykseen,\nsillä jos asia onnettomasti sattuisi päättymään, niin olipa tuo ennen\nkaikkia tähdellistä, että seuran molemmat johtajat pääsisivät\nepäluulosta vapaiksi. Väärin kai olisi heittää seuran menestys yhteen\nonnen vaakaan, etenkin kuin tämä toimi ei koskenutkaan \"P.C.G. seuraa\",\nvaan tässä nyt läsnä olevia mieskohtaisesti.\n\nJakobsson ja Aake Berg, jotka pidettiin muita rohkeampina ja\nälykkäämpinä, saivat toimeksensa mennä yllyttämään kenraalin ja Skytten\nviinaa nauttineita kapinaan. Toisten tuli koota kokoon kaduilla\nkuleksivia kerjäläisiä, varkaita ja rosvoja ja johtaa heitä kaupungin\nvankilaan. Mitä suurempi melske ja hälinä siellä syntyisi, sitä\nvaikeampi olisi asianomaisten saada tieto siitä, kutka olivat kapinan\njohtajat. Rahoja tuli jokaisen runsaasti ottaa mukaansa; niitä piti\nkäyttää siinä, missä sanat elivät vaikuttaisi.\n\nYksin Pertti Månsson pani jyrkän vastalauseen hänelle määrättyyn\ntehtävään. Hän vannoi kautta Jumalan ja kaikkein pyhäin, että hän\noli ihka mahdoton sellaiseen toimeen. Mutta hänen valansa ja\nvakuuttamisensa nostattivat vaan naurua ja ivaa läsn'olijoissa. Pertti\nMånsson parka sai siinä pitkissä kulauksissa niellä mitä ilkeimpiä\nkokkapuheita. Vihdoin piti Jakobsson pitkän kehoituspuheenkin hänelle.\nPäästäksensä kaikesta tästä pilkasta lupasi hän lopuksi ryhtyä toimeen\nja parhaan kykynsä ja ymmärryksensä mukaan tehdä tehtävänsä.\n\nKun kaikki asiat näin oli saatu selville, juotiin maljat pohjaan tuon\nvaarallisen yrityksen menestykseksi; tämän jälkeen Niilo Niilonpoika,\nNiilo Pertinpoika Skunk ja kaikki muut vieraat, paitsi Jakobsson,\nläksivät pois.\n\n\"Nyt on meidän mitä kiireimmiten pukeutuminen vale-pukuihin -- sanoi\nAake Berg, jäätyänsä kahden kesken Jakobsson'in kanssa -- Miksi ja\nmillaiseksi henkilöksi ai'ot muuttaa itsesi?\"\n\n\"Sepäksi taas niinkuin viime kerrallakin valhe-puvussa ollessamme. Se\non oivallinen ammatti tuo sepän ammatti; minä rakastan sitä. Usein\njuohtuukin mieleeni, että Jumala arvattavasti oli aikonut minua\nsepäksi, vaikka pahaksi onnekseni satuin jäämään pajan oven\nulkopuolelle. Se oli kyllä ikävä tapaturma, sillä sen kautta jäi tämä\nvaltakunta parasta hevoskengittäjäänsä vaille! -- Vaan annappas tänne\ntuo leiviskän painava vasara-kolhuri, jotta saan tarkastaa, onko se\nentisessä kunnossaan!\"\n\nSaatuansa Aake Berg'iltä erään tavattoman suuren pajavasaran ja\nheiluttaen sitä päänsä yli jatkoi Jakobsson puhettansa: \"Tämä on\noivallinen ase! ... erittäin oivallinen! Ei löydy ainoatakaan niin\nkovaa vapaasukuista pääkalloa koko valtakunnassa, ett'ei se pirstoksi\nmenisi, jos tällä lempi-aseellani sitä kerran kolahuttaisin! -- Mutta\ntuo nyt esiin vanhat seppävaatteeni... Kas niin... Tuo nahkanen\nesiliina ei ole tämänpäivän tekoisia sekään... Nyt lopuksi vielä\nhiiliä! Nokikolarilla ei saa olla mustempia kasvoja ja käsiä kuin\nminulla.\"\n\nPuhuessaan oli Jakobsson pukenut päällensä vanhat, rikkinäiset ja\nnokiset vaatteet. Saatuansa vielä kasvonsa ja kätensäkin noetuiksi\nängähti hän tyytyväisellä äänellä: \"Nyt olen valmis.\"\n\nAake Berg loi silmänsä häneen eikä voinut olla nauruun purskahtamatta.\n\n\"Mistä matkasi seppämies?\"\n\n\"Korpimetsien sysihaudoilta palajan työpajaani.\"\n\n\"Missä tuo työpajasi?\"\n\n\"Hovilan neiden narrinavetan pihassa. -- Entäs sinä Ahtolan ahojen\najaja -- mistä tulet?\"\n\n\"Tietämättömistä.\"\n\n\"Mihin matkas?\"\n\n\"Tuntemattomiin.\"\n\n\"Vai niin; matkamme kulkee samaan suuntaan. Lähtekäämme yhdessä\ntallustamaan.\"\n\n\"Lähtekäämme vaan, mutta ottakaamme mukaan nämät leikkikalut\nlapsillemme.\"\n\nTämän sanottuansa otti Aake Berg, joka oli pukeutunut merimieheksi ja\npeittänyt kasvonsa naamarilla, kaksi pistolia eräästä salalaatikosta ja\nantoi toisen niistä Jakobsson'ille, joka kätki sen nuttunsa alle.\nSammutettuansa kynttilät lähtivät he sitte huoneesta.\n\nEhdittyänsä portille sanoi Aake Berg portinvahdille: \"Sinä et saa avata\nporttia kenellekään, joka ei tunne oikeita tunnussanoja! Mutta kaikille\nniiden tuntijoille avaat sen ja kätket jokaisen, joka pyytää tulla\nkätketyksi, tallin alla olevaan kellarikamariin.\"\n\n\"Te voitte täydellisesti luottaa minuun!\" -- vastasi portinvahti.\n\n\"Hyvä on!\" -- Toverillensa sanoi Aake Berg heidän Drottninggatan\nnimistä katua kohti käydessä: \"Siihen huoneesen viemme vangit ja\npidämme heidät kätkettyinä siksi, että heitä uhkaava kuoleman tuomio on\nperuutettu. Mutta jos heille ei suoda armoa, niin lähetämme heidät\nsalaa pois valtakunnasta, -- siinä tapauksessa nimittäin, että meidän\nonnistuu pelastaa heidät vankilasta.\"\n\nUlkona oli nyt pilkkopimeä, tuuli puhalteli ankarana myrskynä ja\ntaivaalla ajelivat mustat pilvet toinen toisiansa hirmuisella\nvauhdilla.\n\n\n\n\n2 LUKU.\n\n\nSill'aikaa vietettiin yhä häitä kenraalin palatsissa. Sinne mekin nyt\nmenemme emmekä hetkeksikään pysähdy tirkistelemään noita koreisin\nlivreapukuihin puetuita palvelijoita, jotka portailla ja etehisissä\nkumartelevat meille, vaan kiiruhdamme suoraan suureen juhlasaliin.\n\nSuurellainen on tosin se komeus, jota silmämme täällä näkevät! Kaikki\nmikä nerokkaan Kristiina kuningattaren hovissa on suurta ja loistavata\non tänä iltana kokoontunut tänne. Nuo äärettömän kalliit kulta- ja\nhopea korko-umpeluksella kaunistetut naispuvut satojen vahakynttiläin\nlunoavassa valossa, nuo lukuisat katossa riippuvat hopea- ja\nkristallikruunut, joita vastaan kynttilöiden säteet silmiä häikäisten\nkimalttivat, nuo vierailta mailta tuodut verhot, joilla seinät ovat\npeitetyt ja tuo lukematon määrä muita kalleuksia, joita on pantu\nnähtäväksi, viittaavat enemmän jonkun itämaisen hallitsijan kuin\nruotsalaisen ylimyksen asuntoon.\n\nKuningatar Kristiinan hallituksen aika oli aatelisvallan loistoisuuden\naikakausi ja silloin saavutti etelämailta, erittäinkin Ranskasta\nkotoisin oleva ylöllisyys puvuissa ja elämän tavoissa ensimmäisen\nsuuren voittonsa täällä Pohjolassa, voiton sellaisen, että vaikutukset\nsiitä halki vuosisatojen ovat ulottuneet meidän aikoihimme saakka. Vielä\nmeitäkin pitää sama silloin voitolle päässyt ylöllisyyden henki\nkahleissansa, niinkuin se arvattavasti on pitävä lapsiamme ja lastemme\nlapsiakin. Kaksi asiaa olivat erittäin sitä laatua, että ne saivat\ntämän ylöllisyyden pikaisesti juurtumaan ja kuumeentapaisella\nnopeudella leviämään, nimittäin kuningattaren ja hovin antama esimerkki\nja kolmenkymmenen vuotinen sota. Lisää vauhtia antoi sille\nkuningattaren mieletön anteliaisuus. Ne lahjoitusmaat, joita hän\nlahjoitti valtakunnan mahtavimmille suvuille, olivat niin avarat ja\nsuuret, että nämät suvut niiden ja sodassa riistetyn saaliin kautta\npääsivät ruhtinaallisen omaisuuden omistajiksi. Kaikki tämä rikkaus\njoutui tavallisesti ylöllisyyden palvelukseen.\n\nKustaa Aadolf'in syvästi kristillinen mielenlaatu ja hänen vakaa ja\nvaatimaton käytöksensä olivat saaneet aikaan sen, ett'eivät ylpeyden\nhenki ja ylöllisyyden himo, jotka nimen-omaan ovat tavattavat\nkaikissa kunnian korkeimmille kukkuloille nousneissa kansoissa,\nhänen elin-aikanansa päässeet valtaan Ruotsin kansassa. Vielä\nholhojahallituksen aikanakin näytti siltä ikäänkuin olisi\nsuuren sankarikuninkaan henki kulkenut hänen kansansa keskellä\nsuojelija-henkenä, alati muistuttaen sitä hänen omien elämän-tapojensa\npuhtaudesta ja yksinkertaisuudesta; mutta sittemmin herkesi tämä\nmuiston voima vaikuttamasta ja nouseva polvi, joka kerskaili isien\nsankaritöistä, unhotti noudattaa heidän hyviä avujansa. Muutamat\nkunniarikkaat vanhukset suuren kuninkaan ajoilta, jotka uskollisesti\nsäilyttivät hänen kirkkaan kuvansa povessansa, puuhasivat kyllä\nvastarintaa tälle oudolle vieraalle, mutta ylöllisyys ei paljon\nhuolinut heidän puuhistansa, vaan työnsi loistavine, narrimaisine\nseurueinensa eteenpäin, päivä päivältä voittaen yhä suurempaa alaa.\nNähtyänsä yrityksensä hukkaan menneiksi vetäytyivät nämät arvokkaat\nvanhukset pois taistelutantereelta kätkien sydämiinsä syvän surunsa.\nEivätkä he soveltuneetkaan kanssakäymistä pitämään sellaisten ihmisten\nkanssa, jotka eivät osanneet eroittaa ylpeyttä oikeutetusta itsearvon\ntunteesta eikä pöyhkeilemistä arvokkaisuudesta, jotka pitivät\nloistoisuutta jaloutena ja luulivat jotakin suuriarvoista\nkunnioittavansa silloin kuin he kunnioittivat suurennäköistä.\n\nMutta jatkakaamme kertomustamme.\n\nEnemmän kuin kaikki muut tämän loistavan hääseuran jäsenet,\njoista suurin osa kuului hovipuolueesen, ani harva n.k.\nvanha-aatelispuolueesen, vetää huomiotamme puoleensa kuningatar, joka\nläsnä olollansa oli kunnioittanut suosikkinsa häitä. Hän oli\ntarjoutunut maksamaan kustannuksetkin niihin, mutta rikas kenraali\nS----hjelm oli alammaisuudessa pyytänyt saada ne itse maksaa. Tähän\npyyntöön olikin kuningatar antanut suostumuksensa, epäilemättä\nsalaisella mielihyvällä, sillä Kristiinan raha-asiat olivat jo tähän\naikaan jotensakin huonolla kannalla. Kenraali puolestansa oli\nmielellänsä suostunut kuningattaren tekemään ehdoitukseen, että\nhää-iltana pantaisiin toimeen baletti, johonka hän itse oli laatinut\nkaavan ja jonka pää-ohjaajaksi hän itse tarjousi. Baletit olivat\nKristiinan lempihuvituksia eikä hän milloinkaan ollut paremmalla\ntuulella, kuin niitä näytettäissä.\n\nBaletin juoni oli nyt samoinkuin useimmiten muutenkin otettu\nkreikkalaisten muinoistaruista, tällä kertaa päivän merkitykseen\nerityistä huomiota laskemalla. Syyt Troijalaiseen sotaan olivat baletin\njuonen pääkohdat. Sentähden jakautuikin baletti kahteen osaan:\nedellisessä näytettiin Peleon ja Thetin häitä, jälkimäisessä ihanan\nHelenan ryöstämistä Spartan hovista. Tästä syystä oli useammalla\nbalettiin osaa ottajalla kaksi osaa näytettävänä ja pukujen muuttamisen\ntähden oli määrätty tunnin loma-aika molempien osastojen välillä.\n\nKristiina itse esiintyi ensimäisessä osastossa metsästyksen\njumalattarena, Dianana, jonka osaa hän hyvin usein ja erittäin\nmielellään näytteli, luultavasti siten osoittaaksensa\nvastenmielisyyttänsä avio-elämään, sillä Dianasta kerrottiin, ett'eivät\nAmor jumalan nuolet häneen ensinkään pystyneet; jälkimäisessä oli hän\neräänä Helenan hovinaisena. Molemmissa osissa, joita hän muuten suurella\nmenestyksellä näytteli, mutta erittäinkin Dianana, oli hänellä\nylenmäärin kallis, kullalla ja hohto-kivillä koristettu puku. Joku\nnaisvaatteuksen ihailia vaatisi ehkä täydellistä selitystä näiden\npukujen kuosista ja niihin kuuluvista kääreistä ja reunuksista, mutta\nmeidän täytyy tunnustaa, ettemme ole tarpeeksi suuri naispukujen tuntija\ntullaksemme sellaisen kuvauksen kanssa laihin. Se vaan on mainittava,\nettä Kristiina kuningatar, vaikka hän vasta oli 23 vuoden vanha, jo\ntähän aikaan itse pukemisessa ja pukujen pitämisessä osoitti sitä\nhuolimattomuutta, josta hän sittemmin tuli niin kuuluisaksi, ja joka sai\naikaan sen, että hänen puvussansa, jos se muuten olikin maikka kuinka\nkallisarvoinen, puuttui hyvää naisellista aistia ja hienompaa kauneuden\ntuntoa.\n\nKuningattaren etevin ja mahtamin lemmikki, kreivi Maunu Gabriel de la\nGardie, joka muutamia päiviä ennen häitä oli tullut Tukholmaan\nLiivinmaalta, jossa hän oli kenraalikuvernöörinä, näytti baletin\nensimmäisessä osastossa erään metsähaltijan osaa. Tässä tehtävässään\ntuli hänen alituisesti olla metsästyksen jumalattaren, nuoren\nkuningattaren seurassa. Jälkimäisessä osastossa näytti hän erään\nkuningas Menelaon hoviherran osaa. Sitäkin tehdessänsä pysyi hän\nalituisesti kuningattaren rinnalla, kuiskasi hänen korvaansa\nkaikellaisia imartelusanoja ja osoitti hänelle noita hienoja\nkohteliaisuuden temppuja, joita hienon hoviherran tietysti tulee\nosoittaa korkea-sukuiselle hovinaiselle. -- Jupiterin osaa näytti\nprinssi Kaarle Kustaa, Apollonin herttua Aadolf Juhana ja Aareen eli\nMars'in Kustaa Aadolf Lewenhaupt. Pait heitä, otti moni muukin sen ajan\nvaltiollisessa ja hovihistoriassa hyvin tuttu mies leikkijumalana,\ntaikka oikeammin, jonkun vanhan kreikkalaisjumalan sijaisena osaa tähän\nbalettiin.\n\nNoiden kolmen onnettomuutta tuottavan kultasen omenan omistamisesta ja\nkauneuden maineesta kiistelevien jumalatarten osat olivat annetut\nkolmelle hovin kauneimmalle nuorelle neidelle. Ihanin ja suloisin\nheistä oli Afroditen osan näyttäjätär, kauneudestaan kuuluisa Ebba\nSparre.\n\nYlipäällikkö Tukholmassa, Herman Fleming, oli saanut osaksensa Menelaon\nosan ja hän osasi ihmetyttävällä todenmukaisuudella kuvata tämän\nonnettoman kuninkaan syvää mielenliikutusta sinä hetkenä kuin hänelle\nilmoitettiin tuo uhkarohkea teko, että Troijalainen prinssi oli vienyt\nmukanansa hänen ihmeen-ihanan vaimonsa. Mitä Helenan kauneuteen tulee,\nniin oli nuori morsian, 20 vuotias Elvira S----hjelm aivan kuin luotu\nhänen osaansa näyttämään. Epäilemättä olisi moni läsnä olevista\nnuorista herroista ollut valmis rupeamaan kaksin taisteluun Paris\nprinssin kanssa, jos siten olisi voinut omakseen voittaa spartalaisen\nkuningattaren sinä sulo-olentona, jona hän tänä iltana esiintyi. Paris\nprinssin osaa näytti ylkä, valtiokamariherra Gyllenström.\n\nElvira S----hjelm oli vaalea-verinen ja hänen tummansiniset silmänsä\nloistivat kirkkaammin kuin timantit siinä jalokivi-koristeessa, jolla\nhänen kastanjankarvaiset suortuvansa olivat kiinnitetyt hänen\nkiireellensä. Mutta näiden silmäin katse oli haaveksivainen ja\nsurumielinen niinkuin hieno hymyilykin hänen huulillansa. Tämä astui\nsitä selvemmin näkyviin kuin hän tänä iltana oli tavallista vaaleampi\nja alakuloisempi. Hänellä oli erittäin sorea ja kaunis vartalo, joka\noli keskikokoinen. Hänen olennossaan olivat suloisuus ja viattomuus\nniin harvinaisesti järjestyneet, että se vaikutti suloisuuden tunnetta\nniissäkin, jotka olivat hänen läheisyydessänsä, aivan niinkuin olisi\njoku salainen lumousvoima lähtenyt hänestä. -- Hänen morsiuspukunsa\nveti rikkautensa puolesta vertoja kuningattaren puvulle, mutta\nnaisellisesti hienon miellyttävän käytöksen suhteen ei löytynyt koossa\nolevain joukossa ainoatakaan nuoren morsiamen vertaista.\n\nIllan kuluessa oli kuningatar usein ja pitkään luonut silmänsä erääsen\nakkunan komeroon. Siinä seisoi, punasesta sametista tehtyjen\nakkunavarjostimien puoleksi peittämänä eräs nuori mies,\nsilminnähtävästi kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Baletti ei\nensinkään näyttänyt vetävän hänen huomiotansa puoleensa, niin\nuneksivaisena ja liikkumatonna seisoi hän siinä pitkään miekkaansa\nnojaten. Päättäen puvusta, johon hän on puettu, näkee heti että hän\nkuuluu \"siniseen rykmenttiin\", tuohon mainioon rykmenttiin, jota\nkutsuttiin \"urhoollisista urhoollisimmaksi\" ja joka rykmentti monessa\nkuumassa verileikissä loistavalla tavalla oli osoittanut tämän\nkunnianimen ansaitsevansa.\n\nNuorukaisen kummallinen hajamielisyys, joka ei soveltunut muiden\nvierasten iloon, oli saanut kuningattaren uteliaisuuden hereille. Tuon\ntuostakin kääntyivät hänen silmänsä akkunan komeroa kohti. Typerä\nnuorukainen! -- etkö jo huomaa kuinka korkean naisen silmäysten\nesineenä olet? -- Ei; -- hän seisoo yhä liikkumatonna kuin kiveen\nveistetty patsas.\n\nKun baletti vihdoin oli päättynyt, kääntyi kuningatar de la Gardien\npuoleen ja sanoi viitaten kädellänsä ajatuksiinsa vaipuneesen\nnuorukaiseen: \"Voitteko sanoa minulle hyvä kreivi Maunu, kuka tuo nuori\nupseeri on?\"\n\nDe la Gardie loi silmänsä kuningattaren osoittamaan suuntaan ja katseli\nylpeästi hymyillen hetken aikaa nuorukaista. -- \"Hän kantaa sinisen\nrykmentin värejä\" -- vastasi hän sen jälkeen.\n\n\"Sen kyllä itsekin näen\" -- säisti kuningatar malttamattomasti -- \"Vaan\nettekö tunne häntä lähemmin? Mikä on hänen nimensä?\"\n\nKreivi Maunu katsoi pitkään kuningattareen. Olisko hän, kunnian\nkorkeimmille kukkuloille kiivennyt mies, jota valtakunnan mahtavatkin\nkumarsivat, tuttu nuorten upseerien kanssa! Arvokkaasti kohotti tämä\nylön varhain saavutetun mahtavuuden pilaama onnen helmalapsi\nolkapäitään vastatessaan: \"En tunne tuota nuorta herraa enkä tiedä\nmilloinkaan ennen häntä nähneeni. -- Sen vaan voin hänen ulkonäöstänsä\npäättää, että hän Saksan maalle on jättänyt rakkaan morsiamensa, jota\nhän kai nyt ikävöiden ajattelee!\"\n\nHuomattuansa, ett'ei tämä hänen leikkipuheensa ensinkään ollut\nKristiinalle mieliksi, lisäsi hän: \"Kuitenkin jos Teidän Majesteettinne\nhaluaa lähempiä tietoja tuosta nuoresta upseerista, niin otan muutaman\nhetken kuluessa toimittaakseni kaikki ne tiedot hänestä, joita\nmilloinkaan voitte toivoa.\"\n\n\"Tehkää siten, kreivi! -- sanoi Kristiina -- En tahdo kieltää, että\ntuon nuorukaisen kummallinen hajamielisyys on vetänyt huomiotani\npuoleensa. Olen pitkän ajan katsellut häntä, mutta en ole nähnyt hänen\nainoatakaan jäsentänsä liikahduttavan. Tahtoisin saada selon siitä,\nmikä lienee syy tuohon hänen syvään miettiväisyyteensä.\"\n\nKun kreivi Maunu juuri oli lähtemäisillänsä tiedustelumatkalle,\nlähestyi kenraali Paikull kuningatarta ja häntä.\n\n\"Te tulette kuin kutsuttuna, herra kenraali!\" -- huudahti Kristiina.\n\n\"Soisiko onneni todellakin minun voivani olla Teidän Majesteetillenne\njoksikuksi palvelukseksi?\" kysyi kenraali Paikull.\n\n\"Voitte kuin voittekin! Te tunnette meidän armeijamme ja siinä\npalvelevat upseerit paremmin kuin kreivi Maunu; -- arvattavasti voitte\nsanoa minulle tuonkin upseerin nimen, joka seisoo tuolla akkunan\nkomerossa? Tästäpä asiasta juuri onkin kysymys.\" --\n\n\"Teidän Majesteettinne! -- vastasi kenraali Paikull -- Harvat lienevät\nne soturit teidän kunniarikkaassa armeijassanne, jotka eivät osaisi\nmainita hänen nimeänsä. Sillä vaikka hän vielä on nuorukainen -- 24\nvuoden vanha, ellei muistoni minua petä -- niin on hän jo saavuttanut\nsellaisen maineen urhoollisuudestaan ja sotilaskunnostaan, että\nvanhempikin mies, kuin hän, saattaisi siihen olla tyyväinen. Hänen\nnimensä on Stålsköld. --\n\n\"Stålsköld -- toisti kuningatar -- Minä en muista sellaista nimeä\nRuotsin aatelisten sukunimien joukossa.\"\n\n\"Aivan luonnollistahan se on, sillä tämän suvun nimi ei vielä olekkaan\nkirjoitettu ritarihuoneen kirjoihin. Kuitenkin on varma, että Teidän\nMajesteettinne isä, korkeasti autuas kuningas Kustaa Aadolf, Lech\nvirran yli päästyämme koroitti silloisen everstiluutnantin\nsuomalaisessa ratsuväessä Stål'in ja hänen jälkeisensä aatelis-arvoon\nnimellä Stålsköld, palkinnoksi hänen tässä taistelussa niinkuin\nuseammissa edellisissäkin osoittamasta urhoollisuudestaan.\n\n\"Suku siis on Suomesta kotoisin? kysyi Kristiina.\n\n\"Sieltä, Teidän Majesteettinne!\"\n\n\"Onko tämä nuori upseeri sen everstiluutnantin poika, josta puhuitte?\"\n\n\"Kyllä hän on hänen poikansa -- vastasi kenraali Paikull ja lisäsi: --\nHänen isänsä, joka kieltämättä oli pelottomimpia sankareitamme, kaatui\ntuossa meidän aseillemme niin onnettomassa Nördlingen'in tappelussa\nenkä minä usko, että hän jättikään jälkeensä muita lapsia kuin tämän\npojan, joka vuorostaan on kuulunut armeijaamme 14 ikävuodestansa asti.\nEnsi alussa palveli hän samassa rykmentissä kuin isänsäkin, mutta\nmuutettiin sittemmin sankarimaineen saatuansa kapteenina 'siniseen\nrykmenttiin,' johon hän tätä nykyä kuuluu.\"\n\nKristiina oli nuori, hänen povessansa tykytti, vaikk'ei hän itse\ntahtonut myöntää sitä, _naisen_ sydän, -- näin lämpöiset kiitoslauseet\nniin vanhalta ja arvokkaalta sotilaalta vaikuttivat hänen sydämessänsä\nmielihyvää nuorta kapteenia kohtaan. Mutta hän salasi tämän tunteensa\n-- Kristiina kuningatar olikin teeskentelemis-taidossa täydellinen\nmestari -- ja oli välinpitämätön olevinansa.\n\nArmollisimmalla hymyllä kiitettyänsä vanhaa kenraalia hänen antamista\ntiedoistaan riensi hän taas de la Gardie'n käsivarteen nojaten\ntanssiin.\n\nMutta ei aikaakaan kuin hän kääntyi isännän, kenraali S----hjelmin\npuoleen, vakuutettuna siitä, että hän häneltä saisi lähempiä tietoja\ntuosta kummallisesta häävieraasta, joka yhä edelleen seisoi uneksivassa\nasemassaan.\n\n\"Tuo nuori kapteeni lienee teidän sukulaisianne, koska hän on tullut\nTukholmaan teidän tyttärenne häihin, vaikka hänen rykmenttinsä on\nPommerissa?\" -- kysyi hän.\n\n\"Sukua ei hän ole, mutta kyllä hän minun tahdostani on tehnyt tämän\nmatkan.\" --\n\n\"Teillä siis kuitenkin oli joku erityinen syy, jonka tähden tahdoitte,\nettä hänen piti oleman läsnä tässä juhlallisessa tilaisuudessa?\" --\n\n\"Olipa kyllä. Asian laita on sellainen, että saatan tuota nuorukaista\nkutsua ottopojakseni. Sota on lahjoittanut minulle tämän kasvatin.\nMutta en tohdi enkä tahdo väsyttää Teidän Majesteettinne\npitkämielisyyttä kertomalla niitä tapauksia, joidenka johdosta tulin\nhänen kasvatus-isäksensä.\"\n\n\"Älkää sellaista peljätkö, herra kenraali! Päin vastoin suon\nmielelläni, että minulle kerrotaan tuosta Ruotsin kansalle niin suurta\nmainetta tuottavasta sodasta!\" -- vakuutti kuningatar, jonka\nuteliaisuus yhä oli kiihtymässä.\n\n\"Teidän Majesteettinne tuntee ja tietää, että yksinomaisesti olen\nsoturi. Sellaisena en ole ehtinyt puhetaitoa oppimaan enkä ensinkään\nosaa korulauseita käyttää. Syystä siis pelkään, että kertomukseni\ntulisi kaikin puolin niin onnistumattomaksi, ettei se täyttäisi Teidän\nMajesteettinne pienimpiäkään vaatimuksia.\"\n\n\"Olkaa huoletta siitä asiasta, kenraali! Minä rakastan sotilaan\nkorutonta puhetta\" -- sanoi kuningatar. -- Hyvällä omalla tunnolla\nvoimme vakuuttaa, ett'ei tässä hänen viimeisessä lauseessansa ollut\ntotuuden alkuakaan. Korkeasti oppinut Kristiina, jonka lempihuvituksena\noli päivät pitkät keskustella viisaus- ja sielutieteen vaikeimmin\nymmärrettävistä asioista sen aikakauden oppineimpien miesten kanssa, ei\nsuinkaan rakastanut korutonta puhetta, vaan piti sitä raakamielisyyden\nja tyhmyyden tunnusmerkkinä.\n\nKenraali ei kuitenkaan kauemmin estellyt, vaan alkoi kertoa: \"Kun me\nTeidän Majesteettinne suuren isävainajan johdolla matkustimme ottamaan\nFranken nimistä maakuntaa haltuumme, täytyi meidän sitä ennen\nvalloittaa Würzburg'in kaupunki. Tämä valloitus maksoi meille paljon\nvaivaa ja paljon kuolleita. Itse kaupunki tosin ei tehnyt mainittavaa\nvastarintaa, mutta sen vahva linna sitä ankarampaa. Kun ensikerran\nryntäsimme sitä vastaan, heitettiin me suurella miestappiolla\ntakaisin. Uusi rynnäkkö oli tehtävä ja tehtiinkin paremmalla\nmenestyksellä, sillä linna joutui meidän haltuumme, vaikka kyllä\nkalliista verihinnasta. Tässä tilaisuudessa, rynnäkölle käydessämme\njouduin innossani liiaksi kauas meidän sotarinnastamme. Äkkiarvaamatta\nhuomasin itseni viiden vihollisen piirittämäksi. Kasvomuodoltaan oikein\npedon kaltaisia olivat nuo julmurit, joidenka kanssa minun nyt oli\ntekeminen. Pukimistaan ja aseistaan tunsin heidät Kroaateiksi. Hyvien\npistoolieni avulla pääsin kahdesta päällekarkaajastani vapaaksi, mutta\nkolmas oli jo antanut minulle iskun päähäni ja neljäs valmistihe\nkeihäällään lävistämään rintani puhki, kuin auttajani äkkiarvaamatta\nsaapui. Niinkuin noitumalla lensi kroaatin keihäs pirstaleina ilmaan,\npistoolin laukaus pamahti ja hän kaatui selällensä maahan rinta\nlävistettynä. Jälkeenjääneet kroaatit heittivät nyt pelästyneinä\naseensa maahan ja rukoilivat armoa, joka myöskin heille suotiin. Kaikki\ntämä tapahtui lyhyemmällä ajalla, kuin sitä kertoessa on kulunut. Kun\nsaadusta iskusta olin melkein tykkänään pyörryksissä ja kun veri\nhaavasta päälle päätteeksi virtana valui alas pitkin kasvojani, en\nvoinut heti tuntea pelastajaani, suomalaista kapteenia Stål'ia,\nsotilasta, jonka ruumis oli yhtä voimakas kuin mieli urhoollinen ja\npeloton. -- Mutta nuo tuollaiset veriset kuvaukset sodasta eivät ole\nTeidän Majesteettinne korvia varten!\"\n\n\"Ajatelkaa toki, herra kenraali, että minä olen Kustaa Aadolf'in tytär!\nPitäisikö minun siis säikähtyä kertomuksista; koskisivatpa ne vaikka\nkuinka ankaria verilöylyjä?\" sanoi Kristiina hymyillen.\n\nKun sankarikuninkaan tytär mainitsi isänsä nimen, kumarsi kenraali\nS----hjelm päänsä syvään kunnioituksesta ja kuningattaren herjettyä\npuhumasta, jatkoi hän kertomustansa: \"Sittekuin minun haavani oli\nparantunut, tapasin sodan kuluessa henkeni pelastajan usein, mutta en\nmilloinkaan päässyt tilaisuuteen vähimmälläkään työllä osoittamaan\nkiitollisuuttani häntä kohtaan, vaikka kyllä etsein sellaista\ntilaisuutta. Koitti niin Syyskuun 7 päivä kolmekymmentä ja neljä,\njälkimäinen noista molemmista onnettomista päivistä Nördlingen'in\nluona. Samoin kuin edellisenä päivänä seisoi entinen kapteeni Stål,\nsamoin everstiluutnantti ja aatelissäätyyn koroitettu nimellä\nStålsköld, väkinensä armeijan oikealla siivellä niinkuin minäkin.\nMeille oli annettu käsky vastaan-ottaa ja pidättää Hispanialaisia,\njotka tiheissä riveissä hyökkäsivät meitä vastaan. He eivät olleet\nottaneet osaa edellisen päivän taisteluun, tulivat siis\nheikkonemattomilla voimilla ja olivat sitä paitsi monilukuisemmat kuin\nme. Ensin alussa torjuimme heidän hyökkäyksensä menestyksellä, mutta\nlopuksi täytyi meidän vetäytyä takaisin ylivoiman pakoittamina. Silloin\nnäin mainitun Stålsköld'in, miehuullisesti taistellen, kaatuvan maahan.\nHeti riensin tarjoomaan hänelle apuani, mutta hän ei ottanut\ntarjoomustani vastaan, vaan sanoi: 'Kiitän teitä, mutta te ette taida\ntehdä mitään hyväkseni. Minä tunnen, että olen saanut osani.' --\n'Tahdon viedä teidät pois taistelusta' -- väitin minä. -- 'Siitä ei\nolisi kenellekään hyötyä, mutta teille se vahinko, että joutuisitte\nvangiksi taikka surman omaksi; minulla ei ole monta hetkeä jäljellä\nenää,' vastasi hän ja painoi kätensä sydäntänsä vastaan, josta verensä\nkirkkaana suihkeena uhkui esiin. Hetken kuluttua lisäsi hän heikolla\näänellä: 'Kuitenkin ... nyt muistan... Te voitte todellakin tehdä\nminulle äärettömän kalliin hyvän työn, jos vaan tahdotte sen tehdä.' --\nMinä kiiruhdin vakuuttamaan hänelle, että olin altis mihinkä uhraukseen\nhyvänsä, jos vaan siten vähimmälläkään tavalla voisin suorittaa sitä\nkiitollisuuden velkaa, joka tähän saakka oli suorittamatta jäänyt.\nTämän kuultuansa lausui hän hiljaan: 'Minulta jää vaimo ja ainoa\npoikani köyhyyteen. Pitäkää huolta siitä, että viimemainittu tulee\nisänmaallensa joksikuksi hyödyksi, ett'ei hän kasvatuksen ja isällisen\njohtajan puutteessa pilaannu.' Hän hohotti kätensä minulle. Kun siihen\ntartuin, oli se kylmä, hengen kipinä oli sammunut hänessä. Tämän ohessa\nolivat Hispanialaiset samonneet aivan lähelle, jotta virkku ratsuni\ntöin tuskin sai minut pelastetuksi surman suusta.\"\n\n\"Sellainen taistelutantereella kuolevalle sotatoverille annettu lupaus\non, jos muuten joku lupaus, pyhänä pidettävä!\"\n\n\"Siinä asiassa olen aivan samaa mieltä kuin Teidän Majesteettinne! Myös\nteinkin sydämessäni pyhän valan vainajan viimeistä tahtoa tunnollisesti\ntäyttääkseni. Ensi tilaisuuden sattuessa annoin kuulustella äitiä ja\npoikaa. He elivät todellakin köyhyydessä, sillä niitä kahta taloa,\njotka korkeasti autuas kuningas Kustaa Aadolf oli luvannut\neverstiluutnantti Stålsköld'ille, eivät he olleet saaneet.\"\n\nKuningattaren kasvot synkistyivät.\n\n\"Tämä on sangen ikävä asia, että yksi isävainajani antama lupaus näin\nkauan on jäänyt lunastamatta ja minäkin olisin suonut varhemmin saavani\ntiedon siitä!\" -- sanoi hän.\n\n\"Teidän Majesteettinne! Minä tein kerran holhojahallitukselle\nkirjallisen muistutuksen tästä asiasta, mutta kun se sittekin joutui\nunhotuksiin, en katsonut soveliaaksi sittemmin puuhata siitä sen\nenemmän, vaan päätin jättää sen siksi kunnes kasvattini itse pitäisi\nsiitä huolta. Minä olenkin kehoittanut häntä anomuskirjan kautta\nvalvomaan oikeuksiansa Teidän Majesteettinne luona, mutta hän ei ole\nsuostunut siihen.\"\n\n\"Minulla on oleva kunnian asiana, että tämä tietämättömyyteni tähden\ntähän asti laiminlyöty kysymys mitä kiireimmiten tulee oikeuden\nmukaisella tavalla ratkaistuksi, etenkin koska olen kuullut\nkerrottavan, että tämä poika sotilastoimessaan on osoittanut milt'ei\nyhtä suurta kuntoa kuin isänsäkin aikanansa.\"\n\nKenraali myönsi, ett'ei hänen kasvattinsa ollut aivan ansaitsematon\nsiitä kiitoksesta, jolla hänestä oli puhuttu kuningattarelle.\n\n\"Lapsuudessa jo ilmaantui hänessä erittäin rikkaita luonnon lahjoja ja\ntavaton opinhalu -- lisäsi hän -- Yöt päivät istui hän kirjan ääressä.\nHänen terveytensä tähden täytyi meidän kovittamalla estää häntä\nlukemasta. Mutta yhtä innokas kuin hänen opinhimonsa, oli hänen isiltä\nperitty rakkautensa sotilas-elämään. Odottamalla odotti hän sitä\npäivää, jolloin hän olisi varttunut niin vahvaksi, että jaksaisi kantaa\naseita. Eikä hänen tarvinnutkaan aivan kauan odottaa: neljäntoista\nvuotiaana tuli hän armeijaan. -- Minulla on aina ollut hänestä iloa\neikä milloinkaan mielipahaa.\"\n\nLeikillisesti hymyillen säisti tähän kuningatar: \"Sitä en ensinkään\nepäile että teillä, hyvä kenraalini, on ollut hänestä iloa, mutta hän\nitse näyttää olevan sitä hyvää lahjaa kokonaan vailla!\"\n\n\"Tuollainen alakuloisuus, jonka olen havainnut hänessä hänen\nTukholmassa ollessansa, ei oikeastaan kuulu hänen luonteesensa. Minä\npahoin pelkään, että joku salainen huoli raskauttaa hänen mieltänsä\" --\nvastasi kenraali.\n\nKristiina pyysi, että kenraali käskisi kapteeni Stålsköld'in nyt heti\nhänen puheillensa.\n\nKun kenraali ilmoitti tämän käskyn kasvatillensa, joutui tämä kovin\nhämille. Kaikkia sodan kovuuksia kestäneen, mutta hoviolojen temppuihin\nihan tottumattoman nuorukaisen mielestä oli kuningatarta puhutteleminen\nhyvin vaikea toimi, milt'ei vaikein kaikista tehtävistä koko mailmassa.\nOlihan tuo kuningatar päällepäätteeksi sen sankarikuninkaan tytär,\njonka muistoa hän jumaloitsi! Ei, sellaiseen toimeen ei hän uskalla\nantautua! -- Vaan mitäpäs tehdä? Täytyihän kai mennä! Odottihan tuo\nkorkea nainen häntä. Kooten kaiken mielipontevuutensa astui hän\nkuninkaallisen hallitsijansa luo, mutta keveämmällä mielellä ja\nkeveimmillä askeleilla olisi hän komppaniansa etunenässä käynyt\nrynnäkköön vahvinta linnoitusta vastaan.\n\nKristiina katseli mielihyvällä nuorta pulskeaa sotilasta, jonka\nkauniissa kasvoissa kuvautui urhous ja miehuullinen päättäväisyys.\n\n\"Vieläkö teidän äitinne on elossa, kapteeni Stålsköld?\" -- kysyi hän,\nsaadaksensa keskustelun alkuun.\n\n\"Vielä on\" -- kuului lyhyt vastaus, mutta miehellä, joka pelkäämättä\noli katsellut verenhimoisia Kroaatteja ja Walloneja kasvoista\nkasvoihin, ei nyt ollut tarpeeksi rohkeutta nostamaan silmiänsä\nlattiasta.\n\nNäytti siltä kuin ei kuningatar ensinkään olisi paheksinut tätä\nkainoutta; se kai pikemmin miellytti hänen naisellista itserakkauttaan.\n\n\"Sepä oli hauska kuulla! -- sanoi hän samalla ystävällisellä äänellä --\nsitte pääsen tilaisuuteen suorittamaan velkani hänelle. Jo kauan\nolettekin tätä suorittamista saaneet odottaa; minä sanon te, sillä\nteitäkin tämä velka koskee, kapteeni Stålsköld.\" --\n\n\"Teidän Majesteettinne nyt puhumasta velasta en tunne enkä tiedä niin\nmitään\" -- vastasi kapteeni, kuningattaren sanojen tarkoitusta\nymmärtämättä.\n\n\"Kuinka? Ettekö ole kuullut puhuttavan siitä lupauksesta, jonka\nisävainajani antoi teidän isällenne?\" --\n\n\"Kyllä siitä joskus on minulle kerrottu\" -- sanoi kapteeni.\n\n\"Niin arvoisat miehet ovat todistaneet tämän lupauksen\ntodenperäisyyden, ett'ei siitä ole vähintäkään epäilemistä. Ne kaksi\ntaloa kuuluvat teille, mutta koska olette saaneet odottaa niitä näin\nkauan, niin kohtuus ja oikeus vaativat, että tuohon isäni määräämään\nläänitykseen omalta puoleltani lisään neljä saman-arvoista taloa.\"\n\n\"Teidän Majesteettinne; -- minä en ole ansainnut sellaista armoa!\" --\nänkkäsi kapteeni vastaukseksi, enemmän tyhmistyneenä kuin iloisena\nsaadusta lahjasta.\n\n\"Te ette mitään ole saanut lahjaksi, kapteeni Stålsköld, vaan omanne\nolette nyt saaneet omaksenne. Tietänette sen, että raha ja kaikki mikä\non rahan arvosta vuosien kuluessa kasvaa prosenttia? Sen verran\ntalousoppia tulee nuoren sotilaankin tuntea!\" -- säisti kuningatar\niloisesti nauraen.\n\nSamassa joukko hovin hienoimpia herroja lähestyi kuningatarta. He\nkatsoivat kummastuksella ja vastenmielisesti tuota heille ihan\ntuntematonta kapteenia. Silminnähtävästi se pisti heitä vihaksi, että\nheidän korkea hallitsijattarensa niin pitkän ajan oli suonut hänen\npuhua kanssansa. Ei kenenkään ihmisen mieli ole kateudelle niin altis\nkuin hovimiehen.\n\n\"Lopullinen käskyni -- näin jatkoi Kristiina puhettansa -- nuorelle\nsoturille -- on se, että toishuomenna kello 6 e.pp. tulette linnaan\nottamaan vahvistuskirjat puheena oleviin taloihin.\" -- Tämän\nsanottuansa nyykähytti hän ystävällisesti päätänsä merkiksi siitä,\nettei hänellä tällä kertaa ollut sen enemmän sanomista hänelle. Syvästi\nkumarrettuaan nuorelle hallitsijattarelle vetäytyi kapteeni syrjään.\nVielä mennessäänkin seurasi Kristiina häntä katseellaan. Kun hän sitte\nkääntyi häärivien hoviherrojen puoleen, vetäytyivät hänen huulensa\neriskummalliseen hymyyn. Mistä syystä hän näin hymyili? Vertailiko hän\nnuorta rehevää sotilasta hoviherroihinsa? Jos hän sen teki, niin on\nvarma, ett'ei tämä vertailu päättynyt viime mainittujen eduksi.\n\nKuitenkin unhotti hän pian kaikki vertailut, iloisten sävelten soidessa\nhehkuvalla nuoruuden innolla ottaen osaa tanssiin. Tanssia kesti\nlähemmän kello 3:een, jolloin häävieraat vetäytyivät palatsin\nvasemmassa siivessä löytyviin huoneisin, joissa herkullinen hääateria\noli valmistettu heille.\n\nKapteeni Stålsköld yksin jäi suureen juhlasaliin. Puhuttuansa\nkuningattaren kanssa meni hän takaisin entiselle paikallensa akkunan\nkomeroon, jossa hän itse erityistä huomiota nostamatta tarkasti saattoi\nseurata kaikkia tapahtumia salissa. Kapteeni ei kuitenkaan käyttänyt\nhyväksensä tätä asemansa etuisuutta. Sen sijaan rupesi hän ajattelemaan\nsyytä kuningattaren erinomaiseen ystävällisyyteen häntä kohtaan, sillä\nhän hyvin tajusi että Kristiina vähemmälläkin anteliaisuudella olisi\nvoinut rehellisesti lunastaa Kustaa Aadolf'in hänen isällensä antaman\nlupauksen ja, niin vähän hovimiestä kuin hänessä olikin, oli hän\nottanut havaitaksensa, että kuningattaren hänelle antama käskykin tulla\nlinnaan oli lausuttu erinomattain herttaisella äänellä; sitä\nkummastuttavampi seikka, kun hän oli puhunut hoviherrojensa kuullen.\nMutta kun kapteenin ajatukset tätä miettiessä aina palasivat takaisin\nsamaan kohtaan, hänen omaan mitättömyyteensä, niin päätti hän vihdoin\ntykkänään poistaa tämän asian mielestänsä. Sen jälkeen katseli hän\nsalinsa häärivää joukkoa ja hänen silmäyksensä harhailivat sinne tänne\nsiksi, että tapasivat morsiamen, jonka ihanaan kuvaan ne sanomattomalla\nsurulla takertuivat pitkäksi ajaksi. Helposti saattoi hän huomata, että\nElviran kasvoissa kuvautui suru ja tuska sekä että hän, vaikka huonolla\nmenestyksellä, koki salata alakuloisuuttansa teeskennellyllä hymyllä.\nJumala tietää mitä nuori sotilas morsianta katsellessansa ajatteli,\nvarma on, että hän uudestaan joutui entiseen uneksivaan mielentilaansa.\nNiin muodoin ei hän ollut huomannutkaan, että vieraat toinen toisensa\nperästä olivat menneet pois juhla-salista.\n\nVasta kuin eräs palvelija kiireellisillä askeleilla, iloisesti\nhyräillen astui saliin, heräsi kapteeni unelmistansa, Palvelija\nsäikähtyi huomattuansa ett'ei hän, niinkuin hän oli luullut, ollutkaan\nyksin salissa. Hän tirkisteli pitkään akkunan komeroon. Saatuansa\nselville, kuka siellä seisoja oli, sanoi hän: \"Ettekö ai'o käydä\natrioitsemaan herra kapteeni?\"\n\n\"Tietysti ai'on\" -- vastasi kapteeni Stålsköld ja läksi käymään samaan\nsuuntaan, jonne muut vieraat ennen häntä olivat menneet.\n\n\n\n\n3 LUKU.\n\n\nKapteeni Stålsköld oli käynyt kahden huoneen läpi, kun hän äkkiä\npysähtyi. Siitä huoneesta, johon hänen nyt oli astuminen, luuli hän\nkuulleensa syvän huokauksen. Varovasti lähestyi hän ovea, astui\nhiljaisilla askeleilla kynnyksen yli ja jäi sitte liikkumatonna\nseisomaan. Hohtava puna lensi nuolen nopeudella hänen poskillensa.\n\nEräällä sohvalla istui Elvira, nojaten päätänsä käteensä. Syvä murhe ja\nepätoivo kuvautuivat hänen kasvoissansa. Hän ei huomannut sisään\ntullutta, vaan itki yhä katkerasti, mutta äänettä.\n\nNuorukainen seisoi niinkuin lattiaan naulattuna. Että syvät tunteet\naaltoilivat hänen sydämessänsä, sen saattoi päättää hänen kasvoinsa\nvaihtelevista vuoleista. Tuo hehkuva puna katosi pian niistä ja hän\nmuuttui tavattoman vaaleaksi niinkuin olisi kaikki hänen verensä\nvetäytynyt sydämeen, mutta tämäkään vaaleus ei ollut kestäväinen, vaan\njätti uudelleen sijaa tuliselle punalle. Tälläistä vaihtelemista kesti\npitkän ajan. Sen ohessa katseli hän hehkuvin silmin pitkään nuorta\nnaista niinkuin olisi hän ikuisiksi ajoiksi pyytänyt piirtää hänen\nkuvansa sydämeensä. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut astua\neteenpäin, mutta hänen jalkansa eivät totelleet hänen tahtoansa, hän\naikoi puhua, mutta hän ei voinut heikointakaan ääntä pusertaa\nhuuliltansa. Vihdoin valtasi hurja, hulluuden rajoihin ulottuva tunne\nhänen mielensä, hän syöksi eteenpäin ja heittäytyi polvillensa Elviran\neteen.\n\n\"Kautta Jumalan! -- huudahti hän sellaisella äänellä, jolla ainoastansa\njärjen ohjista irtaantunut intohimo ja mielenkiihko puhuvat -- sinä\nrakastat minua Elvira! Tunnusta minulle se, ja tämä tunnustuksesi on\noleva ainoa elämäni ilo! Mahdollisesti teen väärin siinä, että pyydän\nsinulta tälläistä tunnustusta, mutta minä en jaksa elää yli tämän yön\nhuomiseen saakka, ell'et sanallasi vahvista sitä, mitä jo kauan olen\naavistanut ja tietänyt! Sinä tosin olet toisen oma, mutta edessä\ntaivaan olet sinä ollut minun, sinun sydämes on ollut minun! Tämä on\noleva viimeinen pyyntöni! Armosta, anna minulle vastaus!\" --\n\nKuultuansa tämän äänen vavahti Elvira äkkiä. Viimeinen jäännös elämän\nkarvasta katosi hänen kasvoiltansa ja koko hänen ruumiinsa vapisi\nvärähdellen. Mutta sill'aikaa kuin nuorukainen puhui saavutti Elvira\nvallan mieliliikutuksensa yli ja kun kapteeni oli päättänyt kiihkoisan\npuheensa, heitti Elvira häneen ylenkatseellisen silmäyksen ja sanoi\nhieman vapisevalla äänellä: \"Teidän rohkeutenne ja hävyttömyytenne ovat\ntodella rajattomat, herra! Minä uskoin teitä kunnolliseksi mieheksi,\nmutta havaitsen nyt, että olen kovasti erhettynyt sen hyvän ajatuksen\nsuhteen, jota pidin teistä. Ei kukaan narri milloinkaan ole loukannut\nkunnian velvollisuuden pyhiä lakeja hurjemmalla tavalla kuin te nyt!\"\n\nNuorukainen vaaleni. Hän yritti tarttua Elviran käteen, mutta Elvira\nveti nopeasti kätensä pois.\n\nKapteeni Stålsköld nojasi nyt kotvasen aikaa polttavan otsansa\nkäteensä. Sitte nousi hän seisoallensa ja sanoi: \"Niinhän se olkoon! Te\nolette langettaneet tuomionne ylitseni, kunnioitettava rouva, ja olette\nsen tehneet syystä, sillä minä huomaan nyt, vaikka valitettavasti liian\nmyöhään, että olenkin menetellyt niinkuin narri. Teillä on todellakin\nsyytä halveksia minua. Minulla tosin ei ole tapana loukata kunnian ja\nvelvollisuuden pyhiä lakeja -- mutta tällä kertaa sen olen tehnyt. Että\nihmisellä on tunteita, on jo synti, mutta jos hän antaa niiden hallita\nitseänsä, niin tekee hän kuolinsynnin. Tähän hirveään kuolinsyntiin\ntein itseni vikapääksi!\" Hän vaikeni hetkeksi vetääksensä henkeänsä.\nSen jälkeen jatkoi hän taas puhettansa: \"Jos tämä ikävä tapaus\nvähimmälläkin tavalla synkistäisi teidän onneanne tulevaisuudessa, niin\nolisi murheeni siitä verrattoman suuri. Kuitenkin toivon, että tämä\npahan mielen pilvihattara niinä ilon päivinä, joita nyt käytte\nnauttimaan, pian haihtuu muistostanne. Me eroamme nyt ainaiseksi.\nEläkää onnellisna rouva vapaaherratar!\"\n\nKumarrettuansa syvään astui kapteeni muutaman askeleen ovea kohti, kun\nkimeä valitushuuto sai hänet katsomaan taaksensa.\n\nElvira oli hervotonna vaipunut sohvalle. Ajatuksen nopeudella riensi\nkapteeni Stålsköld erään pöydän luo, jolla oli taiteellisesti tehty\nhopeinen vesikarahvi. Tainnoksiin mennyt virkosi pian, kun kapteeni\nhänen ohimojansa kasteli vedellä, ja hän kuiskasi heikolla äänellä:\n\"Nyt voin taas paremmin. Menkää, herra, menkää! Taivaan siunaus\nseuratkoon teitä!\"\n\nKapteeni Stålsköld'in sydämessä anasti mielikiihkon paha enkeli\nuudestaan vallan hänen paremmilta tunteiltansa, ja hän huudahti:\n\"Kaikki sen kiroukset sortakoot minua, mutta minä en voi elää saamatta\nvastausta sinun huuliltas!\"\n\n\"Niin kuule siis hurja! Sinua olen lempinyt ja sinulle sykkii sydämeni!\nAinoastaan käteni he ovat voineet lahjoittaa pois. -- Mutta lähde,\ntaivaan nimessä lähde!\"\n\nNuoren sotilaan kasvot kirkastuivat merkillisellä tavalla, kuullessaan\nnämät sanat rakastettunsa huulilta, ja hänen silmissänsä paloi milt'ei\nylenluonnollinen valo kun hän vastasi: \"Nyt olen tyytyväinen ja vannon\nkärsivällisyydellä kovan kohtaloni kantavani! Antakoon taivas\nsinullekin voimia siihen, sitä olen alati rukouksissani anova. -- Jää\nnyt hyvästi sinä kirkkahin tähti elämässäni, sydämeni enkeli ja onneni\nkuolin-enkeli! Tämä ainoa muisto vielä vaan.\"\n\nHän painoi suudelman Elviran otsalle, katseli häntä sen jälkeen vielä\nhetkisen syvästi liikutettuna, pyyhki pois kyyneleet, jotka tunkeuivat\nesiin hänen silmistänsä ja oli menemäisillään huoneesta, kun voimakas\nkäsi äkkiarvaamatta tarttui hänen olkapäähänsä.\n\n\"Voi taivaan herra, ole minulle armollinen!\" -- huudahti Elvira ja\npeitti kasvonsa käsillänsä.\n\nKapteeni Stålsköld kääntyi ja seisoi nyt silmätysten\nvaltiokamariherraa, paroni Gyllenström'iä vastaan. Tämä oli hiljaan\nhiipinyt huoneesen juuri sinä hetkenä, jolloin Elvira lausui onnettoman\ntunnustuksensa.\n\nKapteeni Stålsköld kavahti taaksepäin, kun hän näki paronin, ja\nvaaleni.\n\n\"Minun läsnäoloni näkyy säikähtävän teitä, herra kapteeni.\"\n\nNuori kapteeni muuttui, nämät sanat kuultuansa, entistä vaaleammaksi,\nmutta hän vastasi kuitenkin tyynellä äänellä, katsoen vakaasti\nvastustajansa silmiin: \"Ei ainakaan siitä syystä, jota te\ntarkoittanette, herra paroni. Kun jättää hyvästi rakkaalle lapsuuden\nystävälle, ei ole syytä säikähtymiseen, jos kohta kolmas henkilö\ntuleekin saapuville. Tuo pilkallinen katseenne ja ivallinen hymyily\nhuulillanne eivät ole tässä tilaisuudessa paikallansa.\"\n\n\"Teidän hävyttömyytenne ja poikamaisuutenne ovat yhtämittaiset,\nkapteeni Stålsköld!\" -- sanoi paroni ivaten, mutta jäädyttävän kylmällä\näänellä.\n\n\"Herra valtiokamariherra! -- huudahti kapteeni, kiivastuneena tarttuen\nmiekkansa kahvaan -- Te kovin erehdytte, jos luulette, että jätän\ntuollaiset solvaukset rankaisematta! Jos olette kunnon mies, niin\nmäärätkää paikka, missä loukkaavan lauseenne todistatte todeksi; taikka\nminä sen julki-valheeksi.\"\n\n\"Mitä paikkaa tarkoittanettekaan -- eihän se tämä paikka ole.\"\n\n\"Ei olekkaan,\" myönsi kapteeni.\n\n\"Muuten -- jatkoi paroni samalla pilkkaavalla äänellä -- pitäisi teidän\nhurjaantuneissa aivoissanne löytymän sen verran tervettä järkeä, että\ntarkemmin mietittyänne tajuatte, mikä rajaton eroitus arvossa ja\nansiossa on minun ja teidän välillänne. Kaksintaistelu meidän\nkeskenämme ei voi tulla kysymykseenkään!\"\n\n\"Minä olen aatelismies samoin kuin te, herra paroni!\" --\n\n\"Teidän aatelisuutenne on niin epätietoista laatua, että teette\nviisaimmin, jos olette siitä kerskaamatta! Minä en muista milloinkaan\nnähneeni Stålsköld perheen vaakunakilpeä.\" --\n\n\"Olkoon niin, ett'ei se ole nähtävissä ritarihuoneessa, mutta kuitenkin\non tämä kilpi yhtä puhdas ja kirkas kuin teidänkin ja te olette konna,\nellette ota todistaaksenne tekemiä solvauksianne!\" --\n\nParoni Gyllenström pysyi yhä edelleen tyynenä. \"Teidän tulisi ajatella\n-- sanoi hän -- että minä olen loukattu ettekä te. -- Se seikka, että\nte olette menetellyt konnamaisesti on päivää selvempi eikä kaipaa\ntodistuksia. -- Vaan sitä se kaipaisi, että antaisin teille katkeran\nmuistomarjan maistettavaksi ja soisin ihmisten tietää mikä millainen\nmies te oikeastaan olette, mutta minun perheeni arvo ja tämän naisen\nkunnia (hän viittasi kädellänsä Elviraan, joka puolikuolleena istui\nsohvassa) vaativat, että tämä asia huolellisesti pidetään salassa.\"\n\nKapteeni Stålsköld seisoi paronin edessä murtuneella mielellä. Nyt\nvasta esiintyi hänen ajattelematon menettelynsä hänelle oikeassa\nvalossansa, kun hän näistä paronin sanoista selvästi ymmärsi, että tämä\nhänen ja Elviran keskinäisestä puheesta oli kuullut enemmän kuin hän\ntähän saakka oli uskonut ja toivonut. Myöskin tajusi hän sen\npohjattoman onnettomuuden, johon hänen raivoisa mielikiihkonsa oli\nsyössyt hänen kasvatussisarensa ja hänen mielessänsä syntyi niin suuri\ntuska, että se pusersi hien suurina pisarina valumaan alas hänen\notsaltansa. Syvästi katuvaisilla ja tuskaantuneilla silmäyksillä\nkatseli hän Elviraa. Mielellänsä olisi hän nyt sydänverensä\nvuodattamalla ostanut takaisin hairauksensa! Olisipa hän heti paikalla\nollut valmis omalla miekallansa lävistämään rintansa, jos hän tällä\ntyöllänsä olisi luullut voivansa korvata sen rikoksen, jonka hänen\nkiihkoisa rakkautensa oli saanut hänet tekemään! Mutta voisiko hän\nsellaisen itsekoston kautta saada aikaan vähintäkään lievitystä\nviattoman Elviran surkeasti surullisessa kohtalossa?\n\nEikö hän tietänyt, että paroni hänen kuolemansakin jälkeen olisi\nkostava nuorelle vaimollensa loukatun kunniansa ja hyljätyn\nrakkautensa? Eikö hän tuntenut paronia mieheksi, joka ei milloinkaan\nantanut anteeksi hänelle tehtyä solvausta ja jonka viha ja kostonhimo\nolivat yhtä sammumattomat? Kapteeni raukka oli hirveän tukalassa\ntilassa ja ne tuskat, joita hän kärsi, olivat sanomattoman katkerat.\n\n\"Kun tämä asia nyt on selvillä meidän välillämme -- sanoi paroni,\nvihasta hehkuvin silmin katseltuansa nuorukaista -- niin lienette hyvä\nja lähdette pois tästä huoneesta!\"\n\nTämä ylenkatseellinen ja halveksiva muistutus saattoi kapteenin\npäättämään mietiskelemisensä ja hän vastasi jälleen tyynenä:\n\"Aikomukseni onkin lähteä niin pian kuin aikani tulee, vaan ei\nkuitenkaan teidän käskystänne.\"\n\nTämän sanottuansa kääntyi hän Elviraan, notkisti toisen polvensa\nhänelle ja tarttui hänen vapisevaan käteensä, jonka nosti huulillensa.\n\n\"Hyvästi Elvira! -- sanoi hän --- Tullos onnelliseksi niinkuin sinä\nansaitset onnelliseksi tulla! Kauhistava olisi minun, lapsuutesi\nleikkikumppalin ajatella, että sinun elämäsi polku minun tähteni tulisi\nohdakkeita kasvavaksi!\"\n\nHän nousi taas seisaallensa ja iski paroniin uhkaavan, terävän\nsilmäyksen. Sitte tarttui hän toisella kädellänsä miekkansa kahvaan\nsill'aikaa kuin hän uhaten ojensi toisen paronia kohti ja puhui äänellä\nsellaisella, joka todisti että jok'ainoa sanottu sana tuli hänen\npovensa pohjasta: \"Jos joskus saan kuulla, että te pienimmälläkin\ntavalla olette kostaneet tälle jalolle naiselle tätä tapahtumaa -- niin\nlävistän rintanne puhki tällä miekallani! Tämän vannon tekeväni kautta\nelävän Jumalan ja kautta kaiken, mitä pyhänä pidetään taivaassa ja maan\npäällä, eikä se silloin paljon auttaisi teitä, jos ansioonne olla\nkuningattaren lemmikki voisitte lisätä vaikka Ruotsin valtakunnan\ndrotsetin arvon! Kalpani sittekin lävistäisi tien teidän sydämeenne!\nValallani vakuutan myös, että käytöstänne vaimoanne kohtaan olen pitävä\nsilmällä. Älkää ajatelkokaan, että hetkeksikään voitte salata itsenne\nminulta: väijyvät silmäykseni tavoittavat teitä auringon säteissä ja\nkuun kumottavassa valossa! Pankaa nämät sanani tarkoin muistoonne,\nherra paroni, sillä minä en ai'o sanoa niitä toistamiseen! Mutta varman\nkadotuksen oma olette, jos minä joskus tulen muistuttamaan teitä\ntehdystä valastani! Jos te silloin pakenisittekin vaikka hornan\nsyvyyteen, niin tapaa kostava käteni teidät siellä eikä mitkään\nhelvetin voimat voi pelastan teitä kuolemasta!\"\n\nHän vaikeni, mutta hänen silmänsä paloivat kuin kekäleet ja hehkuva\npuna paistoi hänen kasvoillaan. Tämä kauhea valo hänen silmissänsä ja\nse tulinen pontevuus, jolla hän oli valansa lausunut, säikähdyttivät\nparonia. Hän ymmärsi selvästi, että hänen edessänsä seisova valan\ntekijä oli mies, joka oli päättänyt pitää puheensa.\n\nKohteliaasti kumarrettuansa vetäytyi kapteeni nyt huoneesta pois.\n\nKynä ei voi kuvata sitä pohjatonta vihaa ja katkeraa kiukkua, joka\nkuvautui paronin turmiota ennustavissa katseissa, hänen luodessaan\nsilmänsä nuoren sotilaan jälkeen. Kun viimeinen kaiku kapteenin\naskelista oli herjennyt kuulumasta kääntyi hän nuoren vaimonsa puoleen\nja sanoi:\n\n\"Minä toivon Elvira, ettäs pian ilmaannut vieraitten joukkoon, jotka jo\nlevottomuudella odottavat sinua. Muuten sinun tulee pitää perheellistä\nkunniaamme edes niin paljon muistossasi, ett'et kumminkaan häissämme\npane toimeen julkista pahennusta!\" Näillä sanoilla jätti paroni nuoren\nitkevän vaimonsa.\n\n\"Voi Kustaa! Kustaa! Mihinkä kauheaan onnettomuuteen sinä syöksit\nminun!\" -- huudahti Elvira epätoivon vallassa yksin jäätyänsä.\n\n\n\n\n4 LUKU.\n\n\nJotta lukija voisi oikein käsittää asian laidan edellisessä luvussa,\ntäytyy meidän heittää lyhyt silmäys kapteeni Stålsköld'in lapsuuden ja\nnuoruuden päiviin. Yhtä ja toista on meille jo ennakolta tuttu tässä\nasiassa kenraali S----hjelm'in kuningattarelle tekemän kertomuksen\nkautta.\n\nKenraali kertoi ensinnäkin todenperäisesti, että hän oli antanut\nkuulustella Nördlingen'in taistelussa kaatuneen suomalaisen sankarin\nleskeä ja poikaa heti kuin hän sai tilaisuutta siihen sekä että nämät\nsilloin elivät köyhyydessä. Tämä seikka näyttää kummalliselta, etenkin\nottaessamme huomioon sen tosi-asian, että useimmat korkeammat upseerit\nRuotsin armeijassa ensimmäisinä vuosina, joina ruotsalaiset ottivat\nosaa kolmenkymmenen vuotiseen sotaan, ymmärsivät sotasaalisten ja\nryöstettyjen kalleuksien kautta rikastuttaa itseänsä. Myöhemmin, kun\nsuurin osa Saksan maata jo useammat kerrat oli ollut vihollisten\nhävitystyön alueena ja kun onnikaan ei aina ollut ruotsalaisille\naseille altis, tuli tälläinen sotasaaliin kautta itsensä\nrikastuttaminen vaikeammaksi, milt'ei mahdottomaksi ja tunnettu onkin,\nettä tämän saman armeijan upseerit toisinaan olivat niin suuressa\npulassa, että heidän elämänsä ylläpitämiseksi täytyi myydä\ntarpeellisimmat tarvekapineensa, vieläpä aseensakin. Mutta tuota\ntälläistä kovaa aikaa ei tarvinnut everstiluutnantti Stålsköld'in\nnähdä, sillä hän kaatui samana päivänä kuin Ruotsin sotajoukot kärsivät\nensimmäisen huomiota ansaitsevan tappionsa. Mutta selitys hänen ja\nhänen perheensä köyhyyteen on haettava itse hänen mielenlaadussansa.\nEverstiluutnantti Stålsköld oli, näet, yhtä hurskas kuin hän oli rohkea\nja yhtä jalomielinen kuin urhoollinen; hän noudatti oikeuden\nvaatimuksia samalla jäykällä pontevuudella kuin hän halveksi vaaroja,\nennen taistelua ja taistelun jälkeen oli hän yhtä sääliväinen ja\nihmisystävällinen kuin hän taistelun aikana oli peloittava. Hänelle ei\nollut sodan verinen ura urana rikkauteen, vaan pikemmin päin vastoin.\nEnsiksikin ei hänen omatuntonsa milloinkaan myöntänyt, että hän itse\nolisi ottanut mitään sotasaaliista, ja toiseksi tuli hänen miestensä\nryöstämä saalis hänelle itselle häviön lähteeksi. Everstiluutnantti\nStålsköld ylläpiti ankaraa kuria miehistössänsä, mutta ett'ei hän\nkuitenkaan kaikilla ponnistuksillansa voinut estää heitä tekemästä\nlukemattomia vallattomuuksia, jotka ennen muinoin sodan aikoina olivat\nniin tavallisia, että sotilaat pitivät niitä milt'ei luvallisina ja\nkohtuullisina, saatamme helposti ymmärtää. Tämä seikka huolestutti\nkuitenkin syvästi hänen mieltänsä ja hänen omantuntonsa\nvelvollisuusluettelossa löytyi eräs pykälä, joka sisälsi sen käskyn,\nettä hänen tuli mahdollisuuden mukaan korvata näitä hänen sotilaittensa\ntekemiä vallattomuuksia. Kun hänellä nyt ei ollut muita tuloja kuin\npalkkansa, niin oli se siihen tarkoitukseen käytettävä ja, totuuden\ntunnustaaksemme, hän käyttikin sen usein viimeiseen killinkiin asti,\nkuitenkaan saavuttamatta täydellistä omantunnon rauhaa. Tämän tälläisen\nmenettelynsä kautta saavutti hän suuressa määrässä asujanten\nmielisuosiota niillä seuduilla, joilla hänen väkensä majaili taikka\njoidenka kautta hänen joukkonsa matkusti, mutta hänen miehensä\nnapisivat ääneen ja olivat yksimieliset siitä, että everstiluutnantin\nomatunto oli liian ahdas ja arka. Niin suuressa kunniassa kuin he\npitivätkin häntä hänen oikeudentuntonsa, hänen sotilaskuntonsa ja\nverrattoman urhoollisuutensa tähden, eivät he kuitenkaan voineet olla\nmoittimatta hänen \"liiallista hempeämielisyyttänsä\" ja hänen\n\"tarpeettomia pyhimystöitään\", joiksi he hänen vahingon\nkorvaamistöitänsä kutsuivat. Nämä viimemainitut erittäinkin suututtivat\nheitä, sillä sen verran oli heilläkin omaatuntoa, että heitä suututti\nnähdessään, että heidän perin rehellinen everstiluutnanttinsa heidän\ntähtensä joutui aineelliseen tappioon. Mutta asia ei ollut\nparannettavissa ja everstiluutnantti _From_sköld [ruotsalainen sana\n\"from\" merkitsee hurskas eli hurskasmielinen] tämän haukkumanimen\nantoivat hänen miehensä kiukuissaan hänelle -- oli kerrassaan\n\"parantamaton\", eivätkä he itse ottaneet tullaksensa \"peräti\ntoisellaisiksi kuin muut sotamiehet\".\n\nTälläinen oli everstiluutnantti Stålsköld sotilaana ja ihmisenä, eikä\nse siis ketään ihmetyttäne, että hän jäi köyhäksi.\n\nKenraali S----hjelm'in (Nördlingen'in tappelun aikaan oli hän\nkuitenkin vaan eversti) ensimmäinen toimi oli lähettää kaatuneen\nsankarin perheelle rahoja ja -- olkoon sanottu hänen kunniaksensa --\ntässä asiassa hän ei osoittanut niukkuutta. -- Kapteeni Stålsköld oli\nsilloin 9 vuotias poika.\n\nSeuraavana vuonna pyysi kenraali kirjallisesti äitiä, joka asui\nTurussa, lähettämään pojan Tukholmaan. Syyksi veti hän pojan i'än,\nväittäen, että aika hyödyllisten tietojen ja taitojen oppimiseen jo oli\nkoittanut hänelle. Tukholmassa oli hänelle ensin annettava yksityistä\nopetusta, ja opinto sitte jatkettava Upsalan yliopistossa. Yksin\nRuotsin maalla voisi hän oppia sellaisia tapoja, jotka nuorelle\naatelismiehelle olivat soveliaat j.n.e. Yhden pää-syistä, miksi hän\ntahtoi että poika kasvatettaisiin kaukana kodista, jätti kenraali\nperäti mainitsematta. Hän pelkäsi nimittäin -- ja siihen olikin hänellä\nsyytä -- että äidin liian suuri rakkaus poikaan olisi tuleva haitaksi\ntämän kasvatukselle. Hän piti sangen todellisena, että pojan luonto\näitiin liiallisen lempeyden ja hyvyyden kautta pilaantuisi naisellisesti\nhempeäksi ja miehen urostöihin kykenemättömäksi. Eivätkö kuolevan\neverstiluutnantin viimeiset sanatkin todistaneet, että hänkin pelkäsi\njotakin sellaista tapahtuvan? Pait sitä oli kenraali sitoutunut\npitämään poikaa silmällä; mitenkä tuo voisi tapahtua, jos tämä edelleen\njäisi asumaan Suomeen?\n\nMainittu kenraalin kirje pusersi lukemattomia katkeria kyyneleitä\näiti-raukan silmistä, satoja kertoja hän sen luki taas uudestaan, sen\nohessa tarkoin punniten, olivatko siinä mainitut syyt pojan matkaan\ntarpeeksi pontevat, vai eikö. Mutta kuinka hän luki ja lukikin ja\nkuinka tarkoin hän punnitsikin kenraalin esittämiä syitä, niin täytyi\nhänen myöntää, että ne kaikki olivat pontevia, että lähtö Ruotsin\nmaalle oli pojan tulevaiselle onnelle hyödyllinen. Sitä siis ei voitu\nsaada paremmaksi -- heidän täytyi erota toisistansa! Äiti parka oli nyt\ntäydellisesti vakuutettu siitä, ett'ei hän voisi elää erillään\nlapsestansa, että eronhetki oli oleva hänen viimeinen elonhetkensä.\nMutta vähäpäs siitä jos poikansa tulevaisuus vaan tulisi\nturvatuksi, jos hän vaan tulisi onnelliseksi! Mutta kun tuli tuo\njäähyväisjättämisen hetki, ja niin katkera kuin se olikin sekä äidille\nettä pojalle, jäivät he kuitenkin molemmat elämään.\n\nNuori Kustaa saapui mainittavitta vastuksitta Tukholmaan. Kotiin jäänyt\nmurehtiva äiti ei voinut tarpeeksi asti ihmetellä sitä kummaa, että hän\njo seuraavana päivänä eronhetken jälkeen jaksoi maistella niitä\nherkkupaloja, joita hänen vanha palvelijattarensa rakkaalla huolella\nlatoi hänen eteensä pöydälle.\n\nTukholmassa jäi Kustaa joksikuksi ajaksi asumaan kenraalin perheesen,\njossa häntä sangen suurella ystävällisyydellä kohdeltiin. Tällöin näki\nhän ensi kerran Elviran, joka siihen aikaan oli pieni, kuusivuotias,\nherttainen lapsi, ja tutustui hänen kanssansa. Jo silloin syntyi\nlapsellinen hellyys ja mielisuosio molempien leikkikumppanien välille.\nPikku Elvira itki monta katkeraa kyyneltä, kun Kustaan täytyi lähteä\nUpsalaan opintoja harjoittamaan. Tämä lapsuudessa solmittu ystävyyden\nliitto muuttui sitte vuosi vuodelta yhä vahvemmaksi, kun Kustaa\nlupa-aikoina asusteli Tukholmassa kenraalin luona. Nuoresta\nStålsköld'istä tuli vähitellen kenraalin tyttären unelmien ritari.\nElvira ei voinut mielikuvituksessaan luoda ainoatakaan kuvaelmaa\ntulevaisuudestansa, jossa Kustaa ei olisi ollut päähenkilönä. Tämä\nseikka oli hänen mielestänsä ihan luonnollinen, eikä hän voinut\nkäsittääkään kuinka tuo olisi voinut olla toisin. Pitihän tuon armaan\nlapsuuden ystävän olla siellä missä hänkin. Hänettä ei voisi mitään\ntosi-iloa syntyä, niin ajatteli Elvira.\n\nNuoren Kustaa Stålsköld'in oli luonto varustanut erinomaisen rikkailla\nhengen lahjoilla ja hän vaurastui kaikissa tiedoissa niin pikaisesti ja\nniin runsaissa määrin, että se nostatti ihmettelemistä kaikissa hänen\nopettajissaan. Kukin heistä oli vakaasti vakuutettu siitä, että hänestä\nkerran oli tuleva perin oppinut, kansansa sivistyttämistoimissa\nahkerasti puuhaava mies. Tähän toiveesen oli heillä sitä suurempi syy,\nkoska hän jo varhain myös osoitti suurta ahkeruutta, harvinaista\ntyökykyä ja sellaista pontevuutta, joka suurimmistakin vaikeuksista sai\nvoiton. Mutta kaikki nämät hyvät toiveet hänestä menivät hukkaan, kun\nhän opettajiensa ystävällisistä neuvoista huolimatta antautui\nsotapalvelukseen jo ennenkuin hän oli täyttänyt 15 ikävuotensa.\n\nHänen opettajansa erittäin, mutta myöskin muut ihmiset ja niiden\njoukossa kenraali S----hjelm joutuivat hämille, kun tuo vakava,\ntoivorikas nuorukainen ilmoitti heille, että hän oli päättänyt luopua\nopin-uralta, johon hän niin juurella mielihalulla ja menestyksellä oli\nryhtynyt. Heidän kysyessänsä syytä tähän heidän mielestänsä\nkummalliseen päätökseen, antoi hän vaan karttavia vastauksia taikka\nväitti, että syy siihen oli yksin-omaisesti haettava hänen suuresta\nmieltymyksessänsä isävainajansa ammattiin. Todelliset syyt tekemäänsä\npäätökseen ilmaisi hän ainoastaan äidillensä. Jotta lukija oppisi ne\ntuntemaan, tahdomme tähän liittää muutamia otteita siitä kirjeestä,\njonka hän vähän ennen lähtöänsä sotatantereelle kirjoitti äidillensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Sitte pyydän kiittää sinua, rakas äitini, siitä ettäs soit minun itse\nvalita elatus-ammattini, sillä ilman tätä sinun lupaustasi en olisi\nvoinut tehdä nyt puheena olevaa päätöstä. Sinun varmaankin tulee sääli,\nettä näin varhain katkaisin opintoni, juuri silloin kuin olin päässyt\nhyvään alkuun, ja kyllä ensi alussa tuntuukin ikävältä jättää nuo\nrakkaat ystävät Ciceronin, Caesarin ja Terention, mutta ennen kaikkia\nPlutarchon, sillä minun taitoni Kreikan kielessä on vielä niin heikko,\nettä minun kyllä olisi tarvinnut jatkaa työtäni tällä alalla, mutta nuo\ntuollaiset huolet ai'on väkisin poistaa mielestäni voidakseni sitä\nsuuremmalla innolla antautua sotaharjoituksiin. Opettajilleni tehty\npäätökseni ei ollut mieliin. He väittivät, että minun olisi pitänyt\nhakeman elatukseni opin tiellä, jota kulkemaan he pitivät minua\nkykenevänä, mutta se tie on niin pitkä eivätkä he ensinkään ajatelleet\nkuinka raskaalta tuntuu syödä toisten armoleipää. Minä tahdon nyt heti\nitse ansaita elatukseni, ja se ei voi tapahtua muulla tavoin kuin\nmiekka kädessä! Jumalalle olkoon kiitos siitä, että viime vuoden\nkuluessa olen kasvanut niin pitkäksi, ett'ei minun tarvitse hävetä, kun\nseison joukkomme rintamassa. Vahvaksi olen myös tullut kuin karhun\npentu. -- Sinä ehkä kutsut tämän kerskaukseni ylpeydeksi ja pitänet\nsitä puuttuvan kristillisen nöyryyden todisteena, mutta mitä se muuten\nlieneekin -- ylpeyttä se ei ole. Taikka olisiko tuokin ollut todistus\nylpeydestä, että pari kuukautta sitte annoin eräälle vanhemmalle\nkumppanilleni, paroni P:lle sellaisen korvapuustin, että hänen korvansa\nsiitä humisivat monta päivää jälestäpäin, syystä että hän pilkkasi\nvähävaraisuuttani ja muistutettuansa minua, kenraalilta nauttimastani\nraha-avusta monen kuullen, sanoi, että minä kuulun 'kerjäläismunkkien\ntiedekuntaan?' -- Ei, tämä ei voinut olla mikään todistus ylpeydestä\neikä sekään, että tuonnoin annoin kelpo selkäsaunan eräälle nuorelle\nkreiville, joka kysyi minulta oliko minun aatelisvaakunaani, jota hän\nei sanonut tuntevansa, kuvattu 'suomalainen kerjäläispoika tyhjä\nrahakukkaro kaulassa.' -- Ikävä on olla köyhä, sillä köyhällä ei ole\nmuuta turvaa toisten pilkkaa vastaan, kuin omat käsivartensa.\" -- --\n\n\"Minä tekisin suuren ja anteeksi antamattoman vääryyden, ellen\ntunnustaisi, että monesta hyvästä olen suuressa kiitollisuuden velassa\nkenraalille. Hän on aina osoittanut hyväntahtoisuutta minua kohtaan ja\näskettäin hän vakuutti, että panisi minut tilaisuuteen jatkamaan\nopintojani jossakussa kuuluisassa yliopistossa ulkomaalla, jos hän sen\nkautta voisi saada minua estetyksi opin tietä hylkäämästä. Mutta minä\ntiedän, että kehoittavana syynä kaikkeen tähän hänen hyvyyteensä ei ole\nhellyys minua kohtaan, vaan hänen päätöksensä niin täydellisesti kuin\nmahdollista lunastaa isälleni antama lupauksensa. Jäisinkö kauemmin\nhänen vaivoiksensa nyt, kun jo olen päässyt siihen ikään, että itse\nvoin itsestäni pitää huolta! -- Yhtenä yönä näin sellaista unta, että\nisävainajani miekka kädessä lähestyi vuodettani. Katsottuansa pitkään\nminuun antoi hän miekan minulle ja käski minun taistella sillä isänmaan\nja oikean uskon vihollisia vastaan. Eikö minun tule pitää tätä näköä\ntodistuksena siitä, että isänikin hyväksyy tehdyn päätökseni? --\nMahdollista on, että kenraalin hyväntahtoisuus minua kohtaan olisi\nmuuttunut hellemmäksi, ellei hänen puolisonsa alinomaa olisi\ntyöskennellyt sitä vastaan. Tämä ylpeä rouva, joka lukee sukuperänsä\nFolkungein kuninkaallisesta suvusta, vihaa minua, sen tiedän\nvarmaan, sillä ollessani kenraalin perheessä Tukholmassa olin usein\ntilaisuudessa sen huomaamaan. Eikä toisin voinut ollakaan laita.\nHänen mielestänsä oli minun läsnä oloni kenraalin huoneessa häväistys\nkoko hänen jalolle suvullensa. Sentähden kokee hän myös kaikin tavoin\nestää minua lähestymästä nuorta Elviraa, joka sydämellisesti pitää\nminusta.\" -- --\n\n\"Se seikka minua kovin huolettaa, etten ennen lähtöäni Saksan maalle\nehdi tulemaan sinun luoksesi, rakas äitini, mutta sotamarski\nTorstensson, joka on nimitetty Ruotsin armeijan ylipäälliköksi, odottaa\nainoastansa pohjalaisia heti kohta sen jälkeen lähteäksensä matkaan,\neikä kulune monta päivää, ennenkuin he saapuvat. Ne suomalaiset\nratsumiehet, joidenka joukossa minä tulen palvelemaan, ovat jo koossa\ntäällä. Pait suomalaisia tulee myös suuri joukko ruotsalaisia\nseuraamaan sotamarskia sotatantereelle, nimittäin neljä komppaniaa\nlänsigööttejä, upplantilaisia ja vermanlantilaisia sekä viisi\nkomppaniaa smålantilaisia ynnä kolme komppaniaa smålantilaisia\nratsumiehiä, jotta meitä yhteenluettuina on koko vähäinen armeija.\nKaikista nyt sotaan lähtevistä olen minä luultavasti nuorin, mutta\ntoivon pian voivani osoittaa ett'en sen vuoksi ole huonoin!\" -- Näin\npaljon kirjeestä.\n\nEnsimmäisinä aikoina, kuin Kustaa Stålsköld oleskeli Upsalassa, oli hän\ntoisinaan tavannut sittemmin valtiokamariherran ja paronin\nGyllenström'in, joka silloin oli päättämäisillänsä opintonsa\nyliopistossa, mutta pian sen jälkeen läksi vieraille maille\nvaurastuaksensa korkeasäätyisten hienoissa tavoissa. I'än suhteen oli\nparoni 7 taikka 8 vuotta Kustaata vanhempi. Rajattoman ylpeytensä ja\nvihan- ja kostonhimoisen mielenlaatunsa tähden vieroitti hän jo\nUpsalassa kumppaniensa sydämet itsestänsä eikä hänen onnistunut\nopettajiensakaan suosiota saavuttaa. Matkoiltansa palasi hän kotimaahan\nsamaan aikaan kuin Kustaa mainion Torstensson'in seurassa läksi Saksan\nmaalle.\n\nKaikista sankarikuninkaan Kustaa Aadolf'in oppilaista oli Torstensson\nnerokkain ja taitavin. Ruotsin armeijan hänen komennettavanansa ollessa\nkohosi ruotsalaisten aseiden maine korkeammalle kuin milloinkaan ennen.\nVoitosta voittoon vei hän pelottomat joukkonsa. Näillä sotaretkillä\npääsi nuori Stålsköld usein tilaisuuteen osoittamaan, että hän täysin\nmäärin oli perinyt isänsä pelottomuuden ja kylmäverisyyden vaaroissa\neikä kestänytkään kauan ennenkuin hänen nimeänsä mainittiin\nurhoollisimpien keralla. Esimiestensä luottamuksen ja kunnioituksen\nvoitti hän täydellisesti sen tarkan huolen kautta, jolla hän toimitti\nkaikki tehtävänsä. Kunniaksi luettiin hänelle myös se seikka, ett'ei\nhän koskaan ottanut osaa niihin hurjiin juominkeihin ja muihin\nirstaisuuksiin, joista kaikki kolmenkymmenen vuotiseen sotaan osaa\nottavat sotajoukot tämän sodan viimeisinä vuosina ovat niin\nsurullisesti mainehikkaat.\n\nStålsköld'ille uskottiin hänen kuntonsa ja luotettavuutensa takia monta\ntärkeätä tointa. Jok'ainoa talvi, jolloin armeija sotaisiin yrityksiin\npuuttumatta joutilaana majaili talvi-asemillansa, lähetti\npäällikkökunta hänen Tukholmaan sellaisilla ilmoituksilla Ruotsin\nhallitukselle, joidenka saapuminen asianomaiseen paikkaan oli erittäin\ntärkeä. Sellaiset matkat, jolloin hänen usein täytyi kulkea vihollisten\nvallassa olevien maakuntien halki, olivat mitä vaarallisinta laatua ja\nvaativat matkustajain puolelta suurinta varovaisuutta ja tarkkuutta.\nMutta Kustaa Stålsköld, joka seuraajaksensa näille retkille\ntavallisesti otti yhden ainoan suomalaisen ratsumiehen, suoritti joka\nkerta vaikean lähettiläs-toimensa erinomaisella onnella ja\nmenestyksellä.\n\nNäihin hänen kuljettamiinsa ilmoituksiin lähetti hallitus\nsotapäällystölle vasta-ilmoituksia. Mutta kun nämät vastaus-ilmoitukset\nkoskivat sodankäynnin tärkeimpiä kysymyksiä, niin kului usein pitkä\naika ennenkuin hallitus lopullisesti oli tehnyt päätöksensä näissä\nkysymyksissä ja niin täytyi Kustaa Stålsköld'in toisinaan viikkokausia\nodottaa Tukholmassa ilmoituksien valmistumista. Näinä loma-aikoina oli\nhän usein vieraana kenraalin perheessä ja sai niin omin silmin nähdä ja\nhuomata kuinka Elvira vuosi vuodelta elpyi ja vaurastui, ei ainoastansa\nulkonaisesti ruumiillisessa, vaan myöskin sisällisesti henkisessä\nsuhteessa, kuinka hän kauniista herttaisesta lapsesta kasvoi nuoreksi\nihanaksi neideksi. Heidän lapsuudessansa solmimansa ystävyyden liitto\nyhdisti heidät edelleen toinen toisiinsa. Monesti istuivat he pitkät\najat kahden kesken. Kustaa kertoeli silloin nuorukaisen hehkuvalla\ninnolla tapauksia sodasta, usein sellaisia, joihin hän itse oli ottanut\nosaa ja Elvira kuunteli näitä kertomuksia sykkivällä sydämellä,\nvavahtaen kuin pelästynyt lintu kuullessaan kuinka Kustaa suomalaisten\ntoveriensa keralla kuulain vinkuessa ja luotien lentäessä ryntäsi\nitävaltalaisten pattereita valloittamaan. Kauheata! Olispa joku luoti\nvoinut sattua häneenkin, lapsuuden ystävään! --\n\nTämän ohessa eivät he kumpikaan tulleet ajatelleeksi, tuskin\nhuomanneeksikaan, että heidän tunteensa toinen toisiansa kohtaan\nvähitellen muuttuivat hellemmiksi, lämpöisemmiksi kuin tavallisen\nystävyyden. Suuri muutos oli kuitenkin tapahtunut molempien sydämissä.\n\nKustaa ei enää ollut Elviralle paljas lapsuuden ystävä, vaan se jalo\nsankari, jonka rakkautta hän mielikuvituksessaan oli kuvannut onnen\nsuloisimmaksi lahjaksi. Kustaalle oli Elvira se lemmetär, joka sodassa\nkiihoitti hänen mieltänsä urostöihin, jonka omaksensa omistamisen\ntähden hän toivoi saavuttavansa sankarimainetta ja kuuluisuutta.\n\nKenraalin luona tapasi Kustaa usein paroni Gyllenströmin. Niistä\nkatseista, joita paroni loi häneen, ei ollut Kustaan vaikea päättää,\nettä ankara viha häntä kohtaan hehkui paronin povessa. Mutta mikä oli\nsyynä tähän vihaan, siinä kysymyksessä hän ei päässyt selville. Siitä\noli hän kuitenkin vakuutettu, ett'ei hän sanoilla eikä töillä\nmilloinkaan ollut loukannut paronia.\n\nKumma kyllä ei ollut kenraalilla aavistustakaan niiden tunteiden\ntodellisesta luonteesta, jotka yhdistivät hänen tyttärensä ja\nottopoikansa toisiinsa. Sentähden kummastuttikin häntä suuresti, että\nElvira ensi alussa vastusteli ottaaksensa aviokseen sitä miestä, jonka\n_hän_, kenraali, oli hänelle valinnut ja sopivaksi katsonut. Kenraali\noli silmittömästi suuttua tästä vastustelemisesta. Vaan kun Elvira ei\nvoinut mainita päteviä syitä epäykseensä ja kun ei hän uskaltanut\ntunnustaa totuutta, niin vaikenivat vastalauseet pian hänen huulillansa\nja hän päätti kärsivällisesti antautua kuvan onnensa orjattareksi. Eikä\nvastusteleminen olisikaan häntä kauaksi auttanut, sillä kenraalilla oli\nisänvallasta sellaiset mielipiteet, että hänen kaikissa asioissa\nehdottomasti tuli noudattaa isänsä tahtoa. Pait sitä oli hänellä\ntärkeitä syitä saada paroni Gyllenström vävyksensä. Hän itse oli\nnimittäin tähän aikaan kuningattaren epäsuosiossa, mutta vävynsä\nvälityksen kautta toivoi hän uudestaan pääsevänsä hänen mielisuosioonsa\neikä hän tässä toivossaan pettynyt.\n\nKenraalin sukuylpeydessä me ehkä voimme löytää selityksen siihen hänen\ntietämättömyyteensä tyttärensä sydämen asioissa, joista edellisessä\npuhuimme. Saattoiko hän, jonka esi-isät pakanuuden ajoista asti olivat\nolleet valtioneuvoksia, marskeja ja drotseja, ajatella, että köyhän\neverstiluutnantin poika, jonka hän puoleksi armosta oli ottanut\nhuoneesensa, rohkeni pitää hänen tytärtänsä kohtaan muita tunteita,\nkuin kiitollisuuden ja kunnioituksen? Hän piti hellemmän suhteen näiden\nnuorten kesken niin mahdottomana, ettei hän hyväksynyt puolisonsa\nkokeita estää heitä seurustelemasta toinen toisensa kanssa, sillä hänen\nmielestänsä oli tälläinen varovaisuus kokonaan tarpeeton, milt'ei hänen\ntyttärensä arvoa loukkaava.\n\nMutta edellisessä sanottu riittää jo tarkoitukseensa, jonkatähden taas\nsaatamme jatkaa varsinaista kertomustamme.\n\n\n\n\n5 LUKU.\n\n\nSittekuin kapteeni Stålsköld oli jättänyt äsken vihityt, joidenka\navioliittoon hän mielettömän, hillitsemättömän rakkautensa kautta oli\nkylvänyt kirouksen pian orastavan siemenen, läksi hän, kovien\nomantunnon-vaivojen kiusaamana, kiiruusti häätalosta pois. Ne\npalvelijat ja lakeijat, joita tungokseen asti vilisi etehisessä ja\nkäytävissä, väistyivät hämmästyksellä syrjään, kun hän hurjaa vauhtia\nsyöksyi salista ulos heidän joukkoonsa. Pihalla ja portilla seisoi\njoukko ratsuväkeä, mutta kapteeni tuskin heitä huomasi eikä hän\nensinkään ruvennut miettimään syytä minkätähden sotaväkeä tähän oli\nasetettu. Juoksuaskelin kiiruhti hän eteenpäin. Myrsky ja sade\npieksivät hänen kasvojaan, mutta hän ei siitä vähintäkään huolinut.\nHän oli sellaisessa mielenkiihkossa, ett'eivät hänen ulkonaiset\ntuntoaistinsa voineet hänelle mitään.\n\nKauaksi oli Drottninggatan niminen katu jäänyt hänen taaksensa, kun hän\neräällä kaitaisella poikkikadulla, jommoisia ahtaita sivukatuja\nTukholmassa, suureksi haitaksi asianomaisten asukkaiden terveydelle ja\nmukavuudelle, vielä nykyjäänkin löytyy suuri joukko, sattui näkemään\nerään tapahtuman, joka veti hänen huomiotansa siihen määrään puoleensa,\nettä hän pysähtyi sitä katselemaan.\n\nMuuan pitkä, vartaloltaan jättiläisen muotoineen mies seisoi nojaten\nselkäänsä erästä kiviaitaa vastaan noin kahdenkymmenen askeleen päässä\nhänestä ja torjui suurella vasaralla pois päältänsä kolme\npoliisimiestä, jotka paljastetuilla miekoilla huutaen ja kiroillen\nahdistivat häntä. Tämä taistelu oli niin omituista ja eriskummallista\nnähdä, että kapteeni Stålsköld, hymyillen sitä katsellessansa, hetkeksi\nunhotti ne murheet, jotka raskauttivat hänen sydäntänsä. Hän ei voinut\nolla ihmettelemättä ja ihastelematta sitä kylmäverisyyttä ja\ntodellisesti ihmetyttävää taitoa, jota kiviaitaa vastaan nojautunut\nmies osoitti omituista asettansa käyttäessään. Onnellisesti väisti hän\nhurjistuneiden vastustajainsa kaikki lyönnit ja iskut, niin ett'eivät\nnämä saaneet häntä haavoitetuksi.\n\nTähän saakka oli hän vaiti ollen kestänyt tuota epätasaista taistelua,\nmutta nyt huudahti hän äkki-arvaamatta: \"Kautta Jumalan! Pyhästi\nvannon, ettei se teistä, jonka päähän sinkahutan tämän vasarani, tule\nnäkemään huomispäivän aurinkoa taivaalle nousevan! Hei! Yhden miehen\notsaluut se nyt mennessänsä ruhjoo!\"\n\nHänen kolme vastustajaansa, joista kukin yhtä suurella syyllä saattoi\nottaa osaa tästä uhkauksesta, väistyivät pelästyneinä muutamia\naskeleita taaksepäin.\n\nMutta huomattuansa, ett'ei mies aikonutkaan toteuttaa uhkaustansa, vaan\npettämällä heitä oli pyytänyt toimittaa itsellensä aselevon muutamaksi\nhetkeksi taikka parhaimmassa tapauksessa tilaisuutta pakoon, ryntäsivät\nhe kaikki hänen päällensä ja tuo omituinen taistelu alkoi uudestaan.\nHelposti ymmärrettävä oli, ett'ei vasaralla varustettu mies ajan\npitkään voisi kestää tätä epätasaista taistelua kolmikertaisesti\nmonilukuisempaa vihollista vastaan. Vaikka hänellä näyttikin olevan\njättiläisen voimat, näkyi kuitenkin selvästi, että hän jo aikoi väsyä.\nEntistä heikommin väisti hän päällekarkaajain iskuja ja yksi näistä\nhalkaisi miekallansa sen nahkasen esiliinan, jota hän seppänä kantoi.\nTässä arveluttavassa tilassa ollessaan sattui hän huomaamaan kapteeni\nStålsköld'in ja jonkinmoinen avun toivo näytti syntyneen hänessä, sillä\nhän huudahti kapteenille: \"Hyvä ystävä! Jos olet rehellinen\nruotsalainen ja kansan ystävä, niin kiiruhda minua auttamaan tässä\ntaistelussani noita koiria vastaan!\"\n\nPoliisimiehet huomasivat nyt myös kapteenin läsnäolon ja yksi heistä\nkääntyi häneen, sanoen: \"Jos olette kuningattaren ja yleisen\nrauhallisuuden ystävä, niin älkää estäkö meitä kuolleena taikka elävänä\ntätä kirottua kapinoitsijaa kiinni ottamasta!\"\n\n\"Hän valhettelee, tuo konna! -- kiljasi vasaralla varustettu mies --\nMinä olen rehellinen sepänsälli, enkä ole milloinkaan häirinnyt yleistä\nenkä yksityistä rauhaa, vaikka nämät ilkiät kiukussansa väittävät\nsellaista!\"\n\nKapteeni Stålsköld'in mieli nojautui tuon urhokkaan sepän puolelle ja\nhän päätti auttaa häntä, sillä hän ei voinut hyväksyä sitä, että kolme\nkelvollisilla miekoilla varustettua miestä ahdistivat yhtä, jolla\npuolustuksekseen ei ollut parempaa asetta varalla kuin kömpelö vasara,\nja sitä paitsi oli hän pahalla ja äreällä tuulella, jotta hän kernaasti\nkäytti tätä tilaisuutta saadaksensa joitakuita vastaan purkaa sen\ntyytymättömyyden itseensä ja koko mailmaan, joka rasitti hänen\nmieltänsä.\n\n\"Olkaa varoillanne ja puolustakaa itseänne! -- huudahti hän sentähden\npoliisimiehille -- Minä en ai'o kärsiä, että tätä luultavasti\nrehellistä seppämiestä loukataan. Synti ja häpeä on nähdä kolme\naseellista miestä hätyyttävän yhtä piammiten aseetonta!\"\n\nSe poliisimiehistä, joka jo oli puhutellut kapteenia ja joka aseensa\nkäyttämisessä osoitti suurinta taitoa, kääntyi uudestaan hänen\npuoleensa ja lausui.\n\n\"Minun nähdäkseni te olette upseeri Hänen Majesteettinsa armeijassa ja\nuhkaatte käyttää miekkaanne vihollis-mielisessä tarkoituksessa yleisen\nrauhallisuuden laillisia ylläpitäjiä vastaan! Tokko ensinkään olette\nmiettineet, mihinkä rikokseen teette itsenne syylliseksi? Minä\nvangitsen teidät Hänen Majesteettinsa kuningattaren nimessä!\"\n\n\"Mitä hulluuksia lörpötteletkään, houkkio! -- ärjäsi kapteeni Stålsköld\nsuuttuneena. -- Ole varoillas, ett'en leikkaa hävytöntä kieltäsi\nkahtia!\"\n\nPoliisi muutti käytöstapaa kapteenia kohtaan ja sanoi nöyrästi:\n\"Kunnioitettava herra! Meidän velvollisuutemme vaatii, että me saamme\nhaltuumme tuon miehen joko elävänä taikka kuolleena, sillä hän on\ntehnyt julkisen kapina-yrityksen hallitusta vastaan. Antakoon hän\nitsensä vapaatahtoisesti meidän vangiksemme, niin emme pyydä häntä\nloukata eikä tehdä hänelle mitään pahaa.\"\n\n\"Ei mitään pahaa, sanot sinä kirottu konna! Kautta\nhevoskengittäjä-kunniani vannon, että seitsemän päivän kuluttua\nlinnunpeloittimena roikkuisin hirsipuussa, jos vaikka olisinkin yhtä\nviaton kuin se lapsi, joka kuoli äitinsä kohdussa!\" -- huudahti seppä,\njoka hyvällä menestyksellä puolusti itseään kahta vihollista vastaan,\nsemminkin kun häntä nyt elähytti se toivo, että kapteeni kohta rupeaisi\nhänen auttajaksensa.\n\n\"Jättäkää seppä rauhaan nyt heti kohta taikka syyttäkää itseänne!\" --\nkäski kapteeni Stålsköld.\n\n\"Siihen emme voi suostua -- vastasi se yleisen rauhan ylläpitäjistä,\njoka seisoi häntä lähinnä, lisäten: Muuten olisi sopivampi, että olette\nmeille avullinen meidän laillisessa toimessamme, kun että vaaditte\nmeiltä sellaista.\"\n\nKapteeni ymmärsi nyt, että puhujan tarkoitus oli väittelyjen kautta\nestää häntä seppä-raukkaa pelastamasta siksi, kunnes tämä olisi\nvoitettu ja vangittu. Sentähden kosketti hän miekkansa kärjellä\npoliisin rintaa, siten vaatien häntä puolustamaan itseään.\n\nMutta tuskin olivat heidän aseensa sattuneet toisiinsa kuin poliisimies\njäi aseettomaksi; hänen miekkansa, joka heltesi kädestä, lensi vinhaa\nyli kadun erästä kiviseinää vastaan, ponnahti siitä takaisin ja putosi\nkadulle. Se oli keskikohdalta taittunut ja puoleksi särkynyt, joka\nseikka selvään osoitti millä voimalla ja taidolla kapteeni käytti\npitkää miekkaansa.\n\n\"Hyvin tehty, kunnon pelastajani! huudahti seppä. -- Kylläpä näkyy,\nettä olet ennenkin mitellyt miekkaasi taitavampienkin vastustajien\nkanssa kuin näiden!\"\n\nSepän tätä puhuessa oli kapteeni Stålsköld jo käynyt noita toisia\naseilla vielä varustettuja poliisimiehiä vastaan, mutta nämät eivät\njääneet odottamaan niin vaarallista vihollista, vaan läksivät, jättäen\nvoiton toivon, tuota päätä käpälämäkeen, jonne heidän miekkansa\nmenettänyt kumppalinsa mitä kiireimmiten seurasi heitä.\n\n\"Sinä suoritit tehtäväsi oikein miehen tavalla, hyvä sepposeni; en ole\nmilloinkaan eläissäni nähnyt mokomaa taistelua, kuin tuo sinun\ntaistelusi noiden poliisien kanssa!\" -- lausui kapteeni Stålsköld\nleikillisesti, pistäen miekkansa tuppeen ja valmistautuen jatkamaan\nmatkaansa.\n\nMutta seppä tarttui hänen käteensä ja sanoi: \"Jalomielinen pelastajani!\nSuokaa minun ennen lähtöänne kiittää teitä ja sanoa teille, että teitte\nminulle suurimman hyvän työn, jonka toinen ihminen voipi toiselle\ntehdä! Teidän avuttanne olisin rauenneilla voimilla pian jäänyt noiden\nkirottujen koirien saaliiksi. Jos joskus sattuisi sopiva tilaisuus,\nniin olen valmis hengelläni maksamaan tämän hyvän työnne!\"\n\n\"Sellaiset ajatukset tuottavat kunniaa sinulle, seppä, ja ystävät ovat\naina hyvät olemassa!\" -- vastasi kapteeni.\n\n\"Minä en ole mikä näytän olevan, -- väitti seppä -- mutta tällä kertaa\nen saata mainita teille säätyäni enkä nimeäni.\"\n\n\"Kuuleppas vaan! -- Milt'en jo rupea uskomaan väärin tehneeni siinä,\nettä pelastin sinun ehkä hyvinkin ansaitusta rangaistuksesta!\"\n\n\"Sellaista älkää uskoko; -- minä vakuutan olevani rehellinen mies!\nMutta pyhät valat sitovat kieleni. -- Vaan olkaa te, jalo pelastajani,\navosydämisempi kuin minä ja sanokaa minulle nimenne! Tämä pyyntöni on\nehkä liian rohkea, mutta minua kovin ilahuttaisi tuntea sen miehen\nnimi, jolle Jumalata lähinnä olen suurimmassa kiitollisuuden velassa.\"\n\n\"Olkoon menneeksi! Eihän se koske minuun, mikä mies sinä olet, seppä,\neikä minun tarvitse hävetä sanoa, että olen Hänen Majesteettinsa\nsinisessä rykmentissä palveleva kapteeni Stålsköld.\"\n\n\"Kylläpä heti huomasin, että kerran ennen olette ollut taistelussa!\nOttakaa suosiollisesti sydämellisimmät kiitokseni vastaan, herra\nkapteeni! -- Kummallekin meistä lienee vaarallista viipyä tässä\npaikassa kauemmin.\"\n\n\"Jää hyvästi seppä! Pyydän varoittaa sinua vast'edes välttämään\ntälläisiä selkkauksia, sillä hyvin epätietoista on, josko vielä toisen\nkerran sattuisin saapumaan sinua pelastamaan.\"\n\n\"Kiitän teitä herra kapteeni neuvostanne, jota mahdollisuuden mukaan\notan noudattaakseni.\"\n\n\"Siinä teet viisaasti seppä!\" -- vakuutti kapteeni Stålsköld ja jatkoi\näsken kerrottujen tapausten kautta katkaistua matkaansa samaan\nsuuntaan, jonne yleisen rauhallisuuden pakenevat ylläpitäjätkin olivat\nmenneet. Hän astui nyt keveämmillä askeleilla ja keveämmällä mielellä,\nsillä äskeiset tapahtumat olivat sysänneet syrjään hänen sydäntänsä\nraskauttavat katkerat tunteet. Mutta pian ne palasivat takaisin ja\nahdistivat hänen mieltänsä uudistetuilla voimilla entistä ankarammin.\nJo oli hän tuskallisten ajatustensa takia epätoivoon lankeamaisillaan\nkun hän yht'äkkiä kuuli täyttä laukkaa ajavien ratsastajain hevosten\nkavioiden kopinaa. Kapteeni Stålsköld'ille oli tämä kavioiden kopina\nsiksi hyödyllinen, että hän taas unhotti katkeran murheensa ruvetessaan\narvelemaan mitä ja millaista tarkoitusta varten nämät ratsastajat tähän\naikaan yötä mahtoivat olla liikkeellä?\n\nMutta pitkiin mietteisin ei hänelle suotu aikaa, sillä ratsujoukko\nläheni ja sen päällikkö huudahti jylhällä äänellä: \"seis!\"\n\n\"Hyvä ystävä!\" -- vastasi kapteeni ja pysähtyi, sillä hän hyvin tajusi,\nettä tämä päällikön antama käsky etupäässä koski häntä, jos kohta sen\nohessa ratsujoukkoakin.\n\n\"Onko tuo jompikumpi niistä kahdesta?\" -- kysyi päällikkö kääntyneenä\nhäntä lähinnä ratsastavan ratsumiehen puoleen.\n\nViime mainittu kannusti hevostansa ja ratsasti aivan kapteenin eteen.\nKumartuen alas katsoi hän kapteenin silmiin, jonka tehtyänsä hän palasi\ntakaisin päällikön luo ja sanoi: \"Oikein -- tämä on tuo upseeri.\"\n\nVuorostaan ratsasti nyt joukon päällikkö kapteenin luo ja sanoi\nkäskevällä äänellä: \"Minä vangitsen teidät kuningattaren ja\nvallitsevien lakien nimessä! Antakaa minulle miekkanne!\"\n\n\"Soo-o! Onpa minulla oikein pirullisen paha onni tänä yönä! -- vastasi\nkapteeni tyynesti -- Mutta minkätähden vangitsette minun, jos sallitaan\nminun kysyä?\"\n\n\"Ensiksi sentähden, että olette tarttuneet aseesen järjestyksen ja\nyleisen rauhan laillisia ylläpitäjiä vastaan ja toiseksi siitä syystä,\nettä olette auttaneet julkista kapinoitsijaa pakoon pääsemään ja siten\ntehneet itsenne velkapääksi majesteetti-rikokseen.\"\n\n\"Kautta hiiden! Olisinko todellakin tehnyt majesteetti-rikoksen!\" --\nhuudahti kapteeni Stålsköld, joka oli tullut hyvälle tuulelle,\nleikillisesti.\n\n\"Niin on asian laita\" -- huudahti ratsujoukon päällikkö äreällä\näänellä.\n\n\"Mutta minkä oikeuden ja vallan nojalla _te_ minun vangitsette, jos\nsaanen sitäkin kysyä?\" --\n\n\"Minä olen luutnantti Hänen Majesteettinsa henkivartijaväessä ja\nminulle on rauhallisuuden ylläpitäminen Tukholmassa uskottu täksi\nyöksi.\" --\n\n\"Ainoastaan täksi yöksi eikä pitemmäksi ajaksi?\" -- kysyi kapteeni.\n\n\"Se seikka ei koske teihin!\" -- ärjäsi luutnantti suuttuneena.\n\n\"Mutta ellen sittenkään ota totellakseni käskyjänne, hyvä herra\nluutnantti -- mitä siinä tapauksessa aikonette tehdä?\" -- intti\nkapteeni Stålsköld.\n\n\"Siinä tapauksessa aion käyttää väkivaltaa.\"\n\n\"Olette kai sitä mielipidettä, ett'en ypö yksin voi kestää teitä\nkaikkia vastaan?\" -- kyseli kapteeni yhä.\n\n\"Niinpä olen!\" -- huudahti luutnantti vihan vimmassa, lisäten: \"Mutta\nminä en ole tullut tänne vaihtamaan koukkusanoja teidän kanssanne, vaan\nviemään teitä vankilaan! Antakaa minulle sentähden pitkiä puheita\npitämättä miekkanne ja sanokaa nimenne!\"\n\n\"Te tahdotte siis välttämättömästi saada tiedon nimestäni, herra\nluutnantti?\" --\n\n\"Sanoinhan jo, että tahdon!\" --\n\n\"No niin. Nimeni on Stålsköld, olen kapteeni Hänen Majesteettinsa\nsinisessä rykmentissä.\"\n\n\"Perhana! Oletteko kapteeni Stålsköld! Tämä hiton pimeä ja sade estävät\ntuntemasta vanhoja ystäviä ja tuttavia! Kuitenkin tuntui äänenne\nminusta tutulta.\"\n\n\"Kiitän onneani, että tapasin teidät, luutnantti von D----!\" huudahti\nkapteeni Stålsköld. \"Siitä on pitkä aika kun viimeksi kohtasimme\ntoisemme, mutta toivoakseni olette voineet hyvin? Mutta ottakaa\nkuitenkin miekkani -- oli minulle mieluista saada antaa se vanhalle\nystävälle!\" Hän oli päästänyt irti miekkansa ja tarjosi sitä luutnantti\nvon D----lle, joka ei sitä kuitenkaan ottanut vastaan, vaan sanoi\nkohteliaasti:\n\n\"Pitäkää miekkanne, kapteeni hyvä. En tahdo ottaa sitä teiltä, vaikka\nviran puolesta täytyykin vaatia, että seuraatte minua ja saatte tyytyä\nseuraani.\"\n\n\"Suostun mielelläni tarjoukseenne, ja ne hetket, jotka seurassanne olen\nviettänyt, pidän iloisimpina hetkinäni!\" vakuutti kapteeni.\n\n\"Mutta ennenkuin lähdemme täältä, täytyy teidän sanoa, mihinkä\nkapinan-nostaja, jonka te, luultavasti tietämättä asian oikeata laitaa,\npelastitte oikeuden rankaisevista käsistä, on joutunut?\"\n\n\"Tarkoitatteko sitä kunnon seppää, joka vasarallansa teki kauniimpia\nurotöitä, kuin kukaan seppä koskaan tätä ennen on tehnyt? Hän oli\ntodellakin erinomainen. Jospa olisitte olleet näkemässä, luutnantti,\nvon D----! Niin mestarillista taistelua en luultavasti koskaan enään\nsaa tilaisuutta katsella!\"\n\n\"En epäile, että mies oli yhtä taitava kuin urhoollinenkin, mutta sitä\nsuurempi oli vahinko, että hän pääsi käsistämme ja sitä suurempi syy on\nepäillä, ett'ei hän ollut se, jolta näytti. Tätä nykyä parveilee öisin\nkaupungin kaduilla koko joukko käsityöläisiä, joiden laadusta saattaa\nluulla yhtä ja toista.\"\n\n\"Semmoinen on minulle, joka olen vaan pari päivää oleskellut\nTukholmassa, aivan tietämätöntä. Mutta luulettekohan, että kukaan muu\nkuin seppä olisi kyennyt käsittelemään niin muodotonta asetta\nsellaisella ihmetyttävällä taidolla?\"\n\n\"Tämä seikka todistaa tosin hänen ammattinsa todellisuutta, myönsi\nluutnantti von D----, mutta kuinka hyvänsä, niin huomasitteko,\nminnepäin hän meni?\"\n\n\"En kuolemakseni sitä huomannut! Tosin kuulin porttia aukaistavan ja\npantavan kiinni perästäni ja sen vuoksi on mahdollista, että hän meni\njohonkin läheiseen taloon, mutta varmaan en saata mitään sanoa.\"\n\nKapteeni Stålsköld puhui tahallansa valhetta erehdyttääkseen\nluutnanttia ja hänen seuralaisiansa, sillä ei hän tahtonut turhaan\nseppää pelastaneensa. Myös oli hän ryhtynyt äsken kerrottuun laveaan\nkeskusteluun ainoastaan antaakseen hänelle aikaa pakoon pääsemiseen ja\nhän piti varmana, että tämä tarkoitus nyt oli saavutettu.\n\n\"Siinä on siis kaikki, mitä asiasta tiedätte?\" kysyi luutnantti\nepäilevästi.\n\n\"Saakeli, luutnantti von D----! Olen jo sanonut enemmän kuin\ntiedänkään, olenhan jo sanonut yksin arvelunikin!\"\n\nLuutnantti kääntyi siihen ratsumieheen, jota olemme nähneet hänen jo\nkerran ennenkin puhutelleen ja joka ei ollut kukaan muu kuin\naseettomaksi tehty poliisimies. Matala-ääninen keskustelu syntyi heidän\nkeskensä, jonka jälkeen viimeksimainittu neljän ratsumiehen seurassa\nnelisti täyttä laukkaa siihen suuntaan, jossa tuo järjestyksen\nylläpitäjille häpeällinen taistelu oli ollut.\n\nLuutnantti von D---- laskeusi senjälkeen hevosen selästä ja käski yhden\nratsumiehen tehdä samoin. Oman ratsunsa tarjosi hän kohteliaasti\nkapteenille.\n\n\"Olkaa niin hyvä, kapteeni ja nouskaa satulaan. 'Ferm'illäni' ei tosin\nole kaikkia niitä oivia ominaisuuksia kuin sillä kelpo ratsulla, jolla\nratsastitte Jankovitz'in tappelussa, kun valloititte Hatzfeld'in\npatterit, vaan toivon kuitenkin että olette tyytyvä.\"\n\nMutta kapteeni Stålsköld'iä ei voitu taivuttaa ottamaan vastaan tätä\nluutnantin erittäin kohteliasta tarjousta, ja sittenkuin monta\nmolemminpuolista sanaa oli vaihdettu, nousi luutnantti von D----\nvihdoin oman hevosensa selkään ja kapteeni nyt hevosettoman\nratsumiehen.\n\n\"P----nan ikävä seikka tämä!\" -- sanoi luutnantti von D----, kun he\nhiljaista ravia ratsastivat eteenpäin.\n\n\"Mutta huuhtokaamme suuttumus alas takkavalkean ääressä lasilla vanhaa\nportviiniä. Ette luultavasti ensinkään tietäneet, että poliisien\nahdistama seppä todellakin oli tehnyt itsensä syypääksi hyvin\narveluttavaan rikokseen?\"\n\n\"Sitä en saattanut likimainkaan aavistaa,\" vastasi kapteeni Stålsköld.\n\"Näin vaan urhean miehen tukalan aseman, vihastuin kimppuun kävijöiden\nepäritarillisuudesta, sotia kolme yhtä vastaan ja tarjosin hänelle\napuani, jota en luule että itse ylimaaherrakaan olisi häneltä\nkieltänyt, jos hän olisi minun asemassani ollut. Mutta mitä pahaa oli\nhän sitten oikeastaan tehnyt?\"\n\n\"Hän oli kiihoittanut kerjäläisjoukon, muutamia humalaisia merimiehiä\nja joukon muita kuljeksijoita hänen johdollansa koettamaan\nkaupunginvankilasta vapauttaa muutamia valtiollisia vankeja, joita\nsiellä säilytetään. Hyökkäys ei kuitenkaan ensinkään onnistunut. Sillä\nkun kauvan oli pelätty jotakin sellaista, oli vartijoita lisätty\nmoninkertaisiksi ja he olivat erittäin valppaita. Ryntääjät lähtivät\nsentähden heti pakoon, ja koko asia päättyi muutamien repaleisten\nroistojen haavoittamiseen, jotka todennäköisesti hirsipuussa saavat\nmaksaa uhkarohkean yrityksensä. Mutta päämies pääsi pakoon, juuri\nteidän vuoksenne, kapteeni hyvä! Oltiin sitä paitsi kuultu halventavia\nlauseita Hänen Majesteetistaan kuningattaresta ja valtakunnan\nhallituksesta. Häntä auttaaksenne sekaannuitte hyvin ikävään asiaan.\"\n\n\"Älkää olko levoton, luutnantti hyvä. Kyllä minä asiani selvitän.\nMuuten en ensinkään tunne nykyajan valtiollisia selkkauksia, jonka\nvuoksi täytyy pyytääni, että hyväntahtoisesti lähemmin selittelisitte\nminulle niitä, sill'aikaa kuin me lämpimän takkavalkean ääressä, jota\nsuuresti ikävöin, istumme ja nautimme hyvää portviiniänne.\"\n\n\"Vähine tietoineni antaudun teidän käytettäväksenne. Mutta tuo hiton\nsade pieksee ihmistä vasten kasvoja, niin että koskee. Hyvä, että pian\nolemme perillä.\"\n\nHe kannustivat hevosiansa ja laukkasivat tiehensä. Korkea-vahdin luona,\njonne he pian saapuivat, laskeutuivat he selästä.\n\n\n\n\n6 LUKU.\n\n\nMeidän pitää nyt palaamaan pari tuntia taaksepäin ajassa, seurataksemme\nJakobsson'ia ja Aake Berg'iä heidän vaarallisella matkustuksellansa ja\nhuomataksemme, mitenkä he onnistuivat vaikeassa toimessa, jonka olivat\nottaneet toimittaaksensa.\n\nSaavuttuansa Drottninggatan nimiselle kadulle ja kulkiessansa sitä\npitkin ihmetytti heitä suuresti, että täällä nyt oli niin hiljaista ja\nrauhallista. Ei mitään melua ja meteliä enää kuulunut eikä\nhurraahuutojakaan. Nopein askelin kiiruhtaen eteenpäin, ehtivät he pian\nkenraali S----hjelm'in palatsin edustalle, jossa kuitenkaan ei enää\nlöytynyt ainoatakaan uteliasta ikkunoihin tirkistelijää. Ruokapöydät ja\nviina-astiatkin olivat poissa. Mutta portilla seisoi joukko ratsuväkeä,\njoidenka ratsut malttamattomasti polkivat maata.\n\nMatkustajamme pysähtyivät ikäänkuin katselemaan komeasti valaistua\npalatsia.\n\n\"Yrityksemme ei menesty. Me olemme myöhästyneet!\" -- kuiskasi Jakobsson\nAake Berg'in korvaan -- Nuo hirtehiset tuolla (hän viittasi kädellänsä\nikkunoihin) ovat, pahaa aavistaen, ryhtyneet varokeinoihin. Heidän\ntoimestansa kai on meluava kansa ajettu matkaansa. P----le vieköön,\nmitenkä varoviksi nuo ylimykset ovat tulleet viime aikoina!\"\n\n\"Mitä meidän nyt tulee tehdä? Paras kaiketi on, että heitämme koko\ntuumamme tällä kertaa siksensä?\" -- kysäsi Aake Berg.\n\n\"Eihän tässä näy muuta tehtävää olevan, kuin että lähdemme kuljeksimaan\npitkin katuja kuulustelemaan mitä toiset mahdollisesti ovat saaneet\naikaan sekä ilmoittamaan heille yrityksemme huonon menestyksen\" --\nvastasi Jakobsson.\n\nTämän lyhyen neuvottelun päätyttyä lähtivät he astumaan eteenpäin, mutta\nlähinnä olevassa kadun kulmassa he erkanivat toinen toisistaan,\nkumpikin eri haaralla etsiäksensä toisia tämän pelastamis-yrityksen\njohtajia.\n\nJakobsson ei muuten ollut erehtynyt tarkoituksesta, jota varten äsken\nmainittu ratsujoukko oli asetettu kenraalin palatsin portille. Nämät\nhevois-kaartiin kuuluvat ratsastajat olivat todellakin kutsutut tänne\nylläpitämään järjestystä ja karkoittamaan pois meluavaa kansa-joukkoa.\nSillä huomattuansa, että melske ulkona kadulla kiihtymistään kiihtyi,\noli kenraali S----hjelm, välttääksensä tälläisiä meluavia kansan\nkokouksia sydämensä syvyydestä vihaavan kuningattaren suuttumusta,\nTukholman ylipäällikön Fleming'in suostumuksella kutsuttanut heidät\ntänne. Tätä keinoa piti hän jo siitäkin syystä tarpeellisena, että hän\ntiesi itsellänsä, mutta erittäinkin valtiokamariherralla olevan paljon\nkadehtijoita ja vihamiehiä, jotka -- sitä hän pelkäsi -- yllyttäisivät\nkansaa johonkuhun vallattomuuteen, jonka kautta hääjuhlallisuus tulisi\nhäirityksi. Kun muutamat hänen palvelijoistansa kertoivat hänelle\nnoista suurenmoisista viina-astioista, joista ei kenkään tietänyt, kuka\nne oli toimittanut sinne, kiihtyi tämä hänen pelkonsa yhä, sillä hän\noli vakuutettu siitä, että joku hänen omista taikka hänen vävymiehensä\nvihamiehistä oli tehnyt hänelle nämät kepposet, siten saadaksensa\nrahvaan yltymään raivoon. Näyttipä siltä kuin olisikin tuo tuntematon\nvihamies saavuttanut tarkoituksensa, sillä hetki hetkeltä paisui meteli\nja entistä pahempia parjauksia ja kiivaampia uhkauksia kuului tuon\ntuostakin rahvaan keskeltä. Ketkä niitä lausuivat, sitä ei tietty,\nmutta arveltiin niitä palkattujen yllyttäjäin lausumiksi. Kenraalin\nmieli oli sangen levoton sill'aikaa kuin hän odotti ratsumiesten tuloa.\nKun nämät vihdoin saapuivat paikalle, sanottiin, että he olivat tulleet\nsaattojoukoksi kuningattarelle hänen kotimatkallansa. Kuitenkin\nvaadittiin samalla rahvasta lähtemään pois. Ne, jotka eivät\nvapaatahtoisesti ottaneet lähteäksensä, karkoitti ratsujoukko väkisin.\nMitään varsinaista kapinaa sen ohessa ei syntynyt, vaan päättyi asia\nkovilla kirouksilla ja uhkauksilla kansan puolelta. Kuningatar ei\ntietänyt koko asiasta mitään.\n\nMutta seuratkaamme Jakobsson'ia.\n\nErottuansa matkakumppalistansa käveli Jakobsson sattumuksen ohjaamana\nkatua ylös, toista alas. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Silloin\ntällöin tuli häntä vastaan joku yksinäinen matkustaja, joka rientävin\naskelin kiiruhti hänen ohitsensa, hätä hädin vastaten hänen\nystävälliseen tervehdykseensä. Hän alkoi jo epäillä, tokko hän tapaisi\nainoatakaan niistä, joita hän etsi, arvellen että kukin heistä, jättäen\ntoimitettavansa toimittamatta, oli mennyt kotiansa rauhallisesti\nnukkumaan, kun hän yht'äkkiä etäällä kuuli melkoisen kovaa ihmis-äänten\nsohinaa. Jonkinmoinen toivo syttyi tämän ohessa hänen mielessänsä ja\nhän kiiruhti sitä katua kohti, josta tämä äänten sohina kuului.\n\nTäällä tuli häntä vastaan suuri ihmisjoukko, niin omituisen ja\nkummallisen kaltainen, että hän päivästä aikaa sitä katsellessaan\nepäilemättä olisi purskahtanut täyttä kurkkua nauramaan, mutta nyt sai\nhän vallitsevan pimeyden tähden siitä ainoastansa yleisen haahmokuvan.\nSiinä löytyi jos jotakuta lajia ihmisiä yhteiskunnan alimmaisesta\nkerroksesta: rääsyihin puetuita kerjäläisiä, juopuneita merimiehiä,\nsamassa tilassa olevia porvarien renkejä, oppipoikia monesta eri\nammattikunnasta, häviöön joutuneita nurkka-kaupustelijoita akkoinensa\ny.m. Useimmilla heistä oli aseina särkyneitä laudan palasia, joita he\nluultavasti olivat murtaneet jostakusta laudoista tehdystä aitauksesta.\nMuuten näytti joukossa vallitseva yhteishenki olevan mitä veljellisintä\nlaatua, sillä he astelivat, riveihin asettuneina, käsitysten eteenpäin.\nVieläpä näytti jonkinmoinen järjestyksen ja kurin henkikin olevan\nheissä olemassa, sillä jos joku rähisi ylenmäärin kovalla äänellä, niin\nsaattoivat hänen kumppalinsa hänet heti ankarilla uhkauksillaan\nvaikenemaan. Tämän kirjavan joukon etunenässä kulki eräs mies, joka\npäättäen hänen kovin huonosta ja lahonneesta puvustansa, ei kuulunut\ntämän mailman onnenlapsien joukkoon.\n\nKun tämä omituinen joukko oli ehtinyt sille paikalle, johon Jakobsson\noli pysähtynyt sitä odottamaan, laski viimemainittu henkilö\nkursailematta käsivartensa hänen käsivartensa alitse ja veti hänet\nmukanansa, lausuen: \"Äläpäs kuhnaile, vaan lähde mukaan!\"\n\n\"Ken sinä olet ja mitä p----lettä tämä merkitsee?\" -- kysyi Jakobsson\nlähtien käymään rutkaleen näköisen miehen sivulla.\n\n\"Sinä et tunne minua Jakobsson! Olipa tuo oivallista! Minä olen\nvoittanut sinun kavaluudessa!\" vastasi rutkaleen näköinen mies.\n\nJakobsson pysähtyi hämmästyksen ja kummastuksen valtaamana, sillä nyt\noli hän miehen äänestä tuntenut hänen -- hurskasmieliseksi ystäväkseen\nPertti Månsson'iksi.\n\n\"Äläpäs pysähdy; -- eteenpäin; eteenpäin vaan!\" -- kehoitti Pertti\nMånsson ja veti Jakobsson'ia kädestä.\n\n\"Enkö näe unta? Oletko sinä todellakin saanut tämän aikaan ja ruvennut\ntämän oivallisen joukon johtajaksi?\" huudahti Jakobsson vielä milt'ei\npuoleksi hurmaantuneena kummastuksesta.\n\n\"Olen! Olen kuin olenkin!\" -- riemuitsi Pertti Månsson, hyvillänsä\ntästä ystävänsä kummastuksesta, lisäten: \"Tämä nyt on selvä todistus\nsiitä, ett'en olekaan siihen määrään asioita aikaan-saamaton, kuin sinä\nväitit minun olevan!\"\n\n\"Ellen omilla silmilläni olisi nähnyt tätä maine-työtäsi, niin\nhelpommin uskoisin pirun vieneen kuningattaren ja koko aateliston kuin\nsinun tätä ihmettä saaneen aikaan! -- Niin ihmeenä, todellisena\nihmetyönä tätä pidän, jos kuinka asiaa mietin! Mutta sanoppas Herran\nnimessä, mitenkä olet käyttäinnyt?\"\n\n\"Minä olen ottanut rahan ja viinan paholaishenget avukseni -- sanoi\nPertti Månsson -- Sitä paitsi on onni ollut minulle erittäin\nsuosiollinen. Ensiksi tapasin suuren joukon sellaisia, jotka kovasti\nkirkuivat ja kiroilivat siitä syystä, että heidät väkivaltaisesti oli\najettu pois kenraali S----hjelmin palatsin edustalta, jonne olivat\nmenneet hääjuhlaa katselemaan. Nämät tyytymättömät, joista useimmat\nolivat melkoisesti humalassa, olivat, kuultuansa mistä asiasta oli\nkysymys, heti kohta valmiit käymään käsiksi pelastamistoimeemme. Sitte\nei ollut niinkään vaikeata rahojen ja viinan avulla saada muita lisäksi\nryhtymään sellaiseen yritykseen, johon jo ennakolta niin monet olivat\nruvenneet osaa-ottajiksi. Myös olen omasta päästäni sepittänyt suuren\njoukon mitä kauhistavimpia juttuja. Minä olen noille seuraajoilleni\nvakuuttanut, että hallitus on tehnyt sen päätöksen, että kaikki vangit\nhuomispäivän kuluessa kaikessa hiljaisuudessa teilataan itse\nvankilassa, jotta kansa ei saisi tilaisuutta pelastamaan heitä sekä\nettä heidän poikkileikatut päänsä, kaikille aateliston vihollisille\nvaroitukseksi, pitkiin salkoihin pystytettyinä asetetaan ylt'ympäri\ntoria y.m.s. ehkä vielä kauhistavampaakin. Lopulla saapuivat Bosberg ja\nGrå viinalekkereinensä minun avukseni\".\n\n\"Missä he nyt ovat?\"\n\n\"He ynnä muutamat toiset myöhemmin tulleet liittolaisistamme\nsekaantuivat rahvaan joukkoon mahdollisuuden mukaan ylläpitääksensä\njärjestystä ja kuria. Voit olla vakuutettu ett'ei se ole mikään helppo\nasia. Kun me kuljimme vanhan valtiokansleerin asunnon ohitse oli myrsky\nvähällä päästä raivoamaan. Yhdistetyillä ponnistuksillamme saimme töin\ntuskin estetyksi, ett'ei koko yrityksemme silloin mennyt hukkaan. Sitä\nemme kuitenkaan saaneet estetyksi, että kiviä heitettiin ikkunoista\nhuoneisin. -- Kuuleppas kuinka meikäläiset nytkin käskevät ja pyytävät\njoukkoa marssimaan eteenpäin hiljaisuudessa ja melua pitämättä ja\nhuomaappas, kuinka kehnosti meidän soturimme tottelevat heitä.\"\n\n\"Kuka olisi uskonut sinun saavan tälläisiä urostöitä aikaan!\" --\nhuudahti Jakobsson uudestaan. -- \"Suo minulle anteeksi, hyvä Pertti\nMånsson, että olen pitänyt toimeliaisuuttasi ja pontevuuttasi liian\nhuonossa arvossa! Tästä lähtien en kunnioita näitä omaisuuksia\nkenessäkään niin suuressa määrässä kuin sinussa. Terävän järkes kautta\nolet yksin toimittanut enemmän kuin me kaikki muut yhteensä.\"\n\n\"Mutta minä olenkin nyt tehnyt kaiken sen, mitä aion tehdä\" -- sanoi\nPertti Månsson.\n\n\"Mitäpä näillä sanoillas tarkoitat?\" kysyi Jakobsson.\n\n\"Tarkoitan sitä, että sinä nyt saat ottaa haltuusi koko asian. Sinua\nvaan olen odottanutkin itse vetäytyäkseni pois koko leikistä. Me\nlähestymme kohdakkoin vankilaa, mutta sitä ennen asuntoani; siinä\nerkanen teistä ja jätän kaikki tyyni muiden huostaan.\"\n\n\"Sinun ei pitäisi jättää muille lopullista kunniaa tästä yrityksestä,\njonka olet pannut noin hyvään alkuun. Sepä olisi suuri vahinko sinulle.\nEikä tämä yritys olekkaan, tyystin punniten, niinkään vaarallista\nlaatua. Vankilaa vartioitsevat sotamiehet ovat harvalukuiset, heidät me\nvangitsemme ajatuksen nopeudella. Lopputehtävämme siellä ei myöskään\nvaatine aivan pitkää aikaa. Sitte lähteköön jokainen rauhassa kotiansa,\nsillä minä olen varma siitä, että Stensson lupauksensa mukaan tuo ne\nhevoset, joita vankien tulee käyttää sitä pikemmin päästäksensä\nturvaan, hyvissä ajoin ennen määrättyyn paikkaan, jotta ei meillä ole\nvangeista, päästettyämme heidät vankilasta irti, yhtään mitään\nrasitusta. Koko tapaus tulee pidettäväksi tavallisena, katumelskeenä,\njonka johtajista hallituksen on mahdoton saada mitään tietoa, he kun\nkaikki olivat valhepuvuissa ja roistoväelle peräti tuntemattomat.\"\n\n\"Jos vaara olisi vieläkin vähempi, kuin sen nyt kuvaat olevan, jos\nvankilassa ei löytyiskään parempaa vartiaa kuin yksi ainoa pieni hiiri,\njonka suun me tukitsisimme pumpulilla sittenkuin ensin olisimme\nsitoneet sen jalat ja lävistäneet siltä silmät puhki, en sittenkään\nottaisi mitään tämän enempää tässä asiassa tehdäkseni!\" -- vakuutti\nPertti Månsson vakaalla totisuudella.\n\n\"Sinä siis pelkäät?\" -- kysyi Jakobsson.\n\n\"En saata kieltää että peliään.\"\n\n\"Mutta mistä ja minkä ihmeen kautta sait tuon rohkeuden, jota tähän\nasti olet osoittanut?\"\n\n\"Niin, mistä sen sainkaan? Selvitäppäs se asia itse, jos kykeneet! --\nsanoi Pertti Månsson sävyisästi -- Minä puolestani en jaksa käsittää\nsitä ja mitä likemmäksi tulen taloani sitä käsittämättömämmäksi käy\nasia itsellenikin.\"\n\nJakobsson purskahti nauruun.\n\n\"Ha! ha! ha! Kylläpä sinä vielä olet sama Pertti Månsson kuin ennenkin\nja minä rupean uskomaan, että p----le meni sinuhun muutamaksi hetkeksi,\nmutta että hän nyt taas luopuu sinusta!\" -- lausui hän pilkaten.\n\n\"Kuinka sen asian lieneekin laita, siitä en huoli päättää; se vaan on\nvarma että jätän kaiken kunnian tästä yrityksestä sinulle. Mutta ole\nvaroillasi, sen neuvon annan sinulle. Tässä kadun kulmassa erkanevat\ntiemme. Jää hyvästi ja onnea tuumillesi!\"\n\nKuiskaavalla äänellä sanottuansa nämät sanat Jakobsson'ille pujahti\nPertti Månsson äkkiä eräälle ahtaalle poikkikadulle, jonka varrella\nhänen talonsa sijaitsi.\n\nJakobsson jatkoi yhä matkaansa, astuen tuon omituisen joukon\netunenässä. Iloksensa hän sattui huomaamaan, että rähinä ja älinä hänen\njohtamassansa armeijassa vaikenivat jota lähemmäksi tultiin vankilaa.\nMutta pimeän tähden ei hän voinut nähdä, että se myös mieslukunsa\nsuhteen hetki hetkeltä harventui sen kautta, että useat noudattivat\nPertti Månsson'in esimerkkiä ja hiipivät matkaansa.\n\nNoin kahdensadan askeleen päässä vankilasta antoi Jakobsson\nsotilaillensa käskyn pysähtyä. Niitä oli silloin jäljellä ainoastansa\nviisikymmentä. Näille piti hän matalalla äänellä innokkaan\nkehoituspuheen ja määräsi sen jälkeen, mitenkä vankilaa valloittaissa\noli meneteltävä. Hänen itse tuli muutamien urhokkaimpain kanssa hyökätä\nesiin vartioita vangitsemaan; muut saivat vankilan piirittämisen\ntoimeksensa. Jokaisen piti tehdä tehtävänsä hiljaisuudessa ja melua\nnostamatta. Mutta jos vartijoille vastoin luuloa saapuisi väkeä avuksi,\nniin karkoittakoot piirittäjät heidät urhoollisesti takaisin. Mutta jos\nauttajain luku oli niin suuri, ett'eivät kyenneet heitä voittamaan,\nniin pitäisi kunkin heistä, täyttä kurkkua huutaen että valkea oli\nvalloillansa, ruveta juoksemaan ristiin rastiin, siten saadaksensa\naikaan sellaista häirinkiä ja sekamelskettä, joidenka vertasta ei oltu\nkuultu eikä nähty. Vähäisen melskeen synnyttyä oli helppo asia päästä\npakoon.\n\nKun tavasta, jolla käytäisiin vankilan valloittamiseen käsiksi ja sen\nohessa mahdollisesti kysymykseen tulevista varokeinoista näin oli\npäätetty, marssittiin eteenpäin.\n\nJakobsson kulki nytkin toisten edellä ja häntä lähinnä seurasivat ne,\njotka olivat tarjoutuneet yhdessä hänen kanssansa hyökkäämään\nvartioiden kimppuun. Useimmat viimemainituista kuuluivat \"P.C.G.\nseuraan\". Vähän jälestäpäin tulivat ne, jotka olivat saaneet vankilan\nsaartamisen toimeksensa. Heidän johtajaksensa oli ruvennut sama\nvaltioviisas porvarinrenki, jonka jo kerta ennen olemme tavanneet tässä\nkertomuksessa. Kaikki noudattivat syvintä äänettömyyttä.\nPäihtyneidenkään ei kauemmin tehnyt mieli räyhätä. Ankaran tuulen\nsuhina ja sade, joka raskaina pisareina tipahteli alas kadulle, estivät\nmilt'ei kokonaan askeleiden äänenkin kuulumasta.\n\nKaikki näytti siis hyvää ennustavan, etenkin kun Jakobsson\nseuraajinensa huomiota nostamatta pääsi ihan lähelle vankilan porttia.\nAinoastansa kaksi vartioitsevaa sotamiestä oli näkyvissä ja nekin\nseisoa jököttivät välinpitämättöminä nojaten seinää vastaan, pää rinnan\nnojassa. Jakobsson antoi tovereillensa merkin hyökkäykseen ja ryntäsi\nlähinnä seisovaa sotamiestä vastaan, jolta pikaisesti riisti aseet\npois. Melkein samaan aikaan tekivät muutamat hänen seuralaisistansa\nsamoin toiselle sotamiehelle.\n\nHyvään alkuun oltiin siis nyt päästy.\n\nMutta aseettominakin tekivät sotamiehet niin paljon vastarintaa, että\nhe pari kertaa olivat ehtineet korkealla äänellä huutamaan \"hollah!\nhollah!\" ennenkuin rynnäkön tekijät saivat suukapulat sidotuiksi\nheidän suuhunsa. Tämä heidän huutonsa kerrassaan teki vankien\npelastamistoimessa puuhaajain kaikki toiveet ja toimet mitättömiksi.\nVankilan portti avattiin yht'äkkiä selki selällänsä ja erään upseerin\nkomentamina astui siitä neljäkymmentä sotamiestä painetit tanassa ulos\npihalle. Tämä kaikki tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin sen kertomiseen\non kulunut.\n\nJakobsson'in seuralaiset läksivät, hämmästyneinä vartiaväen\npaljoudesta, heti pakoon. Hän yksin jäi seisomaan paikallensa.\nTarkottaen enemmän pakenevia liittolaisiansa kuin portista tulleita\nvankilan vartioita huusi hän ankaralla äänellä: \"Älkää paetko! Meidän\npitää vaikka mihin hintaan kevytmielisen kuningattaren ja porvarein\nverta himoavain herrojen kynsistä pelastaa ne viattomat miehet, jotka\nhe ovat määränneet teurastettaviksi!\"\n\nHän oli tuskin saanut nämät sanat suustansa, kun muutamat sotamiehistä\ntarttuivat häneen, pitäen häntä kiinni käsistä ja niskasta. Jakobsson\nponnisti kaikki jättiläisvoimansa päästäksensä irti. Ojentaen vahvat\nkäsivartensa ja sivaltaen niillä taaksepäin onnistui hänen lyödä kumoon\nne sotamiehet, jotka pitivät niistä kiinni. Kun hän sitte hyökkäsi\neteenpäin, eivät voineet takaapäin hänen kauluksiinsa kiinni tarttuneet\npidättää häntä. Rikkinäiset repaleet Jakobsson'in takista jäivät\nkuitenkin heidän saaliiksensa. Onneksi hänelle ja hänen kumppaneillensa\nkielsi komentava upseeri sotamiehiänsä ampumasta. Tämän jalon herran\nsääliväisyyden tunne pelasti tässä tilaisuudessa monta ihmistä\nkuolemasta. Sen sijaan käski hän heitä ja paikalle kiiruhtavia\npoliiseja ajamaan pakenevia takaa ja vangitsemaan heistä niin monta\nkuin mahdollista. Mutta tämäpä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä\npakoon lähteneet olivat jo ennättäneet päästä melkoisen matkan edelle\nja sitä paitsi oli pimeä. Sentähden saatiinkin heistä kiinni\nainoastansa neljä, jotka olivat kompastuneet ja kaatuessansa loukanneet\nitsensä. Kaksi näistä tulivat pahoin haavoitetuiksi, sillä kiiruussa\nlöivät takaa-ajajat heitä aseillansa, tehdäksensä heitä pakoon\nkykenemättömiksi.\n\nJakobsson'in, joka kauvimmin oli viipynyt, oli myös vaikein päästä\npakoon. Kolme reipasta poliisimiestä ajoi häntä takaa. Mutta Jakobsson\noli yhtä ketterä ja nopea kuin vahvakin. Hän ei siis epäillytkään\nvoittavansa takaa-ajajansa juoksussa, kun hän yht'äkkiä liukahti\nmuutamilla katu-kivillä, jotka sateen kautta olivat tulleet\nniljakkaiksi ja liukkaiksi, ja kaatui.\n\nTämän tapaturman tähden saavuttivat poliisit Jakobsson'in, joka tässä\nhuutavassa hädässä muisti, että hänellä oli pistooli muassansa ja\npäätti sitä nyt käyttää puolustuksekseen. Hän pisti kätensä poveen --\nmutta pistooli oli poissa, se oli pudonnut, Jakobsson ei tietänyt mihin\ntaikka koska. Tämän onnettomuuden lisäksi tuli vielä sekin ikävä seikka\n-- että vasarakin hänen kaatuessansa oli luiskahtanut hänen kädestänsä\nja lennähtänyt ties minne ja kuinka kauaksi. Hän tähysteli sitä\nsilmillänsä ja haparoi käsillänsä, vaan ei nähnyt eikä löytänyt.\nSamassa kuuli hän kolme miekkaa vedettävän tupesta ja karkealla äänellä\nhuusi joku aivan läheltä häntä: \"Sinä olet kuoleman oma, jos teet\npienimmänkin pa'on yrityksen!\"\n\nTuskan hiki kihoili Jakobsson'in otsalta -- mutta olkoon menneeksi,\nparempi kuolla nyt heti kuin vangittuna tulla hirtetyksi! Hän oli\nkaatunut suinpäin, mutta vaikka hän kovasti oli loukannut rintansa,\nniin oli kuitenkin hänelle onneksi että hän oli kaatunut sillä tavoin.\nSen kautta oli hän päässyt sellaiseen asemaan, että hän nelin ryömin\nsaattoi pelästyneen jäniksen tapaan loikahtaa eteenpäin. Mitä,\nmillaista hyötyä hänelle karttuisi tälläisestä loikahduksesta, sitä ei\nhän itsekään voinut arvata -- mutta hei vaan! -- tulkoon tuosta mikä\nhyöty tahansa, umpimähkää hän loikahti kun loikahtikin eteenpäin\nsellaisella vauhdilla, että hän taas kaatui suullensa ja löi nenänsä\njotakin kovaa esinettä vastaan, luultavasti kiveä vastaan -- niin hän\narveli. Mutta ei, se ei ollutkaan kivi. Mahdoton on kuvata hänen\niloansa, kun hän huomasi, että hän oli lyönyt nenänsä -- omaa\nvasaraansa vastaan! Tuo siunattu vasara, -- hän tarttui siihen\nkuumeentapaisella innolla!\n\nJakobsson'in hätyyttäjät hämmästyivät niin suuresti hänen oudosta ja\nodottamattomasta matkustustavastansa, ett'eivät muistaneet aseitansa\nkäyttää ennenkuin Jakobsson päästyänsä seisaallensa oli valmis\npuolustamaan itseänsä. Suureksi onneksensa oli Jakobsson nuoruudessansa\noppinut miekkailutaitoa ja siinä saavuttanut niin suuren kätevyyden,\nettä aatelismiehenkin olisi sopinut siitä kerskata. Hyödyksi oli\nhänelle sekin seikka, että hän pääsi seisomaan erästä muuria vastaan,\nsaaden siten selkänsä vapaaksi.\n\nMitenkä hänelle sitte kävi, sen me ennakolta tunnemme, sillä lukijat\novat epäilemättä arvanneet, että kapteeni Stålsköld'in pulasta\npelastama seppämies oli juuri ystävämme Jakobsson.\n\nErottuansa kapteenista alkoi Jakobsson juosta täyttä vauhtia eikä\nlevähtänyt ennenkuin saapui kotiinsa, jonne onnellisesti ehdittyänsä\noli niin hengästynyt ja väsynyt, että vaipui istumaan lähinnä\nseisovalle tuolille.\n\nAake Berg ei tavannut matkallansa ainoatakaan vankien\npelastamis-yrityksen johtajista. Kauan harhailtuansa sinne tänne läksi\nhän kotiin siinä luulossa että koko yritys tällä kertaa oli rauennut\ntyhjään.\n\n\n\n\n7 LUKU.\n\n\nAamulla tuli Jakobsson pulskasti puettuna päävahtiin ja astui vakavin\naskelin päiväkirjaa pitävän herran luo. Hän ilmoitti, että hänen\nkotonansa edellisenä päivänä, hänen itse poissa ollessansa, oli tehty\nmurtovarkaus. Muiden kapineiden muassa oli varas vienyt mukanansa yhden\nkaksipiippuisen pistoolin, jonka varressa löytyvään, hopeaiseen\nkoristeesen oli piirretty \"A. B.\" (Aake Berg'in nimikirjaimet.)\n\nMelkoisen summan rahaakin sanoi hän tässä tilaisuudessa kadottaneensa,\nmutta väitti, että hän ennen kaikkia halusi saada pistoolin takaisin,\nsen kun oli saanut eräältä rakkaalta ystävältänsä muistoksi.\nKunniallisen palkinnon lupasi hän sille, joka toimittaisi takaisin\nnämät varastetut kapineet, joista hän antoi täydellisen, kirjallisesti\ntehdyn luettelon. Kun kirjanpitäjä oli kirjoittanut kaikki muistoon,\nläksi Jakobsson pois.\n\nMutta ohimennessä aukeni sattumalta sen huoneen ovi, jossa kapteeni\nStålsköld istui keskustellen luutnantti von D:n kanssa. Vaikka\nJakobsson ainoastansa vilkaisemalla katsahti sinne sisään, tunsi hän\nheti pelastajansa. Kuitenkin hän kokonaan salasi mielenliikutuksen,\njoka tämän näön johdosta syntyi hänen povessaan. Vasta ulos kadulle\nehdittyänsä jupisi hän itsekseen: \"Kyllä nyt itse olen rehellisesti\npäässyt asiasta, mutta pelastajani näkyy olevan pahemmassa kiikissä.\nKautta kunniani vannon tavalla taikka toisella korvaavani tälle\njalolle, uljaalle nuorukaiselle ne harmit ja vastukset, joita hänen\ntäytyy kärsiä minun tähteni. Sydämmessäni aavistankin että kerta pääsen\ntilaisuuteen sitä tekemään.\" --\n\nVähän ajan päästä Jakobsson'in lähdettyä saapui Tukholmaan ylipäällikkö\nFleming itse päävahtiin. Hän tuli lähemmin tiedustelemaan yöllä\ntapahtunutta kapinallista rettelöä ja kuulustamaan niitä, joita takaa\najettaissa oli saatu vangiksi. Hänen muotonsa oli rauhallinen eikä koko\ntapaus näyttänyt tehneen häneen sanottavaa vaikutusta, joko että hän\npiti sitä vähäpätöisenä taikka että hän nykyisten myrskyisten\nvaltiopäivien kuluessa, jolloin alinomaa levottomuuksia tapahtui, oli\ntottunut kylmällä verellä ja mieltänsä liiallisesti pahoittamatta\nvastaan-ottamaan tietoja öillisistä rettelöistä. Sitä paitsi tiesi hän,\nettä pääkaupunkiin oli kokoontunut lukematon joukko kerjäläisiä\nvaltakunnan eri maakunnista, joita nälkäisiä raukkoja kuka rajupäinen,\nrahoilla varustettu seikkailija tahansa helposti saattoi vietellä jos\njohonkin hullunkuriseen yritykseen. Sen lisäksi luuli hän oman\nvirka-arvonsa ja hallituksen etujen vaativan, että tälle tapaukselle\nannettaisiin niin vähän valtiollista merkitystä kuin mahdollista.\n\nSaatuansa tiedon ylipäällikön tulosta kiiruhti luutnantti von D. häntä\nvastaan etehiseen. Tervehdittyänsä käski Fleming luutnantin heti\nseurata häntä siihen huoneesen, jossa vangit olivat. Harvoin saattaa\ntavata onnehensa tyytyväisempiä ihmisiä kuin nämät vangit, jotka\nlevollisina venyivät olkivuoteillansa. Eikä tätä sovi ensinkään\nihmetellä, sillä nämät raukat eivät olleet pitkään aikaan saaneet maata\nniin lämpöisessä huoneessa kuin päävahdin vankihuone oli eikä syödä\nniin hyvää ja terveellistä ruokaa, kuin heille täällä tarjottiin. Nämät\nedut pitivät he niin suurina, että nekin molemmat, joita vartiat olivat\nlyöneet ja aseillansa haavoittaneet, saatuansa haavansa huolellisesti\nsidotuiksi osoittivat vaan mielihyvää nykyiseen tilaansa.\n\nJa ensimäisen silmäyksen heitettyänsä näihin rikkinäisiin rääsyillä\npuettuihin henkilöihin, joidenka kalpeat kasvot oli selvänä todisteena\nheidän pitkällisestä kärsimisestänsä, ymmärsi ylipäällikkö, ettei hän\nheiltä voisi saada öillistä kahakkaa valaisevia tietoja. Kuitenkin piti\nhän velvollisuutenansa kuulustella heitä, ensin kutakin eriksensä ja\nsitte kaikkia yhdessä. Mutta tämä kuulustelu todisti vaan hänen\narvelunsa todeksi.\n\nEnsimäiseksi tunnustuksensa tekevä lausui likimäärin seuraavat sanat:\n\"Minä olen kotoisin Norrlannista, josta nälän-tuska pakoitti minun\nlähtemään etelään päin. Muutamia päiviä sitte saavuin Tukholmaan.\nToivoin täällä saavani työn-ansiota, mutta se ei ole onnistunut. Niukan\nravintoni olen kerjännyt päivällä, yöni olen viettänyt joko taivas-alla\ntaikka -- kun onni sattui olemaan minulle myötäinen -- jossakussa\nvajassa. Viime yönä, jolloin tälläinen suotuisa onni ei ollut sattunut\nosakseni, sain erästä katua myöten kulkiessani eräältä mieheltä, jolla\nnäytti runsaasti olevan rahoja, yhden riksin sillä ehdolla, että\nseuraisin sitä joukkoa, jonka etunenässä hän kulki. Kun lupasin tehdä\nkaikki, mitä hän vaan käskisi, niin antoi hän vielä lisäksi minulle\npikarillisen viinaa voimieni virkistykseksi. Tätä sävyisää ja\nkohteliasta miestä en tuntenut enkä häntä vieläkään tuntisi, jos kohta\nhän astuisikin eteeni, sillä silloin oli pimeä. Paljon puhuttiin\nvangeista, joita hallitus oli päättänyt salaa antaa teilata, mutta tätä\npuhetta en liioin ottanut huomioon enkä paljon muuta ajatellut kuin\nriksiäni ja ryyppyä, jonka lämmittävän vaikutuksen tunsin ruumiissani.\nMitä vankilan luona tapahtui, sitä en nähnyt, mutta kun kaikki muut\npakenivat niin pakenin minäkin eivätkä sotamiehet olisikkaan minua\nsaavuttaneet ell'ei eräs pitkäläntä seppä olisi juossut minua kumoon.\"\n\nToisten vangittujen tekemät tunnustukset olivat sisältönsä puolesta\npää-asiallisesti yllä olevan kanssa yhtä pitävät. Ainoa kohta, jossa ne\ntoisistansa erosivat, koski asianomaisten kotiseutua.\n\nYlipäällikkö ei ollut uskovinansa näitä tunnustuksia ja vaati asiasta\nenemmän valaisevia tietoja, mutta vangit vakuuttivat yhteen ääneen\nkaikki sanoneensa, mitä tiesivätkin. Eikä heitä saatu mitään lisäämään\nnäihin tunnustuksiinsa, vaikka uhattiin käyttää kiristys-penkkiä ja\nmuita sen ajan hirvittäviä kidutuskoneita.\n\nSydämessään olikin Fleming täydellisesti vakuutettu siitä, että kukin\nheistä oli puhunut totta, sillä helppo oli ymmärtää, että nämät\nihmisraukat, rahoilla ja viinalla vieteltyinä, olivat ruvenneet\nosallisiksi yritykseen, jonka vaarallisuutta he eivät kyenneet\nkäsittämään.\n\nKun heiltä sen selvempiä tietoja ei voitu saada, läksi ylipäällikkö\nvankihuoneesta pois, annettuaan käskyn, että näitä toistaiseksi\npidettäisiin vankeudessa. Tämä hänen käskynsä ilahutti suuresti\nvankiraukkoja, jotka olivat pelänneet, että heitä heti laskettaisiin\nleivättömään vapauteen. Höysteeksi tähän heidän iloonsa tuli vielä\nsekin seikka, että vartija, joka tähän asti kaiken ajan oli istunut\nhuoneessa, myöskin läksi huoneesta pois. Nyt sallittiin heidän siis\nhaastella ja juttua laskea toinen toisensa kanssa! Siihen saakka oli\nheitä ankarasti kielletty sanaakaan hiiskumasta toisillensa.\n\n\"Kestäköön näitä kultasia päiviä vielä pitkänkin ajan!\" -- oli iloinen\nhuokaus, joka tämän ohessa nousi heidän rinnastansa. -- Surullista on\najatella, että ihminen ruumiin ravinnon puutteen kautta voipi tulla\nniin kurjamaisen onnettomaksi, ettei hän enää laske arvoa kalliimpaan\nkaikista hyvän Jumalan antamista lahjoista -- vapauteen.\n\nNyt oli kapteeni Stålsköld'in vuoro tulla kuulusteltavaksi. Luutnantti\nvon D----n saattamana astui ylipäällikkö tuiman näköisenä siihen\nhuoneesen, jossa kapteeni oleskeli. Katsottuansa terävästi kapteeniin,\nsanoi Fleming ankaralla äänellä: \"Teillä näyttää olevan sangen\nomituiset käsitykset, kapteeni Stålsköld, velvollisuuksistanne valtiota\nja yhteiskuntaa vastaan, koska te, sen sijaan, että teidän tulisi\nkoettaa ylläpitää järjestystä ja rauhaa, jonka tarkoituksen\nsaavuttamiseksi kukin sotilas kantaa aseitansa, päin vastoin käytätte\nmiekkaanne kapinoitsijain ja rauhallisuuden häiritsijäin hyväksi!\" --\n\n\"Herra parooni -- vastasi kapteeni tyynesti, pelkäämättä katsoen\nylipäällikköä silmiin -- minä en tiedä milloinkaan tahallani tehneeni\nitseäni velkapääksi sellaiseen rikokseen, josta minua syytätte.\"\n\n\"Te ette tahtone kieltää yöllistä tekoanne?\" -- kysyi Fleming.\n\n\"En, enpä suinkaan. Minä tunnustan kuolemasta pelastaneeni erään\nsepänsällin, jota raukkaa kolme rajupäistä miestä ahdisti terävillä\naseilla, siten tehden velvollisuuteni rehellisenä sotilaana ja\nupseerina. Pitäähän aina sorrettua auttaa.\"\n\n\"Mutta nuo miehet olivat järjestyksen laillisia ylläpitäjiä?\"\n\n\"Mistä minä sen olisin tietänyt? Enkö yhtä suurella syyllä saattanut\npitää heitä rosvoina, etenkin, kun sanotaan Tukholmassa tätä nykyä\nlöytyvän sellaisia kosolta? Muuten heidän toimensa todistikin pikemmin\njulkeata verenhimoa kuin rakkautta lailliseen järjestykseen ja\nrauhaan.\"\n\n\"He eivät jättäneet teitä tietämättömiin siitä, mihin ammattiin he\nkuuluivat ja mitä tarkoitusta varten he ahdistivat seppää\" -- väitti\nylipäällikkö.\n\n\"Mutta seppä vakuutti myös, että hän oli rehellinen porvarimies, joka\nei ollut tehnyt mitään pahaa. Velvollisuuteni oli uskoa sitä, joka\nsilminnähtävässä hengenvaarassa anoi apuani eikä niitä, jotka\nröyhkeästi tallasivat turvaksemme annetuita jumalallisia ja\ninhimillisiä sääntöjä\".\n\n\"Upseerin ei sovi esiintyä koukuttelevana asian-ajajana\".\n\n\"Miksi Teidän Ylhäisyytenne suvainneekin kutsua puolustustani, niin\npysyy kuitenkin selvänä totuutena se asia, että mieluisammin annan\nmiekkani pois, kuin että sitä kantaisin itselleni häpeäksi, ell'en saa\nsitä käyttää heikkojen turvaksi, vaan pitää tyvenesti katsella kuinka\nkolme aseellista miestä rauhan aikana kadulla pistävät kuoliaaksi\naseettoman miehen, jonka en tiedä mitään rikosta tehneen!\"\n\nFleming tuumaili kotvasen aikaa asiaa itseksensä eikä voinut olla\nsydämessänsä tunnustamatta, että kapteeni Stålsköld tavallansa oli\noikeassa. \"Jos itse olisin ollut tuollaisessa tilassa, niin luulen\nkautta Jumalan, että olisin tehnyt samoin kuin hän\" -- jupisi hän. Sen\njälkeen kysyi hän leppeämmällä äänellä, luulisiko kapteeni,\ntavatessansa miehen, tuntevansa häntä?\n\n\"Sitä en usko -- vastasi kapteeni. -- Ensinnäkin oli silloin niin\npimeä, ett'en saattanut hänen nokimustia kasvonvuolteitansa tarkemmin\nselittää ja toiseksi peittivät hänen syvälle päähän painetun hattunsa\nleveät liepeet kokonansa hänen silmänsä.\"\n\n\"Mutta uskotteko hänen todellakin olleen sepän?\"\n\n\"Sitä en voi tietää, mutta varma on, että hän käytteli vasaraansa niin\nsuurella taidolla ja näppäryydellä, että paraskin seppä koko\nvaltakunnassa olisi voinut ylpeillä moisesta ammatti-kätevyydestä.\"\n\n\"Minun on vaikea uskoa, että hän oli seppä. Epäilemättä piili tuossa\nsepän puvussa joku mahtavampi mies, sillä monesta asianhaarasta\npäättäen pidän juuri häntä koko tämän kapinallisen rettelön\npääjohtajana\" -- sanoi ylipäällikkö.\n\nSen jälkeen ilmoitti hän, että kapteeni Stålsköld taas saisi nauttia\nvapauttansa ja kielsi häntä öisiä tapauksia kenellekään kertomasta,\nsillä kansan mieltä ei pitäisi kiihoittaa tuollaisilla kertomuksilla.\nSitä paitsi oli luultava, että koko asia heitettäisiin siksensä, jos\nsen tutkimuksen kautta, jota par'aikaa pidettiin kaupungin seppien\nluona, yöllistä meteliä valaisevia kohtia ei saataisi ilmi. Vieläpä\nlupasi Fleming kuningattaren luona puoltaa kapteenia selittämällä, että\nvaikuttimena hänen käytökseensä oli jalo, vaikka sattumuksen takia\ntällä kertaa väärin käytetty ritarillisuus.\n\nTämän ystävällisen lupauksen annettuansa läksi ylipäällikkö pois\npää-vahdista. Molemmat upseerit seurasivat häntä kohteliaasti\nvaunuihin.\n\nLuutnantti von D. onnitteli sitte kapteenia, että hänen miehuullisen ja\nteeskentelemättömän käytöksensä kautta oli onnistunut voittaa\nylipäällikön mielisuosio ja toivotteli, ett'ei hänen tämän asian tähden\ntarvitsisi kärsiä tätä enempää harmia ja mielipahaa.\n\nMutta näyttipä siltä kuin ei olisikkaan takaisin saavuttamansa vapauden\nlahja vähimmälläkään tavalla ilahuttanut kapteeni Stålsköld'in mieltä.\nKohteliaimmasti kiitettyänsä luutnantti von D----tä hänen\nosoittamastansa hyväntahtoisuudesta ja ystävyydestä läksi hän\nsysimustalla mielellä pää-vahdista. Tähän asti oli tuo öinen tapaus\nvetänyt milt'ei kaikki hänen ajatuksensa puoleensa; nyt kun hän,\nainakin toistaiseksi, oli suoriunut tästä asiasta, rupesivat nuo\nkatkerat, tuskalliset muistit uudelleen ahdistamaan hänen sydäntänsä ja\nomaatuntoansa niin ankaralla voimalla ikäänkuin olisivat tahtoneet\nkostaa hänelle sen, että hän näin pitkäksi ajaksi oli irroittanut\nhuomionsa niistä.\n\nKapteeni ajatteli Elviraa ja hänen riistettyä onneansa, omaa menetettyä\nomantunnonrauhaansa ja sitä valaa, jonka hän oli tehnyt, sekä niitä\nvaikeuksia, jotka ilmaantuivat hänelle tämän valan täyttämisessä.\nLukija helposti käsittänee, että nämät tälläiset ajatukset olivat\nomiansa synnyttämään nuoren sotilaan sydämessä tuskan ja epätoivon\ntunteita.\n\n\n\n\n8 LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna oli kapteeni Stålsköld jo ennen kello viittä täydessä\njuhlapukimessa. Vartoessansa aikaa, jolloin hänen tuli lähteä linnaan,\nkäyskeli hän edestakaisin pitkin lattiaa. Hänen kalpeat kasvonsa ja\npullistuneet silmänsä olivat todisteina siitä, ett'ei hän kuluneena\nyönä ollut saanut unta, samoin kuin hänen epävakaat, toisinaan\nvitkalliset, toisinaan hätäilevät askeleensa saattavat meitä siihen\narveluun, että levottomia ja rajuja tunteita liikkuu hänen povessansa.\n\nTäsmälleen puoli kuuden lyömällä läksi hän matkalle linnaan.\nEhdittyänsä sinne, oltiin siellä jo täydessä toimessa ja puuhassa.\nKaikkialla näki hän vilkasta liikettä ja kuuli melua ja hälinää\npihalla, etehisissä ja käytävissä. Lukematon joukko vaunuja, joissa\nistui kunniaterveisille aikovia taikka linnasta jo paluumatkalla olevia\nhovi- ja virkamiehiä, ajoi ristin rastin. Kun kullakin näistä\nkorkeista, loistaviin pukuihin puetuista herroista oli mukanansa\nvähintänsäkin kaksi palvelijaa, niin on helppo arvata, että väen tungos\nportaiden edustalla oli suuri. Eikä se sisällä linnassakaan ollut\nvähempi, sillä tulevien ja menevien vieraiden lisäksi vilisi siellä\nkaikenmoisia hovipalvelijoita ylikamariherroista torvensoittajiin asti.\nHarvassa hovissa Euroopassa nähtiinkään tähän aikaan niin vilkasta\nelämää kuin Kristiina kuningattaren.\n\nKapteeni Stålsköld'iin teki tämä tavaton liike, tämä määrätön hälinä ja\nrähinä omituisen, milt'ei tuskallisen vaikutuksen. Hänen korvansa\nolivat lukkoon menemäisillään ja hänen rintansa kävi hänelle ahtaaksi\nhengittää. Sanomattomalla vaivalla onnistui hänen vihdoin tunkeutua\naina etumaisen vastaan-otto-salin ovelle asti. Siinä tuli ylipäällikkö\nHerman Fleming häntä vastaan.\n\n\"Hyvää huomenta, kapteeni! -- tervehti Fleming -- Kun äsken kävin\nkuningattaren puheilla, kertoi hän minulle, että teidän tähän aikaan\npitäisi saapuman noutamaan joitakuita kiinnekirjoja, en tiedä\nminkälaisiin taloihin. Nuo kirjat ovatkin valmiit, jotta ne heti voitte\nsaada, mutta muuten ei teidän sovi odottaa liian armollista kohtelua,\nsillä minun onnistui hyvin kehnosti lepyttää Hänen Majesteettinsa\nmieltä teidän käytöksestänne tuota seppää kohtaan.\"\n\nKapteeni Stålsköld kumarsi ääneti ylipäällikölle, joka pari askelta\nkäytyänsä kääntyi takaisin ja sanoi: \"Vielä sananen, kapteeni! Minä\nluulen, että teillä Hänen Majesteettinsa neuvon-antajien joukossa on\njoku sangen mahtava vihollinen, sillä muuan heistä on pyytänyt\nuskotella häntä, että teillä jo edeltäpäin oli tieto tuosta rettelöstä\nja että seppä, jonka pelastitte, oli salainen liittolaisenne.\"\n\n\"Minun tietääkseni ja ymmärtääkseni ei pitäisi kenenkään Hänen\nMajesteettinsa neuvon-antajista olemaan minun viholliseni, sillä en\ntiedä ketään heistä tavalla taikka toisella loukanneeni\" -- vastasi\nkapteeni Stålsköld.\n\n\"Olkoon sen asian laita miten onkaan, varma on ett'en suonut Hänen\nMajesteettiansa luopumaan tuosta mielipiteestä, joka näyttää minusta\nniin mahdottomalta, kuin koskaan mikään. Mutta te saatte kohta itse\ntilaisuuden poistaa nuo epäluulot, joidenka alaiseksi te, epäilemättä\nihan syyttömästi, olette joutuneet. Lopuksi saan ilmoittaa teille,\nett'ei Tukholman seppien joukossa ole tavattu ketään, jota olisi voitu\npitää sinä valeseppänä, jonka te kaappasitte lain rankaisevista\nkourista. Paras sentähden on, että pidätte tämän metelin salassa.\"\n\nYlimaaherran mentyä yhtyi kapteeni Stålsköld niiden joukkoon, jotka\nodottivat kutsumusta kuningattaren luo.\n\nPitkää aikaa ei hän vielä ollut odottanut, kun eräs sisään tullut\nkamariherra, kotvasen silmäiltyänsä läsnä olevia, astui hänen luoksensa\nlausuen: \"Te kai olette kapteeni Stålsköld?\" --\n\n\"Teidän palvelukseksenne, hyvä herra; -- minä olen kapteeni Stålsköld.\"\n\n\"Hyvä -- lisäsi kamariherra -- Seuratkaa minua! Hänen Majesteettinsa\ntahtoo puhutella teitä.\"\n\nVastustelematta läksi kapteeni astumaan hienon oppaansa jäljissä,\nseuraten häntä erääsen sisä-huoneesen. Heidän huoneesen astuessaan\nseisoi Kristiina selkä oveen päin, nojautuen erästä pöytää vastaan,\njoka oli täpö täynnä asiakirjoja ja kaikenmoisia kirjoitusneuvoja. Hän\nkeskusteli par'aikaa vilkkaasti, mutta matalalla äänellä pöydän\ntoisessa päässä seisovan valtiokamariherran Gyllenström'in kanssa,\njolle hän nyt kädellänsä antoi poislähdön merkin.\n\nParoni ja kapteeni Stålsköld eivät olleet tavanneet toisiansa sen\nikävän kohtauksen jälkeen, jonka edellä olemme kertoneet. Viime\nmainitulle ei siis tämän pahimman vihamiehensä tapaaminen täällä\nkuningattaren työhuoneessa suinkaan tuntunut hauskalta, mutta hän\nhillitsi itsensä ja kesti järkähtämättömällä vakavuudella sen vihasta\nhehkuvan, ivallisen katseen, jonka paroni, syvästi kumarrettuansa\nkuningattarelle, sivumennen loi häneen. Nyt sekin seikka, josta\nFleming oli puhunut, äkkiä selkeni kapteenille, sillä hän ei enää\nepäillyt, että paroni Gyllenström juuri oli tuo kuningattaren mahtava\nneuvon-antaja, joka oli kokenut tehdä häntä hallitsijattarensa silmissä\nkapinoitsijain liittolaiseksi. Kuningattaren viittauksesta lähti nyt\nkapteenin opaskin huoneesta pois.\n\nKristiina oli silminnähtävästi pahalla tuulella. Tänä aamuna oli\nhänelle allekirjoitettaviksi tuotu niin ääretön joukko hallitusta\nkoskevia asiakirjoja, että hän niitä tarkastaissa ja allekirjoittaissa\noli pannut kaiken kärsiväisyytensä alttiiksi.\n\nMe emme tässä saa jättää huomaamatta, että Kristiina vielä tähän aikaan\nalkoi päivätyönsä kohta jälkeen kello neljän aamulla sekä että hän\nvälttämättömästi vaati, jotta ainakin tärkeimmät hallituksen\nasiakirjoista näytettäisiin hänelle. Lähinnä seuraavien vuosien\nkuluessa muuttuivat nämät molemmat kohdat: edellinen aamutorkuksi,\njälkimäinen inhoon kaikkeen, mikä vaan vähimmälläkin tavalla koski\nhallitustoimia.\n\nNurjamielisyyden tuiman katseen loi hän nyt rypistettyjen kulmakarvojen\nalta kapteeniin, joka nöyrästi vartoen seisoi ovella. Nuoren sotilaan\nkalpean kasvonmuodon olivat tieto kuningattaren suuttumuksesta ja siitä\nsyntynyt mielipaha sekä ne katkerat tunteet, jotka parooni\nGyllenström'in äskeinen läsnäolo oli saanut hereille hänen\nsydämessänsä, entistä enemmän kalventaneet. Nämät alakuloisuuden ja\ntuskan piirteet kapteenin kasvoissa huomasi nuori hallitsijatar heti.\nAinoaksi syyksi tähän arveli hän kapteenin mielessä syntynyttä pelkoa\nja katumusta siitä, että hän auttamalla seppää tuossa yöllisessä\nkahakassa oli tehnyt itsensä hänen, kuningattaren, vihaan ja\nmielipahaan syypääksi. Mutta tuo tuollainen pelko ja nöyrä katumuksen\ntunne kutkutti Kristiinan itserakkautta ja lievensi hänen silmissänsä\nmelkoisesti kapteenin tekemää rikosta. Sentähden valkenikin hänen\nsynkkä muotonsa vähitellen ja ääni, jolla hän vihdoin kapteenia\npuhutteli oli paljoa suopeampi sitä, jota hän alkuansa oli pitänyt\nvaralla häntä varten.\n\n\"Te olette tänään niin hämmästyneen näköinen, kapteeni Stålsköld. Mikä\non syynä teidän mielenliikutukseenne?\" -- kysyi hän.\n\n\"Teidän Majesteettinne!\" -- vastasi kapteeni -- \"Minä olen kuullut, että\nkäytökseni eräässä tilaisuudessa on esitetty Teidän Majesteetillenne\naivan vääristetyssä muodossa, jotta sen kautta onnettomuudekseni olen\njoutunut Teidän Majesteettinne vihoihin.\"\n\n\"Totta on, että kovasti olen moittinut käytöstänne silloin, -- mutta\nehkäpä onkin syy liialliseen intoonne vetää miekkaanne haettava\nmieltymyksessänne sota-elämään ja sotaisiin menoihin, joka mieltymys\nteissä pitkällisen tottumuksen kautta kenties on muuttunut toiseksi\nluonnoksi?\"\n\n\"Tietysti vaikutti tämä Teidän Majesteettinne nyt mainitsema seikkakin\njossain määrin päätökseeni, mutta pääsyynä siihen oli kuitenkin\nsilloinen vaikea asemani. Kunniantuntoni ei millään muotoa sallinut\nminun huoletonna katsella, mitenkä kolme aseellista miestä\nkylmäverisesti pistivät kuoliaaksi neljännen aseettoman. Syvimmässä\nalamaisuudessa pyydän, että Teidän Majesteettinne ottaa erittäin tämän\nkohdan asiassa huomataksensa, vedoten sen ohessa Teidän Majesteettinne\ntunnettuun mielen ylevyyteen.\"\n\nKokenein hovimieskään ei olisi voinut laskea sanojansa taitavammin eikä\nonnellisemmin, sillä Kristiinan mielen ylevyyteen ei kukaan milloinkaan\nmenestyksettä vedonnut.\n\n\"Niinpä niin; olihan kai urhean soturin vaikea tuollaista katsella --\nsanoi hän muutaman hetken mietittyänsä. -- Mutta kuitenkaan ei näytä\naivan mahdottomalta, että te olisitte tunteneet tuon miehen, joka\nvalhetteli olevansa seppä, sekä että teillä edeltäpäin olisi ollut\ntieto niistä tuumista, joita hän puuhaili. Te läksitte häistä ennenkuin\nmuut vieraat ja huomioon on otettu, että te kaiken juhlan kuluessa\nolitte erittäin hajamielinen, jotta teidän ajatustenne arvellaan\nliikkuneen jossakussa kaukana häätalosta tapahtuneessa toimessa.\"\n\nKatsottuaan terävästi ja tutkistellen kapteenin silmiin, jatkoi\nkuningatar puhettansa:\n\n\"Sitä paitsi on se katu, jolla tuo rettelö tapahtui, kaukana siitä\ntiestä, jota kuljetaan kenraalin palatsista teidän nykyiseen\nasuntoonne, jotta saattaisi arvella teidän tahallanne käyneen noille\nseuduille tiedustelemaan mitenkä kapinallisten rikolliset toimet olivat\npäättyneet.\"\n\nKapteenin kasvot olivat kuningattaren puhuessa lentäneet\ntulipunaisiksi ja harmi hänen loukatusta kunniastansa sai hänen\nsilmänsä säteilemään. Kohottaen päätänsä korkeammalle sanoi hän:\n\"Kaikki nämät asianhaarat ovat tosin sellaiset kuin Teidän\nMajesteettinne on suvainnut sanoa, mutta joku salainen vihamieheni on\nkäyttänyt satunnaista hajamielisyyttäni -- johon oli syynä muuan,\nkokonaan minua itsekohtaisesti koskeva seikka, jota kuitenkin täytyy\npitääni salassa -- sen kautta kavalasti sytyttääksensä Teidän\nMajesteettinne mielessä perättömiä epäluuloja minua kohtaan. Että ne\ntodellakin ovat aivan perusteettomat ja kaikkea todenperäisyyttä\nvailla, sen toivon Teidän Majesteettinne itsekin kohta havaitsevan.\nMinä olen sotilas ja mieleni on ollut niin yksin-omaisesti kiinnitetty\ntähän ammattiini, että häpeäkseni täytyy tunnustaani, jotta kaikki\nsille vieraat, kotimaata koskevat kysymykset vieläpä nimeltäänkin ovat\nolleet minulle tuntemattomia. Teidän Majesteettinne valtakunnalle\nkunniarikkaan rauhan toimitettuakin, olen kaiken ajan oleskellut tämän\nrauhan kautta voitetuissa maakunnissa Saksan maalla. Täällä\nTukholmassa, jonne saavuin päivää ennen valtiokamariherran häitä ei ole\nminulla muita tuttavia kuin muutamat entiset sotakumppanit, jotka\nkaikki sydämmestään ovat Teidän Majesteettinne hallitukselle alttiit.\nTuo typerä tuntemattomuuteni valtiollisissa asioissa juuri sai sen\naikaan, että vastustelematta noudatin omantuntoni ääntä, joka käski\nminua auttamaan heikompaa. Jos minulla tavallisissa seikoissa olisi\nollut edes niin paljon kokemusta, kuin nyt yhden vuorokauden kuluessa\nolen ehtinyt hankkimaan itselleni, niin olisin varmaan ollut kahdella\npäällä siitä, mitä tehdä tuon sepän asiassa. -- Joku häijy ihminen on\nkäyttänyt tätä tietämättömyyttäni soaistaksensa hyvää mainettani ja\nsaattaaksensa minua onnettomuuteen. Jos Teidän Majesteettinne\nsuvaitsisi sanoa, kuka tämä salainen viholliseni on, niin vaatisin\nhänen julkisesti tunnustamaan kavalat aikeensa. Mutta jos hän ei sitä\ntahtoisi tehdä, niin antaisin hänelle miekallani sellaisen löylytyksen,\njoka saattaisi kelvata muille kielitteleville konnille varoittavaksi\nesimerkiksi.\"\n\nKristiina kuningatar rakasti rohkeata puhetta, kun tämä puhe koski\njotakuta muuta henkilöä eikä häntä itseä ja miehekästä uljuutta hän\npiti suuressa arvossa. Kapteeni Stålsköld'in tekemä uhkaus tuntematonta\nvihamiestänsä vastaan miellytti kuningatarta, etenkin kuin hän oli\ntäydellisesti vakuutettu siitä, ett'ei tuo kapteenin puolelta ollut\ntyhjää kehumista ja suulla suurentelemista, vaan että hän todellakin\noli mies toteuttamaan uhkauksensa. Myös oli kapteenin käytös niin suora\nja hän oli lausunut puolustus-puheensa niin avosydämisellä äänellä,\nettä niin teräväjärkinen ihminen kuin Kristiina kuningatar helposti\nymmärsi, ett'ei hän niistä salavehkeistä, joista häntä oli koitettu\ntehdä epäluulon alaiseksi, ennakolta ollut mitään tietänyt.\n\n\"Minä uskon puheenne todeksi, kapteeni Stålsköld -- lausui kuningatar\n-- ja annan teille tällä kertaa tämän miekkanne väärin-käyttämisen\nanteeksi siitä syystä, että sitä maineella ja ansiollisesti olette\nkäyttäneet sodanaikana. Tuo erhetyksenne, kerran tehtynä, muuten ei\nenää olekkaan korvattavissa. Mutta olkaa vast'edes varovainen!\"\n\nKapteeni Stålsköld kumarsi syvään ja hänen sydämensä täyttyi\nkunnioituksella tuota nuorta hallitsijatarta kohtaan, joka tuomiossansa\nnäin sopivalla tavalla oli ymmärtänyt yhdistää ankaruuden ja lempeyden\nsekä oikeuden ja kohtuuden.\n\n\"Mutta tullakseni toiseen asiaan,\" sanoi Kristiina, ja ojensi kätensä\nottaaksensa muutamia pöydällä olevia asiakirjoja; -- \"tilojenne\nlahjoituskirjeet ovat valmiina, ja minä olen omakätisesti kirjoittanut\nniiden alle\". Hän antoi ne kapteenille, joka astui esiin niitä\nvastaanottamaan.\n\n\"Ota vaataan, oi kuningatar, alamaisin kiitollisuuteni siitä\npalkitsemistyöstä, joka Teidän Majesteettinne erin-omaisesta hyvyydestä\ntulee isäni muistolle, ja niille vähäpätöisille ansioille, joita hänen\non onnistunut saavuttaa taistelussa oikean uskon puolesta ja Ruotsin\nvihollisia vastaan.\"\n\nKapteeni Stålsköld ei huomannut sitä pian katoavata hymyä, johon\nkuningattaren huulet vetäytyivät, kun hän puhui oikeasta uskosta.\n\n\"Sitä paitsi olen pitävä huolta siitä, että sukunne otetaan\nritarihuoneesen, jotta te, kapteeni Stålsköld, senjälkeen\nvastaansanomatta pääsette nauttimaan niitä etuja, jotka teille\nvapaasukuisena tulevat\".\n\n\"Kiitän Teidän Majesteettianne tästä lupauksesta\", vastasi kapteeni,\n\"ja se ilahuttaa minua sitä enemmin, koska itselläni on ollut aikomus\nalamaisuudessa nostaa kysymys siitä. Voi olla hyvään tarpeesen, että\ntämä asia on selvillä; sillä kun on kysymys itsensä puolustamisesta\npilkkaajoita vastaan, niin tämä asianhaara ei ole merkitystä vailla\".\n\n\"Te ajattelette ainoastaan taistelua ja puolustusta, kapteeni\nStålsköld. Mutta muistakaa, että se joka miekkaan tarttuu, se miekkaan\nhukkuu. Alanpa pelätä, että olette oikein torapussi, joka paljastatte\nmiekkanne joka pikku-asiasta\". -- Kuningatar lausui tämän leikillisellä\näänellä, ikäänkuin hän ei olisi tarkoittanut mitään siitä. Tunnettu\nsitäpaitsi on, että Kristiina mielellään suosi sellaisia miehiä, jotka\npuolustivat kunniaansa, sekä että hän sangen armollisesti kuunteli\nilmoituksia kaksintaisteluista, sillä hän katsoi niiden paraiten\ntodistavan taistelevien uljuutta ja miehekästä urhoollisuutta.\nSeurauksena tästä kuningattaren mieltymyksestä kaksintaisteluihin\nolikin, että nämät, jotka Kustaan aikana olivat jääneet milt'ei\nunohduksiin, taas Kristiina kuningattaren hallitus-ajalla tulivat\nyleisesti käytäntöön.\n\n\"Minä en halua tarpeettomasti mitellä miekkaa kenenkään kanssa, mutta\ntoisinaan tapahtuu, että heikompi ainoastaan vetoamalla miekkaan voi\nhillitä parjaajan kielen ja saada oikeuden,\" väitti kapteeni ja asettui\nodottavaan asemaan, vartoen kuningattaren viittausta, että vastaan-otto\noli loppunut. Mutta hän otti vielä yhden papereista, jotka olivat\npöydällä, lausuen: \"Vielä seikka, joka koskee tätä asiakirjaa. Neuvosto\non vaatinut, ja minun on myöskin aikomus hyväksyä tämä heidän\nehdotuksensa, joka koskee sen mainion rykmentin hajoittamista, jossa te\npalvelette, kapteeni. Katsoen siihen, että nyt on rauha kaikkien\nnaapurien kanssa, on mahdollista vähentää sotajoukon määrää. Koska\nmiehistössä sinisessä rykmentissä suurimmaksi osaksi on ulkomaalaista\npalkkaväkeä, niin olemme katsoneet, että rauhan ajalla valtakunnalle\nhyödyllisempäänkin tarkoitukseen voimme käyttää tuota melkoista\nrahamäärää, joka nyt menee heidän palkkaamisekseen\".\n\nKapteeni Stålsköld oli säpsähtänyt kuullessaan tämän. Hänen rakastettu\nsininen rykmenttinsä hajoitettaisiin, jonka kanssa hän oli ottanut osaa\nniin moniin vaaroihin ja saanut niin monta voiton seppelettä. Sanoma\nhänen äitinsä kuolemasta ei olisi kentiesi koskenut häneen kovemmin\nkuin tämä surusanoma.\n\nKuningatar tarkasti hymy suin tuota suurta vaikutusta, jonka hänen\nsanansa tekivät nuoreen sotilaasen, ja hän milt'ei sääli hänen\nteeskentelemätöntä suruansa. Senpätähden ei hän myöskään pannut\npahakseen, kun kapteeni uskalsi huomauttaa: \"Mutta Teidän\nMajesteettinne! Sininen rykmenttihän on ruotsalaisen armeijan ydin.\nLukemattomissa taisteluissa on se pitänyt paikkansa urhoollisimpana\nurhoollisten joukossa ja se on yksinään tuottanut Ruotsille sotakunniaa\nyhtäpaljon kuin kymmenen muuta rykmenttiä yhteensä! Mihin kelpaa\nsotajoukkomme, jos sininen rykmentti hävitetään? Minä päivänä tahansa\nsaattaa syntyä joku sodan syy, ja silloin olisi sangen hyvä lähettää\ntuleen sellaisia sotilaita, jotka eivät muuta kuin nimeltä tunne sitä\ntunnetta, jota muuan ihmislaji kutsuu peloksi.\"\n\n\"Ettehän moittine muita rykmenttejä voittoisassa sotajoukossamme\npelkureiksi?\" väitti kuningatar.\n\n\"Olkoon sellainen vääryys kaukana minusta, mutta ensimmäinen palkinto\nurhoudesta tulee kuitenkin 'siniselle'.\" --\n\n\"Mitä sitten sanotte maamiehistänne, suomalaisista? Olisivatkohan he\ntyytyväiset teidän palkinnon antoonne?\"\n\n\"Ei kukaan voi urhoudessa olla heitä etevämpi, vaan kun he\npää-asiallisesti ovat rakuunoita, niin ei heillä voi olla sitä\nerin-omaista sotataitoa, joka tekee sinisen rykmentin maailman\netevimmäksi rykmentiksi!\" vastasi kapteeni Stålsköld hehkuvalla\ninnolla.\n\n\"Mutta mitä luulette ruotsalaisten ajattelevan sellaisesta\narvostelusta, jossa he ovat kokonaan unohdetut?\"\n\n\"Teidän Majesteettinne, he ovat maailman urhoollisinta kansaa, ja\nEuropan täytyy vavista, kun he liikahtavat.\"\n\nKuningatar alkoi nauraa sydämellisesti.\n\n\"Te olette onnellinen palkinnon jakaja te, kapteeni Stålsköld\", sanoi\nhän, \"sillä ette osaa antaa muita kuin ensimmäisen palkinnon, ettekä\nniin tarkoin välitä, kuinka monelle sen annatte. Vaan kun te olette\ntulleet siihen päätökseen, että kaikki osastot armeijastamme oikeastaan\novat yhtä urhokkaita, koska ne kaikki ovat urhoollisimpia, niin\nlieneehän yhden tekevä, missä palvelette minua ja Ruotsia\".\n\n\"Minä olen valmis uhraamaan henkeni Teidän Majesteettinne puolesta,\nmihin rykmenttiin tahansa Teidän Majesteettinne suvaitsee asettaa\nminut\", vakuutti kapteeni innokkaasti.\n\n\"Tämän uhrin toivon tulevan poistetuksi niin pitkälle tulevaisuuteen\nkuin suinkin,\" lausui Kristiina leikillisesti, \"ja minä aion pitää\nteidän hyväksi koetellun miekkanne itseni turvaksi, jonkatähden myös\nolen päättänyt muuttaa teidät kapteenina henkivartijakaartiini. Tässä\non valtuuskirjanne.\" Hän ojensi paperin, joka oli hänen kädessään,\nihmeen kummastuneelle kapteenille, joka ei voinut pusertaa suustansa\nsanaakaan kiitokseksi. Niin äkkiä ja odottamatta oli asia tullut\nkysymykseen, ett'ei hän voinut tointua hämmästyksestään, vaan seisoi,\nkäyttääksemme vanhaa sananlaskua, niinkuin pilvistä pudonneena.\n\nLopulta sai hän kuitenkin vaivoin sanotuksi seuraavan kiitoslauseen:\n\"Teidän Majesteettinne minulle osoittama hyvyys on paljoa suurempi tuen\nolisin ansainnutkaan, mutta koetan aina tästälähin tulla ansaitsemaan\nTeidän Majesteettinne osoittamaa luottamusta.\"\n\nKuningatar katseli häntä tarkoin, silla hän saattoi hänen käytöksestään\npäättää, ottiko hän vastaan tuon nimityksen ilolla vai ei. Hän luuli\nhuomaavansa, ett'ei kapteeni ainakaan siitä iloinnut.\n\nEikä hän tässä pettynytkään, sillä kapteenin ensimmäinen ajatus, joka\nkoski rakasta sinistä rykmenttiä, josta hänen täytyi erota, herätti\nhänessä katkeraa surua ja kaipausta, mutta kun hänen mielensä oli\nehtinyt tyyntyä, alkoi hän ajatella toisin. Hän ajatteli Elviraa ja\nvalaansa, ja silloin näytti tapahtunut muutos hänessä Luojan\nsallimukselta, joka antoi hänelle tilaisuuden pitää huolta siitä, jonka\nrauhaa oli vannonut puolustavansa.\n\n\"Kuinka tyydytte kohtaloonne?\" kysyi kuningatar keskeyttäen\nmolemminpuolisen vaiti-olon.\n\n\"Teidän Majesteettinne! Minä pidän sitä onnena, jota en ole voinut\nodottaakkaan ja sillä olen saavuttanut rohkeimpienkin toiveitteni\npäämäärän\".\n\n\"Hyvä että olette tyytyväinen, kapteeni Stålsköld, sillä en olisi\ntahtonut tehdä tätä vastoin mieltänne.\"\n\nSilloin tuli sisälle kamariherra ja ilmoitti että kreivi Magnus pyysi\npäästä kuningattaren puheille.\n\n\"Pyytäkää kreiviä astumaan sisälle\", sanoi kuningatar ja sanottuaan\nkapteenille, että hänen virkatoimensa pian alkaisi, sekä kehoitettuaan\nhäntä käymään asian-omaisten luona, antoi hän kapteenin lähteä pois.\n\nHeti senjälkeen tuli sisälle tuo mahtava suosikki kuninkaallisella\nkomeudella ja käytöksellä.\n\n\n\n\n9 LUKU.\n\n\nLokakuun 20 p. vuonna 1650, jolloin Kristiina kuningattaren kruunaus\ntapahtui, oli sunnuntai. Jo aikaisesta aamulla olivat tukholmalaiset ja\nne, jotka maaseuduilta olivat kruunauksen tähden matkustaneet\nTukholmaan, liikkeessä. Äärettömän suuri kansajoukko tulvaili linnaan\nja suureen kirkkoon, sekä niille kaduille, joita pitkin loistavan\nkruunausjoukon piti kulkeman. Ainoastaan harvalukuinen vähemmistö\nniistä monista tuhansista, jotka halusivat päästä kirkkoon, saattoi\nsaada sijaa siellä. Muut ympäröivät temppelin elävällä muurilla. Tungos\noli kaikkialla kauhea. Kun ylen määrin loistava ja komea juhlakulkue\nlopulta lähti liikkeelle, oli moni vaarassa likistyä kuoliaaksi.\n\nEi koskaan sitä ennen ja tuskin myöhemminkään ole Tukholmassa nähty\nniin mahtavan komeata kohtausta, eikä Ruotsissa niin loistavaa\nkruunausta. Kulkueen etupäässä oli eräs hevois-henkivartijakaartin\nosasto. Kuningattaren kallis-arvoisia juhlavaunuja veti neljä\nlumivalkeata, hopeakenkäistä hevoista, ja niiden kummallakin puolella\nratsasti valtakunnan etevimpiä kenraaleja, miehiä, jotka\nkolmenkymmenenvuotisessa sodassa olivat hankkineet katoamattomia\nansioita itselleen Ruotsin suhteen ja kuolematonta kunniaa historiassa,\nniinkuin Königsmarck, Wittenherg ynnä moni muu. Heidän kanssaan\nkilpaili tuhlaavassa komeudessa nuot viisi korkeata valtiovirkamiestä,\njoiden ajokalut eivät olleet kuningattaren ajokaluja paljoa huonompia,\nja joiden joukkoon silloin luettiin miehiä semmoisia kuin Akseli\nOxenstierna, Pietari Brahe, sekä i'äkäs sotamarski Jaakko de la Gardie,\nvenäläisten ikimuistettava voittaja. Näitä lähimpänä ajoivat\nvaltioneuvokset, jotka tässä tilaisuudessa osoittivat yhtä suurta\nloistoa, ja sitten valtakunnan muut mahtimiehet, aina säätynsä ja\narvonsa mukaan. Kuningattaren ent. opettaja, Juho Matthiaksenpoika,\npiti tavanmukaisen kruunaussaarnan, itse kruunauksen toimitti valtion\nja kirkon-asioissa hyvin ansiokas Upsalan arkkipiispa, Juho Lenaeus.\nKun juhlallisuus kirkossa oli tapahtunut, palasi kruunaus-joukko\nsamassa järjestyksessä linnaan, jossa juhla-ateria oli valmistettu\nosan-ottajille.\n\nMutta rahvaastakin, joka tiheissä joukoissa ympäröitsi kuninkaanlinnaa,\noli pidetty huolta. Alhaalla torilla vuoti viiniä runsaasti monesta\nsuihkukaivosta, ja moni söi maukkaasti sinne asetettua tavattoman\nsuurta \"kruunaus-härkää\". Tungos ei täälläkään ollut vähempi kuin se,\njoka oli ollut suuren kirkon luona, ja niillä kaduilla, joita myöten\nkruunausjoukko oli kulkenut. Olipa melua ja temmellystä, jota ei\nmitenkään saata kuvata. Ei voinut kuulla lähimmän naapurin sanoja,\njoll'ei tämä puhunut erittäin kovaa. Ja mitä illemmäksi tultiin, sitä\nenemmän kasvoi melu, vieläpä samassa määrässä, kuin viinijumala ennätti\ntunnetulla tavallaan vaikuttaa läsnä oleviin.\n\nNoin k:lo 9 aikana alkoi tulitus, joka sitten taukoamatta kesti\npuoli-yöhön saakka. Jo ensimmäisiä, verrattain vähäpätöisiä raketteja\nvastaan-otti kansa äänekkäillä hurraa-huudoilla. Hetki hetkeltä tuli\nmieli-ala yhä iloisemmaksi. Toiset nauroivat, toiset lauloivat, toiset\ntaas huusivat voimiensa takaa. Mutta ne, jotka jo olivat väsyneet tahi\nkyllästyneet näihin toimiin, huvittelivat tappelulla. Usealla eri\ntaholla ja muutamissa joukoissa oteltiin sydämmen pohjalta ja tehtiin\nmonta urhoollisuuden näytettä, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä sota\nkunninkaan ja valtakunnan puolesta. Haavoitetuista ja kaatuneista ei\nsaanut näin juhlallisessa tilaisuudessa olla puutetta; monta kannettiin\npois enemmän kuolleena kuin elävänä ja moni aivan hengetön oli saanut\nsankarikuolon.\n\nSemmoinen oli elämä linnan ulkopuolella ja ympärillä, kun\nkapteeni Stålsköld lähti linnasta. Hän oli sinä päivänä ollut\nvahti-adjutanttina, mutta noin k:lo 10 aikana illalla oli eräs toinen\nkaartin-upseeri tullut hänen sijaansa. Niin päästyään vapaaksi päätti\nhän sekaantua kansajoukkoon ja kuluttaa aikaansa katselemalla kuinka\nkansa huvittelihe. Sitä paitsi oli hänellä yhtä toista miettimistä, ja\nsen luuli parhaiten saattavan tapahtua ulkona raittiissa ilmassa,\nsill'aikaa kuin käveli ympäri varsinaisetta päämäärättä, mihin hyvänsä\nsattumus hänen veikin.\n\nHän oli pari päivää sitten tavannut Elviran, ensimmäisen kerran tuon\nonnettoman tunnustuksen jälestä. Tätä kohtausta oli hän itse hakenut,\nsillä hänelle tuli tuiki mahdottomaksi saada rauhaa ennenkuin oli\nnähnyt hänet. Kertomuksista oli kuullut Elviran kohta häiden jälkeen\nsairastuneen, mutta taas vähin voimistuneen. Mikä oli ollut sairauden\nsyynä? Ehkä suru ja epätoivo? Millä tavoin oli parooni käyttäinnyt\nhäntä kohtaan, ja millaiseksi alkoi hänen kohtalonsa muodostua? Oliko\nhänen koston-uhkauksensa millään tavalla vaikuttanut paroonin\nmenettelytapaan, vai oliko tämä jo ehkä ansainnut sen verisen\nrangaistuksen, jolla hän, kapteeni, oli uhannut paroonia vähimmästäkin\nloukkauksesta Elviraa kohtaan? Näihin ja muihin samanlaisiin\nkysymyksiin halusi hän vastausta, ja siinä toivossa meni hän kenraalin\nluo, kun toivoi siellä tapaavansa Elviran, eikä hän tässä toivossaan\npettynytkään. Tähän käyntiin oli hänellä sitäpaitsi toinen, kylläkin\ntärkeä syy. Olipa jo aika ilmoittaa kenraalille, jonka tiesi\nedespäinkin itseänsä suosivan, siitä uudesta käänteestä, joka\nkuningattaren häntä kohtaan osoittaman hyvyyden kautta oli hänen\nkohtalossaan tapahtunut.\n\nHetken kuljeskeltuaan ympäri meluavassa kansajoukossa, päätti hän\npyrkiä vähempiliikkeisille ja kauvempana oleville kaduille saadakseen\nhäiritsemättä muistella tätä tapaamista ja uudestaan miettiä niitä\nhuomioita, joihin sen johdosta luuli saaneensa syytä. Hän muisteli siis\nkenraali S----hjelm'in sydämmellistä vastaan-ottoa, ja muisti häpeällä,\nkuinka tyydyttämättömästi oli vastannut tämän kysymykseen, miksi niin\npitkään aikaan ei ollut käynyt hänen luonansa, ja jättänyt hänen,\nkenraalin, tietämättömäksi tapahtuneesta nimityksestä. Sen muistutuksen\nhuomaavaisuuden puutteesta, joka oli tässä kysymyksessä, piti kapteeni\naivan oikeutettuna.\n\nElviran oli hän tavannut kalpeana ja kärsivänä, mutta hänelle ei ollut\nonnistunut saada selville tämän sisällistä mielentilaa eikä suhdetta\nparooniin. Häntä itseänsä kohtaan oli Elvira kartteleva ja näytti\nselvästi, että mieluimmin olisi tahtonut välttää puhelua niistä\naineista, joista hän halusi saada selitystä. Mutta kun hän siitä\nhuolimatta otti puheeksi nämät aineet, antoi Elvira kierteleviä\nvastauksia, ja lopuksi oli hän lausunut melkein katkerasti: \"On\nnimen-omainen tahtoni, kapteeni Stålsköld, ett'ette ensinkään koeta\nsekaantua minun arviosuhteisini, sillä siten ette saa tehdyksi mitään\nhyödykseni, vaan päinvastoin. Siitä saatatte olla vakuutettu, että\nparooni on kohdellut ja vastakin kohtelee minua niinkuin olen ansainnut\ntulla kohdelluksi, eikä ole hänen luonteensa mukaista antaa kenenkään\nsanojen tahi uhkausten vaikuttaa hänen menetystapaansa. Mitä\nteidän valaanne tulee, niin pitää pitämänne sitä tekemättömänä!\"\nArvoituksentapaisia sanoja kapteenille. Kuinka arveli Elvira paroonin\npitävän itseänsä kohdella, ja kuinka oli tämä häntä kohdellut. Hän oli\nkokenut saada tarkempaa selkoa siitä, mutta turhaan, sillä Elvira oli\npäättävästi kieltänyt kaikki enemmät selitykset.\n\nHänelle ei jäänyt neuvoksi muuta kuin itse, niin hyvin kuin voi,\nkoettaa päästä selville tästä asiasta. Hän tutki itsekseen sentähden\ntarkoin paroonin luonteen, asetti jokaisen hänen ominaisuutensa\nerikseen, ja tarkasteli niitä sitten hänessä yhtyneinä. Olipa hän\nhavainnut paroonin muuttuneen nä'önkin ja sen kamalan kolkkouden, jota\ntämä ei silloinkaan voinut salata, kun näyttäytyi linnassa.\nSaattoikohan tähän kolkkouteen olla syynä muu kuin rajaton luulevaisuus\nja palava kostonhimo? Kapteeni vastasi tähän kysymykseen kieltävästi,\nja hänen loppupäätöksekseen tuli, että Elviran kohtalo oli marttyyrin,\nja paroonin suhde häneen oli kiusaajan kiusattuun.\n\nMutta miten saisi hän todistuksia tähän suhteesen, kun Elvira\nsulkemalla hänet luottamuksestansa oli selvästi näyttänyt, ett'ei hän\nkoskaan rupeaisi ilmi-antajaksi, vaan oli päättänyt vai'eten kestää ja\nnurisematta kärsiä kovimmankin kohtalon? Vai noudattaisiko hän Elviran\nneuvoa, ja pitäisi valansa tekemättömän arvoisena? Ei, tuhat kertaa ei!\nElviran tahto ei saattanut päästää häntä niistä valoista, jotka oli\ntehnyt, eikä siitä edes-vastauksesta, joka tulisi hänelle, joll'ei\nniitä pitäisi. Salainen aavistus sanoi hänelle sitä paitsi, että\nparooni pelkäsi hänen kostoansa, ja hän toivoi tämän pelon tuottavan\nElviran kohtalolle huojennusta. Mutta hän arvasi tämän pelon pian\ntaukoavan vaikuttamasta paroonin menettelyyn, jos tämä huomaisi, ett'ei\nhän ai'okkaan pitää valaansa, tahi ett'ei hän tehnyt mitään\ntiedustellakseen sitä perhesuhdetta, jota oli sitoutunut pitämään\nsilmällä. Olisi sentähden varsin tärkeätä hänelle keksiä keino, joten\nsemmoinen silmällä pito tulisi mahdolliseksi. Mutta mistäpä keksisi\nsemmoisen keinon? Tämä asia oli tuottanut hänelle paljon tuumimista, ja\nhän oli mietiskellyt paljon sinne tänne, keksimättä mitään\nhyväksyttävää keinoa saadakseen selville paroonin perheellistä\nsuhdetta. Ja kuitenkin täytyi hänen keksiä sellainen keino tahi\ntunnustaa tehneensä väärän valan! Jo paljas tämän jälkimäisen\najatteleminenkin kauhistutti häntä sangen kovasti, ja hän päätti toden\nteolla pinnistää mietintäkykyänsä, kunnes se hänen väsymättömyytensä\nkautta tulisi pakoitetuksi keksimään keinon, joka saattaisi\ntarkoituksen perille, ja jonka hän sen vuoksi hyväksyisi.\n\nNytkin mietti hän tätä vaikeata asiaa, ja kulki lakkaamatta eteenpäin,\nsiitä huolimatta minne. Eräässä kadunkulmassa seisahtui hän lopulta\nkatsoakseen ympärilleen. Edessään oli hänellä pimeä ja ahdas\npoikkikatu, jota ei muistanut milloinkaan kulkeneensa, ja hän mietti\nparhaillaan minnekkä se veisi hänen, jos lähtisi sitä kulkemaan, kun\nmustaan väljään vaippaan kääriytynyt mies tulli hänen ohitsensa. Tämä\ntapaus, niin vähäpätöiseltä kuin se näyttikin, herätti kapteenissa\nsuurta kummastusta, sillä hän oli huomannut, että sama henkilö jo\n_kolme_ kertaa oli kulkenut hänen ohitsensa. Ihmeellinen teiden\nyhteen-sattuminen. Mutta eipä siinä kyllä. Monena edellisenäkin iltana,\nkun hän oli liikkunut kaupungissa, oli hän tavannut saman miehen\nmilloin tavaten milloin käyden hänen ohitsensa, ja niin oli hän tehnyt\nmonta kertaa joka ilta. Miehellä ei aina ollut samaa pukua, mutta\nkapteeni Stålsköld oli kuitenkin tuntenut hänen vartalosta ja ryhdistä.\nTämän kasvoja ei hän kuitenkaan kertaakaan ollut päässyt näkemään,\nsillä mies näytti huolellisesti kätkevän ne. Sill'aikaa kuin kapteeni\nseisoi, mietiskellen mitä sellainen merkitsisi, kulki kolme henkilöä\nhänen sivutsensa, ja hekin menivät tuolle kapealle kujalle. He näkyivät\nkuuluvan työmiesten luokkaan, eikä, heidän horjuvasta käynnistään\npäättäen, torilla olevien suihkukaivojen viini näyttänyt, mitä heihin\ntulee, hukkaan juosseen. Kapteenikin lähti taas liikkeelle, vieläpä\nsamaan suuntaan kuin edelliset kulkijatkin, sillä hän oli päättänyt,\nettä kuja oli jollakin tavoin yhteydessä Drottninggatan nimisen kadun\nkanssa jolle hän halusi päästä. Hän ei ollut käynyt pitkältä, kun\neräässä kujan tekemässä mutkassa, jonka jälkeen kuja näytti hiukan\nleventyvän, huomasi tien itseltänsä suljetuksi. Sulkijana ei ollut\naitaus, muuri eikä mikään muukaan eloton esine, vaan elävä salpa, jonka\nmuodosti neljä keskenänsä tappelevaa henkilöä. Kapteeni Stålsköld,\njolla ei ollut vähääkään halua sekaantua otteluun, koetti päästä\ntaistelevien sivutse, mutta huomasi sen pian mahdottomaksi, sillä\nnämät, otellen kaksi kahta vastaan, tulivat aina joko tahallaan tahi\nsattumalta kapteenin eteen ja sulkivat häneltä siten tien. Kun ei siis\nenää mitään muuta ollut tehtävänä kuin joko väkivallalla murtautua läpi\ntahi seisahtua, niin valitsi kapteeni Stålsköld jälkimäisen. Jo alusta\nalkaen oli hän kummastellut sitä hiljaisuutta, joka vallitsi tappelun\nkestäessä, mutta kun hän nyt lähemmin tarkasteli sitä, huomasi hän\npian, ettei hiljaisuus ollut ainoa omituisuus tässä tappelussa, sillä\nhän havaitsi siinä myöskin ihmeteltävän järjestyksen ja\nsäännöllisyyden. Taistelijat löivät toisiansa vuorotellen, ja\nnoudattivat tätä järjestystä niin johdonmukaisesti, että toinen aina\nodotti toisen vasta-lyöntiä, ennenkuin iski uudelleen. Korkeimmilleen\nnousi kuitenkin kapteenin kummastus, kun hän tunsi neljä taistelijaa\ntuoksi musta- ja väljäviittaiseksi mieheksi ja niiksi kolmeksi, jotka\nhiukkaa ennen olivat kulmassa menneet hänen ohitsensa.\n\nEi hänelle kuitenkaan suotu pitkää aikaa mietteisin, sillä miehet\ntaukosivat yht'äkkiä tappelemasta ja saarsivat hänen.\n\n\"Kuolkoon tuo kirottu vakoja!\" -- huusi se heistä, joka oli viittaan\npuettu, ja sivalsi voimakkaasti kapteenia pitkällä puukolla, ennenkuin\nhän oli ehtinyt ajatellakaan puolustustansa. Lyöjä tähtäsi kapteenin\nrintaan, mutta onneksensa kerkesi tämä hyvään aikaan kääntämään\nvasemman kylkensä vihamiestänsä vastaan, jotta hänen aseensa tunkeui\nkapteenin vasempaan käsivarteen. Samassa hetkessä paljastivat muut\nkolmekin puukkonsa ja hyökkäsivät kapteenia vastaan.\n\nMutta ainoastaan ensimmäinen heistä kerkesi lyömään terävän aseensa\nkapteenin jo ennenkin pahasti haavoitettuun vasempaan käsivarteen,\nkohta alapuolelle olkapäätä, sillä kapteeni oli oikealla kädellänsä\nvetänyt miekkansa tupesta. Ei viipynyt hetkeäkään, ennenkuin häntä\nviimeksi haavoittanut rosvo sai ansaitun palkkansa. Huutaen \"pois\ntieltäni kurjat sala-murhaajat!\" sivalsi kapteeni häntä miekallansa\nvasten silmiä sillä seurauksella, että hän kamalasti korahtaen vaipui\nmaahan verihinsä. Kaatuneen toverit vetäytyivät tämän nähtyänsä\nmuutaman askeleen taaksepäin.\n\nMutta viittaan puettu mies paljasti samassa myös pitkän miekan, jota\nhän oli pitänyt viittansa alla salattuna, ja kävi taas kapteenin\nkimppuun, joka ainoastaan suurella ponnistuksella pysyttäytyi pystyssä\nseinää vasten, niin väsyneeksi tunti hän itsensä verenvuodosta ja\nhaavojen tuottamasta kivusta.\n\nKuitenkin päätti hän antaa niin kalliisti kuin suinkin maksaa henkensä,\nsillä vaikka hän huomasi, että hän aseiden käyttämisessä oli viittaan\npuettua miestä paljoa etevämpi, huomasi hän kuitenkin, että hän ajan\npitkään sortuisi, etenkin koska hänen kaksi muuta vastustajaansa taas\nlähestyivät ja tällä kertaa jykevät sauvat aseina, jotka he tähän\nasti olivat pitäneet vaatteisinsa kätkettyinä. Avusta ei ollut\npaljon toivoa, sillä ainoastaan muutamia asuttuja taloja oli tällä\npoikki-kadulla ja ainoastaan harvoin poikkesi joku yksinäinen kulkija\nilloin sille. Vähän siis olisi tässä auttanut avun huuto, hätäkeino,\njohon kapteeni hyvin vastenmielisesti olisi ryhtynyt, koska sellainen\nhänen käsityksensä mukaan ei ollut sopivaa.\n\nAinoa pelastuksen mahdollisuus hänellä olisi luottaa itseensä ja jos\nmahdollista oman taitavuutensa avulla voittaa väkivallan tekijät. Hän\nkoetti sentähden äkillisellä hyökkäyksellä haavoittaa vastustajaansa,\nvaan viittaan puettu mies oli varoillaan ja vetäytyi muutaman askeleen\ntakaisin.\n\nNäkyi selvästi, että hän, tietäen huonommuutensa, kylmäverisesti\nmiettien odotteli sitä täydellistä väsymystä, joka kapteenin\nhaavoitetusta tilasta ennemmin tahi myöhemmin välttämättömästi tulisi,\nsenjälkeen sitä helpommin tappaaksensa melkein aseettoman vihollisen.\nSentähden vältti hän huolellisesti joka asentoa, joka olisi saattanut\nhänen itsensä vaaraan, ja pysyi kokonaan puolustuksessa. Ehkä tahtoi\nhän myöskin antaa apulaisillensa heille tulevan osan lopullisesta\nvoitosta.\n\nKun kapteeni Stålsköld huomasi, ett'ei hän voinut pettää\nvastustajaansa, jonka erin-omainen varovaisuus oli vastapainona hänen\nsuuremmalle taitavuudelleen, niin sammui viimeinenkin toivon kipinä\nhänessä. Samalla sai hän myös niin tuiman kangin-iskun päähänsä, että\nhän melkein meni tainnoksiin.\n\n\n\n\n10 LUKU.\n\n\nOlemme muistuttaneet, että ainoastaan harvoja taloja oli äsken mainitun\npoikkikadun varrella. Yksi niistä harvoista oli Aake Berg'in talo, joka\nsijaitsi kappaleen matkaa eteenpäin siitä paikasta, jossa tappelu oli.\nTähän taloon ja samaan saliin, jonne jo kerran ennenkin olemme\nkurkistaneet, muuttuu kertomus nyt.\n\nSamat viisitoista \"P.C.G. seuran\" jäsentä, jotka olivat miettineet\ntuuman hyökkäykseen kaupungin vankilaa vastaan, jonka hyökkäyksen\nonnettoman päätöksen tunnemme, ovat siellä taas ko'ossa. Hekin\novat kuningattaren kruunausjuhlan viettämispuuhissa, ja jalolla\nXereres-viinillä on hyvä menekki.\n\n\"Juon tämän maljan Tukholman kaupungin onneksi, ja sen sallimuksen\nmuistoksi, joka laittoi niin, ett'ei kruunaus ikivanhan tavan mukaan\ntapahtunut Upsalassa!\" sanoi Niilo Skunk.\n\n\"Eläköön Tukholman kaupunki, eläköön se sallimus, joka taistelee\npuolestamme!\" huudahti Jakobsson.\n\n\"Eläköön Tukholma ja kruunaus!\" huusivat kaikki, nostaen pikarit\nhuulillensa.\n\n\"Olet siis vakuutettu siitä, että sillä taika-uskolla, joka on\nkansassa, on jokin merkitys?\" kysyi pormestari Niilo Niilonpoika,\nkääntyen Niilo Skunkiin.\n\n\"Älä nimitä sitä taika-uskoksi, sillä sen merkitys on paljoa korkeampi\nkuin semmoinen. Jokaisella kansalla on ollut Sibyllansa, joka\nihmeteltävän todenmukaisesti on ennustanut tulevia kohtaloita.\nRoomalaisilla oli onni saada osa Sibyllansa ennustuksista\nkirjoitettuina, mutta useimmat muut kansat eivät ole päässeet tätä etua\nnauttimaan. Sentähden ovat hänen ennustuksensa heidän keskensä\nsuurimmaksi osaksi hävinneet, kun sitä vastaan varsin harvat ovat\nsuullisten kertomusten kautta säilyneet tuleviin aikoihin, tuleville\npolville. Näitä harvoja on pidettävä erittäin tärkeinä, sillä ne\npuhuvat lahjomatonta totuutta. Sellainen peruuttamaton ennustus on\nsekin, joka mainitsee, että Tukholmassa kruunattu Ruotsin hallitsija\ntulee vaan hyvin lyhyen ajan kantamaan kuninkaallista purppuraa.\n\n\"Tulkoon tämä aika niin lyhyeksi kuin mahdollista, sillä me tarvitsemme\nruhtinasta, joka tietää pitää arvossa rakasta Ruotsiamme, ja joka\nymmärtää kunnioittaa kansan oikeuksia!\" sanoi Jakobsson.\n\n\"Eläköön prinssi!\" huudahti Niilo Niilonpoika, nousten seisaallensa ja\nkohottaen pikaria. Kaikki muut noudattivat hänen esimerkkiänsä, ja\nhuusivat yhdestä suusta: \"Eläköön Kaarle Kustaa, Ruotsin toivo\".\n\nSitten otettiin, erään läsnä-olijan ehdoituksesta, keskusteltavaksi\nkysymys: \"Pitäisikö ja millä tavoin jouduttaa sallimusta tekemään\nkuningattaren hallitus-ajan niin lyhyt-ikäiseksi kuin mahdollista?\"\n\nKaikki arvelivat sen hyväksi olevan toimittavan, mutta kehoittivat\nkuitenkin mitä suurimpaan varovaisuuteen, ja mahdollisuuden mukaan\nvälttämään väkivaltaisia toimia. Tuo onnistumaton hyökkäys vankilaa\nvastaan ja se vaara, jossa useammat läsnä olevista, mutta etenkin\nJakobsson olivat olleet, oli vieläkin niin tuoreessa muistossa, että\nnämätkin, vaikka olivat \"P.C.G. seuran\" uhkarohkeimpia ja kiivaimpia\njäseniä, näyttivät niin arvelevilta, ett'ei yksikään ääni puolustanut\nmetelisten kohtausten toimeenpanemista.\n\n\"Ei ole sopivaa eikä viisasta mennä aikaansa edelle\", sanoi Niilo\nNiilonpoika. \"Olemme huomanneet, että sellainen kostaa itsensä\npuolesta. Sitä vastoin täytyy meidän sitä uutterammin koittaa sen\nsaavuttamiseksi hiljakseen horjahduttaa perustuksiltansa ne\nkiitollisuuden tunteet kuningatarta kohtaan, joita vielä monessa kohden\nlöytyy, sekä salaa kiihdyttää tyytymättömyyttä häneen. Eikä meidän\nsiinä, tarkoin ajatellen, tarvitse käyttää muita keinoja kuin totuutta.\nSillä hänen virheensä ovat niin lukuisat ja erehdykset hänen\nhallituksessaan niin suuret, että ne, oikeassa valossaan esiteltyinä,\nriittävät herättämään kuinka paljon mielenkarvautta tahansa. Meidän\npääasialliseksi työksemme tulee selittäminen: meidän tarvitsee\nainoastaan selittää ja huomauttaa niitä vihattavia toimia, joihin hän\nsekä hänen suosikkinsa ja ulkomaalaiset seikkailijat ryhtyvät, ja jo\nsellaisen huomauttavan selvityksen kautta saamme toimeen arvaamattoman\npaljon asiamme hyväksi. Aineista ei meillä myöskään tule olemaan\npuutetta, sillä jok'ikistä ulkomaista kerskailijaa, joka itseänsä\nrikastuttaakseen käy kuningattaren hovissa, saatamme tässä suhteessa\nkäyttää hyväksemme.\"\n\n\"Hyvä on, että heistä edes tulee jotakin hyötyä maalle ja\nvaltakunnalle!\" lausui Jakobsson.\n\n\"Yhtä kalliiksi kuin he tulevat kuningattarelle ja kuningattaren kautta\nvaltakunnalle, yhtä kalliiksi tulevat meidän kauttammekin hänelle!\"\nsanoi Aake Berg.\n\n\"Tokkohan meillä on mitään toivottavana prinssiltä? Onkohan hän, tuleva\nmaan-isä, saattava väliäpitämättömästi katsella, kuinka meidän hirveän\noppinut sinisukkamme saattaa Ruotsin perikadon partaalle, kehoittamatta\nkansaa, jonka rakkaus hänellä on, järjestykseen ja vapauteen?\" kysyi\nJakobsson.\n\n\"Tehköönpä hän vaan sen. En mitään hartaammin toivoisi, kuin että hänen\nRikkiviisautensa päivät päättyisivät samalla tapaa kuin korkeasti\nautuaan kuningas Eerikki neljännentoista aikoinaan!\" huudahti Aake\nBerg.\n\nTämä lause loukkasi Pertti Månsson'in hurskasta mieltä.\n\n\"Sellaista kohtaloa en tosin toivoisi suuren Kustaa Aadolf'in\ntyttärelle\", lausui hän. \"Mutta ei minulla olisi mitään sitä vastaan,\njos prinssi noudattaisi sen Rooman keisarin esimerkkiä, joka teki\nvastakeisarinsa piispaksi. Sellainen virka ei tosin oikein sopisi\nkuningattarellemme, joka tuskin ensinkään uskonee Jumalaan, mutta asia\ntulisi kaikissa tapauksissa melkein samaksi, jos annettaisiin hänelle\nprovessorin toimi yliopistossamme. Hän on kylläksi oppinut ja\nmiesmäinen sellaiseen virkaan.\n\n\"Asia on niinkuin olen sanonut. Aina mestarillisesta värväyksestäsi\nsaakka olet alkanut tulla aivan toiseksi mieheksi, Pertti Månsson\nhyvä, ja päivä päivältä edistyt yhä enemmän. Panenpa vetoon\nkahdeksankymmentä tukaattia, että sinä täiläkin kertaa keksit parhaan\nneuvon. Koettakoon se, joka haluaa ansaita kahdeksankymmentä tukaattia,\nkeksiä parempaa!\" sanoi Jakobsson leikillisesti.\n\nLäsnä olevat suostuivat vetoon, ja vilkasta naurua herättävä leikin\nlasku alkoi, missä jokainen koki keksiä jotakin virkaa tahi tointa\nkuningattarelle, jonka tämä seura itse kruunauspäivänä syöksi\nvalta-istuimeltaan, mutta loppupäätökseksi tuli, ett'ei kukaan ollut\nkeksinyt niin kaikin puolin sopivaa kuin Pertti Månsson. Hän\njulistettiinkin sentähden maljoja juodessa ja eläköön-huutojen\nkaikuessa voittajaksi, jonka jälkeen jälleen ruvettiin jatkamaan\nkeskeytynyttä keskustelua.\n\n\"Minä puolestani luulen\", sanoi Niilo Niilonpoika, \"ett'ei meillä ole\njuuri mitään toivomista prinssiltä ennenmainitussa suhteessa, sillä\ntuskin käyttää hän väkivaltaa sitä vastaan, jota hänen etupäässä tulee\nkiittää siitä, että hän on valittu Ruotsin perintöruhtinaaksi. Viisaus\nja varovaisuus kieltävät häntä tekemästä sitä, puhumattakaan siitä\nkiitollisuusvelasta, jossa hän on kuningattarelle, ja joka asiain näin\nollen myöskin merkitsee paljon. En tosin epäile, ett'ei hän\nsydämmessään tunne surua ja epätoivoa asioiden kurjasta tilasta,\nmutta hänen täytyy salata se. Aika saattaa kuitenkin paljon muuttaa,\nja aika saapi myöskin näyttää koska ja kuinka hän nousee sille\nvalta-istuimelle, jossa soisin jo hänen istuvan! Paljon kurjuutta, jota\nkuningatar epäilemättä on Ruotsille tuottava, saatettaisiin siten\nvälttää\".\n\n\"Eläköön prinssi!\" huudahti Jakobsson jälleen ja kaikki läsnä olevat\nyhtyivät innolla tähän eläköön-huutoon, joka kolmasti kajahti salissa.\n\nPian senjälkeen sanoi Jakobsson, että hänen yksityisten asioiden\nvuoksi, jotka vaativat hänen läsnä-oloansa, täytyi lähteä. Hän toivoi\nseuralle edeskinpäin iloa ja pyysi, ett'ei hänen lähtönsä sitä\nhäiritsisi, jonka jälkeen hän lähti huoneesta. Hänen valtiollinen\nvarjonsa, rehellinen Pertti Månsson seurasi häntä. Portista päästyänsä\neivät he menneet Drottning-gatan nimiselle kadulle päin, jota\ntavallisesti kulkivat, vaan poikkikadulle päin, läheten siten sitä\npaikkaa, johon viime luvussa jätimme kapteeni Stålsköld'in\nhaavoitettuna, kun viittaan puettu mies ja kaksi hänen verenhimoista\napulaistansa häntä ahdistelivat. Noin sadan askeleen päässä tässä\npaikassa seisahtui Jakobsson kuuntelemaan. Hän kuuli täyttä kyytiä\npoistuvien henkilöiden askeleita.\n\n\"Nämät miehet eivät liene olleet rehellisessä toimessa, sillä\npäättääkseni siitä äänestä, joka tunkeuu korviini, osoittaa heidän\nmatkansa äkkipikaista pakoa\", muistutti hän ja lähti jälleen\nliikkeelle.\n\n\"Tunnenpa kummallisen väristyksen käyvän lävitseni joka kerta, kun\nminun viimeisinä viikkoina myöhempään illalla on täytynyt kulkea\njotakin Tukholman kaukaisempaa katua\", sanoi Pertti Månsson. \"Mutta\neipä sitä todellakaan sovi ihmetellä, kun muistelee mitä kauheita\nmurhatöitä täällä tehdään melkein joka yö, ja kuinka yleinen\nturvallisuus on huonosti suojeltu\".\n\n\"Unohditpa lisätä: kun sitä paitsi ajattelee sinun varjoakin pelkäävää\njänisluontoasi, Pertti Månsson hyvä!\" sanoi Jakobsson nauraen.\n\n\"Olen kerrassaan päättänyt olla suuttumatta sinun pistopuheistasi,\nmutta arvelenpa kuitenkin, ett'ei sinun sopisi niitä kuitenkaan niin\ntuhlaavasti käyttää\", vastasi Pertti Månsson pahoillaan.\n\n\"No, no, älä nyt toden teolla vihastu. En tosin tarkoittanut mitään\npahaa, mutta pitäisihän sinun itsesikin tunnustaa, ett'ei sinulla juuri\nole jalopeuran rohkeutta ja että varomattomasti lentävä pääskynen voipi\nsaada sinun sydämmesi vapisemaan. Kun näin puhun, pitää sinun tarkoin\nhuomata, että poikkeuksena pidän erinomaisen urotyösi tuona\nmuistettavana iltana. Vahinko vaan, että niin kehnosti vetäydyit pois\nloppunäytöksestä\".\n\n\"En ole mikään uhkarohkea uskalikko niinkuin sinä, mutta muuten on\nminulla rohkeutta kylläksi niin paljon kuin tarvitsenkin!\" vastasi\nPertti Månsson jyrkästi.\n\n\"Sinä olet hyvin itsekäs\", jatkoi Jakobsson leikillisesti, \"sillä et\najattele, ett'ei siinä ole kylläksi, jos on rohkeutta kyllin omiksi\ntarpeiksi, vaan sitä täytyy olla vähän yli tarpeenkin lähimmäisensä\nvaralta\".\n\n\"Mitäs tämä!\" huudahti Pertti Månsson samalla ja peräytyi muutamia\naskeleita taaksepäin.\n\n\"Tässä on meillä heti todistus siitä, että kaikki, mitä sinusta olen\nsanonut, on aivan totta!\" sanoi Jakobsson. \"Mikä mielikuvituksesi\nhirmukuva taaskin sai sinut hypähtämään pelosta? Tahi millä tavoin\nhuomasit turvallisuutesi joutuneen vaaraan? Tuleppas nyt! En ai'o\nodotella kummitusjuttujesi loppupäätöstä\".\n\n\"Älä laske leikkiä, vaan katso eteesi, niin näet astuskelevasi veressä\nja murhatun ihmisen olevan pitkällään kadulla\".\n\nNämät sanat kuultuaan säikähti Jakobsson vuorostaan. Hän kiiruhti\ntarkastamaan asian laitaa ja huomasi sen yhtäpitäväksi Pertti\nMånsson'in sanojen kanssa.\n\n\"Piru vieköön! kun ei sallimus vähää aikaisemmin tuonut meitä tänne\nestämään sitä väkivaltaista tekoa, joka täällä on tapahtunut. Olen\nvakuutettu siitä, että äsken kuulin juuri pakenevien murhaajien\naskeleet. Saattaapa rosvot askeleistaankin tuntea, -- semmoiset\nihmiset, joiden rinnassa on rauhallinen omatunto, eivät polje niinkuin\nhe. Tuo onneton näyttää kuuluvan työväen luokkaan, eivätkä hänen\nvaatteensa ole kudotut tämänvuotisesta sadosta. Mitä pirua he ovat\ntahtoneet sellaiselta köyhäparalta. Ja ankaran iskun on mies saanut.\nAlaleuka on eroitettu kokonaan kaikesta yhteydestä muiden kasvojen\nosien kanssa, ja ase on sitä paitsi tunkeutunut kaulaan. Luultavasti on\nhenkikurkku poikkileikattu. Kaikissa tapauksissa on se onni\nonnettomuudessa: en luule hänen kauvan tarvinneen kitua kuolontuskissa.\"\n\nSill'aikaa kuin Jakobsson puuhaili murhatun tutkimisessa, oli\nPertti Månsson'kin lähestynyt ja kuunteli vaiti äsken kerrottua\nyksinpuhetta. Mutta nyt astui hän sattumalta muutamia askeleita\nsyrjään ja hänen jalkansa pohjastui erääsen esineesen, joka lähemmin\nkatsottua peljästytti häntä niin kovasti, että hän päästi kovan\nkauhun-huudahduksen.\n\n\"Mikä taas on?\" kysyi Jakobsson.\n\n\"Vielä toinenkin\" mutisi Pertti Månsson ja hänen hampaansa kalisivat.\n\n\"Mitä sanot? Murhattuko?\"\n\n\"Niin. Ja tämä, joka makaa seinän vieressä, on upseeri. Oi Jumala,\nmiten hirveät ajat.\"\n\n\"Upseeri! Sitten rupean ymmärtämään, -- ehkä on tämä ilkiö yksi\nmurhaajista, joka on saanut surmansa, ja tuo upseeri on oikea uhri.\nKatsokaammepa.\"\n\nNämät sanat lausuttuansa lähestyi Jakobsson toista kaatuneista ja\nkumartui hänen puoleensa.\n\n\"Miekkaa pitää hän vielä suonenvedontapaisesti kädessään. Aavistukseni\ntoteentuu. Varmaankin juuri tämä verinen miekka on niin pahoin\nhaavoittanut tuon roiston leuvan. Huu, sitä verenjuoksua! Tässä lienee\nhaavoja niin monta, että ne olisivat saattaneet tappaa härän. Mutta, oi\ntaivaallinen Isä! Jos ei löydy kahta vartaloltaan ja näöltään aivan\nyhdennäköistä henkilöä, niin on tämä nuori mies pelastajani. Tule\nauttamaan minua, Pertti Månsson, pyyhkimään verta hänen kasvoiltansa.\"\n\nPertti Månsson kiiruhti noudattamaan Jakobsson'in kehoitusta.\n\n\"Se ei saata olla hän. Tämä upseeri on henkikaartin univormussa, ja\nsinun pelastajasi pitäisi, puheesi mukaan, kuuluman siniseen\nrykmenttiin!\" muistutti Pertti Månsson.\n\n\"Sitä varmempi! Sitä varmempi!\" huudahti Jakobsson, ja uskaliaan miehen\nääni vapisi tuskasta ja liikutuksesta. \"Oi sinä nuori, jalo sankari!\nMiks'en tullut ajoissa pelastamaan sinua, tahi kuolemaan edestäsi!\" Hän\npainoi huulensa kapteenin kasvoille ja suuria kyyneleitä vieri pitkin\nhänen kasvojansa.\n\n\"Mitä sekavaa puhetta tuo on, saattaako sama henkilö kuulua kahteen eri\nrykmenttiin? Vai oliko hän, sinua auttaissaan, valhepuvussa?\" kysyi\nPertti Månsson.\n\n\"Hän ei ollut valhepuvussa, mutta olen kuullut, että hän sittemmin on\nmuutettu kaartiin. Mitkähän paatuneet konnat ovat uskaltaneet vuodattaa\ntätä nuorta, jaloa verta! Vannon kostavani heille vaikka täytyisikin\nhakea heitä hornan syvimmästä pimeydestä! Se on ainoa tapa, jolla nyt\nsaatan näyttää kiitollisuuttani kaatunutta kohtaan\".\n\n\"Hän ei ole vielä kuollut. Tunnen valtasuonen tykyttävän, vaikkapa\nheikosti\", sanoi Pertti Månsson.\n\nHiljainen huokaus pääsi silloin kapteenin huulilta.\n\nJakobsson kiljahti ilosta.\n\n\"Jouduppa Pertti Månsson. Juokse edeltä Aake Berg'in luokse ja ilmoita\nheille asiasta\", sanoi hän hätäillen. \"Portti pitää pidettämän auki,\nniin että minä viivyttelemättä pääsen sisään, huone ja vuode on\nlaitettava kuntoon ja Pentti Esanpojan pitää pysyä saapuvilla! Kunhan\nei vaan tuo oiva Pentti Esanpoika olisi lähtenyt pois!\"\n\nPertti Månsson ei ollut odottanut tämän puheen loppua, vaan heti\nlähtenyt päättävällä kiireellä liikkeelle.\n\nJakobsson nosti varovasti kapteenin jättiläis-olalleen ja käänsi\nkulkunsa samaan suuntaan, josta oli tullut, koettaen tehdä käyntinsä\nniin keveäksi ja tasaiseksi kuin mahdollista. Aake Berg'in talon portin\ntapasi hän avoinna, ja pihalla tuli tämä häntä vastaan, Pertti\nMånsson'in, Pentti Esanpojan sekä muutamien muiden \"P.C.G. seuran\"\njäsenten keralla.\n\n\"Onko kaikki kunnossa? kysyi Jakobsson.\n\n\"On, alakerran viheriä kamari. Se on Elsan huone, mutta hän saa\nsill'aikaa tyytyä johonkin muuhun\", vastasi Aake Berg ja lisäsi:\n\"Seuratkaa minua. Minä käyn edellä tietä näyttämässä\".\n\nHe lähtivät liikkeelle. Portailla tapasivat he portinvartijan lyhty\nkädessä, ja sen valossa menivät he porstuan, sekä toisenkin etuhuoneen\nläpi pienempään, kahden kynttilän valaisemaan huoneesen, jonka seinät\nolivat sivellyt viheriällä öljymaalilla.\n\nTänne laski Jakobsson taakkansa ja Pentti Esanpoika astui tutkimaan ja\nsitomaan haavoja, ja tämän toimen kestäessä piti hän seuraavan\nyksinpuheen, jota läsnä-olevat jännitetyllä tarkkuudella kuuntelivat:\n\"Alan päästä, sillä ihmisessä on pää kuitenkin pää-asia. Siinä oleva\nhaava ei ole juuri vaarallinen, vaikka se on ollut vähällä halkaista\naivot, mutta hyvä kallo kestää kovankin lyönnin. Se, joka on antanut\ntämän muuten kelpo iskun, on käyttänyt ryhmysauvaa tahi muuta semmoista\nlyömä-asetta. Se saa jäädä toistaiseksi.\"\n\nTässä pysähtyi Pentti Esanpoika hiukan, aukaisten kapteenin takin\nkatsoakseen, miten kapteenin rinnassa olevan haavan laita oli, josta\nverta kovasti vuoti.\n\n\"Tämä on pahempi! Tämä on pahempi\", jatkoi hän sitten. \"Sydän kyllä\nvielä sykkii, vaan varsin heikosti. Saanut vuotaa liian kauvan. Mutta\njos ase on tunkeutunut keuhkokalvoon, niin sammuu pian vähäinenkin\njälellä oleva hengen kipinä. Pidäppäs näitä siteitä hetkinen,\nJakobsson\".\n\nPentti Esanpoika otti esiin pienen pullon taskustansa, tiputti vähän\nsen sisällöstä ammoittavaan haavaan ja sitoi sen sitten semmoisella\nnopeudella ja taitavuudella, joka todisti täydellistä mestarillisuutta\nvälskärin ammatissa.\n\n\"Jos olisi ollut kysymyksessä luodin ulos-ottaminen tämmöisestä\nhaavasta, en olisi tahtonut antaa kuutta killinkiäkään siitä\nelonkipinästä, joka tässä nuoressa miehessä on! Mutta auttakaa minua\nriisumassa vaatteita, niin saamme nähdä, mitä sitten on tehtävä. Mutta\nvarovasti, varovasti!\"\n\nKun tämä oli tehty, rupesi Pentti Esanpoika pitämään huolta niistä\nhaavoista, joita kapteenilla oli vasemmassa kädessä.\n\n\"Hänellä täytyy olla voimia kahden edestä, jos hän kestää kaiken tämän!\nVahvimmat sotamiehet, jotka milloinkaan vuosivat verta Saksanmaalla,\nsortuivat vähemmästäkin. Mikähän hiton ase se on saattanut olla, joka\non tehnyt nämät haavat käteen. Kalpa ei se ole saattanut olla\".\n\nKun nämät ja vielä kapteenin oikeassa olkapäässä oleva pienempi haava\noli sidottu, tuli viimein hänen päänsä vuoro saada hoitoa.\n\nSenjälkeen otti Pentti Esanpoika esiin toisen pienen pullon, jota hän\nmyöskin mahdollisesti sattuvien tarpeiden varalta aina piti mukanansa,\nsekoitti vähän pullossa olevata nestettä lusikalliseen vettä ja pani\nsitten lusikan kapteenin huulille. Vaivoin ja ainoastaan siten, että\nkapteeni nostettiin istuma-asemaan, onnistui Pentti Esanpojan saada\ntämä nielemään tuon lepoa tuottavan juoman.\n\n\"Nostakaamme nyt hänet sänkyyn\", sanoi Pentti Esanpoika. \"Ja joll'ei\nJumala auta, niin ei ihmistaito saata tässä enää mitään tehdä!\"\n\nJakobsson katseli liikutettuna kalvennutta nuorta sotilasta, kun tämä\nmakasi silmät ummessa, enemmän kuolleen kuin elävän näköisenä.\n\n\"Kuinka on, tohtori? Onko teillä mitään toivoa hänen paranemisestaan?\"\nkysyi hän.\n\n\"Siitä en voi sanoa mitään varmaan, ja Herramme ainoastaan tietää\npäätöksen! Mutta kyllä kallistuu vaakalautanen enemmän kuolon kuin elon\npuolelle. Sen kaikki tuskat voivuttavan juoman, jota hänelle annoin,\npitäisi laskuni mukaan antaa hänelle lepoa huomis-aamuun saakka. Saa\nnähdä, miltä näyttää hänen herätessään. Te saatatte lähteä pois. Minä\njään kaikissa tapauksissa yöksi tänne, sillä ei voi arvata mitä\nmahdollisesti tapahtuu, ja tarve saattanee minä hetkenä hyvänsä vaatia\nläsnä-oloani\".\n\n\"Hän on pelastanut henkeni, tahi oikeammin tehnyt sitä enemmänkin,\nsillä hän on pelastanut minut häpeällisestä kuolemasta\", sanoi\nJakobsson. \"Minun velvollisuuteni on siis etupäässä valvoa hänen\nvuoteensa ääressä. Minä jään luoksenne, Pentti Esanpoika\".\n\n\"Hyvä\", vastasi tämä. \"muut lähtekööt pois, sillä vaiti-olo ja\nhiljaisuus ovat tässä kohden yhtä tärkeitä seikkoja kuin siteet ja\nlääkkeetkin\".\n\nTämä Pentti Esanpoika, jota Jakobsson nimitti tohtoriksi, oli\nviidenkymmenen vuotias mies, mutta näytti hyvin kymmentä vuotta\nnuoremmalta. Hänen iloisissa, suopeissa kasvoissaan oli pysynyt\njonkunlainen nuorekas juonne, ja veitikkamainen hymy, joka todisti\nerittäin onnellista luonnetta, kuvautui hänen huulillansa. Hänellä oli\nsemmoinen kadehdittava luonne, johon elo turhaan vuodattaa\nkatkeruutensa; kaikesta inhimillisestä kurjuudesta huolimatta on heillä\nraitis lapsensydän ja suuttumaton leikillinen iloisuus vanhuuden\nviimeisiin päiviin.\n\nEnsi katsannolta voisi luulla, ett'eivät nämät ihmiset koskaan ole\nsaaneet kokea elämän suruja ja vastuksia, sekä että pettyneiden\ntoiveiden kiirastuli olisi heille kokonaan tuntematonta, vaan\nasianlaidan ei aina tarvitse olla sen, vaan on useinkin aivan\npäinvastoin. Usein huomaa, että juuri sellaiset henkilöt ovat olleet\nkatkerimpien kärsimysten alaisia, vaan heissä oleva synnynnäinen\nmietiskely kaikkien kappalten katoovaisuudesta ja ihmisellisten\notaksumisien pettäväisyydestä on murtanut näiden kärsimysten murhaavan\nkärjen ja pelastanut heidän iloisuutensa kaikista myrskyistä. Tämä oli\nmyöskin Pentti Esanpojan laita, sillä hän, jos jokin, oli kovien\nkoetuksien lapsi. Elinkeinoltaan kuului hän välskärien ammattiin, vaan\nkutsuttiin tavallisesti tohtori Pentti Esanpojaksi. Hän ei ollutkaan\ntavallinen välskäri, sillä hän oli nauttinut opetusta yliopistossa,\nvaikka varain puute ja häpeällisesti petetyksi tullut nuoruuden rakkaus\nolivat liian aikaiseen katkaisseet tämän opin tien. Kolmen kymmenen\nvuotisessa sodassa oli hän seurannut sotajoukkoa ja oli saavuttanut\nsuurta ansiota haavoitettujen hoidossa. Tämän kertomuksen aikaan\noleskeli hän Tukholmassa, ja alhainen väestö rakasti häntä suuresti,\nsillä hän oli alati lääkäritaidollaan avullinen niille, jotka sitä\nilmaiseksi tarvitsivat. Kansansa hartaana suuruuden ihailijana oli\nhän yhtynyt tyytymättömien joukkoon, kun hän huomasi vaarallisen\nkäänteen, jonka valtakunnan sisä-asiat alkoivat saada kuningatar\nKristiinan hallitessa. Muuten oli hän vanha nuorimies sekä oli\nsukulaisuus-suhteissa Aake Berg'iin.\n\nKun hän oli jäänyt kahdenkesken huoneesen Jakobsson'in kanssa, katseli\nhän sitä järjestystä, joka vallitsi huoneessa, ja hän havaitsi\nmielihyvällä sen erinomaisen aistin, jolla jokainen kappale oli\nasetettu juuri siihen paikkaan, mihinkä se parhaiten sopi. Jokainen\nvähinkin sivuseikka kertoi kylläksi kaunopuheisesti naiskäden hoidosta.\nVähän väliä loi Pentti Esanpoika silmäyksen Jakobsson'iin, nähdäkseen\neikö tämäkin tullut samoihin huomioihin, vaan tämän ajatukset olivat\nkääntyneet aivan toiseen suuntaan, sillä hän ajatteli parasta keinoa\npäästä salamurhaajien jälille, ja koetti saada selville mahdollista\nsyytä heidän hyökkäykseensä kapteenin kimppuun.\n\nÄkkiä avattiin silloin ovi, jonka kautta kamari oli yhteydessä\nsisempien huoneiden kanssa, ja harvinaisen kaunis nais-vartalo\nnäyttäytyi kynnyksellä.\n\nSe oli nuori kuudentoista, korkeintaan seitsemäntoista vuotias tyttö.\nKalpeana ja vapisevana seisoi hän tuossa, ja loi aran katseen eteensä.\n\n\"Eno kulta! Kuinka voi haavoitettu?\" kuiskasi hän, ja käänsi\nkyyneleisen katseensa Pentti Esanpoikaan. \"Minä olen niin levoton,\nniin levoton!\"\n\nPentti Esanpoika katseli hetken teeskentelemättömällä mielihyvällä\nkaunista tyttöä, meni sitten hänen luoksensa ja vastasi, ottaen\nhellästi tytön toisen käden käsiinsä:\n\n\"Sinä täällä rakas lapseni! Sellaiset verennäöt eivät todellakaan ole\nsinua varten! Sitä paitsi toivon mitä parasta sairaasta. Mene nyt\nkauniisti makaamaan, rakas Elsaseni\". -- Pentti Esanpoika oli\ntahallansa asettunut niin, ett'ei Elsa saattanut nähdä kalmankalpeata\nkapteenia.\n\n\"Mutta enokulta\", väitti tyttö, \"minä en mitenkään saa unta!\nAjatteleppas, jos ne pahat ihmiset, jotka ovat lyöneet upseeria,\nmurtautuvat ikkunoista sisään! Ompa hirveätä, eno, että löytyy niin\njulmia ihmisiä!\"\n\n\"Niin on, lapseni\", sanoi Pentti Esanpoika. \"Mutta saatat olla aivan\nrauhassa, sillä he jättävät kyllä tähän taloon hyökkäämättä, sillä\nsilloin otettaisiin he kiinni ja joutuisivat, niinkuin sanotaan,\nsatimeen\".\n\n\"Enkä minä niin paljon heitä pelkääkään, kuin muuten olen levoton. Enkö\nsaa valvoa kanssasi, eno kulta?\"\n\n\"Ei, lapseni, et saa! Mene nyt vaan aivan siivosti ja tee niinkuin\nolen sanonut. Siunaa itsesi ja rukoile Jumalaa kaikkien ihmisten\nja haavoitetun upseerinkin puolesta. Semmoisen viattoman enkelin\nrukouksen, kuin sinä olet, pitäisi kuuluman Korkeimman armoistuimelle!\"\n-- Hän otti nuoren tytön pään käsiensä väliin ja suuteli hänen\nrunsaita, tummanruskeita kutriansa.\n\n\"Teen teen, eno, mutta sinun täytyy luvata, että saan auttaa sinua\nvalvomisessa, jos täällä täytyy valvoa useampi yö\".\n\n\"Olkoon niin, minä suostun siihen, ja nyt hyvää yötä\", sanoi Pentti\nEsanpoika ja työnsi tytön hellällä väkivallalla takaisin ovesta.\n\n\"Kiitoksia eno kulta lupauksesta!\" vastasi tyttö, painoi äkkiä huulensa\nhänen otsaansa ja sulki oven jälestänsä.\n\nPentti Esanpoika seisoi kauvan paikallansa ja antoi katseittensa\nviivähtää siinä ovessa, jonka kautta tuo lempeä olento oli kadonnut,\nmeni sitten entiselle paikallensa ja mutisi itsekseen, katsellen\nkapteenia: \"Olisi kenties parasta lapsikullan rauhalle, ett'ei hän\nensinkään näkisi kapteenia, sillä kalpea kärsiminen herättää kenties\nhelpommin niin turmeltumattomassa sydämessä lemmen uinailevan kipinän,\nkuin kukoistava terveys! Mutta, ehk'ei täällä tarvitsekkaan valvoa\nuseampaa yötä\".\n\n\n\n\n11 LUKU.\n\n\nYö kului mitään erinomaista muutosta haavoitetun tilassa tapahtumatta,\nmutta aamupuoleen alkoi ensin heikko, sitten, mitä pitemmälle aika\nkului, heleämpi puna purppuroida hänen poskiansa ja valtimo tykytti\nlevottomasti.\n\n\"Tämä on terveyden väri\", sanoi Jakobsson.\n\n\"Mutta se on myöskin kuumeen\", väitti Pentti Esanpoika, pudistaen\narveluttavasti päätänsä. -- \"Lähestyy se aika, jolloin lepoa tuottava\njuoma lakkaa vaikuttamasta; pelkään, ettei hän herää selvään järkeen,\nvaan sekavaan hourailuun\".\n\nNiin kävikin kuin Pentti Esanpoika oli ennustanut, sillä ensimmäiset\nsanat, jotka kapteeni mutisi, olivat sekavaa lorua, mahdotonta\nyhdenkään ihmisen ymmärtää. Kuitenkin makasi hän hiljaa liikkumatta.\n\n\"Hyvä on, ett'ei hän ole raju\", sanoi Pentti Esanpoika. \"Niin kauvan\nkuin siteet pysyvät liikuttamatta, on minulla jotakin toivoa, mutta jos\nniitä liikutetaan, niin että haavat jälleen rupeavat vuotamaan, silloin\npitäisi kaikkien luonnon lakien mukaan pian oleman loppu käsissä\".\n\n\"Toivokaamme parasta\", sanoi Jakobsson.\n\n\"Tehkäämme niin\", vastasi Pentti Esanpoika. \"Ja minä koetan toista\nannosta. Joll'ei se auta, silloin en tiedä mitään keinoa\".\n\nSill'aikaa kuin hän valmisti lääkettä, ilmoitti Jakobsson hänelle\naikomuksensa lähteä kaupungille. Kuitenkin lupasi hän pian palata,\ntoimitettuaan ne tehtävät, jotka vaativat hänen läsnä'oloansa, ja jotka\nkoskivat osaksi häntä yksinään, osaksi kapteenia, sillä hän aikoi\nilmoittaa päällikkökunnalle sattuneesta tapaturmasta. Samassa tuli\nsisälle Aake Berg ja suostui antamaan Pentti Esanpojalle mahdollisesti\ntarvittavaa apua, joten hän teki Jakobsson'in läsnä-olon\ntarpeettomaksi. Kun tämä oli lähtenyt, syntyi jälelle jääneiden kesken\nseuraava puhelu.\n\n\"Tarvitsette välttämättömästi vähän lepoa\", sanoi Aake Berg.\n\n\"Sen teen niin pian kuin olen antanut juoman, jota nyt valmistan\nsairaalle. Vastaiseksi en kuitenkaan uskalla poistua kauaksi. Voinhan\nlevähtää tuolla sohvalla,\" vastasi Pentti Esanpoika.\n\n\"Sitä en salli, sillä sellainen lepo ei ole minkään arvoinen, mutta\nminä olen laittanut kuntoon viereisen huoneen teitä varten. Minä\nherätän teidät vähimmänkin vaaran oireen näyttäytyessä, niin että\nvoitte olla aivan levollinen.\n\n\"Epäilemättä olisi laita niin,\" vastasi Pentti Esanpoika. \"Mutta jos\nsallimus suokin hänen jäädä eloon, niin käy paraneminen kuitenkin\nsangen hitaasti ja useita viikkoja saattaa kulua, ennenkuin hän paranee\nsen vertaa, että hän voidaan muuttaa tästä huoneesta. Saatpa siis olla\nvaroillasi, että hänestä saat sangen pitkä-aikaisen vieraan\".\n\n\"Minä jätän huoneeni kernaasti määräämättömäksi ajaksi tämän nuoren\nmiehen käytettäväksi, joka hallituksen vihan uhalla pelasti ystäväni\nJakobsson'in vaarallisimmasta tilasta, johon ihminen voi joutua.\nEn myöskään säästä mitään vaivoja, jotka voivat edistää hänen\nparanemistaan. Myöskin Amalia on tarjonnut apuansa ja haluaa ottaa osaa\nsairaan hoitoon\".\n\n\"Hyvä on, Aake, että vaimosi ottaa sairaan-hoitajan toimen, sillä\nystävällinen vaimon hoito lisää tavallisesti palaavan terveyden\nedistymistä. Hänen päätöksensä hyväksyn sentähden mielelläni, mutta\nsitä vastoin on toinen seikka, joka vähäsen saattaa minut\nlevottomaksi\".\n\n\"Ja mikä sitten?\" kysyi Aake Berg.\n\n\"Se koskee Elsaa. Voitko käsittää, Aake, että hän jo eilen illalla\npistäytyi tänne kuulustelemaan, mitenkä laita oli ja tarjotakseen\napuansa minulle! Hänen apuansa! Mutta tuolla rakkaalla lapsella on niin\nhellä sydän, että hän kärsivän lähimmäisensä tähden valvoisi\ntaivaansiniset silmänsä turmiolle. Minä pääsin hänestä tällä kertaa\nlupaamalla, että vast'edes suostuisin hänen pyyntöönsä. Vaan arveluttaa\nkuitenkin tehdä tätä\".\n\n\"Myöskin minulle lausui Elsa, että hän ihmis-ystävyydessä tahtoi olla\nAmalian vertainen, vaan minä varoin sanomasta häntä vastaan, sillä\ntiedän, että minä kiistassa hänen kanssaan joudun tappiolle, sekä etten\nhäneltä voi kieltää mitään\".\n\n\"Sama taipuvaisuus myöntyä hänen pyyntöihinsä on myöskin minussa\",\nlausui Pentti Esanpoika. \"Vaan tällä kertaa olemme taipumattomat\nkaikille rukouksille ja kyynelille! Tuo tyttönen vaikuttaa\nkummallisesti minun tahtooni! Vaan kuten sanottu: tällä kertaa hänen\nrukouksillaan ei ole oleva menestystä!\"\n\n\"Mikä teitä tässä oikeastaan arveluttaa?\"\n\n\"Sinä tiedät, ett'ei Elsa enää ole sellainen lapsi jona meitä huvittaa\nhäntä pitää. Minulla ei ole perätöntä pelkoa hänen sydämensä levosta,\njos hän on hoitava tätä nuorta miestä, jonka muoto on tavattoman\nviehättävä. Elsa kuuluu porvaristoon ja tämä on aatelismies\nhenkikaartissa, niin ettei mikään kunniallinen yhteys heidän välillään\nvoi tulla kysymykseenkään. Vaan otaksukaamme, että tämä sairas on\nhiuskarvasen kunniallisempi, kuin sellaiset tavallisesti ovat, niin\nolisi kuitenkin Elsan menetetty mielen lepo jo itsessään kauhea\nonnettomuus ja minusta on liian uskallettua panna hänen kokematon\nsydämensä sellaiseen koetukseen\".\n\n\"Epäilemättä teillä on oikein, Pentti Esanpoika. Minä kyllä uskon tällä\nkapteenilla olevan niin paljon kunniantuntoa, ettei hän häpäisevällä\ntavalla käytä väärin vieraanvaraisuutta, jota hän täällä nauttii, --\nvaikka eivät aateliston röyhkeät pojat tavallisesti pidä mitään pyhänä\nmeidän porvari-perheissämme, -- mutta vaara on kuitenkin tarjona, että\ntyttö kiintyy sairaan uroon silmiin. Meidän tulee jollain tavalla estää\ntämä ja minä neuvottelen tästä Amalian kanssa. Hänen naiseilinen\nhienotunteisuutensa keksii varmaankin paremman keinon, kuin me miehet\nvoimme keksiä\".\n\n\"Tee se, Aakeni. Vaan pidä kaikin mokomin silmällä, ettei hän\nnaisellisesta turhamaisuudesta pidä vaaraa liian vähäpätöisenä! Minä\njäisin lohduttomaksi lopuksi päiviäni, jos ken rohkenisi himmentää tuon\nihanan helmen, jonka puhdas, taivaan sininen loiste on silmieni\nihastus! Kirotut olkoot silloin kaikki siteet, joilla olen estänyt\npunaisen veren vuotamasta tämän nuorukaisen sydämestä!\"\n\n\"Teidän liian suuri rakkautenne tyttöön tekee, että näette vaaran\nlikempänä ja suurempana, kuin se tosiaan onkaan. Toivokaamme parasta ja\nväärin on välttämättömästi otaksua, että onneton sattumus on saattanut\ntämän nuorukaisen tahtomme alle\".\n\n\"Elvira ... älä kiroo minua, vaikka minä tulin kiroukseksi sinulle!\"\njupisi sairas samassa, ja huokaus pusertui hänen rinnastaan.\n\nAake Berg katsoi Pentti Esanpoikaan.\n\n\"Mahtaneeko hän herätä?\" kysyi hän.\n\n\"Sitä en luule. Hän puhui unissa ja saman nimen on hän jo useasti\ntoistanut tänään. Siinä on joku salaisuus, jonka tutkiminen ei ole\nmeidän asiamme.\"\n\nKun kapteeni taas hengitti levollisemmin, lausui Aake Berg: \"Te\nunohdatte levon. Uskallan muistuttaa siitä\".\n\n\"Tahdonpa tehdä sinulle ja luonnolle mieliksi, Aake, vaan älä unohda\nherättää minua sairaan ensimäisistä levottomista liikkeistä\", vastasi\nPertti Esanpoika, ja meni ulos samasta ovesta, jonka kautta Elsa\nedellisenä iltana oli tullut ja kadonnut.\n\nAake Berg ei ollut kauvan ollut yksinään sairaan kanssa, kun ulkomainen\novi huoneesen aukeni ja nainen astui sisään. Se oli Amalia, Aake\nBerg'in vaimo, tuskin kolmenkymmenen vuotias nainen, jonka muotoa,\nliioittelematta, voi sanoa kauniiksi. Hänen keskikokoinen vartalonsa\noli tanakka ja lihavanläntä, vaan ei kuitenkaan siihen määrään, että\nolisi loukannut sopusuhtaisuuden sääntöjä. Hänen käyntinsä olikin\nkeveä, samoin kuin hänen käytöstapansa viehättävä ja miellyttävä. Hänen\ntummansiniset silmänsä ilmaisivat tyytyväistä ja iloista mieltä, koko\nhänen olentonsa todisti, että hän perheenhaltijana oli toimelias,\nemäntänä vieraanvarainen.\n\nKun haavoitettu kapteeni hetkisen oli ollut molempien puolisojen\nkeskuslelu-aineena, joka tapahtui kuiskaavalla äänellä, ett'eivät\nhäiritsisi häntä, nosti Aake Berg kysymyksen Elsasta ja tavasta, jolla\nestäisivät hänen ottamasta osaa sairaan hoitoon. Kuten Pentti Esanpoika\noli ennustanut, ei Amalia pitänyt asiaa ensinkään niin arveluttavana\nkuin nuo molemmat miehet olivat kuvailleet.\n\n\"Meillä naisilla\", lausui hän, \"ei suinkaan ole niin helposti voitettua\nsydäntä, kuin te miehet äärettömän ylpeytenne sokaisemina tavallisesti\notaksutte. Tuhat kertaa helpommin saamme teiltä suurinta imartelua ja\ntulisinta ihailemista, kuin te meiltä saatte ainoatakaan edullista\najatusta tahi vähintäkään hyväksyvää arvostelua sydämessämme, vaikka me\nolemme niin kohteliaita, että me säälistä pidämme nämät meidän\najatuksemme teidän erinomaisesta keskinkertaisuudestanne salassa.\nEtt'ei meitä niin helposti anasteta, siitä pitäisi sinulla itsellä,\nAake, olla jonkunlaista kokemusta. (Hän hymyili tätä lausuessaan\nveitikkamaisesti). Minä tosin pidän tarpeettomana, että Elsa sekaantuu\ntähän asiaan, etenkin koska voimme tulla toimeen ilman häntä, vaan jos\nhän välttämättömästi tahtoo auttaa minua, niin en huomaa siinä mitään\npahaa, sillä minä luotan, että sisareni, vaikka onkin nuori ja\ntottumaton, tietää käyttäytyä nuorta aatelismiestä kohtaan, kuten\nsopii\".\n\nAake Berg ponnistelihe antamaan asialle totisemman merkityksen, vaan\nkun hän pian huomasi, että se olisi turhaa työtä, tyytyi hän vaimonsa\nlupaukseen koettaa estää Elsaa ollenkaan sekaantumasta tähän asiaan.\nKokonaan tyytyväinen ei Aake Berg kuitenkaan ollut vaimonsa lupaukseen,\nsillä hänen mielestään olisi pitänyt vakaasti ja varmasti kieltää\nElsalta sitä, joka nyt jätettiin hänen oman päätöksensä varalle.\nMyöskin tiesi hän, ett'ei Pentti Esanpoika hyväksyisi hänen\nsopimustaan, sillä hän tunsi liian hyvin tuon syvästi juurtuneen\nepäluulon, joka tällä oli kaikkea kohtaan, jolla oli aatelinen nimi,\nsekä etenkin nuoria aatelismiehiä kohtaan. Rajaton kunnioitus vaimoansa\nkohtaan esti häntä enempää koittamasta järkyttää hänen luottamustaan\nvaimon itsenäisyyteen ja vakavuuteen, ja sydämmessään päätti hän jättää\ntuon tukalan toimen Pentti Esanpojalle, joka ikänsä ja myöskin\nsukulaisuutensa vuoksi oli siihen paremmin sopiva.\n\nPuolipäivän aikaan palasi Jakobsson retkeltään kaupungissa. Hän sanoi\nilmoittaneensa asian-omaiselle päällystölle kapteenin onnettomuuden\nsekä myöskin poliisivirastolle tehneensä ilmoituksen tapahtumasta.\nTäältä oli hän saanut sen tiedon, että henkilö, joka kapteeni\nStålsköld'in keralla tavattiin kadulta, oli tunnettu karanneeksi\nelinkautiseksi vangiksi, joka luullaan astuneen manalan majoihin,\nomassatunnossaan monta murhaa, joista häntä oli epäilty. Muuten oli\nniin monta väkivaltaista tekoa tehty sinä yönä ja niin paljon meteliä\ntapahtunut, ett'ei niistä vielä ollut ehtinyt saapua lähempiä tietoja.\n\n\n\n\n12 LUKU.\n\n\nKauvan taistelivat elo ja kuolo ankarasti nuoren kapteenin hengestä ja\nainoastaan vaivoin onnistui Pentti Esanpojan taitavuuden, jota\nvoimakkaasti auttoi Jakobsson'in, Aake Berg'in, Amalian ynnä usean muun\nalttiit ponnistukset ja hellä hoito, masentaa viikatemiehen voima ja\nsaattaa lopullinen voitto elämän ruusuposkiselle enkelille. Sillä välin\nkun kapteeni Stålsköld virui sairasvuoteella riensi kuningatar\nKristiina ja hänen hovinsa huvista huviin milt'ei raivokkaalla innolla.\n\nPidot, joihin useaan oli yhdistetty Ruotsissa ei siihen asti nähtyjä\njuhlamenoja, seurasivat pitoja eikä kemuista, joita pidettiin jos\njonkinlaisia, tahtonut tulla mitään loppua. Näiden kallisten huvien\ntoimeenpanijana oli osaksi kuningatar itse, osaksi varakkaammat\nhovipuolueessa, jotka kilpailivat hänen kanssaan tuhlaamisessa.\nVanha-aatelisto, Aksel Oxenstjerna etupäässä, vetäytyi pois tästä\njuhla-tulvasta, täten osoittaen tyytymättömyyttään tuollaiselle\nylelliselle hovi-elämälle, joka niin suuresti erosi entisestä. Myös\nkansa katseli mielipahalla tuollaista ääretöntä tuhlausta, joka soti ei\nainoastaan hyvää järjestystä vastaan, vaan etenkin niitä\nsäästäväisyyden lupauksia ja vakuutuksia vastaan, joita kuningatar\nvaltiopäiväin aikana oli antanut säädyille. Nyt huomattiin miten paljon\ntotta näissä lupauksissa oli sekä ett'ei hän edes koettanutkaan pitää\nniitä ja tyytymättömäin ennaltaan kylläkin tiheät rivit tihenivät. Vaan\nKristiinalla ei ollut aikaa totisempiin ajatuksiin, hän näytti kokonaan\nsieluineen sydämineen heittäyneen huvin jumalattaren helmoihin. Myöskin\nnäytti hän sillä välin unohtaneen kapteeni Stålsköld'iä kohtaan\nkoituvan suosion kuten hänen itsekin, kun eräs tapahtuma sattui, joka\ntaas saattoi kuningattaren ajattelemaan häntä.\n\nOli tammikuun ensimmäisiä päiviä, siis enemmän kuin kaksi kuukautta\nkruunauksen jälkeen, kun Kristiina, Jumala tiesi mistä aiheesta, sattui\nkäymään siinä linnan huoneessa, jossa vartioitseva upseeri tavallisesti\noli. Sama luutnantti von D----, jonka tuttavuutta jo ennen olemme\ntehneet, oli sattumalta päivystäjä. Kuningatar tapasi tämän, lukemassa\nerästä käsikirjoitusta.\n\n\"Mikä vielä painamaton, kuolematon neron tuote tuo on, jota\ntarkastatte, luutnantti von D----?\" kysyi Kristiina uteliaisuudella,\njota, kuten tiedetään, hänessä oli sangen runsas määrä.\n\nHämmästyen kuningattaren odottamattomasta siellä käynnistä pani\nluutnantti käsikirjoituksen syrjään ja vastasi punastuen: \"Teidän\nMajesteettinne! Olen epäilemättä tehnyt hyvin väärin, että osaksi olen\nlukenut nämät paperit, sillä ne eivät ole minun enkä ole saanut mitään\nlupaa siltä, joka on käsikirjoituksen omistaja ja luultavasti\ntekijäkin, tyydyttää uteliaisuuttani\".\n\n\"Kuka on sitten tekijä, ja miten on kirjoitus hänen tietämättään\njoutunut teidän käsiinne?\"\n\n\"Luultavasti on kapteeni Stålsköld, kun hän viimein oli vartioimassa,\nunohtanut sen tänne, ja sen sisällyksestä päättäen, luulemme häntä\ntekijäksi. Samana iltana joutui hän salamurha-yrityksen esineeksi ja\nhaavoittui pahasti, jonkatähden hän ei ole voinut noutaa tänne\nunohtamaansa teosta. Koska se on ollut käsillä täällä, eivät upseerit,\njotka ovat hoitaneet hovivartiota, ole pitäneet ryöväämisenä teoksen\nselailemista joutohetkinä. Tätä itse anastettua oikeutta olen minäkin\nkäyttänyt\".\n\n\"Kapteeni Stålsköld ... murha-yrityksen esineenä\", sanoi Kristiina ja\nnäytti ajattelevan. \"Olen muistavinani, että olen jotain kuullut\ntuosta. Onko siitä pitkäkin aika, kuin tuo tapahtui, luutnantti\nvon D----?\"\n\n\"Se oli Teidän Majesteettinne kruunauspäivän illalla\", vastasi\nluutnantti.\n\n\"Aivan oikein... Olinpa aivan unohtaa sen ... vaan nyt muistan, että\nkreivi Jaakko Kasimir ilmoitti siitä\".\n\nTämä kreivi Jaakko Kasimir, josta kuningatar puhui, oli suosikin Maunu\nde la Gardie'n äskettäin henkikaartin everstiksi nimitetty veli.\n\n\"Ja mitenkä on haavoitetun kapteenin laita nyt?\" jatkoi Kristiina.\n\"Onko teillä mitään tietoa siitä luutnantti von D----?\"\n\n\"Sen mukaan mitä olen kuullut kerrottavan, on hän vähän paranemaan\npäin, vaan itse en ole, paha kyllä, ollut häntä katsomassa. Pitemmän\najan lienee hän ollut elon ja kuolon vaiheilla\".\n\nKuningatar muuttui ajattelevan näköiseksi.\n\n\"Ja ken\", kysyi hän hetken vaiti-olon jälkeen, \"on hoitanut häntä?\nMinun tietääkseni hänellä ei ole ketään omaisia Tukholmassa?\"\n\n\"Hän kuuluu yhä vielä olevan saman porvarin huoneessa, johon hän\nhaavoitettuna ensin kannettiin\".\n\nKuningatar otti sitten tiedon tämän porvarin nimestä sekä paikasta,\njossa hänen talonsa oli. Kun luutnantti von D---- oli antanut hänelle\ntiedon siitä, lausui Kristiina: \"Vaan tullakseni käsikirjoitukseen,\nmitä koskee sen sisältö?\"\n\n\"Se näyttää olevan kertoelma sinisen rykmentin urotöistä, ja ne\ntappelut, joihin tämä rykmentti on ottanut osaa, ovat siinä kerrotut.\nMuuten olen niin vähän silmäillyt sitä, etten voi sanoa, mitä siinä\nmuuta on\".\n\n\"Antakaa minun nähdä kyhäelmä\", sanoi kuningatar. Luutnantti ojensi sen\nhänelle.\n\n\"Ymmärrättekö latinaa, luutnantti von D----?\" kysyi Kristiina, kun hän\noli huomannut, että kysymyksessä oleva kyhäelmä oli kirjoitettu tällä\nkielellä.\n\n\"Ainoastaan mitättömän vähän ... muutamia muistelmia kylläkin lyhyestä\nopinto-ajastani. Myöskin täytyy minun toden mukaan tunnustaa, että\nminun on ollut sangen vaikea ymmärtää ystäväni, klassillisissa kielissä\ntaitavan kapteenin sydämen purkauksia\".\n\nKristiina istuutui nyt tuolille sekä alkoi aluksi selailla kirjoitusta.\nSitten luki hän sivun, luki seuraavan ja näytti erittäin mieltyneen\nsisältöön. Toisen jalkansa keikahutti hän tuolin käsipuulle, toisen\nojensi hän eräälle hänen edessään olevalle tuolille ja tässä, meidän\nkäsityksemme mukaan naiselle sangen vähän sopivassa asemassa, -- johon\nasemaan kuningatar hienoimmissakin seuroissa asettui, -- jatko hän\npitkän ajan lukemistaan.\n\nLuutnantti von D---- oli aivan ääneti, sillä hän ei tahtonut eikä\nuskaltanut häiritä kuningatarta.\n\n\"Totta toisen kerran! Tämähän on oivallista latinaa!\" huudahti hän\nvihdoin ja nousi ylös. -- \"Minä otan tämän käsikirjoituksen\nlupauksella, että ajoissa toimitan sen takaisin oikealle\nomistajalleen\".\n\nLuutnantti von D---- kumarsi merkiksi, ettei hänellä ollut mitään\nmuistuttamista tähän hänen toiveesensa, jonka jälkeen kuningatar jätti\nhuoneen.\n\nSeuraava päivä oli tuorstai. Kahtena viimeksi kuluneena reuhoovana\nkuukautena eivät tiedemiehet ja oppineet, jotka oleskelivat hovissa ja\njotka kuningattarella oli tapana koota ympärilleen joka tuorstai-ilta,\nolleet kertaakaan koossa. Täksi illaksi olivat he taas kutsutut kokoon\nja keskustelu-aineeksi oli määrätty muutamia kreikkalaisen filosofin\nPlotinuksen teoksista otettuja lauselmia.\n\nKoko auditorio oli jo koossa, kun kuningatar astui sisään.\nSydämmellisin ilo ja tyytyväisyys loisti oppineiden kasvoista häntä\nvastaan, sillä he luulivat että Kristiinan halu tieteellisiin toimiin,\njoka viime aikoina oli ollut sangen laimea, taas oli herännyt\nuudistuneella voimaila, sekä että tavallisia viikkokokouksia tästälähin\ntaas säännöllisesti pidettäisiin. Ne olivat alinomaisten pitojen ja\nhuvien kestäessä saaneet jäädä syrjään, jonkatähden he nyt sydämestään\niloitsivat saadessaan taas tilaisuuden uudistaa niitä. Myöskin olivat\nuseimmat heistä varustetut väitteillä ja vastaväitteillä, jotka olivat\nsyvä-aatteisempia ja käsittämättömämpiä kuin itse syvä-aatteinen\nPlotinus. Kuitenkaan eivät he tänä iltana saaneet tilaisuutta loistella\nnäillä ajatustyönsä hedelmillä.\n\nKun kuningatar oli asettunut paikalleen, aukaisi hän kokouksen\nseuraavilla sanoilla: \"Hyvät herrat! Minua ilahuttaa, että näen teidän\nnäin lukuisasti kokoontuneen tänne, kun taas ryhdymme joksikuksi ajaksi\nkeskeytyneihin toimiimme!\"\n\nOppineet, joiden ilosta loistavat katseet olivat kiinnitettyinä\nkuningattaren huuliin, nousivat istuimiltaan sekä osoittivat\ntyytyväisyyttään hänen hyväntahtoisuudestaan syvään kumartaen, jonka\njälkeen Kristiina jatkoi: \"Ikävällä ajattelen kuitenkin uutta\nkeskeyttämistä näille Minervalle ja Apollolle pyhitetyille kokouksille,\nsillä aikeeni on lähteä piakkoin matkalle maaseuduille. En voi\nedeltäpäin tarkasti määrätä, pitkäkö aika kuluu tähän matkaan, jonka\npääpaikoiksi tulevat Strängnäs ja Upsala\".\n\nOppineet katselivat toisiinsa ja heidän otsansa synkistyivät tämän\nJobin sanoman kuullessaan. Kuitenkin ponnistelivat he osoittamaan\niloisuutta, sill'aikaa kuin he mielessään kirosivat kaikkia matkoja,\njotka poistivat kuningattaren heidän piiristään.\n\n\"Minulla olisi mieluista kuulla teidän arvostelunne ylevästä\nPlotinuksesta\", jatkoi Kristiina, olematta huomaavinaan hämmästystä,\njonka ilmoitus hänen aiotusta matkastaan oli tuottanut, \"vaan minä olen\nsattumalta saanut käsiini tämän latinaisen käsikirjoituksen sekä\nhuomaan esitystavan sekä kielen siinä niin oivallisiksi, että katson\nansaitsevan vaivan, että se, kun on julkiluettu, tulee teidän lähemmän\ntarkastuksenne alaiseksi. Saapa nähdä, tokko teidän arvostelunne\ntulevat niiden mielipiteiden mukaisiksi, jotka minä olen saanut,\nluettuani tämän. Muuten myönnän kernaasti, että ajan täpäryyden vuoksi\nniin kiireesti olen lukenut kirjan, että kylläinen arvostelu tuskin on\nollut mahdollinen ja kentiesi ilmaisemalta arvostelultani puuttuu\npäteviä perusteita\".\n\nJoku läsnä-olijoista kysyi tekijää.\n\n\"Tekijä\", vastasi Kristiina, \"haluaa pysyä tuntemattomana ja minä olen\nluvannut tarkoin säilyttää hänen tuntemattomuutensa. Ainoastaan sen\nvoin ilmoittaa, että hän vielä on sangen nuori ja että tämä teos on\nhänen ensimmäisiä kokeitansa\".\n\nHän ojensi sen jälkeen käsikirjoituksen, joka oli kirjoitettu sangen\nsiistillä ja selvällä käsi-alalla, saksalaiselle Meibom'ille ja\nkehoitti häntä lukemaan julki sen. Tämä totteli heti kehoitusta ja\nsuoritti kuningattaren osottaman luottamuksen erittäin ansiokkaasti,\nsillä hänen lausuntonsa oli aistikas ja hän osasi mainiosti sovittaa\näänen painon sisältöön. Kaikki kuuntelivatkin tarkasti ja\nteeskentelemättömällä hartaudella esitelmää. Kyhäelmä, joka lyhyesti\nkosketti melkein kaikkia 30-vuotisen sodan sotatapahtumia, oli\nerinomainen niin hyvin sujuvan esitystapansa, kuin kauniin ja sointuvan\nkielensä puolelta. Etenkin olivat tekijän ajatukset kohonneet korkealle\nja kielessä miellyttävä sointu niissä paikoin, niissä sinisen rykmentin\nja suomalaisten joukkojen urotöitä kerrottiin, jonkatähden näytti\nsiltä, kuin koko kyhäelmä olisi kirjoitettu ainoastaan näiden\nylistämiseksi. Vaan myöskin kuningattaren henkilö mainittiin siellä\ntäällä ja aina tavalla, joka selvään todisti tekijän korkeita ajatuksia\nhänestä ja hänen innokasta ihailuaan. Milloin nimitettiin häntä\n\"kirkkaasti loistavaksi Pohjantähdeksi\", milloin \"Pohjan ennustavaksi\nMinervaksi\", milloin \"Ruotsin nuoreksi kuningattareksi, jumalaiseksi\nKristiinaksi\", milloin \"suuren kuninkaan nerokkaaksi tyttäreksi\".\nBanér'ia, Torstenson'ia ja muita ruotsalaisten päällikköjä sanottiin\n\"Hänen Majesteettinsa, kuningatar Kristiinan sota-eversteiksi;\" eräässä\npaikassa oli \"ruotsalainen sotajoukko, nuoren hallitsijattarensa ja\nisänmaan rakkauden innostamana\", toisessa, \"rykmentti, jota elähytti\nhartain uskollisuus nuorta ruhtinatarta kohtaan, jonka nimeä silloin jo\nmaineen siivet kuljettivat ympäri maailman\", j.n.e.\n\nKun lukeminen, jota kesti kaksi runsasta tuntia, vihdoin oli lopussa,\npyysi kuningatar läsnäolijoita antamaan lausuntonsa kyhäelmän\nkelvollisuudesta ja arvosta. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että\nkieli todisti hyvää koulua ja klassillisen kirjallisuuden tarkkaa\ntuntemista; myöskin ylistettiin esitystavan keveyttä ja sujuvuutta.\n\n\"Sellaista latinaa ei Lactantiuksenkaan olisi tarvinnut hävetä!\" lausui\nMeibom, joka viimeksi antoi lausuntonsa.\n\nTähän yksimieliseen kiitokseen, jolla kirjoitus täten otettiin vastaan,\noli syynä etupäässä sen oma kelvollisuus, vaan myöskin ja kentiesi\nyhtäpaljon oppineiden herrojen vakuutus siitä, että Kristiina halusi\nsaada puoltavaa arvostelua siitä, kuten hän itse jo oli antanut\nsellaisen.\n\nOlipa niitäkin, jotka pitivät luultavana, että hän itse ja tuo\n\"tuntematon tekijä\" olivat sama henkilö. Tosin näytti itse aine\nvieraalta ja olevan hänen ajatus- ja arvostelu-piirinsä ulkopuolella,\nvaan niin paljon luottivat he hänen kaikkia käsittävään neroonsa, että\nhe luulivat hänen, kun hän siihen kerran oli ryhtynyt, voineen käytellä\nmyöskin sellaista ainetta, kuin kysymyksessä oleva. Ja kentiesi oli hän\njuuri valinnut sellaisen aineen, voidakseen sen kautta vaan paremmin\nsalata itsensä ja tehdä teeskennellyn tekijän otaksumisen sitä\ntodenmukaisemmaksi.\n\n\n\n\n13 LUKU.\n\n\nSeuraavana päivänä, kun vuoden ajan mukaan aikainen hämärä jo alkoi\nlevittää vaippaansa Svean pääkaupungin yli, ilmoitti kuningatar virkaa\ntekevälle kamariherralle, että hän aikoi lähteä ajelemaan. Kun\nkamariherra oli lähdön aikeessa antaakseen käskyn tallipalvelijoille\npanemaan kuntoon valjaat, lausui kuningatar hänelle. \"Vielä sananen,\nherra! Haluan saada suljetut vaunut, ja sitä paitsi yksinkertaiset,\nilman mitään koristuksia, sillä minä tahdon kulkea tuntemattomana...\nEi siis mitään koruja ja ainoastaan yksi palvelija\".\n\nKamariherra poistui ja kun hän hetken päästä palasi, selitti hän, että\nkaikki oli valmis kuningattaren käskyn mukaan.\n\n\"Tahtooko Hänen Majesteettinsa käskeä ketään seuraamaan?\" kysyi hän\nsenjälkeen.\n\n\"En. Minä matkustan yksin\", kuului vastaus.\n\nKuningatar Kristiinalla ei ollut tapana tuhlata aikaansa vaatetuksella,\nvaikka oli kysymys tanssiaisistakin, kului harvoin neljännes tuntia\nenemmän hänen vaatetukseensa. Nyt oli hän muutamassa silmänräpäyksessä\nvalmis, jonka jälkeen hän riensi vaunuihin. Ennenkuin vaunujen ovi\nsuljettiin hänen jälkeensä, ilmoitti hän ajajalle matkansa päämäärän ja\nsitten mentiin täyttä ravia, sillä Kristiina rakasti kovaa kulkua.\n\nJos tähän aikaan käymme katsomassa haavoitettua kapteenia, niin\ntapaamme hänet sen verran parempana, että hän selkä nojaten muutamia\ntyynyjä vasten, istuu pystyssä sängyssä. Hänen kasvonsa ovat vielä\nsangen laihat ja kuihtuneet ja vasempi käsi riippuu siteessä kaulassa.\nSattumaisilta on hän yksin huoneessa, hänen silmänsä ovat puoleksi\nsuljetut ja hänen ajatuksensa näyttävät lähteneen mielikuvituksen\näärettömille harharetkille.\n\nOvi aukenee ja olento, suloinen kuin enkeli, astuu huoneesen. Hänet\nnähdessään nostaa kapteeni päänsä, hänen katseensa valkenee ja\ntyytyväisyyden hymy laskeuu hänen huulilleen.\n\n\"Mitenkä on laitanne, herra kapteeni?\" kysyi huoneesen astuja äänellä\n-- niin viehättävällä ja sointuvalla, kuin unissa kuultu taivahinen\nlaulu.\n\n\"Oi, paras Elsani\", vastaa kapteeni, \"minä tunnen itseni päivä päivältä\nterveemmäksi ja jos paraneminen sujuu samalla tapaa, niin tulen pian\nraittiiksi kuin terveys itse. Vaan minä olen jo odotellut teitä ja\npelkäsin jo ett'ette ensinkään tulisi. Mutta kentiesi aika ei ole\nkulunut niin pitkälle, kuin odotukseni on ollut pitkä\".\n\n\"Tein kyllä pahasti, että viivyin niin kauan, mutta Amalia on aina\nsanonut, etten minä kelpaa mihinkään taloudessa, ja minä tahdoin\nvälttämättömästi laittaa lientä, jonka olen määrännyt teille\nillalliseksi. Saapa nähdä, kelpaako se mihinkään\".\n\n\"Noh, se maistuu varmaankin erinomaisen hyvältä, ja minä pelkään, että\nnautin sitä enemmän, kuin rehellisen enonne vaatimukset myöntävät\".\n\n\"Niin ette saa sanoa, sillä minä puolestani pelkään, että todellisuus\nosoittaa päin vastoin. Vaan nyt jatkan lukemista, missä eilen\nkeskeytimme.\" Hän istuutui pöydän ääreen sekä aukaisi erään sillä\nolevan kirjan, jota hän alkoi lukea. Se oli eräs Ciceron siveyttä\nkoskeva kirjoitus. Kapteeni Stålsköld kuunteli hartaasti ja hänen\nkatseensa oli koko ajan kiintynyt ihanan lukijan nuorellisiin\nkasvoihin. Ja mitä kauemmin hän katsoi häneen, näyttivät tytön kasvot\nyhä enemmän kirkastuneilta, hänen hopean heleän äänensä väreillä oli\nhänestä taivainen sointu, hän tunsi sanomattoman rauhan lehahduksen\nkoko olennossaan, tokko se tapahtui niiden lohdullisten sanojen\njohdosta, jotka soivat hänen korviinsa vaiko hänen paljaasta läsnä\nolostaan, sitä hän ei tiennyt, mutta hän alkoi luulla ettei tyttö ollut\nmikään kuolevainen ihminen vaan hänen luokseen lähetetty lohdutuksen\nhengetär. Tästä hereillään olevan uinailevan suloisesta tilasta tuli\nhän todellisuuden täydelliseen itsetuntoon vasta kun Elsa lopetti\nlukemisensa ja lausui:\n\n\"Nyt on jo niin hämärä huoneessa, ett'en näe enää. Meidän täytyy\nsentähden lopettaa tänään. Sitä paitsi saapunee eno Pentti hetimmiten.\nHyväntahtoinen Pentti-eno! En koskaan luullut, että minulla olisi\nmitään hyötyä latinan kielestä, kun hän melkein vastoin tahtoani\npakoitti minua oppimaan sitä. Vaan nyt huomaan, että enolla kuitenkin\non oikein sanoessaan, että kaikki oppi, näyttäköön se ensi katseessa\nmiten hyödyttömältä tahansa, kuitenkin toden teossa on ihmisille\nsuurimmaksi hyödyksi, sillä ilman tätä taitoa en olisi voinut lyhentää\nteidän pitkiä iltapäiviänne\".\n\n\"Ja ilman tätä taitoa, Elsa, ette olisi oppineet tuntemaan, mitä\nmuinais-ajan jalot viisaat ovat ajatelleet ja sanoneet ja kaikki heidän\noivalliset, sielua jalostuttavat oppinsa olisivat menneet hukkaan\nteiltä! Se että olette saattanut minulle mitä suloisimpia hetkiä, on\nverrattain pieni voitto sitä voittoa vastaan, jonka teidän oma sielunne\non saanut tästä taidostanne\".\n\nPentti Esanpoika saapui samassa. Kun hän näki vielä sulkemattoman\nkirjan Elsan edessä, lausui hän: \"Luulenpa varmaan, että olet taas\nollut vahingoittamassa silmiäsi lukemalla hämärässä! Neuvoista ja\nvaroituksista et pidä lukua, ja minä katson sinun tekeväsi syypääksi\nitsesi liian varhaiseen kuolemaan!\"\n\n\"Siitä on jo pitkät ajat, kun lakkasin lukemasta\", vastasi Elsa\nhymyillen ja astui esiin tavan mukaan antaakseen hyvän enon suudella\nitseään otsaan, \"ja eno tekee itsensä syypääksi väärään varoitukseen.\nMinä koetan kyllä kaikilla tavoin seurata enon neuvoja ja varoituksia!\"\n\n\"Onko laita niin, herra kapteeni? Mutta onhan totta, ette kelpaa\nantamaan tässä mitään arvostelua, sillä teidän velvollisuutenne olisi\nollut pitää huolta, ettei hän turmele silmiänsä, mutta sen olitte\nunohtaneet. Kuitenkin -- olinhan unhottamaisillani kysyä, miten voitte\ntänään?\"\n\nKapteeni vakuutti, että hän voi paremmin kuin edellisinä päivinä.\n\n\"Hyvä!\" vastasi Pentti Esanpoika. \"Jos tunnette itsenne vielä\nparemmaksi huomenna, niin saatte ylihuomenna luvan lähteä kävelylle\n-- aluksi tietysti vaan huoneessa. Minun laskujeni mukaan pitäisi\ntäst-edes paraneminen käyvän sangen nopeasti. Rohkeutta sentähden vaan,\nkapteeni hyvä! -- Kuukauden päästä tai sillä vaiheella voinette kestää\ntaivaan tuulien puhallusta.\"\n\nKapteeni Stålsköld'in oli onnistunut kääntämään Pentti Esanpojan mielen\neduksensa ja siihen määrään, että tämä ei nyt enää ensinkään ollut\npahoillaan siitä, että Elsa seurusteli kapteenin kanssa ja osaksi\nkeskustelulla koetti lyhentää hänen aikaansa. Kuitenkin oli ollut\nkovalla, ennenkuin Pentti Esanpoika oli antanut luvan Elsalle\nvähimmälläkään tavalla ottaa osaa sairaan hoitoon, tai edes astua\nsiihen huoneesen, jossa sairas kapteeni makasi. Vaan löytyi eräs\nasianhaara, joka matkaansaatti muutoksen hyväntahtoisen enon\nmielipiteessä, ja tämä kävi seuraavalla tavalla. Pentti Esanpoika oli\nhartaasti tutkinut klassillisia teoksia ja ihaili niitä erittäin.\nLatinan taito oli hänestä sama, kuin täydesti tyydyttävän inhimillisen\nsivistyksen omaaminen, näiden kielten taitamattomuus oli hänestä sama\nkuin kaiken inhimillisen sivistyksen perustusten puute. Itse oli\nhänen tapansa välisti, kun hän oikein oli innossaan, sekoittaa\npuheesensa latinaisia sanoja, vieläpä kokonaisia lauseita ja värssyjä\nlatinalaisten runoilijain teoksista. Tätä hän oli usein tehnyt kapteeni\nStålsköld'in sairaanhuoneessa, mutta hänen parattua sen verran että\njaksoi puhua tapahtui tuon tuostakin, että hän vastasi Pentti Esanpojan\nlatinaisiin puheisin samalla kielellä, usein saman kirjailijan\nlauseilla, jolta tämä juuri oli näitä lainannut, ja aina varsin\nosaavasti. Pentti Esanpoika tuli tästä erittäin hyvälle päälle ja koki\nsaada selville, mitenkä kapteenin latinan kielen taidon laita\noikeastaan oli. Kun oli saanut tietää asian todellisen kannan nousi\nkapteeni melkoisen askeleen hänen suosiossaan. Joka virheettömästi ja\nsujuvasti käytti latinan kieltä puheessa ja kirjoituksessa, ei\nmitenkään saattanut olla mikään veitikka! Päin vastoin voi sellaiseen\nhenkilöön täydellisesti luottaa! Tämän jälestä ei Pentti Esanpojalla\nollut mitään muistutuksia sitä vastaan, että Elsa tekisi tuttavuutta\nkapteenin kanssa, ja hän olisi katsonut vieläpä kuolemansynniksi\nkieltää Elsaa kapteenin huviksi lukemasta ääneen niitä Ciceron\nkirjoituksia joista tämä enimmän piti. Tässä esiytyi Pentti Esanpojan\npuolelta myöskin vähän turhamaisuutta. Hän näet tahtoi että kapteeni\noppisi ymmärtämään ja panemaan arvoa sille edistykselle latinan\nkielen taidossa, jonka Elsa hänen johdollaan oli saavuttanut. Eikä\nkapteenikaan puolestaan ollut kehumatta oppilasta yhtä vähän kuin\nopettajaakaan! Että hän tämän kautta oli päässyt viimemainitun\nerinomaiseen suosioon, ymmärsi hän hyvin, mutta sitä vastoin ei hän\nkoskaan ollut huomannut, että hänen taikka kenenkään muun kiitoslauseet\nolisivat tehneet Elsaan minkäänmoista vaikutusta. Tämä vastaanotti\nnäitä kohtuullisina kiitoksen osoituksina, milloin katsoi sitä\nansainneensa; milloin taas hänen mielestään kiitoksen sijaa ei ollut,\nsanoi hän aristelelematta ja suoraan, että kiitoslauseet olivat pelkkää\nimartelua. Kuitenkin on meidän myöntäminen että kapteeni piti niitä\nhetkiä, jotka Elsa vietti hänen seurassaan, mitä hupaisimpina, ja että\nhän heti aamulla alkoi ikävöidä sitä aikaa, jolloin Elsa tavallisesti\nalotti luentonsa. Elsa oli niitä onnellisia henkilöitä, jotka\nkaikkialla, missä lienevätkin, levittivät iloa ja hupaisuutta\nympärilleen, eikä kapteeni ollut ainoa, johon hänen läheisyytensä teki\ntämän vaikutuksen.\n\n\"Kuukausi on pitkä aika\", vastasi kapteeni Stålsköld Pentti Esanpojan\nvakuutuksiin pikaisesta paranemisesta, \"olletikin jos laskee sen niihin\nkuukausiin, joiden kuluessa jo olen tämän vieraanvaraisen huoneen\nrasituksena ollut, teille kaikille suureksi vaivaksi! Myöskin lisääntyy\nminun jo suureksi noussut kiitollisuuden velkani -- -\"\n\n\"Vaivasta ja kiitollisuudesta olemme nyt puhumatta!\" keskeytti Pentti\nEsanpoika. \"Niinpä nyt kuitenkin on laita, että me ihmiset niillä\npienillä palveluksilla, joita toisillemme teemme, emme milloinkaan saata\ntehdä niin paljon hyvää kuin pitäisi. Ei missään tapauksessa tule\nliikoja tehdyksi, josta ansaitsisimme kiitollisuutta. Siitä puhuu jo\ntuo jumalallinen Cicerokin teoksessaan: de officiis. Mitä pidätte siitä\nteoksesta, kapteeni Stålsköld?\"\n\n\"Siitä pidän paljon, niinkuin kaikista Ciceron kirjoituksista. Olen\nehdotellutkin Elsalle, että, jos aika sen sallii, rupeemme lukemaan\ntätä kirjaa\".\n\n\"Tehkää niin, tehkää niin!\" kehoitti Pentti Esanpoika. \"Elsa ei tunne\nennaltaan sitä kirjaa ja hänelle on suureksi hyödyksi saada teidän\njohdollanne lukea sitä. Ethän ole lukenut Ciceron de officiis, rakas\nlapseni?\"\n\n\"En, hyvä eno. Harvathan ne klassilliset teokset ovat, joita olen\nlukenut. Muuten luulen, että uskontomme pyhistä kirjoista saamme täysin\nriittävän tiedon velvollisuuksistamme ja vakavan ohjeen näiden\ntäyttämisessä\".\n\n\"Kuulkaapa vaan, mitä puheita laskettelee! Onhan totta ... en tahdo\nkieltää ... että raamatun kirjoista saapi tiedon näistä kaikista...\nMutta katsoppas Elsa, kuitenkin on nyt niin laita, ett'ei näistä\nasioista voi saada mitään aivan selvää käsitystä, jollei ole lukenut\nCiceron de officiis. Tekisipä varmaankin hyvää tuollaiselle\ntottelemattomalle veitikalle, kuin sinä, saada lukea niistä! -- Enkö\nole oikeassa, kapteeni Stålsköld?\"\n\nPentti Esanpojan vetoomiset kapteeniin olivat usein sitä laatua, että\ntämä mieluisimmin olisi sallinut niiden olevan tekemättä, sillä hänen\noli vaikea löytää vastausta, jolla ei närkästyttäisi kumpaakaan\npuoluetta, vaan tekisi molempain niin Elsan kuin hänen enonsakin\nmieliksi. Tällaisissa tapauksissa oli usein sattunut, että hän turhaan\noli aivojansa vaivannut etsimällä sellaista vastausta, ja tälläkin\nkertaa oli hän pahimmassa pulassa, mutta onneksi vapautti Jakobsson'in\ntulo hänen vastaamasta tähän vaikeaan kysymykseen.\n\nJakobsson oli miltei isällisesti mieltynyt kapteeniin. Joka päivä tuli\nhän ainakin kerran tiedustelemaan hänen terveyttään, vaan usein\nkaksikin. Näillä käynneillänsä keskusteli hän usein pitkät ajat\nkapteenin kanssa sekä onnistui saavuttamaan siihen määrään hänen\nluottamuksensa, että kapteeni hänelle ilmoitti kaikki sydämensä\nsalaisuudet sekä pyysi hänen neuvoaan asioissa, jotka koskivat näitä.\nEtempänä saamme nähdä, että Jakobsson'in suurempi kokemus tosiaankin\noli kapteenille suureksi hyödyksi.\n\nAake Berg ja Pentti Esanpoika olivat hyvillään tästä kapteenin ja\nJakobsson'in hyvästä välistä, -- vaikka he eivät aavistaneet, että tämä\nväli oli niin harras, kuin se todella oli, -- sillä heillä olivat\nsuuret ajatukset Jakobsson'in kääntämiskyvystä siihen uskoon, johon hän\nitse kuului ja he toivoivat, että hänen onnistuisi saattaa kapteeni\ntyytymättömien puolelle. Tämä oli myöskin Jakobsson'in tarkoitus, mutta\njärkevyys vaati häntä liikkumaan tässä asiassa varovaisesti, sillä\nhän huomasi pian, että kapteeni sydämensä pohjasta oli uskollinen\nkuningattarelle sekä että tämä uskollisuus vielä oli kasvanut suosion\ntakia, jota kuningatar oli osoittanut hänelle. Jakobsson ei kuitenkaan\nsuinkaan kokonaan epäillyt asiansa onnistumisesta, sillä hän oli\nvakaasti päättänyt vähitellen ja suuttumatta järkähyttää mainittua\nkapteenin uskollisuutta, kunnes se, jääden kokonaan ilman jalan sijaa,\nvihdoin raukeisi. Tähän asti oli hän kuitenkin tehnyt pikku yrityksiään\ntähän suuntaan ilman nähtävää menestystä.\n\nJakobsson'in tulon kautta keskeytynyt keskustelu oli tuskin ehtinyt\nelpyä, kun huoneessa olijat kuulivat vaunujen äänen, jotka näyttivät\npysähtyvän portille. Tämä seikka veti heidän huomion puoleensa, jo sen\nkautta, että aivan harvoin kukaan ajoneuvoilla kulki ahdasta\npoikkikatua, jonka varrella Aake Berg'in huoneus sijaitsi. Sitä paitsi\nkäyttivät ainoastaan ylhäisimmät talvella vaunuja. Heillä kuitenkaan ei\nollut pitkää aikaa ajatuksiin ja arveluihin tämän odottamattoman\ntapahtuman johdosta, sillä ovi aukeni äkkiä, portinvartija pisti päänsä\novesta ja huusi äänellä, joka osoitti kiirettä, hämmästystä ja kauhua:\n\"Hänen Majesteettinsa kuningatar!\"\n\n\"Kuningatar! Mitä hänestä? Onko hän kentiesi kuollut?\" kysyi Jakobsson.\n\n\"Kuollut, ei, vaan ihkasen elävänä täällä!\" vastasi portinvartija.\n\n\"Oletko mielipuoli! Mitä kuningattarella olisi täällä tekemistä?\"\nvastasi Jakobsson.\n\n\"Hän on kysynyt kapteeni Stålsköld'iä. Mutta hiljaa! Hän tulee.\" Hän\naukaisi oven ja sisään astui kuningatar Kristiina armollinen hymy\nhuulilla ja talven puna poskilla.\n\nPentti Esanpoika, Elsa ja Jakobsson olivat ensi hämmästyksessä\nvetäytyneet huoneen vastaiselle ovelle, vaan eivät ehtineet poistua\nennenkuin kuningatar jo oli sisällä. Tuossa he seisoivat hämillään ja\ntervehtivät nuorta hallitsijatarta syvään kumartaen. Hän loi heihin\nsilmäyksen, joka ei juuri näyttänyt armolliselta; tämän he selittivät\nniin, että heidän läsnäolonsa oli tarpeeton ja poistuivat.\n\nKuningatar astui senjälkeen milloin punastuvan miiluin vaalenevan\nkapteenin luo ja ojensi hänelle suosiollisesti kätensä tervehdykseen.\n\n\"Siitä on jo pitkä aika, kuin viimeksi näin teidät, kapteeni\nhyvä\", lausui hän, \"ja minä päätin etsiä teidät täällä teidän\nvastentahtoisessa maanpakolaisuuspaikassanne, saadakseni tiedon, saanko\nteistä yhden seuraajan aiotulla matkallani. Aikomukseni on antaa\nmuutamien henkikaarti-upseerien seurata, vaan nyt huomaan, ett'ette te\nvoi tulla yhdeksi näistä\".\n\n\"En. paha kyllä!\" sopersi kapteeni vastaukseksi.\n\n\"Oikeuden palvelijain ei ole onnistunut päästä teitä vastaan tehdyn\nsalamurha-yrityksen jäljille. Eikö teillä, kapteeni Stålsköld, ole\nmitään syytä epäillä jotakuta vihamiestänne tuon törkeän teon\ntoimeenpanijaksi? Kenties voisi, tällaisen epäluulon nojalla, asian\ntodellinen laita tulla selville\".\n\n\"En tunne yhtään ihmistä, olkoon sitten ystävä tai vihamies, jota\ntahtoisin tai uskaltaisin epäillä mistään sellaisesta rikoksesta\",\nvastasi kapteeni.\n\nKuningatar ajatteli hetkisen.\n\n\"Minusta näyttää, kuin teidän parantumisenne olisi käynyt varsin\nhitaasti. Kentiesi on siihen syynä puuttuva hoito\".\n\nKapteeni Stålsköld vakuutti, että hän Aake Berg'in huoneessa oli\nnauttinut hellintä huolta, joka koskaan on tullut sairaan osaksi sekä\nkoitti ylistelevin sanoin osoittaa kiitollisuuttaan, kun kuningatar\nsangen jyrkästi katkaisi hänen puheensa: \"Ompa hyvä, että ovat\nkoettaneet olla teille mieliksi, sillä tällä kaikella eivät he ole\ntehneet muuta kuin velvollisuutensa. Muuten tämä perhe ei juuri sovi\nteille, kapteeni Stålsköld, ja minä näkisin kernaimmin, että te niin\npian kuin suinkin pääsette pois täältä, sillä huolimatta siitä, että se\non porvarillinen, on minulla myöskin muita syitä, joidenka tähden en\nhyväksy teidän oloanne täällä! Tätä samaa Aake Berg'iä epäillään, eikä\nilman syytä, olleen osallisena levottomuuksiin maaliskuussa viime\nvuonna eikä sellainen pesä, kuin tämä on, ole mikään terveellinen\nolinpaikka minun palvelijalleni.\"\n\n\"Teidän Majesteettinne! Minulla ei ole ollut vähintäkään aavistusta\ntästä asiasta\", vastasi kapteeni, vaan hän ei uskaltanut esittää\nmitään muuta isäntäväkensä puolustukseksi, vaikka hän sydämmessään\ntunsi itsensä syvästi loukatuksi siitä halveksivasta tavasta,\njolla kuningatar oli puhunut asunnosta, joka hädän hetkenä niin\nkesti-ystävällisesti ja hyväntahtoisesti oli aukaissut hänelle ovensa.\n\n\"Luultavasti on myöskin se lääkärin hoito, joka teillä täällä on ollut\ntarjona, ollut sangen puuttuva\", jatkoi kuningatar, \"ja teidän\nparantumisenne on sen takia viipynyt. Minä lähetän tänne henkilääkärini\nDuriez'in ja hänen avullaan toivon pian taas näkeväni teidät\npalveluksessa\".\n\nKapteeni lensi silmänräpäykseksi tulipunaiseksi. Vaikka hän\nvastenmielisesti vastusti kuningatarta, katsoi hän kuitenkin itsensä\npakoitetuksi kieltämään hänen tarjouksensa. Hän luuli näet varmuudella\nvoivansa päättää, että rehellinen Pentti Esanpoika tulisi kovin\npahoilleen, jos henkilääkäri sekaantuisi asiaan, samoin kuin hän\nhuomasi, että suurta vääryyttä tapahtuisi sen kautta Pentti\nEsanpojalle. Sillä eihän hän voinut katsoa sitä muuksi kuin\nepäilykseksi hänen taidostaan, eli -- mikä oli vielä pahempi --\nkapteenin parantamisen kunnian ryöstöksi? Vähinkin kiitollisuuden tunne\nsaattoi sentähden kapteenin koittamaan estää sellaista, etenkin koska\nhän oli varmasti vakuutettu, että Pentti Esanpojalla haavoitettujen\nhoidossa oli paljoa enemmän kokemusta kuin itse Duriez'illä.\n\n\"Mitä lääkärin apuun tulee, olen ollut niin onnellinen, ett'ei mitään\nole puuttunut\", lausui hän. \"Minussa ei olisi tänä hetkenä\nelonkipinääkään, ell'ei suotuisa kohtalo sairasvuoteeni ääreen olisi\nsaattanut milt'ei taitavimman sotalääkärin koko valtakunnassa. Jo\nTeidän Majesteettinne suuren isän aikana piti koko sotajoukko häntä\nkunniassa ja häntä katsottiin aivan mainioksi taidossaan ja kaikki ne\nvoitolliset tappelut, joita on taisteltu Teidän Majesteettinne oman\nhallituksen aikana, antoivat hänelle yhä tilaisuutta täydentämään sitä.\nHarvoja nimiä on, joita sotajoukon harmaantuneet uroot suuremmalla\nrakkaudella mainitsisivat, kuin Pentti Esanpojan, sillä se on miehen\nnimi. Mistään hinnasta en tahtoisi saattaa hänelle sitä nöyryytystä,\nettä hänen, kaikkien ponnistustensa palkinnoksi minun hyväkseni,\ntäytyisi jättää sijaa toiselle. Sentähden, pyydän nöyrimmästi että yhä\nvast'edeskin saan käyttää ainoastaan hänen neuvojaan, vaikka minä\nmuuten ehdottomasti kunnioitan herra Duriez'in tunnustettua taitoa\".\n\nKuningatar suvaitsi suostua tähän, ei sentähden että hän olisi ollut\nvakuutettu kapteenin ylistämän Pentti Esanpojan taitavuudesta, vaan\njoko sentähden, että hän piti kapteenin muita todisteita oikeutettuina,\ntahi että hän luuli kapteenin suuren luottamuksen Pentti Esanpoikaan\nvaikuttavan terveellisemmin, kuin henkilääkärin suurempi taito. Vähän\nsen jälkeen läksi hän kaikessa osoittaen suosiotaan ja jätti kapteenin\najattelemaan syitä tähän ylhäiseen käyntiin.\n\n\n\n\n14 LUKU.\n\n\nKapteeni Stålsköld'in terveyden tila tuli päivä päivältä paremmaksi,\nmutta kuitenkin viipyi myöhään keväällä, ennenkuin hän tunsi\nitsensä aivan terveeksi, ja vasta toukokuun alussa voi hän alkaa\npalveluksensa. Muutamia päiviä ennen oli hän käynyt kuningattaren\npuheilla ja hänen kohtelunsa oli ollut yhtä sydämmellinen kuin\nennenkin. Tässä tilaisuudessa oli kuningatar jättänyt hänelle takaisin\nkäsikirjoituksen, josta ennen on puhuttu, ynnä sen ohessa antanut siitä\nseuraavan sangen kiittävän lausunnon:\n\n\"Minä olen tyystin tarkastanut tämän 'kyhäelmän', joksi sitä tahdotte\nnimittää ja olen sen tehnyt mielihyvällä, sillä sekä esitystapa, että\nkieli todistavat sellaista taitoa, jota kaikkea vähimmin olisin\nodottanut tapaavani sotajoukon upseeristossa, koska se Upsalassakin on\nharvinaista. Kehoitan teitä sentähden, ett'ette kaiva maahan\nleiviskäänne, vaan että jatkatte tällaisia 'kyhäelmiä' sekä annatte\nniistä minulle tiedon\".\n\nLausuttuaan tämän ojensi hän kapteenille suljetun kirjeen sekä\njatkoi: \"Tätä kirjettä, joka sisältää tarkan arvostelun, ette saa\naukaista, ennenkuin kotona. Lopuksi onnittelen vielä kerran teitä,\neverstiluutnantti Stålsköld, että taas olette saaneet terveytenne.\nYmmärtänette täst'edes olla paremmin varoillanne vihollisiltanne, jotka\nsalaisesti väijyvät teitä!\"\n\nVeitikkamainen hymy kuningattaren huulilla, ojentaessaan kirjettä\nhänelle, ei jäänyt kapteenilta huomaamatta; ei myöskään se, että\nkuningatar oli antanut hänelle nimityksen everstiluutnantti. Viimeksi\nmainittua seikkaa piti hän epähuomiona, vaan sitä vastoin tuo hymysuin\nhänelle annettu kirje synnytti mitä suurinta uteliaisuutta. Hän riensi\nkotiin sitä aukaisemaan, ja suuri oli hänen hämmästyksensä,\nhuomatessaan, että se sisälsi -- everstiluutnantin valtakirjan.\n\nEräänä iltana heinäkuun lopulla tapaamme täten hyvinvoivan\neverstiluutnanttimme Jakobsson'in luona innokkaassa keskustelussa\ntämän kanssa. Kuunnelkaamme hetkinen tätä keskustelua.\n\n\"Te luotatte siis ehdottomasti tuohon Reeta-neitsyyn?\" kysyi\neverstiluutnantti Stålsköld.\n\n\"Sen teen\", vastasi Jakobsson. \"Ennenkuin hän muutti valtiokamariherran\nluo on hän kuusi vuotta palvellut minua, ja koko tämän pitkän ajan\nkuluessa ei hän ole kertaakaan antanut aihetta pienimpäänkään\nepäluuloon\".\n\n\"Tarkoitatte siis, että täydellisesti voimme luottaa häneen\".\n\n\"Voimme sen tehdä arvelematta. Minulla on ollut enemmän kuin tarpeeksi\nmonta todistusta hänen uskollisuudestaan ja tosipuheisuudestaan\",\nlausui Jakobsson.\n\n\"Mutta merkillistä on asiain näin ollen, että hän on voinut taipua\nvakoomaan nykyistä isäntäväkeään\", huomautti everstiluutnantti\nStålsköld.\n\n\"Siitä on meidän kiittäminen onnen tähteämme. Hän on sydämestään\nmieltynyt emäntäänsä, jonka hän on luullut havaitsevansa onnettomaksi\nja koska hän on vakuutettu siitä, että meidän toimemme tarkoittavat\nparoonittaren parasta, niin on hän horjumattoman uskollinen\".\n\n\"Tämä on hyvä\", sanoi everstiluutnantti Stålsköld. \"Vaan minkä\nlaatuisia ovat ne havainnot, jotka hän tähän asti on tehnyt?\" Hän\nhuokasi samalla ja hänen kasvonsa osoittivat sitä levottomuutta, jolla\nhän odotti Jakobsson'in vastausta.\n\n\"Valtiokamariherra on erittäin synkkämielinen ja kolkko\".\n\n\"Sen luulin kyllä, ja olenpa itsekin tehnyt saman havainnon. Ei hän\nedes hovissa voi salata pahaa, äreätä luonnettaan. Mutta Elvira!\nMitenkä on Elviran laita!\" huudahti everstiluutnantti ja veri kuohahti\nhänen poskilleen. \"Millä tavalla kohtelee hän häntä? Kentiesi rääkkää\nhän häntä?\"\n\n\"Mitä tähän asiaan tulee, ei Reeta voi mitään varmuudella väittää,\nmutta hän pelkää pahinta\".\n\n\"Pelkää pahinta! Kuolema ja kirous tuolle konnalle, joka uskaltaa\nvaivata viattominta luoduista olennoista! Mutta mitä tiedetään tästä?\"\n\n\"Vapaaherratar on yhtä suruinen ja alakuloinen. Usein kun hän luulee\nolevansa yksin ja huomaamatta, purskahtaa hän katkeraan itkuun.\nMuuten hän nähtävästi ponnisteleikse kärsiäkseen kohtaloaan niin\nlevollisesti ja kärsiväisesti kuin suinkin. Kerran kun hän oli yksinään\nvaltiokamariherran kanssa, oli hän päästänyt kimeän tuskan huudon.\nReeta, joka pelkäsi, että joku onnettomuus oli tapahtunut, oli\nrientänyt paikalle, vaan saanut paroonilta ankaran käskyn heti poistua,\nkoska hänen apuansa ei tarvittu, koska vapaaherrattaren huutoon oli\nollut syynä ainoastaan äkkinäinen pahoinvointi, joka yhtä pian oli\nmennyt ohi. Reeta oli kuitenkin ehtinyt huomaamaan, että se nenäliina,\njohon Elvira peitti kasvonsa, oli verissä. Vapaaherratar oli sen\njälkeen muutaman päivän pysynyt huoneissaan, mutta Reeta oli huomannut,\nettä hänen suunsa ja kasvonsa olivat turvoksissa\".\n\n\"Tuo roisto! Hän on lyönyt häntä! Minä pidän valani, minä kostan!\nHuomispäivänä täytyy minun vaatia hänet miekkasille, mutta jos hän tuo\nesiin verukkeita, niin pistän hänet pitemmittä mutkitta kuoliaaksi,\naivan niinkuin tehdään konnille, joilla ei ole rohkeutta puolustaida\ntehdyistä ilkitöistä!\" -- Everstiluutnantti oli noussut tuoliltaan ja\nkäveli mielenkiihkossa edestakaisin lattialla. Jakobsson asetti kätensä\nhillitäkseen häntä hänen hartioilleen ja lausui, \"Teidän puheenne,\nystäväni, todistaa ainoastaan kiivautta ja katkeraa vihaa, vaan\nymmärrystä ja tervettä järkeä turhaan ha'en siitä\".\n\n\"Jos tekisitte niinkuin nyt puhutte, niin tekisitte itsenne syypääksi\nmurhaan, joka ikuisiksi ajoiksi tahraisi nimenne ja vaakunakilpenne.\nParooni tulisi silloin maailman silmissä tulisen, luvattoman\nrakkautenne uhriksi, te sitä vastaan konnaksi, roistoksi, murhaajaksi.\nTodistamattoman epäluulon vuoksi, -- olkoonpa, että tämä epäluulo on\nhyvinkin todennäköinen, -- ei meillä ole oikeutta lähettää\nlähimmäistämme ijäisyyteen. On sentähden välttämätöntä, että\nlevollisesti odotamme tulevia tapahtumia ja Reetan jatkuvien\nhavaintojen loppupäätöstä. Elviran suosio häntä kohtaan kasvaa päivä\npäivältä ja hän saavuttaa epäilemättä Elviran täydellisen luottamuksen.\nSittenkuin tämä kerran on tapahtunut, saattaa hän selvittää meille\nmonta seikkaa, jotka siihen asti pysyvät salassa, ja senjälkeen\nsaatatte tekin suuremmalla varmuudella ryhtyä hankkeisinne ei murhaa\nvarten, joka syöksisi teidät itsenne kurjuuteen ja loisi varjon siveän\nElviran maineesen, vaan hänen todelliseksi suojeluksekseen\".\n\n\"Te olette oikeassa, Jakobsson\", sanoi everstiluutnantti Stålsköld, ja\nistuutui taas. \"Minulla ei pahaksi onneksi ole mitään muuta tekemistä,\nkuin odotella asioiden kehkeytymistä, ehkä sill'aikaa pelkään pahinta\ntapahtuvan Elviralle, ja vaikka mieluimmin tahtoisin saattaa asian\npikaiseen päätökseen hänen kiusaajansa kanssa. On kauheata ajatella\nhänen tilaansa, kun ottaa huomioon paroonin ilkeän luonteen!\"\n\n\"Vaikeata on niidenkin, jotka toivovat teille hyvää, ajatella, että te,\nystävä kapteeni -- suokaa anteeksi everstiluutnantti tahdoin sanoa,\nvaikka tämä nimitys on niin uusi, että se joskus suvaitsee unohtua\nmielestäni! -- niin että tämä asia, ystävä everstiluutnantti, niin\nkovasti on koskenut teihin, että se näyttää olevan elämänne\nvarsinainen päämäärä. En tosin tarkoita, että kokonaan unohtaisitte\nsen, sillä velvollisuutenne on pitää kerran tehty valanne, ja suojella\nrouva Elviraa, jonka surulliseen kohtaloon te tavallanne olette olleet\nsyypää, mutta arvelen, että teidän mahdollisuuden mukaan pitäisi\nkoettaa unhoittaa ja jonkun äskensyttyneen tähden välkynnästä unhoittaa\nmenneen ajan kolkot muistot\".\n\n\"En ymmärrä teitä, Jakobsson. Puhukaamme suoraan, sillä arvoituksia\nselitetään monella tavalla\".\n\n\"Olkoon niin. Tästä asiasta olen jo aikoja tuuminut puhua kanssanne.\nOllessanne Aake Berg'in luona aloin luulla, että sydämmenne haavat\nkasvaisivat umpeen samalla kuin muutkin haavanne, ja että te\ntyytyisitte kohtaloonne. Luulin huomaavani, ettei kaunis Elsa ollut\nteistä arvoton\". -- Jakobsson katseli everstiluutnanttia silloin\nkysyvällä ja läpitunkevalla katseella.\n\n\"Ystäväni Jakobsson\", vastasi tämä, hiukan punastuen. \"Luotan liiaksi\nteihin, enää salatakseni mitään teiltä. Tunnette myöskin niin tarkoin\nelämäkertani, että hyvin voitte saada tietää senkin vähän, mitä ette\ntiedä. Sentähden tahdon myöntää teille, ett'ei sydämmeni ollut\nlikimainkaan kylmä armasta Elsaa kohtaan. Luulenpa myös,^ että hän\nenemmän kuin kukaan muu voisi saada minut tyytymään kohtalooni,\njos -- --\"\n\n\"Jos hän olisi samalla yhteiskunnallisella asemalla kuin te\", --\nkeskeytti häntä Jakobsson. \"Epäilemättä olette tekin ajan tyhmien\nsääty-ennakkoluulojen vallassa. Alkaen autuaasta kuningas Kustaa\nAadolf-vainajasta ja hänen veljestänsä herttuasta, saattaisin luetella\nvähintäänkin sata kelpomiestä, jotka samoin kuin hekin hylkäsivät\nelämänsä onnen ja ilon sen kummituksen vuoksi, jota sanotaan\nsääty-eroitukseksi. Ehkä teen kuitenkin väärin, kun moitin teitä siitä,\nettä tahdotte noudattaa muiden esimerkkiä, sillä halpasäätyinen\navioliitto oli kenties esteenä loistaville toiveillenne kerran\nmahdollisesti päästä valtakunnan korkeimmille kunniasijoille\".\n\nEverstiluutnantti oli tyynesti kuunnellut tätä Jakobsson'in katkeraa\npuhetta, mutta kun tämä vaikeni sanoi hän: \"Ystäväni Jakobsson, te\nolette kokonaan erehtyneet eikä jos-sanalla ole ensinkään sitä\nmerkitystä, jonka sille annatte. Minä en ole tottunut antamaan niin\nsuurta arvoa aateliskilvelleni, että sille uhraisin elämäni onnen. Myös\non minulla liian katkera kokemus siitä asiasta, jonka otitte puheeksi,\nettä tieten taiten haluaisin sen toista kertaa uudistuvan. Ei mitkään\nmaailman ennakkoluulot saattaisi estää minua yhdistämästä kohtaloani\nsiihen naiseen, jota rakastaisin, jos minä muutoin koskaan enää voisin\ntuntea ketään naista kohtaan semmoista rakkautta, joka oikeuttaisi\nelinkautiseen liittoon, ja sitä epäilen suuresti. Elsa oli ja on\nminulle rakas hempeänä lapsena, suloisena lohdutuksen enkelinä, ja\nmelkein ylenluonnollisena ilmestyksenä, mutta tunteeni häntä kohtaan\novat aivan toista laatua kuin rakastajan\".\n\n\"Kuitenkin olette parattuannekin usein käyneet Aake Berg'in luona.\nLuuletteko voivanne tehdä tätä mahdollisesti häiritsemättä Elsan\nmielenrauhaa? Hän voisi tulla siihen luuloon, että käyntinne tarkoittaa\nhänen ihailemistaan\".\n\n\"Siinä tapauksessa olisi hänellä tavallansa oikein. Sillä vaikka\naskeleitani on sinne ohjannut kiitollisuus siitä ystävyydestä ja\nhyvyydestä, jota he minulle ovat osoittaneet, tunnustan mielelläni,\nettä edeskinpäin olen varsin mieltynyt tuon yhtä viisaan kuin\nkauniinkin tytön puheluun, ja että Aake Berg'in talossa tunnen itseni\nmieleltäni rauhallisemmaksi ja tyytyväisemmäksi kuin missään muualla.\nElsan mielenrauhan häiriytymisen pelkääminen ei ole koskaan johtunut\nmieleeni, sillä hän on uljain tyttö, minkä koskaan olen tullut\ntuntemaan. Jos siinä jotakin vaaraa löytyy, niin on se minun\npuolellani\".\n\nJakobsson'illa oli oma ajatuksensa, mutta kun hän nyt tiesi, mitä\ntahtoi tietää, niin käänsi hän puheen toisaalle. Vähän sen jälkeen\nnousi everstiluutnantti Stålsköld ylös jättääksensä hyvästi. Jakobsson\nsanoi tahtovansa seurata vierastansa tämän asuntoon, osittain vieläkin\nsaadakseen olla hänen seurassansa, osittain kävelläksensä raittiissa\nilta-ilmassa.\n\nKun nuot kaksi miestä olivat kävelleet kappaleen matkaa eteenpäin,\nseisahtui Jakobsson erään kaksinkertaisen kivirakennuksen portille ja\nsanoi: \"Jos aikanne, ystävä everstiluutnantti, ei ole kovin täpärällä,\nniin menemme tänne hetkeksi\".\n\n\"Mikäs tämä on?\" kysyi everstiluutnantti Stålsköld.\n\n\"Anniskelupaikka, ravintola, miksi sitä sanonenkaan. Oikeastaan on se\nylhäisempiä ihmisiä varten kuin minä olen, mutta minä tunnen isännän ja\npistäyn aina välistä sisälle maistamaan hänen todellakin oivallisia\nviinejänsä. Kuningattaren kellari ei ole niin hyvin varustettu kuin\nhänen. Tämä onkin ainoa paikka Tukholmassa, jossa, jos oikein tahtoo\nantautua nautintoihin, saapi lasin Tokaj-viiniä\".\n\nEverstiluutnantti katseli ympärillensä. \"Tässä lähellähän minä pelastin\n'sepän' oikeuden rankaisevista käsistä\", sanoi hän.\n\n\"Sitä suurempi syy on teillä juoda malja hänen onnellisen\npelastumisensa muistoksi!\" lausui Jakobsson omituisesti hymyilen.\n\n\"No olkoon menneeksi, -- se urotyö saattaa ansaita sen!\"\n\nEverstiluutnantti Stålsköld'illä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä,\nettä hän sepässä oli pelastanut Jakobsson'in. Tosin oli se ollut\npuheena, kun Jakobsson ensin kantoi häntä Aake Berg'in taloon, mutta\nhän oli silloin ollut tainnoksissa eikä muistanut mitään ensimmäisestä\nolostaan siellä. Myöhemmin oli everstiluutnantti kyllä itse kertonut\nJakobsson'ille tapauksen, mutta tämä ei ollut katsonut tarkoituksiinsa\nsoveltuvan antaa itseänsä ilmi.\n\nHe päättivät siis mennä taloon, ja kuljettuaan jotenkin pimeiden\nportaiden kautta taloon, tulivat he suureen, komeasti sisustettuun\nsaliin. Paikan isäntä, lyhyenläntä mies, hauskan ja iloisen näköinen,\njonka selkä oli tavallista notkeampi, oli siellä vastassa. Siitä\nomituisesta murteesta, jolla hän puhui, saattoi huomata, ett'ei hän\nollut Ruotsista syntyisin,\n\n\"Tervetultua, herra Jakobsson, ja teidän komea seuralaisenne myös!\"\nsanoi hän. \"Istukaa, istukaa, hyvät herrat! Hyviä uutisia,\nluullakseni? No, no, kaikki uutiset eivät ole erittäin hyviä tätä\nnykyä, mutta joka elää, saa olla mukana, käyköön kuinka hyvänsä. Lasi\nportviiniä ehkä tahi scherryä?\"\n\n\"Ei isäntä kulta\", vastasi Jakobsson. \"Tuokaa meille pullo hienointa\nTokaj-viiniä, mitä kellarissanne on. Minä ja tämä upseeri juomme\nmaljan, jota ei voi juoda halvemmalla viinillä\".\n\nIsäntä ällistyi: \"Taas eletään komeasti, kuten näyttää. Tokaj-viiniä ei\njuoda joka päivä, herra Jakobsson. Mutta hyvää viiniä se on sille,\njolla on siihen varaa\".\n\n\"Enemmän viiniä! Enemmän viiniä!\" kaikui samassa viereisestä huoneesta,\nja tämä huuto uudistettiin monta kertaa, välistä keskeytyen remuavasta\nleikistä ja äänekkäistä naurunhohotuksista.\n\n\"Siellä on joukko nuoria aatelismiehiä\", sanoi isäntä. \"Ne herrat\nottelevat tulisesti, ja viinillä on hyvä menekki\".\n\n\"Enemmän viiniä, perhanan isäntä, tahi halkaisemme kallosi!\" huudettiin\nsisältä kiihtyneellä maltittomuudella.\n\n\"Kuulkaa, kuulkaa herra Jakobsson, kuinka armolliset herrat ovat\nmalttamattomia! Tokaj-viiniä heti, lähettäkää kellarista noutamaan. Nyt\nminun täytyy rientää noiden luo\". Hän teputti toimeliaana pois, mutta\npalasi hetken päästä, tuoden pyydetyn Tokaj-viinin.\n\nSisähuoneessa puhuttiin niin kovalla äänellä, ett'ei suljettu ovi\nvoinut estää yhtään sanaa kuulumasta Jakobsson'in ja everstiluutnantin\nkorviin. Vasten tahtoansakin olivat nämät siis pakoitetut kuuntelemaan;\nsattumalta oli keskusteluaine sen-laatuinen, että he kuuntelivat niin\nhalukkaasti, jotta puhelu heidän itsensä kesken lakkasi. Keskusteltiin\nnäet päivän polttavimmasta valtiollisesta kysymyksestä: huhusta\nKristiina kuningattaren päätöksestä luopua Ruotsin kruunusta. Tämä huhu\noli siihen aikaan parhaillaan liikkeellä ja saattoi kuningattarelle\nkaikkialla paljon tyytymättömyyttä ja katkeria soimauksia. Niin\ntäälläkin. Seura ruoski häntä kauheasti; pilkkasanoja ja kaikenlaisia\nhävyttömyyksiä sateli lakkaamatta.\n\nEverstiluutnantti ja Jakobsson kuuntelivat erilaisilla tunteilla näitä\nhäväiseviä lauseita; ne olivat jälkimäisen mieleen ja hän iloitsi\nsydämmessään sitä enemmän, mitä pistävämpiä pilkkasanat olivat;\nedellinen saattoi vaivoin hillitä sitä suuttumusta, joka kuohui hänen\nrinnassansa.\n\n\"Tämä on kirottua\", sanoi hän. \"Kyllä minä kutkutun näiden hävyttömien\nparjaajien kurkkua miekallani!\"\n\n\"Älkää kiivastuko, ystävä everstiluutnantti\", pyysi Jakobsson, \"vaan\nolkaa malttavainen tässä asiassa, älkäämmekä unhoittako Tokaj-viiniä.\n'Sepän' malja ja ennen kaikkea hänen pelastajansa kunniamalja!\"\n\nEverstiluutnantti Stålsköld kohotti tuon hyvin suuren pikarin\nhuulillensa sekä tyhjensi sen äkkiä ja yhdessä henkäyksessä.\n\n\"Siggen pitää laulaa laulu nuoresta kuningattarestamme, köörinsekainen\nlaulu!\" huusi samassa joku sisähuoneessa olevista nuorista miehistä,\njotka viini joka hetki teki yhä rajummiksi.\n\n\"Se hänen pitää tekemän, vieläpä heti paikalla!\" liitti toinen ja koko\nseura yhtyi sitten tähän ehdoitukseen.\n\n\"No olkoon menneeksi ystävät!\" lausui joku ääni, joka epäilemättä oli\nsen, jota seura kutsui Sigge'ksi. \"Minä täytän toivomuksenne, mutta\nsaatte pitää hyvänänne sen, mitä henki vähintäkään valmistamatta\nsuvaitsee tuoda mieleni\".\n\n\"Tämä on kohtuullinen vaatimus\", vastasi joku läsnäolija. \"Aloita vaan,\nme tyydymme kaikkeen, mitä vaan henkesi hyväntahtoisesti tuopi\nmieleesi\".\n\nHeti senjälkeen koroitti kehoitettu äänensä ja aikoi seuraavan\nlaulun:\n\n    Kristiina kaunis, sinisilmäinen. Hei! savivilom!\n    Kuin kevättaivas älyy kahdellen. Hei! savivilom!\n    Niin, älyä hällä on kahdellen. Hei! Hei! savivilom!\n\n    Ja kleliä taida ei pappi niin. Hei! savivilom!\n    Hän ranskaa tok' parhaiten kuitenkin. Hei! savivilom!\n    Ranskaa toki parhaiten kuitenkin. Hei! Hei! savivilom!\n\nLaulettuansa nämät kaksi värssyä, taukosi laulaja hetkeksi, jona aikana\nhän epäilemättä karkaisi muuten ehkä ei tarpeeksi vilkasta henkeänsä\nviinitilkalla. Senjälkeen aikoi laulu uudestaan. Kerromme tämän hänen\nnerontuotteensa kokonaisena, jättäen kuitenkin pois loppukerrot ja\nköörit, joiden sanat lukija, kahden ensimmäisen värssyn johdolla,\nhelposti saattaa arvata.\n\n    Siks' pohjassa viihdy ei enää hän,\n    Vaan haluaa kauvas etelähän.\n\n    Vaikk' narreja hän kokos' kyllätä,\n    Hov' tuntuvi kolkolta, kylmältä.\n\n    Vaikk' valtiovarat hän tuhlasi,\n    Tansseja saanut tok' ei kylläksi.\n\n    Kruunu Ruotsin tuntuvi raskaalta,\n    Kun rahat jo loppuvat rahvaalta.\n\n    Nyt Pariisiin matkustaapi hän pois,\n    Ett' päästä hän halvasta Ruotsista vois!\n\n    Siellä jos loistaa kaks' viikkoa saa,\n    Niin palkittu ompi hän vaivoistaan.\n\n    Kuningatar, onnea matkahan,\n    Et usko sä piruun, et Jumalaan!\n\n    Luo paavin sä joutunet viimeinkin,\n    Hän kanssasi lentävi helvettiin.\n\n\"Laulu ei ollut varsin huono hetken teoksi. Sigge'n malja!\" huudahti\njoku.\n\n\"Mutta viimeinen värssy olisi saanut olla poissa. Se sisälsi syytöksen,\njohon hän varmaan on viaton, sillä todellakin toivon, että hän vihaa\npaavia ja hänen jumalatonta seuruettansa\". lausui joku toinen.\n\n\"Älkää luulko sitä, hyvät ystävät\", puhkesi laulaja sanomaan. \"Minä,\njoka juuri näinä päivinä olen tullut kotiin etelämaista, tiedän mitä\nsiitä asiasta ho'etaan. Hänelle ei ole mikään mahdotonta, joka on\nhurjaa ja nurinpäistä!\"\n\nEverstiluutnantin silmät säihkyivät tulta, ja hän löi nyrkkiänsä\npöytään -- \"Näiden kunniattomien roistojen pitäisi kaikkien päällänsä\nmaksaa uhkarohkea hävyttömyytensä!\" kiljasi hän.\n\n\"Pyydän teitä, ystävä everstiluutnantti, olemaan rauhallisna. Eiväthän\nhe ole tehneet mitään pahempaa, kuin sanoneet sen, mitä koko maailma\najattelee. Muutoin ei meillä ole mitään oikeutta sekaantua siihen, mitä\nnämät herrat puhuvat, joll'ei nimittäin kumpikaan tahdo ryhtyä\nvaltiollisen vakoojan häpeälliseen toimeen\", sanoi Jakobsson.\nEverstiluutnantti katseli häntä tyytymättömyyttä ilmaisevalla\nsilmäyksellä.\n\n\"Minulla on kupeellani tuomari, jonka oikeuston eteen minä koska\ntahansa saatan kutsua nämät lurjukset vastaamaan häväisevistä\npuheistaan siitä, jonka kengännauhojakaan he eivät ole kelvolliset\npäästämään\".\n\nEverstiluutnantti oli tuskin ehtinyt lausua nämät sanat, kun\nsisähuoneen ovi aukeni ja nuori ylpeän ja ylhäisen näköinen aatelismies\nastui saliin. Hänen pukunsa oli koristettu, melkein ylellinen ja miekka\nriippui hänen kupeellansa. Mutta hänen käyntinsä oli vähän horjuva ja\nviininjumala hymyili hänen punoittavilta poskiltansa. Kun hän huomasi\nJakobsson'in ja everstiluutnantin, seisahtui hän, nähtävästi vähän\nhämmästyneenä; hämmästys muuttui kuitenkin pian raivoisaksi kiukuksi ja\nhän huusi vihoissaan: \"Luulenpa herrojen olleen niin hävyttömiä, että\nolette kuunnelleet! Semmoista tekevät vaan roistot, ja sentähden saavat\nherrat aluksi pitää hyvänänsä tämän nimityksen!\" Hän ei ollut ehtinyt\nlausua kaikkia tavuita tässä viimeisessä sanassa, ennenkuin sai\nsuuttuneen everstiluutnantin kintaan vasten kasvojansa sekä seuraavan\ntaisteluvaatimuksen: \"Itse olette roisto, herra häväistyslaulujen\ntekijä! Tämän kintaan vaadin teiltä takaisin huomenna tahi minä päivänä\nhyvänsä, kun te olette hyvällä päällä. Nyt olette humalassa ettekä\nkykene kelvolliseen taisteluun\".\n\nNuori aatelismies kalpeni vihasta, veti miekkansa ja hyökkäsi\neverstiluutnantin kimppuun.\n\nTästä syntyneen melun johdosta, hyökkäsivät kaikki sisähuoneessa\nolevat saliin, jossa nuot kaksi taistelijaa parhaillaan mittelivät\nmiekkojansa. Niinkuin isäntä oli sanonut, kuului seuraan ainoastaan\nnuoria aatelismiehiä. Yhteensä oli heitä kahdeksan, ja neljällä heistä\noli upseerinpuku.\n\n\"Mitäs tämä merkitsee?\" huusivat saliin viime tulleet kummastellen.\n\nHeidän miekkaileva kumppalinsa, laulaja, oli liian kiivastunut\nvoidakseen vastata, mutta everstiluutnantti, joka oli taas päässyt\nmaltilliseksi, sanoi: \"Kunhan vaan ehdin lopettaa juttuni tämän herran\nkanssa, annan selon asiasta\". Kun hän huomasi, että myöskin muutama\ntoisista paljasti kalpansa, jatkoi hän. \"Olkaa levolliset! Aikomukseni\nei ole haavoittaa häntä kuolettavasti, ei edes veristääkään häntä, ei\nedes naarmoittaakaan, vaikka helposti voisin tehdä kummankin. Tahdon\nainoastaan riistää aseen häneltä\". Hän teki samassa taitavan\nhyökkäyksen ja samassa silmänräpäyksessä lennähti miekka hänen\nvastustajansa kädestä vastaiselle puolelle salia.\n\n\"Antakaa minulle miekka! Antakaa miekka! Minä kostan tämän uuden\nloukkauksen, jonka tuo kurja on saattanut minulle!\" huusi aseeton\nhurjasti ja koetti saada jonkun kumppaninsa miekan, vaan he pidättivät\nhäntä väkisin ja estivät hänet siten panemasta toimeen aikomustaan.\n\n\"Jumalan tähden, jalosukuiset herrat!\" huusi samassa isäntä, joka\nmyöskin oli tullut huoneesen, \"Jumalan tähden -- ei mitään\nverenvuodatusta, ei mitään murhaa minun huoneessani! Älkää saattako\nminua köyhää miestä onnettomaksi!\"\n\n\"Pidä suusi kiinni, kapakoitsija\", käski eräs upseereista, joka oli\nseurassa, \"ja antakaa meidän ottaa selko asiasta!\" -- Hän kääntyi sen\njälkeen everstiluutnantti Stålsköld'in puoleen, jonka hän tunsi nimeltä\nja lausui: \"Herra everstiluutnantti! Me odotamme luvattua selitystä\".\n\nEverstiluutnantti kertoi lyhyesti ne seikat, jotka olivat antaneet\ntappelun aiheen; hän pysyi vaatimuksessaan, sopivammassa tilassa saada\nkorvausta nyt aseettomaksi joutuneelta vastustajaltaan niin hyvin\nitsensä kuin kuningattaren puolesta sekä lopetti puheensa seuraavasti:\n\n\"Minun vaatimukseni ei tarkoita tätä herraa yksinään, vaan kaikkia\nherroja, sillä te olette häväisseet Hänen Majesteettiansa kuningatarta,\njonka palveluksessa minulla on kunnia olla. Itsestään on selvä, etten\nminä ai'o taistella teidän kaikkien kanssa yht'aikaa, vaan että\nnoudatetaan laillista järjestystä: mies miestä vastaan\".\n\nHe suostuivat kaikki taisteluvaatimukseen, ja esittelivät toinen\ntoisensa perästä itsensä everstiluutnantille, jolloin huomattiin, että\nhe kaikki kuuluivat tahi ainakin olivat sukua maan vanhimmille\naatelisille.\n\n\"Nimeni on Sigge Niilonpoika N----, ----byn herra\", sanoi\neverstiluutnantin voitettu vastustaja kopeasti ja vaivoin hilliten\nvihaansa, -- \"ja vaikka te ette ole suvultanne tasa-arvoinen\ntaistelemaan kanssani, niin masennan kuitenkin julkeutenne\".\n\n\"Kylläpähän nähdään, miksi kepeäjalkaiset ranskakalaiset opettajanne\novat teidät saaneet\", vastasi everstiluutnantti Stålsköld tyynesti. Hän\ntiesi, että tämä Sigge N---- aivan nykyjään oli palannut Ranskasta,\njonne oli matkustanut täydentääkseen taitavuuttaan sen aikuisissa\naatelistavoissa ja sotaisissa harjoituksissa. Paluumatkalla oli hän\nkäynyt prinssi Kaarle Kustaan luona Ölannissa, ja kun tämä ruhtinas oli\nkohdellut häntä sangen ystävällisellä kohteliaisuudella, hänen ylhäisen\nsukunsa vuoksi, niin piti hän sitä nopean ja loistavan ylennyksen\nvarmana enteenä, jos vaan prinssi tulisi hallitsijaksi, ja oli\nsentähden tämän innokas puoluelainen. Se pistopuhe, jonka\neverstiluutnantti hänestä oli lausunut, oli vähällä saattaa tuon\npikapäisen herran veren uudestaan kuohumaan, ja työläästi vaan onnistui\nhänen kumppaniensa estää häntä vetämästä äsken lattialta otettua\nmiekkaansa.\n\nSenjälkeen suostuttiin kaksintaistelun paikasta, ja sittenkuin\nyhtymis-aikakin oli määrätty k:lo 6:ksi seuraavan päivän iltapuolella,\nlähti everstiluutnantti pois Jakobsson'in seurassa, joka metelin aikana\noli asettunut puisevan tuolin taakse, vakaasti päättäen käyttää sitä\nlyömäaseena, jos everstiluutnantin kimppuun olisi käynyt useampia\nvastustajia yht'aikaa.\n\n\"Onnettomalla hetkelläpä menimme tuohon taloon\", sanoi Jakobsson, kun\nvihdoin taas olivat päässeet kadulle.\n\n\"Eipä sovi sitä sanoa. Nämät hävyttömät herras-miehet tarvitsevat kyllä\npienen muistomarjan!\" vastasi everstiluutnantti. Jakobsson katseli\nkummastuneena häneen.\n\n\"Mutta onhan heitä niin monta, että epäilemättä tulette tappiolle\",\nlausui hän.\n\n\"Olkaa huoletta, ystävä Jakobsson. Enhän ai'o taistella kaikkien kanssa\nyhtä haavaa ja parin kolmen kanssa kestän kyllä\".\n\nJakobsson pudisti surullisesti ja huolestuneena päätänsä.\n\n\n\n\n15 LUKU.\n\n\nSeuraavana päivänä aamupuoleen oli everstiluutnantti Stålsköld'illä\nvirkapalvelusta linnassa, niinkuin muutoin melkein joka päivä\nparanemisensa perästä. Se oli selvä todistus kuningattaren kasvavasta\nsuosiosta, että hän yhä enemmän halusi pitää häntä lähellänsä, ja että\nhän usein uskoi hänelle milloin yhden, milloin toisen luottamustoimen.\nJos everstiluutnantti Stålsköld'illä olisi ollut tuollainen hovimiehen\nnotkeus, joka kaikessa toiminnassaan katsoo ennen kaikkea omaa etuansa,\nja joka ei pidä ryöstönä panna toisten kukistumista oman kohoamisensa\nperustukseksi, tahi jos hän ylipäänsä hiukankin olisi pyrkinyt\nosalliseksi kuninkaallisen armon runsauden sarvesta, niin olisi hän\nhelposti työntänyt monen mahtavamman suosikin syrjälle. Mutta\neverstiluutnantin perin suomalainen luonne, jossa kavaluuden ja\nimartelemisen vihaaminen oli pääjuonteita, vastusti päin vastoin sitä\nja piti kyllä siitä huolen, ett'ei varsin huikea ylennys saattaisi\ntulla kysymykseen. Häneltä puuttui tykkänään sekä halua että kykyä\nkäyttää hyväkseen sattumuksia ja muodostaa asianhaarat eduksensa. Oli\njoskus tapahtunut, että kuningatar jossakin valtiollisessa kysymyksessä\noli lausunut haluavansa kuulla hänen mielipidettänsä, mutta\neverstiluutnantti oli heti, kammoksuen valtiollisen viisastelemisen\nvaivaa, tunnustanut, että valtioviisaus oli hänelle kokonaan terra\nincognita (tuntematon ala). Niin ei olisi hovimies tehnyt! Ainoastaan\nkirjallisissa kysymyksissä, joilla kuningatar yhä useammin kääntyi\nhäneen, antoi hän välistä lausuntonsa, mutta tämänkin ainoastaan\nsilloin, kuin luuli aivan selvästi käsittävänsä sen asian, jota\nkielikysymys koski. Selvää on, ett'ei korkeampi hovisuosio, vaikka se\nolisikin päättänyt väkisin vetää everstiluutnantin puoleensa, olisi\npitkälle saanut senlaatuista henkilöä, ei ainakaan semmoisessa hovissa,\njossa imarteleminen ja pintapuolisuus olivat saaneet jo melkein\nkiistämättömän vallan.\n\nKysymyksessä olevana päivänä vähää ennen päivällistä sai\neverstiluutnantti kuningattarelta jotakin asiaa kreivi Jaakko Kasimir\nde la Gardie'lle ja sitä paitsi käskyn viipymättä tuoda takaisin tämän\nvastaus. Hän lähti sentähden matkaan. Portailla ja käytävissä sekä\nlinnanpihalla vallitsi tähän aikaan päivästä tavaton hiljaisuus.\nHarvoja henkilöitä vaan tuli everstiluutnantin vastaan, ja ehkäpä hän\njuuri sentähden tarkasteli näitä harvoja sitä tyystemmin. Hän näki\nkaksi henkilöä kulkevan linnanpihan poikki ja tähysteli heidän\naskeleitansa ja liikkeitänsä niin tarkoin, kuin olisi hänen\ntoimenansa ollut heidän vakoilemisensa. Ja näyttipä melkein siltä, kuin\nolisivat nämät niin pian kuin mahdollista koettaneet päästä hänen\ntarkastettavistaan, sillä he jouduttivat askeleitansa ja katosivat\nkylkirakennuksen puoleen, josta kuningattaren yksistään käyttämät\nsalaportaat veivät hänen yksityiseen huoneesensa. Everstiluutnantti\noli kuitenkin toisen heistä tuntenut kuningattaren uskotuksi\nkamaripalvelijaksi, ent. räätäliksi Juho Holm'iksi, joka sitten tuli\nhovi-intendentiksi ja aateloittiin pöyhkeän loisteliaalla nimellä\nLejoncrona, mutta toisen kasvoja ei hän ollut saattanut nähdä, koska se\nleveä, musta vaippa, johon hän oli kääriytynyt, peitti melkein koko\nhänen päänsä. Ja kuitenkin oli juuri tämä näistä kahdesta henkilöistä\netenkin herättänyt hänen uteliaisuutensa. Hän muisti nim. monta kertaa\nennen nähneensä saman miehen samaan aikaan vuorokaudesta kulkevan samaa\ntietä, vaikk'ei hän siihen asti ollut ensinkään ottanut tätä seikkaa\nhuomioonsa. Nyt sitä vastaan oli hän vakuutettu siitä, että joku\nsalaisuus piili tässä, salaisuus, jota ehkä ei tiennyt kukaan muu, kuin\ntuo uskottu kamaripalvelija.\n\nMuistaen tehtävänsä jatkoi everstiluutnantti kulkuansa. Sattumalta\ntapasi hän kreivi Jaakko Kasimirin aivan lähellä linnaa. Viittauksella\nilmaistuansa tahtovansa puhua kreivin kanssa, lausui hän vaunujen\npysähdyttyä tälle asiansa. Kreivi antoi vastauksensa suullisesti, jonka\njälkeen everstiluutnantti palasi takaisin linnaan. Hovilaiset olivat\nruo'alla; hän huomasi sentähden ne huoneet, joiden läpi kulki, aivan\ntyhjiksi ihmisistä. Niin saapui hän kenenkään huomaamatta siihen\nhuoneesen, jossa äsken oli eronnut kuningattaresta. Hän astui sisälle,\nmutta huomasi senkin tyhjäksi. Kun hän nyt mietiskeli, millä keinoin\ntapaisi kuningattaren, kuuli hän läheisestä huoneesta puhelevien ääniä.\nTässä huoneessa ei everstiluutnantti ollut koskaan käynyt, mutta hän\ntiesi huhun mukaan, että kuningatar juuri täällä tavallisesti\nkeskusteli uskotuimpien suosikkiensa kanssa salaisimmista asioista.\nMyös oli hän kuullut, että ennenmainitut salaportaat veivät tähän\nhuoneesen. Hän epäili hetkisen, mitä tekisi, mutta meni sitten kalliilla\nturkkilaisilla matoilla peitetyn lattian poikki. Ovi oli hiukkasen\nra'ollaan. Hän kurkisti huoneesen, ja kas, sen epäluulon, joka\nhänessä oli herännyt, huomasi hän toteutuneeksi. Huoneessa oli sama\nmustapukuinen mies, jonka äsken oli nähnyt käyvän linnanpihan poikki.\nHän seisoi huoneen vastapäisellä puolella selin siihen oveen, jonka\ntakana everstiluutnantti oli, kuitenkin niin, että tämä saattoi nähdä\nhänen terävät, pontevat kasvonpiirteensä, joille kaksi syvällistä,\ntummaa silmää loi haaveksivan valon. Kuningatar oli istuutunut niin,\nett'ei everstiluutnantti saattanut nähdä häntä, vaikka hän varsin hyvin\nkuuli hänen äänensä.\n\nEverstiluutnantti Stålsköld ei ollut aikonut seisahtua kuuntelemaan.\nHän oli tuumannut etsiä kuningatarta siitä huoneesta, viedäkseen\nhänelle kreivi Jaakko Kasimirin vastauksen, mutta tultuaan siihen\npaikkaan, jossa nyt oli, menetti hän rohkeuden mennä edemmäksi. Senpä\ntähden joutui hän näkemään seuraavan kohtauksen ja kuulemaan tässä\nkerrotun puhelun. Keskustelu kävi latinaksi, mutta me kerromme sen\nsuomeksi.\n\n\"Teidän Majesteettinne on nyt siis täydellisesti vakuutettu katoolisen\nopin totuudesta ja Jumala on käsittämättömässä hyvyydessään suvainnut\nkäyttää minua halpaa henkilöä haihduttamaan niitä epäilyksiä, joita\nTeidän Majesteetillanne on ollut ainoan autuaaksi tekevän kirkon\nopinkappaleista sekä vakuuttamaan Teidän Majesteettianne niiden\njumalattomien juttujen mahdottomuudesta, joita pää-vääräuskoinen Luther\n-- kirottu olkoon hänen toimintansa -- on saattanut Jumalan\nseurakuntaan?\"\n\n\"Olen, herraseni\", vastasi Kristiina. \"Teidän on todellakin onnistunut\nhaihduttaa kaikki epäilykset, joita minulla vielä oli tästä opista,\njonka etevämmyydestä kuitenkin kauan olen ollut vakuutettuna. Olen\nsydämeni pohjasta vakuutettu, että syntien anteeksi saamisen, armon ja\nparempaan elämään pääsön voipi saata ainoastaan katoolisen kirkon\nhelmassa; sekä että Hänen Pyhyytensä, paavi, on Kristuksen todellinen\nedusmies täällä maan päällä, ja että korkein päättäminen kaikissa\nhengellisissä asioissa tulee yksistään hänelle. Aikaisimmasta\nnuoruudestani saakka on uskonnonhäpäisijän Luther'in opin mitättömyys\nollut minulle selvänä ja lapsuudessanikin oli minulla varma aavistus\nsiitä\".\n\n\"Siinä saattaa selvästi huomata sen lemmekkään huolenpidon, jota hyvä\nJumala on osoittanut Teidän Majesteettinne sielun pelastamisessa, kun\nhän jo niin aikaiseen on kehoituksen kautta tahtonut johdattaa Teidän\nMajesteettianne totuuden tietoon\", lausui mustapukuinen mies.\n\n\"Minäkin olen pitänyt tätä Jumalan välittömänä etsiskelynä\", vastasi\nkuningatar. \"Ja olen suuresti suruissani siitä, että, pysyen\nvääräuskoisuuden autuudettomassa opissa, niin kauvan olen antanut hänen\nkehoittavan äänensä kutsua itseäni\".\n\n\"Teidän Majesteettinne on tunteva omantuntonsa rauhoitetuksi, niin pian\nkuin olette päässeet elävästi nauttimaan niitä hengen siunauksia, joita\nainoa autuaaksi tekevä kirkko antaa tunnustajilleen\".\n\n\"Sitä toivon, herraseni, ja aikomukseni on niin pian kuin mahdollista\nluopua lutherilaisen vääräuskoisuuden erehdyksistä, saadakseni teidän\nkirkkonne helmassa sen mielenrauhan, jota sydämeni tähän asti turhaan\non halannut\".\n\n\"Pyhä isä on sydämestään iloitseva tästä teidän päätöksestänne,\nja koko oikeauskoinen maailma on yksimielisesti äänellänsä ylistävä\nTeidän Majesteettianne. Se hetki, jolloin pohjan nerokas kuningatar\njulkisesti luopuu harha-uskostaan, on oleva juhlahetki koko\nkristikunnalle, ja vuosituhannet tulevat ylistämään Teidän\nMajesteettinne tekoa unhoittumattomana todistuksena totuuden voimasta!\nNäen jo pyhimysloisteen ympäröivän Teidän päätänne, ja henkeni\nsilmillä huomaan, kuinka Pohjan uskonsa muuttaneet pojat läheisessä\ntulevaisuudessa, polvillaan pyhän Kristiinan alttarin edessä hänelle\npyhitetyissä temppeleissä, nöyrästi rukoilevat hänen mahtavaa\nesirukoustaan Jumalan emon ja Vapahtajan luona! Vanhurskaiden munkkien\nja siveiden nunnien, joka kuuluva pyhän Kristiinan yhteyteen,\nsuojeluspyhimyksensä mahtavassa turvassa voitokkaasti levittävän\nyhteyttänsä maailman kaikkiin tunnettuihin maihin, ollen arvossa,\nvallassa ja rikkaudessa jokaista muuta pää yhdyskuntaa loistavampi.\nMonta tämän yhteyden miestä kohoaa kirkon korkeimpiin arvoihin, ja minä\nnäen pitkän jakson paaveja, jotka kaikki ovat saaneet ensimmäisen\nsivistyksensä tämän yhteyden luostarikouluissa, ja sitten sen\npalveluksessa valmistaineet korkeaan tehtäväänsä!\"\n\nMustapukuinen mies kohotti katseensa, joissa paloi sanomattoman\nhaaveksivainen hehku, korkeuteen ja jatkoi: \"Oi kuningatar! Huomaan\nteidät onnellisimmaksi kuolevaisista, sillä paitsi sitä, että olette\nsyntyneet hallitsemaan suurta ja mahtavaa valtakuntaa, on Luoja antanut\nteille samalla yhtä suuren, joll'ei suuremmankin hengellisen päämäärän,\nnim. saattaa takaisin Jumalan valtakuntaan kansa, joka kulkee\nkadotuksen tietä, -- mitä sanonkaan, -- ei yksi, vaan kaikki ne kansat,\njotka ovat lavealta hallitsevan valtikkanne alaisina. Tämä päämäärä\nsopii kuninkaalliselle mielellenne, ja tuon suuren työn alkamishetki\nansaitsee ponnistuksia!\"\n\n\"Ei kukaan saata minua enemmän ikävöidä sitä hetkeä, joka yhdistää\nminut Kristuksen totiseen kirkkoon\", vastasi kuningatar. \"Voi, jospa jo\nhuomispäivä toisi tämän pyhän hetken tullessaan! Mutta minusta nähden\nei se saata tapahtua semmoisissa oloissa, kuin te otaksutte. Päätökseni\nluopua kruunusta tiedätte\".\n\n\"Tämän päätöksen tiedän kyllä, oi kuningatar! Mutta uskallan\nsuurimmassa alamaisuudessa luulla, että Teidän Majesteettinne\nloistavammalla ja siunausta tuottavammalla tavalla katsoisi Jumalan\nvaltakunnan parasta, joll'ette alamaisiltanne poistaisi viisaasta\njohdostanne ja hyvästä huolenpidostanne tulevaa etua. Teidän\nMajesteettinne on jo sille avannut korkeamman sivistyksen tien, -- kuka\npäättää tämän suuren tehtävän, ja kuka sytyttää täällä oikean uskon\nsammuneen valon, jos Teidän Majesteettinne ottaa pois Pohjan eksyneiltä\nlapsilta mahtavan kätensä ja terävän älynsä tu'en!\"\n\n\"Kaikista näistä seikoista tahtoisin neuvotella pyhän isän itsensä\nkanssa ja varsin mielelläni tahtoisin saada tietää hänen valistuneen\narvelunsa ja hänen hairahtumattoman mielipiteensä. Mutta kun tämä asia\ntoistaiseksi täytyy saattaa perille syvimmän salaisuuden verhossa, niin\nei saata semmoinen neuvotteleminen pyhän isän kanssa käydä päinsä\nvaikeuksitta ja mitä tarkimpia varokeinoja noudattamatta. En\nkenellekään muulle kuin teille saattaisi uskoa semmoista\nlähettilästointa\".\n\n\"Teidän Majesteetillanne on minussa kuuliaisin palvelija, ja minä\npitäisin itseäni onnellisena Teidän Majesteettinne luottamuksesta!\"\nvakuutti mustaviittainen herra. \"Mutta mistä saisin syyn lähteä\nTukholmasta?\"\n\n\"Teidän ei tarvitse keksiä syytä, -- teidän täytyy _karata_. Se herra,\njonka palveluksessa tätä nykyä olette, ilmoittaa tietysti katoamisenne\nminulle, ja minä haetan sitten teitä, -- luonnollisesti niin, ett'ei\nteitä tavata. Ainoastaan täten saattaa matkanne tarkoitus pysyä\nläpitunkemattoman salaisuuden verhossa. Ymmärrättekö minua!\"\n\n\"Täydellisesti, Teidän Majesteettinne!\"\n\n\"Ettekö ensinkään epäile?\"\n\n\"Olen valmis tämän asian edestä uhraamaan kaikki, jopa henkenikin, jos\ntarvitaan!\"\n\n\"Hyvä, herraseni. Kiitollisuudestani saatte olla aivan vakuutettu. Ne\nkirjeet, jotka lähetän hänen pyhyydellensä paaville ja hänen\nylhäisyydellensä jesuiitti-kenraalille, ovat jo valmiiksi kirjoitetut.\nTälle jälkimäiselle olen tarkoin ilmoittanut karkaamisenne syyn, ja\nmuuten mitä parhaiten kiittänyt teitä. Matkarahanne ovat valmiina, ja\nniihin saatte osoitteen mahtavalle pankkiirihuoneelle Milanossa. Jälellä\non siis vaan, että valmistaudutte matkaan.\"\n\n\"Siihen ei mene paljon aikaa. Mutta mitä tietä pääsen huomaamatta\nRuotsin läpi?\"\n\n\"Siitä keskustelemme vast'edes. Tie Kristianian ja Hamhurg'in kautta ei\ntosin ole suora, mutta jotenkin varma. Mutta vait'! Ettekö kuulleet\nmitään melua tuolta?\"\n\n\"Siltä minusta tuntui\", vastasi mustapukuinen.\n\nKuningatar nousi ylös ja lähestyi sitä ovea, jonka taakse olemme\nnähneet everstiluutnantti Stålsköld'in pysähtyneen. Hän aukaisi sen ja\nkatsoi huoneesen, mutta kun hän huomasi kaikki hiljaiseksi eikä mitään\nepäilyttävää, palasi hän siinä luulossa, että oli kuullut väärin. Ja\nkuitenkin oli melua todellakin syntynyt siitä, että everstiluutnantti\nStålsköld vahingossa satutti oveen, silloinkuin kääntyi pois\nlähteäkseen, jonka tekikin niin varovasti ja joutuisasti, että hänen\nhuomaamatta onnistui päästä ulos. Päästyänsä linnanpihalle ilmaisi hän\nsyvällä huokauksella tyytyväisyytensä siitä, että onnellisesti oli\npäässyt siitä tukalasta asemasta, jossa oli ollut, ja kiitti Luojaa\nsiitä, ett'ei häntä oltu huomattu. Hänen muutoin pelkäämätön sydämensä\nkutistui pelosta, kun ajatteli kestettyä vaaraa ja sitä kauheaa\nsalaisuutta, jonka perille oli päässyt. Ristiriitaisten tunteiden\nvaltaamana lähti hän kotiinpäin, mietiskelevästi otellen ja alla päin.\nRaju mullistus raivosi hänen mielessänsä ja hän tunsi tähänastisen\ntunnemaailmansa itse peruspylväiden kaatuvan ja menevän murskaksi. Hän\noli samassa surkuteltavassa tilassa kuin se, joka äkkiä havaitsee, että\nse kaikki, jota omasta edustaan huolimatta on enimmän kunnioittanut,\njolle on uhrannut innokkaimman mielenhartautensa ja omistanut pyhimmät\ntunteensa, on vaan ollut petollinen virvatuli, pysymätön valhekuva tahi\nsitä pahempi saastainen esine, jolle auringon säteet hetkeksi ovat\nantaneet väärän valon, lainatun loisteen. Tämä kuningatar, jolle hän\naikaisimmasta nuoruudestansa saakka oli osoittanut puhtainta alamaisen\nuskollisuutta ja rakkautta, hän, Kustaa Aadolf'in tytär, jonka edestä\nhän minä hetkenä hyvänsä olisi ollut valmis uhraamaan viimeisen pisaran\nsydänvertansa, ei siis ollut mikään muu kuin valtiollinen ilvehtijä\nmitä epäiltävintä laatua, niin uskonnoton, uskoton ja kunniaton, että\noli valmis julkisesti kieltämään sen opin, jonka edestä hänen isänsä\noli uhrannut sankari-elämänsä! Ja vieläpä enemmänkin! Everstiluutnantti\nStålsköld'in kävi, niinkuin meidän ihmisten tavallisesti käypi, kun\nhuomaamme henkilöllä, jota olemme ylenmäärin ihailleet, ei olevankaan\nniitä ominaisuuksia, joita olemme luulleet hänellä olevan, vaan että\nhän on inhoittava susi lammasten vaatteissa: kun silmämme kerran ovat\nau'enneet, nä'emme hänen vikansa liikanaista ihailemistamme vastaavassa\nalastomuudessaan, joka on kauheampi kuin me toivoisimmekaan.\nEverstiluutnantti ei saattanut otaksua mitään jaloa perustetta\nkuningattaren paavillisille mielipiteille, hän ei saattanut uskoa, että\nsyynä kuningattaren päätökseen kääntyä katoolis-uskoon, oli sisällinen\nvakuutus tämän opin oivallisuudesta, jossa tapauksessa kuningattaren\nrikollisuus olisi näyttänyt vähemmältä. Päinvastoin sovitti hän tämän\nseikan yhteen hallituksesta luopumisen kanssa ja otaksui, että hän sen\nkautta tahtoi hankkia itsellensä mukavampia ja huolettomampia päiviä\nja sydämellisempää kohtelua etelän katolisissa maissa, jonne hän\nepäilemättä aikoi lähteä. Ja kaikki ne halventavat jutut, joita\noli kuullut Jakobsson'in kertovan kuningattaresta, hänen\ntuhlaavaisuudestaan ja kevytmielisyydestään, kaiken sen puheen, jota\nhän tähän asti oli pitänyt tykkänään vääränä; huomasi hän nyt todeksi\nja oikeaksi. Myöskin havaitsi hän, että saattaa olla todellinen\nisänmaan ystävä, vaikka laulaakin sellaisia häväistyslauluja\nkuningattaresta kuin sen, jonka edellisenä päivänä oli saanut kuulla,\ntahi oikeammin, että niin ajattelevat henkilöt nykyisen hallituksen\naikana olivat todelliset isänmaan ystävät!\n\n\n\n\n16 LUKU.\n\n\nNäissä ja tällaisissa katkerissa mietteissä vietti everstiluutnantti\niltapäiviänsä, odotellen sitä aikaa, jolloin hänen piti menemän\nmäärätylle kaksintaistelupaikalle. Hänen näkönsä oli yhtä synkeä\nkuin mielensäkin. Hänen sydäntänsä vaivaava suru loi varjoja\nhänen kasvoillensa. Lähestyvä taistelu näytti hänestä nyt aivan\ntoisenlaiselta kuin edellisenä päivänä. Silloin oli hän luullut\nvetävänsä miekkansa oikean ja pyhän asian puolesta, nyt mietti ja\narveli hän aivan toisin. Silloin oli hän pitänyt kuningatarta jalona,\nvalistuneena ruhtinattarena, nyt piti hän tätä petollisena, juonikkaana\nnaisena, petturina, joka aikoi kieltää isiensä pyhimmän perinnön,\nomantunnonvapauden, uskonnon, jättääkseen itsensä ja -- jos se kävisi\nlaatuun -- Ruotsinkin paavillisuuden helmaan. Ja mitä enemmän aikaa\nkului, sitä synkeämmäksi tuli hän.\n\nHän valmistautui kuitenkin menemään ja oli juuri lähtemäisillään, kun\nJakobsson astui huoneesen.\n\nJakobsson oli pukeunut erittäin huolellisesti, ja hänen yllänsä oleva\npuku osoitti suurempaa komeutta kuin tähän aikaan oli tavallista\nporvaristossa. Selvästi näkyi, että hän tällä kertaa varta vasten\nkomeili. Eikä juuri löytynytkään komeampaa herrasmiestä, kuin Jakobsson\ntässä asussa oli. Kädessä oli hänellä soikea esine, joka oli kääritty\nmustaan silkkiliinaan.\n\nEverstiluutnantin synkkämielisyys ei jäänyt Jakobsson'in tarkalta\nsilmältä huomaamatta, vaikka tämä otti vastaan häntä tavallista\nsydämellisemminkin. Kun ei Jakobsson saattanut ensinkään aavistaakkaan\nsitä, mikä oli tapahtunut everstiluutnantille ja hänen tunteillensa,\nniin arveli hän tämän synkkämielisyyden tulevan kohtuullisesta\nlevottomuudesta tulevien tapausten vuoksi.\n\nSeuraavista sanoista saatamme arvata hänen oman mielentilansa.\n\n\"Ystävä everstiluutnantti\", sanoi hän. \"Siitä saakka kuin illalla\nerosimme ei minulla ole ollut hetkeäkään rauhaa, ja unikin on\nsilmistäni paennut. Te olette tuskin vielä paranneet viimeisestä\nverisaunastanne ja kuitenkin rupesitte taisteluun niin monta vastaan.\nSe oli siivosti sanoen samaa kuin juosta järveen\".\n\n\"Minä puolestani\", vastasi everstiluutnantti, \"olen vähän välittänyt\nkoko asiasta, ehkäpä sentähden, että te olette edestäni sitä\nmietiskelleet\".\n\nJakobsson katseli everstiluutnanttia epäilevästi, melkein varmana\nsiitä, ett'ei tämä ollut puhunut totta.\n\n\"Oletteko hankkineet itsellenne varamiestä, ystävä everstiluutnantti!\"\n\n\"En! Olkoot he vuorotellen siinä toivossa\".\n\n\"Hyvä! Jos ette ole pyytäneet ketään toista, täytyy teidän ottaa minut\nvaramieheksi, eikä siinä kyllä, teidän täytyy toimittaa, että he\ntyytyvät minuun. Tässä kohden on kirottua, ett'en minä ole aatelista\nsukuperää! Mutta teidän täytyy keksiä keino, joka pakoittaa heidät\nottamaan minut siksi! Kerran päästyäni varamieheksi otan minä osakseni\nneljä heistä, te saatte pitää huolta toisista neljästä. Minulla ei\ntosin ole mitään riitaa heidän kanssansa, pidin päinvastoin paljon\nheidän laulustaan, ja soisin heidän pääsevän vahingoittumatta, mutta se\non ainoa keino teidän pelastumiseenne\".\n\nEverstiluutnantti Stålsköld ällistyi.\n\n\"Oletteko menettäneet järkenne, ystävä Jakobsson!\" huudahti hän eikä\nsaattanut olla purskahtamatta sydämelliseen nauruun. \"Tekö\ntaistelisitte! Ha! ha! ha! Ensimmäinen, jonka kanssa joutuisitte\notteluun, leikkaisi kauniisti poikki kätenne ja jalkanne!\"\n\n\"Sepähän nähtäisiin!\" vastasi Jakobsson, hiukan pahoillaan\neverstiluutnantin pilkasta. \"Älkää luulko miehen, sentähden että kuuluu\nporvaris-säätyyn, täytyvän välttämättömästi olla taitamaton aseiden\nkäytännössä. Mutta päätös näyttäköön mihin ja missä määrässä kelpaan\ntässä kohden. Pää-asia on saada minut otetuksi varamieheksi ja sitä\nvarten olen miettinyt seuraavan menetystavan. Se riita-kysymys, jonka\nmiekat nyt ratkaisevat, ei perustu oikeastaan yksityiseen vihaan\nteidän, ystävä everstiluutnantti, ja vastustajienne välillä, vaan on\nsyntynyt erilaisista mielipiteistä kuningattaren suhteen. Ne lauseet,\njotka noilta herroilta pääsi hänestä, olivat senlaatuisia, että niitä\njulkisessa oikeustossa voimassa olevien lakien mukaan pidettäisiin\nmajesteetinrikoksena. Kun kysymyksessä oleva asia siis on niin kovin\nvaarallinen, niin olisi uskallettua ilmoittaa siitä muille. Kuitenkin\non tämä väistämätöntä, jos kohtuuden mukaan vaaditte oikeutta ottaa\nitsellenne varamiestä. Nuoret herrat ottavat epäilemättä lukuun sen\nvaaran, joka uhkaa, jos asia tulee yleisemmin tunnetuksi, ja kukapa\ntietää, onko se mies, jonka valitsette, täydelleen luotettava? Vaikkapa\nse loukkaakin heidän ylpeyttänsä, tyytyvät he kuitenkin oman\nturvallisuutensa vuoksi ottamaan minut varamieheksi ja pitäisipä heidän\nvielä oleman hyvin kiitollisiakin teille siitä, ett'ette tahdo\nilmoittaa tätä asiaa kenellekään, joka ei ollut siinä tilaisuudessa\nläsnä. Tämä on minun tuumani; mitä arvelette siitä?\"\n\n\"Arvelen, että se on sangen hyvin mietitty ja mahdollinen toteuttaa,\njos kerran taistelu tulee ja että -- --\"\n\n\"Jos tulee?\" keskeytti häntä Jakobsson, kummastuen. \"Mitenkä tämä on\nymmärrettävä? Luuletteko, ett'eivät vastustajanne uskalla otella?\"\n\n\"Sitä en luule\", vastasi everstiluutnantti. \"Mutta on sattunut\nseikkoja, joita minun täytyy teiltäkin pitää salassa, semmoisia että ne\ntekevät minun varsin haluttomaksi tähän taisteluun, mutta hyvin\ntaipuvaiseksi sovintoon. Mutta lähtekäämme, sillä aika lähestyy, enkä\nmillään muotoa tahtoisi näyttää huolimattomalta kunnia-asioissa. Mitä\nteillä on kädessänne, ystävä Jakobsson?\"\n\n\"Kaksintaistelussa välttämätön kapine, -- miekka. Mutta en ymmärtänyt\nsanojanne. Eivätkö mielipiteenne kuningattaresta ole enää samat kuin\neilen?\"\n\n\"Eivät, minä kuulun nyt niihin, jotka katsovat siunaukseksi Ruotsille\npäästä niin pian kuin mahdollista hänestä\".\n\nJakobsson katseli everstiluutnanttia, luullen hänen sanoneen tämän\nleikillä, mutta tämän kasvoista näkyvä ankara totisuus vakuutti\nhänelle, että päinvastoin oli laita, ja hän huudahti: \"Jumalan kiitos,\nettä silmänne ovat au'enneet ja te vihdoinkin huomanneet totuuden. Nyt\nkun te kuulutte meidän miehiin, ei minun tarvitse enää pitää salassa\nsitä kiitollisuuden velkaa, jossa teille olen, eikä enää salata teiltä,\nettä se kapinan-nostaja seppä, jonka te pelastitte, ja minä olemme sama\nhenkilö\".\n\n\"Tekö? Hitto vieköön! Tekö se olitte, Jakobsson; sitten peruutan heti\nne sanat, jotka hetki sitten lausuin teidän taistelemisestanne ja\narvelen päinvastoin, että noille nuorille herroille, jos asia siksi\ntulisi, olisi parasta huolellisesti varoa käsiänsä ja jalkojansa, sillä\nse, joka raskaalla moukarilla taisteli niinkuin te teitte, on\nepäilemättä miekka kädessä varsin vaarallinen vastustaja!\"\n\nJakobsson havaitsi nyt syyn, miksi everstiluutnantti mieluimmin\ntahtoisi sovinnollisesti ratkaista riitakysymyksen, mutta syytä tuohon\npikaiseen muutokseen hänen mielipiteissään ei hän saattanut arvata,\nsillä siitä pysyi everstiluutnantti aivan vaiti. Loppumatkalla\nkeskustelivat he parhaasta keinosta saada asiaa sovinnolliseen loppuun,\nmutta eivät vielä olleet päässeet ratkaisevaan päätökseen, kun\nsaapuivat yhtymäpaikalle, pieneen metsikköön, joka oli lähellä\nTukholman uutta hautausmaata.\n\nHeidän vastustajansa eivät vielä olleet paikalla, mutta saapuivat\nheti senjälkeen. He olivat nyt aivan totisella mielellä ja näyttivätpä\nhiukan alakuloisiltakin. Kun he olivat tervehtineet, astui se\nluutnantti esiin, joka edellisenäkin päivänä oli näyttänyt\nmalttavaisemmalta ja kääntyi everstiluutnantin puoleen, sanoen: \"Herra\neverstiluutnantti! Tiedämme, että se asia, josta olemme joutuneet\nriitaan keskenämme, on senlaatuinen, jotta se, jos te halpamielisesti\ntahtoisitte käyttää sitä meidän turmioksemme, tuottaisi meille varsin\nikäviä seurauksia. Ett'ette sitä niin ai'o käyttää, siitä on\ntaisteluvaatimuksenne sekä tunnettu jalomielisyytenne ja\noikeudentuntonne meille varmana takeena ja vähinkin epäluulo siihen\nsuuntaan olisi varsin julkea loukkaus teitä kohtaan, johon emme koskaan\nanna aihetta. Mutta asialla on arveluttavia puolia, jotka vaativat\nhuomiotamme. Olkoon että tappelemme, niin ei ole aivan mahdotonta, että\nte tulette haavoitetuksi, mutta sitä vastaan hyvin luultavaa, teidän\nmonissa tulisissa kahakoissa koeteltuun taitavuuteenne katsoen, että\nyksi tahi useampi meistä saapi haavoja. Aivan mahdotonta ei ole sekään,\nettä joku meistä kuolee. Käyköönpä miten tahansa, niin herättää asia\nkaikessa tapauksessa suurta huomiota, ja enimmän, jos teille pahoin\nkäy, sillä te olette enimmän kuningattaren suosiossa, ja hän kyllä\nosaisi urkkia totuuden eikä se olisi juuri vaikeatakaan, sillä ei\nkukaan meistä mieli valhejuttuja kertoa. En siis pelosta, --\ntoivoakseni te, herra everstiluutnantti olette täydellisesti siitä\nvakuutettu, -- vaan välttääkseni kaikenlaisia ikäviä selkkauksia,\ntarjoon minä, samalla vakuuttaen teille meidän täydellistä\nkunnioitustamme, julkisesti kaikkien kumppanieni nimessä kättäni\nsovintoon!\"\n\nEverstiluutnantti iloitsi sydämellisesti tästä sovintoehdoituksesta,\nmutta hän halusi lisätä siihen jotakin ja lausui sentähden: \"Ilolla\nsuostun herrojen sovintotarjoukseen, kuitenkin sillä ehdolla, että\nherrat tunnustavat, jott'en tahallani ollut vakoojana, sillä syy ei\ntässä kohden ole minun, vaan herrojen puhe oli niin kovaa, jotta\npuolikuuro henkilökin olisi _pakostakin_ tullut tietämään sen\nsisällön\".\n\nSigge Niilonpoika N---- peruutti nyt tämän lauseensa ja tunnusti\nsanoneensa sen arvelematta ja ajattelematta. Toiset sanoivat, ett'eivät\nhe koskaan olleet pitäneetkään everstiluutnanttia kuuntelevana\nvakoojana, eivätkä koskaan sinnepäinkään lausuneet, jonkatähden heillä\nei siinä kohden ollutkaan mitään peruuttamista.\n\nSitten lyötiin kättä sovinnon merkiksi ja molemmin puolin luvattiin\nkunniasanalla, ett'ei tämän asian vuoksi tästälähin mitään kiukkua eikä\nvihollisuutta toistansa vastaan pidetä. Kun se oli tapahtunut, osoitti\nluutnantti kädellänsä Jakobsson'ia ja sanoi: \"Tätä herraa emme tunne,\nmutta tiedämme hänen kuuluvan porvarissäätyyn. Saatammeko luottaa hänen\nvaiteliaisuuteensa, vai eikö hän vihasta aatelistoa vastaan tee meille\ntepposia?\"\n\n\"Häneen saattavat herrat luottaa aivan yhtä varmasti kuin minuunkin,\nsillä vaikk'ei hän ole aatelisverta, on hänellä kuitenkin aatelinen\nmieli, eikä koskaan ole miehen povessa sykkinyt rehellisempää sydäntä!\nMinä takaan hänestä\", sanoi everstiluutnantti.\n\nNuoret aatelismiehet kumarsivat vähän porvarille, josta oli annettu\nniin oivallinen arvostelu, ja sitten erosi kumpikin puolue, niinkuin\nnäytti, kaikin puolin tyytyväisenä.\n\nEverstiluutnantti ja Jakobsson palasivat samaa tietä, jota olivat\ntulleetkin.\n\n\"Olen tyytyväinen, kun sovintoehdoitus tuli heidän puoleltansa.\nAsia päättyi todella onnellisemmin kuin toivoinkaan\", sanoi\neverstiluutnantti.\n\n\"He tekivät niin viisaasti kuin suinkin taisivat, ja minua kummaksuttaa\nvaan, että heillä oli niin paljon järkeä kuin siinä osoittivat\",\nvastasi Jakobsson.\n\nPuhelu kääntyi sitten valtiollisiin asioihin, ja Jakobsson uskoi\neverstiluutnantille kaikki puolueensa salaisuudet. Ennenkuin he\nerosivat, päätettiin, että everstiluutnantti Jakobsson'in kautta\npyrkisi jäseneksi \"P.C.G. seuraan\".\n\nKun everstiluutnantti oli päässyt kotiin, antoi hänen palvelijansa\nhänelle kirjeen, joka oli tullut hänen poissa ollessaan.\nPäällekirjoituksen tunsi hän äitinsä käsi-alaksi ja aukaisi nopeasti\ntuon mieluisan kirjeen. Kirjeestä tuoksui sydämellisintä äidin-iloa\npojan nopeasta ylennyksestä, sekä ylpeyttä siitä luottamuksesta, jota\nhän nähtävästi nautti korkeimmassa paikassa, ja siitä loistavasta\ntulevaisuudesta, joka sen johdosta luonnollisesti tulisi hänen\nosakseen. Lainaamme tästä kirjeestä seuraavat rivit: \"Eräs asia tekee\nminun, Turkulaiset ja ylipäänsä kaikki suomalaiset levottomiksi, nim.\nse huhu, joka kertoo hyvän, jalon ja rakastetun Kristiina kuningattaren\naikovan luopua hallituksesta. Ei saata sanoin lausua, kuinka monta\nkyyneltä olen tämän asian tähden vuodattanut, ja kaikki tuttavani ovat\nottaneet suruuni osaa! Toivomme kuitenkin, ett'ei tässä huhussa ole\nperää, että Herra Jumala varjelee valtakuntaa semmoisesta\nonnettomuudesta\". j.n.e.\n\n\"Äiti parkani ja kaikki maanmieheni, te sanotte Kristiinaa hyväksi,\njaloksi ja rakastetuksi kuningattareksenne\", mutisi everstiluutnantti\nluettuaan tämän. \"Te otetta liian kaukana pääkaupungista ja hallituksen\nkeskustasta, voidaksenne tuntea häntä ja hänen hallitustaan! Jos\ntietäisitte, mitä minä tiedän, niin vaikenisivat nyt ylistysvirtenne\".\n\nJa everstiluutnantti vaipui syviin ajatuksiin, muistellen uudestaan\nmielessään aamupuolista kohtausta linnassa. Kuka oli tuo mustapukuinen\nmies, jonka hän oli nähnyt ja kuullut puhelevan kuningattaren kanssa?\nNiistä suosituskirjeistä häntä varten, jotka kuningatar sanoi\nlähettävänsä jesuiitti-kenraalille, päätti everstiluutnantti, että\nmies varmaankin oli jesuiitti. Mutta mikä oli hänen nimensä ja\nvirkansa muuten, ja minkä varjossa rikkoi hän sitä lakia, joka\nkuolemanrangaistuksen uhalla kielsi paavillisia käännyttäjiä\nnäyttäytymästä Ruotsin valtakunnan rajojen sisällä?\n\nNäihin kaikkiin kysymyksiin päätti everstiluutnantti tavalla tahi\ntoisella hankkia tyydyttävän vastauksen.\n\n\n\n\n17 LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna lähti everstiluutnantti linnaan, aikoen\nteeskennellyllä sairauden kohtauksella tahi jollakin muulla tekosyyllä\npuolustaa sitä huolimattomuutta, jota oli osoittanut, kun ei ensinkään\nkuningattarelle tuonut kreivi Jaakko Kasimirin vastausta. Mutta joll'ei\nkuningatar siitä leppyisi, oli everstiluutnantti vakaasti päättänyt\njättää liiat ponnistukset sikseen, jälleen päästäkseen hänen\nsuosioonsa, jolla ainoastaan niin kauvan oli ollut arvoa hänen\nsilmissään, kuin hän oli saattanut pitää kuningatarta arvossa ihmisenä\nja hallitsijana, mutta jonka onnistumisesta ei hän nyt pitänyt väliä.\nHän ei ensinkään tehnyt itsekkäitä hovimieslaskuja, ja piti tässä\nasiassa kokonaan omantuntonsa ääntä ja synnynnäistä vastenmielisyyttään\nkaikkeen väärään ja petolliseen johtonaan. Jos kuningatar sitä vastaan\nolisi leppyisä, niin päätti hän vast'edeskin tunnollisesti täyttää,\nmitä velvollisuus ja kunnia häneltä vaati, eikä puolestaan antaa mitään\ntahallista riitaantumisen syytä.\n\nSill'aikaa kuin hän eräässä etuhuoneessa odotteli sopivaa tilaisuutta\npäästä kuningattaren puheille, lähestyi häntä muuan nuori mies, joka\nkohteliaasti esittäytyi Portugalin lähetystön jäseneksi. Herransa\nministerin puolesta kutsui hän everstiluutnanttia olemaan läsnä\nkemuissa, joita ministeri samana iltana aikoi pitää. Everstiluutnantti\nei näyttänyt ensinkään kummastuvan tästä kutsumuksesta, sillä semmoinen\nhenkilö kun oli, jonka kaikki tiesivät nauttivan kuningattaren\nluottamusta, oli häntä viimeksi kuluneina kuukausina monta kertaa\nkutsuttu osalliseksi ylhäisten juhlallisuuksiin, joita vuoden 1651\nmittaan oli ylenmäärin, mutta hän oli noudattanut verrattain harvoja\nnäistä kutsumuksista, sentähden ett'ei hänen luonnonterve mielensä\nhyväksynyt näitä meluisia huvituksia, joissa ylellisyys ja\ntuhlaavaisuus koettivat voittaa toisiansa. Kuinka olikaan, päätti hän\nolla portugalilaisen kemuissa. Hän kiitti siis tuota nuorta miestä\nkutsumuksesta, lisäten noudattavansa sitä.\n\nKului sitten vielä hyvän aikaa, ennenkuin hän saattoi tavata\nkuningatarta. Kun hän vihdoinkin pääsi Kristiinan puheille, otti\ntämä hänen vastaan sangen tyytymättömän näköisenä, vaikka muuan\nkamaripalvelija edeltäpäin oli mielitellen kertonut everstiluutnantille\nkuningattaren tänä aamuna olleen mitä parhaalla tuulella.\n\n\"On sangen suuresti kummastuttanut minua, everstiluutnantti Stålsköld,\nettä olen huomannut teidät tottelemattomaksi käskyilleni ja\nhuolimattomaksi asiassa, jonka olen antanut toimeksenne! Sitä olisin\nteistä kaikkein vähimmän luullut!\" sanoi hän tiuskealla äänellä,\nkatseltuansa hetken aikaa everstiluutnanttia.\n\nMutta kuningattaren silmäykset eivät enää suuresti koskeneet\neverstiluutnanttiin, eikä hänen tyytymättömyytensä saanut häntä\nhämille, kun ei hän paljon välittänyt Kristiinan suosiosta. Hän kesti\nsentähden vakavasti tämän tarkastuksen ja vastasi sitten tyynesti: \"Kun\neilen lähdin Teidän Majesteettinne luota, tapasin sattumalta kreivi\nJaakko Kasimirin tässä aivan lähellä linnaa, ja olisin silloin heti\nsaattanut tuoda hänen vastauksensa, joll'en olisi pelännyt tulevani\nsopimattomalla ajalla, kun luulin Teidän Majesteettinne siihen aikaan\nsyövän päivällistä. Sitten estivät odottamattomat seikat minua\nmyöhemmin päivällä tavoittamasta Teidän Majesteettianne\".\n\nEverstiluutnantti ihmetteli, kuinka helposti hän saattoi antaa tämän\ntoden ja valheen sekaisen selityksen, ja hänestä tuntui siltä kuin ei\nhän koskaan olisi valehdellut niin rauhallisella omallatunnolla.\nLuultavasti tuli se siitä, että hänen omatuntonsakin havaitsi, kuinka\nvälttämätön hätävalhe tässä kohden oli ja miten olisi pikemmin\nnäyttänyt itsepäisyydeltä kuin totuuden harrastukselta, jos\neverstiluutnantti suoraan olisi tunnustanut miten asian laita oli.\n\nKuningatar katseli taas häntä terävästi.\n\n\"Ja arvelette varmaan, että odottamattomat seikat päästävät teidät\nvelvollisuudestanne toimittaa kuningattaren käskyt ja tekee\ntottelemattomuutenne täydelleen suvaittavaksi?\" kysyi hän, vaikka\npaljoa leppeämmällä äänellä. Epäilemättä vaikutti everstiluutnantti\nStålsköld'in vakava ryhti, joka oli aivan erilainen kuin muiden\nhovimiesten, miellyttävästi kuningattareen, ja tuo lempeämpi ääni tuli\nvarmaankin siitä mieltymyksestä, jota hän, imartelun ja itsekkäisyyden\nympäröimänäkin, tunsi melkein ainoan semmoisen seuralaisensa parissa,\njoka olematta kuitenkaan siveyden saarnaaja, ei koskaan alentunut\nhalpamielisesti imartelemaan, eikä -- ja sepä juuri olikin tavatonta --\nkoskaan osoittanut halua käyttämään hänen suosiotansa omaksi edukseen.\n\n\"Tähän Teidän Majesteettinne kysymykseen en uskalla varmaa vastausta\nantaa, mutta löytyypä todellakin seikkoja, jotka ovat ihmistä\nmahtavammat\", vastasi everstiluutnantti.\n\nMoni nyky-aikaisista virkamies-tyranneistamme olisi silloin kiukuissaan\nhuudahtanut: \"Semmoista ei saa tulla kysymykseenkään virka-asioissa!\"\nja tyranniuden tuntomerkkinä onkin juuri mahdottomienkin vaatiminen.\nKristiina kuningatar, vaikk'ei muutoin kärsinytkään vastansanomista, ei\nkuitenkaan koskaan ollut sanan oikeassa merkityksessä tyrannillinen.\nSen näytti hän tässäkin vähäpätöisessä kohdassa, sillä hän vastasi: \"Se\non totta, everstiluutnantti! Ihminen, mahtavinkin, on kaikista\nponnistuksistansa huolimatta asianhaarojen orja. Saatte tällä kertaa\nanteeksi enkä tahdo tämän ainoan huolimattomuuden tähden sulkea teitä\nluottamuksestani. Muuten pelkäsin teidän taas joutuneen veriseen\nseikkailuun!\"\n\nViimeiset sanat lausui hän leikillisesti ja everstiluutnantti päätti\nsiitä, että hänen vihansa oli lauhtunut ja hänen hyvä mielensä jälleen\npalannut.\n\n\"Minulla on käskemistä teille\", jatkoi kuningatar vähän ajan perästä.\n\"Tänä iltana pitää Portugalin lähettiläs Pereira tanssiaiset, joihin\nai'on mennä. Mutta sitten heti lähden Drottningholm'iin, ja teidän\npitää ratsain seurata minua sinne. Sitäpaitsi pitää teidän miehistänne\nvalita pari tahi yksi ... niin yhdessä saattaa olla tarpeeksi ... jonka\nmyös pitää oleman valmiina mainitun lähettilään asunnon luona. Tämä ei\nmuutoin estä teitä olemassa kemuissa, jos nim. olette kutsuttu?\"\n\n\"Olen, Teidän Majesteettinne. Hänen ylhäisyytensä Portugalin ministeri\non todellakin suonut minulle sen kunnian\".\n\n\"Sitä parempi, sitten saatatte sitä helpommin olla paikalla\".\n\nEverstiluutnantti lähti sitten pois.\n\nIllalla, kuin hän jo oli valmis lähtemään portugalilaisen kemuihin,\ntuli Jakobsson hänen luoksensa, aikoen pyytää häntä mukaansa Aake\nBerg'in luo. Everstiluutnantti ei kuitenkaan saattanut tähän yhtyä,\nvaan kertoi Jakobsson'ille, mitä hänellä oli tänä iltana tehtävää, sekä\ntulevasta matkastaan Drottningholm'iin, jonka jälkeen he kulkivat\nyhdessä lähelle Pereiran asuntoa.\n\nPidot olivat erittäin loistavat, ja oli tehty mitä kalliimpia\nvalmistuksia niiden saamiseksi oikein upi-uhkeiksi. Huoneetkin olivat\nkaunistetut sangen komeasti ja miellyttävästi. Kaikki katot esim.\nolivat peitetyt taitavasti sidotuilla kukkakiehkuroilla, joiden\nvälistä riippui korissa etelämaiden hedelmiä kaikenlaisia, niinkuin\napelsiinejä, sitrooneja, aprikoita y.m. Muihinkin koristeihin oli\nkäytetty yhtä paljon huolta ja vaivaa.\n\nLukuisina kokoontuneiden ylhäisten vieraiden joukossa ei ollut ketään,\njoka alussa olisi suuremmassa määrässä vetänyt everstiluutnantin\nhuomion puoleensa kuin Elvira, jonka hän täällä kohtasi. Tätä piti hän\nyhäti silmällä, ja monta surullista ajatusta tuli silloin hänen\nmieleensä. Elvira oli kalpea, ja nöyrän kärsimisen vivahdus, jota hän\nturhaan koetti peittää pakonnaisella hymyllä, näkyi hänen kasvoistansa,\nmutta kuitenkaan ei hänen kauneutensa ja ihanuutensa ollut vähempi kuin\nkenenkään muunkaan, paitsi kenties yhden. Tällä poikkeuksella\ntarkoitamme Ebba Sparrea, Kristiina kuningattaren hovin aurinkoa, joka\nsilloin oli ihanimmillaan, ja joka uudenvuoden päivänä sinä vuonna oli\nmennyt kihloihin ennenmainitun Jaakko Kasimir de la Gardien kanssa.\n\nEverstiluutnantti mietti itsekseen pitikö hänen koettaa päästä puheluun\nElviran kanssa vai eikö. Viimein voitti halu saada sydämensä lemmityn\nkanssa vaihtaa muutama sana kaikki arvelut, ja hän käytti hyväkseen\nsopivaa tilaisuutta, kun useimmat vieraista katselivat sitä loistavaa\ntulitusta, jota ulkona poltettiin, ja puhutteli Elviraa näin:\n\n\"Rouva vapaherratar! Näen ett'ette ole onnellinen. Sanokaa, saatanko\ntehdä mitään hyväksenne? Laupiaan Jumalan nimessä pyydän, ett'ette\nväärästä kunniantunnosta ole suoraan ja todenmukaisesti minulle\ntunnustamatta, saatanko jollakin tapaa hyödyttää teitä! Pitäisin\nitseäni sanomattoman onnellisena, jos hituisenkin voisin tehdä\nhyväksenne\".\n\nElvira silmäili häntä puoleksi moittien ja vastasi: \"Te ette voi tehdä\nmitään hyväkseni, -- olenhan jo kerran ennen sanonut sen teille, ja\nkerron sen vielä kerran vakaasti! Asia on nyt hyvällä kannalla, ja\nparasta, että se sillä pysyykin, ett'ette ko'e sekaantua seikkoihin,\njotka ovat senlaatuisia, ett'ei teillä ole mitään oikeutta pyrkiä\nsekaantumaan niihin.\"\n\nEverstiluutnantti huomasi tästä vastauksesta, että Reeta oli niin\nvarovasti menetellyt tiedustelijatoimessaan, jott'ei hänen emännällään\nollut siitä aavistustakaan. Ja tämä ainakin ilahdutti häntä, sillä hän\narveli Reetan vaan niin kauvan jonkunlaisella menestyksellä saattavan\ntehdä havaintojansa kuin hän saattoi huolellisesti salata niitä\ntekevänsä.\n\n\"Tämäkö siis on viimeinen sananne?\" rohkeni hän kuitenkin lisätä.\n\n\"Niin viimeinen, herra everstiluutnantti! Ja olkoon tämä asia\nkerrassaan päättynyt!\"\n\nEverstiluutnantti vetäytyi suruissaan pois, siliä hän huomasi kaukaa\nparoonin kolkon haamun. Elvira katsoi hänen peräänsä pitkän pitkällä\nsilmäyksellä, ja hänen rintansa kohosi hiljaisesta huokauksesta.\n\nKun everstiluutnantti Stålsköld'in, kerrotulla tavalla puheltuaan sen\nkanssa, jota hänen sydämensä, kaikista ponnistuksista huolimatta, ei\nlakannut lempimästä, piti menemän viereiseen huoneesen, kohtasi hän\novessa erään henkilön, jonka nähdessään hän pysähtyi.\n\nTuossa on hän, mietti Stålsköld, sama älykäs katsanto, samat pontevat\nkasvonjuonteet! Ja hän piti silmällä miestä, jonka tunsi samaksi\nherraksi, mikä edellisenä päivänä oli salaa ollut kuningattaren luona,\nniinkuin edellisessä luvussa on tarkemmin kerrottu. Everstiluutnantti\nei päästänyt tuota miestä näkyvistänsä, vaan odotti maltittomasti\ntapaavansa jonkun, jolta olisi sopinut kysellä hänestä. Lopulta luuli\nhän eräässä kuninkaallisen kanslian virkamiehessä, jolla oli paljon\ntekemistä ulkomaan asioiden kanssa, tavanneensa semmoisen henkilön,\njoka saattaisi antaa hänelle tarpeelliset tiedot. Tämän puoleen kääntyi\nhän siis kysyäksensä tunsiko tämä sitä miestä, jota hän kädellänsä\nosoitti.\n\n\"Tietääkseni on hän portugalilainen, ja kirjurina tahi jonakin\nsentapaisena hänen ylhäisyydellänsä Pereiralla\", vastattiin hänelle.\n\nPereira on siis se isäntä, jolta hän karkaa, tuumi everstiluutnantti,\nja lausui teeskennellyllä väliäpitämättömyydellä:\n\n\"Jo hänen ulkomuotonsakin osoittaa etelämaalaista, mutta tiedättekö\nehkä hänen nimeänsä?\"\n\n\"Luulen hänen nimensä olevan Antonius Macedo\", vastasi kuninkaallisen\nkanslian virkamies.\n\n\"Antonius Macedo\", mutisi everstiluutnantti. \"Olisi hauskaa tietää onko\nPereiran tiedossa, että tämä Antonius Macedo, jota hän pitää\nseurueessansa, on paavillinen käännyttäjä ja jesuiitti?\" -- Kun hän\nkuitenkin huomasi mahdottomaksi keltään muulta ihmiseltä kuin herra\nPereiralta itseltään saada selvää tästä asiasta, tyytyi hän pitämään\nsilmällä miestä nähdäkseen koettiko hän millään tavoin lähestyä\nkuningatarta tahi kuningatar häntä. Pian olikin hän huomaavinaan, että\nkuningattaren silmät tarkastelivat sinne päin, jossa Macedo oli, ja\nettä he, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, antoivat toisilleen\nsalaista ymmärtämistä merkitsevän silmän-iskun. Jonkun ajan päästä\nhuomasi everstiluutnantti kuningattaren lähestyvän Macedoa, jota\nlähellä hän, everstiluutnantti, yhä pysyi. Tämä puolestansa astui\nmyöskin silloin muutaman askeleen eteenpäin, ja kun hän oli lähestynyt\nkuningatarta, kuiskasi tämä hänelle seuraavat sanat, jotka\neverstiluutnantti, Macedoa seurannut kun oli, kuuli, vaikka oli\nkääntävinään huomionsa toiselle taholle:\n\n\"Minä lähden täältä suoraan sinne\".\n\n\"Hyvä Teidän Majesteettinne! Minä kyllä toimitan itseni sinne\", vastasi\nMacedo samoin kuiskaavalla äänellä, jonka jälkeen kumpikin kulki\nedelleen. Tämä heidän kohtaamisensa oli tapahtunut niin sivumennen ja\nnopeasti, ett'ei kukaan paitsi everstiluutnantti sitä havainnut,\nmutta tämä huomasi siitä, mitä oli kuullut, että Kristiinan matka\nDrottningholm'iin oli yhteydessä herra Macedon aiotun pa'on kanssa.\n\nPidot jatkuivat sitten tanssilla ja illalla paljon yli puoli-yön. Noin\nkello 3 aamulla käski kuningatar everstiluutnantin laittautumaan\nvalmiiksi, jonka jälkeen tämä lähti pihalle, missä hänen palvelijansa\nseisoi häntä odottamassa pitäen suitsista hänen levottomasti korskuvaa\nratsuansa. Kauvan ei hänen tarvinnut täällä odottaa, ennenkuin\nkuningatar yksinkertaisessa samettisessa ratsupuvussa tuli ulos,\nainoastaan Portugalin ministerin seurassa. Everstiluutnantti arvasi,\nettä hän oli hiipinyt pois vieraiden joukosta ja muuttanut pukua, sekä\nettä ainoastaan hänen seuralaisensa tiesi hänen tulevasta matkastaan.\n\n\"Viipyykö Teidän Majesteettinne kauvan Drottningholm'issa?\" kysyi herra\nPereira, autettuaan Kristiinan sen lumivalkean ratsun selkään, jonka\neräs hänen tallirengeistään oli taluttanut esille.\n\n\"Vaan tämän päivän. Olen suostunut kohtaamaan siellä jahtimestari R:ää,\nhänen seurassaan tarkastellakseni sitä metsästys-alaa, jonka hän on\nehdoittanut sopivaksi käyttää tulevassa suuressa metsästyksessä, johon\ntoivon teidänkin, Pereira, ottavan osaa\".\n\nLähettiläs kumarsi suostumuksen merkiksi. Kuningatar hellitti\nsitten tulisen juoksijansa ohjat, ja ratsasti joutuisaan pois,\neverstiluutnantin ja sen kaartin ala-upseerin seuraamana, jonka tämä\noli mukaansa käskenyt.\n\n\n\n\n18 LUKU.\n\n\nKristiina kuningatar oli ratsastuksessa yhtä taitava kuin rohkeakin ja\nuskaliaimmankin ratsastajan oli vaikea seurata häntä kiivaassa kulussa.\nNytkin antoi hän mennä pyörryttävää vauhtia. Mutta kun he olivat\npäässeet kappaleen matkaa kaupungista, pysäytti hän äkkiä hevosensa,\nviittasi everstiluutnanttia luoksensa ja sanoi, kun tämä oli hetken\nratsastanut hänen rinnallansa: \"Käske perästä tulevan ratsumiehen\nkiiruhtaa edeltäpäin ilmoittamaan minun tulostani kamaripalvelijalleni\nHolm'ille, jonka olen jo ennakolta lähettänyt sinne.\"\n\nEverstiluutnantti ilmoitti tämän käskyn henkikaartilaiselle, joka\nsitten ratsasti täyttä laukkaa edelle.\n\nKuningatar itse ajoi hiljaista juoksua ja katseli miettivästi niitä\nkauniita näkö-aloja, jotka levenivät hänen silmiensä eteen.\nEverstiluutnantti seurasi niin lähellä jälestä, kuin majesteetin\nkunnioitus salli, ja silmäili milloin ympärillä olevaa luontoa, milloin\nkuningatarta, joka ei koskaan ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta\neikä arvokkaalta, kuin nyt, yksinkertaisessa mustassa puvussa ikäänkuin\nliehuessaan lumivalkean ratsun selässä. Surullisia ajatuksia tuli hänen\nmieleensä, ja hän ajatteli murhemielin, miks'ei Herramme ollut suonut\nhänelle rakkautta siihen maahan, joka hänen kehtonsa oli ollut, eikä\nsiihen kansaan, jota hän oli syntynyt hallitsemaan ja onnelliseksi\ntekemään. Ja miten kaunis tuo maa kuitenkin oli, ja tuskinpa sen kansan\nvertaista löytyi toista! Saattoikohan suloisempaa, kadehdittavampaa ja\ntoivottavampaa onnea sattua kenellekään kuolevaiselle, kuin se mikä\nhänen osakseen oli tullut? Miksikä ei hän sitten tyytynyt siihen?\nMiks'ei hän tuntenut itseään onnelliseksi, vaikka saattoi, jos vaan\nitse tahtoi, olla onnellisin kaikista ihmisistä? Everstiluutnantti\nsilmäili kysyvästi kuningattaren kasvoja, mutta ei voinut niistä saada\nvastausta, kun ei kyennyt selittämään niiden piirteissä piilevää\nsalaisuutta.\n\nTie nousi nyt kummulle, jonka huipulla kuningatar pysähtyi, ehkä sen\nsuloisen maisemakuvan valtaamana, joka täältä levisi hänen eteensä.\nNäkö-ala tältä kummulta oli hyvin lavea. Lähinnä tietä ja pitkin kummun\nrinnettä oli tiheää kaikenlaisia pienempiä lehtipuita kasvavaa\nviidakkoa, jonka takana alkoi korkeampi puinen metsä. Sitten tuli\ntasanko niittyineen ja peltoineen, joiden aitojen välillä kohosi\nmaalais-asunnoita, ja kau'impaa näkyi Mälarin rasvatyyni ja välkkyvä\npinta, punastuen juuri nousevan auringon ensi suudelmasta.\n\n\"Täällä pohjan perilläkin on auringon-nousu sangen kaunis! Kuinka\nihanalta näyttäneekään se etelässä, Itaaliassa!\"\n\nKuningatar oli tätä sanoessaan kääntynyt everstiluutnanttiin,\njonkatähden tämä katsoi sopivaksi vastata: \"Teidän Majesteettinne! Olen\nkuullut paljon matkustaneiden henkilöiden vakuuttavan, ett'ei mikään\nkauneudessa ja sulossa vedä vertoja pohjolan kesä-aamulle\".\n\n\"Sellaisia juttuja ovat he levitelleet suosiosta tätä kristillistä\nLapinmaatansa (tarkoittaen tällä Ruotsia) kohtaan\", sanoi kuningatar.\n\"Kukapa ei uskoisi, että kaikki tuolla kaukana, jossa sitroonit\npunoittavat ja laakeri viheriöitsee, on kauniimpaa ja suloisempaa kuin\nse, mikä nousee pohjan lumikinoksista? Oi isäni! Olisinpa ollut sinulle\nvarsin kiitollinen, jos sen sijaan, että valloitit köyhän Saksan,\nolisit hankkinut tyttärellesi edes kämmenen levyisen kappaleen ihanaa\nItaaliaa!\"\n\nKristiina vaikeni ja silmäili jälleen seutua ylt'ympäri, mutta\neverstiluutnantti rohkeni hänen edellisten sanojensa johdosta\nmuistuttaa: \"Teidän Majesteettinne suuri isä olisi kyllä valloittanut\nItaalian, jos omatunto olisi kehoittanut häntä menemään sinne, ja jos\nhänellä siellä olisi ollut uskolaisia puolustettavana, mutta siellä\nvallitsi silloin niinkuin nytkin pimeys, jota ei Evankeliumin valo ole\nhajoittanut\".\n\nEverstiluutnantti odotti hiukan levottomasti, mitä hänen rohkeutensa\nvaikuttaisi kuningattaressa, ja mitä siitä hänelle seuraisi. Kristiina\nkatsoikin häntä pitkään, ensin vakavasti, sitten hymyillen, ja vihdoin\npurskahti hän sydämelliseen nauruun.\n\n\"Te olette valtiotaitoa tuntematon haaveksija, everstiluutnantti\nStålsköld, kun luulette semmoisesta pikkuseikasta kuin tästä tahi\ntuosta uskontunnustuksesta ruvettavan suureen ja ankaraan sotaan!\"\nhuudahti hän. \"Siihen tarvitaan suurempia syitä! Kunnianhimo ja maiden\nvoittamisen toivo ovat syitä, jotka tekevät ruhtinaasta sankarin\".\n\nEhdoton väristys kohtasi everstiluutnanttia. Hän, Kustaa Aadolf'in oma\ntytär, koetti hakemalla halpoja perus-syitä hänen tekoihinsa himmentää\nsen suuren sankari-arvon loistetta, joka huolimatta pahansuopien\nkielien moitteesta ympäröi hänen nimeänsä!\n\nSiitä näkyy kuinka vähän hän itse välittää jalommista perusteista, eikä\nhän olisi saattanut selvemmin todistaa, ett'ei hänen aikomansa\nuskonnonmuutos ole mikään sydämen asia hänelle, ajatteli\neverstiluutnantti. Mutta samassa keskeytti hänen mietteensä eräs\ntapaus, joka saattoi hänet säpsähtämään, samalla kuin se ajoi\nviimeisenkin veripisaran kuningattaren poskilta. Kummun juurella\nolevasta laaksosta kuului ääni niin kumea ja kolkko, kuin olisi se\ntullut haudan pohjasta. Tämä ääni kuului niin kauhealta, että\nhevosetkin säikähtivät. Eikä se tuntunut ihmis-ääneltäkään enemmän kuin\npalotorven mylvinä, joka unen helmoista tempaa kaupungin väestön, on\nihmis-äänen kaltainen. Mutta ääni puhui: \"Oi kuningatar! Muistele\nsallimusta, muistele kruunausta Tukholmassa, muistele viikatemiestä!\"\nLäheisten metsien kaiku kertoi kolkosti nämät sanat.\n\nKuningatar oli kalmanvaalea, hän tarttui oikealla kädellänsä satulaan,\njott'ei putoaisi. Everstiluutnantti katsahti hänen sivullensa, tarpeen\ntullessa tukeaksensa häntä, mutta hän rohkaisi taas äkkiä mielensä ja\nsanoi. \"Herra everstiluutnantti! Tutkikaa mitä vilppiä tahi petosta\ntässä piilee, ja minä palkitsisin runsaasti, jos voisitte saada siitä\nselvän. Olen kaksi kertaa ennenkin kuullut saman kauhean äänen lausuvan\nsamat sanat\".\n\n\"Tässä samassa paikassako?\"\n\n\"Ei, en täällä. Ensi kerran matkalla Jakobsson'iin, ja toisen kerran\nlähellä Gripsholm'ia. Mutta joutukaa! Kuulittehan mistäpäin ääni\nkuului?\"\n\n\"Kuulin, teidän Majesteettinne\", vastasi everstiluutnantti ja kannusti\nhevostansa, kiirehtien matkaan, osaksi saadaksensa selville oliko tässä\ntodellakin petosta kysymyksessä, osittain salataksensa sitä ehdotonta\nhämmästystä, jota itse tapaus kuningattaren kertomuksen ohessa oli\nhänessä herättänyt. Matka oli hyvin vaarallinen, mutta hän ratsasti\npelkäämättä kivien ja kantojen yli kummun jyrkkää rinnettä pitkin,\nehtimättä havaitakkaan maan sopimatonta laatua.\n\nViimein esti viidakon tiheys häntä pääsemästä etemmäksi. Silloin\nhyppäsi hän satulasta, sitoi oudonlaisesta matkasta vapisevan ja\npuhaltavan hevosensa koivuun ja jatkoi matkaansa jalkaisin. Hän tutki\ntarkkaan koko laakson, mutta ei saattanut havaita mitään epäiltävää,\nhän pani monta kertaa korvansa maata vasten ja kuunteli, mutta ei\nsaanut kuulla mitään muuta ääntä, kuin mitä muutamat levoltaan\nkarkoitetut teeret ja pyyt synnyttivät, jotka humisevin siivin\npakenivat puihin sekä varhaisen aamun ylistykseksi kaikuvia\npikkulintujen lauluja, johon säestykseksi tuli kaukaisen metsäpuron\nkohiseva lirinä. Kun everstiluutnantti siten oli yli puolen tuntia\nponnistellut, niin että hiki suurin pisaroin tippui hänen poskiltansa,\nja kun huomasi enemmän etsimisen turhaksi, palasi hän hevosensa luo ja\nratsasti sitten takaisin kuningattaren tykö, joka sill'aikaa lienee\najan kuluksi hyräillyt ranskalaista ballaadia. Kuningatar katsoi\nkysyvästi häneen.\n\n\"Teidän Majesteettinne, en ole havainnut mitään epäiltävää, vaikka olen\nponnistellut, mitä ihminen suinkin voi!\" sanoi everstiluutnantti hiukan\nkolkolla äänellä ja nä'öllä.\n\nKuningattaren kasvot synkistyivät.\n\n\"Mutta metsä on tuolla hyvin tiheää, jonkatähden on paljon saattanut\njäädä minulta huomaamatta\", lisäsi everstiluutnantti, nähtävästi\nkoettaen rauhoittaa korkeata seuralaistansa.\n\n\"On ollut kova kaste yöllä, niin että pitäisi helposti huomata kulkijan\njäljet ruohossa. Otitteko lukuun tämän seikan?\" kysyi Kristiina.\n\n\"Otinpa kyllä, Teidän Majesteettinne! Senhän toki ensiksi otin lukuun!\"\n\nKuningatar ei kysynyt enempää, mutta pysyi hetken mietteissään. Sitten\nsanoi hän maltittomasti: \"Kiiruhtakaamme täältä, -- olemme jo liian\nkauan viivähtäneet tämän mitättömän asian takia!\"\n\nHän löi kiivaasti hevostansa ratsuraipalla, mutta pysäytti sen taas\näkkiä ja lisäsi: \"Minä kiellän teitä ankarimman vihani uhalla koskaan\npuhumasta tästä tapauksesta yhdellekään ainoalle ihmiselle!\"\n\nNäitä kuningattaren sanoja seurasi ankara silmäys, jonka jälkeen taas\nlähdettiin menemään samaa hurjaa vauhtia, kuin matkan alussakin.\n\nEverstiluutnantti saattoi vaan työläästi ja hevostansa kannustamalla\npysyä perässä. Hän itsekään ei ollut juuri paremmalla mielellä kuin\nkuningatar, joka nähtävästi oli hyvin alakuloinen ja pahalla tuulella.\nTapaus antoi everstiluutnantille miettimisen aihetta. Ja sen-aikuisen\nkatsantokannan mukaan oli hän valmis luulemaan, melkeinpä vakuutettukin\nsiitä, että korkeampi ylenluonnollinen voima oli sen toimeenpanossa\nosallisena. Myös luuli hän varmasti voivansa päättää, että tämä\narvoituksen tapainen, kuningattaren kaksi kertaa ennen kuulema ääni oli\nsuuremmassa tahi vähemmässä määrässä vaikuttanut hänen päätökseensä\nluopua hallituksesta, siten mukaantumalla siihen sallimukseen, joka\nmääräsi Tukholmassa kruunatun valtiaan hallituksen lyhyt-aikaiseksi,\ntoivoi hän ehkä välttävänsä varoittavan äänen viimeistä ja\npeloittavinta uhkausta -- kuolemaa.\n\nKun he saapuivat Drottningholm'iin, oli ennenmainittu vaatetusmestari\nja kamariherra Juho Holm heitä vastassa. Ensi silmäyksellä, jonka tämä\nkuningattaren suosikki loi korkeaan emäntäänsä, huomasi hän heti,\nett'ei tämä ollut parhaalla tuulella. Mutta kun hän kuningattaren\npalveluksessa oli erittäin hyvin tullut tuntemaan tämän luonteen,\nosasi hän muodostaa käytöksensä sen mukaan, ja, kahdenkertaisella\nhuomaavaisuudella ja itsestään arvaavalla nöyryydellä tehdä\nläsnä-olonsa kuningattarelle mieluisaksi. Astuttuaan alas hevosen\nselästä käski kuningatar everstiluutnantin odottaa, kunnes hän ehtisi\nkirjoittamaan kirjeen, ja viedä sen sitten heti Tukholmaan Herman\nFleming'ille, johon hän sangen paljon luotti valtio-asioissa, ja jota\nhän semmoisissa toimissa ahkerasti käytti. Kamaripalvelijansa käski hän\nsill'aikaa toimittamaan everstiluutnantille virvoituksia, ja lähti\nsitten niihin huoneisin, jotka häntä varten oli pantu kuntoon.\n\nHerra Holm saattoi everstiluutnantin erääsen saliin, jonka katto oli\nvarustettu mainittavan kauniilla ja hyvin kalliilla laudoituksilla, ja\nkysyi, kun he sinne olivat saapuneet, millaisia virvoituksia hän\ntahtoi.\n\n\"Mitä vatsaani tulee, niin ei se anna minulle vähintäkään syytä haluta\nmitään, sillä portugalilaisen verrattomat herkut eivät ole vielä\nehtineet sulaa\", vastasi everstiluutnantti. \"Mutta lasi viiniä ei olisi\nhullumpaa tämän kiivaan ratsastuksen perästä\".\n\nHerra vaatetusmestari meni pois, mutta palasi pian. Tämän väli-ajan oli\neverstiluutnantti käyttänyt huoneen tarkastelemiseen, ja muuan seinää\nkoristavista tauluista veti etenkin puoleensa hänen huomionsa. Hän\nastui lähemmäksi sitä katselemaan.\n\n\"Miellyttääkö tämä maalaus teitä?\" kysyi herra Holm, puuhatessaan\nmukanansa tuoman viinipullon aukaisemista.\n\n\"Miellyttääpä kyllä, herra vaatetusmestari\", vastasi everstiluutnantti.\n\n\"Niinkuin luultavasti itsekin olette arvanneet\", jatkoi Holm, \"kuvaa\nmaalaus kuningas Kaarle IX:ttä Kirkholm'in onnettomassa tappelussa ja\njuuri samalla hetkellä kuin uljas Henrik Wrede antaa hänelle hevosensa.\nKuningatar Katariina Stenbod vainaja kuuluu tästä maalauksesta\nmaksaneen eräälle hollantilaiselle taiteilijalle sata hopeataalaria\".\n\n\"Ja te arvelette ehkä, että se oli suuri rahasumma kyllä moisesta\ntuhrimistyöstä?\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi herra vaatetusmestari. \"Minä pidän suuressa\narvossa taideteoksia, ja taide-arvostelijoiden yksimielisen arvelun\nmukaan on tällä maalauksella suuri taide-arvo\".\n\nNyt syntyi hetkeksi vaiti-olo, jonka everstiluutnantti äkkiä keskeytti\nseuraavalla kysymyksellä.\n\n\"Onko jahtimestari R. jo saapunut tänne?\"\n\n\"Mistä tiedätte, herra everstiluutnantti, että häntä on odotettu\ntänne?\"\n\n\"Kuningatar itse puhui minulle siitä\".\n\n\"Jahtimestaria on varmaankin kohdannut joku onnettomuus\", sanoi herra\nHolm. \"Hänen piti puheen mukaan saapuman tänne jo eilen illalla.\nOdottamattomia esteitä lienee varmaankin tullut, ja näyttää\nmelkein siltä kuin Hänen Majesteettinsa matkan tarkoitusta ei\nsaavutettaisikaan\".\n\n\"Niin käyvän olen minäkin pelännyt\", arveli everstiluutnantti ja\nkatseli hymyillen viekasta ja varovaista vaatetusmestaria.\n\n\"Kuinka niin? Oletteko saaneet tietoja jahtimestarista?\"\n\n\"En ensinkään. Mutta sisällinen aavistus on sanonut minulle, että\njokin onnettomuus on kohdannut häntä, ja että hän on ollut pakoitettu\njättämään matkansa\", vastasi everstiluutnantti Stålsköld, joka jo\naikoja sitten oli arvannut, että koko puhe jahtimestarin tulosta oli\nvaan tekosyy, sekä ett'ei metsästys-alojen tutkimista koskaan oltu\nai'ottu.\n\n\"Sepä on kummallista. -- Mutta te ette kuitenkaan ole ainoa, jonka\naavistukset ovat toteutuneet\", sanoi herra Holm hyvin teeskennellyllä\ntotisuudella. \"Muuten toivon sen metsästys-innon, jota viime päivinä\nluulen kuningattaressa huomanneeni, tekevän hyvää hänen terveydellensä.\nTunnustakaa herra everstiluutnantti, että metsästäminen on mitä\nterveellisin huvitus\".\n\n\"Sen teen mielellänikin -- ompa se mitä miellyttävintäkin\".\n\n\"Niin onkin, herra everstiluutnantti! Etenkin Hänen Majesteetillensa\ntuottanee metsästys suurta huvitusta, hän kun on niin taitava ampuja,\njotta kovinta ravia ratsastaissaan aivan helposti ampuu jäniksen\njuoksussa. Sitä en minä ainakaan pystyisi tekemään!\"\n\n\"Se onkin hiukan vaikeampaa kuin osata pistää lanka neulansilmään\",\najatteli everstiluutnantti, mutta jätti sen tietysti sanomatta ja\nlausui vaan: \"Niin taitavaksi tulee vaan ahkeran harjoituksen kautta,\njohon teillä, herra vaatetusmestari, ei luultavasti ole ollut\ntilaisuutta. Ymmärrettävästi tulee siinä luonnollinen taipumuskin\nkysymykseen, mutta sitä en luule teiltä puuttuvan\".\n\nPuhelu keskeytyi nyt, sentähden että Holm lähti kuningattaren luo.\nSieltä palatessaan ilmoitti hän everstiluutnantille, että\nkuningattarella oli jo kirje valmiiksi kirjoitettuna, sekä että tämä\nitse tahtoi antaa sen hänelle. Hän pyysi siis everstiluutnanttia\nseuraamaan itseänsä kuningattaren huoneesen. Portailta menivät he\nmarmorisen taideteoksen ohitse, joka sota-aikana oli saaliina tuotu\nSaksasta. Se kuvasi leijonaa, joka etukäpälillään musersi suurta\nkärmettä.\n\n\"Tämä kuvaa voittavaa kristin-uskoa taistelussa pahaa vastaan\", sanoi\nherra Holm. \"Katsokaapas everstiluutnantti tätä leijonaa! Eikö se ole\nkomea eläin ja komea teos!\"\n\n\"Epäilemättä. Luulisipa melkein, että siinä on henki, ja että se\nsaattaisi liikkua, jos tahtoisi\".\n\n\"Minusta on välistä näyttänyt, kun kauvan yhtä mittaa olen tätä ryhmää\nkatsonut, että leijona on alkanut liikuttaa silmiänsä. Niin elävästi\nsaattaa tulla liikutetuksi oivallisesta taideteoksesta. Muuten,\nkatselen tätä teosta mielelläni, sillä sen ylevän kuvannollisen\nmerkityksen lisäksi on minusta eläinten kuningas muita mieluisampi, ja\nne jalot ominaisuudet, joita sillä sanotaan olevan\".\n\n\"Sittenhän sopii, että valitsette sen tunnuskuvaksi tulevaan\nvaakunakilpeenne\", lausui everstiluutnantti leikillisesti, aavistamatta\nkuinka täydellisesti tämä hänen ennustuksensa oli toteutuva.\n\n\"Suvaitsette laskea leikkiä, herra everstiluutnantti. Minun\nvaakunakilpeni kuuluu semmoisiin, joita ei koskaan tule löytymään\",\nsanoi tuleva ritari Lejonkrona.\n\n\"Joka elää saa nähdä!\" vastasi everstiluutnantti Stålsköld, joka oli\nnähnyt niin monta todistusta kuningattaren tuhlaavasta armosta\nsuosikkejansa kohtaan, ett'ei juuri pitänyt mahdottomana ent. räätälin\npääsemistä aatelismieheksi.\n\nSamassa saapuivatkin he kuningattaren huoneen ovelle, ja\neverstiluutnantti astui sisälle. Kristiina oli nähtävästi paremmalla\ntuulella nyt, kuin tullessansa. Hymyillen kiitti hän matkalla\nsaamastansa suojeluksesta, pyysi hänen itsensä viemään kirjeen\nFleming'ille, ja sanoi jäävänsä odottamaan jahtimestari R:ää, j.n.e.\n\nSitte jätti everstiluutnantti hyvästi, ja lähti kohta viipymättä\npaluumatkalle Tukholmaan. Henkikaartilaisen käski hän kuningattaren\ntahdon mukaan jäämään sinne ja palaamaan vasta silloin kuin kuningatar\nitsekin palaisi.\n\nEverstiluutnantti ei ollut paluumatkallaan ehtinyt kovin pitkälle, kun\nhänen vastaansa tuli tavalliset kyytirattaat, semmoinen hevonen edessä,\njotka tänäkin päivänä kyytikonien nimellä ovat tavallansa surullisesti\nmainioita. Näissä ylenmäärin kehnoissa ajoneuvoissa matkusti kaksi\nhenkilöä. Toinen heistä oli nähtävästi kyytimies, mutta toinen\narvattavasti oli olevinaan herra, vaikka hänen pukunsa, joka muuten\noivallisesti soveltui hevosen ja rattaiden laatuun, oli sellainen, että\nse ääneensä todisti matkarahojen niukkuutta. Näyttipä siltäkin kuin\nolisi hän itsekin hävennyt asuansa, sillä hän istui peittäen päätänsä\nkuluneen päällysviitan yhtä kuluneella kuin lavealla kauluksella.\n\nKun tämä kolmikko, johon kuului herra, renki ja hevonen rattaineen\nlähestyi everstiluutnanttia, ei hän saattanut olla hymyilemättä, mutta\nse seikka, että matkustaja kauniimmalla kesä-ilmalla niin huolellisesti\nkoetti peittää kasvojansa, herätti samalla hänessä uteliaisuutta. Hän\nratsasti sentähden hyvin lähelle rattaita, jotka surkeasti vinkuen\nvierivät eteenpäin, ja kumartui äkkiä sivulle nähdäkseen mitkä\nviehättävät kasvot piilivät päällysviitan korkean kauluksen peitossa.\nTuskin kuuluva kiroussana pääsi hänen suustansa, kun tunsi matkustajan\nportugalilaiseksi Antonius Macedoksi. Nytkin huomasi hän arvelunsa\ntodeksi, että kuningatar oli lähtenyt Drottningholm'iin ainoastaan\ntavatakseen jesuiittia, ja siellä häiritsemättä saadakseen päättää\ntämän ai'otusta pa'osta sekä kaikista niistä seikoista, jotka sen\nkanssa olivat yhteydessä.\n\nKun everstiluutnantti Stålsköld lähestyi sitä kumpua, jolla vähää\nennen oli kuullut tuon käsittämättömän äänen, valtasi hänen\njonkunlainen levottomuuden ja vastenmielisyyden tunne. Hän oli kasvanut\nennakkoluuloisen aikansa jotenkin taika-uskoisissa mielipiteissä\nnoituudesta, velhoista y.m. semmoisista vehkeistä, joiden uskomista ei\nsilloin pidetty häpeänä, ja nämät taika-uskoiset käsitteet olivat niin\njuurtuneet koko hänen olentoonsa ja katsantokantaansa, ett'ei hänen\nkoskaan onnistunut päästä niistä täydelleen vapaaksi. Päästäkseen niin\npian kuin mahdollista tämän vastenmielisen paikan ohitse, painoi hän\nkannuksensa hevosen kupeesen ja ratsasti eteenpäin täyttä laukkaa.\nMitähän jos hän taas kuulisi tämän kauhean kolkon äänen! Täydellisesti\nrauhoittui hän vasta nähdessään hyvän matkaa kummun toisella puolella\ntalonpojan kulkevan tietä pitkin, matkalla kaupunkiin päin. Silloin\nantoi hän hevosensa huo'ata, ja ratsasti hiljalleen talonpojan ohitse.\n\n\"Hän ei tuntenut minua, ja se olikin ehkä parasta\", mutisi tämä,\nsittenkuin everstiluutnantti oli ehtinyt kappaleen matkaa hänen\nedellensä.\n\nJos everstiluutnantti olisi katsellut tätä talonpoikaa yhtä tarkoin\nkuin hän katseli tuota kuluneesen päällysviittaan puettua herraa, olisi\nhän tuntenut hänen hyväksi ystäväkseen Jakobsson'iksi.\n\n\n\n\n19 LUKU.\n\n\nViime aikoina oli paljon puhuttu kuningattaren aikomuksesta luopua\nhallituksesta, mutta aina kuitenkin, jotenkin salaperäisesti, sillä hän\nei tähän saakka ollut ryhtynyt mihinkään niin sanoaksemme viralliseen\ntoimenpiteesen pannakseen tätä päätöstänsä käytäntöön. Jonkun aikaa\nylläkerrottujen tapausten jälkeen näytti hän kuitenkin tahtovan ryhtyä\nasiaan päättävän vakavasti. Neuvosto kutsuttiin näet Elokuun 7 p:nä\nkokoon, saadakseen juhlallisessa istunnossa tiedon tästä hänen\npäätöksestänsä. Tieto tästä herätti iloa niissä, jotka olivat\ntyytymättömät hänen tuhlaavaiseen hallitukseensa, ja näiden luku oli\nviime vuonna siihen määrin kasvanut, että semmoisiin, jotka toivoivat\nhänen luopumistaan kruunusta, ainakin pääkaupungissa saattoi lukea\nmelkein kaikki ihmiset paitsi ylimyskuntaan kuuluvia. Nämätkään\neivät tosin olleet Kristiinaan tyytyväisiä, mutta he halusivat\nkuitenkin pitää hänen vioistansa huolimatta, sentähden että he\nhänen hallituksensa aikana arvelivat saattavansa olla rauhassa\nreduktioonista, jota he pelkäsivät pahemmin kuin ruttoa; jos sitä\nvastaan uusi ruhtinas tulisi hallitukseen, niin oli pelättävä, että hän\naatelittomien säätyjen ja alhaisemman aateliston avulla voimakkaasti\nryhtyisi auttamattoman kevytmielisesti lahjoitettujen kruununtilusten\ntakaisin-ottamiseen valtion omiksi, siten lisätäkseen kruunun niukoiksi\nkäyneitä tuloja, mahtavuutta ja arvoa.\n\nErittäinkin tyytymättömiä Kristiinan hallitukseen ja sentähden enimmän\niloissaan hänen hallituksesta luopumisensa toteutumisesta olivat\nsalaisen \"P.C.G. seuran\" jäsenet. Ja kun he ylipäänsä olivat semmoisia\nmiehiä, joiden mielipiteisiin eivät minkäänlaiset itsekkäät syyt\nvaikuttaneet, vaan todellinen, palava isänmaan-rakkaus, niin oli heidän\nilonsa tavallaan enimmän oikeutettukin. Yhdessä iloitaksensa siitä\nmieluisasta sanomasta, että kuningatar aikoi ilmoittaa neuvostolle\nhallituksesta luopumisensa, päättivät he pitää yleisen kokouksen samana\nelokuun 7:nä päivänä. He tiesivät kyllä, että neuvosto kaikella\nmahdollisella tavalla koettaisi saada kuningatarta aikeestaan, mutta he\ntunsivat myös Kristiinan itsepäisyyden ja toivoivat, että neuvoston\nvastustus vaan yhä enemmän kiihoittaisi häntä saattamaan aikomuksensa\nperille.\n\nEverstiluutnantti Stålsköld'in piti sinä päivänä ensikerran esiytyä\nseurassa, jonka jäseneksi hän vähää ennen oli otettu. Hänen\nvastaan-ottamisensa ei ollut herättänyt epäilystä eikä vastustusta,\nsentähden että häntä pidettiin semmoisena henkilönä, johon\ntäydellisesti voi luottaa. Kokouspaikka oli niinkuin tavallisesti Aake\nBerg'in luona. Jo iltapuoleen ja muutamia tuntia aikaisemmin määrättyä\nkokous-aikaa, lähti everstiluutnantti Aake Berg'in luo, koska hänen\naikomuksensa oli käydä vieraissa Aake Berg'in ja hänen perheensä luona.\nSattumalta oli Pentti Esanpoikakin saapunut sinne.\n\nSittenkuin everstiluutnantti näiden henkilöiden seurassa, joille\nkaikille hän oli suuressa kiitollisuuden velassa paranemisestaan, oli\nviettänyt muutamia kaikin puolin iloisia hetkiä, saapui vielä muuan\nhenkilö, jota everstiluutnantti ei tuntenut, mutta joka esiteltiin\nhänelle erään Tukholman arvokkaimman ja rikkaimman tukkukauppiaan\npojaksi. Hän oli hyvin nuori mies, siivon ja vakavan näköinen, sangen\nkaino ja vaatimaton, mutta muuten miellyttävän näköinen. Hän ei juuri\nensinkään ottanut osaa puheluun ja vastasi hänelle tehtyihin\nkysymyksiin lyhyesti ja karttavasti. Mutta jos hänen suustaan lähtikin\nharvoja sanoja, niin ilmaisivat hänen silmäyksensä sitä enemmän, ja se,\njoka viitsi katsoa hänen tummansinisiin silmiinsä, tuli hyvin pian\nvakuutetuksi siitä, ett'ei hän tyhmyydestä pysynyt noin erillään, vaan\njoko ennakolta mietitystä hiljaisuudesta tahi synnynnäisestä\ntaipumuksesta vaiteliaisuuteen. Etenkin näytti kaunis, nuoruudesta ja\nterveydestä hohtava Elsa olevan hänen huomaavaisuutensa esineenä, ja\nhän katseli tyttöä semmoisilla silmäyksillä, jotka kylläkin selvästi\nosoittivat mitä sydämellisintä ihailua ja hellyyttä.\n\nEverstiluutnantti Stålsköld ei saattanut käsittää, miksi tämä\nnuorukaisen huomaavaisuus ja hänen katseensa loukkasivat häntä, tahi\nmiksi hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä semmoiseen henkilöön, joka ei\nkoskaan ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Niin tarkoin, kuin olisi\nollut kysymyksessä vihollisen sotajoukon aseman vakoileminen, piti hän\nsilmällä tämän kaikkia liikkeitä. Mutta ei siinä kyllä, Elsankin\nkäytöstavasta nuorukaista kohtaan otti hän vaarin yhtä huolellisen\ntarkasti. Ja vaikk'ei hän siinä huomannut mitään, joka olisi saattanut\nosoittaa hänen mieltymystään tuohon nuoreen mieheen, niin pysyi hän\nkuitenkin vasten tahtoaankin pahalla tuulella ja alakuloisena.\nHyvin huonolla tuulella lähti hän sitten Aake Berg'in ja Pentti\nEsanpojan seurassa kokoukseen. Nuorukainen, joka ei ollut osallinen\nvaltiovehkeisin, tahtoi samalla lähteä, mutta jäi Amalia rouvan monista\npyynnöistä iltaiselle. Tämä seikka suututti everstiluutnanttia yhä\nenemmän.\n\nVaikka mieli-ala kokouksessa oli ylipäänsä hyvin iloinen, ei\neverstiluutnantti kuitenkaan saattanut päästä pahasta tuulestaan, vaikka\nhän tekikin muutamia sitä tarkoittavia yrityksiä. Moni puhuja esitti\nkaunopuheisilla ja innostuttavilla sanoilla sitä onnellisempaa\ntulevaisuutta, joka kuningattaren kruunusta luopumisen jälkeen koittaisi\nheidän rakkaalle Ruotsillensa ja mainitsi ilolla niitä hyviä toiveita,\njoihin syystäkin sopi antautua tulevan hallitsijan, prinssi\nKaarle Kustaan, suhteen, mutta paljon siitä mitä sanottiin jäi\neverstiluutnantilta huomaamatta. Otettuansa osaa siihen innokkaasen\neläköön-huutoon prinssille, johon kokous loppui, lähti everstiluutnantti\nkotiin, yhä hyvin kiihtyneessä mielentilassa.\n\nKotia päästyänsä sai hän palvelijaltansa kuulla, että hänen poissa\nollessansa kokonaista kolme sanantuojaa oli tullut kuningattaren luota,\nsekä että niillä kaikilla oli ollut toimena kutsua häntä linnaan.\nViimeinen sanantuoja oli lähtenyt käskettyään palvelijan pyytämään\nherraansa kohta kotiin tultuaan ja muuta kutsumusta odottamatta\nlähtemään kuningattaren luo. Kysymyksessä sanottiin olevan hyvin\ntärkeän asian, joka ei sietänyt vähintäkään viivytystä.\n\nKun kello oli jo yli 10, huomasi everstiluutnantti mahdottomaksi tänä\niltana totella käskyä, ja lähti sentähden levolle, hetken aikaa\nvaivattuansa päätään arveluilla sen asian laadusta, joka oli\nkysymyksessä. Vaikka hänen ajatuksensa olivat täten kääntyneet toiseen\nsuuntaan, kummitteli kuitenkin vielä unissakin tukkukauppiaan poika\nhänen mielikuvituksessaan.\n\nLevosta virkistyneenä heräsi hän aamulla muuttuneella mielellä, ja\najatteli nyt ihmetellen pahaa mielialaansa edellisenä iltana. Hän\nmelkein häpesi sitä, että oli saattanut olla niin narrimainen ja\nnaurettava; sillä siltä kannalta katseli hän nyt asiaa.\n\nSen että nuori mies osoitti melkein ihmeteltävän kaunista tyttöä\nkohtaan huomaavaisuutta, piti hän nyt luonnollisimpana asiana\nmaailmassa, ja siitä suuttumisen saattoi synnyttää vaan satunnainen,\nterveelle järjelle käsittämätön oikku. Semmoisen oikun syyksi luki hän\nsiis eilis-iltaisen pahan tuulensa, ja torui hiukan itseänsä siitä,\nettä oli tehnyt itsensä syypääksi juonikkaisuuteen.\n\nMyös päätti hän varoa, ett'ei semmoinen hänessä muuttuisi tavaksi ja\npaheeksi. Olisipa häpeällistä, jos häneen, mieheen, ilmestyisi se\nheikkous, joka huonosti sopi naisellekin.\n\nNäissä mietteissä oli hän sill'aikaa pukeutunut, ja lähti kohta\nsitten linnaan menemään. Linnanpihalla tapasi hän tutun kapteenin\naatelis-lippukunnassa. Kapteenilla näytti, hänen ripeistä askeleistaan\npäättäen, olevan hyvin kiire.\n\n\"Hyvää huomenta kapteeni! Mihin niin kiireesti\", sanoi\neverstiluutnantti Stålsköld ja seisahtui.\n\n\"Tuhat tulimmaista, everstiluutnantti hyvä!\" vastasi kapteeni. Minua\nlähetetään, niinkuin olisin vainukoira, etsimään pa'enneen ketun\njälkiä! Olen vakuutettu siitä, ett'en saa häntä kiinni, mutta jos niin\nvasten luuloani tapahtuisi, niin tuon hänen tänne Tukholmaan, jossa\naiotaan katkaista hänen kaulansa!\"\n\n\"Mistä ketusta te oikeastaan puhutte?\"\n\n\"Hän on perhanan roisto, pääkonna!\" jatkoi kapteeni. \"Tahi vielä\npahempikin -- jesuiitti, paavillinen käännyttäjä ja kansan kiihoittaja,\nja tiesi Jumala mitä kaikkea! Se on saakelin juttu! Tuo paatunut lurjus\n-- hänen nimensä on Antonius Macedo -- on oleskellut Tukholmassa\nPortugalin lähettilään salaisena rippi-isänä, mutta samalla on hän\nkoettanut vietellä ihmisiä rehellisestä kristin-uskostaan, ja\nkäännyttänyt inhoittavaan oppiinsa. Sitä paitsi kuuluu hän tehneen\nmonta muutoin sievää tepposta! Päästäkseen ikävistä jälkilaskuista ja\nsiitä rangaistuksesta, jonka laki määrää sellaisista jumalattomista\nkepposista, on hän nyt viimeinkin lähtenyt käpälämäkeen! Kuningatar on\nkovin suutuksissaan siitä, että semmoinen lurjus on hänen tietämättänsä\noleskellut valtakunnassa, ja on käskenyt kaikin voimin ajamaan häntä\ntakaa. Minä olen seitsemäs hurtta, joka lähetetään liikkeelle\".\n\n\"Sitten tulen minä varmaankin kahdeksanneksi\", mietti\neverstiluutnantti, ollen suuresti kummastuvinaan siitä mitä sai kuulla.\nÄäneensä lausui hän: \"Teillä on vaikea tehtävä toimitettavana, herra\nkapteeni, sillä helpompi olisi epäilemättä saada kiinni kaikki oikeat\nketut, jotka juoksentelevat Ruotsin rajojen sisällä, kuin vangita yksi\nainoa jesuiitti. He ovat kavalampia kuin kärmeet, mutta näyttävät\nkyyhkyisiäkin viattomammilta\".\n\n\"Sen tiedän\", vastasi kapteeni. \"Koetanpa kuitenkin kykyni mukaan saada\ntoimeen mahdottomiakin, vaikka varmaan aavistan, ett'en ainakaan minä\ntule sitomaan köysiä hänen kaulaansa. Mutta perhana vieköön! Olinhan\nunhoittamaisillani, että kiire tässä kohden on ensimmäinen ja pää-asia!\nHyvästi, herra everstiluutnantti!\"\n\n\"Onnea ajoon, kapteeni hyvä!\"\n\nNuot kaksi herraa erosivat ja jatkoivat matkaansa kumpikin suuntaansa.\nHeti kun everstiluutnantti oli saapunut linnaan ja kamariherran kautta\nilmoituttanut tulonsa kuningattarelle, päästettiin hän esille.\nVastaan-ottohuoneessa oli, paitsi kuningatarta, mahtava suosikki\nMauno-kreivi ja pari muuta ylhäistä hovipuoluelaista. Luultavasti oli\nKristiina kutsuttanut heidät näkemään sitä teeskentely-, ja\npetoskohtausta, jota hän nyt näytteli, ja osottaakseen heille aivan\nselvään, kuinka vastenmielinen hänestä paavin-usko oli, siinä toivossa,\nettä he levittäisivät huhun siitä laveampiin piireihin. Sama ilveily,\njota hän kaiketi oli näytellyt aatelis-lippukunnan kapteenille,\nesiteltiin nyt toistamiseen. Hän oli olevinaan kovin vihoissaan ja\npitävinään tärkeänä karkurin kiinni saamista, ei juuri toimittaakseen\nloukatulle Pereiralle hyvitystä, vaan voidakseen rangaista tuota\nhävytöntä teeskentelijää niin kuin lait ja asetukset salaisista\nkäännyttäjistä määräävät, jossa asiassa hänen autuas isä-vainajansa oli\nnäyttänyt hänelle hyvää esimerkkiä. Hän oli muka valinnut kokeneita\nupseereja tätä takaa-ajoa toimittamaan, sentähden että hän tässä\nsuhteessa luotti heihin sangen paljon, jonka tähden siis sitä paremmin\nsaattoi toivoa toivotun tarkoitusperän saavuttamista, karkurin\nkiinnisaamista. Sitten ilmoitti hän suunnan everstiluutnantin matkalle,\njonka loppukohdaksi tulisi Kalmar, ja kehoitti häntä lopuksi\ntoimittamaan takaa-ajoa niin uutterasti ja huolellisesti kuin\nmahdollista.\n\nEverstiluutnantti Stålsköld oli kummastellen katsellut ja kuunnellut\ntämän ulkokultaisuuden ja teeskentelyn mestarillisuutta. Kun kuningatar\noli puhunut loppuun, sanoi hän: \"Jos minun sallitaan lausua alamainen\nmielipiteeni tässä asiassa, niin täytyy minun suoraan tunnustaa, että\nminulla on sangen vähän tahi ei ensinkään onnistumisen toivoa tässä\nasiassa. Mutta jos minun sallitaan ulottaa takaa-ajon pitemmälle, jos\nTeidän Majesteettinne valtuuttaa minun ottamaan kiinni hänet esim.\nHampurissa, niin saattaisi käydä niin, että tuon hänet elävänä ja\nvahingoittumatta oikeuden käsiin\".\n\nKuningatar punastui ja katsoi tutkivasti ja mitä terävimmin\neverstiluutnanttiin, joka kesti tämän katseen.\n\n\"Minkä johdosta luulette häntä voitavan tavata Hampurissa\", kysyi hän.\n\n\"Luuloni perustuu seuraavaan\", vastasi everstiluutnantti. \"Ensiksikin\nsaatetaan jokseenkin todennäköisesti päättää, että hän on niin nopeasti\nmatkustanut Ruotsin läpi, että kaikki takaa-ajo on melkein turhaa; ja\ntoiseksi saatetaan yhtä todennäköisesti edellyttää, että hän jossakin\nPohjois-Saksan kaupungissa levähtää niin kiireisestä matkasta,\nkolmanneksi ja lopuksi sopii Hampuri parhaiten semmoiseksi\nlepopaikaksi, jonka tähden se tekee arveluni enimmän todennäköiseksi\".\n\nKuningatar ei saattanut salata itseltänsä, että everstiluutnantti oli\ntehnyt johtopäätöksensä hyvin älykkäästi, hän katsoikin tähän sentähden\nmelkein ihmetellen. Selitettyään ne syyt, jotka tekivät mahdottomaksi\nsemmoisen kiinnipano-käskyn antamisen, joka olisi pantava toimeen\nvaltakuntaan kuulumattomassa kaupungissa, kääntyi hän läsnä oleviin\nherroihin, nä'ön vuoksi kysyäksensä heidän mielipidettänsä. He olivat\nsamaa mieltä kuin kuningatarkin, arvellen, ett'ei se saattaisi tulla\nkysymykseenkään, koska se olisi rauhan rikkomista Saksan valtakuntaa\nkohtaan.\n\nMutta everstiluutnantti ei mielinyt päästää kuningatarta niin helpolla\npulasta.\n\n\"Eipä tarvitakkaan vangitsemiskäskyä\", väitti hän. \"siinä on tarpeeksi,\nettä Teidän Majesteettinne kirjoittaa Hampurin hallituskunnalle,\npyytäen siinä jesuiitin vangitsemista ja vankina pitämistä, kunnes\nhänen meidän käsiimme jättämisestä ehditään tarkemmin sopia. Sekin\nriittää, että Teidän Majesteettinne siellä olevan asiamiehensä kautta\nsitä pyytää.\"\n\nNämätkin ehdoitukset hylkäsi kuningatar heti, ja everstiluutnantti,\njoka huomasi tyytymättömyyden pilviä kokoontuvan hänen ylpeälle\notsallensa, ei tohtinut enää tehdä vastaväitteitä. Asia jäi siksi, että\nhänen piti matkustaman Kalmariin, ja tällä päätöksellä lähti hän pois.\n\nMahdollisimman kiireesti alkoi everstiluutnantti matkansa, mutta\npäästyään kerran kaupungista, ei hän juuri kiirehtinyt. Päinvastoin\nkoetti hän asettaa kaikki niin mukavalle kannalle kuin mahdollista,\ntehdäkseen pakollisesta, turhasta matkastaan miellyttävän huvimatkan.\n\nVietettyään Kalmarissa iloisen päivän erään sinne sijoitetun\nsuomalaisen upseerin seurassa, joka oli vanha ystävä sodan ajoilta,\npalasi hän Tukholmaan, sydämessään vakuutettuna siitä, ett'ei ollut\nasiassaan onnistunut huonommin kuin muutkaan ne herrat, jotka olivat\nlähteneet ajamaan takaa jesuiitti Antonius Macedoa.\n\n\n\n\n20 LUKU.\n\n\nLyhyeksi tuli niiden ilo, jotka toivoivat kuningattaren ai'otun\nkruunusta luopumisen toteutumista, sillä jo marraskuun alussa taipui\nhän neuvoston ja säätyjen Tukholmaan kokoontuneen valiokunnan pyynnöstä\npysymään hallituksessa. Monta seikkaa oli saattanut Kristiinan ennen\ntekemän päätöksen horjumaan, paljon vaikuttivat neuvoston ponnistukset\nja vanhan valtiokanslerin kaunopuheisuus, mutta yhtä paljon, jos ei\nenemmänkin, ne epäsuotuisat mielipiteet, joilla huhu hänen\naikomuksestaan kaikkialla ulkomailla otettiin vastaan, sekä ne\nlukuisat, semmoisilta henkilöiltä saamansa epäyskirjeet, joiden\nmielipidettä hän piti suuressa arvossa. Näihin pääsyihin tuli vielä\nlisäksi muita sivuseikkoja, joita meidän asiamme ei ole luetella eikä\nmainita.\n\nSuuttumuksella ja tyytymättömyydellä kuuli yleisö ilmoituksen tästä.\nErittäin kiukuissaan olivat \"P.C.G. seuran\" jäsenet, kun siten näkivät\nkaikki unelmansa kultaisesta tulevaisuudesta kerrassaan haihtuneen ja\nrau'enneen. He olivat päättäneet kokoontua säännöllisesti kerta\nviikossa, ja näissä heidän kokouksissaan käytetty puhetapa tuli kerta\nkerralta yhä uhkaavammaksi ja hallitukselle vihollisemmaksi. Tosin\nolivat useimmat heistä peri-aatteeltaan kaikkia väkivaltaisia\nmullistuksia vastaan, mutta rohkeimmat, niinkuin Jakobsson, Aake\nBerg, y.m., vaativat ääneensä, että oltaisiin valmiit ryhtymään\nvallankumous-toimiin, \"kun nyt oli huomattu, ett'ei muulla keinoin\nvoitu päästä ranskalais-naisesta erilleen\". Näiden viimeksi mainittujen\nmielipide olisikin mahdollisesti ajan pitkään päässyt voitolle\nseurassa, joll'ei muuan tapaus olisi aivan selvästi osoittanut, kuinka\nvaarallista oli ryhtyä vallankumous-tuumiin, ja kuinka vähän saattoi\ntoivoa silloisissa suhteissa sitä tietä saada asia onnelliseen\npäätökseen. Tämä tapaus, joka vaikutti varsin paljon seuran tulevaan\nvaikutustapaan, on historiassa tunnettu \"_Messenius'en_ kapinaliiton\"\nnimellä.\n\nKun ei ainoastaan kaksi seuran etevintä johtajaa, pormestari Niilo\nNiilonpoika ja kaupunginkirjuri Niilo Pietarinpoika Skunk, tullut\nsekaantuneeksi tähän kapinaliittoon, vaan tämän kertomuksen\npäähenkilönkin osaksi tuli siinä muuan tehtävä, niin täytyy meidän\ntarkastella sitä hiukan tyystemmin. Ei kuitenkaan tämän teoksen koko\nsalli tämän tapauksen täydellistä ja seikkaperäistä kertomista, jota\nvastaan on esitys siitä kertomuksen juoksulle välttämätön.\n\nN.k. Messenius'en kapinaliitto on saanut nimensä Messenius suvusta.\n_Scondia illustrata'n_ mainio tekijä, oppinut historiantutkija Juhana\nMessenius on suvun kantaisä. Hänen surulliset elämänvaiheensa ovat\nyleisesti tunnetut. Meille suomalaisille on hän erityisesti muistettava\nsiitä syystä, että hän juuri Suomessa kirjoitti mainitun suuren\nhistoriallisen teoksensa niiden yhdeksäntoista vuoden kuluessa, jotka\nhän vankina vietti Kajaanin linnassa. Melkein yhtä mainioksi kuin\nhänkin oli hänen vaimonsa Lucia Grothusen tullut, osaksi tuosta melkein\nverrattomasta uskollisuudesta, jolla hän otti osaa kaikkiin puolisonsa\nkärsimyksiin, osittain toranhaluisesta äkäisestä luonteestansa. Näiden\npoika oli se Arnold Juhana Messenius, joka Messenius'en kapinaliiton\nkautta on tullut niin surullisen mainioksi. Riidanhalu, kiivaus ja\nhorjuvaisuus olivat olleet isänluonteen pää-ominaisuuksia, toranhalu ja\näkäisyys äidin. Arnold Juhana oli isän hyvän käsityskyvyn ohessa\nperinyt nämätkin onnettomuutta tuottavat ominaisuudet, ja häneltä\nmenivät ne perinnöksi hänen pojallensa Arnold'ille, joka oli\nkapinaliiton varsinainen toimeenpanija.\n\nArnold Juhana Messenius, joka oli toimekseen saanut isänsä teoksen\njatkamisen, oli alussa ollut hyvässä suhteessa Kristiina kuningattareen\nja saanut tältä monta suosion-osoitusta. Muun muassa oli kuningatar\nkoroittanut hänen aatelissäätyyn ja kaikenlaisilla tekosyillä\nläänittänyt hänelle koko joukon taloja. Mutta pian rikkoontui heidän\nvälisensä hyvä sopu, ja Messenius meni tyytymättömien puolelle. V. 1650\nvaltiopäivillä oli toimeliaimpia vastustusmiehiä ja työskenteli\ninnokkaasti samaan suuntaan kuin pormestari Niilo Niilonpoika ja\nkaupunginkirjuri Niilo Skunk, joiden ystävyyttä hän myöskin haki. Juuri\nniihin aikoihinpa ensinmainittu näistä herroista olikin ehdoitellut,\nettä Messenius otettaisiin \"P.C.G. seuran\" jäseneksi. Mutta hänen\nepäluotettavaisuutensa ja horjuvaisuutensa olivat niin tunnetut, että\ntämä ehdoitus hyljättiin yksimielisesti. Myöhemmin havaittiin, kuinka\nviisaasti seuran jäsenet olivat siinä tehneet, ja miksi onneksi se oli\nseuralle, jotta se oli säännöissään tehnyt sen määräyksen, ett'ei ollut\nluvallista ilmoittaa seuran olemassa oloa kenellekään, jolla ei seura\njo sitä ennen ollut havainnut olevan semmoisia ominaisuuksia, jotka\noikeuttivat häntä pääsemään seuran jäseneksi. Sillä tämän määräyksen\njohdosta ei Messenius tullut tietämään seuran olemista, vaikka hän\nedeskinpäin kannatti sen mielipiteitä, ja koetti lähestyä jokaista,\njonka luuli olevan tyytymättömän nykyiseen hallitukseen.\n\nTähän aikaan oli poika, Arnold Messenius, 21 vuotias nuorukainen. On\nmainittu, että hän oli perinyt iso-isänsä onnettoman luonteen ja\nmielenlaadun; olipa hänen mielikuvituksensa vielä vilkkaampikin ja\nhänen aatteensa enemmän pilventakaisia kuin sekä isän että iso-isän.\nKahdeksantoista-vuotiaana nuorukaisena oli hän tullut prinssi Kaarle\nKustaan palvelukseen, ja sittemmin tämän veljen, herttua Aadolf\nJuhanan, ja etenkin edelliseen oli Messenius hyvin mieltynyt. Etenkin\nkaksi seikkaa, yhteydessä hänen perittyjen suku-ominaisuuksiensa kanssa\nteki hänestä mitä traagillisimman henkilön Ruotsin historiassa. Toinen\nnäistä asianhaaroista oli tuo onnettomuus, että hänen täytyi\nseurustella sellaisen isän kanssa ja toisena pidämme tuon kohtalon,\njoka saattoi hänen Fors'in kirkkoherran Kristofferin perheesen.\nMessenius oli näet sairastunut eräällä matkalla Sörmlannissa ja tämä\noli hänen silloin ottanut hoitaakseen. Nämät molemmat miehet, isä ja\nherra Kristoffer, jotka olivat sen ajan kiivaimpia ja hurjimpia\npuoluemiehiä, saattoivat tuon vilkkaan ja haaveilevan nuorukaisen sille\nuralle, joka hänen sitten vei perikatoon, ja näiltä sai hän useimmat\nniistä tiedoista, jotka hän sittemmin pani paperille. Onnettomuuden\nlisäksi sattui hän rakastumaan herra Kristofferin tyttäreen koko\nluonteensa tulisuudella. Hänen ja hänen isänsä suostumuksen\nvoittaakseen halusi hän tulla kuuluisaksi ja mahtavaksi. Tämän\npäämäärän luuli hän saavuttavansa rupeemalla tyytymättömien\nprofeetaksi. Tätä varten ja pelastaakseen prinssin ja isänmaan\nperikadosta, joka hänen mielestään uhkasi niitä, kirjoitti hän\nkuuluisan kirjoituksensa prinssi Kaarle Kustaalle. Tämä oli laadittu\nvärssyn muotoon.\n\nKoska tämä kyhäelmä sangen selvästi osoittaa kuningattaren vastustajain\nmielipiteet hänestä ja hänen hallituksestaan, huomautamme pääkohdista\nsiinä ja teemme tähän Fryksell'in alkukirjoituksesta tekemän otteen.\nKuningatar Kristiinasta mainitaan siinä muun muassa: \"Hän on hupsu,\njoka ei ollenkaan ymmärrä hallita, vaan ajattelee ainoastaan leikkejä,\nhuveja ja huvituksia. Tällaisiin ja ulkomaalaisille on hän aivan\ntarpeettomasti kuluttanut kaikki valtion varat. Jos hän ehkäisemättä\nsaa jatkaa, saattaa hän ehdottomasti koko valtion perikatoon. Hän\nhuutaa tanssijohtajaansa ja kysyy: 'Beaulieu, paljoko maksavat\ntanssijaiset?' -- Tämä vastaa: 'Noin 30,000 plootua, Teidän\nMajesteettinne!' -- 'Mitä', lausuu kuningatar, 'ei enempää? Nouda\nheti rahat valtiorahastosta!' Joku aika sen jälkeen kysyy hän\nkamaripalvelijaltaan Juho Holm'ilta: 'Mitä väestöllä on sanomista\nkaupungissa?' -- Tämä vastaa: 'Heistä on aika ikävä, kun ei Teidän\nMajesteettinne enää pidä tanssijaisia'. -- 'Kuule Beaulieu', huutaa\nsilloin kuningatar, 'väestöä täytyy huvittaa! Saat panna toimeen\ntanssijaiset; vaan mitä ne maksavat?' -- 'Noin 20,000 taalaria.' --\n'Hyvä', vastaa kuningatar, 'mene valtion rahastoon ja nouda rahat!' --\n'Mutta', väittää tanssinjohtaja, 'siellä ei ole rahoja'. -- 'Tee\nniinkuin käsken', vastaa kuningatar, 'minä keksin kyllä keinoja'.\"\n\nKun Messenius oli tehnyt tämän epäilemättä sangen todenmukaisen\nkertomuksen, moittii ja syyttää hän mitä katkerimmin ja suurimmaksi\nosaksi kokonaan perättömästi valtiokansleria Aksel Oxenstjernaa,\nvaltiomarskia Jaakko de la Gardieta, kuningattaren ent. opettajaa\nJuhannes Matinpoikaa, kreivi Maunoa ja hänen äitiään Ebba Brahea.\nMainituista herroista lausutaan: \"Nämät ja muut korkeat herrat\npelkäävät prinssi Kaarle Kustaata. Hänen perintö-oikeuttaan kruunuun\neivät he milloinkaan ai'o hyväksyä\". Nyt luetellaan kaikki ne toimet,\njoihin he tähän asti ovat ryhtyneet vastustaakseen prinssiä, ja sen\njälkeen väittää Messenius, että he varmuuden vuoksi ovat päättäneet\nottaa hänen hengeltä. Valtiomarskin rouvalla, kreivitär Ebballa oli\nmyrkkyjuoma valmiina Jakobsdal'issa, jos hän olisi saapunut sinne.\nTämän johdosta varoittaa tekijä prinssiä lähtemästä Jakobsdal'iin ja\nTukholmaankin paitsi valtiopäiväin aikana, sekä neuvoo häntä lopuksi\n\"ehkäisemään vihollisten tuumat ja tarkastuksen varjossa kokoomaan\nsotajoukkoja ja lähtemään näillä Tukholmaan; siellä tapaa hän,\npuolustajia enemmän kuin luuleekaan. Hänen tulee seurata Kaarlo\nyhdeksännen esimerkkiä ja ottaa hengiltä kaikki ylhäiset; ennen hänestä\nei koskaan tule kuningasta. Hänen täytyy surmauttaa sekä nämät että\nkuningatar Kristiina\", j.n.e. Nimen sijasta loppuu kyhäelmä: Tämän\ntekijä on seurannut teidän kuninkaallista korkeuttanne sotaretkillä.\n\nMessenius ei ollut tarpeeksi varova näin vaarallisen asian\nsalaamisessa. Hän ilmoitti eräälle hyvälle ystävälleen asian, ja\njättipä vielä otteenkin prinssilleen lähettämästään kirjoituksesta\nhänelle. Vaan tämä hyvä ystävä oli niin monen muun hyvän ystävän\nkaltainen tässä maailmassa, hän petti Messeniuksen. Joulukuun 9 p:nä\nsai kuningatar vihiä asiasta. Oli ilta. Everstiluutnantti Stålsköld'in\noli kuningatar jotakin tointa varten kutsunut linnaan, vaan hän ei\nvoinut päästä kuningattaren puheille, vaikka hän useita kertoja\nhuomautti virkapalveluksessa olevaa kamariherraa saapumisestaan. Koska\nhän ei uskaltanut lähteä pois, kulutti hän aikaansa etuhuoneissa\npitkällisessä ja yksitoikkoisessa odotuksessa. Hetket kuluivat\nhitaasti, kuten odottajalta ainakin. Silloin saapui ylipäällysmies\nHerman Fleming. Hän näytti miettivältä ja pyysi pääsylupaa erittäin\ntärkeässä asiassa; tämän hän heti saikin. Tämä tärkeä asia oli\nMesseniuksen juttu, josta myöskin hän oli saanut tietää. Kauvan viipyi\nFleming kuningattaren luona, ja everstiluutnantin kärsiväisyys oli\nkatkeamaisillaan, etenkin koska hän halusi olla saapuvilla kokouksessa,\njohon \"P.C.G. seura\" tänä iltana kokoontui. Hän oli jo päättänyt muitta\nmutkitta lähteä pois, kun ylipäällysmies samassa silmänräpäyksessä tuli\nulos kuningattaren huoneesta, nähtävästi hyvin mielenkiihkossa ja\nlevottomana. Huomattuaan everstiluutnantti Stålsköld'in lensi ilon\nvivahdus hänen kasvoilleen, ja hän meni suoraan hänen luokseen.\n\n\"Hyvää iltaa herra everstiluutnantti!\" lausui hän ja ojensi hänelle\nkätensä. \"Onnellinen sattumus on tänä silmänräpäyksenä saattanut teidät\ntänne ja minä pidän sitä onnellisena enteenä. Muistelen kerran\nauttaneeni teitä eräästä sangen pahasta pälkähästä. Nyt täytyy minun\ntyöstäni silloin vaatia teiltä vastapalvelus. Meidän täytyy puhella\ntästä asiasta silmänräpäystäkään hukkaan menemättä. Vaan koska asian\ntäytyy jäädä salaisuudeksi teidän ja minun välille, niin vetäykäämme\nsyrjään. Täällä voimme olla piilossa uteliaiden kuuntelijain\nkatseilta\".\n\nNuo molemmat herrat vetäytyivät etäiseen ikkunakomeroon, jonka tiheät\nuutimet heidät kokonaan peittivät.\n\nFleming selitti nyt matalalla, melkein kuiskaavalla äänellä,\nmitenkä kuningatar ja hän oli saanut tiedon eräästä kapinallisesta\nkirjoituksesta, joka oli lähetetty perintöruhtinaalle, prinssi Kaarlo\nKustaalle; tuossa kirjoituksessa kehoittaa tuo vielä tuntematon tekijä\nprinssiä väkivaltaisiin toimiin nykyisen hallituksen kukistamiseksi.\n\n\"Minä olen\", lisäsi Fleming, \"kaikin voimin koettanut vakuuttaa Hänen\nMajesteetilleen tämän häväistyskirjoituksen arvottomuutta, vaan kokeeni\non onnistunut hyvin huonosti. Hän epäilee nimittäin kaikista\nvakuutuksistani huolimatta, että häväistyskirjoittaja on liitossa\nkokonaisen kapinaliittokunnan kanssa, ja -- mikä on pahinta -- hän\nepäilee myöskin prinssiä. Syytä tähän luulee hän saavansa siitä, että\nprinssi ei ole ilmoittanut hänelle kirjoituksesta, jonka hän huhun\nmukaan todellakin on saanut. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on\nsuvainnut uskoa minulle monta tärkeää asiaa ja muuten tunnen hänet\nliian hyvin silmänräpäystäkään pelkäämättä, että hänellä olisi aikomus\nyhdistymään kapinoitsijaan tai kapinoitsijoihin, olkoon hänellä mitä\nsyitä tahansa sen salassa pitämiseen. Tämän pitempi salaaminen tulee\nsangen vaaralliseksi hänen ja kuningattaren väliselle hyvälle sovulle;\npait sitä että tuo voi saattaa hänen epäluulon alaiseksi. Ompa\nsentähden erittäin tärkeätä, että prinssi saa tiedon, että kuningatar\non saanut vihiä asiasta, jotta hän voi menetellä sen jälkeen. Hänen\npuoleltaan pikimiten tapahtuva asian ilmi-anto voi vielä sovittaa\nkaikki ja poistaa kaikki epäluulot. Ymmärrättehän, herra\neverstiluutnantti, että tämä asia on varsin tärkeä?\"\n\n\"Aivan täydellisesti, herra parooni!\"\n\n\"Hyvä\", jatkoi Fleming, \"sitten ymmärrätte myöskin, mitenkä\nvälttämätöntä on, että prinssi niin pian kuin suinkin saa tiedon, että\nkuningatar tuntee konnakirjoituksen. Vielä tänä yönä täytyy lähettää\nlähetti hänelle tätä ilmoittamaan! Mutta siihen tarvitaan mies, jonka\nvaiti oloon täydellisesti voi luottaa, sillä kuten helposti ymmärrätte,\nherra everstiluutnantti, niin on tärkein kohta tässä juuri se, ett'ei\nkuningatar koskaan saa vähintäkään vihiä tämän ilmoituksen\nlähettämisestä. Aivan ehdottoman välttämätön on hänen jäämisensä siihen\nluuloon, että prinssi on toiminut kokonaan omatakeisesti ja ilman\nmitään kehoitusta. Jos eivät virkatoimeni tekisi minulle kokonaan\nmahdottomaksi huomiota herättämättä poistua Tukholmasta, en\nsilmänräpäystäkään epäilisi antautua tuon matkan vaivoihin. Tämä asia\non niin painava että onnelliseksi suoriutumiseksi antauisin mihin\nkärsimyksiin tahansa. Eikä ole juuri helppoa löytää täydellisesti\nluotettavia miehiä. Tämä keskustelu on kylläksi todisteena, että pidän\nteitä sellaisena, sekä että teihin luotan ehdottomasti. Teidän täytyy\nlähteä tälle matkalle, herra everstiluutnantti!\"\n\n\"Tunnen suurta kunniaa luottamuksestanne, herra parooni\", vastasi\neverstiluutnantti. \"Ja minä uskallan toivoa, ett'ette pety\nluottamuksessanne, mutta -- --\"\n\n\"Teitä arveluttaa, herra everstiluutnantti?\" keskeytti Fleming.\n\n\"Ei ensinkään, mitä itse toimeen tulee. Ja paljon vielä tämän lisäksi\ntahtoisin uskaltaa prinssi Kaarlo Kustaan hyväksi! Vaan myöskin minun\non vaikea lähteä Tukholmasta huomiota herättämättä. Jo tänä iltana olen\nkutsuttu linnaan saadakseni kuningattarelta jotain toimitusta, jonka\nlaatua en vielä tunne ja minä olen jo kauvan odottanut puheille\nkutsumista\".\n\n\"Tänään ette pääse hänen puheilleen\", vakuutti ylipäällysmies, \"Hänen\nMajesteetillaan on niin paljon muuta ajattelemista\".\n\n\"Sitäpaitsi on kuningatar käskenyt minua seuraamaan itseään huomen\naamulla huviratsastukselle. Minä olen saanut käskyn saapumaan tänne\nviimeistään puoli kuudeksi\", lausui everstiluutnantti.\n\n\"Se on hullumpaa\", myönsi Fleming. \"Mutta keksitäänpä siihenkin keino.\nTeidän täytyy tulla sairaaksi, se ei voi herättää epäluuloa, etenkin\nkun ilma on niin sumuinen ja kylmä, että se näyttää kuin luodulta\nsaattamaan ihmisiä tautivuoteelle\".\n\n\"Tuo on jotakin, herra parooni, ja on varmaankin paras keino poistamaan\nkaikkia epäluuloja\".\n\n\"Pitäkäämme siis asia päätettynä!\" lisäsi Fleming. \"Ensi tehtävämme\nsiis on hiipiä pois täältä. Tulkaa, menkäämme!\"\n\n\"Menkää te edeltä, herra ylipäällysmies. Minä ilmoitan, että olen äkkiä\nruvennut voimaan pahoin, ja sitten seuraan teitä\".\n\n\"Tämä tuumamme on monessa suhteessa oivallinen. Ei olisi hyvä, että\nmeidän nähtäisiin kulkevan yhdessä. Tuolla ulkona odotan teitä\".\n\nSitten kuin ylipäällysmies oli lausunut nämät sanat, lähti hän pois,\nmutta everstiluutnantti Stålsköld jäi vielä hetkeksi ikkunanloukkoon.\nHänen onnistui piilopaikastaan tultuaan tavata kuningattaren\nensimmäinen kamaripalvelija Holm.\n\n\"Ette näytä terveeltä, herra everstiluutnantti\", sanoi tämä.\n\n\"Empä todella olekkaan ensinkään terve\", vastasi everstiluutnantti,\nmielessään iloiten onnistumisestaan teeskentelyssä niin hyvin, että\nhänen kivulloinen näkönsä oli herättänyt huomiota.\n\n\"Minun täytyy pyytää, että te, hyvä herra Holm, puolestani pyydätte\nanteeksi Hänen Majesteetiltansa, sillä en mitenkään jaksa kauvemmin\nodottaa!\" lisäsi hän. \"Pahoinvointini enenee yhä, ja tuskin pysyn\npystyssä. Rohkenenko toivoa, että teette minulle tämän hyvän työn?\"\n\n\"Tämän ja vaikka minkä, jolla saan kunnian vähänkin hyödyttää herra\neverstiluutnanttia!\" vastasi herra Holm kohteliaasti.\n\n\"Kiitoksia hyvä herra Holm, ja hupaista yötä!\"\n\n\"Tulkaa pian terveeksi, herra everstiluutnantti!\"\n\nSittenkuin näin oli molemmin puolin toivotettu onnea, lähti\neverstiluutnantti pois horjuvin askelin, mutta seisattui jälleen äkkiä,\nkääntyi ympäri ja sanoi: \"Vielä yksi asia, herra vaatetusmestari! Hänen\nMajesteettinsa on käskenyt minua huomis-aamuna kello puoli kuusi\ntulemaan tänne. Jos jotenkin käy päinsä, niin tulen, mutta jos ei minua\nnäy, silloin on sairauteni kiihtynyt niin arveluttavasti, ett'en\nparhaalla tahdollanikaan saata nousta vuoteelta. Tahdotteko olla niin\nhyvä, että panette muistoonne tämän asian ja jos niin hullusti kävisi,\nilmoitatte sen Hänen Majesteetillensa!\"\n\n\"Sen kyllä teen, mutta toivokaamme kuitenkin yhä ett'ei sitä tarvitse\ntehdä!\"\n\n\"Pahinta pelkään, sillä niin sairas kuin nyt en ole ollut pitkään\naikaan\".\n\n\"Tämä on todellakin ikävää. Olette varmaankin vilustuneet. Hikoileminen\ntekisi varmaankin hyvää teille tänä iltana!\" vakuutti herra\nvaatetusmestari.\n\n\"Kiitoksia neuvosta! En suinkaan jätä sitä käyttämättä. Vielä kerran\nhyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä, herra everstiluutnantti!\"\n\nEverstiluutnantti lähti nyt pois. Ulkona odotti häntä Fleming, ja pyysi\nhäntä nousemaan viereensä vaunuihin.\n\n\"Kävikö asia tuolla ylhäällä mielenne mukaan?\" kysyi ylipäällysmies\nniin pian kuin vaunut olivat päässeet liikkeelle.\n\n\"Paremmin kuin luulinkaan! Nyt saatan vähintäkään epäluuloa\nherättämättä matkustaa minne tahdon!\" vastasi everstiluutnantti, ja\nkertoi ylipäällysmiehen huviksi sen pienen huvinäytelmän, jonka oli\nesittänyt kuningattaren uskotulle kamaripalvelijalle.\n\n\"Lähetättekö kirjeen prinssille, herra paroni?\" kysyi hän sitten.\n\n\"En. Ei ole aikaa kirjoittamiseen. Teidän täytyy heti lähteä ja kulkea\nniin nopeasti kuin ihminen suinkin voipi. Surkuttelen todellakin, että\nilma on niin hiton sopimaton, mutta eihän se estä teitä kiiruhtamasta?\"\n\n\"Ei, herra ylipäällysmies! Sanonpa, ett'ei myrsky eikä pakkanen saa\nminua pysähtymään! Mutta nyt olemme perillä. Tässä täytyy minun nousta\npois\".\n\nEverstiluutnantti hyppäsi alas vaunuista. Fleming pudisti vielä kerran\njäähyväisiksi hänen kättänsä ja kuiskasi: \"Vie sydämellisimmät\ntervehdykseni hänen kuninkaalliselle korkeudellensa!\" Sitten vierivät\nvaunut pois.\n\n\"Tuo Herman Fleming on viisas mies. Hän osaa pysyä sekä nykyisen että\ntulevan hallitsijan suosiossa, ja pysyttäytyy siten onnen oksalla,\nhäilyköön se minnepäin hyvänsä tapausten tuulessa\", mutisi\neverstiluutnantti, ja lähti huoneisinsa panemaan matkavaatteita\npäällensä, sill'aikaa kuin hänen hevostansa satuloittiin.\n\n\n\n\n21 LUKU.\n\n\nPian oli everstiluutnantti valmis matkalle.\n\n\"Et saa ainoallekaan ihmiselle jutella matkastani\", sanoi hän\npalvelijallensa, joka seurasi häntä pihalle. \"Jos joku tulee minua\nhakemaan, niin pitää sanomasi, että olen sairaana enkä sentähden saata\npäästää ketään luokseni. Sano esim., että olen kuumeessa! Ymmärrätkö\nminua?\"\n\n\"Ymmärrän kyllä, herra everstiluutnantti!\" vastasi palvelija, murtaen\nsiten, että saattoi heti huomata hänet suomalaiseksi. Hän oli muuten\nnoin 20 vuotias nuorukainen, hiukan yksinkertainen ja tyhmä, mutta\nkaikesta sydämestään uskollinen isännälleen. Tuonnempana saamme\ntilaisuuden puhua hänestä vähän enemmän.\n\nKun everstiluutnantti jo oli hevosen selässä, sanoi hän vielä: \"Hyvästi\nPekka! Ja varo henkeäsi, jos päästät suustasi yhdenkin varomattoman\nsanan matkastani!\"\n\n\"Niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi, en tavuakaan mainitse\nsiitä! Ja Jumalan haltuun, herra everstiluutnantti!\" Itsekseen lisäsi\nhän, surullisesti katsellen poiskiitävän herransa jälkeen: \"Jumalan\nvarjelusta kyllä tarvitaankin päästäkseen onnellisesti perille tällä\nkelillä! Mutta mitä kumman matkoja nuot ovatkaan kerta toisensa\nperästä! Herroilla on niin monta temppua, ett'ei Paimion pappikaan\nniitä käsittäisi!\" Paimio oli hänen kotipitäjänsä, ja Pekka oli tottunut\naina mielellään sekoittamaan tätä nimeä puheesensa.\n\nOn ennen huomautettu, että ilma oli sinä iltana hyvin rankka ja\nkun puoli-yö alkoi lähetä, tuli se yhä rajummaksi. Kylmyys eneni\nja ennestäänkin jo tuima tuuli kiihtyi tuollaiseksi rajuksi\njoulukuun-myrskyksi, joka tuimissa pyörteissä heittelee rakeita, lunta\nja vettä vuorotellen. Sitäpaitsi oli melkein aivan pimeä; ainoastaan\nmaahan jäänyt lumi loi hiukan, ehkä hyvin vähän valoa. Keli oli\nsanomattoman kurja, niinkuin siihen aikaan vuotta tavallisesti.\nMuistakaamme sen ohessa ett'ei teitä v. 1651 korjattu ja hoidettu niin\npaljon kuin meidän aikanamme, sekä että nykyisten teiden tilasta\nkelirikon aikana voi juuri saada jonkun käsityksen silloisten teiden\nvielä paljoa kehnommasta tilasta.\n\nMutta everstiluutnantti Stålsköld ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa\nvaan pyrki mikäli taisi yhä edespäin. Joka kerran kuin tunsi vilun\nrupeavan liiaksi tekemään haittaa, hyppäsi hän hevosen selästä ja\njuoksi tietä pitkin, pitäen hevostansa suitsista. Siten tuli hänen\nhyötynsä kaksinaiseksi, sillä itselleen hankki hän tarpeellista lämpöä,\nja hevosellensa helpotusta ja tilaisuuden huo'ahtaa. Pysähtymättä ja\nlevähtämättä kulki hän koko yön.\n\nAamupuoleen saapui hän muutamaan kestikievariin, jossa häntä viime\nmatkallaan Kalmariin oli hyvin kohdeltu ja auttavasti kestitty. Monesta\nsyystä päätti hän levähtää täällä hetken. Hän itse oli kylmästä ja\nponnistuksista niin menehtynyt, ett'ei mitenkään jaksanut jatkaa\nmatkaa, ennenkuin oli saanut jonkunlaisia virvoituksia, ja vielä\nenemmän oli niin hänen hevosensa laita, joka, ehkä sitä yhä\nkäskettiinkin, vaivoin saattoi enää hiljalleenkaan juosta. Läheni\nnähtävästi se hetki, jolloin ei tuota väsynyttä eläintä ensinkään enää\nsaisi liikahtamaan paikaltansa, ja everstiluutnantti huomasi että\nhevoista täytyi mitä pikemmin sitä parempi muuttaa. Kun hän saapui\nkestikievariin, ei vielä ollut päivä, vaikka varjot eivät enää olleet\nniin pimeät. Raju-ilma oli vähän tau'onnut, vaikka paljon vielä puuttui\nkauniista ilmasta. Pihalla oli joukko ihmisiä parin lyhdyn valossa\nvaljastamassa hevosia matkavaunujen eteen, joka oli majan kokoinen, ja\nvierashuoneen ikkunaruutuihin loisti liekki pesään sytytetystä aimo\ntakkavalkeasta, näyttäen sekä helvetintapaiselta että viettelevältä.\n\nEverstiluutnantti laskeutui alas, jätti hevosensa, jonka hänen ei\ntarvinnut peljätä tarpeettomasti hätiköivän, seisomaan suitset\nirrallaan, ja meni noiden suuritekoisten vaunujen luokse. Hän kääntyi\nerääsen lyhty kädessä seisovaan mieheen ja sanoi: \"Hevoseni on niin\nväsyksissä, ett'ei sitä voi enää käyttää. Sentähden jätän sen sinun\nhoitoosi, kestikievari, ja sinun pitää toimittaa minulle nopea ja\nkestävä juoksija. Mutta tee se joutuun, sillä minä levähdän täällä vaan\nvähän aikaa!\"\n\n\"Mahdotonta herra!\" vastasi puhuteltu. \"Äsken oli täällä matkustaja,\njoka jätti tänne hevosensa ja lainasi yhden omistani. Näiden kahden\nkonin täytyy lähteä vaunuja vetämään, ja muita ei ole saatavissa. Jos\nolisi useampia, niin tarvittaisiin ne kyllä, Jumala paratkoon, avuksi\ntämän kirotun möhkäleen vetämiseen!\"\n\n\"Mutta kuitenkin sanon sinulle, kestikievari, että minun täytyy saada\nhevonen, vieläpä heti paikalla!\" huudahti everstiluutnantti.\n\n\"Minun täytyy sitten lähettää sana kylään, mutta sinne on hyvän matkaa,\nja kestää ainakin pari tuntia ennenkuin hevonen ennättää tänne\", arveli\nkestikievari.\n\n\"Mutta minulla ei ole aikaa odottaa puoltakaan tuntia! Ei siis ole\nmuuta neuvoa kuin että minä saan toisen näistä hevosista. Päästä\nvaljaista parempi niistä!\" käski everstiluutnantti!\n\nKestikievari, joka kummastui tästä everstiluutnantin kehoituksesta,\nkohotti lyhtyänsä hänen kasvojansa kohden ja katsoi häneen hyvin\ntarkkaan.\n\n\"Te olette sama herra, joka kulki täällä Elokuussa,\" sanoi hän.\n\n\"Muistisi on hyvä, kestikievari, mutta järkesi ei näy olevan muistisi\nvertainen, koska et ymmärrä kiirehtiä! Tämä musta raudikko on heti\nannettava käytettäväkseni!\"\n\n\"Sen pitää vetää vaunuja, herra. Sisällä oleva vieras herra on paikalla\nvalmis\".\n\n\"Oletpa heittiö!\" huudahti everstiluutnantti vihoissaan. \"Näytä minulle\nnyt valkeata\", lisäsi hän. \"Mutta jos vielä rohkenet väittää vastaan,\nsaat syyttää itseäsi seurauksista!\" Ja everstiluutnantti tarttui\nuhkaavasti pistoolikoteloon, joka riippui hänen kupeellansa.\n\nKestikievaria ei haluttanut enää väittää vastaan ja lyhdyn valossa\nalkoi everstiluutnantti omin käsin päästellä niitä remeleitä, joilla\ntoinen, hänen mielestänsä parempi, hevonen oli kiinnitetty vaunujen\naisaan. Kun hän oli tässä työssä, kokoontuivat hänen ympärillensä\nkaikki pihalla olevat henkilöt. Nuristen ja kiroillen katselivat he\nhänen työtänsä. He olivat kaikki talonpoikia paitsi yksi, joka puvusta\npäättäen kuului ylhäisten herrojen palvelijoihin. Tämä tunkeutui\nripeästi everstiluutnantin ja hevosen välille, sekä huudahti\nsuuttuneena: \"Tämä on toki liian omavaltaista ja hävytöntä, herra!\nNeuvon teitä jättämään hevosen seisomaan paikallansa!\"\n\nEverstiluutnantti katsoi siihen mieheen, joka uhkaavana seisoi tuossa\nhänen edessänsä, ja huomasi pian minkälaisena henkilönä hän oli\npidettävä. Kristiina kuningattaren hallitus-aikana oli vähitellen\nmuodostunut erityinen ammattikunta semmoisia ihmisiä, jotka koettivat\nsaada ja saivatkin toimeentulonsa siten, että tulkkeina, palvelijoina\ny.m. semmoisina seurasivat niitä muukalaisia, enimmäkseen runoilijoita\nja oppineita, jotka tulvailivat Ruotsiin saamaan osansa niistä\nlahjoista, joita antelias kuningatar tuhlaavasti jakeli. Ruotsinkielen\ntaitonsa vuoksi olivat he suureksi hyödyksi muukalaisille näiden\nRuotsissa ollessa ja etenkin matkustaissa Tukholmaan tahi sieltä\ntakaisin. Juuri sellainen mies seisoi nyt everstiluutnantti\nStålsköld'in edessä.\n\nKun heidän toimenaan oli saattaa vihattuja ulkomaalaisia maahan, olivat\nkaikki sellaiset henkilöt itsessäänkin suuresti vihattuja ja\nhalveksittuja. Everstiluutnantti ei katsonut sentähden röyhkeän\nvastustajansa ansaitsevan vastaustakaan, vaan tarttui voimakkaalla\nkädellä hänen rintaansa, ja paiskasi hänen sitten niinkuin lapsen\nkauvaksi luotansa. Se erinomainen voima, jota hän tässä näytti, teki\nsuuren vaikutuksen ympärillä seisoviin talonpoikiin, niin että heiltä\npääsi kummastuksen huutoja.\n\nEverstiluutnantin voimankoetuksen esine oli raivoissaan. Nopeasti nousi\nhän maasta ja meni ääneensä kiroten ja sadatellen vierashuoneesen.\n\nSitten käski everstiluutnantti talonpoikia taluttamaan hevosensa\npaikalle ja muuttamaan satulan sen selästä kestikievarin raudikolle. He\ntottelivat nyt nurisematta käskyä, eikä kukaan heistä uskaltanut\nantautua niiden vaarallisten seurausten alaiseksi, joita vähimmästäkin\nvastaansanomisesta tässä näytti saattavan tulla.\n\nEverstiluutnantti otti esiin rahakukkaron, jonka antoi kestikievarille,\nsanoen: \"Ota nämät rahat maksuksi sekä kyytipalkasta että siitä\nhoidosta, jota sinun minun poissa ollessani täytyy suoda hevoselleni.\nPidä sitä hyvin! Se on, kuten näet, kaunis eläin, enkä tahdo kaiken\nmaailman tavaroistakaan kadottaa sitä, sillä se on kantanut minun\nmonessa verisessä tappelussa\".\n\nLiikutettuna everstiluutnantin anteliaisuudesta ja siitä\nilmoituksesta, että hän oli ottanut osaa kolmenkymmenenvuotisen sodan\nkauheisin veritöihin, kumarsi kestikievari syvään ja nöyrästi.\nEverstiluutnantti pyysi vielä vähän virvoituksia, ja meni sitten,\nhänkin, vierashuoneesen.\n\nSiellä tapasi hän tuon loukatun tulkki-palvelijan, joka tulipunaisena\nvihasta, tehden kiihkeitä liikkeitä kertoi herrallensa ulkona\ntapahtuneista seikoista. Kertominen kävi ranskaksi, mutta\neverstiluutnantti osasi tätä kieltä aivan hyvin.\n\nOsoittaen selvästi tyytymättömyyttään kuunteli matkustava ranskalainen\nkertomusta, istuen mukavasti nojallaan suuressa nojatuolissa ja\nhuolellisesti kääriytyneenä kallisarvoisiin turkkeihin. Hän oli noin 40\nvuoden ikäinen miellyttävän ja älykkään näköinen mies, etenkin olivat\nhänen tummat silmänsä tavattoman vilkkaat ja liikkuvat.\n\nSittenkuin tulkki-palvelija oli lopettanut kertomuksensa kääntyi hänen\nherransa everstiluutnanttiin, joka aikoen lämmittää vilustunutta\nruumistaan oli lähestynyt uunia, ja puhutteli häntä. Mutta\neverstiluutnantti ei ollut ensinkään ymmärtävinään ranskaa, vaan\npudisti päätään täydellisen tietämättömyyden merkiksi. Ranskalainen\nkäski silloin tulkki-palvelijan lausumaan hänen sanansa ruotsiksi ja\ntämä puhui vaivoin pidätetyllä kiukulla: \"Hänen ylhäisyytensä,\njoka on matkalla Tukholman hoviin, kysyy millä oikeudella luulette\nsaavanne sillä tavoin, kun olette tehneet, koettaa estää hänen\nmatkaansa. Sen ohessa kysyy hän nimeänne ja säätyänne, sillä hän aikoo\nHänen Majesteetillensa kuningattarelle ilmoittaa sopimattomasta\nkäytöksestänne, joll'ette kadu sitä ja sovita sopivammalla käytöksellä.\nAluksi täytyy teidän luopua kaikista vaatimuksista sen hevosen suhteen,\njoka oli valjastettu hänen ylhäisyytensä vaunujen eteen\".\n\n\"Vastatkaa sitten minun puolestani tälle arvoisalle herralle,\" sanoi\neverstiluutnantti, \"ett'en ai'o noudattaa ainoatakaan hänen\nvaatimuksistansa. Nimeni ja säätyni kanssa ei hänellä ole mitään\ntekemistä. Mitä hevoseen tulee, niin on se valmiiksi satuloittu ja\nodottaa minua, ja minä ai'on lähteä, niin pian kuin olen ehtinyt\nnauttimaan hiukan näitä virvoituksia, joita täkäläinen kestikievari on\nhyväntahtoisesti tuonut esille. Muuten toivotan hänen ylhäisyydellensä\nonnellista matkaa!\"\n\nJa everstiluutnantti Stålsköld teki niinkuin oli sanonut, enää\nhuolimatta matkustavan ranskalaisen vihasta, ja jätti hänen kulkemaan\nTukholmaan milloin ja miten tahtoi.\n\nJa kuitenkin tuli tämä sama ranskalainen, jonka everstiluutnantti\nedellä kerrotuissa omituisissa oloissa kohtasi hyvin pian vaikuttamaan\npäättävästi hänen kohtaloonsa. Tämä mies, joka likemmä kaksivuotisella\nRuotsissa olemisensa ajalla hyvästi ansaitsi kaikkien rehellisten\nruotsalaisten kiroukset, oli mainio lääkäri Pietari Bourdelot.\n\nSill'aikaa jatkoi everstiluutnantti Stålsköld matkaansa yhtä\njoutuisasti kuin tähänkin asti, ja saapui enemmittä mainittavitta\nmutkitta Kalmar'iin. Sinne saavuttuaan lähti hän heti satamaan\nkatsoaksensa saattoiko mitenkään päästä veneellä Ölantiin. Juuri kun\nhän pääsi satamaan, lähti muuan vene täysillä purjeilla ja navakalla\nmyötätuulella. Ihmeekseen huomasi everstiluutnantti veneessä olevien\nhenkilöiden joukossa Jakobsson'in. Hän alkoi huutaa ja viittaella, ja\nhänen onnistuikin täten saada itsensä huomatuksi. Vene laski uudelleen\nmaalle ja Jakobsson kiiruhti everstiluutnantin luokse, joka huusi hänen\nvastaansa: \"Mitä Herran nimessä tämä merkitsee, että tapaan teidät\ntäällä, Jakobsson?\"\n\n\"Saman kysymyksen saatan samalla syyllä tehdä teille, ystävä\neverstiluutnantti. Mutta tulkaa, menkäämme syrjään hiukan, ett'ei\nkukaan kuule puheluamme\".\n\nKun he olivat päässeet kappaleen matkaa maallenousu-paikasta, jatkoi\nJakobsson: \"Päästäksemme hyvään alkuun on parasta, että heti ja suoraan\nalan kertoa siitä asiasta, jota nyt olen toimittamassa\".\n\n\"Se on hyvä kyllä, ystävä Jakobsson, mutta kerro niin lyhyesti kuin\nmahdollista, sillä minulla on hyvin kiire!\"\n\n\"Onko? No hyvä, eipä tässä tarvitakkaan kovin laveita selityksiä. Ette\nolleet seuran viime kokouksessa ettekä siis tiedäkkään siitä\nilmoituksesta, joka saatiin, että prinssiä on kirjoituksella kehoitettu\nväkivallalla anastamaan hallitus. Seura oli yksimielinen siitä että\nprinssiä pitäisi vielä kehoittaa tähän tuumaan, ja minä olen ottanut\nsuullisesti tehdäkseni sen. Nyt olen matkalla Borgholm'iin, jossa\nprinssi, niinkuin tiedätte, oleskelee, ja odottelen, kunnes aikaa\njoutuu. Nyt on se tullut\".\n\n\"Olipa toki Jumalan onni, että tapasin teidät, Jakobsson!\" huudahti\neverstiluutnantti Stålsköld. \"Ilman minutta olisitte auttamattomasti\nolleet hukassa! Tekö olittekin juuri tuo edelläni kiiruhtava ratsumies,\njonka kiireestä minulle jokaisessa pysähdyspaikassa kerrottiin! Se\nasia, jota toimitatte, on uhkarohkea!\"\n\n\"Mutta mikä on syynä siihen, että te, ystävä everstiluutnantti, olette\nKalmar'issa?\" kysyi Jakobsson. Everstiluutnantti ei suorastaan\nvastannut tähän kysymykseen vaan jatkoi: \"On aivan välttämätöntä, että\nheti palaatte Tukholmaan estämään kaikkia ajattelemattomia toimia,\njoihin siellä olevat ystävämme mahdollisesti ryhtyisivät. Vähinkin\najattelemattomuus saattaa syöstä heidät ja meidät kaikki perikatoon!\"\n\n\"Kuuluupa siltä kuin olisi teillä tarkat tiedot kysymyksessä olevasta\nasiasta\", väitti Jakobsson.\n\n\"Toden teolla tiedänkin siitä enemmän kuin te, Jakobsson. Mutta\nkuningatar tietää asian paremmin kuin meistä kumpikaan; kaikki on\nhänelle ilmaistu. Hän epäilee prinssiä ja tärkeätä on, että hän niin\npian kuin mahdollista todistaa itsensä syyttömäksi. _Siihen_ pitää\nhäntä kehoittaa ja _sentähden_ olen minä liikkeellä. Mutta teidän\ntäytyy heti ja hetkeäkään viipymättä palata kehoittamaan meikäläisiä\nmitä suurimpaan varovaisuuteen. Minä sitä vastoin matkustan\nBorgholm'iin prinssin luokse!\"\n\nJakobsson ei saattanut tointua siitä kummastuksesta ja hämmästyksestä,\njohon everstiluutnantin viimeiset ilmoitukset olivat saattaneet\nhänen. Melkein koneentapaisesti antoi hän jäähyväisiksi kättä\neverstiluutnantille, joka varoittaen sanoi hänelle: \"Matkani täytyy\njäädä salaisuudeksi meidän välillemme, ettekä te saa koskaan ilmaista\nkenellekään, keltä kuulitte sen, jonka minulta kuulitte!\"\n\n\"Tiedätte, ystävä everstiluutnantti, olenko luotettava vai enkö\", sai\nJakobsson vihdoin vaivoin sanotuksi.\n\n\"Hyvästi, ystävä Jakobsson\".\n\n\"Hyvästi ja onnea matkalle\".\n\nEverstiluutnantti kiiruhti veneelle ja käski laskea maalta.\n\n\"Eihän meidän teitä pitänyt viedä toiselle puolelle\", muistutti\nperämies.\n\n\"_Hän_ on tullut estetyksi eteenpäin kulkemasta ja sentähden täytyy\nminun lähteä toimittamaan hänen asiaansa, joka on laadultaan hyvin\nkiireellinen\", vastasi everstiluutnantti Stålsköld. \"Siis pian\npurjehtimaan!\"\n\nVenemiehillä ei ollut tähän enään mitään väittämistä, ja pian kiiti\nnopeakulkuinen vene eteenpäin vaahto kuohuen keulassa.\n\nOnnellisesti saavuttuaan Borgholm'iin pyysi ja pääsikin\neverstiluutnantti heti prinssi Kaarlo Kustaan uskotun ja suosikin,\neversti Würtz'in puheille. Hänelle ilmoitti everstiluutnantti asiansa.\n\n\"Katsokaa tuota suljettua kirjettä\", lausui eversti Würz, niin pian\nkuin hän oli saanut tietää asiain nykyisen tilan. Tämä kirje, joka\nsisältää kysymyksessä olevan solvauskirjoituksen sekä kirjeen hänen\nkuninkaalliselta korkeudeltaan kuningattarelle, on jo kauvan ollut\ntuossa valmiina sinetöittynä ja ainoastaan säälistä, sekä että\n\"muutamat henkilöt\" ehtisivät pelastautua, on prinssi lykännyt päivästä\npäivään sen lähettämisen Tukholmaan. Vaan asiain näin ollen ei voi\ntulla kysymykseen asian silmänräpäykseksikään lykkääminen -- ja\nsyyllinen syyttäköön itseään.\n\nWürz ei lähemmin selittänyt, keitä hän tarkoitti sanoilla: muutamat\nhenkilöt, vaan kun tiedetään, että hän sitä ennen kirjeellä oli\nilmoittanut isä Messeniukselle tuon kuuluisan häväistyskirjeen\nsaapumisesta, niin on helppo arvata noiden sanojen tarkoitus.\n\nPrinssi Kaarlo Kustaa otti everstiluutnantti Stålsköld'in vastaan\nvanhana sotatoverina iloisella ja sydämmellisellä tavallaan, keskusteli\ntuosta rakkaasta leiri-elämästä sekä joi aimo pikarin vaahtoavaa viiniä\nhänen onnekseen. Everstiluutnantti jätti Ölannin enemmän mieltyneenä\nprinssiin, kuin sinne tullessaan.\n\nJoulukuun 12 päivän iltana kertoi everstiluutnantti Herman Fleming'ille\nonnellisesti päättyneestä matkastaan ja samaan aikaan jätti Kaarlo\nKustaan Tukholmaan lähettämä sanansaattaja mukanansa tuomat kirjeet\nsuosikille, kreivi Maunolle, prinssin langolle.\n\nSeuraavana päivänä vangittiin Messeniukset ja pari päivää sen jälkeen\nisä Messeniuksen ilmi-annosta kaupungin kirjuri Skunk ja pormestari\nNiilo Niilonpoika. Tässä tilaisuudessa sai everstiluutnantti Stålsköld\nvielä erään osan toimitettavakseen Messeniuksen salaliiton surullisessa\nnäytelmässä. Sillä kuningattaren käskystä hän ei ainoastaan vanginnut\nmolempia viimeksi mainittuja herroja, vaan sai myöskin tuon nyt enemmän\nkuin kahtakertaa lukuisamman vankilavartijaston päällikkyyden, vaikka\nhän kaikilla mahdollisilla keinoilla oli koittanut päästä tuosta\nluottamus-toimesta. Hallitus, hyvin tuntien Niilo Niilonpojan\nsuuren vaikutuksen etenkin kaupungin porvaristoon, pelkäsi\nkatumeteliä ja ett'ei tämä pelko ollut perätöntä, sen tiesi paraiten\neverstiluutnantti. Hänen tilansa oli sangen tukala. Harkittuaan asiaa\nsinne tänne, teki hän päätöksensä ja meni \"P.C.G. seuran\" lukuisaan\nkokoukseen. -- Hän ei ollut erehtynyt -- kokous oli hyvin myrskyinen ja\nmielet kiihkossa. Suuri enemmistö seurassa vaati, että nostettaisiin\nkatumeteli ja väkivallalla vapautettaisiin pormestari ja hänen\nystävänsä kaupunginkirjuri vankilasta. Vakaana ja päättäväisenä astui\neverstiluutnantti Stålsköld kokoutuneiden keskelle, pyysi vaiti-oloa ja\nlausui: \"Ennenkuin mitään päätöstä tehdään, on minun velvollisuuteni\nilmoittaa herroille, että vankilan vartijasto on tehty kahta\nlukuisammaksi ja että minä olen sen päällikkönä. Turhaan olen koettanut\npäästä vapaaksi tuosta toimesta. Vaan niinkuin asian laita nyt on, niin\nei mikään maailmassa voi taivuttaa minua kavallukseen, ja ainoastaan\nminun ruumiini yli tullaan väkivallalla vankilaan! Pyydän teitä\najattelemaan tätä, sekä myöskin, että väkivalta ei hyödytä, vaan\nvahingoittaa vangittuja ystäviämme ja yhteistä asiaamme, joka meille\nkaikille on kallis\".\n\nLausuttuaan tämän, poistui hän, mutta hänen sanansa olivat suuresti\nvaikuttaneet kaikkiin läsnäoleviin, jotka nyt yksimielisesti päättivät\nvälttää väkivaltaa. Pontevalla käytöksellään oli everstiluutnantti\ntehnyt suuren palveluksen \"P.C.G. seuralle\" ja myöskin valtakunnalle,\nestäessään Tukholman porvariston tekemästä tekoa, jonka seuraukset\nepäilemättä olisivat olleet arvaamatonta turmiota tuottavia.\n\nTunnettu on, ett'ei ketään Messeniusten salaliittoon sekaantuneista\nMesseniuksista voitu todistaa syyllisiksi. Niilo Niilonpoika oli\npahimmassa pulassa, etenkin sentähden että ylhäinen aatelisto vihasi\nenimmän häntä, tuota viime valtiopäiväin vastustuspuolueen johtajaa.\nPormestarin viran ryöstäminen häneltä tapahtuikin sentähden enemmän\nkostonhimosta kuin todistetusta rikollisuudesta.\n\nSkunk pääsi asiasta helpommalla, sillä, vaikka häneltä otettiinkin\nkaupungin kirjurin virka, tarjottiin hänelle kuitenkin hyvitteeksi\nassessorin paikkaa Turun hovioikeudessa; tämän tarjouksen hän kuitenkin\nhylkäsi.\n\nYleisesti tunnettu on Messeniusten surullinen loppu. Isän teloittaminen\n-- oli jo julmaa oikeutta, vaan pojan tuomitseminen \"ensiksi\nmenettämään oikean kätensä, sitten teloitettavaksi, ruumis jaettavaksi\nneljään osaan ja ynnä pää asetettavaksi mestauspyörälle; sekä käsi\nkiinnitettäväksi kaakinpuuhun suurelle torille\" ja että tämä verinen\ntuomio kaikessa ankaruudessaan pantiin toimeen -- oli suoraa julmuutta,\nsillä hän oli kuitenkin ainoastaan harhateille joutunut nuorukainen,\njoka muutaman vuoden kuritusvankeuden kautta olisi tullut\nvahingoittamattomaksi samalla kun hän olisi peräytetty malttiin.\n\nTämän oivalsi paria vuotta myöhemmin kuningatar itsekin, kun hän\nkatkerasti katui julmaa tuomiota. Nyt ajateltiin ainoastaan tehdä\nMesseniuksista peloittava esimerkki kaikille tyytymättömille, joita\naavistettiin olevan, vaan joita ei lain koura voinut saavuttaa.\n\nSelvästi huomasivat myöskin \"P.C.G. seuran\" jäsenet tämän ja he\npitivät, eivätkä ilman syyttä, poika Messeniusta seuran marttyyrina,\nvaikka tämä oli ollut kokonaan seuran ulkopuolella. Ja siltä kannalta\nkatsoen oli, on ja pysyy hän syvästi tragillisena henkilönä.\n\n\n\n\n22 LUKU.\n\n\nBourdelot tuli pian Ruotsin hovin johtavaksi hengeksi ja kuningattaren\netevimmäksi suosikiksi. Aikomuksemme ei ole lähemmin kertoa siitä\nsuuresta vaikutuksesta, jonka hän sai kuningattareen, kuinka hän\nmitättömillä viisasteluillaan kumosi kuningattaren mietteet\nsiveellisestä arvosta, kuinka hän tämän sydämestä sammutti viimeisenkin\nuskonkipinän ilmoitettuun uskontoon j.n.e. -- tahdomme vaan puhua\nhänen suhteestaan everstiluutnantti Stålsköld'iin. Kaikki vihasivat\nBourdelot'a, mutta ainoastaan harvat uskalsivat julkisesti näyttää tätä\nvihaansa, useimmat imartelivat tuota mahtavaa miestä päästäkseen siten\nhänen ja hänen kauttansa kuningattaren suosioon. Niiden joukkoon, jotka\neivät kammoneet näyttää halveksumistaan Bourdelot'a kohtaan, kuului\neverstiluutnantti Stålsköld. Mutta Bourdelot'kin puolestansa näytti\nalusta alkaen katsovan karsaasti everstiluutnanttiin. Varmaankin oli\nhän tuntenut tämän tuosta ensimmäisestä kohtaamisesta kestikievarissa\n-- niin luuli everstiluutnantti ja oli myöskin vakuutettu siitä, että\nBourdelot, vaikutti häntä vastaan kuningattareen, sillä se luottamus,\njota tämä ennen oli osoittanut häntä kohtaan, hälveni päivä päivältä ja\nkuningatar antoi enää hyvin harvoin mitään hänen toimekseen.\n\nMitä everstiluutnantti jo aikoja oli arvannut, se tuli hänelle\ntäydelleen selväksi, kun Bourdelot muutamana päivänä kysyi häneltä\nsuoraan, oliko hän, everstiluutnantti, ennenmainitussa kestikievarissa\nkohtaamisen aikana ollut matkalla. Kysymys ei aivan suorastaan koskenut\nasiaa, mutta everstiluutnantti arvasi, mitä sillä tarkoitettiin, ja\nvastasi jyrkästi, ett'ei hän aikonut ensinkään ryhtyä vastaamaan \"herra\nBourdelot'ille\". -- Asia jäi siksensä silloin ja ranskalainen lähti\nvihoissaan ja loukattuna pois.\n\nMutta vähän myöhemmin teki hän saman kysymyksen. Nyt puhuikin hän\npeittelemättä \"heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan\" ja pyysi\neverstiluutnanttia, jos tahtoi välttää pahoja seurauksia, suoraan\ntunnustamaan totuuden.\n\nSuuttuneena vastasi tämä: \"Jo ennen olen sanonut, ett'en ole\nvelvollinen tekemään teille vähintäkään tiliä ja ett'eivät matkani\nkuulu teihin ensinkään, matkustanpa minne tahansa! Nyt lisään vaan,\nettä jos vielä kerran uskallatte tehdä niin hävyttömän kysymyksen, niin\nrankaisen teitä sellaisella korvapuustilla, jota teidän ranskalaiset\nkorvanne eivät pitkiin aikoihin liene tunteneet!\" -- Ja antaakseen\nsanoilleen enemmän painoa teki everstiluutnantti uhkaavan liikkeen\nkädellään.\n\nKuohuen vihasta lähti Bourdelot kuningattaren luokse. Seuraukset\ntulivat pian näkyviin, sillä tähän aikaan ei rankaisematta saattanut\nloukata Bourdelot'a, \"aikakautensa suurinta miestä\", joksi Kristiina\nsokeassa ihailussaan tavallisesti sanoi häntä. Everstiluutnantti\nkutsuttiin kuningattaren luokse ja sai ankarat ripitykset. Kuningatar\nsanoi, ett'ei \"hän ansainnut sitä suosiota, jota hän, Kristiina, tähän\nsaakka oli osoittanut hänelle\" sekä käski hänen rangaistuksen uhalla\nsuuresta rikoksestaan heti lähtemään Tukholmasta ja palvelemaan\ntästälähin muutamassa rykmentissä, joka oli Käkisalmen läänissä lähellä\nVenäjän rajaa.\n\nEverstiluutnantti kuunteli tuomiotansa aivan tyynellä mielellä ja varma\non, ett'ei hän pitänyt rangaistusta niin kovana, kuin se oli aiottu,\nsillä jo aikoja ennen tätä oli hän tyytymätön nykyiseen asemaansa ja\nsitä paitsi kovin kyllästynyt näkemään, kuinka valtakunnan arvokkaimmat\nmiehet jäivät syrjälle Bourdelot'in ja muiden hänen kaltaistensa\nrinnalla.\n\n\"Nyt pääset kotiin, Pekka, Suomeen\", sanoi everstiluutnantti linnasta\nkotiin päästyänsä palvelijallensa. \"Kuningatar on käskenyt minua\nmatkustamaan sinne ja sinä tulet luonnollisesti mukaan. Laita sentähden\npian kapineeni kokoon matkaa varten!\"\n\nPekka seisoi aluksi äänetönnä ilosta. Viimein huudahti hän kuitenkin:\n\"Hyvä Jumala, miten siunatun hyväntahtoinen kuningas tuo kuningatar\nkuitenkin on, kun on ollut niin armollinen herra everstiluutnanttia ja\nentäs minua sitten, syntistä ihmisparkaa kohtaan! Saanhan minäkin\nmatkustaa Paimioon, herra everstiluutnantti?\"\n\nEverstiluutnantti hymyili Pekan käsitykselle asiasta ja vastasi:\n\"Saatpa tosin käydä sukulaistesi luona sill'aikaa kuin minä oleskelen\nTurussa, mutta sitte matkustamme paljoa kauemmaksi aina Venäjän\nrajalle\".\n\n\"Eihän tuo raja liene paljoa tuolla puolen Paimiota?\" kysyi Pekka\nlevottomasti.\n\n\"Ompa hyvin kaukana -- monta kymmentä peninkulmaa\".\n\nTämä vastaus ei ollut omiansa rauhoittamaan Pekka parkaa, joka tähän\nsaakka oli luullut, ett'ei pari penikulmaa idempänä Paimiota oleva maa\nenää kuulunut Suomeen.\n\n\"Ohhoh\", huokasi hän. \"Jos on niin pitkä matka, niin on asia yhtä pitkä\nkuin leveäkin!\"\n\nEverstiluutnantti meni sitten jättämään hyvästit Tukholmassa asuville\nystävillensä ja siinä tarkoituksessa lähti hän ensiksi Aake Berg'in\nluokse. Mitä lähemmäksi hän tuli sitä asuntoa, jossa oli saanut nauttia\nniin hellää kohtelua, sitä surullisemmalla mielellä tunsi hän olevansa.\nEikä saattanut hän salata itseltänsä, että syynä hänen levottomuuteensa\nja suruunsa oli pää-asiallisesti eroaminen Elsasta. Eikä hän myöskään\nenää saattanut itseltänsä salata, ett'eivät hänen tunteensa Elsaa\nkohtaan likimainkaan olleet kylmät. Ompa tuo toki koko kummallista!\nmietti hän. Rakastaisinko toden teolla häntä? Onko siis ensilempeni\nkuihtunut ja tuntuisiko se muiston elämä, jota olen vannonut eläväni,\nminusta tyhjältä ja turhalta? Näihin kysymyksiin pysähtyivät hänen\najatuksensa hetkeksi epäillen, mutta sitten jatkoi hän jälleen\nitsetutkistelemuksiansa: Onko se tunne, joka minulla on Elsaa kohtaan,\nsamanlaatuinen kuin tunteeni Elviraa kohtaan.\n\n-- Tähän pakoitti hän itseänsä vastaamaan: Ei! Ei! -- Mutta niistä\nkielloista huolimatta syntyi samantapaisia kysymyksiä: Minkä päätöksen\nteen nyt oikeastaan? Tunnustanko, ennenkuin eroamme ehkä ainiaaksi,\nElsalle ne tunteet, jotka minulla on häntä kohtaan? Mutta se ei saata\nkoskaan tulla kysymykseen, sillä eiväthän nämät tunteet olekkaan muita\nkuin myötätuntoisuuden ja mieltymyksen tunteita! Enkö mainitse mitään\ntästä? Mutta pitääköhän minun olla vaiti?\n\nKieltävä vastaus oli taas pääsemäisillään hänen huuliltansa, kun hän\nsamassa pääsi perille.\n\nRikkaan tukkukauppiaan everstiluutnantin mielestä vihattava poika\noli myöskin tullut käymään Aake Berg'in perheessä. Elsa näytti\ntyytyväiseltä ja iloiselta kuin leivonen keväällä! Everstiluutnantti\nhuomasi ylpeytensä syistä, joita ei saattanut ymmärtää, tulevan kovasti\nloukatuksi nuoren tytön ilosta. Hän ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi\nett'ei tyttö saattanut aavistaakkaan hänen lähtevän kohta. Hänen\njäähyväisensä olivat kylmät ja jäykät. Selvään huomasi hän, miten Elsa\nsilloin vaaleni ja hän tunsi tämän pienen käden, silloin kuin se\nojennettiin jäähyväisiksi, vapisevan -- mutta tukkukauppiaan poika\nseisoi siinä aivan lähellä ja Stålsköld'in lannistavat ja ylpeät\nkatseet siirtyivät hänestä Elsaan ja taas takaisin häneen.\n\nMitä synkimmällä mielellä ja huonoimmalla tuulella lähti\neverstiluutnantti sitten Jakobsson'in luokse.\n\n\"Sitten sopii että seuraatte minua Turkuun\", sanoi tämä niin pian kuin\noli kuullut, mistä oli kysymys. \"Tärkeät kauppa-asiat vaativat, että\nitse olen siellä ja minä matkustan sinne jahdillani 'Kaarle Kustaa'.\nMutta omituinen tapausten yhtyminen on tämä! Tietäkää, ystävä\neverstiluutnantti, että laivassa tulee olemaan muitakin matkustajia,\nkuin te\".\n\n\"Keitä sitten?\"\n\n\"Arvatkaappa! He ovat hyvin tuttuja\".\n\n\"Tiedän itseni huonoksi arvaajaksi enkä uskalla koettaa\".\n\n\"Paroni Gyllenström\".\n\n\"Hänkö!!\"\n\n\"Ja hänen perheensä\".\n\n\"Siis Elvirakin?\"\n\n\"Hänkin\"...\n\n\"Sitten lienee parasta, ett'en minä lähde 'Kaarle Kustaa' nimisellä\njahdillanne\".\n\n\"Miks'ette?\" kysyi Jakobsson. \"Jahdin peräpuoleen on laitettu erityisiä\nhuoneita juuri matkustajien varalta -- niitä käyttäkööt he. Itseäni\nvarten olen laitattanut kuntoon muutaman hytin kokkapuolella -- te\nsaatte majoittua luokseni. Täten voitte, jos haluatte, välttää matkalla\nkaiken yhteensattumisen paroonin kanssa\".\n\nEverstiluutnantti Stålsköld mietti hetken.\n\n\"Epäilettekö, ystävä everstiluutnantti?\"\n\nVielä hetken punnittuaan asiaa näytti everstiluutnantti äkkiä\ntekevän päätöksensä ja vastasi: \"Olkoon menneeksi -- minä suostun\ntarjoukseenne. Mutta miksi ette ole ennen ilmoittaneet minulle paronin\nmatkaa?\"\n\n\"Sain vasta tänä aamuna tiedon siitä, kun hänen taloudenhoitajansa oli\ntäällä tekemässä kuljetussuostumusta. Aikomukseni oli käydä tänään\nluonanne\".\n\n\"Minkä sanoi taloudenhoitaja syyksi herransa matkaan?\"\n\n\"Siitä oli tosin kysymys, mutta hän on hyvin salaperäinen... Tunnetteko\nhäntä?\"\n\n\"En ... tietääkseni en ole koskaan nähnyt häntä\".\n\n\"Niinkuin sanoin -- hän on hyvin salaperäinen ja antoi vaan\npuolinaisia, karttelevia vastauksia. Niin paljon ymmärsin, että paroni\nhaluaa maa-elämän hiljaisuuteen ja tahtoo nähdä Hämeessä olevia suuria\nkartanoitansa. Muuten lienee hänen suosikkina olonsa lopussa\".\n\n\"Lopussa on se ollut jo kauvan. Mutta Reetta? Onko hän ilmoittanut\nmitään uutta?\"\n\n\"Tuo raukka oli täällä ja valitteli ääneensä sitä, ett'ei hän saa\nseurata emäntäänsä. Paroni ei salli sitä. Muuta mainittavaa ei hän\ntiennyt kertoa, kuin että hän päivä päivältä oli tullut yhä\nsynkkämielisemmäksi\".\n\n\"Onkohan Elvira alkanut epäillä häntä?\"\n\n\"Ehkä\".\n\n\"Koska lähdetään matkalle?\"\n\n\"Ylihuomenna varhain\".\n\n\"Hyvä -- kyllä laittaudun valmiiksi siksi\".\n\nSitten lähti everstiluutnantti pois.\n\nVarhain ennenmäärätyn matkapäivän aamulla lähti jahti \"Kaarle Kustaa\"\npurjehtimaan Tukholman ankkuripaikasta. Tuuli oli myötäinen ja matka\nkului joutuisasti, mutta kappaleen matkaa Vaksholman toisella puolen\ntuli ilosta loppu ja matkustajamme saivat vastatuulen. Päälle\npäätteeksi rupesi satamaan, seikka, joka yhteydessä kevätilman\nkylmyyden kanssa -- oli näet Toukokuun loppupuoli v. 1652 --, pakoitti\nmatkustajat pysymään hyteissänsä. Monta päivää yhtämittaa luovittuansa\ntuli laiva Söderarm'in kodalle, ja kun tuuli oli kiertänyt hiukan\neteläänpäin, ei Jakobsson enää epäillyt laskea ulapalle ja suunnata\nAhvenanmaata kohden, vaikk'ei häneltä jäänyt huomaamatta, että mustia\npilviä alkoi nousta kaakkoiselle ilmanrannalle ja että laineita peitti\ntuo tenhon-omaisesti välkkyvä loiste, joka tavallisesti ennustaa\nmyrskyä. Mutta hän luotti keväiseen vuoden-aikaan ja pahimmassa\ntapauksessa laivan hyvään rakennustapaan, lukuisaan miehistöön ja\nlujaan taklaukseen.\n\nMatkan kuluessa oli everstiluutnantti Stålsköld vaan pari kertaa nähnyt\nElviran. Mutta he eivät kuitenkaan olleet puhelleet keskenänsä ja\nheidän molemminpuolisena tervehdyksenään oli pitkä, surullinen silmäys.\nEi ollut everstiluutnantti ollut paroninkaan puheilla, vaikka he\nmuutaman kerran olivat kohdanneet toisensa kannella. Mutta sitä vastaan\nolivat he luoneet toisiinsa silmäyksiä, silmäyksiä niin kolkkoja ja\nuhkaavia kuin viha ja kosto.\n\nSivumennen mainitkaamme, että paronin suosio todellakin, niinkuin\nJakobsson äsken mainitsi, oli lopussa kuningattaren luona. Hänen\nepäsuosionsa oli kasvanut samassa määrässä kuin hänen mielensä ja\nkasvonsa synkistyivät; iloa rakastava Kristiina ei voinut sitä kärsiä;\nhän tahtoi nähdä iloisia kasvoja ympärillänsä. Lisäksi oli paroni\njonkun huolimattomuuden kautta suututtanut kuningattaren ja siten\nantanut hänelle tilaisuuden osoittaa suuttumustaan. Hän sai nyt\npitkällä nuhdesaarnalla osansa, vieläpä runsaalla mitalla. Lopuksi\nilmoitti kuningatar, että paroni mieluusti saattaisi pysyä poissa\nhovista. Ei ole vähintäkään epäilemistä, että tämä seikka oli paljon\nlisännyt paroni Gyllenström'in synkkämielisyyttä ja että se kuului\nniiden pääperusteiden joukkoon, jotka synnyttivät hänessä päätöksen\nvetäytyä pois syrjäisille tiluksillensa Hämeesen.\n\nLöytyipä henkilö, joka enimmäkseen oleskeli kannella ja jonka\neverstiluutnantti näki joka kerran kun pisti päätänsä kajuutasta, ja\ntämä oli paronin taloudenhoitaja herra Mörk. Herra Mörk'illä ei syyttä\nollut nimeänsä, sillä hän oli synkkyydessä herransa vertainen.\n[Ruotsalainen sana _mörk_ merkitsee: pimeä, synkkä.] Tiiviisti\nsuljetuin huulin ja rypistetyin kulmakarvoin kulki hän tavallisesti\nlevottomasti laivan toisesta päästä toiseen, silloin tällöin puhutellen\njotakin merimiestä ja väliin seisahtaen, hetkeksi katsellakseen alas\nveteen, jonka jälkeen levoton käveleminen jälleen alkoi.\n\nLöytyy henkilöitä, jotka, vaikk'eivät pienimmälläkään tavalla ole\ntehneet meille pahaa, kuitenkin jo ensi esiytymisessään vaikuttavat\nvastenmielisesti meihin: everstiluutnantti Stålsköld'istä oli herra\nMörk sellainen henkilö. Taloudenhoitajan läsnä olo herätti hänessä\nsaman tunteen kuin käärmeen läheisyys tavallisesti herättää useimmissa\nihmisissä: he kammoksuvat, vaikka tietävätkin, ett'ei käärme ole\nmyrkyllistä laatua.\n\nErittäinkin kiintyi everstiluutnantin huomio herra Mörk'in ääneen ja\njoka kerran, kun kuuli tämän puhuvan, mietti hän: Varmaankin olen\nkuullut tämän äänen ennen, mutta milloin ja missä? Kaikin tavoin koetti\nhän muististaan saada vastausta tähän kysymykseen, mutta turhaan.\n\nNiinkuin taloudenhoitajan ulkomuoto oli täydellisessä sopusoinnussa\nhänen herransa ulkomuodon kanssa, niin näkyivät he muutoinkin\nsoveltuvan toisillensa ja Jakobsson sanoi havainneensa, että he pitivät\nusein pitkiä ja salaisia keskusteluja.\n\nTämän johdosta tuli everstiluutnantti seuraavaan johtopäätökseen:\n\"Neuvoitelkoot mistä hyvänsä; kenenkään hyväksi eivät he neuvoittele\".\n\nSillä välin jatkoi jahti \"Kaarle Kustaa\" matkaansa ja tuli joka hetki\nkauvemmaksi Ahvenanmerelle. Tuuli kiihtyi ja muuttui, joka hetki\nuhkaavamman näköiseksi. Ei ollut enää epäilemistäkään, että myrsky oli\ntulossa ja Jakobsson sai pian syytä katua tottelemattomuuttaan\nvaroittavia merkkejä kohtaan. Sillä niiden sysimustien pilvien,\njotka ensin olivat näkyneet taivaan kaakkoisella rannalla ja jotka\nsieltä pian levisivät yli koko taivaankannen, povessa oli kolme\nmerenkulkijoille peloittavaa vihamielistä raivotarta, jotka\nrajumyrskyn, lumituiskun ja usvan muodossa syöksyivät vihasta ja\npelosta korkealle tyrskyvää merta vastaan.\n\n\"Kaarle Kustaa\" parka, heikko lastu, oli tuskasta huokaillen osallisena\naaltojen raivoisassa leikissä ja pimeä, yötä mustempi, oli ylt'ympäri\nlavan.\n\nJakobsson huomasi pian mahdottomaksi pyrkiä Föglön saaristoon, sillä\ntoiselta puolelta oli tuuli, joka oli kääntynyt itäänpäin, siihen liian\nniukka, toiselta puolen niin tuima ja raju, että ainoana\npelastuskeinona näkyi olevan laskea myötätuulta. Miehistö oli täydessä\ntoimessa osittain pumpun ääressä, osittain korjaamassa niitä\npurjeenrepaleita, jotka ensimmäinen raivokas tuulenpuuska oli jättänyt\njälelle, sekä kiinniköyttämässä kannella olevia tavaroita, joista\nhyökylaineet jo olivat pyyhkäisseet pois osan.\n\nNäinä hädän hetkinä otti everstiluutnanttikin tehokkaasti osaa\npelastustyöhön. Tottuneena olemaan ensimmäisenä siellä, missä vaara oli\nsuurin, ei hän nytkään halventanut sitä horjumattoman rohkeuden ja\nlujan päättäväisyyden mainetta, jota hän suuressa määrässä nautti, vaan\nkiihoitti esimerkillänsä miehistön kestävyyttä ja rohkeutta.\n\nHerra Mörk samoin osoitti olevansa kaikin puolin pelkäämätön mies.\nEverstiluutnantti Stålsköld huomasi hänen alati sivullansa, valmiina\nauttamaan milloin ja missä sitä tarvittiin. -- Siten olivat he yhdessä\nasettamassa paikoillensa raskasta arkkua, joka uhkasi katkaista\nkäsipuut. Everstiluutnantin kasvot olivat käännetyt mereen päin, ja\nkädellään nojautui hän toiseen harukseen; herra Mörk oli juuri hänen\ntakanaan. Silloin tuli äkkiä kauhea hyökylaine ja laiva kallistui\nkovasti. Everstiluutnantti Stålsköld tunsi jalkansa horjuvan ja\nselässänsä kummallisen painon, joka työnsi eteenpäin -- seuraavassa\nsilmänräpäyksessä katosi hän suin päin vihaisesti ärjyvien aaltojen\nkuohuvaan syliin.\n\n\n\n\n23 LUKU.\n\n\nKuluipa hyvän aikaa ennenkuin Jakobsson ja miehistö alkoi kaivata\neverstiluutnanttia, sillä sumu oli niin sakea, että saattoi nähdä\nainoastaan lähinnä ympärillänsä olevat esineet, eikä herra Mörk\nmaininnut mitään siitä, mikä oli tapahtunut. Jakobsson oli mielettömänä\nsurusta ja epätoivosta, kun vihdoinkin kauan ha'eskeltuansa kannelta ja\nhyteistä havaitsi, ett'ei hänen ystävänsä everstiluutnantti ollut\nmistään löydettävissä. Herra Mörk'iltäkin kysyi hän, oliko tämä nähnyt\nhäntä, mutta taloudenhoitaja kielsi eikä sanonut tietävänsä mitään\nkadonneesta. Tosin myönsi hän, että hän, herra Mörk, jonkun kerran\nkiireessä oli kohdannut kaivatun, mutta nyt ei hän pitkään aikaan ollut\nnähnyt vilaustakaan hänestä.\n\nMitään ei saattanut tehdä everstiluutnantin löytämiseksi, etenkään kun\nei tiedetty milloin ja mihin hän oli kadonnut. Tosin koetti Jakobsson\npyrkiä vastatuuleen, mutta yritys päättyi huonosti, sillä ensimmäinen\nhyökylaine tempasi rajuun pyörteesensä molemmat käsipuut laitatuuleen\nkääntyneestä laivasta sekä joukon kannella olevia, huononpuolisesti\nkiinnitettyjä arkkuja. Hädin tuskin tai Jakobsson jahdin kääntymään\nmyötätuuleen, selvästi havaiten turhiksi kaikki kokeet taistella\nriehuvia luonnon voimia vastaan.\n\nEmme rupea kuvaamaan Jakobsson'in surua ja huolta, emmekä kertomaan\nniitä epätoivosta lähteneitä valitushuutoja, joilla Pekka parka ilmaisi\ntunteensa, kun kuuli rakastetun herransa hukkuneen.\n\nMyrsky kesti lakkaamatta noin vuorokauden paikoilla. Kun tuuli\nviimeinkin taukosi ja ilma selkeni, huomasi Jakobsson nyt melkein\ntuuliajolla olevine laivoineen olevansa Pohjanlahdella muutamia\npeninkulmia pohjoiseen päin Ahvenanmaalta.\n\nVanha suomalainen sananlasku sanoo: \"Länsi ilman puhdistaa ja luode sen\nperii\". Jokainen, jota ilma-havainnot huvittavat, huomaa useimmissa\ntapauksissa tämän sananlaskun toteutuvan. -- Niin kävi nytkin.\n\nJakobsson antoi sentähden levittää ne purjekaistaleet, jotka vielä\nolivat jälellä, ja purjehti myötätuulta saaristoa kohden. Ensimmäinen\nmaa, minkä tapasi, oli Isonkarin saari, johon nyt on laitettu majakka,\nmutta silloin oli se autio ja asumaton. Sieltä jatkettiin matkaa\nTurkuun nykyäänkin käytettyä kulkuväylää myöten.\n\nRaskas tehtävä oli Jakobsson'illa Turussa, yhtä raskas kun se suru,\njoka kalvoi hänen sydäntänsä ja usein pusersi kyyneleitä hänen\nmiehekkäistä silmistänsä. Hän katsoi nim. velvollisuudekseen itse viedä\nsurusanoman tapauksesta kadonneen i'äkkäälle äidille. Hän kielsi\nmiehistöä ja Pekkaakin, jota ainoastaan hiukan oli saanut lohdutetuksi\nsillä, että lupasi ottaa hänen palvelukseensa, puhumasta tapauksesta,\nsiten estääkseen sitä huhuna tulemasta äidin korviin. Sillä\nJakobsson'in arvelun mukaan pitäisi eukkoa jollakin tavalla valmistaa\nja sitten vähitellen saattaa hänen tietoonsa todellinen asian laita. Ja\nmikä kauhea todellisuus! Näyttipä luultavalta, että tämä kova isku\nmurtaisi hänen sydämensä.\n\nEnsimmäisenä päivänä Turussa ollessaan ei Jakobsson arvellut jaksavansa\nkäydä hänen luonansa. Mutta seuraavana päivänä täytyi hänen se tehdä,\nsillä näytti arveluttavalta lykätä käyntiä tuonnemmaksi, sentähden että\nJakobsson vaan vähän aikaa aikoi viipyä Turussa, osittain myöskin\nsentähden, ett'ei asiata enää ollut mahdollinen pitää salassa.\n\nEi Jakobsson nyt ensi kertaa käynyt everstiluutnantti Stålsköld'in\nlesken luona, vaan oli hän edellisillä matkoillansa Suomeen monta\nkertaa käynyt hänen luonansa välistä terveisiä, useimmiten kirjeitä\nviemässä pojalta. Tällä kertaa oli hän tuovinaan terveisiä, niinkuin\ntavallisesti, ja hän otettiin hyvin vastaan. Noudattaen ennen tekemiään\npäätöksiä ei hän viittaamallakaan puhunut everstiluutnantin\nsurullisesta katoamisesta, vaan kertoili sitä vastaan hänen\nhyvinvoinnistaan, ja hänen onnellisesta suhteestaan vallanpitäjiin ja\nsiitä loistavasta tulevaisuudesta, joka hymyili hänelle. Kun hän nyt\nnäki kuinka eukon silmät säteilivät ilosta ja tyytyväisyydestä joka\nkerran kuin pojan nimeä mainittiin, silloin huomasi Jakobsson vasta\noikein selvästi tehtävänsä vaikeuden ja epätoivo sydämessä lähti hän\nillalla jälleen jahtiinsa.\n\nUnta ei ollut ajattelemistakaan; koko yön mietti hän keinoa miten\nparhaiten ilmoittaisi äidille tuon kauhean sanoman. Viimein päätti\npyytää joltakin papilta neuvoa ja välitystä.\n\nKun hän sitten aamupuoleen nousi kannelle sattuivat hänen silmänsä\nahvenanmaalaiseen jaalaan, joka purjehti Aurajokea ylöspäin. Se\nlähestyi ja näytti aikovan laskea maalle aivan lähelle sitä paikkaa,\njossa hänen oma jahtinsa oli. Jakobsson oli tuskin uskoa silmiänsä! Tuo\nmies, joka juuri nousi jaalan matalasta kajuutasta, saattoikohan hän --\nolla kukaan muu kuin -- ystävä everstiluutnantti! Olikohan mahdollista,\nettä maailmassa löytyi kaksi niin aivan samanlaista henkilöä? Ei!\nMiehen täytyi olla hän eikä kukaan muu!\n\nJakobsson kiirehti sille paikalle, johon jaala samassa laski maalle.\n\n\"Ettehän liene pelästyttäneet vanhaa äitiäni ilmoituksella\nkuolemastani?\" olivat ensimmäiset sanat, jotka everstiluutnantti\nStålsköld -- sillä hän se todellakin oli -- lausui juostessaan\nJakobsson'ia vastaan.\n\n\"En ole, Jumalan kiitos ja kunnia, sitä tehnyt vielä!\" vastasi\nJakobsson ja pudisti sydämellisesti ystävän ojennettua kättä, sitten\nlisäsi hän: \"Mutta selittäkää minulle nyt, kuinka katositte äkkiä\n'Kaarle Kustaasta' sekä miten sitten pelastuitte?\"\n\nKatoamisestansa jutteli everstiluutnantti nyt sen minkä me olemme ennen\nkertoneet.\n\n\"Pelastuksestani\", jatkoi hän, \"tulee minun kiittää taivaallista\nHerraamme ja se oli sanan oikeassa merkityksessä Luojan armollinen\nsallimus! Jouduttuani kuohuisiin aaltoihin olisin ennen pitkää tullut\nkuolon omaksi, joll'ei onnellinen sattumus olisi tuonut tätä jaalaa,\njota näkemästä sumu esti meitä, aivan lähelleni. Se purjehti niin\nlähelle minua, että sen keula oli vähällä musertaa minun. Huusin apua\nja muuan näistä siunatuista ihmisistä, joka sattui seisomaan laidan\nluona köysi kädessä, heitti tämän heti mereen. Onnekseni putosi köysi\npoikittain päälleni, jotta aivan helposti saatoin tarttua siihen ja\nheti sen jälkeen vedettiin minä laivaan. Kuinka kauvan olin ollut\naalloissa en aivan tarkoin tiedä, mutta en luultavasti kauvemmin kuin\nneljä, korkeintaan viisi minuuttia. Yhtä onnellisesti kuin\npelastuessani kävi meille edespäinkin, sillä meidän onnistui päästä\nmuutamaan satamaan Ruotsin rannikolla -- vieläpä aivan sattumalta.\nSieltä lähdimme matkaan, niinpiankuin myrsky oli tyyntynyt ja ilma\nselinnyt ja -- nyt olemme täällä\".\n\n\"Saattoikohan se paino, joka työnsi teitä eteenpäin -- olla mikään muu\nkuin herra Mörk'in käsi? Ettekö aavista tässä mitään kavalaa\nkonnantyötä paronin puolelta? Kummallista on, että minä ensi hetkestä\nolen aavistanut jotakin sellaista, vaikk'en ensinkään tiennyt, kuinka\nonnettomuus tapahtui!\" muistutti Jakobsson.\n\n\"Varmasti en voi syyttää herra Mörk'iä syypääksi onnettomuuteeni\",\nvastasi everstiluutnantti Stålsköld, \"mutta en tahdo kieltää suuresti\nepäileväni häntä. Putosin niin nopeasti, ett'en ennättänyt katsoa\nympärilleni painoiko hartioitani taloudenhoitajan käsi vai joku irti\npäässyt köyden pää. Sitä paitsi on eräs toinen seikka, jota kauvan\nturhaan olen miettinyt, johtunut mieleeni. Luulen tunteneeni tämän\ntaloudenhoitajan olleen niiden roistojen valepukuinen johtaja, jotka\nhyökkäsivät kimppuuni kuningattaren kruunauspäivä-iltana -- tuo\nmustavaippainen mies\".\n\n\"Hitto vieköön! Olenpa varma, ett'ette ole erehtyneet! Hän se\nvarmaankin oli! Ja me pääsemme vähitellen paronin pirullisten vehkeiden\nperille!\" huudahti Jakobsson ja lisäsi: \"Yhtä varma on, että juuri\nhän työnsi teidät mereenkin. Puolueettomana todistuksena hänen\nrikoksellisuudestaan on hänen teeskennelty tietämättömyytensä teidän\nonnettomuudestanne. Hän ei sanonut nähneensä teitä onnettomuuden\ntapahtuessa\".\n\n\"Tämä seikka on todella seikka, kahden veroinen, sillä hän seisoi aivan\nlähelläni, eikä tapaturmani saattanut jäädä häneltä huomaamatta,\netenkään kun olimme samassa työssä, erään arkun kiinniköyttämisessä,\njoka oli vähällä murtautua laidan läpi\".\n\n\"Lisätodistukseksi epäluuloilleni kuulin hänen vakuuttavan paronille:\n'Kyllä meri saaliinsa pitää', siitä saattoi hän, herra Mörk, panna\nsielunsa autuutensa pantiksi. Kaunis pantti tosiaankin! Jos hän olisi\npannut sielunsa ikuisen kirouksen takaukseksi, se olisi toki jotakin\nollut! -- Se vahingon ilokin, jolla paroni kertoi Elviralle teidän\nkatoamisestanne, saattaa tavallansa kelvata todistukseksi\".\n\n\"Entäs Elvira -- mitä sanoi hän?\" -- kysyi everstiluutnantti ja odotti\nnähtävällä kiihkeydellä vastausta.\n\n\"Hän päästi kovan tuskan huudon. Sitten kuulin paronin purevan\nhammastaan vihasta ja kun pelkäsin, että hän rääkkäisi tuota onnetonta,\ntempasin kajuutan oven auki ja astuin sisälle. Näin silloin paronin\nkäsi pystyssä seisovan pyörtyneen rouvansa vieressä. Hän pyysi apuani\nja yksin voimin onnistui meidän pian saada Elvira tuntoihinsa.\n\n\"Elvira raukka!\" -- huokasi everstiluutnantti.\n\nHeidän puhelunsa keskeytti silloin kummallisesti värisevä ääni, joka\nkäänsi heidän huomionsa puoleensa. He kääntyivät syrjään nähdäksensä\nmistä tuo outo ääni tuli. Mitä näkivät he? He näkivät Pekan syöksevän\nsiihen paikkaan, jossa seisoivat. Sinne päästyään heittäytyi hän\neverstiluutnantin jalkoihin, suuteli hänen jalkineitansa ja käyttihe\nkaikin puolin hullun tavoin. Milloin itki hän milloin nauroi ja teki\nmolempia niin äänekkäästi, että ympäristö kaukaa kajahteli. Vaikka\neverstiluutnantti tuli liikutetuksi näistä palvelijansa hellistä\nuskollisuuden osoituksista häntä kohtaan, huomasi hän kuitenkin, että\nhänen täytyi käyttää mahtisanoja ja uhkauksia, ennenkuin voi saada ylen\nonnellista Pekkaa rauhoittumaan ja malttumaan. Sitten lähti\neverstiluutnantti, Pekan seuratessa hänen kintereillään, äitinsä\nluokse, joka asui kaupungin etevimmän kadun, Linnankadun varrella.\n\nSen ilokohtauksen -- pian samantapainen kuin Pekan osoittama -- joka\noli äidin ja pojan välillä kohtaamisen ensimmäisinä onnellisina\nhetkinä, jätämme kertomatta. Siinä kyllä että äitiä kohdannut ilo oli\nhänestä niin suuri, että hänen täytyi siitä mainita lähimmille\nystävilleen ja tuttavilleen. Siinä tarkoituksessa päätti hän seuraavana\npäivänä panna toimeen suuret päivälliset. Valittu seura kokoontuikin\nsilloin everstiluutnantti Stålsköld'in lesken luokse.\n\nEtupäässä mainitsemme provessori ----ksen, joka oli Turun yliopiston\netevimpiä kaunistuksia, sitten pormestari B:n, assessorit Turun\nhovi-oikeudessa, vapaasukuiset herrat C---- ja G---- y.m. y.m.\nKaupungin arvokkaimpia miehiä. Tuskin tarvinnee muistuttaakaan, että ne\nheistä, jotka olivat naimisissa, toivat rouvansa muassaan.\n\nTosin näyttivät koko pidot everstiluutnantista hiukan\npikkukaupunkimaiselta ja hän hymyili makeasti, kun jokainen vieraista\nruo'alle istuutuessaan veti esille omat kemuihin tuodut veitsensä ja\nkahvelinsa -- tämä tapa oli jo hylätty Tukholman korkeimmissa piireissä\n-- mutta tämä pikkukaupunkimaisuus tuntui hänestä samalla myöskin\nviehättävältä ja miellytti sitä paitsi outoutensa takia. Muuten oli\neverstiluutnantittaren vanha palvelijavaimo, mitä ruokaan tulee, tehnyt\ntodellisia ihmetöitä, niin ett'ei itse ruokalajien suhteen ollut\nmitään muistuttamista, mutta sitä vastaan näytti tarjoileminen\ntukholmalaisesta hiukan nurinpäiseltä.\n\nPuhelukin ja puhelu-aine tuntui hänestä hiukan tavattomalta ja\nvieraalta. Täällä ei vaivattu päätä valtiollisilla kysymyksillä.\nSitä vastaan kertoi provessori ----us pitkässä esitelmässä sen\njumalantuomion päätöstä, jonka mukaan velho ja noita-akka,\nHarakka-Maija Säkylän pitäjästä muutamaa päivää ennen oli kärsinyt\nAurajoessa. Noita oli uponnut ja sen johdosta vapautettu, mutta\npvovessorin arvelun mukaan \"oli hän kuitenkin Kyöpelissä kävijä,\ntäynnänsä perkelettä ja pirun saastaisia juonia\". -- Todistukseksi\ntähän otettiin, että hän muun muassa oli \"saatanaisilla lääkkeillä\"\nparantanut miehen, joka oli taittanut jalkansa, ja että hän oli\nnoitunut naapuriemännän kaikki maitolehmät, jonka asian tämä,\nnaapuriemäntä, kalliimmilla valoilla oli todistanut.\n\nJumalantuomioiden ehdottoman varmuuden puolustukseksi ja provessorin\nmielipidettä vastaan puhui moni puhuja, ottaen esimerkiksi joukon\nkokeita \"todellisista noidista\" ja semmoisista henkilöistä, joita joku\npahansuopa oli syyttänyt viattomasti noituudesta. Niin esim. ei ollut\nmuuan \"monitietoinen noita-akka\" Lemussa uponnut, vaikka \"petollisesti\noli kiviä ja lyijyä päälläns' kantanut\". Ei ollut siis \"tällekään\nperkeleen lapselle, joka kuitenkin oli myynyt itsensä herrallensa ja\nisällensä pirulle 30 taalarista\", onnistunut estää jumaluuden totuutta.\nHän olikin roviolla saanut hyvin ansaitun rangaistuksensa.\n\nSitä mieltä, jota nämät viimeksi mainitut puolustivat, olivat useimmat\nseurassa olijat. Harakka-Maija olisi siis pidettävä viattomasti\nsyytettynä henkilönä.\n\nIltaan myöhään jatkettiin vieraspitoja ja kaikki erosivat sitten\niloisina ja tyytyväisinä, toivottaen toisillensa \"hupaista yötä ja\nrauhaa saatanan juonilta ja noitien saastaisilta vehkeiltä\".\n\nTurussa tapasi everstiluutnantti Stålsköld myöskin talojensa pehtorin.\nNiistä kuudesta talosta, joihin hän oli saanut kiinnekirjan, oli hän\nkuitenkin itse asiassa saanut ainoastaan viisi. Kuudenteen ja parhaasen\nsaaduista tiluksista oli eräs toinen aatelismies ennen saanut\nkiinnekirjan, ja kun tämän kiinnekirja oli vanhempi kuin\neverstiluutnantin, niin täytyi viimeksi mainitun luopua kaikista\nvaatimuksistaan kiistan-alaiseen taloon. Sellaisia rettelöitä tapahtui\nusein siihen aikaan, sillä kuningattaren muisti ei aina ollut hänen\nanteliaisuutensa vertainen.\n\nNäitä tiluksiansa ei everstiluutnantti ollut koskaan nähnyt. Nyt\npäätti hän pehtorin seurassa matkustaa niitä katsomaan, etenkin kun\ntilukset eivät olleet kovin kaukana Turusta. Hän huomasi niiden olevan,\nmikäli hän ymmärsi, jotenkin hyvässä kunnossa, kiitti pehtoria\nuskollisuudestaan ja rehellisyydestään, ja lähti sitten, ainoastaan\nPekan seurassa, joka sillä välin oli palannut matkaltaan Paimioon,\njoukkonsa luokse, joka, niinkuin ennen on mainittu, oli Käkisalmen\nläänissä.\n\n\n\n\n24 LUKU.\n\n\nJos kuningatar tahallisesta ilkeydestä ja tehdäkseen everstiluutnantin\npäivät oikein ilottomiksi ja ikäviksi, oli valinnut Käkisalmen läänin\nhänen pakolaisuuspaikakseen, niin hän ei koskaan olisi voinut valita\nparemmin, sillä tila tuossa osassa isänmaatamme oli siihen aikaan mitä\nkurjin. Ollen liian kaukana ei se saanut nauttia Brahen ensimmäisen\nhallituskauden siunausta tuottavia hedelmiä, jotka tämän miehen toimien\nkautta tulivat muun Suomen osaksi, ja v. 1641 yhdistettiin tämä lääni\nInkerin kenraalikuvernöörikuntaan ja siltä poistettiin siis kaikki\nmahdollisuus tulla osalliseksi Per Brahen myöhemmästä vaikutuksesta\nSuomessa. Aikomuksemme ei ole kertoa tämän ahnaiden virkamiesten\ntäydelliselle mielivallalle jätetyn läänin tilaa, jossa kaikki oli\nkaupan ja oikeus myytiin enimmän tarjoovalle, vaan viittaamme niihin\nhistoriallisin teoksiin, jotka ovat tehneet otteita tunnetun\ntarkastusviskaalin Samuel Cröell'in hallitukselle antamasta\nkertomuksesta, koskeva oloja täällä.\n\nSyvästi vaikutti everstiluutnantin ihmis-ystävälliseen mieleen tuo\nkurja läänin tila ja ne epäkohdat, jotka täällä olivat juurtuneet, sekä\nne rikokset, jotka täällä versoivat, kuten rikkaruoho viljavassa\nmaassa. Hän päätti voimainsa mukaan poistaa paheita. Tämä päätös koski\netupäässä sotamiehiä, jotka juovuksissa kuljeskelivat aamusta iltaan\nniissä kylissä, joihin olivat majoitetut, hävittäen, ikäänkuin olisivat\nolleet vihollismaassa. Vaikka everstiluutnantti Stålsköld heti ryhtyi\nankariin kuritoimiin, onnistui hänen vasta pitkien ponnistusten jälkeen\njohonkin määrin hillitä pahetta, sillä sen tykkänään kukistamista ei\nollut ajattelemistakaan.\n\nTällaisissa toimissa, joista sotilaat nurisivat vaan väestö iloitsi, ja\nopiskelemisessa kului hänen aikansa levollisesti vaan yksitoikkoisesti.\nMitään seurustelua ei ollut tarjona, sillä papit siinä pitäjässä, johon\nhän oli asettunut asumaan ja naapuripitäjissä olivat raakoja ja\nsivistymättömiä juoppoja, jotka kiroillen ja metelöiden viettivät\npäivänsä kapakoissa. Myöskin asui eräs \"lainlukija\" läheisyydessä, vaan\ntämä oli mitä sivistykseen tulee pappien kaltainen ja sitä paitsi\nepärehellisyytensä ja ahneutensa takia yleisesti vihattu ja\nhalveksittu.\n\nEverstiluutnantin iloisimmat hetket olivat ne, kun sai ystävältään\nJakobsson'ilta kirjeissä tietoja Tukholmasta. Vaan nämätkin\nkirjoitukset olivat tavallisesti hyvin lyhyitä eivätkä tyydyttäneet\nhänen uutishaluansa. Mainitsemme tässä muutamia niistä.\n\n\"Tukholma 1652 Marraskuun 25. --\n\n\"Ystävä everstiluutnantti! Armollisin kuningattaremme jatkaa iloista\nelämäänsä samalla iloisella tavalla kuin tähänkin asti. Jumala häntä\nsuruista varjelkoon, sitä toivomme varmaan jokainen rehellinen\nalamainen! Minä ja kaikki ystävät -- he pyytävät lausua terveisensä! --\njatkamme työtämme kaikkien menestykseksemme, vaan kuten kaikki\nyksityiset henkilöt, niinpä mekin teemme työtä hiljaisuudessa ja\ntyydymme vähään voittoon vaivoistamme. Minä sitä paitsi viritän omia\nverkkoja itseäni varten, ilman että yhtiöllä on mitään tietoa siitä.\nHauskaa on kalastella myöskin itseään varten. Kaikki ovat tyydyttävän\nterveitä paitsi Elsa, joka yhä vaan on hyvin kivulloinen ja näyttää\nalakuloiselta ja kärsivältä. Synti on, jos sellainen kukka lakastuu\nkevään ensi kukoistuksessa.\n\n\"En uskalla panna muuta paperille, sillä kovasti on tullut viime\naikoina toisten kirjeiden aukaiseminen ja Herra yksin tietää kuinka\nmonet silmät tarkastavat tätä kirjoitusta, ennenkuin se saapuu teidän\nkäsiinne. Hyvin vointia luvatussa Kaanaan maassanne toivoo teille\njärkähtämättömästi -- uskollinen ystävänne Jakobsson.\"\n\nKatkeran tunteen synnytti everstiluutnantissa ilmoitus Elsan horjuvasta\nterveyden tilasta. Aavistuksen ääni hänen sydämmessään kuiskasi, että\nElsa rakasti häntä ja että murhe hänen kylmäkiskoisuudestaan saattoi\nhänelle kärsimyksiä. Myös toinen ääni hänen sydämmessään kuiskasi\npäivä päivältä yhä selvemmin, että myöskin hän rakasti Elsaa.\nEverstiluutnantti tuumaili jo kirjeessä ilmoittaa tunteensa hänelle,\nkun hän odottamatta sai Turusta kirjeen, jossa ilmoitettiin hänen\näitinsä kuolemasta. Tämä uusi suru valtasi nyt joksikuksi aikaa kaikki\nhänen ajatuksensa ja poisti hänen mielestään kaikki muut tunteet. Hän\nmatkusti Turkuun hautaamaan rakastettua, vanhaa äitiänsä, oleskeli\nsitten pari kuukautta tiluksillaan ja kun hän sittemmin tuli\nolinpaikkaansa Käkisalmen lääniin, ei hän vielä ollut kirjoittanut\nElsalle.\n\nAika ei kuitenkaan voinut poistaa Elsan kuvaa hänen sydämmestään. Usein\nhän ajatteli häntä ja vihdoin päätti hän vakaasti kirjoittaa hänelle.\nJuuri samaan aikaan sai hän näin kuuluvan kirjeen Jakobsson'ilta:\n\"Tukholma Toukokuun 18 p. 1653. -- Ystäväni everstiluutnantti!\nTavallinen alamaisellinen kainous ja nöyryys kehoittavat minua ensiksi\nja etupäässä puhumaan Hänen Majesteetistansa kuningattaresta. Ja siitä\nsyystä on minulla erinomainen ilo ilmoittaa teille, että Hänen ylhäiset\njalkansa ovat niin terveet kuin suinkin toivoa voipi, ja kerrotaanpa\nhänen baleteissa tanssivan entistä keveämmin ja miellyttävämmin.\nTämähän ei voi herättää muuta kuin mitä sydämellisintä iloa jokaisen\nuskollisen alamaisen rinnassa, se kun ylimalkaan selvästi todistaa\nHänen Majesteettinsa terveyden olevan hyvän. Valtakunnalle on\ntapahtunut suuri, korvaamaton vahinko -- Bourdelot ei ole enää\nRuotsissa! Eräänä yönä tämän kuun alussa hiipi hän tiehensä\nTukholmasta. Tuon suuren miehen kainoutta ei voi kyllin ihailla, hän\nkun vain kaikessa hiljaisuudessa jätti pääkaupungin. Hänen aikomuksensa\noli selvästi välttää niitä haikeita kaipauksen valitushuutoja, joilla\nkansa varmaankin olisi seurannut häntä, jos hänen lähtöaikansa vaan\nolisi ollut tunnettu. Ja mitä ajatteleekaan hän kiittämättömästä\nRuotsista, tuo Bourdelot, mitä ajattelee hän siitä saituudesta, millä\nvaltakunta on palkinnut hänen suuret ansionsa? Olen kuullut\nkerrottavan, että ne varat, mitkä hän vei mukanansa Ruotsista, eivät\nnouse yli parin tuhannen taalarin. Todellakin mitätön summa! Mutta onpa\nmeillä, Jumalan kiitos, vielä espanialainen Pimentelli, mies joka\nmonessa suhteessa on itse Bourdelotakin etevämpi! Toivokaamme että\nhäntä ymmärretään kunniallisemmin palkita! -- Ystävät pyytävät\ntervehtämään, työtä pitkitetään. Vaikka minulla on syytä luulla ett'ei\nse huvita teitä, tahdon kuitenkin mainita että olin nykyisin eräissä\nhäissä. Häät olivat Elsan ja sen nuoren miehen, jota teidän oli tapa\nnimittää 'tukkukauppiaan pojaksi'. Heidän luullaan tulevan\nonnellisiksi, sillä ylkä on 'kunniallinen ja hiljainen mies'.\"\nPitemmältä ei everstiluutnantti voinut jatkaa lukemista, vaan kirje\nputosi hänen kädestänsä. Pari, kolme päivää pysyi hän lukittuna\nhuoneisinsa eikä huolinut ruoasta että juomasta. Mitä hän näinä\nyksinäisinä hetkinä ajatteli, voimme osaksi päättää siitä vastauksesta,\njonka hän kirjoitti Jakobsson'ille ja jossa hän muun muassa lausui:\n\"Tosiaankin tunnen minä olevani mitä onnettomimpia ihmisiä maailmassa,\nniin köyhä maallisesta onnesta kuin joku ikinä on saattanut olla.\nMutta sen ohessa huomaan minä, että minä itse järjettömyyteni ja\najattelemattomuuteni takia suuremmaksi osaksi olen ollut syynä siihen\nenkä ole tarttunut onneen silloin kuin olisin voinut saavuttaa sen,\nvaan olen eriskummallisessa sokeudessani päästänyt sen käsistäni. Olen\nmenetellyt tyhmän ihmisen tavalla, joka jättää toimittamatta tärkeimmät\nasiansa, kunnes on liian myöhäistä ajatella niitä. Siis on minun\ntosiaankin syyttäminen itseäni. Siihen terävään ivaan, jolla teidän\nkirjeenne ovat kirjoitetut, en minä voi vastata samalla tavalla, sillä\nminä olen alakuloinen\", j.n.e. Yhtä surullinen mieli-ala ilmaisekse\nkoko kirjeen sisällyksestä ja yhtäläinen valitus toteuttamatta\njätetyistä aikeista onnen saavuttamiseksi.\n\nLähimmältä seuraavalta ajalta ei everstiluutnantti Stålsköld'istä ole\nmitään erinomaista kerrottavaa, paitse mitä Pekka ja sotamiehet\nmuistuttivat, nimittäin \"että heidän everstiluutnanttinsa kävi yhä\njuonikkaammaksi ja että oli vaikea enää tehdä mitään hänen mieltänsä\nmyöten\". He kummastelivat suuresti mikä onneton seikka lienee \"tehnyt\nhänen niin tyytymättömäksi kaikkeen\" ja odottivat \"että hän\nparantuisi\", mutta vuosi kului loppuun eikä mitään parannusta kuulunut.\n\nAlussa vuotta 1654 sai everstiluutnantti ystävältänsä Jakobsson'ilta\nnäin kuuluvan kirjeen: Tukholma Helmikuun 20 p:nä 1654.\n\n\"Suuri surusanoma on minulla tällä kertaa teille kerrottava, oikea\nonnettomuuden viesti! Meidän armollinen kuningattaremme eroaa\nhallituksesta, ja astuu alas isäinsä kunniakkaalta valta-istuimelta.\nÄlkää ollenkaan toivoko, että asia tälläkin kertaa jääpi sillensä; ei\nole enää toivomistakaan; Hänen Majesteettinsa on täydellä todella\nkyllästynyt meihin kelvottomiin, sittenkuin Pimentellikin,\nepätoivoissaan siitä että tällä nuhjuskansalla on niin niukalta kultaa\nja aarteita, on lähtenyt pois maasta. Kreivi Maunu on auttamattomasti\njoutunut haaksirikkoon onnen salakarille, ja tätä nykyä on Klaus Tott\nse mies, joka täysin kauhoin ammentaa yltäkylläisyyden kaivosta. Tahtoo\nharmista haljeta ajatellessa, että hän synnyltään ja sukuperältään on\nruotsalainen! Eikö olisi paljon kunniakkaampaa maalle ja valtakunnalle,\njos tämä Tott olisi esim. italialainen? -- Prinssi Kaarle Kustaa on\nsiis tuleva kuninkaasi! Mitä on ollut se tiedetään, mitä saadaan sitä\nei tiedetä.\n\n\"Ystävät ovat nähneet uutterat pyrintönsä kantavan hedelmiä ja\niloitsevat siitä.\n\n\"Toivon pian kohtaavani teidän, sillä epäilemättä tulevat uudet olot\nhäiritsevästi vaikuttamaan suloiseen lepoonne siellä Kaanaan maassa ja\nsaatte kai tyytyä lähempänä Siionin linnaa sijaitsevaan asuinpaikkaan.\nMinä arvelen että jalopeura pian lähtee metsästämään ja silloin on\nhyvä hänelle, jos hänellä on teidän kaltaisia apumiehiä seurassaan.\n-- Hyvästi siksi     Jakobsson\".\n\nKului sitten taasen pitkä aika ennenkuin everstiluutnantti Stålsköld\nsai mitään tietoja Tukholmasta, vaikka hän nyt hartaammin kuin koskaan\nennen halusi saada niitä. Saatuansa vihdoin kirjeen näki hän sen --\nkuningattaren kirjoittamaksi. Hän kehoitti siinä everstiluutnanttia\nsaapumaan niille valtiopäiville, jotka hän oli kutsunut kokoon Upsalaan\ntoukokuun alussa, siten saattaaksensa valtakunnan säädyt tilaisuuteen\nvastaan-ottamaan hänen jäähyväisensä ja vannomaan uudelle hallitsijalle\nalamaisuuden ja uskollisuuden valan.\n\nKirjettä seurasi everstinvaltakirja ynnä lahjoituskirja, jossa hänelle\nluvattiin kaksi taloa. Joko kuningatar oli katunut kovuuttansa\neverstiluutnanttia kohtaan ja nyt tällä runsaalla armolla tahtoi\npalkita sitä, taikka joko hän tahtoi tuleviksi ajoiksi pidättää häntä\npuoluelaistensa joukossa, taikka mistä syystä hän lieneekin korottanut\nhänen ja lahjoittanut hänelle nuo maatilat, varma on, että\nvastanimitetty eversti ei ollut erittäin tyytyväinen saamaansa, hänen\nomasta mielestänsä ja varmaan monen muunkin mielestä ansaitsemattomaan\neverstin-arvoon. Paljoa mieluisammin olisi hän suonut jääväänsä ilman\ntätä arvon-ylennystä ynnä sitä seuraavaa lahjoitus-kirjettä.\n\nKuningattaren kirje oli viipynyt niin kauvan matkalla että\neverstiluutnantti Stålsköld sai sen vasta toukokuun alussa. Hänen\nkäskynsä mukaan lähti hän viipymättä matkalle Ruotsiin, mutta ennenkuin\nhän saapui sinne, oli Kaarle Kustaa jo ehtinyt tulla kruunatuksi ja\nKristiina kuningatar oli lähtenyt pois maasta. Matkallansa oli\neverstiluut ... eversti piti meidän sanoa! tavannut ainoastaan sangen\nharvoja henkilöitä, jotka jonkunlaisella kaipauksella puhuivat\npois-menevästä kuningattaresta, mutta sitä vastoin oli seuraava iloinen\nhuudahdus kaikkialla tunkeunut kevennetyistä rinnoista: \"Jumalan\nkiitos! nyt olemme vihdoinkin saaneet kuninkaan maahan!\"\n\nSama iloisuus, vaikka vielä innokkaampi, kaikui vastaan Tukholmassa.\nEnsimmäisen iltansa vietti hän siellä Jakobsson'in seurassa, joka\npitkässä esitelmässä kertoi kaikesta siitä, mitä joko \"P.C.G. seura\"\ntaikka hän itse puolestaan oli toiminut jouduttaaksensa kuningattaren\nluopumista hallituksesta ja niin pian kuin mahdollista saattaaksensa\nvaltikan prinssin käsiin. Suurin osa hänen esittelystänsä ei kuulu\ntähän kertomukseen; ainoastaan seuraava kohta on meidän tässä ottaminen\nhuomioon.\n\n\"Te muistatte, hyvä eversti, varmaan sangen hyvin sen kesäaamun, jona\nte saatoitte kuningatarta Drottningholmaan? Luultavasti on myöskin\nsäilynyt muistissanne se kukkula, jonka huipulta te katselitte luonnon\nkauneutta ympäristössä; kun samassa kamala, hirvittävä ääni kyllä\nharmittavalla tavalla keskeytti kaikki teidän runolliset mietteenne?\"\n\n\"Kuinka? Tiedättekö te sen? Minä olen kuitenkin pitänyt asian salassa\nja kuningattarella ei liene ollut halua kertoa tätä tapausta\nkellenkään!\" huudahti eversti Stålsköld kummastuneena.\n\n\"Kukahan tietäisi tätä tapausta, jollen minä?\" sanoi Jakobsson\nhymyillen. \"Minähän juuri varta-vasten sitä tarkoitusta varten laitetun\ntorven avulla sainkin aikaan tuon hirveästi kamalan äänen, joka saattoi\nteidänkin urhoollisen sydämenne tuskasta sykkimään! Tuo oli kovin\nhullunkurinen ajatus -- eikö niin? Mutta kun minä tiedän kuinka\ntaika-uskoisia ihmiset, viisaimmatkin niistä, ovat, niin päätin\nkuningatarta kohtaan koettaa ennakkoluulon voimaa. Ja vielä tällä\nhetkelläkin, olen vakuutettu siitä, että minä tällä kujeellani joudutin\nhänen hallituksesta-luopumis-ajatuksiansa\".\n\n\"Siitä minäkin olen varmasti vakuutettu\", lausui eversti Stålsköld.\n\"Mutta missä ihmeellisessä paikassa te olitte piilossa, kun en minä,\nvaikka tarkasti etsin, voinut löytää vähintäkään jälkeä teistä?\"\n\nJakobsson rupesi nauramaan.\n\n\"Luuletteko\", sanoi hän, \"että minä olisin ollut kyllin yksinkertainen,\nnäyttääkseni itseäni jollekulle, kun tahdoin olla kummituksena ja käydä\nsemmoisesta! Ei eversti ystäväni, niin yksinkertainen en ollut! Ettekö\nmuista että te kerroitte minulle aiotusta retkestä, seuratessani teitä\nPortugalin lähettilään asuntoon? Minulla oli sen tähden hyvää aikaa\nvalita paikka ja niin hyvin olin kätkeytynyt erääsen luolaan, ett'ette\nolisi löytänyt minua, vaikka olisitte etsinyt neljä vuorokautta yhtä\nmittaa!\"\n\nKaarle Kustaa oli noussut Ruotsin valtaistuimelle pää täynnä suuria,\nkunnianhimoisia tuumia. Ne unelmat suurista voitoista ja loistavista\nurostöistä, jotka hänen oleskellessansa syrjäisessä Borgholmassa olivat\nkangastaneet hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan, nämät unelmat\nolivat nyt todellisuudessa pantavat toimeen. Sota oli sentähden hänen\nensimmäinen ajatuksensa aamulla, viimeinen ehtoolla. Ruotsin jalopeura\noli jo liian kauan levännyt, nyt piti sen taasen lähteä liikkeelle,\nlähteä tavoittamaan uutta saalista ja vereksiä seppeleitä! Mutta minne?\nsiitä vaan oli kysymys. Pian saatiin tähänkin kysymykseen kuitenkin\nvastaus ja sodan raivottaret alkoivat levittää hävitystä ja kauhua\nonnettomassa Puolanmaassa.\n\nEversti Stålsköld'in ei suotu seurata sankarikuningasta hänen\nvoittoisalla retkellään Puolanmaan sydämeen. Hän lähetettiin sitä\nvastoin siihen vähäläntäiseen joukkoon, joka Kustaa Aadolf\nLejonhufvud'in johdolla oli saanut toimekseen valloittaa Litvanmaata.\nKunniakkaalla tavalla lisättyään sotakunniaansa mainitussa maassa sekä\nLiivinmaassa, seurasi hän samaa Lejonhufvud'ia, kun hän kesällä 1656\nsotajoukon ylipäällikkönä tuli Suomeen, jonka rajain ylitse tsaarin\nsaaliinhimoiset joukot hävittäen olivat samonneet.\n\n\n\n\n25 LUKU.\n\n\nVenäläiset olivat tunkeuneet maahan samaan aikaan monessa kohden, sekä\nLaatokan pohjois- että eteläpuolella. He murhasivat, polttivat,\nryöstivät ja hävittivät kaikki mikä vaan eteen sattui. Hätä lähimmissä\nraja-seuduissa oli sanomattoman suuri. Nyt, kuten usein ennenkin,\nolivat Suomenmaan omat sotajoukot toimessa toisella taholla ja\nvuodattivat vertansa vieraalla maalla, samalla aikaa kuin heidän oma\nkotomaansa oli melkein kokonansa jätettynä alttiiksi vihollisten\nhävitykselle. Mutta nyt, kuten ainakin hädän hetkellä, oli Suomen\ntalonpoika valmis uhraamaan viimeisenkin veripisaransa isänmaan\npuolustukseksi, ja ne voimakkaat ponnistukset, joita maamme asukkaat\ntekivät kotonsa ja kontunsa suojelemiseksi, ovat kauneimpia koristuksia\nmeidän historiamme lehdillä.\n\nEräs vihollisen hävittäviä ratsujoukkoja oli tunkeunut\npohjois-Karjalaan ja sen luultiin aikovan Savonmaan kautta rynnätä\nHämeesen. Eversti sai käskyn noin kolmensadan miehen kanssa lähteä\nvastustamaan näitä pelättäviä vihollisia ja jos mahdollista\nkarkoittamaan heidät takaisin. Aikomus oli että hän matkalla maan\nitärajoille keräisi kansalta apuväkeä mieslukuisen joukkonsa lisäksi,\nja tällä tavoin onnistuikin hänen lisätä sotavoimaansa pariin tuhanteen\nmieheen, sillä kaikkialla mistä hänen matkansa kävi yhtyi häneen\njoukoittain talonpoikia. Tuskin tarvinnee mainita, että näiden\nmaalaissotilasten varustus ja aseet olivat perin huonot ja\nvaillinaiset. Ainoastaan aniharvat, kaikkein varakkaimmat heistä olivat\nvarustetut edes vähänkään kelvollisilla aseilla.\n\nEversti Stålsköld oli tämän joukkonsa kanssa saapunut pohjois Hämeen\nluonnon-ihaniin pitäjiin. Matkan rasituksista väsynyt miehistö piti\nlepoa erään vähäisen joen ylitse menevän sillan luona. Marraskuun\npäiväksi oli päivä erinomaisen lauhkea ja kaunis, aurinko paistoi niin\nlämpimästi kuin se ainoastaan harvoin paistaa syksyiseltä taivaalta.\nSillä aikaa kuin sotamiehet kootaksensa uusia voimia halukkaasti\nnauttivat niitä ruokavaroja mitä sattui olemaan käsillä, ratsasti\neversti alas sillalle ja katseli sieltä pohjanluontoisen maiseman\nkauneutta ympäristössä. Hän seurasi silmäilyillään mutkikasta\njokea jonka rantoja pitkin Puhuri jo oli laskenut kimaltelevan\nkristallikannen, mutta jonka aaltoset vielä keskellä joenuomaa vapaina\nja iloisina lirisivät eteenpäin. Etäällä viheriöitseväin orasvainioiden\nja kellastuneiden niittyjen toisella puolella kohosivat komean\nherrastalon musta katto ja valkoiset muurit härmäisten koivujen latvain\nylitse; vielä etäämmällä näkyi majesteetillinen kuusikkometsä kohoavan\nerään vuoriharjanteen rinteillä, jonka jyrkistä onkaloista mainittu\njoki suurella pauhinalla syöksi alas.\n\nKun eversti Stålsköld, ajatuksiinsa vaipuneena, katseli edessänsä\nolevaa, tässä ylempänä heikosti kuvattua maisemataulua, astui eräs\nsotamies hänen luoksensa. Lakki kädessä ja syvään kumarrellen lähestyi\nsotilas.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne herra eversti!\" lausui hän äänellä, joka todisti\nsurua ja huolta. \"Te katselette tätä herraskartanoa, kentiesi\nhaluaisitte tietää kuka siinä asuu ja kuka on kartanon omistaja?\"\n\n\"Myönnänpä että kernaasti haluaisin saada tietoa siitä\", vastasi\neversti ystävällisesti, kääntyen sotamiehen puoleen, jonka kanssa hän\npar'aikaa riehuvan sodan aikana oli ollut osallisena monissa vaaroissa,\nensiksi Litvassa, sitten Liivinmaalla ja vihdoin Suomessa.\n\n\"Siinä tapauksessa tahdon ilmoittaa teille että paroni Gyllenström asuu\nsiellä ja että hän myöskin on paikan omistaja\".\n\n\"Paroni Gyllenström!\" huudahti eversti kalveten. \"Tunnetko sinä sen\nherran?\" lisäsi hän tuokion vaiti oltuansa.\n\n\"Tunnen, herra eversti, minä tunnen hänen varsin hyvin, sillä minä\ntiedän että hän on enemmän perkele kuin ihminen\".\n\n\"Miksi niin arvelet?\"\n\n\"Minä kerron teille elämäni sadun -- se ei ole pitkä\" -- sanoi sotamies\nvihasta säihkyvin silmin. \"Nuo hävitettyjen huoneiden rauniot, jotka\nnäette tuolla oikealla puolella jokea, ovat ainoat jäännökset minun\nhyvin rakennetusta talostani, joka niin kauvan kuin ihmismuisto ulottuu\non mennyt perintönä meidän suvussamme, niin että minä perin sen\nisältäni, hän isältänsä j.n.e. Se ei ole koskaan ollut kenenkään\naatelismiehen omana, vaan me olemme aina maksaneet veroa suorastaan\nkruunulle. Eikä se kuulunut myöskään paroonin vapaaherrakuntaan.\nMutta talo oli liian likellä hänen hoviansa, ja kiihoitti hänen\nsaaliinhimoansa, sillä hän on yhtä ahnas kuin julmakin. Petoksella\nhankki hän itsellensä ensiksi oikeuden kantaa talon kruununverot ja\ntarjousi sitten polkuhinnasta lunastamaan itsellensä minun\nomistusoikeuttani maahan. Ja kun ei hän voinut saada minua siihen\nmyöntymään, niin rupesi hän kaikilla tavoin, mitä suinkin ajatella\nvoipi, kiusaamaan minua. Hän kiskoi minulta liiallisia veroja, vaati\nlaittomia päivätöitä ja hakkautti väellänsä maahan suuren osan talon\nmetsää. Mutta kun ei hän tällä kaikella voinut kukistaa minun\nvastustustani, niin ilmoitti hän vuoden 1654 sotamiesten otossa minun,\nsanoen minun kuuluvan hänen alustalaisiinsa, ja minä otettiin ilman\nmuita mutkia sotamieheksi. Siten pakoitettuansa minun jättämään kotoni\nja kontuni yhdisti hän taloni muihin tiluksiinsa, ja minä näen nyt\nisäni perinnöstä ainoastaan raunioita jälellä\". -- Liikutus, joka\nvaltasi hänen kertoessaan näitä kokemiansa kärsimyksiä pakoitti\nsotilaan tässä muutamaksi silmänräpäykseksi keskeyttämään\nkertomuksensa. Sitten jatkoi hän: \"Mutta julmuus, millä hän kohtelee\ntalonpoikia, ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen julmuuteen,\njota hän on osottanut koti-elämässään. Ah! muistellessani hänen\nrouvaansa -- Jumala hänen sieluansa siunatkoon -- voipi vieläkin\ntapahtua, että kyyneleet herahtavat silmistäni. Hän oli enkelin\nkaltainen, ja me nimitimme häntä 'Taivaan armoksi' kun olisi ollut\nsanottava 'Hänen armonsa!' Hän lohdutti kärsiviä, hän itki\nmurheellisten kanssa ja armahti onnettomia, mutta hän, ihmisraukka, oli\nkuitenkin onnettomin meistä kaikista\".\n\n\"Mitä hänestä? Sano pian mitä tiedät hänestä!\" ärjäsi eversti\nkuumeentapaisella pikaisuudella.\n\n\"Mitä minä tiedän hänestä?\" toisti sotilas murheellisena. \"Oi, herra\neversti, minä tiedän niin vähän ja kuitenkin niin paljon! Muutamat\nsanovat että paroni monen rääkkäyksen perästä on tappanut hänen, toiset\narvelevat että hän ruumis-arkussa on hautuutanut puunkappaleita hänen\nsijassansa, ja että hänen armonsa vielä elää muurattuna erääsen\nkomeroon seinässä, johon hän pienestä rei'ästä antaa hänelle sen verran\nruokaa että se hädin tuskin riittää pitämään häntä hengissä\".\n\nKylmä väristys kävi eversti Stålsköld'in ruumiin läpi, hän kävi kalman\nkalpeaksi ja oli horjahtaa alas hevosen selästä.\n\n\"Vai niin, lurjus!\" huudahti hän hampaitansa kiristäen. \"Sentähdenkö\njätit Tukholman ja asetuit asumaan tähän syrjäiseen seutuun, että\nvoisit oikein pirullisesti kiusata viatonta raukkaa? Voi kuitenkin\nsinua! Kaikki helvetin vallat, sinun uskolliset liittolaisesi eivät voi\npelastaa sinua minun rankaisevasta kädestäni\".\n\nLepoaika oli nyt lopussa ja torven toitotus kutsui lähtöön. Synkkänä ja\nkolkkona kuni myrskyinen syys-yö ratsasti eversti Stålsköld joukkonsa\netunenässä, ja nähtiinpä hänen toisinaan ottavan esille ja tyystin\ntarkastavan pistooleja, jotka olivat hänen vyöllänsä. Myöskin\nsotamiehiin näytti päällikön synkkyys tarttuneen, sillä äänettöminä,\nsanaa vaihtamatta marssivat he eteenpäin. Vihdoin ehdittiin siihen\nkylään, jossa oli päätetty levää yötä. Useimmat väsyneistä sotilaista\netsivät lepoa, -- mutta niin ei tehnyt heidän everstinsä.\n\n\"Minä ratsastan ulos muutamaksi tunniksi\", sanoi tämä palvelijallensa\nPekalle. \"Älä ollenkaan ole letoton jos viipyisinkin poissa jälkeen\npuoli-yön. Viimeistään taas olen täällä aikaisin huomen-aamulla, vähää\nennen kuin lähdemme jatkamaan matkaa\".\n\nUskollinen palvelija heitti tutkivan ja huolta ilmaisevan silmäyksen\nherraansa ja uskalsi muistuttaa: \"Mutta hyvä eversti, ettehän toki\nratsastane ulos yksinänne? Voisittehan joutua jonkun vihollisen\npartiojoukon käsiin, jonkun -- --\"\n\n\"Ole huoleti minusta, Pekka. Meillä on vielä hyvä matka, ennenkuin\ntapaamme ketään vihollista\", keskeytti häntä eversti ja tarkasti vielä\nkerran pistoolejansa.\n\nTämä lisäsi Pekan levottomuutta, ja laskien polvillensa pyysi hän\nherraansa, että tämä ottaisi hänen, Pekan, kanssansa.\n\n\"Ei, minun täytyy ratsastaa yksin, ihan yksin. Älä sentähden enää\nsuututa minua rukouksillasi!\"\n\nSaatuansa tämän vastauksen näki Pekka, että kaikki enemmät rukoukset\nolisivat olleet turhat. Hän salasi sentähden niin hyvin kuin voi surun\nsydämeensä, mutta sitä ajatusta ei hän voinut salata itseltänsä, ett'ei\nhän ollut milloinkaan ollut niin levoton herransa takia kuin hän nyt\noli. \"Aavistus sanoo minulle, että joku onnettomuus kohtaa häntä tällä\nretkellä\", ajatteli hän.\n\nKuitenkin oli eversti lähtenyt. Niin pian kuin hän oli päässyt kylän\nnäkyvistä, ajoi hän täyttä laukkaa eteenpäin. Tultuansa sille sillalle,\njosta edellisessä on ollut puhe, kääntyi hän sille tielle, joka\nhuolellisesti istutettujen lehtipuiden välitse johti paroonin linnaan,\njonne hän pian saapui.\n\nEi yhtäkään ihmistä näkynyt pihalla. Koko suuri rakennus näytti\nautiolta ja asumattomalta ja teki kammoittavan vaikutuksen vieraasen;\nse oli valkeine, yksivakaisine muureineen suurenmoisen muurihaudan\nkaltainen.\n\nMutta eversti Stålsköld'illä ei ollut aikaa pitkiin mietiskelemisiin.\nTosin tunsi hän että tuo häntä tässä kaikkialla ympäröivä\nhaudantapainen kolkkous painoi hänen mieltänsä, mutta sen ohessa\nkiihtyi hänen vihansa ja suuttumuksensa joka silmänräpäys.\nKiiruusti sitoi hän hevosensa erääsen maahan lyötyyn paaluun ja lähti\nsitten nopein askelin ylös eräitä portaita, jotka rakennuksen\npääsisäänkäytävästä johtivat toiseen kerrokseen, Ehdittyänsä yläkertaan\ntarttui hän umpimähkään ensimmäiseen oveen, mikä hänen eteensä sattui.\nLukko ei kestänyt hänen voimakasta tempaustansa ja ovi lensi auki.\nHuone, johon hän nyt tuli, oli pieni ja pimeä; ainoastaan yhdestä\nainoasta ahtaasta ikkunasta pääsivät valonsäteet tunkeutumaan sisään.\nHuoneessa vallitsi pahanhajuinen, ummehtunut ilma, joka kyllin\ninhottavalla tavalla tunki everstin sieramiin.\n\nViereisestä huoneesta kuului hiljaista kolinaa. Eversti tarttui\npistooliin ja se kädessä meni hän eteenpäin. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä seisoi hän vastatusten verivihollisensa -- paroonin\nkanssa.\n\nPaljon oli parooni muuttunut, sittenkuin eversti Stålsköld, joka nyt\ntuskin tunsi hänen, oli hänen nähnyt viimeiksi. Hänen kasvonsa olivat\nlaihat ja vaaleankeltaiset, hänen syvälle painuneet silmänsä\ntuijottivat kamalasti, melkein kuni mielipuolen päässä, rypyt hänen\notsassansa olivat lisääntyneet ja käyneet syvemmiksi, ja hiukset,\nkampaamattomina ja siivoomattomina, törröttivät melkein pystyssä.\nMyöskin hänen pukunsa, joka ei ollut puhdas eikä siisti, todisti\nkylläksi kaunopuheliaasti puuttuvaa hoitoa ja huolenpitoa, ja teki\nhänen näkönsä vieläkin kamalammaksi.\n\nEversti Stålsköld seisoi hetken äänetönnä, ällistyneenä, nähdessään\nkuinka perinpohjin tuo ennen niin hieno hovimies oli muuttunut.\nVihdoin katkasi hän äänettömyyden ja lausui pelottavalla äänellä:\n\"Rikos on painanut leimansa teidän kasvoihinne, ja teidän pirullinen\nkyykäärmeenluontonne loistaa ei ainoastaan teidän silmistänne vaan koko\nteidän olennostanne. Ei koskaan ole perkeleellä tässä mailmassa ollut\ntodellisempaa kuvaa kuin te olette tällä hetkellä! Mutta vapiskaa,\nkonna! Minä tulen nyt muistuttamaan teitä vannotusta valastani ja\nkostamaan niitä ilkitöitä, joita te olette tehnyt viattomimmalle luojan\nluomista olennoista\". -- Tässä keskeytti eversti puheensa ja iski\nkatseensa paroonin kasvoihin, jotka olivat käyneet kalman kalpeiksi\nkiukusta. Kuitenkaan ei hän virkkanut sanaakaan. Eversti Stålsköld\nlopetti taasen äänettömyyden ja lausui: \"En tahdo salata teiltä, että\nviimeinen hetkenne on lähellä ja että minä aion ilman muita mutkia\nlähettää kuulan otsaanne! Mutta sitä ennen vaadin minä teidän\nlyhykäisesti tekemään tilin niistä ilkitöistä, joita olette tehnyt, sekä\nsiitä kamalasta kohtalosta, jonka alaiseksi olette saattanut onnettoman\nElvira raukan. Oletteko murhannut hänen taikka elääkö hän vielä\nelämätä, johon verraten kuolema olisi tuhat vertaa parempi? Tunnustakaa\nrikoksenne ja selittäkää miten tämän asian laita on?\"\n\nEversti Stålsköld odotti turhaan vastausta; ei sanaakaan kuulunut\nparoonin huulilta, mutta hänen ruumiinsa värähteli kuni vilutautisen ja\nmitä moninaisimmat mietteet risteilivät hänen päässänsä.\n\nYht'äkkiä näyttivät hänen rauhattomat ajatuksensa löytäneen\npelastuskorren, jota ne hapuilivat. Hänen terävissä kasvonjuonteissaan\nkuvautui pian haihtuva tyytyväisyyden loiste, josta tottuneen\nhovimiehen kuitenkin onnistui poistaa kaikki se iva, millä hän\nsydämensä syvyydestä katseli suoraluontoista, ritarillista\nStålsköld'iä. Parooni loi vitkalleen katseensa everstiin, ja\nteeskennelty suru ja kärsimys kuvautuivat mestarillisesti hänen\nkasvoissaan; mutta yhä edelleen pysyi hän äänettömänä.\n\n\"Te aiotte siis kuolla paatuneena konnana, keventämättä edes\nomaatuntoanne rikoksienne tunnustamisella!\" huusi eversti kohottaen\npistoolia paroonin otsan tasalle.\n\nTämän liikkeen tapahtuessa ei paroonin kasvojen juonteissa voinut\nhuomata mitään muutosta. Asettaen käsivartensa ristiin rinnallensa\nlopetti hän vihdoin äänettömyytensä ja luoden kylmän katseen\nStålsköld'iin lausui hän odottamattomalla tyyneydellä:\n\n\"Lauaiskaa, jos teitä haluttaa, ja tehkää loppu elämästä, joka teidän\ntähtenne on ollut ilottomampi kuin maan poveen kätketyn, auringon\nlämpöä ja valoa kaipaavan madon! Teidän ajattelemattomuudellenne ja\nkevytmielisyydellenne ei näy mikään olevan pyhää, ja murhanteko\nsoveltunee varsin hyvin teidän entiseen menetystapaanne\". Hänen näin\npuhuessaan näytti hänen luottamuksensa sanojensa hyvään vaikutukseen\nlisääntyvän, ja viattomasti vääryyttä kärsineen siveellisellä\netevämmyydellä jatkoi hän raikkaalla ja vakavalla äänellä. \"Se, joka on\nriistänyt minulta koko elämäni onnen, tekee minulle muutoin ainoastaan\nhyvän työn riistäessään minulta hengen, joka ei minulle enää ole\nminkään arvoinen. Älkää sentähden epäilkö täyttää kaunista tekoanne!\"\n\nEversti Stålsköld antoi kätensä hiljalleen vaipua alas. Hän näytti ensi\nsilmänräpäyksessä ikäänkuin joutuneen hämille paroonin sanoista ja\nheitti vakaisen silmäyksen omaan sydämeensä, jossa hän myöskin keksi\nkuvan, joka ulkonaisissa piirteissä muistutti sitä hirvittävää\nkuvausta, minkä Gyllenström juuri oli esittänyt hänelle. Mutta silmäys\nparoonin petollisiin kasvoihin, joka nyt, luullen ett'ei vastustajan\nhuomio ollut häneen kiinnitetty, salavihkaa katseli Stålsköld'iä,\nviritti viimeksimainitussa taasen täyteen liekkiin sen hehkuvan\nmielikarvauden, joka oli pakoittanut hänen tulemaan tähän onnettomaan\npaikkaan.\n\n\"Lakatkaa paatuneista syytöksistänne ja tehkää minulle tili, jota\nvaadin teiltä\", ärjäsi hän, ja astui taasen askeleen lähemmäksi\nvankiansa.\n\n\"Minä en ole velvollinen tekemään teille mitään tiliä enkä aio sitä\ntehdäkään!\" vakuutti parooni Gyllenström. \"Ainoa tili mikä tässä olisi\nvoinut tulla kysymykseen olisi ollut tehtävä ase kädessä, mutta\ntämänkin tilin olette te tehnyt mahdottomaksi tunkeumalla\nsalamurhaajana väkivallalla minun huoneeseni\".\n\n\"Jos olisin vaatinut teitä kaksintaisteluun\", vastasi Stålsköld, \"niin\nmitä takeita minulla olisi ollut siitä, ett'ette siinä tapauksessa\nolisi käyttänyt tavallista kavalaa ja petollista sotatapaanne?\"\n\nYlpeänä siitä että oli onnistunut saamaan tuon aseiden käyttämisen\npaljoa paremmin kuin taitavaan sanakiistaan tottuneen sotilaan\nsuullisesti puolustamaan menetystapaansa, loi parooni Gyllenström nyt\nStålsköld'iin arvokkaan katseen ja vastasi:\n\n\"Kavaluus ei ole koskaan saastuttanut minun ikivanhan vaakunaani\npuhtaita värejä, ja minun kunniasanani lienee toki yhtä luotettava kuin\nteidän!\"\n\nTässä oli kuitenkin rehellisen Stålsköld'in mielestä menty liian\npitkälle, ja kiivastuen huusi hän vihasta vapisevalla äänellä:\n\n\"Vai minä hävytön konna! Niinkö julkeatte sanoa minulle, te, joka\nlähettiläidenne kautta mitä inhottavimmalla tavalla tahdoitte\nsalaisesti murhauttaa minun Tukholmassa, te, joka samain\nkonnamaisuutenne välikappaleiden kautta syöksitte minun kuohuviin\naaltoihin myrskyisellä merellä! Nämät konnatyöt eivät kuitenkaan ole\nvielä mitään niiden rikosten suhteen, joita te sittemmin olette tehnyt,\nmutta nekin jo ovat siksi suuria ja inhottavia, ett'ei teillä ole\nmitään oikeutta vaatia kunnioitusta ja luottamusta!\"\n\nParooni Gyllenström'in omatunto ei ollut valmistamaton siihen että\neversti Stålsköld'illä oli ollut ainakin varma aavistus siitä että ne\nmurhayritykset, joita häntä vastaan oli tehty, olivat alkujaan\nlähteneet hänen leppymättömästä vihamiehestään, paroonista. Sentähden\nkuunteli hän tyynellä halveksivaisuudella everstin suoria sanoja, ja\nilvehymyllä vastasi hän:\n\n\"Minulla olisi oikeus vaatia teiltä todistuksia näihin halpamielisiin\nsyytöksiin. Jos teillä Tukholmassa taikka missä hyvänsä on ollut\nonnettomuus joutua joidenkin roistojen käsiin, niin ei kukaan voine\ntehdä minua siitä vastuun-alaiseksi. Ja vaikkapa epäilisittekin minun\npalveluksessani olevia henkilöitä, niin huomatkaa, että teidän\nsekaantumisenne minun perheellisiin oloihini ei ole voinut pysyä salassa\nheiltä kaikilta ja että he ymmärrettävästä innosta isäntänsä asian\nhyväksi mahdollisesti ovat saattaneet koettaa rikoksella, jota minä\ninhoan, kostaa minun oikeuttani\".\n\nIkäänkuin rivakkaalla askeleella vapauttaaksensa itsensä niistä\nsolmiavista sanoista, joita nyt rupesi kietoutumaan hänen ympärillensä,\nhuusi Stålsköld:\n\n\"Näyttääkseni kuinka lujasti minä luotan asiani oikeuteen, ulotan minä\njalomielisyyteni teidän konnamaisuutenne ylitse. Ottakaa tämä!\"\n\nEversti Stålsköld oli puhuessaan irroittanut toisen pistooleistansa\nvyöltään ja tarjosi sen nyt paroonille.\n\nIlon välähdys loisti tämän kasvoista, mutta kieltävällä liikkeellä\nsysäsi hän tarjotun aseen luotansa ja astui akkunan luokse.\n\nParooni veti syrjään raskaan villaisen akkunavaatteen. Hän aukasi\nsalvat, jotka pitivät kiinni akkunaa ja syys-illan viileä ilma virtasi\nummehtuneesen huoneesen.\n\n\"Katsos tänne\", lausui hän liikutetulla äänellä everstille, joka\nverkalleen oli lähestynyt akkunaa, kiinnittäen pistooleja vyöllensä.\n\nStålsköld loi silmäyksen illan pimeydessä lepäävän seudun yli. Tästä\nakkunasta, kukkulalle rakennetun niin kutsutun linnan yläkerroksesta\noli lavea näköala rakennusta ympäröiväin lehtipuiden ylitse. Etäämmällä\nolevain viljeltyjen vainioiden takana häämöitti silmään jylhä hongisto,\nja tästä seudusta kuului illan hiljaisuudessa kallioseinäin välissä\nalaspäin syöksyvän kosken kova-ääninen kohina.\n\n\"Tuolla on paikka\", sanoi parooni, osoittaen kädellänsä siihen\nsuuntaan, josta kosken pauhina kuului, \"tuolla on paikka, missä meidän\nkohtalomme on ratkaistava. Kalliot, jotka kohoavat molemmin puolin\nväsymätöntä koskea, ovat nähneet minun mielipuolena surusta sen vuoksi\nett'en ole omannut sen naisen rakkautta, jota minä sisällisintä\nolentoani kalvavalla intohimolla olen rakastanut. Tämä paikka tuntee\nkoko sen sanomattoman kirouksen, jonka teidän rikoksellinen rakkautenne\non saattanut minun avioliittooni -- siellä on sovelias paikka joko\nminun taikka teidän taikka meidän molempain erota elämästä\".\n\n\"Minä olen suostunut tähän kaksintaisteluun ja annan myöskin määrätä\npaikan sitä varten, mutta minä vaadin että meidän asiamme tulee\nratkaistuksi jo tänä iltana, sillä huomen-aamuna jätän minä jo tämän\npaikkakunnan. Valmistakaa siis itsenne heti seuraamaan minua!\"\n\nParooni kumarsi syvään ja hänen onnistui salata se ilkkuva ilo, joka\nsamassa loisti hänen kasvoillaan.\n\n\"Minä seuraan teitä aseettomana ja olen paikalla valmis seuraamaan\nteitä, herra eversti, jahka olen noutanut viitan päälleni suojaksi\nillan viileyttä vastaan. Niin totta kuin elän, palaan minä takaisin\nmuutaman silmänräpäyksen perästä\".\n\n\"Minä uskon teidän sanaanne, parooni, ja odotan teitä tässä huoneessa\",\nsanoi Stålsköld. Parooni osotti häntä arvokkaalla viittauksella\nistahtamaan nojatuoliin. Sen perästä läksi Gyllenström ulos huoneesta,\nja hänen askeleensa kuuluivat vielä hetken aikaa kaikuvan linnan\nkiviportailla.\n\nEhdittyänsä alakertaan kiiruhti parooni askeleitansa, käyden avaran\netehisen toiseen päähän. Siellä avasi hän oven, josta tultiin suureen\nasumattomaan huoneesen. Ennen komeat kultavaatetapetit, jotka\nverhosivat seiniä, riippuivat repaleina, ja avatusta ovesta virtaava\nilma saattoi ne vähäiseen liikkeesen. Pimeys tässä huoneessa\nalakerroksessa oli suurempi kuin yläkerroksessa, joka kohosi tiheiden,\nvaikka nyt jo lehdettömien vanhain rakennusta ympäröiväin pensasten\nyli. Vakain askelin astui parooni huoneen läpi, napautti kerran ovelle,\njoka johti vähäiseen linnan nurkkakamariin.\n\nSilmänräpäyksen kuluttua aukesi ovi, ja synkkä haamu tuli näkyviin,\nkynttilä kädessä valaisten paroonia. Hänen kasvonsa olivat semmoiset,\njoita ei voi unhottaa, joka ne on kerran nähnyt. Meille eivät ne olleet\ntuntemattomat. Nuo lujasti yhteen puristetut huulet, nuo rypistyneet\nsilmäkulmat eivät voi olla kenenkään muun kuin paroonin kaikissa\nkonnantöissään uskollisen kätyrin, onnettomuutta ennustavan\ntaloudenhoitajan, herra Mörk'in.\n\nParooni astui kiiruusti sisään ja lukitsi itse mitä suurimmalla\nhuolella oven. Kanssapuhe, jota pidettiin hiljaisella äänellä hänen\nja taloudenhoitajan välillä ei ollut pitkä. Mitä suurimmalla\ntarkkaavaisuudella kuunteli herra Mörk paroonin sanoja ja kun tämä oli\nlopettanut, kuvautui pirullinen, ilkkuva ilo hänen synkissä\nkasvoissaan. Mitä heidän puhelunsa koski, saamme kohta tietää.\n\n\"Luottakaa minuun, herra parooni\", lausui taloudenhoitaja kuiskuen,\nvalaistessaan kynttilällä paroonille tietä hänen mennessään ulos. Heti\nsen perästä lukittiin ovi.\n\nParooni kiiruhti askeleitansa. Tultuansa etehiseen kääri hän viitan\nympärilleen ja astui taasen portaita ylös siihen huoneesen, johon\njätimme Stålsköld'in.\n\nStålsköld'in ajatukset eivät olleet sen lyhyen ajan kuluessa, jonka hän\nodotti paroonia, ollenkaan olleet kaksintaistelussa, joka hänellä\nhetken perästä oli taisteltavana. Tuskallisesti kuvautui hänen sielunsa\nsilmäin eteen ennen niin eloisan Elvira S----hjelm'in kuva, jota hän\nvertaili siihen huolten kalvamaan hahmoon, jonka kaltaiseksi hänen\nmielikuvituksensa nyt loi hänen. Kentiesi oleskeli Elvira nyt saman\nkaton alla kuin hänkin vaikk'ei hänelle kuitenkaan ollut mahdollista\nlieventää hänen kohtaloansa, se kun oli kiinnitetty hänen halveksitun\npuolisonsa kohtaloon.\n\nParoonin palaaminen huoneesen keskeytti hänen ajatuksensa.\n\n\"Minä olen valmis seuraamaan teitä, herra eversti\", lausui tämä, hieman\nkumartaen, samassa kuin hän levitti mustan, avaran viittansa, joka\nhänellä oli olkapäillään, ikäänkuin vielä varmemmin vakuuttaaksensa\nStålsköld'iä, että hän oli pitänyt sanansa ja aikoi aseettomana seurata\nhäntä.\n\nVirkkamatta sanaakaan astui Stålsköld ulos huoneesta ja molemmat\nveriviholliset lähtivät syyspimeässä kulkemaan määräpaikkaansa kohden,\nvaihtamatta sanaakaan keskenänsä koko matkalla. Tämä matka tuli sangen\npitkäksi, sillä parooni valitsi tahallansa pitemmän niistä kahdesta\ntiestä, jotka johtivat koskelle.\n\nKuitenkin tahdomme nyt jättää heidät tuokioksi ja palata siihen\nhuoneesen, johon äsken jätimme herra Mörk'in.\n\nKun parooni Gyllenström oli, kuten äsken kerroimme, lähtenyt siitä\nhuoneesta linnan alakerrassa, jossa hänen taloudenhoitajansa asui, otti\ntämä kiiruusti seinältä pienoisen sarvilyhdyn, sytytti kynttilän siinä\nsekä kääri sitten ympärilleen avaran ratsastusviitan. Käsivarrelleen\nheitti hän toisen samallaisen päällysvaatteen.\n\nHän painoi äkisti erästä melkein huomaamatonta jousta, ja äänettömästi\naukeni keskellä huoneen sivuseinää oleva laatikko ja kapea, matala\naukko tuli näkyviin paksussa muurissa, jonka läpitse jyrkät salaportaat\njohtivat herra Mörk'in asuinhuoneen yläpuolella olevaan huoneesen\nyläkerrassa.\n\nKiirein askelin riensi hän ylös näitä salaisia portaita, työnsi kooten\nkaikki voimansa auki raskaan salvan, joka lukitsi tämän porraskäytävän\nyläpäässä olevan oven, ja astui sitten käskevän vakaalla, huolettomalla\nkäytöksellä huoneesen, jossa paroonin puoliso, onneton Elvira, jo kauan\naikaa oli pidetty eroitettuna maailmasta.\n\nHuonetta valaisi heikosti palava lamppu. Akkunan eteen oli tehty\nlautaseinä, joka kuitenkin loppui noin kyynärän verran katosta\nalaspäin, joten päivän aikana heikko valo pääsi tunkeumaan huoneesen.\n\nVaikka pieni, oli tämä huone kuitenkin tavallansa mukavan, jopa\nkomeankin näköinen. Seiniä peittivät sievästi kirjatut tapetit, joiden\nmuinoin loistavat värit kuitenkin jo olivat paljon vaalenneet.\nHuonekalut olivat todellisia taideteoksia, kaunistetut taidokkaasti\ntehdyillä leikkauksilla ja silatut kallisarvoisilla puulajeilla. Herra\nMörk'in astuessa sisään makasi Elvira puolinukuksissa seinän vieressä\nolevalla sohvalla. Hän oli hyvin kuihtuneen näköinen. Vaikka hänen\nväsymättömän vartijansa, taloudenhoitaja Mörk'in, jolla yksinänsä oli\noikeus päästä vapaaherratar Gyllenström'in kaikesta ulkomaailmasta\neroitettuun huoneesen, olikin tapana alituisesti käydä hänen luonansa,\nloi hän nyt kuitenkin levottoman, kysyväisen silmäyksen miehensä\njääkylmään, rohkeaan kätyriin, sillä tähän aikaan vuorokaudesta sai hän\nkuitenkin tavallisesti olla vapautettuna hänen läsnäolostansa.\n\nVähäisellä kohteliaisuuden vivahduksella lausui herra Mörk heti\nhuoneesen tultuansa:\n\n\"Suvaitkaa, rouva vapaaherratar, valmistautua heti seuraamaan minua\".\n\nVapaaherratar nousi ylös ja astui tyynenä häntä vastaan. Koko hänen\nolennossaan voi huomata samalla kertaa nöyryyttä ja loukkaamatonta\narvoisuutta.\n\n\"Ja ken käskee minua seuraamaan teitä?\" sanoi hän, luoden vakaan\nsilmäyksen herra Mörk'iin.\n\n\"Parooni\" -- vastasi herra Mörk lyhyesti ja huolettomalla äänenkorolla,\njolla hän ikäänkuin tahtoi ilmoittaa ett'eivät mitkään kysymykset\neivätkä vastaansanomiset tässä olleet paikallansa. \"Siis\", lisäsi hän,\nojentaen Elviralle myötänsä tuodun viitan, \"siis täytyy se tapahtua. Yö\ntulee kylmä ja matkamme tulee kenties kyllin pitkäksi. Te tarvitsette\ntämän viitan\".\n\n\"Ja minne aikoo parooni viedä minun?\" kysyi Elvira äänellä, joka\nosoitti kuinka arvottomalta elämä jo näytti tälle vielä nuorelle\nnaiselle.\n\n\"Sitä en tiedä. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua\" sanoi herra Mörk,\navaten oven sammutettuansa lampun huoneessa.\n\nElvira heitti herra Mörk'in tuoman raskaan viitan hartioilleen ja veti\nsen päähineen päänsä ylitse, samassa kuin hän hiljaisesti huo'aten\njätti yksinäisen kammionsa, joka todenteolla oli ollut hänelle rakas,\nsillä se oli vapauttanut hänen joka päivä näkemästä paroonia, hänen\npuolisoansa. Ainoastaan jostakin erityisestä syystä oli parooni joskus\nkäynyt tässä huoneessa.\n\nTultuansa alas herra Mörk'in huoneesen viipyivät he siinä ainoastaan\nniin kauan, että taloudenhoitaja mitä huolellisimmasti ehti lykätä\nlaatikon takaisin paikallensa. Sitten sammutti hän Kynttilän lyhdystä\nja astui nyt vankinsa kanssa hänen oman kamarinsa ulkopuolella olevan\nkolkon etuhuoneen läpi ulos pihalle.\n\nTäällä tarjosi hän vapaaherrattarelle käsikynkkänsä ja kääntyi äkkiä\nalas pitkään lehtokujaan, joka johti talosta koskelle päin. Heidän\nmustat haamunsa katosivat pian syys-illan pimeyteen. Tie, jonka herra\nMörk oli valinnut, oli paljon lyhyempi kuin se, jota parooni eversti\nStålsköld'in kanssa kulki samaan aikaan, samaa päämaalia kohden.\n\nKoko tämä tapaus oli tapahtunut lyhyemmässä ajassa kuin mitä oli mennyt\nsen kertomiseen.\n\nMatkalla koskelle oli jo tullut täydellinen yö-pimeä, ja kuu, joka\nainoastaan kolmannella osalla pintaansa valaisi maata, loi vain\nniukasti valoa vaeltajain polulle. Polku kävi herraskartanon ja metsän\nvälillä olevan avaran niityn poikki. Jos Stålsköld kävellessään\nparoonin kanssa olisi heidän ehdittyänsä sille mäennyppylälle, jonka\nylitse suuri maantie kulki, silmäillyt ympärillä olevaa seutua, olisi\nhän himmeässä kuunvalossa nähnyt nämät varjot liikkuvan eteenpäin\nniityllä. Heti sen perästä kääntyi maantie, tehden äkkimutkan\nvastaiselle suunnalle, ja vasta etäämmällä kulki se suoraan koskea\nkohden.\n\nHerra Mörk ja hänen vankinsa eivät alussa vaihtaneet sanaakaan\nkeskenänsä. Kulettuansa niityn poikki tulivat he sangen tiheään\nmetsään, jonka risteilevillä poluilla taloudenhoitaja liikkui yön\npimeydessä semmoisella varmuudella, että siitä helposti voi huomata\nhänen täydellisesti tuntevan seudun. Pian rupesi kosken kohina\nkuulumaan selvemmin. Metsä harveni harvenemistaan, kunnes näkyviin tuli\nalastomia kallioita ja vuoren onkaloita, joiden välissä syyssateiden\npaisuttama koski nopeasti riensi eteenpäin.\n\nTämä koski, jota me jo ennen Stålsköld'in seurassa olemme sen\nyläpuolella joen ylitse menevältä sillalta katselleet, syöksi edempänä\nolevaa suurta järveä kohden kahdella putouksella. Ylempi heti sillan\nalapuolella oleva putous ei ollut niin jyrkkä eikä myöskään niin\nahtaalle kallioseinäin väliin pakoitettu kuin alempi, joka kappaleen\nmatkan päässä kootuin voimin syöksi alas kolkkojen ja jylhien\nkalliolohkareiden välitse.\n\nNäiden kahden putouksen välillä oli tyynempi suvantopaikka, jonka\nylitse voimakkaasti soutamalla vaaratta voi kulkea veneellä toiselta\nrannalta toiselle. Tämän suvannon tunsivat seudun asukkaat hyvin, mutta\nkäyttivät sitä varsin harvoin, koska vähinkin varomattomuus ylitse\nkulkeissa jo oli saattanut monen varmaan perikatoon vuolaassa,\nterävillä kallionlohkareilla täytetyssä alemmassa putouksessa.\n\nTähän ylitsemenopaikkaan saattoi herra Mörk vapaaherratar\nGyllenström'in. Heidän saavuttuansa paikalle katkasi hän pitkän\näänettömyyden ja lausui kuiskaavalla äänellä.\n\n\"Tänne on parooni käskenyt minun saattaa teidät. Suvaitkaa levähtää\nniinkauan kuin odotamme paroonin tuloa, sillä meillä on vielä tänä yönä\nmatkustettavana sangen pitkä matka autioiden, synkkäin metsäin läpi.\nParoonilla on erityinen syy nykyään muuttaa perheväkensä kanssa\nsydänmaahan, hirvimetsän takalolle perustamaansa uudistaloon. Toivomme\nkuitenkin voivamme tehdä teidän elämänne siellä yhtä suloiseksi kuin\nlinnassakin\", lisäsi taloudenhoitaja ilkkuvalla äänellä.\n\nElvira istui kallionlohkareelle vähääkään kummeksimatta tätä paroonin\nodottamatonta tekoa. Kaikki, mikä koski hänen miestänsä, oli tullut\nhänelle arvottomammaksi kuin jokapäiväisin tapaus hänen elämässään.\nIkäänkuin kuolonväsymys oli huomattava tämän nuoren naisen koko\nolennossa, jota ei yksikään toivon säde enää virkistänyt.\n\nHerra Mörk kävi muutaman askeleen eteenpäin polkua, joka kulki pitkin\nvedenrajaan. Hänen ei olisi ollut tarvis, niinkuin hän kuitenkin teki,\nalituisesti katsoa taaksensa, pysyikö Elvira paikallansa. Tämä ei\nkoettanutkaan yön pimeydessä lähteä karkuun vartijattansa. Pari syltä\nsiitä paikasta, johon herra Mörk oli jättänyt vankinsa, kohosi sangen\nsuuri yksinäinen kallionlohkare; sen ohitse saattoi parilla askeleella\ntulla suurelle, vedenpinnan ylitse kohoavalle kivelle. Tästä, jossa\njokiranta muodosti vähäisen tyynen lahdekkeen, oli pienoinen vene\nhuolellisesti kiinnitettynä rantaan. Tämän venosen laittoi herra Mörk\npikaisesti järjestykseen; kalliolohkareen vieressä olevasta kolosta\notti hän kaksi paria airoja, jotka hän asetti veneesen, ja sen\ntehtyänsä irroitti hän nuoraa niin paljon, että veneen missä\nsilmänräpäyksessä tahansa voi lykätä ulos rannasta.\n\nSaatuansa kaikki näin tarpeenmukaiseen kuntoon palasi hän\nvapaaherrattaren luokse, tarjosi hänelle käsivartensa ja vei\nhänen paaden luo, jonka jälkeen hän astui veneesen ja auttoi\nvapaaherratartakin siihen. Itse istui hän toiselle soutulaudalle ja\npani ulos airot odottavaan asemaan. Hän viittasi Elviraa istumaan\nveneen perään, joka oli käännettynä maalle päin, ja tätä viittausta\ntotellen istuutui viimeksi mainittu käärien viittaa huolellisemmin\nruumiinsa ympärille.\n\nSillä tavoin istuivat he molemmat siinä odottaen paroonin tuloa. Heidän\nylipuoleltansa samoinkuin alaakin päin kuului kosken yksitoikkoinen\nkohina. Kumpaiseltakin rannalta kuului syksytuulen surullinen humina\nhonkain latvoista ja koko seutua verhosi yön pimeys raskaana, kolkkona\nja läpitunkemattomana.\n\nSilloin alkoi kuulua kaukaa lähenevien askeleitten töminä. Herra Mörk\nkavahti seisomaan, ja henkeänsä pidättäen kuunteli hän tätä ääntä, joka\njok'ainoa silmänräpäys läheni.\n\n\n\n\n26 LUKU.\n\n\nLukijan luvalla siirrymme nyt vähän enemmän kuin neljä vuotta takaperin\najassa eli alkukesään 1652, jolloin jätimme parooni Gyllenström'in ynnä\nvapaaherrattaren, heidän saavuttuaan Turkuun tuon myrskyisen merimatkan\nperästä Tukholmasta. Tällä matkalla sai Elvira Jakobsson'ilta kuulla\nonnettomuuden, joka oli kohdannut Stålsköld'iä, ja riemuitsevalla\nilvehymyllä koetti Gyllenström kehoittaa häntä hänen taluttamanansa\nuskaltamaan laivankannelle katsomaan vaahtoavaa merta, jonka syvyyteen\nmuinoin niin onnellinen kilpailija, sen pahempi, ainiaaksi oli\nkadonnut.\n\nElvira oli saatuansa tiedon Stålsköld'in onnettomasta lopusta mennyt\nensihetkellä tainnoksiin. Toinnuttuansa tuntui hänestä ikäänkuin\nviimeinen yhdysside hänen ja paroonin välillä vihdoin olisi katkennut.\nHänestä tuntui, ikäänkuin hänen sydämensä nyt vasta voisi hengittää,\nkun hänellä oli täysi syy halveksia puolisoansa, jonka vaikutusta\nStålsköld'in perikatoon ei hän silmänräpäystäkään epäillyt. Hänen\nsydämensä oli tyhjä, tyhjä rakkaudesta, toivosta ja luottamuksesta, ja\nkärsivällisyydellä kävi hän tulevaisuutta kohden, varmana siitä ett'ei\nmitään vihattavampaa voisi hänelle tapahtua kuin se mitä hän jo oli\ntottunut kärsimään.\n\nKun jahti \"Carl Gustaf\" vihdoin saapui Turun satamaan, astui hän\nviipymättä matkavaunuihin, jotka taloudenhoitaja Mörk'in toimesta pian\najoivat rantaan. Hänen viereensä asettui parooni istumaan ja sanaa\nvaihtamatta lähtivät he matkalle syrjäiseen, jylhään Hämeenmaahan, jota\nkaikki ruotsalaiset vielä enemmän siihen aikaan kuin nyt pitivät\nkolkkona erämaana. Elviralle oli tämä syrjäinen seutu tervetullut, se\nkun paremmin kuin loistava Tukholman kaupunki soveltui hänen\npettyneiden toiveittensa haudaksi.\n\nKun siis pitkän matkan perästä vanha, valkoinen linnarakennus korkeine,\nmustine kattoineen näkyi kohoutuvan kesän ihanimpaan vihannuuteen\nverhotun puiston ylitse paroonin maatilalla, katseli Elvira\njonkunlaisella ilolla vastaista kolkkoa asuntoansa.\n\nJa todellakin tuli tämä paikka Elviralle ensi aikoina hiljaisen rauhan\nlähteeksi, joka raittiin tuulahduksen tavoin virvoitti hänen\nsydäntänsä. Asian laita olikin todella se, että etevimpänä syynä\nparoonin päätökseen muuttaa Suomeen oli ollut hänen tulinen,\nintohimoinen rakkautensa Elviraan. Hän oli ajatellut, että Elvira\nsiellä erämaassa, jossa hän ei olisi tilaisuudessa seurustelemaan\nkenenkään muun kuin hänen kanssansa, aikaa voittain voisi taipua,\njollei rakastamaan häntä, ainakin kärsimään hänen läsnäoloansa. Kun\nhänen tuona myrskyisenä yönä Ahvenanmerellä onnistui vapauttaa itsensä\nStålsköld'istä, kasvoi hänen luottamuksensa aikeensa onnistumiseen, ja\nlevottomalla kiiruulla oli hän kulkenut tuon matkan maatilallensa\nHämeesen.\n\nTäällä muutti hän yht'äkkiä käytöksensä Elviraa kohtaan, jota hän nyt\nkohteli suurella kunnioituksella, salli hänen vapaasti uskollisen\npalvelijan seurassa, milloin häntä halutti, liikkua linnan\nulkopuolella. Kanssapuheissaan osoitti hän jonkunmoista varovaisuutta,\neikä kiivastunut kuten muinoin, kun Elvira jäätävällä kylmyydellä otti\nvastaan nämät hänen epäiltävät mieltymyksensä ja uskollisuutensa\nosoitukset.\n\nVapauttansa käytti Elvira käydäksensä joka päivä köyhäin\nalustalaistensa asunnoissa, joissa hän viipyi pitkät ajat. Kaikille toi\nhän lohdutusta ja apua. Hän oli kyllin kärsinyt täydellisesti\nymmärtääksensä toisten suruja, ja syvällä kiitollisuudella katselivat\ntilan sairaat ja köyhät alustalaiset tuota surullista enkeliä, joka\nlinnasta ja päivä tuli heidän luoksensa lieventämään heidän kovia\nkohtaloitansa. Elviraa kohtaan osoitti kansa pian koko seudulla\nrajatonta mielisuosiota, ja tämä alhaisten rakkaus herätti eloon\nsilloin tällöin jonkun kukkasen, joka ilahutti hänen elämän\nkokemuksissa haavoittunutta, nöyrää sydäntänsä. Kauan ei näitä tyveniä\npäiviä kuitenkaan kestänyt Elviralle. Parooni huomasi pian, kuinka\nnämät harrastukset yhä enemmän vieraannuttivat hänen puolisonsa\nhänestä. Sen lisäksi tuli vielä eräs ulkonainen tapaus, joka saattoi\nhänen pian riistämään Elviralta sen vapauden, jota hän nyt nautti.\n\nSyksyllä sai parooni, näet, Tukholmasta kirjeen, jossa muun muassa\nkerrottiin, mitenkä eversti Stålsköld ihmeellisellä tavalla oli\npelastunut uhkaavasta kuolonvaarasta.\n\nTämä odottamaton uutinen iski kuni ukkosen nuoli paroonin sydämeen ja\nteki hänen aikeensa tyhjiksi. Niinkauan kuin Stålsköld'in uhkaava hahmo\noli hänen ja Elviran välillä, ei hän voinut toivoa mitään muutosta\nheidän molemminpuolisissa olosuhteissaan. Ulkomaailman keskuudessa\nvoisi Elvira milloin hyvänsä saada tietää Stålsköld'in vielä elävän.\nKalliilla valalla vannoi parooni, ett'ei tämä seikka sinä ilmoisna\nikänä olisi tuleva Elviran korviin.\n\nTapansa mukaan kääntyi hän kysymään uskotultansa, herra Mörk'iltä,\nneuvoa puolikypsyneen tuumansa toimeenpanemisessa, ja tämä, joka hyvin\nymmärsi herransa, puki ne pian selviin sanoihin.\n\n\"Se on helposti pantu toimeen\", sanoi taloudenhoitaja, \"sillä meidän\ntarvitsee ainoastaan erottaa hänen yhteydestä maailmaa kanssa. Sillä\ntavoin tehdään hänelle mahdottomaksi saada mitään tietoa siitä mitä\nmaailmassa tapahtuu. Jo kauan aikaa olen aikonut esitellä teille\ntämmöiseen toimeen ryhtymistä, sillä olen kauan huomannut, että teille\nsiitä monessa suhteessa olisi hyötyä. Ei ole hyödyllistä eikä\nsoveliastakaan antaa hänen armonsa liikkua vapaasti ulkona. Se rakkaus,\nmilt'eipä jumaloitseminen, jota kansa niin runsaassa määrässä osoittaa\nhäntä kohtaan, tämä jumaloitseminen, sanon minä, koituu tälle huoneelle\nainoastaan kiroukseksi. Ihan kärsimätöntähän on nähdä, millä hellyydellä\nhän kohtelee halpaa rahvasta, kun ajattelee sitä kylmyyttä, millä hän\nkohtelee teitä, herra paroni! Jok'ainoa hellyyden kipinä, jonka hän\ntuhlaa repaleiselle mieronkulkijalle, vähentää selvästi hänen\nhellyyttänsä teitä kohtaan. Ja siitä huvituksesta, mikä hänellä näyttää\nolevan noista mielettömistä matkoistansa mökkeihin, siitä ei ole\nhänellekään muuta kuin sulaa vahinkoa! Jos häneltä kerran\nriistettäisiin tämä huvitus, niin tulisi hän varmaan hellemmäksi teitä\nkohtaan -- sitä ei tarvitse silmänräpäystäkään epäillä! Siis --\nsulkekaamme hänet neljän seinän sisälle, eroittakaamme hänet noista\nkerjäläiskakaroista, noista kyyhkysistä, varpusista ja kaikesta, jolle\nhän nyt niin sydämellisesti omistaa lempeytensä!\"\n\nTämä herra Mörk'in näin esittelemä suunnitelma miellytti paroonia\nhyvin. Ainoastaan se seikka millä tavalla tämä olisi toimeenpantava\nepäilytti häntä vielä. \"Tämä asia on kuitenkin herättävä suurta\nhuomiota\", muistutti hän sentähden, luoden miettivän silmäyksen\ntaloudenhoitajaansa. \"Mitä arvelevat alustalaisemme, mitä sanovat\nihmiset vapaaherrattaren pikaisesta katoamisesta?\"\n\n\"Mitä he sanovat! Me emme kai ole niin tyhmiä, että annamme heidän\nsaada tietää asian oikeata laitaa!\" vastasi Mörk ja katseli hetkisen\nisäntäänsä riemuitsevalla etevämmyydellä. Tämä puolestaan näytti\nodottavan likempää selitystä taloudenhoitajalta, mutta kun herra Mörk\nyhä edelleen oli vaiti, tiuskasi parooni vihdoin vähän äreästi: \"No\nsano sitten selvästi mitä tarkoitat ja miten meidän on menetteleminen!\"\n\n\"Minä voisin helposti keksiä sangen monta ja lisäksi sangen erilaista\nmenettelytapaa, mutta esittelen tässä nyt sen, mikä ensiksi johtui\nmieleeni\", vastasi Mörk vakavasti, kuten semmoinen henkilö ainakin,\njoka perinpohjin tuntee asian, jota aikoo käsitellä, ja hän lisäsi\nkonnamaisille ihmisille omituisella välinpitämättömyydellä: \"ei ole\nmikään salaisuus asukkaille näillä seuduin että hänen armonsa ei\nerittäin hyvin viihdy täällä teidän läänityslinnassanne, ja sitä\nseikkaa, että hän mielellään toivoisi saada nähdä vanhempiansa, ei hän\njuuri ole pitänyt minäkään salaisuutena. No mitäs muuta! Matkustakoon\nhän heidän luoksensa! Me viemme hänen takaisin heidän luoksensa!\"\n\n\"Oletko järjiltäsi, mies!\" kiljasi parooni vihastuneena, kun asia\nrupesi tähän suuntaan kääntymään.\n\nTaloudenhoitaja hymyili ivallisesti ja hänen silmänsä loistivat\nkärmeensilmien kiillolla. \"Ha, ha, ha!\" nauroi hän vastaukseksi.\n\"Ettehän luulle, herra parooni, minun täydellä todella ehdottelevan\nettä hän matkustaisi! Kansan vaan tulee uskoa, että hän on matkustanut.\nYmmärtääkö teidän armonne minua nyt?\"\n\nParoni nyökäytti päätänsä ikäänkuin merkiksi, että tuo pulmallinen\njuoni nyt rupesi käymään hänelle käsitettäväksi. Sittemmin antoi hän\nherra Mörk'ille kädellänsä merkin jatkaa sen selittämistä.\n\nTaloudenhoitaja kertoi nyt, että hänen aikomuksensa oli suljetuilla\nvaunuilla lähteä Turkuun. Samaan aikaan taikka vähäistä ennen tätä\nmatkaa olisi Elvira suljettava yksinäiseen kammioon. Kansalle\nilmoitettaisiin kuitenkin, että se oli vapaaherratar, joka matkusti\nsuljetuissa vaunuissa, vaikk'ei hän voinut näyttäytyä kellekään, siitä\nsyystä että satunnainen pahoinvointi vaati käyttämään erinomaista\nvarovaisuutta.\n\nKoko tämän suunnitelman, josta nämät molemmat herrat, tahi\noikeammin herra ja hänen palvelijansa, keskustelivat sellaisella\nvälinpitämättömällä tyyneydellä kuin olisi ollut puhe mitä\ntavallisimmasta asiasta maailmassa, hyväksyi parooni täydellisesti.\n\nHirmuisen katkerilta tuntuivat Elviralle ensi-ajat hänen yksinäisessä\nkammiossaan. Vapaus oli tähän saakka ollut ainoa hyvä lahja, joka teki\nhänelle elämän, jollei rakkaaksi, niin kuitenkin kärsittäväksi, ja\nsentähden oli tämä lahja, kallis kaikille, tullut hänelle arvaamattoman\nkalliiksi. Hän kärsi sanomattomia tuskia, ja hänen ymmärryksensä valo\nolisi kentiesi sammunut, jollei hän näinä rajattoman katkerina hetkinä\nolisi etsinyt ja löytänyt sitä korkeampaa lohdutusta, jota uskonto\ntarjoopi jokaiselle, joka nöyryytetyllä sydämellä hädässään ja\ntuskissaan siitä lohdutusta etsii.\n\nNe monet kokeet, joita paroni teki taivuttaaksensa Elviran mieltä häntä\nkohtaan suotuisammaksi, eivät olleet soveliaat lievittämään, vaan päin\nvastoin omiansa lisäämään Elviran vankeuden katkeruutta, sillä hänen\noli mahdoton enää osoittaa puolisoansa kohtaan minkäänlaisia muita kuin\nhalveksimisen tunteita.\n\nAina siitä päivästä alkaen, jolloin Elvira suljettiin yksinäiseen\nkammioonsa hamaan siihen tapaukseen saakka, joka saattoi parooni\nGyllenström'in lähettämään hänen syrjäiseen uudistaloonsa, ei hän ollut\nainoatakaan kertaa ollut ulkona vankeushuoneestansa. Vastenmielisesti\nja ainoastaan estääksensä kaiken mahdollisuuden tiedustelemiseen, oli\nparooni nyt päättänyt ryhtyä siihen toimenpiteesen, joka taasen\nsaattoi hänen vankihuoneen kolkkojen muurien ulkopuolelle.\n\n\n\n\n27 LUKU.\n\n\nParooni Gyllenström ja eversti Stålsköld jatkovat matkaansa, jonka\nedellisessä olemme nähneet heidän alkavan.\n\nParoonin askeleet olivat epätasaiset, epävarmat -- tuontuostakin\nseisahtui hän silmäilläksensä ympärilleen. Tämä näytti eversti\nStålsköld'istä epäiltävältä ja hän päätti olla varoillansa.\n\n\"Minä aavistan jotain petosta ja vaadin pikaista ratkaisua. Jos te\nteette jonkinlaisia epäilyttäviä liikkeitä, niin pidän minä itseni\npakoitettuna laskemaan luodin päänne läpi\", sanoi hän.\n\n\"Olkaa huoleti\", vastasi parooni Gyllenström. \"Minähän olen\naseettomana, ihan aseettomana\".\n\nTästä vastauksesta tyyntyi eversti hiukan. He kulkivat edelleen\näänettöminä ja niin saapuivat he vuoriselänteelle, jonka onkaloista\nhyökyvä koski syöksi alas. Täällä jyrkkeni polku ja kierteli kolkkoin,\nuhkaavain kalliolohkareiden välitse. Parooni seisahtui eräällä\nkorkealla tasaisella vuorilakealla ja ilmoitti, että he olivat\nsaapuneet määräpaikkaansa. Tätä vuorilakeaa ympäröitsi kolmella taholla\njylhä kuusikkometsä, neljäs sivu laskeutui äkkijyrkkänä kallioseinänä\nvesiputoukseen, joka oli sen alapuolella.\n\n\"Tässä\", sanoi paroni, \"tässä on paikka, jossa meidän kohtalomme on\nratkaistava! Tässä on minun taikka teidän matkanne määrä! Ei siin muuta\nkuin astukaa kalliolakean vastaiselle syrjälle ja antakaa minulle\ntoinen pistooli. Sen meistä, joka kaatuu, nielaiskoon koski vaahtoavaan\nkuiluunsa!\"\n\nEversti Stålsköld'iä värisytti. Kuitenkin astui hän tuolle pelottavalle\npaikalle ja antoi paroonille pyydetyn aseen. Parooni otti sen tyynesti\nja lisäsi: \"Tässä, tässä on meidän kohtalomme ratkaistava! Hän, joka on\nrohjennut häiritä avioliiton rauhaa, hän, joka on uskaltanut pilkata\npyhimpiä tunteita, mitkä ikänä ovat yhdistäneet kaksi ihmissydäntä,\nhän, joka on ansainnut kaikki helvetin tuskat -- hän saakoon tässä\ntuomionsa! Olkaa varoillanne ja valmiina! Kun minä olen lukenut kolmeen\n-- silloin lyököön koston kello!\"\n\nParooni oli puhunut vakaasti.\n\nEnemmin paikan kolkon jylhyyden ja hetken tärkeyden johdosta kuin\nparoonin sanain vaikutuksesta tunsi eversti Stålsköld mielensä\njuhlalliseksi ja tunteilla, jommoisia ei hän ikänä ennen ollut\ntuntenut, odotti hän ratkaisevia sanoja paroonin huulilta. Jok'ainoa\npieninkin epäluulon kipinä oli sammunut hänen mielestänsä. Kavaluus\nnäytti hänestä tällä hetkellä mahdottomalta. Tuomion hetki -- sen\njuhlallisimmassa merkityksessä näytti hänen mielestään olevan läsnä ja\nhän ei pitänyt paroonia enää kavalana verivihollisenaan, vaan\nhenkilönä, jonka kohtalon kanssa hänen oma kohtalonsa niin\narveluttavalla tavalla oli sattunut yhteen, että korkeamman voiman nyt\npiti ratkaista, kenen puolella oikeus oli. Miehekkäällä tyyneydellä,\nmutta kuitenkin hiukan levottomalla mielellä odotti hän kuulevansa\nparoonin huulilta sanan \"yksi\".\n\nMutta kun ei tätä sanaa kuulunut ja kun pimeys esti häntä huomaamasta\nparoonin liikkeitä, niin loppui eversti Stålsköld'in kärsivällisyys,\nsamalla kuin epäluulo uudestaan alkoi herätä hänen mielessään ja hän\nhuusi \"Jollette peräydy lausumasta sanoja, jotka luultavasti tulevat\nolemaan viimeiset sananne, niin otan minä lausuakseni ne\".\n\n\"Minä en peräydy mistään sanoista maailmassa -- olkoon ne mitkä\ntahansa\", sanoi parooni täydellisellä tyyneydellä, \"mutta minä pelkään,\nettä te aiotte tehdä minulle kavalan kepposen\".\n\n\"Minäkö?\" kysyi eversti kummastuneena. \"Mikä kepponen se on, josta te\npuhutte? Että minä aion tehdä lopun teidän katalasta elämästänne, --\nsiihen kepposeen pitäisi teidän olla valmistettu!\"\n\n\"Pimeys estää minua tyystemmin tarkastamasta tätä asetta\", lausui\nparooni yhtäläisellä tyyneydellä. \"Mutta minä pelkään ettei pistooli ole\npanoksessa. Eihän teillä ollut mitään syytä antaa minulle panoksessa\nolevaa ampuma-asetta\".\n\nVeri syöksähti eversti Stålsköld'in sydämeen. Hän tunsi itsensä syvästi\nloukatuksi eikä hän tavallisuuden mukaan viivytellyt kiivailla sanoilla\nilmaisemasta suuttumustansa.\n\n\"Raukka!\" kiljasi hän. \"Te olette siis tosiaankin niin perin kurja,\nett'ette voi käsittää, saatikka arvostella, miehuullista rohkeutta. Vai\nniin! Sinä pelkurimaisin kaikista pelkurimaisista hylkiöistä! Anna\ntänne pistooli ja ota tämä!... Mutta älä odota että minä enää\nkuuntelen, vielä vähemmin odotan mitään sanoja tahi merkkiä!\"\n\nHe vaihtoivat aseita semmoisella kiivaudella ja pikaisuudella, että\nsitä on mahdoton kertoa ja yhtäläisellä kiiruulla ojensivat he ne\ntoistensa rintoja kohden. Valonsäde valaisi silmänräpäyksen ajaksi\nkolkon ympäristön, sangen kova paukaus kuului ja -- ratkaiseva\nsilmänräpäys oli ohitse.\n\nParoonin pistooli oli lauennut, eversti Stålsköld'in sitävastoin ei\nollut ottanut tulta. Tästä pistoolista oli paroonin, joka käytti\npimeyttä hyväksensä, onnistunut huomaamatta ottaa pii pois. Tähän\nrohkeaan konnantyöhön oli tämä katala mies päättänyt ryhtyä osaksi\nluottaen onneensa, joka aina oli ollut hänelle myötäinen\ntämänlaatuisissa yrityksissä, osaksi sentähden että hän eversti\nStålsköld'issä tunsi henkilön, joka liian suuren luottamuksensa takia\nihmisten rehellisyyteen näytti olevan ikäänkuin vartavasten luotu\nkanssaihmistensä petettäväksi.\n\n\"Se käypi varmaan päinsä!\" ajatteli parooni. \"Jos minun muutamilla\nsoveliailla sanoilla vielä onnistuu kiihoittaa hänen muutenkin kiivasta\nluontoansa, niin on voitto minun. _Miten_ minä olen päässyt voitolle,\nsiitä ei kukaan kuolevainen kuuna päivänä saa tietoa, sillä koski on\nkyllin syvä salaamaan ihmisten ilmoista mitättömän piipalasen sekä\npiittömän pistoolin\".\n\nKaiken tämän oli parooni harkinnut aivan oikein, mutta mitä hän ei\nollut ottanut lukuun oli se seikka, että ihmiset, joilla on paha\nomatunto ja pahoja aikeita, toisinaan ampuvat syrjään taistellessaan\nrehellisten ja kunniallisten miesten kanssa. Tämän seikan tuli hän\nkuitenkin tänä iltana tuntemaan, sillä tuo ammuttu, murhaava luoti ei\nsattunut eversti Stålsköld'iin. Se hiipasi hänen olkapäänsä ohitse,\nsaattamatta kuitenkaan hänelle pienintäkään vahinkoa, jos emme ota\nlukuun pientä rikkinäistä sipaletta hänen takinhiassaan -- vaan eihän\nsemmoisesta vahingosta siedä puhuakaan.\n\nKauhistuksen huuto pääsi paroonilta sittenkuin hän oli ehtinyt huomata,\nett'ei laukauksensa ollut sattunut.\n\nEversti Stålsköld seisoi tyynenä, järkähtämättömän tyynenä. Hän ei\ntuntenut mitään vapistusta, ei mitään pelkoa. Hänen mielensä oli tyyni,\nmutta tämä tyyneys oli sen tyyneyden kaltainen, joka merellä käy\nraivoavan myrskyn edellä. Se oli luonnon tyyneys vähää ennen hirmuista\nukkosen jyrinää.\n\nKauan aikaa seisoi hän liikkumattomana kuni valettu kuvapatsas. Kun\nhänen kuohuvat ajatuksensa vihdoin puhkesivat sanoiksi, huusi hän\nvihasta värähtelevällä äänellä: \"Petetty! Siis on tämä konna vielä\nkerran ilkeästi pettänyt minun! Hänessä ei siis ollut _rahtuakaan_\nkunniantuntoa ... _ei rahtuakaan_! Mutta sallimus on selvästi\nosoittanut, että täydellisin oikeus on minun puolellani, oikeus, jota\nvastaan kaikki konnamaiset yritykset musertuvat kuni kallioon heitetyt\nsaviastiat. Tällä hetkellä olen minä täydellisesti vakuutettu, että\nminulla on oikeus rangaista ... ja minä rankaisen! Rangaistakseni\nmoista konnaa en minä tarvitse ampuma-aseita.\"\n\nEversti Stålsköld vaikeni ja tehden suonenvedontapaisen, voimakkaan\nliikkeen kohotti hän oikean kätensä. Kooten kaikki voimansa heitti hän\npistoolin, joka hänellä oli kädessä, paroonia kohden. Mutta tämä oli jo\npötkinyt käpälämäkeen, pistooli sattui erääsen ulkonevaan\nkallionhuippuun ja juova säkeniä osotti sen tietä, kunnes se katosi\nläheiseen kuiluun luultavasti kuuksi päiväksi piiloutuaksensa ihmisten\nilmoilta hyrskyvien aaltojen vaahtoavan vaipan alle.\n\nEversti Stålsköld henkäsi syvään ja hän luuli tukehtuvansa kiukusta,\njoka paronin kurjamaisen menettelyn takia oli kiihtynyt hurjimmilleen.\nHän koetti keventää rintaansa huutamisella ... kirouksella,\nsiunauksella, sadatuksella -- yhdentekevää millä hyvänsä! mutta hänen\nhuulensa pysyivät yhteen puristettuina ja hänen oli mahdoton saada\nsanaakaan suustansa. Silloin sattui pakenevan paroonin askeleitten\ntöminä hänen korvaansa. Saalistansa vainoavan jalopeuran nopeudella\nlähti hän kiitämään sille suunnalle, josta tämä töminä kuului.\n\nEdellisessä luvussa olemme maininneet että myöskin taloudenhoitaja Mörk\nkuuli lähenevien askeleitten töminätä istuessaan veneessä. Myöskin\nolemme huomauttaneet siitä äkillisestä mielenliikutuksesta, joka hänen\nsilloin valtasi.\n\nKauan ei herra Mörk'in tarvinnut alla epätiedossa siitä mitä nämät\nkiiruhtavat askeleet merkitsivät, sillä pian kuuli hän paroonin, joka\nyhä edelleen mitä kiiruimmasti riensi veneelle päin, huutavan; \"Jumalan\ntähden Mörk! Onko sinulla kaikki järjestyksessä? Taivas ja helvetti\novat hyljänneet meidät! Me olemme hukassa! Lykkää heti ... heti ulos\nmaalta, jahka minä pääsen perille!\"\n\nSaatuansa suurella vaivalla änkytetyksi nämät sanat oli parooni ehtinyt\nvalkamaan, josta edellä olemme puhuneet.\n\n\"Onko kaikki järjestyksessä? Onko kaikki järjestyksessä?\" huusi hän\nvielä kerran kuumeentapaisella pikaisuudella ja valmistautui hyppäämään\nkiveltä, jolla hän seisoi, veneesen.\n\n\"Kaikki on valmiina, herra parooni! Joutukaa vaan! -- reipas hyppäys!\nVielä emme ole hukassa! Rohkeutta vaan herra parooni!\"\n\nHerra Mörk oli tuskin ehtinyt lausua nämät sanat, ennenkuin hän\npeljästyneenä peräytyi taaksepäin kuullessaan seuraavat sanat, jotka\nlausuttiin vihasta ja kiukusta kauheasti värisevällä äänellä:\n\"Kuitenkin olette te hukassa! te olette molemmat kadotetut -- kadotetut\nainiaaksi! kadotetut tässä ja tulevaisessa maailmassa!\"\n\nEversti Stålsköld oli saapunut ja hänen ojennettu kätensä tarttui\nvoimakkaasti kuni ruuvipihti paroonin niskaan.\n\n\"Kuolema ja helvetti\", änkytti parooni hampaitansa kiristellen ja\ntaipui kuni muserrettu käärme voittajansa jalkoihin.\n\nElvira oli tähän saakka istunut äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena.\nNyt nousi hän äkkiä seisoalleen ja huudahti: \"Se olet sinä! Taivaan\nJumala -- se olet kuitenkin sinä, Kustaa!\"\n\nHän ojensi kätensä rannalle päin ja olisi langennut kasvoilleen\nveneestä, jollei eversti Stålsköld samassa olisi sulkenut häntä\nsyliinsä. Tälle oli ollut silmänräpäyksen työ sinkauttaa parooni\ntieltään ja kiiruhtaa rakastettunsa avuksi.\n\nEversti Stålsköld ei ollut tässä silmänräpäyksessä pitänyt lukua minne\nja mistä hän heitti parooni raukan, eikä hän myöskään ajatellut\npikaisen tekonsa seurauksia, mutta paroonille sattui se hyvä onni että\nhän putosi veneesen, ihan uskollisen taloudenhoitajansa viereen.\nParoonin pudotessa liikahti vene äkkiä ja nuora irtaantui rannasta.\n\n\"Me olemme pelastetut!\" jupisi herra Mörk ja koetti nostaa jaloilleen\nherraansa, jonka jäsenille ja raajoille tuo pikainen veneesen tulo ei\nollut tuntunut erittäin suloiselta.\n\nJa he olivat pelastetut, mutta sen ohessa olivat he säikähtyneinä,\nsiihen määrään säikähtyneinä, ett'eivät kyenneet mitään toimittamaan.\nAirot olivat paikoillansa hangoilla, mutta ei parooni eikä hänen\ntaloudenhoitajansa yrittäneetkään käydä käsiksi niihin. Vesipyörteet\nsaivat veneen valtaansa ja kiidättivät sitä hyvällä vauhdilla alas\nkoskea kohden, mutta edellisestä uhkaavasta vaarasta ja sitä\nseuraavasta pikaisesta pelastuksesta säikähtyneet veneessä olijat eivät\nnäyttäneet huomaavan sitä. He lähestyivät yhä enemmän ja enemmän\nvesiputousta ja vaahtopäiset aallot kuohuivat heikon aluksen\nkumpaisellakin puolella. Parooni tointui vihdoin niin paljon, että hän\nhuomasi uhkaavan vaaran. Nousten polvillensa huusi hän sydäntä\nvihlaisevalla äänellä: \"Mörk! Mörk! Joudu... Tartu airoihin! Etkö näe\nettä me olemme perikadon partaalla!\"\n\nÄkkiä kuni pahasta unesta heräävä kavahti herra Mörk seisaalleen ja\nsilmäili hurjasti ympärilleen.\n\n\"Se on liian myöhäistä herra parooni! Se on liian myöhäistä!\" parkasi\nhän kamalasti ja hänen äänensä, joka kajahti kovemmin kuin kosken\npauhina, kuului rannalla seisovien korviin kuni hautaussäveleet\nhelvetin alhosta.\n\nTuskin olivat Mörk'in viimeiset sanat kajahtaneet, kun eversti\nStålsköld aivan lähellänsä kuuli hänelle tutun ähkyvän äänen ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä töytäsi Pekka hengästyneenä hänen\njalkoihinsa.\n\n\"Jumalan kiitos, etten tullut liian myöhään! Te olette siis vielä\nhengissä, rakas isäntäni!\" huudahti tämä uskollinen, rehellinen\npalvelija toistaen samoja hellyyden osoituksia, joita hän kerran ennen\noli näyttänyt Aurajoen rannalla.\n\nMuutamaa askelta ulompana seisoi se sotamies, jonka parooni oli\nhäätänyt talostansa pois ja joka nyt oli seurannut Pekkaa tämän\nvakousretkellä. Kyyneleet silmissä katseli hän tuota harvinaista ryhmää\nedessänsä ja etenkin loi hän sanomattoman lempeitä silmäyksiä Elviraan.\n\n\"'Taivaan armo' elää -- Jumalalle olkoon kiitos siiiä\", sanoi hän.\n\n\"Niin 'taivaan armo' elää, siinä sinä olet oikeassa\", lausui Stålsköld,\nvielä melkein liikutuksen vallassa, \"ja 'taivaan armo' on aina elänyt\nja on aina elävä. Turhaan koettavat ihmiset sammuttaa armon kipinätä --\nse pilkoittaa vastustamattomasti myöskin ihmissilmälle ja ihmisjärjelle\nläpitunkemattoman pimeyden läpi. Elvira! Emmekö me ole elävänä\ntodistuksena näiden minun sanojeni totuudesta?\"\n\n\"Me olemme elävänä todistuksena siitä\", kuiskasi Elvira ja koetti\nhellällä väkivallalla irroittaa itseänsä eversti Stålsköld'in sylistä.\n\n\n\n"]