[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fubikfi_JP9mhAlBuMvl6uEV5K54QCTEHslL94jVjGgM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3042,"Kreetar harha-askel y.m. kertomuksia","Koskimaa, Juho",1891,1926,"3042-koskimaa-juho-kreetar-harha-askel-y-m-kertomuksia","3042__Koskimaa_Juho__Kreetar_harha-askel_y.m._kertomuksia",null,"romaani",[],[],"fi",1922,22967,141785,false,73238,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Kreetan harha-askel\" by Juho Koskimaa is a novel written in the early 20th century. It explores themes of social struggles, human interaction, and personal tragedy, centering on the lives of various characters in harsh and realistic settings. The narrative delves into societal challenges faced by individuals like Kähkös-Jeremias and Kreeta, as they navigate their circumstances and relationships within their communities.  The opening of \"Kreetan harha-askel\" presents a vivid tableau of life in a cold, administrative office where the main character, Jeremias Kähkönen, a disabled worker, seeks assistance after a tragic workplace accident. As he enters the office with his young son, the atmosphere is tense and filled with bureaucratic indifference. Despite his years of service and dedication, he faces dismissive attitudes from the management, highlighting the struggles of the working class. This scene is juxtaposed with a portrayal of Kreeta's personal turmoil regarding love and societal expectations, further emphasizing the book's exploration of the human condition amid societal pressures. (This is an automatically generated summary.)",[],205,"Kertomuskokoelma sisältää tarinoita eri yhteiskuntaluokista ja ihmiskohtaloista. Teos liikkuu sahan pääkonttorin kurinalaisesta ilmapiiristä pohjoisen erämaihin ja pienten ihmisten arkeen tarkastellen moraalisia valintoja, köyhyyttä sekä elämän arvaamattomuutta.","Juho Koskimaan 'Kreetan harha-askel y.m. kertomuksia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3042. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KREETAN HARHA-ASKEL Y.M. KERTOMUKSIA\n\n\nKirj.\n\nJuho Koskimaa\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1922.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJärki ja periaate\nKreetan harha-askel\nCarl Eneas Brovallin naiminen\nSara-Niilan lapsen kuolema\nPororuhtinas kuolee\nAnselmi Kaarretahon vaivojen loppu\nLiian myöhään\nSuurten jokien varsilta\nJokihulluutta\nKohtaus joella\nMikko Puuperä\nTiltu\nErämaan henkeä\nKunnia\n\n\n\n\nJÄRKI JA PERIAATE\n\n\nUlkona on kuuma kesäinen päivä, mutta sisällä, konttorihuoneistossa,\non viileää. Kirjoituskoneet naksuttelevat, isojen konttorikirjojen\nlehdet kahisevat, kun niitä käännellään, kuljetaan varovasti ja\nmelkein varpaillaan, puhelu on asiallista, virallisensekaista ja\npuoleksi kuiskaavaa. Konttoriaika ei ole leikintekoa varten, täällä\npitää tehdä työtä, täältä hallitaan kahtakymmentäkolmea sahanraamia,\nkymmeniätuhansia vähäpätöisiä ihmiskohtaloita, satoja taloja ja\nkymmeniätuhansia hehtaareja. Tämä on pääkonttori, täällä istuu pitkä\nrivi sileäksi kammattuja herroja, joilla on siisti kesäpuku ja\nsileäksi prässätyt housunlahkeet; jos heillä sattuu olemaan joitakin\npersoonallisia mielitekoja ja inhimillisiä pyyteitä, niin olla hyvä ja\njättää ne kello viideksi, jolloin konttori suljetaan. Äsken kulki herra\nkonttoripäällikkö ja antoi kalankatseensa liidellä yli salin, sitten\nkulki herra osastopäällikkö kotkankatseineen läpi huonerivin, ja nyt viimeksi meni herra alijohtaja\nystävällisille hymyilleen ja nauravine silmineen, jotka eivät olleet\nnäkevinään mitään, mutta näkivät kaikki. Täällä on kumarruksia ja\ntäällä on kohteliaisuutta, sillä täältä ohjataan kohtaloita. Ja\nkesäinen aurinko paistaa, mutta paahde kykenee vain viileänä ja\nkaukaisena tunkeutumaan sisään läpi alaslaskettujen uudinten.\n\nMutta mikä siellä nyt romisee sisään. Kolinaa ja meteliä, aivan kuin\ntulossa olisi joku lakkolaisten lähetystö. Lähinnä istuva konttoristi\nnostaa hermostuneen kysyvänä päätään, ja yksi juoksupojista rientää\nopetuksen mukaisesti avaamaan ovea.\n\nTulijat eivät kuitenkaan kuulu mihinkään lakkolaisten lähetystöön,\nmutta muutenkin se on varsin murheellinen kulkue. Vastaanottajana\nja ilmoittajana toimiva konttoristi ei tiedä suhtautuako vai ollako\nsuhtautumatta: mies ja poika saattavat hyvinkin olla kerjäläisiä, mutta\neikö miehellä, peijakkaalla, ole pyhäpuvuntapainen yllään.\n\nSe on hyvin omituisen ja säälittävän näköinen mies, toisen jalan\nsijalla on puujalka, itsetehty, valkea, aivan uusi puujalka, ja toisen\njalan sijalla on vain tynkä, joka päättyy jonnekin entisen polvensijan\nyläpuolelle. Hän liikkuu kainalosauvojen varassa, harvennut tukka on\nliimautunut hikiselle otsalle, kasvot ovat kalpeat ja hermoherkät, ja\nsilmissä on omituinen kiiluva, kyyneleinen katse. Ja poika on niinkuin\nisänsä ilmeinen säestys, pelokkaan näköinen, laiha, silakalla ja\nperunoilla ruokittu ilmestys. Hänellä ei ole mitään pyhäpuvuntapaista,\nja on kuin hänen vaatteistaan erittyisi se ruoan ja lian sekainen haju,\njoka vallitsee hänen kodissaan.\n\n\"Istukaa!\" sanoo asiapoika, ja mies istuutuu, mutta poika jää\nseisomaan, älyttömästi tuijotellen suurilla vaaleanharmailla\nsilmillään ympäri huoneen.\n\nSe on merkki siitä, että miehellä on jotakin muuta asiaa kuin pelkkä\nkerjääminen, ja nyt näkee vastaanottajakonttoristi velvollisuudekseen\nkeskeyttää osoitteidenkirjoittamisensa ja mennä puhuttelemaan.\n\n\"Onko teillä asiaa?\" kysyy hän.\n\n\"Olisi minulla päätirehtöörille... vähän... tuota\", vastaa mies\nomituisen inisevällä, surkealla äänellä.\n\n\"Päätirehtöörille... Mistä te sitten olette?\"\n\n\"Tuolta minä olen Kiviluoman sahalta... teidän puulaakin sahoja...\nMinun nimeni on Jeremias Kähkönen...\"\n\n\"Jaha. Onko teillä suosituskirjettä?\"\n\n\"Ei... Käski se meidän sahan tisputentti vain tulla tänne... Lupasi\nsoittaa edeltäkäsin herra päätirehtöörille... Liekö sitten soittanut...\"\n\n\"Otetaan selvä. Minkälaatuista asiaa teillä on herra päätirehtöörille?\"\n\nHikikarpalot miehen otsalla näkyvät entistä selvemmin, ja hänen\nolemuksensa näyttää vavahtavan.\n\n\"Minä puhuisin sen kernaammin herra päätirehtöörille itselleen... Sanoi\nse tisputentti, että vain itselleen päätirehtöörille...\"\n\nVastaanottajakonttoristi rypistää otsaansa, kohauttaa olkapäitään ja\nmenee. Sehän on selvää, joku kerjäysjuttu taas: Kiviluoman sahalta,\nkoivet poikki.\n\nMuutaman minuutin kuluttua hän tulee takaisin, ja mies, tämä Jeremias\nKähkönen, vääntäytyy seisomaan.\n\n\"Istukaa. Saatte pian puheillepääsyn.\"\n\nJeremias Kähkönen istuutuu taas ja kokoaa ajatuksiaan. Pitää asettaa\nsanansa koreasti, sanoa, että on ollut yhdeksäntoista vuotta puulaakin\ntöissä, että näin se nyt on käynyt, ikävä kyllä, molemmat kintut\nyhdellä kertaa... Ei\nkoskaan ottanut osaa lakkoihin, ja seitsemän lasta...\n\n\"Herra Kähkönen!\" kuuluu ovelta.\n\nKähkös-Jeremias kavahtaisi seisoalleen, jos voisi. Vai herraksi ne\noikein, häntä sanotaan ensimmäisen kerran eläessään herraksi. Mutta\nsamalla kutsujakin huomaa erehdyksensä ja käy lähemmäksi.\n\n\"Kähkönen tekee hyvin ja käy sisälle\", sanoo hän ystävällisesti, \"herra\nvuorineuvos odottaa\".\n\nSe on kaikin puolin ystävällinen ja höyli herra ja saattaa\nKähkös-Jeremiaksen ja hänen poikansa korkean, ruskean oven taakse.\nVieläpä naputtaakin oveen valmiiksi ja avaa oven.\n\n\"Menkää sisään nyt\", kehoittaa hän, \"ja puhukaa lyhyesti ja selvästi\".\n\nSitten ovi painuu kiinni hänen takanaan ja hän huomaa kompuroineensa\nsisään.\n\nKähkös-Jeremias menee hetkeksi sekaisin. Huone on laaja, ja lattiata\npeittää kesälläkin paksu, pehmeä matto. Uutimet ovat täälläkin\nalaslasketut, mutta aurinko paistaa veripunaisena niiden lävitse\nja ikkunoiden poikkipuiden varjot muodostavat tummia ristejä\ntummanpunaiselle lattialle. Kookas, harmaja mies istuu pöydän ääressä,\nja hänen kynänsä rapisee paperia vasten,\nhän ei huomaakaan Jeremias Kähkösen tuloa, vaan jatkaa\nkirjoittamistaan, aivan kuin ei huoneessa olisi ketään muuta.\n\n\"Istukaa!\" kuuluu viimein, mutta kirjoittamista jatkuu.\n\nJeremias Kähkönen ajattelee, että on vähän rohkeata noin ensi käskyllä\nistuutuakin, mutta seistakaan ei tällä kertaa tahdo jaksaa. On saanut\nkävellä niin kovin paljon.\n\n\"Tehkää hyvin ja istuutukaa!\" kuuluu toinen kerta, ja nyt Jeremias\nKähkönen tunsi kuin hyvän tunnetta ja lämpöä ja istuutui.\n\n\"Te olette Jeremias Kähkönen\", kuului taas.\n\n\"Joo, Jeremias Kähkönen...\"\n\n\"Kiviluoman sahalta?\"\n\n\"Niin, Kiviluoman sahalta...\"\n\nNyt vanha, kookas herra laski pois kynänsä ja kääntyi päin Jeremias\nKähköstä. Hänen suuret, lempeät silmänsä tarkastelivat häntä tutkivasti\nvälkkyvien silmälasien takaa, ja kasvoilla kuvastui vilpitön,\nsydämellinen osanotto.\n\n\"Ai-ai\", sanoi hän pehmeästi ja lämpimästi. \"Huonosti, kovin huonostipa\nteidän on käynyt.\"\n\nJeremias Kähkönen liikahti tuolillaan: kentiespä asia luonnistuu. Mitä\nse nyt oli, kuusisataa markkaa.\n\n\"Raameissa pitää olla varovainen, ehdottomasti varovainen sekä\nraameissa että sirkkeleissä\", jatkoi herra päätirehtööri kipakammin,\n\"ettei satuta itseään tuolla tavoin... No mikäs tämän pikku miehen nimi\non?\"\n\nPoika vie sormen suuhun, mutta isä vastaa hänen puolestaan.\n\n\"Mattihan se on.\"\n\n\"Vai Matti. Ja kuinka vanha hän on?\"\n\n\"Kahdentoista.\"\n\n\"Vai kahdentoista. No, pianhan hän kykenee auttamaan isää. Onko\nKähkösellä muita lapsia?\"\n\n\"Onhan niitä kuusi muuta, yksi on vanhempi, nelitoistavuotias, se on\nmerkkaajana sahalla... Markka seitsemänkymmentäviisi päivältä...\"\n\n\"Sehän on sentään hauskaa. Vaikka kyllä tämäkin — Mattihan se hänen\nnimensä oli — kyllä rullapojaksi kelpaisi.\"\n\n\"Kyllä minä koetin, mutt’ei se työnjohtaja luvannut huolia.\"\n\n\"Miks'ei sitten?\"\n\n\"Liian nuoreksi katsoi.\"\n\nHerra päätirehtööri, vuorineuvos, teki torjuvan liikkeen kädellään:\n\n\"Ä-äsh, maailman kevein työ...\"\n\nSitähän se Kähkös-Jeremiaskin, että maailman kevein työ. Ei sitä\nkukaan tähänkään mennessä ollut rullilla jäseniään katkonut ja\ntuskinpa kunnollisesti väsynytkään. Ja herra vuorineuvos on pelkkää\nalamielisyyttä ja höyliyttä. Vähitellen alkaa Jeremias Kähkösen vallata\nkodikas, toivorikas mieliala. Sitä olikin saanut koko alkukesän,\nmelkein siitä asti kuin lasareetista pääsi, juosta kaikenlaisten\nherrojen puheilla, isojen ja pienten, köyhyytensä ja vaivojensa kanssa.\nEiköpä tehnyt lopultakin oikein, kun tuli tänne, itse pääherran\npuheille, eivätköhän mahtane nyt asiat selvetä? Ja eivätköhän mahtane\nnyt kumijalat, joista tohtori oli puhunut, hellitä, että tästä jollakin\ntavalla pääsee elämisen alkuun. Ei sitä suotta ole yhdeksäätoista\nvuotta ollut yhtiön palveluksessa.\n\nHuoneessa on nyt vähän aikaa leppeä, sovinnollinen hiljaisuus.\nHerra vuorineuvos ottaa isosta laatikosta itselleen savukkeen ja\ntarjoaa Kähkös-Jeremiaksellekin, mutta Kähkös-Jeremias ei ole oppinut\ntupakoimaan. Asiat näkyvät suoltuvan kuin itsestään.\n\n\"No\", kysyy herra vuorineuvos, vedettyään muutamia savuja, \"olisiko\nKähkösellä joitakin toivomuksia ja pyyntöjä?\"\n\nKähkös-Jeremiaksen täytyy koota ajatuksensa, ennenkuin osaa aloittaa\nselvityksensä. Tuntuu hiukan ikävältäkin noin höylille miehelle esittää\nmitään vaatimuksia, mutta toiselta puolen sen tekee vähän niinkuin\nvapaammin. Ei tarvitse peljätä eikä vavista niinkuin oli luullut.\n\n\"Kai Kähkönen tietää, että Kähkönen on tapaturmavakuutettu ja saa\napurahan joka vuosi?\" kysyy herra vuorineuvos vielä.\n\n\"Joo, kyllähän minä olen jo vähän saanutkin\", vastaa Kähkös-Jeremias.\n\"Ja lasareetissa oli kaikki vapaata.\"\n\n\"Niinhän se täytyy ollakin, tietysti\", hymyilee herra vuorineuvos,\nkelloaan vilkaisten. \"Mitä toivomuksia Kähkösellä sitten olisi?\"\n\nAsian täytyy lopultakin esille, ja Kähkös-Jeremias alkaa selvittää\nkurkkuaan. Sisimmässään hän on toivonut, että herra vuorineuvos itse\nottaisi asian puheeksi, sillä kai tisputentti on siitä soittanut.\nOn vaikeata istua tässä ja kerjätä, ei ole tarvinnut ennen sitä\ntehdä, vaikka on puutettakin ollut, mutta kun nyt sattui tämmöinen\nonnettomuus, että molemmat koivet yhdellä kertaa... Eikä hän nytkään,\nmutta kun on perhe, muija ja seitsemän lasta...\n\nKähkös-Jeremias tapailee sanoja, ja viimein\nhän löytää itsensä puhumasta. On ollut puhetta sairaalan lääkärin\nkanssa, että jos saisi sellaiset kumijalat, jollaisia tohtori kertoi\nolevan... Se vähän helpottaisi toimeentuloa... Hän osaa nikkarintyötä,\nsellaista keveämpää, eihän hänestä sahallekaan enää... Ja se kun on se\nperhekin sellainen kuin on, eikä muita työmiehiä kuin hän... Niin hän\najatteli pyytää, että jos puulaaki tai herra päätirehtööri... tuota,\nvuorineuvos... että jos herra vuorineuvos hyvinkin armeliaisuudessaan\navustaisi... Herra tohtori siellä lasareetissa sanoi, että kuusisataa\nmarkkaa, korkeintaan seitsemänsataa...\n\nNyt se on sanottu ja Kähkös-Jeremias tuntee kylmän hien otsallaan ja\nselässään. Herra vuorineuvos on häntä kuunnellut mitä suurimmalla\nmielenkiinnolla, korjannut silmälasejaan, sytyttänyt uuden savukkeen ja\nkuunnellut taas. Eikä hän pitkään aikaan vastaa mitään.\n\n\"Katsokaa nyt, Kähkönen\", sanoo hän sitten lempeästi, \"tapahtuman\njohdosta pidetyssä kuulustelussa ei millään tavalla ilmennyt,\nettä yhtiö tai sen laitteet olisivat olleet Kähkösen onnettomuuteen\nsyynä. Kuulustelupöytäkirjassa sanotaan selvästi, että tapaturman syynä\non ilmeinen varomattomuus.\"\n\nAurinkoinen huone tummeni Kähkös-Jeremiaksen silmissä, mutta hän kokosi\nmalttinsa. Eihän häneltä vielä oltu mitään kielletty.\n\n\"Saattaa olla varomattomuus\", myöntää hän nöyrästi. \"En minä sitä itse\nosaa sanoa. Mutta en minä sen varomattomampi ollut kuin muulloinkaan\nomasta mielestäni. Sitä kun on työssä, niin sitä hosuu silmät\nummessa...\"\n\n\"Jaa-jaa. Mutta varovainen täytyy myöskin olla.\"\n\nKähkös-Jeremias ei vastaa mitään, mutta mielessään hän myöntää herra\nvuorineuvoksen huomautuksen oikeaksi: varovainen täytyy olla. Mutta\nmistä sen arvaa, kun on toista vuosikymmentä seisonut samalla paikalla,\nmillä hetkellä onnettomuus tulee.\n\n\"Ja toiseksi\", jatkaa herra vuorineuvos, \"olemme me vakuuttaneet\ntyöväkemme tapaturman varalta. Kähkönen tietää, että meillä on tuhansia\ntyömiehiä ja että se siis maksaa paljon rahaa. Vastuu on siis siinä\nsuhteessa siirtynyt tapaturmavakuutusyhtiölle.\"\n\n\"Niin, niinhän se voi olla\", myöntää Kähkös-Jeremias hiljaisesti.\n\"Mutta kun sitä on yhdeksäntoista vuotta ollut yhtiössä ja siitä\ntoistakymmentä vuotta samalla paikalla... Eikä koskaan lakkoillut eikä rekkuloinut... Niin minä ajattelin, että jos yhtiö\narmeliaisuudessaan...\"\n\n\"Minä olen kyllä kuullut\", keskeytti herra vuorineuvos, \"että Kähkönen\non ollut hyvä työmies. Mutta Kähkösellä on ollut koko ajan palkka...\nNiin, paljonko se nyt viimeksi oli?\"\n\n\"Kolme ja seitsemänkymmentäviisi.\"\n\n\"Siis kolme ja seitsemänkymmentäviisi...! niin Kähkösen olisi pitänyt\nmuistaa, että paha päivä voi joskus tulla ja säästää...\"\n\n\"Voi hyvä herra inspehtuuri\", pääsee Kähkös-Jeremiakselta\nhätääntyneesti, \"ei siitä ole paljon liiennyt säästöön. Perhe on ollut\nsuuri ja hätäpäiviä on tahtonut tuon tuostakin tulla...\"\n\n\"Pitäähän Kähkösen tietää, että perheen laittaminen on itsekunkin oma\nasia\", sanoo herra vuorineuvos totisesti. \"Kuinka on, asuuko Kähkönen\nyhtiön huoneissa?\"\n\n\"En. Kyllä mull' on oma mökki. Se on siellä Sotisaaren maalla.\"\n\n\"Onko se ollut Kähkösellä jo kauan aikaa?\"\n\n\"On se ollut velattomana\nviitisen vuotta.\"\n\n\"No niin. Ajatelkaapa, kuinka monta työmiestä on, joilla ei ole omaa\nmökkiä. Ja kuitenkin Kähkönen väittää, ettei palkka ole ollut riittävä.\"\n\nKähkös-Jeremias joutui ymmälle, hänen omat sanansa olivat ajaneet\nhänet umpikujaan. Eikä hän tullut siinä muistaneeksi, kuinka monta\nylityötuntia ja unetonta yötä tuo mökki oli tullut maksamaan ja että\nlapsia oli silloin vähän ja akkakin kulki päivisin työssä. Kai sitä\naikaa myöten olisi päässyt paremmille päiville, kun kakaroista olisi\ntullut työhön pystyviä, vaan kun nyt tuli tämä onnettomuus, tapaturma,\nmikähän lienee. Mutta vieläkään hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että\nyhtiö lähettäisi hänet kunnan vaivaishoidonesimiehen luo.\n\n\"Kähkösen täytyy ajatella\", puhui herra vuorineuvos, \"että yhtiö\non tehnyt velvollisuutensa ja että suuren yhtiön, jolla on\ntuhansia palkkalaisia huollettavanaan, ei sovi eikä se saa poiketa\nperiaatteistaan. Antaa yhdelle etuoikeus olisi suuri vääryys toisia\nkohtaan. Ymmärtäähän Kähkönen sen?\"\n\nKähkös-Jeremias ei myöntänyt eikä kieltänyt. Kainalosauvat kalahtivat,\nja hän lysähti kokoon istuimellaan. Pikku poika vetäysi vaistomaisesti\nlähemmäksi isäänsä, ja hänen suuret silmänsä saivat entistä\npelokkaamman ilmeen.\n\nMutta vieläkään hän ei älynnyt, että oli tullut jyrkkä, auttamaton\nkielto. Kuinka se olisi voinutkaan tulla? Yhdeksäntoista vuotta puulaakissa, ei kertaakaan\nlakkoillut, perhe odotti siellä kotona, ja matkakin maksoi niin paljon.\nVain kuusisataa markkaa, enintään seitsemänsataa... Ja hän oli kotona\nselittänyt, että kun hän oikein toimittaa sille päätirehtöörille...\n\nVuorineuvos oli ottanut viivottimen ja naputti sillä ajatuksissaan\npolveansa.\n\n\"Vaikka minä kuinka ajattelisin\", sanoi hän vihdoin melkein kuin\nitselleen suuttuneena, \"niin minä en katso voivani suostua Kähkösen\npyyntöön...\"\n\nNyt se lopullisesti jymähti niin, että Jeremias Kähkönenkin sen älysi.\nHän tunsi huimausta ja häntä vilutti. Tässä se nyt oli ja matkaankin\noli mennyt niin ja niin paljon. Eikä hän ajatellut sen enempää, hän\nkatsoi poikaansa, ja poika rupesi auttamaan häntä seisoalleen.\n\n\"Ei, Kähkönen istuu vielä\", ehätti herra vuori\" neuvos, \"eikä Kähkönen\nsaa pahastua siitä, että asiat ovat sellaiset kuin ne ovat. Me emme voi\nniille mitään, ja elettävähän tässä maailmassa kuitenkin on.\"\n\nKähkös-Jeremiaksessa syttyi taas pieni toivon kipinä. Herra vuorineuvos\nrypisti kulmiaan ja mietti.\n\n\"Kähkösellä on poika Kiviluoman sahalla, — eikö se niin ollut?\" kysyi\nhän muistellen.\n\n\"Joo\", vastasi Kähkös-Jeremias.\n\n\"Jonka palkka oli markka seitsemänkymmentäviisi?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No\", sanoi herra vuorineuvos rohkaisten, \"minä pidän huolen siitä,\nettä tämä pikku mies pääsee rullapojaksi ja saa toisen markka\nseitsemänkymmentäviisi. — Ei se kyllä ole oikein lainmukaista\", jatkoi hän\nvetäen harmajat kulmakarvansa kokoon, \"mutta minä teen sen Kähkösen\ntakia\".\n\nSitten hän nousi ja taputteli ystävällisesti pikku Matin päätä ja\nkoetteli hänen käsivarsiaan.\n\n\"Mitä!\" nauroi hän, kun Matti ujona koetti piiloutua isänsä taakse.\n\"Vahva mieshän sinä olet, kyllä sinä sen viran kestät. Eikö totta?\"\n\n\"Kyllä kai\", vastasi poika ujosti hymyillen.\n\n\"Niin, ja ansaitset veljesi kanssa yhtä paljon kuin isä terveytensä\npäivinä. Se on kaunistakin.\"\n\n\"Niin, valitettavasti en voi muuta tehdä\", jatkoi hän taas\nKähkös-Jeremiakseen kääntyen, \"Kähkönen saa sen kyllä yksinkertaisen\nlaskennon avulla selville. Yksi edellyttää tuhansia. Mutta ettei\nKähkönen tästä matkasta mitään kärsisi, niin annan seitsemänkymmentäviisi markkaa. No niin, Jumalan\nhaltuun nyt, Kähkönen, eikä saa menettää uskoansa elämään...\"\n\n\u003Ctb>\n\nJa niin Jeremias Kähkönen kompuroi kainalosauvojensa varassa\npois. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, niinkuin se paistaa\nhyvien ja pahojen ylitse, ja kylmänhikisessä kädessään puristi hän\nseitsemääkymmentäviittä markkaa. Mitään kumijalkoja hän ei kylläkään\nollut saanut, mutta olihan hän saanut täysin luotettavan lupauksen\nsiitä, että hänen poikansa pääsee yhtiön rullapojaksi, ja — mikä on\nvielä enemmän — uskoa elämään ja järkkymättömään oikeuteen.\n\n\n\n\nKREETAN HARHA-ASKEL\n\n\n\"Tiedätkö sinä, Kreeta, oikein, mitä rakkaus on?\" oli se muun muassa\nkysynyt.\n\nSe oli ollut korea poika, puulaakin metsänleimaajia, eikä Kreeta\noikein muistanut sen liikanimeäkään. Mutta ristimänimi oli Wilhelmi. Ja\nkotoisin se oli, mistä lienee, Tornion puolesta.\n\n\"Niin että tiedätkö sinä, Kreeta, mikä on rakkauden syvin olemus?\"\n\nKyllä se poika osasi puhua, ja silmänluonti sillä oli lempeä ja vilkas.\nMiten lieneekin sellainen näin kauas selkosiin osunut. Mutta rakkauden\nsyvin olemus oli jäänyt Kreetalle ja Kreetalta selvittelemättä. Miksikä\nsuotta kuluttaa lyhyttä aikaa turhuuksiin. Rakkaus, mitä se on? Kaksi\nihmistä pitää toisistaan, nukkuvat vierekkäin, halailevat käsin ja\njaloin. Siinä se on. Ja menevät naimisiin, jos passaa.\n\nNiin se oli ollut Kreetan kohdalla ja niin se on monen muunkin\nkohdalla: kun pisara elämää\nsattuu eteen, niin se pisara on juotava. Ei siinä ole aikaa niitä\nsyvimpiä olemuksia mietiskellä. Ja poika oli nätti, ja Kreeta oli\nturmeltumaton ja terveverinen, ja päivät ja yöt kuluivat kuin lennossa,\nkunnes poika, Wilhelmi, eräänä päivänä lähti. Reilu poika se oli ollut,\nja Kreetalle oli noussut kyynel silmänurkkaan, sillä hän aavisti,\nettei se enää hänen tielleen sattuisi. Oli se nimensä ja osoitteensa\nantanut ja oli se kirjoittanutkin, mutta hän, Kreeta, ei ollut tullut\nsanoneeksi, ettei hänestä ole kirjoitusta lukemaan eikä viitsi\nmuillakaan luetuttaa. Mihinkäpä hänestä, piiasta.\n\n\u003Ctb>\n\n\"Lupasiko se sinut ottaa?\" oli emäntä kysynyt, kun asia oli alkanut\nhänelle selvitä.\n\nPitkään aikaan ei Kreeta ollut vastannut mitään, vaan kuorinut\nperunoita ja katsellut ynseästi eteensä.\n\n\"Ei siinä mistään ottamisista ollut kysymys\", oli hän viimein tokaissut.\n\nJa vähän ajan kuluttua:\n\n\"Eikä se syrjäisille kuulukaan.\"\n\nSilloin emäntä oli kimpautunut.\n\n\"Joo, mutta meidän pirttiin ei vaan huorilapsia laiteta\", oli hän\närjäissyt.\n\n\"On sitten parasta ottaa toinen piika, kyllä minusta pääsee\", oli\nKreeta vastannut.\n\n\"Lutka!\" oli emäntä kiljaissut ja rientänyt ulos.\n\nMutta Kreeta oli suhtautunut asiaan tylysti. Kovalle taitaisi\nKonelovaaralaisille ottaa piian saanti kauas selkosiin, peninkulman\npäähän muista ihmisistä. Suurilla rahoilla otit, jos sait, mutta\nmistäpä ensinnäkin otit ne rahat. Kyllä hän kelpaa Konelovaaraan, kun\ntekee työnsä. Ja mikäpä siinä on, kunhan tästä nyt ensinnäkin päästään\nsen yli ja sitten kevääseen.\n\n\u003Ctb>\n\nNäin silloin, vajaat kolme kuukautta sitten, näin silloin vielä. Mutta\nnyt oli tylyys ja ajallinen korskeus poissa.\n\n\"Herra Jumala, eikö se ollut niin, että synnin palkka on kuolema!\"\n\nKreeta kieriskeli heinikossa Konelovaaran navetanvinnillä, ja taivaan\ntähdet vilkuttivat hirsien raosta. Talvi alkaa jo painua kevääksi,\nmutta äärettömät metsät huokailevat, ja Konelovaaran tummat ääriviivat\nerottautuvat hämärästi taivasta vasten. Navetasta kantautuu ylisille\neläinten ja lannan lämmintä hajua sekoittuen heinien lemuun, pihamaa on\nautio ja pimeä, pirtissä nukutaan, ja\nvain kytkyitten kolina alhaalta navetasta, eläinten äännähdykset ja\nheinien kahina kuuluvat Kreetan korviin.\n\nMutta Kreeta ei niitä kuuntele. Päätä pakottaa ja sydänalaa riipaisee\nja vihloo kuin tulessa.\n\n\"Tämä siitä nyt tuli, siitä pitkästä ilosta...\"\n\nKreeta puree hampaansa yhteen ja tarrautuu molemmin käsin heiniin.\nNuoranpätkä on eksynyt hänen käsistään ja kadonnut jonnekin heinien\nsekaan.\n\n\"Huorilapsia! Ei, jumaliste sentään...\"\n\nKun poltteet alkoivat, oli hän hiipinyt tänne vakaassa aikomuksessa\nottaa itsensä hengiltä. Mitäs yksi tämmöinen Kreeta, huora, maailmassa.\nEikähän se tapahdu ensimmäistä eikä viimeistä kertaa: Lompolon Sylvi\nhyppäsi viimeisillään ollessa järveen, ja hymyssä oli suu ollut, kun\npois vedettiin. Ja koskeen meni Hietojan Lissu. Eikö tuo liene piian\nkunnia saman arvoinen kuin talollisten tytärtenkin. Mitäs siinä:\nhelvetti se on huorintekijällä edessä kuitenkin, sama tuo, tulipa se\nennemmin tai myöhemmin.\n\nMutta käsi ei ollut saanut silmukkaa kaulan ympärille. Ensin huoruuden\nsynti, sitten itsemurha: kaksinkertainen kuolemansynti.\n\nJa Kreeta puree entistä tiukemmin isot, terveet hampaansa yhteen,\npyyhkii hikeä otsaltaan ja koettaa vaistomaisesti tarttua kiinni\nensiksi tulevaan, selvään ajatukseen.\n\n\"Kuinka tämä nyt tällaiseksi meni... Eri tavalla minä ajattelin sitä\nvielä kuukausi sitten, viikko sitten, vielä toissa päivänä. Tekee\nsikiönsä ja on sitten ihminen niinkuin ennenkin...\"\n\nMutta Kreetalle on puhuttu Jumalan sanaa, hänelle on puhuttu\najallisesta häpeästä ja helvetin piinasta, ja nyt, tuskan hetkellä, hän\nnäkee ne kaikki edessään.\n\n\"Portto sinusta tulee kuitenkin, etkä enää kulje ihmisten kirjoissa.\"\n\n\"Se on sitten vale, että portto.\"\n\n\"Olethan jo kerran langennut.\"\n\n\"Sekin on vale, että langennut. Itse annoin, itse tahdoin.\"\n\n\"Sinua paatunutta. Ei sinua edes Jumalan sana kirkasta...\"\n\nKreeta tuntee nyt todellakin itsensä syntiseksi ja paatuneeksi. Kun se\nnyt tapahtuisi pian... tappaisi... istuisi sitten linnassa ja jäisi\nloppuiäkseen etelään, jossa ei tiedettäisi.\n\nAjatus tuntuu helpottavan, ja Kreeta istuu pitkän kotvan paikallaan,\nodottaen, että pian se nyt tulee. Ja alhaalla kalisevat kytkimet.\n\nMutta mitään ei tule, ja poltteet yltyvät entisestään. Häneen menee\nvimmattu halu juosta talon taakse metsään ja nääntyä sinne, mutta ei\nsaa vartaloaan oikaistuksi eikä siirretyksi jäseniään. Se olisi kaiken\nloppu, pääsisihän näkemästä ihmisiä, ja ihmiset hänen häpeäänsä. Siihen\nloppuisivat sanomiset Kreetasta.\n\nTuskiensa aikana ei Kreeta ole muistanut niiden alkuperäistä\naiheuttajaa, mutta nyt hän äkkiä kuin salaman välähdys tulee mieleen.\nMutta sekuntiakaan ei hän tunne vihaavansa häntä, Wilhelmiä. Hän\nnäkee hänet edessään lempeänä ja haastelevana, ei houkuttelijana ja\nviettelijänä. Wilhelmi.\n\n\"Kahdesti kirjoittanutkin, mutta kun ei tullut sanotuksi, ettei minusta\nlukijaksi ja vielä vähemmän vastaajaksi...\"\n\nKorean pojan muistuminen mieleen tyynnyttää taas hetkiseksi\nsekaantuneet ajatukset.\n\n\"Wilhelmi... Ei kai se näin olisi tahtonut, vaan näin sen nyt piti\nkäydä. Ja käy aina sellaisten hommien jälkeen.\"\n\nJa päästyään kunnollisen ajattelemisen alkuun tuntee Kreeta yht’äkkiä\nmielenvireensä muuttuvan. Entinen kovuus ja tylyys astuu hetkellisen\nheikkouden sijaan, ja hampaat kirskahtavat yhteen.\n\n\"Ei kai se ensimmäinen äpärä ole eikä ole viimeinenkään. On ollut\nhauska, jos on nyt ikävääkin, mutta itsepähän kärsin...\"\n\nHampaat puristautuvat vieläkin kiinteämmin yhteen, kasvojen juonteet\npingoittuvat, ja kädet vetäytyvät nyrkkiin.\n\n\"Ei minun luitani sen asian takia kyllä enää poltata. Vaan tekemällä se\non tehty, eikä vahingossa... Ehdoin tahdoin... Ja se on herran poika\neikä minkään kulkujätkän...\"\n\nKipu on taas hetkeksi kokonaan kaikonnut, ja Kreeta nousee seisomaan.\nSaa tästä mennä ihmisten ilmoille tekemään tehtävänsä, ei siitä sen\npahempaa kuitenkaan tule kuin tulee. Sitten hän aikoo mennä tikapuita\nalas navettaan.\n\nMutta silloin kuuluu ulkoa tassutusta.\n\n\"Eivätkö ne antaisi penikoidakaan rauhassa!\"\n\nHän tuntee huimaavaa suuttumusta: kulkevat vielä yökaudet väijymässä,\nniinkuin ei päivien haukkuminen riittäisi.\n\n\"Menkäähän vain, kyllä minä täältä tulen\", tiuskaisee hän.\n\nTassutus ei kuitenkaan lakkaa. Nyt tuntuu siltä, kuin raapittaisiin\nnavetanovea, niinkuin hypähdettäisiin ometan ikkunaa vastaan.\n\n\"Hula, rakki\", ajattelee Kreeta ja asettaa silmänsä seinänraon kohdalle.\n\nSamassa hän tuntee vihlaisun sydänalassaan ja koko hänen olentonsa\njähmettyy, mutta vain hetkeksi. Se ei ollut Hula, vaan susi, kenties\nsama susi, joka kolme päivää sitten ahdisti Örvelön renkiä.\n\n\"Susipa se on\", toteaa hän koneellisesti ja muistaa, että navetan oven\nsuussa on kirves, jolla hän päivällä on kalkutellut jäätyneitä astioita.\n\nMutta poltteet yltyvät, eikä Kreeta enää huoli ajatella ja aprikoida:\nselvä on asia muutenkin. Hän astuu varovaisesti tikapuita alas, ottaa\nkirveen ja raoittaa varovaisesti navetan ovea. Silloin, lämmön ja\nhajun uhotessa pihamaalle, peto tekee hyökkäyksensä. Mutta kuuluu vain\nsärähtävä lyönti, ulvahdus, ulina ja sitten se kaatuu, tehtyään\nsyrjähyppäyksen vasempaan.\n\nJa siihen kaatuu myöskin Kreeta ja siihen hän synnytti.\n\n\u003Ctb>\n\nSeuraavalla viikolla alkavat Konelovaarassa kinkerit, — saavat\nkinkerikuntalaiset kerran vaivautua Konelovaarallekin. Saapas nähdä,\nmitä pappi sanoo, kun Kreeta muksunsa kanssa pannaan talon ainoaan\nkamariin, ettei ihmisillä sitten ole mitään jälkipuheita. Ja mitä\nmuuten sanoo Kreetan asiasta.\n\n\"Minne me papin oikein panemme nukkumaan?\" tuskittelee emäntä.\n\n\"Pitänee nostaa Kreeta pirttiin, jos pappi käskee\", vastaa isäntä. \"Ja\nsinne tuo joutaa jäädäkin.\"\n\nMutta pappi keskustelee Kreetan kanssa pitkään, lempeästi ja\nlaatutuumaisesti.\n\n\"Eikö Kreeta tiennyt, että se on suuri synti?\" kysyy hän.\n\nKreeta ei vastaa mitään, ja pappi käsittää sen myöntymiseksi.\n\n\"Ja syntiä seuraa katkera katumus ja tunnonvaiva\", jatkaa pappi.\n\"Katuuko Kreeta?\"\n\nSilloin Kreeta puhuu.\n\n\"En\", vastaa hän hampaittensa raosta.\n\nPappi ei vielä suutu. Hän kohottaa vain kulmakarvojaan ja katsoo\npitkään ja säälivästi Kreetaa.\n\n\"Kyllä sinun pitäisi katua\", sanoo hän vihdoin, \"eikä paaduttaa\nsydäntäsi. Miks'et sinä voi katua?\"\n\nKreeta vaikenee, ja pappi uudistaa kysymyksensä hiljaa ja lempeästi.\n\n\"Ajattele, Kreeta hyvä, iankaikkisuutta ja tunnusta syntisi\najallisuudessa.\"\n\nKreetan suupielet vavahtavat, ja hän kääntää päänsä poispäin\nsalatakseen kyyneleensä.\n\n\"En minä voi, pastori\", vastaa hän katkonaisesti. \"Ei se ollut\nsellaista...\"\n\nNyt pastorin kulmat rypistyvät. Kyllä hän tietää, millaista haureus on,\nmutta tietää myöskin, ettei synnintuntoa voida paatuneeseen sydämeen\najamalla ajaa. Ja hän hillitsee itsensä. Pitkän aikaa on huoneessa\nhiljaista, lapsi vain äännähtelee naisen vieressä, ja kinkeriväen\npuheensorina kuuluu tuvasta.\n\n\"Onko Kreeta kuullut hänestä sen jälkeen kuin... kuin teitte syntiä?\"\nkysyy pappi vihdoin.\n\n\"On se kaksi kertaa kirjoittanut.\"\n\n\"Voiko Kreeta sanoa, mitä hän kirjoitti?\"\n\n\"Kun en minä osaa kirjoitusta lukea.\"\n\n\"Eikö Kreeta ole muilla luetuttanut?\"\n\n\"En. Mitäpä siinä syrjäisillä.\"\n\nPappi miettii hetken, sillä asia tuntuu kovin kummalliselta.\n\n\"No mistä Kreeta ensinnäkään tietää, että kirjeet ovatkaan häneltä?\"\n\n\"Kyllä minä sen tunnen. Eikä minulle kukaan muu kirjoittaisikaan.\"\n\n\"Eikö Kreeta voisi antaa minun lukea niitä?\" kysyy pappi taas kotvan\nmietittyään.\n\nKreeta näyttää vaipuvan ajatuksiinsa. Viimein hän osoittaa seinällä\nriippuvaa hamettaan.\n\n\"Kirstun avain on tuolla taskussa ja kirstu on pirtissä\", sanoo hän.\n\"Ne kirjeet ovat siellä pohjimmaisina, paperin alla.\"\n\nPappi poistuu, mutta tulee pian takaisin.\n\n\"Pitkiähän se osaakin\", mutisee hän, otettuaan kirjeet esille. \"Luenko\nminä nämä Kreetalle?\"\n\n\"Mitäpä minulle... Pastori lukee vain itsekseen ja sanoo minulle, jos\nniissä on jotakin asiallista...\"\n\nJa pappi alkaa itsekseen lukea. Kuta pitemmälle hän pääsee, sitä\nenemmän hänen kasvojensa muoto muuttuu, ja kun hän aloittaa toista\nkirjettä, niin hän huokaisee.\n\nViimein hän kääntyy Kreetaan päin.\n\n\"Hän vannottaa sinua ilmoittamaan, jos jotakin tulee\", puhuu hän, \"hän\nsanoo rakastavansa sinua ja tahtoo naida sinut. Mutta sinä et ole\nvastannut mitään.\"\n\nKreetan ääni värähtää.\n\n\"Enhän minä ole osannut\", vastaa hän.\n\n\"Mutta nyt me vastaamme\", sanoo pappi reippaasti.\n\nKreeta kääntää päänsä taas poispäin, mutta pappi huomaa, kuinka hänen\nhartiansa alkavat nytkähdellä. Ja viimein hän purskahtaa suureen,\nvoittavaan itkuun.\n\nPapinkin silmät kostuvat, ja hän koettaa tyynnyttää Kreetaa.\n\n\"Äläpäs nyt, lapsi hyvä, itke, vaan miettikäämme mitä vastaamme. Hyvä\nmies hän näkyy kaikesta päättäen olevan.\"\n\nMutta Kreeta jatkaa nyyhkimistään ja puuskuttamistaan.\n\n\"Ei siitä mitään tule, pastori hyvä\", sanoo hän itkunsa lomassa. \"Eihän\nse mitenkään käy, että minä hänen taakakseen...\"\n\n\"Mutta lapsi, Kreeta, lapsi...\"\n\n\"Kyllä me toimeen tulemme, kun alkuun päästään... Parempi, että hän on\nsiellä ja minä täällä. Kylläpä sitten ehtii omansa nähdä, jos joskus\nkohdalle sattuu...\"\n\n\n\n\nCARL ENEAS BROVALLIN NAIMINEN\n\n\nMuutamana yönä metsänhoitaja, filosofianmaisteri Carl Eneas Brovall\nheräsi hiukan epämieluisaan tunnelmaan. Hän oli nähnyt unta, että\nhän oli kuollut ja joutunut tietysti helvetin vaivaan ja kuumuuteen.\nKaraistakseen luontoaan pyysi metsänhoitaja Brovall, että herra piru\nolisi hyvä ja toisi hänelle lasillisen kylmää vettä, mutta piru toi\nhänelle, ystävällisesti hymyillen, lasillisen puhdasta spriitä ja käski\nnauttimaan terveydekseen.\n\nJa siihen metsäherra Brovall heräsi.\n\nHänen päänsä oli raskas ja hänen ruumiinsa hiukan turtunut, mutta pian\nhän sai kiinni selvistä ajatuksista. Jaha, vai tässä sitä taas oltiin.\nHän oli herännyt helvetti-tunteeseen ja siihen tunteeseen, että nyt on\ntalvi ja pimeys, että ulkohuoneiden ovet repsottavat tuulessa ja että\npuustellinpihan lumeenluodut käytävät ovat yöllä hangettuneet, että\nautius lepää yli valkoisten aapain\nja että ikkunasta erottautuvat epäselvästi aamunkoittoa vastaan\ntunturin ääriviivat. Mutta nyt ei ollutkaan talvi. Auringon heijastus\ntunkeutui vaaleanpunaisena läpi alaslasketun rullauutimen ja\nmuodosteli kuvioita vastapäiselle seinälle, ilmassa oli lämpöä, ja\nlommollaan olevat seinäpaperit näyttivät entistä savuttuneemmilta ja\ntummemmilta kirkkaassa valaistuksessa.\n\nEikö hän ollut joskus pannut merkille, että kun on heräävinään talveen,\nautiuteen ja helvettiin ja herääkin kesään, niin, eikö hän vuosien\nkuluessa ollutkin pannut merkille, että se tietää jotakin erinomaista\nonnea. Niin, onnea juuri, sillä miksipä ei uskoisi onneen ja sen\nenteisiin ja tunnustähtiin, vallankin kun on itse, vuosien kuluessa,\npannut merkille, kokenut ja tehnyt havaintoja. Onhan selvää, että\nvaistot käyvät yksinäisyydessä herkemmiksi ja näkemiskyky suuremmaksi,\nlähenee jollakin tavalla luonnonihmistä. Ei silti tarvitse olla millään\ntavalla taikauskoinen.\n\nKello osoitti kuutta, joten ei enää mikään yö ollutkaan. Metsänhoitaja\nBrovall pisti jalkansa tohveleihin, nosti rullauutimet ja kallisti\nitselleen asiaankuuluvan aamuryypyn. Ohoh sentään, nyt on kesä\nja auringonpaistetta, ei mitään pimeyttä, kulkustenkilinää ja\nhelvetillisyyttä, nyt on kesä\nja ensi viikolla mennään Arajärven vartiopiiriin leimaamaan.\n\n\"Amanda!\" huusi hän sitten kajahtavalla äänellä.\n\nMinuutin kuluttua lensi ovi selälleen, ja emännöitsijän pyylevä olemus\ntäytti oviaukon.\n\n\"Mitä te nyt taas keskellä yötä kiljutte\", sanoi emännöitsijä,\n\"herätätte suotta herra ylihosmestarin\".\n\nMetsänhoitaja Brovall havahtui; ylimetsänhoitaja Gyllenmarck oli eilen\nsaapunut tarkastukselle ja nukkui viereisessä huoneessa.\n\n\"Kuulepas, Amanda!\" kuiskasi hän terävästi. \"Paroni Gyllenmarck\nsaattaa yhtä hyvin kuulla, millaista puhetapaa sinä käytät herraasi ja\nisäntääsi kohtaan. Mene nyt ja hae kahvia.\"\n\nManta — virallisessa puhuttelussa ja vieraiden kuullessa: Amanda —\nnytkäytti niskojaan ja meni. Tiedä häntä, kuusitoista vuotta jo herraa\npassannut eikä sen oikkuihin sittenkään osannut tottua.\n\nMutta metsänhoitaja Brovall alkoi vähitellen pukeutua ja kallisti\nitselleen toisen, entistä tukevamman aamunaukun. Vai niin, vai\nGyllenmarck, tarkastusmatka, sen hän oli kokonaan yön kuluessa\nunohtanut. Mutta olkoon: taidettiinhan\nsitä eilisillan kuluessa parlamentteerata toista jos toistakin;\nhän, Brovall, oli tullut ottaneeksi aiheettoman paljon, kun paroni\nGyllenmarck sen sijaan ei nauttinut juuri lainkaan. Sitä unohtaa niin\npian isännän velvollisuudet, kun saa jonkun ihmisen luoksensa. Eikähän\nsitä metsittyneeltä saa kovin paljon vaatiakaan. Sen veli Gyllenmarck\nymmärtää paremmin kuin kukaan muu.\n\nKaikesta huolimatta tunsi Brovall kuitenkin epämääräistä levottomuutta\nja otti kolmannen, molempia edellisiä muhkeamman naukun. Se yöllinen\nunikin: hän pyytää kauniisti ja kohteliaasti lasin vettä ja hänelle\ntuodaan lasillinen spriitä. \"Olkaa hyvä!\" Mutta uni voi hipoa totuuden\nja todellisuuden rajoja, jonakin päivänä hän kupsahtaa puustellissa\nsängyn loukkoon tai kerta kaikkiaan metsään, petäjän juurelle, ilman\nomaisia, ilman ystäviä. Terve silloin kanssasi, Carl Eneas Brovall,\nterve nyt vain, — ja sielu mereen.\n\nMetsänhoitaja Brovall tunsi itsensä totiseksi ja häntä melkein\nvärisytti. Viime vuosina hän oli tarpeettoman usein ajatellut näitä\nasioita: eihän hän sentään ollut kuin neljänkymmenenkahdeksan.\nEnnättipä niiden kanssa vielä, ennätti tulla vaikka uskovaiseksi.\nAjatuksissaan hän otti neljännen ryypyn.\n\nSamassa Manta toi kahvia.\n\n\"Älkää nyt itseänne liian täyteen tintatko\", sanoi hän, \"ennenkuin\nherra ylihosmestari herää\".\n\n\"Älä sekaannu minun asioihini!\" tokaisi metsänhoitaja Brovall äreästi.\n\n\"En kai minä muuten... Varjelkoon! Itsenne takia minä vain.\"\n\n\"Tiehesi!\" tiuskaisi metsänhoitaja Brovall.\n\nManta meni, mutisten mennessään jotakin siihen tapaan, että \"pääsee kai\ntästä\", ja metsänhoitaja Brovall kaatoi itselleen viidennen naukun.\nRuokasalissa, jossa ylimetsänhoitaja Gyllenmarck nukkui, kuului kello\nlyövän seitsemää.\n\nVähitellen saavat metsänhoitaja Brovallin ajatukset siivet. Se on\ntunnettu ja koettu asia. Aamuryypyt: maailma näyttää valoisalta ja\nsovinnolliselta, ajatuskoneisto toimii, ja joskus tuntee tulevansa\nmelkein toimintatarmoiseksi. Eikä mitään kohmeloa ja ikävää\njälkitunnelmaa, vain yksinkertainen, melkein huomaamaton siirtyminen\n\"tavalliseen päiväjärjestykseen\", selvään olotilaan. Iltaryypyt\nsitävastoin: filosofeeraamista, muistelemista, tilaisuuden tullen\nriidanhalua. Ja murheelliset aamuyöt.\n\nSilloin paroni Gyllenmarck raoittaa ovea.\n\n\"Hyvää huomenta\", sanoo hän. \"Sinä olet aamunvirkku, sinä.\"\n\n\"Tule sisään vain!\" vastaa metsänhoitaja Brovall iloisesti.\n\n\"Ja aamunaukkusi sinä myöskin näyt jo ehtineen ottaa\", jatkoi paroni\nGyllenmarck. \"No niin, voithan kaataa minullekin lasin, ei enempää.\nHyvää huomenta!\"\n\n\"Huomenta!\"\n\nMetsänhoitaja Brovall joi melkein kunnioituksella lasinsa pohjaan.\n\n\"Se on käynyt minulle melkein tavaksi, tuo aamutuikku\", sanoi hän\nsitten. \"Se antaa vähän niinkuin schwungia koko päiväksi.\"\n\n\"Sen tavan minä, veli hyvä, kyllä tunnen, paremmin kuin luuletkaan.\nSiinä on vain se pieni vika, että sillä pettää itseään ja että siitä on\nvaikea luopua. Minulla se kyllä kävi melkein itsestään.\"\n\n\"Niin, sinulla kai olivat omat, erikoiset olosuhteesi\", myönsi\nmetsänhoitaja Brovall hiljaisesti.\n\n\"Mutta\", jatkoi hän hetken kuluttua ikäänkuin reipastuneena, \"on se\nparempi kuin selvänä ja kylmänä katsella koko tätä viheliäisyyttä\".\n\n\"Niinhän sinä illalla vakuutit\", naurahti paroni Gyllenmarck, \"ja minä\npuolestani olen esteellinen sanomaan sinne taikka tänne. Ei, nyt minä\nmenen lopullisesti pukeutumaan...\"\n\nMetsänhoitaja Brovall jäi yksin. Gyllenmarckin lyhyt pistäytyminen\noli hiukan häirinnyt hänen ajatuksiaan ja hänen mielikuviaan, mutta\nhän saavutti ne jälleen. Ja mikäpä ne oli saavuttaissa: ne tulivat\nkutsuttuina tai kutsumattomina joka ainoa päivä, ne olivat kasvaneet\nkiinni hänen olemukseensa ja seurasivat häntä kuin osa hänestä\nitsestään.\n\nHerra Jumala, oliko järkeä siinä, että hän, maisteri Carl Eneas\nBrovall, tuli hyljätyksi jonkun luutnantin, biljaardisankarin, takia.\nMutta maailman kylmyys on sellainen, sälli voi jollakin näkyväisellä\nja näkymättömällä ominaisuudellaan viedä aarteen, joka on tarkoitettu\nprinssille. Ja, lopuksi, eiköhän ole mahtanut Sigrid katua, hänkin.\n\nTähän metsänhoitaja Brovall päätti järjelliset mietteensä ja antoi\nvallan mielikuvilleen. Sitten hän kallisti itselleen lasin, joi ja\nähkäisi kuin vastapainoksi kaikille hempeyksille:\n\n\"Saakeli!\"\n\n\"Mitä sinä sanot?\" kuului viereisestä huoneesta.\n\nMetsänhoitaja Brovall säpsähti.\n\n\"Itsekseni minä vain...\"\n\nNyt paroni Gyllenmarck tuli huoneeseen täysin puettuna.\n\n\"Ja sinä et pääse niistä ajatuksistasi minnekään?\" kysyi hän, mutta\nvastasi itse omaan kysymykseensä: \"Oikeastaan et voikaan päästä\nminnekään ajatuksista ja mielikuvista, joita kolmatta vuosikymmentä\nolet viljellyt.\"\n\n\"Viime yönä näin unta, että olin kuollut ja olin helvetissä,\nluonnollisesti\", virkkoi metsänhoitaja Brovall. \"Mutta kun heräsin,\noli vihreyttä, kesää ja auringonpaistetta: Uskotko sinä enteisiin,\nConstantin? Helvetti-unet kesällä merkitsevät minulle hyvää.\"\n\nParoni Gyllenmarck kohautti olkapäitänsä eikä vastannut mitään.\n\n\"Luuletko\", kysyi metsäherra Brovall epäluuloisesti, \"luuletko, että\nolen humalassa?\"\n\n\"En\", vastasi paroni Gyllenmarck kylmästi. \"Voit täyttää minunkin\nlasini.\"\n\n\"Ei sinun tarvitse minulle seuraa pitää, jos se on vastoin\nperiaatteitasi\", sanoi Brovall uhkamielisesti. \"Ei, veljeni, minä\ntulen helkkarin hyvin yksinkin toimeen lasini kanssa.\"\n\n\"Terveydeksesi!\"\n\nParoni Gyllenmarckin totinen, selittämätön katse harhailee pitkin\nhuoneen seiniä; metsäherra Brovall huojuskelee hiljaa ja tuskin\nhuomattavasti tuolissaan. Paroni Gyllenmarck tietää, ettei toisen,\ntuon vastapäätä istuvan toverin, ajatus- ja mielikuvamaailmaa mikään\ntule muuttamaan ja että hän tulee pitämään sen hautaan asti. Ja hän\ntuntee tarvetta sanoa sen hänelle, osoittaa sen käsin tunnettavan ja\nsilminnähtävän erotuksen, minkä aika on tuonut nuoruuden, runon, ja\nnykyisyyden, toden, välille, mutta nyt, niinkuin niin monasti ennenkin,\nhäneltä puuttuu sanoja. Ja mitäpä hänellä oikeastaan on Brovallin\nasioiden, jotka mielikuvitus on koristanut ja aika vain vahvistanut, —\nmitäpä hänellä on Brovallin asioiden kanssa tekemistä.\n\nAika kuluu vaiti ollessa; kello lyö kahdeksaa. Kun Manta tuo postin,\ntuntuu se kevennykseltä.\n\n\"Kas vain, sanomalehtiä!\" sanoo paroni Gyllenmarck.\n\n\"Kun posti tulee vain kerran viikossa, tulee niitä kerrallaan niin\nhiivatinmoinen pakka\", selittää metsänhoitaja Brovall.\n\n\"Aivan niin!\"\n\n\"Saahan noita katsella aamiaista odotellessa.\"\n\nJa taas tulee huoneeseen hiljaisuus, nyt kuitenkin erivivahduksinen\nkuin äskeinen. Vain lehdet kahisevat lukijainsa käsissä.\n\nÄkkiä metsänhoitaja Brovall hypähtää pystyyn, ja värit hänen\nkasvoillaan ovat vaihtuneet. Hän kaataa itselleen lasillisen, tyhjentää\nsen yhdessä hengenvedossa ja istuutuu uudelleen.\n\n\"No?\" kysyy paroni Gyllenmarck.\n\nMutta Brovall ei vastaa. Lehti vapisee hänen kädessään, ja katse\nviipyy yhdessä ainoassa kohdassa.\n\n\"Mitä nyt?\" toistaa paroni Gyllenmarck hämmästyneenä.\n\nSilloin metsänhoitaja Brovall työntää hänelle lehden ja osoittaa\nmuuatta kuolinilmoitusta.\n\n\"Siinä se on\", sanoo hän ääni vavisten. \"Se on hän.\"\n\n\"Kuule, mitä sinä oikein tarkoitat?\"\n\n\"Mutta, Herran nimessä, etkö osaa lukea?\"\n\n\"Niin, niin, katsotaanpas nyt: Täten ilmoitetaan, että ylimääräinen\nkielenkääntäjä, luutnantti Gustaf Friberg kuoli... Tätäkö sinä\ntarkoitat?\"\n\n\"Sitä juuri. Se on hänen miehensä.\"\n\nParoni Gyllenmarck luki ilmoituksen tarkkaavaisesti loppuun. \"Minulle\nja kolmelle lapselle.\"\n\n\"Niin, siinä se oli\", lopetti Brovall.\n\n\"Niin, hm...\"\n\nMetsänhoitaja Brovall ei voinut enää istua. Hän nousi ja alkoi kävellä\nedestakaisin, otsa rypyssä ja kädet selän takana.\n\n\"Nyt menen minä!\" sanoi hän pitkän ajan kuluttua painavasti.\n\nParoni Gyllenmarck ei vastannut, hän ymmärsi toisen ajatukset, mutta\nymmärsi myöskin, että tämä nyt oli vuosikymmenien ajatusten purkaus.\n\n\"Älä rakenna hiedalle\", lausui hän vihdoin. \"Muista, ettei hän enää ole\nsama kuin ennen.\"\n\n\"Minä kyllä muistan sen.\"\n\n\"Että manalle mennyt kieltämättä on häneen jotakin jättänyt. Ajattele,\nkahdenkymmenen vuoden yhteiselämä, kolme lasta, — kuinka monta lienee\nkuollut. Raa'asti sanoen tapahtuu, että menet hakemaan jotakin, jota\nkerran nuoruudessasi rakastit, ja löydät raunion, jonka toinen on\njättänyt jälkeensä...\"\n\nMetsänhoitaja Brovall löi nyrkkinsä pöytään.\n\n\"Perkele sentään!\" tuli hänen huuliltaan.\n\nMutta hetken kuluttua olivat hänen kasvonsa rauhalliset ja hänen\näänenpainonsa lempeä ja surunvoittoinen.\n\n\"Ajattelepas sentään, Constantin Gyllenmarck\", sanoi hän, \"ajattelepas\nsentään, että minä kolmattakymmentä vuotta uskollisesti olen häntä\najatellut.\"\n\n\"Mutta hän ei näy ajatelleen sinua yhtä uskollisesti. Voitko sanoa,\nmuistaako hän enää vaatimatonta olemassaoloasikaan?\"\n\n\"Muistaa kyllä, Gyllenmarck, ole varma siitä.\"\n\n\"Ja jos hän sinut ottaa vastaan, niinkuin oletat, voi se tapahtua\nsiksi, että hän ja hänen perheensä tarvitsevat huoltajan.\nKielenkääntäjillä ja lakkautuspalkalla olevilla luutnanteilla ei ole\nniinkään loistavat mahdollisuudet.\"\n\n\"Ooh, Gyllenmarck, sekin osa, sekin osa riittää minulle kirkkaan\nhyvästi.\"\n\nParoni Gyllenmarck puraisi huultaan: kaikki yritykset vaikuttaa tuon\nmiehen ajatusmaailmaan ja mielikuviin olivat tuloksettomat. Niin,\ntodellakin, eihän hän ollut suotta niitä vuosikymmeniä kasvattanut ja\nviljellyt.\n\n\"Amanda!\" huusi metsänhoitaja Brovall, ja emännöitsijä tuli ovelle.\n\n\"Amanda menee kievariin sanomaan, että laittavat minulle hevosen\nkahdeksitoista. Ja sitten Amanda säälii hiukan kokoon tavaroitani.\"\n\n\"Mutta...\" aloitti Manta hämmästyneenä.\n\n\"Ei viisastella nyt, vaan mennään\", keskeytti Brovall jyrkästi.\n\nMetsänhoitaja Brovallin äkilliset käytännölliset toimenpiteet\nhämmästyttävät paroni Gyllenmarckia, mutta eivät saa häntä suunniltaan.\n\n\"Et suinkaan sinä voi hoitoaluettasi noin jättää, ilman muuta\", sanoo\nhän.\n\n\"Minä uskon, että asia on sinun veljellisellä avullasi\njärjestettävissä\", vastaa Brovall kerkeästi ja toimellisesti.\n\nGyllenmarck katseli häntä pitkään ja tutkivasti: mieheen oli äkkiä\ntullut jotakin nuorekasta ja joustavaa, joka ei johtunut pienestä\nhumalasta.\n\n\"Mutta pitäähän lesken saada pitää lainmukainen surukautensa\", väitti\nhän kuitenkin kuivasti. \"Ymmärrät itsekin, ettei sinun äkillinen\nilmestymisesi vaikuta erikoisen tahdikkaalta. — Minä en väitä\", jatkoi\nhän hiukan vaivautuneesti, \"että se hänessä herättäisi turhia luuloja,\nei tietystikään, mutta...\"\n\n\"Kuule, veli Gyllenmarck\", keskeytti Brovall hänet, \"tällä kaikella\nsinä et horjuta minua vähääkään. Minä olen yli kahdenkymmenen vuoden\njoka päivä ajatellut häntä, ja sen pitäisi riittää...\"\n\nEikä paroni Gyllenmarck enää vastustellut. Hän ymmärsi tai koetti\nymmärtää. Kentiespä Brovall matkan varrella huomaa, ettei ole mikään\nnuorukainen, ja palaa takaisin. Mutta ellei huomaa, niin minkäpä\nihminen oikeastaan voi patoutuneille ajatuksilleen, joita ympäristö ei\nole kyennyt kuluttamaan pois; voihan olla, että hän oppii ajattelemaan\nja toimimaan yksipuolisesti. Ja lopuksi: menköön vain, kenties hän oli\nnähnyt unta niin kauan aikaa, että oli hyvä aika herätä.\n\n\"Herran nimessä\", sanoi paroni Gyllenmarck, \"jos sillä tavalla\najattelet, niin minunkaan mielestäni ei ole muuta kuin kohtuullista,\nettä suoriudut matkaan\".\n\nJa niin lähti metsänhoitaja, maisteri Brovall, huonokulkuisilla\nkyytihevosilla koluamaan etelää kohti. Ei hän huomannut sitä, että\nhän oli vanha ja juoppo, ei hän huomannut sitä, että hänen vaatteensa\nolivat vanhanaikaiset ja hänen juhlapukunsa kiiltävä ja kulunut, —\neihän hän ollut sitä vuosikausiin nähnytkään, — eikä hän osannut\nmuistella vanhanpojanpuustellinsa puutteellisuuksia. Ei hän nyt\nriidellyt ylikyytimaksuista eikä haukkunut kievarinemännille huoneitten\nsiivottomuudesta, vaan hän ajeli yöt päivät eteenpäin kuin unissaan ja\nmakseli kyytipojille runsaat juomarahat, jotta nämä ajaisivat nopeammin.\n\n\"Mikähän meidän hosmestariin on mennyt\", sanoivat ihmiset toisilleen,\n\"ei ollut mies entisellään\".\n\n\"Arvaa sen, vähemmästäkin juomisesta\", arvelivat toiset.\n\nVasta rautatieasemalle tultua hän säpsähti. Omien laskujensa mukaan\nhänen olisi vielä ollut ajettava kolmetoista peninkulmaa eteläänpäin,\nmutta nyt tulikin rautatie vastaan. Kas, kuinka ennättävätkin niiden\nkulkuneuvojensa kanssa, ja kas, kun ei tullut tuota tarkemmin\najatelleeksi. Vaikka muistelihan hän selostukset niistä suurista\nvihkiäisistä ja tiesihän hän sitäpaitsi, mikä on lähin asema. \"Mutta\nsitä käy vähän hajamieliseksi.\"\n\nJa kyytipoika nauraa tirskutti.\n\n\u003Ctb>\n\nNiin Carl Eneas Brovall meni, ja syystalvesta hän palasi. Se uusi\nforstmestarinna oli kuluneen näköinen, hermostunut ja laiha eikä\nlainkaan salannut kärsimättömyyttään. Mutta maisteri Brovall\nei nähnyt eikä huomannut. Häneltä meni koreat rahat puustellin\nuudelleensisustamiseen, mutta mitä siitä: olihan hänellä rahaa,\nperittyä ja säästettyä. Häneltä meni yhtä kauniit rahat toisen\nmiehen lasten kouluttamiseen, mutta sehän kuului asiaan. Hän tuli\nhyvänsävyiseksi, ukkomaiseksi ja kiltiksi, ja ihmiset sanoivat, että\nhän tylsistyi. Mutta hän ei ollut tylsistynyt, hän oli onnellinen\nomalla vaatimattomalla tavallaan, olihan hänellä nyt omansa, —\n\"Fenix-lintu\", niinkuin paroni Gyllenmarck, ylimetsänhoitaja, sanoi.\n\n\n\n\nSARA-NIILAN LAPSEN KUOLEMA\n\n\nUlkona on helteinen heinäkuun päivä, mutta pirtissä on varjoisaa,\njoskin tukahduttavan kuumaa. Ovenvieruspöydällä venyy vielä\nruoanjätteitä: kalvettu poronluu ja lihamurenoita, leivänkappaleita,\npuoleksi tyhjennetty viilipunkka. Tyhjä, rievuilla täytetty komssio\nriippuu kattohirressä, ilmassa on oksennuksen, kosteiden vaatteiden\nja ruoan lemua, kärpäset pörräävät ikkunaruuduilla, silloin tällöin\nkatkaisee hiljaisuuden sairaan lapsen valitus tai sääsken ohut surina.\n\n— On se ikävää, kun lapsi on sairas.\n\n— On, — vastaa Kulkuri hetken kuluttua yksikantaan. Mitäpä hän muuta\nosaisi sanoa.\n\nHiljaisuus, entistä pitempi. Jos kuolema on helteisenä heinäkuun\npäivänä tullakseen keskelle paahtavaa, auringonpaisteista erämaata,\nniin se tulee. Sille ei voi mitään.\n\nKaijalla, lapsen äidillä, on syvät, ruskeat silmät ja säännölliset\npiirteet. Kulkuri tulee itsestään ajatelleeksi, että jos hän joskus hoitelisi itseään eivätkä\njalkaterät olisi sisäänpäin kääntyneet, voisi häntä pitää oikein\nkauniina.\n\n— Onko se jo kauan ollut sairaana?\n\n— On se... viikon toista...\n\n— Hm. Missä miehet ovat?\n\n— Tunturilla.\n\n— Jaa, tunturilla.\n\nKulkuri toistaa tietoisesti sanan, aivan kuin hän sanomatta käsittäisi,\nmitä tekemistä miehillä on tunturilla keskellä heinäkuuta. Hän on vielä\nnuori ja turmeltumaton, mutta hänellä on kulkijan vaistot: kaikki\nmiehet ovat tunturilla, ja ellei lapsi olisi sairas, niin... Hetkisen\nhänen mielikuvituksensa luo ja askartelee, mutta äkkiä hän pysähtyy\njärkkymättömän, edessä olevan tosiseikan eteen, ja hän tuntee, että\nhänessä jokin aivan kuin sammuu.\n\nKaijalla on kirjava puku ja punavalkoinen hartiahuivi, jota rinnan\nkohdalta pitää kiinni kullanvärinen solki. Mies, Sara-Niila, on\njoskus hakenut uutistaloa, nyt hän elää Eerik Eiran, pororuhtinaan,\nhuonemiehenä ja pororenkinä. Sara-Niila on tunturilla, lapsi kotona\nkuolemaisillaan. Ja minkäpä hän sille voisi, jos kotona olisikin.\nTapahtukoon Ibmelin tahto.\n\nSairas lapsi vingahtaa ja antaa äsken juotetun maidon juustona ylen.\nKulkurilla itsellään on sisar ja nuorempia veljiä, hän muistaa heidät,\nhätkähtää ja koettaa olla asiassa mukana.\n\n— Annatteko te sille keittämätöntä maitoa?\n— kysyy hän.\n\n— Annamme.\n\nÄiti luo pitkän, kysyvän katseen Kulkuriin.\n\n— Eiköhän olisi paras keittää ja sitten jäähdyttää. Voisi pysyä\nparemmin sisällä.\n\nLappalaisäiti näyttää vilkastuvan ja rupeaa tekemään tulta takkaan.\n\n— Sinä taidat olla lukenut? — sanoo hän.\n\n— Et kai sinä näistä sairausasioista ole lukenut?\n\n— En, enkä paljon muutakaan.\n\n— Mutta kyllä sinä sentään tiedät niistä enemmän kuin me.\n\nKulkuri ei vastaa mitään. Tuli takassa viriää ja tuo synkäntuntuiseen\nhuoneeseen jonkunlaista eloa.\n\nTunti, toista sitten Kulkuri ajatteli kaikenlaisia muita asioita,\nvaan ei kuolemaa. Ilma oli polttava ja näytti ikäänkuin väreilevän\nauringonpaisteessa. Luonto tuntui pysähtyneen, jäkälä kahisi jalkojen\nalla, vesi joessa virtasi haaleana ja laiskana, sääskien surina oli\nväsynyttä ja melkein olematonta, tunturien huiput näyttivät ystävällisiltä kirkkaassa\nkilossa. Helteisenä, hehkuvana heinäkuun päivänä ei ajatella kuolemaa,\nsillä ajatus pysähtyy ja vain vaistot ovat vireillä.\n\nPororuhtinaan tuvan portailla akat punovat poronjänteitä. Hiki valuu\npitkin ruskeita kasvoja, kädet tekevät koneellisesti työtään. Puhe\nei nyt luista, kuumuus on ylivoimainen, ja sisällä tuvassa tekee\nSara-Kaijan poika, kaksivuotias, kuolemaa. Kuivamassa olevat poronlihat\nlemuavat ulkohuoneiden katolla. Oli se hyvä, että tuo Kulkuri tuli,\nlantalainen, herra, mihinpä ne naiset kuoleman kanssa.\n\nKangasaukealle, valkealle jäkälikölle, on sijoittunut kaksi vähäistä\ntönöä, ja siellä, missä kankaannokka päättyy suohon, nousee savu\nMarjaanan turvekodasta. Pian se alkaa nousta myöskin lähimmästä\ntönöstä. Kulkurille pitää keittää kahvia, ei kai se Kaija sairaan\nlapsen kanssa ... Hyvä että tuli...\n\n\u003Ctb>\n\nNiinpä niin, kuolema se tulee itsekullekin aikanaan.\n\nKulkuri on jo vajoutunut siihen ajatukseen, että tuo lapsi on\nehdottomasti kuoleva, mutta että hänen puolestaan on tehtävä, minkä hän\nvoi, sen estämiseksi. Hän on muutattanut sille puhtaat vaatteet, hän\non juonut kahvia ja tuntee itsensä niinkuin talonväkeen kuuluvaksi.\nEdustaa korkeinta arvovaltaa lappalaiskylässä.\n\n— Jos se nyt pääsisi nukkumaan, niin ehkäpä se hiukan voimistuisi...\n\nÄidin silmät välähtävät, ja hän katsoo Kulkuria kiitollisesti ja\nluottavaisesti.\n\nKadja, pororuhtinaan vanhin tytär, on tullut huoneeseen, Kadja, jolla\non kapeat kasvot, siniset, levottomat silmät, kauniisti piirtynyt\nsuu ja hennot, kapeat kädet. Kulkurin silmät seuraavat hänen\nhiljaisia liikkeitään, ja taas hänen aivoissaan välähtää mielikuva\nsiitä, että hänellä, kenties, voisi olla joitakin ennen kokemattomia\nmahdollisuuksia... Mutta mielikuvat sykehtyvät taas siihen.\nTunnotonta ajatellakaan sellaista. Ja epäritarillista.\n\nLapsi parahtaa heikosti, ja äiti rientää sitä hyssyttelemään.\nKulkurista näyttävät äidin liikkeet aroilta ja epävarmoilta.\n\nKun oltaisiin jossakin muualla, niin lääkäri olisi jo tehnyt\ntehtävänsä, lapsi paranisi ja pelko olisi poissa. Mutta viepäs täällä\nsairas yhdentoista peninkulman päähän lääkärille, kanna ensin\nneljä sylissäsi ja souda sitten seitsemän. Miks'eivät ne rakenna\nteitä...\n\nKulkuri nousee ja katsoo ikkunasta ulos, äänetön erämaa tirkistelee\nvastaan joka taholta. Hohoijaa!\n\n— Et suinkaan sinä aio lähteä? — kysyy lapsen äiti pelästyneesti.\n\n— Niin, kun minusta vain olisi apua...\n\n— Ole nyt sentään.\n\nItse asiassa ei Kulkuri ole aikonutkaan lähteä, mutta hän pelkää\nnäyttää saamattomuuttaan. Minnekkäpä hän sitäpaitsi lähtisi?\nHänet viedään maitokamariin ja hänen eteensä kannetaan paistettua\nporonkieltä, tuoretta leipää ja viilipytty. Niin juuri, vähitellen hän\non tullut tärkeäksi, määrääväksi henkilöksi pororuhtinaan talossa.\n\nOvensuuhun kerääntyneet akat katselevat häntä hiljaisella\nkunnioituksella.\n\n— Luuletko sinä, että se paranee? — kysyvät he.\n\n— En tiedä, saahan toivoa.\n\n— Ibmelistähän se kaikki sentään lopuksi riippuu.\n\n— Niinpä, Ibmelistä.\n\nMutta kituvan lapsen hengitys käy yhä hiljaisemmaksi ja valitus\nvaisummaksi. Äiti on jo valvonut monet päivät ja yöt, hän on ehtinyt\nturtua, mutta hänen silmiinsä nousevat kyynelet.\n\n— Kuolee se, kuolee...\n\n— Älä nyt, Kaija, eihän sitä...\n\nAkat saavat sen päähänpiston, että viina mahdollisesti auttaa, panee\nveret liikkeelle.\n\n— Onko sinulla viinaa?\n\n— Ei.\n\nIhmettelyä. Millainen Kulkuri se on, jolla ei laukussaan ole viinaa.\nKaikki herrat pitävät viinaa mukanaan, jos sattuisivat vilustumaan.\nVilustunut se on tämä Kaijankin poika.\n\n— Missä se heinäkuussa olisi vilustunut, ellei ole vesisateessa pidetty?\n\n— Ei ole. Mutta mistä sen tietää, lapsen... Kyllä viina hyvinkin...\n\n— Olkaa vaiti. Liian väkevääkin se olisi.\n\nPuhelu herkeää vähitellen, lapset seisovat sormi suussa, ja toinen\ntoisensa jälkeen menevät akat tönöihinsä. Kulkuri tulee ajatelleeksi,\nettä jotakin todellakin saisi olla, ellei viinaa, niin jotakin muuta\nsitten.\n\n— Kun te nyt olette syöttäneet sille raakaa maitoakin, — sanoo hän\nkärsimättömästi. Tiesi, ovatko elukatkaan täysin terveitä...\n\n— En minä ymmärtänyt, — vastaa äiti avuttomasti ja kysyy sitten itku\nkurkussa: — Ei suinkaan se sitä tapa?\n\nKulkuri huomaa varomattomasti koskettaneensa arkaa kohtaa ja näkee\nvelvollisuudekseen lohduttaa.\n\n— Ei nyt sentään, — myöntää hän, — vaikka keitetty luonnollisesti olisi\nollut parempaa.\n\n\u003Ctb>\n\nIllansuussa alkaa auringon polte heiketä, ja talon pikku pojat tulevat\nsisään jokirannasta. Tytär on siistinyt pirtin, takassa räiskyy\nvalkea. Sairaan lapsen tilassa ei ole tapahtunut huomattavaa muutosta,\nkenties hengitys on vieläkin ohennut ja valitukset käyneet entistäkin\nhiljaisemmiksi. Kun Kulkuri ohimennen luo siihen katseensa, valtaa\nhänet tukahduttava säälin tunne ja hän tulee ajatelleeksi, että joku\nhänen nuoremmista veljistään mahdollisesti samaan aikaan... No, mitäpä\nheistä, terveitä poikia ne ovat. Ja Kulkuri koettaa näyttää karskilta\nja tunteettomalta.\n\nAurinko käy yhä kalpeammaksi, vaikka se näihin aikoihin ei laskeudu\nlainkaan. Silloin tällöin pistäytyy joku akka pirtissä, mutta menee\npois nähtyään, että kaikki on entisellään.\n\nTalon pikku pojat käyvät levolle porontaljoille rankisen alle.\n\nSilloin se tapahtuu, niin, ettei sitä oikein havaitakaan. Äiti on\njuuri ruvennut syömään talon tyttären kanssa, hän on, tiesi mistä\nsyystä, virkistynyt ja vapautunut kuoleman ajatuksesta; kenties kaikki\nlopultakin käy hyvin ja ehkä miehetkin pian tulevat tunturilta. Kulkuri\nsytyttää savukkeen, ja Kadja, pororuhtinaan tytär, tahtoo myöskin\nyhden: hän on poroaidalla monasti polttanut paperosseja.\n\n— Et kai sinä sentään viinaa ole ryypännyt?\n\n— En.\n\nKas vain, keskustellaan aivan maallisia asioita, ja sillävälin on\nlaiha rinta herennyt hengittämästä ja tuoni siepannut omansa. Kulkuri,\njoka istuu lapsen vieressä, huomaa sen ensiksi, häkeltyy eikä uskalla\nsanoa mitään. Salavihkaa hän pitää kättään kuolleen suun edessä: ei,\nhengitystä ei tule, mutta antaa noiden syödä loppuun.\n\nVasta sitten hän sanoo:\n\n— Kyllä se nyt on kaikki.\n\nHän sanoo sen hiljaisesti ja lempeästi, aivan kuin maanitellen:\nse on nyt kaikki, ikävä kyllä, mutta sehän oli toiselta puolen\nodotettavissakin\nja toiselta puolen, niin, parempi on, ettei tarvitse kärsiä ja kitua.\n\nÄiti kalpenee ja katsoo häneen suurin, lasittunein silmin, sitten\nhän parahtaa ja vaipuu tuskalliseen itkuun. Kulkuri tuntee asemansa\ntuskalliseksi ja noloksi, hän ei ole ennen ollut saapuvilla\ntämäntapaisessa kohtauksessa. Jotakin tehdäkseen menee hän ja taputtaa\näitiä olalle.\n\n— Mitäpäs... — sanoo hän, — sehän se kuitenkin joskus tulee meille\nkaikille.\n\nHuoneessa on nyt hetken hiljaisuus, äiti nielee kyyneleitänsä ja\nkoettaa päästä selville ajatuksistaan.\n\n— Onko sillä edes silmät kiinni, — kysyy hän äkkiä. — Sulkekaa sen\nsilmät.\n\nJa Kulkuri koettaa painaa yhteen luomet, joiden alta katse on\nainaiseksi sammunut.\n\nMitäpä hän voi enempää tehdä? Kuolema on käynyt, sillä hyvä. Mutta\nhäntä odottavat uudet, ennen kokemattomat kokemukset.\n\nAlkaa jo olla keskiyö, mutta aurinko paistaa. Tähän vuodenaikaan\nmennään levolle milloin väsymys tulee, kellon lyönneistä ei pidetä\nvaaria. Akat tönöistä ovat taas kokoontuneet ovensuuhun, mutta he eivät\nsiunaile eivätkä surkuttele, vaan lohduttelevat.\n\nJoku sanoo, että nyt olisi veisattava, ja kaikkien katseet kääntyvät\nKulkuriin. Tupakkahyllyllä on raamattu, katkismus ja kaksi\nvanhanaikaista virsikirjaa.\n\n— Veisaa sinä edellä, lannan mies.\n\nMutta nyt ei \"lannan mies\", Kulkuri, osaa yhtään hautavirttä, ei\nuudesta eikä myöskään vanhasta virsikirjasta. \"Ah autuasta, näin hän\npääsi varhain\" — se menisi kyllä, mutta kun hän ei kuolemakseenkaan\nmuista säveltä. Tilanne on kieltämättä jonkun verran piinallinen.\n\n— Jos minä ensin luen jotakin, — ratkaisee hän.\n\n— No niin, lue nyt sitten. Ensiksi.\n\nHän alkaa olla siinä vireessä ja mielentilassa, että hän voisi pitää\nvaikka pienet seurat. Lukemista kuunnellaan hartaudella, mutta virsi\npuuttuu.\n\nAh nyt — \"Integer vitæ\", se sopii.\n\n— Minä osaan kyllä virren, mutta se on vierasta kieltä. Ette te voi\nsitä seurata.\n\n— Veisaa vain. Kyllä me kuuntelemme.\n\n— No niin sitten.\n\nAkat kuuntelevat uteliaisuudensekaisella hartaudella. Joku ei malta\nolla kuiskailematta toiselle. Mutta Kulkuri veisaa, veisaa sellaisella\nantaumuksella, että unohtaa olevansa jonkunlainen esiintyjä.\n\n— Mitä kieltä se oli?\n\n— Latinaa.\n\n— Latinaa. Missä sellaista kieltä puhutaan?\n\n— Ei sitä enää missään puhuta.\n\n— No mutta kuinka sinä osaat sellaista kieltä, jota ei kukaan puhu?\n\n— Olen joskus lukenut.\n\n— Kirjoista?\n\n— Niin.\n\n— Mutta kuinka osataan kirjoihin painaa sellaista kieltä, jota ei\nmissään puhuta?\n\nHartaus uhkaa ellei haihtua, niin saada jonkunlaisen sivutunnelman.\nKulkuri antaa pitkiä, tyhjentäviä selityksiä, jotka näyttävät ainakin\nosaksi tyydyttävän. Sairaus on päättynyt kuolemaan, jännitys on\nlauennut, mieliala on vississä määrin vapautunut. Kuoleehan niitä,\nvarsinkin pieniä lapsia.\n\n— Osaisitteko te virren \"Autuas, ken sydämensä\"?\n\nOsataan. Naisten äänet kaikuvat kimeinä ja epävarmoina laakeassa\npirtissä.\n\nNyt katsoo Kulkuri kaiken olevan lopussa. Tapaus on kieltämättä ollut\nsurullinen, mutta muuta päätöstä tuskin olisi voinut odottaakaan. Hyvä,\nettä näinkin on päästy ohi. Ja Kulkuri\nsorvailee mielessään mietelmiä kuolemasta ja kaiken katoamisessa\nylimalkaan, hän tuntee itsensä väsyneeksi ja rasittuneeksi ja päättää\nmennä levolle.\n\nMutta naiset hätääntyvät. Ruumis on pestävä ja sitten se on vietävä\npois. Ei kuolleesta ole elävien toveriksi.\n\n— Niin kai se on. Alkakaa pestä sitten, minä katselen.\n\nNaiset alkavat katsella toinen toistansa, ja vähän aikaa vallitsee\nepävarma hiljaisuus. Lopuksi he alkavat puhua. Ei heistä ole ruumiin\nkanssa tekemisiin. Kernaammin he paikkaisivat rannassa olevan\nturvekodan, jonne ruumis voitaisiin viedä talvikeliin asti.\n\nKulkuri luo katseensa lapsen äitiin ja talon tyttäreen.\n\n— Minkäpä se teille tekee, pikkuraukka, — sanoo hän.\n\n— Niin, mutta vainaja on sentään aina vainaja, — vastaa yksi eukoista.\n\n— Mutta kuka teille sitten pesee ruumiit?\n\n— Me haemme jonkun lannan kylistä.\n\nKulkuri alkaa arvata heidän ajatustensa juoksun, mutta hän ei hermostu.\nTarkoitus on, että hänen on suoritettava peseminen. Ajatusta ei\nuskalleta lausua julki, vai pidättäisikö sitä jonkunlainen hienotunteisuus, mutta se siinä kuitenkin on pohjalla.\n\n— Te kai tarkoitatte, että minun olisi pestävä tämä pikku vainaja, —\nsanoo hän vihdoin.\n\nHänen ajatuksiaan ja mielialaansa koetetaan arvailla silmien katseesta.\nViimein yksi rohkaisee itsensä, — onhan mies mukavan ja alhaisen\nnäköinen.\n\n— Jos sinä vain viitsisit, — lausuu hän epävarmasti, ja toinen lisää\nkerkeästi:\n\n— Kyllä me maksamme, mitä vain tahdot.\n\nVastausta odotetaan jännityksellä, ja Kulkuri, josta tämä kaikki rikkoo\ntunnelman, alkaa tulla tyytymättömäksi.\n\n— Hakekaa vettä ja saippua, — komentaa hän viimein, — ja te muut:\nmenkää paikkaamaan kotaa. Ei tässä vieraitamiehiä tarvita.\n\nÄiti on koko ajan istunut kuin kuollut. Kun hän kuulee viimeiset sanat,\nalkaa hän hiljaa itkeä.\n\n— Saanko minä mennä pois? — kysyy hän itkunsa lomassa.\n\n— Kyllä minä autan minkä voin, — ehdottaa talon tytär.\n\nPirttiin tulee vähitellen hiljaisuus. Tuli loimuaa takassa, talon tytär\nalkaa hiljaa ja epävarmasti riisua ruumista. Työ on outoa, eikä\nhän tahdo uskaltaa oikein suoraan katsoa ruumiiseen.\n\n— Et suinkaan sinäkin pelkää? — kysyy Kulkuri.\n\n— En, — vastaa puhuteltu, mutta jatkaa tovin kuluttua:\n\n— Vaikka kaameahan se on ruumis, pienikin.\n\nKulkuri ei löydä aihetta vastata. Vaatekappale toisensa jälkeen\nirtautuu, pian on pieni, kangistuva ruumis alastomana.\n\nJuuri silloin pistää äiti päänsä oven raosta sisään.\n\n— Joko se on riisuttu? — tiedustelee hän.\n\nJa odottamatta vastausta hän ottaa kuolleen vaatteet kainaloonsa, käy\nvielä vuoteen ääressä ja ottaa hänen vuodevaatteensa ja rientää kuin\npeläten ulos.\n\n— Mitähän se niillä? — ajattelee Kulkuri.\n\nAlastoman ruumiin käsitteleminen vaikuttaa häneenkin\nvastenluontoiselta. Hän tietää, ettei mikään vaara ole uhkaamassa,\nmutta sittenkin hän pitelee sitä varovaisesti ja kuin itseään varoen.\n\nMutta ulkona kankaalla palaa räiskyvä nuotio. Ja nuotion ääressä seisoo\näiti kyyneleet silmissä ja heittää vaatekappaleen toisensa jälkeen\ntulen omaksi. Joskus hän nähtävästi on kuullut\npuhuttavan \"tartunnasta\", nyt se on hänen mielessään kammottavana\nkäsitteenä, ja hän koettaa varjella itseään ja muita niin hyvin kuin\nvoi.\n\nJa sisällä pestään ruumista...\n\n\u003Ctb>\n\nOn siinä kokemuksia yhden päivän osaksi.\n\nAurinko ei laske, uusi päivä on tullut huomaamatta, ja Kulkuri istuu\nyksin pirtin ikkunan luona ja johdattelee mieleensä päivän tapauksia.\nPieni vainaja on talvikeliä odottamassa turvekodassa, kaikki on\nnyt lopullisesti ohi, on vain odotettava talvea ja käytävä kylältä\ntilaamassa arkku. Niin, äidillä on vielä jäljellä ilmoittaa miehelleen,\nkun tämä tulee tunturilta, että kuolema on käynyt. Mutta se on hänen\nhuolensa, Kulkurilta ovat huolet tähän asiaan nähden loppuneet.\n\nToisen rankisen alla nukkuvat lapset rauhallisesti hengittäen, toisen\nalta kuuluu supatusta ja silloin tällöin tukahdutettu nyyhkytys, äiti\nja Kadja, talon tytär. Kulkurille on laitettu vuode maitokamariin,\näsken hän oli väsynyt, melkein uupunut, aamun tullen on tunne hävinnyt.\nRuumis on turtana, mutta ajatukset kiertelevät sitä vilkkaammin. Mutta\nvaistot, ne aamulliset, eivät ota palatakseen. On niinkuin olisi suuri\npyhäpäivä ja kaiken yli lepäisi äänetön rauha. Miksi hän ylimalkaan\noli jäänyt tähän istumaan vai odottaako hän kenties jotakin uutta\nkokemusta, kolkon totista, mutta ei ilman surullisen humoristista\nsivumakua.\n\nHän kävelee ovea kohden ja ennättää lattian puoliväliin. Silloin\nrankisessa liikahtaa.\n\n— Menetkö sinä pois?\n\n— Kyllä, nukkumaan.\n\nÄänetön epätietoisuus. Kulkuri seisoo siinä keskellä permantoa, ja\näkkiä hän tuntee melkein toivovansa, että nuo tuolla rankisessa\npelkäisivät.\n\n— Pelkäättekö te? — kysyy hän.\n\n— Kyllä me vähän pelkäämme, — tulee rehellisesti ja avuttomasti.\n\nHm. He luottavat häneen kuin johonkin Isä-Jumalaan. Äskeinen toivomus\ntuntuu taas käden käänteessä vastenmieliseltä, melkein raa'alta. Hän on\nnäkevinään oman itsensä syrjästäpäin.\n\n— Turhaa pelkoa se on, — sanoo hän viimein.\n\n— Kyllä hän antaa teidän nukkua rauhassa.\n\nTaas hiljaisuus, sitten pientä, kiihkeää supatusta. Kulkuri ottaa pari\nempivää askelta ovea kohden.\n\n— Älä mene.\n\nJälleen supatusta. Viimein tulee melkein rukoilevasti:\n\n— Etkö sinä voisi tulla tänne?\n\n— Hm... mahtaneeko se oikein sopia.\n\n— Emme me tiedä, mutta...\n\nNo niin. Tilanne on jo itse asiassa selvä. Kulkuri nostaa rankisen\nreunan taljan alta ja kömpii sisään. Mitäpä hän oikeastaan muutakaan\nvoi. Vilkaisee naisten avoimia silmiä ja heidän säikähtyneitä kasvojaan\nja paneutuu sitten pitkäkseen mahdollisimman kauas heistä.\n\nSiinä hän makaa, katselee rankisen valkeata kangasta, katsahtaa\nohimennen vierustovereitansakin ja miettii. Toinen on nukkunut\npitkistä valvomisistaan ja suureen suruunsa, toinen nukkuu niinkuin\nväsyneen, nuoren ihmislapsen on tapana nukkua. Unissaan hän liikahtaa\nlähemmäksi Kulkuria, ja Kulkuri vetäytyy loitommaksi, kunnes taljan\nvierestä tapaa kovan lattian. Hänen mielensä on tällä kertaa vakavassa\nvireessä, päivällä on ollut monta vaihetta, ja hän miettii ja aprikoi,\nkuinka monta niitä eilisenkin kohdalle kaiken kaikkiaan on sattunut.\n\n\n\n\nPORORUHTINAS KUOLEE\n\n\nNyt pitäisi surukellojen soida yli lumipeitteisten aapojen, yli\ntunturien, yli vaarojen ja kiveliöiden, sillä Eerik Nikonpoika,\npororuhtinas, on kuolemaisillansa. Vielä hän hengittää, mutta pian,\naivan pian, on viikatemies tehnyt tehtävänsä, eivätkä surukellot soi.\nKuinka ne voisivatkaan soida, — vasta neljän päivän kuluttua ehtii\nkuolinsanoma kirkolle.\n\nMikäpäs oikeastaan on Eerik Nikonpojan erota tästä maailmasta ja sen\nhyörinästä. Ei ole hän koskaan kukkaronsa kurenauhoja kiristänyt\ntarvitsevan edessä, ei ole hän yösijaa kieltänyt väsyneeltä\nmatkamieheltä, ei ole hän itsetietoisesti vääryyttä tehnyt, ei korkoja\nkiskonut eikä poroja varastanut, ei myöskään käräjöinyt eikä antanut\nahneuden pistää nenäänsä asiallisiin asioihin. Neljättätuhatta poroa\ntolvaa pitkin maita ja tuntureita, uudistila on perinnöksi lunastettu,\nja rahaakin on pankossa, on rahaa kotona kiisussa,\non maailmalla, ja povella on rahakiisun avain. Äsken sinne juuri pisti\nkuutisentuhatta. Kyllä varmaan on elämistä ja olemista.\n\nEerik Nikonpoika, pororuhtinas, on täysissä pukineissaan heittäytynyt\npirtin sänkyyn, ja hengitys käy puuskutellen. Ruumis on hiessä, kasvot\novat hiessä, ja kuuma, vapiseva käsi tapailee kaulanauhasta rinnalla\nriippuvaa rahakiisun avainta. Tallellapa on, tallella, eikä sitä siitä\nniin vain viedä.\n\nNäin sitä voi ihminen, moninaisissa heikko ja puutteellinen, yht’äkkiä\njoutua kurkistamaan kuolemaa vasten kasvoja. Maanantaina olet vielä\ntäysissä voimissa, toimittelet kirkolla asioitasi ja käyt nimismieheltä\nnostamassa kruunun kestikievarirahat, torstai-iltana haukot henkeäsi.\n\nVaikka eipä sen puolesta, — pororuhtinas ei lainkaan itse tiedä, että\nhänen pian on kuoltava. Viime talvena tappoi tauti ihmisiä taloittain\nja kyläkunnittain, mutta kas, hänpä säilyi. Ja kummakos säilyessä:\nviinaa, puhdasta pirtua, aina saatavissa, ja kun entinen loppui, niin\ntohtori kirjoitti uutta. Se on ainoa lääke sellaista kulkutautia\nvastaan. Mutta kyllä olikin sen asian takia saanut tehdä viikon\nkestäviä matkoja kirkolle.\n\nSydän lyö ja takoo niinkuin ei koskaan\nennen, ja Eerik Nikonpoika, pororuhtinas, on auttamattomasti päissään.\nHän ei tiedä, että hän on viimeisillään, sillä silloin hän ryhtyisi\ntilintekoon kaikkivoivan Ibmelin kanssa, hän luulee vain, että\nkolmannen päivän yhtämittainen humala vaikuttaa. Päissään hän toissa\naamuna lähti kirkolta ja päissään hän ajeli kotiinsa poiketen tutuissa\ntaloissa välillä. Kuinkapa sellainen mihinkään itsetutkistelemuksiin\nja tilintekoon, selkänsä Ibmel sellaiselle kääntäisi, päihtyneelle\nrukoilijalle. \"Kehtaatkin vielä siinä, juomari...\" Se on niin heikko,\nliha, tuohon juomisen syntiin, heikko, vaikka seuroissa on monta kertaa\ntullut synnintuntoon ja tehnyt katumuksen. Heikko on ihmisen liha. Ja\nvielä vaikeampi on vastustaa kiusausta, kun kirkonkylän herra tohtori\nhöylisti kirjoittaa pirtua, kun vain yksinkertaisella Lapin miehellä\non uskallusta pyytää. Katsoo vain totisesti suurilla silmillään, alkaa\nkirjoittaa ja sanoo, että \"voinhan minä nyt kirjoittaa, ja onhan se\nhyvä lääkkeeksikin siellä tunturien takana, kunhan te ette vain sitä\nsitten käyttäisi väärin...\"\n\n\u003Ctb>\n\nEerik Nikonpoika on siis maanantaista asti ollut nousuhumalassa, jota\nhän ei ole päästänyt\nkeskeytymään, ajanut kotiinsa ja tunti sitten heittäytynyt\nkotipirttinsä sänkyyn. Senjälkeen kuin uusi maantie valmistui,\non hänen talossaan ollut kestikievari, ja hän tuntee tyydytystä\najatellessaan, että niin monet suuret herrat, sotaherrat, senaattorit,\nkuvernöörit ja tirehtöörit, hänet tuntevat ja ovat hyvin nukkuneet\nhänen vieraskamarissaan. On se vain jonkunlainen mies, tämäkin Eerik\nNikonpoika, ilman ylpeyden henkeäkin ajatellen. Poroja on, talo on ja\non rahaakin, Ibmelin siunaamaa. Kun kerran aika jättää, niin lapset\nsaavat periä...\n\nPororuhtinas huokaisee ja raoittaa silmiänsä. Öljylamppu tuikuttaa\nkatossa, piisissä on valkea ja huone on täynnä keitetyn lihan ja\nkosteiden säpäkkeiden ja heinän hajua. Ihmiset puuhailevat piisin\nluona, nuorimmat lapset leikkivät lattialla, matkustajia ei ole\nkuulunut. Ja mistäpä niitä kuuluisikaan, sotahommien päätyttyä enää\nharvoin liikuskellaan. Kaikki on niinkuin pitääkin, ja pororuhtinas\npainaa taas silmänsä umpeen. Sydän lyö ja jo alkaa ahdistaa henkeäkin.\nSaisihan se tulla unikin, tultava sen kuitenkin on, vaikka herääminen\nsitten onkin vähän vaikeaa kohmelossa. Ja taas alkaa sydämen lyönti\nkiihtyä, — ei sitä ylettömästä juomisestakaan\nmihinkään, rajansa pitää olla sillä niinkuin kaikella muullakin.\n\nPirtissä on hiljaista, ja jokainen puuhaa omia askareitaan, mutta\nilmassa on aavistusta siitä, että jotakin on pian tapahtuva Eerik\nNikonpojan, pororuhtinaan kohdalla. Sillä tällainen ei pororuhtinas\nkoskaan ole ollut, — ajaa ensin yksitoista peninkulmaa kirkolta ja\nheittäytyy sitten sanaa puhumatta, kuulumisia kertomatta, vuoteeseensa.\nKyllä ennen, kirkolta tullessa, suu kävi.\n\nMaria, kotona-oleva tytär, kahdenkolmattavuotias, hämmentää pataa ja\nheittää salavihkaa silmäyksiä isäänsä. Posket punoittavat, ja ruskeissa\nsilmissä on hehkua, jollakin tavoin on isän levoton sydämenlyönti\ntarttunut tyttäreen, ja hänestä tuntuu, kuin hän odottaisi jotakin,\nvaistoaa ja pelkää, mutt’ei rohkene pukea ajatuksiaan sanoiksi.\n\nMolemmat rengit jurnuttavat äänettöminä, piippujaan imeskellen,\nsivupenkeillä. Isäntä, Eerik, on päissään, olisi tuo saanut vähän\nsäästää kotiväellekin. Siinä se nyt sitten makaa, kapitaali, eikä henki\ntahdo kulkea sen viinanpaljouden takia.\n\n\"Siin' on keitto, syökää!\" sanoo Maria melkein kuin vihamielisesti ja jättää kapustan pataan.\n\nMutta kukaan ei liikahda, toistaiseksi.\n\n\"Siin' on\", toistaa Maria ja menee vieraspuolelle. \"Inger-Maarjetta,\npanes niille astioita pöytään.\"\n\nPororuhtinaan hengitys käy yhä vaivalloisemmaksi, käsi menee\nrinnantiestä kiisunavaimeen ja jää sinne. Sitä sitä vain pitää\nvartioida selvänä jos humalassakin.\n\nSyrjäisillä on heikko aavistus siitä, etteivät asiat nyt ole oikein.\nSiinä istuu Jouni, vanhin poika, ja seuraa isänsä jokaista liikettä,\nsiinä istuu Aslakka, vävy, katsettaan apestaan kääntämättä; vähä väliä\nkohtaavat langosten katseet toisensa, ilmeettömät, mutta tarkkaavaiset,\nkovat katseet. Sillä on, pororuhtinaalla, käsi kiisunavaimessa, äsken\nse pisti sinne entisten lisäksi kuudettatuhatta niitä kievarirahoja.\nSitä ei leikillään olla Eerik Nikonpojan vanhin poika eikä vanhimman\ntyttären mies.\n\nUlkona paukahtelee pakkanen, ja pohjoistaivas alkaa vaihtaa väriä,\npaukahtelee nurkissa ja paukahtelee metsässä. Olisi jo pian oikeastaan\nmaatamenon aika.\n\n\"Isä taitaa olla oikein sairas\", sanoo viimein Jouni, poika.\n\n\"Taitaa\", vastaa Aslakka. \"Mitähän sille oikein osaisi tehdä?\"\n\n\"Emmehän me mitään osaa...\"\n\n\"Niin, mitäpäs... Se on sillä tavalla, että mitäpä me ymmärtäisimme...\"\n\n\"Katso nyt, se avaa suunsa ja haukkoo henkeään. Ei se hyväksi ole, tuo\ntuollainen...\"\n\nJa Jounin, pojan, kiiltävät silmät seuraavat isän pienintäkin liikettä,\nmutta yhtä paljon ne seuraavat lankoa, Aslakkaa. Mikä senkin nyt juuri\ntänne lähetti?\n\nAslakka koettaa olla välinpitämättömän näköinen. Sattuipa kerrankin\ntulemaan hyvään aikaan, Jouni olisi tietenkin ryövännyt koko kiisun\nsisällön ja sanonut, että \"mitäpä meille jäi\". Niinpä niin, se on\nJounissa korkealle noussut, se ahneuden henki.\n\nPororuhtinas kääntelehtii taljoillaan, hengitys näyttää käyvän\nraskaasta työstä. Poika ja vävy kurottautuvat istuimillaan: ei suinkaan\nse nyt lähde.\n\nMutta pororuhtinas ei vielä lähde eikä hän tiedä, että hänen\non lainkaan lähdettävä. Huomenna taas nousee, hiukan sairaana,\npahantuulisena ja katumuksessa ja synnintunnossa. Se on sellaista,\nkristityn elämä, lankeemusta, nousua ja yhtämittaista anteeksisaamista.\n\n\"Kun ei se vain olisi kuolemaksi\", sanoo Uula-renki.\n\nEi vävy eikä poika käännä katsettaan makaavasta, eivät käännä muuta\nkuin mitä toisiaan salavihkaa tarkastelevat.\n\n\"Ei suinkaan se nyt... kuolemaksi\", pääsee molemmilta yht’aikaa.\n\nJa taas vallitsee ummehtuneessa, lemuavassa pirtissä pitkän aikaa\nodottava hiljaisuus. Vain kattolamppu käryää ja halot rätisevät ja\npaukahtelevat piisissä.\n\nUula-renki tupruttelee piippuansa ja katselee poikaa ja vävyä. Hän on\nseurannut Eerik Nikonpoikaa Kaaresuvannosta Suomeen, nähnyt Jouni-pojan\nvarttuvan mieheksi ja myöskin läheltä seurannut Aslakan askeleita.\nEipä saanut Eerik Nikonpoika poikaansa ja vävyynsä omaa henkeään,\nahneuden hengen heihin kasvatti, kentiespä vasten tahtoansa. Kuta\nkauemmin Uula-renki heitä katselee, sitä varmemmaksi hänestä käy, ettei\nkumpikaan heistä surisi isännän kuolemaa, vaan päinvastoin kumpainenkin\nsitä odottaa, päästäkseen rahakiisuun käsiksi. Joo-joo, pojat, kyllä te\nkiisun avaimen isännän rinnalta riistäisitte, ellette kalmaa pelkäisi.\n\nJa kun Uula siinä aikansa katselee, niin häntä\nalkaa suututtaa ja vistottaa. Kehtaavatkin siinä istua ja odottaa\ntoisen kuolemaa.\n\n\"Tule, Niilo!\" sanoo hän puoleksi torkkuvalle toverilleen.\n\n\"Mihin sitten?\"\n\n\"Hevosia katsomaan.\"\n\nNiilo nousee laiskasti ja lähtee perässä. Äsken, ennen isännän tuloa,\nhevoset ruokittiin, mutta saattaa Uulalla olla jotakin muuta alla.\n\n\u003Ctb>\n\nMariaa ei kuulu takaisin.\n\nUlkona loimuavat revontulet, ja nyt alkaa pororuhtinaalle itselleenkin\nselvitä, että hän on siirtymässä ajasta iankaikkisuuteen. Se selviää\nkuin välähdyksenä, hyvin etäisesti ja kuin läpi sumun. Herra Jeesus,\nota minut vastaan synteineni kaikkineni, olenhan minä sentään\nkoettanut... Eikä hän enää muista, että hän on ja on kolme päivää ollut\nauttamattomasti humalassa, hän vain tuntee, että lähtö tästä nyt pian\ntulee. Puhuakin pitäisi, pojille tuossa, mutta ei käänny kieli eikä\nliiku sormikaan.\n\nJouni-poika ja Aslakka-vävy seuraavat herkeämättömällä\ntarkkaavaisuudella vuoteessa makaavan pienintäkin liikettä.\n\n\"Isä!\" sanoo viimein Jouni-poika, mutta isällä liikkuu vain peukalo\neikä hän vastaa mitään.\n\n\"Appi-isä\", sanoo Aslakka-vävy, mutt’ei hänkään saa vastausta.\n\n\"Ei se kuule mitään\", toteaa Jouni.\n\n\"Ei\", myöntää Aslakka.\n\nPororuhtinas makaa edelleen värähtämättä, viimein alkaa käsi\nvaistomaisesti avata peskin kaulantietä ja huulilta tunkeutuu kuin\nväkisten: \"Ahdistaa!\"\n\n\"Sitä ahdistaa\", sanoo Jouni.\n\n\"Niin, mene auttamaan\", kehoittaa Aslakka. Mutta Jouni pelkää kuolemaa\neikä mene auttamaan. Ei mene Aslakkakaan. Istuvat siinä vain molemmat\nja katselevat, katselevat salavihkaa toisiansa ja kuolevaa, mutta\nkumpikaan ei liikahda paikaltansa.\n\nPororuhtinas liikahtelee ja koettaa kääntyä vuoteellansa.\n\n\"Nyt!\" sanoo Jouni, henkeään pidätellen.\n\n\"Nyt\", toistaa Aslakka kuin kaiku.\n\nMutta se, mitä kumpainenkin odottaa, ei vielä tapahdu. Pororuhtinas\nnäyttää nukkuvan, nukkumaan ovat myöskin menneet nuorimmat lattialta.\n\nJa taas Eerik Nikonpoika liikkuu, mutta tällä kertaa hän liikahtaa\nviimeisen kerran. Kasvot käyvät veripunaisiksi, silmäluomet avautuvat,\nja verestävät silmät katselevat katon lakea, sitten käsi herpautuu ja\nvaipuu pitkin vuoteen laitaa.\n\n\"Jeesus Kristus\", pusertautuu huulilta.\n\nSitten on kaikki hiljaa, ja hengitys lakkaa kulkemasta. Eerik\nNikonpoika, pororuhtinas on kuollut.\n\n\u003Ctb>\n\nNuorukaiset istuvat paikallaan oikeastaan käsittämättä, mitä on\ntapahtunut. Kuolema on käynyt, niinpä niin, käy se kerran meidän\nkaikkien kohdalla. Ja kuolleet osaavat kurkistella.\n\nMutta viimein Jouni-poika hyökkää esiin. Kädet haparoivat kuolleen\nkaulassa olevaa nauhaa ja nauhassa olevaa kiisunavainta. Samassa on\nAslakka-vävykin pystyssä, silmät pyöreinä ja suu vaahdossa etsii hänkin\npientä, rautaista avainta.\n\n\"Pois kämmenet!\" ähkii Jouni-poika.\n\n\"Älä yhtään luule... laillista perintö-osuuttani\", ähkii Aslakka-lanko\ntakaisin.\n\nJa molempien kädet kopeloivat kuolleen kylmenevää, karvaista rintaa,\nkopeloivat ja\n\netsivät, ja molempien silmät kiiluvat kateutta ja vihaa.\n\n\"Aäh, sinäkin... Rakkaudesta puhelit, rahaa aioit...\"\n\n\"Älä yhtään... Laillinen perintöosuus, niin sisaresi niinkuin\nsinunkin...\"\n\nKädet, kaksi paria, haparoivat kilvan pitkin kuolleen rintaa, mutta\nJouni-poika saa avaimen ja pienen nuoranpätkän. Ja samassa hän on\nkiisun ääressä ja lennättää kannen auki. Heti on Aslakka-lanko hänen\nvieressään.\n\n\"Älä yhtään yritäkään...\", läähättää hän. \"Tasajako...\"\n\n\"Tasajako! Mikä sinä oikeastaan olet: vävy, jälkeenpäin tunkeutunut...\"\n\nJouni-poika kahmii seteleitä kiisusta, ja Aslakka-vävy lohmuaa\ntoiselta puolen nahkakukkaronsa täyteen, tuhatmarkkasia, viisisatasia,\nsatakruunusia.\n\n\"Näytä!\" tiuskaisee Aslak.\n\n\"Mikä näyttäjä minä olen! Odota pesänkirjoitusta!\"\n\nSetelit sulloutuivat kummankin kukkaroon, osa leijailee pitkin\nvetoista lattiata, mutta kummallakaan ei ole aikaa sitä huomaamaan.\nSiinä he seisovat, vävy ja poika, käsi kummallakin leukunkahvassa, ja\nsilmänräpäyksen näyttää siltä, kuin syntyisi paikalla tiukka ja verinen\nottelu. Tavarat kiisusta ovat sinkoilleet ympäri lattiata; siinä on\nHangasojalta huuhdottuja kultamurusia, siinä on solkia ja heloja, siinä\non myöskin seteleitä siellä ja täällä. Mutta hengitys läähättää, posket\nhehkuvat, eikä kumpikaan ennätä sitä huomaamaan. Ja kuollut makaa\nhiljaa vuoteessaan: häntä ei enää maallisuus eikä mikään, mitä siihen\nkuuluu, liikuta.\n\nNiin, kiisu on tyhjä, siinä ovat kievarirahat ja siinä on kaikki\nmuukin rahallinen omaisuus langosten nahkakukkaroissa. Vasta silloin\nhe huomaavat olleensa ryöstämässä, katselevat toisiansa silmiin ja\nvaikenevat.\n\nSamassa Maria astuu pirttiin.\n\n\"Isä on kuollut\", sanoo Jouni oneasti.\n\n\"Niin, — kuollut hän on\", toistaa Aslakka melkein juhlallisesti.\n\nMarian silmät välkähtävät.\n\n\"Maitokamarissa olisi ruokaa\", virkkaa hän vain, katseen ollessa\nkääntyneenä piisiin.\n\nJa kun veli ja sisarenmies ovat menneet, alkaa hän hiljaa nyyhkytellen\npoimia pitkin lattiata varisseita satakruunusia, rintasolkia ja\nkultajyväsiä.\n\nPororuhtinas, Eerik Nikonpoika, on kuollut. Nurkat paukahtelevat,\npaukahtelevan tuntuvat korkeat Nattastunturitkin, lumi narskuu ja\nvinkuu, ja taivaantulet loimuavat.\n\nViikon kuluttua hänet haudataan ja surukellot soivat.\n\n\n\n\nANSELMI KAARRETAHON VAIVOJEN LOPPU\n\n\nEipä se Anselmi Kaarretahon elämä parantunut, ei vaikka uskoi,\ntoivoi ja odotti ajalta ihmeitä. Mitäs vielä. Jos hetkeksi helpotti,\nniin uusi puute jo, ellei juuri tuijottanut vasten silmiä, niin\nmulkoili ainakin matkan päässä, että koska käydä kiinni. Sitä kun on\nsyntynyt köyhäksi, niin sitä tällaiset eläjät, niinkuin tämä Anselmi\nElsanpoika Kaarretahokin, myöskin kuolevat köyhinä. Ja lapset jatkavat\nkuvailemista, elleivät kuole.\n\nAnselmi Kaarretaho ajatteli, että mistäpä sitä, kun on penikasta\nasti masennettu ja maahan painettu, mistäpä sitä otti sitä yritystä\nja riuskuutta edesottamisiin ja meininkeihin, sitä suoraan sanoen\npientä hävyttömyyttä, jota rikkaaksi tulemiseen välttämättömästi ja\nkieltämättömästi vaadittiin. Kun sitä edes suuttuisi ja kimpautuisi,\nmutta tässä vielä kapinoimaan itseään ja Jumalan sallimusta vastaan,\nsyntikin se olisi,\nsynti ja häpeä. Parasta, kun uskoo ja panee luottamuksensa\nylhäällepäin. Jos paranee, niin paranee, ellei parane, niin älä siinä\nistu ja rähise, vaan rukoile ja usko. Ja Anselmi Kaarretaho oli sekä\nrukoillut että uskonut.\n\nNyt hän taas, tapansa mukaan, istui penkillä ja hunteeraili ja arssinoi\nasioita joka kohdalta ja kaikin puolin, hunteeraili, vetäisi välillä\nhenkisavun ja kopahdutti tarpeen tullen piippua penkinlaitaan. Täytyi\ntässä koettaa olla edes tärkeän ja asiallisen näköinen, noin aivan\nniinkuin sydäntä painaisi suuri suru ja murhe, ettei akka pääse\nsanomaan, että siinä sinä taas istut aivan kuin ei muuta murhetta\nolisikaan.\n\nOli se tuttu tilanne, tämä istuminen ja hunteeraileminen Anselmi\nKaarretaholle. Vaan ei nyt passannut mennä ampumaan toisen poroa,\nniinkuin tässä kerran takavuosina tuli hädän hetkellä tehdyksi,\nkukaties eivät nyt päästäisikään korvauksella ja pienellä\nhaukkumisella. Se on se herrojen kärsivällisyys sellaista lyhyttä ja\nitseensä ottavaa. \"Vai vielä sinä tässä armon päälle syntiä tekemään.\"\n\nEi, kyllä tässä taas täytyy jotakin keksiä. Ellei työtä, niin joku\nkoukku tai kommervenkki, jolla rekkuloisi viikon tai pari eteenpäin.\nEhkäpä sitten taas joku läpi löytyisi, josta pääsisi pujahtamaan\npitemmäksi.\n\nKun joukkokin oli taas lisääntynyt yhdellä. Se oli nyt kolmen viikon\nvanha ja kitisi ryysyjensä välissä nurkkasängyssä. Sen nimi oli muuten\nHesekiel Eljas Anselminpoika, sairaalassa kastettu ja toppakahvit juotu\npäälle.\n\nNiinpä niin, sairaalassa, kunnan sairastuvalla, virallisesti sanoen. Ei\nkäynytkään tällä kertaa se synnyttäminen noin vain, pyörähdyttämällä.\nEipäs. Tuli kipua ja tuskaa, valitusta ja suurta poltetta niinkuin\nei koskaan ennen. Ei auttanut, oli pitänyt Anselmin juosta kolme\nneljännespeninkulmaa Mikkolaan pyytämään hevosta, että saisi viedä\nmuijan kirkonkylän sairaalaan, kolmen peninkulman päähän. Olisi edes\nsattunut kesäksi, niin pianhan tuota olisi veneellä soutaa nytkytellyt,\nmutta kun juuri talveksi piti sattua, sydäntalveksi.\n\n— Antakaa, hyvät ihmiset, hevosta, — oli hän hätäillyt. — Kuolee se\nkynsiin.\n\nMikkolan Iivari oli pannut piippuun huolettomana miehenä. Kyllä sekin\npiippuun pano, saakuti, Iivaria vielä helvetissä kärventää ja korventaa.\n\n— No mikä se sitten kuolee? — oli hän kysynyt.\n\n— Muijapa muija. Synnytystuskissa on niin, että pahaa tekee.\n\nTaas Mikkolan Iivari oli imenyt piippuaan.\n\n— Ja teillä ei sitten kans tehdä muuta kuin kakaroita, — oli hän\nviimein tokaissut.\n\n— Minkäpäs, kun tulee.\n\nAnselmi oli aikonut sanoa, että tekisit itsekin, jos pystyisit, mutta\netpä ole yhteentoista aviovuoteen yhtään saanut, heh. Vaan tällä kertaa\nei ollut sopinut ärsyttää Iivaria.\n\n— Ja sinä sitten tarvitsisit hevosta?\n\n— Niin. Eihän sitä sairasta ihmistä jalkaisin... metsässä pian tekisi\nja mikäs sitten... Eikäpä sitä kelkallakaan... ei taitaisi kerjetä...\n\n— Olisit lähtenyt päivää, paria aikaisemmin.\n\n— Ka, mistäpä sen arvaa näin edeltäkäsin.\n\n— Olisit vetänyt piirun annakkaan.\n\n— Mitäpä niistä piiruista... ja kun ei toisekseen ole annakkaakaan.\nVaikka olenhan minä häntä yrittänyt räknäillä.\n\n— Joopa-joo. Ne sinunkin rätinkisi. Kyllä tiedetään...\n\nMikkolan Iivari oli katsellut ikkunasta ulos, ja Anselmi oli vavissut.\nAntaneekohan tuo vai eikö anna. Antaa sen täytyy, eikö se lakikin\nkuulu sanovan, että tässä tapauksessa ei muuta kuin anna pois hevosesi,\njos on. Olihan se muuten mukava ja auttava mies, tämä Mikkolan Iivari,\nmutta liiaksi lastiksi oli taidettu olla hänellekin.\n\nViimein oli Iivari kuitenkin kääntynyt päin.\n\n— Se on nyt niin, että kun on sota, — oli hän sanonut, — ja leipää ei\ntahdo olla ihmisillekään... Onkos sinulla heiniä?\n\n— On, on toki. Vaikka lehmän turvan edestä otan.\n\n— No niin sitten. Ruoki myöskin hyvin. Saakeli, jos vähänkään\nlaiminlyöntiä tai ramautumista huomaan, niin luissasi sen tunnet. —\nNiin, ajattelin sanoa, että kun on tällainen aika, niin saat sinäkin\nmaksaa ajosi. Se olisi kolmekymmentä markkaa.\n\n— Niin vain. Hyvä mies olet, mutta minulla kun ei nyt ole rahoja.\n\n— Kyllä minä sen arvasin, mutta maksat sitten ensi tilassa.\n\n— Maksan, hyvä mies, kyllä minä maksan, kunhan tästä nyt vain...\n\nJa niin oli pakkasen paukahdellessa ajeltu kirkolle, ajeltu niinkuin\nmitkäkin patruunat. Sattuu se joskus onni köyhällekin, kun oikein\nlujalle ottaa. Anna siinä vain hevosen juosta hölkyttää ja istu itse\nheiniin tukkeutuneena hautumassa.\n\n\u003Ctb>\n\nSiinä istuessaan palauttaa Anselmi mieleensä kaikki ne elämykset ja\ntuntemukset, mitä oli kokenut kolmipeninkulmaisella ajomatkalla. Ei\nsitä usein hänen kohdalleen satu, mitä kerran, kaksi elämässä. Kun ei\nvain akka olisi sattunut olemaan sairas. Kyllä niiden rikkaiden sopii:\nistu reen perään ja herkeä ajattelemasta maallisia... Siinäpä se,\nsiinä.\n\nMutta sairaalan eteisessä, lysolin lemussa, oli jo tie noussut pystyyn.\nEi sitä niin vain kruununtorpparien emäntiä ilmaiseksi.\n\n— No eipä ei, — oli Anselmi vastannut jotakin vastatakseen, — vaan\neipähän tullut tähän hätään otetuksi massia matkaan.\n\nAnnappahan olla, kuinka tästä oikein selviytyy. Kruununtorppari,\nniinkuin mukamasten tämäkin Kaarretaho! Lääni. Petkulan Sakeri, joka\noli sairastuvan toimitsija tai mikä inspehtuuri lienee ollut, on kovaa\nmiestä. Viikon päästä sen jälkeen kuin muijasi on päässyt niin maksat.\nHae raha vaikka kiven kolosta. Ja taksa on yhdeksän markkaa päivältä,\nettäs tiedät...\n\nTähän asti Anselmi mietiskelee verkalleen ja paikoittain\nnautiskellenkin, mutta nyt hän hiukan vavahtaa ja lyö piippuansa\npenkin syrjään. Viikon perästä: eikö se ollut tänään! Onpa tosiaankin,\nmutt'ei suinkaan Petkulan Sakerinkaan tänään, tulipalopakkasella,\nmuutaman sadanseitsemäntoista markan takia.\n\n— Mutta, — jatkaa hän hiljaisia mietteitään, — jospa tuo nyt tuleekin,\nniin eiköpä häntä jotakin sanottavaa keksi. Ei suinkaan sekään nyt\npurematta mahtane nielaista... Vaikka onkin Petkulan Sakeri...\n\nVaan millä tavalla hän saisi Petkulan Sakerin asettumaan, sitä hän ei\nryhdy suunnittelemaan. Se on sitten sen ajan murhe.\n\nNuorin, Hesekiel Eljas, inahtaa nurkkavuoteessa. Anselmi kohottautuu\nistualtaan, mutta samassa on akka siinä.\n\n— Paras, kun annat olla, — sanoo hän.\n\nNo annetaan toki, annetaan. Anselmi istuutuu jälleen ja alkaa imeä\npiippuaan. Kalvakaksi ja riutuneeksi on käynyt muijakin, mutta riuska\non sentään vielä ja topera. Annahan olla, eikö tuo vielä samaa vertaa\npyöräyttäne...\n\nJa saattaa hyvinkin vielä puoli tusinaa pyöräyttää, jos niikseen\nsattuu. Minkäpäs sille voi!\nEivät ne, sellaiset asiat, ole ihmisten eivätkä varsinkaan\nmeikäläisten määrättävissä eivätkä edes harkittavissakaan. Kirkonkylän\nherra hosmestari, joka oli kristillismielinen ja auttavainen mies, oli\nkyllä sanonut, että on syntikin, kun tekee niin paljon lapsia, etteivät\ntule kunnollisesti elätetyksi ja kasvatetuksi.\n\nVai synti. Mutta mitäpä muutakaan nautintoa sitä köyhällä on, sen\nkuin touhuaa akkansa kanssa. Liekö tuota missään kielletty. Ja kun\nlapsia tuli, niin tulivat ne. Minkäs teet!\n\n— Niin, mutta katsoppas, Anselmi, — oli metsäherra sanonut, — ihmisen\npitää pitää lihansa kurissa. Kyllä se on sanottu sanassa. Etkä siitä\npääse minnekään, että ryvet lihallisuudessa. Toimeentulo on huono,\nvaimosi käy surkeaksi ja vielä vihoitat Jumalankin...\n\nSe osasi puhua, se hosmestari. Ja hyvähän sitä on puhua, mutta\nminnekäpä sitä, sanalla sanoen, luontonsa panee...\n\nTähän Anselmi taas pysähtyi.\n\n\"Pitää pitää lihansa kurissa...\"\n\nJoopahan joo. Saattoi hyvinkin heittäytyä synniksi, mutta mistäpä\nhänkään, Anselmi, kaikkea oli hoksannut... Mutta täytyi, täytyi ruveta\nkoettamaan sitä lihan kuritusta...\n\nTalvinen päivä painuu pian illaksi. Et huomaakaan: yht’äkkiä on hämärä,\nsamassa pimeä, kuusikko paukahtelee, taivas on tähdissä, ja pohjoisella\ntaivaalla roihuavat revontulet.\n\nTakassa loimuaa pystyvalkea, ja se tekee pirtin avaramman,\nvaloisamman ja kodikkaamman näköiseksi. Anselmi Kaarretaho melkein\nunohtaa olemassaolonsa ja elämisen huolet, — onhan tässä jo tullut\nmietittyäkin. Yö on edessä, saa nukahtaa, ja huomisella päivällä on\ntaas murheet itsestänsä.\n\nTakassa kiehuu vesipata, ja sen poreileminen lisää tunnelmaa. Unohtuvat\nresuiset ja vaatteettomat lapset, unohtuu hetkeksi nuusa ja kurjuus.\nOnpahan, Luojan kiitos, tätä lämmön roskaa, kruunun antamaa. Saa\nsitä sentään olla Jumalalle kiitollinen, että näinkin pärjätään,\nhuonommastikin voisi olla.\n\nSilloin helisevät pihalla kulkuset... hä, mikäs siellä nyt, tähän\naikaan? Ja silloin Petkulan Sakeri astuu sisään.\n\n— Iltaa.\n\n— Iltaa.\n\nAnselmille tulee hiukan vaikea olo, oli niillä hosmestarin rahoillakin,\njotka oli määrä viedä sairastupaan, tullut ostetuksi ruokaa. Ja sekin\noli melkein kaikki.\n\nVähän ajan kuluttua hän sanoo:\n\n— Olisi siinä penkkiä, millä istua.\n\n— Kiitos. Saipahan taipaleella istua tarpeekseen.\n\nPetkulan Sakeri katselee ympärilleen ja istuutuu sitten, turkit yllään.\nNo niin, hän on nyt tullut sen sairasmaksun takia, kun ei Anselmia ole\nkuulunut.\n\nAnselmissa värähtää oudosti, ja hän vie palvelushaluisesti\ntupakkakukkaronsa pöydän kulmalle. Vai sen takia on nyt täytynyt lähteä\nliikkeelle.\n\n— Joo. Ne kun on meillä reklementit sellaiset.\n\n— Vai ovat.\n\n— Joo, ovat.\n\nTupaan tulee hiljaisuus. Harvoin vieraita nähneet lapset kokoontuvat\näsken tulleen ympärille ja tarkastelevat häntä haalein, harmain silmin.\nSellainen uljasturkkinen vieras setä.\n\n— Niin, että sattuisiko sinulla nyt olemaan?\n— kysyy Petkulan Sakeri.\n\n— Niin, olemaan... Mistäpä ne rahat olisivat tänne lentäneet? Kyllä\nminä olisin tuonut heti kun sain...\n\nPetkulan Sakerin huulet puristuvat yhteen, se on sellainen\nkopperanpuoleinen mies.\n\n— Kyllä sinä kans huushollaat... sanoo hän päätään pudistaen.\n\nAnselmin sisu alkaa nousta, eikä hän tiedä, mistä se johtuu. Tulevat\ntänne komentamaan, aivan kuin ei hän olisi tuonut heti kun oli siihen\ntilaisuus. Ei hän tahdo keltään varastaa, kunnalta eikä muultakaan,\njoskin silloin kerran tuli ammutuksi se poro... Hetipähän oli mennyt\ntunnustuksille, niin ettei siinä varkauden meininkiä... Mutta kun ei\nsouvia kunnollista koko talvena ja tuskin kesälläkään... Taivaastako ne\nrahat sitten, sateen mukana... Pitäisihän tuo nyt älytä...\n\nMutta ei passaa röyhentää sisuaan. Pitää olla nöyrä ja koettaa\nmaanitella, kentiespä se hyvinkin...\n\n— Kun ei ole sattunut mitään kunnollista souviakaan, — aloittaa\nAnselmi, — ja kun tuo eläminenkin... On se yhtä pirua sekin...\n\n— On kai se, — myöntää Petkulan Sakeri, — mutt’ei sekään sovi, että\nkakarasikin laitat velaksi...\n\n— Eipä tietenkään. Mutta senkös teet!\n\n— Niin, mitäpäs minä. Mutta kyllä sinä nyt pääset vähistä mööpeleistäsi.\n\n— Et kai heitä mennessäsi vie.\n\nPetkulan Sakeri naurahtaa katkerasti ja alkaa napittaa turkkiaan.\n\n— Kyllä viejä tulee perästäpäin, — sanoo hän. Mutta noustessaan\nseisomaan hän lisää: — Saisit sinä joskus pitää oveasi raollaan ja\ntuulotella. Kuinka kakarasi oikein kestävät tällaisen hajun?\n\n— Mistäpä ne hajut... ei ole liikoja syömistäkään.\n\n— Itsepähän kärsit.\n\nJa sitten Petkulan Sakeri lähtee. Kulkuset kilisevät taas ulkona, ja\npakkanen räiskää.\n\n\u003Ctb>\n\nEikös vain pidäkin kurjuuden kasautua kurjuuden päälle. Mutta se kai\non muutamanlaisten osa. Ei ole ruokaa lärviin, ja sitten luvataan viedä\npöytä ikkunan edestä ja talon ainoa vuode.\n\nAkka itkee, lapset, jotka eivät ymmärrä, mistä on kysymys, alkavat\nitkeä, koska äitikin itkee. Petkulan Sakeri on vienyt kodin tunnelman\nmennessään, eikä sitä Anselmin torpasta viedä ensimmäistä kertaa.\nAnselmi istua nuojuttelee paikallaan eikä hän käsitä, miksi nuo toiset\nitkevät.\n\n— Herra Jeesus, mikä tässä lopuksi tulee, — voivottaa vaimo.\n\n— Mikäpä tulee, ei sen kummempaa kuin ennenkään, — vastaa Anselmi\ntyynesti ja selvittelee piippuaan.\n\n— Kun vielä aikoo tavaratkin viedä. Se vielä puuttuu.\n\n— Osaahan noita tehdä uusia, samanveroisia.\n\n— Kyllä sinäkin taidat osata!\n\nAnselmi ei vastaa mitään. Siihen se on aina päättynyt. Hän ei osaa\nmitään eikä ymmärrä mitään. Tuskin koskaan oppiikaan mitään. Mitäpä\nhänestä, Kaarretahon Anselmista.\n\nTuli takassa alkaa hiipua, mutta vanhin tyttö, paljaskinttuinen, lisää\npuita. Minuutin kuluttua hiillos taas leimahtaa täyteen liekkiin, ja\nhuone käy valoisaksi. Olisi jo aika käydä levolle, mutta lapset istuvat\nylhäällä, ovat aivan kuin odottaisivat vielä jotakin.\n\n— Ylihuomenna loppuvat jauhot, ja mistä otat uusia?\n\n— Ainahan noita ennenkin on kaiken lopuksi saanut.\n\n— On. Mutta joskus tulee raja siinäkin.\n\nAnselmi kynsäisee korvallistaan. Kaikki kirkonkylän kauppiaat on\nkoettu, ja kesään on vielä pitkä matka. Mutta ei suinkaan sitä sentään\nnälkään...\n\nVaimo käy viemässä lehmälle jäkälää ja lypsää sen saman tien. Näkyy\nmaitokin melkein tyhjiin vähenevän, joo, niin se on, että kun yksi\nloppuu, niin kaikki loppuu.\n\n— Niinpä se, — myöntää Anselmi, — kovalle se joskus ottaa, mutta ainapa\non selviydytty.\n\n— Selviydytty! — tiuskaisee vaimo. — Kyllä on selviydytty.\nPuolikerjuuta ja puutetta on ollut koko tämä aika mitä yhdessä on oltu.\n\n— No älähän nyt, eihän se nyt sentään, — rauhoittaa Anselmi ja\nnaurahtaa välillä, vaikka mieli käy entistä alakuloisemmaksi. — Onpa\ntuota vissimmästi joskus ollut hauskaakin.\n\n— Tphyi! Ettet häpeä!\n\nVaimo tiuskaisee entistä kimakammin ja viskaa lähinnä nuorimman lapsen\nluotaan, niin että se alkaa kimakasti kirkua.\n\n— Älä nyt tuolla tavalla! — sanoo Anselmi ja hyssyttelee lasta\nluoksensa.\n\n— Kyllä minä tuolla tavalla! Voi totisesti, kyllä minä joskus\najattelen, kuinka paljon parempi olisi, ettei sinua koskaan olisi\nollutkaan.\n\nAnselmia pökerryttää. Hän on sen kuullut kymmeniä, satoja kertoja. Se\non aivan kuin mennyt hänelle veriin. Välistä hän uskoo, välistä ei. Nyt\nirvistää puute ja kurjuus joka nurkasta,\nja nyt nuo sanat hänet lyövät. Mutta hän vetoaa kuitenkin.\n\n— Kaipa se monasti surkeampaakin olisi ollut, ellei minua olisi ollut\nolemassa, — sanoo hän.\n\nKun ei ole sellaisia rahatöitä. Puulaakitkin kaikki tänä talvena\nseisahduksissa. Ja kun ei aina osaa oikeaan paikkaan. Tekisihän sitä,\nvaikka yötä päivää, kun olisi mitä tehdä.\n\nVaimo luo häneen julmistuneen katseen.\n\n— Vai surkeampaa! — toistaa hän. — Vaivoin päästään sen surkeammiksi\nkuin mitä on oltu. Ja siinä sinäkin vain istut ja odotat syömistä.\n\nEi ole Anselmi Kaarretahon ajatusten kulku niitä kaikkein viisaimpia ja\nmonimutkaisimpia. Nyt ne aivan kuin sekoavat ja tunkeutuvat toistensa\npäälle. Vai tässä hän istuu ja syö vielä ruoat lastensa suusta. Se\nvielä puuttuu.\n\n— Ja ellei sinua siinä olisi, — jatkaa vaimo, — niin kai kunnastakin\njotakin annettaisiin, mutta ei suinkaan se kuntakaan kaiken maailman\nlaiskureille, jotka eivät tee muuta kuin lapsia.\n\nSiinäpä se oli. Ja nyt nuo lapset istuvat kyyröttävät kukin nurkassaan\nja pelkäävät. Mutta Anselmi luo pitkän, kysyvän katseen vaimoonsa, ja\näkkiä hänen ajatuksensa näyttävät selviävän.\n\n— Olisiko tuo nyt sitten kovin paljon helpompaa, jos minua ei olisi? —\nkysyy hän.\n\n— Vielä häntä kyselet! Sano yksikään ilo, mikä sinusta on ollut?\n\nNiin, mitäpä iloa hänestä todellakaan on ollut. Lyhty kädessä saat\nhakea etkä löydä.\n\nAnselmi istuu kyyröttää paikallaan, mutta ajatukset näyttävät\nkokonaan pysähtyneiltä. Piippu kädessä sammuu, erämaan tuuli vinkuu\nnurkissa. Saattaa todellakin olla, ettei hänestä ole ollut mitään\niloa, ja kenellepä sitä ylimalkaan olisi ollut. Saa siinä istua\npienenä, käpertyneenä, samalla kertaa tylsänä ja hanakkana käymään\nmihin sotiviin tahansa, josta rahapennin sai! Tenavat pyytävät resuja\nympärilleen ja ruokaa suuhunsa, mutt’ei ole mistä antaa. Mutta ellei\nhäntä, työhön kykenevää miestä, olisi, niin kunta antaisi.\n\n\"Sano yksikään ilo, mikä sinusta on ollut?\"\n\nAamuksi Anselmi Kaarretaho hirttäytyy vyöhihnaansa. Jumala, joka niin\npaljon antaa anteeksi, antaa kyllä myöskin tämän.\n\n\n\n\nLIIAN MYÖHÄÄN\n\n\nSe oli katsellut veikeästi Uulaa, se tangoitusinsinöörin tytär,\nkatsellut, killistellyt ja nauranut niin, että poskikuopat olivat\nvärähdelleet ja povi hytkynyt. Ne olivat viipyneet neljä päivää Uulan\nkotona, ennenkuin olivat jatkaneet matkaa Mutanivan kylään, kolmen\npeninkulman päähän. Insinöörin piti tangoittaa vasta rakennettavan\nmaantien suunta, ja hän viipyi Mutanivan kylässä koko kesän. Niin\nainakin oli vakuuttanut tekevänsä.\n\nEivät ne käymässä olevat insinöörit, metsäherrat ja maanmittarit tänne\nnaisiaan haalanneet, mutta olipa tämä sen tehnyt. Oli kuin olikin.\nKai oli tykännyt, että tytönkin piti nähdä maailmaa, ja arvellut,\nettä kun hevosella pääsee puolitoistakymmentä peninkulmaa ja veneellä\nkymmenisen, niin jaksaa sitä kävellä siepotella muutaman peninkulman,\nlevähdellen välillä. Jaksaa kuin jaksaakin, ja olipa jaksanut.\n\nHe olivat siis viipyneet neljä päivää, ja sen tyttären nimi oli Elna.\nNeljässä päivässä saattaa tapahtua paljon käänteitä ja asioita, etenkin\njos ne ovat sattuakseen Niilan-Uulan kohdalle. Ja varsinkin, jos aika\non sellainen, ettei aurinko mene mailleen.\n\n\"Rikkaita te olette, rikkaita\", oli Elna sanonut. \"Minä luulin, että te\ntäällä asuisitte kodassa ja olisitte surkeita ja köyhiä ja ajaisitte\nporolla...\"\n\n\"Eihän kesällä saata porolla ajaa\", oli Uula naurahtaen keskeyttänyt.\n\n\"... mutta teillä on talot ja lehmiä navetassa\", oli tyttö jatkanut\nvälittämättä keskeytyksestä.\n\n\"Inarin puolessa on kyllä köyhiäkin\", selitti Uula. \"Kalalappalaiset\novat melkein järkiään köyhiä.\"\n\nKatsokaa, Uulan isällä on kaksituhatta poroa ja uudistalo ja rahaa\npankissa. Sen sai Elna tietää. Ja hän sai tietää senkin, että he\nolivat asuneet täällä vasta kahdeksisen vuotta ja että he olivat\nmuuttaneet tänne Kaaresuannosta, jossa he olivat siirtyneet paikasta\ntoiseen paimennellen laumojaan. No, onhan sitä olemista, kun Ibmel on\narmollinen eikä tule rutto eikä susia.\n\nIsä-Niila istuu talonsa portailla, imeksii piippuansa ja katselee,\nkun hänen poikansa haastelee lantalaisneitosen kanssa. Hän, pieni,\ntihrusilmäinen ukko, ei ole tyytyväinen, ellei tyytymätönkään. Saa\nolla näin, mutta saa olla toisinkin. Hänen mieleensä muistuu tapaus\nkaukaisen nuoruuden päiviltä, jolloin Aslak Magga rakastui amtmannin\ntyttäreen. Se ei ollut hauska tapaus. — Mutta on siinä poikaa hänen\nja Marja-vainajan pojaksi. Pitkä ja valkea kuin lantalainen ja nopea\nkäänteissään.\n\n\"Uula\", kärisee hän portailta. \"Miehiäkin pitäisi tunturille mennä\nkatsomaan.\"\n\n\"Kuka ne sieltä enää hakee\", vastaa Uula, ja ukko huomaa itsekin\npuhuneensa aiheettomia. Hän köntystelee pirttiin eikä ajattele mitään.\nHeinäntekokin saa alkaa nousuviikolla.\n\nUula on kyllä nähnyt lantalaistyttöjä, ja herrasnaisiakin hän on nähnyt\nkirkolla, mutta tällaista, näin kaukaa etelästä tullutta, hän ei ennen\nole nähnyt. Ei edes Tromsassa eikä Vesisaaressa.\n\nTämä panee Uulan talttumattomat veret liikkeelle, tämä outo tyttö,\nkaukaa tullut. Sen silmät hehkuvat kuin hiillos pimeässä huoneessa, ja\nsen posket punoittavat; kun se nauraa, niin sen hammasrivi kiiluu ja välkähtelee ja hymykuopat värähtelevät, ja kun se\nkävelee, niin sen varsi keinahtelee vallattomuuttaan, ja näyttää kuin\nei jalka kävisi maassa ensinkään.\n\n\"No on siinä Uulalla katselemista\", sanovat akat.\n\nUula ei vastaa mitään, mutta katse on totinen ja ilmaisee, että leikki\non sattunut.\n\nSeuraava yö oli uneton, ensimmäinen hänen eläissään. Hän makasi\nsilmät selällään rankisessaan, kuunteli sääskien surinaa ja ihmisten\nhengitystä yörauhaisassa tuvassa, heittelehti kyljeltä toiselle ja\najatteli, että kahden seinän takana nukkui se toinen.\n\nAamulla, jo ennenkuin Sara-Kaija on noussut kahvinkeittoon, menee hän\njoelle ja pesee naamansa, vetää verkatakin ylleen ja panee siihen\nkullatut hopeasoljet ja -helat kimmeltämään. Hänessä asuu tajunta,\njonka mukaan hänen täytyy tehdä niin.\n\n\"Sinä olet korea tänään, Uula\", sanoo tyttö hänet nähdessään. \"Oletko\nsinä usein noin?\"\n\n\"Kirkolla ja vieraissa käydessä\", vastaa Uula.\n\n\"Entä miksikä nyt?\"\n\n\"Siksi, että meillä nyt on vieraita\", vastaa Uula totuudenmukaisesti.\n\nUula oli taitavasti kiertänyt kysymykseen kätketyn silmukan, ja tyttö\nmukristi tyytymättömästi alahuultaan.\n\n\"Osaatte te täälläkin\", sanoi hän, \"osaatte totisesti\".\n\n\"Mitä me osaamme?\" kysyi Uula.\n\nNyt tyttö antoi katseensa seurata metsän vihreyteen katoavaa valkeaa\njäkälikkökangasta ja huiskeli ahdistelevia sääskiä pois kasvoiltaan,\nantaen Uulan odottaa vastausta. Sitten hän äkisti kääntyi Uulaan päin,\nja taas Uulan mieleen tuli vertaus hiilloksesta.\n\n\"Luulin, että olit minua varten koristanut itsesi\", virkahti hän\nohimenevästi. \"Mutta mitäpä se olisi kannattanut.\"\n\nUulan täytyi punastua ja hämmentyä ja pusertaa esiin totuus.\n\n\"Olihan siinä vissiin sitäkin\", myönsi hän.\n\nNiin kuluu sitten tämä päivä ja yö ja huominenkin päivä, eikä\nNiilan-Uula saa mitään säällistä tehdyksi. Aurinko paistaa lekottaa\nkorkealla, paahtaen valkoista kangasta, sääsket pörräävät raukeina\nilmassa, ja metsän laidasta kantautuu pihamaalle havun ja valuvan\npihkan tuoksua jollakin tavoin sekaantuen kuivamassa olevain\nporonlihain hajuun.\n\nNiinkuin sanottu, ei Niilan-Uula saa mitään saaliista tehdyksi. Hänen\nnuori, kesytön verensä on joutunut liikkeeseen, ja hän kulkee ympäri\nsieraimet vavahdellen ja silmänympärykset vaikeina katsellen siniseen\nusvaan häipyvien tunturien huippuja. Pienempi venekin pitäisi tervata,\nmutta tervaamatta se tällä kertaa jää; aika kuluu vain istuessa ja\nodottaessa. Uula tuntee olevansa tilassa, jolloin pian voi ruveta\njoikaamaan, vaikk'ei ole nähnytkään pirtua.\n\n\"Siitä kai on pitkä aika, kun äitisi kuoli?\" kysyy se tyttö.\n\n\"Pitkä. Kuusi kesää. Hän oli Jouni Varangerin tytär\", vastaa Uula,\nsanoen viime lauseen ikäänkuin jonkunlaiseksi selitykseksi ja hienolla\nylpeydellä.\n\n\"Ja sinä kai olet tullut äitiisi?\"\n\nUulalla on suora nenä, pieni suu, taivaansiniset silmät ja naisellisen\npienet ja valkoiset kädet, viimeksimainitut muuten ominaisia koko hänen\nheimollaan.\n\n\"Niinhän ne sanovat\", vastaa hän kotvan kuluttua. Ja sitten jatkaa\nikäänkuin itsestään: \"Minun äitini oli niinkuin kuva.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", myöntää tyttö lämpimästi ja istuutuu lähemmäksi\nUulaa. \"Eikö sinulle koskaan heittäydy ikäväksi täällä?\"\n\n\"Ikäväksi!\" huudahtaa Uula. \"Tähän asti en ole osannut kaivata mitään.\nHyvä on niinkuin on.\"\n\nJa Uula yltyy kuvaamaan kesäistä tunturilla oloa ja talvisia retkiä,\nkäyntejä Norjan puolella ja poroerotusta, joikaamista ja laulua, ja\nvälillä pieniä matkoja isän kanssa seuroihin ja sananselitykseen ja\nkirkolle.\n\nTyttö katsoo itsensä oikeutetuksi kysymään, eikö Uulalla ole morsianta.\nUulahan tulee pian itse isännäksi.\n\nUula pusertaa huulensa yhteen ja katsoo eteensä. Hänelle on ajateltu ja\nhän itsekin on ajatellut Eerik Lensmanin Kadjaa. Mutta se on nyt vain\najateltu eikä hän puhu siitä mitään.\n\n\"Sattuiko?\" kysyy tyttö kuoppien ilmestyessä poskille.\n\n\"En minä sellaista ole ajatellut\", murahtaa Uula vähän kuin\nväkinäisesti. \"Ennättääpähän sitä, ennättää hyvinkin. Ja mitäpä te\nsillä tiedolla?\"\n\nTyttö hämmentyy, mutta hän on alamaista ja hyvin kirjansa lukenut\nja hän katsoo itsensä oikeutetuksi sanomaan viattomalle ja vähän\nharkitsevalle luonnonlapselle, mitä parhaaksi näkee.\n\n\"Omaa parastasi minä vain\", virkahtaa hän aivan kuin ohimennen.\n\"Tarkoitan, että sinun pitäisi saada hyvä emäntä.\"\n\nSitten tyttö taas menee tiehensä, ja hänen vartensa keinahtelee\nvallattomasti, mutta Uula jää paikalleen kuin naulittu, ja hengitys\nkulkee läähättäen. Aurinko on korkealla, sääsket surisevat\nsurunvoittoisesti, ja vesi pienessä joessa virtailee kuin väsyneenä\npitkästä matkasta.\n\nRakennusmestari Kylmänen, isä-Niilan huonemies, joka erinäisistä syistä\non paennut erämaahan ja elättää itsensä kaikenlaisella, — pienellä\nkaupalla, metsästyksellä, kalastuksella ja huoneitten salvamisella, —\nkulkee ohi.\n\n\"Ääh, Uula-vietävä!\" sanoo hän hienosesti tullen väkeville, joita on\nsaanut insinööriltä. \"Ääh, Uula-poika! Älä mieti suotta, älä mieti\nsuotta!\"\n\n\"Anna minullekin ryyppy!\" sanoo Uula äkisti, tuntien että hänen\najatuksensa sekoavat.\n\n\"En anna! Hullummaksi vain tulisi. Älä usko naisväkeen!\"\n\n\"Anna vaan. Rahassa maksan. Kaksinkertaisen hinnan.\"\n\n\"Hullu! Mikä viinakauppias minä olen. Kullakin omat murheensa.\"\n\nKylmänen lonkuttelee tiehensä Mutkaan päin. Asioilleen minne menee.\n\nMutta Uula jää istumaan paikalleen kiinteästi ja taukoamatta ajatellen\nElna-nimistä tyttöä, joka oli kuin taivaasta viskattu hänen tielleen.\n\nIllansuussa tulevat saattomiehet Mutanivan kylästä insinööriä hakemaan,\nneljä laukunkantajaa ja yksi, joka kuului olevan nuorempi insinööri,\npitkä, tummaverinen miehenroikale. Heti ensi näkemältä tuntee Uula\nvihaa miestä kohtaan ja pahoja aavistuksia. Pieni ja mitätön tuntee hän\nolevansa tuon pitkän roikaleen rinnalla.\n\n\"Lähdöksikö se nyt heti panee?\" kysyy isä-Niila.\n\n\"Lähdöksipä tietenkin. Yötä myöten on helpompi kulkea.\"\n\n\"Niinpä vainkin. Ei ahdista kuumuus.\"\n\nUula katselee ajatuksettomasti, kun vieraat säälivät tavaroitaan\nkokoon. Menoa se nyt on, menoa pitkiksi ajoiksi. Hänen sydäntään alkaa\nahdistaa, ja tuntuu kuin kurkkuun nousisi itkuntapaista.\n\nSuurin, kuivin silmin tarkkaa Uula pakkaamistoimitusta. Ei puutu, ei\npukahda. Tuntuu niinkuin pitäisi hänen jotakin puhua, sanoa jotakin\nleikkisää, niinkuin tapa on, mutta hän ei keksi\nmitään, katsoo vain, ja ajatukset tekevät mitä tahtovat. Se nuorempi\ninsinööri puhelee Elnalle, ja tämä vastailee, milloin ylimalkaisesti ja\nohimennen, milloin pysähtyen ja nauraa puuskahtaen.\n\nViimein Uula huomaamatta hiipii ulos. Ei tahdo olla sitä lähtöä\nnäkemässä.\n\nMutta samassa on siinä se tyttökin.\n\n\"Oikein ikävä täältä on lähteä\", sanoo hän.\n\n\"Aika on sentään kulunut niin hyvin.\"\n\nUulalla ei ole mitään sanomista.\n\n\"Aika on kulunut niin hyvin\", jatkaa tyttö ja naurahtaa sitten: \"Myönnä\npois, että sinunkin tulee ikävä!\"\n\n\"Mikä ettei tulisi\", tokaisee Uula karusti.\n\n\"Kas vaan, kun olet rehellinen. Mutta sillähän siitä pääset, kun tulet\nkatsomaan.\"\n\n\"Ei kehtaa.\"\n\n\"Kyllä kehtaa. Ja hyvästi nyt! Näkemiin!\" Hän tarttuu Uulan\nvastahakoiseen, tottumattomaan käteen ja puristaa sitä niin, että\ntoisen kasvoille nousevat veret.\n\n\"Et sinä osaa kunnollisesti puristaa kättä-, naurahtaa hän taas ja\ntarttuu molemmin käsin Uulan käsiin.\n\n\"Näin sen pitää tapahtua\", sanoo hän. \"Ja muista nyt sitten.\"\n\nUulasta tuntuu, kuin hän sulaisi siihen paikkaan. Silmiin nousee\nikäänkuin kimmeltävä verho, sydän takoo, ja kun hän havahtuu, on tyttö\npoissa ja edessä aurinkoinen, laakea pihamaa ja valkosalvoksinen talo.\nUula kirahtaa itsekseen ylläpitääkseen miehuuttaan ja kävelee sitten\nhitaasti poispäin, metsään.\n\nNeljässä päivässä ehtii siis tapahtua paljon asioita, ja tästä kaikesta\non nyt kulunut kaksi viikkoa. Ja aika on vieläkin sellainen, ettei\naurinko mene mailleen.\n\nNiilan pirtissä nukutaan, mutta poika, Uula, vaeltelee teillä, joista\nhän ei soisi jälkeenpäin mainittavan.\n\nHän on miettinyt ja palanut kaksi viikkoa, nyt hän vaeltelee, tosin\nlevottomuus sydämessä, mutta määrätietoisesti.\n\n\"Niinhän sinä kuljet kuin unissasi, poika\", oli isä sanonut.\n\nUula oli miettinyt, miettimästä päästyäänkin miettinyt. Mikä hän oikein\noli? Mitä hän suotta ajatteli ja vaivasi itseään? Jos joku arvaisi,\nniin nauraisi. Veneenkin oli Paulus jo ehtinyt tervata. — Mutta\najatuksistaan hän ei päässyt minnekään, vaan vietti unettomia öitä ja\nturtuneita päiviä.\n\nNiilan talosta vie kaltainen polku Mutanivan kylään. Pihamaalta\nse painuu kiveliöön, jota ei käsi eikä leimauskirves vielä ole\nkoskettanut, katkaisee sitten Sorkojan, jonka yli pääsee kahlaamalla,\nnousee vaaralle, pudotakseen heti Päiväsen niitylle, ja kulkee pitkin\ntunturin rinnettä, kunnes aavan ja metsikön takaa pilkistävät\nMutanivan talot.\n\nTätä tietä vaeltaa Uula Niilanpoika, milloin kiihkeästi ajatellen\nja kuvitellen, milloin havahtuen, milloin tahdottomasti kuin\nunissaankulkija. Hänen täytyi näillä tuntein kulkea tämä tie, että\nsekin oli suoritettu.\n\nTuntuu kuin suuri luonto olisi pysähtynyt katsomaan Uulan kulkua.\nAurinko on vetäytynyt jonnekin tunturin taa, se valaisee, mutta se ei\nlämmitä, sen olemassaolon tuntee, mutta paljain silmin sitä ei saata\nkatsella. Keskiyö on jo sivuutettu. Sääskien kesän kestävä surina\nsulautuu luontoon, korva on siihen jo niin tottunut, että se havahtuu\nvasta kun surina hetkeksi taukoaa. Puiden latvat kimmeltävät auringon\nvalossa, mutta maajalassa on kosteata ja tuoksuvaa, jotakin kalmalta\ntulevaa ja aavistelevaa.\n\nJa Uula painaltaa eteenpäin, luuvartinen leuku pompahtelee kupeella ja\nhelat välkähtelevät, kun\nauringonvalo aukeoilla niihin sattuu. Askeleet risahtelevat,\nrisut taittuvat, silloin tällöin sipaisee neljäntuulen lakki,\npunasinikeltainen, riippuvaa oksaa, ja kulkija vetää kärsimättömästi\npäänsä syrjään. Merkillisillä teillä kulkee Niilan perillinen.\n\nYksinäinen hairahtunut poro risahduttaa puita metsikössä. Uula havahtuu\nja kuuntelee, vaistomaisesti käsi tapaa leukunvartta, mutta silloin\ntömähtelevät ja napsahtelevat poronkoparat jo kaukana kankaalla, yhä ja\nalati edeten.\n\nYksinäinen poro pysähdyttää hetkeksi Uulan ja ravistelee hänen\najatuksiaan. Hän huomaa hommansa hulluuden, mutta jatkaa kuitenkin\nmatkaansa.\n\n\"Saahan tuota mennä\", sanoo hän itsekseen.\n\n\"Siihen ei kukaan pysty sanomaan mitään.\"\n\nSillä hänen silmissään väikkyy eräs kuva, joka kiihdyttää hänen\nvauhtiaan, ja hän on tuntevinaan erään kädenpuristuksen, joka\najatellessakin pyörryttää. Saahan mennä, kukaan ei ole kieltänyt. Mutta\nkäsketty on. Ylösnousun ajaksi hän ehtii perille, jos näin jatkaa.\n\nAurinko alkaa jo säteillä ja levittää lämpöä. Sääsket käyvät\nvirkeämmiksi ja ahdistelevat kasvoja ja käsiä, mutta Uula ei sitä\nhuomaa. Hän\nvain kulkee kulkemistaan niinkuin jonkun alkuvoiman liikkeellepanemana.\n\nMetsässä alkaa elää ja soida. Aamutuuli humisee puiden latvoissa,\nsiellä täällä alkavat linnut liverrellä, ja valo- ja varjopaikat\nkäyvät syvemmiksi. Tuntuu, niinkuin olisi seuraa, vaikka kulkeekin\nyksin. Päiväsen kohdalla ei seeskulkijan muisto vistota eikä herätä\nkaukaista kammoa. Sivuilleen katsahtamatta hän kulkee sen ohi. Hiukan\nsivu puolimatkan alkaa polku tehdä nousua tunturin rinteelle, nousee\nhitaasti, verkalleen ja kierrellen koivuvyöhykkeeseen ja jatkuu sitten\neteenpäin pysytellen vyöhykkeen ja kaljun rajoilla, tuontuostakin\ntehden pienen syrjähypyn puolelle ja toiselle.\n\nNäillä tienoin on matkamiehen tapa levätä, mutta Uulalla ei ole aikaa\nsellaiseen. Kenties siihen on syynä pelko, että matka keskeytyy, että\nhän siinä istuessaan alkaisi järkevästi harkita asioita. Tai kenties\nmuut vaistot, jotka vain toinen luonnonlapsi kykenee tajuamaan.\n\nUula jatkaa siis matkaansa. Raitis tuuli virkistää hänen hiestyneitä\nkasvojaan ja antaa lisää vauhtia hänen askelilleen. Minne hän katsookin,\nleviää vain silmänkantamattomia aapoja ja metsiä, jokiuoma tuolla\nja täällä, tuntureita,\njoista etäisimmät ikäänkuin häipyvät sinervään savuun.\n\nViimein hän saavuttaa korkeimman kohdan, polku alkaa hiljalleen\nviettää, ja kaukana etäisyydessä näyttää Mutaniva uivan päivänpaisteessa.\n\nSilloin Uula viimeisen kerran pysähtyy ja empii. Silmät harrillaan\ntuijottaa hän niittyjen keskellä välkähtelevää kylää ja vakuuttaa\nitselleen, ettei hänellä ole siellä mitään tekemistä. Mutta samalla\nkylän näkeminen häntä myöskin kiihoittaa ja hän tuntee, että vaikka\nhän onkin syöksymäisillään kuiluun, ei hän kuitenkaan saata olla sitä\ntekemättä. Vielä tunti, kenties hiukan enemmän, ja hän saattaa nähdä\nsen tytön ja haastella hänen kanssaan.\n\nUula ei rupea erittelemään, mikä tunne se on, joka juoksuttaa häntä\npitkin metsiä, ja tuskinpa hän osaisi sitä tehdäkään, mutta kun hänen\non pakko mennä, niin hän menee. Kylläpähän sitten selviää.\n\nMutanivan kylässä ovat aikaisimmat jo jalkeilla, ja Uula pakottautuu\nhuolettoman näköiseksi, kun saapuu kylätielle ja lähestyy taloja.\nInsinööri kuuluu asuvan Keski-Mellassa.\n\n\"Aikaisinpa sitä Niilan-Uulaa pyöritellään\",\nsanoo kahvinkeittopuuhissa oleva emäntä, kun Uula asettuu penkille.\n\"Yötä myötenkö tulit?\"\n\n\"Yötä.\"\n\n\"No mikä se niin juoksutti?\"\n\nUula ei vastaa. Yksi ja toinen mies ilmestyy rankisesta ja alkaa\näänettömänä kenkiä.\n\nViimein Ville, talon poika, saa itsensä valmiiksi ja sytyttää tupakan.\n\n\"Niin että sulhasmiehenäkö se Uula oikein\", sanoo hän hymyillen ja\nvetää pitkän sauhun.\n\nUula punastuu korvalehtiä myöten, murahtaa jotakin ja katselee\nkenkiensä kärkiä, mutta emäntä purskahtaa nauramaan.\n\n\"Mikäpä siinä on\", puhuu hän sitten, \"vaikk'ei se insinööri taida siitä\noikein tykätä\".\n\nUula kuuntelee joka hermo vireessä, ja hänen sisimpäänsä hiipii\nhiljainen ilo.\n\n\"Tyttö täällä vikisi ja valitti sitä ikäväänsä” jatkaa emäntä tietämättä\nUulan mielenailahteluista, \"vikisi ja valitti, kun ei ollut\nsamanikäisiä, — mistäpä niitä, kun kaikki meidänkin pojat linjalla,\n— mikään ei kelvannut, ja viimein insinööri kyllästyi ja antoi\nmetsäherran mukana palata veneellä alas. Toissa päivänä kai se oli tai\nmaanantaina. Sanoi se röökynä, että teillä oli kuulemma niin mukava\nolla, mutta insinööri\nsanoi, että kyllä hän ne konstit tuntee vanhastaan.\"\n\nSiinä nyt istui Uula Mellan pirtin penkillä. Kahvi kuohuu yli,\nsekoittaen lemullaan ummehtuneen hien hajun, ja aurinko paistaa\nkorkealla.\n\n\n\n\nSUURTEN JOKIEN VARSILTA\n\n\nJokihulluutta.\n\nKevätaurinko sulattelee jo talven lumia, räystäät tippuvat, pihamaille\nmuodostuu pieniä pälvipaikkoja, ja lumipeitteisellä, jäätyneellä joella\nkuultaa lumen alta esiin sininen.\n\nIlmassa on kevään uhoa ja lemua, auringonpaisteinen seinä hohtaa\nlämpimältä, metsän havut tuoksahtelevat kaukaisesti, sulava lumi\nvälkkyy ja kimmeltää vaarojen laella auringon hohteessa. On kevättä ja\non uhoa, kerrakseenkin. Mutta pihamaa ja ometan tienoo alkaa näyttää\nikävän likaiselta ja ruskealta, pieninkin jalan askel jättää ruskeahkon\njäljen valkoiseen lumeen, ja lannan haju sekaantuu voimakkaasti kevään\npuhtaisiin lemuihin.\n\nKörkön Heikki, kaksikymmenvuotias, astuu pirtin portaille uudet\npieksusaappaat toisessa ja tervapötsikkä toisessa kädessä. Portailla hän\nhetkeksi pysähtyy ja siristää silmiään, sillä auringon valo on\nodottamattoman voimakas, mutta sitten hän istuutuu ja alkaa tervata\nsaappaitaan.\n\nTerva tuoksuu, aurinko paistaa, ja viimein Körkön Heikki alkaa\nitsekseen hyräillä.\n\n— Lähden minä, lähden vaikka mikä olisi, ainakin täksi kesäksi, —\najattelee hän. — Sittenpähän on sekin nähtynä.\n\nAjattelee vähän niinkuin uhmamielisesti, sivelee taitavasti tervaa\nensin teriin, sitten varsiin ja hyräilee tervatessaan. Mikä on, ettei\nsaisi lähteä, rahaakin tulee, eikä raha koskaan pahaa tee. Saattaa\ntapahtua, että sitä Körkössäkin vielä tarvitaan.\n\nTouhussaan ei Heikki huomaa, kuinka isä, karkeasänkinen,\nmatalakasvuinen, ilmestyy hänen taakseen pirtin ovesta, painaa lakin\nsyvemmin otsalleen ja katselee poikansa puuhia.\n\n— No sinä vain puuhaat sitä lähtöä? — kysyy hän viimein.\n\nHeikki vavahtaa, mutt’ei keskeytä työtään.\n\n— Niin, — vastaa hän, — mikä siinä sitten olisi.\n\nIsä lähtee kävelemään tallia kohti.\n\n— Kiire sinullakin on synnin teille, — virkahtaa hän mennessään, —\naivan niinkuin ei sitä\nkaiken maailman pahuutta ennättäisi vähemmälläkin oppia...\n\nHeikki ei vastaa mitään eikä rupea mielessäänkään kumoamaan\nisänsä sanomia. Koko kevättalven on hän kuullut puhuttavan maailman\nriettaudesta ja pahuudesta, kuullut siitä asti kuin joelle lähdöstä\nensi kerran tuli kysymys. Alussa se puhe oli hiukan vaivannut, ja\nhän oli pitänyt haluansa joelle synnillisenä ja häpeällisenä, mutta\nvähitellen oli alituinen puhe ja saarnaaminen ruvennut antamaan vain\nlisää virikettä mielihalulle.\n\nSynnintuntoa, seurojen pitoa, liikutuksiin tulemista, saarnaamista ja\nsyntien anteeksi todistamista, — kerkesipähän niitten kanssa sitten\ntaas talvella.\n\n— No, ei nyt sellaisia!\n\nHeikki vavahti, huomatessaan ruvenneensa mielessäänkään arvostelemaan\nasioita, joiden ympärillä lepäsi pyhyyden ja koskemattomuuden sädekehä.\nKörkön vanhempi Heikki, isä, oli lestadiolainen ja suuri saarnamies...\n\n\u003Ctb>\n\nAurinko paistoi, lumi suli, terva tuoksui.\n\nHalu joelle oli tullut oikeastaan jo tammikuulla, puheen ollessa yhtiön\nsuurista ensikesäisistä uitoista.\n\nJokkalan vieressä oli lanssimaa, ja siihen oli pitkin talvea vedätetty\nvaltavia tukkiläjiä. Jokkalan pojat puuhasivat kaikki joelle lähtöä.\n\n— Lähde mukaan, — oli Jokkalan Kunnari yht’äkkiä sanonut.\n\n— Mitäpä minä siellä, kotonakin tarvitaan...\n\n— Tarvitaan!\n\nJokkalan Kunnari oli ollut vähän viinoissa ja lyönyt nauraen olalle.\n\nMitäs hiivattia! Lähdet mukaan vain, rahan sinä saat niinkuin muutkin.\nJa me kun sanomme, että tässä nyt on sitten se Körkön Heikin ainoa\npoika, jätkänä niinkuin mekin, niin sanon minä, että ovet on auki\nröökynää myöten...\n\nOli tuntunut pientä vihlaisua sydänalassa, pientä huimausta, ja\nmielikuvitus oli alkanut toimia.\n\nMitä nuo nyt kotonakin sanonevat...\n\n— Arvaa kai sen jo ulkoakin. Mutta kyllä sinä ennätät seuroissa istua,\nkilvoitella ja olla synnintunnossa talveltakin. Ja toisekseen on isäsi\nsiksi rahantunteva mies, että kun muutaman satasen tuot kotiisi, niin\non naama hyvinkin mujullaan.\n\nOh perh... Olihan siinä sekin puoli, eihän tuonne pelaamaan ja\nmenettämään mennyt, vaan ansaitsemaan. Eikä mielikuvitus siitä asti\nantanut rauhaa.\n\n\u003Ctb>\n\n— Etteiköhän olisi viisainta, että vielä kerran miettisi asiaa.\n\nIsä oli nyt palaamassa tallista ja seisahtui, ennenkuin nousi portaille.\n\n— Mitäpä hänestä enää miettii. Koko talvihan siitä on puhuttu.\n\nIsä ei rupea väittämään vastaan, ottaa tervaamattoman saappaan,\ntarkastelee sitä arvostellen joka puolelta, suoristaa viimein varren\nja katsoo suoraan suusta sisään. Sitten hän viskaa saappaan takaisin\nportaalle, huokaisee ja alkaa mennä sisään.\n\n— Tiedä niistä ansioista ja tienesteistäkään, — sanoo hän portaiden\nyläpäähän päästyään, mikä tulee, se meneekin.\n\n\u003Ctb>\n\nKörkön Heikki ei kuule isänsä sanoja, tai jos kuuleekin, niin ei ole\nkuulevinaan. Kyllä kai sitä juttua riittäisi, loppumattomiin, ja aina\nuusia metkuja, koukkuja ja käänteitä. Kun on mennäkseen, niin menee,\nsittenpähän näkee mitä tulee.\n\nHeikki on jo tuudittautunut siihen ajatukseen, että ennenkuin huominen\nilta hämärtää, niin lähtö tulee. Ei siinä enää auta mikään. Nyt hän\nviimeistelee itseään, tervaa vasiten teetettyjä saappaitaan...\n\nVeret ovat käynnissä, mielikuvitus askartelee. Hän on rehellinen\njätkä, hänellä on sininen pusero, sinnihousut ja tuppihoito vyöllä,\neikä kukaan tiedä, että hän on Körkön Heikin ainoa poika. Jokivarsi,\ntuntematon, selittämätön, monikymmenpeninkulmainen, on tulvillaan\naavistamattomia mahdollisuuksia. Lauantai-iltana lyö kasööri viikon\ntilin kouraan: \"Siin' on, mene pitämään sabattiasi...\" — Joella, siellä\non ilma täynnä aavistuksia ja mahdollisuuksia, tänään ei voi sanoa mitä\nhuomenna tulee, aamu ei tiedä illasta. Mies on vapaa vaikka lentämään\nniinkuin taivaan lintu.\n\nEttäkö työ olisi raskasta ja ettäkö usein saisi kokea märkyyttä ja\nvilua! Kestäväthän sen muutkin, onhan öitä ja lomahetkiä välissä ja\nonhan, lopuksi, kesän kuluessa sentään enemmän auringonpaistetta kuin\nsadetta. Iltaisin, illan viiletessä, on kyläpaikoissa tanssia ja\nhanurinsoittoa, joku tyttö voi ohimennen vilkaista häneen: \"Siinä on\nKörkön Heikki... On kuultu puheita...\"\nNiinpä on, Körkön Heikki se on, ja tanssin lopusta auringon nousuun, —\nniitä seikkoja ei kukaan vielä ole selvitellyt.\n\nKuta vapaammin Körkön Heikki antaa mielikuvituksensa lentää, sitä\nenemmän hän innostuu ja kiihtyy, ja haluun joelle sekaantuu lopulta\njotakin vavahduttavaa, melkein tuskallista ja pelonsekaista. Hän\nei rupea vertailemaan Körkön ummehtunutta, mutta turvallista ja\nkodinomaista ilmakehää niihin tuntemattomuuksiin, mitkä ovat\nodottamassa: edellinen tunnetaan jo liiankin hyvin, jälkimmäinen\nviettelee tuntemattomuudellaan...\n\n\u003Ctb>\n\nSeuraavana aamuna isä ottaa vielä kerran asian puheeksi. Pirtin\nulkonaisessa elämässä ei mikään osoita, että jotakin tavallisuudesta\npoikkeavaa on tekeillä, ja uudessa asussaan tuntee Heikki itsensä\nhiukan orvoksi ja yksinäiseksi, tunne, joka melkein sivuaa häpeilemisen\ntunnetta. Mutta se on vain sivutunne, joka ohimenevänä välähdyksenä\nnostaa päätään, valtatunne vetää kirkolle, sinne, missä on liikettä ja\nelämää. Kunhan tästä nyt onnellisesti pääsisi taipaleelle.\n\n— Se on sitten ensimmäinen kerta, kun Körköstä ruvetaan jätkäksi, —\nsanoo isä.\n\nOllaan syöty aamiainen ja juodaan kahvia. Heikki ei vastaa mitään.\n\n— Ja kun ei mitään puutu, — jatkaa isä. — Kotonakin töitä yllin\nkyllin...\n\n— No eihän tuonne iäksi, jos kesäksi, — vastaa Heikki.\n\n— Mikä pakko sinne on kesäksikään!\n\nEi osaa Heikki selittää. Paras, kun nousee ja lähtee mahdollisimman\npian. Ja hän rupeaakin hiljalleen ja muina miehinä säälimään kokoon\ntavaroitaan. Mitäpäs tässä kaiken lopuksi: kyllä kai sen jokainen\narvaa, ettei Körkön poika pakosta...\n\n— No, hyvästi nyt sitten, — sanoo hän.\n\n— Tuota... etkö sinä hevosta? — kysäisee isä melkein kuin hätäytyneesti.\n\nNyt Heikki-poika naurahtaa keveästi.\n\n— Mitäpä tuolla hevosellakaan, jätkämies, — vastaa hän hilpeästi. — Saa\nsitä jalkaisin sieppoa pitempiäkin taipaleita...\n\n— No niin sitten, — murahtaa isä, keventyneesti hänkin. — Omasta\nhalustasi menet, kun menet. Mutta saatpa välillä koettaa muistella,\nettä aikaa seuraa iankaikkisuus ja että yksi silmä seuraa kaikkia\nmeidän edesottamisiamme.\n\nHeikki painelee talvitietä kirkolle päin. Alussa on mieli apea, mutta\naskel askeleelta, kuta kauemmaksi kodista tullaan, se kevenee, ja\nkun illalla tulet alkavat näkyä kirkonkylästä, on hän kuulevinaan\nensimmäisten tukkilaislaulujen soivan korvissaan.\n\nMutta kotiinjäänyt isä tuumiskelee itsekseen, että on sitä hulluutta\nmonenlaista. Rantamaissa kuuluvat poikaset joskus saavan hullutuksen\npuoliväkisin mennä merille, täällä ne yhtä väkisin pyrkivät tukkijoelle.\n\nJa useimmiten ajaa routa porsaan kotiin.\n\n\n\n\nKohtaus joella.\n\n\nHerran pojat sentään, kuinka kansakoulun läpikäyminenkin voi tehdä\npaljon asiaa! Niinkuin tämänkin Ojajärven Heikin kohdalla. Viime vuonna\ntavallinen jätkä, nyt kymppi, oikein sellainen konttorikymppi, joka\nnostaa suoraan konttorista palkkansa tai jolle se lähetetään suljetussa\nkirjeessä puulaakin muun postin mukana.\n\nKirkkoniemen rannasta on laiva lähdössä Lusman kylään, ja Heikki on\nmenossa työmaalleen, jollekin suvannolle Javaruksen tienoilla. On saatu\npieniä ohjeita konttorista ja nyt sitä ollaan menossa. Ei ole toista\ntyönjohtajaa paikalla, mutt’eihän siellä olekaan kuin parikymmentä\nmiestä.\n\nLaiva on siis lähdössä ja irtaantuu vähitellen laiturista.\nLauantai-illan aurinko paistelee, ja laivalla on herroja. Siinä on\nkirkonkylän\napteekkari ja siinä on metsäherra rouvineen, siinä on\nkansakoulunopettaja prässätyissä housuissaan, ja siinä on pitäjän\napupappi. Ja sitten siinä on liuta kauniita, nuoria naisia. Apteekkari\non rakennuttanut majan Vartiosaareen, kaksi peninkulmaa kirkolta, ja\nsinne kai nyt ollaan menossa. Nauretaan, ilakoidaan ja joku hyräilee\nlaulunpätkää. Sitäpaitsi laivassa on joukko tavallista kansaa, kirkolla\nkäymässä olleita talollisia emäntineen, jotka Lusmankylästä jatkavat\nmatkaansa veneillä.\n\nNyt laiva jo kyntää jokea vastavirtaan, ja ihmiset alkavat ryhmittyä.\nHerrat pysyvät kiinteästi yhdessä, ja talolliset pitävät pientä\njuttelua piippujen kärytessä. Emännät availevat nyyttejään ja alkavat\nsyödä.\n\nHeikillä on yllään uuden uutukainen sadetakki, jaloissaan äsken\nostetut pieksut ja valkoluinen iso H-kirjain, markkinakojusta\nostettu, rintapielessään. Se on korea, monikoukeroinen H ja täydentää\noivallisesti kiiltävää selluloidikaulusta ja kirjavaa kravattia.\n\nJa onpa Ojajärven Heikki muutenkin varustettu. Hänellä on\nseitsemäntuhatta markkaa palkanmaksurahoja vasemmassa povitaskussaan ja\nvähän aloitettu pullo oikeassa. Tuli vähän ryypätyksi Siljanterin, sen ukkoherran, kanssa ennen lähtöä.\n\nJumaliste, kyllä se elämä sentään on elämää. Viime vuonna tavallinen\njätkä, tuollainen joka oksalla kasvava huithapeli, tänä vuonna\nkonttorikymppi. Ja kun hän panee työt sujumaan, niin ensi vuonna\nsaattaa olla ukkoherra. Hän on semmoinen poika, että hänen sakissaan\nsouvit sujuvat kuin rasvattu. Ukkoherra, se on melkein kuin hosmestari,\nvähän parempikin, ei kenelläkään ole niin paljon komennettavia kuin\nukkoherralla. Siljanterillakin alun viidettäsataa.\n\nOjajärven Heikin kasvot punoittavat ja silmät kiiluvat; tavallisissakin\noloissa hän tarkoin tuntee oman arvonsa, nyt hän tuntee sen vieläkin\nparemmin. Ei ole tarvinnut hänen muistikirjoistaan sanoa, että ne ovat\nsuttuisia, töhryisiä ja ettei hänen kraapustuksistaan vietäväkään ota\nselvää. Siljanterikin juuri äsken sanoi konttorissa puhuttavan, että\nOjajärven muistikirjoja katselee oikein hauskuudekseen. Hm! Lieneekö\nSiljanteri itsekään käynyt muuta kuin rippikoulun. Ylennyt vaan, kun on\nollut kauan aikaa puulaakissa, oppinut hyvin tuntemaan asiat ja osaa\ntehdä itsensä krööniksi herrojen edessä.\nNo, onhan se mies, Siljanterikin, mutta kun hänkin, Ojajärven Heikki,\noppii tarkemmin ja perinpohjaisemmin tuntemaan asioita, niin silloin\naletaan uusi virsi.\n\nHerrojen ryhmä alkaa laulaa, ja opettaja huitoo pitkillä, laihoilla\nkäsivarsillansa.\n\n\"Mikähän se tuokin luulee olevansa\", ajattelee Ojajärven Heikki,\npomo, katsellen opettajan huitelemista, \"tavallinen hoikkasääri,\nnälkäpalkkainen...\"\n\nJa kun laulu loppuu, alkaa hän taputtaa käsiänsä. Ilman vain,\npiruuksissaan! Mutta häneen yhtyy yksi ja toinen, ja opettaja kääntyy\nja kumartelee.\n\n\"Kyllä täällä osataan ja tiedetään\", miettii Heikki ja tuntee tulleensa\njollakin tavalla lähemmäksi herroja.\n\nVaikka olihan sitä sen puolesta oltu lähellä muutenkin. Kerrankin oli\nmetsäherra saattomiehensä kanssa tullut jokirantaan, juuri työmaan\nkohdalle. Yli piti päästä, ei venettä missään eikä auttanut metsäherran\nmuu kuin lakki kourassa tulla Heikin luo, jonka näki valvovan työtä.\n\"Voisikohan päästä teidän veneellänne toiselle puolelle?\" Heikki oli\nvilkaissut metsäherraan ja sitten huutanut sumalla puuhaaville miehille:\n\n\"Hei! Soutakaa tämä herra yli!\" — Mutta eipä ollut metsäherra nyt\nnäkevinäänkään ja kuitenkin taitaisi kuipotella siellä vieläkin, ellei\nhän olisi antanut — hm — määräystä miehilleen, että soutakaa tämä herra\nyli.\n\nJa kun kaikki kävi ympäri, niin ei se metsäherrakaan mikään\ntaivaankaato-pomo ollut. Kruununtorppareita ja leimausmiehiään minkä\nkomensi, mutta kun joutui yhtiön kanssa tekemisiin, niin oli oksat\npoikki niinkuin suutarin joulukuusesta. Jos puulaaki jätti puut\nostamatta, niin kruunu otti rahansa mistä sai. Ei sitä veroistakaan\nkovin paljoa kerry. Mutta siellä se vain istui metsäherrakin, niinkuin\nmikäkin äksän merkki, posket pököllään.\n\nYksitellen ja vähitellen Heikki mielessään luokittelee ja lajittelee\nkoko herrasakin naisineen ja tulee siihen johtopäätökseen, etteivät he\nole ihmistä kummempia. Apupappi asuu nöyrästi pappilan vinttikamarissa,\nja ellei ihmiskunta sairastaisi, niin tuskinpa apteekkarin auttaisi\nmuu kuin vetää hampaat naulaan. Ja heidän naisensa, — mikä talontyttö\ntahansa voi vetää päällensä yhtä koreat vaatteet ja yhtä ruusuiset\nrimssut, jos vain tahtoo. Niin että turhia pöyhistelevät ja tekeytyvät\nmuita paremmiksi.\n\nLaiva mennä juksuttelee hiljaa eteenpäin, sivuutetaan Niemenkylä,\nsivuutetaan viimeiset talot, ja jokiranta alkaa käydä asumattomaksi.\nSilloin Ojajärven Heikki muistaa, että laivan koneenkäyttäjä on\ntuttava, ja painuu konehuoneeseen.\n\n\"Saako tässä sinun paatissasi enää kahvia ollenkaan?\" kysyy hän.\n\n\"Saa kyllä\", vastaa Lomsteri, koneenkäyttäjä, \"menet vain salonkiin\".\n\n\"Niin, on mulla korkeimman taksan piletti.\"\n\n\"Niinpä tietenkin\", myöntää Lomsteri asianymmärtävästi.\n\n\"Joo, vaikka muut ne parhaita paikkoja pitävät kuin omiaan. Kelpaisiko\nsulle konjakki?\"\n\n\"Älä kysykään!\"\n\nJuttu alkaa luistaa. Lomsteri on sitä mieltä, että jos tuosta\nherrajoukosta ottaisi kenen tahansa ja panisi vaikkapa vain esimerkiksi\nkäyttämään tätä konetta, niin siihen jäisi.\n\n\"Siihen jäisi\", vahvistaa Heikki. \"Paitsi apteekkari ehkä, sillähän on\nmoottorivene.\"\n\n\"Särkenyt kai se on senkin, kalliin mööpelin, osaamattomuutensa vuoksi.\nSillä kai se muuten majallensa reisailisi eikä tällä.\"\n\nNiin loppuu äkkipikaa Ojajärven Heikin\nkonjakki, ja pullo pistetään tarvekalulaatikkoon. Olkoon nyt siellä\nmuistona. Ja Heikki päättää mennä kahville.\n\n\"Paina nappia vain, niin kyllä tulee!\" neuvoo Lomsteri. \"Ja morjes nyt\nvain ja kiitoksia. Kylläpähän joskus kostan.\"\n\nHerrassakkikin on kokoontunut salonkiin ja juo parhaillaan kahvia.\nHeikin keinuva saapuminen herättää hetken hiljaisuuden, mutta sitten\njatkuu puhelu niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Heikkiä tämä\nloukkaa, hän lyö lakkinsa samettipenkkiin ja tervehtii kovalla äänellä.\n\n\"Päivää!\"\n\nApteekkari vilkaisee häntä ohimennen, apupappi tuijottaa hiukan\nkauemmin, metsäherra ja opettaja kohauttavat lakkejaan ilman muuta,\naivan kuin tyhjälle, joka ei heitä suuresti liikuta. Ja taas jatkuu\nkeskustelu. Naiset kuiskailevat keskenään, ja yksi nauraa tirskahtaa.\n\n\"Siellä on kaunis ilma\", sanoo Heikki, \"oikein hyvä matkailma\".\n\nVain koneen jynkytys häiritsee hiljaisuutta. Heikki on huomaavinaan,\nkuinka herrat vilkuilevat toisiaan salavihkaa.\n\n\"Työ-ilma on erinomainen\", jatkaa hän. \"Eivät pyydä miehet rokulia.\"\n\n\"Eikä rokuli rahaa teekään\", vastaa metsäherra asiallisesti, vaikka\nnähtävästi vasten tahtoansa.\n\n\"Ei. Hosmestari sen hyvin tietää, joka itsekin joskus on jätkien\nkanssa tekemisissä. — Tuota, — enkös minä kerran Ilusjoen alajuoksulla\nsoudattanut hosmestaria yli?\"\n\n\"Taisi olla. Minä jo vähän muistelin naamataulusta, että tuttu on mies.\"\n\n\"Joo, minähän se olin. Taisi loppumatka mennä hyvin?\"\n\n\"Mikäs siinä, kun hyvin alkuun pääsi.\"\n\n\"Olisi hosmestari saanut ilmaisen kyydin ensimmäiseen kylään asti, kun\nolisi hoksannut tahtoa. Ja pian se olisi käynyt, kyllä minun jätkäni\nosaavat soutaa.\"\n\n\"Saako niitä niin vain yksityisasioissa soudattaa? Vaikka\nkiitollinenhan minä olisin ollut, jos olisin saanut kyydin vaikkapa\nmaksustakin.\"\n\n\"Kyllä saa. Se on niin, että jätkän on pakko tehdä mitä käsketään.\"\n\n\"Niin kai se on.\"\n\n\"Joo. Nykyajan työmies ei tarvitse muuta kuin kuria. Ja jämttiyttä.\nSiinä se on.\"\n\nHerrat kuuntelevat, ja naiset kuuntelevat myöskin. Joskus keskenään\nvähän supisevat.\n\nMutta opettaja hymyilee ja on ivallisen näköinen. Mitä vimottaa,\nköyhäkaula? Pitääkö hänen mennä ja lyödä lompakkonsa sen nokan edessä\npöytään ja sanoa, että \"siin' on, haista köyhä rahaa!\" Taitaisi\nvähemmän silloin virnistellä. Mutta olkoon rauhassaan, senkin raukka.\n\nHeikki saa kahvinsa, ja herrat menevät salongista ulos. Tuskin ovat he\nsulkeneet oven jäljessään, kun jo purskahtavat äänekkääseen nauruun.\nMutta Ojajärven Heikki ei sitä huomaa. Hän juo tyytyväisenä kahvinsa ja\najattelee, että pitipä kohdella kuin vertaista. Metsäherrankin, vaikka\nniin istui posket pököllään. Ei tässä auta kruusailla, jos haluaa pitää\nsilmänsä auki.\n\nMutta, saakeli, eikö nyt olla Javaruksen selällä. Eikä puulaakin\ntuttua, punakeulaista venettä vastassa, vaikka selvästi sovittiin tästä\npäivästä.\n\nKasvot hohtaen ryntää Heikki horjuskellen kannelle. Ahaa, ne ovat\ntuolla ylempänä. Katsotaanpa, kuka täällä on herra, oikein lopuksi\nse, jolla on vähän käskemistä. Heikin koko olento vapisee innosta,\njännityksestä ja odotuksesta. Viimein on vene melkein kohdalla.\n\nSilloin hän vilkaisee ympärilleen, menee perämiehen luo ja sanoo\narvokkaasti, mutta niin, että kaikki lähellä olevat kuulevat:\n\n\"Pysähdyttäkää kone. Minä jään tähän.\"\n\nJa kone pysähtyy. Katsokaa vain, kuinka koreasti pysähtyykin.\n\n\"Näkemiin nyt sitten, kapteeni!\" sanoo Heikki perämiehelle ja menee\nlaidalle tehden uljaan eleen kädellään veneeseen päin.\n\nVene, kahden hengen soutamana, alkaa hiljaa lähestyä.\n\n\"Nopeammin!\" karjaisee Heikki.\n\nMutta jätkä ei anna komentaa itseään eikä airojen tahti muutu. On\nennenkin ehditty kohtusoutamisella ja täytyy ehtiä nytkin.\n\n\"Kiiruhtakaa!\" karjaisee Heikki toisen kerran.\n\nEi nytkään tahti muutu. Toinen soutajista alkaa päinvastoin korjata\nhankavitsaa ja peränpitäjä nostaa melan vedestä. Heikin ympärille\nkokoontuneiden ihmisten huulilla alkaa karehtia hymy, ja joku\nTapaninkylän isännistä naurahtaa:\n\n\"Eivätpä ne oikein ole tietääkseenkään.\"\n\nNyt Heikin sisu alkaa kiehua, naama käy kravunpunaiseksi, hän vie\nkätensä torveksi suunsa eteen ja huutaa silmät pullollaan:\n\n\"Jumal'aut, jos ette, roikaleet, pääse nopeammin liikkeelle, niin\nsaatte tilin kouraanne joka sorkka.\"\n\nEi tahti nytkään muutu, ja ympärillä-olijat ovat yhtä iloisemman\nnäköisiä.\n\n\"Pirun orjat\", sanoo Heikki kuin anteeksi pyydellen miestensä puolesta,\n\"niiden täytyy saada lisää opetusta\".\n\nKukaan ei vastaa mitään. Vihdoin vene laskee laivan kylkeen, ja kumea\nääni sanoo veneestä:\n\n\"Kompuroihan alas sieltä.\"\n\nTukahdutettu naurunräjähdys, ja Heikkiä aletaan soutaa pois. Veneestä\nhän vielä huiskuttaa nenäliinaansa laivaan päin, ja ehkäpä joku\nvastaakin.\n\n\"Se oli morski mies!\" sanoo apteekkari.\n\n\"Että se uskalsikin\", ihmettelee joku naisista.\n\n\"Olkaa varmat siitä\", lopettaa metsäherra, joka tuntee jätkänsä,\nrauhallisesti, \"olkaa varmat siitä, että hän vielä tänä iltana saa sen\nkurituksen, jonka tarvitseekin\".\n\n\n\n\nMikko Puuperä.\n\n\nMikko Puuperä, — mies, josta kaikki puhuvat, mutta jota kukaan ei\nole nähnyt, mies, joka samalla kertaa on suuri hyväntekijä ja suuri\npahantekijä, mies, joka on nostanut monta, mutta kaatanut vielä\nuseampia. Muualla hänen nimensä saattaa olla mikä tahansa, suurten\njokien varsilla ja napapiirin tuolla puolen hänet tunnetaan Mikko\nPuuperän nimellä.\n\nSinä ihmettelet, kuinka Hokkas-Nikoteemuksella, puulaakin pomolla, on\nollut varaa hankkia itselleen tuollainen komea talo. Eihän hän ollut\npuulaakin palveluksessa kuin vajaat viisitoista vuotta, eikä suinkaan\npuulaakikaan mitään ylettömiä palkintoja ja palkkoja maksa. Ei sillä\nollut perinnöistä tietoa, köyhän ämmän poika se oli ja akka samaa maata.\n\nNäin sinä ihmettelet, ja kuuntelija kuuntelee\nsinua mielenkiinnolla ja hartaudella. Sitten hän ruiskauttaa pitkän\nsyljen, vilkauttaa silmiään ja sanoo:\n\n\"Lykästäähän se muutamia, joo.\"\n\nJa vähän ajan kuluttua hän lisää:\n\n\"Eiköpä tuota liene Mikko Puuperä suurimmaksi osaksi koiville\nauttanut.\"\n\nJonka jälkeen hän kävelee tiehensä.\n\nTänä keväänä näet miehen kävelevän turkeissa ja simseteissä. Henki\ntulee vähän viinalle, sikari savuaa suussa, ja muistikirja pistää esiin\nturkin taskusta. On siinä kävelijää kerrakseen ja sopiikin kävellä, ei\nsitä jokainen mies tuollaisia varusteita ylleen vedä. Ja miehen koko\nolemuksesta kuvastuu suuri itsetyytyväisyys ja rauha: ollaan puulaakin\npomoja, toistaiseksi kyllä siitä pienemmästä päästä, ja mukava on olla.\n\nMutta ensi keväänä, kun hän tulee vastaasi, on hänen olemuksensa hiukan\narveluttava. Henki tulee kyllä nytkin viinalle, mutta suupielessä ei\nenää käryä sikari, vaan siinä roikkuu paperossi, ja jaloissa saattavat\nolla sikarilaatikot, sillä patiinit on menetetty hoitopelissä tai\n\"syykvetissä\". Eikäpä ole tietoja turkeista, ulstereista ja muista\nprameuksista, hyvä, kun takinreuhka päällä ja lossituvassa saatu\nlihaliemiannos vatsassa.\n\n\"Kuinka\", kysyt sinä närkästyneenä, \"tällainen muodonvaihdos on\nmahdollinen?\"\n\nEikä sinun nytkään tarvitse odottaa selitystä. Selityksenantaja\nsiirtelee kyllä hiukan jalkojaan, siirtääpä vielä pikanellinkin\ntoisesta poskesta toiseen, tarkastelee maata ja vaaroja ja tarkastelee\nvielä taivaan merkkejäkin, mutta selittää joka tapauksessa.\n\n\"Joo\", sanoo hän, \"se on niin, että kaipa hänenkin oli hyvä olla\npuulaakissa ja hyvä kai hänellä oli palkkakin, mutta enemmän teki\nmieli. Nähkääs kun sitä pitää pelata herraa. Ja sitten tuli Mikko\nPuuperä ja hän sai lähteä kävelemään. Eivät viitsineet nostaa juttua,\nsumma kun oli niin pieni...\"\n\n\"Kuinka pieni se sitten oli?\"\n\n\"Mitä lienee ollut, tuhannen, toista. Mitäpä se sellainen puulaakin\nvaroissa.\"\n\nKas siinä meillä sankari, tässä Mikko Puuperässä. Tänään hän esiintyy\ntäällä, huomenna tuolla, kaataen ja nostaen, kaataen ja nostaen.\nPuulaakit yrittävät valvoa, ettei hän saisi esiintyä, mutta hän\nesiintyy kuitenkin. Sillä silloin kun luotiin yhtiö ja yhtiölle\ntilinmaksukirjat, silloin myös luotiin Mikko Puuperä. Joskus hän on\nosoittanut taipumusta siirtyä valtiolle,\nmutta toistaiseksi se on jäänyt. Mikko Puuperällä on suurempi ja\nkiitollisempi työmaa yhtiöllä.\n\nNäin tapahtuu muutamana kauniina heinä; kuun päivänä latvajoen\nkaukaisimmalla työmaalla, tilinmaksupäivänä muuten. Kirjat ovat\nvalmiit, rahat valmiina, ei muuta kuin ala maksella. Mutta juuri\nratkaisevalla hetkellä ilmestyy joku konttorin läheteistä ja seuraa\npalkanmaksua. Jopa jotakin: neljä miestä näkyy antavan palttua\npalkalleen. Se on kovin ihmeellistä \"Missä nämä neljä ovat?\" kysyy\nlähetti.\n\nSelitetään, että ne ovat muualla nyt, tällä kertaa. Mutta kenties\nhuomiseksi tulevat.\n\n\"No odotetaan sitten.\"\n\nVaan miehiä ei kuulu huomenna, eikä vielä ylihuomennakaan. Lähetti\nalkaa epäillä ja menee työmaille kyselemään miehiltä.\n\n\"Missä ne sen ja sen nimiset miehet ovat?\"\n\nKorvantauksen kynsimistä, sitten pientä kiroilua, — selvittäkööt\nherrat, p—le, itse asiansa, — viimeksi leveä, ymmärtäväinen, hiukan\npahansuopa nauru:\n\n\"Ei täällä meidän aikanamme ole koskaan sellaisia ollutkaan.\"\n\nSelvä juttu, — kysymyksessä on vanha tuttavamme Mikko Puuperä, olematon\nmies. Ja asianomainen palkkalistantekijä saa lähteä kävelemään.\n\nNiin rikeeraa Mikko Puuperä suurten jokien varsilla. Toiset käyttävät\nhänen apuaan viisaasti ja harkiten, ja heistä tulee vakavaraisia\nkansalaisia ja kunnioitettuja ihmisiä, toiset ovat tyhmiä ja\nvaromattomia, ja heistä tulee yhteiskunnan mätämunia, varkaita ja\nväärintekijöitä. Sama laki täällä kuin muuallakin. Ja niinkuin muutamat\nkarttavat pirun mainitsemista sen oikealla, laillisella nimellä, niin\npuhutaan Mikko Puuperästäkin kuiskailemalla, ympärilleen vilkuillen ja\njoskus pieni välke silmäkulmassa.\n\nVääryyttä, petostako? Mitä vielä! Juhlissa lauletaan hartaudella ja\nantaumuksella:\n\n/p\n\"Ja kuinka vilppi, viekkaus,\nsiell' ompi outoa.\"\np/\n\nJa metsien hongat huokailevat ja taitavat huoata täydestä sydämestään.\n\n\n\n\nTiltu.\n\n\nHän ei ole mikään \"Tukkijoen\" Maija, hänen virkansa on aivan toinen.\nHän on ollut kaksi kertaa lasareetissa, mutta hänellä kerrotaan olevan\nrahoja säästössä sen Huuhkajan ukon takana, — tiedättehän, — joka on\njollakin tavalla Tiltuun kiintynyt. Ukko on lestadiolainen ja itkee\nusein hänen kovaa kohtaansa, mutta tallettaa kuitenkin hänen synnillä\nansaitut rahansa ja antaa hänelle tarpeen tullen ruokaa ja yösijan.\nPappi on siitä nuhdellut Huuhkajan ukkoa, mutta ukko on vastannut,\nettei hänellä ole sydäntä ajaa Tiltua lankeemuksen tielle, sillä\nvoihan tapahtua, että hän ottaa sanasta, nuhteesta ja varoituksesta\nojentuakseen. \"Minkä te teette yhdelle näistä pienimmistä...\"\n\nJa Tiltu kulkee savotalta savotalle, työmaalta työmaalle, kesät talvet.\nKyläpaikoissa jokainen\nitseänsä vähänkään kunnioittava ihminen häntä karttaa, mutta metsissä\nja jokivarrella hän käy täydestä. Siellä on eri laki ja eri asetukset.\n\nTiltu ei vielä ole vanha, papinkirjan mukaan on hän juur'ikään\nsivuuttanut kolmekymmentä vuotta, mutta kun häntä tarkastelee hänen\nomissa oloissaan, on hänessä jotakin raskasta, väsähtänyttä ja\nkulunutta. Vähemmästäkin voi ihminen kulua.\n\nEikä Tiltu myöskään ole ruma. Eihän hän tietysti ole kauniskaan,\nmutta hänen olentonsa aavistuttaa, että hän voisi olla hyvinkin hyvän\nnäköinen. Hänellä on sopusuhtainen vartalo, mutta hän ei koskaan löydä\nsille oikein sopivia vaatteita. Hänellä on säännölliset kasvonpiirteet,\nmutta silmien ympärillä on siniset renkaat ja huulet ovat aina kosteat,\nniinkuin imisi hän karamellia. Ja käsistä näkee, ettei hän koskaan\nole tehnyt raskasta työtä, minkä joskus soutanut itsensä työmaalta\ntoiselle, kun muut ilkeydessään eivät ole ottaneet häntä veneeseensä.\n\nEntisaikaan, viisi, kymmenen vuotta sitten, Tiltu vielä oli ylpeä.\nEivät hänelle kelvanneet muut kuin herrat ja nuoret ja pulskat. Taisi\njoskus ajatella rakkautta ja antautuakin rakkaudesta. Mutta sitten se\nalkoi mennä alaspäin,\npiru tiesi, kuinka, — kenties se oli ensimmäisen lasareetireisun\njälkeen. Hän otti itselleen seuralaiseksi ja \"jarrumieheksi\"\nSieppi-Amalian, ikivanhan tukkilaislutkan, mutta riitaantui hänen\nkanssaan ja liittyi Jokipekan Lauriin, viinakauppiaaseen. Kunnes\nhuomasi, että edullisinta oli sittenkin kulkea yksin, pieni puukko\nrinnalla.\n\nNyttemmin ei Tiltu enää miettinyt, kuinka hän oli tälle tielle\njoutunut, eikäpä se olisi mitään hyödyttänytkään, sillä eihän hän ainoa\nsellainen ihminen ollut maailmassa. Ainoastaan joskus, kun Tiltu oli\nloppuun suorittanut päivätyönsä ja miehet makailivat nuotiolla, kun\nsyystähdet vilkuttivat ja pimenevän metsän puut huokailivat, kun tukit\njoessa kumahtivat toisiansa vastaan ja hanuri alkoi soida, silloin\ntunsi Tiltu epämääräistä halua itkeä.\n\n\"Antakaas pojat viinaa\", sanoi hän silloin.\n\nMutta pojat ovat sillä kertaa saaneet hänestä kyllikseen ja vastaavat:\n\n\"Mistä sulle tässä viinat... Olethan jo saanut sen, minkä tarvitsetkin.\"\n\n\"Kyllä te kans olette yksiä saatanoita\", sanoo Tiltu ja voi lähteä yötä\nmyöten samoamaan kiitollisemmille maille.\n\nNiin, Tiltu ei enää ajattele menneisyyttänsä, ja oikeastaan hänen\nhistoriansa onkin niitä kaikkein tavallisimpia senlaatuisista\nhistorioista. Se ensimmäinen oli kotikylän kauppiaan poika, jota hän\noli rakastanut. Ei siitä sen enempää. Toinen oli puulaakin kiertelevä\nkasööri, mutta Tiltu oli jo oppinut tuntemaan miehiä eräältä puolen,\nja kasöörillä oli ollut pitkällinen työ ja vaivannäkö, ennenkuin pääsi\npyyteittensä perille. Kolmas, — Tiltu palveli silloin Joutsjärven\nkievarissa, — oli ollut kauppamatkustaja, tukeva, lihava herra, joka\noli houkutellut ja hukutellut ja tarjonnut satasen. Siitä kai se vasta\noikeastaan oli alkanut: ilman edestä, rahasta, — kuinka kulloinkin\nsattui. Ja viimein Tiltu oppi sanomaan:\n\n\"Raha ensin!\"\n\nValmis. Suuria peräytymisen teitä ei enää ollut, eikä niitä erikoisesti\ntarvittukaan.\n\nMuuan pruuviherra oli kerran vienyt hänet mukanaan alamaihin, ja\nhän oli huomannut, että täällä hänellä olisi suuret mahdollisuudet\nansaita. Häntä oli syötetty ja juotettu, hän oli ottanut osaa yöllisiin\nkesteihin, hänellä oli ollut kauniita vaatteita. Mutta Tiltu oli\npelännyt, hänellä oli ollut auttamaton vetovoima sinne, mistä oli tullutkin, siellä ei ollut sähkövaloja, pika-ajureita, automobiileja\nja poliiseja. Siellä ei tapahtunut niin, että joku surkutteli hänen\ntilaansa, puhui hänelle myötätuntoisia sanoja ja sai hänet sitten\nhalvemmalla. Siellä: otti ja maksoi ja sillä hyvä. Sitten sai olla sitä\nmitä oli. Vaan ennenkuin Tiltu sai palata sinne ylös, oli hänen oltava\npari kuukautta sairaalassa ja hän älysi, että hän oli jo kaupungissa\n\"kirjoissa\" ja ettei hänen enää ollut hyvä sinne palata. Eikä hän\nsitä surrut, veri veti sittenkin suurten jokien varsille ja tunturien\njuurelle.\n\nKolmen vuoden kuluttua Tiltu lopullisesti oppi olemaan ajattelematta\nja surematta, ja kun mietteitä joskus tuli, olivat ne laadultaan\ntilapäisiä. Joskus hän saattoi jotakin kohtaan tuntea rakkauden\nhäivettä, mutta hän oli jo täysin tietoinen siitä, ettei häntä kukaan\nomakseen ota. Ja niin hän kulki paikasta toiseen, työpaikkoja myöten,\nensin joku mukanaan, sitten yksin, rohkeammin.\n\nTuskinpa hän enää ajattelee vaatteitaankaan, saatikka sitten\npuhtautta. Hän tietää, että hän kelpaa sellaisena kuin on ja että\nhänellä on jotakin, joka merkitsee enemmän kuin koreat vaatteet.\nSitäpaitsi hän ei vielä ole niin vanha, että hän riippuisi ulkonaisen\npynttäyksen varassa.\n\nSaattaa kuitenkin tapahtua, että joku Ruotsin puolella töissä ollut\nrupeaa ronklaamaan, haukkumaan ja tekemään vaatimuksia. Silloin Tiltu\nremsseästi nakkaa niskojaan ja menee tiehensä:\n\n\"Ei tässä reistailemaan ruveta. Kun ei kelpaa, niin ole ilman sitten.\"\n\nMuuten on Tiltu reilu tyttö. Ei hän varastele miesten ollessa pöhnässä\nja heidän nukkuessaan, niinkuin jotkut kuuluvat tekevän, ei varastele\neikä paljon juksauttelekaan. Hän ihmettelee, kuinka miehet voivat\nRaahen-Iitan ja Sieppi-Amalian pikku näpistyksille ja muille konsteille\nvielä nauraakin. Kokonaisen tilinkin oli Raahen-Iita kerran vienyt, ja\nmies oli vain kohmelopäissään murissut, että \"niin sitä käy, kun rupeaa\nsellaisten kanssa tekemisiin\". Ja kerran oli Sieppi-Amalia vienyt\nnukkuvalta saappaat, mutta mies oli kimmastunut ja Sieppi-Amalia olisi\npäässyt linnaan, ellei olisi oikeudessa saanut toteen, etteivät ne\nsaappaat olleet kahdenkymmenen markan arvoiset.\n\nEi Tiltu koskaan varasta eikä pelaa muutakaan pismarkkia. Mutta jos\nhän tapaa rahattomana, kengättömänä ja kohmeloissaan värjöttelevän\nvanhan tuttavan, niin hän kernaasti lainaa\nsiksi, kunnes asianomainen saa töitä. Ja harvoin ovat rahat kokonaan\nmenneet.\n\nTiltu rakastaa tanssia, musiikkia, juomista ja repäisevää meininkiä.\nSaattaa juovuspäissään heittäytyä kovaääniseksi ja tarjoilla itseään\noikealle ja vasemmalle. \"Tulkaa nyt, pojat, — kerrankin kaupanpäällisiä\nvuoden hitsin päälle...\"\n\nMutta julkisissa tanssipaikoissa, kirkonkylissä, häntä ei enää\nkukaan tanssita. Ihmiset eivät kärsi nähdä, että \"tavara pyörii\",\nja voi tulla poliisikin karkaamaan ulos. Vaan kuuntelemasta rahansa\nedestä hanurinsoittoa, siitä ei kukaan voi häntä estää. Istua siinä\nja kuunnella, nähdä ihmisten pyörivän ja hemaistua omista puoleksi\ntiedottomista ajatuksistaan, on sekin jotakin.\n\nVanhuuttaan ei Tiltu ajattele. Joskus kai se piste tulee, mutta niin se\ntulee itsekullekin. Sitten kai on edessä Huuhkajan ukon mökki. Se ukko\nkyllä rähisee ja puhuu sanaansa, mutta antaa olla aloillaan, kun vain\non ihmisiksi ja osaa pitää puuhansa salassa. Ja rahaakin on sentään,\nmitä lienee, yhdeksäntuhannen vaiheilla. Kyllä ukko niistä huolen pitää\nja on kätköpaikankin kaiken varalta neuvonut:\n\n\"Tuoss'on sitten, ettäs tiedät... Saisit sinä, ihmisriepu, jo heittää\npois sen elämäsi...\"\n\nEi vaan tule heitettyä, kun on tottunut. Mutta kirkonkylissä ja\nliikepaikoilla ei Tiltu enää liiku. Mitä kauempana työmaat ovat, sitä\nkernaammin Tiltu niihin menee, sillä hän tietää, että miehet eivät\nsairaina ja vaivaisina lähde kauas metsiin. Vaikka osaa hän, sen\npuolesta, selvän ottaa siitä, kuka on terve ja kuka ei. Ei hän enää\nkolmatta kertaa vahingossa joudu lasareetiin. Mutta paras sittenkin\npysyä metsissä.\n\nNykyisin Tiltu on mieltynyt Aatsingin Iivariin, kymmenniekkaan, mutta\nhäntä vaivaa Suoperon Alhree, suurikokoinen jätkä länsirajalta. Eihän\nAlhreessa mitään kummempaa kuin muissakaan, mutta mies on liian\nsuuriluinen ja ilkosilmäinen, puhuu kovalla ja repäisevällä äänellä\nedessäpäin ja tirskuttaa takana. Eikä Tiltu suostu, piru tiesi, mitä\nsillä on takana. Ja muutenkin on vähän tunnettu, yhden tilivälin vasta\nollut. Miehet seuraavat jännityksellä, kuinka tässä oikein käy. Ei se\nTiltu ole ennen tuollainen ollut, mutta ei Suoperon Alhree heitäkään\nmiellytä, se luottaa vähän liiaksi voimiinsa, ei ymmärrä sakin henkeä\nja tekee vääryyttä, jos voi, korttipelissä. Mutta Alhree tykkää, ettei\nhän ole huonompi kuin muutkaan, ja jatkaa hyökkäyksiään.\n\nEihän Tiltukaan teräksestä ollut. Hän taipui viisikertaisesta hinnasta.\nSillä ihminenhän oli Suopero niinkuin muutkin.\n\nMutta heti senjälkeen nauroi Suopero täyttä kurkkua.\n\n\"Tiedätkö, mitä nyt sait?\" kysyi hän.\n\n\"Häh? Mitä sinä sanoit?\"\n\n\"Niin, että tiedätkö, minkä nyt sait?\"\n\n\"Kyllä kai minä tiedän.\"\n\n\"Etpä tiedäkään. Kupan, oikein Norjasta tuodun kenraalikupan.\"\n\nSaattoihan se olla leikkiäkin, mutta sitä ei Tiltu joutanut\najattelemaan. Hän tempasi rinnaltaan puukkonsa ja iski sen sanaa\npuhumatta, kahvaa myöten, miehen kylkeen.\n\nJa sitten Tiltu pantiin kiinni ja sai kuusi vuotta. Olisi hyvin päässyt\nsuoraan pakoonkin, mutta eipä sitä viitsinyt, ja lamassa oli mielikin.\nHuuhkajan ukolle vain lähetti sanan, että panna rahat pankkiin. Ehkäpä\nhän siellä linnassa niin puhdistuu, että joku löylynlyömä hänet nai.\n\n\n\n\nErämaan henkeä.\n\n\nAurinkoisena kesäyönä hiipii se, erämaan henki, kestikievarin\npihalle. Päivällä sitä ei huomaa, yöllä se on voittava tekijä, silmin\nnähtävä, sydämin tunnettava, niin, melkein käsin kosketeltava.\nJa silloin valvova ihmislapsi vaipuu pieneen tilintekoon itsensä\nkanssa, itsetietoiseen tai tiedottomaan. Tai ellei hän vielä ole\ntilinteon asteella, vaipuu hän suureen ajatuksettomuuteen ja henkiseen\npoissaoloon: hän tuntee eikä kuitenkaan tunne, on ajattelevinaan,\nvaikka ajatus harhailee, hänen tahdostaan välittämättä, missä tahtoo,\nvaistoaa jotakin, vaikka itse asiassa aavistelee.\n\nPäivällä olemme auringonpaisteisessa kirkonkylässä, joka meistä näyttää\nmelkeinpä vilkkaalta. Ihmiset kulkevat maantiellä, jätkät hoilaavat\njoella, asumusten ikkunaruudut välkähtelevät. Ja harmajankellertävää maantietä pitkin pääset vaikka Roomaan, jos sinulla on\ntarpeeksi rahaa ja kärsivällisyyttä. Apteekkari ja toinen metsäherra\nkeskustelevat vilkkaasti ja hymyillen pappilan kujan suussa, heistä\nnäkee, että he ovat herroja, vaikka metsäherran patiinit ovat lintassa\nja apteekkarin housunlahkeet pyöreät ja silittämättömät. Ja tuossa\ntulee kevein askelin pitäjän uusi sairaanhoitajatar, joka vaikuttaa\nilmestykseltä: hänellä on uusimuotinen kävelypuku, kyynärpäihin asti\nulottuvat harmajat hansikkaat ja silmiinpistävän sirot, korkeat korot\nmatalissa kengissään. Metsäherra hymyilee ja apteekkari hymyilee,\nkun hän kulkee ohi: kaunis hän kyllä on, mutta käyttäköön korkeampia\nkenkiä, sillä sääsket löytävät kyllä tiensä hänen harsomaisiin,\nvalkeihin sukkiinsa. — Rovasti on paitahihasillaan katsomassa\nperunamaatansa, iso piippu savuaa hänen hampaittensa raossa, ja viimein\nhän aitaan nojautuen alkaa tuttavallisesti ja veljellisesti keskustella\nohikulkevan kulkurin kanssa. Joo-joo, se on mukava mies ja alhainen\nmies tämä nykyinen kirkkoherra, kohtelee jokaista ihmistä ihmisenä\nja myöntää, että ovat ne itsekullakin puutteensa ja heikkoutensa,\npapillakin.\n\nPäivisin on kirkonkylä täynnä toimeliaisuutta.\nMaantien vieressä oleva harmaanvihreä suo näyttää auringonpaisteessa\nlempeältä ja ystävälliseltä kuin kukkia kasvava niitty, ja sen takana\non varjoisa, viihdykäs metsä. Osuuskaupasta ja Peterin puodista\ntunkeutuu maantielle sillin, juuston ja nahan haju. Ja kauppa käy,\nmutta niinhän kaupan pitääkin tehdä. Ja syrjäkylien pororikkaat\nkulkevat asioillaan nimismiehen asunnolta metsäherran puustelliin ja\npuustellista pappilaan. On täällä muutakin tekemistä kuin olla olemassa.\n\nAh, tämäkö on erämaata! Tunturien laet uivat auringonpaisteessa, ja\ntalot näyttävät isoilta ja hyvinvoivilta. Ja katselkaapa vain isäntien\nsiistejä pukuja ja polviin asti ulottuvia saapasvarsia. Voi olla, että\nerämaata, mutta erämaa on jossakin hyvin kaukana, koko maailmahan on\nitse asiassa erämaata.\n\nMutta illan tullen ja yön lähestyessä alkaa tunnelma muuttua. Kauppiaat\nlyövät ovensa kiinni, hoilaus joella vaimenee, siellä täällä,\nmetsikössä, viipyy vielä korttisakki. Se menee kuitenkin pian levolle,\n— kuudelta alkaa uusi, totinen työpäivä.\n\nKestikievarin laakea, viheriänurminen pihamaa on päivisin kirkonkylän\nproosallisimpia paikkoja. Ihmisiä tulee ja menee, heillä on asioita\nisännän\nkanssa, joka on kunnallislautakunnan esimies, joskus voi tulla kyyti\nja kyydissä tullut rientää asioilleen päästäkseen mahdollisimman pian\npois. Ja ruotsalaisen yhtiön pomot asuvat kestikievarissa, sillä heillä\nei ole omia taloja, niinkuin suomalaisilla yhtiöillä. Missäpä eivät\nmuuten kestikievarin pihat olisi enemmän tai vähemmän proosallisia?\n\nMutta kun ilta alkaa vaihtua yöksi, silloin tulee pihamaalle\nhiljaisuus. Sisällä huoneissa käyvät vielä ovet, joku kulkee pihan\npoikki navettaan, tuvassa majaileva jätkä käy panemassa tervatut\nsaappaansa aidanseipään nokkaan kuivamaan. Sitten ei kuulu enää muuta\nkuin alati hiljenevät äänet kylältä ja hevosten jalkojen töminä\ntallista.\n\nAurinko ei mene mailleen, sen valo vain käy kelmeämmäksi. Ilma viilenee\nja tulee ikäänkuin kosteammaksi, ulkohuonerivin takana alkavan\nhavumetsän tuoksu kantautuu nyt väkevänä ja vaativana pihamaalle.\n\nErämaan henki, — päivällä saapunut matkamies ei ole sitä ennen tullut\nhuomanneeksi, nyt hän sen huomaa sitäkin selvemmin.\n\nKievari on korkealla kummulla, ja sen pihalta voi selvästi nähdä yli\nkylän. Äsken se vielä oli täynnä työtä ja asiallisuutta, nyt se näyttää\nmerkillisen pieneltä ja kokoonkutistuneelta, talo siellä, toinen\ntäällä, keltainen pappila, valkoinen metsäherran puustelli, kirkon\ntapuli, joka näyttää vähäpätöiseltä ja pieneltä. Metsä on tummana ja\nuhkaavana astunut askeleen lähemmäksi, tummanviheriät vaarat ovat\nkasvaneet korkeammiksi, pohjoislaidalla kohoavan tunturin seinämä on\nkäynyt uhkaavammaksi, jyrkemmäksi ja ikäänkuin kasvettunut kiinni\nkirkonkylän kupeeseen. Kaukaa katsottuna näyttää siltä, kuin se aikoisi\ntuossa tuokiossa kaatua kirkonkylän päälle.\n\nMatkamies huomaa, että yö on käsissä, mutta hän viipyy yhä laakealla\npihamaalla. Auringonsäteet leikkivät matalan Keinuvaaran kupeella,\nKeinuvaaran, joka on jossakin soiden ja jänkien takana. Suo\npurkaa höyryä ja usvaa, värit vaihtuvat harmajasta ja viheriästä\nkullankeltaiseen. Jos joku nyt tulisi ja kertoisi hänelle, että\nKeinuvaaran tai Särkivaaran metsiköissä parhaillaan käy keijukaisten\ntanssi, niin hän ei suhtautuisi siihen ainakaan epäillen. Miks’ei, miks’eikäs se voisi olla mahdollista.\n\nSillä muutamassa tunnissa on kaikki muuttunut. Sallatunturi ja Rohmoiva\nolivat korkeita ja kaukaisia. \"Täällä me olemme yksinäisyydessämme,\neikä meillä suurin piirtein ole tekemistä\nteidän ja teidän elämänne kanssa. Mutta jos teitä huvittaa vaivautua\nlaellemme, niin te huomaatte, että me ja veljemme hallitsemme\nerämaita.\" Niin ne olivat äskein seisoneet korkein, auringonpaisteisin\notsin; nyt ne ovat tulleet lähemmäksi katsomaan, mitä viheliäinen\nihmislapsi on saanut aikaan. Ja ne huomaavat, ettei ihmislapsi ole\nsaanut aikaan juuri mitään, peltotilkun tuolla, uuden rakennuksen\ntäällä, kaikki asioita, jotka murusina sulautuvat suureen kokonaisuus\nteen.\n\nTänä yönä antaa erämaiden haltia aavistaa olemassaolonsa. Kyllähän ne\nihmiset puuhaavat kaikenlaista, mutta pieniä, kovin pieniä he sittenkin\novat. Luojan aurinko paistaa kyllä, mutta pientä, vaatimatonta asutusta\nympäröi joka taholta suuri autius ja suuri asumattomuus.\n\nEttäkö täällä on ihmisiä? Kaikkeuden tunto on käynyt niin voittavaksi,\nettä matkamies unohtaa seisovansa kievarin viheriällä pihamaalla. Niin,\naivan oikein, joku aika sitten muuan jätkä toi saappaansa kuivamaan ja\nmuuan nainen tuli navetasta.\n\nMatkamies istuutuu portaille, joiden alin askelma on kivestä. Hän\nodottaa, että kivi vastaisi pehmeältä niinkuin puu, mutta se on\nsittenkin\nkiveä. Aika, paikallisuus ja etäisyydet ovat käyneet epämääräisiksi.\nMinä olen tässä, tämä minun ympärilläni on maailma. Illalla minä tulin\nläpi erämaiden alamaista. Siellä on liikettä ja elämää, mutta se on\nsiellä jossakin, se ei kuulu tänne.\n\nKaikki näyttää yhteenkuuluvalta ja elolliselta. Laakeapintainen kivi\ntuossa keskellä pihaa voisi kertoa oman historiansa, rakennukset\ntuntuvat luontoon kuuluvilta, niinkuin olisivat aikojen alusta\nsiinä seisoneet. Ja kuitenkin on ladon seinä uusi, se tuoksuu vielä\npihkalle. Ihmiskäden töitä on kaikkialla näkyvissä, mutta se on pientä\nja olematonta sen rinnalla, mikä sitä ympäröi. Siirrä Sallatunturi\npaikoiltaan ja muuta se harmaakiviseksi linnaksi, silloin voit sanoa\njotakin tehneesi.\n\nItsetiedottomasti kääntyvät matkamiehen ajatukset hänen omaan itseensä\nja kaikkeen siihen, mihin hän joskus on uskonut. Hänen mieleensä\ntulevat lapsuuden päivät ja nuoruuden toiveet, ja ne viehättävät kyllä\nmuistia, mutta yhtäkaikki tuntuvat ne yhdentekeviltä ja vähäpätöisiltä.\nMiksipä ylimalkaan ajatella jotakin, joka joskus on ollut. Nykyisyyshän\non kuitenkin määräävä, ja nykyisyys on jossakin kaukana, avaruudessa,\nhm, erämaassa.\n\nLintu tirskahtaa metsässä, aurinko alkaa lämmittää, yö muuttuu aamuksi.\nMatkamies katselee ihmettelevin silmin ympärilleen: tällaistako tämä\nolikin, hm; elämä alkaa.\n\nAskeleet narskahtelevat seinänvierushiekassa, ja kotiin saapuva\nyökulkija hämmästyy nähdessään matkamiehen istuvan portailla. Mutta\nmatkamies ei hämmästy.\n\n\"Teillä on täällä ihmeelliset yöt\", sanoo hän tuntemattomalle ihmiselle\ntoverillisesti.\n\n\"Sellaisia kai ne ovat aina tähän aikaan\", vastaa yökulkija\nasiantuntemuksella ja hiukan tylysti.\n\nAivan kuin että \"suotta niitä on töllistellä\".\n\n\n\n\nKunnia\n\n\nSe alku oli tapahtunut sillä tavoin, ettei Juho Matinpoika sitä\nitsekään oikein ymmärtänyt, ja nyt oli tapahtunut tai oli tapahtumassa\nloppu. Kirje, avattuna ja rypistettynä, oli vielä hänen edessään.\n\n— Niin vain, niin vain, — sanoo nuori Juho Matinpoika itsekseen ja\nkatselee ilmeettömin silmin eteensä. Mutta myöhemmin hän ajattelee,\nettä se on hyvä, että isä sai asiasta tiedon heti eilen, kun kirje oli\ntullut.\n\n— On se hyvä, — jatkaa hän ajatuksiaan, — hyvä sukukunnankin vuoksi, ja\nisä kun osaa parhaiten tällaiset asiat ja seikat harkita.\n\nMutta kun hän ryhtyy miettimään itse pääasiaa, sitä, mistä tämä kirje\njohtui, ei hän löytänyt siinä hakemallakaan mitään lämmittävää, ei edes\nmieltäkiinnittävää. Se oli nyt tapahtunut. Tässä oli seuraus. Selvä on.\n\nNuori Juho Matinpoika nousee tuoliltaan ja\nkävelee muutaman kerran edestakaisin kamarinsa lattialla. Sitten\nhän pysähtyy ikkunan luo ja antaa katseensa harhailla yli lumisen\nlakeuden, jonka rantoja reunustaa mustanpuhuva metsä. Vaaleanharmaja,\nohut savu nousee talojen ja tönöjen savupiipuista hajaantuen kylmään,\nteräksensiniseen avaruuteen. Nyt on aaton aatto, ja siellä puuhataan\njoulukiireissä niinkuin täälläkin, Saranpäässä, mutta talot ja tönötkin\ntekevät nyt Juhoon aution, kalsean ja poistyöntävän vaikutuksen.\nAutiolta näyttää taaja-ikkunainen Suuriniemi, kylmältä valkoinen,\nmahtava Muilu, ja tuolla, Muilun liepeillä, pistäikse esiin Peltoniemen\npäärakennus. Niin, mutta sinnehän hänen ei pitänyt katsoa.\n\nJuho puraisi hampaitaan yhteen ja istahti uudelleen. Ei tarvinnut\nSaranpään pojan katsella Peltoniemen tytärtä, jos lieneekin ennen\nkatsellut. Ja olihan katseltu. Lapsesta asti. Saranpään ainoa poika ja\nPeltoniemen ainoa tytär. Mutta nyt tuli loppu, läjähtävä loppu.\n\nJuho muisti, että vanhukset joskus olivat hymyilleet sellaista ohutta,\nitsetiedotonta hymyä heitä katsellessaan. Hänen omat vanhuksensa ja\nPeltoniemen vanhukset. Heillä kai oli heihin, Juhoon ja Peltoniemen\nAnna-Liisaan, nähden omat toivomuksensa. Eivätkä ainoastaan toiveet,\nvaan myöskin varmuus, joka vain odotti toteutumistaan. Tässä se nyt oli.\n\n— Saatana vie! — pääsi Juholta, ja hän löi nyrkkinsä pöytään, mutta\nsamassa hän havahtui.\n\nOvi avautui raolleen, ja Saranpään ukko pisti päänsä sisään.\n\n— Älä edes kiroile! — sanoi hän ja näytti siltä, kuin hän olisi aikonut\nsanoa enemmänkin, mutta muutti päätöksensä ja painoi oven uudelleen\nkiinni. Sitten Juho kuuli, kuinka isä avasi ja sulki toisenkin oven ja\nmeni tuvan puolelle. Hetken kuluttua hän ajoi ikkunan ohi kylälle päin.\n\n\u003Ctb>\n\nNähdessään, että isä poistui, meni Juhoon jonkunlainen heikko\nvapautuksen tunnelma. Hän saattoi ajatella asiata keveämmin ja\nvapaammin.\n\nSe oli silloin keväällä, kun humu kävi kautta maan ja sotatorvet\nsoivat. Meni muita ja meni hänkin, Saranpään Juho, ainoa poika. Koko\ntalo oli vakavan näköinen, äiti itkeä tihuuttelee.\n\n— Kulje varoen, — nyyhki hän, ja pidä Jumala silmäin edessä.\n\nJuho koettaa karaista luontoansa, ettei näyttäisi ämmämäiseltä, mutta\nsydän hätkähtelee ja\nsuupielet vavahtelevat. Isä kiiruhtaa lähtemään, hevonen on jo\nvaljaissa eikä juna odottele. Eteistuvassa on Peltoniemen Anna-Liisa\nkatsomassa Juhon lähtöä. Kukaan ei pidä sitä minään, Anna-Liisa on jo\nniinkuin jotenkin Saranpäähän kuuluva.\n\n— Muistahan nyt joskus, — sanoo Anna-Liisa ojentaen kätensä ja koettaen\nhymyillä, ja Juhon sydän vavahtelee vielä enemmän, mutta hän tekeytyy\nreiman ja huolettoman näköiseksi ja vastaa:\n\n— Kyllä kyllä...\n\nMutta isä kiiruhtelee yhä. Saranpäässä tapahtuu harvoin, että isäntä\nitse kyyditsee ketään. Ei kievariaikana kyydinnyt kuvernööriäkään,\nrengin lähetti. Näin sitten mennään asemalle, ja isä on niinkuin ei\nsotaa olisikaan, sanoo sanan ilmasta ja virkahtaa, että Muilun rengit\nvietiin jo illalla asemalle, mutta kylläpä tästä vähemmälläkin\nkiireellä ennättää. Asemalla isän mielentyyneys kuitenkin pettää,\nvaikka hän kipristää silmiään ja vetää huulensa tiukempaan. Ja hyvästiä\nheittäessä hän jo vähän niinkuin katkonaisesti sanoo:\n\n— Tiedät sitten, poika, että meiltä on aina kuljettu kunniallisilla\nteillä ja annettu sana on\npidelty kuin lakituvassa tehty vala niin ystävälle kuin vihollisellekin.\n\nMutta viimeksi isä oli ikäänkuin poistaakseen painostavan tunnelman\nsanonut jonkun leikkisanankin:\n\n— Älä nyt sitten sen kiväärin kanssa suotta päiviä... Muuta kuin\nasiasta tehden...\n\nNiinpä sitten kuluu kokemuksista ja vaiheista kyllästytetty kevät, ja\nmuutamana päivänä, juuri, niihin aikoihin, kun maa etelän puolessa\nalkaa olla lumesta vapaa, saavuttaa sota erään huippukohtansa:\nvalloitetaan suuri ja tärkeä kaupunki.\n\nTähän asti Juho ajattelee vaivattomasti ja keveästi, mutta sitten\najatus matelee eteenpäin aivan kuin maata tunnustellen ja koettaen\nturhaan etsiä puolustusta miehen teoille. Hän huomaa nyt, että\nhiukkasta myöhemmin kuin hän muitten mukana syöksyi taistelevaan ja\nsavuavaan kaupunkiin, muodostuu myöskin hänen yksityiseen elämäänsä\neräs solmu, jonka hän vasta nyt oivaltaa.\n\n— Villiintyyhän sitä ihminen yhtämittaisessa huminassa ja\nverenvuodatuksessa, — sanoo hän ikäänkuin alkulauseeksi ja\npuolustukseksi sille, mitä nyt seuraa, ja koettaa palauttaa mieleensä\nsitä ylivoimaista riemua, jota hän tunsi valloituspäivänäkin, mutt’ei tahdo siinä onnistua. Ulkona levitteleikse totinen\nlakeus, ja pakkanen paukahtelee nurkissa.\n\nNiin, se riemu oli ollut silloin ylivoimainen, eikä Juho luullut\npoikenneensa kunniallisilta teiltä, kun oli riemuinnut toisten kanssa.\nMuutamana kuulakkana kevätiltana hoippuu hän asuntoonsa tuntuvasti\nhumalassa. Hän olisi tahtonut syleillä koko maailmaa, antaa anteeksi\nihmisille tämän verenvuodatuksen ja huutaa ilmoille sydämensä syvimmät\nsalaisuudet. Senkin, että siellä lakeudella, Peltoniemen paljastuvien\npihlajien takana, odotti häntä joku.\n\nIlta alkaa jo vaihtua yöksi, ja asuntopaikassa on se veikeäsilmäinen,\npullakka tyttö avaamassa. Juho ei ole ennen häntä edes erikoisesti\nhuomannutkaan, mutta nyt tyttö on ylisillään ja pitelee käryävää tuijua\nkädessään. Tällä kertaa hän Juhon mielestä on suuri ja valloittamaton\nkaunotar.\n\nPäästessään tähän kohtaan ajatuksissaan Juho vavahtaa ja hänen\nkasvoilleen leviää jännittynyt, tuskallinen ilme. Nyt hän ei tunne\nmitään, hän kertaa vain koettuja tosiasioita ja katselee tiukasti\nsuurta totuutta silmiin. Silloisen humalan seasta etsii hän kylmiä\ntosiseikkoja.\n\n— No sinä kai olet tyytyväinen nyt? — oli se tyttö sitten kysynyt.\n\nJuho oli ikäänkuin selvinnyt humalastaan eikä ollut keksinyt vastausta.\n\n— Ja tunnet itsesi suureksi sotasankariksi?\n— oli tyttö keveästi jatkanut.\n\nHiukan vieläkin hämillään oli Juho vain naurahtanut. Sellaista se on\nsellaisen jälkeen.\n\n— Mutta, — oli tyttö jatkanut tiukemmin nousten kyynärpäälleen ja\nsilmäteräin supistuessa, — jos tästä jotakin tulee, mitäs sitten teet?\n\nJuho oli häkeltynyt.\n\n— Mitä? — oli hän kysynyt.\n\n— Niin että mitäs sitten teet? oli tyttö jatkanut entistäkin\nkiinteämmin.\n\nSilloin oli Juhossa herännyt suuri itsetunto ja hän oli oikaissut\nitsensä.\n\n— Kyllä minä aina teoistani vastaan, — oli hän sanonut, — ja kyllä\nminussa on miestä sinut hakemaankin.\n\n— Hakemaankin, — oli tyttö naurahtanut, — vai oikein hakemaan.\n\n— Niin, hakemaan, — oli Juho entistä kipakammin toistanut.\n\nSeuraavana aamuna oli tyttö naureskellut hänelle vasten kasvoja ja oli\nniinkuin ei olisi mistään tiennytkään. Jonkun aikaa oli asia Juhoa askarruttanut ja hän\nseurasi entistä suuremmalla tarkkuudella toisten samantapaisia\nkokemuksia. Sitten hän oli oppinut ajattelemaan sitä kylmästi ja\npintapuolisesti ja viimein sen kokonaan unohtanut. Sellaisethan ovat\nvain sodan välttämättömiä kokemuksia eivätkä mitään muuta.\n\n\u003Ctb>\n\nTällainen oli Juhon sodanaikainen ajatusmaailma, mutta se ei\nvalitettavasti enää kelvannut Saranpään seinien sisällä eikä\nsoveltunut rannattomien lakeuksien ajatusmaailmaan.\n\nTytön nimi oli Vera Botshkova, jonka isä oli ammuttu valloituksen\naikana, ja eilen hänen kirjeensä oli saapunut Saranpäähän. Aamu oli\nkirvelevän kylmä, ja Juho oli käynyt Peltoniemessä asioimassa. Oli\nsiinä puolen päivän korvilla, jolloin vanhukset ja Juho kolmen\nkesken joivat kahvia tupakamarissa, väestä erillään, ja neuvottelivat\nasioista. Tällä kerralla Juho oli hiukan myöhästynyt, mutta vanhukset\nodottivat jonkun aikaa, niinkuin hiljaiseksi tavaksi sodan jälkeen oli\ntullut.\n\n— Kirjekin sinulle olisi siinä pöydällä, — oli äiti sanonut kaataessaan\nkahvia.\n\nJuholle ei tullut usein kirjeitä. Hän pyöritteli tullutta hetkisen\nkädessään ja avasi sen sitten. Vanhemmat eivät erikoisesti tarkanneet\nhänen kasvojensa ilmettä.\n\n— Mitäs ne nyt? — kysyi äiti kuin ohimennen eikä huomaa, että pojan\nkasvot ovat käyneet kuolonkalpeiksi.\n\nJuho taistelee hetken itsensä kanssa, koettaa tyyntyä ja tulla siihen\nvireeseen, että voisi huolettoman näköisenä mennä ovesta ulos. Mutta\näidin kysymys, johon kai ei vastausta erikoisemmin odotettukaan, jäi\nvastaamatta ja muutenkin tuntui Juhosta siltä, kuin joku ventovieras\nolisi kesken kaiken astunut rauhalliseen, lämmintuntuiseen huoneeseen\nja lyönyt häntä korvalle. Hän istui paikallaan, tylsästi tuijottaen\nkirjettä, ja kun isä tavanomaisesti kysyy, että \"mitä siinä nyt\non\", ojentaa hän sanaa puhumatta ja saamatta kiinni minkäänlaisesta\nselittävästä ajatuksesta hänelle kirjeen.\n\n\u003Ctb>\n\nMitä sitten tapahtui, muistaa Juho kuin läpi sumun. Isä sanoi jotakin,\nettä \"annappas kun haen lasini\", ja kun hän sitten palaa kamaristaan,\nnostaa hän kirjeen korkealle kasvojensa eteen ja alkaa lukea äidin\nvälinpitämättömänä selaillessa sanomalehtiä. Kun hän sitten panee\nkirjeen\npöydälle, vapisee hänen kätensä ja silmät ovat terävät ja verestävät.\n\nJuho pelkää, että nyt se tulee lyömään, mutta isä ei tule lyömään, vaan\nsanoo ainoastaan käheästi:\n\n— Vai niin.\n\nSitten hän näyttää muistavan jotakin ja avaa suunsa sen sanoakseen,\nmutt'ei sanokaan mitään, vaan pusertaa tiukasti huulensa yhteen.\nÄiti huomaa, että jotakin on tekeillä, ja katselee tuskallisesti\nkysyen vuoroin isään, vuoroin poikaan. Huoneessa tuntuu siltä, kuin\nodotettaisiin jonkin putoavan tai räjähtävän.\n\nJa viimein isä punaiseksi lennähtäen lyö kädellään pöytään.\n\n— Ja se on sitten helvetin varma, — sanoo hän, — että Saranpäässä ei\nkukaan pysty lakia lukemaan. Ei siveä eikä huora, ei punainen eikä\nvalkoinen.\n\n— Herra Jumala, mitä se nyt sitten oikein on? — huudahtaa äiti\nhätääntyneestä\n\n— Lue! — vastaa isä tyynesti, ja äiti alkaa lukea ja nyyhkyttää... Kuta\npitemmälle hän lukee, sitä enemmän hänen nyyhkytyksensä yltyy.\n\n— Joo, siinä se nyt sitten on, — sanoo isä.\n\n— Herra Jeesus sentään, — nyyhkyttää äiti ja panee kirjeen takaisin\npöydälle.\n\nJuho ei koske siihen, mutta erottaa siinä kokonaisen sivun.\n\n\"Te luuletten, että te saatten menetellä köyhän kunnian kanssa niinkuin\ntahrotten\", seisoo siinä, \"mutta se on selvä vales niinkauan kun maas\non laki ja oikeus ja te muistatte kyllä mitä itse silloin sanoitten ja\nminä olen orottanut että jos tulis kirje edes. Mutta kun ei tullut niin\nkirjoitan itse ja minä tiän kyllä missä teitin asutaan niin että jos ei\ntästä tule apua niin tulen itse. Eikä se merinteeraa mitikään jos mun\nisäni oli punanen ja ammuttiin ja syntyny Venäjällä samaa maata oletten\nkaikin ja itten te aina olette sen valkosuutenne ja lakinne kanssa...\"\nSiihen sivu loppui.\n\n— Mitä sinä sille lupasit? — kysyy isä.\n\nJuho nieleskelee tyhjää eikä pitkään toviin vastaa mitään.\n\n— Minä olin humalassa silloin, — sanoo hän viimein.\n\n— Siitä saa selvänä vastata. Mutta mitä sinä sille lupasit?\n\nJuho aikoo vastata, ettei hän muista, mutta peruuttaa samassa\naikomuksensa.\n\n— Tulla hakemaan, — vastaa hän. — Jos tarvitaan.\n\nNyt äiti pyyhkii kyyneleensä ja ehättää väliin.\n\nEihän se tässä puhu naimisesta mitään, — sanoo hän. — Kaipa siitä\nkunniallisella ruokolla pääsee.\n\n— Etkö sinä kuule, — sanoo isä pannen painoa joka sanalle, — että\nJussi sanoo luvanneensa tulla hakemaan. Saranpää saa miniän. Ryssän.\nPunakaartilaispennun.\n\n— Mutta eihän se naimisesta puhu, — inttää äiti nyyhkytystensä lomassa,\nja isä katselee ikkunasta ulos.\n\nPitkä, syvä hiljaisuus. Könniläinen tuvassa lyö kahtatoista.\n\n— Se on niin, — sanoo isä viimein raskaasti, — että tässä talossa ei\nole ennen sanoja syöty. Eikä ole taidettu syödä Muilussakaan?\n\nKysymys oli osoitettu äidille, mutta äiti ei vastaa mitään, nyyhkii\nvain.\n\n— Herra Jumala, Herra Jumala...\n\n— Näitkö sinä sitä muuta kertaa kuin sen yhden? — kysyy isä Juholta.\n\n— En, — vastaa Juho hammasta purren.\n\nTästä on nyt kulunut vuorokausi ja kappale toistakin, välillä on ollut\nyö ja sarja pieniä, jokapäiväisiä tapauksia, mutta Saranpäässä eletään\nvielä raskaan tunnelman, sanattomuuden ja ällistyksen merkeissä.\nJuho on kerran käynyt tuvassa, mutta ei ole huomannut väestä mitään.\nIsänsä hän oli nähnyt vain loitolta, ja hänestä näyttää, kuin ukko\nvuorokaudessa olisi käynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi, harmajammaksi\nja kumarammaksi. Äidillä on vielä silmät punaisina, ja kun ei tarvitse\nolla muiden kanssa tekemisissä, niin hän nyyhkii.\n\nJonkun kerran Juho tekee päätöksen mennä Peltoniemeen puhumaan\nAnna-Liisan kanssa, mutta huomaa, ettei se pyhittäisi mitään.\nAnna-Liisan kanssa heillä ei koskaan vielä ole ollut niin sanottuja\npuheita, he ovat vain tunteneet. Miksi hän menisi juuri nyt. Juho\noivaltaa, että tämä on perheen keskinäinen asia ja jonkun muun, joka\nasuu etelässä, suuren kaupungin syrjäpuolella, kallion juuressa. Niin,\nheidän asiansa se on. Anna-Liisa on liian hyvä tähän soppaan.\n\nMutta sitä ei Juho saata sisällyttää tajuntaansa, että siitä tulisi\nhänen vaimonsa ja joskus tulevaisuudessa Saranpään emäntä. Kaikki hänen vaistonsa sotivat sellaista olettamusta vastaan. Vera Botshkova,\nSaranpään emäntä. Ei käy, ei käy.\n\nHiki virtailee pitkin hänen ohimoltaan, ja hän pusertelee päätään\ntuijottaessaan lakeudelle, joka alkaa käydä sinertävämmäksi. Muilun\neräisiin ikkunoihin syttyvät tulet, ja talon ääriviivat käyvät\njyrkemmiksi ja vallitsevammiksi. Juhosta tuntuu, kuin sieltä joku\nsalatulla ivalla katselisi vanhaa Saranpäätä. Ja valaistun Muilun\ntaakse hukkuu Peltoniemi hämärään.\n\n— Minä olen tehnyt saman synnin kuin kymmenentuhatta muutakin, —\najattelee Juho, — mutta minä saan rangaistuksen sen takia, että satun\nolemaan Saranpään poika. Ne muut kymmenentuhatta tekevät jo uusia\nsyntejä... Eikä entisistäkään tule mitään.\n\nSitten hän ajattelee, mitä pitäjällä hänestä sanottaisiin. Häntä\npuhuteltaisiin velvollisuudentunnosta, ohimennen, koska tapa nyt\non sellainen eikä hän muutakaan ole tehnyt. Mutta nuorisoseuralla\nkävisi perheiltamissa juoru. \"Se Saranpään Jussi on nainut sen\npunakaartilaisryssän, johon sotareisullaan sekaantui.\" — Voi saatana\nsentään!\n\nJa joku toinen lisää, että jouluksi se juuri ja juuri ennätti sen\ntuodakin.\n\nNiin, mutta hänhän oli luvannut naida sen. Saranpäässä on lupaus pyhä.\nSaranpääläiset uskaltavat pitää sanansa aina. Aina! Vaikka helvetti\nolisi.\n\nJuhon ajatukset alkavat vähitellen seota. Saattaahan se olla\nihminen, vaikka onkin sellaista lähtöä ja köyhä. — Sotaheila, ehkä\nvihollisleiristä, ehkä kulkunainen Saranpäähän. — Anna-Liisa itkee,\nPeltoniemessä on suru. — Ei auta, ei auta. — Mutta minä en ota muita\nkuin Anna-Liisan, minä rakastan häntä, kuulkaa se. — Mitä minä oikein\nolen tehnyt. Herra Jumala sentään! Mitä vanhempani ajattelevat, niinkö\nvai näinkö!\n\nÄkkiä Juhon ajatukset tyyntyvät. Hän huomaa hämmästyksekseen, ettei hän\noikeastaan ajattele mitään. Tyynesti hän ottaa pöydällä häämöttävän\nkirjeen, oikaisee sitä ja pistää taskuunsa. Sitten hän hakee\npöytälaatikosta revolverinsa ja rupeaa tarkastamaan makasiinia, mutta\nmuistaa samassa jossakin käskevästi ja tylysti sanottavan, että kanna\nristisi.\n\n— No niin, — ajattelee hän kaukaisesti ja pistää revolverin\ntakataskuunsa. Ja jonkun ajan kuluttua hänen kasvonsa taas\nnytkähtelevät ajatellessaan Anna-Liisaa ja mitä hän oli tehnyt, ja\najatukset sekoavat sotkuiseksi vyyhdiksi.\n\nKun hän taas löytää itsensä, on ulkona jo aivan pimeä ja tähdet\ntuikkivat taivaalla. Valot pilkistelevät lakeudella, mutta\nPeltoniemessä on pimeää. Jokohan siellä olisi... — Niin, nyt on aaton\naatto, ja ylihuomenna on joulu.\n\nPimeässä sujahtaa kaksi rekeä ohi ikkunan ja kääntyy pihaan. Reet ilman\nkulkusia. Talvella, pimeässä, juhlien alla. Isä ajoi äsken ohi ilman\nkulkusia.\n\nKuluu taas pitkä tovi. Juho kuulee, kuinka eteisessä kolistaan ja\ntupakamariin tulee vieraita. Ja taas hän koettelee revolveriaan ja\najatukset alkavat käydä. Sitten kuluu jälleen pitkiä aikoja, ettei\ntupakamarista kuulu mitään. Tuvan puolelta kuuluu kaukainen kellon\nlyönti, ja joku tallustelee ohi.\n\nVihdoin kulkee joku isän kamarin läpi Juhon kamariin, ja ovea\nraoitetaan.\n\n— Onko siellä Jussi? — kuuluu äidin särkynyt ääni.\n\nJuhon täytyy selventää kurkkuaan, ennenkuin vastaa.\n\n— Tulet tänne tupakamariin, — sanoo äiti, mutta Juho ei kuule, kuinka\näiti itsekseen sanoo: \"Luojan kiitos, ettei se ole tehnyt itselleen\nmitään.\"\n\nÄiti ei mene ovelta, ja Juho empii.\n\n— Tulet heti kun isäs käskee, — sanoo äiti uudelleen.\n\nTahdottomasti kuin kone nousee poika ja seuraa hitaasti äitiään. Isän\nkamariin lankeaa kapea valoviiru tupakamarista, ja ohut kahvintuoksu\ntuntuu nenään. Näin mennään, matka tuntuu pitkältä.\n\nTupakamarissa Juho huomaa täytetyt kahvikupit pöydällä, isä istuu\npöydän päässä, vastaseinällä Peltoniemen haltijaväki. Juho ei nyt\nhätkähdä, hän tervehtii jäykästi. Peltoniemen emäntä on itkettyneen\nnäköinen kuin äitikin, isäntä tuijottaa pimeään ikkunaan.\n\nHiljaisuus.\n\n— Sopii ottaa siitä, — sanoo viimein äiti osoittaen kahvivehkeitä. —\nSinäkin Jussi.\n\nHiljainen kiitos kuuluu seinänviereltä. Juho ei hae istuinpaikkaa,\nnoutaa kuitenkin viimeisenä kahvikuppinsa. Niin, tällaiseksi se meni\nnyt.\n\nIsä on viimein juonut kahvinsa ja sivaltaa kerran leukaansa.\n\n— Siell' on hevonen valjaissa, — sanoo hän viimein. — Antti tulee\nkyytiin.\n\nJuho ei hievahda paikaltaan, luo pikaisen katseen huoneessa-olijoihin,\nmutta kääntää sen taas maahan ja laskee koneellisesti tyhjän kuppinsa\nkaapin päälle. Äiti pyyhkii silmiään ja nousee kaatamaan uutta.\n\n— Olemme tässä Peltoniemen kanssa tuumanneet, — jatkaa isä, — että kun\nluvattua tuli, niin haettava on myös. Se on kerta kaikkiaan maailmassa\nsillä tavalla.\n\n— Joo, — sanoo Peltoniemi seinän viereltä päätään nyökäyttäen. — Sillä\ntavalla se on ollut.\n\nPeltoniemen emäntä puuskahtaa itkuun, ja äiti alkaa tuhuuttaa ja\npyyhkii esiliinalla silmiään.\n\n— Haet turkkisi heti, että ehdit yöjunaan, — sanoo isä ja katselee\nkiinteästi poispäin sekä nousee jotakin puuhatakseen.\n\nVaimot puuskahtelevat.\n\n— Totta kai sieltä jouluksi ehtii, — kuulee Juho kääntyessään äidin\nnyyhkytysten lomassa sanovan.\n\n— ... tiedä...\n\nIsä on jo kokonaan selin, ja Peltoniemi katsoo lattiaa ja huokaisee.\n\nIhmiset puuhaavat ja tulee joulu, tulee juhlat, kirkonkellot soivat,\nja Saranpään perintötila saa miniän. Eikö se ollutkin, että \"kanna\nristisi\".\n\n\n\n"]