[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$faOvZS6xS5jF7wREATdXr5PZvktwQw-IauEcP_hUUU-8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3044,"Suontaan Heikin koti","Koskimaa, Juho",1891,1926,"3044-koskimaa-juho-suontaan-heikin-koti","3044__Koskimaa_Juho__Suontaan_Heikin_koti","Kertomus","romaani",[],[],"fi",1925,null,13889,81259,false,73263,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Suontaan Heikin koti: Kertomus\" by Juho Koskimaa is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the complex relationship between Suontaan Heikki and his wife, Helmi, as they confront the consequences of past betrayals and emotional turmoil. The opening sets a melancholic tone as the characters navigate the challenges of their marriage, colored by loss and regret.  At the start of the narrative, Suontaan Heikki is making his way to the city hospital to pick up his wife, Helmi, who has been unwell. The atmosphere is filled with the changing seasons, reflecting both the external coldness and the internal strife between the couple. As Heikki reflects on Helmi's past infidelity, the depth of their shared pain and the struggle to maintain a facade of normalcy is evident. The initial exchanges between them reveal a struggle with trust, love, and the weight of past mistakes, hinting at deeper emotional scars that will come to define their interactions and relationship moving forward. (This is an automatically generated summary.)",[],201,"Kertomus seuraa Suontaan Heikkiä, joka noutaa vaimonsa Helmin sairaalasta kotiin. Teos kuvaa maaseudun arkea, pariskunnan välistä suhdetta ja kotiinpaluun herättämiä ajatuksia syksyisessä maisemassa.","Juho Koskimaan 'Suontaan Heikin koti' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3044. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUONTAAN HEIKIN KOTI\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nJUHO KOSKIMAA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1925.\n\n\n\n\n\nI\n\n\nSyksyiset tuulet ovat jo aikoja sitten riipineet viimeisetkin lehdet\npuista, monta kertaa on maa jo ollut lumen peittämänä, mutta aina on\nlumi sulanut pois jättäen jäljelle vain kosteutta ja kuraa.\n\nYöllä on taas satanut lunta ja aamu tuntuu raikkaalta ja kylmältä. Ilma\non sinertävän kirkas ja ihmisten käynti on kuin reippaampi ja heidän\nkasvojensa väri terveempi.\n\n\"Onko sinun vilu?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kun en minä huomannut ottaa talvitamineita.\"\n\nPitkän hiljaisuuden jälkeen:\n\n\"En arvannut eilen illalla tietää, että aamuksi näin kylmäisi.\"\n\nSuontaan Heikki on hakemassa emäntäänsä kaupungin sairaalasta. Kaupunki\non jo jäänyt jälkeen, esikaupungit sivuutettu ja takanapäin, metsän\ntakana, nousevat kirkkojen tornit ja tehtaitten savupiiput.\n\nAamu on vielä jotenkin varhainen, mutta tie esikaupunkien tuolle\npuolelle on jo ajettu likaiseksi. Yhä valkoisemmaksi se kuitenkin\nkäy, yhä luettavammiksi kärryjen jäljet ja hevosen askeleet, ja kun\nsaavutaan Mölsän kartanon portin tuolle puolelle, lepää tie edessä\nvalkoisena ja koskemattomana.\n\nSuontaan Heikkiä näky huikaisee eikä hän voi olla hiljentämättä\njuoksijansa vauhtia. Mutta sitten hän taas panee hevosensa juoksuun ja\nkatsoo taakseen. Heidän kärrynpyöriensä jäljet ovat nyt ainoat koko\npitkällä, valkoisella tiellä ja seuraavat kiinteästi kantapäillä. Taas\nhän hiljentää vauhtia, jopa pysähdyttää hevosen kokonaan, kiihoittaa\nsen uudelleen juoksuun ja katsoo taakseen: tarkkaavainen kulkija voi\nhelposti päätellä, minkälainen vauhti hevosella on ollut. Niin, ja\njos hän on sattunut näkemään heidät syrjästäpäin, saattaa hän sanoa:\n\"Tuosta ovat menneet Suontaan Heikki ja Saaren Helmi ja tuossa ovat\nheidän jälkensä.\"\n\nIkäänkuin ällistyneenä tästä havainnosta ja ajatuksesta lyö hän\nhevostaan selkään, — nyt heidän jälkiään voi seurata kuka tahansa,\nmutta kun ne yhtyvät toisiin, kun tullaan paikoille, missä maantie on\nravalle ajettu, mene siinä ja ota selvä, kuka tai millainen menijä on\nollut. Ohimennen hän vilkaisee vaimoonsa. Hän ei ole pitkään aikaan\nmuistanut, että tätä edes hänen rinnallaan onkaan. Mutta Helmiltä jää\nhuomaamatta, että hänen miehensä häneen katsoo. Hänen kasvonsa ovat\nkäyneet pieniksi ja kellertäviksi ja hänen vartalonsa on kutistunut\nkokoon, se ikäänkuin häpeää muhkeammille mitoille ja muodoille tehtyjä\npäällysvaatteita.\n\nSuontaan Heikki kääntää katseensa pois, hänen kasvonsa kovenevat ja hän\nyllyttää hevosen yhä nopeampaan raviin. Ne kasvot, joihin hän äsken oli\nkatsonut, eivät olleet entiset. Piirteet olivat tosin samat, joskin\nkalvistuneet ja laihtuneet, mutta niihin oli tullut jotakin uutta,\nkirkasta ja melkein lapsellista.\n\nSilmänräpäyksen ajaksi pistäytyy Suontaan Heikin sydämessä\nsäälintapainen, mutta vain silmänräpäyksen. Sillä kun järjellä\najatteli, niin eihän tässä oikeastaan enää ollut sijaa millekään\nsäälille eikä muullekaan hentomielisyydelle. Tuo tuossa vieressä oli\nhäntä viisaasti harkiten ja järjestelmällisesti pettänyt. Se oli ollut\nrakastunut ryssään ja tullut sille raskaaksi. Mutta kun se ei syystä\ntai toisesta voinut ryssää ottaa ja tuli tietämään hänen, Suontaan\nHeikin, heikkouden, asetti se niin, että uskotteli olevansa paksuna\nhänelle. Mitäpäs hän ymmärsi, ja silleen kai asia olisi jäänytkin,\nellei ryssä olisi tullut ja hirttänyt itseänsä ovipieleen. Kummakos,\nettä silloin tulee nöyräksi ja hullunsekaiseksi.\n\nSuontaan Heikki rypisti kulmiansa. Tällainen oli pyöreä, kaikenpuolinen\ntotuus, siitä ei päässyt ylitse eikä ympäri. Hänen ainoaksi viakseen\njäi se, että hän oli tuota rakastanut. Ja rakastaisi tietysti vieläkin,\nellei ryssä itsemurhallaan olisi tullut ja ilmaissut koko entisyyttä.\n\n\"Joo\", sanoi Suontaan Heikki itsekseen, hiljensi vauhtia ja sytytti\ntupakan.\n\nNainen hänen rinnallaan vilkaisi häneen tuskastuneesi, mutta Heikki ei\nsitä huomannut, vaan jatkoi ajatuksiaan.\n\nKatuiko tuo edes oikein kunnollisesti? Olihan se tohtorin kautta kyllä\njotakin sellaista toimittanut, mutta eihän hän, Heikki, oikein ollut\nsaanut selvää siitä, mitä se oli katunut, eikä itselleen selvitetyksi\nedes sitä, mitä sen lähinnä olisi pitänyt katua: sitäkö, että alkuaan\noli rakastunut ryssään ja pettänyt tätä niin, että tämä haki itselleen\nvapaaehtoisen kuoleman, sitäkö, että oli pettänyt vanhempiaan, vai\nsitä, että oli pettänyt Heikkiä, vaiko kaikkia yhteisesti?\n\nTultuaan tälle kohdalle ajatuksissaan Suontaan Heikki vaistomaisesti,\nikäänkuin kauhuissaan, vetäytyy kauemmaksi vaimostaan. Tämä katsahtaa\ntaas häneen tuskastuneesti ja nyt hän ensi kerran omasta aloitteestaan\npuhuu.\n\n\"Vihaatko sinä minua — kovin?\" kysyy hän vaivalloisesti, äänen tullessa\nkuin maan alta.\n\nMenee aikoja, ennenkuin Suontaan Heikki vastaa. Ei, ei hän vihaa,\nmutt eihän hän rakastakaan. Ja niin suurta viisautta, oveluutta ja\ntarmoa, jota Helmi oli osoittanut, ei voinut halveksiakaan enemmän kuin\nhänen nykyistä kohtaansa sääliä. Mutta hän kai oli tohtorille luvannut,\nettei vaimolleen mitään menneestä muistuttaisi. Sen hän oli luvannut,\nei yhtään mitään muuta, ja sen hän oli velvollinen pitämään.\n\n\"En\", vastaa hän viimein jurosti ja kuin itsensä ulkopuolelta, \"en minä\nsinua vihaa\".\n\nHelmi sai itse arvata, ettei hän tehnyt muutakaan.\n\nJa matka joutui.\n\n\n\n\nII\n\n\nJo ennen puoltapäivää ollaan päästy ohi Nikulan. Aurinko tulee esiin ja\nmaisemat käyvät aivan kuin kodikkaammiksi.\n\nSuontaan Heikin pitäisi sanoa Helmille, että nyt kun tullaan kotiin,\nniin ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mitään muuta\nsanomista hänellä ei olekaan ja hän avaa monta kertaa suunsa sen\nsanoakseen, mutta sanat takertuvat kurkkuun.\n\nHän ei voinut unohtaa, kuinka monta hikipisaraa hän oli saanut\nvuodattaa, kuinka monta kirousta kirota ja kuinka monta huokausta\nniellä, ennenkuin oli saanut ihmiset uskomaan, että kyseessä oli hirveä\nerehdys, — jos he nyt ylimalkaan vieläkään valhetta uskoivat. Mutta\nolivat ainakin uskovinaan ja se oli pääasia.\n\nHänen täytyy vieläkin ummistaa silmänsä ja purra hampaansa yhteen\nmuistellessaan kaikkea silloin tapahtunutta.\n\nRyssä löydettiin hirttäytyneenä hänen ovipielessään rinnallaan Helmin\nkirjoittama kirjelippu. Se ei itsessään ollut mikään todistuskappale,\nmutta Helmi oli tunnustanut kaiken. Saaren vanhat haltijat olivat\nkertoneet sen, minkä tiesivät, — olivat luulleet Helmin sen jo aiemmin\ntehneen eivätkä sen vuoksi olleet tahtoneet asiaan sekaantua. Ja vasta\nsilloin hän, Heikki, oli lopullisesti raivostunut. Sitä silmittömyyttä\noli kestänyt sittenkin kun Helmi oli joutunut sairaalaan.\n\nMutta sitten hän oli kuin herännyt unesta. Kun ihmiset tulivat häntä\nsurkuttelemaan, oli hän yksinkertaisesti ajanut heidät pellolle.\nLuulivatko he häntä niin tolloksi, ettei hän tiennyt, miten lapsia\ntehdään. Ja eikö ryssä ollut jo Saaressa ollessaan näyttäytynyt hiukan\nomituiseksi. Nyt oli ruumiinavauksessa käynyt selville, että hänellä\noli pitkällisen juomisen turmelema elimistö. Selväähän oli, ettei se\nvoinut olla täysipäinen, ja mitä Helmin kirjeeseen tuli, niin se vain\nvahvisti otaksumaa. Kerranko sitä nyt puhutaan mitä tahansa, mutta\nkun Niku oli ottanut kaiken todesta, niin mitä Helmi muuta voi kuin\nvaroittaa.\n\nJa hän oli toimittanut Nikolai Sarkalle kunnialliset hautajaiset ja\ntilannut kiven hänen haudalleen.\n\nNiin hän oli lopulta ihmiset selvittänyt ja he saivat uskoa tai olla\nuskomatta. Pääasia oli, etteivät puhuneet, eivät paljon edes keskenään.\nMutta sillä välin Saaren emännän ruumis kuihtumistaan kuihtui, vaikka\nsielu eli, ja Helmi virui ruumiin ja sielun tuskissa sairaalassa.\n\n\"Paras olisi\", oli Saaren emäntä kerran lausunut, \"että Helmi kokonaan\nkuolisi pois\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuistaessaan nämä vaimonsa äidin sanat ei Heikki voi olla katsahtamatta\nHelmiin. Aurinko paistaa nyt suoraan vasten kasvoja, ja Helmi varjostaa\nsilmiään. Kasvot näyttävät entistä kalpeammilta ja kuihtuneemmilta,\nne ovat ilmeettömät kuin kuolleen kasvot. Samalla Heikki huomaa, että\nsilmiä varjostava käsi vapisee, eikä hän viitsi sitä kauempaa katsella,\nvaan kääntääkseen ajatuksensa muualle lyö hevosta selkään.\n\nNyt hänen mieleensä myöskin palaa, että tuo ilmeettömyys on Helmille\nluonteenomaista. Silmät voivat loistaa tai synketä, suu voi hymyillä,\nvieläpä nauraakin, mutta kasvot palaavat pian entisiin juonteisiinsa ja\nilmeen vaihtelu jää kuin unennäöksi.\n\nViime aikoina on hän tähän asiaan useinkin mielessään palannut. Hän\non muistellut ensimmäistä ujoa kosimistaan Saaren yliskamarissa ja\nmuistaa, kuinka Helmin suu oli nauranut, mutta silmien katse ollut\nkylmä ja pistävä. Niin, olihan keskustelukin ollut senluontoista.\nEdelleen hänen mieleensä tulee, mitä muuatta tuntia myöhemmin oli\ntapahtunut ja silloin Helmin kovuus, laskelmallisuus ja viekkaus\nkaikkein selvimmin kävi selville. Mutta myöhään, Herra paratkoon, hän\noli sen huomannut.\n\nSuontaan Heikki kiihtyy omista ajatuksistaan. Millainenhan sen ilme oli\nollut kun se rakasteli sen ryssän pojan, Sarkan Nikolain, kanssa! Taisi\nnaama silloin olla toisin päin mujullaan.\n\nKatse, jonka hän nyt luo vaimoonsa, on synkkä ja uhkaava, se on niin\npeloittava, että toinen säikähtäisi, jos sen huomaisi, ja käsi vavahtaa\ntahdottomasti. Mutta hän puree taas hampaansa yhteen ja samassa on\nkaikki ohi ja sijalle astuu vain viiltävä kylmyys. Eihän hänellä enää\nole muuta sen ihmisen kanssa tekemistä kuin että asuu saman katon alla.\nJa siitäkin pääsen milloin vain tahtoo. On vapaa kuin kulkurisälli\ntai taivaan lintu, — mene, tule, tee mitä tahdot, elämä on edessäsi\nkokonaisena ja avonaisena, elämä, jota sinulla tähän asti ei oikeastaan\nole ollutkaan. Se on ollut vain harmajaa työn tekoa ja tyhjää\nuneksimista, joka lopulta pani ottamaan suuren kulauksen myrkkymaljasta.\n\nMutta nyt on toista. Hänellä on nyt pientä, värisyttävää esimakua\nelämästä sellaisena kuin se on kotinurkkien ulkopuolella. Eihän\nkannattanut surra eikä tulla synkäksi, eihän hän ollut mitään\ntehnyt. Ja kun hän tulee tähän, ei hän voi olla tuntematta pientä\nkiitollisuutta, kummallista ja sekavaa kiitollisuutta siitä, mitä on\ntapahtunut.\n\nLyhyt metsätaival on loppunut, ensimmäiset vainiot ovat jo silmäin\nedessä ja niiden keskellä vauras kylä kuin kylpee kelmeän auringon\nhohteessa.\n\nSilloin Suontaan Heikki kääntyy vaimoonsa päin.\n\n\"Kun nyt tulet ihmisten pariin\", sanoo hän, \"niin ole niinkuin ei\nmitään olisi tapahtunut. Olet ollut sairas muutaman hullun jätkän\naiheettomasti tuottamasta mielenliikutuksesta. Et muuta.\"\n\nSe on nyt sanottu. Hän panee hevosen raviin, niinkuin tapa kylien\nkohdalla vaatii, tuimaan, reippaaseen raviin. Siinä tuo Saaren nuori\nisäntä emäntäänsä lasareetista. Sellainen on kuva. Eikä hän huomaa,\nettä hänen vaimonsa silmiin nousevat vedet ja ruumis alkaa vavista.\n\n\"Heikki\", kuuluu itkevä ääni.\n\nPuolituskastuneesti hän hiljentää vauhtia.\n\n\"Mitä nyt?\"\n\n\"Sinä saat tehdä kanssani mitä ikinä tahdot.\"\n\nVauhti tulee ennalleen.\n\n\"Mitäpä minä sinulle... Pidä kylmä ilme, kylläs sen taidon osaat. Jos\nsinulla jotakin on tunnossasi, itsepähän sen kannat ja — yksin.\"\n\n\n\n\nIII\n\n\nSaaren talon erottaa kaupungista vajaa kolmen peninkulman matka.\nTapana ei ole ollut, että hevosta välillä syötetään tai muutenkaan\nlevähdetään, mutta nyt Helmi näkee, miten Heikki sanaa selitykseksi\npuhumatta kääntää isoon harmahtavaan taloon vievälle kujalle.\n\nVasta lähemmäksi tultua hän talon tuntee ja muistaa joskus itsekin\nvanhempiensa kanssa sinne poikenneensa. Mutta muuta erikoisempaa hän ei\nmuista. Se on Syrjän Ranta-Konkkala.\n\nOlisiko Heikillä sinne asioita vai poikkeaako hän muuten vain. Helmi\non jo aikeissa tätä kysäistä, mutta samalla hän muistaa, ettei hän\nole enää se, jolle tehdään tiliä, ja pitää suunsa kiinni. Eikä tämä\ntietoisuus täytä häntä millään katkeruuden tunteella.\n\n\"Ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\"\n\nMitä varten Heikki noin oli käskenyt. Säästääkseenkö häntä, Helmiä,\nnöyryytyksiltä vaiko säästääkseen itseään. Helmi värisee ajatellessaan,\nmitä Heikki oli saanut tehdä voidakseen sanoa tuon niin rauhallisesti\nja varmasti.\n\nSuontaan Heikki oli hypännyt kärryiltä alas ja kiinnitti parhaillaan\nhevosta tallinseinässä olevaan renkaaseen. Helmi ei voi olla häntä\nkatselematta, ja nyt taas, niinkuin monesti ennenkin, hänestä tuntuu\nsiltä kuin näkisi hän Heikin ensi kerran. Silmien hyväntahtoinen\nlempeys on jonnekin hävinnyt, ja kun aurinko paistaa hänen kasvoihinsa,\nmuodostuu silmien kohdalle musta varjo, jonka taakse katse ikäänkuin\nhäviää. Ja kasvotkin ovat laihtuneet ja käyneet kulmikkaammiksi ja\nkovemmiksi.\n\nViimein Heikki on saanut heiniä eteen ja ojentaa Helmille kätensä.\nHelmi on huomannut, kuinka joku talon rengeistä on pyytämättä tuonut\nhevoselle vettä, kuinka ikkunoissa on näkynyt kasvoja ja viimein,\nkuinka iso, tukeva nainen on ilmestynyt vierasportaille. Helmi arvaa,\nettä se on talon emäntä. Mutta niinhän se oli, että ole aivan niinkuin\nei mitään olisi tapahtunut, älä surkealla ja häpeilevällä ilmeelläsi\nkaiken lisäksi tuota miehellesikin häpeätä.\n\n\"Tässä on Ranta-Konkkalan emäntä... On meille hiukan niinkuin sukuja.\nVaikka olet tainnut täällä joskus ennenkin käydä.\"\n\nHelmi tuntee, kuinka utelias, puoleksi tyly katse suuntautuu häneen,\nja hän mutisee jotakin, että muistaa hän joskus vanhempainsa kanssa\npoikenneensa.\n\n\"Terve tuloa nyt vain ja käykää sisään.\"\n\nJa Helmissä on tunne, että tuo on sanottu enemmän Heikille kuin hänelle.\n\nSitten he jäivät kahden. Ovia on auki joka suunnalle, mutta vaikka\nvarallisuus on silmäänpistävä, vaikka huoneissa on lämmin ja vaikka\nlisäksi auringonvalo lankeaa lattioille, on Helmin kylmä. Eikä se johdu\nruumiillisesta kylmyydestä. Se asuu talon tunnelmassa. Mutta ehkä\nhänestä vain tuntuu siltä.\n\n\"Ovat sukulaisia. On väliin poikettu kaupunkimatkoilla.\"\n\nTämän verran on Heikki velkaa selvitykseksi. Helmillä ei ole tähän\nmitään lisättävää.\n\nVähän ajan kuluttua tulee taas niinkuin hyvin kaukaa:\n\n\"Viime aikoina se on tullut melkein kuin tavaksi.\"\n\nJa taas pitkän ajan kuluttua:\n\n\"Ja kyllähän tällä taipaleella hevonenkin ehtii prissaantua.\"\n\nEihän Helmillä ole tähänkään mitään sanomista. Korkeintaan, etteivät\nhevoset ennenkään ole tällä välillä ehtineet tulla miksikään, mutta\nHeikkihän kieltämättä senkin asian parhaiten ymmärtää.\n\nJotakin tehdäkseen hän selailee valokuva-albumia. Siinä on aivan\ntuntemattomia kasvoja, mutta sitten tulevat vastaan tutut kasvot: isä,\näiti ja hän itse pikku tyttönä.\n\nHän pysähtyy katselemaan tätä kuvaa, joka heillä kyllä on kotona\nSaaressakin, aivan kuin ei ennen olisi sitä nähnyt. Ei hänellä ole\nhämärääkään muistoa siitä, milloin se on otettu, mutta hänen katseensa\nkiintyy isän totisiin kasvoihin ja äidin jäykkään, ylpeään muotoon,\njossa kaikki on ylpeää ja kankeaa puseroa myöten. Hän itse on siinä\nvielä avuton ja ilmeetön, vain silmät ovat nähtävästi hyvinkin\ntarkkaavaisina ja totisina katselleet valokuvaajaa, kun hän siinä\non istunut äidin sylissä. Ja äidillä on ollut kova työ pitää häntä\noikeassa asennossa ja estää sormea menemästä suuhun.\n\nEnsin Helmiä hymyilyttää, mutta samassa hymy vaihtuu kyyneliin, jotka\nhän salaa ja pian voimakkaasti tukahduttaa lähteisiinsä. Sellainen sitä\noli silloin, tässä on välillä kulunut paljon vuosia ja tapahtunut niin\npaljon, — niinpä, kappale elämää on mennyt.\n\nHän on niin vaipunut tarkasteluun, ettei hän huomaa, että joku on\ntullut huoneeseen, ennenkuin häntä puhutellaan.\n\n\"Siinä taisi löytyä tuttavia.\" Silloin Helmi säpsähtää ja katsoo ylös.\nHänen katseensa kiintyy tummaan silmäpariin, joissa välkähtää ja\nkimaltaa suun ollessa hymyssä. Siinä suussa on merkillisen pullea ja\nitsetietoinen alahuuli, eikä Helmi tiedä, onko silmien kimalluksessa\nenemmän pilkkaa vai sääliä: \"Vai siinä sinä nyt olet, Saaren\nHelmi-tytär.\"\n\nTulijan vartalo on korkea ja rehevä, siinä on jotakin vaativaa\nesiinpistäviä, kiiltäviä kengänkärkiä myöten.\n\nToisen kummallinen, tutkiva katse häkellyttää Helmiä; tuskin niin, että\nhän itsekään huomaa, hänen sisimmässään pistäytyy uhma — ja uhmaahan\nedellytti jo oleminen niin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nRauhallisesti hän ojentaa kätensä.\n\n\"Te olette nyt palaamassa?\"\n\nTalon tyttären ääni on syvä ja pehmeä, kummallinen vastakohta\npuolittain kovalle katseelle.\n\n\"Niin, niinhän minä olen.\"\n\nSalavihkaa Helmi vilkaisee mieheensä. Tämän kasvot ovat saaneet eloa,\njota hän turhaan koettaa salata, ja ohut punerrus on noussut hänen\nposkipäilleen.\n\n\"Kyllä kai teidän on hauskaa päästä kotiin taas?\"\n\n\"Onhan se hauskaa.\"\n\nNyt Heikki tarttuu puheeseen.\n\n\"Minä olen kertonut Ailille koko jutun\", sanoo hän.\n\nHelmi kalpenee ensin ja punastuu sitten. Mutta Ailiksi puhuteltu\npelastaa hänet pälkähästä.\n\n\"Niin\", myöntää hän, \"Heikki on sen meille kertonut, ja kuultiinhan se\njo aikaisemminkin. Eihän ole mikään ihme ja kumma, että sellaisesta\nsairastuukin.\"\n\nSe tulee rauhallisesti, \"niinkuin ei mitään olisi tapahtunut\", mutta\ntuo samainen tietävä välke asuu silmissä, ja suupielissä on melkein\nkuin hymyä.\n\n\"Se taisi olla mielikuviin menevä ja viiripäinen koko mies\", lopettaa\nnainen ja menee vastausta odottamatta hakemaan kahvitarjotinta.\n\nHeikin kasvot tummenevat ja Helmi tahtoisi huudahtaa kauhusta: Niku,\nNiku, etkö sinä saa rauhaa edes haudassasikaan! Syntinen rakkaus\nkohottaa taas päätänsä, sydämessä käväisee taas uhma: pitääkö\niankaikkisesti kärsiä siitä, että on kulkuria rakastanut! Mutta sitten\nseuraa järkähtämättömän johdonmukaisesti: olisit tyytynyt rakastamaan,\nmutt'et pettänyt häntä ja tuota, josta tuli miehesi, joka oli puhdas\nja joka myöskin oli antanut kaikkensa. Helmin katse käy harhailevaksi,\nhän katsahtaa Heikkiin, joka uhkaava, totinen ilme silmissään tuijottaa\nhäneen, sitten hän painaa päänsä alas.\n\nSamassa tuodaan kahvitarjotin huoneeseen. \"Ei puhuta tästä asiasta\nenää\", sanoo Heikki, \"on Helmi siitä muutenkin saanut kärsiä\".\n\nHän sanoo sen rauhallisesti, muina miehinä, ja Helmi tuntee häntä\nkohtaan kyyneleistä kiitollisuutta.\n\nKeskustelu ei tahdo oikein sujua. Kun puheen alkuun päästään, silloin\nse loppuukin. Sillä aina se väkisinkin tahtoo sivuta samaa asiaa.\n\n\"On emäntä täällä ennenkin käynyt\", puhuu talon tytär. \"Ette ehkä\nmuistakaan? Viivyitte kylläkin vain hetkisen.\"\n\n\"Kyllä minä muistelen\", vastaa Helmi avuttomasti, \"mutta pää tahtoo\nolla sekaisin ja muisti huonontunut\".\n\n\"Arvaa sen. Ei siitä muuten vallan pitkä aika olekaan. Te olitte\näitinne kanssa matkalla kaupunkiin.\"\n\n\"Niin, niin taisin...\"\n\nOn kuin nuijalla olisi lyöty päähän. Yhä vaan! Se oli silloin kun hän\naavisti olevansa raskaana Sarkan Nikolaille... vainajalle... muuatta\nkuukautta ennen kuin se lapsi syntyi, jonka isäksi maailma Heikkiä\nluuli. Hänen kasvonsa käyvät palttinanvalkeiksi ja hänen silmänsä\nkatsovat rukoilevasti miestä: Heikki, miksi toit minut tänne, ole\njalomielinen, lähdetään, rakas, lähdetään minne tahansa!\n\nMutta mies ei hänen katsettaan huomaa, hän juo kahvia kaikessa rauhassa.\n\nRanta-Konkkalan Aili katselee Helmiä säälien, ja hänen pehmeässä\näänessään soi syvä myötätunto.\n\n\"Olettehan te vielä väsyneen näköinen\". puhelee hän, \"mutta kyllä te\npian virkistytte kun pääsette Saareen ja pojan luo...\"\n\nSe oli viimeinen läjähdys. Maailma tummenee Helmin silmissä, ja sitten\nhän ei enää tiedä mitään.\n\nMutta kun hän taas saavuttaa tajuntansa, kohtaa hän ympärillään vain\npelkkää myötätuntoa, vain paljasta huolenpitoa ja sääliä.\n\n\"Mitä sinä tuolla tavalla...\", kuulee hän Heikin äänen sanovan,\n\"tiesithän, ettei siitä hyvä seuraa\".\n\n\"Voinko minä sitä arvata\", vastaa nainen, mutta Helmistä tuntuu, kuin\näskeinen pehmeys ja myötätunto olisivat poissa.\n\nHeikki murahtaa siihen jotakin epäselvää, ja Helmi aukaisee silmänsä.\n\n\"Lähdetään, Heikki\", sanoo hän hiljaa ja pyytävästi, \"lähdetään...\"\n\n\"Mutta pääsemmeköhän me?\"\n\n\"Kyllä, kyllä minä jaksan\", vastaa Helmi päättävästi ja nousee\nseisomaan.\n\nHänellä on se tunne, että ellei pian lähdetä, niin hän vaikka juoksee.\nMinne tahansa, yhdentekevää. Tosinhan hänellä ei enää saa olla omaa\ntahtoa, mutta hän lähtee kuitenkin.\n\nSitä hänen ei tarvitse tehdä. Kauniisti ja hellävaroen hänet asetetaan\nkärryihin. Kun paranee, niin terve tuloa käymään. Kuin unen läpi näkee\nHelmi viimeisenä Ranta-Konkkalan tyttären silmät, ja hänestä tuntuu,\nkuin tuon hellyyden kimmellyksen takaa olisi katsellut pohjaton\nylenkatse ja kylmä, hillitty viha.\n\n\"Kyllä\", huokaa emäntä, kun kärryt ovat kääntyneet maantielle, \"kyllä\non mennyt huonon näköiseksi\".\n\nTuskin huomattavasti kohauttaa tytär olkapäitään.\n\n\"Itsepä lienee vuoteensa rakentanut\", vastaa hän ja kääntyy mennäkseen\nsisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki äskeinen on Helmistä kuin unta, Ranta-Konkkala ja sen tyttären\nsilmät. Hän koettaa ajatella, mutt'ei tahdo saada järjen päästä kiinni.\n\nViimein ollaan kylän viimeisetkin talot sivuutettu ja lyhyt metsätaival\non edessä. Silloin hän hiljaa koskettaa miehensä käsivartta ikäänkuin\npyytäen anteeksi, että rohkenee niin tehdä.\n\n\"Heikki\", kysyy hän nöyrästi, \"miksi veit minut sinne?\"\n\nKuluu aikaa, ennenkuin Suontaan Heikki vastaa.\n\n\"Siksi\", kuuluu viimein tylysti, \"että oppisit olemaan ihmisten\nparissa. Niiden joukossahan kuitenkin on elettävä.\"\n\nJa kun tämän taipaleen ohi päästään, niin alkavatkin jo Hirvijoen\naukeat ja on opittava elämään ihmisten parissa.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKun sitten maantieltä käännytään Saaren taloon, valtaa Helmin taas\neräänlainen pelko. Miehen kiristäessä ohjaksia tarttuu hän häntä hiljaa\nkäteen.\n\n\"Älä aja niin kovasti, Heikki.\"\n\nHän ei juuri muista lähtöä kotoaan, palaaminen täyttää hänet tuskalla.\nMinkälaista siellä nyt on ja kuinka häntä katsellaan. Sydän jyskyttää\nkuuluvasti ja rinnassa on ahdistusta. Hänellä olisi halu puhua jotakin\nHeikille, mutta suu ei saa sanotuksi.\n\nMies vilkaisee häneen syrjäsilmällä ja hiljentää todellakin vauhtia.\nHänellä on omat ajatuksensa. Hän muistelee, kuinka monella mielellä hän\non tätä samaista tietä kulkenut ja ajatellut ja kuinka hän nuorukaisen\nhaaveellisin silmin oli maantieltä katsellut tulen heijastusta Saaren\nyliskamarista silloin kun Helmi ei ollenkaan vielä tiennyt hänen\najatuksistaan. Eikä siitä pitkiä aikoja ollutkaan. Entä nyt! Hän\nkyyditsee ei vaimoaan, vaan jotakin kulkurille antautunutta naista,\njoka sitten valitsi hänet uhrikseen.\n\n\"Joko minä saan ajaa?\" kysyy hän töykeästi ja nykäisee ohjaksista.\n\"Katselevat muuten, että mikä murheen kulkue tämä on.\"\n\nEikä hän odottele vastausta, vaan antaa mennä.\n\nJa vauhdin mukana hänen ajatuksensa saavat nopeamman tahdin. Eihän\nHelmi ollut tosin häntä millään tavalla lähennellyt, hän itse sitä\noli tehnyt, mutta olisihan Helmin pitänyt olla rehellinen. Ei muuta\nkuin sitä. Olihan hän Helmiä rakastanut siksi paljon, mutta Helmi oli\nkäyttänyt hänen tunnettaan vain rikoksensa peittämiseen.\n\nMutta paras kun ei ajattele.\n\n\"Muista nyt\", sanoo hän kerran, \"että pidät kylmät kasvot etkä enempää\nanna ihmisille puheenaihetta\".\n\nSiinäpä sitten onkin Saari.\n\nHevonen pysähtyy kuin naulittu vierasportaiden eteen, renki juoksee\npitämään sitä suupielistä ja Heikki auttaa itse emäntänsä kärryiltä\nalas.\n\nTahtomatta Helmin haljakka katse lennähtää tuvan ovipieleen.\n\nMutta ne seinän suojaksi lyödyt laudat, joihin Niku hirtti itsensä, ne\non revitty pois.\n\n\n\n\nV\n\n\nJa teeppäs nyt tiliä elämäsi askeleista, Saaren ainoa tytär ja Suontaan\nHeikin emäntä. Sinä astut tupaan, sillä väenkin tähden on sinun\nniin tehtävä. Nyt sinä kernaastikin lankeaisit polvillesi ja itkien\ntunnustaisit syyllisyytesi, nyt sinä mielelläsikin, keventääksesi\nomaatuntoasi, antaisit maineesi mennä, mutta nyt on niin, että kunnia\nja maine ovat muillakin kuin vain sinulla eikä sinulla ole pienintäkään\naihetta saattaa vielä miestäsi häpeään.\n\nPitäjäläiset ovat nyt kahden vaiheilla, eivät he oikein tiedä, kumpaa\nuskoa. Eivät he entisestä Saaren Helmistä niin huonoa uskoisi, eivät\nmuutenkaan ja vielä vähemmän nyt, kun hän on Suontaan Heikin emäntä.\nMutta kirkkaimmassa kunniassa kaikkein ensiksi pilkku havaitaan. Ah,\nkuinka paljon ja moninaista puheenaihetta ihmisillä olisi ollut, ellei\nHeikki olisi ruvennut sotkemaan asioita. Sinusta nyt lopulta riippuu,\nHelmi, jaksatko pitää pääsi pystyssä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVäki on juuri päässyt päivälliseltä, tuvan ilmassa viipyy ruoan lemu,\nja astioita korjataan syrjään. Mene sinne, niinkuin hyvä tapa vaatii,\nkättele kaikki ja kestä heidän katseensa.\n\nEttäkö olet väsynyt, ettäkö pitää suoraan vuoteeseen. Ei pidä\nuskotella. Saat vain puheet uudelleen alkuun, puheet, joiden kaiku\ntuskin koskaan loppuukaan. Kun jaksoit ajaa kaupungista tänne, niin\njaksat hyvin tervehtiä neljä piikaa, kolme renkiä ja ajopojan. Ja\nsitten ovat vielä jäljellä isä ja äiti.\n\nSäpsähdät kun kuulet pikkulapsen parahduksen viereisestä huoneesta.\nÄlä ole huolissasi, sillä on hoitaja, on koko ajan ollut, minkä sinä\nolet ollut poissa. Sen nimi on Heikki ja sinä teit sen sen kulkumiehen\nkanssa, jota rakastit. Heikki sen nimi on ja puoliryssä se on tai ehkä\nvain neljännekseksi, mutta nyt se on Suontaan Henrikin poika ja Saaren\nperillisiä. Ainoa. Ellei muita tule.\n\nKasvosi, Saaren Helmi, kalpenevat ja punastuvat, hengityksesi käy\nraskaaksi ja kätesi menee sydämellesi. Näyttää kuin aikoisit vaipua\nsiihen paikkaan. Mutta sinunhan pitäisi tietää, että tämä ei käy.\nTäällä auttavat vain tyyneys ja harkitseva asiallisuus. Tämä on Saari,\nettäs sen tiedät. Käy reippaasti toimeen vaan, pikemmin siitä pääset.\nSinulla on koko loppuikäsi katuaksesi ja monet yöt jäljellä itkeäksesi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikä Helmi huomaa, kuinka se kaikki lopuksi tapahtuu. Hän huomaa vain\nseisovansa kamarista tupaan vievällä ovella. Kymmenkunta silmäparia\nsuuntautuu häneen, ja hän näkee, että väki on ikäänkuin säikähtynyt,\nkun hän siihen yht'äkkiä ilmestyy heidän keskelleen. Ja hän pakottaa\nitsensä eteenpäin. Ojentaa kätensä ensin emäntäpiialle, sitten\nisäntärengille. Itsensä pakottaminen, se on hänelle tuttua. Mutta ennen\nhänestä tuntui, kuin joku olisi häntä väkisin työntänyt eteenpäin\nja hän itse pannut vastaan, nyt hän saa ponnistaa kaikki hengen- ja\nruumiinvoimansa.\n\n\"Päivää. Terveisiä kaupungista. Kuinka te olette voineet?\"\n\nÄäni on outo ja soinnuton. \"Kiitoksia. Onhan se mennyt.\"\n\n34\n\nSitten:\n\n\"Joko emäntä nyt on sitten aivan niinkuin terve?\"\n\n\"Osapuilleen. Vaikka saa sitä yhä lepäillä.\"\n\n\"Niin tietenkin. Hyvä sentään, että emäntä parani.\"\n\n\"Hyvähän se on.\"\n\nVäki ahmii hartaudella jok'ainoan sanan. Katseet ovat totiset ja\nuteliaat, joku pää kurkottautuu eteenpäin. Mutta siihen keskustelu\npäättyykin, Helmi väen silmissä ikäänkuin haihtuu pois, ja laajassa\ntuvassa vallitsee hiiskumaton hiljaisuus.\n\nViimein joku renki ottaa lakkinsa ja valmistautuu lähtemään pihalle,\n\n\"On se kans\", huokaa hän mennessään.\n\n\"Mikä on?\"\n\n\"Koko tämä mainen meininki, meinaan.\"\n\nLiikutaan, astiat alkavat kalista, ollaan taas palattu arkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaan Helmi ei enää siekaile eikä mietiskele. Tullessaan tuvasta hän\nkyllä seisahtuu kamarin ovelle, mutta sitten hän suoraa päätä rientää\nvanhempiensa luo. Hänen täytyy tunnustaa kaikki omalla suullaan, hänen\ntäytyy saada anteeksi, muuten hän ei saa rauhaa. Tulkoon sitten vaikka\nkuolema.\n\nMutta Saaren talon seinät järkyttävät hänen päätöstänsä. Hänellä ei ole\nmitään sanottavaa, jota vanhemmat eivät tietäisi.\n\nEikä Saaren isäntä ole aluksi huomatakseen tyttärensä tulleen.\nMutta sitten hän kohottaa katseensa, joka on käynyt kiillottomaksi.\nSuonikasta, laihtunutta kättään hän ei ojenna.\n\n\"Jassoo\", sanoo hän vain matalasti. \"Sinä olet siis tullut.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hyvä on, että vielä tulit. Mutta liiku hiljaa. Äiti nukkuu.\"\n\nSiihen se jäi.\n\nJa illalla sanoo Heikki, että koska Helmi on heikko ja väsynyt, niin\nsaa hänelle, isännälle, tehdä vuoteen eri huoneeseen. Jos Helmi tahtoo,\nvoi pojankin tuoda sinne, että saa nukkua rauhassa. Se on jo tottunut\npois rinnalta.\n\nMutta Helmi nyyhkyttää:\n\n\"Kyllä minä sen hoidan...\"\n\n\"Kuinka itse tahdot\", vastaa Heikki ja toivottaa hyvää yötä.\n\n\n\n\nVI\n\n\nMaa on kyllä valkoisen lumen peittämä, mutta ilma on leuto ja öinen\ntaivas on tähdetön. Aidat, rakennukset, metsä häämöttävät sieltä\nvain mustansinistä pimeyttä vastaan, eikä mikään ääni halkaise yön\nhiljaisuutta.\n\nHelmi istuu puoleksi riisuutuneena leveän vuoteensa reunalla. Äsken hän\njo sammutti tulen, mutta sytytti sen hetken kuluttua uudelleen. Vaikka\nsilmiä poltti ja ruumista raukaisi, niin uni ei tahtonut tulla.\n\nTuolla seinän takana nukkuu Heikki, saattaa nukkua hyvinkin\nrauhallisesti ja miks'ei niin tekisikin. Ja toisesta viereisestä\nhuoneesta kuuluu Sannan, lapsenhoitajan, tasainen, rauhallinen\nkuorsaus. Koko talo, koko seutu nukkuu rauhallista unta, hän yksin vain\nvalvoo.\n\nNyt kuuluu koiran haukahdus Sarvakon kylän taholta, kajahtaa läpi\npimeyden ja jättää jälkeensä tyhjän hiljaisuuden. Olisiko siellä ollut\njoku kulkija tai liekö joku isännistä yötä myöten palannut kotiin\nkaupungista.\n\nHelmi muistaa, kuinka usein hän on kuullut öisiä ääniä ja niitä\nsäikkynyt. Nyt ei häntä mikään uhkaaja miksi uhkaisikaan: kenellekään\nhän ei merkitse yhtään mitään.\n\nHän kumartuu lapsensa vuoteen yli. Lapsi tuntee, kuinka kasvoja\npeittävä verho nostetaan syrjään, sen pikkuinen käsi haparoi tyhjää\nilmaa ja suu mutruilee. Mutta sitten se saa tutin suuhunsa, imee sitä\naikansa ja nukahtaa taas rauhallisesti.\n\nHelmi koettaa mielessään selvitellä suhdettaan tähän lapseen. Vihaako\nhän sitä, toivooko hän, että se kuolisi? Ei, se on rakkaudessa tehty ja\ntuskalla kannettu ja synnytetty. Hän rakasti sen isää niinkuin rakastaa\nsitäkin, jonka nyt toivoisi olevan sen isä.\n\nKuinka tällainen voi olla mahdollista? Jos hän voisikin sen sanoa, niin\nsittenhän asia olisikin selvä. Mutta jos hän yrittää sitä jatkuvasti\najatella ja selvitellä, niin hän menee vielä enemmän sekaisin. Hänen\nensimmäinen rakkautensa ei ollut syntiä, hän itse sen oli synniksi\ntehnyt. Ja Heikki, hän tuntee sen, Heikki, joka oli pelastanut hänen\nmaineensa ensi kerran tietämättään ja toisen kerran tietoisesti, olisi\nkyllä antanut anteeksi ja rakastanut häntä, kun hän vain olisi ollut\nrehellinen.\n\nMutta olihan hän tehnyt murhan johdattamalla ihmisen itsemurhaan.\n\nHelmin ilmeetön katse tuijottaa vastapäiseen seinään, ja kasvot ovat\nliikkumattomat kuin kuolleen.\n\nMutta sitten huulet alkavat värähdellä, silmiin nousevat kyynelet ja\nhän lysähtää polvilleen vuoteensa viereen. Tuolla, pimeän avaruuden\ntakana asuu Jumala, joka katsoo häneen niinkuin muihinkin rikkoneisiin.\n\nJa Helmi rukoilee, ensi kerran pitkiin aikoihin. Mutta rukouskaan\nei ole vapaa sivuvaikutteista. Onko oikein näin vain heittäytyä\nkurjuudessaan Luojansa eteen? Eikö pitäisi ensin koettaa omin voimin\nsyntyä uudestaan ja tehdä, tehdä jotakin! Mutta hän ei voi muuta, ja\nsitä vartenhan Luoja lähetti ainoan poikansa, — poisottamaan maailman\nsynnit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän aikaan ovat yöt pitkät. Kun Helmi nousee, ei päivä vieläkään\nsarasta. Mutta hänen sisässään asuu riemukas lepo ja rauha. Hän on\ntullut selvyyteen siitä, ettei hän itse voi vaikuttaa asiain kulkuun.\nHänen on vain oltava hyvä ja nöyrä ja kärsittävä. Jos asioista tulee\nkysymys, on hänen parempi vaieta kuin valehdella. Mitä tahansa hänen\nosakseen tuleekin, mikään ei ole liikaa.\n\nHän tuntee miltei nautintoa, kun hän ajattelee, että hän voi\nkärsimyksillä sovittaa syntinsä. Ja hän päättää, että kun aamu tulee,\nniin hän puhuu Heikin kanssa.\n\n\n\n\nVII\n\n\nAamulla Heikki tuleekin Helmin huoneeseen, joka ennen oli isän ja\näidin, sitten hänen ja Heikin, nyt vain hänen.\n\n\"Huomenta\", tervehtii mies tullessaan. \"Miten sinä olet nukkunut?\"\n\nHeikin katse ei pysähdy Helmiin. Se liukuu ympäri huoneen pysähtymättä\nsuorastaan missään. Ja Helmiin menee varmuus siitä, että mies tulee\nvain muodon vuoksi, — ettei kenelläkään olisi mitään sanomista.\n\n\"Kyllä minä olen nukkunut... koko lailla\", vastaa Helmi hiljaisesti.\n\nMies seisoo epätietoisen näköisenä keskellä lattiaa, mutta sitten hän\nmenee lapsen vuoteen luo, kohottaa peitteen ja ottaa vielä märän lapsen\nkäsiinsä.\n\nTekeekö hän senkin muodon vuoksi? Helmin katse lepää liikkumattomana\nmiehen kasvoissa. Erehtyykö hän vai onko se näköhäiriö? Heikin kasvot\novat kuin pehmenneet, ja silmänurkat näyttävät värähtelevän.\n\nHelmi ei voi sitä katsoa, hänen täytyy kääntää päänsä poispäin. Sillä\njos hän tulee tunteelliseksi, niin Heikki menee pois eikä hänellä ole\ntilaisuutta puhua.\n\nNyt mies laskee lapsen vuoteelle ja valmistautuu lähtemään.\n\n\"Sano Sannalle, että muuttaa kuivat vaatteet\", sanoo hän selin Helmiin,\n\"eihän se miten passaa, että tuolla tavoin...\"\n\nJa tarttuu lukonkahvaan mennäkseen.\n\nSilloin Helmi pidättää hänet.\n\n\"Heikki\", sanoo hän nöyrästi.\n\n\"Niin.\"\n\nMiehen kulmat käväisevät rypyssä, mutta silenevät taas.\n\n\"Kuule, älä mene vielä. Minulla olisi sinulle hiukan puhumista.\"\n\n\"Jaha.\"\n\nMies jää odottavaan asentoon ja katse kääntyy vaimoon. Se on outo ja\nvieras katse.\n\n\"Mitä se olisi?\" kysyy hän sitten.\n\nEi tule lähemmäksi, ei paikaltaan värähdä, ei pieninkään juonne osoita\nedes mielenkiintoa.\n\nNäin yksin on Helmi heitetty, näin avuttomaksi saa hän itsensä tuntea.\nMutta hänen ei auta muu, hänen on koetettava pysyä tyynenä ja toimittaa\nasiansa.\n\n\"Minä olisin vain... ethän ole minulle vihainen?\"\n\n\"En\", keskeyttää mies lyhyesti.\n\nHelmin täytyy saada sanotuksi. Siinä ei auta mikään.\n\n\"Minä olisin vain puhunut sinun kanssasi\", jatkaa hän katkonaisesti,\n\"siitä asiasta...\"\n\n\"Mistä asiasta?\"\n\nHelmi painaa päänsä alas.\n\n\"Kyllä sinä sen tiedät\", kuiskaa hän tukahtuneella äänellä.\n\nMies seisoo hetken katsellen kattoa ja sen näköisenä kuin koettaisi hän\npalauttaa mieleensä jotakin erinomaisen tärkeää.\n\n\"Ei kai siinä enää mitään puhumisia ole\", vastaa hän vihdoin.\n\nEri äänellä hän jatkaa:\n\n\"Taitavat odotella minua tuvan puolella.\"\n\nJa nyt hän jo lopultakin painaa lukonkahvaa, avaa oven ja menee ulos.\n\nHelmi katsoo hänen jälkeensä silmät laimeina ja suu raollaan. Ellei\nhänellä ole toivoa, niin onpa Jumala taivaassa.\n\n\"Hänen täytyy antaa minulle anteeksi.\"\n\n\n\n\nVIII\n\n\nEi tahdo Suontaan Heikiltä käydä työ samalla vauhdilla kuin ennen.\nSaihan hän tosin silläkin aikaa, minkä Helmi oli sairaalassa, usein\npysähtyä ja ruveta miettimään, mutta se oli sittenkin toista kuin tämä.\nSilloin oli Nikolai Sarkan kuolema aivan takana ja Helmi oli kuin\njotakin sovittamassa. Kaikesta huolimatta oli ilmassa kuin jotakin\nkuulasta ja vapauttavaa. Eikä se suinkaan johtunut siitä, että ihmiset\noli saatu osapuilleen uskottavasti selvitetyiksi, eikä siitäkään, että\nkukaan lopultakaan olisi odottanut Helmin kuolevan, vaan siitä, ettei\nkukaan ollut syyllinen tapahtuneisiin.\n\nMutta nyt oli Helmi kotona, ilma oli raskas ja läkähdyttävä, ja joka\nkerta kun näki Helmin, muisti Heikki, kuinka kylmästi ja harkiten tämä\noli hänet pettänyt. Kuitenkaan ei hänelle tuottanut pienintäkään vaivaa\nolla siitä Helmille muistuttamatta. Päinvastoin hänestä oli kaikkein\nparas, kun hänen ei tarvinnut puhua mitään.\n\nAivan äsken oli Helmin isä tullut häntä puhuttelemaan.\n\n\"Olen ajatellut\", oli hän verkalleen aloittanut, \"että ehkä sittenkin\nolisi paras, kun te eroaisitte\".\n\nHeikillä oli ollut vastaus valmiina.\n\n\"Ajattelin sitä aluksi itsekin\", oli hän vastannut, \"mutta tokko siitä\nolisi hyötyä Helmille sen enemmän kuin minullekaan. Ja puheet taas\nyltyisivät uuteen vauhtiin.\"\n\n\"Sitä ei auta katsoa. Totuudesta emme kuitenkaan pääse minnekään. Etkä\nsinä siinä aineellisesti tule kärsimään häviötä. Pidän sen varan kyllä.\"\n\nHeikin oli täytynyt hymähtää.\n\n\"Enhän minä Helmiä tavaran takia ottanut, kyllä sen tiedätte\", oli hän\nvastannut. \"Hyvin olisin elänyt muutenkin.\"\n\n\"Sitä minä en tarkoita. Ajattelin vain, että jos elämäsi käy kovin\nraskaaksi, kun sinun aina täytyy nähdä hänet silmiesi edessä.\"\n\n\"Ei suinkaan se minun rauhaani häiritse.\"\n\nSaaren isäntä oli seisonut siinä sanattomana ja neuvottoman näköisenä.\nHeikin oli käynyt häntä sääliksi, niin kuihtuneen ja avuttoman\nnäköiseksi oli pitäjän kenties mahtavin mies mennyt. Mitä ukko\nitsekseen mietti, sitä ei Heikki voinut arvata. Mutta jos hänellä\nolisi ollut lahja katsoa Saaren Juhanin sydämeen, olisi hän nähnyt\nhänen ajattelevan näin: Siitä ei ole pitkä aika, kun minä käskin\nmuutaman kulkumiehen talostani sen vuoksi, että näin hänen lähentelevän\ntytärtäni. Jos minä olisin antanut hänen olla, niin mahtaisimmeko nyt\nolla onnellisempia. Ja ehkä minä olisinkin antanut hänen olla, jos\nolisin tiennyt, että asiat olivat kuin olivat.\n\nSitten Saaren vanha isäntä käveli pois. Hänellä ei ole enää mitään\nlisättävää. Lopultakin ovat onni ja onnettomuus Luojan kädessä ja\nihmiselle kuuluu vain tehdä työtä ja toimia omantunnon mukaan eikä\npistää peukaloaan asioihin, jotka hänelle eivät kuulu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä on nyt, niinkuin sanottu, joku päivä kulunut. Kulkiessaan ympäri\ntalon tulee Heikki sen rakennuksen kohdalle, joka aikoinaan on ollut\nHelmin makuuluttina. Nyt hän pysähtyy kuin muita asioita ajatellen\nsen eteen, mutta äkkiä hänen mieleensä näyttää juolahtavan jotakin ja\nkäymättä tuvassa hän rientää kylälle.\n\nSeuraavana päivänä ilmestyy taloon kaksi kirvesmiestä, jotka alkavat\nrakennusta purkaa asettaen hirret taitavasti kasaan.\n\nJotakinhan Helmin on puhuttava, ettei kukaan saisi sanoa, että hän on\nmasentuneen ja pahan omantunnon näköinen. Ja jotakin sanoakseen hän\nsanookin:\n\n\"Tänne on tullut työväkeä.\"\n\n\"Niin on\", myöntää mies, \"pari kirvesmiestä\".\n\n\"Jaa\", sanoo Helmi ajatuksettomasti.\n\n\"Ne purkavat sinun aittaasi\", jatkaa mies.\n\nHelmi luo häneen vain ohimenevän katseen ja mies lopettaa:\n\n\"Sehän on siinä enää aivan joutilas. Siitä tehdään uusi läävä sioille.\"\n\nSitten hän menee toimiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos Saaren Helmin silmissä näkyi välähdys entisestä uhmasta, niin\nsamassa se kuitenkin raukesi hillittömään, katkeraan itkuun.\n\n\n\n\nIX\n\n\nIltaisin Suontaan Heikki istahtaa hetkisen vaimonsa huoneeseen,\ntoivottaa sitten hyvää yötä, painaa oven kiinni ja menee huoneeseensa,\njonka hän on varannut itselleen.\n\nMutta unesta ei tule mitään, vaikka hän kuinka moneen kertaan päättäisi\nolla ajattelematta mitään ja nukkua.\n\nSaattoihan se Helmin lutinkin purkaminen olla raaka teko, mutta\nhän ei todellakaan voinut sitä joka päivä katsella ja joka kerta\nsen nähdessään muistaa, mitä siihen liittyi. Parempi, että se oli\npoissa, parempi Helmille itselleenkin. Mutta siinä, että oli sanonut\nteettävänsä siitä läävän, siinä hän oli tehnyt huonosti. Hänhän oli\nsille tohtorille luvannut, ettei muistuttaisi vaimoaan menneestä, ja\nhän oli velvollinen sen pitämään.\n\nRakastiko hän siis vielä Helmiä?\n\nSuontaan Heikki koettaa kykynsä mukaan tähän kysymykseen syventyä.\nHän muistelee jostakin lukeneensa tai kuulleensa, ettei rakkaus\ntunne ehtoja. Ja hän muistelee omaa rakkauttansa, kuinka se melkein\nhuomaamatta oli alkanut ja kasvanut. Sitten hän muistaa, miten Helmi\noli ollut kartteleva. Mutta hänen ei olisi tarvinnut kartella, hänen\nolisi tarvinnut sanoa vain: \"Minun on käynyt huonosti enkä minä sinua\nrakasta, mutta jos haluat minut saada, niin tulen ja tahdon koettaa\noppia sinua rakastamaan.\" Kun Heikki koettaa mennä itseensä, tulee\nhän siihen johtopäätökseen, että hän kaikesta huolimatta olisi Helmin\nottanut.\n\nMutta hän ei voinut Helmiin enää luottaa. Jos Nikolai olisi elossa ja\ntulisi, niin hän, Heikki joutuisi syrjäytetyksi. Se olisi aivan varmaa.\nHän voi jo mielessään kuvitella, miten se tapahtuisikin.\n\nMitä hänellä siis enää oli täällä virkaa? Eikö olisi selvintä ottaa ero\nja lähteä?\n\nYht'äkkiä hänen mieleensä muistuu Ranta-Konkkalan Ailin muhkea olemus\nja hänen tummat silmänsä. Hän oli jo melkein rippikoulun iästä alkaen\nniin kulkenut Helmin lumoissa, että tuskin oli huomannut muita naisia\nolevankaan. Eikö hän nyt ollut vapaa? Ja eikö Ailin puhe ollut koko\najan tämän tapauksen jälkeen ollut omituisen verhottua ja viittailevaa.\n\nEi, mitäpä näitä kannattaa ajatella. Paras kun nukkuu pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLyhyen, levottoman unen jälkeen Helmi herää. Jossakin kuuluu kello\nlyövän kahta.\n\nHän painaa päänsä päänalaiselle, vaikka tietää jo edeltäkäsin, että\npitkiä tunteja tulee kulumaan ennenkuin hän pääsee aamu-uneen. Mutta\ntaaskin on sellainen yö, ettei hän pääse edes puolihorroksiin.\n\nSilloin hän nousee istumaan ja sytyttää valon. Hän koettaa uudelleen ja\nyhä uudelleen selvitellä itselleen asioita, mutta hänen aivonsa ovat\nliiaksi rasittuneet. Mutta Heikin luo hän voi hiipiä silloin kun tämä\nnukkuu. Ei hän muuta kuin silittää hiljaa sänkistä poskea ja palaa\nsitten takaisin. Heikki on niin hyvä, mutta hänellä on syytä olla\nsellainen kuin on.\n\nJa hän nousee kuin varas vuoteeltaan.\n\nMutta Heikki ei nuku. Huoneessa on vielä valo, ja harmaja, totinen\nkatse kohtaa vaimon säikähtyneet silmät. Helmi pysähtyy epätietoisena\novelle.\n\n\"Minä luulin, että sinä nukuit jo\", sanoo hän.\n\nSuontaan Heikillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä Helmin käynti\ntarkoittaa. Hän tuntee melkein kammoa eikä vastaa mitään.\n\n\"Kun et sinä nuku\", jatkaa Helmi, \"niin saanko minä istua?\"\n\n\"Istu. Vaikka parempi olisi, kun olisit levolla.\"\n\n\"En minä, Heikki, enää saa nukutuksi.\"\n\n\"Hm.\"\n\n\"Saanko haudassakaan.\"\n\n\"Miks'et saisi?\"\n\n\"Kyllä sinä tiedät.\"\n\n\"Olen jo lukemattomia kertoja pyytänyt, ettet millään tavalla\nmuistuttaisi siitä asiasta.\"\n\n\"Mutta muistan sen kuitenkin. Ja sinä myöskin.\"\n\n\"Vaan en muistuta.\"\n\n\"Sinä olet hyvä. Kuule, voitko koskaan antaa minulle anteeksi?\"\n\nMiehen huulet puristuvat yhteen. Se pienikin hellyys, jota hän on\ntuntenut, katoaa tyyten.\n\n\"Olemmehan jo sopineet, ettemme siitä enää puhu.\"\n\n\"Kuule, tahtoisitko, että olisin kuollut.\" c\n\n\"En.\"\n\n\"Mutta jos menisin pois jonnekin. Jos sinun on vaikea minun kanssani.\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Sinä et vain oman kunniasi takia ottanut minusta eroa.\"\n\n\"Tahtoisitko sinä sitten eron?\"\n\n\"Jos olen sinulle vaivaksi.\"\n\n\"Sanoinhan jo, ettet ole.\"\n\n\"Ja sinähän voit ruveta rakastamaan jotakin...\"\n\n\"Surettaisiko se sinua.\"\n\n\"Tahtoisin vain, että sinun olisi hyvä.\"\n\n\"Kyllä sanon sinulle, jos löydän toisen. Silloinhan on täysi aihe\neroonkin.\"\n\n\"Sitten minä haluaisin vielä kysyä sinulta yhtä asiaa. Et suinkaan sinä\nvihaa lasta?\"\n\n\"En kai.\" — Ja Suontaan Heikki naurahtaa. — \"Kuinka minä sitä voisin\nvihata? Syytönhän se raukka on. Ja voisihan se olla minunkin.\"\n\nEnempää ei Helmi enää voi kuulla. Itku tulee melkein väkisin. Hän\ntoivottaa hätäisesti hyvää yötä ja menee huoneeseensa.\n\nMutta sinä yönä hän vielä vähemmän kuin ennen sai unta.\n\n\n\n\nX\n\n\nLeudot ja alakuloisen harmajat syystalven päivät vaihtuvat sentään\nlopultakin vähitellen pakkasiksi. On jo hyvä aikakin, sillä tärkeät\nvetämiset ovat taloissa vielä vetämättä ja nyt kulkevat heinä- ja\nhalkokuormat pitkin maantietä kivistyneen lumen vinkuessa reen jalaksia\nvastaan. Ja on toinenkin syy: joulu on pian lähettyvillä. Kansan\nmielikuviin ei sisälly lumeton joulu.\n\nSuontaan Heikki valjastaa hevostansa. Hänen on mentävä kaupunkiin\nostoksille ja muillekin asioille. Mielessään hän tuntee omituista\nlevottomuutta ja rauhattomuutta aivan kuin olisi hänellä kovin kiire\nja kuin odottaisi hän jotakin. Helmille hän ei ole puhunut lähdöstään\nmitään, mutta kun hevonen jo on aseissa ja kun hän jo on pukenut turkit\nylleen ja vyöttänyt itsensä, menee hän sisälle.\n\n\"Lähtisitkö sinä mukaan?\" kysyy hän Helmiltä.\n\n\"Menetkö sinä jonnekin?\"\n\n\"Kaupunkiin.\"\n\n\"En kai, en minä tiedä.\"\n\nHelmin siniset silmät saavat kuumeisen, poissaolevan ilmeen, ja hän\nempii silminnähtävästi. Mutta viimein hän ratkaisee asian:\n\n\"En minä lähde.\"\n\nHeikki seisoo vielä hetken paikallaan kuin aikoisi pyytää Helmiä toisen\nkerran, mutta painaa sitten lakin päähänsä ja rientää portaita alas.\nHän tuntee itsensä jollakin tavalla keventyneeksi ja vapautuneeksi,\nmutta samalla jää häntä vaivaamaan Helmin vaivautunut, tuskallinen\nkatse.\n\nTultuaan Ranta-Konkkalan kohdalle Heikki hiljentää vauhtia. Hänen\nkatseensa on kuin jonnekin haihtunut ja hän muistelee nyt toista,\nkimaltelevaa ja kiehtovaa. Mutta sittenkin hän ajaa ohi. Sillä hänen\nmieleensä tulee taas Helmi sellaisena kuin tämä oli voimainsa päivinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeikin tapoihin ei kuulu ilman aikojaan viivytellä kaupungissa.\nToimittaa mitä on toimittamista, pitää huolen siitä, että hevonen saa\nkunnollisesti levätä, ja palaa takaisin sitten. Mutta tällä kertaa\ntoimet sujuvat verkkaisesti ja viivytellen. Koskaan ei hän muista\nolleensa siinä mielentilassa asioilla ollessaan, ei edes silloin kun\nHelmi oli sairaalassa.\n\n\"Onko minulla suru?\" kysyy hän itseltään. Mutta sitä, mikä surua\ntavallisesti seuraa, tuskallinen ja pakahduttava, alaspainava tunne,\nsitä hän ei tunne. Päinvastoin hänestä tuntuu siltä, kuin hänet olisi\nhylätty ja yksin heitetty keskelle tätä hyörinää ja kuin hänellä olisi\nvalta mennä mihin ikinä hän tahtoo.\n\n\"Mikähän siinä on\", ajattelee hän itsekseen, \"että ne, joille sattuu\njokin kolahdus, melkein aina rupeavat juomaan\".\n\nHeikki ei jaksa ymmärtää, mitä sellainen merkitsee. Hän ei ole koskaan\nmaistanut väkeviä, eikä hänestä ole minkään näköistäkään, kun ihminen\non silmät sameina ja kontturoi sinne ja tänne. Mutta kai viinassa\ntäytyy olla jotakin, joka lämmittää ja antaa puhtia ja heilahdusta\najatusmeiningille. Ja kun saisikin ajatuksen päästä kiinni, niin\nsittenhän se jotakin olisikin. Välipä tuolia, vaikka olisikin hiukan\npäissään.\n\nOikeastaan Suontaan Heikkiä pohjimmaltaan kammottaa koko viina, josta\nhän ei tiedä mitään hyvää. Eikä hän ole niitä miehiä, jotka tietävät,\nmistä sitä on otettavissa.\n\nMutta silloin hän muistaa erään kasvinkumppanin, jolla on virka\nkaupungissa, ja menee hänen luokseen.\n\nToinen purskahtaa röhönauruun kuullessaan asian, jonka Heikki\npuoliujosti esittää.\n\n\"Mitä sinä sillä tekisit?\" nauraa hän.\n\n\"Ajattelen, että olisi hyvä olemassa sairauden varalta.\"\n\n\"Kyllä kans. Etpä sinä niitä miehiä ole ennen ollut.\"\n\n\"Enkä tulekaan, mutta tarve on tarve.\"\n\nEihän siinä sen pitempiä ole. Toinen lähtee asialle ja Heikki jää\nodottelemaan.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKun Suontaan Heikki seuraavana aamuna ajelee kotiin päin, ei hän\ntahdo tuntea maailmaa entiseksi. Aamu on jo pitkälle kulunut ja päivä\nvaikuttaa odottamattoman kirkkaalta, mutta sittenkin hänestä tuntuu,\nkuin kaiken takana olisi jotakin painostavaa ja uhkaavaa. Kääntäessään\ntullista maantielle on hänen vilkaistava taakseen, on aivan niinkuin\njoku häntä seuraisi.\n\nEikä hän ole sairas eikä tunne tehneensä mitään, jota olisi pakko\nkatua. On vain koettanut sitä, mitä viisaat ihmiset sanovat murheeseen\nryyppäämiseksi, on koettanut, mutta on epätietoista, tuleeko koettamaan\nenää. Sillä eipä tuo niin erinomaiselta ollut tuntunut: suu vain kävi\nvilkkaammin kuin tavallisesti ja monet asiat olivat unohtuneet ja\nnäyttäneet valoisammilta kuin tavallisesti, mutta pohjalla oli asunut\ntietoisuus siitä, että nyt minä olen humalassa, mutta kylläpä tästä\nselviänkin.\n\n\"Joo\", sanoo hän itsekseen, \"ryypätä murheeseen, tiedetään kyllä sekin\".\n\nOnko hänellä sitten murhe? Murhe kai on jotakin sellaista, joka tekee\nalakuloiseksi ja raskasmieliseksi, niinkuin silloin kun joku omainen\nkuolee tai on saattanut asiansa huonosti eikä voi niitä auttaa. Mutta\nhänestä tuntuu vain, kuin olisi hän siinä pisteessä, mistä alkuaan\non lähtenytkin, ypöyksinään ja autiuden ympäröimänä, autiuden, jolle\nei näy äärtä eikä rajaa. Lukemattomia kertoja on hän koettanut tätä\nkysymystä itselleen selvittää, yhtä monesti on hän tullut tähän samaan\njohtopäätökseen. Ja turhaa oli sitä sen enempää vatvoskellakaan.\nHäntä oli vain rakkaudettomasti petetty, sitten kai häntä oli ruvettu\nrakastamaankin, mutta nyt kun hän etsi omaa rakkauttansa, ei hän\nsitä enää löytänyt. Siinä on sitten sinun murheesi. Suontaan Heikki\nhaukottelee ja tuntee itsensä väsyneeksi. Onkohan sekin viinan\nvaikutusta vai liekö muuta. Tässä hän nyt vain ajelee kotiin päin.\n\n\"Jos sinua sitten matkalla rupeaa ramaisemaan tai muuten tekemään\npahaa, niin kumaise tästä itseesi paremmanpuoleinen tujaus. Niin myös\njos muuten tunnet itsesi alakuloiseksi tai surunvoittoiseksi.\"\n\nSuontaan Heikin suu vetäytyi hymyyn. Sai kai häntä neuvoa niin tässä\nniinkuin muissakin asioissa. Mutta antaapahan pullon vielä olla\nkoskemattomana.\n\nMatka kuluu, mutta kuluu hitaasti. On tämäkin nyt merkillistä\nvelttoutta ja ryhdittömyyttä, ettei saa edes hevostaan hoputetuksi.\nMutta Suontaan Heikki lojuu reen perällä kuin horroksissa ja antaa\nhevosen mennä miten se itse haluaa. Ennätetäänpähän tästä toki\nvähemmälläkin.\n\nVasta lähestyessään Ranta-Konkkalaa hän ikäänkuin herää. Päivä on jo\naikoja sitten sivuuttanut puolen, alkaa jo pimetäkin, ja taloista\nnäkyvät tulet.\n\nHeikillä ei ole mitään asiaa taloon, mutta hän vakuuttaa itselleen,\nettä hevonen tarvitsee hiukan heiniä ja vähän levätäkin. Sittenpä\njuoksee nopeammin loppumatkan. Kovin hidasta onkin tulo ollut.\n\nMutta mitenkä, — huomaavatkohan, että hän on ollut vähin\nhummausmatkalla? Kun hän ajattelee tätä, tulee samalla mieleen, etteipä\ntuo huomio niin erikoisesti hänen arvoaan alentaisikaan, pikemminkin se\nvähän niinkuin kuuluu asiaan.\n\nÄkillistä päähänpistoa noudattaen Suontaan Heikki vie käden povelleen\nja vetää pullon esiin. Sehän oli juuri kuin sitä tarkoitusta varten. Ja\nkun kerran ihmisiin poikkeaa, niin saahan siellä edes jutella ihmisten\ntavoin, ettei istu ja jurnuta niinkuin puu-äijä.\n\nSitten hän varovasti kätkee pullon reen pohjalle, nykäisee ohjaksista\nja kääntää kilisevin kulkusin valaistuun pihaan.\n\n\n\n\nXII\n\n\n\"Sinä tulet hiukan sopimattomalla aikaa\", sanoi Ranta-Konkkalan Aili.\n\nMutta Suontaan Heikki ei huomaa ensinkään, mikä tässä olisi\nsopimatonta. Hän riisuu reippaasti turkit yltään ja hänestä näyttää,\nkuin koko laaja rakennus tulvehtisi valoa ja lämpöä.\n\n\"Minulla on se tapa\", vastasi hän, \"että aina tulen sopimattomalla\najalla. Siihen aikaan kun kuljin kosiomiehenä, kuulin joka kerta kun\ntulin, että olin tullut epäotollisena aikana.\"\n\nHeikki säikähtää itsekin sanavuolauttaan. Nainen katsoo häneen\nkummastuneena, mutta sitten hänen silmiinsä ilmaantuu loistetta ja suu\nmenee hymyyn.\n\n\"Vai sanottiin sinulle niin\", naurahtaa hän. \"Minä tarkoitin vain sitä,\nettä äiti ja veli ovat molemmat kaupungissa. Kumma, ettet heitä nähnyt.\"\n\n\"En minä nähnyt\", vastaa Heikki totuudenmukaisesti, \"ja vaikka\nolisinkin, niin olisin sittenkin tullut\".\n\n\"Vai niin\", sanoo nainen hiljaisesti ja tällä kertaa kovin pitkään.\n\nHänen poskensa punastuvat hiukan, mutta omituinen, hillitty loiste\nviipyy hänen silmissään ja hän kääntää katseensa pois. Sitten hän kysyy:\n\n\"Oliko sinulla sitten joitakin asioita?\"\n\nHeikki tuntee, että katse taas on pysähtynyt häneen. Mutta muutaman\nminuutin kuluessa oli hänen nouseva mielenvireensä merkillisellä\ntavalla laskeutunut, hän tuntee itsensä avuttomaksi ja epävarmaksi eikä\nkeksi mitään vastausta. Nainenkin huomaa tämän muutoksen, ja hänen\näänessään on ilkamoiva sivusävy, kun hän sanoo:\n\n\"Minä tiedän, että olet pitkälti ajatteleva mies. Mietiskele nyt sillä\naikaa kun käyn sanomassa kahvista.\"\n\nMutta Suontaan Heikki painaa lakin päähänsä ja menee ulos.\n\n\"Mikä helvetin nauta minä olen\", ajattelee hän itseksensä. \"Ja olen\naina ollut.\"\n\nVaan mitä hän tänne ulos oli oikeastaan tullut! Nyt se palautui hänen\nmieleensä: pullo. Saattaahan se joskus olla siunattu keksintö sekin. Ja\nhän puuhailee innokkaasti reen luona ja palaa yskien huoneeseen.\n\n\"Kävin antamassa hevoselle heiniä\", selittää hän hyvin asiallisesti.\n\n\"Luulin, että jo äsken annoit. Ja olisinhan voinut sanoa siitä\nmiehille.\"\n\n\"Suotta vain heille vaivaa.\"\n\n\"No niin sitten. Otapas kahvia.\"\n\nSuontaan Heikki tuntee, että käden ja sormien liikkeet ovat vähän\nepävarmat. Mutta samalla hänestä tuntuu myöskin siltä, kuin äskeinen\nvalo, lämpö ja turvallisuuden tunne olisivat palanneet. Ala vaan\nkysellä, Ranta-Konkkalan Aili!\n\nEikä hänen tarvinnut pitkiä aikoja odottaakaan. Naisen katse kiinnittyy\ntaas häneen, katse, joka tällä kertaa on tutkiva ja hiukan kylmä.\n\n\"Sinun piti sanoa minulle jotakin.\"\n\nÄäni on katseen vastakohta, pehmeä ja lämmin, melkein hyväilevä.\n\n\"Sanoit, että olisit joka tapauksessa tullut\", kertasi hän. \"Eikö se\nniin ollut?\"\n\n\"Oli, niin se oli.\"\n\n\"Ja miksi?\"\n\nSuontaan Heikin veret ovat käynnissä. Hän voisi hyvin vastata: \"olenhan\ntäällä niin monesti ennenkin käynyt\" tai jotakin siihen tapaan, mutta\nhän huomaa, että se tällä kertaa olisi liian vähän. Ja hän miettii yhä.\nSilloin hänestä tuntuu, kuin joku kuiskaisi vastauksen hänen korvaansa\nja se vastaus tulisi kuulumaan seuraavasti: \"syöttämään hevosta\".\nSanat ovat jo tulemassa hänen huuliltaan, mutta ennenkuin hän saa edes\nensimmäistä tavua lausutuksi, niin hän jo kauhistuu. Niihin sisältyisi\nloukkaus ja ne ratkaisisivat hänen suhteensa tähän taloon, mutta oliko\nhänellä varaa mitään menettää. Ei, mahtoikohan tuo paljon lisätä hänen\nsyntitaakkaansa, jos hän sanoi asian niinkuin se todellisuudessa oli.\n\n\"Tulin vain nähdäkseni sinut\", vastasi hän. Ranta-Konkkalan Aili ei\ntästä näy paljoa hämmästyvän. Värit hänen kasvoillaan käyvät ehkä\ntummemmiksi ja huulet puristuvat hetkeksi tiukempaan, mutta katseensa\nhän salaa alaspainuneiden luomien alle.\n\n\"Sinähän tiedät vallan hyvin\", sanoo hän viimein, \"että sinulla on\nnähtävyys kotonakin\".\n\nSuontaan Heikki ei nyt tunne itseään. Ei hän älyä, miksi hän suuttuu,\neikä sitäkään, mistä niin pian löytää sanat vastatessaan:\n\n\"Siksipä juuri.\"\n\nMutta nyt nainen kohottaa katseensa ja hänen silmänsä näyttävät\ntotisilta ja mustilta kuin pohjaton syvyys, kun hän kylmällä ja\nkirkkaalla äänellä sanoo:\n\n\"En ymmärrä mitä tarkoitat.\"\n\nJa kun Suontaan Heikki ei vastaa, lisää hän:\n\n\"Luulen, että kyllä Saaren tyttäressä on pitämistä — kaikesta\nhuolimatta.\"\n\nSitten hän nousee ikäänkuin aikoisi lähteä. Mutta otettuaan jo jonkin\naskelen ovea kohden hän vielä kääntyy ympäri.\n\n\"Tarkoitatko\", kysyy hän, \"ettet enää välittäisi vaimostasi?\"\n\nSuontaan Heikissä menee kaikki sekaisin. Millon ja missä välissä\ntähän on tultu? Ei, ei hän rakasta Helmiä, mutt'ei hän rakasta ketään\nmuutakaan. Piru, kun kaikki käy ympäri, voi tuolla olla samanlainen\nhistoria takanaan. Kuinka se muuten niin kuluttaisi aikaansa hänen\nkanssaan? Mikä hän, Suontaan Heikki, muu on kuin lelu ja taitaa olla\nvähän herkkäuskoinen ja tyhmänsekainen siksikin.\n\nSillä hetkellä Suontaan poika tuntee vihaavansa itseään ja kaikkia\nmuitakin. Mutta hänen katseensa tapaa taas naisen, suoran, ryhdikkään\nja korkean. Koskaan tuo nainen ei ole tehnyt hänelle muuta kuin\nollut hyvä ja hienotunteinen ja nytkin hän katsoo häneen lämpimästi\nja kysyen. Onhan hänellä toki oikeus kysyä ja Heikillä valta olla\nvastaamatta, jos niin tahtoo. Aika kuluu, nainen odottaa, tuleeko\nvastausta ensinkään, Suontaan poika sitä miettii. Huone tuntuu hänen\nsilmissään pimenevän ja käyvän ikäänkuin pienemmäksi ja kylmemmäksi,\nlopulta jää hän tarkoituksettomasti tuijottamaan naista.\n\nHän aikoo vastata:\n\n\"En rakasta Helmiä, mutt'en ketään muutakaan.\"\n\nJa kuitenkin se jää sanomatta. Hänen täytyy vain katsoa, katsoa\nniinkuin ei olisi edessään seisovaa naista koskaan ennen nähnyt.\n\nViimein Ranta-Konkkalan tytär näyttää riistäytyvän irti jostakin\nvaivaavasta ajatuksesta, ja hänen äänellään on erikoinen sävy, kun hän\ntaas kysyy:\n\n\"Kuulepas, Heikki. Sano minulle yksi asia, sanotko?\"\n\n\"Minä koetan.\"\n\n\"Sano minulle vain, oletko hairahtunut maistamaan kaupungissa.\"\n\n\"Kyllä kai, mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Oletko siitä kovin vihainen?\"\n\n\"En minä siitä pidä, mutta toiselta puolen, kun niin täytyi tapahtua,\nihmettelen ettet ole tehnyt sitä jo aikaisemmin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitähän Luojan nimessä tämä oikein merkitsi! Sanoiko hän lisäksi: \"Voi\nmiesparka!\"\n\nTaisi sanoa, taisi olla sanomattakin, saattoi olla jotakin muutakin\nlisäksi. Mikä muistaja hän on! Hän näkee vain punehtuvat posket ja\nliekehtivät silmät ja tuntee, kuinka hänen huulensa kuin ohimennen\nhipaisevat naisen poskea. Suontaan Heikki havahtuu vasta kun hän kuin\ntakaa-ajettuna kiidättää pitkin maantietä.\n\nPitikö hänen nyt kiittää Luojaa vaiko pirua!\n\n\n\n\nXIII\n\n\nSaaren talon ympärille ei ole päässyt muodostumaan pikku-asumuksia.\nJoku tönö vain vainioiden ulkolaidassa, joka ainoastaan alleviivaa\ntalon suuruutta ja yksinäisyyttä, sitten on vain yhtä ainoata Saarta\nmaantiestä metsänreunoille, järvenrantaan ja Sarvakon kylään asti.\nKaupungista päin tultaessa mahtuu Saaren rakennusryhmä näkymään kauas\nmaantielle, ja kun Heikki kääntyy taloon johtavalle kujalle, huomaa hän\nmuutamissa talon ikkunoissa tulet.\n\nHän ei tällä kertaa ollenkaan välittäisi siitä, että häntä odotetaan.\nEihän hän kyllä ole tehnyt mitään, jota hänen tarvitsisi hävetä, mutta\nsittenkin hän nyt veisi hevosen talliin kaikessa hiljaisuudessa ja\njakaisi ostokset aamulla.\n\nPihalla on hiljaista ja autiota, onkin tainnut jo mennä yö sivu puolen.\nHän saa hakea avaimet sisältä, huoltaa hevosen ja itse kantaa sisään\ntavaransa.\n\nSitten hän aikoo ilman muuta mennä huoneeseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Vai niin. Joko sinä tulit?\"\n\n\"Jo.\"\n\n\"Minä olen pitänyt sinulle illallista.\"\n\n\"Kiitos vain, mutta sitä vartenhan olisivat olleet palvelijat.\"\n\nHeikki ei tahtoisi olla Helmille ynseä, mutta nyt hänen valvomisensa ja\nhuolehtimisensa häntä tuskastuttaa.\n\n\"Uni sinulle olisi ollut kaikkein paras\", sanoo hän. \"Älä vasta\nainakaan minun takiani valvoskele.\"\n\n\"Aika oli niin myöhäinen, etten voinut palvelijoitakaan pitää ylhäällä.\nJa kyllä minä mielelläni valvon.\"\n\nHelmin nöyryys liikuttaa ja suututtaa Heikkiä, tekee hänet\naseettomaksi. Mitä hänellä on sanomista, — jos tahtoisikin sanoa, — kun\ntoinen aina ehtii edelle. Onko se nyt sitten oveluutta vai katumusta?\n\n\"Etkö sinä syö?\" kysyy Helmi.\n\n\"Ei minun ole nälkä\", vastaa mies ärtyisästi.\n\n\"Kuule... tuota... eikö minun laittamani ruokakaan sinulle kelpaa?\"\n\nSe tulee kuin nyyhkytys, mutta vaikuttaa mieheen yhtä vähän kuin\nkuuroon. Pitkiä aikoja kuluu hiljaisuuden vallitessa. Mutta sitten\nHeikki nousee lähteäkseen ja hänen katseensa iskeytyy tuimana Helmiin.\n\n\"Sanon sinulle vain yhden asian, Helmi\", sanoo hän miltei vavisten,\n\"ja se on se, että heitä pois tuo vetinen nöyryys ja tuo pelko ja\npassaileminen\".\n\nHelmi tahtoisi heittäytyä miehensä kaulaan tai vaikka jalkoihin, mutta\nhänen on tyydyttävä nielemään kyyneleensä.\n\n\"Enhän minä tahdo olla sinulle paha\", jatkaa Suontaan Heikki, \"mutta\njoka kerta kun näen surkean ilmeesi, muistuu mieleeni jotakin. Minun\non vaikea sitä sanoa, mutta enhän voi uskoa sinua. Miks'et voi olla\nniinkuin ennenkin?\" Saaren Helmi purskahtaa itkuun. \"Rukoilen Jumalaa,\nettä vielä uskoisit\", nyyhki hän.\n\nSuontaan Heikki on jo ovella menossa, mutta siinä hän pysähtyy.\n\n\"Parasta on rukoilla, että se tapahtuisi aikanaan\", sanoo hän,\ntoivottaa hyvää yötä ja sulkien oven.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun hän heittäytyy vuoteelleen, ei hän saa unta silmiinsä.\nHänestä tuntuu kuin olisi hän tehnyt moninkertaisesti huonosti. Olihan\nhänellä oikeus olla uskomatta Helmiä, oli totisesti, mutta hänen ei\nollut pakko mennä sitä sanomaan. Jos olikin oikeus olla rehellinen,\nniin silti ei tarvinnut lisätä toisen tuskia. Mikä mies hän lopultakaan\noli sanomaan, miten suuret ne olivat. Eikä hän voinut muuta kuin nousta\nja mennä Helmin luo.\n\n\"Ei se äskeinen ollut niin pahasti tarkoitettu\", sanoi hän lempeästi,\n\"niin että älä siitä välitä\".\n\n\"En toki\", ja vaimo hymyilee kyyneltensä läpi, \"onhan sinulla\noikeuskin...\"\n\nOikeuskin! Tähän ei miehellä enää ollut mitään sanomista. Siinä hän\nseisoi sanattomana ja neuvottomana.\n\n\"Hyvää yötä\", sanoo hän taas, mutta se tulee niinkuin hän olisi\ntahtonut sanoa enemmänkin, mutt'ei keksinyt mitä sanoa.\n\nKun hän toisen kerran sulkee oven, tietää hän edeltäpäin, että ellei\nhän pääse selvyyteen ajatuksistaan, ei hänen tarvitse unta tänä yönä\nhavitellakaan.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nTapaninpäivänä ajelee Suontaan äijä Saareen. Hän on pukeutunut\nparhaimpiinsa ja kasvoiltaankin hän on ajellut sängen pois, mutta\nsittenkin näyttää siltä, kuin loistaisi vahingonilo hänen naamastaan\nja hänen puhetapansa on vielä kiertelevämpää ja hänen äänensä vielä\nkitsaampi ja vikisevämpi kuin ennen.\n\nJa hän karttaa tulemasta pääasiaan. Hän syö aamiaista hyvällä\nruokahalulla, juo kahvia päälle, juttelee päättymässä olevasta vuodesta\nja on huolissaan Saaren vanhan emännän terveydestä.\n\n\"Oltiinko teiltä joulukirkossa?\" kysyy hän.\n\n\"En sattunut huomaamaan.\"\n\n\"Helmi ja Heikki siellä olivat. Taisi väestäkin olla joku.\"\n\nVai Helmi ja Heikki. Tämä ei ollenkaan soveltunut Suontaan äijän\nasioihin. Mutta hän puhuu edelleenkin. Ei se joulukirkkohommakaan\nole niinkuin ennen. Kokoontuvat sinne lehterille vain, pirkaleet,\njuttelemaan saarnan ajaksi eivätkä kuuntele sanaa.\n\nSaaren vanhanisännän kulmakarvat kohoavat, ja ohut hymynhäive viivähtää\nhänen huulillaan.\n\n\"Epäkristilliseksihän se on mennyt\", jatkaa hän samaan tapaan. \"Eivät\npane, pirkaleet, sanaa mieleensä, maallisia vain ajattelevat.\"\n\nSuontaan äijä häkeltyy ja menee kauaksi aikaa sanattomaksi. Näillä\nSaaren asujamilla on erikoinen taito olla vähän parempia kuin muut ja\n— niinkuin sanotaan — hienolla tavalla vääntää aseet käsistä. Onpas\nnähty, et tule heidän kanssaan millekään. Siinä vain istuu Saaren ukko\nniinkuin ei olisi mitään sanonut.\n\n\"On se Helmikin tainnut tulla ennalleen\", jatkaa Suontaan äijä tovin\nkuluttua. \"Olemme odotelleet että kun kävisi katsomassa.\"\n\nSaaren vanhaisäntä miettii ennenkuin vastaa.\n\n\"Kyllä kai se on ennallaan\", vastaa hän viimein, \"vaikk'eihän ruumis\naina ennätä seurata henkeä. Monesti on päinvastoinkin.\"\n\n\"Sepäs, sepä juuri\", keskeyttää Suontaan äijä vilkkaasti. \"Teillä onkin\nse henkipuoli, meinaan se ajatuksen meininki, teillä onkin se erikoisen\nvalvova ja valmis...\"\n\n\"Mitä tuo lienee...\"\n\n\"On se, kyllä me pitäjällä sen tiedämme. Ja siitäpä se juuri lähteekin\nse homman jämttiys ja piskuinen kopeus, niinkuin sanotaan.\"\n\n\"Kyllä maallinen kopeus usein rankaisee itsensä jo ajallisuudessa.\"\n\nEikä Saaren vanhaisäntä taas muista, että hänellä vieraita onkaan.\nHän ajattelee, että turhaa on kaikki inhimillinen järjesteleminen,\nkorkeammat voimat niistä päättelevät, ja että kopeus on kopeutta,\nkantakoon se mitä kylttiä tai päällekirjoitusta tahansa, ja rankaisee\nlopuksi itse itsensä. Hän on sen itse kokenut ja nähnyt, mihin muuhun\npäätökseen hän voisi tulla.\n\n\"Niin, sattuikohan Heikki olemaan kotosalla?\"\n\nSaaren vanhaisäntä havahtuu, istuiko se siinä vielä.\n\n\"Kyllä kai\", vastaa hän hiukan rasittuneesti. \"Siellä kai se on\nkamarissaan. Mene sinne.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuontaan vanhalla rikkaalla on ollut valmiit suunnitelmansa ja valmiit\nehdotukset, jotka hän noin vain latelee pojalleen pöytään. Mutta\nistuminen Saaren ukon kanssa on saanut hänen aikomuksensa sekaisin ja\nhän tuntee itsensä omituisen pieneksi ja epävarmaksi. Mene ja tiedä\nmiten paljon tätä Saaren henkeä jo oli tarttunut poikaankin. Vaikka nyt\nparhaillaan istuisi ja halakaulassa haastelisi Helmin kanssa. Mutta\nHeikki on yksin ja hämmästyy hiukan nähdessään isänsä tulevan. Ja\npapereita hänellä on edessään juhlapäivänä ja paperossia hän polttaa.\n\n\"Ka, yksinpä sinä oletkin\", tervehtii äijä. \"Yksin.\"\n\n\"Ajattelin vain, että jos Helmikin olisi täällä.\"\n\n\"Ei suinkaan se kaukana ole, jos haluatte tavata.\"\n\nSuontaan äijä melkein säikähtää. \"Ei, en minä nyt\", sanoo hän\nhätääntyneesti, \"sinulle vain minulla olisi asiaa\".\n\nSuontaan poika ei vastaa mitään. Hän panee syrjään paperinsa ja\nodottelee. Tosin hän tästä asiasta, minkä nyt tietää olevan tulossa, ei\nkeskustelisi mielellään, mutta velvollisuudentunto käskee kuunnella,\nmitä isällä on sanomista.\n\nVaan äijä aikailee, hän ei tiedä, mistä päästä aloittaisi.\n\n\"Ei kai kukaan ole kuuntelemassa?\" kysyy hän varovaisesti.\n\n\"En minä usko.\"\n\n\"Kyllä Helmi kuuntelee oven takana, minä tiedän sen.\"\n\n\"Jos sattumalta lie kuullut, vaan ei kuunnellut.\"\n\nJa kun äijä ei vastaa, jatkaa poika:\n\n\"Eikö se ollut sillä tavalla, että jollekin olitte kertonut neuvoneenne\nminua vaikka väkisin ottamaan Helmin, ja Helmi oli sattunut sen\nkuulemaan?\"\n\nNyt Suontaan äijällä on sanomista vielä vähemmän kuin äsken. Kovin\nnäkyy Saaren henki lopultakin tarttuneen poikaan. Mitäs tässä enää\nmenet toimittelemaan.\n\n\"Te kai ajattelette nyt\", kysyy poika odottamattakaan vastausta, \"että\nmeistä pitäisi tulla ero?\"\n\n\"Kun ne asiat meni sille mallille.\"\n\n\"Mille?\"\n\n\"Kyllä sen itse tiedät. Toiselle siinä kunnossa ja sitten sinut otti.\"\n\n\"Kuka sen on sanonut?\"\n\n\"Sä itse kans, jos muistat.\"\n\n\"Olen tainnut. Vaan se on ihminen sellainen, että tekee kärpäsestä\nhärkäsen.\"\n\n\"Ja Helmi itse.\"\n\n\"Pöyreessä puhui, minkä lie puhunut. Saakaa te joku halju, jonka päälle\njoskus on katsottu, hirttämään itsensä Suontaan ovipieleen, niin kyllä\nensi tunnit puhutte mitä puhutetaan.\"\n\n\"Vaan sinulle on, tiedän mä, tarjottu eroakin Saaresta ja maata ja\nrahaa.\"\n\n\"Onko? Se kai merkitsee sitten sitä, että tällainen vävymies maksaa\nvielä vähemmän kuin teidän miniänne. Maksetaan kun päästään eroon. Te\nkai maksatte vielä enemmän kun pääsette Helmistä eroon.\"\n\nSuontaan rikas ja saita äijä vaipuu mietteisiinsä. Tätä tietä hän ei\nminnekään pääse, sen hän jo hengessään tuntee.\n\n\"Minä ajattelen vain\", sanoo hän, \"että jos tästä teidän elämästänne ei\nmitään tule. Että jos olette vain vaivaksi ja taakaksi toisillenne.\"\n\n\"Mikä on, ettei tulisi?\"\n\n\"Kuulutte olevan kuin vieraita toisillenne. Makaatte eri huoneissa ja\nniin poispäin.\"\n\n\"Jaa, se on eri asia. Helmi on kipeä.\"\n\n\"Sittenkö se muuttuu.\"\n\nSuontaan Heikki, Saaren nuori isäntä, ei katso asiakseen vastata.\nKeskustelu on kääntynyt uralle, josta hän ei välitä kuulla.\n\n\"No, jos mukamas ero olisi tullut\", kysyy hän, \"niin mitä sitten olisi\npitänyt seurata? Takaisin kotiin vai?\"\n\n\"Vaikka niinkin. Ja kyllä kai sinulla ottajia olisi.\"\n\n\"Ei se niin varmaa ole.\"\n\n\"Kyllä minä tiedän ja sinä myöskin.\"\n\nPoika jää tuijottamaan ihmeissään isäänsä, — mitä se ukko on oikein\npuuhaillut vai onko kulkenut urkkimassa.\n\n\"Kyllä minä tiedän\", sanoo ukko toistamiseen ja kipakammin.\n\nSilloin poika päättää, että keskustelu nyt saa katketa.\n\n\"Teidän isänrakkautenne on suorastaan liikuttava\", lopettaa hän,\n\"ja erittäinkin te pidätte erikoisella huolella meidän aineellisten\netujemme puolta. Mutta kyllä minä nyt tämän asian hoidan itse eikä\nteidän tarvitse tähän enää puuttua.\"\n\nEivät Suontaan äijän asiat olleet milloinkaan Saaressa sujuneet\nniinkuin hän itse oli aikonut.\n\nLyhyt talvinen päivä painuu illaksi, ja kulkusten kilinästä Heikki\nkuulee, milloin hänen isänsä ajaa pois. Mutta hän ei saa sytytetyksi\nvaloa, hänen täytyy miettiä yksikantaista keskustelua isänsä kanssa ja\nomaa elämäänsä, miettiä taas ja uudemman kerran, vaikk'ei tahtoisikaan.\n\nSillä mitä tämä paikallaan astuminen, jota oli muutamia aikoja\nkestänyt, mitä se hyödytti ja minne se vei? Kun kerran edellytykset\navioelämään ovat loppuneet, niin ne ovat. Eikö silloin olisi selvintä\nantaa vapaus toiselle ja ottaa itse omansa. Elämä oli vielä pitkänä\nedessä, ja kai sillä oli tarjoamista hänellekin.\n\nViereisessä huoneessa kuului lapsi kirkaisevan. Se ei ollut hänen,\noli hän opetellut sitä vihaamaankin, mutt'ei ollut oppinut. Hän tunsi\npäinvastoin omituista hellyyttä sitä kohtaan, sen ilme ja koko olento\noli niin liikuttavan avuton ja pelokas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, se edessä oleva elämä ja mitä siihen kuuluu. Hän ei salaa\nitseltään, että hän nyt käsittää Ranta-Konkkalan liittyvän sen\nyhteyteen. Kuta enemmän hän sitä ajattelee ja unohtaa kaiken muun, sitä\nenemmän hän lämpenee.\n\nSitten hän tulee eroon. Mitä se oikein on? Pieni muodollisuus ja sen\njälkeen lähtö. Mutta se lähdön kalseus. Hyvästellä Saaren isäntä,\njonka leuka vavahtaa ja silmät katsovat poispäin, nähdä emännän laaja,\ntuskallinen katse ja sitten Helmi...\n\n\"Ei, perkele\", päättää hän. \"Menetän järkeni, jos ajattelen enempi.\"\n\nSillä rehellisessä mielessään hän ei tule ajatelleeksi, että hän\nyhtä hyvin voisi jäädä jollekin kaupunkimatkalleen ilman sen enempiä\nhyvästijättöjä.\n\n\n\n\nXV\n\n\nSaaren Helmi alkaa tuntea samanlaista tunnetta kuin joskus ennenkin\non tuntenut, ja silloin kun hän itse on tietoinen tästä, se häntä\nkauhistuttaa. Hän koettaa paeta sitä, ottaa osaa toimivaan elämään,\nolla aktiivinen, ja hän onnistuu siinä joskus, mutta lopultakin se\ntunne hänet valtaa ylivoimaisena, maahanpainavana ja hervottomaksi\ntekevänä.\n\nSilloin hän ajattelee, että jos joku nyt tulisi ja sanoisi hänelle:\n\"Helmi, jos sinä katselet elämääsi, niin sinä huomaat, että sinä\net ole tuottanut kenellekään onnea etkä iloa, et vanhemmillesi, et\nHeikille, et Nikolaille etkä lapsellesi. Ja varmaa on, ettet pysty\ntuottamaankaan. Mutta katso: tuolla on järvi ja järvessä on avanto.\nHyppää sinne! Se on siellä kuin sinua varten, vaikkakin Sarvakon\nkyläläiset hakevat sieltä vetensä, tilava, syvä ja joka suhteessa\nmallikelpoinen avanto. Sinua muistellaan hellyydellä, joku ehkä\nmuistoasi rakastaakin, lastasi hoidetaan hyvin ja hän saa periä paljon.\nNiin, ehkäpä joku tekee elämästäsi laulun.\"\n\nNiin mitä hän silloin tekisi?\n\nHän avaisi haalistuneet ruiskukansiniset silmänsä, katselisi puhujaa\nkysyvästi ja kysyisi: \"Pitääkö minun hypätä?\"\n\nJa kun puhuja vastaisi: \"pitää\", niin hän menisi ja hakisi huivinsa ja\nrientäisi talvista polkua järvelle.\n\nSe puhuja olisi piru, hän tietää sen kyllä, ja johdattaisi hänet suoraa\npäätä avannon kautta helvettiin. Mutta nyt on ja pysyy iankaikkisuus\niankaikkisuutena, ja ihmisen synnyttämälle lapselle on jotenkin\nyhdentekevää, onko hän siellä muuatta vuotta vähemmän tai enemmän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuitenkaan ei kukaan tule ja puhu hänelle tuolla tavoin. Hän on talon\nemäntä, saa tehdä mitä tahtoo, hänelle annetaan se kunnioitus, mikä\nhänelle kuuluu. Ja oikeastaan paljon enemmänkin. Kukaan ei kajoa\nhänen asioihinsa eikä tee hänelle kysymyksiä. Hän saa itse harkita ja\npäätellä miten parhaaksi näkee.\n\nHelmi tietää, että hänen yksinäisyytensä on yhtä avutonta kuin se\npinnalta katsoen on turvallista. Hän ennen vaikka ulkonaisesti kärsisi,\nmutta enää ei hänelle suoda sitäkään, sillä hänelle ollaan hyviä sillä\ntavoin, ettei olla pahoja.\n\nJa yhä vahvempana hänet valtaa tietoisuus siitä, ettei hän ole yhtään\nmitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKunnes hän havahtuu siihen huomioon, että hän oikeastaan on jo pitkät\najat ollut ajattelematta. Päivät ovat menneet, käyneet kirkkaammiksi ja\nkuulaammiksi, on sattunut yksiä ja toisia pieniä tapauksiakin, mutta\nhän on kaiken ulkopuolella elänyt omaa elämäänsä.\n\nOn hän koettanut yhä Heikkiä lähestyä.\n\nKerran hän oli sanonut hänelle näin:\n\n\"Muutetaan pois Saaresta, ylimalkaan koko Hirvikylästä. Ostetaan toinen\ntila, onhan meillä siihen tilaisuutta.\"\n\nJa Heikki oli kauan katsonut eteensä, niinkuin hyvin, hyvin tarkoin\nolisi miettinyt asiaa.\n\n\"Oletko sinä ajatellut, minne me muuttaisimme?\" oli hän lopuksi kysynyt.\n\n\"En, mutta minne vaan, mahdollisimman kauas täältä.\"\n\nYhä oli Heikki miettinyt. Mutta viimein hän oli asian ratkaissut:\n\n\"On se asia joskus tullut minunkin mieleeni ja olen minä kuullut,\nettä olojen muutos ja paikkakunnan vaihdos kyllä... tuota... olisivat\ntällaisissa tapauksissa edullisia. Mutt'en minä tiedä, olemmeko me\nsellaisia, että ne meihin vaikuttaisivat.\"\n\nJa oli hän koettanut toisenkin kerran. Silloin oli ollut yö, niinkuin\naina muulloinkin, milloin nämä asiat raskaimmin tulivat hänen\nmieleensä. Heikki oli nukkunut, mutta Helmi oli hänet herättänyt.\n\n\"Heikki!\"\n\n\"Niin. Oletko sinä sairas?\"\n\n\"En enempää kuin ennenkään. Mutta jos sinä kaikesta huolimatta\ntahtoisit minusta eron.\"\n\n\"Joka kerta kun olet tuota kysynyt, olen vastannut että en.\"\n\n\"Vaan jos sinun olisi parempi ilman minua.\"\n\n\"Miten niin parempi?\"\n\n\"Jos sinä rakastaisit tai oppisit rakastamaan jotakuta toista.\"\n\n\"Onko meillä ollut tästä asiasta ennen puhetta?\"\n\n\"Voi, enhän minä muista. En minä muista nykyisin mitään.\"\n\n\"No minä sanon sinulle sitten: kun huomaat aihetta olevan, niin ala\nitse hakea eroa.\"\n\n\"Kun sinun vain olisi hyvä.\"\n\n\"Niin, jos sinulla on jotakin syytä, niin saathan ruveta siihen puuhaan\nvaikka huomispäivänä.\"\n\nTällaista se oli ollut. Iskit miltä puolelta tahansa, kallioon iskit\njoka tapauksessa. Ei mitenkään pahaa, mutt'ei hyvääkään, samaa kiveä\nvain joka puolelta. Ja se sinun piti jo alusta alkaen tietää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt Helmi oli kuin kuollut. Hänellä ei ollut syytä pitää edes\nuhmamieltä niinkuin silloin kun hän kantoi tuota vuoteessa makaavaa\nlasta. Mikään vaara ei häntä uhannut, hän oli turvallisemmassa asemassa\nkuin milloinkaan ennen.\n\nJoskus häneen menee vihlovana ajatus, että Heikki rupeaisi\nrakastamaan jotakuta toista. Se ei saisi vihlaista, mutta se kirvelee\nkuitenkin. Hän läpikäy mielessään naistuttavansa, ja ajatus pysähtyy\nRanta-Konkkalan tyttäreen. Miksikä Heikki on ruvennut siellä käymään?\nOnko ehkä niin, että hän _sieltä_ on hankkinut itselleen tuon tyynen\npidättyväisyyden ja varmuuden? Ei, kyllä se on ollut jo aikaisemminkin,\nja vielä tyynempi ja kylmempi lienee hän itse, Helmi, ollut. Hän on\nitse Heikin kasvattanut. Kuitenkin hän tällä hetkellä tuntee vihaavansa\ntuota Konkkalan mallikelpoisen ja komean näköistä tytärtä, voi Luoja\nsentään... Mutta jos hänen on pakko Heikin tähden häntä vaikka\nrakastaa, niin hän vannoo sen tekevänsä.\n\n\"Jumalan tähden, mikä vannoja minä olen!\"\n\nHänen katkonaiset mietteensä käyvät yhä sekavammiksi, ja niin hän\nvaipuu horroksentapaiseen uneen, valmiina joka hetki havahtumaan.\nJa yhä vaalenevalta kevättalven taivaalta katselee häntä kylmä kuu\nniinkuin sen toimeen kuuluu katsella sekä rauhallisia että niitä, jotka\neivät löydä rauhaa.\n\nYksi on varmaa.\n\nSe, että hän on rakastanut Nikolaita, mutta rakastaa nyt Heikkiä,\nniinkuin kuolevainen ihminen voi toista rakastaa.\n\nKuinka hän kuitenkaan voi järkiperäisesti ja uskottavasti selvittää\ntoiselle asiaa, jota ei edes itselleen saa selvitetyksi.\n\n\n\n\nXVI\n\n\n\"Sinä siis väität, ettet ole onneton.\"\n\n\"En minä ymmärrä, mitä se niinsanottu onnettomuus on. Sen vain tiedän,\nettä vielä toista vuotta sitten olin onnellinen. Jos uskaltaisin\nkäyttää sellaista sanaa kuin autuas, niin melkein sanoisin, että olin\nsitä.\"\n\n\"Voitko selittää, miltä tuo autuus sinusta tuntui?\"\n\n\"Kysy sitä paremmilta, älä yksinkertaiselta maalaismieheltä. Mutta\njotakin sen tapaista se oli, kuin olisin ollut maailmassa Helmin kanssa\nvain kahden ja kaikki muu olisi lakannut olemasta. Olin, katsos,\nniin monta vuotta häntä kuin varkain itseltäni ajatellut ja kai\nhaaveillutkin kaikenlaista.\"\n\n\"Ja nyt sinusta tuntuu siltä kuin...?\"\n\n\"Kuin olisin heitetty yksinäisyyteen ja kuin herkeämättä jotakin\netsisin.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Piru, jos minä sen tiedän.\"\n\n\"Helmiä, itseäsi vai jonkun rakkautta?\"\n\nSuontaan Heikki nosti katseensa. Koska ja milloin hän oli tänne tullut\nja mitä varten? Ah niin, aivan äsken, itsetietoisesti ajanut portista\nsisään ja kujaa ylös. Siinä oli vain muutamien itsestään tulleitten\najatusten tulos, mielikuvien, joiden vallitessa kaikki muu oli\npoistettu.\n\n\"Ja tämä sinun nykyinen olotilasi, johtuuko se siitä, että sinua on\njärjestelmällisesti, ehdoin tahdoin petetty?\"\n\nRanta-Kolkkalan tyttären ääni soi kuin jostakin kaukaa, soi tummana,\nhiljaisena ja hyväilevänä.\n\n\"Petetty!\" toistaa Suontaan Heikki karusti. \"Ei minua kukaan ole\npettänyt.\"\n\n\"Sitten minä en ymmärrä sinua ollenkaan.\"\n\nYmmärrä! Suontaan Heikki ei tarvitsekaan mitään ymmärtämyksiä. Hän\ntarvitsee ja on hakenut jotakin muuta. Mutta mitä se on, sitä hän ei\nosaa sanoa.\n\nKeväinen aurinko paistaa huoneeseen täydellä voimallaan, ja ulkona\ntippuvat räystäät. Ulkoilman uho tunkeutuu sisällekin lämmitettyihin\nhuoneisiin ja saattaa ihmiset hajamielisiksi, mutta täällä kiertelevät\najatukset tiukasti määrättyä asiaa.\n\nMiten kauan hiljaisuutta nyt oikeastaan on kestänyt? Joko alkaa\nhämärrellä? Ei, se oli vain pilvi, joka hetkeksi varjosti\nauringonsäteet, mutta kumpainenkin toivoo, että hämärä hiukan jatkuisi.\nHämärällä on se ominaisuus, että se lähentää ihmiset toisiinsa.\n\n\"Sitten en minä sinua ymmärrä.\"\n\nTaaskin on talonväki poissa ja aikaa on yllin kyllin. Ranta-Konkkalan\ntytär ei millään tavalla koeta kiiruhtaa miehen ajatuksia. Antaa niiden\nhautua ja kypsyä, ne tulevat pakostakin päätekohtaansa, ja elleivät\ntule, ei vahinko ole suuri. Häntä ei voida mistään syyttää.\n\nKuitenkin hän tuntee lämpöä Suontaan Heikkiä kohtaan. Enemmänkin kuin\nlämpöä. Ennen hän ei ole arvannut pitää häntä monia muita kummempana,\nei muuten kuin että on rikkaasta ja suuresta talosta. Vasta sen jälkeen\nkuin Helmin, sen puhutun Saaren Helmin petos tuli ilmi, vasta sen\njälkeen Suontaan Heikki kasvoi ja tuli joksikin. Ei tunnusta tulleensa\npetetyksi, eivät värähdä kasvot, kulmat vain rypistyvät, mutta suu\nhymyilee. Sellainen on mies. Sellaisen hän tahtoo saada.\n\nNaisen silmäluomet rävähtelevät. Nyt hän jo ajattelee toista,\npalauttelee mieleensä Saaren Helmin. Kun hän ajattelee Helmiä\nsellaisena kuin tämä oli tyttö-aikanaan ja jälkeenkinpäin, tulevat\nhänen mieleensä vaaleat, rauhalliset kasvot ja puolikylmät\nruiskukkasilmät. Tylyä, rauhallista, muille suljettua. Ja kun hän\nviimein ajattelee edessään istuvaa miestä ja Saaren Helmiä yhdessä,\nnaurahtaa hän mielessään: \"On siinä vakka kantensa valinnut. Mihin ne\ntoisistaan pääsisivät.\"\n\n\"Mitä sinä naurat?\" kysyy Suontaan Heikki.\n\n\"Enhän minä nauranut.\"\n\nEikä häntä todellakaan enää hymyilytä. Onko niin, että Saaren Helmistä\nei enää voida vapautua. Toinen palaa hirttämään itsensä hänen\novipieleensä, toinen tulee synkkämieliseksi koko iäkseen, mutta Helmi\nitse saa puuhailla mitä tahtoo, puuhailla ilman rangaistusta. Jos\ntuomion ääni hetken soi hänen ylitseen, niin se seuraavassa hetkessä\nvaimennetaan: \"Ei se mitään ollutkaan, se oli vain erehdystä.\" Niinkuin\nei tiedettäisi. Ja niinkuin Saaren kunnia olisi parempi kuin muiden\nsamanarvoisten.\n\n\"Nauroitpa sinä\", väittää Suontaan Heikki.\n\n\"Taisin todellakin itsekseni hymähtää.\"\n\n\"Mille se sitten oli?\"\n\n\"Sille, että sinä olet niin lapsellinen.\"\n\n\"Älä sano että lapsellinen.\"\n\n\"Varmasti ja ennen kaikkea juuri sitä. Sinä oletat, että Saaren Helmi\non ainoa nainen maailmassa.\"\n\n\"En minä toki niin lapsellinen ole.\"\n\nJohonkin tämä on päättyvä, mutta mihin? Suontaan Heikki tuntee taas\nverensä käyvän samalla tavalla kuin joskus yksin ollessakin, kun\najatuksista on poistunut kaikki muu. Ranta-Konkkalan Aili! Hänen\nsilmänsä saavat hehkua ja hänen poskilleen nousee puna, hän nousee jo\nja ottaa askeleen naista kohden, mutta käsi tarttuu pöydän syrjään ja\nhän tuntee, kuinka se vapisee. Siinä hän seisoo katse palaen ja kasvot\nhehkuen. Mitä hän empii, eikö hän ole vapaa, enemmänkin kuin vapaa,\npetetty ja poisheitetty?\n\nNainen seuraa kuin koneellisesti, tummat silmät ilmeettöminä, hänen\nliikkeitään. Mies, sellainen jonka hän tahtoo saada. Häneen menee\nmieletön ajatus: saada vaikka vain hetkeksi. Onko hän huonompi kuin se\npuhuttu Saaren Helmi, joka muka on jotakin huonoudessaankin. Eikö hän\nole vielä, ainakin Heikkiin nähden, enemmänkin: puhdas ja koskematon,\nomassa arvokkuudessaan kitunut. Äh, Saaren kalvas tyttö, rankaisematta\net tee niinkuin teet, ja millä mitalla olet mitannut, sillä sinullekin\nmitataan. Ei Ranta-Konkkalan tytär enää ajattele, ei hän punnitse\neikä laske. Äsken elottomissa silmissä alkaa näkyä kajastusta\npalosta, poskille syttyy puna, ja hengitys muuttuu huohotukseksi.\nArvottomampikin se voisi olla kuin Saaren Helmin mies. Hän nousee ja\nastuu askeleen miestä kohden. Jotakin hän sanoisi, mutta huulet jäävät\npuoliavoimiksi. Samalla hän tuntee, kuinka miehen käsivarret kiertyvät\nhänen ympärilleen.\n\nVasta silloin hän kuiskaa:\n\n\"Pane edes ovet säppiin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa tämä on kirkkaan keväisen päivän aurinkoisimpia hetkiä. Auringon\nlämpö on tuntuva, tomuhiutaleet karkeloivat valojuovassa. Pihamaalla\npuuhaillaan kuten tavallisesti, eikä ovien takaa kuulu kahinaa\neikä kuisketta. Ne saadaan huoletta avata säpistä. Tavallinen\nmaailmanjärjestys ei pienimmässäkään määrässä ole muuttunut.\n\nRanta-Konkkalan Ailin silmät loistavat ja suu on tyvenessä hymyssä,\nmutta Suontaan Heikin hiukset ovat epäjärjestyksessä ja hengitys käy\npuuskuttaen.\n\n\"Herra siunatkoon\", huohottaa hän, \"mitä tästä nyt tulee?\"\n\n\"Mistä sitten?\" kysyy toinen tyynesti.\n\n\"Tästä!\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\nJa naisen äänensävyssä on melkein naurua.\n\n\"Mutta mitä Luojan nimessä sinä oikein tällä kaikella tarkoitit?\"\n\n\"En mitään. Sinä menet koreasti Helmin luo ja olet hänelle hyvä. Minä\nmenen huomenna kihloihin.\"\n\n\"Sinä — kihloihin huomenna...?\"\n\n\"Niin. Ei minun sulhasmieheni mikään mallikappale ole.\"\n\nSuontaan Heikin silmissä pimenee. Hän ei ymmärrä tästä kaikesta mitään.\n\n\"Oletko ennen ollut — tällaisessa?\" kysyy hän miltei nöyrästi.\n\n\"En\", vastaa nainen jyrkästi.\n\n\"Sano minulle sitten\", — ja Suontaan Heikin ääni vapisee\nepävarmuuttaan, — \"sano minulle sitten... rakastatko minua?\"\n\nHän odottaa vastausta joka hermollaan, hengitystään pidättäen. Ei hän\ntoivo myöntävää mutt'ei kieltävääkään, jotakin vain ylimalkaan. Mitään\nhän ei ymmärrä, hän on kuin lyöty. Ja Ranta-Konkkalan Aili miettii,\nkasvot käyvät totisiksi, katse jää luomien alle, rinta nousee ja\nlaskee. Mutta sitten kasvoille nousee hymy ja täyteläisiltä huulilta\nkuuluu iloisesti:\n\n\"E-en, en ainakaan enää.\"\n\nSilloin Suontaan Heikki raivostuu, hän nousee pystyyn ja lyö nyrkin\npöytään, eikä hän ole ulkonaisella tavalla osoittanut vihaansa kuin\nkerran elämässään, muutamana kohtalokkaana syysaamuna.\n\n\"Mitä tämä peli sitten on?\" huutaa hän. \"Vai oletteko te, perkeleet,\nkaikki samanlaisia?\"\n\nNaisen kasvot eivät värähdäkään. Hiljaisesti ja hyväntahtoisesti hän\nvastaa:\n\n\"Niin kai, sellaisia kai. Niin ettet pidä tätä mielessäsi.\"\n\n\n\n\nXVII\n\n\nHelmin tylsät, ajatuksettomat päivät jatkuvat. Mitä heleämmäksi päivät\nkäyvät, sitä turtuneemmaksi käyvät hänen ajatuksensa. Joskus hän\nkoettaa saada otteen itseensä, mutta kun hän sen on saamaisillaan, niin\nhän sen menettääkin.\n\nNäinkö nyt sitten tulee jatkumaan, päivästä päivään, hautaan asti? Eikö\nhän voi mitään muuta tehdä kuin olla?\n\nHäntä suorastaan peloittaa katsella kevättä ja mitä sen mukana tulee,\nvaloa. Talvi ja pimeys, ne käärivät kaikki ikäänkuin vaippaansa ja\nantoivat jonkinlaista turvallisuutta; kevät, keväinen valo ja keväiset,\nrepivät ahavat, ne taas räiensivät kaiken, tekivät kaiken koko maailman\nnähtäväksi.\n\nEikä Saaren Helmin mieleen ollenkaan tule, että hän on katunut, katuu\nparhaillaankin, minkä ihminen voi, vaan pitää turtunutta mielentilaansa\npaatumuksena. Ja turtuneisuus johtuu vain siitä, ettei hän ole saanut\nsitä anteeksiantoa, mitä sydän kaipaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä hän muutamana päivänä sanoo emäntäpiialle tylysti ja kuivasti:\n\n\"Isäntä kertoi minulle, että se Sarkan Nikolai olisi haudattu tänne\nmeidän hautausmaahan.\"\n\nEmäntäpiika huokaa niinkuin asiaan kuuluu.\n\n\"Onhan se, on\", vastaa hän.\n\n\"Ja että sille olisi pystytetty patsas.\"\n\n\"Onhan sekin pystytetty. Sitä oli vähän vaikea syksyllä pystyttääkin,\nmutta isäntä tahtoi niin.\"\n\nKuinka hän voi puhua Nikusta niin kuivasti ja arkipäiväisesti. Hän ei\ntunne ääntään, kun hän jatkaa:\n\n\"Lähdet näyttämään minulle sen haudan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivisin ovat hanget jo sulamistilassa, mutta öisin kovettaa.\nHautausmaan pääkäytävä on lapioitu auki, mutta sivukäytävät ovat\ntukossa, mikäli niitä ei ole tarvittu. Ja aurinko huikaisee silmiä.\n\nEmäntäpiika jää taakse, — hän ei tiedä miksi, — ja näyttää vain\nsormellaan:\n\n\"Tuossa se on.\"\n\nPatsaan ympärillä oli ennenkin kuljettu, lumi sen joka puolelta oli\naivan tallattu. Mutta Helmi unohtaa kaiken muun ja varjostaa silmiään.\n\n\"Nikolai Sarkka\", lukee hän kullatuista kirjaimista.\n\nAlla olivat syntymä- ja kuolinpäivät. Eikä sitten mitään muuta.\nPatsas oli aivan yksinkertainen harmaakivimöhkäle, jonka etusivu oli\nkiilloitettu.\n\nEmäntäpiika vartioi hänen jokaista liikettään. Eikö kyynel tule\nsilmään, eikö rinnasta puristaudu esiin huokaus, eikö edes silmä\nrävähdä. Mutta ei. Illalla hän voi varmasti ja totuudenmukaisesti\nkertoa väelle, että emäntä oli ollut yhtä tyly ja kylmä kuin patsas\nitse. \"Ja mitäpäs se emäntä sellaisesta, piti se arvata.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikä Helmi itke jäätyään yksinkään.\n\nHän ottaa lapsensa syliinsä ja muistelee niitä onnenhetkiä, jotka\nhänellä on ollut sen isän kanssa. Oliko se ollut syntiä. Hän ei myönnä\nsitä itselleen. Vain se oli ollut syntiä, että hän oli Nikolain\nperustelematta ja ilman muuta jättänyt, ja se, että hän oli Heikkiä\nviimeiseen asti pettänyt.\n\nSamalla hänelle selviää toinenkin asia. Hänet oli pidetty maailmasta\nerillään. Nikolai oli oikeastaan ensimmäinen, joka oli tullut hänen\ntielleen. Hänestä oli tullut hänen ensimmäinen rakkautensa. Heikistä\noli vähitellen kasvanut toinen, suurin ja viimeinen. Ellei Heikki\nsydämessään ymmärtäisi ja antaisi anteeksi, sitten hänelle ei jäisi\nmuuta kuin niittää kylvönsä ja olla tyytyväinen. Ei hän uskaltanut\nenää edes pyytää rakkautta, mutta eikö ollut niin, että vaikka teidän\nsyntinne veriruskeat olisivat...\n\nTultuaan tähän tuntee Saaren Helmi niin raukeata rauhaa, että hänen\ntäytyy nukahtaa.\n\nEnsi kerran pitkästä aikaa ja keskellä päivää.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nSuontaan Heikkiä inhoittaa oma itsensä. Koko ympäröivä maailma näyttää\nhänestä erilaiselta kuin muutama tunti sitten. Aurinko ei saisi\npaistaa, nyt pitäisi olla pimeä ja yö.\n\nHän ajaa Saareen päin, mutta kääntääkin yht'äkkiä kaupunkiin. Ei\nhänellä Saaressa enää mitään toimitettavia ole. Työt on tehty ja nyt on\nsabatti.\n\n\"Ah\", sanoo hän sitten itsekseen, \"mitäs tässä nyt. Pitää olla mies\neikä olla tietonaankaan, jatkaa vain elämää niinkuin ennenkin. Vähän\nparemmastikin, ehkä. Nyt olette täsmälleen yhtä hyviä Helmin kanssa.\nKummallakaan ei pitäisi olla sanomista.\"\n\nAnnahan matkan joutua, anna, että alkaisivat paistaa kaupungin\nkirkontornit ja sen korkeat rakennukset, valkeat, harmajat ja\nmonikirjavat. Anna, että ympärillä olisi taas liikettä, vilskettä\nja ihmisiä, jotka eivät tunne. Sillä Suontaan Heikki-poika, Saaren\nnykyinen isäntä, tuntee olevansa päästään vialla eikä saa kiinni omia\najatuksiaan. Missä hän äsken oli? Ranta-Konkkalassa. Ja Aili sanoi\nhänelle, että mene Helmin luo ja ole hänelle hyvä.\n\n\"Oliko se, mitä Aili antoi, sitten jonkinlainen palkinto siitä, että\nmenen?\"\n\nSuontaan Heikki puree hampaitansa niin että ne kirskahtavat. Tämäkö oli\nmukamas elävää elämää sitten, tämä niljakkuus, haljuus? Kun olisi aina\npakkanen ja aina katovuosi, aina köyhyyttä ja surkeutta, niin emmekö,\npiru vie, ajattelisi muutakin kuin itseämme ja tunteellisuuksiamme.\nKöyhä saateri, sillä ei ole muuta hupia kuin se, että illalla\nmässähtää akkansa viereen ja alkaa katsoa, eikö taas saataisi jotakin\ntenavaa maailmaan. Mutta meille pitää olla rakkautta ja sen sellaista\nylellisyyttä. Ensin käy joku Niku Helmissä ja Helmi ottaa Suontaan\npojan ja sitten Suontaan poika pistäytyy Ailissa ja Aili ilmoittaa,\nettä juu, huomenna minä menen kihloille. Kun ei sulhasmieheni ole\nmikään mallikappale, niin on minunkin koettava jotakin voidakseni\ntarpeellisella viileydellä kestää hänen mahdolliset tulevat\nharhapistonsa. Jotenkin niin kai se oli, on niin mukava olla, kun voi\najatella, että olen minä itsekin, äijäparka... vaan siitä ei kannata\nsinulle puhua. Tämä se on järjestystä.\n\n\"Sinä menet Helmin luo ja olet hänelle hyvä.\"\n\nKyllä vain, kyllä sinulla pitäisi sitä hyvyyttä Helmillekin riittää.\n\nMutta vähitellen Suontaan Heikin ivallinen, kapinallinen mieliala\nlaskee ja vaihtuu toiseksi.\n\nMinne hän nyt on menossa? Kaupunkiin. Mitä sinne? Niin, jospa hän sen\ntietäisi. Hänen kotinsahan on Saaressa.\n\nSaaressa se on, mutta onko hänellä sinne mitä asiaa tämän jälkeen,\nkelpaako hän enää Helmille?\n\nEtteikö kelpaa, nythän sitä vasta pitäisi sovelias ja kelvollinen\nollakin. Ja huulet puristautuvat yhteen ja kulmakarvat rypistyvät.\nNiin, nythän sitä pitäisi vasta kelvollinen ollakin.\n\nMutta päivä painuu illaksi, kaupungin valojen kajastus alkaa jo näkyä,\nja Suontaan Heikki tuntee olonsa äiteläksi, likaiseksi ja niljakkaaksi.\nNyt saisi olla Saaressa, turvallisessa ja isossa Saaressa.\n\nTulee viimein yö. Valot palavat kaduilla ja kuumottavat läpi\nalaslaskettujen uudinten. Ohikulkevien puheensorina kuuluu huoneeseen.\nSilloin tällöin ajaa ohitse reki.\n\nEikä Heikki saa mennyksi levolle. Siisti vuode valkoisine lakanoineen\nvaikuttaa hänestä kylmältä ja poistyöntävältä. Mutta pöydällä on\nkirjoitusvehkeet. Jos hän ottaisi ja kirjoittaisi Helmille.\n\nMitä hän sitten kirjoittaisi?\n\nHän pitää kynää kädessään ja miettii. Koettaa sommitella sanoja, mutta\nsanoja ei löydy. Sitäkö, että hän nyt on täällä? Ja sitäkö, ettei häntä\ntarvitse odottaa takaisin?\n\nEntä mitä hänelle sitten jää, — yksinäisyys. Hän on puhunut\nyksinäisyydestä, mutta vasta nyt, tässä hyvässä, mutta kolkossa\nja persoonattomassa, aivan kuin kuolleessa hotellihuoneessa, hän\nvasta vaistoaa, mitä se oikein on. Hän itse on luonut itselleen\nyksinäisyyden. Hänellä on koko ajan ollut Helmi. Hänellä olisi pitänyt\nolla vain hiukan lämmintä sydäntä ja Helmi olisi hänellä vieläkin.\n\nMitä tämä muu sitten on ollut?\n\nAh, hän muistaa, kuinka Helmi oli nauranut hänelle vasten kasvoja,\nkun hän ensi kerran oli tullut hiljaisine rakkauksineen. Hän muistaa\nsenkin, kuinka Helmi oli tahtonut purkaa heidän kihlauksensa. Ja sitten\nhän muistaa, kuinka hän oli sanonut: \"Minä vien sinut vaikka toisen\nsylistä.\"\n\nNiin hän oli sanonut ja niin hän sananmukaisesti oli tehnytkin. Helmi\noli sanonut: \"Minä muistutan sinua siitä joskus.\" Mutta oliko hän\nmuistuttanut? Ei ollut, ei, kärsinyt vain, että hänen, Heikin, olisi\nhyvä, vaikka oli vienytkin toisen sylistä. Ellei häntä olisi ollut,\nniin tietysti Helmi olisi tullut toimeen ilmankin häntä.\n\nKetä hän siis lopulta syyttää?\n\nHelmin viaksi jää vain se, että hän ei ollut puhunut asioita heti\nalussa suoraan, mutta nyt Heikki senkin koetti ymmärtää. Eihän\nollut pakkokaan: \"Vaikka toisen sylistä.\" Olihan Heikille jo ennen\navioliittoa tarjottu ero, hänen olisi pitänyt siitä ymmärtää.\n\nJa nyt Heikki palauttaa mieleensä Helmin kuvan viime kuukausilta, alati\nkuihtuvana, alati nöyränä ja vaiteliaana, alati kärsivänä. Helmi oli\nrakastanut ja rakasti häntä, hän tunsi sen joka hermollaan, hän oli\nnähnyt sen jokaisesta hänen liikkeestään, eikä hänen oma rakkautensa\nollut kokonaan sammunut, mutta hän oli koettanut sitä tappaa, keksien\nsyitä ja vastasyitä. Ja tässä nyt oltiin.\n\n\"Nyt, Helmi, kun olisit täällä!\"\n\nAamun sarastaessa oli hän saanut kokoon seuraavat avuttomat rivit:\n\n \"Olen sinua rakastanut ja rakastan vieläkin. Mutta en voi tulla\n luoksesi. Syy siihen ei ole sinussa, vaan minussa.\n\n                                                      Heikki.\"\n\nMutta kun aamun hämärä vaihtuu valkeudeksi, jättää hän kirjeensä\npanematta postiin.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nKuluu päivä, kuluu toinen, ja keväinen aurinko paistaa.\n\nMutta Suontaan Heikkiä, tätä Saaren nuorta isäntää, ei kuulu kotiin.\n\nSaaren vanhaisäntä katsoo emäntäänsä ja emäntä katsoo isäntään, mutta\nkumpainenkaan ei sano mitään. Kumpikin vain ajattelee itseksensä:\n\"Selvää. Tämähän tästä täytyi tulla.\" Ja kumpainenkin syyttää itseänsä.\n\nEikö Helmi ole alakuloinen, eikö hän itke? Ei, ensimmäisenä päivänä\nhän on kalpea ja näyttää vanhenneen vuosia, mutta toisena päivänä hän\nnostaa päänsä ja hänen kasvoillaan on melkein kuin kajastusta onnesta.\nJa kolmantena päivänä hän menee tupaan ja sanoo rauhallisesti:\n\n\"Valjastakaa!\"\n\nSitten hän menee äitinsä luo.\n\nSaaren emännän silmät ovat entisestään laajenneet. Vasemmalla kädellään\nhän pitää tytärtään kädestä.\n\n\"Syytä meitä, Helmi\", sanoo hän, \"syytä meitä. Emmehän me ymmärtäneet.\"\n\n\"Voi, äiti hyvä. Enhän minä voi syyttää muita kuin itseäni. Olihan\nminulla vapaan ihmisen tahto.\"\n\n\"Älä vaan tee itsellesi mitään. Rukoile Jumalaa!\"\n\nTytär naurahtaa. Naurusta kuultaa miltei iloa.\n\n\"Se on rukoiltu jo\", vastaa hän, \"ja on kai kuultukin\".\n\n\"Minne sinä sitten oikein aiot?\"\n\n\"En muuta kuin hakemaan Heikkiä.\"\n\n\"Kun et vaan, tyttöpahanen...\"\n\n\"Ei äiti sitä pelkää. Itsehän minä olen itselleni ristin rakentanut ja\nminunhan se on kannettavakin.\"\n\nSaaren emännän tuskallinen, laajentunut katse lepää tyttäressä ja terve\nkäsi ei tahdo päästää otettaan.\n\n\"Kun Jumala olisi kanssasi\", sanoo hän.\n\nMutta Saaren Juhani katselee näköjään tunteettomana sulavia hankia. Hän\npuristaa huulensa tiukasti yhteen, mutta leukaansa hän ei voi estää\nvavahtamasta.\n\n\n\n\nXX\n\n\nSaaren Helmi pysähdyttää hevosensa Ranta-Konkkalan porraspäähän.\n\nJa vasta nyt hän kysyy itseltään: Miksi minä juuri tänne ensiksi ajoin?\n\nNiin, hänenhän piti etsiä Heikki. Täällä tiedetään, missä hän on.\nHeikin ei ole pakko varastaa itselleen onneaan; jos niin tarvitaan,\nniin hän, Helmi, kyllä hiljaisesti vetäytyy syrjään, vetäytyy eleittä\nja sanaa puhumatta. Sehän on hänen velvollisuutensakin.\n\nNäin minun siis on haettava miestäni. Hänessä käväisee nöyryytyksen ja\nsuuttumuksen tunne, mutta samalla hän jo lauhtuu: hän itsehän on näin\nasettanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Tulin vain tiedustelemaan neidiltä, sattuisitteko tietämään jotakin\nHeikistä.\"\n\nAurinko kuumottaa raskaitten, ruskeitten uudinten takaa, ja\nRanta-Konkkalan tyttären sormessa kimmeltää sormus. Saaren Helmin\nkatse kiintyy sormukseen ja hän tuntee, että jotakin hänessä ikäänkuin\npysähtyy. Käsi tarraantuu suonenvedontapaisesti pöydänlaitaan, ja\nkasvot kovenevat.\n\nRanta-Konkkalan Ailin kasvot ovat kylmät ja levolliset. Hän asettaa\nvasemman kätensä oikean päälle, niin että sormus pääsee kaikessa\nuutuudessaan sädehtimään, ja hänen äänensä on pehmeä ja sointuva, kun\nhän kysyy:\n\n\"Kuinka emäntä tuli ajatelleeksi tulla tiedustelemaan miestään minulta?\"\n\nSaaren Helmi on odottanut vastausta kysymykseensä, ei uutta\nkysymystä. Hänen silmäluomensa rävähtävät ja huulet puristautuvat\nyhteen. Kieltämättä hänen on Ranta-Konkkalan tyttärelle perusteltava\nkysymyksensä.\n\n\"Tiedän, että miehelläni on tapa poiketa täällä\", sanoo hän\nyksinkertaisesti.\n\n\"Enkä minä voi kertoa muuta kuin että Heikki kävi täällä toissa päivänä\nja lähti sitten jonnekin.\"\n\nHän sanoi: Heikki. Nyt sen täytyy tulla.\n\n\"Sitten tahdoin sanoa neidille, että jos kykenette tekemään Heikin\nonnellisemmaksi kuin mitä hän minun kanssani on, niin teillä on siihen\ntilaisuus.\"\n\nSe oli siis sanottu. Helmi tuntee, kuinka kylmä hiki nousee otsalle ja\nkuinka käsi vavahtaa. Tuli mitä tuli, hän on nyt tehnyt minkä omasta\npuolestaan voi.\n\nRanta-Konkkalan Ailin katse käy poissaolevaksi. Ajatukset uinailevat\njossakin kaukana, vain verevä ja täyteläinen ruumis on tässä huoneessa.\nÄlä kysele minulta mitään, Saaren tyttö; toissa päivänä hän oli\nluonani, tänään hän on uni, jonka joskus olen nähnyt. Katsele vain\nminua sinisillä silmilläsi, ei minussa muuta syntiä ole kuin se, että\nhiljaisesti olen häntä ajatellut ja hetken saanut kuvitella hänet\nomakseni. Sinä, Saaren Helmi, kaksinkertaisesti harhautunut, sinä perit\nkuitenkin onnesi ja annat sen toisellekin. Etkö näe minun sormustani,\nminullahan on jo eräs, jonka sekavia asioita Konkkalan manttaali saa\npaikata.\n\nJa hän vastaa hyvin hiljaa:\n\n\"Emäntähän tietää omassatunnossaan erittäin hyvin, ettei Suontaan pojan\nonni ole etsittävissä täältä, vaan Saaresta.\"\n\n\"Sanokaa minulle, neiti, — ellei mitään muuta olisi, rakastaisitteko te\nmiestäni?\"\n\n\"Ja jos niin tekisinkin, — tarvitaan vain, että te olette olemassa.\nSiihen sisältyy jo kaikki.\"\n\nRanta-Konkkalan Ailin rinta nousee ja laskee. Hän astuu kuin äkillisen\npäätöksen tehneenä Helmin luo ja ojentaa hänelle kätensä.\n\n\"Älkää kysykö minulta enempää\", sanoo hän nopeasti. \"Ja sitten, emäntä,\ntoivoisin, ettemme koskaan enää tapaisi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeisooko hän, Saaren Helmi, tässä yksin. Tuo äskeinen kaunis näky\nkatosi kuin varjo.\n\nAh, Heikki, nyt minä tiedän, minä tulen ja etsin sinut, vaikkapa sitten\nolisit haudassa.\n\nPaista nyt, Luojan aurinko, sulakaa, välkkyvät hanget, ja soikaa,\ntiu'ut. Vielä kerran lähden nöyryytyksen retkelle, mutta se onkin vain\nkerran.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nKolmannen päivän ehtoopuolella vetäytyy taivas hiukan pilveen ja\nraskaita lumihiutaleita alkaa leijailla maahan.\n\nSuontaan Heikki tuntee olonsa orvoksi ja yksinäiseksi. Kaikki järkevät\najatukset hän oikeastaan on jo jättänyt, ajattelee mitä mieleen\nsattuu tulemaan ja antaa hetkien kulua. Välillä hän käy toimittamassa\nhevosensa säilyyn. Sitä on ruokittava hyvin ja kävelytettävä tai\najettava joku tunti päivässä.\n\n\"Hyvä on. Mutta milloin sitten isäntä lähtee?\"\n\nTässä ei auta hämmästeleminen.\n\n\"Kyllä siihen joku päivä vielä menee.\"\n\nJa hän kulkee taas pitkin katuja. Joku tuttava tulee häntä vastaan ja\nihmettelee.\n\n\"Yhä sinä vain olet kaupungissa?\"\n\n\"Aina vain. Näkyy asioita riittävän.\"\n\nMistä hän nyt keksiikään vastaukset kaikkiin kysymyksiin? Ennen hänen\nkekseliäisyytensä ei ole ollut niitä erinomaisimpia. Vai olisiko niin,\nettä pakko on opettanut. Muutamassa vuorokaudessa.\n\nMutta huoneeseensa tultuaan hän taas ajatuksettomasti tuijottaa kadulle.\n\nKotiin, kotiin vaan. Kun voisikin mennä niinkuin monesti ennen, mennä\nvain ja sanoa: \"anna anteeksi!\" Mutta tässä on se yksi asia, jota\nhän ei mitenkään osaisi selvittää ja joka kuitenkin, jos tahtoo olla\nrehellinen, olisi kerrottava.\n\nJa käsi hypistelee taskuun jäänyttä kirjettä ja ajatukset käyvät\nentistäkin utuisemmiksi. Tarvitseeko hänen suinpäin juosta synnintekoon\nsen vuoksi, että toinen on rakastanut jotakuta ennen kuin on häntä,\nHeikkiä, kunnolleen tuntenutkaan.\n\nAlkaa jo tulla ilta ja kaduilla hämärtyy. Auttaako tässä muu kuin elää\ntylsässä katumuksessa ja odottaa, että joku päivä toisi vapauttavan\najatuksen tai palauttaisi tekoihin johtavan miehuudentunnon: \"Tällainen\nminä olen. Ja jos minut tällaisena vielä tahdot, niin anna minun olla\nja anna anteeksi.\"\n\nSilloin nopahdutetaan oveen. Mikähän siellä nyt?\n\n\"Sisään\", sanoo hän tympeytyneesti.\n\nEikä hän edes käänny katsomaan, kuka tulija on. Missään tapauksessa ei\nkenelläkään pitäisi voida olla hänelle erinomaisempia asioita.\n\n\"Onko se Heikki?\"\n\nVasta nyt hän kääntää päänsä ja kavahtaa seisomaan.\n\n\"Helmi, totisesti!\" pääsee häneltä.\n\nJa sitten:\n\n\"Minuako sinä...? Miten sinä tänne osasit?\"\n\n\"Olen etsinyt kaikki paikat, missä sinä mahdollisesti voisit olla.\"\n\nHelmin kasvot ovat vakavat, mutta hänen silmissään on iloa.\n\n\"Tulin vain katsomaan\", jatkaa hän, \"tuletko kotiin. Vai etkö aio enää\ntullakaan?\"\n\nSuontaan Heikki tahtoisi sulkea vaimonsa syliinsä, mutta kuinka hän voi\nenää, tällaisin käsin. Nyt on vain sanottava totuus, — itsellään ei\nhänellä ole mitään kyseltävää.\n\nMutta häneltä ei tahdo sana tulla suusta. Sitä on niin hyvä vaatia\nmuilta, mutta kun itse joutuu tilivelvolliseksi, niin istu nyt tässä ja\nkoeta esittää asiasi mahdollisimman edullisessa valossa.\n\n\"Olisin minä tullutkin\", aloittaa hän, \"mutta...\"\n\nSiihen lause keskeytyy. Helmi odottaa koko olemuksellaan, ja äskeinen\nloiste silmistä on himmennyt.\n\n\"Mutta sinun on vaikea minua katsella. Niinhän?\"\n\n\"Ei, sitä se ei ole.\"\n\nNyt Suontaan Heikki nostaa katseensa. Eikä Helmi ole koskaan nähnyt\nsiinä niin tuskaista ilmettä.\n\n\"Katsos\", jatkaa Heikki taas. \"Se on ihminen tällainen. Nyt en minä\nolisi missään niin mielelläni kuin sinun luonasi. Mutta nyt en minä\nenää voi.\"\n\nSanat soivat Helmin korvissa kuin musiikki, mutta silmät pysyvät\nhimmeinä. Hänellä on aavistus, vaikk'ei varmuutta, jostakin\ntapahtuneesta. Ja tämä on omaatuntoa ja kunniantuntoa. Mutta keneen\ntämä etupäässä kohdistuu? Eikä Helmi voi kysellä. Ei hän myöskään ole\nanteeksiantajan asemassa.\n\n\"Minä kirjoitin sinulle\", sanoo Heikki taas, \"mutta se taisi jäädä\nlähettämättä. Tässä se olisi.\"\n\nKirje vapisee Helmin kädessä kauan aikaa. Mutta viimein hän avaa.\nJa nyt hän saa varmuuden siitä, mistä on kysymys. Hänen sydäntään\npakahduttaa, hän on kauan aikaa vaiti, mutta sitten nousevat silmiin\nkyyneleet ja ahdistava tunne muuttuu vapahduttavaksi.\n\n\"Älä siitä itseäsi syytä\", sanoo hän hiljaa ja laskee kätensä miehen\nolalle.\n\n\"Ketä sitten?\" kysyy Suontaan Heikki oudosti.\n\n\"Syytä vaikka minua.\"\n\n\"Sinua! Eikö sinua ole jo tarpeeksi syytetty ja etkö ole jo tarpeeksi\nkärsinyt.\"\n\n\"Ellei minulla olisi ollut mitä on ollut, niin et sinä olisi uhitellut\nitseäsi tuollaisiin kiusauksiin.\"\n\nTällaista puhetta ei Suontaan Heikki varsin ymmärrä. Ei hän myöskään\nymmärrä sitä, että tällaisia teitä päästään selvyyteen ja kirkkauteen.\nHän vain näkee, kuinka Helmin kyyneleet kasvavat täydeksi itkuksi,\nja tuntee, miten käsivarret kiertyvät yhä kiinteämmin hänen kaulansa\nympärille, ja sanomaton onnen tunne täyttää hänen mielensä.\n\n\"Anna anteeksi\", kuiskaa hän. \"Tästedes minä olen sinulle oikein hyvä,\nniin hyvä kuin voin.\"\n\n\"Ethän sinä minulle ole koskaan paha ollutkaan, niinkuin olisin\nansainnut. Ja tämäkin on minun sinulta anteeksi pyydettävä. Voi,\nHeikki, minulla on sinulle niin paljon selvittämistä, sellaista, joka\nnyt vasta on itsellenikin selvinnyt.\"\n\nSuontaan Heikki nousee seisomaan, tarttuu Helmiä olkapäihin ja katsoo\nhäntä lujasti silmiin.\n\n\"Sinä lupasit kerran muistuttaa minua siitä kun sanoin vieväni sinut\nvaikka toisen sylistä\", sanoi hän, \"etkä kuitenkaan ole muistuttanut,\nvaan kärsinyt. Tarvitsenko sen enempiä selityksiä! Mutta anna sinä\nminulle anteeksi.\"\n\n\"Pitäisihän sinun tietää se, etten muuta voi vaikka tahtoisinkin. Voi,\nHeikki, rakasta minua tällaisena, vain tavallisena, puutteellisena\nihmisenä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä on kyyneliä ja huokauksia, mutta kyynelten takaa näkyy hymy, joka\nantaa aavistuksen kirkkaudesta ja hiljaisesta, valoisasta onnesta.\n\n\n\n"]