[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFvKIs-sdvne-MlDhr_o00toJaESZcIxA9zd-INfhU1Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3040,"Tienhaarassa","Alkio, Santeri",1862,1930,"3040-alkio-santeri-tienhaarassa","3040__Alkio_Santeri__Tienhaarassa","Kokoelma havaintoja ja kuvauksia","naytelma",[],[],"fi",1900,null,15834,102692,false,20020,[23],"Drama",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Tienhaarassa\" by Anonymous is a theatrical play written in the early 20th century. The narrative unfolds around the struggles of Aaro Koski, a former student who has succumbed to alcoholism, and his interactions with Vilho Tuulos, a determined pastor. The work likely explores themes of redemption, the impact of familial relationships, and the power of faith and hope against personal despair.  The storyline primarily revolves around the poignant dialogue between Tuulos and Koski as they confront Koski's troubled past and present addiction. Tuulos attempts to guide Koski towards spiritual awakening and rescue him from his destructive lifestyle. Through a series of heartfelt conversations, Koski reflects on his familial relationships, recalling the influence of his parents and the memories of his deceased sister. The play delves into Koski's internal battles, highlighting his feelings of worthlessness and struggle against addiction, while Tuulos embodies compassion and perseverance, encouraging Koski to seek hope and change. Ultimately, the narrative hints at the possibility of redemption, portraying a powerful journey toward personal transformation. (This is an automatically generated summary.)",[],280,"Alkio kuvaa kokoelmassa suomalaista maaseutua, yhteiskunnallisia eroja ja ihmisluonnon heikkouksia. Tekstien keskiössä ovat usein moraaliset kysymykset, rehellisyys ja varallisuuden vaikutus ihmisten välisiin suhteisiin. Kokoelma koostuu lyhyistä kertomuksista, joissa tarkastellaan elämänvalintoja ja arjen kohtaamisia.","Santeri Alkion 'Tienhaarassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3040.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TIENHAARASSA\n\nKokoelma havaintoja ja kuvauksia\n\n\nKirj.\n\nSANTERI ALKIO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1900.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHerra Penttinen.\nNeronleimaus.\nLusiferin muistikirjasta.\nJos.\nJumalan mieliharmi.\nKadonnut lammas.\nKoettelemus.\nKarjalanniemen Iisakki.\nKala-Kaija.\nHermannintuvan Katri.\nOma koira ja naapurin koira.\nMaaseutua ihailemassa.\nKaruja maita.\nUusi välikirja.\nYhteisen vaaran hetkellä.\nAasi ja hevonen.\nJesus ja sunnuntaimetsästäjä.\nYlistysvirsi valon vastustajain kunniaksi.\n\n\n\n\nHerra Penttinen.\n\n\nHyviä miehiä ei ole koskaan liian tiheässä; rikkaita miehiä on paljon\ntiheämmässä.\n\nKukaan ei ole sanonut, ettei suurituloisten miesten joukossa olisi\nhyviä miehiä, mutta rikkaita miehiä on heidänkin joukossaan paljon\nuseampia.\n\nHyvät miehet ovat rehellisiä.\n\nToisia ihmisiä kohtaan saattaa moni ihminen olla rehellinen. Useimmat\novat epärehellisiä itseänsä kohtaan. Se on raskainta laatua synti,\nsuurin rikos luonnon järjestystä vastaan, koskapa itsepetosta seuraa\nrangaistuksena kintereillä: onnettomuudet, tuskat, epätoivo ja kuoleman\nkauhu. —\n\nHerra Niilo Penttinen oli rikasmies. Hänen ympäristössään oli paljon\nihmisiä, jotka olivat köyhiä rottia häneen verraten. Niilo Penttinen\noli osannut järjestää niin, että heistä jokainen osaltaan hyödytti\nhäntä, vaikka olivatkin köyhiä ja vähävaraisia. Niin tavoin kertyi\nhänelle suuret tulot, useimpain ympäristöläisten tulojen pysyessä\npieninä ja niukkoina.\n\nNiilo Penttisen kotona oli mukavaa ja lämmintä. Siellä oli osittain\nja suhteellisesti myöskin komeata ja ylöllistä. Niin oli myöskin\npappiloissa, nimismiehellä, tuomarilla, tohtorilla, sahan patruunalla,\nkauppiailla ja osalta talollisillakin. Köyhillä mökkiläisillä,\npäiväläisillä, torppareilla ei ollut niin lämmintä ja mukavaa, sillä\nheidän tulonsa eivät koskaan riittäneet _omiin_ mukavuuksiin, — siinä\noli kylliksi kun elivät.\n\nNiilo Penttinen oli hyvässä maineessa. Hän oli kristillismielinen,\nkansallismielinen, teki usein lahjoituksia, toisinaan synnyttämättä\nmitään meluakaan. Ja kun niillä tienoin joku sattui tekemään julkisesti\nsellaista syntiä jota ei vielä ollut totuttu katsomaan läpi sormien\nja jonka välttäminen oli niin helppo että vaan harvat kompastuivat ja\nlankesivat siihen, — silloin oli Niilo Penttinen ensimmäisenä miehenä\nmoittimassa ja piti syntiselle nuhdesaarnan.\n\nMutta Niilo Penttiselläkin, niin mallikelpoinen, siivosyntinen ja\ntoimeentuleva kuin olikin, oli myöskin maallinen tuskansa: häntä\nkalvasi alituinen köyhtymisen pelko. Poistaakseen tätä, ikävää\nrasitusta, koetti hän kaikilla luvallisilla keinoilla lisätä\ntulojaan. Siitä oli kyllä seurauksena, että useain köyhänpuoleisten\nympäristöläisten menot samassa suhteessa kasvoivat, — mutta se ei kuulu\nasiaan.\n\nIjän karttuessa kasvoi Niilo Penttisen levottomuus. Ei hänellä nyt\nenään ollut niin paljon huolta tulojen lisäämisestä, kuin ennen kootun\ntavaran sopivasta sijoittamisesta. —\n\nSattuipa kerran kuolemaan muuan suutari, jolle herra Penttinen oli\nlainannut 100 markkaa. Suutari kuoli niin tyhjänä, ettei jäänyt jälelle\nmuuta kuin viisi alastonta lasta ja keuhkotautinen vaimo.\n\nTämä kuolema koski herra Penttiseen ja hän murehti sitä niin, että\notsa meni ryppyyn. Ei hän lasten vuoksi murehtinut, — pitäähän niistä\nvaivaishoito huolen. Ei hän myöskään murehtinut tuon keuhkotautisen\nvaimon tähden, se kun oli aina ollut vähän ylönkatsottu rumuutensa ja\ntyhmyytensä tähden, — ja nythän siitä kyllä pitää Jumala huolen kun\non sallinut kerran keuhkotaudin tarttua. Mutta suutarivainajan velan\nmaksusta, siitä ei kukaan milloinkaan tulisi sanaakaan virkkamaan,\neikä minkäänlaista huolta pitämään. Sitä herra Penttinen huolehti ja\nmurehti, kuultuaan suutarin kuolemasta.\n\nSilloin ilmestyi itse Kuolema omassa persoonassaan herra Penttisen\neteen, hymyili niin ystävällisesti kuin se hänenkaltaiselleen oli\nmahdollista ja sanoi:\n\n\"Lienen saattanut sinut murheelliseksi kun vein suutarin _ennen sinua_\".\n\n\"Ei, ei\", koetti herra Penttinen änkyttää kauhusta ihan kalpeana.\n\n\"Sinun vuorosi tulee kyllä pian\", jatkoi Kuolema. Kauhusta nousivat\nherra Penttisen hiukset pystyyn.\n\n\"Mihin sitten panet kaiken mitä koonnut olet?\" jatkoi Kuolema.\n\nHerra Penttinen yritti kysymään:\n\n\"Milloin?\"\n\nMutta vastausta ei tullut. Kamala näky hävisi ja jälelle jäi alituinen,\nkalvaava, tuskallinen kuolemankauhu.\n\nVaikka herra Penttinen olikin uskovainen ja tiesi varmasti kuolemansa\njälkeen pääsevänsä taivaasen, tahtoi hän kuitenkin lykätä tuon muuton\nniin pitkän ajan päähän kuin suinkin mahdollista. Kun Taivaassa saadaan\nolla ijankaikkisesti, niin sinne kyllä aina ehtii...\n\nSitäpaitsi, kun herra Penttinen tiesi olevansa hyvissä väleissä\nJumalan kanssa, päätteli hän aivan varmasti, että kuolema häntä\nuhkaillessaan oli tehnyt ilkeätä leikkiä aivan ominpäin, ilman Jumalan\nneuvoa. Siitäpä syystä hän uskalsikin vastakynteen ryhtyä ja päätti\npuollustautua kuolemata vastaan kaikilla tieteen ja kotitarpeen\nkeksimillä keinoilla, maksoi mitä maksoi.\n\nKaikki mitä rahalla voi saada kutsui hän apulaisikseen, sekä koetti\nrukoillakin, että Jumala pitäisi villiä Kuolemata hiukan aisoissa.\n\nTästä taistelusta Kuoleman ja herra Penttisen välillä syntyi loistava\nnäytelmä, jossa panoraaman tavoin vaihteli tieteen ja kokemuksen\nsynnyttämiä mestaritekoja. Mutta kaikesta huolimatta — ei edes\nerikoissuhteestaan Jumalan kanssa — tunsi herra Penttinen kauhulla ja\nvapistuksella, että Kuolema seisoi yhtämyötään oven takana, kylmä,\nnihkeä käsi ovenrivassa.\n\nToisinaan ajatteli herra Penttinen, että _se saattaa_ seista siellä\nkyllä vuosikymmeniä, — mutta kohta meni mieleen: _se saattaa_ myöskin\nastua sisään milloin tahansa.\n\nHerra Penttinen eli näihin aikoihin rikasta sielunelämää, koetti\nkiinnittää huomiotansa kaikkeen mikä vaan suinkin saattoi häntä koskea.\n\nNiinpä hän, omituisen sattuman kautta, joka ei kuulu tähän, tuli\najatelleeksi omaa suhdettaan köyhiin ihmisiin, joita hänen ympärillään\noli niin lukuisasti. Hän oli ennen aina ollut vakuutettu siitä,\nettä ainakin köyhät häntä ylistävät ja kiittävät armeliaisuudesta.\nMutta nyt hän sai yhtäkkiä tietää, että ne eivät pidäkään hänen\narmeliaisuuspalojaan muuna kuin muruina, jotka rikkaan pöydältä\nputoovat. \"Sepä kauheata!\" ajatteli hän ja suuttui. Olihan\nhänen kotinsa, semminkin joulunaikoina ollut ikäänkuin yleinen\narmeliaisuuslaitos. Aina oli hän harrastanut kansan ja kirkon parasta;\nhänetkö nyt luettaisiin koronkiskuriluokkaan!\n\nHän kokosi köyhiä ympärilleen ja puhui niille kiihtynein mielin, äänen\nvapistessa loukatusta omanarvontunnosta.\n\nMutta ne eivät uskoneet häntä. Yksi joukosta puhui:\n\n\"Sinä olet tässä rikas, herra, voit hyvin, elät loistossa ja\nmukavuudessa. Meidän yhteisillä uhrauksilla ja myönnytyksillä olet\npäässyt tähän asemaan. Hävitä pois komeus, luovu mukavuuksistasi. Tule\nja ala elää meidän tavallamme. Rupee veljeksi. Tähän asti olet sinä\nollut ylimys. Sinulla on ollut meistä suurempi hyöty, kuin meillä\nsinusta. Tuloistasi olet uhrannut armeliaisuuden tekoihin pienen,\npikkuruisen rovon ja yrittänyt sillä ostaa meidän rakkauttamme.\nMutta kuule nyt mitä sanon: köyhä voi myydä kaiken muun, mutta ei\nrakkauttaan. Rakkautemme voimme antaa vaan rakkauden vastalahjaksi.\"\n\nHerra Penttinen nuhteli, nuhteli kovastikin ja oikein jumalansanan\nkautta, sekä koetti kovistella ja uhkailla. Vaan ne eivät välittäneet\nmitään. Pelosta ei puhettakaan! Röyhkeyden vaan vastasivat\nröyhkeydellä. Kovin harmistuneena huomasi herra Penttinen, että hän\ntodella riippuikin enempi niistä, kuin ne hänestä.\n\nVanhat suosittelukeinot eivät siis näyttäneet kelpaavan. Mutta yksi\netu tästä taistelusta oli herra Penttiselle ollut, se, että hän sen\nkestäessä usein unhoitti olevansa kuoleman sairas. Elämä tuossa\nuusien ajatusten ristitulessa vei mukanaan niin, ettei oikein ehtinyt\nsivuilleen katsoa.\n\nHänellä oli varoja, hän voi elää mukavasti. Mutta, tulla toimeen\nelämässä, ilman sellaisia käskettäviä, jotka olisivat hänelle\nkiitollisia, sitä ei herra Penttinen voinut.\n\nTaisteluun ryhtyen laittoi hän kylän keskelle lukusalin ja kirjaston.\nSaisivat siellä, hauskassa seurustelussa viihdyttää itseään, oppia;\nhän itse olisi joskus, kun aikaa sattuisi, mukana, neuvomassa ja\nopastamassa.\n\nVaan ne kyllästyivät pian siihen, — herra Penttisen seuraan ne vielä\npikemmin kyllästyivät. Kukaan kyläläisistä ei ajatellutkaan kiittää\nhäntä uhraavaisuudestaan, — ainoastaan sanomalehdet siitä kehuen\nkertoivat.\n\nVielä hän koetti. Kutsui niitä kotiinsa, tarjosi kahvia ja erotessa\npisti kouraan rahalahjan. Ihmiset möllämystyivät, puristivat käsissään\nlahja-ropoja ja kotiin päästessä näyttivät omaisilleen aprikoiden:\n\n\"Tämän hän pisti kouraan. Mitä tuolla mahtanee _tarkoittaa_?\"\n\nPian ne ymmärsivät hänen tarkoituksensa olevan ostaa rakkautta, ja\nnauroivat makeasti.\n\nNiilo Penttinen vapisi monta kertaa tuskasta, kun huomasi kuinka\nturhaan kaikki hänen ponnistuksensa rakkauden hankkimiseksi menivät.\nEpävarmuuden-tunne siitä, mikä on oikein, mikä väärin, kasvoi ijän\nkanssa. Kuolema, joka vähänaikaa oli ollut poissa näkymöltä, ilmestyi\ntaasen oven taakse, tuntui pitävän kiini ovenrivasta, arvelevaisena\naprikoiden: \"Astunko mä, astunko mä?\"\n\nJa herra Penttinen taisteli vastaan kaikilla tieteen ja kokemuksen\nkeksimillä keinoilla. Edelleen eli hän mukavasti ja loistossa, ei\nantanut itseltään puuttua mitään. Olihan hän jo 60 vuoden vanha.\nSellainen ikä oikeuttaisi jo lepoon, mutta hän ei voinut levätä.\nElämänkysymys oli hänessä vasta vanhana herännyt. Hän _tahtoi_ saada\nselvyyttä ennen kuin se oven takana seisoja astuisi sisään ja vaatisi\nlopullisesti mukaansa. —\n\nKerran hän puhutteli erästä köyhää vanhusta, joka oli ollut koko\nelämänsä hyvin vaatimaton ja iloinen. Ukkoa pidettiin hiukan\nyksinkertaisena, ja sen vuoksi otaksuttiin hänen voivan olla niin\nvaatimaton ja iloinen köyhyydessään.\n\nHerra Penttinen kuulteli tämän puheita hymyillen ikäänkuin lapselle,\njoka ymmärtämättömyydessään ja haaveksivana lörpöttelee joutavia.\n\n\"Noo, pääsevätkö rikkaat ja paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa\nolevat ihmiset sitten ollenkaan taivaasen?\" joikui Penttinen kysymään.\n\n\"Luonnollisesti!\" vastasi vanhus. \"Taivas on kaikille avoinna. Siellä\non monta asuinsijaa. Mutta ainoastaan vaatimattomat ihmiset viihtyvät\ntaivaassa. Siellä on, luuloni mukaan, hyvin yksinkertaiset olot. Sen\nvuoksi otaksun, että rikkaat ja toisten hallitsemiseen tottuneet eivät\nviihdy siinä taivaassa mistä Jesus puhuu. Sitä vastoin viihtyvät he\nhyvin täällä maanpäällä — joka on heille jo taivas. Siinä taivaassa,\njohon Jesus on mennyt, ovat kaikki yhdenarvoisia.\n\n\"Kaikki palvelevat toisiaan. Palveleminen tuottaa suurempaa iloa kuin\nkäskeminen. Minä luulen, etteivät rikkaat ja ylhäiset pidä sellaisesta\njärjestelmästä\".\n\n\"Mutta eivätkö rikkaat siis ensinkään voi tulla _siihen,_ sanokaamme:\nköyhäin taivaasen?\"\n\n\"Kyllä! Mutta ylhäisen ja rikkaan täytyy ensinnä tulla luonteeltaan\nköyhän ja alhaisen kaltaiseksi, heidän kanssaan yhdenvertaiseksi ja\nveljeksi. Täytyy tulla niinkuin uudestaan lapseksi, arvoasemista\nvälittämättömäksi...\"\n\n\"Ja jakaa tavaransa?\"\n\n\"Se on kyllä raamatun esimerkki. Taivaassa ei tavaroille eikä\narvoasemille panna mitään arvoa. Sinulla saa olla niitä niin paljon\nkuin tahansa, kun et vaan niitä rakasta etkä petä itseäsi sillä\nluulottelulla, että sinulla on oikeus niiden avulla elää mukavasti\nsilloin, kuin muilla ihmisillä, semminkin huonoilla ja hylyillä\nveljilläsi on henkinen ja ruumiillinen vilu ja nälkä.\"\n\n\"Köyhät pääsevät varmaankin hyvin helposti taivaaseen?\"\n\n\"Eipä se taida olla niinkään helppoa, sillä heissäkin on rikkaudenhimo\nja tavaranrakkaus. Monet heistä kadehtivat rikkaita, toiset nurkuvat\nkohtaloaan vaikka eivät olekaan elintarpeiden puutteessa.\"\n\n\"Sepä se!\" huudahti hra Penttinen, \"se on se sama synti ja tuska kuin\nrikkaillakin.\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta asianhaaroihin ja syihin katsoen paljon lievemmin\ntuomittava. Rikkaitten esimerkki kiihoittaa köyhiä.\" —\n\nTämä lapsellinen keskustelu vaikutti sittenkin syvästi herra Penttisen\nherkistyneesen mieleen. Kauan ja perinpohjin hän sitä harkitsi ja\npunnitsi ja johtui vihdoin sydämmensä pohjasta huudahtamaan:\n\n\"Armahda minua Jumala ja johdata oikealle tielle!\"\n\nNiilo Penttisen puolesta oli se laatuaan ensimmäinen anomusyritys\nJumalalle. Kyllä hän ennenkin oli esitellyt yhtä ja toista, muiden\nmukana kirkossa ja joskus kotonakin, huokaisten pyytänyt Jumalan\nsiunausta toimillensa. Niiden huokausten tarkoituksena oli aina\nkuitenkin ollut taivuttaa Jumalan mieltä suosiolliseksi hänen\nhommilleen, s.o. ohjailla Jumalaa herra Penttisen mielen mukaan. Ei\nollut kysymystäkään siitä, että Jumala saisi ohjata herra Penttistä.\nNyt oli sitä pyydetty. Se oli suuri luottamuksen osoitus Jumalalle,\naivan harvinainen rikkaalta ja saiturisekaiselta ihmiseltä.\n\nJumala kuuli herra Penttisen rukouksen, ja tarttui ohjaamaan hänen\nasioitaan.\n\nTähän ei kuulu se, mitä kaikkea nyt matkalla tapahtui, mutta lopputulos\nuudesta suunnasta oli se, että Niilo Penttinen joutui tekemään\nvararikon.\n\nHerra Penttinen oli muiden ihmisten kaltainen ja katseli asioita heidän\nkannaltaan. Jumala, tietysti, katseli asiaa omalta kannaltaan.\n\nMelkein epätoivoon joutui Penttinen, Jumalan huomiosta kun luuli\nkokonaan syrjään joutuneensa, sitävastoin kuin aina ennen, rikkaana\nollessaan, luuletteli itseään Luojansa lellipojaksi.\n\nVaan kun mies oli aikansa parkunut ja valittanut, väsyi hän siihen, —\nsemminkin kun ei Kuolemakaan nyt uhkaillut, vaan pysytteli enimmäkseen\npiilossa. Epätoivokin rauhoittui vähitellen.\n\nHän joutui nyt elämään tavallista, vaatimatonta elämää. Entiset rikkaat\nystävät jäivät paikoilleen, herra Penttisen laskeutuessa niiden tasalle\njoitten täytyi pakosta elää hyvin vaatimattomasti. Ensinnä tuntui tämä\nuusi ympäristö vieraalta ja vastenmieliseltä, — melkeinpä ne olivat\naivan kuin entisiä vastustajia.\n\nAjan kuluessa kaikki muuttui. Hän saavutti uusien tovereittensa\nystävyyden, ei lahjoilla eikä hyvillä teoilla, vaan vastalahjana\nosoittamastaan veljellisyydestä.\n\nKuolema, jolla on aina niin erinomainen taipumus sekaantua ihmisten\nasioihin, oli pysynyt pitkän ajan syrjässä, vaan nyt hän eräänä aamuna\nraotti herra Penttisen yksinkertaisen kodin ovea ja irvisteli.\n\nPenttinen säpsähti ensinnä, mutta asettui kohta. Laski kädet ristiin\nrinnalle ja, katsoen Kuolemata rohkeasti, mutta uhittelematta vasten\nkasvoja, virkkoi nöyrästi ja hiljaa:\n\n\"Valmis.\"\n\nAika ei ollut vielä tullut, uhriin ei saanut vielä koskea. Kuolema\npainoi oven hiljaa kiini ja lähti pettyneenä tiehensä.\n\nYstävät riensivät onnittelemaan ja puristamaan hänen käsiään.\n\n\"Miltä sinusta nyt tuntuu, vanha, paljon kokenut setä?\" kyselivät.\n\n\"Iloiselta. Ihmisen pitää olla aina valmis sata vuotta elämään,\nhuomenna kuolemaan.\"\n\n\"No sillä lailla!\" riemuitsivat ystävät. \"Mutta tule nyt meidän\nmukanamme paljastamaan rikkaitten ja ylimysten itsekkäisyyttä\".\n\nVanhus naureskeli:\n\n\"Eihän siinä mitään paljastamista ole, se on alaston ennestäänkin.\"\n\n\"Niin, mutta se pitäisi heille huomauttaa.\"\n\n\"Niinpä kyllä. Mutta eivät he huomauttajaa usko, enempää kuin\nköyhätkään, ennen kuin oppivat huomauttajaa rakastamaan.\"\n\nHe tulivat ulos. Yksi sanoi:\n\n\"Uskoivathan he ennen setä Penttistä.\"\n\n\"Kun hän oli rikas...\"\n\n\"Mutta me emme uskoneet.\"\n\n\"Vaan nyt uskomme.\"\n\n\"Kun hänkin on köyhä.\"\n\nHe menivät hiljaa pois. Kaiken epäselvän poistamiseksi katsoi yksi\ntarpeelliseksi sanoa vielä:\n\n\"Hän on hyvä mies — kuitenkin, tuo setä Penttinen.\"\n\nIkäänkuin joku heikäläisistä olisi sitä epäillyt! — he hymyillään\ntoisilleen tulkitsivat.\n\nSillä välin istui herra Penttinen huoneessaan ja ajatteli köyhäin\nystäväänsä rakkautta, jota ei ollut voinut rahalla ostaa vaan jonka\nnyt oli saanut vastalahjaksi. Iloisena hän asiata mietti, kalpenevilla\nhuulillaan tyytyväisen onnellisuuden rauhallinen hymyily.\n\n\n\n\nNeronleimaus.\n\n\nLuojalla on varmaankin hyvin monipuolisia tehtäviä. Niitä\nsuorittaakseen tarvitsee hän kaikellaisia välikappaleita. Ihmiset,\nnaiset ja miehet, ovat hänen kädessään hyvin tärkeitä aseita.\n\nLuoja käyttelee _neroa_ hyvin säästäen. Muutamille ihmisille lahjoittaa\nhän sitä sentään hiukan avonaisemmalla kädellä.\n\nEräs mies oli sattunut saamaan lahjaksi neroa hyvin runsaan annoksen.\nOtaksuttiin että Luoja aikoi hänestä itselleen asetta toimittaakseen\njoitakin suuria tekoja. Koko maailma, — niin leveältä kuin tunnettiin,\nylisti tätä miestä, jonka nimi oli Neronleimaus.\n\nArveltiin että Neronleimaus oli aijottu toimittamaan suurtöitään\nenimmäkseen muiden ihmisten keskuudessa. Mutta tähän asemaan\ntullaksensa, oli hänellä yksi hyvin ikävä ominaisuus: hän kyllästyi\npian seurustelemaan ihmisten kanssa, ne kun olivat niin tyhmiä ja hän\noli viisas.\n\nTuon vuoksi tunsi hän itsensä kovin onnettomaksi ja orvoksi. Eikä asia\nnäyttänyt edes paranevan. Mitä enempi hän oli erossa ihmisistä, sitä\ntyhmemmiksi ne tulivat — hänen mielestään, ja hän viisaammaksi.\n\nTämä Neronleimaus oli niin nerokas, ettei hän luullut ikänä\ntarvitsevansa oppia muilta ihmisiltä mitään. Muille hän omia tietojaan\nkyllä opetti, jos ne pyysivät. Mutta kukaan ei saanut tulla hänen\nkaltaisekseen, hän tahtoi olla yksin hyvä, yksin nero, mestari tyhmien\nseassa. Ne saisivat häntä palvella, käsillänsä kantaa, ylistää,\nkumarrella ja kehua.\n\nJa ihmiset täyttivät hänen tahtonsa, toisinaan yli reunojen.\nSellaisissa tapauksissa näytti joskus siltä, kuin hän olisi pitänyt\nmuitakin ihmisiä järki-ihmisinä: hän hymyili, jutteli ja oli\ntyytyväinen.\n\nVaan kerran yksi teki uhallakin muistutuksen Neronleimausta vastaan,\neikä pyytänyt sitä anteeksi. Siitä tämä suuttui, hullaantui ja joutui\naivan pois toliltaan. Tyhmät ihmiset laskivat nöyrästi alas katseensa,\netteivät näkisi Neronleimauksen lankeemusta ja häpeätä. Antoivatpa\nvielä anteeksikin luuletellen, että kaikki tuokin kuuluu neron\nlaajoihin ihmisoikeuksiin.\n\nVaan Neronleimaus oli unhoittanut, että \"Jumala on ylpeitä vastaan,\nmutta nöyrille antaa hän armon.\" Niinpä kävikin, että kun ei tämä\nmestari-ihminen tuntenut hullutellessaankaan tehneensä mitään\nkaduttavia tyhmyyksiä, heitti Luoja hänet kädestään ja kääntyi\nuudestaan valitsemaan itselleen aseita tavallisten ihmisten joukosta.\n\nKun Neronleimaus oli aikansa yksinäisyydessä vihannut koko ihmiskuntaa\nsiitä, että yksi oli hänen vikansa paljastanut, esiintyi hän taas\nihmisille suurin vaatimuksin ja synkin katsein.\n\nJännitettyinä odotettiin jotain aivan uutta. Peloissaan, ettei vaan\nNeronleimausta suututettaisi riensivät uteliaimmat jo kyselemään:\n\n\"Mitä mestari nyt haluaa ja käskee?\"\n\nNeronleimaus otti juhlallisen ryhdin. Hänen sielukkaat kasvonsa, jotka\nnäyttivät olevan kokonaan hermoja täynnä, tulkitsivat, että hän oli\nkoko poissaolonsa ajan valmistautunut juuri tätä tilaisuutta varten.\n\nIhmiset odottivat jännitettyinä.\n\n_\"Kunnioittakaa minua!\"_ huusi hän vihdoin korkealla, hiukan\nvapisevalla äänellä. Tuntui siltä, kuin mies olisi koonnut koko\nelämänsä harrastukset tuohon yhteen ajatukseen.\n\nIhmiset ällistyivät, eivät sentään viitsineet nauraa suoraan vasten\nnaamaa, mutta kun Neronleimaus poistui, nauroivat katketakseen. Vaan\nmestarin korviin se kuului aivan samallaiselle kuin kätten taputus...\n\nSilloin kulki Neronleimaus jo omia teitään turhaan haparoiden ja\ntavoitellen itsekkäille yrityksilleen Luojan ikuista leimaa.\n\n\n\n\nLusiferin muistikirjasta.\n\n\nLusifer oli laiskistunut ja makasi muutaman juoruseuran keskellä\nuinaillen ja häntäänsä lierutellen. Hänellä oli niihin aikoihin paljon\njoutilaita lomahetkiä, sillä ihmiset nukkuivat henkisesti, ja ne mitkä\nvalvoivat, valvoivat omia etujaan.\n\nMutta eräänä päivänä kuuli hän alituisten seuralaistensa, jotka\nlämpimikseen kantoivat muista ihmisistä juoruja, surkeasti valittavan\nmiten nuorisoseura tekee mullistuksen koko pitäjään kristilliseen\nelämään.\n\nSilloin tämä, vanha roikale, pörhisti korviansa, kuunteli tarkemmin ja\nlähti laukkaamaan valitetulle suunnalle, — nuorisoseuraan.\n\nTuimana ja otsa rypyssä asettui hän katselemaan ympärilleen, etsein\nketä hän nielis ja mitä hän tekis.\n\nTerävällä ja tottuneella silmällä huomasi tarkastelija heti, että tässä\nseurassa vallitsi yksimielisyys, — otti muistikirjansa ja kirjoitti:\n\n1:si. _Yksimielisyys on poistettava_.\n\nSitten huomasi hän, miten erityisesti innostunutta koolla oleva nuoriso\noli, josta koitui hilpeyttä seurusteluun ja iloinen mieliala kuvastui\nterveillä ja nuorekkailla kasvoilla. Muistikirjaansa kirjoitti vihamies:\n\n2:si. _Innostus on poistettava: sijaan saatava kyllästystä ja ikävää_.\n\nLusifer jatkoi havaannoitaan kaiken iltaa, ja niin ilmestyi hänen\nkirjaansa seuraavat muistiinpanot:\n\n3:si. Ne raukat eivät ymmärrä edes _kadehtia toistensa onnistumista\nesityksissä,_ eivätkä pilkata toistensa huonoa onnistumista. Ne pitää\nsaada kadehtimaan ja pilkkaamaan toinen toistansa.\n\n4:si. Missä hiidessä on kunnianhimokin täältä? Pitää synnyttää heissä\nniin valtaava kunnianhimo, etteivät tee mitään ilman, elleivät voi\nsillä saada erikoista kunniaa!\n\nTätä muistiinpanoa tehdessään löi valheenisä reiteensä ja kurkusta\npääsi pieni ihastuksen kirkaisu. Koko yleisö hätkähti ja kääntyi\nkatsomaan. Se oli vaan muuan poika, joka juonillaan vihelsi eräälle\nrunonlausujalle. Hänen nimensä kirjoitettiin, kiitollisella\nkunnioituksella, arvopersoonain luetteloon tarkastelijan\nmuistikirjassa. Mutta neljännen muistiinpanonsa perään kirjoitti\nLusifer:\n\n5:si. _Jokaista, joka tekee jotain, pitää syyttää kunnianhimosta!_ —\nJa sille keksinnölle hän äsken niin ihastuneesti nauroi, koska tiesi\nkokemuksesta, että se naula vetää.\n\n6:si. Minun pitää opettaa ne syyttämään ja epäilemään toisiaan.\nKeskinäinen luottamus — kas se se on, jota minä vasta oikein vihaan! —\nkihisi hän hammasta purren ja nyrkkiä heiluttaen.\n\n7:si. Ne näyttävät täällä ihmeesti kodistuneilta ja ujostelemattomilta.\nJos tuota jatkuu, tulee kaikki nuoriso tänne —. Noh, painetaan\nmuistiin: joka täällä alkaa vähänkin kodistua ja liikkua vapaammin,\nhäntä pitää ruveta toisten moittimaan pöyhkeydestä ja ylpeydestä, —\nkyllä pian ikävä tulee!\n\n8:si. Niissä pitää synnyttää sellainen tanssikiihko, että kaikki nuo\nkiusalliset _aatteet_ tulevat pölynä lakaistuksi pois.\n\n9:si, Pitää uskotella sen olevan viisasta, itsenäistä ja\nperiaatteellista, ettei kukaan koskaan hyväksy toisensa esityksiä.\n\n10:si. Heissä pitää synnyttää niin syvä, periaatteellinen itsekkäisyys,\nettä jokainen luulee itsensä toista paremmaksi.\n\n11:ksi. Heidän pitää oppia lyömään laimiin velvollisuutensa, — se on\nminun joukkoni tärkeimpiä oppiaineita.\n\n12:ksi. _Seuran pitää hajota!_\n\nSaatuaan nämät yleiset muistiinpanot kirjaansa, alkoi Lusifer tehdä\nyksityisiä havaannoita. Hän otti selvän johtajain ja johdettavain\nheikkouksista, tutustui kuhunkin yksitellen. Lusifer huomasi ilokseen,\nettä jokaisessa oli oivallisia ominaisuuksia ja avuja, joita voi\nkäyttää hänen palveluksessaan. Niinpä valitsi tuo mustalainen joukosta\naseikseen sopivimmat ja painoi heidän sydämmiinsä omien aatteittensa\nsiemenet.\n\nKokous loppui. Mutta harvat menivät sieltä nyt tyytyväisinä koteihinsa,\nmitä mikäkin napisi ja moitti. Syyteltiin ja kannettiin toistensa\npäälle, itse oltiin virheettömiä, — ainakin pyrittiin siltä näyttämään.\n\nValheenisä nauroi, ilkkui, lierutti häntäänsä ja kuiski korvasta\nkorvaan:\n\n\"Ken vaan innokkaasti puuhaa ja toimii seuran asioissa ja muissa\nhyvissä pyrinnöissä, — tekee tätä ainoastaan itsekkäistä syistä,\n_muista se!\"_\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kertana loikoi Lusifer taas muutaman juoruseuran keskellä, missä\noli mies- ja naisväkeä. Kun tuli puhe nuorisosta, heristeli Lusifer\nkorviaan kuullakseen, mitä nuorisoseurasta nyt olisi sanottavaa. Mutta\nsiitä ei sanottu mitään, sillä seura oli kuollut, villitys lakannut ja\nnuoriso taasen palannut nurkkatansseihin.\n\nLusifer nukahti juoruseuran keskelle.\n\n\n\n\nJos...\n\n\n    \"Minä olen teidän kanssanne joka\n    päivä maailman loppuun asti.\"\n\nTässä eräitten joulunpyhienkin edellä, kun kristityt valmistausivat\nviettämään Jesuksen syntymäjuhlaa riemulla ja uhrauksilla, liikkui\nJesus hyvin ahkeraan keskellämme täällä maailmassa tutkien sydämmiä ja\nottaen selvää siitä: valmistausivatko kristityt todellakin juhlimaan\nhänen muistokseen, vaiko omaksi huvikseen vain.\n\nAivan aattopäivinä tuli Hän erääsen kaupunkiin. Pukeutunut oli\nHän vanhan sydänmaan ukon kansallispukuun, jaloissa suuret\npieksut, päällä nukkavieru, hiukan rikkinäinen lampaannahkaturkki,\npäässä koirannahkainen karvalakki ja käsissä paksut,\nvaaleanharmaan-kellahtavat rasat. Hevonen oli pikkuinen, vanha, lihava,\noikein tyypillinen mökinmiehen hevonen. Reellä oli vanha matkarinni,\nsiellä heiniä ja kaikellaista kapinaa.\n\nIhmisillä oli jouluvalmistusten vuoksi kiirettä. Ne ajoivat omilla\nja ajurien hevosilla kuin vihantiestä. Kaduilla oli sellainen liike,\nettä Jesus oli usein joutumaisillaan hevosten jalkoihin. Mutta\nsuuremmitta rettelöittä päästiin kuitenkin sillä, että kiireisimmät ja\ntoimellisimmat tolkussaan kiljuivat ja kiroilivat \"äijärahjusta, joka\nei ymmärrä mennä tieltä pois.\"\n\nJoku, piloillaan tietysti, huusi, hevosluuskaansa hosuen, näinkin:\n\n\"Pois tieltä, äijä, kun komeat kulkevat!\"\n\nVaan muutamassa kohti olivat ihmiset niin tyyni täyttäneet kadun, että\nsiitä ei mitenkään päässyt läpitse. Jesus astui alas reestä ja sitoi\nhevosen puistikon aitaan. Se oli viinakaupan edustalla. Kaikenikäisiä\nihmisiä siinä oli, kumpaakin sukupuolta, suuria ja pieniä, rikkaita\nja köyhiä. Jokaisella oli viina-astioita mukanaan, millä kaksi,\nkellä kolme. Joukko rähisi ja nurkui viluissaan ja ikävissään.\nJesus näki siinä paljon vanhoja tuttuja monista raamatunselitys- ja\niltaseuratilaisuuksista, joissa oli yksissä oltu. Hän näki siinä\nviimesunnuntaillisia kirkkomiehiä, joilta ei silloin, ahtaitten aikojen\nvuoksi riittänyt muuta kuin penni lippoon, odottelevan nyt suurten\nnassakkain kanssa viinansaantivuoroaan. Oli siinä kuntain johtavia\nvalistusmiehiä, oli pappien asiamiehiä, oli entisiä raittiusmiehiä,\noli nuorisoseurain ja isäntäyhdistysten, naisyhdistysten,\ntyöväenyhdistysten ja lukemattomain kristillisten yhdyskuntain jäseniä.\nSiinä oli neitoja ja nuorukaisia, jotka vaan muutama kuukausi sitten\nolivat uudistaneet kasteenliittonsa ja vannoneet pyhät valat...\n\nJesus katsoi kaikkien heidän sydämiinsä ottaakseen selvää siitä mikä\nasia kullakin oli tässä joulunvarustuspuuhissa sydäntä lähinnä.\n\nTämän tutkimuksen tuloksia ei kertoja tarkemmin tunne, eikä uskalla\nsiinä suhteessa puhua arveluitaan. Mutta jokainen, joka siinä seisoi,\ntietää paraiten itse, minkä käsityksen Jesus hänestä sai.\n\nTosiasia on ainakin se, että Jesus tuli kovin murheelliseksi. Hän\nistahti rekeensä ja yritti ajamaan joukon läpitse, pujottelemalla. Vaan\nnoin joulun alla eivät ihmiset näyttäneet Häntä ollenkaan suvaitsevan.\nKun Hän, lempeästi ja ystävällisesti hiukankin sysäsi käsivarteen,\nselkään tahi kylkeen, alkoivat ne kirkua ja huutaa, sanoen:\n\n\"Etkö sinä, senkin tomppeli, näe ettei tästä nyt voi päästä!\"\n\nKyllä siitä päässyt olisi, jos ne olisivat suostuneet hiukankin\ntekemään Hänelle tilaa. Mutta he puhuivat vaan pilkaten eräästä\nvähäliikkeisestä syrjäkadusta, johon osoittivat ja sanoivat, että\n\"siellä sinä saisit rauhassa ajella rekinesi.\"\n\nKun ei Jesus ottanut huudoista säikkyäkseen, pyrki vaan tunkeumaan\njoukon läpi, tuli poliisi, otti hevosen ohjaspieleen, käänsi\nkiukkuisesti takaisin ja sanoi:\n\n\"Ei nyt olla korvessa, äijä! Et sinä saa täällä ajaa mistä itse tahdot,\nvaan mistä me tahdomme. Tuolta noin.\" Ja hänelle osoitettiin toista\nsyrjäkatua.\n\nJesus ei tahtonut nostaa riitaa nyt enempää kuin yleensäkään. Hän\nkyllä käsitti, että kadun ja kulkureitin olivat viinanostajat\nmielivaltaisesti tukkineet poliisin suostumuksella.\n\nJa Jesus karkoitettiin syrjäkaduille.\n\nVaijeten ajoi Hän pois ihmisjoukon nauraessa ja sukkeluuksia\nlaskiessa...\n\nEikä kukaan tuntenut Häntä.\n\nSuuttunut ei Hän, luonnollisesti, ollut yhtään, vaan syvästi\nmurheellinen, sillä mihin tahansa Hän menikin, sysittiin, tyrkittiin ja\npilkattiin Häntä.\n\n\"Oi isä!\" rukoili Hän ajaessaan kaupungin portista maalle päin.\n\"Nämät ihmisraukat ovat tehneet minun syntymäpäivästäni pakanallisen\nuhrijuhlan itsensä palvelemista varten. Itseänsä varten laittavat he\n_jouluksi_ koreita ja lämpimiä pukuja, itseänsä varten ylellisyysruokia\nja juomia. Rikkaat antavat rikkaille joululahjoja, saadakseen\nvastalahjoja. Köyhiä muistetaan julkisuudessa, vaan ei salaisuudessa.\nViinaa he himoitsevat kaikin. Isä, synnytä heissä palava rakkaus\ntoisiinsa, että he tekisivät jotain toistensakin, eikä ainoastaan\nitsensä tähden. Opeta heitä rakastamaan köyhää korven ukkoakin ja\nantamaan arvoa ihmiselle, eikä vaan uljaalle muodolle, komeille\npuvuille ja yhteiskunnalliselle asemalle. Rakas Isä! Anna heidän oppia\nymmärtämään, etteivät he voi pettää Sinua, eikä minua; etteivät he\nparhaimmillakaan ponnistuksillaan voi peittää tekojaan ja ajatuksiaan\nSinulta ja että heidän teeskennelty uskonsa, joka perustuu itsekkäisiin\ntarkoitusperiin, on suurin este minun tarkoitusteni toteuttamiselle\nmaanpäällä. Taivaallinen Isä! Anna heille anteeksi, sillä he eivät\ntiedä mitä he tekevät. Mutta opeta ja ohjaa heitä, ettei kaikki se,\nmikä ihmiselämässä on parhainta ja jalointa, heidän käsissään niin\nsurkealla tavalla väärentyisi.\"\n\nJesus ajoi maaseuduille ja rupesi taasen etsimään ihmisiä yksitellen,\nkutakin omissa, kotoisissa oloissaan. Missä hän kulloinkin liikkuu,\non vaikea tietää, ketä hän milloinkin koettelee ja tutkii — sitä ei\nasianomainen koskaan tiedä ennen kuin vieras on mennyt pois.\n\nUsein sattuu, että Jesuksen pois mentyä, ihmiset koettavat tehdä asiaa\nhyväksi.\n\n\"_Jos_ minä olisin tietänyt\", sanovat he, \"että se olit sinä, Herra,\nniin tottahan minä olisin kylyn lämmittänyt ja parasta pöytään pannut.\"\n\n\"Niinpä niin\", saattaisi Hän vastata, \"_jos_ minä esiintyisin teidän\nedessänne herrana ja mahtimiehenä, niin kyllähän te minua silloin\npokkuroisitte ja kylyissä käyttäisitte tekin, jotka tasa-arvoa ja\nrakkautta vaaditte muiden itseänne kohtaan osoittamaan. Mutta kun minä\ntulen köyhänä, alhaisena, nöyränä ja vaatimattomana, niin ainoastaan\nharvat tahtovat olla minun tuttaviani, ystäviäni vielä harvemmat...\"\n\n\n\n\nJumalan mieliharmi.\n\n\nKerran oli tapahtunut sellainen, omituinen ja aivan harvinainen\nvahinko, että muutamalle hyvin kauniille miehelle annettiin\nerehdyksessä vaan pieni, aivan mitätön sielu. Kun tämä ikävä erehdys\nhuomattiin vasta sitten kun mies oli jo vallan valmiina, harmistui\nLuoja ja arveli jo sitäkin, että jos hänet antaisi tulla pois\nmaailmasta. Mutta kun mies oli iloinen ja muuten kaikin puolin elämään\npäin, eikä näyttänyt itse ensinkään huomaavan että hänellä oli liian\npikkuinen sielu, annettiin hänen jäädä tänne maailmaan oman onnensa\nnojaan ja päätettiin ainoastaan pitää silmällä mitä hän ryhtyisi\ntoimittamaan.\n\nKun tämä korea mies, joka oli vahingossa saanut liian pikkuisen sielun,\naivan valmiina ja omin neuvoin sai sitten alkaa toimensa maailmassa,\nmeni hän ensimäisenä räätäliin ja antoi tehdä hyvin kauniit vaatteet.\n\nJoka päivä, aivan säännöllisesti alkoi hän käydä parturilla\nkäherryttämässä viiksensä ynnä muuten koettamassa parannella ja korjata\nLuojan laitoksia.\n\nPeilin edessä opetteli hän naureskelemaan aivan erikoisella tavalla\nsemminkin kaikille vakaville ja jokapäiväisille harrastuksille.\n\nTaidetta hän jumaloitsi. Mutta kun pienessä sielussa ei ollut\nvoimia mihinkään taiteilija-alalle, eikä ilennyt ryhtyä mihinkään\njokapäiväisempään työhön, rupesi hän taiteen arvostelijaksi\nseurapiireissä.\n\nHän valitsi itselleen hienoimmat kävelykepit, hienoimmat sikarit,\nhienoimmat sikarikotelot ja hammasluut. Hienon kukkaronkin hän laittoi,\n— kuinkas muuten! — sekä hienot hansikkaat ja silmälasit.\n\nJa sillä tavoin hän, seuraten vaistoa, joka on pienille sieluille\nominaista, kehittyi ja muodostui mieheksi, joka oli taiteellisesti\nhieno ja muiden tekemä aivan alusta loppuun, kiireestä hamaan\nkantapäähän asti.\n\nKun muut ihmiset sattuivat häntä näkemään, — ja se tapahtui usein,\nsillä hän, laittautui aina näkyviin yleisille kävelypaikoille, —\nkatselivat he häntä ihmetellen ja hölmistyneinä, kunnes purskahtivat\nnauramaan ja jupisivat:\n\n\"Katso tuota, vietävän narria!\"\n\nMilloin hän jonkun kanssa juttusille rupesi, ei hän juuri koskaan\npuhunut muusta kuin taiteesta, taideaistista ja taidenautinnosta. Kun\nnäistä puhuessaan johtui myöskin arvostelemaan niiden vastakohtia ja\nyleistä, poroporvarillista makua, niin hetkittäin näytti jo siltä, kun\nhänellä olisi ollut suurempikin sielu. Mutta ne ilmaukset olivat niin\ntilapäisiä ja harvinaisia, että ihmiset alkoivat uskoa näiden ilmiöiden\nolevan apina-isistä polveutumisen kautta säilyneitä sukutaipumuksia,\njoilla ei kuitenkaan enää ollut mitään kehittymisen mahdollisuutta.\n\nKyllähän hänen elämänsä tarjoisi montakin mielenkiintoa herättävää\nyksityisseikkaa kerrottavaksi, mutta kun aikomuksena ei ole kirjoittaa\nhänen elämäkertaansa, tyydyn kertomaan vaan näitä yleisiä piirteitä.\n\nIltasilla, kun hän kotiutui huoneesensa, taiteenharrastaja-poikamiehen\nyksinäiseen kotiin, toimitti hän siellä kaikellaista joutavata,\njota kertoja ei tarkemmin tunne, vaan jonka laadusta saattaa saada\naavistuksen seuraavasta:\n\nSe olento, joka häntä oli seurannut päiväkaudet pitkin\nkatuja ja kahviloita, sekä vihdoin uskollisesti\ntaiteenharrastaja-poikamieskotiin, kirjoitti Luojalle menevään\nraporttiin joka ilta:\n\n\"Hän ei toimita mitään muuta kuin ihailee itseänsä.\"\n\nSäännöllisesti, joka ilta, tarkasti Luoja itse raportin, hymyillen\nsurullisesti ja mieliharmia ilmaisevalla äänellä virkkoi:\n\n\"Miesparka! — eihän hän osaa mitään muuta.\"\n\n\n\n\nKadonnut lammas.\n\n\nOmalla kyvyllään oli Iiska Simonen koonnut koko joukon maallista\ntavaraa. Isältään ei ollut saanut periä yhtään mitään sellaista,\njoka on ruumiista irti pääsevää. Jumalalla niinikään ei Iiskan\nkokoamishommissa ollut mitään osaa. Sillä kun Isämme huomasi, että\nmies tarkoituksiinsa mieluimmin käytti niitä keinoja, joita helvetin\nvaltakunnassa mielihyvällä katseltiin, jätti Hän surulla miekkosen\noman onnensa nojaan neroansa koettelemaan ja vapaasti pyrkimään siihen\nsuuntaan, kuin tätä itseä parhaiten halutti ja huvitti.\n\nUsein, ja se tapahtuikin hyvin usein, kun Simonen oli jumalisella\ntuulella, tunnusti ja kehuskeli hän, että Jumala oli siunannut hänen\nyrityksiään. Vaan kirjanpitäjä siellä ylhäällä merkitsi juuri näistä\nIiskan kehumisista hänen kontolleen elämänkirjassa raskaan tekosynnin\n— jokaisesta kerrasta erikseen. Siellä, näettekös, pidettiin kauheana\nrikoksena sitä, että Simonen väitti Jumalan olleen osallisena hänen\nrikkauksiensa kokoamisessa. Nämät rikkaudet oli etupäässä säästetty\ntyöväen oikeutetuista palkkaosuuksista, ilkeinä voittoina kaupassa,\npienemmillä petoksilla, lainvarjolla, hienolla valehtelemisella ja\netupäässä sillä uskolla, että omaisuuden kokoaminenkin sopii kyllä\nihmisen varsinaiseksi elämäntehtäväksi.\n\nSydämmessään Iiska Simonen kyllä ajatteli ja ymmärsi, että koko\nomaisuus oli koottu hänen omalla hyvyydellään; mutta kun ihmiset\nenemmän näkyivät pitävän siitä, että antoi kaikista nerotöistä kunnian\nJumalalle, päätti Iiska sen antaa, semminkin kun ei siitä ollut mitään\ntodellisia menoja.\n\nKun Iiska vanheni, viisastui ja rikastui hän yhä; ihmiset ihailivat ja\nkunnioittivat häntä, kuten ainakin miestä, jonka toimia seuraa Jumalan\nmielisuosio. Iiska onnistui ja osasi olla niin ihmisten mielenmukaan,\nettä melkein kuka tahansa olisi ollut valmis astumaan hänen housuihinsa\nja antamaan siirtää omiin nimiinsä Iiska Simosen kontot — myöskin\nJumalan luona. Sillä kun Simosen hiukset alkoivat harmaantua, kehuskeli\nhän yhä useammin ylhäisestä liittolaisestaan, kuinka tämä oli hänen\ntoimensa siunannut y.m. ja niinpä, saadakseen yhä enemmän ihmisten\nmielisuosiota, jota hän janosi, sekä löytääkseen omalletunnolleen\nhuokeahintaisen ja mieluisan leposijan, alkoi hän käydä kirkossa ja\nripillä, auttaa pakanalähetystä á 10:— markan lahjalla vuosittain ja\nravistaa päätä kaikille kotipitäjään valistuksenharrastusta koskeville\nkeräyslistoille. Kun hän näin tuli enempi tekemisiin uskonnollisten\nlaitosten ja asiain kanssa, alkoi hänestä itsestäänkin tuntua sopivalta\nja mieluisalta ajatella oikein todenperään, että Jumala oli seoittanut\nitsensä hänen ansaitsemisyrityksiinsä. Muuten olisikin ollut vähän\nvaikea selviytyä omantuntonsa kanssa, joka melkein aina, kun silmä\nvälttyi, nuhteli Iiskaa. Mutta kun saattoi ajatella, että Jumala\noli ollut mukana joka yrityksessä liittolaisena, niin omantunnon\nsuorapuheisia muistutuksia sopi pitää viekottelevan valheenisän\npirullisena keinona: johdattaa Iiskaa epäuskoon ja epäilyksiin. Hän\nkilvoitteli voitollisesti tällaisissa tapauksissa ja hymyili riemuiten\nsisällisestä tyydytyksestä ja onnesta.\n\nNämät kamppailut tapahtuivat aivan samoihin aikoihin kuin hänen\nköyhimmät ja tyhmimmät asiatuttavansa rupesivat huomattavammin\nnurisemaan. Nämät olivat sellaisia ihmisiä, joille Luoja syystä tai\ntoisesta ei ollut antanut minkäänlaatuista asioimisneroa ja joiden\ntyötä, muidenkaan ihmisten mielestä, ei Jumala ollut siunannut edes\ntyydyttävillä —, ylellisistä tuloista puhumattakaan.\n\nNämät rupesivat ensinnä hiljaisuudessa napisemaan ja valittamaan,\nettä Iiska Simonen \"kiskoo ja kieräilee.\" Eivätpä ne tyytyneet edes\nsiihen, että täällä maanpäällä koettivat taivuttaa ihmisten myötätuntoa\npuolelleen, vaan korottivatpa äänensä aina Jumalan luokse: toiset\nanoivat oikeutta, toiset vaativat kostoa lisäksi...\n\nJumala on pitkämielinen. Senpä vuoksi saavat kaikki kanne- ja\nasiapaperit Hänen luonaan aina maata hyvin kauan. Jos eivät\nriitatoverit maanpäällä voi mitenkään sopia keskenänsä, otetaan siellä\nvihdoin paperit esiin ja tutkitaan.\n\nNiinpä ne kerran otettiin tutkittaviksi Iiska Simosenkin päälle tehdyt\nvalitukset ja Iiskan omat kirjat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMielipahan ilme korkealla otsallaan silmäili Isämme Iiska Simosen\nkonttoa, jossa oli niin kovin useita \"posteja\" merkitty vastattavan\npuolelle ja \"saldo\" siten kasvanut hirvittävän suureksi. Selaillen\nvalituspapereitten paksua pinkkaa, virkahti Hän kysyen:\n\n\"Mitä me nyt teemme tämän Iiska Simosen kanssa?\"\n\nEnkeli Mikael puhui:\n\n\"Iiska Simonen ei nykyään olekaan valtakuntamme alammainen, sillä hän\non vuosikymmeniä säännöllisesti, ilman poikkeusta toiminut helvetin\npalveluksessa. Hänellä on täällä raskauttavaksi merkitty se rikoslaatu,\nettä hän on _teeskennellyt_ kuuluvansa meihin, kehuskellut siitä, että\nhän on Sinun avullasi ja siunaamanasi, Pyhä Isä, saanut niin hyvin\nsuoritetuksi kaikellaiset urakkasopimuksensa helvetin palveluksessa,\nettä on päässyt rikastumaan.\"\n\nVanhurskas Isä kääntyi oikealla istuvan poikansa puoleen: \"Onko se\nniin?\"\n\n\"Veljeni, Iiska Simonen, on unhoittanut meidät kokonaan,\" vastasi Jesus\nmurheellisella äänellä.\n\n\"Meillä ei liene sitten asian kanssa mitään tekemistä?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Jesus vilkkaasti. \"Nämät ovat köyhäin valituksia. Heistä\nuseimmat ovat uskollisimpia ystäviämme.\"\n\n\"Vaan kun syytetty kuuluu helvettiin.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", sanoi Jesus hiljaa ja vaatimattomasti, \"mutta hän on\nminun veljeni ja minä haluaisin saattaa hänetkin tänne.\"\n\nYksi pyhistä virkkoi:\n\n\"Siunaa, Pyhä Isä, niitä köyhiä, että he saavat velkansa maksetuksi.\"\n\n\"Tee tahtosi mukaan, Pyhä Isä, sillä sinun on valta. Mutta jos nämät\nköyhät saavat velkansa maksetuiksi, tulee Iiska Simonen houkutelluksi\nyhä edelleen kehuskelemaan muille ihmisille, että Sinä siunaat _hänen_\nkieroja asioimisyrityksiään. Se eksyttää muitakin harhaan ja ihmiset\npysyvät yhä edelleen siinä käsityksessä, että he voivat, milloin\ntahansa kuolevatkin, tulla tänne, vaikkapa kuluttavatkin koko elämänsä\nmammonan palvelemisessa. Laske minut, Rakas Isä, mennäkseni vielä\nkolkuttamaan harhailevan veljeni, Iiska Simosen sydämmen ovelle. Minä\ntoivon, että hän parantaa itsensä.\"\n\nKaikkein enkeleitten ja pyhäin huulilta pääsi ihastuksen huudahdus.\n\n\"Sinulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maanpäällä. Mene, rakas\npoikani! Vaan miten nyt autamme näitä valittajia?\"\n\n\"Minä tuen niitä, jotka luottavat minuun ja seuraavat neuvojani.\"\n\n\"Vaan jos ei Iiska Simonen sittenkään paranna itseänsä, eikä laske\nsinua sydämmeensä, mitä sitten hänelle teemme?\"\n\n\"Sitten rukoilen Sinua, Vanhurskas Isä, rankaisemaan häntä ennen kuin\nkuolee. Mitämaks', hän sitten tekee parannuksen.\"\n\nIsän siunatessa, pyhäin ja enkelitten veisatessa ylistysvirsiä lähti\nJesus maanpäälle etsimään Iiska Simosta, joka kadonnut oli.\n\n\n\n\nKoettelemus.\n\n\nTalonpoikaisia sekä muita sivistymättömiä ja köyhiä ihmisiä koettelee\nJumala usein nälällä ja kalliilla ajalla. Sitävastoin rikkaita,\nvarmoissa asemissa olevia virkamiehiä sekä muita parempia ihmisiä\nkoetellaan paljon hienommilla ja ovelammilla keinoilla, niille kun on\nvähän vaikea saada toimitetuksi nälkää ja kallista aikaa.\n\nNiinpä tahtoi Isämme kerrankin koetella erästä pappismiestä ja toimitti\nhänen luokseen yksiin aikoihin Varakosken patruunan ja Mäkiperän Eskon.\nTämä patruuna oli yli pitäjän kuuluisa jumalattomuudestaan, Eskoa\ntaasen mainittiin vahvaksi uskovaiseksi.\n\nVarakosken patruuna oli hyvä toveri papin kanssa, maksoi tämän saatavat\nniinkuin hyvä kristitty ainakin, ja kävi usein pappilassa iltaa\nistumassa. Pappi taas pistäysi useammin Varakoskella kuin minkään\ntalonpojan luona, tuli sieltä aina hyvällä tuulella ja kiitti Jumalaa\nsiitä, että tässä sydänmaassa oli yksikin sivistynyt sielu, jonka\nkanssa voi seuraa pitää.\n\nKun Mäkiperän Esko mainittuna iltana tuossa 5 tienoissa astui pappilan\nkyökkiin, käytiin hänestä ilmoittamassa papille. Sieltä tultiin\nsen tiedon kanssa, että jos isäntä olisi niin hyvä ja menisi sinne\nrenkituvan puolelle odottamaan siksi, kuin vieraat menevät pois.\n\nVaikka Esko olikin jumalinen mies, joka ei mielellään ajatellut\npahaa papista, niin kuitenkin, kun hän renkituvassa sai kuulla, että\nrovastilla onkin vieraana Varakosken patruuna, meni hänen sieluunsa\nsyntisiä ajatuksia. Kolmatta tuntia Esko siellä istui, ajatteli\nuudestaan ja yhä uudestaan näin: Jos minä olisin tuolla sisällä ja\nVarakosken patruuna odottelisi täällä renkituvassa, niin mahtaiskohan\nhänkin saada näin kauan odotella? —\n\nEsko oli hiukan pisteliäällä tuulella kun vihdoinkin pääsi sisään.\nPappi taas näytti olevan mitä herttaisimmalla päällä, kutsui oikein\neteisestä kanslian puolelle, pani istumaan ovipieleen, yhteiseenkansaan\nkuuluvia kävijöitä varten asetetulle tuolille.\n\nEsko asetti polvet ristiin, pani karvalakkinsa siihen huippuun, purasi\nmälliä — ja äkkäsi vasta siinä, ettei täällä ollut oikein sopivia\nsylkypaikkoja. Rovasti rupesi asioita kyselemään.\n\n\"Minä olen odottanut kolmatta tuntia\", sano Esko siihen.\n\n\"Niin aivan... viipyi niin kauan tuo patruuna.\"\n\n\"Mitä sillä oli täällä tekoa? Puhuttiinko uskon asioista?\"\n\n\"Patruunan kanssako?\" nauroi pappi. \"Eipä hänen kanssaan juuri niistä\nasioista kannata puhua.\"\n\n\"Onko se naurun asia?\"\n\n\"Mitä se Esko nyt kaivelee? ennen siivo, vaatimaton ja jumalinen mies.\"\n\n\"Minä odotin kolmatta tuntia, ja jos teillä tuon patruunan kanssa oli\nvaan joutavia jaarituksia, niin...\"\n\n\"Niin, mitä sitten?\"\n\n\"Sitä vaan, kun ette meikäläisten kanssa koskaan viitsi niin pitkälle\njutella autuudenasioista... Aina on teillä kiire ja esteitä.\"\n\n\"Vaan onhan minullakin oikeus puhua mistä tahdon ja seurustella kenen\nkanssa tahansa? Vai tahtooko Esko tuomarikseni ruveta?\"\n\nEi Esko kehunut tuomariksi tahtovansa ruveta, tunnusti vaan alkaneen\nvähin käydä syntiselle aatamillensa, kun luuli patruunan ja\nkirkkoherran täällä joutavia lörpöttelevän sillä aikaa kuin hänen piti\nhukata kallista työaikaansa tuolla renkituvan puolella odotellen...\n\n\"Nämät puheet alkavat olla sitä laatua\", kiukutteli kirkkoherra, \"että\nsinun on paras lopettaa ja mennä tiehesi!\"\n\n\"Suuttunutko olette?\"\n\n\"Kuinka? Ulos!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeidän isämme katseli hetkisen tätä uskovaistensa riitaa, käänsi\nsitten selkänsä heille, lähti kävelemään pois päin otsa rypyssä ja\nepämääräinen katse silmissä.\n\n\n\n\nKarjalanniemen Iisakki.\n\n\nNe ihmisparat, jotka ovat varustettuina saiturinominaisuuksilla, saavat\nniin usein kärsiä väärää arvostelua ja heistä puhutaan niin paljon\npahaa, että toisinaan tekee mieli heitä oikein puollustamaan.\n\nJa se on sitä kummallisempaa, kun joku on nuorena, parhaassa\nnaimaijässään saituri, silloin se pidetään erinomaisena avuna. Vaan\nannas, kun miekkonen vanhenee, niin melkein jokainen, joka hänen\nkanssaan asioihin joutuu, huokasee:\n\n\"Senkin kitupiikki!\"\n\nVaan se väitös, ettei saiturilla olisi ollenkaan hellempiä tunteita, se\non useinkin pelkkää juttua ja vihapuhetta. Niinpä näki sen silloinkin\nkuin Karjalanniemen Miina otti miehekseen Iisakin, ja Miinan äiti,\nkyyneleet silmissä, sanoi vihkiäisten aikana:\n\n\"Sopisi tuota paria nyt Jumalan siunata, kun ei tarvitse tyhjästä\nalkaa. Toista se oli meidänkin, kun Mikki-vainajan kanssa aloimme\nkahdesta tyhjästä kädestä...\"\n\nNiin että: eikö tässäkin hellätuntoisuus tullut näkyviin siinä, kun\nmuorin silmistä tulivat kyyneleet näkyviin ajatellessa sitä, ettei\nnoilla nuorilla ole niin suurta vaivaa pitäessään kiini Jumalan\nsiunauksesta, kuin hänellä ja vaarivainajalla?\n\nTällä Iisakilla, jota sitten kun oli tullut Miinan mieheksi ruvettiin\nsanomaan Karjalanniemen Iisakiksi, hänelläkin oli tunteita. Miina sai\nniistä monasti todisteellisia näytteitä.\n\nNiinpä kävi eräänkin kerran sillä tavalla, että kun he olivat olleet\nensimäisen vuoden isäntänä ja emäntänä, meni Miina eräänä päivänä\nSuutarin muorin kanssa saunaan ja paimen lähetettiin hätähypäkällä\nkutsumaan isäntää kotiin kotohaasta, missä tämä oli aitaa tekemässä.\n\nIisakilla luultavasti oli jonkullaista aavistusta asiain kulusta, sillä\nkun poika hohuuttaen selitti, että isäntää oli kotiin kutsuttu joutuin,\nnäytti mies vähän kuin pelästyneeltä ja virkkoi ensi sanoikseen:\n\n\"Valehtelet.\"\n\n\"Enpä.\"\n\n\"Kuka käski?\"\n\n\"Maija.\"\n\nTutkien poikaa kiireestä kantapäähän, kysyi Iisakki varovaisesti:\n\n\"Missä emäntä sitten on, kun Maija käskemän päällä oli?\"\n\nSitä ei poika tietänyt ja Iisakkia se vähän rauhoitti, ettei sentään\nkaikki talon asiat olleet tuollaisten tiedossa.\n\nKotiin hän kuitenkin lähti ja tapasi piijan tuvassa emännöimässä, suu\nkiusoittelevassa hymyssä.\n\n\"Kun tuolta lemmolta viitsisi kysyä\", ajatteli Iisakki itsekseen.\nEtsiessään käsiinsä leivänpalan, pari silakkaa ja piimätuopin ajatteli\nhän, että tuossa puuhassa se kysyminen nyt menisi ehkä sivumennen.\nNiinpä hän kysäsikin, että missä emäntä on?\n\n\"Meni Saksaan\", sanoi piika ja naurahti.\n\nSen pitemmälle ei Iisakki kysellyt. Aivan kuin lyötynä söi hän silakan\ntoisensa perään äänetönnä ja vakavana. Pistäysi sitten pihalle, kävi\nvajassa, seisahtui talliin, raapi siellä päätänsä ja mietti, että:\n\n\"Voi lemppari sentään, kun juuri tänä vuotena piti noiden\nrukiinoraittenkin niin lähteä.\" Mutta ei huvittanut pitkälle seisoa\ntuotakaan miettimässä, joten hän saapasti tupaan ja toimellisena kysyi\nMaijalta:\n\n\"Kuuleppas, onko meillä kyllä leipää leivottuna, että riittää, kun\ntässä kevättyöt alkavat?\" Kehui Maija olevan, vaikka ei uskaltanutkaan\nvakuuttaa sen koko kevättä riittävän.\n\n\"Osaatko sinä tappaa vasikkaa? — sekin eilen jäi emännältä\nteurastamatta, se mustikeen vasikka\", sanoi isäntä. Maija arveli\nosaavansa kyllä siitä hädästä päästää. Ihastuneena, kun tuo piika edes\njohonkin kykenee nyt kun emäntäkin makuulle joutui, kysäsi hän vielä,\naivan kuin ohimennen:\n\n\"Onko _se_ saunassa?\"\n\n\"On ja suutarin muori myöskin.\"\n\n\"Vai on siellä muorikin\", virkahti Iisakki hyvillään. Vähän aikaa\nitsekseen mietiskeltyään kysäsi taas:\n\n\"Mitä varten minua tultiin kotiin hakemaan?\"\n\nEmäntä oli käskenyt.\n\n\"Pitäisköhän minun _sinne_ mennä?\"\n\nSitä ei Maija tiennyt.\n\nMonikertaan käytyään tuvan ja pihan välin jonkunlaisessa kuumeessa,\npäätti hän vihdoin lähestyä saunaa, pää ja sydän pelkoa ja vapistusta\ntäynnä. Oven ulkopuolelle tultuaan huomasi yht'äkkiä olevansa aivan\nvalmistautumaton ja tietämätön siitä, mitä olisi sopiva sanoa ja millä\npuheen alottaa tällaisessa tapauksessa. Ovenraosta, sisään katsomatta,\nsinne pitäisi ensin jotain sanoa, mutta Iisakki tunsi kyllä hyvin\nsuutarin muorin pisteliäisyyden. Ei sille sopisi kovin kömpelösti puhua.\n\nTästä asiasta miettimään hän istahti saunan kynnykselle. Siinä kyllä\nmuisti olevansa velattoman talon isäntä, jotavastoin teräväkielinen\nämmä tuolla sisällä oli vaan melkein ruotilainen, — niin että siihen\nkatsoen kyllä sopisi puhua melkein mitä tahansa. Mutta sittenkin...\nsaamariko sitä voi ämmäin edessä seisoa, kun ne oikein alkavat suutansa\nsoittaa!...\n\nHänen mieleensä johtui, että Miina tuolla sisässä saattaa hyvinkin olla\nlohdutuksen tarpeessa ja murehtia sitä vasikan teurastusta ja muita\ntöitä, kun tämä tässä tuli nyt niin kesken kiireen... Kunpa ei siellä\nolisikaan sitä muoria, niin kyllä Miinan kanssa aina tulisi toimeen...\n\nVaan siinäpä se vilahtikin mieleen, että mitä _hänen_ tarvitsee\nmuorista välittää. Kun kerran leipäkin riittää viikonpäivät ja jauhoja\nsaatiin myllystä viime viikolla ja Maija osaa vasikan teurastaa, niin\nkyllähän tässä toimeen tullaan, eikä Miinan ainakaan näiden töiden\nvuoksi tarvitse murehtia...\n\nKoputtaen ovelle ja lähentäen suunsa likelle rakoa kysyi hän hiljaa:\n\n\"Onko siellä ketään?\"\n\n\"Kuka se on?\" kuului saunasta suutarin muorin ääni.\n\n\"Minä.\"\n\nMiina varmaankin tunsi, koska muori nyt sanoi:\n\n\"Tule vaan sisään jos tahdot.\"\n\n\"Mitäs minä, ellei pakkoa ole.\"\n\nIisakille tuntui nyt helpommalta kun oli päässyt puhelun alkuun.\nRauhoittava tyytyväisyyden ailahdus liikahti rinnassa ja lähentäen\nsuutaan uudelleen ovenrakoa kohti, sanoi hän rauhoittavalla, varmalla\nhellyydensävyllä äänessään:\n\n\"Miina, ei sinun tarvitse mitään murehtia, leivät kyllä riittävät, ja\njos eivät riitäkään, niin kyllähän leivotuksi saadaan. Siitä uudesta\nsilakkanelikosta ei ole vielä paljon otettukaan, ja Maija osaa kyllä\nteurastaa vasikan.\"\n\nKun ei sisältä kuulunut mitään vastausta, ajatteli Iisakki, ettei\nhäntä täällä kaivata sen enempää, joten lähti tyytyväisenä astelemaan\ntyömaalleen, takaisin kotohakaan.\n\n\n\n\nKala-Kaija.\n\n\nIson Erkin Kaisaa sanottiin Kala-Kaijaksi ja pidettiin hiukan\nhöpsähtäneenä. Kerran tuli Kala-Kaija Vihantamäen tupaan kun emäntä\nparhaillaan tuoretta voita suolasi. Ja kun Kaija haparoitsi juoruja\nsieltä ja täältä, mielessään aprikoiden mistä tässä nyt alkaisi\nlaskettaa, että saisi niin paksulta voita leivän päälle kuin mieli\nteki, — silloin jo emäntä, ohukainen voileipä kädessä, hyypötteli\nKaijan luo.\n\n\"Rehvanata, kun pani ohuelta voita\", ajatteli Kaija, mutta ääneen hän\nvirkkoi: \"Jäs kosthon, hyvä emäntä, siunatkoon teitä Jumala, kun aina\nteette köyhille paksuja voileipiä ja kovin paljon hyvää\".\n\n\"Kaija-parka edes kiittää\", huokasi emäntä niin, että Kaijakin sen\nkuuli.\n\n\"Kuinkas sitten! Kun hyvät ja kristilliset ihmiset antavat tällaiselle\nraukalle ja pitävät huolta\".\n\n\"Eipä ole tässä kukaan hyvä eikä kukaan kristillinen, minä olen\nkaikkein suurin syntinen...\"\n\n\"Noo...\"\n\n\"Kaikkein suurin syntinen olen, Kaija-parka\", väitti emäntä itsestään,\nheltyi itkua teettelemään ja rupesi rukoilemaan.\n\nKaijaan tarttui emännän mieliala, hän rupesi itkeä hoilaamaan ja\npyytämään että Jumala armahtaisi tätä Vihantamäen emäntää, \"kun se\non kaikkein suurin syntinen, valehtelija, tappelija, ilkeänvoiton\npyytäjä...\"\n\n\"No Kaija, tuki nyt jo suus!\"\n\nKaija nosti kyyneleiset silmänsä kohti emäntää, joka pauhasi:\n\n\"Koska _sinä,_ kelvoton, olet _minun_ valheisiini kompastunut, koska\n_minä_ olen tapellut niin, että se _sinuun_ on koskenut, koska _minä..._\n\n\"Kun emäntä itse sanoi...\"\n\n\"Sanoi!... Älä viisastele, et sinä ole niin hullu.\"\n\nKaija nöyristyi:\n\n\"Josko minä nyt sitte koettaisin teitä kehua Jumalalle?\"... ja niin\nasettui hän jo pitämään Jumalalle koreata puhetta tämän emännän hyvistä\ntöistä ja etupäässä siitä äskeisestä voileivästä.\n\nVaan silloin emäntä suuttui, varusti käteensä suuren kuparinapon, ja\nKaija lähti karkuun minkä kintuista lähti pitäen sellaista älää, josta\noli vaikea saada tolkkua, oliko se itkua vai naurua.\n\n\n\n\nHermannintuvan Katri.\n\n\nEnsin oli huhu hiljaa hiipinyt, sitten vähitellen lisännyt vauhtia,\nkunnes se lensi suusta suuhun, talosta mökkiin ja siitä julkisesti\npuhui koko kylä. Ihmisten äänissä oli surullinen sävy, mutta se oli\nteeskennelty. Tuntui siltä kuin useimmat, semminkin nuoret olisivat\njollain tavalla sielussaan nauttineet siitä, että Hermannintuvan\nKatrin oli sulhonsa hyljännyt ja Katri oli hänen kanssaan jo syntiin\nlangennut. Kerran siitä nuoret keskenänsä juttelivat Isontalon tuvassa\nja juttuun ottivat osaa vanhemmatkin ihmiset.\n\nVanha isäntä kuunteli nuorten kevyttä, hilpeätä puhelua. Hän tarkasteli\ntyttöjen kasvojen piirteitä: kaikissa oli elävä, huoleton ilme. Ja\npoikain sitten: niissä oli jotain niin eläimellistä, kun siinä rivoja\nkokkapuheitaan laskettelivat.\n\n\"Kuulkaapa nyt, te nuoret,\" virkkoi ukko, \"teidän tuomionne on oikein,\nkun se on tällaisessa tapauksessa niin ankara, mutta ainoastaan siinä\ntapauksessa on se oikein, jos itse olette _puhtaita ja viattomia_.\"\n\nNuoret vaikenivat ja vanhus jatkoi:\n\n\"Minä näen monen tytön aikovan vakuuttaa viattomuuttaan ja samaa lie\naikomus näillä pojilla tehdä. Saattaapa niin ollakin. Mutta minä sanon\nteille yhden asian. Tämän Katrin äiti oli tyttönä siihen aikaan kuin\nminäkin olin nuori. Hän oli ainakin yhtä sievä kuin tämä tytärkin, yhtä\niloinen kuin te nyt ja luultavasti ehkä yhtä viatonkin kuin te. Hänkin\nosasi kyllä tehdä leikkiä vakavista asioista silloin. Mutta menkääpäs\n_nyt_ puhuttelemaan häntä _tästä asiasta.\"_\n\nNuorten naamat muuttuivat hyvin vakaviksi. Ukko jatkoi:\n\n\"Asia on vaan sillä tavalla, että jos te itse vältättekin Katrin\nkohtalon, niin oletteko varmat siitä, että voitte välttää myöskin\nKatrin äidin ja isän kohtalon? Yhtä tahtoisin vielä kysyä teiltä: Miksi\nei teidän pilkkanne, enempää kuin säälinnekään kohdistu ensinkään\nKatajaloukon Hemppaan, joka on Katrin lankeemustoveri?\"\n\nSiihen ei tullut vastausta.\n\n\"Minä vaan ajattelen\", jatkoi vanhus, \"että jos minä nyt olisin teidän\nsijassanne, pojat, niin minä en hellittäisi hyvällä, ennen kun Hemppa\nolisi joko naimisissa Katrin kanssa taikka ihmisten silmissä yhtä\nrikollinen kuin hänkin.\"\n\nNuorten kasvoihin oli nyt ilmestynyt vakava ilme, poikain katseista\nolivat eläimellisyyden jäljetkin kadonneet. Ja kun he sen jälkeen\nkokoutuivat pihalla, syntyi siinä kiivas väittely siitä, mitä pitäisi\nsille Hempalle tehdä, sillä heitä innostutti nyt halu sekautua tuohon\njuttuun. Päätös tehtiin: annetaan Hempalle joka näkemässä aika\nselkäsauna siksi kun korjaa asiansa.\n\nIllalla rupesivat he Hemppaa etsimään, ensin kotoa, sitten muualta,\nkunnes löysivät hänet — morsiamensa luota. Pitkin neniensä varsia\nkatsellen alkoivat he vähitellen puoli leikillä ja ihmeissään raotella\nasiaa, jonka vuoksi he olivat liikkeellä. Makeammin ei liene saanut\nmoni nuoripari sellaisessa tapauksessa nauraa, sillä koko juttu\nlankeemuksesta oli pelkkää juorua. Sen todistivat parhaiten Katrin\nhelakasti punottavat neitseelliset posket ja kirkkaat silmät, sekä\nHempan raikas, eheä nauru.\n\n\n\n\nOma koira ja naapurin koira.\n\n\nKevättalvella oli Pekka Kiuttunen ostanut koiranpenikan. Ja\nkelirikkojen aikana, kun ei itse viitsinyt halkometsään lähteä eikä\nsuurin ollut muitakaan touhuja, askarehti hän joutessaan penikan kanssa\nja rakastui siihen.\n\nTuli kevät, lampaat laskettiin laitumille ja kevätkylvöjä alettiin\ntehdä. Pekka kulki koirineen kylvinmailla eikä muistanut pitkään\naikaan niin hauskaa kylvöaikaa, sillä koira oli todellakin matkoilla\nja pelloilla sangen hauska toveri. Kun tapasi lammaslauman, lennätti\nse tuulena niitä ajamaan. Ei se purrut, mutta haukkui ja hohlusi.\nKun joku sarvipää sattumalta joskus päin kääntyi, silloin koira löi\njalkansa eteensä tueksi, otti siitä takapoukon ja haahitti käpälämäkeen\nisäntänsä jalkoihin, joka huvitettuna nauroi henkihieverissä. Ihmiset\nkun joskus sattuivat näkemään, miten tuo koira lampaita myllytti,\nsilloin Pekka sitä aina nauraen pois sesetteli, mutta kehui kaikille,\nettei se lampaille pahaa tee, huvikseen niitä hyppyyttää; pelkää ja\nhäntä koipien välissä pakenee jos lampaat päin kääntyvät.\n\nVanhemmaksi tultuaan koira lakkasi vähemmälle lampaita pelottelemasta\nja siitä tuli oikein rauhallinen ja siivo koira, jolla ei ollut muuta\nvirkaa kuin \"leipiä uuniin haukkua,\" kuten sanottiin.\n\nPekalla oli naapurina Paavo-niminen isäntä. Tämä tottui vähitellen\nPekan koiraa suvaitsemaan ja lopuksi tuli hänkin sille mielelle, että\nheilläkin joutaisi olla koira, \"sellainen uunikoira, jota puhutellaan\nkartanokoiraksi.\" Hän antoi pojille hankkimaluvan ja nämät nostivat\nheti koko pitäjään jalkeille kuulustellen mistä saisi \"siivon\nkoiranpenikan.\" Kevätpuoleen se saatiin. Ja kun lampaat laskettiin taas\nlaitumelle, kykeni Paavon koira jo laukkaamaan ja hohluamaan niiden\nperässä, tietysti aivan yhtä viattomassa tarkoituksessa kuin ennen\nPekan koira.\n\nSattuipa eräänä päivänä, että Paavon koira osui Pekan lammaslaumaan\nkujalla ja Pekka itse näki sen omin elävin silmin. Ja miten se lie\nniin sattunutkin: kun lampaat pyrähtivät lennättämään, julmistui Pekan\nluonto ja hän lähetti kädessään olevan kirveen tuota koiranpenikkaa\nkohti. Mutta sepä ei sattunutkaan penikkaan, vaan Pekan omaan\nlampaaseen, jolta sääri meni poikki. Nyt Pekka kahta julmemmin suuttui.\nKarjuen ja kiroten juoksi hän ottamaan kirvestään lopettaakseen tuon\nnaapurin koiran. Vaan huutoa peläten lennätti se pakoon. Pekalle jäi\njälelle vaan kirveensä ja puolikuollut lammas.\n\nMiten hän siinä aprikoitsikin, niin viha rupesi kiehumaan myöskin\nPaavo-naapuria vastaan ja yhä selvemmältä näytti, että tämän on\nkorvattava vahinko tuosta lampaasta. Aatami ja karvat pystyssä lähti\nhän naapuriin käskemään, että koira pitää tappaa ja maksaa hänelle\nlammas. Paavo otti hänen esityksensä vastaan maltillisesti hymyillen.\n\n\"No maksatko sinä lampaan?\" kysyi Pekka. \"Mitä joutavia minä sinulle\nomia tappamiasi lampaita maksaisin.\"\n\n\"Tapatko koirasi?\"\n\n\"En ainakaan sinun käskylläsi.\" Niin he sanailivat ja riitelivät.\nKoirat leikkivät ja kiistailivat sillä aikaa hartaassa ystävyydessä,\nvähääkään välittämättä siitä että isäntäin sappi kiehui heidän tähtensä.\n\nIlman tappelematta miehet erosivat ja Pekka ajatteli, kun kiehuen meni\nkotiinsa päin, että olispa ollut nyt päässä muutama ryyppy, niin...\n\nSeuraavana iltana ei Paavon koiranpenikkaa löytynyt mistään, ei\nvaikka pienet pojat miten olisivat sesettäneet, viheltäneet ja ympäri\nkylän kysellen kulkeneet. Ja kun Pekka kuuli tuon hälinän naapurin\nkartanolta, hymyili hän itsekseen ja taputteli omaa koiraansa, joka\nhänen ääressään häntäänsä lierutteli.\n\nAamulla, kun Pekka astui ulos tuvastaan, kaipasi hänkin koiraansa, joka\ntavallisesti aina portailla tuli aamutervehdyksille vastaan.\n\nKoiraa etsittiin, mistään ei sitä löytynyt.\n\nKun naapurukset päivällä sattuivat vastakkain, eivät he katsoneet\ntoistensa silmiin, eivätkä tervehtineet.\n\nKyräilemistä kesti siksi, kunnes syyskesällä kerran Paavon miehet aivan\npyytämättä tulivat auttamaan ylös ojaan selälleen kaatunutta Pekan\nlehmää. Siitä lähtein rupesivat isännät taas puhumaan toisillensa.\n\nPitäjäällä kulkiessaan, kerran sen jälkeen, tapasi Pekka jossain\nsukulaistalossa sieviä koiranpenikoita. Miete piskahti hänelle päähän:\nsiinä oli kaksi yhtäläistä penikkaa, toisella vähän soukempi, toisella\nleveämpi valkoinen viiru rinnassa. Ne pantiin Pekalle koppaan ja tämä\ntoi ne kotiansa. Nuorin poika sai viedä niistä toisen Paavo-naapurin\npojille.\n\nKun isännät illalla tapasivat toisiaan piharajalla, eivät he puhuneet\nsanaakaan koiranpenikoista, mutta heidän juttunsa oli niin elävää ja\nkesti niin pitkälle, että kumpasenkin emännät kävivät jo porstuan\novesta kurkistelemassa, että mitä ne siellä tekevät.\n\n\"Ei maar,\" sanoi vihdoin Paavo, \"eiköhän pidä makaamaan.\"\n\n\"Niinpä tosiaanki. Hyvää yötä naapuri.\" Ja he erosivat oikein\nkättälyöden.\n\n\n\n\nMaaseutua ihailemassa.\n\n\nKoko tuo iloinen seura nauroi aivan katketakseen, sillä maisteri\nStormberg, joka oli jo viime vuotena tehnyt kävelyretken maaseuduilla\nja nyt oli tässä seurassa matkueen johtajana, oli juuri kertonut, miten\nhänkin ennen lapsuudessa oli vieras maaseudun elämälle ja oloille\nsiihen määrään, että erään kerran, ollessaan tuossa 8-vuoden tienoilla,\noli muutamalta maalaismieheltä kysellyt lehmänpesää. Maalaisrenki oli\nkertonut, että lehmät tavallisimmin tekivät pesänsä suuriin puihin\nja munivat sinne. Tuota vastaan ei pikku-Stormbergilla ollut mitään\nsanomista, vaan oli hän uutta, suurta tietoaan juossut kertomaan\nmammalle ja papalle.\n\nNiin, se oli siihenaikaan. Mutta nyt nuori ylioppilas jo tunsi\nmaalaisolot siksi, että muu seurue piti häntä asiantuntijana,\njohtajana. Ja kun itse Stormberg oli saattanut noin naurettavalla\ntavalla erehtyä, se heitä huvitti ja nauratti. Siihen liittyi vielä\nmuitakin syitä: Stormberg alkoi lasketella huomioitaan äskeisestä\nemännästä, joka melkein väkipakolla oli saatu seurueelle laittamaan\njotain syötävätä. Tämä antoi matkueen naurulle siksi iloisen luonteen,\nettä pieni viidakko, jonka läpitse heidän tiensä kulki, kajahteli\nhelisten ja humahdellen.\n\nSe atria oli ollut niin erinomaisen naurettavalla tavalla pöytään\npantuna. Lisäksi oli kaksi pienoista tytön-tynkkää töllistellyt\nherrasväen \"suuhun\" ja niillä oli ollut sormet savessa, jätteenä\näskeisestä leikistä ojanreunalla.\n\nNeiti Petterqvistiä jo tahtoi siellä ruveta yököttämään, ja nyt\nuudestaan kun herra Stormberg asian puheeksi otti.\n\nMutta pelastajaksi tuli samassa vastaan vanha eukko, joka nöyrästi\nvetäytyi tiensivuun, suuret pieksut nauhoista yhteen sidottuina ja\npieni haarapussi olkapäillä. Stormberg, joka aina keksi, riensi muorin\nluokse, sieppasi valkoisen lakin päästään ja puristaen muorin kättä\ntavattomalla riemastuksella huudahti:\n\n\"No päivää, päivää, täti kulta! Onpa siitä toki aikoja kulunut kun\nteidät viimeksi tapasin... onpa totisesti! No kuinka se täti on\njaksanut?\"\n\nMuori niiasi ja hymyili aivan lakkaamatta, katsoi ystävällistä herraa\nsilmiin, sopersi, ja sai lopultakin siunatuksi:\n\n\"Jumala siunatkoon... kun en minä tunne ollenkaan.\"\n\nTuo tuli niin hiljaa, nöyrästi ja itseänsä nuhtelevalla äänellä,\nettä olisi luullut muorin tahtovan itselleen sanoa: Minä ansaitsisin\nselkäsaunan. Stormberg riensi ihmettelemään: \"Kuinka! Eikö täti minua\ntunne, minähän olen teidän sisarenne Kreeta-vainajan pojan poika.\"\n\nSitten ei hän enään jatkanut, vaan riensi purskuvaa nauruansa\npidätellen toisten luo. Hekin olivat taas saaneet kiini naurun päästä,\njoka nyt raikkaana ja helakkana kaikui iloisen seuran jatkaessa\nmatkaansa ja silmäillessä taaksensa, että mitä se muori siellä\nhommailee. Nuori maisteri Stormberg ajattelevan ja vakavan näköisenä\nhuokaili:\n\n\"Vanhat unohtavat, vanhat unohtavat.\" Ja tämä, naurettava huokailu,\nsai seurueen taasen taakseen tähystelemään sinne, missä vanhus vielä\nnöyränä ja ihmettelevän näköisenä seisoi ja katseli ilosta remahtelevaa\nnuorisojoukkoa, jolle hänellä oli ollut onni olla niin suureksi\nhuviksi. Mutta sitten hän yhtäkkiä keksi vasta sen, että häntä oli\nnaurettu ja pilkattu. Silloin vanha, rypistynyt poski alkoi vavahdella\nja kirkas, suolainen vesi juosta pitkin ryppyjen monihaaraisia poimuja.\n\n\"Niidenpä oli hyvä olla\", huokasi hän ja pyyhkäsi nutunhelmalla tuota\nsuolaista vettä, jota jo oli muutama pisara tipahdellut suuren ja ruman\npieksunkin päälle, joka riippui olalla haarapussin mukana.\n\nMatkueen näköpiiristä muori vihdoin katosi. Viidakko muuttui vähitellen\nmatalaksi korveksi, jonka läpitse maantie pehmeänä, matalana ja\nsyvävakoisena luikerteli. Ympäristön kasvullisuus yhä köyhtyi mitä\npitemmälle tie eteni. Näköpiiri oli supistuneena mäntyjen väliin,\njoiden heikkovartinen, sairalloinen mutta lukuisa seura pyrki kahden\npuolen tietä pakkautumaan ihan maantielle asti. Masentavaa mielialaa,\njonka tämä omituisesti ahdistava ja alakuloinen luonto väkistenkin\nnostatti äsken iloiseen seurueseen, koettelivat he laulaen karkoittaa.\nMutta käveleminen tuntui silloin niin raskaalta. Laulunsäveleet\nkuulostivat palaavan laulajille itselleen takaisin toivottomina\nkuin Noan kyyhkynen. Sävel ei soinut. Silloin tällöin loikkasi yli\nmaantien kurainen sammakko. Muuan pikkulintu piipitti jonkun hajanaisen\ntunnelman, mutta jätti yrityksen kohta siihen ja lensi pois. Suurempaa\nmetsälintua ei näkynyt, ei kuulunut pyyn pillimäistä vihellystä, eikä\nkoppelon komeata, juhlallista siiven kohinaa.\n\nJo valittivat matkueen heikommat tuskitellen ikävyyttä. Kohta kuitenkin\naukeni eteen laveampi kytövainio. Siinä toiset sarat kasvoivat kituista\nruista, toisilla vahaiset juurakko-kasat kuumassa auringonhelteessä\nloivat päältään kuivavaa suorapaa. Näköala ei tässä ollut sen\nmiellyttävämpi ja muuan nuori neiti ilmaisi surullisen mielialansa\nhuokauksella. Siitä kuitenkin joku nuorista herroista sai aihetta\nuuteen pilaan, jonka avulla päästiin paremmalle tuulelle, kunnes\nhuomattiin aivan lähellä mies kydönojassa savea nostamassa.\n\nOja oli noin kolme kyynärää syvä. Musta ja kurainen vesi ulottui\nmiehen polveen saakka. Mies seisoi matkailijoihin selin, joten heti\nomituisesti pisti silmään leveät hartiat ja sinijuovainen paita, joka\noli hiestä ihan musta. Lakki oli pellolla kannon päässä ja takkuinen\npää näytti ehdottomasti paahtuvan kuumuudessa. Säännönmukaisessa,\njutkistavassa tahdissa polkasi hän lapionsa syvään saveen. Savi\nporahteli ja kurahteli kukkurapäisen lapion jäntevällä varmuudella\nnoustessa miehen pään tasalla olevalle pientareelle. Vesi roiskahti\nkasvoille ja saventönkäle valahti siihen kuin väsyneenä huokien ja\ntöllistellen.\n\nSe oli raskasta työtä. Ja jos huvimatkailijoille, jollekulle, olisi\nsattunut mieleen runoilijan säkeet: \"Korvet kylmät voimallansa\nperkailee hän pelloksi,\" — niin olisi hän saattanut tässä, kun\nrunollisuus oli muuttunut todellisuudeksi, vertailla, innostiko häntä\ntodellisuus samalla tavalla kuin runollisuus. Mutta sitä ei kukaan\nmuistanut. Kun mies likaisen, leveän naamansa käänsi taaksensa ja\nhuomasi tiellä joukon kummastuneita silmiä olevan häneen tähdättyinä,\nsekä sen enempää antamatta itseään häiritä jatkoi työtänsä, — äännähti\näsken huokaillut sievä neitonen: \"Hyi!\"\n\nMutta Stormberg, joka oli ojurin katseessa keksivinään ylenkatsetta,\notti vakavan, asiantuntijan muodon ja huusi:\n\n\"Kuules mies! Kenenkä pelto on tuo, jossa kasvaa noin huono ruis?\"\n\nKääntämättä päätään sanoi ojuri sen.\n\n\"No sano nyt sille miehelle, että hänen pitää laittaa sontaa\npellolleen... Siinä kai on lannan puute, kun se on noin huonosti\nkasvanut. Omistaja on laiska mies, vai kuinka?\"\n\nNyt käänsi ojuri kasvonsa herraan, joka oli astunut kytöpellolle ja\nlikasi siinä tulimullassa koreita vaatekenkiään.\n\n\"Sontaa? Kytöpellolleko?\"\n\n\"Tietysti. Eihän maa kasva muuten?\"\n\nOjuri ravisti päätään ja katseli kulmiensa alta herraa, että onko se\nhullu vai viisas? Ja kun ei hän päässyt siitä selville, pani hän leveän\nsuunsa ilvehymyyn ja ryhtyi uudestaan savennostoon.\n\n\"Onko tuo raskasta?\" kysyi Stormberg.\n\n\"Noo, kuinka on mieskin. Eikö haluta tulla koettamaan?\"\n\nMutta Stormberg meni nuivallanenin pois, ilmoittaen ettei hänellä nyt\nollut erikoista halua koettamaan.\n\nIloista mielialaa tavoitellen suuntasi seurue matkaansa edelleen pitkin\nmatalaa maantietä, jonka kahden puolen karu luonto ikään kuin väsyneenä\nja nälkäisenä kalpein poskin huokaeli. Ojuri oli siihen kiini kasvanut,\ntuohon näkyyn ikänsä tottunut. Hän oikasi selkänsä hetkiseksi, pisti\npuoleksi palaneesen piippuunsa punakukkoja, meni ojankylestä esiin\npistävän juurakon päähän istumaan, ja omituinen ilme silmissä,\nkurotteli katsomaan herrasväen jälkeen. — 61 —\n\nHerra Stormberg puhdisti toimessaan likautuneita kenkiään ja harmitteli\nitsekseen, kun tuo ojuri oli häntä melkein kuin ivaillen kohdellut...\nSamassa neiti Petterqvist tuli luokse, laski kätensä olkapäälle ja\nvirkahti:\n\n\"Kuules Aksel, tämä matka tulee hirmuisen ikäväksi.\"\n\nHerra Stormberg tahtoi kääntää asian leikiksi, mutta se ei onnistunut.\nIkävä mieliala tuli kuin tuoni...\n\nMaaseutu tuntui niin vieraalta, niin kolkolta, että naurukin, tuo\nterävä, hiottu kaupunkilaisnauru, hetkisen turhaan siipiään koeteltuaan\npalasi takaisin, poskimaalissaan happamennäköisiä, kyynelten uurtamia\njälkiä...\n\n\n\n\nKaruja maita.\n\n\n\nI.\n\n\nEräänä sunnuntai-iltana kesällä 1899 aikoi Rutakkalan nuorisoseura\nviettää vuosijuhlansa kentällä, lähellä kirkonkylää. Valmistuksia\nsiellä oli jo tehty lauantaina sen verran, minkä harvat\njuhlatoimikunnan jäsenet, jotka olivat viitsineet kokoutua, ehtivät\nmuutamassa iltatunnissa aikaan saada. Kun sunnuntaiaamuna satoi, ei\nyksikään juhlatoimikunnan jäsenistä lähtenyt liikkeelle jatkamaan\nkesken jääneitä valmistuksia. Päivemmällä ilma kirkastui ja muuttui\npoutaiseksi. Mutta k:lo 3 tienoissa ei vielä ketään toimitsijoita\nkentällä näkynyt, vaikka juhlan piti alkaa k:lo 4.\n\nJuuri k:lo 3 aikana ajoi siitä ohitse kansakoulunopettaja Visulainen,\nistuen kievarin rätisevillä, rapaisilla kyytirattailla ja silmäili\nuteliaasti lähellä maantietä olevaa juhlakenttää. Hevonen sai pysähtää,\nmatkustaja jutteli jotain kyytipojan kanssa ja näkyi olevan kahden\nvaiheilla, jäädäkö juhlakentälle vai jatkaako edemmäksi. Hän päätti\nnähtävästi ajaa kirkonkylään, sillä hevonen sai lähteä kävelemään.\n\nVisulainen oli keski-ikäinen mies, näytti ensi silmäyksellä hyvin\nväsyneeltä ja alakuloiselta, jopa synkältä istuessaan tuolla rattailla.\nLähempänä kirkonkylää tuli vastaan muuan vanha koulutoveri. Visulaisen\nkatse kirkastui siinä kun etäältä jo tämän tunsi. Tuttava ilostui\nsamoin, huusi jo pitkästä matkasta ja heilutti hattua:\n\n\"No terve, terve, Visulainen! Mitä ihmettä sinä täällä saakka\nmatkustelet?\"\n\nOli ehditty jo kättä paiskaamaan ja Visulainen selitti, hiukan ujosti,\ntahi väsyneesti, että hänen pitäisi pitää puhe täkäläisen nuorisoseuran\njuhlassa.\n\n\"Vaa-i niin\", sanoi Lippunen omituisen ontelosti, ikään kuin\npettyneenä. \"Vai on niillä tänä päivänä juhlat\", jatkoi sitten.\n\nTumma varjo lankesi uudestaan Visulaisen kasvoille ja hän kysyi melkein\njyrkästi:\n\n\"Sinä et siis aijo juhlaan?\"\n\n\"Enpä... nyt... tiedä... olin muualle menossa, tulen jos ehdin.\" Hän\nkatsoi kelloaan ikään kuin ottaakseen sieltä selvää.\n\n\"Minä en tiedä oikein, kenen luokse täällä poikkeisin. Missähän asuu\nseuran esimies?\"\n\nLippunen punastui hiukan.\n\n\"Häpeä sanoa\", virkkoi hän, \"mutta minä, kun asun niin tuolla toisessa\npäässä pitäjää, niin minä en tiedä kuka on sen seuran esimies.\"\n\n\"Vai niin\", naurahti Visulainen ontelosti. \"Minun tuloani täällä ei\ntiedetä odottaa, sillä minut on päätoimikunta lähettänyt tänne, — vaan\nehkäpä täällä nyt löytyy edes joitakin asiaan kuuluvia. Hyvästi.\"\n\nKumpikin tunsi yht'äkkiä niin tavatonta kyllästymistä toiseensa, että\nero tuntui jonkunlaiselta pelastukselta.\n\n\n\nII.\n\n\nRutakkalan pappilan herrasväki oli pihassa kävelylle lähdössä.\nRenkituvan puolelta kuului äänekästä puhetta ja Sirkka-neiti tuli\nsieltäpäin puolta juoksua.\n\n\"Mitä siellä niin hirveästi huudetaan, Sirkka?\" kysyi mamma.\n\n\"Riika ja Hilma pakottivat Maijaa pyytämään papalta lupaa, josko he\nsaavat mennä juhlille.\"\n\n\"Mihin juhlille?\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"Täällähän pitäisi oleman nuorisoseuran juhlat,\" selitti Sirkka.\n\n\"Sellaiset juhlat!\" huudahti Täti-Manda napiten hansikastaan.\n\n\"Joutavia... ja nythän tulee sitäpaitsi sade\", virkkoi kirkkoherra.\n\n\"Pane Sirkka sanomaan piioille, etteivät saa mennä tänään.\"\n\n\"Eikö Manda ja Sirkka halua sinne?\" kysyi mamma. Sirkka venytti\nhuultaan, Manda-täti virkkoi:\n\n\"Fyi!\"\n\nPappa sanoi:\n\n\"Kuuleppas Sirkka, mene sanomaan niille piioille sinne tupaan, että\nhe pääsevät huomenna kaikin karjanäyttelyyn, jos pysyvät tämän illan\nkotona.\"\n\nSirkka juoksi.\n\nMaantietä, joka melkein otti kappaleen pappilan pihaa yhdeltä puolelta,\nmeni kävellen opettaja Visulainen Jaakko Huttusen kanssa, joka oli\nRutakkalan nuorisoseuran esimies. Visulainen tervehti täti-Mandalle.\n\n\"Kuka hän oli?\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"Ellen aivan väärin muista\", sanoi Manda-täti muistelevan näköisenä,\n\"niin oli hän opettaja Visulainen. Mutta mitä tekoa hänellä täällä\nolisi?\"\n\nKirkkoherra arvasi:\n\n\"Kaiketi hän on tullut pitämään juhlapuhetta siihen juhlaan. Hänhän on\nniiden puhujia.\"\n\n\"Aivan varmaan!\" huudahti Manda.\n\n\"Ja sellaisen matkan on tullut! Siinä pitää olla innostusta\", ihmetteli\nrouva.\n\n\"Viisi peninkulmaa!\"\n\n\"Emmekö mene kuulemaan mitä hänellä on sanottavaa?\"\n\n\"Te voitte mennä, jos haluatte\", sanoi kirkkoherra, \"mutta minä en\nsaata tulla ihmisten tähden. Joutuisivathan ne aivan pyörälle, jos\nkirkkoherransa nuorison juhlassa näkisivät.\"\n\nNaisväki tyytyi tähän. Sirkka tuli renkituvasta, kertoi tyttöjen vähän\nmutisseen vastaan, vaan lopulta suostuneen, kun hän oli huomauttanut,\nettei juhlassa nyt ole mitään tanssiakaan ohjelmassa.\n\n\"Eikö ole tanssia? Mutta mitä niillä sitten on?\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"Puheentapaisia ne siellä pitävät, lausuvat runoja, juoksevat kilpaa,\nlaulavat ja...\"\n\n\"Vai niin!\" Ystävällinen tyytyväisyyden hymy levisi kirkkoherran\nkoko olemukseen. Sen ohessa hän alkoi uudestaan ihmetellä opettaja\nVisulaista, joka niin pitkään matkaan oli viitsinyt lähteä sellaisen\nasian vuoksi. \"Eiväthän ne täällä vielä ymmärrä edes 'valistus' sanan\nmerkitystä. Mitäpä niille osaisi siitä puhua?\"\n\n\"Tehdä sitä ymmärretyksi, onhan nyt olemassa oikein erityinen\nkansanvalistus-innostus maassa?\" huomautti rouva.\n\n\"On, tahi oikeastaan: _näkyy_ olevan\", myönsi kirkkoherra, \"mutta se\nkulkee aina vääriä uria silloin, kun se liikkuu pelkän _valistus-nimen_\nvarjossa. Liike, näettekös, ei voi silloin perustua _uskoon._ Sen\nvuoksi en minä antaudu tämän innostuksen virtaan.\"\n\n\n\nIII.\n\n\nIlma ei oikein ota juhlaa suosiakseen. Aurinko näyttelee vaan harvoin\nsumuisia silmiään ja katselee silloinkin kuin kulmiensa alta. Ei ole\npouta, mutta ei sadekaan. Tuuli puhaltaa kovin kylmästi.\n\nJuhlakentällä on vähän ihmisiä, nekin viluisia, innottomia.\n\nMuutaman suuren kuusen suojassa istuu Visulainen kontistuneen,\nsurumielisen ja laimean näköisenä seuraten muutamain neitojen ja\nnuorukaisten liikkeitä ja toimia. Ne ovat arvattavasti juhlatoimikunnan\njäseniä, jotka riitelevät ja sysäävät laimiinlyötyjen valmistusten\nsyyt toistensa selkään. Sinne, tänne, juhlakentän reunoille ilmestyy\njuhlayleisöä. Vierastava, alakuloinen yksinäisyyden tunne valtaa\nVisulaisen sanomattomalla voimalla. Hän toivoo yht’äkkiä, ettei\nolisi ensinkään tälle matkalle lähtenyt, ja hän toivoo sitä niin\nhartaasti, että ehdoton huokaus kohoo rinnasta. Hän oli edellyttänyt\nsaavansa täällä puhua suurelle, vastaanottavalle kuulijakunnalle,\nhän oli toivonut, että se _lämpö,_ jolla hän kotona kuvitteli\npuhuvansa, täällä vaan kohoaisi, kun näkisi ympärillään palavasta\nuteliaisuudesta odottavia katseita, jotka kainosti tulkitsisivat sitä\nsuurta valistuksen kaipuuta, joka valistumattomain sydänmaan poikien\nja tytärten sydämmissä otaksutaan elävän... Mutta tänne kokoontui vaan\naniharvoja, nekin ihan välinpitämättömän näköisiä. Hänen sydämmensä\ntuntui niin kylmältä ja innottomalta. Kaikki tuo synnytti sellaisen\ntoivottomuuden, että Visulainen olisi antanut mitä tahansa jos olisi\nsaanut tämän matkan olemattomaksi...\n\nYhä on kentällä kuollutta. Ei kokonaan sentään, sillä muuan isosuinen\npoika kiipee kiroillen ja suuta piesten suureen puuhun, viemään sinne\nSuomen lippua! Ravintolan puolelta alkaa samassa kuulua toraa: muutamat\n\"juhlatoimikunnan jäsenet\" vaativat jyrkästi ilmaiseksi kahvia, mutta\ntarjoilija ei anna, selittää vaan ettei ole lupa antaa muille kuin\n\"sille puheen pitäjälle\". Juhlatoimikunnan jäsenet uhkaavat lähteä\npois, tiehensä, ja tarjoilija käskee mennä...\n\nVisulainen oli juuri ollut aikeessa mennä juomaan kahvia, vaan jostain\nsyystä ei nyt ilennytkään...\n\nKentän toiselta puolen alkoi kuulua hanurin soitto: ensin muutamia,\nyksinäisiä vetoja ja sitten polkkaa täydellä masiinalla...\n\nJaakko Huttunen tuli hikipäissä ja puolta juoksua Visulaisen luoksi.\nPyysi anteeksi ettei täällä ollut ketään, joka pitäisi seuraa...\nToimikunta oli lyönyt niin paljon tehtäviä laimiin, että nyt vasta oli\nkaikki kunnossa. Tarjosi kahvia, jota he lähtivät juomaan.\n\n\"Vähän taitaa teillä olla asianharrastajia?\" kysyi Visulainen.\n\n\"Vähän? Olisi edes vähän, mutta niitä ei ole ollenkaan. Nuorisoseuramme\nkamppailee viimeisiään kuolemankielissä, sillä siinä ei enään kukaan\nviitsi tehdä mitään.\"\n\n\"Sepä surullista!\"\n\n\"Niin se on. Mutta ei se ole kumma, että se täällä näin menee, täällä\nkun ei ole ketään, joka kykenisi oikein nuorisoa johtamaan; ei saada\nkoskaan valistuneempia pitämään esitelmiä, opettajatkin ovat seuran\nvastustajia. Jos näihin tilaisuuksiin tulisikin johtavia henkilöitä,\nniin nuoriso tulisi kaikki.\"\n\nTätä juttua kuulteli Visulainen kahvia juodessaan ja mieliala kävi yhä\nalakuloisemmaksi. Hän katseli tuota nuorukaista, joka hänelle puheli.\nSe oli kömpelö, hidasliikkeinen, innottoman näköinen, aivan muun joukon\nkaltainen. Huonosti kaulaan soveltuva likainen pumpuliflanellista\nvalmistettu kaulus oli kohonnut liivin alta ja teki epämiellyttävän\nvaikutuksen... Takin rintapielessä oli joku vanha, sinivalkoinen\njuhlamerkki. Yleensä hän näytti kömpelöltä, sivistymättömältä...\n\n\"Luuletteko siis seuran kuolevan?\" kysyi Visulainen.\n\nJaakko Huttunen ei vastannut kohta. Hän särpi ensinnä kahvikupin\ntyhjäksi ja sanoi sitte:\n\n\"Kun minä osaisinkin puhua ja pitää esitelmiä!... tahi kun edes joku\nmeistä pojista osaisi, niin kyllähän sitä sopisi vielä koettaa. Ja nyt\ntarvitsisi koettaa saada tännekin edes hiukan isänmaallista henkeä, kun\nseuramme johtokunnastakin lähtee kaksi poikaa Amerikkaan.\"\n\nVisulainen katsoi nuorukaisen silmiin. Tämän puhelu oli poistanut puvun\nhuolimattomuudesta johtuvaa vastenmielisyyttä. Kun hän oli viimeisen\ntietonsa sanonut siitä Amerikkaan menosta, näkyi silmissä jonkullainen\narka levottomuus ja Visulainen odotti jo saavansa kuulla, että Jaakko\nHuttunen itsekin aikoo lähteä.\n\n\"Kovin kylmä tuuli\", sanoi Visulainen ja puistatteli ruumistaan.\n\n\"Nyt pitäisi alottaa\", virkkoi Huttunen. \"Minun pitäisi pitää\navauspuhe, mutta tämä tuntuu niin vastenmieliseltä.\"\n\nPuhujalavan tienoilla koetettiin saada toimeen yksiäänistä laulua.\nVisulainen sai kuulla, että se reipas, raikasääninen nuorukainen, joka\njollakin tavoin muita johti laulussa ja joka näytti tässä taidossa\nolevan paljon pitemmällä muita, oli seuran kirjuri — \"joka myöskin\nensiviikolla menee Amerikkaan.\" Jossain sopivassa tilassa päätti\nVisulainen mennä ja rukoilla tuota nuorukaista jäämään ja laulullansa\nlumoamaan tätä kotiseudun kansaa ja siinä kansallista innostusta\nherättämään; — mutta se jäi tekemättä. —\n\nJaakko Huttunen seisoo puhujalavalla, katselee toivottomana ja\nlevottomana harvalukuista kuulijakuntaansa. Ainoastaan muutamia on\npuhujalavan etupuolella, useimmat jäävät olemaan sinne missä ovat,\ntoisia etääntyy kentän toiselle reunalle, missä hanurinsoittaja tuon\ntuostakin iloa virittää.\n\nHän alkaa lukea puhettaan. Siinä on hyviä ajatuksia. Päältäkatselija\nei niitä uskoisi tuon pojan omiksi. Mutta niissä on jotain, joka\nne varmasti takaa juuri hänen omikseen. Innostus alkaa jo hiukan\nlämmittää Visulaista. \"Tuo poika puhuu sydämmestään\", ajatteli hän.\nMutta samassa käänsi Huttunen tuskaisan, epätoivoisen katseen tuonne\nhanurinsoittajaan päin. Visulainenkin nyt huomasi, että siellä oli\npolkka täydessä käynnissä ja — että useita nuoria riensi sinnepäin\ntuolta etäämmältä kiertäen. Tuskastuttava kyllästys näkyi Huttusen\nsilmistä, hän tavoitteli nyt vaan puheensa loppua ja vielä viimeisiä\nsanoja lausuessaan tuli jo alas lavalta.\n\nEläköön-huuto, jota aijottiin kohottaa, kuoli alkuunsa. Puhujalavan\ntakana muuan pari laski sen sijaan kompasanoja naurunhohotuksineen...\n\nVisulaista pidettiin tottuneena puhujana. Mutta nyt kun hänen piti\nnousta lavalle, valtasi hänet sellainen tuskastuttava levottomuus ja\ninnottomuus, että hän aikoi astua sanaakaan puhumatta alas. Pysyi hän\nkuitenkin paikoillaan, huomasi myöskin että muutamia juhlayleisöstä\nvetäytyi nyt lavan etupuolelle vasiten häntä kuulemaan. Niiden joukossa\noli joitakuita isäntämiehiäkin ja samoin vanhempia vaimo-ihmisiä. Tuo\nhuomio herätti iloa: siinähän ilmeni kohteliaisuutta, myötätuntoa...\n\n\"Kunnioitetut kansalaiset!\"\n\n(Samassa alkoi hanurinsoittaja uskollisesti vetää jotain\nrekilaulunuottia tuolla, — toisaalla parvi tyttöjä kukersi ja riemuansa\npiti).\n\n\"Oi rakas jumala, auta minua puhumaan näille ihmisille jotain\nhyödyllistä\", vilahti Visulaisen ajatuksissa ja sydämmessä vallitsi\npalava rukouksen henki, aivan kuin olisi ollut hukkumaisillaan. Silloin\nhuomasi hän että kuulijainkin huomio oli kiintynyt hanurinsoittajaan ja\nmeluavaan tyttöparveen. Pari miestä lähti liikkeelle nähtävästi niitä\nsuhdittamaan. Toisten silmistä hehkui suuttumus.\n\nKaikki tämä tapahtui muutamissa silmänräpäyksissä. Visulainen alkoi\npuhua.\n\nKun puhe oli päättynyt, kättenpaukutukset laanneet ja Jaakko Huttunen\nkäynyt häntä kädestä kiittämässä, pysähtyi Visulainen istumaan\nyksikseen erään pensaston varjoon. Hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi\nja jäseniin laskeusi veltto puutumus. Nuorisoseuran Amerikkaan muuttava\nkirjuri nousi lavalle ja kehoitti että laulettaisiin yhdessä \"Maamme\".\nKehoituksessa ei ollut mitään sukkelaa, eikä mitään naurettavaa, mutta\nmoni suu vetäytyi hymyyn aivan kuin olisi hyvinkin naurettavaa laulaa\n\"Maamme\"-laulu.\n\nVisulainen tietysti nousi laulamaan. Joku sieltä, täältä yhtyi,\nmutta mitään yhteislaulua ei siitä tullut. Tuskalla saatiin loppuun\npari värssyä... laulu ujui ja kuoli siihen aivan kuin väsymyksestä\nuupuneena... \"Saa nähdä, eikö nyt tule katovuosi\", kuuli Visulainen\ntakanansa sanottavan, kääntyi ja näki siinä tanakan talonpojan.\n\n\"Saa nähdä\", sanoi Visulainen, \"hyvin se uhkaa.\"\n\n\"Kovin uhkaa\", sanoi talonpoika ja ravisti päätä, \"tänä vuonna taitaa\ntulla Suomessa olemaan kaksinkertaiset hallat.\"\n\n\"Tuo mies tietää jotain!\" ihastui Visulainen itsekseen... \"Herra\nJumala, kun tässä pääsisikin lämpenemään!\" vilahti kohottava toivomus\nhänen ajatuksissaan mennessään kattelemaan miestä ja puhelemaan tämän\nkanssa.\n\n\n\nIV.\n\n\n\"Hyvä i-ihminen, katso nyt!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Kuinka natevana kirkkoherra on itse tuolla puuhaamassa karjan\nkeskellä.\"\n\n\"Hyvät ihmiset! ja takkinsakin on tuolla tavalla tahrinut.\"\n\n\"Hattu vaan on takaraivolla.\"\n\n\"Ja niin kovasti hikoilee.\"\n\n\"Voi paikkaa, eikö nyt muita olisi ollut?\"\n\n\"Mennään katsomaan niiden karjaa.\"\n\nJa emännät lähtivät katselemaan pappilan uljasta karjaa. Tänään oli,\nnäetten, eläinnäyttely Rutakkalan kirkolla. Jotenkin runsas määrä\nkarjaa oli näytteille tuotu. Pappilasta oli kaksi eri sarjaa. Ne olivat\npulskeita elukoita! Oikein niitä mielikseen katseli, semmenkin kun\nkirkkoherra oli itse mukana ja laski sopivia sukkeluuksia. Härkiä ja\nsonneja ei oltu uskallettu tänne muun karjan joukkoon ryhmittää, vaan\noli niitä asetettu huoneisiin, joissa oli varmemmat kiinnipitopaikat.\n\nPäivä oli tänään poutainen. Ihmisiä, nuoria ja vanhoja, liikkui varsin\nrunsaasti näyttelypaikan tienoilla. Kaikkialla oli iloa ja juhlaista\nmieltä. Eiliseen verraten tuntui siltä kuin vasta tänään olisi oltu\noikein juhlatuulella ja juhliminen oikealla pohjalla. Siltä se näytti\nVisulaisestakin, joka oli jäänyt tänne karjanäyttelyä katselemaan. Nuo\nmiehet ja naiset, ne viihtyivät niin hyvin karjan parissa, nauttiva\nhymy huulilla siirtyivät naudasta nautaan, tutkivat niiden tuntomerkkiä\nja niiden hyvyyksistä väittelivät.\n\nKokous-talon pihaan oli puhujalavakin rakennettu, köynnöksillä ja\nkukilla koristettu. Siellä oli istuimia pihalle asetettuina ja\nlehtimajan sisään virvoitusravintola järjestettynä.\n\nMuuan agronomi nousi lavalle. Hänen oli määrä pitää esitelmä\npikkuvasikkain kasvatuksesta ja hoidosta. Kirkkoherralle tuli kiire\nkäteen, kun huomasi agronomin lavalle nousevan.\n\n\"Odottakaapa hiukan\", kuiskasi ja viittasi hän sinne lavalle käsin,\njuoksi yli pihan naisjoukkoon ja kuiskasi siellä piikansa korvaan:\n\n\"Mene sinä, Hilma, karjan luokse niin kauaksi että Karja-Maija pääsee\ntänne kuulemaan esitelmää.\" Kun sitten pappilan Karja-Maija ilmestyi\nnaisten rintamaan, punottavana ja tuoreena, viittasi kirkkoherra\nagronomille, joka alotti.\n\nKun esitelmä oli loppunut ja naiset olivat saaneet kyllikseen\nnaureskella sellaisille joutavuuksille, joita agronomi piti vasikkain\nkasvatuksen elinehtona, — astui puhujapaikalle Visulainen. Hän ilmoitti\naikovansa puhua \"hetken tapahtumista\" tässä, kun kansaa oli niin paljon\nkoossa ja tapahtumat siksi tärkeitä... Ilma oli kaunis, yleisö näytti\nverrattain tarkkaavaiselta ja puhuja alkoi lämmitä.\n\nKesken kaikkea hiipi kirkkoherran rouva kuiskaamaan Karja-Maijan\nkorvaan, että hän on \"niin kovin levoton jos joku karjasta repisi\nitsensä irti... että kyllä kai Maijan täytyy mennä sinne...\"\n\n\"Onhan siellä Hilma. Eikähän ne nyt mitään erityistä, minä vaan\nkuuntelisin tuon puheen loppuun.\"\n\n\"Eipähän siinä nyt mitään erinomaista tuossa puheessa... Onhan Maija\nsaanut lukea sanomalehdistä... Minä olen Tähden vuoksi niin levoton.\"\nKarja-Maijan kasvoille ilmestyi tyytymättömyyden ilme ja vastenmielisen\nnäköisenä poistui hän joukosta. Rouva käänsi nyt rauhoittuneena ja\nharrastavan näköisenä kasvonsa puhujaan.\n\nVaan silloin: Parkumäen suurta sonnia kuletettiin poikki juhlakentän.\nSonni mylvi ja mölysi, taluttajat huusivat ja melusivat. Koko yleisö\nkääntyi katsomaan ja jäi ihailemaan sonnin väkevää ruumista ja runtevia\nliikkeitä...\n\nVisulainen korotti ääntään huutavan ääneksi, mutta se vavahti\nkun huomasi, että suurin osa yleisöstä yhä pysyi selin häneen ja\nseurasi katsein, jopa askelinkin uljasta sonnia. Sana takertui hänen\nkurkkuunsa... Lavan ympärillä on muutamia ikämiehiä ja nuorukaisia,\njotka harrastuksella ovat puhetta seuranneet. Niistä yksi toisensa\njälkeen nyt kärsimättömänä katseensa kääntää tuonne ihmisjoukkoon,\njonka huomion sonni on niin täydellisesti vetänyt pois puhujasta ja\nhetken tapahtumista...\n\nJa Visulainen astuu alas puhujalavalta, sillä sana ei ota enään\nkieleltä lähteäkseen ja sydäntä kouristaa niin katkera tunne.\n\nJumala ties, minkä vuoksi hänen kasvoillaan on niin kummallinen ilme.\n\n\"No mutta\", sanovat miehet, \"älkäähän nyt lopettako!\" Ja useat\nlähtevät hillitsemään sohinaa. Se olikin nyt jo helppoa, sillä sonni\noli kadonnut näköpiiristä ja yleisöllä oli joutilasta aikaa kuulla ja\nkatsoa Visulaista.\n\nHe saivat hänet pakoitetuksi uudestaan lavalle. Puheesta ei kuitenkaan\nenään mitään tullut, ne olivat vaan hajanaisia, kulmikkaita, kömpelöitä\nsanoja. \"Tällaistako onkin todellisuus?\" kaikui ääni yhä hänen\nrinnassaan. Ponnistelemallakaan ei hän saanut ajatuksiaan kokoon.\nPettymys ja siitä johtuva tuska hajoittivat kaikki tuulen tuvat ja\nsokaisivat innostuksen lähteet.\n\nHän astui alas puhujapaikalta yhä tuo kummallinen ilme kasvoilla.\n\n\"Siihenkö se nyt lopettikin?\" kyselivät miehet toisiltaan. Mutta\nVisulainen pakeni huoneitten takapuolelle ja itki.\n\n\n\n\nUusi välikirja.\n\n\nRuis, josta jaakonpäivähällä oli hienoimman terän vienyt, varisi\npäistään Lampimäen pienissä kotipelloissa. Se joutui varisemaan\nsenvuoksi, että torpan isännällä oli ollut koko elokuun aikana\nvarsinaisten päivätöidensä lisäksi ylipäiviä kartanon elonleikkuussa.\nSitäpaitsi oli vaimo koko viikon kartanossa pyykinpesussa. Odotettiin\nvapaapäiviä aivan kuin kuunnousua. Nyt oli perjantai. Vaimo oli jo\ntänään päässyt puoliltapäivin kotiin. Miehen piti vihdoinkin saada\nvapaapäivä huomenna. Silloin aijottiin ehtiä ruis jalalle, kun sopisi\nleikata sunnuntaiaamunakin siihen saakka kuin kirkkoon mennään.\n\nLampimäkeläiset olivat keski-ikäisiä ihmisiä. Miehen nimi oli Pekka ja\nvaimon nimi Liisa. Lapsia oli kolme.\n\nTorppa oli metsässä, noin 5 kilometrin etäisyydellä kartanosta. Se oli\nhuono torppa ja huonosti siinä aina oli toimeen tultu.\n\nTämä nykyinen Pekka oli siinä asunut jo toista kymmentä vuotta. Hän\noli siitä omituinen, ettei koskaan valittanut, \"ei silloinkaan kun\nsuoranaista vääryyttä kärsi\", sanoivat toiset torpparit ja pitivät\nPekkaa tyhmempänä kuin itse olivat.\n\nOliko hän tyhmempi kuin toisetkaan, se ei suinkaan ollut sillä\nratkaistu, ettei hän valittanut.\n\nMutta tänään oli vaimo, kartanosta päästyään, rientänyt juoksujalassa\nsirppineen pellolle, leikannut jo muutamia lyhteitä, kun kimakka\nmetsästäjän vihellys sai hänet säpsähtämään. Aivan vieressä olevasta\nmetsästä pistäysi aukealle kartanon pehtori metsästystamineissa ja,\nkoirien ympäri peltoja loikatessa, tuli suoraan Lampimäen emännän luo.\n\n\"Jesus siunatkoon!\" virkkoi vaimo, vääntäessään uutta lyhteen sidettä.\n\nPehtori ei puhunut ohikulkiessaan mitään. Koirilleen hiljaa viheltäen\nja maklattaen, kävi istumaan mökin rapuille.\n\nVaimo näkyi taistelevan itsensä kanssa. Viimmein kuitenkin huoahtaen\nlöi sirppinsä lyhteen kantaan ja asteli tuvalle päin.\n\n\"Päivää,\" virkkoi ja niiasi.\n\nPehtori loi häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, nyökäytti äänettömästi,\naivan kuin sivumennen, päätänsä ja alkoi innokkaasti taputella\nkoiraansa, hokien:\n\n\"Sesu, sesu, sesu...\"\n\nVaimo liikkui peloissaan ja arvelevaisesti tupaa kohti, ikään kuin joka\naskeleella odottaen puhuttelua. Vaan kun ei pehtori sittenkään mitään\nsanonut, tuli vaimolta:\n\n\"Priita-Maija laski minut kotiin kello 3:lta, kun saatiin pyykki\nvalmiiksi ja... ja... kun nuo rukiin vähät pyrkivät varisemaan peltoon.\"\n\nPehtori pysyi yhä äänettömänä.\n\nVaimo astui pelokkaana askeleen tupaa kohti, mutta pysähtyi sanomaan:\n\n\"On oikein paha, kun ei ole vieraalle tällä kertaa minkäänlaista\nsuunavausta.\"\n\nHuomattava pilvi laskeusi pehtorin otsalle.\n\n\"Vai Priita-Maijako siellä nyt komentaa!\" hän puoliääneen huudahti.\n\n\"Eei suinkaan, mutta...\"\n\nPehtori nousi, kutsui koirat ja lähti uudestaan metsään.\n\n\"Mitähän jumalan nimessä tästä tulee?\" huokasi vaimo ja palasi takaisin\nleikkuumaalle, jossa ruis rapisten varisi tähkäpäistä peltoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla, kun Pekka palasi kartanosta työstä, tapasi hän puolitiessä\npehtorin. Hän asteli jokseenkin rivakasti siinä tiedossa, että nyt oli\nedessä kaksi vapaapäivää, joina saisi korjata rukiinvähänsä peltoon\nvarisemasta. Niistä päivistä tosin toinen oli sunnuntai, jumalan\nlepopäivä. Mutta Pekka ei viitsinyt edes harkita, olisiko _sopiva_\nleikata varisevaa ruista lepopäivänä, — hän leikkaisi vaan...\n\nJuuri siinä tuli pehtori vastaan. Pekka oli vähällä unhoittaa nostaa\nlakkia, mutta onneksi kuitenkin huomasi sen. Pehtori oli jo astunut\nohitse, kun äkkiä kääntyi ja virkahti:\n\n\"Aivan oikein! — Olin vähällä unhottaa, — ne eivät varmaankaan siellä\nsanoneet sinulle, että et voikaan saada vielä vapaapäivää. Huomenna\notat hevosen mukaasi ja tulet kartanoon tavalliseen aikaan.\"\n\nEnempää viivyttelemättä meni pehtoori tiehensä. Mutta Pekka seisoi\ntiellä, hyvin tyhmistyneen näköisenä katsoen menevän jälkeen, joka pian\nkatosikin hämärään. Sitten kääntyi Pekka verkalleen ja virkkoi ääneen:\n\n\"Saatana!\"\n\nKun tämä mies tuli kotiin, oli jokseenkin pimeä. Vanhempi tyttö, 11\nikäinen, oli äitinsä kanssa leikkuupellolla, toinen, 8 vuotias keitti\npuuroa ja 3 vuotias poika itkeä kyhni penkillä omia aikojaan.\n\nPekan ruokakontti lensi niin huimasti nurkkaan, että poikakin hämmästyi\nja lakkasi itkemästä. Mitään puhumatta lapsille otti hän sirpin ja\nriensi leikkuupellolle. Kello oli silloin 10 illalla.\n\n\"Tapasitko pehtorin?\" kysyi vaimo. \"Tapasin.\"\n\n\"Mitä se sanoi?\"\n\n\"Käski huomenna tulla hevospäivätyöhön.\"\n\n\"Kas sitä!\"\n\n\"Samalla kuului ääni heidän takapuoleltaan:\n\n\"Päiveä Pietar-veli, ka yöhän tuota jo onkin. Miksi ette päivällä\nleikkaa?\"\n\nPekka kääntyi ja näki vanhastaan tutun miehen, reppu selässä ja\npiikkisauva kädessä.\n\nPekan kasvoille ilmestyi leveä hymyily:\n\n\"Ka tuoko?\" virkkoi hän. \"Minä juuri ajattelin sinua.\"\n\n\"Minuako? Sepä kummaa!\"\n\n\"Ajattelin sinua, että kun sinä tulisit. Sano nyt, joka tiedät, tuleeko\nsiitä maanjaosta jotain?\"\n\n\"Ka miksei tulisi! Männäh tupah ja pistetäh shaijuks, niin juttu\nparemmin luistaa.\"\n\nJa he menivät kaikin tupaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän kartanon isäntäväki asui enimmät osat ajastaan Helsingissä. Koko\nmaatalous oli pehtorin huostassa, joka tehtäväänsä hoiti rajattoman\nitsevaltiuden periaatteiden mukaan.\n\nTorpparit olivat tämän nykyisen pehtorin alkuaikana pyrkineet tekemään\nvalituksia kartanonherralle suvella, kun tämä asui maatilallaan. Mutta\nkun tilasta oli viimeaikoina yleensä tullut hyvät tulot, ei isännällä\nollut erityistä halua ruveta taistelemaan pehtoria \"vastaan torpparien\npuolesta, vaikka ymmärsikin, että pehtori muutamissa suhteissa oli\nvaatimuksissa mennyt liian pitkälle. Hän koetti arasti huomauttaa\npehtorille, että hänen tahtonsa olisi, että torppareita pitäisi\nkohdella säälien; mutta siitä pehtori riemastui pitämään sellaisen\nesitelmän että...\n\n\"Noh, noh, älkäähän suuttuko, tehän sen parhaiten tiedätte...\"\n\nMutta kerran alkoi kartanon torppaloukoilta kuulua aivan uskomattomia\njuttuja. Helsingissä oleva isäntäväki oikein pelästyi. Rouva ja nuori\nmaisteri lähtivät maalle oikein keskitalvella ja veivät mukanaan 50\nmarkan panoksen kirjasia ja kotikoulutarpeita. Nuori maisteri piti\nkartanon kansakoululla esitelmiä eräällä viikolla neljänä iltana. Kaksi\nkotikoulua pantiin kuntoon ja kansakoulunopettaja otti vaivakseen ilman\neri palkkiota pitää silmällä niiden toimintaa.\n\nJa kun kaikki oli näin hyvästi järjestetty, palasivat asiantoimittajat\nHelsinkiin.\n\n\"Jestande!... kuinka tyhmiä ne ovat!\" huudahti rouva ensi sanoikseen,\nkun oli junalta tultua istuttu perheen teepöytään.\n\n\"No sen tiesit mennessäsi\", sanoi herra hymyillen. \"Mitä muuta kuuluu?\"\n\n\"Ne eivät usko vaikka niille sanoisi mitä\", kertoi poika.\n\n\"Vai eivät usko, — eivätkö sinunkaan puhettasi?\"\n\n\"Minä pelkään, etteivät uskoneet Artturia. Ne näyttivät aivan\nkauheilta... Ja, herra jumala, niin hyvät olot kun niillä on!... Koko\ntalvena eivät tarvitse tehdä paljon mitään... eikä ikänä ole pettua\ntarvinnut syödä meidän kartanon maalla.\"\n\nKartanon isännän pää oli vaipunut käsien varaan ja otsa mennyt\nhuolikkaisiin ryppyihin.\n\n\"Onkohan heillä todella hyvät olot?\" kysyi hän kummallisella painolla.\n\n\"Kumminkin suhteellisesti\", sanoi rouva, kiinnittäen terävän katseen\nmieheensä.\n\n\"Esimerkiksi verrattuna meidän oloomme?\"\n\n\"Meidän oloomme? Kuinka sellainen saattaa tulla kysymykseenkään?\"\n\n\"Miksikäs ei!\"\n\n\"No mutta, hyvänen aika, Viktor...\"\n\n\"Minä vaan ajattelen, että... kentiesi pitäisi minun helpottaa\ntorpparien vuokraehtoja. Ne eivät valittaisi, ne eivät olisi uskomatta\nisäntänsä poikaa, jos niillä olisi hyvä...\"\n\n\"Sama ajatus...\" alotti nuori maisteri.\n\n\"Sama ajatus\", keskeytti rouva käden viittauksella poikansa. \"Sama\najatus, josta Arttur ja minä jo eräänä iltana keskustelimme. Mutta,\njos niitä rupeisi alentamaan niin paljon, että se jossain tuntuisi,\ntäytyisi kai meidän supistaa menojamme. Ensi kesäksi on suunniteltuna\nse ulkomaa-matkakin ja...\"\n\n\"Siinäpä se juuri on!\" virkahti kartanonomistaja ja teki kärsimättömän\nliikkeen.\n\n\"Niin, siinä se on, mutta minä en usko että ne tulisivat sen\ntyytyväisemmiksi, ne odottavat maanjakoa kuin uutta kuuta... ja\nkansa, talonpojat ja torpparit yleensä ovat tulleet niin kopeiksi ja\nvaativaisiksi, että ennen pitkää esittävät torpparit siellä sinulle\nveljen maljoja.\" — Rouva nauroi. Nuori maisteri, joka oli nauttien\nloikonut sohvalla sanomalehden kanssa, naurahti myöskin. Äiti oli tuon\nsaman sukkeluuden lausunut jo parille tuttavalle matkalla.\n\n\"Pehtori kertoi\", alotti rouva, mutta herra keskeytti kärsimättömästi:\n\n\"Älkäämme puhuko hänestä!\"\n\n\"Pehtoristammeko?\"\n\n\"Hänestä juuri!\" Herra nousi mennäkseen omaan huoneesensa. \"Minä\npelkään\", jatkoi hän, \"että hän on tehnyt liiankin paljon syntiä minun\nkontolleni.\"\n\n\"Kukin tekee syntiä omaan lukuunsa. Sinähän olet antanut hänelle\nmääräykset kohdella hyvin...\"\n\n\"_Hyvin_ — mutta minä alan pelätä, että hän on kohdellut huonosti!...\nIsabella, miksi juuri _minun_ maatilani torpparit antavat aihetta\nsellaisiin sanomalehtijuttuihin?\"\n\n\"No sitähän minäkin, että miksi juuri meidän?\"\n\n\"Ihmiset kyllä ymmärtävät, että siinä on torpparien tyhmyys suurena\ntekijänä, mutta ne eivät voi vapauttaa minua kokonaan siitä\nsyytöksestä, etten ole pitänyt huolta torpparieni valistuksen\nkohottamisesta, enkä heidän tilansa parantamisesta.\"\n\n\"Se on totta\", virkkoi nuori maisteri.\n\n\"Mutta hyvänen aika, vietiinhän nytkin viidenkymmenen markan arvosta\nkirjoja ja kirjoitustarpeita. Opettajatar arveli...\"\n\n\"Älä puhu, mamma! — anna anteeksi, että keskeytän. — Puheesi tuntuu\nnäissä oloissa liian yksinkertaiselta. Meidän olisi pitänyt alottaa\ntorpparien kanssa jo 20 vuotta takaperin, — siinä koko juttu.\"\n\n\"Ehkä minä lähden sinne uudestaan, isä\", sanoi nuori maisteri ja\nkiinnitti vakavat silmänsä isään.\n\n\"Mitä tekemään?\"\n\n\"Jakamaan heille tietoja.\"\n\n\"Mutta omat lukusi...\" alkoi äiti.\n\n\"Väli niillä\", keskeytti isä. \"Ehdotustasi maksaa vaivan ajatella. Kun\nloppuisi tämä talvikausi pikemmin, niin minä rientäisin itse sinne...\nHerra Jumala! kun minä olen melkein aivan vieras omien torpparieni\nkanssa...\"\n\n\"Mutta minäpä melkein luulen, että sinä menet juomaan heidän kanssaan\nveljesmaljoja!\" nauroi rouva.\n\n\"Isabella, minä _melkein luulen,_ että sinä otat asian liian keveältä\nkannalta.\"\n\n\"No, mutta hyvä Viktor, eihän sitä nyt maksa vaivaa ottaa noin\nkauhean synkästi! Tietäähän koko Helsinki, että perheemme kuuluu\nhuomattavimpiin tosi-isänmaallisiin perheisiin. Jos torpparit meidän\ntilallamme — jota eivät monet tiedä, että ne ovat juuri meidän\ntilallamme, — jos ne yksinkertaisuudessaan antautuvat epäisänmaallisen\nyllytyksen valtaan, niin emmehän me heitä ole opettaneet.\"\n\n\"Ei, mutta me emme ole tehneet mitään sitä estääksemme ja... No, se\nei ole pääasia mitä ihmiset sanovat, vaan se, _mitä todella on._ Sitä\npaitsi, minä olen lukenut Työmiestä ja...\"\n\n\"Viktor!\"\n\n\"Niin, niin.\"\n\n\"Ei mutta, Viktor, nyt minä suutun!\"\n\nPoika tirkisti sohvalta silmiänsä sirristäen ja isä naurahti:\n\n\"Minä olen päättänyt ottaa selkoa. Ja sen johdosta olen jo _melkein_\nkumonnut yhden tulevan kesän suunnitelmistani.\"\n\n\"Ulkomaa-matkan?\"\n\n\"Niin, katsos...\"\n\n\"Kiitos, minä en katso mitään! Tässä saanen minäkin kohta astua pyykkiä\npesemään työmiehen matammin rinnalle, ettei kenelläkään olisi aihetta\nkadehtia minua.\"\n\n\"Minä vaan tahdoin sanoa, että te kyllä saatte tehdä ulkomaa-matkan,\nmutta minun tehtäväni on ensi suvena oppia tuntemaan torpparini ja\nheidän elämänehtonsa.\"\n\nHän meni huoneesensa ja alkoi siellä edestakaisin kävellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin talvella, muutamalla hiihtoretkellä, ollessaan maalla osuivat\nkartanon nuori maisteri ja hänen toverinsa pistäytymään Pekan mökkiin.\n\n\"Onko tämä torppa vielä kartanon alle kuuluvia?\" kysyi maisteri.\n\nPekka katsoi luihusti, syrjittäin seisovia herroja, joita ei näyttänyt\nhuvittavan istahtaa. Akkakin jo loi kiirehtivän silmäyksen mieheensä.\nPekka vihdoin virkkoi:\n\n\"Onhan tämä vielä... onhan siellä töissä oltu melkein yhtämyötään.\"\n\n\"Minä olinkin tuntevinani teidät\", äänsi maisteri.\n\n\"Va-ai niin\", hymyili Pekka.\n\n\"Jottako maisteri tuntisi näinkin köyhiä?\" ihmetteli vaimo omituisen\nyksinkertaisesti.\n\n\"Eihän se köyhyyteen tahi rikkauteen kuulu, sellainen.\"\n\n\"Kuuluupa hyvinkin. Ihmeeksi se on kun rikkaat ja mahtavat köyhiä ja\nkurjia tuntevat\", intti vaimo.\n\n_\"Kurjia?\"_ kysyi ylioppilas. \"Pidättekö te itsenne kurjina? Teillä on\noma tupa, hyvä isäntäväki, puuttumaton toimeentulo. Siivoutta vaan,\njoka ei maksa mitään ja joka riippuu teistä itsestänne, saisi olla\nenempi. Sitäpaitsi teillä on _isänmaa._ Käsitättekö mitä se on?\"\n\nMaisteri vetäysi syrjään kuultelemaan.\n\nMies ja vaimo vaihtoivat katseita.\n\n\"Ei tämä ole minun isänmaani\", alotti Pekka onealla äänellä. \"Minun\nisäni oli tuolla kartanon Länsikulman torpassa torpparina, tästä on\nsinne 2 1/2 peninkulmaa. Se joutui pois, kun isä kuoli eikä äiti\njaksanut suorittaa vuokraa. Kävin sitten kerjuulla, kunnes äiti kuoli.\nSinne isänimaalle aina ikävöin ja siinä olin sitte paimenenakin\nSimunalla, joka sen oli saanut. Kun mieheksi tulin, esitti kartanon\nsilloinen pehtori minulle tämän. Minä tulin tähän ja tuo akka tuli\nvähän jälestäpäin...\"\n\n\"Ja kyllä on ollut elämisen kanssa niin ja näin, niin että ei tässä\nkurjuus ole kovinkaan vieras\", selitti vaimo.\n\n\"Niin, mutta te nyt käsititte väärin, isänmaa on jotain toista kuin se\ntorpanmaa, jonka päällä on syntynyt\", alotti ylioppilas selittää.\n\nPekka kuunteli. Kun selitys oli loppunut, kysäsi viimemainittu\nyht’äkkiä:\n\n\"Mahtaneeko tullakaan mitään siitä isosta maanjaosta?\"\n\nVaimo säpsähti, mutta miehen suu meni salaperäiseen, odottavaan\nhymyyn. Näki, että tähän kysymykseen sulkeutui kokonaan hänen nykyinen\najatuspiirinsä.\n\n\"Ei tule, hyvä mies. Ja toivoisitteko tekin todella...\" Hän alkoi\njutella lämpimästi ja istahti tolpalle.\n\nMutta kun vieraat menivät, räjähti Pekka leveään nauruun:\n\n\"Hätäpä niillä näyttää olevan, noilla... Eipä vaan taidakaan olla niin\ntyhjää juttua, se maanjakojuttu.\"\n\nKesällä, muutamana sunnuntaipäivänä oli kartanon alustalaisia varten\nhommattu oikein suuret juhlat. Torpparit oli käyty kutsumassa,\nerikseen joka huonekunta. Ne tulivat, katselivat ja kuultelivat\nsilmät ympyriäisinä. Ja kun muuan puhe oli pidetty, puri Pekka lisää\nryssänlehtiä suuhunsa ja sanoi Simunalle:\n\n\"Kyllä ne vaan osaavat saarnata.\"\n\n\"Hätäkö näiden on osata, kun kaiken ikänsä kouluja käyvät.\"\n\nSe jäi siihen.\n\nKello läheni 11:sta ja juhla lopetettiin. Käsi tukan rajassa läheni\nPekka muuatta torpparia ja kysäsi:\n\n\"Aijotko kotiin, vai jäätkö sitä oloa jo kartanoon?\"\n\n\"Ruoat ovat kotona, eikä siellä ole ken toisi. Makaamisen aikaa ei\ntässä kyllä jää ollenkaan. Kello 4 pitää olla takaisin\", jutteli mies\nsynkästi.\n\n\"Sama on minun\", selitti Pekka.\n\n\"Kun ei _se_ vaan panisi huomiseksi tinkityötä.\"\n\n\"Senpä _se_ kyllä osaa panna.\"\n\nMolemmat katselivat varpaisiinsa. Läheni kolmas torppari ja alkoi\ntosissaan kysellä, vuorotellen toista ja toista silmäillen:\n\n\"Mahtavatko arenttipäiväksi tämän päivän merkitä kirjoihinsa?\"\n\nToiset hymähtivät:\n\n\"Eivätpä taida... hyvä kun huomisen saa tässä korvaamattomana heidän\nkirjoihinsa\", arveli Pekka.\n\nHeillä oli kuitenkin ollut jonkunverran hauskaa. Eivät kiirehtineet\npois, vaikka ohjelma oli jo loppuneeksi ilmoitettu. Parvi torppareita\nkeräysi siinä yhteen kohti. Ne näyttivät niin väsyneiltä, veltoilta\nja toimettomilta ja yhtäkaikkisilta. Kellä oli suupielessä, aivan\nkuin siihen unohtuneena, hymynkierre, minkä naama oli totinen ja\nsynkkäkin. He katselivat nuorisoa, joka kentällä touhusi. Kaikki\ntanssijat olivat herrasväkeä, joitakuita mahtavampain talollisten\nlapsia oli mukana, vaan vahva parvi varsinaista työläisnuorisoa seisoi\nsyrjässä katsellen. Pari nuorta herraa ja yksi nainen kehoittelivat\nheitä innokkaasti mukaan, vaan he naureskelivat hämillään ja\nvetäysivät taaksepäin. Vihdoin muuan renki, luonnottomasti nauraen,\nhurjasti keikaillen, heittäysi tanssimaan ja hänen peräänsä eräs\ntorpanpoika. Katselijajoukko helähti nauramaan, vaan tanssivat naiset\nvetäysivät pelokkaasti huudahdellen syrjään, ikään kuin tässä olisi\nollut todellakin jotain pelättävää. Renki toverineen palasi toisten\nkatsojain joukkoon ja suurta melua pitäen siitä, että \"noin ne aina\npelkäävät, vaikka niin joukkoonsa tahtovat\", — lähtivät tanssilavalle,\njoka oli siitä muutaman kilomeetrin matkassa. Vanhempi väki katosi\nmyöskin kentältä. Mutta nuoret vallassäätyläiset, joita olikin nyt\naivan harvinaisen paljon kokoutunut näille juhlille, pitivät niin\nhauskaa, että viimeiset vasta aamupuoleen alkoivat kadota kartanon\nisoon päärakennukseen ja mikä minnekin, — samoihin aikoihin kuin isolla\nruokakellolla soitettiin työväki kantamaan päivän kuormaa ja hellettä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyspuolella kesää käytti kartanon omistaja kuukauden päivät,\ntutustuakseen perinpohjin alustalaistensa oloihin ja elämänehtoihin.\n\nJa kun oli tutkimuksensa perinpohjin suorittanut, istui hän konttorissa\nmonta päivää ja kirjoitti kaikille uudet välikirjat. Jokaisen\nvuokra-ehdot laskettiin noin kolmasosalla ja puolellakin. Velvollisuus\nvaadittaessa tehdä ylipäivätöitä poistettiin, samoin useita muita\nepämääräisiä ehtoja sekä määrättiin pisimmäksi kesätyöpäiväksi 13\ntuntia. Vaan sitten lisättiin niihin yksi tärkeä lupaus:\n\n\"Jos torppari haluaa torppansa lunastaa palstatilaksi, on hänellä\nsiihen oikeus.\" Hinta ja maksuehdot kullekin erikseen määrättiin.\n\nKun kaikki oli valmiina, lähti kartanonomistaja kahden vierasmiehen\nkera kiertämään torppareittensa luona. Niillä oli määräys sinä päivänä\nolla kaikilla kotosalla, talon työt saivat odottaa.\n\nNiin tuli tämä lähetystö myöskin Pekan mökille.\n\nKun toinen kartanonomistajan apulaisista oli Pekalle selittänyt käynnin\ntarkoituksen sekä lukenut välikirjan, joka oikeutti hänet pitämään\nnykyisen maansa 50 vuotta, sekä vielä laajentamaan sitä vieressä\nolevaan suohon, ja tämän kaiken lisäksi vuokraehdot olivat melkein\npuolta helpommat ja lopuksi oikeus lunastaa se ikuiseksi omaisuudeksi,\njos niin haluaa, — jo alkoivat kyyneleet tippua Pekan poskille.\n\nKun kaikki oli selitetty, kysyi joku Pekalta:\n\n\"Ymmärsittekö?\"\n\nPekka astui kartanon omistajan eteen, kopeloi tämän käden omaansa ja\npuristi sitä kahden käden, katsoi silmiin kyyneltensä läpi ja virkkoi:\n\n\"Kiittää tulee!\"\n\nVaimokin tuli kiittämään. Hänkin sanoi ymmärtäneensä. Vaan vielä haki\nPekka likaisen poikansa sängystä, mihin tämä oli paennut vierasten\ntullessa. Poika oli terve ja punaposkinen. Pekka pyyhkäsi hänen\nylähuultaan, vei väkisin kartanon herran eteen ja sanoi:\n\n\"Anna kättä kartanon herralle ja sano 'Jumala siunatkoon teitä'.\"\n\nPoika peräytyi vierastaen, mutta isä ei hellittänyt. Herra läheni\nystävällisenä:\n\n\"Annatko sinä kättä? Mikä poikanne nimi on?\"\n\n\"Pekka se on.\"\n\nJa vihdoin sai isä pikku-Pekan taipumaan väkipakolla. Itkua tuhertaen\npisti poika nyrkkinsä kartanon herran kouraan ja virkkoi: \"Jumala\ntiunatkoon teitä.\"\n\n\"Kiitos, lapsi\", sanoi Kartanon herra hämillään ja liikutettuna.\n\n\"Ei poika ymmärrä vielä\", selitti isä, \"mutta jos Jumala elonpäiviä\nsuo, niin kyllä vielä ymmärtääkin.\"\n\nIlon vuoksi oli isä-Pekka joutunut ikään kuin hiukan tolilta. Kun\nvieraat lähtivät, pistäysi hän ulos, meni tuvan taakse pihlajan\njuurelle, lankesi siihen polvilleen ja — suuteli maata.\n\n\n\n\nYhteisen vaaran hetkellä.\n\n\nMuistan varsin hyvin muutaman rajuilman noin kaksikymmentä vuotta\ntakaperin. Se oli juuri Juhannuksen edellä. Ilma oli tuossa\npuolenpäivän tienossa niin paahteinen ja kuuma, että saattoi\nluulla auringossa olevan oikein erityinen leipomapäivä. Me olimme\nhiekottamassa karjankujaa. Hiekkakaivoksen ympärillä kasvoi näreikköä,\njoka tarjosi jonkun verran suojaa polttavassa kuumuudessa. Vitkaan\nsujui työmme, ja se näytti alkavan kestää koko päivän, vaikka\ntavallisissa oloissa sen saattoi puolessa päivässä suorittaa. Me emme\nmitenkään saattaneet olla jokaisen kuorman luonnin edellä paneutumatta\npitkällemme puitten varjoon ja tuomatta sinne Mustaakin, jonka silmät\nmielihyvästä kiiluivat elottomina. Tyytyväinen huokailu varjossa\ntodisti, että se koko sielustaan meidän kanssamme laiskotteli, lepäili\nja nautti. Isälleni, joka oli järjestyksen mies, ja jonka tiesimme\nmeitä jo puolilta päivin kotiin odottavan, hänelle suunnittelimme aivan\njohdonmukaisen selityksen: emme voineet, kun oli niin kuuma, Musta oli\nlaiska ja me väsyneitä...\n\nJa hyvällä omallatunnolla me makasimme, haistelimme kanervan kukkia ja\nsöimme katajanmarjoja.\n\nVaan sitten. Eräällä kertaa, kun me kahden miehen (poikasia me\nsentään olimmekin) astelimme hiekkakuorman perässä ja Musta melkein\njoka askeleella seisahtui, päällään huitastakseen elementissään\nsurisevia paarmoja kupeiltaan, tuli \"Kapteeni\" vastaamme ratsastaen\nValkosella ratsullaan, itsellään päällään valkonen takki, — koko\nmies tavallisuuden mukaan jäykkänä, ylpeänä ja tuimana. Kun hänet\nhuomasimme, yritimme reipastua, suoristaa velttoja ruumiitamme ja\nyleensä näyttäytyä miehullisilta. Kun hän saapui lähelle, nostimme\nsäädyllisesti lakkia. Hän sanoi:\n\n\"Kenenkä sianpaimenia te olette?\"\n\nJaska katsoi minuun, minä Jaskaan, suumme vääntyivät hymyyn ja —\nvastaukseksi huitasin raipalla Mustaa lanteille. Vaan Valkonen\npelästyi, hypähti syrjään, kapteeni kirosi ja hankkiusi alas astumaan\nmeille selkään antaaksensa. Me emme ruvenneet odottelemaan, vaan\nvarustausimme suuren ojan ja aidan yli nevalle ja tunsimme jaloissamme\nerinomaista kepeyttä. Hän todellakin astui alas hevosensa selästä,\nmutta meitä jo alkoi naurattaa, sillä neva oli _meidän_ tietämme.\nHänen närilleen nähtävästi kävivät asianhaarat, sillä hän kiroili\nyhtämyötään, kuten jylhä tapansa oli todessa ja leikissä. Minä olin\nluonnoltani pelkurimpi kuin Jaska ja minun täytyy tunnustaa, että\nhiukan hätkähdin, kun Jaska tempasi seipäänkappaleen, täräytti sillä\naitaan ja huusi:\n\n\"No tule koettamaan!\"\n\nTätä Kapteenia pidettiin yleensä koiramaisena herrana, kaikki vihasivat\nhäntä ja hän vihasi muita. Ja miten ollakaan: yleinen mielipide tempasi\nminutkin helmaansa aivan huomaamattani, monta kärsittyä haukkumista\nja pakoretkeä vilahti mielessäni: koettelin, oliko puukko tupessani\ntallella. Vaan asia ei jatkunut aijottuun suuntaan, hän näetten, nousi\nrähisten ja uhkaillen ratsulleen ja ajoi pois.\n\nSe nyt oli aivan varmaa, että meidän aikomuksemme oli alusta loppuun\npääasiassa taistella säärillämme, sillä tuo uhka oli vaan pieni\nvälinäytös. Mutta nyt me aloimme, aluksi leikillä, kerskata, että hän\noli pelännyt, kunnes jo uskoimme, että niin todellakin oli tapahtunut.\nEikä meitä kuumuuskaan enää aivan paljon rasittanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi jyrähdellä ukkonen, taivaalle ilmestyi mustanpuhuvia\npilvenlonkareita, lyhyet, vinhakat tuulenpuuskaukset lennättivät ilmaan\nkytömultaa, tien tomua ja muuta törkyä. Meille tuli kiire. Vielä\nkaksi kuormaa ja sitten kotiin. Mustakin oli virkistynyt, — olimme\nkiireissämme yksistä neuvoin.\n\nVaan viimeistä kuormaa viedessämme leimahti ja jyrähti ukkonen\nhirvittävästi. Musta lyyhistyi, minun käteni kohosivat vaistomaisesti\ntaivasta kohti ja Jaska oli valkoinen kuin päivänpolttama luu.\nNyt alkoivat salamat leimahdella aivan katkeamatta, jyrinä jatkui\nloppumatta ja raekuuro, kivisateen tapainen, syöksi alas.\n\nLähellä oli lato, jossa oli vähän heiniä. Me aloimme kiidättää sinne,\nminkä kintuista lähti.\n\n\"Mutta Musta?\" älähdin minä Jaskalle, joka edellä juoksi. Ja me\npalasimme, laskimme hevosen valjaista ja veimme mukanamme latoon. Se\nturvausi meihin kuin lapsi. Ja vaikka salamat leimusivat, taivas jyrisi\nja rakeet pieksivät pelottavalla kopinalla ladon seiniä ja sinkoilivat\nympärillämme, emme saattaneet olla Mustan päätä syleilemättä ja turpaa\nsuutelematta... Meitä oli siinä kolme _ajattelevaa_ olentoa, jotka\nyhteinen vaara ja pelko liitti lähemmäksi toisiamme kuin milloinkaan\nennen. Minua niin lämmitti Mustan avuton ja pelokas katse.\n\nLadossa oli hiukan heiniä. Aloimme kaivaa sinne koloja itsellemme, että\nolisi mihin peittäytyä, kun rakeet alkoivat yhä tulla suurempina ja\nsinkoilivat seinien hataroista raoista meihin koskettaen kipeästi.\n\nYht'äkkiä ilmestyi Kapteeni Valkosineen ladon ovelle. Samassa\nleimusivat tuliset kielet ja valaisivat tumman ilman kamalalla\nhehkuvalolla. Jyräys, joka tuntui maan repeämältä, seurasi perässä\npitkänä, venyvänä, hirmuisena. Me parkasimme kauhusta, Musta lyyhistyi\nmelkein maahan, kapteenin Valkonen hypähti vapisten syrjään...\n\n\"Tpruu! — Älkää pelätkö lapset.\" Ääni millä tuo lausuttiin, kummastutti\nmeitä ja rauhoittikin. Hän koetti saada Valkosta latoon, vaan se ei\ntullut. Täytyi johdattaa suojan puolelle latoa ja sitoa kiinni seinään.\n\nHän oli kauheasti märkänä ja vakavana, ei kiroillut ollenkaan, — niin\nkuin olin kuullut hänen tekevän ukonilmoilla.\n\nJa miten olikaan. Viiden minuutin kuluttua makasimme heinissä\nkylki kylkeä vasten, kaikin: Kapteeni, Jaska ja minä. Omituinen,\nselittämätön, turvallisuutta etsivä tunne veti meitä toisiimme.\nRiidasta ei virketty sanaakaan. Kapteeni oli tavallisissa oloissa\njuro, nyt hän meille jutteli lämmöllä, melkeinpä innostuneena. Minusta\ntuntui, että hän piti meitä jonkullaisina _tovereina_ tuossa yhteisessä\nrajuilman pakopaikassa. Luulenpa vielä, ettei otaksumani ollut edes\nerehdys.\n\nRajuilman loputtua lähdimme ja hän sanoi meille hyvästit aivan kuin\n_kaltaisillensa._\n\nMe emme kertoneetkaan enää tappeluyritystä siinä valossa kuin olimme\naikoneet. Me emme siitä edes puhuneet mitään. Vaan toistemme mieliala\nselvisi siitä, että toinen sanoi ensin:\n\n\"Hän on oikein sopiva mies.\" Toinen siihen innokkaasti yhtyi ja sitten\nme yhdessä ylistimme häntä, _ystäväämme,_ jolla oli niin paljon\nvihamiehiä.\n\nMonta viikkoa pysyi tämä ystävyys mielessämme elämämme suurimpana\nmuistona. Vaan sitten se haihtui, kun ei enää satuttu rajuilmalla\nmilloinkaan yhteiseen turvapaikkaan.\n\nJa syksynpuolella puhutteli hän meitä uudelleen sianpaimeniksi,\npelotteli ja kiusasi samoin kuin muitakin poikia. Hyvät muistot\nhälvenivät meistä, me liityimme muihin, jotka hänelle kiusaa tekivät.\nHän oli taas _yksin_ koko kylässä, kaikki pitivät häntä ilkeänä,\nraakana kylän herrana.\n\nKylässä ei ollut ensinkään muita _herroja,_ harvoin niitä kävikin, hän\nedusti niitä kaikkia alusta loppuun.\n\nJa kyläläiset vihasivat vaistomaisesti kaikkia herroja Kapteenin\npersoonassa.\n\nMutta minun mielestäni ei ole milloinkaan täysin haihtunut\n\"ystävyytemme\" rajuilman aikana. Olen vasta jälestäpäin käsittänyt,\nettä se oli hänen luonnollinen, pilaantumaton itsensä, joka silloin,\nrajuilman aikana pilkisti esiin kuin auringon säde, kätkeytyäkseen\ntaasen, kun piti esiintyä \"kylänherrana,\" mökkiläisten ja talollisten\nkauhuna... Kuinkas muuten, vanha _sotaherra!_\n\n\n\n\nAasi ja hevonen.\n\nSatu.\n\n\nKarhu kerran katseli hevosen virmaa, kaunista juoksua, ravisti\nmietteissään päätänsä ja virkkoi:\n\n\"Ei se kelpaa, että kotieläimet tuolla tavalla juoksevat, voi mennä\njalka poikki, pää halki, tahi saattaisi joku hidasliikkeisempi elukka\njalkoihinkin joutua. Ja sitäpaitsi on se liian nopeata eteenpäin menoa.\"\n\n\"Setä, pane hänelle aasi holhoojaksi\", kehoitti kettu, joka\ntavallisuuden mukaan oli karhulla adjutanttina.\n\n\"Se saattaisi olla tarpeeksi vakavaluontoinen siihen virkaan.\"\n\n\"Olisipa hyvinkin\", kehui kettu, jonka kieli roikkui suusta lerpallaan\nsiinä kun se syrjittäin, lurjusmaisesti katseli setänsä totista naamaa.\n\nKarhu tuijotti nyrpeän näköisenä suoraan eteensä ja virkkoi:\n\n\"En viitsi sitä asiaa niin paljon ajatella. Se nyt on vaan estettävä\ntuo hevosen tavaton juoksu ja kopea käytös. Sellaista en minä kärsi!\"\n\n\"Saanko minä toimittaa asian, setä?\"\n\n\"Saat.\"\n\nKettu juoksi aasin luokse:\n\n\"Tomppeli!\" huusi tälle korvaan.\n\nAasi kohotti hiukan, hyvin laiskasti päätänsä rehukasasta, suu olkia\ntäynnä.\n\n\"Lurjus!\" toisti kettu. Aasi muljautti silmiään, laski pitkät korvansa,\njos mahdollista, vielä enemmän lerpalleen ja jatkoi syömistään. Kettu\npurasi sitä vähän takakoipeen koetellakseen arastaako tuo. Veti se pois\nsäärensä maltillisesti, ilman potkimatta.\n\nKettu vetäysi sivulle, purskahti nauramaan ja tuumi itsekseen:\n\n\"Mitkä verrattomat tomppelin-lahjat! _Siihen_ virkaan erinomainen\nkuoma.\"\n\nAasi kohotti korviaan 45° asteen kulmaan:\n\n\"Mihinkä virkaan?\" kysyi.\n\n\"Ähäh\", ilkkui kettu. \"Kyllä kuulee sillä korvalla. Oikein kelpo aines!\"\n\n\"Mikä aines?\" kyseli aasi, jonka uteliaisuus oli herännyt.\n\nKettu ei viitsinyt edes vastata, se kun niin sydämestään halveksi tuota\nainesta. Itsekseen vaan jupisi:\n\n\"Tuollainen nälkiintynyt tomppeli, jolla ei ole mitään kunnianhimoa, ei\nmitään muita vaatimuksia kuin vatsan... Sitä saa haukkua, pilkata, jopa\nhutkiakin ilman että suuttuu... Kerrassa oiva kätyri!\"\n\nJa kettu teki aasista hevosen juoksun tarkastajan; tämä otti viran\niloiten vastaan.\n\nMiten aasi virkaansa toimitti, ei enää kuulu tämän kertomuksen piiriin.\nVaan lopputulos on ollut se, että nykyisellä hetkellä ei enään koko\navarassa maailmassa liene yhtään aasia, joka vielä olisi virassaan,\nhevosten juoksun tarkastajana. He, näettekös, eivät kyenneet estämään\nhevosten juoksua. Päät pystössä, kaulat sankarillisesti kaarella,\njouhet upeasti tuulessa heiluen, — sillä lailla kulkevat nämät uljaat\neläimet. Hevosen vauhti lisääntyy vuosi vuodelta ja maine kasvaa. Sitä\nvastoin aasin maine keskittyy yhä enempi — pitkin korviin.\n\n\n\n\nJesus ja sunnuntaimetsästäjä.\n\n\nEräänä sunnuntaipäivänä käveli Jesus vaatimattomaksi suomalaiseksi\ntalonpojaksi pukeutuneena muutamata Suomen maantietä. Aurinko heloitti\nkuultavalta taivaslaelta ja paahtoi maantien hiekan niin kuumaksi,\nettä matkamiehen jalkoja poltti ja kuumuus alkoi painostaa ruumista.\nHän istahti maantien viereen ruohikolle levähtämään. Hiljakkoin\noli satanut, maantien vieressä oleva metsä tuoksui hurmaten,\nlaulurastaat, tiaiset, pajupiiparit, närhit ja sirkut lauloivat\nmetsässä tuhatsävelistä, loppumatonta virttänsä. Maantien toisella\npuolella levisi avara timotee-niitty, jota hauskasti ja elähyttävästi\nkirjavoi puna-apilan muhkeat, pehmoiset kukkaset. Lukematon määrä\nhyttysiä ja metsäkärpäsiä hyräili ja surisi matkamiehen pään ympärillä\nja ruohikossa hänen vierellänsä samoilivat ahkerat muurahaiset\nristinrastin, osuivatpa joskus kaahimaan paljaille jaloille, housuille\nja takinhelmoillekin. Muuan sirkka sirkutti etäämmällä, mutta aivan\ntuossa vieressä oli pari toukkaa kiertynyt puolukkavarvun ympäri. Jesus\nkatseli ja kuunteli. Kaikkialla niin ihana, suloinen rauha. Hänen\nsuunsa vetäysi nauttivaan hymyyn, sitten pani hän kätensä ristiin, otti\npois lakin päästänsä ja — kiitti Isäänsä ihmisten puolesta. Hän oli\njuuri lopettanut, kun metsästä alkoi kuulua jänistä ajavan metsäkoiran\nulina ja haukahteleminen. Kohtapa syöksikin jänes ohitse ja koira\nperässä. Samassa kuului pamaus, — Jesus tunsi jalkansa puutuvan samassa\nkuin jänes kiljahtaen otti pitkän loikkauksen ja tupertui henkitoreissa\nmättäitten väliin. Hämmästyneenä tästä äkkinäisestä tapauksesta, ei\nJesus aluksi pannut mitään huomiota jalkaansa, vaan tuijotti säälien\njänestä, jota nyt takaa ajava koira raateli. Kohta ilmestyi metsästä\naukealle myöskin nuori metsästäjä sesettäen ja miellytellen koiraansa.\nMutta kun koira näytti jänestä repivän, huusi metsästäjä täyttä\nkurkkua: \"Anna perhanan elukka sen olla!\" Jesus säpsähti _sitä ääntä._\nNousi ja kävi ampujan luokse. Jalasta, johon pyssystä oli useita\nhauleja lentänyt, vuosi verta.\n\n\"Hyvää päivää\", tervehti Jesus ystävällisesti.\n\nSunnuntaimetsästäjä, joka paraillaan purkasi jäneksen sisälmyksiä\nkoiralleen, kääntyi, myöskin säpsähtäen, ja näki nyt edessään köyhän\npuoleisesti puetun miehen, joka säälien katseli ei ainoastaan jänestä\nvaan häntäkin. Tervehdykseen ei hän vastannut mitään.\n\nJesus aikoi istahtaa muutamalle kivelle siihen lähelle, mutta\nmetsästäjä, joka katsoi itsensä arvokkaammaksi tässä joukossa, virkkoi\nkäskijän äänellä: \"Enhän minä ole pyytänyt _sinua_ seuraani?\" Jesus\npunastui korvia myöten. Mitään vastaamatta lähti hän ontuen, omaa\ntuskaansa valittamatta kävelemään pitkin tietä, johon jokaiseen jälkeen\njäi verinen pilkku...\n\n\n\n\nYlistysvirsi valon vastustajain kunniaksi.\n\n\nTeidän ylistykseksenne, te valon vakaiset vastustajat, ei ole\nluullakseni vielä koskaan kiitosvirsiä kirjoitettu, sillä\nkirjoitustaitoinen maailma ei voi teitä ylistää syystä, että te\nvihaatte sitä. Mutta te olette kuitenkin maailman pylväitä tänään\nja vielä huomennakin, sillä teidän käytettävinänne ovat kaikki\nväkivallan periaatteet ja sota-aseet. Teidän mielestänne on yksilön\npersoona asetettava kaiken yhteishyvän yläpuolelle, oma etu elämän\nkorkeimmaksi tarkoitusperäksi, käsivarren voima ja väkivallan kauhu\nkaiken inhimillisen edistyksen johtavaksi periaatteeksi. Te siunaatte\nsitä aikaa, jolloin kenenkään katse ei ulottunut oman kaalimaan\nlaitoja ulommaksi, jolloin orjat raatoivat palkatta teidän työnne\nja te saitte vaan laiskoina partojanne hoitaa ja \"voida hyvin\". Te\nnykyiset valon vastustajat ette kyllä ole itse noita riemuaikoja\nnähneet, mutta te uskotte niiden olleen onnellisia. Sillä kun kirjain\noli ihme itse isännillekin, kun kirjoittaa ei osanneet muut kun pappi\nja ruununvouti, — ei kukaan kirjoittanut sanomalehtiin eikä kukaan\nniitä lukenut. Rauhassa saitte te silloin toteuttaa periaatteitanne\nelämän korkeimmasta hyvästä. Te kokositte, niinkuin muinoin Joosef,\naittoihinne viljaa, riistaa ja rahaa pahaa päivän varalle. Mutta muiden\npahat päivät eivät teidän sydämiänne koske, sillä teillä ovat vaan\nomat päivänne. Ja vaikka teidän ympärillänne sadottain pitäjäläisiänne\nnääntyy nälkään ja viluun, vaikka kipu ja kärsimykset kaataisivat\nkokonaisia kyliä, ja vaikka niiden sielut valon ja opastuksen\npuutteessa kuihtuisivat ja näivettyisivät niiden irvikuvien kaltaisiksi\n[tarkoitetaan noita inhoittavia kuvia, joita kaikkialla tapaa\npiirreltyinä huoneitten seiniin], joita he piirtelevät seinillensä,\n— se ei koske teidän sydämihinne. \"Sillä kussa on teidän tavaranne,\nsiellä on myös teidän sydämenne.\" Mutta kun jossain joku nääntyvän\nnäyttää, te niitä perimään riennätte jo ennen kuin riutuva henki vielä\non ehtinyt kituvan kuoren heittää. Sillä teillä on melkein jokaisessa\nkuolinpesässä saatavia ja velkakirjoja, joiden alkuperä on usein\nhämärä, mutta lainvoima aina pätevä. Siten te lisäilette aarteitanne,\ntulojanne ja talojanne, liittämällä omiin sarkoihinne kuolevain maita,\nhävittäen kiinnekirjat ja perintöoikeudet laillisilta perillisiltä,\njoista teette mieronkiertäjäjoukon, joilla ei ole kontua eikä \"kotia\nmihin päänsä kallistaisivat.\"\n\nJos sitten joku uskaltaa teidän toimianne moittia ja edes ihmetellä\nteidän suuntanne armotonta tylyyttä, jos torpparien akat ja velallisten\nlesket asiasta itkussa-silmin toistensa korviin kuiskuttelevat, te\nhymyillen mainitte siinä kärsimyksestä, jota tekonne synnyttävät, sillä\nteidän ilonne on ostettu köyhäin kärsimyksillä. Mutta kun parku liian\nsuureksi paisuu, kun sen soraäänet alkavat teidän korviinne tunkea ja\nhäiritä teidän nautintoanne, silloin te julmassa vihassanne \"panette\nkätenne akkain suun päälle\". Silloin näiden huulet ajettuvat ja\nkangistuvat, puhe ei enää suju suulla. Mutta he viittailevat ja puhuvat\nkäsillänsä. Ne viittaukset kyllä usein ovat ilkeämmät kuin se sana\njonka he sanoisivat, jos puhua saisivat, mutta te ette usko viittausten\nlevenevän eikä niitä kaikkein ymmärtävän.\n\nJa niin olette te valtanne kukkuloilla te valon väkevät vastustajat, te\nluulette että maailmassa on rauha, että köyhälistön ja velallistenne\nja lampuotienne mökeissä kaikuvat ylistysvirret teidän viisaista\ntoimenpiteistänne ja kohoilevat ihastuneet ihmetyshuudahdukset teidän\nrikkauksianne katsellessa.\n\nJos minulla olisi runoilijan taito ja osaisin vertauksilla puhua, niin\nminä sanoisin, että teidän rikkautenne ja teidän valtanne muodostavat\nsuuren, pääsemättömän vuoren. Mutta jos minä olisin korppi ja osaisin\nennustaa, niin sanoisin, että sillä aikaa kuin aarrevarastonne kasvaa,\nsen ilmattomassa sisustassa levenee mätä. Te kapuatte yhä korkeammalle\nvuorenne huippua kohti sen loistavaa pintaa, sen leveyttä ja korkeutta\nihaellen, koskaan tutkimatta sen sisuksia ja yrittämättäkään poistaa\nsiellä levenevää mätää. Ken lähelle uskaltaa tulla ja heikkoja\npuolianne paljastaa, sen palkatut kätyrinne ryöstävät ja vievät\nvuoristonne sokkeloihin, johon on monta menneitä, vaan harvoja takaisin\npalanneita. Ja siellä, siellä vallitsee uni, nälkä ja ilman puute\nluonnonlain rajattomalla voimalla.\n\nMutta eräänä päivänä mätä puhkaisee reijän valtanne loistavaan vuoreen,\nvapaa ilma tunkeutuu sinne sisään, uneksivat eläjät aukovat silmiänsä,\noikovat jäseniänsä ja kiinnittävät katseensa sinne missä on reikä,\njosta ilmaa ja elämätä virtaa ja josta Jumalan vapaa aurinko loistaa.\nVuosituhansia vangittuina olleet voimat murtavat itsensä vapaiksi ja\nte kukistutte kuin juurettomat puut. Te tulette näkemään sen ikuisen\nkeväimen, jolloin valon voimat murtavat kaikki luonnottomat esteet,\njolloin naisten kielet tulevat laulamaan sorrettujen vapautuksen\nihanoita ylistysvirsiä ja anteeksi-annon ja veljeyden sointuvat\nsävel-luomat sulattavat teidänkin sydämenne ja osoittavat teillekin\noikean tien elämän ikuiseen onneen. Silloin on se suuri huomen, jolloin\nväkivallan voima on vaan kauhea muisto ja ihmiskunta on ottanut\nomiintuntoihinsa kirjoitetun Jumalan lain ainoaksi ohjaajakseen,\njolloin joukkojen murha on yhtä suuri synti kun miestappokin, ja\njolloin henkinen murha on suurempi rikos kuin ruumiillinen. Silloin\ntekevät ihmiset maailman rauhan sen periaatteen vuoksi, että murha\non raaka synti ja että ketään ei haluta murhata. Kukaan ei anasta\nkeltään mitään, ei oikeuden varjolla enempää kuin suoranaisella\nvääryydelläkään. Silloin on valo valtias maan. Silloin hallitsevat\nne voimat, jotka nyt ovat lapsina, joiden kasvamista kaikin voimin\nkoetetaan ehkäistä, että pysyisivät pieninä, eivätkä koskaan kasvaisi\nsuuriksi. Mutta samaten kuin Galilein maapallo \"pyörii kuitenkin\",\nsamaten kasvavat nämät vesat, sillä niitä kasvattavat luonnonvoimat ja\nluomisen lait, ja niiden käyttäjänä on Jumala.\n\nSen pituinen on ylistysvirsi teidän kunniaksenne te valon nykyiset\nja vastaiset vastustajat, joiden joukko on niin suuri ja valta niin\nmahtava ja vastustamaton.\n\n\n\n"]