[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFGAMcENy5YC1eNsWGwXr9xP00MUikyi0FNdZR4tuZ3A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3046,"Ikuinen kaupunki","Caine, Hall",1853,1931,"3046-caine-hall-ikuinen-kaupunki","3046__Caine_Hall__Ikuinen_kaupunki","Romaani","romaani",[],[],"fi",1901,1926,180275,1123124,false,73276,[23],"Rome (Italy) -- Fiction",[25],"Novels","\"Ikuinen kaupunki: Romaani\" by Hall Caine is a novel written in the early 20th century. The story is set in London and primarily revolves around a young Italian boy named Davido Leone, who navigates the harsh realities of life as a child of the streets while carrying a pet squirrel in a cage. The book particularly explores themes of innocence, exploitation, and the struggles faced by immigrant children in a foreign land.  The opening of the novel presents a poignant scene on a cold December evening in London, where Davido, a destitute boy, grapples with the numbing cold and the perils of his surroundings. As he wanders the streets, he seeks warmth and shelter while keeping track of the coins he must bring home each night. Through vivid descriptions of the winter environment and his internal struggles, readers witness his plight and vulnerability. After enduring the bitter cold and invoking sympathy from a passing doctor, Davido’s life begins to shift as he is taken in for the night, hinting at deeper explorations of compassion and the broader societal issues faced by children like him. (This is an automatically generated summary.)",[28,29],"Malmberg, Aino","Kalima, Jalo Lahja",349,"Romaani sijoittuu 1900-luvun alun Roomaan, jossa sosialistinen poliitikko David Rossi toimii kansan oikeuksien puolesta korruptoitunutta hallintoa vastaan. Kertomus seuraa Rossin ja Donna Roma Volonnan suhdetta poliittisen kuohunnan ja vallankumouksellisten aatteiden keskellä.","Hall Cainen 'Ikuinen kaupunki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3046.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","IKUINEN KAUPUNKI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nHALL CAINE\n\n\n\nEnsi painoksen suomentanut\n\nAino Malmberg\n\n\nTämän painoksen tarkistanut\n\nJalo Kalima\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nPROLOGI.\n\n\n\n\nI.\n\n\nHän oli tuskin omiaan esittämään tärkeätä osaa elämän suuressa\nnäyttelyssä. Kymmen- tai kaksitoistavuotinen poika, puku tahrainen,\npieni posetiivipahainen heitettynä toisen olan yli ja kainalossa puinen\nhäkki, jossa oli valkoinen orava. Oli joulukuun ilta Lontoossa, ja\netelän poikasella ei ollut muuta suojaa pohjan kylmää vastaan kuin\nlyhyt samettitakki, punaiset liivit ja polvihousut. Hän oli menossa\nkotiin vietettyään pitkän päivän Chelseassa, ja aavistaen, että hänen\nulkomuotonsa oli hieman omituinen ja hänen toimensa ehkei aivan\nlaillinen, hän sukeltautui sivukaduille välttääkseen Lontoon poikien\nnaurua ja poliisien huomiota.\n\nTullessaan Sohon italialaiseen kaupunginosaan hän seisahtui erään\npuodin ovelle katsoakseen mitä kello on. Se oli kahdeksan. Hänen\npiti odottaa vielä kokonainen tunti, ennenkuin hän sai mennä katon\nalle. Tuossa oli leipuripuoti, ja ikkuna oli täynnä kakkuja ja\nsokerileivoksia. Katukäytävässä olevan rautaristikon läpi kohosi\nlämmin henkäys kellarikerroksen leivinuunista, ja sieltä hohti valkean\npunainen hehku ja kuului pitkien leipälapioiden sihahdus, joka\nmuistutti viikatteen ääntä. Poika puristi oravan kainaloonsa, koetteli\ntaskujaan, veti esiin muutamia kuparirahoja ja luki ne. Niitä oli\nyhdeksän penceä. Juuri yhdeksän penceä hänen täytyi tuoda kotiin joka\nilta, eikä siinä ollut puolta pennyäkään yli. Summan hän tiesi kyllä\nvallan hyvin jo ennen laskemistaan, mutta nälkä oli houkutellut häntä\nkoettamaan, eikö hän ehkä ollut erehtynyt laskuissaan.\n\nIlma lämpeni hiukan, ja alkoi sataa lunta. Ensin se oli hienoa\nvihmomista, joka synnytti lumisumua ja tarttui kiinni joka paikkaan.\nLiike väheni nopeasti, ja kaikki esineet näyttivät suurilta paksussa\nilmassa. Poika kulki umpimähkään pitkin katuja odottaen kello yhdeksää.\nKun hän otaksui tuon määräajan olevan jokseenkin käsissä, huomasi\nhän eksyneensä oikealta tieltä. Hän avasi silmänsä selki selälleen\nja tuijotti taloihin, puoteihin ja kyltteihin, mutta kaikki näytti\nvieraalta.\n\nLunta satoi satamistaan, ja nyt sitä putoili suurina hiutaleina.\nPoika pyyhkäisi ne kasvoiltaan, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä\nne sokaisivat hänet taas. Ne harvat henkilöt, jotka vielä kulkivat\nkaduilla, häämöttivät hänen silmiinsä pimeydestä, mutta katosivat taas\nheti aivan kuin jättiläisvarjot. Hän koetti kysellä tietä, mutta ei\nkukaan ennättänyt seisahtua kuuntelemaan häntä. Eräs mies, joka juuri\nsulki ikkunaluukkujaan, huusi vastaukseksi jotain, joka häipyi niinkuin\nkaikki ääni häipyy lumipyryssä.\n\nPoika saapui suurelle porttikäytävälle, jossa oli neljä pilaria,\nja astui sinne levähtämään ja miettimään. Pitkät tunnelit savuavia\nvalkeita, jotka hävisivät katujen alapäihin, eivät olleet enää\nnäkyvissä. Siitä hän tiesi nyt olevansa jossakin aukealla. Se oli\nkaiketi Sohon aukea, mutta hän ei aavistanut, oliko hän sen itä- vai\neteläosassa, eikä siis tietänyt, minne päin hänen oli käännyttävä.\nSuuri hiljaisuus oli levinnyt kaikkialle, ja ajurien hevosten päristely\noli ainoa ääni, joka kuului kolkossa ilmassa.\n\nHäntä vilusti kovasti. Lumi oli tunkeutunut hänen kenkiinsä ja päässyt\nkarkeiden sukkien rei'istä sisään. Hänen liiveissään ei ollut nappeja,\nja hän tunsi, että hänen paitansa oli märkä. Hän koetti poistaa lunta\npolkemalla jalkaansa maahan, mutta lumi tarttui siitä huolimatta hänen\nsamettihousuihinsa. Hänen kohmettuneet kätensä tuskin saattoivat\npidellä häkkiä, joka sekin oli täynnä lunta. Oven yläpuolella olevasta\npuoliympyrän muotoisesta ikkunasta tulevan valon välähtäessä hän katsoi\noravaansa. Pikku eläin värisi surkeasti jäisellä vuoteellaan, ja poika\notti sen häkistä, puhalsi siihen lämmittääkseen sitä ja kätki sen\nsitten poveensa. Lapsen naurava ja lauleleva ääni kuului talosta oven\nja seinän hiljentämänä. Ovi-ikkunasta tulevan valovirran halki hän ei\nvoinut nähdä muuta kuin valkoisia lumihiutaleita, jotka putoilivat\nväsyneesti.\n\nPoikasta alkoi raukaista, ja hän istahti pilarin juureen. Hetkisen\nkuluttua kävi kylmä värähdys pitkin hänen selkärankaansa, mutta\nsitten hän lämpeni ja häntä alkoi nukuttaa. Kirkonkello löi yhdeksän,\nja poika kavahti pystyyn syyllisyydentunnon iskemänä, mutta hänen\njäsenensä olivat jäykät, ja hän vaipui taas istumaan, puhalteli pari\nkolme henkäystä povessaan olevaan oravaan ja vaipui horroksiin. Juuri\nsilloin hän luuli näkevänsä sen suuren, kolkon talon, jossa tuskin\noli ollenkaan huonekaluja ja jossa hän asui kolmen-, neljänkymmenen\ntoisen pojan kanssa. He astuivat sisään posetiiveineen ja muine\nsoittokoneineen ja luovuttivat kuparirahansa eräälle miehelle, jolla\noli leikatut viikset ja joka puhalteli savupilviä pitkästä, mustasta,\nruokoon kiinnitetystä sikarista. Sitten istuutuivat kaikki pojat\npaikoilleen syömään makaronia ja juustoa. Mies ei ollut hyvällä\ntuulella tänä iltana, ja hän ärjyi muutamille, jotka tulivat myöhään,\nja toisille, jotka jakoivat iltasensa povessaan olevien oravien tai\nolkapäillään istuvien punatakkisten ja punalakkisten apinain kanssa.\nPoika oli nyt aivan tiedottomana, ja lapsi talon sisäpuolella lauleli\naivan kuin hänen pikku sydämensä olisi ollut laululintusten häkkinä.\n\nKun kello löi yhdeksän, läksi luokka italialaisia poikia\nkouluhuoneestaan Old Crompton Streetiltä kotiin, ja opettaja virkkoi\nkatsahtaen ikkunasta:\n\n»Sillä aikaa kun olemme puhuneet tuosta suuresta tiestä omaan maahamme,\non lumimyrsky raivonnut niin, että meillä on täysi työ löytää tie\nkotiin.»\n\nPojat nauroivat vastaukseksi ja huusivat: »Hyvää yötä, tohtori!»\n\n»Hyvää yötä, pojat! Jumalan haltuun», sanoi opettaja.\n\nHän oli vanhanpuoleinen, jalo-otsainen, pitkäpartainen mies. Hänen\nsurumielisillä kasvoillaan väikkyi hieno hymy, hänen äänensä oli\nlempeä, käytös miellyttävä. Kun pojat olivat menneet, heitti hän\nolkapäilleen mustan, punaisella sisustetun päällystakin ja seurasi\nheitä kadulle.\n\nHän ei ollut astunut pitkälle lumisateessa, ennenkuin hän huomasi, että\nhänen leikilliset sanansa pitivät täysin paikkansa.\n\n»Onpa tässä työtä», arveli hän itsekseen, »ei ole matkaa kuin pari\naskelta, ja kumminkin on vaikea löytää.»\n\nVihdoinkin hän löysi oikean kadunkulman, ja saavuttuaan oman asuntonsa\nporttikäytävään Soho Squaren varrelle hän melkein astui pienen mustan-\nja valkoisenkirjavan mytyn päälle, joka oli sykkyrässä pilarin juurella.\n\n»Poika», ajatteli tohtori, »joka makaa ulkona tällaisena yönä! Asiat\novat hullusti!» Ja hän pudisteli poikaa herättääkseen hänet.\n\nPoika ei vastannut, vaan alkoi mutista uneliaasti: »Älkää lyökö minua,\nherra. Lumi siihen oli syynä. En tule enää milloinkaan liian myöhään.\nYhdeksän penceä, herra, ja Jinnyä palelee niin kovasti.»\n\nMies seisahtui hetkeksi, mutta kääntyi sitten oveen ja soitti kiivaasti.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPuoli tuntia myöhemmin pikku soittoniekka makasi tohtorin iloisen\nvastaanottohuoneen sohvalla. Uunissa paloi valkea ja lampun valoa\nhimmensi pehmeä varjostin. Hän oli vielä tiedotonna, mutta hänen\nmärät vaatteensa oli riisuttu pois ja hänet oli kääritty villaisiin\nvaippoihin. Tohtori istui pojan vieressä ja kostutti hänen huuliaan\nkonjakilla, kun taas hellä, pyhimyksen näköinen nainen oli polvillaan\nalapäässä ja hieroi pojan pieniä jalkoja. Vähän ajan kuluttua\nhuomattiin silmäluomien ja suun hiukan värähtelevän.\n\n»Hän herää tuntoihinsa, äiti», sanoi tohtori.\n\n»Vihdoinkin», sanoi hänen vaimonsa.\n\n»Pikku raukka, minun maani lapsia! Hänkin on joutunut niiden miesten\nuhriksi, jotka elävät meidän italialaisten poikiemme orjuudesta!\nKonnat! He kulkevat ristiin rastiin Italian kylät ja viettelevät\nvanhempia parin kolmen punnan lupauksilla eroamaan pojistaan,\nvalehtelevat jostakin oppilaspaikasta välttääkseen lakia, kuljettavat\nsitten noita pieniä orporaukkoja Englantiin kuin nautakarjaa ja\nasettavat heidät asumaan kurjiin kasarmeihin ja antavat heille jonkun\nposetiivin tai muun soittokoneen ynnä marakatin, oravan tai häkillisen\nvalkoisia hiiriä. Ja sitten ajetaan lapset kadulle kerjäämään tai\nnälkään kuolemaan.»\n\n»Pikku poikaraukka.»\n\n»Sydämeni värisee, kun ajattelen heidän kärsimyksiään, ja sitä enemmän\nvielä kun muistan, että nuo konnatkin ovat oman rakkaan Italiani\nlapsia.»\n\n»Mitähän Jumala tekee sellaisille ihmisille tulevassa elämässä?»\n\n»Ainakaan hän ei näy tekevän mitään heille _tässä_ elämässä, äiti, ja\nse on kyllin pätevä syy, miksi meidän pitäisi koettaa tehdä jotain.\nJos Englannissa on olemassa laki, joka suojelee viattomia ja rankaisee\nrikoksellisia, koetan saada ainakin muutamia noista konnista oikeuden\nkäsiin.»\n\nPoika äänsi ja avasi silmänsä — suuret, avuttomat lapsen silmät,\npikimustat ja pitkien mustien ripsien varjostamat. Hän katsoi tulta,\nlamppua, mattoa, peitteitä, molempia vuoteen ääressä olevia henkilöitä,\nja huudahtaen soinnuttomasti hän kohottautui aivan kuin paetakseen.\n\n»Carino!» sanoi tohtori hyväillen pojan kiharoita, »makaa vielä\nhetkinen.»\n\nÄäni oli kuin hyväily, ja poika vaipui takaisin pitkäkseen. Mutta\näkkiä hän nousi taas ja katseli ympäri huonetta aivan kuin hakien\njotain. Hyvä rouva ymmärsi hänet heti ja otti pienen valkoisen oravan\ntuolilta, jossa pojan vaatteet olivat. Se oli kylmässä paleltunut aivan\njäykäksi ja makasi nyt kuolleena, mutta poika tarttui siihen lujasti ja\nsuuteli sitä intohimoisesti kyynelten vieriessä suurina pisaroina hänen\nposkilleen.\n\n»Carino!» sanoi tohtori taas ja otti kuolleen oravan pois pojalta, joka\nhetkisen kuluttua taas makasi tyynenä ja rauhallisena.\n\n»Italiano — si?»\n\n»Si, Signore.»\n\n»Mistä maakunnasta?»\n\n»Campagna Romanasta, Signore.»\n\n»Mistä hän sanoo olevansa, tohtori?»\n\n»Maaseudulta Rooman ympäristöstä. Ja nyt sinä asut Maccarin luona Greek\nStreetillä, eikö niin?»\n\n»Niin, herra!»\n\n»Kuinka kauan olet ollut Englannissa? Vuodenko — kaksiko vuotta?»\n\n»Kaksi ja puoli vuotta.»\n\n»Entä nimesi, poikaseni?»\n\n»Davido Leone.»\n\n»Kaunis nimi, carino! Davido Le—o—ne», toisti tohtori silitellen\nkiharaa tukkaa.\n\n»Kaunis poika myöskin. Mitä aiot tehdä hänelle, tohtori?»\n\n»Pidän hänet täällä ainakin tämän illan, ja huomenna saamme nähdä, eikö\nmikään laitos ottaisi häntä huostaansa. Davido Leone! Missähän minä\nolen kuullut sen nimen ennen? Oliko isäsi maanviljelijä?»\n\n»Ei minulla ole isää», sanoi poika.\n\n»Carino! Mutta äitisi on elossa, eikö niin?»\n\n»Ei minulla ole äitiä.»\n\n»Caro mio! Caro mio! Ei sinun tarvitse mennä huomenna mihinkään\narmeliaisuuslaitokseen, poikaseni», sanoi tohtori, ja sitten peili\nkirkastui äkkiä, aivan kuin aurinko olisi loistanut siihen.\n\n»Kuule isä!»\n\nKaksi pientä jalkaa polki yläkerran lattiaan.\n\n»Lapsi ei ole mennyt levolle vielä. Hän ei tahdo ruveta nukkumaan,\nennenkuin hän on nähnyt pojan, ja minun piti luvata, että hän saa tulla\nalas kohta.»\n\n»Anna hänen tulla alas nyt», sanoi tohtori.\n\nPoika joi juuri lihalientä, kun ovi avautui, ja aivan kuin kimmeltelevä\nsuihku, joka hohtaa auringonpaisteessa, hyppeli sisään pieni\nkolmivuotias tyttönen, jolla oli tummansiniset silmät, kellertävä iho\nja kiiltävä musta tukka. Hän veti laahustimena jälessään valkoista\npitkää yöpukuaan, astui tuontuostakin sen etumukselle ja kantoi\nkainalossaan kissaa niskasta, niin että sen ruumis roikkui alhaalla ja\ntakajalat potkivat minkä ennättivät.\n\nMutta astuttuaan sisään noin rohkeasti pikku neitonen äkkiä seisahtui\nnähdessään pojan ja piiloutuen tohtorin selän taakse alkoi heiluttaa\nhänen takkinsa liepeitä ja kurkistella salaa ja ääneti poikaa.\n\n»Lapset ovat hullunkurisia olentoja», sanoi äiti. »Joku näkyy kertoneen\nhänelle, että hän kerran ehkä saa veljen, ja kun hoitaja sanoi äsken\nSusannalle: 'Tohtori on tuonut pojan mukanaan tänne nyt illalla', ei\nmikään ollut pienoisesta sen varmempaa kuin että tuo nyt oli se luvattu\nveli, ja nyt — — — Roma, sinä pikku hupakko, miksi et sano mitään\npoikaparalle, joka on melkein paleltunut kuoliaaksi lumessa.»\n\nMutta Roman etsiskelevät sormet olivat vajonneet syvälle isän taskuihin\nhakemaan sokerileivoksia, joita näytti kasvavan siellä. Hän löysi\nkaksi sokerileivosta nyt, ja se rohkaisi häntä tekemään pikku kokeen.\nHän lähenteli varovasti sohvaa, yhä vielä pidellen kiinni tohtorin\ntakin liepeistä, aivan kuin venonen, joka on kiinni ankkurissaan, ja\nsitten hän työnsi toisen sokerileivoksen lattialle pojan viereen. Poika\nhymyili ja nosti sen lattialta, ja koska tämä kai oli pienestä Eevan\ntyttärestä tarpeeksi suuri myöntyväisyyden osoitus pojan puolelta, hän\njatkoi lähestymistään.\n\n»Onto tuo poita?»\n\nPoika hymyili myöntymykseksi.\n\n»Onto tuo Roman veli?»\n\nPojan hymy heikkeni.\n\n»Rakastaako poika Romaa?»\n\nPikku pojan katse kohosi nopeasti.\n\nKyyneliä kertyi pojan silmiin, kun tohtori silitellen taas tummia\nkiharoita sanoi:\n\n»Sinulla on itselläsi pikku sisko kaukana Campagna Romanassa, eikö\nniin?»\n\n»Ei, herra.»\n\n»Ehkäpä veli?»\n\n»Minulla... minulla ei ole ketään», sanoi poika, ja viimeinen sana\nloppui nyyhkytykseen.\n\n»Sinun ei tarvitse mennä mihinkään armeliaisuuslaitokseen ollenkaan,\nDavido», sanoi tohtori hiljaa.\n\n»Tohtori Roselli!» huudahti hänen vaimonsa, mutta tohtorin kasvoissa\noli jotain, joka vaikutti häneen heti, eikä hän virkkanut sen enempää.\n\n»Nyt on jo makuuaika, tyttöseni.»\n\nMutta tytöllä oli monta estelemissyytä. Sokerileivokset ja kissa\nja poikaveli olivat täällä, ja paitsi sitä oli iltarukouskin vielä\nluettava.\n\n»Lue se sitten, sydänkäpyseni», sanoi äiti, ja kissa kainalossa ja\nsokerileivos kädessä pikku tyttö laskeutui polvilleen tuleen päin,\nmutta vilkuili kumminkin tuontuostakin puoleksi sulkeutuneilla\nsilmillään sohvaan päin sekä asetti avuttomat kätösensä ristiin ja\nalkoi:\n\n»Isä meidän, jota olet taivaassa, pyhitetty olkoon nimesi — — —\nIankaikkisesti, amen.»\n\nTunnin kuluttua talo Soho Squaren varrella oli aivan äänetön. Tohtorin\ntyöhuoneessa väännettiin lampun valo pieneksi, kissa haukotteli tulen\nääressä, ja tohtori istui katsellen hiipuvaa hiillosta ja kuunnellen\npojan tasaista hengitystä takanaan. Se hiljeni vähitellen aivan kuin\nkellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan, ja muuttui viattoman unen\näänettömäksi hengitykseksi. Sitten kunnon tohtori nousi ja katseli\npientä tyynyllä olevaa päätä.\n\nNuo kasvot olivat kauniit, vaikka silmät olivatkin kiinni. Ne\nolivat sitä tyyppiä, jonka suuret taiteilijat mielellään valitsevat\nesittäessään pyhimyksiään ja enkeleitään — suloiset, hennot, viisaat\nja miettivät. Mistä hän oli tullut, tuo poikanen? Campagna Romanasta,\nkurjuuden, lian, taudin ja kuoleman pesästä.\n\nTohtori ajatteli omaa pikku tyttöään, jonka elämä oli ollut yhtä ainoaa\npitkää lupapäivää, ja poikaa, jonka elämä oli ollut loppumatonta\nraatamista.\n\n»Kukapa tietää, vaikka elämän kovissa vaihteluissa pikku Romammekin\nkohtalo... Mutta Jumala siitä varjelkoon!»\n\nPoika liikahti unessaan ja naurahti unelmoivaa naurua, joka on kuin\ntuulen hyminä kesäisessä heinikossa, ja se katkaisi tuskallisten\nmietelmien jakson.\n\n»Pikku poikaparka, hän on unohtanut kaikki huolensa.»\n\nEhkä hän oli taas aurinkoisessa Italiassa viinitarhojen ja\nappelsiinipuiden ja kukkien seassa, juosten avojaloin toisten lasten\nparissa hohtavan valkoisella tiellä!... Ehkä hänen äitinsä taivaassa\nrukoili sydämestään Pyhää Neitsyttä suojelemaan hänen isätöntä\nlemmikkiään, joka oli joutunut maailman jalkoihin!\n\n»Oi lasten valitusta, lasten valitusta! Noiden pienten, avuttomien,\nviattomien yhteiskunnan uhrien! Koko maailman halki heidän valituksensa\nkohoaa taivaaseen, ja voi sitä kansaa, voi sitä hallitusta, joka ei ota\nsitä kuullakseen!»\n\nTuo ajatus oli se avain, joka avasi hänen syvimpien, pyhimpien\nmuistojensa kammion. Ei kukaan tässä hänen uudessa vapaassa\nisänmaassaan, ei edes tuo pyhimys, joka oli hänen vaimonsa, ollut\nkoskaan vielä sitä avannut. Palatsi Roomassa — hän itse nuorena,\nkiihkeänä, innokkaana, hehkuen rakkautta isänmaahansa ja halua uhrautua\nsen puolesta — isä, ylpeä, vallanhimoinen, ankara prinssi paavin\nhovissa — paavin turhat yritykset sovinnon aikaansaamiseksi heidän\nvälilleen — panna — köyhyys — pimeys ja maanpako — Englanti — uusi nimi\n— uusi ammatti — elämä kansan keskuudessa — vapaus! Sitten avioliitto\nhyvän englantilaisen naisen kanssa, joka oli melkein yhtä yksin kuin\nhänkin, ja viimeksi aivan kuin enkelin henkäys Bethesdan lammikkoon,\npikku Roman, heidän lapsensa syntyminen. — Roma, hänen sydämensä\nparantaja — Roma, samanniminen kuin se kaupunki, jota hänen sielunsa\nihaili!\n\nKadulta kuuluvat äänet keskeyttivät hänen ajatustensa juoksun, ja\ntyöntäen uudinta syrjään hän katsoi ulos. Oli lakannut satamasta\nlunta, ja kuu paistoi. Lehdettömät puut loivat hienoja mustia varjoja\nvalkoiseen maahan, ja vastakkaisessa kadunnurkassa palava keltainen\nlyhty valaisi poikajoukkoa, joka lauloi joululaulua:\n\n    Sai joukko halpojen paimenien,\n    mi laumaansa kaitsien kulki,\n    nyt kuulla äänen enkelien;\n    se ilon suuren toi julki.\n\nTohtori Roselli veti uutimen ikkunan eteen, sammutti lampun, kosketti\nhuulillaan nukkuvan pojan otsaa ja meni levolle.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\nPYHÄ ROOMAN VALTAKUNTA.\n\n(Kaksikymmentä vuotta myöhemmin.)\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli vuosisadan viimeisen kuukauden viimeinen päivä. Riemujuhlan viettoa\nkoskevassa bullassa paavi kutsui uskolliset lapsensa Roomaan, ja he\nolivat kutsua noudattaneet kaikista maailman ääristä. He olivat tulleet\ntervehtimään uutta vuosisataa pyhittääkseen sen komein juhlamenoin koko\nmaailman palaamiselle ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, ja siksi\nväkijoukko nyt kokoontui suurelle Pyhän Pietarin torille.\n\nPoliisit sanoivat, että muutamat olivat olleet siellä yötäkin. Aikaisin\naamun sumussa heidän haamumaiset piirteensä näkyivät kuin varjojen\nmeressä. Kun valo alkoi tunkeutua sumun läpi, saattoi ensin huomata\nvartalon, sitten kasvot epäselvästä ihmisrykelmästä. Campagnalta\nvirtaavan kylmän ilman läpi saattoi kuulla kärryjen kovaa rätinää\nRooman kivikaduilla, kun väki tulvaili tänne sivukatuja pitkin.\nValkoiset sumupilvet alkoivat haihtua, ja hiljaa nousi idästä auringon\nsuuri, punainen, uninen pallo. Sitten alkoi joltain näkymättömältä\nvuorelta kuulua kellon mahtava kajahtelu, ja hetkisen perästä sitä\nseurasi kaikkien Rooman kellojen komea helinä.\n\nKoittava päivä valaisi kummallisen piirin. Tuolla kuumotti kuin\nvuoristojärvi, jonka aika oli uurtanut. Kummallakin puolen oli sileät,\npyöreät seinät ja edessä jättiläisjäätikkö, josta kohosi kaksi huippua\nja pyöreä pallo taivasta kohti, ja äärettömän suuria kivimöhkäleitä\noli vierinyt alaspäin. Olit kuulevinäsi vesien kohinan vuorituulien\nhymistessä ja virtojen vyöryessä mahtavaan onkaloon.\n\nVihdoin nousi lyijynharmaa valo, ja jäätikkö osoittautui Pyhän Pietarin\nsuureksi kirkoksi, pyöreät seinät Berninin kolonnadiksi, kaksi huippua\nmolemmiksi kellotorneiksi, kivimöhkäleet kahdentoista miekka kädessä\nseisovan apostolin patsaiksi, obeliskeiksi ja suihkukaivoiksi. Ja\nvesien kohina oli tuon äärettömän ihmisjoukon humu, joka jo oli\nkokoontunut torille.\n\nAurinko loi ensimmäisen säteensä kirkon kultaiseen ristiin, ja se\nkimmelteli kuin Chamonix'n äärimmäiset huiput auringon noustessa, ja\nsitten levisi laaja valovirta pitkin sinistä kupua ja valkoisia seiniä\nja yli alhaalla olevan pyöreän ihmismeren.\n\nLaaja purje varjosti kirkon parveketta, ja porttikäytävää koristivat\npunaiset ja kultaiset verhot suojaten suurta kokoelmaa, jossa oli\npaavien erilaatuisia vaakunoita. Isojen portaiden päässä, jonne oli\nripotettu hiekkaa ja puksipuun oksia, oli avoin paikka, jota vartioi\njalkaväkijoukko.\n\nKaksi riviä sotaväkeä kulki torin poikki. Toinen asettui puoliympyrän\nmuotoisesti kolonnadin alla olevasta pronssiportista oikeanpuolisen\nholvin luo kellotapulin alle vasemmalle. Tätä tietä oli paavien kulkue\ntuleva Vatikaanista Pietarin kirkkoon, ja siksi se pidettiin avoinna\nkuin kuivuneen virran uoma. Toinen sotilasrivi kulki torin poikki kadun\nyli kirkon edessä ja keskikäytävälle asti. Se oli kuin virta, joka\njoskus hiljalleen vyöryy, joskus syöksyy, mutta aina on kulussa.\n\nKun kello löi seitsemän, avautuivat ovet, ja ihmisvirta alkoi kohota\nylös portaita ja kadota kirkkoon.\n\nEnsin tulivat etäältä saapuneet toivioretkeläiset kirjavana, sekavana\njoukkueena. Tuolla tuli ruskea-ihoisia, synkkäkatseisia, isonaamaisia\nolentoja, puettuina lampaannahkoihin. Sitten seurasi vilkassilmäisiä\nnapolilaisia naisia punaiset huivit päässä, korallinauhat kaulassa ja\nhopeaneuloja sinertävän mustassa tukassa. Ja sitten tuli joukko köyhiä\nmiehiä, joilla oli yllään punaiset puserot, ja vanhoja mustakaapuisia\nja harsohuntuisia naisia. Jokaisen joukkueen johtajana kulki\npappismies, joskus maalainen _monsignor_, jolla oli leveä sinipunerva\nnauha mustan kaavun yli, mutta tavallisesti vain vaatimaton pappi,\nharjaamaton parta ajamattomana, kulunut huopahattu sateen huuhtomana ja\npaksut kengät mudan likaamina.\n\nNoin kello kahdeksan tuli useita rivejä miehiä ja poikia kantaen\nkeltaisella silkillä ja kullalla kirjailtuja lippuja. Yhdessä rivissä\noli ranskalainen työväen lähetystö, joka oli tullut osoittamaan\nhartauttaan pyhälle isälle ja ylistämään häntä kansanvaltaisuuden ja\ntyöväen paavina.\n\nKun kello löi yhdeksän, alkoi portaita nousevan virran poikki astua\njuhlapukuisia herrasmiehiä ja naisia, joilla oli pitkät mustat\nhunnut sekä hohtavia jalokiviä. Näiden lomassa tulivat kahdeksan-\nja kymmenmiehisissä joukoissa tulevaisuuden papit, puna-, sini- ja\nvihreävöiset propagandan tutkijat, ja yhdellä joukolla oli punaiset\nkaavutkin, jotka viistivät maata kuin verivirta. Sitten seurasi\npieni ryhmä nunnia, mustat hunnut peittämässä kasvoja. Ja vihdoin\nviimeisenä tulivat valtiolliset lähetystöt Vatikaanista, puettuina jos\njonkinlaisiin loistaviin univormuihin ja hohtaen kunniamerkkejä.\n\nNyt oli jo ääretön tungos Pietarin kirkossa, mutta vielä suurempi\noli kirjava joukko sen ulkopuolella. Ihmiset täyttivät nyt torin\njoka kohdalta paitsi niillä paikoilla, mistä mustat ja punaiset\nkarabinieerit ja mustat sekä punaiset poliisimiehet joko käyden\ntai ratsastaen pitivät ihmisiä etäällä mahdollisten tapaturmien\nehkäisemiseksi.\n\nLaaja vuoristojärvi oli nähtävästi heittänyt kuohuaan ylt'ympäri, sillä\njoka ikkunassa ja parvekkeilla riippui kirjavia verhoja, ja kaikkialta\nkurkisteli kasvoja.\n\nRiemujuhlan tuli olla pyhä, mutta vaikeata oli sanoa, että tuo tungos\ntuolla näytti juhlalliselta ja ylevältä. Siellä oli tyttöjä, jotka\nhotelleissa tanssivat tarantellaa, iloisia pikkutyttöjä, joiden\nvartalot juuri alkoivat pyöristyä aistillisen naisekkaiksi. Siellä oli\nlyhythameisia, kirjavasukkaisia taiteilijain malleja, jotka odottelivat\ntaiteilijoita, ja siellä oli rahvaantyttöjä, tummat, itämaiset silmät\nhehkuen vallattomasti.\n\nOli siellä myöskin musta-, ruskea- ja valkokaapuisia munkkeja,\njokaisella suuri, muodoton sateenvarjo kädessä, ja tuolla oli vanha\npappi, jolla oli vanhan akan kasvot, mutta hän oli avuttoman ja\nepäsiistin näköinen, hänellä kun ei ollut ketään naista huolta\npitämässä. Keikarimainen Italian armeijan upseeri kulki sinisessä\nviitassaan, tanakka rouva rinnallaan, vielä näkyi likainen jäätelöveden\nja keltaisten papujen myyjä, sanomalehden myyjä huutaen »La Vera Roma»,\ntaskuvaras, Tiberin-takaisen rannan asukas, paksuine niskoineen,\ntaitava pakokauhun järjestäjä ja poliisin välttelijä, ja joukko\nkerjäläisiä, eri lailla vaivaisia, kirkuen ja valitellen: »Antakaa\npenni Jumalan rakkauden tähden! Pyhän Neitsyen tähden! Kristuksen\ntähden! Ja Jumala teitä siunatkoon ja Madonna ja kaikki pyhät!»\n\nKaikkein viimeisenä tuossa kirjavassa joukossa oli muukalaisten laaja\narmeija, isolukuinen kuin tähdet taivaalla. Siellä oli englantilaisia,\namerikkalaisia, ranskalaisia, venäläisiä, espanjalaisia, jotka kaikki\npitävät Roomaa taiteellisena leikkikenttänään ja tulevat katselemaan\nvarsinkin uskonnollisia näytelmiä. Tuossa laajassa yleismaailmassa\nkuullaan kaikkia Europan kieliä, kaikkia englanninkielen vivahduksia,\nsievän punavalkoisen, merimieshattuisen englantilaisen missin\nlepertämisestä iloisen, lyhythameisen, Baedeker kainalossa astuvan\namerikalaistytön kirkkaaseen ääneen asti.\n\nSiellä oli kaikki, kaikki kielet, kaikki kansat, kaikki iät, itä\nja länsi, menneisyys ja nykyisyys, kaikki oli kokoontunut maailman\nsydämeen syntyneeseen ikuiseen kaupunkiin. Kansat nousevat ja laskevat,\nmutta ihmiskunta on ikuinen, ja tuo kauneuden ja voiman näytelmä\ntaivaan hehkuvassa valossa — Pyhän Pietarin kirkko, kansa, Rooma,\nyhdessä paikassa, yhtenä hetkenä — se oli kuin Jumalan kasvojen kirkas\nloiste.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPoikia ja miehiä kiipeili kaikille mahdollisille kohopaikoille, ja eräs\niloinen tyttönen, joka oli vallannut korkean paikan obeliskin juurella,\nlaverteli ystäväparvelle, joka kuunteli johtajansa puhetta.\n\n»Niin, tuo on Vatikaani», sanoi johtaja osoittaen kolonnadin\ntakana olevaa neliskulmaista rakennusta, »ja paavin huoneisto on\ntuolla kolmannessa kerroksessa juuri Rafaelin loggian tasalla.\nKardinaali-valtiosihteeri asui ennen alapuolella olevissa huoneissa,\njonne päästään suuria portaita pitkin Damaskus-pihalta. Sieltä vie\nyksityiskäytävä paavin huoneistoon ja salakäytävä Pyhän Angelon\nlinnaan.»\n\n»Mitä — onko paavilla vielä salaisia käytäviä?»\n\n»Ei — ei enää. Kun linna joutui kuninkaalle, suljettiin Vatikaanin\nkäytävä. Ah, kaikki on muuttunut niistä ajoista! Paavi kävi ennen\nPietarin kirkossa kardinaaliensa ja piispojensa ympäröimänä, ja rummut\npärisivät ja kanuunat paukkuivat. Se on kaikki mennyttä nyt. Nykyinen\npaavi kyllä koettaa uudistaa entistä tilaa näennäisesti, mutta mitä\nhän voi tehdä! Bullassa, jossa riemujuhla julistetaan, siinäkin hän\nvalittaa ajallisen valtansa häviämistä, joka estää häntä uudistamasta\npyhän kaupungin viehätystä.»\n\n»Sanokaa hänelle, että tämä kaupunki on viehättävä juuri tämmöisenään»,\nsanoi obeliskille noussut tyttö, »ja kun juhlatulitus alkaa...»\n\n»Kuulkaa, ystävä», sanoivat tytön vanhemmat, »tahtoisimme saada kuulla\nkoko tämän puuhan ytimen. Rooma kuului paaville — eikö niin? Ja sitten\nitalialaiset ottivat sen ja tekivät siitä Italian pääkaupungin —\nniinkö?»\n\n»Juuri niin, ja siitä lähtien pyhä isä on ollut vankina Vatikaanissa,\nmennen sinne kardinaalina ja tullen ulos ruumiina. Tänään paavi\nensimmäisen kerran astuu jalallaan Rooman kaduille.»\n\n»Taivas! Onko hän vanginpuvussa?»\n\n»Lilian Martha! Etkö sinä ymmärrä tuon enempää? Ehkä sinä toivot\nnäkeväsi hänet kahleissa ja vaatteissa koppivuoteen oljenkorsia? Paavi\non kuningas ja hänellä on hovi — tämä oli vain kuvannollista puhetta.»\n\n»Totta on, että paavi on hallitsija vielä, ja häntä ympäröi valtion\nvirkamiehistö — kardinaalisihteeri, maggiordomo, seremoniamestari,\nhovimestari, poliisipäällikkö, sveitsiläinen kaarti, ylimyskaarti\nja Palatinin kaarti sekä paavin kaarti, jotka asuvat puutarhassa ja\nvartioivat rajoja yöt ja päivät. Hän vastaanottaa myöskin aivan kuin\nennen kardinaalisihteerin joka aamu kello 10, maggiordomon ensimmäisenä\nja kolmantena perjantaina, seremoniamestarin kerran viikossa — paavin\nodotushuoneen seinällä on lista noista kaikista sekä päivä- ja\ntuntimäärät, jolloin vastaanotto tapahtuu.»\n\n»Miksi siis — — — sanotte häntä vangiksi?»\n\n»Vanki hän on tosiaankin! Vanki, joka tuskin uskaltaa katsoa\nikkunoistaan tälle torille syyskuun kahdentenakymmenentenä päivänä\njoutumatta joukon solvaistavaksi. Ja taivas tiesi, mitä tapahtuu, kun\nhän uskaltaa tulla ulos tänään!»\n\n»Pääni menee vallan sekaisin kaikesta tästä!»\n\nUlommaisen sotilasrivin taakse oli asetettu useita vaunuja niin, että\nniistä saattoi hyvästi nähdä juhlakulkueen. Yhdessä istui ranskalainen,\nrinta täynnä kunniamerkkejä. Hän oli verevä, teräväsilmäinen soturi,\njonka karkea tukka oli valkoinen. Hänen vaunujensa vieressä seisoi\nnuori, tyypillinen roomalainen, hieno, moitteettomasti puettu, kalpea\nmies, alaleuka voimakas, silmät tummat ja valppaat, viikset ylöspäin\nkierretyt ja musta tukka lyhyeksi leikattu.\n\n»Niin, niin», sanoi vanha ranskalainen. »Paljon vettä on vuotanut\nsillan alitse siitä saakka. Vapautta? Tarkoitatte kai vallattomuutta?\nLaki sallii kansan tehdä mitä tahansa näihin aikoihin. Syyttäköön\nitseänsä, jos he anovat ja lörpöttävät roskaa ja anastavat kaikki.\nMuuttunutko siitä ajasta? Roomako? Olette oikeassa, hyvä herra. Sepä\nei ollutkaan siihen aikaan hävittävän armeijan käsissä, eivätkä\nsen valtiotulot menneet heidän turmeltuneisiin kukkaroihinsa. Kun\nRooma kaatuu, kaatuu koko maailma, niin sanotaan, mutta muuttua se\nvoi, ja tämä torikin on muuttunut. Pyhä virasto on paikoillaan, tuo\nkeltainen rakennus tuolla, mutta tuo palatsi esimerkiksi — tuo, jonka\nparvekkeella on väkeä...»\n\nRanskalainen osoitti torin etäisimmässä laidassa olevaa vankilan\nnäköistä rakennusta. Alaikkunat olivat rautaristikkojen suojaamat kuin\nhäkit, ja portilla, jonka takaa pilkotti vihreätä, seisoi punaisen-\nja ruskeankirjavaan livreaan puettu vartia, poimukas hattu päässä ja\nkädessä hopealla ja kullalla silattu sauva.\n\n»Tiedättekö, kenen palatsi tuo on?»\n\n»Paroni Bonellin, joka on valtioneuvoston presidentti ja sisäasiain\nministeri.»\n\n»Aivan niin! Mutta tiedättekö, kenen se oli ennen?»\n\n»Eikö se ollut englantilaisen Wolseyn oma siihen aikaan, jolloin hän\nhalusi paavinistuinta?»\n\n»Minun aikoinani se oli paavin isän, vanhan paroni Leonen oma.»\n\n»Leone! Sehän on paavin sukunimi, eikö niin?»\n\n»Niin on, ja vanha parooni oli pankkiiri ja raajarikko. Näin hänet\nkerran juuri tuolla ovella. Hän astui vaunuistaan käärittynä\nturkiksiin, ja tusina voimakkaita palvelijoita hääräili ja puuhaili\nhänen ympärillään. Herra paroni! Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne\nastua? Toinen jalka hänellä oli jo haudassa, mutta kaikki hänen\ntoiveensa keskittyivät hänen poikaansa. 'Pojastani', sanoi hän, ’tulee\nkerran Rooman rikkain mies, rikkaampi kuin kukaan Rooman prinsseistä,\nja hänen oma syynsä on, ellei hänestä tule paavi'.»\n\n»Hänestä on nyt tullut paavi.»\n\n»Mutta ei sillä tavalla kuin isä arveli. Isän kuoltua hän myi kaikki,\nja kun hänellä ei ollut ainoatakaan sukulaista, antoi hän joka pennin\nköyhille. Sillä lailla tuo vanha pankkiirin palatsi joutui Italian\npääministerille — joka on uskoton Antikristuksen palvelija.»\n\n»Paavi on siis hyvä ihminen, eikö niin?»\n\n»Ihminen! Hän ei ole ihminen ollenkaan, hän on enkeli! Hänellä ei\nole muuta kuin kaksi päämäärää elämässä — kirkon kunnia ja nousevan\npolven menestys. Hän antoi puolet omaisuudestaan kotien perustamiseksi\nköyhille pojille yli koko maailman. Pojat — ne ovat paavin heikko\nkohta! Kerro hänelle jotain liikuttavaa pienestä pojasta, niin hän\nsulaa paikalla.»\n\nNuoren roomalaisen katse siirtyi pois ranskalaisesta jokseenkin\nhuonoihin, yhden hevosen vedettäviin rattaisiin, jotka juuri olivat\nsaapuneet torille ja asettuneet vanhan, synkän palatsin varjoon. Niissä\nistui yksi ainoa mies pehmeä, musta hattu päässä. Hänellä ei ollut\nainoatakaan kunniamerkkiä, mutta hänen saapumisensa herätti yleistä\nhuomiota, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen päin.\n\n»Kuulkaa», sanoi vanha soturi, »minä kerron teille jotain, josta\ntunnette Pius kymmenennen, ja jos ihmiset puhuvat teille muuta,\nvoitte vannoa, että he valehtelevat. Nimeni on De Raymond. Olin ennen\nkapteenina paavin zuaavijoukossa. Niin, hyvä herra, ja haavoituin\nsamana päivänä, jona italialaiset tunkeutuivat Roomaan, eikä se haava\nole koskaan parantunut. Vaimoni oli kotona Versaillessa, ja kun hän sai\nsähkösanoman, että minä olin haavoittunut ja Rooma oli mennyt, joutui\nhän vuoteen omaksi, ja sinä samana päivänä meidän poikamme syntyi. Äiti\nkuoli, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, mutta ennen kuolemaansa hän\nkutsui papin, joka risti lapsen.»\n\nNuori roomalainen tuskin kuunteli ollenkaan. Hänen katseensa oli\nkiintynyt mieheen, jolla oli pehmeä musta hattu päässä, ja hän kuuli\nnimen »Davido Rossi», joka hymisi joukossa aivan kuin ensimmäinen\naamutuuli merellä.\n\n»Kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivoin poikani pääsevän paavin\nylimyskaartiin. Heillä tosin ei ole kuin sata frangia kuukaudessa,\nmutta kaksi heistä on aina pyhän isän läheisyydessä. Oli kolme paikkaa\ntäytettävänä, mutta mitä tulin päivää liian myöhään. 'Antakaa minun\npäästä itse pyhän isän puheille', sanoin. 'Ei maksa vaivaa', sanoi\nalisihteeri, 'paikat ovat täytetyt, ja pyhä isä pahastuu'. 'Antakaa\nminun kumminkin tavata häntä', pyysin, ja hän suostui. Mutta hän oli\noikeassa — pyhä isä pahastui. 'Monsignor', sanoi hän, 'miksi ette\nilmoittanut hänelle, että paikat jo ovat täytetyt?' 'Sen tein, teidän\npyhyytenne, mutta hän pyrki välttämättömästi itse puheillenne'. Silloin\npaavi punastui ja nousi antaakseen minulle merkin poistua. 'Odottakaa\nhetkinen, pyhä isä', sanoin minä. 'Muistatteko kertomusta Phineaan\nvaimosta Samuelin kirjassa?' 'Mitä sitten?' 'Hän kutsui poikansa\nIchabodiksi, sillä hänen isänsä oli kuollut tappelussa, ja samana\npäivänä oli Jumalan arkki kadotettu. Muistatteko mikä päivä tämä on,\npyhä isä? Nyt on sen päivän vuosipäivä, jona italialaiset tulivat\nPorta Pian kautta ja paavi kadotti pyhän kaupungin. Sinä päivänä minä\nhaavoituin, eikä se haava ole koskaan parantunut. Sinä päivänä myöskin\npoikani syntyi, ja hänen äitinsä, joka kuoli, kutsui hänet Ichabodiksi,\nsillä silloin vietiin Jumalan arkki ja hänen kunniansa hävisi\nIsraelista'.»\n\n»Ja mitä paavi vastasi?»\n\n»Monsignor», sanoi hän, »saatte pyyhkiä pois minkä nimen haluatte ja\nkirjoittakaa sijaan Ichabod de Raymond.»\n\nTulisen vanhan ranskalaisen kurkku kävi käheäksi, ja silmät vettyivät,\nmutta nuori roomalainen sanoi kuivasti:\n\n»Tiedättekö sattumalta, kuka tuo on? Tuo mies vaunussa sen parvekkeen\nalla, joka on täynnä naisia? Onko se Davido Rossi?»\n\n»Davido Rossi, anarkistiko?»\n\n»Muutamat sanovat häntä anarkistiksi. Tunnetteko hänet?»\n\n»En — en ollenkaan — en todellakaan — tunnen vain hänen kirjoituksiaan,\njoita on ollut sanomalehdissä.»\n\n»Niin, tietysti! Hänen '_Koitossa_' julkaisemistaan kirjoituksista\npuhutaan yli koko Euroopan, ja hän on varmaan yhtä hyvin tunnettu\nPariisissa kuin Roomassa.»\n\n»En tiedä mitään muuta miehestä kuin että hän on pyhän isän vihollinen.»\n\n»Siitä huolimatta hän aikoo ojentaa anomuskirjan paaville tänä aamuna.»\n\n»Mahdotonta!»\n\n»Ettekö ole kuullut siitä? Nuo tuossa lippuineen ja merkkeineen ovat\nhänen seuralaisiaan.»\n\nHän osoitti työmiesriviä, joka oli järjestäytynyt vaunujen ympärille\nkantaen lippuja, joissa näkyivät kirjoitukset »Garibaldi-klubi»,\n»Mazzini-klubi», »Tasavaltalaisten yhdistys» ja »Ihmisten tasavalta».\n\n»Teidän ystävänne Antikristus tuolla», hän osoitti sormellaan olkansa\nyli palatsia kohti, »on verottanut leivän voidakseen rakentaa uusia\nsotalaivoja, ja Rossi on noussut häntä vastaan. 'Verottakaa mitä muuta\ntahansa', sanoo hän, 'mutta älkää verottako kansan elinehtoja. Se on\nperiaatteellisesti väärin, se on käytännössä hirmuvaltaisuutta, eikä\nsitä voi muuten vastustaa kuin puukolla'.»\n\n»Hm! He näyttävät siltä kuin heillä olisi aika paljon puukkoja\nhousuntaskuissa.»\n\n»Kun hän sitten epäonnistui sanomalehdistössä, parlamentissa ja\nKvirinaalissa, on hän tullut paavilta anomaan, että kirkko ryhtyisi\nvanhaan tehtäväänsä ja rupeisi sorrettujen ja sortajain välittäjäksi\n— sanalla sanoen asettuisi militarismia vastaan, joka yltyy koko\nEuroopassa, ja ehkäisisi siten pahimman syövän, mikä ikinä on jäytänyt\nihmiskunnan elimiä siitä asti kuin vanhan pyhä Angelo näki pyhän\nMikaelin pistävän miekkansa tuppeen.»\n\n»Se on mahdotonta!»\n\n»Miksi?»\n\n»Ketä vastaan paavin pitäisi protesteerata? Italian kuningasta vastaan,\njoka on ryöstänyt häneltä pyhän kaupungin! Olisi todellakin kaunista\npolvistua rosvon edessä, joka on teiltä kaikki ryöstänyt! Ja kenen\npyynnöstä hänen pitäisi protesteerata? Pahimman vihollisensa! Huh!»\n\n»Te väitätte siis yhä, että Davido Rossi on paavin vihollinen?»\n\n»Hurjin vihollinen, mikä paavilla on koko maailmassa.»\n\n\n\n\nIII.\n\n\nRanskalaisen sotilaan tuomitsema henkilö näytti vallan viattomalta\nistuessaan kärryissään vanhan paroni Leonen synkän palatsin varjossa.\nEnsi silmäyksellä saattoi nähdä miehen, joka oli iältään hiukan yli\nkolmenkymmenen, pitkä, solakka, vähän kumara, kasvot kaidat ja parta\najettu, silmät suuret ja tummat ja hiukset mustat, peittäen pään\nlyhyeksi leikatuin kiharoin, jotka olivat melkein yhtä tiheät kuin\nafrikkalaisella. Mutta toisella silmäyksellä saattoi huomata kaikki ne\npiirteet, jotka vaikuttavat kansaan ja joita vailla ei kukaan mies voi\njohtaa suurta liikettä.\n\nSilmissä oli ilmettä ja salattua surumielisyyttä, ja ne näyttivät\nusein katselevan jotain tämän elämän ulkopuolella olevaa. Mutta niiden\ntummassa leimahduksessa oli myöskin voimaa, kun niiden katse kohtasi\nläheisiä esineitä. Värähtelevä suu ilmaisi hellyyttä ja tunnetta, mutta\nsamalla varmuutta ja päättäväisyyttä, ja koko noiden ruskeiden kasvojen\nilme, joka oli hiukan masentunut ja väsähtänyt, mutta ystävällinen ja\ninhimillinen, yhdessä väsyneen ja hellän hymyn kanssa osoitti, että\ntuolla miehellä oli suuri sydän, jossa myötätunto ja ihmisyys olivat\nhehkuvana tulena ja pelastuksen toivo palavana pensaana.\n\nHeti Davido Rossin saavuttua syntyi vavahteleva liike kaikkialla, ja\nvähänväliä tuli ihmisiä puhuttelemaan häntä, jolloin väsynyt hymy\npakottautui kuluneille kasvoille, mutta sitten taas hiljalleen katosi.\nHetkisen perästä, aivan kuin vähentääkseen tuota persoonallisen\nhuomion tunnetta, hän otti kynän ja soikean paperiliuskareen ja alkoi\nkirjoittaa polvellaan.\n\nSillävälin vilkassilmäinen, liikkuva joukko hänen ympärillään, nuo\nsukkelat, ihmeelliset, kärsivälliset latinalaisen rodun edustajat —\nsuuret lapset, jommoisia Shakespeare rakasti — lyhensivät odotuksen\nikävyyttä hyvänsävyisellä leikillä. Suuri pörhötukkainen, koleaääninen\nolento astui esiin pullo kädessä ja tervehti tuota alaspäin\nkumartunutta päätä puoleksi nöyrästi ja puoleksi tuttavallisesti,\nkiipesi sitten ajurin viereen ja alkoi syvällä bassoäänellä\nhullunkurisesta jäljitellä. Hän oli todella kansan lapsi, ja tuon\nkarun pinnan alla sykähteli lapsen sydän. Ei voinut olla nauramatta,\nkun katsoi häneen, ja joukon riemu sekä hänen uskaliaat sukkeluutensa\nosoittivat, että hän oli kaikkien suosikki. Silloin tällöin vain\nkumartunut pää kohosi kirjoituksestaan, ja tyyni ääni varoitti:\n\n»Bruno!»\n\nSilloin pörhöinen pää kuskipenkillä käännähti, pyyteli anteeksi ja\nsyöksähti taas kahden sekunnin perästä vielä vallattomampaan leikkiin.\n\n»Huh!» hän löi toisella kädellä otsaansa niskaan työnnetyn\nleveälierisen hatun alta ja ojensi toisella pulloaan. »Onpa nyt kuuma!\nOi sinä hallituksen koira, kuinka kuuma nyt on. Otapa naukku, veljeni.\nMitä seisookaan aapiskirjassa — kun köyhä mies auttaa toista köyhää\nmiestä, silloin Jumala hymyilee. Nyt on hallitus verottanut suolan!\nHerra karabinieeri, ettekö tekisi minulle tuota kunniaa?» hän tarjosi\npullonsa sotilaspoliisille. »Ettekö? Tietysti ette! Anteeksi herra,\nunohdin että vanha verenimijä katselee meitä», hän osoitti peukalollaan\nolkansa yli pääministerin palatsiin päin. »Taas anarkistijuonia!\nKoetettiin surmata poliisi! No vähätpä siitä, veli, me olemme Italian\nvientitavaraa, veli. Jospa hallitus olisi ensimmäinen meistä!»\n\n»Bruno!»\n\n»Anteeksi, herra. Eihän kieli luita riko! Kaikki hallitukset ovat\nhuonoja, ja huonoin on paras. Katsokaapa noita neitosia tuolla\nparvekkeella. He eivät ajattele mitään muuta kuin kauniita hattujaan,\nse on varma! Tuolla on pieni hohtokivi ja tähti. Jos se myytäisiin\nhuutokaupalla, tuottaisi se kuninkaan lunnasrahan. Minun vaimollani ei\ntaida olla sellaista, ja vanha äitini käyttää punaista pumpulihuivia.\nNiin, niin, rikkaat teillä on aina luonanne. Mutta seuraavassa elämässä\nvaihtuvat osat — niin Giuseppen apina aina sanoo saadessaan selkäänsä.»\n\n»Kumminkin te luulitte, että tuhatvuotinen valtakunta alkoi, kun\nperustuslait annettiin», sanoi paksu ääni joukossa.\n\n»Niinhän me luulimme, veliseni, mutta me olemme kuin entisen\nhollantilaisen koira. 'Schneider', sanoi hollantilainen, 'sinä olet\nvapaa'. 'Mutta minne saan mennä?' sanoi Schneider. 'Sinä olet vapaa',\nvakuutti hollantilainen. 'Jaa, jaa, mutta mitä minä saan syödä?' 'Sinä\nolet vapaa, etkö kuule!' Seuraavana päivänä löydettiin Schneider\nkuolleena ojasta. 'Hän ei voi minua syyttää. Minä annoin hänelle\nvapauden, enkö antanut?' sanoi hollantilainen.»\n\n»Teidän pitäisi hävetä, kun puhutte noin kuninkaastanne ja\nvaltakunnasta», sanoi toinen samea ääni.\n\n»Halloo! Sehän on signor Paolo Pry, kuninkaan päätallirenki. Hänellä on\nkolmesataa hevosta hallittavanaan ja ne syövät apilasta. Siellä, missä\nhänen on hyvä olla, siellä on _hänen_ isänmaansa! Älkää menkö vielä,\nsetä Paolo! Kuinkas vanha veljenne jaksaa, joka nukkuu luolissa ja syö\npuuroa ja polentaa?»\n\nPietarin kirkon iso kello löi kymmenen joukon naurun kaikuessa.\n\n»Nyt ei kestä kauan enää. Paavi on täsmällinen kuin tähdet. Kun\nhäntä odotetaan kello kymmenen, ei hän koskaan tule myöhempään kuin\npuoli kaksi. Katsokaapa, kuinka tuo vanha kello vilkuttaa! Se on\nvilkuttanut siinä jo kolmesataa vuotta. Se on nähnyt yhtä ja toista\nsinä aikana, veljet. Mutta aina se on samannäköinen, näyttipä se aikaa\nBonifaciukselle tai Piukselle — vanhalle syntiselle tai vanhalle\npyhimykselle — ja yhtä tyytyväisenä se heiluttaa häntäänsä, tehköötpä\ntäällä alhaalla mitä tahansa.»\n\n»Sinä olet hurja pappissyöjä ja ansaitsisit perikadon, sinä ja kaikki\nsikiösi — ja niin sinulle kävisikin, jos paavi saisi entisen valtansa.»\n\n»Halloo! Kuka nyt puhui? Herra Pulcinelle, paavin parturi! Saa\nkahdeksankymmentä frangia kuukaudessa, kun tulee joka aamu Condottista\npyhän isän partaa ajamaan.»\n\n»Ellei paavia olisi, niin kyllä tietäisitte, mitä kurjuus on, ja ruohoa\nkasvaisivat silloin Rooman kadut.»\n\n»Eipä olisi hullumpaa. Nyt siellä kasvaa vain rikkaruohoa, veliseni.»\n\n»Bruno!»\n\nHeikko vanha mies läheni sillä hetkellä vaunuja. Nähdessään hänen\nlähestyvän Davido Rossi ojensi kätensä. Vanha mies tarttui siihen,\nmutta ei virkkanut mitään.\n\n»Tahdoitteko puhua minulle, isä?»\n\n»En voi vielä», sanoi vanha mies, ja hänen äänensä värisi ja silmät\nolivat kosteat.\n\nDavido Rossi astui alas vaunuista ja käyttäen hellää pakkoa, huolimatta\nestelemisestä asetti vanhan miehen sinne istumaan.\n\n»Tulen Carrarasta, herra, ja kun palaan kotiini ja kerron, että olen\ntavannut Davido Rossin ja puhunut hänen kanssaan, eivät he usko minua.\n'Hän näkee tulevaisuuden niin selvään', sanovat he, 'kuin Jumalan oma\ntekemä almanakka'.»\n\nJuuri silloin liikahti joukko, ja komentava ääni huusi: »Pois tieltä!»\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi seisoi vaunujensa astuimella\nja oli vähällä joutua komeitten ajoneuvojen alle, joita veti kaksi\nhyppelevää hevosta ja ohjasi lihava, kultaan ja punaiseen puettu\nenglantilainen kuski.\n\nKova mielenliikutus tummensi Rossin tummia kasvoja vielä enemmän, mutta\nhetken kuluttua ne saivat entisen ystävällisen ilmeensä, ja hän kääntyi\ntaas vanhan miehen puoleen katsomatta ollenkaan vaunuissa-ajajaan.\n\nSe oli nainen. Hän oli pitkä, ja hänen vartalonsa oli ylpeän\ntäyteläinen sekä hyvin kaunis. Hänen paksu, otsalle valuva tukkansa\noli pikimusta ja kiiltävä, ja se varjosti auringonpaistetta hänen\nkasvoiltaan. Iho oli kellertävä, ja violetinvärisissä silmissä oli\nvälinpitämätön ilme. Hänen vaununsa vyöryivät palatsin portille, jonka\nvartija hopeapäinen sauva kädessä syöksyi kumarrellen häntä auttamaan.\nTyttö nousi seisaalleen tietäen, että moni silmä katsele häntä, ja loi\nrohkeasti katseensa joukon yli.\n\nVäki seisoi nyrpeän äänetönnä, melkein vihamielisenä, ja jos joku nyt\nolisi hurrannut, olisi varmaan syntynyt kahakoita. Näissä varmoissa\nkulmakarvoissa ja rohkeassa hymyssä oli ilme, joka sanoi, että jos\njoku viheltäisi, niin ei hän väistyisi. Hän ei ollut sitä tyyppiä,\njonka maalarit valitsevat maalatessaan pyhän, synnittömän naisen tai\nmadonnan, mutta komea olento hän oli naisellisuuden ensimmäisessä\ntäydessä kukoistuksessa, joka on Luojan loistavin luomistyö.\n\nHän nosti vaunujen sinisiltä silkkityynyiltä puoleksi kerityn mustan\nvillakoiran, jolla oli sininen nauha kaulassa, otti sen kainaloonsa ja\nastui pihamaalle jättäen jälkeensä vienon ruusuntuoksun.\n\nSilloin vasta väki rupesi puhumaan.\n\n»Donna Roma!»\n\nTuo nimi kaikui joukossa äänettömänä kuiskauksena, hiljaisena,\nyliluonnollisena, aivan kuin yölepakon lento pimeässä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nParoni oli pyytänyt muutamia tuttujaan katselemaan paavin\njuhlakulkuetta palatsinsa parvekkeelta ja ikkunoista, joista näki\ntorille, ja jo puoli yhdeksän aikana he olivat ruvenneet saapumaan.\nEnsin tuli Amerikan lähettiläs, kenraali Potter, vanhanpuoleinen herra,\njolla oli vikkelä kieli, mutta kankea alaleuka, ja rouva Potter,\nlihava, kodikas rouva. Heti heidän jälkeensä tuli Englannin lähettiläs\nSir Evelyn Wise ja Lady Wise, nuorempi, sievempi, jäykempi, ja tuo\nomituinen ilme kasvoissa, joka ikäänkuin kuuluu diplomaattiseen piiriin.\n\nPortinvartija, poimukas hattu päässä, otti heidät vastaan vihreällä\npihalla, keltaisiin housuihin puetut lakeijat olivat vastassa pimeissä\nportaissa, ja lämpiössä, jonne päällysvaatteet ja päähineet oli\njätettävä, oli vielä useampia lakeijoja puuteroidut peruukit päässä.\nEnsimmäisessä vastaanottohuoneessa, joka oli komeasti koristettu\nkeltaisella ja kullalla keskiaikaiseen tapaan, seisoi hännystakkiin\npuettuna Felice, paronin juhlallinen kamaripalvelija, ja sanoi synkällä\näänellä:\n\n»Paroni pyytää anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Hän on neuvostohuoneessa\nmuutamien ministerien kanssa, mutta toivoo pääsevänsä sieltä kohta.\nSuvaitsetteko istua loggiassa, teidän ylhäisyytenne?»\n\n»Vai pitää isäntämme ministerikokousta, herra kenraali!» sanoi\nEnglannin lähettiläs.\n\n»Jonkunmoinen koeneuvottelu nähtävästi, joka koskee tämän päivän\nhommia. Arvattavasti se on tärkeä ja välttämätön. Tunnette kai hänet,\nLady Wise?»\n\nEnglannin lähettilään puoliso tunsi paronia hyvin vähän. Hänen miehensä\noli vasta äskettäin tullut Kvirinaaliin, ja kaikki Roomassa oli uutta\nheille.\n\n»Hän on suuri mies, herra kenraali, jos puoletkaan on totta, mitä\nhänestä kerrotaan.»\n\n»Suuri?» sanoi amerikkalainen. »Se riippuu siitä, Sir Evelyn, miltä\nkannalta asiaa katsoo. Muutamien hänen ihailijoittensa mielestä paroni\nBonelli on valtakunnan suurin mies — suurempi kuin itse kuningas — ja\nliian suuri valtiomies Italialle. Hän on noita mahtavia henkilöitä,\njotka murtavat kaikki esteet ja joitten ääntä hallitsijainkin täytyy\ntotella. Hän on hyvin lahjakas, hyvin ylpeä, äärettömän rohkea ja\näärettömän rikas mies. Hänellä on myöskin syntyperän ja vanhan rodun\ntuottamat edut. Paitsi sitä hän on armeijan epäjumala, ja sen tuottaman\nvoiman ja vallan avulla hän näyttää hallitsevan parlamenttia ja itse\nkuningasta. Sanotaan, että kuningas olisi valmis antamaan hänelle\ndiktaattorin vallan, ja parlamentti näyttää olevan taipuisa nimittämään\nhänet elinkautiseksi ministeriksi. Se on hänen kuvansa toinen puoli,\nSir Evelyn.»\n\n»Entäs toinen puoli?»\n\nKenraali Potter vilkaisi oveen päin, jota uutimet peittivät ja josta\ntuontuostakin kuului äänten sorinaa, ja sanoi sitten:\n\n»Jäykkämielinen ja vallanhimoinen, itsevaltaisuuden ja pakanallisen\nhallitusmuodon perikuvan toteuttaja. Ministeri, joka on enemmin\nkuninkaan pää kuin kuninkaan käsi ja jonka suosioon ja herruuteen on\nsyynä kuninkaan heikkous ja taikausko. Kuningas melkein pelkää asua\nKvirinaalissa, koska se on ollut pappien asuntona, kun taasen ministeri\non voimakas ja skeptillinen ja nukkuisi makeasti vaikkapa pyhän\nPietarin istuimella. Napoleonin tapaan hän halveksii suuresti yleisön\nmielipidettä, kansan edustusvaltaa ja ihmisten oikeuksia, ja Voltairen\nlailla hän on uskonnoton, luonteeltaan taipumaton, kyynillinen ja\nkirkon julkinen vihollinen.»\n\n»Sanalla sanoen, hänen vihollistensa mielestä hän on julma tyranni.»\n\n»Te laskitte noiden ominaisuuksien summan, Sir Evelyn», sanoi\namerikkalainen. »Kansa ei tiedä, mitä se tahtoo, ja se elää aina\nsuurimman valehtelijan armoilla. Parlamentin ainoa ansio on, että\nse tarkastaa mitä sääntöjä sen etunenässä olevat henkilöt antavat!\nKuningas on yhtenäisyyden ja pelastuksen-arkin symboli, ja kaikki\nkansat kaipaavat keskihallitusta, jolla ei ole muita intressejä kuin\nyleishyvä. Kuningas, kuningas, yhä vain kuningas, ellei sanota armeija,\narmeija, armeija!»\n\n»Onko ministeri militarismin puoltaja?»\n\n»Militarismi on hänen kiihkonsa, ja hänen ihanteensa on saattaa Italia\nvielä kerran, joko yksin tai liittoutumalla muihin, maailman herraksi\naseiden avulla, tai, jos tuo on mahdotonta, tehdä Roomasta Euroopan\ndiplomatian keskipiste.»\n\n»Entä kansa?»\n\n»Kansa vihaa häntä tietysti ankaran verokuorman tähden, jolla hän\nhävittää maan koettaessaan rakentaa sitä.»\n\n»Entä papisto ja hovi ja ylimystö?»\n\n»Papisto pelkää häntä, hovi inhoaa häntä, ja Rooman ylimystö on\nloppumattoman vihamielinen häntä kohtaan.»\n\n»Ja kumminkin hän hallitsee heitä kaikkia?»\n\n»Hallitsee rautaruoskalla — kansaa, hovia, prinssejä, parlamenttia\nsekä kuningasta — ja hänellä näyttää olevan yksi ainoa tyydyttämätön\nhimo: Vatikaanin viimeistenkin oikeuksien poistaminen ja vanhan paavin\nalistaminen valtansa alaiseksi.»\n\nNaiset nauroivat. »Ja kumminkin hän kutsuu meitä istumaan\nparvekkeelleen ja katselemaan vanhan paavin juhlakulkuetta!»\n\n»Ehkä siksi, että hän arvelee tämän olevan viimeisen laatuaan.»\n\n»Prinsessa Bellini ja Don Camillo Murelli», kuului Felicen\nhautajaisääni ovelta.\n\nVanhanpuoleinen ylimyskaunotar, suuri valkoinen höyhen hatussa, pieni\nhento, kukkasmainen nainen astui sisään kalpean nuoren roomalaisen\nkanssa, joka oli puettu englantilaiseen tapaan ruudulliseen takkiin ja\njolla oli housunlahkeet käännettyinä ylös ja monokkeli puserrettuna\ntoiseen silmään.\n\n»_Tekö_ tulette kirkkoon, Don Camillo?»\n\n»Kuulin, että tällainen jumalanpalvelus tapahtuu vain kerran\nvuosisadassa, rakas kenraali, ja arvelin, että voisi ehkä sattua este\nseuraavalla kerralla», sanoi nuori roomalainen.\n\n»Ja te, prinsessa! Tunnustakaa, mikä teidät houkutteli paavin\njuhlakulkueeseen! Oliko se pyhän savun tuoksu vai ohikulkijat?»\n\n»Älkää nyt, herra kenraali!» sanoi pieni nainen ja löi amerikkalaista\nlorgnettinsa päällä. »Kuka tällaiseen juhlaan tulee rukouksiansa\nlukemaan? Ei kukaan! Ja jos pyhä isä itse lukisi...»\n\n»Oh! Oh!»\n\n»Minä olen samaa mieltä kuin prinsessa», sanoi Don Camillo. »Kuka\nvoisi ottaa Misereren vakavalta kannalta, kun elämän hymni kajahtelee\nsielussa! Ja kuka voi ajatella taivaallisen passionin salaisuuksia,\nkun kaikki inhimillisen passionin salaisuudet heräävät eloon tänä\nloistavana aamuna, tuon onnellisen joukon hymyillessä! Katsokaa!»\n\nHe astuivat parvekkeelle, jonne ovi vei huoneesta, ja he kuulivat\nsorinaa, niinkuin matkustajat laivassa kuulevat Atlantin korkeiden\naaltojen pauhun.\n\n»Onko se _näyttämöllepanon_ Miserere, joka houkuttelee heitä tähän\nnäytelmään?»\n\n»Se johtaa mieleeni», sanoi pieni kukkanainen, »missä on Donna Roma?»\n\n»Niin, todellakin, missä on Donna Roma?» säesti nuori roomalainen.\n\n»Milloinka Donna Roma on ollut poissa paroni Bonellin pidoista?» sanoi\nkukkanainen tarkoittavasti nauraen.\n\n»_Kuka_ on Donna Roma?» kysyi englantilainen.\n\n»Santo Dio! Hän ei tiedä, kuka on Donna Roma!»\n\nValkoinen höyhen heilahti, puuteroidut kasvot heittäytyivät taaksepäin,\npienet vilkkuvat silmät sulkeutuivat, ja seurue nauroi ja istuutui\nloggiaan.\n\n»Donna Roma, hyvä herra», alkoi nuori roomalainen, »on ihanan naisen\nperikuva, semmoisen, joka on esiintynyt historiassa aina Troian Helenan\najoista asti — yksi noita ihmeellisiä olentoja, joiden kauniit silmät\nja ruusuinen suu vaikuttavat valtioasiain kulkuun.»\n\n»Valtioraukka!» nauroi prinsessa.\n\n»Kansakunnan puutarhassa hän on kukkien kukka. Joka paikassa, minne\nhän menee, seuraa häntä ihailu, ja jokainen tekee tietä hänelle kuin\nkuningattarelle. Siinä kauneuden ja sulon maailmassa, jossa hän\nliikkuu, on hän hallitsija, ja semmoisena hän itse määrää tapansa ja\nmoraalinsa.»\n\n»Moraaliraukka!»\n\n»Onko siis tämänlaatuinen nainen vaikuttamassa Italian historiaan tällä\nhetkellä?» kysyi englantilainen.\n\nNuori roomalainen hymyili, kumarsi ja levitti kätensä aivan kuin hän\nolisi soittanut näkymätöntä soittokonetta.\n\n»Miksi pääministeri nimitti sen tai sen? — Donna Roma! — Miksi hän pani\nviralta pois sen tai sen! — Donna Roma! — Mikä seikka aiheutti kansalle\nsen tai sen? — Donna Roma! — Kuka hankki nuo arvonimet, kunniamerkit,\nkunnianosoitukset? — Donna Roma! — Kuka tyynnyttää kiukkuisia\npolitikoitsijoita ja tekee heistä ministerien nöyrimpiä palvelijoita?\n— Donna Roma! — Kuka järjestää suuret armeliaisuusyhdistykset, kerää\nvaroja ja jakaa ne? — Donna Roma! Aina ja aina vain Donna Roma!»\n\n»Vai niin! Vai ei hamepolitikoitsijain päivät vielä ole ohi Italiassa?»\n\n»Ohi? Ne ovat ohi vasta viimeisen tuomion tullessa. Mutta sinne on\nvielä pitkälti. Suloinen Donna Roma ihanuudellaan ja rakastettavain\nsilmiensä lemmen hohteella ainoastaan hurmaa suuren pääkaupungin ja —»\nvilkaisu verhottuun oveen — »pitää suurta ministeriä vankina.»\n\n»Juuri niin», ja valkoinen höyhen liehui taas.\n\n»Siitä syystä hän uskaltaa asettua tapoja vastaan, eikä kukaan uskalla\nmoittia hänen töitään mielistelyn näyttämöllä.»\n\n»Hän ajaa kahdella jalorotuisella hevosella joka iltapäivä Corsolla ja\nuhkaa ostaa automobiilin.»\n\n»Hänellä on velkoja niin että ne voisivat painaa laivan meren pohjaan,\nmutta siitä huolimatta hän purjehtii elämän läpi aivan kuin hän ei\nikinä olisi köyhyyttä kokenut.»\n\n»Onko hän siis sitä kokenut?»\n\nVerhotun oven takaa kuuluivat äänet nyt entistä kovemmin, ja nuori\nroomalainen veti tuolinsa lähemmäksi.\n\n»Donna Roma, hyvä herra, oli prinssi Volonnan ainoa lapsi. Ei kukaan\nenää mainitse hänen nimeään, hänestä täytyy siis puhua kuiskaamalla.\nVolonnat olivat vanhaa paavillista sukua, ja heillä oli toimi paavin\nhovissa, mutta nuori prinssi oli vapaamielinen, ja hänen nuoruutensa\nsattui juuri vuosisadan myrskyiselle keskikohdalle. Vallankumouksen\nlapsena hänet ajettiin maanpakoon Roomasta, vehkeilystä paavin\nhallitusta vastaan, ja kun paavi masennettiin ja kuningas tuli\nsijaan, oli hän yhä vielä tasavaltalainen ja vehkeili hallitsijaa\nvastaan, ja hänet julistettiin kapinalliseksi. Sillävälin hän kuljeksi\nläpi Europan, Genevestä Berliiniin, Berliinistä Pariisiin. Vihdoin\nhän asettui Lontooseen, kaikkien kodittomien kotiin, ja sinne hän\nkatosi ja unohtui. Muutamat sanovat hänen olleen lääkärinä toisella\nnimellä, toiset väittävät, että hän eli köyhänä miehenä italialaisessa\nkaupunginosassa Sohossa kiihoittaen kapinallisuuteen maanpaossa olevia\nkansalaisiaan. Se on varmaa, että hän vanhoilla päivillään palasi\ntakaisin Italiaan kapinallisena — hänen ystävänsä sanovat, että\nhänet houkuteltiin tänne —. Hänet otettiin kiinni, häntä syytettiin\nkuningasmurhan aikeista ja hänet ajettiin maanpakoon Elban saarelle\naivan ilman tutkintoa ja tuomiota.»\n\n»Domicilio Coatto — pirullinen, saastainen keksintö», sanoi Amerikan\nlähettiläs.\n\n»Mutta noin kymmenen, kaksitoista vuotta hänen häviämisensä jälkeen\ntuotiin Roomaan kaunis tyttö ja esitettiin hänen tyttärenään.»\n\n»Donna Roma?»\n\n»Niin. Hänen nuoruutensa ja ihanuutensa yksin olisi ollut kyllin\nvoimakas herättämään huomiota tässä kauneutta jumaloivassa kaupungissa,\nmutta paitsi sitä hänellä oli vielä sekin etu, että valtakunnan eniten\nihailtu mies hänet esitti.»\n\n»Paroni Bonelli?»\n\n»Yhdistyneen Italian pääministeri! Oli selvinnyt, että hän oli\nmaanpakolaisen etäinen sukulainen, ja käydessään Lontoossa hän oli\nsaanut selville, että prinssi oli nainut englantilaisen vaimon\nmaanpaossa ollessaan ja jättänyt jälkeensä orpotyttären. Paroni löysi\nlapsen vihdoin — taivas tiesi mistä. Huhu kertoo, että tuo kirjava\njuttu teidän Lady Hamiltoninne aikaisimmista vaiheista on pelkkä idylli\nverrattuna Donna Roman seikkailuihin.»\n\n»Madonna mia!» sanoi pikku prinsessa, ja taas lehahti valkoinen höyhen\nylös ja alas.\n\n»Säälistä suurta nimeä kohtaan paroni rupesi tytön holhoojaksi, lähetti\nhänet kouluun Ranskaan ja vuokrasi hänelle asunnon Trinità dei Montin\nvarrelta, jossa hän asuu vanhan tädin suojassa, yhtä köyhän kuin hän\nitsekin. Tämä täti oli entisaikoina suuri keimailija, vaikka hän nyt on\nlakastunut ruusu, jonka kesä on aikoja sitten mennyt ohitse.»\n\n»Ja sitten?»\n\n»Sittenkö?» — sanoi kertoja vielä kerran soittaen tuota näkymätöntä\nsoittokonetta. — »Ah, kuka voi sanoa mitä sitten tapahtui, hyvä ystävä!\nMe voimme päättää vain siitä, mitä näemme — Donna Roman komea vartalo\npukeutuu silkkiin, komeimpaan, mitä Pariisin parhaat muotikaupat voivat\nhankkia, ja hän hallitsee nyt puolta Italian naismaailmaa.»\n\n»Ja nyt hänen tätinsä, onnellista kyllä, on vuoteen omana», sanoi\npikku prinsessa, »ja hän kuljeskelee yksin ympäri kuin englannitar,\nja selittääkseen hullutuksiaan — koska jokainen tietää, että hänen\nisänsä omaisuus otettiin takavarikkoon — hän on tulemaisillaan\nkuvanveistäjäksi. Hän on toimittanut itselleen suurenmoisen atelieen,\njoka on täynnä vedenneitoja, lemmenjumalia ja ruumiinjäseniä.»\n\n»Ja jossa», lisäsi nuori roomalainen, »kaikki maailman mahtavat käyvät\nhäntä tervehtimässä ja imartelemassa ja jossa hän taas vuorostaan\nimartelee heitä suloisella suullaan, joka on tottunut sekä lemmen\nmaireeseen että kohtalon kovuuteen.»\n\n»Ja vaikka hänellä ei ole hiukkastakaan kykyä, hän saa tilauksia,\njoista Italian parhaat kuvanveistäjät uhraisivat elämänsä.»\n\n»Ja kaikki tämä tapahtuu — mistä syystä?» kysyi englantilainen.\n\n»Siitä syystä, että» — näkymätön soittokone soitti taas — »hän on\nparoni Bonellin ystävä!»\n\n»Mitä tarkoitatte sillä?»\n\n»En mitään — ja kaikkea!» sanoi prinsessa nauraen taas.\n\n»Roomassa, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo, »nainen voi tehdä mitä\ntahansa niin kauan kuin hän voi estää ihmisiä puhumasta ääneen hänestä.»\n\n»Oh, ihmiset eivät koskaan puhu aivan ääneen», sanoi englantilainen.\n»Mutta miksi paroni ei tee hänestä paronitarta, sillä silloinhan vaara\nolisi vältetty?»\n\n»Siksi, että paronilla on jo paronitar.»\n\n»Vaimo elossa?»\n\n»Elossa ja kuitenkin kuollut.»\n\nÄänet verhotun oven takana kuuluivat taas selvästi, ja ne, jotka\ntunsivat paronin, saattoivat erottaa tuon jykevän lyönnin rintaan, joka\noli sen merkki, että hän oli suuttunut tai muutoin kiihoittunut.\n\n»Surullinen juttu, Sir Evelyn», sanoi nuori roomalainen. »Vaimo\nnaitettiin vastoin tahtoaan — hän oli vallan lapsi silloin,\nvaaleakiharainen ja silmät siniset ja miettivät — hän itki katkerasti\nhääpäivänään — mutta sitten hän lohduttautui hankkimalla ystäväkseen\nnuoren upseerin, joka rakasti tanssia kuten hänkin. Eräänä päivänä\nhän esiintyy naamiohuveissa Bakkuksen papittarena — valkoinen tunika,\npaljaat käsivarret ja ruumiinmukaiset hameet, jotka tuskin verhoavat\nhänen jäseniään. Hän tanssii puoliyöhön asti upseerinsa kanssa, ja\nsilloin saapuu hänen miehensä päällysvaatteet mukanaan, ja sanaakaan\nsanomatta he astuvat vaunuun. Matka on pitkä ja pimeä. 'Minne me\najamme?' kysyy vaimo, ja mies vastaa: 'Olen antanut käskyni!' Vihdoin\nvaimo vavisten pelosta pääsee ulos miehen sukukartanossa, joka on\nikivanha linna Albanian vuoristossa. 'Täällä tulet asumaan lopun\nelämääsi', sanoo mies. Ei kulunut vuottakaan, ennenkuin vaimo tuli\nparantumattomasti mielisairaaksi, ja mies palasi takaisin Roomaan ja\nmaailmaan.»\n\n»Kamalaa!»\n\n»Mutta miksi tuollaiset pienet, ajattelemattomat olennot rupeavat\nvastustamaan sellaisia miehiä?» sanoi prinsessa.\n\n»Se, mitä kerroitte minulle Donna Romasta, saattaa minut uskomaan,\nettä häntä kohtaan on tehty enemmän syntiä kuin hän on tehnyt\nmuita kohtaan», sanoi englantilainen. »Paronilla, kuten useimmilla\njulkisen elämän miehillä idässä, on nähtävästi ainoastaan itämainen\n— uskallanko sanoa raamatullinen? — käsitys naisesta. Nainen on\nvain välikappale hänen poliittisessa asemassaan. Roma! Se nimi on\nkuin musiikkia! Syntynyt Englannissa, sanoitte? Arvattavasti Sohon\nkurjassa kaupunginosassa. Luultavasti hän on vielä brittien valtakunnan\nalamainenkin! Siinä tapauksessa hän on yhdessä suhteessa minun\nhoidokkini, ja jos joskus voisin olla hyödyksi hänelle —.»\n\nValkoinen höyhen heilui pienten kimallelevien silmien yläpuolella.\n\n»Taas voitto rakkaalle Romalle! No niin, maku on niin erilainen!»\n\n\n\n\nV.\n\n\nVerho työntyi syrjään oven edestä, ja kolme herrasmiestä astui esiin.\nEnsimmäinen oli pitkä, laiha mies, noin viidenkymmenen ikäinen,\nviisaannäköinen. Kasvot selvät ja kovat kuin graniitti, silmät kiiluen\npaksujen kulmakarvojen alla, viikset mustat, ylöspäin kierretyt ja\nteräksenharmaa tukka hyvin lyhyeksi leikattu korkean otsan yläpuolella.\nSe oli paroni Bonelli. Hän oli moitteettomasti puettu, ja koko hänen\nolemuksensa herätti huomiota ja vaikutti voimakkaasti ja mahtavasti.\n\nToisella hänen seurassaan olevista miehistä oli sellaiset kasvot,\nettä ne näyttivät aivan miekalla tai kirveellä veistetyiltä, hyvät ja\nrehelliset, mutta typerät ja karkeat. Toisella oli pitkä, kapea pää,\naivan kuin, kanan pää — hän oli laiha mies, jonka kasvot ilmaisivat\nosaksi ylpeyttä, osaksi nöyryyttä.\n\nSeurue nousi paikoiltaan loggiassa, ja sitten seurasi tervehdyksiä ja\nesittelyitä.\n\n»Sir Evelyn Wise — hyvät herrat, Englannin uusi lähettiläs — kenraali\nMorra, sotaministerimme, _commendatore_ Angelelli, poliisipäällikkömme.\nTuhannesti anteeksi, arvoisat naiset! Sisäasiainministeri kuuluu niihin\nihmisatoomeihin, jotka elävät hetkestä hetkeen ja ovat aina kohtalon\nheitettävinä. Teidän täytyy suoda anteeksi _commendatorelle_, hyvät\nherrat, hänellä on tärkeitä velvollisuuksia ulkona.»\n\nPääministeri puhui selvästi ja pontevasti kuin semmoinen mies ainakin,\njoka on tottunut käskemään, ja kun Angelelli oli kumartanut kaikille,\nastui hän ministerin kanssa ovelle.\n\n»Jos hiukankaan epäilette meteliä, niin antakaa heti vangita johtajat.\nÄlköön kukaan leikkikö järjestyksen kanssa, olkoon se kuka tahansa. Se,\njoka ensin loukkaa, vangittakoon ensimmäisenä, käyttäköönpä hän lakkia\ntai munkkipäähinettä.»\n\n»Hyvä, teidän ylhäisyytenne.» Ja poliisipäällikkö poistui.\n\n»Meteliä! Epäjärjestystä! Madonna mia!» huusi pikku prinsessa.\n\n»Tyyntykää, arvoisat naiset. Se ei ole mitään! Hallitus sai vain\ntietoonsa, että paavin juhlakulkuetta tänä aamuna aiottaisiin\nkäyttää aiheena järjestystä vastaan sotivien mielenosoitusten\ntoimeenpanemiseksi, eikä järjestystä tietysti saa rikkoa edes vapauden\nja uskonnon varjon alla.»\n\n»Tämä siis oli se virkatoimi, joka riisti meiltä teidän seuranne?»\nsanoi prinsessa luoden häneen mitä suloisimman katseen.\n\n»Ja jätti emännättömän taloni toimeksi vastaanottaa teidät minun\npoissaollessani», sanoi paroni kumartaen juhlallisesti. Sitten hän\nlisäsi selitykseksi edellisiin sanoihinsa:\n\n»Paavi, hyvät ystävät, on hyvä ja kunnianarvoinen mies, mutta hän\nosoittaa ylenkatsetta ja vastustusta kaikkea kohtaan, mitä Italia pitää\nrakkaana, ja hallituksen velvollisuus on katsoa, ettei tämä hänen\nviimeinen ärsytyksensä käänny aseeksi kuninkaan vihollisten käsissä.»\n\n»Onko mahdollista, että teidän ylhäisyytenne pelkää uutta\nanarkistikapinaa?» kysyi englantilainen.\n\n»Roomassako? En! Tämä kaupunki on täynnä uneliaita, ylimyksellisesti\ntyyniä, hyvänsuopaisesti välinpitämättömiä olentoja. Koko muu maailma\nhyrskyy ja tyrskyy — Rooma hymyilee kaikelle. Se on ikuinen kaupunki,\njolla on horjumaton usko omaan tarkoitusperäänsä. Sen proletariaatti\n— kankeata joukkuetta. Sen ylimystö — laiskureita jumalattariensa\nhoveissa. Sen keskiluokka — ainoat, jotka voi ottaa lukuun — elää\nvirkamiehinä ja kannattaa lakia. Olipa miten tahansa, paavi ei kuulu\nmihinkään kansakuntaan. Hän on kieltänyt uskovaisiaan olemasta\nisänmaallisia ja ottamasta osaa Italian asioihin, ja mahdollista on,\nettä piazzan mies — tai kadun mies, kuten te sanotte, voi luulla,\nettä tämä vuosisadan lopussa toimeenpantu juhlallisuus on alkuna\njonkunmoiseen kristilliseen sosialismiin, jossa pyhä isä on kansan\nedustajana kuninkaita ja hallituksia vastaan.»\n\n»Mahdoton aate!»\n\n»Mahdoton tosiaankin, prinsessa. Kansan paavi on mahdoton\nolento. Paavi, joka suvaitsee muita uskontoja tai valtiaita, on\nepäloogillinen, järjetön. Vatikaanin pappien kavaluus jää aina\nsalaisuudeksi ulkomaille, mutta heidän toimensa tulevat aina\nolemaan antidemokraattisia. Tiedetään varmaan, että nykyinen paavi\nmitä jyrkimmin puolustaa vatikaanilaista aatetta — yhden miehen\nabsoluuttista valtaa.»\n\n»Ja kumminkin hänen oman kollegionsa papit väittävät, että hän on\nvapaamielinen paavi?» sanoi englantilainen.\n\n»_Minun_ kollegioni papit tietävät tuon asian paremmin, teidän\nylhäisyytenne. Hänen elämänsä tähtää tuohon mitä hurjimpaan hulluuteen\n— haluun olla kansan paavi.»\n\nParoni pyysi kumartaen vieraitaan istumaan, seisoen itse selin suureen\nuuniin ja selitellen paavin elinvaiheita.\n\n»Hänen isänsä oli roomalainen pankkiiri — asui juuri tässä talossa\n— ja nuori Leone kasvatettiin jesuiittakouluissa ja tuli paavin\nylimyskaartiin. Hän oli kaunis, lahjakas ja ihastunut seuraelämään\nja imarteluun, sanalla sanoen maailmanmies. Tämä oli pettymys hänen\nisälleen, joka oli toivonut hänelle loistavaa tulevaisuutta kirkon\npalveluksessa. Heillä oli riitansa, ja lopulta löydettiin sopiva toimi\nnuorelle Leonelle Englannissa, ja hän oleskeli vuoden Lontoossa. Vanhan\npankkiirin kuolema saattoi hänet takaisin Roomaan, ja sitten hän\nkaikkien hämmästykseksi luopui maailmasta ja rupesi munkiksi. Miksi hän\nerosi loistavasta elämästään, on jäänyt selvittämättä...»\n\n»Tietysti siinä oli jokin sydämen asia, hyvä paroni», sanoi pieni\nprinsessa, luoden toisen hellän silmäyksen paroniin.\n\n»Ei, ei ollut puhettakaan inistään sellaisesta, hyvä prinsessa,\neikä pienintäkään huhua skandaalista. Muutamat sanoivat, että nuori\ndiplomaatti oli mennyt naimisiin Englannissa ja kadottanut vaimonsa\nsiellä, mutta ei kukaan tiennyt mitään varmaan. Hänen hengellistä\nkutsumustaan ei epäilty, ja kun hän ruhtinaallisen perintönsä avulla\nrupesi vaikeaan tehtäväänsä, paheen vastustamiseen ja Rooman kurjimpien\npesien puhdistamiseen, sanoi Rooman seurapiiri, että hän oli muuttunut\nsosialistiksi. Hänen suosionsa kansan seassa oli rajaton, mutta\nkesken kaiken hän pyysi saada sijoittua Lontooseen. Siellä hän jatkoi\nsamanlaista tointa ja kuljeskeli pitkin katuja hakemassa orpojaan ja\nkurjiaan, yöt ja päivät, vuosikaudet, aivan kuin häntä olisi ajanut\nkaikkinielevä sääli langenneita ja kadotettuja kohtaan. Terveytensä\ntähden hänet kutsuttiin takaisin Roomaan — ja hän palasi tänne\nnelikymmenvuotisena valkotukkaisena miehenä.»\n\n»Ah, mitä minä sanoin, herra paroni? Omena ei putoa kauas puusta!»\n\n»Niihin aikoihin hän oli jo lahjoittanut pois miljoonia, ja paavi\ntahtoi nimittää hänet arkkipiispaksi ja jalosukuisten kirkollisen\nakatemian presidentiksi, mutta hän pyysi saada kieltäytyä\nsiitä kunniasta. Sitten tahdottiin häntä paavin lähettilääksi\nPohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin, mutta hän kieltäytyi. Sitten aiottiin\nhänet määrätä Espanjan nuntsioksi, mutta hän rukoili polvillaan, että\nhän saisi jäädä Campagna Romanalle työskentelemään köyhänä pappina\nköyhien seassa. Vihdoin hänet tietämättään nimitettiin kardinaaliksi,\nja paavin kuoltua hän oli kardinaalikollegion vaalilippujen avaaja ja\npyörtyi, kun hän luki oman nimensä kirkon ylimmän valtiaan nimenä.»\n\nPikku prinsessa pyyhki silmiään.\n\n»Sitten koko maailma on muuttunut. Tulevaisuuden pappi katosi, ja\njälelle jäi paavi, joka oli menneisyyden perikuva. Auktoriteetti tuli\nhänen tunnussanakseen. Mikä on korkein auktoriteetti maan päällä?\nPaavin pyhä istuin! Siitä syystä oli paavin valta tärkeintä maailmassa.\nJos joku sanoo, että Kristuksen antama valta on ainoastaan henkistä\nlaatua, niin olkoon hän kirottu! Kristuksen nimessä paavi on hallitsija\n— ihmisten ruumiin ja sielun ylin hallitsija — joka ei tunnusta ketään\nkorkeampaa, jolla on oikeus asettaa ja panna viralta kuninkaita ja\njolla on ylin valta tuomita kaikkien omiatuntoja, kaikkien rikoksia —\nmaata kuokkivan työmiehen ja valtaistuimella istuvan prinssin!»\n\n»Kuu-lu-ma-tonta!» sanoi amerikkalainen.\n\nSeurue nauroi ja paroni hymyili.\n\n»Se oli ainoa loogillisuus, kenraali Potter. Paavi oli aivan oikeassa\nomalta katsantokannaltaan. Mitä tapahtui? Ristin armeijan pyhä johtaja\nrupesi odottamaan aikaa, jolloin häntä ympäröisi maallinen armeija.\nHänen edeltäjänsä olivat tyytyneet pitämään pikku meteliä paavin\najallisen vallan uudistamisesta näissä pienissä, kurjissa paavillisissa\nmaakunnissa, mutta hän uskalsi uneksia pyhän Rooman vallan herättämistä\nuudestaan eloon. Ihmiskunnan taivaallinen hallinto pyhän Pietarin\nistuimella! Maailma yhtyneenä palvelemassa yhtä alttaria! Tiara ja\nmiekka vielä kerran yhteen sidottuina maailman valloittamiseksi! Eri\nkansoilla mitkä hallitukset tahansa, mutta yli kaiken paavin istuin!\nRooma taloudellisten sekä kansainvälisten riitojen tuomioistuimena ja\nKristuksen edustaja kaikkena kaikessa!»\n\n»Loistava unelma, teidän ylhäisyytenne!»\n\n»Oh, kyllä huomaan sen mahdin, Sir Evelyn — kangastuksen mahdin!\nSe on loiston ja komeuden unelmaa, unelmaa, joka toteutuu\nsilloin, kun ihmiskunta uudestaan pannaan kapalovöihin ja sitä\nsyötetään imetyspullosta. Ja tänään me saamme kuulla ensimmäisen\ntorventoitotuksen, joka kutsuu kirkkoa palaamaan entisyyteen ja\npakottamaan kahdettakymmenettä vuosisataa kymmenennen vuosisadan\nmystillisyyteen.»\n\n»Sama se, tuo kiihoittaa kumminkin minun vertani kuin viini», sanoi\nenglantilainen, »ja minä olen kaksinkertaisesti utelias näkemään\nmiehen, joka on sen ajatuksen keksinyt.»\n\n»Te saatte nähdä enemmänkin tänä päivänä», sanoi paroni. »Te saatte\nnähdä kirkon ensimmäisen epäonnistumisen sen koettaessa hallita\nmaailmaa. Olette kai kuullut paavin bullassa annetusta käskystä, joka\nkoskee samanaikaista tervehdystä? Ettekö? Kello kaksitoista astuu paavi\npyhän Pietarin parvekkeelle ja siunaa kaikki maailman kansakunnat\njuhlallisella rukouksella. Sitten kaikki kirkonkellot alkavat soida\nmerkkinä koko maailmalle, että uusi aikakausi on alkanut. Sillä\nhetkellä kaikki Roomassa, Italiassa, Euroopassa, koko kristikunnassa\n— olkoon kello mitä tahansa muualla — on oleva hiljaa kolmekymmentä\nsekuntia, jolloin koko maailma tervehtii uutta vuosisataa.»\n\n»Kuulumatonta!» sanoi taas amerikkalainen.\n\n»Tuleeko tuo tapahtumaan?» sanoi englantilainen.\n\nParoni nauroi. »Jos se tapahtuu, on se loistava voitto kirkolle ennen\nvuosisadan alkua, ja muutamat meistä voivat heti luopua aseista.»\n\n»Mutta hyvä paroni», sanoi pieni prinsessa, »ettekö luule, että se\nkumminkin oli jokin sydämen asia?» ja valkoinen höyhen lehahti sivulle\npäin.\n\nParoni nauroi taas. »Paavilla näkyy olevan puoli ihmiskuntaa jo\npuolellaan — kaikki naiset nähtävästi.»\n\nKoko ajan oli torilta kuulunut aivan kuin mehiläisten surinaa\nparvekkeelle, mutta nyt kuului kimakka ääni väen tungoksesta kuin\nraketin lento.\n\n»Katsokaa ulos!»\n\nNuori roomalainen, joka oli katsellut parvekkeen yli, käänsi päätään ja\nsanoi:\n\n»Donna Roma, teidän ylhäisyytenne.»\n\nMutta paroni oli poistunut huoneesta.\n\n»Hän tunsi nähtävästi Donna Roman vaununpyöräin ratinan», sanoi Don\nCamillo, ja pienen prinsessan huulet pusertautuivat kokoon aivan kuin\näkillisestä tuskasta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nParonin tuloa ennusti vieno silkkihameen kahina ja kevyt, mutta varma\nastunta, joka pysyi paronin askelten tasalla. Hän palasi taluttaen\nDonna Romaa, ja hänen jäykkyytensä ja tyynen arvokkaisuutensa yli oli\nlevinnyt tyytyväisyyden ja ylpeyden ilme.\n\nNeito oli loistavan iloinen ja onnellinen. Omituinen heilahdus hänen\nsuloisessa vartalossaan ilmaisi täydellistä terveyttä, ja fyysillistä\nraittiutta ilmaisi myöskin hänen silmiensä kirkkaus ja kasvojen\niloisuus. Hymy valaisi niitä, ja se näkyi tunkeutuvan koko hänen\nolentoonsa, saattaen sen säteilemään loppumatonta iloa. Kaikissa\ntuon sopusointuisen olennon liikkeissä oli eloa, joka yht'aikaa oli\narvokasta ja luonnollista, ja hänen astuessaan huoneeseen oli kuin\nterveyden ja onnen hohde olisi täyttänyt ilman, aivan kuin auringon\nvalo tunkeutuu hennon, punaisen harson läpi.\n\n»Mikä suloinen olento», kuiskasi englantilaisen puoliso.\n\n»Hän on todellakin kaunis, ja minun täytyy myöntää, että hän on hyvin\npuettu», sanoi pieni prinsessa.\n\nHänellä oli yllään strutsin höyhenillä koristettu hattu ja tiukasti\nkäypä, kärpännahalla vuorattu nahkatakki ja pitkä, hulmuileva hame,\njoka salli hänen täyteläisen, pyöreän vartalonsa sulon esiintyä\nloistossaan, ja kaulan ympärillä oli vanhoja pitsejä, jotka korottivat\nnoitten violetinväristen silmäin loistoa.\n\n»Minä luulin, että te ihailette häntä äärettömästi», kuiskasi\nenglantilainen lady, ja pikku prinsessa vastasi:\n\n»Minäkö! Mitä vielä! Luuletteko minua mieheksi, kultaseni?»\n\nDonna Roma tervehti paronin vieraita hymyllä, joka valloitti jokaisen.\nHänellä oli hillitty vapauden ilme, aivan kuin henkilöllä, jolla\non oikeus voittoihin, ja hänen käytöksensä oli sellainen, joka\nkuningattaressa hurmaa kaikki naiset ja kauniissa naisessa kaikki\nmiehet.\n\n»Ah, tekö siinä, kenraali Potter? Ja rakas kenraali Morra! Camillo\nmio?» (Italialainen oli syöksynyt esiin ja suuteli hänen kättään.)\n»Sir Evelyn Wise, Englannista, eikö niin? Minä olen itse puolittain\nenglantilainen ja olen siitä hyvin ylpeä.»\n\nKun hän sitten oli tervehtinyt miehiä, loppui hänen pieni\nkeikailemisensa naisille annettuihin suuteloihin.\n\n»Rakkain Roma! Kuinka hauska nähdä sinua!» sanoi prinsessa.\n\n»Eikö hän ole suloinen?» sanoi amerikkalainen.\n\n»Minä en usko sanaakaan tuosta jutusta», sanoi englantilainen.\n\nDonna Roma oli hymyillyt suoraan Sir Evelynille, ja Sir Evelyn oli\npuolestaan tietämättään hymyillyt hänelle.\n\nRoman hymyssä oli jotain tarttuvaa. Ruususuu helmihampaineen näkyi\nhymyilevän itsekseen, ja loistavat silmät hymyilivät omaa hymyänsä.\nHänen huulensa avautuivat, ja samalla tunsi omien huuliensa avautuvan.\n\n»Hänellä on hirveä viehätysvoima», kuiskasi amerikkalainen, »jotain\nvallan käsittämätöntä.»\n\n»Hän on elänyt — siinä kaikki, mitä minä voin siinä nähdä», vastasi\nenglantilainen.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Roma oli vetänyt kaikki vilkkaaseen\nkeskusteluun. Huolimatta hänen luontaisesta iloisuudestaan ja\nviehättävyydestään ne, jotka tunsivat hänet, saattoivat huomata, että\nhän oli kiihoittunut, ja hänen iloiset kasvonsa näyttivät osoittavan,\nettä tuon kiihoittumisen syy oli hauskaa laatua. Hän vähänväliä nykäisi\npitsikoristetta kaulassaan, ja joskus se putosi lattiaan, jolloin\nnuori roomalainen nosti sen ylös. Sitten hän nauroi ja pysyäkseen\ntyynenä avasi takkinsa, niin että kyyhkysharmaa hame pisti esiin.\nHän heittäytyi sitten nojatuoliin, jolloin pieni kenkä ja sinisellä\nkirjailtu sukka näkyi liepeen alta.\n\n»Te olette valmistanut suihkulähdettänne tänään...» alkoi paroni.\n\n»Niin olen», vastasi ääni, joka joskus kaikui lempeästi, joskus\ntäyteläisesti, »ja minä arvelin, etten viitsisi tänään katsella mitään\njuhlakulkuetta Roomassa, jossa kansa pitää juhlakulkueita joka päivä\nvuodet umpeen — mutta arvatkaapa, mikä minut tänne toi?»\n\n»Taiteilijan vaisto, tietysti», sanoi Don Camillo.\n\n»Ei, vaan naisen vaisto — tulin näkemään erästä miestä!»\n\n»Onnen poika se, olipa hän kuka tahansa!» virkkoi amerikkalainen.\n»Mutta hän saa nähdä jotain suloisempaa kuin te kumminkin», ja sitten\nnuo kauniit kasvot loistivat aurinkoisen hymyn valaisemina.\n\n»Mutta kuka hän on?» kysyi nuori roomalainen.\n\n»Kerron teille. Bruno — muistattehan Brunon?»\n\n»Bruno!» huudahti paroni.\n\n»Oh! Brunoa ei vaivaa mikään», sanoi hän ja lisäsi kääntyen toisiin:\n»Bruno on minun palvelijani atelieessa — marmorinhakkaajani,\ntiedättehän, Bruno Rocco, kerrassaan sopiva nimi hänelle. Suuri,\npörhöinen, hyväluontoinen karhu, joka aina laulaa tai murisee\ntai nauraa ja on luotettava kuin teräs. Hän on myöskin hirveän\nvapaamielinen, sosialisti, anarkisti, nihilisti ja vaikka mitä\nkauheata.»\n\n»No, entä sitten?»\n\n»Niin — siitä saakka kun aloin tehdä suihkukaivoani... Minä valmistan\nsuihkukaivoa kaupungin hallitukselle — se pystytetään Piazza Colonnan\nuudelle osalle. Toivon sen valmistuvan parin viikon perästä.\nTahdotteko nähdä sen? Kyllä lähetän kortit — pieni yksityisnäyttely,\nymmärrättehän.»\n\n»Mutta — Bruno?»\n\n»Ah niin, Bruno! Olen hakenut mallia yhteen henkilöistäni... maljan\nympärillä olevista henkilöistä. Ne esittävät kahtatoista apostolia ja\nkeskellä on Kristus ojentaen elämän vettä.»\n\n»Mutta Bruno! Bruno! Bruno!»\n\nHän nauroi, ja hänen naurunsa iloinen helinä pani heidät kaikki\nnauramaan.\n\n»Bruno on veisannut erään ystävänsä ylistystä, kunnes minä olen vallan\ntullut hurjaksi — hurjaksi... eikö se ole englantilaista? Kerroinhan,\nettä olen puoleksi englantilainen. Amerikkalaistako? Kiitos, kenraali!\nMinulle tuli siis vallan hurja halu saada hänet mallikseni.»\n\n»Sehän on sangen yksinkertaista — palkatkaa hänet istumaan mallinanne»,\nsanoi prinsessa.\n\n»Oh», virkkoi Donna Roma leikillisen juhlallisesti, »hän on vallan\nliian suuri henkilö siihen tarkoitukseen! Parlamentin jäsen,\nvasemmiston johtaja, profeetta, henkilö, jolla on tärkeä tehtävä, en\nuskalla uneksiakaan sellaista. Mutta tänä aamuna, niin kertoi Bruno,\ntuo hänen ystävänsä, hänen epäjumalansa, aikoo seisahduttaa paavin\njuhlakulkueen ja ojentaa hänelle anomuskirjan — ja silloin minä arvelin\nvoivani saada kaksi kärpästä samalla iskulla — näkisin tuon miehen ja\njuhlakulkueen — ja siksi minä tulin.»\n\n»Ja kuka on tuo teidän mallimiehenne, armaani?»\n\n»Suuri Davido Rossi!»\n\n»_Sekö_ mies?»\n\nValkoinen höyhen heilui kuin viuhka.\n\n»Ja miksikä ei? Hän kuuluu olevan kaunis. Pitkä, tumma, nerokkaan\nnäköinen, kiihkeät silmät, juhlallinen ilme ja syvä, värisevä\nääni — semmoinen ääni, joka tunkee ytimeen asti — ei mikään käheä\nvasemmistoääni, joka aina murtuu korkealle noustessaan.»\n\n»Se mies on julkinen vitsaus ja hänen pitäisi joutua poliisin\nhuostaan», sanoi pikku prinsessa polkien lattiaa jalallaan.\n\n»Hänen kielensä on kuin miekka ja hänen kynänsä kuin tikari», sanoi\nnuori roomalainen.\n\nDonna Roman silmissä alkoi liekehtiä uusi ilme.\n\n»Ah niin, hän on sanomalehtimies, eikö niin, ja hän häpäisee ihmisiä\ntehdessään?»\n\n»Hän on turmellut useamman maineen kuin kukaan muu Euroopassa», sanoi\npieni prinsessa.\n\n»Nyt muistan. Hän hyökkäsi kamalasti meidän nuorten ikäneitojen ja\nvanhojen nuortenmiesten kimppuun. Sanoi, että he saattavat kaikki\nsotkuksiin — nimitti heitä muumiomuseoksi ja sanoi heitä häviön\nperikuviksi, joka oli kohtaava maata. Eikö se ollut häpeällistä?\nEi kukaan mielellään siedä, että hänestä puhutaan, ei ainakaan\nRoomassa, jossa se turmelee kaikki. Mutta entä sitten! Se nuori mies\non ehkä oppinut puhumaan vapaasti jossakin vapaassa maassa. Voimmehan\nantaa hänelle anteeksi, eikö niin? Koska hän sen lisäksi on niin\nvastustamaton ja kaunis!»\n\nSanat, ääni, katseet, kaikki oli leimahtanut huoneen läpi kuin peitetty\nsalama, ja amerikkalainen katsahti englantilaiseen, joka kumartaen\npäätään ajatteli: »Se on totta, hänessä on jotain peloittavaa — jotain\nomituista.»\n\n»Jos koetetaan seisahduttaa paavin juhlakulkuetta, niin siitä voi\nseurata meteli», sanoi amerikkalainen kenraali italialaiselle\nkenraalille. »Siitäkö vaarasta paroni puhui?»\n\n»Siitä», sanoi kenraali Morra. »Valtion on ollut pakko verottaa leipä,\nja se on tietysti antanut aihetta kansallishengen vastustajille\nsanoa, että me näännytämme kansan nälkään. Tuo Davido Rossi on pahin\nroomalainen koko Roomassa. Hän vastusti meitä parlamentissa ja hävisi.\nAntoi anomuskirjan kuninkaalle ja hävisi taas. Nyt hän koettaa anoa\npaavilta apua — mitä hän toivonee, sen taivas tietää.»\n\n»Hän toivoo tietysti vaikuttavansa yleiseen mielipiteeseen», sanoi\nparoni kyynillisesti.\n\n»Yleinen mielipide on suuri valta, teidän ylhäisyytenne», sanoi\nenglantilainen.\n\n»Suuri rutto», sanoi paroni tulisesti.\n\n»Mikä hän on, tuo Davido Rossi?»\n\n»Anarkisti, tasavaltalainen, nihilisti! Edustaa mielipiteitä, jotka\novat yhtä vanhoja kuin vuoret, hyvä ystävä, mutta aivan uudella\ntavalla» sanoi nuori roomalainen.\n\n»Davido Rossi on politikoitsija, joka tahtoo hallita maailmaa isämeidän\nrukouksen sääntöjen mukaan», sanoi amerikkalainen.\n\n»Toisten aikojen uneksija, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo. »Sai\ntuon pyhän taudin jossakin muualla, ulkomailla, ja toi sairaiden\naivojensa mielikuvan sekoitettuna uskonnollisella humalalla\nkanssaan ylösnousemuksen Roomaan. Lombroso olisi sulkenut hänet\nhulluinhuoneeseen. Me olemme vapaamielisempiä, me vain lähetämme hänet\nparlamenttiin, jossa hän selittää epäkäytännöllisiä teoriojaan ja\nesittää tilastoa siitä, kuinka paljon polentaa talonpojat syövät.»\n\nParoni pöyhisteli uunimatolla. »Davido Rossi», sanoi hän säälivästi,\n»on aikansa lapsi. Mies, jolla on jalot aikeet ja laajat sympatiat\nja jota syvästi loukkaa äärimmäinen kurjuus ja rikkaus, hän on\nihmissieluun kätkeytyvän ikuisen uskonnon innostama. Uneksija,\ntietysti, uneksija niinkuin pyhä isä itse, mutta hänen unelmansa on\nerilainen, eikä kumpaisenkaan unelma voi toteutua murtamatta toisen\nunelmaa. Siinä tuhatvuotisessa valtakunnassa, jota Rossi odottaa, ei\nole kuninkaita eikä prinssejä, mutta siellä ei myöskään ole paavia eikä\npappeja.»\n\n»Ja mistä tämä epäkäytännöllinen politikoitsija on kotoisin?» sanoi\nenglantilainen.\n\n»Siihen saatte te vastata, Sir Evelyn, sillä vaikka häntä pidetään\nroomalaisena, näyttää hän oleskelleen suurimman osan elämästään teidän\nmaassanne. Hän on vaiti kuin pöllö ja läpitunkematon kuin sfinksi. Ei\nkukaan Roomassa tiedä varmasti, kuka hänen isänsä oli, eikä kukaan\ntiedä, kuka oli hänen äitinsä. Jotkut sanovat, että hänen isänsä\noli englantilainen, jotkut, että hän oli juutalainen, ja muutamat\nväittävät, että hänen äitinsä oli mustalainen. Hän on itseensä\nsulkeutunut, joka ei koskaan puhu itsestään eikä ikinä kohota sitä\nhuntua, joka peittää hänen syntyperänsä ja aikaisimman elämänsä. Hän\npalasi Roomaan kahdeksan vuotta sitten ja piti suurta melua esittämällä\nplatonisen valtiollisen ohjelmansa, kutsuttiin asevelvollisuuttaan\ntäyttämään, kieltäytyi, oli vankina kuusi kuukautta ja tuli vankilasta\npois sankarina, valittiin parlamenttiin kolme kertaa perättäin, oli\nRooman edustajana, asettui äärimmäiseen vasemmistoon ja vastusti\njokaista ministeristöä ja jokaista toimenpidettä armeijan hyväksi,\nyllytti työväkeä jättämään veronsa maksamatta ja maanviljelijöitä\nsamoin, — ja näin hänestä kehittyi meluavan joukon johtaja, ja nyt\nhäntä ympäröi koko Italiassa tuo turmeltunut luokka, joka uneksii;\nuudistavansa yhteiskunnan hautaamalla sen raunioihin.»\n\n»Siis jonkinmoinen uskonnollinen anarkisti.»\n\n»Sanokaa ennemmin haaveksija, kuten paavi, Sir Evelyn. Hänen\nihannevaltakuntansa on jonkunmoinen utuinen unelma, jota\nhän nimittää Ihmisten tasavallaksi. Jumalan isyys! Ihmisten\nviljelys! Ihmisoikeuksien yhtäläisyys! Ihmiskunnan yhteys! Sodan,\nvaltakuntain rajojen, tullivirkamiesten, sotilaitten, rotuerotusten,\nmaanomistamisen, kapitaalin, hallinnon, Vatikaanin... kaiken\npoistaminen!»\n\n»Johtuu mieleen kristikunnan ensimmäisten erakkojen mahtavat näyt!»\nsanoi englantilainen.\n\n»Onko hän asunut Lontoossa vai mitä kerroitte?»\n\n»Nähtävästi. Ja jos voitaisiin saada selvä hänen aikaisimmasta\nelämästään, huomattaisiin luultavasti, että hän on kasvanut\nkapinallisessa ilmapiirissä — ehkä jonkun viheliäisen\nvallankumouksellisen vaikutuksen alaisena Lontoossa, jossa teidän\nliian vapaamieliset lakinne tuollaista suojaavat. Siitä syystä hänestä\non kehittynyt se, mikä hän nyt on, yksi niitä miehiä, jotka aina\ntuomitsevat maailmaa kärsimyksiensä mukaan ja keräävät tahtomattaan\nympärilleen kaikki alhaissukuiset konnat, jotka tahtovat syöstä\nyhteiskunnan hajaannustilaan ja anarkiaan.»\n\nDonna Roma oli hypähtänyt pystyyn liikkeellä, joka oli täynnä suloa\nja voimaa. »Olipa miten oli», sanoi hän, »hän on nuori ja kaunis ja\nromanttinen ja mystillinen ja minä olen jo korvia myöten rakastunut\nhäneen!»\n\n»Hm — kukin mies on maailma», sanoi amerikkalainen.\n\n»Entä nainen?» sanoi Roma.\n\nAmerikkalainen kohotti kätensä, ja Roma hymyili hänelle suoraan\nsilmiin, ja sitten he molemmat nauroivat yhdessä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTorven toitotus kuului torilta. Huudahtaen ilosta Roma riensi\nparvekkeelle, ja kaikki naiset sekä useimmat herroista seurasivat häntä.\n\n»Se on merkki, että korteesi on tulossa», sanoi Don Camillo. »Vielä\npari minuuttia.»\n\n»Santo Dio!» huudahti Roma. »Mikä näky! Se hurmaa minut, se pyörryttää.\nSe on kuin yksi ainoa ääretön elävä, liikkuva olento, suuri, mutta\nepämääräinen, mahtava, satapäinen lohikäärme. Ja tuo hyminä on kuin\nmiljoonani heinäsirkkain surina.»\n\nHetken kuluttua hän alkoi löytää ystäviään joukosta, jossa kaikki\nkasvot ensin olivat kuin tenhon peittämät.\n\n»Tuolla on 93:s jalkaväkirykmentti, tuolla obeliskin takana, ja nuo,\njoilla on kukonhöyhenet, ovat bersaglieerejä. Tuossa on commendatore\nAngelelli, poliisipäällikkömme — mitähän ihmettä hän tuolla tekee?\nTuossa on Fedi, paavin lääkäri. Jokainen käyttää hänen apuaan, ja hän\ntietää kaikki salaisuudet — ah, hän voisi kertoa yhtä ja toista! Tuossa\non madame Sella, kuningattaren ompelija — hän on naittanut tyttärensä\naatelismiehelle ja saisi varmaan poikansa ministeriksi, jos hänellä\nolisi poika. Tuolla on Palomba, pormestari, suurissa kullatuissa\nvaunuissaan, ja tuo on hänen vaimonsa, tuo kalpea, viehättävä\nnainen, jonka silmät noin harhailevat. Palomba on miljoonamies, ja\nhänen illallisensa tarjotaan kultalautasilta, mutta vaimo parka on\ntylsämielinen raukka, — ah, rakkaus on sokeroitu pilleri! Tuossa on\nsanomalehdentoimittaja Olga ja piirustustentekijä Lena. — Lenan mies\nkuuluu olevan Olgan rakastaja — ja tuo on nuori Charles Minghelli,\njoka seisoo tuon vanhan, kunniamerkeillä koristetun herran vaunujen\nvieressä. Charles on Palomban sisarenpoika — hän joutui selkkauksiin\nLontoon lähetystössä ja sai erota virastaan. Mikä suloinen näky! Kaikki\nEuroopan puvut! Mutta kuinka hullua on nähdä herroja hännystakissa näin\naamulla! Eivätköhän poliisit vanhan tapansa mukaan sanoneet heille\n'hyvää yötä', kun näkivät heidät kadulla.»\n\nHänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät, ja hän oli tulta\nkiireestä kantapäähän. Amerikan lähettiläs seisoi hänen takanaan,\nja ikänsä oikeudella hän vastasi leikkiin leikillä ja nauroi Roman\npilapuheille.\n\n»Kuinka kärsivällisiä nuo ihmiset ovat! Katsokaa tuota pientä\nryhmää, joka istuu telttatuoleilla pureskellen leivoksia ja lukien\nsanomalehtiä. _La Vera Roma!_ (Roma jäljitteli sanomalehtipoikien\nhuutoa.) Katsokaa tuota kaunista tyttöä — tuota valkoveristä,\njonka nuorella miestoverilla on hamburgilaishattu! Hän on kiivennyt\nobeliskille ja pyytää poikaa istumaan puolentoista tuuman levyiselle\nkivelle viereensä.»\n\n»Rakastavaiset tarvitsevat niin vähän tilaa!»\n\n»Se on totta! Kuinka suloinen tämä maailma on! Tiedättekö, tämä\nmuistuttaa häitä! Ihana aamu, loistava auringonpaiste, kukkia,\nseppeleitä, morsiustytöt valmiina! Hevoset rivissä, morsianta vain\nodotetaan!»\n\n»Häistä te naiset aina uneksitte — te aloitatte sen unelman jo kehdossa\n— se on luultavasti naisen luihin imeytynyt», sanoi amerikkalainen.\n\n»Varmaankin siihen luuhun, jonka hän sai Aatamilta», arveli Roma.\n\nSillä välin paroni yhä vielä seisoi uunimatolla huoneessa ja kuunteli\nsotaministerin varoituksia.\n\n»Te olette siis päättänyt vangituttaa hänet?»\n\n»Jos hän antaa siihen aihetta.»\n\n»Ette unohda, että hän on parlamentin jäsen?»\n\n»Sen juuri muistankin, ja siksi on päätökseni varma. Parlamentissa hän\non etuoikeutettu henkilö, mutta jos hän täällä saa aikaan puoletkaan\nsiitä häiriöstä, minkä siellä, saatte nähdä mitä tapahtuu.»\n\n»Anarkisteja!» sanoi Roma. »Tuoko ryhmä tuolla parvekkeen alla? Kuinka\nomituista! En tunne mitään vastenmielisyyttä heitä kohtaan!»\n\n»Luuletteko heitä jonkinmoisiksi villipedoiksi, joita olisi pidettävä\nhäkissä?»\n\n»Tietysti! Mutta sitä minä luulen jokaisesta Aatamin pojasta. Onko\nDavido Rossi siellä myös? Kuka? Kuka? Kuka? Tuo pitkä mustahattuinen\nmies, selin meihin? Voi, miksi hän ei käännä kasvojaan tänne päin! Voi,\nmiksi hän ei käännä kasvojaan tänne päin! Minä huudan hänelle!»\n\n»Roma!» huudahti pikku prinsessa.\n\n»Nyt tiedän. Minä pyörryn, ja te otatte kiinni minut, ja prinsessa\nhuutaa 'Madonna mia!' ja silloin hän kääntyy ja katsoo tänne päin.»\n\n»Lapseni!»\n\n»Hän tulee näkemään teidän sisimpäänne saakka, ja kuinkas silloin käy?»\n\n»Tuleeko hän tosiaankin?» ja hän nauroi sellaista naurua, jota mies\nmielellään kuuntelee, puoleksi leikillistä, puoleksi hellää.\n\n»Donna Roma Volonna, vanhaa ruhtinassukua, keikailemassa nimettömälle\nmiehelle!»\n\n»Se osoittaa, kuinka taivaallinen luonne minulla on! Katsokaa, kuinka\nminä heitän kukkia itselleni!»\n\n»Hm — mitä on rakkaus oikeastaan? Poika ja tyttö sopivat siitä, että\nsoutavat samalla veneellä samaan paikkaan, ja jos he kerran sattuvat\nyhteen, niin mitä se merkitsee, mistä he tulevat?»\n\n»Juuri niin!» sanoi Roma, ja hänen huulillaan näkyi puoleksi\nleikillinen, puoleksi surullinen hymy.\n\n»Voitteko _te_ ajatella niin?»\n\n»Voin, voin, voin!»\n\nSotaministeri näytti totiselta.\n\n»Tuolla miehellä on suuri puolue. Muistakaa, että papit ovat hänen\npuolellaan huolimatta kaikista mielipiteiden eroavaisuuksista.»\n\n»He ovat aina kaikkien puolella, joiden tarkoituksena on kuningasvallan\nmurtaminen», sanoi paroni.\n\n»Jos paavi vastaanottaa hänen anomuskirjansa ja kuuntelee häntä...»\n\n»Ottakoon! Liittyköön paavi jokaiseen intoilijaan, joka koettaa syöstä\nyhteiskunnan takaisin raakalaisuuteen. Me tiedämme myöskin tehtävämme.\nPappisvallan ja anarkian yhteinen rutto kohta pakottaisi valtiot\nponteviin kansainvälisiin toimenpiteisiin, ja se tekisi lopun pyhästä\nRooman valtakunnasta sekä myöskin isämeidän rukouksen tuhatvuotisesta\nvaltakunnasta.»\n\nKello löi yksitoista. Toinen torvien toitotus kuului Vatikaanista\npäin, ja sitten ihmisjoukon melu äkkiä hiljeni ja valtava »ah»! kuului\nkaikkialta, aivan kuin tuo ääretön olento olisi vetänyt henkeään.\n\n»He tulevat!» huusi Roma. »Paroni, korteesi tulee!»\n\n»Heti paikalla!» vastasi paroni huoneesta.\n\nRoman koira, joka oli nukkunut tuolilla melun aikana, heräsi nyt ja\nalkoi haukkua. Roma otti sen kainaloonsa ja palasi parvekkeelle,\njossa hän seisoi kaiteen vieressä, selvästi näkyvissä alhaalle. Nuori\nroomalainen seisoi toisella puolen häntä ja toisella puolen Amerikan\nlähettiläs. Naiset istuivat ympäri parveketta.\n\nNyt alkoi juhlakulkue näkyä. Se tuli pronssiportista oikean\npylväskäytävän puolelta ja kulki tietä myöten, jota jalkaväkirykmentti\npiti avoinna. Ensimmäisenä oli sekava anakronistinen seurue\nhännystakkeihin puettuja herroja, kiiltävät tähdet rinnassa, ja\nkamariherroja silkkisukkineen ja kaularöyhelöineen.\n\nRoma antautui kokonaan näytelmän viehätyksen valtaan, ja hänen ilonsa\ntarttui jokaiseen.\n\n»Camillo, teidän täytyy kertoa, keitä nuo kaikki ovat. Kutka nuo ovat —\nnuo tuolla etupäässä, jotka ovat puetut mustiin ja punaisiin?»\n\n»Nukkeja», sanoi nuori roomalainen. »Heitä nimitetään apostolisiksi\nkursoreiksi. Kun joku kardinaali nimitetään, ilmoittavat nuo hänelle\nsen uutisen ja saavat kaksi tai kolmetuhatta frangia vaivastaan.»\n\n»Onnellista heille! Entä nuo sievät herrat, jotka tiukoissa mustissa\npuvuissaan aivan näyttävät espanjalaisilta merirosvoilta?»\n\n»Mazzieereja! He kantavat valtikkaa tehdäkseen tietä!»\n\n»Tietysti, valtikkaa! Se on tuo iso hopeainen keppi, samanlainen kuin\ntämän talon portinvartijalla! Entä tuo komea herra, joka hohtaa kuin\ntappelukukko?»\n\n»Se on paavin kultaseppä. Hän valmistaa pyhän ruusun ja pitää huolta\npaavin kruunusta.»\n\n»Siltä hän näyttääkin! Ja kuka on tuo punapurppurainen mies?»\n\n»Hostian vartija, ja tuo vanha pappi hänen takanaan on yksi\nala-sakaristonhoitajista.»\n\n»Entä nuo pienet paksut olennot, joilla on valkoiset pitsiesiliinat?»\n\n»Sistiniläisen kappelin laulajia. Tuo on tirehtööri, vanha maestro\nMustafa — joka oli vuosisadan suurin tenori.»\n\n»Hän näyttää vanhalta akalta», sanoi amerikkalainen.\n\n»Niinkö teistä?»\n\n»Katsokaa vain hänen vartaloaan.»\n\n»Mutta naisen vartalohan on... mutta se on salaisuus, joka on miehen\nkäsityspiirin ulkopuolella. Jatkakaa, Camillo mio —»\n\n»Nuo pitkiin mustiin viittoihin puetut miehet ovat apostolisen palatsin\nlakimiehiä.»\n\n»Ja tuo vanha kunnon padre, jolla on lapaset kädessä ja helminauha\nkaulassa ja hauskat pehmeät kasvot, kuka hän on?»\n\n»Se on isä Pifferi, paavin talouskunnan rippi-isä. Hän tietää kaikki\npaavin synnit.»\n\n»Oh!» sanoi Roma.\n\nSamassa koira haukkui hurjasti, ja vanha isä nosti katseensa Romaan,\njoka hymyili hänelle, ja puolittain hymy levisi isän hyväluontoisille\nkasvoille.\n\n»Tuo lihava ruskea munkki on kapusiinilainen, joka saarnaa paaville\nkoko paaston ajan, ja nuo eriväriset munkit hänen jäljessään...»\n\n»Kyllä tiedän, minä tunnen ne», huudahti Roma, kun parvekkeen ohi kulki\nkaksinkertainen rivi munkkeja, melkein kaikki samanlaisia, lihavia,\nkömpelöitä, veteliä, pöhöttyneitä ihmisolentoja, kantaen kolmihaaraisia\nsoihtuja ja lukien helminauhaansa kulkiessaan.\n\n»Ruskeat ovat kapusiinilaisia ja fransiskaaneja! Ruskeat ja valkoiset\n— karmeliitteja! Mustat — augustinolaisia ja benediktiinejä! Mustat,\njoilla on valkoinen risti — passionisteja! — ja aivan valkoiset ovat\ntrappisteja. Ne minä tunnen hyvin, sillä minä ajan usein Tre Fontanelle\nostamaan eukalyptuksia ja keimailemaan isä Johannekselle.»\n\n»Hirveätä!» sanoi amerikkalainen.\n\n»Miksi niin? Mitä nuo selibaattivalat ovat muuta kuin vehkeitä meitä\nnaisia kohtaan? Melkein jokaikinen mies, jonka kanssa tyttöraukka\ntahtoisi mennä naimisiin, on joko naimisissa tai jollain muulla tavalla\nmuuanne vannoutunut. Oh, kuinka minä tahtoisin tavata tuollaisen erakon\ntosi elämässä ja saada hänet pakenemaan!»\n\n»Minä uskon kyllä, että hameiden kahina peloittaisi häntä enemmän kuin\nkaikki jumaluusopin tohtorit!»\n\nÄärettömän suurta lippua kannettiin ohi, ja sitä seurasi joukko pappeja.\n\n»Tässä ovat monsignorit», sanoi Don Camillo. »Salaiset kappalaiset\nja salaiset kamariherrat. Tuo on _Unditore Generale_ apostolisessa\nRoomassa. Tuo on seremoniamestari. He menevät paavin kanssa\npukuhuoneeseen, jossa paavi pukeutuu pyhään viittaansa.»\n\n»Nuoko pukevat hänet?»\n\n»Oh, eihän toki! Se kunnia säästetään paljon korkeammille herroille.\nTuolla ne tulevat — jesuiittain kenraali — häntä sanotaan mustaksi\npaaviksi.»\n\n»Hyvää huomenta, Signor Loyolan jälkeläinen!»\n\n»Katsokaa! Piispat ja arkkipiispat valkoisine liinahiippoineen,\nkardinaalit hopeassa ja kullassa, hehkuen punaisissa puvuissa ja\ngipyyri-pitseissä! Tuo on kardinaalipiispa — hän pukee paavin ylle\npluviaalin.»\n\n»Mikä on pluviaali?»\n\n»Pluviaaliko?... Minä näytän sen sitten, kun paavi tulee. Tuo tuolla\ntakana punaisessa kaavussa ja hopeahiipassa on kardinaalipappi. Hän\nantaa paaville kullatun kynttiläjalan, johon on kullalla kirjatusta\nsilkistä tehty kädensija — ja tuo tuolla puettuna tunikaan on\nkardinaalidiakoni — hän kantaa kynttiläjalkaa, jos paavi väsyy.»\n\n»Kuulkaa!»\n\nSiitä osasta juhlakulkuetta, joka oli kulkenut parvekkeen ohi, kuului\nsoinnukkaita ääniä.\n\n»Sistiniläisen kappelin laulajat! He laulavat hymniä!»\n\n»Kyllä tunnen sen. 'Tule Pyhä henki!' Kuinka mainion kaunista! Tekisi\nmieli itkeä!»\n\nMutta hän hymyili vielä koko maailmalle, sillä se oli niin suuri ja\nkaunis. Paroni astui hänen taakseen ja nojaten ikkunapilaria vastaan\npuhui Roman olan yli sotaministerille, joka seisoi tytön vieressä.\n\n»Tuo se on vihollinen omien porttiemme sisäpuolella! Näyttelijä, joka\ntuntee kaikki keinot, millä kansan silmät ja korvat saadaan soaistuksi,\nja jolla on kuudentoista vuosisadan kokemus hallitsijanäytelmän\nnäyttelemisessä. Jos näihin juhlamenoihin sekoitetaan hiukan\nsentimentaalisuutta, niin kuka tietää, mitä voi itää sellaisessa\nmaassa, jonka seitsemänkymmentätuhatta pappia on kyntänyt ja Davido\nRossin kaltaiset miehet karhinneet!»\n\nYhtäkkiä laulu taukosi, joukon supatus ja melu vaikeni heti, ja seurasi\näänettömyyden hetki, semmoinen, joka on myrskyn ensi tuulahduksen\nedellä. Hermostunut värähdys, niinkuin maan vavahtelu juuri auringon\nlaskiessa, kulki yli torin, ja väki seisoi liikkumatta. Jokainen kaula\noli ojolla, jokainen silmä kääntyneenä pronssiporttiin päin, aivan\nkuin Jumala itse aikoisi tulla esiin pyhyyksien pyhyydestä. Sitten\ntuosta suuresta hiljaisuudesta kuului hopeatorven kirkas toitotus, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä mies itse ilmaantui.\n\n»Paavi! Paavi! Paroni, katsokaa!»\n\nIlma oli täynnä sähköä. Ääretön hurraa-huuto nousi alhaalta kuin\nmeren hyrsky, ja sitä seurasi kättentaputus, aivan niinkuin ääretön\nhyökyaalto olisi valunut takaisin kiviseltä rannalta.\n\nVanhaa miestä, aivan valkoisiin puettua, kannettiin ihmisten\nolkapäiden tasalla tuolissa, joka kimmelteli purppuraa ja punaista,\nja hänen ylitsensä kannettiin hopeaista kanopeaa. Hänen päässään oli\nkolminkertainen kruunu, joka loisti auringonpaisteessa, ja ellei tuo\nhento valkoinen käsi, joka kohoutui siunaamaan kansaa, olisi liikkunut,\nolisi voinut luulla häntä kuvaksi.\n\nHänen kasvonsa olivat kauniit, niissä oli kuin pyhä valo — ja ilme oli\ntäynnä lempeyttä ja suurta henkevyyttä.\n\nSe oli liikuttava hetki, ja Donna Roman mielenkiihko oli voimakas.\n»Tuolla hän on! Aivan valkoisissa! Hän on kullatulla tuolilla\nsilkkikanopean alla! Papit kantavat kanopeaa, ja tuolin kantajat ovat\npolvihousuissa ja punaisessa sametissa! Katsokaa noita suuria huojuvia\nhöyheniä kummallakin puolen!»\n\n»Riikinkukon höyheniä!» sanoi ääni tytön takana, mutta hän ei\nkuunnellut.\n\n»Katsohan, kuinka kirkon palvelijat heiluttavat pyhää savua, ja tuossa\nkannetaan kultaista ristiä hänen edellään! Mikä suosionosoitusten jymy\n— tuskin voin kuulla omaa ääntäni. On kuin seisoisi vuorella, jonka\njuurella meri pauhaa. Ei, ei se ole minkään muun äänen kaltaista koko\nmaan päällä. Ihmisääniä — viisitoistatuhatta ihmissuuta riemuitsemassa!\nTuo on naisten kättentaputusta — kuunnelkaa hentojen hansikaskäsien\ntaputusta! Nyt he heiluttavat nenäliinojaan. Katsokaa! Aivan kuin\ntuhansien perhosien siivet kohoaisivat niityltä.»\n\n»Niinkuin mehiläiskuningattaren koko perhe», sanoi kyynillinen ääni\ntakana.\n\n»Minun täytyy myöskin heiluttaa nenäliinaani! Minun täytyy! En voi\nvastustaa!»\n\nKorvia tärisyttävät huudot kaikuivat italian, ranskan ja englannin\nkielellä: »Kauan eläköön paavikuningas!» »Kauan eläköön työmiesten\npaavi!»\n\nRoman henkinen ja ruumiillinen kiihtymys oli nyt ylimmillään. Hän\nheilutti nenäliinaansa ja huusi: »_Viva il Papa Ré_!»\n\n»Muutamat naisista pyörtyvät. He kadottavat mielenmalttinsa!»\n\n»He kadottavat jotain arvokkaampaakin, elleivät ole varuillaan,\nnimittäin rahakukkaronsa», sanoi ääni takana, mutta Roma ei kuullut\nmitään.\n\n»He kantavat häntä hitaasti eteenpäin. Hän tulee tätä tietä. Katsokaa\nylimyskaartia kypärineen ja kaulussaappaineen. Ja tuolla on\nsveitsiläinen kaarti Joosepin kirjavassa puvussa. Me voimme nähdä\nhänet selvästi nyt. Tunnetteko pyhän savun tuoksua? Pluviaaliko? Tuo\nkultainen pukuko? Se on kiinnitetty hänen rintaansa jalokivillä. Kuinka\nne säkenöivät auringonpaisteessa! Hän siunaa kansaa, ja väki polvistuu\nhänen eteensä.»\n\n»Aivan kuin heinä viikatteen edessä.»\n\n»Kuinka väsyneeltä hän näyttää! Kuinka valkeat hänen kasvonsa ovat!\nEi, ei valkeat — norsunluun väriset! Ei — vaan marmorin — Carraran\nmarmorin! Häntä voisi luulla Latsarukseksi, joka oli kuollut ja on\nnoussut haudasta! Ei mitään inhimillistä ole jälellä hänessä! Pyhimys!\nEnkeli!»\n\n»Maailman henkinen itsevaltias!» sanoi ääni takana.\n\n»_Viva il Papa Ré!_ Hän kulkee ohi! _Viva il Papa Ré!_ Hän on jo ohi...\nAh!»\n\nRoma nousi polviltaan ja pyyhki silmiään, koettaen peittää liikutustaan\nja innostustaan hymyllä.\n\n»Niin voi ikuinen Rooma lumota — Rooma, joka on tulimajakkana ajan\nkalliolla!» sanoi paroni.\n\n»Hm —» sanoi amerikkalainen, »jos paavi on symboli, niin on parasta,\nettä pysymme kukin oman lippumme suojassa. En luule, että ihmiselle on\nterveellistä saada osakseen samanlaista palvelusta kuin pakanallinen\nepäjumala saa.»\n\n»Mitä tuo on?»\n\nEtäältä kuului ääniä, jotka lauloivat surullisesti.\n\n»Munkit alkavat laulaa _Tu es Petrus_», sanoi Don Camillo.\n\n»Ei, minä tarkoitan tuota liikettä tuolla. Joku tahtoo tunkea kaartin\nläpi.»\n\n»Se on Davido Rossi? Voi, minä vallan unohdin hänet»,\n\nDonna Roma astui eteenpäin nähdäkseen hänen kasvonsa. »Missä... missä\nminä olen... olen varmaan nähnyt hänet ennen jossakin.»\n\nOuto ruumiillinen värähdys syntyi hänessä sillä hetkellä, ja hän vapisi\nkuin vilusta.\n\n»Mikä nyt on?»\n\n»Ei mitään! Mutta minä pidän hänestä. Tiedättekö, pidän hänestä oikein\npaljon.»\n\n»Naiset ovat omituisia olentoja», sanoi amerikkalainen.\n\n»Mutta hyvin miellyttäviä kumminkin, eikö niin?» Ja kaksi riviä\nhelmihampaita avautuneiden huulien välissä kului iloisesti leikkien.\n\nTaas hän kumartui eteenpäin. »Hän on polvillaan paavin edessä! Nyt hän\naikoo antaa anomuskirjansa. Ei.. nyt... nuo konnat! Ne vetävät hänet\npois! Juhlakulkue etenee! Häpeällistä!»\n\n»Kauan eläköön työväen paavi!» kaikui torilta, ja toivioretkeläisten\nkimeiden huutojen ohessa kuului munkkien yksitoikkoinen ääni, kun he\nkulkivat kirkon avoimista ovista aloittaen ylistysvirtensä.\n\n»Hän nousee seisomaan vaunuihinsa», sanoi amerikkalainen.\n\n»Davido Rossiko?»\n\n»Niin, hän aikoo puhua.»\n\n»Kuinka hauskaa! Voimmekohan kuulla? Hyvä! Kuinka iloinen olen että\ntulin! Hän kääntyy tänne päin! Nuo ovat hänen omaa väkeään, nuo\nlippujen kantajat! Paroni, pyhä isä on mennyt pyhän Pietarin kirkkoon\nja Davido Rossi aikoo puhua.»\n\n»Hiljaa!»\n\nVärähtelevä ääni kajahti alhaalta, ja kaikki olivat heti ääneti.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n»Veljet, kun Kristus itse kulki maan päällä ja meni Jerusalemiin,\najoi hän aasin varsalla, ja sokeat ja rammat ja sairaat tulivat Hänen\nluokseen ja Hän paransi heidät. Ihmiskunta on sairas ja sokea ja rampa\nnyt, veljet, mutta Kristuksen edustaja vaeltaa ohi.»\n\nÄänekäs hyminä kuului joukossa, sellainen, joka roomalaisessa\nteatterissa käy käsien taputusten edellä, kuulijain sydämen huokaus,\nkun näyttelijä on liikuttanut heitä.\n\n»Veljet, pienessä itämaisessa kylässä kauan aikaa sitten nousi köyhien\nja alhaisten seasta suuri opettaja, ja ainoa rukous, jonka hän opetti\nseuraajilleen oli: 'Isä meidän, joka olet taivaassa!' Siinä on\nlausuttu ihmisen äärimmäinen toivo. Mutta opettaja ei tyytynyt tämän\nrukouksen opettamiseen — Hän myöskin eli sen valon mukaan. Kaikki\nmiehet olivat Hänen veljiään, kaikki naiset Hänen sisariaan. Hän oli\nköyhä, Hänellä ei ollut kotia, ei kukkaroa, ei kahta hametta. Kun Häntä\nlyötiin, ei Hän lyönyt takaisin, ja kun häntä tuomittiin väärin, ei Hän\npuolustautunut.»\n\nTaas kuului syvä »ah» hyväksymisen ja liikutuksen osoituksena.\n\n»Yhdeksäntoistasataa vuotta on kulunut siitä, veljet, ja tuo opettaja,\njoka nousi köyhien ja alhaisten seasta, on nyt suuri profeetta. Koko\nmaailma tuntee hänet ja kunnioittaa häntä, ja sivistyneet kansat ovat\nperustaneet olemuksensa Hänen uskontoonsa. Suuri kirkko nimittää\nitseään Hänen nimellään, ja mahtava valtakunta nimeltä kristikunta\non luvannut hänelle uskollisuutta. Mutta entäs hänen oppinsa? Hän\nsanoi: 'Älkää vastustako pahaa', mutta siitä huolimatta kaikilla\nkristillisillä valtakunnilla on pysyvät armeijat. Hän sanoi: 'Älkää\nkootko aarteita maan päällä', mutta siitä huolimatta maailman\nrikkaimmat miehet ovat kristityitä ja varakkain laitos maailmassa on!\nkristitty kirkko. Hän sanoi: 'Isä meidän, joka olet taivaassa', mutta\nsiitä huolimatta ihmiset, joiden pitäisi olla veljiä, ovat jakautuneet\neri valtioiksi, jotka vihaavat toisiaan vihollisina. Hän sanoi:\n'Lähestyköön sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa\nkuin taivaassa', mutta kumminkin se, joka uskoo, että tuo valtakunta\nkerran on lähestyvä, saa intoilijan ja hullun nimen. Hän sanoi: 'Anna\nmeille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme', mutta kuitenkin\nvaltio verottaa meidän leipämme ehkäistäkseen Jumalan lahjaa ja antaa\nmuutamille harvoille maapallolla maan, joka on kaikkien oma!»\n\nMuutamat vastustushuudot tukehtuivat huutoihin »Jatka!» »Puhu!»\n»Hiljaa!»\n\n»Onko Kristus itse väärässä, veljet? Onko maailma huomannut, että Hän\non mahdoton? Olivatko elämän lait liian vaikeita Hänelle käsittää?\nEntisten aikojen opettaja on kadonnut nykyajassa, ja me, jotka katsomme\nvuosisatoja taaksepäin, sanomme murtunein sydämin kuten vaimo Mestarin\ntyhjän haudan ääressä: 'He ovat ottaneet minun Herrani pois, enkä\ntiedä, mihin he ovat Hänen kätkeneet'.»\n\n»Hiljaa!» »Vaiti!» »Kuulkaa!» »Antakaa hänen puhua!» »Jatka!»\n\n»Ensimmäisenä ja suurimpana Kristuksen opetuksena on kaksi\nerottamatonta totuutta — Jumalan isyys ja ihmisten veljeys. Mutta\nItaliassa, kuten muuallakin, kansa näännytetään nälkään, jotta kuningas\nvoisi kilpailla kuninkaan kanssa, ja kun me vetoamme paaviin ja\npyydämme häntä Rauhan Ruhtinaan nimessä panemaan vastalauseensa, niin\nhän ajattelee ajallisia etujaan ja kulkee ohi!»\n\nNäitten kiihkeiden sanojen kaluttua väki puhkesi äänekkäisiin\nsuosionosoituksiin, joihin sekoittui muutamia vastustushuutoja. Seurue\nparvekkeella liikahteli paikoillaan.\n\n»Ei ole epäilemistäkään», sanoi amerikkalainen, »ettei tuo mies\ntietäisi, miten kansaan on vaikutettava».\n\n»Niin, hän osaa näytellä melodraamallista osaa valtiollisissa\nasioissa», sanoi paroni.\n\nRoma oli kääntänyt kasvonsa pois puhujasta, ja hänen profiilinsa oli\nmuuttunut — iloinen, vilkas, vallaton ilme oli käynyt vakavaksi,\nmelkein surulliseksi. Jokin Davido Rossin äänessä oli avannut kammion\nhänen muistissaan, joka kauan aikaa oli ollut suljettu. Hän pani\nsilmänsä kiinni ja näki kuin taikapeilissä kasvoja ja kohtauksia, joita\nhän näytti tunteneen jossakin toisessa elämässä. Synkkä talo pimeän\nkadun varrella — ilma täynnä sumua ja lunta — vanha mies suutelemassa\nhäntä — hän itse pienenä lapsena — ja joku toinen, jolla oli tuommoinen\nääni... Mutta hän oli pyörtyä, ja kun hän taas kuuli tuon äänen,\nkaikui se kuin pitkän matkan päässä toisten äänien seasta, aivan kuin\nviimeisenä kajahtava sävel sellaisen korvissa, joka on menemäisillään\ntiedottomaksi.\n\n»Meillä on kaksi hallitsijaa Roomassa, veljet, suuri valtio ja suuri\nkirkko, ja paitsi sitä meillä on nääntyvä kansa. Meillä on tarpeeksi\nsotaväkeä tappamaan meidät ja tarpeeksi pappeja selittämään, kuinka\nmeidän tulee kuolla, mutta meillä ei ole ketään, joka neuvoisi, kuinka\nmeidän tulee elää!»\n\n»Turmelusta! Turmelusta!»\n\n»Niin, turmelusta, veljet. Ja kuka meistä ei ole saanut tuntea\nvallanpitäjäin turmelusta! Kuka ei osaisi mainita sotia, joita on\nkäyty, mutta joita ei olisi pitänyt käydä, muureja, joita on murrettu,\nmutta joita ei olisi pitänyt murtaa, velkoja, joita on maksettu, mutta\njoita ei koskaan olisi pitänyt tehdä, maistraatteja, jotka menettelevät\nmielivaltaisesti, poliiseja, jotka itse keksivät salaliittoja\nvoidakseen sitten niittää kunniaa niiden selville saamisesta? Kuka\nei tuntisi Camorraa, joka pelastaa suuria rikoksellisia, ja Maffiaa,\njoka murhaa rehellisiä ihmisiä! Ja kuka Roomassa ei voisi osoittaa\nministereitä, jotka sallivat jalkavaimojensa sekaantua valtion asioihin\nja rikastuvat saattamalla kansan kurjuuteen!»\n\nPieni prinsessa parvekkeella käännähti ympäri.\n\n»Mitä? Jätättekö meidät, Roma?»\n\nJa Roma vastasi äänellä, joka kuului vieraalta ja soinnuttomalta:\n\n»Parvekkeella on niin kylmä.»\n\nSilloin pikku prinsessa naurahti katkerasti aivan kuin metsän\nkeijukainen, joka nauraa yöllä, ja Davido Rossi kuuli sen ja käsitti\nsen väärin. Hänen sieraimensa värähtelivät kuin hevosen, ja kun hän\ntaas puhui, oli hänen äänensä täynnä kiihkoa.\n\n»Kuka ei ole nähnyt noiden onnen suosikkien komeita vaunuja — heidän\npalvelijoitaan purppurassa ja kullassa — merkkinä siitä hapatuksesta,\njoka imeytyy julkiseen hallintoon! Onko kaitselmus kohottanut tämän\nmaan kuolleista ainoastaan heittääkseen sen uhriksi kurjalle,\nnimettömälle toiminnalle, jota johtamassa on korkeita, alhaisten\nhimojen vallassa olevia virkamiehiä sekä naisia, joiden maine on aikoja\nsitten mennyt? Juuri sellaiset miehet ja naiset turmelevat isänmaansa\nsaavuttaakseen omat itsekkäät päämääränsä. Hyvä on! Turmelkoot sen,\nmutta kuulkoot ensin, mitä muuan saman maan lapsista heille sanoo: se\nvaltakunta, jonka te rakennatte kansan vaikenevien luitten päälle, se\nkukistetaan — kuningas, joka teitä suojaa, ja paavi, joka ei teitä\nkiroa, he kukistetaan, ja sitten — mutta ei ennen — kansa on vapaa.»\n\nSillä hetkellä syntyi hirveä melu. Torilta kaikui sekavia ääniä.\n»Bravo!» »Koira!» »Koiran tappaja!» »Petturi!» »Kauan eläköön Davido\nRossi!» »Alas vampyyri!»\n\nNaiset pakenivat parvekkeelta huoneeseen huutaen pelosta. »Siellä\nsyttyy kapina!» »Mies kiihoittaa kansan kapinaan!» »Tämä talo on ensin\nvaarassa!»\n\n»Tyyntykää, arvoisat naiset. Ei mitään vaaraa», sanoi paroni ja soitti\nkelloa.\n\nAlhaalta kuului huutoja ja melua.\n\n»Madonna mia! Mitä tuo on?» huusi prinsessa väännellen käsiään. Ja\nAmerikan lähettiläs, joka oli jäänyt parvekkeelle, sanoi:\n\n»Karabinieerit ovat hajoittaneet lauman ja vanginneet Davido Rossin.»\n\n»Jumalan kiitos!»\n\nMelu näkyi siirtyvän talon ohi ja alas ahdasta käytävää, jossa se\nvähitellen hiljeni.\n\n»He menevät Borgon läpi», sanoi Don Camillo, »potkien ja tyrkkien ja\nmeluten pitkin tietä.»\n\n»Älkää olko levottomia! Tuolla on Santo Spiriton sairashuone kadun\nkulmassa ja Punaisen ristin asemia on kaikkialla», sanoi paroni, ja\nFelice tuli sisään.\n\n»Saata herrasväki ulos kadulle takatietä, Felice. Hyvästi, arvoisat\nnaiset! Älkää ollenkaan pelätkö! Hallituksen tarkoitus ei ole\ntylsistyttää niitä aseita, joita se käyttää päämetelöitsijöitä vastaan,\njotka loukkaavat valtion säädöksiä.»\n\n»Mainio ministeri!» sanoi prinsessa. »Sellaiset konnat eivät ansaitse\nvapautta, ja jos minulla olisi valta, sulkisin ne kaikki samaan\nvankilaan.»\n\nJa sitten Don Camillo tarjosi kätensä pienelle valkohöyheniselle\nprinsessalle, ja he tulivat aivan Donna Roman eteen, joka seisoi\nverhotun oven edessä vilvoitellen kasvojaan nenäliinallaan ja sanoen\nhyvästi Englannin lähettiläälle.\n\n»Donna Roma», sanoi lähettiläs, »jos voin koskaan olla teille avuksi,\nnyt tai tulevaisuudessa, niin pyydän teitä vain käskemään.»\n\nDonna Roman käsi vapisi kuin vangittu lintu, ja lähettiläs mietti\nkääntyessään pois: »Hänessä on todellakin omituinen sekoitus taivasta\nja maata, ja Jumala tietää, kumpi niistä kerran voittaa.»\n\n»Katsokaa häntä!» kuiskasi prinsessa. »Kuinka kiihoittunut hän on!\nÄsken hänestä tuntui kylmältä loggiassa! Olen niin iloinen!»\n\nSeuraavana hetkenä hän juoksi Roman luo ja suuteli häntä. »Lapsiraukka!\nKuinka pahoillani minä olen! Säälin sinua, rakkaani! Mutta enkö\nsanonut, että se mies on julkinen rasitus ja että hänet olisi jätettävä\npoliisin huostaan?»\n\n»Eikö se ole häpeällistä?» sanoi Don Camillo. »Parjaus on pikkuinen\ntuulenpuuska, mutta se voi nostattaa vallan hirveän myrskyn.»\n\n»Ei kukaan pidä siitä, että hänestä puhutaan», sanoi prinsessa,\n»varsinkaan ei täällä Roomassa, jossa se turmelee kaiken.»\n\n»Mutta entä sitten! Ehkä tuo nuori mies on oppinut puhevapauden\nvapaassa maassa!» sanoi Don Camillo.\n\n»Ja paitsi sitä hän on niin hauska ja kaunis», sanoi prinsessa.\n\nRoma ei vastannut. Hänen silmänsä sulkeutuivat hiukan, ja huulet ja\nsieraimet värähtelivät. Hetken hän seisoi aivan liikkumatta, mutta\nsitten hän kääntyi ylenkatseellisesti ympäri ja katosi sisähuoneeseen.\n\nSillä välin Amerikan lähettiläs ja hänen vaimonsa sanoivat hyvästi\nparonille.\n\n»Mitä te siis sanotte, hyvä kenraali?»\n\n»Meille ne ovat samoja kuin teille hieroglyfit obeliskeillänne. Ne ovat\nnäkymättömän sormen kirjoituksia, joita me koetamme selittää.»\n\nParoni kumarsi ja hymyili kylmästi. Ainoastaan sotaministeri jäi muiden\njälkeen. Hänen miekanveistämät kasvonsa näyttivät neliskulmaisilta ja\nvihaisilta, ja hän tarttui hattuunsa mennäkseen.\n\n»Ehkä kahdennenkymmenennen vuosisadan tehtävä ei ole paavin eikä\nkuninkaan määrättävissä», sanoi hän. »Nuo anarkistimetelit ovat kuin\nVesuviuksen savupatsaat, joiden läpi höyry tunkeutuu viheltäen. Maa\njärkkyy yhtämittaa, eikä mitään kasva pinnalla. Miksi? Siksi että maan\nalla tapahtuu jotain.»\n\nParoni hymyili taas ja kumarsi tuskin huomattavasti.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nRoma oli paennut kokoushuoneeseen — huone, jonka kolme seinää näytti\nolevan rakennettu englantilaisista sinikirjoista ja neljäs seinä oli\nsuoraan torille päin. Siellä oli ollut paljon puuhaa tänä aamuna, ja\nlakikirja oli avoinna pöydällä, jonka päällyspinta oli hiottua lasia ja\nlasin alla valokuvia.\n\nTässä viileässä ilmassa, jossa ei usein nähty tällaisia näytelmiä,\nRoma istui nöyryytettynä ja ylpeys loukattuna. Hänen päänsä oli\nvaipunut alas, ja kauniit valkoiset kädet peittivät hänen kasvojansa.\nKoko maa tuntui vajoavan hänen jalkainsa alla, ja hän koetti pidättää\nnyyhkytyksiään. Tämä oli kuin tuomiopäivä, ja hänen tuomionsa oli\nkajahtanut hänelle pilvettömältä, siniseltä taivaalta.\n\nHän kuuli varmojen askelten lähestyvän, ja käsi laskeutui hänen\nolalleen. Hän nosti katseensa ja vetäytyi pois, aivan kuin tuo kosketus\nolisi pistänyt häntä. Hänen kauniit kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet,\nja violetit silmät melkein näyttivät vuotavan verta. Hänen huulensa\nolivat tiiviisti puristuneet kiinni, ja hän hypähti pystyyn ja alkoi\nastua huoneessa, ja sitten hän purskahti vihan vimmaan.\n\n»Kuulitteko heitä! Konnat! Kuinka he kynsivät minua ja sihisivät! Ennen\nauringonlaskua koko Rooma tuntee tuon jutun! Tuon naisen englantilaiset\nhevoset kiidättävät sitä ympäri. Hän ajaa ne hengettömiksi\nennättääkseen levittää uutisen kaikkialle. Kuinka he nauttivat siitä\nteemyymälöissä Corsolla — kaikki nuo vanhat hupsut Philomenekset\nja kuihtuneet Baucikset, jotka ovat vuosikausia minua kadehtineet!\nHuomenna se on kaikissa valtakunnan lehdissä. Olga ja Lena ja muut\nsamanlaiset naiset heittävät kiviä nekin: 'Uusi Pompadour! Kuka hän\non?' Oh, minä voisin kuolla harmista ja häpeästä!»\n\nParoni nojautui pöytään ja kuunteli väännellen viiksiään.\n\n»Hovi kääntää selkänsä minulle nyt. He odottivat vain sopivaa hetkeä\nnöyryyttääkseen minua. Tallirengit ja kuskit, jotka sanovat itseään\nkreiveiksi ja commendatoreiksi, ja pienet ikivanhat naikkoset, jotka\nnyt ovat vanhentuneet koettaessaan kietoa miehiä pauloihinsa — he\nkohot tavat rumat kaulansa kuin gasellit ja pitävät minua liian\npahamaineisena! Se on inhottavaa! Minä en voi sitä kestää! Enkä tahdo!\nSaatte uskoa minua, en tahdo!»\n\nMutta kiinnipusertuneet huulet alkoivat nyt väristä silminnähtävästi,\nja hän heittäytyi tuolille, otti nenäliinansa ja peitti kasvonsa\npöytään.\n\nSamassa Felice astui sisään sanomaan, että commendatore Angelelli oli\npalannut ja tahtoi puhua hänen ylhäisyytensä kanssa.\n\n»Minä tulen kohta», sanoi paroni tyynesti, ja Felice astui ulos ääneti,\naivan kuin hän ei olisi nähnyt mitään.\n\nParonin kylmää arvokkuutta oli loukattu. »Ole niin hyvä ja nouse ja\nosoita hiukan kunnioitusta minulle palvelijaini läsnäollessa», sanoi\nhän. »Minä ymmärrän sinun tunteesi, mutta sinä olet liian kiihtynyt\nnähdäksesi asioita oikeassa valossa. Sinua on julkisesti loukattu ja\nhäväisty, mutta älä puhu aivan kuin minä olisin siihen syynä.»\n\n»Kuka siihen siis on syynä? Ellei se ole teidän syynne, kenenkä se on?»\nvastasi Roma, ja paronin mielestä hänen silmänsä hehkuivat melkein\nvihaa häntä kohtaan. Paroni katsoi häntä suoraan silmiin, mutta ei\nvastannut, ja hänen vaitiolonsa mursi Roman vihan.\n\n»Ei, ei, se oli väärin», sanoi hän ja astui paronin luo, joka suuteli\nhäntä ja istui sitten hänen viereensä ja otti hänen kätensä omaansa.\n\nVähän ajan kuluttua hän tyyntyi, mutta se oli hävityksen tyyneyttä,\njoka syntyy pyörremyrskyn jälkeen, kun maa on autio siltä kohdalta,\nmissä ennen oli puutarha hymyilevine kukkineen ja vihannoivine\nruohokenttineen.\n\n»Kaikki on kai lopussa nyt», sanoi Roma.\n\n»Älä sano niin», vastasi paroni. »Emme tiedä, mitä huomispäivä tuo\nmukanaan. Ehkä minä hyvin pian voin saada kaikki juorut vaikenemaan ja\nkorottaa sinut kaikkien silmissä.»\n\nRoma kohotti päänsä hymyillen, ja hän näytti katsovan paronin ohi\njonnekin kauas etäisyyteen, ja pöydän lasipinta, joka oli himmentynyt\nhänen hengityksestään, kirkastui vähitellen, ja sen alta näkyi\nsuuren puiden suojaaman talon kuva. Se oli paronin palatsi Albanian\nvuoristossa.\n\n»Mutta», sanoi paroni, »sinun täytyy erottaa tuo Bruno.»\n\n»Minä erotan hänet jo tänä päivänä. — Sen teen!»\n\nOli polttavan katkera tuo ajatus, että hänen oma palvelijansa oli\nluultavasti Davido Rossille kertonut, mitä Rossi sanoi — että tuo Bruno\noli vartioinut häntä hänen omassa kodissaan joka päivä ja että nuo\nkaksi miestä olivat keskustelleet hänestä.\n\n»Minä voisin tappaa hänet!»\n\n»Bruno Roccon?»\n\n»Ei, vaan Davido Rossin.»\n\nMutta se se kiusasi eniten, että hän oli ollut melkein rakastunut\nhäneen — oli melkein kohottanut hänet runollisen ihailun korkeuteen —\nsilloin kun tuo mies oli häväissyt ja alentanut häntä.\n\n»Tyynny. Hän saa rangaistuksensa», sanoi paroni.\n\n»Miten?»\n\n»Hän joutuu oikeuteen.»\n\n»Mistä?»\n\n»Kapinallisuudesta. Laki sallii miehen puhua mitä tahansa\npääministeristä, mutta kuninkaan kukistamisesta ei saa puhua.\nVihdoinkin hän on mennyt liian pitkälle. Nyt hän saa mennä Santo\nStefanoon.»\n\n»Mitä hyötyä siitä on?»\n\n»Hänet saadaan vaikenemaan — ja murtumaan.»\n\nRoma katsoi paroniin ja hymyili hiukan, ja joku tunne hänen\nsydämessään, jota hän ei ymmärtänyt, saattoi hänet nauramaan\nylenkatseellisesti.\n\n»Luuletteko murtavanne semmoisen miehen tuomitsemalla hänet?» sanoi\nhän. »Hän on loukannut ja nöyryyttänyt minua, mutta minä en ole niin\ntyperä, että pettäisin itseäni. Tutkikaa häntä, tuomitkaa hänet, ja hän\non vankilassaan suurempi kuin kuningas valtaistuimellaan.»\n\nParoni väänteli taas viiksiään.\n\n»Paitsi sitä», jatkoi Roma, »mitä hyötyä siitä on minulle, jos hänet\ntuomitaan siitä, että hän on yllyttänyt kansaa kapinaan kuningasta\nvastaan? Ihmiset tulevat sanomaan, että se on tapahtunut siksi, että\nhän loukkasi teitä, ja jokainen ajattelee, että häntä rangaistaan\ntotuuden julkilausumisesta.»\n\nParoni kierteli yhä vielä viiksiään.\n\n»Hyötyä!» Roma nauroi ivallisesti. »Se tulee aikaansaamaan\nkaksinkertaisen ikävyyden. Loukkaus uudistetaan julkisuudessa yhä\nuudelleen ja uudelleen. Ensin yleinen syyttäjä lukee sen julki, sitten\npuolustava asianajaja mainitsee sen, ja sitten siitä keskustellaan ja\nsitä pohditaan ja sähkötetään, kunnes jokainen hovissa osaa sen ulkoa\nja koko Eurooppa on kuullut siitä.»\n\nParoni ei vastannut, vaan katseli kauniita kasvoja, jotka nyt olivat\naivan kalpeat ja jotka ilmaisivat, että ajatukset kiemurtelivat kuin\nkäärmeet hänen aivoissaan. Äkkiä tyttö hypähti ylös.\n\n»Nyt minä tiedän», huudahti hän, »minä tiedän, tiedän, tiedän!»\n\n»No?»\n\n»Antakaa hänet minulle, ja minä näytän, kuinka tästä nöyryyttävästä\nasemasta päästään!»\n\n»Roma!» sanoi paroni, mutta hän luki samassa tytön ajatukset.\n\n»Jos te rankaisette häntä tuon puheen tähden, vahingoitatte te meitä\nmolempia ettekä hyödytä kuningasta.»\n\n»Se on totta.»\n\n»Mutta ottakaa kiinni hänet vakavasta kapinoitsemisesta, niin se ei\nvahingoita meitä ja voi ehkä hyödyttää kuningasta.»\n\n»Epäilemättä.»\n\n»Davido Rossin elämässä on jokin salaisuus. Te tahtoisitte tietää,\nkuka hän on, kuka hänen isänsä on ja missä hän on viettänyt ne vuodet,\njolloin hän ei ollut Roomassa.»\n\n»Antaisin hyvin paljon, jos saisin tietää tuon.»\n\n»Te tahdotte tietää, mikä kurja maanpakolainen täytti hänen päänsä\nhoureilla, mitä hankkeita hänellä on, mihin salaisiin seuroihin hän\nkuuluu, ja ennen kaikkea, mitä suunnitelmia hänellä on ja onko hän\nliitossa Vatikaanin kanssa.»\n\nHän puhui niin nopeasti, että sanat aivan kuin vierivät hänen\nväriseviltä huuliltaan.\n\n»No?»\n\n»Minä otan kaikesta tuosta selvän.»\n\n»Rakas Roma!»\n\n»Antakaa hänet minulle, ja kuukauden kuluttua te saatte tietää» — hän\nnaurahti hiukan häpeissään — »hänen sielunsa sisimmät salaisuudet.»\n\nHän käveli edestakaisin taas estääkseen paronia näkemästä hänen\nkasvojaan, joihin nyt oli noussut puna kalpeuden ylle aivan kuin\nruusunkarvainen kuu myrskyiselle taivaalle.\n\nParoni ajatteli: »Hän aikoo sulollaan nöyryyttää tuon miehen —\nvetää hänet luokseen ja sitten heittää hänet pois ja niin maksaa\ntämänpäiväisen velkansa. Sitä parempi minulle, jos saan seistä vieressä\ntekemättä mitään. Voimakas ministeri ei saa välittää persoonallisista\nhyökkäyksistä. Hänen on kohdeltava niitä ylenkatseellisesti.»\n\nHän katsahti Romaan, ja tytön silmien säihky sai hänen sydämensä\nhehkumaan. Noitten kasvojen hirveän valtava vetovoima herätti paronissa\nkaiken rakkauden, jota hän saattoi tuntea. Samalla heräsi hänessä\nmyöskin mustasukkaisuuden ensi oire.\n\n»Kyllä ymmärrän, Roma», sanoi hän. »Sinä olet mainio! Sinä olet\nvastustamaton! Mutta muista — tuota miestä ei voi millään lahjoa.»\n\nRoma nauroi.\n\n»Ei kukaan nainen tähän saakka nähtävästi ole voinut liikuttaa häntä,\nja kaikki tuommoiset miehet ylpeilevät aina sillä, ettei kukaan nainen\nsitä voikaan.»\n\n»Minä olen nähnyt hänet», vastasi Roma.\n\n»Ole varuillasi! Kuten sanoit, hän on nuori ja kaunis.»\n\nRoma nyökäytti päätään ja nauroi taas.\n\nParoni ajatteli: »Nähtävästi mies on loukannut häntä tavalla, jota\nkukaan nainen ei voi antaa anteeksi.»\n\n»Entä Bruno?» kysyi paroni.\n\n»Hän jää», vastasi tyttö. »Sellaisia miehiä on helppo hoitaa.»\n\n»Sinä tahdot siis, että vapautan Davido Rossin ja jätän hänet sinun\nhuostaasi?»\n\n»Niin tahdon! Ja voi sitä päivää, jolloin voin kääntää naurajat\nhäntä vastaan, niinkuin hän tänään käänsi ne minua vastaan! Hän on\nkaatuva sinä hetkenä, jolloin hänen toiveensa ja kunnianhimonsa ovat\nylimmillään!»\n\nParoni soitti kelloa. »Hyvä on», sanoi hän. »Usein voi pyytää useamman\nkärpäsen lusikallisella hunajaa kuin tynnyrillä etikkaa. Saadaan nähdä.»\n\nHetken perästä astui poliisipäällikkö huoneeseen. »Parlamentin jäsen\nRossi on varmassa tallessa vankilassa», sanoi hän.\n\n»Commendatore», virkkoi paroni osoittaen pöydällä olevaa avonaista\nkirjaa, »olen katsellut uudestaan määräyksiä ja huomannut, ettei\nparlamentin jäsentä saa muuten vangita kuin parlamentin suostumuksella.»\n\n»Mutta, teidän ylhäisyytenne, jos hänet tavataan rikollisessa teossa,\nniin parlamentin valta viidennenviidettä pykälän mukaan loppuu.»\n\n»Commendatore, olen lausunut mielipiteeni ja nyt toivon, että\nparlamentin jäsen Davido Rossi päästetään vapaaksi.»\n\n»Teidän ylhäisyytenne?»\n\n»Olkaa hyvä ja vapauttakaa hänet heti ja antakaa jonkun poliisin\nsaattaa hänet turvallisesti katujen läpi hänen asuntoonsa Piazza\nNavonalle.»\n\nPieni kananpään muotoinen pää kumarsi nopeasti, ja commendatore\nAngelelli poistui selkä edellä huoneesta.\n\n\n\n\nX.\n\n\nPyhän Pietarin kirkon suuri kello löi kaksitoista, ja samalla hetkellä\ntuulenpuuska tuntui puhaltavan talon alitse, aivan niinkuin hyökyaalto,\njoka huuhtoo syksyn kuihtuneita lehtiä. Roma ja paroni astuivat ikkunan\nluo ja katsoivat torille. Kirkon parvekkeen aurinkoisella ovella seisoi\npieni olento kädet koholla ja valkoiset hihat siiven muotoisesti\nlevällään. Se oli paavi, joka tervehti uutta vuosisataa ja siunasi\nkaikkia kansoja maan päällä. Hänen kasvojaan ei voinut erottaa, mutta\nhänen äänensä kaikui kuin kello meren kalliolla, soiden varoitusta,\nrukousta ja rakkautta.\n\n»Rukoilkoot pyhät apostolit, Pietari ja Paavali, joitten valtaan ja\nvoimaan me luotamme, meidän puolestamme Jumalaa.\n\n»Amen...\n\n»Ja tulkoon kaikkivaltiaan Jumalan (†) Isän (†) Pojan (†) ja Pyhän\nHengen (†) siunaus teidän ylitsenne.\n\n»Amen.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmisaallot alhaalla olivat hiljaa. Koko torilla pylväskäytäviin asti\nväki oli polvillaan äänettömänä, ja ainoastaan sotilaiden painettien\nkalina kuului, kun rukouksen viimeisen sanan kaikuessa pyssyt\nkilahtivat katukäytävään.\n\nHiljaisuus oli syvä ja juhlallinen. Kaikki elämän hyörinä oli lakannut,\nja tuntui melkein kuin maa olisi vavissut heittäytyäkseen sitten\npohjattomaan kuiluun.\n\nSitten pyhän Angelon linnan kanuuna ampui päivällislaukauksen, ja\nihmiset polvillaan hytkähtivät ja vetäytyivät lähemmäksi toisiaan,\naivan kuin tuo tuttu ääni olisi ollut itse Jumalan ääni tuomiopäivänä.\nSeuraavalla hetkellä kirkonkellot alkoivat soida — ensin pyhän Pietarin\niso kello ja sitten kaikki muut kaupungin kellot, kilisten ja kalisten\nyhdessä.\n\nNyt valkoiset siivet aurinkoisessa oven aukossa jakelivat alas\nsynninpäästöjä suurelta parvekkeelta, ja ihmiset koettivat saada noita\nvalkoisia lippuja niiden pudotessa alas. Seuraavalla hetkellä pieni\nolento poistui suurine siipineen, ja maailman tavallinen arkielämä\nalkoi.\n\nAinoastaan puoli minuuttia tuota oli kestänyt, ja kumminkin tuntui\nkuin tuona aikana kaikki ihmissydämet olisivat lakanneet tykyttämästä.\nKun Roma tointui, oli hän nousemaisillaan polviltaan ja paroni oli\nnousemaisillaan hänen vierestään. Paroni näytti häpeävän ja kääntyen\nRomaan, joka juuri pani takkinsa nappia kiinni mennäkseen, hän tarttui\ntytön takkiin ja rupesi kiinnittämään sitä hänen täyteläisen, notkean\nvartalonsa yli. Iloinen hymy oli palannut Roman kasvoille, ja kun\nparoni hänen edessään taas taipui suutelemaan häntä, käänsi hän päätään\nniin, että paronin huulet koskettivat hänen poskeaan.\n\nSitten hän nauroi ja tarttui paronin käsivarteen, ja yhdessä he\nastuivat alas vaunujen luo. Elämän ja liikunnon ilo oli jo palannut\ntyttöön, ja hän kulki nopein, kevyin askelin, aivan kuin Merkurion\nsiivet olisivat olleet hänen jaloissaan. Kulkiessaan etuhuoneen läpi,\njoka oli keskiaikaiseen tapaan kullattu, hän puheli tavallisella\niloisella ystävyydellään palvelijoille.\n\n»Hyvästi, Felice!» ja Felicen kylmä hymy oli kuin vilahdus jäätiköstä.\n\n»Mikä aarre tuo mies on! Ei näe mitään. Hänet on varmaan kasvatettu\nVatikaanissa, jossa hän on omaksunut kardinaalin käyttäytymistaidon.»\n\n»Sinä voit saada hänet Trinità dei Montille, jos tahdot», sanoi\nparoni. Ja sitten he saapuivat synkkään valtaistuinsaliin, jossa vanha\nnojatuoli oli työnnetty seinää vastaan, kuten se oli ollut siitä\nlähtien, kun vanha raajarikko pankkiiri oli lakannut vastaanottamasta\npaaveja ja uneksimasta uusien paavien vaalia.\n\nIhmisjoukko tulvaili virtoina pois torilta, vihaiset ajurit huusivat\nratsastaville karabinieereille, ja kaikkien noiden ihmisäänien yli\nkuului kirkonkellojen helinä auringon valaistessa kirkkaasti kaupunkia.\nHopeasauvaisen portinvartijan oli vaikea tehdä tilaa vaunuille, jotka\nodottivat pihamaalla.\n\nDonna Roma juoksi vaunuihin ja vaipui siniselle silkkipatjalle, ja\npuuteroitu lakeija kantoi koiran hänen viereensä. Kun punaisen- ja\nkullankirjavat palvelijain univormut katosivat kadun nurkkauksessa,\nnäki paroni vielä valkohansikkaisen käden iloisin liikkein vilkuttavan\nhänelle ja suloisten kasvojen hymyilevän kuin harson takaa.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\nIHMISTEN TASAVALTA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nPiazza Navona on vanhan Rooman sydän ja sielu. Muissa osissa tuota\nkaupunkia te joudutte kiusaukseen kysyä: »Onko tämä Lontoo?» tai »Onko\ntämä Pariisi?» tai »Onko tämä New York tai Berliini?» mutta Piazza\nNavonalla te tiedätte varmaan: »tämä on Rooma!»\n\nSe on kuin hämähäkki keskellä pikku katujen verkkoa, ja sitä yhdistää\nkapeat käytävät pääkatuihin, ja käytävien suussa ovat rautakanget\nmuistoina noilta levottomilta ajoilta, jolloin oli välttämätöntä\nkahleilla estää roskaväkeä tunkeutumasta esiin. Koko paavillisen\nRooman historia voidaan lukea Piazza Navonasta yksin, sillä sen kivet\ntodellakin puhuvat.\n\nToinen pää Piazzaa on komea. Siellä on Braschi'n palatsi, jossa nyt on\nsisäasiainministeriö, vaikka sen alakerta vieläkin on rautaristikoilla\nvarustettu. Braschi'n seinää vastaan nojaa Pasquinon murtunut patsas,\njonka loistavat muistot ovat synnyttäneet melkein puolet kaikesta\nmaailman suuresta taiteesta. Lähellä on Pamfili'n palatsi, paavin\nvaakuna portin yläpuolella, kaikki sen kivet tahrattuina sen paavin\nverellä, joka antoi palatsin eräälle Jezebelille voimainsa päivinä ja\nsai kuoltuaan palkakseen saastutetun ruumiinsa häväistystä. Lähinnä\nPamfili'a on pyhän Agneksen kirkko, rakennettu loistavasta marmorista,\nja keskellä piazzaa on kolme suihkulähdettä sekä ylinnä obeliski, jonka\npäällä istuu kyyhkynen lupauksen oksa nokassaan.\n\nMutta siitä huolimatta nousee vedenpaisumus taas, ja noilta\nlukemattomilta kaduilta tuolla takana, missä hedelmäkojut ovat\nkatukäytävillä, missä ei ikkunoita koskaan pestä ja missä lintuhäkkejä\nriippuu pitkin seiniä, noilta kaduilta vyöryy Navonan toisesta päästä\nsuuri laine tyylittömiä kirkkoja, puoteja, kahviloita, holvikäytäviä,\nvuokrataloja — huuhtoen pois yksitellen vanhan Rooman palatsit\nmurtuneine pylväineen, kuvapatsaineen, vesisäiliöineen, sekä myöskin\nsammaleet ja kiertelevät köynnökset, jotka vuosisatojen kuluessa ovat\npeittäneet noita komeita raunioita.\n\nYhdessä näistä uudenaikaisista vuokrataloista, melkein vastapäätä\nobeliskia ja kirkkoa, oli Davido Rossi asunut ne seitsemän vuotta,\njotka hän oli ollut parlamentissa Rooman edustajana. Pohjakerros siinä\ntalossa on _trattoria_, puoleksi ruokapaikka, puoleksi viinimyymälä.\nPitkin sen liimaväreillä maalattuja seiniä on karkeita freskoja, jotka\nkuvaavat Napolin lahtea ja purkautuvaa Vesuviusta. Käytävä, joka kulkee\ntrattorian ohi, johtaa ylempiin kerroksiin, ja portaitten juurella on\novenvartijan asunto, pienoinen soppi, jossa aina palaa lamppu valaisten\npimeätä käytävää kuin punoittava silmä.\n\nTuossa kopissa asui vanha punapaitainen garibaldilainen vanhan vaimonsa\nkanssa, joka oli ryppyinen kuin kalkkuna ja piti päässään punaista\nhopeaneulalla kiinnitettyä huivia. Davido Rossin huoneistoon kuului\nkolme huonetta neljännessä kerroksessa, kaksi kadulle päin ja kolmas\npihalle päin, mistä pääsi ulos lyijykatolle.\n\nToisessa etuhuoneessa istui paavin juhlapäivän iltana nuori vaimo\nkutoen sukkaa, ja hänen sylissään oli avoin kirja, kun taas noin\nseitsenvuotinen poika oli polvillaan hänen vieressään muka lukien\nläksyjään. Vaimo oli miellyttävä, mutta ujo, ja hänen silmänsä\nolivat kosteat ja ääni suloinen. Poikanen oli tuuheatukkainen pikku\njättiläinen, aivan kuin nuoren jalopeuran poikanen.\n\n»Jatka, Giuseppe», sanoi vaimo osoittaen sukkapuikollaan riviä\nkirjassa. »Ja sitten tapahtui...»\n\nMutta pojan pienet silmät vilkuilivat ensin uuninreunalla olevaan\nkelloon ja sitten ikkunaan torille päin.\n\n»Etkö sanonut, äiti, että he tulisivat kello kahden ajoissa?»\n\n»Niin, kultaseni. Herra Rossi oli päästettävä vapaaksi heti, ja isä,\njoka toi kotiin sen iloisen uutisen, läksi häntä noutamaan.»\n\n»Oh! 'Ja tapahtui, että hän rakasti naista Sorekin laaksossa, jonka\nnimi oli Delilah...' Äiti?»\n\n»Mitä, poikaseni?»\n\n»Miksi poliisi vangitsi Davido-sedän?»\n\n»Siksi että hän on hyvä mies ja rakastaa kansaa.»\n\n»Oh!»\n\n»Jatka, Giuseppe, 'Ja filistealaisten päälliköt...'»\n\n»'Ja filistealaisten päälliköt tulivat hänen luokseen ja sanoivat\nhänelle: houkuttele hänet ja ota selvä, missä hänen suuri voimansa\npiilee...' Mutta äiti, etkö sinä sanonut, että poliisi panee ihmisiä\nvankeuteen, jos he tekevät pahaa?»\n\n»Jatka nyt läksyäsi, Giuseppe. Nyt minä en tiedä missä olemmekaan.\nMissä se on? 'Ja hän pani hänet nukkumaan polvilleen ja kutsui erään\nmiehen ajamaan pois nuo seitsemän kiharaa hänen päästään...' Mutta\näiti, ei niitä ole leikattu pois tuossa kuvassa.»\n\nJalopeuranpoikasta muistuttava isopäinen pienokainen juoksi ikkunaan\nkatsomaan naapurin aidalla olevaa kirjavaa ilmoituskuvaa, joka esitti\nSimsonia sokeana ja avuttomana vihollistensa huoneessa.\n\n»Giuseppe, sinä olet hyvin paha poika tänään. Etkö sinä luvannut oppia\nläksysi, jos antaisin sinun lukea Simsonista setä Rossin raamatusta?»\n\nMutta samassa kuului koputus ovelle, ja huudahtaen ilosta ja kasvot\nloistaen juoksi poika hypellen pois huoneesta.\n\n»Davido-setä! Se on Davido-setä!»\n\nLapsen iloinen ääni kajahteli koko huoneiston läpi, kunnes poika saapui\novelle. Silloin se yhtäkkiä vaikeni jyrkästi.\n\n»Kuka tuli, Giuseppe?»\n\n»Vieras herra», sanoi poika.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSe oli hieno, nuori roomalainen, jolla oli valppaat silmät ja ylöspäin\nväännetyt viikset, sama, joka oli seissyt vanhan ranskalaisen herran\nvaunujen vieressä pyhän Pietarin torilla.\n\n»Anteeksi, rouva», sanoi hän. »Tahtoisin puhutella herra Rossia. Tuon\nhänelle tärkeän sanoman ulkomailta. Hän tulee juuri kansanjoukko\njäljessään, mutta ollakseni varma, että saan tavata hänet, kiirehdin\nedellä. Saanko odottaa täällä?»\n\n»Tehkää hyvin! Astukaa sisään, herra! Te sanoitte, että hän on tulossa?\nNiinkö? Hän on siis vapaa!»\n\nVaimon kosteat silmät säkenöivät, ja miehen valpas katse näkyi\nhuomaavan kaikki.\n\n»Niin, rouva, hän on vapaa. Minä näin, kun hänet vangittiin, ja näin\nmyöskin, kun hänet vapautettiin.»\n\n»Todellako? Ettekö voisi kertoa siitä? Sepä hyvä! Olen kuullut niin\nvähän siitä, mitä tapahtui, mutta en ole poikani kanssa kumminkaan\nvoinut ajatella mitään muuta. Istukaa, herra!»\n\n»Kun poliisi vei hänet Borgon asemalle», sanoi vieras, »koetti kansa\npelastaa hänet, ja siinä olisikin epäilemättä onnistuttu, ellei hän\nitse olisi sitä estänyt».\n\n»Hän siis kielsi, eikö niin? Olen varma, että hän kielsi.»\n\n»Niin hän teki. Kansan lähettiläs oli kolme kertaa varoittanut, ja\npäällikkö oli juuri komentamaisillaan ampumaan, kun vanki kohotti\nkätensä joukon edessä.»\n\n»Sen arvasin! Entä sitten?»\n\n»'Veljeni', sanoi hän, 'älkää antako veren virrata minun tähteni. Älkää\ntehkö ketään äitiä lapsettomaksi, ketään lasta isättömäksi, ketään\nvaimoa leskeksi! Me olemme Jumalan kädessä. Menkää kotiinne.'»\n\n»Se oli ihan hänen tapaistaan! Ja sitten, herra?»\n\n»Joukko hajosi kuin saippuakupla, ja poliisiupseeri, joka seurasi\nhäntä, paljasti päänsä. 'Tehkää tietä parlamentinjäsen Rossille', huusi\nhän, ja vanki astui vankilaan.»\n\nKosteat silmät kyynelehtivät nyt, ja pieni, hellä ääni vapisi:\n»Sanoittehan nähneenne, että hänet vapautettiin?»\n\n»Näin. Olin itse aivan äskettäin vielä valtion virassa, ja siitä\nsyystä minun sallittiin mennä poliisiasemalle, ja kun palauttamiskäsky\ntuli, olin läsnä ja kuulin kaikki. 'Herra parlamentin jäsen', sanoi\npoliisiupseeri, 'minulla on kunnia ilmoittaa teille, että olette\nvapaa.' 'Mutta ennenkuin menen, täytyy minun sanoa jotain', sanoi\nRossi. 'Minulla on ainoastaan käsky vapauttaa teidät', sanoi upseeri.\n'Joka tapauksessa minun täytyy tavata ministeriä', sanoi herra Rossi.\nMutta väki oli tunkeutunut sisään ja ympäröi hänet, ja silmänräpäyksen\nkuluttua ihmiset olivat vetäneet hänet kadulle huutaen ja hurraten ja\nheilutellen hattujaan innostuksen pyörteessä. Ja nyt hänet kuljetetaan\nväkisin katujen läpi hurjassa, iloisessa, villissä juhlakulkueessa.»\n\n»Kyllä hän ansaitsee sen ja enemmänkin — paljon, paljon enemmän.»\n\nVieras katsoi vaimon säkenöiviin silmiin ja sanoi: »Ettehän te ole\nhänen vaimonsa — vai mitä?»\n\n»Oh, en! Olen vain erään hänen ystävänsä vaimo», vastasi hän.\n\n»Mutta te asutte täällä?»\n\n»Me asumme ylemmässä kerroksessa — ullakkohuoneissa.»\n\n»Ehkä te hoidatte herra Rossin taloutta?»\n\n»Niin — aivan niin — kyllä me hoidamme hänen talouttaan.»\n\n»Tietysti te ihailette häntä hyvin paljon?»\n\n»Ei kukaan voi olla häntä ihailematta, herra. Hän on niin hyvä, niin\nepäitsekäs. Hän on aivan täydellinen — hänessä ei tosiaankaan ole\nmitään vikaa. Hän on —»\n\nHän vaikeni, sillä tuon miehen katseessa oli jotain, joka esti häntä\npuhumasta.\n\n»Saanko kysyä, mikä miehenne nimi on?»\n\n»Bruno Rocco, ja kun minä sanon, että hän on herra Rossin ystävä, ette\nsuinkaan saa ajatella, että tahdon pöyhkeillä. Ehkä se tapa, jolla he\ntutustuivat, teki heistä niin hyvät toverit. He kohtasivat toisensa\nvankilassa.»\n\n»Vankilassa?»\n\n»Tarkoitan sotilasvankilassa. Herra Rossia oli vaadittu\nsotapalvelukseen, ja hän kieltäytyi, ja siksi hänet lähetettiin linnaan\nkärsimään rangaistustaan. Vihdoin he määräsivät hänelle rangaistuksen\nja pitivät häntä pakkopaidassa neljäkymmentäkahdeksan tuntia piinaten\nja rääkäten kuin Kristusta. Mutta hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa\neikä vaikeroinut, ja sotamies, jonka he olivat asettaneet häntä\nkiusaamaan — se oli Bruno, olen kuullut hänen kertovan siitä — meni\nkapteenin luo ja sanoi: 'Kapteeni, minä en voi tehdä sitä työtä enää.'\n'Etkö voi?' sanoi kapteeni ivaten. 'Ehkä voit tehdä sen toisen miehen\ntyötä sen sijaan?' 'Pankaa minut siihen, jos tahdotte', sanoi Bruno,\n'kyllä suostun, ja jos Jumala niin tahtoo, kannan sen helpommin kuin\noman työni.'»\n\n»Panivatko siis hänetkin pakkopaitaan?»\n\n»Panivat, ja Bruno ja herra Rossi joutuivat kärsimään vieretysten.\nMutta heidän piinansa ei kestänyt kauan. Se tuli tunnetuksi\nulkopuolella, ja siellä pantiin toimeen sellainen kiihoitus, että\ntäytyi vapauttaa molemmat.»\n\n»Joku linnan väestä kai kertoi siitä?»\n\n»Minä kerroin. Minä olin pesijättärenä kasarmeissa, herra, mutta sen\njälkeen minut erotettiin siitä toimesta; isä ja äiti, jotka olivat\nasuneet siellä kaiken ikänsä, ajettiin myöskin pois. Mutta se ei ollut\nsen vaarallisempaa. Bruno nai minut heti sen perästä, ja me tulimme\nhoitamaan herra Rossin taloutta, ja sitten hänen toimestaan _padrone_\notti isäni ovenvartijaksi tuonne alas.»\n\nSamassa pimeä huone helähti täyteen päivänpaistetta, ja jostakin\nnäkymättömästä paikasta kuului viserrystä aivan kuin etäisen virran\nlirinää.\n\n»Siellä on lintuja», sanoi vaimo ja avasi ikkunan, joka samalla oli\novi ja johti katolle, missä noin pari-, kolmekymmentä kanarialintua\nharjoitteli pientä kurkkuaan jättiläishäkissä.\n\n»Ovatko ne herra Rossin?»\n\n»Ovat. Hän rakastaa niin eläimiä — koiria ja kissoja ja kaniineja ja\noravia — varsinkin oravia.»\n\n»Oravia?»\n\n»Hänellä on valkoinen orava häkissä katolla nyt. Mutta hän ei ole kuten\nmonet muut, jotka rakastavat eläimiä — hän rakastaa myöskin lapsia.\nPikku Giuseppe esimerkiksi —»\n\n»Sekö pieni poika, joka huusi 'Davido-setä' ovella?»\n\n»Sama juuri. Eräänä päivänä Bruno sanoi 'Davido-setä' herra Rossille,\nja siitä asti hän on ollut Davido-setä meidän pikku pojallemme.»\n\n»Teidän miehenne ja herra Rossi eivät ole hyvin paljon toistensa\nnäköisiä, vai mitä?»\n\n»He ovat niin erilaisia kuin ihmiset olla voivat, herra — kaikissa\nasioissa erilaisia. Bruno ei vielä ikinä ole pannut kaulusta kaulaansa,\npuhumattakaan hännystakista, mutta herra Rossi on täydellinen\ngentlemanni. Bruno on miehekäs ja inhimillinen ja hyväluontoinen,\nja vaikka häntä sanotaan anarkistiksi, ei hän koskaan toimita muita\nräjähdyksiä kuin naurun räjähdyksiä, mutta hän on hirveä tappelija\nkumminkin eikä vähääkään epäröi loukata vihollistaan niin kovasti kuin\nsuinkin — mutta herra Rossi —»\n\n»Mitä?»\n\n»Herra Rossi on tulinen ja kiivas, mutta hän ei voisi vihata pahinta\nvihollistaankaan, ja kun häntä loukataan, sanoo hän vain: 'Sehän ei\nloukkaa ketään muita kuin minua.'»\n\n»Mitä hän sillä tarkoittaa?»\n\n»Että hänellä ei ole vaimoa eikä lapsia, jotka tuntisivat ne\nkymmenkertaisesti. Mutta yhdelle henkilölle hän ei anna anteeksi.»\n\n»Kenelle?»\n\n»Itselleen. Ja jos hän luulee loukanneensa ketään, hän olisi valmis\nvaeltamaan paljain jaloin Rooman joka kirkkoon.»\n\nHänen poskensa hehkuivat, ja hänen kainot silmänsä olivat uljaat ja\nloistavat, aivan kuin hän olisi katsellut auringonlaskua ja huomannut\nsen loistavammaksi ja suurenmoisemmaksi kuin se onkaan, siksi että hän\nnäkee sen maan tomujen läpi.\n\n»Tämä on kai hänen ruokahuoneensa?» sanoi vieras kylmällä äänellään.\n\n»Niin on, ikävä kyllä.»\n\n»Miksi, ikävä kyllä?»\n\n»Sillä tuossa on eteinen, ja tuossa on pöytä, eikä siinä ole edes\nverhoa välillä. Heti kun ovi avautuu, voi jokainen nähdä hänet. Ihmiset\ntietävät sen myöskin ja käyttävät sitä hyväkseen. Hän antaa vaikka\nlintupaistin lautaseltaan, ellei hänellä ole muuta. Minun täytyy joskus\nhiukan torua häntä — en voi muuta. Ja isä sanoo, että hän on pidentänyt\nkaksinkertaisesti aikansa kiirastulessa kaikilla niillä valheillaan,\njoilla hän koettaa estää ihmisiä tulemasta tänne.»\n\n»Tämä kai on hänen makuuhuoneensa?» sanoi vieras osoittaen ovea, josta\npoika juuri oli kulkenut.\n\n»Ei, se on hänen vastaanottohuoneensa. Se, jossa hän vastaanottaa\ntoisia parlamentinjäseniä ja sanomalehtimiehiä ja valitsijoitaan ja\nkirjanpainajia j.n.e. Astukaa sisään, herra.»\n\nSeinillä riippui Mazzinin, Garibaldin, Kossuthin, Lincolnin,\nWashingtonin ja Cromwellin kuvat, ja tuo huone, jossa alkujaan oli\nollut kirjavalla pumpulikankaalla päällystetyt huonekalut, oli nyt\ntäynnä mitä erilaisimpia kapineita.\n\n»Giuseppe, nyt sinä taas olet ollut paha poika! Minun pikku poikani\nleikkii ovenvartijaa, ja nyt hän on saanut isänsä ongenvavan ja repinyt\npalasiksi nenäliinansa laittaakseen siitä tupsun ovenvartijakeppiinsä.»\nSitten hän jatkoi osoittaen ympärilleen: »Kaikki lahjoja, herra. Hän\nsaa lahjoja kaikkialta ympäri maailmaa. Piano on Englannista, mutta\nkoska kukaan ei soita sitä, ei sitä ole koskaan avattu. Kirjat ovat\nSaksasta, ja tuo pronssikuva on Ranskasta, mutta omituisin kapine on\ntuo.»\n\n»Fonografi?»\n\n»Se on hyvin hauska. Viikko sitten lähetettiin levy siihen Eihän\nsaarelta.»\n\n»Elbasta? Luultavasti joltain vangilta?»\n\n»Kuolevan miehen tervehdys, niin herra Rossi sanoi. 'Meidän täytyy\nhankkia kone, jolla saamme selvän siitä', sanoi herra Rossi, mutta\nseuraavana päivänä kantaja toi fonografin.»\n\n»Ja sitten hän sai selvän sanomasta?»\n\n»En tiedä. En tullut kysyneeksi. Hän kääntää usein silinteriä\nhuvittaakseen poikaa, mutta en ole kuullut hänen koettaneen juuri sitä.\nTuossa on makuuhuone — astukaa sisään.»\n\nSe oli pieni huone, hyvin valoisa ja kirkas, vuoteella valkoinen peite,\nsen ympärillä valkoiset uutimet ja peiliä peittämässä valkoinen harso,\njoka suojasi sitä kärpäsiltä.\n\n»Kuinka miellyttävä!» sanoi vieras.\n\n»Nämä eivät ole miellyttäviä», sanoi vaimo ja osoitti toiselle puolen\nhuonetta, jossa molempien ikkunoiden välissä oli kirjoituspöytä täynnä\navaamattomia sanomalehtikääröjä, jotka viruivat hujanhajan kuin juuri\nverkosta pudonneet silakat.\n\n»Tämä on kai myöskin lahja?» sanoi vieras. Hän oli ottanut pöydältä\ntikarin, jossa oli lapis-lazulista tehty kahva, ja koetti sen terää\nkynteensä.\n\n»Niin on, herra, ja hän on muuttanut sen paperiveitseksi. Eilen saapui\nkuusipiippuinen revolveri, mutta sitä hän ei voinut käyttää, vaan pani\nsen syrjään. Se on tuolla sanomalehtien alla.»\n\n»Ja kuka tämä on?» kysyi muukalainen. Hän katseli vaalennutta\nvalokuvaa, joka eebenpuisissa puitteissa riippui vuoteen vieressä. Se\noli vanha mies, jolla oli kaunis otsa ja patriarkalliset kasvot.\n\n»Joku herra Rossin englantilaisista ystävistä, arvattavasti.»\n\n»Englantilainen kuva tosin, mutta kasvot näyttävät minusta siitä\nhuolimatta roomalaisilta. Mutta _tämä_ on aivan englantilainen», sanoi\nvieras. Hän oli ottanut naulasta samanlaisen taulun, joka oli puoleksi\nvuodeuutimien peitossa. Se oli hopeapuitteinen kirjoitus, jommoisia\nhartaat ihmiset ennen muinoin kirjoittivat jonkunmoisiksi liitoiksi\nJumalan kanssa ja joita he pitivät aina läheisyydssään.\n\n»Hän rakastaa Englantia, herra, eikä ikinä väsy kiittämään sen kunniaa\nja suuruutta. Hän rakastaa sen kieltäkin, ja luullakseni hän kirjoittaa\nkaikki yksityiset kirjoituksensa englanninkielellä.»\n\nSillä hetkellä kuului tuhansia iloisia ääniä ulkoa, ja suuri väen\npaljous tulvi kapeilta kaduilta alas leveälle piazzalle. Samassa\npoika huusi viereisessä huoneessa, ja toinen ääni, joka pani seinät\nvärähtelemään, kuului ovelta.\n\n»Nyt he tulevat! Se on minun mieheni! Bruno!» huudahti vaimo, ja hänen\nhameensa kahina ilmaisi vieraalle, että hän oli mennyt.\n\nVieras seisoi siinä, mihin vaimo oli hänet jättänyt, pieni\ntaulu kädessään, ja sillä aikaa kuin ihmiset ulkona lauloivat\nGaribaldi-hymniä ja marssivat sen mukaan, hän luki mitä taulun lasin\nalla oli kirjoitettuna englanninkielellä:\n\n »Mistä minut on kutsuttu pois?\n\n Rakastamasta rikkautta, rakastamasta kunniaa, rakastamasta kotia,\n rakastamasta naista.\n\n Mihin minut on kutsuttu?\n\n Köyhyyteen, puhtauteen, kuuliaisuuteen, Jumalan kunnioittamiseen,\n ihmiskunnan palvelemiseen.\n\n Miksi minut on kutsuttu?\n\n Siksi, että Kaikkivaltias armossaan on tehnyt minut ystävättömäksi,\n kodittomaksi kulkijaksi, maanpakolaiseksi, isättömäksi, äidittömäksi,\n ettei minulla ole sisarta tai veljeä, sukua tai heimoa. Toivoen,\n että sydämeni ei minua petä, pelokkaasti ja vavisten piirrän tähän\n vähäarvoisen nimeni.\n\n                                           D.L. — — Lontoo.»\n\n\n\n\nIII.\n\n\nNauraen, huutaen, hurraten, leikkiä laskien, laulaen Davido Rossin\nihailijat olivat saattaneet hänet kotiin juhlakulussa, ja nyt\nhe tunkeutuivat hänen luokseen suutelemaan hänen käsiään, nuo\nlaajasydämiset, lapselliset, rakastettavat Italian lapset.\n\nKaiken tämän jumaloimisen kohde seisoi selin ruokasalin pöytään ja\nkatseli alas hiukan häpeissään, kun taas Bruno, joka oli seitsemättä\njalkaa pitkä sukkasillaan, nosti pojan olkapäälleen ja huusi kuin\nBaabelin tornista jokaiselle, joka lähestyi ovea:\n\n»Tulkaa sisään, veikot, tulkaa sisään! Älkää seiskö siellä niinkuin\npaavi pirun ja pohjattoman meren välillä. Tulkaa sisään kansan\nsekaan!» Ja Brunon nauru kajahteli huoneen läpi sinne asti, missä väki\nseisoi tiheässä ryhmässä portaitten juurella. »Me olemme antaneet\nheille hyvän annoksen tänään, eikö niin? Vanha Angelelli näytti\nvihreältä kuin heinäsirkka. Näittekö hänet? Hän aikoi tyhjentää koko\nrikoslain mestarin pään yli ja syyttää häntä kaikista rikoksista koko\nkristikunnassa. Turvattoman ryöstämisestä, majesteettirikoksesta ja\ntaivas tiesi mistä! Kymmenkertainen kuolemantuomio, kaikkien oikeuksien\nmenettäminen tässä ja tulevassa maailmassa, ja sitten vielä rangaistus\npyövelin petkuttamisesta, koska rikoksellisella ei ole kuin yksi ainoa\npää antaa katkaistavaksi.»\n\n»Paroni sai myöskin läksyn», sanoi eräs mies, jolla oli valkoinen\npaperiliuska kädessä. »Hän toivoo saavansa korkean kunniamerkin siitä.»\n\n»Sika uneksii tammenterhoista», sanoi Bruno.\n\n»Mutta nyt hän tietää, ettei ole yhtä hyvä hallita poliisipäällikön\navulla kuin parlamentin avulla.»\n\n»Jos mies tuo suden huoneeseen lasten sekaan, niin hänen täytyy\nymmärtää, että he rupeavat itkemään», sanoi Bruno.\n\n»Se on myöskin läksy kirkolle», sanoi sama mies, joka piteli valkoista\npaperia. »Se ei tahdo tietää meistä mitään. 'Minä yksin annan merkin\nmarssiin', sanoo kirkko.»\n\n»Ja sitten se seisoo hiljaa!» sanoi Bruno.\n\n»Vuori seisoo hiljaa, mutta ihminen on luotu liikkumaan», sanoi paperia\npitelevä mies, »ja ellei paavi tahdo liikkua eteenpäin kansan kanssa,\ntäytyy kansan liikkua ilman paavia.»\n\n»Kyllä paavi on hyvä, veikkoseni», sanoi Bruno, »mutta mitä hän tietää\nkansasta? Ei muuta kuin mitä hänen mustatakkiset kovakuoriaisensa\nhänelle kertovat.»\n\n»Paavilla ei ole vaimoa eikä lapsia», sanoi paperia pitelevä mies.\n\n»Vanha vampyyri voisi hankkia hänelle», sanoi Bruno, ja kaikki\nnauroivat.\n\n»Veljet», sanoi Davido Rossi, »olkaamme tyyniä. Sillä ei voita mitään,\nettä pilkkaa vanhan miehen nimeä, miehen, joka ei koskaan ole tehnyt\npahaa kenellekään. Paavi ei kuunnellut meitä tänään, mutta pyhimys hän\non siitä huolimatta, ja hänen elämänsä on ollut hyvyyden opetusta.»\n\n»Kyllä jokainen voi purjehtia myötätuulessa, hyvä herra», sanoi Bruno.\n\n»Se, mikä tänään on tapahtunut», sanoi Rossi, »on varmentanut\nvakaumustani, että kansalla ei ole muuta auttajaa kuin Jumala eikä\nmuuta oikeutta kuin Hänen lakinsa. Mutta olkaamme järkeviä. Ei tarvita\nminkäänlaista väkivaltaa, ei käden eikä kielen. Se mies on voimakkain,\njoka on voimakas kärsimyksessä ja kärsivällisyydessä. Te olette\nnähneet sen tänä aamuna. Jos te olisitte väkivallalla vapauttaneet\nminut poliisin käsistä, olisin nyt vankilassa, ja taivas tiesi, mitä\nmuuta olisi tapahtunut. Olen ylpeä teidän kärsivällisyydestänne ja\ntyytyväisyydestänne. Ja nyt menkää kotiinne, toverit, ja Jumala teitä\nsiunatkoon.»\n\n»Odottakaa hetkinen!» huusi mies, jolla oli paperi kädessä. »Jotain\non luettava ennenkuin menemme. Sillä aikaa kuin karabinieerit pitivät\nherra Rossia vankilassa Borgossa, kokoontui toimikuntamme erääseen\nkahvilaan ja kirjoitti tämän julistuksen.»\n\n»Lue se, Luigi», sanoi Davido Rossi, ja mies avasi paperin ja luki:\n\n»Turhaan anottuamme apua parlamentilta ja kuninkaalta sitä julmaa\nja tyrannista verotusta vastaan, jonka alaiseksi hallitus on\nasettanut meidän leipämme lisätäkseen armeijaa ja laivastoa, ja\nturhaan pyydettyämme paavia rupeamaan välittäjäksi meidän ja\nmaallisten vallanpitäjäin välillä ja muistuttamaan Italialle sen\nvelvollisuuksista, täytyy meidän nyt kärsivänä ja nääntyvänä kansana\ntoimia itse puolestamme. Ellei kuninkaallinen määräys sitä estä,\nastuu tuo vero voimaan ensi helmikuun ensimmäisenä päivänä. Sinä\npäivänä pysyköön jokainen roomalainen huoneissaan, kunnes Ave Maria\non ohi. Älköön kukaan ostako pienintäkään leipäpalaa, älköön kukaan\nkäyttäkö leipää ravinnokseen, paitsi mitä annetaan lapsille. Sitten yön\nensimmäisenä tuntina kokoontukaamme Colosseumiin kymmenintuhansin, me\npaastoava kansa, jolla on yksi mieli ja yksi sydän, ja päättäkäämme,\nmikä on lähin velvollisuutemme, jotta saisimme leipämme varmasti ja\nettä vettä ei meiltä vietäisi.»\n\n»Hyvä!» »Oivallista!» »Mainiota!»\n\n»Siihen tarvitaan vain presidentin allekirjoitus», sanoi lukija, ja\nBruno toi kynän ja mustetta.\n\n»Ennenkuin kirjoitan nimeni», sanoi Davido Rossi, »on se asia oleva\nselvä, ettei kukaan saa tulla aseilla varustettuna. Onko se luvattu?»\n\n»On», vastasi moni ääni, ja Davido Rossi kirjoitti nimensä paperin alle.\n\n»Ja nyt, veljet», sanoi Rossi ottaen povitaskustaan soikean\nmuistikirjansa, johon hän oli kirjoittanut torilla, »sillä aikaa\nkuin te kirjoititte kahvilassa, kirjoitin minä vankikopissa, ja\nkoska nyt olemme lukeneet julistuksemme, niin lukekaamme myös\nuskontunnustuksemme.»\n\n»Hyvä!»\n\n»Minä nimitän sitä uskontunnustukseksi siitä syystä, että meidän\nvihollisemme väittävät, että me emme tiedä mitä teemme tai mitä\ntahdomme. Me olemme muka intoilijoita, uneksijoita, tuhatvuotisen\nvaltakunnan odottajia ja uskonnollisia anarkisteja, ja meidän utuiset\nunelmamme voisivat syöstä yhteiskunnan hajalle ja kuolemaan!»\n\n»He eivät ymmärrä meidän latinaamme», sanoi Bruno.\n\n»Olisi jo aika heidän ymmärtää, Bruno», sanoi Rossi, »ja siitä syystä\nminä tämän kirjoitin.»\n\n»Lukekaa se!» kuului useita ääniä, ja Davido Rossi avasi kirjansa ja\nluki:\n\n»Ihmisten tasavalta — uskomme ja tunnustuksemme. Tunnustuksemme on\nisämeidän-rukous!»\n\n»Hyvä! Hyvä!» huusi Bruno.\n\n»He sanovat meille, veljet, että meihin on tarttunut pyhä tauti, mutta\nme tahdomme muistuttaa heille, että vallankumoukset, joita tehdään\netujen, politiikan, puolueitten ja imperialismin nimessä, aina ovat\nriittämättömiä, kun taas uskonnon nimessä tehdyt vallankumoukset voivat\nkyllä taantua, mutta eivät ikinä kuole, ennenkuin ne ovat saavuttaneet\nvoiton.»\n\n»Jumala ei maksa palkkoja lauantaina, mutta hän maksaa!» sanoi Bruno,\nja sitten joukko rauhoittui kuuntelemaan.\n\n»Isämeidän-rukouksessa on kuusi pykälää.\n\n»Kolme koskee pääasiallisesti ihmisen henkistä elämää, muut kolme\npääasiallisesti ihmisen ajallista elämää.\n\n»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: _Isä meidän, joka olet taivaassa_.\n\n»Jos Jumala on kaikkien ihmisten isä, ovat kaikki ihmiset sisaruksia, ja\nsiis, kuten sisarukset, kaikki ovat samanarvoisia.\n\n»Siksi kaikki ihmisen asettama valta toisen ihmisen alistamiseksi on\nväärä. Kaikki ihmisen toisille ihmisille asettamat hallitukset ovat\nvääriä. Siksi kuninkuuden olemassaolo ei ole oikeutettu.\n\n»Jos kaikki ihmiset ovat sisaruksia, tulisi heidän elää sisarusten\ntavoin. Se on: heidän tulisi elää rauhassa ja sovinnossa.\n\n»Siksi kaikki sodat eri kansojen välillä ovat väärät. Siksi armeijain\nolemassaolo on epäoikeutettu. Kansallishengellä, jota sanotaan\npatriotismiksi, ei ole oikeutusta.\n\n»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: _Anna meille tänä päivänä meidän\njokapäiväinen leipämme._\n\n»Meidän jokapäiväinen leipämme saadaan maasta. Ei kukaan ihminen ole\nmaata tehnyt. Se on Jumalan lahja ihmiskunnalle. Se on kaikkien\nihmisten oma. Siitä syystä yksityisten maanomistus on väärä.\nYksityisten valta maan hedelmiin on väärä.\n\n»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: _Lähestyköön Sinun valtakuntasi;\ntapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa._\n\n»Jos me rukoilemme: _lähestyköön Sinun valtakuntasi_, niin me odotamme\nsen tuloa. Ellei Jumalan valtakunta tule maan päälle, niinkuin se on\ntaivaassa, jos tuo on vain unelmaa, niin isämeidän-rukous on petos,\njulma petos, sydämien, toivojen, ihmiskunnan pettämistä!»\n\n»Oikein!» »Hyvä!» »Bravo!» »Tuossa on heille hiukan ajateltavaa!»\n\nJa mies, joka äsken oli lukenut julistuksen, sanoi: »Kirkko on\nkuluttanut vuosisatoja miettiessään isämeidänrukouksen jumaluusoppia —\nnyt olisi jo aika sen miettiä tuon saman rukouksen yhteiskuntaoppia.»\n\n»Tämä on meidän tunnustuksemme, kuten minä sen käsitän, hyvät herrat»,\nsanoi Davido Rossi. »Kuulkaamme nyt, minkä uskon siitä voimme johtaa.»\n\n»Hiljaa! Vaiti!»\n\n»Me uskomme, että kaiken oikean ja kaiken vallan lähde on Jumala.\n\n»Me uskomme, että hallitus on olemassa ainoastaan vakuuttaakseen\nkaikille ihmisille samalla tavalla ne luonnolliset oikeudet, jotka\nluontaisesti kuuluvat heille Jumalan lapsina.\n\n»Me uskomme, että kaikkien hallitusten täytyy saada valtansa\nhallittavaltaan kansalta.\n\n»Me uskomme, etteivät mitkään keinotekoiset eroavaisuudet ihmisissä voi\nmuodostaa hyvän hallituksen perustusta.\n\n»Me uskomme, että jos hallitus sortaa ihmisen luonnollisia oikeuksia,\nihmisen velvollisuus on hävittää se.»\n\n»Bravo!» huusivat monet äänet, ja muutamat taputtivat käsiään, mutta\nmuuttamatta ääntään Davido Rossi jatkoi lukuaan:\n\n»Me uskomme, että kaikki väkivalta on Jumalan lain henkeä vastaan.»\n\n»Oh!»\n\n»Me uskomme, että rukous ja vastalause ovat ainoat sota-aseet, joita\nihmiskunta saa käyttää — rukous Jumalalle ja vastalause ihmisille.\n\n»Me uskomme, että ne ovat vaikuttavimmat aseet, mitä ihmiskunta koskaan\non käyttänyt maailman pahuutta vastaan.\n\n»Me uskomme, että ne ovat ainoat aseet, joita Kristus käytti tai\nhyväksyi.\n\n»Me uskomme, että missä ne eivät vaikuta itsestään, ne vaikuttavat\nkaksinkertaisesti kärsimyksessä.»\n\n»Ah!»\n\n»Me uskomme —»\n\n»Ei!» »Niin!» »Se on pitkä leikki se!» »Hiljaa!» »Jatkakaa!»\n\n»Me uskomme, että kaikkien ihmisten velvollisuus on käyttää\nisämeidän-rukousta, uskoa ja elää sen valossa ja panna vastalauseensa\nkaikkea vastaan, joka on ristiriidassa sen opetuksien kanssa.\n\n»Me uskomme, että tämä on ainoa tapa, jolla ihminen voi edistää Jumalan\nvaltakunnan lähestymistä maan päälle sellaisena kuin se on taivaassa.\n\n»Siitä syystä ja varmasti ja vakavasti odottaen tätä valtakuntaa —\nrakkauden avulla, jota me tunnemme Jumalan antamia veljiämme kohtaan —\nvihan avulla, jota tunnemme vääryyttä ja pahaa kohtaan — marttyyrien\nmuiston avulla — kansan kärsimysten avulla me julistamme olevamme\nIhmisten tasavallan alamaisia ja palvelijoita.\n\n»Ja sen uskon ja tunnustuksen alle me täten kirjoitamme nimemme Hänen\nnimessään, joka opetti meitä rukoilemaan:\n\n»Isä meidän, joka olet taivaassa —\n\n»Pyhitetty olkoon Sinun nimesi —\n\n»Lähestyköön Sinun valtakuntasi. — Tapahtukoon Sinun tahtosi, niin\nmaassa kuin taivaassa —\n\n»Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme —\n\n»Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme\nniille, jotka meitä vastaan ovat rikkoneet.\n\n»Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.»\n\n»Amen!» sanoi viisikymmentä ääntä yht'aikaa.\n\n»Niin olen minä ymmärtänyt meidän aatteemme», sanoi Davido Rossi, »ja\nsiksi olen pannut nimeni tämän alle, ja ne, jotka ovat samaa mieltä,\ntehkööt samoin. Ja koska pienillä syillä voi olla suuret seuraukset,\nniin Ihmisten tasavalta tästä päivästä eteenpäin on oleva todellisuus\neikä vain unelma, se on tarkastava parlamentin tointa, se on miettivä\ntoimenpiteitä, puolustava vankeja ja vaativa oikeutta sorretuille,\nkunnes sillä ilman valtaistuinta ja ilman virallista nimitystä on\nitsenäinen valta yli maailman, voimakkaampi kuin mikään valtikka maan\npäällä.»\n\nNäin sanoen hän repäisi muistikirjastaan lehden, jonka toisella\npuolella oli kirjoitus mitä hienoimmalla käsialalla, ja seuraavassa\nhetkessä rupesivat kuulijat lähestymään pöytää.\n\n»Se on hyvä! Hyvin hyvä!» sanoi se mies, joka oli lukenut julistuksen.\n»Mutta ne tulevat sanomaan kaikkialla, että me perustamme uuden kirkon.»\n\n»Kylläpä olisi tilaakin yhdelle Vatikaanin ja Kvirinaalin välillä»,\nsanoi Bruno.\n\n»Suurelle olisikin», sanoi mies. »Olisi tilaa kaikkien kirkkojen\nulkopuolella olevalle kirkolle.»\n\n»Vanhan vampyyrin täytyy ajatella muutakin kuin rakasta pikku Donna\nRomaansa, kun hän saa tämän käsiinsä», sanoi joku, ja taas kuului\nyleinen nauru.\n\nKun miehet olivat piirtäneet nimensä paperin alle, läksivät he ulos\nhuoneesta puhellen ja nauraen, ja heidän äänensä häipyi vähitellen\nporraskäytävässä. Kun Brunon vuoro tuli, asetti hän pojan seisomaan\npöydälle.\n\n»Jokainen potkaus ajaa asiaa eteenpäin», sanoi hän, ja kieli poskessa\nhän piirsi nimensä suurin, muodottomin kirjaimin.\n\nOli yksi ainoa mies jäljellä. Se oli tuo muodikas nuori roomalainen,\njolla oli valppaat silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hän otti kynän\nviimeiseksi ja kirjoitti »Charles Minghelli».\n\nDavido Rossi katsoi häntä ja luki nimen, joka oli kirjoitettu\nviimeiseksi.\n\n»Tämä on teille, herra Rossi», sanoi nuori mies ottaen kirjeen\ntaskustaan liivien sisäpuolelta.\n\nDavido Rossi avasi kirjeen miettivänä ja luki: »Tämän kirjeen tuoja on\nmeikäläisiä. Hän on päättänyt toimittaa suuren työn ja tahtoisi tavata\nTeitä sen johdosta.»\n\n»Te tulette Lontoosta?»\n\n»Niin tulen.»\n\n»Ja tahdotte puhutella minua?»\n\n»Niin tahtoisin?»\n\n»Puhukaa vapaasti.»\n\nNuori mies vilkaisi Brunoon ja vaimoon, joka seisoi hänen vieressään.\n\n»Se on arka asia, herra Rossi», sanoi hän hyvin varovasti.\n\n»Astukaa tänne», pyysi Davido Rossi nousten ylös ja vieden vieraan\nmakuuhuoneeseensa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nDavido Rossi istui kirjoituspöydän ääreen ikkunoiden välille ja tarjosi\nvieraalle lähellä olevaa tuolia. Vieras oli hiukkasen keikarimainen\nja istuessaan hän vetäisi housujaan polvien kohdalta, ojensi käsiään\ntyöntääkseen esiin kalvosimiaan ja kohotti kaulaansa asettaakseen\nkauluksen oikein.\n\n»Nimenne on Charles Minghelli?» sanoi Davido Rossi. »Niin on. Olen\ntullut esittämään vaarallista hanketta.»\n\n»Mikä se on?»\n\n»Että joku kansan puolesta ottaisi lain omiin käsiinsä?»\n\nMies oli puhunut aivan tyynesti, ja hetken vaitiolon jälkeen Davido\nRossi vastasi yhtä tyynesti:\n\n»Pyytäisin teitä selittämään, mitä tarkoitatte.»\n\nVieras hymyili ja teki kohteliaan liikkeen sanoen: »Sallitte siis, että\npuhun suoraan?»\n\n»Tietysti.»\n\n»Kiitos. Olen kuullut uskonne ja tunnustuksenne ja olen kirjoittanut\nnimeni sen alle. Se on kaunis teoriana — hyvin kaunis! Ja ihmisten\ntasavalta on myöskin kaunis. Se on kuin jokin ensimmäisen kirkon\nyhdistyksistä, valtio valtiossa, oikea hallitus, oikea laki, ilman\nylivaltaa, ilman kruunuja, ilman armeijoja ja kumminkin aiottu\nhallitsemaan koko ihmiskuntaa ihmisten vapaaehtoisen tottelevaisuuden\navulla. Se on kaunista.»\n\n»No, ja entä sitten?»\n\n»Mutta se ei ole yhtä käytännöllistä kuin kaunista, ja se ihanteellinen\njohtolanka, joka kulkee kaiken tuon läpi, katkeaa heti, kun maailma\nrupeaa nykimään sitä.»\n\n»Pyytäisin teitä puhumaan selvemmin», sanoi Davido Rossi.\n\n»Mielelläni. Te olette julistanut pitävänne kokouksen Colosseumissa\npannaksenne vastalauseen leipäveroa vastaan. Entä jos hallitus estää\nsen? Teidän passiivista vastustusta vaativa periaatteenne estää teitä\nkapinoimasta hallitusta vastaan, ja ilman julkista kokoontumisoikeutta\non yhdistyksenne voimaton. Mitä te silloin teette?»\n\nDavido Rossi oli ottanut paperiveitsi-tikarinsa ja piirsi sen kärjellä\nviivoja suosituskirjeeseen, joka nyt oli pöydällä. Vieras huomasi, että\nhänen puheensa oli vaikuttanut, ja jatkoi vilkkaammin:\n\n»Eräs teidän miehistänne sanoi, että teitä tullaan syyttämään uuden\nkirkon perustamisesta, mutta kun minä kuuntelin teitä, herra Rossi,\narvelin, että noin varmaankin vanhan uskontomme isät neuvoivat\ntuota katolilaisuuden turmiollista tyytymistä. Se, joka kärsii, on\nvoimakkaampi kuin se, joka taistelee! Tottele laillisia vallanpitäjiä!\nAntakaa keisarille, mitkä keisarin ovat! Maksakaa tulli sille, kelle\ntulli tulee! Pelätkää pelättävää! Sitä on katolinen kirkko opettanut\nikipäivät. Se oli Paavalin opetusta ja erään toisen, jolla oli orjan\nsielu. Ja mihin se on vienyt kirkon? Mikä on meidän päiviemme Rooma?\n— Perhonen, jonka ruumiin hämähäkit ovat syöneet jättäen jälelle\nainoastaan kauniit, hyödyttömät, voimattomat siivet!»\n\nDavido Rossi oli pannut pois tikarin ja kuunteli silmät kiinni. Vieras\nkatseli värähteleviä silmäluomia, hymyili hiukan ja jatkoi:\n\n»Jos maallinen hallitus kieltää teiltä kokoontumisvallan, missä\nsilloin on teidän sota-aseenne? Missä on se muurinmurtaja, jolla\nte särjette maailman Porta Pian? Toisella puolen on lukemattomat\narmeijat, joiden miehet ovat varustetut kaikilla mitä taidokkaimmilla\nsota-aseilla, toisella puolen avuton joukkio kädet taskussa tai maksaen\npennin viikossa apurahaa tuolle suurelle yhdistykselle, jonka tulee\npassiivisella kärsimisellä voittaa maailman yhtyneet aarteet.»\n\nDavido Rossi oli noussut ylös ja astui edestakaisin pitkin, hitain\naskelin.\n\n»Ja mitä teidän mielestänne meidän pitäisi tehdä?» sanoi hän.\n\n»Heretä alistumasta tyrannin oikkujen alle ja vaatia ihmisoikeuksia»,\nsanoi vieras.\n\n»Millä tavoin tulee Rooman väestön vaatia ihmisoikeuksia?» sanoi Davido\nRossi.\n\n»Rooman väestö — en sanonut niin. Me tiedämme, millaisia roomalaiset\novat. Kärsivällisiä? Niin — aasin ainoa hyve! Rauhallisia? Epäilemättä\n— muuten he aikoja sitten olisivat tukehtuneet tässä poliisin\nsaastuttamassa valtiossa. — He ovat samanlaisia kuin heidän ilmanalansa\n— heillä on _sirocco_ luissaan, mutta heillä ei ole tarmoa mihinkään.\nJonkun täytyy tehdä kaikki heidän puolestaan. Jonkun semmoisen kuin te,\njoka on palannut takaisin vanhaan maailmaan vapauden raittiin ilman\nvahvistamana ja virkistämänä, sen ilman, joka puhaltaa uutta kohti —\nsemmoisen suuren sielun, joka on ihmiskunnan soihtuja...»\n\n»Puhukaa suoraan — mitä meidän tulee tehdä?» sanoi Davido Rossi.\n\nVieraan silmät salamoivat, ja hän sanoi samealla äänellä:\n\n»Poistaa tieltä se mies täällä Roomassa, jonka käsi murtaa kansan.»\n\n»Pääministeri?»\n\n»Niin.»\n\nOli hetken äänettömyys.\n\n»Teidän mielestänne minun tulisi tehdä se?»\n\n»Ei! Minä teen sen teidän puolestanne... Miksikä en? Jos väkivalta on\nväärä, on oikein vastustaa väkivaltaa.»\n\nDavido Rossi palasi pöytänsä luo, kosketti suosituskirjettä ja sanoi:\n\n»Tämäkö on se suuri työ, johon viitataan tässä kirjeessä?»\n\n»Se. Älkää luulko minua hulluksi, herra. Tiedän mitä sanon. Olen\najatellut ja miettinyt tätä asiaa, kunnes se on saanut jättiläisvallan\nminussa ja tullut minua itseäni voimakkaammaksi.»\n\nDavido Rossi kääntyi vieraaseen päin.\n\n»Miksi tulitte minun luokseni?»\n\n»Sillä te voitte auttaa minua tehtävän täyttämisessä. Te olette\nparlamentin jäsen ja voitte antaa minulle lipun sen istuntosaliin. Te\nvoitte osoittaa minulle tien presidentin huoneeseen Monte Citoriossa ja\nsanoa minulle, milloin hän on yksin.»\n\nDavido Rossin kasvot olivat kalpeat, mutta hänen äänensä oli tyyni —\ntyyni kuin jäätynyt järven pinta, jonka alla virrat vyöryvät.\n\n»En kiellä, että pääministeri ansaitsee kuoleman.»\n\n»Tuhat kuolemaa, herra, ja jokainen iloitsisi siitä.»\n\n»En kiellä, että hänen kuolemansa olisi siunaus kansalle.»\n\n»Sinä päivänä, jona hän kuolee, alkaa kansa elää.»\n\n»Enkä kiellä, että rikokset — suuret rikokset, ovat joskus\naikaansaaneet suuria parannuksia.»\n\n»Olette oikeassa — mutta tämä ei olisi mikään rikos.»\n\n»Enkä sano, että tyrannin elämän katkaiseminen on samaa kuin murha.»\n\n»Oh — he tiesivät, mitä tekivät, kun lähettivät minut teidän luoksenne!»\n\nDavido Rossi puhui tyynesti, mutta hyvin vakavasti.\n\n»Se mies», sanoi hän, »joka julkisesti astuu sortajan eteen ja surmaa\nhänet seisoen silmä silmää vasten ja sitten antautuu vangittavaksi tai\nvaikkapa palasiksi revittäväksi ja alistuu tuomittavaksi, julistetaan\nsyylliseksi, mutta hän sanoo: en surmannut paroni Bonellia, surmasin\npääministerin, en surmannut miestä, surmasin laitoksen, tuomitkaa\nminut, hirttäkää minut, ampukaa minut, haudatkaa minut elävänä,\nteljetkää minut koppiin, joka ei ole paljon suurempi kuin ruumisarkku,\njossa ei koskaan saa nähdä ihmiskasvoja, ei koskaan kuulla ihmisääntä,\nolen tyytyväinen, odotan tulevaa vallankumousta! — se mies, joka\nnoin tekee — nimittäköönpä maailma häntä hulluksi, mielipuoleksi,\nintoilijaksi, miksi tahansa — hän ansaitsee toisen nimen kuin\nmurhaajan.»\n\nVieraan kasvot punehtuivat, hänen silmänsä hehkuivat, ja hän nojautui\npöytään ja otti tikarin käteensä.\n\n»Katsokaa! Antakaa tämä minulle. Juuri sitä tarvitsisin. Minä piilotan\nsen kukkavihkoon ja olen ojentavinani sen hänelle. Mutta milloin saan\nsiihen tilaisuuden? Sanokaa — saanko ottaa sen?»\n\n»Mutta se mies, joka sellaiseen tehtävään ryhtyy», jatkoi Davido Rossi,\n»tietäköön varmaan olevansa vapaa kaikista persoonallisen koston\nhankkeista.»\n\nTikari vapisi vieraan kädessä.\n\n»Hänen täytyy olla valmis ymmärtämään, kuinka mitätön hänen tekonsa on\nollut — tietämään, että silloinkin, kun hän onnistuu, hän ainoastaan\nmuuttaa ihmiset, ei asioita, hän vaihtaa näyttelijät, ei osia. Ja jos\nhän epäonnistuu, hänen täytyy olla valmis käsittämään, että haavoitettu\nhirmuvalta ei tunne armoa ja että uhattu despotismi on vetänyt\nkahleensa entistä tiukemmalle.»\n\nVieras seisoi kuin jähmettyneenä, suu puoleksi auki ja tikari\nheilahdellen kädessä.\n\n»Vielä muutakin», lisäsi Davido Rossi, »hänen täytyy olla valmis\nkuulemaan kaikilta vapauden tosiystäviltä, että se mies, joka käyttää\nväkivaltaa, ei ansaitse vapautta — että ainoastaan henkinen taistelu\non inhimillistä ja muunlainen taistelu alentaa hänet petojen tasalle —\nettä me olemme ihmisiä ja että ihmisten ase on aivot, ei kynnet eikä\nhampaat, ja että kaikki muut voitot, paitsi aivojen ja sydämen voitot,\novat raakoja ja petomaisia — vaikka ne ympäröitäisiin millaisella\nvalolla.»\n\nMies laski tikarin pöydälle ja nauroi.\n\n»Tiedän, että te puhutte noin kansalle — se on valtiomiesten tapa — se\non oikein — se tyynnyttää kansaa — mutta me tiedämme...»\n\nDavido Rossi nousi arvokkaana kuin ruhtinas ja lausui ainoastaan:\n\n»Herra Minghelli, meidän keskustelumme on lopussa.»\n\nVieraan kasvot olivat muuttuneet, ja valppaissa silmissä oli vihan\nilme. Mutta hän vain pyyhkäisi tomun kalvosimeltaan ja sanoi:\n\n»Te siis käskette minut pois?»\n\nDavido Rossi kumarsi ääneti. Mies vilkaisi häneen syrjästä täynnä vihaa\nja astui ovelle.\n\n»Nyt, kun tiedätte, kuka olen, tahdotte ehkä pyyhkiä nimeni pois\nuskonne ja tunnustuksenne alta ja ilmoittaa Lontooseen, että he\nerottavat minut veljeskunnastaan.»\n\n»Te olette itse erottanut itsenne siitä. Teillä ei ole mitään yhteistä\nkansan kanssa, eikä teillä ole oikeutta olla sen seassa.»\n\nVieraan kasvot olivat peloittavat.\n\n»Juuri sellaiset miehet kuin te», sanoi Davido Rossi, »estävät maailman\nedistystä ja tekevät vallanpitäjille mahdolliseksi sanoa, että meidän\nponnistuksemme eivät ole muuta kuin pirullisia hankkeita kaiken\nmaallisen ja taivaallisen järjestyksen hävittämiseksi. Paitsi sitä te\npuhutte kuin mies, jolla ei ole ainoastaan nurinkuriset valtiolliset\nmielipiteet, vaan myöskin persoonallista vastenmielisyyttä vihollista\nkohtaan.»\n\nMies kääntyi ympäri äkkiä ja palasi nopeasti takaisin sanoen:\n\n»Te sanotte, että minä puhun ikäänkuin minulla olisi persoonallista\nvihaa pääministeriä vastaan. Ehkä on! Kuulin teidän tänä aamuna\npuhuvan hänen jalkavaimostaan, joka elää kullassa ja purppurassa. Te\ntarkoitatte tuota naista, joka on tunnettu Donna Roma Volonnan nimellä.\nMutta jos tahdotte tietää, ei hän olekaan mikään Volonna, vaan eräs\ntyttö, jonka ministeri löysi Lontoon kaduilta ja veti tänne Roomaan\nmuka jalon suvun jäsenenä, sillä hän on vanha valehtelija ja petturi.»\n\nDavido Rossi säpsähti aivan kuin näkymätön käsi olisi iskenyt häntä\nkasvoihin.\n\n»Hänen nimensä on tosin Roma», jatkoi mies silmät salamoiden, »ja se\noli ensimmäinen seikka, joka auttoi minut asian perille.»\n\nDavido Rossi kalpeni, ja hän tuskin saattoi hengittää.\n\n»Minä en puhu ilman todistuksia», sanoi mies, joka huomasi, että hänen\nsanansa vaikuttivat. »Kymmenen vuotta sitten olin Lontoon lähetystössä,\nkun poliisivirasto ilmoitti Italian lähettiläälle eräästä tytöstä,\njoka oli löydetty Leicester Squareltä. Äiti oli kuollut, isä palannut\nItaliaan ja tyttö jätetty köyhien ihmisten hoitoon, mutta sieltä hän\noli paennut pois.»\n\nDavido Rossi tuijotti vieraaseen melkein tiedotonna.\n\n»Minä menin lähettilään kanssa Bow Streetille ja näin tytön. Hän\nväitti, että häntä oli kohdeltu pahasti, mutta me emme uskoneet häntä,\nvaan jätimme hänet takaisin holhoojille. Kuukautta myöhemmin hän oli\ntaas paennut ja kadonnut kokonaan.»\n\nDavido Rossi hengitti syvään ja värisi kuin vanha mies.\n\n»En ollut tätä tyttöä nähnyt, ennenkuin viikko sitten?»\n\nDavido Rossi sanoi:\n\n»Missä?»\n\n»Roomassa Jouduin selkkauksiin lähetystössä ja palasin tänne\npuhutellakseni pääministeriä. Jokainen sanoi, että minun täytyi\nkoettaa päästä hänen puheilleen Donna Roma Volonnan avulla, ja yksi\nsukulaisistani vei minut hänen luokseen. Heti kun näin hänet, tunsin\nkuka hän oli. Donna Roma Volonna on sama tyttö, Roma Roselli, joka\nhävisi Lontoon kaduilta.»\n\nDavido Rossi kohosi äkkiä suoraksi.\n\n»Konna!» huudahti hän käheällä äänellä.\n\nVieras horjui taaksepäin ja änkytti:\n\n»Mitä... mitä...»\n\n»Minä tunsin tuon tytön!»\n\n»Te tunsitte...»\n\n»Seitsenvuotiaaksi asti hän oli ainainen toverini — hän oli sisareni\n— hänen isänsä oli kuin oma isäni — ja jos te väitätte, että hän on\njalkavaimona... Te viheliäinen konna! Panettelija! Minä voisin yhdellä\nsanalla musertaa teidät, mutta minä en tahdo! Ulos minun huoneestani\nheti! Ja jos te vielä kerran astutte kynnykseni yli, annan teidät heti\npoliisin huostaan salamurhaajana!»\n\nHädissään ja hämmästyneenä mies avasi oven ja pakeni.\n\n\n\n\nV.\n\n\n»Pyhän Neitsyen kautta, pienokainen, minunkin pitää sanoa sana tässä\nasiassa», sanoi Bruno ruokasalissa silmät säkenöiden ja kädet nyrkissä.\n\nMutta juuri sillä hetkellä vieras ryöpsähti ulos, ja Bruno tyytyi\ntekemään merkin sormellaan välttääkseen pahaa silmäystä, kun miehen\nkalpeat kasvot katosivat oven taakse.\n\n»Olipa siinä raivoa», sanoi Bruno itsekseen vilkaisten makuuhuoneeseen\npäin. — »Tuo tekee vielä jotain pirullista.»\n\n»Taivas ja pyhimykset sen estäkööt», sanoi Brunon vaimo, ja sitten\nDavido Rossi astui ulos pitkillä, hitailla askelillaan kalpeana, mutta\ntyynenä, ja repi palasiksi kirjeen, jonka hän heitti uuniin.\n\nPikku Giuseppe, joka oli puuhaillut ovenvartijasauvoineen, syöksyi\nhuudahtaen Rossin luo, ja kun Rossi nousi kumarasta asennostaan pojan\nluota, olivat hänen kasvonsa punakat ja hänen äänensä luonnollinen.\n\n»Mikä oli hätänä? Teidän äänenne kuului kadun toiselle puolelle», sanoi\nBruno.\n\n»Minulla sattui olemaan parempi huone kuin seura, siinä kaikki.»\n\n»Mikä hänen nimensä oli?» sanoi Bruno katsellen listaa, johon väki oli\nkirjoittanut nimensä. »Charles Minghelli? Se oli kai sama kirjuri,\njota epäiltiin väärennyksestä Lontoon lähetystössä ja joka erotettiin\nvirastaan.»\n\n»Sitä minä arvelinkin!» sanoi Rossi. »Ja mies epäilemättä syyttää\npääministeriä erostaan ja tahtoi käyttää minua yksityisen kostonhimonsa\ntyydyttämiseen.»\n\n»Vai semmoinen asia hänellä oli. Miksette sanonut minulle? Hän\nolisi pudonnut portaista kuin lentotähti. Mutta te ajoitte hänet\nulos kumminkin, ja sen asian hän tulee muistamaan ikipäivät. Hän on\nhieno kuin partaveitsi, mutta minusta näyttää kuin hänellä olisi\npieni asesäiliö huulillaan. Tekisi mieli koskettaa häntä pihdeillä\nvain. Ja nyt minä muistan, että hän on pormestarin, vanhan Palomban\nsisarenpoika, ja minä olen nähnyt hänet Donna Roman luona. Charles\nMinghelli. Tietysti! Se nimi juuri oli kirjekuoressa, jonka hän antoi\nminulle postiin vietäväksi, sellaisessa sinipunervassa, tuoksuavassa\nkirjekuoressa, jossa on hänen monogramminsa.»\n\nOvelta kuului koputus, ja pieni poika, joka oli leikkinyt Davido Rossin\ntakin napeilla, hypähti ovelle huutaen.\n\n»Minä, minä aukaisen!» ja tarttuen sauvaansa astui hän suorana ovelle\nja avasi sen.\n\nRavintolan palvelija valkoisessa kaavussa ja suuri läkkilaatikko pään\npäällä astui sisään, ja hänen jälessään tuli vanha ryppynaamainen,\npunahuivinen vaimo ovenvartijan kommakosta.\n\n»Astukaa sisään», huusi Bruno. »Minä tilasin paraan päivällisen\ntrattoriasta ja arvelin, että ehkä voisimme nyt kerran syödä puolista\nyhdessä.»\n\n»Hyvä», sanoi Davido Rossi.\n\n»Tässä se on, koko kopallinen Jumalan lahjoja! Otapa ne ulos,\nRiccardo!» ja naisten levitettyä pöytäliinan otti Bruno hehkuvan kuumat\nruokalajit esille.\n\n»Artisokkaa — hyvä. Kananpoikia — hyvä sekin. Minä olen varmaan kettu\n— koko viime yön uneksin kananpojista! _Gnocchi_ (perunoita ja voissa\npaistettua jauhoa)! _Agradolce_ (hapan-imelä ruokalaji)! _Fagitlola_\n(keitettyjä papuja)! ja — _Chianti'n piasco!_ Kuka uskaltaa sanoa, että\nminun äitini poika ei osaa tilata päivällistä? Hyvä on, Riccardo, tule\ntakaisin Ave Marian aikaan!»\n\nPalvelija meni pois, ja seurue istui ruualle, Bruno ja hänen vaimonsa\nkumpaankin pöydänpäähän, Davido Rossi sohvaan ja pikku poika hänen\noikealle puolelleen. Vanha vaimo seisoi edessä ja jakeli ruoka-annoksia\nsekä vaihtoi lautasia.\n\n»Minä olen nälissäni kuin susi ja janoissani kuin pesusieni», sanoi\nBruno pistäen haarukan kananpoikaan.\n\n»Bruno», sanoi vaimo luoden häneen varoittavan katseen ja vilkaisten\nGiuseppeen, joka silmät melkein ummessa asetteli pikku käsiään ristiin.\n\n»Oh — hyvä on, Elena! Alapas nyt, pienokainen», ja Bruno istui nyrkit\npöydällä ja veitsi ja haarukka taivasta kohti, kun Giuseppe sanoi kuusi\nsanaa rukoukseksi.\n\n»Riittää sinulle, Giuseppe—Mazzini—Garibaldi! Lyhyt teksti, pitkä\nsaarna! Nyt juomme sinun maljasi. Saanhan kaataa lasiinne, herra? Enkö?\nHuh! Juokaa viiniä ja jättäkää vesi myllyille.»\n\nHeidän syödessään ja juodessaan puhelu sujui vapaasti milloin\nleikillisenä, milloin totisena.\n\n»Katsokaa häntä!» sanoi vanha kuuro vaimo osoittaen Rossia ja hänen\nmolempia naapureitaan. »Miksi pyhä Neitsyt ei anna hänelle omaa lasta?»\n\n»Onhan hän antanut, ja tässä se on», sanoi Davido Rossi.\n\n»Sallittehan hänen saada vaimon ensin, eikö niin?» sanoi Bruno.\n\n»Ah — se ei koskaan tule tapahtumaan», sanoi Davido Rossi.\n\n»Mitä hän sanoo?» kysyi vanha vaimo käsi korvalla.\n\n»Hän sanoo, ettei hän välitä teikäläisistä», huusi Bruno.\n\n»Mikä mielettömyys! Mutta olen kuullut ennenkin miesten sanovan niin,\nja he ovat kuitenkin joutuneet naimisiin ennenkuin ennättivät huudahtaa\n'pyhä Maria'!»\n\n»Niin, niin, se ei ole varsin harvinaista meidän maapallollamme, äiti»,\narveli Bruno.\n\n»Mies, joka ei mene naimisiin, mahtaa pitää naisia kovin\nhalpa-arvoisina», sanoi vanha vaimo.\n\n»Ja Kaikkivaltiasta myöskin halpa-arvoisena», sanoi Bruno. »Mieheksi\nja vaimoksi hän heidät loi — ainakin saan minä kokea sitä joka päivä\nelämässäni.»\n\n»Voi kuinka miehet osaavat laverrella», sanoi Elena. »Syö\npäivällistäsi, Bruno, äläkä huuda noin.»\n\n»On olemassa vain kahdenlaisia naisia — tavallisia naisia ja vaimoni»,\nsanoi Bruno iskien silmää.\n\n»Ja on ainoastaan kahdenlaisia miehiä — järkeviä miehiä ja minun\nmieheni», vastasi Elena.\n\n»Eikös osannut iskeä takaisin», nauroi Bruno, »mutta naiset — taivas\nsiunatkoon heidän suloisuuttaan — ovat kuitenkin kaiken ilon lähteenä\ntässä maailmassa.»\n\n»Sydän, joka jakaa surusi ja ilosi, se on jotain se, ja se mies ei\nmenettele viisaasti, joka ei käytä tilaisuutta sen saavuttamiseksi»,\nsanoi vanha vaimo. »Luuleeko hän, että parlamentti pitää siitä huolen,\nkun hän tulee vanhaksi ja tarvitsee lohduttajaa!»\n\n»Voi äiti, älkää nyt!» sanoi Elena, mutta Bruno iski silmää hänelle,\nettä hän antaisi vanhuksen jatkaa.\n\n»Minä ainakin tarvitsen jonkun omaisen sulkemaan silmäni, kun aika\ntulee voidella ne pyhällä öljyllä», virkkoi vanha vaimo.\n\nJa Davido Rossi lausui kauniilla puheäänellään: »Tiedän kyllä, että\nlähinnä Jumalan rakkautta naisen rakkaus on voimakkain, puhtain\nja parhain maailmassa, mutta siitä huolimatta pakenisin heti, jos\nhuomaisin välittäväni jostain naisesta liian paljon.»\n\n»Se on oikein! Lemmen sodassa se voittaa, joka pakenee», virkkoi Bruno.\n\n»Miehen, joka on antanut elämänsä työlle ihmiskunnan hyväksi», sanoi\nDavido Rossi, »on pakko luopua monesta — isästä, äidistä, vaimosta ja\nlapsista. Hänen täytyy sanoa pitkät jäähyväiset maalliselle rakkaudelle\nja olla valmis tarpeen tullen vaikka kodittomana kulkijana vaeltamaan,\ntietäen edeltäkäsin, että hänen tiensä on oleva murheita tulvillaan.»\n\nElenan esiliinan kulma kohosi hänen silmäsopukkoihinsa, mutta vanha\nvaimo, joka otaksui keskusteluaineen vaihtuneen, nauroi ja sanoi:\n\n»Sitä minä aina sanon Tomassolle, 'Tomasso', sanon minä, 'jos mies\nrupeaa poliisiksi, ei hänellä saa olla isää eikä äitiä eikä vaimoa eikä\nlasta — ei minkäänlaista hellyyttä.' Ja Tomasso sanoo, 'Francesca',\nsanoo hän, 'koko se herraparvi, jota sanotaan valtiomiehiksi, on\njuuri siviilipukuinen poliisijoukko, ja minä luulen, että he ovat\nvapauttaneet herra Rossin vain siksi, että sitä varmemmin voisivat\nhoukutella hänet ansaan ja saada hänet kiinni toisen kerran.'»\n\n»Mutta sinua, äiti, he eivät ainakaan ota kiinni, vai mitä?» huusi\nBruno.\n\n»Eipä tietenkään! Minähän olen kuuro, Luojan kiitos, enkä voi kuulla\nheitä.»\n\n»Se on mainio ominaisuus todistajalla! Annapas, kun kuulustelen sinua,\näiti. Poliisi tekee aina aluksi kolme kysymystä naistodistajalle.»\n\n»Mitä?»\n\n»Kolme kysymystä», kirkui Bruno. »Mikä on nimesi ja isäsi nimi, kuinka\nvanha olet ja kuinka monta lasta sinulla on. No aloitetaanpa — kuinka\nvanha olet, äiti?»\n\n»Francesca Maria fu Giuseppa», vastasi vanha vaimo.\n\n»Erehdys — kuinka monta lasta sinulla on?»\n\n»Kuusikymmentäseitsemän, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Mainio todistaja!» huusi Bruno ja nauroi niin, että kyyneleet vierivät\nsilmistä.\n\nSamassa koputettiin taas ovelle.\n\n»Minä, minä!» huusi poika ja marssi taas sauvoineen ovelle.\n\n»Kuka siellä nyt on, Garibaldi—Mazzini—Washington? Ah— vanha John\ntaasen!»\n\nVanha mies seisoi kynnyksellä. Hän oli yksi niitä, joita Davido\nRossi avusti, iältään yhdeksänkymmen vuotias. Kaikki lapset olivat\nhäneltä kuolleet, ja hän eli lastenlastensa luona, ollen niitä kurjia\nihmisolentoja, jotka päivisin oleskelevat sisässä, mutta öisin lyhdyn\nvalossa etsivät katuojista sikarinpätkiä.\n\n»Tule toisen kerran, John! Äläkä luule kumminkaan Villa Borghesea\nsaavasi», sanoi Bruno.\n\nMutta Davido Rossi ei antanut hänen poistua tyhjin käsin, ja vanhan\nmiehen silmät säihkyivät kuin nuoren pojan hänen sanoessaan:\n\n»Minä kuulin teidän puhuvan tänään piazzalla, herra! Hyvä puhe, mutta\nyhdestä olen pahoillani.»\n\n»Mistä?» kysyi Bruno.\n\n»Siitä, mitä herra sanoi Donna Romasta. Hän antoi mulle eilen puoli\nfrangia — oikein seisahdutti vaununsa antaakseen sen.»\n\n»Soo — oh — siitäkö syystä vain — — —» alkoi Bruno.\n\n»Se on hyvä syy kyllä. Hyvää yötä, John!» sanoi Davido Rossi, ja\nGiuseppe sulki oven.\n\n»Oh, Donna Romalla on hyviä puolia, kuten kaikilla muillakin\nihmisillä», sanoi Bruno.\n\n»Olen pahoillani, että puhuin hänestä», sanoi Davido Rossi.\n\n»Se on turhaa. Kyllä hän ansaitsi, mitä sai. En ole ollut kahta vuotta\nhänen atelieessaan oppimatta tuntemaan häntä.»\n\n»Minä ajattelin miestä — ja jos olisin muistanut, että nainen saa\nkärsiä — — —»\n\n»Hyh! Hänen täytyy tehdä pääsiäistunnustuksensa hiukan aikaisemmin —\nsiinä kaikki.»\n\n»Ellei hän olisi nauranut minun puhuessani —»\n\n»Nyt erehdytte, herra. Ei se ollut Donna Roma, joka nauroi, vaan pikku\nprinsessa Bellini. Hän kurottaa aina kaulaansa ja kaakattaa kuin vanha\nhanhi. Ei pidä tehdä vääryyttä Donna Romalle. Hän on parempi kuin tuo\ntoinen. Ettekö ole koskaan nähnyt häntä? Hurmaavan kaunis! Hän seisoi\nkeskellä parveketta — naisista on yhtä hauskaa istua parvekkeella kuin\nhevosesta on kurkistella portin yli — jos olisitte nähnyt hänet siellä,\nolisitte myöntänyt, että hän oli yhtä suloinen katsella kuin Eedenin\nomena, mutta hän on myöskin yhtä kavala kuin Niilin käärme.»\n\nPäivällinen oli lopussa, ja poika tahtoi kuulla fonografia. Davido\nRossi meni noutamaan sitä toisesta huoneesta, ja Elena meni samalla\nsinne sytyttämään tulta. Hän oli polvillaan uunin edessä, selin Davido\nRossiin, ja puhalteli puihin, mutta sanoi sitten värähtelevällä äänellä:\n\n»Minä olen myöskin hiukan pahoillani siitä, jos uskallan sen sanoa.\nEn voi uskoa, mitä he kertovat siitä neidistä, ja vaikka se olisi\ntottakin, niin emmehän tunne _hänen_ historiaansa, vai mitä?»\n\n»Ehkä olette oikeassa, sisar», sanoi Davido Rossi.\n\nKun hän palasi ruokasaliin fonografi muassaan, oli ruoka-astiat viety\npois ja vanha isoäiti oli mennyt. Giuseppe oli asettanut tuolit kahteen\nriviin, selkämykset vastakkain ja joukko kävelykeppejä poikittain\nniiden yli. Se oli muka palatsikäytävä. Ja puettuna isänsä nurinpäin\nkäännettyyn takkiin, niin että sen helakan punainen vuori loisti päällä\npäin, kulki hän juhlallisesti sauvoineen kapeassa käytävässä, ja Bruno\nnauroi vallan nääntyäkseen pojan juhlallisille askelille ja komealle\npuvulle.\n\n»Liiasta naurusta sydän käy kipeäksi», huusi Elena sisähuoneesta.\n\n»Minä olen hiljaa kuin hiiri, äiti», vakuutti Bruno ja sytytti sikarin,\njoka oli väännetty kuin korkkiruuvi.\n\nSitten väännettiin fonografia, ja Giuseppe marssi ympäri\n»Swaney-virran» sävelen kaikuessa ja Sousan orkesterin soittaessa sekä\nDavido Rossin nojautuessa uunin reunaan ja miettiessä kaukaista maata,\njossa ihmistä pidetään ihmisenä ja jossa ilma on vapaa.\n\n»Herra Rossi», sanoi Bruno kesken tupakoimistaan.\n\n»Mitä?»\n\n»Oletteko koettanut sitä silinteriä, joka ensiksi teille lähetettiin?»\n\n»En vielä.»\n\n»Miksikä ette?»\n\n»Mies, joka toi sen, sanoi, että sen lähettäjä on kuollut», — Rossi\nvärähteli kuin kylmästä — »se olisi kuin ääni haudasta — en tiedä\nuskallanko kuulla sitä.»\n\n»Niinkuin aave, joka puhuu ihmiselle — tietysti — ja varsinkin, jos se\noli läheinen ystävä.»\n\n»Se oli läheisin ystäväni, Bruno — se oli isäni.»\n\n»Isänne?»\n\n»Kasvatusisäni. Neljä vuotta hän puki ja ruokki ja kasvatti minua, ja\nminä olin kuin hänen oma poikansa.»\n\n»Eikö hänellä itsellään ollut lapsia?»\n\n»Oli pieni tytär, yhtä suuri kuin Giuseppe, kun hänet viimeksi näin —\nRoma.»\n\n»Roma?»\n\n»Niin. Hänen isänsä oli vapaamieliseen puolueeseen kuuluva, ja hänen\nnimensä oli Roma.»\n\nHän oli ottanut uunin reunalta paperia, jossa nimikirjoitukset olivat,\nja sitten hän veti lyijykynän taskustaan. »Kuinka kaunis se lapsi oli!\nHänen tukkansa oli sysimusta ja silmät kiiltävän tummat.»\n\nElena oli palannut huoneeseen ja kuunteli, tahraiset kädet sivuilla.\n\n»Minne hän joutui?» sanoi Elena.\n\n»Kun hänen isänsä tuli Italiaan, jossa hän joutui vangiksi, antoi\nhän tytön erään italialaisen ystävän hoitoon Lontooseen. Minä olin\nsilloin liian nuori häntä hoitamaan. Sitten läksin kohta Englannista\nAmerikkaan.»\n\n»Missä hän on nyt?» kysyi Elena, ja Davido Rossi pyyhki pois viimeisen\nnimen listasta sekä vastasi pää kumarassa:\n\n»Kun palasin Englantiin... oli hän kuollut.»\n\n»Hm — ei ole mitään uutta auringon alla — Donna Roma tuli myöskin\nLontoosta», sanoi Bruno.\n\nDavido Rossi tunsi, kuinka hänen kasvonsa värähtelivät.\n\n»Hänen isänsä oli maanpakolaisena Englannissa myöskin, ja kun hän\npalasi tänne, joutui hän Elbaan. Hän oli jättänyt tytön sellaisten\nihmisten huostaan, jotka kohtelivat häntä pahoin — tuon kaiken olen\nkuullut vanhan kreivittären suusta, kun hän moittii Donna Romaa.»\n\nDavido Rossi hengitti tuskallisesti, ja jotain tuntui tarttuvan hänen\nkurkkuunsa.\n\n»Omituista, jos se olisi sama tyttö», sanoi Bruno.\n\n»Mutta herra Rossin Roma on kuollut», sanoi Elena.\n\n»Niin, niin, se on totta! Mikä pöllö minä olen!» virkkoi Bruno.\n\nDavido Rossi tunsi melkein tukehtuvansa. Hän tahtoi avarampaa tilaa ja\nastui ulos lyijykatolle.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nAve-Maria-soitto kajahteli useasta kirkontornista, ja aurinko laskeutui\nPietarin kirkon taakse, sinertävän yön levitessä lumipeitteisten\nApenninien yli ja yksinäisen tähden tuikkiessa siellä täällä. Viileä\nhenkäys kävi läpi ilman, iltatuuli alkoi hymistä ja varisseet lehdet\nkahista, aivan kuin vanha maa värisisi vilusta.\n\nDavido Rossin korvat suhisivat aivan kuin etäinen myrsky olisi kohissut\npuissa. Brunon viimeiset sanat yhdessä Charles Minghellin sanojen\nkanssa olivat koskeneet häneen aivan kuin hätäkello, joka kajahtaa\nunelmien sumun läpi. Hänen järkensä oli kuin huumaantunut ja hänen\nsilmänsä olivat himmeät. Hän pani kiinni takkinsa napit ja kulki\nkiireesti edestakaisin lyijykatolla häkin vieressä, jossa linnut jo\nhiljaisina istuivat puulla.\n\nYö lähestyi nopeasti, ja pimeän tullessa kuvasarja kulki hänen\nmuistinsa läpi tuskan räikeässä valossa. Silmänräpäyksessä hän\noli Lontoossa, tuossa suuressa sumuisessa kaupungissa. Onnellisen\nkodin seinien sisässä paloi iloinen valkea, jonka ääressä istui\nkunnianarvoinen mies, pyhimyksen näköinen vaimo ja pikku tummasilmäinen\nlapsi, joka lauleli kaiket päivät, aivan kuin hänen sydämensä olisi\nollut laululintusen häkki. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli\ntaas Roomassa, vanhan palatsin kullattujen seinien sisässä, jossa\npuuteroidut lakeijat kanniskelivat hopeatarjottimia, ja sama lapsi oli\nkasvanut naiseksi, ihanaksi, komeaksi, oli loistavasti puettu kuin\nkuningatar, mutta häpeän ympäröimä. Davido Rossin veri jähmettyi, ja\nääni hänen sisässään kuiskasi: »Parempi olisi, jos hän olisi kuollut!»\nJa kuunnellen tätä ääntä sanoi Davido Rossi itselleen, että tyttö _oli_\nkuollut, hänen täytyi olla kuollut, sillä Jumala oli hyvä eikä sallinut\nniin hirveätä tapahtua.\n\nEnnenkuin hän huomasi ajan kulun, kertoivat kirkonkellot, että yön\nensimmäinen tunti oli tullut. Juhlallisesti kajahti ensimmäisenä ja\nviimeisenä yksinäinen lyönti, joka vaikutti omituisen jäähdyttävästi,\naivan kuin kellon kaiku autiolta meren kalliolta. Trinità dei Montin\nluostarin ikkunat valaistiin tähän aikaan, ja hämäriä tulia kiilui\nmyöskin passionistien munkkiluostarista. Hän näki, kuinka Kristuksen\nmorsiamet ja koppien lapset lauloivat messuja kuolleille pimeässä\nkirkossaan, jossa yksi ainoa öljylamppu paloi sen munkin edessä, joka\nluki rukouksen toisten munkkien veisatessa vastaukset haudankolkolla\näänellä. He olivat onnelliset yksinkertaisessa elämässään, sillä\nkohtalo ei ollut julma heille eikä kääntänyt elämää surkeaksi ivaksi.\n\n»Mutta hän on kuollut», ajatteli Davido Rossi. »Jumala johdattaa\naskeleemme hyvään loppuun, vaikka ne hoipertelevat sinne tänne. Hän ei\nolisi sallinut minun menetellä niin! Tyttö on kuollut!»\n\nSamassa hän huomasi hohtavan valon pyhän Pietarin piazzalla ja pitkät\nvarjot kirkon seinillä. Joukko kokoontui katsomaan paavin riemujuhlan\nviimeistä näytäntöä, ja kun raketit räiskyen lensivät ilmaan, juoksi\npieni Giuseppe isänsä ja äitinsä seuraamana lyijykatolle.\n\nDavido Rossi otti pojan syliinsä ja koetti haihduttaa oman synkkyytensä\nlapsen ilossa. Nyt kajahti kaksitoista kellonlyöntiä, ja sitten\nleimahti pyhän Pietarin kirkon rististä tulen liekki, ja toisia tulia\nhelähti palamaan ympäri kirkon ja pitkin pilareita luoden valoaan\nholveihin, kattoihin, kelloihin ja apostolien kuvapatsaisiin, kunnes\nkoko kirkko kimmelteli kymmenissä tuhansissa säkenöivissä valoissa, ja\nkoko piazza ja kaupunki näkyi päivänkirkkaana, kirkkaudessa kuitenkin\nsiellä täällä sysimustia varjoja. Toinen raketti lensi ylös, ja samassa\nvalkoiset valot muuttuivat keltaisiksi. Piazza näytti suurelta tulella\nkiehuvalta kattilalta, ja oli kuin tulivirtoja olisi johdettu yli\nlaajan kaupungin. Sitten alkoivat lamput palaa aivan oikullisesti,\nsammuen vähitellen toinen toisensa perästä, ja tuon suuren rakennuksen\nkohdalla näytti nousevan lumottu satulinna, joka hävisi tehden tilaa\ntoiselle, kunnes vihdoin nuo ilmalinnat katosivat, ja näytti kuin koko\nkirkkokin olisi sortunut raunioiksi.\n\n»Oletko koskaan nähnyt ilotulitusta, setä Davido?» kysyi Giuseppe.\n\n»Olen kerran, pikku poju, kaukana täältä, kauan aikaa sitten. Silloin\nolin pieni poika ja minun kanssani oli tyttönen, joka ei ollut sinua\nsuurempi. Mutta nyt tulee kylmä, ilma on jäähtynyt. Jopa on myöhäkin,\nja pienten poikien pitää mennä levolle.»\n\n»Hm — Jumala on Jumala, ja paavi on Hänen profeettansa», sanoi Bruno\nElenan ja Giuseppen mentyä. Oli kirkasta kuin päivällä. Aivan saattoi\nnähdä tulituksen johtajan paavin asunnon yläpuolella. »Hm» — hän\npuhalsi savun käyrästä sikaristaan — »mutta salamaa he eivät kumminkaan\nvoi estää iskemästä.»\n\n»Bruno!»\n\n»Mitä?»\n\n»Oliko Donna Roman isä Volonnan prinssi?»\n\n»Oli. Viimeinen prinssi, joka kantoi tuota vanhaa paavillista nimeä.\nKun Volonnan tilukset otettiin takavarikkoon, hävisi arvonimi, mutta\nvanha vampyyri sai maat.»\n\n»Kuulitko hänen koskaan käyttäneen toista nimeä ollessaan maanpaossa?»\n\n»Arvattavasti hän käytti. Mutta hänen asiassaan ei koskaan nostettu\njulkista oikeudenkäyntiä, eikä mitään tullut tiedoksi. Mutta kaikki he\nmuuttivat nimensä.»\n\n»Miksi — mitä —» kuului Davido Rossin epävarma ääni.\n\n»Miksi?» sanoi Bruno. »Siksi, että he olivat kaikki tuomitut Italiassa,\nja vieraita valtoja pyydettiin karkoittamaan heidät. Mutta mitä minä\nnyt puhelen! Tiedättehän te kaiken tuon paremmin kuin minä. Eikö teidän\nvanhalla ystävällänne ollut toista nimeä?»\n\n»Luultavasti — en tiedä», sanoi Davido Rossi äänellä, joka osoitti,\nkuinka kiihoittunut hän oli.\n\n»Eikö hän koskaan maininnut sitä teille?»\n\n»Ei — koskaan — —. Vallankumouksellisten seassa on aina ollut rosvoja,\nja ehkä hän estääkseen petosta — —»\n\n»Ihan niin. Pirulla on suuri valta Englannissakin. Mutta minusta on\nomituista, että vaikka teidän ystävänne oli kuin isä, hän ei kertonut —\nei lopultakaan — — —»\n\n»Ehkä hän aikoi — ja sitten ehkä — —»\n\nDavido Rossi puristi kätensä otsaansa aivan kuin tuskan huumaamana ja\nalkoi taas kulkea edestakaisin.\n\nSanomalehtipoika piazzalla huusi »_Tri-bu-na_», ja Bruno virkkoi:\n\n»Sepä on aikaista! Mistähän nyt puhutaan? Minä menen ostamaan lehden.»\n\nPimeys oli nyt peittänyt taivaan, ja tähdet tuikkivat korkeudessaan\nkirkkaina, lempeinä, valkoisina ja jaloina, saattaen kuolemattomassa\nylevyydessään ihmisten pikkumaisuuden häpeään.\n\n»Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, ja taivaanlaki osoittaa hänen\nkäsialaansa.»\n\nDavido Rossi lausui nuo sanat ääneen, mutta hän koetti turhaan\nsaada yön tyyneyttä omaan sieluunsa. Hänen silmiensä edessä kulki\nkuten ennenkin muistojen vaihteleva sarja. Hän oli taas Lontoossa\nsuuren rautatieaseman lasikaton alla veturien tukahduttavan savun ja\nhöyryviheltimien hälinän seassa. Hän sanoi hyvästi vanhalle partasuulle\nmiehelle. »Hyvästi, poikani», sanoi vanha mies. »Minä kirjoitan sinulle\najoissa, ja sitten kerron sinulle jotain, joka ehkä hämmästyttää sinua.\nHyvästi! Jumala sinua siunatkoon.» Ja sitten seurasi hiljaisuus.\nVankilan ovet sulkeutuivat elävän miehen saavuttua sinne, ja kun ne\navautuivat, oli jälellä ainoastaan ruumis.\n\nEi. Muisto toi toisenkin kuvan. Hän oli Roomassa taas, ja eräs entinen\nvanki tuli Elbasta tapaamaan häntä parlamenttirakennukseen. »Tuon\nteille kuolevan miehen tervehdyksen», sanoi mies ja antoi Davido Rossin\nkäteen pienen pahvilaatikon. »Hänellä oli verrattain suuri vapaus, ja\nhän kasvatti suuressa puutarhassaan kukkia lapsille, mutta kirjeitä\nhän ei saanut kirjoittaa ja postia vartioitiin tarkasti.» — Laatikossa\noli fonograafilieriö, johon oli kirjoitettu: »Ainoastaan D.L:lle.\nPyydetään, että parlamentin jäsen Davido Rossi hävittää tämän, ellei\nhän tiedä, missä D.L. on.»\n\nTiber tuolla alhaalla virtasi mutaisessa uomassaan rauhattomana.\nYhtä rauhaton oli Davido Rossin mieli, jota epäilykset kiusasivat ja\nvoittamaton pelko vaivasi. Mutta juuri silloin kello löi kahdeksan, ja\nääni hänen sisässään sanoi:\n\n»Ole rohkea! Tunkeudu tuon salaisuuden pohjaan asti! Taivas on kaiken\nyllä!»\n\nKun Davido Rossi palasi sisään, huomasi Elena, joka juuri riisui\npoikaa, hurjan katseen hänen silmissään, mutta Bruno, joka luki\niltalehteä, ei nähnyt mitään, vaan huusi:\n\n»Halloo! Kuulkaapas tätä. Tämä on Olgan kirjoitus. Hänellä sitten on\nkynä, sen minä sanon. 'Madame de Pompadour. Tähän saakka meillä on\nollut vain madame —, jonka vaikutus valtioon ja Italian viisaisiin\nvallanpitäjiin oli ainoastaan satunnainen, mutta nyt on kohtalo\nlahjoittanut meille Madame de Pompadourin...' Sitten on johtava\nkirjoitus teidän piazzalla pitämästänne puheesta. Kiittää teitä\ntaivaaseen asti. Katsokaa! Luojan kiitos, että meillä on miehiä\nsemmoisia kuin parlamentin jäsen Rossi, joka uskaltaa...»\n\nMutta otsa synkkänä kääntyi Davido Rossi pois ja meni sisähuoneeseen,\nja Bruno katsoi ympärilleen hämmästyneenä.\n\n»Tahdotteko lampun?» kysyi Elena.\n\n»En, kiitos», vastasi Davido Rossi avonaisesta ovesta.\n\nTuli paloi uunissa, ja hermostuneena hän värähti huomatessaan, kuinka\nvalo kuvastui ikkunaan, aivan kuin tulinen silmä sieltä olisi katsellut\nhäntä. Hän avasi fonografin laatikon, joka oli nostettu paikoilleen\npianon päälle, ja sitten hän nouti piirongista pienen pahvikotelon.\nTuli uunissa välähti synnyttäen aavemaisia varjoja lattialle, mutta\nhän veti lieriön kotelosta ja työnsi sen fonografiin. Sitten hän astui\novelle ja lukitsi sen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\n»Hm» — sanoi Bruno, »tämä riittää nolaamaan miehen niin, että hän\ntuntee itsensä pieneksi kuin sardiini!»\n\nNyt oli jäljellä vielä yksi tehtävä, mutta peittääkseen sen oikean\nluonteen Bruno otti sanomalehtensä ja sanoi:\n\n»Elena, minä menen alas lukemaan tämän isällesi. Donna Roma\nraukka, hänen täytyy varmaan paeta kaupungista. Kohta, kohta,\nGaribaldi-Mazzini! Aikaisin maata, aikaisin ylös, ja aikaa on kyllin\nvanheta, eikö niin! ... Mitä herra Rossiin tulee, luulisi häntä\nennemmin rikokselliseksi kuin päivän sankariksi! Se nostattaa vallan\nsietämättömän janon minussa!» Ja Bruno läksi alas kahvilaan koettamaan,\neikö litrallinen aurinkoisten viinitarhojen syysnestettä voisi poistaa\ntuota janoa.\n\nSillä välin Giuseppe, joka oli hyvin väsynyt, näytti kovin nyrpeältä,\nkun hänen täytyi mennä maata sanomatta hyvää yötä setä Davidolle.\nÄiti suostui menemään noutamaan pojan yöpuvun alas, sen sijaan että\npojan olisi pitänyt mennä ylös makuuhuoneeseen, sillä hän arveli,\nettä ehkä Davido Rossi jo oli tullut sisähuoneesta ruokasaliin ja\nvoisi siis tyynnyttää pojan. Mutta kun Elena palasi ruokasaliin, oli\nsisähuoneen ovi vielä lukossa ja Giuseppe pyysi saada maata sohvalla,\nkunnes setä tulisi kantamaan hänet makuuhuoneeseen. Hän lupasi\nvakavasti pysyä valveilla ja sitten hän sai panna maata yöpuvussaan,\npäiväpuku peitteenä. Kaikki kävi hyvin kolmekymmentä sekuntia, mutta\nsitten pieni kiharatukka näytti rupeavan antautumaan taistelussa\nNukkumatti-jättiläistä vastaan.\n\n»Ei minua nukuta, äiti», kuului uninen ääni sohvalta, mutta melkein\nsamassa silmänräpäyksessä kävi säännöllinen hengitys hitaammaksi,\nsilmät sulkeutuivat ja pieni sielu hiipi tiedottomuuden valtakuntaan.\n\nÄidin ilo on kuin lapsen, ja Elena nauroi itsekseen istuessaan sohvan\ntoisessa päässä. Sitten hän otti pienen miehen vaatteet, katseli niitä,\nkäänsi taskut nurin ja näki niiden merkilliset aarteet: korkin, pyöreän\nkiven, särkyneen napin ja ruostuneen naulan.\n\nÄkkiä hän huoneen hiljaisuudessa kuuli äänen. Se tuli sisähuoneesta.\nOliko se herra Rossin ääni? Ei! Tuo ääni oli vanhempi ja heikompi kuin\nherra Rossin eikä ollut niin selvä. Oliko hänen luonaan joku vieras?\nSiinä tapauksessa vieras oli tullut sillä aikaa kuin hän, Elena, oli\nylhäällä makuuhuoneessa. Mutta miksi hän ei olisi kuullut koputusta?\nKuinka Giuseppe ei hänelle kertonut siitä? Ja lamppukin oli vielä\nruokasalin pöydällä, ja sisähuoneessa oli siis aivan pimeä, paitsi mitä\ntuli uunista valaisi.\n\nHänen verensä jähmettyi ja hän kuunteli, mitä siellä sisällä sanottiin,\nmutta seinä esti ääntä kuulumasta. Silloin tällöin sai hän selon\nyksityisistä sanoista. Mutta äkkiä kuului kesken vierasta ääntä selvä\nja tuttu ääni, joka tuskallisesti väristen sanoi: »Vannon Jumalan\nedessä, että tahdon!»\n\nSe oli herra Rossin ääni, ja Elenan pää rupesi menemään vallan\nsekaisin. Kenelle hän puhui? Kuka puhui hänelle? Hän oli mennyt yksin\nhuoneeseen ja istui siellä pimeässä, ja kumminkin sieltä kuului kaksi\nääntä.\n\nSillä hetkellä pikku Giuseppe huudahti unissaan, ja käännettyhän pojan\ntoiselle kyljelle ja tyynnytettyään häntä Elena kuunteli taas, mutta\nkaikki oli hiljaa. Hän rupesi jo uskomaan, että hän oli nukahtanut\nja uneksinut, kun sama painajainen taas rupesi häntä vaivaamaan. Hän\nkuuli Davido Rossin pitkät, hitaat askeleet ohuella matolla, joka oli\nlevitetty tiilipermannolle, ja sitten omituista suhisevaa ääntä. Sitten\nseurasi taas tuo vieras puhe.\n\nNyt alkoi asia selvitä Elenalle, ja hän naurahti. Tuo yliluonnollinen\nääni, joka oli kauhistuttanut häntä, oli ainoastaan fonografi! Mutta\nhetken kuluttua uusi pelko valtasi hänet, kun hän kuuli Davido Rossin\ntuskalliset huudahdukset, joilla hän tuontuostakin keskeytti fonografin\näänen. Elena ei voinut kuulla sanoja, mutta ääni ilmaisi suurta tuskaa.\nTuskin tietäen mitä teki Elena hiipi ovelle ja kuunteli. Silloinkin hän\nvain silloin tällöin saattoi kuulla vieraan äänen lausumat sanat, joita\nfonografin surina yhä keskeytti.\n\n»Davido», sanoi ääni, »kun tämä joutuu käsiisi... suuressa\ntuskassani... älä pidä pyyntöäni mitättömänä ... mutta mitä\npäättänetkin tehdä... ole hellä lapselle... muista että... hyvästi\npoikani... loppu on lähellä... ellei kuolema tee tyhjäksi... ne,\njotka jäävät maan päälle auttaja ja puoltaja taivaassa... Hyvästi!»\nJa näitä katkonaisia sanoja keskeyttivät Davido Rossin huokaukset ja\ntukahdutetut nyyhkytykset. Ja yhä uudelleen hän vakuutti: »Sen tahdon.\nVannon Jumalan edessä, että tahdon!»\n\nElena ei voinut kestää enää. Kooten rohkeutensa hän koputti ovelle. Se\noli heikko koputus, eikä vastausta kuulunut. Hän koputti kovemmin, ja\nsitten suuttunut ääni sanoi:\n\n»Kuka siellä?»\n\n»Minä vain — Elena», kuului kaino vastaus. »Onko jotain tapahtunut?\nEttekö ole terve?»\n\n»Olen», kuului tyynempi ääni, ja sitten avattiin ja suljettiin jotain\nlaatikoita. Vihdoin Davido Rossi avasi oven ja astui ulos.\n\nKun hän astui kynnyksen yli, katsahti hän taakseen pimeään huoneeseen\naivan kuin hän olisi pelännyt näkymättömän käden koskettavan hänen\nolkapäähänsä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja otsa hiessä, mutta hän\nhymyili ja virkkoi äänellä, joka oli hiukan käheä, mutta kumminkin\ntyyni.\n\n»Pelkään pelästyttäneeni teitä, Elena.»\n\n»Ettekö ole terve, herra? Saanko noutaa hiukan konjakkia?»\n\n»Ei! Ei mitään! Mutta...»\n\n»Ottakaa tämä lasillinen vettä.»\n\n»No hyvä. Voin paremmin nyt, ja olen kovin häpeissäni. Elena, te ette\nsaa ajatella tätä sen enempää, ja vaikka tulisinkin tulevaisuudessa\ntekemään jotain, joka tuntuu teistä omituiselta, niin ette saa mainita\ntätä. Lupaattehan sen?»\n\n»Minun ei tarvitse _luvata_ sitä, herra», sanoi Elena.\n\n»Bruno on iloinen, kunnon poika, Elena, mutta joskus —»\n\n»Kyllä tiedän — enkä koskaan mainitse tätä kenellekään. Mutta te\nvilustuitte illalla katolla, kun katselitte ilotulitusta — siinä\nkaikki! Yöt ovat kylmiä nyt, ja minä olin ajattelematon, kun en tuonut\nteille päällystakkianne.»\n\nJa Elena ajatteli: »Annan kaksi suurta kynttilää St. Augustinon\nMadonnalle, jotta hän varjelisi hänet kuumeelta.»\n\nSitten hän koetti olla iloinen ja sanoi kääntyen nukkuvaan poikaan:\n\n»Katsokaa! Hän oli paha taas eikä tahtonut mennä maata ennenkuin te\ntulisitte kantamaan hänet.»\n\n»Pikku mies!» sanoi Davido Rossi. Hän astui sohvan luo, mutta hänen\nkalpeat kasvonsa näyttivät hajamielisiltä, ja katsoen Elenaan hän kysyi:\n\n»Missä Donna Roma asuu?»\n\n»Trinità dei Monti — kahdeksantoista», sanoi Elena.\n\n»Onko nyt myöhä?»\n\n»Kello on ainakin puoli yhdeksän.»\n\n»Hm — viedään nyt Giuseppe levolle.»\n\nHän oli nostamaisillaan pojan syliinsä, kun laahustavia askeleita\nkuului portaissa ja sitten hätäinen koputus ovelle.\n\n»Isä!» huusi Elena.\n\n»Se on hän. Hän tulee ylös.»\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä iltapukuun puettu nainen seisoi\neteisessä. Se oli Donna Roma. Hän oli avannut kärpännahkaisen\nviittansa, ja hänen rintansa kohosi nopean astunnan aiheuttamasta\nhengästyksestä.\n\n»Saisinko puhutella herra Rossia?» alkoi hän, ja kun hän sitten katsoi\nElenan ohi ja huomasi Davido Rossin nojautuneena lapsen yli, näytti\nhäntä pyörryttävän ja hän sulki silmänsä hetkeksi.\n\nDavido Rossin kasvot lensivät tulipunaisiksi, mutta hän astui esiin,\nkumarsi syvään ja saattaen vieraan sisähuoneeseen sanoi hiukan\nepävarmasti:\n\n»Astukaa sisään! Elena noutaa lampun. Tulen takaisin heti paikalla.»\n\nSitten hän nosti Giuseppen syliinsä, kantoi hänet ylös makuuhuoneeseen,\nkääri peitteen hänen ympärilleen, silitti päänaluista ja teki\nristinmerkin pojan otsalle sekä palasi takaisin sisähuoneeseen unissaan\nkulkevan miehen tavoin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKun Roma astui ylös portaita Davido Rossin huoneeseen, kiusasivat häntä\nnuo samat ristiriitaiset ajatukset, jotka egyptiläisten kyykäärmeiden\nlailla olivat kiemurrelleet hänen aivoissaan silloin kun hän sanoi\nparonille: »Voisin tappaa hänet.» Mutta kun hän saapui ovelle ja näki\nitse miehen seisovan nukkuvan lapsen vieressä, tuntui hänestä aivan\nsamalta kuin ensi kerran Davido Rossin äänen kuullessa — hän tunsi\nnähneensä tuon kuvan ennen jossakin, ehkä jossakin toisessa elämässä —\nja tuo muistin nimettömän komeron avaaminen melkein pyörrytti häntä.\n\nSitten saapui Davido Rossi puhuen ja käyttäytyen omituisen hämillään,\nja häntä seurasi ujo vaimo (arvattavasti Brunon vaimo) kantaen lamppua.\nMutta samana hetkenä, jolloin Roma astui vastaanottohuoneeseen, hän oli\ntaas tyyni.\n\nJäätyään yksin Donna Roma katseli ympärilleen ja huomasi yhdellä\nsilmäyksellä kaikki — ohuen maton, yksinkertaisen karttuunin, kuvat,\nerinäköiset huonekalut. Hän näki fonografin pianolla vielä auki, ja\nlieriökin oli näkyvissä — odottaessa hänen melkein teki mieli koskettaa\nvieteriä. Hän näki itsensä peilissä uunin yläpuolella, kiiltävän mustan\ntukkansa, joka oli työnnetty pois otsalta, niin että yksi ainoa kihara\npääsi valumaan alas, hän näki kärpännahkaisen viittansa olkapäillään ja\nsen alla valkoisen silkkimusliinipukunsa, joka sulautui yhteen hänen\nkauniin vartalonsa kanssa.\n\nSitten hän kuuli Davido Rossin askelten palaavan, ja vaikka hän nyt oli\naivan tyyni, tunsi hän omituista pelkoa, semmoista, jota näyttelijä\ntuntee pukuhuoneessaan kuullessaan orkesterin alkavan soiton. Hän\noli selin oveen, ja hänen hameensa kahahti, kun Davido Rossi astui\nhuoneeseen, ja samassa mies seisoi hänen edessään ja he olivat kahden\nkesken.\n\nDavido Rossi katsoi Donna Romaan suurilla, syvämietteisillä,\nihmeellisillä silmillään, ja tyttö näki hänen kohottavan kätensä\notsalleen ja sitten kumartavan syvään ja tarjoavan istuinta Donna\nRomalle, itse mennen uunin luo ja nojautuen siihen. Donna Roma värisi\nja tunsi punastuvansa, mutta puhuessaan hän oli taas oma herransa, ja\nhänen äänensä oli pehmeä ja luonnollinen.\n\n»Tiedän menetteleväni kovin omituisesti tullessani tänne teitä\ntapaamaan», sanoi hän, »mutta te olette pakottanut minut siihen, enkä\nvoi mitään muuta.»\n\nDavido Rossi äänsi heikosti, ja Donna Roma huomasi hänen kumartuvan\neteenpäin nähdäkseen vieraan kasvot, ja hän loi katseensa alas osittain\nantaakseen hänen katsoa, osittain välttääkseen hänen katsettaan.\n\n»Minä kuulin teidän puheenne tänään piazzalla. On turhaa sen\nlaveammalta keskustella siitä, että muutamat kohdat puheesta\ntarkoittivat minua.»\n\nDavido Rossi ei puhunut mitään, ja Roma leikki sylissään olevalla\nhansikkaalla ja jatkoi sitten samalla vienolla äänellä:\n\n»Jos olisin mies, pitäisi minun kaiketi vaatia teidät kaksintaisteluun,\nmutta naisena en voi muuta kuin sanoa teille, että olette väärässä.»\n\n»Väärässä?»\n\n»Julmasti, häpeällisesti väärässä.»\n\n»Sanotteko minulle, että...»\n\nHän änkytti hätäisesti, mutta Roma vastasi aivan tyynesti:\n\n»Uskokaa, että kaikki, mitä sanoitte ja mihin viittasitte, on\nperätöntä.»\n\nTytön silmissä oli vihan ja inhon kiilto, jota hän koetti peittää,\nsillä hän tiesi Davido Rossin katsovan häneen.\n\n»Jos... jos...» Davido Rossin ääni oli paksu ja epäselvä, »jos te\nsanotte, että olen tehnyt vääryyttä teille...»\n\n»Te olette — julmaa vääryyttä.»\n\nRoma kuuli hänen hengityksensä, mutta ei uskaltanut nostaa katsettaan,\npeläten näkevänsä jotain hänen kasvoissaan.\n\n»Ehkä pidätte sitä omituisena», lisäsi tyttö, »että pyydän teitä\nluottamaan ainoastaan vakuutukseeni. Mutta vaikka olette tehnyt minulle\nväärin, uskon teidän luottavan siihen. Teidän vihollisennekin sanovat\nteitä oikeutta rakastavaksi mieheksi. Kaikkialla tunnetaan teidät\nnaisen puolustajaksi. Kaikkialla, missä julmat ja itsekkäät miehet\novat tehneet väärin naista kohtaan, siellä teidän nimenne on kaikunut\nsorretun ystävänä ja puoltajana. Pitääkö teistä nyt sanottaman, että te\nitse olette saattanut viattoman naisen kärsimään?»\n\n»Jos... jos te vakuutatte kunniasanallanne, että se, mitä sanoin —\nmihin viittasin, on perätöntä, että väärä huhu on teitä panetellut,\nettä se on kaikki viheliäistä, perätöntä ilkeyttä —»\n\nTyttö kohotti päänsä ja katsoi Davido Rossia suoraan silmiin sanoen\näänellä, joka ei värissyt:\n\n»Sen vakuutan.»\n\n»Silloin uskon teitä», sanoi mies. »Koko sydämestäni ja sielustani\nuskon teitä.»\n\nHän oli ajatellut: »Se on _hän!_ Lapsuuden sulo on hiukan kadonnut,\nhiukan turmeltunut, hiukan muuttunut, mutta se on hän!»\n\n»Tuo mies on lapsi», ajatteli Roma. »Hän uskoo vaikka mitä, mitä kerron\nhänelle.» Ja sitten hän loi katseensa alas ja leikkien sormessaan\nolevalla opaalisormuksella hän alkoi käyttää imartelua, joka aina ennen\noli tehokkaasti vaikuttanut kaikkiin miehiin.\n\n»En sano olevani aivan moitteeton», alkoi hän. »Ehkä olen elänyt\najattelematonta elämää keskellä kurjuutta ja surua. Jos niin on, on se\nosittain niiden miesten syy, jotka ovat ympäröineet minua. Milloinka\nnainen on muuta kuin miksi häntä ympäröivät miehet ovat hänet tehneet!»\n\nHän heikensi äänensä melkein kuiskaukseksi lisäten: »Te olitte\nensimmäinen mies, joka ei ole kiittänyt ja imarrellut minua.»\n\n»En ajatellut teitä», sanoi Davido Rossi. »Ajattelin erästä toista\nja ehkä myöskin köyhää työnaista, jonka täytyy loiston ja rikkauden\nkeskellä nääntyä nälkään.»\n\nTyttö nosti katseensa ja puolittainen hymy levisi hänen huulilleen.\nSe oli kuin linnunpyytäjän hymy, kun lintu puusta vastaa hänen\nhoukutuksiinsa.\n\n»Kunnioitan teitä siitä syystä», sanoi hän. »Ja jos olisin ennen\ntavannut teidän kaltaisenne miehen, olisi elämäni ehkä ollut\ntoisenlainen. Ennen muinoin toivoin, että mies, jolla on jalot\npyrinnöt, korkea päämäärä, kohtaisi minut elämän ovella. Ehkä te olette\ntuntenut samaa — että nainen, joka olisi voimakas ja uskollinen,\nseisoisi vierellänne myötä- ja vastoinkäymisissä, vaaroissa ja iloissa.»\n\nHänen äänensä oli hiukan epävarma — hän ei ymmärtänyt miksi.\n\n»Unelma! Kaikillahan meillä on unelmamme», sanoi Davido Rossi.\n\n»Niin — unelma! Miehiä tuli — hän ei ollut niiden joukossa. He\nkiirehtivät täyttämään pienimmänkin toivomukseni, kiihoittivat kaikkia\nmielettömyyksiäni, ympäröivät minut loistolla, mutta unelmani oli\nsärkynyt. Harvoja heistä kunnioitin, en ainoatakaan ihaillut. He olivat\nminulle ajanviettona, leikkikaluina. Ja he kostivat minulle sanomalla\nsalassa... samaa, mitä te sanoitte julkisesti tänä aamuna.»\n\nDavido Rossi katseli yhtämittaa Donna Romaa suurilla, syvämietteisillä\nsilmillään, jotka olivat kuin lapsen silmät, ja kesken iloaan\nonnistumisestaan tyttö tunsi tuskaa nähdessään hänen kasvojensa\nsurumielisen ilmeen ja kuullessaan hänen värähtelevän äänensä.\n\n»Miehet ansaitsevat paljon moitetta», sanoi Davido Rossi. »Taistelussa\nmies miestä vastaan me jaamme iskuja kaikkialle ja luulemme käyvämme\nrehellistä taistelua, mutta unohdamme, että vihollisemme takana usein\non nainen — vaimo, äiti, sisar, ystävä — ja, Jumala sen meille antakoon\nanteeksi, kun iskemme, käy iskumme myöskin häneen.»\n\nPuolinainen hymy Roman huulilta hävisi, ja omituinen liikutus, jota hän\nei voinut käsittää, valtasi hänet.\n\n»Te puhuitte köyhistä naisista, jotka taistelevat ja näkevät nälkää»,\nsanoi tyttö. »Hämmästyisittekö, jos kertoisin, että _minä_ tiedän, mitä\nse merkitsee? Niin, ja mitä merkitsee olla ilman ystäviä ja yksin —\naivan, aivan yksin julmassa, pahassa kaupungissa.»\n\nHän oli kadottanut tyyneytensä hetkeksi, ja silmien kuiva kiilto\noli muuttunut kosteaksi, vakavaksi loistoksi. Mutta seuraavana\nsilmänräpäyksenä hän oli taas oma herransa ja alkoi puhua välttääkseen\nkiusallista vaitioloa.\n\n»En ole koskaan puhunut tästä kenellekään toiselle miehelle», sanoi\nhän, »enkä ymmärrä miksi tulin sen maininneeksi teille — juuri teille.»\n\nDavido Rossi ei huomannut mitään vilppiä tytön mielistelyssä. Hän\nnäki vain oman pikku Romansa, lapsen, tuon viattoman siskonsa, joka\nvieläkin, vaikka nukkuvana, oli tytössä.\n\nDonna Roma oli noussut seisomaan, ja Davido Rossi astui hänen luokseen\nja katsoen häntä suoraan silmiin sanoi:\n\n»Oletteko koskaan ennen nähnyt minua?»\n\n»En koskaan», vastasi tyttö.\n\n»Istukaa», pyysi Davido Rossi. »Minulla on jotain sanottavaa teille.»\n\nTyttö istui ja hänen kasvoihinsa tuli omituinen, melkein kavala ilme.\n\n»Te olette kertonut minulle hiukan elämästänne», sanoi mies, »sallikaa\nminun nyt kertoa teille hiukan omasta elämästäni.»\n\nTyttö hymyili taas, ja hänen oli vaikea peittää kasvojensa voittoisaa\nilmettä. Nuo suuret lapset, joita sanotaan miehiksi, ovat melkein\nsäälittäviä. Hän oli odottanut taistelua, mutta mies oli jo alussa\nheittänyt pois aseensa ja nyt hän aikoi kokonaan antautua tytön käsiin.\nEllei tuolla miehellä olisi ollut noin tunteellinen katse ja noin hellä\nääni, olisi tyttö melkein nauranut sydämessään.\n\nDonna Roma antoi vaipan valua pois hartioiltaan saattaen näkyviin\npyöreän vartalonsa ja valkoiset käsivartensa ja heittäen toisen jalan\ntoisen yli, niin että hänen valkoisen pitsialushameensa lieve ja\npieni punainen kengän kärki pisti esiin. Sitten hän yskähti hiukan\ntuoksuavaan nenäliinaansa ja asettui kuuntelemaan.\n\n»Te olette vanhan suvun lapsi», alkoi Davido Rossi, »suvun, joka on\nvanhempi kuin se linna, jossa se eli ja ylpeämpi kuin kuningassuku. Ja\nvaikka olisitte kärsinyt suuriakin suruja, olette kokenut äidin ja isän\nrakkautta ja teillä on ollut oma koti. Ymmärrättekö mitä on, kun ei\nole nähnyt isäänsä eikä äitiään, kun ei ole kotia eikä ole nimeä, vaan\ntäytyy olla yksin?»\n\nTyttö nosti katseensa — syvä poimu oli Davido Rossin otsassa. Sitä ei\nRoma ollut huomannut ennen.\n\n»Onnellinen on se lapsi», sanoi Davido Rossi, »jolle yksikin sydän\nsykkäilee tässä armottomassa maailmassa, vaikka häpeä olisi hänen\nkehtonsa ääressä seisonut. Minulla ei ollut ketään. En ole koskaan\nnähnyt äitiäni.»\n\nIlkkuva ilme Roman kasvoista hävisi, ja hän veti pois toisen jalkansa\ntoisen päältä.\n\n»Äitini oli sydämettömän miehen ja armottoman lain uhri. Hän sitoi\nlapsensa ranteeseen lipun, johon hän oli kirjoittanut lapsen isän\nnimen, asetti poikansa Santo Spiriton löytölasten kodin seimeen ja\nheittäytyi itse Tiberiin.»\n\nRoma veti viitan hartioilleen.\n\n»Hän makaa köyhien nimettömässä haudassa Campo Veranossa.»\n\n»_Teidän_ äitinne?»\n\n»Niin. Aikaisin muistoni on se, että minut annettiin hoidettavaksi\nerääseen maataloon Campagnaan. Se oli vallankumouksen aikakautta,\neikä kuninkaan aarreaitta vielä ollut maksanut takaisin paavin\naarreaitalle sen rahoja. Santo Spiriton nunnilla ei ollut varaa maksaa\nhoidokeistaan, ja minä olin kuin hyljätty linnunpoikanen vieraassa\npesässä.»\n\n»Oh!»\n\n»Niihin aikoihin jotkut konnat harjoittivat orjakauppaa valkoisilla\nitalialaisilla poikaraukoilla. He vaelsivat ympäri maata, kokosivat\npieniä poikia, sulkivat heidät karjan tavoin rautatievaunuihin ja\nlähettivät heidät vieraille maille. Minun kasvatusvanhempani möivät\nminut rahasta, ja minut lähetettiin Lontooseen.»\n\nRoman rinta kohosi, ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.\n\n»Sitten muistan eläneeni laajassa, puoleksi autiossa talossa Sohossa\n— viisikymmentä vierasta poikaa yhteensullottuina. Suurimmat pojat\nlähetettiin kaduille posetiiveineen, nuoremmille pojille annettiin\nkäteen häkki, jossa oli orava tai valkoinen hiiri. Me saimme kupin\nteetä ja leipäpalan aamiaiseksi emmekä saaneet palata illalla kotiin,\nennenkuin olimme ansainneet iltasemme. Sitten — — talvipäivät ja yöt\novat kylmät siellä pohjoisessa, ja pienet etelän pojat posetiiveineen\nja oravineen värisevät kylmästä ja näkevät nälkää siellä pimeän ja\nlumen keskellä.»\n\nRoman silmät kostuivat nopeasti, ja kyyneleet vierähtivät hänen\nposkilleen.\n\n»Luojan kiitos, minulla on toinenkin muisto», jatkoi Davido Rossi.\n»Muistan jalon miehen — hän oli suorastaan pyhimys — italialaisen\nmaanpakolaisen, joka uhrasi elämänsä köyhille, varsinkin oman maansa\nköyhille.»\n\nRoma näytti pidättävän hengitystään.\n\n»Usein hän saattoi poikasten isännät oikeuden eteen Englannissa,\nkunnes nämä, huomatessaan, että heitä tarkastettiin, muuttuivat\nvähemmän julmiksi. Hän avasi kotinsa noille pikku raukoille, ja he\ntulivat lämpimään, valoisaan kotiin kello yhdeksän ja kymmenen välillä\nillalla tuoden posetiivit mukanaan. Hän opetti heitä lukemaan, ja\nsunnuntai-iltoina hän kertoi heille suurten italialaisten elämästä. Hän\non kuollut, mutta hänen henkensä elää — elää niiden sielussa, jotka hän\nteki eläviksi.»\n\nRoman silmät olivat sokeina kyynelistä, ja sanat tarttuivat hänen\nkurkkuunsa, kun hän kysyi:\n\n»Mikä hän oli?»\n\n»Tohtori.»\n\n»Mikä hänen nimensä oli?»\n\nDavido Rossi pyyhkäisi otsaansa kädellään vastatessaan:\n\n»Häntä nimitettiin Giuseppe Roselliksi.»\n\nRoma kohottautui puoleksi istuimeltaan, mutta vaipui sitten takaisin,\nja pitsinenäliina putosi hänen kädestään.\n\n»Mutta minä kuulin sitten — kauan jälestäpäin — että hän oli\nroomalainen ylimys, yksi noita pelottomia, jotka olivat valinneet\nköyhyyden ja maanpaon ja tuntemattoman nimen vapauden ja oikeuden\ntähden.»\n\nRoman käsi oli vaipunut rinnalle, joka kohoili mielenliikutuksesta,\nmitä hän ei koettanutkaan salata.\n\n»Eräänä päivänä tuli kirje Italiasta, ja siinä sanottiin, että tuhat\nmiestä odotti häntä johtajakseen pannakseen toimeen vallankumouksen ja\nsyöstäkseen valtaistuimelta väärän kuninkaan. Se oli petosta, erään\nkonnan työtä, jolle miehelle sittemmin maksettiin hyvä hinta sankarin\nverestä. Minä kuulin siitä myöhään — vasta tänä iltana.»\n\nTuli hetken hiljaisuus. Davido Rossi kohotti toisen käden silmilleen.\n\n»Entä sitten?»\n\n»Hänet houkuteltiin takaisin Englannista Italiaan. Eräs englantilainen\nministeri avasi hänen kirjeensä, jotka olivat kirjoitetut eräälle\nystävälle, ja ilmoitti niiden sisällyksen Italian hallitukselle. Hänet\njätettiin poliisin haltuun ja ajettiin maanpakoon ilman kuulustelua.»\n\nRoma puristi rintaansa aivan kuin estääkseen itkua puhkeamasta esiin.\n\n»Eikö hänestä koskaan kuulunut mitään?»\n\n»Kerran — kerran vain — se ystävä, josta puhuin, sai kuulla hänestä.»\n\nRomaa pyörrytti aivan kuin hän olisi seisonut äkkijyrkänteen partaalla,\nmutta hän ei voinut seisahtua, hänen täytyi jatkaa.\n\n»Kuka oli se ystävä?»\n\n»Yksi noita köyhiä orpoparkoja — poika, joka oli kiitollisuuden velassa\nhänelle kaikesta ja joka rakasti ja kunnioitti häntä kuin isäänsä — ja\nyhä vieläkin rakastaa ja kunnioittaa häntä ja koettaa seurata hänen\njälkiään.»\n\n»Mikä — oli hänen nimensä?»\n\n»Davido Leone.»\n\nRoma katsoi häneen hetken ääneti. Sitten hän sanoi: »Kuinka hänelle\nkävi?»\n\n»Italian tuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan, ja Englannin poliisi\nkarkoitti hänet Englannista.»\n\n»Eikö hän koskaan voinut palata omaan maahansa?»\n\n»Hän ei ole koskaan voinut käydä äitinsä haudalla, paitsi yöllä salassa\naivan kuin rikoksentekijä.»\n\n»Minne hän joutui?»\n\n»Hän läksi Amerikkaan.»\n\n»Eikö hän koskaan palannut?»'\n\n»Palasi! Koti-ikävä hänessä, kuten kaikissa kodittomissa, oli valtavin\ntunne. Hän palasi Italiaan.»\n\n»Missä hän on — _nyt_?»\n\nDavido Rossi astui hänen luokseen ja sanoi:\n\n»Tässä huoneessa.»\n\nTyttö nousi —\n\n»_Te_ olette Davido Leone?»\n\nDavido Rossi kohotti toisen kätensä:\n\n»_Davido Leone on kuollut_!»\n\nOli hetken äänettömyys. Tyttö saattoi kuulla sydämensä lyönnin. Sitten\nhän sanoi melkein kuulumattomasti kuiskaten:\n\n»Ymmärrän. Davido Leone on kuollut, mutta Davido Rossi elää.»\n\nDavido Rossi ei vastannut, mutta hänen päänsä oli pystyssä ja hänen\nsilmänsä säikkyivät.\n\n»Ettekö pelkää kertoa tuota minulle?»\n\n»En.»\n\nTytön silmät loistivat ja huulet värähtelivät.\n\n»Te loukkasitte ja nöyryytitte minua julkisesti tänä aamuna ja\nkumminkin luulette minun säilyttävän salaisuutenne.»\n\n»_Tiedän_ sen.»\n\nTytöstä tuntui kuin hänen rintansa laajenisi, ja hitain, hermostunein\nliikkein hän ojensi kätensä.\n\n»Saanko... saanko puristaa kättänne?» sanoi hän.\n\nHetken epäröinti. Sitten heidän kätensä yhtyivät puristukseen, joka oli\ntäynnä tulta.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi oli kohottanut Roman käden\nhuulilleen ja suuteli sitä yhä uudelleen ja uudelleen.\n\nVoittoisa riemun tunne välähti tytön sydämessä, mutta sammui samassa.\nHänen teki mieli itkeä, tunnustaa, sanoa jotain, hän ei tiennyt mitä.\nMutta _Davido Leone on kuollut_ kaikui hänen korvissaan, ja samassa hän\nmuisti, mikä asia hänet oli tuonut tähän taloon.\n\nSitten kyyneleet alkoivat tulvia hänen silmiinsä, hänen rohkeutensa\nlannistui ja hän tahtoi paeta, paeta pois sanomatta sanaakaan.\n_Roma_ ei voinut puhua, Davido Rossi ei voinut puhua. He seisoivat\näkkijyrkänteen reunalla, ja ainoastaan äänettömyys pelasti heidät\nsyöksymästä kuiluun.\n\n»Antakaa minun mennä kotiin», sanoi Roma murtuneella äänellä, ja pää\nalas vaipuneena ja huulet värähdellen hän astui ovelle.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nTähän hetkeen asti Davido Rossi oli ajatellut Romaa ainoastaan tuona\nlapsena, jonka hän tunsi seitsemäntoista vuotta sitten, tohtori\nRosellin tyttärenä, ystävänään ja kasvatussisarenaan. Mutta hän katsoi\ntyttöään nyt taas tämän kulkiessa hänen ohitseen ovelle, ja nyt,\nensimmäisen kerran, hän näki Roman ei niinkuin poika näkee tytön, vaan\nniinkuin mies näkee naisen. Kuinka kauniiksi hän oli kasvanut! Ja hän\noli Roma! _Hänen_ Romansa, olkoonpa heidän välillään mitkä esteet\ntahansa! Jotain lämmintä värähti hänen sydämessään sitä ajatellessa, ja\nkatsoen tyttöön uusin silmin hän tunsi ruumiillista riemua, jommoista\nhän ei ollut koskaan ennen tuntenut.\n\nSaavuttuaan ovelle Roma seisahtui aivan kuin epäröiden lähteä ja sanoi\näänellä, joka vielä oli vieno, mutta syvempi:\n\n»Minä tahdoin nähdä teidät silmästä silmään, mutta nyt, kun olen nähnyt\nteidät, ette olekaan se mies, joksi teitä luulin.»\n\n»Ettekä te», vastasi Davido Rossi, »se nainen, joksi teitä kuvittelin.»\n\nTytön silmät välähtivät, ja hän nosti katseensa kysyen: »Ette siis\nkoskaan ennen ole nähnyt minua?» Ja Davido Rossi vastasi hetken\nkuluttua:\n\n»En ole koskaan nähnyt Donna Roma Volonnaa ennenkuin tänään.»\n\n»Anteeksi, että tulin luoksenne», sanoi Roma.\n\n»Kiitos, että sen teitte», vastasi Davido Rossi, »ja jos olen loukannut\nteitä, olen tästä hetkestä alkaen teidän ystävänne ja puoltajanne.\nSallikaa minun koettaa parantaa, mitä olen rikkonut. Olen valmis sen\ntekemään, jos voin, tuottakoon se minulle mitä nöyryytystä tahansa.\nKiiruhdan tekemään sen, enkä voi antaa itselleni anteeksi, ennenkuin\nse on tehty. Se, mitä sanoin teistä, on valhetta, — ääretön valhe —\nantakaa minun pyytää teiltä anteeksi.»\n\n»Tarkoitatteko julkisesti?»\n\n»Tarkoitan. Kello kymmenen tullaan hakemaan minulta kirjoitusta\naamulehteen. Huomisaamuna pyydän julkisesti anteeksi julkisesti\nlausumaani loukkausta teitä kohtaan.\n\n»Te olette hyvin hyvä ja uljas», sanoi Roma, »mutta kumminkin pyydän,\nettette tee sitä...»\n\n»Ah — kyllä ymmärrän! Tiedän, että on mahdoton voittaa valhetta. Kun\nse kerran on lausuttu, vyöryy se kuin kivi alas kallion rinnettä, eikä\nedes sekään, joka työnsi sen vyörymään, voi enää seisahduttua sitä.\nSanokaa, mitä voin tehdä — sanokaa.»\n\nRoman pää oli vielä kumarassa, mutta nyt hänen kasvoissaan oli ilon\nilme.\n\n»On eräs, minkä voisitte tehdä, mutta se on vaikeata.»\n\n»Vähätpä siitä! Sanokaa, mitä se on.»\n\n»Ajattelin tullessani tänne... mutta ei siitä tule mitään.»\n\n»Sanokaa, minä pyydän!»\n\nHän koetti katsoa Roman silmiin taas, ja tämä vältti hänen katsettaan\nkuten ennen, mutta nyt paljon viehättävämmästä syystä.\n\n»Ajattelin että — että jos tahtoisitte tulla luokseni, kun ystäväni\novat koolla siellä, niin teidän läsnäolonne minun vieraanani kaikkien\nnoiden parissa, joiden silmissä olette minua solvaissut, riittäisi jo\npuhdistamaan kaiken. Mutta —»\n\nHän odotti sykkivin sydämin Davido Rossin vastausta, mutta tämä ei\nensin sanonut mitään, ja ollen luopuvinaan koko tuumasta jatkoi Roma:\n\n»Mutta se on mahdotonta. En voi pyytää sitä. Tiedän mitä se merkitsisi.\nSellaiset ihmiset ovat säälimättömiä — armottomia.»\n\n»Onko siinä _kaikki_?» sanoi Davido Rossi.\n\n»Ettekö siis pelkää?»\n\n»Pelkää!»\n\nHetkisen he katsoivat toisiinsa, ja heidän silmänsä loistivat. Roma oli\nylpeä hänen rohkeudestaan. Tuo ei ollutkaan lapsi, vaan mies, mies,\njoka naisen tähden saattaa asettua koko maailmaa vastaan.\n\n»Olen ajatellut muutakin», virkkoi Roma.\n\n»Sanokaa.»\n\n»Olette ehkä kuullut, että olen kuvanveistäjä. Valmistan suihkukaivoa\nkaupungille, ja jos saisin veistää teidän kasvonne —.»\n\n»Se kokoaisi hehkuvia hiiliä pääni päälle.»\n\n»Teidän täytyisi silloin istua mallina luonani.»\n\n»Koska saan alkaa?»\n\n»Huomis-aamuna, ellei se ole liian aikaista.»\n\n»Siihen tuntuu olevan vuosia», vastasi Davido Rossi.\n\nRoma painoi päänsä alas ja punastui. Davido Rossi koetti taas katsoa\nhänen loistaviin silmiinsä ja hehkuviin poskiinsa, ja pelkästä ilosta\nkäänsi tyttö päänsä pois.\n\n»Anteeksi, jos olen viipynyt liian kauan», sanoi hän yrittäen heikosti\navata ovea.\n\n»Olisin valittanut joka hetkeä, jos olisitte mennyt ennen», vastasi\nDavido Rossi.\n\n»Tahdoin ainoastaan, ettette ajattelisi minua vihaisin ja katkerin\nmielin.»\n\n»Jos minulla on ollut semmoinen tunne, on se nyt täydellisesti\nkadonnut.»\n\n»Minun on myöskin kadonnut», sanoi Roma vienosti ja rupesi taas\ntekemään lähtöä.\n\nHänen viittansa hakanen oli tarttunut olkapään kohdalta\nsilkkimusliiniin, ja koettaessaan irroittaa sitä hän katsahti Davido\nRossiin ja hänen katseensa näytti sanovan: »Tahdotteko?» ja Davido\nRossin katse vastasi: »Saanko?» ja ruumiillisessa kosketuksessa\nomituinen, näkymätön silta yhdisti heidät silmänräpäyksessä.\n\n»Sallikaa minun saattaa teidät ulos», sanoi Davido Rossi, ja tytön\nsilmät vastasivat avomielisesti:\n\n»Tahdotteko?»\n\nHe astuivat alas portaita vieretysten, melkein koskettaen toisiaan.\n\n»Unohdin antaa teille osoitteeni. — Trinità dei Monti», sanoi Roma.\n\n»Kahdeksantoista Trinità Dei Monti», toisti Davido Rossi.\n\nHe olivat saapuneet toisen kerroksen kohdalle. »Koetan muistaa», sanoi\nRoma. »Luulen nähneeni teidät ennen jossakin.»\n\n»Ehkä unessa», vastasi Davido Rossi.\n\n»Niin», sanoi tyttö, »ehkä siinä unessa, josta puhuin.»\n\nHe saapuivat kadulle, ja Roman vaunut, vuokrattu _coupé_, olivat\nodottamassa parin askeleen päässä ovelta.\n\nHe puristivat toistensa kättä, ja tuon sähkökosketuksen aikana Roma\nkohotti päänsä ja loi pimeässä Davido Rossiin sen katseen, jota tämä\nturhaan oli hakenut valossa.\n\n»Huomiseen asti siis», sanoi Roma.\n\n»Huomis-aamuun», vastasi Davido Rossi.\n\n»Huomis-aamuun», toisti tyttö, ja taas hänen silmänsä näyttivät\nsanovan: »Tulkaa aikaisin, tulettehan? — On niin paljon vielä\nsanottavaa.»\n\nDavido Rossi katsoi Romaan loistavilla silmillään, ja jotain melkein\npoikamaista tuli hänen kuluneisiin kasvoihinsa, kun hän sulki vaunujen\noven.\n\n»Hyvästi!»\n\n»Hyvästi!»\n\nRoma avasi vaunujen ikkunan ja kumarsi hymyillen ikkunasta vaunujen\npoistuessa.\n\nDavido Rossi seisoi hetkisen paikoillaan paljaspäin piazzalla tähtien\nvalossa, ja hänestä tuntui kuin aurinko olisi lakannut paistamasta.\nSitten hän palasi sisään. Bruno kahvilassa lauloi hallitusta vastaan\nsepitetyn laulun, ja madonnan kuvan alla palavan öljylampun alla nuori\nmies ja tyttö lukivat unikirjaansa. Vanha garibaldilainen kuorsasi\nsohvalla portinvartijan kojussa, portaissa oli hiljaista, ruokasali oli\ntyhjä, ja Elena liikkui yläkerroksessa.\n\nDavido Rossi astui katolle taas. Hänen oli kirjoitettava kirjoituksensa\nhuomispäivän lehteen, ja hänen täytyi koettaa koota ajatuksiaan.\nKaupunki humisi alhaalla. Sähkövalot ilmaisivat missä Corso oli ja\nlevittivät kuutamomaista valoa piazzan kumpaankin päähän, aivan kuin\nkaupunki olisi valaistu tanssiaisia varten ja sitten äkkiä jätetty\nautioksi. Pehmeitä varjoja väikkyi alempana, ja jostakin näkymättömästä\npaikasta kuului mandoliinin väriseviä ääniä, ja tenoriääni lauloi\nlemmenlaulun värähdellen kuin laulurastaan sävel.\n\nNoiden kirkkaiden, tyynien tähtien alla hän ei voinut ajatella mitään\nmuuta kuin Roman kirkkaita silmiä ja lumoavaa hymyä. Hän meni sisään,\nja astuessaan sisähuoneeseen hän tunsi hienoa tuoksua. Ilma oli täynnä\ntunnelmaa, ja se kertoi jostakin suloisesta olennosta, joka oli mennyt,\nmutta kuitenkin oli läsnä.\n\nJotain valkoista oli lattialla. Se oli pieni pitsinenäliina. Onnensa\nhuumaamana Davido Rossi nosti sen huulilleen, ja sitten jokin äkillinen\najatus pani hänet säpsähtämään.\n\nHän sanoi itselleen: »Hän on minun sisareni. Hän oli kuollut ja on\njälleen elossa, hän oli kadonnut ja on jäilleen löydetty.» Samassa joku\nkoputti ovelle.\n\nSe oli kirjapainon poika, joka pyysi kirjoitusta huomiseen lehteen.\n\n»Sano faktorille, että tässä on kaikki, mitä minulla on tänä iltana»,\nsanoi hän ottaen kirjekotelon, johon hän sulki allekirjoituksilla\nvarustetun paperin, jonka otsakkeena oli »Uskomme ja tunnustuksemme».\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\nROMA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nTrinità dei Montin piazza on saanut nimensä Pincion kukkulan reunalla\nolevasta kirkosta ja luostarista. Kuljemme sen läpi luostarin puutarhan\npitkän muurin vieritse mennessämme Pincion puistoon, jossa kaupungin\nsoittokunta soittaa talvisin iltapäivällä. Piazzan kirkon takana ovat\nBorghesen laajat puistot marjakuusineen ja sypresseineen, ja piazzan\nedessä leviää koko kaupunki Monte Marion vihreistä rinteistä saakka,\njossa pinjat kohoavat taivasta kohti, tasankojen rajalla olevaan\nvanhaan Rooman linnoitukseen asti. Palatseja, majoja, torneja, huippuja\nja kirkkoja väikkyi kuin taulun puitteisiin suljettuna alhaalla\nJuniculum-vuoren pitkän rinteen sisäpuolella.\n\nIhmisiä tulvaili piazzalle illalla kuulemaan, kun pyhän Sydämen nunnat\nja lapset lauloivat rukouksiaan, ja katsomaan auringon loistavaa\nlaskua suuren Pietarin-kirkon taakse, josta se loi kapeita punaisia\nsäteitä pitkin kapeita katuja ympäröiden ne taivaallisella hohteella.\nKiviportaat, jotka kulkevat jos jonkinlaisissa mutkissa peittääkseen\njyrkkyyttään, vievät alas kirkolta soikealle Piazza di Spagnalle, joka\non aina koristettu ruusuilla, joita kukkakauppiaat myyvät kojuissa\nsuihkulähteen ympärillä.\n\nNäitten portaitten yläpäässä on neliskulmainen talo, josta on näköala\njoka taholle Roomaan. Auringon nousu ja auringon lasku kultaa sen,\nkukkien tuoksu piazzalta kohoaa sinne, ja Pinciolta kuuluu sinne\nsoittokunnan soitto. Donna Roman hallussa oli kaksi kerrosta tuossa\ntalossa. Alempaa kerrosta, joka oli rakennettu holvikattoiseksi ja\njonne päästiin kaupungin puolelta, hän käytti atelieena, toista\nkerrosta yksityisasuntona.\n\nDonna Roman kodissa oli kymmenen tai kaksitoista huonetta toisessa\nkerroksessa, keskellä punaisella ja keltaisella silkillä kalustettu\nsali, jonka seinät olivat verhotut sametilla ja valaistut ruusun-\nja violetinvärisillä, liljanmuotoisilla, venetsialaisesta lasista\ntehdyillä lampuilla. Hänen makuuhuoneensa, jonka ikkunat olivat\nKvirinaalille päin, oli kuin linnunpesä vaaleansinisine huonekaluineen,\nvuoteen ympärillä sininen silkkiverho ja vuoteella koruompelulla\nkoristetut tyynyt. Hänen päiväkammionsa, jonka ikkunat olivat\nVatikaanille päin, oli täynnä malakiittivaaseja ja petoeläinten\nnahkoja, uunilla pronssinen kello ja Mefistofelesta esittävä\nveistokuva. Paitsi Donna Romaa ja hänen palvelijoitaan tässä\nhuoneistossa asui ainoastaan eräs tytön etäinen sukulainen, jota\nhän sanoi tädiksi ja joka tavallisesti tunnettiin nimellä kreivitär\nBetsy. Mutta atelieessa alhaalla, jonne kiertoportaat johtivat\nasuinhuoneistosta ja jossa riippui seinillä maskeja, veistoksia ja\nkallisarvoisia aseita, oli Bruno Rocco, Donna Roman marmorin veistäjä,\nDavido Rossin asuintoveri ja ystävä.\n\nOvenvartija katsoi Donna Romaan tapansa mukaan tämän saapuessa\nvuokratuissa vaunuissa Piazza Navonalta, mutta tulija ei ollut sillä\nmielellä, että kohtelias huomio olisi häntä huvittanut, ja kun hänen\npalvelustyttönsä juostessaan ylös portaita sanoi jotain emäntänsä\ntädistä, kreivittärestä, ei Donna Roma kuullut sitä. Hän meni suoraan\nmakuuhuoneeseensa, lähetti heti pois palvelijansa, ja kun koira työnsi\nkylmän kuononsa hänen käteensä, ajoi hän sen pois hyväilyttä.\n\nSiitä huolimatta hän ei mennyt levolle heti, vaan istui kauan puettuna,\nleikkien peilipöydällä olevilla pikkuesineillä. Sitten hän harjasi\nhyvälle tuoksuavan tukkansa, kääri kokoon päälaelleen ja päästi irti\ntaas. Kolme valoa paavin loggialla, jotka sammutetaan kello kymmenen,\nolivat aikoja sammuneet, raitiovaunujen lyhdyt olivat lakanneet\ntuikkimasta, ja hiljaisuus oli levinnyt kaupungin yli, kun Roma\nkatsoi pientä kelloaan ja huomasi istuneensa kokonaista kaksi tuntia\najatuksissaan.\n\nSisäinen nainen hänessä oli saanut aika kolahduksen sinä iltana. Hän\noli lähtenyt ulos ylpeänä, iloisena, uhkaavana, ja hän oli palannut\nkotiin nöyryytettynä, hämillään ja hiukan häpeissään. Mutta yli\nkaikkien muiden tunteiden oli omituinen suloinen tunne, hellyys,\nlämpimän veren tykintä, vastustamaton viehätys, jota hän turhaan koetti\nvastustaa.\n\nHän nukkui huonosti ja näki kiusallista unta, että hänen isänsä\ntaivaasta vartioi maan päällä olevaa tytärtään tietäen kaikki hänen\najatuksensa, kaikki hänen työnsä. Tämä oli peloittavaa, ja hänestä\ntuntui aivan kuin hän olisi suuri rikoksellinen ja syntinen. Koko yön\nhäntä vainosivat nuo suuret syvämietteiset silmät, jotka tuntuivat\nolevan hänen isänsä silmät, mutta jotka sitten olivatkin Davido Rossin\nsilmät. Ne saattoivat hänet tuntemaan aivan kuin jotain halveksittavaa\nolisi hänen ympärillään ja aivan kuin hän olisi ollut alasti. Mutta\nherätessään aamulla, kun aurinko paistoi huoneeseen ja ääniä kuului\npiazzalta, hän saattoi vapautua tuosta epämiellyttävästä tunnelmasta.\nHän hymyili muistellessaan unta alastomuudestaan ja hän ajatteli\neilisen illan tapahtumia aivan kuin teatterinäytäntöä, joka oli\nhetkeksi lumonnut hänet.\n\nKun palvelustyttö toi hänen teensä, oli hän täydellisesti oma herransa,\nja kaikki mitä sen jälkeen tapahtui, auttoi häntä jälleen muuttumaan\nsamaksi olennoksi kuin eilisaamuna.\n\n»Eteisessä on henkilö, joka toi tämän kirjeen hänen ylhäisyydeltään»,\nsanoi palvelustyttö.\n\nSe oli kirje paronilta, joka lähetti lupauksensa mukaan Felicen Donna\nRoman palvelukseen. »Kuten sanoin, hän on aarre eikä näe mitään»,\nkirjoitti paroni. »Älä lue sanomalehtiä tänä aamuna, lapseni, ja jos\nsinulle lähetetään niitä, älä virka mitään.»\n\nRoma oli tuskin lopettanut aamiaisensa, kun ilmoitettiin, että eräs\nsanomalehtinainen tahtoi tavata häntä. Se oli Lena, Olgan kilpailija\nsekä kirjallisuudessa että rakkaudessa.\n\n»Minä olen 'Penelope'», sanoi hän, »tiedättehän _Aurinko_-lehden\n'Penelope'. Tulin kysymään, ettekö tahtoisi vastata herra Rossin\neiliseen puheeseen. Toimittajamme suo mielellään teille tilaisuuden\nsiihen. Ja jos tahtoisitte minun kauttani vastata Olgan häpeällisiin\nsyytöksiin... Olgako? Hän on '_Fiori_', tiedättehän. Ettekö ole lukenut\nhänen kirjoitustaan? Tässä se on. Häpeällisiä viittauksia! Ei kukaan\nnainen voi jättää niitä vastaamatta.»\n\n»Kaikesta huolimatta aion juuri niin tehdä», sanoi Roma. »Hyvästi!»\n\nLena oli tuskin mennyt kynnyksen yli, kun paljon tärkeämpi henkilö\nastui Roman luo. Se oli senaattori Palomba, Rooman pormestari,\nkohtelias, liukas mies, jolla oli pienet vilkuilevat silmät.\n\n»Otan osaa kärsimäänne ikävään, hyvä neiti! Hävytöntä parjausta!\nSemmoista se on se painovapaus! Häpeällistä! Se on kaikki\nsanomalehdissä — olen ottanut ne mukaani. Eräässä lehdessä on suoraan\nviitattu teihin. Katsokaa — kuvanveistäjätär, joka on äskettäin saanut\ntilauksen kaupungilta mahtavan miehen välityksellä —. Eikös se ole\nkiusallista? Ja vaalit ovat lähellä! Meidän täytyy panna julkinen\nvastalause. Oh, älkää säikähtäkö! Se on vain pakotie ampiaispesästä. Ei\nmitään viekkautta, ei. Tietysti kaupunginhallitus ostaa suihkulähteenne\nkumminkin, mutta arvelin, että on parasta tulla tänne neuvottelemaan,\nennenkuin julkaisen mitään.»\n\nRoma ei sanonut mitään, ja mahtava mies vetäytyi kauemmas, ja hänen\nkasvojensa ilme sanoi, että hän oli osoittanut suurta suosiota, mutta\nhänen tuli nyt myöskin saada suosionosoitus palkakseen.\n\n»Huhu kertoo, että hallitus aikoo järjestää uuden salapoliisilaitoksen\n— ja siinä se tekee vallan oikein. Muistattehan sisarenpoikani Charles\nMinghellin? Minä toin hänet tänne, kun hän tuli Pariisista. Niin,\nCharles rupeaisi mielellään tuon poliisilaitoksen johtajaksi. Ja\nsopivampaa miestä ei voi löytää! Hän saa selville kaikki asiat neulan\nputoamisesta vallankumoushankkeisiin asti. Ja jos Donna Roma tahtoisi\nkuiskata sanasen hänen puolestaan... Lupaatte ajatella sitä? Kiitos!...\nMikä ihana veistos! Teidän tietysti? Mestariteos! Voi kilpailla vanhan\nRooman mestariteosten kanssa. — Istunto tänään, ystäväni — hyvästi!»\n\nPormestari ei ollut vielä ulkona, kun kolmas vieras tuli eteiseen.\nSe oli Madame Sella, kuuluisa muotiompelija, joka katsoi kuuluvansa\ntavallaan seuraelämään ja käyttäytyi tuttavallisesti ruhtinaallisia\nasiakkaitaan kohtaan.\n\n»En suinkaan nyt mahtane tulla _de trop_? Tiesin ettette pahastuisi,\nvaikka tulin näin aamusella. Minkä häpeämättömän puheen se\nkansankiihoittaja piti eilen! Jokainen puhuu siitä. Ihmiset sanovat,\nettä te aiotte lähteä pois. Mutta ei suinkaan se liene totta? Eikö?\nSepä hauskaa! Olen niin iloinen!... Ohimennen sanoen, älkää välittäkö\nnoista minun pikku laskuistani, rakas ystävä, mutta... ensi viikolla\naion pitää pienet kutsut, ja jos paroni suostuisi tulemaan... Te\nmainitsette siitä hänelle? Tuhat kiitosta! Hyvästi! Kuinka suloiselta\nte näytätte tuossa yksinkertaisessa puvussa! Atelieehame tietysti.\nKuka uskoisi, että yksinkertaisessa alpakkahameessa voi näyttää noin\nihanalta!»\n\n»Kreivi Mario», ilmoitti Felice, ja naisekas vanha keikari tulla\ntepsutteli huoneeseen. Hän oli Roman talonisäntä ja Italian lähettiläs\nPietarissa.\n\n»Kuinka ystävällistä, että otitte minut vastaan, Donna Roma. Ja\nnäin tavattomaan aikaan. Mutta minä toivon vakavasti, että paronin\nei tarvitse luopua toimestaan noiden ilkeiden panettelujen tähden.\nVai ette usko? Sepä hauskaa. Tietysti ministeri on arka, kun hänen\nyksityiselämäänsä kosketaan. Anarkistit tietävät sen, ja maassa,\njossa yleinen mielipide on niin oikullinen kuin täällä, se on vanhin\npoliittinen temppu. Entäs meidän vapaamieliset laitoksemme! Ne auttavat\naina kiihoittajia, jotka ajavat kansaa hyökkäysasentoon.»\n\nSitten hän lisäsi astuen ikkunan luo: »Mikä ihana näköala! Kaunein koko\nRoomassa, se on koko Euroopassa! Minä sanon aina, että ellei minulla\nolisi vuokralaisena Donna Roma, ajaisin hänet pois ja asettuisin itse\ntänne asumaan... Tästä johtuu mieleeni eräs seikka. Olen... hm... olen\nhyvin kyllästynyt Pietariin, ja olen kirjoittanut ministerille pyytäen,\nettä hän siirtäisi minut Pariisiin, ja jos joku kuiskaisi sanan\npuolestani... Kuinka suloinen te olette! Hyvästi!»\n\nRoma oli sairaana tuosta valheellisuudesta, ja hän tunsi katkeruutta\nsitä henkilöä kohtaan, joka oli sen herättänyt. Samassa avasi näkymätön\nkäsi oven Pincion puolisessa seinässä, ja hänen tätinsä ärtyisä ääni\nkutsui häntä toisesta huoneesta.\n\nVanha kreivitär, joka juuri oli lopettanut pukeutumisensa ja tuoksui\nhyvänhajuiselle saippualle, makasi valkoisessa aamupuvussa sohvalla,\njonka toisella puolella oli kultapuitteinen peili, toisella pieni\npyhimysarkku. Hänen kasvonsa näyttivät tuhatvuotisilta. Ne olivat kuin\nvaltansa menettäneen roomalaisen keisarin kasvot, ja harmaa tukka oli\nvielä keikailevissa kiharoissa hänen hienon päänsä ympärillä. Hänen\nluiset sormensa olivat täynnä liian väljiä sormuksia, ja helminauha\nriippui hänen ranteessaan. Kissa istui hänen jaloissaan leikkien\nkultaristillä, joka oli lähtenyt irti nauhastaan.\n\n»Oh — tuossako sinä viimeinkin olet? Joskus sinä kumminkin tulet\nluokseni. Kiitos!» kuiskasi hän vaikeroiden. »Otaksuin sinun eilisiltana\ntulevan minua katsomaan ja olin valveilla yli puoliyön.»\n\n»Minun päätäni kivisti, ja siksi menin levolle», sanoi Roma.\n\n»Minulla on aina päänkivistystä, rakkaani, mutta, ei kukaan ajattele\nminua», sanoi vanha nainen, ja Roma astui ikkunan luo.\n\n»Nyt sinun pääsi varmaan on yhtä jäykkä kuin ennenkin, ja sinä yhä\nvielä aiot kutsua tänne tuon miehen huolimatta minun kiellostani?»\n\n»Hän tulee istumaan mallinani tänä aamuna ja on jo ehkä saapunut»,\nvastasi Roma.\n\n»Juuri niin! Ei maksa vaivaa puhua. En ymmärrä tämän ajan tyttöjä.\nTaivas tietää, että maailma ei ole niin hirveän vaativainen. Se\npyytää vain ihmisiä hiukan hallitsemaan itseään ja säilyttämään hyvän\nvarjon. Minun nuoruudessani ei ikinä olisi sallittu tuollaisen miehen\nastua ainoankaan kunniallisen kodin kynnyksen yli Roomassa. Hänet\nolisi suljettu vankilaan, sen sijaan että hän nyt istuu pääministerin\nhoidokin mallina.»\n\n»Betsy-täti», sanoi Roma, »tahtoisin kysyä sinulta jotain.»\n\n»Joudu sitten. Päänkivistykseni alkaa. Nattalina! Missä on Nattalina?»\n\n»Oliko riitaa isäni ja hänen omaistensa välillä, ennenkuin hän läksi\nkodistaan ja meni maanpakoon?»\n\n»Ei toki! Kuka semmoista kertoi? Vai riitaa! Hänen isänsä sydän oli\nmurtunut, ja hänen äitinsä sulki linnan portit, eikä niitä avattu\nennenkuin hänen kuolinpäivänään. Paavi koetti rakentaa rauhaa, mutta\nisäsi oli samanlainen kuin sinäkin — liian jäykkäniskainen. Nattalina,\nanna hajusuolani. Miksi et ole tuonut tyynyä kissalle?»\n\n»Mutta täytyyhän miehen elää omaa elämäänsä, ja jos isäni arveli\noikeaksi — —.»\n\n»Oikeaksi? Sanotko sinä oikeaksi sitä, että hän rikkoi välit omaistensa\nkanssa ja ollen ainoa poika antoi arvonimen mennä hukkaan ja maatilansa\njoutua koirille?»\n\n»Minä luulin, että ne joutuivat paronille, tätikulta.»\n\n»Roma! Etkö sinä häpeä pilkata minua tuolla lailla? Sinä pilkkaat\nparoniakin huolimatta hänen hyvyydestään! Minä en jaksa kuulla isästäsi\nenää. Hän menetti rikkautensa ja nimensä, jätti oman lihansa ja verensä\ntoisten armoille — ja minkä tähden?»\n\n»Arvattavasti isänmaansa tähden.»\n\n»Tyhjän tähden! Itserakkauden, turhamielisyyden ja valekunnian tähden.\nMene pois! Pääni on haljeta. Nattalina, miksi et ole tuonut minun\nhajusuolaani? Ja miksi sinä aina unohdat — —»\n\nRoma läksi huoneesta, mutta hänen tätinsä ääni, kun tämä torui\npalvelijaa, seurasi häntä atelieehen asti.\n\nHänen koiransa oli alhaalla ja tuo musta villakoira vastaanotti hänet\nmeluavan suosiollisesti, mutta iloista ääntä, joka tavallisesti huusi\nhänelle hyvää huomenta, hän ei kuullut. Bruno oli kyllä siellä, mutta\nhän oli vaiti ja totinen ja nyrpeän näköisenä työnsä ääreen kumartunut.\n\nDonna Roma ymmärsi helposti tuon muutoksen katsellessaan omaa työtään.\nSe seisoi telineellä siinä osassa atelieeta, jossa hän itse työskenteli\nja joka oli lasiseinällä erotettu toisesta osasta. Se oli Davido Rossin\npää, jonka hän eilen oli karkeasti muovaillut. Hän ei vielä ollut\npäättänyt ketä kahdestatoista lähteen ympärillä olevasta apostolista\nRossin tuli esittää, hän päätti tehdä kokeita itse patsaassa. Tuo oli\nluonnos vain, mutta siinä oli jälkiä siitä mielenliikutuksesta, joka\noli kiusannut häntä, ja se osoitti, että hän oli tietämättään jo tehnyt\nvalintansa. Se esitti Juudasta.\n\nEilisiltana hän oli nauranut katsellessaan sitä, ja hän oli nauranut\najatellessaan, kuinka koko kaupunki nauraisi, jos tuo mies rupeaisi\nistumaan mallina omalle irvikuvalleen. Mutta tänä aamuna hän huomasi,\nettä tuo kuva oli julma ja mahdoton ja väärä. Se ei soveltunut Davido\nRossin luonteeseen, kuten Roma hänet nyt käsitti, ja hän antoi anteeksi\nBrunon pahan tuulen, jos hänen valintansa oli siihen syynä. Mutta koska\nBruno oli vakoillut häntä ja puhunut hänestä ystävälleen ja koska oli\nmahdollista, että hän edelleenkin kertoisi emäntänsä töistä, päätti\nRoma vastedes lukita oven omaan atelieehensä ja siten estää häntä\nkielimästä.\n\nPari kosketusta saveen poisti synkän ilmeen patsaasta, ja koska Roma ei\nkuitenkaan voinut tehdä sen enempää ennen Davido Rossin tuloa, istui\nhän kirjoittamaan kirjettä.\n\n »Rakas paroni! — Kiitos kardinaali Felicestä. Hänestä tulee olemaan\n suuri apu tässä talossa, jos hän vain voi elää sovussa Monsignor\n Brunon kanssa ja ystävyydessä arkkipiispa portinvartijan kanssa.\n Senaattori Tyhmelin? on käynyt täällä puhumassa jotain minun\n suihkukaivoani koskevista merkillisistä suunnitelmista. Hän pyysi\n minua mainitsemaan, kuinka sopiva hänen sisarenpoikansa Charles\n Minghelli olisi uuden salapoliisilaitoksen johtajaksi. Madame de\n Trop ja kreivi Signorina ovat myöskin olleet täällä, mutta heidän\n vaatimattomista toivomuksistaan kerron toiste.\n\n Mitä D.R:iin tulee, on ilmapuntari korkealla, mutta luultavasti\n kumminkin tulee myrskyisemmät säät kuin odotin. Eilisiltana pukeuduin\n parhaaseen puserooni ja vastoin kaikkia hyviä tapoja läksin hänen\n kotiinsa! Mutta omituisinta oli se, että vaikka minä olin lähtenyt\n ottamaan selkoa kaikesta mikä koski _häntä_, en ollut kymmentä\n minuuttiakaan hänen luonaan, ennenkuin hän kertoi tarkoin _minusta_,\n ainakin minun isästäni ja hänen elämästään Lontoossa. Luulen, että hän\n tunsi minut siinä yhteydessä ja tahtoi vaikuttaa tyttären tunteisiini.\n Ja hän vaikuttikin, niin voimakas on luonnon ääni. Ja sitten ja sen\n jälkeen ja vielä koko illan. Minusta tuntui aivan kuin olisin ollut\n maanjäristyksessä ja tahdoin itkeä ja tunnustaa. Vasta sitten, kun\n muistin, mitä isäni oli ollut — tai oikeastaan, mitä hän ei ollut —\n ja ettei hän ollut minulle mitään muuta kuin nimi ja että hän oli\n jättänyt minut julmimman kohtalon valtaan, mihin nainen koskaan voi\n joutua, silloin vasta virkosin D.R:n dynamiitin vaikutuksista.\n\n Hän lupasi istua minun mallinani ja tulee tänä aamuna tänne! Onneksi\n Roma on oma itsensä jälleen. Älkää siis tulko hänen luokseen nyt, vaan\n antakaa hänen yksin hoitaa Piazza Navonan Pontifex Maximusta.\n\n Teidän Romanne.\n\n P.S. — Sillä herralla on hyvä ulkomuoto, kauniit silmät ja ihmeellinen\n ääni, ja vaikka minä luulen, että hän vapisee nähdessään naisen eikä\n koskaan ole ollut rakastunut, on hänellä hämmästyttävä vaikutusvoima.\n Mutta minua naurattaa ajatellessani, kuinka vähän hänen hyökkäyksensä\n tähän suuntaan vaikuttivat.»\n\n»Parlamentin jäsen Rossi», kuului Felicen haudantakainen ääni Donna\nRoman takana, ja samassa Davido Rossi astui atelieehen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nHuolimatta vakuutuksistaan Donna Roma oli hermostunut ja hämillään ja\npuhui ensin mitä sattui. Asettaen Davido Rossin istumaan nojatuoliin\nylempänä olevalle siltamalle hän laverteli jos jotakin — savestaan,\ntyöaseistaan, sienestään ja vedestä, joka oli jäänyt muuttamatta.\nHerra Rossin ei tullut välittää siitä, vaikka hän, Roma, tuijotti\nhäneen — se ei ollut kohteliasta, mutta se oli välttämätöntä — ja herra\nRossin täytyi luvata olla katsomatta työhön niin kauan kuin se vielä\noli puolivalmis — lapsille ja narreille — — tunnettehan tuon mehevän\nsananparren.\n\nJa puhuessaan Roma sanoi itselleen, että Tuomas oli se apostoli, jota\nDavido Rossi tuli esittämään. Nuo anarkistit ovat kaikki epäilijöitä,\nja kaikkien epäilijäin päämies oli edustava heitä.\n\nDavido Rossi ei puhunut paljoa ensin eikä ottanut osaa Roman\nhermostuneeseen nauruun. Joskus hän katsoi Romaan vakavalla\nkatseellaan, joka olisi ollut häiritsevä, ellei se olisi ollut niin\nvilpitön ja lapsellinen. Sitten hänen tummat silmänsä kääntyivät pois\nanteeksi pyytävin ilmein, ja hän istui kauan aikaa vaiti hyväillen\npörhöpäistä koiraa, joka oli äkkiä mieltynyt häneen ja hieroi kuonoaan\nhänen kylkeensä. Vihdoin hän katsahti ulos ikkunasta auringon\nvalaiseman kaupungin yli, missä lintuset lentelivät kohti kirkasta,\nsinistä taivaankantta, ja alkoi puhua vakavista asioista.\n\n»Kuinka kaunista tuolla on», sanoi hän. »Eipä ihme, että englantilaiset\nja amerikkalaiset, jotka tulevat Italiaan hakemaan terveyttä ja\ntaidenautintoa, pitävät tätä paratiisina, jossa jokaisen tulisi olla\nonnellinen. Ja kumminkin...»\n\n»Mitä?»\n\n»Tässä hymyilevässä, Jumalan siunaamassa maassa on sellaista\nkärsimystä, jota tuskin löytää mistään muualta maan päältä.»\n\n»Onko? Todellako?»\n\n»Taivas tietää, etten luota väkivaltaan, mutta en ihmettele, että\nsyntyy kapinoita, kun näen tuon poliisien rasittaman valtion kurjuuden.»\n\n»Niin — tietysti verot...»\n\n»Verot työmiehen palkasta, hänen leivästään, hänen suolastaan, siitä\nilmastakin, jota hän hengittää. Valtion panttilaitokset imevät\nhäneltä viimeisen veripisaran, valtion arpajaiset vievät häneltä\nviimeisen itsenäisyyden hiukkasen! Ei ole kumma, jos hän vaipuu\nkaikkiin paheisiin ja muuttuu raakalaiseksi. Minä en milloinkaan kulje\npuistokäytävien tungoksessa, jossa on humalaisia miehiä ja naiset\ntappelevat ja lapset huutavat äitiensä liepeissä, tuntematta halua\npaljastaa pääni noiden ihmiskunnan marttyyrien edessä. Joskus tuntuu\nkuin en jaksaisi kestää sitä, vaan täytyisi mennä pois kuten muutkin\novat tehneet.»\n\n»Pää hiukan ylemmäksi, olkaa hyvä. Kiitos! Parantaako se asioita, että\nmenee pois?»\n\n»Parantaa, sillä maanpakolaisten enkeli kulkee heidän kanssaan. Ja\nsillä aikaa kuin heidän toverinsa, jotka keksivät maailmaa mullistavia\nsuunnitelmia, luopuvat kauniista teorioistaan toinen toisensa jälkeen\ntai kääntävät vaippansa taskujensa tähden, sillä aikaa he kylvävät\nsiemeniä vieraissa maissa — herättävät kansakuntien myötätuntoisuutta\npaljastamalla oman maansa haavat.»\n\n»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos! Se ei auta heitä\npaljoa, vai mitä?»\n\n»Heitäkö? Ei! Jumala suojelkoon maanpakolaisraukkoja — heidän tiensä\non huokauksien silta! Niin sanoi aina vanha ystäväni. Köyhinä, ilman\nystäviä, kokoon sullottuina jonkun vieraan kaupungin likaisessa osassa,\nyksi musiikin opettajana, toinen kielen opettajana, kolmas teatterin\navustajana, neljäs posetiivinsoittajana tai kerjäläisenäkin kaduilla,\nhe ovat kumminkin aseita Jumalan kädessä ja tulevat kerran järkyttämään\nmaailman valtaistuimia!»\n\n»_Te_ olette itse nähnyt tuota, eikö niin?»\n\n»Olen.»\n\n»Lontoossako.»\n\n»Niin. Siellä on vanha kaupunginosa komean osan laidassa. Sen nimi on\nSoho. Se on tiheään asuttu, täynnä pahetta, koko kaupungin lokaviemäri,\nmutta siitä huolimatta se on vapauden kehto. Euroopan maanpakolaiset\npakenevat sinne — ja samoin sen rikokselliset, sillä kurjuudella ja\nköyhyydellä on monta seuralaista.»\n\n»Asuitteko siellä?»\n\n»Asuin. Lähellä on suuri julkinen kirjasto — British Museum. Se\non maanpakolaisten jokapäiväinen kokouspaikka. Sieltä he talvella\nlöytävät lämmintä ja istumapaikan, joita mukavuuksia useinkaan eivät\nsaa kotonaan. Voin nähdä ne vielä tuon suuren sinisen holvin alla.\nKarkea päällystakki tuolla, kiiltävä hattu tuolla ja tuolla omituinen\nvartalo. Siellä he uneksivat unelmia, jotka eivät koskaan toteudu,\nsiellä he toivovat ja iloitsevat tuulentuvistaan. Jonakin päivänä on\nyksi istuimista tyhjä. 'Missä on vanha Giuseppe?' Ei kukaan tiedä.\nVihdoin joku saa kuulla, että viime sunnuntaina tuntematon mies\nkaatui kuoliaana Battersean puistossa. Poliisi otti hänet, ja sitten\ntuo sunnuntaipukuun puettu, tupakoiva, käyskentelevä joukko jatkoi\nmatkaansa.»\n\nRoma pyyhki sormiaan sieneen ja katsahti ulos ikkunasta.\n\n»Teidän vanha ystävänne... tohtori Roselli... elikö hänkin niin?»\n\n»Eli.»\n\n»Sohossako hän asui?»\n\n»Soho Squarellä, silloin kun häneen ensin tutustuin. Talo oli\npohjoiseen päin, ja sen edessä oli porttikäytävä ja puita.»\n\nRoma pyyhki yhä vielä sormiaan ajatuksissaan.\n\n»Vastaanottohuone oli vasemmalla eteisestä. Muistan sen hyvin. Se oli\nhauska huone, jossa aina paloi tulta talvella. Portaat veivät ylös,\nja etelään päin, toisessa kerroksessa, oli kaksi huonetta. Toinen\noli tohtorin pikku tyttären makuuhuone ja toinen lasiseinäinen huone\noli laitettu lintuhäkiksi. Siellä oli noin pari-, kolmekymmentä\nkanarialintua, jotka heti auringon noustessa alkoivat laulaa. Lapsi\nkuuli sen varmaan herätessään aamulla.»\n\nSieni oli pudonnut lattialle, mutta Roma ei huomannut sitä. Hän otti\ntyövälineen ja alkoi taas muovailla savea.\n\n»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos. Oliko teidän\nmielestänne ystävällänne oikeus luopua suvustaan ja erota Italiassa\nolevista omaisistaan? Ajatelkaapa hänen isäänsä — hänen sydämensä ehkä\nmurtui.»\n\n»Se murtui — niin sanoi vanha ystäväni. Isä kirosi poikansa ja kielsi\nhäntä nimittämästä isäänsä isäksi.»\n\n»Kas niin!»\n\n»Mutta hän ei koskaan tahtonut kuulla pahaa sanaa isästään. 'Hän oli\nisäni — se riittää', sanoi hän.»\n\nTyöase putosi kuten sienikin Roman sormista.\n\n»Kuinka typerää!... Entä hänen äitinsä?»\n\n»Se oli vielä surullisempaa. Maanpakolaisuuden ensi vuosina äiti\nrukoili poikaansa palaamaan kotiin. 'Sinä olet äideistä paras', vastasi\npoika, 'mutta en voi tehdä niin'. Äiti oli salaa kirjeenvaihdossa hänen\nkanssaan ja lähetti hänelle rahaa sekä vaatteita. Rahat hän jakoi\ntoisten maanpakolaisten kanssa ja vaatteet hän panttasi ostaakseen\nheille leipää'.»\n\n»Eikä hän koskaan enää tavannut äitiään?»\n\n»Ei koskaan. Mutta hän jumaloi äitinsä nimeäkin. Se oli Roma, ja tuo\näiti oli hänellä voiman lähteenä. 'Äidit!' niin hänen oli tapana sanoa,\n'jospa tietäisitte voimanne! Jumala armahtakoon yksinäistä, jolla ei\nole äitiä!'»\n\nRoman ääni värisi. »Hän... oli kai naimisissa?»\n\n»Oli. Hänen vaimonsa oli englantilainen, melkein yhtä yksinäinen kuin\nhänkin.»\n\n»Silmät tuonne ikkunaan päin, olkaa hyvä — kiitos! ... Tiesikö vaimo,\nkuka hänen miehensä oli?»\n\n»Ei kukaan tiennyt. Hän oli vain köyhä italialainen tohtori meille\nkaikille Sohossa.»\n\n»He... he kai... olivat onnellisia?»\n\n»Niin onnellisia kuin rakkaus ja ystävyys voi onnelliseksi tehdä. Ja\nkun köyhyys tuli...»\n\n»Hän köyhtyi — hyvin köyhäksi?»\n\n»Niin. Tuli tunnetuksi, että tohtori Roselli oli vallankumouksellinen,\nja silloin hänen englantilaiset potilaansa rupesivat pelkäämään.\nTohtorin täytyi luopua Soho Squaren varrella olevasta rakennuksesta,\nja me muutimme sivukadulle. Ainoastaan kaksi huonetta, toinen kadulle\npäin, toinen pihalle päin, ja meitä oli neljä asukasta niissä.\nMutta ulkonainen köyhyys ei koskaan voinut murtaa tuon vaimon\npäivänpaisteisen sielun kirkkautta. Hän oli enkeli, Jumala häntä\nsiunatkoon!»\n\nRoman rinta kohosi, ja hänen äänensä kävi epäselväksi.\n\nDavido Rossi kumarsi päätään ja puhui lyhyin, katkonaisin lausein.\n\n»Hänen kuolemansa tapahtui mitä katkerimman puutteen aikana. Oli joulu\n— hyvin kylmä. Ei ollut paljoa kotona, millä lämmittää. Hän kylmettyi,\nja hänen rintansa tuli kipeäksi — keuhkotulehdus! Se kesti vain kolme\ntai neljä päivää. Tohtori hoiti häntä koko ajan. Kuinka hän taisteli\nelämänsä puolesta! Hän ajatteli pikku tytärtään, joka juuri silloin oli\nkuusivuotias ja leikki nukellaan lattialla.»\n\nHän tuskin saattoi hallita ääntään.\n\n»Kun kaikki oli lopussa, me menimme etuhuoneeseen ja toimme tilamme\npeitteelle, joka oli levitetty lattialle. Meitä oli kolme vain nyt\n— lapsi itki isänsä luona, kun äiti makasi kylmänä seinän toisella\npuolella.»\n\nHänen silmänsä katsoivat ikkunaan päin. Roman silmiin kiertyi kyyneliä.\n\n»Me olimme melkein ilman penniäkään, mutta meidän hyvä enkelimme tuli\nkumminkin haudatuksi. Oh —. köyhät ovat usein rikkaimmat maailmassa.\nMinä rakastan heitä!»\n\nHän kohotti kätensä otsalleen. Roma ei voinut katsoa häneen enää.\n\n»Hänet haudattiin Kensal Greeniin. Lontoon sumu peitti kaikki, ja\nhaudankaivajat kalvoivat tulisoihtujen valossa, jotka kärysivät\npaksussa ilmassa. Mutta tohtori seisoi koko ajan paljain päin. Lapsi\noli siellä myöskin, ja ajettaessa hän joskus nauroi kaikenlaisille\nkatunäyille. Ainoastaan kuusi vuotta — ja ensi kerran elämässään\najelemassa.»\n\nSamassa kuului kanuunain laukaus, joka ammutaan pyhän Angelon linnasta\npuolenpäivän aikaan, ja Roma pani pois työaseensa.\n\n»Jos suvaitsette, niin en jatka enää tänään», sanoi hän hermostuneella\näänellä. »Se ei oikein rupea luonnistumaan nyt. Joskus käy niin. Mutta\njos voisitte tulla huomenna tähän aikaan...»\n\n»Mielelläni», sanoi Davido Rossi, ja hetken kuluttua hän oli mennyt.\n\nRoma katseli työtään ja muutti taas sen ilmettä.\n\n»Ei Tuomas», ajatteli hän. »Johannes — rakastettu opetuslapsi! Se\nsopisi hänelle täydelleen. Hänen mielensä oli kuin palatsi, joka\nitsessään ei ole niin kaunis, mutta joka sisältää kauniin muistomerkin\nmenneiltä ajoilta.»\n\nHänen isänsä. Tuo vanha kunnianarvoisa pää! Tuota kuvaa Roma ei ollut\ntottunut ajattelemaan, mutta voi kuinka se oli selvä ja todenmukainen!\n\nKun Roma astui yläkertaan muuttaakseen pukua ennen aamiaista, toi\nFelice hänelle kirjeen, jonka kuorella oli entisen pääministerin\nsinetti, ja samalla hän kertoi, että koira oli kadoksissa.\n\n»Se seurasi luultavasti herra Rossia», sanoi Roma ja luki sitten\nkirjeen:\n\n »Rakas Roma! — Tuhat kiitosta, että esitit Charles Minghellin.\n Lähetin kutsumaan häntä, näin hänet ja määräsin hänet heti virkaan.\n Kiitos myöskin siitä, mitä kerroit isästäsi. Se merkitsee paljon!\n Mainitsin sen Minghellille, ja tumma tuli hänen silmissään välähti\n heti. Se oli kuin valo pimeässä paikassa, valaisten jotain, jonka hän\n tiesi edeltäpäin. _A propos_, tuo Piazza Navonan Pontifex Maximus\n on julaissut bullan, jota hän nimittää 'uskoksi ja tunnustukseksi'.\n Täynnä hullutusta yhtä vanhaa kuin Vatikaani ja yhtä lähellä loppuaan.\n Minä tein ristinmerkin parikymmentä kertaa lukiessani sitä. — Hyvästi,\n armaani! Olen oikeilla jäljillä. Suostun pyyntöösi enkä lähesty sinua\n nyt. En edes pyydä sinua tänne, vaikka kaiku vanhassa talossani\n yhtämittaa huutaa: 'Roma!'\n\n                                               Ystäväsi\n                                               _Bonelli_.»\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavana aamuna Roma huomasi pukeutuvansa erittäin huolellisesti.\nHänen kaunis vartalonsa esiintyi pyöreänä ja täyteläisenä tuossa\npitkässä, väljässä alpakkahameessa, jota hän käytti ateljeessaan,\nja kevyt silkkinen päähine pidätti tummia kiharoita hänen kauniilla\npäällään. Mutta hänen sydämessään kajahti erilaisia ääniä. Hän ei\ntiennyt mitä kuunnella — noitako outoja ääniä, jotka niin hellästi\nsoivat syvimmällä kaikesta, vai katkeriako, jotka kohosivat hänen\nkurkkuunsa.\n\nKahvia juotuaan hän läksi taas kreivittären huoneeseen, kuten\ntavallista. Vanha kreivitär oli jo pukeutunut, ja kissa kehräsi\ntyynyllä hänen vieressään.\n\n»Ah, sinäkö siellä? Sinä olet niin ahkera alakerrassa, etten\nmilloinkaan enää tapaa sinua.»\n\n»Täti Betsy, onko totta, että poliisi houkutteli isäni takaisin\nItaliaan?»\n\n»Mistä minä tiedän? Mutta jos niin oli, niin eihän se ollut muuta kuin\nmitä hän saattoi odottaa. Hän oli hautonut kapinahankkeita siellä\nturvallisessa etäisyydessä, ja oli jo aika vetää hänet oikeuden eteen.\nJa paitsi sitä...»\n\n»Mitä?»\n\n»Paitsi sitä hänellä oli nuo tilukset — eikä laki tietysti voinut\nmäärätä niitä kenellekään toiselle, ennenkuin isäsi tuomio oli\nlangetettu.»\n\n»Siis isäni houkuteltiin Italiaan lähimmän sukulaisensa hyödyksi?»\n\n»Roma! Kuinka sinä uskallat puhua noin? Ja vielä lisäksi parhaasta\nystävästäsi!»\n\n»Enhän virkkanut sanaakaan paronista, vai mitä?»\n\n»Olisit kiittämättömin tyttö maailmassa, jos häntä moittisit.\nMitä isääsi tulee, en jaksa hänestä puhua. Ellei hän olisi mennyt\nmaanpakoon, omistaisit sinä nyt perheesi tilukset ja olisit\nperinnöllinen ruhtinatar.»\n\n»Ellei hän olisi ollut maanpaossa, pelkään ettei minua olisi ollenkaan,\ntäti, ja joku toinen olisi luultavasti ollut tuona ruhtinattarena,\narvelen minä.»\n\nVanha kreivitär pudotti hyvälle tuoksuvan nenäliinansa ja sanoi:\n\n»Mitähän sinä puhunet alakerrassa kaiket päivät, neitoseni? Kaunista\ntodellakin, jos sallit tuommoisen miehen ahtaa pääsi täyteen juttujaan.\nTodellakin sopiva henkilö, jolta sinä voit lainata mielipiteitä, ja\ntodellakin mainiota, että sinun kaltaisesi tyttö suo kunnioituksensa\nmiehelle, joka möi sinut orjaksi. Oletko unohtanut Lontoon\nleipuripuodin — vai mikä makkarapuoti se oli? — jossa sinä sait raataa\nastioiden pesijänä, kun isäsi oli sinut jättänyt?»\n\n»Älkää puhuko niin kovaa, täti.»\n\n»No älä sitten kiusaa minua puolustamalla sellaista käytöstä! Ah,\nkuinka päätäni pakottaa! Nattalina, missä on hajusuolani? Nattalina!»\n\n»En puolusta isääni, mutta kumminkin...»\n\n»Et tietysti! Se vielä puuttuisi! Ellei paroni olisi lähtenyt sinua\nhakemaan ja löytänyt sinua sen jälkeen kun olit paennut ja pakosta\njälleen palannut orjuuteesi ja ellei hän olisi lähettänyt sinua\nPariisiin kouluun ja nyt antanut käytettäväksesi puolet isäsi tilusten\ntuloista sekä kieltänyt sinua puhumasta hänen jalomielisyydestään, niin\nmissähän sinä olisit! Madonna mia! Ehkä Lontoon kaduilla, jonne isäsi\nsinut jätti.»\n\nJa vanha rouva värisi aivan kuin hän olisi kurkistanut tulivuoren\naukkoon.\n\n»Kuinka paroni sai orja-isäntäni luopumaan minusta? Hän ei ollut tyhmä,\nja jos hän tiesi, kuka isäni oli ollut...»\n\n»Oh, älä kysy minulta. Nattalina!... Paroni ei myöskään ollut hullu,\nja se onnistui hänelle jotenkuten. Hän katkaisi kokonaan tuon\nenglantilaisen yhteyden, ja nyt ei isäsi elämän loka ja lika enää\nhaittaa sinua. Ah, vihdoinkin sinä tulet, Nattalina! Anna helminauhani!\nMiksi sinä panet kaikki tavarat... Mihin on joutunut... Etkö sinä\nkoskaan opi...?»\n\nPrinsessa Bellini odotti Romaa, kun tämä palasi saliin. Pikku prinsessa\noli niin ystävällinen kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n»Olin juuri menossa aamu kävelylleni Corsolle, kultaseni. Tuletko\nmukaan? Etkö? Ah niin, työtä! Onhan _minullakin_ työtä. Joka päivä\njotain — konsertti, kokous, armeliaisuusseura, julkinen toimi — ja\nentäs tuo kaikkivoipa ja kaikkialla läsnäoleva ompelija! Aion poiketa\nPialelle ostamaan sen uuden romaanin. Äärettömän hauska ja täynnä\nhäväistysjuttuja! Mutta oletpa sinä ollut viisas, kultaseni!»\n\nPikku prinsessa taputti Roman käsivartta lorgnetillaan ja nauroi.\n\n»Jokainen tietää, että hän istuu sinun mallinasi, ja jokainen ymmärtää.\nSiitä muistan jotain — minulla on aitio uudessa oopperassa — Simson,\ntiedäthän — huomenna. Ei sinne tule muita kuin Gi-Gi ja minä, mutta jos\nsinä tahtoisit tulla oman erityisen Simsonisi kanssa, niin...»\n\nRoma mutisi jotain kreivittärestä, silmät maahan luotuina.\n\n»Oh, kyllä minä siitä pidän huolta», sanoi prinsessa. »Tuo rakas vanha\nkreivitär unohtaa oman nuoruutensa ja miten hän pakeni sen pienen\nluutnantin kanssa, joka ryösti hänen jalokivensä ja jätti hänet ilman\npuolisoa ja ilman rakastajaa eikä penniäkään lohdutukseksi.»\n\n»Parlamentin jäsen Rossi», sanoi Felice ovella, ja Davido Rossi astui\nhuoneeseen musta villakoira edellään.\n\n»Anteeksi, etten lähettänyt koiraanne takaisin», sanoi hän. »Se seurasi\nminua kotiin eilen, mutta minä arvelin, että koska tulen tänään...»\n\n»Black on aivan luopunut minusta sittenkun herra Rossi ilmestyi\nmeille», sanoi Roma, ja sitten hän esitti Davido Rossin prinsessalle.\n\nPieni prinsessa oli kovin huomaavainen.\n\n»Minä sanoin juuri, herra Rossi, että jos te kunnioittaisitte\nläsnäolollanne aitiotamme huomisiltana oopperassa...»\n\nDavido Rossi vilkaisi Romaan.\n\n»Niin, Donna Roma tulee myös, ja jos te tahdotte...»\n\n»Mielelläni, arvoisa prinsessa.»\n\n»Sepä hauskaa! Oopperan jälkeen menemme syömään illallista Grand\nHotelliin. Hyvästi!» Ja ovella lisäsi prinsessa: »Minä jätän sinut\ntäyttämään hauskaa velvollisuuttasi, kultaseni. Sinä et näytä vallan\nterveeltä. Se on kai sitä siroccoa. Minun miesvainajani kärsi siitä\nniin paljon aina. Hyvästi!»\n\nRoma oli vähemmän hämillään, mutta aivan yhtä hermostunut istuutuessaan\nuudestaan työnsä ääreen, ja joka kerta kun Davido Rossi katsoi\nhäneen tummilla, syvämietteisillä silmillään noiden pitkien, mustien\nsilmäripsien alta, hän kuuli taas tuon hellän äänen puhuvan hänelle.\nMutta siitä huolimatta nainen hänen sydämessään taisteli kovaa\ntaistelua eikä tahtonut tulla vangituksi kuin sentimentaalinen hupakko\nulkonaisen viehätysvoiman kahleisiin.\n\n»Olen ajatellut koko illan sitä kertomusta, jonka kerroitte minulle\neilen», sanoi hän. »Ei noin — silmät tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos!\n— Tarkoitan siitä ystävästänne. Hän oli epäilemättä hyvä mies,\nmutta hän saattoi kärsimyksiä jokaiselle. Ei ainoastaan isälleen ja\näidilleen, vaan myöskin vaimolleen. Onko kellään oikeutta uhrata\nlihaansa ja vertansa tehdäkseen työtä maailman hyväksi?»\n\n»Kristus teki niin», sanoi Davido Rossi. »Eikä koskaan ole ollut kansan\neikä uskonnon marttyyria, jonka ei olisi täytynyt uhrata yksityistä\nyleisen hyväksi. Kun mies on ryhtynyt tehtävään ihmiskunnan hyväksi,\ntäytyy hänen omaistensa tyytyä siihen.»\n\n»Niin, mutta lapsi, jonka mieltä ei voi kysyä, saa kärsiä myöskin\nsamassa. Teidän ystävänne tytär esimerkiksi. Hänen täytyi menettää\nkaikki — lopuksi isänsäkin. Kuinka isä saattoi rakastaa häntä — arvaan,\nettä sanotte hänen rakastaneen tyttöään?»\n\n»Rakastaneen? Hän eli vain tyttärensä tähden. Tyttö oli hänelle kaikki\nmaailmassa, paitsi sitä asiaa, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä.»\n\nHieno hymy levisi Roman kauniille huulille.\n\n»Kun tytön äiti kuoli, oli isä kuin saituri, jolta kaikki jalokivet\non ryöstetty, paitsi yhtä ainoata, ja isän, äidin ja vaimon rakkaus\nnäytti yhdistyvän tuohon lapseen.»\n\nSuloisilla huulilla näkyi epäilevä hymy.\n\n»Kuinka suloinen hän oli, tuo lapsi! Voin nähdä hänet vielä synkässä\nLontoon talossa, hänen violetit silmänsä ja sysimustan tukkansa ja\niloiset leikkinsä — hän oli säde aurinkoisesta Italiasta.»\n\nRoma katsoi Davido Rossiin. Tämän kasvot olivat tyynet ja totiset. Eikö\nhän todellakaan tuntenut häntä? Tytön posket hehkuivat.\n\n»Ja kumminkin isä jätti tyttönsä tullakseen Italiaan ajamaan toivotonta\nasiaansa?» sanoi Roma.\n\n»Niin.»\n\n»Kuinka hän saattoi arvata, mitä tapahtuisi?»\n\n»Ei hän saattanutkaan, ja siksi hän olikin niin kovasti huolissaan.\nHän pelkäsi alituiseen, että kohtalo erottaisi hänet hänen pienestä\ntytöstään ennenkuin tämä käsittäisi, kuinka syvästi isä häntä rakasti.\nRakastettavaa itsekkyyttä! Mutta se ei ollut kumminkaan pelkkää\nitsekkyyttä. Maailma on lemmetön ja julma, ja elämän myrskyissä\nsaattaisi käydä, että tytölle uskoteltaisiin, ettei hänen isänsä häntä\nrakastanutkaan, koska hän oli luopunut hänestä ja jättänyt hänet. Tämä\nolisi kauheata tytöllekin!»\n\nRoma nosti katseensa taas. Davido Rossin kasvot olivat yhä vieläkin\ntyynet ja vakavat.\n\n»Hän siis antoi pois tyttönsä?»\n\n»Niin. Kun tuo petollinen kirje Italiasta tuli, ei hän voinut sitä\nvastustaa. Se oli aivan kuin elävänä haudatun huuto, joka käski häntä\nmurtamaan haudan ovet. Mutta mitä hänen oli tehtävä lapselle? Hän ei\nvoinut ottaa tyttöä mukaansa. Silloin tuli naapuri — hänen maanmiehensä\n— jolla oli leipuripuoti italialaisessa korttelissa. 'Minä olen vain\nköyhä mies', sanoi hän, 'mutta minulla on samanikäinen tyttö kuin\nteilläkin, ja kaksi puuta palaa paremmin kuin yksi. Antakaa lapsi\nminulle ja seuratkaa sydämenne käskyä!' Se oli kuin valo taivaasta. Hän\ntiesi nyt tehtävänsä.»\n\nRoma kuunteli pää kallellaan. Lapsuuden muistot täyttivät hänen\nmielensä.\n\n»Eräänä päivänä hän otti lapsen, pesi sen suloiset kasvot ja kampasi\nsen tuuhean tukan kertoen, että nyt hän pääsee toista tyttöä\ntervehtimään ja saa leikkiä yhdessä hänen kanssaan. Ja lapsi nauroi\nja riemuitsi eikä ymmärtänyt odottaa mitään muutosta. Oli ilta, kun\nhän läksi tuohon vieraaseen taloon, ja kadulta huutelivat onnelliset\näidit lapsiaan pois nukkumaan. Tohtori lähetti minut erääseen puotiin\nostamaan sokerileivoksia pienokaiselle, ja hän söi niitä hypellessään\nisän vieressä.»\n\nRoma pidätti hengitystään. Joka sana näytti herättävän muistoa ja\npaljastavan tien, joka kauan aikaa oli ollut peitossa.\n\n»Leipuripuoti oli pieni, mutta siisti, ja leipurin oma pikku tyttö\nleikki teekupeilla uunimatolla. Ja ennenkuin me huomasimmekaan,\nlaverteli kaksi pientä suuta yhdessä, ja koko huone kajahteli kuin\nlintujen viserryksestä. Tohtori katseli lapsia, ja hänen silmistään\nloisti omituinen valo. 'Te olette hyvin hyvä, herrani', sanoi hän,\n'mutta tyttönen on myöskin hyvä, ja te saatte hänestä iloa!'\n\n»Ja mies vastasi: 'Hän on oiva tyttönen, tohtori, ja te olette oiva\nmies — teistä tehdään vielä triumviiri niinkuin Mazzini'sta, kun\nkerran tasavalta on julistettu, ja sitten te lähetätte noutamaan lasta\nja minua myöskin, eikö niin?' — Mutta minä huomasin, että tohtori\nei kuunnellut. 'Mennään pois nyt', sanoin minä, ja me hiivimme ulos\njotenkuten.»\n\nRoman silmät kostuivat, ja työase vapisi hänen kädessään.\n\n»Minä johdin häntä pimeiden katujen halki kotiin, mutta kun olimme\nsaapuneet sinne, tuntuivat huoneet hyvän yksinäisiltä ja kolkoilta.\nTohtori löysi särkyneen nuken lattialta, ja minä muistan, että tuo\npieni lapsen jättämä muisto oli melkein murtaa hänet. Hän tahtoi\nsäilyttää sen itselleen, mutta hän tahtoi myöskin antaa sen lapselle.\nSiinä oli taas tuo vanha taistelu — lapsi tai isänmaa — lapsi ja nukke.»\n\nKyyneleet vuotivat runsaina Roman silmistä. Hän antoi niiden vuotaa.\n\n»Vihdoin hän ei saanut rauhaa ennenkuin hän vei sen takaisin lapselle,\nja me palasimme siis leipuripuotiin. Lapsi oli jo mennyt levolle.\nLeipuri kysyi, eikö tohtori tahtoisi mennä yläkertaan katsomaan lasta.\nEi, sitä hän ei tahtonut, mutta minä näin, kuinka hänen kurkkunsa\nvärähteli. Hän seisoi ovella, ja hiljentäen ääntään aivan kuin peläten\nnukkuvan lapsen kuulevan, hän sanoi: 'Antakaa hänelle tämä, kun hän\nherää aamulla — se lohduttaa häntä, pientä raukkaa!' Ja aivan kuin\nrikoksentekijä hän kiiruhti pois.»\n\nOli hetken hiljaisuus, ja sitten kuului ulkoa seinien heikentämä ääni.\nTrinità dei Montin nunnat ja lapset lauloivat rukoustaan — _Ora pro\nnobis_!\n\n»En jatka tänään enää», sanoi Roma. »Valo ei ole hyvä — ja silmäni...»\n\n»Ylihuomenna siis», sanoi Rossi ja nousi ylös.\n\n»Mutta tahdotteko todellakin tulla oopperaan huomenna?»\n\nDavido Rossi katsoi vakavasti Roman silmiin ja vastasi: »Tahdon.»\n\nRoma käsitti hänet täydellisesti. Tuo mies oli loukannut häntä ja\ntahtoi parantaa asian. Hän ei uskaltanut katsoa Davido Rossiin, vaan\nkääntyi ympäri, otti kostean vaatteen ja peitti sillä veistokuvan. Ja\nkun hän kääntyi takaisin, oli Davido Rossi mennyt.\n\nHän meni makuuhuoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle kätkien kasvonsa\ntyynyyn. Lasten suloiset äänet seurasivat häntä. _Ora pro nobis! Ora\npro nobis!_\n\nKun hän nousi taas, oli taistelu ohi. Raskas vihan taakka, jota hän\noli kantanut sydämessään vuosikausia, oli pudonnut pois. Hän oli sen\nhaudannut. Se oli nyt kadonnut. Kirkonkellot ilmaisivat yön ensimmäisen\ntunnin alkaneen, mutta hänestä se tuntui päivän ensimmäiseltä tunnilta.\n\nPäivällisen jälkeen hän vastasi paronin kirjeeseen, jonka hän oli\nsaanut edellisenä päivänä.\n\n »Rakas Paroni! — Pelkään olleeni aivan väärillä jäljillä, ja olen\n pahoillani, että panitte Minghellin toimimaan niin pian. Onko\n tavallista, että pääministerit nimittävät virkamiehiä heti kun heidän\n holhokkinsa, serkkunsa tai muut naisystävänsä mainitsevat niinenkään\n vain? Eikö olisi ollut viisaampaa ottaa selkoa asioista ensin?\n Mistä syystä Minghelli erotettiin Lontoosta? Lähetystön sihteeri on\n liian suuri herra saadakseen noin äkkiä eron. Ja kun nyt ajattelen\n sitä, muistan että hänen kasvonsa olivat epämiellyttävät, synkät,\n sulkeutuneet, ikävät, nenä kuin kotkalla ja silmät kuin ketulla.\n\n Mitä D.R:iin tulee, erehdyin varmaan, kun luulin hänen tuntevan\n minut. Hän ei näytä tuntevan minua ollenkaan, ja luultavasti hän\n aivan sattumalta vain tuli puhuneeksi isästäni. Joka tapauksessa olen\n tyytyväinen, että Minghelli ei ole oikeilla jäljillä. _Jättäkää hänet\n yksin minun huostaani_.\n\n                                             Teidän Romanne.\n\n P.S. — Prinsessa Potifar ja Don Pyhä Jooseppi vievät minut oopperaan\n huomenna. D.R. tulee sinne myös ja näyttäytyy julkisesti minun\n seurassani!\n\n Olen ruvennut muodostamaan kuningas Davidin rintakuvaa. Hän ei olekaan\n niin merkillisen kaunis läheltä katsoen.»\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPieni prinsessa tuli Romaa hakemaan seuraavana iltana, ja he ajoivat\noopperaan hänen komeissa englantilaisissa vaunuissaan. Teatteri oli jo\ntäynnä, ja orkesteri viritti soittokoneitaan. Kun ihmiset tulivat ja\ntunsivat tuttunsa, täyttyi ilma kuin sähköllä, joka kiihoitti jokaista.\nDon Camillo tuli öljyttynä ja hajuvesillä hölvättynä, ja kun hän oli\nvienyt pois naisten päällysvaatteet ja he olivat istuneet etusijoille,\nsyntyi pientä suhinaa koko salissa. Se miellytti pikku prinsessaa\näärettömästi, ja hän alkoi tarkastaa yleisöä kiikarillaan.\n\n»Tungokseen asti täynnä!» sanoi hän. »Ja joka ikinen katsoo minun\naitiooni! Semmoista se on, kun on toverina kaunein ja kadehdituin\ntyttö Roomassa. Mikä huomio! Mutta tämä ei ole vielä mitään verrattuna\nsiihen, mitä on odotettavissa, kun sinun kuuluisa ystäväsi saapuu.»\n\nSamassa Davido Rossi saapuikin, ja prinsessa tervehti häntä hyvin\ninnokkaasti.\n\n»Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille! Gi-Gi, tulkaa, niin esitän teidät\n— parlamentin jäsen Rossi ja Don Camillo Luigi Murelli.»\n\nRoma katsoi häneen — hän oli juhlapuvussaan niin huomiota herättävä\nulkomuodoltaankin, että tuskin yksi tuhannesta saattoi kilpailla hänen\nkanssaan. Davido Rossi katsoi Romaan — hän oli puettuna valkoisiin,\ntoisella olkapäällä oli orvokkivihko, ja kauniin valkoisen kaulan\nympäri kierteli kaksi helmiriviä. Prinsessa katsoi heihin molempiin, ja\nhänen pienet silmänsä välähtivät.\n\n»Ettekö koskaan ennen ole ollut täällä, herra Rossi? Silloin pyydän,\nettä sallitte minun selittää kaikki. Istukaa tähän Roman ja minun\nvälille. Ei, älkää istuko takana. _Te_ ette tietysti välitä huomiosta —\nolettehan niin tottunut siihen.»\n\nIlman suurempaa melua Davido Rossi istuutui eteen, ja yleisössä\nkuului taas hiljaista suhinaa. Näkyi hämmästyneitä katseita ja kuului\nkuiskauksia, vieläpä nauruakin.\n\nDavido Rossi kesti sen räpäyttämättä silmääkään, aivan kuin hän olisi\ntullut juuri sitä varten ja odottanut sitä rangaistuksena rikoksestaan.\n\nRoma kumarsi päätään häpeissään, mutta pikku prinsessa jatkoi\npuhettaan. »Noilla pitkillä aitioilla kummallakin puolen näyttämöä on\nnimenä Barcaccie. Vasemmanpuolinen on upseereja ja oikeanpuolinen\nsellaisia hienoston herroja varten, joilla ei ole naisia mukanaan.\nEnsimmäisen rivin aitioissa on ylipäänsä roomalaista hienostoa,\nja toisella rivillä ovat diplomaattiset lähetyskunnat, ja noissa\naitioissa tuolla on jos jonkinlaista väkeä — valtiollista, kirjallista\nja liikemiehiäkin, jos he ovat kyllin rikkaita tai kuvittelevat\nolevansa.»\n\n»Entä nuo ylimmät rivit?» kysyi Rossi.\n\n»Oh», kuului prinsessan väsynyt ääni, »opiskelijoita luultavasti —\nCollegio Romano ja Rooman yliopisto, tiedättehän?»\n\n»Entä galleria?»\n\n»Ylioppilaita varmaankin.» Sitten hän lisäsi kiihkeästi, huomatessaan\njonkun alhaalla: »Gi-Gi, tuolla on Lu-Lu. Muistakaa pyytää hänet\nillalliselle... Kaikki Rooman kauniit miehet ovat täällä tänä iltana,\nherra Rossi, ja kohta he lähtevät kiertokululle tervehtimään aitioissa\nolevia naisia.»\n\nTaas prinsessa kumarsi jollekin alhaalla olevalle ja sanoi vilkkaalla\näänellä: »Roma, tuolla on kreivi Coriolanus ... Me sanomme häntä\nItalian ensimmäiseksi taistelijaksi, herra Rossi. Hän on tapellut\nkolmessakymmenessäkolmessa kaksintaistelussa ja on juuri yhtä monta\nvuotta vanha...»\n\nPrinsessan ääni hälveni yhtäkkiä, kun kapellimestari antoi merkin ja\norkesteri alkoi soittaa alkusoittoa. Sitten valot sammuivat ja esirippu\nnousi, mutta yhä vieläkin yleisö liikahteli alhaalla ja puhua supatteli\nlakkaamatta. Ainoastaan muutamina hetkinä kuului hyssytystä ja sitten\nhiljainen hyminä, mutta vähän ajan perästä puhelu alkoi taas.\n\nEsirippu laskeutui ensimmäisen näytöksen jälkeen ilman että kukaan\nyleisöstä tiesi mitään muuta oopperasta kuin että Simson rakasti\nvaimoa, jonka nimi oli Delila, ja filistealaiset miehet koettivat\nhoukutella häntä Simsonin pettäjäksi. Galleriassa istuvat ylioppilaat,\njotka saattoi tuntea heidän pienestä parrastaan, huusivat toisilleen\nsiksi vain, että oli niin hauska huutaa, ja puhelivat viittomalla\nalempana oleville professoreilleen. Väki ylt'ympäri keskusteli\niloisesti yhteiskunnallisista asioista, ja aitioiden ovia avattiin ja\nsuljettiin yhtämittaa. Tuo kaunis nuori mies, jolla oli nimenä Lu-Lu,\ntuli tervehtimään prinsessaa, ja he puhelivat ja nauroivat yhdessä.\n\nDavido Rossi istui koko ajan vaiti, mutta vihdoin Roma puhui hänelle.\n\n»Pelkään että pidätte meidän yleisöämme hyvin pahatapaisena», sanoi hän.\n\n»Vaatimattominkin yleisö Trasteveressä tai Whitechapelissa käyttäytyy\nparemmin», vastasi Davido Rossi.\n\nDon Camillo puri huultaan ja sanoi:\n\n»Mainio keksintö tehdä Simsonista oopperan sankari! Aivan ajan\nhengen mukaista! Nykyään on kaikki otettava suurelta kannalta —\nkansat, valtakunnat, sodat, kaikki! Paavikin sen ymmärsi uneksiessaan\npyhästä Rooman valtakunnasta, ja jos te hankitte vaikka yhdellä\npennillä huvitusta, niin sekin pitää olla suurenmoista. Kaiken\ntulee olla kansainvälistä ja käydä ihmiskunnan nimessä, ja sen\nuskontunnustuksena tulee olla jonkinmoinen maailmanpoliittinen\ntestamentti. Oh, olisi vallan vanhanaikaista olla sairastumatta tuohon\nsuuruudenhulluuteen meidän päivinämme, ja minä toivon vain» — hän\nvilkaisi pikku prinsessaan — »että kohtalo armossaan lopettaa tuon\nsuuruudenjumaloimisen ennenkuin se ennättää vaikuttaa sen, että saamme\nsuuria naisia.»\n\nMutta puheen vaikutus hiukan turmeltui siksi että eräs pikku tapahtuma\nveti yleisön huomion puoleensa. Pääministeri näet astui katsomoon\nja sai osakseen muutamia aplodeja, joita seurasi yhä uudistuva\nkatseleminen prinsessan aitioon päin ja joskus äänekäs kuiskailukin.\n\nToinen näytös, joka esitti Simsonia sotilaana, oli vilkkaampi kuin\nensimmäinen, ja kun esirippu laskeutui, astui kenraali Morra,\nsotaministeri, prinsessan aitioon.\n\n»Te saatte siis sotatieteen opetusta professorilta, joka löi koko\narmeijan aasin leukaluulla?» sanoi Don Camillo.\n\n»Toivoisin että voisimme pestata tuhat sellaista miestä —\naasinleukaluineen», sanoi kenraali. »Sellainen herra olisi hyvä\nolemassa sotaministeriössä, vaikkapa vain rypistämässä kulmakarvojaan.»\n\n»Minä luulin, että teillä oli kyllin kulmakarvojen rypistäjiä Monte\nCitoriassa, päättäen siitä, että sanoma lehdet yhä hyökkäävät\nkimppuunne. Eivätkö he vakuuta teille, että teidän militarisminne\nsyöksyi turmioon oman väkevyytensä tähden, aivan niinkuin ystävämme\nSimson kohta tulee tekemään?»\n\n»Militarismi ei ole ainoata, mikä kerran on loppuva, mikäli minä\nymmärrän», sanoi kenraali.\n\n»Ei tietysti! Tulevassa tuhatvuotisessa valtakunnassa ei ole oleva\nmyöskään mitään oopperoita eikä taidetta eikä tanssiaisia eikä —\nmitään! Nuo tuhatvuotisen valtakunnan odottajat ovat armottomia — he\neivät jätä meille mitään muuta kuin pari tynnyrinalaa Arkadiaa ja\nlehmän.»\n\n»Älkäämme ajatelko sitä», nauroi prinsessa. »Roomalainen sielu\nkauhistuu sellaista tulevaisuutta. Minä aion ostaa suuren kynttilän\nMadonnalle St. Augustinoon ja anoa, että hän varjelisi meitä.»\n\n»Olkaa rauhassa! Nämäkin päivät menevät ohi!» sanoi kenraali nousten.\nJa sitten hän lisäsi hiljempää prinsessalle katsahtaen Romaan: »Teidän\nkaunis nuori ystävänne ei näytä niin reippaalta tänä iltana.»\n\nPrinsessa kohotti olkapäitään. »Lemmen tuskat tuottavat kärsimyksiä,\nmutta ei kuolemaa», kuiskasi hän.\n\n»Ettehän tarkoittane...»\n\nPrinsessa kohotti viuhkansa kärjen huulilleen ja nauroi.\n\nDavido Rossi ei puhunut paljoa, ja joka kerta, kun Roma katsoi häneen,\nsynkistyi tytön luonnollinen iloisuus ja hän tunsi häpeää. Davido Rossi\nkärsi rangaistusta hänen tähtensä. Tuo mies olisi voinut musertaa nuo\nperhoset yhdellä iskulla, mutta hän alistui vaieten heidän pistoihinsa.\n\nRoma tunsi omituista tunteiden ristiriitaa. Tuo voitonriemu, jota hän\noli kuvitellut tuntevansa näyttäytyessään julkisesti Davido Rossin\nseurassa — voitonriemu kaikkien kadehtijoiden takia, jotka toivoivat\nhänen kukistumistaan — se ei tuottanutkaan hänelle nyt mitään iloa.\n\nKolmas näytös esitti Delilan viettelytoimia, ja sille naurettiin hyvin\npaljon.\n\n»Voi noita suloisia, pyöreitä, pehmeitä olentoja — he voivat tehdä mitä\nikinä tahtovat tuollaisille jättiläisille», sanoi Don Camillo. »Sanokaa\nsitten, että laki ei katso naisen etua — nainen itse tekee lait! Ja\njokaisen sivistyneen valtakunnan ministerien historiassa pitäisi\nnaisten nimiä olla joka sivulla, sisäasiain ministeri — Donna Delila,\nRaha-asiain ministeri — Donna...»\n\n»Gi-Gi!» vastusteli prinsessa, mutta oli samassa nääntyä naurusta.\n\nParoni, joka oli ollut päivällisellä kuninkaan luona, saapui\nnäytöksen lopulla, leveä nauha rinnan poikki ja siinä tähtiä,\nristejä ja muita kunniamerkkejä. Hän kumarsi Davido Rossille jäykän\nkohteliaasti, tervehti Don Camilloa tuttavallisesti, suuteli prinsessan\nkättä ja tarjosi käsivartensa Romalle viedäkseen hänet käytävään\nvilvoittelemaan, sillä tytön oli hyvin lämmin.\n\n»Huomaan sinun edistyvän, lapseni! Se oli mainio keksintö, että toit\nhänet tänne! Jokainen sanoo, että sinua hän ei ole voinut tarkoittaa\npuheellaan, joten hän on puhaltanut torveensa vallan turhaan.»\n\n»Saitteko kirjeeni?» kysyi Roma epävarmalla äänellä.\n\n»Sain, mutta älä ole levoton. En tosin ole profeetta enkä profeetan\npoika, mutta uskallan väittää, että olemme oikeilla jäljillä. Kuinka\nonnellista, että esitit tuon Minghellin! Se oli kerrassaan nerokas\nkeksintö! Sinä kysyt, mikä hänen rikoksensa Lontoossa oli — väärennys,\nystäväni!»\n\n»Se on varsin arveluttava rikos, eikö niin?»\n\n»Varsin arveluttava lähetystön sihteerin teoksi, mutta poliisille...»\n\nHän nauroi tarkoittavasti, ja Roma tunsi inhoa.\n\n»Onko hän saanut selville mitään?» kysyi hän.\n\n»Ei vielä, mutta hän on nähtävästi suurten asiain jäljillä. Se on\nmelkein varma, että sinun kuningas Davidisi on henkilö, jota laki on\ntoivonut käsiinsä.»\n\nRoman käsi värähti ministerin käsivarrella, mutta he kääntyivät juuri\nsilloin käytävän päässä, ja Roma oli astuvinaan laahustimelleen.\n\n»Muutamat renkaat vielä puuttuvat, ja siksi lähetämme Minghellin\nLontooseen ottamaan selkoa niistä.»\n\n»Lontooseen? Jossain yhteydessä isäni kanssa?»\n\n»Ehkä. Saamme nähdä. Mutta tuolla on jo orkesteri, ja tuolla on sinun\naitiosi. Sinä olet ihailtava, armas! Nyt sinä jo olet poistanut kaikki\nsen pahan jäljet, jonka hän sinulle teki, ja puolet tehtävästäsi on\ntoimitettu. Mitä me puhumme diplomaateista! Meidän tulisi kaikkien\nkäydä pienen tyttösen koulua! Hyvästi!»\n\nKoko seuraavan näytännön aikana Roma tunsi kuin pistoa käsivarressaan\nsillä kohtaa, johon paroni oli koskettanut, ja hän tunsi punastuvansa,\nkun prinsessa sanoi: »Kaikki katsovat tänne päin! Niin käy kun on\nhuomatuin tyttö Roomassa!»\n\nJa sitten hän tunsi Davido Rossin käden tuolinsa selkämyksellä ja kuuli\nlempeän äänen sanovan:\n\n»Valo paistaa aivan silmiinne, Donna Roma. Vaihtakaa paikkaa minun\nkanssani hetkeksi.»\n\nJa sitten kaikki tapahtui kuin unessa. Hän kuuli jonkun sanovan:\n\n»Hän tuhlaa siihen hyvin paljon tunnetta, miesparka!» Ja joku toinen\nvastasi: »Niin, ja särkynein sydämin?» Sitten kuului musiikin äkillinen\nloppu, ja ooppera oli lopussa. Donna Roma meni ulos tungoksessa nojaten\nDavido Rossin käsivarteen, ja hänestä tuntui kuin hän kaatuisi, jollei\nDavido Rossi pitäisi hänestä kiinni.\n\nKomeat englantilaiset vaunut ajoivat ovelle, ja neljä henkilöä astui\nniihin.\n\n»Grand Hotel!» huusi Don Camillo. Sitten hän heittäytyi istuimelleen ja\nnauroi sekä hyräili:\n\n»Ja kuollessaan hän löi kuoliaaksi useampia kuin eläessään... Ja hän\nhallitsi Israelia kaksikymmentä vuotta.»\n\n\n\n\nV.\n\n\nKostea Campagnan ilma peitti koko kaupungin ikäänkuin sumuun ja\ntunkeutui vaunujen ikkunoiden läpi, mutta Grand Hotellissa oli valoa ja\nlämpöä. Kuljettuaan ensin lasikattoisen etuhuoneen läpi, jossa istui\nmiehiä (ja muutamia naisia) polttaen sikareja ja juoden kahvia, saapui\nseurue sisähuoneeseen, joka oli sisustettu valkoisella ja kullalla\nsekä loisti sähkövalojen ja peilien kimmellyksessä. Pienten pyöreiden\npöytien ympäri oli jo kokoontunut yleisöä, ja uusia seurueita saapui\nyhtämittaa.\n\nNaisia tuli koristettuina hohtokivillä, jotka säkenöivät paljaiden\nkäsivarsien ja olkapäiden yli heitettyjen nahkaviittojen alta, kunnes\nkoko huone näytti hohtavan jalokiviä. Jokaisen seurueen saapuessa\nkuiskasivat huoneessa-olijat heidän nimensä, ja tulijat käyttäytyivät\nkuten ainakin henkilöt, jotka tietävät olevansa huomion kohteina.\n\nIhmiset katselivat toisiaan silmälasien ja lorgnettien lävitse ja\ntervehtivät alituiseen tuttujaan. Miehet puhelivat, naiset nauroivat,\nja lapsellista lavertelua kuului melkein joka pöydästä. Sitten tuotiin\nillallinen, laseja kohotettiin aloittamisen merkiksi, ja kauniit\nsilmät loistivat ympäri huonetta, kunnes koko ilma uhkui sähköä ja\ninhimillisiä intohimoja.\n\nRoma istui vastapäätä prinsessaa. Hän oli vieläkin ajatuksissaan ja\nhajamielinen, mutta kun seurue laski leikkiä hänen kanssaan, kirkastui\nhän hetkeksi ja koetti näyttää iloiselta ja onnelliselta. Davido Rossi,\njoka istui hänen vasemmalla puolellaan, oli yhä hiljaa ja itseensä\nsulkeutuneena, mutta hänen ilmeensä oli rangaistustaan kärsivän miehen\nilme.\n\nSen huomasi Don Camillo, joka istui oikealla puolella prinsessaa, ja\nsiitä johtui pieniä kohtauksia.\n\n»Täällä on hyvää seuraa, herra Rossi. Aina täällä näkee kauniita\nnaisia», sanoi Don Camillo.\n\n»Ja kauniita nuoria miehiä nähtävästi myöskin», sanoi Davido Rossi.\n\nKaunis nuori mies, joka tunnettiin nimellä Lu-Lu, oli siellä, ja\nojentautuen Don Camillon yli hän kuiskasi vuoroin polttaen sikariaan ja\nvuoroin maistellen kahviaan:\n\n»Miksei ministeri osta miestä? On varsin helppo ostaa sanomalehdistö\nmeidän päivinämme.»\n\n»Hän menettelee paljon viisaammin», sanoi Don Camillo, »vetämällä pois\nhänet vastustajien puolelta tarjoten syöttinä...»\n\n»Virkojako?»\n\n»Ei, vaan neitosen sulon», kuiskasi Don Camillo, mutta Roma kuuli sen.\n\nHäntä hävetti. Nuo viittaukset, jotka häpäisivät Davido Rossia,\nhäpäisivät häntä itseään myöskin, ja hän tahtoi paeta pois.\n\nRossi ei näkynyt huomaavan mitään loukkaavaa. Vaikka hän ei puhunut\npaljoa, oli hän tyyni ja iloinen, ja hänen käytöksensä oli luonnollista\nja kohteliasta. Erään kuninkaan adjutantin rouva istui hänen vieressään\nja puhui yhtämittaa kuninkaasta. Kuningas ratsasti mielellään joka\naamu, ja jonkun hoviherran piti olla hänen seurassaan kello kymmenen.\nSe oli hänen miehensä toimena, ja hän oli siinä virassa aina kaksi\nviikkoa joka toinen kuukausi.\n\nRoma huomasi kuuntelevansa joka sanaa, joka sanottiin Davido Rossille,\nmutta samalla hän myöskin kuunteli pöydän toisessa päässä tapahtuvaa\nkeskustelua.\n\n»Tahtoo olla toinen Cola di Rienzi, eikö niin?» sanoi Lu-Lu.\n\n»Toinen Kristus», sanoi Don Camillo. »Hän vaatii kohta\norjantappurakruunua ja pyytää maailmaa uhraamaan hänet ihmiskunnan\nhyväksi. Katso! Hän puhelee pikku paronittarelle, mutta hän on\ntodellisuudessa viidentoistatuhannen peninkulman päässä yläpuolella\npilviä tälläkin hetkellä.»\n\n»Mistähän hän mahtanee olla kotoisin?» sanoi Lu-Lu, ja sitten Don\nCamillon kädet taas soittivat näkymätöntä soittokonetta.\n\n»Madame de Trop sanoo, että hänen isänsä oli kamariherrana\npetroleumikuninkaan hovissa — varakuninkaan tietysti, ja siellä hän sai\nkasvatuksensa», sanoi prinsessa.\n\n»Älkää uskoko sitä ollenkaan», sanoi Don Camillo, »olen varma, ettei\nhän koskaan ennen ole syönyt illallista siistissä hotellissa.»\n\n»Minäpä kysyn häneltä! Kuunnelkaa nyt! Tästä tulee lysti!» sanoi\nprinsessa. »Herra Rossi!»\n\n»Mitä, armollinen prinsessa?» sanoi Davido Rossi.\n\nPikku prinsessan silmät välähtivät pöydän yli.\n\n»Eikö tämä ole kaunis huone?»\n\n»Hyvin kaunis.»\n\n»Ette kai ole koskaan ennen ollut täällä?»\n\nDavido Rossi katsoi häntä suoraan silmiin vastatessaan:\n\n»Olen kyllä, armollinen prinsessa. Kun palasin Italiaan kahdeksan\nvuotta sitten, olin kuukauden verran tarjoilijana tässä hotellissa.»\n\nPikku prinsessan säteilevät kasvot nolostuivat pahanpäiväisesti, ja\nmolemmat herrat loivat katseensa alas.\n\nRoma tuskin ymmärsi omia tunteitaan. Siinä oli nöyryytystä, häpeää,\nnolostumista, mutta ennen kaikkea ylpeyttä — ylpeyttä Davido Rossin\nrohkeuden ja voiman tähden.\n\nCampagnan valkoinen sumu tunkeutui heihin asti, kun he astuivat ulos\nlasikattoisesta eteisestä, ja vanha vaimo, savimalja kädessä, kyyristyi\nmarmoripilarin juurelle ja ojensi kylmän kostean kätensä huutaen:\n\n»Penni Jumalan tähden! Vaikka kuolisin ilman synninpäästöä, vakuutan,\netten ole syönyt mitään tänään... Jumalan siunatkoon teitä, tyttäreni,\nja pyhä Neitsyt ja kaikki pyhät!»\n\nKadut olivat hiljaiset, ja vaunujen pyörät kajahtelivat tyhjillä teillä\nkorkeiden seinien välissä. Oli myöhä, ja sähkövalot Via Nazionalella\nsammuivat yksitellen, jättäen jälkeensä pimeän tunnelin, jossa siellä\ntäällä häämötti keltaisia, himmeitä kaasuvaloja, aivan kuin topaasit\nmustassa koristeessa.\n\nKotinsa ovella Roma erosi prinsessasta ja sanoi Rossille vaunujen\nlähtiessä taas liikkeelle: »Tulkaa aikaisin huomenna. En ole vielä\nvoinut tehdä kunnollisesti työtä ollenkaan.»\n\nHän oli levoton ja kuumeinen ja tahtoi mennä levolle heti, mutta\nkulkiessaan vierashuoneen läpi hän kuuli tätinsä ärtyisän äänen, joka\nsanoi: »Sinäkö siinä olet, Roma?» ja hänen täytyi mennä kreivittären\nluo.\n\nPunainen lamppu paloi pyhimysarkun edessä, ja vanha kreivitär makasi\nkirjaillussa yöpuvussa, mutta hän oli aivan liereillään, silmät\nsäikkyivät ja huulet vapisivat.\n\n»Vihdoinkin sinä tulet! Istu! Minun täytyy puhua sinulle. Nattalina!»\nhuusi kreivitär. »Oh, taivas, se tytön letukka on mennyt maata. Anna\nminulle konjakkia. Tuolla sitä on peilipöydällä.»\n\nHän maistoi konjakkia, hypisteli nenäliinaansa ja sanoi:\n\n»Sinun käytöksesi, Roma, hämmästyttää minua! Ethän sinä ennen ollut\nnoin hullu! Mitä! Etkö sinä näe, mitä tuo nainen tahtoo? Mikäkö nainen?\nPrinsessa tietysti. Pyytää sinua aitioonsa oopperaan, jotta sinut\njulkisesti nähtäisiin yhdessä tuon miehen kanssa. Prinsessa vihaa\nhäntä kuin myrkkyä, mutta hän nielisi vaikka mitä, jos hän siten voisi\nsaattaa sinut ja Rossin yhteen. Luuletko paronin hyväksyvän tuota? Sinä\nja hänen vihollisensa sellaisessa suhteessa! Vie pois tuo konjakki!\nOlen tukehtumaisillani! Nattalina...»\n\n»Erehdyt, täti Betsy», sanoi Roma. »Paroni oli oopperassa ja tuli itse\naitioon ja hyväksyi kaiken.»\n\n»Ah — älä puhu turhia! Koska hänellä on hiukan itsekunnioitusta ja kun\nhän ei ilmaise ajatuksiaan, olet sinä kyllin tyhmä uskomaan, ettei hän\nole loukkaantunut. Mutta minä tunnen hänet. Olen tuntenut hänet koko\nikäni. Pienenä poikanakaan ei kukaan voinut saada häntä itkemään. Hän\noli liian ylpeä myöntääkseen, että kukaan saattoi loukata häntä. Juuri\nsamanlainen hän on nytkin, ja vaikka nöyryyttäisit häntä kuinka, ei hän\nikinä näyttäisi sitä. Mutta _minä_ näen sen ja sanon, että sinä olet\nkiittämätön ja typerä.»\n\nVanhan kreivittären ääni sortui kuiskaukseksi, mutta hän jatkoi\nkeskeytymättä:\n\n»Ellet ajattelekaan itseäsi, voisit edes ajatella minua. Sinä olet\nnuori, ja maailma on sinulle avoinna, mutta minä olen vanha ja kiinni\nvuoteessani, ja mihin minä joudun, jos paroni suuttuu? Tulot, jotka\nsaat isäsi tiloista, ovat vieläkin hänen valvontansa alaisina. Hän voi\nottaa ne pois koska tahansa, ja jos hän tekee sen, mihin minä silloin\njoudun?»\n\nRoman rinta kohosi nopeasta hengityksestä, hänen sydämensä tykytti,\nja päätä tuntui huimaavan. Koko tämän illan katkeruus kuohui hänen\nmielessään, ja se puhkesi esiin kuin vyöryvä virta.\n\n»Vai siitä koko teidän siveellinen huolenpitonne minusta johtuu!» sanoi\nhän. »Koska paroni on välttämätön teille ettekä voi tulla toimeen ilman\nhäntä, tulisi minun myydä itseni teidän tarpeittenne mukaan!»\n\n»Roma! Mitä sinä sanot? Etkö häpeä!...»\n\n»Ettekö te häpeä? Te olette koettanut työntää minut paronin syliin\nettekä ole välittänyt vähääkään siitä, kuinka minun käy, kunhan vain\nulkonainen kuori säilyy.»\n\n»Sinä kiittämätön tyttö!»\n\n»Te olette tehnyt voitavanne hävittääksenne käsitykseni hyvästä ja\npahasta ja opettaaksenne minulle, että asema ja valta ja rikkaus on\nkaikki kaikessa, sama se, mikä hinta niistä maksetaan, ja jos joku\nvaara niitä uhkaa, pitää meidän taistella niiden puolesta niinkuin\nkoira tappelee luupalastaan.»\n\n»Oh taivas! Kyllä ymmärrän tarkoituksesi. Sinä toivot tappavasi minut.\nJa sen teetkin — Nattalina! Missä on...»\n\n»Sen lisäksi te olette myrkyttänyt mieleni isääni kohtaan, ja koska en\nvoinut muistaa häntä, uskottelitte minulle, että hän oli itsekäs ja\nturhamainen eikä välittänyt omasta tyttärestään. Mutta minun isäni ei\nollut ollenkaan sellainen.»\n\n»Ja kuka on sen sinulle kertonut, neitiseni?»\n\n»Samapa se, kuka on kertonut. Isäni oli pyhimys ja marttyyri ja suuri\nmies, ja hän rakasti minua koko sielullaan!»\n\n»Voi minun päätäni! Minun päätäni!... Marttyyri tosiaankin! Sosialisti\nja tasavaltalainen kapinoitsija ja anarkisti!»\n\n»Vähät siitä, millaiset mielipiteet hänellä oli. Hän oli isäni — siinä\nkyllin — eikä teillä ollut oikeutta uskotella _minulle_ mitään pahaa\nhänestä, ajatelkoonpa maailma mitä tahansa.»\n\nRoma oli ihana tuona hetkenä, pää pystyssä, silmät hehkuen ja komea\nvartalo aaltoillen kauniin puvun alla.\n\n»Sinä tapat minut, se on varma. Konjakki... Nattalina...» huusi\nkreivitär, mutta Roma oli mennyt.\n\nEnnen levollemenoaan Roma kirjoitti paronille:\n\n »Varmaan olette väärässä. Miksi tuhlaatte aikaa lähettämällä\n Minghellin Lontooseen? Miksi? Miksi? Miksi? Tuo petturi ei tule\n löytämään mitään, ja jos hän löytää, ei siihen ole luottamista.\n Estäkää se heti, jos tahdotte säästää valtion varoja ja itseltänne\n pettymyksiä. Estäkää! Estäkää! Estäkää!\n\n P.S. — Näytteeksi siitä, kuinka väärässä tuo mies on, mainitsen, että\n D.R. tänään kertoi olleensa ennen viinurina Grand Hotellissa!»\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSeuraavana aamuna Davido Rossi tuli aikaisin.\n\n»Nyt meidän täytyy tehdä työtä vakavasti», sanoi Roma. »Luulen\nvihdoinkin ymmärtäväni, miten on meneteltävä.»\n\nSiitä ei saanut tulla Johannes, rakastettu opetuslapsi, joka\nlepäsi Herransa sylissä. Siitä piti tulla Pietari, harras, uljas,\nyksilöllinen, inhimillinen, erehtyvä, mutta uljas Pietari. »Sinä olet\nPietari, ja tälle kalliolle tahdon rakentaa kirkkoni.»\n\n»Sama asento kuin ennen. Silmät tuonne päin. Kiitos!... Pelkään, ettei\nteillä ollut hauska eilen illalla?»\n\n»Teatterissako? Se huvitti minua. Mutta inhimillinen puoli ehkä oli\nminulle tärkeämpi kuin taiteellinen.»\n\n»Ajattelitte siis enemmän katsojia.»\n\n»Niin. Ellei Italia tyydy olemaan vallan yksinkertaisesti jonkinmoisena\nmuinaismuseona tai koulupaikkana laulajille ja tanssijattarille,\nEuroopan _cavaliere serventenä_, joka riippuu kiinni toisten valtioiden\nliepeissä, täytyy sen herätä muutamista kuvitelmistaan. Eivät suuret\narmeijat eikä suuri taide voi lopettaa sellaisen maan sekasortoa\nja hämmennystä, missä hallitsevat luokat huvittelevat sillä aikaa\nkuin köyhät huutavat leipää. Maan täytyy ensin muuttaa siveellinen\nkäsityskantansa — ja sen se tekeekin, niin totta kuin ihminen elää maan\npäällä ja Jumala taivaassa. Mutta minä en ole mikään taiteilija, kuten\nhuomaatte... Kuinka te jouduitte kuvanveistäjäksi?»\n\n»Oh — minä opiskelin hiukan Pariisin ateljeessa käydessäni koulua\nsiellä.»\n\n»Mutta te olette syntynyt Lontoossa?»\n\n»Niin.»\n\n»Miksi tulitte Roomaan?»\n\n»Rooma oli sukuni kotipaikka. Ja sitten — olihan minulla nimenäkin\nRoma!»\n\n»Minäkin tunsin erään Roman ennen muinoin.»\n\n»Todellako? Toisenko Roman?»\n\nHänen äänensä värisi hiukan.\n\n»Hän oli tuon ystäväni pikku tytär, josta kerroin.»\n\n»Kuinka hausk — — Ikkunaan päin, olkaa hyvä — noin.»\n\nRomaa kiusasi tuo teeskentely, mutta Davido Rossin ilmeessä ei näkynyt\nmitään eroa.\n\n»Hän oli ainoastaan seitsenvuotias, kun hänet viimeksi näin.»\n\n»Siitä on siis pitkä aika?»\n\n»Seitsemäntoista vuotta.»\n\n»Sitten hän olisi nyt saman ikäinen kuin...»\n\n»Kun ensi kerran näin hänet, oli hän ainoastaan kolmivuotias, ja\nsilloin hän oli yöpuvussaan ja juuri menossa nukkumaan.»\n\nRoma naurahti hiukan, mutta hän tiesi, että jokainen äänen värähdys\nhänessä oli teennäinen.\n\n»Hän luki rukouksensa hiukan lepertäen siihen aikaan. 'Itä meidän, jota\nolet taivaatta'.»\n\nDavido Rossi naurahti hiukan matkiessaan lapsen ääntä. He nauroivat\nyhdessä nyt ja katsoivat toistensa silmiin, ja sitten he molemmat\nkääntyivät totisina pois.\n\n»Teistä se ehkä tuntuu omituiselta, mutta minä lasken ensimmäisen\nitsetietoisen pyrkimykseni alkaneen sillä hetkellä.»\n\n»Todellako?»\n\n»Kymmenen vuotta myöhemmin, kun olin Amerikassa etsien sitä sanomaa,\njoka maailman pelastaisi, muistin tuon rukouksen sanat sellaisina\nkuin pikku Roma ne oli lausunut. 'Lähettyköön tinun valtakuntati,\ntapahtukoon tinun tahtoti'...»\n\n»Hän siis...»\n\n»Hän on vastuunalainen kaikesta mitä teen ja mihin maailma minua\nkäyttää. Hän on elämäni ohjaaja.»\n\nHän matki taas lapsen ääntä ja nauroi, mutta Roma ei voinut yhtyä\nhäneen nyt. Tuota miestä hän oli aikonut pettää! Hänestä tuntui kuin\nhän olisi vaeltanut sokeana jyrkänteen reunalle ja sitten yhtäkkiä\njoku olisi tempaissut siteen hänen silmiltään ja näyttänyt hänelle\npohjattoman kuilun.\n\nHetkisen hän teki työtä aivan ääneti tuntien kuumeentapaista\nlevottomuutta. Mutta juuri kun äänettömyys oli käydä tuskalliseksi\nja mahdottomaksi kestää, astui Felice huoneeseen ilmoittamaan, että\naamiainen oli valmis.\n\n»Voitteko viipyä? Tahtoisin niin mielelläni tehdä työtä ollessani\ntyötuulella», sanoi Roma.\n\n»Ilomielin», vastasi Davido Rossi.\n\nRoma söi tuskin mitään, sillä kaikenlaiset aavistukset kiusasivat\nhäntä, ja seinän läpi kuului hänen tätinsä ääni, joka yhtämittaa huusi\nja torui palvelijaa.\n\nTunsiko Davido Rossi hänet? Hän tunsi, hänen täytyi tuntea. Joka sana,\njoka äänen värähdys kertoi sen Romalle. Mutta miksi Davido Rossi ei\npuhunut suoraan? Uskottuaan salaisuutensa Romalle hän odotti, että\nRomakin ilmoittaisi itsensä hänelle. Ja miksi Roma ei ollut sitä\ntehnyt? Hän oli sen seurapiirin verkossa, jossa hän eli, ja hän häpesi\nsitä syytä, joka oli saattanut heidät yhteen, ja ennen kaikkea hän ei\nollut uskaltanut tunnustaa käsittävänsä tuota Davido Rossin elämän\nsalaisuutta, joka katkenneen kahleen tavoin yhä seurasi häntä.\n\n_Davido Leone on kuollut!_\n\nTuon seikan paljastaminen, vaikkapa vain heille molemmille, oli samaa\nkuin papin muuttaminen persoonalliseksi ja kuin ripin kuunteleminen\nsalassa!\n\nMutta entä sitten! Hänen täytyi se tehdä. Hänen täytyi se tehdä.\nHänen täytyi ilmoittaa itsensä, kun sydän ja vaisto käskivät. Hänen\ntäytyi osoittaa olevansa isänsä tytär, tuon jalon isän, joka kuoli\nvapauden puolesta, ja Davido Rossin täytyi uskoa salaisuutensa\nveriheimolaiselle, joka ei ikinä voisi pettää oman isänsä\nkasvattipoikaa.\n\nKun hän oli tullut tuohon johtopäätökseen, näkyi aurinko taas rupeavan\npaistamaan hänen pilvisellä taivaallaan, mutta pilvet olivat täynnä\nsähköä. Heidän palatessaan ateljeehen Roma oli hiukan kiihkeä ja\nhermostunut, sillä hän arveli ajan lähestyvän. Samassa soturirykmentti\nmarssi ohi Pinciota kohti ja musiikki soitti marssia.\n\n»Voi noita vanhoja onnen päiviä!» sanoi Davido Rossi. »Kaikki\nmuistuttaa niitä! Muistan, kun hän oli kuusivuotias...»\n\n»Romako?»\n\n»Niin. Rykmentti palasi loistavalta sotaretkeltä, ja tohtori vei meidät\nkatsomaan ilotulitusta ja kansan riemua. Me tulimme suurelle torille,\nmelkein yhtä suurelle kuin Pyhän Pietarin piazza, torille, jossa on\nsuihkulähteitä ja keskellä korkea patsas.»\n\n»Kyllä tiedän — Trafalgar Square.»\n\n»Siellä oli väentungos, mutta me löysimme paikan erään kirkon\nportailla.»\n\n»Kyllä muistan — pyhän Martin kirkon. Näette, että tunnen Lontoon.»\n\n»Sotilaat tulivat läheiseltä suurelta rautatieasemalta...»\n\n»Charing Crossilta, eikö niin?»\n\n»Ja he marssivat sotamarssin kaikuessa ja viidentoistatuhannen hengen\nhurratessa. Kun heidän kenraalinsa ratsasti ohi, leimahti suuri\nsähkövalo keskellä toria tuon suuren englantilaisen muistopatsaan\nympärillä, saman englantilaisen, joka oli aikoja sitten kuollut, mutta\njonka henki nyt taas eli.»\n\n»Gordon!» huudahti Roma — unohtaen itsensä yhä enemmän.\n\n»'Katso, armas!' sanoi tohtori pikku Romalle. Ja Roma sanoi 'isä, onko\nse Jumala?' Minä olin silloin iso poika ja seisoin hänen vieressään.\n'Tuota hän ei koskaan unohda', sanoi tohtori.»\n\n»Eikä hän unohtanutkaan... ei voinut unohtaa... tarkoitan... Ette\nole koskaan kertonut minulle, kuinka Roman kävi?» sanoi tyttö\nvärähtelevällä äänellä.\n\nDavido Rossin otsa oli vaipunut alas. »Kuollut!» sanoi hän, ja työase\nputosi Roman kädestä.\n\n»Olin viisi vuotta Amerikassa, kun poliisi ajoi minut maanpakoon\nLontoosta, ja kun palasin Englantiin, menin heti tuohon Sohon pieneen\npuotiin.»\n\nRoma tuijotti häneen pidättäen henkeään. Davido Rossi katsoi ulos\nikkunasta.\n\n»Samat ihmiset olivat siellä vieläkin, ja heidän oma tyttärensä oli\ntäysikasvanut, mutta Roma oli poissa.»\n\nRoma kuuli oman hengityksensä sieraimissaan.\n\n»He kertoivat, että hän oli ollut kadoksissa viikon verran, ja\nsitten... hänen ruumiinsa oli löydetty virrasta.»\n\nRoma oli kuin lamaantunut.\n\n»Mies vei minut hänen haudalleen. Se oli hänen äitinsä hauta Kensal\nGreenissä ja äidin nimen alla näin kirjoituksen: ’Pyhitetty Roma\nRosellin muistolle. Löydettiin hukkuneena Thamesista kahdentoista\nvuoden vanhana'.»\n\nLämmin veri Roman suonissa jähmettyi äkkiä kauhusta.\n\n»Ei tänään», ajatteli hän, ja samalla kuului avonaisen ikkunan läpi\nsoittokunnan etäiset sävelet Pinciolta.\n\n»Minun täytyy jo mennä», sanoi Davido Rossi nousten.\n\nSilloin Roma toipui ja rupesi puhumaan muista asioista. Koska Rossi\ntaas palaisi? Sitä tämä ei voinut sanoa. Parlamentti avataan kohta.\nSilloin tulee paljon työtä. Mutta kyllä hän ilmoittaa, ja ehkä...\n\nRoma ojensi kätensä ja katsoi Davido Rossiin hymyillen hermostuneesti.\nHeidän kätensä yhtyivät. Roma tunsi hänen kätensä puristuksen.\nPietarin-kirkon kellot kutsuivat Ave Mariaan, mutta Roma kuuli vain\noman sydämensä sykinnän.\n\nDavido Rossin mentyä Roma meni yläkertaan, ja Nattalina tuli häntä\nvastaan, kädessä kaksi kirjettä. Toinen oli postiin vietävä —\nkreivittäreltä paronille, ja toinen paronilta Romalle.\n\nPitkin pitkää pengermää luostarin muurin varjossa palasi pitkä jono\nvaunuja Pinciolta sekä parvi kävelijöitä — naisia, herroja, lapsia ja\nlastenhoitajia kirjavissa puvuissa, suuret hopeaneulat sysimustassa\ntukassa. Roma meni huoneeseensa ja luki kirjeensä:\n\n »Rakkain Roma! — Tuhannet kiitokset Grand Hotellin viinuria koskevasta\n arvokkaasta tiedonannosta. Me olemme jo seuranneet sinun johtolankaasi\n ja saaneet selville, että ainoa Davido Rossi, joka on ollut siellä\n viinurina, oli saanut suosituksen eräältä leipurilta Sohosta.\n Minghelli on mennyt Lontooseen, ja minä lähetän hänelle tiedon tästä.\n Hän näkyy nyt jo puuhanneen paljon, ja olen varma, että sinä olet\n utelias tietämään, mitä hän on saanut selville. Samoin olen minäkin,\n mutta meidän täytyy tyyntyä. Sinun vihollisesi on masennustilassa\n nyt jo. Semmoisia ne ovat aina, nuo vallankumouksen puuhaajat — aina\n valmiit vastaanottamaan unijuomaa kauniin naisen kädestä. Kuningas\n David! Niinpä niin, David ja Salomo, isä ja poika yhtyneinä yhdeksi.\n Kukahan lienee ollut _hänen_ isänsä? Sen saamme kohta nähdä.\n\n Rakkain Romani, mikä vaivaa sinun käsialaasi? Se on niin vapisevaa\n nykyään, että tuskin voin lukea sitä.\n\n                                                 Sinun\n                                                  B.»\n\n\n\n\nVII.\n\n\n »Rakas Holhooja! — En ole, en ole vähääkään utelias kuulemaan herra\n Minghellin toimista Lontoossa, sillä minä tiedän, ettei hän tee\n mitään, enkä minä usko sanaakaan, mitä hän tai hänen italialainen\n leipurinsa Sohossa sanoo. Mitä herra Rossiin tulee, olen nyt varma,\n ettei hän tunne minua ollenkaan. Hän luulee, että isäni tytär on\n kuollut, ja hän on juuri kertonut minulle hirveän jutun, kuinka nuoren\n tytön ruumis löydettiin Thamesista (siihen aikaan te juuri veitte\n minut pois Lontoosta) ja haudattiin Roma Rosellin nimellä. Hän on itse\n nähnyt hautakivenkin. Joku konna on tuon kaiken keksinyt. Kukahan\n sekin lienee?\n\n                                                    Teidän\n                                                    R.V.»\n\nKirjoitettuaan tuon kirjeen heti Davido Rossin lähdettyä Roma antoi sen\nBrunolle postiin vietäväksi.\n\n»Juuri niin», arveli Bruno itsekseen katsottuaan osoitetta.\n\nSeuraavana aamuna Roma pukeutui huolellisesti, aivan kuin odottaen\nDavido Rossia entiseen tapaan, mutta Davido Rossi ei tullut, ja Roma\nuskotteli olevansa iloinen siitä. Asiat olivat kehittyneet liian\nnopeasti, hän tarvitsi aikaa hengittääkseen ja ajatellakseen.\n\nKoko päivän hän oli valmistanut veistokuvaa. Se tuotti uutta iloa, tuo\nmuistin mukaan muovaileminen, kun piti koettaa muistella jotain ilmettä\nja sitten muovata se. Suurimpana esteenä oli se, että tuo taide asetti\nniin suuret rajoitukset. Oli niin paljon muistoja, niin monta ilmettä,\nmutta saveen ei voinut painaa muuta kuin yhden.\n\nSeuraavana päivänä hän pukeutui taas yhtä huolellisesti, mutta Davido\nRossi ei tullut. Vähätpä siitä! Enemmänpähän hänellä oli aikaa ajatella\nkaikkia Davido Rossin sanoja ja kerrata itselleen kaikki hänen\nlauseensa. Kuinka peloittavan lähelle itsensä-ilmaisemista he olivat\njoskus tulleet! Kuinka äkkiä Davido Rossi oli kääntynyt häneen päin\njoskus, ja kuinka hän oli hymyillyt ja katsonut häneen.\n\nTunsiko Davido Rossi hänet? Tietysti hän tunsi! Hän oli varmaan ensi\nhetkestä alkaen tietänyt, että Roma oli maanpakolais-isänsä tytär,\nmuuten hän ei olisi uskonut tytölle salaisuuttaan. Tuo luottamus oli\nniin suloista. Se oli niin viehättävää.\n\nMutta ei! Ei Davido Rossi tuntenut häntä. Hän luuli, että Roma Roselli\noli kuollut. Miksi Davido Rossi siis uskoi hänelle, Romalle, elämänsä\nsalaisuuden? Hän, Roma, tiesi miksi — luuli ainakin tietävänsä. Sillä\nensi hetkestä saakka — ensi katseesta saakka hän...\n\nMutta sitä hän ei uskaltanut ajatella. Se oli vieläkin suloisempaa.\n\nSeuraavana päivänä ei Davido Rossi myöskään tullut, ja Roma rupesi\nkiusaamaan itseään kaikenlaisilla aavistuksilla. Eikö hän välittänyt?\nOlivatko kaikki Roman unelmat pelkkää petosta? Vaikkei hän olisi\ntahtonut puhua Brunolle, täytyi hänen nyt tehdä niin.\n\nBruno tuskin kohotti katsettaan taltastaan ja vasarastaan. »Parlamentti\nkokoontuu kohta», sanoi hän, »ja kun mies on puolueen johtaja, on\nhänellä yllin kyllin työtä tietysti.»\n\n»Pyytäkää häntä tulemaan huomenna. Sanokaa, että tarvitsisin häntä\nmallikseni enää vain yhden ainoan kerran — ainoastaan yhden.»\n\n»Kyllä sanon hänelle», sanoi Bruno nyökäyttäen päätään.\n\nMutta Davido Rossi ei tullut seuraavanakaan päivänä, eikä Brunolla\nollut sen parempaa selitystä.\n\n»On paljon työtä nyt siinä uudessa ’tasavallassa’ eikä hänellä ole\naikaa hukata.»\n\nBrunon jyrkkyys ei loukannut Romaa, sillä hän oli ruvennut selittämään\nitselleen Davido Rossin poissaoloa. Miksi hänen oikeastaan olisi\npitänyt tulla? Hänellä oli oma työnsä, ja se oli suurta työtä\nihmiskunnan hyväksi, kun taas hän, Roma, oli mitätön dilettantti vain.\n\n»Hänen ajatuksensa ovat kaukana minusta», sanoi Roma itsekseen.\n\nTuon ajatuksen tuottama haikeus syveni murheeksi, kun kolme päivää oli\nkulunut eikä Davido Rossia vieläkään kuulunut. Vallan selvästi hän\nnyt tahtoi välttää Romaa. Koko ilmanala, jossa Roma eli, oli Davido\nRossille vastenmielistä.\n\n»Hän ei tule enää takaisin», ajatteli Roma, ja kaikki hänen ympärillään\nmuuttui synkäksi ja kolkoksi.\n\nHän nukkui huonosti, ja väsyttääkseen itseään illalla hän läksi\nkävelemään kuutamossa luostarin muurin juurelle. Hän kulki Pincion\nportille asti, jossa tie leviää pyöreäksi puiden suojaamaksi paikaksi\nja josta toinen tie vie alas Piazza di Spagnalle. Yö oli lauhkea\nja hyvin tyyni, ja kun hän seisoi puiden pimeässä varjossa, missä\nainoastaan tähtien valo tunkeutui lehvien läpi eikä mitään muuta ääntä\nkuulunut kuin suihkukaivon lirinä, kuuli hän miehen askelten lähestyvän\nalhaalta päin.\n\nSe oli Davido Rossi. Hän kulki aivan läheltä, mutta ei huomannut\nRomaa. Roma tahtoi huutaa hänelle, mutta ei voinut. Hetkisen seisoi\nmies korkean muurin luona, josta näkee koko kaupungin, ja sitten hän\nkääntyi sille tielle, jota myöten Roma oli kulkenut. Värisevä ajatus,\njota tyttö ei uskaltanut ajatella loppuun, piti häntä kiinni, ja hänen\nverensä virtasi kuumana. Hän katsoi Davido Rossia piilopaikastaan ja\nsitten hän seurasi häntä etäältä.\n\nSe oli totta! Mies seisahtui kirkon edustalle ja katsoi Roman\nikkunoihin. Yksi oli valaistu, ja Davido Rossin silmät näkyivät\nkiintyneen siihen. Sitten hän kääntyi astumaan alas portaita. Hän astui\nhitaasti ja seisahtui vähän väliä katsoen taas ikkunoihin. Kerran Roma\nyritti huutaa »herra Rossi», mutta ääni ei totellut häntä. Hetken\nperästä mies oli mennyt, hävinnyt talojen peittoon, ja kirkonkello löi\nkaksitoista.\n\nKun Roma palasi makuuhuoneeseensa ja katsoi peiliin, hehkuivat hänen\nkasvonsa ja silmät säkenöivät. Hän ei tahtonut mennä levolle koko yönä,\nsillä hänen sydämensä tykintä oli kuin musiikkia ja kuu ja tähdet\nlauloivat ylistyslaulua.\n\n»Jos minä vain olisin varma siitä», ajatteli hän, ja seuraavana aamuna\nhän ahdisti Brunoa.\n\nBruno ei ollut hyvällä tuulella, ja hän kumarsi pörröistä päätään aivan\nkuin härkä nähdessään kiviaidan.\n\n»Puhuakseni suoraan, Donna Roma», sanoi hän, »on herra Rossi niitä,\njoiden mielestä mies, joka on antautunut työhön maailman hyväksi, ei\nsaa antaa perhesiteiden sitoa häntä.»\n\n»Niinkö?» vastasi Roma. »Mutta en oikein ymmärrä. Eihän ihminen voi\nsille mitään, että hänellä on isä ja äiti.»\n\n»Mutta hän voi estää itseään ottamasta vaimoa», sanoi Bruno, »ja herra\nRossin mielestä julkisen miehen tulisi olla kuin pappi, joka luopuu\nkodista ja rakkaudesta, jotta muut saisivat sitä enemmän.»\n\n»Siitä syystä...»\n\n»Siitä syystä hän ei antaudu kiusaukseen.»\n\n»Ja te arvelette, että hän siksi...»\n\n»Luullakseni hän siksi pysyttelee poissa naisten tieltä.»\n\n»Ehkei hän välitä naisista — muutamat miehet ovat sellaisia.»\n\n»Välitä! Herra Rossi pitää naisia enkeleinä, ja jos hän joutuisi\nautiolle saarelle, tahtoisi hän mieluummin yhden ainoan naisen kuin\nviisituhatta miestä toverikseen.»\n\nVoi tuota herttaista tyhmää Brunoa! Hän meni ansaan heti ja kertoi\nvaikka mitä. Mutta viekkaus loisti Donna Roman silmissä, kun hän sanoi:\n\n»Niin, mutta ehkei hänellä vielä ole olemassakaan sitä 'ainoata naista'\nmaailmassa, Bruno.»\n\n»Ehkei ja ehkä on», sanoi Bruno, ja vasara iski talttaan, niin että\nkipinät lensivät.\n\n»_Te_ sen varmaan tietäisitte, Bruno, eikö niin?»\n\n»Ehkä tietäisin ja ehkä en», sanoi Bruno, ja sitten hän pudisti\nviisasta päätään sanoen: »Lemmen leikissä se voittaa, joka pakenee.»\n\n»Niinkö _hän_ sanoo, Bruno?»\n\n»Niin juuri. Eräänä päivänä meidän vanha eukko koetti haastattaa häntä\nhiukan. 'Sydän, joka jakaa ilot ja surut, se on jotain', sanoi äiti.»\n\n»Ja mitä herra Rossi vastasi?»\n\n»'Naisen rakkaus on suloisin maailmassa', sanoi hän, 'mutta jos\nhuomaisin välittäväni jostakin liian paljon, pakenisin heti'.»\n\n»Sanoiko herra Rossi todellakin niin, Bruno?»\n\n»Sanoi — aivan varmaan sanoi.»\n\n»Te siis otaksutte, että nyt...»\n\n»Minä arvelen, että jos minä olisin nainen, niin en ajattelisi häntä\nenää, vaan jättäisin hänet oman onnensa nojaan.»\n\n»Se on hyvä, että puhutte noin suoraan, Bruno.»\n\n»Niin, ei se ollut helppoa, mutta minä olin päättänyt puhua suoraan.»\n\nBrunon kasvoista näkyi, että hän otaksui saavuttaneensa suuren\nsiveellisen voiton, ja Roma, jonka silmät säikkyivät iloa, oli melkein\nsuudella noita yksinkertaisia, nyrpeitä kasvoja.\n\nMyöhään sinä iltana hän istui huoneessaan ja kirjoitti kirjettä.\nLamppu paloi hänen vasemmalla puolellaan, niin että hänen päänsä varjo\nselvästi näkyi ikkunaverholla oikealla puolen. Joskus hän katsahti\nvarjoaan ja nauroi ajatellessaan, kuinka selvään eräs kävelijä ulkona\nsaattoi sen tuntea. Sitten hänen poskensa hehkuivat, kun hän muisti\nmielettömyytensä, ja hän ryhtyi taas kirjeeseensä.\n\nMutta kirjekin oli mieletön. Kun se oli valmis, ei siinä ollut alkua\neikä loppua eikä sellaista voinut mitenkään panna postiin. »Tulkaa\nluokseni! Miksi ette tule? Minulla on niin paljon sanomista. Minulla\non teille tunnustus. Te tulette kovasti hämmästymään! Te luulette,\nettä joku on kuollut, mutta hän elää vielä ja on hyvin lähellä teitä.\nKuinka minä voin sen kertoa teille? Soitanko vai laulanko ehkä teille\njotain? Ymmärrättekö minua siitä, vai täytyykö minun puhua aivan\nsuoraan? Minun täytyy tavata teidät, ja ellette te tule tänne, täytyy\nminun tulla sinne. Tai ehkette tahdo tulla enää tänne. Tulkaa sitten\njonnekin muuanne, jonnekin kaupungin ulkopuolelle, maalle, jossa voimme\nolla kahdenkesken edes hetkisen. Eikö tämä ole kamala kirje? Mutta\nettekö kumminkin tahtoisi kirjoittaa minulle yhtä kamalan kirjeen?\nKirjoittakaa!»\n\nHän odotti, kunnes kirkonkello löi kaksitoista, ja sitten hän meni\nmaata. Kirjeensä hän laski tavalliseen lemmen postilaatikkoon, tyynynsä\nalle. Ja kuullessaan paperin kahinan hän ajatteli: »Yöllä herään ja\nkuulen sen, ja sitten...»\n\nSe oli hyvin, hyvin suloista ja hyvin lapsellista. Hänen poskensa\nhehkuivat kuten ennen, ja hän peitti päänsä.\n\nSeuraavana päivänä prinsessa Bellini tuli Don Camillon kanssa häntä\ntapaamaan. »Tässä on Gi-Gi!» huusi prinsessa. »Hän tuli ilmoittamaan,\nettä huomenna on kettukoirakilpailu Campagnalla. Jos tahdot tulla\nmukaan, pääset minun kanssani, ja jos arvelet, että herra Rossi tahtoo\ntulla myöskin...»\n\n»Jos hän osaa ratsastaa ja jos hänellä on aikaa», sanoi Roma.\n\n»Aivan niin», sanoi Don Camillo. »Se on pahinta siinä profeetan\nammatissa, että ei oikein uskalla omia asioitaan hoitaa. Huhu kertoo,\nettä tuo kuuluisa herra on joutunut hiukan kireisiin suhteisiin oman\njoukkonsa kanssa viime aikoina, ja nyt hän kutsuu koolle kokouksen\nselittääkseen, mitä hänen uskonsa ja tunnustuksensa ei sisällä. Mutta\nei suinkaan pieni huviretki maalle kumminkaan voine nostattaa kovin\nsuurta myrskyä edes politiikassa, ja jos hänen kanssaan vain voi tulla\ntoimeen...»\n\n»Jättäkää se Roman huoleksi ja pitäkää te huolta kaikesta muusta»,\nsanoi prinsessa. »Me olemme juuri menossa siihen ikävään teeravintolaan\nGorsolle, tiedäthän. Mikä lienee armeliaisuuskokous siellä, Köyhien\ntyttöjen suojaamiseksi luullakseni. Mutta meidän kai täytyy tervehtiä\nvanhaa kreivitärtä ensin. Tulkaa, Gi-Gi!»\n\nKolme minuuttia myöhemmin Romalla oli päällysvaatteet yllä, ja koira\njuoksi haukkuen hänen vieressään.\n\n»Suvaitsetteko käskeä vaunut, Ecœllenza?»\n\n»En tänään, kiitos. Pois Black! Pidä kiinni koiraa, Felice!»\n\nKun Roma tuli portinvartijan ovelle, ojennettiin hänelle kirje, jossa\noli ministerin sinetti, mutta hän ei seisahtunut avaamaan sitä. Hän\nastui nopeasti kadulle, otti vuokravaunut, huusi »Piazza Navona» ja\nrupesi sitten lukemaan kirjettä.\n\nKun prinsessa ja Don Camillo tulivat pois kreivittären huoneesta, oli\nRoma jo mennyt, ja koira raapi ovea pyrkien ulos.\n\n»Minne hän noin äkkiä mahtoi hävitä? Ja koiraraukka pyrkii seuraamaan\nhäntä!»\n\n»Tämäkö se on se koira, joka käy parlamentissa?»\n\n»Sama. Sen nimi on Black. Minä pidän sitä niin kauan kuin te avaatte\noven, Felice. Kas niin! Hiljaa! Black! Voi sitä petoa! Nyt se pääsi\nkarkuun!»\n\n»Black! Black! Black!»\n\n»Ei maksa vaivaa, Felice. Se on jo puolitiessä!»\n\nMennessään alas portaita kuiskasi prinsessa toverilleen: »Jos Black nyt\ntulee kotiin emäntänsä kanssa illalla, on helppo arvata, missä _hän_ on\nollut.»\n\nSillä välin Roma luki kirjeensä vuokravaunuissaan:\n\n »Rakkain! — Olen ollut poissa Roomasta muutamia päiviä enkä siksi ole\n voinut aikaisemmin vastata suloiseen kirjeeseesi. Älä ole hetkeäkään\n levoton. Jos kertomus on totta, sitä parempi. R.R. _on_ kuollut,\n Jumalan kiitos, ja hänen onneton kohtalonsa ei enää sinua häiritse.\n Mutta ellei tohtori Roselli tiedä mitään Davido Rossista, niin\n kuinka on selitettävä, että Davido Rossi tietää niin paljon tohtori\n Rosellista? Siinä on uusi johtolanka. Kiitos sinulle siitä! Tuhat\n kiitosta!\n\n Ei ole vielä kuulunut mitään Lontoosta, mutta olen vakuutettu, että\n olemme oikeilla jäljillä.\n\n Tänä iltana on päivälliskutsut, ja olen kiitollinen sinulle, armas,\n jos voit lainata minulle Felicen. Sinne tulee sinun prinsessa\n Potifarisi, Don Pyhä Jooseppi, kreivi — Signorina, senaattori Tyhmelin\n ja — uskotko korviasi — madame de Trop! En voi kieltää sinulta\n mitään, ja se on vain onnetonta, että synkässä kodissani ei ole enää\n päivänpaistetta, kun Roma on poissa!\n\n Kuinka viisasta, että sokaisit tätisikin silmät! Kuinka ne tulevat\n hämmästymään, nuo kiihkeät hameprofeetat! Hyvästi!\n\n                                                 Bonelli.»\n\nKun vaunut kääntyivät Piazza Navonalle, repi Roma kirjeen palasiksi ja\nheitti sen ulos ikkunasta.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nRoman astuessa viimeisiä portaita Davido Rossin huoneistoon ja vanhan\ngaribaldilaisen laahustaessa hänen edellään Brunon voimakas ääni jyrisi\nläpi koko talon.\n\n»Rakasta niitä, jotka sinua rakastavat, ja eroa niistä, jotka\neivät rakasta! Se on minun oppini nyt. Mitä sinä siitä arvelet,\nGiuseppe-Mazzini-Garibaldi? Katsokaapa häntä, herra Rossi!\nTasavaltalainen, demokraatti, sosialisti ja kapinallinen! Murtaa tämän\ntalon hallituksen kerran päivässä — syöksee kuninkaan valtaistuimelta\nja vastustaa kuningatarta! Ottakaa vastaan pallo, setä Davido. Yksi,\nkaksi, kolme, nyt se tulee!»\n\nSitten kuului lapsen äänekästä naurua, ja siihen sekaantui toisen\nmiehen lempeämpi ääni ja naisen pelokas vastustus. Ja sitten seurasi\näkillinen hiljaisuus, kun vanha garibaldilainen kuiskasi: »Hän on\ntäällä taas!»\n\n»Donna Roma?»\n\n»Niin.»\n\n»Astukaa sisään», kuului Davido Rossin ääni, ja avoimen eteisen\nkynnykseltä Roma näki hänen seisovan keskellä lattiaa, pieni poikanen\nriehuen kuin jalopeuran poika hänen sylissään.\n\nDavido Rossi laski pojan lattialle sanoen: »Juokse neidin luo ja\nsuutele häntä kädelle, Giuseppe.» Mutta poika vetäytyi syrjään ujosti,\nja astuen huoneeseen Roma kumartui syleilemään lasta.\n\n»Mikä suuri mies sinä olet! Hänen nimensä on Giuseppe, eikö niin. Ja\nkuusi vuotta! Onpa siinä ikää! Olenko nähnyt hänet ennen, rouva Rocco?\nOlenko? Ehkä hän oli täällä silloin kun ensi kerran kävin täällä? Niin\ntosiaan! Kuinka tyhmää, että unohdin! Tietysti, nyt muistan, että hän\noli yöpuvussaan ja nukuksissa ja herra Rossi kantoi hänet maata.»\n\nÄidin sydän oli valloitettu heti. »Rakastatteko lapsia, Donna Roma?»\n\n»Rakastan hyvin paljon!»\n\n»Ei kukaan hyvä nainen voi olla rakastamatta lapsia», sanoi Elena.\n\n»Ja kuinka omituista kumminkin», sanoi Roma. »En ole vuosikausiin\nvarmaankaan nähnyt lapsia, ja nyt yhtäkkiä maailma on vallan täynnä\nniitä.»\n\nBruno oli muristen poistunut huoneesta ja hiipi nyt alas portaita,\nkoska hänen omatuntonsa yhtäkkiä muistutti hänelle, ettei hän ollut\nvienyt perille erästä pyyntöä.\n\n»No, Giuseppe!» sanoi Elena, mutta poika, joka oli tointunut\nujoudestaan, ei ollenkaan kiirehtinyt pois, ja Roma virkkoi:\n\n»Ei, ei! Minulla on vain lyhyt asia. Se on», hän kääntyi Davido\nRossiin, »että huomenna on kettukoirakilpailu Campagnalla, ja Don\nCamillo pyysi kysyä, tahtoisitteko ratsastaa...»\n\n»Ratsastatteko _te_?»\n\n»Ratsastan prinsessan kanssa! Mutta ei ole välttämätöntä seurata koiria\nkoko ajan, ja ehkä kotiin tullessa...»\n\n»Kyllä tulen mukaan.»\n\n»Kuinka hauskaa! Muuta asiaa minulla ei ollut, joten...» Hän oli\nlähtevinään, mutta Davido Rossi sanoi:\n\n»Odottakaa! Koska olette täällä, tahtoisin näyttää teille jotain.»\n\n»Minulleko?»\n\n»Astukaa sisään», pyysi hän, ja heittäen sormisuukon pojalle Roma\nseurasi Rossia vierashuoneeseen.\n\n»Odottakaa hetkinen», pyysi Davido Rossi ja meni makuuhuoneeseen.\n\nKun hän palasi, oli hänellä kädessään pieni pitsinenäliinaan kääritty\nkäärö. Nenäliina putosi hänen kädestään, kun hän avasi sen, ja Roma\nhuomasi heti, että se oli hänen omansa. Heidän katseensa kohtasivat\ntoisensa hetkiseksi, ja Rossi näytti olevan hämillään ja hermostunut.\n\n»Pelkään että tämä on teidän», sammalsi hän. »Te taisitte pudottaa sen,\nkun olitte täällä viimein. Minun kai täytyy antaa se takaisin...»\n\n»Ei, ei! Erehdytte», sanoi Roma, mutta hänen hermonsa värähtelivät ja\nhänen verensä kiehui.\n\nDavido Rossi pani nenäliinan povitaskuunsa ja ojensi pienen valokuvan,\njoka oli ollut siihen käärittynä.\n\n»Me olemme puhuneet niin paljon vanhasta ystävästäni Rosellista, että\notaksuin teidän mielellänne näkeväni hänen kuvansa.»\n\n»Hänen kuvansa? Onko teillä todellakin hänen kuvansa?»\n\n»Tässä se on», sanoi Davido Rossi antaen Roman käteen sen\nenglantilaisen kuvan, joka tavallisesti riippui hänen vuoteensa\nyläpuolella.\n\nRoma otti sen kiihkeästi ja katsoi siihen kauan. Hänen huulensa\nvapisivat ja silmät kostuivat. Oli hetken äänettömyys, mutta sitten hän\nvirkkoi äänellä, joka koetti pysytellä tyynenä:\n\n»Tämä siis oli pikku Roman isä?»\n\n»Niin.»\n\n»Onko se hänen näköisensä?»\n\n»Kovasti.»\n\n»Kuinka kauniit kasvot! Kuinka kunnianarvoinen pää! Oliko hän tämän\nnäköinen sinä päivänä... Kensal Greenissä?»\n\n»Oli.»\n\n»Ja sinä yönä, jona hän vei nuken Sohoon?»\n\n»Oli.»\n\nHän ei voinut enää hillitä liikutustaan, vaan kohotti kuvan huulilleen\nja suuteli sitä. Sitten hän hengitti syvään, katsoi Davido Rossiin\nkyynelsilmin ja hymyillen kesken kyyneliään virkkoi:\n\n»Hän oli teidän ystävänne ja hän... hän rakasti minun pientä kaimaani.»\n\nDavido Rossi ei vastannut, ja kun äänettömyys oli käydä tuskalliseksi,\nvirkkoi Roma taas naurahtaen hermostuneesti:\n\n»Eipä sillä että luulisin hänen ansainneen semmoisen isän. Hän oli\nvarmaan isistä parhain, mutta tyttö...»\n\n»Hän oli lapsi», sanoi Davido Rossi.\n\n»Niin, mutta jos hän olisi ansainnut semmoisen isän...»\n\n»Hän oli vain seitsenvuotias.»\n\n»Vaikkapa, mutta ellei hän olisi ollut pieni itsekäs olento... Eikö hän\nollut hiukan itsekäs?»\n\n»Ette saa puhua pahaa ystävästäni Romasta.»\n\nRoman silmät loistivat ja posket hehkuivat ja hänen hermonsa\nvärähtelivät. Oli niin hauska yllyttää häntä edemmäksi, mutta hän ei\nuskaltanut enää.\n\n»Anteeksi», sanoi hän₄ lempeästi. »Tietysti te tiedätte tuon asian\nparhaiten. Ja ehkäpä vuosien perästä, kun tyttö ajatteli millainen isä\nhänellä oli ollut... jos nimittäin tyttö olisi elänyt...»\n\nHeidän katseensa yhtyivät taas, ja Roma loi silmänsä alas hämillään.\n\n»Tahtoisin antaa teille tuon kuvan», sanoi Davido Rossi.\n\n»Minulle?»\n\n»Ettekö tahtoisi sitä?»\n\n»Hartaammin kuin mitään maailmassa. Mutta pidättehän itse siitä?»\n\n»Enemmän kuin mistään muusta omaisuudestani.»\n\n»Kuinka voin siis ottaa sen teiltä?»\n\n»Ei ole kuin yksi henkilö maailmassa, jolle sen antaisin. Se on nyt\nhänellä, ja minä olen tyytyväinen.»\n\nDonna Roman oli mahdoton enää kestää jännitystä itkemättä ja\nselittääkseen tunteitaan hän kohotti kuvan huulilleen ja suuteli sitä\nyhä uudelleen.\n\nDavido Rossi hymyili hänelle ja hän vastasi hymyilyyn. Äänettömyyttä\noli vaikea katkaista, mutta juuri kun he olivat jyrkänteen reunalla,\npisti pienen pojan pörröinen pää esiin ovesta huutaen:\n\n»Teidän ei tarvitse pyytää minua sisään, sillä minä en tahdo tulla!»\n\nTuolla siunatulla äidin vaistolla, joka oli herännyt Romassa, hän\nkäsitti pojan heti ja huusi: »Mutta jos minä olisin mies, niin\ntahtoisin.»\n\n»Tahtoisitteko?» sanoi Giuseppe astuen sisään kasvot loistaen ilosta.\n\n»Hurraa! Tässähän on piano!» sanoi Roma istuen soittokoneen ääreen.\n»Mitä minä soitan sinulle, Giuseppe?»\n\nPojasta oli samantekevää, kunhan vain oli laulu, ja pää kallellaan Roma\noli miettivinhän, mitä soittaa. Vihdoin hän rupesi soittamaan juuri\nsitä, mitä hän alusta alkaen oli aikonut.\n\nSe oli tuo vanha »Brittiläiset sotilaat», ja hän lauloi yhden\nsäkeistön. Sanat hän lausui lapselliseen tapaan, ja poika rupesi heti\npaikalla marssimaan nuotin mukaan. Davido Rossi seisoi uunin vieressä\npää kääntyneenä tuleen päin. Roma katsahti vuoroin kumpaankin.\n\nMutta äkkiä hän huomasi, että Davido Rossi katsoi häneen uunin\nyläpuolella olevasta peilistä, ja pidättääkseen kyyneliään hän rupesi\nnauramaan, ja laulu loppui.\n\nSamassa avautui ovi, ja koira juoksi haukkuen huoneeseen. Sen jälestä\ntuli Elena, joka sanoi:\n\n»Se raapi oven takana, ja minä arvelin, että se varmaan seurasi teitä.»\n\n»Seurasi herra Rossia, tarkoitatte. Hän on varastanut minulta koirani\nsydämen», sanoi Roma.\n\n»Samaa minä sanon pojastani», »anoi Elena.\n\n»Giuseppe taitaa aikoa sotamieheksi, vai mitä?»\n\n»Ei, hän aikoo portinvartijaksi.»\n\n»Ja se hänestä tuleekin — hän saa tulla minun portinvartijakseni\nkerran», sanoi Roma, ja Giuseppe oli raivoissaan ilosta, kun taas\nElena ajatteli itsekseen: »Mitä ilkeitä valheita ihmiset hänestä ovat\nkertoneet — etteivät häpeä!»\n\nValkea sammui ja hämärä pimeni.\n\n»Tuonko lampun, herra?» sanoi Elena.\n\n»Ei minun tähteni», sanoi Roma. »Minä lähden heti.» Mutta vaikka\näiti ja lapsi poistuivatkin, ei hän vielä lähtenyt. Tietämättään he\nlähenivät toisiaan yhä enemmän pimenevässä hämärässä, ja heidän äänensä\nhiljeni melkein kuiskaaviksi kysymyksiksi ja vastauksiksi. Halu puhua\ntaisteli Roman sydämessä vaitiolon sulon kanssa. Mutta kauan hän ei\nvoisi vaieta.\n\n»Olen ajatellut paljon sitä juttua, joka kerrottiin teille Lontoossa —\nRoman kuolemasta ja hautauksesta tarkoitan. Ettekö ollenkaan epäillyt\nsitä vääräksi?»\n\n»En.»\n\n»Ettekö koskaan arvellut, että joku omaksi hyödykseen oli keksinyt tuon\njutun hänen kuolemastaan, vaikka hän vielä oli elossa?»\n\n»Kuinka se oli mahdollista? Kuka tahtoisi tehdä rikoksen köyhän\ntohtorin tyttären tähden — köyhän Elbaan kartoitetun maanpakolaisen\ntähden.»\n\n»Te siis vasta myöhemmin saitte tietää, että tuo köyhä tohtori oli\nsuuri prinssi?»\n\n»Vasta samana iltana, kun te ensi kerran olitte täällä.»\n\n»Ettekö koskaan ollut kuullut mitään hänen tyttärestään sitä ennen?»\n\n»Kerran. Samana päivänä. Eräs mies tuli Lontoosta konnamaiselle\nasialle...»\n\n»Mikä hänen nimensä oli?»\n\n»Charles Minghelli.»\n\n»Mitä hän sanoi?»\n\n»Hän sanoi, että Roma Roselli ei ole kuollut, vaan pahempi kuin kuollut\n— että hän oli joutunut kurjan miehen valtaan ja huonoille teille.»\n\n»Uskoitteko... uskoitteko tuota juttua?»\n\n»En vähääkään! Sanoin miestä valehtelijaksi ja ajoin hänet ulos.»\n\n»Te siis uskotte... että... jos hän vielä elää...»\n\n»Minun Romani on hyvä nainen.»\n\nRoman kasvot punastuivat hiuksia myöten. Hän oli tukehtua ilosta ja\ntuskasta. Davido Rossin usko hänen puhtauteensa jäykisti häntä. Hän\nei voinut puhua nyt — hän ei voinut ilmaista itseään. Oli hetken\näänettömyys, ja sitten hän sanoi epävakavalla äänellä:\n\n»Ettekö tahtoisi kutsua _minua_ Romaksi ja ajatella, että minä olen\nteidän pikku ystävänne?»\n\nKun hän jälleen tointui, oli hän omassa kodissaan tätinsä\nmakuuhuoneessa ja suuteli vanhan kreivittären teräviä kasvoja. Ja\nkreivitär särki hänen huumaustilansa huokauksillaan ja kyynelillään ja\nneuvoillaan.\n\n»Enhän minä tahdo muuta kuin varjella sinua oikeaan tarkoitukseesi,\nRoma. Sinä olet paronin morsian, tuo mieletön raukka ei voi elää\nkauan. Mitä siihen tulee, mitä sanoit tunteitten rikkomisesta y.m.\nsellaisesta, niin Jumala on armollinen, ja semmoisia asioita on\nolemassa, jotka voidaan parantaa rukouksella ja paastolla. Mutta minä\nrukoilen sinua, ettet heittäydy seurapiirisi hammasteltavaksi. Se ei\nkoskaan anna anteeksi sitä, että joku rikkoo vanhoja hyviä tapoja\nvastaan — ja se on oikeassa!»\n\nEnnen päivällistä Roma vastasi ministerille:\n\n »Hyvä paroni Bonelli! — Enkö minä sanonut, että Minghelli ei löydä\n mitään! Nyt olen aivan varma, että kaikki oli erehdystä! Seuratkaa\n neuvoani ja jättäkää asia! Jättäkää, jättäkää, jättäkää! Minä ainakin\n jätän sen. Teidän\n\n                                                    Romanne.\n\n P.S. Onnea päivällisille. Lähetän Felicen. Hän tuo tämän kirjeen.\n — R. V.»\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOli mitä suloisin roomalainen talvipäivä. Aurinko paistoi lempeästi\nhohtaen, ja tyyni ilma oli täynnä ruohon ja kukkien tuoksua. Sen portin\nedustalla, josta pääsee vanhalle appialaistielle, oli tallirenkejä\nhevosineen odottamassa, ja metsästäjät, puettuina punaiseen takkiin,\nvalkoisiin henkseleihin, vaaleanpunaisiin liiveihin ja mustiin\nsaappaisiin, antoivat ratsujen kulkea käymäjalkaa kokouspaikalle.\nUseissa vaunuissa istui naisia, muutamat ratsastuspuvussa, ja jalkaisin\nkulki joukko kerjäläisiä, joista monet olivat vaivaisia, ja siellä\ntäällä pienten kylien kohdalla oli pieniä lapsia katselemassa kulkuetta.\n\nAmerikan ja Englannin lähettiläät ratsastivat vieretysten komeiden\nvaunujen perässä, joissa ajuri ja lakeija olivat puetut punaiseen ja\nkultaan.\n\n»Kuka uskoisi katsellessaan tällaista näyttelyä, että kaupunki on\ntäynnä tyytymättömyyttä?» sanoi englantilainen.\n\n»Roomako?» sanoi amerikkalainen. »Aristokraattisessa\nvälinpitämättömyydessään se ei ota uskoakseen, että täällä kuten\nmuuallakin maailmassa tapahtuu yhtämittaa suuria muutoksia. — Nämä\nmaat esimerkiksi — kuka ne omistaa? Nimeksi ne ovat vanhan Rooman\naateliston, mutta oikeastaan ne ovat Campagnan kauppamiesten omia — nuo\nkauppiaat muodostavat välittäjä-yhtiön, joka on rikastunut vuokraamalla\nmaat prinsseiltä ja sitten taas vuorostaan vuokraamalla ne pois\nköyhille.»\n\n»Entä itse ylimystö — kuinka se tulee toimeen?»\n\n»Huonosti! Nyt ylimykset jo ovat aivan vailla poliittista merkitystä,\neikä valtio tunne heitä.»\n\n»He eivät näy palvelevan armeijassa eikä laivastossa — mitä he\npalvelevat?»\n\n»Lempeä! Heidän päätehtävänään on naittaa vanhat italialaiset\narvonimensä meidän nuorille englantilaisille ja amerikkalaisille\nrahakukkaroillemme. Me autamme heitä siinä työssä! Rouva Rahanen on\naina saapuvilla tyttärineen ja dollareineen. Hän on täällä ja hän on\njoka paikassa.» Ja amerikkalainen osoitti kädenliikkeellä vaunuihin\npäin.\n\n»Ja heidän ympärillään häärii joukko roomalaisia, joilla ei ole\nvakavuutta, ei kunnioitusta, ei intoa eikä muuta käsitystä Rooman\nkohottamisesta kuin että heidän tulee saada elää huoletonta elämää sekä\nyhdistää vanhan ajan paheet ja uuden sivistyksen vallattomuus.»\n\n»Ja mitä tekee Italian kansa tällävälin.»\n\n»Italian suuri kansa aivan samoin kuin Englannin suuri kansa,\nSaksan suuri kansa ja kansa joka valtakunnassa, missä on olemassa\netuoikeutettu sääty, nousee kuin mahtava aalto ajaen kaikki nuo\nhaaksirikkoiset ylhäiset rantakallioille.»\n\n»Ja tuota kansan aaltoa», sanoi englantilainen nyökäyttäen päätään\nvaunuihin päin, »edustavat sellaiset miehet kuin Davido Rossi?»\n\n»Niin — jos hän voi pysyä varmana», sanoi amerikkalainen. »Hänellä\non tuo suuri aate. Vapaus valtaa vastaan! Ihmiskunta valtakuntaa\nvastaan! Sillä lailla minä sen määrittelen, ja saatte uskoa, että se on\nvallankumouksellisin aate, mikä ikinä on ilmaantunut sen jälkeen kuin\nensimmäiset kristityt kokoontuivat näihin katakombeihin. Heilläkin oli\nsuuri aate. — Caesar vai Kristus — kumpainenko voittaa? Mutta nykyään\nCaesar ja Kristus näyttävät olevan kuin siamilaiset kaksoiset ja\njakavat yhdessä valtaistuimen.»\n\n»Ja missä on Rossin politiikan Tarpeian kallio?»\n\nAmerikkalainen löi piiskallaan kiiltävän saappaansa kärkeen, hiljensi\nääntään ja sanoi: »Tuolla!»\n\n»Donna Roma?»\n\n»Pari viikkoa sitten kuulitte hänen puheensa punaiseen ja kultaan\npuetuista lakeijoista, ja katsokaa! Hän on itse samassa seurassa jo!»\n\n»Ettekö luule, että tuohon on muut syyt?»\n\nAmerikkalainen pudisti päätään. »Semmoisia ne ovat aina nuo\nvallankumouksen johtajat. Simsonin voima ja Simsonin heikkous on\njokaisessa heissä.»\n\n»Minä en voi oikein tyytyä selitykseenne, kenraali, ja luotan Donna\nRomaan kaikesta huolimatta.»\n\n»Hyvää huomenta, kenraali Potter!» sanoi iloinen ääni vaunuista.\n\nSe oli Donna Roma itse. Hän istui pienen prinsessan vieressä vastapäätä\nDavido Rossia. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen poskensa\nhehkuivat ja hän näytti tiukassa ratsastuspuvussaan suloisemmalta kuin\nkoskaan.\n\nMolemmat herrat ratsastivat vaunujen luo, ja sitten seurasi\ntervehdyksiä ja esittelyjä. Roma oli hyvällä tuulella ja hän vastasi\nsukkelasti amerikkalaisen leikkipuheisiin, ja he nauroivat yhdessä\niloisesti.\n\n»Minä en aavistanut, että te olette sellainen poika, ennenkuin näin\nteidät punaisessa takissa, kenraali.»\n\n»Voi teitä, suloinen nuori tuulihattu! Tuommoista te uskallatte sanoa\nminun harmaille hapsilleni!»\n\nSellaista pientä leikkiä laskien he kulkivat alas vanhaa tietä, jonka\nvarrella oli pieniä pyhättöjä, murtuneita kiviä ja vanhojen hautojen\njäännöksiä.\n\nKokouspaikalla oli suuri tungos. Katselijat, pääasiallisesti\nmuukalaisia, olivat monenlaisissa suurimpien hotellien ajoneuvoissa.\nKilpailun johtaja oli saapuvilla levottomine koirineen, ja heidän\nympärillään oli loistava näytelmä. Upseereja sinisissä univormuissa,\nmetsästäjiä punaisissa, naisia mustissa puvuissa, ratsurenkejä lyhyissä\ntakeissa, kokonainen meri höyheniä ja kukkia ja päivänvarjoja. Hevoset\nhirnuivat, ja koirat haukkuivat, laajalla aaltomaisella kentällä\ntuoksui multa ja ruoho, ja aamuaurinko valaisi tuon kaiken.\n\nDon Camillo odotti hevosineen seuruettaan. Roman hevonen oli tyyni,\nkirkassilmäinen tamma. Kenraali Potter auttoi hänet satulaan, ja hän\nantoi hevosensa hypellä pitkässä ruohikossa.\n\n»Mitä teidän kaunis nuori kumppalinne on tehnyt tänään, armollinen\nprinsessa?» sanoi amerikkalainen. »Hän on tosin aina kaunis, mutta\ntänään hän on hurmaava.»\n\n»Hän on kuin Undine, joka on löytänyt sielunsa», sanoi englantilainen.\n\nPikku prinsessa nauroi: »Rakkautta ja nuhaa ei voi peittää, hyvät\nherrat», kuiskasi hän katsahtaen Davido Rossiin.\n\n»Ettehän tarkoita...»\n\n»Vaiti!»\n\nSillä välin Rossi tavallisessa kävelypuvussa lähestyi hevosta, jolla\nhän aikoi ratsastaa. Se oli korkea, vahvajalkainen ruskea hevonen,\njolla oli hurja katse ja läähättävät sieraimet. Englantilainen\ntallirenki, joka piteli sitä, katsoi epäilevästi ratsastajaa, ja joukko\nkannuksilla varustettuja metsästäjiä seisoi ympärillä.\n\nKaikkien hämmästykseksi Davido Rossi tarttui ohjaksiin, hyppäsi\nkevyesti satulaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän ratsasti Roman\nvieressä. Sitten puhallettiin torviin, koirat haukkuivat, hevoset\nkaapivat maata, ja kilpailu alkoi.\n\nEnsin oli hypättävä vallin yli, ja jokainen teki sen helposti, kunnes\ntuli Davido Rossin vuoro. Silloin ei hevonen ruvennutkaan hyppäämään.\nHän taputti hevosen kaulaa ja koetti uudestaan, mutta se säikkyi\nja kääntyi pois pää maahan painuneena. Kolmannen kerran hän johti\nhevosensa vallille, ja kolmannen kerran se kieltäytyi tottelemasta.\n\nMetsästäjät odottivat nähdäkseen kuinka kävisi, ja kun hevonen\nneljännen kerran saapui paikalle hurjat silmät kiiluen ja sieraimet\nväristen, huomattiin, että toinen ohjas oli katkennut ja Rossi ratsasti\nyhdellä ohjaksella.\n\n»Oli onni, ettei hän ole loukannut itseään», sanoi joku.\n\n»Miksei hän käytä piiskaa?» sanoi toinen.\n\nMutta Davido Rossi vain taputteli hevosta, kunnes se oli tullut samalle\npaikalle, jossa se ennen oli säikähtynyt. Sitten hän kumartui sen\nniskan yli katkenneen ohjaksen puolelle ja löi sitä kädellään kuonolle.\nHevonen kavahti taaksepäin, päristeli ja hyppäsi sitten. Seuraavana\nhetkenä se seisoi tyynenä toisella puolen vallia.\n\nRoma ratsullaan oli aivan kalpea, ja Amerikan lähettiläs kääntyi häneen\nsanoen:\n\n»En ole ikinä nähnyt muuta kuin yhden miehen, joka tuon olisi voinut\ntehdä, Donna Roma.»\n\nRoma nieli jotain kurkustaan ja sanoi: »Kuka se oli, kenraali Potter?»\n\n»Nykyinen paavi, silloin kun hän kuului ylimyskaartiin.»\n\n»Hän osaa ratsastaa, kautta Jupiterin!» sanoi Don Camillo.\n\n»Tuommoinen on miehen veressä. Se on synnynnäistä — eikä sitä voi\noppia!» sanoi englantilainen.\n\nJa sitten Davido Rossi sai uudet suitset hevoselleen, ja Sir Evelyn\nlisäsi: »Te pitelitte hevosta kuin mies, joka on aikaisin tottunut\nsemmoiseen.»\n\n»Niin», sanoi Davido Rossi, »minä olin kaksi vuotta tallirenkinä\nNew-Yorkissa, teidän ylhäisyytenne.»\n\nSillä hetkellä johtava metsästäjä, jolla oli kaksi englantilaista\nkettukoiraa, antoi merkin, että kettu oli päästetty irti, minkä jälkeen\nkoirat ulvoivat, piiskat vinkuivat ja hevoset läksivät nelistämään.\n\nKaksi tuntia myöhemmin tuo pieni eläinraukka, joka oli ollut tämän ajon\nkohteena, makasi maassa kuolleena.\n\nSen pää ja häntä katkaistiin ja ruumis heitettiin koirille. Sen jälkeen\npullot otettiin esiin, maljoja juotiin, hurraahuutoja kajahutettiin, ja\nkilpailu oli lopussa ja metsästäjät alkoivat hiljalleen lähteä pois.\n\nRoma ja Davido Rossi ratsastivat vieretysten, ja prinsessa oli muutamia\naskeleita jälessä.\n\n»Roma», huusi prinsessa, »kuinka mainiota olisi antaa hevosten tässä\nnelistää!»\n\n»Tosiaankin!» huudahti Roma, ja silmänräpäyksessä hän oli jo kaukana.\n\n»Minä luulen, että hevonen ei ole enää hänen vallassaan», sanoi\nprinsessa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi oli myöskin\npoissa.\n\n»Rauha olkoon heille! Siinä on kaunis pari!» sanoi prinsessa nauraen.\n»Mutta me voimmekin jo palata kotiin. He ovat kuin Undine, he eivät\npalaa enää.»\n\n\n\n\nX.\n\n\nSillävälin Roma ratsasti yli laajan Campagnan, tuulen suhistessa hänen\nkorvissaan ja hevosen kavioiden kolahdellessa kanavien ja hautaholvien\nvälillä. Hetken perästä hän kuuli jonkun tulevan jälessään ja pelkästä\nilosta, koska hän tiesi, kuka häntä seurasi, hän löi hevostaan ja\nratsasti nopeammin. Katsomatta taakseen hän tunsi kuka siellä tuli,\nja hevosen kiitäessä kunnaiden yli hänen sydämensä hyppeli riemusta.\nKun vankkajalkainen rusko ennätti Roman hevosen rinnalle, olivat he\nnoin kaksi kilometriä lähtöpaikalta ja kaukana tovereistaan. Molempien\nposket punoittivat, ja kun he hiljensivät vauhtia, katsoivat he\ntoistensa silmiin ja nauroivat.\n\n»Me voimme nyt jatkaa matkaa ja tulla englantilaisen kirkkomaan kautta\nkotiin», sanoi Roma.\n\n»Hyvä on!» sanoi Davido Rossi.\n\n»Mutta kello on jo puoli kolme», sanoi Roma katsoen pientä kelloaan,\n»ja minä olen nälissäni kuin metsämies.»\n\n»Tietysti», sanoi Davido Rossi, ja taas he nauroivat. Jossakin\nläheisyydessä oli osteria. Davido Rossi oli tuntenut sen lapsena\nollessaan. Siellä he voisivat saada keltaisia papuja ja makaronia.\n\n»Kuinka suloinen tämä maailma on», huudahti Roma ja oli katselevinaan\nmaisemaa.\n\n»Se on todellakin suloinen», sanoi Davido Rossi. Monte Genarion\nlumipeitteinen huippu kimmelti ruusun ja opaalin värisenä, ja\nSabinilaisvuoret näyttivät olevan aivan lähellä Tivolin ja Palestrinan\nhohtaessa purppuraisessa sumussa. Mutta ratsastaessaan noin vieretysten\nhe olivat omassa maailmassaan, ja heitä ympäröivä kultainen pilvi\npeitti koko muun maailman heidän näkyvistään.\n\nSamassa he näkivät eucalyptuspuiden suojassa olevan talon, jonka\nsavupiipuista nousi savua. Se oli osteria, puoleksi maatalo, puoleksi\nravintola. Ujo poikanen otti heidän hevosensa, ilkeän näköinen vanha\nmies kumarsi heille eteisessä, ja vanhanpuoleinen pelokkaan näköinen\nvaimo, jonka kasvot olivat ryppyiset kuin seeterin kuori, toi heille\nhintaluettelon.\n\nHeitä nauratti kaikki — tuo outo ruokalista, joka oli niin likainen,\nettä saattoi uskoa sen olleen käytännössä koko vuoden, ruoka, joka oli\nhyvin yksinkertaista, ja hinnat, jotka olivat halvat.\n\nRoma katsoi Davido Rossin olan yli, kun tämä luki ruokalistaa, ja he\ntilasivat päivällisen yhdessä.\n\n»Makaronia — kolmekymmentä penniä! Se on hyvä! Forellia — neljäkymmentä\npenniä! Otammeko forellia? Hyvä on! Lammasta,— kuusikymmentä penniä!\nOtammeko kaksi lammasta — tarkoitan kaksi kuudenkymmenenpennin\nlammaspaistia?» ja sitten he taas nauroivat.\n\nSillä aikaa kuin päivällistä valmistettiin, he läksivät kävelemään\neucalyptuspuistoon ja saapuivat suloiseen pieneen laaksoon, jonka\nympärillä kasvoi puita ja joka oli täynnä metsäkukkia.\n\n»Oh!» huudahti Roma. »Jospa nyt olisi joku heittämässä kukkia!»\n\nDavido Rossi poimi pivollisen orvokkeja ja heitti ne Roman päälle.\n\n»Kun minä olin pikku poika, taistelivat miehet kaksintaisteluja\ntäällä», sanoi Davido Rossi.\n\n»Pedot! Mikä suloinen paikka! Täällä varmaan Faraon tytär löysi\nMooseksen kaislikosta!»\n\n»Taikka täällä Aadam löysi Eevansa Eedenissä!» He katsoivat toisiinsa\nhymyillen.\n\n»Kuinka hän mahtoi hämmästyä», sanoi Roma. »Miksikä hän mahtoi luulla\nEevaa?»\n\n»Varmaan enkeliksi, joka on laskeutunut alas kuutamoisena yönä ja\nunohtanut palata takaisin aamulla.»\n\n»Älkää luulko! Hän tiesi varmaan heti, että se oli nainen.»\n\n»Ajatelkaapa! Eeva oli ainoa nainen maailmassa Aadamille!»\n\n»Ja hän ainoa mies arvattavasti!»\n\nPäivällinen oli yhtä ainoata iloa. Sen puutteetkin olivat etuja. Pöytä\noli katettu viinitarhan reunalle, ja kun kylmä talvi oli harventanut\nköynnösten lehviä, näkyi niiden läpi siivoton karjapiha ja hoidotta\njätettyjä sikolättejä, mutta Roma ei olisi tahtonut mitään muutosta\nsiinäkään asiassa.\n\n»Ihanaa!» hän huudahti. »Täällä me näemme kaikki talon sikolätitkin!»\nJa sitten he nauroivat taas, ja heitä palveleva vanha vaimo nauroi\nheidän kanssaan ja sanoi Romaa »pikku sisareksi.»\n\nRoma oli alkanut puhua englanninkieltä. »Ei loukata vanhaa eukkoa»,\nkuiskasi hän pöydän yli, ja Davido Rossi oli antavinaan pettää itsensä.\n\n»Eikö hän ole kaunis?» sanoi hän.\n\n»Niin on. Vanha mies pelkää, että eukkoa voitaisiin luulla Madonnaksi»,\nja sitten he nauroivat taas, ja vanha vaimo, joka oli oikea Italian\nlapsi, nauroi pelkästä ilosta heidän naurulleen.\n\nRuoka oli huonoa, huonosti keitettyä ja huonosti tarjottua, mutta he\neivät siitä välittäneet.\n\n»Yhdellä ainoalla haarukallako kaikkia näitä ruokalajeja?» kysyi Davido\nRossi.\n\n»Tietysti», sanoi Roma. »Ei tarvitse tahrata kaikkia haarukoita.»\n\nÄkkiä hän pudotti veitsen ja haarukan ja kohotti molemmat kätensä:\n»Unohdin vallan!»\n\n»Mitä?»\n\n»Minunhan piti olla pikku Roma tänään.»\n\n»Niinhän te olette ja olette aina ollut.»\n\n»En ole. Jos olisin, niin te kutsuisitte minua nimeltä.»\n\n»Sen teen samana hetkenä, jona te kutsutte minua nimeltä.»\n\n»Se ei ole kaunista», sanoi Roma, ja hänen kasvonsa punastuivat, sillä\nelämän viini oli noussut hänen poskilleen.\n\nViinitarhassa alhaalla oli tyttö työskentelemässä appelsiinipuiden\nseassa ja hän lauloi riturnellia. Se oli äidin laulu pojalleen. Poika\noli mennyt pois kodin kurkihirren alta, mutta kerran hän oli palaava\ntakaisin. Hänen uusi kotinsa oli valoisa ja suuri, mutta vanha liesi\noli vetävä hänet kotiin. Kauniit naiset rakastivat häntä, mutta\nvalkohapsinen äiti oli sitten suuteleva häntä taas.\n\nHe kuuntelivat lyhyen, haaveksivan hetken, heidän naurunsa vaikeni ja\nsilmät kostuivat. Sitten he pyysivät laskua, ja ilkeän näköinen mies\nnousi väkinäisesti hymyillen penkiltä.\n\n»Te olette ollut kauan tässä talossa, isäntä?» sanoi Davido Rossi.\n\n»Hyvin kauan, teidän armonne», vastasi mies.\n\n»Te tulitte Ciociariasta?»\n\n»Niin tulin», sanoi mies hämmästyneen näköisenä. »Olin köyhä silloin,\nja sittemmin asuskelin Monte Pariolin luolissa ja rotkoissa.»\n\n»Mutta te tiesitte, kuinka phylloxeraa saattoi parantaa\nviiniköynnöksissä, ja kun isäntänne kuoli, naitte hänen tyttärensä ja\nsaitte hänen viinitarhansa.»\n\n»Angelica! Täällä on herra, joka tietää tarkalleen meidän elämämme»,\nsanoi vanha mies ja lisäsi sitten hymyillen korvasta toiseen ulottuvaa\nhymyä:\n\n»Ehkä teidän armonne on se nuori herra, joka kävi kreiviä tervehtimässä\ntämän vuoripalatsissa isänsä kanssa kaksikymmentä vuotta sitten?»\n\nDavido Rossi katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi: »Muistatteko sitä\nköyhää poikaa, joka eli luonanne siihen aikaan?»\n\nVäkinäinen hymy katosi heti. »Ei meillä silloin ollut mitään poikia,\nteidän armonne.»\n\n»Hän tuli Santo Spiritosta, ja te saitte sata frangia ensin hänen\nsaavuttuaan, ja silloin rakensitte tämän pergolan.»\n\n»Jos teidän armonne on Löytökodista, niin voitte sanoa heille taas\nsamaa, minkä jo kerroin sille papille, joka kävi täällä, että me emme\nikinä ole ottaneet mitään poikaa sieltä, emmekä me myöskään ole saaneet\nmitään rahaa niiltä ihmisiltä, jotka lähettivät hänet Lontooseen.»\n\n»Te ette siis muista häntä?»\n\n»Emme ollenkaan.»\n\n»Ettekö tekään?»\n\nVanha vaimo epäröi hiukan, mutta vanha mies iski silmää hänelle.\n\n»En, teidän armonne.»\n\nDavido Rossi huokasi syvään. »Tässä on laskunne ja hiukan lisää.\nHyvästi!»\n\nUjo poikanen talutti esiin hevoset, ja ratsastajat aikoivat nousta\nsatulaan. Roma katsoi poikaan säälien.\n\n»Kuinka kauan olet ollut täällä?» kysyi hän.\n\n»Kymmenen vuotta, armollinen neiti», vastasi poika.\n\nHän oli juuri kahdentoista vanha, ja molemmat hänen vanhempansa olivat\nkuolleet.\n\n»Pikku poika-parka!» sanoi Roma, ja ennenkuin Davido Rossi ehti estää\nhäntä, oli hän tyhjentänyt kukkaronsa pojan käteen.\n\nHe alkoivat ratsastaa hiljalleen ja vähään aikaan he eivät puhuneet\nsanaakaan. Aurinko oli laskemaisillaan, ja kultainen päivä pakeni.\nCampagnan laajan, puuttoman, asumattoman kentän yli kohosi kolkko\nusva kuin vaippa, ja pitkä heinä värisi kylmässä iltatuulessa. Ei\nmikään häirinnyt tuon yksinäisen tantereen hiljaisuutta paitsi karjan\nmylvintä ja lampaiden määkyminen, kun ne meren vaahtopäiden laineiden\ntavoin kulkivat suurissa joukoissa eteenpäin, ja joskus kuului suurien\nvalkoisien koirien haukuntaa ja paimenten huutoja, kun he astuivat\npitkät sauvat kädessä tai ratsastivat pörhöisillä pony-hevosillaan.\nSiellä täällä näkyi kurja olkimaja, missä joukko kuumeen tartuttamia\nihmisiä kyyrötti pienen tulen ympärillä, ja vähän matkan päässä oli\nlikainen postiasema, puisia ristejä ja lasipeitteisiä madonnankuvia.\n\nNyt alkoivat hevoset kävellä.\n\n»Siinäkö paikassa teidät kasvatettiin?» sanoi Roma.\n\n»Siinä.»\n\n»Ja nuo ihmisetkö möivät teidät orjaksi niin sanoakseni?»\n\n»He.»\n\n»Ja te olisitte voinut yhdellä ainoalla sanalla musertaa heidät, mutta\nette sitä tehnyt!»\n\n»Miksi olisin sen tehnyt? He eivät olleet ensimmäiset rikokselliset.»\n\n»Niin, teidän isänne oli moitittavampi. Eikö teistä ole koskaan\ntuntunut, kuin olisitte vihannut häntä kaikkien kärsimyksienne tähden?»\n\nDavido Rossi pudisti päätään. »Katkeruudesta minut pelasti sama\npyhimys, joka minut pelasti niin paljosta muustakin. 'Älä koeta saada\nselville, kuka isäsi on, Davido', sanoi hän, 'ja jos sattumalta hänet\nkerran löydät, niin älä kosta pahaa pahalla äläkä myöskään kosta\nmaailmalle. Maailma tulee vähitellen tuntemaan sinut semmoisena kuin\nitse olet eikä semmoisena kuin isäsi on. Ehkä isäsi on huono mies tai\nehkä hän ei ole. Jätä hänet Jumalan haltuun'.»\n\n»On kamalaa ajatella pahaa omasta isästään», sanoi Roma, mutta Davido\nRossi ei vastannut.\n\n»Ja sitten — kuka tietää? — ehkä jonakin päivänä tulee huomaamaan, että\nisä ansaitsikin rakkautta ja sääliä.»\n\n»Ehkä.»\n\nHe olivat ennättäneet toisen talon luo tiheän eukalyptuslehdon\nsuojaan. Se oli Tre Fontanen munkkiluostari. Kaikki oli hiljaa\ntuossa hiljaisuuden kodissa. Jätettyään hevosensa vajaan he astuivat\nulommaisille pihamaille. He katsoivat sisään kirjaston ikkunasta ja\nnäkivät kalpean nuoren miehen vaipuneena kirjan ääreen. He seisoivat\nhetkisen kirkon ovella, jossa munkit hiljaa rukoilivat, eikä kuulunut\nmuuta ääntä kuin kellon kilahdus. Linnut vain lauloivat ääneen —\nsatakielet harmaissa puissa.\n\nTuolla oli kellotorni, ja he nousivat sen katolle asti. Tuolla\nylhäällä tuntui kuin koko maailma heidän ympärillään olisi ollut aivan\nhiljaa. Se oli kuin meri myrskyn jälkeen, ja kuolleiden kaupunkien\njäännökset Campagnalla olivat ajopuita mahtavasta haaksirikkoutuneesta\nlaivastosta, joka oli iäksi hävinnyt aaltoihin. Vesijohtojen pitkä\nrivi, joka ulottui tuon laajan aaltomaisen kentän yli, oli kuin rivi\nlaivoja, jotka revittyine purjeineen pyrkivät satamaan menetetyn\ntappelun jälkeen, ja etäällä kohosi Rooma purppuraisessa sumussa kuin\npuoleksi kadonnut saari, jossa Pietarin-kirkko siinsi suuren arkin\ntavoin.\n\nMaailman hiljaisuus täällä ylhäällä kellotornissa oli kuin pyhäin\nesineiden hiljaisuus, kuin messun hiljaisuus. Ja noiden molempien\nsydämissä oli myöskin juhlallinen hiljaisuus.\n\nRoma nojasi aitaukseen, ja Davido Rossi seisoi hänen takanaan. Äkkiä\nRoma rupesi itkemään hillittömästi ja nyyhkyttäen.\n\n»Mikä on?» kysyi Davido Rossi, mutta tyttö ei vastannut.\n\nVähän ajan kuluttua Roma tyyntyi, pyyhki silmänsä, sanoi itseään\nhupakoksi ja koetti nauraa. Mutta hänen sydämensä tykki liian kovasti\nestäen sanat — vihdoin hän koetti puhua.\n\n»Tuo köyhä poika tuolla ravintolassa», sanoi hän, »muistutti suloisine\nkasvoineen erästä tapausta, jonka olin melkein unohtanut.» Ja sitten\nhän käänsi päänsä pois ja kertoi vapisevalla äänellä Davido Rossille\nkaikki.\n\n»Olin Lontoossa, ja isäni oli löytänyt kadulla talviyönä pienen\nroomalaisen pojan, joka kantoi oravaa ja pientä posetiivia. Hän oli\npuettu vanhaan samettipukuun, eikä hänellä ollut mitään muuta suojaa\nkylmää vastaan. Hänen sormensa olivat jäykät kylmästä, ja hän pyörtyi\nheti huoneeseen tultuaan. Vähän ajan perästä hän avasi silmänsä ja\nkatseli tulta ja kasvoja ympärillään aivan kuin hakien jotain. Hän haki\noravaansa, ja se oli paleltunut kuoliaaksi. Mutta hän puristi sitä\nlujasti, ja suuret kyyneleet vyöryivät hänen poskilleen, ja itse hän\nnousi aivan kuin paetakseen. Mutta hän oli liian heikko, ja kun isäni\ntyynnytti häntä, makasi hän hiljaa. Silloin näin hänet ensi kerran, ja\nkatsellessani poikasta tuolla ravintolassa ajattelin... että ehkä hän\noli toinen... ehkä hän oli Pikku ystäväni entisajoilta...»\n\nHänen valkoinen kaulansa värähteli, ja hänen äänensä hiljeni kuin\nkellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan.\n\n»Roma!» huudahti Davido Rossi.\n\n»Davido!»\n\nHeidän katseensa kohtasivat toisensa, heidän kätensä yhtyivät, ja tuo\nkauan kätketty salaisuus oli ilmi. Rakkauden hämärissä käytävissä kaksi\nsielua seisoi vastakkain.\n\n»Kuinka kauan olette sen tiennyt?» kuiskasi Roma.\n\n»Siitä illasta saakka, jona tulitte Piazza Navonalle. Entä te?»\n\n»Siitä hetkestä, jolloin kuulin äänenne.» Ja sitten Roma värähti ja\nnauroi hiukan.\n\nKun he läksivät pois tuosta hiljaisuuden kodista, olivat he aivan\nääneti. Suuri ihme oli heille ilmoitettu, jota he eivät olleet tienneet\nennen, tuo ihmissydämen ikivanha ihme.\n\nAurinko laskeutui kaupungin taakse punaisessa loistossa, ja\nkirkkojen kupukatot kimmeltelivät sen valossa, ja yli kaiken kohosi\nPietarin-kirkon tumma katto. Tuo synkkä surumielisyys, joka oli\nvaappunut maan yllä, näytti hävinneen, maailma hymyili kukkasineen ja\ntaivas loisti kultaa.\n\nHevosten tasainen juoksu oli ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta. Joskus\nmolemmat ratsastajat katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät, mutta eivät\npuhuneet mitään.\n\nAurinko laski, ja etäältä kuului kellojen kaiku. Se oli Ave Maria.\nHe seisauttivat hevosensa hetkeksi ja kumarsivat päätään. Sitten he\njatkoivat matkaansa.\n\nYö kävi kylmäksi, ja he ratsastivat nopeasti. Roma kumartui hevosen\nharjan yli ja näytti ylpeältä ja onnelliselta.\n\nTallirengit odottivat heitä Paavalin portilla, ja annettuaan pois\nratsunsa he nousivat vaunuihin. Kun he saapuivat Trinità dei Montille,\nsytytteli lyhdynsytyttäjä juuri katulyhtyjä piazzalla, ja Roma sanoi\npunastuen ja hymyillen:\n\n»Älkää tulko sisään tänä iltana — ei nyt.»\n\nHän tahtoi olla yksin.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nFelice tuli Romaa vastaan hänen asuntonsa ovella ja ilmoitti entistä\nhaudantakaisemmalla äänellä, että kreivitär tahtoi tavata neitiä\nheti tämän palattua. Vaihtamatta ratsastuspukuaan Roma läksi tätinsä\nhuoneeseen.\n\nVanha kreivitär istui tyynyjen nojassa, ja Nattalina puuhaili hänen\nympärillään. Kreivittären silmät kimmeltelivät, hänen ohuet huulensa\nolivat puristuneet, ja huolimatta palvelijan läsnäolosta hän heti\nhyökkäsi Roman kimppuun katkerin moittein.\n\n»Tahdoitteko tavata minua, täti?» kysyi Roma, ja vanha kreivitär\nvastasi pilkallisen kimeällä äänellä:\n\n»Tahdoinko tavata sinua, neiti? Tahdoin kyllä, vaikka olenkin murtunut\nnainen ja suren sitä päivää, jolloin sinut ensi kerran näin.»\n\n»Mitä minä nyt olen tehnyt?» sanoi Roma, ja onnellinen loisto hänen\nkasvoissaan yllytti vanhaa kreivitärtä yhä uusiin purkauksiin.\n\n»Mitä olet tehnyt? Taivas siunatkoon... Anna hajusuolani, Nattalina!»\n\n»Nattalina», sanoi Roma tyynesti, »aseta kokoon tavarat ateljeessani,\nja jos Bruno on mennyt, käske Felicen sytyttää lamput ja katsoa tulta\nalakerrassa.»\n\nVanha kreivitär huiskutteli kirjailtua nenäliinaansa ja alkoi taas:\n\n»Minä luulin, että aioit parantaa tapasi, kun eilen tulit luokseni —\nsinä olit olevinasi hyvin nöyrä. Mikä siihen oli syynä? Olit tullut\nluokseni suoraan tuon miehen kotoa. Niin olit! Tiedät, että se on\ntotta! Älä koetakaan kieltää sitä!»\n\n»En minä sitä kiellä», sanoi Roma.\n\n»Pyhä Neitsyt! Hän ei edes kiellä sitä! Ehkä sinä myönnät sen?»\n\n»Myönnän kyllä.»\n\n»Madonna mia! Hän myöntää sen! Ehkä olit jo etukäteen sopinut hänen\nkanssaan, että menisit sinne?»\n\n»Ei, en ollut sopinut mistään.»\n\n»Laupias taivas! Hän on sellaisessa suhteessa tuohon mieheen, että\nvoi mennä hänen luokseen ilman sopimustakin! Ehkä olit yksin hänen\nkanssaan, hyvä neiti?»\n\n»Niin, me olimme aivan kahden kesken», sanoi Roma.\n\nVanha kreivitär oli nähtävästi pyörtymäisillään ja katsoen\npyhimysarkkuun hän sanoi:\n\n»Taivas! Sellainen tyttö! Ei edes ole naimisissa! Eikä ota edes\npalvelijaa kanssaan!»\n\nKoettaen pysyä tyynenä Roma astui ovelle, mutta täti saavutti hänet.\n\n»Ja sellainen mies! Ei edes sivistynyt! Ulkokullattu! Konna! On\nolevinaan puhdas ja jalo!»\n\n»Täti Betsy», sanoi Roma. »Olen pahoillani, että puhuin teille niin\ntyhmästi tässä tuonoin — joskaan en sanonut mitään, joka oli väärin, —\nkun te olette heikko ja vuoteen oma ja kärsivä. Älkää yllyttäkö minua\ntaas puhumaan samalla lailla. Minä kävin herra Rossin luona eilen,\nmutta jos siinä on mitään pahaa, on syy kokonaan minun.»\n\n»Todellako?» kirkui vanha kreivitär kimeästi. »Kaikki pyhimykset! Hän\nmyöntää noin paljon! Tiedätkö, miksi ihmiset tulevat sinua nimittämään,\njos he saavat tuosta tiedon? Katutytöksi! Hävyttömäksi katutytöksi!»\nRoma oli kiivastua, mutta hän pakotti itsensä tyyntymään ja pani\nkätensä oven kahvalle.\n\n»He tulevat saamaan siitä tiedon, ole varma siitä,» huusi kreivitär.\n»Eilisiltana päivällisillä naiset puhuivat yksinomaan siitä. Felice\nkuuli heidän puheensa. Tuo nainen päästi koiran seuraamaan sinua\ntietäen, että se menisi suoraan sen miehen kotiin. 'Kenen kanssa se\ntuli kotiin, Felice?' 'Donna Roman kanssa, teidän ylhäisyytenne.'\n'Silloin on selvä, missä Donna Roma kävi.' Huh! Voin tukehtua tuota\najatellessani. Pääni on haljeta! Onko siellä yhtään konjakkia...?»\n\nRoman rinta kohoili huomattavasti, mutta hän vastasi tyynesti:\n\n»Vähät siitä! Mitä minä välitän sellaisten ihmisten tuomiosta, joilla\nei ole mitään siveellisyyttä, jonka mukaan voisivat minua tuomita!»\n\n»Todellako?» sanoi kreivitär koettaen vääntää vanhojen kasvojensa\nrypyt ivallisen kohteliaiksi. »En totta tosiaankaan luullut sinua\nnoin typeräksi! Koetapas ymmärtää, hyvä neiti, että minä en ajattele\nprinsessa Bellinin tuomiota, vaan paroni Bonellin. Hänen täytyy ottaa\nvaari omasta arvostaan, ja kun aika tulee, jolloin hän on vapaa\nottamaan vaimon, ei ole luultavaa, että hän nai tytön, jonka nimi on\nyhdistetty toisen miehen nimeen. Etkö sinä näe, mitä tuo nainen koettaa\ntehdä? Ja hän on tehnyt sitä koko ajan, vaikka sinä olet liian typerä\nsitä huomaamaan. Sinä olet turmellut omat asiasi tuon Rossin tähden ja\ntehnyt itsesi mahdottomaksi ministerin silmissä.»\n\nRoma nyökäytti päätään ja vastasi:\n\n»En välitä siitä, täti Betsy. En ole enää samaa mieltä kuin ennen\nenkä enää pidä onnellisimpana seikkana maailmassa sitä, että minut\nkauppatavaran tavoin ostetaan ja myydään.»\n\nVanha kreivitär, joka oli raivoissaan kumartunut eteenpäin, vaipui\ntakaisin tyynyilleen.\n\n»Sinä tapat minut», huusi hän. »Missä sinä olet oppinut tuollaista\nhulluutta? Taivas tietää, että olen koettanut parastani. Olen koettanut\nteroittaa sinuun tietoa velvollisuuksistasi paronia ja seuraelämää\nkohtaan. Mutta kaikkeen tähän on syynä se, että tuo anarkisti on tuotu\ntaloon. Sinä et voi sille mitään. Se on veressäsi! Sinun isäsi jo ennen\nsinua...»\n\nPunaisena ja vavisten kiireestä kantapäihin Roma kääntyi äkkiä ja\npoistui huoneesta. Nattalina ja Felice kuuntelivat oven takana.\n\nMutta ei tämä ikävä kohtauskaan voinut murtaa Roman onnen lumousta, ja\npäivällisen jälkeen, kun hän oli taas mennyt ateljeehensa ja sulkenut\noven, koko maailma näytti olevan ulkopuolella eivätkä mitkään surut\npainaneet. Kun hän muisti tätinsä suuttumuksen, ajatteli hän: »Isäni\nkantoi enemmän minun tähteni.» Kun hän muisti prinsessan tarkoitukset,\nmietti hän, että ne olivat turhia. Hän oli muuttunut toiseksi\nolennoksi, ja pilvi ympäröi häntä ja erästä toista henkilöä.\n\nOttaen pois kostean vaatteen veistokuvan ympäriltä hän katsoi taas\ntyötään. Siinä uudessa aamunkoitossa, jonka valossa hän nyt eli, tuo\nvaivalla muovaeltu kuva näytti viheliäiseltä ja epätodelta. Se ei\nvastannut originaalia. Se oli heikko ja väärä.\n\nHän ryhtyi uudestaan työhön, ja vähitellen savikasvot alkoivat muuttua.\nSe ei ollut Pietari enää, opetuslapsi Pietari, vaan se oli toinen. Se\noli hirveätä, se oli rohkeata, mutta vähätpä siitä! Ei hän pelännyt.\n\nAika kului, mutta hän ei sitä huomannut. Hän teki työtä kiihkeästi\nja ennen tuntemattomalla voimalla. Joskus hän astui matkan päähän\nveistokuvasta katsoakseen sitä ja sitten hän palasi taas jatkamaan\ntyötään. Veri kiehui hänen poskillaan. Hän hengitti kovaa ja naurahti\njoskus, mutta jatkoi, yhä jatkoi työtään.\n\nJa hänen tehdessään tuota työtä toi uuden elämän tunne hänen mielensä\ntäyteen kuvia. Hän kertasi kaikki päivän tapahtumat, joka sanan,\nkaikki äänen värähdykset, jokaisen pienimmänkin seikan. Kaikki oli\nniin salaperäistä, niin ihmeellistä. Orvokit, joita hän oli poiminut\nlaaksossa, olivat hänen lempikukkiaan. Olivatko ne _hänenkin_? Kuinka\nomituista! Hänen kasvonsa osoittivat tuskaa, kun he erosivat ovella.\nOlisiko hän tahtonut tulla sisään? Kuinka suloista se oli! Se oli\nkuin ratsastaminen Campagnalla, kun joku ratsasti edessä. Mutta hän,\nRoma, oli tahtonut olla yksin, siksi vain, että hän sitä enemmän\noli yksin _hänen_ kanssaan. Omituinen ristiriita! Paeta, piiloutua,\nväistää jotakin siksi vain, että hän olisi sitä lähempänä, lähempänä,\nlähempänä! Kuinka äkkiä kaikki oli tapahtunut! Toteutuiko nyt hänen\nentinen unelmansa — tuo unelma miehestä — siitä oikeasta — jonka piti\nkohdata hänet elämän ovella ja kohottaa hänet ylös korkealle, korkealle?\n\nYö tuli, ja vanha Rooma, paavien Rooma otti haltuunsa ikuisen\nkaupungin. Hiljaiset kadut, pimeät komerot, loistavat piazzat,\nkolme tulta Vatikaanin loggialla, suuren kirkon aavemainen muoto,\nystävälliset tähdet, kaunis kuu ja kirkonkellot, jotka löivät yksi\nhiljaisessa yössä.\n\nVihdoin hän huomasi valosäteen lattialla. Se oli tunkeutunut\nikkunaluukkujen läpi. Hän avasi ne, ja aamuhengähdys lehahti sisään,\npuutarhan oranssilehdosta. Aamu koitti unisessa kaupungissa. Luostarin\nkellot soittivat aamurukoukseen, mutta muuten oli kaikki hiljaista, ja\ntuo hiljaisuus on syvä ja suloinen.\n\nHän kääntyi takaisin työhönsä ja katseli sitä taas. Hän käveli\nedestakaisin ateljeessaan, ja hänestä tuntui kuin hän olisi astunut\ntähdillä. Hän oli onnellinen, onnellinen, onnellinen!\n\nKaupunki alkoi jo elpyä. Rattaat ratisivat, sähkövaunut soittivat,\nmyyjät tarjoilivat tavaroitaan kaduilla, ja uusi Rooma, kuninkaitten\nRooma, heräsi.\n\nJoku lauloi astuessaan portaita. Bruno tuli työhönsä. Hän näytti\nhämmästyneeltä, sillä lamput paloivat vielä, vaikka aurinko paistoi\nhuoneeseen.\n\n»Koko yönkö työssä, Donna Roma?»\n\n»Pelkään niin käyneen, Bruno, mutta nyt menen maata.»\n\nHänen teki mieli pyytää Brunoa katsomaan veistosta ja hän sanoi:\n»Katso, tuon minä olen tehnyt, sillä minä olen suuri taiteilija.» Mutta\nei. Ei. Ei vielä! Ei vielä!\n\nHän oli peittänyt veistoksen ja lukinnut oven omaan osastoonsa, kun\nkello soi alakerrassa. Ovenvartija toi postin, ja Nattalina, pää täynnä\nkäherryspapereita, tuli Romaa vastaan portaissa kantaen kirjeitä.\n\nYksi oli pormestarilta, joka kiitti siitä, mitä Roma oli tehnyt\nCharles Minghellin hyväksi, toinen oli hänen isännältään, joka kiitti\nsiirrosta Pariisiin, ja kolmas oli muotiompelijalta, joka kiitti\nkutsusta ministerin luo. Häpeän tunne valtasi Roman, kun hän katsoi\nnoita kirjeitä. Tuntui aivan kuin niistä olisi lehahtanut siveetön,\npahentunut ilma.\n\nSiinä oli neljäskin kirje. Sen hän oli kyllä heti huomannut, mutta\nuhkaavan tuhon tunne sai hänet jättämään sen viimeiseksi. Pitikö hänen\navata se? Hänen täytyi, täytyi!\n\n »Rakas lapseni! — Emme voi jättää sitä enää. Se olisi heikkoa ja\n mieletöntä. Paitsi sitä se on mahdotonta. Jokainen tietää, mihin\n tehtävään sinä ryhdyit. Ajattelepas miltä tuntuisi, jos jonakin\n aamuna heräisit ja huomaisit, että koko Rooma nauraa sinulle!\n Donna Roma vangittuna omaan verkkoonsa! Mademoiselle Manon Lescaut\n omiin pauloihinsa! Se olisi julmaa ja väärin, mutta se ei olisi\n vältettävissä, ja nuo hehkuvat hameprofeetat, kuinka ne kirkuisivat!\n\n Uutisia vihdoinkin, ja menestys lähellä. Minghelli, Grand Hotel,\n lontoolainen suositus ja tuo kauhea juttu ovat johtaneet kaiken\n oikealle tolalle. Valmistaudu kuulemaan suurta uutista — Davido Rossi\n ei ole Davido Rossi, vaan _tuomittu mies, jolla ei ole oikeutta\n elää Italiassa_. Valmistaudu kuulemaan vielä suurempaakin uutista —\n _hänellä ei ole oikeutta elää ollenkaan!_\n\n Sinä olet kostanut! Tuo mies nöyryytti ja solvaisi sinua. Hän\n solvaisi minua myöskin ja koetti parastaan saadakseen minut luopumaan\n salkustani sekä veti yksityisen elämäni yleisön eteen. Sinä läksit\n poistamaan tuon teon vaikutuksia ja rankaisemaan häntä. Nyt olet\n sen tehnyt. Sinä olet kostanut meidän molempien puolesta! Sinä olet\n mainio! Ja nyt vetäkäämme verkko tiukemmalle... pitäkäämme häntä\n kiinni... jatkakaamme niinkuin olemme alkaneet...»\n\nHänen silmänsä himmenivät. Kirje näytti olevan täynnä täpliä. Se putosi\nhänen avuttomista sormistaan. Hän istui kauan aikaa katsellen auringon\nvalaisemaa kaupunkia, ja koko maailma näytti synkältä ja kolkolta.\nSitten hän nousi, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja onnettomat.\n\n»Minä en _tahdo_ jatkaa!» ajatteli hän. »Minä en _häntä_ petä! Minä\n_pelastan_ hänet! Hän loukkasi minua, hän oli viholliseni, mutta...\nminä rakastan häntä. Minä rakastan häntä!»\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA.\n\nDAVIDO ROSSI.\n\n\n\n\nI.\n\n\nDavido Rossi istui makuuhuoneessaan ja kirjoitti johtavaa kirjoitusta\nseuraavan päivän lehteen. Tummalla varjostimella varustettu lamppu\npaloi, pöydällä, ja muu osa huoneesta oli varjossa. Oli myöhä, ja\ntalossa oli aivan hiljaista.\n\nHallitus oli määrännyt parlamentin avauksen ylihuomiseksi. Jäljennöksiä\nkuninkaan avauspuheesta oli edeltäkäsin uskottuna salaisuutena\nlähetetty puolueiden johtajille ja sanomalehdistölle. »_Koiton_»\ntoimittajana Davido Rossi juuri kirjoitti tuota epämääräistä\nalkulausetta, jota tapa vaati sellaisissa tapauksissa.\n\n»Yleisö ei hämmästyne, jos kuningas puheessaan suosittaa...»\n\nOvi avautui hiljaa, ja Bruno astui paitahihasillaan ja tohvelit jalassa\nvarpaisillaan sisään. Hän toi kirjeen. Se oli suuressa sinipunervassa\nkuoressa, jonka etupuolella oli monogrammi. Bruno laski kirjeen\npöydälle Rossin eteen. Se oli Romalta.\n\n »Hyvä Davido Rossi! — Ilman minkäänlaista syytä olen odottanut\n Teitä luokseni tänään, koska minulla on tärkeätä sanottavaa Teille.\n Saanko odottaa Teitä huomenna? Koska tiedän, kuinka paljon teillä on\n työtä, en uskalla vaatia Teitä tulemaan, mutta asia on hyvin tärkeä\n eikä siedä viivytystä. Siitä ei voi kirjoittaa, enkä ymmärrä kuinka\n siitä osaan puhuakaan. Oletteko koskaan tuntenut millaista on, kun\n tuntee, että sanominen olisi ystävän työ, mutta juuri siitä syystä\n ei _voi_ sanoa, että on ystävä? Niin on minun laitani nyt, ja sitä\n vaikeuttavat vielä toiset persoonallisemmat näkökohdat. Mutta Teidän\n täytyy auttaa minua. Tulkaa siis viipymättä. Kas niin. Nyt minä vaadin\n teitä tulemaan, vaikkei minun pitänyt. Ymmärtäkää siis siitä kuinka\n innokkaasti odotan. — Kiireessä\n\n                                                     Roma V.\n\n P.S. — Miten suloinen päivä meillä oli Campagnalla! Joskus olen\n sulkenut silmäni ja hengittänyt taas eilispäivän ilmaa aivan kuin\n unessa, joka katoaa, ja minun on ollut vaikea uskoa, että se oli\n ollenkaan totta. Ajatelkaapa! Te ja minä olemme tulleet taas toistemme\n elämään, aivan kuin kaksi virtaa, jotka juostuaan maan alla taas ovat\n murtautuneet päivän valoon! Eikö se ole suloista? Kuinka yksin minä\n olen mahtanut olla huolimatta meluavasta ympäristöstäni! Ja kuinka\n minä olen mahtanut kaivata isoa veljeä! Tahtokaa Tekin isoa sisarta,\n niin olen hyvin tyytyväinen.\n\n P.S. N:o 2. — Minä avasin taas kirjekuoren, koska mietin, voittekohan\n Te koskaan antaa minulle anteeksi sitä nöyryytystä, jonka olette\n kärsinyt minun tähteni. On hirveätä, että juuri _minä_ työnsin\n Teidät heidän tiellensä! Ja ainoastaan saadakseni hyvitetyksi pienen\n solvauksen, josta ei maksa vaivaa puhuakaan! Minä häpeän sitä! Ja minä\n häpeän ympärilläni olevia ihmisiä. Kerroinhan Teille, että he ovat\n julmia eivätkä sääli. He ovat vielä pahempia — he ovat sydämettömiä ja\n armottomia. Mutta kuinka uljaasti Te kärsitte heidän loukkauksensa ja\n viittauksensa! Minä melkein itken sitä ajatellessani, ja jos olisin\n hyvä katolilainen, tunnustaisin syntini ja kärsisin rangaistukseni!\n Katsokaa nyt! Minä tunnustan, ja jos Te tahdotte minua rangaista,\n täytyy Teidän tulla itse määräämään rangaistukseni.\n\n P.S. N:o 3. Minä olen juuri saanut todistuksen siitä, kuinka\n vallankumouksellinen minun isä-parkani mahtoi olla. Samana hetkenä,\n jolloin asetin hänen valokuvansa kamariini, syntyi täydellinen anarkia\n joka taholla. Kaikki muut kuvani samoin kuin myöskin eläinkokoelmani —\n täytetty tiikeri ja susi sekä jalopeurannahka nojatuolilla — nostivat\n kapinan hänen pyhimysmäistä läsnäoloaan vastaan. Kello, jossa oli\n Mefiston kuva — syntymäpäivälahja paronilta — oli varsinkin äänekkään\n kapinallinen. Saadakseni aikaan rauhan ajoin ne kaikki maanpakoon\n tätini makuuhuoneeseen. Siellä ne otettiin vastaan säälin kyynelin ja\n raskain huokauksin entisen omistajan kiittämättömyyden tähden. Kun Te\n tulette tänne taas, huomaatte minun asuvan sellaisessa ilmapiirissä,\n joka panee teidät uskomaan, että koppi vastapäätä olevasta luostarista\n on muuttanut sijaa ja asettunut tänne. Näette nyt, mitä Te olette\n tehnyt minulle kertomuksillanne isästäni ja äidistäni ja heidän\n suloisesta, jalosta köyhyydestään.\n\n Tulkaa pian. Älkää sanoko, ettette voi, ja älkää puhuko parlamenteista\n ja muista sellaisista pikkuasioista. Teidän _täytyy_ tulla! Minä\n käsken! Ellette Te tule, uskon että jossakin on varmasti paha nainen,\n joka pidättää Teitä.\n\n Totta puhuen minulla on suuri suunnitelma, jonka tarkoituksena on\n varjella Teidät tuholta ja järjestää asiat oikealle kannalle. Se on\n minun salaisuuteni, enkä minä saa puhua siitä vielä. Mutta kun minä\n ajattelen sitä ja kaikkia sen seurauksia, en malta olla sanomatta\n itselleni: »Roma, lapseni, sinä olet kumminkin ihmeellinen olento, ja\n on aivan varmaa, että maailmanhistoria olisi vallan toisenlainen, jos\n sellainen onnettomuus olisi tapahtunut, ettei sinua ei koskaan olisi\n syntynyt.»\n\n Mutta kaikki riippuu Teidän tulostanne. Olkaa siis hyvä poika, tulkaa\n heti.\n\n                                                          R.V.»\n\nSe oli ensimmäinen kirje, jonka Davido Rossi oli saanut Romalta,\nja hänen lukiessaan sitä tuntui kuin ilma hänen ympärillään olisi\nkajahdellut suloista tytön ääntä. Hän näki Roman suurten, tummien\nsilmien loiston. Kirjepaperin vieno tuoksu kohosi hänen sieraimiinsa,\nja tietämättään hän kohotti kirjeen huulilleen.\n\nSitten hän huomasi, että Bruno oli vielä huoneessa. Tuo kunnon mies\nseisoi varjossa Davido Rossin takana työnnellen esineitä sinne tänne\nja koettaen siten nostaa hiukan melua. Kun hän astui valoon, saattoi\nDavido Rossi huomata hänen kasvojensa ilmeestä, että hänellä oli jotain\nsanottavaa.\n\n»Tarvitsetteko vielä jotain tänä iltana, herra Rossi?»\n\n»En mitään, kiitos Bruno. Anna tämä Francescalle, jotta hän antaisi sen\nsanomalehtipojalle, ja mene levolle. Joko Elena on mennyt?»\n\n»Juuri äsken.»\n\n»Ja Giuseppe tietysti myöskin?»\n\n»Kolme tuntia jo ollut sikeässä unessa.»\n\n»Suloinen pikku mies! Älä valvo enää minun tähteni, Bruno.»\n\n»Onko varmaa, ettette enää tarvitse mitään?» sanoi Bruno hämillään.\n\nDavido Rossi nousi ja alkoi astua hitain askelin.\n\n»Sinulla on jotain sanottavaa, eikö niin?»\n\n»Niin — olisihan minulla.»\n\n»Mitä siis?»\n\nBruno kynsi tuuheata tukkaansa ja katsoi kuin apua anoen. Hänen\nsilmänsä sattuivat kirjeeseen, joka oli avoinna pöydällä.\n\n»Se oli tuosta. Minä tiesin väristä ja monogrammista, mistä se tuli.»\n\n»No — ja entä sitten?»\n\nBruno rupesi näyttämään aralta, mutta sitten hän jatkoi kovemmalla\näänellä, ja sanat pulppusivat hänen suustaan aivan kuin vesi pullon\nsuusta:\n\n»Suoraan sanoen, ihmiset puhuvat teistä.»\n\n»Mitä he sanovat, Bruno?»\n\n»Sanovat?... Tuskin on tunti siitä kun melkein löin murskaksi miehen\nsiitä syystä. Hän oli humalassa, mutta viinapäissä puhutaan totta, ja\njos se oli totta mitä hän sanoi, niin...»\n\n»Jos mikä on totta?»\n\n»Se, että jotain on tullut teidän ja kansan väliin.»\n\n»Sanotaanko niin?»\n\n»Sanotaan. Ja eikö näytä siltä, herra? Ainakin te annatte näyttää\nsiltä. Kun te panitte alkuun sen tasavallan, toivoivat ihmiset paljon\nteistä. Mutta kuukausi on kulunut, ettekä te ole tehnyt mitään.»\n\nDavido Rossi käveli pää kumarassa edestakaisin.\n\n»Kärsivällisyyttä, sanon minä. Hitaasti, mutta varmasti, sanon minä.\nSe on kyllä hyvä, mutta valtio toimii nopeasti. Neljäkymmentätuhatta\nmiestä on kutsuttu kokoon pitämään kansaa rauhassa, ja kun leipävero\nalkaa tulevan kuun ensi päivänä, tietävät pyhimykset yksin, mitä tulee\ntapahtumaan. Voihan mies kuolla yhtä hyvin pyssyn kuulasta kuin leivän\npuutteesta, ja kuusi jalkaa maata riittää jokaiselle.»\n\nDavido Rossi ei vastannut, ja pelkästä pelosta Bruno toisti taas\näskeiset sanansa:\n\n»Kun te panitte alkuun tasavallan, toivoivat ihmiset paljon teistä.\nMutta kuukausi on kulunut ettekä te ole tehnyt mitään. Ei mitään... ja\nkuukausi on kulunut ja...»\n\n»Mitä ihmiset sanovat syyksi siihen, etten tee mitään?\n\n»Syyksikö? Oletteko kuullut sananlaskua: aurinko paistaa silmiin,\ntaistelu on menetetty? Siinä syy. Aurinko paistaa silmiin — te\nymmärrätte, mitä se tarkoittaa. Huomis-iltana meillä pitäisi olla\nensimmäinen johtokunnan kokous. Te kutsuitte itse sen kokoon, ja nyt\nlyödään vetoa, että te ette tule sinne. Missä te olette? Huonon naisen\nkodissa.»\n\n»Bruno!» huusi Rossi jyrkällä äänellä, »mikä oikeus sinulla on puhua\nnoin minulle?»\n\n»Oikeus? Ystävän oikeus, ystävän, joka ei voi nähdä, että teitä\npetetään. Niin juuri, petetään. Petetään! Petetään! On tavallista,\nettä koetetaan vetää puolue turmioon johtajan heikkouden avulla.\nNainen pannaan astumaan miehen tielle. Tuo kepponen on yhtä vanha kuin\nmaailma. Ettekö ole koskaan kuullut meidän roomalaisten sananlaskua:\nmies on tulta, nainen on tappuroita, sitten tulee piru ja vie ne\nyhteen.»\n\nDavido Rossi seisoi Brunon edessä, joka kiihtyi kiihtymistään ja koetti\nnauraa katkerasti.\n\n»Oh — kyllä minä tiedän mitä sanon. Pääministeri on kaiken pohjalla.\nDavido Rossi ei tule Donna Roman kotiin ilman että paroni Bonelli saa\ntiedon kaikesta. He kirjoittavat toisilleen joka päivä. Olen itse\nkantanut kirjeet postiin. Donna Roman koti on paroni Bonellin koti..\nVaunut, hevoset, palvelijat, livreat — millä varoilla hän ne ostaisi?\nTaiteellaanko? Kuvanveistollaan?»\n\nSielunsa syvyydessä Bruno vieläkin pelkäsi, mutta hän jatkoi puhettaan\nja katkeraa nauruaan.\n\n»Hän pettää teitä, herra. Eikö se ole päivänselvää? Te iskitte häntä\nkovasti, häntä ja vanhaa vampyyriä, silloin puhuessanne paavin\njuhlapäivän aamuna, ja nyt hän kostaa molempien puolesta.»\n\n»Riittää jo, Bruno!»\n\n»Koko Rooma tietää sen, ja kohta kaikki nauravat teille.»\n\n»Riittää, Bruno. Mene nukkumaan!»\n\n»Oh — kyllä ymmärrän. Sydämellä on syynsä, mutta se ei kysy neuvoa\nkeltään.»\n\n»Mene nukkumaan! Etkö kuule!» huusi Davido Rossi, ja Bruno vaikeni,\nsillä hän ymmärsi, että Davido Rossi nyt oli suuttunut täydellä todella.\n\n»Eikö siinä ole kyllin, että sinun juorupuheesi saivat minut\nloukkaamaan tuota neitiä?»\n\n»Minunko?»\n\n»Niin, juuri sinun.»\n\n»En kertonut mitään juoruja hänestä.»\n\n»Sinä kerroit. Ellet sinä olisi kertonut hänestä kaikenlaista,\nennenkuin minä tunsin hänet, ennenkuin olin ikinä nähnyt häntä, en\nolisi koskaan puhunut hänestä sillä lailla.»\n\n»Hän ansaitsi kaiken, mitä sanoitte hänestä.»\n\n»Hän ei ansainnut sanaakaan siitä, ja juuri sinun valheesi saattoivat\nminut panettelemaan häntä.»\n\nBrunon silmät värähtivät aivan kuin häntä olisi lyöty. Sitten hän\nkoetti nauraa.\n\n»Iskekää vielä! Aasin nahka on tottunut piiskaan. Mutta älkää menkö\nliian pitkälle, Davido Rossi.»\n\n»Älä sinäkään mene liian pitkälle valheissasi ja epäluulossasi!»\n\n»Epäluulossa! Pyhä Neitsyt! Onko se epäluuloa, että hän on käyttänyt\nteitä ateljeessaan hankkiakseen hauskan päivän seurapiirilleen? Oi\nkaikki pyhät! Epäluuloa!»\n\nJa Bruno nauroi niin että huone kaikui.\n\n»Jatka, jos se soveltuu sinulle.»\n\n»Jos mikä soveltuu minulle?»\n\n»Se, että syöt hänen leipäänsä ja parjaat häntä.»\n\n»Se on valhe, Davido Rossi, ja te tiedätte sen! Minä syön omaa\nleipääni. Työni on omaani, ja minä myyn sen työnantajalleni. Mutta\nomatuntoni on Jumalan, ja sitä en myy kenellekään.»\n\nDavido Rossin kalpeat, suuttuneet kasvot sulivat heti kuin lumi\nauringonpaisteessa.\n\n»Olin väärässä sanoessani niin, Bruno, ja pyydän sinulta anteeksi.»\n\nVihainen tuli Brunon silmissä lauhtui heti.\n\n»Niinkö sanotte, herra? Vaikka minä loukkasin teitä.» Davido Rossi\nojensi kätensä, ja Bruno tarttui siihen. »Minulla ei ollut oikeutta\nsuuttua sinuun, Bruno, mutta sinä olet väärässä Donna Roman suhteen.\nUsko minua, ystävä, sinä olet väärässä, hirveän väärässä.»\n\n»Te luulette, että hän on hyvä nainen?»\n\n»Minä tiedän sen. Ja jos olen sanonut toisin, peruutan sanani ja häpeän\nniitä.»\n\n»Sepä kaunista! Jospa minä vain voisin uskoa häneen niinkuin te, herra.\nMutta minä olen tuntenut hänet kaksi vuotta.»\n\n»Ja minä olen tuntenut hänet kaksikymmentä vuotta.»\n\nBrunon kasvot osoittivat hämmästystä.\n\n»Kerronko, kuka hän on? Hän on vanhan ystäväni tytär.»\n\n»Hänenkö, joka kuoli Elballa?»\n\n»Hänen.»\n\n»Sen hyvän miehen, joka löysi teidät ja ruokki teitä ja kasvatti teitä,\nkun olitte pieni poika Lontoossa?»\n\n»Se oli Donna Roman isä.»\n\n»Hän oli siis Volonnan prinssi?»\n\n»Niin oli, ja ihmiset valehtelivat minulle kertoessaan, että tyttö oli\nkuollut ja haudattu.»\n\nBruno oli hetken ääneti ja sanoi sitten samealla äänellä:\n\n»Miksette iskenyt minua kuoliaaksi, kun sanoin, että hän pettää teitä?\nAntakaa anteeksi, herra!»\n\n»Annan anteeksi, Bruno, hänen puolestaan — en omasta puolestani.»\n\nBruno kääntyi pois hämmästyneen näköisenä.\n\nKun hän avasi oven, valaisi lamppu fonografin, joka oli toisessa\nhuoneessa pianolla, ja osoittaen sitä Bruno kysyi:\n\n»Tuoko sen teille kertoi?»\n\nRossi nyökkäsi päätään.\n\n»Sekö oli lieriön sanoma?»\n\nTaas Rossi nyökkäsi päätään.\n\n»Kuolevan ystäväni sanat kertoivat minulle, missä tyttö oli ja mitkä\nvaarat häntä ympäröivät, sekä pyysi minua pelastamaan ja suojaamaan\nhäntä.»\n\nBruno astui pari askelta takaisinpäin.\n\n»Ehkä juuri tuo vei teidät... sinne?»\n\n»Niin vei.»\n\n»Ja toimittaaksenne tehtävänne te annoitte noiden pöllöjen loukata\nteitä ja nauraa teille?\n\n»Niin.»\n\nBrunon uskolliset silmät alkoivat loistaa ja vettyä.\n\n»Unohtakaa, mitä sanoin Donna Romasta, herra.» Rossi istui ja tarttui\nkynään.\n\n»En voi sitä unohtaa», sanoi hän, »enkä _tahdo_. En mene sinne enää.»\n\n»Oletteko siis jo täyttänyt vanhan ystävänne pyynnön?»\n\n»Jumala tietää! Olen koettanut parastani. Joka tapauksessa on kaikki\nnyt lopussa.»\n\n»Aiotteko katkaista yhteyden hänen kanssaan?»\n\nRossi ei vastannut.\n\n»Miksi niin tekisitte, jos hän on vanhan ystävänne tytär?»\n\n»Bruno, oletko unohtanut, mitä sanoin sinulle sinä iltana, jona hän\nensi kerran kävi täällä? Sanoin, että jos huomaisin välittäväni\njostakin liian paljon, niin pakenisin pois hänen luotaan.»\n\n»Mutta miksi... jos hän on hyvä nainen?»\n\n»Muistatko Charles Minghellin käynnin?\n\n»Muistan.»\n\n»Hän tahtoi tehdä julkisen työnsä persoonallisten tunteittensa\nkanavaksi, ja minä ajoin hänet ulos ovesta.»\n\n»Entä sitten?»\n\n»Jos menen askeltakaan edemmäksi, joudun itse samaan asemaan.»\n\nBruno oli hetken ääneti ja sanoi sitten samealla äänellä:\n\n»Ymmärrän. Jumala teitä auttakoon, Davido Rossi. Te aiotte astua\nyksinäistä polkua.»\n\nRossi veti henkeään ja valmistautui kirjoittamaan.\n\n»Huomenna tulen kokoukseen, Bruno. Hyvää yötä!»\n\n»Hyvää yötä», sanoi Bruno ja poistui silmät kosteina.\n\n\n\n\nII.\n\n\nYö oli kulunut pitkälle, ja kaupunki oli hiljainen, kun Rossi vastasi\nRomalle.\n\n »Rakas Roma! — Teillä ei ole mitään kaduttavaa siinä suhteessa,\n mitä minä olen tehnyt tai koettanut tehdä. Se oli tarpeellista, ja\n jos rangaistukseni olisi ollut sata kertaa kovempi, en suinkaan\n sitä valittaisi. Paitsi teidän toivomustanne minulla oli toinenkin\n syy, salainen syy, ja jos olisin katolilainen, niin ehkä minäkin\n tunnustaisin, vaikken odottaisikaan rangaistusta. Nähtävästi kaikki\n on käynyt hyvin, sekä Teidän että minun suunnitelmat, nyt kun\n jäljet minun loukkauksestani Teitä kohtaan ovat hiukan poistetut ja\n oma päämääräni jossakin määrin saavutettu. Ja nyt huomaan olevani\n asemassa, jossa velvollisuuteni sekä Teitä että itseäni kohtaan\n vaatii, että lopetan meidän seurustelumme.\n\n Kuten sanoitte, työni odottaa minua. Julkinen toiminta vaatii joka\n hetken, eikä aikani ole enää omani. Mutta minä en olisi rehellinen\n enkä tunnustaisi omia tunteitani, jos sanoisin, että se on ainoa\n syy meidän eroomme. Siihen on toinenkin syy, jota en voi selittää\n niin suoraan kuin tahtoisin. Kirjeenvaihtoni postitse ei ole koskaan\n ollut varma, ja vaikeata, melkein mahdotonta on lähettää kirjettä\n kädestä käteenkin, koska palvelijoihin ei voi luottaa, ja siksi Teidän\n tähtenne en uskalla selittää.\n\n Emme voi olla ystäviä siitä syystä, että minä rakastan erästä\n henkilöä, joka on Teille liian läheinen, ja siksi että tuon henkilön\n ja minun välilläni on esteitä, joita ei voi voittaa. Se tekee minulle\n kunnianasiaksi, että Te ja minä emme näe toisiamme enää. Jokainen\n käynti Teidän luonanne todistaa yhä selvemmin, etten voi niitä enää\n jatkaa, vaan minun täytyy luopua niistä kokonaan.\n\n Kiitos, tuhat kertaa kiitos niistä onnellisista hetkistä, jotka olemme\n viettäneet yhdessä. Ei ole Teidän syynne, että minun täytyy koettaa\n peittää unhoon niiden muisto. Tämä ei tarkoita sitä, että me emme\n voisi kirjoittaa toisillemme, jos syytä sattuu ilmaantumaan. Ajatelkaa\n minua veljenänne — veljenänne, joka on etäällä — ja jonka voi kutsua\n silloin kun tarvitaan. Ja olkaa varma, että tulen, jos kerran kutsutte.\n\n Tätä en sano ajattelematta enkä myöskään miettimättä, mutta minun\n täytyy vastustaa kiusausta, joka käskee minua menemään Teidän\n luoksenne nytkin, vaikka ensimmäisten käyntieni syitä ei enää ole\n olemassa.\n\n Se, mitä sanotte tärkeistä asioista, saa minut ajattelemaan, että\n olette saanut tiedon jostakin, joka koskee minua ja vallanpitäjiä.\n Mutta kun mies on elänyt koko ikänsä äkkijyrkänteen reunalla, ei hän\n huomaa uhkaavia vaaroja, ja minä pyydän, että ette olisi levoton minun\n tähteni. Tuo kaikki on vain palanen sitä vaaran ilmaa, jota aina olen\n hengittänyt — jäätikkö, jossa aina olen liukuillut — ja »ellei se nyt\n minua tapaa, tapaa se myöhemmin — aina täytyy olla valmis». Hyvästi!\n Taivas Teitä siunatkoon! Teidän D.»\n\n\n\n\n III.\n\n\nSeuraavana päivänä Davido Rossin vastaanottohuone oli mitä hurjimmassa\nsekasorrossa. Vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa asettivat\ntuoleja riviin, ja Elena ja pikku Giuseppe kantoivat lisää tuoleja\nmakuuhuoneesta ja kyökistä. Kun he olivat lopettaneet, oli suuri pöytä\nseinän vieressä ja rivi erilaisia tuoleja oli asetettu pitkin seiniä\nvalokuvien alle. Vastaanottohuone oli nyt valmis johtokunnan kokousta\nvarten.\n\nHe tulivat kello kahdeksan, kolmekymmentä miestä, kaikenlaisten\nkansakuntien edustajia. Omituisia olentoja, erilaisia ja omituisia.\nMuutamat olivat hyvin puettuja, toiset huonosti, muutamat näyttivät\nsanomalehtimiehiltä, professoreilta, lakimiehiltä ja parlamentin\njäseniltä, toiset näyttivät räätäleiltä ja sepiltä.\n\nBruno vastaanotti heidät paitahihasillaan polttaen sikaria ja tuntien\njonkinmoista jäykkyyttä ilmassa, mutta siitä huolimatta nauraen ja\nkoettaen ottaa asiat kevyeltä kannalta.\n\n»Hyvää iltaa, hyvät herrat! Kylmä tänä iltana. Herra Rossi tulee\nkohta. Hän vastaanotti juuri kuninkaan puheen ja kiilloittaa sitä nyt\nlehteään varten. Hän tekee työtä kuin kulovalkea, sen vakuutan. Niinhän\npitääkin olla. Se, joka ei polta itseään, ei voi muita valaista...\nHalloo! Astu sisään, veli! Mistä sinä sait takin? Onko luostari palanut\njossakin? Varo, varo. Ei viitta munkkia tee! Herra Rossi ei koskaan\npelkää kylmää. Hän asuu lämmittämättä huonettaan kuin munkki kopissaan.\nKenraalinkin täytyy tehdä jotain, muutoin sotamies rupeaa kyselemään\nliiaksi.»\n\nSe oli turha ponnistus. Joukko astui sisään äänetönnä, melkein\nalakuloisena, ja miehet katselivat toisiaan ja seinällä olevia\nvalokuvia epämääräisin, haluttomin katsein. Muutamia minuutteja he\nseisoivat keskellä lattiaa, ja kuului tukahdutettuja kuiskauksia. Kun\njoku aivasti, syntyi hetken hiljaisuus. Ilmassa tuntui huolestus.\n\nBrunon kovaääninen nauru oli lakannut kajahtelemasta huoneessa, sikari\noli sammunut, hän oli vetänyt takin ylleen, ja hikihelmet alkoivat\nkertyä hänen otsalleen, kun makuuhuoneen ovi avautui ja Davido Rossi\ntuli ulos.\n\nHän näytti tyyneltä ja itseensä luottavalta ja astui miesparveen\nvarmoin askelin sekä puristi jokaisen kättä. He vastasivat kylmästi,\nmuutamat melkein ylpeästi, ja näyttivät nyrpeiltä ja tyytymättömiltä.\nMuutamat purivat huultaan peittämättä ollenkaan tyytymättömyyttään, ja\ntoiset koettivat välttää hänen katseitaan. Hän istuutui pöydän päähän\nja pyysi läsnäolevia asettumaan paikoilleen.\n\nEnsi tehtävänä oli edellisen kokouksen pöytäkirjan lukeminen.\nPöytäkirjurina oli Luigi Conti, sama mies, joka oli lukenut julistuksen\npaavin riemujuhlapäivänä. Hän oli lyhyt, tanakka mies, kasvojen ilme\nkiihkeä, niska paksu ja ääni kimeä. Hänen pöytäkirjansa pykälät olivat\nharvat ja lyhyet. »Usko ja tunnustus» oli hyväksytty johtokunnassa\nsemmoisessa asussa, johon presidentti sen oli laatinut, ja jäljennöksiä\noli lähetetty monelle taholle. Vastakaiku koko Euroopassa oli ollut\nsuurenmoinen, ja puolue oli kasvanut kymmenkertaiseksi.\n\n»Siinä on kaikki, mitä minulla on ilmoitettavana», sanoi Luigi sulkien\nkirjansa kovasti läimäyttämällä. »Ja nyt», lisäsi hän vihamielisellä\näänellä, »nyt odottaa johtokunta tietoja ja neuvoja. Presidentti\non meidän demokratiamme virallinen päämies, ja me odotamme hänen\nohjeitaan. Sinä päivänä, jona yhdistyksemme perustettiin, sanottiin\nmeille, että Ihmisten tasavalta on oleva todellinen eikä mikään unelma.\nSen tuli tarkastaa parlamenttia, keskustella toimenpiteistä, puolustaa\nviattomia vankeja, hankkia oikeutta sorretuille ja suojaa heikoille\nja poljetuille. Se tapahtui kuukausi sitten, mutta vielä ei ole tehty\nmitään. Ehkä presidentti voi meille sanoa, miksi ei.»\n\nPöytäkirjuri huojutti paksua niskaansa ja istuutui hyväksyvän murinan\nkuuluessa ympärillä. Davido Rossi nousi ääneti.\n\n»Hyvät herrat», sanoi hän. »Ennenkuin siirrymme edemmäksi, lienee\nvälttämätöntä selvittää asemaa hiukan. Pöytäkirjuri ilmoittaa, että\nuskomme ja tunnustuksemme on saavuttanut vastakaikua koko Euroopassa ja\nkansainvälinen yhdistyksemme on kasvanut kymmenkertaiseksi. En olisi\nrehellinen mies, jos käyttäisin kenenkään nimeä tai rahoja sellaisessa\ntapauksessa, missä on hiukankaan väärinkäsityksen mahdollisuutta. Siitä\nsyystä olen kirjoittanut kirjoituksen poistaakseni kaiken epävarmuuden,\nja sen aion myöskin painattaa kaikkien erehdyksien välttämiseksi.»\n\nNäin sanoen hän veti esiin soikean muistikirjansa ja kaikkien hiljaa\nodottaessa alkoi lukea:\n\n»Mitä uskomme ja tunnustuksemme _ei_ sisällä:\n\n»Se ei sisällä sitä, että koko nykyisen yhteiskunnan rakenne on väärä ja\npaha.\n\n»Se ei sisällä sitä, että meidän tulisi minkäänlaisella väkivallalla\nhävittää kuninkaita, armeijoja, kansallisia rajoja, yksityistä\nmaanomistusoikeutta ja yksityistä rikkauden hoitoa.\n\n»Se ei sisällä sitä, että me tahdomme muuttaa maailman sellaiseksi,\nettei siellä ole kaupunkeja, ei kirjoja, ei sanomalehtiä, ei\nyliopistoja, ei armeijoja eikä hallituksia.\n\n»Se ei sisällä sitä, että me tahdomme parantaa siveellisiä vammoja\njohtamalla sivistyksen takaisin raakalaisuuteen.\n\n»Se ei sisällä sitä, että koko maailman elämä on ollut väärää ja\nvalheellista kuusi tuhatta vuotta.\n\n»Se ei sisällä sitä, ettei koko tuona aikana ole ollut Jumalaa, joka\nolisi johtanut maailmaa hyvää tarkoitusperää kohti.»\n\nOdottavassa hiljaisuudessa kuului muutamia moittivia huudahduksia, ja\nDavido Rossi kohotti päätään kirjasta.\n\n»On tarpeellista sanoa noin paljon ystävillemme», sanoi hän,\n»koska muutamat heistä näyttävät otaksuneen, että me aiomme luoda\nuuden taivaan ja uuden maan. Ja sanokaamme nyt myöskin jotain\nvihollisillemme.»\n\nNiin sanoen hän kääntyi taas kirjaansa, ja ympärillä oli hyinen\nhiljaisuus.\n\n»Mitä uskomme sisältää:\n\n»Se sisältää, että on olemassa Jumala, joka hallitsee maailmaa\noikeudenmukaisesti.\n\n»Että luonnon laki lakkaamatta luo järjestystä sekasorrosta, sopusointua\nristiriidasta, yhteyttä hajanaisuudesta ja rauhaa taisteluista.\n\n»Että kaikki, mitä on tapahtunut maailmalle, on vaikuttanut sen\nlopulliseksi hyväksi.\n\n»Että oikeaan aikaan luonnon lain vaikutuksesta paljon jäljellä olevasta\npahasta tulee häviämään.\n\n»Että kansallisrajat tulevat häviämään.\n\n»Että sodat käyvät mahdottomiksi.\n\n»Että yksityinen omistusoikeus maahan käy mahdottomaksi.\n\n»Että yksityinen rikkauksien hoito käy mahdottomaksi.»\n\n»Että vallan väärinkäyttö loppuu.\n\n»Että kuninkuus poistetaan.\n\n»Että ihmiset elävät veljinä, huolimatta roduista ja kansakunnista.\n\n»Että kaikki ihmiset saavat jokapäiväisen leipänsä.\n\n»Että kaikki tämä tulee tapahtumaan läheisessä tai etäisessä\ntulevaisuudessa luonnon lain vaatimuksen mukaan, sillä se on Jumalan\ntahto ja Jumalan oikeus, koska Jumala on hyvä ja koska Jumala on\nrakkaus.»\n\nTaas kuului tyytymättömiä ääniä, ja kerran vielä Rossi kohotti päätään.\n\n»Oli välttämätöntä sanoa kaikki tuo meidän vihollistemme tähden,\nhyvät herrat», sanoi hän, »jotta he ymmärtäisivät, että me emme pidä\nrevolutsionia vaan evolutsionia kaiken edistyksen aikaansaajana.\nJa jos he sanovat, että siinä tapauksessa meidän yhdistyksemme on\nainoastaan unelma, aate, niin näytämme heille, että sillä on myöskin\nkäytännöllinen puolensa.»\n\nNiin sanoen hän kääntyi kolmannen kerran muistikirjaansa ja jatkoi\nlukuaan.\n\n»Kuinka me voimme seurata uskomme ja tunnustuksemme periaatteita?\n\n»Rukoilemalla Herran rukousta.\n\n»Panemalla vastalauseemme kaikin tavoin aseiden käyttöä ja\nsotapalvelusta vastaan.\n\n»Panemalla vastalauseemme kuninkaille ja ruhtinaille tehtävää\nuskollisuudenvalaa vastaan.\n\n»Panemalla vastalauseemme kaikkia lakeja vastaan, jotka antavat\nyksityiselle omistusoikeuden maahan, joka on kaikkien oma.\n\n»Ja kärsimällä sellaisten vastalauseitten tähden silloin kun tarve\nvaatii.»\n\nTyytymättömyyttä ilmaisevat huudot kävivät entistä äänekkäämmiksi,\nmutta Rossi ei ollut huomaavinaan niitä.\n\n»Se on uskomme ja tunnustuksemme sisällys, hyvät herrat», sanoi hän\ntyynellä ja vakavalla äänellä, »ja oli tarpeellista sanoa se siksi,\nettä sekä ystävämme että vihollisemme tietäisivät, että me tahdomme\ndemokratiaa emmekä demonarkiaa — arkadiaa, jos niin suvaitsette,\nmutta ei anarkiaa. Ja jos meiltä kysytään, milloin Ihmisten tasavalta\non oleva todellisuus, niin vastaamme, että se tapahtuu silloin, kun\nmaailma on valmis vastaanottamaan sitä, ensin täällä, sitten siellä,\nensin tässä valtakunnassa, sitten tuossa, sitä mukaa kuin valtakunnat\nkypsyvät siihen, ja se on vihdoin hallitseva niitä voimia, jotka\nmaailmaa hallitsevat.»\n\nNyt kuului huutoja — »oh!» — ja sitten ivallista naurua, mutta Rossi\njatkoi yhtä vakavasti.\n\n»Tuossa suuressa tuloksessa, hyvät herrat», sanoi hän »on Roomalla\nmäärätty paikkansa. Se on ikuinen kaupunki. Sen kuolemattomuus on\nsalaisuus. Toiset kaupungit kukistuvat, kun niiden työ on tehty.\nRooma yksin seisoo kaikkien aikojen, kaikkien sivistyskausien halki.\nKerran se oli pakanallisen tasavallan pääkaupunkina. Tasavalta hävisi,\nja Roomasta tuli keisarikunnan pääkaupunki. Keisarikunta hävisi, ja\nRoomasta tuli kristikunnan pääkaupunki. Nyt se on Italian pääkaupunkina\nvähän aikaa. Sen tarkoitus on tulla maailman suuren kongressin\npääkaupungiksi — Ihmisten tasavallan hallintopaikaksi.»\n\nDavido Rossi oli tuskin istuutunut, kun puoli tusinaa johtokuntalaista\nnousi seisoalleen.\n\n»Luigilla on sananvuoro», sanoi Rossi, ja pöytäkirjuri alkoi puhua\nkalpeana ja kasvot värähdellen:\n\n»Nyt me tiedämme, miksi emme ole tehneet mitään kuluneena kuukautena»,\nsanoi hän. »Siksi että presidenttimme mielestä meillä ei ole\nmitään tehtävää. Viime kokouksemme jälkeen hän on vuoleskellut\ntarkoitusperäämme, kunnes siihen ei enää ole jäänyt mitään\nkäytännöllistä voimaa eikä arvoa. _Silloin_ meille sanottiin, että\nkun hallitus vastustaa ihmisen luonnollisia oikeuksia, on ihmisen\nvelvollisuus hävittää se. _Nyt_ meille sanotaan, että luonnon laki\ntoimittaa tuon kaiken. Jos asianlaita on niin, miksi me siis olemme\ntäällä? Mitä hyötyä on koko meidän yhdistyksestämme? Miksi me moitimme\nleipäveroa? Ja mitä hyötyä olisi Colosseumin-kokouksesta? Mutta ellei\nasian laita ole niin, miksi meidän presidenttimme katkaisee jalat\naltamme ja tekee mitättömäksi koko tarkoituksemme?»\n\n»Miksi?» huusi toinen puhuja. »Eikö se ole selvä? Siksi että hän\nkoettaa yhtaikaa juosta sekä jäniksen että koiran kanssa. Siksi että\nhän koettaa saada kansan edun sopusointuun sortajien edun kanssa. Oli\naika, jolloin ei kukaan nähnyt niin selvään hallituksen mädätystä ja\nvaltion kurjuutta kuin hän. Mutta hienosto on saanut hänet valtaansa,\nuudet ystävät ovat astuneet väliin, hän on myynyt esikoisoikeutensa\nhernerokasta. Suuret talot ja suuret henkilöt, teatterit ja\nkoirakilpailut sekä purppuralle ja kullalle hohtavat lakeijat ovat\nostaneet hänen ruumiinsa ja sielunsa.»\n\n»Olkaamme tyyniä», sanoi kolmas puhuja — hänen oma äänensä vapisi ja\nmurtui. Hänen nimensä oli Malatesta, ja hän oli parlamentin jäsen sekä\nDavido Rossin kannattaja vasemmistossa. »Mitä me olemme kadottaneet\ntämän kuukauden kuluessa, jolloin emme ole tehneet mitään? Kuninkaan\npuhe huomenna antaa meidän otaksua, että saamme painovapautta,\nyhdistymisvapautta ja julkista kokoontumisvapautta rajoittavan\nasetuksen. Sen suuren huomion jälkeen, mitä uskomme ja tunnustuksemme\non herättänyt, saatoimme odottaa sitä, ja kuukaudessa olisimme\nennättäneet valmistautua siihen. Me emme nyt ole valmistautuneet,\nja mikä on seuraus? Maa on hallituksen käsissä ja — presidenttimme\nvitkastelun vuoksi — pääministeri voi tehdä mitä hän haluaa.»\n\n»Vitkastelun!» huusi kimeä ääni. Se oli taas Luigi. Hänen kiihkeät\nkasvonsa olivat kalpeat vihasta. »Miksemme puhu suoraa kieltä?\nMinä kerron teille koko asian. Suotuisa hetki on menetetty siksi,\nettä johtajamme pelkää toimia, ja miksi hän pelkää toimia? Hän on\nrehellinen mies eikä tahdo käyttää toisten nimiä ja toisten rahaa,\nkun hänen tarkoitusperänsä on epäilyksen alainen. Ja miksi? Hän on\nnaisen vallassa! Ja kuka on tuo nainen? Sama nainen, jota hän pilkkasi\nkuukausi sitten ja joka turmeli julkiset vallanpitäjät — pääministerin\njalkavaimo! Vihdoinkin totuus on lausuttu ilmi! No hyvä! Pitäkää\nhyvänänne nyt, mitä saitte!»\n\nKiihko oli tarttunut jokaiseen, ja tuona hetkenä huoneessa oli täysi\nsekasorto. Miehet hypähtivät seisomaan. Bruno, joka oli seisonut oven\nvieressä, kiersi pöydän luo. Luigi tyhjensi kiukkuaan yhtämittaisiin\nvastalauseisiin.\n\n»Oh, en minä pelkää häntä! Minä sanoin hänelle totuuden, ja hän tietää\nsen.»\n\nDavido Rossi nousi vihdoin. Hän oli ainoa mies koko huoneessa, joka oli\nsäilyttänyt kylmäverisyytensä.\n\n»Veljet», sanoi hän vakavalla äänellä, »kun mies on antautunut työhön\nihmiskunnan hyväksi, täytyy hänen olla välittämättä yksityisistä\nloukkauksista enkä minä välitä tästä loukkauksesta.»\n\n»Parasta onkin», huusi Luigi katsahtaen ympärilleen ja nauraen\nivallisesti.\n\n»Mutta», jatkoi Rossi samalla vakavalla äänellä, »minä en voi sallia,\nettä hyvää ja puhdasta naista loukataan.»\n\nTaas Luigi nauroi, ja muutamat yhtyivät häneen.\n\n»Minä sanon», virkkoi Rossi varmasti, »etten jätä tuota loukkausta\nhyvää ja puhdasta naista kohtaan kostamatta, ja se mies, joka sen\nlausui, kuulkoon, että hän on viheliäinen panettelija.»\n\n»Valehtelija!» huusi Luigi, ja sitten tapahtui odottamatonta.\n\nBruno juoksi huudahtaen pöydän äärestä, ja ennenkuin kukaan ennätti\najatella mitä tapahtuisi, Luigi kiikkui hänen käsivarsillaan, sääret\npotkien ilmassa, ja seuraavana hetkenä tuo pieni lihava olento putosi\njymähtäen lattialle.\n\nNyt seurasi yleinen mylläkkä, ja kaiken keskellä Davido Rossin vihasta\nvärisevä ääni kajahti käskien Brunon ulos huoneesta.\n\nBruno juoksi ulos, pörröinen pää kumarassa ja kädet housuntaskuissa,\naivan kuin koulupoika, joka on saanut selkäänsä, kun taasen Rossi,\nkalpeana kuin lumi ja rinta kohoten ja laskien nopeasti, kiirehti\nLuigin luo ja nosti hänet ylös.\n\n»Minä häpeän», sanoi hän. »En mistään hinnasta olisi tätä toivonut. Hän\non saava rangaistuksensa.»\n\n»Jättäkää hänet minun huostaani», sanoi Luigi pistäen taskuunsa\nveitsen, jonka hän raivoissaan oli vetänyt esille. »Se oli oma syyni.\nPyydän teiltä anteeksi.»\n\nHän oli aivan toinen mies nyt, ja muutamat toisistakin tulivat Rossin\nluo ja tarjosivat ääneti kätensä.\n\n»Lykätkäämme tämä kokous toistaiseksi ja kokoontukaamme taas, kun\nolemme tyyntyneet», sanoi Rossi. »Me olisimme todellakin ihailtavia\nuuden veljellisyyden ja ja rauhan aikakauden johtajia, jos me\naloittaisimme tyhjällä toralla. Menkää kotiinne, ja Jumalan haltuun!»\n\nMiehet astuivat ulos sanaakaan sanomatta, ja Rossi läksi\nmakuuhuoneeseensa. Hetken kuluttua kuului kaino koputus ovella.\n\n»Kuka siellä?» kysyi Rossi.\n\nSe oli Elena, hän toi kirjeen.\n\n»Mikä Brunolle on tullut?» sanoi hän. »Hän on mennyt levolle enkä minä\nsaa häntä sanomaan sanaakaan.»\n\n»Bruno teki väärin, ja minun oli pakko moittia häntä.»\n\n»Bruno-raukka! Hän olisi valmis antamaan henkensä teidän puolestanne,\nmutta hän on kuin koira — hän haukkuu itse kuningastakin, ja kun te\nsitten moititte häntä, on hän vallan murtunut.»\n\n»Sano hänelle, että olen pahoillani, niin kaikki unohtuu», virkkoi\nRossi.\n\nHän otti paperiveitsen avatakseen kirjeen.\n\nElena oli tuskin poistunut, kun hänen äitinsä astui sisään kantaen\ntarjotinta, jossa oli annos höyryävää spaghettia.\n\n»Te ette ole syönyt mitään päivällistä tänään, poikani, ja minä toin\nteille tämän illalliseksi. Tulkaa nyt ja jättäkää kirjeenne ja kirjanne\nvähäksi aikaa ja toimittakaa jotain vatsaannekin. Luuletteko, että\nihminen elää kirjoilla? Niin muutamat luulevat, mutta se on lorua.\nOttakaa kirja käteenne, kun vatsanne on tyhjä, ja sanokaa sitten\nparin tunnin perästä minulle, oletteko syönyt kylliksi. Kirjat eivät\nole kristityn ravintoa. Pankaa ne pois, poikaseni... Ettekö muka ole\nnälissänne? Sanokaa mitä tahansa, mutta vaimo teillä pitäisi olla\nhoitamassa teitä. Jos minä vain olisin hiukan nuorempi, niin ottaisin\nitse teidät miehekseni ja palauttaisin teidät järkiinne. Kas niin,\ntulkaa nyt laupeuden nimessä syömään... Se on oikein! _Buona sera_!»\n\n\n\n\n IV.\n\n\nKirje oli Romalta:\n\n »Rakas D.! — Teidän kirjeenne saattoi minut mitä hurjimpaan\n kiihtymykseen ja hämmästykseen. En ole tehnyt mitään työtä koko\n päivänä, ja kun Black hyppäsi syliini huutaen: 'Lähde toki kävelemään,\n tyttö-kulta!' tuskin ymmärsin haukkuiko se vai puhuiko se.\n\n Olen kovin pahoillani, että hauska seurustelumme on keskeytynyt, mutta\n ettehän tarkoittane, että se on kokonaan lopetettava? Te ette saa\n tarkoittaa mitään sellaista, muutoin itken silmäni punaisiksi, vaikka\n niiden pitäisi loistaa ilosta.\n\n Vaikka en minä ymmärrä, miksi niiden pitäisi loistaa ilostakaan,\n kun näen että te puhutte niin kovin epämääräisesti eikä minulla ole\n oikeutta ymmärtää mitään. Ellette voi kirjoittaa postitse ettekä\n lähettää kirjeitä palvelijain mukana, jos minun palvelijani F. on\n Teidän vihoiksenne ja Teidän asuintoverinne B. on minun viholliseni,\n niin siinä on aivan kyllin syytä Teille itsellenne tulla tänne\n keskustelemaan suullisesti asioista. Tulkaa heti. Minä käsken! Näin\n tärkeässä asiassa sisarella on varmaan oikeus käskeä.\n\n Sisarena minun tietysti pitäisi iloita siitä uutisesta, jonka\n kerroitte minulle. Minä olenkin iloinen! Mutta koska olen Eevan tytär,\n on minulla oikeus olla utelias. Minä teen nyt muutamia kysymyksiä.\n\n Te sanoitte, että minä tunnen tuon tytön ja että hän, onnetonta kyllä,\n on hyvin läheisessä suhteessa minuun — kuka hän on? Tietääkö hän,\n että Te rakastatte häntä? Onko hän kaunis? Onko hän suloinen? Sanokaa\n minulle yksi alkukirjain hänen nimestään, yksi ainoa vain, niin olen\n kiltti. Minä tiedän niin vähän, etten voi tyytyä ennenkuin saan tietää\n hiukan enemmän.\n\n Te puhutte esteistä ja sanotte, että ne ovat vakavia ja\n voittamattomia. Se on hirveätä, mutta ehkä se on vain sitä, mitä\n runoilijat nimittävät »rakkauden julmaksi hulluudeksi», aivan kuin\n julmuus ja hulluus olisi mikään syy, jonka vuoksi pitäisi paeta\n rakkautta. Tai ehkä nuo esteet ovat olosuhteissa, mutta siinä\n tapauksessa, jos tyttö on oikea, hän varmaankin suostuu odottamaan,\n kunnes nuo vaikeudet ovat voitetut, tai on onnellinen saadessaan\n jakaa ne rakastettunsa kanssa. Tai ehkä — se on kamala ajatus —\n ehkä on olemassa kaksi naista, ja kun rakkaus vetää toiseen, vetää\n velvollisuus toiseen. Siinä tapauksessa pyydän Teitä tarkasti\n punnitsemaan mitä teette. Velvollisuus on ankara tyranni, joka on\n murtanut useamman elämän kuin itse rakkaus.\n\n Katsokaa, kuinka minä puhun tuntemattoman sisareni puolesta! Se on\n hyvin kaunista minun puoleltani, vaikka ette edes ole sanonut kuka hän\n on, vaan annatte minun itse koettaa saada selville, miellyttääkö hän\n minua. Mutta miksi ette anna minun auttaa Teitä? Tulkaa heti puhumaan\n siitä asiasta minulle!\n\n Kuinka turhamielinen minä olenkaan! Silloinkin kun tarjoan apuani\n kaikuvalla äänellä, jähmetyn pelosta erään asian tähden, jonka Te\n ymmärrätte paremmin kuin minä. Ehkä tuo nainen, josta puhutte, ei\n ansaitse Teidän ystävyyttänne eikä rakkauttanne. Voin ymmärtää, että\n se olisi voittamaton este. Te olette niin korkealla ja Teillä on\n työnne, pyrintönne kansanne hyväksi ajateltavana. Ja ehkä se on vain\n turha unelma ja pettävä mielikuva, että lempi nostaa naisen sen miehen\n tasalle, joka rakastaa häntä.\n\n Ja siinä voi olla jokin erehdys — vakava erehdys. Me emme rakasta\n siksi, että meidän tulee rakastaa, vaan siksi, ettemme _voi_ sitä\n vastustaa, eikä ole mitään niin hirveätä kuin miehen ja naisen\n erilaisuus siinä, kuinka maailma tuomitsee heidän käytöstään. Mutta\n minä hapuilen aivan pimeässä enkä löydä mitään valonsädettä. Ettekö\n tahdo luottaa minuun? Luottakaa nyt kumminkin!\n\n Paitsi sitä minun pitäisi puhua muistakin asioista. Muistatteko, kun\n kerroitte minulle ajaneenne ulos sen M:n? Seuraus oli, että hänestä\n tuli vakooja, joka lähetettiin Englantiin. Hän on urkkinut Teidän\n elämäänne ja näyttää saaneen selville yhtä ja toista. Joka päivä\n odotetaan lisää uutisia häneltä, ja ellette Te tahdo tulla minun\n luokseni, täytyy minun tulla Teidän luoksenne huolimatta kaikista\n kielloista.\n\n Huomenna on parlamentin avauspäivä, ja minulla on lippu\n hovilehterille, joten Te saatte nähdä minun leijailevan jossakin\n Teidän yläpuolellanne pitsien ja hajuvedelle tuoksuvan ilman seassa.\n Hyvää yötä! Teidän pimeässä vaeltava sisarparkanne\n\n                                                     Roma.»\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeuraavana päivänä Davido Rossi pukeutui juhlapukuun, kuten\nkäyttäytymissäännöt parlamentin avauspäivänä vaativat. Ennen menoaan\navajaisiin hän vastasi Roman edellisenä iltana kirjoittamaan kirjeeseen:\n\n »Rakas R.! — Jos mikään voi lisätä sitä katkeraa kaipausta, jonka\n suloisen seurustelunne lopettaminen on minussa synnyttänyt, tekee sen\n Teidän rakkaan kirjeenne sisällys. Te kysytte, onko se nainen, jota\n rakastan, kaunis. Hän on enemmän kuin kaunis, hän on suloinen. Hänen\n sielunsa loistaa hänen kasvoistaan, jotka ovat puhtaat, uskolliset ja\n jalot.\n\n Te kysytte, tietääkö hän, että rakastan häntä. En ole koskaan\n uskaltanut lausua sydämeni salaisuutta hänelle, ja jos olisin\n voinut otaksua, että hän arvasi lempeni, olisin löytänyt lohdutusta\n tunteessani, joka on liian syvä kärsiäkseen ylpeyden nöyryytyksestä.\n Te kysytte minulta, ansaitseeko hän ystävyyttäni ja rakkauttani. Hän\n ansaitsee paremman miehen lemmen ja ystävyyden kuin minä ikinä voin\n olla.\n\n Mutta vaikkei hän olisikaan sellainen, vaikka hänessä olisikin\n vikoja, kuka minä olen, että tuomitsisin häntä ankarasti? Minä en\n kuulu niihin, jotka ajattelevat, että nainen on langennut siksi, että\n olosuhteet ja huonot miehet ovat virittäneet hänelle pauloja. Minä\n inhoan tuota mieletöntä oppia, joka sanoo, että mies voi sovittaa\n menneisyytensä, mutta nainen ei voi. Minä ylenkatson maailman\n tuomioita, joka tuomitsee naisen, kun hän koettaa tulla puhtaaksi,\n ja vetää hänet alas, kun hän koettaa nousta loasta. Ja jos hän olisi\n tehnyt syntiä niinkuin minä olen syntiä tehnyt, ja kärsinyt niinkuin\n minä olen kärsinyt, niin rukoilisin voimaa voidakseni sanoa: »Koska\n minä rakastan häntä, olemme me yksi, ja me seisomme ja kaadumme\n yhdessä.»\n\n Mutta hän on suloinen ja puhdas ja tosi ja uljas ja jalosydäminen,\n eikä hänessä ole mitään vikaa, sillä muuten ei hän olisi isänsä tytär,\n tuon isän, joka oli jaloin mies, minkä ikinä olen tuntenut tai tulen\n tuntemaan. Ei — meidän eromme syy on minussa itsessäni, olosuhteissa\n ja siinä tilassa, missä olen.\n\n Ja kumminkin on minun vaikea tarkemmin selittää, mikä este meitä\n erottaa, enkä voi sanoa muuta kuin että se on pysyvää laatua ja\n voittamaton. Pettäisin itseni, jos koettaisin uskoa, että aika poistaa\n tai lieventää sen, ja turhaan olen taistellut tunteiden kanssa, jotka\n tahtovat houkutella minua pitämään kiinni, maksoi mitä maksoi, elämäni\n ainoasta ilosta ja onnesta.\n\n Minun on mahdoton mennä hänen luokseen ja avata hänelle sydämeni,\n sillä juuri seurustelua hänen kanssaan minun täytyy koettaa välttää.\n Kuinka heikko minä olen hänen seurassaan! Kun hänen vaatteensakin\n minua koskettaa ohimennen, värisen liikutuksesta, jota en voi hillitä,\n ja kun hän katsoo minuun suurilla kirkkailla silmillään, olen tunteeni\n orja, tunteeni, joka voittaa kaiken tahtoni.\n\n Ei se ole helppoa, enkä ole ilman syytä ottanut tuota askelta,\n joka uhraa lemmen velvollisuuden tähden. Minä rakastan häntä koko\n sydämelläni ja sielullani, minä rakastan häntä, ja siitä syystä minä\n en saa enempää _hänen_ tähtensä kuin oman itsenikään tähden tavata\n häntä enää.\n\n Huomaan mitä kirjoitatte M:stä, mutta se ei voi minua vähääkään\n huolestuttaa. Lontoossa ei ole ketään, joka tuntee minut nykyisellä\n nimelläni ja voi johtaa ajatukset siihen henkilöön, jota tarkoitatte.\n Hyvästi taasen! Jumala Teitä siunatkoon nyt ja aina! D.»\n\nKirjoitettuaan tuon kirjeen Davido Rossi sulki sen huolellisesti ja vei\nsen itse postiin mennessään parlamentin avajaisiin.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nPäivä oli kaunis, ja kaupunki koreili liputettuna kuninkaan kunniaksi.\nHänen piti tulla parlamentin jäsenten yhteiseen kokoussaliin, ja\nkoko tie kuninkaallisesta palatsista sinne saakka oli täynnä väkeä.\nKarabinieerit pitivät avonaisen paikan parlamenttitalon edustalla\ntyhjänä, mutta hotellien ja muiden ympärillä olevien talojen ikkunat\nolivat täynnä kasvoja.\n\nSotilassoittokunta oli asettunut porttikäytävän luo odottaen merkkiä\nkuninkaan lähestymisestä, ja kuninkaallinen kaarti, kiiltävät kypärät\npäässä, seisoi odottaen ovella. Ajoteitä myöten saapui vaunuja, joista\nastui ulos yleisöä, ja sanomalehtimiehet seisoivat muistikirjoineen\nkirjoittaen tunnettujen henkilöiden nimet muistiin aina näiden\nsaapuessa. Ulompana seisova väki tunsi joskus jonkun jalkaisin astuvan\nparlamentinjäsenen ja tervehti häntä eläköönhuudoin.\n\nTullen palatsin vastapäätä olevalta suunnalta Davido Rossi ei tavannut\ntungosta, ennenkuin hän saapui piazzalle. Sitten hän astui parlamentin\ntaloon huomaamatta pienen sivu-oven kautta, joka oli ainoastaan\njäsenten käytettävänä. Sali oli jo täynnä väkeä, joka surisi kuin\nmehiläispesä. Naisia vaaleissa puvuissa, sotilaita univormuissa\nkunniamerkeillä koristettuja valtiomiehiä, senaattoreita ja parlamentin\njäseniä valkoisissa kaulahuiveissa ja hansikkaissa astuskeli\npaikoilleen tervehtien toisiaan kumartamalla ja hymyhuulin.\n\nSali oli puoliympyrän muotoinen ja täynnä punaisella sametilla\npäällystettyjä istumarivejä, jotka olivat asetetut sen kuperalle\npuolelle. Sen suoralla sivulla oli leveä lava, jolle oli asetettu\nsuuri kullattu nojatuoli samettisen verhotaivaan alle, mihin\nhallitsevan suvun vaakuna oli ommeltu kullalla. Sanomalehtimiehille\nja vähempiarvoiselle yleisölle varattu lehteri kiersi seinän yläosan\nympäri, ja katto oli lasista.\n\nDavido Rossi astui sille paikalle, jossa hän tavallisestikin oli\nparlamentinjäsenten seassa. Se oli kulmapaikka oven luona vasemmalla\npuolen kuninkaallista istuinta ja aivan vastapäätä hovilaisille\nmäärättyjä paikkoja. Hän ei kohottanut katsettaan astuessaan sisään,\nmutta tiesi, että tuolla seisoi solakka, täyteläinen, tyttömäinen\nolento harmaassa puvussa, joka hohti auringon valossa. Suuren mustan\nhatun alta pisti esiin tumma tukka, ja säteilevät silmät näyttivät\ntunkevan Davido Rossin silmiin kuin salama.\n\nRoman ympärillä seisoi kauniita naisia, joilla oli suuret itämaalaiset\nsilmät, ja nuoret parlamentin jäsenet tuijottivat heihin kiikareillaan\npeittämättömän uteliaina. Siellä puheltiin paljon, naurettiin hiukan\nja liikuteltiin käsiä. Tunnelma oli kevyt, melkein iloinen, aivan kuin\nteatterissa tai tanssisalissa.\n\nSanomalehtimiesten lehterin yläpuolella oleva kello osoitti seitsemän\nminuuttia yli määräajan, kun salin seinät järähtivät kanuunan\nlaukauksesta. Se laukaistiin Angelon linnassa kuninkaan tulon merkiksi.\nSamassa kuului kuningashymnin etäinen kaiku piazzalla seisovan\nsoittokunnan soittaessa sitä. Puhelu lakkasi heti, ja yleisö nousi\naivan äänetönnä seisomaan.\n\nMinuutin kuluttua kuningas astui sisään torvien toitottaessa,\neläköönhuutojen kaikuessa ja käsiä taputettaessa. Hän oli nuori mies\nkenraalin univormussa ja kasvoissa silmien alla syvät poimut, jotka\nsairaus ja levottomuus olivat uurtaneet. Kaksi sotilasta kantaen\nkädessään heiluvasulkaista kypärää kulki hänen vieressään, ja joukko\nministereitä seurasi jälessä. Kuningatar, solakka, kaunis nainen, tuli\nsitten useiden naisten ympäröimänä.\n\nKuningas asettui istumaan kunniakatoksen alle, ja ministerit\nasettuivat hänen vasemmalle puolelleen. Kuningatar istui hänen\noikealla puolellaan, naiset vieressään. He kumarsivat yleisön\nsuosionosoituksille, ja nuoren kuninkaan kuluneet kasvot vetäytyivät\ntuskalliseen hymyyn.\n\nParoni Bonelli hovipuvussa kunniamerkkeineen seisoi kuninkaan\nvieressä tyynenä, arvokkaana, itsensähillitsevänä — ainoa voimakas\nhenkilö tuossa ryhmässä verhokatoksen alla. Kun eläköön-huudot olivat\nlakanneet, pyysi hän yleisöä kuninkaan käskystä asettumaan istumaan.\nSitten hän ojensi paperin kuninkaalle.\n\nSe oli kuninkaan puhe parlamentilleen, ja nuori kuningas luki sen\nhermostuneesti ja äänellä, joka ei ollut tottunut itseään hallitsemaan.\nMutta puhe oli kyllin voimakas ja sen sanat komeita, melkein\nkaunokielisiä.\n\nSiinä oli neljä pykälää. Ensimmäisessä pykälässä kuningas kiitti\nJumalaa siitä, että hänen valtakuntansa oli ystävyyssuhteissa kaikkiin\nvieraisiin valtakuntiin, ja pyysi Jumalan apua rauhan säilyttämiseksi.\nToinen pykälä koski armeijan suurentamista.\n\n»Armeija», sanoi kuningas, »on minulle hyvin rakas, niinkuin se\naina on ollut rakas koko minun suvulleni. Kuuluisa isoisäni, joka\nantoi valtakunnalle vapauden, oli sotilas, jalo isäni oli sotilas,\nja ylpein mielin sanon, että itsekin olen sotilas. Armeija oli\nvapautemme perustaja, ja nyt se on oikeuksiemme turva. Valtakuntamme\nulkonainen voima ja laitoksiemme arvo täällä kotona riippuu armeijan\nvoimasta ja pysyväisyydestä. Minun varma päätökseni on hoitaa armeijaa\ntulevaisuudessa, niinkuin kuuluisat esivanhempani ovat hoitaneet sitä\nmenneisyydessä, ja siitä syystä tulee hallitus esittämään säädöksen,\njoka tulee vielä lisäämään sen mieslukua ja voimaa.»\n\nTämä otettiin vastaan innokkain kättentaputuksin ja nenäliinoja\nheiluttamalla. Muutamat naisista vuodattivat kyyneleitäkin.\n\nKolmas pykälä koski anarkismin kasvamista ja leviämistä.\n\n»Minun sukuni», sanoi kuningas »antoi vapauden kansalle, ja nyt on\nminun velvollisuuteni ja harras toivoni antaa sille turvaa ja voimaa.\nParlamentti tietää, että muutamat hävittävät ainekset ei ainoastaan\nItaliassa, vaan koko Euroopassa, koko maailmassa, ovat käyttäneet mitä\npirullisimpia keinoja mullistaakseen kaiken inhimillisen ja siveellisen\njärjestyksen. Kylmät, edeltäkäsin laskevat rikokselliset ovat ryhtyneet\nrikollisiin tekoihin mitä viattomimpia, korkeimmassa asemassa olevia\nhenkilöitä vastaan, mikä on herättänyt kauhua kaikissa ihmissydämissä.\nHallitus vaatii rajatonta valtaa sellaisiin rikoksellisiin nähden,\nja jos meidän tulee turvata valtion olemassaolo, täytyy meidän\nuudestaan herättää eloon se valta, jolle yleisö uskoo suojelemisen ja\nhallitsemisen korkean velvollisuuden.»\n\nVielä innokkaammat eläköön-huudot keskeyttivät nuoren kuninkaan puheen,\nja hän kohotti päätään kesken huutoja ja kättentaputuksia ja hymyili\ntuskallista hymyään.\n\n»Enemmän kuin tätä», jatkoi kuningas, »valitan sitä, että on syntynyt\nseuroja, yhdistyksiä ja klubeja, jotka väärin käsittäen vapauden\nkylvävät kapinan siemeniä valtiota vastaan. Mitä jaloimpiin ehdotuksiin\nkansan siveelliseksi ja aineelliseksi parannukseksi kätkeytyy\nkiihoitus, jonka tarkoituksena on hävittää kaikki julkiset vallat.\n\n»Johtajat, joiden ainoana motiivina on sokea kateus yhteiskunnallisesti\nhyvin järjestettyä valtiota kohtaan, kylvävät vihaa kansanluokkien\nkesken opettamalla niille oppeja, jotka järkyttävät yleisen\njärjestyksen juuria ja uhkaavat koko hallituksen olemassaoloa.\nYhdistykset, jotka eivät ole anoneet lupaa vallanpitäjiltä, piilottavat\nuskon vaipan alle ja raamatunlauseiden suojaan oikean tarkoituksensa,\njoka on valtiollisesti hävittävää laatua.\n\n»Tarkoitukseni on ansaita kansani rakkaus ja hankkia sille järjestystä\nja turvallisuutta, ja siitä syystä hallitus tulee esittämään tärkeän\nsäädöksen, jonka tarkoituksena on estää noiden rikkaruohon tapaisten\nyhdistysten rehoittaminen muuttamalla entiset painovapautta ja\nkokoontumisvapautta koskevat lakipykälät, joiden puutteellisuus tekee\ntuollaisille kiihoittajille mahdolliseksi hyökätä valtion järjestyksen\nkimppuun.»\n\nEntistä pitempi kättentaputus seurasi tätä lausetta, ja siihen\nsekaantui puhelun hyminä, joka jatkui sittenkin, kun kuningas oli\nalkanut taas lukea; hänen viimeistä pykäläänsä, s.o. Jumalan siunauksen\nanomista parlamentin työlle, saattoi tuskin ollenkaan kuulla.\n\nKun puhe loppui, alkoivat eläköön-huudot taas kaikua, ja kuninkaan\nmennessä pois salista kumarrellen yhtä hermostuneesti kuin ennenkin\nja hymyillen tuskallista hymyään kajahti »kauan eläköön kuningas!»\nja sitten alettiin taputtaa käsiä ja huiskuttaa nenäliinoja, kunnes\nkuningas ennätti kadulle asti. Koko juhlallisuus oli kestänyt\nkaksitoista minuuttia.\n\nSitten äänien sorina esti kuninkaallista hymniä kuulumasta ulkoa.\nParlamentin jäsenet kiiruhtivat tervehtimään naistuttaviaan, joiden\nkevyt nauru kuului ympäri salia.\n\nDavido Rossi nousi poistuakseen. Kohottamatta päätään hän oli tuntenut,\nettä kuninkaan puheen viimeisen osan aikana moni silmä oli kiintynyt\nhäneen. Leikkien kellon vitjoillaan hän koetti näyttää tyyneltä ja\nvälinpitämättömältä. Mutta hänen sydäntään pakotti, ja hän toivoi\npääsevänsä pian pois.\n\nVäliseinä, joka suojasi koridorin ovea, oli hänen lähellään, ja hän\nkoetti kiertää sen ympäri. Hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan ja\nsitten tarkoittavaa naurua ja ylenkatseellista äänenpainoa. Yht'äkkiä\nhän tunsi tutun tuoksun, ja nuori tyttö katsoi häneen.\n\n»Hyvää päivää, herra Rossi», sanoi ääni, joka pani hänen sielunsa\nvärähtelemään.\n\nHän kohotti päätään ja vastasi. Se oli Roma. Hänen kasvoissaan oli\nloisto, jommoista Rossi ei koskaan ennen ollut nähnyt. Yhden ainoan\nkatseen Rossi uskalsi luoda Donna Romaan, mutta hän huomasi, että\nseuraavassa silmänräpäyksessä nuo loistavat silmät voisivat täyttyä\nkyynelillä.\n\nVäkitulva kulki pääovelle, jonka edustalla vaunut ja sanomalehtimiehet\nodottivat, mutta Rossi meni ulos takatietä. Ei kukaan muu kulkenut nyt\nsitä tietä kuin pari vanhaa Rossin omaan puolueeseen kuuluvaa miestä\nja pari nuorta parlamentinjäsentä, jotka puhelivat arpojen ostamisesta\narpajaisista, joissa he aikoivat uskaltaa panna rahansa niille\nnumeroille, jotka osoittivat eri pykäliä kuninkaan puheessa tai kuinka\nmonta minuuttia hän oli myöhästynyt, tai kuukauden päivää, —4, 7 ja 25.\n\nDavido Rossi kiirehti sanomalehtensä toimistoon ja saavuttuaan\nsivukadulta Corsolle hän kohtasi kuninkaan vaunut, kun nämä palasivat\nKvirinaaliin. Se oli kokonaan sotilaiden ympäröimänä. Oikealla puolella\nratsasti Rooman kaupungin komendantti, vasemmalla puolen karabinieerien\nPäällikkö, ja kaksi riviä kyrassieereja ratsasti edellä ja takana,\njoten riemuitseva väki tuskin saattoi nähdä vilahdustakaan kuninkaasta\nja kuningattaresta. Viimeisenä kuninkaallisessa seurueessa tulivat\ntavalliset vaunut, joissa istui kaksi salapoliisia yksinkertaisissa\npuvuissa.\n\nDavido Rossille tuo oli kiusallinen näky. Viheliäinen ja häviämään\ntuomittu on sellainen laitos, jota noin pitää ylläpitää, näyttäköönpä\nse kuinka kukoistavalta tahansa. Valtaistuin, jonka perustuksena on\nkansan rakkaus, saattaa olla sekä oikea että voimakas, mutta sellainen\nvaltaistuin, jota täytyy varjella kansan vihalta, vieläpä murhaajan\nmiekaltakin, on heikko ja väärä. Ei ikinä pitäisi miehen alentua\nelämään tuollaista ylenkatsottua elämää, jommoista tuo seurue todisti,\nvaikka hän olisi kaikkien maailman valtakuntien kuningas. Nuori\nkuningas, joka juuri oli puhunut ikäänkuin hän olisi ollut jumala,\nvietiin kotiin aivan kuin hän olisi ollut vanki.\n\n»_Koiton_» toimisto oli Corsolta haarautuvan kapean kadun varrella.\nSe oli likaisessa, kolmikerroksisessa talossa, konehuoneet alhaalla,\nlatomahuoneet yläkerrassa ja toimitus keskellä. Davido Rossilla oli\nsiellä suuri huone, jossa oli kolme kirjoituspöytää, päätoimittajan ja\npäiväapulaisen sekä yöapulaisen pöytä.\n\nHänen päiväapulaisensa vastaanotti hänet kumarrellen. Se oli pieni,\nepäluotettavan näköinen mies.\n\nRossi joi kupin kahvia ja asettui työhönsä. Hän kirjoitti artikkelin\npäivän tapahtumista rohkeammin ja selvemmin kuin koskaan ennen.\nSemmoinen päivä kuin tämä äsken kulunut päivä liehuvine lippuineen ja\nkajahtavine kuningashymneineen ei todellakaan ollut ilon päivä, vaan\nalennuksen ja häpeän päivä. Jos kansa olisi tiennyt, mitä se teki,\nolisi se verhonnut lippunsa suruharsolla ja soittanut hautausmarssia.\n\nNuori kuningas, jonka puhe oli kansaa halveksivan ministerin\nkirjoittama ja jonkun taitavan kaunopuheisen kynäniekan höystämä,\nkuningas, jonka otaksuttiin kantavan valtikkaansa kansan tahdosta, hän\noli tehnyt voitavansa poistaakseen parlamentilta viimeisenkin vallan ja\nhävittääkseen ne oikeudet, jotka olivat valtakunnan vapauden viimeisenä\nturvana. Nuo uudet ehdotetut säädökset edustavat kansanvaltaisen\nhallituksen kuolemaa ja synnyttävät poliisivaltion, joka edustaa\nministereitä ja valtaistuinta.\n\n»Ei ole kumma», kirjoitti hän, »että kuningas on sotilas. Kaikki\nkuninkaat ovat sotilaita. Sotilaan univormu on merkkinä heidän\nasemastaan ja niistä oikeuksista, joita he vääryydellä käyttävät. Se,\njoka sanoo 'kuningas', sanoo samalla 'sotilas', 'armeija', 'kansalliset\nrajat', 'valtakunnan rajat', 'vahtimies', 'tullivirkamies', kaiken,\nmikä erottaa ihmisen ihmisestä. Ihmisen erottaminen ihmisestä on\nvälttämätöntä kuninkaalle, jos hän tahtoo hallita ja vallita.\n\n»Ei ole kumma, että kuninkaat ympäröivät itsensä armeijoilla. Armeijat\novat niiden väärien voimien välikappaleita, joiden tarkoituksena on\nerottaa kansakunnat kansakunnista ja estää sorretulta pääsemästä\noikeuksiinsa. Ne ovat maailman suuria nielijöitä, kuningaskuntien\nJuggernauteja, ja lopuksi niiden tietysti täytyy polkea kuoliaaksi ne\nvoimat, joiden luomina ne itse ovat syntyneet.\n\n»Valtakuntain vanha aate oli se, että kuningas oli laki, valta ja\nvaltio. Tuohon aatteeseen uudestaan palaaminen, tapahtukoonpa se\nkuninkaan tai yleisen turvallisuuden nimessä, on samaa kuin kääntää\ntaaksepäin sen kellon viisaria, joka osoittaa maailman edistystä.\nKristinusko tuli hävittämään sellaista käsitystä valtiosta —\nosoittamaan, että laki on valtio, että valtio on kansan omantunnon\nilmaisumuoto ja kansan omatunto jumaluuden ilmaisumuoto. Ei kukaan\nihminen voi otaksua edustavansa tuota omaatuntoa. Ei kellään ihmisellä\nole oikeutta siihen. Ei kenessäkään ihmisessä tuommoinen olisi tervettä\nja loogillista paitsi ehkä itse Rooman paavissa.\n\n»Sellainen näytös, jonka tänään olemme nähneet», lopetti hän, »kuten\nkaikki sellaiset näytökset koko maailmassa, tapahtukootpa ne Saksassa\ntai Venäjällä, Englannissa tai Kiinassa tai Persiassa tai vaikkapa\npimeimmässä Afrikassa, ovat vain todistuksena siitä surullisesta\ntosiseikasta, että vaikka ihmiskunta yksilöinä on tunnustanut\nkristinuskoa yhdeksäntoistasataa vuotta, se kansakuntina on vielä\ntänäkin päivänä pakanallinen.»\n\nAputoimittaja, joka oli katsellut käsikirjoitusta, kun Rossi heitti sen\nsyrjään, nosti katseensa sanoen:\n\n»Aiotteko todellakin painattaa tuon kirjoituksen?»\n\n»Aion.»\n\nMies kohotti olkapäitään ja vei käsikirjoituksen yläkertaan.\n\nLyhyt päivä oli lopussa, kun Rossi palasi kotiin. Sanomalehdenmyyjät\nkadulla tarjoilivat iltalehtien aikaisia painoksia, ja Corson kahvilat\nolivat täynnä upseereja ja muuta yleisöä, jotka joivat vermuuttia ja\nlueskelivat hehkuvia kirjoituksia kuninkaan innokkaasta vastaanotosta.\nSääli! Enemmän kuin sääli! Ja mies, joka uskalsi sanoa totuuden, sai\nvalmistautua vastaanottamaan vaikka minkälaisia seurauksia.\n\nDavido Rossi sanoi itselleen, että hän _oli_ valmis. Tästälähin hän\nantautuisi yksinomaan kansanpalvelukseen ajattelematta hetkeäkään,\nmiten hänelle tulisi käymään. Ei mikään saanut tulla hänen ja hänen\nihmiskunnan hyväksi suorittamansa työnsä väliin — ei kerrassaan mikään\n— ei edes... mutta ei, ei, sitä hän ei voinut ajatella!\n\nHän kääntyi Piazza Navonalle, kun pitkä, nuori, sotilasryhtinen mies\nastui hänen viereensä ja puhutteli häntä matalalla äänellä.\n\n»Parlamentinjäsen Rossi, eikö niin?»\n\n»Niin olen.»\n\n»Nimeni on De Raymond. Kuulun paavin kaartiin. Luullakseni hänen\npyhyydellään on jotain sanottavaa teille.»\n\n»Tietääkö hän, että minä en ole hyvä katolilainen?»\n\n»Hän tietää, että te ette ole protestantti. Mutta se koskee jotain\nyhteiskunnallista, valtiollista seikkaa ja vaikuttaa ehkä siihen\nasemaan, joka teillä nyt on. Ja tietysti hänen pyhyytensä ei pyydä itse\ntavata teitä.»\n\n»Ketä minun siis tulisi tavata?»\n\n»Edustajaa, jonka luokse minä pyydän kunnioittavimmin saattaa teidät.»\n\n»Koska?»\n\n»Huomisaamuna kello 11, jos se soveltuu teille.»\n\n»Hyvä on.»\n\n»Odotan teitä tällä paikalla. Mutta meidän puhelumme on oleva aivan\nsalainen.»\n\n»Hyvä on.»\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKaksi kirjettä oli odottamassa Davido Rossia hänen huoneessaan.\n\nToinen oli parlamentin presidentin kiertokirje, jossa parlamentti\nkutsuttiin kokoon ylihuomenna valitsemaan virkailijoitaan ja vastaamaan\nkuninkaan puheeseen.\n\nToinen kirje oli Romalta, ja sen osoite oli kirjoitettu suurilla,\nhätäisesti piirretyillä kirjaimilla. Davido Rossi. Rossi avasi sen\nhermostuneesti.\n\n »Rakas ystävä! — Kyllä tiedän! Kyllä tiedän! Kyllä tiedän, mikä se\n este on. B. antoi minulle pienen viittauksen siitä viime viikolla,\n kun niin mielelläni olisin tahtonut tavata Teitä, ettekä Te tullut.\n Syy on Teidän järkähtämätön antautumisenne tehtäväänne ja julkiseen\n toimintaanne. Te olette niitä, jotka ajattelevat, että kun mies\n on antanut elämänsä työlle maailman hyväksi, täytyy hänen luopua\n kaikesta muusta — isästä, äidistä, vaimosta, lapsista — ja elää kuin\n pappi, joka hylkää kodin, rakkauden ja suvun, jotta muut saisivat\n nauttia niistä sitä enemmän. Minä voin ymmärtää tuon kaiken ja pidän\n sitä jossakin määrin ylevänäkin, varsinkin näinä aikoina, jolloin\n valtiomiehen elämä on tie, joka johtaa jos jonkinlaiseen valekunniaan.\n\n Mutta minä en oikein luota enää siihen tulevaan sisareeni, huolimatta\n kaikista puolustuksistani. Te sanotte, että hän on kaunis — se on\n kyllä hyvä asia, mutta ei lisää hänen ansioitaan. Te sanotte, että\n hän on suloinen ja viehättävä — senkin ehkä voin uskoa. Mutta kun Te\n sanotte, että hän on jalosydäminen; pyydän nöyrimmästi hiukan epäillä\n sitä. Jos hän olisi jalosydäminen, niin hän varmaan tietäisi, että\n ystävyys on rakkauden varmin osa, ja suuren miehen ystävänä oleminen\n auttaa miestä eikä estä.\n\n Hyvänen aika! Minkälaisena olentona hän Teitä pitää? _Cavaliere\n servente'_näkö, jonka toimena on palvella hänen armoaan yöt päivät?\n Minä epäilemättä ylenkatson tuota nuorta neitiä, jos hän odottaa ja\n toivoo sellaista. Ei, ei! Oikea nainen toivoo, että hänen miehensä\n on _mies_, jolla on miehen työ tehtävänä, miehen taakka kannettavana\n ja miehen voitto voitettavana, olkootpa ne minkälaatuisia tahansa ja\n vieköötpä ne hänet epätoivon syvyyteen tai ristin kunniaan.\n\n Mutta ehkä minä olen liian ankara tuntematonta tulevaa sisartani\n kohtaan ja ehkä kaikkeen on syynä vain Teidän oma epäluottamuksenne\n häneen. Jos hän on jalon miehen tytär ja todella rakastaa toista\n jaloa miestä, niin hän myöskin tietää paikkansa ja velvollisuutensa.\n Hän tietää, että hänen täytyy olla valmis seuraamaan miestään minne\n tahansa ja jakamaan hänen kohtalonsa, elämään hänen elämäänsä, koska\n se silloin myöskin on hänen oma elämänsä.\n\n Ja koska minä nyt taas alan puhua hänen puolestaan, niin sallikaa\n minun sanoa, että Te olette sangen yksinkertainen, jos otaksutte,\n ettei hän ole arvannut Teidän salaisuuttanne siitä syystä että Te\n ette ole mitään hänelle sanonut. Taivas varjelkoon! Miehet, jotka\n voivat saada naisen rakastamaan heitä hulluuteen asti, voivat olla\n niin merkillisen typeriä, etteivät he käsitä, että nainen aina tietää,\n rakastaako mies häntä vai ei, ja että hän voi sanoa päivän, tunnin ja\n minuutinkin, jolloin mies ensimmäisen kerran katsoi hänen silmiinsä ja\n rakasti häntä.\n\n Ja jos tuo tuntematon sisareni tietää, että Te rakastatte häntä, niin\n olkaa varma siitä, että hänkin rakastaa Teitä. Oletteko ajatellut\n sitä? Uskallan panna tuhat yhtä vastaan, että hän rakasti Teitä\n ennenkuin Te edes uneksittekaan mistään rakkaudesta häneen, ja odotti\n odottamistaan kyyhkysen palaamista, jonka hän oli lähettänyt sydämenne\n merelle. Luottakaa siis häneen. Kuunnelkaa naisen neuvoa ja menkää\n hänen luokseen. Muistakaa, että hän ehkä kärsii yhtä paljon kuin Tekin\n tästä erosta, ja jos hän ansaitsee paljon paremmankin miehen rakkauden\n ja ystävyyden (mitä minä loukkaamatta hänen armoaan uskallan epäillä),\n niin sallikaa nyt hänen itsensä päättää tässä asiassa.\n\n Hyvää yötä! Minä menen taas ylihuomenna parlamenttiin, koska olen\n ruvennut tuntemaan niin ääretöntä harrastusta valtioasioihin (ja\n valtiomiehiin), etten voi ajatella mitään muuta tätä nykyä. Onneksi\n on veistokuvani jo valmis, ja kivenhakkaaja (ei B. tällä kertaa) on\n kovassa työssä siinä.\n\n Te ette tahdo kuulla mitään M:n toimista, ja kumminkin vakuutan\n Teille, että ne ovat hyvin vakavaa laatua. Ellen aivan erehdy,\n koetetaan yhdistää Teidän toimianne isäni toimiin, mikä tuntuu\n todellakin peloittavalta. M. palaa Roomaan, ja huhu kertoo, että\n täällä aiotaan ahdistaa erästä henkilöä, jotta saataisiin selkoa, kuka\n hän oikeastaan on. Ajatelkaa sitä edes hiukan, sitä rukoilen. Ystävänne\n\n                                                            R.»\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKello yksitoista seuraavana aamuna nuori mies paavin ylimyskaartista\nodotti Davido Rossia Piazza Navonan kulmassa. He astuivat vaunuihin ja\najoivat pitkin Tiberin rantaa. Vaunut kääntyivät ylös pitkin Ripettaa,\nvilkasta liikekatua, ja seisahtuivat harmaan palatsin eteen, jonka\nRossi tunsi. Se oli jesuiittain opisto.\n\nMutta portti, joka muistutti linnojen laskuristikkoa, sulki\nporttikäytävän suun erottaen laitoksen ulkomaailmasta. Kellonsoittoon\nvastattiin heti, ja sanaakaan sanomatta astuivat molemmat miehet\npitkin kiviportaita yläkertaan. Kalpea, laiha nuori pappi odotti heitä\nportaitten päässä. Hän johti heidät ääneti erääseen huoneeseen ja\npoistui. Huoneen ikkunat olivat kadulle päin, mutta niissä oli tiheät\nuutimet, ja se oli pimeä ja ummehtunut, kuten ainakin sellainen huone,\njonka ikkunoita harvoin avataan. Miesten laulua kajahteli pihalta.\n\nSeinillä oli kaksi suurta taulua. Toinen kuvasi valkopukuista olentoa,\ntoinen aivan mustapukuista.\n\n»Me nimitämme noita valkoiseksi ja mustaksi paaviksi», sanoi nuori\nupseeri.\n\nMustan paavin alla riippui taulu, jossa oli sanat: »Johtakoon\npäällysmies niitä, jotka tahtovat elää kuuliaisuudessa, niinkuin\nruumista johdetaan ja sen toimintaa määrätään.» Pöydällä seinän\nvieressä oli Madonnan kuva lasilaatikossa. Sillä oli ihanat kasvot ja\nvartalo ‒ se oli puhtaan naisellisuuden ihannekuva, joka luostarin\nkopissakin antaa voimaa miehelle. Davido Rossi katseli sitä hyvin\nhellästi, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja miesten laulu alhaalta\nhymisi taas hänen korvissaan.\n\nLaulu taukosi, ulkoa kuului askeleita, ovi avautui, ja iso mies,\npuettuna mustaan, punaisella kirjailtuun kaapuun ja päässä punainen\npatalakki, astui huoneeseen.\n\nNuori upseeri suuteli piispansormusta, esitti Rossin, hymyili ja\npoistui.\n\n»Olkaa hyvä ja istukaa, herra Rossi», sanoi kardinaali ja asetti tuolin\nhänelle vastapäätä ikkunaa.\n\nVaikka hänen äänensä oli luonnostaan karkea, oli sen sointu nyt\npehmeä ja lempeä, ja vaikka hänen vartalonsa oli kömpelö, oli hänen\nkäytöksensä kohtelias ja sulava.\n\nHän istui selin valoon ja aloitti keskustelun leikillisesti lausumalla\ntoivovansa, ettei Rossi pelkää jesuiittoja.\n\n»Minä ymmärsin, että hänen pyhyytensä tahtoo sanoa minulle jotain»,\nsanoi Rossi.\n\nVastaamatta siihen kardinaali lausui muutamia pikku kohteliaisuuksia\nRossille itselleen. Näinä päivinä, jolloin valtiomiehet ylipäänsä ovat\nkevytmielisiä, vieläpä aivan turmeltuneitakin henkilöitä, jolloin\nkoko valta valtioissa on Antikristuksen palvelijain käsissä, jolloin\nsalaisten seurojen, varsinkin vapaamuurarien myrkyllinen vaikutus\ntuntuu niin selvästi, on todellakin ilahduttavaa löytää valtiomies,\njoka niin hartaasti suosii uskontoa. Euroopan hallitsevat piirit\ntarvitsevat sellaista miestä.\n\n»Ehkä meidän taivaallinen Herramme sallii tuollaista pahaa maailman\npuhdistukseksi, mutta te, hyvä herra, olette todistanut, että ihmisen\nei tarvitse olla uskonnoton ollakseen vapaamielinen eikä hänen myöskään\ntarvitse loukata siveyden periaatteita voidakseen rakastaa isänmaataan.»\n\n»Tietääkö pyhä isä», sanoi Davido Rossi, »että minä olen sama mies,\njoka koetti seisahduttaa hänen juhlakulkueensa ja jonka sotilaat veivät\npois?»\n\n»Tuo oli hetki», sanoi kardinaali hiukkasen viivähtäen, »jolloin\nlämmin sydän voitti kylmän järjen käskyt. Pyhä isä on työväen paavi,\neikä mikään ole lähempänä hänen isällistä sydäntään kuin sorrettujen\naineellinen menestys.\n\n»Mutta jos hän sellaisella hetkellä olisi ojentanut kätensä heidän\npuoltajalleen, olisi se ollut loukkaus hallitsevia valtoja kohtaan ja\nvallankumouksellisen hengen yllyttämistä.»\n\nDavido Rossi aikoi puhua, mutta hymyillen ja tyynnyttävällä liikkeellä\nkardinaali kohotti kättään, niin että timanteilla ympäröity safiiri\nhänen sormuksessaan kimalteli valossa.\n\n»Me olemme tulleet lähemmäksi toisiamme sen jälkeen, herra Rossi.\nUudet lakiehdotukset, jotka ovat tähdätyt teitä vastaan, ovat myöskin\ntähdätyt meitä vastaan. Uusi katkeruuden aihe on lisätty suruihimme, ja\nme molemmat kärsimme valtion vihamielisyydestä.»\n\nSitten kardinaali puhui niistä monista kirkon yhteydessä olevista\nseuroista, veljeskunnista, pankeista, klubeista, yhdistyksistä ja\nkouluista, joita tuo ehdotettu laki tulisi loukkaamaan.\n\n»Poliisi voi helposti löytää tekosyyn, jolla saadaan hävitetyksi kaikki\nnuo yhdistykset, jotka vuosikausien kuluessa ovat työskennelleet\nkirkon ja kansan hyväksi. Ei ole enää mahdollista pitää kokousta\ntai kantaa lippua, jota poliisi ei suvaitsisi pitää loukkaavana.\nKirkollisten seurain hävittäminen olisi todellakin uskonsotaa, ja\nme emme ole ollenkaan varmat siitä, ettei tarkoitus juuri olekin\nsodan aikaansaaminen itse Vatikaania vastaan julkisen turvallisuuden\nja anarkismin vastustuksen nimessä. Mutta olkoonpa tuo asia kuinka\ntahansa, se on ainakin selvää, että samat puolustuskeinot, jotka ovat\nedullisia teidän yhdistyksillenne, ovat edullisia myöskin meille.»\n\n»Mitä keinoja tarkoitatte, teidän ylhäisyytenne?»\n\n»Kardinaali yskähti vähän.\n\n»Te tiedätte, että pyhä isä on kieltänyt uskollisia lapsiaan ottamasta\nosaa sellaisen hallituksen toimiin, jonka olemassaolo perustuu paavin\noikeuksien sortoon ja hänen aarteittensa hävitykseen.»\n\nRossi kumarsi myöntäen.\n\n»Mutta kirkko ei kiellä itseltään oikeutta ottaa osaa Italian\nyksityisasioihin milloin se voi toivoa siitä hyviä tuloksia katoliselle\nkirkolle, ja tuollainen osanotto ei myöskään ole ristiriidassa minkään\nkunniallisen vapaussuunnitelman kanssa, joka on yhtäpitävä siveyden ja\nuskonnon kanssa.»\n\n»Te ajattelette katolista puoluetta parlamentissa?»\n\n»En, herra Rossi. Katolisen puolueen Italian parlamentissa täytyisi\nalkaa toimintansa kieltämällä paavin maallisen vallan vaatimukset. Se\nei ole tarpeellista. Joku olemassa olevista puolueista — esimerkiksi\nteidän — voisi ajaa tuota asiaa aivan yhtä hyvin.»\n\n»Te tarkoitatte», sanoi Rossi, »että pyhä isä vapauttaisi kansansa\nkäskystään ja neuvoisi sitä äänestämään minun hyväkseni?»\n\n»Miksikä ei? Meidän valtiolliset aikeemme ovat tätä nykyä aivan samat.\nTe ette voi puoltaa omia seurojanne puoltamatta samalla meidän. Mutta\nte olette heikkoja, me väkeviä. Kirkollisia klubeja on yli koko\nItalian. Ne tietävät kansan toiminnasta kaikkialla, ovat yhteydessä\nmeidän kanssamme, Rooman kanssa, ja me voimme kutsua ne toimintaan\nsovitulla merkillä. Kun teillä on meidän voimamme takananne, voitte\nhelposti sanoa parlamentille, että ministerit eivät edusta maata,\nja vaatia heitä todistamaan valtaansa. Te voitte kukistaa koko\nhallituksen.»\n\n»Ja sitten?»\n\n»Te olette pelastanut Italian julmasta uskonsodasta, suojannut julkista\nkokoontumisoikeutta ja pelastanut omanne sekä kirkon yhdistykset.»\n\n»Ja sitten?»\n\n»Sitten», sanoi kardinaali leikkien kultaketjulla, joka riippui\nhänen kaulassaan, »te muistatte, mikä voima auttoi teidät valtaan,\nja ymmärrätte, kuinka surullisissa oloissa se on, kun paavillista\npalatsia hallitsee kuningas ja luostarit muutetaan kasarmeiksi ja\npoliisikamareiksi, paavin aarteet otetaan takavarikkoon ja hänen\npyhyydeltään riistetään se itsenäisyys, jota hänen apostolisen virkansa\nvapaa hoitaminen ehdottomasti edellyttää.»\n\n»Lyhyesti», sanoi Rossi, »meidän tulisi palkaksi teidän avustanne\nparantaa se haava, joka on Italian ja pyhän istuimen välillä jälleen\nherättämällä voimaan paavin maallinen valta?»\n\nKardinaali kumarsi vastaamatta mitään.\n\n»Vaadittaisiinko meiltä mitään muuta?»\n\n»Herra Rossi», sanoi kardinaali, »minulla on ollut kunnia lukea\nmuutamia teidän kirjoituksistanne, ja olen iloinen teidän uskostanne\nRooman tulevaisuuteen. Meidän vakaumuksemme on myöskin se, että\nikuinen kaupunki kerran vielä on hallitseva maailmaa ja että Jumala\non määrännyt sille erikoisen tehtävän. Erityisesti tämä on pyhän isän\nvakaumus, ja jos te voitte kynällä tai kielellä edistää suuren liiton\nsyntymistä kaikkien maailman valtioitten kesken, joita kaikkia oma\nhallitsija hallitsisi, mutta jotka kumminkin kaikki olisivat Rooman\nalamaisia, niin mainitaan nimenne kansojen ja kirkon suurimpain\nhyväntekijäin joukossa.»\n\nDavido Rossi ei vastannut heti, ja kardinaali lisäsi:\n\n»Mutta ehkä se on ihme, jota emme saa odottaa näkevämme vielä —\nvaikka», hänen silmissään välähti viekas valo, »sellainen kirjoitus\nkuin teidän tämänpäiväinen sanomalehtikirjoituksenne militarismin\nturmiollisuudesta ja kuninkaitten väärinkäyttämistä oikeuksista\ntietysti antaa tukea pyhän isän jalolle unelmalle hengellisestä\nvaltakunnasta maan päällä, joka olisi Kristuksen edustajan hallinnon\nalainen.»\n\nNyt seurasi pitkä vaitiolo, ja sitten Davido Rossi sanoi hiljaa:\n\n»Olen pahoillani, teidän ylhäisyytenne, mutta ehdotuksenne on vallan\nmahdoton. Kansani on heikko ja sen oikeudet ovat vaarassa, mutta en\nolisi rehellinen mies, jos ottaisin vastaan apunne.»\n\n»Miksi?» kysyi kardinaali.\n\n»Siksi, etten näe mitään erotusta niiden periaatteiden välillä, joita\nvastustan, ja niiden, joita te pyydätte minua puoltamaan, paitsi mitä\nulkonaiseen muotoon tulee. En näe mitään erotusta kuninkaan eilisen\njuhlakulun ja paavin kuukausi sitten pidetyn juhlakulun välillä, paitsi\nettä puvut olivat erilaiset.»\n\nKardinaali hymähti hiukan pilkallisesti, ja kultasolkinen kenkä sekä\npunainen sukka pistivät esiin mustan kaavun alta.\n\n»Me vaihtaisimme kuninkaan paaviin siinä kaikki», sanoi Rossi.\n\n»Ettekö samalla vaihtaisi erehtyvää, turmeltunutta johtajaa\nerehtymättömään ja turmeltumattomaan?» kysyi kardinaali.\n\n»Onko paavi erehtymätön tosiolojen maailmassa?» sanoi Rossi.\n\n»Paavit», sanoi kardinaali, »eivät ole erehtymättömiä muussa kuin\nuskossa ja siveydessä, mutta henkinen ja aineellinen ovat niin\nläheisessä yhteydessä keskenään, että muutamat jumaluustieteen tutkijat\narvelevat, että on vaikea sanoa, missä paavin erehtymättömyys loppuisi,\nkun hän hoitaisi valtion asioita.»\n\n»Tuo», sanoi Rossi, »on juuri samaa mitä sanottiin pakanallisista\nkeisareista ja kuninkaista. He väittivät olevansa ei ainoastaan\njumalien hengenheimolaisia, vaan myöskin heidän lihaansa ja vertansa.\nJos meidän päiviemme paavi asetetaan valtiota hallitsemaan, täytyy\nhänen väittää, että hänen hallituksensa on taivaallista alkuperää.\nMuutoin se olisi väärä, aiheeton, epäjohdonmukainen. Mutta jos se on\ntaivaallista hallintoa, täytyy sen olla sen ainoan olennon hallintoa,\njoka on sekä erehtymätön että synnitön ja kiusauksiin lankeematon.\nSellainen on ainoastaan Jumala, ja ihmisen asettaminen Jumalan\npaikalle on epäjumaloimista. Kristinusko tuli poistamaan pakanuuden\nepäjumalanpalvelusta. Ja kumminkin kirkko vaatii maailmaa palaamaan\ntakaisin epäjumaloimiseen. Sitä se ei tule koskaan tekemään. Se ei voi\nsitä tehdä. Maailma on kehittynyt tuollaista pitemmälle.»\n\nKardinaali liikahti tuolillaan ja sanoi erinomaisen kohteliaasti:\n\n»Siis vaikka kuninkaitten hallitus militarismeineen ja turmeluksineen\non kurja, ei teidän mielestänne paavin maallinen valta olisi sitä\nparempi?»\n\n»Se olisi paljon pahempi, teidän ylhäisyytenne», sanoi Rossi.\n»Kristinuskon kaksituhatvuotisesta olemassaolosta maailmassa on ollut\nseurauksena sen hullun taikauskon häviäminen, että kuninkaan tahto\non Jumalan tahto, ja me syöksemme huonon kuninkaan valtaistuimelta\nepäröimättä. Mutta asettakaapa hallitsijaksi henkilö, joka vaatii\nitselleen erehtymättömyyden tunnustusta joko hengen tai aineen\nmaailmassa tai molemmissa, niin perustatte sellaisen taikauskon ahjon,\nettä vääryyttä harjoittavaa paavia vastaan nouseminen olisi yhtä\nkamalaa kuin Jumalaa vastaan nouseminen.»\n\n»Te ette siis ollenkaan pidä mahdollisena, että paavi harjoittaisi\noikeutta eikä vääryyttä — että hän olisi kaikkien ihmisten isä, jolla\nei olisi muuta toivoa kuin koko ihmiskunnan menestys?»\n\n»En ollenkaan», sanoi Rossi, »sillä noin sanotaan jokaisesta\nhallitsijasta, ja se on osoittautunut tyhjäksi puheeksi. Paavi on\nihminen, ja ihmisellä on omat etunsa huolehdittavina ennen muitten\netuja.»\n\n»Te ette siis myöskään pidä mahdollisena, että armon elämä pyhässä\nisässä ehkä voisi masentaa inhimillisen olennon kurjan itsekkyyden?»\nsanoi kardinaali.\n\n»Pidän kyllä sen mahdollisena. Mutta toiselta puolen otan huomioon\nmyöskin ympäristön, joka aina koettaa vaikuttaa rajattoman vallan\npitäjään siten, että epäitsekäs ihminen muuttuu itsekkääksi, vaatimaton\nylpeäksi, hyvä pahaksi. Paavin ympäristö on aivan samanlainen kuin\nkuninkaan ympäristö, täynnä matelemista ja imartelua. Se kehittää\nsielun pahat ominaisuudet eikä sen hyviä ominaisuuksia. Ei kukaan\nihminen ole parempi siksi, että hän on paavi, eikä jalo mies ole\nhuonompi siksi, että hän ei ole.»\n\nKardinaalin tuoli narisi hänen liikahdellessaan, ja kultainen risti,\njoka oli ollut kiinnitetty kaapuun, irroittui.\n\n»Ja ellei», sanoi hän, »maailman taivaallista hallintoa voi odottaa\npaavilta eikä kuninkailta, niin tahtoisin mielelläni tietää, mistä se\non tuleva.»\n\n»Ihmiskunnasta», sanoi Davido Rossi.\n\nKardinaali kohotti molemmat kätensä osoittaen ivaa, jota ei edes hänen\nkohteliaisuutensa voinut peittää.\n\n»Miksikä ei», sanoi Davido Rossi. »Ihmiskunnan tunne on jaloin\nja pyhin maailmassa. Se on meidän ainoa todistuksemme Jumalasta,\nkuolemattomuudesta, oikeasta ja väärästä.»\n\n»Ihmiskunta-raukka! Entä sen kamalat erehdykset? Sen helvetilliset\npurkaukset?» sanoi kardinaali.\n\n»Se ei merkitse mitään», sanoi Davido Rossi, »ei mitään muuta kuin\nettä niillä on ollut alkunsa taivaassa. Pahimmatkin purkaukset ovat\njohtuneet hyvistä alkusyistä ja päätyneet hyviin tuloksiin. Ihmiskunta\non ainoa taivaallinen tekijä tässä maailmassa. Siihen ei voi vedota\nsamalla lailla kuin kuninkaihin tai paaviin käyttämällä hyväksi sydämen\nja aistien huonoimpia puolia. Se vastaa ainoastaan tosiin ja jaloihin\nvetoamisiin.»\n\n»Ihmiskunta-raukka!» sanoi taas kardinaali. »Se ei eroa\nkahdennellakymmenennellä vuosisadalla kymmenennestä vuosisadasta\nenempää kuin kaleidoskoopin kirjavat kuvat ja kumminkin se on tehty\njumalaksi! — Mutta minä en tahdo vaivata teitä enää jatkamalla\nkeskusteluamme», lisäsi hän nousten tuoliltaan. »Pyhä isä ajatteli niin\nhyvää teistä, että hän tulee olemaan hyvin pahoillaan kuullessaan,\nettä tekin kuulutte niiden joukkoon, jotka seuraten väärän demokratian\noppeja viivyttävät sielujen rauhoittamista evankeliumin kautta.»\n\n»Evankeliumilla», sanoi Rossi nousten hänkin, »on ollut monta\nilmaisumuotoa, teidän ylhäisyytenne. Ensinnä se otti asuntonsa eräässä\njuutalaisessa ja sai juutalaisen värityksen. Se ei jäänyt siihen,\nkiitos siitä pyhälle Paavalille, vaan valitsi asunnokseen seuraavalla\nkerralla roomalaisen keisarin. Onnetonta kyllä on katolinen kirkko\nsulkenut evankeliumin itseensä — paaviensa, senaattinsa, pyhien\nopistojensa avulla. Mutta evankeliumilla on ollut toinen ja suurempi\nilmaisumuoto — ihmiskunnassa. Maailma on juuri nyt tullut tähän\nkehityskauteen. Ihmiskunta on kahdennenkymmenennen vuosisadan paavi!»\n\nKardinaali, joka oli siirtynyt ovelle, seisahtui ja kuunteli.\n\n»Se paavi, jota minä uneksin, tulevaisuuden ylevä paavi», sanoi\nRossi, »ei tyydy elämään roomalaisen keisarin muumiossa. Hän elää\nitse ihmiskunnassa. Hän ymmärtää, että vanha hallitsijoiden maailma\non kuollut ja kansojen maailma on tullut sijaan. Hän ymmärtää, että\nRooman kristikunta on laajeneva maailman kristikunnaksi. Hän ei katso\nhallitsijoita ja säätyluokkia, jotka ovat katoavia varjoja, vaan hän\nkatsoo kansoja, jotka ovat todellisuus ja pysyvät ikuisesti. Hän\ntietää, että kirkon voima kaikkina aikoina ja kaikissa valtakunnissa\non köyhissä, ja kun he polvistuvat hänen eteensä rukoillen häntä\nsuojaamaan heidän leipäänsä, niin hän uhraa kaikki ajalliset etunsa\npelastaakseen vaikkapa yhden ainoan lapsen nälkää näkemästä.»\n\nKardinaali oli liikutettu vastoin vakuutustaankin, ja ollen rehellinen\nmies hän ei koettanut peittää sitä.\n\n»Olen pahoillani», sanoi hän, »ja pyhä isä tulee olemaan pahoillaan,\nkun mies, jolla on noin syvä uskonnollinen tunne, tästälähin on\nluettava kirkon vihollisten — sen vaarallisimpien vihollisten joukkoon.»\n\n»Kunnioittavin tervehdykseni hänen pyhyydelleen», sanoi Rossi matalalla\näänellä. »Sanokaa hänelle, jos tahdotte, että nöyrä, tuntematon mies\nkatsoo häneen mitä syvimmän rakkauden ja kunnioituksen tuntein. Sanokaa\nhänelle, että isätön mies tuntee samaa tunnetta häntä kohtaan, vaikka\nhän on niin paljoa ylempänä, kuin poika isäänsä kohtaan, jonka kättä\nhän kerran edes tahtoisi koskettaa. Mutta Jumala antoi minulle vapaan\ntahdon, enkä minä voi antaa edes pyhimmän pyhimyksen sitoa sitä.»\n\n»Hyvästi, poikani», sanoi kardinaali. »Ajattelen teitä usein. Teidän\nuskonne ihmiskuntaan on kaunis, mutta te herätätte jättiläisen, ja\nLuoja tietää, mitä se tulee tekemään. Varokaa, varokaa!»\n\nKardinaali saattoi vieraansa mustalle katu-ovelle ja palasi sitten\nkylmien käytävien kautta pää kumarassa. Liike kadulla oli suuri ja\nmeluava, mutta aurinko paistoi lämpimästi ja kirkkaasti.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSaavuttuaan kotiin Davido Rossi tapasi apulaistoimittajansa odottamassa\nhuolestuneen näköisenä.\n\nToimistosta kuului pahoja uutisia. Poliisi oli ottanut Koiton\naamupainoksen takavarikkoon sen kirjoituksen johdosta, joka kosketteli\nkuninkaan puhetta ja kulkua. Näytenumero painoksesta oli edellisenä\niltana lähetetty _Procuratore del Re'lle_, mutta tänä aamuna kello 11\nkaikki myymättömät kappaleet oli otettu sanomalehtimyyjiltä. Lehden\nomistajat olivat suuttuneet toimittajaan ja tahtoivat tavata häntä heti.\n\n»Sanokaa heille, että olen toimistossa kello neljä, kuten tavallista»,\nsanoi Rossi ja istuutui kirjoittamaan kirjettä.\n\nSe kirje oli Romalle. Samana hetkenä, jona hän tarttui kynään\nkirjoittaakseen tuota kirjettä, koko ilma tuntui olevan täynnä suloista\nnaisen läsnäoloa, joka poisti kaiken muun. Hän tunsi puhuvansa Romalle.\nRoma oli hänen vieressään. Hän kuuli Roman vienot vastaukset.\n\n »Jos olisi mahdollista tehdä vielä katkerammiksi ne tunteet, joita\n tunsin, kun uhrasin kaikki toiveeni velvollisuudelleni, niin Teidän\n kirjeenne olisi liian vaikea kestää. Se este, josta puhutte, ei\n ole minun pääesteeni, mutta sekin on todellinen este, jota Teidän\n suloinen, hellä naisellisuutenne ei voi poistaa. Minua huolestuttaa\n eniten tuo ääretön ero miehen ottamisen ja naisen antamisen välillä.\n Suurenmoinen rakkaus, jolla nainen on valmis liittämään kohtalonsa\n miehen kohtaloon, saattaa minut vielä selvemmin tuntemaan, kuinka\n itsekäs mies on, jos hän vastaanottaa noin suuren lahjan.\n\n Minussa tuollainen itsekkyys, jos alistuisin siihen, olisi vielä\n suurempi kuin kenessäkään muussa, ja kaikista miehistä, jotka ovat\n uhranneet naisen oman elämänsä hyväksi, minä olisin rikoksellisin enkä\n millään tavoin puolustettavissa. Minun rakas tyttöni, lemmittyni, on\n jalosukuinen ja elää rikkaudessa ja loistossa, kun taasen minä olen\n köyhä — köyhä omasta tahdostani ja siitä syystä ikuisesti köyhä,\n ilman isää ja äitiä, kasvatettu löytölapsena ja ilman nimeäkin, jota\n uskaltaisin omakseni sanoa.\n\n En valita sitä, ja tähän saakka olen muistellut sitä ilomielin, vaikka\n se joskus on tuottanut tuskaakin. Se oli kutsumukseni valtakirja,\n Jumalan tahdon todistus, joka erottaa minut kaikista maallisista\n siteistä työhön maailman hyväksi. Kymmenen vuotta olen ollut siinä\n työssä, jonka luonto itse on minulle määrännyt. Ja mikä on seuraus?\n Minä olen kurja hylkiö, jonka täytyy olla valmis kestämään mitä\n vaaroja tahansa sen työn tähden, jonka hän on ottanut tehdäkseen —\n ilman ystäviä, ilman sukua, ilman rakkautta, ilman iloa ja yksin.\n\n Entä sitten? Voiko sellainen mies pyytää hänen kaltaistaan naista\n omaan elämänpiiriinsä, vaihtamaan rikkautensa miehen köyhyyteen,\n mukavuutensa miehen kärsimyksiin? Ei!\n\n Paitsi sitä, kuka nainen siihen suostuisi, jos pyytäisin? Naiset\n voivat olla epäitsekkäitä, uskollisia, jaloja, mutta .— miksi minun\n pitää sanoa sellaista, mitä en tahtoisi sanoa — naiset rakastavat\n rikkautta, loistoa ja mukavuutta. Heitä peloittaa kärsimys ja köyhyys\n ja levottoman elämän hyörinä. Ja miksi heidän pitäisi siihen antautua?\n Taivas heidät pelastakoon sellaisista kärsimyksistä, jotka ovat\n yksinomaan miehen kannettavia!\n\n Mutta en voi ollenkaan mainita kaikkein suurinta estettä, joka on\n minun ja rakkaan tytön välillä ja pakottaa minut nyt eroamaan hänestä,\n maksoi mitä maksoi, sillä se on jyrkkä velvollisuuteni. Minä rukoilen,\n ettette pyydä minua selittämään enempää. Uskokaa minua, että hänen\n tähtensä on päätökseni järkähtämätön, huolimatta Teidän suloisista\n pyynnöistänne.\n\n Eräs asia vielä. Voi olla mahdollista, että hän rakastaa minua, kuten\n sanoitte, vaikka minulla ei ole mitään oikeutta uskoa sitä, mutta se\n lisää vain minun onnettomuuttani, kun ajattelen kuinka hänenkin täytyy\n kärsiä. Mutta hän on voimakas ja uljas, hän on isänsä tytär, ja minä\n luotan hänen terveeseen mieleensä, hänen nuoruuteensa ja kaikkiin\n niihin mahdollisuuksiin, joita elämä tarjoaa niin kauniille ja\n lahjakkaalle naiselle. Tuo kaikki voi poistaa tämän satunnaisen surun.\n\n Hyvästi vielä kerran! Jumala Teitä siunatkoon.\n\n                                                     D.\n\n P.S. — En pelkää M:iä, ja tapahtukoon mitä tahansa, en liiku\n paikaltani. Roomassa on ainoastaan yksi henkilö, joka voisi\n todistaa siihen suuntaan, mihin viittaatte, ja hänelle voisin uskoa\n sydänverenikin.»\n\n\n\n\nX.\n\n\nEnnen kello kahta seuraavana päivänä parlamentti oli jo aivan täynnä\nväkeä. Kuninkaallinen istuin ja kunniakatos olivat poistetut, ja niiden\nsijalla oli presidentin tavallinen penkki. Presidentin penkkiä alempana\noli ministerien pöytä ja sen kymmenen tuolia oli vielä tyhjinä.\nMinisterien pöydän ja ensimmäisen ympyrärivin välillä oli tyhjä paikka,\njossa ei ollut muuta kuin virallisten pikakirjoittajain pöytä.\n\nJäsenten paikat olivat enimmäkseen täynnä, vaikka muutamat jäsenet\nvielä seisoivat pienissä ryhmissä lattialla. Keskilehterillä oli\nkaksi riviä sanomalehtimiehiä, muutamat piirtäen, toiset kirjoittaen\nselittäviä alkulauseita. Sivulehterit olivat täynnä senaattoreita,\nvaltiomiehiä, naisia ja tavallista yleisöä.\n\nKun pääministeri oli asettunut paikoilleen kylmänä, tyynenä,\nhymyilevänä, moitteettomassa puvussa ja kukka napinlävessä,\ntervehdittiin häntä muutamin kättentaputuksin, ja naisten\nlehteriltä kuului viuhkojen hiljainen kahina. Vastapuolueen johtaja\nvastaanotettiin vähemmän huomattavalla tavalla, ja kun Davido Rossi\nastui paikalleen äärimmäisessä vasemmistossa, kuului suhinaa ja\nsupatusta.\n\nSitten astui presidentti sisään kirjuriensa ympäröimänä ja kävi\nistumaan keskimmäiselle istuimelle nuoren kuninkaan kuvapatsaan\njuurelle. Vahtimestarit, joilla oli valkoisen, punaisen ja vihreän\nkirjavat nauhat käsivarsissaan, seurasivat häntä kantaen salkkuja\nja pieniä tarjottimia vesipulloineen ja laseineen. Puhelu lakkasi,\nja presidentti soitti vieressä olevaa kelloa sekä ilmoitti istunnon\nalkaneen.\n\nEnsimmäinen tärkeä tehtävä sinä päivänä oli vastauksen antaminen\nkuninkaan puheeseen, ja presidentti kutsui esiin sen jäsenen, jolle\ntämä oli uskottu tehtäväksi. Nuori parlamentinjäsen, kirjailija,\nastui silloin ministerien tuolien takana olevan aitauksen luo ja luki\npainetusta paperista kaunopuheisen vastauksen hallitsijalle.\n\nVastaus kertasi kuninkaan puheen eri pykälät hyväksyvin lausein.\nHänen majesteettinsa parlamentti iloitsi kuullessaan, että hallitus\naikoi lisätä armeijan voimaa ja tehoa. Se iloitsi myöskin siitä,\nettä hengen ja omaisuuden turvallisuutta vahvistettaisiin sellaisten\ntoimenpiteiden avulla, joiden tarkoituksena on lakia ja järjestystä\nhäiritsevien rikoksellisten rankaiseminen. Eniten kaikesta se iloitsi\nsiitä, että nuo rikkaruohon tapaiset yhdistykset, jotka kylvävät\nkapinan ja anarkismin siemeniä kansaan, masennettaisiin sillä tavoin,\nettä painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat säädökset kokonaan\nmuutettaisiin.\n\nKun hän oli lukenut tuon painetun paperinsa, alkoi hän esittää\nvastausta erityiskohtiin.\n\nKuninkaan ja hallituksen ehdotusta armeijan enentämiseksi hänen ei\ntarvinnut sen enempää käsitellä. Se ei kaipaa mitään suosituspuheita.\nKansa rakastaa isänmaataan ja on valmis uhraamaan viimeisen\nveripisaransa sen puolustukseksi. Ainoat henkilöt, jotka eivät tahdo\nkannattaa kuningasta hänen harrastuksissaan armeijan hyväksi, ovat\nkansan ja hallitsijasuvun salaisia vihollisia ja liitossa heidän\nvastustajiensa kanssa.\n\n»Tämä», jatkoi puhuja, »saattaa meidät seuraavaan pykälään\nvastauksessamme hänen majesteettinsa armolliseen puheeseen. Me\ntiedämme, että äskenmainituissa yhdistyksissä on vallan erilaisia\nvoimia liittoutunut keskenään — sosialismin, tasavaltalaisuuden,\nuskottomuuden ja anarkismin voima on yhtynyt kirkon ja Vatikaanin\nvoimiin.\n\n»Niin luonnolliset viholliset tarjoavat kättä toisilleen kukistaakseen\nkansan ja hallituksen. Kirkko, jolle me vakuutimme vapauden sen\nuskonnollisten oikeuksien käytössä, maksaa jalomielisyytemme kylvämällä\nvihan siemeniä valtiota vastaan. Sen sanomalehdet ja papit kirjoittavat\nja opettavat, että valtakunnan laitoksista ei tarvitse välittää. Kirkon\nruhtinas, joka kovaäänisesti saarnaa rauhaa muulle maailmalle, ei\nkoskaan avaa huuliaan valittamatta maallisen valtansa menettämistä.\nTuolla valituksella ei tietysti ole mitään tarkoitusta, ellei se ole\naiottu kiihoittamaan kansaamme veljessotaan tai yllyttämään Euroopan\nhallituksia tarttumaan aseisiin hänen puolestaan.»\n\nTämä vastaanotettiin melkein yleisillä kättentaputuksilla, joiden\naikana puhuja sekoitti itselleen lasin jäävettä maljasta, jonka\nvahtimestari toi hänelle. Sitten hän joi sen ja jatkoi:\n\n»Tämän lisäksi, hyvät herrat, kirkko kannattaa kaikkea kiihoitusta,\njonka yllykkeenä on viha valtiota vastaan, ja hallitus tietää,\nettä muutamat henkilöt, jotka ovat vannoneet uskollisuuden valan\nhallitsevalle kuninkaalle tämän parlamentin jäseninä, ovat läheisessä\nsuhteessa Vatikaanin lähettiläiden ja pappien kanssa.»\n\nNyt syntyi levottomuutta. Vasemmiston jäsenet vastustivat äänekkäästi\nhuutaen: »Se ei ole totta», ja samassa koko seurakunnan kielet ja\nkäsivarret joutuivat vilkkaaseen liikkeeseen. Presidentti soitti\nkelloaan, ja puhuja lopetti:\n\n»Kiinnittäkööt molemmat puolueet huomionsa tuohon salaiseen liittoon,\njottei se koskaan enää voisi käyttää köyhyyden ja tyytymättömyyden\nvoimia häiritäkseen julkista järjestystä.»\n\nKun puhuja istui, kiirehtivät hänen ystävänsä hänen ympärilleen\npuristamaan hänen kättään ja onnittelemaan.\n\nSitten jäsenten ja yleisön silmät kääntyivät Davido Rossiin. Hän\nistui käsivarret ristissä ja pää kumarassa, kun hänen puoluelaisensa\näänekkäästi vastustivat puhetta. Ojentaen paperin presidentille hän\nsitten nousi ja sanoi:\n\n»Pyydän saada esittää lisäyksen parlamentin vastaukseen kuninkaan\npuheeseen.»\n\n»Teillä on sanan vuoro», sanoi presidentti.\n\nDavido Rossi luki lisäyksensä. Majesteetin jalkain juuressa se nöyrästi\nesitti sen mielipiteen, että nyt ei ollut otollinen aika panna uusia\ntaakkoja kansan niskoille armeijan lisäämiseksi, sillä kansa ei\njaksanut niitä kantaa enää. Kurjuus ja kärsimykset olivat nousseet\nylimmilleen. Kansan surun malja oli täysi.\n\nMuutamat jäsenistä naurahtivat. Kuului huutoja »järjestykseen!»\n»hävetkää!» ja sitten uudistui nauru. Presidentti soitti kelloaan, ja\nvihdoin syntyi taas hiljaisuus. Davido Rossi alkoi puhua tyynellä,\npäättävällä äänellä.\n\n»Jos», sanoi hän »tuo viittaus, että tämän parlamentinjäseniä on\nliitossa paavin ja Vatikaanin kanssa, tarkoittaa minua ja minun\npuoluettani, niin vallan yksinkertaisesti kiellän sen. Ja koska toivon,\nettä tuo parjaus ei uudistu enää, sanon nyt kerta kaikkiaan, että\npaaviuden ja meidän edustamamme kansan välillä ei ole eikä koskaan voi\nolla mitään yhteistä. Ajallisissa asioissa paaviuden teoria vastustaa\nkansanvaltaisuuden teoriaa. Kansanvaltaisuuden teoria samoin vastustaa\npaaviuden teoriaa. Toinen vaatii taivaallista hallitsemisoikeutta\npaavin persoonassa, siksi että hän on paavi. Toinen kieltää kaiken\ntaivaallisen oikeuden, paitsi kansan oman oikeuden hallita itseään.\n\n»Paavin ajallinen valta joko Roomassa tai koko maailmassa voidaan\nperustaa ainoastaan siihen periaatteeseen, että paavi on itsevaltias\nainakin periaatteellisesti, vaikka kohta ei käytännössä, ja että\npaavi on erehtymätön sekä teossa että opissa, kun taasen demokratian\ntarkoitus on poistaa itsevallan ja erehtymättömyyden _ignis fatuus_\nsekä paavista että kuninkaista. Ei, kansan asian ja paavin maallisten\nvaatimusten välillä ei voi olla mitään yhteyttä. Niiden välillä on\nkatkera sota. Toinen kuuluu tulevaisuuteen, toinen menneisyyteen, ja\npaavin maallista valtaa tuomitsevat kaikki edistyksen lait. Kansan\njohtajat eivät koskaan liittoudu kuolleen toiveen kanssa.»\n\nTämä vastaanotettiin sekä kättentaputuksilla että naurulla, kuuluipa\nmuutamia hermostuneita huudahduksiakin. Presidentti soitti taas\nkelloaan, ja Davido Rossi jatkoi:\n\n»Ehdotus armeijan lisäämiseksi», jatkoi hän, »kun on rauha ulkomailla,\nmutta kotona tyytymättömyys, on pahin erehdys, minkä maan hallitus\nvoi tehdä. Asiain käydessä luonnollista menoaan parlamentin tulisi\nolla kansan omanatuntona, ja hallituksen pitäisi olla tämän omantunnon\npalvelija, ja kaikki kapinallisuus olisi mahdotonta. Mutta tämä\nhallitus on valtakunnan herra, joka masentaa kansaa väkivallalla ja\nverolla. Parlamentti on kuollut. Haudatkaamme se siis herran nimessä!»\n\nÄänekkäät huudot seurasivat noita sanoja, ja muutamat jäsenistä\nnousivat paikoiltaan ja tunkeutuen puhujan ympärille avonaiselle\npaikalle ministeripöydän eteen huusivat ja kiljuivat kuin koirat.\nDavido Rossi seisoi tyynenä leikkien kellonvitjoillaan, kun presidentti\nsoitti kelloaan ja vaati hiljaisuutta. Vihdoin hiljeni hälinä, ja\npuhuja jatkoi:\n\n»Jos te kysytte minulta, mikä on syynä siihen tyytymättömyyteen, joka\nsaa aikaan anarkistien rikokset, niin mainitsen ensiksi hallituksen\nitsevaltaisuuden ja puhe- sekä kokoontumisvapauden puutteen. Muissa\nmaissa tyytymättömät saavat ilmaista kärsimyksensä, eikä heitä\nrangaista, elleivät he ryhdy väkivaltaan, mutta ainoastaan Italiassa\nja Venäjällä ihminen asetetaan ulkopuolelle lakia, riistetään kodista,\nomaisten, rakkaiden parista ja lähetetään _domicilio coatto'_on elämään\ntai kuolemaan haudan hiljaisuudessa. Oh, kyllä tiedän mitä sanon.\nOlen itse nähnyt kaiken. Olen nähnyt kuinka isä riistettiin erilleen\nlapsestaan ja äiditön lapsi heitettiin isän vihollisten armoille.»\n\nTuo viittaus tyynnytti kuulijat, ja hetkeksi syntyi haudan hiljaisuus.\nSitten kuului outo ääni hiljaisuuden läpi, ja presidentti vaati\nlehterillä olijoita tyyntymään. Yksi sanomalehtimiehistä nousi ylös,\nteki kieltävän liikkeen kädellään ja osoitti naisten lehteriä.\n\nEräs naisista oli huudahtanut. Davido Rossi kuuli myöskin tuon\näänen, ja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen oma äänensä lempeä ja\nvärähtelevä.\n\n»Seuraavana syynä anarkismiin Italiassa, kuten muuallakin, on köyhyys.\nOdottakaapa helmikuun 1 päivää, niin saatte nähdä sellaisen armeijan\nastuvan Roomaan, jommoista ette ole koskaan ennen uneksineet. Minä\nvakuutan, että kolmen kilometrin päässä tästä paikasta, kristikunnan\npääkaupungin porttien lähellä, on ihmisolentoja, jotka elävät kurjempaa\nelämää kuin mitkään raakalaiset.\n\n»Asuen olkimajoissa, nukkuen puun lehvillä, puettuina ryysyihin tai\nmelkein alasti, syöden maissia ja pähkinöitä ja tammen terhoja,\ntehden työtä kahdeksantoista tuntia päivässä ja kärsien tarkastajien\ntyranniutta, tarkastajien, joille maanomistajat uskovat maittensa\nhoidon itse laiskotellessaan Rooman ja Pariisin salongeissa —\nsellaisessa tilassa miehet ja naiset elävät, ja heitä kohdellaan\njulmemmin kuin orjia, ruoskitaan kovemmin kuin koiria.»\n\nNyt syntyi ääretön melu. »Se on valhe!» »Petturi!» kajahti\nhyväksymishuutojen ja naurun seasta. Silloin Davido Rossi ensi kerran\nmenetti mielenmalttinsa ja kääntyen parlamenttiin säihkyvin silmin ja\nääni vavisten hän huusi:\n\n»Te otatte nuo seikat hyvin kevyesti, — te, jotka ette tiedä millaista\nnälkä on, te, joilla on ruokaa kyllin ja jotka ainoastaan toivotte\nsaavanne unta sen sulattamiseksi. Mutta _minä_ tiedän nuo asiat\n— katkerasta kokemuksesta. Älkää puhuko minulle te, jotka olette\nasuneet mukavissa kodeissa isän ja äidin hoitamina. Minulla ei ole\nollut mitään sellaista. Minua hoidettiin köyhäinkodissa, kasvatettiin\nmökissä Campagnalla. Teidän edeltäjienne kurjien lakien uhrina äitini\nheittäytyi Tiberiin, ja minä sain kokea millaista on nälkä. Ja minä\nolen ainoastaan yksi monesta. Itse Rooman ovella, kristillisen\nhallituksen alamaisina, ihmiset kärsivät siveellistä kalvetustautia ja\nruumiillista surkastumista, joka on paljon kamalampaa kuin se kurjuus,\njoka saattoi pakanallisen runoilijan sanomaan kaksituhatta vuotta\nsitten: _Paucis vivit humanum genus_ — ihmissuku on olemassa muutamien\nharvojen hyödyksi.»\n\nÄänettömyys oli täydellinen puhujan kertoessa itsestään, ja kun\nhän istui paikalleen lausuttuaan jyrkän tuomion militarismista,\njoka turmelee sivistyneen maailman sydämen, oli kamari liian\nhämmästyksissään osoittaakseen epäsuosiotaan.\n\nKuolonhiljaisuudessa, joka nyt seurasi, presidentti lausui\nvälttämättömät kysymykset, mutta lisäys hylättiin ilman äänestystä ja\npainettu vastaus hyväksyttiin.\n\nSitten sotaministeri nousi tekemään esitystään sotalaitoksen\nedellyttämistä lisämäärärahoista ja ehdotti, että se lähetettäisiin\nkustannusehdotuksia käsittelevään valiokuntaan.\n\nParoni Bonelli nousi sitten sisäasiainministerinä ja esitti\nlakiehdotuksen, joka tarkoitti yleisen turvallisuuden vahventamista\nmuuttamalla painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat säädökset.\n\nHän puhui terävästi ja katkerasti ja hän oli nähtävästi kiihoittunut,\nvaikka hän koetti säilyttää tavallisen tyyneytensä.\n\n»Sen puheen jälkeen, minkä tänään olemme kuulleet», sanoi hän, »ja\nsen tiedon nojalla, joka meillä on aiotusta joukkokokouksesta, ei\nparlamentti hämmästyne, että pidän tätä lakiehdotusta kiireellisenä\nja ehdotan, että me käsittelemme sitä noudattaen kolmen lukemisen\nperiaatetta sekä toimitamme ensimmäisen lukemisen neljän päivän\nperästä.»\n\nVasemmistosta kuului muutamia huutoja, mutta ministeri jatkoi:\n\n»Se ei myöskään hämmästyttäne parlamenttia, että estääkseni sellaisten\njäsenten verukkeita, jotka alinomaa veisaavat valitusvirsiä, pyydän\nparlamenttia suostumaan lukemisiin ilman keskustelua.»\n\nSamassa koko jäsenistö oli sekasorrossa puiden nyrkkejään toisten\nnenän edessä. Turhaan soitti presidentti kelloaan saadakseen aikaan\nhiljaisuutta. Vihdoin hän pani lakin päähänsä ja poistui salista, ja\nistunto oli lopussa.\n\nUlkona eteisessä joukko Rossin puoluelaisia odotti johtajaansa.\n\n»Mitä nyt on tehtävä?» kysyivät he.\n\n»Tulkaa _Koiton_ toimistoon huomenna kello neljä iltapäivällä», vastasi\nhän ja läksi sitten kotiin.\n\nAstuessaan sivukadulle hän näki vilahdukselta vaunujen, joiden ajurilla\noli punainen livrea, ajavan piazzan yli, mutta Davido Rossi kulki pää\nkumarassa eteenpäin.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nPosti oli tuonut Rossille kirjeen Romalta.\n\n »Rakas, rakas ystävä! — Kaikki on lopussa! En välitä hänestä enää!\n En välitä hänestä enää! Tuo tuntematon ja näkymätön neitonen, joka\n on tuleva sisarekseni, tai oikeammin, joka ei ole tuleva ja jonka ei\n pidä tulla sisarekseni, ei ansaitse ajatustakaan. Te sanoitte, että\n hän on hyvä ja uljas ja jalomielinen, mutta kumminkin uskottelette\n minulle, että hän rakastaa rikkautta ja mukavuutta ja loistoa ja\n että hän ei voisi niistä luopua edes suloisimman seikan tähden, mikä\n ikinä voi tulla naisen elämään. Onpas hän koko olento! Millaiseksi\n hän vaimoa ajattelee? Se on kai lelliteltävä leikkikalu, nukke, joka\n on sievästi puettava ja jota on polvella kiikuteltava! Koska hän on\n sellainen nainen, niin kyllä tiedän, miksi häntä nimitän. Tuo sana on\n kieleni kärjessä ja sormeni päässä ja kynäni terässä, ja minun tekisi\n hirveästi mieli kirjoittaa se, mutta en kaiketi uskalla. Mutta älkää\n ikinä enää puhuko minulle semmoisen naisen uljuudesta.\n\n Minä sanon uljaaksi sellaista naista, joka on miehensä ystävä, ja jos\n hän ymmärtää mitä on olla miehen ystävä sanan täydessä merkityksessä,\n niin hän ei pelkää uhrauksia, eikä mitään luokkaerotuksia ole olemassa\n heidän välillään. Vaimon ylpeys kuoli samalla hetkellä kuin rakkaus\n leimahti hänen katseessaan, ja jos ihmiset puhuvat hänelle rakastetun\n miehen köyhyydestä tai halvasta suvusta, niin hän vastaa nauraen:\n 'Totta on, että hän on köyhä, mutta sitä suurempi kunnia hänelle, että\n vaikka hän oli köyhäinkodin poika ja ilman isän ja äidin turvaa, hän\n nyt on suuri mies, ja minä olen ylpeä hänestä, eikä kaiken maailman\n rikkaudet voi minua erottaa hänestä.'\n\n Oh, kuinka minä toivoisin, että osaisin puhua tuolle naiselle.\n Olin kai ajatellut häntä hyvin paljon eilisiltana, sen jälkeen kun\n kirjeenne tuli, sillä aamupuoleen yötä heräsin ja näin sitten suloisen\n unen. Olin olevinani hovitanssiaisissa Kvirinaalissa ja olin komeammin\n puettu ja kauniimpi kuin koskaan ennen. Ja nuo hyvät, kunniamerkeillä\n koristetut ihmiset olivat hyvää minulle, ja minä tanssin tanssimistani\n kirkkaassa valossa, mutta koko ajan sydämeni oli poissa pimeässä\n erään luona, joka ei voinut olla tanssisalissa, ja kun minä pääsin\n pakenemaan, juoksin hänen luokseen, ja hän tuli luokseni, sulki\n minut syliinsä ja suuteli minua, ja minä sanoin: 'Ota minut, puserra\n minut rintaasi, ole mies, pidä kiinni minusta, eikä kukaan voi meitä\n erottaa!'»\n\n Mutta hyvänen aika! Minä otaksun, että Teidän hieno ystävänne, joka\n rakastaa itseään niin paljon enemmän kuin hän rakastaa rakkautta,\n pitäisi minua hyvän tungettelevana ja ehkäpä huonona naisena,\n mutta unelmieni nainen ei välittäisi paljon siitä, ja jos te\n olisitte kertonut hänelle ole vanne köyhä sekä vapaaehtoisesti että\n välttämättömyyden pakosta, hän olisi riistänyt kaikki timanttinsa\n yltään heti.\n\n Yhden seikan sanon vielä tuon olemattoman sisareni puolesta, joka ei\n koskaan tule olemaan sisareni. Se on, että Te petytte luullessanne\n hänen tyytyvän eroon, jonka syytä hän ei tiedä. On kyllä kaunista,\n että kiitätte hänen kauneuttaan ja nuoruuttaan ja luonnollista mielen\n raittiuttaan, jotka muka tulevat haihduttamaan tämän ohimenevän\n tunteen. Mutta ehkäpä tuo tunne ei olekaan niin aivan ohimenevä. Miten\n hänelle silloin käy, jos Te poistutte hänen elämästään? Ettekö ole\n ajatellut sitä? Tietysti ette? Minä kerron Teille kuinka käy. Huntu!\n Ajatelkaapa sitä! Kuolema, joka ei ole kuolema, mutta julmempi sitä.\n Sillä ei ole kuoleman rauhaa eikä välttämättömyyttä eikä sovitusta.\n Tyttö rakastaa miestä, mutta saa ajatella häntä kuin kuollutta ja\n ehkä itkeä hiukan hänen tähtensä, koska musta varjo on tullut heidän\n väliinsä ja kaikki on murtunut. Ja mies rakastaa tyttöä ja itkee\n sydämessään, ja nuo kyyneleet polttavat häntä kuin palava tuli.\n\n Ei, ei, ei! Sisar-parkani! Älkää olko niin julma hänelle! Täällä\n pimeydessä melkein voin uskotella, että hän on minä ja minä olen hän.\n Se on kovin itserakasta, eikö niin? Mutta sanoinhan, että olen Eevan\n tytär. Joka tapauksessa olen taistellut kovasti hänen puolestaan ja\n voittanut Teidät täydellisesti. Nyt en enää sano: 'Tahdotteko mennä\n hänen luokseen?' Te tahdotte — minä tiedän, että menette.\n\n Huomenna menen taas parlamentin istuntoon. Tahdon tietysti nähdä,\n kuinka tuo sekasorto loppuu, mutta en tahtoisi mitenkään enää pyytää\n pääsylippua samalta taholta kuin ennen ja olisin onnellinen ja ylpeä,\n jos Te tahtoisitte lähettää minulle lipun omassa nimessänne, jotta\n saisin kerran mennä sinne Teidän siipienne suojassa. Arvaan, että se\n olisi piletti kansan lehterille, mutta sitä enemmän pitäisin siitä,\n koska juuri koetan vieraantua niistä ihmisistä, jotka jo liian kauan\n ovat elämääni myrkyttäneet.\n\n Kuvapatsaani on jo tullut marmorinhakkaajalta ja minun pitäisi\n viimeistellä sitä, mutta en ole tehnyt mitään tänään. Olen koettanut,\n mutta sielun hehku oli poissa, ja minä vain turmelin kuvaa.\n\n Ei kuulu vielä mitään M:stä, ja sydänvereni hyytyy tuosta vaitiolosta.\n Mutta miksi minä pelkäisin, kun Te ette pelkää? Teidän ystävänne ystävä\n\n                                                          R.»\n\n\n\n\nXII.\n\n\n_Koiton_ toimittajan suureen toimistosaliin oli kokoontunut\nviisikymmentä äärimmäiseen vasemmistoon kuuluvaa parlamentinjäsentä.\nJokaisen kasvot näyttivät kiihoittuneilta. Ilma oli kuuma ja täynnä\nsähköä: »Tämä on lopun alku», sanoivat kaikki.\n\nDavido Rossi oli puheenjohtajana. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja\nhänen liikkeensä hermostuneet, mutta läpitunkeva katse, jonka hän loi\nympäristöönsä, osoitti selvästi, että hän nyt oli enemmän huolissaan\nystävistään kuin vihollisistaan.\n\n»Asema, jossa me olemme tänään», sanoi hän, »ei ole ominainen\nainoastaan Italialle. Asianlaita on sama Englannissa, Saksassa,\nVenäjällä ja joka paikassa, missä vanha hallintoaate taistelee uuden\nkansallisen hallinnon aatteen kanssa.\n\n»Suurin palvelus, minkä yhdeksästoista vuosisata _on_ tehnyt maailman\nedistykselle, on se, että se muutti ihmisten valtiollisen aseman. Se\nmursi auktoriteettiopin ja asetti sijaan vapauden opin. Se hävitti\npakanallisen yksinvallan aatteen ja herätti eloon kristillisen aatteen\nyksilön oikeuksista. Mutta siitä lähtien yksinvalta on käynyt sotaa\nvapautta vastaan. Se on sotinut sitä vastaan vallankumouksissa ja\njoutunut tappiolle. Se on sotinut saman asian puolesta tuomioistuimissa\nja joutunut tappiolle. Nyt se sotii sitä vastaan parlamentissa, ja sen\ntäytyy joutua tappiolle nytkin.»\n\nSitten hän selitti, mitä hallitus esitti tehtäväksi. Se pyysi\nparlamenttia äänestämään lakiehdotuksesta ilman keskustelua. Se\noli koe, jolla tahdottiin tukita parlamentin suu. Parlamentin suun\ntukkiminen oli samaa kuin kansan mielen tukkiminen, ja tämä taas oli\nsamaa kuin valtakunnan jättäminen turmeltuneen, konnamaisen ministerin\nvaltaan. Äänestäjiä tultaisiin ostamaan ja myymään, ja kansaa edustava\nhallitus olisi pelkkä ilveily vain.\n\n»Kun jäsen astuu parlamenttiin silloin», jatkoi Rossi, »lopettaa hän\nolemassaolonsa nimellisenä henkilönä ja muuttuu numeroksi vain. Hän\nkuuluu neuvonantajiin, joiden neuvoa ei koskaan kysytä, valtiolliseen\nkardinaalijoukkoon, jonka päämies milloin tahansa voi tehdä tyhjäksi\nkaikki heidän työnsä.»\n\nMuutamat nauroivat ivallisesti tuolla kohdalla, ja puhuja jatkoi\nkertomalla kertomuksen. Se koski erästä paavia, joka eräässä\nkysymyksessä huomasi tahtonsa olevan ristiriidassa kardinaaliensa\ntahdon kanssa. He äänestivät häntä vastaan mustilla äänestysmerkeillä,\nmutta paavi otti päästään valkoisen patalakkinsa ja asetti sen mustien\nmerkkien päälle sanoen: »Teidän ylhäisyytenne, ne ovat ilmeisesti\nkaikki valkoisia, siis minun tahtoni on voittanut.»\n\n»Pitääkö kansan parlamentin tulla yhtä voimattomaksi kuin paavin\nneuvonantajat?» sanoi Rossi. »Ellei, niin meidän täytyy taistella\noikeuksien puolesta.»\n\nJa sitten hän selitti, kuinka heidän vastustuksensa oli tapahtuva.\nParlamentin suun saattoi tukkia ainoastaan sen oma valittu päämies,\npresidentti. Jos kolmen päivän perästä tapahtuvassa istunnossa\npresidentti esittää lakiehdotuksen äänestyksen alaiseksi ilman\nkeskustelua, niin tulee vasemmiston jäsenten heti nousta paikoiltaan\nhuutaen: »Pois! Pois!» Presidentin on silloin pakko siirtää istunto\ntoiseen päivään, ja kun hän seuraavana päivänä esiintyy, kohtaa häntä\nsama vastustus.\n\nMikä on seurauksena? Presidentin täytyy erota, ja julkinen työ käy\nmahdottomaksi, kunnes on valittu seuraaja, joka pitää huolta siitä,\nettä parlamentin oikeuksia kunnioitetaan.\n\n»Tämä», sanoi Rossi, »on ainoa, mitä voimme vähemmistönä tehdä.\nNiin kauan kuin on riepuakaan jälellä parlamentin vapaudesta, tulee\nmeidän pitää kiinni siitä. Ja jos he vangitsevat meidät ja sulkevat\nmeidät vankiluoliinsa, niin tehkööt sen! Meillä tulee olemaan yleinen\nmielipide selkämme suojana, ja se on voimakkain valta maailmassa — ja\nennemmin tai myöhemmin se on voittava.»\n\nTuon puheen vaikutus ei ollut suotuisa. Murinan ja hymähdyksien\nkuuluessa eräs miehistä nousi ja puhui kiihkeästi. Se oli Malatesta.\n\n»Mitä hyötyä siitä on, että rankaisemme presidenttiä?» sanoi hän.\n»Pääministeri on kaiken alkuna ja syynä nyt niinkuin ennenkin. Hän on\nsen pään hattuna, joka painaa Italian elämää. Hän on se paavi, joka\npanee valkoisen patalakkinsa meidän mustien vaalimerkkiemme päälle, ja\nhänestä meidän täytyy aloittaa ja häneen lopettaa.»\n\nNämä sanat vastaanotettiin suosion huudahduksin, ja Malatesta jatkoi\npunoittavana ja kiihkeänä:\n\n»Älkäämme puhuko parlamentista. Se ei ole muuta kuin kahmalollinen\nloisia ja päiväpalkkalaisia — se on se viikunapuun lehti, jolla\nitsevalta koettaa peittää alastomuuttaan. Menkäämme parlamentin\nulkopuolelle, kansan luo.»\n\nÄänekkäät hyväksymishuudot tervehtivät taas noita lauseita, ja puhuja\nkorotti ääntään huutaen:\n\n»Ajatelkaa, mitä se mies tekee! Hän estää työmiehiä tekemästä lakkoja,\nhän estää yhdistyksiä, yhteistyötä, ammattiseuroja kantamasta lippuja,\ntalonpoika-parkoja kokoontumasta ensi viikolla Colosseumiin panemaan\nvastalauseensa leipäveroa vastaan. Hän täyttää kaupungin sotamiehillä.\nHän riistää nälkään nääntyviä miehiä aurankurjesta ampumaan veljiään\nja sisariaan siksi, että nämä näkevät nälkää! Hän tasoittaa tietä\nnälänhädälle ja rutolle, joka kulkee nälänhädän kantapäillä. Eikö hän\njo ole tehnyt kylliksi? Pitääkö meidän sallia hänen polkea meidät\njalkainsa alle? Eikö meissä ole roomalaisten tavallista urhoollisuutta?\nMeidän johtajamme ovat kuin seitsemän unikekoa. Mitä he neuvovat?\nHiukan unijuomaa kansan tuskan lieventämiseksi. Vangitun kahleiden\npidentämistä hiukkasen. Se on turhaa ja se on pahempaa kuin turha! Eikö\ntäällä ole ketään, joka voisi lausua elähdyttävän sanan? Aika kysyy\nsellaista johtajaa, joka on valmis kokoamaan sydänverensä pivoonsa ja\nsirottelemaan sitä kaikkialle lämmittämään kärsiviä sydämiä.»\n\nYleinen suosion huuto seurasi noita sanoja, ja Malatestan vielä\nseisoessa alkoi toinen mies jo puhua. Se oli Luigi Conti.\n\n»Olet oikeassa, veli», sanoi hän. »Kansa on väsynyt tyhjiin\npuheisiin. Nyt on aika toimia, ja onneksi me voimme toimia. Uusi\nyhdistyksemme, Ihmisten tasavalta, antaa meille tarmoa sotaan. Meillä\non viisitoistatuhatta frangia kädessä, ja yhä lisää rahaa tulee\ntoimikunniltamme Englannista, Saksasta ja Venäjältä. Me voimme saada\naseita Belgiasta ja meidän nuoret miehemme voivat niitä käyttää, mistä\nsaamme kiittää asevelvollisuutta.»\n\nDavido Rossi nousi taas ja sai miehet vaivoin kuuntelemaan.\n\n»Veljet», sanoi hän värähtelevällä äänellään, »jokainen mies, jonka\njärki ei ole intohimon pimittämä, ymmärtää varmaan, että se, mitä te\nehdotatte, on samaa kuin ryöstö ja murha. Se on ryöstöä siksi, että\nte ehdotatte käytettäväksi väkivaltaisiin töihin varoja, jotka ovat\nannetut meille rauhan edistämiseksi. Ja se on murhaa siksi, että te\nehdotatte viattomien miesten, naisten ja lapsien asettamista sellaiseen\nasemaan, jossa heitä ammutaan tuhansittain kuoliaiksi. Niin _ei saa_\ntapahtua. Minä vastustan, minä kiellän sen!»\n\nSyntyi hetken äänettömyys, mutta sitten sanoi Malatesta:\n\n»Te uhkaatte vastustaa meitä.»\n\n»Minä vastustan teitä.»\n\nTuota selitystä seurasi yleinen murina, ja läsnäolijat puhuivat sinne\nja tänne. Sitten huusi Malatesta, kasvot kuolonkalpeina:\n\n»Hyvä», sanoi hän, »koska meidän johtajamme sanoo, että ensimmäinen\nvelvollisuutemme on käsitellä tuota asiaa parlamentissa, niin olen\nvalmis — suostun. Mutta», lisäsi hän, ja hänen mustat silmänsä\nsäkenöivät, »ellei pääministeri kolmen päivän perästä tee mitä hän\nsanoo ja meidän täytyy vaieta, silloin... silloin, kautta taivaan,\n_minä ammun_!»\n\n»Ja minä!» »Ja minä!» »Ja minä!»...\n\nNuo sanat vyöryivät läpi huoneen kuin ukkosen jyrinä.\n\nKesken melua Davido Rossi nousi jälleen.\n\n»Te uhkaatte», sanoi hän, »ampua pääministerin parlamentissa. Jos te\nsen teette, millainen on tekonne? Te seuraatte itse sen hallituksen\nesimerkkiä, jota te tuomitsette — te käytätte väkivaltaa väkivaltaa\nvastaan ja osoittaudutte lain ja järjestyksen vihollisiksi. Ja mikä on\nseuraus? Yleinen mielipide koko Euroopassa kääntyy teitä vastaan, ja\nte syöksette kansan takaisin epätoivon pyörteeseen. Tulevat sukupolvet\ntulevat kiroamaan teitä, ja te käännätte taaksepäin sen kellon\nviisaria, joka osoittaa maailman edistystä.»\n\n»Entä sitten!» huusi Malatesta hurjasti nauraen. »Me kestämme\nseuraukset. Eikä meitä ainakaan uskalleta sanoa pelkureiksi.»\n\nMuutamat miehistä yhtyivät hänen nauruunsa, ja hän rupesi lausumaan\nyhä selvempiä persoonallisia viittauksia. Muutamat ihmiset saarnaavat\nsellaista oppia, ettei vapautta saa ostaa veripisarallakaan.\nSiveellistä uskallusta! Jospa heillä olisi vaihteeksi hiukan\nruumiillistakin uskallusta.\n\n»Veljet», sanoi Davido Rossi nousten taas, »jos te tietäisitte, kuinka\nvähän persoonallista syytä minulla on suojella paroni Bonellia, kuinka\nsydämeni on haluton tyynesti pysymään syrjässä, kun hänen elämänsä\nkatkaistaan, niin ymmärtäisitte, että tottelen ainoastaan omantuntoni\nääntä sanoessani, että samalla hetkellä kuin tuo rikos tapahtuu luovun\nteidän riveistänne ikipäiviksi.»\n\n»Tietysti!» huusi Malatesta. »Tietysti teidän täytyy pelastaa oma\nnahkanne! Miksi? Sillä teillä ei ole enää rohkeutta. Luigi!» huusi\nhän, »sinä olet hyvä katolilainen ja mitä ihmiset tekevät kadotettuaan\njotain?»\n\n»Lukevat messun Madonnalle», sanoi Luigi, ja kaikki nauroivat.\n\nMutta Malatesta ei ollut leikkituulella.\n\n»Minä sanon teille, hyvät herrat», huusi hän, »missä syy on. Puolue\nmurtuu siksi, että johtajamme on viheliäinen pelkuri!»\n\nSyntyi kuolon hiljaisuus. Davido Rossi seisoi liikkumatta pöydän päässä.\n\n»Ettekö ymmärrä minua, hyvä herra?» sanoi Malatesta.\n\n»Täydellisesti», vastasi Davido Rossi.\n\n»Hyvä on! Minä en viivyttele hetkeäkään, kun pyydätte hyvitystä.\nHuomennako?»\n\n»Ei, tänään», sanoi Davido Rossi.\n\n»Ja missä?»\n\n»Täällä.»\n\n»Ja koska?»\n\n»Nyt heti.»\n\nDavido Rossin kasvot olivat lyijynharmaat, ja hän puhui vaivalloisesti.\n\nJoku alkoi vastustaa. Se oli raakaa! Mahdotonta!\n\nVastustaja saatiin vaikenemaan. Äärettömän kiihtymyksen hetkinä\nmahdotonkin käy mahdolliseksi.\n\n»Sulkekaa ovet», huusi joku, ja toinen käski noutamaan aseita.\n\n»Miekat vai revolverit — mitä tahdotte? sanoi Malatesta.\n\n»Revolverit», vastasi Rossi. »Ne ovat nopeammat ja varmemmat.»\n\nMalatesta kalpeni. »Hyvä on», sanoi hän ja koetti hymyillä, mutta oli\nhuomattavasti peloissaan.\n\nRevolverit noudettiin heti, todistajat valittiin ja kaksintaistelun\nsäännöt määrättiin. Ne olivat aivan yksinkertaiset. Taistelijat saivat\nampua milloin tahtoivat astuttuaan paikoilleen, mutta jos toinen\nampui ensin eikä osunut, oli toisella oikeus astua niin lähelle\nvastustajaansa kuin hän itse halusi.\n\nSyntyi haudan hiljaisuus. Rossi kuolonkalpeana, mutta tyynenä ja ääneti\notti revolverinsa katsomatta siihen. Malatesta punakkana ja meluten\nveti huolellisesti revolverinsa hanaa. Sitten läsnäolijat vetäytyivät\nsyrjään, molemmat taistelijat seisoivat selitysten keskellä lattiaa ja\nastuivat siitä huoneen kumpaankin päähän.\n\nHeti kun Malatesta saapui seinään asti, hän kääntyi nopeasti ympäri\nja ampui. Kun savu hälveni, näkyi Rossi seisovan vahingoittumattomana\nrevolveri kädessään.\n\nJännitys kävi kamalaksi. Rossi ei liikahtanut, ja Malatesta värisi\nkiireestä kantapäähän.\n\n»Joutukaa! Kostakaa!» mutisi hän.\n\nMutta Rossi ei vieläkään liikahtanut.\n\n»Annatteko armoa!» huusi Malatesta kauhun valtaamana.\n\nSilloin tapahtui omituista.\n\nRossi astui pari askelta eteenpäin, seisahtui sitten ja kohottaen\nkätensä ampui kattoon.\n\nMiehet huudahtivat hämmästyksissään.\n\n»Tämä oli välttämätöntä», sanoi Rossi. »En voinut puhua rauhasta, niin\nkauan kuin oma väkeni luuli minua pelkuriksi.»\n\nMalatesta heittäytyi Rossin jalkoihin ensi liikutuksessaan. »Anteeksi»,\nhuusi hän, »anteeksi, anteeksi!»\n\n»Nouse ylös», sanoi Rossi. »Minä annan anteeksi. Mutta muista, että\ntästä lähtien elämäsi on minun.»\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nDavido Rossi meni kotiinsa raskain mielin. Se suuri voima, jonka hän\noli herättänyt eloon, ei ollut enää hänen hallittavanaan. Se kiihkeä\ndemokratia, jota hän oli luullut johtavansa, vaati häntä seuraamaan.\n\n»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» hän kysyi\nitseltään.\n\nMutta pahin tuska oli hänen oman sydämensä salainen tuska.\n\n»Miksi minä koetin pelastaa tuon miehen henkeä?» kysyi hän.\n\nParoni Bonelli oli ollut tohtori Rosellin vihollinen ja lähettänyt\nhänet maanpakoon ja kuolemaan.\n\n»Minä vihaan tuota miestä», ajatteli Rossi.\n\nSamalla hetkellä kuin tämä selveni hänelle, hän kauhistui ja koetti\ntaistella sitä vastaan. Se oli pahan hengen kiusaus, ja hän tahtoi\nvoittaa sen.\n\nMutta kaikki kiihoitti ja yllytti tuota vihaa. Kotiin tultuaan hän\ntapasi vanhan garibaldilaisen ovenvartijan ovella.\n\n»Silmänräpäys vain, herra Rossi», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä\nja vetäen Rossin koppiinsa käytävän päähän sekä piiloutuen uutimen\ntaakse hän osoitti nuorta miestä, joka käveli rauhallisesti kadulla.\n\n»Katsokaa tuonne. Tuolla hän on.»\n\n»Kuka se on?»\n\n»Salapoliisi tietysti. Hän on monta päivää seurannut teidän jälkiänne.\nVanha Vampyyri väijyy teitä. Olkaa varuillanne! Parempi on luoti\nvapautta kuin leiviskä kultaa, eikö niin?»\n\nRossi epäili, että ovenvartija oli oikeassa, mutta hän koetti kumminkin\nvastustaa häntä. Salapoliisi — niin! Hän oli ehkä poliisipäällikön\nlähettämä. Sellaiset ihmiset tuhlaavat elämänsä hakiessaan rikoksia.\nHe eivät voi mitään sille asialle. Se on luonnollinen seuraus poliisin\nvirasta, ettei kukaan heidän mielestään ole syytön ja että he epäilevät\nkaikkia ihmisiä. Mutta valtiomies — ei, se on mahdotonta, se on\nuskomatonta.\n\nSamana iltana vanha John tuli hakemaan apurahaansa, ja saatuaan sen hän\nviivähti hetkisen aivan kuin hänellä olisi ollut jotain sanottavaa.\nVihdoin pelokas ääni kuiskasi:\n\n»Pimeyden ja pimeyden summa on pimeys. Hyvä herra, voitteko säilyttää\nsalaisuuden?»\n\nSitten hän kertoi, että hänen pojanpoikansa oli uuden salapoliisin\npalveluksessa, ja häntä oli käsketty pitämään erästä henkilöä silmällä.\nHän vartioi tuota henkilöä joka päivä, ja illalla hän vei raportin itse\npääministerille.\n\n»Parempi on olla metsälintuna kuin häkkilintuna, herra», sanoi vanha\nmies, »ja varjelkoot kaikki pyhät teitä!»\n\nRossi ymmärsi vihdoinkin, mistä johtui parlamentissa tehty viittaus\nhänen yhteyteensä Vatikaanin kanssa. Häntä oli seurattu jesuiittain\nopistolle. Parooni Bonelli oli hänen oma vihollisensa samoin kuin hän\noli ollut tohtori Rosellin vihollinen, ja hän käytti mitä alhaisimpia\nkeinoja saadakseen hänet syytteenalaiseksi ja kiinni.\n\n»Miksi minä koetin pelastaa tuon miehen hengen?» kysyi hän itseltään\ntaas.\n\nBrunolla oli kotiin tullessaan kerrottavana salaperäinen juttu.\nPääministeri oli sinä päivänä käynyt Trinità dei Montilla Donna Roman\nollessa poissa, ja Bruno oli kuullut hänen keskustelunsa Felicen kanssa.\n\n»Felice», sanoi vanha Vampyyri, »sinulla ei koskaan ole ollut syytä\nkatua, että luovuin sinun erinomaisesta työstäsi minun palveluksessani\nja annoin sinut nykyiselle emännällesi?» »Ei ole, teidän\nylhäisyytenne», sanoi Felice. »Sinä olet vallan tyytyväinen saadessasi\nkaksi palkkaa yhden asemesta?» »Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»\n»Kerro siis minulle mitä täällä on tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi\nsinut näin.»\n\nRossi moitti Brunoa kuuntelemisesta, mutta hänen verensä kiehui\nkuumana. Paroni Bonelli oli Romankin vihollinen samoin kuin hänen\nisänsä vihollinen. Hän käytti Romaa aseena Rossia vastaan, ja taivas\ntiesi, mitä nöyryytyksiä tyttö-raukka sai kärsiä tuon miehen käsissä.\n\n»Miksi minä koetin pelastaa hänen kurjan elämänsä?» ajatteli hän yhä\nuudelleen.\n\nSeuraavana aamuna eräs parlamentinjäsen tuli Rossin luo. Se oli iso,\njykevä, sydämellinen olento — eräs tohtori.\n\n»Tämä ei käy laatuun», sanoi hän. »Te olette kalpea kuin varjo ja\nhermostunut kuin kissa, ja vanha Francesca sanoo, että te ette ole\nsyönyt paljon mitään koko viikkoon. Muistakaa roomalaista sananlaskua:\nkaupunki nälissään, linnoitus menetetty. Ettekö ole nälissänne,\nsanokaa? Tietysti — sehän se juuri onkin pahinta. Kuulkaapa nyt, hyvä\nmies! Teidän täytyy mennä pois kaupungista. Teidän täytyy! Kautta\npyhimysten teidän täytyy! Kunnon miehiä on harvassa, ja me sanomme\naina Piemontissa: leikin loputtua kuningas pukeutuu säkkiin ja tuhkaan\nniinkuin lakeijakin. Mutta teidän leikkinne ei vielä ole lopussa,\nja mitä arvelette yhden viikon viettämisestä Porto d'Anziossa?...\nMilloinka? Tänä päivänä heti — ensi junassa.»\n\nDavido Rossi ymmärsi tuon kepposen heti. Hänen toverinsa koettivat\nsaada hänet pois tieltä. He aikoivat täyttää uhkauksensa huolimatta\nhänen vastustuksestaan. Avoimessa parlamentissa, samalla hetkellä,\njolloin ministeri polki kansan perustuslaillisia oikeuksia, he aikoivat\nampua hänet. Ja miksi he eivät saisi ampua häntä? Se mies oli asettanut\nitsensä inhimillisten lakien ulkopuolelle. Hyvä on! Asettakoot hänet\ntaivaallisten lakien tuomittavaksi! Se olisi anteeksi annettava murha!\n\nEntä Davido Rossi? Hän sai vain seisoa syrjässä ja antaa asiain mennä\nmenojaan. Kun isku annettaisiin, olisi hän kaukana, eikä kukaan\nkykenisi sanomaan, että hän oli sitä avustanut tai kiihoittanut\nVoitaisiinpa vielä näyttää toteen, että hän oli tuota ehdotusta\nvastustanutkin ja oli antaa ampua itsensä tuon vastustuksensa tähden.\n»Mutta noin paha henki tahtoo kiertää omaatuntoani», ajatteli hän ja\nsanoi ääneen:\n\n»Ei, en voi lähteä Roomasta nyt. Minulla on velvollisuuteni\nparlamentinjäsenenä ja minun täytyy olla istunnossa ylihuomenna.»\n\nAputoimittaja tuli _Koiton_ toimistosta tuoden kirjeen sanomalehden\nomistajilta. He olivat hämmästyksissään siitä, että Rossi niin\nmuitta mutkitta oli kieltäytynyt tapaamasta heitä sen johdosta, että\npainos oli otettu takavarikkoon kaksi päivää sitten, ja vakavan\nharkinnan jälkeen he olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että\nRossin velvollisuudet parlamentinjäsenenä joutuivat ristiriitaan sen\nvastuunalaisuuden kanssa, joka kuului hänelle sanomalehdentoimittajana,\nja siitä syystä he pyysivät häntä eroamaan parlamentista.\n\n»Toinen paholaisen kiusaus», ajatteli hän ja istuutui heti\nkirjoittamaan eroanomustaan sanomalehden toimituksesta. »Olen valmis\nluopumaan toimituksesta heti kun minulle määrätään seuraaja», kirjoitti\nhän, ja aputoimittaja vei kumarrellen ja hymyillen hänen kirjeensä\nmukanaan.\n\nHänen mielensä oli täynnä erilaisia tunteita, eikä hän voinut asettua\ntyöhön. Hän lähetti siitä syystä hakemaan pikku Giuseppea yläkerrasta\nja leikki suuren osan päivästä pikku pojan kanssa. Giuseppe oli tapansa\nmukaan ovenvartijana, puettuna isänsä suurimpaan hattuun ja nurin\nkäännettyyn takkiin. Ja kun Davido Rossi tuli nelinkontan ja kysyi\nkoiran tapaan Donna Roman villakoiraa, tuo suurenmoinen ovenvartija\najoi hänet pois sauvallaan.\n\n»Pyhä Neitsyt! Kuka uskoisi, että hänellä on parlamentti ja suuri\nsanomalehti niskoillaan!» huudahti vanha Francesca nauraen niin että\nkyyneleet tippuivat.\n\nIlta tuli eikä mitään tapahtunut ennen seuraavaa aamua. Rossi auttoi\nElenaa viemään Giuseppea levolle ja sitten hän palasi huoneeseensa\nkävelemään ja ajattelemaan. Mitä hänen oli tehtävä? Seisoa vieressä\nja antaa ministerin joutua hyvin ansaitun kuoleman uhriksi? Vai mennä\nviranomaisten luo ja varoittaa heitä? Noihin kysymyksiin hän ei\nlöytänyt mitään vastausta.\n\nToisella puolella olivat kansan oikeudet ja vapaus, tohtori Rosellin\nkärsimysten muisto, hän itse ja ennen kaikkia Roma. Toisella puolen oli\nomatunto — ankarana, julmana, taipumattomana.\n\nTärkein asia oli hänen oma vihansa ministeriä kohtaan ja toivonsa,\nettä hän kuolisi. Paroni Bonelli oli hänen pahin vihollisensa tässä\nmaailmassa. Juuri hän oli suurimpana esteenä hänen ja Roman välillä,\ntuo musta pilvi, joka teki heidän yhtymisensä mahdottomaksi.\n\n»Jos hän kuolee, voimme me elää», ajatteli hän. »Mutta juuri siitä\nsyystä tuo mies ei saanut kuolla. Jos hän suostuu ministerin kuolemaan,\njos hän seisoo syrjässä ja sallii sen tapahtua, niin joka tunti hänen\ntulevassa elämässään olisi tuon tiedon myrkyttämä, että hän oli antanut\nyksityisten etujensa pettää omantunnon äänen.\n\n»Mutta pitikö hänen sen sijaan pettää toverinsa? He olivat hänen\nystäviään, hänen liittolaisiaan. Hän oli sen asian alkuunpanija, jota\nhe nyt koettivat ajaa. Pitikö hänen toimittaa heidät vankilaan siksi,\nettei hän enää voinut johtaa heitä?»\n\nHän ei nukkunut paljon sinä yönä, ja kun hän heräsi seuraavana\naamuna, ei asia ollut entistä selvempi hänelle. Heikkona, avuttomana,\nmurtuneella mielellä ja hyvin nöyränä hän käänsi ajatuksensa Jumalaan.\nSieltä hän tahtoi hakea apua.\n\nSiitä saakka kun hän oli elänyt tohtori Rosellin kanssa Lontoossa, hän\nei ollut käynyt kirkossa juuri ollenkaan, mutta tänään hän tahtoi mennä\nkirkkoon. Varmaan kirkolla, vanhalla emäkirkolla, joka oli nähnyt niin\npaljon suruja, oli joku vastaus annettavana hänen kiusatulle mielelleen.\n\nHän käyskenteli pitkin Tiberin rantaa, kulki sillan yli ja saapui\nsuurelle torille Pietarin-kirkon edustalle. Se oli hyvin hiljainen\nja melkein tyhjä. Suihkulähteet kimmeltelivät aikaisen aamun\nauringonpaisteessa, kirkonkello kajahteli ja sveitsiläinen kaarti\nkirjavissa univormuissaan kuljeskeli sinne tänne pyssyt olalla\nVatikaanin pronssiportin edustalla.\n\nKujan loppu, joka oli erotettu elämän ja maailman virrasta ja joka ei\njohtanut muuanne kuin omaan loppupäähänsä ja jossa ei kajahdellut muuta\nkuin aseilla varustettujen vahtien askeleet, sellainen oli tie tuohon\nkirkon suureen muistomerkkiin ja sen voidellun päämiehen asuntoon.\n\n»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» ajatteli Rossi, ja\nkunnioituksen ja nöyryyden tuntein hän astui suureen kirkkoon.\n\nKirkko oli tavallisessa aamuasussaan — marmorinen lattia, kullattu\nkatto, punaiset verhot ja kyyhkys-ikkuna alttarin yläpuolelta\nkimmeltäen auringonpaisteessa.\n\nKuoron läheistössä oli muutamia rukoilijoita polvillaan, ja papit\nlauloivat messuaan väsyneellä ja yksitoikkoisella äänellä. Kun se\noli lopussa, ottivat he kirjansa ja poistuivat nopeasti, aivan kuin\ntyömiehet päästessään vapaiksi päivällistunnilleen, ja puhelivat\niloisesti mennessään sakaristoon.\n\nPyhän sakramentin kappeli oli suljettu, mutta sen rautaisen oven\nedessä polvistui joukko ihmisiä, väsyneet kasvot alttariin päin.\nYksi heistä luki rukouksen ja toiset toistivat vastaukset. He olivat\ntoivioretkeläisiä, jotka olivat saapuneet saamaan pyhän vuoden\nanteeksiantoja.\n\nPyhän Pietarin mustan kuvapatsaan edessä oli toinen joukko\nviheliäisesti puettuja toivioretkeläisiä, jotka kulkivat yksitellen\npatsaan ohi painaen huulensa ja otsansa sen kulunutta kiiltävää jalkaa\nvasten. Heidän poskensa olivat laihat ja kuihtuneet, heidän silmänsä\nhimmeät ja elottomat, mutta heidän hartautensa oli syvä ja tosi.\n\nKolmas joukko toivioretkeläisiä paremmin puettuna kuin edelliset,\nmiehet lammasnahkatakeissa, naiset mustissa pitsiliinoissa, polvistui\napostolin haudan ympärillä. Ne olivat talonpoikia etäisistä\nmaakunnista, ja heitä johtamassa oli pappi, itse talonpoika, joka\nvei heitä kirkosta kirkkoon ja toisen pyhimysarkun luota toisen luo,\njotta he saisivat hiukan lievennystä kiirastulen vaivasta, joka odotti\nkaikkia.\n\nKirkon arkkipiispa kulki sakaristoon. Paavin valtiosihteerinä hän\noli puettu punaiseen kardinaalin kauhtanaan, ja hänen jäljessään\nastui eräs _monsignor_. Toivioretkeläisraukat kurjissa puvuissaan,\nkasvot väsyneinä ja ilman ilmettä, tunkeutuivat hänen ympärilleen ja\nsuutelivat hänen sormustaan. Hän salli heidän tehdä niin, katsahti\nmuutamiin, mutta ei puhunut kenellekään.\n\n»Hyvä Jumala! Jumalani! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?»\n\nKirkko ei antanut vastausta tuohon kysymykseen, joka kaikui Rossin\nsydämessä. Hartaus, usko, lämpö — kaikki oli siellä. Mutta mikä oli\nkirkon sanoma ihmissielulle? Pelko!\n\nJumalan pelko! Kristuksen pelko! Tulevaisen elämän pelko! Tuntemattoman\npelko!\n\nSe oli katolisen kirkon sanoman alku ja loppu, sen sanoman, jonka\ntuo kirkko ilmoitti ihmissielulle. Rossi näki ja ymmärsi sen sillä\nhetkellä. Eikä pelko voinut antaa mitään vastausta sydämelle, joka\nikävöi rohkeutta ja voimaa.\n\nDavido Rossi palasi kotiin ja haki taas pojan luokseen. He antoivat\nruokaa katolla oleville oraville, ja kun he astuivat suureen häkkiin,\nlensivät kaikki kanarialinnut heidän olkapäilleen, kunnes he näyttivät\nsiltä kuin olisivat leikkineet omenatarhassa, jossa kukat olivat\nvarisseet heidän päälleen.\n\nMutta kun päivä oli lopussa ja Rossi oli saattanut pikku Giuseppen\nlevolle ja lopettanut kirjoituksensa seuraavan päivän lehteen, palasi\nsama epävarmuus taas.\n\nHän läksi kävelemään pimeille kaduille. Eikö tuo vanha kaupunki, joka\noli nähnyt niin monta taistelua, voinut antaa hänelle mitään vastausta?\n\nKulkiessaan Rooman Forumille päin hän käveli pitkin murtuneita\netuvarustuksia, kunnes hän tuli Colosseumin vanhojen muurien luo.\nAmfiteatteri oli tyhjä ja äänetön. Ei kuulunut lintujen, ei eläinten\neikä ihmisten ääntä noiden äärettömien, hirveiden raunioiden seassa.\nAinoastaan pyörien etäinen ratina kaduilla ja sähkövaunujen kellojen\nkilinä sekä etäinen hyminä häiritsi hiljaisuutta. Pimeä, autio, aikoja\nsitten kuollut, aivan kuin pääkallo hampaattomine leukoineen ja\nsilmittömine silmäkuoppineen, tai niinkuin kuu katsottuna teleskoopin\nkautta, hiiltyneenä ja elotonna, tai niinkuin tulivuori, jonka tuli on\nsammunut — sellainen oli tuo vanhan pakana-äidin suuri muistopatsas.\n\nPelko ei ollut ihmisen uskontona niinä päivinä. Ihmiset eivät pelänneet\nkuolemaa silloin! Tämä vanha amfiteatteri oli kerran kuullut torvien\ntoitotuksia keisarien astuessa sisään ja keisarin seuralaisten huutoja,\nja se oli nähnyt julman lemmen huumausta, kun roomalaiset naiset\npeukalollaan osoittivat langenneita ja kadotettuja.\n\nMutta mikä oli pakanallisen maailman sanoma ihmissielulle? Kuolema!\nAinoastaan kuolema!\n\nOdota! Eikö tuolla menneiden vuosisatojen vanhalla muistomerkillä ole\nmuita muistoja kuin veristen gladiaattorien taistelut?\n\nDavido Rossi rupesi ajattelemaan marttyyrejä, jotka olivat kuolleet\ntällä paikalla, ja samalla vanha Colosseum alkoi täyttyä hengillä. Mikä\nvoima marttyriudella oli! Rooman keisarit, Rooman naiset, keisarin väki\n— mitä ne nyt olivat? Tuhkaa ja tomua vain. Mutta marttyyrit elivät!\n\nNeron kultainen talo oli kukistunut, mutta puuristi, jolla Vapahtaja\nojensi kätensä ja kuoli, se hallitsi vieläkin maailmaa! Kuolema —\nei ainoastaan ystävien, vaan myöskin vihollisten tähden — siinä oli\ntuo suuri salaisuus! Ja elämä — elämä marttyriuden kautta — se oli\nKristuksen sanoma!\n\nKun Rossi ajatteli tuota, luuli hän kuulevansa äänen sisässään, ensin\nheikosti, ja hän näki kuin salaman valossa, mitä hänen tuli tehdä\nparlamentissa seuraavana päivänä. Hän saattoi nähdä itsensä sitä\ntekemässä, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nEnnenkuin meni levolle Rossi kirjoitti vastauksen Romalle:\n\n »Rakkain! — Bruno tuo tämän kirjeen, ja minä otan häneltä pyhän\n lupauksen, että hän vie sen varmasti Teidän käsiinne. Kun Te olette\n lukenut sen, hävittäkää se heti sekä itsenne että minun tähteni.\n\n Tästä hetkestä alkaen heitän pois kaiken peittelemisen. Lemmen\n teeskentely on suloista ja liikuttavaa, mutta minä en voi leikkiä\n piilosilla-oloa Teidän kanssanne enää.\n\n Te olette oikeassa — Teitä minä rakastan, ja vaikka en käsitä enkä\n ansaitse sitä, ymmärrän, että Te myös rakastatte minua koko sielunne\n voimalla. En voi olla kirjoittamatta sitä tähän, vaikka tiedän, että\n se on mieletöntä, sillä meidän yhtymisemme esteet ovat aivan yhtä\n voittamattomia nyt kuin ennenkin.\n\n Meitä ei erota ainoastaan minun antautumiseni työhön, vaikka sekin on\n vakava este. Eikä myöskään ole kysymys erotuksesta syntyperässämme ja\n yhteiskunnallisessa asemassamme, vaikka sekin on suuri vaikeus. Meidän\n välillämme oleva este ei ole ainoastaan ihmisen luoma, se on Jumalan\n luoma — se on kuolema.\n\n Ajatelkaa mitä merkitsee jo tavallisissa oloissa taudin aiheuttama\n kuolema. Mies on tuomittu kuolemaan esim. keuhkotautiin, ja juuri\n kun hän taistelee tuon kaikkein voimallisimman ja säälimättömimmän\n vihollisen kanssa, tulee lempi ja antaa hänen uneksia elämästä ja\n onnesta. Entä sitten? Jokainen ilon hetki on siitä lähtien myrkytetty,\n sillä hän näkee aina lopun edessään, jokaisessa syleilyssä hän tuntee\n kuoleman käsivarsien puserruksen ja jokaisessa suudelmassa kalmiston\n henkäyksen.\n\n Kamala murhenäytelmä! Mutta se ei ole kumminkaan lohduton. Luonto on\n lempeä. Sen ihmetöillä ei ole loppua. Toivo elää viimeiseen asti.\n Jumalan parantavan käden balsami voi tulla taivaasta ja muuttaa kaikki\n asiat hyväksi. Mutta niin ei ole sen kuoleman laita, josta minä puhun.\n Se on säälimätön eikä sitä voi välttää, se ei anna toivoa eikä unelmia.\n\n Muistakaa mitä kerroin Teille tässä samassa huoneessa, kun ensi\n kerran kävitte täällä. Oletteko unohtanut sen? Isänne, syytettynä\n kuningasmurhan yrityksestä, mikä kuului osaltaan poliisin huostaan\n joutuneissa kirjeissä esitettyyn suunnitelmaan, lähetettiin ilman\n tuomiota maanpakoon, ja minut, joka hyväksyin samat mielipiteet ja\n olin lausunut ne kirjeissä, jotka samoin varastettiin, tuomittiin\n kuolemaan, vaikka en ollut tuomioistuimen ulottuvilla.\n\n Siitä huolimatta olen palannut Italiaan toisella nimellä, äitini\n nimellä, joka on minunkin nimeni, isänmaassani voimassaolevan\n armottoman avioliittolain vuoksi. Mielipiteeni ja tarkoitukseni ovat\n nyt toiset, mutta minä en ole hetkeäkään pettänyt itseäni. Sama tuomio\n on voimassa vieläkin, ja vaikka minua tuomitseva tuomioistuin oli\n sotaoikeus ja sen tuomiot lievennettäisiin toisessa tuomioistuimessa,\n ei ymmärtääkseni ole suuri ero siinä kuoleeko hirsipuussa vai\n viidessä, kymmenessä, parissakymmenessä vuodessa vankilan kopissa.\n\n Mitä minun tulee tehdä? Minä rakastan Teitä ja Te rakastatte minua.\n Pitääkö minun kurjan keuhkotautisen tavoin, jolle onnen säde on tullut\n liian myöhään, peittää kaikki ja pettää itseni toiveilla, nukuttaa\n itseni unelmiin? Se olisi anteeksiantamatonta, se olisi julmaa, se\n olisi väärin ja pahoin.\n\n Ei, se on mahdotonta. Teidän täytyy ymmärtää, että elämäni vapaudessa\n on vaarallista leikkiä ja että paikkani parlamentissa ja julkisessa\n elämässä on joka hetki vaarassa. Jokainen kirje, jonka olette minulle\n kirjoittanut, osoittaa selvästi, että tiedätte sen. Ja kun Te sanotte,\n että sydänverenne jähmettyy ajatellessanne, mitä voi tapahtua, kun\n Minghelli palaa Englannista, osoitatte luonnollista heikkoutta,\n hellää, naisellista heikkoutta, joka antaa minulle oikeuden sanoa,\n että niin kauan kuin me rakastamme toisiamme, ei meidän tule koskaan\n tavata toisiamme enää.\n\n Älkää luulko minua pelkuriksi, joka pelkää uhkaavaa kuolemaa. En\n pelkää tulevaisuutta enkä kadu menneisyyttä. Jokainen oikea asia\n vaatii marttyyrinsa. Oikean ja ihmiskunnan puolesta kuoleminen,\n kaiken rakkaimman uhraaminen köyhien, heikkojen ja sorrettujen vuoksi\n ja Jumalan pyhän oikeuden puolesta — eikö se ole jalo velvollisuus\n ja onni! Ja minä olen valmis. Jos minun kuolemani riittää, niin\n sallittakoon minun antaa viimeinen veripisarani, ja annettakoon minun\n kärsiä kaikki kauhun asteet. Mutta minä en saa vetää toista mukanani\n enkä saa panna vaaranalaiseksi henkeä, joka on minulle tuhat kertaa\n rakkaampi kuin omani.\n\n Mikä minä olen? Minä olen ihminen Jumalan käden alla kehdosta alkaen,\n enkä minä valita, sillä se, joka on Jumalan käden alla, hänellä on\n Jumala oikealla puolellaan. Hän vaatii minua antamaan oman itseni. Hän\n kutsui minua kuin tulikasteella työhöni, ja auttaakseen minua sitä\n toimittamaan Hän otti pois minulta perheen ja suvun ja ystävät ja\n kodin. Onko rakkaus nyt viimeisellä hetkellä tuleva minua pidättämään?\n\n Rakkaus varmaan pidättäisi työni — se tekisi paljon enemmänkin. Minä\n kaipaan Teitä, armas, kaipaan Teitä koko sielullani, mutta kohtaloni\n on varma. Se odottaa minua jossakin, ehkä täällä, ehkä tuolla, _se\n voi tulla huomenna_ tai ylihuomenna tai ensi vuonna, mutta se tulee\n varmaan, minä tunnen sen enkä aio paeta sitä. Mutta jos minä jatkan,\n kunnes armaani on morsiameni ja minun nimeni on hänen nimensä ja hän\n on omistanut minun kohtaloni ja me olemme yksi eikä maailma tiedä eroa\n meidän välillämme, kuinka silloin käy? Silloin kuolema tulee meidät\n erottamaan, ja kun se on vienyt minut, seuraa vaara, häpeä ja kurjuus\n armaalleni, ja hän saa kärsiä kaikki ne rangaistukset, joita naiselle\n voi tuottaa rakkaus poljettuun ja masennettuun mieheen.\n\n En voisi kestää sitä. Jo pelkkä ajatus veisi minulta miehuuden. Se\n muuttaisi taivaan helvetiksi. Se häiritsisi itse haudankin levon.\n\n Eikö tehtäväni ole kyllin vaikea muutenkin, ilman noiden ajatusten\n tuottamaa tuskaa? Totta on, että minullakin, kuten muilla miehillä,\n oli unelmani — unelmani naisesta, jonka taivas antaisi avukseni\n — ankkurista, johon sieluni saisi turvautua myrskyissä ja vielä\n kuolonkin hetkellä. Mutta mikä nainen voisi tuollaiseen kohtaloon\n suostua? Marttyrius kuuluu miehille. Jumala varjelkoon kaikkia naisia\n siitä!\n\n Olenko sanonut kylliksi? Jos tämä kirje tuottaa Teille puoliakaan\n siitä tuskasta, jota olen tuntenut sitä kirjoittaessani, niin\n käsitätte, että meitä erottavat esteet ovat ikuisia ja voittamattomia.\n Aika on tullut, jolloin minun on pakko kertoa Teille ne salaisuudet,\n joita en koskaan ennen ole kenellekään uskonut. Te tiedätte ne nyt.\n _Ne ovat Teidän tallessanne, siinä kyllin_.\n\n En lähetä Teille lippua parlamenttiin, koska erityisestä syystä en\n soisi Teidän tulevan — en ainakaan huomenna.\n\n Taivas Teitä siunatkoon! Ja kun olette tyytynyt eroomme ja me molemmat\n olemme vahvoja taas, niin muistakaa, että jos minua tarvitsette, olen\n valmis tulemaan ja että niin kauan kuin elän, niin kauan kuin olen\n vapaana, olen aina valmis ja lähellä ja odotan aina. Jumala siunatkoon\n Teitä, armaani! Hyvästi!\n\n                                              Davido Leone.»\n\n\n\n\nXV.\n\n\nAikoja ennen kello kymmentä seuraavana aamuna pienet kadut parlamentin\ntalon ympärillä olivat täynnä kiihkeitä ihmisparvia. Sotamiehet pitivät\npiazzaa talon edustalla tyhjänä, ja rivi karabinieerejä teki tietä\nparlamentinjäsenille pääkaduilla.\n\nKokoussalissa oli jännitys vielä kiihkeämpi. Jo puoli kymmenen\naikaan jäsenet olivat alkaneet kokoontua koridoreihin. Tuo pieni\nviidenkymmenen miehen joukkio, joka muodosti äärimmäisen vasemmiston,\nkäveli, useimmat miehistä paljain päin, pihamaalla pääkäytävän edessä.\nDavido Rossi ei vielä ollut heidän joukossaan, ja he katsoivat vuoroin\nkelloonsa ja vuoroin ovelle, joka johti eteiseen. Kaksi minuuttia\nvailla kymmenen ei heidän johtajaansa vielä näkynyt, ja he rupesivat\nkatsomaan toisiinsa tyytyväisinä ja toivoen.\n\n»Hän ei tule nyt», sanoi joku. »Jumalan kiitos!» sanoi toinen, ja\nsitten he kääntyivät mennäkseen paikoilleen.\n\nSillävälin suurempi parvi, joka kannatti hallitusta, oli kokoontunut\nyhteen ja puheli kiihkeästi, vaikka hiljaa. Sen jäsenet sanoivat, että\npääministeri, jolla oli silmät kaikkialla, oli keksinyt jotain. Siitä\nsyystä hän oli mennyt Kvirinaaliin aikaisin tänä aamuna ja neuvotellut\nkuninkaan kanssa. Sitten hän oli tullut parlamenttiin, lähettänyt\nhakemaan puhemiestä ja ilmoittanut hänelle jonkun hänen majesteettinsa\nkäskyn. Sitten hän oli lähettänyt hakemaan sotaministeriä, ja heti sen\njälkeen kaksi komppaniaa jalkaväkeä oli komennettu sinne. He olivat nyt\nparlamenttitalossa.\n\nKun kello löi kymmenen, astui ministerin puolue saliin, ja hetken\nperästä kaikki koridorit olivat tyhjät.\n\nParoni Bonelli oli silloin puhemiehen huoneessa suurien portaitten\npäässä. Hän oli aivan tyyni ja rauhallinen, ja napinlävessä hänellä\noli kukka kuten tavallista. _Questore_ (parlamentin järjestyksen\nvalvoja) oli tullut sanomaan, että puhemies oli juuri asettumaisillaan\npaikalleen. Samalla yksi vahtimestareista, kolmivärinen nauha\nkäsivarressa, tuli sisään tuoden nimikortin, johon oli jotain\nkirjoitettu.\n\n»Tuokaa neiti tänne heti», sanoi paroni.\n\nNeiti oli Roma, ja paroni meni häntä vastaan ovelle.\n\n»Tämähän on kuin entisaikoina», sanoi hän, »mutta miksi tulit tänne\ntänään, lapseni?»\n\n»Miksi en olisi tullut tänään?» kysyi Roma.\n\n»Siksi että... totta puhuen, täällä saattaa syntyä rauhattomuutta.\nYstäväsi, Piazza Navonan Pontifex Maximus koettaa luultavasti saada\naikaan häiriötä. Joka tapauksessa istunto arvattavasti tulee olemaan\nikävä, ja minä neuvoisin sinua menemään kotiin.»\n\n»Mutta te herätätte uteliaisuuteni mitä suurimmassa määrässä, enkä\nmitenkään nyt tahtoisi mennä kotiin», sanoi Roma.\n\n»Kuten tahdot», sanoi paroni johtaen hänet lehterin ovelle ja\npuhuen muista asioista. Kuinka suloinen Roma oli sinä aamuna! Eikö\nhän, paroni, koskaan enää saisi tavata häntä kahden kesken? Hän on\ntodellakin odottanut jo kylliksi? Oli tärkeä asia, josta he eivät\nolleet vielä kylliksi keskustelleet. Milloinka hän saisi tulla?\n\n»Minulla on huomenna iltapäivällä vastaanotto, jolloin näytän\nsuihkukaivoni ja muut luonnokseni», sanoi Roma.\n\n»Minä tulen sinne», sanoi paroni suudellen Roman kättä ja jätti hänet.\n\nLehterin ovi oli sulkeutunut ja ministeri oli kääntynyt mennäkseen\nsaliin, kun hän äkkiä joutui Davido Rossia vastaan, joka kiiruhti\nistuntosaliin. Äkillisen mielijohteen vaikutuksesta paroni seisahtui ja\npuhutteli häntä.\n\n»Herra Rossi», sanoi hän tyynellä, terävällä tavallaan, »jos\nsuvaitsette kuulla vastustajan neuvoa, niin olkaa varovainen tänään.\nSallikaa minun sanoa, että seisotte äkkijyrkänteen reunalla, ja ellette\nväiltäkään omasta vapaudestanne, niin voisitte hiukan koettaa säilyttää\nparlamenttianne arvoa Euroopan silmissä.»\n\nMolemmat miehet olivat yksin eteisessä, ja ministeri odotti hetkisen\nvastausta. Mutta Davido Rossi kumarsi vain ja jatkoi matkaansa.\n\nRoma tunsi valkoisen hansikkaansa läpi paronin suudelman piston ja hän\npunastui häpeästä ja tunsi oman valheellisuutensa, kun vahtimestari\navasi hänelle oven hovilehterille. Pikku prinsessa oli jo siellä Don\nCamillon ja erään muukalaisen tutun kanssa. Kaikki lehterit olivat\ntäynnä väkeä, ja melkein joka paikka alhaalla oli otettu. Aurinko\npaistoi lasikatosta, ja kuumuus oli jo nyt kova.\n\nVaikka sali oli täynnä, oli siellä omituinen hiljaisuus. Ei kuulunut\nnaurua eikä puhetta eikä leikinlaskua eikä naisien tervehtimistä\nlehtereillä. Vähän väliä käännyttiin rauhattomasti suureen\nsanomalehtimiestenlehterin alla olevaan kelloon päin, ja pöydillä\nkahisivat suuren neliskulmaisen kirjan lehdet, joka oli asetettu\njokaisen jäsenen eteen ja jossa oli otsakkeena »Parlamentille.\nLakiehdotus, jonka sisäasiain ministeri (Bonelli) yhdessä sota-asiain\nministerin (Morran) kanssa on laatinut yleisön turvallisuuden\nlisäämiseksi.»\n\nDon Camillo osoitti parlamentinjäseniä vieraalle ystävälleen.\n\n»Nyt ovat ministerit tuolla puhemiehen istuimen edessä — 'syyllisten\npenkki', kuten vasemmisto sitä nimittää. Juhlallisenko näköisiä? Niin,\nhe ovat juhlallisia kuin tarhapöllöt. Kun ihmisestä tulee ministeri,\novat naurun päivät ohi. Pääministerikö? Ei ole tullut vielä. Ah, tuolla\nhän on. Bonelli astuu nyt sisään. Voimakkaat kasvot, sanotte? Ne ovat\nkuin raudasta valetut ja sitten väännetyt vääriksi. Minusta näyttää\nkuin ne ennustaisivat pahaa tänä aamuna.»\n\n»Lainaatteko minulle kiikarinne, Gi-Gi?» sanoi Roma.\n\nDavido Rossikin oli astunut sisään, ja Roma katseli tarkasti hänen\nkasvojaan. Ne olivat kuolonkalpeat.\n\n»Minä pakotan hänet katsomaan tänne», ajatteli Roma ja katsoi\nvärähtämättä häneen. Äkkiä Davido Rossin silmät kääntyivät hetkeksi\nhovilehterille. Roma tiesi, että Rossi oli huomannut hänet, sillä hänen\nhuulensa värähtivät ja kellonvitjoilla leikkivä käsi vapisi. Kiikari\nmelkein putosi Roman kädestä. Hän oli kiihkosta kuumeinen.\n\nViisi minuuttia yli kymmenen presidentti astui saliin kirjuriensa\nseuraamana. Hän istuutui ääneti ja soitti kelloaan.\n\n»Istunto on alkanut», sanoi hän.\n\nPäivän tehtävät luettiin kovalla, kirkkaalla äänellä, mutta ei kukaan\nkuunnellut. Sitten pääministeri nousi toimittamaan sen lakiehdotuksen\nensimmäisen lukemisen, joka tarkoitti yleisen turvallisuuden\nlujittamista, ja silloin syntyi kuin jäätikön hiljaisuus. Koputtaen\njoka sanan jälkeen pöytään kädellään hän sanoi, että asianhaarat\nvaativat kiireellisyyttä, ja siitä syystä on kuninkaan tahto ja\nhallituksen toivo, että äänestettäisiin ilman keskustelua.\n\nHeti kaksi tai kolme vasemmiston jäsentä nousi huutaen: »Minä pyydän\npuheenvuoroa.» Mutta puhemies ei ollut kuulevinaan eikä näkevinään\nheitä, vaan soitti kelloaan ja lausui kysymyksensä.\n\n»Minä pyydän puhua», huusi tusina kimeätä ääntä vasemmistosta, mutta\nsamalla satakunta ääntä oikeistosta kirkui »äänestetään!»\n\n»Ne, jotka tahtovat äänestystä, sanokoot 'jaa'», sanoi presidentti.\n\n»Jaa», huusi kaksisataa viisikymmentä ääntä yhtäaikaa.\n\n»Minä tahdon puhua!» kuului taas hermostunut ääni vasemmistosta.\n\n»Ne, jotka ovat äänestystä vastaan, sanokoot 'ei'», sanoi presidentti.\n\n»Minä pyydän puheenvuoroa! Minä pyydän puheenvuoroa!»\n\n»Minä luulen, että 'jaa' on voitolla», sanoi presidentti, ja sitten\nsyntyi hirveä melu. Vasemmisto seisoi yhtenä miehenä ja huusi\nprotestejaan puhemiestä vastaan.\n\n»Se on laitonta!» »Se ei merkitse mitään!» »Se on asetuksia vastaan!»\n\nPääministeri nousi taas, ja heti kääntyivät solvaukset häntä kohtaan.\n\n»Petturi!» »Konna!» »Kirottu!»\n\nKesken tuota meteliä Roma näki selvään lehteriltään viuhtovien\nkäsivarsien ja puhuen nyrkkien seassa revolvereita välähtävän. Kaksi\nvasemmiston miestä oli vetänyt esiin aseensa ja he olivat valmiit\nampumaan paronia. Hänet murhattaisiin. Eikö kukaan estäisi heitä? Eikö\nkukaan muu kuin hän nähnyt sitä?\n\nRoma oli noussut seisomaan ja koetti huutaa, mutta ei voinut, ja\nsamassa jotain muuta tapahtui. Davido Rossi astui paikaltaan ja asettui\nsuoraan paronin ja revolverimiesten väliin.\n\nRoma huusi ja tunsi kaatuvansa. Melu tuntui hälvenevän, hänen silmänsä\nhimmenivät, kaikki oli pimeätä ja hiljaa, hän kuuli omaa nimeänsä\nmainittavan ja sitten seurasi äänettömyys.\n\nKun Davido Rossi keskellä kiihkeintä melua astui ministerien penkin\nja ensimmäisen istumarivin väliin suojaten paronia kookkaammalla\nruumiillaan, ymmärsivät hänen omat puoluelaisensa heti hänen tekonsa\ntarkoituksen. Tätä he eivät olleet laisinkaan ottaneet laskuihinsa —\nettä hän estäisi pääministerin surmaamisen pakottamalla surmaamaan\nensin hänet itsensä, jos salaliittolaiset tahtoivat aikeensa täyttää.\n\nHämmästyksissään he eivät ensin saaneet sanaakaan suustaan, ja\nnyt syntyi hetkeksi täydellinen hiljaisuus. Mutta suurin osa\noikeistoa käsitti väärin tuon Rossin tempun ja sen vaikutuksen hänen\npuoluelaisiinsa ja nähdessään miehen seisovan aivan lähellä ministeriä\nja selin häneen, vaikka ministeri juuri tahtoi alkaa puhua, he\notaksuivat heti, että tuo oli tarkoitettu, raaka loukkaus, ja yhtenä\nmiehenä he nousivat ja huusivat loukkaajalle.\n\nVasemmisto tointui hämmästyksestään nähdessään oikeiston erehdyksen ja\nvastasi huutoihin ulvoen ja kirkuen ylenkatseellisesti. Tämä näytelmä\nolisi sopinut mihin hulluinhuoneeseen tahansa.\n\n»Hirtehinen!» »Roisto!» »Köyhäinkodin hylky!» huusi oikeisto.\n\n»Hullut!» »Aasit!» huusi vasemmisto.\n\nSillä välin Rossi yhä vielä seisoi paronin edessä, kasvot omaan\npuolueeseensa päin, jonka jäsenet yksitellen astuivat ulos salista.\n\n»Kauan eläköön tasavalta!» huusivat he mennessään.\n\n»Eläköön kuningas!», vastasi vastapuolue.\n\nKun vasemmiston istuimet olivat aivan tyhjät, hiljeni melu oikeistossa\nja presidentin kello kilahti. Kun Rossi sitten oli aikeessa seurata\npuoluettaan, kosketti paroni hänen olkapäätään ja sanoi punastuen ja\nkatkerasti:\n\n»Hyvä herra, kun vasta aiotte solvaista minua, niin olkaa hyvä ja\nvalitkaa toinen keino kuin seisominen minun ja parlamenttini välillä!»\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKoridorissa kiirehti vahtimestari vesilasi ja viinipullo kädessä\neteenpäin.\n\n»Mikä on hätänä?» kysyi joku.\n\n»Eräs neiti on sairastunut», vastasi vahtimestari. »Hänet kannettiin\npresidentin vastaanottohuoneeseen.»\n\n»Kuka se on?»\n\n»Donna Roma.»\n\nSama mies, joka äsken oli ollut valmis antamaan ampua itsensä,\nkävi kalman kalpeaksi ja vapisi ilmeisesti. Hän juoksi yläkertaan\nvahtimestarin edellä harpaten kolme askelmaa kerrallaan.\n\nOven edessä portaitten päässä oli joukko palvelijoita. Rossi tahtoi\nkulkea läpi, mutta he seisahduttivat hänet.\n\n»Ikävää, mutta meillä on käsky estää pääsy kaikilta», sanoi ovenvartija.\n\nSamassa pääministeri tuli nopein askelin sinne. Ovenvartija astui\nsyrjään ja ministeri meni sisään.\n\nRossin teki mieli työntää ovenvartija syrjään, mutta hänen voimansa,\njotka äsken olivat jännittyneet kuin jousi, olivat nyt lopussa. Hän\nolisi antanut vaikka mitä saadakseen auttaa Romaa edes hiukan, hyvin\nvähän, mutta hänen täytyi pysyä syrjässä voimatta tehdä mitään.\n\nToivottomin katsein hän tuijotti oveen ja kuuli ääniä sisähuoneesta,\nkun hänen toverinsa, tohtori, tuli ulos huoneesta.\n\n»Mikä on? Taivaan nimessä, sanokaa!» pyysi hän kiihkeästi. »Onko hän\nsairas? Onko hän parempi?»\n\n»On kyllä.»\n\n»Jumalan kiitos! Oi kiitos, Jumalani!» sanoi Rossi pannen liikutettuna\nkätensä tohtorin käsivarrelle.\n\nTohtori katsoi häneen ja hymyili.\n\n»Eihän se ollut mitään», sanoi hän, »pieni pyörtymys vain. Kuumuus ja\nmelu ja...»\n\n»Oletteko varma, ettei se ole vaarallisempaa? Eikö olisi parempi, jos\nolisitte hänen luonaan vähän kauemmin?»\n\n»Pyh! En luullut, hyvä mies, että säikähtäisitte noin!...»\n\n»Niin, niin, mutta nainen — ymmärrättehän — ei voi nähdä naisen noin...»\n\nPaksun, jykevän tohtorin silmät kävivät punaisiksi, ja hänen äänensä\nvärähti oudosta tunteesta.\n\n»Kautta taivaan, Rossi, Te olette mies! Minä näin mitä teitte viisi\nminuuttia sitten, ja nyt... Odottakaa tässä, hän tulee ulos kohta.\nJumala teitä siunatkoon, hyvä ystävä!»\n\nSitten Davido Rossi kuuli naisen hameen kahinaa, ja jonkun ääni puhui\ntyynnyttävästi, hellästi, tuttavallisesti. Mutta hän kääntyi pois\novelta, ja tuoksu, jonka hän tunsi, seurasi häntä portaille.\n\nKolmannen kerroksen kirjaston ikkunasta hän katsoi alas piazzalle.\nRoman vaunut odottivat ovella, ja kohta Roma itse astui niihin puoleksi\nnojautuen paroniin, joka oli paljain päin ja hymyilevänä. Roma oli\nhyvin kalpea, mutta hän vastasi ministerin hymyilyyn istuessaan\nvaunuihinsa.\n\nDavido Rossi olisi antanut sielunsa tuosta hymystä. Hän meni kotiin\nmurtunein mielin.\n\n»Mitä minä olen tehnyt?» ajatteli hän. »Minä vihaan tuota miestä,\ntoivon hänelle kuolemaa, ja kumminkin pelastin hänet! Mikä on seuraus?\nOlen viskannut Roman takaisin hänen käsiinsä. Niin olen, ja _minä olen\nollut vilpillinen omaa sydäntäni vastaan_.»\n\nPuoli tuntia myöhemmin hän saapui Piazza Navonalle, ja polkupyörällä\najava posteljooni toi hänelle kirjeen. Se oli kirjoitettu lyijykynällä,\nsuurin, epävarmoin kirjaimin.\n\n »Hyvä Herra Rossi! — Teidän kirjeenne saapui ja luettiin ja\n poltettiin, kuten pyysitte, vaikka minä samalla poltin käteni ja\n satutin myöskin sydämeni.\n\n Epäilemättä olette menetellyt viisaasti. Te ymmärrätte paremmin kuin\n minä, mikä on paras meille molemmille, ja minä alistun. Mutta juuri\n siksi minun täytyy tavata Teidät heti. On tärkeä asia, josta tahdon\n puhua. Sillä ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, josta puhuitte\n kirjeessänne — ei suoranaisesti ainakaan — eikä se myöskään ole\n yhteydessä Minghellin konnantöiden kanssa.\n\n Voitte siis vastaanottaa minut huoleti. Te saatte nähdä, että olen\n tyyni.\n\n Sanoinhan Teille, että ellette tule minun luokseni, täytyy minun tulla\n Teidän luoksenne? Odottakaa minua tänä iltana Ave Marian aikaan ja\n asettakaa niin, että saan tavata Teidät yksin.\n\n                                                  Roma V.\n\n P.S. — Näin ja ymmärsin, mitä teitte tänään istunnossa, mutta\n otaksun, etten saa puhua siitä enkä ajatella sitä Teidän puolueenne\n tähden.»\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nAve Marian lähestyessä Davido Rossi kävi yhä hermostuneemmaksi. Taivas\noli pimennyt, mutta muuten oli aivan tyyni. Ilma tuntui tyhjältä, ja\nhän kuunteli jännityksellä joka ääntä portailta ja kadulta. Vihdoin\nhän kuuli vaunujen seisahtuvan ovelle ja hetkeä myöhemmin etuhuoneesta\nkevyitä askelia, mitkä panivat hänen sydämensä tykyttämään rajusti.\n\nOvi aukeni, ja Roma astui sisään nopeasti ja tervehtien tuskin\nkuuluvalla äänellä. Rossi näki hänen raittiin ihonsa, hänen suuret\ntummat silmänsä, mustan hatun ja nahkatakin, eikä voinut säilyttää\ntyyneyttään, sillä hänen suonensa tykyttivät hurjasti ja katse harhaili\nRomaan.\n\n»Olen tullut minuutin ajaksi vain», sanoi Roma.\n\n»Saittehan kirjeeni?»\n\nRossi kumarsi.\n\n»Davido, minä pyydän teitä täyttämään lupauksenne.»\n\n»Minkä lupauksen?»\n\n»Sen, että tulette luokseni, kun tarvitsen teitä. Nyt tarvitsen teitä.\nSuihkukaivoni on valmis, ja huomenna iltapäivällä on minulla pienet\nkutsut, joissa näytän sen vierailleni. Jokainen tulee sinne, ja minä\ntoivoisin teidän tulevan myös.»\n\n»Onko se välttämätöntä?» kysyi Rossi.\n\n»Se on välttämätöntä tarkoitukseni saavuttamiseksi. Älkää kysykö miksi.\nÄlkää kysykö mitään. Luottakaa vain minuun ja tulkaa.»\n\nHän puhui varmalla, nopealla äänellä, ja nostaessaan katseensa Rossi\nhuomasi, että Roman silmäkulmat olivat jäykät, huulet puristuneet,\nposket hiukan punoittavat ja silmissä omituinen loiste. Rossi ei\nkoskaan ollut nähnyt häntä tuollaisena. »Mikä salaisuus tuossa piilee?»\najatteli hän, mutta vastasi ainoastaan:\n\n»Hyvä. Minä tulen.»\n\n»Siinä kaikki. Olisinhan tosin voinut kirjoittaa, mutta pelkäsin, että\nkieltäisitte, ja tahdoin olla varma asiastani. Hyvästi!»\n\nDavido Rossi oli ainoastaan kumartanut Romalle tämän astuessa sisään,\nja nyt Roma kääntyi mennäkseen pois antamatta kättään Rossille.\n\n»Roma», sanoi Rossi äänellä, joka tuntui melkein tukahutetulta.\n\nRoma seisahtui, mutta ei puhunut, ja Rossi tunsi koko ruumiinsa\nkuumenevan.\n\n»Olen tyytyväinen — hyvin tyytyväinen, kun olette samaa mieltä kuin\nminä siitä, mistä viime kirjeessäni puhuin.»\n\n»Viime kirjeessänne — siinäkö, jossa pyysitte minua unohtamaan teidät?»\n\n»Niin on parempi — paljon parempi. Minä olen niitä, jotka ajattelevat,\nettä jos toinen naimisiin aikovista» — hän puhui vaivalloisesti —\n»epäilee edeltäkäsin, niin on parasta, että hän vetäytyy pois, vaikkapa\nitse kirkonkin ovella. Se on parempi kuin lähteminen koko elinajan\nkestävälle matkalle epäilyttävin entein.»\n\n»Niin, tietysti!» sanoi Roma hengittäen syvään ja kääntyen hiukan\npoispäin.\n\n»Mutta älkää luulko, että minä en kärsi erotessani teistä, Roma.\n'_Tapahtukoon sinun tahtosi_.' Ei ole aina helppo sanoa tuota. Ainakin\nvoin rukoilla teille onnea — ja ehkä iankaikkisuudessa...»\n\n»Mutta emmekö suostuneet, ettemme puhuisi siitä?» sanoi Roma\nkärsimättömästi. Sitten heidän katseensa kohtasivat hetkeksi toisensa,\nja Davido Rossi ymmärsi olleensa valheellinen itseään kohtaan ja tunsi,\nettä koko tuo puhe kieltäytymisestä oli ivaa.\n\n»Roma», sanoi hän taas, »jos vasta tarvitsette minua, täytyy teidän\nkirjoittaa.»\n\nRoman kasvot synkistyivät.\n\n»Itsenne tähden, ymmärrättehän...»\n\n»Oh, se ei merkitse mitään enää.»\n\n»Mutta ihmiset loukkaavat teitä minun tähteni...»\n\n»Entä teitä?»\n\nPuna nousi Davido Rossin poskille, ja hän puristi kädellään tuolin\nselkämystä.\n\n»Minä ilmoitan heille, että...»\n\n»Kyllä ymmärrän», sanoi Roma, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa taas.\nMutta sitten hän kääntyi pois sanoen: »Olen pahoillani, että olette\nsuuttunut tulostani tänne.»\n\n»Suuttunut!», huudahti Davido Rossi, ja kun hänen äänensä värähti sitä\nsanoessa, tunsivat he molemmat kuinka rakkaus pani heidät vapisemaan.\n\nUlkona oli alkanut sataa, ja pisarat löivät vasten ikkunaruutua.\n\n»Te ette voi mennä nyt», sanoi Davido Rossi, »ja koska ette enää\nkoskaan palaa tänne, toivoisin teidän saavan kuulla jotain.»\n\nRoma istui, avasi takkinsa ja heitti sen olkapäilleen.\n\nRankkasade liotti piazzaa, ja katukäytävät lainehtivat.\n\n»Sadetta kestää vielä hetkinen», sanoi Rossi katsoen ulos, »ja se\nseikka, josta puhuin, on kiireellinen. Siksi on parasta, että kuulette\nsen heti.»\n\nOttaen pois neulat hatustaan Roma nosti sen päästään, asetti syliinsä\nja alkoi vetää pois hansikkaitaan. Jalo nuori pää tuuheine hiuksineen\nja kauniine kasvoineen loisti uudessa ihanuudessa.\n\nRossi tuskin uskalsi katsoa häneen. Hän pelkäsi, ettei hän voisi\nhallita tunnettaan, vaan heittäytyisi Roman jalkoihin. »Kuinka tyyni\nhän on», ajatteli mies. »Mitä se merkinnee?»\n\nHän astui seinäkaapin luo ja otti siitä pienen pyöreän käärön.\n\n»Muistatteko isänne äänen?» kysyi hän.\n\n»Se on ainoa, mitä muistan isästäni. Kuinka niin?»\n\n»Se on tässä lieriössä.»\n\nRoma nousi äkkiä ja istuutui jälleen.\n\n»Puhukaa», sanoi hän.\n\n»Kun isänne ajettiin maanpakoon Elballe, pidettiin häntä kuin vankia.\nHänen persoonallista vapauttaan ei tosin rajoitettu, mutta hän oli\nankaran poliisivalvonnan alaisena. _Domicilio coatto'lla_ on oikeus\najaa maanpakoon korkeintaan viideksi vuodeksi, mutta keksittiin syitä,\njoiden nojalla hänen maanpakolaisuutensa tehtiin elinkautiseksi. Hän\nnäki vankien tulevan ja menevän, ja tuolla haudassaan hän kuuli kaikuja\nulkomaailmasta.»\n\n»Kuuliko hän koskaan minusta?»\n\n»Kuuli, ja myöskin minusta. Eräs vanki kertoi hänelle eräästä Davido\nRossista, ja tuosta nimestä ja sen henkilön mielipiteistä hän tunsi\nDavido Leonen, saman pojan, jonka hän oli kasvattanut. Hän tahtoi\nlähettää minulle sanoman.»\n\n»Koskiko se minua...»\n\n»Koski. Vankien kirjeet luetaan ja kopioidaan, ja kirjoitetun paperin\nkuljettaminen salaa pois on vaikeata, miltei mahdotonta. Mutta vihdoin\nkeksittiin keino. Joku lähetti fonografin ja lieriölaatikon eräälle\nvangille, ja pienellä seurueella oli tapana kokoontua isänne taloon\nkuulemaan musiikkia. Lieriöiden joukossa oli muutamia tyhjiä. Isänne\npuhui yhteen niistä, ja kun fonografin omistaja läksi Elbalta, toi hän\nlieriön mukanaan. Tässä on se lieriö, johon isänne puhui.»\n\nVavahtaen tahtomattaan Roma otti käteensä pyöreän pahvilaatikon,\njohon oli painettu kanteen »Valikoima Faustista», ja sisäpuolelle oli\nkirjoitettu lyijykynällä. »Ainoastaan D.L:lle. Parlamentinjäsen Rossi\nhävittäköön tämän, ellei hän tiedä, mistä D.L. on löydettävissä.»\n\nAnkara sade oli pimittänyt huoneen, mutta valkean punertavassa valossa\nDavido Rossi näki, että Roma oli kalmankalpea.\n\n»Ja tässä on isäni ääni?» sanoi hän.\n\n»Hänen viimeisen tervehdyksensä.»\n\n»Hän kuoli — kaksi vuotta sitten — ja kumminkin...»\n\n»Voitteko kestää sitä?»\n\n»Voin», sanoi Roma meikein kuulumattomasti.\n\nDavido Rossi otti lieriön, asetti sen fonografiin, veti koneen ja\nkosketti nappulaa. Sateen rapistessa ikkunoita vasten kone alkoi\nsurista.\n\nDavido Rossi seisoi Roman vieressä ja tunsi hänen kätensä\nkäsivarrellaan.\n\nSitten kuului fonografista selvä, kirkas ääni:\n\n»Davido Leone — vanha ystäväsi tohtori Roselli lähettää sinulle\nkuolevana viimeisen tervehdyksensä...»\n\nKäsi Rossin käsivarrella vavahti kouristuksenomaisesti, ja Roma\nkuiskasi.\n\n»Odottakaa! Hetkinen vain!»\n\nHän katsoi ympärilleen pimeässä huoneessa aivan kuin odottaen näkevänsä\nhengen.\n\nSitten hän kumarsi päätään ja hengitti kovaa.\n\n»Voin paremmin nyt. Jatkakaa», sanoi hän.\n\nSuriseva ääni alkoi taas, ja hetken perästä selvä ääni jatkoi:\n\n»Poikani, lupauksen, jonka annoin sinulle Lontoossa, täytin\nuskollisesti, mutta kirje, jonka sinulle kirjoitin, ei koskaan tullut\nkäsiisi. Siinä kerroin, kuka olin ja miksi olin muuttanut nimeni. Se\non liian pitkä juttu nyt, ja minun täytyy sanoa lyhyesti asiani. Minä\nolen Prospero Volonna. Isäni oli viimeinen tämänniminen prinssi. Paitsi\nviranomaisia ja heidän vakoojiaan ei kukaan Italiassa tunne minua\nnimellä Roselli eikä kukaan Englannissa nimellä Volonna — paitsi yksi\nainoa, oma lapsiraukkani Roma.»\n\nRossin käsivarrella oleva käsi puristi lujemmin, ja Rossin päätä alkoi\nhuimata.\n\n»Täällä elävänä haudattuna olen saanut vähitellen kuulla, mitä on\ntapahtunut, sittenkuin minä erosin maailmasta. Petollinen kirje, joka\nkutsui minut Italiaan ja saattoi minut poliisin käsiin, oli saman\nmiehen lähettämä, joka nyt omistaa tilukseni palkkana petoksestaan.»\n\n»Paroniko?»\n\nRossi oli seisahduttanut fonografin.\n\n»Voitteko kestää?» kysyi hän.\n\nKalpeat kasvot punastuivat päättäväisyydestä.\n\n»Jatkakaa!» sanoi hän.\n\nKun ääni fonografista taas alkoi kuulua, oli se värisevämpi ja nopeampi\nkuin äsken.\n\n»Petettyään isän hän piti huolta lapsesta, ja Jumala yksin, joka\ntuntee sydämet, tietää mikä pelon tai ihmisyyden tunne hänet pakotti\nniin tekemään. Hän läksi Englantiin tyttöstä hakemaan, löysi hänet\nkadulta, jonne uskoton holhooja oli jättänyt hänet, tukki rahalla\nheidän suunsa ja sai heidät hautaamaan jonkun tuntemattoman onnettoman\nruumiin tyttäreni nimellä.»\n\nRossin käsivarrella oleva käsi vapisi hiukan ja vaipui hänen kädelleen.\nSe oli kylmä kuin jää. Fonografin ääni kävi heikoksi.\n\n»Hän on nyt Roomassa, kantaa minun nimeäni Italiassa ja oleskelee\nvaarallisessa, ehkäpä häpeällisessä piirissä. Poikani, pelasta hänet\nsiitä! Mies, joka petti isän, voi pettää tyttären myöskin. Ota hänet\npois tuon miehen vallasta. Pelasta hänet. Se on kuolevan rukous.»\n\nRossin kädellä oleva käsi puristi sitä lujasti, ja Rossin sydän tykytti\nrajusti.\n\n»Davido», sanoi fonografin ääni, joka hiljeni hiljenemistään, »kun\ntämä saapuu sinulle, olen jo haudan pimeydessä... Suuressa tuskassani\nkiusaa minua moni pelko... Älä pidä pyyntöäni mitättömänä. Mutta mitä\npäättänetkin tehdä... ole hellä lapselleni... Uneksin hänestä joka yö\nja lähetän hänelle sydämeni tervehdyksen rakkauden siivillä... Hyvästi,\npoikani. Loppu on lähellä. Jumala olkoon kanssasi kaikissa teoissasi\nja auttakoon sinua parantamaan, mitä minä tein huonosti tai jätin\ntekemättä. Ja ellei kuolema estä muistamasta niitä, jotka elävät maan\npäällä, niin ole varma siitä, että sinulla on auttaja ja esirukoilija\ntaivaassa.»\n\nÄäni taukosi, koneen surina lakkasi, ja näkymätön henki tuntui\nkatoavan. Sateen rapina oli lakannut, ja ulkoa kuului vaunujen kolinaa.\nRoma oli päästänyt Rossin käden ja nojautui eteenpäin peittäen\nkasvonsa molemmilla käsillään. Hetken kuluttua hän pyyhki silmänsä\nnenäliinallaan ja asetti hatun päähänsä.\n\n»Milloinka saitte tuon tervehdyksen?» kysyi hän. »Samana iltana,\njolloin ensi kerran olitte täällä.»\n\n»Ja kun pyysin teitä tulemaan luokseni tuolle... tuolle tyhjälle\nasialle, te ajattelitte... isäni pyyntöä myöskin?»\n\n»Niin.»\n\n»Te olette tiennyt kaikki nuo seikat paronista kuukauden ajan ettekä\nole puhunut mitään. _Miksi_ ette ole puhunut?»\n\n»Te ette olisi heti alussa uskonut minua.»\n\n»Mutta sitten?»\n\n»Sitten minulla oli toinen syy.»\n\n»Koskeeko se minua?»\n\n»Koskee.»\n\n»Entä nyt?»\n\n»Nyt, kun minun täytyy erota teistä, oli minun pakko ilmoittaa teille,\nmillainen mies hän on.»\n\n»Mutta jos te olisitte tiennyt, että hän koko tämän ajan on koettanut\nkäyttää erästä henkilöä teitä vastaan...»\n\n»Se ei olisi muuttanut asiaa.»\n\nRoma nosti päätään, ja hänen silmänsä hehkuivat tulta, mutta hän sanoi\nvain hiukan hermostuneesti nyyhkyttäen:\n\n»Tulkaa huomenna luokseni, Davido! Lupaattehan varmaan tulla! Ellette\ntule, en koskaan anna sitä anteeksi. Mutta kyllä tiedän, että tulette!\nOnhan se varma.»\n\nJa sitten hän aivan kuin peläten puhkeavansa itkuun kääntyi äkkiä ja\nkiiruhti pois.\n\n»Hän ei ikinä enää voi joutua tuon miehen valtaan», ajatteli Davido\nRossi. Ja sitten hän sytytti lamppunsa ja istuutui työhönsä, mutta valo\noli sammunut ja yö oli tullut hänen elämäänsä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSeuraavana aamuna Davido Rossi ei vielä ollut noussut, kun joku koputti\nhänen ovelleen. Se oli Bruno. Tuo iso lapsi näytti kovin huolestuneelta\nja hän puhui hätäisesti.\n\n»Ettehän aio mennä Donna Roman luo tänään, herra?»\n\n»Miksi en menisi, Bruno?»\n\n»Oletteko itse nähnyt veistokuvan?»\n\n»En ole.»\n\n»Siinäpä se Tuskin minäkään olen sitä nähnyt. Hän on pitänyt huolta\nsiitä — panee oven lukkoon joka ilta ja on antanut toisen hakkaajan\nhakata sen. Mutta minä näin sen ensimmäisenä aamuna sen jälkeen, kun\nhän oli alkanut tehdä sitä.»\n\n»Mitä siinä on siis, Bruno.»\n\n»Te suututte taas, herra.»\n\n»Sano nyt.»\n\n»Se on Juudas — se se on. Juudaksen luonnos suihkukaivoa varten.»\n\n»Siinäkö kaikki?»\n\n»Kaikki? Mutta se on irvikuva teistä, ilkeä irvikuva. Te istutte\nmallina neljä päivää ettekä koskaan katsonut sitä. Se on inhottavaa,\nherra! Ja se on tehty tarkoituksella. Kun ajattelen sitä, unohdan\nkaikki, mitä olette minulle sanonut, ja vihaan tuota naista yhtä paljon\nkuin ennen. Ja nyt hänellä on kutsut ja te menette sinne, jotta heillä\nolisi oikein hauska. Älkää menkö, herra! Kuulkaa hullun neuvoa, älkää\nmenkö!»\n\n»Bruno», sanoi Rossi maaten pää käsivarrella, »kuule nyt kerta\nkaikkiaan. Käyttäköön Donna Roma minua mallina Juudaksen kuvaan —\ntäytyyhän minun uskoa se, koska vakuutat — tai käyttäköön hän minua\nvaikka paholaisen mallina, niin luotan häneen yhtä paljon kuin\nennenkin.»\n\n»Luotatteko?»\n\n»Luotan. Ja mene nyt kuin kiltti poika ainakin pois ja jätä minut\nyksin.»\n\nKadulla oli enemmän väkeä, kun Rossi läksi kutsuihin. Tiheitä\nryhmiä seisoi kadunkulmissa lukien keltaista ilmoituspaperia, joka\nvielä oli kostea liimaajan liisteristä. Se oli sisäasiainministerin\nallekirjoittama julistus, joka kuului:\n\n»_Roomalaiset!_ — Koska hallituksen tietoon on tullut, että joukko\nharhaanjohdettuja henkilöitä, valtaistuimen ja yhteiskunnan vihollisia,\njotka ovat liitossa muiden valtakuntien tasavaltaisten, ateistien\nja anarkistien kanssa, koettavat yllyttää kansaa vastustamaan oman\nvalitun parlamenttinsa säätämiä ja kuninkaan vahvistamia lakeja siten\nkoettaen aikaansaada meteleitä, jotka olisivat häpeäksi sivistyneelle\nja jalolle kansalle ja alentaisivat sen arvoa toisten kansakuntien\nsilmissä tekee hallitus täten tiettäväksi, että se ei salli lakeja\nloukattavan rankaisematta, ja siksi se varoittaa kansaa pitämästä\njulkisissa rakennuksissa, toreilla tai kaduilla joukkokokouksia mitkä\nmahdollisesti voisivat aikaansaada arveluttavia häiriöitä.»\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nPieni Trinità dei Montin piazza oli täynnä vaunuja, ja Roman huoneet\nolivat täynnä vieraita. Davido Rossi astui sisään tyynenä kuten mies,\njoka on tottunut yleisön huomioon, mutta Roma tervehti häntä melkein\nsilmäänpistävän ystävällisesti.\n\n»Vihdoinkin te tulette», sanoi hän äänellä, joka oli aiottu kaikkien\nkuultavaksi, ja sitten hän lisäsi hiljemmin. »Olkaa minua lähellä\nälkääkä menkö pois, ennenkuin sanon, että saatte mennä.»\n\nRoman kasvoissa oli sama ilme, joka oli hämmästyttänyt Davido Rossia\njo edellisenä päivänä, mutta paitsi sitä nuo punaiset posket,\nyhteen puristuneet huulet ja loistavat silmät ilmaisivat omituista\nkiihtymystä, melkein hysteerisyyttä.\n\nSeurue oli jakautunut neljään pääryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuului\nRoman täti puuteroituna ja hajuvesistä tuoksuvana, tyynyjen nojassa,\nsairastuolissa ottaen vastaan vieraita ovella, ja hänen vieressään\nseisoi paroni Bonelli vaiti ja arvokkaana hymyillen jäistä hymyään.\nToisessa ryhmässä oli Don Camillo muutamien vallasnaisten kanssa\nikkunan luona, mistä vähänväliä kuului tukahdutettuja naurun puuskia.\nKolmannessa ryhmässä oli sanomalehtikirjailijat Lena ja Olga sekä\nmuotiompelija, rouva Sella. Neljänteen ryhmään kuuluivat Englannin ja\nAmerikan lähettiläät, kreivi Mario ja pari muuta valtiomiestä.\n\nPuhelua keskeyttivät ensin pienet seisahdukset aina kun joku uusi\ntulokas saapui, ja kun se vähitellen muuttui samanlaiseksi kuin surina\nmehiläispesässä, josta vanha yhdyskunta kuningattarineen on ajettu\nulos, ei siinä kuulunut muuta kuin viittauksia johonkin asiaan, josta\nei saanut puhua, mutta joka oli hyvin kauhea ja hauska.\n\n»Oletteko kuullut?»... »Onko se totta, että»... »Eikö?» »Voiko se\nolla mahdollista?» »Kuinka mainiota!» ja sitten kuiskaavia kysymyksiä\nja vastauksia, naurunhihitystä, viuhkojen suhinaa ja tarkoittavia\nsilmäyksiä.\n\nMutta Roma näkyi kuulevan kaikki, mitä hänestä sanottiin ja sekaantui\nalinomaa kuiskaavaan keskusteluun hämmästyttävän avomielisesti.\n\n»Tuo mies täällä!» sanoi eräs sanomalehtinaisista Rossin astuessa\nsisään. »Samassa huoneessa kuin pääministeri!» sanoi toinen. »Tuon\nepämiellyttävän parlamenttinäytelmän jälkeen!»\n\n»Kuulin, että hän oli hirveän epäkohtelias paronille toissapäivänä»,\nsanoi rouva Sella.\n\n»Epäkohtelias? Hän on tehnyt kamalan hairahduksen ja loukannut kaikkia.\nKerrotaan, että Vatikaani nyt on asettunut jyrkästi häntä vastaan ja\nkieltää kaiken yhteyden hänen kanssaan.»\n\n»Eipä ole ihme! Hän on saattanut itsensä aivan mahdottomaksi, ja minä\nkummeksin vain, että pääministeri...»\n\n»Oh, älkää puhuko pääministeristä. Hänellä on jotain korvan takana...\nEttekö ole kuulleet, miksi meidät on kutsuttu tänne tänään? Ettekö?\nEttekö tiedä, että...»\n\n»Todellako? Siinä on selitys... Nyt ymmärrän!» Ja taas seurasi naurua\nja viuhkojen suhinaa.\n\n»Hän on todellakin ihmeellinen mies, ensimmäisiä valtiomiehiä koko\nEuroopassa.»\n\n»Se on hyvin kaunista, että puhutte noin», sanoi Roma kääntyen ympäri\näkkiä, »sillä ministeri ei ole koskaan ollut sanomalehti-ihmisten\nystävä, ja olen kuullut hänen sanovan, että he olisivat valmiit myymään\nvaikka oman äitinsä kunnian, jos vain voisivat sillä herättää huomiota».\n\n»Rakkausko?» kuului Don Camillon ääni Roman huomautusta seuraavassa\näänettömyydessä. »Mitä rakkaudella on tekemistä avioliiton kanssa muuta\nkuin sen turmelijana?» Ja sitten kesken naurua ja naisten leikillisiä\nsilmäyksiä hän loi hullunkurisen kuvan omasta köyhyydestään ja siitä,\nkuinka välttämätöntä hänen oli mennä naimisiin hankkiakseen itselleen\nomaisuutta.\n\n»Mitä tehdä? Ajatelkaa asemaani! Suuri nimi, vanha kuin itse historia,\neikä mitään tuloja. Komea palatsi, vanha kuin itse pyramidit, eikä\nmitään kokkia!»\n\n»Älkää olko niin itserakas ja ylpeilkö köyhyydellänne, Gi-Gi», sanoi\nRoma. »Muutamat Rooman naisista ovat yhtä köyhiä kuin miehetkin. Entäs\nminä? Rouva Sella voisi myydä joka tikun minun talostani huomispäivänä,\nja ellei maistraatti huolisi minun suihkukaivoani...»\n\n»Senaattori Palomba», kuului Felicen hautausääni ovella.\n\nKohtelias, imelä pikku pormestari astui sisään vilkuttaen silmiään ja\nsanoen:\n\n»Kuulinko oman nimeni juuri äsken?»\n\n»Minä sanoin», virkkoi Roma, »että ellei maistraatti huolisi minun\nsuihkukaivoani...»\n\nPieni mies teki hämmästystä osoittavan liikkeen, ja kiusallisen\näänettömyyden katkaisi väkinäinen nauru.\n\n»Roma», kuului kreivittären ärtyisä ääni, »luulen täyttäneeni jo\nvelvollisuuteni sinua kohtaan, ja nyt ehkä paroni saattaa minut\nhuoneeseeni. Nattalina! Missä on Nattalina?»\n\nMutta puoli tusinaa käsiä tarttui sairastuoliin, ja paroni seurasi sitä\nmakuuhuoneeseen.\n\n»Ihmeellinen mies!» »Vallan ihmeellinen!» kuiskasi moni ääni, kun\nministeri hymyillen katosi huoneesta.\n\nPuhelu alkoi laimentua, kun samassa prinsessa Bellini saapui, ja sitten\nse taas kävi vilkkaaksi ja yleiseksi.\n\n»Tulen myöhään», sanoi hän suudellen Romaa molemmille poskille, »mutta\ntiedätkö, kultaseni, että olin tulla vallan kappaleihin revityksi tänne\ntullessani. Vaununi sai kyntää ihmismeren läpi.»\n\n»Ihmismeren?»\n\n»Niin juuri, kaduilla ei tahdo päästä kulkemaan. On taas jonkinmoinen\nmielenosoitus. Köyhien täytyy aina osoittaa mieltään!»\n\n»Niin, tietysti», sanoi Don Camillo. »Ettekö ole kuullut uutisia, Roma?»\n\n»Olen tehnyt työtä koko yön ja koko päivän enkä ole kuullut mitään»,\nsanoi Roma.\n\n»Estääkseen eilisen epämiellyttävän näytelmän uudistumista kuningas on\nantanut yleisön turvallisuutta koskevan kuninkaallisen käskyn, ja siten\nkoko tuosta ihmeellisestä pulmasta on päästy.»\n\n»Entä nyt?»\n\n»Nyt pääministeri on olosuhteitten herrana ja on aloittanut\nvaroittamalla joukkokokouksesta, joka oli aiottu pidettäväksi\nColosseumilla.»\n\n»Sepä hyvä», sanoi kreivi Mario. »Meillä on ollut tarpeeksi\nvapaamielisyyttä viime aikoina.»\n\n»Ja häpeämättömiä puheita ja varsinaisia kansan yllyttäjiä», sanoi\nrouva Sella.\n\n»Ja painovapautta», sanoi senaattori Palomba. Ja sitten vanha keikari,\nmuotiompelija ja imelä pieni pormestari loivat toisiinsa tarkoittavia\nkatseita.\n\n»Odottakaa! Odottakaa vähän!» sanoi Roma hiljaa Rossille, joka ääneti\nseisoi hänen vieressään.\n\n»Onneton Italia!» sanoi Amerikan lähettiläs. »Sillä on suurin joukko\nkomeanimisiä aatelismiehiä ja suurin kerjäläisarmeija. Toinen luokka\nistuu ja juo jäätelövettä piazzalla kuunnellen musiikkia, ja toinen\nluokka marssii pitkin katuja solmien liittoja yhteiskuntaa vastaan.»\n\n»Te tuomitsette meitä ulkomaalaisen katsantokannalta, hyvä\nystävä», sanoi Don Camillo, »ja unohdatte, kuinka me rakastamme\njuhlia. Prinsessa sanoo, että meidän köyhämme aina panevat toimeen\nmielenosoituksia. Me panemme kaikki toimeen mielenosoitusnäytelmiä.\nHauskin sellainen näytelmä on hautajaiset, joissa on jyskiviä rumpuja\nja heiluvia lippuja. Ellemme voi panna toimeen hautajaisia, panemme\ntoimeen häät, missä on kukkia ja kyynelvirtoja. Ja ellei meillä ole\nkumpaakaan, toimitamme vallankumouksen ja annamme vapaamielisten\npuhujiemme saarnata leipäveron julmuudesta.»\n\n»Aina se koskee heidän leipäänsä», sanoi prinsessa nauraen.\n\n»Amerikassa, hyvä kenraali, te olette aina niin surkean totisia, mutta\nme italialaiset olemme näyttelijärotua. Kuningas, parlamentti ja itse\npaavikin...»\n\n»Kamalata!» huudahti pikku prinsessa. »Mutta jos olisitte sanonut tuon\nmeidän varsinaisista yllyttäjistämme...»\n\n»Oh, he ovat kaikkein taitavimmat ja parhaat näyttelijät, hyvä\nprinsessa. Mutta me olemme kaikki näyttelijöitä täällä Italiassa,\nsuurimmasta pienimpään asti, ja se voittaa, joka näyttelee parhaiten.»\n\n»Siis», alkoi amerikkalainen, »pääministerinä oleminen Roomassa...»\n\n»On samaa kuin oleminen päänäyttelijänä Euroopassa, ja hänen paras\nosansa on se, missä hän tekee lopun vastustajastaan toisten nauraessa\nloppumatta.»\n\n»Mitä hän tarkoittaa?» sanoi Englannin lähettiläs amerikkalaiselle.\n\n»Ettekö tiedä? Ettekö ole kuullut, mitä on tulossa?» Ja sitten he\nkuiskailivat keskenään.\n\n»Odottakaa!» sanoi Roma.\n\n»Gi-Gi», sanoi prinsessa, »kuinka tyhmä te olette! Te olette kaikki\nerehtyneet Romaan nähden. Katsokaa häntä nyt. Kuinka sokeita miehet\nvoivat olla! Eikä paroni ole hiukkastakaan viisaampi kuin te muut! Hän\non liian ylpeä uskoakseen, mitä kerroin hänelle, mutta hän saa nähdä\nvielä. Hän on kai täällä? Kreivittärenkö huoneessa? ... Mitä pidätte\npuvustani?»\n\n»Se on mainio.»\n\n»Todellako? Musta ja sininen soveltuvat mainiosti yhteen, eikö niin?\nNe ovat paronin lempivärit. Kuinka kiihoittunut emäntämme on! Hänellä\nnäkyy olevan koko maailma vieraana. Milloin me saamme nähdä sen\nmestariteoksen? Mitä me odotamme? Ah, tuollahan paroni vihdoinkin\ntulee!»\n\n»Kaikki ovat täällä, eikö niin?» sanoi Roma katsellen hehkuvin poskin\nja loistavin silmin tuota kumartelevaa, juoruavaa joukkoa, joka oli\nloukannut ja halveksinut Davido Rossia.\n\n»Varokaa», sanoi Davido Rossi, mutta Roma heitti päätään ja nauroi.\n\nSitten seurue astui alas pitkin kiertoportaita ateljeehen. Roma kulki\nensin nopein askelin puhellen hermostuneesti ja nauraen alinomaa.\n\nSuihkukaivo oli keskellä lattiaa, ja vieraat kokoontuivat sen ympärille.\n\n»Mainio!» huudahtivat he toinen toisensa jälkeen. »Erinomainen!»\n»Mainio!»\n\nPieni pormestari oli varsinkin innokas. Hän seisoi lähellä paronia ja\nojentaen molemmat kätensä hän huusi:\n\n»Se on hämmästyttävä! Ihmeellinen! Voi kilpailla vanhan Rooman\nsuurimpien mestariteosten kanssa!»\n\n»Mutta tämä on 'Hamlet' ilman prinssiä», sanoi paroni. »Sinä laitat\nsuihkukaivon, joka esittää Kristusta ja hänen kahtatoista apostoliaan,\nmutta jätät päähenkilön, Kristuksen, lopettamatta.»\n\nHän osoitti keskikuvaa, joka oli vasta hiukan muovaeltu luonnos.\n\n»Tässä on toinenkin lopettamaton patsas, teidän ylhäisyytenne», sanoi\nDon Camillo. »Se on nähtävästi Juudas.»\n\n»Jätin ne viimeiseksi tahallani», sanoi Roma. »Ne ovat niin tärkeät ja\nniin vaikeat. Mutta minulla on luonnokset kumpaankin huoneessani, ja\npyydän teitä lausumaan mielipiteenne niistä.»\n\n»Pyhimys ja satyyri, Jumala ja piru, petetty ja pettäjä — ne ovat\ntodellakin arvokkaita aiheita taiteilijan taltalle», sanoi Don Camillo.\n\n»Juuri niin», sanoi pormestari. »Toinen on tehtävä taiteilijan koko\nrakkauden syvyydellä ja toinen hänen tulisimmalla vihallaan.»\n\n»Eipä silti», sanoi Don Camillo, »että taiteella olisi mitään tekemistä\nelämän kanssa — se on, tosi elämän...»\n\n»Miksikä ei?» kysyi Roma terävästi. »Taiteilijan täytyy elää\nmaailmassa, eikä hän ole sokea. Miksi hän siis ei saisi kuvata, mitä\nhän näkee ympärillään?»\n\n»Mutta onko se taidetta? Jos asian laita on niin, niin taiteilijalla\non vapaus taiteessaan ilmaista uskonnolliset ja valtiolliset\nmielipiteensä, jopa yksityiset tunteensakin — kostaa kärsityt\nsolvauksetkin.»\n\n»Tietysti», sanoi Roma. »Suurimmatkin taiteilijat ovat usein\nmenetelleet niin.» Niin sanoen hän näytti tietä yläkertaan, ja toiset\nseurasivat veisaten ulkokullaisesti hänen kiitostaan.\n\n»Se on inhimillistä, käyttääkseni lievintä sanaa.» »Tietysti!» »Koska\nhän on nainen eikä voi puhua suoraan eikä vaatia kaksintaisteluun, on\ntämä hyvin naisellinen tapa kostaa ainakin.» Ja sitten seurasi taas\nnauru, viuhkojen suhina ja tarkoittavat katseet Rossiin päin hänen\nselkänsä takana.\n\nKaksi kuvapatsasta oli kamarissa jalustoilla. Toinen oli peitetty\nmärällä vaatteella, toinen musliiniharsolla. Mennen viimeksimainitun\nluo Roma sanoi hiukan epävakavalla äänellä:\n\n»Kristuksen kuvan luominen oli niin vaikeata, että melkein kaduin\nyritystäni. Mutta se kävi helpommaksi, kun rupesin ajattelemaan\nmiestä, jota vainotaan ja nöyryytetään ja poljetaan siksi, että hän on\nköyhä eikä häpeä sitä, ja joka aina on valmis puoltamaan heikkoja ja\nsorrettuja eikä koskaan kosta kenellekään solvausta, olkoonpa se kuinka\nkurja ja valheellinen ja ilkeä tahansa, sillä hän ei koskaan ajattele\nitseään. Niin sain parhaan mallin tosi elämästä, ja tässä on tulos.»\n\nNäin sanoen hän veti pois harson ja paljasti kuultavan valkoisen\nkipsiin valetun Davido Rossin rintakuvan. Kasvoista loisti mitä puhtain\nylevyys, ja joka piirteen muovailussa tuntui hellyys ja rakkaus.\n\nKylmää hiljaisuutta seurasi matalaääninen puhelu. »Kuka se on?»\n»Kristus, tietysti.» »Oh, tietysti, mutta se muistuttaa jotain?»\n»Kuka se on?» »Paaviko?» »Ei, ettekö näe?» »Onko se totta?» »Kuinka\nhäpeällistä!» »Pyhyyden pilkkaa!»\n\nRoma seisoi ja katseli seuruetta säkenöivin silmin.\n\n»Pelkään, etten teidän mielestänne ole aivan oikein esittänyt\nmalliani», sanoi hän. »Se on vallan totta. Mutta ehkä Juudas miellyttää\nteitä enemmän», ja hän astui patsaan luo, jota märkä kangas verhosi.\n\n»Tämä oli minusta hyvin vaikea tehtävä myöskin, enkä voinut aloittaa\nsitä ennenkuin eilisiltana.»\n\nSitten hän selvästi vapisevalla kädellä otti isänsä kuvan seinältä ja\nojentaen sen paronille, sanoi:\n\n»Joku kertoi minulle konnamaisesta petoksesta — se koski tätä\nmiesraukkaa, paroni — ja silloin minä ymmärsin, millainen se mies oli,\njoka petti ystävänsä ja herransa kolmestakymmenestä hopeapenningistä ja\nkuunteli sen viheliäisen joukon ulkokultaista imartelua sen viheliäisen\nvalehtelevan joukon, joka ryömi hänen ympärillään, siksi että hän oli\npetturi ja että hänellä oli täysi kukkaro.»\n\nNäin sanoen hän veti pois kostean vaatteen ja paljasti savesta\nmuovaillun pään. Kasvot saattoi heti tuntea mutta ne ilmaisivat kaikkea\najateltavissa olevaa huonoutta, kavaluutta, julmuutta ja aistillisuutta.\n\nÄänettömyys oli jäinen, ja seurue alkoi kääntyä pois mutisten jotain\npeittääkseen hämilläänoloa. »Sehän on paroni!» »Ei!» »On kyllä!»\n»Häpeällistä!» »Inhottavaa!» »Kamalaa!» »Harakanpelätti!»\n\nRoma katsoi heitä hetkisen ja sanoi sitten: »Te ette pidä\nJuudaksestani! En minäkään. Olette oikeassa — se on inhottava!»\n\nJa sitten hän tarttui molemmin käsin rautalangan palaseen ja leikkasi\nsaven poikki, niin että se jysähtäen putosi lattiaan.\n\nPrinsessa, joka seisoi paronin vieressä, lausui osanottonsa hänelle, ja\nparoni vastasi jäisesti hymyillen:\n\n»Kaikki taiteilijathan ovat hiukan pois järjiltään. Se on välttämätön\npaha, jota täytyy kärsiä tyynesti välittämättä paljon sen naurettavasta\npuolesta.»\n\nSitten hän astui Roman luo, antoi takaisin valokuvan ja sanoi hiukan\nrypistäen otsaansa:\n\n»Kiitän sinua hyvin hauskasta iltapäivästä ja sanon jäähyväiset.»\n\nToiset seurasivat häntä katseellaan ja selittivät hänen lähtönsä oman\nmielensä mukaan. »Heidän välinsä ovat lopussa nyt», kuiskasivat he.\n»Kyllä hän vielä maksaa tuon.» Ja ilman suurempaa melua he alkoivat\nseurata häntä.\n\nRoma punoittavana ja kiihottuneena kumarsi heille kullekin erikseen\nmelkein pilkallisen kohteliaasti. Hän sanoi heille hyvästi ikipäiviksi,\nja hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta. He koettivat käyttäytyä uljaasti\nastuessaan hänen ohitsensa, mutta heillä oli melkein se tunne kuin\nheidät olisi ajettu pois talosta...\n\nKun kaikki olivat menneet, veti Roma oven kiivaasti kiinni ja kääntyen\nDavido Rossiin, joka yksin oli jälellä, hän puhkesi kyyneltulvaan ja\nheittäytyi hänen jalkoihinsa.\n\n\n\n\nXX.\n\n\n»Davido!» huusi hän.\n\n»Ei noin. Nouse ylös», vastasi Rossi\n\nRossin ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän oli seissyt Roman vieressä\nja vavissut hänen puolestaan ankarammin kuin kukaan koskaan itsensä\ntakia julkisen elämänsä vaikeimpinakaan hetkinä. Ja nyt hän yksin Roman\nkanssa ja hänen sydämensä tykytti rajusti.\n\n»Enkö ole tehnyt kyllin?» huusi Roma. »Sinä moitit minua siitä, että\nolin rikas, mutta nyt olen yhtä köyhä kuin sinäkin. Joka pennin sain\nparonilta. Hän antoi minun käyttää osan isäni tilojen tuottamista\ntuloista, mutta nuo tulot olivat hänen valvontansa alaiset, ja nyt hän\nhän lopettaa ne kokonaan. Minulla on velkoja. Minulla on aina ollut\nvelkoja. Sillä lailla hyväntekijäni tahtoi muistuttaa minulle että\nolin riippuvainen hänen hyvyydestään, ja nyt minun täytyy myydä kaikki\ntyydyttääkseni velkojani, ja itse jään kodittomaksi.»\n\n»Roma...», alkoi Davido Rossi, mutta Roma jatkoi itkien kiihkeästi.\n\n»Talo huonekalut, lahjat, vaunut, hevoset, kaikki menee kohta eikä\nminulla ole mitään. Entä sitten. Sinä sanoit että nainen rakastaa\nmukavuutta ja komeutta. Eikö hän rakasta mitään muuta? Emmekö me naiset\nvalita mistään muusta? Etkö vieläkään ole tyytyväinen minuun?»\n\n»Roma», alkoi Rossi hengittäen kovasti, »älkää puhuko noin. En voi\nkestää sitä.»\n\nMutta Roma ei kuunnellut. »Sinä moitit minua siitä, että olen\nnainen», sanoi hän uudestaan puhjeten kyyneliin. »Nainen ei voi muka\ntuntea ystävyyttä eikä tehdä uhrauksia. Hän on vain aiottu miehen\nleikkikaluksi. Luuletko, että tahtoisin olla mieheni rakastajatar?\nMinä tahdon olla hänen vaimonsa, jakaa hänen kohtalonsa, olkoonpa se\nmillainen tahansa, myötä- ja vastoinkäymisessä.»\n\n»Jumalan tähden, Roma!» huusi Davido Rossi. Mutta Roma keskeytti hänet\ntaas.\n\n»Sinä peloitit minua niillä vaaroilla, joita sinun täytyi kestää,\naivan kuin vaimon välttämättömästi pitäisi olla miehelleen esteenä ja\nvastuksena. Luuletko, että soisin mieheni vaipuvan toimettomuuteen?\nJos hän tyytyisi sellaiseen elämään, ei hän olisi se mies, jota minä\nrakastan, ja minä halveksisin häntä ja jättäisin hänet.»\n\n»Roma!...»\n\n»Sitten peloitit minua kuolemalla, joka sinua uhkaa. Minä muka jäisin\nsinun kuoltuasi maailman armoille. Mutta niin ei voi koskaan tapahtua.\nEi ikinä! Luuletko että nainen voi elää kauemmin kuin mies, jota hän\nrakastaa niinkuin minä rakastan sinua?... Niin. Nyt se on sanottu.\nMinun täytyi se sanoa.»\n\nDavido Rossi ei voinut puhua nyt. Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, ja\nRoma jatkoi yhä vielä itkien:\n\n»Kuolemaan, joka sinua uhkaa, et ole itse syypää. Siihen on syynä\nuskollisuutesi isääni kohtaan, ja siksi minulla on oikeus jakaa se,\nenkä minä tahdo elää sinun kuoltuasi.»\n\n»Jos minä nyt myönnyn, on kaikki hukassa», ajatteli Davido Rossi.\n\nJa sitten hän puristi kätensä selkänsä taakse estääkseen itseään\nkietomasta käsivarsiaan Roman ympäri ja sanoi hiljaa:\n\n»Roma, te olette rikkonut lupauksenne minulle.»\n\n»En välitä siitä», keskeytti Roma. »Rikkoisin vaikka tuhat lupausta.\nMinä petin sinut. Tunnustan sen. Olin olevinani myöntyväinen tahtoosi,\nvaikka en ollutkaan. Minä tahdoin, että näkisit minun luopuvan\nkaikesta, jottei sinulla olisi mitään puolustusta. Nyt olen sen\ntehnyt... mitä _nyt_ sanot?»\n\n»Roma», alkoi Davido Rossi taas koko ruumis vavisten. »Minussa on koko\najan taistellut kaksi miestä. Toinen niistä on koettanut varjella teitä\nmaailmaa ja itseänne vastaan, kun taas toinen... toinen on tahtonut\nhalveksia kaikkia esteitä, polkea ne jalkoihinsa... Jos vaan tietäisin,\nettä ymmärrätte mitä teette, käsitätte kaikki vaarat ja kohtalon, jonka\nsuostuisitte jakamaan... mutta ei, se on mahdotonta!»\n\n»Davido», huudahti Roma, »sinä rakastat minua! Ellet rakastaisi,\ntietäisin sen nyt tällä hetkellä. Mutta minä olen rohkeampi kuin\nsinä...»\n\n»Anna minun mennä! En voi enää vastata itsestäni!»\n\n»Minä olen rohkeampi kuin sinä, sillä minä olen luopunut kaikesta\nomaisuudestani ja ystävistäni... olen ollut epäkohtelias entisiä\ntuttujani kohtaan sinun tähtesi ja asettanut itseni kiusalliseen\nasemaan... minä naisena olen uskaltanut... mutta sinä miehenä... sinä\npelkäät.... niin juuri, pelkäät... sinä olet pelkuri — juuri niin,\npelkuri!... Ei, ei, ei! Mitä minä puhun?... Davido Leone!»\n\nJa huudahtaen rakkaudesta ja katumuksesta hän kiersi molemmat kätensä\nDavido Rossin kaulaan.\n\nDavido Rossi oli taistellut ankaraa taistelua tuskaa ja rakkautta\nvastaan, koettaen kestää, kunnes hänen jännittyneet hermonsa eivät\nvoineet enää vastustaa.\n\n»Tule minulle sitten — tule minulle», hän huusi, ja samana hetkenä,\njona Roma kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, hän ojensi kätensä Romaa\nvastaan.\n\n»Sinä rakastat minua?» sanoi Roma.\n\n»Rakastan! Entä sinä?»\n\n»Sinua rakastan, rakastan!»\n\nDavido Rossi puristi hänet syliinsä ja suuteli häntä. Kauan pidätetty\nrakkaus puhkesi esiin kuin kevättulva, joka huuhtoo lumen ja jään pois\ntieltään.\n\nÄkkiä Roma, joka oli niin uljaasti taistellut rakkautensa puolesta,\nkävi heikoksi ja naiselliseksi voittonsa hetkellä. Miehen hellyys sai\nhänet piilottamaan punastuvat kasvonsa hänen rinnalleen.\n\n»Ethän ajattele pahaa minusta tämän tähden?» pyysi hän.\n\n»Pahaa sinusta! Siksi että rakastat minua?»\n\n»Siksi että sanoin sen sinulle ja väkisin tunkeuduin elämääsi.»\n\n»Oma armaani, en.»\n\nRoma kohotti päätään ja Davido Rossi suuteli pois kyyneleet hänen\nsilmistään.\n\n»Mutta sano minulle», virkkoi Davido Rossi, »oletko varma — aivan\nvarma? Ymmärrätkö, mikä sinua odottaa?»\n\n»Minä ymmärrän vain, että rakastan sinua.»\n\nDavido Rossi sulki hänet uudelleen syliinsä ja suuteli hänen päätään.\n\n»Ajattele tarkkaan», sanoi hän. »Miehen viholliset ovat armottomia. Ne\nvoivat kiusata ja nöyryyttää sinua minun tähteni.»\n\n»En minä pelkää», sanoi Roma, ja Rossi puristi häntä lujemmin syliinsä\nsuudellen häntä yhä uudelleen.\n\nHe eivät puhuneet pitkään aikaan. Ei tarvittu sanoja. Davido Rossi\noli voitettu, mutta kumminkin voittaja, ja Roma oli onnellinen ja\nrauhallinen. Pitkä taistelu oli ohi ja kaikki oli hyvin.\n\nDavido Rossi asetti Roman istumaan tuoliin, jonka käsipuulle hän itse\nistui kasvot vasten Roman kasvoja ja Roman käsi hänen kaulassaan. Se\noli kuin unelmaa. Roma ei voinut uskoa sitä. Davido Rossi, jota hän oli\nniin ihaillut, hyväili häntä. Tyttö oli kuin lapsi ilossaan, punastuen\nja puoleksi peläten.\n\nRossi silitti hänen tukkaansa ja suuteli hänen otsaansa. Roma kohotti\npäätään koskettaakseen huulillaan Rossin otsaa, ja mies suuteli hänen\nvalkoista kaulaansa.\n\nSitten he vaihtoivat sormuksia merkiksi ikuisesta liitostaan. Kun\nDavido Rossi pani sormeensa Roman timanttisormuksen, näytti hän melkein\nsurulliselta, mutta kun Roma painoi Rossin vaatimattoman hopeasormuksen\nsormeensa, nosti hän ylös kätensä valoa kohti ja suuteli sitä\nsuutelemistaan.\n\nHe alkoivat puhella hiljaa, aivan kuin joku olisi ollut kuuntelemassa.\nSe oli heidän sydämensä kuiskailua, sillä onnellisen lemmen enkeli ei\npuhu ääneen koskaan, vaan kuiskailee. Roma pyysi Davido Rossia sanomaan\nuudestaan, että hän rakastaa Romaa, mutta kun Rossi alkoi sitä sanoa,\nsulki Roma hänen suunsa suudelmilla.\n\nHe puhelivat lemmestään. Roma uskoi varmasti rakastaneensa ensin Davido\nRossia, ja kun tämä sanoi aina rakastaneensa Romaa, niin tyttö väitti\nvastaan, että silloin Rossi ei rakasta häntä ollenkaan.\n\nHe puhuivat lemmen tuskasta. Alkaako lempi aina tuskalla? Rakkaus\non kaiketi kaksoisolento, kaksi eri henkeä, jotka ovat syntyneet\neri sydämissä ja itkevät, itkevät, kunnes pääsevät yhtymään. Tuo\nyhdistyminen on lemmen elämän alku, ja kaikki, mikä sen edellä on, on\nvain synnytystuskia.\n\nKirkonkellot alkoivat soittaa Ave Mariaa, ja he sulkivat silmänsä\nkuunnellakseen. He tahtoivat säilyttää muistissaan tämän hetken\nlempensä uudestisyntymisen hetkenä, ja siksi he istuivat käsi kädessä\nja hiljaa uneksien. Mutta kellojen ääni kertoi heille tuhansia\nseikkoja. Yhden ääni oli kuin onnellisen lapsen, joka leikkii\naamuauringon valossa. Toinen kello oli kuin kuorossa laulavan pojan\nsävel, joka kohoaa kohti taivaan-porttia. Kolmas kello oli kuin\ntyttösen ääni, joka heläjää vihreällä niityllä, missä kukkaset ja ruoho\ntuoksuvat. Neljäs oli kuin merimiehen ääni aurinkoisen meren rannalla.\nJa Pietarin kirkon iso kello kaikui kuin itse meri kertoen rakastavista\nolennoista, jotka ovat hukkuneet sen syvyyteen. Mutta kaikki Rooman\nkellot soittivat ainoastaan heille, ja Ave Maria oli heidän omansa.\n\nHe nousivat vihdoin sulkemaan ikkunoita. Vieretysten, Davido Rossin\nkäsi Roman vyötäisillä ja Roman pää Rossin olkapäätä vasten he\nseisoivat hetkisen katsoen ulos. Tuo kaikkien kaupunkien emo väikkyi\nvalkeana heidän edessään, ja laskeva aurinko loi sitä ympäröiville\nvuorille punertavan valon, jota vastaan Pietarin kirkon kupoli kuvastui\njättiläispallona.\n\n»Myrsky on tulossa», sanoi Davido Rossi katsellen auringonlaskun värejä.\n\n»Se on tullut ja mennyt», kuiskasi Roma, ja Rossi puristi häntä\nlähemmäksi itseään.\n\nHeiltä meni puoli tuntia hyvästisanomiseen. Viimeisen suudelman jälkeen\nkäsivarret vielä uudelleen kiertyivät syleilyyn.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nKun Rossi vihdoinkin oli mennyt, juoksi Roma makuuhuoneeseensa\nkatsomaan kasvojaan kuvastimesta. Poskipäät olivat punaiset ja silmissä\nkiilsi kyynel.\n\nHän meni sitten takaisin kammioonsa. Davido Rossi ei ollut enää siellä,\nmutta koko huone oli täynnä hänen läsnäoloaan. Hän istui taas tuolille\nja meni sitten ikkunan luo. Vihdoin hän meni pöytänsä ääreen ja\nkirjoitti kirjeen: —\n\n »Rakkaani! — Sinä olet ollut vain puoli tuntia poissa, ja tässä minä\n nyt jo istun kirjoittamassa sinulle. Minulla on muutamia asioita\n sanottavana, vallan yksinkertaisia asioita, mutta minä en voi ajatella\n niitä järkevästi pelkästä ilosta, kun tiedän, että sinä rakastat\n minua. Tiesinhän minä tosin sen ennenkin, mutta en ollut rauhallinen,\n ennenkuin kuulin sen sinun omilta huuliltasi. Ja nyt minä melkein\n pelkään tätä suurta onneani. Kuinka ihmeelliseltä se tuntuu! Ja,\n kuten kaikki kauan odotetut seikat, kuinka äkkiä se lopulta tapahtui!\n Ajattelepas, että kuukausi sitten — lyhyt kuukausi vain — sinä ja minä\n olimme molemmat Roomassa lähellä toisiamme, hengittäen samaa ilmaa,\n saman pilven alla, saman auringon paisteessa, emmekä sitä tietäneet.\n\n Voi teitä, kaikki rakkaat sisareni, joilla ei ole iloa eikä lempeä!\n Älkää surko! Kun vähimmin aavistatte, voi hänen silmänsä kohdata\n teidät, ja te tulette onnellisiksi, onnellisiksi!\n\n Vakavasti sanon nyt samaa, mitä kerran sanoin suutuksissani, että\n sinun täytyy jatkaa työtäsi etkä saa antaa huolesi minun kohtalostani\n estää sitä. Minä todellakin ajattelen, että vaimon tulee edistää\n miehen pyrintöjä elämässä, ja ellei hän voi sitä tehdä, täytyy hänen\n seisoa syrjässä eikä ainakaan estää miestään. Siis jatka, armas, äläkä\n pelkää minun kohtaloani. Kyllä minä itseni hoidan, tapahtuipa mitä\n tahansa. Älä anna ainoankaan hetken elämässäsi turmeltua siksi, että\n ajattelet mikä minua kohtaa, jos sinä et onnistu työssäsi. Armas, minä\n olen sinun rakastettusi, mutta minä olen myöskin sotilas, joka odottaa\n kapteeninsa käskyä.\n\n    »Ollos opas, lempi,\n    Sinun tietäs kuljen!\n    Rinnastani, lempi,\n    Kaiken muun nyt suljen!»\n\n Vielä toinen asia. Sinä menit pois sanomatta, että annat anteeksi\n pikku petokseni sinua kohtaan. Kyllä kai se oli hyvin väärin, mutta\n minä en sittenkään voi oikein katua sitä. Naiset ovat aina hiukan\n teeskentelijöitä. Se on Eevan tyttären tunnusmerkki, ja se ilmenee\n aina jollakin tavalla. Minä rakastin sinua niin, että minun täytyi\n houkutella sinutkin rakastamaan minua. Minun pitäisi hävetä, mutta en\n voi. Olen iloinen vain.\n\n Minä _tietysti_ rakastin sinua ensin ja minä tunsin sinut heti, ja kun\n sinä kirjoitit rakastavasi erästä tyttöä, tiesin vallan hyvin, että\n tarkoitit minua. Mutta oli niin suloista olla olevinaan tietämätön,\n tulla lähelle ja sitten taas poistua, koskettaa ja sitten paeta,\n kiusata ja sitten juosta pois, kunnes voimakas hyökyaalto syöksyi\n ylitseni ja ajoi minut sinun syliisi.\n\n Rakas, älä luule että pidän niitä esteitä vähäpätöisinä, joilla\n tahdoit meidän yhtymistämme estää. Olen aina tiennyt, että vaarat\n uhkaavat avioliittoamme, vaikken ehkä vieläkään käsitä, kuinka suuria\n ne ovat. Mutta minä tiedän, että ne olisivat vielä suuremmat, jos minä\n pysyisin erossa sinusta, ja se antoi minulle voimaa olemaan rohkea ja\n uhmaamaan ulkonaista sovinnaisuutta.\n\n Tämä johtaa minut viimeiseen asiaani, ja koetapas nyt olla totinen ja\n vedä otsasi sellaiseen julmaan ryppyyn, joka aina ilmaantuu siihen,\n kun olet oikein juhlallinen. Se, mitä sanoit vihollisistasi, että\n he ovat armottomia ja koettavat ehkä vartioida minua ja käyttää\n minua aseena vahingoittaakseen sinua, on liiankin uhkaava vaara.\n Totta puhuen olen koko ajan tietänyt enemmän kuin uskalsin kertoa\n sinulle, mutta minä toivoin, että ymmärtäisit, ja nyt minä vapisen\n ajatellessani, kuinka olen pakottanut itseni vaikenemaan.\n\n Minghellin juttu on hyvin vaarallinen, sillä minulla on syytä epäillä,\n että tuo mies on keksinyt, mikä nimi sinulla oli Englannissa, ja\n luulen, että hän Italiaan palattuaan koettaa minun avullani todistaa\n sen. Se on hirveätä, ja sydämeni värisee sitä ajatellessa. Mutta\n onneksi on olemassa keino, jolla tuo pirullinen aie saadaan estetyksi,\n ja sinun vallassasi on pelastaa minut ikuisesta tuskasta.\n\n Minä en usko, että minkään sivistyneen maan laki pakottaa _aviovaimoa_\n todistamaan miestään vastaan, ja se ajatus antaa minulle rohkeutta\n olemaan niin epänaisellinen, että sanon: Älä viivyttele kauan, rakas!\n Minä tahtoisin, että se tapahtuisi nyt heti. Vaikka olenkin näin\n äärettömän onnellinen, pakottaa sydäntäni kunnes se on tapahtunut, ja\n sitten vasta alan elää!\n\n Kas niin! Sinä et aavistanut, kuinka tunkeileva minä saatan olla.\n Olen itsekin hämmästynyt huomatessani, millaiseksi olen muuttunut sen\n jälkeen kuin aloin rakastaa sinua. Monta viikkoa olen ollut laiha ja\n kuihtunut ja ruma, tänään vasta alan hiukan kaunistua. Minä en voi\n olla muuta kuin kaunis tänään ja olen juossut yhtämittaa katsomaan\n peiliin, ymmärtääkseni miksi sinä oikeastaan rakastat minua. Minä olen\n iloinen kauneudestani — sinun tähtesi.\n\n Hyvästi, rakkaani! Sinä et voi tulla huomenna etkä ylihuomenna. Kuinka\n hirveän pitkä aika minun pitää kestää ennenkuin näen sinut taas!\n Näytänköhän vanhemmalta sitten? En, sillä sinua ajatellessani nuorrun\n joka hetki. Kuinka vanha sinä oletkaan? Kolmekymmentä neljä. Minä olen\n kaksikymmentä neljä ja puoli vuotta ja se on juuri sopiva ikä.\n\n                                                  Roma.\n\n P.S. — Älä viivyttele sitä asiaa! Älä, älä, älä!»\n\nRoma söi yksin päivällistä sinä iltana saadakseen rauhassa ajatella.\nArkielämä oli vallan kadonnut häneltä, ja joka kerta, kun Felice puhui\nhänelle tarjotessaan ruokia, tuntui ääni tulevan jostakin hyvin kaukaa.\n\nHän meni aikaisin maata, mutta hän nukkui myöhään. Kauan aikaa hän\nmakasi valveilla ajatellen kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja kun yö jo\noli pitkälle kulunut ja hän koetti nukkua uneksiakseen samasta asiasta,\nei hän saanut unta pelkästä ilosta. Mutta lopuksi hän unettaren\nkootessa yhä sakeammalti hattaroita hänen ympärilleen kuiskasi 'hyvää\nyötä' ja nukkui aamuun asti.\n\nHän heräsi myöhään, ja aurinko paistoi huoneeseen. Hän ojensi molemmat\nkätensä nauttien terveytensä ja lempensä onnesta. Kaikki oli hyvin, ja\nhän oli onnellinen. Ajatellessaan eilispäivää hän sääli paroniakin ja\ntunsi olleensa liian paha.\n\nMutta tuo ajatus haihtui pian. Ruumis ja sielu olivat täynnä iloa, ja\nhän hypähti nopeasti vuoteesta.\n\nHetkeä myöhemmin Nattalina toi kirjeen. Se oli paronilta ja kirjoitettu\nedellisenä päivänä: —\n\n»Minghelli on palannut Lontoosta, ja siksi minun täytyy tavata sinua\nhuomenna kello yksitoista. Ole hyvä ja pysy kotona ja aseta niin, että\nsaamme olla puoli tuntia kahdenkesken ja häiritsemättä.»\n\nAurinko peittyi pilveen, ilma kävi kolkoksi ja pimeys levisi yli koko\nmaailman.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES OSA.\n\nPÄÄMINISTERI.\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli sunnuntai. Myrsky, jota edellisen päivän auringonlasku oli\nennustanut, ei vielä ollut tullut, mutta aurinko ponnisteli turhaan\nesiin pilviseinän läpi, ja taivaanranta oli mustana.\n\nTäsmälleen kello yksitoista saapui paroni. Hän oli virheettömästi\npuettu, kuten tavallista, ja näytti kylmältä ja tyyneltä.\n\n»Minua käskettiin saattamaan teidän ylhäisyytenne tähän huoneeseen»,\nsanoi Felice osoittaen kammiota.\n\n»Kiitos!... Kuuluuko mitään uutta, Felice?»\n\n»Ei mitään, teidän ylhäisyytenne», sanoi Felice. Sitten hän osoitti\nkipsistä kuvapatsasta, joka kohosi nurkassa olevalta jalustalta, ja\njatkoi matalalla äänellä: »_Hän_ viipyi täällä eilisiltana muitten\njälkeen ja...»\n\nMutta samassa kuului naisen hameen kahinaa ulkopuolelta, mikä keskeytti\nFelicen, ja paroni sanoi äänekkäästi:\n\n»Tietysti. Sano kreivittärelle, että käyn hänen luonaan ennenkuin\nlähden pois.»\n\nRoma astui huoneeseen kasvot synkkinä ja vakavina. Hymy, joka\ntavallisesti väikkyi hänen huulillaan ja välähti hänen silmistään, oli\npoissa, ja kasvojen ilme osoitti päättävää puolustautumista. Mutta\nparoni huomasi heti, että tuon lujapiirteisen suun ja suoraan katsovien\nsilmien takana piili pelko, jota Roma koetti peittää. Paroni tervehti\nRomaa luonnollisen tyynesti, suuteli hänen kättään, tarjosi hänelle\nkukan napinlävestään ja vei hänet istumaan nojatuoliin selin ikkunaan,\nasettui itse matalalle tuolille sen eteen ja veti veltosti pois\nmoitteettomat hansikkaansa.\n\nEi sanaakaan eilispäivästä, ei tuskan eikä moitteen katsettakaan. Pari\ntavallista kohteliaisuutta vain, ja sitten hän siirtyi asiaansa.\n\n»Kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi istuin kahden kesken sinun\nkanssasi! Ja kuinka täällä on muuttunut! Sinun suloinen pikku pesäsi\non kuin luostarin koppi! Minä olen totellut käskyäsi, kuten näet, olen\nollut poissa täältä koko kuukauden. Se oli vaikeata — hyvin vaikeata —\nja monta kertaa olen sanonut itselleni, että se oli ajattelematonta.\nMutta olethan sinä nainen. Sinä olit järkähtämätön, ja minun täytyi\nalistua. Mutta mitä sinulla nyt on minulle kerrottavaa?»\n\n»Ei mitään», sanoi Roma katsoen suoraan eteensä.\n\n»Eikö yhtään mitään?»\n\n»Ei kerrassaan mitään.»\n\nRoma ei liikkunut eikä kääntänyt kasvojaan, ja paroni istui hetken ja\nkatseli häntä. Sitten hän nousi ja alkoi astua edestakaisin huoneessa.\n\n»Ymmärtäkäämme toisiamme, lapseni», sanoi hän hellästi. »Annatko\nminulle anteeksi, jos minun täytyy palauttaa mieleesi tunnettuja\nasioita?»\n\nRoma ei vastannut, vaan tuijotti valkeaan, kun paroni seisoi uunin\nvieressä vastapäätä häntä.\n\n»Kuukausi sitten eräs parlamentinjäsen, vastustuspuolueeseen kuuluva\npolitikoitsija, joka vuosikausia on vaikeuttanut hallituksen töitä,\npiti kapinallisen puheen ja joutui tekemisiin lain kanssa. Siinä\npuheessa hän myöskin ahdisti minua ja — täytyykö minun sanoa se —\nlausui hävyttömiä juoruja sinusta. Parlamentti ei ollut koolla, ja\nminä saatoin antaa vangitsemiskäskyn. Hänen osakseen olisi oikeastaan\ntullut ehkä vankeus- tai maanpakolaisuusrangaistus, mutta sinä katsoit\nsoveliaaksi astua väliin. Sinä ehdotit rangaistuskeinoa, joka oli\nviisas ja laajalle vaikuttava. Minä myönnyin ja käskin virkamiesteni\nhämmästykseksi vapauttamaan vangitun. Mutta häntä ei siitä huolimatta\nkuitenkaan ollut päästettävä pakoon, Sinä otit rangaistaksesi häntä.\nMitä viisaimmalla ja vaikuttavimmalla tavalla sinun piti poistaa hänen\nloukkauksensa jäljet ja kostaa hänelle hänen tekonsa. Mies oli suuri\nsalaisuus — sinun piti päästä tuon salaisuuden perille. Häntä epäiltiin\nvehkeilemisestä valtiota vastaan — sinun piti ottaa selko hänen\nhankkeistaan. Kuukauden kuluessa sinun piti antaa hänet minun käsiini\nja minun piti saada tietää _hänen sielunsa syvimmät salaisuudet_.»\n\nHieman oli vaikea pysyä tyynenä paronin puhuessa, mutta hän pyyhki vain\nkiharan otsaltaan ja istui ääneti.\n\n»Nyt on kuukausi lopussa. Minä olen antanut sinulle tilaisuuden olla\nystäväsi kanssa niin paljon kuin itse halusit ja katsoit parhaaksi.\nOletko saanut selville mitään hänestä?»\n\nRoma vastasi rohkeasti: »En.»\n\n»Siis ponnistuksesi ovat epäonnistuneet?»\n\n»Täydellisesti.»\n\n»Sinä siis luultavasti luovut aikeestasi rangaista tuota miestä siitä\nsyystä, että hän solvasi sinua?»\n\n»Olen aikoja sitten luopunut siitä.»\n\n»Omituista! Hyvin omituista! Ja hyvin onnetonta myöskin, sillä tällä\nhetkellä olemme tulleet käännekohtaan, jolloin olisi kahta vertaa\ntärkeämpää kuin ennen, että hallitus saisi kaikki tiedot, mitä sinä\nvoit hankkia. Mutta sinun suunnitelmasi oli hyvä, enkä koskaan voi olla\nkyllin kiitollinen sinulle siitä. Ja vaikka _sinun_ ponnistuksesi ovat\nolleet turhat, ei sinun tarvitse hätäillä. Sinä olet antanut meille\njohtolangan, joka on saattanut _meidän_ ponnistuksemme onnistumaan, ja\nsinä voit vielä rangaista tuota miestä, joka julkisesti solvasi sinua\nniin pahasti.»\n\n»Kuinka minä voin häntä rangaista?»\n\n»Todistamalla, että Davido Rossi on eräs henkilö, joka tuomittiin\nmajesteettirikoksesta kuusitoista vuotta sitten.»\n\n»Tuo on naurettavaa». sanoi Roma. »Kuusitoista kuukautta sitten en\nollut ikinä kuullut Davido Rossin nimeäkään.»\n\nParoni kumartui hiukan ja sanoi:\n\n»Oletko koskaan kuullut nimeä Davido Leone?»\n\nRoma vajosi tuoliinsa ja tuijotti suoraan eteensä.\n\n»Tyynny; lapseni!» sanoi paroni hyväillen, meni lattian yli katsomaan\nulos ikkunasta ja taputti Romaa olkapäälle.\n\n»Kerroinhan sinulle, että Minghelli on palannut Lontoosta?»\n\n»Tuo petturi!» sanoi Roma ylenkatseellisesti.\n\n»Olkoon vaan. Ihmisellä, joka uhraa elämänsä saadakseen selville\nrikoksia, on useimmiten itsellään rikoksellinen sielu. Mutta sivistys\ntarvitsee kadunlakaisijoitakin, ja oli hyvin onnellista, että satuit\nehdottamaan juuri tuota henkilöä. Kaikki, mitä olemme tehneet, on\nsinun alkuunpanemaasi, ja kun ystäväsi lopullisesti saatetaan oikeuden\nkäsiin, saamme siitä kokonaan kiittää sinua.»\n\nUhkaava katse Roman silmissä hävisi, ja hän nousi tuskan ilme kasvoissa.\n\n»Miksi kiusaatte minua noin?» sanoi hän. »Sen jälkeen, mitä on\ntapahtunut, ymmärtänette, että olen hänen ystävänsä enkä hänen\nvihollisensa?»...\n\n»Ehkä», sanoi paroni, ja hänen kasvonsa olivat jäykät kuin kuolema.\n»Istu ja kuuntele mitä sanon.»\n\nRoma istui, ja paroni palasi uunin luo.\n\n»Sanon että annoit meille johtolangan, kun ilmoitit kolme seikkaa.\nEnsiksi, että Davido Rossi tunsi tohtori Rosellin elämän Lontoossa.\nToiseksi, että hän tunsi kertomuksen tohtori Rosellin tyttärestä Roma\nRosellista Kolmanneksi, että hän oli ollut jonkun aikaa viinurina\nGrand Hotellissa Roomassa. Pari vähäpätöisempää seikkaa saatiin\nselville sattumalta, nimittäin että hän kerran oli ollut tallirenkinä\nNew-Yorkissa ja että hänen äitinsä hukutti itsensä Tihenin ja että\nhänet kasvatettiin löytölasten kodissa. Noiden seikkojen avulla on\nsaatu selville kahdeksan seikkaa. Salli minun luetella ne.»\n\nNojautuen uuniin ja levittäen toisen kätensä paroni laski nuo seikat\nsormillaan.\n\n»Ensimmäinen seikka. Muutamia vuosia enemmän kuin kolmekymmentä vuotta\nsitten eräs vaimo kantaen lasta ilmoittautui Rooman viranomaisille\nsaadakseen lapsensa merkityksi kirjoihin. Hän sanoi nimensä olevan\nLeonora Leone ja tahtoi että poika merkittäisiin kirjoihin nimellä\nDavido Leone. Mutta virkamies sai selville, että vaimon nimi oli\nLeonora Rossi ja että hänet oli vihitty kirkollisten menojen mukaan,\nmutta siviilivihkiminen puuttui. Lapsi merkittiin siis kirjoihin Davido\nRossina, Leonora Rossin poikana, isä tuntematon.»\n\n»Häpeällistä!» huusi Roma. »Kuinka äärettömän häpeällistä!»\n\n»Toinen seikka», jatkoi paroni muuttamatta ääntään. »Eräänä iltana\nhiukan myöhemmin löydettiin erään hukkuneen naisen ruumis Tiberistä ja\nhukuttautunut tunnettiin Leonora Rossiksi sekä haudattiin Campo Veranon\nköyhäin hautausmaalle tällä nimellä. Samana yönä tuntematon henkilö oli\nlaskenut lapsen Santo Spiriton lastenseimeen, ja mukaan oli liitetty\npaperi, jossa ilmoitettiin sen kastamisesta ja nimestä. Lapsen nimeksi\nilmoitettiin Davido Leone.»\n\nParoni löi kolmanteen sormeensa ja sanoi:\n\n»Kolmas seikka. Neljätoista vuotta myöhemmin eräs neljätoistavuotinen\nDavido Leone niminen poika asui erään italialaisen maanpakolaisen\nkodissa Lontoossa. Tuo maanpakolainen oli roomalainen prinssi, joka\nnimitti itseään tohtori Roselliksi. Hänen perheeseensä kuului vaimo\nja nelivuotias tytär nimeltä Roma. Tohtori Roselli oli ottanut Davido\nLeonen ottopojakseen löydettyään hänet kadulta.»\n\nRoma peitti kasvonsa käsillään.\n\n»Neljäs seikka. Neljä vuotta myöhemmin saatiin Milanossa selville\nsalaliitto, jonka tarkoituksena oli surmata Italian kuningas. Tuon\nsalaliiton päämies oli onnetonta kyllä tuo Englannissa asustava\nmaanpakolainen, joka oli tunnettu nimellä tohtori Roselli. Erään\nsukulaisen ystävällisestä toimesta hänet lähetettiin maanpakoon\ntavalla, jota kaikki valtiot käyttävät salaisissa ja vaarallisissa\ntapauksissa, sillä tuo sukulainen tahtoi säästää suvun kunniaa. Mutta\ntohtori Rosellin tovereille ja kirjeenvaihtajille ei osoitettu niin\nsuurta hienotunteisuutta, ja yksi niistä, joka vielä oli Lontoossa,\ntuomittiin majesteettirikoksesta kuolemaan piiritystilan aikana\ntoimivassa sotaoikeudessa. Tämän toverin nimi oli Davido Leone.»\n\nRoman jalka polki lattiaa, mutta paroni jatkoi kylmällä, tyynellä\ntavallaan.\n\n»Viides seikka. Meidän sopimuksemme Englannin kanssa sisälsi\nvaltiollisten rikoksellisten luovuttamisen, mutta Davido Rossi\nläksi pois Englannista. Hän muutti Amerikkaan. Siellä hän oli ensin\nraitiotieosakeyhtiön palveluksessa New-Yorkissa ja asui tämän kaupungin\nitalialaisessa osassa, mutta sitten hän kohosi köyhyydestään ja\ntuli sanomalehtimieheksi. Sanomalehtimiehenä hän herätti huomiota\nuudella valtiollisella ja uskonnollisella ohjelmallaan. Kristus on\nsekä kansojen että yksityisten laki, ja maailma on parannettava\nisämeidän rukoukselle perustetulla hallinnolla. Tuo uskonto oli kyllin\nsentimentaalinen voittaakseen intoilijain suosion tuossa lukemattomien\nuskontojen maassa, mutta se koski järjestyksen, omistusoikeuden ja\nisänmaallisuudenkin juuriin ja saattoi käytännössä helposti johtaa\nkapinaan.»\n\nParoni väänteli viiksiään ja sanoi hymyillen: »Davido Leone hävisi\nNew-Yorkista. Siitä ajasta saakka ei ole löydetty jälkeäkään hänestä.\nHän oli lakannut olemasta. _Davido Leone oli kuollut_.»\n\nRoma oli ottanut kädet kasvoiltaan ja hän hypisteli puseronsa nappeja\nhermostunein sormin.\n\n»Kuudes seikka», jatkoi paroni lyöden toisen käden peukaloa.\n»Kaksikymmentä viisi tai kuusi vuotta Davido Rossin syntymän jälkeen\nRoomassa saapui luultavasti noin viidenkolmatta-ikäinen mies, nimeltä\nDavido Rossi, Amerikasta Englantiin. Hän läksi leipuripuotiin Sohoon\nkysymään Roma Rosellia, tohtori Rosellin tytärtä, joka oli jäänyt\nLontooseen, kun maanpakolainen palasi Italiaan. Hänelle kerrottiin,\nettä Roma Roselli oli kuollut ja haudattu.»\n\nRoman kasvot, jotka tähän saakka olivat olleet kalpeat, punastuivat\nnyt, ja hänen jalkansa polki lujemmin lattiaan.\n\n»Seitsemäs seikka. Davido Rossi ilmaantui Roomaan, oli ensin viinurina\nGrand Hotellissa, mutta kohta sen jälkeen sanomalehtimiehenä ja\njulkisena luennoitsijana, ajoi juuri samaa ohjelmaa kuin Davido Leone\nNew-Yorkissa ja herätti samaa huomiota.»\n\n»Entä sitten?» sanoi Roma »Davido Leone oli Davido Leone ja Davido\nRossi on Davido Rossi — siitä ei maksa vaivaa puhua sen enempää.»\n\nParoni pusersi käsiään niin että sormet naksahtivat ja sanoi hiukan\nkiihkeämmin:\n\n»Kahdeksas seikka. Samaan aikaan eräs mies kävi Campo Santon\nvirastossa kysymässä, missä Leonora Leonen hauta olisi löydettävissä,\nsaman naisen, joka oli heittäytynyt Tiberiin kuusikolmatta vuotta\nsitten. Köyhien haudat oli sillä välin kaivettu yhä uudelleen, mutta\nviranomaiset ilmoittivat, mihin paikkaan hänet kerran oli haudattu. Hän\nkustansi tuon paikan erottamisen muista haudoista ja lankesi polvilleen\nsinne. Tuntikausia kului, ja hän oli yhä vielä polvillaan. Vihdoin tuli\nyö, ja vahdin täytyi käskeä hänet pois.»\n\nRoman jalka oli lakannut polkemasta ja hän nousi tuoliltaan.\n\n»Se mies», lisäsi paroni, »ainoa ihmisolento, joka ikinä oli\najatellutkaan hakea tuon kurjan itsemurhaajan Leonora Rossin hautaa,\noli Davido Rossi. Kuka on siis Davido Leone? — Davido Rossi. Kuka on\nDavido Rossi? — Davido Leone! Ympyrän kehä on sulkeutunut, asia on\nselvä.»\n\n»Oh! Oh! Oh!»\n\nRoma oli noussut ylös ja käveli kiivaasti. Hänen huulensa olivat\nkokoonpuristuneet, hänen silmänsä säkenöivät ja hän puhkesi sanoihin,\njotka tulvivat hänen huuliltaan.\n\n»Tuo vasta on konnamaisuutta! On kyllä totta, mitä sanoitte!\nSemmoisella miehellä, joka uhraa elämänsä rikoksia etsiessä, on\nitsellään rikoksellinen sielu! Hänellä ei ole omaatuntoa, ei\ninhimillisyyttä, ei armoa, ei sääliä. Ja kun hän on ajanut takaa\nihmistä tämän äidin haudalle asti — _äidin haudalle_ — hän voi syödä\npäivällistä ja nauraa ja mennä teatteriin! Oh, en voi sietää teitä!\nInhoan teitä! Nyt sen kuulitte! Tehkää nyt mitä tahdotte!»\n\nKuolonjäykkyys paronin kasvoissa muuttui kiivaan tuskan ilmeeksi, mutta\nhän pyyhki kerran kädellä otsaansa ja jatkoi hetken vaitiolon perästä:\n\n»Lapseni, sinä et ainoastaan loukkaa minua, sinä loukkaat oikeuden\nperiaatetta. Oikeudella ei ole mitään tekemistä säälin kanssa. Oikeuden\nsanakirjassa on ainoastaan yksi sana — velvollisuus. Velvollisuus\nkäski minua nimittämään tuota miestä oikealla nimellä, jotta hänen\nvastustuksensa, juorunsa ja paha vaikutuksensa loppuisivat. Ja nyt\noikeus vaatii sinua tekemään samoin.»\n\nParoni nojautui uuniin ja puhui tyynellä äänellä, mutta Roma jatkoi\nkävelyään.\n\n»Koska Davido Rossi on parlamentinjäsen ja parlamentti juuri on\ntoiminnassa, voidaan hänet vangita ainoastaan parlamentin käskystä.\nSen saamiseksi on välttämätöntä, että kenraaliprokuraattori ilmoittaa\nasian hallitukselle, hallitus puhemiehelle, puhemies valiokunnalle\nja valiokunta parlamentille. Tuota ilmoitusta varten poliisi on\njo koonnut tärkeitä todistuskappaleita, koko sarja tosiseikkoja\non otettu talteen. Mutta vielä puuttuu positiivinen todistus, ja\nsitä ennen kenraaliprokuraattori ei voi tehdä mitään. Se on arkin\navain, keskipiste, jonka puutteessa kaikki muut seikat menettävät\nmerkityksensä. Jonkun täytyy voida vaadittaessa vaikka vannoa\ntunteneensa sekä Davido Leone että Davido Rossi ja voida vakuuttaa,\nettä nuo kaksi ovat sama henkilö.»\n\n»Entä sitten?»\n\nParoni, joka oli seisahtunut, jatkoi tyynellä äänellä: »Rakas Romaseni,\ntäytyykö minun jatkaa? Vaikka ministereillä ei olekaan mitään tunteita,\ntahtoisin kuitenkin säästää sinua. En tunne muuta kuin yhden henkilön,\njoka voi antaa meille tuon puuttuvan renkaan. Se henkilö olet sinä\nitse.»\n\nRoman silmät olivat punaiset vihasta ja pelosta, mutta hän koetti\nnaurulla peittää pelkoaan.\n\n»Kuinka tuhma te olette kaikesta huolimatta!» sanoi hän, »Roma Roselli\ntunsi Davido Leonen, ja Roma Roselli on kuollut ja haudattu. Oh, kyllä\nminä tunnen tuon jutun. Te keksitte sen itse, ja nyt se kaivaa kuopan\nteille!»\n\n»Rakas Roma», sanoi paroni jyrkästi, »jos minä tein jotain siinä\nasiassa, tein sen sinun hyväksesi, mutta olkoonpa sen laita kuinka\ntahansa, se ei enää minua huolestuta. Roma Roselli _ei_ ole kuollut, ja\nminun on varsin helppo tuottaa henkilöitä Englannista todistamaan sitä.»\n\n»Te ette uskalla! Ette uskalla! Heidät tuomittaisiin rikoksen\nyrityksestä.»\n\n»Englannissa, mutta ei Italiassa.»\n\nRoman katse laskeutui, ja paroni alkoi puhua lempeästi:\n\n»Lapseni, älä koeta taistella minun kanssani. On niin kiusallista\nsaattaa sinut vaikenemaan... On ehkä luonnollista, että tunnet\nmyötätuntoisuutta heikompaa puolta kohtaan. Se on kaikkien naisten\nsuloinen ja viehättävä, mutta epäjohdonmukainen tapa. Sinun ei tarvitse\npelätä, että Davido Rossi mestataan, vaikka hänet vangitaankin. Hänen\ntäytyy kärsiä uusi tutkimus, häntä puolustetaan ja hänen tuomionsa\nmuutetaan vankeudeksi tai pyyhitään pois kokonaan. Siinä kaikki.»\n\n»Ja te tahdotte minua auttamaan teitä tuossa?»\n\n»Niin.»\n\n»En tahdo!»\n\n»Siis voisit, jos tahtoisit?»\n\n»En voi!»\n\n»Ensimmäinen vastauksesi oli oikeampi, lapseni.»\n\n»No olkoon niin sitten! En tahdo! En tahdo! Ettekö häpeä pyytää minulta\nsellaista? Oman kertomuksenne mukaan Davido Leone oli isäni ystävä,\nja kuitenkin tahdotte, että minä antaisin hänet oikeuden käsiin, joka\ntuomitsisi hänet ehkä elinkautiseen vankeuteen ja ainakin poistaisi\nhänet parlamentista. Luuletteko, että voisin pettää noin kurjasti?\nArvosteletteko kaikkia itsenne mukaan?... Ah, kyllä minä tunnen sen\njutun! Hävetkää!»\n\nParoni oli hetken ääneti ja sanoi sitten tyynesti:\n\n»En tahdo keskustella nyt tuosta asiasta kanssasi, lapseni — olet liian\nkiihtynyt etkä tiedä, mitä sanot. Tahdon vain huomauttaa sinulle,\nettä vaikka Davido Leone olikin isäsi ystävä, on Davido Rossi sinun\nvihollisesi.»\n\n»Entä sitten? Sehän on minun oma asiani. Jos minä _annan_ hänelle\nanteeksi, niin mitä se muita liikuttaa? Ja minä annan hänelle anteeksi!\nKenenkä muun asia se siis on kuin minun?»\n\n»Rakas Romaseni, se on hiukan minunkin asiani, ja solvaus oli aiottu\nsinun kauttasi minulle. Mutta en tahdo nyt puhua itsestäni... Tuo\nseikka, että olet kokonaan muuttanut mielesi — kuukausi sitten aioit...\nkuinka sanoisin... pettää tuon miehen ja nyt koetat pelastaa hänet —\nse on selitettävissä ainoastaan yhdellä tavalla .... että sinä... että\nsinä...»\n\n»Että minä rakastan häntä — niin on laita», sanoi Roma ylpeästi, mutta\npunastuen samassa ja vavisten pelosta.\n\nNyt seurasi kuolon hiljaisuus. Molempien pää vaipui alas, ja äänetön\nveistokuva näytti katselevan heitä. Paronin posket värähtivät\nhuomattavasti, ja hän sanoi matalalla, käheällä äänellä:\n\n»Olen pahoillani! Hyvin pahoillani! Sillä pelkään, että minun\ntäytyy näyttää toteen mitä sanoit, että nimittäin ministeri ei\ntunne ihmisyyttä eikä sääliä. Minun täytyy ehkä ruveta näyttelemään\naviomiehen osaa kahden rakastuneen surullisessa tarinassa. Ellei Davido\nRossia voi vangita parlamentin suostumuksella, on hänet vangittava, kun\nparlamenttikausi on päättynyt, ja silloin hänen asiansa on todistettava\njulkisessa oikeudessa. Siinä tapauksessa sinun on pakko esiintyä, ja\nvaikka olet kieltäytynyt yksityisesti todistamasta, täytyy sinun sitten\ntodistaa julkisesti.»\n\n»Siihen ette voi minua pakottaa!» huusi Roma kiihkeästi, aivan kuin hän\nolisi keksinyt keinon.\n\n»Miksikä en?»\n\n»Se on minun oma salaisuuteni. Mutta sitä ette voi tehdä!» huusi hän.\n\nParoni katsoi häneen aivan kuin saadakseen selville mitä hän tarkoitti\nja sanoi sitten:\n\n»Se saadaan nähdä.»\n\nSamassa kuului kreivittären ärtyisä ääni, joka kutsui paronia\nviereiseen huoneeseen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nRoma meni makuuhuoneeseensa, kun paroni jätti hänet, ja viipyi siellä\nmyöhään iltaan. Huolimatta rohkeasta käytöksestään hän vapisi pelosta\nja katumuksesta. Hän ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt Davido Rossin\nvaaraa niin hirvittävän selvään ja käsittänyt omaa suhdettaan häneen\nniin välittömästi.\n\nOliko hänen velvollisuutensa tunnustaa Davido Rossille, että hän oli\nheidän tuttavuutensa alussa aikonut pettää hänet? Siten vain hän\nsaattoi olla uskollinen rakkaudelleen ja ansaita hänen luottamuksensa.\n\nMutta miksi hänen pitäisi tunnustaa? Tuo inhottava ajatus oli kadonnut.\nJotain suloista ja hellää oli tullut sen sijaan. Tunnustaminen nyt\nolisi julmaa. Se järkyttäisi Davidon kaunista luottamusta Romaan.\n\nMutta ne siemenet, joita Roma oli kylvänyt, alkoivat itää. Ne\nsaattoivat puhjeta esiin missä tahansa ja tukehduttaa elämän, joka oli\nRomalle kalliimpi kuin hänen omansa. Jumalan kiitos, että vielä oli\nmahdotonta vahingoittaa Davido Rossia ilman hänen, Roman, apua. Mutta\nhe saattoivat murtaa hänen tahtonsa ja pakottaa hänet auttamaan heitä,\nellei laki voinut suojata häntä. Jos hän oli naimisissa Davido Rossin\nkanssa, ei mikään laki Itäliassa voinut pakottaa häntä todistamaan\nmiestään vastaan.\n\nMutta jos Rossi epäröisi jostakin syystä, jos hän viivyttäisi heidän\navioliittoaan, jos hän vastaisi kieltävästi tuohon kirjeeseen, jossa\nRoma oli luopunut kaikesta turhasta häveliäisyydestä ja pyytänyt\nhäntä kiirehtimään heidän liittoaan — mitä sitten? Kuinka hän saattoi\nselittää, mikä vaara Davido Rossia uhkasi? Kuinka hän voisi sanoa,\nettä Davido Rossin täytyy ottaa hänet vaimokseen ennenkuin parlamentti\nhajaantuu, sillä muutoin käytettäisiin häntä, Romaa, välikappaleena,\njolla Davido Rossi erotettaisiin parlamentin jäsenyydestä ja ehkä\nsyöstäisiin vankilaankin? Kuinka hän saattaisi sanoa: »Minä olin\nDelila. Minä läksin sinua pettämään, ja ellet ota minua vaimoksesi, en\nvoi sinua pelastaa!»\n\nIltapäivä oli kulunut pitkälle, Roma ei ollut syönyt mitään aamusta\nlähtien ja nyt hän makasi kasvot pielusta vasten vuoteellaan, kun äkkiä\nkuului koputus ovelle.\n\n»Ateljeessa työskentelevä mies pyytää saada tavata teitä», sanoi Felice.\n\nSiellä oli Bruno sunnuntaipuvussa ja pikku Giuseppe, joka tänään oli\nenemmän kuin ennen pienen jalopeuran poikasen näköinen.\n\n»Kirje häneltä, neiti», sanoi Bruno.\n\nSe oli Rossilta. Roma otti sen muistamatta edes tervehtiä ja meni\nmakuuhuoneeseensa. Mutta kun hän palasi hetken kuluttua, olivat hänen\nkasvonsa muuttuneet. Pilvet olivat haihtuneet ja entinen iloisuus\npalannut. Vilkas, iloinen ilme loisti niistä, kun hän kiirehti\nvastaanottohuoneeseen, ja ilma tuntui olevan täynnä raikkautta ja onnea.\n\n»Hyvä on», sanoi hän. »Sanokaa herra Rossille, että odotan häntä\nkohta... tai ei pidä sanoa sitä... sanokaa, että koska hänellä on\nniin kovin paljon työtä, ei hänen pidä pitää sitä välttämättömänä...\nOh, sanokaa aivan mitä tahdotte», sanoi hän, ja valkoiset hampaat ja\nsäteilevät silmät hymyilivät.\n\nBruno, joka ei ollenkaan ollut kohottanut nyrpeätä naamaansa ja\npörröistä päätänsä, sanoi:\n\n»Hänellä on kyllä paljon puuhaa nyt, kun tuo suuri kokous on\nkeskiviikkona, jolloin hänen huoneensa portaat ovat yhtä täynnä väkeä\nkuin Santa Scala.»\n\n»Vai on pikku Giuseppe vihdoinkin tuotu minua tervehtimään», sanoi Roma.\n\n»Hän on kiusannut minua tuomaan hänet tänne siitä saakka, kun\nlupasitte, että hän saisi ruveta teidän ovenvartijaksenne kerran.»\n\n»Juuri niin. Herrojen pitää käydä tervehtimässä neitosia, eikö niin,\nGiuseppe?»\n\nJa poika, joka oli piilottanut pyöreän päänsä isänsä taakse, pisti\nesiin kasvonsa, jotka loistivat ilosta.\n\n»Kuulepas», sanoi Roma iskien silmää. Soittokunta kulki juuri piazzan\nyli mennessään pois Pincion puutarhasta. »Mennäänpäs katsomaan niitä»,\njatkoi Roma ja ottaen kiinni Giuseppen kädestä vei hän hänet kammioonsa\nja asetti hänet seisomaan kirjoituspöydälle ikkunan eteen.\n\n»Se on kuninkaallinen marssi, eikö niin, Giuseppe? Tunnethan sinä\nkuninkaallisen marssin? Tietysti. Ja katsopas nyt kansaa ja pappeja ja\nmunkkeja ja ylioppilaita ja ajoneuvoja ja koiria ja moottorivaunuja ja\nlapsia ja lastenhoitajia ja pikku tyttöjä ja poikia. Se on komeata!\nMutta katsopas, tunnetko sinä kuka _tuo_ on — tuo herra tuossa\nveistokuvassa?»\n\n»Setä Davido», sanoi poika.\n\n»Mikä viisas pikku poika sinä olet, Giuseppe.»\n\n»Ei tarvita paljonkaan viisautta tuon tuntemiseen», sanoi Bruno ovelta.\n»Se on mainio! Ihmeellinen! Ja se sulkee suun niiltä kirotuilta...\nanteeksi, neiti, anteeksi.»\n\n»Ja Giuseppe aikoo yhä vielä ovenvartijaksi?»\n\n»Vallan vakavasti. Hän vakuuttaa, ettei hän vaihtaisi sitä virkaa\nkuninkaankaan virkaan.»\n\n»Se on oikein! Mennäänpäs nyt katsomaan emmekö löytäisi mitään tälle\ntulevalle ovenvartijalle! Tulepas tänne, Giuseppe. Autapas nyt minua\nvetämään auki tuo laatikko. Yksi — kaksi — kolme! Siinä se on!»\n\nLaatikossa oli suuri pahvikotelo, ja Giuseppen silmät säikkyivät kuin\nmustat helmet.\n\n»Mitähän tuossa kotelossa lie, Giuseppe? Voitko arvata? — No, kuulepas\nnyt. Mistä pitäisit eniten, ovenvartijan hatusta, takista vai\nkultatupsuisesta sauvasta?»\n\nPojan kasvot, jotka olivat tähän asti loistaneet, synkistyivät ja\nkirkastuivat vuoroon, kun tuo vaikea vaali oli tehtävä. Vihdoin hän\nkatsoi Brunoon apua hakien.\n\n»Valitse nyt — mistä?»\n\nMutta Giuseppe hiipi isänsä luo ja kuiskasi jotain, jota Roma ei voinut\nkuulla.\n\n»Mitä hän sanoo?»\n\n»Hän sanoo, että keskiviikkona on hänen syntymäpäivänsä», sanoi Bruno.\n\n»Hyvänen aika! Silloin hänen pitää saada ne kaikki», sanoi Roma, ja nyt\nalkoivat Giuseppen jalatkin tanssia.\n\nNauhat katkaistiin, kotelo avattiin, ja sieltä vedettiin esille komea\nhattu ja takki ja sauva, ja sitten puettiin koko komeus Giuseppen ylle.\nKesken kaikkea Roman musta koira tuli haukkuen sisään, ja kun Giuseppe\nmarssi kammiosta vastaanottohuoneeseen, hyppeli koira haukkuen hänen\njälessään.\n\n»Rakas pikku poika!» sanoi Roma katsellen lasta, mutta Bruno, joka\nistui pää kumarassa, vastasi vain huoahtaen.\n\nRoma katsoi häneen ja huomasi nyt, että Brunon yksinkertaiset kasvot\nnäyttivät hyvin huolestuneilta. Niiden ilme oli melkein naurettavan\njuhlallinen, ja hänen silmänsä olivat kosteat ja himmeät.\n\n»Mitä nyt, Bruno?» kysyi Roma.\n\nBruno pyyhkäisi silmiään takkinsa hihalla ja sanoi kiihkeästi:\n\n»Mitäkö nyt? Petosta — petosta, joka turmelee hyvän naisen maineen —\nsiinä kaikki. Eräs mies, joka on vuosikausia syönyt teidän leipäänne,\non valehdellut teistä, ja hän on konna ja kirottu ilkiö ja minä\ntahtoisin potkaista hänet ulos tästä talosta.»\n\n»Kuka tuota kaikkea on tehnyt, Bruno?»\n\n»Minä itse! Minä juuri kerroin herra Rossille kaikki ne juorut, jotka\nsaattoivat hänet puhumaan teitä vastaan silloin paavin juhlapäivänä, ja\nkun te pyysitte häntä tulemaan tänne, varoitin häntä ja sanoin, että te\naiotte kostaa hänelle nyt.»\n\n»Niinkö sanoit, Bruno?»\n\n»Niin juuri.»\n\n»Ja mitä herra Rossi sanoi?»\n\n»Mitäkö sanoi? Kumma ettei hän tappanut minua. 'Hän on hyvä nainen',\nsanoi hän, 'ja jos olen koskaan sanonut muuta, otan kaikki sanani\ntakaisin ja häpeän'.»\n\n»Niinkö hän sanoi?»\n\n»Niin. Mutta piru oli minussa enkä minä uskonut häntä. Vielä eilen\npyysin häntä pysymään poissa teidän vastaanotostanne, sillä minä olin\nnähnyt teidän veistokuvanne sinä aamuna, jona aloititte sen, ja se oli\nirvikuva hänestä ja tarkoitti Juudasta.»\n\n»Ja mitä herra Rossi sanoi siihen?»\n\n»'Bruno', sanoi hän, 'jos Donna Roma olisi käyttänyt minua vaikkapa\nitse paholaisen mallina, luottaisin häneen sittenkin.' Ja nyt te\nkeräätte kuumia hiiliä pääni päälle, enkä minä voi enkä tahdo sitä\nkestää.»\n\nRoma, joka oli kääntynyt ikkunaan, huokasi ja sanoi: »Kaikki on\npäättynyt hyvin, Bruno. Ellet sinä olisi puhunut minusta herra\nRossille, ei hän olisi puhunut minusta piazzalla emmekä me koskaan\nolisi tavanneet toisiamme emmekä olisi tulleet ystäviksi. Ja lopussa\nkiitos seisoo, Bruno.»\n\n»Ehkä, mutta ihmetyö ei tee pyhimykseksi, eikä teidän pidä suvaita\nminua enää palveluksessanne.»\n\n»Tarkoitatko, että minun pitäisi erottaa sinut?»\n\n»Tarkoitan.»\n\n»Bruno», sanoi Roma, »minulla on paljon huolia juuri nyt ja kohta\nminulla luultavasti on niitä vielä enemmän. Minä tulen köyhäksi, ja\nviholliseni ovat julmia ja säälimättömiä. En tiedä kuinka kauan voin\npitää sinua palveluksessani, mutta minä tarvitsisin sinua ystävänä, ja\njos nyt jätät minut...»\n\n»Oh, jos te puhutte noin, neiti, en koskaan jätä teitä, ja mitä\nvihollisiinne tulee, niin...»\n\nBruno kääri oikean käsivartensa hihan ylös, kun samassa Giuseppe\nkoirineen tuli sisään. Roma otti heidät vastaan iloisesti huudahtaen ja\nsitten seurasi iloinen puhelu ja nauru. Vihdoin riisuttiin Giuseppen\nkomea puku, pahvikotelo sidottiin kiinni, ja Bruno sekä Giuseppe\ntekivät lähtöä.\n\n»Tulethan takaisin, Giuseppe?» kysyi Roma, ja pojan silmät loistivat.\n\n»Tuo pikku mies on kai hyvin kallis sinulle, Bruno?»\n\n»Kalliimpi kuin mikään», sanoi Bruno. »Jumala siunatkoon noita\npieniä raukkoja! Mitä olisi miehen elämä ilman lapsia? Viisi frangia\nviikossa enemmän taskussa, mutta miljoonaa köyhempi ilosta. Lepoa, kun\nei tarvitse kuulla lasten itkua öillä, hyvää unta eikä valvomista,\nmutta sydän kovana kuin kallio ja sielu kuivana kuin tomu. Eikö niin\nGiuseppe-Mazzini-Garibaldi?»\n\n»Ja mitä hänen äitinsä arvelee?»\n\n»Oh — hänkö? Hän on vallan hullaantunut poikaan, ja hän kuolisi\nvarmaan, jos pojalle jotain tapahtuisi.»\n\n»Entä herra Rossi?»\n\n»Hän on ollut kuin toinen isä pojalle aina siitä saakka, kun tämä pikku\napina syntyi.»\n\n»Giuseppen täytyy tulla tänne joskus, ja minä koetan olla toisena\näitinä hänelle... Mitä hän sanoo nyt?»\n\n»Hän sanoo pelkäävänsä teidän suurta ovenvartijaanne tuolla alhaalla.»\n\n»Pelkäätkö _häntä_? Hän on mies vain, ei mitään muuta. Sano hänelle,\nettä olet pieni roomalainen poika, ja hänen täytyy päästää sinut\nsisään. Muistatko nyt? Koetatko? Se on oikein! Hyvästi, hyvästi!»\n\nEnnen levolle menoaan Roma luki kirjeen uudestaan. Hän oli odottanut\ntätä hiljaista hetkeä, ja nyt hän oli yksin ja koko maailma oli ääneti.\n\n »Lauantai-iltana.\n\n Oma armaani! — Sinun suloinen kirjeesi teki minut vallan mielettömäksi\n ilosta, ja se asia, josta puhut, on jo hyvällä alulla. Nyt on minun\n vuoroni hävetä sitä suurta melua, jota pidin meidän yhtymisemme\n esteistä, kun näen kuinka rohkea sinä olet. Voi kuinka uljaita naiset\n ovat — kaikki naiset — kaikki naiset, jotka menevät naimisiin miehen\n kanssa! Nainen katsoo tuntematonta kohtaloa suoraan silmiin, liittää\n onnensa toisen onneen, uskoo elämänsä hänen huostaansa tietäen\n kaatuvansa, jos mies kaatuu, ja menettävänsä kaiken paluun entiseen!\n Kuka _mies_ voisi sellaista tehdä? Ei kukaan. Mutta nainen uskaltaa\n sen tehdä, hän uskaltaa vaadittaessa antautua kokonaan.\n\n Armas, minä olen voittanut pelin, ja kun ensin vastustin onneamme,\n tein sen pakosta. Kyllä me olemme lapsia, me miehet ja naiset, jotka\n rakastamme toisiamme ja kumminkin pakenemme toisiamme arasti peläten,\n sen sijaan että meidän tulisi ojentaa kättä toisillemme ja iloita.\n Minä kaipasin sinua joka hetki, ja se tuotti hirveätä tuskaa, kun\n armain olento oli niin lähellä ja kumminkin täytyi välttää häntä.\n Mutta kaikki tuo on nyt ohi. Vihdoinkin alan elää ja astun maailmaan\n otsa pystyssä sulkien tulevaisuuden Jumalan käsiin.\n\n Älä luule, että olen kovasti huolissani Minghellin tähden, ja\n kumminkin on surkeata ajatella kuinka säälimätön maailma on miehen\n nimeenkin nähden. Nimi ei ole muuta kuin sana, ja kumminkin se on\n kaikki sille miehelle, joka sitä kantaa — kunnia tai kunniattomuus,\n köyhyys tai rikkaus, siunaus tai kirous. Jos miehellä on hyvä nimi,\n koettavat kaikki riistää sitä pois häneltä, mutta jos on paha nimi\n ja mies on koettanut päästä siitä, niin jokainen tahtoo uudestaan\n kiinnittää sen häneen.\n\n Se nimi, joka minun täytyi jättää palatessani Italiaan, ei ollut paha\n nimi, mutta se oli isäni nimi, ja jos hallituksen urkkijain onnistuu\n kiinnittää se minuun, voivat he aikaansaada taivas ties kuinka paljon\n pahaa. Mutta yhdestä asiasta olen varma — siitä, että jos he antavat\n isäni nimen minulle ja saattavat minut kärsimään lain määräämät\n rangaistukset, niin he eivät ainakaan voi tehdä sitä minun armaani\n avulla, jonka sydän on kultaa.\n\n Rakkaimpani, minä kirjoitin viranomaisille heti saatuani kirjeesi,\n ja huomenna menen itse katsomaan, että kaikki on hyvällä alulla. En\n tiedä kuinka monta päivää menee valmistuksiin, mutta ennen torstaita\n ei se kumminkaan voine tapahtua, koska tuo suuri joukkokokous on\n keskiviikkona Colosseumissa, ja vaikka poliisi on sen kieltänyt, olen\n kutsunut kansan tulemaan sinne.\n\n Hyvää yötä! Tuskin voin nostaa kynää paperista. Kirjoittaminen sinulle\n on kuin puhelemista ja vähän väliä minun täytyy pysähtyä ja sulkea\n silmäni ja kuulla sinun äänesi vastaavan. Mutta minä vastaankin vain\n itse, eivätkä minun vastaukseni ole puoleksikaan niin suloiset kuin\n sinun. Voi armas, jos sinä ymmärtäisit, kuinka elämäni ennen oli\n täynnä äänettömyyttä, kunnes sinä tulit, ja kuinka se nyt on täynnä\n säveliä! Hyvää yötä taas!\n\n                                                    D.R.\n\n\n Sunnuntai-aamuna.\n\n Juuri saavuin virastosta. Avioliiton laillinen kuuluttaminen vie\n pitemmän ajan kuin luulin. Tavallinen aika lienee kaksitoista päivää,\n jolloin kuulutus kahtena sunnuntaina on naulattu ilmoitustaululle\n viraston ulkopuolelle. Hyvin vakavissa ja kiireellisissä tapauksissa\n saa ajan lyhennetyksi, mutta minä en löytänyt mitään syytä, jonka\n nojalla voisimme maistraatin edessä vannoa, että tämä tapaus on tärkeä\n kuin kuolema, ja siksi myönnyin tavalliseen järjestykseen, toimitin\n heille tarvittavat yksityistiedot ja tänään on meidät ensi kerran\n kuulutettu. Kaksitoista päivää vielä, oma armaani, niin olet minun,\n minun, ja koko maailma saa sen tietää!»\n\nRomalta meni kolme neljännestuntia tuon kirjeen lukemiseen, sillä joka\ntoinen sana oli täynnä salaperäistä tarkoitusta ja vaati suudelman\nvastauksekseen. Vihdoin hän asetti sen tyynyn ja poskensa väliin ja\nkuvitteli, että hänen poskensa nojasi erään toisen henkilön poskeen\nja että tuo toinen henkilö suojeli häntä voimakkaalla käsivarrellaan.\nSitten hän makasi kauan avonaiset silmät loistaen pimeässä ja koetti\nturhaan kuvitella millaisilta armaan kasvot nyt näyttävät. Mutta unen\ntultua hän näki armaansa selvään ja kiirehti juosten hänen syliinsä.\n\nSeuraavana aamuna Roma sai kirjeen paronilta:\n\n »Rakas Roma! — Tule Palazzo Braschiin huomisaamuna (tiistaina) kello\n 11. Älä kieltäydy äläkä epäröi. Ellet tule, saat katua sitä koko\n elämäsi, ja jälestäpäin tulet turhaan syyttämään itseäsi. — Ystäväsi.\n\n                                                Bonelli.»\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPalazzo Braschi on kolmiomainen palatsi, jonka pääsivu on Piazza\nNavonalle päin ja toiset kaksi seinää sivukaduille päin. Komeat\nportaat, joita kaunistaa kuusitoista itämaalaista graniittipylvästä\nja kuusi suurta kuvapatsasta ja joiden marmorilevyjä peittää vanha,\nlikainen matto, johtavat ilottomaan suureen saliin yläkertaan, jossa\npalvelijoita ja ovenvartijoita vetelehtii epäsiisteissä puvuissa.\nTätä tietä tultiin sisäasiainministerin virastoon, joka ministeri\ntavallisesti myöskin on Italian pääministerinä.\n\nRoma saapui kello yksitoista ja hänet vietiin heti ministerin\nhuoneeseen etuhuoneen läpi, missä virkamiehiä ja kirjureita istui\nodottamassa vuoroaan. Paroni istui paperien ja kirjojen peittämän\npöydän ääressä. Hänen polvillaan oli nahkamatto ja hänen oikealla\npuolellaan pöydällä oli pieni revolveri, jonka pää oli norsunluuta. Hän\nnousi Roman tullessa ja otti hänet vastaan kohteliaasti kuten aina.\n\n»Kuinka täsmällinen! Ja kuinka suloiselta näytät tänään, lapseni!\nTällaisena pimeänä aamuna sinä tuot auringon mukanasi yksinäisen\nministeriraukankin virastoon. Istu.»\n\nRomaa ei pettänyt tuo tervehdyksen kohtelias sointu.\n\n»Te tahdoitte tavata minua?» sanoi hän.\n\nParoni nojasi käsivartensa pöytään, painoi päänsä kättään vasten,\nkatsoi Romaan muuttumaton hymy kasvoillaan ja sanoi:\n\n»Kuulin, että sinua saa onnitella, lapseni.»\n\nRoma punastui hiukan.\n\n»Hämmästytkö, että tiedän tuon?» kysyi paroni.\n\n»Miksi siitä hämmästyisin?» vastasi Roma. »Tehän tiedätte kaikki.\nTämähän on sitäpaitsi julkinen asia, jonka jokainen tietää.»\n\nParonin hymyilevät kasvot eivät muuttaneet ilmettään.\n\n»Nyt ymmärrän mitä tarkoitit sunnuntaina. Vaimoa ei voi vaatia\ntodistamaan miestään vastaan. Minä olen voitettu. Myönnän sen ja\nonnittelen sinua neuvokkuutesi johdosta.»\n\nRoma tiesi, että paroni katseli häntä kasvoihin aivan kuin\ntunkeutuakseen hänen sielunsa sisimpiin sopukkoihin saakka.\n\n»Mutta eikö se kumminkin ole hiukan liian rohkeata tuo, että ajattelet\navioliittoa?»\n\n»Miksi se on niin rohkeata?» sanoi Roma, mutta hänen katseensa\nlaskeutui ja puna nousi hänen poskilleen.\n\n»_Miksikä_ rohkeata?» toisti paroni?\n\nHän antoi lyhyen hetken kulua ja sanoi sitten matalalla äänellä: »Jos\najattelemme menneisyyttä ja kaikkea mitä on tapahtunut...»\n\nRoman silmäluomet värisivät ja hän nousi seisaalleen.\n\n»Tuota te siis tahdoitte sanoa minulle...»\n\n»Ei, ei! Istu, lapseni. Minä pyysin sinut tänne osoittaakseni sinulle,\nettä aikomasi avioliitto on vaikea, ehkäpä mahdoton.»\n\n»Olen täysi-ikäinen — ei ole olemassa mitään esteitä.»\n\n»On ehkä olemassa suurin kaikista esteistä, rakkaani.»\n\n»Mitä tarkoitatte?»\n\n»Tarkoitan... Mutta odota hiukan! Eihän sinulla ole kiirettä? Muutamat\nherrasmiehet odottavat tuolla tavatakseen minua, ja jos sallit minun\nsoittaa kirjuriani... Älä liiku. Ne ovat vain virkatovereitani. He\neivät kummeksi _sinun_ läsnäoloasi. Olethan holhottini — melkein\nperheeni jäsen. Tuossapa on kirjurini. Kuka odottaa nyt?»\n\n»Sotaministeri, prefekti, commendatore Angelelli ja yksi hänen\napulaisiaan», vastasi kirjuri.\n\n»Tuokaa prefekti ensin sisään», sanoi paroni, ja ankaran näköinen,\nsotilasryhtinen mies astui huoneeseen.\n\n»Astukaa sisään, senaattori. Tunnettehan Donna Roman. Meidän asiamme on\nkiireellinen — hän kyllä suo meidän jatkaa. Tahdon mielelläni kuulla\nkuinka asianlaita on ja mitä nyt teette.»\n\nPrefekti aloitti raporttinsa. Heti kun uusi laki oli kuninkaan käskystä\njulistettu, oli hän lähettänyt kiertokirjeen kaikille pormestareille\nmaakunnassaan ilmoittaen, että poliisilla oli valta hajoittaa\nyhdistykset ja estää kokoukset.\n\n»Mutta mitä me voimme odottaa maaseutukaupungeilta, teidän\nylhäisyytenne, kun me emme pääkaupungissa tee mitään? Kaikkien\nvallankumouksellisten seurojen päämies on Roomassa ja niiden johtava\nhenki on meidän seassamme. Kuunnelkaa tätä, teidän ylhäisyytenne.»\n\nPrefekti veti sanomalehden taskustaan ja alkoi lukea: »_Roomalaiset!_\n— Uusi laki koettaa riistää meiltä ne oikeudet, joita esivanhempamme\nvallankumouksienkin avulla meille ovat hankkineet. Siitä syystä meidän\nvelvollisuutemme on vastustaa sitä ja siksi meidän täytyy pitää\nkokouksemme helmikuun l:nä päivänä, kuten alkuperäisesti oli aiottu.\nAinoastaan siten voimme näyttää hallitukselle ja kuninkaalle, mitä\nmaailman yleisen mielipiteen vastustaminen merkitsee... Kokoontukaa\nPiazza del Popoloon päivän laskiessa ja kulkekaa Colosseumiin Corson\nkautta. Olkaa rauhalliset ja hyvässä järjestyksessä, ja Jumala\nvarjelkoon hallitsevia aikaansaamasta verenvuodatusta.»\n\n»Onko tuo _Koitosta_?»\n\n»On. Se on viimeinen monesta julistuksesta. Ja mikä on seuraus? Kansaa\ntulvii Roomaan kaikista maakunnan osista.»\n\n»Kuinka monta valtiollista toivioretkeläistä täällä on jo?»\n\n»Viisikymmentätuhatta, ehkä kuusikymmentä, ehkä satatuhatta. Se ei saa\njatkua, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Se on todellakin _levée-en-masse_. Mitä neuvotte?»\n\n»Ensiksikin, että _Koitto_ lakkautetaan.»\n\n»Siitä puhumme kohta. Entä sitten?»\n\n»Sitten muukalaiset sanomalehtimiehet, jotka lähettävät vääriä\nilmoituksia ja liioitteluja ulkomaille, olisi kohteliaasti saatettava\nrajan yli.»\n\n»Ja sitten?»\n\n»Sitten hallituksen ja valtion viholliset, joiden väärä käsitys\nvapaudesta on aikaansaanut nämä anarkistisen hengen purkaukset, olisi\njätettävä poliisin huostaan.»\n\nParoni katsahti Romaan, jonka kasvot punastuivat ja silmät säkenöivät.\n\n»Tuo», sanoi hän, »käy ehkä vaikeaksi, koska tyytymättömiä on niin\nmonta. Kuinka vahva teidän poliisinne on?»\n\n»Seitsemänsataa univormussa ja neljäsataa ilman ja viisisataa\nviisikymmentä kunnalliskaartilaista. Paitsi näitä on kolmetuhatta\nkarabinieeriä ja kahdeksantuhatta muuta sotilasta.»\n\n»Siis yhteensä noin kaksitoistatuhatta viisisataa aseellista miestä?»\n\n»Aivan niin. Ja mitä se on viittäkymmentä tai sataatuhatta tai ehkäpä\nsataaviittäkymmentätuhatta vastaan!»\n\n»Te tahtoisitte, että armeija olisi saapuvilla?»\n\n»Aivan niin! Mutta ennen kaikkea meidän tulisi saada lupa\nhallitukselta menetellä suurimpien rikoksellisten suhteen, olkootpa he\nparlamentinjäseniä tai mitä tahansa, siten kuin uusi säädös edellyttää.»\n\nParoni nousi ja ojensi kätensä: »Kiitos, herra senaattori! Hallitus\nottaa ehdotuksenne käsiteltäväksi aivan heti. Olkaa hyvä ja käskekää\ntänne virkatoverini, sotaministeri.»\n\nKun prefekti läksi, nousi Roma mennäkseen pois.\n\n»Ymmärrätte kai, että tämä ei ole kovin hauskaa minulle?» sanoi hän\nkiihtyneesti.\n\n»Odota! Tämä ei kestä kauan... Terve, kenraali Morra! Roma, tunnettehan\nkenraalin? Istukaa molemmat... No, kenraali, te tiedätte, että tuo\n_levée-en-masse_ on tulossa?»\n\n»Tiedän.»\n\n»Prefekti vakuuttaa, että vallankumoukselliset yhdistykset ovat\nkiihoittaneet kansaa, ja tahtoo tietää, kuinka paljon väkeä voitte\nantaa hänen käytettäväkseen pitämään sitä kurissa.»\n\nKenraali antoi yksityiskohtaisen selityksen. Roomassa oli jo\nkuusitoistatuhatta aseellista miestä, ja sotaministeriö oli kutsunut\ntänne kahden viimeisen vuoden soturit myöskin — yhteensä noin\nviisikymmentätuhatta miestä.\n\n»Ministerinä ja teidän virkaveljenänne», sanoi kenraali, »olen yhtä\nmieltä teidän kanssanne siitä, että järjestystä ja yleisten laitosten\nturvallisuutta on suojattava, mutta ihmisenä ja roomalaisena en voi\nmuuta kuin anoa, että minua ei kutsuttaisi toimintaan muuta kuin lain\nedellyttämillä ehdoilla.»\n\n»Tietysti ei», sanoi paroni. »Ja ollaksemme varmat, että käskymme\ntäytetään inhimillisellä tavalla ja viisaasti, pyydän teitä antamaan\njoukolle seuraavat säädökset: Ensiksi, että jos huomisiltana syntyy\nhäiriöitä joko Colosseumissa tai munalla, upseerien täytyy odottaa\nvarmaa käskyä poliisin edustajalta.»\n\n»Hyvä on!»\n\n»Sitten, että saatuaan käskyn ampua, sotilaiden tulee pitää huoli\nsiitä, että ensimmäiset laukaukset tähdätään ilmaan, kansan yli.»\n\n»Se on hyvä.»\n\n»Ellei tämä hajoita joukkoja, jos he alkavat heittää kiviä sotamiehiä\nkohti tai muutoin koettavat vastustaa, on toinen laukaus tähdättävä\n— en voi sille mitään — se on tähdättävä niihin henkilöihin, jotka\njohtavat tietämätöntä, harhaan vietyä kansaa.»\n\n»Ah!»\n\nKenraali epäröi, ja Roma, joka hengitti lyhyesti ja nopeaan, loi häneen\nhellän, kiitollisen katseen.\n\n»Teettehän niin, kenraali Morra?»\n\n»Pelkään, ettei minulla ole muuta neuvoa. Mutta jos johtajien veri vain\nkiihoittaa kansaa, niin kolmas laukaus...»\n\n»Tuo», sanoi paroni, »on liian kamalaa ajatella. Minä ennustan, että\njos heidän johtajansa kaatuu, niin kurja, harhaan johdettu kansa lähtee\npakoon. Mutta kaikissa ihmisaikeissa on viimeinen päätösvalta jätettävä\nkohtalolle. Antakaamme kohtalon päättää tässäkin. Hyvästi, hyvä\nkenraalit⁻ Olkaa hyvä ja pyytäkää kirjurini käskemään poliisipäällikköä\ntänne.»\n\nSotaministeri läksi, ja taas Roma nousi mennäkseen pois.\n\n»Ette suinkaan uskone, että tuonkaltainen keskustelu ...» aloitti hän,\nmutta paroni keskeytti hänet taas.\n\n»Älä mene vielä. Olen lopettanut heti. Angelelli ei pitäne minua kuin\nhetkisen. Kas tässähän te jo olette, Commendatore.»\n\nPoliisipäällikkö astui esiin kumarrellen liioitellun kohteliaasti,\nmistä voi erottaa nousukkaan tosi sivistyneestä.\n\n»Onko mitään lupaa pyydetty tuon kokouksen pitämiseen Colosseumissa,\nCommendatore?»\n\n»Ei mitään, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Siis me voimme pitää sitä luvattomana.»\n\n»Tietysti, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Kuulkaa! Sopikaa heti sotaministerin kanssa. Hän asettaa\nviisikymmentätuhatta miestä teidän käytettäväksenne. Valitkaa\nedustajanne huolellisesti. Neuvokaa heitä hyvin. Ensimmäisen\nvastustuksen ilmaantuessa käskette ampumaan. Loput jätätte\nsotilaskunnan huostaan.»\n\n»Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Olkaa minun käytettävissäni huomenna päivällisiin saakka. On\nmahdollista, että meidän täytyy julistaa kaupunki piiritystilaan, ja\nsiinä tapauksessa kuninkaan säädös astuu voimaan heti. Valmistakaa\npoliisikuntaa vastaanottamaan erityisiä käskyjä. Sopikaa siitä,\nettä Angelon linnan kanuunaa voitte käyttää antaaksenne merkkejä.\nIlmoittakaa, että jos kanuunalla ammutaan huomis-iltana, ovat kaikki\nkadut heti suljettavat, kaikkien kaupungista lähtevien junien kulku\nestettävä ja kaikki sähkösanomatoimistot asetettava valvonnan\nalaisiksi, ymmärrättekö?»\n\n»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Kun merkki on annettu, älköön kukaan menkö pois kaupungista eikä\nmitään sähkösanomia saa lähettää. Lyhyesti, siitä hetkestä alkaen\nolkoon Rooma täydellisesti hallituksen valvonnan alaisena.»\n\n»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Sotajoukot ovat jo saaneet käskynsä. Kun poliisin edustaja antaa\nmerkin, on ensimmäinen laukaus tähdättävä ilmaan kansan yli, toinen\nkansan johtajia vastaan. Mutta, jos joku heistä pääsisi pakoon...»\n\nParoni vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten hitaasti ja hyvin painokkaasti:\n\n»Jos joku pääsee pakoon, Commendatore...»?\n\n»Ei kukaan ole pääsevä pakoon, teidän ylhäisyytenne.»\n\nOli hetken syvä äänettömyys. Roma oli melkein tukehtua ja saattoi\ntuskin pidättää huudahdusta.\n\n»Antakaa minun mennä», sanoi hän poliisipäällikön lähdettyä kumarrellen\novesta, mutta paroni ei nytkään ollut ymmärtävinään häntä.\n\n»Yksi ainoa asiamies vielä. Parin minuutin perästä olen lopettanut», ja\nsitten Charles Minghelli astui huoneeseen.\n\nMiehen valppaat silmät sävähtivät huomattavasti, kun hän näki Roman,\nmutta hän koetti tyyntyä ja alkoi sormellaan pyyhkiä takkinsa\nrintamusta.\n\n»Istukaa, Minghelli. Voitte puhua suoraan Donna Roman kuullen. Teidän\non kiittäminen asemastanne hänen ystävällistä suositustaan, ja hän\ntietää kaikki asiamme. Oletteko tavannut kenraaliprokuraattoria?»\n\n»Olen, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Ja mitä hän on päättänyt?»\n\n»Samoin kuin ennen hän kieltäytyy pyytämästä parlamentin lupaa sen\njäsenen vangitsemiseen ennenkuin hänellä on täydellinen todistussarja,\njoka tyydyttää sekä omaatuntoa että lakia.»\n\n»Hyvä on. Siinä tapauksessa meidän täytyy keksiä toinen keino\nsaadaksemme kiinni rikokselliset, joita etuoikeudet suojaavat...\nTiedättehän yksityiskohtaisesti Colosseumin kokouksesta?»\n\nMinghelli kumarsi.\n\n»Poliisin edustajat ovat saaneet ankarat käskyt, että he eivät\nsaa antaa ampumamerkkiä sotilaille ennenkuin kansa on selvästi\nasettunut vastarintaan. Tämä on välttämätöntä sekä harhaan johdetun\nkansa-raukkamme tähden että myöskin meidän maineemme tähden maailman\nsilmissä. Mutta vastustus sellaisessa tapauksessa voi olla vallan pieni\nasia, herra Minghelli.»\n\nTaas Minghelli kumarsi.\n\n»Isku, laukaus, kiven heitto, kaikki tuommoinen on rauhan rikkomista ja\npoliisi voi ryhtyä toimintaan.»\n\nKolmannen kerran Minghelli kumarsi.\n\n»Onnetonta kyllä on aivan varma, että kansa tulee vastustamaan\npoliisia, kun kaupunkimme on näin surkeissa olosuhteissa.»\n\nMinghelli pyyhkäisi pois tomuhiukkasen kalvosimestaan ja sanoi:\n\n»Se on varma, teidän ylhäisyytenne.»\n\nNyt seurasi toinen vaitiolo, jonka aikana Roma tunsi sydämensä\ntykyttävän rajusti.\n\n»Hyvästi, herra Minghelli. Sanokaa kirjurilleni, että tahdon sanella\nkirjeen.»\n\nKirje oli ulkoasiainministerille, paroni saneli:\n\n »Hyvä virkaveli! Olen vallan yhtä mieltä kuin te siitä ehdotuksesta,\n jonka olette lähettänyt Euroopan ja Amerikan hallituksille, että\n nimittäin anarkistit on hävitettävä kansainvälisen verkon avulla,\n jonka läpi heidän on mahdoton paeta. Soisin, että luovuttamista\n koskeva Belgian säädös tulisi yleisesti hyväksytyksi, joten\n kuningasmurhaan syyllisiä rikoksellisia kohdeltaisiin samoin kuin\n tavallisia murhaajia. Kaikissa tapauksissa olkaa hyvä ja sanokaa, että\n Italia aikoo täyttää velvollisuutensa sivistynyttä maailmaa kohtaan\n ja toivoo, että muut hallitukset auttavat sitä sen ponnistuksissa,\n sallien sellaisten rikoksellisten vangitsemisen, jotka tahtovat\n uudestaan rakentaa yhteiskunnan hautaamalla sen ensin raunioitten\n alle.»\n\nHuolimatta kaikista ponnistuksistaan pysyä tyynenä Roman teki mieli\njuosta ulos ja huutaa ääneen. Nyt hän ymmärsi, miksi hänet oli kutsuttu\ntänne. Paroni tahtoi puhua hänelle vertauksin — hän tahtoi osoittaa\nRomalle selvästi ja armotta, millaiset ne esteet ovat, jotka estävät\nhäntä menemästä naimisiin Davido Rossin kanssa.\n\nVihkiminen ei voinut tapahtua ennenkuin yhdentoista päivän kuluttua,\nmutta huomenna oli kokous Colosseumilla, ja varmaa oli, että siitä\nseuraisi kahakka ja Davido Rossi tulisi ammutuksi!\n\nKirjuri otti muistikirjansa ja läksi huoneesta. Silloin kääntyi paroni\nsilmät kiiluen Romaan päin ja hymyili.\n\n»Vihdoinkin olen lopettanut! Tuhannesti anteeksi, Romaseni! Kello on jo\nkaksitoista. Lähtekäämme nyt jonnekin aamiaiselle!»\n\n»Antakaa minun mennä kotiin», sanoi Roma.\n\nHän vapisi huomattavasti ja noustuaan seisomaan hän horjahti.\n\n»Rakas lapsi, et voi hyvin. Juo tämä lasi vettä.»\n\n»Ei ole vaarallista. Antakaa minun mennä.»\n\nParoni saattoi häntä portaille.\n\n»Ymmärrän teidät täydellisesti», sanoi Roma hillityllä äänellä, »mutta\nyhtä asiaa ette ole ottanut laskuissanne huomioon, ja siksi erehdytte\ntäydellisesti.»\n\nJa ponnistaen voimansa hän astui ylpeästi pää pystyssä alas portaita.\n\nHeti kotiin tultuaan hän kirjoitti Davido Rossille:\n\n »Minun _täytyy_ tavata sinut tänä iltana. Missä? Tänä iltana! Huomaa,\n tänä iltana. Huomenna on liian myöhäistä.\n\n                                                      Roma.»\n\nBruno vei kirjeen ja toi heti vastauksen:\n\n »Armahin! — Tule toimistoon kello yhdeksän. Ikävä, etten voi tulla\n sinun luoksesi. Se on mahdotonta.\n\n                                                      D.R.»\n\n P.S. — Sinä olet kääntänyt Brunon, niin että hän nyt on valmis\n kuolemaan puolestasi. Ja »pikku roomalainen poika» on seitsemännessä\n taivaassa lahjojesi tähden ja sanoo menevänsä heti Trinità dei\n Montille aloittamaan työtään.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSanomalehtitoimiston tunnelma silloin, kun lehti juuri on\nmenemäisillään painoon, on samanlainen kuin tunnelma höyrylaivalla\njuuri yön alkaessa. Jos kaikki on kunnossa, käyvät asiat säännöllistä\nja unista kulkuaan kuin höyrykoneen yksitoikkoinen jyskytys alhaalla,\nmutta jos jotain tavatonta tapahtuu ulkona, purkautuu ilmaan jos\njonkinlaisia virtoja ja tuntuu kuin paha onnettomuus uhkaisi jossakin,\neikä tuo tunne katoa ennenkuin aamun sarastaessa tai sataman näkyessä.\n\n_Koiton_ toimisto kello yhdeksän aikana tänä iltana oli täynnä sähköä.\nYksi arkki oli jo painossa, ja kone alakerrassa oli kovassa työssä.\nEnsimmäisen kerroksen konttoriin tuli ja sieltä meni väkeä yhtämittaa,\nja askeleet latomahuoneitten portaissa kajahtelivat kuin vasaran\nsäännöttömät iskut.\n\nPäätoimittajan huoneen ovi avautui yhtämittaa, kun reporttereita,\nsähkösanomantuojia ja korrehtuuripoikia syöksyi sisään tuoden\npaperikääröjään aputoimittajan pöydälle.\n\nDavido Rossi seisoi pöytänsä ääressä huoneen toisessa päässä. Hän\noli nyt viimeistä iltaa _Koiton_ toimittajana, ja koko toimituskunta\nosoitti monella tavoin osanottoaan sitä miestä kohtaan, joka oli luonut\nkoko lehden ja jonka nyt oli pakko luopua siitä.\n\nYksitellen he tulivat kysymään neuvoa tai kuulemaan hänen viimeisiä\nkäskyjään. Hän hymyili heille väsynyttä, ystävällistä hymyään, mutta\nnäkyi tuskin huomaavan heidän kohteliaisuuttaan. Hänen tukkansa oli\nhiukan epäjärjestyksessä, hänen kravattinsa oli auennut solmustaan ja\nhän näytti hyvin hajamieliseltä.\n\n_Koiton_ toimiston kiihtynyt mieliala oli saanut alkunsa ulkona\nsyntyneestä liikkeestä. Koko kaupunki oli kuohuksissa, ja alituiseen\ntuli ihmisiä, myrskyisten päivien luomia tilapäisreporttereita, tuomaan\nillan viimeisiä uutisia toimittajalle. Taas saapui junan täysi väkeä\nMilanosta! Toinen juna Bolognasta ja Carrarasta! Myrsky kiihtyi! Kohta\noli sodan jyske kuuluva! Kasvot hehkuivat ja äänissä oli voitonriemua.\nHe puhuivat kovalla äänellä, jotta heitä kuultaisiin huolimatta\nkoneiden jyskeestä, joka pani seinät vavahtelemaan kuin laivan kyljet\nmeressä.\n\nDavido Rossiin ei heidän ilonsa tarttunut. Hänen kasvonsa synkistyivät\nsynkistymistään uusien sanomien saapuessa. Tuo kansan kruunaamaton\njohtaja oli onneton ja ymmällä nyt, kun kansa oli täynnä toiveita ja\nunelmia. Hän koetti kirjoittaa viimeisen sanottavansa väelleen, mutta\nei saanut sitä syntymään siksi että hänen oma mielensä oli sekava.\n\n»Roomalaiset», kirjoitti hän ensin, »teidän hallitsijanne aikovat\nsortaa teidän kokoontumisoikeuttanne, eikä teillä ole mitään, millä\nvoisitte vastustaa heidän sotamiestensä pyssyjä ja painetteja, muuta\nkuin omat paljaat rintanne. Vähätpä siitä! Viisikymmentä, sata,\nviisisataa teistä ehkä kaatuu ensi laukauksesta, mutta silloin\non voitto meidän! Italian vanhoillinen hallitus — koko Euroopan\nvanhoilliset hallitukset — kukistuvat maailman vihan painosta.»\n\nEi, se ei käy päinsä! Hänellä ei ole oikeutta johtaa kansaa varmaan\nkuolemaan, ja hän repi rikki kirjoituksen ja alkoi uudestaan.\n\n»Roomalaiset», kirjoitti hän toisen kerran, »kun parannuksia ei voi\naikaansaada ilman verenvuotoa, ei niiden aika vielä ole käsissä,\nja uljaan, rauhallisen kansan velvollisuus on odottaa luonnonlain\nhiljaista vaikutusta ja siveellisten voimain mahtavaa apua. Siitä\nsyystä minä vielä yhdennellätoista hetkellä pyydän teitä vaimojenne ja\nlastenne nimessä luopumaan vastustuksestanne, alistumaan hirmuvaltaan,\njättämään mielenosoitukset, joita voitte panna toimeen ainoastaan\nhenkenne uhalla, ja rukoilemaan Jumalaa osoittamaan teille toisen tien,\njotta maailma saisi kuulla teidän tuskanhuutonne.»\n\nSe oli mahdotonta! Kansa luulisi häntä pelkuriksi, ja otollinen hetki\nolisi menetetty.\n\nYksi ainoa mies _Koiton_ toimistossa oli aivan ulkopuolella\nsähkövirtoja. Se oli entinen päiväapulainen, jonka omistajat olivat\nmääränneet Rossin seuraajaksi ja joka nyt kulki silkkihattu päässä\ntarkastellen kaikkia ja antaen pyytämättä neuvojaan. Huomenna kaikki\noli muuttuva. Silloin _Koiton_ vastustava politiikka oli muuttuva\nnöyräksi hallituksen puoltamiseksi eikä kadun ryysymekkoja enää\nsuvaittaisi näiden seinien sisässä.\n\nDavido Rossi repi rikki toisen kirjoituksensa, kun tuo henkilö tuli\nilmoittamaan, että eräs neiti kysyi toimittajaa.\n\n»Pyytäkää häntä yksityiseen vastaanottohuoneeseen», sanoi Rossi.\n\n»Mutta sallitteko minun huomauttaa», sanoi mies, »että siihen nähden\nkuka tuo neiti on, olisi parempi tavata hänet jossakin muualla.»\n\n»Pyytäkää hänet yksityiseen vastaanottohuoneeseen, herra», sanoi Rossi,\nja mies kohautti olkapäitään ja poistui.\n\nKun Davido Rossi avasi oikealla kädellä olevan pienen huoneen oven,\nkuuli hän hiljaista kahinaa koridorista, ja hetken perästä Roma oli\nhänen sylissään. Hän oli kalpea ja hermostunut ja puhkesi hetken\nkuluttua itkuun.\n\n»Armas», sanoi Rossi puristaen hänen päätään rintaansa, »mitä on\ntapahtunut? Kerro!»\n\nHän suuteli Roman käsiä ja tukkaa, ja vähän ajan perästä Roma kohotti\npäätään ja heidän huulensa yhtyivät.\n\n»Joku on peloittanut sinua. Sinä näytät levottomalta.»\n\n»Eipä ihme», sanoi Roma, ja hän kertoi sitten lyhyesti Palazzo Braschin\ntapahtumista ja päätöksistä, joita siellä tehtiin.\n\nColosseumin kokouksessa tulee varmaan syntymään meteliä, sillä hallitus\nitse aiheuttaisi sen, jos tarvittiin. Tarkoitus oli surmata Davido\nRossi eikä kansaa, ja jos hän viipyy Roomassa huomisiltaan asti, on\nhänen mahdoton päästä pakoon.\n\n»Oma armaani», sanoi Roma, »sinun täytyy paeta. Sinä olet se uhri, jota\nkaikki nuo valmistukset tarkoittavat — sinä, sinä, eikä kukaan muu — ja\nsiksi tulin varoittamaan sinua.»\n\nRoma oli kauhun vallassa ja hänen huulensa värisivät, mutta Davido\nRossin kasvot kirkastuivat Roman puhuessa, ja kun tyttö lopetti,\nsuuteli Rossi häntä.\n\n»Tuo on paras uutinen moneen päivään», sanoi hän. »Jos minä olen ainoa,\njota vaara uhkaa...»\n\n»Vaara! Armas, etkö ole ymmärtänyt? He tahtovat sinun henkeäsi, ja\nsinun täytyy paeta, ennenkuin on liian myöhäistä.»\n\n»Se on nyt jo myöhäistä», vastasi Davido Rossi.\n\n»Huomenna tähän aikaan on myöhäistä, sillä kaikki portit suljetaan\neivätkä junat saa lähteä kaupungista. Sinun täytyy lähteä tänä iltana.\nHuomenna on liian myöhäistä.»\n\nDavido Rossi veti pois Roman toisen valkoisen hansikkaan ja suuteli\nhänen sormensa päitä. »Rakkaani», sanoi hän, »vaikkei minulla olisi\nmitään muuta ajateltavaa, niin luuletko, että lähtisin pois ja\njättäisin sinut tänne? Juuri niin eräs henkilö toivoi minun tekevän,\nkun hän salli sinun kuunnella kaikkia noita valmistuksia. Mutta hän\nerehtyi. Se on mahdotonta. Minä en voi enkä tahdo jättää sinua.»\n\nRoman kalpeat kasvot punastuivat äkkiä, ja hän kiersi molemmat kätensä\nRossin kaulaan.\n\n»Hyvä on», sanoi hän, »minä lähden kanssasi.»\n\n»Armas!» huudahti Rossi puristaen Roman rintaansa vasten. »Mutta ei! Se\non myöskin mahdotonta. Meitä ei voida vihkiä ennenkuin kymmenen päivän\nperästä.»\n\n»Vähätpä siitä! Minä lähden ilman sitä.»\n\n»Ilman vihkimistä?»\n\n»Miksikä ei?»\n\n»Mutta ajattele, minkä nimen jättäisit jälkeesi.»\n\n»En välitä siitä. Ja jos eräs henkilö luulee, että välittäisin ihmisten\npuheista, niin hän erehtyy siinäkin.»\n\n»Oma rakkaani, et tiedä mitä puhut. Sinä olet liian hyvä, liian\npuhdas...»\n\n»Oh, älä puhu noin. Meidän vihkimisemme on ainoastaan meitä itseämme\nvarten, ja jos me tahdomme olla ilman sitä...»\n\n»Armas, puhdas tyttöni!»\n\n»Minä en voi kuulla sinun puhuvan noin», sanoi Roma. Ja vetäen pois\nkätensä Rossin kaulasta hän peitti korvansa niillä.\n\nRossi puristi häntä lähemmäksi itseään ja sanoi:\n\n»Rakkaimpani, minä tiedän mitä ajattelet, mutta niin ei saa tapahtua.»\n\n»En kuule ollenkaan mitä puhut», sanoi Roma painaen käsillään korviaan.\n»Olen nainen ja kumminkin olen valmis lähtemään — vaikka nyt heti — —\nja ellet sinä ota minua, uskon että sinä rakastat muuta enemmän kuin\nminua.»\n\n»Rakas, älä saata minua kiusaukseen. Jos tietäisit kuinka vaikeata\nminun on... mutta ennen kuolisin...»\n\n»En tahdo, että kuolet. Sitähän juuri tahdon estää. Tahdon että elät,\nja olen valmis panemaan alttiiksi kaikki — kaikki...»\n\nRoman lämmin, suloinen ruumis värisi hänen sylissään, ja Rossin sydän\nlöi rajusti.\n\n»Ei, ei, ei!» huusi hän. »Rakastan sinua liian paljon. Ajattele! Isäsi\npyysi minua pelastamaan sinut uhkaavasta vaarasta, ja nyt minä...\nTaivas varjelkoon! En tahdo enkä voi!»\n\nRoma vapisi ja peitti kasvonsa Davido Rossin rintaa vasten.\n\n»Armas», kuiskasi Rossi, »sinä olet niin hyvä, niin puhdas, niin ylevä,\nettet ymmärrä kuinka pahat kielet pitelevät naista, joka on uljas ja\nuskollinen. Mutta minun täytyy muistaa äitiäni — ja jotta isäsi voisi\nrauhassa nukkua haudassaan...»\n\nHänen äänensä murtui, ja hän vaikeni. Roma hengitti syvään ja piteli\nkiinni Davido Rossista aivan kuin peläten kaatuvansa.\n\n»Katso kuinka paljon sinua rakastan», kuiskasi Rossi taas, »kun ennen\nmenetän sinut kuin annan sinun alentua omissa silmissäsi... Ja ajattele\nkansa-raukkaani! Kansa-raukkaani, joka luottaa minuun ja pitää minusta\npaljon enemmän kuin ansaitsen. Minä kutsuin heitä, ja he tulivat.\nHe ovat täällä nyt kymmenin tuhansin. Ja he ovat täällä huomennakin\nhuolimatta siitä, missä minä olen. Pitääkö minun luopua heistä vaaran\nhetkellä ajatellen omaa turvallisuuttani, omaa onneani? Ei. Ethän tahdo\nsitä! Tunnen sinut liian hyvin. Roma! _Minun_ Romani!»\n\nRoma kohotti päätään hänen rinnaltaan. »Olet oikeassa», sanoi hän,\n»sinun täytyy jäädä tänne.»\n\n»Se on hyvä!»\n\n»Minua hävettää. Aivan äskettäin puhuin sinulle, kuinka vaimon tulee\nolla miehensä ystävä, ja nyt...»\n\n»Oma suloinen tyttöni!»\n\n»Voitko antaa minulle anteeksi, että säikähdin heti ensi vaaran\nuhatessa ja neuvoin sinua pakenemaan?»\n\n»Rakastan sinua aina senkin tähden.»\n\n»Etkä ajattele pahaa minusta, vaikka ehdotin, että läksisin kanssasi?»\n\n»Rakastan sinua senkin tähden.»\n\n»Minun täytyy olla rohkea», sanoi hän ojentautuen ylpeästi, vaikka\nhänen huulensa vavahtivat, ääni värisi ja silmät kostuivat. »Naisen\ntäytyy olla rohkea, jos hän on sellaisen miehen vaimo, jolla on\nmiehen työ tehtävänä tässä maailmassa ja suuri ja jalo velvollisuus\ntäytettävänä.»\n\n»Oma uljas tyttöni!»\n\n»Minä en voi päättää, oletko oikeassa vai väärässä, mutta jos sydämesi\nkäskee sinua tekemään niin, niin sinun _täytyy_ totella sitä, ja minun\ntäytyy olla sinun soturisi, joka odottaa kapteeninsa käskyä.»\n\n»Sinä uljas tyttöni!»\n\n»En ole turhaan isäni tytär. _Hän_ pani alttiiksi kaikki, ja minä\ntahdon tehdä samoin, ja jos minulle huomenna kerrotaan, että sinä...\nettä sinä... että olet...»\n\n»Älä puhu, armas!»\n\nRoman kasvot olivat vaipuneet taas Davido Rossin rinnalle, mutta kohta\nhän kohotti päänsä ja hänen silmänsä loistivat.\n\n»Se on oikein! Kuinka kaunis sinä olet, Roma, kun hymyilet! Tiedätkö,\nRoma, mitä aion tehdä, kun tämä kaikki on ohi? Aion käyttää koko\nelämäni saadakseni sinut aina hymyilemään.»\n\nRoma suuteli häntä äkkiä ja vetäytyi sitten pois hänen syleilystään.\n\n»Nyt minun täytyy mennä. Olen viipynyt liian kauan. En kai näe sinua\nennen kokousta, mutta en kumminkaan sano hyvästi pitkäksi aikaa.»\n\n»Minun oma uljas tyttöni!»\n\n»En ajatellut sitä. Nyt tiedän mitä teen.»\n\n»No mitä?»\n\n»Älä kysy.»\n\n»Mitä se on?» kysyi Rossi ja laski kätensä Roman käsivarrelle.\n\n»Kaikki on hyvin. Älä näytä noin säikähtyneeltä. En aio surmata\nitseäni. Anna minun mennä nyt.»\n\nRoma avasi oven.\n\n»Tule luokseni huomis-iltana — odotan sinua», kuiskasi hän ja\nhuiskuttaen hansikastaan Rossille Roma poistui huoneesta.\n\nRossi seisoi hetken miettien, mitä Roma aikoi tehdä, mutta sitten hän\npalasi kirjoituspöytänsä luo. Hänen seuraajansa oli siellä happamen ja\nsuuttuneen näköisenä.\n\n»Herra Rossi», sanoi hän, »tänä iltana minulle kerrottiin\nsanomalehtiklubissa, että viranomaiset etsivät sopivaa syytä, jonka\nnojalla voisivat lakkauttaa tämän lehden. Ja katsoen siihen suhteeseen,\njossa äskeinen neiti on sisäasiainministeriin ja koska urkkijoita on\nkaikkialla...»\n\n»Kuunnelkaa tarkkaan mitä sanon, herra», keskeytti Rossi hänet. »Kun te\notatte haltuunne sen paikan, joka nyt on minulla, voitte tehdä niinkuin\nhaluatte, mutta tänään minä olen käskijänä ja johdan lehteä oman\nmieleni mukaan.»\n\n»Jos kumminkin sallitte minun sanoa...»\n\n»En sanaakaan!»\n\n»Sallikaa minun olla itsepäinen...»\n\n»Paikalla ulos tästä huoneesta!»\n\nKun mies oli mennyt, kirjoitti Rossi kolmannen ja viimeisen julistuksen\nkansalle:\n\n»_Roomalaiset!_ — Älkää peljätkö! Älkää antako hallituksen varustuksien\nsäikähdyttää teitä! Uskokaa miestä, joka ei koskaan ole teitä pettänyt\n— sotamiehet eivät ammu kansaa! Älkää rikkoko lakia. Älkää hyökätkö\nvihollisten kimppuun. Älkää tuottako vahinkoa omaisuudelle. Ennen\nkaikkea, älkää tuottako vahinkoa kenenkään hengelle. Älkää ruvetko\nkäyttämään ruumiillista voimaa. Jos joku alkaa käyttää väkivaltaa,\npitäkää häntä vihollistenne kätyrinä ja älkää välittäkö hänestä sen\nenempää. Olkaa uljaita, olkaa rohkeita, olkaa kärsivällisiä, niin\nvoitte huomisiltana kohottaa huudon, joka on kaikuva yli koko maailman.\nRoomalaiset, muistakaa isiänne ja olkaa suuret!»\n\nRossi oli ojentamaisillaan tuon käsikirjoituksen aputoimittajalle,\njotta tämä lähettäisi sen yläkertaan, kun yhtäkkiä tuntui kuin koko\nmaailma olisi seisahtunut. Kone alakerrassa lakkasi jyskyttämästä.\nSyntyi hetken äänettömyys aivan kuin laivalla, missä höyrykone äkkiä\nseisahtuu, ja sitten kuului pelokkaita ääniä ja nopeita askelia. Joku\njuoksi koridorissa ja koputti kiihkeästi ovea.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä ovi aukeni ja neljä miestä astui sisään.\nYksi heistä oli tarkastaja, toinen osakas ja kaksi muuta olivat\npoliiseja, joilla oli yllään tavalliset puvut.\n\n»Sanomalehti on otettu takavarikkoon», sanoi tarkastaja Davido\nRossille. Ja kääntyen yhteen seuralaisistaan hän lisäsi: »Mene\nyläkertaan ja pidä huolta ladelman hävittämisestä.»\n\n»Ei kukaan saa poistua rakennuksesta», sanoi sitten eräs miehistä.\n\n»Mikä tämä on?» sanoi muuan poliiseista ottaen julistuksen Rossin\nkädestä ja alkaen lukea sitä.\n\nSamassa uusi toimittaja syöksyi huoneeseen kasvot hehkuen.\n\n»Minä vaadin saada nähdä luettelon takavarikkoon otetuista esineistä»,\nhuusi hän.\n\n»Saatte nähdä sen poliisitoimistossa», sanoi tarkastaja.\n\n»Onko tarkoituksenne sanoa, että me olemme kaikki vangitut?»\n\n»Ei kaikki. Herra Rossi on parlamentinjäsenenä vapaa poistumaan.»\n\n»Sitä minä arvelinkin», sanoi uusi toimittaja ivallisesti. Ja kääntyen\nRossiin katkerasti hymyillen hän lisäsi: »Mitä minä sanoin? Onko\nennustukseni toteutunut kyllin nopeasti mielestänne?»\n\nTarkastaja apulaisineen avasi toimittajan pöydän ja haki esiin siellä\nsäilytetyt paperit, kun Davido Rossi pani hatun päähänsä ja läksi\nkotiinsa.\n\nAsuntonsa ovella hän tapasi vanhan garibaldilaisen odottamassa hyvin\nkiihoittuneena.\n\n»Vanha John on ollut täällä, herra», sanoi hän. »Hänellä oli jotain\nkerrottavaa teille. Ei sanonut sitä minulle. Mutta Bruno sai hänet\nsanomaan sen vihdoinkin. Se oli kai jotain vakavaa, sillä Bruno\non juonut siitä lähtien. Tuolla hän on kahvilassa. Lähetän hänet\nluoksenne.»\n\nPuolen tunnin perästä Bruno hoiperteli Rossin huoneeseen. Hänen\nkasvoissaan oli surullinen ilme, ja hänen teki nähtävästi mieli panna\nkätensä Rossin kaulaan ja itkeä.\n\n»Tiedättekö», mutisi hän epäselvästi. »Vanha Vampyyri on roisto! Vanha\nJohn — muistattehan — niin — vanha John kuuli sen pojanpojaltaan, joka\non salapoliisi, että jos te menette Colosseumiin huomenna...»\n\n»Tiedän kaikki, Bruno. Mene nyt maata.»\n\n»Enkä mene», mutisi Bruno. »Te ette ymmärrä. He ampuvat teidät. Se oli\nniin, että vanha John — vanha John...»\n\n»Kyllä tiedän, Bruno. Mutta minä menen sinne kumminkin.»\n\nBruno koetti taistella humalaa vastaan ja sanoi: »Te ette tahtone\nsanoa, että menette sinne ammuttavaksi..»\n\n»Sitä juuri tahdon sanoa, Bruno.»\n\nBruno rupesi nauramaan. »Sehän nähdään... mitä piruja... te ette\nmene... sen minä sanon, että...»\n\n»Sinä olet humalassa, Bruno. Mene nukkumaan.»\n\nHumalaisen silmät värähtivät, ja suru muuttui raivoksi. »Minäkö\nnukkumaan? Minä panen teidät nukkumaan, sen teen!»\n\nJa ojentautuen suoraksi Bruno marssi ulos huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParoni Bonelli Piazza Leonen varrella olevassa palatsissaan nousi\nyksinäisestä päivällispöydästään, kun Felice astui sisään ja ojensi\nhänelle kirjeen Romalta. Siinä seisoi:\n\n »Täten ilmoitan Teille, että aion mennä Colosseumin kokoukseen\n huomenna. Näin ollen tiedätte nyt jo edeltäkäsin, että jos sotamiehet\n ampuvat kansaa tai heidän johtajaansa, ampuvat he samalla minut.»\n\nKun paroni katseli kirjettä lampun punaisen varjostimen alla, saivat\nhänen jäykät kasvonsa innostuneen ilmeen.\n\n»Hän on mainio! Tuo nainen on mainio! Maksaa vaivaa taistella hänen\ntähtensä loppuun asti.»\n\nSitten hän käski Felicen heti soittamaan commendatore Angelellille ja\npyytämään, että Minghelli viipymättä lähetettäisiin paronin puheille.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeuraava päivä koitti synkän pilvisenä, kylmä tuuli puhalsi vuorilta ja\netäältä kuului ukkosen jyminä. Siitä huolimatta väki, joka oli saapunut\nRoomaan ottaakseen osaa Colosseumin kokoukseen, näkyi kuljeskelevan\nkaduilla koko päivän. Aamusta alkaen kokoontui ihmisiä Piazza\nNavonalle, missä he kyselivät Davido Rossia ja seisoivat suihkukaivojen\nluona katsellen hänen ikkunoihinsa.\n\nVanhalla garibaldilaisella oli käsky sanoa kaikille, ettei Davido\nRossia saanut tavata, mutta väki ei valittanut. Loppumatta tuli ihmisiä\ntuoden sanomia kaupungilta ja poistuen taas. Kanuunoita asetettiin\nPiazza del Popololle. Sotamiehet ympäröivät Colosseumia. Jalkaväkeä\noli joka kadulla. Mitäpä siitä! »Hän tuntee omansa», sanoi väki eikä\npelännyt.\n\nPäivän kuluessa joukot kasvoivat kasvamistaan. Kaikki julkiset torit\nolivat täynnä kirjavaa, huonosti puettua, nälkäistä, mutta peloittavaa\njoukkoa. Illempänä liikemiehet alkoivat sulkea oviaan, ja rykmentti\nratsuväkeä kulki pääkaduilla soittokunnan soittaessa kuninkaallista\nmarssia. Koko sillä ajalla kansa Piazza Navonalla värisi kylmästä, ja\nliittyen lähemmäksi toisiaan pysyäkseen lämpiminä odottajat tuijottivat\nDavido Rossin ikkunoihin ja huusivat ikävöiviä eläköönhuutoja.\n\nSillävälin tuo sankari, johon tuhannet silmät katsoivat, oli onneton\nja yksin. Hän tunsi kamalaa tuskaa nyt, kun aate oli toteutettava\nkäytännössä. Hän tahtoi asettaa sivistyneen ihmisen siveellisen\nvoiman sortoa ja vääryyttä vastaan, mutta vaara oli siinä, että\nsaattoi syntyä kahakoita ja verenvuotoa. Hän oli huutanut _rauhaa_,\nmutta vastustuksessa on niin monta vaaraa. Pieni tyrkkäys tai riita\nkadunkulmassa saattoi aikaansaada tiesi miten paljon vahinkoa. Se oli\nsodan jättiläisleikkiä, jossa saattoi sekä voittaa että menettää, ja\nkaikki oli sattuman varassa.\n\nMutta Davido Rossin sieluntuskalla oli toinenkin syy. Hän oli maannut\nhuonosti ja heti herätessään hän oli muistanut Romaa. Hellyyden ja\nkuuman veren kuohun ohessa, kun hän ajatteli Roman suloista olentoa,\nhänessä syntyi pelko, että hän kadottaa armaansa, jos tämä päivä\npäättyy onnettomasti ja hänen elämänsä loppuu, elämä, joka vihdoinkin\noli avannut onnen ovet hänelle.\n\nSitten Roman edellisenä iltana antama kuvaus siitä, kuinka paroni\noli häntä kiusannut, sai uuden ja kamalamman muodon, ja Häntä poltti\nsalainen tuska, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän\nnäki Roman ministerin vallassa, kun hän, Rossi, oli kaukana, ja tyttöä\nkidutettiin, kiusattiin, koeteltiin, kunnes hänen tahtonsa oli murrettu\nja hän lopuksi antautui tuolle miehelle.\n\nHänen huuliltaan pääsi kirous, ja punainen hehku leimahti hänen\nsilmiensä edessä tuota ajatellessa, ja hän hyppäsi ylös äkkiä, aivan\nkuin jotain hänen aivoissaan olisi murtunut. Hän tiesi varmaan\nmenetelleensä oikein ja hän aikoi jatkaa, tapahtuipa mitä tahansa.\nEikä hän saanut ajatella seurauksia enää, muutoin hänen hermonsa eivät\nkestäisi.\n\nElena toi sisään kahvia. Tuo ujo olento katsoi häneen kosteilla\nsilmillään aivan kuin tahtoen puhua, mutta kun hän sanoi jotain, koski\nse vain jokapäiväisiä asioita.\n\nBruno oli noussut vuoteeltaan valittaen päänkivistystä ja mennyt\ntyöhönsä. Pikku Giuseppe oli ollut hyvin vallaton, ja Elena oli uhannut\nantaa hänelle vitsaa.\n\nElenan isä oli ollut yläkerrassa sanomassa, että lukemattomat ihmiset\nkysyivät Rossia, ja Elena tahtoi tietää, saisiko ketään päästää sisään.\n\n»Sano hänelle, että tahdon olla aivan yksin tänään», sanoi Rossi, ja\nsitten vieno ääni vaikeni ja ujo olento hiipi ulos syyllisen näköisenä.\n\nAivan kuin mies, joka on lähdössä vaaralliselle matkalle, Davido Rossi\nuhrasi aamupäivän järjestääkseen asioitaan. Hän katseli kirjeitään ja\nhävitti suurimman osan niistä. Roman kirjeet olivat vaikeat polttaa,\nmutta hän luki jokaisen uudestaan aivan kuin kiinnittääkseen niiden\nsanat ja hengen aivoihinsa, ja huoahtaen hän heitti ne sitten valkeaan.\n\nSitten hän otti puitteista sitoumuksen, joka riippui hänen vuoteensa\nyläpuolella, ja poltti sen muiden yksityisten ja valtiollisten\npaperiensa kanssa. Sen jälkeen hän kirjoitti lyhyen kirjeen Romalle ja\npisti sen taskuunsa pannakseen sen sitten postiin mennessään Piazzalle.\nVihdoin hän teki testamenttinsa ja pyysi Elenaa ja hänen isäänsä\ntodistamaan sen.\n\nKello oli nyt kaksitoista, ja Francesca, punainen huivi päässä, kantoi\nsisään Davido Rossin aamiaisen. Vanha eukko katsoi häneen koomillinen\nsäälin ilme ryppyisissä kasvoissaan, ja Rossi tiesi, että Bruno oli\nkertonut eukolle kaikki.\n\n»Kas nyt, poikaseni. Pankaa pois paperinne ja pistäkää jotain sisäänne.\nIhmiset syövät hirsipuuhunkin mennessään.»\n\nAamiaisen jälkeen Rossi kutsui Giuseppen yläkertaan, ja pörröpäinen\npieni poika kannettiin sinne. Pojan kosteat silmät kimmelsivät ja pikku\nhuulet alkoivat hymyillä.\n\n»Giuseppe on ollut paha poika, setä Davido», sanoi Elena, »hän tahtoo\nvälttämättömästi saada Donna Roman antaman puvun ylleen ja sanoo, että\nhänen täytyy mennä ulos, koska nyt on hänen syntymäpäivänsä.»\n\n»Itkeekö seitsenvuotinen mies?» kysyi setä Davido.\n\nSilloin Giuseppe kuiskasi jotain setä Davidon korvaan, koko ajan\nkatsellen samalla äitiään, ja heti tuotiin pojan komea puku esille.\n\n»Lupaathan, Giuseppe, ettet mene ulos tänään?»\n\nGiuseppe puristi nyrkkinsä vasten silmiään ja mutisi jotain, joka oli\nolevinaan myöntävä vastaus.\n\nMutta turhaan koetti Rossi saada tuskallisia ajatuksia hälvenemään.\n\n»Miksette katso minuun, Davido-setä? Ettehän katso minuun ollenkaan?»\nhuusi Giuseppe, mutta yhä vain harhailivat Davido-sedän silmät sinne\ntänne.\n\nKello neljä Bruno tuli kotiin näyttäen totiselta ja päättävältä.\n\n»Minä olin pahasti humalassa eilen», sanoi hän, »mutta jos tänä iltana\nammutaan, aion olla siellä läsnä.»\n\nMolempien miesten oli aika lähteä, ja kaikki saattoivat heidät ovelle.\n\n»Hyvästi!» sanoi Rossi. »Kiitos kaikesta, mitä olette hyväkseni\ntehneet, ja Jumala teitä siunatkoon! Pitäkää huolta pikku roomalaisesta\npojastani. Suutele minua, Giuseppe! Vielä kerran! Ja vielä viimeisen\nkerran! Hyvästi!»\n\n»Ah, Jumala on hyvä. Hän pitää huolta teistä, poikani», sanoi vanha\nvaimo.\n\n»Hyvästi, Davido-setä! Hyvästi, isä!» huusi pikku Giuseppe, ja\npikkuinen kimeä ääni oli viimeinen, minkä miehet kuulivat astuessaan\nalas portaita.\n\nPiazza del Popolo oli aivan täyteen ahdettu väkeä, ja se näytti\nkahta vertaa suuremmalta kuin muulloin. Bruno raivasi kyynäspäillään\ntien itselleen ja Rossille, kunnes he saapuivat obeliskin luo suuren\nympyrän keskelle. Obeliskin portaille oli asetettu tykkiväkeä, joka\nkanuunoillaan saattoi ampua kolmelle pääkadulle, Corsolle, Ripettalle\nja Babuinolle, mitkä kaikki alkavat tästä keskipisteestä kuin viuhkan\nsulat. Välittämättä sotamiehistä järjestäytyi väki riveihin kulkuetta\nvarten. Ave Marian kajahtaessa alkoi kansa astua järjestyksessä\nCorsolle.\n\nBruno kulki ensin kantaen leveän rintansa nojassa lippua, jossa seisoi\n»Ihmisten Tasavalta» ja sen alla »Anna meille tänä päivänä meidän\njokapäiväinen leipämme.» Muutaman sylen päässä seurasi aina toisia\nlippuja, joissa nähtiin sanat: »Älkää vastustako pahaa», »Lähestyköön\nsinun valtakuntasi», j.n.e., ja niiden yläpuolella klubien, seurojen\ntai yhdistysten nimet, joiden nuo liput olivat. Rossi oli aikonut\nastua heti Brunon jäljessä, mutta hän huomasi joutuneensa muutamien\npuoluelaistensa keskelle. Yksi heistä oli Luigi Conti, toinen oli\nMalatesta ja kolmas tohtori ja parlamentinjäsen. Ei ketään hallitsijaa\nikinä ole ympäröinyt huolellisempi vartioväki.\n\nYleisön sanattoman suostumuksen nojalla hevosliike kaduilla oli\nkokonaan seisahtunut, ja kaupungin asukkaat olivat lähteneet katsomaan\nkulkuetta. Pincion vuori oli täpösen täynnä katselijoita, ja jokainen\nikkuna ja parveke Corson varrella oli sulloutunut täyteen kasvoja.\nKaikki puodit olivat kiinni ja monet sen lisäksi varustetut telkeillä\nulko- ja sisäpuolelta. Jalkaväen rykmentti oli järjestetty riviin\npitkin katukäytävien syrjää, joten kansan täytyi kulkea kahden\npyssyrivin välitse. Kulkue kasvoi kasvamistaan kulkiessaan. Piazza\nColonnalla ryhmä parlamentinjäseniä tultuaan katsomaan kulkuetta\ninnostui ja astui itse riveihin. Piazza Venezialla joukko nuoria\nylioppilaita samoin liittyi kulkueeseen.\n\nKolonnassa, jossa ensin oli ollut neljä miestä vieretysten, oli Corson\nlopussa kahdeksan vieretysten, eivätkä viimeiset vielä olleet lähteneet\nPiazzalta. Ei kuulunut musiikin soittoa eikä laulua, mutta joskus alkoi\njoku kulkueen etupäässä taputtaa käsiään, ja sitten kaikki yhtyivät\nsiihen, niin että se kuului pyssyjen paukkeelta pitkin katuja.\n\nSellaisia näytelmiä ei koskaan ennen oltu nähty Roomassa, tuossa\nnäytelmien kaupungissa, eikä Corsolla, missä paavin kulkue oli\nmarssinut punaiselta hohtavine kardinaaleineen ja piispoineen, ja\nmissä kuninkaat olivat kulkeneet loistavine seurueineen, koskaan\nollut katseltu tällaista joukkuetta. Lammasnahkoihin puettuja miehiä\nverkapukuisten vieressä, pelagran ja malarian näännyttämiä kasvoja\nterveiden ja punoittavien rinnalla.\n\nKapeita katuja myöten kansa kiersi Forumille, nykyisyyden elävästä\nkaupungista menneisyyden kuolleeseen kaupunkiin, jossa oli autiota\nja hiljaista ja joka oli täynnä katkenneita patsaita, murtuneita\nkapiteeleja, kaivoja ja vesijohtoja hujan siellä täällä, niinkuin\naikojen maanjäristys ne oli jättänyt. Sieltä joukko jatkoi matkaansa\nTitus-kaaren ohi kokouspaikalle Colosseumiin.\n\nKoko ajan Rossin katse oli hermostuneesti harhaillut ympäri.\nKulkiessaan alas Corsoa oli hän hämärästi tuntenut monen silmän\ntuijottavan häneen ikkunoista ja parvekkeilta. Hän koetti pysyä tyynenä\nja jäykkänä, mutta pelko oli tukahduttaa hänet ja hän rukoili itsekseen\nJumalaa estämään onnettomuuksia ja verenvuotoa. Hän rukoili myöskin\nrohkeutta itselleen tuntien itsensä syylliseksi pelkuriksi. Hänen\nkasvonsa olivat kalman kalpeat, sisäinen tuli näytti hävittävän kaiken\ntunnon, ja hän kulki kuin unessa.\n\nJoskus joku puhutteli häntä. »Tämä on ihmeellistä», sanoi joku, ja\ntoinen virkkoi, että tämä vielä »kirjoitetaan historian lehdille».\nDavido Rossi tuskin kuuli heitä. Ainoa, jota tuo kiihoittava\nmielenosoitus ei innostuttanut, oli juuri se mies, joka oli kaiken sen\npannut alkuun. Mutta vaikka pelko vaivasi häntä, vahvisti häntä se\ntuli, joka paloi hänen sisässään.\n\n»Jos Rossi puhuu tänään», sanoi joku, »niin ei yksistään Rooma häntä\nkuuntele».\n\n\n\n\nVI.\n\n\nPuoli tuntia ennen Ave Mariaa Roma oli pukeutunut hyvin yksinkertaiseen\npäällystakkiin ja hattuun ja pannut tumman harson silmilleen sekä\nlähtenyt Colosseumiin. Sotamiehiä seisoi rakennuksen ympärillä, ja\nsuuri joukko väkeä oli jo sisällä. Se oli köyhää, huonosti puettua\njoukkoa, joka tuoksui sipulille ja lialle. »Se on kumminkin _hänen_\nväkeään», ajatteli Roma ja voitti vastenmielisyytensä.\n\nPilvi, joka oli liidellyt kaupungin yli koko päivän, oli kuin\nkattona amfiteatterissa, ja yön saapuessa kävi alin osa rakennusta\npimeäksi ja kylmäksi. Tulisoihdut sytytettiin ja asetettiin näkyville\npaikoille pitkien, vaatteella tai ruskealla paperilla päällystettyjen\nsoihtukeppien päähän. Ihmiset olivat kärsivällisiä ja iloisia, mutta\nsaadakseen ajan kulumaan he alkoivat laulaa. Ne olivat enimmäkseen\ntyölauluja, mutta eräs mies alkoi laulaa _Te Deum'ia_ ja koko\njoukko yhtyi siihen. Se oli kuin meren kohina synkkänä päivänä, kun\nhyökyaallot huuhtovat hiekkaista rantaa.\n\nVähän ajan kuluttua kuului etäinen kohina ulkoa. Kulkue lähestyi. Se\ntuli kuin suuri aalto ja vyöryi tuon laajan paikan yli pimeän tullessa\ntuoden mukanaan satoja tulisoihtuja.\n\nEi viipynyt puolta tuntiakaan, ennenkuin vanha amfiteatteri oli täpösen\ntäynnä väkeä ylhäältä alas saakka. Sinistä savua leijaili ihmisten\npäiden yli, ja vanhat kivet välähtivät soihtujen oikullisessa valossa.\n\nIhmislauma kohotti Roman melkein ylös lattiasta. Hän tunsi, että\njoku takaapäin työnsi väkeä pois tehden tilaa hänelle. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän huomasi, että kesken äänien surinaa joku hänen\nlähellään koetti aloittaa puhetta.\n\nIhmiset lakkasivat puhumasta, ja sitten kuului kova kättentaputus,\njonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Silloin kajahti kirkas, värähtelevä\nääni sanoen: »Roomalaiset! Veljet!» ja tuhat ääntä vastasi\ntervehdykseen.\n\nSamassa tusina tulisoihtuja kohosi ilmaan ja puhuja seisoi kaikkien\nnäkyvissä keskellä valopiiriä. Se oli Davido Rossi. Hän seisoi paljain\npäin korkealla kivellä, ja hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat. Hän\noli puettu väljään puseroon työmiehen tavoin, ja Bruno seisoi hänen\nvasemmalla puolellaan kohottaen lippua korkealle. Hänen oikealla\npuolellaan oli kaksi muuta miestä, jotka osittain peittivät hänet\njoukon näkyvistä. Roma huomasi seisovansa juuri alapuolella heitä,\nparin kolmen askelen päässä.\n\nVähän ajan perästä huudot lakkasivat eikä muuta ääntä kuulunut kuin\nhiljainen, nopea hyssytys. Sitten Rossi alkoi puhua.\n\n»Ensiksi ja ennen kaikkea», sanoi hän, »pyydän, että pysytte\nrauhallisina. Yksi ainoa askel harhaan tänä yönä saattaa tuhota kaiken.\nVihollisemme tahtoisivat nimittää meitä kapinallisiksi. Ketä vastaan\nme kapinoisimme? Kapinoida ei voi muuta kuin kansaa vastaan. Kansa on\noikea hallitsija, ja ne vain ovat kapinallisia, jotka sortavat kansaa.\nKantakootpa he sotamiehen univormua tai ministerin hovipukua, ovat he\nkapinallisia, elleivät ole kansan alamaisia ja kansan palvelijoita.\nTämä on syvä totuus, jota kukaan ei voi kieltää.»\n\nHyväksymisen sorinaa kuului joukossa, ja Rossi vaikeni hetkeksi ja\nkatsoi sotilaihin.\n\n»Roomalaiset», sanoi hän, »älkää antako valtion aseellisten\nkapinoitsijain houkutella teitä väkivaltaan. He tekisivät sen\nmielellään. Älkää pettykö. Te olette tulleet tänne heidän pyssyjensä\nja painettiensa eteen osoittamaan, että te ette pelkää kuolemaa. Mutta\nminä pyydän, että pelkäätte väärää tekoa. Te olette täällä minun\nvastuullani, enkä minä elämässäni voisi antaa anteeksi itselleni, jos\nte annatte pienintäkään syytä verenvuodatukseen.\n\n»Minä pyydän teitä niin hartaasti kuin jos lähimmät ja armaimmat omani\nolisivat teidän seassanne vaarassa joutua sotamiesten pyssyjen uhriksi,\nettette anna mitään aihetta väkivaltaan. Pyydän teitä vannomaan,\nettette vastusta pahaa. Vannokaa!»\n\nVäki vastasi heti ja teki valansa. Roma kääntyi katsomaan sotamiehiä.\nHimmeässä valossa hän näki heidän seisovan hiljaa piirissään, pyssyt\nvieressään.\n\n»Roomalaiset», sanoi Rossi taas, »kuukausi sitten me panimme\nvastalauseemme väärää veroa vastaan, jolla tahdottiin tärkeintä\nelinehtoa kallistuttaa. Vastaus on: kuusikymmentä tuhatta aseellista\nmiestä meitä ympäröimässä! Siksi me olemme kokoontuneet tänne tänään\nvedotaksemme maailman mahtavimpaan voimaan, joka on vahvempi kuin\nmikään parlamentti tai kuningas — siveellisen osanoton ja yleisen\nmielipiteen voimaan koko maailmassa.»\n\nNyt kuului hyvä-huutoja ja hiukan käsien taputusta.\n\n»Sorron ylläpitäjät kysyvät, miksi te tarvitsette siveellistä\nosanottoa, kun teillä on kansaa edustava hallitus, vaaliuurnanne ja\näänestysvaltanne. Sanokaa heille, että kansan edustajat voivat joutua\netuoikeutettujen luokkien palvelijoiksi eikä äänivallasta ole mitään\napua. Jos kansalaisilla olisi oikeuden mukaan järjestetty äänivalta,\nolisi kansa hallitsijana kaikkialla koko maan päällä.\n\n»Juuri siitä syystä, että äänivalta ei ole oikeudenmukaisesti\njärjestetty, on melkein kaikkialla vanhoillisia hallituksia, jotka\nverottavat köyhiä monta vertaa enemmän kuin rikkaita ja antavat\nmaan, joka on koko ihmiskunnan oma, muutamien harvojen käsiin,\nsuuren enemmistön vahingoksi, ja pääoma, jonka tulisi olla kaikkien\ntyöpalkkana, on pankkien ja liikerenkaitten etuoikeutena.»\n\n»Hyvä! Hyvä! Hyvä!» kuului joka taholta.\n\n»Juuri siitä syystä, että äänivalta ei ole oikeudenmukaisesti\njärjestetty, on vanhoillinen Italian hallitus voinut pidättää meiltä\ntaivaallisimman perintömme — ihmisjärjen perinnön. Polvi polvelta\nolemme saaneet elää tietämättömyyden pimeydessä, jotta hallitsevien\nluokkien kapinalliset voisivat sitä helpommin alentaa meidät\nkuormajuhtien tasalle. Minä kiitän hyvää, armollista Jumalaa siitä,\nettei tuo kumminkaan ole kokonaan onnistunut heille. Ihminen on\ntaivaallinen, hän on Jumalan kuva, eikä Kaikkivaltias anna pahimpien\nsortajienkaan alentaa häntä eläinten tasalle.»\n\nRossin värisevä ääni oli kohonnut melkein huudoksi ja syvä »ah!» kuului\nvastauksena väkijoukosta.\n\n»Ja mitä kirkko on tehnyt koko tuon pitkän sortoajan kuluessa? Kirkko\non kansan oma. Sen perustaja oli kansan mies. Häntä sanottiin Ihmisen\nPojaksi. Hän syntyi köyhänä, eli köyhänä ja sääli tuota suurta joukkoa.\nOnko kirkko asettunut kansan puolelle? Mikä on se elämän sana, jonka\nkirkko sanoo sairaalle ja kärsivälle maailmalle? Kirkko käskee meitä\ntyytymään osaamme, olemaan kärsivällisiä, kunnioittamaan lakeja ja\nhallintoa ja uskomaan, että yhteiskunnalla on juuri se leima ja luonne,\njonka Jumala itse on siihen painanut.\n\n»Kirkko sanoo, ettemme koskaan saa olla kapinallisia, että meidän tulee\nharrastaa uskontoa ja että meidän tulee uskoa saavamme tulevassa\nmaailmassa palkkamme tämän maailman koettelemuksista. Jos olemme\nrikkaita, tulee meidän antaa almuja köyhille. Jos olemme köyhiä,\ntulee meidän alistua rikkauden käskettäviksi. Ja olimmepa rikkaita\ntai köyhiä, tulee meidän totella piispoja ja polvistua paavin edessä.\nSellainen on se elämän sana, jonka kirkko antaa sairaalle maailmalle\nhallitsevan paavin suun kautta. Tyydyttekö tuohon? Kiven te saitte, kun\npyysitte leipää!»\n\nTuskan huuto pääsi kansan suusta, mutta puhuja ei vaiennut.\n\n»Onko totta, että paavi aina on ollut ja aina tulee olemaan\nruhtinaitten ja valtaistuinten rinnalla? Onko totta, että valtaistuimet\nja ruhtinaat katoavat, mutta kansa pysyy iäti? Onko totta, mitä\npiispanne sanovat, että yhteiskunnallinen kansanvaltaisuus on\nyhteiskunnallinen pahe ja poliittinen kansanvaltaisuus uskonnollinen\nrikos?»\n\nOmituinen valo tuli Rossin silmiin, ja hän kohotti äänensä melkein\nhuudoksi.\n\n»Mitä on kansanvaltaisuus?» huusi hän. »Kansanvaltaisuus on sama\nkuin niitten sulkujen murtaminen, mitkä erottavat ihmisen ihmisestä.\nSe on yhdenvertaisuuden lain täyttämys, ei ainoastaan ruumiiden,\nvaan myöskin sielujen välillä. 'Lähestyköön sinun valtakuntasi niin\nmaassa kuin taivaassa.' Kansanvaltaisuus on koe tuon rukouksen\ntoteuttamiseksi käytännössä. Kansanvaltaisuus uskoo, että Jumalan ylevä\nääni puhuu kansassa. Kansanvaltaisuus tunnustaa ihmisten veljeyden.\nKansanvaltaisuus ei näe muuta kuin yhden eroavaisuuden ihmisten\nvälillä — hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä, oikeutta harrastavia ja\nvääryyttä harrastavia, Jumalan lain seuraajia ja vastustajia. Se on\nkansanvaltaisuutta ja kaikki muu on taikauskoa ja valhetta.»\n\nVäki puhkesi hyväksymishuutoihin, mutta Davido Rossi ei nytkään\nodottanut, vaan jatkoi:\n\n»Miksi kirkko ei huomaa kansanvaltaisuuden tosi uskonnollista\nluonnetta? Miksi se ei näe, että kansanvaltaisuus on kristinuskoa,\nettä kristinusko on kansanvaltaisuutta ja että ei ole olemassa mitään\ntoiseen kohdistuvaa määritelmää, joka ei sisältäisi myöskin toista?\n\n»Muistakaa erään kuuluisan maanmiehemme sanat: 'Kun Kristuksen\nkäsivarret, jotka vieläkin ovat ojennettuina ristillä, kerran\nirtautuvat syleilemään koko ihmisperhettä, silloin ei enää ole oleva\nmitään italialaisia eikä ranskalaisia eikä englantilaisia eikä\namerikkalaisia, ei rikkaita, ei köyhiä, ei kuninkaita, ei kerjäläisiä,\nvaan ainoastaan _ihmisiä_.»\n\nSyvä »ah!» kuului taas joka taholta. Se oli kuin koko kansan huokaus,\nja Rossin täytyi vaieta hetkeksi.\n\n»Roomalaiset! Veljet», alkoi hän taas. »Jumalan säädöksen mukaan,\njonka ihmiskunnan historia on meille ilmoittanut, maailma kulkee\nkansanvaltaisuutta kohti. Kansanvaltaisuus on Jumalan tahdon tosi\nkehitys luonnonlakien avulla. Siitä syystä se on vastustamaton. Se vie\nmaailmaa eteenpäin uusia päämääriä kohti yhtä varmasti kuin maapallo\nliikkuu radallaan. Se on luonnon laki, vaikka me kaikki koettaisimme\nolla näkemättä ja ymmärtämättä sitä.»\n\nJoukosta kuului jotain eläköön-huudon tapaista, mutta Rossi kohotti\nkättään, ja joukko hiljeni heti.\n\n»Ja mikä on meidän velvollisuutemme?» sanoi hän. »Meidän\nvelvollisuutemme ihmisinä on puoltaa kansan ylivaltaa vääryyden\nja sorron edessä. Meidän velvollisuutemme ihmisinä on hävittää —\nsiveellisellä voimalla, ei väkivallalla — kaikki hallitukset, jotka\neivät ole kansan asettamia, kaikki parlamentit, jotka ovat vihamielisiä\nja turmeltuneita, kaikki kuninkaat ja valtaistuimet ja itsemuodostuneet\nkäskijät. Meidän velvollisuutemme ihmisinä on poistaa kaikki esteet\nkansan tieltä, ja jos paavikunta osoittautuu yhdeksi noista esteistä,\nniin älkäämme Jumalan nimessä säikähtäkö tuota haamua. Kirkon sielu ja\nkirkon ruumis ovat kaksi eri asiaa. — Kirkon sielu on kansan puolella.\nSe on taivaallinen ja iankaikkinen. Jos kirkon ruumis on kansaa\nvastaan, niin myrsky lakaisee sen pois.»\n\nViitta oli pudonnut pois Rossin hartioilta, ja hänen käsivartensa\nliikkuivat kiihkeästi oikealle ja vasemmalle. Syntyi hetken\näänettömyys, ja sitten kajahti korvia järisyttävä huuto. Oli vaikea\nensin käsittää, tarkoittiko tuo hyväksymistä vai vastustusta. Puhuja\noli iskenyt kovasti ajan epäjumaliin, ja kansan huuto oli kuin tuskan\nhuokaus yksinäisen meren povesta.\n\nHälinän kestäessä Bruno astui Rossin eteen suojaten häntä. Roma luuli\npyörtyvänsä, mutta huudot hiljenivät vähitellen, ja ennenkuin hän\nennätti tointua, oli Rossi työntänyt Brunon syrjään ja alkanut puhua\ntaas.\n\n»Mikä on meidän velvollisuutemme roomalaisina?» sanoi hän.\n»Velvollisuutemme roomalaisina on tuottaa kunniata suurelle nimelle,\njoka on pyhä kansojen seassa ja takeena maailman kunnioituksesta ja\nrakkaudesta, sekä asettautua Jumalan ja ihmiskunnan palvelukseen. Tässä\npaikassa on tänä iltana muutakin kuin nääntyvää, leipää anovaa kansaa.\nTässä on ihmiskunta, joka anoo oikeutta. Meidän tehtävämme on suuri,\nsillä meidän tulee todistaa maailmalle, että ihmiskunta on yksi ainoa\nja että kaikki ihmiset ovat Jumalan lapsia ja veljiä Hänessä. Tämän\nhiljaisen Campagnan laidassa, missä kansakuntien tomu on jalkaimme\nalla, me autamme uuden ajan aamuruskoa koittamaan. Me luomme uudestaan\nIkuisen kaupungin, joka on oleva ihmiskunnan Panteon, valon enkeli\nkansojen seassa, maailman valtaistuin ja hovi.»\n\nNyt ei ollut kysymystäkään erimielisyydestä — ei kuulunut muuta kuin\nsyvää hyväksymistä.\n\n»Roomalaiset! Jos kyyneleet kostuttavat leipäänne tänään, niin\nmuistakaa, minkä voiman kärsimys antaa, ja olkaa vahvat. Ajatelkaa\nnäiden vanhojen seinien historiaa. Ajatelkaa Kristuksen sanoja: Ketä\nprofeetoista eivät teidän isänne kivittäneet? Ihmiskunnan profeetat\novat kaikki olleet marttyyrejä, ja Jumala on valinnut teidät maailman\nmarttyyrikansaksi. Kärsimys on se pyhä tuli, joka pyhittää ihmissielun.\nRukoilkaa Jumalalta voimaa kärsimykseen, ja Hän siunaa teitä taivaan\nkorkeudessa.»\n\nKansanjoukossa moni itki.\n\n»Veljet! Te näette nälkää, ja minä sanon nämä sanat teille sykkivin\nsydämin. Teidän lapsenne näkevät nälkää, ja minä lupaan Jumalan edessä,\nettä tästä päivästä lähtien minä näen nälkää heidän kanssaan. Jos\ntähän saakka olenkin syönyt kaksi veroa päivässä, syön tästä lähtien\nvain yhden. Antakaa hallitsijoittanne panna kaikki voimansa liikkeelle\npahuuteen. Jos he vangitsevat teidät siksi, että te vastustatte heidän\nmielivaltaansa, niin toiset täyttävät paikkanne. Jos he surmaavat\njohtajanne, kohottaa Jumala teille toisen ja voimakkaamman johtajan.\nLuvatkaa tässä vanhassa marttyyreille pyhitetyssä Colosseumissa, että\nkäyköönpä kuinka tahansa, te ette alistu vääryyteen.»\n\nRossin kasvoissa näkyi tuolla hetkellä melkein yliluonnollinen ilme.\nHän kohotti oikean kätensä päänsä yli ja huusi korkealla äänellä:\n»Luvatkaa!»\n\nKansa lupasi sen kohotetuin käsin ja kovalla äänellä.\n\nRossi astui alas, ja kiihko oli ääretön. Tuo lukematon joukko näytti\nvoimakkaasti lainehtivalta mereltä. Rooman herkkäsydäminen kansa ei\nvoinut hallita tunteitaan.\n\nKäsittämätön voima näkyi johtaneen heidät tänne, mutta he olivat\nkuulleet toivon sanaa ja iloitsivat ja itkivät kuin lapset. Miehet\npuristivat toistensa käsiä ja eräs köyhä nainen kiersi kätensä Roman\nkaulaan ja suuteli häntä.\n\nJoukko hälveni ja poistui laulaen. Rossi ja häntä ympäröivät ystävät\nolivat menneet, kun Roma kääntyi lähteäkseen pois. Hänkin huomasi\nitkevänsä ja laulavansa, vaikka toisesta syystä. Vaara oli ohi, kaikki\noli hyvin!\n\nMennessään erään pilarin ohi hän huomasi, että joku astui hänen\nviereensä. Äkkiä hän kuuli äänen sanovan:\n\n»Ette taida tuntea minua täällä pimeässä, Donna Roma?»\n\nSe oli Charles Minghelli. Häntä oli käsketty pitämään huolta Donna\nRomasta. Saako hän saattaa neidin kotiin?\n\n»Ei kiitos», vastasi Roma ja ihmetteli itsekseen, ettei hän tuntenut\nmitään vastenmielisyyttä.\n\nHänen sydämensä oli kevyt, suuri paino oli poistunut siitä, ja\nhän tunsi myötätuntoisuutta kaikkea kohtaan. Kukkulalta hän löysi\najurinvaunut, ja kun hän siinä ajoi alas leveätä katua, joka johtaa\nmenneiden vuosisatojen kaupungista elävien ihmisten kaupunkiin, kääntyi\nhän katsomaan Colosseumiin. Se oli kuin unelmaa. Liikkuvat valot —\nsuuret varjot vanhoilla muureilla — vyöryvät ihmisjoukot — tuhansien\nsuiden eläköön-huudot. Mutta sähkövaunujen kilinä saattoi hänet\ntakaisin todellisuuteen, ja sitten hän huomasi, että lunta oli alkanut\nsataa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBruno avasi käsivarsillaan tien Davido Rossille, ja he saapuivat\nvihdoin kotiin.\n\n»Täällä te olette, Jumalan kiitos!» sanoi vanha garibaldilainen\nkohottaen lakkiaan.\n\n»Te luulitte, että siellä ammuttaisiin», huusi Bruno, »mutta me toimme\nhänet ihka elävänä kotiin.»\n\n»Kiitos siitä Pyhälle Neitsyelle ja kaikille pyhille!» sanoi vanha\nvaimo, ja sitten Rossi koetti vastata, mutta hänen äänensä oli aivan\nsortunut ja hän saattoi kuiskata vain.\n\nElena seisoi Davido Rossin huoneen ovella kasvot kiihkeinä.\n\n»Kaikki hyvin, Elena!» huusi Bruno portailta. »Oletteko nähneet\nGiuseppea?» kysyi Elena.\n\n»Giuseppea?»\n\n»Minä avasin ikkunan katsoakseni, näkyikö teitä, ja samassa\nsilmänräpäyksessä hän hävisi. Tämmöisenä yönä ei ole hyvä kenenkään\nolla kadulla.»\n\n»Oliko hänellä vielä ne vaatteet yllään?» kysyi Bruno.\n\n»Oli, ja nyt se paha poika on rikkonut lupauksensa ja hänen täytyy\nsaada vitsaa.»\n\nMiehet katsoivat toisiinsa.\n\n»Donna Roma?» sanoi Rossi.\n\n»Minä menen katsomaan», sanoi Bruno.\n\n»Kyllä minun täytyy hankkia vitsa», sanoi Elena.\n\n»Välttämättä.»\n\n\n\n\nVII.\n\n\nRoma saapui kotiin ilon huumaamana. Hän tiesi, että Rossi tulisi hänen\nluokseen hänen käskystään. Heidän täytyi yhdessä syödä päivällistä\ntänään. Kaikki kellot ulkona löivät nyt seitsemän, ja antaakseen\nRossille aikaa tulla määräsi hän päivällisen kello kahdeksaksi.\nKreivitär tahtoi syödä omassa huoneessaan, ja siis Roma ja Rossi saivat\nolla kahdenkesken. Roma ei ollenkaan enää välittänyt seuraelämän\nsäännöistä.\n\nMutta hänen täytyi ensin pukeutua ja ehkä kylpeäkin. Epämääräinen\nlikaisuuden tunne, jota hän ei voinut voittaa, oli seurannut häntä tuon\nloistavan kokouksen jälkeen. Häntä hävetti, mutta hän ei sittenkään\npäässyt siitä, ja hän sanoi itselleen: »Ne olivat _hänen_ väkeään»,\nmutta siitä huolimatta hän oli iloinen riisuessaan pois ne vaatteet,\njoita hän oli käyttänyt Colosseumilla.\n\nHänelle tuotti melkein aistillista nautintoa pukeutua uudestaan sinä\niltana. Viimeisten päivien jännitys oli ohi, eikä hän aavistanut\npiilevän mitään vaaraa tulevaisuudessa.\n\nEnnenkuin parlamentti lopetti istuntonsa oli hän tuleva Davido\nRossin vaimoksi eikä kukaan voinut käyttää häntä aseena Rossin\nvahingoittamiseksi. Hän nautti jo tulevaisesta onnestaan ja antautui\nkoko sielullaan sille.\n\nPunaposkisena liikunnon ja kylvyn jälkeen hän oli suloisempi sinä\niltana kuin koskaan ennen. Innostus ja onnistuminen enensivät hänen\nkauneuttaan, ja hänellä oli se tunne, että hän oli onnellisesti\npäättänyt luvun sielunsa elämässä. Veri tykki hänen suonissaan, hänen\nrintansa kohosi ja laski, ja hänen silmänsä säteilivät rakkautta\nsilmäkulmien mustan kaaren alla. Hän tunsi olevansa kaunis, ja tuo\ntunne teki hänet heti ylpeäksi ja onnelliseksi.\n\nHän kampasi mustat kiharansa, otti ylleen väljän teepuvun ja punaiset\ntohvelit, katsahti vielä kerran kuvastimeen ja meni sitten saliin,\njossa hän uneksien asettui ikkunan luo odottamaan. Lunta satoi vielä\nsuurin hiutalein, mutta kaupunki kohisi ja piazza tuolla alhaalla oli\ntäynnä väkeä.\n\nVähän ajan perästä ulko-oven sähkökello soi, ja Roman sydän alkoi\ntykkiä kovemmin. »Se on hän», ajatteli hän ja käsivarret kohotettuina\nsyleilyyn hän riensi häntä vastaan.\n\nMutta kun ovi aukeni, astuikin huoneeseen paroni Bonelli. Hän oli\niltapuvussa, kaulassa musta kravatti ja mustat paidannapit rinnassa.\nHän näytti kylmältä ja tyyneltä kuten tavallista.\n\n»No», sanoi hän istuttuaan tuolille.\n\n»No», vastasi Roma, tuskin koettaenkaan peittää pettymystään.\n\nVillakoira, joka oli nukkunut valkean edessä, heräsi, venyttelihe,\ntunsi paronin ja tuli hänen luokseen hyväillen, mutta paroni työnsi sen\npois.\n\n»Olen pahoillani», sanoi hän, »että meidän täytyy puhua kiusallisesta\nasiasta».\n\n»Kuten tahdotte», vastasi Roma istuutuen tuolille uunin eteen ja\nnojaten kyynärpäitään polviinsa sekä katsoen suoraan eteensä.\n\n»Eilisiltainen kirjeesi sai aikaan juuri sen vaikutuksen, jota tahdoit.\nLähetin hakemaan Commendatore Angelellia, keksin sopivia syitä ja\nperuutin edelliset käskyni. Samoin lähetin hakemaan Minghelliä ja\nannoin hänelle käskyn pitää huolta sinusta vaarallisella matkallasi.\nAsia on siis siihen saakka päättynyt toiveesi mukaan ja otaksun, että\nolet tyytyväinen.»\n\nRoma nyökäytti päätään kääntymättä ympäri, ja hänen käytöksensä ilmaisi\nvihamielisyyttä.\n\n»Mutta on aivan välttämätöntä, että me nyt ymmärrämme toisemme», jatkoi\nparoni. »Sinä olet koetellut minua kovasti, lapsi. Huolimatta kaikesta\nhellyydestäni sinua kohtaan minun täytyy puhua suoraan. Toivoin voivani\nsäästää tunteitasi, mutta sinä et salli sitä.»\n\nHänen puheensa terävyys vaikutti kuin jääpuikkojen putoileminen, ja\nRoma tunsi kalpenevansa kamalan aavistuksen vallassa.\n\n»Omien suunnitelmiesi mukaan Rossi tulee ottamaan sinut vaimokseen\nviikon kuluttua, vaikka hän kuukausi sitten julkisesti kutsui sinua\nhuonoksi naiseksi. Tahtoisitko olla hyvä ja selittää minulle kuinka tuo\nihme on tapahtunut?» —\n\nRoma nauroi ja koetti pysytellä rohkeana.\n\n»Jos se on ihme, niin kuinka minä sen voisin selittää?»\n\n»Salli siis minun selittää se. Hän aikoo ottaa sinut vaimokseen siitä\nsyystä, ettei hän enää ajattele samoin kuin kuukausi sitten ja siksi\nettä hän otaksuu olleensa väärässä silloin ja tahtoo poistaa tekemänsä\npahan kokonaan.»\n\n»Hän aikoo ottaa minut vaimokseen siksi, että hän rakastaa minua»,\nvastasi Roma kiivaasti. »Juuri siksi hän aikoo naida minut.» Ja kiihkeä\ntuli silmissä hän kääntyi ympäri ja lisäsi: »Sillä hän rakastaa minua\npuhtaalla ja pyhällä rakkaudella.»\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä sumu peitti hänen silmänsä ja häntä\npyörrytti. Vihassaan hän oli paljastanut salaisen nurkan sydämestään,\nja jotain hänen menneestä elämästään näytti syöksyvän esiin kuin\nhaudasta.\n\n»Sinä et siis ole kertonut hänelle?» sanoi paroni niin hiljaa, että\ntuskin saattoi kuulla hänen sanojaan.\n\n»Kertonut hänelle — mitä?» kysyi Roma.\n\n»Totuutta.»\n\nRoma hengitti syvään ja vaikeni.\n\n»Lapseni, sinä olet tehnyt onnettomasti. Teidän välillänne on nyt jo\nsalaisuus. Se on huono elämän perustus, ja rakkaus, joka on sille\nrakennettu, on kuin hiekalle rakennettu talo.»\n\nRoman sydän sykki rajusti, mutta hän kääntyi paroniin hehkuvin katsein.\n\n»Mitä te tarkoitatte?» sanoi hän ja hänen otsansa ja poskensa kävivät\ntulipunaisiksi. »Minä olen kunniallinen nainen. Te tiedätte sen.»\n\n»Minun silmissäni olet. Paras nainen maailmassa», vastasi paroni.\n\nRoma oli noussut seisomaan ja nojautui uuniin.\n\n»Ymmärrä minua, lapsi», sanoi paroni hellästi. »Kun sanon, että teet\nväärin, tarkoitan ainoastaan sitä, että salaat jotain siltä mieheltä,\njonka kanssa aiot mennä naimisiin. Sinun ja minun välillä... ei ole\nmitään salaisuuksia.»\n\nRoma katsoi häneen kauhuissaan.\n\n»Minun silmissäni sinä olet suloinen ja hyvä, mutta entä toisen, jos\nhän tietää? Kun mies aikoo ottaa naisen vaimokseen, on olemassa yksi\nseikka, jota hän ei koskaan anna anteeksi. Täytyykö minun sanoa, mikä\nse on? Ei auta vakuuttaa hänelle, että naisen sydän on puhdas — että\nhänen tahtonsa silloin oli lamautunut. Joko — tahi... muuta mies ei\nkysy.»\n\nRoman kasvojen hehku muuttui kalman kalpeudeksi, ja kääntyen paroniin\nhän seisoi hänen edessään korkeana kuin ruhtinatar.\n\n»Tekö tuota sanotte minulle?» kysyi hän. »Te! te! Eikö nainen\nkoskaan saa unohtaa? Täytyykö toisen synnin seurata häntä koko hänen\nelinaikansa? Se on julmaa! Se on armotonta... Mutta mitäpä siitä!»\nlisäsi hän toisella äänellä. Ja kääntyen pois paronista hän sanoi\nmelkein itsekseen: »Hän uskoo kaiken mitä sanon hänelle. Miksi surisin?»\n\nParoni loi häneen katseen, joka tunkeutui hänen sielunsa sisimpään.\n\n»Sinä olet siis sanonut hänelle jotain, joka ei ollut totta?» sanoi hän.\n\nRoma puristi huulensa yhteen eikä vastannut.\n\n»Se oli mieletöntä. Vähitellen tulee joku, joka kertoo hänelle\ntotuuden.»\n\n»Mitä kukaan voisi hänelle kertoa, jota hän ei jo ole kuullut? Hän on\nkuullut kaiken eikä ole siitä välittänyt.»\n\n»Eikö kukaan voisi vakuuttaa häntä? Eikö ollenkaan kukaan? Joku, joka\nei mitenkään tahtoisi puhua pahaa sinusta?»\n\nRoma katsoi häneen pelokkaasti.\n\n»Te ette tarkoita, että te...»\n\n»Miksikä en? Hän on tullut meidän väliimme. Mikä olisi luonnollisempaa\nkuin että minä kertoisin hänelle?»\n\nKauhun ilme levisi Roman kasvoille.\n\n»Mutta te ette voi tehdä niin», änkytti hän. »Ette voi. Se on\nmahdotonta! Te tahdotte vain koetella minua.»\n\nParonin kasvot eivät liikahtaneet. Roma tarttui hänen käsivarteensa.\n\n»Ajatelkaa! Ajatelkaa toki! Ette hyödyttäisi itseänne ollenkaan. Te\nvoisitte estää vihkimisen — — niin! Mutta valtiollista tarkoitustanne\nette saavuttaisi. Ette voi niin tehdä! Itseänne te ette hyödyttäisi,\nmutta minua te vahingoittaisitte siten. Hän rakastaa minua, ja te\njärkyttäisitte hänen uskonsa minuun, ja minä kuolisin surusta ja\nhäpeästä.»\n\nHän vaikeni ja katsoi paronin kasvoihin, jotka ilmaisivat tuskaa.\n\n»Ja minä rakastan häntä! Voi kuinka äärettömästi rakastan häntä!»\n\nRoma puhui nopeasti ajattelematta sanojensa vaikutusta:\n\n»Sinä olet julma, lapseni», sanoi paroni puhuen arvokkaasti. »Sinä\nsanot _minua_ kovaksi ja tunteettomaksi, mutta _sinä_ olet itsekäs ja\njulma. Sinä ajattelet vain omia tunteitasi etkä vähääkään muista, että\nehkä haavoitat minun tunteitani.»\n\n»Oh, niin, se on paha», sanoi Roma langeten polvilleen paronin eteen.\n»Olettehan te ollut hyväkin minulle, ja oli osittain oma syyni, että\nasiat loppuivat niin. Niin, tunnustan sen: Olin turhamainen ja ylpeä.\nTahdoin omistaa koko maailman. Ja kun annoitte minulle kaikki ja itse\nolitte niin sidottu, arvelin että voisin antaa anteeksi teille... Mutta\nminä olin väärässä — ei mikään maailmassa voi puolustaa teitä — sen\nymmärsin heti sitten. En ollut ajatellut sitä ennen — mutta silloin\nsieluni heräsi. Ja sitten...»\n\nRoma käänsi päänsä pois, jottei paroni näkisi hänen kasvojaan.\n\n»Sitten lempi tuli, ja minä olin kuin nainen, joka on naimisissa\nkolmekymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, jota hän ei rakasta —\non naimisissa vain turhamaisuudesta ja ylpeydestä. Mutta lempi, oikea\nlempi ajoi pois tuon tunteen. Se on poissa nyt. En toivo muuta kuin\nsaada elää hyvää elämää, olkoonpa se kuinka vaatimatonta tahansa.\nAntakaa minun tehdä niin!... Älkää ottako häntä minulta! Älkää...»\n\nHän vaikeni ymmärtäen äkkiä, mitä hän nyt teki. Hän rukoili\nrakastettunsa henkeä tämän viholliselta, joka sanoi rakastavansa häntä.\n\n»Kuinka hullu minä olen!» huudahti hän nousten seisomaan. »Mitä te\nvoisitte kertoa hänelle, jota hän uskoisi?»\n\n»Minä voin kertoa hänelle, että luonnon ja järjen lain mukaan olet\nminun omani», sanoi paroni.\n\n»Hyvä on! Teidän sananne minun sanaani vastaan, eikö niin?»\n\n»Minä voin kertoa hänelle», lisäsi paroni, »että Jumalan edessä minä\nolen sinun aviomiehesi, ja jos hän tulee meidän väliimme, ei hän voi\nolla muuta kuin sinun rakastajasi».\n\n»Kertokaa vain», sanoi Roma, »niin hän heittää solvauksenne vasten\nkasvojanne».\n\nParoni nousi ja alkoi astua huoneessa, eikä muutamaan hetkeen kuulunut\nmuuta ääntä kuin hänen kiiltonahkakenkiensä hiljainen narina. Sitten\nhän sanoi:\n\n»Siinä tapauksessa minun täytyisi vaatia hänet kaksintaisteluun.»\n\n»Kaksintaisteluun!» Roman ääni oli ivallinen. »Onko se todennäköistä?\nUnohdatteko, että kaksintaistelu on rikos, että te olette ministeri ja\nettä teidän täytyisi luopua virastanne ja saada rangaistus?»\n\nParonin pää kumartui alas. »On hetkiä miehen elämässä, jolloin hän\nei ajattele sellaisia asioita — kun persoonalliset tunteet nielevät\nhänen valtiolliset tarkoituksensa. Tiedän, että maailman silmissä olen\nensimmäisiä valtiomiehiä. Mutta sinun... sinun pitäisi tietää, että\nolkoonpa valtiollinen kunnianhimoni kuinka voimakas tahansa, olen ennen\nkaikkea mies.»\n\nRoman kasvot, joilla oli ollut voittoisa hymy, himmenivät taas.\n\n»Jos joku mies loukkaa kovasti tunteitani tai kunniaani, vaadin hänet\nkaksintaisteluun», sanoi paroni.\n\n»Mutta hän ei taistele — se on hänen periaatteitaan vastaan», sanoi\nRoma.\n\n»Siinä tapauksessa hän ei ikinä enää voi kohottaa päätään Italiassa.\nMutta älä erehdy siinä asiassa, lapseni. Mies, jolle kerrotaan, että se\nnainen, jonka hän aikoo naida, on salaisesti toisen vaimo, joko uskoo\nsen tai ei usko. Jos hän uskoo sen, hylkää hän naisen ikipäiviksi.\nJos hän ei usko sitä, taistelee hän hänen nimensä ja oman kunniansa\npuolesta. Ellei hän tee kumpaakaan, ei hän ole mies.»\n\nRoma oli palannut tuolille, nojasi taas kyynäspäillään polviinsa ja\ntuijotti tuleen.\n\n»Etkö ole ajatellut sitä?» sanoi paroni. »Jos tuo mies suostuu\nkaksintaisteluun, puolustaa hän sitä, mitä olet kertonut hänelle.\nSokeassa uskossa sinun sanoihisi hän on valmis uhraamaan elämänsä.\nAiotko sinä antaa hänen taistella valheen tähden?»\n\nRoma peitti kasvonsa käsillään.\n\n»Sanokaamme, että hän haavoittuu — haavoittuu valheen tähden!\nSanokaamme, että hän haavoittaa vastustajansa — sekin tapahtuu valheen\ntähden!»\n\nRoma kuunteli tuntien pelkoa ja syyllisyyttä.\n\n»Sanokaamme, että Davido Rossi surmaa minut — mitä sitten? Hänen täytyy\npaeta Italiasta ja hänen uransa on lopussa. Jos hän on yksin, on hän\nkurja maanpakolainen, joka on niittänyt sitä, mitä hän ei saa nauttia.\nJos sinä olet hänen kanssaan, olette molemmat onnettomia, sillä teidän\nvälillänne on valhe. Elämäsi joka hetki on myrkytetty, sillä sinulla\non salaisuus, jota et voi hänelle ilmaista. Sinä pelkäät sanovasi sen\nnukkuessasi. Vihdoin menet hänen luokseen ja tunnustat kaikki. Kuinka\nsitten käy? Ihanne, jota hän jumaloi, on muuttunut savimöhkäleeksi.»\n\nRoma kuunteli masentuneena.\n\n»Ajattelepas hänen katumustaan! Tuo työ, jota hän luuli oikeutetuksi\nkostoksi, olikin rikos. Surmattu mies oli puhunut totta, ja hän, Davido\nRossi, on tehnyt murhan uskonsa tähden naiseen, joka on petturi —\nlangennut nainen.»\n\nRoma kohotti kätensä otsalleen aivan kuin välttääkseen iskua. Paroni\nlähestyi häntä ja seisoi aivan hänen edessään herättäen yhä uutta\nkauhua hänessä.\n\n»Tai sanokaamme, että minä surmaan Davido Rossin — kuinka sitten käy?\nSinä olet sallinut hänen kuolla valheen vuoksi. Mutta siinä ei ole\nkaikki. Kuolleet tietävät kaikki. Kuoltuaan Davido Rossi tietää, ja\nsinä pelkäät omaa kuolemaasi, sillä sinä luulet hänen odottavan sinua\ntoisessa maailmassa ja vaativan sinua vastaamaan valheestasi.»\n\n»Vaiti! Vaiti!» huusi Roma käheästi ja kohottaen kärsivät kasvonsa,\nja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Roman itku herätti ainoan\nhellyyden tunteen, jota paronin rautainen luonto saattoi tuntea. Hän\ntaputti kaunista päätä ja sanoi hyväilevästi:\n\n»Miksi pakotat minua näyttämään kovalta, lapseni? Ei tarvitse puhua\nnoista asioista. Eiväthän ne tule koskaan tapahtumaan. Kuinka minä\nvoisin tahtoa solvaista sinua, koska minun samalla täytyisi solvaista\nitseäni? En tahdo kertoa kenellekään salaisuutta, joka on vain sinun ja\nminun. Eihän se ollut sinun syysi. Kaikki oli minun syytäni. Minä olin\nnääntyä tuon häpeällisen lain painosta, joka sitoi minut kuolleeseen\nruumiiseen, ja minä koetin kiinnittää sinut minuun, ja sinä olit niin\nkaunis — niin himoava...»\n\n»Oh, miksi minä en kuollut!» huudahti Roma. Hän tuijotti tuleen, ja\nsuuret kyynelpisarat valuivat hänen poskilleen.\n\n»Eiväthän asiat nyt ole niin pahat kumminkaan. Mutta ellei tuo\navioliitto ole mahdollinen ilman niitä seurauksia, joista puhuin, on\nparempi, ettei siitä tule mitään. Lykkää se tuonnemmaksi. Älä sure\nsitä, että kuulutus on julaistu. Avioliiton voi solmia milloin tahansa\nsadan ja kahdeksankymmenen päivän kuluessa. Ennen parlamentin loppua\ntuo mies vangitaan ja laki tekee tehtävänsä. Jätä loput ajan huostaan.\nAika parantaa kaikki meidän pienet sydänkipumme, lapseni!»\n\nSilloin Felice tuli ja ilmoitti Commendatore Angelellin odottavan. Roma\nmeni ikkunan luo ja nojasi kasvonsa ruutuun. Lunta satoi vielä, ja\netäältä kuului ukkosen jyrinä.. Siellä täällä kimmelteli valoa, mutta\nkaikki muu oli pimeätä. Tulisikohan Davido Rossi tänä iltana? Roma\nmelkein toivoi, ettei hän tulisi.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nRoman takana pääministeri, joka pyysi anteeksi, että hän oli näin\nyht'äkkiä muuttanut tämän talon sisäasiainministeriöksi, puheli\npoliisipäällikön kanssa.\n\n»Olitteko siellä itse?»\n\n»Olin, teidän ylhäisyytenne. Seisoin ylimmässä osastossa ja katselin\nkaikkea. Se oli omituinen ja hurja näky.»\n\n»Kuinka paljon väkeä siellä oli?»\n\n»Mahdotonta arvata. Ulkona ja sisällä oli roomalaisia ja maalaisia,\nehkä yhteensä satatuhatta.»\n\n»Entä Rossin puhe?»\n\n»Tavallista vetoamista kansan intohimoihin, teidän ylhäisyytenne. Kansa\non oleva ainoa käskijä. Kansan valta on saatava perustetuksi millä\nhinnalla tahansa. Hallitsevat luokat, ne ovat kapinallisia ja kirkkokin\nvehkeilee köyhiä vastaan. Se oli lyhyesti koe lietsoa vihaa eri\nkansanluokkien välille. Mutta viisas puhe se oli. Hyvin viisas, teidän\nylhäisyytenne! Se oli vallan mainio osoitus kuinka voi purjehtia karien\nlomitse. Emme voineet löytää ainoatakaan sanaa, jota olisi voinut\nsanoa kapinalliseksi, vaikkei meillä olisi ollut teidän ylhäisyytenne\nkäskyäkään siitä, että miehen piti saada jatkaa.»\n\n»Oletteko seisahduttaneet sähkösanomani lähetyksen?»\n\n»Olemme.»\n\n»Entä muukalaiset sanomalehtimiehet?»\n\n»Vaarallisimmat on teljetty asuntoihinsa ja heille on annettu käsky\nolla poliisin saatavissa milloin tahansa.»\n\n»Menikö Rossi kotiinsa sieltä?»\n\n»Meni, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Entä nuo satatuhatta?»\n\n»He alkoivat innoissaan laulaa ja marssia ympäri katuja. He jatkavat\nsitä yhä vielä. Mentyään ensin Piazza Navonalle he alkoivat astua\nPiazza del Popololle ja pitkin Babuinoa soihtuineen ja lippuineen.»\n\n»Ainoastaanko miehiä?»\n\n»Miehiä, naisia ja lapsia.»\n\n»Arveletteko, että heidän käytöksensä on uhkaava?»\n\n»Selvästi uhkaava, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Käskekää alipäälliköltämme antamaan lailliset varoitukset ja sanomaan,\nettä joukkojen kokoontumista tähän aikaan vuorokautta pidetään selvänä\nkapinan merkkinä. Antakaa heille kolmen minuutin miettimisaika naisten\nja lasten tähden, ja sitten... tehkööt sotamiehet velvollisuutensa.»\n\n»Aivan niin, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Sitten voitte panna täytäntöön ne käskyt, jotka annoin teille eilen.»\n\n»Kyllä ymmärrän, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Pitäkää silmällä kaikkia johtajia. Muutamat huomaavat varmaan\nterveydelleen Rooman ilman hiukan vaaralliseksi tänä yönä ja tahtovat\npaeta Sveitsiin tai Englantiin, jonne meidän on mahdoton heitä seurata.»\n\nRoma kuuli kanan kaakatuksen tapaista ja tiesi siitä, että Angelelli\nnauroi.\n\n»Itse kokous oli laiton, eikä meidän lupaamme kysytty.»\n\n»Ylenkatsottiin röyhkeästi, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Voitte mennä. Mutta palatkaa heti takaisin, jos jotain tapahtuu. Minun\npitää jäädä tänne nyt, mutta jos meteliä syntyy, täytyy minun ehkä\nlähettää teidät kuninkaan luo.»\n\nAngelellin pieni ääni vaipui kuiskaukseksi pelkästä kunnioittavasta\nkauhusta, kun majesteetin nimi mainittiin, ja hetken perästä hän\npoistui kumarrellen huoneesta.\n\nRoma ei kääntynyt, ja ministeri, joka oli soittanut kelloa ja pyytänyt\nkynää ja paperia, puhui hänelle takaa.\n\n»Sinä pidit minua varmaan kovana ja petomaisena Palazzo Braschissa\neilen, mutta minä olin oikeastaan hyvin sääliväinen. Kun annoin sinun\ntietää valmistuksista ystäväsi kiinniottamiseksi, tahdoin ajoissa\nvaroittaa häntä ja antaa hänen paeta tästä maasta. Sitä hän ei ole\ntehnyt, ja nyt hänen täytyy kestää seuraukset.»\n\nFelice toi sisään kirjoitusneuvot, ja paroni istui pöydän ääreen.\nSyntyi pitkä äänettömyys, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin\nministerin kynän rapina, villakoiran kuorsaaminen ja toiselta puolen\nseinää Nattalinaa toruvan kreivittären ääni.\n\nRoma meni kammioonsa. Huone oli pimeä, ja sen ikkunasta hän saattoi\nselvemmin nähdä kaduille. Synkkiä varjoja oli kaikkialla, mutta\nportaat, joille ei kukaan ollut astunut, olivat ohuen, valkoisen\nlumikerroksen peitossa, ja piazza oli täynnä mustia olentoja, jotka\nnäyttivät liikkuvan kostealla maalla kuin käärmeet vasta kynnetyllä\nkentällä.\n\nHän nojasi kuumaa otsaansa lasiin ja loi ulos tuskaisan katseen. Sieltä\nkuului aivan kuin suurien joukkojen vyörymistä. Melu kasvoi nopeasti,\nja nyt hän erotti huutoja, laulua, vihellystä ja kimeitä ääniä.\nEnnenkuin hän huomasi mitään, seisoi paroni hänen takanaan, hänen ja\nDavido Rossin kuvapatsaan välissä.\n\n»Kuuntelepas noita», virkkoi paroni. »Proletariaattia tosiaankin!...\nJa tuolle joukkiolle järkevät miehet tahtoisivat meitä heittämään\nsivistyksen aarteet ja sen johdettavaksi meidän tulisi antaa\nhallituksen monimutkainen koneisto.»\n\nHän nauroi katkerasti ja veti syrjään uutimet kärsimättömällä\nliikkeellä.\n\n»Kansanvaltaisuutta! _Kristillistä_ kansanvaltaisuutta! _Vox Populi,\nvox Dei!_ Kansanvalta ja erehtymättömyys! Huh! Yhtä hyvin voisin uskoa\npaavin erehtymättömyyteen!»\n\nJoukot lisääntyivät piazzalla, kunnes se näytti yli äyräittensä\npaisuneelta virralta, ja sieltä kohoava melu oli kuin vyöryvien vuorten\nja juuriltaan revittyjen puiden jyskettä.\n\n»Hulluja! Roskajoukkoa! Liian tietämättömiä ymmärtämään, mitä he\noikeastaan tahtovat, ja kaikkien konnien johdettavina, jotka kylvävät\ntuulta ja antavat heidän niittää myrskyä.»\n\nRoma hiipi pois paronin luota tuntien ruumiillista vastenmielisyyttä,\nja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli toisen ikkunan luota torven\ntoitotusta. Syntyi kamala äänettömyys, ja sitten kirkas ääni huusi:\n\n»Lain nimessä käsken teitä poistumaan.»\n\nSe oli alipoliisipäällikön ääni. Roma näki miehen seisovan portaitten\nalimmalla astimella kolmivärinen virkamerkki vyöllään. Toisen kerran\nkuului torven toitotus, ja taas huusi ääni:\n\n»Lain nimessä käsken teitä poistumaan.»\n\nSamassa joku huusi: »Kauan eläköön ihmisten tasavalta!» ja sitten\nseurasi pitkä eläköön-huuto. Kesken huutoja kuului torven ääni\nkolmannen kerran ja sitten kova ääni huusi: »Ampukaa!»\n\nSeuraavana hetkenä monta pyssyä laukaistiin jossakin, valkoinen\nsavupilvi leijaili Roman ikkunan edessä, ja vaimot ja lapset alhaalla\nhuusivat hädissään:\n\n»Oh! Oh! Oh!»\n\n»Älä pelkää, lapseni. Ei mitään ole vielä tapahtunut. Poliisilla oli\nkäsky ampua kansan yli.»\n\nPeloissaan ja kiihoittuneena Roma juoksi etuhuoneeseen, ja\nsilmänräpäystä myöhemmin Angelelli avasi oven ja seisoi hänen edessään.\n\n»Mitä olette tehneet?» kysyi Roma käskevästi.\n\n»Onneton sattuma, armollinen neiti», sanoi Angelelli, kun paroni\nsamassa tuli. »Poliisin varoituksen jälkeen joukkio nauroi vain ja\nalkoi heittää kiviä, ja sitten karabinieerit ampuivat. He seisoivat\npiazzalla ja ampuivat portaille päin.»\n\n»Entä sitten?»\n\n»Onnetonta kyllä muutamat henkilöt olivat asettuneet yläportaille juuri\nsilloin. Pari heistä haavoittui ja eräs lapsi kuoli.»\n\nRoma huudahti ja vaipui tuolille.\n\n»Kenen lapsi se oli?»\n\n»Sitä emme tiedä vielä, mutta isä on siellä ja raivoaa kuin mielipuoli.\nEllei häntä vangita, kiihoittaa hän kansan raivoon, ja siitä syntyy\nmyrskyinen meteli.»\n\nParoni otti pöydältään kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut ja sulkenut.\n\n»Viekää tämä Kvirinaaliin heti. Pyytäkää, että kuningas vastaanottaa\nteidät heti. Kun olette saanut hänen kirjoitetun vastauksensa, menkää\nheti tapaamaan sotaministeriä ja sanokaa, että teillä on kuninkaallinen\nkäsky julistaa kaupunki piiritystilaan.»\n\nAngelelli poistui nopeasti.\n\n»Odottakaa! Lähettäkää heti Piazza Navonalle vangitsemaan Rossi. Olkaa\nvarovainen! Me vangitsemme hänet 134:nnen ja 252:sen pykälän nojalla,\nkoska hän on käyttänyt suurta valtaansa kansaan kiihoittaakseen\nsitä puheilla ja kirjoituksilla vastustamaan julkista hallintoa ja\nmuuttamaan väkivallalla hallituksen muotoa ja valtakunnan lakeja.»\n\n»Hyvä!»\n\nAngelelli katosi, huudot ulkona hiljenivät, pakenevien askelia ei enää\nkuulunut, ja Roma istui vielä tuolilla valkean edessä valitellen hiljaa\nja peittäen kasvonsa käsillään. Paroni lähestyi häntä ja kosketti häntä\nhyväillen.\n\n»Olen pahoillani, lapseni, hyvin pahoillani. Rossi on uneksija eikä\nvaltiomies, mutta siitä huolimatta hän on hyvin haitallinen tähän\naikaan. Nuo sadat eri ryhmät, jotka ajavat omia etujaan parlamentissa,\novat helposti hoidettavissa, mutta sellaista miestä kuin Rossia,\njoka ei tahdo mitään ja kuitenkin tarkoittaa jotain ja elää uskossa\naatteeseensa, ei voi pidellä leikillä missään valtakunnassa. Ei ole\nihme, että hän on lumonnut kansan, mutta aika hävittää kaikki sellaiset\nlumoukset. Paras, mikä voi tapahtua teille kummallekin, on, että hänet\nvangitaan jo tänä yönä. Se tulee säästämään sinulta kärsimyksiä ja\ntuskia.»\n\nSilloin kuului kanuunanlaukaus St. Angelon linnasta pannen ikkunat ja\nseinät väräjämään.\n\n»Se oli merkki St. Angelosta», sanoi paroni. »Kadut ovat suljetut ja\nkaupunki on piiritystilassa.»\n\n\n\n\nIX.\n\n\nHiivittyään alas portaita ja juostuaan kadulle yleisessä sekasorrossa\nväkijoukon ja Rossin palatessa Colosseumista pikku Giuseppe nauroi\nitsekseen, kun hän noin sukkelasti oli päässyt pakoon äitinsä luota,\njoka oli katsellut makuuhuoneen ikkunasta, ja myöskin osannut välttää\nnuo kaksi vanhaa vartijaa, vaarin ja muorin, jotka melkein aina\nseisoivat ovella.\n\nVasta sitten kun hän oli joutunut kauaksi kaupungin ihmismereen ja kun\nhänen päänsä oli aivan huumautunut noista lukemattomista tuikkivista\nvaloista, hän muisti olleensa tottelematon ja rikkoneensa lupauksensa\nolla menemättä ulos. Mutta sittenkään hän ei mielestään ollut\nvastuunalainen siitä. Hän oli Donna Roman portinvartija nyt. Eihän hän\nsiis voinut olla Giuseppe, ei toki!\n\nSiis komea sauva kädessään tuo seitsenvuotinen vakava mies marssi\neteenpäin ja tyyntyi vähitellen eikä enää ajatellut ollenkaan\ntottelemattomuuttaan. Ihmiset katsoivat häneen ja hymyilivät hänen\nkulkiessaan Piazza Madaman läpi, jossa senaatin talo on. Silloin hän\nkohotti päätään ja jatkoi matkaansa ylpeästi, mutta kun hän astui\nPanteonin Piazzan läpi, tuli eräs tarjotinta kantava poika ulos\npienestä ruokapaikasta ja huusi: »Hei, hei, pikku penikka, joka olet\nolevinasi Pulcinello!» ja se loukkasi Giuseppen juhlallista arvokkuutta\nmonta minuuttia vielä sen jälkeen.\n\nAlkoi sataa lunta, ja valkoiset hiutaleet hänen kultanauhakkeillaan\nhimmensivät ensin hänen sieluaan, mutta kun hän muisti, että\nportinvartijan täytyy olla työssä kaikenlaisella säällä, nyökäytti\nhän pyöreätä päätään ja tallusteli eteenpäin. Hän oli menossa Donna\nRoman luo, koska tämä oli käskenyt häntä tulemaan, ja hän löysi tien\nmuistellessaan mitä kaikkea hän oli nähnyt tehdessään saman matkan\nviime sunnuntaina. Tuossa kääntyi raitiovaunu, tuossa oli pylväitä\nkapean kadun päässä, ja tuossa seisoi paksu, sameaääninen mies huutaen\njotain erään trattorian ovella.\n\nEräässä kadunkulmassa oli puoti, jonka ikkuna oli täynnä veitsiä ja\nrevolvereita. Giuseppe ei välittänyt veitsistä, ne vain leikkaavat\nhaavoja sormiin, mutta hän piti pyssyistä, ja kun hän kerran kasvaisi\nsuureksi, ostaisi hän itselleen pyssyn ja tappaisi jonkun.\n\nTullessaan Piazza Monte Citoriolle hän muisti parlamentin talon\nedustalla olevat sotamiehet. Heillä oli pitkät pyssyt, joihin oli\npistetty veitsi (painetti) suuhun. Yksi sotamiehistä nauroi, sanoi\nhäntä »sedäksi» ja puhui jotain arvannostosta, mutta Giuseppe löi\nvarmasti sauvallaan maahan ja jatkoi matkaansa.\n\nPiazza Colonnan kulmassa hänen täytyi odottaa hetkinen, ennenkuin hän\npääsi Corson poikki, sillä ihmisjoukkoja tuli molemmilta tahoilta ja\nGiuseppea peloitti tuo suuri liike. Hän oli jo monta kertaa yritellyt\nkadun yli ja työntynyt takaisin, kun pehmeä käsi äkkiä tarttui hänen\nlihavaan nyrkkiinsä ja johti hänet varmasti joukon läpi. Sitten hän\nkatsoi auttajaansa. Se oli tyttö, jolla oli suuret valkoiset höyhenet\nhatussa ja kasvot maalatut valkoisiksi ja punaisiksi aivan kuin\nseimessä makaavan pienen Jesuksen kuvassa jouluaamuna kirkossa. Tyttö\nkysyi Giuseppen nimeä, ja hän sanoi sen. Hän tahtoi myöskin tietää,\nminne Giuseppe oli menossa, ja senkin Giuseppe kertoi. Nyt oli pimeä,\nja pikku mies oli iloinen, kun hänellä oli seuraa.\n\n»Eikö sinua peloita kantaa tuota raskasta keppiä?» kysyi tyttö.\n\nSe ei ollut mikään keppi, vaan sauva, eikä hän pelännyt.\n\n»Mutta eikö sinua väsytä?» sanoi tyttö taas, ja Giuseppe myönsi, että\nehkä häntä väsytti hiukan.\n\nSilloin tyttö nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä, kun taas Giuseppe\nkantoi sauvaansa, ja hetken ajan molemmat olivat tyytyväisiä. Mutta kun\nhe saapuivat Via Tritonelle, huusi joku: »Halloo, tuolla tulee pyhä\nlapsukainen», ja silloin Giuseppe taas tunsi arvonsa loukatuksi ja\ntahtoi maahan.\n\nUkkonen alkoi jyristä ja hiukan salamoikin. Silloin Giuseppe\npuristautui lähemmäksi tyttöä.\n\n»Pelkäätkö sinä salamoita, Giuseppe?» kysyi tyttö.\n\nEi, ei hän pelännyt. Hän näki usein salamoita kotona mennessään\nlevolle. Hänen äitinsä piti aina silloin häntä kädestä ja peitti hänen\npäänsä, ja se oli niin hauskaa.\n\nTyttö tarttui taas pieneen, lihavaan käteen, ja pikku jalat\ntallustelivat eteenpäin.\n\nTurhaan koeteltuaan ryöstää pienen suukon, kun pyöreä pää katosi aivan\nhatun sisään, tyttö jätti pikku pojan Via due Macellille kirkkaan\nsähkölampun viereen, joka riippui varietee-kahvilan ovella.\n\nGiuseppe tiesi nyt olevansa lähellä Donna Roman asuntoa ja rupesi\nmiettimään mitä hän tekisi saavuttuaan sinne. Jos se suuri ovenvartija\nkoettaa estää häntä, tuli hänen sanoa: »Minä olen pieni roomalainen\npoika», ja silloin miehen oli päästettävä hänet menemään ylös. Sitten\nhänen piti vartioida eteistä, ja silloin kun hänen ei tarvinnut avata\novea, hän aikoi leikkiä koiran kanssa ja joskus Donna Roman kanssa.\n\nOllen käytännöllinen mies hän ajatteli palkkaansa. Saisikohan hän\nkymmenen penniä viikossa vai kaksikymmentä? Kyllä kai hän saisi\nkaksikymmentä. Miehet eivät tee palkatonta työtä näihin aikoihin. Niin\noli isä sanonut.\n\nSitten hän muisti äitiään, ja pikku huuli venyi pitkäksi. Mutta hän\nhymyili taas ajatellessaan, että tietysti äiti tuli joka ilta viemään\nhänet levolle, kuten ennenkin. »Hyvää yötä, äiti, huomiseen asti», hän\nsanoi aina, ja kun hän aukaisi silmänsä, oli aamu.\n\nHäntä alkoi nukuttaa nyt, ja silmät tuskin pysyivät auki enää. Mutta\nnyt hän oli jo Piazza di Spagnalla, ja pikku jalat alkoivat kiivetä\nylös lumisia portaita.\n\nNoissa portaissa on kolme pääjaksoa, ja pikku mies oli jo ennättänyt\ntoisen jakson päähän, kun melu alhaalla kadulla sai hänet seisahtumaan\nja kääntämään päänsä.\n\nSuuri väen paljous kantaen satoja tulisoihtuja marssi piazzalle. He\nlauloivat, huusivat ja puhalsivat pilleihin ja torviin. Yht'äkkiä\nmelu hiljeni — sitten tuli sotamiehiä — sitten koko hänen ruumiinsa\njysähti, ja hän luuli vaipuvansa uneen — sitten jotain lämmintä —\nsitten surisevaa ääntä — sitten hyvin kova jysähdys niinkuin Angelon\nlinnan kanuunanlaukaus päivällisaikaan... sitten syvä, tuttu ääni,\njoka puhutteli häntä, ja hänen silmänsä aukenivat hetkeksi nähden isän\nkasvot.\n\n»Hyvää yötä, isä, huomiseen asti! Nukuttaa!»\n\nJa sitten ei mitään enää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Elena odotti Brunon tuloa, hän keksi syitä yhtämittaa kulkeakseen\nDavido Rossin asunnon ja oman asuntonsa väliä. Samalla hän koetti\nmasentaa levottomuuttaan koettamalla ylläpitää suuttumustaan. Giuseppe\noli niin vallaton. Kun hän nyt tulee kotiin, täytyy hänen saada vitsaa\nja mennä levolle ilman illallista. Tosin oli hänen _verduransa_ jo\nvalmiina uunilla, mutta hän ei saisi siihen koskea. Lapsille täytyy\nolla ankara. He kiittävät siitä sitten, kun kasvavat aikaihmisiksi.\n\nMutta hetki hetkeltä tuo uljas rohkeus masentui, kunnes halu rangaista\nGiuseppeä hänen tottelemattomuudestaan oli kokonaan hävinnyt. Elena\nseisoi portailla ja odotti kuulevansa hänen äänensä ja pienten jalkojen\nastuntaa. Jos hän olisi kuullut tuon, olisi levoton ilme hänen\nkasvoissaan muuttunut suuttuneeksi, ja hän olisi torunut sekä isää\nettä poikaa. Mutta ei kumpaakaan kuulunut, ja hän palasi ruokasaliin\nsurullisena.\n\n»Missä he voivat viipyä? Voi jos saisin hänet takaisin! En koskaan\npäästä häntä näkyvistäni enää. En koskaan!»\n\nDavido Rossi, joka käyskenteli huoneessaan tyynnyttääkseen hermojaan\ntuon ankaran ponnistuksen perästä, koetti lohduttaa häntä. Kyllä kaikki\non hyvin. Elena saattaa olla varma siitä, että Giuseppe on mennyt Donna\nRoman luo. Hän muistaa mitä Bruno oli kertonut sunnuntaina. »Pikku\nroomalainen poika.» Giuseppe ei ollut ajatellut mitään muuta kolmeen\npäivään, ja koska tänään oli hänen syntymäpäivänsä...\n\n»Niinkö arvelette? Arveletteko tosiaankin...»\n\n»Olen varma siitä. Bruno palaa kohta kantaen Giuseppeä selässään. Tai\nehkä Donna Roma lähettää pojan kotiin vaunuissa ja pieni mies astuu\nylös kuin pormestari. Donna Roma on nyt leikkinyt hänen kanssaan...»\n\n»Niin, niin se on», sanoi Elena loistavin silmin. »Signorina on\nleikkinyt hänen kanssaan. Hän ehkä juuri nyt leikkii signorinan kanssa!»\n\nSamassa kuului avonaisesta ovesta raskaita askelia portaista sekä\nvieraita ääniä. Elenan loistavat kasvot synkistyivät, ja Rossi, joka\narvasi hänen ajatuksensa, astui portaille. Bruno astui ylös portaita\nkantaen jotain sylissään, ja hänen takanaan kulki vanha garibaldilainen\nvaimoineen sekä joukko vieraita.\n\nRossi juoksi alas heitä vastaan. Hän ymmärsi kaikki silmänräpäyksessä.\nPoika makasi isänsä sylissä. Hän oli kalpea ja kylmä. Pää oli vaipunut\nalas, ja tukassa oli lumihiutaleita. Hänen takkinsa oli auki, ja pieni\ntahrainen paita oli rikki rinnan kohdalta. Vieras kantoi hattua ja\nsauvaa.\n\nElena, joka nyt seisoi portailla, huusi.\n\n»Viekää hänet pois, herra», sanoi Bruno. Mies-raukka koetti pysyä\nlujana, mutta hänen äänensä kuului kuin haudan toiselta puolen.\n\nHe veivät pojan ruokasaliin ja asettivat hänet sohvalle. Äitiä ei\nvoinut pitää poissa. Hän riensi väkisin lapsen luo.\n\n»Menkää pois! Hän on minun», huusi hän hurjasti.\n\nJa sitten hän heittäytyi polvilleen pojan viereen, kiersi kätensä hänen\nympärilleen ja huusi häntä nimeltä.\n\n»Giuseppe! Puhu minulle! Avaa silmäsi ja puhu!... Mitä he ovat tehneet\nlapselleni! Hän on sairas. Miksette hae tohtoria? Älkää seisoko kuin\nhullut! Menkää heti hakemaan tohtoria!... Giuseppe! Sano yksi ainoa\nsana!... Eikö hänellä ollut hattua, kun kannoitte häntä? Ja siellä\nsataa lunta! Hän kylmettyy kuoliaaksi... mitä tuo on? Verta hänen\npaidassaan. Ja haava! Katsokaa tuota punaista pilkkua! Ovatko he\nampuneet häntä? Ei, ei, se on mahdotonta! Lapsi! Giuseppe! Giuseppe!\nPuhu minulle... Hänen sydämensä tykyttää vielä.» Hän puristi korvaansa\npojan rintaan. »Vai minun päänikö vain tykyttää? Voi, missä on tohtori?\nMiksei kukaan mene häntä noutamaan?»\n\nHe eivät hennoneet kertoa hänelle, että se oli turhaa. Tohtori oli jo\nnähnyt pojan, hänelle ei voinut enää mitään. He seisoivat vain hänen\nympärillään, kauhu kasvoissa. Hän ymmärsi heidät, vaikkei mitään\nsanottu. Hänen tukkalaitteensa irtautui, ja hänen silmänsä kiilsivät\nkuin mielipuolen.\n\n»He ovat surmanneet lapseni!» huusi hän. »Hän on kuollut! Pieni poikani\non kuollut. Seitsenvuotinen vain, ja tänään on hänen syntymäpäivänsä!\nHyvä Jumala! Lapseni! Mitä hän oli tehnyt, että heidän piti surmata\nhänet?»\n\nSilloin Bruno, joka seisoi vieressä outo tuli silmissä, sanoi\nhampaittensa välit; e: »Tehnyt? Sitä hän on tehnyt, että hän eli tämän\nmurhaajahallituksen aikana.»\n\nHuone tuli väkeä täyteen. Naapureita, joita ei koskaan ennen ollut\nnähty siellä, tuli sisään pelotta, sillä kuolema oli heidän seassaan.\nHe seisoivat enimmäkseen äänetönnä katsellen pientä hattua ja sauvaa ja\nhuoahdellen syvästi. Mutta joku kertoi Rossille, mitä oli tapahtunut.\nPoika oli ollut n.s. espanjalaisilla portailla. Poliisi komensi\nampumaan, ja karabinieerit ampuivat väkijoukon yli. Mutta luoti sattui\nlapseen ja surmasi hänet. Hänen pikku sydämensä oli murtunut.\n\n»Ja minä aioin antaa hänelle vitsaa», sanoi Elena. »Vielä minuuttia\nennen minä puhuin vitsasta ja siitä, etten antaisi hänelle illallista.\nHyvä Jumala! En voi koskaan antaa anteeksi itselleni.»\n\nJa sitten tulivat siunatut kyyneleet, ja hän itki katkerasti.\n\nDavido Rossi pani kätensä hänen ympärilleen, ja Elenan pää vaipui\nRossin rinnalle. Kaikki erottavat aidat olivat murtuneet, ja vaimo\npuristautui kiinni Rossiin ja itki. Rossi silitti hänen tukkaansa ja\nlohdutti häntä sanoen matalalla, värähtelevällä äänellä: »Hän kokoo\nkaritsansa syliinsä ja kantaa heitä rinnallaan.»\n\nVieraat alkoivat hiljaa ja pää kumarassa poistua. »Ihminen on luotu\nkärsimään», sanoi garibaldilainen pyyhkien silmiään ja työntäen\nystävällisesti väkeä ulos. Hänen vanha vaimonsa, joka oli ottanut\nGiuseppen hatun ja sauvan huostaansa, kuunteli muutamien naisten\nlohdutussanoja ovella. »Hän oli niin iloinen», selitti eukko. »Hänen\noli tapana sanoa, 'kuule mummo'...» Mutta hän ei voinut jatkaa sen\nenempää. »Me tulemme kaikki itkien maailmaan, eikä kukaan meistä poistu\nhymyillen täältä», vastasivat vaimot.\n\nJuuri silloin kuului huutoja piazzalta — »Hurraa! Eläköön\nvallankumous!» ja »Alas kansan sortajat!» — Äänet kaikuivat kumeasti\nlumisateessa. Joku portailla selitti, että eräs nuori mies kulki ympäri\nkantaen veristä nenäliinaa ja että se oli kiihoittanut kansan raivoon.\nNaiset marssivat pitkin katuja ja koko kaupunki oli kapinan partaalla.\n\nRuokahuoneessa seisoivat Giuseppen läheiset vielä sohvan ympärillä.\nSilloin kuului laulua ulkoa. Suuri joukko marssi piazzalle laulaen\nGaribaldi-hymniä. Bruno kuuli sen, ja hehku hänen silmissään muuttui\nhurjaksi iloksi. Kamalasti kiroten hän syöksyi ulos huoneesta.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä kuultiin hänen kovalla äänellä laulavan\nkadulla:\n\n    »Haudat jo halkee\n    Kuolleitten.\n    Nousevat haamut\n    Marttyyrien.»\n\nVanha garibaldilainen kohotti päätään kuin sotaratsu kuullessaan\ntorventoitotuksen, ja hänen tutisevat jalkansa suuntautuivat ovea kohti.\n\n»Jääkää tänne, isä», sanoi Rossi, ja vanha mies totteli häntä.\n\nElena oli tyynempi nyt. Hän istui lapsen vieressä silitellen sen kylmää\nkättä.\n\nDavido Rossi, joka tuskin oli puhunut sanaakaan, meni\nmakuuhuoneeseensa. Hänen huulensa olivat tiiviisti kokoonpuristuneet,\nsilmät veristyneet ja hengitys raskas ja vaivalloinen. Epätoivoisen\nmiehen raivo oli kamala.\n\n»Nyt en kestä enää», ajatteli hän. »Olen koettanut kaikkia rauhallisia\nkeinoja turhaan. Sen miehen täytyy kuolla... _ja minun täytyy surmata\nhänet_!»\n\nHän otti paperiveitseksi muutetun tikarin, koetti sen terää ja\nheitti sen sitten pois pöydälle. Sitten hän haeskeli jotain\nsanomalehtipakkojen seasta ikkunan luota ja löysi vihdoin, mitä haki.\nSe oli kuusipiippuinen revolveri, joka oli lähetetty hänelle lahjaksi.\n»Minä surmaan tuon miehen kuin koiran», ajatteli hän.\n\nHän latasi revolverin, pisti sen povitaskuunsa, meni takaisin\nvastaanottohuoneeseensa ja valmistautui menemään ulos.\n\n»Katsokaas!» sanoi Elena, kun Rossi kulki ruokasalin läpi. Äiti oli\nkääntänyt nurin pojan taskut ja itki nähdessään hänen pienet aarteensa\n— siellä oli korkki, kivi, ruostunut naula ja rautalangan pätkä.\n\nTuo oli enemmän kuin mitä Rossi saattoi kestää. Katsomatta Elenaan hän\nkääntyi ovelle.\n\n»En viivy kauan», sanoi hän. Hänen äänessään oli jotain, joka sai\nElenan kohottamaan katseensa, ja Rossi näytti vieraalta kuin vallan\ntoinen ihminen.\n\n»Herra Rossi... Veljeni!... Mitä aiotte tehdä?» huudahti Elena, mutta\nRossi oli mennyt ennenkuin sanat oli lausuttu.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKaupungin kellot löivät kymmenen. Felice oli sytyttänyt tulen Roman\nkammion uuniin, ja puu paloi leikkivin punaisin ja sinertävin liekein.\nHuoneessa ei ollut muuta valoa, ja Roma makasi lattialla nojaten\npäätään pehmeään tuoliin.\n\nUlkoa kuului peloittavia, tavattomia ääniä. Lunta satoi, ja sen läpi\nkajahtavat äänet kuuluivat melkein nyyhkytyksiltä. Etäältä kuului\nukkosen jyrinää aivan kuin hitaasti vyöryvän aallon loiske kaukaista\nrantaa vastaan. Väliin jysähti pyssyjen pauke niinkuin ilmaan laskettu\nraketti, ja joskus kuului valittavia huutoja, joita putoava lumi\nhiljensi.\n\nRoma kuuli kasvot peitossa nuo äänet kamalan muiston valossa. Hän näki\nkuin peloittavassa unessa tapahtumat, jotka olivat sattuneet eräänä\niltana noin kuusi viikkoa takaperin. Yksitellen selvenivät seikat\nhänelle synnyttäen polttavaa häpeän tunnetta, ja hän tunsi olevansa\nsyntinen ja rikoksellinen.\n\nOli kuninkaalliset tanssiaiset Kvirinaalissa. Valkeat loistivat,\njalokivet hohtivat, kauniita naisia ja miehiä liikkui sinne tänne,\nmusiikki soitti, tanssi huumasi, ja lopuksi kuningas hymyili ja lausui\nhänelle kohteliaisuuksia. Sitten hän läksi kotiin vaunuissa aamupuoleen\nyötä, nahkaviitta valkoisen silkkipuvun yllä, ja paroni istui hänen\nvieressään kunniamerkeillä koristettuna. Vaunujen ikkunoista paistoi\nkalpea kuu, tähdet tuikkivat ja kadut olivat hiljaiset.\n\nTässä huoneessa, tällä lepotuolilla hän istui hyvin väsyneenä,\nsilmät hymyillen ja puoleksi ummessa, ja hän oli melkein uneen\nvaipumaisillaan. Ja paroni hänen jalkainsa juuressa suuteli sitä kohtaa\nhänen ranteestaan, missä valtasuoni tykytti. Ja sitten hän suuteli\nhänen käsivarsiaan ja olkapäitään... »Oh, rakas! Te olette mieletön!\nEn tahdo kuunnella teitä. Antakaa minun mennä!» Ja sitten seurasi\nparonin hehkuvat, intohimoiset sanat: »Vaimoni! Sinä olet tuleva\nvaimoni!»... »Oh, Jumala, mitä minusta tulee? Minä vihaan teitä!»...\nJa sitten täti huusi viereisestä huoneesta: »Roma!» Ja vihdoin hän\nvavisten ja vastaamatta hyväilevään ääneen läksi ulos huoneesta ääneti\nja kauhuissaan niinkuin ihminen, joka on ollut maanjäristyksessä, joka\npaljastaa sukupuolien salaisuuden.\n\nUlkoa kuuluvat äänet keskeyttivät Roman tuskallisen unen, ja kun hän\ntaas palasi muistoihinsa, loivat ne hänen eteensä aamun, jolloin\nkreivitär lohdutti häntä ikävystyttävällä äänellään:\n\n»Jumala on kumminkin armollinen, ja semmoiset asiat, jotka tapahtuvat\nkaikille, voidaan sovittaa rukouksilla ja paastolla. Paitsi sitä paroni\non kunnon mies, ja tuo mielipuoli vaimo-raukka ei voi elää enää kauan.»\n\nTaas kuului valittavia huutoja ulkoa sekä pyssyjen pauketta ja ukkosen\njyrinää. Luonnonvoimat ulkona näkyivät riehuvan hänen ympärillään hänen\nsuuressa tuskassaan. Hän kohotti päätään ja kuuli ääniä viereisestä\nhuoneesta.\n\nParoni oli vielä siellä kirjoittamassa käskyjään, joita sananviejät\nkävivät noutamassa tuoden samalla muualta vastauksia ja viimeisiä\nuutisia. Väestö oli noussut vastarintaan kaikissa osissa kaupunkia,\nja sotilaat oli komennettu sitä vastaan. Oli tapahtunut monta\nonnettomuutta, ja useita oli vangittu. Suuri poliisikamari St. Andrea\ndelle Fratten varrella oli jo täynnä, mutta kansa ei rauhoittunut.\nKiihoittunut väkijoukko oli särkenyt kaasujohdon ja katkaissut\nsähkölangat, joten kaupunki oli aivan pimeä.\n\n»Käskekää sähköyhtiön sytyttää heittovalo Monte Mariolla», sanoi paroni.\n\nJa kun äänet lakkasivat salissa, kuului kreivittären pelokas valitus\nseinän takaa:\n\n»Pyhä Neitsyt, ole armollinen, pelasta minut! Olisi hirveätä, jos\nminun pitäisi kuolla tänä yönä! Pyhä Neitsyt, kuule! Olen antava\nkaksi kynttilää vielä. Etkö ole tyytyväinen? Pelasta minut murhaajien\nkäsistä, Jumalan äiti!»\n\nRoma näki toisen jakson unestaan. Hän näki uudet kasvot, jotka\nsaattoivat hänet samalla onnelliseksi ja onnettomaksi, ylpeäksi ja\nmasentuneeksi. Tähän saakka hän oli voinut kantaa elämänsä salaisuutta\nainoastaan siten, ettei hän ajatellut sitä ollenkaan. Nyt hänen\ntäytyi ajatella, ja hän kysyi itseltään, oliko hänen velvollisuutensa\ntunnustaa.\n\nEnnenkuin hän menee naimisiin Davido Rossin kanssa, täytyy hänen\ntunnustaa kaikki. Hän näki itsensä sitä tekemässä. Davido Rossi\ntuijotti eteensä, ja hänen otsassaan oli tuo syvä ryppy, joka aina\nilmestyi siihen, kun hän oli hyvin liikutettu. Roma oli kertonut\nasiansa nyyhkyttäen, salaamatta mitään, puolustautumatta, ja nyt hän\nodotti Davido Rossin puhuvan. Davido oli asettuva hänen puolelleen,\nsanova hänelle, että häntä kohtaan oli tehty enemmän syntiä kuin hän\nitse oli tehnyt, että hän oli nuori ja yksin ja huonon miehen armoilla\nja että hänen tahtonsa oli lamautunut.\n\nJa sitten hän puhuisi: »Minä luulin, että Giuseppe Rosellin tytär\nolisi ennemmin nähnyt nälkää!» Roma alkoi itkeä, mutta Rossi ei\ntuntenut armoa. »Minä luulin, että minun pikku Romani...» niin hän\nsanoi, ja sitten Roma ei kuullut muuta, sillä hänen äänensä tukehtui\nja nyyhkytykset nousivat hänen rinnastaan. Sitten oli Rossi katsova\nhäneen, ja Roma toivoi, että hän heltyisi. Mutta ei! »Miksi tulit\nkertomaan minulle sitä valhetta?» sanoi hän, eikä Roma voinut jatkaa\nenää. Hän ei voinut tunnustaa, kuinka hän oli aikonut pettää hänet.\nRoman sydän oli murtua, mutta kun hän kosketti Rossiin, niin tämä\nvetäytyi pois. »Sitä ei voi enää auttaa! Hyvästi!» Ja sitten maailma\noli tyhjä, ja kaikki oli tomua ja tuhkaa.\n\n»Ei, ei! Se on mahdotonta!» huusi Roma ääneensä, ja säikähtäen\nkuullessaan Roman äänen riensi paroni huoneeseen.\n\n»Rakas lapseni!» sanoi hän ja nosti Roman ylös lattialta. »En koskaan\nvoi antaa anteeksi itselleni, jos otat asiat noin syvästi. Joka kyynel,\njonka vuodatat, polttaa minua kuin tuli. Tule ja pyyhi nuo kauniit\nsilmät ja ole tyyni!»\n\n»Olen päättänyt», sanoi Roma. »Päätökseni on äkillinen, mutta se on\njärkähtämätön, ja siksi älkää koettako muuttaa sitä. Minä menen pois.»\n\n»Niin, niin», vastasi paroni, »mutta ei puhuta siitä nyt. Sinä olet\nlevoton. Kaikki on tapahtunut niin äkkiä. Vähitellen tyynnyt, ja\nsilloin kaikki näyttää toiselta.»\n\n»Elämäni täällä on lopussa, ja minun täytyy mennä. Se on ollut väärää\nja valheellista eikä sitä saa jatkua enää. En moiti teitä enemmän kuin\nitseäni, mutta häpeän sitä, mikä on tapahtunut, enkä jaksa ajatella\nsitä enää.»\n\n»Olet ollut uneton, lapseni. Tunnusta, ettet ole nukkunut viime\naikoina. Kun hiukan olet nukahtanut näyttää maailma toisenlaiselta.»\n\nRoma ei kuunnellut häntä, vaan nojautuen uuniin ja leikkien toisella\nkädellään isänsä kuvalla hän sanoi:\n\n»Minä ymmärrän nyt, että onni ei ole luotu minulle. Jokainen synti saa\nrangaistuksensa, vaikka itse ei olisikaan paljon syypää siihen syntiin;\nJumala ehkä vaatii sellaista sovitusuhria. Se on ankaraa, hyvin\nankaraa... minusta tuntuu kuin en olisi ansainnut niin paljon... mutta\neihän sitä voi auttaa.»\n\nKyyneleet kihosivat hänen silmiinsä tukahduttaen hänen äänensä.\n\n»Tuskallisinta siinä on, että muutkin saavat kärsiä minun tähteni.\nHänen täytyy kärsiä, joka on rakastanut minua ja luottanut minuun.\nHänen rakkautensa minuun ja minun rakkauteni häneen on vetänyt häntä\nalaspäin siitä päivästä saakka, jona ensiksi hänet näin. Ehkä hän on\nvankilassa tällä hetkellä.»\n\nNyyhkytykset keskeyttivät hänet hetkeksi, ja paroni koetti hyväillen\nlohduttaa häntä. On luonnollista, että hän oli huolissaan, hyvin\nluonnollista ja hyvin naisellista. Mutta aika on paras lääkäri. Se\nsaattaa parantaa kaikki.\n\n»Kaikki näyttää olevan lopussa nyt», sanoi Roma. »En tule vaivaamaan\nketään kauan enää. Katkaisen menneisyyden kokonaan ja jätän kaikki\ntaakseni. Joka tapauksessa minun täytyy jättää tämä talo kohta.\nOlen velkaa isännälleni ja rouva Sellalle ja... kaikille. Ehkä te\nminun lähdettyäni lähetätte jonkun järjestämään ne asiat. En ota\nmitään mukaani muuta kuin sen puvun, joka on ylläni. Jalokivet,\nhevoset, vaunut ja huonekalut tuottavat jotain. Tehkää mitä tahdotte\ntavaroilleni, ja jos jotain puuttuu, tahdotte ehkä sen korvata,\nmuistoksi kaikesta, mitä on ollut. Teidän ei sitten enää tarvitse\nmaksaa mitään isäni tiluksien tuloista... Ikävä minun on jättää\ntäti-parka, vaikka me emme koskaan ole olleet ystäviä. Mutta hänen\non parempi olla teidän suojassanne, ja ehkä hän joskus muistaa minua\nystävyydentuntein. Ellei, en voi sille mitään. Minä lähden huomenna\nja aloitan uuden elämän, ja antakoon Jumala minulle anteeksi ja\npuhdistakoon sieluni menneisyyden liasta.»\n\nHänen ääriensä sortui ja hän vaipui alas taas.\n\n»Roma», sanoi paroni, »sinä et ole terve nyt. Kun tapaamme jälleen\ntoisemme...»\n\n»Me emme koskaan tapaa toisiamme siellä, jonne menen.»\n\nHän kohotti kauniin päänsä, ja paroni ymmärsi heti. »Sitäkö tarkoitat?»\nkysyi hän.\n\nRoma kumarsi päätään.\n\n»Aiot hautautua luostariin?»\n\n»Jos he ottavat minut vastaan, niin menen. Se on ainoa turvapaikkani\nnyt. Minnekä muuanne voisin piiloutua? Kun nainen ei voi katsoa sitä\nmiestä suoraan silmiin, jota hän... kun hän on tuottanut surua ja\ntuskaa ja vankeuden sille, joka rakastaa häntä...»\n\n»Roma», sanoi paroni, »_minä_ rakastan sinua myöskin. Unohdatko sen?\nMinä rakastan sinua enkä voi sinua kadottaa.»\n\nJäykkä mies oli muuttunut. Hän koetti syleillä Romaa, mutta tämä työnsi\nhänet pois.\n\n»En tahdo moittia teitä, mutta kuunnella teitä en voi», sanoi hän.\n»Teidän täytyy ajatella minua kuin kuollutta.»\n\n»Sitä en tahdo. Tahdon sinut — sinut — sinut! Tahdon saada sinun\nsydämesi sykkimään omaani vastaan. Tahdon hiuksiesi tuoksun, silmiesi\nloiston, huuliesi suutelon! Sinä et saa mennä luostariin. Kun taivas on\nantanut naiselle sellaisen kauneuden, sellaiset lahjat kuin sinulle, ei\nhänellä ole oikeutta haudata niitä luostarin koppiin. En voi ajatella\nsitä. Olen odottanut sinua niin kauan! Eikö se merkitse mitään, että\nennenkuin tuo mies tuli elämääsi, olin aina ollut luonasi? Ajattele\nlapsuuttasi... enkö ole koettanut pitää huolta sinusta parhaan kykyni\nmukaan? Ja nyt, kun olet nainen, en pyydä muuta kuin asettaa sinut\nsille paikalle, jonka kauneutesi ja lahjasi ovat ansainneet — ylemmäksi\nkaikkia Italian naisia, jotka eivät istu valtaistuimella.»\n\nTaas hän koetti syleillä Romaa, ja taas Roma työnsi häntä pois, mutta\nheikommin kuin äsken.\n\n»Roma, sinä olet haavoittanut ja nöyryyttänyt ja solvaissut minua,\nmutta sinä olet ainoa nainen maailmassa, jonka tahtoisin omistaa. Minä\nteen sinut Italian diktaattorin vaimoksi, ja kun kaikki nämä huolet\novat ohi ja sinä olet suuri ja olet unohtanut menneisyyden...»\n\n»En voi koskaan unohtaa sitä enkä tahdo tulla suureksi. Tahdon tulla\nhyväksi vain. Jättäkää minut!»\n\n»Sinä _olet_ hyvä. Sinä olet aina ollut hyvä. Se, mikä tapahtui, oli\nminun syyni vain, sinussa ei ollut mitään syytä. Minä näin sinun\nkasvavan naiseksi ja luistavan pois valvonnastani, kun taas itse olin\nsidottu kurjaan, avuttomaan, elävään ruumiiseen. Jonakin päivänä\nsaatoit tavata nuoremman, vapaamman miehen, ja minä menettäisin sinut\niäksi. Eikö ollut inhimillistä, että koetin pitää sinusta kiinni,\nkunnes se aika oli tuleva, jolloin saatoin vaatia sinua omakseni\nkokonaan? Ja jos tuo mies nyt on tullut väliimme...»\n\nHän osoitti jalustalla olevaa veistokuvaa. Roma katsoi siihen ja painoi\nalas päänsä.\n\n»Älkää puhuko enää», sanoi tyttö. »Tahtoni on lamassa — minulla ei ole\nmitään voimia enää — jättäkää minut yksin.»\n\nParoni antoi hetken kulua, ja kun hän puhui taas, oli hän jälleen\nsaavuttanut vanhan, jäykän tapansa.\n\n»Unohda se mies, rakkaani, niin kaikki käy hyvin. Luultavasti hän on\njo poliisin käsissä. Jumala suokoon, että asiat olisivat niin! Nyt ei\nole huolta hänen vangitsemisestaan! Nyt ei uhkaa mikään häväistys! Ei\nkenenkään nimi eikä maine tule sotketuksi siihen asiaan. Ja jos voin\nmasentaa vaarallisen vastustavan politikoitsijan, olen valmis antamaan\nmuitten asiain unohtua.»\n\nHän vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten ääni mahdollisimman terävänä:\n»Mutta jos kohtaan vastustusta, annan lain tehdä tehtävänsä, ja Davido\nLeone saa lopettaa, minkä Davido Rossi on aloittanut.»\n\nSamassa Felicen vartalo kuvastui valoa vasten avonaisessa ovessa.\n\n»Commendatore Angelelli ja herra Charles Minghelli, teidän\nylhäisyytenne.»\n\nParonin mentyä saliin Roma palasi ikkunan luo. Lumihiutaleet tarttuivat\nlasiin, ja oli vaikea nähdä ulos. Monet varjot olivat hävinneet ja\nsamoin tuikkivat valot. Koko kaupunki oli pilkkosen pimeä. Nyyhkyttävät\näänet, pyssyjen pauke ja ukkosen jyrinä olivat samoin vaienneet, ja\nilma oli tyhjä ja kolkko.\n\nSeuraavana hetkenä kuului pehmeätä astumista, aivan kuin lammaslauma\nolisi kulkenut ikkunan alitse. Joukko sotamiehiä marssi nopeasti\nlumessa kantaen tulisoihtuja ja lyhtyjä.\n\nViereisestä huoneesta kuului ääniä, ja Roma kuunteli.\n\n»Nähtävästi kapina on nyt tukahdutettu, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Toivotan onnea.»\n\n»Sotamiehet vartioivat katuja, kaikki on hiljaa.»\n\n»Hyvä!»\n\n»Muutamia satoja metelöitsijöitä on lukon takana, ja huomenna\nsotaoikeus aloittaa istuntonsa.»\n\n»Mainiota!»\n\n»Onnettomuuksia ei ole tapahtunut monta. — Tuo lapsi, josta puhuin, on\nainoa surmattu.»\n\n»Oletteko saanut selville kenen lapsi se oli?»\n\n»Olemme. Onnetonta kyllä...»\n\nRomaa pyörrytti. Aavistus täytti hänen mielensä.\n\n»Se oli Donna Roman palvelijan Bruno Roccon lapsi, ja nähtävästi...»\n\nTukahdutettu huuto kuului huoneesta. Roma ei tiennyt, oliko hän itse\nhuutanut.\n\n»Jatkakaa, commendatore.»\n\n»Lapsi oli puettu jonkinmoiseen karnevaali-pukuun ja oli nähtävästi\ntulossa tähän taloon.»\n\nRomaa pyörrytti vielä enemmän, ja pysyäkseen pystyssä hän tarttui\nkiinni pöytään, joka oli veistokuvan vieressä.\n\nSiinä oli kuvanveistäjän aseita — meisseli ja pieni vasara, joilla hän\noli työskennellyt.\n\nNyt kuului hiljaisempia, hämmästyneitä ääniä. Sitten ne taas kävivät\nkirkkaiksi.\n\n»Mutta tärkeintä seikkaa ette vielä ole kertonut. Toivon että olette\nvain tahtoneet säästää sen viimeiseksi. On kai herra Rossi vangittu?»\n\n»Onnetonta kyllä... teidän ylhäisyytenne...»\n\n»Eikö ole?»\n\n»Hän oli mennyt kotoaan heti melun alkaessa eikä ole palannut. Kohta\ntulee heittovalo Monte Mariolta valaisemaan kaupungin, ja joka nurkka\nhaetaan. Mutta pelkään, että hän on paennut.»\n\n»Paennut?»\n\n»Ehkä siinä junassa, joka läksi juuri ennen merkkiä?»\n\nRoma oli huutaa taas, mutta hän pakotti itsensä tyyntymään.\n\n»Ei ole vaarallista, commendatore. Lähettäkää sähkösanoma kaikille\nasemille rajalle asti, ettei kukaan saa poistua junasta ennenkuin\nkaikki vaunut on tarkastettu. Minghelli, menkää heti pyytämään, että\nulkoasiainministeri toimituttaa Rossin valokuvan kaikille vieraille\nhallituksille.»\n\n»Ei ole olemassa mitään valokuvaa hänestä, teidän ylhäisyytenne. Sen\nvaikeuden keksin Englannissa.»\n\n»On yksi kuva. Tulkaa tänne.»\n\nRoma luuli kaatuvansa, kun paroni astui sisään ja sytytti sähkövalon.\n\n»_Tuossa_ on ainoa kuva siitä mainiosta herrasta, ja meidän emäntämme\nlainaa varmaan sen valokuvattavaksi.»\n\n»En ikinä!» sanoi Roma, ja tarttuen vasaraan hän iski veistokuvaan niin\nettä se hajosi sirpaleiksi lattialle.\n\nPuoli tuntia myöhemmin Roma istui sirpaleiden keskellä, kun paroni\nturkki yllään ja vetäen hansikkaita käsiinsä tuli kammioon.\n\n»Minun täytyy vieläkin kiusata sinua hiukan läsnäolollani», sanoi hän,\n»ilmoittaakseni sinulle, kuinka tulevaisuudessa tulen menettelemään\nja mitkä tunteet tulevat toivoakseni sinua johtamaan. Olen ajatteleva\nsinua vaimonani luonnon lain mukaan ja pidän sitä miestä, joka tulee\nmeidän väliimme, sinun rakastajanasi. Minä en aio luovuttaa sinua\nhänelle, tapahtukoonpa mitä tahansa, ja jos hän koettaa viedä sinut\npois tai jos sinä koetat mennä hänen luokseen, voit olla varma, että\nsinua kohtaa kova vastarinta. Kaksi intohimoa on nyt toiminnassa sitä\nmiestä vastaan, enkä minä aio epäröidä käyttää mitä keinoja tahansa\nmasentaakseni hänet tai sinut tai ehkä molemmat.»\n\n»Tehkää mitä tahdotte», vastasi Roma. »Häväiskää minua, polkekaa minut\nmaahan, jos tahdotte, mutta minä en ole auttava teitä masentamaan\nDavido Rossia.»\n\n»Sen saamme nähdä. Olen voittanut vaikeampiakin esteitä elämässäni ja —\nkenties — kenties tässä tapauksessa luonto itse tulee avukseni ja tuo\nsinut oikealle paikallesi ja velvollisuuksiisi.»\n\nTahtomattaan Roma vavahti ja katsoi paroniin kauhuissaan.\n\n»Joka tapauksessa, lapseni, muista, että minun silmissäni olet puhdas\nkuin Madonna — ja tulet aina olemaan. Hyvää yötä!»\n\nHetkeä myöhemmin Roma kuuli vahdin piazzalla pysähdyttävän paronin ja\nsitten huudahtavan: »Anteeksi, teidän ylhäisyytenne!» Sitten kuului\nvaunujen pyöräin hiljaista kahinaa lumessa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKun Rossi läksi kotoa, raivosi hän kuin mielipuoli. Hänen polvensa\nvapisivat ja silmiä peitti kuin sumu, mutta hänen sydämensä sykki\nraivoa ja vihaa.\n\nHän läksi suoraan Palazzo Braschiin piazzan toiselle puolelle ja\nnoustessaan marmoriportaita jäsenin, jotka tuskin kannattivat häntä,\nhän muisti sekavasti äskeiset tapahtumat.\n\n»Meidän pikku poikamme on kuollut! Kuolleena äitinsä sylissä! Oi,\nJumala, anna minun tavata se mies!... Meidän viaton lemmikkimme!\nSilmiemme valo sammutettiin! Suloinen, pikku Giuseppemme!... Eikö ole\nmitään kostoa? Hyvä Jumala! Se mies, joka oli syynä tähänkin rikokseen,\nolkoon ensimmäinen, jota kosto kohtaa. Ei maksa vaivaa ajaa takaa noita\nkoiria, jotka täyttivät hänen käskynsä. He olivat ainoastaan poliisin\nkäskyläisiä, ja heidän ylin käskijänsä on tämä sisäasiainministeri. Hän\nyksin on vastuunalainen, ja hän on täällä.»\n\nKun hän saapui eteisen vihreälle ovelle, seisahtui hän pyyhkimään pois\nhikipisaroita, jotka olivat kertyneet hänen otsalleen, vaikka hänen\nkasvoillaan oli lumihiutaleita. Palvelijat katsoivat häneen hämmästyen,\nkun hän astui sisään, ja vastasivat hänen kysymyksiinsä ilmeisesti\nepäröiden. Ministeri ei ollut käynyt siellä koko iltana.\n\nMahdollisesti herra parlamentinjäsen tapaisi hänen ylhäisyytensä kotona.\n\nRossi kääntyi heti pois ja läksi nopeasti alakertaan. Hän aikoi mennä\nPalazzo Leoneen. Ei saanut menettää hetkeäkään. Mies voisi piiloutua\npimeässä kuin sammakko kiven alle.\n\nLähtiessään sisäasiainministeriöstä hän kuuli etäältä Garibaldi-hymnin\nsävelen ja kääntyen Corso Victor Emanuelille hän kohtasi väkijoukon,\njoka melusi aika paljon.\n\nEräs ryhmä oli murtautunut asepuotiin ja ryöstänyt itselleen pyssyjä\nja patruunia, toinen ryhmä oli saanut käsiinsä kaksi raitiovaunua ja\nkoetti kääntää niitä poikkipuolin katua muodostaakseen vallituksen, ja\nkolmas ryhmä repi rikki itse katua saadakseen kiviä aseiksi. »Nyt on\nmeidän vuoromme!» huusivat he, ja sitten kuului hurjaa naurua.\n\nKun Rossi kulki St. Angelon sillan yli, laukaistiin kanuuna linnassa,\nja hän tiesi, että tuo oli merkki sotilaille. »Ei vielä hätää»,\najatteli hän. »On liian myöhäistä, kun sotilaat saapuvat.»\n\nHuolimatta muualla vallitsevasta metelistä oli Pyhän Pietarin piazza\nhiljainen ja autio. Ei kuulunut askeltakaan eikä pyörien ratinaa,\nainoastaan suihkukaivojen lorina, kun vesisateet kimaltelivat lamppujen\nvalossa lumihiutaleitten välitse. Kirkonkellon lyönti kajahti kumeasti.\n\nPalazzo Leonen portinvartija oli nukkunut kojuunsa, ja Rossi astui\nyläkertaan.\n\n»Nyt on mies astuva tuomioistuimen eteen», ajatteli Rossi. »Hän luuli\nmeitä kesyiksi kissoiksi, joille voi tehdä mitä tahansa. Se oli\nerehdys. Me näytämme hänelle kuinka julmureita rangaistaan. Emmekö aina\nole tehneet samoin, roomalaiset? Hän puhuu terävää kieltä kansalle,\nmutta nyt minä puhun hänelle vielä terävämpää.»\n\nJa hän kosketti povitaskussa olevaa revolveriaan ollakseen varma, että\nse oli siellä.\n\nLakeija, polvihousut ja keltaiset sukat jalassa, tuli avaamaan ovea ja\njoutui melkein sanattomaksi nähdessään nuo kalpeat kasvot ovella. Ei,\nparoni ei ole kotona. Hän kävi täällä aikaisin iltapäivällä, ei sen\njälkeen. Onko hän mennyt prefekturaan? Ehkä. Tai consultaan? Ehkä.\n\n»Kummassako hän on, sano, mies?» huusi Rossi, ja lakeija änkytti jotain\nsentapaista kuin »consultassa», sekä sulki oven.\n\nRossi läksi ulkoasiainministeriöön päin. Paavin yksityiskappelin\nmaalatun ikkunan läpi loisti valo — pyhä isä rukoili. Paareilla\nkuljetettiin sotamiehien haavoittamaa miestä Santo Spiriton sairaalaan,\nja vieressä kulki nainen ja lapsi itkien.\n\nKaduilla oli tiilenpalasia, joilla oli heitetty ratsumiehiä heidän\nratsastaessaan pääkadulla. Karabinieerejä revolverit kädessä\nhiipi vatsallaan katoilla koettaen yllättää metelöitsijöitä,\njotka piiloutuivat savupiippujen taakse. Joku huusi: »Katkaiskaa\nsähkölangat!» ja heti kiipesi miehiä sähköpatsaille särkien sähkölamput.\n\nConsulta, ulkoasiainministerin virastotalo, on Kvirinaalin piazzalla,\nja kun Rossi saapui sinne, oli kuninkaan laaja tori yhtä hiljainen kuin\npaavin tori oli ollut.\n\nKaksi vahtia seisoi molemmin puolin kuninkaallista porttia, ja\nkarabinieeri oli porttikäytävässä. Tuolla näkyi tummia varjoja\npuutarhoissa, mutta sähkölamppu valaisi suihkukaivon veistettyjä\nhevosia ja lorisevaa vettä sekä myöskin rakennuksen etuseinää aivan\nkuin kimmeltävä kuu.\n\nRossi pysähtyi kuuntelemaan kaupungilta kuuluvaa meteliä ennenkuin\nkääntyi hiljaiselle pihamaalle. Miehet lauloivat ja naiset kirkuivat.\nPyssyjen pauke sekaantui lasten huutoon. Ja samalla koko ajan putoili\nlumi ja jyrisi ukkonen kaukana.\n\nRossi puristi päätään käsillään estääkseen järkeään sekaantumasta.\nHänen raivonsa alkoi haihtua, ja hän rupesi vapisemaan. Mutta\nkumminkin hän pakottautui menemään eteenpäin. Kun hän soitti\nulkoasiainministeriön ovea, toivoi hän salaisesti, että ministeri ei\nolisi siellä.\n\nPortinvartija ei tiennyt varmaan. Paronin vaunut olivat juuri lähteneet\nsieltä. Hän kysyisi telefonissa... Ei, siellä oli vain käynyt\nministerin lähetti, itse ei hän ollut siellä käynyt sinä iltana.\n\nRossi hengitti kuin vapautuneena ja läksi pois. Hän läksi valoisammalle\npuolelle piazzaa, kun yhtäkkiä kaikki valot sammuivat kuin\nnäkymättömästä kosketuksesta ja koko kaupunki oli pilkkoisen pimeä.\nSeuraavassa silmän räpäyksessä joukko ratsumiehiä ajoi Kvirinaaliin\npäin ja palatsin sekä ulkoasiainministeriön portit suljettiin.\n\nKello löi kaksitoista.\n\nKaksi tuntia olivat sotamiehet lyhtyjen ja soihtujen valossa\nahdistelleet joukkoja. Satoja oli vangittu. Kahlehdittuina yhteen\nkaksittain oli metelöitsijöitä kuljetettu poliisivankiloihin naisten ja\nlasten huutaessa. »Ken tietää saammeko enää tavata toisiamme!» sanoivat\nvangit mennessään »tuskan taloon». Eräs vanha vaimo lankesi polvilleen\nsotamiesten eteen ja rukoili heitä säälimään kansaa. »He ovat teidän\nveljiänne, poikani», huusi hän.\n\nKello löi yksi.\n\nKadut olivat vielä pimeät, mutta tuli Monte Mariolta välähteli\nkaupungin yli kuin yliluonnollinen silmä. Vapisevin jäsenin ja pää\nkumarassa Davido Rossi kulki alas Via due Macellia pitkin, kun nuori\ntyttö puhutteli häntä.\n\n»Herra parlamentinjäsen», sanoi hän, »onko totta, että se pieni poika\non kuollut?... Onko? Voi, voi! Minä kohtasin hänet Corsolla ja saatoin\nhänet varieteehen asti ja jos olisin saattanut hänet koko matkan...\nVoi, en ikinä anna anteeksi itselleni!»\n\nEpätoivoisesta sydämestään Rossi koetti kylvää lohdutusta tytön\nmieleen. Ei hänen tarvinnut moittia itseään. Se oli Jumalan tahto, ja\npikku Giuseppe on nyt taivaassa.\n\n»Ajattelen aina sanojanne, herra», sanoi tyttö. Ja sitten hän kohotti\npienet kasvonsa, jotka olivat maalatut kuin nuken kasvot, mutta\nviattomat kuin enkelin, ja kysyi eikö Rossi tahtoisi suudella häntä.\nRossi suuteli hänen otsaansa, ja tyttö läksi.\n\nKaupunki oli aivan hiljaa, kun Rossi huomasi seisovansa portailla\nRoman talon takana. Noilta portailta vei ovi ateljeehen. Osa ovea oli\nlasista, ja sisältä loisti valo. Mennen varovasti eteenpäin Rossi\nkatsoi huoneeseen. Roma istui tuolilla, kädet ristissä sylissään,\nja hänen tukkansa riippui irrallaan. Hän oli hyvin kalpea, ja hänen\nkasvonsa osoittivat suurta surua.\n\nRossi kuunteli hetken, mutta ei mitään ääntä kuulunut paitsi kellon\nlyönti, joka ilmaisi neljännestunnin. Sitten hän koputti hiljaa\nikkunaan.\n\n»Roma!» sanoi hän hiljaa. »Roma!»\n\nRoma nousi ja säpsähti. Sitten hän lähestyi ovea, varjosti silmiään\nkädellään ja katsoi ulos ikkunasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän\navasi oven.\n\n»Sinäkö siellä olet?» sanoi hän vavisten, ja ottaen kiinni Rossin\nkädestä Roma veti hänet nopeasti huoneeseen.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKun paroni oli mennyt, istui Roma kauan aikaa särkemänsä veistokuvan\nsirpaleitten keskellä. Huolimatta uljaasta käytöksestään hän oli\nmenehtyä pelosta. Tuo suuri asia oli muuttumatta. Paroni oli puhunut\ntotta. Hän tiesi, että se oli totta. Sisimmässä sydämessään hän oli\naina tiennyt sen. Jos hän siis menisi naimisiin Davido Rossin kanssa,\nolisi hänen sydämessään aina komero, johon Rossi ei koskaan voinut\npäästä. Olisiko tuo rakkautta, luottamusta, avioliittoa, täydellistä\nantautumista?\n\nKun kello löi kaksitoista, tunsi hän kuumetta, ja huolimatta yön\nkylmyydestä hän avasi ikkunan. Lumisade oli lakannut, ukkonen ei\njyrissyt, ja kaupunki oli hiljaa. Tyynen ilman läpi kuului urkujen\netäinen kaiku ja äänien hyminä. Trinità dei Montin nunnat lauloivat\nkeskiyömessuaan.\n\nRoma sulki silmänsä ja kuunteli. Hän saattoi nähdä ja kuulla kaikki.\nHimmeä kirkko, rauta-aitaus sen keskellä, valkoiset, haamumaiset\nolennot polvistuen varjossa, alttari parin kolmen pienen kynttilän\nvalaisemana ja sitten yhden nunnan ääni, joka kohosi ylemmäksi kaikkia\nmuita. Kuinka suloista! Kuinka juhlallista! Rauhaa! Kirkko antoi rauhaa\n— rauhaa ja lepoa elämän melun ja riehunnan keskellä. Jos sisaret\ntahtoisivat ottaa hänet vastaan, menisi hän luostariin. Se oli nyt\nhänen ainoa toivonsa, hänen ainoa leposijansa.\n\nHän ajatteli Rossia. Hän oli mennyt eikä ehkä milloinkaan saisi kuulla,\nmitä Romalle oli tapahtunut. Tai ehkä hän kerran tulisi rauta-aitauksen\neteen rukoilemaan ja kuulisi _hänen_ äänensä, niinkuin hän itse nyt\nkuuli nunnan äänen, ja tuntisi hänet ja saisi tietää kaikki. Ja sitten\nhän kärsisi. Tuo ajatus, että Rossi kärsisi kuullessaan, missä Roma\noli ja mitä hän oli tehnyt, tuotti tällä hetkellä omituista, suloista,\nsalaista, käsittämätöntä iloa Romalle.\n\nKyyneleet valuivat hänen käsilleen, kun laulu lakkasi. Samassa etsivä\nvalo Mariolta välähti huoneen yli. Sen valkoinen hohto valaisi hänen\nedessään olevat särkyneet sirpaleet ja herätti uusia mietteitä. Tuo\nkuvapatsas, jonka hän oli särkenyt, oli vain kipsinen jäljennös.\nAlkuperäinen muotti oli jäljellä ja saattoi tuottaa vaaraa.\n\nHän sulki ikkunan, otti kynttilän ja meni alas ateljeehensa\ntoimittaakseen pois muotin. Hän teki niin ja istuutui sitten\nlevähtämään, kun Rossin koputus kuului ovella. Silmänräpäyksessä hänen\nunelmansa olivat hävinneet. Hän oli Rossin sylissä ja tarjosi suunsa\nsuudeltavaksi.\n\n»Sinäkö siinä olet?»\n\n»Roma!»\n\nHän ei ensin käsittänyt, että he todellakin olivat yhdessä taas, vaikka\nkaikki jo näytti olevan lopussa. Mutta hetken perästä hän tointui\nja sammutti kynttilän, jotta Rossia ei voitaisi nähdä ulkoa. Sitten\nhän puristautui uudestaan kiinni häneen ja Rossi sulki hänet lujasti\nsyliinsä.\n\nHe olivat pimeässä, mutta väliin heittovalo kiertäessään kaupunkia\nsattui ateljeehen ja valaisi heidän kasvonsa salaman tavoin. Rossi\nnäytti olevan aivan lamassa. Näytti siltä kuin valo hänen väsyneissä\nsilmissään olisi sammunut.\n\n»Sinä olet turvassa ja olet terve?» kysyi Roma.\n\n»Voi hyvä Jumala niitä näkyjä!» sanoi Rossi. »Olethan kuullut mitä on\ntapahtunut?»\n\n»Olen, olen. Mutta ethän ole vain vahingoittunut?»\n\n»Kansa oli rauhallista ja tarkoitti hyvää, mutta sotilaat saivat\nmääräyksen ampua ja meidän pieni poikamme on kuollut.»\n\n»Ei puhuta siitä... Poliisi sai käskyn vangita sinut, mutta sinä olet\npäässyt näin pitkälle ja nyt...»\n\n»Bruno on vangittu ja satoja muita samoin.»\n\n»Mutta sinä olet turvassa. Ja olethan terve? Etkä ole haavoittunut?»\n\n»Olen», vastasi Rossi hampaittensa välitse ja peitti kasvonsa\nkäsillään. »Jumala tietää, että tein parhaani estääkseni\nverenvuodatusta — olisin antanut oman elämäni estääkseni sitä.»\n\n»Jumala _tietää_ sen.»\n\n»Ota tämä.»\n\nHän antoi jotain povitaskustaan ja pani sen Roman käsiin. Se oli\nrevolveri.\n\n»En voi luottaa itseeni enää.»\n\n»Ethän ole käyttänyt sitä?»\n\n»En.»\n\n»Jumalan kiitos!»\n\n»Olisin käyttänyt sitä, jos olisin tavannut sen miehen.»\n\n»Paroninko?»\n\n»Hain häntä joka paikasta, mutta en löytänyt. Jumala vei hänet pois\nminun tieltäni pelastaakseen minut synnistä ja häpeästä.»\n\nHuudahtaen säikähdyksestä Roma pani pois revolverin ja kiersi kätensä\nRossin kaulaan. Rossi alkoi vähitellen tointua ja silitteli Roman\nkostealle otsalle valahtanutta tukkaa.\n\n»Roma-parkani! Sinä et luullut, että meidän piti erota näin.»\n\nRoman kädet herposivat, ja hänen päänsä vaipui Rossin olkapäälle.\n\n»Eilis-iltana sinä pyysit minua pakenemaan, mutta minä en tahtonut.\nSilloin ei ollut ainoatakaan ihmistä Roomassa, jota olisin pelännyt.\nMutta nyt minä pelkään yhtä, nimittäin itseäni.»\n\n»Aiotko mennä?» kysyi Roma kohottaen päänsä.\n\n»Aion. Minusta tuntuu aivan kuin olisin kapteeni, joka hylkää hukkuvan\nlaivan. Voi, jospa olisin saanut hukkua sen mukana!... Mutta ei!»\nhuudahti hän kiivaasti. »Se ei ole hukkunut vielä. Kaikki on Jumalan\nkädessä. Ehkä minulle on varattu työtä ulkomailla nyt, kun tieni on\nkatkaistu täällä kotona. Odottakaamme, niin saamme nähdä.»\n\nHe olivat molemmat ääneti hetken.\n\n»Kaikki on siis lopussa», sanoi Roma koettaen tukahduttaa\nnyyhkytyksensä.\n\n»Jumala sen estäköön! Tämä musta yö Roomassa on ainoastaan lopun alkua.\nSe on oleva ylösnousemuksen aamunkoittona kaikkialla.»\n\n»Mutta onko kaikki lopussa sinun ja minun välillä?» kysyi Roma\nepävarmasti.\n\n»Ei, ei. Ei ikinä! En voi viedä sinua kanssani. Se on mahdotonta.\nEn voisi nähdä sinun kärsivän nälkää ja janoa ja maanpakolaisuuden\nkurjuutta, mutta...»\n\n»Emme voi mennä naimisiin nyt, ja siis...»\n\n»Kuulutus on voimassa puoli vuotta, Roma, ja sitä ennen minä\npalaan. Älä pelkää. Tämän vanhan kaupungin raunioitten alla elävä\nkuolemattomuus auttaa meitä voittamaan Italian. Minä palaan, ja me\ntulemme onnellisiksi. Voi, kuinka onnellisiksi!»\n\n»Niin, niin», vastasi Roma.\n\n»Ole uljas, oma tyttöni, ole uljas!»\n\n»Olen, olen.»\n\nHeittovalo sattui huoneeseen, ja Roman pää vaipui alas.\n\n»Rakkaani», sanoi hän heikosti, »ellen olisi täällä, kun palaat...»\n\nRossi säpsähti ja tarttui Roman käsivarteen.\n\n»Roma, ethän aio alistua tuon miehen tahtoon?»\n\nRoma pudisti päätään, joka nojasi Rossin olkapäähän.\n\n»Tuo mies on hirviö. Hän voi käyttää väkivaltaa.»\n\n»Oh, en ajatellut sitä.»\n\n»Hän saattaa sinulle kärsimyksiä minun tähteni.»\n\n»En ajatellut sitäkään.»\n\n»Hän ehkä vaatii sinua vannomaan uskollisuuden valan kuninkaalle.»\n\n»Minä olen jo vannonut — _omalle_ kuninkaalleni.»\n\n»Roma, jos tahdot minua jäämään, jään kaikesta huolimatta.»\n\n»Ei, tahdon että menet, armas.»\n\n»Mitä sinä siis pelkäät?»\n\n»Oh — en mitään — mutta...»\n\n»Sinä olet niin surullinen. Mikä siihen on syynä?»\n\n»Aavistus. Minusta tuntuu kuin eroaisimme iäksi.»\n\nRossi silitti Roman tukkaa. »Voi olla niinkin. Jumala yksin sen tietää.»\n\n»Oli hyvin suloista uneksia. Miten onnellisia hetkiä olenkaan elänyt.»\n\n»Se, mikä on sallittu, on sallittu. Mutta olkaamme rohkeat, armas! Me,\njotka käsitämme elämän tällä tavoin, saamme tottua kieltäytymiseen...\nItketkö, Romani?»\n\n»En, en! Kieltäytymiseen. Niin — kieltäytymiseen.» Hän kuuli oman\nsydämensä tykytyksen Rossin sydäntä vastaan. »Rakkaus tulee kaikkien\nluo, mutta muutamien luo se tulee liian myöhään, ja silloin se tulee\nturhaan.» Hän koetti tukahduttaa nyyhkytyksensä. »Heidän täytyy silloin\nvoittaa se ja kieltäytyä ja rukoilla, että Jumala antaa heidän yhtyä\nrakastetun kanssa toisessa maailmassa.» Hän oli tukehtua, mutta hän\nkoetti jatkaa. »Jos ajattelen, että minun kohtaloni on sellainen...\nToiset naiset saavat uneksia rakkaudesta ja kodista ja lapsista...»\n\n»Älä masenna mieltäni, Roma.»\n\n»Armas, lupaa, että sinulla on aina mitä parhaat ajatukset minusta,\ntapahtuipa mitä tahansa.»\n\n»Roma!»\n\n»Lupaa, että jos joku puhuu päinvastaista sinulle, niin uskot, että\nminä olen aina rakastanut sinua.»\n\n»Miksi me puhumme sellaisesta, mikä ei koskaan voi tapahtua?»\n\n»Jos me eroamme iäksi... jos saamme sanoa pitkät jäähyväiset\nmaallisille tunteille, lupaa minulle...»\n\n»Jumalan tähden, Roma!»\n\n»Lupaa minulle!» huusi Roma säälittävän rukoilevasti.\n\n»Minä lupaan!» sanoi Davido Rossi. »Ja sinä?»\n\n»Minä lupaan myöskin — minä lupaan, että koko elinaikani, käyköönpä\nminulle kuinka tahansa... niin, en voi muuta... rakastan sinua\nviimeiseen hengenvetoon asti.»\n\nRoma sanoi tämän kiihkeällä äänellä, veti alas Rossin pään ja suuteli\nhäntä.\n\n»Se on meidän avioliittomme, Rossi. Toiset menevät naimisiin kirkossa,\nkäsi kädessä ja sormukset sormessa. Me menemme naimisiin hengessämme ja\nsielussamme.»\n\nPitkä aika kului, jolloin he eivät puhuneet. Heittovalo välähti heihin\ntuontuostakin kuin yliluonnollinen silmä, ja silloin Rossi aina katsoi\nRomaan omituisin rakkauden ja säälin ilmein.\n\nRoma leikkasi kiharan tukastaan, sitoi sen nauhalla ja pani sen\nRossin taskuun hänen kellonsa viereen. Sitten hän kuivasi silmänsä\nnenäliinallaan ja pani sen Rossin poveen.\n\nYö kului eikä kuulunut muuta kuin kellojen lyönti ulkona. Vihdoin alkoi\nhiljaisuuden läpi kuulua etäistä kolinaa kaduilta.\n\n»Sinun täytyy mennä nyt», sanoi Roma, ja kun heittovalo seuraavan\nkerran valaisi heitä, katsoi hän Rossiin vakavasti aivan kuin\npainaakseen mieleensä viimeisen muiston hänen kasveistaan.\n\n»Hyvästi!»\n\n»Ei vielä.»\n\n»Nyt on vielä pimeä, mutta kaikki portit ovat suljetut ja katuja\nvartioidaan. Kuinka sinä voit paeta?»\n\n»Jos sotamiehet olisivat tahtoneet vangita minut, olisivat he voineet\nsatoja kertoja sen tehdä.»\n\n»Mutta kaupungissa aletaan jo liikkua. Ole varovainen minun tähteni.\nHyvästi!»\n\n»Roma», sanoi Rossi, »en ota sinua mukaani ja niin teen osittain siitä\nsyystä, että tarvitsen sinun apuasi täällä Roomassa.»\n\nRoma rupesi vapisemaan.\n\n»Ajattelepa noita köyhiä raukkoja, jotka olen jättänyt jälkeeni\nkurjuuteen ja vankilaan. Ajattele Elenaa, kun hän herää aamulla yksin\nkamalaan suruunsa. Jonkun pitäisi täällä edustaa minua ainakin vähän\naikaa — vastaanottaa sanomia, joita lähetän, ja ohjeita, joita annan.\nSe on vaarallinen toimi, Roma, toimi, jonka ainoastaan sellainen voi\nottaa tehtäväkseen, joka rakastaa minua ja...»\n\n»Jo riittää. Sano minulle mitä minun tulee tehdä», sanoi Roma ja\nitsekseen hän kuiskasi: »Minä voin odottaa.»\n\nHe sopivat, kuinka järjestäisivät kirjeenvaihtonsa, ja sitten Roma\nalkoi uudestaan sanoa, hyvästi.\n\n»Roma», virkkoi Rossi, »koska minun täytyy mennä, ennenkuin\nsiviiliavioliittomme on järjestetty, eikö ole parasta, että henkinen\navioliittomme saa kirkon siunauksen?»\n\nRoma katsoi häneen vavisten.\n\n»Jumala ties mitä voi tapahtua, kun minä olen poissa. Paroni voi joutua\nvapaaksi minä päivänä tahansa ja kiusata sinua naimisiin kanssansa.\nSiinä tapauksessa saisit voimaa ja rohkeutta siitä tiedosta, että\nJumalan edessä olet jo toisen vaimo. Se tuottaisi myöskin minulle onnea\nja lohdutusta, kun olen kaukana sinusta ja yksin.»\n\n»Mutta se on mahdotonta.»\n\n»Ei ole. Lupaus seurakunnan papin edessä riittää. 'Isä, tämä on minun\nvaimoni.' 'Tämä on minun mieheni.' Siinä kaikki. Sillä ei ole mitään\narvoa lain edessä, mutta se on kirkollinen avioliitto joka tapauksessa.»\n\n»Ei ole aikaa. Et voi odottaa...»\n\n»Hst!» Kellot löivät juuri kolme. »Kello kolme on messu St. Andrea\ndelle Frattessa. Se on sinun seurakuntasi kirkko, Roma. Pappi ja hänen\napulaisensa ovat ainoat todistajat, jotka tarvitsemme.»\n\n»Jos arvelet... se on... jos se tuottaa sinulle onnea ja antaa minulle\nvoimaa...»\n\n»Mene ottamaan päällystakkisi, rakkaani — kymmenessä minuutissa se on\ntehty.»\n\n»Mutta ajattele vielä kerran.» Roma hengitti kuuluvasti. »Kuka tietää\nmitä tapahtuu ennenkuin palaat. Etkö koskaan tule katumaan?»\n\n»En koskaan!»\n\n»Mutta... on jotain... jotain, jota minun pitäisi kertoa sinulle —\njotain kiusallista. Se koskee menneisyyttä.»\n\n»Mennyt on mennyttä. Ajatelkaamme nyt tulevaisuutta.»\n\n»Etkö tahdo kuulla sitä?»\n\n»En, jos se on kiusallista sinulle.»\n\n»Eikö mikään eikä kukaan voi meitä erottaa?»\n\n»Ei mikään eikä kukaan koko maailmassa.»\n\nRoma tukahdutti vielä nyyhkytyksen ja kiersi kätensä Davido Rossin\nkaulaan.\n\n»Ota minut siis. Olen vaimosi Jumalan ja ihmisten edessä.»\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nOli pimeä vielä, ja kadut lumipeitteessään olivat hiljaiset kuin\nkatakombit. Kirkon oven läpi paistoi alttarilla palavien kynttiläin\nkeltainen valo. Pappi kullalla kirjaillussa puvussaan seisoi kasvot\nloistavaa pyhimysarkkua kohti kääntyneinä, ja hänen apulaisensa\npolvistui hänen vieressään. Kirkossa oli ainoastaan yksi rukoilija,\nvanha vaimo, joka oli polvillaan sivukappelin varjossa. Apulainen\nsoitti joskus kelloa, ja pappi luki hymisten rukouksia, mutta muita\nääniä ei kuulunut hiljaisuudessa.\n\nRossi ja Roma astuivat varpaisillaan, ja kun pappi oli lopettanut\nmessunsa ja kääntyi mennäkseen pois, he kertoivat asiansa hänelle.\nVanha mies oli hämmästynyt ja levoton, mutta pappi ei tee mitään\nrikosta kuunnellessaan omantunnon ääntä, ja hän kirjoitti heidän\nnimensä ja siunasi heidät. He erosivat kirkon ovella.\n\n»Kirjoitathan minulle, kun pääset rajan yli?»\n\n»Kirjoitan.»\n\n»Hyvästi siis, kunnes jälleen tapaamme toisemme!»\n\n»Jos viivyn kauan poissa luotasi, Roma...»\n\n»Et voi viipyä kauan. Olet luonani joka päivä ja joka hetki.»\n\nRoma koetti puhua vilkkaasti rohkaistakseen Rossia, mutta hänen\nsilmänsä hehkuivat omituisesti ja hänen äänensä vapisi.\n\nDavido Rossi puristi hänen pyöreän, täyteläisen vartalonsa vielä kerran\nsyliinsä. »Jos minut tämän yön tapahtumien johdosta vangitaan ja\npalautetaan takaisin kahleissa...»\n\n»Minä jaksan odottaa sinua», vastasi Roma.\n\n»Jos minut ajetaan maanpakoon elinajaksi...»\n\n»Minä voin seurata sinua.»\n\n»Jos pahin kohtaa minua ja kuolema minut tapaa...»\n\n»Voin seurata sinua kuolemaankin.»\n\n»Jos tapaamme toisemme taas, nauramme tälle kaikelle, Roma.»\n\n»Niin», sanoi Roma epävarmasti.\n\n»Ellei — — hyvästi!»\n\n»Hyvästi!»\n\nRoma irroitti kätensä hyväillen häntä vielä kerran. Sitten hän oli\nhetken melkein tiedotonna, ja kun hän taas tointui, oli Rossi mennyt.\n\nSeuraavana hetkenä kuului vahtien tasainen astunta pimeässä. Roma\nseisoi sykkivin sydämin ja kuunteli. Syntyi tuskin huomattava\nseisahdus sotilaitten kulussa, ja sitten astunta alkoi jälleen. Rossi\nkatsoi taakseen kääntyessään kadunkulmassa ja näki Roman vaaleassa\npäällystakissa kiirehtivän hiljaista katua myöten kuin henki.\n\nMuutaman sadan sylen päässä eräästä Rooman portista, puolivalmiissa\nvuokrakasarmissa kaupungin laidassa on ravintolapaikka, missä viiniä\nkuljettavien maalaisten on tapana syödä ja levätä. Se näytti olevan\nainoa paikka, jossa valvottiin, kun Rossi kulki kaupungin valleja\nkohti. Kahdeksan, yhdeksän viininkuljettajain karkeaan pukuun puettua\nmiestä joko torkkui tai tarinoi lattialla. Heidän oli täytynyt jäädä\nRoomaan yöksi, kun portit suljettiin, ja he odottivat nyt niiden\navaamista.\n\nEpäilemättä hetkeäkään Davido Rossi astui ravintolaan ja puhutteli\nmiehiä.\n\n»Hyvät herrat», sanoi hän, »te tiedätte kuka olen. Olen Rossi.\nPoliisilla on käsky vangita minut. Tahdotteko auttaa minut ulos\nRoomasta?»\n\n»Mikä on?» kuului uninen ääni savuisessa huoneessa.\n\n»Se on parlamentinjäsen Rossi», sanoi poikanen, joka oli noussut ylös.\n»Verenimijät ovat hänen kintereillään ja autammeko me häntä pakenemaan?»\n\n»Autammeko? Kysymys on _voimmeko_ auttaa, herra Rossi», sanoi tanakka\nmies, joka kohotti päätään ylösalaisin käännetyn satulan päältä.\n\nSilmänräpäyksessä kaikki miehet olivat pystyssä kysellen ja aprikoiden.\nPortti avataan kello kuusi ja ensimmäinen juna pohjoiseen lähtee puoli\nkymmenen. Mutta vaikeus on siinä, että jokainen Roomassa tuntee Rossin.\nJos hän pääseekin portista, ei hän voi mennä junaan ennenkuin parin\npenikulman päässä Roomasta, sillä muutoin hänet varmaan tunnettaisiin.\n\n»Nyt tiedän», virkkoi tanakka mies unisella äänellään. »Täällä on nuori\nCarlo. Hän sai haavan jalkaansa viime yönä hallituksen koirilta, ja\nhänen täytyy maata ainakin viikon verran. Hän voi antaa vaatteensa\nherra Rossille. Ja herra Rossi voi ajaa hänen hevostaan Monte\nRotondolle sekä lähteä sieltä sitten minne mieli tekee.»\n\n»Se on hyvä», sanoi Rossi, ja asia oli päätetty.\n\nPari minuuttia ennen kello kuutta rivi viinirattaita ajoi portille.\n\nPienellä kuomulla peitetyillä istuimilla istuivat viininkuljettajat\npunavuorisissa takeissa, valkoiset vyöt vyöllä, siniset housut jalassa,\nkorkeat hatut päässä ja tyhjät viinitynnyrit ladottuina taakse sekä\npienet vahtikoirat juosten ja haukkuen rattaiden vieressä.\n\nEnsin ajoi poikanen, sitten tanakka, uneliaan näköinen mies ja sitten\nDavido Rossi.\n\nTaivas oli vielä synkkä ja lyijynvärinen, mutta aamunkoiton tuoksu\ntuntui ilmassa, ja katukauppiaat alkoivat huutaa.\n\nPuoli tusinaa univormuihin puettua poliisivirkamiestä seisoi portilla,\ntoisilla terässauvat kädessä, toisilla pyssyt ja pistimet. Yhdellä\noli avonainen muistikirja kädessä ja tullihuoneen ikkunasta tulevassa\nvalossa hän kirjoitti kaikkien niiden nimet, jotka poistuivat\nkaupungista.\n\nTuo oli uutta ja tavatonta, jota ajajat eivät olleet edeltäkäsin\narvanneet.\n\nKun Rossilta kysyttiin, epäröi hän eikä vastannut heti.\n\n»Nimesi — etkö kuule?» huusi poliisi.\n\nTanakka mies tuli Rossin avuksi. »Carlo!» huusi hän »Carlo Conti,\nherrat kysyvät nimeäsi.» Ja sitten hän kääntyen poliisiin kosketti\nkorvaansa ja sanoi: »Kuuro, hyvä herra», ja osoitti sormellaan olkansa\nyli.\n\n»Saatte mennä», sanoi poliisi, ja Rossi ajoi portista.\n\nPäivä alkoi koittaa, ja Rossi katsoi taakseen Roomaan ajaessaan\npienillä viinirattailla. Kaupunki oli aivan lumen peitossa nyt.\nAamusumussa, joka ympäröi kukkuloita, se uinui kuin kuollut ruumis\nkääriliinoissaan. Kirkot, tornit, kupolit, Colosseumin leveät\nääripiirteet, Pincion puut ja Palatinon aaltoilevat kummut, kaikki\nolivat valkoisena kuin kuolema. Passionistien luostarin kello alkoi\nsoida, ja sitten kuului hitaana kuin hautauskello Pyhän Pietarin kirkon\nkellon kaiku.\n\nTämä oli katkera hetki Rossille. Hän katseli Roomaa himmein silmin ja\npakottavin sydämin. Hän jätti sen surumielin, murheellisena, melkeinpä\nhäpeää tuntien. Kansa, joka oli uskonut häneen ja seurannut häntä,\nystävät, jotka olivat rakastaneet ja tukeneet häntä — missä ne nyt\nolivat? Kuolleina tai vankilassa. Ja hän pakeni! Hän häpesi ja tunsi\nitsensä syylliseksi, ja hänen teki melkein mieli kääntyä takaisin.\n\nAurinko nousi, ja poika, joka ajoi ensimmäisenä, alkoi laulaa. Rossi\nkatsoi toisen kerran kaupunkia, ja nyt kimmeltelivät kirkot ja kupolit\nauringon paistaessa lumelle. Viime yön muisto oli katkerimmillaan nyt\naamun sarastaessa, mutta samalla alkoi myöskin toivo elpyä, kun Rossi\nmuisteli menneisyyttä.\n\nRooma, keisarien kaupunki, paavien kaupunki, kuninkaitten kaupunki\noli kerran oleva kansojen kaupunki! Rooma, josta eriämisen sana oli\nlähtenyt, kun ihminen alkoi jakaa ihmiskuntaa kahtia, rikkaisiin ja\nköyhiin, orjiin ja vapaisiin, ystäviin ja vihollisiin, sama Rooma oli\nkerran lausuva yhtymisen sanan, joka oli ilmoittava maailmalle, että se\noli yksi ainoa.\n\nSe on Jumalan säädös, jota ei kukaan voi vastustaa. Se on hyökyaalto\nmeren rannalla, eikä kukaan pidättää sitä. Paavit, jotka hallitsevat\nerehtymät nimessä ja siitä syystä välttämättömästi ovat despootteja\n— kuninkaat, jotka hallitsevat vapauden nimessä ja riistävät\nalamaisiltaan oikeuksia, mihin heillä ei ole mitään valtaa — kaikki,\nkaikki on häviävä!\n\nKun Rossi taas katsoi Roomaa, oli aurinko sulattanut ohuen\nlumikerroksen ja kaupunki loisti pilvettömän taivaan alla. Nyt\nviinirattaat olivat ennättäneet erään kukkulan harjalle Campagnalle.\nPoikanen, joka ajoi edellä, helähytteli laulua niin että vanhat rauniot\nkaikuivat, ja toiset ajajat torkkuivat.\n\nRossi katsoi viimeisen kerran sielunsa kaupunkia. Siellä oli kaikki,\nmikä oli hänelle kallista maailmassa. Saisiko hän koskaan nähdä sitä\nenää. Roma! Roma! Hänen kaksi Roomaansa!\n\nKyynelet kohosivat hänen silmiinsä ja estivät häntä näkemästä.\nViinirattaat hävisivät kukkulan taakse, ja hevoset juosta hölkyttivät.\n\nKun juna, joka puoli kymmenen aamulla läksi Roomasta Firenzeen ja\nMilanoon päin, saapui Monte Rotondon maaseutuasemalle parin penikulman\npäähän Roomasta, astui sinisiin housuihin, valkoiseen vyöhön ja\npunaisella vuorattuun takkiin puettu mies vaunuun rahvaan osastoon.\nJuna oli täynnä muukalaisia, jotka pakenivat mahdollisesti syttyvää\nkapinaa, ja kolmannenkin luokan vaunut olivat täynnä hyvin puettuja\nmuukalaisia. He puhuivat katkerasti edellisen yön kokemuksista.\nUseimpien heidän oli täytynyt tukkia sulkuvarustuksilla makuuhuoneensa\novet hotelleissa, ja joku oli viettänyt koko yönsä rautatieasemalla.\n\n»Kaikkeen on syynä se, että Rossin kaltaiset miehet saavat olla\nvapaina», sanoi, eräs nuori englantilainen kanamaisella äänellä. »Minä\npanisin kaikki nuo anarkistit asumattomalle saarelle ja antaisin heidän\nsiellä taistella keskenään.»\n\n»Rossi ei ole anarkisti», sanoi toinen mies amerikkalaisella murteella.\n\n»Mikäs hän on?»\n\n»Uneksija.»\n\n»Paha uneksija ainakin», huusi kanamainen ääni, ja kaikki rupesivat\nnauramaan.\n\n\n\n\n\n\nKUUDES OSA.\n\nROMAN ROOMALAINEN.\n\n\n\n\nI.\n\n\nRoma heräsi seuraavana aamuna tuntien iloa. Viime yön vaarat olivat\nohi, ja Davido Rossi oli paennut. Missähän hän lienee tällä hetkellä?\nHän katsoi pientä pyöreätä kelloaan ja laski kuinka monta tuntia oli\nkulunut ja missä juna mahtoi olla nyt.\n\nMutta äkkiä tuo sanomaton voitontunne vaihtui katkeraan muistoon. Hän\nmuisti, mitä paroni oli sanonut lähtiessään: »Minä olen aina ajatteleva\nsinua vaimonani luonnon lain mukaan ja sitä miestä, joka on tullut\nmeidän väliimme, sinun rakastajanasi.» Tuo synnytti kiihkeän häpeän\ntunteen ja saattoi hänet kuumeisesti pelkäämään.\n\nMitä häneen itseensä tuli, olivat asiat pahemmalla kannalla kuin\nkoskaan ennen. Hän oli mennyt naimisiin Davido Rossin kanssa, joka\nkumminkaan ei tiennyt hänen sielunsa salaisuutta. Tosin kyllä Davido\nRossi ei ollut tahtonut kuunnella, kun Roma olisi sen kertonut hänelle.\nMutta joka tapauksessa hänen täytyy tunnustaa kaikki. Se oli ainoa tie,\nMutta milloin? Ja kuinka?\n\nNattalina toi sisään teetä ja aamulehdet. Tytön kieli liikkui nopeammin\nkuin hänen kätensä, kun hän kertoi yön kauheuksista ja aamun uutisista.\nRoma oli pian katsellut oliko lehdissä mitään Rossista. Hän on mennyt.\nViranomaisten on mahdoton sanoa, miten hänelle on käynyt.\n\nSanomattoman riemun vallassa Roma rupesi katsomaan muita uutisia.\nHänellä oli hallituksen äänenkannattaja kädessään, ja siinä oli ote\nvirallisesta lehdestä ja prefektin kirjoittama julistus. Edellisessä\nkerrottiin, että meteli oli lopussa ja Rooma tyynenä. Jälkimmäinen\nilmoitti kansalaisille, että kaupunki oli kuninkaallisella\nmääräyksellä julistettu piiritystilaan ja että kuningas oli nimittänyt\nkuninkaallisen vallanpitäjän ja myöntänyt hänelle rajattoman vallan.\n\nPaitsi näitä seikkoja sisälsi lehti yleisen selonteon metelistä.\nSen johtajat olivat anarkisteja, sosialisteja ja ateisteja, joiden\ntarkoituksena oli hävittää sekä valtaistuimet että alttarit kuinka\nkamalilla keinoilla tahansa. Noiden kaikkien uhrit olivat tulleet\ntietämättään vedetyiksi hämmennyksen pyörteeseen, ja sotamiehet olivat\npuolustaneet yhteiskuntaa ja lakia. Onneksi tapaturmia ei ollut\nsattunut monta. Ikävintä oli se, että seitsenvuotinen työmiehen lapsi\noli saanut surmansa. Rooman kansa saattoi tyydytyksekseen todeta,\nettä sen hallitus oli toiminut nopeasti ja saanut aikaan järjestyksen\nvähällä verenvuodolla.\n\nRoma muisti, mitä Rossi oli sanonut Elenasta — »ajattele Elenaa, kun\nhän herää aamulla yksin kauheassa surussaan» — ja puettuaan yllensä\nyksinkertaisen, tumman verkapuvun hän läksi Piazza Navonalle.\n\nKello oli yksitoista ja aurinko paistoi sulavalle lumelle. Kaupunki oli\nkuin kuollut. Vallankumouksen henkäys oli huokunut sen yli. Murtuneita\ntiilenpalasia oli jokaisten katujen käytävillä, ja siellä täällä näkyi\njätteitä särjetyistä vallituksista. Puodit, jotka ovat kaupunkien\nsilmiä, olivat melkein kaikki suljetut ja nukuksissa. Talot, joilla\noli oikeus saada nauttia vieraan vallan suojelusta, olivat ripustaneet\nkansallislippunsa näkyviin, ja väsyneen näköisiä poliiseja sekä\nsotamiehiä kulki kaikilla kaduilla.\n\nEräästä kukkapuodista, jonka ovi avattiin Roman koputtaessa, hän\nosti valkoisen päivänkukkaseppeleen. Ryhmä miehiä ja naisia seisoi\ntalon ovella Piazza Navonalla, ja he suutelivat Roman kättä. Vanha\ngaribaldilainen seurasi häntä portaita ylös, ja eukko, joka seisoi\nportaitten yläpäässä, kutsui häntä »pikku sisareksi» ja puhkesi sitten\nkyyneliin.\n\nRoma oli hyvin liikutettu astuessaan huoneeseen. Elena näki hänen\ntulevan, ja hän suuteli Romaa poskelle osoittaen arvokkuutta, jonka\nkuolema tuo seurassaan köyhimmällekin ja vähäpätöisimmälle. Sitten\nsurun murtama äiti tarttui Roman käteen ja talutti hänet ruokasaliin.\n\nPoika makasi samalla sohvalla, missä Roma ensi kerran oli nähnyt hänet,\nkun Davido Rossi nosti hänet nukkuvana syliinsä. Olisi luullut hänen\nnytkin nukkuvan, niin rauhallinen oli kuolon luoma ilme. Uutimet olivat\nalhaalla, ja auringon valo tunkeutui keltaisena niiden läpi. Neljä\nkynttilää paloi tuoleilla, kaksi pääpuolessa ja kaksi jalkapuolessa.\nPikku ruumis oli vielä koreaan juhlapukuunsa puettuna, ja hattu sekä\nkultanuppuinen sauva olivat vieressä. Mutta pienet pyöreät kädet oli\nasetettu pitelemään pikkuista ristiä, ja tuuhea tukka oli kammattu\nsileäksi.\n\n»Siinä hän on», sanoi Elena murtuneella äänellä ja laskeutui polvilleen\nkynttilöiden väliin.\n\nRoma ei voinut puhua, vaan asetti kukkaseppeleen pienelle, uljaalle\nrinnalle ja polvistui äidin viereen. Vihdoin molemmat puhkesivat\nitkuun. Vanha vaimo oli ensimmäinen, joka saattoi puhua.\n\n»Madonna Santa! Se on kovaa, mutta tehköön Pyhä Neitsyt niinkuin hän\ntahtoo! Minä pesin itse pojan. En antanut kenenkään koskea häneen.\nHänen suloinen pikku ruumiinsa oli niin valkea. Ja kuinka ylpeä hän oli\ntuosta puvusta, jonka te annoitte hänelle...»\n\n»Älkää, äiti, älkää!» huusi Elena.\n\nJa sitten Elena rupesi vuorostaan kertomaan pojasta, hänen pikku\ntavoistaan, hänen luonteestaan, hänen taipumuksistaan, hänen\npuheistaan, hänen tuumistaan ja mitä hän oli luvannut tehdä äidille\nsuureksi tultuaan, kun hän läksisi asumaan Donna Roman luo.\n\n»Ja nyt... tuossa hän on!» sanoi hän murtuneella äänellään, ja\nkyyneleet alkoivat taas vuotaa.\n\n»Hän hymyilee, eikö hymyile? Hän hymyilee! Ehkä hän ei tuntenut\nmitään... Niin. Luuletteko, ettei hän tuntenut mitään? Voi, jos\nminulla olisi hänen kuvansa! Jospa olisin ajatellut sitä ajoissa! Oli\nhänen syntymäpäivänsä, ja hän nousi yhtaikaa auringon kanssa aamulla\nsaadakseen uuden pukunsa. Ja nyt... tuossa hän on.»\n\nVanha garibaldilainen pyyhki punaisia silmiään ja alkoi puhua Davido\nRossista. Hän oli rakastanut Giuseppeä kuin omaa lastaan. Mutta\nkuinkahan herra Rossin nyt on käynyt? Ennen aamunkoittoa poliisi oli\npitänyt kotitarkastuksen hänen asunnossaan, vienyt pois kaikki hänen\npaperinsa ja lukinnut ovet.\n\n»Olkaa huoleti hänestä», sanoi Roma ja sitten hän kysyi Brunoa. He\neivät tienneet muuta kuin että Bruno oli vangittu ja suljettu Regina\nCœlin vankilaan.\n\n»Bruno-raukka! Hän nääntyy ikävään, kun hän ei tiedä mitä täällä\ntapahtuu», sanoi Elena.\n\n»Minä menen häntä katsomaan», sanoi Roma.\n\nOli hyvä, että hän oli tullut niin aikaisin. Surunsa valtaamina nuo\nihmisraukat olivat kuin lapset eivätkä olleet toimittaneet mitään.\nRoma lähetti garibaldilaisen terveyshoito-asemalle hakemaan tohtoria,\njoka antaisi kuolintodistuksen. Sitten oli mentävä ilmoittamaan\nsiitä viranomaisille ja hautaus oli järjestettävä. Se oli oleva n.s.\nkolmannen luokan hautaus, johon kuului ruumisvaunut ja kaksi hevosta\nsekä livreaan puetut ajurit. Hauta oli kaivettava Fornellin hautausmaan\nlasten osastoon. Papin piti ostaa monta kynttilää ja pyytää useita\nveljiä apulaisikseen. Kyllähän tuo kaikki tuli maksamaan paljon, mutta\nRoma lupasi pitää huolen maksusta, ja kun hän läksi pois talosta,\nsuuteli vanha pariskunta yhä uudelleen hänen käsiään siunaten häntä\nsiunaamistaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nRoomalainen vankila, jolla on omituinen nimi »Taivaan kuningatar»,\non laaja, keltainen rakennus Trasteveren puolella jokea. Sen takana\nkohoaa Janiculum ja sen edessä virtaa Tiber, ja molemmin puolin sitä\non kapeat, korkeiden muurien rajoittamat kadut. Ensin tullaan laajaan\neteiseen, jonka portaat ja rautainen portti erottaa itse vankilasta.\nNeljä karabinieeria seisoo ulko-ovella, katujen vartioina on jalkaväkeä\nja kukkula on myöskin vartioitu.\n\nAamulla katumetelin jälkeen oli suuri joukko väkeä kokoontunut tuon\nvankilan ovelle. Vanhoja miehiä, jotka olivat raajarikkoja tai melkein\nsokeita, seisoi muurin luona, joka erottaa kadun Tiberistä, ja he\nkatselivat välinpitämättöminä tuota kaikkea. Nuorempia miehiä seisoi\nlähempänä ovea lukien julistuksia, joita oli naulattu pylväisiin.\nSiinä oli prefektin julistus, joka ilmoitti, että kaupunki oli\npiiritystilassa, ja kenraalikuvernöörin käsky, että kaupungin kaikkien\nasukkaiden on vietävä aseensa poliisipäällikön huostaan vankeuden\nuhalla.\n\nKäytävässä oli joukko naisia, kukin kantaen koppaa tai nyyttiä. Heitä\noli nuoria ja vanhoja, puettuina eri lailla, aivan kuin kotoisin eri\nmaakunnista, mutta melkein kaikki olivat köyhiä ja kurjan näköisiä.\nHeidän keskellään ja heidän yläpuolellaan heiluivat vahtisotamiesten\npunaiset ja valkoiset sulkatöyhdöt, ja tuontuostakin sai karabinieerien\nkäsky heidän lörpöttelevät kielensä vaikenemaan.\n\n»Jumala on lähettänyt meille kovan rangaistuksen», sanoivat naiset\neteisessä miesten purressa hammasta ulkona ja mutistessa: »Tästä syntyy\nvielä kova mellakka.»\n\n»Vaiti!»\n\n»Leipää ja vettä vain aamiaiseksi, lautasellinen lientä päivälliseksi\neikä mitään sitten enää ennen aamua», sanoivat naiset. Ja miehet\nmutisivat: »Hän on Italian verenimijä, kirottu mies! Mutta odotahan,\nodotahan!»\n\n»Vaiti!»\n\n»Minä olen ostanut kopallisen ruokaa, mutta makaroni jäähtyy, eivätkä\nhe avaa ovea.»\n\n»Vaiti!»\n\nRautaovi avattiin, ja upseeri sekä kaksi sotilasta ja vahti tulivat\nulos vastaanottamaan ne ruuat, joita naiset olivat tuoneet siellä\nvangittuina oleville sukulaisilleen. Sitten syntyi hirveä meteli. »Hyvä\nherra upseeri!» »Rakas upseeri!» »Olkaa ystävällinen Giuseppelle, ja\nkaikki pyhimykset suojelkoot teitä!» »Nyt on minun vuoroni!» »Eipähän,\nminun!» »Ei saa työntää!» »Itsehän sinä työnnät!» »Sinä revit kopan\nkäsistäni!» »Pois tieltä!» »Senkin peto!» »Sinä...»\n\n»Vaiti! Vaiti! Vaiti!» huusi upseeri saaden naiset vaikenemaan, mutta\nsillävälin miehet kadulla rypistivät huuliaan ja koettivat nauraa.\n\nTuon hurjan näytelmän kestäessä, jota Jumalan sormi johti, vaikka ilma\noli täynnä ihmisten hengitystä ja likaisten ruumisten hajua, Roman\nvaunut seisahtuivat vankilan ovelle ja niistä astui ulos Donna Roma,\njoka oli tullut Brunoa katsomaan.\n\nPortailla oleva upseeri näki hänen tulevan ja päätti hänen\nulkomuodostaan, että hän tuli muille asioille, ja käski karabinieerin\nauttaa häntä.\n\n»Tahtoisin tavata tirehtööriä», sanoi Roma.\n\n»Heti paikalla, teidän armonne», sanoi karabinieeri ja johti hänet\nkumarrellen erään sivuoven kautta toisessa kerroksessa oleviin\nvirastohuoneisiin.\n\nRegina Cœlin tirehtööri oli keski-ikäinen, ystävällisen näköinen mies,\nmutta tämän uuden järjestelmän vallitessa hän ei voinut tehdä mitään.\n\n»Kaikki, mikä koskee valtiollisia vankeja, on kuninkaallisen komissarin\nvallassa», sanoi hän.\n\n»Missä voin hänet tavata, cavalliere?»\n\n»Hän on sotaministerin luona tänään järjestämässä sotaoikeutta, mutta\nehkä hän on huomenna St. Angelon linnan virastohuoneissa...»\n\n»Kiitos! Saanko lähettää kirjelipun vankilaan?»\n\n»Kyllä.»\n\n»Ja saanko pyytää erityistä koppia eräälle vangille sekä ruokaa ja\nvaloa, jos tarvitaan?»\n\n»Tietysti.»\n\nRoma otti maksaakseen nuo menot ja kirjoitti Brunolle:\n\n »Rakas ystävä! — Älä pelkää. Sinun omistasi pidetään huolta. Hän, jota\n rakastat, on turvassa ja pikku lemmikkisi on taivaassa. Nuku rauhassa!\n Nämäkin päivät loppuvat kerran.\n\n                                                           R.V.»\n\nItaliassa ruumis haudataan pian kuoleman jälkeen. Viranomaisten\nkäskystä pikku Giuseppe haudattiin samana päivänä. Oli noin Ave Marian\naika, kun Roma palasi Piazza Navonalle. Hautauksen toimittaja oli\ntullut, ja pikku ruumis lepäsi sievässä arkussa, jonka metallilevyyn\noli kirjoitettuna: »Giuseppe Mazzini Bruno, seitsenvuotinen, kuoli\nhelmikuun 1 p:nä.»\n\nRooman kellojen soidessa ajoivat ruumisvaunut ovelle. Pappi tuli\nyläkertaan valkoisessa messupaidassaan ja mustassa viitassaan. Hänen\ntakanaan kulki hänen apulaisensa kantaen ristiä ja vihkivettä. Kaksi\nruskeata munkkia, kynttilät käsissä, oli jo aikaisemmin astunut\nhuoneeseen.\n\nJokainen polvistui. Pappi ruiskutti vihkivettä ruumiille ja alkoi\nlaulaa virttä:\n\n    »Syvyydestä Sulle huudan.\n    Kuule mua Luojani!»\n\nElena oli polvillaan arkun ääressä, ja Roma seisoi hänen vieressään\npitäen kiinni hänen vapisevista käsistään. Vanhukset polvistuivat papin\ntakana, ja oven suussa sekä portailla seisoi naapureita.\n\nHautaajat nostivat pienet paarit, munkit kynttilöineen asettuivat\nniiden taakse, ja pappi johti kulkuetta alas portaita laulaen virttä.\n\nElena ja Roma jäivät paikolleen, kun kulkue astui ulos talosta. Papin\nja hänen apulaistensa äänet kuuluivat kaukaisena hyminänä.\n\nHetkeä myöhemmin portaat olivat tyhjät ja talo ääneti. Elena tunsi\nsyvän yksinäisyytensä ja puhkesi nyyhkytyksiin. Vähän ajan perästä hän\ntyyntyi, ja Roma vei hänet yläkertaan hänen omaan asuntoonsa. Sieltä\nhe saattoivat katsoa alas piazzalle ja nähdä kuinka pieni saatto kulki\nkirkkoon.\n\nHautajaiset olivat suurenmoisemmat kuin mitä oli tavallista tässä\nkaupunginosassa. Ensin kulkivat ruumisvaunut komeasti koristettuina\nkukkaseppeleillä, sitten vaunut, joita univormuun puetut lakeijat\nohjasivat, sitten munkit sytytettyine kynttilöineen ja vihdoin joukko\nnaapureita paljain päin ja juhlallisen näköisinä. Elenaa lohdutti tuo\nloisto, ja hän kuivasi silmänsä sekä koetti hymyilläkin.\n\nMutta kun saattojoukko oli mennyt, valtasi yksinäisyyden tunne hänet\ntaas, ja hän lankesi polvilleen pienen maalatun Madonnan kuvan eteen,\njoka oli pöydällä vuoteen vieressä.\n\n»Oi pyhä Neitsyt», rukoili hän, »miksi annoit pienokaiseni elämän\nsammua? Sinä olet niin hyvä ja armollinen, kuinka saatoit ottaa hänet\npois minulta? Ota minutkin, pyhä Neitsyt! Aarteeni on mennyt! Iloni on\nmennyt! Mieheni on mennyt! Miksi minun pitäisi elää enää? Pyhä Maria,\ntäynnä armoa, Herra kuulee sinua... Amen!»\n\nVoimatta nähdä mitään kyyneliltään Roma kääntyi pois ja lähti hiljaa\nhuoneesta. Sinä iltana hän kirjoitti ensimmäisen kirjeensä Davido\nRossille: —\n\n »Davido — oma Davidoni! — On kovin aikaista vielä kutsua sinua\n armaammalla nimellä, vaikka se suloinen sana on vallan kynäni kärjessä\n ja minun on vaikea olla kirjoittamatta sitä tähän. Sinä pyysit minua\n kertomaan, mitä Roomassa tapahtuu, ja nyt minä aloitan heti, vaikk'en\n ollenkaan tiedä milloin ja miten ja missä tämä kirje sinut tapaa. Sen\n päättäköön kohtalo itse. Mutta ajattelepa, että vasta kahdeksantoista\n tuntia olemme olleet erossa! Se on melkein käsittämätöntä! Minusta\n tuntuu kuin siitä olisi vuosia.\n\n En mennyt nukkumaan, kun erosin sinusta. Oli niin paljon\n ajattelemista. Ja vaikka olin väsynyt, en voinut nukkua, vaan olin\n liikkeellä jo varhain. Aamu oli mitä suloisin. Se oli minusta niin\n surullista. Mikä päivänpaiste tuon murhayön jälkeen! Ei kuulunut\n kärryjen ratinaa, ei sähkövaunujen kilinää, ei vedenkantajien\n huutoja eikä katukauppiaitten melua. Se muistutti aivan meren jylhää\n hiljaisuutta myrskyn jälkeen, kun aurinko tyynenä luo säteensä\n haaksirikkoiseen laivaan.\n\n Muistin mitä sanoit Elenasta ja menin häntä katsomaan. Hän raukka\n on juuri eronnut lapsestaan. Hän oli uljas, Elena-parka, ja haki\n lohdutusta pyhältä Neitsyeltä, taivaan äidiltä, joka tuntee kaikki\n meidän surumme ja rukoilee puolestamme Jumalaa. Kuinka suloista, kun\n voi uskoa! Uskotko sinä sitä?»\n\nTässä hän tahtoi sanoa jotain salaisuudestaan. Hän koetti, mutta ei\nvoinut.\n\n »En saanut tavata Brunoa tänään, mutta toivon saavani nähdä hänet\n huomenna. Lähetän ruokaa hänelle ja pidän huolta hänestä. Jospa vain\n voisin toimittaa jotain kunnollista! Mutta viisisataa sinun ystävääsi\n on Regina Cœlissä, ja minun pienet ponnistukseni ovat kuin pisara\n meressä.\n\n Rooma on autio kaupunki tänään. Täällä ei ole muita kuin sotamiehiä,\n joita on joka paikassa, muutoin tämä olisikin kuin kuollut meri,\n Piazza di Spagnan portaat ovat tyhjät, ei ole ainoatakaan taiteilijan\n mallia eikä kukkakauppiasta näkyvissä, ja suihkukaivo lorisee\n hiljaisuudessa. Auringonlaskun jälkeen maa värähtelee kylmästä, ja\n metelien jälkeen tuntuu kaupunki myöskin värisevän vilusta. Kirkot\n ja sairaalat ovat ainoat paikat, jotka ovat avoinna, ja lääkärit ja\n heidän lähettinsä ainoat ihmiset, jotka liikuskelevat.\n\n Yksi ainoa sanomalehti on ilmestynyt tänään, ja se on täynnä\n julistuksia. Jokaisen täytyy olla sisällä kello yhdeksän, ja\n kahvilat suljetaan kello kahdeksan. Aseet otetaan takavarikkoon,\n ja korkeintaan neljä henkeä saa olla koossa kaduilla. Anteeksianto\n luvataan kaikille metelöitsijöille, jotka suostuvat ilmiantamaan\n johtajansa, ja rahaa luvataan kaikille kansalaisille, jotka tekevät\n ilmiantoja kapinoitsijoista. Sotaoikeus aloittaa istuntonsa huomenna,\n ja kotitarkastuksia on jo tehty. Sinun oma asuntosi on tarkastettu ja\n suljettu sinetillä, ja poliisit ovat vieneet pois kaikki paperisi.\n\n Sellaiset ovat näiden pahojen päivien tapahtumat, enkä minä itsekäs\n olento kumminkaan voi pitää niitä pahoina. Olenhan saanut sinut\n omakseni. Ja vaikka olen nyt kadottanutkin sinut, jaksan odottaa,\n jaksan kärsiä! Missähän lienet nyt? Ajatteletkohan minua nyt, kun minä\n ajattelen sinua? Oi, kuinka suloista! Ajattelepa, että vaikka juna\n kuljettaa sinut tunti tunnilta yhä kauemmaksi, saamme kohta yhtyä\n taas. Ensi uinahdukseen vaipuessani olen luonasi ja sitten olemme\n yhdessä poski vasten poskea ja rinta vasten rintaa. Hyvästi, oma\n armaani!»\n\nJa taas hän koetti kertoa jotain salaisuudestaan, mutta ei voinut.\n»Ei tänään», arveli hän ja sammuttaen valon ja heittäen sormisuukon\npimeässä pohjoisella taivaalla näkyviin tähtiin päin hän nauroi omaa\nhulluuttaan ja meni levolle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSotaoikeuden istunto alkoi kello kahdeksan seuraavana aamuna.\nAurinko oli noussut, lumi oli sulanut ja St. Angelon linnan piha\noli aurinkoinen ja täynnä liikettä. Eri rykmentteihin kuuluvia\nunivormupukuisia upseereja kantaen salkkuja ja papereita kulki\nedestakaisin nopein askelin. Joukko höyhenillä koristettuihin hattuihin\npuettuja poliiseja piti tietä avoinna linnaan, ja ainoastaan pileteillä\nvarustetut henkilöt saivat kulkea sinne. Kun linnan kello löi,\nkulkivat Regina Cœlin mustat vaunut rämisten kivetyn pihan yli tuoden\nensimmäisen kuormallisen vankeja. Heitä oli kymmenisen henkeä, melkein\nkaikki huonosti puettuja, ja kun he astuivat alas ovella, kuului\nkahleitten kalina kirkkaassa aamu-ilmassa.\n\nSotaoikeus istui suuressa, synkässä, holvikattoisessa salissa, jonka\nseinät olivat hiekkakiveä. Se oli jaettu kahteen erisuureen osaan,\nsuurempi osa tuomareita ja syytettyjä varten, pienempi osa yleisöä\nvarten. Suurta hevosenkengän muotoista pöytää peitti vihreä verka\nja sen yläpuolella riippui kuninkaan kuva, jota liput ympäröivät ja\njonka alle kiinnitetyssä nauhassa oli sanat: »Laki on sama kaikille!»\nKeskellä hevosenkenkää istui presidentti suuressa, punaisessa\nnojatuolissa, ja molemmin puolin häntä istui apulaistuomareita.\nKukin oli sotilaspuvussa, joko jalkaväen, ratsuväen, tykistön tai\ninsinöörikunnan univormussa, ja melkein kaikilla oli kunniamerkkejä\nrinnassa. Puuaitauksen takana seisoi yleisö sullottuna soikean alaan,\nmissä ei ollut istuimia.\n\nKuninkaallinen komisario istui virastossaan yläkerrassa kahden\nministerin kanssa. Toinen oli paroni Bonelli, toinen sotaministeri.\nParoni oli reippaan ja tyynen näköinen, sillä edellisen päivän\nlevottomuudet eivät olleet turmelleet hänen pukuaan eikä tuultaan.\nKenraali Morra näytti huolestuneelta, ja hänen karkeat kasvonsa\nnäyttivät enemmän kuin koskaan kirveellä veistetyiltä. Kuninkaallinen\nkomissaari, jolla oli kenraalin univormu, oli pieni, omituisen näköinen\nmies. Hänen vasen silmäteränsä oli liikkumaton, joten melkein näytti\nkuin hän olisi katsonut kieroon.\n\n»Kenraali», sanoi paroni istuen pöydän ääreen, »hallitus luottaa\ntäydellisesti teidän järkevyyteenne ja arvostelukykyynne, muutoin ei\nkuningas olisi suvainnut asettaa teitä nykyiseen asemaanne, mutta\nse ehkä tyydyttää meidän virkaveljeämme» — hän osoitti kädellään\nkepeästi sotaministeriin päin, joka levottomasti käveli edestakaisin\n— »ja keventää teidän vastuunalaisuuttanne, jos pyydän teitä lyhyesti\nkertomaan, mitä olette tehnyt ja mitä ohjelmaa nyt aiotte seurata».\n\n»Ilomielin, teidän ylhäisyytenne», sanoi kuninkaallinen komissaari, »ja\nehkä on yksinkertaisinta lukea selonteko tähänastisista toimistamme».\n\n»Tehkää niin», sanoi paroni, ja kuninkaallinen komissaari nousi, avasi\nsalkun ja alkoi lukea:\n\n»Hänen Majesteettinsa nimessä, Jumalan armosta ja kansan tahdosta\nkuningas...»\n\n»Hypätkää tuon yli», sanoi paroni.\n\nKuninkaallinen komissaari käänsi lehden ja alkoi taas:\n\n»Koska on toteen näytetty asiapaperien avulla ja kuulustelemalla\ntodistajia...»\n\n»Hypätkää senkin yli...»\n\nKuninkaallinen komissari käänsi taas lehden.\n\n»Koska meteli yöllä helmikuun 1 p:nä oli ylempänä esitetyn kiihoituksen\ntulos, julistettiin Rooma kuninkaan käskystä piiritystilaan,\nkuninkaallinen hallinto määrättiin ja kaupunki jaettiin neljään\nvyöhykkeeseen, joista kukin on kenraalin hallinnon alainen, kadut\nja torit miehitettiin ja sotaoikeus asetettiin tuomitsemaan\nmetelöitsijöitä sotalain mukaan.»\n\n»Lukekaa määräykset.»\n\n»Kuninkaallinen komissaari on määrännyt, että teatterit, viinipuodit ja\nkahvilat suljettakoon kello 8 illalla, useampia henkilöitä kuin neljä\nei saa kokoontua yhteen kaduilla, vallankumouksellisten kirjoitusten ja\njulistusten levittämistä pidetään kapinallisuutena ja...»\n\nSotaministeri lakkasi kävelemästä ja kuninkaallinen komissaari lopetti\nlukunsa.\n\n»Jatkakaa», sanoi paroni.\n\n»Ja kaikkia toimia hallitsijaa vastaan, joiden tarkoituksena on\nmuuttaa hallitusmuotoa tai tuottaa vaaraa valtiolle, pidetään\nmajesteettirikoksena ja ne rangaistaan sen mukaan.»\n\n»Hyvä! Entä lakkautetut sanomalehdet?»\n\nKuninkaallinen komissaari luki listan. Niitä oli kymmenen, ja\nviimeisenä oli »Koitto».\n\n»Entä lakkautetut seurat?»\n\nKuninkaallinen komissaari luki niiden nimet. Viimeisenä oli »_Ihmisten\ntasavalta_».\n\n»Entä kotitarkastukset?»\n\nKuninkaallinen komissaari luki niiden talojen ja asuntojen osoitteet,\nmissä oli löydetty rikoksellisia papereita, jotka oli otettu\ntakavarikkoon, sekä mitä rikoksen avustajia oli saatu selville.\n\n»Entä vangitut metelöitsijät?»\n\n»Niitä on lähes viisisataa, teidän ylhäisyytenne. Tässä on luettelo\nheistä.»\n\nViimeisenä oli nimi »Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen, 14 Piazza\nNavona, syytetty raivoisasta viranomaisten vastustamisesta yöllä\nhelmikuun 1 p:nä sekä useiden sotilaitten haavoittamisesta.»\n\n»Hyvä», sanoi paroni taas. »Te olette enemmän kuin armollinen\npienemmille syyllisille, jotka heittäytyivät oikeuden käsiin. Mutta\nentä nuo suuremmat rikokselliset, jotka johtivat tietämättömiä ja\npettivät joukkiot? Oletteko kirjoittanut syytöksen Davido Rossia\nvastaan?»\n\n»Se on tässä, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Lukekaa se.»\n\nSotaministeri jatkoi taas levotonta kulkuaan, ja kuninkaallinen\nkomissaari alkoi lukea:\n\n»Davido Rossi, asuva Piazza Navonalla n:o 14, on huomattu syylliseksi\nrikoslain 134 ja 252 pykälissä mainittuihin rikoksiin, ja poistuneena\noikeusviranomaisten ulottuvilta syytetään häntä siitä, että hän\non käyttämällä taitoaan ja tarmoaan sekä suurta vaikutusvaltaansa\nkansaan, kirjoittamalla julkisiin sanomalehtiin, pitämällä puheita\njulkisissa paikoissa ja perustamalla seuroja toimeenpannut hallitusta\nvastaan tähdätyn liikkeen, levittänyt vallankumouksellisia aatteita,\nkiihoittanut joukkioita vastustamaan viranomaisia ja väkivaltaisesti\nmuuttamaan valtion perustuslakeja, sekä erittäinkin toimeenpannut\nmetelin helmikuun 1 p:nä, ja täten haastetaan yllämainittu Davido Rossi\nsotaoikeuden tuomittavaksi St. Angelon linnaan, Roomaan ennen... sen\nja sen ajan kuluttua, sillä uhalla, että hänet muutoin poissaolevana\ntuomitaan äsken mainituista rikoksista.»\n\nSotaministeri löi nyrkkinsä pöytään. »Te ette voi julaista tuommoista\nhaastetta», huudahti hän.\n\n»Miksi ei?» kysyi paroni.\n\n»Sillä Rossi on parlamentin jäsen, ja semmoisena on hänet tavattava\nrikoksellisessa teossa. Säädös sanoo aivan selvään, että ainoastaan\nsilminnähtävä rikos voi muuttaa parlamentin jäsenen erikoisaseman.\nRossi on mennyt, ettekä te voi seurata häntä.»\n\n»Hyvä virkaveljeni», sanoi paroni hymyillen, »te puhutte roskaa. Mistä\nrikoksesta miestä syytetään? Kapinallisuudesta! Mitä on kapinallisuus?\nOnko se samaa kuin murha, hetken rikos? Ei! Se on rikos, joka tapahtuu\njoka hetki pitkän ajan kuluessa. Siksi kapinallisuus on silminnähtävä\nteko, josta jokainen todistettu kapinallinen voidaan vangita milloin\ntahansa.»\n\n»Millä lailla voitte todistaa Rossin kapinalliseksi ilman tutkintoa,\njohon teillä ei ole mitään oikeutta kutsua häntä?»\n\n»Samalla tavalla kuin todistamme mitä muita rikoksia tahansa.»\n\n»Salaurkkimisella?»\n\n»Miksikä ei?»\n\n»Siinä tapauksessa, teidän ylhäisyytenne, saatte tulla toimeen ilman\nminun apuani. Minä en tunne mitään myötätuntoisuutta Rossin pyrintöjä\nkohtaan. Ministerinä ja teidän virkaveljenänne olen koettanut auttaa\nteitä järjestyksen ylläpitämisessä ja voimassa olevan järjestelmän\nsuojaamisessa. Mutta ihmisenä ja roomalaisena minun täytyy vastustaa\nteitä, kun te rikotte säädöksiä ja koetatte riistää kansan vapauden.\nHyvästi, teidän ylhäisyytenne.»\n\nSotaministeri tervehti jäykästi paronia ja astui nopeasti ulos\nhuoneesta.\n\nParoni otti kukan napinlävestään ja kohotti sen nenäänsä.\n\n»Tuo mies on hullu», sanoi hän hetken kuluttua. »Mutta hän on sen\nverran oikeassa, että me voimme julaista teidän syytöksenne ainoastaan\nsiinä tapauksessa, että meillä on mitä selvimmät todistukset\nkapinallisuudesta. Mitä todistuksia teillä on?»\n\n»Ei kovin paljon, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Ei ole mitään syyttäviä asiakirjoja?»\n\n»Ei mitään.»\n\n»Ettekö löytänyt mitään kotitarkastuksessa?»\n\n»Ei mitään tärkeätä.»\n\n»Kutka ovat todistajanne?»\n\n»Tommaso ja Francesca Mariotti Piazza Navonalla n:o 14, portinvartija\nja hänen vaimonsa, Elena Rocco ja Bruno Rocco, Charles Minghelli,\npoliisivirkamies ja Donna Roma Volonna...»\n\n»Pyyhkikää pois se nimi.»\n\n»Teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Pyyhkikää pois tuo viimeinen nimi vastaiseksi. Mitä Minghelli\ntoimittaa nyt?»\n\n»Minä lähetin hänet vankina Regina Cœliin.»\n\n»Vankina?»\n\n»Tapaamaan muita vankeja ja houkuttelemaan heiltä tietoja.»\n\n»Entä tirehtööri?»\n\n»Hän ei tahtonut ensin suostua, mutta minä puhuttelin häntä\neilisiltana, ja kaikki on hyvin nyt. 'Minä en tahdo tehdä mitään\nvääryyttä, cavaliere', sanoin minä. 'Te olette suuren vankilan\ntirehtööri ja teidän velvollisuutenne on palvella kuningasta ja\nmaata. Meillä on syytä uskoa, että meteli helmikuun 1 p:nä oli\nvallankumouksellisen joukkueen toimeenpanema ja että ainakin yksi\nteidän vangeistanne tuntee kaikki yksityiskohdat koko liikkeessä. Hänen\nnimensä on Bruno Rocco. Hän on hyväsydäminen ja on tehnyt rikoksensa\njonkun toisen henkilön vaikutuksesta. Auttakaa meitä saamaan selville,\nkuka tai ketä nuo henkilöt ovat, niin teette suuren palveluksen\nvaltakunnalle.»\n\n»Ja mikä oli seuraus?»\n\n»Minghelli on asetettu viereiseen koppiin, ja hän on jo varsin hyvä\nystävä Brunon kanssa. He ovat jo alkaneet keskustella toistensa kanssa\nkoputtamalla seinään vankien tapaan.»\n\nKuninkaallisen komissaarin vasen liikkumaton silmäterä välähti pahasti,\nkun hänen kasvonsa vetäytyivät hymyyn.\n\n»Kenraali», sanoi paroni nousten, »olen tyytyväinen, että olette\noikeilla jäljillä, ja minulla on oleva ilo ilmoittaa kuninkaalle, että\nteidän nimittämisenne tähän vaikeaan virkaan on osoittautunut täysin\nonnelliseksi ratkaisuksi ja todistaa oikeaksi sen luottamuksen, jota\ntunsin teitä kohtaan esittäessäni teidät tähän korkeaan asemaan.»\n\nTuon lyhyen puolen tunnin kuluessa sotaoikeus oli jatkanut tointaan\nkeskeymättä. Kymmenen vankia oli tuomittu vankilaan kymmenestä päivästä\nkymmeneen vuoteen saakka, ja Regina Cœlin mustat vaunut rämisivät taas\nkivikadulla.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nRoma heräsi aamulla tuskan tuntein. Jo miltei ennenkuin hän\noli täydellisesti muuttanut unelmien herttaisesta varjomaasta\ntodellisuuteen, kaikuivat paronin terävät sanat hänen korvissaan: »Olen\nvoittanut vaikeampiakin vastuksia elämässäni, ja ehkä tässä tapauksessa\nluonto itse tulee minulle avuksi ja vie sinut takaisin oikealle\npaikallesi ja velvollisuuksiisi.»\n\nHän rupesi ymmärtämään, minkä hinnan hän oli maksanut voitostaan. Tähän\nsaakka hän oli voitollisesti taistellut paronia vastaan. Mutta entä\nDavido Rossi? Oliko Roma tehnyt syntiä Jumalaa ja miestään vastaan?\n\nHänen täytyi tunnustaa. Ei auttanut mikään. Eikä hän saanut enää\nviivytellä eikä epäröidä.\n\nNattalina tuli makuuhuoneeseen ja avasi ikkunaluukut. Hän toi\nsähkösanoman, ja Roma melkein repäisi sen hänen kädestään. Se oli\nRossilta ja lähetetty Chiassosta. »Rajan poikki onnellisesti.»\n\nRoma huudahti ilosta ja hyppäsi vuoteeltaan. Koko päivän tuo\nsähkösanoma antoi hänelle uutta voimaa ja reippautta.\n\nJuodessaan kahviaan hän muisti, mitä velvollisuuksia hän oli ottanut\ntäyttääkseen edellisenä päivänä — hänen piti maksaa pojan hautajaiset\nja Brunon hoito vankilassa. Ensi kerran elämässään hän rupesi\najattelemaan varojaan. Hänellä ei ollut enää paljon käteistä rahaa,\njotain piti tehdä.\n\nSamassa Felice toi joukon papereita. Ne olivat laskuja, jotka oli heti\nmaksettava. Muutamia laskujen tuojia oli alhaalla odottamassa eivätkä\nhe tahtoneet poistua saamatta rahaa.\n\nEi auttanut mikään. Roma avasi kukkaronsa, maksoi laskut ja istui\nlaskemaan, paljonko hänellä oli jälellä.\n\nSe oli hyvin pieni summa. Mutta entä sitten? Sähkösanoman neljä sanaa\nolivat kirkkaana tähtenä, joka saattoi valaista paljon synkemmänkin\ntaivaan.\n\nAinoa asia, joka loukkasi häntä, oli viittaus, joka sisältyi velkojien\nkiirehtimiseen, se nimittäin, ettei hän ollut mitään nyt enää,\nkun paronin suosio oli menetetty. Roma muisti taiteensa, ja hänen\nylpeytensä nousi taas. Maailma on näkevä, että hän kumminkin on jotain,\njotain oman itsensä tähden, eikä ainoastaan henkilö, joka elää suuren\nmiehen hymyistä.\n\nReippain mielin hän astui ateljeehensa, joka nyt oli niin hiljainen,\nkun Brunon iloinen ääni ei enää kajahdellut siellä ja hänen meisselinsä\nja vasaransa viruivat käyttämättöminä puolivalmiin marmorilohkareen\npäällä. Vetäen verhon pois suihkukaivonsa päältä hän katseli sitä\nuudelleen. Se oli hyvä teos. Hän tiesi, että se oli hyvä, hän oli varma\nsiitä. Se oli antava hänelle arvoa taas. Jonakin päivänä nuo samat\nihmiset, jotka nyt vetäytyivät hänestä pois, olisivat valmiit ryömimään\nhänen jaloissaan.\n\nTämä johti hänen ajatuksensa pormestariin. Hän oli kirjoittava hänelle,\nsillä sieltä hän saisi rahaa, millä hän saattoi maksaa eilispäivän\nmenot sekä myöskin mahdollisesti seuraavina päivinä sattuvat maksut.\nHän kirjoitti:\n\n »Hyvä senaattori Palomba! Epäilemättä olette ihmetellyt, miksi en\n ole ennen valmistanut arvoisaa tilaustanne. Asianlaita on se, että\n sille sattui pieni onnettomuus muutamia päiviä sitten, mutta viikon\n tai parin perästä se on oleva aivan valmis, ja jos tahdotte ryhtyä\n johonkin valmistuksiin sen paljastamiseksi, voitte olla varma, että se\n silloin on saatavissa. Koska juuri nyt olen rahan tarpeessa, olisin\n iloinen, jos voisitte käskeä kaupungin rahastonhoitajaa maksamaan\n minulle osan summasta. Kuten muistatte olimme sopineet 15,000 frangin\n hinnasta, ja koska en ole nostanut mitään vielä, ei liene liikaa, jos\n pyydän saada nostaa puolet nyt ja toiset puolet työn valmistuttua.»\n\nKun hän oli toimittanut tuon pienen julistuksen Felicen viemänä\npormestarille ja samalla lähettänyt sen myöskin itselleen,\nylpeydelleen, köyhyydelleen ja koko suurelle maailmalle yleisesti, puki\nhän ylleen takkinsa ja hattunsa ja ajoi St. Angelon linnaan.\n\nPalattuaan tunsi hän silmissään omituisen hehkun, joka melkein kävi\nkuumeentapaiseksi, kun hän avasi salin oven ja näki kuka odotti siellä.\nSe oli itse pormestari. Pieni, imelä herra kiiltävissä saappaissaan ja\nsilkkihattu kädessä oli nähtävästi hermostunut ja hämillään. Hän lausui\nkohteliaisuuksia Roman ulkomuodosta, katsoi ulos ikkunasta, kehui\nnäköalaa ja lopulta alkoi selin emäntäänsä selittää asiaansa.\n\n»Tulin tänne kirjeenne johdosta», sanoi hän hämillään. »Te näytte\nhiukan erehtyneen. Tarkoitan siinä suihkukaivoasiassa.»\n\n»En ole erehtynyt, herra senaattori. Te tilasitte sen. Minä olen\nvalmistanut sen. Asia on vallan selvä.»\n\n»Mahdotonta, hyvä ystävä. Minä kehoitin teitä koettamaan. Senhän me\nteemme kaikki. Roomassa koetetaan aina ottaa selville neroja. Mutta\nyksi ainoa jäsen hallinnossa ei voi... se on... omalla vastuullaan...\nymmärrättehän...»\n\nRoma hengitti nopeasti. »Tahdotteko sanoa, että te ette ole tilannut\nsuihkukaivoa?»\n\n»Kuinka olisin voinut sen tilata, lapseni? Sellaiset asiat päätetään\nmäärätyssä järjestyksessä. Komitean täytyy valtuuttaa ja päättää...»\n\n»Mutta jokainenhan tietää tämän asian, ja se on alusta alkaen ollut\npäätetty.»\n\n»Ahl Päätetty! Keskustelua ja puhetta vain!»\n\n»Mutta minä voin hankkia vierasmiehiä — ylhäisiä vierasmiehiä —\nkaikkein mahtavimpia, jos tarvitaan...»\n\nPikku mies hymyili säälivästi.\n\n»En usko, että ainoakaan arvokas mies tässä valtiossa todistaisi, että\nilman kontrahtia ja parilla kehoittavalla sanalla tehty tilaus...»\n\nKiilto Roman silmissä muuttui vihaksi. »Sanotteko kirjeitänne pariksi\nkehoittavaksi sanaksi?» sanoi hän.\n\n»Kirjeitäni?» Kiiltävä silkkihattu rutistui hiukan.\n\n»Kirjeitänne, joissa puhutte tuosta asiasta ja niistä\nsuosionosoituksista, joita minun tuli pyytää pääministeriltä?»\n\n»Rakas lapsi», sanoi pormestari hetken kuluttua, »olen pahoillani, jos\nolen herättänyt teissä turhia toiveita, ja vaikka minulla ei ole mitään\nvaltaa... jos se tuottaa asialle hyvän lopun... voisin ehkä luvata\nhiukan rahaa teidän ajanhukkanne korvaukseksi».\n\n»Luuletteko, että pyydän armolahjoja?»\n\n»Armolahjojako?»\n\n»Mitä se sitten olisi? Ellen saa kaikkea, en huoli mistään. En välitä\nteidän rahoistanne. Voitte mennä.»\n\nPikku mies sivahutti jalallaan ja poistui kumarrellen ja anteeksi\npyytäen ja kiitellen, mutta Roma ei kuunnellut häntä. Huolimatta\nylpeistä sanoistaan hän oli murtumaisillaan ja hän koetti väkisin\ntukahduttaa nyyhkytyksen. Tuo komea tuulentupa, jonka hän oli\nrakentanut, oli nyt murtunut. Hän oli pettynyt uskoessaan\nolevansa jotain itsensä tähden. Tultuaan alas ateljeehensa hän\npeitti suihkukaivonsa. Se oli muuttunut hänen silmissään vallan\ntoisenlaiseksi. Hän ei ollut mitään. Se oli hyvin, hyvin tuskallista.\n\nMutta sähkösanoma kahisi hänen povellaan aivan kuin vangittu\nlaululintunen, ja ennen maatapanoaan hän kirjoitti taas Davido Rossille.\n\n »Sanomasi saapui ennenkuin olin noussut ylös tänä aamuna ja ennenkuin\n olin täysin palannut todellisuuteen unelmien maasta, ja minusta tuntui\n kuin se olisi ollut enkelin kuiskaus. Se on hyvin mieletöntä, mutta\n minä en vaihtaisi suurimpaan viisauteen pienintä osaakaan lemmestäni.\n\n Asiat ensin ja sitten muut seikat. Useimmat sanomalehdet ovat\n ilmestyneet tänään ja jotkut niistä huutavat äänensä käheäksi\n soimatessaan sinua ja ulvovat kovemmin kuin Capitoliumin sudet sateen\n edellä. Sotaoikeus alkoi istuntonsa tänään, ja viisikymmentä uhria on\n jo saanut tuomionsa. Palkinnot ilmiannoista eivät vielä ole muuttuneet\n uhkauksiksi, että sitä rangaistaan, joka ei anna ilmi. Kenraali Morra,\n sotaministeri, on anonut eroa virastaan, ja Palazzo Braschin ilma\n alkaa tuntua raittiilta. Yksi sanomalehdentoimittaja on vangittu,\n monta lehteä ja seuraa on lakkautettu ja kaksikymmentätuhatta\n maalaista, jotka saapuivat Roomaan Colosseumin kokoukseen, on\n lähetetty kotiseuduilleen. Lopuksi kuninkaallinen komissaari on\n kirjoittanut paaville pyytäen hänen apuaan kansan tyynnyttämiseksi,\n ja huhu kertoo, että muutamat piispat ovat pyytäneet pyhää virastoa\n julistamaan »Ihmisten tasavallan» samanlaiseksi salaiseksi seuraksi\n kuin vapaamuurarien seurakin on sekä ehdottaneet sen pannaan\n julistamista.\n\n Siinä yleiset uutiset ja nyt seuraa hiukan persoonallisia tietoja.\n Menin tänä aamuna St. Angelon linnaan ja sain puhutella kuninkaallista\n komissaaria. Hän näkyi olevan aivan vanhan mallin miehiä ja juoksevan\n paronin kintereillä. Kurja raukka — hän katsoo kieroon ja poltti\n sikaria koko ajan minun puhutellessani häntä — ei voinut sallia minun\n tavata Brunoa ennenkuin hänen asiansa tulee esille, ja kun kysyin,\n kuinka kauan siihen vielä on, sanoi hän: »Luultavasti kestää kauan,\n sillä asia on monimutkainen, koska se on yhteydessä erään toisen\n henkilön asian kanssa, joka henkilö ei vielä ole vangittu.» Sitten\n kysyin, enkö saisi hankkia erityistä asianajajaa Brunolle, mutta hän\n vastasi, että se on turhaa. Se määräsi päätökseni, ja minä läksin\n suoraan kuuluisan lakimiehen Fusellin toimistoon, lupasin hänelle\n viisisataa frangia huomisaamuna ja pyysin häntä viipymättä ryhtymään\n toimiin.\n\n Mutta hoh-hoo! Tullessani kotiin olin kuin yksi Macbethin noidista.\n »Peukaloni syhymisestä tunsin, että paha oli tulossa.» Siellä oli\n senaattori Tyhmeliini, Rooman pormestari. Hänen suurin ilonsa on\n kahden ritarimerkin kantaminen, mitä seikkaa ei kukaan tiedä paremmin\n kuin minä itse. Koska olisin tarvinnut maksun suihkukaivostani, olin\n kirjoittanut tuolle vanhalle lurjukselle, mutta heti tavattuamme\n ymmärsin, mitä oli tulossa ja niinpä pakotin hänet sanomaan sen ja\n nostin melun. Se onkin muka erehdys! Eivät he koskaan ole mitään\n minulta tilanneet! Mutta jos hän saa tarjota minulle hiukan rahaa\n korvaukseksi ajanhukasta...\n\n En minä välitä niin paljon tuon palkkani menettämisestä, vaikka\n olisinkin nyt tarvinnut rahaa. Se vain harmitti minua, että olin\n antanut noiden paronin loiskärpästen uskotella minulle, että olin\n taiteilija, vaikken ole ollenkaan mitään.\n\n Tuota tuulta kesti iltaan asti ja se turmeli ruokahaluni\n päivällisillä, mikä oli hyvin paha, koska meillä sattui olemaan ihanaa\n parsaa. Mutta sitten ajattelin sinua ja työtäsi ja tulevaisuutta,\n jolloin palaat Roomaan ja jolloin kaikki kumartavat sinua. Silloin\n hävisi paha mieleni enkä tahtonut ollakaan mitään muuta kuin tyttö,\n jota sinä rakastat ja joka rakastaa sinua, ja se oli enemmän kuin\n mikään muu maailmassa. ₍\n\n En viitsi kertoa paljon siitä asiasta, mutta arvaapa, mitä olen\n tehnyt? Olen myynyt vaunuhevoseni! Se on totta! Herra ostaja ahtaine\n housuineen, lyhyeksi leikattuine hiuksineen ja nahkaliiveineen on\n juuri mennyt pois petkutettuaan minut perinpohjin. Entä sitten! Mitä\n minä tekisin komeilla vaunuilla, kun sinä vaellat yksin maanpaossa.\n En tahdo mitään, mitä sinulla ei ole, ja minä tahdon, että sinulla\n on kaikki mitä minulla on, sekä sydämeni että sieluni kaikkine\n ajatuksineen...»\n\nHän lakkasi kirjoittamasta. Nyt hänen piti kertoa suuri salaisuutensa.\nMutta hän ei ymmärtänyt miten aloittaa. »Huomenna minä sen teen»,\najatteli hän ja laski pois kynänsä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nAikaisin seuraavana aamuna Roman isännän asianajaja tuli häntä\ntapaamaan. Hän oli keski-ikäinen mies, happamen näköinen ja\njyrkkäliikkeinen.\n\n»Ikävä kyllä, hyvä neiti, kreivi Mario kirjoitti minulle Pariisista,\nettä hän tarvitsee tämän asunnon itselleen. Hän on pahoillaan, että\nhänen täytyy häiritä teitä, mutta koska hän on usein lausunut teille,\nettä hän itse kerran aikoo asettua tänne...»\n\n»Milloin hän tahtoo tulla?» kysyi Roma.\n\n»Pääsiäisenä.»\n\n»Hyvä. Tätini on sairas, mutta ehkä voimme muuttaa hänet...»\n\n»Kiitos! Ja ehkä saan kunnian antaa teille...»\n\nLaskun näköinen paperi tuli esiin hänen povitaskustaan. Roma otti sen\nja vastasi katsomatta siihen:\n\n»Te saatte vuokran kahden päivän kuluttua.»\n\n»Kiitos. Luotan siihen siis. Ja toistaiseksi...»\n\n»Mitä?»\n\n»Koska olen persoonallisesti vastuunalainen kreiville kaikista hänelle\ntulevista rahoista, pyytäisin neitiä lupaamaan, ettei mitään muuteta\ntäältä pois ennenkuin vuokra on maksettu.»\n\n»Lupaan, että saatte saatavanne kahden päivän kuluttua. Eikö se riitä?»\n\nHappamen näköinen herra kumarsi nöyrästi Roman säihkyvien silmien\nedessä.\n\n»Hyvästi.»\n\n»Hyvästi, armollinen neiti.»\n\nTuskin oli mies mennyt, kun eräs nainen astui sisään. Se oli rouva\nSella, tunnettu muotiompelija.\n\n»Onneton asia, rakas neiti! Olen aivan pääsemättömissä rahapulan\ntähden. Liiketuttavani Pariisissa ovat oikeita piruja ja uhkaavat jos\njonkinlaisella, ellen lähetä heille suurta summaa nyt heti. Tietysti\nei olisi hätääkään, jos saisin irti omia rahojani kylliksi, mutta nuo\nrakkaat ylhäisön naiset ovat niin hitaita, enkä minä tietysti tahdo\nkääntyä heidän herrojensa puoleen, vaikka todellakin olen odottanut\nniin kauan heidän...»\n\n»Voitteko odottaa yhden päivän vielä minun velkaani?»\n\n»Donna Roma! Mehän olemme olleet niin hyviä ystäviä!»\n\n»Annattehan anteeksi, että olen niin kiinni tänä aamuna töissäni?»\nsanoi Roma nousten.\n\n»Tietysti! Minullakin on paljon työtä. Niin hauskaa, että otitte\nvastaan minut! Toivon, etten ole ollut _de trop_. Ellei minun olisi\ntäytynyt noiden tyhmien laskujeni tähden...»\n\nRoma istui kirjoittamaan kirjettä eräälle _strozzinille_\n(koronkiskurille), joka lainasi rahaa naisille jalokiviä vastaan.\n\n»Tahtoisin myydä jalokiveni», kirjoitti hän, »ja jos teillä on halua\nostaa ne, pyytäisin teitä tulemaan tapaamaan minua huomenna kello\nneljä.»\n\n»Roma!» huusi ärtyisä ääni.\n\nHän istui kammiossaan ja kreivitär kutsui häntä viereisestä huoneesta.\nVanha kreivitär oli juuri lopettanut pukeutumisensa ja tuoksui\nhajuvesille; hänet oli asetettu istumaan lukemattomien tyynyjen nojaan\npeilin ja Madonnan kuvan väliin. Kissa kehräsi patjallaan vuoteen\njalkapuolessa.\n\n»Vihdoin sinua saa tavata», sanoi kreivitär ärtyisesti kohottaen\nnenäliinan huulilleen. »Mitä minä kuulen hevosista ja vaunuista? Olet\nmyynyt ne! Se on uskomatonta. En voi uskoa sitä ennenkuin itse kerrot\nsen minulle.»\n\n»Se on vallan totta, täti Betsy. Tarvitsin rahoja moneen asiaan, muun\nmuassa velkojeni maksamiseksi», sanoi Roma.\n\n»Taivas! Se on siis totta! Anna minulle hajusuolani. Tuolla — tuolla\nne ovat korttipöydällä vieressäsi... Se on siis totta! Vallan totta!\nSinä olet kyllä ennenkin toiminut kummallisesti, mutta tämä... Laupias\ntaivas! Myynyt hevosensa! Eikä edes häpeä sitä!... Luultavasti sinä\nkohta myyt vaatteesi ja jalokivesi.»\n\n»Juuri niin aion tehdä, täti Betsy.»\n\n»Pyhä Neitsyt! Mitä sinä sanot, tyttö? Oletko sinä kadottanut kaiken\nhäpeäntunteen? Aiot myydä jalokivesi! Taivas! Esi-isiesi jalokivet!\nSinulta on sydänkin mennyt yhdessä oikeudentunnon kanssa, muuten ei\nmieleesikään voisi johtua noiden aarteiden myyminen, jotka ovat sinulle\ntulleet niin sanoakseni oman äitisi rinnoilta.»\n\n»Minun äitini ei ole koskaan nähnytkään niitä, täti, ja jos kohta\nmuutamat niistä olivatkin isoäitini omat, oli hän varmaan hyvä nainen,\nkoska hän oli isäni äiti, ja hän varmasti mieluummin toivoisi minun\nmyyvän ne kaikki kuin elävän velkaisena ja häpeässä.»\n\n»Jatka! Jatka vain englantilaista puhettasi! Tai ehkä se on\namerikkalaista. Sinä tahdot tappaa minut, juuri niin! Ja sinä tapatkin\nminut pikemmin kuin luuletkaan, ja sitten kyllä suret ja häpeät...\nMene pois! Miksi tulit kiusaamaan minua? Eikö se riitä... Nattalina!\n_Nat-ta-li-na_!»\n\nMyöhään samana iltana Roma kirjoitti Davido Rossille: —\n\n »Rakkaani! — Sinä olet aina viimeinen henkilö, jolle puhun ennenkuin\n menen maata, ja jos sanani voisivat liidellä Monte Marion yli yöllä\n nukkuessani, saapuisivat ne luoksesi aamun siivillä. Kun kirjeeni\n tulee luoksesi, on se kuin ikivanha päiväkirja, vaikkei se näytä\n läheskään niin vanhalta kuin sen kirjoittaja, se kun ei tiedä\n millaista on rakastaa ja olla erossa armaastaan.\n\n Sinä tahdot tietää kaikki, mitä tapahtuu täällä. Sotilashirmuvalta\n käy päivä päivältä pahemmaksi ja muutamat sen teoista tuntuvat\n aivan uskomattomilta. Sotaoikeus istui koko eilispäivän ja tuomitsi\n kahdeksankymmentäviisi uhria. Kymmenen sai kymmenen vuotta,\n kaksikymmentä sai viisi vuotta ja noin viisikymmentä sai kuukauden tai\n vuoden. Se on inhoittavaa, raakaa, ja minä olen aivan vakuutettu, että\n vakinaisen armeijan ainoa tarkoitus on sen kansan sortaminen, joka\n sitä ylläpitää, vaikka sille annetaan kaunis isänmaallisuuden varjo.\n\n Asianajaja Napoleon F. kävi luonani iltapäivällä sanomassa, että hän\n on alkanut työnsä Brunon hyväksi. Omituista kyllä häntä oli kohdannut\n este semmoiselta taholta, josta hän ei olisi sitä ollenkaan odottanut.\n Bruno itse käyttäytyy sillä tavalla, että Napoleon F. arvelee, että\n häntä on jollain tavalla ärsytetty. Nähtävästi — sinä tuskin uskonet\n sitä — hän puhuu epäilevästi sinusta ja kysyy uskomattomia seikkoja\n vaimostaan. Herra Napoleon toden totta kysyi, onko siinä »mitään\n perää», ja minusta se tuntui niin hullulta, että puhkesin nauruun\n aivan vasten hänen kasvojaan. Oli hyvin tyhmää tietysti, etten\n tullut mustasukkaiseksi, eikö niin? Koska olen nainen, olisi minun\n tietysti pitänyt tarttua tuohon mielikuvaan kaikkien rakkauden lakien\n mukaan. Mutta sydämeni on yhä vielä vallan tyyni. Bruno-raukka oli\n inhimillisempi, ja Napoleon arvelee, että jotain tapahtuu vankilan\n muurien sisäpuolella. Hän menee sinne taas huomenna ja ilmoittaa\n sitten minulle.\n\n Täällä kotona on jos jonkinlaisia puuhia. Minä olen ollut kaksi\n vuotta velassa isännälleni ja jokaisen vuosineljänneksen tullessa\n olen anonut, että minut unohdettaisiin, mutta nyt on tilinteon päivä\n tullut ja minun pitää muuttaa pääsiäisenä. Madame De Trop on myöskin\n alkanut kiristää minua, ja kaikki muut seuraavat esimerkkiä. Eilen\n esimerkiksi minulla oli kunnia vastaanottaa kaikki, joille olin velkaa\n kymmenen penniäkin. Kun muistelin, kuinka vaikeata ennen oli saada\n laskuja samoilta henkilöiltä, tuntui tämä hiukan naurettavalta. Mutta\n he eivät ainakaan petä minua. Minä näen, että arpa on heitetty, ja\n kaikki tietävät sen. Olen pudonnut alas korkeasta asemastani, jossa\n olin velkaa koko maailmalle, ja nyt olen ainoastaan rehellinen nainen.\n\n Luuletko, että kärsin näistä onnen vaihteluista? En hiukkastakaan?\n Kun olin rikas tai luulin olevani rikas, olin usein onnettomin nainen\n maailmassa, ja nyt olen onnellinen, onnellinen, onnellinen!\n\n Vain yksi seikka tekee minut hiukan onnettomaksi. Kerronko sen\n sinulle? Kerron, sillä sinun sydämesi on niin uskollinen, ja kuten\n kaikki uljaat miehet, olet sinä hellä naisille. Se koskee erästä\n tyttötuttavaani, joka on hyvä, läheinen ystäväni ja joka on hyvin\n huolissaan. Vähän aikaa sitten hän joutui naimisiin hyvän miehen\n kanssa, ja he rakastavat toisiaan enemmän kuin elämäänsä eikä heidän\n välillään saisi olla mitään erottavaa asiaa. Mutta on olemassa\n hyvinkin vakava asia, josta ei kukaan muu tiedä kuin hän ja minä.\n Kuinka minä voin sen kertoa sinulle? Armas, kuvittele että pääni on\n rinnallasi ja että sinä et voi nähdä kasvojani, kun kerron sinulle\n ystäväraukkani salaisuuden Kauan aikaa sitten — tuntuu kuin siitä\n olisi hyvin kauan — hän joutui toisen miehen uhriksi. Se on juuri\n oikea sana, sillä tyttö ei koskaan antanut suostumustaan siihen. Mutta\n joka tapauksessa hän tuntee tehneensä syntiä eikä usko, että mikään\n maailmassa voi pestä pois sitä tahraa. Pahinta on, että hänen miehensä\n ei tiedä mitään siitä. Sen vuoksi hänen mielensä on pohjattoman tuskan\n ja katumuksen täyttämä. Hän tuntee, että hänen olisi pitänyt kertoa se\n miehelleen, ja hänen sydämensä itkee kyyneliä eikä hän ymmärrä nyt,\n mikä olisi hänen velvollisuutensa.\n\n Arvelin kysyä sinun ajatustasi siitä, armaani. Sinä olet ystävällinen,\n mutta älä sääli häntä liiaksi. Minä en säälinyt. Hän tahtoi salata\n rikoksensa, mutta minä en antanut hänen tehdä sitä. Luullakseni hän\n tahtoisi tunnustaa kaikki miehelleen, avata hänelle koko sydämensä ja\n aloittaa elämänsä aivan uudestaan, mutta hän pelkää. Tietysti hän ei\n oikeastaan ole ollut uskoton, ja minä voisin vannoa, että hän rakastaa\n yksinomaan miestään. Ja hänen surunsa on niin suuri, että hän näyttää\n kuluneelta kaikesta valvomisesta, vaikka muutamat pitävät häntä\n kauniina. Se on oikein hänelle, koska hän on pettänyt kunnon miehen.\n Niin kai sinä sanot ja niin sanon minäkin joskus, mutta olen niin\n epävarma ystävä-raukkaani nähden, ja nainenhan saa ollakin epävarma,\n eikö niin? Sano minulle mitä minun tulee sanoa hänelle äläkä sääli\n häntä siitä syystä, että hän on minun ystäväni.»\n\nHän nosti kynän paperista. »Hän ymmärtää», ajatteli hän. »Hän muistaa\nedelliset kirjeeni ja voi lukea rivien välistä. Sitä parempi, ja Jumala\nminua auttakoon!»\n\n »Hyvää yötä! Hyvää yötä! Olen kuin lapsi — aivan kuin vuodet olisivat\n vierineet taaksepäin, kuin elämä juuri olisi alkanut. Sinä olet\n herättänyt sieluni, koko maailma on muuttunut. Melkein kaikki,\n mikä ennen näytti oikealta, näyttää nyt väärältä, ja päinvastoin.\n Elämääkö? Se ei ollut elämää. Se oli vain olemassaoloa. Minä luulen,\n että joku vanhempi sisareni on kokenut kaiken tuon. Ajattelepa! Kun\n sinä olit kaksikymmentä vuotta ja minä vain kymmenen! Olen iloinen,\n että välillämme ei nyt ole niin suurta eroa. Minä saavutan sinut\n iässä — suhteellisesti tietysti. Jospa minä voisin todellisuudessakin\n saavuttaa sen! Mutta mitä turhia minä puhun! Huolimatta\n ystävä-rankkani surusta en voi olla puhumatta turhia tänään!»\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKaksi päivää myöhemmin Nattalina tuli Roman makuuhuoneeseen, avasi\nikkunaluukut ja sanoi:\n\n»Tässä on kirje, siinä on vierasmaalainen postimerkki, teidän armonne,\n'Sisar Angelica, portinvartijan huostaan'. Se vietiin luostariin ja\nportinvartija toi sen tänne.»\n\n»Anna se minulle», huusi Roma kiihkeästi. »Se on vallan oikein. Minä\ntiedän kenelle kirje on menevä, ja jos muitakin kirjeitä tulee samalle\nhenkilölle, niin tuo ne heti minulle.»\n\nMelkein ennenkuin tyttö oli poistunut huoneesta Roma avasi kirjeen. Se\noli kirjoitettu Sohossa.\n\n »Rakas vaimoni! — Kuten näet, olen saapunut Lontooseen, ja nyt\n ajattelen sinua yhtämittaa sekä niitä kärsimyksiä, jotka ehkä ovat\n tulleet sinun osaksesi minun tähteni ja kuinka sinä mahtanet kestää\n ne kaikki. Älä vihaa minua kaikkien niiden surujen tähden, joita saat\n kärsiä. Kun ajattelen sinun oloasi siellä vihollistemme keskellä, saan\n uutta voimaa ja intoa. Odota vain! Joskin poissaoloni on tuskallista\n sinusta, on se vielä vaikeampaa minusta. Mutta kohta saan taas nähdä\n sinun armaat kasvosi, ja silloin kaikki surumme loppuvat. Rakasta\n minua, armas, niin voin tehdä ihmeitä. Se poistaa kaikki elämän\n vaikeudet ja saattaa ne mitättömiksi. Ainoastaan ne, jotka rakastavat,\n tuntevat tämän sydämen lain, mutta voi kuinka tosi se on ja kuinka\n kaunis!\n\n Minä pääsin ulos Roomasta viinikuorman ajurina, joka palasi erääseen\n Campagnan kylään, ja muutaman tunnin ajan tunsin itseni kurjaa\n kurjemmaksi. Tiesin, etten ollut syypää Rooman yölliseen kauhuun,\n mutta kumminkin tunsin syyllisyyttä. Kuinka monta äitiä ja vaimoa\n olin saanut itkemään? Kuinka monta lasta olin tehnyt isättömäksi:\n Jos jatkan, mitä tulisi tapahtumaan? Jos pysähtyisin tähän, millä\n lailla parantaisin asian? Ja nyt minä pakenin kansani luota, Roomasta\n ja sinun luotasi! Oliko mahdollista, että olin väärässä ja maailma\n oikeassa? Oliko aatteeni unelma vain? Ylpeyskö minua oli johtanut ia\n voiton toive eikä Jumalan käsi?\n\n Mutta kun nuo hirveät epäilykset saarsivat sieluani muistin, että\n monta muuta miestä ennen minua — ja yksi heistä oli herrani ja\n ystäväni — oli käynyt tämän Getsemanen läpi, niinkuin minä nyt, ja he\n olivat jatkaneet.\n\n Sitten seurasi useita tapauksia, joista tuskin maksaa vaivaa puhua\n nyt. Sotamiehet tulivat rajalla junaan ja tutkivat joka vaunun. Yksi\n heistä tunsi minut, mutta ei ollut tietävinään. Euroopan armeijat ovat\n kansojen omia ja kun aika on tullut ja sana on julistettu, saa maailma\n nähdä mitä armeijat tulevat tekemään. Kun olin päässyt rajan yli ja\n lähettänyt sinulle sähkösanoman, ei muuta erinomaista tapahtunut.\n Ei kuulunut muuta kuin junan yksitoikkoinen jyske, kun se kiiti yön\n halki sivuuttaen joskus toisia junia ja pysähtyen siellä täällä, sekä\n makaavien ihmisten hengitys vaunuissa.\n\n Me saavuimme Lontooseen aikaisin aamulla, kun tuo harmaa, vanha\n kaupunki juuri alkoi toipua unettoman lepoaikansa jälkeen. Olin\n sähköttänyt tulostani seuramme johtokunnalle ja huolimatta aikaisesta\n hetkestä oli pari sataa meidän puoluelaistamme minua vastassa Charmi\n Grossin asemalla. He luultavasti hämmästyivät nähdessään miehen\n astuvan ulos puettuna campagnalaisen viininkuljettajan pukuun, sillä\n minulle ei ollut ilmaantunut tilaisuutta vaihtaa pukuani. Mutta ehkä\n se toiselta puolen auttoi heitä paremmin ymmärtämään asemaa, sillä he\n järjestyivät heti juhlakulkueeksi ja marssivat Trafalgar Squarelle\n aivan kuin olisivat unohtaneet olevansa vieraassa maassa.\n\n Minua se liikutti kovasti. Sumu vaappui huntuna suuren kaupungin yllä,\n kalpeat tähdet tuikkivat yläpuolenamme päivä alkoi koittaa, etäältä\n kuului heräävän elämän humu, englantilaiset työmiehet seisahtuivat\n katsomaan meitä mennessään työpaikoilleen, ja meidän joukkomme jossa\n oli mustapartaisia miehiä, siirtolaisia ja maanpakolaisia, lähetti\n sydämensä hellimmän tervehdyksen veljilleen etelään. Kun astuin\n Gordonin patsaan juurelle ja puhuin kasvot St. Martinin kirkkoa kohti,\n olin näkevinäni valkohapsisen isäsi kirkon portailla, sylissään pieni\n tytär.\n\n Sinä et hämmästyne kuullessasi, että Rooman sähkösanomatoimisto\n on ollut kyllin kauan hallituksen valvonnan alaisena, joten\n Englanti on täydellisesti myrkytetty virallisilla sähkösanomilla.\n Siis ainoa käsitys täällä helmikuun 1 päivästä on se, että se\n oli anarkistien toimeenpanema meteli, jota oli johtamassa joukko\n kauheita rikoksellisia, mitkä tahtoivat hävittää kaiken järjestyksen\n sekä inhimillisen että taivaallisen. Ei tiedetä mitään hallituksen\n väkivaltaisuuksista ja sorrosta, ja sanomalehdet soimaavat äänekkäästi\n minua, vakuuttaen, että minun ohjelmani ei tarkoita muuta kuin\n yläluokkain hävittämistä. Omituinen ja säälittävä kohtalon leikki,\n että maailman sanomalehdistö, joka on kansojen ääni, sanomalehdistö,\n joka on kansojen parlamentti, on ensimmäisenä vastustamassa kansojen\n liikkeitä ja melkein viimeinen niihin liittymään.\n\n Kirjoitan taas parin päivän perästä ja kerron kuinka asiat edistyvät.\n Pyydän sinua painattamaan tähän liittämäni julistuksen ja antamaan\n naulata sen julkisille paikoille. Vie se vanhan Albert Pellegrinon\n luo Trevin Stamperiaan. Pyydä häntä ilmoittamaan hinta, niin lähetän\n maksun. Käy Piazza Navonalla katsomassa Elenaa. Vaimo-raukka!\n Bruno-raukka! Ja pikku lemmikkiraukkani!\n\n Pidä huolta itsestäsi, armaani. Ajattelen sinua alati. On hirveätä,\n kun ottaa kantaakseen lainhylkiön, maanpaossa olevan miehen kohtaloa\n omanaan. En voi olla moittimatta itseäni. Oli aika, jolloin käsitin\n velvollisuuteni sinua kohtaan toisella tavalla, mutta lempi tuli kuin\n hirmumyrsky ja pyyhki pois kaiken velvollisuudentunteen. Vaimoni! Oma\n Romani! Sinä olet uhrannut kaikki minun tähteni, ja kerran on se päivä\n koittava, jolloin minä jätän kaikki sinun tähtesi.»\n\nMyötäliitetty paperi sisälsi julistuksen kansalle:\n\n _Roomalaiset!_ — Taivas on synkkä, me kuljemme myrskypilvien alla,\n mutta tulipatsas kulkee edellämme. Te olette todistajina siitä,\n että sanoin teille, ettei väkivaltaa voi kukistaa väkivallalla ja\n että muuta kestävää vallankumousta ei ole olemassa kuin siveellinen\n vallankumous. Mutta ollut on ollutta enkä minä tahdo vetäytyä pois.\n Otan vastuunalaisuuden tapahtuneesta kantaakseni ja kiitän Jumalaa,\n että ratkaiseva hetki vihdoinkin on tullut. Joskin sydämeni on murtua\n ajatellessani teidän kärsimyksiänne, iloitsen teidän marttyriutenne\n kunniasta. Te käytte pyhää sotaa, ja vanhurskauden Jumala on uskonut\n teille pyhän tehtävän. Se, joka on sorrettujen, hyljättyjen,\n ylenkatsottujen seassa, on Kristuksen valtakunnassa. Se on suurin ja\n mahtavin valtakunta maan päällä.\n\n Veljet, älkää alistuko! Vaatikaa kokoontumisoikeutta, sillä se on\n vapauden kulmakiviä. Älkää pelätkö uhkauksia! Ne eivät ole muuta kuin\n vihollisen pelon ilmauksia. Hallituksen sydänjuuriin on satutettu,\n ja se tietää sen. Kunnioittakaa omaisuutta, kunnioittakaa uskontoa,\n uskonnon vertauskuvia, kirkkoja, pappeja. Älkää tuomitko ankarasti\n sotamiehiä, he ovat ihmisiä kuten mekin, joilta oikeudet on riistetty\n ja jotka ainoastaan tekevät velvollisuutensa. Pankaa pois miekka\n ja dynamiitti, ne turmelevat ainoan luotettavan aseenne, yleisen\n mielipiteen. Eläkää suuren aatteenne voimasta, jonka päämääränä on\n _Yhteys!_\n\n Vaimot, tukekaa miehiänne! Äidit, tukekaa poikianne! Vaikka he\n kärsivät nyt, tulee kerran palkinnon päivä. Jos he kaatuvat, kokoaa\n Jumala heidän verensä. On jotain, joka on enemmän kuin Piazza del\n Popolo, enemmän kuin jokapäiväinen leipämme. Se on ikuinen oikeuden\n henki, ja siitä täytyy äitien pitää kiinni, jotta lapset kerran\n voisivat tuntea sen.\n\n Roomalaiset! Älkää luulko, että olen paennut pelosta, vaikka en nyt\n ole luonanne. Tähdettömänä sydänyönämme, kun maanpakolaisten enkeli\n sanoi minulle »Seuraa minua», se tiesi, että tuhat kertaa ennemmin\n olisin tahtonut antaa elämäni. Mutta korkeampi voima määrää kaiken,\n ja kerran on koittava se päivä, jolloin palaan taas. Odottakaa sitä\n päivää, veljet, sillä kun tulen silloin, en tule yksin. Takanani\n on oleva voima, joka avaa vankilain ovet ja panee hallitsijain\n valtaistuimet vapisemaan.\n\n                                           _Davido Rossi_.»\n\n\n\n\nVII.\n\n\nVanha Albert Pellegrino, laiha, pesemätön olento, valkoinen esiliina\nkaulassa, päässä paperilakki ja silmälasit sekä varjostin silmien\nedessä, seisoi kirjasinlaatikkonsa vieressä, pitkän, kapean työhuoneen\npäässä, kun Roma toi hänelle julistuksen. Niin paljon kauneutta ja\nsuloa oli tuskin ennen nähty tuossa pimeässä kopissa, joka tuoksui\npainomusteelle ja jota keltainen kaasuvalo valaisi. Vanha mies\nsieppasi lakin päästään ja kumarsi hämillään. Roma sanoi asiansa, ja\nkirjanpainajan kasvot kävivät hyvin totisiksi.......\n\n»Sallikaa minun katsoa sitä», sanoi hän, ja pitäen paperia hyvin\nlähellä silmiään hän luki sen. Sitten hän katsoi hetkisen Romaan\nsilmälasiensa yli ja vaikeni.\n\n»No?»\n\n»Kirjanpainaja, joka painaa tämän, saa valmistautua vastaanottamaan\nseuraukset», sanoi vanha mies.\n\n»Katsotteko sen olevan vaarallista?» kysyi Roma.\n\n»Hyvin vaarallista. Kuninkaallinen komissaari on vankeuden uhalla\nkieltänyt kaikki kapinalliset julistukset.»\n\n»Onko tämä teistä kapinallinen?»\n\n»Katsokaa sitä», sanoi vanha mies osoittaen mustalla sormellaan\njulistuksen viimeistä riviä, »se uhkaa kuninkaan valtaistuinta».\n\n»Joka tapauksessa se on painettava», sanoi Roma.\n\n»Koska painaja on vaarassa...»\n\n»Ymmärrän mainiosti. Olisiko kaksinkertainen maksu...»\n\nVanha mies nyökäytti päätään hyväksyvästi.\n\n»Mutta sitten seuraa lähettäminen. Se on hyvin vaarallista myöskin. Se\non toimitettava yöllä ja se on jätettävä semmoisen miehen tehtäväksi,\njoka uskaltaa katsoa vaaroja silmästä silmään.»\n\n»Antakaa hänelle nelinkertainen palkka, ja pankaa hänet työhön heti»,\nsanoi Roma aikoen poistua.\n\n»Hetkinen vielä. Herra Rossi on itse rehellisyys ja häneen voi kyllä\nluottaa, mutta ei kukaan ihminen tiedä, mitä voi tapahtua ja...»\n\n»Te tahdotte rahanne heti? Kuinka paljon?» kysyi Roma ottaen esiin\nkukkaronsa.\n\nMies mainitsi suunnattoman maksun. Roma maksoi sen ja läksi talosta.\nRaittiin ilman tuoksu ja loistava auringonpaiste lehahti häntä vastaan,\nkun hän käänsi selkänsä vanhan miehen ahtaalle asunnolle ja astui\nkadulle.\n\nRoma läksi nyt Piazza Navonalle. Hän kulki pitkin kapeita katuja Piazza\nColonnalta. Puodit olivat nyt auki, kaupungin silmät liereillään, ja\nellei sotilaita olisi seisonut joka kadunkulmassa, olisi kaupunki ollut\naivan tavallisen näköinen. Mutta monissa ovenpielissä oli keltaisia\nilmoituspapereita, joissa ilmoitettiin talot myytäviksi, ja Monte di\nPietàn lähistössä olevan valtion panttilaitoksen edessä oli joukko\nväkeä kantaen kaikenlaisia myttyjä, sekä juutalaisia panttilainaajia,\njotka ostivat maksettaviksi langenneita panttilippuja. Köyhemmillä\nkaduilla ihmiset tekivät etusormellaan liikkeen, jonka tarkoitus oli\nosoittaa, että he olivat nälkään kuolemaisillaan, ja kaikkialla on\nsurullinen, painava ilma.\n\nTalo Piazza Navonan varrella oli täynnä murhetta. Portinvartijan\nkommakossa ei ollut ketään, kun Roma kulki siitä läpi, ja mennessään\nDavido Rossin asuntoon hän tapasi molemmat vanhukset portailla Elenan\noven edessä onnettoman näköisinä ja koettaen lukea kirjettä, jota he\npitivät kädessään.\n\n»Meidän tyttö-raukkamme on mennyt», sanoi garibaldilainen. »Kello\nkahdeksan tänä aamuna hän läksi ulos yksin. Minä arvelin hänen menevän\nmessuun ja toivoin sen tyynnyttävän häntä. Ja nyt. katsokaa tätä.»\n\nRoma luki kirjeen. Se oli Elenalta.\n\n »Rakas isä ja äiti! — Sydämeni on murtunut, minun täytyy mennä pois.\n Kun tämä kirje saapuu teille, olen paikassa, jonne ette voi minua\n seurata. Älkää siis koettako saada selville, minne olen joutunut.\n Kaikki on hyvin, älkää surko.\n\n Avaimet herra Rossin huoneeseen tuotiin eilen poliisilaitoksesta.\n Teidän pitänee viedä ne Donna Romalle. Se säästää teiltä\n vastuunalaisuuden, ja te voitte kumminkin päästä lintujen luo niitä\n syöttämään. Tahtoisin antaa Donna Romalle pienen Madonnan-kuvani. En\n tarvitse sitä siinä paikassa, jonne menen.\n\n Hyvästi, rakas isä ja äiti. Antakaa anteeksi, jos tuotan teille tuskaa.\n\n                                                    Elena.»\n\n»Sen toi eräs lähetti, joka sanoi erään itkevän naisen antaneen sen\nhänelle kadulla.» Garibaldilaisen punaiset silmät kyyneltyivät.\n\n»Hän on lopettanut elämänsä — niin hän on tehnyt», sanoi vanha vaimo\nesiliina silmillään. »Nämä surut ovat vieneet hänen järkensä, ja nyt on\nTiber hänet ottanut.»\n\n»Älkää puhuko niin», sanoi Roma. »Eihän sitä kukaan tiedä. Ehkä hän on\nmennyt maallikkosisarena johonkin luostariin eikä tahdo sanoa minne,\nkoska pelkää, että te koettaisitte estää häntä.»\n\n»Mitä sanottekaan, signorina?» huudahti vanha vaimo ja asetti ryppyisen\nkätensä korvansa taakse.\n\n»Luostariin», huusi garibaldilainen. »Hän sanoo, että tyttö-parkamme...»\n\n»Pyhät teitä siunatkoot, signorina, te olette itse pyhimys», sanoi\nvanha vaimo.\n\n»Missään tapauksessa ei nyt voi tehdä muuta kuin odottaa», sanoi Roma.\n»Älkää sanoko enempää kuin on välttämätöntä kenellekään, ja ennen\nkaikkea, älkää puhuko poliisille.»\n\n»Jumala teitä siunatkoon, signorina! Millä minä voin sen palkita,\nettä toitte lohdutusta vanhan vaimon sydämelle? Tyttö-parkahan pyysi,\nettä ottaisitte hänen Madonnansa. Ottakaa se! Ottakaa se nyt heti. Ja\nlohduttakoon pyhä Neitsyt teidän omaa sydäntänne ja olkoon apunanne,\nkun tarvitsette äitiä.»\n\nKello neljä iltapäivällä Roma istui peilipöytänsä ääressä, jolle oli\nlevitetty kauniita jalokiviä, jotka hän aikoi myydä. Tuossa oli vanha\nkamee roomalaisessa kultakehyksessä, jalokivillä koristettu kellohaka,\nvanha lapis-lazulinen ja helmillä ympäröity risti, timanttinen\nkaulakoriste, timantti-diadeemi sekä samanlainen rintasolki ja\nrannerenkaat, vanha, emaljilla ja rubiineilla koristettu lipas, josta\nriippui helmiketju. Paitsi näitä esi-isien jalokivikoristeita, jotka\nparoni oli ikäänkuin Roman isoäidin perintönä antanut hänelle, kun\nhän täytti 21 vuotta, oli paroni itse antanut muutamia uudenaikaisia\nkoristeita. Siinä oli sormus, johon oli kiinnitetty rubiineja ja\ntimantteja, timanttiristi, turkooseilla ja timanteilla reunustettu\nkaulakoristus ja helmivyö.\n\nJalokivet hohtivat ja kimmeltelivät, ja Roman naissydäntä kouristi,\nkun hän ajatteli, että hänen täytyi luopua noista aarteista. Hänen\nsilmänsä kiilsivät, kun hän katsoi edessään olevaan peiliin, ja sitten\nne täyttyivät kyynelillä. Lopettaakseen kiusan hän kokosi koristeet ja\npani ne lippaaseen, sulki kannen ja väänsi avainta.\n\nHän oli juuri sitä tekemäisillään, kun Felice tuli sisään tuoden\nkirjeen paronilta.\n\n »Rakas Roma! — Kuulin hämmästyksekseni ja surukseni, että aiot myydä\n esivanhempiesi jalokivet. Italian laki ei estä sinua tekemästä sitä,\n mutta yleisö tulee mitä ankarimmin tuomitsemaan sellaisen teon,\n elleivät hyvin pakottavat olosuhteet ole siihen syynä. Semmoista\n välttämättömyyttä ei ole olemassa niin kauan kuin minä olen valmis\n sitä estämään. Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin minä\n kuuntelen, ei muuta kuin pyytää, niin saat. Pyydän sinua vielä kerran\n luopumaan kaikesta väärästä häveliäisyydestä, kaikista petollisista\n unelmista, niin olen pitävä ilonani ja onnenani palvella sinua nyt ja\n aina.\n\n                                               _Bonellisi_.»\n\nFelice seisoi vielä ovella: »_Riposta Eccellenza_?»\n\n»Ei tule mitään vastausta», vastasi Roma.\n\nTuntia myöhemmin hän kirjoitti Davido Rossille.\n\n »Kirjeesi sisar Angelicalle tuli hyvästi perille ja sai aikaan enemmän\n ihmeitä hänen luostarisydämessään kuin ikinä mikään 'pyhä lapsi.'\n Ennen sen tuloa ajattelin yhtenään: 'Missä hän nyt lienee? Saako hän\n aamiaista? Vai onko hän päivällisellä, koska aika ja pituusasteet ovat\n meillä erilaiset?' En tiennyt muuta kuin että matkustit pohjoiseen\n päin, ja vaikka päivä ei tavallisesti laske siihen suuntaan, hohti\n pilvi Monte Marion yläpuolella aina minun erityiseksi ilokseni kuin\n uuden Jerusalemin portit.\n\n Sinun kirjeesi ovat niin kalliit, että pyytäisin, ettet täytä\n niitä tarpeettomilla asioilla. Älä käske minua rakastamaan sinua.\n Onpa sekin keksintö! Enkö sanonut, että ajattelen sinua aina? Niin\n teen! Ajattelen sinua illalla levolle mennessäni, ja se on kuin\n jalokivilippaan avaaminen kuutamolla. Ajattelen sinua nukkuessani,\n ja silloin unelmien näkymätön siltä yhdistää meidät. Ajattelen sinua\n aamulla herätessäni, ja silloin tuntuu kuin joukko laululintuja\n alkaisi laulaa rinnassani koko päivän.\n\n Mutta sinä tietysti tahdot tietää, mitä täällä Roomassa todella\n tapahtuu, ja siis sinun oman erityisen edustajasi on pakko lähettää\n raporttinsa vastapainoksi virallisille ilmoituksille. »Ei saa kulua\n päivääkään aivan kirjoittamatta», ja siis minun kirjeeni on kuin\n kirjallisessa pippurimyllyssä jauhettu sanatulva. Salli minun antaa\n raporttini tähän päivään saakka.\n\n Sotilasvalta on kovempi kuin koskaan, ja köyhyyttä ja kurjuutta on\n kaikkialla. Reservisotilaitten perheet ovat nälkään nääntymässä\n ja johtavat kaupunkilaiset pitävät kokouksia auttaakseen heitä.\n Kuningas on lahjoittanut rahasumman, samoin »mustat» pyhän Pietarin\n hyväntekeväisyysseurassa. Papitkin lähettävät roponsa, jotta kukaan\n ei epäilisi heidän hyvää tahtoaan. Työtoimistoa ympäröi lauma\n työttömiä miehiä ja sitä vartioivat karabinieerit. Kansa syö maissia\n polentassaan ja granturcossaan tietäen varmaan, että sairaus seuraa.\n Punaisen ristin yhdistys on järjestetty kuin sodan aikana, ja moni\n sairas ja haavoitettu on piilossa rakennuksissa.\n\n Semmoinen on asian synkkä puoli, mutta täällä on paljon ilon aiheita\n myöskin. Puodit ovat avoinna kuten tavallisesti, ja ilmoituspilareille\n ilmestyy teatteri- ja konsertti-ilmoituksia. Tanssiaisiakin odotetaan,\n ja naiset valmistelevat pukujaan aivan kuin helmikuun 1 päivää ei\n olisi koskaan ollutkaan. Voi näitä roomalaisia hetkenlapsia, jotka\n aina elävät nykyhetkessä vain! Voi Davido Rossi! Kun ajattelen mitä\n teet ja mitä olet tehnyt, kysyn itseltäni, kuinka kaikki on loppuva.\n Mutta en nyt tahdo ajatella sitä. Miksi minä koettaisin johtaa sinua\n siveelliseen erämaahan?\n\n Nyt kerron hiukan persoonallisista tapahtumista. Julistuksesi on\n toimitettu perille, maksettu ja huomisaamuna se naulataan julkisille\n paikoille. Kirjanpainajan luota menin Piazza Navonalle ja löysin\n siellä kaikki surun vallassa. Elena oli mennyt pois jättäen jälkeensä\n epäselvän kirjeen, joka saattoi vanhukset uskomaan, että pojan\n ja miehen kadottaminen oli saattanut hänet lopettamaan päivänsä.\n Minä olin ajattelevinani toisin ja varoitin heitä puhumasta mitään\n tyttären katoamisesta peläten, että Bruno voisi kuulla siitä ja ruveta\n epäilemään entistä enemmän.\n\n Asianajaja Napoleon F. on tavannut mies-paran taas ja kävi täällä\n kertomassa käynnistään. Se tuntunee sinusta uskomattomalta. Hän puhuu\n »petoksesta» ja »kuninkaan anteeksiannosta». Napoleon F. arvelee, että\n camorra on vaikuttanut häneen ja kertoi kuinka rikoksellisilla Italian\n vankiloissa on rikosyhdistys, jolla on kapteeninsa, korpraalinsa ja\n sotamiehensä. Minä luulen, että camorra tässä tapauksessa on yhtä kuin\n hallitus, ja ainoa tarkoitus on saada petoksella kiinni »suuremmat\n rikokselliset, joita ei vielä ole vangittu». Tahtoisin tietää, missä\n Charles Minghelli on tätä nykyä. Ei kukaan näy tietävän.\n\n Mitä itseeni tulee, niin arvaapa mikä oli viimeinen urotekoni? Minä\n olen myynyt jalokiveni! Eilen lähetin sanan eräälle strozzinille,\n ja tuo vanha Shylock saapui tänään ja petkutti minua armottomasti.\n Vähätpä siitä! Mitä minä teen jalokivillä ja komealla talolla ja\n palvelijoilla juoksemassa kantapäilläni aivan kuin olisin kardinaali?\n Jos _sinä_ tulet toimeen ilman niitä, niin kaipa minäkin. Mutta\n sinun ei tarvitse sanoa, että olet levoton minusta. Minä olen niin\n onnellinen, koska rakastan sinua, ja siinä kaikki.\n\n Yksi asia vain huolestuttaa minua — sen tyttö-raukan asia, josta\n kerroin. Hän seuraa minua kaikkialle ja on täällä alati, joten\n minusta tuntuu kuin hänen salaisuutensa saattaisi minut vallan\n ymmälle. Pelkään, että vielä ilmaisen sen jollekulle. Minä luulen,\n että säälisit häntä, jos näkisit hänet. Hän koettaa uskotella\n itselleen, että koska hänen sielunsa ei ole koskaan myöntynyt, ei\n hänessä ole syytä. Mutta niinhän naiset aina sanovat. He vetävät\n tuon rajaviivan silloin, kun on liian myöhäistä, ja koettavat sillä\n peittää virheitään. Kyllä minä toruin häntä! Minä sanoin hänelle,\n että hänen olisi tullut ajatella sitä ajoissa ja ennemmin kuolla kuin\n suostua. Oli kyllä kaunista puhetta tuo selittely hetken heikkoudesta—\n ruumiillisesta heikkoudesta, ei siveellisestä, mutta maailma ei\n ymmärrä tuommoisia hiushienoja erotuksia. Jos nainen on langennut,\n niin hän on langennut ja sillä hyvä, eikä siinä ole kysymys ruumiista\n eikä sielusta.\n\n Voi, voi, kuinka hän itki. Kun näin hänen punaiset silmänsä, tuntui\n minusta kuin hänelle pitäisi antaa anteeksi. Enkä minä ole aivan\n varma, pitäisikö hänen kertoa siitä miehelleen, koska se varmaan\n tuottaisi miehelle hyvin paljon tuskaa. Tyttö arvelee, että kun on\n tehnyt väärin, on parasta, ettei puhu siitä. Sitä sietää ajatella.\n\n Eräs asia on minun esitettävä tyttö-raukan puolustukseksi. Hän on\n ollut kuin aivan uusi olento siitä hetkestä lähtien. Se käännytti\n hänet. Se on kauheata, mutta totta. Minä muistan, että kun olin\n luostarissa enkä mennyt messuun, koska en ollut kastettu ja paronin\n kanssa oli sovittu, että minua ei kastettaisi, oli minulla tapana\n lukea pyhimyksien elämästä, että synnin pimeimmät hetket usein ovat\n pelastuksen hetkiä. Ken tietää? Ehkä juuri tuo seikka, jonka mukaan\n maailma tuomitsee sellaisen naisen huonoksi, on ollut syynä hänen\n kääntymiseensä. Minun ystäväni ainakin oli ennen turhamielisin olento\n koko Roomassa, mutta nyt hän ei välitä ollenkaan maailmasta ja sen\n turhuudesta.\n\n Kuinka epävarma minä olen häneen nähden! Hänen siveellisen\n kohoamisensa syy on sama kuin minun. Rakkaus on herättänyt hänen\n paremman olentonsa. Mikä demokraatti lempi on! Se ei välitä mitään\n kaikista komeista neitosista, ja jos he tahtovat saavuttaa hänet,\n täytyy heidän laskeutua vaatimattoman paimentytön tasalle, jolla ei\n ole muuta kuin oman sydämensä sävel, millä lemmen voi kietoa. Se on\n suloista.\n\n Siitä muistan, että sinä tietysti tulet tapaamaan loppumattoman\n paljon kauniita englantilaisia naisia. Minä muistan että ne ovat niin\n hirmuisen kauniita, nuo vaaleat, pehmeät olennot, joilla on iho kuin\n ruusun lehti ia siimat kuin kesäkuun taivas. Tietysti ne tulevat\n ihailemaan sinua ja juoksemaan jälessäsi ja sitähän minä tahdonkin.\n Mutta jos minun pitäisi ajatella, että joku toinen nainen on lähellä\n sinua minun ollessani näin kaukana, niin minä kuolisin. Lempi on niin\n täynnä vastakohtia. Sille ei ole koskaan opetettu logiikkaa.\n\n Nyt minä taas puhun tyhmyyksiä, ja siksi minun pitää mennä maata.\n Kahden päivän perästä saapuu kirjeeni sinulle — voi miksi minä\n en itse voi seurata sitä? Rakasta, minua aina! Se kohottaa minut\n sinun tasallesi ja osoittaa sinulle, ettet ollut vallan järjetön\n rakastuessasi minuun. Minä en ole tänään niin vanha ja ruma kuin\n eilen, ja missään tapauksessa ei kukaan rakasta sinua enemmän kuin\n minä. Hyvää yötä! Minä avaan ikkunani sanoakseni viimeisen kerran\n hyvää yötä Monte Marion yläpuolella välkkyville tähdille, sillä siellä\n päin on Englanti! Kuinka kirkkaasti ne heloittavat tänä yönä! Kuinka\n kauniit ne ovat!\n\n                                                   Roma.»\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeuraavana aamuna kreivitär oli hyvin sairas, ja Roma meni heti hänen\nluokseen. Huone oli täynnä hyvää tuoksua, ja sairas vaimo vääntelehti\ntuskissaan puristaen kädellään kylkeään ja valitellen kärsimättömästi.\n\n»Minun täytyy saada tohtori», sanoi hän. »On sydämetöntä, ettei ennen\nole haettu tohtoria.»\n\n»Täti Betsy», sanoi Roma, »tiedäthän hyvin, että aikoja sitten olisi\ntuotu tohtori tänne, ellet aivan jyrkästi olisi sitä kieltänyt.»\n\n»Älä herran tähden nyt taas toru, vaan lähetä heti hakemaan tohtoria.\nMinä tahdon tohtori Fedin, sillä kaikki käyttävät nykyjään häntä.»\n\nFedi oli paavin henkilääkäri ja siitä syystä kallein muotilääkäri koko\nRoomassa.\n\nTohtori Fedi tuli apulaisen kanssa, joka kantoi pientä\ninstrumenttilaatikkoa. Hän tutki kreivittään rintaa, kylkeä, kainalon\nalla olevia rauhasia, työnsi alahuulensa pitkälle, pisti kaksi\nsormea kauluksensa väliin, käänsi päätään oikealle ja vasemmalle\nsekä ilmoitti, että kreivittärelle oli heti hankittava erityinen\nsairaanhoitaja.\n\n»Etkö kuule, Roma? Tohtori sanoo, että minulle pitää heti hankkia\nsairaanhoitaja. Minä tahdon englantilaisen sisaren. Jokaisella on niitä\ntätä nykyä. He ovat muukalaisia eivätkä voi puheillaan aikaansaada\nhämmennystä.»\n\nSisar haettiin. Hän oli lempeä ja vieno olento ja hänellä oli yllään\nsinivalkoinen puku, mutta hän puhui yhtämittaa »johtajatar-äidistä»,\njoka hymyili koko päivän, vaikka oli ollut vuoteen omana viisitoista\nvuotta. Tuo kiusasi kreivitärtä. Kun tohtori palasi, oli sairas\nhuonompi.\n\n»Sairaalle tulee hankkia herkkuruokia, jotka kiihoittavat hänen\nruokahaluaan ja antavat hänelle voimia.»\n\n»Kuuletko, Roma?»\n\n»Koetan hankkia kaiken mitä tahdot, täti-kulta.»\n\n»Hyvä. Minä tahdon mansikoita. Jokainen syö niitä sairastaessaan tähän\nvuoden aikaan.»\n\nRoomassa ei ollut muita mansikoita kuin kasvihuoneissa kasvatettuja ja\nne olivat siitä syystä kalliita.\n\n»Sitä ei voi kestää kauan», sanoi tohtori syrjässä. »Tädillänne on\nsisällinen syöpä. Jos se olisi ajoissa tutkittu, olisi leikkaus ollut\nmahdollinen, nyt ei lääkäritaito enää voi auttaa.»\n\nMansikat ostettiin, mutta kreivitär tuskin koskikaan niihin, ja lopulta\nne syötiin keittiössä.\n\nKun tohtori saapui kolmannen kerran, oli kreivitär hyvin nääntynyt, ja\nhänen ihonsa oli kuopalla ja harmaa.\n\n»En menettelisi oikein, jos salaisin teiltä tilanne vaarallisuuden,\nkreivitär», sanoi tohtori. »Semmoisissa tapauksissa on mielestäni aina\nparasta, että sairas sovittaa asiansa Jumalan kanssa.»\n\n»Oh, älkää puhuko noin, tohtori», valitteli kurja, kuihtunut olento\nvuoteellaan.\n\n»Mutta tiedättehän, että niin kauan kuin on henkeä, on toivoa, ja nyt\nlähetän teille hiukan oopiumia tuskan lievitykseksi.»\n\nKun tohtori oli mennyt, lähetti kreivitär hakemaan Romaa.\n\n»Tuo Fedi on hullu», sanoi hän. »En ymmärrä miksi ihmiset häntä\nkehuvat. Tahtoisin koettaa Ara Cœlin ihmeitätekevää pyhää lasta. Se\ntuotiin erään kardinaalinkin luo. Miksei siis minun luokseni? Sanotaan,\nettä se on tehnyt ihmeitä. Se on ehkä kallis, mutta jos kuolen, kadut\naina ellet tuottaisi sitä. Ellei sinulla ole rahaa, voit kirjoittaa\nkuuden kuukauden vekselin, ja sitä ennen tuo mielipuoli-raukka on\nkuollut ja sinä olet paronin vaimo ja...»\n\n»Jos todellakin luulet, että pyhä lapsi voi...»\n\n»Se voi auttaa! Tiedän sen varmaan.»\n\n»Hyvä! Lähetän hakemaan sitä.»\n\nRoma kirjoitti kirjeen fransiskaanien johtajalle Ara Cœlin luostariin\npyytäen, että pieni Kristuksen kuva, jonka sanottiin parantavan\nsairaita, lähetettäisiin hänen kuolemaisillaan olevan tätinsä luo.\n\nSamalla hän kirjoitti Via due Macellin varrella asuvalle\nhuutokaupantoimittajalle pyytäen häntä luokseen. Mies tuli heti.\nHänellä oli pienet kiiluvat silmät, jotka vilkuilivat ympäri huonetta\nja näyttivät katselevan kaikkea paitsi Romaa.\n\n»Tahtoisin myydä huonekaluni», sanoi Roma.\n\n»Kaikkiko?»\n\n»Kaikki, paitsi mitä on tätini ja hänen hoitajansa huoneessa ja\npaitsi sellaisia keittiössä ja palvelijain huoneissa sekä omassa\nmakuusuojassani olevia esineitä, jotka ovat aivan välttämättömiä\nnykyisessä asemassani.»\n\n»Hyvä on. — Koska?»\n\n»Viikon kuluessa, jos se on mahdollista.»\n\nPyhä lapsi tuotiin kahden hevosen vetämissä vaunuissa, ja kansa\nkadulla lankesi polvilleen sen kulkiessa ohi. Yksi munkeista puettuna\nmessupukuun kantoi sitä laatikossa, jonka kansi oli auki, ja kaksi\nruskeapukuista munkkia kulki edellä kynttilät kädessä.\n\nMutta kun tuo muumiota muistuttava purppuraan ja jalokiviin puettu\nlapsen kuva tuotiin synkkine seurueineen kreivittären huoneeseen sekä\nasetettiin hänen vuoteensa ääreen, kauhistui hän ja huusi.\n\n»Viekää pois se!» kirkui hän. »Tahdotteko peloittaa minut kuoliaaksi?\nViekää pois se!»\n\nSynkkä, aavemainen kulkue meni pois. Koko käynti oli kestänyt noin\nkolmekymmentä sekuntia ja se maksoi sata frangia.\n\nKun tohtori tuli seuraavan kerran, oli ryppyisen peitteen alla makaava\nkreivitär muuttunut melkein luurangon näköiseksi.\n\n»Te ette tarvitse pyhää lasta — vaan pappia», sanoi tohtori, ja kurja\nkuolevainen, joka yhä vielä pelkäsi kuolemaa, alkoi valittaa.\n\n»Hyvä sisar», sanoi tohtori hoitajalle, »koska kreivittärellä on niin\nkovat tuskat, voitte antaa hänelle kaksi kertaa enemmän oopiumia kuin\ntähän asti.»\n\nSamana iltana sisar meni kotiinsa pariksi tunniksi, ja Roma istui\nsiksi aikaa vuoteen ääreen. Sairas oli itsekkäämpi ja vaativampi kuin\nkoskaan, mutta Roma oli ruvennut tuntemaan sääliä tuota kärsivää\nraukkaa kohtaan ja koetti tehdä kaiken voitavansa.\n\nOli hämärä, ja kreivitär, joka juuri oli saanut kaksinkertaisen määrän\noopiumia, ei tuntenut tuskia, vaan tahtoi pukeutua. Roma toi hänelle\nyöpöydän ja peilin, punamaalia, puuteritöyhdöt, pensselit ja kaikki\nmuut esineet, jotka kuuluivat kreivittären toalettilaatikkoon. Ja\nkun tuo heikko olento, jonka multa kohta oli peittävä, oli asetettu\nistumaan tyynyjen nojaan, alkoi hän maalata ryppyisiä kasvojaan aivan\nkuin hän olisi aikonut mennä tanssimaan menuettia kuoleman kanssa.\nEnsin mustat renkaat silmien ympärillä valaistiin, sitten harmaat\nposket punattiin ja vihdoin lyijynväriset huulet ja sieraimet saivat\nterveyden ja nuoruuden ruusunvärin.\n\nRoma oli sytyttänyt sähkövalon, mutta valo rasitti sairasta, joten\nRoman täytyi vääntää se sammuksiin taas. Yö oli alkanut, ja ainoa valo\nhuoneessa tuli pienestä lampusta, joka paloi pyhimysarkun edessä.\n\nOopiumi alkoi vaikuttaa ja ensimmäiseksi se hellitti vanhan naisen\nkielen. Hän alkoi puhua papeista ylenkatseellisella ja ilkkuvalla\näänellä:\n\n»Minä vihaan pappeja», sanoi hän, »enkä siedä heitä lähelläni. He\novat aina tekemisissä kuoleman kanssa. Heidän mustat kauhtanansa\nsaavat minut ajattelemaan hautajaisia. Minä voisin pyörtyä nähdessäni\nhautausmaan. Paitsi sitä papit ja tunnustukset kuuluvat aina yhteen,\nja miksi minun pitäisi tunnustaa, jos voin sitä välttää? Kun ihmiset\ntunnustavat, täytyy heidän luopua siitä asiasta, jonka he tunnustavat,\nmuutoin he eivät saa anteeksiantoa. Fedi on hullu. Luopua siitä! Yhtä\nhyvin voisin luopua tästä vuoteestani.»\n\nRoma istui vuoteen ääressä kuunnellen tarkasti, vaikka hän samalla\ntunsi, ettei hänellä ollut oikeutta kuunnella. Oopiumi juovutti\nnopeasti kreivittären, joka jatkoi puhettaan aivan kuin joku toinen\nolisi ollut huoneessa.\n\n»Pappi kysyisi heti kaikenlaista tytöstä. Minun täytyisi kertoa\nhänelle, miksi paroni asetti minut tänne vartioimaan häntä, ja sitten\npappi lavertelisi sakramenteista ja käskisi minua luopumaan kaikesta.»\n\nKreivitär nauroi kovaa, pahaa naurua, ja Roma tunsi kuin jäisen\nväristyksen.\n\n»'Minä olen sidottu', sanoi paroni, 'mutta teidän pitää katsoa, että\nhän odottaa minun. Kaikki riippuu teistä ja jos asia loppuu hyvin...'»\n\nVanhan vaimon kieli kävi paksuksi ja hänen silmänsä muuttuivat\nelottomiksi ja lasimaisiksi.\n\nRoma istui liikkumatta ja ääneti katsellen suurilla silmillään tuota\nirvistelevää syntistä, joka kertoi liitosta Roman vangitsemiseksi ja\nturmelemiseksi. Sillä hetkellä hän vihasi tätiään, tuota saastaista,\nilkeätä, säälitöntä olentoa, joka oli myrkyttänyt hänen sydämensä hänen\nomaa isäänsä vastaan ja koettanut tukahduttaa kaikki paremmat tunteet\nhänen sielussaan.\n\nPirullinen, käheä nauru kuului taas, ja sitten paholainen, joka oli\nirroittanut kuolevan naisen kielen oopiumihumalalla, saattoi hänet\ntunnustamaan sielunsa pahimman salaisuuden.\n\n»Miksi minä annoin hänen kiusata itseäni? Sillä hän tiesi jotain. Se\nkoski lasta. Etkö tiedä, että minulla oli lapsi? Se syntyi mieheni\npoissa ollessa. Hänen piti palata kotiin ja minä olin hädässä.»\n\nValo sattui kuihtuneille kasvoille. Roma istui varjossa, ja hänen\nkorvansa kumisivat.\n\n»Se kuoli ja minä menin tunnustamaan... Luulin, ettei kukaan tiennyt...\nMutta paroni tietää kaikki... Sen jälkeen tottelin kaikkia hänen\nkäskyjään.»\n\nPaksu ääni lakkasi. Ei kuulunut muuta kuin pienen kellon naputus.\nKreivitär oli nukkunut. Koko hänen turhamielisyytensä, vehkeilynsä,\nhalunsa, syntinsä ja kärsimyksensä peittyivät unen viattomuuteen.\n\nRoma katsoi noita viheliäisiä, ryppyisiä, punatulta kasvoja, joihin\nhiki ja musta väri silmäkulmista oli vetänyt viivoja, ja sitten hän\nnousi hiljaa mennäkseen pois. Hän tunsi itse syyllisyytensä, joka\nalensi hänet kuin syvään kuiluun.\n\nKreivitär heräsi. Hänellä oli taas tuskia ja hänen äänensä oli\nmuuttunut.\n\n»Roma! Sinäkö siinä olet?»\n\n»Minä, täti.»\n\n»Miksi sinä istut pimeässä? Minä tunnen kauhua pimeässä. Senhän tiedät\nvallan hyvin.»\n\nRoma väänsi sähkönappulaa.\n\n»Olenko puhunut mitään? Mitä olen sanonut?»\n\nRoma koetti vastata kierrellen.\n\n»Sinä et puhu totta. Sen tiedät itsekin. Sinä annoit minulle oopiumia\nsaadaksesi minut kertomaan salaisuuteni. Mutta se ei ollut totta, mitä\nkerroin. Sinun ei tarvitse luulla, että vaikka olet kuunnellut... Se\noli valetta, kuuletko...»\n\nSisar tuli samassa kotiin, ja Roma meni huoneeseensa. Hän ei tapansa\nmukaan kirjoittanut Davido Rossille sinä iltana. Sen sijaan hän\npolvistui Elenan pienen Madonnan eteen, joka oli pöydällä hänen\nvuoteensa vieressä.\n\nHänen oma salaisuutensa kiusasi häntä. Hän olisi tahtonut ilmaista\nsen jollekin naiselle, joka lohduttaisi häntä. Mutta hänellä ei ollut\näitiä, ja hänen kyynelensä vuotivat viljalti.\n\nSilloin hän rupesi ajattelemaan koko maailman äitiä ja muisti\nrukouksen, jonka hän oli kuullut tuhat kertaa, mutta jota hän ei\nkoskaan itse ollut rukoillut.\n\n»Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja\nkuoleman hetkellä — amen!»\n\nKun hän nousi taas, oli hän kuin lapsi, joka on itkenyt ja saanut\nlohdutusta.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen talo oli vallan nurin. Joukko miehiä,\npäässä punaiset lakit, joissa seisoi »Casa di Vendita», puuhaili\nirroittaen mattoja ja kantaen pois huonekaluja sekä pannen merkit\nniihin. Luettelo laadittiin ja ulkopuolelle katu-ovea kiinnitettiin\nilmoituksia, joissa yleisölle annettiin tieto, että myydään »vanhoja ja\nuusia taide-esineitä Appartamento Volonnassa». Sitten seurasi »Grand\nEsposizione» eräänä sunnuntaina, ja seuraa vana päivänä oli huutokauppa.\n\nRoma laittoi kammionsa pakopaikakseen. Sen hän muutti samalla makuu-\nja työhuoneeksi. Sinne hän saattoi kuulla kokoontuneen joukon askeleet\nviereisestä salista. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, kun joku\nkoputti ovea. Se oli commendatore Angelelli vaaleassa puvussa ja\nsilkkihatussa. Nöyryyden ilme hänen kalpeilla kasvoillaan peitti sillä\nhetkellä ylpeyden ilmeen.\n\n»Hyvää huomenta, Donna Roma. Sallitteko että...»\n\n»Astukaa sisään.»\n\nPitkä ja laiha herrasmies heittäytyi mukavasti tuolille ja alkoi\nilmaista salaperäistä asiaansa.\n\n»Paroni oli kovin pahoillaan pulastanne ja on lähettänyt minut\nsanomaan, että teidän vain tarvitsee pyytää, niin tämä sopimaton\nnäytelmä lopetetaan. Minulla on totta puhuen valta toimia hänen\nnimessään — tuntemattomana ystävänä, ymmärrättehän — ja lopettaa nämä\npuuhat yhdennellätoista hetkellä. Sanokaa sananen vain — yksi ainoa\nsana — niin kaikki järjestetään mielenne mukaan.»\n\nRoma oli hetken vaiti, ja commendatore päätti, että hän oli myöntynyt.\nJoku koputti taas ovea.\n\n»Sisään», huusi commendatore komeasti.\n\nHuutokaupantoimittaja astui sisään. »Nyt on aika aloittaa, signorina.\nOnko mitään muita käskyjä?» Hän katsoi Romaan ja sitten Angelelliin\nymmärtävin ilmein.\n\n»Minä luulen, että armollinen neiti tahtoo sanoa jotain», sanoi\nAngelelli.\n\n»En ollenkaan mitään. Jatkakaa toimitustanne», vastasi Roma.\n\nHuutokaupantoimittaja hävisi, ja Angelelli pani hatun päähänsä.\n\n»Teillä ei ole siis mitään vastattavaa hänen ylhäisyydelleen?»\n\n»Ei mitään.»\n\n»_Bene_», sanoi commendatore ja poistui viheltäen hiljaa.\n\nHuutokauppa alkoi. Pöydän ääressä lavalla, jossa ennen oli ollut piano,\nistui huutokaupan toimittaja rautavasara kädessä. Samanlaisen pöydän\nääressä istui hänen apulaisensa. Kun punalakkiset miehet toivat esiin\ntavaroita, kertasivat molemmat toimimiehet toistensa tarjoussanat,\naivan kuin näyttelijät ja kuiskaajat italialaisissa teattereissa.\n\nEnglantilainen sisar tuli sanomaan, että kreivitär pyysi tavata\nRomaa nyt heti. Sairas, joka oli hyvin heikkona, ei enää jaksanut\nistua, vaan makasi pitseillä koristetuilla tyynyillään. Hän hypisteli\nluisilla sormillaan kukallista peitettään ja Roman astuessa sisään\nhän koetti huutaa hänelle raivoisan vihaisesti. Mutta hänen äänensä\noli kuin huuto tuulisella kentällä ja kuului tuskin selvemmin kuin\nhuutokaupantoimittajien ääni seinien takaa.\n\nRoma istui tuolille vuoteen ääreen ja silitti kissaa, jonka kaulasta\noli otettu kultaristi pois, ja kuunteli sekä huoneesta että sen\nulkopuolelta kuuluvia sanoja, kun ne vuoroin sattuivat hänen korviinsa.\n\n»Roma, sinä kohtelet minua häpeällisesti. Minä makaan täällä\navuttomana, ja sinä panet toimeen huutokaupan — oikean huutokaupan —\naivan huoneeni ovella.»\n\n»Camera da letto della Signorina! Sänky, jossa on on runsaasti\nhedelmä- ja kukka-aiheisia koristeita.» »Viisikymmentä!» »Kiitos,\nviisikymmentä.» »Viisikymmentä.» »Viisikymmentä viisi.» »Viisikymmentä\nviisi.» »Eikö kukaan tarjoa enempää?» »Hyvät herrat, mitä te\najattelette? Kauniin tytön kaunis sänky, ja siitä tarjotaan ainoastaan\nviisikymmentä viisi!...»\n\n»Jos tarvitset rahaa, olisit pyytänyt paronilta, tai ellet tahdo tehdä\nsitä, olisit kirjoittanut kuuden kuukauden vekselin, kuten sanoin.\nMutta ei! Sinä tahdoit nöyryyttää ja alentaa minua. Siinä kaikki. Se on\nonnistunut, ja minä kuolen häpeästä....»\n\n»Pähkinäpuinen kirjoituspöytä! Ajatelkaapa, arvoisat naiset, mitä\nsalaisuuksia tämä pöytä osaisi kertoa, jos sillä olisi kieli!\nKuinka paljon tarjotaan?» »Kuusikymmentä liiraa.» »Kuusikymmentä.»\n»Kuusikymmentä viisi.» »Kuusikymmentä viisi.» »Pähkinäpuinen\nkirjoituspöytä, jonka ääressä juuri on kirjoitettu lemmenkirjeitä, ja\nainoastaan kuusikymmentä viisi tarjotaan!...»\n\n»Semmoista se on, kun nuori tyttö tahtoo kulkea omia teitään. Hienosto\nei vaadi paljoa, mutta se kostaa kovasti, jos sen sääntöjä rikotaan. Ja\ntekee oikein! Sääli, ettei rikkoja ole ainoa, joka saa kärsiä! Hänen\nystävänsä ja sukulaisensa ne vasta oikein saavatkin kärsiä, kuten minä\nnyt...»\n\nKreivittären ääni vaipui heikoksi kuiskaukseksi. Roma nousi mennäkseen.\nSilloin hän tapasi Nattalinan, joka toi huoneeseen tavallisen\nmansikkalautasen. Marjat olivat maksaneet neljä frangia naula.\n\nHetken perästä Roma istuessaan kirjoituspöydän ääressä kammiossaan\nkuuli askelten siirtyvän alas kiertoportaita. Väki meni alas\nateljeehen. Nyt kuului huutokaupantoimittajan ääni kuin haudasta.\n\n»Paljonko tarjotaan tästä suuresta ja etevästä nykyaikaisesta\ntaideteoksesta?»\n\nNyt seurasi pilkallista naurua.\n\n»Suihkukaivo, joka valmiina tulee kilpailemaan vanhan Rooman\nmestariteosten kanssa.»\n\nYhä kovempaa pilkallista naurua.\n\n»Nyt on papiston vastustajien vuoro. Hyvät herrat, älkää kaikki puhuko\nyht'aikaa. Joka päivä ei ole juhlapäivä. Kuinka paljon? Eikö mitään? Ei\npenniäkään? Sepä hullua. Taide itse on oma palkkansa.»\n\nYhä uutta naurua, ja sitten askeleet siirtyivät taas ylös portaita.\nSitten kuului tuttu ääni portailta — se oli prinsessa Bellinin —\n»Madonna mia! Kuinka huono se on!»\n\nSitten kuului toinen ääni — se oli rouva Sellan — »sitä minä ajattelin\njo silloin, kun sitä yksityisesti näytettiin ja kun hän käyttäytyi niin\nsolvaisevasti rakasta paronia kohtaan.»\n\nSitten kuului sanomalehdentoimittaja Olgan ääni: »Sanoinhan minä, että\nkyllä paroni vielä kostaa, ja niinpäs on käynytkin. Ennenkuin tämä\npäivä on lopussa, on hän rahaton ja katoton.»\n\nRoman pää vaipui pöytää vastaan. Vaikka hän kuinka koetti säilyttää\nmielenmalttinsa, olivat nöyryytyksen aallot nyt vallan tukahduttaa\nhänet.\n\nJoku kosketti hänen olkapäätään. Se oli Nattalina, joka toi\nsähkösanoman: »Kirjeesi saapunut, huoneistoni maksettu kesäkuun\nloppuun, mikset käyttäisi sitä?»\n\nSiitä hetkestä lähtien hän ei välittänyt mistään. Äänet\nsalissa hävisivät hänen kuuluvistaan eikä kuulunut muuta kuin\nhuutokaupantoimittajan ja hänen apulaisensa huudot, jotka kajahtelivat\nkuin rummun lyönnit autiossa huoneessa.\n\nKello oli neljä. Avattuaan ikkunan Roma kuuli soittokunnan\nsoittavan. Silloin vastustushalu syttyi hänessä, ja hän puki yllensä\nhatun ja päällystakin. Kun hän kulki tyhjän salin läpi, sanoi\nhuutokaupantoimittaja, joka juuri laski seteleitään, kuivalla,\nkonemaisella äänellään:\n\n»Tulos on varsin hyvä, neitiseni — parempi kuin uskalsin toivoa.»\n\nSaavuttuaan piazzalle Roma huusi ajurin. »Pinciolle!» käski hän ja\nistui vaunuun. Palattuaan tunnin perästä hän istui kirjoittamaan\ntavanmukaista kirjettään Davido Rossille.\n\n »Suuri päivä tänään! Olen toiminut omin päin ja saanut loistavat\n tulokset! Kaikki tavarani myyty, paitsi mitä tarvitsen omiin\n tarpeisiini. Kuinka moni liikemies voi kehua tällä lailla, ja minä\n olen kumminkin aivan vasta-alkaja!\n\n Vakavasti puhuen, olen myynyt kaikki. Koska aion jättää tämän\n huoneiston, en tarvinnut noita turhia huonekaluja ja arvelin siis,\n että on paras erota niistä hyvissä ajoin. Paitsi sitä, mikä oikeus\n minulla oli pehmeään vuoteeseen ja hienoihin liinavaatteisiin, kun\n sinä olet maanpakolaisena ja nukut taivas ties missä? Ja sen lisäksi\n tätini joka on hyvin sairas, tulee sangen kalliiksi. Siitä syystä on\n saliparkani ollut viime viikon niin meluisa kuin sammakkolammikko\n auringonlaskun aikaan, ja sunnuntaiaamuna ihmiset takoivat minun\n pianoraukkaani aivan kuin se olisi ollut jonkin pikku kapakan\n posetiivi.\n\n Mutta oh, kuinka typerä tämä maailma on! Ihmiset luulivat, että koska\n myin sellaiset tavarat, joita en tarvitse, olin kokonaan mennyttä\n kalua. Sinä olisit nauranut, jos olisit kuullut heidän huomautuksiaan.\n Puhuakseni totta olin niin typerä, että melkein itkin, mutta juuri\n pahimmalla hetkellä tuli sinun sähkösanomasi kuin enkeli taivaasta\n — ja mitä arvelet minun tehneeni? Vanha Aatami, tai sanokaamme uusi\n Eeva, valtasi minut, ja heti kun ihmiset olivat menneet, vuokrasin\n ajurin — tavalliset roomalaismalliset ajurinvaunut, joita repaleisen\n ajajan hoputtama koni vetää viimeisillä jalkaraukoillaan — ja\n sitten läksin ajelemaan Pinciolle! Tahdoin näyttää tuolle hienolle\n maailmalle, etten ole ollenkaan lopussa, ja minä näytinkin! He olivat\n kaikki siellä, joka-ikinen, kaikki rakkaat ystäväni ja entiset\n imartelijani, jotka vuosikausia ovat ahdistaneet taloani rukoillen\n sitä tai tätä suosiota ja palkiten ne mitä imelimmillä hymyillään.\n Näytti vallan siltä kuin kohtalo olisi koonnut heidät kaikki sinne\n minun nähtäväkseni, enkä minä päästänyt ainoatakaan sielua pakoon.\n\n Näkivätkö he minut? Ei ainoakaan! Minä ajoin heidän keskellään ja\n heidän seassaan ja he kumartelivat kaikkiin ilmansuuntiin, ja minä\n olin näkymätön kuin Asmodeus, heidän kasvojensa ilmeestä päättäen.\n Olinko nöyryytetty? Vai hämillänikö? Vai murtunut? Oh, taivas, en\n vähääkään! Olin ylpeä! Tiesin sen päivän tulevan vahan kohta, jolloin\n heidän täytyy koettaa unohtaa tämä ja uskotella itselleen, ettei\n tällaista päivää ole ollutkaan, ja jolloin he minun itseni tähden,\n niin, minunkin tähteni, mutta ennen kaikkea sinun tähtesi tulevat\n takaisin nöyrinä, äärettömän nöyrinä ja peloissaan.\n\n Annoin heille nyt hyvän tilaisuuden. Olin ylpeä enkä säästänyt\n ainoatakaan. Ja kun aurinko alkoi laskea Pietarin kirkon taakse ja\n soittokunta lakkasi soittamasta ja me käännyimme pois, tiesin kuka\n meni kotiin onnellisimpana ja ilman häpeän tunnetta. Oh, Davido Rossi!\n Jospa olisit ollut siellä!\n\n Minun täytyy nyt kertoa muitakin asioita. Kerron pienen uutisen.\n Asianajaja Napoleon käy yhä vielä Regina Cœlissa tapaamassa\n hämmästyttävää Brunoa ja hän näki Charles Minghellin siellä vangin\n vaatteissa! Jos Jumala, joka sukupuolet määrää, olisi arvannut tehdä\n sinun vaimostasi kenraaliprokuraattorin, niin ajattelepa, kuinka\n toisenlaiselta maailman historia näyttäisi! Pahinta on, ettei hän ehkä\n samalla olisi luonut sinua naiseksi, ja koska nyt asiat ovat näinkin\n hyvin järjestetyt, luulen etten tahtoisi ollakaan mies. Tuulen mukana\n lähetän sinulle lämpimän suudelman!\n\n Roma.\n\n P. S. — Ystävä-raukkani on yhä vielä huolissaan. Vaikka hän ei ole\n uskonnollinen, on hän ruvennut joka ilta lukemaan »pyhää Mariaa»\n mennessään levolle, ja ellen pelkäisi, että hän lopettaa päivänsä\n (niin kamalasti häntä vaivaavat mielikuvat, että hän joskus ajattelee\n itsemurhaa), en sanoisi mitään. Olen sanonut hänelle, kuinka väärin\n olisi itse lopettaa elämänsä jo hänen miehensäkin tähden, joka on\n poissa. Enkö kertonut sinulle, että hän on matkustanut pois äskettäin?\n Koskisihan sinuun kovasti, jos _minä_ kuolisin ennen takaisintuloasi,\n eikö niin? Olen niin kovin utelias tietämään mitä sanot hänestä.\n Kirjoita! Kirjoita! Kirjoita!»\n\n\n\n\nX.\n\n\nKun kauhujen kuningasta ei enää voinut estää tulemasta, lähetti\nkreivitär hakemaan pappia. Ennen hänen tuloaan kreivitär tahtoi\nvälttämättömästi pukeutua aamutakkiin, jota hän oli käyttänyt ilon ja\nvoiman päivinään vastaanottaessaan tuttaviaan.\n\nMustakauhtanainen pappi tuli, ja kreivitär näkyi ilmeisesti säikähtävän\nnähdessään hänet. Mutta hän oli yksinkertainen mies, joka uskoi,\nmitä opetti, koettamatta kovin syvästi ymmärtää sitä, ja parilla\nhellällä sanalla hän tyynnytti kreivittären. Kreivitär oli aivan kuin\nleikattavana ollut henkilö, eikä hän aluksi voinut suostua olemaan\nkahdenkesken papin kanssa. Kun hän vihdoin oli voittanut tuon kammonsa,\npelkäsi hän, että huoneen ovet eivät ole aivan lukossa ja että ihmiset\nkuuntelevat avaimen rei’istä. Pappi tyynnytti häntä siinäkin suhteessa\nja lankesi toiselle polvelleen, jotta kreivitär voisi kuiskata hänen\nkorvaansa.\n\nKreivittären tunnustuksen aikana Roma istui omassa huoneessaan,\nsydämessä pelko, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Jotain\npersoonallista ja hyvin tuttua liikkui hänen sielussaan. Hän kuuli\nsilloin tällöin papin äänen epäselvän hyminän, jota seurasi kuiskaukset\nja nyyhkytykset.\n\nTunnustusta kesti neljännestunnin, ja sitten pappi tuli pois huoneesta.\n»Nyt on sukulaisenne sopinut Jumalan kanssa», sanoi hän, »ja nyt hänen\ntulee saada pyhä sakramentti, viimeinen voitelu ja apostolinen siunaus.»\n\nHän meni valmistamaan näitä toimituksia, ja englantilainen sisar tuli\ntapaamaan Romaa. »Kreivitär on kuin toinen ihminen nyt jo», sanoi hän,\nmutta Roma ei mennyt sairaan huoneeseen.\n\nPappi palasi puolen tunnin kuluttua. Hänellä oli mukanaan\nkaksi apulaista, joista toinen kantoi ristiä ja lippua, toinen\nvihkivesimaljaa ja roomalaisen kirkon käsikirjaa. Sisar ja Felice\nvastaanottivat heidät ovella, sytytetyt kynttilät kädessä.\n\n»Rauha olkoon tälle talolle!» sanoi pappi.\n\nJa apulainen sanoi: »Ja kaikille sen asukkaille.»\n\nSitten pappi riisui päällystakkinsa ja astui valkoisessa messupaidassa\nja sinipunervassa viitassa kreivittären huoneeseen, kynttilät\nedellään. Pieni korttipöytä oli peitetty valkoisella liinalla ja\nmuutettu alttariksi. Kaikki kuolevan naisen toalettipöydän esineet,\nhajuvesipullot, punamaalipurkit, puuteritöyhdöt y.m. oli työnnetty\nsikin sokin lääkepullojen kanssa piirongin laatikkoon. Kello oli kaksi\npäivällä, ja aurinko paistoi niin että piti sulkea ikkunaluukut. Huone\nkävi pimeäksi, ja kynttilät heloittivat kuin tähdet.\n\nPappi otti pienen rasian povestaan ja asetti sen alttarille. Sitten\nhän ruiskutti vihkivettä peitteelle ristin muotoon. Kreivitär\nrukoili kiihkeästi matalalla, epäselvällä äänellä ja tarttui kiinni\nvuodevaatteisiin.\n\nAvaten pyhän hostia-rasian ja ottaen ehtoollisleivän pappi kohotti sitä\nja lähestyi pitsireunaista tyynyä ja laihoja, punavärille hohtavia\nkasvoja sekä asetti ehtoollisleivän suusta kurottautuvalle kielelle.\n\nKun pyhä sakramentti oli saatu, toimitti pappi viimeisen voitelun. Taas\npeite ruiskutettiin vihkivedellä, ja kaikki läsnäolijat lauloivat:\n»Sinä Herra ruiskutat päälleni isoppia ja minä tulen puhtaaksi. Sinä\npeset minut ja teet minut luntakin valkoisemmaksi.»\n\nValkoliinainen pöytä nostettiin lähemmäksi vuodetta ja sille\nasetettiin kolme maljaa. Yhdessä oli vettä, toisessa oli valkoista\nkuoretonta leipää ja kolmanteen apulaiset asettivat seitsemän\npumpulitukkoa. Kynttilä asetettiin kuolevan naisen voimattomiin käsiin\nja ristinmerkkejä tehtiin huoneen kaikkiin suuntiin sanoen: »Anna\nperkeleitten paeta tästä paikasta ikipäiviksi.»\n\nSitten pappi kastoi oikean peukalonsa pieneen astiaan, jossa oli pyhää\nöljyä ja joka riippui hänen kaulassaan, sekä teki ristinmerkin kuolevan\nvaimon mustaksi maalattuja kulmakarvoja kohti sanoen: »Tämän pyhän\nvoitelemisen kautta (†) ja Hänen suuren armonsa tähden antakoon Herra\nsinulle kaikki anteeksi, mitä näköaistisi kautta olet rikkonut.»\n\nKastaen taas peukalonsa öljyyn pappi teki ristinmerkin korvia, nenää,\nsuuta, käsiä ja jalkoja kohti kerraten saman rukouksen kuulon, haistin,\nmakuaistin ja puheen, kosketuksen ja kävelyn synneille. Sitten nuo\nseitsemän pumpulitukkoa otettiin yksitellen maljasta ja niillä\npyyhittiin öljy pois samalla kuin luettiin isämeidän-rukous näihin\nsanoihin asti: »Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät\npahasta, amen.»\n\nKoko ajan apulaiset ja sisar lauloivat yksitoikkoisella äänellä\nkatumusvirsiä. Vihdoin lausui pappi apostolisen siunauksen.\n\n»Ja nyt minä paavin pyhän istuimen antamalla vallalla vakuutan sinulle,\nElisabeth, täydellisen anteeksiannon ja vapahduksen kaikista sinun\nsynneistäsi Isän (†) ja Pojan (†) ja Pyhän Hengen (†) nimessä, amen.»\n\nTuo aavemainen ehtoollistoimitus oli nyt ohi, ja pappi apulaisineen\nläksi pois talosta. Mutta kuoleman kalpea, uhkaava varjo jäi seisomaan\nhajuvesille tuoksuvan vuoteen ääreen.\n\nRcma ei ollut läsnä noissa toimituksissa, mutta nyt englantilainen\nsisar tuli sanomaan, että kreivitär tahtoi tavata häntä.\n\n»On suorastaan ihme», sanoi sisar, »hän on aivan kuin toinen ihminen.»\n\n»Onko hän saanut oopiumia nykyään?» kysyi Roma, ja sisar sanoi, että\nhän oli saanut.\n\nRoma tapasi tätinsä jonkinmoisessa salaperäisessä hurmiotilassa. Suuri\nilo, melkein ylpeys, loisti hänen kasvoissaan.\n\n»Kaikki vaivani ovat menneet», sanoi hän. »Kaikki suruni ja koetukseni\novat kadonneet. Olen heittänyt kaikki Kristuksen kannettavaksi, ja\nkohta minä astun Hänen kanssaan Jumalan luo.»\n\nHän ei nähtävästi tuntenut mitään syyllisyyttä Romaa kohtaan.\nPäinvastoin. Hän rupesi puhumaan hänelle itsetietoisesti kuin pyhimys\nsyntiselle.\n\n»Sinun täytyy voittaa maalliset himosi, Roma. Sinä olet tehnyt syntiä,\nmutta sinä et saa kuolla syntisenä. Sinä olet esimerkiksi itsekäs. Olen\npahoillani, että minun täytyy se sanoa, mutta sinä olet itsekäs. Sinun\ntäytyy tunnustaa ja uhrata elämäsi taisteluun syntiä vastaan syntisessä\nsydämessäsi ja jättää sielusi Hänen armolleen, joka on pessyt minut\npuhtaaksi kaikesta synnistä.»\n\nMutta kreivittären henkinen innostus ei kokonaan voinut tukahduttaa\nhänen maallista turhamielisyyttään, kun hän rupesi puhumaan\nhautajaisistaan.\n\n»Tilaa requiem-messu, Roma. Jokaiselle toimitetaan sellainen. Se maksaa\nkyllä hiukan, mutta eihän tämmöisessä tapauksessa saa ajatella rahoja.\nJa anna Raveggi-yhtiön toimittaa hautausmenot ja katso etteivät he\naseta minua paareille. Minä olen aatelisnainen, ja minulla on oikeus\ntulla asetetuksi kirkon permannolle. Ja pidä huolta, että minut\nhaudataan hienoon osaan. Ylhäisimmät haudataan pienelle Pinciolle\nherttua Massimon haudan yläpuolelle.»\n\nRoma vastasi yhtämittaa »niin», »kyllä», »kyllä», vaikka hänen\nsydäntään pakotti.\n\nKahden tunnin perästä alkoi kreivittären kuolinkamppailu. Kärsivä\nruumis oli voittanut riemuitsevan sielun, ja hän huusi yhä lisää ja\nlisää oopiumia. Jokainen oli hänelle vastenmielinen, ja hänen terävät\nkasvonsa kääntyivät puolelta toiselle.\n\nPappi tuli rukoilemaan kuolevan puolesta. Aurinko oli laskemaisillaan,\nmutta ikkunaluukut olivat vielä suljetut ja huone oli synkän\njuhlallinen. Soittokunta soitti Pinciolla, ja erään oopperan sävelet\nsekaantuivat rukouksiin.\n\nKaikki olivat polvillaan, paitsi Roma. Hän seisoi, mutta hänen\nsydämensä oli polvillaan, ja koko hänen sielunsa oli masentunut.\n\nPappi asetti ristin kreivittären käsiin, ja hän suuteli sitä\nkiihkeästi, yhtämittaa lausuen nimen »Gesu, Gesu, Gesu!»\n\nKirkon kello kajahti hitaasti, ja pappi rukoili lujalla äänellä:\n\n»Kristus, joka sinua kutsuu, ottakoon sinut vastaan ja antakoon\nenkeliensä johtaa sinut Abrahamin helmaan.»\n\nSamassa risti putosi kuolevan naisen käsistä ja hänen\ntimanttisormuksensa, jotka olivat käyneet liian väljiksi, vierähtivät\npeitteelle. Vähän ajan perästä hänen valetukkansa luisti pois ja hänen\npäänsä oli aivan kalju. Hänen otsansa hikoili ja henki korisi hänen\nrinnassaan. Vihdoin hän rupesi hourailemaan.\n\n»Se on valhe!» huusi hän. »Kaikki, mitä sanoin, on valhetta! Minä en\ntappanut sitä!» Sitten hän heittäytyi sivulle ja risti putosi lattialle.\n\nPappi, joka hetki hetkellä oli rukoillut yhä kovemmalla äänellä, nousi\nseisomaan ja sanoi muuttuneella äänellä: »Me suljemme huomaasi, oi\nHerra, tämän palvelijasi Elisabethin sielun, että hän eläisi Sinussa\nja että Sinä sanomattomassa armossasi pyyhkäisisit pois ne synnit,\njotka hän täällä ihmiselämän kurjuudessa on tehnyt, Kristuksen, meidän\nHerramme kautta, amen.»\n\nPapin ääni muuttui epäselväksi hyminäksi ja lakkasi sitten kokonaan.\nHetken perästä ikkunaluukut avattiin ja samoin ikkunat. Laskevan\nauringon säteet virtasivat huoneeseen. Kynttilät paloivat himmeästi ja\nsammuivat sitten kokonaan. Salaperäinen toimitus oli lopussa.\n\nEnglantilainen sisar asetti ristin takaisin kylmiin käsiin ja sulki\nsammuneet silmät. Kissa naukui ja raapi vuodetta, ja joku sanoi\nasiamies-äänellä:\n\n»Luultavasti vainaja oli järjestänyt maalliset asiansa?»\n\nRoma kiirehti takaisin omaan huoneeseensa. Hänen myrskyjen murtama\nsielunsa alkoi tuntea väsymystä.\n\nSoittokunta soitti yhä vielä Pinciolla, aurinko laski Pietarin-kirkon\ntaakse, ja Roma tarttui kynään kirjoittaakseen.  »Hän on kuollut!\nElämä, josta hän niin epätoivoisesti riippui kiinni, on jättänyt hänet\nvihdoinkin. Kuinka kiihkeästi hän koetti pitää kiinni siitä! Ja nyt\nhän on mennyt tekemään tiliä töistään. Mutta kuka minä olen, kun puhun\nnäin? Hänen kurja, onneton syntitoverinsa.\n\n»Tunnustuksen jälkeen hän luuli saaneensa anteeksi. Hän uskoi\nolevansa puhdas ja synnitön. Ehkä hän olikin, ja ainoastaan kuolon\ntuskat näyttivät saavan hänet lankeamaan takaisin. Mutta mikä voima\ntunnustuksessa on! Voi hänen kasvoistaan loistavaa iloa, kun hän oli\navannut syntitaakkansa ja sielunsa salaisuudet! Anteeksianto! Kuinka\nsuloista mahtaa olla, kun tuntee saaneensa anteeksi!...\n\n»En voi kirjoittaa enempää tänään, oma armaani, mutta ensi kerralla saat\nkuulla uutisia, vakavia uutisia.»\n\n\n\n\nXI.\n\n\nRoma täytti kreivittärelle antamansa lupauksen. Hautausmenot,\njos kreivitär olisi ne nähnyt, olisivat tyydyttäneet hänen\nturhamielisyyttään. Surusaatto täytti koko Via Gregorianan\nmatkalla seurakunnan kirkkoon. Ensin kannettiin lippua, jossa oli\npääkallo, kaksi luuta ristissä ja tuntilasi, sitten tuli eräs\nmaallikkoveljeskunta, sitten kaksikymmentä tilattua surupukuista\nmurehtijaa, sitten viisikymmentä kapusiinilaismunkkia, joille oli\nmaksettu kaksi frangia hengelle ja jotka kukin kantoivat kolmen frangin\nmaksavaa kynttilää, sitten kulki pappeja kaksittain, sitten seurasi\nseurakunnan pappi messupaidassa ja mustassa viitassa palvelijoineen ja\napulaisineen, sitten tulivat komeat neljän hevosen vetämät ruumisvaunut\nja vihdoin neljät vaunut komeihin univormuihin pukeutuneine\nlakeijoineen. Kirstu oli peitetty kukkasilla, ja koko tämä komeus\nmaksoi noin tuhat frangia.\n\nKello soi, kulkue lauloi ja siten saavuttiin kirkkoon. Kirkon ovella\npappi luki sanat: »Levätkööt hänen luunsa Herrassa», ja sitten komealla\nvaakunalla koristettu kirstu laskettiin keskelle kirkon lattiaa.\nKynttilöitä asetettiin ympärille, ja seppeleet sijoitettiin kirstulle.\nMunkit seisoivat sytytetyt kynttilät kädessä kirstun ympärillä, ja\npappi avustajineen astui alttarille. Alttari oli päällystetty mustalla\nvaatteella, ja sen yläpuolella kohosi suuri kultainen risti.\n\nKun murehtijat olivat asettuneet paikoilleen, rupesi pappi apulaisineen\nlukemaan hautauslukuja. Niitä kesti hyvin kauan, ja papit toimittivat\ntehtävänsä hitaasti. Ensin tuli antifoni, sitten vespervirsi ja\nDe profundis, sitten aamulaulu ja kiitoslaulu, sitten Miserere ja\nlopuksi riemuvirsi. Kun papit olivat ennättäneet sanoihin: »Minä olen\nylösnousemus ja elämä», oli kirkko täynnä väkeä.\n\nTulijat olivat kreivittären entisiä ystäviä, jotka vielä elivät\nsitä elämää, jota hän oli elänyt terveenä ollessaan. Hänen sairaana\nollessaan he olivat pysähtyneet hänen ovelleen ajaessaan Pinciolle ja\nlähettäneet palvelijansa kirjoittamaan heidän nimensä kirjaan, jota\npidettiin eteisessä. Tänä aamuna he olivat pukeutuneet mustiin ja\nlähteneet ulos hiukan tavallista aikaisemmin.\n\nKun hautausluvut olivat lopussa, alkoi requiem-messu. Viisikymmentä\nkoulutettua ääntä kajahti kuin lintujen laulu kullatussa häkissä.\nLaulettiin »Kyrie eleison» sillä aikaa kuin toimituksessa oleva pappi\napulaisineen, jotka kantoivat kynttilöitä, astui alas alttarilta ja\nsuitsutti pyhää savua. Sitten valittava soitto kajahti kirkossa kuin\nmahtava myrsky kohoten ja laskien ja joskus huutaen ilmojen halki ja\nsitten vaimentuen kuin meren hyminä. Hetken tuntui kaikki sammuvan\näänettömäksi, mutta sitten kuului taas surullinen valitus, sopraano\nlauloi surusävelen, joka kaikui korkeassa holvikatossa.\n\nVihdoin musiikki lakkasi ja messua jatkui. Lopuksi pappi puki päähineen\nyllensä ja antoi synninpäästön. Kulkien kirstun ympäri hän ruiskutti\nvihkivettä siihen ja vielä kerran kiertäen sen hän suitsutti pyhää\nsavua sen päälle. Requiem loppui rukouksella ja kiitoksella: »Pelasta\nmeidät, oi Herra, ikuisesta kuolemasta sinä hirmuisena päivänä.» Sitten\nlaulajat läksivät pois lopetettuaan työnsä.\n\nTuo komea toimitus oli maksanut viisisataa frangia.\n\nNyt alkoivat kaikki ylhäiset henkilöt poistua. Roma oli tuskin\nhuomannut heidän läsnäoloaan. Polvistuen penkkiin lähellä alttaria\nhän oli istunut pää kumarassa ja koettanut rukoilla. Mutta rukous\nkävi väkinäisesti. Alituiseen hän näki yhden ainoan kuvan edessään,\nnimittäin itsensä ja Davido Rossin polvistumassa parin askelen päässä\ntältä paikalta. Kun hän pää kumarassa astui pois kirkosta, puhutteli\njoku häntä. Se oli paroni; hän piti kädessään hattuaan, jossa oli\nleveä suruharso. Hänen pitkä, laiha vartalonsa, korkea otsansa, suora\ntukkansa ja jäiset kasvonpiirteensä vaikuttivat kiusallisesti.\n\n»Ikävä, etten voi mennä Campo Santoon», sanoi hän lisäten jotain\nmurtuneesta elämänlangasta, mitä Roma ei kuullut.\n\n»Toivottavasti ei ole totta, mitä minulle on kerrottu, että sinä muutat\nnykyisestä asunnostasi asettuaksesi asumaan erään henkilön huoneistoon,\nerään henkilön, jonka nimeä minun ei tarvitse mainita. Se olisi, sen\nvakuutan, hyvin paha erehdys, ja minä neuvon sinua vakavasti välttämään\nsitä.»\n\nRoma ei vastannut mitään, vaan astui vaunujensa ovelle. Paroni auttoi\nhäntä vaunuihin ja sanoi: »Muista, että mieleni on sama kuin ennen. Älä\nkiellä minulta sitä iloa, että saan auttaa sinua, kun tarvitset apua.»\n\nKun Roma tointui täysin requiem-messun jälkeen, oli saattokulku\nmatkalla hautausmaalle. Siinä oli koko rivi vaunuja. Useimmat olivat\ntyhjiä aivan kuin surukin, jota ne edustivat. Pappi istui apulaistensa\nkanssa, joista yksi koko ajan piti ristiä hänen edessään, etteivät\nhänen ajatuksensa pääsisi harhailemaan. Hän otti nuuskaa ja luki\naamurukouksensa huomisen varalle.\n\nRooman hautausmaa on Porta San Lorenzon ulkopuolella samannimisen\nkirkon ympärillä. Ruumisvaunut ajoivat ruumiskappelin ovelle. Kun\nvaunut tyhjenivät, huomasi Roma, että maksettuja palvelijoita\nlukuunottamatta hän oli ainoa murehtija. Kreivittären ystävät eivät\nenempää kuin hän itsekään tahtoneet nähdä hautausmaata.\n\nRuumiskappeli, matalakattoinen huone, oli täynnä paareja jos\njonkinlaatuisille vainajille. Eräässä paikassa oli kirjoitus: »Varattu\nhuomattavien henkilöiden ruumiille.» Kreivittären kirstu asetettiin\nsinne, kunnes hautaajat seuraavana aamuna ennättivät tulla hautaamaan\nsen. Kukat ja seppeleet asetettiin sen päälle, ja pappi ruiskutti taas\nvihkivettä sille, ja sitten hautajaiset olivat lopussa.\n\n»Minä en vielä palata kotiin», sanoi Roma, ja sitten pappi apulaisineen\nnousi vaunuihin. Ajurit sytyttivät sikarinsa ja läksivät ajamaan täyttä\njuoksua.\n\nHautajaiset olivat olleet komeat, kreivittären sielu saattoi olla\ntyydytetty. Mutta kauhun kamala kuningas oli seissyt vieressä koko ajan\nkuiskaten: »Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!»\n\nRoma osti metsäkukista tehdyn seppeleen ja löysi virastosta saamansa\npaperin avulla pikku Giuseppen haudan. Se on hautaryhmässä, missä\njokainen hauta oli kuin uuni, jossa on marmoriovi ja siinä valokuva.\nKaikki olivat lasten valokuvia, suloisia, hymyileviä kasvoja, pieni\nenkelien kuoro, joka nyt lauloi taivaan valtaistuimen ympärillä.\nAurinko paistoi niihin, ja korkeat sypressipuut humisivat hiljaa\nvienossa tuulessa. Siellä täällä joku äiti asetteli öljylamppua, joka\npaloi hänen lapsensa kuvan edessä, ja kuunteli suloista ääntä, joka ei\nollut kuollut, vaan puhui hänen sielunsa syvyydessä.\n\nRoma asetti seppeleensä Giuseppen haudalle ja läksi pois. Astuessaan\nulos portista kohtasi hän suuren parven ihmisiä. Etunenässä kulki\nkapusiinilais-munkki kantaen mustaa puuristiä, johon oli kiinnitetty\nsieni, keihäs, vasara ja nauloja. Kaksi sinisiin ja valkoisiin puettua\npoikaa kantoi kynttilöitä hänen vieressään. Ihmisjoukko oli aivan\nköyhää kansaa, etupäässä vaimoja ja tyttöjä liinat päässä. Nyt oli\nperjantai, ja he olivat menossa San Lorenzon kirkkoon. Tuskin tietäen\nmitä teki Roma seurasi heitä.\n\nKansa täytti kirkon. Sen hartaus oli syvä ja liikuttava. Seuratessaan\nmunkkia väki lauloi yksitoikkoisella äänellä _Stabat Mater'ia._\n\n»Oi äiti, rakkauden lähde, anna meidän tuntea surun voimaa, että\nsurisimme sinun kanssasi.»\n\nTämä rukous tuntui tuskin tarpeelliselta. Rukoilijat olivat vangittujen\ntai sairaina makaavien miesten ja reservisotilaiden nälkään nääntyviä\nvaimoja ja tyttäriä. He olivat elämän meren kurjia haaksirikkoisia,\njoita hyökyaallot olivat ajaneet rannalle, he hakivat nyt lohdutusta\nuskonnosta ja kohottivat huutonsa Jumalan luo.\n\nKun he olivat lopettaneet kulkunsa ja surulaulunsa, kokoontuivat he\nsaarnastuolin ympärille, ja kapusiinilaismunkki nousi saarnaamaan.\nHän oli partasuu mies, jonka kasvot loistivat melkein kiihkoa, ja\nhänen vyötäisillään riippui risti ja helminauha. Hän puhui heidän\nköyhyydestään, heidän kadotetuista omaisistaan, heidän kärsimyksistään,\ntästä synkästä ajasta, jota he saivat kokea, ja kuinka oli\nrukoiltava valtiollisissa vaikeuksissa. Äänettömyys oli täydellinen\nkuulijakunnassa, mutta kun pappi sanoi, että Jumala on lähettänyt\nheille nämä kärsimykset heidän syntiensä tähden ja että heidän täytyy\ntunnustaa syntinsä, joista pyhä äiti, kirkko, voi pelastaa heidät,\nsilloin syntyi hiljainen hyminä kuulijain kesken.\n\nRivi rippituoleja oli kirkon kummassakin sivu-osassa, ja kun saarnaaja\nkertoi Vapahtajan kärsimyksistä, Hänen tuskastaan, Hänen verestään,\nnousivat vaimot ja tytöt ääneen itkien ja menivät toinen toisensa\nperästä tunnustamaan syntinsä. Heti kun joku oli noussut pois, astui\ntoinen sijaan, ja kukin näytti ripin jälkeen tyyneltä ja rauhalliselta.\n\nHetken liikutus valtasi Roman kokonaan. Jospa hänkin voisi tyhjentää\nsydämensä noin! Jos hän saattaisi päästä päiviensä tuskista, öiden\nkärsimyksistä! Kulkiessaan erään rippituolin ohi oli hän nähnyt papin\nsiellä. Hänellä oli hellät, inhimilliset kasvot. Roma oli nähnyt ne\njossakin ennen, ehkä paavin riemukulussa.\n\nSillä hetkellä eräs köyhä, huivipää tyttö, joka oli itkien\npolvistunut rippituoliin, nousi siitä ylös loistavin silmin. Roma\nvapisi liikutuksesta. Vastustamaton halu tunnustaa oli vallannut\nhänet. Hänen täytyi tarttua kiinni istuimeen, sillä muuten hän olisi\nkaatunut. Sitten hän äkillisen tunnelman valtaamana, jonkinmoisessa\nhuumaustilassa ja tuskin tietäen mitä teki, heittäytyi samalle\npaikalle, josta tyttö oli noussut, ja sanoi sykkivin sydämin ja\nvapisevalla äänellä pienen metalliristikon läpi:\n\n»Isä, minä olen suuri syntinen — kuule minua, kuule minua!»\n\nHän ei voinut hengittääkään, ja papin rauhalliset kasvot katsoivat\nnoita hehkuvia poskia ja palavia silmiä.\n\n»Odota, tyttäreni, älä kiihoitu liiaksi. Sano tunnustuksesi.»\n\nRoma koetti puhua, mutta sanat tuskin kuuluivat:\n\n»Minä tunnustan... tunnustan... en voi, isä.»\n\nNuuska putosi vanhan miehen hyppysistä.\n\n»Etkö ole kristitty?»\n\n»En ole kastettu, mutta minut on kasvatettu luostarissa, ja...»\n\n»Sitten en voi kuulla tunnustustasi. Kaste on ovi kirkkoon, ja ilman\nsitä...»\n\n»Mutta minä olen suuressa tuskassa. Pyhän Neitsyen tähden, kuule minua!\nOi, kuule minua, isä, kuule minua!»\n\nVaikka vanha pappi oli tottunut ihmissydämen kärsimyksiin, valtasi\nhänet ääretön sääli, ja hän sanoi ystävällisellä, hellällä äänellä:\n\n»Jatka, tyttäreni. En voi antaa sinulle synninpäästöä, koska et\nole kirkon lapsi, mutta minä olen vanha mies ja jos voin auttaa\nsieluparkaasi kantamaan taakkaansa, niin Jumala minua varjelkoon\ntyöntämästä sinua pois.»\n\nKiihkein sanoin Roma kertoi tuskansa, peittämättä mitään, lieventämättä\nmitään ja nimittämättä tai moittimatta ketään. Vihdoin värisevä,\nnyyhkyttävä ääni taukosi ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin äänet\nkirkossa tuntuivat tulevan kuin etäältä. Sitten lausui ystävällinen\nääni ristikon takaa:\n\n»Tyttäreni, sinä et ole tässä asiassa tehnyt syntiä eikä sinulla ole\nmitään kaduttavaa. Se, että tuskat sinua vaivaavat, todistaa, että\nsielusi on puhdas ja että elät yhteydessä Jumalan kanssa. Hermostuminen\nja huoli on heikontanut ruumiillista terveyttäsi, ja siksi on\nluonnollista, että luulet tehneesi syntiä, vaikka et ole tehnytkään. Se\non suloinen ominaisuus useimmissa naisina, mutta valitettavasti vain\nharvoissa miehissä! Synti ei ollut sinun syntisi, mene siis kotiisi\nrauhassa, ja Jumala sinua lohduttakoon.»\n\n»Rakas isä... sinä olet niin hyvä, mutta oletko unohtanut...»\n\n»Miehesikö? En! En voi sanoa, pitäisikö sinun kertoa hänelle vai ei.\nOmasta puolestani olisin sitä vastaan, sillä miksi rasittaisin hänen\nomaatuntoaan ja panisin alttiiksi perheen rauhan? Sinun tuskasi siksi,\nettä luonto itse tulee asian ilmaisemaan, on perustusta vailla ja siis\nperkeleen kiusausta. Ne sinun tulee jättää. Mutta koska avioliittosi\non ainoastaan kirkollinen ja se toinen henkilö (menettelit oikein, kun\net sanonut hänen nimeään, lapseni) voi käyttää hyväkseen olosuhteita\nerottaakseen teidät ja koska miehesi voisi ikipäiviksi kadottaa\nluottamuksensa sinuun, jos tunnustuksesi tulee liian myöhään, en osaa\nneuvoa, mikä olisi parasta turvallisuudellesi ja mielesi rauhalle.\nAnna minun kysyä neuvoa viisaammalta. Anna minun sanoa salaisuutesi\nkorkealle henkilölle, ystävälliselle korvalle, pyhimyksen sydämelle,\nvanhalle, pyhälle miehelle. Tule takaisin tai sano minulle nimesi, jos\ntahdot, ja jos tuolla pyhällä miehellä on jotain sanomista sinulle,\nolen sen ilmoittava. Mene nyt kotiisi rauhassa, tyttäreni, ja Jumala\nottakoon sinut isälliseen syliinsä.»\n\nKun Roma nousi rippituolista, tunsi hän samaa kuin henkilö, joka on\npotenut kovaa tautia ja on paranemaan päin. Koko hänen olemuksensa oli\nomituisesti muuttunut. Suuri paino oli pudonnut pois, hänellä oli uusi\nsielu, ja hänen ruumiinsakin tuntui kevyeltä kuin ilma.\n\nSaarnaaja saarnasi vielä värisevällä äänellään, ja vaimot ja tytöt\nitkivät vielä kun Roma astui pois kirkosta, mutta nyt hän kuuli kaiken\ntuon kuin unessa. Vasta kun hän saapui porttikäytävälle ja sokea\nkerjäläinen luetteli huolensa hänelle, hän heräsi lumouksesta. Niin\näkillinen ja salaperäinen oli tuo muutos, kun hän palasi taivaasta maan\npäälle.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nEnsimmäisessä postissa aamulla »Sisar Angelica» sai kirjeen Davido\nRossilta.\n\n »Rakkaani! — Kirjeesi saapui onnellisesti ja tuotti minulle suurta\n iloa ja ehkä hiukan suruakin. Paitsi sitä tuskaa, jota aina tunnen\n ajatellessani kansaraukkaani, olin hiukan alakuloinen lukiessani\n jotain rivien välistä. Teeskenteletkö sinä onnentunnetta minun\n rohkeuttani ylläpitääksesi ja estääksesi minua syöksymästä sinun\n luoksesi huolimatta kaikesta? Kerran sinä olet tuleva onnelliseksi,\n armaani. Silloin saan taas kuulla hopeanheleän naurusi niinkuin tuona\n suloisena päivänä Campagnalla. Odotahan vain! Me olemme nuoria vielä,\n ja elämä on edessämme.\n\n Rukoile puolestani, oma sydämeni, että kätteni työ onnistuisi.\n Olen työssä yöt ja päivät. Kokouksia, toimikuntia, kirjeenvaihtoa\n lakkaamatta. Suuria suunnitteluja on tekeillä, armas, ja kohta saat\n kuulla kaikki. Olen ylpeä, että arvostelin oikein sinun luonteesi\n siveellistä voimaa ja että on mahdollista sanoa sinulle kaikki.\n\n Olemme määränneet keskustoimikunnan ja järjestäneet yhdistyksemme.\n Kaikki ovat yhtä mieltä minun kanssani siitä, että yhteistoiminta on\n välttämätön. Eurooppa näyttää olevan kypsynyt täydelliseen muutokseen,\n mutta ensimmäinen suuri työ on toimitettava Roomassa. Minä saan\n kehoituksia kaikkialta. Kansojen veljellinen yhdistyminen jatkuu\n jatkumistaan. Voima, joka on suurempi raakuuden voimaa, leviää yli\n maailman.\n\n Toisaalta lukemattomat miehet, jotka elävät ristiriidasta, koettavat\n tukahduttaa luonnon ja Jumalan äänen. Kirkkokin koettaa jakaa\n ihmiskuntaa. Kirjeestäsi päättäen sitä koetetaan tehdä taas Roomassa.\n Se on vaarallista. Pappi-raukkoja kiusataan molemmilta puolin.\n Toisaalta vallanpitäjät vaativat heitä puoltamaan heidän valtaansa,\n olkoonpa se kuinka huono tahansa, ja toisaalta kirkko vaatii heitä\n puoltamaan sen ajallisia oikeuksia. Liitän tähän julistuksen papeille.\n Ehkä saat vanhan Albert Pellegrinon sen painattajaksi ja levittäjäksi,\n kuten edelliselläkin kerralla. Jumala suokoon, että siitä olisi apua!\n\n Bruno-raukka! Olet epäilemättä oikeassa otaksuessasi, että häntä\n kiusataan, jotta hänet saataisiin pettämään minut. En ole huolissani\n ainoastaan itseni tähden. Minulle olisi ikuinen suru, jos hänen\n mielensä tulisi myrkytetyksi. Koska Charles Minghelli on vankilassa\n vangiksi puettuna, voi mitä tahansa tapahtua. Kun se mies tuli\n luokseni tultuaan erotetuksi Lontoosta, pyysi hän apua murhatakseen\n paronin. Minä epäsin, ja hän liittyi vastapuolueeseen. Salainen\n tuomioistuin, jossa asioita valmistetaan julkista käsittelyä\n varten, on pirullinen laitos, julmuuden ja vääryyden pesä. Se on\n hävitetty melkein kaikista sivistysmaista, mutta kauniin Italiamme\n tuomioistuimet ja vankilat ovat yhä vieläkin salavehkeiden\n pesäpaikkoja, missä avuttomia, kurjia olentoja peloitetaan jos\n jollakin tavalla kaikenlaisten apumiesten välityksellä, jotka ovat\n valmiit vaikka mihin. Vanki ei ole ihminen enää, vaan välittäjä,\n jonka tehtävänä on syyttää toisia. Hänen sielunsa turmellaan, hänen\n petoksestaan maksetaan. Käy itse tapaamassa Brunoa, jos mahdollista,\n ja pelasta hänet omalta itseltään ja noilta ihmisiltä, joiden ainoana\n toimena elämässä on saada varmuus rikoksista.\n\n Ja nyt tahtoisin puhua ystävästäsi. Lohduta häntä. Tyttö-raukka ei ole\n sen syyllisempi kuin jos veturi olisi ajanut hänen ylitsensä tai villi\n peto syössyt hänen kimppuunsa häkistään. Älköön hän kiusatko itseään\n enää. Se ei ole oikein, se ei ole hyvin. Ruumiimme ei ole ainoa osa\n meissä, joka on taudille altis, sinun täytyy pelastaa hänen sielunsa\n taudin uhalta.\n\n Mitä siihen tulee, pitäisikö hänen kertoa siitä miehelleen, on\n minulla siitä varma mielipiteeni. Kaikella muotoa hänen tulee se\n tehdä. Omantunnon tuomioistuimen edessä synti ei ole ainoastaan itse\n teossa. Sellainen teko on annettu anteeksi olipa se sitten salainen\n tai julkinen. Jumala antoi sen anteeksi Davidille. Kristus antoi sen\n anteeksi Jerusalemin vaimolle. Mutta salaaminen, valehteleminen ja\n kaksikielisyys, sitä ei voi antaa anteeksi ennenkuin se on tunnustettu.\n\n Toinen seikka, jota sinun puhdas mielesi, armas, ei ole tullut\n ajatelleeksi. Se toinen mies on olemassa. Ajattele mikä valta hänellä\n on ystävääsi. Jos hän kaikesta huolimatta vielä tahtoo omistaa tytön,\n hän voi peloittaa häntä ja uhata ilmaista kaiken hänen miehelleen.\n Tämä voi saattaa vaimo-paran onnettomaksi ja aikaa myöten vaimon tahto\n ehkä murtuu ja hän voi ehkä alistuakin. Taikka sitten tuo mies voi\n todellakin kertoa kaiken hänen miehelleen loukatakseen ja murhatakseen\n molempien onnen. _Miten käy vaimolle silloin? Uskooko hänen miehensä\n häntä silloin enää?_\n\n Noiden vaarojen välttämiseksi on hänen parasta puhua heti. Luottakoon\n hän miehensä rakkauteen ja kertokoon hänelle kaikki. Jos mies on oikea\n mies, niin hän ajattelee: »Ainoastaan hänen puhtautensa on pakottanut\n hänet kertomaan», ja mies rakastaa häntä enemmän kuin ennen. Hän ehkä\n tuntee hetken tuskaa. Jokainen mies tahtoo mielellään uskoa, että\n hänen poimimansa kukka on tahraton. Mutta hänen parempi luontonsa on\n voittava hänen turhamaisuutensa ja hän on sanova: »Vaimoni rakastaa\n minua, minä rakastan häntä, hän on viaton, ja jos joku isku on häntä\n kohtaava, täytyy sen ensin kohdata minua.»\n\n Tervehdykseni sinulle, rakkaani. Ystäväsi on varmaan todellinen\n nainen, ja olit oikeassa kohdellessasi häntä hellästi. Mutta olit\n myöskin oikeassa ollessasi ankara ja antaessasi hänen kulkea\n kiirastulen läpi. Näin hyvät naiset aina menettelevät toisia naisia\n kohtaan. Se on jonkinmoinen todistus heidän puhtaudestaan ja se on\n myöskin heidän vahva turvansa, vaikka ajattelemattomat voivat puhua\n toisin. Minä rakastan sinua ankaruutesi tähden tuota vääryyttä\n kärsinyttä kyyhkysparkaa kohtaan, armaani, juuri yhtä paljon kuin\n rakastan sinua hellyytesi tähden. Se on todistuksena minulle, kuinka\n oikein arvostelin sielusi ylevyyttä, sen puhtautta ja henkesi tulta\n sekä sydämesi kultaa. Kunnes tapaamme jälleen, oma armaani.\n\n                                         Sinun D. R.»\n\nMyötäliitetty »Julistus papeille» oli näin kuuluva:\n\n »Ei ainoastaan Italiassa ja Irlannissa, vaan myöskin Venäjällä,\n Ranskassa, Amerikassa ja koko maailmassa katolisen kirkon papit\n nousevat kansan seasta. Miksi siis papit niin usein kansan\n taisteluissa valtoja vastaan asettuvat kansaa sortamaan, sen intoa\n sammuttamaan ja sen toiveita tukahduttamaan?\n\n Veljet! Vastaus ei ole kaukana. On olemassa kirkon sielu ja on\n olemassa kirkon ruumis. Kirkon sielu on taivaallinen, erehtymätön,\n muuttumaton ja elää iankaikkisesti. Kirkon ruumis on inhimillinen,\n rajoitettu ja katoava. Kirkon sielu on nöyrä ja polvistuu ristin\n juureen. Kirkon ruumis on ylpeä ja istuu ruhtinaitten valtaistuimien\n ääressä.\n\n Kirkon papit! Piispanne sanovat teille, että kansan pyrinnöt ovat\n Jumalan pilkkaamista ja kymmenen käskyn rikkomista. Tuo vanha huuto\n on kohonnut kaikkien ihmiskunnan marttyyrien ajamia muutoksia vastaan\n Kristuksen päivistä alkaen.\n\n Mutta jos kansan pyrinnöt eivät ole sopusoinnussa uskonnon kanssa\n ja jos heidän johtajansa ovat jumalattomia miehiä, on teidän\n velvollisuutenne pelastaa kansa noista molemmista vaaroista. Älkää\n antako kenenkään enää sanoa, että kirkko on ainoastaan vanhentunut\n ilmiö ihmiskunnan kehityskulussa ja kaiken edistyksen esteenä.\n Tulkoon ihmiskunnan pelastus kirkon papistosta, niin häviävät kaikki\n uskonnottomat ja jumalattomat.\n\n Mutta ovatko kansan pyrinnöt ristiriidassa uskonnon kanssa?\n Kuunnelkaa ääniä, jotka värähtelevät läpi maailman. Kansat puhuvat\n helluntaikielillä kaikkialla maailmassa. Sosialismi, kommunismi ja\n ehkä anarkismikin! Mutta nämä ovat toiveita, ei systeemejä, ne ovat\n sairauden ilmaisumuotoja, ei parannuskeinoja. Ja eräs vaatimus on\n yhteinen kaikille — ihmiskunnan yhteyden vaatimus! Se on se ääni,\n joka kaikuu kaikkialla, ja minä pyydän teitä miettimään, eikö se ole\n Jeesuksen ääni.\n\n Jeesuksen papit! Avatkaa evankeliumi ja sanokaa, eikö Kristus\n opettanut, että me olemme yksi ainoa lauma, jolla on yksi ainoa\n paimen, ja että kaikki ihmiset ovat Jumalan poikia ja veljiä Hänessä?\n\n Taivaassako vain ihmisperheen tulee toteuttaa tätä? Tarkoittiko\n hän, että maan päällä on oleva ankaraa erotusta ja kauhistuttavaa\n epätasaisuutta ja että luonto ja Jumala selvästi osoittavat tahtovansa\n sitä ja luovansa sitä? Miksi hän siis opetti meitä rukoilemaan\n »_Lähestyköön Sinun valtakuntasi niin maan päällä kuin taivaassa_?»\n\n Mutta vaikka taivaan valtakunta maan päällä olisikin saavuttamaton\n tuhatvuotinen valtakunta, ette te Jeesuksen papit tahtone kieltää\n Hänen lapsiltaan tuon unelman lohdutusta. Minä uneksin kirkosta, joka\n ei huoli maallisista oikeuksistaan, mitkä houkuttelevat sen jakamaan\n ihmiset kahteen luokkaan, rikkaisiin ja köyhiin, moneen kansakuntaan,\n ystäviin ja vihollisiin. Minä uneksin kansojen Pyhästä Isästä, joka\n tehdään maailman henkiseksi hallitsijaksi, ei siten että Pyhä Henki\n vaikuttaa seitsemään kardinaaliin suljettujen ovien takana, vaan\n siten, että se vaikuttaa koko maailmaan taivaan valossa. Se on se\n korkea kirkko ja korkea paavi, josta uneksin, ja jos Jumala tahtoo,\n olen ne myöskin kerran näkevä.\n\n                                               Davido Rossi.»\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n »Rakas Davido Rossi! — Koko päivän olen kantanut kirjettäsi kuin\n pyhimyslipasta, joskus pikkuisen kurkistaen sitä ajaessani vaunuissa\n tai omnibusseissa, vieläpä joskus kadullakin. Olen juuri palannut\n kirjapainosta. Vanha Albert on humbugi. Hän keksi jos jonkinlaisia\n esteitä. Entisestä julistuksesta muka hänellä oli hyvin paljon huolta.\n Hän on joka hetki pelännyt vangitsemista, ja se, joka ne naulasi\n ilmoituspilareihin, on kärsinyt samanlaisia tuskia.\n\n Johtopäätös: lisää rahaa. Sitä hän sai, ja kaikki on nyt hyvin.\n\n Se, mitä sanoit Brunosta, on saattanut minut vallan kuumeeseen, ja\n minä olen kirjoittanut kenraalitirehtöörille ja pyytänyt saada tavata\n häntä. Asiamiehemme Napoleon on myöskin nyt sitä mieltä, että Bruno\n on salaisen inkvisitsionin uhri. Ei mikään pyhä inkvisitsioni ole\n koskaan enemmän ylenkatsonut keinojen valikoimista. Asianajaja N.\n sanoo, että Italian viranomaiset ovat perineet huonon hallituksen\n paheet. Kamalaa on, että tehdään väärin sen varjolla, että muka\n estettäisiin toisia tekemästä väärin. Mutta tässä tapauksessa tehdään\n väärin siksi, että estettäisiin toisia tekemästä oikein. Olen varma,\n että Brunoa koetetaan houkutella sinun pettäjäksesi. Jospa saisin olla\n hänen sijassaan! Voisivatkohan heidän juonensa vaikuttaa minuun? Ennen\n kuolisin.\n\n Ja nyt tahtoisin puhua siitä ystävästäni. Tuskin voin pitää kynää\n sormissani, kun kirjoitan hänestä. Sinä puhuit niin hyvästi ja\n jalosti. Olisihan minun pitänyt tietää mitä sinä ajattelit ja\n kumminkin...\n\n Armas, kuinka minä saatan jatkaa? Etkö voi arvata, mitä tahtoisin\n sanoa sinulle? Kirjeesi pakottaa minut tunnustamaan. Tulkoon mitä\n tahansa, en voi vaieta enää. Etkö arvannut kuka ystäväraukkani on?\n Arvelin, että muistaisit edellisen kirjeenvaihtomme, kun sinä olit\n rakastavinasi jotakin toista. Sinä et nähtävästi ole ajatellut sitä,\n ja se on taas todistus — katkera ja suloinen todistus rakkaudestasi\n ja luottamuksestasi minuun. Sinä asetit minut niin korkealle, ettet\n ollenkaan epäillytkään, että puhuisin itsestäni. Niin oli kumminkin\n laita, ja ystäväraukkani olen minä itse.\n\n Kärsin koko ajan, kun näin millaiselle puhtauden patsaalle sinä minut\n asetit. Kirjeesi, jotka kirjoitit ennenkuin ilmoitit rakkautesi,\n siihen aikaan, jolloin koetit vastustaa tunnottasi, saattoivat minut\n häpeämään, koska tiesin, etten ansainnut kiintymystäsi. Useinkin\n täytyi minun olla katsomatta silmiisi, kun sanoit minua hyväksi.\n Olisin tahtonut itkeä ja huutaa »ei, ei, ei!» ja musertaa palasiksi\n sinun luomasi kuvan. Mutta kuinka minä olisin hennonut? Kuka rakastava\n nainen voi särkeä ihannoidun kuvansa miehen sydämestä? Hän voi\n ainoastaan koettaa kohoutua tuon kuvan tasalle. Sitä olen koettanut,\n eikä ole minun syyni, etten ole onnistunut.\n\n Minussa on paljon moitittavaa. Oli hetkiä, jolloin velvollisuuden\n olisi pitänyt pakottaa minut puhumaan. Semmoinen hetki oli juuri\n avioliittomme edellä. Muistatko, että koetin sanoa sinulle jotain?\n Sinä olit ystävällinen etkä tahtonut kuunnella. »Mennyt on mennyttä»,\n sanoit, ja minä olin hyvin iloinen, kun pääsin siitä. Sinä et tiennyt,\n mitä tahdoin sanoa, muutoin et olisi pyytänyt minua vaikenemaan.\n Mutta _minä_ tiesin, mitä se oli, ja siitä lähtien olen lakkaamatta\n kärsinyt. Ja nyt minusta tuntuu kuin olisin pettänyt sinut. Olen\n saattanut sinut puhumaan ja toimimaan toisin kuin ehkä muutoin olisit\n toiminut. Anna minulle anteeksi! En tahdo pitää sinua kiinni missään\n suhteessa. Ota kaikki antamasi takaisin, minulla ei ole oikeutta\n valittaa.\n\n Paitsi sitä oli omassa asiassani puolia, joista en kertonut puhuessani\n »ystävästäni». Pelkäsin asian tulevan tunnetuksi. Armas, minä en saa\n piiloutua sen suloisen puolustuksen taakse, jonka sinä keksit minulle.\n Minä todellakin ajattelin sitä toista miestä. Minä en pelännyt,\n että hän uhkauksillaan turmelisi rakkauteni, sillä sitä ei mikään\n maailman mahtavuus voisi tehdä. Mutta minä pelkäsin, että hän kertoisi\n kertomuksensa ennen minua ja siten saisi sinut työntämään minut pois\n luotasi. Se tuotti minulle tuskia yöt päivät, ja nyt minä tunnustan\n tunnustettavani, ettet luulisi minua paremmaksi kuin olen.\n\n On toinenkin asia, jota et tietänyt. Rakas, antaisin elämäni, jos\n minun ei tarvitsisi sitä kertoa, mutta minun täytyy tunnustaa sinulle\n kaikki. Sinä tiedät, kuka se mies on, ja Jumalan edessä vakuutan,\n että hänessä yksin oli syy. Mutta oma syyni tuli jälestäpäin. Sen\n sijaan, että olisin lopettanut kaiken yhteyden hänen kanssaan,\n elin ystävällinen hänelle ja vastaanotin isäni tiloista tulevat\n tulot, jotka hän minulle antoi, sekä ajattelin häntä tulevana\n miehenänikin. Ja kun sinun puheesi piazzalla näytti saattavan toiveeni\n vaaranalaiseksi, päätin masentaa sinut.\n\n Se on hirveätä. Kuinka minä voin sen kertoa sinulle kuolematta\n häpeästä? Nyt tiedät, kuinka paljon petin sinua, ja tarkoitukseni\n ilkeys vie minulta rohkeuden pyytää sinulta anteeksi. Voitko ajatella,\n että minä en ollut ollenkaan parempi kuin Delila tavatessani sinut\n ensi kerran! Mutta taivas tuli avuksi ja pelasti sinut. Kuinka sinä\n vaikutit minuun! Ensin sinä loit uudestaan isäni minulle, ja minä näin\n hänet sellaisena kuin hän todella oli enkä sellaisena, jommoiseksi\n häntä oli minulle ennen kuvattu. Sitten sinä annoit minulle sielun,\n ja minä näin itseni. Rakas, älä vihaa minua. Sinun suuri sydämesi ei\n voisi olla niin julma, jos tietäisit kuinka olen kärsinyt.\n\n Vihdoin tuli rakkaus, ja minä tahdoin pitää siitä kiinni. Voi\n kuinka hartaasti tahdoin! Siitä syystä en kertonut sinulle. Se oli\n jonkinmoista peliä, se oli huumausta. Kaikkea, mitä tapahtui, pidin\n rangaistuksena. Tulipa köyhyys, häpeä, kurjuus, entä sitten! Se\n puhdistaisi vain syntistä entisyyttäni ja veisi minut lähemmäksi\n sinua. Mutta kun vihdoin hän, joka oli loukannut minua, uhkasi loukata\n sinua minun kauttani, jouduin epätoivoon. Sinä et aavista, mitä\n aikeita silloin haudoin. Aioin surmatakin itseni saadakseni kaikki\n loppumaan. Mutta minä en hennonut särkeä sydäntäsi siten. Paitsi sitä\n tuo teko jo olisi ilmaissut sinulle jotain, ja minua hirvitti ajatus,\n että sinä minun kuoltuani saisit tietää koko kurjan kohtaloni.\n\n Nyt tiedät kaikki, armas. En ole salannut mitään. Kuten näet, en ole\n ainoastaan ystävä-raukkani, vaan jotain vielä pahempaa — oma itseni.\n Voitko antaa minulle anteeksi? En uskalla pyytää sitä. Mutta älä anna\n minun olla epäilyksessä. Kirjoita. Tai vielä mieluummin, sähkötä. Yksi\n ainoa sana vain. Siinä kyllin.\n\n Tahtoisin lähettää sinulle rakastavan tervehdykseni, mutta tänä iltana\n en uskalla. Olen rakastanut sinua ensi hetkestä asti enkä koskaan voi\n lakata sinua rakastamasta, tapahtuipa mitä tahansa. Minusta tuntuu\n kuin antaisit minulle anteeksi, jos käsittäisit, että olen maailmassa\n ainoastaan rakastaakseni sinua ja että pahin rikokseni syntyi siten,\n että rakastin sinua enemmän kuin järkeä ja kunniaakin. Päätä kuinka\n tahansa, olen sinun ja voin uhrata elämäni ainoastaan sinulle.\n\n Päivä koittaa ja pyhän Pietarin risti hohtaa lumivalkeana aamusumun\n läpi. Onhan se toivon merkki? Päivä koittaa kaakossa, ja se saapuisi\n nopeammin luoteeseen, jos se rakastaisi sinua yhtä paljon kuin minä.\n Olen kirjoittanut tämän kirjeen yhä uudestaan pitkin yötä. Muistatko\n sitä kirjettä, joka minun piti polttaa, koska se sisälsi salaisuutesi?\n Tässä on kirje, joka sisältää minun salaisuuteni — mutta kuinka paljon\n kurjempi ja tuhoisampi tämä on! — Sinun onneton tyttö-raukkasi\n\n                                                    Roma.»\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nRoma asettui asumaan Rossin huoneistoon. Kun hän iäksi neuvottelemaan\nvanhuksien kanssa ja näyttämään heille Rossin sähkösanomaa, olivat he\nonnellisia kuin lapset. Vanha kuuro vaimo puheli lakkaamatta. Elena\nei ollut lähettänyt mitään tietoja, ja ajatus, että hän oli mennyt\nluostariin, näytti mahdottomalta, mutta he rukoilivat joka päivä pyhää\nAntoniusta. Eilen oli kulunut kuukausi pojan kuolemasta, ja he olivat\nvieneet orvokkivihon Campo Santoon, mutta siellä oli jo kaunis seppele\nennestään — pyhä Neitsyt oli muistanut pikku Giuseppea.\n\nBrunoko? Niin, he olivat kuulleet hänestä ja käyneet häntä\ntervehtimässäkin. Mutta hän oli ollut hyvin omituinen, hyvin jäykkä ja\nkova. Kun he puhkesivat itkuun nähdessään hänen vankipukunsa, oli hän\nkäskenyt heitä vaikenemaan eikä saattamaan häntä naurunalaiseksi. Hän\ntahtoi ainoastaan puhua Elenasta. Joku oli kertonut hänelle, että Elena\noli mennyt pois, ja kun he viittasivat sinne päin, että hän ehkä oli\nluostarissa, niin Bruno vain nauroi ja kirosi.\n\nSeuraavana päivänä Roma muutti uuteen asuntoonsa. Hän ei tuonut\nmukanaan muuta kuin muutamia kirstuja, joissa oli hänen tärkeimmät\ntavaransa sekä hänen isänsä kuva ja Elenan antama Madonna.\nPanttilainaaja eli ottanut haltuunsa loput hänen omaisuudestaan ja\nmaksanut niistä rahasumman. Useimmat kipsimallit ateljeessa rikottiin\nja vietiin pois. Suihkukaivo, joka oli marmorista, pantiin pimeään\nkellariin vanhan garibaldilaisen asunnon alle. Ainoastaan yksi osa\nkannettiin yläkertaan. Siinä oli Davido Rossin veistokuvan malli ja\nmarmorilohkare Kristuksen päätä varten.\n\nPaitsi koiraansa ei Roma tuonut ketään mukanaan Piazza Navonalle.\nFelice oli palannut paronin luo ja Nattalina oli erotettu. Vanhan\neukon piti siivota huoneet ja keittää ruoka, ja Roman piti itse käydä\nostoksilla. Naapurit ymmärsivät kohta asian laidan. Hän oli Rossin\nvaimo. He rupesivat kutsumaan häntä signoraksi.\n\nRomasta tuntui hyvin suloiselta asua Rossin huoneissa. Ne ikäänkuin\nhenkivät hänen läsnäoloaan. Vastaanottohuone, jossa oli piano ja\nfonografi sekä kuvat seininä, toi Roman mieleen jokaisen Rossin äänen\nvärähdyksen. Makuuhuone oli ensin pyhättö, jota Roma ei tahtonut\nkäyttää, ennenkuin hän oli asettanut pienen Madonnansa sinne. Sitten se\nmuuttui hänen pieneksi majakseen, ja kun hän nukkui siellä, tunsi hän\noutoa värähdystä, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.\n\nNyt, kun hän asui Rossin ympäristössä, tuntui hänestä kuin hän\nhuomaisi jotain uutta Rossissa joka hetki. Katolla hyppelevät oravat\ntoivat mieleen Rossin pienenä poikana, ja lintuset, jotka juuri\npesivät ja siitä syystä laulelivat pitkin päivää, panivat Roman\najattelemaan sykkivin sydämin heitä molempia. Lahjat, joita toiset\nnaiset olivat antaneet Rossille, herättivät Romassa melkein kuumemaista\nuteliaisuutta. Muutamat olivat Englannista, toiset Amerikasta, ja monet\nolivat naisilta, jotka eivät koskaan olleet Davido Rossia nähneetkään.\nNe tekivät Roman onnelliseksi ja ylpeäksi, mutta myöskin hiukan\nmustasukkaiseksi.\n\nEnsimmäisinä päivinä Piazza Navonalla hän uskotteli itselleen, että\ntässä kaupunginosassa asuminen oli mitä hauskinta. Ensiksikin siellä\noli nuo taiteelliset, kapeat kadut ja vanhat pihat, veistetyt kivet ja\npienet lamput Madonnan kuvien edessä. Sitten siellä oli aina ihmispäitä\nikkunoissa, jäätelöveden myyjiä katukäytävillä, kirkuvia aaseja ja\nhuutavia, leikkiviä lapsia.\n\nKaikki oli luonnollista ja hauskaa. Roma eli ensi kertaa\nihmistoveriensa parissa, ja kun hänen hajuaistinsa joskus kärsi\nlikaisten ihmisten läheisyydestä, koetti hän sanoa itselleen, että se\noli vain väärää hienoutta tuo, joka saattoi hänet kärsimään.\n\nEnnen kaikkea häntä liikutti ihmisten köyhyys, sillä se lähensi häntä\neniten Davido Rossiin. Tuolla oli majatalo, jossa köyhät miehet saivat\nvuoteen kymmenestä pennistä, ja _locande_, jossa he viidestä pennistä\nsaivat nojata käsivartensa nuoraan. Tuolla oli kuninkaallinen Monte\ndi Pietà, valtion panttilaitos, ja kuninkaallinen Ranco del Lotto,\nvaltion arpajaislaitos. Tuolla oli rattaat, jotka ajoivat ympäri katuja\nkooten almuja köyhille helposti liikutettujen roomalaisten heitellessä\nvaatekappaleita ikkunoista. Tuolla oli sairaus ja köyhyys, pellagra,\njoka tarttuu pelkällä maissilla elävään kansaan. Tuolla kulkivat\nPunaisen Ristin sisaret sairaiden seassa, tohtorit jakelivat unijuomaa\nkuoleville, ja kuolema nukutti heidät ikuiseen uneen.\n\nTrinità dei Montilta Roma oli katsellut kaikkea tuota kuin aitiosta\nkatsellaan näyttämöä, mutta nyt hän oli itse sen keskellä. Tässä\nsamassa ilmanalassa Davido Rossi eli. Rossi oli ehkä pakosta joutunut\nsiihen, mutta hän jäi sinne vapaasta tahdosta. Nuori arkatuntoinen,\nhienostunut nainen kärsi siellä tuskia, mutta hän luulotteli olevansa\ntyytyväinen.\n\nKaikkialla oli Rossi ja yhä vain Rossi! Joka ilta, kun Roma meni\nlevolle köyhässä asunnossaan, hänen viimeinen ajatuksensa oli rakkauden\nsanelema rukous yön pimeydessä. Tuo rukous oli hyvin yksinkertainen ja\nlapsellinen ja sisälsi sen, että Rossi aina rakastaisi häntä, olipa hän\nminkälainen tahansa ja sanoipa maailma mitä tahansa ja tekivätpä pahat\nihmiset mitä tahansa.\n\nTätä mielialaa kesti viikon verran, mutta sitten se alkoi masentua.\nKaiken onnen takana piili pelko kirjeestä. Roma laski tunnit, jotka\nolivat kuluneet siitä asti, kun hän pani sen postiin, ja kuinka kauan\nviipyisi, ennenkuin hän saisi vastauksen. Jos Rossi sähköttäisi, voisi\nvastaus tulla kolmessa päivässä. Mutta hän ei saanut mitään vastausta.\n\n»Hänestä on varmaan parempi kirjoittaa», sanoi Roma itselleen. Tietysti\nhän kirjoittaa heti, ja viiden päivän perästä saan vastauksen.\nViidentenä päivänä hän meni tapaamaan luostarin portinvartijaa, mutta\ntällä ei ollut mitään »sisar Angelicalle».\n\n»Alpeilla on ehkä lunta ja postijunat ovat myöhästyneet», ajatteli\nhän, ja sitten hän läksi Pialelle, jossa sähkösanomat ovat yleisön\nnähtävinä. Sveitsissä _oli_ todellakin lunta. Juuri sitähän Roma oli\notaksunut, ja siis Rossin kirje saapuisi seuraavana aamuna. Mutta se ei\nsaapunut silloinkaan.\n\n»Kuinka tuhma minä olen! Kirjeeni tietysti tuli sunnuntaina\nLontooseen!» Hän ei ollut ajatellut, kuinka englantilaiset ovat\njärjestäneet postinkulkunsa sunnuntaina. Vielä päivä, yksi ainoa päivä,\nniin hän saisi sanoman Rossilta ja tulisi onnelliseksi.\n\nMutta päivä kului ja vielä toinenkin eikä mitään kirjettä kuulunut.\nRoman mieli alkoi masentua, ja kirkas sateenkaari hänen elämänsä\ntaivaalla kalpeni. Katolta kuuluva laulu kiusasi häntä nyt. Kuinka ne\nsaattoivatkaan kiusata kurkkuaan noin? Ulkona satoi ja taivas oli pimeä.\n\nSitten vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa tulivat pelokkaan\nnäköisinä ja asiapaperi kädessä yläkertaan. Heidät oli kutsuttu\ntodistajiksi Brunon asiassa. Tutkimus oli tapahtuva kolmen päivän\nperästä.\n\n»Minä olen, luojan kiitos, kuuro, eivätkä he voi paljoa minua kiusata»,\nsanoi vanha vaimo.\n\nRoma pukeutui yksinkertaiseen mustaan olkihattuun, jonka sivuun oli\npistetty höyhen, ja läksi asianajaja Napoleon Fusellin toimistoon.\n\n»Aioin juuri kirjoittaa teille, hyvä neiti», sanoi tuo suuri mies\nvaipuen tuoliinsa. »Ikävä kyllä on työni ollut turha. Ei maksa vaivaa\njatkaa. Mies on tunnustanut.»\n\n»Tunnustanut?» Roma puristi takkinsa rintamusta.\n\n»Tunnustanut ja ilmaissut liittolaisensa.»\n\n»Liittolaisensa?»\n\n»Erikoisesti Rossin, jota hän on syyttänyt osallisuudesta vaaralliseen\nsalaliittoon.»\n\n»Mihin salaliittoon?»\n\n»Sitä ei vielä tiedetä. Ylihuomenna saamme kuulla siitä.»\n\n»Mutta miksi? Mikä on tarkoitus?»\n\n»Anteeksi! Nähtävästi Brunolle on luvattu armo, ja siitä syystä\ntarkoituksemme on tavallaan saavutettu. Tuskin tarvinnee puolustaa\nmiestä enää. Siitä viranomaiset pitävät huolen.»\n\n»Mikä on oleva seuraus?»\n\n»Luultavasti parlamentti heti lopetettuaan istuntonsa pääsiäiseksi\nvaatii Rossia saapumaan kymmenen päivän kuluessa. Mutta te saatte\ntietää siitä ensimmäisenä.»\n\n»Kuinka niin?»\n\n»Sillä kutsu naulataan sen talon ovelle, missä hän viimeksi asui, ja\njokaisen muun talon ovelle, missä tiedetään hänen käyneen.»\n\n»Mutta ellei hän koskaan saa kuulla siitä tai ellei hän välitä siitä?»\n\n»Hänet tuomitaan siitä huolimatta, ja hänen tuomionsa painatetaan\nmustilla kirjaimilla ja naulataan samoihin paikkoihin.»\n\n»Entä sitten?»\n\n»Sitten Rossin elämä Roomassa on lopussa. Hänet suljetaan pois kaikista\njulkisista toimista ja karkoitetaan parlamentista.»\n\n»Entä Bruno?»\n\n»Hänet vapautetaan seuraavana päivänä.»\n\nRoma palasi kotiin nolona ja alakuloisena. Kirje oli odottamassa häntä.\nSe oli Rooman vankilain johtajalta. Vaikka sääntöjen mukaan ainoastaan\nsukulaiset saivat tavata vankeja, paitsi erikoistapauksissa, ei\njohtajalla ollut mitään sitä vastaan, että Bruno Roccon entinen emäntä\ntulee tätä vankia katsomaan tavalliseen, vieraille määrättyyn aikaan\nhuomenna, sunnuntaina, iltapäivällä.\n\nKello kaksi seuraavana päivänä Roma läksi Regina Cœliin.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nRegina Cœlin vankila on rakennettu lohkaistun pyörän muotoiseksi, jonka\nakseli on pyöreällä pihalla ja puolapuut osoittavat koppirivejä. Se\non puolittain tutkimusvankila, puolittain rangaistusvankila. Kaikki\nvangit käyttävät vankilan vaatteita ja ovat yleisten sääntöjen alaisia.\nUseimmat ovat kirjapainotaitureita ja heidän työpajansa on valtion\nsuuri kirjapaino. Parlamentin asiakirjat painetaan siellä ja samoin\nvirallinen lehti, jossa tarkasti kerrotaan kaikki kuninkaan toimet ja\nhovin tanssiaiset, päivälliskutsut ja vastaanotot. Tästä lähteestä\nvangit etupäässä ammentavat tietonsa ulkomaailman tapahtumista. Kaikki\nmiehet, jotka työskentelevät kirjapainossa, ovat numeroidut ja muutamat\novat kahleilla.\n\nKun rautaovi, joka erottaa vankilan elävien maailmasta, oli\nsulkeutunut, huomasi Bruno olevansa yksin kopissaan. Oli melkein\npuoliyö, ja kellon lyödessä astui sisään kaksi vartiaa, toinen kantaen\nsavuavaa lyhtyä, toinen vasaraa, jolla hän tunnusteli ikkunaristikkojen\nkestävyyttä. Nämä olivat battitoreja, ja kun he olivat poistuneet\nBrunon kopista, saattoi hän kuulla vasaran lyönnit heidän kulkiessaan\nkopista koppiin. Puoli kolmen ja viiden aikaan he palasivat uudestaan.\nSe oli heidän yökäyntinsä.\n\nBruno ei nukkunut. Nyt vasta hänellä oli aikaa ajatella, mitä\noli tapahtunut. Hän muisti pikku Giuseppea ja hänen sydäntään\nvihloi. Viereisessä kopissa joku itkeä nyyhkytti koko yön. Se oli\nseitsentoistavuotinen poika.\n\nKello yhdeksän seuraavana aamuna kello soi, oven pieni luukku avautui\nja vanki, jolla oli rautakahleet jaloissaan, työnsi sisään leipäpalan\nja tuopin vettä. Kello yksitoista kaksi vartijaa astui sisään vieden\nhänet ulkomaailman puolella olevaan virastohuoneeseen.\n\n»Nimi?» sanoi tuomari, ja apulainen luki kirjasta:\n\n»Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen Piazza Navonalta n:o 14,\nvastustanut kiihkeästi viranomaisia ja haavoittanut muutamia sotilaita.»\n\n»Onko tämä sama mies, joka asui yhdessä parlamentinjäsen Rossin kanssa?»\n\n»Sama mies.»\n\n»Katsopas, hyvä ystävä. Sinä näytät rehelliseltä mieheltä. Kerropas\nminulle, missä ystäväsi Rossi nyt oleskelee.»\n\n»Ottakaa itse selvä siitä», vastasi Bruno.\n\n»Vaiti!» huusi vartija.\n\n»Mitä sinä ajattelet, kun puhut tuolla tavalla tuomarille?» sanoi\napulainen.\n\n»Ajattelen, että minä en ole mikään lapsi, jota houkutellaan\nsokeripaloilla», sanoi Bruno.\n\n»Panepas hänet sitten vangin vaatteisiin ja pidä kaksi päivää vedellä\nja leivällä», sanoi tuomari.\n\nBruno vietiin kylpemään, hänen oma pukunsa otettiin pois ja sen sijaan\nannettiin karkeasta, harmaasta, mustaraitaisesta vaatteesta tehty puku.\nSitten hänet vietiin pihalle jaloittelemaan.\n\nKävelypaikka, kuten itse vankilakin, oli pyörän muotoinen. Aseilla\nvarustettu vahti seisoi keskellä olevalla akselipuulla, ja vangit\nastuivat edestakaisin kuin kahlehditut karhut häkissään. Tämä pyöriö\noli ulkoilmassa, ja väliin kuului ääniä maailmasta muurin yli. Lähellä\noli luostarikoulu, ja Bruno saattoi kuulla leikkivien lasten iloisia\nääniä sieltä. Silloin hän muisti pikku Giuseppen, ja tulinen rauta\npoltti hänen sieluaan.\n\nMyöhään iltapäivällä tirehtööri lähetti häntä hakemaan, ja hänet\nvietiin pieneen, pimeään virastohuoneeseen sisimmän rautaportin kautta,\nmissä vankilan johtaja vastaanottaa vankien valituksia.\n\n»Hyvä mies», sanoi tirehtööri, »minun vallassani on hiukan lieventää\noloasi, mutta jos sinä loukkaat sotilasvirkamiehiä, täytyy minun\nkieltää sinulta kaikki helpotukset ja ryhtyä ankariin keinoihin».\n\n»Pitäkööt sotilasvirkamiehet huolta itsestään», vastasi Bruno. »Minulla\non ystäviä, jotka minusta huolehtivat.»\n\nKun hän oli taas kopissaan, hän ajatteli Elenaa. Elena-raukka!\nÄiti-raukka! Mitähän hän nyt tekisi? Hautajaiset ovat kohta, eikä\nhänellä ole yhtään rahaa. Mutta herra Rossi kyllä pitää huolen rahasta.\nHän pitää huolen kaikesta. Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon\nheitä molempia!\n\nBattitorit tulivat yökäynnilleen, poika viereisessä kopissa oli vaiti,\nja Bruno aikoi ruveta levolle, kun hän kuuli hiljaista koputusta\nvasemmanpuoliseen seinään.\n\n»Kuka siellä?» huusi Bruno.\n\nSyntyi hetken äänettömyys, ja sitten koputus kuului taas.\n\n»Siellä on vanki, joka koettaa puhua minulle», ajatteli Bruno. Siellä\noli joku, jota oli pahasti kohdeltu ja joka tarvitsi apua. Bruno\nmuisti, mitä hän oli kuullut vankien kielestä. Koputukset vastasivat\ntietysti eri kirjaimia, ja hypähtäen ylös Bruno vastasi puhutteluun.\nHetkeä myöhemmin hän puhui helposti viereisen kopin asukkaan kanssa.\n\n»Kauan eläköön anarkia», koputti hänen naapurinsa, ja Bruno vastasi:\n»Kauan eläköön vallankumous.»\n\n»Oletteko Bruno Rocco?»\n\n»Olen. Tunnenko teidät?»\n\n»Ette.»\n\n»Kuka olette?»\n\n»Olen... numero 333, rangaistusvanki.»\n\n»Vankiko?»\n\n»Niin. Korehtuurin lukija virallisessa lehdessä. Tunsin teidät koppinne\nnumerosta. Tiedän kaikki. Luin lapsestanne. Säälin teitä. Ette saa\nnähdä poikanne hautaustakaan.»\n\n»Joku toinen pitää huolta siitä.»\n\n»Hyvä. Voinko auttaa teitä mitenkään?»\n\n»Ottakaa selvä, mitä Rossi puuhaa.»\n\n»Otan. Hyvää yötä.»\n\n»Hyvää yötä.»\n\nSananvaihto loppui moneen hyvästelykoputukseen, ja Bruno vaipui uneen.\nSeuraavana aamuna hänet vietiin taas tuomarin eteen.\n\n»Bruno Rocco», sanoi tuomari, »sinä tiedät olevasi syyllinen, ja jos\nsinut tuomitaan kymmenen vuoden vankeuteen, pääset hyvin vähällä.\nMutta sinä et kuulunut johtavaan joukkoon ja jos nyt olet järkevä\nmies ja autat meitä vaikeassa tehtävässämme, voimme ehkä kuninkaan\narmon nojalla tehdä jotain hyväksesi. Sanopas nyt, tiedätkö, kuka oli\npääsyynä meteliin?»\n\n»Tietysti tiedän», vastasi Bruno.\n\n»Hyvä! Kuka se oli?»\n\n»Herra Nälkä!... Ette taida tuntea häntä? Ja kumminkin hän on teidän\nnaapurinne ja asuu vallan viereisessä talossa.»\n\nBruno nauroi niin että huone kajahti. Tuomari puri huultaan.\n\n»Hyvä mies, sinä et näy muistavan, ettet nyt ole vertaistesi vankien\nparissa ja että me sotaoikeuden nojalla voimme tuomita sinut\npiiskattavaksi.»\n\n»Ja te ette näy muistavan, että minä en ole mikään sieni, josta voi\npuristaa ulos mitä tahansa ja ettei teidän piiskanne voi avata minun\nsuutani.»\n\n»Koetetaanpa», sanoi tuomari, ja vastoin sääntöjä Bruno vietiin ulos\npiiskattavaksi. Hän ei koko ajalla virkkanut mitään.\n\n»Rohkeutta!» kuiskasi kappalainen, kun Bruno puolipyörryksissä katsoi\nylös taivasta kohti ja hoiperteli uhkaavan näköisenä takaisin koppiinsa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nOli kolmas päivä metelin jälkeen. Battitorit olivat käyneet\nensimmäisellä yökäynnillään, ja Bruno oli vielä valveilla. Hän odotti\nkoputusta viereisestä kopista. Se kuului vihdoin vallan hiljaa:\n\n»Oletteko siellä?»\n\n»Olen.»\n\n»Piiskasivat, niinkö?»\n\n»Ei tee mitään! Kerran saavat sen maksaa.»\n\n»Oletteko kuullut uutista?»\n\n»Mitä?»\n\n»Rossi on paennut.»\n\n»Paennut?»\n\n»Paennut Englantiin... Tosi... Tämän päivän lehdissä. Koko vankila\ntietää sen.»\n\n»Mutta juuri siihen mieheen luotin...»\n\n»Sitä arvelin.»\n\n»Kuka hautaa nyt poika-parkani?»\n\n»Kunnan hautaajat pitävät siitä huolen.»\n\nKäytävästä kuuluvat askeleet keskeyttivät koputukset, ja keskustelu\nlakkasi. Bruno ei nukkunut. Katkerat, synkät ajatukset valtasivat hänen\nmielensä, ja hän käveli edestakaisin pimeässä. Vähää jälkeen kello 5:n\nnaapuri koputti taas.\n\n»Ei ollut kaunista, että Rossi lähti.»\n\n»Hyvä se oli. Hyvä, että pääsi pakoon.»\n\n»Mitenkä pakoon? Parlamentinjäsenenä hän ei ollut missään vaarassa. Muu\nsyy siihen lienee ollut.»\n\n»Mikä muu syy?»\n\n»Itse tiedätte kai parhaiten. Joku nainen?»\n\n»Eikö mitä.»\n\n»Kuulin semmoista. Säälin teitä, hyvä mies. Voinko auttaa teitä\nmitenkään? Tahdotteko uutisia ulkoa?»\n\n»Tahdon. Missä vaimoni on ja onko hänellä millä elää ja miten\nhautajaiset suoritettiin?»\n\n»Otan selkoa siitä... Nyt kuuluu Jumalan ääni.»\n\n»Jumalan ääni» oli kello, joka ilmaisi yhdeksän lyönnin ja leivän sekä\nveden jakamishetken.\n\nMyrkky oli syöpynyt Brunon sieluun, ja alhaisia ajatuksia Elenasta\nalkoi hiipiä hänen mieleensä. Kello yksitoista vartija tuli sanomaan,\nettä joku tahtoi kysellä hänen asiaansa. Se oli asianajaja Napoleon\nFuselli. Bruno tapasi hänet virastossa pyöreän pihan luona. Siellä oli\novessa soikea lasilevy, ja koko ajan keskustelun kestäessä vartija\nkulki edestakaisin oven ulkopuolella, katsoen tuontuostakin huoneeseen.\n\n»Minua on pyydetty puolustamaan teitä.»\n\n»Kuka on pyytänyt?»\n\n»Donna Roma, teidän entinen emäntänne.»\n\nMutta myrkky oli tehnyt tehtävänsä, ja Brunon sielu oli täynnä\nepäluuloa. Miksi Donna Roma? Tahtooko hän saada hänet, Brunon,\nvankilasta pois vahtimaan Elenaa? Asianajaja ei saanut mitään selville\nhänestä.\n\n»Minä tulen uudestaan tapaamaan teitä», sanoi asianajaja, ja Bruno\nvietiin takaisin koppiinsa. Siellä hän hautoi ajatusta, joka oli\nsyöpynyt hänen mieleensä, kunnes jokainen hellä sana, jonka Rossi oli\nlausunut Elenalle, johtui hänen muistiinsa. Hän vihasi itseään pahojen\najatustensa tähden, mutta hän ei voinut ajaa niitä pois. »Minä olen\nhullu, he ovat kuin veli ja sisar», sanoi hän itselleen, mutta se ei\nrauhoittanut häntä. Sinä yönä koputus kuului taas.\n\n»Nukutteko?»\n\n»En.»\n\n»Kuulin uutisia ulkoa.»\n\n»Älkää puhuko. Olen kuullut kylliksi.»\n\n»Hyvä. Paras on ottaa asia semmoisenaan.»\n\n»Mikä?»\n\n»Vaimo on kadonnut.»\n\nBruno ei koputtanut vastaustaan. Hän huusi.\n\n»Elena!»\n\n»Vaiti! Tahdotteko mennä rangaistuskoppiin?»\n\n»Mitä sanoitte?»\n\n»Vaimonne... on... lähtenyt.»\n\n»Minne?»\n\n»Ei tiedetä. Kenties Englantiin.»\n\n»Se on vale... Mies oli kuin oma veljeni.»\n\n»Älkää ajatelko sitä. Hyvää yötä!»\n\n»_Per Christo!_... Mennyt!... Englantiin!»\n\nBruno oli joutunut pyydykseen. Seuraavana aamuna hän soitti ovikelloa\nja pyysi saada tavata tirehtööriä.\n\n»Kuinka kauan minun pitää istua täällä ennenkuin asiani tulee esille?»\nkysyi hän.\n\n»Kunnes tuomari on ennättänyt tehdä valmistuksensa», vastasi tirehtööri.\n\n»Eikö aika ole mitenkään rajoitettu? Eivätkö viattomat ihmiset koskaan\ntule hulluiksi odottaessaan?»\n\n»Hyvä mies», sanoi tirehtööri, »kuulkaa neuvoani ja tehkää mitä teiltä\npyydetään, niin asianne päättyy piankin. Mutta jos jatkatte tähän\ntapaan, niin Jumala yksi tietää, kuinka kauan tätä kestää.»\n\n»Ja te kohtelette kansalaista kuin hänet jo olisi tuomittu hirsipuuhun.»\n\n»Vaiti!» huusi vartija.\n\n»Ole itse vaiti!» huusi Bruno tyrkäten vartijaa kyynäspäällään.\n\n»Tuo mies on aina raivokas, cavaliere», sanoi vartija, minkä jälkeen\ntirehtööri määräsi Brunolle neljä päivää rangaistuskoppia.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nRangaistuskopit ovat eri rakennuksessa toisella puolen pihaa,\nvankila-alueen rajalla. Korkeiden muurien takana on kapeita katuja,\nmissä kulkee yöt päivät aseilla varustettuja vahteja. Janiculumin\nkaunis, vihreä kukkula, missä ihmiset kuljeskelevat huvikseen, kohoaa\ntakana, kun taas sen edessä virtaa Tiberin mutainen, levoton vesi.\nVangit rangaistuskopeissa saattavat kuulla soittokuntien soittavan\noperetteja Pinciolla sekä myöskin Pietarin kirkon kellon kumean kaiun,\nkun se kutsuu ihmisiä rukoukseen.\n\nBrunon ovella seisoi: »Tilapäisesti neljä päivää vedellä ja leivällä.»\nEnsimmäisenä yönä vanki tuntui olevan yksin kopissaan, mutta seuraavana\niltana hän kuuli kovia askeleita koridorista sekä kahleitten kalinaa.\nViereisen kopin ovi avattiin ja Bruno tiesi saaneensa naapurin. Yön\npimeydessä matala ääni tuntui puhuvan aivan hänen korvansa juuressa.\n\n»Halloo, te siellä!»\n\n»Kuka siellä?»\n\n»Hiljaa! Hiljaa, ellette halua pakkopaitaa.»\n\n»Missä te olette?»\n\n»Viereisessä kopissa, tietysti. Mutta vuoteen alla on reikä seinässä ja\nme voimme puhella.»\n\n»Missä minä olen kuullut teidän äänenne ennen?» sanoi Bruno.\n\n»Minunko ääneni?... Ette missään. Olette kuullut koputukseni. Minä olen\n333. Koetin paeta viime yönä, mutta jouduin kiinni ja täällä minä nyt\nolen. Minulla on uutisia.»\n\n»Mitä?»\n\n»Rossi on kertonut Lontoossa, että hän teki kaiken voitavansa\nverenvuodon estämiseksi, ja elleivät muutamat juopuneet toverit...»\n\n»Niinkö hän sanoi?»\n\n»Niin — ikävä kyllä.»\n\nTuskallinen huuto pääsi Brunon rinnasta.\n\n»Eikös se ole kaunista! Varsinkin, jos on totta, että hän, sillä\naikaa kuin te istutte lukon takana, huvittelee toisen vaimon kanssa\nEnglannissa.»\n\n»Taivaan nimessä...»\n\n»Mutta se kai on valetta.»\n\n»Ehkä, ehkä ei. Kuka tietää!»\n\nKaksi päivää kului. Bruno kulutti ne kiroilemalla ja jyskyttämällä\nkoppinsa seiniä. Asianajaja Napoleon Fuselli tuli uudestaan,\nmutta Bruno kieltäytyi vastaamasta hänen kysymyksiinsä ja puhui\nylimalkaisesti kavalluksesta y.m. Vanha Francesca ja garibaldilainen\nsaivat tulla häntä katsomaan, mutta hän kysyi heiltä vain, oliko Elena\ntodellakin mennyt.\n\nVihdoin tirehtööri lähetti häntä hakemaan. Oli myöhäinen ilta, ja\npuhelu tapahtui virastohuoneessa, joka on rangaistuskoppien vieressä.\nTirehtööri näytti hiukan kiihoittuneelta, niinkuin hyvä mies aina\nnäyttää tehdessään pahan työn.\n\n»Mies-parka», sano hän, »olen pahoillani sinun tähtesi. Epäilemättä\nluulit tekeväsi hyvää, vaikka todellisuudessa uhrasit itsesi semmoisten\nhenkilöiden tähden, jotka ovat sinut pettäneet. Miksi tahdot yhä\nvaieta, kun et sillä voita muuta kuin vankeutesi pidennystä ja kun\npuhumalla totta voit pelastaa itsesi näistä kärsimyksistä? Ja vaikka\non vaikea hankkia täydellistä anteeksiantoa, lupaan varmasti, että jos\nsinut tuomitaan...»\n\n»Riittää jo, hyvä herra. Puhutaan suoraa kieltä», sanoi Bruno. »Te\ntahdotte, että minä kavaltaisin herra Rossin, eikö niin? Olenhan minä\nhuono ihminen, mutta niin alhaalle en vielä ole vajonnut, te kirottu\nmies!»\n\n»Vaiti!» kiljaisi vahti ja löi Brunoa suulle. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä vartija makasi lattialla, tirehtööri vihelsi, toisia\nvartijoita syöksyi sisään, ja Bruno pantiin käsirautoihin.\n\n»Pakkopaita vuorokaudeksi», sanoi tirehtööri, ja Bruno vietiin\nkoppiinsa.\n\nPakkopaita on jäykästä kankaasta tehty, polviin asti ulottuva\nsäkki, joka on nyörätty kiinni selästä, niin että kädet tulevat\nlujasti köytetyiksi kiinni ruumiiseen. Tässä kidutuskapineessa Bruno\nvierittelihe lattialla, kunnes uni soi hänelle hetken lievennyksen. Kun\nhän heräsi, kuuli hän Pietarin-kirkon kellon lyövän ja tiesi, että nyt\noli aamu.\n\nVaikka hänen ruumiilliset kärsimyksensä olivat suuret, olivat hänen\nhenkensä kärsimykset vieläkin suuremmat. Yhtäkkiä hän muisti erään\nseikan. Hänellä oli aina mukanaan pieni pullo. Se sisälsi sinihappoa,\nja vaihtaessaan vaatteita hän oli saanut sen piilotetuksi toiseen\nsaappaaseensa. Hän tunsi sen siellä nytkin, eikä mikään taikakalu\nkoskaan ollut tuottanut sellaista turvallisuuden tunnetta. Koska\nGiuseppe oli kuollut ja Elena mennyt ja Rossi pettänyt, ei Brunolla\nollut muuta jälellä kuin kuolema.\n\nKun pakkopaita illalla riisuttiin pois, otti Bruno esille pullon\nsaappaastaan, avasi sen korkin ja katsoi paljonko se sisälsi. Se oli\ntäysi, ei tippaakaan ollut hukassa. Ja koska hän nyt tiesi voivansa\nmillä hetkellä tahansa lopettaa tuskansa, jotka olivat saattaa\nhänet epätoivoon, oli hän tyynempi ja hänen kärsimyksensä tuntuivat\nhelpommilta kestää.\n\n»Kun battitorit ovat menneet», ajatteli hän ja odotti kevyemmällä\nmielellä puoliyötä. Se tuntui tulevan hyvin pian. Tavallinen askelten\nkolina kuului koridorista, lukot kilahtivat kuten ennenkin, savuava\nlyhty loi himmeätä valoaan, vasara koputti ikkunaristikkoa ja kopin\nkaksinkertainen rautaovi jysähti. Sitten kuului Pietarin-kirkon kellon\nkumea ääni, jota seurasi tuo salaperäinen hiljaisuus, menneisyyden\nrajavaltakunta. Keskiyö oli ohi.\n\nBruno nousi vuoteeltaan ja avasi pullon taas. Piiskaaminen, pakkopaita\nja vesi ja leipä olivat himmentäneet hänen järkeään ja hänen sielunsa\noli alistunut ruumiin kärsimyksistä. Valopilkkuja säkenöi hänen\nsilmiensä edessä pimeydessä, ja hän saattoi tuskin seistä pystyssä.\nTällä hetkellä hän vihasi koko maailmaa, mutta muistaessaan, että hänen\nnyt piti jättää se, hän koetti voittaa katkeruutensa.\n\n»Hyvästi, Elena! Ja hyvästi sinäkin, Davido Rossi! Sinä teit minulle\nmonta hyvää palvelusta, mutta nyt me olemme kuitit!»\n\nHän nauroi ääneensä hurjaa naurua, mutta seuraavana hetkenä joku huusi\nhänelle.\n\n»Bruno!» Se oli naapurikopin asukas.\n\n»Mikä on?»\n\n»Mitä te nauratte?»\n\n»En mitään.»\n\n»Hullu. Vahti kertoi minulle, mitä tapahtui eilen. Ajatelkaapa, että\nteillä olisi ollut tilaisuus päästä pesästä ettekä sitä käyttänyt!\nTeidät lähetetään Porto Longoneen tutkimuksen jälkeen, ja siellä vahdit\neivät ole inhimillisiä, sillä heillä on käsky olla ankaria. Sanokaapa\nsiellä puoli, sanaakaan, niin pudota putkahdatte maahan kuin pallo St.\nIgnaziolla kello kaksitoista. Se on kamala paikka. Rakennettu kalliolle\nja kanuunain suojaama.»\n\nBruno nauroi taas hullua, ilkkuvaa naurua.\n\n»Ja paitsi sitä ei teillä ole mitään syytä sääliä miestä, joka on\npettänyt teidät. Jos minä olisin teidän sijassanne, en antaisi minkään\nvankilan pidättää minua kostamasta.»\n\n»Hyvää yötä!»\n\n»Ei tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin olette ulkona.»\n\n»Vaiti, hyvä veli. Te ette tiedä asioita. He tahtovat tehdä minut hänen\npettäjäkseen.»\n\n»Entä sitten? Hän on mennyt menojaan, ja he tahtovat ainoastaan\npidättää häntä tulemasta takaisin.»\n\n»Mistä minä häntä syyttäisin?»\n\n»Mistä tahansa. Ottakaa selvä, mitä he tahtovat teitä sanomaan, ja\nsanokaa se sitten... Pois täältä, vanha hupsu, ja menkää Englantiin!»\n\nNyt seurasi kamala epäilyksen hetki. Sitten pullo joutui takaisin\nBrunon saappaaseen ja tuskat alkoivat uudestaan. Kun kello löi puoli\nyksi, hän soitti ovikelloaan ja pyysi päästä tirehtöörin puheille.\n\n»Minulla on tärkeitä ilmoituksia hänelle — tahdon tunnustaa», sanoi hän.\n\nMutta heti sen jälkeen hän katui ja tahtoi vetäytyä takaisin. Se oli\nliian myöhäistä. Tirehtööri oli herätetty, ja Bruno vietiin hänen\nhuoneeseensa.\n\nKulkiessaan koridorin läpi, vartija kummallakin puolellaan, Bruno oli\ntäydellisesti lamassa. Vankila, jossa kaikki nukkuivat, oli äänetön, ja\nainoastaan noiden kolmen miehen askelten kumea, haudantakainen kaiku\nhäiritsi hiljaisuutta. Kun he astuivat rautaportin läpi, lehahti raitis\nilma heitä vastaan ulkomaailmasta.\n\nTirehtööri vastaanotti Brunon sydämellisesti ja kysyi, mitä hänellä oli\nsanottavaa. Hän ei tiennyt. Hän näytti kokonaan kadottaneen muistinsa.\nPäävahti, joka oli läsnä, katsahti kirjeeseen, joka hänellä oli\nkädessään, ja antoi sen ääneti tirehtöörille. Vilkaistuaan kirjeeseen\nvirkkoi tirehtööri:\n\n»Hyvä ystävä, minä näen mitä tahdotte sanoa, mutia koska olette\noppimaton mies, on teidän tietysti vaikea saada sitä sanotuksi. Siitä\nsyystä päävartija saa kirjoittaa ilmoituksen minun saneluni mukaan ja\njos se sisältää sen, mitä aiotte sanoa, panette nimenne sen alle.»\n\nBruno ei vastannut mitään, vaan seisoi tylsän näköisenä vartijain\nvälissä, kun tirehtööri saneli:\n\n»Minä Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen, asuva Piazza Navonalla n:o\n14, nyt vankina Regina Cœlin vankilassa ja odottaen tuomiota osanotosta\nhelmikuun 1 p:n meteleihin, vakuutan täten juhlallisesti, että mainittu\nmeteli oli vallankumouksellisen seuran aikaansaama ja sen tarkoituksena\noli hallituksen väkivaltainen kukistaminen sekä kuninkaan syökseminen\nvaltaistuimelta ja surmaaminen, ja että tuon liikkeen keskustana oli\n'Ihmisten tasavalta-niminen yhdistys', jonka johtavana sieluna oli\nparlamentinjäsen Davido Rossi.»\n\nBruno pyyhkäisi silmiään hihallaan. »Seis! Mitä nyt tapahtuu?»\n\n»Hyvä työ tapahtuu», sanoi tirehtööri. »Rooman kansalaisena te\nilmaisette salaliiton ja paljastatte hallituksen ja kuninkaan\nvihollisen. Kuunnelkaa vielä. Nyt seuraa vetoaminen kuninkaan armoon,\nja siinä tapauksessa, että tuomioistuin teidät langettaa, armon\nanominen valtion sinetinvartijalta. Nyt kirjoitatte nimenne tähän alle,\nja asia on selvä.»\n\nBruno kirjoitti nimensä. Sitten hänet vietiin sellaiseen koppiin, jossa\nmaksavia vankeja säilytetään. Astuessaan koridorin läpi hän kulki kuin\nsokea, ja toisen vartijan täytyi taluttaa häntä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nTuoreita munia ja vihanneksia tuotiin Brunolle aamiaiseksi seuraavana\naamuna, mutta hän ei voinut syödä. Oli lauantai. Sunnuntaina kello\nyksitoista pappi tuli pitämään messua ja kuulemaan tunnustuksia.\nAlttari vedettiin esiin seinän luota kappelissa ja asetettiin keskelle\npyöriötä, niin että sen saattoi nähdä jokaisesta koridorista tuossa\npyörän muotoisessa vankilassa. Sitten koppien ovet avattiin noin kuusi\ntuumaa ja lujitettiin rautahaalla. Siten vangit kopeistaan saattoivat\nnähdä papin.\n\nSe oli liikuttava näky. Kuinka säälien Jumalan silmä lieneekään tuota\nkatsonut. Raollaan olevien ovien läpi näkyi polvistuvia olentoja,\npäät kumarassa. Kaksitoistasataa ihmishylkyä elämän mereltä, ihmisiä,\njotka eivät voineet nähdä toisiaan, vaan jotka kaikki loivat\nkatseensa valaistua alttaria kohti. Aurinko paistoi ulkomaailmaan ja\nkatto-ikkunan läpi eksynyt säde valaisi pyhän savun pilviä, jotka\nkohosivat ylöspäin.\n\nBruno nojautui oveen ja koetti seurata messua. Ensin se oli hänelle\nmahdotonta. Hän näki, että siunattiin, mutta ei voinut kumartaa\npäätään. Hän oli aivan kuin ihminen, joka on kadottanut jotain eikä\ntiedä mitä. Hän oli kadottanut sielunsa.\n\nEvankeliumin jälkeen seurasivat rukoukset, jotka pappi lukee yhdessä\nseurakunnan kanssa. Vankien äänet hymisivät Brunon korvissa kuin\netäisen aallon kohina rannalla, ja hänen sisässään alkoi liikkua\njotain, mikä ennen on nukkunut. Nuo samat sanat, jotka hän oli lausunut\nniin usein, mutta joita hän ei ollut sen enempää ajatellut ennen tätä\nhetkeä, nuo ylevät sanat, joilla hänen näkymättömät toveri-raukkansa\nanoivat taivaan armoa, kaikuivat nyt hänelle vallan uusina sisällöltään.\n\n»Pyhä Kuningatar, Armias Äiti, elämämme, onnemme, toivomme. Sinun\nedessäsi itkemme me Eevan eksyneet lapset, sinulle huokaamme, sinulle\nvaikeroimme tässä kyynelten laaksossa... Oi armollinen, oi rakastava,\noi suloinen Neitsyt Maria. Amen.»\n\nBruno vaipui polvilleen peittäen kasvonsa ja puhjeten itkuun.\n\nKello kaksitoista ruoanjakaja toi hänelle lammaspaistia ja\nmunakastiketta liemen asemesta, mutta hän ei voinut nytkään syödä.\nKello puoli kolme kuului taas paljon askeleita koridorista. Nyt oli se\npäivä kuussa, jolloin vieraita sai tulla vankilaan ja vangit vietiin\ntapaamaan omaisiaan. Brunon hämmästykseksi vartija tuli sanomaan, että\neräs ystävä tahtoi puhutella häntä. Viivytellen ja muristen vastaan\nBruno läksi vastaanottohuoneeseen.\n\nRegina Cœlin vastaanottohuone on rakennettu rottaloukun tapaan. Se on\nsoikea huone, jaettu kolmeen osaan rautaristikoilla, jotka tekevät\nne häkkien näköisiksi. Keskiosassa päivystää aseilla varustettu\npäävartija, joka kulkee siinä edestakaisin. Vankilan puoleinen osasto\non jaettu moneen kapeaan kopukkaan, joissa jokaisessa oli yksi vanki,\nja maailman puoleinen osasto oli jaettu yhtä moneen kopukkaan, kussakin\nyksi vieras.\n\nKun Bruno astui tähän huoneeseen, menivät hänen korvansa lukkoon tuosta\nmelusta. Kolmekymmentä vankia ja yhtä monta heidän tuttavaansa koetti\npuhua yhtaikaa keskiosasten poikki, missä vartija kulki edestakaisin.\nKukin vanki- ja tuttavapari sai keskustella viisitoista minuuttia, ja\nkukin huusi minkä jaksoi saadakseen äänensä kuulumaan muiden yli.\n\nPäästyään kopukkaansa Bruno näki kasvot vastaavassa kopukassa kahden\nrautaristikon toisella puolella. Hetken kuluttua hän tunsi vieraansa.\nSe oli Donna Roma. Bruno ei virkkanut mitään hänelle eikä Donna\nRomakaan yrittänyt puhua. Sitten Bruno näki, että neiti sanoi jotain\nvartijalle, joka teki kunniaa ja poistui.\n\nHenkinen ja ruumiillinen tympeytyminen oli vallannut Roman, kun\nhänet tuotiin tähän paikkaan. Kestettyään muutamia minuutteja tuota\nhelvetillistä melua hän oli pyytänyt saada tavata tirehtööriä. Sana oli\nviety yläkertaan, ja tirehtööri tuli alas puhumaan hänen kanssaan.\n\n»Pitäisikö minun puhua ystäväni kanssa tässä paikassa ja tällaisissa\noloissa?» kysyi Donna Roma.\n\n»Tämä on tavallinen paikka ja olosuhteet ovat myös tavalliset», vastasi\ntirehtööri.\n\n»Ellei teillä ole valtaa antaa minun puhua hänen kanssaan\ntoisessa paikassa ja toisenlaisissa oloissa, täytyy minun kääntyä\nsisäasiainministerin puoleen.»\n\nTirehtööri kumarsi. »Se on tarpeetonta», sanoi hän. »Täällä on huone,\njota erikoistapauksissa saadaan käyttää», ja kutsuttuaan luokseen\nvartijan tirehtööri antoi hänelle tarvittavat ohjeet. Tirehtööri oli\nhyvä mies, mutta huonon järjestelmän kietoma.\n\nPari minuuttia myöhemmin Roma oli Brunon kanssa pienessä huoneessa\nkahden kesken, vain kaksi vartijaa seisoi oven edessä. Romaa\nkauhistutti Brunossa tapahtunut muutos. Hänen poskensa, jotka ennen\nolivat olleet pulleat ja punakat, olivat nyt kalpeat ja kuopalla. Lyhyt\nharmahtava parta peitti hänen leukansa, ja ennen niin avomieliset ja\niloiset silmät olivat tuikeat ja hapuilevat. Kuusi vankilassa vietettyä\nviikkoa oli tehnyt Brunosta toisen miehen, ja kuten koira, jonka\nsairaus ja huono hoito on muuttanut, hän tunsi sen ja murisi.\n\n»Mitä te tahdotte minusta?» sanoi hän vihaisesti, kun Roma katsoi\nhäneen ääneti.\n\nRoma punastui ja pyysi anteeksi, ja silloin Brunon leuka vavahti ja hän\nkäänsi päänsä pois.\n\n»Toivon että sait kirjeeni, jonka lähetin sinulle, Bruno?»\n\n»Milloin? Minkä kirjeen?»\n\n»Päivää jälkeen vangitsemisesi. Siinä sanoin, että sinun omistasi ja\nrakkaistasi pidetään huolta.»\n\n»Ja pidettiinkö heistä huolta?»\n\n»Pidettiin. Siis sinä et saanut sitä?»\n\n»Minä jouduin rangaistuskoppiin heti.»\n\n»Minä maksoin myöskin erityisestä kopista sekä ruoasta ja valosta. Etkö\nole saanut niitäkään?»\n\n»En. Olen ollut vedellä ja leivällä melkein koko ajan.»\n\nBrunon jäykkyys alkoi sulaa, ja hän näytti alkavan kiihtyä. Roma loi\nsuuret, tummat silmänsä häneen sanoen lempeällä äänellä:\n\n»Bruno-raukka! Ei ole kumma, että he ovat saaneet sinut sanomaan jos\njotakin.»\n\nBrunon leuka vapisi entistä enemmän. »Siitä ei maksa vaivaa puhua»,\nsanoi hän.\n\n»Herra Rossi tuntee ensimmäisenä myötätuntoa sinua kohtaan.»\n\n»En tahdo puhua siitä, kuulkaa.»\n\n»Ah, Bruno, älä petä itseäsi.»\n\nHän käänsi päätään ja katsoi säälien Romaan. »Hän ei tiedä mitään»,\najatteli hän. »Miksi minä kertoisin hänelle. Hän on oikeastaan samassa\nasemassa kuin minäkin. Sama suru koskee häntäkin. Hän on ollut hyvä\nminulle. Minä tuottaisin hänelle kärsimystä?»\n\n»Jos he ovat kertoneet sinulle valheita kiihoittaakseen\nmustasukkaisuuttasi ja herättääkseen kostonhimoa...»\n\n»Missä on herra Rossi?» keskeytti hänet Bruno jyrkästi.\n\n»Englannissa.»\n\n»Entä Elena?»\n\nBruno pudisti pää-parkaansa ikäänkuin osoittaakseen, että hän kyllä\ntiesi, ja hetken verran hänen tympeytyneet aivonsa tunsivat ylpeyttä\nviisaudestaan.\n\n»Oli väärin, että Elena pakeni ilmoittamatta minne hän menee, ja herra\nRossi on hyvin levoton hänen kohtalostaan.»\n\n»Te uskotte niin?»\n\n»Tietysti uskon.»\n\nNuo sanat saattoivat Brunon horjumaan, ja hän tunsi itsensä\npikkumaiseksi ja vähäpätöiseksi tuon naisen rinnalla. »Jos hän voi\nluottaa heihin, miksi minä en voi?» ajatteli hän. Mutta hetken perästä\nhän hymyili säälivää hymyään ja sanoi varmasti »Te ette tiedä, Donna\nRoma. Mutta _minä_ tiedän, ja minua he eivät petä. Eräs toveriparka\ntäällä — vanki — hän tekee työtä virallisessa lehdessä ja tietää kaikki\n— hän kertoi minulle kaikki.»\n\n»Mikä hänen nimensä on?»\n\n»N:o 333, rangaistusvanki. Hän asui viereisessä kopissa.»\n\n»Etkö koskaan nähnyt hänen kasvojaan?»\n\n»En, mutta hänen äänensä kuulin, ja olen aivan varma, että olen sen\nkuullut jossakin ennen.»\n\n»Oliko se Charles Minghellin ääni?»\n\n»Charles Mingh...»\n\n»Aika on lopussa», sanoi toinen ovella olleista vartijoista.\n\n»Bruno», sanoi Roma nousten, »minä tiedän, että Charles Minghelli,\njoka nyt on poliisilaitoksen palveluksessa, on ollut tässä vankilassa\nvangiksi puettuna. Minä tiedän myöskin, että sen jälkeen kun hänet\nerotettiin Lontoon lähetystöstä, hän pyysi herra Rossin apua\nsurmatakseen pääministerin.»\n\nBruno puristi päätään käsillään ajatellen pelkurimaisuuttaan ja\nalhaista käytöstään.\n\n»Oikealle!» huusi vartija, ja vanki läksi astumaan vallan ymmällään.\nRoma seurasi häntä pihan poikki, mutta Bruno ei kohottanut päätään,\nennenkuin he olivat ennättäneet rautaportille. Sitten hän katsoi\nRomaan, pyöreät silmät täynnä kyyneliä, mutta myöskin täynnä tulta, ja\nkohottaen käsivarttaan hän huusi päättävästi:\n\n»Hyvä on, sisar! Jättäkää se minun asiakseni! Kyllä minä sen hoidan!»\n\n»Veljeni», vastasi Roma, »kerro kaikki».\n\nYksityisellä vastaanottohuoneella oli eräs paha puoli. Jokainen sana,\njoka siellä lausuttiin, kerrottiin heti tirehtöörille. Myöhemmin samana\npäivänä tirehtööri kirjoitti kuninkaalliselle komissaarille:\n\n»Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, että Rocco on koettanut tehdä\ntyhjäksi koko todistuksensa. Sanoin, ettei se käy laatuun, ja\nhän raivosi päävartijaa vastaan. Mutta oikeudentunnon pakosta on\nvelvollisuuteni sanoa teille, että pelkään olleeni harhaluulossa\nja että minun käskyjäni on väärin tulkittu, enkä voi pitää itseäni\nvastuunalaisena siitä asiapaperista, jonka lähetin teille.»\n\nKomissaari lähetti tämän kirjeen sisäasiainministerille, joka heti\nkutsutti poliisipäällikön luokseen.\n\n»Commendatore», sanoi paroni, »mistä syystä nuori Charles Minghelli\nerotettiin Lontoon lähetystöstä?»\n\n»Häntä epäiltiin kavalluksesta, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Hänen vangitsemisensa päätettiin, mutta sitä ei koskaan pantu toimeen.»\n\n»Niin on. Meillä on vielä vangitsemiskäsky virastossamme...»\n\n»Commendatore!»\n\n»Teidän ylhäisyytenne?»\n\n»Ne paperit, jotka otettiin takavarikkoon kotitarkastuksessa\nparlamentinjäsen Rossin ja hänen palvelijansa Brunon luona, ovat\nuudestaan läpikäytävät — toimittakoon Charles Minghelli sen.\nYmmärrättekö?»\n\n»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Antakaa hänen tarkastaa, eikö sieltä löytyisi kirjettä Rossilta Brunon\nvaimolle — ymmärrättekö?»\n\n»Ymmärrän.»\n\n»Jos semmoinen kirje löytyy, on se huomenna lähetettävä aliprefektille\nlisätodistukseksi huomispäivän tutkintoa varten, jolloin pääsyyttäjän\ntulee lukea se ääneen vangille.»\n\n»Se toimitetaan, teidän ylhäisyytenne.»\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKello kahdeksan seuraavana aamuna Roma oli menossa St. Angelon linnan\npihalle, kun pääministeri vaunuissaan tuli häntä vastaan. Ajuri\nseisahtui käskystä ja paroni astui ulos.\n\n»Sinä näytät väsyneeltä, lapseni», sanoi hän.\n\n»Minä olenkin väsynyt», vastasi Roma.\n\n»Tuskin on kuukauttakaan kulunut ja niin paljon on tapahtunut!»\n\n»Niin — se ei merkitse mitään.»\n\n»Miksi sinun pitää kestää kaikki nuo kärsimykset? Roma, kun minä sallin\nnoiden onnettomuuksien kohdata sinua, tapahtui se ainoastaan siksi,\nettä oppisit ymmärtämään, mitä muut saattavat tehdä hyväksesi. Mutta\nminä olen sama nyt kuin ennen, eikä sinun tarvitse muuta kuin ojentaa\nkätesi, niin kiirehdin keventämään kohtaloasi.»\n\n»Se on kaikki nyt myöhäistä. Ei maksa vaivaa puhua minulle samaan\ntapaan kuin ennen puhuitte. Te puhutte nyt toiselle naiselle.»\n\n»Omituinen salaisuus on naisen lempi! Nainen lähti kostamaan miehelle\ntämän ilkeää panettelua, mutta rupesi itse saman miehen orjaksi! Jospa\ntuo mies edes ansaitsisi tuon!»\n\n»Hän ansaitsee sen!»\n\n»Jos saisit kuulla, että hän ei ansaitse sitä — että hän on ollut\nuskoton sinulle.\n\n»Niin sanoisin, että se on valetta, kurjaa panettelua.»\n\n»Mutta jos sinulla olisi todistus — hänen oman kätensä kirjoittama\ntodistus?»\n\n»Hyvästi! Minun täytyy mennä.»\n\n»Lapseni, mitä olen aina sinulle sanonut? Sinä luovut lopulta siitä\nmiehestä ja täytät ensimmäisen aikomuksesi.»\n\nSyvästi kumartaen ja tuskin huomattavasti hymyillen paroni kääntyi\navonaista vaununovea kohti. Roma punastui suuttuneena ja läksi pois,\nmutta myrkytetty nuoli oli sattunut hänen sydämeensä.\n\nSotaoikeus oli aloittanut istuntonsa. Piletti, jota Roma näytti ovella,\nantoi hänelle oikeuden astua siihen osaan salia, jossa asianajajat\nistuivat. Asianajaja Fuselli teki tilaa hänelle vieressään. Oli\nhetken äänettömyys, ja hänen tulonsa herätti huomiota. Tuomarit\nnojatuoleissaan vihreällä vaatteella peitetyn, hevoskengän muotoisen\npöydän ympärillä nostivat katseensa asiakirjoistaan, ja puuaitauksen\ntakaa, missä yleisö istui, kuului kuiskauksia. Eräät kasvot olivat koko\najan kääntyneet Romaan, mutta hän ei uskaltanut ensin luoda katsettaan\nsinne päin. Siellä oli vanki puettuna vangin pukuun ja istuen kahden\nkarabinieerin välissä.\n\nSihteeri luki syytöksen. Brunoa ei syytetty ainoastaan osanotosta\nhelmikuun ensimmäisen päivän meteleihin, vaan myöskin siitä, että hän\nkuului seuraan, jonka tarkoituksena oli hallituksen väkivaltainen\nkukistaminen. Se oli pitkä asiakirja, ja sihteeri luki sen hitaasti\neikä aivan selvään. Tuomioistuimen juhlallisessa hiljaisuudessa toiset\näänet tunkeutuivat tämän synkän huoneen paksujen hiekkakiviseinien\nläpi. Silloin tällöin kuului sotamieskomppanian yksitoikkoinen astunta,\nkun se marssi pihamaalla, sekä upseerin kovaääniset komentosanat.\nIlmassa oli selvä sotilastunnelma. Paitsi asianajaja Fusellia oli\njokainen virkamies täällä univormussa. Muutamilla oli olkalaput,\ntoisilla oli kunniamerkkejä. Erilaiset hihanauhat, punaiset, kultaiset,\nsiniset, osoittivat eri arvoasteita ja eri rykmenttejä.\n\nKun syytös oli loppuun luettu, nousi yleinen syyttäjä esittämään\nsyytöstä ja mainitsemaan ne lakipykälät, joiden nojalla syytetyn rikos\noli tuomittava. Hän oli nuori ratsuväen kapteeni, jolla oli levottomat\nsilmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hänen pitkä viittansa riippui\ntuolin selkämyksellä, hänen valkoiset hansikkaansa olivat pöydällä\nhänen vieressään, ja hänen miekkansa kilahti, kun hän teki siroja\nliikkeitä käsillään. Hän oli hyvä puhuja, joka mielellään käytti\nkauniita sanoja ja nähtävästi koetti kaikin voimin voittaa tuomarit\npuolelleen.\n\n»Kunnioitettavat herrat tuomarit», aloitti hän ja jatkoi sitten\nlausuen imarruslauseen kuninkaalle, muutamia kauniita sanoja\npääministerille, kiitoksen armeijalle ja lopuksi ivallisen kuvauksen\nsiitä suunnitelmasta, joka tahdottiin asettaa olevien olojen sijaan.\nMitä masentavimpana syytöksenä tuota hurjaa aatetta vastaan, joka oli\naiheuttanut nuo onnettomat metelit, oli juuri sen mieletön päämaali.\nYleinen tasavalta, perustettuna isämeidän-rukouksessa lausutuille\nperiaatteille! Valtaistuimet, armeijat, laivastot, valtakuntain rajat,\nkansallisrajat, kaikki hävitettävät! Miten helppoa! Miten viatonta!\nMutta voi, kuinka mieletöntä! On täydellisesti unohdettu kaikki\nvaltiotalouden ja kansainvälisten lakien periaatteet ja kaikki vaistot\nja taipumukset, jotka ikipäiviksi ovat syöpyneet ihmissydämiin!\n\nMuutamien pienten sivuhyppäysten jälkeen, joilla saatiin toiset\nupseerit nauramaan ja jotka kohottivat hymyn tuomarien huulille, tämä\nsuurenmoinen henkilö pyyhki komeita viiksiään silkkisellä nenäliinalla\nja siirtyi Brunon asiaan. Tuo onneton mies ei ollut niitä suurimpia\nrikoksellisia, jotka älykkyydellään ovat johtaneet tietämättömiä\njoukkoja. Hän oli ymmärtämätön ja ehkä hiukan alkoholiin menevä raukka,\njoka kaukana viinipuodista ja univormuun puettuna varmaan olisi\noivallinen soturi. Hän oli noita ihmiskoiria, jotka ovat tyypillisiä\nmeille. Hänen poliittinen oppinsa sisälsi yhden ainoan sanan — Rossi.\nNuori soturi ei tahtonut vaatia ankaraa rangaistusta sellaiselle\nharhaan johdetulle olennolle, mutta hän pyysi tuomioistuinta pitämään\ntätä sellaisena asiana, jonka avulla voitaisiin hankkia todistuksia\nnoita kamalia, ehkäpä mielisairaita (Lombroson tutkimukselle sopivia)\nhenkilöitä vastaan, jotka aina kiihoittavat kansaa vastustamaan\nkuningasta, hallitusta ja valtakunnan johtavia miehiä.\n\nMiekka kilahti taas, kun nuori soturi istui. Silloin Roma ensimmäisen\nkerran katsahti Brunoon. Brunon suuret, karkeat kasvot osoittivat\nylenkatsetta, ja oli miten oli, tuo »ihmiskoira» vangin vaatteissa\nsotamiesten keskellä saattoi komean upseerin näyttämään pieneltä\nsylirakilta vain.\n\n»Bruno Rocco, nouse ylös», sanoi presidentti. »Sinä olet roomalainen,\neikö niin?»\n\n»Niin olen — Rooman roomalainen», vastasi Bruno.\n\nTodistajat kutsuttiin esiin. Ensin tuli eräs karabinieeri todistamaan,\nettä Bruno oli ollut hurjan väkivaltainen. Sitten tuli toinen\nkarabinieeri ja vielä kolmas ja neljäs todistamaan samaa asiaa. Kun\nkaikki karabinieerit olivat sanoneet sanottavansa, kysyi presidentti,\noliko vangilla mitään kysyttävää todistajilta.\n\n»Ei mitään. Heidän kertomuksensa on tosi. Minä myönnän sen», vastasi\nBruno.\n\nVihdoin hän kävi kärsimättömäksi ja huusi: »Minä myönnän sen,\nkuuletteko? Mitä te sitä asiaa enää jauhatte?»\n\nSeuraava todistaja oli poliisipäällikkö. Commendatore Angelelli oli\nkutsuttu todistamaan, että syy meteleihin ei ollut leivän kalleudessa,\nvaan siinä, että oli muodostettu kapinallisia yhdistyksiä, joista\n»Ihmisten tasavalta» epäilemättä oli voimakkain ja myrkyllisin. Tämä\nvanki ei kuitenkaan kuulunut johtaviin henkilöihin, ja poliisi tunsi\nhänet ainoastaan parlamentinjäsen Rossin uskollisena koirana.\n\n»Tuo mies on hullu. Miksi ette jatka oikeusjuttua?» huusi Bruno.\n\n»Vaiti!» huusi järjestyksen valvoja, mutta vanki nauroi vain ääneen.\n\nRoma katsoi taas Brunoon. Brunossa oli jotain omituista, ennen\ntuntematonta, ei ainoastaan vastustamishalua, vaan jotain kamalaa,\nhirveätä.\n\n»Francesca Maria Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja Brunon\nvaimon vanha, kuuro äiti tuotiin esille. Hänen päässään oli kirjava\nhuivi, kuten tavallisesti, ja kaksi huivia hartioilla. Koska hän oli\nvangin sukulainen, ei hänen tarvinnut vannoa.\n\n»Nimenne ja isänne nimi?» sanoi presidentti.\n\n»Francesca Maria Mariotti», vastasi eukko.\n\n»Minä kysyin isänne nimeä.»\n\n»Seitsemänkymmentä viisi, teidän armonne.»\n\n»Minä kysyin isänne nimeä.»\n\n»Ei yhtään ainoata, teidän armonne.»\n\nEräs karabinieeri selitti, että vaimo on melkein kuuro, minkä jälkeen\npresidentti, hiukan hermostuneena kysymyksiensä synnyttämästä naurusta,\nkäski viedä hänet pois.\n\n»Tommaso Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja garibaldilainen\nastui esiin, puettuna tavalliseen punaiseen paitaansa.\n\n»Tommaso Mariotti», sanoi presidentti alustavien kysymysten jälkeen,\n»te olette ovenvartijana Piazza Navonalla ja voitte sanoa, ovatko\npoliittiset yhdistykset pitäneet kokouksia siellä, onko tämä syytetty\nottanut osaa niihin ja kutka olivat noiden kokousten johtajia.\nVastatkaa siis ensin, pidettiinkö koskaan kokouksia siinä talossa?»\n\nVanha mies käänsi hattua kädessään eikä vastannut.\n\n»Vastatkaa. Me emme voi istua tässä koko päivää tyhjin toimin.»\n\n»Tämä on ikuinen kaupunki, teidän armonne — kyllä aikaa riittää», sanoi\nvanha mies.\n\n»Vastatkaa heti presidentille», sanoi järjestyksen valvoja. »Ettekö\ntiedä, että hän voi rangaista teitä, ellette vastaa?»\n\nSilloin garibaldilaisen silmät kostuivat ja hän katsoi tuomareihin.\n»Kenraalit», sanoi hän, »minä olen vanha mies, joka en kelpaa enää\npaljoon, mutta kerran olin soturi minäkin. Olin yksi 'tuhatmiehisen\njoukon tuhannesta urhoollisesta', kuten meitä sanottiin, ja vuodatin\nvertani maani tähden. Nyt olen jo ikäloppu, ja päiväni ovat luetut.\nÄlkää pyytäkö minua pilaamaan niitä toverini pettämisellä.»\n\n»Seuraava todistaja», sanoi presidentti, ja samassa puoleksi\ntukahdutettu ääni syytetyn penkiltä huusi:\n\n»Miksi per — te ette jatka syytöstä?»\n\n»Vanki», sanoi presidentti, »jos yhä jatkat näitä keskeytyksiä, lopetan\ntutkinnon ja lähetän sinut piiskattavaksi.»\n\nBruno vastasi nauramalla. Presidentti, joka oli kalju päinen,\npaksuleukainen mies, katsoi häneen tarkasti hetken ja sanoi sitten\napulaisineen:\n\n»Jatkakaa.»\n\nSeuraava todistaja oli Regina Cœlin tirehtööri. Hän kertoi, että\nvanki oli tehnyt tunnustuksen, joka oli kirjoitettu muistiin. Siinä\ntunnustuksessa sanottiin, että parlamentinjäsen Davido Rossi oli\nvarsinaisena syynä siihen rikokseen, josta muita syytettiin.\n\nKun tunnustus oli luettu, kysyi presidentti vangilta, oliko hänellä\nmitään kysyttävää todistajalta, mihin Bruno vastasi kovalla äänellä:\n\n»Tietysti minulla on. Sitähän minä olen tässä odottanut koko ajan.»\n\nHän oli noussut seisomaan, potkaissut kumoon tuolin, joka oli hänen\nedessään, ja pannut käsivarret ristiin rinnalleen.\n\n»Kysykää häneltä», sanoi Bruno, »lähettikö hän minua hakemaan myöhään\nillalla luvaten minulle anteeksiannon, jos pettäisin Davido Rossin.»\n\n»Se ei ollut niin», sanoi tirehtööri. »Minä ainoastaan neuvoin häntä\nlopettamaan turhan vaitiolonsa, josta ei olisi muuta hyötyä kuin\nvankeuden pidennys hänelle, kun hän taasen puhumalla totta voisi\npelastaa itsensä ja palvella oikeutta.»\n\n»Kysykää häneltä», sanoi Bruno, »eikö se tunnustus, josta hän puhuu,\nollut hänen oma sanelemansa».\n\n»Vanki», sanoi tirehtööri, »teki tunnustuksensa vapaaehtoisesti, ja\nminä nousin leposijaltani kuullakseni hänen kiireellistä asiaansa».\n\n»Kysykää häneltä, sanoinko sanaakaan Rossia vastaan.»\n\n»Vanki oli kertonut asiasta eräälle toiselle vangille, ja samat asiat\nkirjoitettiin paperille ja allekirjoitettiin.»\n\nAsianajaja Fuselli pyysi sanavuoroa. »Onko siis ymmärrettävä, että\ntirehtööri, joka saneli tämän tunnustuksen, ei ole kuullut mitään\nsyytetyltä itseltään?»\n\nTirehtööri epäröi, änkytti ja vihdoin myönsi, että asia oli\nniin. »Oikeudenharrastus johti minua», sanoi hän, »minä toimin\nvelvollisuudentunnosta».\n\n»Tuo mies piti minua vedellä ja leivällä», huusi Bruno, »hän sulki\nminut rangaistuskoppiin ja kidutti minua pakkopaidassa, kunnes\nkärsimyksen! olivat kuin Kristuksen kärsimykset, ja kun hän oli\nheikontanut ruumiini ja turmellut sieluni, hän saneli tuon syytöksen\nrakkainta ystävääni kohtaan, ja tiedottomat sormeni kirjoittivat sen\nalle».\n\n»Älä huuda niin kovaa», sanoi presidentti.\n\n»Minä huudan niin kovaa kuin tahdon», sanoi Bruno, ja jokainen\nkääntyi katsomaan häneen. Oli turha vastustaa häntä. Salainen ääni\ntuntui sanovan, ettei mikään voima maan päällä voi järkyttää tuossa\nmielialassa olevaa miestä.\n\nSeuraava todistaja oli päävartija. Hän todisti olleensa läsnä, kun\ntunnustus tehtiin, kertoi, että se tehtiin vapaaehtoisesti ja että\nsyytettyä ei millään lailla pakotettu.\n\n»Kysykää häneltä», huusi Bruno, »eikö hän sunnuntaina, kun menin hänen\nluokseen peruuttaakseni tunnustuksen, kieltänyt minulta oikeutta\nsiihen».\n\n»Se ei ole totta», sanoi todistaja.\n\n»Sinä valehtelija!» huusi Bruno. »Sinä tiedät, että se on totta,\nja kun sanoin, että sinä pakotat minua saattamaan viattoman miehen\nhirsipuuhun, iskin sinua samalla nyrkilläni, ja siitä on merkki\notsassasi vielä nytkin. Tuossa se on nyrkkini jälki punaisena kuin\nkardinaali, vaikka muu osa kasvoista on valkoinen kuin paavi.»\n\nPresidentti ei enää yrittänytkään hillitä Brunoa. Miehen kasvoissa oli\njotain, jota ei voinut epäillä. Se oli oikeuden raivoisa ilme.\n\nPäävartija jatkoi kuulleensa, että Rocco oli ilmoittanut tärkeitä\nasioita eräälle toiselle vangille.\n\n»Missä tämä toinen vanki on? Onko hän oikeuden saatavissa?» kysyi\npresidentti.\n\n»Pelkään, että hänet on jo päästetty vapaaksi», sanoi todistaja,\njolloin Bruno nauroi ääneen ja osoittaen erästä yleisön seassa istuvaa\nhenkilöä huusi:\n\n»Tuossa hän on — tuossa! Tuo keikari, jolla on mansetit ja kaulus\nkaulassa. Hänen nimensä on Minghelli.»\n\n»Kutsukaa hänet esiin», sanoi presidentti, ja Minghelli sai vannoa\nvalansa ja tulla todistamaan.\n\n»Te olitte vielä äskettäin vankina Regina Geelissä ja olette nyt\nvapautettu toimittamienne yleisten palvelusten tähden?»\n\n»Se on totta, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Se on valetta!» huusi Bruno.\n\nMinghelli nojautui todistajain penkkiin, siveli pieniä viiksiään ja\nkertoi kertomuksensa. Hän oli asunut viereisessä kopissa ja puhunut\nvangin kanssa vankien tavalliseen tapaan. Syytetty oli puhunut eräästä\nsuuresta miehestä ja eräästä suuresta puuhasta, jota tuo suuri mies oli\nmennyt valmistamaan Englantiin. Hän oli ymmärtänyt, että tuo suuri mies\noli parlamentinjäsen Rossi ja tuo suuri puuha tarkoitti vallankumousta\nja kuninkaan surmaamista.\n\n»Mokoma papin poika», huusi Bruno, »sinä valehtelet!»\n\n»Bruno Rocco», sanoi presidentti, »älä kiihdy. Olet lain suojeluksessa.\nTyynny ja kerro meille itse sanottavasi.»\n\n\n\n\nXX.\n\n\n»Teidän ylhäisyytenne», sanoi Bruno, »tämä mies on viraltaan väärä\ntodistaja, ja hänet asetettiin viereiseen koppiin minua kiduttamaan\nja houkuttelemaan minua ystävieni kavaltamiseen. Minä en nähnyt hänen\nkasvojaan enkä tiennyt ennenkuin jälestäpäin, kuka hän oli, ja siksipä\nhän saattoi repiä minut kappaleiksi. Kun sydämeni vuoti verta rakkaan\npienen poikani kuoleman tähden — poika oli vain seitsenvuotinen, kun\nhänet surmattiin siinä metelissä, teidän ylhäisyytenne — silloin hän\nmyrkytti mieleni vaimoani vastaan ja sanoi hänen karanneen Rossin\nkanssa. Se oli valhe, mutta minut oli heikonnettu sekä raipoilla että\nvedellä ja leivällä ja minä uskoin tuon valheen, sillä minä olin hullu\nja sieluni oli näännytetty ja kuollut. Saatuani selville, kuka tuo\nmies oli, koetin peruuttaa syytökseni, mutta sitä ei minun sallita\ntehdä. Teidän ylhäisyytenne, minä puhun totta. Jokaisen pitäisi puhua\ntotta täällä. Minä yksin olen syyllinen, ja jos olen syyttänyt ketään\nmuuta, anon sitä anteeksi Jumalalta. Mitä tuohon mieheen tulee, on hän\nsalamurhaaja, sen voin todistaa. Hän oli Lontoon lähetystössä, ja kun\nhänet oli erotettu sieltä, saapui hän herra Rossin luo ja ilmoitti\nhänelle aikovansa surmata pääministerin. Herra Rossi heitti hänet ulos\nhuoneesta, ja siitä tämä kaikki on alkanut.»\n\n»Se ei ole totta», sanoi Minghelli punaisena kuin kukko.\n\n»Eikö ole? Antakaa tänne risti, niin vannon, että tuo mies on\nvalehtelija», huusi Bruno.\n\nRoma hengitti kovaa ja nousi ylös, mutta asianajaja Fuselli esti\nhäntä ja nousi itse, Kuudella lauseella hän lyhyesti kertoi, kuinka\nBrunoa oli kohdeltu vankilassa, ja sanoi, että se oli samanlaista kuin\njulmimpina tyranniuden aikoina, jolloin muutoin rehelliset miehet\nsaattoivat muuttua paholaisiksi pelastaakseen hallituksen ja olemassa\nolevat laitokset sekä päästäkseen itse eteenpäin.\n\n»Herra presidentti», huusi hän, »minä pyydän teitä ihmisyyden nimessä\nlausumaan, että oikeudella Italiassa ei ole mitään tekemistä sellaisen\nraakalaissysteemin kanssa, joka koettaa saada esille syytöksiä toista\nvastaan herättämällä toisessa mustasukkaisuutta ja hakee oikeutta\nherättämällä kostonhimoa».\n\nPresidentti oli syvästi liikutettu. »Minä olen pyhästi luvannut\ntämän kuvan alla» — hän osoitti pöydän yläpuolella olevaa kuvaa\n— »tehdä oikeutta tässä asiassa ja olen viimeiseen saakka tekevä\nvelvollisuuteni».\n\nYleinen syyttäjä nousi taas ja pyysi saada esittää muutamia kysymyksiä\nvangille.\n\n»Sinä sanot todistaja Minghellin kertoneen, että vaimosi oli paennut\nRossin kanssa?»\n\n»Niin kyllä, ja se oli valhetta, kuten kaikki muukin.»\n\n»Kuinka tiedät, että se oli valhetta?»\n\nBruno ei vastannut, ja nuori upseeri veti esiin kirjeen salkustaan.\n\n»Tunnetko herra Rossin käsialan?»\n\n»Tunnenko oman kömpelön puumerkkini?»\n\n»Onko tämä herra Rossin käsialaa?» sanoi upseeri antaen kirjekuoren\njärjestyksenvalvojalle, joka näytti sen Brunolle.\n\n»On», sanoi Bruno.\n\n»Oletko varma siitä?»\n\n»Olen.»\n\n»Hyvä.»\n\n»Sinä näet, että tämä kirje on osoitettu vaimollesi?»\n\n»Näen. Mutta teidän on turha ruveta tuota jauhamaan. Kyllä minä\nymmärrän tarkoituksenne.»\n\n»Et saa puhua noin hänelle, Rocco», sanoi presidentti. »Muista, että\nhän on oikeuden edustaja.»\n\n»Enkö saa? Sanokaa siis hänen kunnia-arvoisuudelleen, että minun\nvaimoni ja Davido Rossi olivat kuin veli ja sisar, ja jokainen, joka\najattelee pahaa siitä, on konna.»\n\nNiin sanoen Bruno heitti kirjeen takaisin pöydälle.\n\n»Etkö tahdo lukea sitä?»\n\n»En! Se on toisen kirje, enkä minä ole mikään oikeuden edustaja.»\n\n»Salli minun siis lukea se», sanoi virallinen syyttäjä ja ottaen\nkirjeen kuoresta hän alkoi lukea kovalla äänellä:\n\n»Rakkain Elena...»\n\n»Se ei merkitse mitään», keskeytti Bruno, »he olivat kuin veli ja\nsisar, senhän jo sanoin».\n\nYleinen syyttäjä jatkoi:\n\n»Olen yhä vielä masentuneena surusta, pienen Giuseppemme kuolemasta.»\n\n»Aivan niin! Niin Davido Rossi kirjoittaa. Hän rakasti poikaa kuin\nomaansa. Jatkakaa!»\n\n»... Meidän lapsemme — sinun lapsesi — minun lapseni, Elena.»\n\n»Siinä ei ole mitään pahaa. Älkää koettako väärentää tuota», huusi\nBruno.\n\n»Mutta nyt, kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa ehkä\nvuosikausia, täytyy niiden esteiden väistyä, jotka tähän saakka ovat\nestäneet sinua yhdistämästä elämääsi minun elämääni ja elämästä minun\ntähteni niinkuin minä aina olen elänyt ainoastaan sinun tähtesi. Tule\nsiis luokseni armaani, lemmittyni...»\n\nSillä kohdalla Bruno, joka oli astunut askeleen eteenpäin joka sanalta,\nsieppasi kirjeen yleisen syyttäjän kädestä.\n\n»Seis! Älkääpäs lukeko mitään omasta päästänne!» huusi hän.\n\nEi kukaan estänyt, sillä jokainen tunsi, että tuon kärsineen miehen\npiti saada toimia yksin. Roma kuuli huminan korvissaan ja hän tuskin\nsaattoi hallita itseään. Hämärästi hän tunsi omassa sydämessään saman\ntaistelun, jota Bruno taisteli sydämessään. Tuota siis paroni oli\ntarkoittanut viitatessaan siihen, että Rossi ehkä oli ollut uskoton, ja\npuhuessaan Rossin omalla käsialalla kirjoitetuista todistuksista.\n\nBruno, jonka katse kiirehti kirjeen yli, luki osia siitä ääneen\nhätäisellä äänellä:\n\n»Ja nyt kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa .... ehkä\nvuosikausia... esteiden täytyy väistyä...»\n\nHän seisahtui, kohotti katseensa ja tuijotti ympärilleen. Hänen\nkasvonsa olivat kamalasti muuttuneet. Sitten hän kääntyi taas\nkirjeeseen ja luki katkonaisin lausein:\n\n»Tule siis luokseni... armaani... lemmittyni...» Tähän saakka paha\nhenki oli kuiskannut Roman korvaan huolimatta hänen vastustuksestaan:\n»Onko mahdollista, että sinun kärsiessäsi kaikkea sitä, mitä olet\nkärsinyt hänen tähtensä, hän on lohduttautunut toisen naisen avulla?»\nMahdotonta! Kirje on väärennetty. Hän ei voinut uskoa sanaakaan siitä.\n\nMutta Bruno oli yhä vielä epäilyksen vallassa. »Katsokaa», sanoi hän\nsurkeasti. »Kun on saanut raippoja ja syönyt vettä ja leipää, menee pää\naivan sekaisin ja minä kuvittelen näkeväni semmoista...»\n\nPaperi kahisi hänen kädessään, ja hänen hätäinen äänensä oli sortua.\nPaitsi noita ääniä ja harjoittelevien sotamiesten astuntaa ei kuulunut\nhiiskaustakaan huoneessa.\n\n»Sinä et kuvittele ollenkaan, Rocco», sanoi yleinen syyttäjä. »Me\nolemme kaikki pahoillamme sinun puolestasi, ja olen varma, että\noikeuden arvoisat valvojat säälivät sinua. Sinun toverisi, herrasi,\nmies, jota seurasit ja johon luotit, on sinut pettänyt. Hän kavaltaa\nystävänsä, maansa ja kuninkaansa. Syytös, jonka teit vankilassa, on\ntosi joka suhteessa. Minä neuvon sinua uudistamaan sen täällä ja\nluottamaan majesteetin armoon.»\n\n»Seis — vait! — Antakaa minun ajatella», huusi Bruno.\n\nRoma koetti nousta, mutta ei voinut. Sitten hän koetti huutaa jotain,\nmutta kieli tarttui hänen kitalakeensa. Murtuisiko Bruno viime hetkellä?\n\nBruno, jonka kasvot olivat vääntyneet tuskasta, alkoi nauraa hurjasti.\n»Siis ystäväni on pettänyt minut, niinkö? Hyvä, minä kostan!»\n\nHän horjahti hiukan ja kirje putosi hänen käsistään, liehui hetkisen\nilmassa ja putosi parin askelen päähän maahan.\n\n»Niin kautta taivaan — — minä kostan!» hän huusi ja nauroi taas.\n\nÄkkiä hän seisahtui, nosti jalkansa, pisti kätensä saappaaseensa ja\nseisoi sitten taas suorassa.\n\n»Tiesin aina, että sellainen hetki kerran tulisi, jolloin olisin\npahassa ahdingossa, ja siitä syystä olin varustautunut apuneuvoilla,\njotta selviäisin. Tässä se on!»\n\nEnnenkuin kukaan älysi mitä hän aikoi, oli hän vetänyt korkin kädessään\nolevasta pienestä pullosta ja niellyt sen sisällyksen.\n\n»Kauan eläköön Davido Rossi!» huusi hän ja heitti tyhjän pullon päänsä\nyli.\n\nJokainen hypähti pystyyn. Liian myöhäistä! Kolmessakymmenessä\nsekunnissa myrkky alkoi vaikuttaa, ja Bruno horjahti karabinieerien\nsyliin. Joku huusi lääkäriä ja toinen huusi pappia.\n\n»Hyvä on», sanoi Bruno. »Jumala on hyvä, vanha pyhimys, joka pitää\nhuolen minun kaltaisestani raukasta.» Sitten hän alkoi laulaa:\n\n    »Haudat jo aukee\n    kuolleitten.\n    Nousevat haamut\n    marttyyrien!\n\n»Kauan eläköön Davido Rossi!» hän huusi taas, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hänet kannettiin ulos salista.\n\nTuossa metelissä jokainen oli tunkeutunut tuomarien osastoon. Kuuro\nvanha vaimo, huivi riippuen hartioilla, väänteli käsiään huutaen:\n»Jumala muistaa tämän.» Vanha garibaldilainen seisoi silmät himmeinä\nsanomatta mitään. Roma, joka saattoi taas hallita itseään, katsoi\nkirjettä, jonka hän oli nostanut lattialta.\n\n»Herra presidentti», huusi hän, »tämä kirje ei ole herra Rossin\nkäsialaa. Se on väärennetty ja minä olen valmis todistamaan sen.»\n\nSamassa yksi karabinieereistä palasi sanomaan, että kaikki oli lopussa.\n\n»Kuollut», sanoivat kuulijat toinen toisensa jälkeen, monet vain suun\nliikkein, mutta ei ääneensä.\n\nPresidentti oli hyvin liikutettu. »Oikeudenistuntoa jatketaan toiste»,\nsanoi hän, »ja minä otan Kaikkivaltiaan todistajaksi, että koetan\nsaada selville tämän asian ja syylliset rangaistukseen, olkootpa ketä\ntahansa».\n\n\n\n\nXXI.\n\n\n »Rakas Davido Rossi! — Sinä saat kaikesta tiedon ennenkuin tämä\n kirjeeni saapuu sinulle. Sellaista oikeudenkäynnin häpeäpilkusta\n sähkötetään aina ympäri sivistynyttä maailmaa. Bruno-raukka! Ei, ei\n raukka — suuri, uljas, sankarillinen Bruno! Hän kuoli kuin vanha\n roomalainen ja surmasi itsensä mieluummin kuin petti ystävänsä. Kun\n he koettivat kiihoittaa hänen mustasukkaisuuttaan väärennetyllä\n kirjeellä, hän huusi 'kauan eläköön Davido Rossi!' ja kuoli. Oh,\n se oli ihmeellistä. Tuon hetken muisto tulee aina seuraamaan minua\n kuin Jumalan suojeleva, vahvistava käsi. Tähän päivään asti en ole\n ymmärtänyt, kuinka paljon ihmisluonto voi kantaa. — Se on taivaallista.\n\n Mutta kuinka pieneksi ja kurjaksi tunnen itseni muistaessani, mitä\n kaikkea ajattelin oikeussalissa tänä aamuna! Minä tosiaankin kärsin\n samat tuskat kuin Bruno, samat epäilykset, saman epätoivon. Ja vielä\n sittenkin, kun käsitin koko tuon valheen ja petoksen kurjan kudoksen,\n pelkäsin, että Bruno ehkä lopulta kuitenkin sinut kavaltaisi.\n Kavaltaisi sinut! Hänen äänensä, kun hän huusi nuo viimeiset sanansa,\n yhä vieläkin kaikuu korvissani. Se oli voiton ääni — riemua kaiken\n petoksen, kiusausten, mustasukkaisuuden ja oma itsensä voittamisesta.\n\n Älä luule, Davido Rossi, että Bruno kuoli murtunein sydämin, äläkä\n luule, että hän poistui maailmasta siinä uskossa, että sinä olit\n hänet pettänyt. Olen varma, että hän tuli oikeussaliin tehdäkseen\n juuri niinkuin hän teki. Koko tutkinnon ajan hänen olemuksessaan oli\n jotain, mikä osoitti, että hänellä oli jotain tärkeätä mielessä.\n Jokainen tunsi sen, ja tuomaritkin lakkasivat estämästä hänen\n mielenpurkauksiaan. Tuo vanki-raukka vankilapuvussa, pörrötukkaisena\n ja paljaskaulaisena, sai kaikki muut tuntumaan pieniltä ja\n mitättömiltä. Hänen takanaan oli joku häntä mahtavampi. Se oli\n kuolema. Muista hänen viimeistä huutoaan ja mitä hän sillä tarkoitti.\n Hän tarkoitti uskollisuutta, rakkautta, uskoa, luottamusta. Hän tahtoi\n sanoa: »Te olette masentaneet minut, mutta vähätpä siitä, minä uskon\n häneen ja seuraan häntä viimeiseen asti.»\n\n Tämä on vielä niin läheistä ja kamalaa, että se valtaa koko olentoni.\n Mutta täytyyhän minun kertoa sinulle muistakin tapahtumista.\n Tänä iltana seisoo _Tribune'ssa_, että Minghelli on vangittu. Se\n on todellista vangitsemista tällä kertaa Lontoon lähetystössä\n tapahtuneesta kavalluksesta eikä osanotosta tähän kamalaan juttuun.\n Sillä lailla omaatuntoa vailla olevat viranomaiset vapautuvat\n vaarallisista aseistaan, joita he eivät enää voi käyttää! Sinun\n julistuksesi papeille on vaikuttanut syvästi. Se ilmestyi kello\n kahdeksan aamulla. Katselin ikkunasta, kun nuori pappi lähestyi yhtä\n julistustasi, joka oli kiinnitetty vastapäätä olevan kirkon seinään.\n Katsoen oikealle ja vasemmalle, oliko ketään lähellä, hän kumartui\n ja suuteli paperia. Kun tuntia myöhemmin katsoin sinne, oli julistus\n revitty pois. Nähtävästi itse Vatikaanissakin on kaksi puoluetta,\n vaikka huhutaan, että pyhä toimisto aikoo lähettää kirjelmän kaikille\n piispoille, tuomiten »Ihmisten tasavallan» ja julistaen pannaan kaikki\n katoliset koko maailmassa, jotka siihen kuuluvat.\n\n Kuten näet asun täällä sinun huoneistossasi, mutta olen yhä vielä\n yhteydessä »sisar Angelican» kanssa, eikä hän ole saanut enää yhtään\n kirjettä vastatakseen. Minä koetan keksiä jos jonkinlaisia syitä sinun\n vaitioloosi. Sinulla on paljon työtä, olet matkoilla, odotat oikeata\n hetkeä, jolloin voit vastata minulle. Jos voisin vain ajatella niin,\n olisin onnellinen! Mutta en voi pettää itseäni enää.\n\n On ehkä luonnollista, että sinun on vaikeata antaa anteeksi minulle,\n mutta voisit edes kirjoittaa pari riviä minulle päästääksesi minut\n näistä epäilyksistä. Luullakseni tekisit sen, jos tietäisit, kuinka\n kärsin. Sinun suuri sielusi ei voi kiduttaa minua. Tänä iltana tuntuu\n taakkani melkein liian raskaalta kantaa, ja sydämeni on murtua. Nyt\n on synkkä hetkeni, rakkaani, ja jos sanoisit, ettet ikinä voi antaa\n minulle anteeksi, voisin helpommin sen käsittää ja kantaa. Olen ollut\n äärettömän onnellinen siitä asti kun aloin rakastaa sinua ja olen aina\n rakastava sinua, vaikka kadottaisinkin sinut, enkä koskaan voi surra\n sitä, mitä on tapahtunut.\n\n Koska en saa mitään uusia kirjeitä sinulta, luen vanhoja, ja minulla\n on kirje, ainoastaan kahden kuukauden vanha, jossa puhut juuri\n sellaisesta asiasta kuin minun. Saanko sanoa, mitä siinä lausut?\n\n 'Ja vaikkei hän ansaitsisikaan sitä (s.o. rakkauttasi ja\n ystävyyttäsi), vaikka hänessä olisi, kuten sanot, syytäkin, kuka minä\n olen, että tuomitsisin häntä ankarasti?... Minä vihaan tuota hirveätä\n oppia, että mies muka voi parantaa menneisyytensä, mutta nainen ei\n koskaan... Ja jos hän on syntiä tehnyt kuten minäkin, ja kärsinyt\n kuten minäkin, rukoilen voimaa sanoakseni: »Koska minä rakastan häntä,\n olemme me yksi ja me seisomme tai sorrumme yhdessä.»\n\n Tuo on niin suloista, että tunnen onnea, kun kynäni saa piirtää nuo\n rakkaat sanat, ja minä tunnen samaa nyt kuin sinä päivänä, jolloin\n vanha pappi puhui hellästi minulle, kun olin tunnustanut, ja sanoi,\n etten ole syntiä tehnyt ja ettei minulla ole mitään katumista. Enkö\n ole koskaan kertonut sinulle siitä? Minun olisi pitänyt odottaa hänen\n neuvoaan, ennenkuin ryhdyin mihinkään toimiin. Hän tahtoi puhua\n kenraalinsa tai piispansa tai jonkun muun kanssa ja sitten lähettää\n sanan minulle.\n\n Mutta kaikki tuo on nyt ohi, ja kaikki riippuu sinusta. Yhdestä\n asiasta saat olla varma, tapahtuipa mitä tahansa. Bruno on opettanut\n minulle suuren opin, eivätkä sinun vihollisesi voi tehdä minulle\n mitään, mikä minuun koskisi. He ovat koettaneet jo nöyryytystä,\n köyhyyttä, mustasukkaisuutta ja häpeääkin. Ei ole muuta jäljellä kuin\n kuolema. _Ja kuolemakin on tapaava minut uskollisena viimeiseen asti_.\n Hyvästi!\n\n                                                Tyttö-raukkasi\n                                                   _Roma_.»\n\nAamulla, kun tämä kirje oli kirjoitettu valmiiksi, eräs ylimyskaartin\nupseeri tuli tapaamaan Romaa. Se oli kreivi de Raymond.\n\n»Pyhä isä on lähettänyt minut», sanoi hän, »ilmoittamaan, että hän\npyytää tavata teitä».\n\n\n\n\n\n\nSEITSEMÄS OSA.\n\nPAAVI.\n\n\n\n\nI.\n\n\nSinä aamuna, jolloin Roman piti mennä Vatikaaniin, hän pukeutui\nmustaan pukuun ja harsoon, kuten etiketti määrää, kun nainen pääsee\npaavin puheille. Hänen kellertävä ihonsa oli kalvennut paljon\nniiden kärsimysten aikana, joita hänen oli täytynyt kestää, mutta\nespanjalainen päähine soveltui erittäin hyvin hänen mustaan tukkaansa\nja komeaan vartaloonsa, ja hän näytti pitemmältä ja kauniimmalta kuin\nkoskaan.\n\nNuori siviilipukuinen ylimyskaartin upseeri odotti häntä salissa.\nKun Roma poistui makuuhuoneesta, seisoi nuori mies totisen näköisenä\nDavido Rossin veistokuvan edessä, jonka Roma äskettäin oli muovaillut\nuudestaan ja jota hän oli alkanut veistää marmoriin.\n\n»Se on ihmeellinen», sanoi upseeri. »Vallan ihmeellinen! Se on mitä\nhämmästyttävin luonnos.»\n\nRoma hymyili ja kumarsi.\n\n»Kristus tietysti, todellinen, tunteva, rakastava! Ja kumminkin\nniin inhimillinen! Se voisi olla jäljennetty suorastaan elävästä\nKristuksesta. Mutta sanonko, mikä hämmästyttää minua eniten?»\n\n»Mikä?» sanoi Roma säteillen hymyä, joka saattoi soturinkin hymyilemään.\n\n»Se, että tämä teidän Kristuksenne on niin sanomattomasti paavin\nnäköinen.»\n\n»Todellako?»\n\n»Varmasti! Ettekö ole tiennyt sitä? Ettekö?»\n\nRoma pudisti päätään ja hymyili samaa säteilevää hymyään.\n\n»Se tuntuu aivan uskomattomalta. Kuva esittää tietysti nuorempaa\nhenkilöä, mutta samat piirteet, sama hellyys ja sama voima! Samat\npoikkijuovat nenässäkin, jotka tulevat esiin, kun hänen pyhyytensä on\npahoillaan.»\n\nRoman hymy katosi kuin auringonpaiste viljavainiolta, ja hän katsoi\nulos ikkunasta.\n\n»Onko paavilla mitään sukulaisia?» kysyi hän.\n\n»Ei ainoatakaan. Hän on ainoan pojan ainoa poika. Jos vanhalla\nparonilla olisi ollut veli, sanoisin, että teidän mallinne varmaan on\nhänen veljensä poika. Mutta te olette nyt varmaan ajatellut itse pyhää\nisää ja kysynyt itseltänne, millainen hän mahtoi olla kolmekymmentä\nvuotta sitten. Tunnustakaapa nyt, että niin on laita!»\n\nRoma nauroi ja upseeri nauroi. »Eikö mennä?» sanoi Roma.\n\nVaunut odottivat heitä, ja he ajoivat Tor di Nonaa pitkin, joka\non kapea katu lähellä Tiberiä, sekä St. Angelon sillan yli ylös\nBorgolle. Aamu oli kirkas, mutta kaupunki tuntui surulliselta ja\nsynkältä. Eräässä kulmassa oli köyhää kansaa ostamassa granturcoa\nleivän asemasta, ja toisessa kulmassa oli joukko miehiä ja lapsia\nastiat kädessä odottamassa ruokakeittiön ovella. Linnan edessä\nolevalla torilla seisoi jalkaväkeä vahdissa, ja hyvin puetut kävelijät\nkatsoivat heihin väsynein, hermostunein katsein! Köyhiä pappeja, parrat\najamattomina, hääräili kurjimman väen keskellä, ja joskus jonkun\nkardinaalin ajopelit mustine hevosineen ryöpsähtivät ohi.\n\nRoma oli hermostunut ja hajamielinen. Miksi hänet oli kutsuttu? Mistä\nsyystä paavi tahtoi häntä tavata?\n\n»Eikö se ole tavatonta», kysyi hän, »että paavi lähettää ketään\nhakemaan — varsinkin ketään naista, kun tämä nainen vielä päälle\npäätteeksi ei ole edes katolinen?»\n\n»Hyvin tavatonta. Mutta ehkä isä Pifferi...»\n\n»Isä Pifferi?»\n\n»Hän on pyhän isän rippi-isä ja saarnaa hänelle ja hänen hovilleen\npaaston aikana.»\n\n»Onko hän kapusiinilainen?»\n\n»On. Hän on San Lorenzon pääpappi.»\n\n»Ah, nyt minä ymmärrän», sanoi Roma. Asia selvisi hänelle, ja hänen\nmielensä alkoi kirkastua.\n\n»Isä Pifferi on pyhän isän vanha ystävä ja on tuntenut hänet pienestä\npitäen. Hän tulee paavin huoneistoon ja lähtee sieltä mielensä mukaan,\nhuolimatta majordomosta, sekä puhuu pyhälle isälle aivan mitä haluaa.\nCortis, paavin kamaripalvelija, sanookin, että joskus nuo molemmat\nvaihtavat närkästyneitä sanoja ja joskus pyhä isä joutuu vuoteen\nomaksi.»\n\n»Paavi on hyvin hellä ja isällinen, eikö niin?»\n\n»Isällinenkö? Hän on pyhimys maan päällä, niin on. Kiivas ehkä, mutta\njalomielinen ja anteeksiantava. Saa vapisemaan kenen tahansa, joka on\ntehnyt väärin, mutta kun kaikki on ohi ja hän laskee kätensä syyllisen\nolkapäälle pyytäen, ettei tämä enää sitä asiaa muistelisi, voisi ken\ntahansa mennä vaikka kuolemaan hänen puolestaan.»\n\nRoman mieli kirkastui hetki hetkeltä, ja hermostus hävisi. Koska asiat\nolivat kehittyneet näin, saattoi hän käyttää hyväkseen tilaisuutta. Hän\naikoi kertoa kaiken paaville, joka varmaan neuvoisi häntä. Hän aikoi\nkertoa Davido Rossista, ja paavi oli sanova, mitä hänen oli tehtävä.\n\nKirkon suuri kello löi juhlallisesti kymmenen, kun vaunujen pyörät\nratisivat Pietarin piazzalla, joka oli kostea suihkukaivojen vedestä ja\nkimmelteli auringon valossa.\n\nHe astuivat vaunuista pronssiportilla pylväskäytävän päässä, missä on\nkirjoitus: »Menkäämme Herran huoneeseen ja rukoilkaamme Hänen pyhässä\ntemppelissään.» Mutta paavin asunto oli vähemmin kirkon kuin palatsin\nnäköinen ja vähemmässä määrin papin asunnon kuin kuninkaan hovin\nkaltainen.\n\nEnsin vahtijoukko, osasto sveitsiläistä kaartia, puettuna kelta-\nja punaraitaisiin univormuihin, sitten komea porraskäytävä, sitten\nScala Pia ja sitten yhä useampia kaartilaisia, sitten hovipiha.\nDamaskon linna aurinkoisena ja äänetönnä, ellemme ota lukuun ovien\naukomista ja sulkemista ja hopeaisen kellon lyöntiä, sitten taas\nporraskäytävä marmorikaiteineen ja maalattuine ikkunoineen, sitten\nvalkoisiin housuihin, pitkävartisiin saappaisiin ja karhunnahkalakkiin\npuettuja santarmeja, sitten komea sali, Sala Clementina ja yhä lisää\nsveitsiläisen kaartin jäseniä. Vieläkin tuli komea huone, Palfrenierin\nsali, jossa oli puoli tusinaa Ludvig XIV:n aikuisiin pukuihin puettuja\nmiehiä, joiden toimena oli kantaa paavia kantotuolissa, sitten tultiin\nhuoneeseen, jossa oli Palation kaartin jäseniä mustissa viitoissa\nkultaiset olkalaput hartioilla ja punatöyhtöiset lakit päässä.\nSeuraavassa huoneessa oli hussolanteja, maallikkoja sinipunervissa\nviitoissa, ja vihdoin tultiin saliin, jonka seinät olivat täynnä\ntaidekudoksia ja jossa oli eräällä seinällä suuri kultainen risti\nkahden ison lampun välissä. Täällä seisoi eräs ylimyskaartin jäsen\npronssikypärä päässä ja paljastettu miekka kädessä.\n\nTähän huoneeseen Roman seuraaja jätti hänet, ja eräs hussolanteista\notti pitääkseen huolta hänestä. Nyt oli paavin nimityksen vuosipäivä,\nja pyhä isä vastaanotti juuri kardinaalien ja pappien tavanmukaisia\nonnentoivotuksia. Viereinen huone oli valtaistuinsali ja sen takana oli\npaavin yksityinen huoneisto.\n\nPaavin seurueeseen kuuluva pappi tuli sanomaan, että isä Pifferi pyysi\nRomaa astumaan erääseen etusaliin, ja Roma seurasi häntä viereiseen\nkapeaan huoneeseen, jossa oli marmorinen pöytä ja paavin vaakunalla\nkoristettuja tuoleja. Tästä pienestä huoneesta vei käytävä pihalle ja\nsalainen tie paavin yksityiseen huoneistoon, ja siitä meni ovi myöskin\nvaltaistuinsaliin.\n\n»Isä tulee tänne kohta», sanoi pappi, »eikä hänen pyhyytensä myöskään\nviivy kauan.»\n\nRoma, jota tietysti hiukan peloitti, koetti tyynnyttää itseään\nkyselemällä yhtä ja toista paavista. Papin kasvot alkoivat loistaa. Hän\noli pieni mies, jolla oli punaiset posket ja vaaleanharmaat silmät, ja\nhänen äänensä oli tavallisesti hiljainen, kunnioittavasti kuiskaava.\n\n»Pyörryttääkö? Kyllä naiset joskus pyörtyvät — useinkin — ja melkein\naina he itkevät. Mutta pyhä isä on hellä ja suloinen.»\n\n»Hän on varmaan pyhimys», sanoi Roma.\n\n»Niin onkin. Hänen pyhimyksenkaltaista luonnettaan ei voi kyllin\nkiittää. Ainoastaan Hän, jonka sijainen pyhä isä on maan päällä, voi\nolla häntä pyhempi.»\n\nOvi valtaistuinhuoneeseen aukeni, ja sieltä näkyi sinipunertavaa\nväriä ja kuului äänien hyminää. Pappi poistui, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä tuli palvelijan pukuun puettu mies koridorista sisään\nkantaen hopeaista ruoka-astiaa.\n\n»Tekö olette se neiti, jota pyhä isä lähetti hakemaan?»\n\nRoma hymyili myöntäen.\n\n»Minä olen Cortis — Gaetano Cortis — paavin kamaripalvelija ja minä\ntietysti saan kuulla kaikesta.»\n\nRoma hymyili taas ja kumarsi.\n\n»Minä vien joka aamu kello kymmenen pyhälle isälle lautasellisen\nlientä, mutta nyt se jäähtyy vallan.»\n\n»Suuttuuko hän siitä?»\n\n»Suuttuuko? Hän on enkeli eikä ikinä voi suuttua.»\n\n»Kyllä hän varmaan on hyvä, koska kaikki niin sanovat.»\n\n»Hän on täydellinen. Niin on. Ei hän suutu, vaikka joku menee hänen\nhuoneisiinsa hänen käyskennellessään puutarhassa. Minä menen sinne\nkoska tahansa ja saan ottaa mitä tahdon. Viime jouluna pari rikasta\namerikkalaista tahtoi saada yhden hänen patalakeistaan pelastaakseen\nkuolevan miehen, ja siihen suostuttiin heti, kun pyysin. Äskettäin eräs\nvanha englantilainen rouva pyysi yhtä pyhän isän sukkaa parantaakseen\nluuvalonsa, ja senkin sain. Minä panin talteen hiukan pyhän isän\nhiuksia, kun hänen tukkansa viimeksi leikattiin, ja jos kuulette, että\njoku...»\n\nKamaripalvelijan kertomus keskeytyi, kun ovi avautui\nvaltaistuinhuoneeseen ja ruskeapukuinen munkki astui sisään. Se oli isä\nPifferi. Kun Roma näki hänet näin päivän valossa, tunsi hän heti saman\nhyvännäköisen miehen, jonka hän oli huomannut paavin juhlakulkueessa.\nHänen kasvonsa olivat pehmeät, mutta valon kirkastamat, hänen valkoinen\npartansa oli pitkä ja patriarkallinen, ääni lempeä ja liikkeet sulavat.\n\n»Älkää nousko, tyttäreni», sanoi hän, ja suljettuaan oven\nkamaripalvelijan jälkeen hän asettui istumaan vastapäätä Romaa.\n\n»Kun tulitte luokseni ja uskoitte minulle asianne, lapseni, ja kun\nminun oli vaikea rauhoittaa mieltänne, sanoin haluavani kertoa asianne\nhenkilölle, joka on minua viisaampi, ja kerroin sen paaville. Teidän\nkohtalonne liikutti häntä, ja hän tahtoi nähdä teidät itse.»\n\n»Mutta isä...»\n\n»Älkää peljätkö, tyttäreni. Pius kymmenes on paavina juhlallinen\naina jäykkyyteen asti ja pitää omaa itseään kunniassa, koska hän on\nJumalan sijainen täällä, mutta ihmisenä hän on nöyrä, vaatimaton ja\nystävällinen. Unohtakaa, että hän on hallitsija ja paavi, ja ajatelkaa\nhäntä ainoastaan hellänä, rakastavana ystävänä. Kertokaa hänelle\nkaikki. Älkää salatko mitään. Ja jos teidän täytyy paljastaa toistenkin\nsalaisuuksia, niin muistakaa, että paavi on Hänen edustajansa, joka\ntietää kaikki salaisuutemme.»\n\n»Mutta isä...»\n\n»Mitä?»\n\n»Hänen pyhyytensä jo saattaa minut pelkäämään.»\n\n»Älkää sanoko niin. Hänen isällinen sydämensä ottaa osaa kaikkien hänen\nlastensa suruihin.»\n\n»Mutta hän on niin korkea, niin pyhä, niin yläpuolella maailmaa ja sen\nkiusauksia...»\n\n»Älkää sanoko niinkään, tyttäreni. Pyhä isä on ihminen hänkin. Hän\non jokaisen isä, ei ainoastaan siksi, että hän on erehtymätön, vaan\nmyöskin siksi, että hän tietää mitä synti ja anteeksianto on...\nKerronko teille hiukan hänen elämästään? Maailma tuntee sen ainoastaan\nhuhuna, mutta te saatte kuulla totuuden, ja kun olette sen kuullut,\nmenette hänen luokseen kuin lapsi isänsä luo ettekä pelkää enää.»\n\n\n\n\nII.\n\n\n»Kolmekymmentä viisi vuotta sitten», alkoi isä Pifferi, »ei pyhä isä\nuneksinutkaan tulevansa milloinkaan paaviksi. Hän oli erään roomalaisen\npankkiirin ainoa lapsi ja asui palatsissa tuolla vastapäätä piazzaa.\nVanha paroni tosin toivoi rikkauksiensa avulla kasvattavansa pojastaan\nkorkean kirkonmiehen, mutta nuo toiveet olivat turhia eikä nuori mies\nkannattanut niitä. Hän ei pyrkinyt korkeaan hengelliseen asemaan,\nvaan maalliseen. Hän tahtoi ruveta sotilaaksi, ja kulkeakseen hiukan\nkeskitietä hän pyrki paavin ylimyskaartiin.»\n\nVanha munkki pisti kätensä viittansa povitaskuun ja katsoi ylös kattoon\njatkaessaan.\n\n»Tämä ei ole ollenkaan mikään salaisuus, mutta se, mikä nyt seuraa,\non vähemmin tunnettua. Nuori soturi, jolla oli miellyttävä ulkomuoto,\nvietti samanlaista elämää kuin muutkin Rooman jalosukuiset nuorukaiset\nkäyden kahviloissa, konserteissa, teattereissa ja tanssiaisissa.\nSilloin hän tutustui köyhään kansannaiseen ja rakastui häneen. Se oli\nhyvä tyttö, suloinen ja hellä, sydän kultaa ja sielu tulta. Nuori mies\noli jalo mies ja aikoi naida tytön ja hän naikin hänet kirkon menojen\nmukaisesti, mitä enempää uskonto ei vaadi.»\n\nRoma nojautui eteenpäin ja hengitti puristuneiden huuliensa läpi.\n\n»Onnetonta kyllä, jumalaton hallitus oli erottanut kirkollisen\navioliiton siviiliavioliitosta, ja toinen ilman toista on arvoton.\nVanha paroni kuuli, mitä oli tapahtunut, ja koetti estää asiaa. Oli\njuuri nimitetty kardinaali Australiaan, ja jonkun ylimyskaartin\nupseerin tuli lähteä sinne viemään nimityskirjaa ja virkamerkkejä.\nParonin pyynnöstä hänen poikansa määrättiin tähän toimeen ja\nlähetettiin matkaan kiireellisesti.»\n\nRoma saattoi tuskin hillitä itseään.\n\n»Kun nuori aviomies oli mennyt, rupesi isä puhuttelemaan vaimoa. Hän\ntoivoi yhä vielä näkevänsä kerran poikansa kirkonmiehenä, ja avioliitto\noli paha este. Rikkaalla miehellä oli monta keinoa, eikä paroni aina\nvalinnut keinojaan. Hän koetti liikuttaa tytön omaatuntoa, sillä tyttö\noli puhdas ja hyvä. Paroni sanoi, ettei tuo avioliitto ollut laillinen\nja että tytöllä oli vastassaan valtakunnan lait Lopuksi hän vetosi\ntytön rakkauteen miestään kohtaan ja osoitti, että hän oli esteenä\nmiehensä edistymiselle. Paroni ei ollut paha mies, mutta hän rakasti\npoikaansa enemmän kuin totuutta ja oli valmis uhraamaan sen naisen,\njoka oli tullut heidän väliinsä. Tyttö suostui uhrattavaksi. Hän tahtoi\nkadota, jottei olisi esteenä miehelleen. Hän hukutti itsensä Tiberiin.»\n\nRoma ei voinut enää hallita itseään, vaan huudahti hiljaa.\n\n»Sitten nuori aviomies palasi. Hän oli matkustanut yhtämittaa\nsaamatta ainoatakaan kirjettä vaimoltaan. Mutta Roomassa häntä odotti\nkirje, jossa ilmoitettiin mitä vaimo oli tehnyt. Kaikki oli silloin\nlopussa. Sitä ei enää voinut auttaa, ja hän oli kauhun vallassa.\nHän ei voinut moittia kuollutta tyttöraukkaa, sillä tämä oli tehnyt\ntekonsa rakkaudesta Eikä hän voinut moittia itseään, sillä hän ei\nollut solminut kirkollista avioliittoa väärässä tarkoituksessa ja\nhän oli kiirehtinyt kotiin solmiakseen myöskin siviiliavioliiton.\nEikä hän voinut moittia isäänsäkään, sillä paronin käytös, jonka\nseuraukset olivat kamalat, oli johtunut rakkaudesta poikaansa. Mutta\nJumalan käsi näytti lepäävän hänen päällään, ja hänen sielunsa oli\njärkyttynyt juuriaan myöten. Siitä alkaen hän luopui seuraelämästä ja\nkaikista maallisista iloista. Kahdeksan päivää hän paastosi ja rukoili.\nYhdeksäntenä päivänä hän liittyi kapusiinilaisten noviisiluostariin San\nLorenzossa. Nuori, iloinen, kaunis, hienoston suosima upseeri rupesi\nmunkiksi.»\n\nVanha kapusiinilainen katsoi hellästi Romaan, jonka silmissä ja\nhehkuvissa poskissa hän luuli näkevänsä osanottoa.\n\n»Niinä päivinä, tyttäreni, Teklan nunnat hoitivat Santo Spiriton\nlöytölasten kotia.»\n\nRoma näytti pelästyneeltä ja häntä pyörrytti.\n\n»Oli tavallista, että joku munkkikuntamme jäsenistä asui\nsairashuoneessa, jossa hän risti lapset ja ripittä sairaita kuolevia.\nTuo toimi oli meillä vuoroon. Kukin viipyi siellä vuoden tai pari tai\nkolmekin ja palasi sitten luostariin. Minä olin itse Santo Spiritossa\nsitä varten juuri kysymyksessä olevana aikana ja vasta kolme vuotta\nmyöhemmin tulin veljeskuntamme johtajaksi ja palasin San Lorenzoon.\nSiellä löysin tuon nuoren ylimyskaartin upseerin ja — en tiedä\nmenettelinkö viisaasti vai tyhmästi — kerroin hänelle uuden luvun hänen\nomaa elämäänsä.»\n\n»Oli jäänyt lapsi, eikö niin?» sanoi Roma oudolla äänellä.\n\nKapusiinilainen kumarsi. »Sen hän tiesi jo siitä kirjeestä, jonka hänen\nvaimonsa oli hänelle jättänyt. Äiti oli aikonut surmata lapsen yhdessä\nitsensä kanssa, ja nuori upseeri luuli, että niin oli käynytkin. Mutta\nnähtävästi oli sääli viimeisellä hetkellä vallannut äitiraukan. Hän oli\nvienyt lapsen löytölasten seimeen Santo Spiritoon ja pelastanut sen\nhengen ennenkuin surmasi itsensä.»\n\nKapusiinilainen pani jalkansa ristiin, ja toinen, paljas, sandaalin\npeittämä jalka pisti esiin viitan alta.\n\n»Poika ristittiin, ja me annoimme hänelle sen nimen, jonka äiti oli\nkirjoittanut hänen ranteeseensa kiinnitettyyn paperiin, ja tämän\nnimen yhtäläisyys nuoren upseerin nimen kanssa paljasti minulle\nasianlaidan. Luonto on voimakas, ja kuullessaan mitä kerroin, nuori\nmunkki kävi levottomaksi ja onnettomaksi. Miehen vaisto alkoi taistella\nuskonnollista tunnetta vastaan, ja vihdoin hän jätti luostarin\ntäyttääkseen velvollisuutensa lastaan kohtaan.»\n\n»Eikö hän löytänyt lasta?»\n\n»Hän tuli liian myöhään. Tavanmukaisesti poika oli lähetetty\nhoidettavaksi Campagnalle. Hänen kasvatusvanhempansa siirsivät hänet\ntoisiin käsiin, ja lapsi oli kadonnut teille tietymättömille.»\n\nRoma koetti puhua, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.\n\n»Sitten seurasi pitkä juttu. Vanha paroni kuoli, ja nuori munkki\nperi ruhtinaallisen omaisuuden. Jonkun ajan perästä hänet vihittiin\npapiksi. Hänen ensimmäinen työnsä oli hoitokodin perustaminen Roomaan\norporaukkoja varten. Hän kulki kaduilla hakemassa heitä ja kantoi heitä\nomin käsin kotiinsa. Hänen maineensa hyväntekijänä kasvoi nopeasti,\nmutta hän tiesi vallan hyvin, miksi hän noin menetteli. Hän haki\npientä, isätöntä poikaa, jonka suonissa virtasi hänen verensä ja jolla\noli hänen nimensä.»\n\nRoma istui pää kumarassa, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.\n\n»Viisi vuotta kului, ja lopulta hän pääsi pojan jäljille ja sai\nselvän, että hänet oli lähetetty Englantiin. Onneton isä pyysi siirtoa\nLontooseen. Siellä hän teki samanlaista työtä kuin täälläkin ja käytti\nsuuren omaisuutensa samaan tarkoitukseen. Viisi vuotta hän vielä\nturhaan haki kadonnutta lastaan, etsien häntä yöt ja päivät pienten\npoikasten joukosta, jotka soittivat posetiivia kaduilla. Mutta sitten\nhän luopui toivosta ja palasi Roomaan. Hänen päänsä oli valkoinen ja\nhänen sydämensä nöyrä, mutta huolimatta hänen omasta tahdostaan hän\nnousi arvosta arvoon, kunnes vihdoin vanhan paronin ylpeimmät unelmat\ntäyttyivät. Suuren armeliaisuutensa ja vielä suuremman hurskautensa\ntähden hänet nimitettiin piispaksi, sitten seitsemän vuoden perästä\nkardinaaliksi ja nyt hän on paavi Pius kymmenes, pyhimys, kansansa\npelastaja, tuo entinen myrskyjen runtelema, surujen sortama mies...»\n\n»Davido Leone?»\n\nKapusiinilainen kumarsi. »Se oli pyhän isän nimi. Hän ei ollut tehnyt\nsyntiä eikä häntä voitu mistään moittia, mutta joka tapauksessa hän\nymmärtää mitä lankeeminen ja nouseminen on, mitä tuska ja voima on.\nSanokaa, tyttäreni, onko mitään, mitä ette voisi hänelle uskoa?»\n\n»Ei mitään! Ei mitään!» huudahti Roma, ja kyyneleet tukahduttivat hänen\näänensä.\n\nValtaistuinsalin ovi avautui taas, ja joukko kardinaaleja astui\nsalaiseen käytävään puhellen kävellessään. He olivat vanhoja miehiä\nsinipunervissa puvuissa, useat heikon ja väsyneen näköisiä. Seuraavana\nhetkenä pappi astui sisään pyytämään Romaa paavin luokse.\n\n»Pyhä isä on valmis vastaanottamaan teidät heti», sanoi hän\npelokkaasti, kunnioittavasti kuiskaten, ja Roma nousi ja seurasi häntä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPaavi oli juuri vapautunut arvokkaasta juhlamenosta. Komeassa\nvaltaistuinsalissa, joka oli koristettu punaisella ja kullalla,\nhän istui sametilla päällystetyllä valtaistuimellaan, jonka ylle\noli asetettu kirjailtu kunniakatos. Hänellä oli yllään punainen,\nrunsaasti koristeltu senaattorin viitta, päässä nahkareunainen päähine,\nkaulassa patriarkan risti ja sormessa piispan timanttisormus. Näin hän\nvastaanotti pyhän kollegion, patriarkat, arkkipiispat, piispat, papit,\nkamariherrat ja upseerit sen tapahtuman vuosipäivänä, jolloin hänet\nkruunattiin hallitsevaksi paaviksi ja Rooman piispaksi.\n\nTuo komea seurue oli seisonut hänen ympärillään leveänä sinipunervana\nja mustana vyönä, kardinaalit edessä muodostaen puoliympyrän, jossa\noli vanhoja kuihtuneita miehiä väljine viittoineen, ja heidän takanaan\nylimyskaartin nuoret, komeat miehet loistavissa univormuissaan.\n\nKun paavin jalkoihin oli nostettu tyyny ja pyhän kollegion jäsenet\nolivat käyneet suutelemassa pyhän isän sormessa olevaa sormusta tai\nhänen kenkänsä kärkeen asetettua ristiä, astui vanhin kardinaali esiin\nja luki adressin. Hän oli yhdeksänkymmenvuotias, silmät himmeät ja ääni\nkulunut.\n\n»Siunattu isä», sanoi hän, »pyhä kollegiomme on iloinen voidessaan\nonnitella teidän pyhyyttänne tänä riemuisana merkkipäivänä.\n\n»Näihin aikoihin, pyhä isä, kun pyhän istuimen vapautta ja itsenäisyyttä\non loukattu, kun Rooma, tämä Jeesuksen Kristuksen valtakunnan\npääkaupunki, on joutunut epäkirkollisen hallituksen valtaan, kun miehiä\nnousee, jotka julkisesti osoittavat tahtovansa hävittää sekä paavin\nmaallisen vallan että myöskin koko kirkon arvon ja uskon, me kiitämme\nKaikkivaltiasta siitä, että katolisen kirkkomme etunenässä on pyhä\npaavimme Pius kymmenes.\n\n»Nämä ovat pahoja päiviä, teidän pyhyytenne, ja keskellä kapinallisuutta\nja kaikkea kurjuutta, joka hävittävän myrskyn lailla kulkee kaikkien\nkansakuntien yli, me muistamme, että Vatikaani ei ole ainoastaan\nvankila, vaan Sinai, josta erehtymätön sana on lausuttu, ja me katsomme\nteihin, kaikkien uskovaisten isään, joka on vievä maailman jälleen sen\nvelvollisuuksiin ja jonka huulilta me saamme kuulla johtavia sanoja.\nOi kirkas lamppu, joka loistat tällä pyhällä kukkulalla! Oi taivaasta\nlähetetty valo, valaise nyt kansakuntia! Oi Jumalan ääni maan päällä!\nOi maailmaa järkähyttävä ääni, puhu kansallesi, joka rakastaa pyhää\npaaviaan!\n\n»Pyhä isä, teidän pyhä kollegionne tietää hyvin, kuinka hartaasti\nsydämenne toivoo, että Rooma kerran tulisi maailman pääkaupungiksi\nrauhan ja rakkauden voimalla. Me luotamme siihen ja uskomme vahvasti,\nettä tämä toive kohta toteutuu ja että se profeetallinen näky,\njossa te olette tuon kaiken nähnyt, jo on alkanut käydä toteen maan\npäällä. Iankaikkinen Herra on sanonut edustajalleen: »Minä asetan\nsinun istuimesi yli kaikkien maallisten istuinten», ja luottaen\nsiihen, että teidän pyhyytenne kallis elämä säästyy, kunnes saatte\nnähdä tuon lupauksen täyttymisen, me pyydämme teitä vastaanottamaan\npyhän kollegionne nöyrän onnittelun ja suomaan meille apostolisen\nsiunauksenne.»\n\nVanha kardinaali luki adressin pysähtyen usein, ja tuontuostakin piti\nkamariherran tarjota hänelle vettä lasista. Kun hän oli lopettanut,\nnosti paavi päätään ja vastasi siihen.\n\n»Kunnianarvoisat veljet», sanoi hän täyteläisellä, värähtelevällä\näänellä, joka kerran varmaan oli ollut uljas soinnultaan. »Ystävällinen\nliikutus ja isällinen rakkaus täyttää sydämemme nyt vastaanottaessamme\nrakkautenne osoituksia.\n\n»Herra kardinaali viittasi meidän lähimpää ympäristöämme koskeviin\nhuoliin ja murheisiin, jotka käyvät yhä vakavammiksi päivä päivältä.\nOn niitä, jotka eivät tahdo ymmärtää, että paavi, jonka taivaallinen\noikeus on asettanut ylemmäksi kaikkia ihmissäädöksiä, ei voi olla\nminkään ihmisen alamainen ja että Rooman paavin maallinen valta\non välttämätön, jotta hän voisi vapaasti harjoittaa apostolista\ntehtäväänsä. Mutta jokaisen täytyy nähdä, että pyhää isää on pidetty\nvankina Vatikaanissa, että hänen alttareitaan hävitetään, hänen\nkirkkojaan häväistään ja hänen omaisuuttaan ryöstetään.\n\n»Kunnianarvoisat veljet! Sekä kirkkoa, että valtiota on vallankumous\nuhannut jo ammoiset ajat, ja niitä on vainonnut vallankumouksien\npäämies, perkele. Mutta näinä onnettomina päivinä me näemme synkkiä\ntulevaisuuden enteitä, jotka kirkon täytyy ottaa huomioon. Kommunismi,\nsosialismi, salaiset seurat ja uskontoa vastustavat yhdistykset ovat\npaheita, joita vastaan on taisteltu paljon ja jotka on helposti\ntodistettu vääriksi. Mutta meidän päivinämme on noussut uusi uskonto,\njoka käyttäen pyhiä nimityksiä ja raamatun kieltä koettaa myrkyttää\nitse kristinuskoa ja hävittää yhteiskunnallisen järjestyksen. Miehet,\njoiden mieli ei ole tasapainossa, ottavat uskonnon aseekseen,\nrakentavat tuulentupia, jotka olisivat naurettavia, elleivät ne\npakottaisi meitä itkemään, uskottelevat yleisen veljeyden astuvan\npaavikunnan ja keisarikuntien sijaan ja uneksivat, että Rooma tulee\ntuon haavemaailman keskustaksi.\n\n»Häväisten kristikuntaa, pidellen evankeliumia kuin demokratian\nunikirjaa, väännellen pyhää sanaa mielensä mukaan ja erottaen\nKristuksen opetukset toisistaan nuo miehet ovat luoneet uuden Jumalan,\nkeksineet uuden jumalanpalveluksen ja tehneet itsensä tuon uuden\njumaluuden paaveiksi ja profeetoiksi. Ihminen on tuon uuden uskonnon\njumala, ja työn, aineellisen toimeentulon ylistys on hymni, jota tuolle\njumalalle lauletaan. Kansat ovat muka hallitsijoita, ja siitä syystä\nvaltio ei ole mitään.\n\n»Kunnianarvoisat veljet. Onko tarpeellista, että pyhä isä opettaa\nteille, kuinka väärä ja vaarallinen sellainen jumalaton oppi on, joka\ntekee ihmisen jumalaksi ja saattaa hänet ihailemaan itseään tuossa\nkokonaisuudessa, jota sanotaan ihmiskunnaksi? Nuo surmaatuottavat\nkansanyllyttäjäin opit ovat pahan hengen johtamia, ja niiden\ntarkoitus on uskonnon ja kirkon hävitys. Vapaus ja demokratia ovat\nainoastaan kauniita sanoja, ja useimmiten ne voidaan vaihtaa sanoihin:\nvallankumous ja kuninkaanmurha. Se on samaa kuin Kaifas profeettana\nja Juudas saarnaamassa evankeliumia. Se on sotaa luonnollisen ja\ntaivaallisen välillä. Se on perkeleen tavallinen temppu, jolla\nhän kääntää ihmisten ajatukset katoavaan leipään ja saa heidät\nunohtamaan sakramentin leivän, elämän leivän. Se on koe, joka tahtoo\nhävittää paavin pyhän vallan, tukahduttaa kristinuskon ja poistaa\nyhteiskunnallisen järjestyksen.\n\n»Herra kardinaali! Te kysytte sanaa, joka maailmalle osoittaisi, mihin\nsuuntaan katolisen maailman toiminta olisi johdettava kaiken tuon\nanarkismin keskellä. Neuvomme siis, että papisto koettaisi vapahtaa\nkansaa villitsijäin vallasta, kieltää sitä kuulumasta seuroihin, joilla\non tuo kamala tarkoitus päämääränä. Monesta sellaisesta seurasta on\nilmoitettu pyhälle istuimelle, ja yksi niistä on, surkeata kyllä,\nsaanut suuren vaikutusvallan ympäri Eurooppaa. Se on tutkittu ja\nhavaittu kuuluvaksi niiden seurojen joukkoon, jotka sotivat kirkkoa\nvastaan ja jota siis uskovaisten tulee välttää kaikkialla maailmassa.\n\n»Sillävälin, veljeni, koska taivaallinen Herramme on sallinut, että\nihmiskunnan tulee sovitukseksi syntiensä tähden kärsiä vääryyttä\nparlamenttien taholta, jotka ovat uskontoa vastaan taistelevia\nyhdistyksiä, tuomioistuimien taholta, jotka ovat turmeluksen istuimia,\npoliisilaitoksen ja vankilain taholta, jotka ovat salaisen hirmuvallan\npesäpaikkoja, niin rukoilkaamme Herran armoa. Tämän katumusviikon\najalla ja varsinkin ensi torstaina rukoilkaamme kärsivien ihmislasten\npuolesta Pyhän Pietarin kirkossa, pyytäkäämme seurakuntaa yhtymään\nMiserereen ja kiinnittämään katseensa ristiin, joka yhä vieläkin\non oleva maailman korkein valtikka, joka on nöyryyttävä ylpeitä,\npehmittävä kovia farisealaisia ja lausuva murehtivalle maailmalle\nanteeksiannon ja rauhan pyhiä sanoja.\n\n»Sen verran tällä kertaa, kunnianarvoisat veljet. Mitä tulevaisuuteen\ntulee, on meillä oleva ilo ensi konsistoriossa täydentää teidän\nseuraanne nimittämällä viisitoista nuhteetonta miestä kantamaan\nroomalaista purppuraa, siten edistääksemme Pyhän Hengen työtä ja\nvaikutusta ihmiskunnassa.»\n\nHeti kun paavi oli lopettanut, kulkivat kardinaalit, arkkipiispat,\npapit ja kamariherrat hänen ohitseen suudellen hänen kättänsä ja\njalkaansa. Sen jälkeen paavi nousi ja kohottaen kaksi sormeaan luki\napostolisen siunauksen. Sitten hän nojautuen erään kamariherran\nkäsivarteen poistui valtaistuinsalista.\n\nHetkisen kuluttua tuo komea seurue oli mennyt, ja pappi seisoi ovella\nRoman kanssa. Eräs kamariherra tuli johtamaan Romaa ja vei hänet toisen\nkamariherran luo viereisen odotushuoneen ovelle. Tämä vei hänet erään\nmonsignoren luo, joka puolestaan johti hänet sen huoneen ovelle, missä\npaavi istui.\n\n»Kun lähestytte», sanoi hän matalalla äänellä, »tulee teidän polvistua\nkolme kertaa, ensin ovella, sitten puolitiessä huonetta ja sitten pyhän\nisän jalkain juuressa. Oletteko terve?»\n\n»Olen», sanoi Roma epävarmasti.\n\nOvi avautui, monsignor astui askeleen huoneeseen, polvistui ja lausui:\n\n»Donna Roma Volonna, teidän pyhyytenne.»\n\nRoma oli polvillaan kynnyksellä. Silloin lempeä, täyteläinen ääni,\njonka hän luuli kuulleensa ennen, pyysi häntä lähestymään. Hän nousi ja\nastui esiin, monsignor astui pois ja ovi hänen takanaan sulkeutui.\n\nHän oli yksin paavin kanssa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPaavi, joka nyt oli aivan valkoisessa puvussa, istui yksinkertaisella\ntuolilla pienen pöydän ääressä kodikkaassa huoneessa kirjakaappien\nja muutamien entisten paavien rintakuvien ympäröimänä. Pieniä\ntalousesineitä oli hänen vieressään, tyhjä liemiastia, lautanen ja\nlusikka. Hänen kasvonsa olivat viehättävät ja henkevät, ja Roman\nlähestyessä hän kumarsi päätään ja hymyili isällisestä Roma polvistui\nja suuteli paavin sormusta ja jäi sitten polvilleen hänen tuolinsa\nviereen kohottaen toisen kätensä tuolin käsinojalle. Paavi laski\nkätensä Roman kädelle taputtaen sitä ystävällisesti ja samalla katsoen\nhäneen.\n\nRoman hermostuminen alkoi hävitä, eikä hän nähnyt kolmen kruunun\nmahtavassa kantajassa muuta kuin vaatimattoman, rakastavan\nihmisolennon. Naisellinen tunne valtasi hänet, melkein äidillinen\nhellyys, ja hän toivoi voivansa tehdä jotakin tuon hyvän vanhan miehen\nhyväksi. Sitten paavi alkoi puhua. Hänen äänessään oli se sointu, joka\ntulee sukupuolien erotuksen tuntevan miehen ääneen aina kun hän puhuu\nnaisen kanssa, ja se kajahti entistä lempeämmältä nyt.\n\n»Tyttäreni», sanoi hän, »isä Pifferi on kertonut teistä ja teidän\nluvallanne, kuten käsitin, hän on ilmaissut minulle, mitä kerroitte\nhänelle. Te olette kärsinyt, ja minä otan osaa suruunne. Ja vaikka ette\nkuulu lapsieni joukkoon, lähetin teitä hakemaan, jotta minä, vanha\nmies, Jumalan avulla voisin vahvistaa ja tukea teitä.»\n\nRoma suuteli taas sormusta ja polvistui yhä vielä tuolin viereen.\n\n»Kauan aikaa sitten, lapseni, tunsin erään, joka oli melkein\nsamanlaisessa asemassa, ja ehkä muisto siitä, mitä sille vaimoraukalle\ntapahtui, johti minua puhumaan teille. Hän oli niitä naisia, joista\nolisi voinut tulla suurten miesten äitejä... Mutta hän on kuollut ja\nhänen tarinansa on kuollut myöskin. Peittäköön aika ja luonto ne.»\n\nHänen äänensä värisi hiukan. Roma nosti katseensa. Syntyi hetken\näänettömyys. Sitten paavi hymyili taas ja taputti Roman kättä vielä\nkerran.\n\n»Älkää antako maailman heikontaa itseänne, lapseni, tai synnyttää\nteissä epäilystä avioliittonne voimasta. Onko se hyvä avioliitto sekä\nvaikutukseltaan että perustukseltaan (kun toinen teistä vielä on\nkastamaton), olkoon kirkon eikä maailman päätettävä. Maailma tuomitsee\njulmasti ja väärin semmoista naista, joka on joutunut miehen uhriksi.\nEi se välitä mitä viettelyksiä ja kiusauksia hänellä on ollut. Maailman\nsilmissä tahraantunut nainen on mennyttä kalua, ja vääryyttä kärsinyt\nnainen on langennut. Asian laita on sama meidän päivinämme kuin\nsyntisen vaimon aikana Jerusalemissa. Farisealaiset, jotka eivät ole\nniin ankaria omaan sukupuoleensa nähden, ovat aina valmiit sanomaan:\n'Mooses määräsi laissaan, että sellaiset ovat kivitettävät.' Mutta voi\npyhimmän ja puhtaimman sielun sääliä ja hellyyttä! Jeesus kumartuu\nkirjoittamaan sanottavansa santaan, ikäänkuin hän ei kuulisi heidän\nsanojaan.»\n\nTaas Roma suuteli paavin sormusta, ja paavi taputti hänen kättään.\n\n»Kuitenkin sanon teille jotakin, tyttäreni», sanoi paavi samalla\nmatalalla äänellä. »Toivoisin teidän kertovan kaikki miehellenne.\nEllette tee sitä, panette alttiiksi tulevaisuutenne, saatatte\nepäilemään vilpittömyyttänne ja teette väärin rakkautenne henkeä\nvastaan.»\n\n»Pyhä isä», sanoi Roma, »olen jo kertonut hänelle. Olin sen tehnyt jo\nennenkuin puhuin isä Pifferin kanssa, mutta ainoastaan toisten nimien\nvarjon alla.»\n\n»Ja mitä miehenne vastasi?»\n\n»Samaa kuin teidän pyhyytennekin. Hän oli rakastava ja jalomielinen.\nSitten rohkaisin mieleni ja kerroin hänelle kaiken.»\n\n»Ja mitä hän siihen vastasi?»\n\nPilvi peitti Roman kasvot. »Pyhä isä, hän ei ole vielä vastannut\nmitään.»\n\n»Eikö mitään?»\n\n»Hän on poissa, enkä ole saanut vastausta kirjeeseeni.»\n\n»Eikö vastaus olisi ehtinyt vielä tulla?»\n\n»Aikaa on ollut monin kerroin, teidän pyhyytenne, mutta vastausta ei\nkuulu.»\n\n»Ja mitä päätätte siitä?»\n\n»Että kirjeeni synnyttivät hänessä sääliä, mutta nyt, kun hän tietää,\nettä minä olen se vaimo ja hän se aviomies, joista puhuin, hän ei voi\nantaa minulle anteeksi, kuten hän sanoi aviomiehen tekevän, ja hänen\njalomielinen sielunsa tuntee tuskaa.»\n\n»Tyttäreni, toivoisitteko minun puhuvan hänelle?»\n\nPilvi pakeni Roman kasvoilta. »Se on enemmän kuin ansaitsen, paljon\nenemmän, mutta jos, pyhä isä, tahtoisitte sen tehdä...»\n\n»Silloin minun täytyy tietää nimet — teidän täytyy kertoa minulle\nkaikki.»\n\n»Kyllä, kyllä!»\n\n»Kuka on isänne, lapseni?»\n\n»Isäni kuoli maanpaossa. Hän oli vapaamielinen. Pelkään, että teidän\npyhyytenne sanoo häntä vallankumoukselliseksi. Hän oli prinssi Prospero\nVolonna.»\n\n»Kuten arvasin. Kaikki jalot henget rakastavat vapautta, mutta monella\njoutuu järki ristiriitaan sydämen kanssa. Kuka oli se toinen mies?»\n\n»Hän oli isäni etäinen sukulainen, ja minä olen äskettäin huomannut,\nettä hän oli pääsyynä isäni maanpakoon. Hän oli holhoojani, ministeri\nja mahtava mies Italiassa — paroni Bonelli, teidän pyhyytenne.»\n\n»Juuri niin, juuri niin!» sanoi paavi polkien jalkaansa kiivaasti.\n»Mitä saastaisin mies, tyttäreni. Antikristuksen pirullinen edustaja...\nMutta jatkakaa, lapseni. Kuka on miehenne?»\n\n»Mieheni on aivan toisenlainen mies.»\n\n»Ah!»\n\n»Hän on tehnyt kaikki minun hyväkseni, pyhä isä — kaikki. Taivas tietää\nmitä olisin ilman häntä!»\n\n»Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon teitä molempia!»\n\n»Tulin tuntemaan hänet mitä omituisimman sattuman kautta. Hänkin on\nvapaamielinen ja parlamentinjäsen ja kerran hän puhui hallituksen\nturmeluksesta ja viittasi siihen, että minä olin ministerin\nrakastajatar. Se ei ollut totta, mutta minua oli solvaistu ja... ja\nminä ryhdyin toimiin syöstäkseni hänet turmioon.»\n\n»Kamala kosto, lapseni. Ainoastaan ministeri saattoi semmoista keksiä.»\n\n»Sitten sain selville, että viholliseni oli isäni ystäviä, uskollinen\nja jalo mies. Pyhä isä, olin alkanut vihassa, mutta en voinut vihata\nhäntä. Pimeys katosi sielustani, ja jotakin kirkasta ja kaunista tuli\nsen sijaan. Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua. Koko sydämellämme\nrakastimme toisiamme.»\n\n»Sitten tuo toinen tuli takaisin luokseni. Minä tiesin nyt kaikki ne\nsalaisuudet, joita olin lähtenyt urkkimaan, mutta minä en tahtonut\nniitä ilmaista, ja kun kieltäydyin, uhkasi hän minua.»\n\n»Ja mitä teitte silloin?»\n\n»Minä menin naimisiin mieheni kanssa ja kestin kaikki kiusaukset. Se ei\nollut niin vaikeata, sillä minä en välittänyt mitään rikkaudesta enkä\nkomeudesta enää. Minä tahdoin vain olla hyvä. Jumala itse tietää kuinka\nkoetin.»\n\nPaavin silmät olivat kosteat. Hän taputti nuoren naisen vapisevaa kättä.\n\n»Rakkaus on pelastanut teidät, tyttäreni. Jumala on rakkaus, ja\nrakkaus on se silta, joka yhdistää taivaan ja maan. Vaikka olisitte\nollut kuin Magdalena, josta Kristus poisti seitsemän perkelettä,\nvaikka olisitte syntiä tehnyt ja ollut ministerin eläin, olisi Jumalan\nrakkaus puhdistanut ja kohottanut teidät. Siunaukseni levätköön teidän\npäällänne, tyttäreni, ja ansaitkoon se mies, joka nyt on aviomiehenne,\nteidän rakkautenne ja luottamuksenne.»\n\n»Voi, hän ansaitsee sen kyllä», sanoi Roma. Hän tuskin saattoi pidättää\nitkuaan. Paavin ääni, kun hän puhui rakkaudesta, oli muistuttanut hyvin\npaljon erästä toista ääntä, joka pani hänet värisemään.\n\n»Hän oli isänne ystävä, niinkö?»\n\n»Niin, teidän pyhyytenne, ja vaikka vasta äskettäin näimme toisemme\nuudestaan, olin tuntenut hänet lapsena Englannissa.»\n\n»Vapaamielinen, niinkö?»\n\n»Niin, teidän pyhyytenne.»\n\n»Ministerin vihaan oli syynä valtiollinen taistelu?»\n\n»Niin, aluksi se vain, mutta nyt...»\n\n»Kyllä ymmärrän. Ja salaisuudet, joista puhuitte...»\n\n»Ne koskevat ainoastaan parikymmentä vuotta sitten sattuneita\ntapahtumia, olleita ja menneitä asioita.»\n\n»Miehenne on siis vanhempi teitä?»\n\nNuoren naisen kasvoille levisi hymy, joka pani paavinkin hymyilemään.\n\n»Ainoastaan kymmenen vuotta vanhempi, teidän pyhyytenne. Hän on nyt\nkolmekymmentä neljä vuotta.»\n\n»Mistä hän on kotoisin ja kuka on hänen isänsä?»\n\n»Hän on syntynyt Roomassa, mutta hän ei tiedä mitään isästään.»\n\n»Minkä näköinen hän on?»\n\n»Hän on... en ole koskaan nähnyt ketään niin... antaako teidän\npyhyytenne anteeksi?»\n\n»Sanokaa mitä haluatte, tyttäreni.»\n\n»En ole koskaan nähnyt ketään niin pyhän isän näköistä kuin hän», sanoi\nRoma vienosti.\n\nHänen päänsä oli vaipunut alas ja hänen sydämensä sykähti hiukan\nhermostuneesti. Paavi taputti hänen kättään hellästi.\n\n»Olenko jo kysynyt hänen nimeään, lapseni?»\n\n»Hänen nimensä on Davido Rossi.»\n\nPaavi nousi äkkiä äkkiä istuimeltaan ja hänen kasvonsa kävivät synkän\nja huolestuneen näköisiksi.\n\n»Davido Rossi», sanoi hän hätäisesti.\n\nRoma alkoi vavista. »Niin», änkytti hän.\n\n»Davido Rossi, kapinallinen?»\n\n»Ei, ei teidän pyhyytenne, sitä hän ei ole.»\n\n»Mutta lapseni, lapseni, hän on perustanut kapinallisen, yhdistyksen,\njonka pyhä isä juuri tänä päivänä on julistanut vääräksi.»\n\nPaavi astui huoneen poikki, ja Roma nousi seisomaan ia katsoi häneen.\n\n»Hän vehkeilee kirkkoa vastaan — kirkkoa ja sen ylintä päätä vastaan.»\n\n»Ei, ei, teidän pyhyytenne. Hän on uskonnollinen ja paljon enemmän\nhallituksen ja kuninkaan vihollinen.»\n\n»Pyhä isä», sanoi hän, »kerronko teille salaisuuden. Ei ole ketään\nmuuta maailmassa, jolle voisin sen kertoa, mutta teille voin sen sanoa.\nMieheni on nyt Englannissa järjestämässä suurta liikettä italialaisten\nmaanpakolaisten keskuudessa. En tiedä mitä se oikeastaan on, mutta hän\nkertoi minulle, että siitä on seurauksena koko valtakunnan valloitus\nja hallituksen kukistuminen. Hän ei ole sanonut, onko se tavallinen\nsalaliitto vai muu suunnitelma, mutta minä tiedän, että se on tähdätty\nRooman politiikkaa vastaan eikä uskontoa vastaan, ja sen tarkoituksena\non kuninkaan, mutta ei paavin, kukistaminen.»\n\nPaavi joka oli seisonut selin Romaan, kääntyi ympäri ja katsoi häneen\nkauhuissaan. Hänen silmäkulmansa olivat rypyssä ja hänen kasvonsa\nmuistuttivat vielä entistä enemmän eräitä toisia kasvoja, jotka\nsaattoivat Roman yhä hermostuneemmaksi.\n\n»'Kun tulen takaisin, on mukanani sellainen voima, joka panee vankilat\navaamaan ovensa ja tyrannien valtaistuimet vapisemaan.' Niin hän\nsanoi, teidän pyhyytenne. Tuo liike alkaa kohta, olen varma siitä, ja\nsilloin teidän pyhyytenne saa nähdä, että kansan johtajat eivät ole\nuskonnottomia miehiä, vaan...»\n\nPaavi kohotti kätensä. »Vaiti!» huusi hän. »Älkää jatkako, lapsi.\nJumala tiesi mitä minun tulee tehdä sille, mitä jo olette sanonut.»\n\nSilloin Roma huomasi, mitä hän oli tehnyt hurjassa liikutuksessaan, ja\nkauhistuen hän koetti peruuttaa sanojaan.\n\n»Pyhä isä, älkää päätelkö siitä, mitä sanoin, että Davido Rossi on\nkapinallinen ja kuninkaansurmaaja...»\n\n»Älkää puhuko, lapseni. Te ette aavista, millaisen maanjäristyksen\nte olette saanut aikaan jalkojeni alla. Minun täytyy ajatella. Minun\ntäytyy saada selville velvollisuuteni Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.»\n\nSyntyi hetken äänettömyys, ja sitten Roma koetti tyyntyä ja lausui:\n»Minä olen vain tietämätön nainen, pyhä isä, ja ehkä olen sanonut liian\npaljon enkä ymmärrä mitä olen tehnyt. Mutta se, minkä olen kertonut,\nsanottiin minulle rakkaudessa ja luottamuksessa. Ja pyhä isä on viisas\nja hyvä, ja mitä hän tekee, on oikein.»\n\nPaavi palasi tuolilleen huolestuneen näköisenä eikä näyttänyt\nkuuntelevan. Roma vaipui polvilleen hänen viereensä ja sanoi matalalla,\nrukoilevalla äänellä:\n\n»Mieheni luottamus minuun on niin kaunis, teidän pyhyytenne Minä olen\nainoa henkilö maailmassa, jolle hän on kertonut kaikki salaisuutensa,\nja jos hän saisi kuulla hiukankaan niistä muualta...»\n\n»Älkää pelätkö, tyttäreni. Sen, minkä uskoitte minulle, pidän yhtä\npyhänä kuin rippisalaisuuden. Mutta te olette kertonut minulle kamalan\nkertomuksen, ja taivaan isä yksin tietää, mitä hänen palvelijansa\npitäisi tehdä.»\n\nRoma katsoi huolestuneisiin vanhoihin kasvoihin, jotka äsken\nolivat olleet niin päivänpaisteiset, ja hän ymmärsi kuinka ääretön\nvastuunalaisuus lepää tiaraa kantavan miehen hartioilla. Sitten hän\ntaas muisti, mitä kapusiinilaismunkki oli hänelle sanonut, ja hän sanoi\nsamalla matalalla, rukoilevalla äänellä:\n\n»Jos voisin kertoa teidän pyhyydellenne lisää hänestä — kuka hän on\nja mistä hän on kotoisin — köyhästä, vaatimattomasta paikasta, teidän\npyhyytenne... jos saisin sanoa, kuinka hän on kärsinyt ja mikä kamala\nvarjo vieläkin himmentää hänen elämäänsä, niin isällinen sydämenne\nrakastaisi ja säälisi häntä.»\n\n»Älkää kertoko minulle enempää, lapseni. On parempi etten tiedä.\nSääli ei saa puhua siinä, missä velvollisuus minua käskee. Mutta minä\nvoin rakastaa Davido Rossia siitä huolimatta. Ja minä rakastan häntä.\nRakastan häntä kuin kadotettua poikaa, joka on kohottanut kätensä\nisäänsä vastaan, vaikka hän ei itse sitä tiedä.»\n\nRoma aikoi taas puhua ja selvemmin kuin äsken, kun äkillinen epäilys\nhänet valtasi. Olihan Leone sangen tavallinen sukunimi, eikä Italiassa\nollut tavallista antaa pojalle isän ristimänimeä. Se, mikä hänestä oli\ntuntunut varmalta, saattoikin olla vain sattuma.\n\nPaavin tuolissa oli soittokellon nappi. Paavi painoi sitä, ja monsignor\nastui huoneeseen koputtamatta. Paavi nousi ja tarttui Roman käteen.\n\n»Menkää rauhassa ja ottakaa siunaukseni, lapseni. Minä siunaan\nteitä! Isällinen siunaukseni varjelkoon sydäntänne pysymään\npuhtaana ja vahvistakoon teitä kaikissa kiusauksissa, lohduttakoon\nkoettelemuksissa, pelastakoon pahasta ja johtakoon teidät vihdoin\nKristuksen lasten joukkoon.»\n\nMonsignor astui eteenpäin ja viittasi Romalle, että hänen tuli poistua.\nRoma nousi ja läksi huoneesta astuen ovelle, liian liikutettuna\nvoidakseen puhua. Hän ei huomannut ennenkuin ovi sulkeutui, että hän\nkulki valtaistuinsalin poikki ja että pappi kulki hänen vieressään.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKun paavi käveli puutarhassaan samana iltapäivänä kuten tavallista,\noli vanha kapusiinilainen hänen kanssaan. Vatikaanin ovelta he ajoivat\npaavin vaunuissa, kaksi ylimyskaartin jäsentä ratsastaen molemmilla\npuolilla ja yksi kamariherra vaunujen jäljessä, laakerikäytävän\nläpi, kunnes he saapuivat kukkulalla olevalle huvimajalle. Siellä\nmolemmat vanhat miehet astuivat vaunuista, paavi valkoisessa\nviitassaan, valkoisessa päällystakissaan ja päässään punainen hattu,\nja kapusiinilainen ruskeassa puvussaan, päässä patalakki ja jalassa\nsandaalit. Paavin kissa, punertavan ruskea eläin, joka seurasi häntä\npuutarhassa kuin koira isäntäänsä, hyppäsi samalla pois vaunuista.\n\nHuvilan pyöreän tornin edessä on korkea, oranssi- ja magnoliapuiden\nsuojaama terassi, jossa on ympyrään asetettuja puutarha-istuimia.\nKunnianarvoisat vanhat miehet istuutuivat sinne, ja kissa asettui\nhiekkakäytävälle heidän eteensä. He olivat niin korkealla nyt,\nettä Pietarin kirkon korkea kupooli tuntui melkein olevan samalla\ntasolla kuin heidän kasvonsa, ja Rooma näytti ylhäälle ilmapalloon\nhäämöttävältä kaupungilta. Tuolla takana levisi laaja Campagna\nvihreänä kuin kesäinen meri. Vielä kauempana siintivät ja punersivat\nAlbano-vuoret, siellä täällä näkyi pieniä valkoisia kaupunkeja pitkin\nrinteitä. Ja kaikkein kauimpana hohtivat purppuran väristen haamujen\ntavoin juhlallisten Apenninien lumipeitteiset kukkulat.\n\nPaavi oli tavallista totisempi ja äänettömämpi. Pari kertaa\nkapusiinilainen virkkoi: »Ja mitä piditte nuoresta tämänaamuisesta\nripitettävästäni?\n\n»_Bene, bene_!» vastasi paavi.\n\nMutta vihdoin paavi vedellen viivoja hiekkaan kävelykepillään rupesi\npuhumaan.\n\n»Isä!»\n\n»Teidän pyhyytenne!»\n\n»Jumalan käsittämätön säädös, joka teki minusta paavin, ei muuttanut\nmeidän suhdettamme toisiimme ihmisinä, eikö niin?»\n\nKapusiinilainen otti nuuskaa ja vastasi: »Teidän pyhyytenne\nystävällisyydessään on vakuuttanut niin.»\n\n»Te olette mestarini nyt aivan kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja\ntahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa.»\n\n»Mikä se on, teidän pyhyytenne?»\n\n»Olettehan ollut rippi-isäni monta vuotta, isä?» »Neljäkymmentä vuotta,\nteidän pyhyytenne.» »Sillä ajalla teillä on ollut monta vaikeata asiaa\nselvitettävänä?»\n\n»Hyvin monta.»\n\n»Isä, onko koskaan tapahtunut, että ripitettävä on tunnustanut teille\nsalaliiton, jonka tarkoituksena on rikos?»\n\n»Se on monesti tapahtunut.»\n\n»Ja mitä olette tehnyt?»\n\n»Pyytänyt häntä ilmoittamaan siitä viranomaisille tai kertomaan siitä\nminulle rippituolin ulkopuolella.»\n\n»Onko ripitettävä koskaan kieltäytynyt täyttämästä sitä.»\n\n»Ei koskaan.»\n\n»Mutta jos... jos tapaus olisi sitä laatua, että ripitettävän olisi\nvaikea ilmaista sitä viranomaisille, koska hänen täytyisi ottaa\nhuomioon mikä rangaistus sitä seuraa... jos veren ja rakkauden siteet\nsaattaisivat tuollaisen tunnustuksen mahdottomaksi ja jos olisi\nsuorastaan julmaa pyytääkään ripitettävältä semmoista, mitä silloin\ntekisitte?»\n\n»En mitään, teidän pyhyytenne.»\n\n»Ette sittenkään, vaikka aiottu rikos olisi hyvin vakavaa laatua ja\nkoskisi teitä hyvin läheltä?»\n\nKapusiinilainen levitti kirjavan nenäliinansa sanoen: »Se ei muuttaisi\nasiaa, teidän pyhyytenne.»\n\n»Mutta otaksukaapa, että kuulette rippituolissa, että veljenne aiotaan\nsurmata, mikä silloin on velvollisuutenne?»\n\n»Velvollisuuteni ripitettävää kohtaan, joka uskoo minulle sielunsa\nsalaisuudet, on vaitiolo.»\n\n»Ja mikä on velvollisuutenne Jumalaa kohtaan?»\n\nNenäliina putosi kapusiinilaisen kädestä.\n\n»Eikö rippiä voi käyttää väärin?» sanoi paavi.\n\n»Epäilemättä.»\n\n»Jos esimerkiksi ripille menijä puhuu jotakin vetääkseen papin\nliittoon, jonka tarkoituksena on rikos?»\n\n»Siinä tapauksessa sitä ei tietysti ole pidettävä rippinä.»\n\n»Mutta eikö ripillemenijä myöskin voi tietämättään käyttää väärin\nrippiä, kun hän puhuu varmassa uskossa, mutta samalla ilmaisee papille\naiotun rikoksen ja siitä syystä saattaa hänet rikostoverin asemaan?»\n\n»Eiköhän, teidän pyhyytenne.»\n\n»Silloin ripillemenijä, joka ilmaisee salaliiton veljenne\nsurmaamiseksi, käyttää väärin rippiä, ja teidän velvollisuutenne\nJumalaa kohtaan on veljenne hengen pelastaminen.»\n\n»Niin muutamat jumaluusoppineet väittävät. Ja niin on joskus\nmeneteltykin. Minä en pidä siitä, vaikka en voi osoittaa sitä vääräksi.»\n\n»Jos tuo on meidän velvollisuutemme, kun on kysymys veljestämme, on se\ntietysti myöskin velvollisuutemme, kun on kysymys vihollisestamme.»\n\n»Tietysti, teidän pyhyytenne.»\n\nPaavi vaikeni, piirsi hiekkaan kepillään ja sanoi:\n\n»Isä, minulle on tunnustettu liitto viholliseni henkeä vastaan.»\n\nKapusiinilainen työnsi nenäliinaa hihaansa ja nojautui istuimeensa.\nHetken kuluttua paavi kertoi hänelle, mitä Roma oli sanonut Rossin\ntoimista ulkomailla.\n\n»Salaliitto», sanoi hän, »selvä salaliitto.»\n\n»Minkälaatuiseksi arvelette tuota salaliittoa?»\n\n»Kuka sen tietää? Ehkä se on sen keskiaikaisen tavan uudistamista,\nettä maanpakoon ajetut kansalaiset koettavat valloittaa takaisin maan\nkiihoittamalla kotimaan puolueita.»\n\n»Luuletteko sitä Rossin tarkoitukseksi?»\n\n»Luulen.»\n\n»Kapusiinilainen työnsi levottomana patalakkiaan ja sanoi:\n\n»Pyhä isä, toivoisin että jättäisitte tuon asian sikseen.»\n\n»Kuinka niin?»\n\n»Lukiessamme historiaa huomaamme, että tuollaiset yritykset\ntavallisesti ovat epäonnistuneet. Jos niin kävi keskiajalla, jolloin\nsodankäynti oli kovin yksinkertaista, niin onhan luultavaa, että\ntuollaiset salaisten seurain kapinat ja maanpakolaisten pintapuolisesti\njärjestetyt hyökkäykset eivät voi olla vaarallisia näinä vakinaisten\narmeijain päivinä.»\n\n»Se on totta. Mutta onko tuo kyllin pätevä syy olla toimimatta\nmihinkään suuntaan tässä asiassa? Heikommillakin kapinoilla\nentisaikoina on ollut se seuraus, että ne ovat lujittaneet despotismia\nja heikentäneet kansan asemaa kotimaassa. Ja se tulee olemaan Rossinkin\nkapinan seurauksena meidän päivinämme. Hän ei valloita maata, vaan\nkiihoittaa hallitusta, ehkäisee sivistystä, vuodattaa viatonta verta ja\npahentaa köyhien taloudellista asemaa.»\n\n»Mutta ajatelkaa, pyhä isä. Te ette voi paljastaa niitä salaisuuksia,\njotka tuo tyttöparka on ilmoittanut. Hänen tunnustuksensa tosin ei\nollut rippi, vaan luottamuksen osoitus, mutta teidän pyhyytenne tietää,\nettä siveellisen jumaluusopin mukaan on olemassa n.s. luonnollisia\nsalaisuuksia, joiden ilmaiseminen olisi paha rikos. Sellaiset asiat\nkuin tämä kuuluvat tuohon luokkaan. Ne ovat salaisuuksia, ja niitä on\npidettävä pyhinä.»\n\n»Niin on.»\n\n»Ei siis ole mahdollista, että teidän pyhyytenne voisi kertoa tänä\naamuna kuulemaansa tuottamatta ikävyyksiä niiden kertojalle ja\nvaikeuttamatta hänen suhdettaan mieheensä.»\n\n»Taivas minua varjelkoon sellaista tekemästä, tapahtuipa mitä tahansa.\nMutta eikö papin ole lupa puhua salaisuutena kuullusta synnistä, jos\nhän voi tehdä sen siten, että tunnustajaa ei saada selville?»\n\n»Aikooko teidän pyhyytenne tehdä siten?»\n\n»Miksikä ei? Eikö pyhä Alphonsus myönnä sitä, ja eivätkö melkein kaikki\njumaluusoppineet neuvo niin tekemään?»\n\n»Pyhä isä on itse jumaluusoppinut ja tietää tuon asian parhaiten.\nOmasta puolestani, teidän pyhyytenne, pidän aina vaarallisena kokeilla\nsielun salaisuuksilla, olkoonpa tarkoitus hyvän edistäminen tai pahan\nestäminen.»\n\nKapusiinilainen katsoi sinne päin, missä hevoset kaapivat maata ja\nylimyskaartin upseerit seisoivat vaunujen vieressä.\n\n»Kolmekymmentäviisi vuotta sitten meille annettiin kamala opetus\nsellaisista vaaroista, teidän pyhyytenne.»\n\nPaavi kumartui ja piirteli yhä hiekkaan.\n\n»Teidän pyhyytenne, muistakaa sitä nuorta naisraukkaa, joka kertoi\nrippi-isälleen aikovansa mennä naimisiin rikkaan nuoren miehen kanssa.\nRippi isä piti velvollisuutenaan kertoa yleisin sanoin nuoren miehen\nisälle, että sellainen avioliitto oli tekeillä. Mikä oli seuraus?\nAvioliitto solmittiin salassa ja päättyi tuskaan ja kuolemaan.»\n\nPaavi nousi levottomana. »Emme puhu nyt siitä. Se koski isän ylpeyttä\nja rauenneita toiveita. Tämä on aivan toinen asia. Mies, joka on\npirullisten mielikuvien orja, kirkon ja yhteiskunnallisen järjestyksen\nvihollinen, hautoo yritystä, joka ei voi loppua muuten kuin\nonnettomuuteen ja verenvuodatukseen. Pyhä isä tietää sen. Pitääkö hänen\nsulkea tuo rikoksellinen tieto poveensa? Taivas varjelkoon!»\n\n»Te aiotte siis varoittaa viranomaisia?»\n\n»Minun täytyy. Se on velvollisuuteni. Kuinka voisin laskea pääni\nlevolle, ellen sitä tee? Mutta minä olen tekevä sen varovasti. En ole\nilmaiseva ketään, ja tuo tyttöraukka on pysyvä tuntemattomana.»\n\nKapusiinilainen nousi. »Hänen pyhyytensä voi toimia ainoastaan\nmitä jaloimmista vaikuttimista, ja taivas suokoon hänen toimiensa\npäättyvän hyvin. Mutta '_epikeian_' käyttäminen, kun on kysymys sielun\nsalaisuuksista, on kuin syöksyminen pimeän, ammottavan jyrkänteen yli.\nMe tiedämme, mistä askeleemme alkavat, mutta Jumala yksin tietää, missä\nne loppuvat.»\n\nKunnianarvoisat vanhat miehet astuivat nojautuen keppiinsä pitkin\nsypressien varjostamaa, kukkien reunustamaa tietä. Äkkiä kuului\npensaikosta siipien suhinaa ja linnun kirkumista, ja samassa paavin\nkissa hypähti keskellä pensaikkoa olevalle marmoripatsaalle. Siellä oli\nennen ollut suihkulähde, mutta vesi oli kuivunut, ja aukko, josta vesi\nennen oli vuotanut, oli sammalten peittämä, ja sinne oli lintu pesinyt.\nKissa oli juuri alkamaisillaan vetää esiin munia sieltä, kun paavi\npääsi apuun.\n\n»Voi Mirri, Mirri», huudahti hän, »millainen anarkisti sinä olet!...\nMonsignor!»\n\n»Teidän pyhyytenne», vastasi kamariherra tullen paavin luo.\n\n»Ottakaa tämä _gatto rosso_ vaunuihin ja pitäkää häntä _domicilio\ncoatto'_ssa kunnes tulemme sinne.»\n\nMonsignor nauroi ja kantoi pois kissan, ja paavi laski kätensä hellästi\nlinnun pienille kirjaville munille.\n\n»Raukat, kuinka lämpimiä ne ovat. Kuunnelkaa! Äiti valittaa tuolla\npuussa. Kas! Se katsoo tänne ja odottaa, että menisimme. Kuinka hyvin\nse luulee säilyttäneensä salaisuutensa!»\n\nKapusiinilainen hengitti syvään. »Niin, luonto on opettanut saman\npelonhuudon kaikille lapsilleen.»\n\n»Se on totta», sanoi paavi.\n\n»Se tuo mieleeni tämänaamuisen tyttöraukan.»\n\nPaavi astui takaisin vaunuihinsa sanaakaan sanomatta. Kun hän palasi\nVatikaaniin, soitettiin Angelusta kaikissa Rooman kirkoissa, kaupunki\nhohti punertavassa valossa auringon laskiessa Monte Marion taakse,\nja pinjat sen kukkulalla kuvastuivat punaista taivasta vasten kuin\nmurtuneen temppelin katottomat pylväät.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nBruno haudattiin seuraavana päivänä. Vapaamuurarit olivat anoneet lupaa\nsaada toimittaa hautauksen, ja vaunut, joille kirstu oli asetettu,\noli koristettu vapaamuurarien merkillä sillä kohtaa, missä muutoin\ntavallisesti on risti. Oli palmusunnuntai, ja ruumissaattoon yhtyi\nhautausmaan portilla joukko, joka astui San Lorenzon kirkosta kantaen\npalmuja ja puksipuun oksia.\n\nHaudalla pidettiin puheita, joissa poliisin ja viranomaisten tekoja\nmoitittiin. Suuri rikos oli tehty, ja kansa vastasi siihen asettumalla\nhallitusta vastaan. »Bruno Roccon veri», niin sanoi puhuja, »on\nvuotanut kuin virkistävä sade kuivuneeseen maahan, ja sankarihenki on\nkasvava siitä herättämään Rooman omantunnon». Siviilipukuisia poliiseja\noli saattojoukossa kuunnellen tarkkaan jokaista sanaa.\n\nRoma ei ollut siellä. Poistaakseen kiusallisia ajatuksia hän\nvalmisteli veistokuvaansa, vaikka olikin sunnuntai. Kello yhdeksän\naikaan vanha Francesca tuli tuomaan hänelle kirjettä. Trinità dei\nMontin portinvartia oli tuonut sen ja odotti alhaalla jotakin lahjaa.\nÄkillisen ilon huumaamana Roma sieppasi kirjeen ja tyhjensi kukkaronsa\nvanhan vaimon käteen.\n\n»Santo Dio!» huusi Francesca, »onko tämä kaikki kirjeestä?»\n\n»Niin on, äiti», sanoi Roma. »Anna rahat sille hyvälle miehelle, joka\nsen toi.»\n\n»Onko se herra Rossilta? Onko? Sitä minä arvelinkin. Teidän tarvitsee\nvain sanoa kolme kertaa Ave Maria aamulla, kun heräätte, niin saatte\nkaikki mitä haluatte. Minä tiesin, että signora kaipasi kirjettä...»\n\n»Niin, niin, mutta mies odottaa tuolla alhaalla, ja minunkin täytyy\njatkaa työtäni ja...»\n\n»Työtä! Ah, signorina, paratiisissa ei tuhlata aikaa työhön.\nSemmoisella hienolla neidillä kuin te tulee olemaan harput ja\ntaivaalliset...»\n\n»Mutta mies ei odota, hyvä eukko», sanoi Roma ja työnsi kuuron vaimon\npois huoneesta.\n\nMutta yksin jäätyäänkään hän ei ensin uskaltanut avata kirjettä. Hän\nvapisi koskettaessaan sitä ja katsellessaan postimerkkejä. Ne olivat\nranskalaisia ja niissä oli Pariisin postileima. Tuo tuotti hänelle\nhiukan epämääräistä iloa. Rossi oli ollut matkoilla eikä ollut ehkä\nsaanutkaan hänen kirjettään.\n\nVavisten suudellen kirjekuorta ja rukoillen lyhyen rukouksen Roma\navasi sen vihdoin, ja kun kirje kahisten putosi kuoresta, vilkaisi hän\nloppusanoja:\n\n»Sinun uskollinen miehesi.»\n\nHän hengitti syvään, ja värähdys kävi läpi hänen ruumiinsa. Sitten hän\nluki:\n\n »Rakkaani! — Pariisin lehdissä tänä aamuna julaistu Roomasta saapunut\n sähkösanoma kertoo Brunon tutkimisesta ja kuolemasta. Jos sanon, että\n olen kauhistunut, en sano paljoa. Olen järkytetty perustuksia myöten.\n Sydämeni on murtumaisillaan, ja käteni voi tuskin pitää kiinni kynästä.\n\n Sain kuulla tuon uutisen jo eilisiltana, kun istuin eräässä\n ravintolassa muutamien sanomalehtimiesten kanssa. Me olimme juuri\n päivällisellä, mutta minun täytyi nousta pois ja palata asuntooni.\n Olin melkein sekaisin koko yön. Yhtämittaa heräsin unestani luullen\n kuulevani Brunon äänen, joka kutsui minua. Kerran nousin ikkunan luo\n ja katsoin tyhjälle kadulle. Ja kumminkin tiesin koko ajan, että\n ystäväraukkani makasi kuolleena vankilassa.\n\n Oi Jumala, eikö maailmassa ole mitään rangaistusta noille ihmisille,\n jotka iskevät itse oikeuden perustuksiin? He puhuvat anarkiasta — tämä\n vasta on oikeuden anarkiaa. Olin valmistautunut odottamaan paljoa sen\n jälkeen mitä kerroit minulle, mutta Brunon kiduttaminen olisi tuntunut\n melkein mahdottomalta, ellen tietäisi, että jokaisessa maassa vielä\n on voimassa tuo vankilain hirmuvalta, joka asettaa poliisit kansan\n herroiksi eikä heidän palvelijoikseen.\n\n Bruno-raukka! En hyväksy itsemurhaa missään tapauksessa. Ihmisen elämä\n ei ole hänen omansa. Kukin meistä on soturi, eikä ainoakaan vahti saa\n surmata itseään työssään. Ken tietää minkä käänteen taistelu vielä\n saa? Velvollisuutemme kenraaliamme kohtaan on taistella loppuun asti.\n Mutta kun vahti mieluummin kuolee kuin lausuu väärän tunnussanan,\n silloin itsemurha on uhri, kuolema on voitto, ja Jumala ottaa\n marttyyrinsa armonsa siipien suojaan.\n\n Miesraukka kuoli siinä uskossa, että minä olin hänet pettänyt!\n Minä olin tuntenut hänet kahdeksan vuotta, ja sinä aikana hän oli\n uskollinen minulle kuin oma varjoni. Hän oli uljain, kunnollisin\n ystävä, mitä saattoi toivoa. Ja nyt hän on jättänyt minut luullen\n minun lopuksi pettäneen hänet. Oi veljeni, tietänetköhän nyt totuuden?\n Eikö siinä maailmassa, jonne nyt olet mennyt, mikään taivaallinen\n ääni sitä kerro sinulle? Eikö kuolema paljasta kaikkea? Etkö voi\n katsella tänne alas ja nähdä kaikkea ja repiä pois sitä harsoa, joka\n peitti katseesi täällä alhaalla? Ainoastaan hänkö, joka jäi maan\n päälle, tietää, että hän oli uskollinen sinun rakkaudellesi. Taivas\n varjelkoon! Niin ei voi olla.\n\n Rakkaani, tulin Pariisiin äkkiarvaamatta kymmenen päivää sitten...»\n\nRoma kohotti kyyneleiset silmänsä. »Hän ei siis ole saanut kirjettäni»,\najatteli hän.\n\n »Minut kutsuttiin tänne ei ainoastaan kokoamaan italialaisia\n uutta ristiretkeämme varten, vaan myöskin järjestämään yhteiseen\n ryhmään eri ranskalaisia yhdistyksiä, joilla on sama tarkoitusperä\n — marksisteja, possibilisteja, boulangisteja, guesdistejä ja\n keskivallankumouksellisia, joilla on jos jonkinlaiset eri tavat\n ajaa asioitaan. Olin jo melkein epätoivoinen enkä uskonut, että\n noita eri ryhmiä voisi yhdistää, kun uutinen Brunon kuolemasta tuli\n kuin sotatorven toitotus, jonka edessä Jerikon muurit alkoivat\n murtua. Jokainen tuntee, että toiminnan hetki on tullut, ja se,\n mistä minä luulin tulevan italialaisen liikkeen, näyttää muodostuvan\n kansainväliseksi liikkeeksi. Ääretön oikeudentunnon purkaus murtaa\n kaikki rotu- ja kansallisuusmuurit.\n\n Jumala johtakoon meitä nyt. Mitä sanoi mestarimme? 'Kapinoitsijan\n miekka ei ole koskaan niin terävä kuin marttyyrin hautakivellä\n hiottuna.' Oma vereni joutuu kuohuksiin, kun ajattelen, mikä saattaa\n olla seurauksena kaikista noista hirmuvaltaisuuksista. Tietysti\n hallitsevat luokat siellä kotona pesevät kätensä eivätkä syytä\n itseään tuosta tapahtumasta. Kun joku ministeri tahtoo näytellä\n Macbethin osaa, niin hänellä on aivan riittävästi tallirenkejä,\n joiden päälle hän voi ruiskuttaa Duncanin veren. Mutta kansa ei\n tiedä sellaisista hiuksenhienoista erotuksista. Minä en maksa paljoa\n kuninkaan hengestä, kun kansan omatunto on tullut tuntemaan hänen\n rikoksensa. Eihän hän sitä tehnyt, sanotaan. Ei, hän ei tee mitään,\n mutta hän on vastuunalainen kaikesta. Anarkistit eivät ole keksineet\n kuninkaanmurhaa. Kansa on kaikkina aikoina käyttänyt sitä aseenaan,\n kun sen oikeudentuntoa on haavoitettu. Ja muutamien tuollaisen aseen\n käyttäjien nimet ovat kirjoitetut kultakirjaimilla marmoritauluihin.»\n\nRoma alkoi vavista. Oliko paavi ollut oikeassa kumminkin? Miettikö\nRossi vallankumousta ja kuninkaanmurhaa?\n\n »Oi oma armaani, sydäntäni pakottaa, kun ajattelen, mitä tuhoa rakas\n isänmaamme ehkä saa kärsiä näiden tapausten tähden. Kirkon pitäisi\n olla kansan puolustusmuurini sortajia vastaan, mutta meillä ei ole\n mitään toivoa siinä suhteessa enää. Mitä Jumalan nimessä kirkko\n toimii nyt tässä yhteiskunnan kuohumistilassa, joka on suurempi\n kuin ikinä ennen? Se laulaa virsiä ja Miserereä tuomiokirkoissa,\n hoitaa sakramentteja ja pukee pappinsa kultakaapuihin, kun suurin\n osa maailmaa on kuolemaisillaan henkiseen ja ruumiilliseen nälkään!\n Vähätpä tuosta! Jumala on hyvä eikä Häntä petetä muutamilla\n latinalaisilla sanoilla ja parilla sytytetyllä kynttilällä.\n\n Täällä kerrotaan, että paavi konsistorionsa ensi kokouksessa\n nimittää viisitoista uutta kardinaalia. Se on kirkon vastaus noihin\n tärkeisiin kysymyksiin, joita aika sille asettaa. Elämän veturi on\n liiaksi kuormitettu ja räjähtämäisillään. Hyvä! Asettakoot vain\n vielä suurempia painoja varaventtiilille! Paavi on pyhimys. Tunnen\n sanomatonta hellyyttä häntä kohtaan, mutta kun ajattelen tuota vanhaa\n miestä, joka ei tiedä ajastaan, vaan elää menneiden vuosisatain\n muistoilla miettien ajallisia etujaan, pientä hoviaan, jossa on\n kahmalollinen sotilaita, ja on riippuvainen maailman äärettömästä\n tietämättömyydestä, — kun ajattelen häntä asettamassa heikkoa kättään\n tulevien sukupolvien päälle hallitakseen heitä, hänen itsensä ollessa\n tomua ja tuhkaa, tekee mieleni itkeä.\n\n Voi, jos vielä olisin hyvä katolilainen, niin riippuisin kiinni\n uskossani Pyhään Henkeen! Ajattelepa tuota vanhain miesten yhdistystä,\n kardinaalikollegiota. Harvat heistä ovat tunnettuja viisaudestaan,\n monet ovat julkaisseet kirjoitelmia, jotka puolustavat sellaisia\n hullutuksia, joiden mielettömyyden kaikki tieteet aikoja sitten\n ovat todistaneet, useimmat ovat edistyksen vihollisia ja sellaisen\n valtiollisen suunnan puoltajia, josta kaikki sivistyneet kansakunnat\n jo aikoja ovat luopuneet. Heitä peloittaa kansan marssin kaukainen\n kaikukin — ja kumminkin heidän tulee valita paavi, joka on oleva\n ihmiskunnan erehtymätön uskon ja siveyden johtaja. Jumalalle kiitos,\n kristillinen rakkaus on siksi suuri, että kirkko on voinut pysyä\n elossa kaiken tuon kurjuuden keskellä, joka varmaan musertaisi sen,\n ellei se olisi taivaallista alkujuurta.»\n\nRoma kohotti taas katseensa kirjeestä. Paavi oli varmaan oikeassa.\nRossi oli kirkon vihollinen ja pani ehkä kaikki voimansa liikkeelle\nmusertaakseen sen.\n\n »Rakas, älä usko etten muista muita ja viehättävämpiä asioita,\n vaikka nuo seikat nyt ovat niin paljon minua liikuttaneet. Ei kulu\n hetkeäkään, jolloin ei sydämeni puhuisi sinulle, aivan kuin voisit\n vastata minulle. Olen ollut levoton, kun en ole kuullut mitään sinusta\n kymmeneen päivään, vaikka jätin osoitteeni Lontooseen, jotta kirjeesi\n lähetettäisiin minulle tänne. Joskus ajattelen, että viholliseni ehkä\n kiusaavat sinua, ja silloin moitin itseäni, kun en ottanut sinua\n mukaani huolimatta kaikesta. Joskus arvelen, että olet sairas, ja\n silloin tekee mieleni istua ensimmäiseen junaan ja palata Roomaan.\n Tiedän, etten voi aina olla luonasi, mutta tämä ero on julma. Onneksi\n se kohta loppuu, ja silloin loppuvat myöskin surumme. Älä kärsi minun\n tähteni äläkä anna huolien painaa mieltäsi. Tapahtukoon mitä tahansa,\n ei mikään voi meitä erottaa, sillä rakkaus on ikipäiviksi yhdistänyt\n sydämemme.\n\n Siitä syystä olen varma sinusta, Roma, varma sinun rakkaudestasi ja\n uskollisuudestasi. Kuinka voisin muutoin pysyä hetkeäkään pystyssä\n tuon kamalan tapahtuman jälkeen peläten kaksinkertaista marttyyriutta,\n marttyyriutta itselleni ja sille, joka on minulle rakkain maailmassa.\n\n Kevät joutuu ja sen mukana minä joudun luoksesi, lemmittyni. Etkö\n tunne jo orvokkien tuoksua? Hyvästi.\n\n                                       Uskollinen miehesi.»\n\nRoma ei nukkunut paljoa sinä yönä. Ilo, pettymys ja ennen kaikkea pelko\nRossin tähden, hänen aiheittensa tähden ja niiden seurauksien tähden,\npiti hänet valveilla monta tuntia. Aikaisin seuraavana aamuna siniseen\nunivormuun puettu palvelija toi hänelle kirjeen Palazzo Braschista. Se\noli näin kuuluva:\n\n »Rakas Roma! — Minun täytyy pyytää sinua tulemaan virastooni tänä\n aamuna niinpiankuin suinkin. Toivon ettet epäröi tulla, kun kerron\n sinulle, että tämän ystävällisen kutsun kautta säästän sinulta sen\n nöyryytyksen, että poliisi tulisi sinua käskemään.\n\n Sinun uskollinen ystäväsi\n\n                                                   Bonelli.»\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSisäasiainministeri istui huoneessaan pöydän ääressä, joka oli\ntäynnä asetuksia ja painettuja arkkeja; ne sisälsivät hänen\n»lakiehdotuksensa». Commendatore Angelelli seisoi loisteliaasti\nkumarrellen, kuten tavallista, hänen vieressään.\n\n»Ja mitä tiedätte noista Rossin julistuksista?» kysyi paroni asettaen\nsilmälasit nenälleen.\n\n»Olemme saaneet selville, kuka ne on painanut», sanoi Angelelli. »Kun\nhänet oli vangittu, ilmoitti hän meille erään neidin nimen, joka neiti\noli tuonut hänelle käsikirjoituksen ja maksanut painattamisen.»\n\nParoni kumarsi ääneti.\n\n»Se on eräs tunnettu neiti, teidän ylhäisyytenne», sanoi Angelelli\nohuella äänellään, »ja siitä syystä arvelin parhaaksi ensin odottaa\nteidän käskyjänne.»\n\n»Siinä teitte oikein, commendatore. Jättäkää tuo osa asiasta minun\nhuostaani. Entä Rossi — onko hän vielä Englannissa?»\n\n»Hän meillä on kerrotaan on Ranskassa, teidän ylhäisyytenne, mutta\nkirjeitä sekä Lontoosta että Pariisista, joissa hänen toimistaan.»\n\n»Hyvä.»\n\n»Pääasiamiehemme kirjoittaa, että Rossi Lontoossa ollessaan asui Sohossa\nja hänen luonaan kävi melkein kaikkien vallankumouksellisten seurojen\nedustajia. Nähtävästi hän sai yhdistetyksi useita ennen riitaisia\nvoimia, eivätkä ainoastaan demokraattiset ja sosialistiset sekä työväen\nyhdistykset, vaan myöskin radikaaliset seurat ja monet uskonnolliset\nliitot ja yhdistykset ovat kokoontuneet hänen ympärilleen.»\n\nParoni teki kärsimättömän liikkeen. »Ne ovat kaikki samanlaisia.\nLontoo on aina ollut jos jonkin nimisen anarkian pääpesänä. Mutta mitä\nlähettiläämme arvelee Rossin aikeista?»\n\n»Hän arvelee, että Rossi aikoo lähettää kotiin italialaiset\nmaanpakolaiset ja hajoittaa ne rahoilla ja kirjoilla varustettuina\ntyytymättömän kansan sekaan täällä kotona.»\n\n»Mainiota!» huudahti paroni. »Pakanat raivoavat yhdessä, ja kansa\nuneksii turhia unia.»\n\nAngelelli nauroi ohutta nauruaan aivan kuin kana, joka kaakattaa\npesässään. Sitten hän lausui:\n\n»Mutta Pariisin prefektillä on vakavampi luulo, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Mikä se on?»\n\n»Että Rossi vehkeilee surmatakseen kuninkaan.»\n\nParoni työnsi pois lasit nenältään ja istahti suoraan.\n\n»Nähtävästi Rossilla oli ensin huono onni Pariisissa, mutta kun sanoma\nsaapui Roccon jutusta...»\n\n»Se oli onneton juttu, commendatore.»\n\n»Sitten hän piti kokouksia kahviloissa välttääkseen poliisin\nsekaantumista... Lyhyesti, vaikkei prefektillä ole mitään suoranaisia\ntodistuksia, neuvoo hän meitä lisäämään vahdin kaksinkertaiseksi hänen\nmajesteettinsa luona.»\n\nParoni nousi ja astui uunimaton yli. »Tämä on todellakin kaunis\nvuosisata, sillä hulluja pidetään viisaina miehinä ja heikkojen on\nhauska uhkailla penikulmien päässä... Commendatore, oletteko puhunut\ntästä asiasta kenellekään?»\n\n»En kenellekään, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Älkää ajatelko sitä siis sen enempää. Se ei ole mitään. Yleisöä ei saa\nsäikähdyttää. Kiristäkää vain nuoria tuon miehen ympäri Pariisissa.\nHyvästi!»\n\nNyt tuli maakunnan prefekti paronin luo ja näytti juhlallisemmalta ja\nsoturimaisemmalta kuin koskaan.\n\n»Senaattori», sanoi paroni, »lähetin kutsumaan teitä ilmoittaakseni,\nettä hallitus on päättänyt lopettaa piiritystilan».\n\nPrefekti kumarsi juhlallisesti.\n\n»Kapinahenki on kukistettu, kaupunki on rauhallinen, ja sotilaskomento\nalkaa tuskastuttaa kansaa.»\n\nPrefekti kumarsi taas myöntäen.\n\n»Samoin on päätetty, hyvä senaattori, että valtakunta on viettävä\nkuninkaan valtaistuimelle nousemisen vuosipäivää yleisin riemujuhlin.»\n\n»Se on erinomainen keksintö», sanoi prefekti. »On hyvin viisasta\npoistaa yleisesti vallitseva alakuloisuus julkisella juhlalla. Mutta\naika on hyvin täpärällä.»\n\n»Niin on. Vuosipäivä on pääsiäismaanantaina, s.o. viikon päästä\ntästä päivästä. Teidän täytyy siis aivan heti ryhtyä toimiin.\nYksityisseikoista voimme puhua myöhemmin sekä järjestää ohjelmat ja\njuhlakulkueet. Olen kirjoittanut julistuksen, jossa ilmoitan tuon\ntapahtuman. Tässä se on. Voitte ottaa sen mukaanne.»\n\n»Hyvä.»\n\n»Kuningas julistaa samalla yleisen anteeksiannon kaikille viimeisiin\nmeteleihin osaaottaneille, elleivät he ole olleet jollakin lailla\njohtavina henkilöinä. Sekin on jo kirjoitettu. Tässä se on. Mutta\nmajesteetti ei ole vielä kirjoittanut sen alle.»\n\nPrefekti otti toisen paperin paronin kädestä, katseli sitä ja luki\nmuutamia lauseita. »'Koska me emme tällaisena ilon päivänä voi\nnähdä mitään surun ilmauksia... olemme luoneet säälivän katseemme\nkokemattomaan nuorisoon, joka on vedetty valtiollisen hämmennyksen\nkuiluun... olemme julistaneet seuraavan säädöksen kaikkien\nnoudatettavaksi'... Voinkohan saada tämän vielä tänä päivänä, teidän\nylhäisyytenne?»\n\n»Kyllä. Ja nyt puhumme teidän omista tehtävistänne tässä asiassa, rakas\nsenaattori. Teidän tulee käskeä kaupunkien pormestarit tänne Roomaan\nsopimaan valmistuksista. Sitten on teidän puuhattava juhlakulkue\nKvirinaaliin, jolloin kansan tulee huutaa kuningas ulos parvekkeelle\nja laulaa kansallishymni. Myöskin on toimitettava lippuja, joissa on\nsopivat lauselmat, esimerkiksi 'Kauan eläköön kuningas', 'Hän johtakoon\nja hallitkoon!', 'Kauan eläköön hallitus', 'Voittoisa lippumme' ja ehkä\nmyöskin 'Armeija'. Teidän on vastustettava tuollaisia liikkeitä kuin\nateismi ja anarkia. Tärkeintä on, että kansa juhlamenojen, laulun,\nmusiikin ja juhlakulkueitten avulla rupeaa ajattelemaan kuningasta\npelastajanaan ja valtaistuinta vahvana turvanaan, joille molemmille sen\ntulee kaikissa tilaisuuksissa osoittaa kiitollisuuttaan. Ymmärrättehän?»\n\n»Täydellisesti.»\n\n»Älkää siis viivytelkö ollenkaan, senaattori... Vielä sananen.»\n\nPrefekti oli noussut ja mennyt ovelle.\n\n»Paras on tehdä kuninkaan vartiajoukko kaksinkertaiseksi ja vaihtaa\nväkeä joka päivä, kunnes juhlamenot ovat ohi...»\n\n»Se on helposti tehty. Mutta odottakaa. Vatikaanin poliisipäällikkö on\npyytänyt apua torstaina.»\n\n»Antakaa sitä hänelle. Älkööt pyhän kollegion vaatimattomat sielut\nsaako syytä valittaa, että me pidämme parempaa huolta kuninkaasta kuin\npaavista.»\n\nOikeusministeri saapui sitten paronia tapaamaan. Hän oli lyhyt mies,\nhymyilevän näköinen, ja hänellä oli keltaiset hansikkaat.\n\n»Kaikki käy hyvin», sanoi paroni nousten taas ja astuen uunimatolla.\n»Kansan mieliala, hyvä virkaveli, on miekka, jota meidän tulee käyttää\nhallituksen ja kuninkaan hyväksi tai seisoa vieressä ja katsella,\nkuinka vihollisemme sitä käyttävät.»\n\n»Rossin kaltaiset miehet ovat hyvin nopsia sitä käyttämään», sanoi\npieni ministeri.\n\n»Pyh! En ajatellut Rossia nyt. Tarkoitan kirkkoa, jolla on rahaa ja\nkansan usko. Siitä syystä tahdoin tehdä jotakin, joka laimentaisi noita\nmurheellisia mielenosoituksia, joita paavi tahtoo panna toimeen.»\n\n»Niin, tuo vanha Vatikaanin herra ymmärtää kansan vaiston ja tahdon,\neikö totta? Hän tietää, että kansa rakastaa loistavia näytelmiä, ja\nhöystää niitä mielellään uskonnolla.»\n\n»Se on ruostunein ase paavin asekammiossa, hyvä virkaveljeni, mutta\nhän voi vieläkin sitä käyttää, ellemme me tee mitään. Jos kansalle\nuskotellaan, että paavi on sen ainoa ystävä, on se aika loistava höyhen\npaavin hattutöyhdössä. Onneksi meidän kansamme yhtä mielellään tanssii\nja laulaa kuin itkee ja rukoilee. Meillä ei siis vielä ole syytä\nheittää kirvestä kaivoon.»\n\nMolemmat nauroivat ja pieni ministeri sanoi: »Paitsi sitä, on helppo\nmuuttaa uskonnollinen juhlakulkue valtiolliseksi. Ja Vatikaani\nvetää aina yhtä köyttä kapinallisten puolueitten kanssa ja saarnaa\ntottelevaisuutta ainoastaan paaville.»\n\nParonin saappaiden narina lakkasi, ja hän ojentautui suoraksi\nvirkatoverinsa eteen.\n\n»Tarkastakaa ilmiöitä hyvin», sanoi hän, »ja jos huomaatte ainoatakaan\nmerkkiä siihen suuntaan, että Vatikaani vehkeilee yhdessä Rossin\nkaltaisten henkilöiden kanssa taikka tietää mitään hankkeista,\njotka tarkoittavat vallankumousta tai kuninkaanmurhaa, niin antakaa\nheti tieto siitä. Suojeluslait perustuslaillisessa maassa voidaan\nmuuttaa, ja silloin ehkä muutamat noista ylhäisistä ja alhaisista\nherrasmiehistä, jotka koettavat elää valtakunnan onnettomuuksista\nja luulevat tarkoin tietävänsä Luojan tahdon ja tarkoitukset, ehkä\nkäsittävät, että heidän täytyy ryömiä polvillaan Santa Scalaansa... ja\ntulla alas sieltä nurin niskoin.»\n\nParonin kasvot olivat äkkiä kalvenneet vihasta ja hänen pieni\nvirkaveljensä katsoi häneen huolestuneena. Samassa astui eräs kirjuri\nsisään ja ojensi paronille nimikortin. Paroni työnsi silmälasejaan ja\nluki:\n\n       Monsignor Mario\n          Cameriere Segreto Partecipante\n             di Sua Santitá Pio X.\n    Vaticano.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Pyhä Antonius! Enkeli taivaasta...» mutisi pieni ministeri.\n\n»Tahdotteko ehkä...»\n\n»Tietysti», sanoi pikku ministeri ja poistui huoneesta.\n\n»Käskekää sisään monsignor», sanoi paroni.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMonsignor oli nuori, solakka, melkein hento mies, jolla oli ohut musta\ntukka ja suuret, älykkäät silmät. Astuttuaan sisään pitkässä mustassa\npäällystakissaan, joka peitti hänen munkkiviittansa, hän kumarsi ja\nkatsoi hitaasti ympärilleen huoneessa. Hänen ilmeensä sanoi, että hän\noli kuin lammas, joka kulkee portista, missä koirat ehkä vainuavat,\nja hänen liikkeensä sanoivat, että hän oli pakeneva heti, jos mitään\nvaaraa oli olemassa.\n\nParoni katsoi silmälasiansa yli hetkisen vierastaan. »Olkaa hyvä ja\nistukaa», ja seuraavassa silmänräpäyksessä nuori monsignor ja paroni\nistuivat vastakkain pöydän ääressä.\n\n»Kunnianarvoisa ja ylhäinen henkilö on lähettänyt minut tänne...»\n\n»Sanokaamme paavi», virkkoi paroni.\n\nNuori monsignor kumarsi ja jatkoi: »Lausumaan hänen puolestaan\nvaroituksen ja neuvon sanan.»\n\n»Se on harvinainen ja suuri kunnia», virkkoi paroni. »Mutta ehkä\nolisin voinut paremmin arvostella sitä, jos se olisi lausuttu hiukan\naikaisemmin — papistolle ja kansalle.»\n\nMonsignor nosti katseensa ja odotti.\n\n»Minä tarkoitan», sanoi paroni, »että ehkä olisi ollut hyvin\nhyödyllistä näiden viimeisten onnettomuuksien aikana, jos papisto olisi\nkiirehtinyt lausumaan rauhan ja sovinnon sanoja. Tähän saakka se ei ole\ntehnyt yhtään mitään. Miksi ei? Ehkä siitä syystä, että sen päämies\nitse on vaiennut.»\n\nNuori pappi kohottautui suoraksi ja sanoi arvokkaasti: »Te teette\nvääryyttä Vatikaanin kunnianarvoisalle isälle, sillä hän paheksuu\nenemmän kuin kukaan muu tuota uskonnon ja vapauden väärin-ymmärtämistä,\njosta nuo surkuteltavat levottomuudet johtuivat. Olkoonpa hänen\nmielipiteensä mikä tahansa niistä voimista, jotka olivat syynä\nniihin, niin hän on koettanut herättää kristillistä armeliaisuutta ja\ninnostuttaa papistoa työskentelemään kansan rauhoittamiseksi ja sen\nlisäksi hän on käskenyt tällä pyhällä katumusajalla rukoilemaan niiden\nsurullisten olojen puolesta, joissa kansa tätä nykyä elää.»\n\nParoni väänsi viiksiään ja sanoi: »Olen kuullut siitä. Vatikaanin\nkunnianarvoisa isä on epäilemättä viisas toimissaan. Kunnioitan syvästi\nhänen järkeään ja mielipiteitään.»\n\nMonsignor nosti katseensa levottomasti. »Tämänaamuinen asiani on aivan\nristiriidassa teidän ylhäisyytenne syytöksen kanssa.»\n\n»Sanokaamme mielipiteen kanssa», sanoi paroni kohteliaasti.\n\n»Minua on käsketty ilmoittamaan, että pyhällä isällä on syytä uskoa,\nettä vielä vaarallisempi kapina on odotettavissa, ja hän neuvoo\nteitä ryhtymään tarpeellisiin varokeinoihin julkisen järjestyksen\nturvaamiseksi ja verenvuodatuksen estämiseksi.»\n\nParonin kasvot eivät liikahtaneet vähääkään.\n\n»Jos pyhällä isällä on erityisiä tietoja suunnitellusta kapinasta...»\n\n»Ei erityisiä, ainoastaan yleisiä, mutta hän tietää kumminkin tarpeeksi\nvoidakseen varoittaa teitä olemaan varustettuina.»\n\n»Kuinka kauan pyhä isä on tiennyt tuosta?»\n\n»Ei kauan. Vasta eilisaamuna hän kuuli siitä», virkkoi monsignor ja\npeläten sanoneensa likaa hän lisäsi. »Mainitsen tämän ainoastaan\nosoittaakseni teille, että pyhä isä ei ole menettänyt yhtään aikaa.»\n\n»Mutta jos pyhä isä tietää, että kapinaa on suunniteltu, voi hän\nepäilemättä antaa meille tarkempia tietoja siitä.»\n\nMonsignor pudisti päätään.\n\n»Tarkoitatte, että hän ei tahdo.»\n\n»En. Vaikka pyhällä isällä ei liene mitään syytä kiitollisuuteen hänen\nmajesteettinsa hallitusta kohtaan, surisi hänen isällinen sydämensä,\njos hän saisi kuulla, että hänen lapsensa, vaikkapa kaikkein tylyinkin\nniistä, saisi kärsiä turhaan.»\n\nParoni hymyili jäistä hymyään. »Se on hyvin kaunista», sanoi hän,\n»mutta ehkä hieman epäselvää, mitä itse ajatukseen tulee, eikö niin?»\n\nNuori pappi alkoi tulistua. »Tuo mies koettaa suututtaa minua\nsaadakseen minut puhumaan», ajatteli hän, ja kristillinen laki, jonka\nhän oli ottanut ohjeekseen, auttoi häntä tukahduttamaan vihansa.\n\n»Olen sanonut asiani eikä minulla ole muuta lisättävää.»\n\n»Tuleeko minun siis ymmärtää, että ilmoitus, jolla hänen pyhyytensä on\nkunnioittanut minua, annettiin hänelle salaisuutena?»\n\n»Niin. Se annettiin salaisuutena, ja siitä syystä en voi antautua\nenempiin selityksiin.»\n\n»Se oli siis rippisalaisuus?»\n\nMonsignor nousi istuimeltaan. »Teidän ylhäisyytenne ei voine täydellä\ntodella luulla sellaista.»\n\n»Tarkoitatte, että se ei ole rippisalaisuus?»\n\n»Tietysti ei.»\n\n»Siinä tapauksessa hän voi kertoa kaikki, jos hän vain tahtoo.»\n\nMonsignor kiivastui. »Pyhä isä sai tietonsa siten, että sitä\non pidettävä melkein yhtä pyhänä ja loukkaamattomana kuin\nrippisalaisuutta.»\n\n»Mutta tottelevaisuus paavia kohtaan vapauttaa kaikesta muusta\nvastuunalaisuudesta. Hänen pyhyytensä sanoo vain 'puhu', ja silloin\nkaikkien uskollisten lasten täytyy totella.»\n\n»Monsignor joutui hämilleen. Asian kertoja ei ole edes katolilainen,\neikä paavilla ole siis mitään oikeutta käskeä häntä.»\n\n»Se on kai nainen», sanoi paroni, ja nuori pappi painoi alas päänsä.\n\n»Se on siis nainen, joka ei ole katolilainen ja joka kävi pyhän isän\nluona eilisaamuna Vatikaanissa, eikö niin?» jatkoi paroni.\n\n»En kiellä enkä myönnä.»\n\nParoni oli hetken puhumatta mitään, mutta hän katsoi tuikeasti\nsilmälasiensa yli punastuvia nuoria kasvoja, jotka olivat hänen\nedessään. Sitten hän sanoi tyynesti:\n\n»Monsignor, paavin ja hallituksen keskinäinen suhde on hyvin arka, ja\njos jotakin tapahtuisi, joka lisäisi ristiriitaa, voisi siitä olla\nseurauksena kamala veljestaistelu.»\n\nMonsignor koetti tyyntyä eikä virkkanut mitään.\n\n»Mutta olkootpa nuo suhteet millaiset tahansa, pyhä isä varmaankaan\nei tahdo suojella järjestyksen rikkojia, jotka iskevät kirveensä yhtä\npaljon kirkon kuin valtionkin sydänjuuriin.»\n\n»Siitähän syystä minä nyt juuri olen täällä», sanoi monsignor.\n\n»Monsignor», jatkoi paroni, »jos jotakin tapahtuisi — esimerkiksi\nkuninkaan persoonaa vastaan, ei hänen pyhyytensä voine tahtoa, että\njonkun — minun esimerkiksi — on pakko parlamentissa ja Euroopan\nhallituksien edessä sanoa: 'paavi tiesi kaikki edeltäpäin, mutta\nkoska hän ei tahtonut ilmaista hankkeen yksityiskohtia, on Vatikaanin\nkunnianarvoisa isä ollut murhaajien apuna.’»\n\nNuori pappi kiihtyi yhä enemmän. »Paavi», sanoi hän, »ei tiedä muuta\nkuin mitä olen teille kertonut».\n\n»Monsignor, paavi tietää yhden seikan vielä. Hän tietää, kuka hänelle\nkertoi. On välttämätöntä, että hallitus myöskin saa tietää sen\nvoidakseen itse arvostella, minkä laatuinen tuo salaliitto on ja miltä\ntaholta sitä on odotettava.»\n\nMonsignor vapisi kuin vangittu lintu. »Minä olen sanonut asiani ja\nlisään ainoastaan, että lähettämällä minut tänne hänen pyhyytensä\ntahtoi estää rikosta eikä auttaa teitä keksimään rikoksellisia.»\n\nParonin silmälasit putosivat nenältä, ja hän puhui terävästi ja\npontevasti: »Hallituksen täytyy ainakin saada tietää, kuka se nainen\noli, joka kävi hänen pyhyytensä puheilla Vatikaanissa eilisaamuna ja\nsai hänet uskomaan, että vaarallinen kapina on tekeillä.»\n\n»Sitä teidän ylhäisyytenne ei koskaan saa tietää.»\n\n»Siis tuo asia on _non-possumus_?»\n\nMonsignor oli poistumaisillaan huoneesta, kun paronin sihteeri avasi\noven ja ilmoitti:\n\n»Donna Roma, teidän ylhäisyytenne.»\n\nMonsignor sävähti ja aikoi poistua.\n\n»Pyytäkää häntä astumaan sisään», sanoi paroni. »Odottakaa hetkinen,\nmonsignor.»\n\n»Olen sanonut kaikki, mitä saan sanoa, enkä voi virkkaa sen enempää.»\n\n»Älkää sanoko niin, monsignor. Kyllä aina voi sanoa... Ah, Donna Roma!»\n\nRoma oli astunut huoneeseen jäykkänä ja arvokkaana.\n\n»Sallikaa, Donna Roma, että esittelen monsignor Marion Vatikaanista»,\nsanoi paroni.\n\n»Se on tarpeetonta», sanoi Roma. »Tapasin monsignorin eilisaamuna.»\n\nNuori pappi oli niin hämillään, ettei voinut sanoa sanaakaan.\n\n»Kunnioittava tervehdykseni hänen pyhyydelleen», sanoi paroni\nhymyillen, »ja pyydän teitä sanomaan hänelle, että hallitus on tekevä\nvelvollisuutensa valtakuntaa ja sivistynyttä maailmaa kohtaan ja\nluottaa paavin avustukseen».\n\nMonsignor Mario poistui huoneesta sanaakaan sanomatta.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nParoni työnsi nojatuolin Romalle ja oman tuolinsa sen eteen.\n\n»Kuinka voit, lapseni?» kysyi hän.\n\n»Täytyyhän elää», sanoi Roma ja huokasi.\n\nParoni kaipasi hänen hymyään — tuota aurinkoista hymyä, joka näytti\nleviävän koko huoneeseen hänen edellään ja kirkastavan ilman\nvaloisaksi. Roman pyöreä, kaunis vartalo vaaleassa silkkipuserossa ei\nollut kadottanut vähääkään sulostaan, joka aina pani paronin suonet\ntykyttämään, mutta hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat, ja\nniissä oli kärsimyksen jälkiä.\n\n»Mikä sinua vaivaa, rakkaani? Olet sairas ia onneton.» J\n\nRoma vältti vastata ja sanoi: »Te pyysitte minua tänne — mitä tahdotte\nsanoa?»\n\nParoni ilmoitti hänelle asian. Kapinallisten julistusten painaja oli\nvangittu, ja valmistavassa tutkinnossa hän oli maininnut sen henkilön\nnimen, joka oli tuonut käsikirjoitukset hänelle ja maksanut niistä.\n\n»Ymmärrät kai, rakkaani, että olet tehnyt itsesi syypääksi\nrangaistukseen ja ettei mikään muu kuin voimakkaan ystävän apu voi\nsuojella sinua julkiselta tutkinnolta?»\n\nRoma puristi huulensa kokoon, mutta ei vastannut mitään.\n\n»Miten kiusallinen asema! Ministeri huomaa olevansa omien tunteittensa\norja ja siten heikentävänsä asemaansa omien palvelijoittensa silmissä,\njoilla ei pitäisi olla mitään sanomista esimiehestään.»\n\nRoman kasvoissa välähti ivallinen vivahdus.\n\n»Ehket täysin ymmärrä, millaisista ikävyyksistä on kysymys. Poliisin\nolisi esimerkiksi pitänyt juuri nyt toimeenpanna kotitarkastus sinun\nasunnossasi.»\n\nRomalta pääsi tahtomatta heikko huudahdus, ja hän nousi puoleksi\nistuimeltaan.\n\n»Kirjeesi ja salaisimmat kirjoituksesi olisivat tällä hetkellä poliisin\nkatseltavina... Ei, ei, lapseni. Tyynny, istu rauhassa, minä olen\nkaiken tuon estänyt.»\n\nRoma katsoi paroniin, joka tällä hetkellä tuntui hänestä\ninhoittavammalta kuin koskaan. Hänen hienoutensakin inhoitti Romaa, ja\nhänen vaatteittensa tuoksu, hänen vahatut viiksensä, hänen pyöristetyt\nkyntensä ja kaikki nuo pikkuseikat, jotka huomaa sellaisessa miehessä,\njoka rakastaa itseään ja koettaa viehättää naisia.\n\n»Myönnäthän, armaani, että minulla on ollut tarpeeksi nöyryytyksiä\nilman tätä viimeistäkin koettelemusta. Sellainen holhokki, joka\nitsepäisesti ylenkatsoo soveliaisuuden lakeja ja antautuu kaikkien\nmoitteen alaiseksi tavallisessa elämässäkin, on jo aivan kyllin suuri\nkoettelemus. Mutta se ei vielä riittänyt. Melkein heti sen jälkeen, kun\npääsit vapaaksi minun laillisen valvontani alaisuudesta, lyöttäydyit\nyhteen niiden kanssa, jotka työskentelevät minua vastaan.»\n\nRoma oli yhä vielä synkän ja jäykän näköinen.\n\n»Kuinka minun pitää puolustautua niitä nöyryytyksiä vastaan, joita\nsinä kokoat minun osakseni omassa mielessäsi? Sinä et anna minulle\ntilaisuutta puolustautua. En tiedä mitä muut lienevät kertoneet\nsinulle. En tiedä muuta kuin mitä itse kerrot minulle, mutta se ei ole\nmitään.»\n\nRoma puri huultaan ja hengitti syvään.\n\n»Kuinka minun pitää puolustaa itseäni nöyryytyksiä vastaan yleisön\nsilmissä? Ei ole muuta kuin yksi keino — se, että annat sen uskoa,\nettä kaikesta huolimatta yhä vieläkin näyttelet ja että lopulta aiot\nrangaista tuota vihollista, joka julkisesti sinua solvasi.»\n\nRoma koetti nauraa, mutta nyyhkytys tukahdutti naurun.\n\n»Minun ei tarvitse muuta kuin kuiskata tuo asia, rakas ystävä, niin\nyleisö tyytyy siihen selitykseen. Se tietää jo elämäsi pienimmätkin\nyksityiskohdat, ja se uskoo, että kun luovuit kaikesta omaisuudesta\nja muutit asumaan tuon miehen huoneistoon, teit sen ainoastaan\nnäytelläksesi osaasi — sanoisinko tuota vanhaa raamatullista osaa —\ntahdoit saada selville _hänen sielunsa sisimmät salaisuudet_.»\n\nTuo selvä, terävä kuiskaus, jolla paroni lausui nuo viimeiset sanat,\npisti Romaan kuin veitsi. Hän kohotti päätään ylpeästi.\n\n»Uskokoot mitä tahansa», huudahti hän. »Jos hienosto suvaitsee uskoa,\nettä olen kääntänyt koko elämäni nurin ainoastaan vihan tähden, niin\nuskokoon. Tulevaisuus on osoittava, että ei viha, vaan rakkaus antaa\nvoimia minulle kaiken tuon kestämiseen. Mutta mitäpä siitä! Minun\nonneni on vain kärsimyksissä, enkä välitä kenenkään ylenkatseesta enkä\npyydä sääliä.»\n\nKun hän kuuli oman äänensä, tuli noihin loistaviin silmiin kyyneleitä,\nja paroni, jossa rakkaus ja mustasukkaisuus taistelivat samalla\nhetkellä, sanoi hiljaa:\n\n»Etkö sinä välitä ollenkaan minun kärsimyksistäni? Mies ei saa näyttää\nmitä hän kärsii. Hänen ylpeytensä ja hänen sukupuolensa estää sen. Ja\nminun asemassani on olemassa vielä muitakin syitä, joiden tähden en\nsaa virkkaa mitään, vaikka kärsin. Mutta vaikka lannistan tunteeni\nja peitän ne maailmalta ja sinultakin... ehkä ne ovat yhtä katkerat\nkumminkin, vaikkei niitä kukaan sääli.»\n\nEnsi kerran Roma kuuli paronin äänen värisevän liikutuksesta ja hetken\nverran hän tunsi sääliä.\n\n»Ah, sitä ei kestä kauan», sanoi hän huoahtaen.\n\n»Ei, asiat eivät voi kestää kauan tällä lailla», vastasi paroni.\n\n»Tunnen, että ne voivat loppua hyvinkin äkkiä, enkä surekaan sitä.»\n\nParoni katsoi häneen kysyvästi ja alkoi: »Tarkoitatko, että...»\n\n»Tarkoitan, että minä kuolen, ja silloin tuo kiusallinen taistelu\nloppuu.»\n\nParoni hymyili ja siveli viiksiään. »Mikä päähänpisto! Kuolet! Rakas\nlapsi, sitä en usko! Sinä elät — sanan täydessä merkityksessä. Et voi\nsille mitään. Elinvoima virtaa suonissasi. Sinä olet niitä naisia,\njoita on ollut jokaisella vuosisadalla ja joka maassa, niitä, jotka\neivät tiedä mistään esteistä, vaan kulkevat riemukulussa maailman läpi.\nSemmoiset naiset taivuttavat kaikki edessään. Ei mikään masenna heidän\ntahtoaan eikä saa sitä heikontumaan... Roma, jos — jos luonnoton laki\nei sitoisi minua — jos olisin vapaa...»\n\nParonin kirjuri keskeytti hänet avaamalla oven.\n\n»Antaa heidän odottaa», sanoi paroni kärsimättömästi.\n\n»Se on Nazzareno, teidän ylhäisyytenne», sanoi kirjuri.\n\n»Ah, antaa hänen tulla», sanoi paroni. »Muistathan Nazzarenon, Roma?\nHän on taloni hoitaja Albanossa.»\n\nVanhanpuoleinen mies, jolla oli ruskettuneet kasvot ja tuuheat\nkulmakarvat, astui huoneeseen tuoden mukanaan ketojen ja laitumien\ntuoksun.\n\n»Astu sisään, Nazzareno! Ethän ole unohtanut Donna Romaa. Muistatko,\nkun istutit ruusupensaan hänen ensimmäisenä syntymäpäivänään Roomassa?\nSe on kai suuri puu nyt?»\n\n»Niin on, teidän ylhäisyytenne», vastasi mies kumartaen ja myhäillen.\n»Ja se on melkein yhtä täydessä kukassa kuin neiti itsekin.»\n\n»Ja mitä kuuluu Albanoon?»\n\nMies kertoi pitkän jutun maanviljelysparannuksista — koivujen\nistutuksesta mäenrinteille ja eucalyptuspuiden istuttamisesta\nlaaksoihin, aitauksesta, ojituksesta ja kylvöstä.\n\n»Entä... entä paronitar?» kysyi paroni katsahtaen muutamiin papereihin.\n\n»Ah, hänen armonsa on huonompi», sanoi vanha mies. »Hoitaja ja tohtori\narvelivat, että on paras kertoa teille suoraan, ja siitä syystä minä\ntulinkin tänne.»\n\n»Niinkö?» Paperit kahisivat paronin kädessä, kun hän järjesteli niitä.\n\nMies kertoi toisen pitkän jutun. Hänen armonsa oli heikompi ja väliin\naivan raivoisa. Ja miten muuttunut! Eilen tuskin saattoi tuntea häntä.\nNyt oli vain kysymys päivistä, ja kaikki palvelijat lukivat rukouksia\nMaria Magdalenalle.\n\n»Syö päivällistä alakerrassa ennenkuin palaat, Nazzareno», sanoi\nparoni. »Ja kun tapaat tohtorin tänä iltana, voit sanoa, että koetan\ntulla siellä käymään tällä viikolla, jos voin. Hyvästi!»\n\nRoman sääli paronia kohtaan oli hävinnyt. Tuo mies oli hänelle\näärettömän vastenmielinen. Hänen liikutuksensa oli ollut vain\noman itsensä sääliä, jota itsekkäimmätkin olennot voivat tuntea.\nVastenmielisyys kiihtyi inhoksi Romassa, kun paroni heti oven\nsulkeuduttua rupesi puhumaan hänelle hellästi.\n\n»Katsos tätä, armas. Se on hänen majesteetiltaan.»\n\nRoma ei katsonut kirjeeseen, jonka paroni työnsi hänen eteensä,\nmutta paroni kertoi sen sisällyksen. Siinä hänelle tarjottiin\nAnnunziata-ritarimerkki, korkein italialainen kunniamerkki, joka antoi\nhänelle kuninkaan serkun arvon.\n\nRoma ei voinut hillitä itseään enää. »Kuulkaa, mitä minä nyt sanon\nteille», sanoi hän, »jotta ymmärtäisitte, kuinka turhaa on puhua\nminulle tuohon tapaan.»\n\nParoni katsoi häneen hymyillen myöntävästi.\n\n»Minä olen naimisissa Davido Rossin kanssa», sanoi Roma.\n\n»Se on mahdotonta. Siihen ei ollut aikaa.»\n\n»Meidät vihittiin kirkollisesti seurakunnan kirkossa samana aamuna,\njona Rossi lähti Roomasta.»\n\nHymy muuttui ivalliseksi.\n\n»Miksi hän siis jätti sinut tänne? Jos hän piti _semmoista_\navioliittona, miksi hän ei vienyt sinua mukanaan? Mutta ehkä hänellä\noli omat syynsä, ja ehkäpä tuon vankiraukan syytökset eivät olleetkaan\naivan kokonaan tuulesta temmattuja.»\n\n»Se oli virallinen valhe, pelkurimainen valhe, jos tahdotte sen\ntietää», sanoi Roma, ja hänen silmänsä säkenöivät vihaa.\n\n»Oliko? Ehkä. Mutta minä olen juuri kuullut jotakin muuta Davido\nRossista, joka on epäilemättä totta. Olen kuullut Pariisin prefektiltä,\nettä hän valmistaa salaliittoa, jonka tarkoituksena on kuninkaan\nsurmaaminen.»\n\nPelon ilme, jota ei voinut peittää, levisi Roman kasvoille.\n\n»Olen kuullut vielä enemmän ja vielä kummallisemman seikan, että\nnimittäin paavi tietää jotakin tuosta liitosta.»\n\nRoma tunsi kauhua ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä. »Kuinka? Mitä\npaavi on kertonut teille?»\n\n»Ainoastaan sen, että kapina on odotettavissa. Hän näkyy saaneen\ntietonsa joltakin naiselta... Kukahan se lienee?»\n\nRoma tiesi, että hänen kasvonsa osoittivat pelkoa. Kun hän ennätti\novelle, ojensi paroni hymyillen hänelle kätensä.\n\n»Etkö tahdo antaa kättäsi minulle, Roma?» kysyi hän.\n\n»Mitä se hyödyttäisi?» vastasi Roma. »Kun ihmiset lyövät kättä,\nmerkitsee se sitä, että he toivovat hyvää toisilleen. Te ette toivo\nhyvää minulle. Te koetatte houkutella minua pettämään mieheni...\n_Mutta ennemmin kuolen_», huudahti Roma ja kääntyi pois, silmät täynnä\nkyyneliä.\n\nKun Roma oli mennyt, kirjoitti paroni kirjeen paaville.\n\n »Teidän pyhyytenne! — Onnellinen sattuma, josta kamariherranne kai on\n kertonut, on tehnyt Hänen Majesteettinsa hallitukselle mahdolliseksi\n itse saada selville, mistä lähteestä Teidän Pyhyytenne ammensi ne\n tiedot, joitten alkuperän Teidän Pyhyytenne hienotunteisesti tahtoi\n peittää. Samaan aikaan Hänen Majesteettinsa hallitus on virallista\n tietä saanut selville, minkälaatuinen tuo salaliitto on, josta Teidän\n Pyhyytenne niin isänmaallisesti varoitti. Tuolla salaliitolla ei ole\n sen vähempi tarkoitus kuin kuninkaan surmaaminen, mutta koska on\n hyvin tärkeätä saada selville yksityiskohtaisesti nuo kurjat aikeet\n meidän jaloa hallitsijaamme vastaan, pyytää Hänen Majesteettinsa\n hallitus, että soisitte pääministerille kunnian tulla tapaamaan Teidän\n Pyhyyttänne yleistä turvallisuutta koskevassa asiassa. Toivon saavani\n kuulla, koska Teidän Pyhyydellenne soveltuu, ja luottaen siihen, että\n Teidän Pyhyytenne ei tee tyhjäksi niiden toiveita, jotka vieläkin\n uneksivat näkevänsä kirkon ja valtion sovussa keskenään, pysyn aina\n syvimmällä kunnioituksella Teidän Pyhyytenne uskollisena poikana ja\n palvelijana.\n\n                                                   Bonelli.»\n\n\n\n\nX.\n\n\nRoma meni kotiinsa epävarmuuden vallassa. Hänen päänsä tuntui raskaalta\naivan kuin ilman ollessa täynnä sähköä, ennen ukkosilmaa. Hän ei voinut\nepäillä paavia, mutta hän pelkäsi olosuhteita, joita ei kukaan voi\nhallita. Ja kaiken tuon takana oli kuin väijyvä synkkä, öinen varjo —\nhän pelkäsi salassa itseään!\n\nAstuttuaan makuuhuoneeseen hän istui heti ikkunoiden välissä olevan\npöydän ääreen ja kirjoitti hermostuneella kädellä kirjeen Rossille.\n\n »Rakkaani, Kirjeesi saapui minulle eilisiltana, ja vaikka en voi\n nyt kirjoittaa kunnollista vastausta siihen, täytyy minun kumminkin\n lähettää muutamia rivejä puolipäivän postissa, sillä minulla on\n sanottavana pari kolme tärkeätä asiaa.\n\n Ensimmäinen on, että kirjoitin sinulle hyvin tärkeän kirjeen\n Lontooseen kaksitoista päivää sitten ja huomaan, että sinä et ole sitä\n vielä saanut Sen sisällys oli hyvin vakavaa ja salaista laatua, ja\n minä kuolisin, jos kenenkään muun kuin sinun silmäsi sen näkisivät.\n Älä siis viivyttele hetkeäkään, vaan pyydä, että tuo kirje lähetetään\n sinulle Pariisiin. Kirjoita Lontooseen ensi postissa, ja kun saat\n kirjeen, sähkötä minulle siitä. »Saanut» riittää, mutta jos voit\n liittää myöskin jonkun pienen sanan, joka ilmaisee tunteesi kirjeen\n luettuasi — »anteeksianto» esimerkiksi — silloin olisin onnesta vallan\n mieletön.\n\n Sitten minun täytyy puhua kirjeistäsi. Tiedät, että ne ovat minulle\n kalliimmat kuin sydänvereni eikä niissä ole riviäkään, jonka vuoksi\n en uhraisi kuninkaankin kruunua. Mutta ne ovat niin täynnä omituisia\n lauseita ja viittauksia vaarallisiin hankkeisiin, että pelkään sinun\n puolestasi. Sinä olet niin hyvä, kun kerrot minulle aikeistasi ja\n toimistasi, ja minä olen niin ylpeä Euroopan tunnetuimman miehen\n luottamuksesta ja rakkaudesta, että sydämeeni koskee, kun minun\n täytyy pyytää, ettet enää kerro minulle valtiollisista aikeistasi.\n Mutta minun täytyy se tehdä. Ajatteles miten kävisi, jos poliisi\n panisi toimeen kotitarkastuksen täällä. Ja ajattelepas mikä kamala\n ase olisi vihollistesi kädessä, jos he saisivat tietää, kuinka\n paljon minä tiedän, ja koettaisivat kiusata minua keinoin, joita en\n jaksaisi vastustaa! Tietysti se on mahdotonta! Ennemmin kuolen! Mutta\n kumminkin...\n\n Viimeinen asiani, rakkaani...»\n\nSiinä hänen kynänsä seisahtui. Kuinka hän sanoisi tämän sanottavansa?\nDavido Rossi oli todellakin vaarassa — kaksinkertaisessa vaarassa.\nHäntä uhkasi sekä sisällinen että ulkonainen vaara. Hänen viimeinen\nkirjeensä osoitti selvään, että hän oli sekaantunut hankkeeseen,\njota hänen vastustajansa sanoisivat salaliitoksi. Ajatellessaan mitä\nRossi oli kirjoittanut kuninkaanmurhan puolustukseksi Roma näki\nsalaliiton jättiläisvarjon kiihoittuneen mielikuvituksensa silmillä.\nHän muisti isäänsä, joka tuomittiin elinkautiseen maanpakolaisuuteen ja\nyksinäiseen kuolemaan, ja hän kysyi itseltään eikö aina käy niin, että\nparannusta puuhaava puolue parantaa oman aikakautensa, mutta joutuu\nsamalla itse osittain tuon saman aikakauden talutettavaksi.\n\nJos hän vain saisi Rossin vedetyksi pois seuroista, jotka aina\ntuoksuivat vallankumoukselta! Jos hän saisi Rossin takaisin Roomaan\nennenkuin hän oli liian paljon sekaantunut noiden vehkeilijöiden\ntoimiin! Mutta kuinka Roma voisi sen aikaansaada? Olisi turhaa\nsanoa Rossille, että hän oli syöksymäisillään suinpäin _domicilio\ncoattoa_ kohti. Hänen täytyi keksiä jotakin. Äkkiä valo välähti hänen\naivoissaan, hänen silmänsä kiilsivät, ja hän alkoi taas kirjoittaa:\n\n »Viimeinen asiani, rakas, on se, että alan käydä mustasukkaiseksi!\n Se on aivan totta. En tiedä kenelle olen mustasukkainen, mutta minä\n olen kumminkin, ja se tekee koko elämäni raskaaksi. Tiedän, että\n rakastat minua, mutta siitä huolimatta en voi unohtaa, että alituiseen\n tapaat naisia, jotka tietysti ihailevat ja rakastavat sinua. Minä\n vapisen ajatellessani, että ehkä olet onnellinen heidän parissaan.\n Toivon kyllä, että olet onnellinen, mutta minusta tuntuu aivan kuin\n petokselta, jos olet onnellinen ilman minua. Kuinka epäjohdonmukaista\n rakkaus on! Mutta siellä, missä rakkaus on kuninkaana, siellä\n on aina mustasukkaisuus pääministerinä. Etkö sinäkin voisi olla\n hiukan mustasukkainen? Tiedän kyllä, että sielusi on liian suuri\n tunteakseen tuommoista. Kumminkin se olisi minusta äärettömän\n suloista. Joka tapauksessa sinun täytyy sääliä minua ja poistaaksesi\n mustasukkaisuuteni sinun täytyy palata tänne heti...»\n\nKynä seisahtui taas. Tuo keino oli liian typerä, liian selvä, ja Rossi\nhuomaisi heti kaikki. Roma repi rikki sen lehden.\n\n »Viimeinen asiani, armas, on, että pelkään sinun kokonaan unohtavan\n minut työssäsi. Ajatellessasi eurooppalaista vallankumoustasi sinä\n unohdat sen vallankumouksen, jonka jo olet aikaansaanut tässä pienessä\n sydänparassa. Tietysti rakastan loistavaa mainettasi enemmän kuin\n itseäni, mutta kumminkin pelkään, että se vie sinut pois minulta ja\n että loppujen lopuksi joudut kokonaan ulkopuolelle minun näköpiiriäni.\n Miksi en antanut sinulle valokuvaani pantavaksi kellonkuoreesi, kun\n läksit pois? Älä anna tämän hulluuteni suututtaa sinua, armas. Nainen\n on sellainen hupakko, eikö niin? Mutta jos tahdot säästää minulta\n paljon kärsimyksiä, kiiruhda ajoissa takaisin...»\n\nRoma heitti pois kynän ja puhkesi itkuun. Eikö hän ollut luvannut\nRossille, että kävipä kuinka tahansa, ei hänen rakkautensa koskaan\nsaisi olla miehen esteenä? Kesken kyyneliä outo tykytys hänen\nrinnassaan muistutti hänelle muuta, ja hän tarttui taas kynään.\n\n »Viimeinen asiani, rakas, on että olen sairas ja kaipaan sinua\n äärettömästi. Terveyteni on huonontunut huonontumistaan siitä asti kun\n läksit Roomasta. Ehkä siihen on osittain syynä kaikenlaiset huolet,\n mutta olen varma, että pääsyynä on sinun poissaolosi ja ettei mikään\n lääkäri voi määrätä minulle lääkettä, joka olisi yhtä hyvää kuin sinun\n käsiesi puristus. Tule siis takaisin ja tuo minulle terveys ja onni!\n Tule, sitä pyydän. Anna toisten tehdä työsi siellä ulkomailla. Tule\n heti, _ennenkuin asiat ovat kehittyneet liian pitkälle_, tule, tule,\n tule!»\n\nHän epäröi ja aikoi jatkaa: »Minä en ole _hyvin_ sairas...» tai: »Älä\ntule, jos se tuottaa vaaraa sinulle itsellesi...» tai: »En koskaan\nantaisi anteeksi itselleni, jos...» Mutta hän tukahdutti huolensa,\nsulki kirjekuoren ja lähetti garibaldilaisen viemään sitä postiin.\n\nSitten hän kokosi kaikki Davido Rossin kirjeet, teki tulen uuniin\nja istuutui sen eteen polttamaan niitä. Oli välttämätöntä polttaa\nkaikki, mitä saattoi käyttää todistuksena Rossia vastaan, jos\ntäällä toimitettaisiin kotitarkastus. Yksitellen hän heitti kirjeet\nuuniin ja luki osia niistä. Muutamat lauseet tuntuivat hänestä kuin\ntulikirjaimilla kirjoitetuilta. »Ystäväsi on varmaan tosi nainen...\nolit oikeassa ollessasi hellä hänelle...» »Luen yhtä ja toista\nrivien välistä...» »Koetatko teeskennellä onnea ylläpitääksesi minun\nrohkeuttani?...» »Sinä olet taas hymyilevä ja tuleva onnelliseksi...\nOlen taas kuuleva hopeanheleän naurusi, kuten tuona ihanana päivänä\nCampagnalla...» »Se todistaa kuinka oikein arvostelin sielusi\nsiveellistä ylevyyttä ja kultaista sydäntäsi.»\n\nKirjeiden palaessa Romaa pyörrytti. Hänestä tuntui melkein kuin hän\nolisi tehnyt itsemurhan.\n\nVanha Francesca tuli sisään kattamaan pöytää. Hän oli ollut\nkuuntelemassa messua. »Olin Magdalenan kirkossa», sanoi hän. »Menen\naina sinne pääsiäismaanantaina kuulemaan tuota kaunista kertomusta\nMariasta ja Magdalenasta ja hyvästä voiteesta. Tiedättekö miksi,\nsignorina? Siksi, että olin mieletön kerran, ja Magdalena pelasti\nminut.»\n\nVähän aikaa heidän avioliittonsa jälkeen hänen miehensä oli mennyt\nsotaan. Oli syntynyt poika, iso, komea poika. Hän, Francesca, oli yksin\nja köyhä eikä ollut syönyt muuta kuin granturcoa. Lapsi oli levoton,\nkun äidillä ei ollut tarpeeksi ravintoa sille, sillä hän oli niin\nheikko.\n\n»Eräänä päivänä kuulin niin kovaa huminaa päässäni, etten voinut\nollenkaan kuulla mitä minulle puhuttiin. Sitten poliisi tuli ja\nriisti pojan pois rinnaltani sanoen, että tahdoin tappaa sen, vaikka\nrakastin sitä enemmän kuin elämää. He veivät minut Santo Spiriton\nhulluinhuoneeseen, mutta minä rukoilin Magdalenaa ja hän antoi minulle\ntakaisin poikani. Ah, Magdalena on hyvä naisille, joiden pää ei ole\nselvä, siitä syystä että Hän» (osoittaen Kristuskuvaa) »oli hyvä\nhänelle, kun hänessä oli seitsemän perkelettä. Pyhä Magdalena! Santo\nGesul» sanoi kuuro, vanha vaimo, ja mennen marmoripatsaan luo hän\npolvistui sen eteen ja suuteli sitä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nPaavi oli alkanut päivänsä jakamalla sakramenttia maallikkojäsenille\nympäristössään, mutta kello kahdeksan hän oli kirjastossaan\naamuvastaanotossaan kamariherrojen, monsignorien ja lähettiläiden\nympäröimänä. Ensin tuli kardinaaliprefekti ilmoittamaan seurakuntansa\ntoimista. Sitten tuli Espanjan lähettiläs kertomaan, kuinka\nuskonnollisia seuroja masennetaan. Vihdoin tuli majordomo ilmoittamaan\njulkisten juhlamenojen ohjelmasta, jotka paavi oli määrännyt\npidettäviksi piinatorstaina.\n\nVaikka majordomo oli puettu kirkolliseen purppuraan, muistutti hän\naivan tanssimestaria. Hän luki yksitellen ohjelman numerot, ja paavi,\njoka istui nojatuolissa pää painuneena, leikki hajamielisenä valkoisen\nvyönsä kultatupsuilla ja lausui tuontuostakin »_Bene_» (oikein).\n\n»Teidän pyhyytenne toivon mukaan», sanoi majordomo, »tulee paavillisten\njuhlamenojen piinatorstaina olla julkisia».\n\n»_Bene_!» sanoi paavi.\n\n»Paavillinen jumalanpalvelus, joka tavallisesti on pidetty Sistinessa\nja Gregorius XVI:n aikana Kvirinaalissa, on tänä vuonna pidettävä\nPietarin kirkossa ja sen tulee olla avoinna kaikille tulijoille.»\n\n»_Bene_!»\n\n»Teidän pyhyytenne lukee siunauksen messun loputtua joko _sedia\ngestatore'sta_ suuren alttarin edessä ja kansan keskellä, kuten\nGregorius paavilla oli tapana, tai loggiasta tuomiokirkon puolella.»\n\n»Määrätään, että se tapahtuu edellisessä paikassa.»\n\n»_Lavanda_ toimitetaan kello neljä iltapäivällä Pietarin kirkossa, ja\nkaikilla on vapaa pääsy sinne.»\n\n»_Bene_!»\n\n»Paavillinen hovi pitää vahtia 'haudan' ympärillä, ja kello yhdeksän\nteidän pyhyytenne astuu huoneistostaan sinne ylimyskaartin ja\nsveitsiläisen kaartin kantaessa tulisoihtuja.»\n\n»_Bene_!»\n\n»Sitten teidän pyhyytenne lepää tunnin verran sakaristossa, kunnes\ntulee Tenebroe'n aika.»\n\n»Pyhän Pietarinko sakaristossa?»\n\n»Niin, teidän pyhyytenne.»\n\n»Puoli kymmenen ja puoli yhdentoista välillä?»\n\n»Aivan niin. Tenebroe alkaa kello kymmenen, kuten vanhoina aikoina,\nja jos teidän pyhyytenne tahtoo olla läsnä valtaistuimella, on\nteidän pyhyytenne puettu punaiseen viittaan ja hiippaan, mutta\njos teidän pyhyytenne ei tahdo näyttäytyä julkisesti, vetäydytte\nyksityislehterille.»\n\n»_Bene_!»\n\nPienen majordomon kasvot loistivat ilosta hänen jatkaessaan lukuaan ja\najatellessaan tuota tulevaa komeutta, mutta paavi näytti väsyneeltä, ja\n»_Bene_» kaikui hitaasti ja hiljaa.\n\nKello oli nyt kymmenen, ja Cortis, paavin kamaripalvelija, toi\ntavallisen keittolautasen paaville. Sitten saapui iso, ylpeännäköinen,\ntumma-ihoinen mies puettuna punareunaiseen purppuraviittaan ja\npunaiseen hattuun. Se oli kardinaali-valtiosihteeri.\n\n»Mitä uutisia, teidän kunnianarvoisuutenne?» kysyi paavi.\n\n»Hallitus», sanoi kardinaalisihteeri, »on juuri julaissut tiedonannon,\njossa ilmoitetaan riemujuhlan vietosta kuninkaan valtaistuimellenousun\nmuistoksi. Se on alkava ensi maanantaina suurin juhlin ja huvituksin.»\n\n»Riemujuhla tällaiseen aikaan! Mitä kamalaa kansan kärsimysten\npilkkaamista! Kuinka monta nais- ja lapsiparkaa saa kärsiä nälkää,\nennenkuin tuo kuninkaallinen irstas juhla on maksettu! Jumala olkoon\nkanssamme! Tuollainen vääryys ja hirmuvalta lempeyden ja armon\nsaatanallisessa valepuvussa melkein riittää selittämään Rossin\nkaltaisten miesten opit... Onko muita uutisia?»\n\n»On. Rossi on nyt Pariisissa läheisessä yhteydessä kaikenlaisten\nhuonojen seurojen kanssa.»\n\n»Oletteko koskaan nähnyt tuota miestä, Rossia?»\n\n»Teidän pyhyytenne käskystä olen kerran tavannut hänet\njesuiittakollegiossa.»\n\n»Oliko hän ulkomuodoltaan tyypillinen demagogi?»\n\n»Ei. Minun täytyy se tunnustaa, teidän pyhyytenne. Ja hänen puheessaan,\nvaikka se uhkuu nykyaikaista vapaamielisyyttä, ei ole mitään Voltairen\nlikaisuudesta.»\n\n»Joku sanoi... kuka se nyt olikaan?... että hän on pyhän isän näköinen.»\n\n»Nyt, kun mainitsette sen, teidän pyhyytenne, myönnän, että hän ehkä\nhiukan muistuttaa pyhää isää.»\n\n»Ah! Kuka tietää mitä palveluksia sellainenkin mies olisi voinut tehdä\nJumalalle ja yhteiskunnalle, jos hänen aikaisin elämänsä olisi saanut\nparempaa johtoa.»\n\n»Sanotaan, että hän on orpo, teidän pyhyytenne.»\n\n»Hän ei siis koskaan ole saanut kokea isän huolenpitoa ja johtoa!\nOnneton poika! Onneton isä! Mutta oi laupias taivas, jos tuollaisen\npojan isä vielä olisi elossa ja saisi tietää, että hänen opetustensa\njohdosta tai hänen huolimattomuutensa tähden hänen oma sikiönsä on\nmuuttunut kerettiläiseksi, kapinalliseksi ja turmeluksen johtajaksi —\nmikä kurjuus, mikä katumus!»\n\n»Monsignor Mario», ilmoitti kamariherran matala ääni, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä pääministerin luona ollut paavin lähettiläs polvistui\nkeskelle lattiaa.\n\nHermostuneella äänellä ja katkonaisin lausein ja nostaen joskus\nkatseensa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa aikaansaivat,\nmonsignor Mario kertoi tapahtumasta. Paavi kuunteli tarkkaan, ja rypyt\nhänen otsallaan syvenivät ja synkistyivät, kunnes hän vihdoin huudahti\nkärsimättömästi:\n\n»Mutta, poikani, ethän sanone, että kerroitkin kaiken tuon?»\n\n»Minut houkuteltiin sanomaan, minun täytyi puolustaa teidän\npyhyyttänne.»\n\n»Sanoit siis pääministerille, että minä sain tietoni uskottuna asiana?»\n\n»Hän viittasi siihen, että teidän pyhyytenne ehkä rikkoi\nrippisalaisuuden...»\n\n»Ja sanoit, että kertoja ei ollut katolilainen?»\n\n»Hän tarttui siihen kiinni, että teidän pyhyytenne aivan hyvin saattoi\npakottaa kertojan ilmaisemaan salahankkeet vallanpitäjiä vastaan, ja\nsiitä syystä...»\n\n»Ja kerroit hänelle, että tuo ilmoittaja oli ollut täällä\nlauantaiaamuna?»\n\n»Hän viittasi siihen, että teidän pyhyytenne on liitossa rikoksellisten\nkanssa, jos teidän pyhyytenne on tiennyt asiasta jo kauan ilmoittamatta\nhallitukselle, ja...»\n\n»Ja samalla hetkellä neiti astui sisään, niinkö?»\n\n»Samalla hetkellä, teidän pyhyytenne, ja hän sanoi tavanneensa minut\nlauantaiaamuna.»\n\n»Mies, mitä sinä olet tehnyt?» huudahti paavi nousten ja astuen\nkiivaasti huoneessa.\n\nMonsignor polvistui yhä vielä nöyryytettynä, kunnes paavi malttaen\nmielensä asetti molemmat kätensä hänen olkapäilleen sanoen:\n\n»Anteeksi, poikani! Minä olen syyllisempi kuin sinä. Oli väärin, että\nlähetin suusanallisen viestin kettujen luolaan. Pyhän isän ei pitäisi\nolla missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa. Mutta kaikki on\nJumalan kädessä. Jättäkäämme kaikki Pyhän Hengen valtaan.»\n\nSamassa paavin majordomo palasi tuoden kirjeen. Se oli paronin kirje\npaaville. Kun paavi oli lukenut sen, astui hän viereiseen huoneeseen,\njossa ei ollut muuta kuin lepotuoli ja nojatuoli. Siellä hän makasi\nkauan aikaa kasvot kääntyneinä seinään päin.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKello neljä iltapäivänä paavi ja isä Pifferi taas kävelivät\npuutarhassa. Juudas-puut olivat kylväneet punaisia kukkiaan pitkin\ntietä, ilma oli täynnä orvokkien tuoksua, ja pääskyt lentelivät\nauringonpaisteessa kimakasti kirkuen ja siivet välähdellen.\n\n»Ja mitä teidän pyhyytenne aikoo tehdä?» kysyi kapusiinilainen.\n\n»Taivas johtakoon meitä», vastasi paavi huoahtaen.\n\n»Mutta kai teidän pyhyytenne vastaa kieltävästi hallituksen pyyntöön?»\n\n»Kuinka voin sen tehdä antamatta aihetta väärinkäsitykseen? Ajatelkaas,\nettä kuningas surmataan. Hallitus on vakuutteleva maailmalle, että\npaavi tiesi edeltäkäsin kaikki, mutta ei tehnyt mitään.»\n\n»Vakuutelkoon. Semmoista on ennenkin sattunut kirkon historiassa. Ja\nmaailma on kunnioittava teidän pyhyyttänne sitä enemmän siksi, että\nlujasti varjelitte ihmissielun pyhää salaisuutta.»\n\n»Niin — jos nyt olisi kysymyksessä rippi. Maailma tietää, että rippi\non pyhä ja että sitä ei saa ilmaista. Mutta nyt ei ole kysymyksessä\nrippisalaisuus.»\n\n»Eikö teidän pyhyytenne sanonut, että piditte sitä sellaisena?»\n\n»Niin pidinkin. Mutta entä yleisö? Sattumalta hallitus on saanut\nselville, että tämä ei ole rippisalaisuus, ja sen se kertoo maailmalle.\nMikä on seurauksena? Jos kieltäydyn tekemästä mitään, selittävät kirkon\nviholliset, että pyhä isä on osallisena kuninkaanmurhaan ja valmis\nvehkeilemään kapinallisten kanssa voittaakseen takaisin maallisen\nvaltansa.»\n\n»Teidän pyhyytenne ottaa siis vastaan pääministerin?»\n\n»En! Tai jos sen teen, saa hän tulla ainoastaan herransa seurassa.»\n\n»Kuninkaanko?»\n\n»Niin.»\n\nKapusiinilainen kosketti patalakkiaan levottomasti ja astui pari\naskelta virkkamatta mitään.\n\n»Luuletteko hänen tulevan?»\n\n»Jos hän luulee, että minä tiedän salaisuuden, josta hänen elämänsä\nriippuu, on hän tuleva.»\n\n»Mutta te olette hallitsija yhtä hyvin kuin kuningas — voitteko\nvastaanottaa hänet?»\n\n»Minä voin vastaanottaa hänet Sardinian kuninkaana, tahi vaikkapa\nItaliankin kuninkaana, mutta en Rooman kuninkaana.»\n\nKapusiinilainen otti kirjavan nenäliinansa hihastaan ja puristi sitä\nkäsissään, jotka olivat kuumat ja hikiset.\n\n»Mutta, pyhä isä», sanoi hän, »mitä hyötyä siitä on? Otaksukaamme,\nettä kaikki etiketti-esteet ovat poistetut, että tapaatte toisenne\naivan kuin ihminen tapaa ihmisen, Davido Leone ja Alberto Carlo —\nmiksi kuningas tulee? Ainoastaan pyytääkseen teitä koettamaan saada\nlisätietoja kertojaltanne.»\n\nPaavi ojentautui suoraksi ja löi rintaansa. »Ei ikinä! Se olisi\nloukkaus kirkkoa kohtaan», huudahti hän. »Toinen asia on pyytää pyhää\nisää tekemään velvollisuutensa kristittynä vihollistaankin kohtaan ja\ntoinen asia on pyytää häntä pettämään yksityisen henkilön luottamusta.»\n\nKapusiinilainen ei vastannut, ja molemmat vanhat miehet astuivat\nääneti. Kun valo alkoi pehmitä, kiihtyi pääskyjen melu, ja\nlaululintuset läheisissä puissa alkoivat lennellä sinne päin. Äkkiä\nkuului pelokas ääni pensaikosta, ja kääntyen nopeasti ympäri paavi\nnosti ylös kissan, joka tavallisuuden mukaan hiipi hänen kantapäillään.\n\n»Voi sinua Mirri! Sainpa sinut kiinni nyt... Taas säikäytit pientä\nlintuemoraukkaa. Missähän sen pesä lienee?»\n\nHe löysivät sen vanhan hautakiven luota, joka nyt oli melkein kokonaan\nlehtien peitossa. Munat olivat nyt haudotut, ja silmättömät poikaset\nkurottivat kaulaansa ja avasivat suunsa, kun paavi ojensi kätensä\nkoskettaakseen niitä.\n\n»Monsignor», sanoi paavi, »muistuttakaa minua huomenna, jotta tulen\npyytäneeksi puutarhurilta hiukan matoja niille».\n\nKissa kurkisteli nälkäisin silmin paavin kainalosta linnunpesää.\n\n»Paha Mirri! Paha!» sanoi paavi ja näppäsi sormellaan kissaa. »Mutta\nMirri seuraa vain luontoaan, ja minä tein ehkä hullusti, kun annoin sen\nnähdä pesän.»\n\nPaavi ja kapusiinilainen astuivat takaisin Vatikaaniin nauttien\nsuloisesta keväästä, kukkien tuoksusta ja lintujen laulusta.\n\n»Te olette surullinen tänään, isä Pifferi», sanoi paavi.\n\n»Ajattelen sitä tyttöraukkaa», sanoi kapusiinilainen.\n\nIllan ensimmäisenä hetkenä paavi oli läsnä rukouksessa yksityisessä\nkappelissa ja palattuaan sieltä työhuoneeseensa, jossa oli pöytä\nja pari tuolia, hän söi kevyen illallisen, jota Cortis puettuna\nhännystakkiin tarjoili. Ainoana toverina hänellä oli kissa, joka istui\ntuolilla toisella puolen pöytää. Illallisen jälkeen hän kirjoitti\nkirjeen:\n\n »Sire! — Teidän ministerinne on ilmoittanut meille, että hän on\n virallista tietä saanut vastaanottaa ilmoituksen salaliitosta\n henkeänne vastaan ja hän luulee, että me voimme antaa hänelle tietoja,\n jotka auttavat häntä vastustamaan tuota viheliäistä hanketta, sekä\n pyytää siitä syystä audienssia luonamme. Ei ole vallassamme antaa sen\n enempää apua kuin jo olemme antanut, mutta jos Teidän Majesteettinne\n itse haluaa tavata meitä, olemme valmiit vastaanottamaan Teidät\n joko ministerinne kanssa tai ilman häntä, jos tahdotte tulla aivan\n yksityisesti ja ilman muuta seuruetta ensi torstaina kello 1/2 10\n Pyhän Pietarin kirkon kanoniikin ovelle, josta tämän viestin tuoja on\n johtava Teidän Majesteettinne sakaristoon.\n\n Nil timendum nisi a Deo.\n\n                                                Pius P.P.X.»\n\nKäskettyään ylimyskaartin upseeria viemään tuon kirjeen Kvirinaaliin\nja neuvottuaan häntä pitämään huolta salaisuudesta ja tuomaan takaisin\nvastauksen, paavi istuutui katsomaan sanomalehtiä, joita hänen\nlukijansa olivat merkinneet hänelle, sekä odottamaan ja miettimään.\n\nTunti kului, eikä ylimyskaartin upseeria vielä kuulunut. Paavi nousi\nja katsoi ulos ikkunasta. Piazza hänen edessään oli hiljainen ja\nrauhallinen kuin vuoriston järvi, eikä kuulunut muita ääniä kuin\nsuihkukaivojen lorina. Niiden välissä kohosi tumma patsas, jossa\noli tulinen kirjoitus: »Kristus voittaa, Kristus hallitsee, Kristus\nriemuitsee.» Torin reunassa häämötti pääministerin palatsi, joka kerran\noli ollut paavin oman isän koti, tuon erehtyvän, mutta rakastavan\nvanhan isän, joka nyt oli maannut kolmekymmentäviisi vuotta haudassa.\nJa sen takana oli humuava, kaunis Rooma!\n\nKatsellen kaupunkia, joka päilyi tuolla iltavalaistuksessa, paavi tunsi\nliikutusta. Ikuinen kaupunki! Pyhä kaupunki! Paavin kaupunki! Kadonnut\nhäneltä hetkeksi, mutta yhä vielä hänen lastensa kaupunki!\n\nNäky oli liikuttava. Tällä samalla paikalla entisten aikojen paavit\nolivat uneksineet mahtavat unelmansa ihmiskunnan taivaallisesta\nhallinnosta, pyhästä valtakunnasta maan päällä. Ja nyt, saattamatta\nsanoa omakseen jalan leveyttäkään maata, paavi oli vankina oman\nkansansa keskuudessa, ja hänen palatsinsa oli vankikoppi.\n\nMutta mitäpä siitä! »Kristus voittaa, Kristus hallitse, Kristus\nriemuitsee!» Rooma oli kerran palaava kuin tuhlaajapoika isänsä luo,\njoka odottaa sitä syli avoinna. Tämä aika huokaili jo uuden syntymisen\ntuskissa ja se oli syntyvä uskonnon ja kirkon omaksi. Ja paavi,\njolla oli pieni kuningaskunta, mutta valta koko maailman yli ilman\narmeijoja, ilman veroja, oli johtava, mutta ei hallitseva, ohjaava,\nmutta ei käskevä, ja hän oli oleva maailman kansainvälinen tuomari sekä\nhenkisissä että aineellisissa asioissa!\n\nTyynnyttääkseen hermojaan, joita tuo suuri unelma oli kiihoittanut, ja\nunohtaakseen kärsimättömyytensä odottaessaan lähettiläänsä palaamista\npaavi veti uutimen pois kirjahyllynsä edestä, otti sieltä kirjan ja\nalkoi lukea.\n\nSe oli vanha, mustalehtinen kirja, kirjapainotaidon ensi ajoilta, ja\nsillä lehdellä, jonka hän avasi, seisoi:\n\n»Jumala, joka tietää, kuinka vaarallinen sellainen voimien yhdistys on,\nja joka tahtoo pelastaa palvelijansa, ei kruunun loistolla, vaan ristin\nnöyryydellä, on jakanut nuo kaksi voimaa, säätäen, että kuninkaitten\ntulee tarvita paavia iankaikkisen elämänsä tähden ja paavin tulee\nolla riippuvainen kuninkaista ajallisissa asioissa. Pyhän hallinnon\nei koskaan tule tahtoa itselleen ajallisten asiain johtoa, ja ne,\njoille tuo johto on annettu, eivät koskaan saata vahingotta sekaantua\ntaivaallisiin asioihin.»\n\nPaavi nousi istuimeltaan jäykkänä. Kuka oli näin puhunut? Oliko\nse luterilainen, mazzinilainen, vapaamielinen, kirkon vihollinen,\nsemmoinen kuin Rossi? Ei, vaan paavi, suuri paavi kristikunnan\nalkuajoilta, jolloin kirkko oli nöyrä ja köyhä.\n\nPaavi sulki kirjan ja koetti sanoa itselleen, että Gelasiuksen ajoista\nsaakka kirkon asema oli kokonaan muuttunut. Se oli turhaa. Totta oli,\nmitä Gelasius oli sanonut — totta itsessään, totta historiallisessa\nsuhteessa, totta jumaluusopin kannalta, totta Kristuksen lain ja Hänen\npyhän esimerkkinsä mukaan.\n\n»Jumala, joka tietää, kuinka vaarallinen sellainen voimain yhdistys\non...»\n\nOliko mahdollista, että sellaiset vaarat vieläkin väijyvät\npaavia? Tänäkin aikana, tänä tuntina, tällä hetkellä hänen omassa\npersoonassaan, tänä iltana, nyt?\n\nPaavi tunsi hikipisaroita otsallaan ja hän avasi ikkunan antaakseen\nyöilman tuulla sisään. Muistaessaan tämän kuluneen päivän töitä,\nkuinka hän oli valmistanut juhlamenoja, puhunut isä Pifferin kanssa,\nlähettänyt sanan ministerille, kirjoittanut kuninkaalle, hän kysyi\nitseltään, olisiko hän menetellyt aivan samoin, ellei hän olisi\najatellut mitä vaaroja ja mikä vastuunalaisuus hänellä oli ruhtinaana.\n\nHän ajatteli tuota nuorta naista, joka oli käynyt hänen luonaan, hänen\nkertomustaan, hänen rukoustaan, hänen kaihoavaa katsettaan, hänen\nsurullista ääntään.\n\n»Ehkä kuningas kieltäytyy», ajatteli hän ja hengittäen helpotuksesta\nsulki ikkunan.\n\nSamana hetkenä vaununpyöräin jyrinä katkaisi hiljaisuuden piazzalla,\nja pari minuuttia myöhemmin kreivi de Raymond siviilipuvussa polvistui\npaavin eteen lausuen:\n\n»Teidän pyhyytenne! Hänen majesteettinsa kuningas tulee!»\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nJuhlamenot Pietarin-kirkossa piinatorstaina olivat komeammat ja\nloistavammat kuin miesmuistiin oli nähty Roomassa. Aikaisesta\naamusta alkaen myöhään iltaan oli tuossa avarassa kirkossa kuin\njättiläismarkkinat, sillä lukemattomat tuhannet hyörivät edestakaisin.\nKello kymmenen aikaan siellä oli suuri ahdinko ovelta alttarille asti.\n\nVäki siellä oli enimmäkseen köyhää kansaa. Sitä oli tullut kaikista\nkaupunginosista ja Campagnalta. Siellä oli kalpeita miehiä rukousnauha\nkädessä ja naisia kantaen pieniä lapsia, joihin he tekivät ristinmerkin\nvihkivedellä. Tuolla kulki kädettömiä, jalattomia kerjäläisiä, ryömien,\nmutisten, polvistuen. Näin murehtivan kansan virta tulvaili kirkon läpi\nkertoen kurjuudesta ja puutteesta.\n\nTämä oli voittoisa juhla kirkolle. Euroopan epäuskoisimman hallituksen\nsilmäin edessä se oli todistanet, että kansan mahtavin tunne oli\nuskonnon tunne. Kun synkkä aika kohtasi kansaa, kääntyi se kirkon\npuoleen.\n\nPaavin hovi oli syystä ylpeä. Muutamat sen jäsenet eivät ollenkaan\nkoettaneetkaan salata iloaan siitä, että olivat voineet iskeä noin\ntuntuvan iskun hallitseviin luokkiin. Mutta Roomassa oli sittenkin yksi\nmies, joka ei tuntenut mitään iloa voitostaan. Se oli paavi.\n\nHän oli mennyt messuun aamulla valkoisessa viitassaan ja kultahiippa\npäässä, istunut _sedia gestatoreen_, kardinaalien, patriarkkojen,\narkkipiispojen, piispojen, pappien ja seurojen johtajien ympäröimänä,\nja sotilasrivit, joiden välitse hän kulki, tekivät ensin kunniaa ja\nvaipuivat sitten polvilleen, Hiljaa liikkuen väkijoukon halki, jonka\ntervehdyshuudot mahtavana aaltona kohosivat ilmoille, hän saapui\nvaltaistuimelleen, joka oli verhottu hopeakankaalla ja koristettu\nkullalla. Hän oli vastaanottanut sinipunerviin pukuihin puettujen pyhän\nkollegion jäsenten tervehdykset ja kuunnellut, kuinka suuret kellot\nsoittivat Gloriaa. Hän oli kantanut pyhää sakramenttia verhokatoksen\nalla, jota piispat kohottivat ja jonka edellä kulki kardinaaleja\nsytytetyt kynttilät kädessä ja molemmin puolin bussolanteja soihdut\nkädessä. Hän oli astunut levon kappeliin, alttoäänien laulaessa kuin\nsatakielet korkeassa kirkossa. Vihdoin hän oli lausunut kolminkertaisen\nsiunauksen keskellä kirkkoa, missä _palfrenieerit_ olivat kohottaneet\nhänet ylemmäksi kaikkia noita kasvoja, jotka äänettöminä ja\nkyyneleisinä liikutuksesta katsoivat häneen uskoen kuulevansa Jumalan\nsiunaavan äänen. Mutta kun messu oli ohi ja hän oli palannut takaisin\nhuoneistoonsa, muisti hän kertomuksen siitä huoneesta, missä Jeesus\nasetti sakramenttinsa, ja kysyi itseltään, oliko kaikki tämä loisto\nnyt tarpeellinen, jotta paavi ja hänen väkensä voisivat rukoilla\nrukouksensa.\n\nHän oli pessyt kahdentoista köyhän miehen jalat. Nämä miehet oli\notettu Rooman kaduilta edustamaan kahtatoista apostolia ja asetettu\nistumaan valkoisissa puvuissa punaisella ja kullalla päällystetylle\nistuimelle. Kynttilöitä kantavien pappien jälessä ja kamariherrain\nsekä kardinaalien ympäröimänä hän oli astunut valtaistuimelle pyhän\nPietarin patsaan eteen, joka tilaisuutta varten oli puettu paavilliseen\npukuun kantaen mustassa päässään hiippaa ja mustassa sormessaan\nsormusta. Kun hän sitten oli pessyt miesten jalat ja kuivannut ne sekä\nsuudellut kutakin jalkaa kansan riemuitessa raivokkaasti, palasi hän\nhuoneistoonsa ajatellen Kristusta, joka _eli_ köyhien seassa ja rakasti\nheitä.\n\nKirkon sakaristo oli tähän aikaan tyhjänä lukuunottamatta mustaan\nviittaan puettua palvelijaa, joka lämmitteli käsiään uunin edessä.\nMutta arkkipiispan huoneessa, jossa oli kullattu nojatuoli ja\npunaisella päällystettyjä tuoleja, istui isä Pifferi tavallisessa\nruskeassa kaavussaan odottaen paavia. Kantajat saapuivat tuoden paavin,\nasettivat alas kantotuolin, suutelivat paavin jalkoja huolimatta hänen\nestelemisestään, poistuivat kumartaen ja jättivät nuo kaksi vanhaa\nmiestä kahden kesken.\n\n»Ovatko he tulleet?» kysyi paavi.\n\n»Ei vielä, teidän pyhyytenne», vastasi kapusiinilainen.\n\n»Mitä tietä he tulevat?»\n\n»Borgo Santo Spiriton kautta, Rotan ohi, pylväskäytävän takaa, Santa\nMonicaa pitkin, pyhän inkvisitsionin ja Campo Santon ohi sakariston\novelle. Ne ovat hiljaisia ja pimeitä teitä näin yöllä.»\n\n»Odottaako kreivi de Raymond alhaalla?»\n\n»Odottaa, teidän pyhyytenne.»\n\nPaksujen seinien läpi kuului kansan riemuhuutoja kirkossa, mutta\nvähitellen ne alkoivat häipyä.\n\n»Isä, uskotteko aavistuksiin?»\n\n»Joskus, teidän pyhyytenne. Jos niitä jatkuu kauemmin aikaa...»\n\n»Minulla on ollut aavistus, joka on seurannut minua koko elämäni —\nainakin koko ajan, minkä olen ollut paavina. Hyvä Jumala, joka alentaa\nja ylentää, on nähnyt hyväksi korottaa minun vähäpätöisen olentoni\nmaailman korkeimpaan asemaan, mutta minä olen aina pelännyt, että minut\njonakin päivänä syöstään siitä alas ja kirkko tulee kärsimään.»\n\n»Taivas sen estäköön, teidän pyhyytenne.»\n\n»Siitä syystä kieltäydyin kaikista viroista, kaikista\nkunnianosoituksista. Tiedättehän, kuinka kieltäydyin, isä?»\n\n»Tiedän, mutta Jumala ymmärsi sen asian paremmin, teidän pyhyytenne, ja\nHän määräsi teidät kansansa siunaukseksi ja lohdutukseksi.»\n\n»Hänen pyhä tahtonsa tapahtukoon! Mutta se varjo, joka on vaappunut\nelämäni yllä, ei väisty. Pyytäkää rukoilemaan minun puolestani! Ja\nrukoilkaa itse minun puolestani, isä.»\n\n»Teidän pyhyytenne on alakuloinen. Ja vielä lisäksi tänä päivänä!\nMutta kirkko on onnellinen siitä, että Jumalan käsi on asettanut pyhän\nPietarin istuimelle miehen, joka ymmärtää lastensa tarpeet ja jonka\nsydän toivoo niiden tyydyttämistä.»\n\n»En tiedä mitä tästä odotetusta keskustelusta mahtaa koitua, isä, mutta\nminun täytyy jättää itseni Pyhän hengen huostaan.\n\n»Sitä ei voi auttaa nyt enää, teidän pyhyytenne.»\n\n»Ehkei minun olisi pitänyt mennä niin pitkälle — mutta kun tuo\nanarkismin aalto uhkaa koko maailmaa... Uskotko, että Rossi salaisesti\non anarkisti?»\n\n»Pelkään, että hän on, teidän pyhyytenne, ja paitsi sitä kirkon ja\npyhän isän pahimpia vihollisia.»\n\n»Sanotaan, että hän on ollut orpo lapsuudestaan asti eikä ole koskaan\nnähnyt isäänsä eikä äitiään.»\n\n»Sääli, sääli!»\n\n»Olen kuullut, että hänen julkisessa esiintymisessään on jonkinmoinen\nylevyys ja hänen yksityiselämänsä on puhdas ja nuhteeton.»\n\n»Hänen suhteensa tuohon neitiin näyttää todistavan sitä, teidän\npyhyytenne.»\n\n»Pyhä isä voi sääliä harhaan joutunutta poikaa ja kuitenkin voi hänen\nolla pakko tuomita häntä. Hänen täytyy pysyä erillään sellaisista\nhenkilöistä, jotteivät hänen vastustajansa pääse sanomaan, että\nsaarnatessaan rauhaa ja siveyttä hän itse salassa yllyttää ateismin,\nanarkian ja kapinallisuuden perkeleellisiä ajajia.»\n\n»Ehkä, teidän pyhyytenne.»\n\n»Isä, luuletteko, että huolehtiminen ajallisista asioista on\nvaarallista?»\n\n»Joskus otaksun niin, teidän pyhyytenne, ja ajattelen, että pyhän isän\nolisi parempi olla ilman maita ja ihmisarmeijoja.»\n\n»Kuinka myöhään he tulevat», virkkoi paavi, mutta samassa ovi avautui\nja ylimyskaartin upseeri polvistui kynnykselle.\n\n»Mitä nyt?»\n\n»Henkilöt, joita odotatte, ovat saapuneet, teidän pyhyytenne!»\n\n»Saattakaa heidät tänne», sanoi paavi.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nNuorella kuninkaalla oli yllään ratsuväen upseerin univormu, miekka\nvyöllä ja pitkä sininen viitta hartioilla. Hän polvistui paavin eteen,\nmutta pääministeri, joka oli tavallisessa siviilipuvussa, kumarsi\nsyvään ja jäi seisomaan.\n\n»Pyydän, istukaa», lausui paavi istuutuen itse kullattuun nojatuoliin,\nkapusiinilainen vasemmalla sivullaan.\n\nKuningas istui puutuolille vastapäätä paavia, mutta paroni jäi\nseisomaan hänen viereensä. Paavin ja kuninkaan välillä oli puinen\npöytä, jolla paloi kaksi suurta kynttilää. Nuori kuningas oli kalpea,\nja hänen värähtelevissä kasvoissaan oli kaino ilme.\n\n»Oli ystävällistä, että teidän pyhyytenne tahtoi nähdä meidät», sanoi\nhän, »ja ehkä asiamme vakavuus voi puolustaa käyntimme omituisuutta».\n\nPaavi, joka nojautui eteenpäin tuolissaan, kumarsi vastaukseksi.\n\n»Hänen ylhäisyytensä», sanoi kuningas osoittaen paronia, »kertoi\nminulle, että hän on saanut selville salaliiton henkeäni vastaan ja\nettä teidän pyhyytenne tietää vehkeilijäin salaisuuden».\n\nVastaamatta mitään paavi katseli vakavasti nuorta kuningasta, joka\nalkoi näyttää hermostuneelta ja hämmästyneeltä.\n\n»Eipä siltä, että pelkäisin», sanoi hän, »en pelkää itse. Mutta\ntietysti minun täytyy ajatella muita — perhettäni — kansaani —\nItaliaakin — ja jos teidän pyhyytenne... jos... teidän pyhyytenne...»\n\nParoni, joka oli seisonut toinen käsi rinnan yli ja toinen poskella,\npuuttui nyt puheeseen.\n\n»Teidän majesteettinne», sanoi hän, »sallittehan — ja teidän\npyhyytenne», hän kumarsi molemmille, »että selitän käyntimme\ntarkoituksen.»\n\nNuori kuningas hengähti helpotuksesta, ja paavi, joka yhä vielä oli\nääneti, kumarsi taas päätään.\n\n»Muutamia päiviä sitten teidän pyhyytenne ystävällisesti ilmoitti hänen\nmajesteettinsa hallitukselle saaneensa yksityistä tietä ilmoituksen,\njoka antoi aihetta pelkoon, että yleistä rauhaa vastaan on tekeillä\nhankkeita.»\n\nPaavi kumarsi taas myöntäen.\n\n»Sen jälkeen hallitus on saanut varmoja tietoja samasta seikasta,\njosta teidän pyhyytenne niin suosiollisesti ilmoitti, sekä myöskin\nluotettavan selonteon tuon salaliiton luonteesta. Sanalla sanoen,\nasiamiehemme ulkomailla on ilmoittanut, että Englannin, Ranskan ja\nSaksan kapinalliset ainekset ovat liittyneet yhteen ja suuntaavat\nliikkeensä Roomaa kohti, joka on tuleva vallankumouksen keskipisteeksi,\nja että aiotaan hyökätä perustuslaillista yhteiskuntaa vastaan siten,\nettä ensimmäinen isku tähdätään kuninkaaseemme.»\n\n»Ja mitä sen johdosta tahdotte sanoa?»\n\n»Teidän pyhyytenne on ehkä kuullut, että hallituksen ja kansan\ntarkoitus on viettää hänen majesteettinsa valtaistuimellenousun\npäivää juhlamenoin. Se päivä on ensi maanantaina, ja meillä on syytä\nluulla, että juuri maanantai on aiottu tuon viheliäisen hankkeen\ntoimeenpanopäiväksi.»\n\n»Ja mitä sitten?»\n\n»Teidän pyhyytenne voi olla monessa asiassa eri mieltä hänen\nmajesteettinsa kanssa, mutta ette voi toivoa, että tuskan huutoja\nsekaantuu kuninkaallisen marssin säveliin.»\n\n»Jos hallitus tietää tuon kaiken, on sillä myöskin parannuskeino —\nmuuttakaa kuninkaan juhlahankkeet.»\n\n»Neuvo, jolla teidän pyhyytenne kunnioittaa meitä, ei ole\nkäytännöllinen. Jos hallitus muuttaa juhlahankkeet, käy kansa\nlevottomaksi ja yleinen kiihtymys kasvaa. Tämän juhlan tarkoitus on\njuuri sitä tyynnyttää.»\n\n»Mutta miksi olette tullut minun luokseni?»\n\n»Siitä syystä, teidän pyhyytenne, että vaikka olemmekin saaneet\ntietomme varmalta taholta, olemme saaneet liian epämääräisiä tietoja\nvoidaksemme niiden nojalla toimia tehokkaasti, ja me uskomme, että\nteidän pyhyytenne käytettävissä on keinoja, joiden avulla voidaan\nylläpitää yleistä järjestystä ja» — viitaten selittävin liikkein\nkuninkaaseen — »pelastaa kuninkaan henki».\n\nPaavi liikahti levottomasti tuolillaan. »Pyydän teitä puhumaan\nsuoraan», sanoi hän.\n\nParonin paksu viiksi kohosi hiukan hymyyn. »Teidän pyhyytenne», sanoi\nhän, »tietää jo, että sattuma ilmaisi meille, mistä te saitte tietonne.\nSen kertoja oli nainen.\n\n»Tuo seikka ilmaisi meille, ketä tiedonanto koskee. Se koskee tuon saman\nnaisen rakastajaa. Virallista tietä olemme saaneet todistuksia, että\nhän vehkeilee ulkomailla yhteiskunnallista järjestystä vastaan, ja\nsiis...»\n\n»Jos tiedätte kaiken tuon, mitä siis minulta tahdotte?»\n\n»Teidän pyhyytenne ei ehkä ole tullut ajatelleeksi, että kysymyksessä\noleva henkilö on parlamentin jäsen ja että häntä ei voida vangita,\nellei erityisiä laissa määrätyltä ehtoja ole olemassa. Eräs näitä\nehtoja on, että jonkun tulee voida syyttää häntä.»\n\nPaavi nousi seisomaan. »Te pyydätte minua syyttämään häntä?»\n\nParoni kumarsi hyvin syvään. »Hallitus ei vaadi niin paljoa»,\nsanoi hän. »Se toivoo ainoastaan, että teidän pyhyytenne kehoittaa\nkertojaansa tekemään niin.»\n\n»Te pyydätte siis minua loukkaamaan uskotun salaisuuden pyhyyttä?»\n\n»Se ei ole rippisalaisuus, teidän pyhyytenne, ja vaikka se olisi\nollutkin, tietää teidän pyhyytenne paremmin kuin me, että ennenkin\non ilmoitettu seikkoja, joitten tunteminen on välttämätön rikoksen\nestämiseksi.»\n\nKapusiinilaisen sandaalit raapivat lattiaa, mutta paavi kohotti vasenta\nkättään, ja kapusiinilainen nojautui takaisin tuoliinsa.\n\n»Te tiedätte», sanoi paavi, »että kysymyksessä oleva nuori nainen on\nnaimisissa saman parlamentinjäsenen kanssa?»\n\n»Tiedämme, että hän luulee olevansa.»\n\n»Luulee!» kajahti kapusiinilaisen suuttunut ääni, mutta paavin vasen\nkäsi kohosi taas.\n\n»Lyhyesti, te pyydätte minua kehoittamaan vaimoa uhraamaan miehensä.»\n\n»Jos teidän pyhyytenne nimittää sitä siksi — tekemään teon, jota rauhan\nsäilyttäminen edellyttää...»\n\n»Minä nimitän sitä siksi miksi sanoin.»\n\nParoni kumarsi, nuori kuningas näytti rauhattomalta, ja syntyi hetken\näänettömyys. Sitten sanoi paavi:\n\n»Koska tuo nuori nainen tuskin tietänee ollenkaan enempää kuin mitä\nhän jo on kertonut ja minkä olemme teille ilmoittaneet, en käsitä mitä\nme voisimme tarjota hänelle, minkä tähden hän suostuisi uhraamaan\nmiehensä.»\n\n»Voitte tarjota hänen miehensä hengen», sanoi paroni.\n\n»Hänen henkensä?»\n\n»Teidän pyhyytenne ei ehkä tiedä, että Euroopan hallitukset\nsaatuaan tiedon laajalle levinneestä liitosta yhteiskuntaa vastaan\novat liittyneet yhteisiin toimiin sen kukistamiseksi. Yksi näistä\ntoimenpiteistä on n.s. Belgian sopimuksen ulottaminen kaikkiin maihin,\njonka sopimuksen nojalla kuninkaanmurhaan tai hallitsevien henkilöiden\nhenkeä uhkaaviin vehkeilyihin syypäät ovat luovutettavat asianomaiselle\nvaltiolle.»\n\n»Entä sitten?»\n\n»Parlamentinjäsen Rossi on nyt Berliinissä. Jos häntä syytetään\nlaillisessa järjestyksessä vehkeilystä kuninkaan henkeä vastaan,\nvoimme vielä tänä iltana saada hänet vangituksi ja palautetuksi tänne\ntavallisena murhaajana.»\n\n»Entä sitten?»\n\n»Teidän pyhyytenne ei ehkä ole kuullut, että parlamentti viimeisten\nlevottomuuksien jälkeen, huolimatta hänen majesteettinsa\nvastustuksesta, on säätänyt kuolemanrangaistuksen kaikenlaatuisesta\nvaltionkavalluksesta?»\n\n»Siis», sanoi paavi, »jos vaimo syyttäisi miestään osanotosta tähän\nsalaliittoon, mies tuomittaisiin kuolemaan.»\n\n»Tästä seikasta — niin», sanoi paroni. »Mutta nykyinen salaliitto\nei ole ainoa vehkeily, johon Rossi on ottanut osaa. Kahdeksantoista\nvuotta sitten hänet tuomittiin poissaolevana vehkeilystä edellisen\nkuninkaamme henkeä vastaan. Hän ei ole vielä kärsinyt mitään tuon\nrikoksensa tähden, koska oli niin vaikea todistaa hänet samaksi\nhenkilöksi. Edellisessä tapauksessa, kuten tässäkin, on olemassa\nainoastaan yksi henkilö, joka voi täyttää lain vaatimat ehdot, mitä\ntodistamiseen tulee. Tuo henkilö on sama nainen, joka kertoi asiasta\nteidän pyhyydellenne.»\n\n»Ja sitten?»\n\n»Jos teidän pyhyytenne voi saada tuon nuoren naisen todistamaan, että\nhänen rakastajansa on sama, edellisestä salaliitosta tuomittu mies,\nniin autatte häntä pelastamaan miehensä hengen.»\n\n»Kuinka niin?»\n\n»Hänen majesteettinsa on taipuvainen lupaamaan teidän pyhyydellenne,\nettä hän suo tuomitulle täyden anteeksiannon, olkoonpa tulos\noikeustutkinnosta mikä tahansa.»\n\n»Ja sitten?»\n\n»Sitten Rossi ajetaan maanpakoon, uhkaava salaliitto kukistetaan,\nyleinen rauha vahvistetaan, ja kuninkaan henki on pelastettu.»\n\nPaavi nojautui tuolinsa käsipuihin, mutta ei puhunut ja täydellinen\nhiljaisuus vallitsi hetkisen.\n\n»Teidän pyhyytenne ymmärtää siis», sanoi paroni kohteliaasti, »että\npyytäessään teidän pyhyyttänne toimittamaan syyttäjän tuolle miehelle,\nRossille, hallitus ainoastaan anoo teiltä armotyötä, johon teidän\nkorkea asemanne on teidät määrännyt».\n\n»Ja jos kieltäydyn tuosta armotyöstä?»\n\nParoni kumarsi juhlallisesti. »Teidän pyhyytenne ei kieltäydy», sanoi\nhän.\n\n»Mutta _jos_ kieltäydyn — mitä sitten?»\n\n»Sitten... teidän pyhyytenne... minun on selitettävä jotakin.»\n\n»Minä kuuntelen.»\n\n»Kysymyksessä oleva mies on kirkon katkerin vihollinen. Olkoonpa\nhän kuinka tekopyhä tahansa, tiedetään, että hän on ateisti ja\nvapaamuurari, joka on vannonut, etteivät mitkään yksityiset asiat tai\ntunteet, ei isänmaa eikä suku saa kääntää häntä pois päämäärästä, joka\non yhteiskunnan ja kirkon kukistaminen.»\n\n»Ja sitten?»\n\n»Hän on myöskin pyhän isän persoonallinen vihollinen, jonka mieluisin\ntehtävä on teidän pyhyytenne syökseminen paavin asemasta ja pyhän\nPietarin istuimen järkähyttäminen.»\n\n»Ja sitten?»\n\n»Poliisi ja hallituksen armeija ovat ainoat voimat, jotka voivat\nsuojella pyhää isää, ja ilman niitä kaikki huonot ainekset, joita on\njokaisessa yhteiskunnassa, työntyisivät esiin, pyhä isä ajettaisiin\npois Roomasta ja hänen pappejaan solvattaisiin kaduilla.»\n\n»Mutta mitä tapahtuu, jos huolimatta kaikesta tuosta vaarasta\nkieltäydyn ilmaisemasta kuolemattoman sielun salaisuutta?»\n\n»Teidän pyhyytenne kysyy, mitä tapahtuu, jos kieltäydytte hankkimasta\nsyyttäjän miehelle, joka, kuten teidän pyhyytenne tietää, vehkeilee\nyleistä järjestystä vastaan?»\n\n»Minä kysyn.»\n\n»Mitä tapahtuu... teidän pyhyytenne, saanko sanoa...»\n\n»Jatkakaa.»\n\n»Jos rikos tapahtuu ja kuningas saa surmansa, minun, kuninkaan\nministerin, on pakko ilmaista — ja vaatia tämä munkki todistajaksi —\nettä paavi tiesi asiasta edeltäkäsin ja käsittämällä mitä jaloimmalla\ntavalla kuolemattoman sielun salaisuuden pyhänä pitämisen kehoitti\nkuninkaanmurhaan.»\n\n»Ja sitten, hyvä herra?»\n\n»Maailma ei välitä hyvin hienoista eroavaisuuksista, teidän pyhyytenne,\nja Vatikaani on tätä nykyä sotakannalla melkein kaikkia Euroopan\nvaltoja ja kansoja vastaan. Nähdessään viattominta ja ylhäisintä\nvastaan tehdyn kamalan rikoksen maailma on sanova, että mitä paavi ei\nestänyt, sitä paavi toivoi, ja mitä paavi toivoi, sen hän päätti, ja\nettä Rauhan Ruhtinaan edustaja koetti uudestaan rakentaa maallisen\nvaltansa kapinoitsijain vehkeiden ja salamurhaajien miekkojen avulla.»\n\nKapusiinilaisen sandaalit raapivat taas lattiaa ja taas paavi kohotti\nkätensä.\n\n»Te tulitte luokseni, kun kaikki muut keinonne olivat lopussa?»\n\n»Tietysti hallitus toivoo aina voivansa säästää teidän Pyhyydeltänne\nkaikki turhat ja kiusalliset kokemukset.»\n\n»Tuo nuori nainen on jaksanut vastustaa kaikkia muita vaikutuksia, eikö\nniin?»\n\n»Hän on vastustanut kaikkia vaikutuksia, joilla luonnolliset käskijät\novat koettaneet häntä taivuttaa.»\n\n»Olen kuullut siitä. Olen kuullut mitä teidän luonnolliset\nkäskijänne ovat tehneet nöyryyttääkseen turvatonta naista. Hän on\njoutunut sydämettömän miehen uhriksi, ja tietäen tuon seikan teidän\nneuvonantajanne ovat kiusanneet ja kiduttaneet häntä. He kiduttivat\nhäntä köyhyydellä, nöyryytyksillä, mustasukkaisuudella ja häpeän\nvarjolla. Mutta pyhä Jumala vahvisti hänen rakkauttaan, joka oli\nherännyt hänen sielussaan, ja hän kesti kaikki kiusaukset.»\n\nEnsi kerran paroni näytti joutuvan hämilleen.\n\n»Olen myöskin kuullut, että tuon saman päämäärän saavuttamiseksi teidän\nvankilassanne äskettäin tapahtui häpeällinen juttu, joka on loukannut\nkaikkea sekä taivaallista että inhimillistä oikeutta.»\n\n»Teidän pyhyytenne ei tule pitää totena kaikkea, mikä on painettuna\nnurkkalehdissä.»\n\n»Onko totta, että sinne, missä kurja, avuton olento kärsi rangaistusta\nrikoksestaan, teidän käskijänne toimittivat poliisin, joka valepuvussa\nkoetti saada häntä syyttämään toveriaan?»\n\n»Nämä ovat valtioasioita, teidän pyhyytenne. En myönnä enkä kiellä.»\n\n»Ihmisyyden nimessä kysyn teiltä, ovatko sellaiset käskijät saaneet\nrangaistuksensa vai vieläkö he istuvat sisäasiainministeriössä?»\n\n»Epäilemättä viranomaiset menivät liian pitkälle, teidän pyhyytenne,\nmutta pitäisikö meidän tuollaisen viheliäisen hupsun tähden, joka\nkertoo kaikille eri juttuja, vetää viranomaisemme oikeuteen? Sellaisten\nhenkilöiden sääliminen on vaarallista sentimentaalisuutta, teidän\npyhyytenne, mitä voimakas ja valistunut hallitus ei voi kannattaa.»\n\n»Jumala silloin hävittäköön kaikki sellaiset hallitukset sekä niitä\nkannattavat jumalattomat systeemit! Jos otaksumme, että mies oli\nviheliäinen hupsu, ei loukkaus koskenut häntä yksin, vaan hänen\npersoonassaan koko oikeuden henkeä. Mitä teidän käskijänne tekivät? He\nkiusasivat miestä käyttäen välikappaleenaan sitä rakkautta, jota hän\ntunsi vaimoaan kohtaan, hänen surmatun lapsensa muistoa, kaikkea sitä,\nmikä oli totta, jaloa ja taivaallista hänessä. He ristiinnaulitsivat\nKristuksen tuossa avuttomassa miehessä, ja te seisotte tässä Kristuksen\nedustajan edessä puolustamassa noita tekoja!»\n\nPaavi oli noussut seisomaan ja kohottanut toisen kätensä päänsä yli\nruhtinaallisin liikkein. Tietämättään nuori kuningas, joka oli käynyt\nkalman kalpeaksi, vaipui polvilleen, mutta paroni pani käsivartensa\nristiin ja seisoi entistä jäykempänä.\n\n»Oletteko koskaan ajatellut tuollaisen väärän ministerin loppua?\nAjatelkaapa hänen kuolinhetkeään, jolloin muisto kaikista noista\nnuorista olennoista, jotka hän on surmannut, kuolleista äideistä,\nyksinäisistä leskistä ja kyynelisistä orvoista häntä uhkaa. Ajatelkaa\npäivää jälkeen hänen kuolemansa, kun hän, joka vaelsi maailmassa\nJumalan ruoskana, makaa maailman jaloissa eikä ole ketään niin kurjaa,\nettei potkaisisi tuota häväistyä ruumista. Te tähtäätte korkealle, hyvä\nherra, mutta olkaa varuillanne, olkaa varuillanne!»\n\nPaavi istui taas ja kuningas nousi häveten heikkouttaan.\n\n»Teidän majesteettinne», sanoi paavi, »päivä tulee, jolloin meidän\nmolempien täytyy astua Jumalan eteen tekemään tiliä töistämme, ja minä,\njoka olen niin paljon edellänne iässä, ennätän varmaan sinne ennen.\nMutta minä en uskaltaisi kohdata Tuomarin katsetta, ellen tänä päivänä\nvaroittaisi teitä niistä vaaroista, jotka teitä uhkaavat. Jumala yksin\ntietää, miksi toinen ihminen määrätään kuninkaaksi, toinen paaviksi,\ntoinen hänen vertaisensa tai häntä parempi kerjäläiseksi ja orjaksi.\nMutta Jumala, joka määrää paavit ja kuninkaat, tahtoo, että he olisivat\nalamaistensa isiä eikä turmelijoita. Hallitsijalla voi olla mitä\nparhaimmat aikeet, mutta jos hän on heikko ja heittäytyy omavaltaisen\nministerin valtaan, on hän huonompi kuin pahin hirmuvaltias. Ajatelkaa,\nteidän majesteettinne! Valtaistuin voi olla vetelä suo, johon mies\nsaattaa elävänä hautautua.»\n\nNuori kuningas alkoi sopertaa katkonaisia sanoja, mutta kuuntelematta\nhäntä paavi nousi lopettaakseen keskustelun.\n\n»Te lupaatte minulle», sanoi hän, »että jos — minä sanon _jos_\nverenvuodon ja rikoksen estämiseksi pyydän tuota nuorta naista\ntodistamaan, että hänen miehensä on ennen tuomittu kapinallinen, te\nsäästätte häntä ja armahdatte hänet, tapahtuipa mitä tahansa?»\n\n»Pyhä isä, annan teille kunniasanani siitä.»\n\n»Siis jättäkää minut! Antakaa minun ajatella!... Odottakaa! Jos hän\nsuostuu, minne hänen on mentävä?»\n\n»Ponte Ripettan luona olevaan virastoon ja — koska aika on täpärällä —\nkello kymmenen ensi lauantaina», vastasi paroni.\n\n»Jättäkää minut! Jättäkää!»\n\nKuningas polvistui taas ja suuteli paavin kättä, mutta paroni\nainoastaan kumarsi astuessaan hallitsijansa jälessä.\n\nAvonaisesta ovesta kuului ääni, joka oli kuin myrskyn humina luolassa.\nKirkossa oli Tenebrae alkanut, ja kansa lauloi Miserereä.\n\n»Kuulitteko mitä hän sanoi, isä?» kysyi paavi. »Eikö siinä ole melkein\ntarpeeksi puolustusta Rossille, että hän on kohdannut tuollaisen\ntyrannin?»\n\n»Puhutaan siitä huomenna», sanoi kapusiinilainen.\n\nMunkki soitti kelloa ja palirenieerit palasivat kantotuoleineen.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSakaristossa mennessään takaisin Pietarin-kirkkoon paavi puettiin\nuudelleen punaiseen viittaan ja hiippaan. Hänen ajatellessaan äskeistä\ntapahtumaa ja kuunnellessaan etäisen laulun hyminää täytti hänen\nsielunsa ääretön sääli kansaa kohtaan.\n\n»Köyhät ravitaan ja he kiittävät Herraa.»\n\nKulkue järjestyi taas, mutta ilman ristiä ja ainoastaan kaksi kynttilää\nedellä. Paavi nostettiin kantotuoliin ja häntä kannettiin kiertelevien\nkoridorien kautta.\n\nSuuri sävelaalto vyöryi häntä vastaan hänen astuessaan kirkkoon,\nviidenkymmenen tuhannen ihmisäänen kaiku. Se oli kuin lukemattomien\naaltojen loiske, kun ne särkyvät pelastusveneen kylkiin tämän lähtiessä\nsatamasta aavalle merelle. Paavi kantajiensa olkapäillä oli kuin\nkapteeni, joka yöllä kiirehtii pelastamaan haaksirikkoisen laivan\nväestöä.\n\nOli hämärä, ja ainoastaan nuo suuret ääriviivat jättiläiskuvapatsaineen\nerottuivat pimeässä. Suunnattoman suurena, yön peittämänä, siellä\ntäällä savuavan, sammuvan tulisoihdun valaisemana häämötti kirkko\nja tuolla tuikki punertava valo levon kappelista. Tuossa näyssä oli\njotakin kamalaa, se oli kuin kokonainen maailma, joka ensin oli luotu\nja sitten taas hävitetty ja joka nyt sydänyönä huokaili ilmoille kaiken\ntuskansa ja kaihonsa.\n\nPaavin kulkiessa kansanjoukon läpi se jatkoi Miserere-lauluaan. Kasvoja\nei näkynyt, paitsi silloin tällöin kynttilän valon sattuessa niihin.\nUseimmat olivat polvillaan ja kaikki olivat uskonnollisen tunteen\nvallassa. Korkealla alttarilla ei ollut ainoatakaan koristusta, ja sen\nristi oli peitetty mustalla harsolla, sen kauneus ja majesteettisuus\noli hävinnyt. Paavin valtaistuimeltakin oli poistettu kunniakatos eikä\nsiinä ollut vaatteen palastakaan, johon hän olisi saattanut panna\njalkansa. Kolmihaaraisessa kynttiläjalassa ei ollut tulta, ja ainoa\npalava kynttilä oli piilotettu alttarin taakse.\n\n»Armahda minua Jumala suuren armosi tähden!»\n\nÄänten valitus kohosi ja laski tuossa suuressa, pimeässä holvissa, ja\npaavi peitti kasvonsa ja itki ajatellessaan sitä hirmuista tapausta,\njota tämä Tenebrae kuvasi, taivaallisen kärsimyksen salaisuutta, tuota\npimeää hetkeä kaksituhatta vuotta sitten, jolloin vuoret halkesivat ja\nhaudat aukenivat ja temppelin esivaate repesi kahtia. Ja sitten hän\nmuisti tuon viimeisen tuskanhuudon: »Jumalani, Jumalani, miksi minut\nylenannoit?» ja kuinka maailman valo hetkeksi muuttui haudan pimeydeksi.\n\nOliko se valo vieläkin piilossa, nyt kun despotismi on ainoa vastaus\nkärsimyksiin, kun siveellisyys ja hartaus ovat viranomaisten\nmielivallan määrättävissä, kun kaikki sivistyneiden valtioiden voimat\novat epäkristillisten käsissä, kun kamala harhauskon aalto peittää\nparlamentit ja hallitukset, kun anarkia kulkee hävittävää kulkuaan\nmaailman valtakuntien läpi!\n\n»Vapahda minua, oi Jumala ja Vapahtajani!»\n\nMiserereä laulavan kansan valitus pimeässä kirkossa tuntui paavista\ntällä hetkellä koko ihmiskunnan sielun tuskanhuudolta vääryyttä vastaan\n— äärettömän, mutta avuttoman ihmisperheen huudolta Jumalan puoleen,\ntuon etäisen olennon luo, jota ei voi saavuttaa eikä liikuttaa muulla\nkuin itkulla. He olivat kuin pieniä lapsia yksin yössä, jossa kaikki\noli pimeätä ja kuollutta!\n\nVanha maestro Mustata lauloi viimeiset surun sävelet, ja Miserere\nloppui. Sitä seuraavassa suuressa hiljaisuudessa kuului matala koputus\naivan kuin battitorien lyönnit vankilakopeissa, sitten vyöryvä ääni,\naivan kuin raskas rautaovi olisi kääntynyt saranoillaan. Kirkas valo\nleimahti alttarin puolella, ja vihdoin levisi hehkuva valo suuresta\nrististä, joka riippui katosta.\n\nSe oli ylösnousemuksen vertauskuva, ja paaville se oli myöskin kirkon\nvertauskuva. Kirkko ei ole kuollut. Se on Kristus, eikä se voi kuolla.\nSitä eivät tyrannit eikä epäusko eikä anarkia eikä mikään kiihko voi\nvoittaa. Se on ihmiskunnan toivo ja ankkuri ja ikuisen elämän kuva.\n\nPaavi vaipui polvilleen rukoilemaan.\n\n»Oi taivaallinen Isä, auta minua näinä pahoina päivinä ylläpitämään\ntaivaallista virkaani. Vehkeilyjen ja salaliittojen keskellä ole\nSinä minun voimani ja vahvista minua Pyhällä Hengelläsi. Oi Herra\nkorkeudessa, joka täytät taivaan ja maan, Sinä tiedät kuinka\nviholliseni vartioivat tekojani, mutta älä anna palvelijasi heikkouden\nvahingoittaa pyhää kirkkoasi. Sinä tiedät, että olen vanha ja heikko,\nmutta älä anna sieluni pettää minua. Sinä tunnet sisimmän sydämeni,\nmutta älä anna minkään salaisen pelon tai säälin heikontaa minua.\nKosketa minua tulisormellasi, vuodata päälleni armosi parantava virta\nja vaikka minua vaadittaisiin katkaisemaan oikea käteni, älä anna\nlihani heikkouden nöyryyttää kirkkoasi.»\n\nKulkue oli muodostunut taas, ja siinä astuivat kamariherrat,\nbussolantit, papit, sveitsiläinen kaarti ja ylimyskaarti. Mutta paavi\nei noussut polviltaan, ja joku kuiskasi:\n\n»Pyhä isä on sairas.»\n\nOdotettuaan kauan eräs kamariherroista kosketti paavin olkapäätä, ja\nhän kohotti katseensa ja nousi. Sitten kantajat toivat tuolin, mutta\nhän viittasi heitä astumaan syrjään ja läksi kävellen kirkon läpi. Hän\nkulki heikoin, mutta päättävin askelin, ja hänen kasvoistaan loisti\nvalo, joka näytti tulevan sisältä. Kansa ei tervehtinyt häntä huudoin,\nkuten ennen. Se polvistui ja taivutti päänsä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSeuraavan päivän, joka oli pitkäperjantai, paavi vietti hengellisissä\nkatselmuksissa, joita ainoastaan mitä välttämättömimmät toimet\nkeskeyttivät. Pyhän messun jälkeen hän istui työhuoneessaan rippi-isän\nkanssa, sillä aikaa kuin mustapukuinen pappi kulki varpaisillaan\nyksityiseen kappeliin ja kamariherrat väsyneinä eilisistä juhlamenoista\ntorkkuivat odotushuoneessa.\n\nPäivä oli kirkas, mutta huone oli pimeä, ja noiden kahden vanhan\nmiehen mieli oli raskas. Paavin kasvoja pimitti huolen pilvi, ja\nkapusiinilainen näytti juhlalliselta, miltei synkältä. Munkki istui\nvanhanaikaisessa nojatuolissa paljaat jalat pistäen esiin ruskean\nviitan alta. Paavi makasi lepotuolissa, molemmat kädet valkoisen\nvillaviitan taskuissa.\n\n»Teidän pyhyytenne ei voi hyvin tänään.»\n\n»Ei aivan hyvin, isä Pifferi.»\n\n»Teidän pyhyyttänne häiritsi sakaristossa pidetty keskustelu. Mutta\nteidän ei pitäisi enää ajatella sitä. Ministerin ehdotus oli joka\ntapauksessa mahdoton, ja siitä syystä teidän täytyy poistaa se\nmielestänne. Jos pyytää vaimoa ilmaisemaan miehensä salaisuudet,\non se pahempaa hirmuvaltaa kuin piinapenkki. Paitsi sitä se olisi\nepäkanonista, eikä teidän pyhyytenne voi ajatella sitä.»\n\n»Kuinka niin?»\n\n»Eikö teidän pyhyytenne luvannut, että olipa tuon tyttöparan tunnustus\nmitä laatua tahansa, pitäisitte sen pyhänä kuin ripin?»\n\n»Entä sitten?»\n\n»Mikä on rippi, teidän pyhyytenne? Se on tuomioistuin, jossa pappi on\ntuomarina ja tunnustajana on syyllisyytensä tunnustanut vanki. Pitääkö\npapin kutsua esiin todistajia todistaakseen muita rikoksia? Hänellä ei\nole oikeutta eikä valtaa tehdä sitä.»\n\n»Mutta jos tunnustaja itsetietoisesti tai tietämättään on toisen\nrikostoveri, mitä sitten, isä Pifferi?»\n\n»Siinäkin tapauksessa on selvästi kielletty vaatimasta toisten nimiä\nsen varjon alla, että sillä estettäisiin pahaa. Teidän pyhyytenne\ntietää, että Benedictus XIV laati säädöksen sen estämiseksi määräten,\nettä se, joka sanoo sellaista menettelyä lailliseksi, julistetaan\npannaan, jonka ainoastaan paavi itse taikka kuolinhetkellä toimiva\npappi saattavat poistaa. Kuinka te siis voitte pitää tuon nuoren naisen\nsalaisuutta pyhänä ja kumminkin pyytää häntä syyttämään miestään?»\n\nPaavi nousi, kasvoissa tuskan ilme, astui kirjahyllyn luo ja otti\nsieltä kirjan. »Kuunnelkaa, isä», sanoi hän ja alkoi lukea:\n\n»Jos tunnustajan olisi pakko kuolemansynnin painon alla ilmoittaa\nrikostoverinsa yleisen onnettomuuden välttämiseksi, väitän toisia\njumaluustieteilijöitä vastaan, että rippi-isä ei silloinkaan voi\npakottaa häntä tekemään sitä.»\n\n»Kas niin!» huudahti kapusiinilainen. »Mitä minä sanoin? Gaume on\nviisas. Mutta kutka ovat ne toiset jumaluustieteilijät?»\n\n»Mutta», jatkoi paavi kääntäen lehteä ja kohottaen yhden sormensa,\n»hän _voi_ pakottaa tunnustajan ilmaisemaan rikostoverinsa toisille\nhenkilöille, jotka voivat estää pahan, ja hänen täytyy se tehdä.»\n\nKapusiinilainen hengitti syvään. »Niinkö pyhä isä aikoo tehdä tässä\ntapauksessa?»\n\n»Hän _voi_ ja hänen _täytyy_», vastasi paavi. Ja hän palasi\nlepotuolilleen ja peitti kasvonsa.\n\n»Tyttöparka! Lapsiraukka!... Mutta oletteko aivan varma siitä, että\nhänen miehensä suunnittelee liittoja rikoksellisessa tarkoituksessa?\nMuistakaa, että me olemme kuulleet tuon ainoastaan ministeriltä.»\n\n»Ja hänen omasta vapaaehtoisesta tunnustuksestaan.»\n\n»Mutta tuo tyttöraukka puhui kiireessä ja hämillään ja voidakseen\ntodistaa, että Rossi ennemmin oli kuninkaan kuin paavin vihollinen.\nJos hän nyt tyynempänä voi osoittaa, ettei hänen miehensä ole\nkapinallinen...»\n\n»En tahdo mennä edemmäksi», sanoi paavi.\n\n»Tai jos hän on vakuutettu siitä, että hänen miehensä on sekaantunut\npuuhiin, jotka voivat aikaansaada ainoastaan yleistä onnettomuutta, ja\nhän itse keksii keinon sen estämiseksi menemällä hänen luokseen...»\n\n»Siinä tapauksessa», sanoi paavi, »sanoisin hänelle: Mene, lapseni, ja\nJumala olkoon kanssasi. Jos voit varoittaa miestäsi ja johtaa hänet\npois aiheestaan, eivät mitkään voimat maan päällä tai maan alla voi\nsaattaa minua tuottamaan huolta omalletunnollesi.»\n\n»Mutta ellei hän voi tehdä kumpaakaan, pyhä isä?»\n\n»Silloin... en voi auttaa sitä... minä _voin_ ja minun _täytyy_», sanoi\npaavi.\n\nKapusiinilainen otti nuuskaa ja kuivasi kosteita silmiään.\n\n»Se murtaa hänen sydämensä. Tähän saakka hän on vastustanut kaikkea\nmuuta painostusta, mutta täytyykö hänen nyt... pyhä isä?»\n\n»Mitä?»\n\n»Mistä tiedämme, ettei tuo mies — ministeri — käytä teitä viimeisenä\naseenaan tuota nuorta naista vastaan? Hänellä voi hyvin kyllä olla\nkaksi tarkoitusta. Valtiolliset syyt ovat hyvin usein läheistä sukua\npersoonallisten intohimojen kanssa. Ja jos kävisi selville, että te\nolette ollut apuna pyydystäjälle, joka koettaa saada linnun ansaansa...»\n\n»Mitä?» Paavi nousi seisomaan.\n\n»Eikö ole vanha asia, että mies, joka on tehnyt vääryyttä naista\nkohtaan, käyttää aikaansaamaansa pahaa välikappaleenaan tehdäkseen\nhänelle uudestaan vääryyttä? Jos tuo nuori nainen syyttää miestään,\nolkootpa hänen vaikuttimensa mitkä tahansa, tulee mies varmaan\nhylkäämään hänet. Entä sitten? Sitten tuo toinen mies, joka ei tunnusta\nmiksikään hänen kirkollista avioliittoaan...»\n\n»Taivas sen estäköön!» huudahti paavi.\n\n»Hänen kohtalonsa on Tamarin kohtalo, teidän pyhyytenne, ja Amnonin\ntoinen paha teko voi olla suurempi kuin ensimmäinen.»\n\n»Mutta jos ministeri on Amnon, voi hänen miehensä olla Absalom — ja\ntuleeko pyhän isän seisoa toimetonna katsomassa Absalomin rikosta?»\n\n»Koska Tamar oli hyvä nainen ja repi vaatteensa ja paljasti\nsalaisuutensa, pitääkö pyhän isän, joka on kaikkien hyvien naisten\nvartia maailman himoja vastaan...»\n\n»Kaikki on Jumalan kädessä, isä. Meidän täytyy jättää se Pyhän Hengen\nhuostaan.»\n\nKapusiinilaisen pää vaipui alas, ja nyt seurasi pitkä hiljaisuus, jonka\naikana paavi astui hermostuneesti edestakaisin huoneessa.\n\n»Lapsiparka», sanoi kapusiinilainen, »ehkä hänen sydämensä on ollut\nliian paljon kiintynyt ihmisrakkauteen».\n\nPaavi huokasi.\n\n»Mutta uskallammeko me, joiden sydämet ovat suljetut maalliselta\nrakkaudelta, määrätä rajoja ihmislemmelle?»\n\n»Emme kyllä», sanoi paavi.\n\n»Oletteko huomannut kenen näköinen hän on, teidän pyhyytenne?»\n\nPaavi seisahtui ja katsoi ikkunaan päin.\n\n»Sama vieno ääni ja säteilevä hymy, sama epäjumaloiva rakkaus\nmieheensä, sama...»\n\n»Pyhän Sydämen nunnat ottavat hänet turviinsa, kun kaikki on lopussa»,\nsanoi paavi.\n\n»Ja myöskin miehellä, olkootpa hänen erehdyksensä mitkä tahansa, on\nsellainen sielun ylevyys, joka korottaa hänet kaikkien noiden n.s.\nvaltiomiesten yläpuolelle, jotka oikeastaan eivät ole muuta kuin\nvanginvartioita ja poliiseja, sivistyksen pyöveleitä...»\n\n»Hänen täytyy palata Amerikkaan ja aloittaa elämänsä uudestaan», sanoi\npaavi.\n\n»Kuulkaa, pyhä isä», sanoi kapusiinilainen vetäen taskustaan suuren\nkeltaisen paperin, josta hän luki:\n\n»Minä uneksin kirkosta, joka ei huoli maallisista oikeuksistaan,\nmitkä houkuttelevat sen jakamaan ihmiset kahteen luokkaan, rikkaisiin\nja köyhiin, moneen kansakuntaan, ystäviin ja vihollisiin. Minä\nuneksin kansojen pyhästä isästä, joka tehdään maailman henkiseksi\nhallitsijaksi, ei siten, että Pyhä Henki vaikuttaa seitsemään\nkardinaaliin suljettujen ovien takana, vaan siten, että se vaikuttaa\nkoko maailmaan taivaan valossa. Se on se korkea kirkko ja korkea paavi,\njosta uneksin, ja jos Jumala tahtoo, olen ne myöskin kerran, näkevä.»\n\nPaavin silmät punoittivat ja hänen poskensa olivat kosteat. »Oi miksi»,\nhuudahti hän, »miksi ei kukaan ottanut tuota miestä johtaakseen\nennenkuin oli liian myöhäistä? Kun hän oli nuori ja turmeltumaton, kun\nhänen sydämensä oli puhdas, hänen elämänsä tahraton, miksi, miksi,\nmiksi? ... Mutta nyt hänellä on väärä periaate, väärä menetelmä, väärä\noppi. Hän peittää päänsä anarkismin verisellä lakilla ja koettaa\nhävittää yhdessä paavin pyhän arvon kanssa itse kirkonkin vallan — mitä\npaavi voi tehdä muuta kuin panna jalkansa sellaisen miehen niskalle ja\nmusertaa hänet?»\n\n»Jumala silloin armahtakoon pyhää isää», sanoi kapusiinilainen, »jos\nhän estääkseen poikaa musertamasta isäänsä musertaa pojan!»\n\nKaksi tuntia myöhemmin isä Pifferi meni noutamaan Romaa, ja paavi istui\nsyömään päivällistään. Huone oli hyvin rauhallinen, ja kun kirkonkellot\neivät kajahdelleet, tuntui kaupunki aivan äänettömältä. Cortis seisoi\npaavin tuolin takana, ja kissa istui toisella puolen pöytää.\n\nHengelliset ja maallikkokamariherrat odottivat etuhuoneessa, ja\nsveitsiläiskaarti, ylimys- ja Palatinon kaarti sekä _palfrenieerit_\nolivat suurissa saleissa.\n\nMutta pyhimyksen kaltainen vanha mies, jolla oli palatsi, mutta ei\nkotia, palvelijoita, mutta ei perhettä, armeija, mutta ei valtakuntaa,\nmies, joka oli kaikkien ihmisten isä, mutta joka ei enää tuntenut\nihmiselämän tavallisia iloja ja suruja, istui yksin pienessä,\nyksinkertaisessa huoneessaan ja söi vaatimatonta päivällistä.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nRoma oli viettänyt koko viikon valmistellessaan veistokuvaa. Hänelle\noli taas uusi ilo, kun hän muisteli Rossin kasvonpiirteitä ja antoi\nniille eri ilmeitä. Tuntui kuin mies olisi puhunut hänelle ja hän\nodotti vastausta. Mutta tuo kaikki toi hänen mieleensä alinomaa myöskin\nvaarat ja tuskan, ja Rossin marmorinen kuva kidutti häntä. Kirkkaat\nkyyneleet kiilsivät alituiseen hänen silmissään, kun taltta oli hänen\nkädessään, ja nähdessään hänen kosteat silmäripsensä ja kalpenevat\nhuulensa hänen naapurinsa samassa talossa alkoivat käydä levottomiksi.\n\nVanha Francesca kertoi kaikenlaisia kertomuksia sodasta puhaltaessaan\ntulta hiiliin, joilla hän aikoi keittää ruokaa, tai siivotessaan\nhuonetta pappien vuotuista tervehdyskäyntiä varten.\n\n»Me asuimme silloin Trasteveressa, signora, ja aina kun oli ollut\ntaistelu, saimme kuulla siitä kadulla. Ihmiset istuivat portailla ja\nkuuntelivat, kun sotamiehet kertoivat uutisia. Me naiset pesusaaviemme\nääressä emme tienneet, ketä isku kulloinkin kohtaisi, ja siitä syystä\nseisoimme ääneti ja peloissamme, kunnes isku sattui, ja silloin se,\njohon se oli sattunut, pyyhki paljaat käsivartensa, veti huivin\npäähänsä ja meni pieneen kirkkoon. Siellä oli viileätä ja tyhjää, ja\nusein siellä ei ollut muita kuin ehkä joku toinen vaimo, joka myöskin\noli kadottanut miehensä tappelussa ja joka luki nyt helminauhaansa.\nAh, Gesu buono! Paljon sain pelätä noina päivinä, mutta ei minulle\nmitään tapahtunut, ja olisin vallan hyvin voinut hiukan syödä ja nukkua\nja luottaa Jumalaan. Tulkaa, pikku sisko, syömään, tässä on tuoreita\nherneitä ja paistia.»\n\nRoma kuuli »taistelun kulusta» joka päivä ja joka tunti. Tiistaina\nhallituksen sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia aiotusta\nkuninkaan riemujuhlasta sekä äänekkäitä ylistyksiä anteeksiannosta.\nKeskiviikkona vastustuspuolueen lehdet olivat aivan yhtä täynnä\nsalaperäisiä viittauksia johonkin onnettomuuteen, joka luultavasti\ntulisi seuraamaan tuota häpeällistä juhlimista. Torstaina seinät olivat\ntäynnä julistuksia, joissa ilmoitettiin kuninkaallisesta ohjelmasta, ja\nperjantaina ilmoituspilareissa oli kuvia, joissa nähtiin pääkalloja ja\nristiin asetettuja luita.\n\nRoman pelko Rossin puolesta oli kasvamaisillaan kauhuksi. Päivä\npäivältä tuo vakaumus syveni hänen mielessään, että Rossi oli\nosallisena vaaralliseen salaliittoon, ja vähitellen hän sai todistuksia\nsiitä, kuinka poliisi vartioi ja odotti Rossia. Roma tunsi olevansa\nvoimaton häntä suojelemaan. Oli aivan sama kuin jos Rossi olisi ollut\nvaarallisesti sairas ja Romaa olisi ollut kielletty lähestymästä\nhäntä. Se häntä kumminkin hiukan tyynnytti, että huoli matta kaikista\nseurauksista hän aina saattoi paeta miehensä luo varoittamaan häntä.\n\nPitkänäperjantaina hallitusmielinen lehti ilmoitti virallisessa\nosastossaan, että myöhään edellisenä iltana kuningas oli\nsisäasiainministerin seurassa aivan odottamatta käynyt katsomassa\nrahapajaa, joka on Via Fondamentan varrella, jolle kadulle päästään\npyhän Pietarin kanoniikin asunnon ohi kulkevaa hiljaista käytävää\npitkin. Romaa hämmästytti tuo selittämätön ilmoitus, kun vanha John,\njota Rossin oli tapana auttaa, koputti hänen oveaan. Hänen kasvonsa ja\nhuulensa olivat kalpeat, ja kun Roma tarjosi hänelle rahaa, työnsi hän\nsen syrjään kärsimättömästi.\n\n»Älkää luulko, että kultainen vasara avaa taivaankin portit, teidän\narmonne», sanoi vanha mies.\n\nSitten hän kertoi juttunsa. Kuningas oli tavannut paavin salassa\nedellisenä yönä, ja jotakin oli tekeillä herra Rossia vastaan. John\ntiesi sen, sillä hänen pojanpoikansa oli lähtenyt Roomasta tänä aamuna\nChiassoon ja toinen salapoliisi oli lähtenyt Modaneen. Jos Donna Roma\ntiesi herra Rossin olinpaikan, oli paras kirjoittaa hänelle ja kieltää\nhäntä palaamasta Italiaan.\n\n»Parempi olla metsälintuna kuin häkkilintuna», kuiskasi hän.\n\nRoma kiitti uutisista ja käski häntä olemaan varovainen, koska hän oli\naivan riippuvainen pojanpojastaan ja tämän vaimosta.\n\n»Ei tee mitään _nyt_», sanoi hän.\n\nEdellisenä yönä hän oli nähnyt unen. Hän oli olevinaan voimakas mies\ntaas, kaikki lapset ympärillään, kenestäkään riippumaton. Kuinka\nonnellinen hän oli ollut! Mutta kun hän herättyään huomasi, ettei se\nollutkaan totta, vaan että hän oli vanha ja heikko, tunsi hän, että\ntätä oli mahdoton enää kestää.\n\n»Minä jo vien ruuan lasten suusta, teidän armonne, tätä ei voi kestää\nkauan», sanoi hän vapisevalla äänellä, hymyillen hampaattomin suin ja\nnyökäyttäen hiukkasen päätään poistuessaan.\n\nRoman levottomassa mielessä yksi asia vain tuntui selvältä. Hänen\nmiehensä oli vaarassa eikä hänen tullut astua rajan yli. Mutta kuinka\nse oli estettävissä? Vaikeudet olivat äärettömät. Jos Rossi olisi\nvastannut hänen kirjeeseensä sähköttämällä, kuten hän oli pyytänyt,\nolisi hän ehkä keksinyt jonkun keinon, jonka avulla olisi voinut\nlähettää sanan hänelle. Vihdoin eräs ajatus juolahti hänen mieleensä ja\nhän istuutui kirjoittamaan kirjettä silmät loistaen ja mieli hehkuen.\n\n »Armaani olen hyvin sairas, ja koska sinä et voi tulla minun luokseni,\n täytyy minun tulla sinun luoksesi. Älä luule, että olen liian heikko\n ja naisellinen, vaikka olen luvannut olla voimakas ja uljas. Minä\n voin elää ainoastaan rakkaudesta, armas, enkä jaksa kestää sinun\n poissaoloasi. Sinä arvelit kai, että minun pitäisi tyytyä ainoastaan\n sinun kirjeisiisi, ja totta on, että ne ovat kalliita minulle. Mutta\n niitä on niin vähän ja ne tulevat niin pitkien väliaikojen perästä\n eikä niitä nyt näy tulevan ollenkaan enää. Ehkä minä itsekin sydämeni\n syvyydessä ajattelen, että sinun kirjeesi voisivat olla hiukan enemmän\n rakkauskirjeitten kaltaisia, mutta miehet eivät koskaan kirjoita\n oikeita rakkauskirjeitä, ja melkein kaikkien naisten tulisi tunnustaa,\n jos he tahtoisivat puhua totta, että he ovat hiukan pettyneet siinä\n asiassa.\n\n Minä tiedän, että miehelläni on muita asioita ajateltavana, suuria\n asioita, korkeita ja jaloja päämääriä, mutta minä olen nainen vain\n huolimatta suurenmoisista yrityksistäni, ja minua täytyy rakastaa,\n muutoin kuolen. Eipä siltä, että pelkäisin kuolemaa, sillä tiedänhän,\n että jos kuolen, pääsen sinun luoksesi heti ja tämä julma ero loppuu.\n Mutta minä tahdon elää, ja olen varma, että paranen, kun vain saan\n olla muutamia hetkiä sinun luonasi. Siitä syystä laittaudun valmiiksi\n heti ja lähden aamun siivillä.\n\n Älä hämmästy, jos näytän kalpealta ja laihalta ja rumalta. Kuinka\n voisin olla toisen näköinen, kun maailmani on ollut auringotta näin\n monta viikkoa? Tiedän, että työsi on hyvin tärkeä varsinkin nyt, kun\n niin paljon on tekeillä, mutta pane se kumminkin syrjään vähäksi\n aikaa, rakas, ja vie minut jonnekin Alpeille, jossa saan takaisin\n terveyteni ja onneni. Siellä me taas olemme pikku poikana ja tyttönä\n niinkuin ennen muinoin, jolloin sinä ajoit takaa perhosia minulle ja\n olit niin surullinen, kun minä, paha lapsi, musersin ne. —\n\n Näkemiin, rakas! Olen sinun luonasi melkein yhtä pian kuin tämä kirje.\n Pelkään että suutut minuun, kun kiiruhdan luoksesi ja keskeytän työsi.\n Jos näytät sen, kuolen varmaan. Mutta olethan hyvä tälle lemmen\n toivioretkeläisraukalle ja lohdutat häntä! Hän ei ole hetkeksikään\n unohtanut sinua koko aikana — ei hetkeksikään. Tavallinen nainen, joka\n rakastaa tavallista miestä, ei kerro siitä hänelle, mutta sinä et ole\n tavallinen mies, enkä minä välitä ollenkaan siitä mikä itse olen.\n\n Odota minua siis nopeimmalla junalla, joka lähtee huomisaamuna\n Roomasta, äläkä lähde Pariisista ennenkuin saavun.\n\n                                               Roma.»\n\nTuon kirjeen tekaistu syy ja peitetty vilppi saattoi Roman\njonkinmoiseen kuumetilaan. Kun hän oli lopettanut sen ja pannut sen\npostiin, tunsi hän ensimmäisen kerran, että hän todellakin oli sairas.\n\nKuuro vanha vaimo, joka auttoi häntä panemaan kokoon tavaroita, puhui\nlakkaamatta Rossista ja Brunosta ja Elenasta ja pikku Giuseppesta ja\nvihdoin myöskin kuninkaasta ja hänen riemujuhlastaan.\n\n»En välitä hallituksista, signora. Ne ovat samanlaisia nyt kuin\nennenkin. Paavi kuolee, ja hänen sielunsa menee seuraavaan paaviin.\nToinen paavi on ruma, toinen kaunis, mutta sielu on sama. En välitä\nmuusta enää kuin että keittoni onnistuu, enkä välitä siitä, kuka verot\nkantaa, kunhan vain voin maksaa ne... Mitä sanot, Tommaso?»\n\nVanha garibaldilainen tuli yläkertaan hymyillen ja viitaten kädellään,\njossa hän piti kirjettä. »Trinità dei Montilta», kuiskasi hän.\nPunastuen ja vavisten Roma otti kirjeen vanhan miehen kädestä ja meni\nomaan huoneeseensa.\n\n»Mitä minä olen sanonut, Francesca? On hyvä olla kristitty näihin\naikoihin, ja siitä syystä minä aina kannan terävää puukkoa\nrukousnauhassani.»\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nKirjeessä oli Berliinin postileima.\n\n »Oma rakas vaimoni! — Läksin Pariisista äkkiarvaamatta kolme päivää\n sitten ja saavuin tänne tiistaina. Syy tähän äkilliseen pakoon oli se,\n että näin Pariisin lehdissä ilmoituksen Rooman aikomista juhlamenoista\n kuninkaan valtaistuimellenousun muistoksi. Moinen häpeämätön kansan\n kärsimysten pilkkaaminen tällä suuren tuskan hetkellä näyttää vaativan\n viipymätöntä ja tuntuvaa vastausta. Siitä syystä oli viisainta\n kiirehtiä järjestämistyötä mitä voimakkaimmin...»\n\n »Juna lähtee pohjoiseen keho 9.30», ajatteli Roma. »Minun täytyy\n lähteä tänä iltana eikä huomenna.»\n\n »Jos joku kirjoittaisi kirjan kansakuntien hävityksestä', mikä\n varomattomuuksien ja valtiollisen tuhlaavaisuuden luettelo siitä\n syntyisi! Ensi maanantaina he kruunaavat kuninkaan kukkasilla,\n nimittävät häntä 'jaloksi' ja 'urhoolliseksi' ja 'oikeutta\n noudattavaksi' ja 'yleväksi' ja 'armolliseksi', tekevät hänet kuuroksi\n musiikilla ja laululla, tanssivat ja juhlivat sekä antavat samppanjan\n virrata, samalla kuin kansa kuolee nälkään eikä yhtään ääntä kuulu sen\n puolesta.\n\n Voi rakas Romani, kun näen suuren rikkauden, tuhlaavaisuuden ja\n köyhyyden hirvittävät kärsimykset, en enää ihmettele köyhien luokkien\n kapinallisuutta ja rikoksellisuutta — ihmettelen ainoastaan niiden\n kärsivällisyyttä. Tänä päivänä sataa, ja kirjoittaessani kohotan\n silmäni ja näen pienen repaleisen pojan kävelevän tuolla alhaalla\n Friedrichsstrassella yhtä repaleisen vaimon vieressä. Äitiraukka ei\n valita, vaikka hänen pikku poikansa ei ole yhtä hyvin puettu eikä\n yhtä kylläinen kuin toisten vaimojen pojat, eikä pikku poika itke,\n vaikka hän on syntynyt repaleissa kulkevan äidin poikana. He ovat\n niin kärsivällisiä, niin äärettömän kärsivällisiä. Ehkä armollinen\n Jumala sulkee heidän silmänsä näkemästä repaleissa kulkevan hirveätä\n eroavaisuutta, jota nähdessä sydämeni on murtua. Mutta voi noita\n syviä kuiluja jalkaimme juuressa, täällä, tuolla, joka paikassa!\n Kun ajattelen sitä kaikkea, tahtoisin itkeä, mutta kun muistan,\n kuinka monta vaimoraukkaa ja lasta käy nälkäisenä tuon häpeällisen\n mässäysjuhlan tähden, joka aiotaan panna toimeen, täytyy minun\n _toimia_ — Jumalan nimessä minun täytyy...»\n\nRoma lakkasi lukemasta. Hänen silmänsä olivat kosteat, hänen kurkkuaan\npuristi, mutta ylinnä kaikesta oli pelko — pelko Rossin puolesta ja\nepäluulo hänen aikeeseensa nähden.\n\n »Oi Roma, Roma, rakas Romani, nyt ymmärrän isäsi ja nyt vihdoinkin\n olen samaa mieltä kuin hän. Hänen mielestään kuninkaanmurhakin joskus\n saattoi olla välttämätön ase ihmisyyden taistelussa, ja vaikka tiesin,\n että muutamat mitä suurimmista henkilöistä olivat samaa mieltä, pidin\n aina tuota kohtaa heikkoutena isäsi profeetallisessa kutsumuksessa ja\n hänen käsityskykynsä rajoituksena. Mutta nyt näen, että ainoa erotus\n meidän välillämme oli se, että hänen sydämensä oli suurempi kuin\n minun ja että hirvittävinä aikoina, jolloin kansa on avuton eikä voi\n aikaansaada mitään laillisin keinoin, revolutsioni eikä evolutsioni\n _näyttää_ olevan sen ainoa toivo...»\n\nRoma kiihoittui yhä enemmän. Ei ollut epäilystäkään Rossin aikeesta.\n\n »En kerro sinulle mitään varmaa suunnitelmastamme, rakas,\n osittain siitä syystä, että tämä kirje voisi joutua harhateille,\n osittain koska en pidä oikeana enkä tahdo rasittaa vaimoani sillä\n vastuunalaisuudella, jonka noin äärettömän pitkälle ulottuvan ja\n tärkeän ohjelman tunteminen tuottaisi. Kyllä tiedän, ettei hänen\n suonissaan ole tippaakaan verta, jota hän ei olisi valmis vuodattamaan\n minun tähteni, mutta sen syyn vuoksi hän ei saa panna pientä\n sormeansakaan vaaraan.\n\n Lyhyesti, meidän tunnuslauseemme on 'yhdistymistä! yhdistymistä!\n yhdistymistä!' Heti kun suunnitelmamme on valmis ja kaikki yhdistykset\n Euroopassa saavat sanan yhteisen liikkeen aloittamiseksi, tuntevat\n tyrannit, jotka seisovat valtioiden etunenässä, että nuo vanhat\n temppelit ovat lahonneet ja valmiit sortumaan.\n\n Pahimpana vaarana ovat vakinaiset armeijat, joilla suuret valtiot ovat\n itsensä ympäröineet. Se juuri oli syynä onnettomuuksiin helmikuun\n 1 p:nä. Siinä on nytkin vaarallisten seurauksien uhka, ja siitä\n syystä lähetän tässä julistuksen muistaen, että sinapin siemenestä\n voi kasvaa suuri puu. Pyydä vanhaa Pellegrinoa painattamaan heti\n 500 kappaletta ja anna ne jollekin, joka toimii nimessäni. Paras on\n kääntyä Malatestan puoleen, joka kuuluu meidän puolueeseemme ja tietää\n kuinka julistuksia saa jaetuksi kasarmeissa. Luullakseni hän on velkaa\n minulle sen verran, että voi antautua tuon vaaran alaiseksi.\n\n        *       *       *       *       *\n\n 'Sotilaat! — Yleisen rakkauden periaate, jota saarnattiin Öljymäellä,\n on vielä kaukana täytäntöönpanosta, vaikka maailma kulkee luonnonlain\n pakosta sitä aikaa kohti, jolloin sodat käyvät mahdottomiksi. Ne\n alkoivat raakalaisoloissa ja ovat eläneet persoonallisen, perhe-,\n kansalais- ja paikkakunnallisen sodan kehityksen. Ne ovat nyt\n tuomitut loppumaan siinä kansojen keskinäisessä liitossa, joka on\n oleva oikeuden loistava voitto vallasta. Mutta minä puhun teille kuin\n ainakin miehille, jotka ovat valmiit tarjoamaan henkensä uhriksi\n maansa hyväksi, ja pyydän teitä ajattelemaan, mikä vaikutus on eräillä\n teoilla, joita teiltä pyydetään, ja ovatko ne työt laillisia.\n\n Sotamiehen tehtävä on taistella maansa vihollisia vastaan, eikä\n hänellä ole oikeutta taistella omaa kansaansa vastaan. Jos hän tekee\n sen, pettää hän omat herransa ja on siis kapinallinen ja kavaltaja.\n Tämä on päivänselvää, kuka voi sitä vastaan sanoa?\n\n Roomalaiset soturit, isien kunnian perilliset, kun teiltä vaaditaan\n sotalain täyttämistä, eikö mikään ääni sano teille, että taistelette\n veljiänne vastaan? Kieltäytykää sitä tekemästä. Jos armeijan kotkat\n taas käskevät teitä käyttämään hirmuvaltaa veljiänne kohtaan siitä\n syystä, että he vaativat oikeutta elää, niin heittäkää pois aseenne\n uljaina miehinä ennemmin kuin teette veljesmurhan.\n\n                                         Davido Rossi.»\n\nRoma luuli näkevänsä kaikki, kuinka koko suunnitelma oli ajateltu —\nensin tunnussana, sitten kapina, sitten kuninkaanmurha. »Juna lähtee\n2,30, minun täytyy joutua siihen», ajatteli hän.\n\n »Rakkaani, älä koeta vastata tähän kirjeeseen, sillä minun täytyy\n minä hetkenä tahansa olla valmis lähtemään Berliinistä joko Geneveen\n tai Zürichiin, en tiedä minne. En voi antaa sinulle mitään osoitetta\n kirjettä tai sähkösanomaa varten, ja ehkä on paras, että tuolla\n tärkeimmällä hetkellä en ole missään yhteydessä Rooman kanssa.\n Muutaman päivän kuluttua olen taas luonasi, eromme on lopussa, ja jos\n Jumala tahtoo, en koskaan enää ole jättävä sinua...»\n\nRoman päätä pyörrytti. Rossi syöksyi surman suuhun, ja häntä oli\nmahdoton pelastaa. Oli kuin Kaikkivaltiaan mahtava käsi oli ajanut\nhäntä sokeasti eteenpäin.\n\n »Näen, että paavi on julistanut minut pannaan ja erottanut 'Ihmisten\n Tasavallan' jäsenet kirkon yhteydestä. Olen pahoillani, hyvin\n pahoillani, hyvin pahoillani niiden ihmisraukkojen tähden, jotka\n janoavat yliluonnollista uskontoa ja joiden nyt täytyy järjestäytyä\n ulkopuolella kirkkoa ja sen johtoa — olen pahoillani paavin tähden,\n jota kohtaan tunnen samaa kuin ennenkin, nimittäin syvää hellyyttä,\n tuomitkoonpa hän minua kuinka paljon tahansa. Oi jos tuo suuri sydän,\n joka säälii köyhiä, hellii joukkoja ja rakastaa naisia ja lapsia\n kuin Kristus, voisi unohtaa maallisen valtansa ja lakkaisi hakemasta\n hallintoaluetta, klerikalismin helisevää vaskea ja kiliseviä kelloja,\n mikä johtaja hän olisi, kun tämä uusi ristiretki pannaan toimeen!\n\n Hyvästi, lemmittyni. Voi hyvin! Eräs ystävä kirjoittaa, että Roomasta\n tulleet kirjeet ovat lähetetyt Lontoosta tänne minun jälkeeni. Ne\n ovat varmaan sinulta, mutta ennenkuin ennätän ne saada, suljen sinut\n jo syliini. Kuinka ikävöin sitä hetkeä! Rakastan sinua enemmän kuin\n koskaan ennen, ja vaikka kirjeeni ovat olleet täynnä asioita, on\n minulla muuta sanottavaa sinulle, kun tapaamme. Älä odota minua\n ennenkuin näet minut omassa huoneessasi. Ole uljas! Nyt kysytään\n rohkeutta. Muista että lupasit olla sekä soturini että vaimoni —\n 'valmiina tottelemaan kapteenin käskyjä'.\n\n                                                   D.»\n\nRoma seisoi Rossin kirje kädessä, kasvot ja huulet kalpeina, ja hänen\npäätään pyörrytti, kun samassa koputettiin ovea. Ennenkuin hän vastasi,\ntyönsi hän kirjeen uuniin ja sytytti sen tulitikulla.\n\n»Donna Roma! Oletteko siellä, signora?»\n\n»Odottakaa... tulkaa sisään.»\n\n»Eräs munkki odottaa etuhuoneessa ja pyytää tavata teitä, signora.»\n\nSe oli isä Pifferi. Vanhan miehen lempeät kasvot näyttivät\nhuolestuneilta. Roma katsoi häneen läpitunkevasti ja pelokkaasti.\n\n»Pyhä isä tahtoisi tavata teitä taas», sanoi munkki.\n\n»Tahtooko hän... minua vahingoittamaan miestäni?» sanoi Roma\nvapisevalla äänellä.\n\n»Ei, tyttäreni. Päinvastoin hän pyytää teitä pelastamaan hänet.»\n\nRoma ajatteli hetken ja sanoi sitten: »Hyvä, menkäämme siis.» Ja hän\npalasi huoneeseensa pukeutumaan. Viimeinen jäännös kirjeestä paloi\nuunissa.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nRoma läksi Vatikaaniin kapusiinilaisen kanssa. Hän näki taas samat\nkomeat portaat ja salit, samat soturit, kamariherrat, bussolantit,\nmonsignorit, saman keisarillisen palatsin leiman. Mutta pienessä,\nvaatimattomassa huoneessa, jonne he nyt astuivat matoilla peitetyn,\nkapeaikkunaisen salakäytävän kautta eikä valtaistuinsalin läpi, kuten\nennen, paavi seisoi odottaen kuin vaatimaton pappi, puettuna valkoiseen\nvillaviittaan.\n\nRoman lähestyessä hän hymyili surumielistä hymyä, ja hänen väsyneet\nsilmänsä kuvastivat ääretöntä sääliä aivan kuin lääkärin silmät\nennenkuin hänen on pakko ryhtyä leikkaamaan turvatonta eläinraukkaa\nhyödyttääkseen työllään ihmissukua.\n\nRoma polvistui ja suuteli paavin sormusta. Paavi kohotti hänet ylös ja\nasetti hänet istumaan lepotuolille, istuutuen itse nojatuoliin ja yhä\nvielä pidellen Roman kättä omassaan. Kapusiinilainen seisoi ikkunan\nääressä vetäen uutimen hiukan syrjään ja katsellen piazzalle.\n\n»Ettehän usko, että pyhä isä on lähettänyt teitä pyytämään tehdäkseen\npahaa teille?» sanoi paavi.\n\n»Olen varma, ettei hän sitä tahdo, teidän pyhyytenne», vastasi Roma.\n\n»Ja vaikka en hyväksy miehenne toimia, tiedätte, etten soisi hänelle\nmitään pahaa.»\n\n»Pyhä isä ei suo kenellekään pahaa, ja minun mieheni on niin hyvä ja\nhänen aikeensa niin jalot, ettei kukaan, joka tuntee hänet, voi suoda\nhänelle pahaa.»\n\nPaavi katsoi Romaa kasvoihin. Ne loistivat pelokasta iloa, ja paavin\nkävi häntä sääli.\n\n»Teidän rakkautenne mieheenne on suloinen ja kaunis, tyttäreni, ja\npyhän isän sydämeen koskee, kun hänen täytyy tuottaa teille huolta.\nMutta se on hänen velvollisuutensa ja hänen täytyy se tehdä.»\n\nRoma kohotti taas kainosti katseensa, ja taas paavi näki tuon\näänettömän, rukoilevan katseen.\n\n»Tyttäreni, teidän miehenne vaikuttimet eivät ehkä ole huonoja. Ne ovat\nehkä hyvät ja jalot. Niin on laita usein hänen kaltaisissaan miehissä.\nHe näkevät rikkauden ja köyhyyden ristiriidan, ja heidän sydämensä\non täynnä suuttumusta ja sääliä. He kuulevat elämän uumenissa suuria\nkysymyksiä, jotka vaativat selitystä. He tuntevat kärsivän ihmiskunnan\nrauhattomuuden, joka valmistaa ihmissieluja niihin muutoksiin, jotka\nvarmaan tulevat. Mutta lapseni, he eivät tiedä, että todellisia ja\npysyviä parannuksia, semmoisia, jotka koskevat koko ihmisperhettä, voi\nJumala yksin aikaansaada pyhän kirkkonsa ja paavinistuimensa avulla ja\nettä niitä parannuksia on pyhän Pietarin kello julistava maailmalle.»\n\nPaavin puhuessa puna kohosi Roman poskille aivan kuin vaaran lippuna.\nHän katsahti avuttomasti kapusiinilaiseen. Nuo äärettömästi rukoilevat\nsilmät näyttivät kysyvät milloin isku lyötäisiin.\n\n»Mitä hän siis tekee, tyttäreni? Välittämättä kirkosta, joka hellän\näidin lailla tahtoisi kantaa ihmisheikkouden ja kärsimyksen taakkaa,\nhän julistaa uutta evankeliumia, semmoista, joka alentaisi ihmiskunnan\npahempaan raakalaisuuteen kuin se, mistä Kristus meidät pelasti.\nAnsaitseeko hänen menettelytapansa teidän rakkauttanne, lapseni?»\n\nRoma katsoi kainosti paaviin vastatessaan:\n\n»Minulla ei ole mitään tekemistä mieheni mielipiteitten kanssa, teidän\npyhyytenne. Minun tulee ainoastaan olla uskollinen hänen ystävyydelleen\nminua kohtaan ja rakkaudelle, jota tunnen häneen.»\n\n»Lapseni», sanoi paavi, »kysykää itseltänne, mitä miehenne tekee tällä\nhetkellä. Hän ei tyytynyt siihenkään, että on kylvänyt eripuraisuutta\nparlamenttiin ja sanomalehdistöön, hän vaeltaa nyt ympäri Eurooppaa\nkooten kaikki seikkailijat, jotka työskentelevät pimeässä, ja hautoo\nkapinanhanketta, jonka seurauksena voi olla täysi anarkia koko\nmaailmassa.»\n\nRoma veti pois kätensä paavin kädestä ja huudahti vastustaen.\n\n»Ah, kyllä tiedän mitä tahdotte sanoa, tyttäreni. Hänen aikomuksensa\nei ole luoda anarkiaa. Sitä sellaiset miehet eivät koskaan aio.\nMutta kun he kerran ovat aloittaneet vaarallisen liikkeen, johtavat\ntietämättömät joukot sen loogilliseen päätökseensä. Niin käy aina. He\nalkavat evolutsionilla ja päätyvät revolutsioniin. He alkavat rauhalla\nja päätyvät väkivaltaan. Ja ainoa seuraus miehenne toimista voi olla\njärjestetyn yhteiskunnan, valtion ja kirkon hävitys.»\n\nRoman sormet olivat kouristuksenomaisesti pusertuneet. Hän kohotti\nkainot, tunteelliset kasvonsa sanoen:\n\n»En tiedä mitään siitä, teidän pyhyytenne. Tiedän vain, että hän on\nvakuutettu velvollisuudestaan ja että hänen sydämensä on puhdas ja\njalo.»\n\n»Tyttäreni, miehenne voi olla hengeltään ja mieleltään suuri\nisänmaanystävä, mutta siitä huolimatta hän on niitä tämän onnettoman\najan rikoksellisia ja haaveilevia opettajia, jotka pettävät\ntietämättömiä joukkoja lupauksilla, joita ei koskaan voida täyttää.\nAnarkia, sekasorto, uskonnon ja siveellisyyden hävitys, oikeuden,\nihmisarvon surma, kodin puhtauden turmelus — siinä ainoat mahdolliset\nhedelmät siitä siemenestä, jota hän kylvää.»\n\nKainot silmät alkoivat salamoida. »En ole tullut tänne tätä\nkuullakseni, teidän pyhyytenne.» Paavi pani lempeästi kätensä Roman\nkädelle.\n\n»Muistakaa, lapseni, mitä itse sanoitte edellisellä käynnillänne.»\n\nRoman pää vaipui alas.\n\n»Viranomaiset tietävät tarkoin kaiken.»\n\n»Pyhä isä!»\n\n»Se oli välttämätöntä.»\n\n»Siis... joku on heille kertonut.»\n\n»Minä sen tein. Pyhä isä ei kertonut enempää kuin oli välttämätöntä\nhänen omantuntonsa rauhoittamiseksi ja rikoksen estämiseksi. Oma\nkielenne teki loput, tyttäreni.»\n\nPaavi kertoi mitä oli tapahtunut pääministerin virastossa, ja Roman\nrintaa puristi. »Ei se tee mitään», sanoi hän vihdoin, kasvoissa sama\npelokas ja tunteellinen ilme, »Davido Rossi on valmistautunut kaikkeen,\nsiis tähänkin».\n\n»Viranomaiset tiesivät jo enemmän kuin minä saatoin heille kertoa»,\nsanoi paavi. »He tiesivät, missä miehenne oleskelee ja mitä hän toimii.\nHe tietävät, missä hän on nytkin, ja ovat valmiit vangitsemaan hänet.»\n\nRoma kiihtyi yhä enemmän, ja kaino katse muuttui puolustavaksi.\n\n»Minulle on sanottu, että hän on Berliinissä tällä hetkellä. Onko se\ntotta?»\n\nRoma ei vastannut.\n\n»On sanottu, että viralliset ilmoitukset aivan selvästi todistavat,\nettä hänellä on kapinallisia hankkeita.»\n\nRoma ei vieläkään vastannut.\n\n»Sanotaan salassa, että kapinan tarkoituksena on vallankumous ja\nkuninkaanmurha. Onko se totta?»\n\nRoma puri huultaan ja vaikeni.\n\n»Ettekö voi luottaa minuun, lapseni? Ettekö tunne pyhää isää? Antakaa\nminulle pieni toivo vain, että nuo huhut ovat perättömiä, niin pyhä isä\non valmis vastustamaan kaikkia teitä vastaan tähdätyltä yrityksiä ja\nvaikkapa asettumaan koko maailmaakin vastaan.»\n\nRoman päätä pyörrytti. »En tiedä... en tiedä», mutisi hän.\n\n»Oletteko vähääkään epävarma, tyttäreni? Jos teillä on pienintäkään\nsyytä uskoa, että nuo tiedot ovat valheellisia ja ilkeätä panettelua,\nsanokaa se minulle, ja minä olen käyttävä miehenne hyväksi teidän\nepäilystänne.»\n\nRoma nousi seisomaan, mutta hän piteli kiinni pöydästä vavisten ja\näänetönnä. Paavi katsoi häneen suurin, väsynein silmin ja jatkoi\nlempeästi:\n\n»Jos te, onnetonta kyllä, ette voi uskoa muuta kuin että miehenne on\nsekaantunut vaarallisiin hankkeisiin, ettekö voi estää häntä niistä?»\n\n»En», sanoi Roma taistellen kyyneliään vastaan, »se on mahdotonta.\nOlkoon hän oikeassa tai väärässä, en minä ainakaan voi häntä tuomita.\nPaitsi sitä, kauan aikaa sitten, jo ennenkuin olimme naimisissa,\nlupasin hänelle, etten koskaan asetu hänen ja hänen työnsä väliin, enkä\nvoi sitä koskaan tehdä, en voi!»\n\n»Mutta jos hän rakastaa teitä, lapseni, eikö hän tahtoisi teidän\ntähtenne välttää vaaraa?»\n\n»En voi pyytää sitä häneltä. Minä käskin hänen lähteä ajattelematta\nminua ja lupasin pitää huolta itsestäni, tapahtuipa mitä tahansa.»\n\nHänen silmänsä loistivat kyyneleisinä. Paavi taputti hänen kättään\npöydän reunalla.\n\n»Ettekö voi edes mennä hänen luokseen varoittamaan häntä sallien hänen\npäättää itse, tyttäreni?»\n\n»Niin... se on nyt mahdotonta.»\n\n»Miksi niin, lapseni?»\n\n»Minä en tiedä, missä hän on, enkä voisi löytää häntä. Kirjeessään hän\nsanoo, että on parempi, etten tiedä hänestä.»\n\n»Hän on siis erottautunut teistä kokonaan?»\n\n»Aivan täydellisesti. Minä saan tavata hänet vasta Roomassa.»\n\n»Ja toistaiseksi, estääkseen vihollisiaan saamasta selkoa hänestä, hän\non lopettanut kaiken yhteyden ystäviensä kanssa, niinkö?»\n\n»Niin.»\n\nPaavin kasvot kalpenivat huomattavasti ja sisäinen ääni sanoi hänelle:\n»Siinä on Jumalan käsi. Kuolema odottaa sitä miestä Roomassa, ja hän\nastuu sokeana sitä kohti.»\n\nSuuret surulliset silmät katsoivat tunteellisesti Roman väriseviin\nkasvoihin. »Sitä ei voi auttaa», ajatteli paavi. Hän tunsi puserruksen\nomassa rinnassaan jo.\n\n»Otaksukaa, lapseni... otaksukaa, että voisitte estää kaikki pahat\nseuraukset. Tahtoisitteko tehdä sen?»\n\n»Olen nainen, pyhä isä. Miten nainen voi mitään estää?»\n\n»Kansojen historiassa on joskus tapahtunut, että nainen on voinut\npelastaa henkiä ja varjella yhteiskuntaa nostamalla vain pienen\nkätensä.»\n\nPaavi nosti Roman vapisevat sormet pöydältä.\n\n»Jos voin tehdä jotakin, teidän pyhyytenne, rikkomatta lupaustani ja\npettämättä miestäni...»\n\n»Se on hirvittävä kiirastuli, lapseni. Jumala tietää kuinka hirveä se\non vaimolle, kuinka hirveä.»\n\n»Vähätpä siitä! Jos se pelastaa mieheni... Sanokaa se minulle, teidän\npyhyytenne.»\n\nPaavi kertoi hänelle pääministerin ehdotuksen ja kuninkaan lupauksen.\nHänen äänensä värisi. Hän oli kuin mies, joka haavoittaa itseään joka\nsanalla. Roma katsoi häneen sanatonna, kunnes hän oli lopettanut.\n\n»Te pyydätte minua _syyttämään_ miestäni?»\n\n»Se on ainoa tapa, jolla voitte pelastaa hänet, tyttäreni.»\n\nRoma katsoi ympäri huonetta avuttomasti, ja hänen silmänsä uhkuivat\näänetöntä armon rukousta. Sitten siunatut kyyneleet tulivat taas, eikä\nhän koettanutkaan estää niitä.\n\n»Pyhä isä», sanoi hän nyyhkyttäen, »sitä hänen vihollisensa ovat koko\najan pyytäneet minua tekemään, ja kun olen kieltäytynyt, ovat he\nkoetelleet minua köyhyydellä ja häpeällä. Ja kun tulen teidän luoksenne\nhakemaan suojaa ja turvaa uskoen, että isälliset kätenne varjelevat\nminua, te... myöskin te...»\n\nHän vaikeni aivan kuin äkillisen ajatuksen iskemänä ja sanoi: »Mutta se\non mahdotonta. Hän on mieheni, ja siitä syystä en voi todistaa häntä\nvastaan.»\n\n»Sydämeni vuotaa verta tähtenne, lapseni, ja minua hävettää väittää\nvastaan. Mutta vala ei ole välttämätön syytökseen, ja vaikka olisikin,\nei tämän epäkristillisen valtakunnan laki tunnusta teitä Rossin\nvaimoksi.»\n\n»Mutta hän tietää, kuka häntä on syyttänyt. Minä olen ainoa ihminen\nmaailmassa, jolle hän on kertonut salaisuutensa, ja hän on vihaava\nminua ja eroava minusta.»\n\n»Te pelastatte hänen elämänsä, tyttäreni.»\n\n»Mitä se merkitsee, että pelastan hänen elämänsä, kun kadotan hänet\niäksi?»\n\n»Tekö noin sanotte, lapseni — te, joka olette uhrannut niin paljon\njo? Eikö korkein rakkaus ensin ajattele rakastetun onnea ja viimeksi\nitseään?»\n\n»Niin, niin. En tiennyt mitä sanoin. Mutta hän on kiroava minua siksi,\nettä estin hänen työnsä.»\n\n»Hänen työnsä on estyvä joka tapauksessa. Se on tuomittu nyt jo. Ja kun\nhänen haaveilevat suunnitelmansa ovat murtuneet ja kaikki on turhaa ja\nkadotettua eivätkä kyyneleet voi uudestaan herättää menneisyyttä...»\n\n»Mutta hänet ajetaan maanpakoon, enkä minä saa koskaan nähdä häntä\nenää.»\n\n»Se on pienempi kahdesta pahasta, lapseni», sanoi paavi. Ja\njuhlallisella, värisevällä äänellään, joka kaikui Roman korvissa kuin\nRossin ääni, hän lisäsi: »Joka vuodattaa ihmisen verta ihmiskäden\nkautta, hänen verensä on vuotava.»\n\nNuoren naisen värisevät, tunteelliset kasvot jäykistyivät taas, ja\npaavi kuvasi matalalla äänellä häpeällisen kuoleman syvää kurjuutta.\n\n»Kunniatta, häväistynä, ilman tulevaisuutta, ilman palkkaa, jättämättä\nhellyyden ja rakkauden muistoja jälkeensä — hauta, joka sulkee\nhylkiöpojan luut.»\n\nRoma piti kiinni pöydästä peläten joka hetki kaatuvansa maahan.\n\n»Niin käy miehellenne, jos hänet vangitaan ja tuomitaan vehkeilystä\nkuninkaan henkeä vastaan. Ja vaikka ajan henki pelastaisikin hänet\nkuolemasta — kuinka kävisi? Hän joutuisi vankilakomeroon meren\ntuliperäiselle saarelle, elävänä haudatuksi, alituisen vahdinnan\nalaiseksi, sielun ja ruumiin kidutukseen — hän olisi äärettömän\nsurullinen kuva miehestä, jota kansa kerran jumaloi, mutta joka\nnyt ojentaa voimattomat kätensä ulkomaailmaan päin, kunnes hulluus\ntulee hänen lohdutuksekseen tai itsemurha auttaa häntä muuttamaan\niankaikkisuuteen jättäen ainoastaan kurjan ruumiin maan päälle.»\n\nRoma ei kestänyt hermojännitystä enää. »Minä suostun», sanoi hän.\n\n»Uljas lapseni!» huudahti kapusiinilainen kääntyen ikkunan luota Romaan\npäin, kasvot osoittaen syvää liikutusta.\n\n»Onhan eri asia ilmaista salaisuus toisen vahingoittamiseksi kuin\ntoisen hyväksi, eikö niin?» sanoi Roma avuttomalla, lapsellisella\näänellä.\n\n»On kyllä», vastasi kapusiinilainen. »Teidän miehenne saa tietää, että\ntekonne on pelastanut hänet kuolemasta, ja hän on rakastava teitä monta\nvertaa enemmän.»\n\n»Ei, ei, hän ei koskaan anna sitä anteeksi — tiedän sen vallan hyvin.\nHän ei ymmärrä, että mieluummin olisin kuollut kuin sen tekijä. Mutta\nminä tiedän, että teen sen hänen parhaakseen.»\n\n»Sen tiedätte.»\n\n»Ja vaikka hän eroaa minusta ja puolet maailmaa on välillämme —\nhän siellä, minä täällä — emmekä koskaan näe toisiamme... tässä\nmaailmassa...»\n\n»Te olette kuin kaksi vierekkäin juoksevaa virtaa, lapseni, jotka\nvirtaavat samaa merta kohti ja kohtaavat toisensa — vasta siellä.»\n\nKyyneleet kiilsivät Roman silmissä, ja hän koetti hillitä\nnyyhkytystään. »Kun erosimme sinä yönä, jolloin hän läksi, sanoimme,\nettä nyt ehkä eroamme iäksi — ja silloin sanoimme pitkät jäähyväiset\nmaallisille tunteille... lemmelle ja onnelle. Lupasin olla uskollinen\nkuolemassakin, sen muistan, mutta minä ajattelin omaa kuolemaani, en\nhänen, enkä voinut kuvitella, että minun täytyisi pelastaakseni hänen\nelämänsä pettää hänet...»\n\nMutta sillä hetkellä hän murtui kokonaan, ja paavi, joka oli palannut\nistuimelleen, nousi taas lohduttamaan häntä.\n\n»Tyyntykää, tyttäreni», sanoi hän. »Se, mitä aiotte tehdä, on\nurhoollinen uhraus. Olkaa uljas, ja taivas on maksava palkan teille.»\n\nRoma tyyntyi vähän ajan kuluttua, ja isä Pifferi alkoi miettiä heidän\nmenoaan oikeussaliin. Hän oli noutava Roman kello 10.\n\n»Odottakaa!» sanoi Roma. Uusi valo loisti hänen kasvoistaan.\n\n»Mikä on, tyttäreni?» kysyi paavi.\n\n»Pyhä isä, olen unohtanut jotakin. Mutta minun täytyy kertoa se teille,\nennenkuin on myöhäistä. Se ehkä muuttaa teidän mielipiteenne kaikesta.\nKun kuulette sen, sanotte ehkä: 'Älkää puhuko sanaakaan. Ette saa\npuhua. Se on mahdotonta.'»\n\n»Kertokaa, lapseni.»\n\nRoma epäröi vähän ja katsoi kapusiinilaiseen ja paaviin. »Kuinka minä\nsen kertoisin?» sanoi hän. »Se on niin vaikeata. En aikonut sanoa sitä\nkenellekään. Mutta minun _täytyy_ kertoa se nyt teille — nyt juuri.»\n\n»Jatkakaa tyttäreni.»\n\n»Mieheni nimi...»\n\n»Niin?»\n\n»Ei ole Rossi, teidän pyhyytenne. Sen nimen hän otti palatessaan\nItaliaan, sillä hänen oma nimensä, jota hän oli käyttänyt ulkomailla,\noli joutunut epäluulon alaiseksi.»\n\n»Niin, niin», sanoi paavi ja itsekseen hän ajatteli: »Sellaisilla\nmiehillä on usein monta nimeä.»\n\n»Pyhä isä, Davido Rossi on orpo poika.»\n\n»Olen kuullut sen», sanoi paavi.\n\n»Hän ei ole koskaan nähnyt isäänsä — ei kuullut edes nimeä. Hänen\näitinsä oli köyhä vaimoraukka, jonka kaikki olivat julmasti pettäneet.\nHän hukutti itsensä Tiberiin.»\n\n»Vaimoraukka», sanoi paavi ja ajatteli itsekseen: »Se on se vanha,\nsurullinen tarina.»\n\n»Hänet kasvatettiin löytölasten kodissa, teidän pyhyytenne, ja\nlähetettiin erääseen mökkiin Campagnalle, josta hänet pikku poikana\nmyytiin Englantiin.»\n\nPaavi liikahti levottomana. »Monelle, voi niin monelle pienelle\nitalialaiselle pojalle on käynyt noin», sanoi hän.\n\n»Isäni löysi hänet Lontoon kadulla eräänä talviyönä, teidän pyhyytenne,\nkantamassa posetiivia ja pientä oravaa. Hänellä oli rikkinäinen\nsamettipuku, jolle Lontoon pojat nauroivat, muuta suojaa hänellä ei\nollut kylmää vastaan. 'Jonkun köyhän miehen poika', ajatteli isäni.\nMutta ken tietää sen, teidän pyhyytenne?»\n\nPaavi oli ääneti. Hänen kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet. Roman katse\noli maahan luotuna, ja hän oli niin liikutettu, että tuskin saattoi\npuhua.\n\n»Isäni oli suuttunut pojan isään, sen muistan, ja jos hän siihen aikaan\nolisi tiennyt, mistä löytäisi tuon isän, olisi hän syyttänyt häntä ja\nantanut hänet poliisin käsiin.»\n\nPaavin pää vaipui alas, ja kapusiinilainen katsoi tutkien Romaan.\n\n»Mutta kuka tietää, oliko pojan isässä syytä, teidän pyhyytenne? Ehkä\nhän oli hyvä mies — ehkä hän oli sellaisia, joiden täytyy kärsiä koko\nelämänsä toisten syntien tähden. Ehkä... ehkä hän tuona samana yönä\nkulki Lontoon kaduilla turhaan hakien orpojen ja kurjien seasta pientä\npoikaa, jonka suonissa virtasi hänen verensä ja jolla oli hänen nimensä.»\n\nPaavin kasvot olivat kalpeat ja ilmaisivat liikutusta. Hänen\nkyynärpäänsä nojautuivat tuolin käsipuihin, ja hänen ryppyiset kätensä\nolivat lujasti puristuneet. Roma kiihtyi yhä enemmän, mutta hän koetti\njatkaa.\n\n»Ja ehkä hän on sanonut itselleen satoja kertoja, että olkootpa hänen\npoikansa synnit mitkä tahansa, ovat ne osaksi hänen omia syntejään,\nkoska hänen poikansa oli ilman ystäviä maailmassa eikä koskaan saanut\nnähdä isäänsä, joka olisi häntä johtanut.»\n\nRoma vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Huoneessa tuntui ilma virtaavan\nhirveätä vauhtia kamalaa pyörrettä kohti.\n\n»Pyhä isä», sanoi Roma vihdoin matalalla äänellä. »Jos Davido Rossi\nolisi _teidän poikanne_, pyytäisittekö minua sittenkin syyttämään\nhäntä?»\n\nPaavi kohotti kasvonsa, jotka kuvastivat surua, ja sanoi syvällä,\nvärisevällä äänellä: »Pyytäisin! Hartaammin kuin koskaan ennen — tuhat\nkertaa hartaammin.»\n\n»Sitten _teen sen_», sanoi Roma.\n\nPaavi nousi syvästi liikutettuna, pani molemmat kätensä Roman\nolkapäille ja sanoi: »Menkää rauhassa, tyttäreni, ja Jumala suokoon\nteille edes hiukan lepoa.»\n\n\n\n\nXX.\n\n\nPaavi, joka oli ollut erillään ulkomaailmasta uskonnollisissa\nmietelmissä koko päivän, ilmoitti kamariherrojensa hämmästykseksi\ntahtovansa kävellä puutarhassa illalla. Isä Pifferin kanssa, joka\nkantoi suurta etruskilaista lamppua, hän astui alas pimeitä käytäviä,\nmissä hämmästyneet palfrenieerit seisoivat, ja kulki avonaisten pihojen\npoikki säikähtyneiden vahtien ohi Vatikaanin ulommaisten kaarien luo.\n\nYö oli lämmin ja hiljainen, ja kuu, joka juuri oli noussut melkein\ntäysikuuna, loisti kirkkaasti. Pitkät, mustat varjot levisivät seinän\nnäköisinä pensasaidasta, ja Pietarin-kirkon suuri varjo väikkyi kuin\nlitteä ilmapallo ruohotantereella.\n\nEi tuntunut tuulen henkäystäkään eikä kuulunut ääntäkään muuta kuin\nsilloin tällöin sammakon kurnutusta lammikosta, kirkonkellot eivät\nkaikuneet, koska nyt oli katumuspäivä, ja lepäävä kaupunkikin näytti\nsähkövalon valaisemana kuuntelevan hiljaa.\n\nKunnianarvoisat vanhat miehet kulkivat äänetönnä ja ainoastaan heidän\nkeppiensä kosketus hiekkakäytävään tuntui häiritsevän hiljaisuutta.\nVihdoin paavi seisahtui ja sanoi:\n\n»Kuinka omituista tuo kaikki oli, isä Pifferi!»\n\n»Hyvin omituista, teidän pyhyytenne», sanoi kapusiinilainen.\n\n»Rossi ei näytä olevan hänen nimensä.»\n\n»Ei hänen oikea nimensä, niin hän sanoi.»\n\n»Kaikki pettivät hänen äitinsä, ja hän hukuttautui Tiberiin.»\n\n»Niin hän sanoi, teidän pyhyytenne.»\n\n»Hänet otettiin löytölasten kotiin ja lähetettiin kasvatettavaksi\nCampagnalle ja myytiin sitten poikana Englantiin.»\n\n»Se on todellakin omituista», sanoi isä Pifferi.\n\n»Hyvin omituista», lisäsi paavi.\n\nHe katsoivat toisiinsa hetkisen ja jatkoivat sitten kävelyään ääneti.\nPieniä sinertäviä valoja värähteli heidän kasvojensa edessä, ja kuu\nvälähti tuontuostakin esiin harvalehtisten puiden lomitse. Paavi, joka\nveti hiukan jalkojaan kävellessään, seisahtui taas.\n\n»Teidän pyhyytenne?»\n\n»Kukahan hän lienee?»\n\nKapusiinilainen huokasi. »Me saamme kuulla sen huomenna.»\n\n»Niin», sanoi paavi, »huomisaamuna saamme tietää kaikki.»\n\nSynkkä menneisyyden varjo leijaili heidän ympärillään, ja heitä\npeloitti manata sitä esiin.\n\nSamalla hetkellä kajahti hiljaisuudessa kirkas, pitkä ääni, joka aivan\näkkiarvaamatta helähti yössä ja sammui yhtä nopeasti.\n\n»Satakieli», sanoi paavi.\n\nMahtava sävelten aalto vyöryi esiin jostakin näkymättömästä paikasta\nvaihdellen taivaallisen kauniina, tuontuostakin keskeytyen ja kertoen\nriemua, surua ja kaihoa. Se loppui äärettömän surumieliseen säveleen,\ntuskan valitukseen, joka tuntui rukoilevan Jumalan apua. Kun kaikki\ntaas oli hiljaista, tuntui kuin maailma olisi käynyt autioksi.\n\nPaavin askeleet kuuluivat hiekassa. »En koskaan unohda sitä», sanoi hän.\n\n»Se oli ihmeellistä», sanoi kapusiinilainen.\n\n»Ajattelin sitä tyttöparkaa», sanoi paavi, »hänen rukoileva äänensä\nkaikuu korvissani niin kauan kuin elän.»\n\n»Lapsiraukka», sanoi kapusiinilainen.\n\n»Me emme olisi voineet menetellä toisin, eikö niin, isä Pifferi? Jos\notamme kaikki asianhaarat lukuun, emme olisi voineet tehdä toisin.»\n\n»Ehkemme olisi, teidän pyhyytenne.»\n\nHe kääntyivät puistokäytävän mutkaan, missä polku heidän jalkainsa alla\noli täynnä Juudas-puiden kukkia.\n\n»Tuossahan oli se linnunpesä», sanoi paavi.\n\n»Niin oli», vastasi munkki.\n\n»Omituista, ettei emo lennä ulos, kuten ennen. Ah, Mirri ei ole täällä,\nja siitä syystä lintu ei lennä.» Ja hakien linnunpesää paavi laski\nkätensä varovasti vanhalle hautakivelle. Hetken perästä hän sanoi\nmuuttuneella äänellä: »Isä, linnunpoikaset ovat poissa.»\n\n»Ovat kai lentäneet pois jo», sanoi munkki.\n\n»Ei. Katsokaa!» sanoi paavi ja nosti ylös pienen pesän joka oli täynnä\nhöyhenten jäännöksiä.\n\n»Mirri on ollut täällä», sanoi munkki.\n\nKunnianarvoisat vanhat miehet astuivat äänettöminä, kunnes he saapuivat\nVatikaanin kaarien ympäröimille pihoille. Siellä paavi kääntyi\nkapusiinilaisen puoleen ja sanoi murtuneella äänellä: »Menkää sen\ntyttöparan kanssa oikeussaliin huomenna, isä Pifferi. Jos tuomarit\ntekevät kysymyksiä, joihin heillä ei ole oikeutta, silloin suojelkaa\nhäntä ja kieltäkää häntä vastaamastakin, ja jos hän viimeisellä\nhetkellä masentuu, lohduttakaa ja vahvistakaa häntä. Meidän täytyy...\njättää kaikki Pyhän Hengen haltuun. Jumalan käsi johtaa tätä asiaa...\nse johtaa kaikkea. Hän vie kaikki hyvään loppuun — meille edulliseen\npäätökseen ja kirkolle sekä tuolle tyttöraukalle ja hänen miehelleenkin\nonnelliseen loppuun, olkoonpa hän kuka tahansa.»\n\n»Olkoonpa hän kuka tahansa», lisäsi kapusiinilainen.\n\n\n\n\nXXL\n\n\nPääsiäislauantain aamuna varhain Roma kutsuttiin todistajaksi oikeuden\neteen. Kutsukirjeessä, joka oli tuomarin allekirjoittama, vaadittiin\nhäntä saapumaan procuraan kello kymmenen samana päivänä »todistamaan\nseikoista, joita häneltä siellä kysyttäisiin», ja uhattiin, jollei hän\nsaapuisi, rangaista rikoslain 176 pykälän nojalla.\n\nKaupunki ei vielä ollut aivan herännyt tänä viimeisenä katumuspäivänä,\nhuudot kaduilla kaikuivat raittiissa kevätilmassa, ja pääskyt\nkiertelivät ylhäällä, kun Roma läksi yksin kotoaan.\n\nProcura, joka on salaisen tuomioistuimen pääpaikka, on Tiberin\nlänsirannalla. Eräässä kerroksessa on kuninkaan prokuraattorin\nosasto, toisessa kenraaliprokuraattorin osasto, ja kolmannessa ovat\ntutkimustuomarit, joitten tehtävänä on valmistaa asioita julkisia\ntuomioistuimia varten.\n\nRoma löysi isä Pifferin odottamassa häntä rakennuksen ovella. Vanha\nkapusiinilainen näytti levottomalta. Hän katsoi Roman kalpeita kasvoja\nja väriseviä huulia ja kysyi, oliko hän nukkunut. Roma vastasi voivansa\nhyvin, ja he kääntyivät astumaan ylös portaita. Karabinieereja kulki\nedestakaisin, ja talo oli täynnä liikettä.\n\nEnsimmäisten portaitten päässä commendatore Angelelli, kukka\nnapinlävessä, tuli heitä vastaan hymyillen ja kumarrellen sekä\nvei heidät virastohuoneeseen. Tällä kertaa se tuli olemaan itse\nkenraaliprokuraattorin virastona, koska varovaisuus ja myöskin\nkohteliaisuus Donna Romaa kohtaan vaati, että osaston päämies itse\njohti tutkimusta.\n\n»Tämä on vain muotoasia», sanoi tutkija. »Se ei merkitse mitään — ei\nkerrassaan mitään.»\n\nCommendatore Angelelli johti heidät hiljaiseen huoneeseen, jossa oli\npunaisella päällystetyt huonekalut, matot, lepotuolit, nojatuolit,\npöytä, uuni ja kaksi suurta kuvaa kuninkaasta ja kuningattaresta.\n\n»Istukaa, olkaa hyvä. Asettukaa mukavasti», sanoi poliisipäällikkö ja\nastui viereiseen huoneeseen.\n\nHetken perästä hän palasi kahden muun miehen seurassa. Toinen oli\nvanhanpuoleinen herra, jonka päässä oli kahdella kultareunuksella\nkoristettu samettitakki. Se oli kenraaliprokuraattori, ja nuorempi\nmies hänen seurassaan joka kantoi salkkua, oli hänen kirjurinsa.\nKarabinieeri-upseeri astui samassa ovelle ja viipyi siinä hetken.\n\n»Älkää pelätkö, lapseni. Teille ei tapahdu mitään pahaa», kuiskasi isä\nPifferi. Kunnon kapusiinilainen vapisi itse huomattavasti.\n\nKenraaliprokuraattori oli ystävällinen ja kohtelias, mutta hän lähetti\npois poliisipäällikön ja olisi lähettänyt myöskin kapusiinilaisen,\njonka kiihkeä vastustus kuitenkin taivutti hänet.\n\n»Hyvä. Jääkää siis ja istukaa», sanoi hän.\n\nSe oli omituinen keskustelu kolmen kesken. Isä Pifferi värisi pelosta,\nvaikka hän oli siellä Romaa suojelemassa. Kenraaliprokuraattori\nistui hymyilevänä ja juhlallisena, vaikka hän oli tullut täyttämään\npersoonallisen koston luomaa salaista aietta. Ja Roma istui suorana\ntuolilla mustassa puvussaan, olkihattu päässä ja luoden ihmeellisen\nkauniit silmänsä hitaasti toisesta toiseen, tyynenä ja äänetönnä, sekä\najatellen ainoastaan Rossia.\n\nKirjuri avasi pöydällä olevan salkkunsa ja valmistautui kirjoittamaan.\nKenraaliprokuraattori istui vastapäätä Romaa nojautuen hiukan eteenpäin.\n\n»Te olette Donna Roma Volonna, prinssi Prospero Volonna-vainajan tytär?»\n\n»Niin olen.»\n\n»Olette syntynyt Englannissa ja asuitte siellä lapsena?»\n\n»Niin.»\n\n»Vaikka olitte nuori kadottaessanne isänne, muistatte selvästi hänet ja\nhänen tuttavansa?»\n\n»Muutamia hänen tuttavistaan.»\n\n»Yksi niistä oli nuori mies, joka asui hänen talossaan ottopoikana?»\n\n»Niin oli.»\n\n»Tiedättekö, että isänne, ikävä kyllä, oli sekaantunut valtiollisiin\nvehkeilyihin?»\n\n»Tiedän.»\n\n»Ja tiedätte, että hänet vangittiin hyvin vakavan asian vuoksi?»\n\n»Tiedän.»\n\n»Ja tiedätte kai myöskin, että kun hänet tuomittiin kuolemaan\nvehkeilystä edellisen kuninkaan henkeä vastaan, kuningas lievensi tuon\nrangaistuksen, mutta että yksi hänen tovereistaan, joka tuomittiin\nsamaan aikaan ja samasta rikoksesta, vältti kaiken rangaistuksen, kun\nei ollut lain saavutettavissa?»\n\n»Tiedän.»\n\n»Ja että tuo nuori mies oli juuri hänen ottopoikansa?»\n\n»Niin oli.»\n\n»Syntyi hetken äänettömyys, jolloin ei kuulunut muuta kuin\nkapusiinilaisen nopea hengitys ja kirjurin kynän rapina.\n\n»Viimeisten kuukausien aikana olette Roomassa tutustunut\nparlamentinjäseneen Rossiin?»\n\n»Niin olen.»\n\nKapusiinilainen liikahti. »Tutustunut! Tämä signora on naimisissa hänen\nkanssaan.»\n\nKenraaliprokuraattorin katse levisi huomattavasti. »Naimisissa?»\n\n»Kirkollisesti vihitty, mitä enempää kirkko ei vaadi.»\n\n»Ah, vai niin», sanoi kenraaliprokuraattori peittäen hymynsä. »Joka\ntapauksessa minun täytyy pyytää neitiä antamaan ilmoituksensa\ntyttönimellään.»\n\n»Jatkakaa», sanoi kapusiinilainen.\n\n»Herra Rossi on varmaan kertonut teille suoraan monesta asiasta?»\n\n»On.»\n\n»Hän on ehkä kertonut, että Rossi ei ole hänen isänsä nimi?»\n\n»On.»\n\n»Ja että se oli hänen äitinsä nimi, ja vaikka se lain mukaan oli\nhänenkin nimensä, ei hän ollut sitä nimeä käyttänyt ennenkuin tultuaan\ntänne Roomaan?»\n\n»Niin.»\n\nNyt oli kapusiinilaisen vuoro näyttää hämmästyneeltä. Hänen jalkansa\npolkivat lattiaa ja hän valmistautui ottamaan nuuskaa.\n\n»Herra Rossi on nyt ollut muutamia viikkoja ulkomailla, ja hänen\npoissaollessaan te olette epäilemättä saanut kirjeitä häneltä?»\n\n»Olen.»\n\n»Voitteko sanoa minulle, onko hän yhdessäkään näistä kirjeistä puhunut\njostakin vallankumouksellisesta hankkeesta?»\n\nKapusiinilainen oli juuri kohottamaisillaan nuuskaa nenään, mutta\nseisahtui ja huudahti: »Minä kiellän tuollaisen kysymyksen!»\n\n»Isä!»\n\n»Tarkoitan, että neuvon signoraa jättämään sen vastaamatta.»\n\nKenraaliprokuraattori peitti hymynsä, kääntyi Romaan ja sanoi: »_Bene_!»\n\n»Olkaa tyyni, tyttäreni», kuiskasi kapusiinilainen.\n\n»Ainakin», sanoi kenraaliprokuraattori, »olette varma siitä, että\nolette nähnyt herra Rossin ennenkuin tapasitte hänet Roomassa?»\n\n»Olen.»\n\n»Tiesittekö, että tuo kuuluisa parlamentinjäsen oli sama mies, joka\ntuomittiin kahdeksantoista vuotta sitten?»\n\n»Tiesin.»\n\n»Onko hän kirjeissään tai puheessaan itse myöntänyt olevansa sama\nhenkilö?»\n\n»On.»\n\n»Yksi kysymys vielä, Donna Roma», sanoi kenraaliprokuraattori yhä vielä\nhymyillen. »Isänne nimi Englannissa oli tohtori Roselli, ja hänen\ntoverinsa — —»\n\n»Rohkeutta, lapseni», kuiskasi kapusiinilainen ottaen Roman jääkylmän,\nvapisevan käden omaansa.\n\n»Mikä oli hänen nuoren toverinsa nimi?»\n\n»Davido Leone», sanoi Roma luoden katseensa isä Pifferiin.\n\n»Siis Davido Leone ja Davido Rossi ovat sama henkilö?»\n\n»Niin», vastasi Roma, ja kapusiinilainen vaipui tuoliinsa aivan kuin\nhän olisi saanut kovan iskun.\n\n»Kiitos. Minun ei tarvitse vaivata teitä enää. Kirjurini laatii lyhyen\nselonteon tästä.»\n\nCommendatore Angelelli palasi karabinieerin kanssa, ja he puhelivat\njotakin hiljaa keskenään. »Ilmoitus parlamenttiin, niinkö?» »Se\non tarpeetonta, koska parlamentti ei istu pääsiäisen aikaan.»\n»Vangitsemiskäsky?» »Tietysti. Tässä on malli. Täyttäkää se, niin panen\nnimeni alle.»\n\nKirjurin kirjoittaessa selontekoa toisella puolen pöytää kirjoitti\npoliisipäällikkö vangitsemiskäskyä toisella puolen lausuen sen samalla\nääneen karabinieerille, joka seisoi hänen tuolinsa takana. »Me...\nministerin päätöksestä... 187 pykälän mukaan... käskemme vangitsemaan\nDavido Leonen, tunnettu nimellä Davido Rossi... huomattu syylliseksi\nkuninkaanmurhan yritykseen... vuonna... ja tuomittu... Ja siitä syystä\nkäskemme kuninkaallisia karabinieereja saattamaan hänet eteemme\ntutkittavaksi yllämainituista asioista ja vaadimme kaikkia yleisen\njärjestyksen valvojia tehokkaasti auttamaan yllämainitun käskyn\ntoimeenpanossa. Ikä 34 v. Pituus 1,79 metriä. Otsa korkea. Silmät\nsuuret ja tummat. Nenä roomalainen. Tukka tumma ja lyhytkiharainen.\nParta ja viikset ajetut. Ryhti hienostunut.»\n\nKun kirjuri oli lopettanut selontekonsa, luki hän sen ääneen Romalle ja\npäällikölleen.\n\n»Hyvä! Anna neidille kynä. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa paperin alle,\nDonna Roma — siinä kaikki.»\n\nRoma ja isä Pifferi olivat molemmat nousseet seisomaan. »Rohkeutta»,\nkoetti kapusiinilainen sanoa, mutta hänen vapisevilta huuliltaan ei\ntullut ääntä. Roma seisoi hetken kynä kädessä, ja hänen suuret silmänsä\nkatsoivat ympäri huonetta. Sitten hän kumartui ja kirjoitti nimensä\nnopeasti.\n\nSamassa kenraaliprokuraattori kirjoitti vangitsemiskäskyn alle, minkä\njälkeen poliisipäällikkö antoi sen karabinieerille sanoen: »Joutukaa —\nChiasso», ja soturi poistui nopeasti.\n\nRoma piteli vielä kynää, ja sitten se putosi hänen sormistaan.\n\n»Tulkaa», sanoi kapusiinilainen, ja he läksivät huoneesta.\n\nRipetta-sillan luona oli väentungos. Erään kerjäläisen ruumis oli\nnostettu virrasta, ja se virui siinä niiden viranomaisten tutkittavana,\njoiden on ilmoitettava äkillisistä kuolemantapauksista. Roma seisahtui\nkatsomaan kuollutta miestä. Se oli vanha John. Hän oli tehnyt\nitsemurhan.\n\nIsä Pifferi tarttui Roman käteen ja veti hänet pois tuosta\nkiusallisesta näytelmästä. Mutta Romaan ei koskenut mikään enää. Hän\noli kuin unissakävijä.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nVatikaanissa kerrottiin, että paavi ei ollut maannut koko yönä.\nPalveluksessa oleva kamariherra, jonka velvollisuus oli valvoa, kun\npyhä isä odotti unta, sanoi kuulleensa hänen rukoilevan pimeänä yönä,\nja kerran hän oli laulanut virrenkin.\n\nPaaville tuo yö oli ollut ankara itsetutkistelun yö. Kuvia hänen\nelämästään kulki ohi nopeasti vaihdellen ja pulputen esiin pimeydestä\nkuin valovirta, joskus häviten, joskus taas tullen näkyviin.\n\nEnsin hänen mieleensä sukelsi kardinaalikokous, sitten nuo kolme\nääntenlaskijaa, joista hän itse oli yhtenä. Sitten ensimmäinen istunto,\ntoinen istunto ja kolmas istunto ja hänen oma nimensä yhä uudestaan\nkaikuen, kun hän luki äänestyslippuja kovalla äänellä, jotta kaikki\nkuulisivat. Yksi ääni vielä hänelle, sitten taas, sitten taas; hänen\npelkonsa, hänen pyörtymisensä, kardinaalin lempeä ääni, joka sanoi:\n»Levätkää hetkinen, veljeni.» Sitten seurasi vaali ja tuo peloittavan\njuhlallinen tunne, että Jumala oli hänet valinnut, sitten melkein\nyliluonnollinen ilo tuona juhlallisena hetkenä, jolloin hänestä tuli\nKristuksen edustaja maan päällä.\n\nSitten hän astui vaalisalin hämärästä päivän valoon, ja hänet\njulistettiin Kaikkivaltiaan edustajaksi, Jumalan käskyläiseksi,\nerehtymättömäksi. Sitten hän näki synkän kappelin, valkoisen ja\npunaisen pukunsa, kalastajasormuksen, suuren ihmisjoukon piazzan\nkimmeltelevien valkeiden valossa, sitten seurasi hiljaisuus ja sitten\nkajahti kardinaalidiakonin kirkas ääni ilman läpi: »Ilmoitan teille\nilon — kunnianarvoisa kardinaali Leone on valittu paaviksi ja ottanut\nnimekseen Pius X.» Sitten hopeatorvet alkoivat soida, ja tuhannet\nihmisäänet huusivat riemuhuutoja, ihmisjoukot liikkuivat, ilokellot\nkertoivat tuon uutisen kaikissa Rooman kirkoissa, että Jumala oli\nantanut maailmalle uuden kuninkaan ja paavin.\n\nKuinka pitkä aika tuosta tuntui kuluneen! Ja mitä muuta sitten oli\ntapahtunut? Kymmenen vuotta vangittuna samassa talossa pääsemättä\nkoskaan kauemmaksi kuin tuon pienen maatilkun rajalle, näkemättä\nkoskaan muiden kasvoja kuin niiden, jotka polvistuivat hänen\njalkainsa juuressa, kuulematta koskaan muita ääniä kuin niiden, jotka\nylistivät häntä Kaikkivaltiaan edustajana! Mutta siitä huolimatta\nhän oli tuntenut ainoastaan yhden päämäärän, ajatellut yhtä ainoata\najatusta, hautonut yhtä ainoata toivoa, yhtä ainoata unelmaa —\nmaallisen vallan saavuttamista, kirkon valtaa koko maailman yli,\nevankeliumin kulta-aikaa, jolloin Kristus itse edustajansa persoonassa\noli hallitseva kansaansa, jolloin Ikuinen Kaupunki annettaisiin\nlaillisen kuninkaansa haltuun, jolloin Pietarin pyhä miekka perustaisi\nhengellisen ja maallisen hallituksen ja rakentaisi sen Jumalan\nvaltakunnan, joka oli leviävä yli kaikkien valtakuntien maan päällä!\n_Christus vincit, Christus regnat, Christus triumphat!_\n\nSitten myöhään yöllä paavi nukahti ja unen haltia antoi hänen nähdä\nunen. Se oli toinen kuva — kuva, joka oli seurannut häntä hyvin usein\nsekä nukkuessa että valvoessa tuon suuren päivän jälkeen, jolloin hän\nastui parvekkeelle ja häntä tervehdittiin jumalana. Hän sanoi sitä\naavistukseksi. Ympäristö oli aina sama. Himmeä huone, kappeli, alttari,\nhän itse polvillaan ja joku kumartuneena hänen ylitseen ja kamala ääni\nhuutaen hänen korviinsa: »Sinä Kristuksen edustaja! Sinä tuo kallio,\njolle Vapahtaja rakensi kirkkonsa! Sinä Jumalan ääni! Sinä erehtymätön!\nSinä, joka istut maailman ylimmällä istuimella — _muista, että olet\nmaan tomua_!»\n\nPaavi heräsi säpsähtäen ja poistaakseen kiusalliset ajatuksensa hän\nsytytti tulen, asettui istumaan vuoteelleen ja ottaen kirjan yöpöydältä\nalkoi lukea. Se oli katolilainen legenda isästä, joka oli tuomittu\ntuhoamaan poikansa tai kärsimään sen, että poika tuhoaa hänet. He\nolivat eronneet pojan ollessa nuorena, ja nyt, kun he taas tapasivat\ntoisensa, olivat he vihollisia ja poika veti miekkansa isäänsä vastaan\ntietämättä kuka hän oli.\n\nYksitellen nuo kertomuksen eri tapahtumat liittyivät eilispäivän\ntapahtumiin, ja Vatikaanin vanha, yksinäinen mies — lapseton, heimoton,\nkoditon huolimatta kaikesta ympäröivästä komeudesta ja erossa kaikista\nihmissiteistä — rupesi ajattelemaan asioita, jotka olivat vielä\nvanhempia kuin hänen vaalinsa paaviksi — asioita, jotka luonto näytti\nlempeästi haudanneen peittoon haudan ruohoin ja kukin.\n\nHän näki suloiset, nuoret kasvot, kainot ja luottavaiset. Sitten\nseurasi järistys, joka pani maan vapisemaan jalkain alla, rikoksen\nja häpeän tunne, käsittämätön, aiheeton, mieletön, mutta pysyväinen,\nsuuri nöyryytyksen aika, uuden maailman avautuminen, vaatimaton\nasema luostarinsa, apulaisena keittiössä. Sitten ääretön kaiho ja\nlevottomuus, poistuminen luostarista, munkkilupaus, armeliaisuustyöt,\nmatkoja vieraisiin maihin ja alituista hakemista julman kaupungin\nkaduilla sen yhden löytämiseksi, joka oli kadonnut, mutta jota ei\nkoskaan löytynyt.\n\nPaavi laski pois kirjan ja sammutti valon. Sitten hän rukoili ja lauloi\nvirren.\n\nKun Cortis toi paaville aamiaisen aamuhämärässä (sillä Vatikaanissa\nnoustaan aikaisin), kuiskasi kamariherra makuusuojan ulkopuolella\npalvelijalle: »Pyhä isä on puhunut enkelien kanssa koko yön.»\n\nAamulla oli paavillinen jumalanpalvelus Pietarinkirkossa\njuhlakulkueineen ja messuineen ylösnousemuksen muistoksi, mutta paavi\nei ottanut osaa siihen. Hän istui yksin yksinkertaisessa huoneessaan,\njossa uutimet olivat vedetyt vuoteen eteen, ja piteli ristiä, joka\nriippui hänen kaulassaan, sekä odotti pääsiäiskellojen kaikua.\n\nPieni ovi koridoriin avautui hiljaa, ja isä Pifferi astui huoneeseen.\n\n»Miten ovat asiat?» kysyi paavi.\n\n»Kaikki on ohi», sanoi kapusiinilainen.\n\n»Jaksoiko lapsiparka... kestää sen?»\n\n»Hyvin uljaasti, teidän pyhyytenne.»\n\n»Eikö hän osoittanut heikkoutta? Ei pyörtynyt, eikä murtunut lopussa?»\n\n»Päinvastoin, hän oli tyyni — aivan tyyni ja rauhallinen.»\n\n»Kiitos Jumalan!»\n\n»Se oli aivan ihmeellistä. Vaimo syytti miestään ja kumminkin pysyi\ntyynenä, hirvittävän tyynenä.»\n\n»Jumala auttoi häntä kantamaan taakkaansa. Jumala auttakoon meitä\nkaikkia tuskan hetkellä.»\n\nPaavi kohotti ristin huulilleen ja lisäsi: »Entä mies?»\n\n»Rossiko?»\n\n»Niin.»\n\n»Kun hänen vaimonsa oli pannut nimensä syytöksen alle, annettiin\nvangitsemiskäsky karabinieerille.»\n\n»Sanottiinko siinä kaikki?»\n\n»Sanottiin.»\n\n»Sanottiinko, kuka hän on ja mistä?»\n\n»Sanottiin, teidän pyhyytenne.»\n\nPaavi kosketti taas ristiä ja kysyi: »Kuka hän on, isä Pifferi?»\n\nKapusiinilainen ei vastannut.\n\n»Isä Pifferi, minä kysyn teiltä, kuka hän on?»\n\nKapusiinilainen ei vastannut vieläkään, ja paavi hymyili tuskallisesti\nkoskettaen munkin käsivartta hyväilevin liikkein ja sanoi sitten:\n»Älkää peljätkö pyhää isää, carissimo. Jos tuo lapsiparka, joka\nmieluummin tahtoi kuolla kuin uhrata miehensä, saattoi olla niin tyyni\nja uljas...»\n\n»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen, »kun pyysitte tuota nuorta naista\nsyyttämään Davido Rossia, ajattelitte tätä ainoastaan kirkon ja sen\npäämiehen vihollisena, jonka tarkoitus on molempien hävittäminen ja\njärjestetyn yhteiskunnan tuhoaminen — eikö niin?»\n\nPaavi nyökkäsi.\n\n»Pyhä isä, jos... jos olisitte tiennyt, että hän oli jotakin muuta...\njotakin lähempää... esimerkiksi... jonkun papin sukulainen, olisitteko\nvaatinut hänen syyttämistään kumminkin?»\n\nVanha kapusiinilainen oli vaivoin lausunut sanansa, mutta paavi vastasi\nlujalla äänellä: »Se ei olisi muuttanut asiaa, poikani. Pyhä raamattu\nei peitä Juudaksen syntiä. Pitäisikö siis meidän peittää niiden synnit,\njotka kuuluvat oman perheemme piiriin?»\n\n»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen, »jos teille olisi sanottu, että hän\non sukua teidän omaan ympäristöönne kuuluvalle papille...»\n\nHän vaikeni ja paavi vastasi hiukan vapisevalla äänellä: »Se ei\nsittenkään olisi muuttanut asiaa. Kaikkivaltiaan viholliset vartioivat\nyöt ja päivät, ja tulisiko pyhää kirkkoa alentaa hänen palvelijainsa\nheikkouden tähden?»\n\n»Pyhä isä, jos... jos teille olisi kerrottu... että hän oli kardinaalin\nsukulainen?»\n\nPaavi koetti hillitä itseään. »Sittenkään ei asia olisi muuttunut. Olen\nvanha ja heikko, mutta Jumala olisi vahvistanut minua, ja vaikka minun\nolisi pitänyt uhrata oikea käteni tai antaa ruumiini poltettavaksi,\nniin...»\n\nHänen äänensä vapisi ja sammui. Syntyi hetken äänettömyys.\n\n»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen kääntäen katseensa pois, »jos olisi\nsanottu, että hän on mitä läheisintä sukua itselleen paaville...»\n\nPaavin risti putosi, hän vapisi ja nousi istuimeltaan. »Silloin...\nsilloinkin... ei olisi... mutta tapahtukoon Jumalan tahto», virkkoi\nhän, mutta ei voinut sanoa sen enempää.\n\nSamassa pääsiäiskellot alkoivat soida. Pietarin-kirkon syvä-ääninen\nkello kajahti ensin iloisesti kajahtaen ja sitten muut kellot kaupungin\nkirkoissa yhtyivät riemusoittoon. Katedraalissa oli esirippu alttarin\nedessä reväisty kahtia, ja laulettiin Gloria in Excelsis.\n\nSilloin valkopukuinen pappi astui paavin huoneeseen ja sanoi polvistuen\nkeskelle lattiaa: »Pyhä isä, ilmoitan teille suuren ilon. Halleluja!\nHerra on noussut kuolleista.»\n\nPaavi koetti nousta istuimeltaan, mutta ei voinut. »Auttakaa minua,\nmonsignor», sanoi hän heikosti, ja pappi nosti hänet seisomaan. Sitten\nhän nojautuen papin olkapäähän astui yksityisen kappelinsa ovelle.\nTultuaan sinne kääntyi hän isä Pifferiin, joka aikoi hiljaa poistua\nhuoneesta.\n\n»Hyvästi, carissimo», sanoi hän surkealla äänellä, mutta\nkapusiinilainen ei voinut vastata.\n\nHetken kuluttua paavi oli yksin. Pienen kappelin kaari-ikkunoiden\nedessä riippui punaiset uutimet, mutta kellojen kaiku, urkujen hyminä\nja laulavan kansan äänet, kun suurta Hallelujaa veisattiin, kuuluivat\ntuohon pimeään huoneeseen asti. Mutta yli kaikkien äänien alttarin\nportailla makaava paavi kuuli yhden ainoan äänen, joka sanoi: »Sinä,\nJeesuksen Kristuksen edustaja! Sinä, kallio, jolle Vapahtaja rakensi\nkirkkonsa! Sinä, Jumalan ääni! Sinä erehtymätön! Sinä, joka istut\nmaailman ylimmällä istuimella — _muista, että olet maan tomua vain_!»\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\n»Acqua Acetosa!» »Roba Vecchia!» »Rannocchie!»\n\nHuudot kaduilla kaikuivat Navonan läpi, piazza oli täynnä väkeä,\nja tuntemattomatkin tervehtivät toisiaan kulkiessaan kaduilla,\nkun Roma astui kotiinsa. Vanha garibaldilainen toivotti hänelle\nhyvää pääsiäistä, ja asunnon ovella seurakunnan pappi, joka oli\npääsiäiskäynnillään talossa ja ruiskutti vihkivettä huoneisiin, hymyili\nhänelle ja antoi hänelle siunauksensa. Vanha Francesca asetti kakkuja,\nmakkaroita ja munia pöydälle ja piilotti sitten kätensä selkänsä taakse\nhuudahtaen:\n\n»Arvatkaapa signora, mitä minä annan teille!»\n\nSe oli kirje, ja vanha vaimo loisti pelkästä ilosta ja onnesta\nantaessaan sen Romalle.\n\n»Trinità dei Montin portinvartia toi sen», sanoi hän, »ja hän kertoi\nminulle, että luostarissa nyt on Angelica-niminen maallikkosisar, sekä\npelkäsi, että seuraavat kirjeet ehkä joutuvat hukkaan... Ettekö ole\niloinen kirjeestänne, signora? Minä luulin signoran vallan kuolevan\nilosta ja annoin miehelle kuusi soldia.»\n\nRoma käänteli kirjettä käsissään ajatellen, kuinka hän ennen oli\niloinnut saadessaan kirjeen Rossilta ja miettien, voisiko hän ollenkaan\navata tätä.\n\n»Niin minäkin tein siihen aikaan, kun Tommaso oli sodassa. Mutta nyt\non pääsiäinen, signora, eikä Pyhä Neitsyt anna teille pahoja uutisia\ntänään. Kuulkaa! Tuolla kaikuu Gloria. Minä kuulen aina kirkonkellot\npääsiäislauantaina. Kun tulin kuuroksi, oli Giuseppe pieni lapsi, ja\nminä otin kääreet pois hänen jaloistaan, ja hän käveli ensi kerran. Voi\nminun pientä raukkaani... Mutta minä saatan signoran itkemään.»\n\nKirje oli Zürichistä ja sisälsi seuraavaa:\n\n »Rakas Romani! — Sinun kirjeesi näyttävät juoksevan kilpaa minun\n kanssani, jossa kilpajuoksussa minä nähtävästi voitan. Minun täytyi\n lähteä Berliinistä, ennenkuin kauan viipynyt postini ennätti saapua\n Lontoosta, ja nyt näyttää varmalta, että minun pitää lähteä Zürichistä\n ennenkuin kirjeeni saapuvat Berliinistä. Siitä syystä en ole kuullut\n sinusta viikkokausiin — en sitten kun kirjoitit ystävästäsi,\n muistathan — ja minä olen levoton tietämään mitä sinulle on tapahtunut\n sill'aikaa.\n\n Tulin Sveitsiin toissapäivänä, koska asiat ovat käyneet hyvin\n kiireellisiksi. Täällä meillä on viimeinen kansainvälisen\n johtokuntamme kokous ennenkuin palaan Italiaan. Kokous on huomenna,\n perjantaina, ja lauantaiaamuna lähden Roomaan.\n\n Kuinka toisenlainen palaamisen! on oleva kuin pakoni muutamia viikkoja\n sitten! Silloin olin epätoivon vallassa, nyt olen täynnä toivoa.\n Silloin sieluni oli epäilysten raatelema, nyt se on täynnä varmuutta.\n Silloin aatteeni oli unelma, nyt se on todellisuus!\n\n Oi Roma, minun Romani, kuinka suloista on elää. Maailma ei ole mikään\n Getsemane, ja kun miehen omaksi on annettu niin suloinen olento kuin\n sinä, annettakoon hänelle anteeksi, jos hän unohtaa kaikki pelkoa\n kuiskaavat äänet. Joskus olen kuunnellut niitä tämän pitkän ja\n kiduttavan vaitiolon aikana ja silloin olen tehnyt itselleni kamalia\n kysymyksiä. Mitä tapahtuu armaalleni siellä vihollisten keskellä? Mitä\n hän saa kärsiä minun tähteni? Hän on uljas ja kestää kaikki, mutta\n menettelinkö oikein, kun jätin hänet sinne? Bruno kuoli ennemmin kuin\n petti minut, ja armaani on valmis tekemään enemmän — tuhat kertaa\n enemmän hänen silmissään — hän näkisi ennemmin minun kuolevan kuin\n panisi vaaranalaiseksi asian, joka on minulle monta kertaa kalliimpi\n kuin elämäni.\n\n Älä säikähdä tällaista puhetta, armas. Sydämeni syvyydessä\n tunnen, ettei mitään kauheata ole tapahtuva. En ole koskaan ollut\n niin varma tulevaisuudesta. Mitä ajanmerkkejä näen kaikkialla!\n Englannissa, huolimatta väliaikaisesta taantumisesta, Ranskassa,\n huolimatta armeijan voimasta, Saksassa, huolimatta vanhoillisesta,\n ahdasmielisestä hallinnosta, ja itse Venäjälläkin, tuossa despotismin\n vanhassa linnoituksessa, huolimatta heikontuneen tsaarikunnan\n suonenvetoisista kouristuksista ja meidän omassa, armaassa\n Italiassamme, huolimatta Vatikaanin jyrinästä ja Kvirinaalin\n salamoista!\n\n Addio, carissima! Säilytä minut sydämessäsi, sillä lempi on vahva\n kuin kuolema. Jos rakkautemme voisi kasvaa, kasvaisi se tällaisten\n koettelemusten jälkeen. Voi hyvin, armas! Hoida hyvin sitä kallista\n elämää, jota ilman minä en voi elää. Muistatko, että helmikuun 2 p:nä\n erosimme pimeässä kirkon ovella, ja nyt on pääsiäinen ja ylihuomenna\n saamme kuulla pääsiäiskellojen soittoa! Kevät on tullut, ja luonnon\n muuttumattomassa muuttuvaisuudessa näen ihmiskunnan ylösnousemuksen ja\n kuuntelen Jumalan ylistystä.\n\n Et voi vastata tähän kirjeeseen, rakas, sillä minä olen jo matkalla\n Roomaan, kun se saapuu sinulle, mutta sinä voit sähköttää minulle\n Chiassoon. Tee niin! Minä haen sähkösanomapojan heti, kun juna\n seisahtuu asemalla. Kerro, että olet onnellinen ja voit hyvin sekä\n odotat minua, niin luulen näkeväni suloisten huuliesi hymyn ja\n silmiesi säihkyn isänmaani kynnyksellä.\n\n Junani saapuu Roomaan sunnuntaiaamuna kello seitsemän. Ehkä olisin\n voinut saapua jo lauantai-iltana, mutta eräästä syystä en tahtonut.\n Saanko kuiskata sen? En olisi voinut mennä hotelliin, kun sinä\n olet niin lähellä — se ei olisi ollut inhimillistä, vai mitä? —\n enkä olisi tahtonut mennä Navonalle ennenkuin olemme lopullisesti\n vihityt Capitolissa, koska meidän oli pakko siirtää tuo toimitus\n tuonnemmaksi. Epäilen hiukan, onko kirkollisella vihkimisellämme\n laillista voimaa, koska toinen meistä on kastamaton. Tule vastaani\n siis asemalle sunnuntaiaamuna ja anna minun ensimmäiseksi nähdä sinun\n kasvosi tullessani Roomaan. Sitten... anna minun kuulla äänesi ja anna\n sydämesi riemuita.\n\n                                                       D.R.»\n\nRoma oli käynyt yhä kalpeammaksi lukiessaan tuota kirjettä. Rossin\nrakkaus ja luottamus masensi hänet. Kyyneleitä kertyi hänen silmiinsä\nja ne alkoivat valua poskille. Mutta hänen sielunsa, joka oli ollut\nmasennuksissa ja herpautunut, elpyi ja kohosi.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS OSA.\n\nKUNINGAS.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKeskellä Eurooppaa, sen vapaimman maan rajalla, vuorien ympäröimänä,\nmutta kumminkin kooten keskipisteeseensä kaikista maista tulevia\nteitä pyörän puolapuita yhdistävän akselin tavoin, on pienoinen\nkaupunki, joka jo kauan aikaa on ollut vapauden kehtona ja yhä\nvielä on maanpakolaisten turvapaikkana. Tämä kaupunki on Zürich,\nkaupanhistoriassa tunnettu silkistään, mutta valtiollisessa historiassa\naatteistaan, taistelusuunnitelmistaan, salaliitoistaan ja salaisista\nrikoksista, jotka ovat järkähyttäneet maailman valtaistuimia.\n\nPitkänperjantain iltana istui noin pari-, kolmekymmentä miestä pienessä\nravintolassa järven rannalla illallisella Davido Rossin palaamisen\nkunniaksi.\n\nSeurue oli herkkä ja iloinen. Siinä oli vallankumouksen sotilaita ja\nunelmien uneksijoita, ja tuskin oli ainoatakaan heidän joukossaan, joka\nei olisi viettänyt osaa elämästään vankilassa. Siellä oli runoilijoita\nja profeettoja, kaikki olivat köyhiä, muutamilla ei ollut penniäkään,\nmutta he näkivät loistavia linnoja siellä, missä muut näkivät vain\nkurjia majoja. Siellä oli lasallelaisia, marxisteja, guesdisteja,\npossibilisteja, boulangisteja ja taivas tiesi mitä kaikkia, kaikki\nsuurten aatteiden palvelijoita, aatteiden, joiden hyväksi he elivät,\nkärsivät ja olivat valmiit kuolemaankin, tuntuivatpa ne sitten vaikka\nkuinka toivottomilta ja mielettömiltä käytännöllisistä ihmisistä. Ja\nhyvän mielen laupias hengetär oli noitten huomispäivän lapsien parissa.\nHe söivät saksalaista sianlihaa ja joivat Baselin olutta ja nauroivat\nkuin koulusta päässeet pojat.\n\nSitten seurasi puheita, kiihkeätä yhteiskunnallisen järjestyksen\ntuomitsemista ja innokkaita kansainvälisiä ennustuksia. Ensimmäinen\npuhuja oli pitkä ja hoikka ranskalainen, jolla oli pitkä, harmaa\ntukka ja riippuvat kiinalaiset viikset, päässä leveälierinen, pehmeä\nhattu ja yllään väljä viitta, koko ulkomuoto muistuttaen kuljeksivaa\ntrubaduuria. Hän harrasti ylipäänsä vallankumousta ja erittäin\nkuninkaitten hävittämistä.\n\n»Euroopan kruunatut päät pitävät hirveätä melua, kun joku heidän\njoukostaan surmataan», sanoi ranskalainen, »mutta mitä sanotaan niistä\ntuhansista köyhistä ja sotilaista, joita he yhtämittaa surmaavat?»\n\nSeuraava puhuja oli Zürichissä asuva italialainen, hehkuvasilmäinen\nmies, jolla oli ylöspäin kierretyt viikset ja silmille vedetty\nhattu aivan kuin markkinateatterien rosvoilla. Hän tahtoi hävittää\npaavin. Hallitsijat, Jumalan kiitos, hävittivät itse itsensä sekä\nruumiillisesti että siveellisesti sukulais-avioliittojensa avulla,\njoita turmeltunut kirkko sallii sillä muka ylläpitääkseen Tridentin\nkokouksen päätöstä. Mutta paavi, joka tahtoo ikuistuttaa klerikalismin\niankaikkisen tyrannian, koettaa saada valtaansa ihmisten sielun ja\nruumiin, omantunnon ja maalliset tavarat.\n\n»Ilmoittakaamme hänelle, ettei hän voi sitä tehdä», sanoi italialainen.\n»Hänen jyrisemisensä Ihmisten Tasavaltaa vastaan on ainoastaan kuumalla\nraudalla tanssivan miehen kiljuntaa. Maailma ei tarvitse paavia, joka\nennen aikaan oli vanha mies, mutta josta nyt on tullut vanha akka.»\n\nSitten astui esiin iso, pullea saksalainen, pörröpäinen ja parrakas,\nisonenäinen ja leukava, mutta silmät ystävälliset ja iloiset. Hän\ntaisteli ylipäänsä kristinuskoa vastaan ja oli vapauden ja edistyksen\nystävä. Evankeliumi on vanhentunut ja tarpeeton. Se koettaa vetää pois\ntyötätekevän luokan taistelusta oikeuksiensa puolesta ja kehoittaa sitä\nkärsimään ja alistumaan.\n\n»Tässä maailmassa Kristuksen evankeliumi jättää köyhän miehen oman\nonnensa nojaan», sanoi saksalainen. »Muutamat ovat uskovinaan, että\nuskonto juuri synnyttää uuden yhteiskunnallisen ja valtiollisen\njärjestyksen, joka perustuu ihmisten veljeysaatteelle. Tyhjää puhetta.\nEi paise raapimalla parane. Evankeliumi on orjien ja hupsujen uskoa,\njotka eivät ymmärrä sivistystä, ja kansan asia huojuu laineilla, jotka\nvielä kerran sen nielevät.»\n\nSitten seurasi sveitsiläinen puhuja — mies, jolla oli kaunis otsa ja\ntuuhea, kiiltävän musta tukka. Hän tuomitsi militarismin ja kiitti oman\nmaansa onnea, kun sen ei tarvinnut maksaa miljoonia voidakseen yhtyä\nEuroopan valtioiden kilpajuoksuun.\n\nSitten esiintyi jättiläiskokoinen venäläinen, silmät väsyneet ja ilme\nkulunut. Hän puolusti myöskin vallankumousta, »48 vuoden sangviininen\nyritys uudistettaisiin», »kesäkuun päivät» palaisivat, köyhälistö saisi\ntaas näytellä osaansa Euroopan valtiollisella näyttämöllä.\n\n»Sota on sotaa», sanoi venäläinen, »ja minun kansani, joka ensi kerran\ntuntee olevansa jäsen suuressa ihmiskunnan perheessä, ei tule enää\nkauan tyytymään taisteluun maanalaisien käytävien pimeydessä.»\n\nSitten juotiin Davido Rossin malja, ja häntä sanottiin vapauden uudeksi\nluojaksi, taivaallisen aatteen jaloksi pyhimykseksi, Mazzinin pojaksi\nja perilliseksi. Kesken innokkaiden huutojen, joita nuo vallankumouksen\nvanhat soturit kohottivat, ja käsien tapausten kaikuessa näkymättömästä\nkuulijajoukosta (köyhiä miehiä Zürichin italialaisesta osasta, joka\nseisoi avonaisen ikkunan alla ulkona), Davido Rossi nousi vastaamaan.\n\nHän oli muuttunut paljon Roomasta paettuaan. Hänen tummat silmänsä\nnäyttivät suuremmilta, hänen pitkä vartalonsa oli kumarammassa, ja\nhän oli semmoisen miehen näköinen, joka koettaa peittää hermostumisen\nlisääntymistä. Hänen puheensa, joka lausuttiin liiasta käyttämisestä\nkuluneella äänellä, oli taitava ponnistus eri ryhmien yhdistämiseksi.\n\nHän alkoi lyhyellä kiittävällä lausunnolla kaikista maista, jotka\nolivat edustettuina tässä seurueessa. Englanti oli koko maailman\nmaanpakolaisten koti. Ranska absolutismin hauta ja yksilön oikeuksien\nsyntymäpaikka, Saksa yhtymisaatteen kehto, Amerikka valon kantaja\npimeyden mailla, Venäjä heräävän kansan kotipaikka, Sveitsi vapauden\ntyyssija, ja lopuksi hänen oma rakastettu Italiansa, oli kaikkien\nkansakuntien äiti, joka oli määrätty uuden ajan johtajaksi.\n\nKun hän näin oli valloittanut kuulijansa heti alussa, jatkoi hän\nrepimällä alas melkein kaiken, mitä he olivat sanoneet.\n\n»Älkäämme tuhlatko voimia hyökkäyksiin kuninkaita vastaan», sanoi hän.\n»Euroopan hallitsijat ovat ylipäänsä hyviä miehiä, jotka koettavat\nrehellisesti toimia kansojensa hyväksi käyttäen joskus sosialismin ja\ntasavaltaisuudenkin aseita järkähyttääkseen maata juuri sosialistien\nja tasavaltalaisten jalkojen alla. Se on ainoa tapa, jonka avulla he\nvoivat olla olemassa hiukan kauemmin, ja maailma voi huoleti jättää\nheidät rauhaan.»\n\n»Hyvä!» huusi ranskalainen.\n\n»Älkäämme hyökätkö paavia vastaan myöskään», sanoi Rossi. »Pius X on\npyhimys maan päällä, ja jos hän on menetellyt itsevaltaisesti uskonnon\nnimessä, kysyn teiltä, kuka meistä olisi kestänyt kymmenvuotisen\nvankinaolon samassa talossa, uskoen itseään erehtymättömäksi ja Pyhän\nHengen suoranaisen vaikutuksen alaiseksi, tulematta huonommaksi,\nmuuttumatta sokeaksi tyranniksi, ehkäpä mielipuoleksi?»\n\n»Hyvä, hyvä!» huusi loistavasilmäinen italialainen.\n\n»Ja ennen kaikkea, älkäämme hyökätkö evankeliumia vastaan», sanoi\nRossi. »Ei mikään uskonto ole alkanut työtään niin voimakkain\nyhteiskunnallisin tarkoituksin. Jeesuksen sanoma ihmiskunnalle\ntarkoitti sekä ihmisen maallista että hänen taivaallista elämäänsä,\neikä kristinusko ole ollenkaan maailmaa kieltävä oppi, jolla ei olisi\npäämäärää tässä elämässä. Evankeliumin tarkoitus on perustaa maan\npäälle valtakunta, joka on syvä kuin ihmisen kaiho ja puhdas kuin\ntaivaan valtakunta, ja siinä rukouksessa, jonka muutamat meistä ovat\nvalinneet yhdistyksemme ohjelmaksi, uskomme perustaja on antanut\nmeille valon, joka loistaa maailman kurjuuden, köyhyyden, tuskan ja\nkärsimyksen yli.»\n\n»Bravo!» huusi jykevä saksalainen.\n\n»Kunnioittakaamme kirkkoa myöskin», sanoi Rossi. »Muistakaamme noita\npieniä, suloisia kirkkoja, joita on ympäri kaikkia maita risteineen ja\ntorneineen iäisyyden vertauskuvina. Muistakaamme niiden alttareita,\njotka ovat vaikuttaneet niin syvästi avioliittoja solmittaessa,\nkasteessa ja kuolemassa. Muistakaamme hyviä pappeja ja uhrautuvaisia\nsisaria, heidän työtään vaimojemme ja lastemme hyväksi. Pitäisikö\nmeidän hävittää nuo iankaikkisuuden sanoman tuojat? Jumala siitä\nvarjelkoon!»\n\n»Bravo! Bravo!» Muutamat vallankumouksen epäuskoisista sotilaista\npyyhkivät salaa silmiään.\n\n»Veljet», sanoi Rossi, »me olemme kuningaskuntien, mutta emme\nkuninkaitten vihollisia, paavikunnan, mutta ei paavin vastustajia;\nme emme tahdo kumpaakaan hävittää väkivallalla. Kuninkaanmurhat ja\nvallankumoukset ovat edistyksen estäjiä, ja murha on aina murha,\nvaikkapa se tehtäisiin murhan _estämiseksi_. Sellaiset aseet ovat\nkelvottomat sivistyksen sodassa, emmekä me tunnusta niitä omiksemme.»\n\nJättiläiskokoiseen venäläiseen tarttui hetken innostus, ja hän huusi\neläköötä täydestä sydämestä.\n\n»Siitä huolimatta me olemme kapinallisia», sanoi Rossi. »_Minä_\nolen kapinallinen. Olen ollut kapinallinen koko elämäni ajan. Olen\nkapinallinen oman maani kuningasta vastaan ja paavia vastaan. Minä\nläksin Roomasta saadakseni aikaan kapinan, joka mahdollisesti\nkukistaisi molemmat. Mutta minun aseenani ei ole ruuti, vaan tieto,\nja teidän avullanne on minun onnistunut luoda sellainen yhdistysten\nverkko, että tästälähin koko sivistynyt maailma tulee tietämään, mitä\nItaliassa tapahtuu. Jos se onnistuu, on siinä kyllin. Se tulee tekemään\nlopun kuninkaista, jotka viettävät juhlia kansan nähdessä nälkää,\npaljon varmemmin kuin mikään kuninkaanmurha. Yleinen mielipide on\nmaailman mahtavin voima, eikä mikään paha voi elää kauan sen silmien\nedessä. Miekat ja revolverit, hurjat metelit piazzalla ja väkirynnäköt\neivät ole mitään verrattuina tiedon voimaan. Kasvattakaa! Kasvattakaa!\nYhdistäkää! Yhdistäkää! Ne ovat meidän sodankäyntimme tunnussanoja ja\naseita.»\n\nHuoneessa olevien miesten hyvä-huudot häipyivät kättentaputukseen, joka\nkuului ulkoa. Rossin ääni heikkoni ja hänen silmänsä säkenöivät, kun\nhän lopetti:\n\n»Lähden takaisin Roomaan huomenna ja kiitän teitä tästä hyvästijätöstä.\nSen jälkeen kun läksin kotoa kaksi kuukautta sitten, on kohtalo iskenyt\nminuun monta kovaa iskua. On ystäviä, joita en enää ole näkevä —\nhe ovat verellään maksaneet uskollisuutensa. Toiset ovat kärsineet\nminun tähteni, heitä on kiusattu, heitä on kidutettu. Veljet, pyydän\nteitä muistamaan naisiamme. Emme ajattele heitä aina. Kun me nuorina\npoltamme laivamme takanamme ja kun me siitä syystä, että rakastamme\ntotuutta enemmän kuin itseämme, valitsemme uran, jossa tuivertaa\nmyrsky ja rajuilma, silloin unohdamme usein vaimomme, joiden täytyy\njakaa kohtalomme. He eivät ajattele meidän ihanteitamme, ja heidän\nvaltiollinen mielipiteensä on useimmiten vain toinen nimitys heidän\nrakkaudelleen. Sitä suloisempi ja jalompi on heidän uhrautumisensa.\nEmmekö kaikki tunne sitä? Jalosukuinen tyttö, hellästi kasvatettu,\nehkäpä loiston ympäröimä, luopuu perheestään ja seurapiiristään\njakaakseen uljaasti maanpakolaisen köyhyyden, vallankumouksellisen\nelämän, joka alusta alkaen kantaa maanpaon, vankilan ja mestauslavan\nmerkkiä. Jumala siunatkoon kaikkia naisia! Onko sitä miestä syntynyt,\njoka voisi kestää mitä he kestävät? Ei ole.»\n\nRossin puheen loputtua muutamat vallankumouksen vanhoista sotureista\ntulivat häntä kyynelsilmin syleilemään. Sitten he oluensa innostamina\ntahtoivat saattaa häntä hotelliin, mutta hän hiipi pois huomaamatta.\n\nRossi nukkui tuon yön kuullen aaltojen loiskeen rantaa vastaan ja\nseuraavana aamuna kello 10 hän oli asemalla lähteäkseen Italiaan.\nPieni joukko odotti häntä asemasillalla, pääasiallisesti italialaisia\nkantomiesten ja kadunlakaisijain puvussa. Rossi astui heidän luokseen\ntervehtien.\n\n»Menettekö suoraa tietä Roomaan?»\n\n»En. Aion jäädä yöksi Milanoon ja lähteä aamulla Roomaan.»\n\n»_Addio, Onorevole_!»\n\n»_Addio_!»\n\n\n\n\nII.\n\n\nHeti kun juna läksi, Rossi antautui yksinomaan ajattelemaan Romaa.\nMissä hän oli nyt? Rossi sulki silmänsä ja koetti kuvitella häntä.\nRoma istui lukemassa hänen kirjeitään. Rossi muisti muutamia niissä\nolleita lauseita ja näki, kuinka Roma hymyili lukiessaan niitä.\nJumala suojelkoon häntä! Hän tunsi jo Roman pehmeiden sormien hellän\npuristuksen ja huolimatta junan jyrinästä hän saattoi kuulla tuon\nsuloisen äänen.\n\nKaikki sinä päivänä toi hänen mieleensä Roman. Kun hän avasi silmänsä,\nkiiti juna juuri järven ohi, ja nuori, kymmen- tai kaksitoistavuotinen\ntyttö katseli ikkunasta järvellä näkyviä valkoisia purjeita. Hänen\nsuora vartalonsa, hänen varmamuotoinen jalkansa, hänen kirkas, peloton\nkatseensa ja vielä kehittymätön naisellisuus hänen olennossaan toi\nRossin mieleen Roman Lontoon ajoilta. Tytön äiti istui vastapäätä\nRossia ja katsoi häneen hymyillen.\n\nKun juna saapui Brunnenin asemalle, Rossi itse seisoi käytävässä\nikkunan luona ja näki asemasillalla nuoren tytön, joka nähtävästi\nodotti jotakin henkilöä. Hänessä oli tuota omituista naisellisuutta,\njota ei ainoankaan miehen sydän voi vastustaa, ja hänen hymyilevät\nkasvonsa synkistyivät äkkiä aivan kuin pettymyksestä, mutta\nkirkastuivat samassa uudestaan, kun nuori upseeri, joka oli tullut\npääsiäislomalle kotiinsa, astui ulos junasta. Tyttö hymyili sinne päin,\nmissä Rossi istui, ja silloin tuntu aika ja etäisyys häviävän, ja Rossi\noli jälleen Roomassa ikävöivän rakkautensa siivillä.\n\nJuna läksi taas, ja Rossi sulki jälleen silmänsä koetellen\nmuistaa muutamia Roman kirjeiden leikillisiä lauseita kauniista\nenglantilaisista tytöistä. Niin, kauniita ne olivatkin ja omalla\ntavallaan kauniita olivat myöskin ranskattaret ja saksattaret ja\nSveitsin suloääniset tyttäret. Omituista kyllä, kaikki naiset olivat\nRossin mielestä suloisia nyt. Hän oli kuin nuori äiti, jolle Jumala on\nantanut kauniin lapsen. Hänestä tuntuu heti, kuin maailma olisi aivan\ntäynnä lapsia. Mutta siitä huolimatta hänen omansa on kaikista kaunein.\n\nLuonto ja ihmiskunta näyttivät hymyilevän Rossille sinä päivänä.\nJärvet eivät koskaan olleet näyttäneet noin kirkkailta. He kulkivat\naikaisin aamulla Luzernin ohi, jossa valkoiset sumupilvet kiitivät\nkuin haamut vuoria kohti. Suuret huiput siinsivät toistensa yli\nhavupuiden peittäminä, jotka näyttivät Alppien yli samoavilta\nlukemattomilta armeijoilta. Alhaalla metsä oli tiheätä ja harveni\nsitten harvenemistaan ylempänä. Auringon säteet hyppelivät järven\npinnalla aivan kuin keijukaiset peililattialla, ja kun juna seisahtui\nFluelenissa, sekoittui kosken kohina lintujen lauluun ja kirkonkellojen\nsointuun. Nyt soitettiin Gloriaa. Koko maailma lauloi Gloriaa. »Kunnia\nolkoon Jumalalle korkeudessa!»\n\nRossin ilo kävi melkein lapselliseksi junan lähestyessä Italiaa. Kun\noli kuljettu suuren tunnelin läpi, alkoivat uuden rodun merkit näkyä.\nTuolla oli Madonnan kuvia Kristus-kuvien asemesta, kentillä oli pitkät\nrivit väkeä kuokka kädessä eikä pieniä ryhmiä auroineen, kuten äsken,\nsiellä oli isosarvisia jykeviä härkiä eikä vikkeliä, kellokaulaisia\nhevosia.\n\nNuo olivat epäilemättä huolestuttavia merkkejä, mutta Rossi ei\nollut nyt sillä mielellä, että hän olisi sitä ajatellut. Hän avasi\nvaunun ikkunan voidakseen hengittää oman maansa ilmaa. Huolimatta\nmielipiteistään hän ei voinut olla sitä tekemättä. Tuo omituinen\ntunne, joka hiipii sydämeen syntymämaassa, valtasi Rossinkin. Hän\nkuuli laulua viinitarhoista, lemmen laulua — yhä vain lemmen. Hän näki\noranssipuut ja valkoiset sekä punaiset ruusupensaat. Silmissä vilahteli\nvuoren rinteillä olevia pieniä kaupunkeja valleineen ja torneineen,\nulkopuolella Campo Santo. Hänen huulensa avautuivat, hänen rintansa\npaisui. Se oli koti! Koti!\n\nPäivä alkoi sammua, taivas pimeni ja matkustajat rupesivat\ntorkkumaan. Rossi palasi paikalleen ja ajatteli vakavammin Romaa.\nKoko hänen sielunsa liiteli nuoren vaimon luo, joka oli jakanut hänen\nkärsimyksensä. Hän luuli lukeneensa rivien välistä Roman kirjeissä\nkärsimyksistä, ja hän rupesi täydellä todella moittimaan itseään.\nMiksi hän oli kertonut elämänsä salaisuuden Romalle työntäen hänelle\nsellaisen vastuunalaisuuden?\n\nHänen sielunsa taistelu oli lyhyt. Ellei hän olisi luottanut Romaan,\nei hän ikinä olisi rakastanut häntä. Ellei hän olisi paljastanut\nkoko sydäntään Romalle, ei hän koskaan olisi saanut tietää Roman\nrakkaudesta. Ja vaikka Roma olikin kärsinyt, maksaisi Rossi nyt kaiken\nhänelle. Hän muisti tuon Campagnalla vietetyn ihanan päivän ja ajatteli\nsitten tulevia suloisia hetkiä. Mitä Roma nyt teki? Hän kai lähettää\nsähkösanoman Chiassoon. Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon\nkaikkia!\n\nSitten hän koko ajan ajatteli Roman sähkösanomaa ennenkuin hän saapui\nrajalle. Hän koetti kuvitella mitä se sisältää: »Voin hyvin, odotan\nsinua, tervetuloa kotiin.» Mutta voiko hän hyvin? Rossi ei ollut\nviikkokausiin kuullut hänestä mitään, ja hyvin paljon oli voinut\ntapahtua. Jos hän olisi järjestänyt omat asiansa järkevämmin, olisi hän\nehkä voinut saada Roman kirjeet.\n\nSynkät pilvet alkoivat varjostaa maisemaa. Ilma oli jäähtynyt äkkiä, ja\ntuuli oli kai herännyt, sillä puut huojuivat kovasti junan kiitäessä\nohi. Rossi katseli taas ikkunasta kuumeisena ja kärsimättömänä.\n\nVihdoin junan vauhti hiljeni, pyörien ja veturin jyske lakkasi\nvähitellen. Hetken perästä kuului kirkonkellojen kaiku, kelloja\nsoitettiin salaman torjumiseksi, ja sitten seurasi rankka sade. Vesi\nvalui virtana junan saapuessa Chiassoon, mutta vaunut olivat tuskin\nennättäneet junasillan kohdalle, kun Rossi hyppäsi ulos.\n\n»Tavarat tutkittavat!» »Käsilaukut ulos!» »Chiasso!» »Tulliasema!»\n\nAsemamiehet huusivat junan seisahtuessa, ja Rossin tummat silmät\ntähystelivät, eikö näkyisi ketään, jolla on keltainen sähkösanoma\nkädessä.\n\n»Facchino!»\n\n»Signore?»\n\n»Onko sähkösanomain kantaja täällä?»\n\n»Ei, signore.»\n\nRossi juoksi asemasillalle, ja samassa silmänräpäyksessä kolme\nkarabinieeria, jotka olivat katselleet oikealle ja vasemmalle, astui\nhänen luokseen ojentaen valkoisen paperin.\n\nHän otti sen sanaakaan sanomatta ja hetkisen hän tuijotti sotilaihin\nkuin tiedotonna. Sitten hän avasi paperin ja luki: »_Mandato di\nCattura_... Me... käskemme vangitsemaan Davido Leonen, tavallisesti\ntunnettu nimellä Davido Rossi...»\n\nKylmä hiki kohosi hänen otsalleen. Hän katsoi taas sotilaihin. Ja\nsitten hän nauroi. Se oli kamalaa naurua — mielettömän naurua.\n\nToiset matkustajat olivat huomanneet tuon kohtauksen ja joukko\nenglantilaisia ja amerikkalaisia matkailijoita puheli tapauksesta.\n\n»Se on Rossi.» »Rossiko?» »Se anarkistiko?» »Onko hän matkustanut tässä\nsamassa junassa?» »Taivas!»\n\nKarabinieerien päällikkö, laihaposkinen, haukansilmäinen mies, astui\nvirkapuvussaan komeasti katsojien ohi sähköttämään viranomaisille\nRossin vangitsemisesta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKun juna taas lähti liikkeelle, oli Rossi vankina ja istui kahden\nkarabinieerin välissä upseeria vastapäätä. Hänen sydäntään hyyti, ja\nhänen päänsä oli vaipunut rintaa vasten. Hän kysyi itseltään, kuinka\nmoni henkilö tiesi, että hän oli Davido Leone ja saattoi todistaa hänet\nsamaksi henkilöksi, joka oli tuomittu kahdeksantoista vuotta sitten.\n_Ei ollut muuta kuin yksi_.\n\nRossi hypähti seisomaan kirous huulillaan. Se ajatus oli vallan\nmahdoton, ja hän itse oli petturi, jos hän uskoi semmoista. Mutta kun\ntuo kuviteltu tuska oli ohi, tunsi hän sittenkin rinnassaan painoa ja\nhäpeätä.\n\nKarabinieeri-upseeri, joka oli käsittänyt väärin Rossin liikkeen,\nsulki vaunun ikkunan ja asettui itse seisomaan selin siihen, kunnes\njuna saapui Milanoon. Siellä odotti heitä poliisivirkamies, jolla oli\nilmoitettavana viimeiset Rossia koskevat määräykset. Julkisen häiriön\nvälttämiseksi kuninkaan juhlapäivänä oli vanki pidettävä Milanossa,\nkunnes määrätään toisin.\n\n»Teidän tulee jäädä tänne yöksi, herra Rossi», sanoi soturi. Muistaen,\nkuinka hän Zürichistä lähtiessään itse oli aikonut samaa, Rossi nauroi\nkatkerasti.\n\nNyt oli pimeä. Vankirattaat olivat hotellivaunujen vieressä, ja\nRossi kuljetettiin sinne karabinieerien välissä.. Uutinen hänen\nvangitsemisestaan oli jo levinnyt Milanossa, ja suuria katsojajoukkoja\noli kokoontunut aseman ulkopuolelle. Rossi koetti pitää päätään\npystyssä, kun ihmiset tuijottivat häneen, ja vakuutteli itselleen, että\nviattoman miehen vangitseminen ei ole hänen, vaan viranomaisten häpeä.\nSiitä huolimatta tuskan tunne valtasi hänet, ja hänen päänsä vaipui\nalas, kun hän piiloutui vaunuun.\n\nMatkalla Via Filangerin varrella olevaan vankilaan karabinieerit\nkiroilivat kovaa kohtaloaan, joka pakotti heitä pysymään poissa\nRoomasta yleisen juhlan aikana. Maanantaina tuli olla päivälliset\nkasarmissa Pratin varrella, ja tiistaiaamuna kuningas oli jakava\nmitalit.\n\nRossi sulki silmänsä eikä virkkanut mitään. Mutta puoli tuntia\nmyöhemmin, kun hänet oli sijoitettu »maksavien» koppiin ja\nkarabinieeri-upseeri oli poistumaisillaan, ei hän malttanut olla\npuhumatta.\n\n»Herra upseeri», sanoi hän hypistellen vangitsemiskäskyä, »tahdotteko\nsanoa minulle, mistä saitte tämän paperin?»\n\n»Procurasta tietysti», vastasi soturi.\n\n»Joku oli siis syyttänyt minua siellä — voitteko sanoa kuka se oli?»\n\n»Se ei koske minua, herra Rossi. Mutta koska tahdotte sen tietää...»\n\n»Sanokaa.»\n\n»Siellä oli eräs nainen, kun tämä käsky kirjoitettiin, ja jos saan\nsanoa kuka hän oli...»\n\nRossi näki, mikä nimi oli miehen huulilla, ja heittäytyi häntä kohti\nraivoissaan.\n\n»Valehtelija! Ulos täältä!»\n\nYön pitkinä hetkinä hän koetti miettiä, kuka muu saattaisi olla syynä\nhänen vangitsemiseensa. Hän ajatteli kaikkia naisia, jotka hän oli\ntuntenut lähemmin Englannissa ja Amerikassa, ja vihdoin Elenaa ja\nvanhaa Francescaa. Turhaan. Ei ollut koko maailmassa muuta kuin yksi\nnainen, joka tiesi hänen aikaisemman elämänsä salaisuuden. Osan hän oli\nitse kertonut, ja loput tuo nainen tiesi itsestään.\n\nVähätpä siitä. Ei mikään petturi ollut kavalampi kuin olosuhteet. Hän\nei tahtonut uskoa sitä valhetta, jonka kohtalo asetti hänen eteensä.\nRoma on uskollinen, hän kuolisi ennemmin kuin pettäisi hänet, ja\nhän, Rossi, on halveksittava koira, jos hän uskoo Romasta pahaa. Hän\nkoetti muistella Roman kirjeitä, hänen uhrauksiaan, hänen uljasta,\niloista luopumistaan kaikista mukavuuksista, ja tuo raskas paino hänen\nsydämellään alkoi keventyä.\n\nAamu koitti vihdoinkin. Kun harmaa hämärä hiipi vankikoppiin,\nsoivat pääsiäiskellot juuri. Rossi muisti, kuinka toisenlaisissa\noloissa hän oli luullut kuuntelevansa niitä, ja taas hänen sydämensä\nkävi katkeraksi. Hyväsydäminen vartia toi hänelle vettä ja leipää\naamiaiseksi ja pisti hänelle samassa numeron _Perseveranza_ lehteä. Se\nsisälsi kertomuksen Rossin vangitsemisesta ja johtavan kirjoituksen\nsiitä, että Rossin ura nyt oli lopussa. Yleisö oli ihmeekseen saanut\nnähdä, että mies, jolla oli huomattava asema parlamentissa ja joka\nmonta vuotta oli elänyt maailman tarkan silmän alla, oli koko ajan\nnäytellyt väärää osaa, koska hän todellisuudessa olikin rikoksellinen,\njoka aikoja sitten oli tuomittu vehkeilyistä edellistä kuningasta\nvastaan. Semmoista oli kyllä ennenkin sattunut Italian historiassa,\nmutta tämä tapaus oli kumminkin siksi merkillinen, että sen pitäisi\nolla varoituksena herkkäuskoiselle yleisölle. Rossi purskahti nauruun\nja heitti pois lehden.\n\nAurinko paistoi, varpuset visertelivät, ja kirkonkellot soivat\npitkin päivää. Illemmällä vartia toi toisen sanomalehden, jonka\nnimi oli _Corriere della Sera_. Siinä selitettiin, että kuuluisan\nparlamentinjäsenen Rossin huomiotaherättänyt vangitseminen, joka, oli\nvaikuttanut kuin salaman isku, ei ollut tarkoitettu rangaistukseksi\naikoja sitten unohdetusta rikoksesta, vaan uuden valtiollisen\nrikoksen estämiseksi vallan viimeisellä hetkellä. Herra Rossi oli\nollut ulkomailla helmikuun ensi päivänä tapahtuneista onnettomista\nmeteleistä asti, ja vieraiden maiden poliisien tiedonannot osoittivat\npäivänselvään, että hän oli suunnitellut kaikkien Euroopan\nvallankumouksellisten seurojen yhteistä kapinaa Italiassa ja aikonut\nviheliäisellä tavalla häiritä kuninkaan riemujuhlaa. On muistettava,\nettä muutamat julistukset viittaavat tuohon tarkoitukseen ja paitsi\nsitä erään kirjanpainajan vangitseminen on saattanut selville, mitä\nteitä nuo julistukset ovat tulleet, ja siitä on ollut seurauksia,\njoiden johdosta saattaa onnitella sekä hallitusta että maata.\n\nRossi nukkui yhtä vähän seuraavana yönä kuin edellisenäkin. Nuo kamalat\nepäilykset, joita hän koetti poistaa, imeytyivät hänen sydämeensä kuin\nvampyyrit Hän koetti keksiä puolustuksia Romalle. Häntä oli peloitettu,\nhän oli nainen eikä voinut kestää sitä. Turhaa vallan turhaa. »Minä\nluulin, että Giuseppe Rosellin tytär olisi ennemmin kuollut», sanoi hän\nitselleen.\n\nHyväluontoinen vartia toi hänelle vielä _Secolo_ lehden hänen oman\npuolueensa äänenkannattajan. Sen kirjoitus oli kaikkein katkerin.\n»Meillä on syytä uskoa, että tuohon onnettomaan tapaukseen, joka\nvarmaan tulee vahingoittamaan kansan asiaa, on syynä erään tunnetun\nnaisen petollinen menettely erästä johtavaa henkilöä kohtaan. Tuo\nnainen on läheisessä suhteessa pääministeriin. Siinä on taas edessämme\nvanha juttu miehen heikkoudesta ja naisen petollisuudesta ynnä lisäksi\nkaikki tavalliset seuraukset nöyryytys, hulluus, häpeä.»\n\nEi voinut enää epäillä. Roma oli hänet pettänyt. Olkootpa hänellä mitkä\nsyyt tahansa puolustuksenaan seuraus oli kumminkin sama. Roma oli\nilmaissut hänen sielunsa syvimmät salaisuudet ja hänen elämäntyönsä oli\nturha.\n\nKarabinieeri-upseeri tuli sanomaan, että nyt oli lähdettävä Roomaan,\nja kello yhdeksän he istuivat taas junassa. Sunnuntaipukuisia ihmisiä\nkuljeskeli asemasillalla ja asemahuone oli liputettu. Valkoliivinen\nherrasmies oli astumaisillaan samaan vaunuun, missä karabinieerit\nja vanki istuivat, mutta huomatessaan heidät hän kääntyi pois.\nSe oli parlamenttitalon järjestyksen pitäjä, joka palasi kotiin\npääsiäislomalta. Rossi nauroi ääneen ja silloin mies kääntyi takaisin.\n\n»Olen paoillani teidän puolestanne», sanoi hän. »Te olette pettänyt\nmeidät kaikki, mutta nyt te näyttäydytte oikeassa karvassanne ettekä\nluultavasti enää teeskentele.»\n\nMies oli tavallaan oikeassa. Rossi oli todellakin toinen olento kuin\nennen. Kaikki, mikä oli ollut hellää ja viehättävää hänessä, oli nyt\nmuuttunut kovaksi ja katkeraksi. Juna kiiruhti Roomaa kohti, ja soturit\npolttivat sikarejaan. Rossi vetäytyi nurkkaan ja sulki silmänsä. Joskus\nhänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn, joskus hän nauroi\nääneen.\n\nHän muisti omat ajatuksensa matkan alussa ‒ ajatuksensa, jotka koskivat\nhänen työtään, hänen puoluettaan, hänen kansaansa ja Romaa. Hän tämä\noli todellakin sopiva loppu hänen suurelle tehtävälleen. Petetty! Ja\nhänen pettäjänsä oli tuo ainoa olento, jonka taivas näytti antaneen\nhänelle avuksi!\n\nHe matkustivat rannikkorataa pitkin, ja junan tullessa Geneveen seisoi\nsotilassoittokunta Mazzinin patsaan juurella soittaen kuninkaallista\nhymniä. Mutta kuninkaan riemujuhla ei herättänyt läheskään niin\npaljon huomiota kuin se seikka, että Rossi oli vangittu ja odotettu\nkapina ehkäisty. Karabinieeri-upseeri osti geneveläisiä sanomalehtiä,\nja yhdessä oli tarkka selonteko tuosta »suuresta salavehkeestä».\nSotilaalliselta kannalta selitettiin tarkkaan otaksutun kapinan\nsuunnitelma. Siihen kuuli Geneven asevaraston ryöstö ja kuninkaan\nsurmaaminen Roomassa.\n\nToisessa lehdessä oli »tosi kertomus vangitsemisesta». Oli muistettava,\nettä tuo kuuluisa parlamentinjäsen paavin riemujuhlassa oli hyökännyt\nkirkon ja valtion kimppuun syyttäen toista ryhmää tekopyhyydestä,\ntoista turmeluksesta, ja erittäinkin viitaten erääseen korkeaan\nvirkamieheen, jolla oli alhaiset himot, sekä erääseen naiseen, jonka\nmaine oli aikoja sitten mennyt. Tuo virkamies oli pääministeri, ja\nnainen oli henkilö jonka välinpitämättömyyttä seuraelämän vaatimuksista\noli ankarasti tuomittu. Rossin annettiin olla vapaana huolimatta tästä\nhänen puheestaan, mutta hänen tuomionsa oli kumminkin langetettu.\nOli julkinen salaisuus, että äskenmainittu nainen itse oli ottanut\nrangaistakseen häntä. Kukistaakseen miehen, joka oli häntä solvaissut,\nhän näön vuoksi luopui ylhäisestä asemastaan pettäen siten koko\nhienoston ja seurapiirinäkin. Sitten hän oli solmivinaan jonkinmoisen\navioliiton Rossin kanssa ja asettui asumaan uhrinsa huoneistoon\nsaaden siten selville kaikki hänen salaisuutensa. Ajateltakoonpa mitä\ntahansa tuon koston laadusta, ainakin se on täydellisesti onnistunut.\nKohottuaan ylimpään menestyksen huippuun mies oli langennut tuon naisen\nkäsiin, jota hän oli nöyryyttänyt, ja nyt koko maailma ilkkui hänelle.\n\nRossi hymyili tuota lukiessaan — ja voi sitä hymyä! Siitä hetkestä\nalkaen kaikki näkyi kertovan hänelle petoksesta. Puutarhojen öljypuut\nkertoivat, kuinka Kristus kerran petettiin, ja pienet kaupungit\nrinteillä korkeine valleineen ja vahtitorneineen kertoivat, kuinka\nvaarallista yllätys saattoi olla.\n\nJuna kiiti lukemattomien tunnelien läpi aivan kuin ilma virtaa huilun\nläpi, joskus suhisten pimeässä, joskus viheltäen päivän valossa. Rossi\nsulki silmänsä ollakseen näkemättä ohikulkevia, kiduttavia maisemia,\nmutta hän näki heti silloin Roman. Hän näki Roman samanlaisena kuin\nennen, hänen kellahtavan ihonsa, hänen suuret, tummat silmänsä ja\nkaarevat kulmakarvat, tuon viehättävän, hymyilevän suun ja terveyden\nsekä onnen loiston. Ja Rossi tiesi, että olipa Roma tehnyt mitä\ntahansa, hän ei voisi lakata rakastamasta häntä. Se oli tehdä hänet\nvallan hulluksi, ja taas hän hypähti seisomaan ja aikoi astua\nkäytävälle, kun karabinieeri, joka oli torkkunut, heräsi ja sulki oven.\n\nYö tuli ja kuu nousi suurena ja punaisena kuin laskeva aurinko. Kun\njuna kiiti Rooman Campagnalle aivan kuin vene aavalle merelle, tuntui\ntuo laaja, juhlallinen aavikko olevan vielä entistä enemmän erotettu\nelävän maailman näyistä ja äänistä. Rossi muisti, miten iloisin mielin\nhän oli toivonut kiitävänsä tuon tutun seudun poikki. Sitten hän loi\nkatseensa sotamiehiin, jotka kuorsasivat paikoillaan.\n\nKun juna seisahtui Civita Vecchiassa, avasi karabinieeri oven\nkäytävään, jotta vanki saisi ojentaa jalkansa suoraksi. Muutamia\nroomalaisia iltalehtiä tarjottiin junaan. Rossi ojensi kätensä\nostaakseen erään lehden ja hämmästyi, kun joku tarttui hänen käteensä\npuristaen sitä lujasti. Sanomalehtien myyjä, joka kantoi myöskin\nkahvitarjotinta, oli suuri mies, edessä valkoinen esiliina ja päässä\npaperilakki.\n\n»Kahvia, herra?» »Kahvia!» huusi hän ja lisäsi sitten hiljaa. »Etkö\ntunne minua, hyvä mies? Kahvia, herra? Kiitos!»\n\nSe oli Rossin toveri, tohtori ja parlamentinjäsen.\n\n»Maitoa, herra? Heti paikalla, herra. Venti centisimi, signore...\nKaikki hyvin, veikko... Pientä rahaako? Tietysti, hyvä herra... Vaunu\nodottaa vasemmalla puolen. Katso tarkkaan. Addio!... Kahvia! Kahvia!»\n\nReipas ääni hävisi sillan toiseen päähän, ja juna läksi taas\nliikkeelle. Rossia pyörrytti. Hän hoiperteli takaisin paikalleen ja\nkoetti lukea sanomalehtiä. Hän huomasi, että _Tribuna_ oli täynnä\nkertomuksia riemujuhlasta. Aamulla oli ollut messu Panteonissa\nja riemukulussa oli ollut pataljoona krenatöörejä, jalkaväkeä,\nhevosväkeä, tykistöä sekä eskadroona karabinieereja ratsastaen.\nSata kanuunanlaukausta oli ammuttu Angelon linnasta puolenpäivän\naikaan, ja maaseudun pormestarit olivat astuneet lippujen liehuessa\nja musiikin soidessa Kvirinaalin piazzalle, missä kansa oli laulanut\nkansallishymnin ja huutanut kuninkaan esiin parvekkeelle.\n\n_Koitto_, jonka Rossi itse oli perustanut, näytti olevan\ntäynnä ylistystä pääministerille. Hän oli tänään saavuttanut\nloistokohdan mainehikkaalla urallaan. Kuningas oli antanut hänelle\nAnnunziata-ritarimerkin, ja yhä jatkuvan levottoman ajan tähden oli\nhyvin luultavaa, että hänet nimitettäisiin diktaattoriksi.\n\n_Avanti_ näkyi kertovan yksinomaan Rossista. Kun maa ennättää toipua\nnäiden päivien mielettömistä puuhista, silloin se voi arvostella\nministerin pirullisia keinoja, ministerin, joka alentui käyttämään\nDelilan petosta voittaakseen valtiollisen vastustajan. Tuosta naisesta\nhe eivät tahdo puhua. Hän on niitä turmiollisia olentoja, joita joskus\ntapaa maailmassa. Hän asuu yhä vieläkin petoksensa näyttämöllä, ja\nvarmaankaan ei kukaan kunniallinen nainen häntä kadehdi, vaikka hän\nnukkuukin makeasti sen miehen vuoteella, jonka hän on pettänyt ja joka\nviettää yönsä Regina Geelin kopissa.\n\nRossi oli tukehtua. Hän työnsi kätensä taskuunsa, ja vangitsemiskäsky\nkahisi hänen sormiensa puristaessa sitä. Jos hän voisi nähdä Roman\nvilahdukseltakaan ja heittää tuon kirotun paperin hänen silmilleen!\n\nKun juna kiiti Tiberin rannalla, saattoivat he nähdä ilotulituksen\nPinciolla. Siellä hehkui jättiläiskruunu täydessä valossa. Vihdoin\njuna saapui Rooman asemalle. Rossi muisti, kuinka hän oli kuvitellut\nastuvansa sinne, ja hän värisi loukatusta ylpeydestä.\n\nSiellä oli tungosta ja jymyä ja leimahtavia liekkejä, ja sitten juna\nseisahtui. Asema oli täynnä väkeä. Rossi huomasi Malatestan muiden\nseassa, saman miehen, jonka elämän hän oli säästänyt kaksintaistelussa.\n\n»Olkaa hyvä ja astukaa ulos!» sanoi karabinieeriupseeri, ja Rossi astui\nsillalle. Molemmin puolin häntä marssi sotamies, upseeri kulki edellä.\nVäki astui syrjään tehden tilaa noille neljälle ja seurasi sitten\nheidän jälessään. Ei sanaakaan sanottu.\n\n»Pois tieltä!» huusi upseeri lähestyen porttia, missä vartia otti\npiletit. Mustat vaunut odottivat ulkona.\n\nÄkkiä joku joukosta löi upseeria niskaan. Hän kääntyi puolustautumaan,\nmutta sai samassa toisen iskun. Sitten hän koetti vetää esiin\nmiekkaansa, mutta hänet heitettiin samassa maahan. Toinen\nkarabinieereista kumartui häntä nostamaan ja toinen tarttui kiinni\nRossiin. Seuraavassa silmänräpäyksessä Rossi tunsi sotilaan käden\nirtautuvan hänen käsivarrestaan aivan kuin miekan iskemänä, ja joku\nhuusi hänen korvaansa:\n\n»Nyt on aika mennä, jättäkää tämä minulle ja paetkaa!»\n\nSe oli Malatesta. Ennenkuin Rossi tarkoin ymmärsi, mitä hän teki,\noli hän astunut raiteiden yli toiselle sillalle, päässyt vahdin\nohi näyttämällä parlamenttimerkkiään, joka oikeutti matkustamaan\nrautateillä, sekä astunut odottavaan vaunuun.\n\n»Minne, signore?»\n\n»Piazza Navona — _presto_!»\n\nVaunujen vieriessä Piazza Margheritan poikki astui komppania\nkarabinieereja nopeasti asemaa kohti.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKun joku ruumiin jäsen käy tunnottomaksi, on ensimmäinen palaavan\ntunnon merkki polttava tuska. Samoin on sielunkin laita. Kun Rossin\nviimeinen kirje herätti Roman siitä rakkauden ja pelon horteesta, jonka\nturruttamana hän oli kertonut Rossin salaisuuden pelastaakseen hänen\nelämänsä, hän kärsi ääretöntä tuskaa ajatellessaan sitä alennustilaa,\njohon hän oli syössyt Rossin.\n\nKello kymmenen lauantai-iltana sanomalehdenmyyjät huusivat kaduilla,\nettä Rossi on vangittu. Rajalta saapuneet sähkösanomat kertoivat\nilkeällä tavalla tapahtumasta. Rossi oli ollut valepuvussa ja koettanut\nsalata itsensä, mutta karabinieerien valppaus oli tehnyt sen tyhjäksi,\nja nyt oli Rossi Milanon vankilassa, jossa häntä arvattavasti tullaan\npitämään muutamia päiviä.\n\nVanha garibaldilainen, joka toi iltalehdet, tunsi syvää osanottoa Romaa\nkohtaan, mutta Roma inhosi itseään ja koetti saada garibaldilaisen\npoistumaan niin pian kuin mahdollista saadakseen olla yksin kurjuutensa\nja häpeänsä musertamana.\n\nAikaisin seuraavana aamuna vanha Francesca tuli kotiin\npääsiäisjumalanpalveluksesta ja läksi Roman luo. Hän oli hyvin\nnärkästynyt sunnuntain lehdissä julaistun jutun johdosta, joka koski\nRoman toimia äskeisissä tapahtumissa. Se oli sama kertomus, jonka Rossi\noli lukenut Genevessä.\n\n»Se on häpeällistä ja ilkeätä, ja Jumala sen rankaisee vielä kerran.\nMutta sittenkin on ihmisiä, jotka uskovat, että siinä on jotakin totta.\nTommaso on yksi niitä, ja minä sanoin hänelle, että hänen sietäisi\nhävetä. 'Minä häpeänkin, eukkoseni', sanoi Tommaso, 'mutta mitä minun\npitää uskoa?' Niin hän sanoo.»\n\nRoma sulki silmänsä puoleksi ja kuunteli. Maailma luuli häntä\nsiveettömäksi naiseksi. Jos hän olisi ollut semmoinen, joksi häntä\nluultiin, kuinka helposti asiat olisivat käyneet toisin! Mutta kaikki\nalhaiset luonteet tulisivat aina sanomaan häntä siveettömäksi naiseksi,\nja ulkokultaiset tulisivat tuomitsemaan hänen toimiaan sen mukaan,\nmiten he itse selittävät hänen luonteensa. Tuon ajatuksen tuottama\ntuska lisäsi hänen kärsimyksiään, ja hän tunsi itsensä sairaaksi.\n\nKuuro vanha vaimo koetti houkutella häntä syömään pääsiäispäivälliseksi\n_brodettoa_ ja lammaspaistia sekä munia ja makkaroita ja\npääsiäiskakkuja, jotka pappi oli siunannut. Mutta Roma ei voinut syödä\nmitään. Myöhään illalla garibaldilainen lähetti hänelle omituisen\nsanan. Hänen ei pitänyt mennä ulos, sillä ihmiset puhuivat hänestä eikä\nhänen ollut turvallista mennä nyt minnekään. Joukko Rossin meluavimpia\nja huolettomimpia ihailijoita kuljeskeli piazzalla, kasvoissa syvän,\nsanattoman häpeän ilme.\n\nMaanantaiaamuna, ennenkuin Roma oli noussut, hiipi hänen koiransa\nvuoteen viereen. Se oli saanut myrkkyä. Eläinraukka kohotti käpälänsä\npeitteelle ja katsoi Romaan jähmettyvin silmin aivan kuin koettaen\nkertoa tuskastaan. Tunnin kuluttua se oli kuollut.\n\nTästä lähtien Roman tunteet muuttuivat. Hänen masentava tuskansa Davido\nRossin nöyryytyksen tähden, kun tämä oli sortunut ja vankilassa,\nvaihtui kiihkeään katkeruuteen paronia kohtaan, joka menestyen,\nsäteilevänä ja voittoisana kulki kulkuaan. Roma ajatteli menneiden\nkuukausien tapahtumia oikeassa valossa ja näki, että paroni oli\nvastuunalainen kaikesta. Paroni oli peloittanut häntä. Paronin peloitus\noli vaikuttanut Roman mieleen ja saanut hänet tunnustamaan. Tunnustus\noli vienyt hänet paavin luo ja paavi oli rakkaudessa ja onnettomassa\nuskossa saanut hänet syyttämään miestään. Siinä oli sarja tuhoisia\ntapahtumia, joita kohtalon paha hengetär vielä oli lisännyt, mutta\nkaiken alkuna oli paroni ja hän oli syynä onnettomuuteen.\n\nRoma vihasi tuota miestä. Kun hän ajatteli paronin suhdetta hänen\nisäänsä, kuohui hänessä katkeruus. Kun hän ajatteli paronin suhdetta\nhäneen itseensä, vapisi hän inhosta. Muistaessaan paronin suhdetta\nDavido Rossiin hän oli tukehtua raivosta.\n\nSoittokuntia kulki kadulla. Juhla oli alkanut jo ennen aamiaista.\nPäivällisaikaan juopuneet miehet piazzalla syleilivät toisiaan huutaen:\n»Kauan eläköön kuningas!» ja sitten: »Kauan eläköön paroni Bonelli!»\nJulkiset keittiöt olivat täynnä, viinipuodeissa oli ahdinko, Banco di\nLotto teki hyviä kauppoja, ja joukko pelaajia istui pöytien ääressä\nkatukäytävällä korttia pelaamassa puukot iskettyinä alta kiinni\npöytään, jotta ne olisivat nopeasti saatavissa, jos tarvitaan.\n\nIllempänä koetettiin saada toimeen jonkinmoinen karnevaali. Tusinan\nverta kuljeksijoita likaisissa vuokratuissa puvuissa, miehillä ruskeat\nesiliinat, naisilla siniset naamarit, Pulcinella-huippulakit päässä,\nvalkoinen pumpulipusero yllä ja paperilyhtyjä käsissä, muutamilla\nkukkia ja vasullinen konfetteja, kulki meluten piazzan poikki\nkulkusilla varustetuissa kärryissä huutaen _Ecco il moccolo_, taikka\n_Senza moccolo-o-o!_\n\nSe oli raakaa iloa, mutta paremmassa osassa kaupunkia huviteltiin\nkomeammasti. Siellä oli kunniaportteja, lippuja ja kirjoitettuja\ntunnuslauseita, sotilaskulkueita, ja siellä kaikui eläköön-huutoja\nkuninkaalle ja ministerille.\n\nRoman inho muuttui ylenkatseeksi. Miksi tuo kansa iloitsi? Ei\nollut todellakaan syytä iloon. Miksi huudettiin ja laulettiin? Se oli\nkaikki keinotekoista iloa, kaikki oli valhetta. Aivan kuin näyssä Roma\nsaattoi nähdä paronin tuon oman luomansa näyttämön keskellä. Hän istui\nvaunuissa kuninkaan ja kuningattaren kanssa hymyillen jäistä hymyään,\nkohottaen hattuaan ja kumartaen, kansan ulvoessa molemmilla puolilla.\nJa sillä aikaa Davido Rossi virui Milanon vankilassa, kuolemaakin\nkovemman kohtalon alaisena, sortuneena, lyötynä ja sydän murtuneena.\n\nVanha Francesca toi aamulehden. Se oli _Koitto_, eikä se sisältänyt\nmitään muuta kuin kertomuksia paronista. Paronin vaimo oli kuollut\nlauantaina — siitä pari riviä. Kuningas oli antanut paronille\nAnnunziata-ritarimerkin — sitten seurasi puoli palstaa tuosta\nkuninkaallisen perheen uudesta serkusta. Kvirinaalissa oli päivälliset\nja tanssiaiset sinä iltana, ja silloin luultavasti pääministeri\nnimitettäisiin diktaattoriksi.\n\nRoma saattoi nähdä paronin kuninkaan pöydässä puhelevan iloisesti,\najattelematta Roman kärsimyksiä. Siitä ei ollut vuottakaan, kun Roma\noli istunut hänen vieressään. Kun hän nyt muisteli tuota yötä, vapisi\nhän kauhusta, ja hämärä kostonhimo heräsi hänen sielussaan. Mutta\nkaikessa hänen kurjuudessaan loisti eräs valonsäde: vaikka hän oli\npettänyt Rossin, oli hän samalla pelastanut hänen elämänsä.\n\nToisessa _Koiton_ palstassa kerrottiin paronin luona tapahtuneesta\nhaastattelusta. Sanomalehtimies oli vaatinut, että sellaisia\nhenkilöitä, jotka vehkeilevät kuningasta vastaan ja saattavat yleisen\nrauhan vaaranalaiseksi, on rangaistava peloittavan ankarasti. Paroni\noli peitetyin sanoin vastannut, että kuninkaan luontainen hyvyys\nsaattoi hänet antamaan anteeksi sellaisille henkilöille, jos heidän\nrikoksensa ovat vanhoja tai jos uudet rikokset on saatu ajoissa\nestetyksi, mutta yleisön asia on ilmaista mielensä siitä, onko oikein\nvaltaistuinta kohtaan, että sellaista lempeyttä käytetään.\n\nKun Roma luki tuon, välähti valo hänen silmiensä edessä, ja samassa\nhän ymmärsi, mitä hänen tuli tehdä. Paroni aikoi houkutella kuninkaan\nrikkomaan lupauksensa, jolla hän oli sitoutunut säästämään Davido\nRossin hengen, ja aikoi työntää syyn kansan niskoille, jonka tahdon\nalle hänen muka täytyi taipua. Ei ollut olemassa mitään maallista\ntuomioistuinta eikä juryä semmoiselle miehelle, joka noin saattoi\nmenetellä. Hän asetti itsensä kaikkien ihmislakien ulkopuolelle. Siitä\nsyystä ei ollut jälellä muuta kuin yksi keino — hänet oli asetettava\nJumalan tuomioistuimen eteen!\n\nKun tuo ajatus tunkeutui Roman mieleen, ei hän muistanut sitä\nrikokseksi. Hänen sielunsa siveellisessä ylevyydessä se tuntui\nkostavalta oikeudelta. Hänen sydämensä tykytti kovasti, mutta siihen\noli syynä vain hänen ajatustensa jännitys ja hänen kiihkeä toivonsa\nsaada toteuttaa ne.\n\nEräs asia häntä huolestutti, nimittäin tuon tuuman käytännöllinen\ntoimeenpano. Hän tuumaili jos jotakin. Ensin hän aikoi kirjoittaa\nparonille ja pyytää häntä luokseen ollen alistuvittaan hänen tahtoonsa,\nmutta hän luopui heti siitä tuumasta pitäen petosta alhaisena\nkeinona suuren ja jalon tehtävän toteuttamiseksi. Vihdoin hän päätti\nmennä Piazza Leonelle myöhään yöllä odottamaan paronin palaamista\nKvirinaalista. Felice kyllä päästäisi hänet sisään. Hän istuisi\nvastaanottohuoneessa varjostetun lampun alla, kunnes kuulisi pyörien\nratinan piazzalta. Sitten kun paroni avaa oven, hän nousee — tekemään\ntehtävänsä.\n\nPiirongin laatikosta hän oli löytänyt revolverin, jonka Rossi oli\nhänelle jättänyt sinä yönä, jona hän lähti pois. Siinä oli Rossin nimi,\njonka lahjoittaja oli siihen kaivertanut, mutta Roma ei välittänyt\nsiitä. Rossi oli vankilassa, siis ei kukaan voinut häntä epäillä,\neikä Roma välittänyt oman työnsä salaamisesta. Kun hän selkein mielin\nja omasta päätöksestään oli täyttänyt aikomuksensa, aikoi hän itse\nilmaista itsensä. Hän oli myöntävä kaikki suoraan puolustautumatta\nja pyytämättä armoa, vaikka kuolema häntä odottaisi. Hänen ainoa\npuolustuksensa oli oleva, että paroni oli syyllinen ja korkeamman\ntuomioistuimen tuomittava. Päättäköön tuomioistuin sitten hänen\nmotiiviensa moraalisesta merkityksestä ihmisoikeuden mukaisesti.\n\nNoiden ylevien tunteiden vallassa hän alkoi tutkia revolveria. Hän\nmuisti, että kun Rossi oli antanut sen hänelle, hän oli kauhistunut\nkoskettaessaan kuolettavaa asetta ja se oli pudonnut hänen käsistään.\nNyt hän ei tuntenut mitään sellaista pelkoa käännellessään sitä\nhennoissa käsissään ja koetellessaan saada selville sen rakennetta.\nSiinä oli kuusi piippua, ja saadakseen selville, olivatko ne ladatut,\nhän painoi hanaa. Kova pamahdus seurasi, mutta hän ei säikähtänyt.\n\nKuuro vanha vaimo oli kuullut laukauksen ja kiiruhti Roman luo kalpeana.\n\n»Taivas siunatkoon, signora! Mitä on tapahtunut? Pyhä Neitsyt\npelastakoon meidät! Revolveri!»\n\nRoma koetti puhua tyynesti. Se oli herra Rossin revolveri. Roma oli\nlöytänyt sen piirongista. Se oli nähtävästi ladattu ja oli nyt lauennut.\n\nSanat olivat epämääräisiä, mutta ääni tyynnytti vaimon. »Pyhimyksille\nkiitos, ettei se ollut sen pahempaa! Mutta miksi olette niin kalpea,\nsignora? Mikä teitä vaivaa?»\n\nRoma vältti hänen katsettaan. »Ettekö tekin olisi kalpea, jos tällainen\nesine olisi lauennut käsissänne?»\n\nNyt oli vanha garibaldilainenkin ennättänyt ylös vaimonsa jälkeen, ja\nkun kaikki oli selitetty, ilmoittivat molemmat vanhukset menevänsä\nkatsomaan ilotulitusta Pinciolle.\n\n»Se alkaa kello yksitoista ja jatkuu kahteentoista tai yhteen, signora.\nKaikki muut tästä talosta ovat jo menneet, muutoin olisikin laukaus\nherättänyt huomiota.»\n\n»Hyvää yötä, Tommaso! Hyvää yötä, Francesca!»\n\n»Hyvää yötä, signora! Meidän täytyy jättää katuovi auki, jotta asukkaat\npääsevät kotiin, mutta te voitte sulkea oman ovenne, niin olette aivan\nturvassa.»\n\nGaribaldilainen kohotti lakkiaan ja jätti oven raolleen. Kello\noli puoli yksitoista, ja piazza oli aivan hiljainen. Roma istui\nkirjoittamaan kirjettä:\n\n »Oma rakkaani, Olen lukenut sanomalehdistä, mitä tapahtui rajalla,\n ja olen menehtyä tuskasta. Mitä voin sanoa omasta osastani siinä\n muuta kuin että tein sen parhaassa tarkoituksessa! Koko sielullani ja\n Jumalan edessä vakuutan, että jos petin sinut, tein sen pelastaakseni\n henkesi. Ja vaikka sydämeni on murtua ja vaikken enää koskaan saa\n tuntea onnen hetkeä, kunnes Jumala suo minulle rauhan, täytyisi minun\n menetellä aivan samoin, jos tuo kaikki olisi elettävä uudelleen...\n\n Ehkä sinun suuri sydämesi voi antaa minulle anteeksi jonakin päivänä,\n mutta itse en koskaan anna anteeksi itselleni enkä sille miehelle,\n joka pakotti minut tekemään minkä tein. Ennenkuin tämä kirje saapuu\n sinulle Milanoon, on suuri työ tehty Roomassa. Muistatko, että\n jokaisena aikakautena kaitselmus lähettää maailmaan jonkun henkilön\n opettamaan tyranneille, että he ovat ainoastaan ihmisiä? Kaitselmus\n tulee tällä kertaa käyttämään minun heikkoa kättäni siihen suureen\n tarkoitukseen. Mutta en tahdo sanoa mitään ennenkuin kaikki on ohi.\n Sinun nimesi on joutuva historian lehdille tahrattomana...\n\n Hyvästi, armas! Koeta antaa minulle anteeksi niin pian kuin voit.\n Minä olen sen tietävä... olenpa missä tahansa... ja se on suloista\n tuntea. Sinua rakastava, erehtyvä, murtunut\n\n                                                Romasi.»\n\nMeluava joukko kulki piazzalla laulaen juomalaulua. Sen mentyä\nkirkonkello löi yksitoista. Roma pani hatun ja harson päähänsä. Hän\noli ankaran kärsimättömyyden vallassa. Kun hän oli valmis lähtemään,\nkatsoi hän vielä viimeisen kerran huoneita. Ne olivat täynnä muistoja —\ntoiveita ja todellisia tapahtumia. Piano, fonografi, veistokuva, vuode.\nKaikki oli mennyttä. Hän ei koskaan tulisi takaisin enää.\n\nHänen sydämensä sykki kovasti, ja hän avasi piirongin uudestaan, kun\nhän kuuli askeleita portailta. Hän tunsi nuo askeleet. Ne olivat\nparonin. Roma seisahtui tuntien sanomatonta kauhua ja katsoi oveen. Se\noli hiukan auki, kuten garibaldilainen sen oli jättänyt.\n\nParoni oli astumaisillaan sisään tuosta ovesta. Hän läheni —\nkuolemaansa. Jokin yliluonnollinen voima pakotti häntä tulemaan.\n\nRomaa pyörrytti, ja joka jäsen vapisi. Askeleet lähenivät. Vihdoin ne\nsaapuivat portaiden päähän, ja ovella kuului koputus. Ensin Roma ei\nvoinut vastata, ja koputus uudistui.\n\nSitten hän tointui taas. Se oli pikemmin Kaikkivaltiaan tahto kuin\nhänen omansa. Sen _täytyi_ tapahtua. Jumala oli määrännyt hänet tuon\nrikoksellisen miehen surmaajaksi.\n\n»Astukaa sisääni» huusi Roma.\n\n\n\n\nV.\n\n\nLuonnonlakien joukossa on eräs äärettömän suuri, ja se sisältää ehkä\nihmisluonteen syvimmät salaisuudet — mukautumisen laki. Lääkärissä,\ntuomarissa, sanomalehtimiehessä, papissa — kaikissa huomaamme heidän\nammattinsa turmiollisen vaikutuksen, ja kiusallisimpia esimerkkejä\nluonteen alistumisesta välttämättömyyksien alle on valtiomiehen sielu.\nMutta olemuksen suurina hetkinä, voiton ja tappion, rakkauden ja\nintohimon hetkinä, häviää ammatin luoma leima, niinkuin viitta putoaa\npois hartioilta, ja ainoastaan ihminen jää jälelle.\n\nKun paroni heräsi lauantaiaamuna, muisti hän Romaa sangen syvästi\nkatuen, ja kaikki, mikä tapahtui seuraavina päivinä, pani hänet\najattelemaan Romaa hellin mielin. Aamulla adjutantti toi hänelle\nrasian, joka sisälsi Annunziata-ritarikunnan merkit, ja piti\nmuodollisen puheen. Paroni leikki jalokivillä koristetulla nauhalla ja\nsiitä riippuvalla kultamitalilla, kun hän vastasi puheeseen etiketin\nmääräämin sanoin, mutta hän ajatteli koko ajan Romaa ja mitä iloa tämä\nolisi voinut tuntea tervehtiessään häntä kuninkaan serkkuna.\n\nPuolenpäivän aikaan hän sai sähkösanoman, joka ilmoitti hänelle hänen\nmielisairaan vaimonsa kuoleman, ja hän läksi heti linnaansa Albanon\nvuoristoon. Siellä hän oli niin kauan, että ennätti nähdä, kun ruumis\nsiirrettiin kirkkoon, ja palasi sitten heti Roomaan. Nazzareno kantoi\nasemalle pienen laukun täynnä kirjoituksia, joita paroni oli tutkinut\njunassa istuessaan. He kulkivat ruusupuun ohi, joka oli istutettu Roman\nensimmäisenä syntymäpäivänä Italiassa. Se oli täynnä valkoisia ruusuja.\nParoni poimi yhden niistä ja piti sitä napinlävessään koko paluumatkan.\n\nEnnen puoliyötä hän oli palannut Piazza Leonelle, jossa commendatore\nAngelelli odotti häntä kertoakseen uutisen Rossin vangitsemisesta.\nParoni antoi määräyksen, että _Koiton_ toimittaja heti lähetettäisiin\nhänen luokseen, jotta hän voisi tehdä ehdotuksen. Mutta huolimatta\ntyytyväisyydestä, jonka Rossin kiinniottoja mahdollisesti seuraava\ntäydellinen masentaminen hänessä herätti, hän tunsi sääliä Romaa\nkohtaan.\n\nSunnuntaina hän puheli sanomalehtimiesten kanssa, antoi viimeiset\njuhlaa koskevat käskyt ja toimitti jos jotakin. Maanantaina juhla\nalkoi messulla. Panteonin piazzalla seisoi loistava joukko sotilaita\nkiiltävät kypärät päässä. Tuon komean henkivartiaväen keskitse pieni\nkuningas astui palatsiinsa musiikin soittaessa kansallishymniä.\nVanhassa Panteonissa, jonka kattoon oli ripustettu kuninkaallisella\nvaakunalla koristettu valkoinen silkkiverho, paloi lukemattomia\nvalkeita. Väliaikaisella alttarilla, joka oli koristettu valkoisella\nja kullalla, heloitti kynttilöitä, ja kuoro, jota kuuluisa\noopperansäveltäjä johti, oli kultaisen ristikon takana. Kuningas ja\nkuningatar sekä kuninkaalliset prinssit istuivat tuoleilla samettisen\nverhotaivaan alla, ja eri lavoja oli rakennettu ministereille,\nsenaattoreille, parlamentinjäsenille ja vieraiden valtakuntain\nlähettiläille. Uskonto oli aivan välttämätön kaikissa valtion\njuhlamenoissa, ja tuo messu oli oivallinen valtiollinen temppu, jonka\nparoni itse oli järjestänyt. Hän oli unohtanut Jumalan, mutta hän\noli muistanut kuningasta, olipa ajatellut Romaakin. Roma itki aina\nuskonnollisissa juhlamenoissa ja olisi varmaan vuodattanut kyyneleitä,\njos olisi ollut läsnä nyt.\n\nPanteonista seurue läksi Capitoliumiin soittokunnan soittaessa pitkin\nkatuja riemusäveliään. Tuo komea rakennus oli täynnä loistavaa\nsilkkipukuista yleisöä kunniamerkit rinnassa. Pormestari luki\npuheen, jossa hän mainitsi, kuinka paljon onnettomuuksia Italia oli\nkokenut, ja lopetti viittaamalla kansan hyvään toimeentuloon nykyisen\nhallitsijasuvun aikana. Vastauksessaan kuningas kehui armeijaa rauhan-\nja yhteyden pilariksi ja lopetti ylistämällä pääministeriä, jonka\nvoimakas johto oli hävittänyt epäkäytännöllisten politikoitsijain\nhämärät unelmat, jotka olivat uhanneet valtaistuimen vakavuutta ja\nuskollisten kansalaisten menestystä.\n\nParoni vastasi lyhyesti, ettei hän ollut tehnyt muuta kuin\nvelvollisuutensa kuninkaan hyväksi, joka oli melkein tasavaltainen\nhallitsija, ja maansa hyväksi, joka oli vapain maa koko maailmassa.\nMitä taaskin haaveilijoihin ja heidän haaveisiinsa tulee, saattavat\nmuutamat maanpakolaiset Zürichissä ulkomaalaisten melun kiihoittamina\nuneksia yleisen tasavallan perustamista eri kansakuntien ja rotujen\nkesken sekä Rooman kohottamista sen pääkaupungiksi, mutta ne ovat\nainoastaan heikkojen aivojen sekavia unelmia.\n\n»Vaarallisiako?» huudahti paroni lopuksi hymyillen. »Kuka voisi pitää\nikuisia uneksijoita vaarallisina?»\n\nKuningas nauroi, senaattorit huusivat eläköötä, naiset heiluttivat\nnenäliinojaan, ja taas paroni muisti Roman.\n\nJuhlakulku Kvirinaaliin oli yhä kohoavaa riemukulkua. Joka talosta\nliehui lippuja, joka ikkunassa oli punaisia ja keltaisia kudoksia.\nCorson varrella olevissa klubeissa oli ahdinkoon asti prinssejä,\nylimyksiä, valtiomiehiä ja kuuluisia muukalaisia. Kaartilaisia,\npunaiset töyhdöt hatuissa, seisoi rivissä kadulla, ja käytävät olivat\ntäynnä uskollisia alamaisia. Se oli loistava juhla, juhla, jommoista\nRooma rakasti.\n\nMaakuntien päälliköt sekä kansalaisia johtajineen ja lippuineen\nmarssi Kvirinaaliin, kuten paroni oli määrännyt, huutaen kuninkaan\nesiin parvekkeelle. Kuningas totteli kutsua ja kiitti yleisöä. Mutta\nastuttuaan takaisin huoneeseen nuori kuningas näytti hermostuneelta\nja hätääntyneeltä. Hän oli hyvää tarkoittava mies, hyväavuinen,\nmutta aivan heikko. Hän rakasti kansaansa ja uneksi olevansa\nmaansa vapauttaja ja yhdistäjä ja hän vakuutti aina olevansa hyvä\nkatolilainen, vaikka paavi oli käytännössä hänet pannaan julistanut,\njoskaan ei nimellisesti. Seisoessaan parvekkeella rumpujen jyristessä\nja kuninkaallisen marssin kaikuessa hän muisti, että tällä paikalla\npaavikunta oli viettänyt, monta muistettavaa hetkeä, ja häntä rupesi\näkkiä peloittamaan. Paroni lohdutti häntä.\n\n»Omasta puolestani», sanoi paroni, »olen pitkällisen uskonnon\ntutkimisen jälkeen käynyt epäilijäksi. Kaksikymmenvuotiaana koetin\nymmärtää kirkon dogmeja ja uskon salaisuuksia. Viisikolmattavuotiaana\ntiesin, ettei paavi itsekään niitä ymmärrä. Siitä syystä olen lakannut\najattelemasta sellaisia asioita ja kumarran nyt elämän laeille.»\n\n»Ei voi aina voittaa taikauskoa», sanoi kuningas, »ja kun seisoin\ntuolla ulkona, johtui mieleeni, että tämä ilo kohta loppuu ja sitten...»\n\n»Jos minä voin vapahtaa teidän majesteettinne vastuunalaisuuden\ntaakasta...» alkoi paroni.\n\nKuningas kutsui ylhäisen virkamiehen luokseen ja antoi käskyn, että\nheti on järjestettävä asiakirjat, joilla paroni Bonelli nimitetään\nkuninkaan käskystä Italian diktaattoriksi kuudeksi kuukaudeksi tästä\npäivästä lukien. »Jospa Roma nyt olisi täällä», ajatteli paroni.\n\nIlta tuli, ja päivälliset kuninkaallisessa palatsissa olivat\npelkkää loistoa. Ruhtinatar toisensa jälkeen astui sisään säteillen\ntimanteissa. Paronin kaulassa riippui Annunziata-ketju, ja\nulkomaalaiset lähettiläät, jotka hallitsijainsa edustajina olivat\nläsnä, tekivät tilaa hänelle, ja hän istui kuningattaren oikealla\npuolella. Hänen omalla oikealla puolellaan istui pikku prinsessa\nBellini, jolla oli Annunziata-ritariston arvo miesvainajansa sukuperän\ntähden. Hän oli juuri palannut Pariisista, jossa hänen kasvonsa olivat\nemaljeeratut, ja hän vältti nauramista, jottei emalji halkeaisi, mutta\nhänen kielensä liikkui yhtämittaa.\n\n»Ja te ette ole nähnyt Donna Romaa... ettekö? Ah, kaikki puhuvat\nsiitä. Oli hirveätä, että hän muutti asumaan sen miehen huoneistoon.\nSe oli vallan kamalaa, ja se erotti hänet seuraelämästä ikipäiviksi.\nOlkoonpa hänellä mitkä syyt tahansa, ei kukaan kunnon mies enää voi\nnaida häntä. Minä en ole koskaan antanut kenenkään miehen nukkua\ntalossani miesvainajani kuoleman jälkeen. Kun veljenikin tulee Roomaan,\nlähetän hänet aina hotelliin... Mutta rakas Roma oli aina niin\nvälinpitämätön... Hän kuljeskeli yksin kuin kyökkipiika... Entä Rossi?\nHänet kai mestataan... niinkö? Tiedättekö, minä pidin hänestä! Hänellä\noli komea vartalo. Hän muistutti erästä englantilaista lakeijaa, joka\noli palveluksessani.»\n\n»Nukkuiko _hän_ teidän talossanne?»\n\n»Tietysti. Minä olin itse valinnut hänet. Hän oli naimisissa ja mitä\nuskollisin — ja hänen vaimonsa oli kauhean ruma.»\n\nParoni katsoi ivallisesti hymyillen tuohon vanhanpuoleiseen\nkaunottareen verraten hänen muotisiveyttään sen tytön\nteeskentelemättömään siveellisyyteen, jota prinsessa soimasi. »Roma\non enemmän arvoinen kuin koko valtakunnallinen tuommoisia naisia»,\najatteli paroni.\n\nPäivällisen jälkeen hän talutti kuningattaren valtaistuimelle\nsamettisen kunniakatoksen alle, muinoin paavien kappelina olleeseen\nkomeaan huoneeseen. Sitten tanssiaiset alkoivat. Mikä valotulva! Mikä\ntimanttien säihky! Mitä ihania, hienohipiäisiä kasvoja! Mitä paisuvia\nrintoja ja pyöreitä muotoja! Mitä elämän ja lemmen hehkua sadoissa\nloistavissa silmissä! Mutta paroni muisti vielä kauniimmat kasvot,\nvielä suloisemman muodon kuin mitä hänen silmänsä täällä näkivät, ja\nselittäen kuninkaalle, että hänen oli pakko Rossin saapumisen tähden\npoistua, hän läksi palatsista.\n\nTulikärpäset värähtelivät Kvirinaalin pimeässä puutarhassa, kun\nparoni kulki kaikuvien pihojen poikki, ja iso tori edessä, kirkkaassa\nsähkövalossa, oli niin hiljaa, ettei kuulunut muuta kuin vahtien\nastuntaa portilla.\n\nParoni läksi Piazza Navonalle päin. Hänen itsesyytöksensä kävivät\nyhä ankarammiksi. Hän muisti uhkauksiaan ja sanoi itselleen, ettei\nhän koskaan ollut aikonut panna toimeen niitä. Niiden tarkoitus\noli ainoastaan vaikuttaa Roman mieleen, kuten usein tapahtui\njokapäiväisessäkin elämässä.\n\nParoni muisti edelliset hovitanssiaiset ja hän tunsi häpeätä. Mutta\ntuon yön onnettomuuteen eivät olleet syynä kylmät laskelmat, kuten\nhän oli ennen sanonut. Syyt olivat yksinkertaisemmat, inhimillisemmät\n— rakkaus kauniiseen naiseen, joka oli liukumaisillaan pois häneltä,\nkamala tunne siitä, että hän, paroni, oli sidottu vaimoon, joka ei\nollut vaimo, ja sitten vielä hetken hurmaava pyörrytys.\n\nVähätpä siitä! Roma ei tullut kärsimään tuon tähden. Paroni oli kaikki\nmaksava. Kun ajatteli Roman sopimatonta käytöstä, oli se, minkä paroni\naikoi tehdä, kerrassaan suurta, mutta Roma saa nähdä, että muutkin\nsaattavat uhrautua.\n\nKansa oli Pinciolla ja kadut olivat hiljaiset. Kun paroni saapui Piazza\nNavonalle, oli siellä tuskin ainoatakaan ihmistä, ja hänen oli vaikeaa\nlöytää talo. Ei kukaan nähnyt hänen astuvan sisään, ei kukaan tullut\nhäntä vastaan portailla. Sitä parempi. Häntä hiukan hävetti.\n\nKun hän oli koputtanut kaksi kertaa, pyysi ääni, jota hän ei tuntenut,\nhäntä astumaan sisään. Kun hän avasi oven, seisoi Roma hattu päässä ja\nharso silmillä hänen edessään selin piironkiin. Paronin mielestä hän\nnäytti pelästyneeltä ja sairaalta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\n»Rakas Roma», sanoi paroni, »tuon sinulle hyviä uutisia. Kaikki on\nkäynyt hyvin. Ei olisi voinut käydä sen paremmin, ja minä tulin\nonnittelemaan sinua.»\n\nParoni oli huomattavasti kiihoittunut ja puhui nopeasti ja äänekkäästi.\n\n»Mies vangittiin rajalla — olet kai kuullut siitä. Hän saapui yöjunassa\nlauantaina ja mahdollisten metelien estämiseksi hänet pidätettiin\nMilanossa tähän aamuun asti.»\n\nRoma seisoi vielä selin piironkiin.\n\n»Uutinen oli kaikissa lehdissä eilen, armaani, ja sillä oli mainio\nvaikutus riemujuhlan avajaisiin. Kun kuningas meni messuun tänä aamuna,\noli kapina saanut kuoliniskunsa ja meidän levottomuutemme oli lopussa.\nTänä iltana tuo mies saapuu Roomaan, ja tunnin perästä hän on varmassa\nturvassa vankilassa.»\n\nJoka hermo Roman ruumiissa värisi, eikä hän yrittänytkään puhua.\n\n»Kaikki on sinun työtäsi, lapseni — sinun eikä minun. Sinun viisas\njärkesi on saanut sen aikaan. 'Antakaa se mies minulle', niin sinä\nsanoit. Minä annoin hänet sinulle, ja sinä toimitit kaikki.»\n\nRoma pusersi huuliaan yhteen ja koetti hillitä itseään.\n\n»Mutta mitä sinä oletkaan kärsinyt päämääräsi saavuttamiseksi!\nYlenkatsetta, solvauksia! Eikä ainoastaan sitä, vaan myöskin köyhyyttä,\njopa kurjuuttakin, alennusta, häpeää! Ei ole kumma, että voitit tuon\nmiehen. Yleisökin pettyi. Ja minä itsekin melkein petyin.»\n\n»Nytkö se on tapahtuva?» ajatteli Roma. Paroni seisoi uunimatolla\nvastapäätä häntä.\n\n»Mutta sinä tiesit mitä teit, armas. Se kuului kaikki ohjelmaasi. Sinä\najoit miestä eteenpäin. Ja hän antautui sinun valtaasi. Sinä sait\nselville kaikki hänen sielunsa salaisuudet. Ja kun hetki tuli, olit\nvalmis. Sinä täytit alkuperäisen aikomuksesi. 'Hän on sortuva, kun\nhänen toiveensa ovat ylimmillään', niin sanoit.»\n\nRoman sydän sykki aivan kuin se olisi tahtonut särkeä siteensä.\n\n»Hän on sortunut. Kiitos sinulle, tuo järjestetyn yhteiskunnan\nvihollinen, tuo naisten panettelija on masennettu. Mikä viisaus! Mikä\nkärsivällisyys! Mikä valtiotaito! Ja mikä tahdon lujuus ja tarmo! Kuka\nuskaltaa sanoa, etteivät naiset enää saa suuria aikaan?»\n\n»Kuinka minä vihaan tuota miestä!» ajatteli Roma. Paroni oli avannut\npäällystakkinsa niin että hänen leveä, valkoinen rintamuksensa\nnäkyi, ja sen päällä kiilsi Annunziata-ketju. Hän astui uunimatolle\naavistamatta, että tuho odotti häntä.\n\n»Puolet Euroopan sanomalehdistä tulee sisältämään kertomuksia tuon\nsuuren suunnitelman epäonnistumisesta. Oli toinen suunnitelma, armas,\njoka onnistui. Eurooppa saa kuulla siitä myöskin, ja huomisaamuna on\nmaailma tietävä, mitä nainen voi tehdä rangaistakseen miestä, joka on\nsolvaissut häntä.»\n\n»Miksi en tee sitä nyt?» ajatteli Roma. Hän kosketti revolveria, joka\noli piirongilla hänen takanaan, hengittäen nopeasti ja kovaa.\n\n»Kuinka hienosto on hämmästyvä kuullessaan sen! Nyt se jo epäilee\njotakin. Sanoinhan sinulle uskottelevani sille, että sinä näyttelet\nopittua osaa, vaikka ihmiset saattavat luulla muuta. Mutta kun hienosto\nnäkee sinun palaavan entiseen elämääsi...»\n\nParoni koetti nauraa hiukan.\n\n»Sinä saat kaikki takaisin, armas. Vaunut, jalokivet, huoneiston,\naivan niinkuin ne jätit. Olen pitänyt huolta kaikesta, ja minä päivänä\ntahansa voit saada kaiken jälleen.»\n\nRoman sydän tykytti tuskallisesti.\n\n»Mutta etkö istu, lapseni? Minulla on hiukan sanottavaa sinulle. Se\non tärkeä uutinen. Paronitar on kuollut. Niin, hän kuoli lauantaina,\nraukka. Pitäisikö minun olla ulkokullattu ja itkeä? Miksi sitä\ntekisin? Viisitoista vuotta julma laki, jota minä en katolisessa\nmaassa uskaltanut rikkoa hakemalla eroa, on kahlehtinut minut elävään\nruumiiseen. Täytyykö minun olla surevinani nyt, kun taakka on\npudonnut?... Roma, istu, armas, älä seiso noin tuossa... Roma, minä\nolen vapaa, ja me voimme mennä naimisiin. Vihdoinkin sinä voit tulla\nvaimokseni, kuten aina olemme aikoneet.»\n\n»Nyt!» ajatteli Roma ja kumartui hiukan eteenpäin.\n\n»Ah, älä pelkää mitään. Minä en pelkää, eikä sinunkaan tarvitse pelätä.\nHuhu on yhdistänyt meidän nimemme jo. Mutta entä sitten? Minä en välitä\nsiitäkään, että sinun nimesi on yhdistetty toisen miehen nimeen. Ei\nkukaan ole solvaiseva sinua enää, kaikesta entisyydestä huolimatta.\nMinne minä menen, sinne pitää sinunkin mennä. Elleivät he tule toimeen\nilman minua, eivät he saa tulla toimeen myöskään ilman sinua, ja\nhuolimatta kaikesta on sinut vastaanotettava kaikkialla.»\n\n»Joko olette sanonut kaikki sanottavanne?» kysyi Roma.\n\n»En kaikkea. On asia, jonka tahdoin kertoa sinulle ennen sanomalehtiä.\nKuningas on nimittänyt minut diktaattoriksi kuudeksi kuukaudeksi.\nSe merkitsee sitä, että sinua tullaan palvelemaan enemmän kuin itse\nkuningatarta. Mikä kosto! Samat naiset, jotka ovat kääntäneet selkänsä\nsinulle, tulevat nyt kumartamaan sinulle. Sinä murskaat kaikki muurit.\nSinä tulet...»\n\n»Odottakaa!» sanoi Roma.\n\nParoni oli lähestynyt häntä, ja Roma kohotti kätensä.\n\n»Te uskotte, että alistun tuollaiseen valheeseen?»\n\n»Mihin valheeseen, lapseni?»\n\n»Uskotteko, että syytin Davido Rossia kukistaakseni hänet? Totta on,\nettä syytin häntä — minä onneton nainen — mutta te tiedätte vallan\nhyvin, miksi sen tein. Minut pakotettiin siihen. _Te_ pakotitte minut.»\n\nKuullessaan oman äänensä Roma tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.\n\n»Ja nyt te pyydätte minua uskottelemaan, että kaikki tehtiin huonossa\ntarkoituksessa, ja tarjoatte minulle palkan rikoksesta.»\n\nHänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä oli käheä vihasta.\n\n»Luuletteko, että minä olen murhaaja, jolle voitte tarjota veren\nhinnan? Ettekö häpeä? Te tulitte tänne pyytämään, että menisin\nnaimisiin teidän kanssanne, vaikka tiedätte, että olen jo naimisissa —\nja päällepäätteeksi tulitte tänne, mieheni huoneisiin.»\n\nHänen loistavat silmänsä tulvivat kyyneleitä, eikä hän voinut hallita\nääntään.\n\n»Hän on mieheni, vaikka olisin tehnyt mitä tahansa.»\n\nParoni silitti viiksiään ja sanoi hellästi:\n\n»Lapseni, jos pyysin sinua suostumaan siihen otaksumaan, että teit\nkaikki erityisestä syystä, koetin sillä säästää sinulta tuskaa. Luulin\nsen sinulle helpommaksi asian ollessa tällä lailla. Tahdoin mennä\ntakaisin alkuperäiseen tarkoitukseesi ja unohtaa kaiken välillä olevan.»\n\nRoma nojautui piironkiin.\n\n»Pyysin sinua palaamaan omaan, entiseen itseesi, armas. Omaan\nvoimakkaaseen itseesi — jotta olisit taas nainen, joka rakastaa elämää\njoka veripisarallaan — ilman sentimentaalisuutta, ilman heikkoutta —\nItalian valtiatar!»\n\nHänen äänensä kävi pehmeämmäksi, ja hän lisäsi hiljaa: »Jos minua on\nniin paljon moitittava siitä, mitä on tapahtunut, on syynä siihen\nehkä se, että sinä ensin olit väärässä. Alussa oli minun vikani se,\nettä suostuin esitykseesi. _Valtiomies_ erehtyi, ja _mies_ sai siitä\nkärsiä sitten. Luuletko olleen helppoa kestää tuota tunnetta, että\nminun ollessani sidottuna ja vanhentuessani nuorempi mies vei sinut\nminulta pois? Sinä et tiedä mitään mustasukkaisuudesta, lapsi — kuinka\nvoisitkaan tietää? — Mutta sen tuskat ovat helvetin tuskia.»\n\nParoni koetti vielä kerran lähestyä Romaa.\n\n»Rakas, ole oma itsesi taas! Unohda tuo hetken rakkaus ja kohoa\nuudestaan entiseen voimaasi ja viisauteesi. Minä unohdan kaikki... enkä\nkysy mitä on tapahtunut. Olen valmis pyyhkimään kaikki pois, aivan kuin\nsitä ei olisi ollutkaan. Ja nyt olen vapaa ja valmis täyttämään entiset\nlupaukseni.»\n\nHuolimatta hänen hellistä sanoistaan ja pehmeästä äänestään Roma katsoi\nhäneen sellaisin inhon tuntein, jommoista hän ei koskaan ollut tuntenut\nketään ihmisolentoa kohtaan.\n\n»Älä vaivaa itseäsi ajattelemalla avioliittoasi, lapseni. Minä vakuutan\nsinulle, että se ei ole mikään avioliitto ollenkaan. Valtakunnan laki\nei tunnusta sitä, ja kirkko voi minä hetkenä tahansa kieltää sen, sillä\nse ei ole ollut sakramentti, koska sinä et ole kastettu etkä siis\nkirkon opin mukaan kristitty.»\n\nHän astui askeleen lähemmäksi ja sanoi:\n\n»Mutta jos olet kadottanut yhden miehen, odottaa sinua toinen —\nhellempi, uskollisempi, — mies, joka voi antaa sinulle kaiken,\nsemmoisen miehen sijaan, joka ei voinut antaa sinulle mitään... Ja nyt\ntuo toinen mies on ikipäiviksi poistunut elämästäsi. Tapahtuipa mitä\ntahansa, sinä ja hän ette koskaan enää voi yhtyä. Mutta minä olen tässä\nvielä... Älä vastaa ajattelematta, Roma. Ajattele, mitä minä tarjoudun\ntekemään. Eikö se ole mitään, että olen valmis vastaanottamaan kaikki\nne solvaukset, joita maailma varmaan on syytävä minua kohti siksi, että\nnain ankarimmin arvostellun naisen Roomassa?»\n\nRoma oli tukehtua vihasta ja häpeästä.\n\n»Näet että rukoilen sinua, Roma — minä, joka en koskaan ole rukoillut\nmitään keneltäkään ihmiseltä. En lapsenakaan tahtonut rukoilla mitään,\nen edes omalta äidiltäni. Sen jälkeen olen toimittanut jotakin elämässä\n— olen antanut kansalleni aseman kansakuntien joukossa, maailman silmät\nnäkevät minut sen edustajana — ja kumminkin — kumminkin — polvistun\nsinun edessäsi.»\n\nÄkillisen tunteen vallassa hän vaipui polvilleen ja koetti tarttua\nRoman hameeseen. Roma vetäytyi pois, aivan kuin paronin kosketus olisi\nliannut häntä.\n\n»Nouskaa ylös», huusi hän jyrkästi. »Olen voinut tehdä väärin, mutta\nhuono nainen en ole. Kyllä ymmärrän sanomattannekin, mitä uhrauksia\nteidän pitäisi tehdä naidaksenne minut, mutta en ikinä rupeaisi\nvaimoksenne, vaikka tarjoaisitte minulle kuningattaren kruunun.»\n\nParoni nousi ylös ja koetti nauraa.\n\n»Kuten tahdot. En tietysti voi selittää sanojasi muuta kuin yhdellä\ntavalla. Luulin, että rakkauteni voisi hävittää sinun katkeruutesi...\nMutta jos...» (hän alkoi kiihtyä) »jos et väiltäkään menneisyydestä,\najattelet ehkä hiukan tulevaisuutta.»\n\nRoma katsoi häneen uuden pelon valtaamana.\n\n»Tietysti minä en enää aio alentaa itseäni kosimaan naista, joka\nylenkatsoo minua. On kylliksi, jos rankaisen sitä miestä, joka on syynä\nsiihen, että nainen, jolla olisi paljon syytä kunnioittaa minua, ei\nenää minua kunnioita.\n\n»Tarkoitatte, että koetatte saada kuninkaan rikkomaan lupauksensa?»\n\n»Minun ei tarvitse koettaa vaikuttaa kuninkaaseen, koska hän on\nnimittänyt minut diktaattoriksi.»\n\n»Siis kuninkaan seuraaja ei välitä kuninkaan lupauksesta, joka koski\nherra Rossin saamaa anteeksiantoa?»\n\n»Jos lähden tästä huoneesta saamatta parempaa vastausta... niin en\nvälitä siitä lupauksesta.»\n\nRoma veti takaa esiin revolverin, jota hän oli pitänyt kädessään.\n\n»Te ette koskaan lähde tästä huoneesta», sanoi hän.\n\nParoni seisoi aivan liikkumatta, ja syntyi kuolon hiljaisuus.\n\nSitten kuului pyörien ratinaa piazzalla ja heti sen jälkeen nopeita\naskeleita portailta.\n\nRoma kuuli ne. Hän vapisi kovasti ja hänen sydämensä tuntui särkevän\nhänen rintansa.\n\nHetken perästä kuului koputus ovelle. Sitten toinen ja sitten vielä\ntoinen. Se oli käskevä, kiihkeä koputus!\n\nRoma, joka oli unohtanut paronin, seisoi kuin naulattuna paikallaan.\nParoni oli ymmärtänyt kaiken. Hänkin seisoi muuttuneena.\n\nSitten kuului värähtelevä ääni: »Roma!»\n\nRoma huudahti heikosti ja pudotti revolverin hervottomasta kädestään.\nParoni sieppasi sen nopeasti. Hän tointui ensin.\n\n»Hiljaa», kuiskasi hän. »Päästä hänet sisään. Minä menen tuohon\nhuoneeseen. En tahdo tehdä pahaa teille, mutta jos hän seuraa minua\n— jos ilmoitat hänelle läsnäoloni — muista, mitä olen sanonut. Minun\nrankaisemistapani on oleva nopea ja varma.»\n\nParoni astui makuuhuoneeseen. Sitten kuului taas tunteellinen ääni:\n»Roma! Roma!»\n\nRoma hoiperteli ovelle ja avasi sen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nPaetessaan asemalta vaunuissa Via Nazionalea jä Corso Vittorio\nEmanuelea pitkin Rossi oli sähkövalossa nähnyt seppeleiden,\nkunniaporttien, lippujen, koristusten, kukkasien jäännökset. Kaikki tuo\noli salaman tavoin kulkenut hänen silmiensä ohi ja kumminkin se oli\nsyventänyt sitä katkeruutta, jota hän tunsi ajatellessaan Romaa, jonka\nkasvoihin hän nyt aikoi viskata petoksen syytteen.\n\nMutta kun hän saapui omaan asuntoonsa ja Roma avasi oven hänelle ja\nhän näki vaimonsa niin sairaan ja kalpean näköisenä, nuo kauniit\nsilmät niin suurina, lempeinä ja kainoina, kasvot sekä ääni ilmaisten\nsyvää surua, silloin hänen vihansa alkoi lauhtua, ja hänen teki mieli\npuristaa Roma syliinsä kaikesta huolimatta.\n\nRoma tiesi avaavansa oven Rossille, olkoonpa syy hänen tänne tuloonsa\nmikä tahansa, ja kun hän näki Rossin, huudahti hän heikosti ja yritti\njuosta häntä vastaan, mutta seisahtui pelokkaasti. Hetken ilo ja\nonni oli heti hävinnyt. Roma näki Rossin kuluneet kasvot tuskan ja\nnöyryytyksen vääntäminä, ja silloin hänen ojentuneet kätensä kohosivat\nhänen päänsä yli, aivan kuin iskun estämiseksi. Rossi näki harsonkin\nalta, mikä pelko oli vallannut Roman tämän nähdessä hänet, ja siitä\nhän tiesi, mikä ääretön kuilu nyt oli heidän välillään. Mutta se vain\nlisäsi hänen syvää sääliään Romaa kohtaan. Rossi ei voinut katsoa Romaa\ntuntematta rakkautta ja tietämättä, että hän aina tulisi rakastamaan\nRomaa, tapahtuipa mitä tahansa.\n\nKyyneleet nousivat Rossin silmiin. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta\nei saanut sanotuksi sanaakaan. Vihdoin hän pisti kätensä poveensa,\nhapuili jotakin rinnaltaan niin että hänen kravattinsa irtautui\nsolmustaan, ja veti vihdoin esiin sisätaskustaan rypistyneen paperin.\n\n»Katso», sanoi hän vaivaloisesti.\n\nRoma näki heti, mikä paperi se oli, eikä uskaltanut katsoa siihen\ntoista kertaa. Se oli vangitsemiskäsky. Hän vaipui tuoliin pää\nkumarassa ja nöyrän näköisenä aivan kuin koettaen paeta näkyvistä.\n\n»Sano, ettet tiedä mitään siitä, Roma», sanoi Rossi.\n\nRoma peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja oli vaiti.\n\n»Sano, Roma. Älä peitä kasvojasi.»\n\nRoma oli odottanut, että Rossi olisi täynnä raivoa, mutta hänen äänensä\noli murtua. Roma kohotti päätään ja koetti katsoa häneen. Rossin suuret\nsilmät katsoivat häneen semmoisin ilmein, jommoista hän ei koskaan\nennen ollut nähnyt. Roma yritti puhua, mutta ei voinut. Hänen huulensa\nvärisivät ja hän peitti uudelleen kasvonsa voimatta sanoa sanaakaan.\n\nRossi tiesi, että Roma oli syypää, mutta hän koetti vieläkin vakuuttaa\nitselleen, että Roma oli viaton, ja puolustaa häntä jollakin lailla. Se\noli säälittävää, toivotonta taistelua.\n\n»Sanomalehdet sanovat, että vangitsemiskäsky laadittiin sinun\nilmiantosi nojalla, Roma — että sinä syytit minua. Se ei voi olla\ntotta. Sano, ettei se ole.»\n\nRoma ei puhunut.\n\n»Katso tuota nimeä — Davido Leone. Tuota nimeä ei ole voitu kirjoittaa\nmuuta kuin minun verelläni. Jumalan tähden, Roma, sano, että sinä et\nole sitä kirjoittanut.»\n\nRoma ei vastannut vieläkään.\n\n»Minä kerroin sinulle kaiken itsestäni, Roma. Se tapahtui tässä samassa\nhuoneessa, muistathan, kun ensimmäisen kerran tulit tänne. Sinä kysyit,\nenkö pelkää kertoa sitä sinulle, ja minä sanoin, etten pelkää. Sinä et\nole voinut pettää oman isäsi poikaa. Se ei ole luonnollista. Olenhan\noikeassa, Roma, olenhan?»\n\nRoma alkoi itkeä.\n\n»Minä luulin, että maailmassa on vain yksi henkilö, joka tunsi\nDavido Leonen. Mutta ehkä täällä on joku toinenkin, Roma? Auta minua\nmuistamaan.»\n\nRoma tahtoi nostaa katseensa, mutta ei voinut liikutukseltaan.\n\n»Tai ehkä joku kirjeistäni on avattu. Sinua ei voi siitä moittia, Roma.\nNiinkö oli? Sano minulle. Älä pelkää minua, armas.»\n\nRoma ei olisi voinut nyt katsoa Rossia silmiin, vaikka hän olisi\nkuollut siihen paikkaan. Huolimatta noista toivehikkaista sanoista Roma\ntiesi, että hänen kasvonsa kuvastivat ääretöntä epätoivoa.\n\n»Kirjoitin tuon nimen erääseen kirjeeseen, muistan sen nyt. Silloin,\nkun kerroin sinulle kaikki — että välillämme oli varjo, kuolon varjo,\nenkä uskaltanut panna alttiiksi sinun henkeäsi, joka oli tuhat kertaa\nkalliimpi minulle kuin omani. On mahdotonta, että sinä olisit ilmaissut\nsieluni pyhimmän salaisuuden. Sano minulle, että se on mahdotonta.»\n\nRossi tarttui hellästi Roman käteen koettaen vetää sen pois hänen\nkasvoiltaan.\n\n»Katso sormusta sormessasi, armas. Ja katso tätä minun sormessani. Sinä\nolet vaimoni, Roma, ja eihän vaimo voi pettää miestään.»\n\nRoma itki nyt ääneen. Rossin ääni oli murtua joka sanalla.\n\n»Sinä lupasit olla uskollinen minulle koko elämäsi ajan, vaikka\nolisit missä tahansa ja tapahtuipa meille mitä tahansa... Me menimme\nnaimisiin Jumalan edessä, ja jotka Jumala on yhteen liittänyt, heitä\nei ihmisten pidä erottaman. Me emme voi erota toisistamme, armas. Se\non mahdotonta... Siitä syystä _tämä_ on mahdotonta... Sano, että se on\nmahdotonta, Roma.»\n\nRossi päästi irti Roman käden, ja se putosi kuin kuollut esine hänen\nsivulleen. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän taas koetti keksiä\npuolustusta Romalle.\n\n»Sanomalehdet sanovat, että naimisemme oli osa sinun ohjelmastasi —\nettä sinä leikittelit minulla ja kiihoitit minua eteenpäin. Mutta sitä\nminun ystäväni ovat sanoneet koko ajan. Minä loukkasin useita heistä\nja muutamat olen kadottanut iäksi, kun en tahtonut uskoa, mitä he\nsanoivat. En tahdo uskoa sitä nytkään — ellet itse sano minulle, että\nse on totta.»\n\nRoma tuskin saattoi hengittää, hänen sydämensä tykytti niin kovasti.\n\n»Se ei ole totta. Se ei voi olla totta. Sinä olet kärsinyt niin paljon\nminun tähteni. Ja sinä olet täällä — minun kodissani — sinulla on minun\nnimeni — sinä nukut minun vuoteessani.»\n\nRoma tunsi, ettei hän voinut kestää tätä paljoa kauemmin.\n\n»Tiedänhän, ettei se ole totta, mutta minun täytyy kuulla se sinun\nomilta huuliltasi. Yksi ainoa sana vain! Ei muuta kuin yksi. Miksi et\npuhu, rakas? Sano, ettet sinä syyttänyt minua. Sano, ettet tiedä mitään\ntästä vangitsemiskäskystä. Sano... sano, että... sano jotakin ...\njotakin. Etkö näe, että uskon sinua, Roma?»\n\nRoman liikutus kasvoi niin suureksi, ettei hän voinut hillitä itseään\nenää, vaan ottaen pois kädet silmiltään hän ponnisti voimansa ja sanoi:\n\n»Sääli minua. En voi puhua. En voi ajatella.»\n\nRossi katsoi häneen aivan kuin tunkeutuakseen hänen sielunsa läpi. Roma\nkoetti taas puhua.\n\n»Tiedän kyllä, ettet voi antaa minulle anteeksi, mutta jos voisin\nselittää...»\n\n»Selittää! Mitä tässä on selittämistä? Syytitkö minua tuomarin edessä?»\n\n»Jos tietäisit, mitä on tapahtunut ja mikä minut sai siihen...»\n\n»Syytitkö minua tuomarin edessä?»\n\n»Kirjoitin sinulle kirjeitä, joita et saanut...»\n\n»Mutta syytitkö minua tuomarin edessä?»\n\n»Syytin.»\n\nRossin kalpeat kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. »Se on siis totta»,\nsanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. »On totta mitä he sanovat — että\nsinä tulit luokseni pettääksesi minut ja saattaaksesi minut perikatoon.»\n\nRoman pää vaipui alas, eikä hän koettanut puolustautua. Rossi kohotti\ntoisen käden silmilleen, ja hetken perästä hänen käytöksensä tuli\nentiselleen.\n\n»Se ei voi olla syynä siihen, että syytit ja ilmiannoit minut, Roma,\neikä se ole semmoista, mitä on mahdoton antaa anteeksi. Minä olin\ntehnyt väärin sinua kohtaan. Olin sanonut, että sinä et ollut hyvä\nnainen, ja minä olin väärässä — hirveästi, häpeällisesti väärässä.\nOli luonnollista, että ensimmäinen ajatuksesi oli puolustautuminen.\nMutta kun sain selville, että se, mitä olin sanonut, oli väärää, tein\nvoitavani sen parantamiseksi. Siitä syystä et voinut jatkaa aiettasi,\nolkoonpa se ollut mikä tahansa.»\n\n»Ei, ei, ei.»\n\n»On valhe, että siitä alkaen olet toiminut paronin asioissa?»\n\n»On, on, on.»\n\n»Se mies petti isäsi ja koetti pettää sinutkin ja sinä vihaat häntä\nyhtä paljon kuin minäkin?»\n\n»Koko sydämestäni vihaan häntä.»\n\n»Miksi siis... miksi annoit minut hänen käsiinsä?»\n\n»Siksi... siksi että...»\n\nHeikko ääni kuului makuuhuoneesta. Roma kuuli sen, mutta Rossi ei\ntuskallisten tunteittensa raivossa kuullut mitään.\n\n»Ehkä hän kiusasi sinua? Tiesin aina, että hän tulisi niin tekemään.\nSinä olit köyhä ja hän käytti sitä hyväkseen. Niinkö hän teki, Roma?»\n\n»Voi, jos voisin puolustaa itseäni...»\n\n»Tai ehkä hän lupasi sinulle jotakin. Hän oli hyvä sinulle, kun minä\nolin jättänyt sinut yksin ja ilman ystäviä. Voisin melkein antaa\nhänelle anteeksi, jos... Lupasiko hän sinulle jotakin, Roma?»\n\n»Lupasi.»\n\n»Ah!»\n\n»Hän lupasi pelastaa sinun henkesi.»\n\n»Minun henkeni! Ja sinä petit minut siitä syystä, että hän lupasi\npelastaa henkeni! Etkö tiennyt, että olisin mieluummin moneen kertaan\nantanut henkeni kuin nähnyt työni menevän pirstaleiksi? Sinä _tiesit_\nsen!»\n\nHänen äänensä oli kohonnut raivon huudoksi.\n\n»Ennenkuin suostuin avioliittoomme, selitin kaikki sinulle. Sanoin\nsinulle, että elämäni ja vapauteni on joka hetki vaarassa. Mutta sinä\net pelännyt. Sinä olit niitä naisia, joiden mielestä vaimon tulee jakaa\nmiehensä elämäntyö, jos hän voi, ja ellei hän voi sitä tehdä, tulee\nhänen astua syrjään eikä olla esteenä miehelleen.»\n\nRoma ei vastannut, vaan istui tuijottaen eteensä silmät täynnä\nkyyneliä, kun Rossin ääni muuttui ivalliseksi.\n\n»Kun erosimme kirkon ovella, piti sinun olla niin uljas. Tapahtuipa\nmitä tahansa minulle, sinä et pettäisi, sinä olit valmis kaikkeen. Sinä\nolit valmis jakamaan maanpakoni, vankilani ja vaikkapa kuolemanikin ja\nviimeiseen saakka sinun tuli pysyä lujana ja uskollisena. Ja nyt, siitä\nsyystä, että vihollinen lupaa säästää minua... _säästää_ minua, oi\nJumalani!... Oi, oi, oi!»\n\n»Davido», sanoi Roma ja lausuessaan tuon nimen hän puhkesi\nnyyhkytyksiin, »en voi pyytää sinua antamaan anteeksi...»\n\n»Antamaan anteeksi!» huudahti Rossi, »pyydä anteeksi niiltä köyhiltä —\nniiltä köyhiltä, joiden kohtaloa koetin keventää — niiltä naisraukoilta\nja lapsiraukoilta, joitten täytyy tässä ylellisyyden ja turmeluksen\nkeskellä nähdä nälkää ja kurjuutta.»\n\nRoma katsoi yhä vielä hänen kärsiviin kasvoihinsa koettamatta pidättää\nkyyneliään.\n\n»Minä olisin uskaltanut henkeni sinun suojaasi, Roma. Kaikki muut\nväijyivät ja vainosivat minua, mutta Giuseppe Rosellin tyttäreen luotin\nkoko sielullani.»\n\nRoma katsoi häneen säihkyvin silmin. Davido Rossin kasvoissa ei näkynyt\nenää vihaa, vaan masentavaa surua. Hänen ihanteensa oli särkynyt, hänen\nuskonsa oli kuollut.\n\n»Minä kuvittelin jos jonkinlaista kotiintuloa, Roma, mutta en koskaan\ntätä. Kun kuulin sinun kärsimyksistäsi, odotin sitä päivää, jolloin\nsaisin kostaa niille, jotka olivat sinua loukanneet. Ja nyt...»\n\nRossin silmät tulivat täyteen kyyneliä ja hänen äänensä sortui.\n\n»Davido, sinä et voi antaa minulle anteeksi, sen tiedän aivan hyvin.\nEnkä minä tahdo puolustautua enkä syyttää ketään muuta» (hän katsoi\nhermostuneesti makuuhuonetta kohti ja korotti sitten ääntään) »olkoonpa\nhän kuka tahansa ja kuinka kurjasti hän lieneekään kohdellut minua,\nmutta jos voisin puhua — jollei suuni olisi suljettu — jos uskaltaisin\nselittää...»\n\nJa taas kuului heikko ääni viereisestä huoneesta.\n\n»Tiesin, mitä sanoisit, rakas, — tiesin, että olisit antanut elämäsi\nmoneen kertaan ennemmin kuin olisit pelastanut sen kadottamalla\nkaiken, minkä hyväksi olit tehnyt työtä ja minkä toivoit toteutuvan.\nJa ehkä minun olisi pitänyt tehdä tuo suuri uhraus alistumatta\nkoettelemuksissa. Mutta minä en ole mikään sankaritar, Davido,\nenkä voinut kohota niin korkealle kuin sinä. Minä olen vain heikko\nvaimoraukka, joka rakastaa sinua, ja kun sanoin, että kuolemakin on\nlöytävä minut uskollisena, ajattelin omaa kuolemaani, en sinun, enkä\nminä voinut nähdä sinun kuolevan.»\n\nDavido Rossi olisi tahtonut itkeä, hän olisi tahtonut nyyhkyttää kuin\nlapsi.\n\n»Ei ole sinun syysi, jos rakkautesi minuun nyt on kuollut. Minäkin\ntoivoin kuolevani ennenkuin tulit tänne.\n\n»Luulen, että sieluni jo onkin kuollut ja tässä minä lasken sen sinun\njalkaisi juureen. En voi toivoa anteeksiantoa, mutta jos sinun sydämesi\n_voisi_ antaa minulle anteeksi...»\n\nRossi tunsi sieluunsa tulvivan rakkautta ja anteeksiantoa.\n\n»Mutta minä tiedän, että se on mahdotonta...»\n\n»Ei mikään ole mahdotonta, Roma. Me olemme kaikki lapsia Jumalan\nkädessä, erehtyviä, pieniä lapsia, ja jos Hänen rakkautensa valo, joka\nvalaisee elämän kirjan, voisi valaista vielä kahden onnettoman tien...»\n\nRoman sydän sykki, ja hän nousi ylös loistavin silmin.\n\n»Roma, minä myönnän, että päästyäni pakoon poliisin käsistä tulin\ntänne kostaakseni. He ajavat minua takaa ja saavat epäilemättä minut\nkiinni. Mutta jos sinä vakuutat minulle, että ainoastaan rakkautesi sai\nsinut syyttämään minua — rakkautesi eikä mikään muu — niin vaikka olen\npetetty ja sortunut ja vaikka minut ajetaan maanpakoon tai tuomitaan\nkuolemaan — niin...»\n\n»Sen vakuutan! Minä vakuutan!»\n\n»Vanno se, Roma.»\n\n»Minä vannon...»\n\n»Tuo nainen valehtelee», sanoi ääni heidän takanaan.\n\nParoni seisoi makuuhuoneen ovella.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nParoni oli mennyt makuuhuoneeseen yksinomaan paetakseen semmoisen\nmiehen näkyvistä, joka oli karannut vanki ja siis melkein samassa\ntilassa kuin mielipuoli, jonka mielipuolisuus tietysti kiihtyisi\nparonin läsnäolosta. Huomatessaan, että Rossi oli tyyni, jopa\njalomielinenkin vaaran hetkenä, paroni häpesi piilopaikkaansa ja aikoi\nastua ulos. Huolimatta ylpeydestään hänen oli pakko kuulla heidän\nkeskustelunsa, ja häntä nöyryytti petetyn miehen ylevyys. Roman kiihkeä\nvakuutus, että hän vihasi paronia, koski häneen hyvin kipeästi, ja\nvielä kipeämmin hän tunsi oman alemmuutensa, kun Roma syvästi vakuutti\nrakkauttaan Rossiin.\n\nAnnunziatan ritari! Kuninkaan serkku! Pääministeri! Diktaattori! Tuo\nkaikki oli merkinnyt jotakin tunti sitten. Mutta mitä se oli nyt? Ei\nmitään tuon naisen silmissä verrattuna pienimpäänkin pyyntöön sen\nmitättömän miehen huulilta, jota hän, paroni, oli ylenkatsonut.\n\nTuska oli sietämätön. Ensi kerran paronin elämässä hänen ajatuksensa,\njotka tavallisesti olivat hyvin selvät ja terävät, menivät sekaisin.\nSeisoen liikkumatta oven takana, kun Roman rukous ja Rossin\nanteeksianto kaikui hänen korvissaan, hän tunsi oman huonoutensa\nselvemmin kuin koskaan ennen. Tuo kiihoitti hänessä tulisen vihan.\nNöyryytys oli liian suuri. Roma oli menetetty. Hän luuli tulevansa\nhulluksi.\n\nHän katsoi revolveria, jonka hän oli siepannut, kun Roma pudotti sen.\nHän tutki sitä ja sai selville, että se oli ladattu, veti hanan, työnsi\nrevolverin päällystakkinsa oikeaan taskuun ja avasi oven.\n\nRossi ja Roma eivät ensin nähneet häntä. Roman loistavat silmät, joissa\nkyyneleet kiilsivät, katsoivat hellästi Rossiin. Kun paroni kuuli hänen\näänensä soinnun, kävi hänen mustasukkaisuutensa raivokkaammaksi kuin\nkoskaan.\n\nHetken äänettömyyden jälkeen Rossi alkoi puhua. »Roma», sanoi hän,\n»mitä tuo herra tekee täällä?»\n\nParoni nauroi ja koetti selvittää ajatuksia, jotka kiehuivat hänen\naivoissaan.\n\n»Eikö olisi järkevämpää kysyä, mitä te teette täällä? Minun\nymmärtääkseni tämä on tämän neidin huoneisto. Tämä neiti kuuluu\nminulle, ja kun hän syytti teitä tuomarin edessä, tapahtui se minun\ntoivostani ja pyynnöstäni.»\n\nHän ei seisahtunut, vaan jatkoi uudistaen entiset sanansa ajatusten\nhyöriessä sekaisin hänen päässään.\n\n»Tämä neiti on minun. Hän on ollut minun alusta alkaen, ja jos hän on\nteille sanonut, että teidän puheenne piazzalla ei ollut totta, on hän\nvalehdellut. Luonnon ja järjen lain nojalla minä olen tämän vaimon\nmies, ja jos joku toinen mies tunkeutuu meidän väliimme, ei tuo toinen\nmies voi olla muuta kuin hänen rakastajansa.»\n\nRossi astui askeleen eteenpäin, mutta Roma kiiruhti väliin. Paroni\ntarttui lujasti taskussa olevaan revolveriin ja sanoi:\n\n»Olkaa varuillanne, herra. Jos mies loukkaa minua, tulee hänen olla\nvalmis kantamaan seuraukset... Minulla ei ole mitään syytä puhua\npahaa tästä neidistä, koska minun samalla täytyy puhua pahaa omasta\nitsestäni. Mutta se, mitä te sanoitte piazzalla, oli totta sanasta\nsanaan, ja nyt, kun te olette tunkeutunut väliimme, on luonnollista,\nettä sanon sen teille.»\n\nRossi hengitti syvään, mutta koetti hillitä itseään. Hänen kätensä\nolivat lujasti pusertuneet ja huulet kiinni.\n\n»Te pyydätte minua uskomaan, että tämä neiti, jonka kanssa minä olen\nnaimisissa, on toisen miehen vaimo. Eikö niin? Ellette voi todistaa\nsanojanne, ilmoitan, että minuutin perästä heitän teidät pää edellä\nulos ikkunasta. Jos voitte sananne todistaa, saatte tehdä samoin\nminulle.»\n\nParoni koetti nauraa. »Tämä neiti on ainoa todistaja», sanoi hän.\n»Kysykää häneltä. Kuullaan, kieltääkö hän mitä olen sanonut.»\n\n»Hän kieltää! Roma, anna anteeksi, että kysyn sinulta, mutta tuollainen\npanettelu, joka koskee hyvän naisen kunniaa, on syöstävä panettelijan\nomille silmille. Älä pelkää, rakas! Tiedäthän, että uskon sinua enemmän\nkuin ketään muuta maailmassa. Sano, että tuo mies valehtelee, niin\nuskon sen.»\n\nRoma näki voiton katseen, jonka Rossi loi häneen ja vaipui tuolille.\nNyt oli tullut se kamala hetki, jota hän oli pelännyt. Kohtalon kovan\niskun tähden Rossi ei ollut saanut hänen kirjeitään vielä, ja hänen\nvihollisensa kertoi kertomuksen ennen häntä.\n\nMitä hänen oli tehtävä? Hän olisi sanonut vaikka mitä tuolla\nhetkellä ja uskonut Jumalan antavan sen anteeksi. Mutta tässä ei\nauttaisi kieltokaan. Tekipä mitä tahansa, seuraukset tulivat olemaan\nyhtä kamalia. Jos hän kielsi paronin kertomuksen, täyttäisi Rossi\nuhkauksensa. Jos hän ei kieltänyt, kohtaisi paronille aiottu kosto\nhäntä, Romaa. Hän muisti paronin uhkauksen ja vapisi.\n\nRoma katsoi hetken avutonna Rossista paroniin ja paronista takaisin\nRossiin. Hän koetti puhua, mutta ei voinut. Vihdoin sai hän sanotuksi:\n\n»Davido, jos voisin kertoa sinulle kaikki...»\n\n»Kaikki! Enhän tahdo tietää muuta kuin yhden asian, Roma.»\n\nRossi katsoi häneen ikäänkuin hakien. Tutkivan tuomarin silmät eivät\nole kysyvämmät.\n\n»Roma, etkö ymmärrä, armas? Tuo mies — anna anteeksi, armas — tuo mies\nsanoo, että ennenkuin menit naimisiin minun kanssani, sinä... sinä olit\nollut hänen omansa. Sitä hän tarkoittaa, ja se on valhetta, eikö niin?»\n\nRoma ei vastannut, ja paroni naurahti. Se kidutti Rossia, ja epäluulo,\njota hän oli koettanut tukahduttaa siitä asti kun hän astui tähän\ntaloon, palasi taas kaksinkertaisena.\n\n»Puhu, Roma. Isäsi tähden, oman kunniasi tähden, puhu!»\n\n»Jos minä voisin sanoa sinulle...»\n\n»Eihän sinun tarvitse sanoa muuta kuin myöntää tai kieltää.»\n\n»Jos olisit saanut kirjeeni Englantiin...»\n\n»Kirjeesi! Mitä niistä nyt? Roma, tuo mies syyttää sinua petoksesta\naviomiestäsi kohtaan mitä arimmassa asiassa. Sen hän ehkä tekee\nhuonossa tarkoituksessa, toivoen erottavansa meidät, mutta hän lausuu\ntuon syytöksensä muka todistukseksi siitä, että kun sinä petit minut\ntuomarin edessä, täytit vain hänen toivomuksensa. Se on valhe, eikö\nniin? Sano, että se on valhe! Jumalan tähden sano!»\n\nRoma muisti, kuinka Rossi pari minuuttia sitten oli avaamaisillaan\nsylinsä hänelle ja sydämen taistellessa tuskaa vastaan, joka sulki\nhänen suunsa, hän koetti katsoa Rossiin rakkauden katsein. »Jos voisin\nvain katsoa häneen», ajatteli hän ja kohotti kalpeat kasvonsa. Mutta\nhän ei nähnyt Rossin silmissä muuta kuin tutkivan tuomarin katseen.\n\n»Etkö voi luottaa minuun, Davido?» sanoi hän vavisten ankarasti.\n\n»Luottaa sinuun? Enkö ole luottanut sinuun kyllin kauan? Enkö voi\nvaatia, että tällaisena hetkenä puhut suoraan?»\n\nÄäni, jolla Rossi tuon lausui, ei ollut hänen oman äänensä kaltainen,\nja hänen kasvonsa olivat synkät.\n\n»Roma, miksi sinä itket? Ethän tahtone sanoa, että tuo mies puhuu\ntotta?»\n\nSitten eräs ajatus johtui Roman mieleen ja tyynnytti hetkeksi hänen\ntunteittensa myrskyn. »Davido», sanoi hän, »muistatko, mitä sanoin\nkirjeessäni ystävästäni...»\n\n»Ystävästäsi?»\n\n»Minä sanoin häntä ystäväkseni.»\n\n»No niin?»\n\n»Ystävä-raukkani olin minä itse», sanoi hän peittäen korvansa käsillään.\n\nOli hetken äänettömyys.\n\n»Sinä tarkoitat, että kun kirjoitit ystävästäsi, joka oli joutunut\ntoisen miehen uhriksi ennen naimisiinmenoaan, kirjoitit itsestäsi?»\n\n»Niin», sanoi Roma arasti.\n\n»Ja sanomatta minulle sanaakaan annoit minun naida sinut?»\n\nRoma ei vastannut, mutta ajatteli: »Hänen sydämensä on tunteva sääliä.\nHän on muistava mitä hän vastasi minulle käskiessään ystävää luottamaan\nmiehensä rakkauteen. Hän tuntee hetken tuskaa... mutta hänen jalompi\nluontonsa on voittava... ja hän on sanova: hän rakastaa minua ja on\nviaton, ja jos joku isku häntä kohtaa, on se ensin kohtaava minua.»\n\nMutta kun Rossi puhui taas, oli hänen äänensä aivan käheä.\n\n»Jos asia on niin, ei tässä ole muuta sanottavaa. Nainen, joka saattoi\ntehdä sen, voi tehdä mitä tahansa. Ei ole mitään, johon en luulisi\nhänen pystyvän.»\n\nRoma katsoi häneen rukoillen, mutta Rossin katse oli ankaran tuomarin,\njoka oli tutkinut ja tuominnut hänet.\n\n»Davido», sanoi hän, »sinä käskit minua kertomaan kaikki ja minä tein\nsen, ja jos olisit saanut kirjeeni...»\n\n»Jälestäpäin ehkä, mutta mitä hyötyä siitä oli?»\n\n»Siksi, että rakastin sinua ja pelkäsin kadottavani sinut, en...»\n\nRossi nauroi hurjasti. »Rakastit!» huusi hän. »Joko sinä taas puhut\nminulle rakkaudesta? Ehkä vieläkin väität, että pettäessäsi minut\ntuomarin edessä teit sen pelastaaksesi henkeni?»\n\nRoma ei koettanut enää puolustautua. Hän tunsi itsensä masentuneeksi\nja syylliseksi tuon sortuneen miehen edessä. Rossi seisoi pöydän\nääressä pehmeä hattu toisessa vapisevassa kädessä, toisessa rypistynyt\nvangitsemiskäsky.\n\n»Se on siis totta! Kaikki, mitä sanomalehdet sanovat, on totta — että\nsinä menit naimisiin kanssani ja olit olevinasi köyhä ja muutit asumaan\ntähän taloon saadaksesi selville salaisuuteni ja voidaksesi ne sitten\nilmaista herrallesi ja mestarillesi!»\n\nRoma koetti vastustaa, mutta Rossin hurja nauru sai hänet vaikenemaan,\nkun tämä astui paronin luo, joka oli seisonut ääneti hänen takanaan.\n\n»Siitä syystä kai te olette täällä tänä iltana? Mutta te ette\nodottaneet, että teitä häirittäisiin, vai mitä? Te ette luulleet\ntapaavanne minua. Te luulitte minun istuvan vankikopissa ja voivanne\nrauhassa tavata toisenne.»\n\n»Davido, jonakin päivänä sinä kadut noita sanojasi, ja silloin on liian\nmyöhäistä...»\n\n»Oh, vaiti! vaiti! Sinä olet pettänyt minua alusta alkaen ja tämä», hän\npusersi vangitsemiskäskyä kädessään ja heitti sen lattialle, »tämä on\npetoksesi todistus! Voi järkeäni! Minä tulen hulluksi!»\n\nRoma hypähti seisomaan. »Se ei ole totta! Se ei ole totta.» Ja sitten\nhän kääntyi paroniin säkenöivin silmin ja huusi: »Sanokaa hänelle,\nettä se ei ole totta. Te tiedätte sen, ja jos teillä on ihmisyyden\nkipinääkään, niin sanokaa se nyt.»\n\nParoni koetti nauraa. »Tottako?» sanoi hän. »Tietysti se on totta.\nJoka sana, jonka tuo mies on lausunut, on totta. Älä pyydä _minua_\nvalehtelemaan, niinkuin _sinä_ hänelle olet valehdellut alusta alkaen.»\n\nSilloin Rossin hurja nauru taukosi äkkiä, ja hän syöksyi paronin luo\nraivoisana.\n\n»Konna!» huusi hän. »Nyt on aikeenne onnistunut, nyt olette erottanut\nmeidät iäksi, mutta nyt vihdoinkin ymmärrän teidät. Te olette käyttänyt\nhyväksenne tuon onnettoman naisen häpeää pakottaen häntä täyttämään\npirulliset määräyksenne, ja kun hän on lopussa, täytyy hänen menettää\nsekä se mies, joka leikki hänen kanssaan, että myöskin se mies, jonka\nkanssa hän leikki.»\n\nRoma näki, kuinka paroni kiehuen vihasta haki jotakin päällystakkinsa\ntaskusta. »Mutta eihän kukaan riitele paenneen rikoksellisen kanssa»,\nhuudahti paroni. »Riittää, jos huudan poliisia... Poliisi!» huusi hän\nkovalla äänellä astuen askeleen eteenpäin.\n\nRoma näki Rossin seisovan paronin ja oven välillä ja koetti varoittaa\nhäntä, mutta ei saanut ääntä suustaan.\n\n»Antakaa minun mennä», sanoi paroni.\n\n»Ei vielä», sanoi Rossi ja heitti hattunsa sivupöydälle. »Teillä on\neräs tehtävä ennenkuin menette. Teidän kaltaistenne miesten elämä\non solvaus jokaista miestä kohtaan, jolla on äiti, tytär tai vaimo,\nja ennenkuin te lähdette tästä huoneesta, täytyy teidän polvillanne\nrukoilla anteeksi uhriltanne naisen pyhässä nimessä.»\n\nRoma näki paronin vetävän esiin revolverin. Hän näki Rossin syöksyvän\nhäntä kohti ja tarttuvan kiinni kiiltävään Annunziata-ketjuun, joka\nriippui paronin kaulassa. Hän näki miesten taistellen siirtyvän\nruokasaliin. Hän peitti korvansa käsillään, mutta hän kuuli Rossin\nkäheän äänen, joka oli kuin hurjan pedon mörinä. Sitten kuului kova\npistoolin laukaus, sitten raskas jymähdys ja sitten oli kaikki hiljaa.\n\nRoma seisoi vielä kädet korvilla, vavisten kauhusta ja tuskin saattaen\nhengittää, kun askelia kuului hänen takanaan. Puolipyörryksissä hän\nkääntyi ympäri, näki Rossin ja huudahti helpotuksesta. Mutta Rossin\nsilmät tuijottivat hurjasti, ja hän näytti mielipuolelta. Hetken hän\nseisoi Roman edessä hillittömässä raivossa, ja myrkylliset sanat\ntulvivat virtana hänen suustaan.\n\n»Minä olen surmannut hänet. Kuuletko? Minä surmasin hänet! Mutta se\non yhtä paljon sinun työtäsi kuin minun, ja tästälähin et voi koskaan\najatella itseäsi muuta kuin kauhun tuntein. Minä kiroan sinut sen\nrakkauden nimessä, jonka olet pettänyt, sydämen nimessä, jonka olet\nsärkenyt. Minä kiroan sinut niiden toiveitten nimessä, jotka olet\ntuhonnut, isäsi muiston nimessä, tuon pyhimyksen ja marttyyrin nimessä!»\n\nEnnenkuin hänen viimeiset sanansa olivat lausutut, oli Roma lakannut\nkuulemasta häntä. Heikosti huudahtaen hän oli vetäytynyt poispäin\nRossista ja sitten kaatunut kasvoilleen. Kaikki hänen ympärillään,\nRossi, hän itse, huone, pöydällä oleva lamppu ja sen varjot olivat\nmenneet sekaisin hänen silmissään, ja vihdoin seurasi täydellinen\npimeys.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKun Roma tointui taas, ei kuulunut ääntäkään huoneistossa. Piazzakin\nulkona oli aivan äänetön. Joku soitti mandoliinia etäällä, ja sen\nheikko ääni värisi yöilman läpi. Kaukaa kuului koiran haukuntaa, mutta\nmuuten oli kaikki hiljaa.\n\nRoma makasi muutamia hetkiä puoleksi tiedotonna. Hänen mielessään\nliikkui hämäriä muistoja, eikä hän ensin voinut selvittää niitä.\nVihdoin hän muisti, mitä oli tapahtunut, ja purskahti katkeraan itkuun.\n\nMutta kun ensi tuska oli ohi, tunsi hän koko olemuksellaan vihaa\nparonia kohtaan. Rossi oli sanonut, että tuo mies oli kuollut, mutta\nRoma ei tuntenut mitään sääliä. Paroni ansaitsi kuoleman, ja jos Rossi\noli hänet tappanut, ei se ollut mikään rikos.\n\nRoma makasi hiljaa samalla paikalla, mihin hän oli kaatunut, kun hän\nkuuli jotakin liikettä viereisestä huoneesta. Sitten ääni sieltä huusi:\n\n»Roma!»\n\nSe oli paronin ääni murtuneena ja heikkona. Suuri kauhu valtasi Roman.\nSitten hän tunsi häpeää ja vihdoin huojennusta. Paroni ei ollut\nkuollut. Kiitos Jumalani Oi, kiitos Jumalan!\n\nHän nousi ja meni ruokasaliin. Paroni oli polvillaan ja koetti nousta\nlepotuoliin. Hänen paidanetumuksensa oli osittain riuhtaistu hänen\nrinnaltaan ja Annunziatamerkki oli riistetty pois. Hänen vasemman\nsilmänsä yläpuolella oli verinaarmu, mutta muita väkivallan merkkejä ei\nnäkynyt. Mutta hänen silmänsä olivat tuijottavat, ja hänen kasvoillaan\noli kuolon kalpeus.\n\n»Minä kuolen, Roma.»\n\n»Minä juoksen heti hakemaan lääkäriä», sanoi Roma.\n\n»Ei, älä mene. En tahdo, että he löytävät minut täältä. Paitsi sitä\nse on tarpeetonta. Tiedän tarkkaan mitä on tapahtunut. Ritarimerkin\nsahalaitainen pää on vioittanut aivoja lähellä silmää. Ensimmäinen\nseuraus oli tiedottomuus, seuraava on oleva sisäinen verenvuoto\nja sitten seuraa nukkuminen ja kuolema. Viidessä minuutissa veri\non peittävä vahingoittuneen aivojen kohdan ja minä menen taas\ntiedottomaksi. Se on typerää, eikö niin?»\n\n»Antakaa minun hakea pappi», sanoi Roma.\n\n»Älä tee sitä. Sinä voit itse tehdä minulle enemmän hyvää. Anna minulle\njuomista.»\n\nRoma koetti voittaa melkein vastustamattoman inhonsa tuota miestä\nkohtaan, joka oli tehnyt hänelle niin paljon vääryyttä, ja inhimillinen\nsääli kärsivää kohtaan voitti vihan. Hän toi paronille vettä ja kohotti\nlasin hänen vapiseville huulilleen.\n\n»Hän sanoi, että minun pitää pyytää anteeksi sinulta, Roma. Ehkä minun\npitäisi. Mutta minä en aikonut tehdä pahaa sinulle. Jumala tietää,\netten aikonut. Aioin tehdä parhaan voitavani.»\n\n»Kuinka voitte nyt?» sanoi Roma.\n\n»Huonommin», vastasi paroni. »Paha aivovamma. Minä en elä kauan. Mutta\nälä pelkää. Minä en pelkää. En ole koskaan pelännyt mitään eläessäni,\nenkä pelkää kuolemaakaan.»\n\nHän hymyili surumielisesti ja lisäsi: »Kuinka hänen\nkunnia-arvoisuutensa olisi hämmästynyt, jos nimittäin olisin sallinut\nsinun kutsua tänne papin! Se ei olisi ollut kaunista. Mutta minä en ole\nollut paha mies. Jokaisella on kyllin kantamista omassa taakassaan.»\n\nHän katsoi Roman silmiin selvin katumuksen ilmein ja sanoi: »Olisiko\nhyvä, jos pyytäisin sinulta anteeksi? Olisiko?»\n\nRoma ei vastannut, ja paroni ojentautui suoraksi ja huokasi. Hänen\nhengityksensä kävi vaivaloiseksi, hänen ihonsa kuumaksi ja silmät\nsuurenivat.\n\n»Kuinka voitte nyt?» kysyi Roma.\n\n»Minä lähden kohta», vastasi paroni hymyillen.\n\nRoma sai vieläkin taistella inhoansa vastaan. Paroni oli ollut kaiken\nhänen elämänsä onnettomuuden alkuna. Paroni oli pakottanut hänet\npettämään miehensä, sitten valehdellut Rossille ja erottanut heidät\niäksi. Mutta vihdoin alkoi ihmissielu elää tuossa kurjassa miehessä ja\nhän katsoi Romaan rukoilevin silmin, jotka eivät enää nähneet mitään.\n\n»Oletko siellä, Roma?»\n\n»Olen.»\n\n»Lupaa ainakin se, ettet jätä minua.»\n\n»En jätä teitä nyt», vastasi Roma hiljaa.\n\nHetken perästä paroni kohosi vaivaloisesti istumaan ja sanoi: »Ja\ntämä on siis loppu! Kuinka mieletöntä. He löytävät minut täältä joka\ntapauksessa ja siitäkös puhutaan! Parlamentti, sanomalehdet, kaikki\nuutisten urkkijat ja huutajat. Mitä Eurooppa sanoo? Toinen Boulanger,\nehkä. Mutta minä säälin Italiaa. Ei kukaan voi sanoa, etten rakastanut\nmaatani. Kun sen edut olivat kysymyksessä, ei mikään voinut minua\nestää. Ja juuri nyt, kun voiton hetki oli tullut...»\n\nHän koetti nauraa. Romaa kauhistutti.\n\n»Annunziata-merkki teki sen. Hän viskasi sen minuun niin voimakkaasti.\nKoko elämäni olin tuota merkkiä halunnut, ja nyt se tappoi minut!\nNaurettavaa, eikö ole?»\n\nTaas hän koetti nauraa.\n\n»Tässä on kumminkin jotakin oikeutta, enkä minä valita. Paavi koetti\nkuvata minulle kauhean lopun, mutta hänen painajaisensa ei minua\npeloittanut. Meidän täytyy kaikkien kumartua koston alle — paavin niin\nhyvin kuin muidenkin. Mutta tällainen järjetön kuolema...»\n\nHän puhui vaivaloisesti ja veti etumusta. Roma avasi sen niskasta ja\njotakin putosi silloin lattialle. Se oli kiiltävän musta hiuskihara,\nsidottu punaisella nauhalla, jommoisella lakimiehet sitovat\nasiakirjojaan. Paronin silmät olivat himmeät, mutta hän huomasi sen\nkumminkin.\n\n»Sinun kiharasi, Roma. Sinä olit kuumetaudissa, kun tulit Roomaan,\nmuistathan. Tohtorit leikkasivat kauniin tukkasi poikki. Tämä on siitä\nosa. Olen kantanut sitä siitä asti. Se on mieletöntä, eikö ole?»\n\nKyyneleet kiilsivät Roman silmissä. Tuo kyynillinen mies, joka nauroi\nkaikille tunteille, oli kantanut hellintä muistoa povessaan.\n\n»Nuorena kannoin äitini tukkaa samassa paikassa. Hän oli hyvä\nnainen. Aina kun hän pani minut nukkumaan, hän rukoili: 'pidä minua\nkädestä!'... Saanko pitää sinua kädestä, Roma?»\n\nRoma käänsi pois päänsä, mutta ojensi hänelle toisen kätensä, ja\nkuoleva mies suuteli sitä.\n\n»Mikä kaunis käsi tämä on! Luulisin tuntevani sen koko maailman käsien\njoukosta. Kuinka hullua! Ihmiset ovat aina pelänneet minua, Roma.\nÄitinikin pelkäsi minua jo lapsena ollessani. Mutta kun täytyy kuolla\nilman kenenkään rakkautta... Nyt minä kai rupean hourailemaan.»\n\nHänen äänensä vapisi.\n\n»Pieni näytelmäni on nyt luullakseni lopussa, ja kun esirippu on\nlaskeutunut, on aika mennä kotiin. Kuolema on juhlallinen kotiinmeno,\nRoma, ja jos ne, joille olemme tehneet vääryyttä, eivät voi antaa\nanteeksi...»\n\nVihan taistelu Roman sydämessä oli lopussa. Hän muisti Rossia, ja koko\nhänen katkeruutensa hävisi. Samassa suhteessa kuin paroni oli häneen,\noli hän itse mieheensä. He olivat molemmat anteeksi anovia, molemmat\nsyyllisiä ja häpeissään.\n\n»Annan anteeksi, niinkuin itsekin toivon saavani anteeksi», sanoi hän.\n\nParoni naurahti taas, mutta toisella tavalla. Sitten hän pyysi Romaa\nkohottamaan hänen päätään. Roma asetti tyynyn sen alle, mutta paroni\npyysi häntä kohottamaan sitä vieläkin enemmän.\n\n»Etkö voi nostaa minua käsivarsillesi, Roma?... Vielä ylemmäksi.\nNäin!... Voitko pitää minua näin?»\n\n»Kuinka voitte nyt?» kysyi Roma.\n\n»Nyt ei kestä kauan enää», vastasi paroni. Hän hengitti hätäisesti.\n\nRoma alkoi lukea niin paljon kuin hän muisti ulkoa rukouksia\nkuoleville, joita hän oli kuullut tätinsä kuolinvuoteen ääressä.\nKuoleva mies hymyili kärsivällisesti Romalle ja antoi hänen jatkaa.\nRoma rukoili yhä nopeammin sanoen samat sanat uudestaan, ja hän kuuli\nkuinka paronin hengitys kävi yhä heikommaksi ja epäsäännöllisemmäksi.\nVihdoin se tuntui lakkaavan kokonaan, ja luullen, että kaikki oli\nlopussa, Roma teki ristinmerkin sanoen:\n\n»Me annamme sinun huostaasi, oi Jumala, palvelijasi Gabrielin\nsielun, jotta hän kuollessaan maailmalta eläisi sinussa. Pyyhi Sinä\nsuuressa armossasi Kristuksen tähden pois ne synnit, joita hän lihan\nheikkoudessa on tehnyt. Amen.»\n\nSilloin kuolevan silmät avautuivat ja hän lausui surkeasti hymyillen:\n\n»Minä kuolen sinun sylissäsi, Roma.»\n\nHän hengitti syvään ja lisäsi:\n\n»Hyvästi!»\n\nHän oli koettanut alistaa kaikki oman tahtonsa alle ja ennen kaikkea\nhän oli alistanut yhden ihmisen — oman itsensä. Luonto kostaa kerran\nkaikille, jotka uhraavat inhimillisyyden kunnianhimolle, kantakoonpa\nhän tyrannin kruunua tai pyhimyksen tiaraa. Suurtakin miestä suurempi\non olemassa — se, joka on liian suuri ollakseen suuri.\n\n\n\n\nX.\n\n\nHetkinen kului, ehkä puolituntia, ehkä neljännestunti tai vähemmän,\nmutta nuoresta naisesta, joka tuuditteli vihollistaan sylissään ja luki\nrukouksia hänen sielunsa hyväksi, se tuntui iäisyydeltä. Kun hän oli\nvarma, että kaikki oli lopussa, valtasi hänet suuri kauhu. Hänen oma\näänensä, joka oli ainoa ääni, minkä hän oli kuullut, oli tauonnut, ja\nsyvä hiljaisuus vallitsi. Hän oli yksin kuoleman kanssa, ja kuolema\nilmeni mitä hirveimmässä muodossaan. Tuntui aivan samalta kuin jos hän\nitse olisi tehnyt murhan ja kuin uhri olisi maannut hänen edessään.\nTosin kyllä Rossi oli tuon haavan iskenyt, mutta sen hän oli tehnyt\npuolustaessaan omaa henkeään ja melkein kuin tapaturmaisesti. Hän,\nRoma, yksin oli aikonut tappaa paronin, ja hänen syyllisyydentuntonsa\noli sama kuin jos hän todellakin olisi surmannut paronin.\n\nRuokasalissa ei ollut muuta valoa kuin mikä tuli oven kautta toisesta\nhuoneesta, ja kamalat varjot levisivät lepotuolilla oleville kalpeille\nkasvoille. Kuolontuskat olivat vääntäneet nuo kasvot, ja silmät olivat\nauki. Roma tahtoi sulkea ne, mutta ei uskaltanut koskea niihin, ja\nympärillä olevat esineet kuvastuivat niiden lasimaiseen pintaan. Koira\nhaukkui yhä vielä etäällä, ja joukko humalaisia juhlijoita astui\npiazzan yli laulaen juomalaulua ja nauraen. Sitten kello ulkona alkoi\nlyödä. Se oli yksi nyt, ja tuo tunti näkyi hiipivän kaupungin yli askel\nkerrallaan.\n\nRoman kauhu kasvoi sietämättömäksi. Hän muisti Rossin viimeiset sanat:\n»Minä olen surmannut hänet, mutta se on yhtä paljon sinun työtäsi kuin\nminun, ja tästälähin et voi koskaan ajatella itseäsi muuta kuin kauhun\ntuntein.» Tuntien itsensä murhaajaksi hän murhaajan tapaan valmistautui\npakenemaan. Kun hän koetti muistella äskeistä päätöstään surmata\nparoni ja sitten itse antautua oikeuden käsiin, tuntui se hänestä niin\nkaukaiselta kuin hän olisi sen uneksinut tai tuntenut jossakin toisessa\nolotilassa.\n\nVavisten kiireestä kantapäähän ja tuskin pysyen pystyssä hän asetti\nhatun ja harson uudestaan päähänsä, puki päällystakin yllensä ja\nkatsahtaen vielä lepotuolilla näkyviin kamaliin, tuijottaviin silmiin\nvetäytyi ovelle. Hän ei uskaltanut kääntyä, sillä hirveä pelko, että\njoku koskettaa häntä olkapäähän, oli vallannut hänet.\n\nOvi oli auki. Rossi oli epäilemättä jättänyt sen auki, eikä Roma ollut\nsitä ennen huomannut. Hän astui portaille ja kuunteli. Kaksi herraa\nja neiti astuivat ylös nauraen ja puhellen. He asuivat alemmassa\nkerroksessa. Toinen herroista oli kaupungin soittokunnan johtaja. Hän\npalasi kotiin työstään Pinciolta nuottivihko kainalossa ja hansikkaat\nkiinnitettyinä miekan kahvaan. Roma odotti kunnes tuo iloinen seura oli\nmennyt sisään ja äänet tauonneet. Sitten hän lukitsi oman ovensa ja\nalkoi hiljaa astua alas. Koko hänen urhoollisuutensa oli mennyt, ja hän\noli kuin kurja rikoksellinen.\n\nHän oli astunut alas jo yhdet portaat, kun eräs muisto valtasi hänet\n— muisto siitä, kuinka hän oli ensimmäisen kerran astunut alas näitä\nportaita, Rossi ja hän melkein koskettaen toisiaan. Se tunne, että hän\nsen jälkeen oli tuottanut onnettomuutta samalle miehelle, oli melkein\ntukahduttaa hänet, mutta se myöskin kiiruhti hänen askeleitaan. Jos hän\njäi tänne, kunnes joku saapuu ia rikos huomataan, mitä hän voisi sanoa,\njoka ei olisi syytös hänen miestään kohtaan?\n\nÄkkiä hän kuuli muita ääniä alhaalta — sotamiesten säännöllistä\nastuntaa. Hän ymmärsi heti ketä ne olivat Ne olivat karabinieereja,\njotka tulivat hakemaan paennutta Rossia.\n\nRoma kääntyi nopeasti ja pakeni äänettömin askelin takaisin huoneiston\novelle, avasi sen, sulki sen hiljaa ia lukitsi sen sisäpuolelta. Se oli\ntehty ennenkuin hän ymmärsi mitä hän teki, ja kun hän vihdoin tointui,\nistui hän vieras huoneessa, ja karabinieerit soittivat sähkökelloa.\n\nHe soittivat sitä uudestaan, ja Roma seisoi keskellä lattiaa pidättäen\nhenkeään.\n\n»Hitto vieköön!» kuului ääni ulkoa. »Miksi ei se naisihminen avaa, vai\ntahtooko hän tuottaa itselleenkin ikävyyksiä? Hän on kotona varmasti,\nvai mitä?»\n\n»Kyllä hän on», vastasi toinen ääni. »Ainakin Rossi ajoi tänne, se on\naivan varma.»\n\n»Missä ovenvartia on — hänellä on toinen avain?»\n\n»Vanha hupsu on ilotulitusta katsomassa. Mutta kuuntelepas...» (ovi\njymisi aivan kuin joku olisi sitä jyskyttänyt). »Ovi on lukittu\nsisäpuolelta.»\n\nKuului naurun hohotusta ja sitten ääni huusi: »Mars pojat! Murtakaa\novi!»\n\nHetken perästä ovi oli murrettu auki ja karabinieerit astuivat\nruokasaliin. Roma odotti heidän tuloaan ääneti. Hän seisoi yhä vielä\nkeskellä vierashuoneen lattiaa tuijottaen eteensä.\n\n»Kaikki pyhimykset! Mitä tämä on?» huudahti ääni ja yksi\nkarabinieereista kumartui lepotuolilla olevan ruumiin ääreen.\n\n»Hänen ylhäisyytensä!»\n\n»Jumala meidät pelastakoon!»\n\nRomaa pyörrytti, eikä hän kuullut mitä seurasi. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä karabinieerit olivat astuneet vierashuoneeseen. Roma\nseisoi heidän edessään, ja he kyselivät häneltä.\n\n»Onko parlamentinjäsen herra Rossi täällä?»\n\n»Ei», vastasi Roma aralla äänellä.\n\n»Mutta hän on ollut täällä?»\n\n»Ei», sanoi Roma rohkeammin.\n\n»Tarkoitatteko, että herra Rossi ei ole ollut täällä tänä iltana?»\n\n»Tarkoitan», sanoi Roma kiihkeästi.\n\nKarabinieeri-upseeri, joka oli puhunut, katsoi häneen hetken tutkivasti\nja käski sitten miehiä toimittamaan etsinnän huoneissa.\n\n»Mitä tämä on?» sanoi upseeri tarttuen laatikossa olevaan suljettuun\nkirjeeseen ja lukien päällekirjoituksen: »_L’on. Davido Rossi, Carceri\nGiudiziarie, di Milano_.»\n\n»Se on kirje, jonka kirjoitin miehelleni ja jota en vielä ole pannut\npostiin», vastasi Roma.\n\n»Mutta mitä tämä on?» huusi ääni ruokasalista. »Parlamentin jäsenelle\nDavido Rossille Zürichin italialaiselta siirtokunnalta.»\n\nRoma vaipui istumaan. Se oli revolveri. Hän oli unohtanut sen.\n\n»Hyvä on», sanoi upseeri naurahtaen niinkuin äskenkin.\n\nMelkein pyörryksissä pelosta Roma nousi seisomaan. »Revolveri on\nminun», sanoi hän. »Herra Rossi jätti sen minun huostaani lähtiessään\nulkomaille kuukausi sitten, eikä hän ole sen jälkeen sitä koskettanut.»\n\n»Kuka siis ampui laukauksen, joka surmasi hänen ylhäisyytensä, signora?»\n\n»Minä», vastasi Roma.\n\nVaistomaisesti mies nosti lakkiaan.\n\nPuolen tunnin perästä Roma oli uudistanut saman tunnustuksen Regina\nGeelissä, ja karabinieerit olivat, estääkseen yleistä skandaalia,\nsalaisesti vieneet paronin ruumiin yön pimeydessä Palazzo Braschiin\ntoiselle puolen piazzaa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nYksi ainoa ajatus liikkui Davido Rossin mielessä, kun hän läksi\nPiazza Navonalta — että maailma, jossa hän oli elänyt, oli järkkynyt\nperustuksiaan myöten ja että hänen elämänsä nyt oli lopussa. Onneton\nmies kulki pitkin katuja kysymättä itseltään minne hän meni tai miten\nhänelle kävi.\n\nJoka askeleella hän huomasi jäännöksiä päivän juhlimisesta. Kerran\nraketit Pinciolta putosivat kaupungin yli kuin kiiltävä sade\ntulimerestä keltaisina, sinisinä ja punaisina pisaroina, jotka\nsammuivat pudotessaan jättäen yön yhtä pimeäksi kuin ennen. Seuraavana\nhetkenä hän loi katseensa alas Corsoa pitkin, joka oli valaistu kuin\nalttari monivärisin lyhdyin.\n\n»Miksi nuo ihmiset iloitsevat?» kysyi hän itseltään.\n\nEräällä pienellä piazzalla oli ilotulitus, ja pari kolme ryysyistä\npoikaa koetti lämmitellä sen vieressä. Tämä soveltui paremmin Rossin\nmielentilaan. Koko maailma oli kaaos, sattuman heiteltävä.\n\n»Tuossakin kulkee juhlatuulella oleva miesparka», sanoi joku. Se oli\nkarabinieeri, joka kulki edestakaisin. Hän oli kuullut Rossin puhelevan\nitsekseen kulkiessaan hänen ohitsensa pimeässä.\n\nVirran ranta oli hiljaisempi kuin kadut. Rossi astui Ghetton aution\nalan läpi ja vanhan Cenein palatsin madonsyömien kaarien alitse sekä\ntubi hyväin veljesten sairashuoneiden ohi. Tiberin mutainen, kuohuva\nvesi oli kuin hänen riehuvien tunteittensa musta kuvastin.\n\nMonet tunteet repivät hänen sydäntään, mutta pahin niistä oli viha.\nHän oli surmannut paronin. Se mies ansaitsi kuolemansa, eikä Rossi\ntuntenut mitään sääliä uhriaan kohtaan. Hän ei katunut rikostaan.\nMutta se seikka, että hän oli surmannut ministerin, jonka hengen hän\nkaksi kertaa oli pelastanut oman henkensä uhalla, hän joka aina oli\nvastustanut väkivaltaa ja saarnannut rauhan evankeliumia, tuntui\nalentavalta ja häpeälliseltä.\n\nTuo nainen oli ollut syynä kaikkeen. »Kuinka minä vihaan häntä»,\najatteli hän. Hän sanoi itselleen sadannen kerran, ettei hän ikinä\nole ketään vihannut niin paljon, kun hän huomasi palanneensa takaisin\nPiazza Navonan läheisyyteen. Tietämättään hän oli kiertänyt sen ympäri.\n\nTeatro Vallessa oli pidetty naamiohuvit, ja joukko meluavia miehiä\nja naisia astui Davido Rossin ohi, muutamia punaisissa ja mustissa\ndominoissa, toiset höyhentupsuiset lakit päässä. Useat parit kulkivat\nkäsikoukussa laulaen ja heitellen konfetteja. Kaksi tyttöä tervehti\nRossia kimeällä äänellä, tirkisti häntä silmiin ja sanoi jotakin\nlemmestä.\n\n»Mutta ovatko nuo raukat sen huonompia kuin n.s. sivistyneet naiset?\nKaikki naiset ovat samanlaisia. Minä vihaan heitä jok'ikistä», ajatteli\nhän.\n\nHän alkoi muistella Romaa semmoisena kuin hän oli hänet nähnyt sinä\niltana. Nuo kauniit rukoilevat kasvot, joita hän ei ollut huomannut\nsilloin, kun hänen silmänsä todenteolla niitä katsoivat, johtuivat nyt\nhänen mieleensä. Tuo muisto ajoi vasten hänen tahtoaan hellyyden aallon\nhänen sydämeensä, joka ollen tulvillaan vihaa kumminkin alkoi sulaa\nrakkauteen.\n\nKaikki ne julmat sanat, jotka hän oli lausunut poistuessaan,\njohtuivat taas hänen muistiinsa, ja hän myönsi kiivastuneensa\nliiaksi. Masentamatta heti Romaa hänen olisi pitänyt kuunnella\nhänen selitystään. Ennenkuin paroni astui huoneeseen Roma oli ollut\nvannomaisillaan, että yksinomaan hänen rakkautensa oli saanut hänet\npettämään miehensä.\n\nRossi sanoi itselleen, että Roma oli valehdellut, mutta se ajatus\ntuotti helvetin tuskia, ja tyynnyttääkseen itseään Rossi läksi taas\nvirran rannalle. Nyt hän astui Angelon sillan yli ja läksi Borgoa\npitkin Pietarin piazzalle. Mutta tämä paikka herätti hänessä muistojen\ntulvan. Tuolla parvekkeella hän oli ensi kerran nähnyt Roman, ei\nselvään, vaan hämärästi pitsien ja auringonvarjojen hattarain keskellä.\n\n»Ja nyt on kaikki lopussa!» ajatteli hän.\n\nSitten hänen mieleensä johtui, että juuri tuolla paikalla Roma\narvattavasti keksi sen juonen häntä vastaan, joka loppui tähän\npetokseen. Nyt koko katkeruus taas palasi hänen sieluunsa. Hän sanoi\nitselleen, että Roma on ansainnut joka sanan, jonka hän, Rossi, oli\nhänelle sanonut, ja katui omaa nöyrtymystään, kun oli koettanut\nkeksiä puolustuksia Romalle. Viimeiseen kiroukseensa hän nyt lisäsi\nkiihkeän vihan sanoja, ja vaikka ne lausuttiin ainoastaan hänen omissa\naivoissaan tai pimeälle yölle ja kuohuvalle virralle, ne kiihoittivat\nnyt hänen raivoaan.\n\n»Minä vihaan, vihaan häntä!» ajatteli hän.\n\nIhmiset sanoivat, että hän oli kuin Simson, jonka Delila oli pettänyt,\nja jos hän olisi voinut Simsonin lailla kaataa vihollistensa huoneen\nhaudatakseen sen alle itsensä ja heidät, olisi hän ollut tyytyväinen.\nMahdotonta! Lapsellista! Kuinka hulluksi mies saattoi käydä, kun hänen\nsiveellinen maailmansa oli murskattu.\n\nPiazza oli nyt äänetön. Paavin ikkunoista loisti valo, ja sveitsiläisen\nkaartin soturi oli vahdissa Vatikaanin pronssiportin takana. Komeaan\nunivormuun puettu ovenvartia haukotteli pääministerin palatsin ovella.\nMies odotti isäntäänsä. Hän sai nyt odottaa.\n\nPietarin-kirkon kello löi yksi, ja joukko varjoja alkoi liikkua tuolla\nhiljaisella piazzalla. Paavin riemujuhla muistui Rossin mieleen. Hän\nnäki ja kuuli kaikki uudestaan. Tungos, komea juhlakulku, paavi,\nja lopuksi Rossin oma puhe. Katkeran ivallinen hymy levisi hänen\nhuulilleen, kun hän muisti omat sanansa.\n\n»Onko mahdollista, että koskaan olen uskonut noita satuja?»\n\nKirkot, temppelit, uskonnolliset menot, kellot, papit, paavit — ne\nolivat kaikki valhetta. Kuka on sanonut, että totuus perii maan? Kuka\nhullu on keksinyt sadun hyvästä kaitselmuksesta? Kai joku munkki\nluostarissaan, joka ei vielä tiennyt mitä elämä on.\n\n»Mutta minne minä nyt pakenen?» ajatteli hän.\n\nHän astui pitkin Trasteverea kuvitellen, kuinka häntä tutkittaisiin\noikeuden edessä paronin murhasta. Roma istuu todistajien penkillä ja\nhän itse syytettyjen paikalla. Tuon ajatuksen synnyttämä kauhu oli\nsietämätön. Hän sanoi itselleen, että ainoastaan yksi tie oli hänellä\njäljellä ja että hän vain siten saattoi paeta epätoivoa.\n\nOnneton mies aikoi lopettaa oman elämänsä. Hän oli aina tuominnut\nitsemurhan. Hän oli tuominnut Brunonkin teon. Mutta se oli sortuneen\nmiehen viimeinen keino, hänellä ei ollut muuta jäljellä.\n\nItsemurha oli sitäpaitsi muutakin kuin pääsemistä heikkouden häpeästä,\nheikkouden, joka oli turmellut kansan asian — se oli kostoa.\nSurmaamalla itsensä hän kostaisi Romalle. Ehkei Roma vielä nytkään\nymmärrä, mitä hän oli tehnyt. Mutta Rossin kuolema pakottaisi hänet\nymmärtämään.\n\n»Se on akkamaista», ajatteli Rossi, mutta ei saanut tuota mietettä pois\nmielestään.\n\nAamu alkoi sarastaa, ja Rossi kääntyi taas Pietarin piazzalle päin\najatellen mitä hän oli aikeessa tehdä ja missä hän sen tekisi. Santo\nSpiriton sairashuoneen luona on pieni, muurin suojaama puistokäytävä.\nSen vieressä virtaa Tiber niin voimakkaana, ettei mikään uimataituri\nvoisi kauan vastustaa sen vaahtoja sillä kohdalla. Sinne Rossi oli\nsyöksyvä.\n\nKadut olivat hiljaiset, ja harmaassa hämärässä, tuona salaperäisenä\nhetkenä, jolloin esineet näkyvät semmoisissa paikoissa, missä\nniitä ei ole, jolloin laivoja purjehtii pilvissä ja vuoria kohoaa\ntasankokaupunkien ympäri, Davido Rossi huomasi erään naisen, joka astui\nhänen edellään katukäytävällä. Nainen muistutti aivan Romaa, vartalo\noli hyvin solakka ja nuortea. Mutta naisen puku oli köyhempi ja hän\nkantoi myttyä sylissään. Kun Rossi taas katsoi häneen, huomasi hän,\nettä mytyssä oli lapsi ja että nainen itki.\n\n»Hän kantaa pienokaisensa sairaalaan», ajatteli Rossi.\n\nMutta kääntyen pienelle Borgolle Rossi huomasi, että vaimo meni\nlöytölasten seimen luo, polvistui sen eteen, suuteli lasta yhä\nuudelleen, asetti sen seimeen, veti kelloa ja sitten läksi pois itkien\nkatkerasti.\n\nRossi muisti oman äitinsä, ja inhimillinen hellyys hiipi hänen\nsydämeensä. Noin oli hänen äitinsä tehnyt kolmekymmentäviisi vuotta\nsitten. Hän näki tuon kaiken kuin salaperäisessä valossa, joka valaisi\nmenneet ajat.\n\nÄkkiä hän muisti, että löytölasten seimi oli suljettu aikoja sitten,\nja siitä syystä oli mahdotonta, että kukaan oli pannut lapsen seimeen.\nEikä hän ollut kuullut kellon ääntäkään eikä naisen askeleita eikä\nhänen ääntään, kun hän itki.\n\nHän seisahtui katsomaan taaksensa. Nainen palasi Pietarin piazzalle\npäin. Vastustamaton voima pakotti Rossin seuraamaan häntä. Rossi sai\nhänet kiinni ja katsoi hänen kasvoihinsa.\n\nTaas hän luuli näkevänsä Roman. Noissa kauniissa kasvoissa oli sama\njalous, värisevässä suussa sama hellyys ja suurissa, tummissa silmissä\nsama ylevyys. Mutta Rossi tiesi selvästi, kuka tuo nainen oli. Se oli\nhänen äitinsä.\n\nHänestä ei tuntunut ollenkaan oudolta, että äiti oli täällä.\nTaivaallisesta kodistaan hän oli tullut varjelemaan poikaansa. Hän\noli aina varjellut poikaansa. Ja nytkin, kun poika oli petettynä ja\nmasentuneena, nytkin, kun hän oli murtuneena ja yksin...\n\nRossin voimat olivat lopussa. »Äiti, äiti! Minä tulen luoksesi! Kaikki\novet ovat minulta suljetut eikä minulla ole suojaa missään. Minä\ntulen... Tulen!»\n\nSilloin henki seisahtui ja osoittaen Vatikaanin pronssiporttia sanoi\näärettömän hellästi:\n\n»Mene sinne!»\n\n\n\n\n\n\nYHDEKSÄS OSA.\n\nKANSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nHänen pyhyytensä paavi Pius X oli sinä päivänä pitänyt salaisen\nkonsistorionkokouksen Vatikaanin apostolisessa palatsissa\nilmoittaakseen viidentoista uuden kardinaalin nimityksestä kirkolle.\n\n»Kunnianarvoisat veljet», sanoi hän, »tänään me suomme Rooman purppuran\nkunnian viidelletoista miehelle, joista puhuimme kruunauksemme\nvuosipäivänä.»\n\nKun kardinaali oli lukenut noiden pappien nimet ja arvonimet, lisäsi\npaavi:\n\n»Mitä te siitä arvelette, kunnianarvoisat veljet?»\n\nMutta odottamatta vastausta hän jatkoi:\n\n»Siitä syystä, Kaikkivaltiaan Jumalan antamalla vallalla sekä\npyhien apostolien Pietarin ja Paavalin antamalla vallalla ja omalla\nvallallamme me täten nimitämme ja määräämme kardinaaleiksi nämä\nviisitoista hurskasta miestä, jotka hartaasti ja viisaasti ovat\npalvelleet kirkkoa ja apostolista istuinta.»\n\nPaavin puhe, jonka hän piti latinaksi, käsitteli kysymystä maallisesta\nvallasta. Oli niitä, jotka olivat yhtä mieltä kanonistien kanssa siitä,\nettä paavilla oli molempien miekkojen valta, henkisen ja maallisen\nmiekan, Kristuksen omien sanojen nojalla, jotka kuuluvat: »Minä annan\nsinulle avaimet.» Toiselta puolen oli niitä, jotka olivat samaa mieltä\nkuin aikaisemmat paavit, että pyhän hallinnon ei mitenkään pitäisi\nhankkia itselleen valtaa ajallisissa asioissa. Toiset väittivät,\nettä paavin oli mahdoton luopua vallastaan ilman pyhän kollegion,\npapiston ja hengellisten seurakuntain yksimielistä suostumusta, he\nnäet sanoivat, että paavi oli kirkon maallisen vallan hoitaja eikä\nomistaja ja että hän ei koskaan voinut päästä valastaan, joka sitoi\nhänet apostolisen istuimen vartiaksi, eikä luopua vallastaan. Toiset\ntaas olivat sitä mieltä, ettei paavi ollut kardinaaliensa ja papiston\nalamainen eikä voinut alistua heidän tahtonsa alaiseksi eikä ollut\nmillään valalla sidottu heihin ja että koska kirkon maallinen valta\noli lakannut, paavi ei voi luopua sellaisesta, mitä hän ei koskaan ole\nomistanut.\n\n»Kunnianarvoisat veljet», jatkoi paavi, »koska olemme tottuneet\nilmaisemaan ilomme ja huolemme, emme voi olla mainitsematta tätä\nseikkaa, varsinkin nyt, kun ne vaikeudet ja vaarat, jotka asettuvat\npaavin maallista valtaa vastaan, alituisesti tulevat näkyviin, nyt, kun\non välttämättömämpää kuin koskaan seisoa järkähtämättömästi Jumalan ja\nCæsarin välillä, minkä puolesta marttyyrit ovat vuodattaneet verensä ja\nkun on selvää, että paavin maallinen valta ei voi saavuttaa täydellistä\nriippumattomuutta, ellei se ulotu koko maailmaan eikä yksistään Roomaan.\n\n»Kunnianarvoisat veljet, me pyydämme teitä miettimään näitä sanoja:\n'Joka on suuri teidän seurassanne, hän olkoon teidän palvelijanne'\nja tarkoin punnitsemaan sitä ääretöntä taakkaa, jonka tuo uusi dogmi\npaavin erehtymättömyydestä on laskenut paavin herruudelle. Herran\npalvelijat ovat ihmisiä eikä enkeleitä, ja eikö kirkon menestystä uhkaa\nmitä suurin vaara siinä, että syntinen, erehtyväinen mies koettaa\nkantaa maailman vallan taakkaa, jossa taivaallinen johto ei häntä\nvartioi?\n\n»Mutta oi, kuinka onnellisia me olemme katolisessa uskossamme, veljeni,\nja siinä varmuudessa, että Jumala tahtoo pelastaa palvelijansa,\nei kruunun loistolla, vaan ristin nöyryydellä! Ja oi Rooma, mikä\nkunnia on varattu sinulle, sinä kaupunkien äiti, kun pyhä kirkko\nilman maallisia armeijoja on saavuttanut vallan koko maailmassa ja\nhallitsee sitä pyhässä tuomiokirkossamme, johon nuo kalliit sanat ovat\npiirretyt: 'Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle tahdon minä rakentaa\nseurakuntani, eikä helvetin porttien pidä häntä voittaman'.»\n\nKun puhe oli lopussa, tunsi jokainen, että tuntemattomasta syystä\npaavin sotatorvi ei kajahtanut yhtä kovaa enää kuin kruunauksen\nvuosipäivänä. Ja pyhä isä tiesi, että paavi, joka aikoi luopua\nmaallisen vallan vaatimuksista, oli kohtaava paljon suurempia\nvaikeuksia omassa lähimmässä ympäristössään kuin maailman laajassa\nvaltakunnassa.\n\nMutta kuitenkin lausuttiin samat kohteliaisuudet ja onnittelut, samat\nVatikaanin kumarrukset kumarrettiin, tavalliset Vatikaanin hymyt\nhymyiltiin ja kardinaalit palasivat asuntoihinsa juomaan uusien\ntoveriensa maljan ja vastaanottamaan korkealle pyrkivien ystävien\nrunollisia tervehdyksiä.\n\nPaavi meni huoneeseensa ajattelemaan ja rukoilemaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSinä yönä paavi nukkui huonosti. Sytyttäen valon, joka riippui hänen\npäänsä yläpuolella, hän vietti unettomat tunnit lukemalla sen päivän\nsanomalehtiä, joissa kerrottiin Rossin vangitsemisesta Chiassossa ja\nselitettiin säälimättömällä tavalla syy, miksi Roma oli hänet pettänyt.\n\n»Raukka! Nyt hän on vankilassa. Ja tyttö — lapsiraukka...»\n\nPaavi huokasi, otti toisen lehden ja luki: »Epäilemättä hänen\nmajesteettinsa luontainen hellyys pyrkii antamaan anteeksi kurjimmatkin\nvehkeet hänen henkeään ja yleisön rauhaa vastaan, mutta kansa on itse\npäättävä, onko oikein valtiota ja hallitusta kohtaan, että sellaista\nkuninkaallista armoa käytetään.»\n\nTuo oli pääministerin puhetta, ja paavi ajatteli: »Hän lupasi minulle\njuhlallisesti pelastaa tuon nuoren miehen hengen, mutta nyt...»\n\nTunne siitä, että häntä oli petetty, masensi paavia, ja hän luki\neteenpäin päästäkseen kiusallisista ajatuksista. Kello oli yli yhden,\nkun hän sammutti valon, ja yhä vieläkin hän kuuli soittokuntien sävelet\nkaupungilta ja näki tulikipinät Pinciolta.\n\nSeuraavana aamuna paavi heräsi kukon laulaessa ja soitti luokseen\nkamaripalvelijansa maatessaan vielä vuoteessaan. Cortis saapui hyvin\nkiihoittuneen näköisenä.\n\n»Mitä on tapahtunut, Gaetano?» kysyi paavi.\n\n»Eräs hullu mies, teidän pyhyytenne, on täällä», sanoi kamaripalvelija.\n»Minua vaadittiin herättämään teidän pyhyytenne, mutta minä en\ntahtonut sitä tehdä. Eräs hullu mies on pronssiportilla ja tahtoo\nvälttämättömästi tavata teidän pyhyyttänne.»\n\nSamassa _maestro di camera_ tuli sisään. Hän oli hyvin kiihoittunut.\n\n»Mitä Cortis kertoo jostakin raukasta, joka on pronssiportilla?» kysyi\npaavi.\n\n»Tulin kertomaan teidän pyhyydellenne», vastasi maestro di camera,\n»että mies selittää olevansa vainottu ja pyytää pyhää pakopaikkaa.»\n\n»Kuka hän on?»\n\n»Hän sanoo ilmaisevänsä nimensä ainoastaan pyhälle isälle, mutta hänen\nkasvonsa...»\n\n»Hän on hullu», sanoi kamaripalvelija.\n\n»Vaiti, Gaetano. Mies, joka pyytää pyhää pakopaikkaa, on oikeutettu\nsalaamaan nimensä.»\n\n»Mutta hänen kasvonsa», lisäsi maestro di camera, »ovat tutut...»\n\nPaavi istuutui vuoteeseensa ja sanoi: »Se on ehkä...?»\n\n»Niin on, teidän pyhyytenne. Siitä syystä en tahtonut antaa heittää\nulos häntä, ennenkuin...»\n\n»Missä hän on nyt?»\n\n»Hän on tunkeutunut Sala Clementinaan asti, ja ainoastaan väkivalta\nvoi...»\n\nVäitteleviä ääniä kuului etäisestä huoneesta. Paavi kuunteli ja sanoi:\n\n»Antakaa miehen tulla tänne heti.»\n\n»Tänne, teidän pyhyytenne?»\n\n»Tänne.»\n\nMaestro di camera oli tuskin mennyt pois paavin makuuhuoneesta, kun\nvaltiosihteeri astui sisään nopein askelin.\n\n»Teidän pyhyytenne», sanoi hän, »ei mitenkään voine vastaanottaa\ntuota miestä? On päivänselvää, että hän on paennut poliisien käsistä\nyöllä, luultavasti toveriensa avulla, ja hänen suojaamisensa tuottaisi\nrettelöitä viranomaisten kanssa.»\n\n»Nuori mies pyytää pyhää pakopaikkaa, teidän kunnianarvoisuutenne, ja\nolkootpa seuraukset mitkä tahansa, ei meillä ole oikeutta kieltää sitä.»\n\n»Mutta pyhä pakopaikka on vanhentunut käsite, teidän pyhyytenne. Sitä\nei ole käytetty sataan vuoteen.»\n\n»Ei mikään taivaallinen käsite voi vanhentua, teidän\nkunnianarvoisuutenne. Pyhä pakopaikka on Jumalan säätämä. Kuinka me\nvoisimme sanoa sen lakanneen olemasta?»\n\n»Mutta, teidän pyhyytenne, se voi tulla kysymykseen ainoastaan valtion\nsuostumuksella, ja nykyjään kirkon ja Italian valtion suhde...»\n\n»Se antaa Vatikaanille vain kaksinkertaisen voiman turvapaikkana.»\n\n»Mutta valtion laki, joka vakuuttaa pyhälle isälle...»\n\n»Teidän kunnianarvoisuutenne, minä pyydän teitä saattamaan miehen\ntänne.»\n\n»Teidän pyhyytenne, minä rukoilen, miettikää...»\n\n»Päästäkää nuori mies sisään teidän kunnianarv...»\n\nPaavi ei ollut lopettanut, kun sanat tarttuivat hänen suuhunsa, sillä\novella seisoi nuori mies, katse hurjana, sieraimet värähdellen ja\nvaatteet riippuen repaleina hänen ympärillään, aivan kuin ne olisivat\näskeisessä taistelussa repeytyneet. Hänen kasvonsa osoittivat epätoivoa\nja kärsimystä, ja kumminkin paavista tuntui, kuin hän olisi nähnyt omat\nkasvonsa kuvastimessa.\n\nSveitsiläisen kaartin jäseniä seisoi nuoren miehen ympärillä, ja\nmaestro di camera astui hänen edellään. Kun mies oli saapunut paavin\neteen, joka istui tyynyjen nojassa vuoteellaan, vaikeni hänen kova\näänensä, ja hän seisoi vaiti huoneen kynnyksellä.\n\nPaavi puhui ensiksi. Hellällä, värähtelevällä äänellä hän sanoi:\n\n»Mitä tahdotte sanoa minulle, poikani?»\n\nNuori mies näytti tointuvan, mutta polvistumatta tai edes kumartamatta\nhän lausui hiukan vihamielisesti: »Nimeni on Davido Leone. Minua\nsanotaan Rossiksi, koska se oli äitini nimi, ja sanotaan, ettei minulla\nole oikeutta isäni nimeen. Olen roomalainen ja kaksi kuukautta olen nyt\nollut ulkomailla. Kymmenen vuotta olen tehnyt työtä kansan hyväksi,\nmutta nyt minut on petetty ja annettu poliisin huostaan. Kolme päivää\nsitten minut vangittiin tullessani Italiaan ja eilisiltana pääsin\ntoverien avulla pakoon karabinieerien käsistä. Mutta kaikki portit ovat\nsuljetut minulta, enkä minä voi päästä pois Roomasta. Tämä on Vatikaani\nja se on pyhättö. Siitä syystä se on ainoa paikka, jonne petetty ja\nvainottu mies voi paeta. Otatteko minut tänne?»\n\nPaavi katsoi sveitsiläisen kaartin upseereihin ja sanoi samalla\nvärähtelevällä äänellä: »Hyvät herrat, ottakaa tämä nuori mies\nasuntoonne ja pitäkää huolta siitä, että karabinieerit eivät saa\nvangita häntä minun tietämättäni.»\n\n»Teidän pyhyytenne!» vastusti kardinaalisihteeri, mutta paavi kohotti\nkättään ja sai hänet vaikenemaan.\n\nRossin vihamielinen käytös muuttui. »Odottakaa!» sanoi hän. »Ennenkuin\notatte vastaan minut, täytyy teidän tietää kaikki ja kuulla mistä\nminua syytetään. Minä olen parlamentinjäsen Rossi, jonka sanotaan\nolevan syynä viimeisiin meteleihin. Vangitsemiskäskyssä minua syytetään\nvehkeilystä edellisen kuninkaan henkeä vastaan. Se ei ole totta, mutta\nvoitte itse katsoa sitä. Täällä se on.»\n\nNiin sanoen hän aikoi ottaa taskustaan jotakin, mutta sitten hän sanoi:\n»Se on poissa — nyt muistan — heitin sen pettäjäni eteen.»\n\n»Hyvät herrat», sanoi paavi, yhä vielä sveitsiläisen kaartin\nupseereille, »jos viranomaiset koettavat vangita tämän nuoren miehen,\ntulee teidän vaatia heiltä kirjoitettu vakuutus hänen henkensä\nsäilyttämisestä.»\n\nRossin hurja katse alkoi sulaa.\n\n»Te olette hyvin hyvä», sanoi hän, »enkä minä tahdo pettää teitä.\nVaikka olen syytön siihen rikokseen, josta minua syytetään, olen\nrikkonut Jumalan ja tämän valtakunnan lakia vastaan, ja jos te\nvähääkään pelkäätte seurauksia, tulee teidän ajaa minut pois, kun vielä\non aikaa.»\n\n»Teidän pyhyytenne», sanoi kardinaalisihteeri ja koetti kuiskata\njotakin paaville, mutta vielä kerran sai paavi hänet vaikenemaan\nkohottamalla kätensä.\n\nRossin ääni alkoi murtua. »Te kokoatte tulisia hiiliä pääni päälle. En\nole koskaan ollut Vatikaanin ystävä, ja jos annatte minulle suojaa,\nsuojelette sellaista henkilöä, joka on koettanut syöstä teidät pois\nvaltaistuimeltanne.»\n\n»Hyvät herrat», sanoi paavi, »sen sijaan että asettaisitte tämän nuoren\nmiehen omaan asuntoonne, antakaa hänen käytettäväkseen tyhjä huoneisto,\njoka on minun huoneistoni alla ja jossa ennen valtiosihteeri asui.»\n\nRossi murtui kokonaan ja vaipui polvilleen. Paavi kohotti kaksi sormea\nja siunasi häntä.\n\n»Menkää huoneeseenne lepäämään, poikani, ja suokoon Jumala teille\nhiukan rauhaa.»\n\n»Isä!»\n\nÄkillisen vastustamattoman tunteen vallassa Rossi oli noussut\npolviltaan, astunut pari askelta eteenpäin ja polvistuen vuoteen ääreen\nhän painoi huulensa paavin käteen.\n\nKertoiko yliluonnollinen ääni, jota eivät muut kuulleet kuin hän itse,\nveriheimolaisuuden salaperäisestä voimasta? Kuka voi sen sanoa?\n\nMutta eräälle tuossa pienessä seurueessa, joka seisoi aamun hämärässä\nvalossa, jo Rossin äänikin tuntui yliluonnolliselta. Kolmekymmentä\nvuotta paavin elämästä oli vyörynyt taaksepäin, ja hänen nuoruutensa\noli taas hänen edessään kuin haamu menneiltä ajoilta.\n\nKostein silmin, jotka loistivat harmaiden kulmakarvojen alla, paavi\nsaattoi vierastaan, kunnes hän sveitsiläisen kaartin upseerien kanssa\npoistui huoneesta. Sitten pyhä isä meni yksityiseen kappeliinsa\naikaiseen messuun.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPuoli tuntia myöhemmin eräs huhu kulki läpi Vatikaanin aivan kuin tuuli\nmyrskyn edellä. Paavi huomasi jotakin tullessaan messusta.\n\n»Mitä on tapahtunut, Gaetano?» kysyi hän.\n\n»Kerrotaan jotakin murhasta», sanoi kamaripalvelija, ja paavi seisoi\nkuin ukkosen iskemänä, sillä hän ajatteli Rossia ja kuningasta.\n\nVähän ajan kuluttua tuo epämääräinen huhu kävi varmemmaksi. Ei\nkuningas, vaan pääministeri oli surmattu.\n\nPaavin yksityisasuntoon alkoi kokoontua kalpeita kasvoja. Siellä\noli kardinaalisihteeri, maestro di camera ja vihdoin myöskin pieni\nmajordomo. Erityissanoma tapahtumasta oli jo saapunut Vatikaaniin,\njoten saatettiin keskustella asiasta. Pääministeri oli löydetty\nkuolleena palatsistaan Piazza Navonan varrelta. Hän oli ollut\nillallisella Kvirinaalissa ja viipynyt siellä tanssiaisten alkuun asti,\neikä siis voinut saapua Palazzo Braschiin ennen kello 11 tai 12. Kaksi\nlaukausta oli kuultu puoliyön aikaan, ja ruumis oli löydetty aikaisin\naamulla.\n\nPaavi kuunteli ääneti.\n\nKardinaalisihteeri kertoi toisen kertomuksen. Parlamentinjäsen Rossi,\njoka oli tuotu Roomaan Genevestä tulevalla junalla juuri kello 11.45,\noli metelöitsijöiden avulla päässyt pakoon asemalla. Vapauttaminen oli\nedeltäkäsin järjestetty, ja Rossi oli heittäytynyt vaunuihin ja ajanut\npois täyttä vauhtia pitkin Via Nazionalea, ja vähää ennen kahtatoista\nsamojen vaunujen oli nähty kääntyvän Piazza Navonalle. Sattumalta\nkarabinieerit, jotka ajoivat takaa pakenijaa, olivat huomanneet murhan.\n\nPaavi ei vieläkään sanonut mitään, mutta hänen päänsä oli kumarassa ja\nhänen sielunsa oli surun vallassa.\n\nPapit katsoivat toisiinsa epäluuloa ja kauhua kertovin katsein.\nMyrsky oli nousemaisillaan Vatikaanissa, ja kuka saattoi sanoa,\nmitä tapahtuisi, jos paavi pysyisi entisessä päätöksessään? Vihdoin\nkardinaalisihteeri lähestyi hänen pyhyyttään ja sanoi polvistuen:\n\n»Pyhä isä, antakaa anteeksi tänä epäilyksen ja epätietoisuuden\nhetkenä, jos sanoissani ei ole alamaisuutta, mutta minä pelkään,\nettä isällinen sydämenne on pettänyt teidät ja saattanut teidät\nsuojelemaan rikoksellista. Siinä ei ole kyllin, että tuo mies, Rossi,\non vallankumouksellinen ja että häntä syytetään valtakunnan hallitusta\nvastaan tähdätyistä vehkeistä. Se ehkä antaisi teille oikeuden suojella\nhäntä valtiollisena pakolaisena, joka on paennut tähän taloon kuin\nvieraaseen maahan. Mutta epäilemättä hän on myöskin murhaaja, ja jos\npidätte häntä täällä, rikotte jokaisen sivistyneen maan lakeja ja\nsaatatte itsenne alttiiksi maailman moitteelle.»\n\nPaavi ei vastannut. Toiset sanat, toinen ääni kaikui hänen korvissaan,\nja niiden sisällys oli uusi ja kaamea: »Minä olen rikkonut Jumalan\nja tämän valtakunnan lakia vastaan, ja jos te vähääkään pelkäätte\nseurauksia, tulee teidän ajaa minut pois, kun vielä on aikaa.»\n\n»Teidän pyhyytenne muistanee myöskin», sanoi kardinaalisihteeri,\n»että valtakunnan laissa, joka määrää pyhän isän oikeudet ja vallan,\non nimenomaan sanottu, ettei hänellä ole mitään valtaa, joka on\nristiriidassa valtion lakien ja yleisen järjestyksen kanssa. Siitä\nsyystä rikoksellisen suojaaminen jo itsessään on rikos, ja Jumala yksin\ntietää, mitä seurauksia siitä voisi olla Vatikaanille ja kirkolle.»\n\n»Oi, vaiti! Vaiti!» huudahti paavi kohottaen kasvonsa, jotka osoittivat\nmitä syvintä tuskaa. »Minulla on toisia ja korkeampia, peloittavampia\nasioita ajateltavana kuin mahdolliset seuraukset. Jättäkää minut!\nJättäkää!»\n\nKardinaalisihteeri ja toiset papit kumarsivat syvää nöyryyttä osoittaen\npaaville ja poistuivat huoneesta. Hetken perästä nuori monsignor astui\nsisään. Hän toi sanomalehden, sillä hän oli paavin lukija.\n\n»Pyhä isä», alkoi hän hermostuneesti, »tuon teille pahoja uutisia.»\n\n»Mitä, poikani?» kysyi paavi tuskallisesti.\n\n»Pääministerin murhaaja on eräs henkilö, jonka...»\n\n»Mitä?»\n\n»Jonka te tunnette, pyhä isä.»\n\n»Älkää pelätkö pyhää isää... Sanokaa suoraan, monsignor.»\n\n»Eräs nainen, teidän pyhyytenne.»\n\n»Nainen!»\n\n»Hänet on vangittu ja hän on tunnustanut.»\n\n»Tunnustanut?»\n\n»Se on Donna Roma Volonna, teidän pyhyytenne. Hän ampui pääministerin\nrevolverilla, ja syynä siihen oli kosto.»\n\nPaavi kohotti päätään ja loi nuoreen monsignoreen katseen, jota ei\nmikään kieli voi kuvata. Vapahdus, ilo, häpeä ja katumus kuvastuivat\nsalaman tavoin hänen vanhoilla kasvoillaan. Hän oli vaiti hetken ja\nsanoi sitten:\n\n»Ei tule kertoa tästä sille nuorelle miehelle, joka on huoneistossa\ntäällä alhaalla. Koska hän on pyhätössä, täytyy hänen saada olla\nrauhassa. Hän ei saa kuulla mitään ulkomaailmasta muilta kuin minulta.\nIlmoittakaa tämä käskyni kaikille. Ja nyt suokoon Jumala, joka on\nsäälinyt palvelijaansa, armonsa meille kaikille!»\n\n\n\n\nIV.\n\n\nRangaistukseksi siitä ilosta, jota hän tunsi kuullessaan, että Roma\neikä Rossi oli ministerin surmaaja, paavi rupesi Romaa puolustamaan\nitselleen ja haki tilaisuutta pelastaakseen hänet. Joka päivä viikon\najan monsignor Mario luki sanomalehdet paaville, jotta hän voisi\ntarkoin seurata tapahtumia.\n\nEnsimmäisenä päivänä sanomalehdet lyhyesti mainitsivat rikoksesta.\nMurhan kamala hengetär oli lentänyt kaupungin yli keskiyön aikana,\nja Rooman kansalaiset heräsivät aamulla kuulemaan kamalaa uutista,\nhämmästyksen, häpeän ja kauhun uutista. Tämä tapahtuma melkein kylliksi\nselittää, miksi ulkomailla pidetään Italiaa murhaajien kotipaikkana.\n\nIltalehdissä oli kirjoituksia, joissa kiitettiin vainajan jaloa\nluonnetta. Hän oli Italian Richelieu, maansa ylevä ja harras palvelija,\nmeidän aikamme jaloimpia henkilöitä. Muutamat olivat arvelleet liian\nankariksi hänen äskeisiä toimenpiteitään, mutta ehkä hän tiesi paremmin\nkuin hänen moittijansa hetken vaaran. Olkoonpa niin, että muutamat\npilvet himmensivät häntä, varmaa oli, että hänen täytyi taistella\nmelkein voittamattomia voimia vastaan, taloudellisia vaikeuksia, suuren\narmeijan rasittavaa taakkaa ja Vatikaanin leppymätöntä vihamielisyyttä\nvastaan. Mutta hänellä oli valtiomiehen ja hallitsijan vaisto, ja hän\non nyt poistunut juuri sillä hetkellä, jolloin hänen murehtiva maansa\nolisi kipeimmin tarvinnut hänen voimaansa ja vaikutusvaltaansa.\n\n»Julma kohtalo todellakin», sanoi _Koitto_, »pakottaa yhtymään\nenglantilaisen runoilijan sanoihin: 'Hyvät kuolevat ensin, ja\nne, joiden sydän on kuiva kuin kesän tomu, palavat tarkalleen\nloppuhiukkaseen asti'.»\n\nYlimääräiset lehdet olivat täynnä kertomuksia siitä, kuinka kaupunki\notti vastaan ensimmäisen sanoman murhasta. Rooma oli todellakin\nsurupuvussa. Kaikkialla liput puolitangossa, kaikki julkiset\nlaitokset, ulkomaiden lähetystöt, kahvilat ja huvipaikat suljetut.\nSuuria ihmisjoukkoja oli kokoontunut Corsolle, Piazza Colonnalle ja\npääkaduille, ja kiihkeästi odottava parvi seisoi Palazzo Braschin\nedustalla. Diplomaattikuntien jäsenet menivät ulkoasiainministeriöön\nlausumaan hallitsijainsa nimessä surunvalituksensa ja kauhunsa.\n\nSitten seurasi tarkka kertomus siitä, kuinka tuo kamala uutinen\nilmoitettiin kuninkaalle. Aamulla adjutantti oli viitannut siihen,\nettä suuri onnettomuus oli kohdannut Italiaa, mutta kun kuningas\nkysyi, mikä se oli, ei adjutantti sanonut tietävänsä. Tuntia myöhemmin\nKvirinaalin järjestyksen valvoja tuli sanomaan, että diktaattori oli\nsairas, ja vähää myöhemmin kuningatar kertoi kuninkaalle, että paroni\noli kuollut. Hänen majesteettinsa, joka oli äärettömästi kauhuissaan,\noli huudahtanut: »Kuka nyt on hallitseva Italiaa?» Sen jälkeen hän\noli kutsunut kokoon muut ministerit, käskenyt kieltää jälellä olevan\nriemujuhlan vieton (joka riemujuhlakin oli todistus kuolleen ministerin\nhartaasta rakkaudesta kuninkaaseen). Sitten oli kuningas laskenut\nseppeleen kuolleen kirstulle.\n\nPaavi oli hämmästyksissään ja lähetti ylimyskaartin upseerin kreivi de\nRaymondin kaupungille ottamaan selkoa asioista.\n\nKun kreivi de Raymond palasi, oli hänellä toisenlainen kertomus. Kansa,\njoka paheksui rikosta, ei ollut ollenkaan hämmästynyt. Paroni Bonelli\nei ollut tahtonut ymmärtää kansan tarpeita. Hän oli kohdellut kansaa\nkuin orjajoukkoa ja vuodattanut sen verta kaduille. Siellä, missä tätä\nei suoraan sanottu, vallitsi synkkä äänettömyys. Ihmisryhmiä seisoi\nlyhtyjen valossa Corsolla lukemassa iltauutisia. Joskus nousi joku\ntuolille ryhmien eteen Cafe Aragnon edustalla ja luki ääneen viimeisen\nlisälehden. Joukko kuunteli hetkisen ja läksi sitten pois.\n\nSeuraavana päivänä lehdet olivat täynnä kertomuksia murhaajasta.\nValpas ja nopeasti toimiva poliisi oli saanut hänet kiinni heti surman\njälkeen, ja nyt hän oli varmassa tallessa vankilassa. Se oli Donna\nRoma Volonna, murhatun holhokki. Tuommoinen tapahtuma on jo itsessään\nomiaan panemaan koko ihmiskunnan sydämet kuohuksiin. Murhaaja sanoo\njonkinmoista kostoa syyksi tekoonsa ja vakuuttaa, ettei hänellä ole\nmitään rikostovereita. Sitä poliisi ei kumminkaan usko, vaan otaksuu\npätevillä syillä, että tässä on kysymys kirkollisesta ja anarkistisesta\nyhteissalaliitosta, jonka tarkoituksena oli hallituksen kukistaminen.\nMuutamia päiviä sitten kerrottiin, kuinka murhaaja ilmiantoi Davido\nRossin, mutta se näyttää olleen ainoastaan kavala temppu. On\nhuomattava, että Rossi, jonka meluavat puuhat ovat tällä hetkellä\njoutuneet unohduksiin tärkeämpien tapahtumien vuoksi, on päässyt\npakenemaan toveriensa avulla ja on yhä vielä vapaana.\n\nMitä murhaajaan itseensä tulee, on hänen luonteessaan monta\nkäsittämätöntä puolta, ellei sitä avaa oikealla avaimella. Hän on nuori\nja onnettoman kaunis, haaveileva, rohkea ja suuri keimailija, joka\non aina levittänyt ympärilleen petoksen ja naisellisen alennustilan\ntunteen. Hän on noita naisia, joiden elämä on mitä inhoittavinta\nvehkeilyä, ja hänen viimeinen uhrinsa oli hänen paras ystävänsä.\nBorgiainkin murhia muistellen täytyi Italian tällä hetkellä tuntea mitä\nsyvintä kauhua ja häpeää tunnustaessaan, että sellainen nainen saattoi\nolla roomalainen ruhtinatar, kun taasen se mies, jonka rakkauden\ntähden hän nähtävästi oli luonnottoman rikoksensa tehnyt, oli nimetön\nlöytöläinen köyhäinkodista.\n\n»Me emme voi muuta kuin surkutella», lisäsi valtion äänenkannattaja,\n»ettei hirsipuurangaistus ole voimassa tuommoisesta rikoksesta,\njoka sotii kaikkea inhimillisyyttä vastaan, ja toivoisimme, että\ntuomioistuin eikä jury tulisi tässä asiassa päättämään, koska\ntuomioistuin epäilemättä on vähemmin taipuvainen minkäänlaiseen\nsentimentaalisuuteen.»\n\nTaas paavi oli hämmästyksissään ja hän lähetti upseerin kaupungille.\nKreivi de Raymond palasi kertoakseen, että kahvilain nurkissa ihmiset\npuhuivat paronista kuin kuolleesta koirasta ja sanoivat, että Donna\nRoma oli surmatessaan hänet tehnyt hyvän työn, josta Jumala on häntä\npalkitseva.\n\n»Ah, ei mitään saada ilman maksua, eikä Jumala koskaan maksa\nepäsuhtaisesti», sanoi paavi.\n\nTuomioistuin oli juuri toimessa, ja asia otettiin esille seuraavana\npäivänä. Kun vangilta kysyttiin, sanoiko hän olevansa syyllinen vai\nsyytön, vastasi hän olevansa syyllinen. Mutta tuomioistuin pyysi häntä\nvielä miettimään, määräsi hänelle puolustajan ja vaarinotti kaikki\ntavalliset muodollisuudet. Oikeusjutun päätarkoituksena oli ollut saada\nselville rikostoverit, mutta vanki vakuutti, ettei hänellä ole mitään\ntovereita. Hän ei kieltänyt eikä pienentänyt tekoaan, ja hän myönsi sen\nedeltäkäsin mietityksi. Kun häntä pyydettiin selittämään syy, sanoi\nhän, että syynä oli viha niitä keinoja kohtaan, joita tuo mies oli\nkäyttänyt valtiollisten vastustajiensa masentamiseksi, ja vakava päätös\nlähettää Kaikkivaltiaan tuomioistuimen eteen semmoinen mies, joka oli\nasettunut ihmislakien ulkopuolelle.\n\n»Tuo lörpötys», sanoi Koitto, »oli hänen ainoa puolustuksensa, ja\nhän piti kiinni siitä taipumattoman itsepäisesti huolimatta selvistä\ntodistuksista, että hän on toiminut tottuneen politikoitsijan neuvosta\nja verta himoitsevan kamalan joukkion yllyttämänä.»\n\nPaavi lähetti ylimyskaartin upseerin seuraavana päivänä oikeussaliin\nkuulemaan tutkimusta, ja kun kreivi de Raymond palasi, olivat hänen\nsilmänsä itkusta punaiset. Nuoren vangin kauniit, surulliset kasvot\nhäkin kaltaisen rautaristikon takana olivat herättäneet sääliä\nkaikissa. Hänen tyyneytensä, hänen surunsa, hänen jaloutensa, joka\nhuolimatta siitä, että häntä syytettiin murhasta, ilmeni selvästi\nhänen suloisessa äänessään, oli liikuttanut kaikkia kyyneliin asti. Ja\ntutkimus oli ollut hyvin alentavaa laatua, kun häneltä kyseltiin hänen\nkäynneistään Vatikaanissa ja koetettiin sekoittaa Davido Rossi asiaan\nsen kirjeen nojalla, jonka Donna Roma oli kirjoittanut hänelle Milanon\nvankilaan.\n\n»Mutta _minähän_ sen tein», sanoi nuori vanki yhä uudelleen kiihkeästi\nja vain silloin ilmaisten pelkoa, kun revolveri näytti saattavan\nvaaranalaiseksi poissaolevan Davido Rossin.\n\nLääkärit olivat eri mieltä siitä, oliko kuolemaan syynä pistoolin\nlaukaus, ja myöskin oli tullut ilmi hämmästyttäviä seikkoja poliisin\nturmeluksesta ja vankilahirmuvallasta. Eräs sotaoikeuden tuomari\noli ilmaissut pöyristyttäviä seikkoja pääministerin rikos-osuudesta\ninhoittavassa asiassa, joka loppui siten, että Donna Roman\nmiespalvelija teki itsemurhan itse tutkintovankilassa. Eräs vanha\ngaribaldilainen oli tunkeutunut esiin väkijoukosta huutaen:\n\n»Pääministeri oli musta konna. Jumala varjelkoon meitä saamasta toista\nsamanlaista.»\n\nTämä valtioviisauden keinojen paljastaminen oli herättänyt suurta\nhämmästystä, ja itse tuomarikin, joka oli rehellinen mies, oli luonut\nkatseensa alas syytetyn edessä. Kun vanki vietiin takaisin pyhän\nAngelon linnan ja sotaopiston ohi, olivat joukot huutaneet »eläköön»\nhänelle koko matkan, ja istuessaan avonaisissa vaunuissa karabinieerin\nvieressä Donna Roma oli näyttänyt pelästyneeltä, kun hän huomasi, että\nhäntä pidettiin sankarittarena eikä pahantekijänä.\n\n»Lapsiraukka», sanoi paavi. »Mutta kuka ymmärtää kaitselmuksen\ntarkoitukset, tulkootpa ne esille Hänen vanhurskautensa tai Hänen\narmonsa teillä.»\n\nSeuraavana päivänä, kun upseeri taas palasi Vatikaaniin, hän\ntuskin saattoi kertoa kertomustaan. Tutkinto oli lopussa ja vanki\noli tuomittu. Epäröiden tuomari oli tuominnut hänet elinkautiseen\nvankeuteen. Roma oli säilyttänyt saman ylevän tyyneyden loppuun asti,\nkiittänyt puolustajaansa, vieläpä tuomareitaan ja juryäkin, sekä\nsanonut, että, he olivat oikein tuominneet hänen tekonsa. Hänen suuret\nsilmänsä olivat sanomattoman tummat ja hänen kasvonsa läpikuultavat\nkuin alabasteri.\n\n»Te olitte oikeassa tuomitessanne minut», sanoi hän, »mutta Jumala,\njoka näkee kaikki, on punnitseva tekoani pyhän vanhurskauden vaa'alla».\nKaikkien läsnäolevain silmät olivat kyynelissä.\n\nKun aika tuli, jolloin Donna Roma oli vietävä pois, juoksi väki ulos\nnähdäkseen hänet vilahdukselta vielä viimeisen kerran. Siellä oli\nsuljetut vaunut ja joukko karabinieereja, mutta liikutettu väkijoukko\noli voimakkaampi, se koetti pelastaa vangin. Tämä tapahtui lähellä\nAngelon linnaa, ja kun portit olivat auki, työnsivät sotilaat Donna\nRoman kiireesti sinne turviin. Hän oli nyt siellä.\n\nPääministerin hautajaiset olivat seuraavana päivänä. Huoneestaan\nVatikaanista paavi kuuli hautajaismarssin.\n\n»Mutta jyrisevät rummut eivät voi estää Jumalan ääntä kuulumasta»,\nsanoi paavi ja taas hän lähetti upseerin katsomaan noita menoja.\n\nNuori soturi palasi kertoen kamalan jutun. Kuningas ja hallitus\nolivat aikoneet antaa haudata paronin valtion kustannuksella, ja\nsaattojoukko oli ollut hyvin loistava. Siinä oli vieraitten valtioiden\nlähettiläitä edustamassa hallitsijoitaan, kenraaleja edustamassa\narmeijaa, kuntien lähetystöjä, tuomareita punaisissa viitoissaan,\nsenaattoreja, parlamentinjäseniä ja loistaviin univormuihin puettua\nratsuväkeä. Torvet ja rummut olivat soittaneet hautausmarssin,\nAngelon linnan kanuuna oli jyrähtänyt joka viides minuutti, ja Monte\nCitorion sekä Capitoliumin kellot olivat soineet hitaasti ja kumeasti.\nRequiem-messu oli laulettu kirkossa, ja hovisaarnaaja oli antanut\nsynninpäästön uskottoman ruumiille. Mutta kun saattojoukon tuli\nlähteä Campo Santolle, oli väkijoukko Corsolla käynyt uhkaavaksi, ja\nrauhattomuuksien estämiseksi muutettiin saaton suunta. Kulkien Campo\nde' Fiorin yli se oli saapunut Tiberin rannalle, ja siellä väkijoukko\noli seisahduttanut sen ympäröiden ruumisvaunut ja heittäen kirstun\nsillalta jokeen. Samana iltana tuhansia tulisoihtuja hehkui Roomassa,\nja miehet marssivat Corsolla laulaen ilovirsiä kuin juhlapäivänä.\n\n»Kauheata!» sanoi paavi. »Mutta voi sitä, joka ei kuule Jumalan ääntä\nsiinä myrskyssä, joka kaataa tammen juurineen.»\n\nKun parlamentti avattiin pääsiäisloman jälkeen, lähetettiin kreivi de\nRaymond siviilipuvussa sen ensimmäiseen istuntoon. Lehterit olivat\ntäpösen täynnä. Hillittyä kiihkoa näkyi kaikissa. Odottaessa muutamat\nastuivat salista lehterille, toiset lehtereiltä saliin. Jokainen kyseli\nnaapuriltaan. Huhu kertoi, että hallitus oli luopunut toimestaan ja\nkuningas, joka oli epätoivoissaan, ei ollut voinut muodostaa toista\nministeristöä. Eräs oikeiston johtajista oli sanonut, että Donna\nRoma oli tehnyt yhdessä päivässä kansan hyväksi enemmän kuin mitä\nvastustuspuolue olisi voinut saada aikaan sadassa vuodessa. »Jos noilla\nvasemmiston yllyttäjillä on ainoatakaan kunnollista valtiomiestä, on\nhänen aikansa nyt tulla esiin» oli hän sanonut.\n\nMutta mitä parlamentti tulisi sanomaan vainajasta? Puheenjohtaja astui\nsisään ja asettui istuimelleen. Kun pöytäkirja oli luettu, syntyi\nhetken äänettömyys. Ei sanaakaan sanottu, ei hiiskausta kuulunut.\n»Siirtykäämme seuraavaan asiaan», sanoi puheenjohtaja.\n\nSillävälin kerääntyi kansaa Roomaan kaikilta lähiseuduilta. Paronin\nkuolema ja Roman tuomio olivat herättäneet Italian omantunnon.\nKaikki olivat syvästi liikutetut, ja kansa seisoi vavisten tulevien\ntapahtumien kynnyksellä. Jokaiselle alkoi selvitä, että Rooma nyt oli\nlähellä historiansa uutta jaksoa. Se saattoi johtaa hallitsijasuvun\nturmioon ja se oli ehkä muuttava paavin kansainvälisen aseman. Mutta\nmissä oli Rossi? Hän oli joka tapauksessa jalosydäminen ja rehellinen\nmies, ja vaikka politikoitsijat olivat nimittäneet häntä uneksijaksi\noli hän ehkä oikeassa siinä, että vanha järjestelmä oli tuomittu\nkuolemaan. »Katakombeja ei ole kaivettu yksistään Campagnalle», sanoi\njoku.\n\n»Totta, totta!» sanoi paavi.\n\nPaavi huomasi hämmästyksekseen tuntevansa jonkinmoista ylpeyttä ja\nliikutusta. Tämä vei hänen ajatuksensa taas Romaan. Ah, jos hän ei\nolisi ollut syypää tuohon rikokseen, kuinka toisin asiat olisivat\nkäyneet! Mutta hän oli veren tahraama, eikä ylevä ja rehellinen mies\nvoinut enää seistä hänen vieressään.\n\nTämä sai paavin yhä syvemmin tuntemaan oman vastuunalaisuutensa.\nVaikkei Donna Roma ollut mitään virkkanut eikä syyttänyt ketään, oli\nhänen rikoksensa ilmeisesti seuraus siitä, että hänet pakotettiin\npettämään miehensä. Kuinka paljon siinä oli paavin syytä?\n\nPaavi lähetti upseerinsa Angelon linnaan kysymään vangin vointia, ja\nnuori soturi palasi kertoen surkean tarinan. Donna Roma oli sairas,\neikä häntä voitu vielä muuttaa muuanne. Hänen hermostonsa oli aivan\npilalla, eikä kukaan voinut sanoa mitä saattaisi tapahtua. Siitä\nhuolimatta hän oli hyvin uljas, hyvin suloinen ja hyvin iloinen,\nja kaikki rakastivat häntä. Linnassa asusti insinööriupseereja, ja\nkomentajamajuri oli hyvä katolilainen, pyhän isän uskollinen poika. Hän\noli sijoittanut vangin valoisaan huoneistoon, jossa paavit ennen olivat\nasuneet, vaikka vankila, joka oli varattu rikoksellisille, oli pimeä\nkoppi keskellä linnaa. Roma oli pyytänyt, että hänet kastettaisiin, ja\noli anonut, että majuri lähettäisi pyytämään isä Pifferiä sinne.\n\n»Mene takaisin majurin luo ja sano, että minä tulen itse», sanoi paavi.\n\n»Pyhä isä!»\n\n»Kysy häneltä, voidaanko vielä avata salainen käytävä Vatikaanin ja\nAngelon linnan välillä.»\n\nKreivi de Raymond palasi sanoen, että majuri oli antava avata sen.\nNykyisen valtiollisen hämmingin aikana ei kukaan voinut sanoa, mitä\nhuomenna tapahtuisi, mutta joka tapauksessa majuri otti vastatakseen\nseurauksista.\n\nUpseerilla on neljä avaamatonta kirjettä kädessään. Osoite, jossa oli\nRossin nimi, oli naisen käsialalla kirjoitettu, ja kirjeet olivat\nsaapuneet parlamenttitaloon Lontoon, Pariisin ja Berliinin kautta.\n\n»Eräs postivirkamies antoi minulle nämä kysyen, voisinko toimittaa ne\nperille», sanoi nuori soturi.\n\n»Poikani, poikani, etkö huomannut, että se on ansa?» sanoi paavi.\n»Mutta sama se! Anna ne minulle. Jättäkäämme kaikki Pyhän Hengen\nhuomaan!»\n\n\n\n\nV.\n\n\n»Yksinkertainen papin puku tänään, Gaetano», sanoi paavi, kun\nkamaripalvelija saapui seuraavana aamuna hänen huoneeseensa.\n\nPukeuduttuaan mustaan kaapuun paavi katsoi suureen peiliin hymyillen.\n»He eivät pitäneet pyhää isää kyllin mustana äskettäin, mutta nyt hän\non ainakin musta.»\n\nKamaripalvelija nauroi leikille suunnattomasti ja alkoi puhua Rossista,\njolle hän juuri oli vienyt aamiaista.\n\n»Hän on mielipuoli, teidän pyhyytenne! Koko päivän hän istuu pää käden\nvarassa, ja kun hänelle puhuu, nostaa hän katseensa aivan kuin luullen\nnäkevänsä aaveen.»\n\n»Ehkä hän on mielipuoli, poikani», sanoi paavi huoaten.\n\nKamaripalvelija oli kantanut sisään lyijypäisen kepin ja asettanut sen\nvuoteen viereen.\n\n»Teidän pyhyytenne ei sallinut minun lukita portaitten ovea, ja taivas\ntiesi mitä tapahtuu, jos tuollainen mieletön tulee tänne keskellä yötä.»\n\n»Gaetano», sanoi paavi vakavasti, »heitä ulos tuo keppi ikkunasta».\n\n»Teidän pyhyytenne!»\n\n»Heitä se ulos!»\n\nKamaripalvelija rypisti huultaan ja totteli.\n\nMessun jälkeen ja kardinaalisihteerin käytyä paavin luona tämä kutsui\nluokseen kreivi de Raymondin.\n\n»Menkäämme ensin tervehtimään vierastamme», sanoi hän pistäen viittansa\ntaskuun kirjeet, jotka upseeri oli hänelle antanut.\n\nVatikaanista Angelon linnaan vievään salaiseen käytävään johtivat\nrautaportaat, jotka kulkivat valtiosihteerin entisen asunnon ohi. Komea\nnuori upseeri kulki alas ensin, ja vanha paavi seurasi häntä hitaasti.\n\n»Minäkin olin kerran notkea kuin sinä, Ikabod! Ah! Elämäntie on pitkä,\nmutta armollinen Jumala ei pakota meitä kulkemaan sitä kahta kertaa.»\n\nHe löysivät Rossin istumassa suuressa niukasti kalustetussa huoneessa,\nmelkein koskemattoman aamiaisensa ääressä. Hän kohotti päätään\nkuullessaan askeleita ja nousi seisomaan paavin astuessa sisään. Hänen\nkalpeat, ilmehikkäät kasvonsa osoittivat mitä syvintä toivottomuutta.\n»Jotakin on kuollut hänessä», ajatteli paavi tuntien polttavaa tuskaa,\njoka oli vaivannut hänen sydäntään monta päivää.\n\n»Onko teidän hyvä olla tässä vanhassa talossa, poikani?»\n\n»On, teidän pyhyytenne.»\n\n»Onko teillä kaikki mitä tarvitsette?»\n\n»Paljon enemmän kuin ansaitsen, teidän pyhyytenne.»\n\n»Te olette kärsinyt, poikani. Mutta Jumala yksin tietää, mitä vielä voi\ntapahtua.»\n\n»Ei Jumalakaan voi tehdä tehtyä tekemättömäksi, teidän pyhyytenne.»\n\n»Älkää olko epätoivoinen. Uskokaa vanhaa miestä — elämä on elämisen\narvoista. Pyhä isä on kokenut sen huolimatta suurista suruista.»\n\nSäälivä hymy levisi nuoren miehen kasvoille. »Minun suruani ei teidän\npyhyytenne ole voinut tuntea — minä olen kadottanut vaimon», sanoi hän.\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Sitten paavi sanoi äänellä, joka värisi\nhiukan: »Ettehän tarkoita, että vaimonne on kuollut, vaan ainoastaan...»\n\n»Ainoastaan!» sanoi Rossi ivallisesti hymyillen. »Hän on _ainoastaan_\npettänyt minut.»\n\nTaas syntyi äänettömyys.\n\n»Se on kovaa, poikani, hyvin kovaa. Mutta kuka tietää mitkä\nvaikuttimet...»\n\n»Kirotut vaikuttimet, olivatpa ne mitä tahansa, kun ne saattoivat\nvaimon pettämään miehensä.»\n\nPaavi, joka piti molemmilla käsillä kepistään, vavahti huomattavasti.\n»Poikani», sanoi hän, »teillä on paljon, mikä puhuu puolustukseksenne,\nenkä minä tahdo vastustaa teitä kokonaan. Mutta Jumala hallitsee\nmaailmaansa oikeudenmukaisesti, ja ellei tätä olisi tapahtunut, olisi\nteille ehkä tapahtunut jotakin pahempaa.»\n\n»Ei mitään pahempaa olisi _voinut_ tapahtua minulle, teidän pyhyytenne,\nkuin että ainoa olento minut petti, ainoa, jonka uskollisuuteen luotin\nkoko sielullani.»\n\nPaavi ajatteli. »Hänen ihanteensa, se se on kuollut hänessä.» Sitten\nhän sanoi ääneensä: »Niin, kyllä ymmärrän, millaista on, kun rakentaa\nuskonsa ihmisperustuksiin. Perustus pettää, ja silloin sydän masentuu,\nsielu horjuu. Mutta vaikka tämä... tämä petos tuntuu vaikealta, olette\nhyvin väärässä, ellette tahdo nähdä, että se on pelastanut teidät\nseurauksista — niistä kamalista seurauksista Jumalan ja ihmisten edessä\n— joihin suunnittelemanne toiminta olisi teidät johtanut.»\n\nRossi katsoi paaviin. »Mikä toiminta, teidän pyhyytenne?»\n\n»Se kamala aie, johon teidän piti ryhtyä Roomassa.»\n\n»Tarkoitatteko... mitä sanomalehdet kertoivat?» Paavi nyökäytti päätään.\n\n»Salaliittoa, jonka tarkoituksena oli surmata kuningas?» Taas paavi\nnyökäytti päätään.\n\n»Ja teidän pyhyytenne uskoi sen?»\n\n»Minun täytyi uskoa.»\n\n»Ja hän... luuletteko, että hänkin uskoi?»\n\n»Hän uskoi teidän puuhaavan salaliittoa. Hän ei voinut uskoa muuta sen\nnojalla mitä olitte sanonut ja kirjoittanut.»\n\nHetken perästä Rossi puhkesi nauruun. »Ja kumminkin sanotte, että\nmaailmaa hallitsee oikeus!» huudahti hän. Omituinen tyhjyyden tunne oli\ntullut häneen, eikä hänestä tuntunut kannattavan enää muuta kuin nauraa\nkaikelle.\n\n»Kuninkaanmurha! Olihan se käsitettävissä. Minä puhuin hänen isästään\nja sanoin, että vihdoinkin ymmärsin hänet. Ha-ha-haa!»\n\nPaavi kalpeni. »Tahdotteko sanoa minulle, että se oli erehdys?» kysyi\nhän.\n\n»Tietysti sanon. Ainoa puuha, jossa minä koetin toimia, oli\nvapautta-ajavien seurojen perustaminen, minkä tuo uusi hirmuvaltainen\nsäädös oli kieltänyt. No niin. Jos tuollainen erehdys voi johtaa\ntällaisiin tuloksiin, ei todellakaan maksa vaivaa pyrkiä. Minä koetin\naina uskoa luonnon lakeihin ja luottaa siihen, että taivaallinen totuus\ntunkeutuisi esiin huolimatta meidän alituisista erehdyksistämme... Minä\nolin hullu. Taivaallista tahtoa ei ole olemassakaan!» Ja hän nauroi\ntaas.\n\nPaavi koetti nuhdella häntä, mutta noiden nuorten kasvojen kärsivä ilme\nmasensi hänen suuttumuksensa. »Jotakin muuta on kuollut hänessä nyt»,\najatteli hän. »Ennen oli Roma, nyt on Jumala.» Paavi ajatteli omaa\nosaansa tuossa kamalassa erehdyksessä, joka oli turmellut nuoren miehen\nelämän, ja hänen päänsä vaipui alas.\n\n»Mitä kaikkea minä olenkaan uskonut!» sanoi Rossi. »Minä pidin\nHerran rukousta testamenttina kaikille kansoille. 'Lähestyköön Sinun\nvaltakuntasi niin maassa kuin taivaassa.' Tuon rukouksen pohjalla olin\nvalmis asettumaan koko maailmaa vastaan, niitä vastaan, jotka puhuivat\ntaivaan valtakunnasta tyhjänä unelmana, ja niitä vastaan, jotka\nvastustivat kansaa sen taistelussa oikeuksiensa puolesta.»\n\nPaavi sulki silmänsä ja kuunteli.\n\n»Minä uskoin myöskin Rooman tulevaisuuteen. Tähän saakka se oli\nmasentanut kaikki, jotka vääryydellä tahtoivat sitä vallita — keisarit,\npaavit, kuninkaat. Pelaajain tavoin he olivat Rooman voittaneet ja\npelaajan tavoin he olivat sen menettäneet. Mutta Rooma odotti vain\noikeata hallitsijaansa — kansaa — koko maailman kansaa, ja maailman\ntarkoituksia täyttäen se oli nouseva taas maailman pääkaupungiksi. Mikä\nhulluus!»\n\nJoka lauseen lopussa Rossi nauroi katkerasti.\n\n»Entä evankeliumi — uskoin siihenkin. Se ei ollut maailmaa kieltävä\nusko, kurjuuden usko. Evankeliumi julisti sodan maailman kurjuutta\nvastaan, se tahtoi perustaa yhteyden ihmisten kesken, joka ulottuisi\nniin pitkälle kuin ihmiselämä, niin syvälle kuin ihmishuoli.\nEvankeliumi! Miten saatoinkaan sitä ajatella!...\n\n»Ja paavi! Minä uneksin paavistakin. Hän oli luopuva maallisesta\nvallastaan ja armeijoista ja keisarikunnista ja maallisten maiden\nomistuksesta, sillä hän oli huomaava, että ainoastaan sielujen hallinto\noli jonkin arvoinen. Hänen kardinaalinsa olivat kaikista maailman\nääristä tulleita hyviä ja suuria miehiä, ja hän oli syrjäyttävä kaiken\nsen filosofian ja valtiotaidon, jota kirkko on harrastanut keskiajasta\nalkaen. Hän oli oleva suuri kristitty, suuri kansalainen. Minä näin\nhänen seisovan maailman edessä työtä tekevän kansan pelastajana,\nheikkojen ja sorrettujen isänä. Minä uskoin, että tämä uusi vuosisata\noli näkevä ihanteeni toteuttamisen, siksi että Jumala sitä tahtoi. Mikä\nunelma! Mikä pettymys! Ei ole mitään Jumalaa, maailma on kaaos!»\n\nPelästyen omia sanojaan ja tietäen ainoastaan tahtovansa tuottaa\npaaville kärsimystä Rossi oli kuin mies, joka murhaa oman lapsensa\nsiksi, että sen äiti on hänet pettänyt.\n\nPaavi, joka oli syvästi liikutettu, katsoi nuoren miehen\ntuskanvääntämiin kasvoihin tietämättä, että hänen omista silmistään\nvirtasi kyyneleitä. Vanhat muistot heräsivät eloon hänessä, ja hän\npalasi omaan menneisyyteensä. Hän muisti ne päivät, jolloin hän itse\noli raivonnut kamalan kohtalon iskun alla, kun hänen toiveensa ja\nuskonsa katkaistiin, niinkuin viikate leikkaa heinän. Mutta Jumala oli\nollut hyvä. Hänen armonsa käsi oli parantanut haavan ja kääntänyt asiat\nhyvään päin.\n\nOttaen kirjeet taskustaan paavi asetti ne pöydälle sanoen:\n\n»Nämä ovat teille, poikani.» Sitten hän kääntyi mennäkseen pois. Hänen\nrintaansa puristi, eikä hän voinut virkkaa sen enempää.\n\nMennessään alas kapeaan käytävään, joka johti Angelon linnaan, ja\nnähdessään päivän välähdykset kapeista ikkunoista sekä kuullessaan\nleikkivien lasten iloiset äänet kadulta paavi sanoi itselleen, että\nhänen täytyi olla ankara Romalle. Ainoa asia, jota ei voinut parantaa,\noli pääministerin surma, ja vaikka Jumalan käsi oli kääntänyt senkin\nkansan hyväksi, oli se asettanut ylipääsemättömän muurin noiden kahden\nonnettoman ihmislapsen välille.\n\n»Lapsiraukka! Kukkaraukka, jonka kohtalon myrsky kaatoi! Mutta minun\ntäytyy soimata häntä. Ennenkuin annan hänelle pyhän sakramentin, täytyy\nhänen tunnustaa ja nöyrtyä katuvaisena.»\n\n\n\n\nVI.\n\n\nPyhän Angelon vanhassa linnassa, pitkän, hitaasti kohoavan tiilisen\nporraskäytävän päässä, joka johtaa laskusillan luota alhaalta keisari\nHadrianuksen haudan ja useitten lukittujen koppien ohi yläkertaan,\non kolme valoisaa huonetta ja loggia kaupungille päin. Nämä huoneet,\njotka ennen muinoin paavillisen hallituksen myrskyisinä aikoina olivat\npaavien turvapaikkana, olivat nyt Roman vankilana.\n\nYlhäällä riippui linnan iso kello, ja sen yksitoikkoinen käynti\nkuului selvästi holvikaton läpi. Alempana olivat varustukset, joille\noli asetettu se kanuuna, joka ilmaisi Romalle joka päivä keskipäivän\nhetken. Vallien edustalla virtasi Tiber, ja venemiesten äänet kuuluivat\nselvästi ikkunoiden ollessa auki. Alempana näkyi Capitolium, Colosseum,\nlukemattomien kirkkojen kupolit, Campagna, Albano-vuoret, Frascati,\nTivoli ja Albano.\n\nRoma makasi lepotuolissa freskoilla koristetussa huoneessa, joka oli\nollut paavien salina. Hän oli puettuna valkoiseen pukuun, ja hänen\notsansa näytti alabasterilta. Suurten sulkeutuneiden silmien ympärillä\noli sinertävät renkaat, ja suu, joka oli ollut ruusuinen ja hymyilevä,\noli nyt väritön kuin marmori.\n\nMaallikkosisar mustan ja valkoisen kirjavassa puvussa liikkui hiljaa\nhuoneessa. Se oli Brunon leski Elena. Hän oli se sisar Angelica, joka\noli mennyt Pyhän Sydämen luostariin. Sinne hän oli haudannut omat\nhuolensa, kunnes hän kuuli Roman sairaudesta, jolloin hän pyysi ja sai\nluvan mennä häntä hoitamaan.\n\nOvi aukeni, ja siniseen univormuun puettu upseeri astui sisään. Hän oli\nrykmentin lääkäri.\n\n»Nukkuuko hän, sisar?»\n\n»Nukkuu.»\n\n»Raukka! Nukkukoon niin kauan kuin voi.»\n\nMutta samassa Roma avasi suuret, kauniit, väsyneet silmänsä ja ojensi\npienen valkoisen kätensä. »Tekö täällä, tohtori?» sanoi hän hymyillen.\n\n»Ja kuinka sairaani jaksaa tänä aamuna? Paremmin luullakseni.»\n\n»Paljon paremmin. En tunne mitään tuskia tänään.»\n\n»Hän ei koskaan sano tuntevansa tuskia. Ei hän koskaan valita», sanoi\nElena, joka seisoi vuoteen vieressä.\n\n»Väsynytkö, sisar?»\n\n»Miksi minä olisin väsynyt?»\n\n»Kun olette valvonut koko yön minun kanssani. Minä olen niin rasittava\nsairas, tohtori.»\n\n»Ei saa puhua noin.»\n\n»Jospa kaikki vanginhoitajat olisivat niin hyviä vangeilleen kuin minun\nvanginhoitajani minulle.»\n\n»Ja jospa kaikki vangit olisivat niin hyviä hoitajilleen... Mutta minä\nkiellän kokonaan puhumasta tästä asiasta. Aivan kokonaan... Ja tässä\ntulee aamiainen.»\n\nSuuri, kömpelö univormupukuinen sotamies liinainen takki yllään ja\nlakki päässä tuli sisään kantaen tarjotinta, jolla oli höyryävä astia.\nTohtori maistoi lusikallisen siitä ja rupesi soimaamaan sotilasta.\n\n»Taas liian paljon suolaa! Enkö minä sanonut, että signoran liemeen ei\nsaa panna niin paljon suolaa?»\n\nSotamiesraukan silmät kävivät kosteiksi. Hän oli kyllä aikonut panna\nvähemmän, mutta jos tämä ei ollut hyvää, niin...\n\nRoma vakuutti, että se oli tänä aamuna parempaa kuin koskaan, ja\nkosteat silmät alkoivat loistaa.\n\n»Olettehan Sisiliasta, vai mitä, kokki?»\n\n»Olen, signora.»\n\nRoma kumartui Elenaan päin ja sanoi hiljaa: »Sinnehän _hän_ on mennyt,\neikö niin?»\n\n»Niin sanotaan, mutta ei kukaan tiedä.»\n\n»Eikö ole mitään uutisia vieläkään?»\n\n»Ei mitään.»\n\n»Sisilia on kai suloinen paikka, kokki?»\n\n»Niin on, signora. Se on suloisin paikka maanpäällä.»\n\n»Viime yönä näin niin suloista unta, tohtori. Joku, joka oli ollut\npoissa, tuli takaisin, ja kaikki kirkonkellot soivat hänelle. Luulin,\nettä oli puolipäivän aika, sillä linnan suurella kanuunalla oli\njuuri ammuttu. Mutta kun heräsin, oli aivan pimeä; jotakin tapahtui\nkumminkin, sillä ihmiset kulkivat laulaen kaduilla ja soittokunnat\nsoittivat.»\n\n»Ah se... se oli vain... vain jatkoa pääministerin hautajaisiin.\nRooma ei sure paroni Bonellin kuolemaa, ja viime yönä joukko miehiä\nja naisia marssi pitkin katuja laulaen lauluja ja hymnejä aivan kuin\nkarnevaaliyönä... Mutta nyt minun täytyy mennä. Katsokaa, sisar, että\nsairaamme ottaa lääkkeitä, kuten ennen, ja makaa hiljaa eikä rasita\nitseään. Hyvästi!»\n\nKun kokkikin oli lähtenyt, kohosi Roma olkapäittensä nojaan.\n»Kuulitteko, mitä tohtori sanoi, Elena? Paronin kuolema on muuttanut\nkaikki. Tuon miehen surmaaminen ei todellakaan ollut rikos, eikä\nkenenkään pitäisi saada kärsiä sentähden.»\n\n»Donna Roma!»\n\n»Ah, ei, en tarkoittanut sitä. Mutta miksi en olisi sitä tarkoittanut?\nJa miksi te ette sitä myöntäisi? Hänhän surmasi Brunon ja meidän pienen\nGiuseppemme?...»\n\nElena itki. »En ajattele itseäni», sanoi hän.\n\n»En minäkään ajattele itseäni», sanoi Roma, »enkä aio masentua\nyhdennellätoista hetkellä. Mutta Davido Rossin pitäisi tulla takaisin.\nHän tulee takaisin. Olen varma siitä, ja silloin unelmani toteutuu.»\n\n»Ja silloin te, Donna Roma...»\n\n»Minä?»\n\nRoma vaipui takaisin vuoteelleen. »Ei, minä en ole täällä silloin,\nse on totta. Mutta se ei muuta asioita. Ja jos Davido Rossin täytyy\npalata... minun... minun kuolleen ruumiini yli, kuten ehkä sanotte...\nkuka siitä tietää... tai välittää... paitsi... ehkä jonakin päivänä...\nkun hän...»\n\nRoma koetti jatkaa, mutta Elena murtui kokonaan.\n\nOvi aukeni samassa, ja vahti ilmoitti, että Englannin lähettiläs tahtoi\ntulla sisään.\n\n»Ah, Sir Evelyn, tekö täällä?»\n\nEnglantilainen herra tuli pää kumarassa. »Anteeksi, Donna Roma, että\ntunkeudun suruunne.»\n\n»Istukaa! Tuokaa tuoli hänen ylhäisyydelleen, sisar... Ajat ovat\nmuuttuneet siitä kun tutustuimme, Sir Evelyn. Minä olin ajattelematon,\nonnellinen tyttö silloin. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet, enkä\ntoivoisi niitä takaisin.»\n\n»Te olette uljas, Donna Roma. Liian uljas. Muuten olisi oikeusjuttu\npäättynyt toisin.»\n\n»Kaikki on hyvin näin, teidän ylhäisyytenne. Mutta onko teillä jotakin\nsanottavaa minulle?»\n\n»On. Teidän tuomionne on herättänyt syvää osanottoa minun kotimaassani,\nja koska kävi selville, että olette syntynyt Englannissa, pidin\noikeutenani ryhtyä teidän puolestanne hakemaan muutosta asiassa.»\n\n»Mutta minä en tahdo mitään muutosta, rakas ystävä.»\n\n»Donna Roma, on vielä mahdollista vedota kassatsionioikeuteen.»\n\n»Minulla ei ole mitään halua vedota siihen — ei ole syytä siihen.»\n\n»On paljonkin syitä, jos vain tahdotte ottaa huomioon... On todellakin\nmonta mahdollisuutta olemassa, ja kaikki ovat hyviä. Esimerkiksi...»\n\nEnglantilainen loi silmänsä alas.\n\n»Mitä.»\n\n»Italian laki säätää, että jos mies tahtoo käyttää rikoksellista\nväkivaltaa naista kohtaan, voi nainen surmata miehen joutumatta murhaan\nvikapääksi, syystä että mies on koettanut tehdä teon, joka on rikos\nJumalan ja ihmisten edessä.»\n\nRoma ei vastannut, mutta hengitti nopeasti ja kovaa.\n\n»Donna Roma, teidät tuomittiin siksi, että muka olitte mennyt\npääministerin kotiin surmataksenne hänet ja täytitte siellä aikeenne.\nMutta jos nyt voitaisiin todistaa että _hän_ tulikin _teidän_ kotiinne\nja että te _suojataksenne toista henkilöä, joka nyt ei ole oikeuden\ntavoitettavissa_...»\n\nRoma kohottautui kauhistuen. »Mitä sanotte, teidän ylhäisyytenne?»\n\n»Katsokaa!»\n\nEnglantilainen veti povitaskustaan ryppyisen valkoisen paperin.\n\n»Eilisiltana kävin tyhjässä huoneistossanne Piazza Navonalla ja sieltä\nlöysin tämän muiden selvien todistuskappalten joukosta.»\n\n»Mikä se on? Antakaa se minulle!» huusi Roma. Hän melkein repäisi\nsen englantilaisen käsistä. Se oli vangitsemiskäsky, jonka Rossi oli\nheittänyt kädestään.\n\n»Kuinka tämä paperi joutui sinne, Donna Roma? Kuka toi sen? Kuka muu\nhenkilö oli luonanne sinä iltana? Kuinka hän selittää läsnäolonsa\nsiellä silloin?»\n\nRoma ei puhunut heti. Hän katsoi suurin, surullisin silmin\nenglantilaiseen, kunnes tämä loi katseensa alas, eikä voinut sanoa\nmitään. Ei kuulunut muuta ääntä kuin paperin kahina Roman kädessä.\nSitten hän sanoi hyvin hiljaa:\n\n»Teidän ylhäisyytenne, antakaa minun pitää tämä paperi. Kuten näette,\nse ei merkitse itsessään mitään, ja ilman minun todistustani ette voi\nsitä käyttää. Minä en koskaan tule hakemaan muutosta tuomiooni, ja\nsiitä syystä tästä paperista ei voi olla hyötyä kenellekään. Mutta\nsiitä voi olla vahinkoa — eräälle, jonka nimeen ei saa tulla tahraa.»\n\nHän ojensi kauniin valkoisen kätensä ja kosketti englantilaisen kättä.\n\n»Enkö minä ole tehnyt kylliksi paljon pahaa hänelle jo? Eikö tämä\npaperi todista sitä? Täytyykö minun mennä vielä pitemmälle ja saattaa\nhänet hirsipuuhun? Te ette voi tahtoa sitä. Ettekö huomaa, että\npoliisin täytyisi kieltää kaikki, ja jos pakotatte minut puhumaan, niin\n— minäkin kiellän kaikki.»\n\nHellä, uljas pelottomuus kaikui hänen äänestään. Englantilainen tuskin\nsaattoi pidättää kyyneliään.\n\n»Teidän ylhäisyytenne, Sir Evelyn, ystävä... antakaa minun pitää tämä\npaperi.»\n\nEnglantilainen käänsi pois päänsä. »Se on teidän, Donna Roma — tehkää\nsille mitä tahdotte.»\n\nRoma suuteli paperia ja piilotti sen poveensa.\n\n»Hyvästi, rakas ystävä.»\n\nEnglantilainen koetti vastata. »Hyvästi! Jumalan haltuun!» Sanat eivät\ntahtoneet päästä esiin.\n\n»Majuri!» kuului vahdin ääni. Linnan päällikkö astui sisään.\n\n»Ah, majuri!» huudahti Roma.\n\n»Tohtori sanoo, että olette parempi tänään.»\n\n»Paljon parempi.»\n\n»Minun velvollisuuteni — ikävä velvollisuuteni — on tuoda teille ikävä\nsanoma. Vallanpitäjät arvelevat, että teidän läsnäolonne Roomassa on\nomiaan kiihoittamaan kansaa ja siitä syystä he ovat päättäneet lähettää\nteidät Viterboon.»\n\n»Milloinka?»\n\n»Huomenna puolenpäivän aikaan.»\n\n»Olen valmis. Mutta oletteko lähettänyt pyytämään isä Pifferiä tänne?»\n\n»Tahdoin kertoa siitä myös. Sisar, poistukaa huoneeseenne hetkeksi.»\n\nElena meni ulos.\n\n»Donna Roma, eräs suuri henkilö on pyytänyt saada tulla tänne isä\nPifferin asemesta. Hän tulee tuosta ovesta. Se johtaa kauan suljettuna\nolleeseen käytävään, joka vie paavin asuntoon Vatikaaniin, ja se\nhenkilö, joka tulee ja menee siitä, tahtoo olla tuntematon.»\n\n»Majuri!»\n\nMutta majuri poistui kiireesti huoneesta. Hetken perästä paavi astui\nsisään puettuna mustaan papin viittaan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\n»Nouskaa, lapseni! Taivas tietää pitäisikö pyhän isän antaa teille\nsiunauksensa. Se, joka tekee rikoksen, joka vahingoittaa toisten elämää\ntai onnea, on kaksinkertainen rikoksellinen. Olkoon minusta kaukana se,\nettä tahtoisin lisätä syyllisyytenne katkeruutta, kun löydän teidät\ntässä paikassa kärsimässä syntinne tähden. Oletteko yksin?»\n\n»Aivan yksin, pyhä isä.»\n\n»Istukaa. Pyhä isä istuu viereenne.»\n\nPaavi istui Roman viereen. Hän koetti olla ankara. Se oli hyvin\nvaikeata. Hänen kätensä hiipi Romaa kohti ja tarttui Roman käteen.\nJokaisen kovan sanan kohdalla tuntui hellä puristus.\n\n»Lapseni, nykyhetki on synkkä, ja tulevaisuus on vielä uhkaavampi.\nYhteiskunta on järkkynyt perustuksiaan myöten, ja Jumala yksin tietää\nmitä voi tapahtua. Mutta Jumalan käsi johtaa rajumyrskyäkin, ja Hän\nkääntää kaikki asiat hyvään päin. Mutta yhtä asiaa Hän ei voi tehdä —\nei Jumalakaan voi palauttaa menneisyyttä eikä saattaa tehtyä rikosta\ntekemättömäksi... Tyyntykää, tyttäreni, tyyntykää!»\n\nRoma oli täydellisesti tyyni, mutta paavi saattoi hädin tuskin hillitä\nitseään.\n\n»Lapseni, ymmärrän nyt, että erehdyimme. Davido Rossin aikeet eivät\nolleet rikoksellisia, eikä hänen tarkoituksensa ollut väärä. Olen\nsaanut tiedon siitä asiasta nyt ja näen kaikki toisessa valossa.\nKaikki, mitä sanoitte miehestänne, on totta. Hän ei ole anarkisti eikä\nateisti, vaan tosi kristitty, joka rakastaa ihmiskuntaa. Ja vaikkei\nihmiskunta koskaan voisi saavuttaa hänen korkeita ihanteitaan, tulee\nsen pyrkiä niitä kohti. Niin, se oli suuri erehdys, lapseni, vaikka\nse oli luonnollinen ja ehkä anteeksiannettava. Ja ellei tätä kamalaa\nseikkaa olisi tapahtunut... Mutta emme puhu siitä nyt.»\n\nPaavi taputti kättä omansa alla aivan kuin hän olisi tyynnyttänyt\nitkevää lasta.\n\n»Vaikka olette tehnyt väärin, on rohkeutenne ja kärsivällisyytenne\nliikuttanut kaikkien sydäntä, tyttäreni, ja ellei tuota hetken työtä\nolisi tehty, olisi kaikki vielä mahdollista. Myöskin menneisyys olisi\nvoinut tulla pois pyyhityksi, niinkuin Maria pyyhki pois syntinsä\nkyynelillään, joilla hän kostutti Mestarin jalkoja. Ja nyt, kun\nhallitukset sortuvat ja valtaistuimet vapisevat ja Davido Rossi ehkä\npalaa...»\n\nRoma huudahti ilosta. Paavi kohotti sormensa varoittavasti.\n\n»Ah! Sitä ette enää saa ajatella, tyttäreni — _te_ ette saa koskaan\nsemmoista ajatella. Kiusauksenne oli kamala ja Jumala on viisaudessaan\nkäyttänyt teidän tekoanne herättääkseen maailman omantunnon. Mutta kun\nnainen on syypää rikokseen, kamalaan rikokseen, joka erottaa syyllisen\nihmisperheestä, silloin hän ei saa koskaan... En tahdo lisätä kiveä\nkuormallenne, lapseni... Mutta Davido Rossin täytyy pysyä erillään\nhäpeästä, ei mikään tahra saa hänen nimeään himmentää.»\n\nRomaa pyörrytti, kun hän huomasi paavin erehdyksen. »Hän ei koskaan ole\nsaava sitä tietää», ajatteli hän.\n\n»Sääli — kovasti sääli, mutta oi, toisin ei voi olla. Te ette koskaan\nenää voi yhtyä mieheenne. Rikos on välillänne nyt... Mutta minä tulin\ntoiselle asialle. Oletteko aivan valmis?»\n\n»Olen, teidän pyhyytenne.»\n\nPaavi lausui muutamia kysymyksiä saaden selville, että Roma ollessaan\nluostarissa oli saanut tarpeellisen opetuksen, ja sitten piti Roman\nsanoa tavallinen tunnustus.\n\n»Toistakaa sanat minun jäljestäni, lapseni.»\n\nRoma polvistui ja pani kätensä ristiin.\n\n»Oi Jumalani, olen murheellinen sydämestäni, koska olen sinua vastaan\nrikkonut...»\n\n»Oi Jumalani, olen murheellinen, koska olen sinua vastaan rikkonut...»\n\n»Sillä Sinä olet hyvä ja Sinä olet ollut minulle niin armollinen ja\nSinä olet pelastanut minut helvetistä...»\n\n»Sillä Sinä olet hyvä ja Sinä olet ollut minulle niin armollinen ja\nSinä olet pelastanut minut helvetistä...»\n\n»Armosi avulla en tahdo enää koskaan rikkoa sinua vastaan...»\n\n»Armosi avulla en tahdo enää koskaan rikkoa sinua vastaan...»\n\nSitten Roma luki samalla tapaa uskontunnustuksen, ja sen jälkeen paavi\nkastoi hänet. Roma oli nöyrä ja harras. Kasteen jälkeen paavi sanoi:\n\n»Kaste huuhtoo pois kaikki syntinne, tyttäreni, mutta jos sielunne\nrauhan tähden tahdotte tehdä täyden tunnustuksen ennenkuin annan teille\npyhän sakramentin...»\n\n»Onko se rippisalaisuus, jos kerron jotakin...»\n\nPaavi nyökäytti päätään. »Te olette nyt kirkon lapsi, ja se, mitä\nsanotte, pidetään pyhänä.»\n\n»Sitten tahtoisin tunnustaa, teidän pyhyytenne. Olen toivonut sitä\nkoko ajan tämän oikeudenkäynnin jälkeen, ja siksi tahdoin tavata isä\nPifferiä.»\n\n»Tunnustakaa, tyttäreni, mutta muistakaa, ettette syytä ketään.»\n\nPaavi siunasi häntä ja sulki silmänsä kuunnellakseen. Roma oli yhä\npolvillaan hänen jalkainsa juuressa. Hän aloitti tunnustuksensa.\n\n»Isä, minä olen suuri syntinen, ja kun sanoin tuomioistuimen edessä,\nettä surmasin ministerin, lausuin valheen suojellakseni toista.»\n\n»Lapseni!» Paavi oli noussut seisomaan.\n\nHetken äänettömyys. Sitten paavi istuutui taas vavisten ja sanoi\nnopeasti:\n\n»Jatkakaa.»\n\nRoma jatkoi tunnustustaan. Hän kertoi kuinka hän oli aikonut surmata\nministerin, kun tämä oli pakottanut häntä syyttämään miestään. Hän\nkertoi kuinka hän oli valmistautunut tuohon tekoon. Hän kertoi tuosta\nkamalasta yöstä, jolloin hän oli lähtemäisillään kamalalle asialleen.\n\n»Mutta samassa paroni tuli huoneeseeni ja silloin...»\n\n»Teidän omaan asuntoonne?»\n\n»Niin, ja se oli syynä kaikkeen.»\n\n»Kuinka?»\n\n»Joku toinen tuli sisään jälkeenpäin.»\n\n»Joku...»\n\n»Eräs ystävä.»\n\n»Yst... ystäväkö?»\n\nRoma pisti kätensä poveensa ja veti esiin vangitsemiskäskyn.\n\n»Tämä», sanoi hän.\n\nPaavi otti paperin. Se kahisi, kun hän avasi sen. Ei kuulunut muuta\nääntä kuin hänen syvä hengityksensä.\n\n»Ettehän tahdo sanoa... syyttää...»\n\nPaavin silmät harhailivat ympäri huonetta, mutta ne palasivat taas\nnoihin hänen jalkainsa juuressa oleviin kasvoihin.\n\n»Ei, ei! Ettehän tarkoita sitä, lapseni. Sanokaa, että olen käsittänyt\nteidät väärin ja tullut väärään johtopäätökseen.»\n\nRoma kosketti paavin viittaa. »Anteeksi, pyhä isä. En voinut kuolla\nvalhe huulilla, mutta minä aioin tunnustaa isä Pifferille ja niin...»\n\nPaavi nousi taas ja seisoen Roman edessä hän tarttui hänen\nolkapäihinsä. »Kieltäkää se!» huusi hän. »Minä käsken teitä kieltämään\nsen! Te tahdotte minua uskomaan, että hän teki tuon rikoksen, ettekä\nte! Että hän on murhaaja —!»\n\nHän työnsi Roman pois luotaan, ja Roma vaipui taaksepäin peittäen\nkasvonsa käsillään. Sitten paavi kohotti kätensä otsalleen aivan kuin\npyyhkiäkseen pois pilviä, jotka olivat siihen kokoontuneet, ja sanoi\nsitten murtuneella äänellä hiljaa: »Oi Jumala, Sinä tunnet heikkouteni!\nMinä olen kurja ja puutteellinen. Armahda minua, Herra! Herra! Älä\npeitä kasvojasi palvelijaltasi, sillä minä olen suuressa tuskassa.»\n\nRoma itki, ja hetken perästä paavi huomasi sen. »Lapseni!\nLapsiraukkani! Teidän täytyy kärsiä minua. Olen vanha mies nyt. Heikko,\nvanha mies vain, joka on kokenut paljon suruja.»\n\nRoma nousi ja suuteli paavin kättä. Paavi piteli vielä\nvangitsemiskäskyä.\n\n»Mistä saitte tämän?» kysyi hän.\n\n»Englannin lähettiläs toi sen tänä aamuna. Hän oli löytänyt sen\nasunnostamme Piazza Navonalta.»\n\n»Nyt muistan. 'Sen heitin pettäjäni jalkoihin', sanoi hän. Mutta\najatukseni ovat sekaisin. Kaikki on hämmentynyt päässäni. Teidän omasta\nhuoneestanneko se löydettiin?»\n\n»Niin, sillä siellä, eikä ministerin kotona, kuten poliisit sanoivat,\nkaikki tapahtui.»\n\n»Lapseni, teidän täytyy antaa minulle tuo paperi.»\n\nRoma nousi säikähtäen. »Ettehän aikone antaa sitä viranomaisille!»\nhuudahti hän. »Sitä Sir Evelyn tahtoi, mutta minä sanoin hänelle, että\njos hän käyttäisi sitä todistuksena erästä toista henkilöä vastaan,\nkieltäisin kaiken. Paitsi sitä, pyhä isä, se, minkä olen kertonut, on\nrippisalaisuus, ja ettehän ilmaise sitä kenellekään.»\n\nPaavi ei näyttänyt kuulevan. »Herra, Herra!» huudahti hän hiljaa. »Anna\nminun syödä tuhkaa leivän asemesta ja sekoittaa juomani kyynelin.»\n\n»Ja sitten, pyhä isä, on vielä jotakin, mitä en sanonut. Hän, joka\nsurmasi ministerin, teki sen puolustaakseen itseään. Se oli vahinko,\nmutta ellei niin olisi tapahtunut, olisi ministeri surmannut hänet.»\n\nHän oli polvistunut taas ja kosketti paavin viittaa.\n\n»Minä olen ainoa varsinainen syyllinen, sillä minä olin aikonut sen\nrikoksen tehdä. Mutta jos _hänen_ kätensä oli välikappaleena ja minä\nsen tähden saan kärsiä, niin pidän sitä sovituksena. Minähän hänet\npetin, ja vaikka tein sen rakkaudesta enkä vihasta, ovat seuraukset\nsamat, ja hänen sydämensä on murtunut.»\n\nPaavin valkoinen pää oli hyvin kumarassa.\n\n»Enkä minä voi kärsiä enää kauan. Olen sairas — hyvin sairas — eikä\ntuskani kestä kauan.»\n\nHänen suuret, kauniit silmänsä loistivat.\n\n»Ja jos, kuten sanotte, Jumala on kääntänyt kaikki asiat parhain päin,\ntahtoo Hän ehkä ottaa minut pois jonkun toisen asemesta, jonkun toisen,\njoka on parempi ja jalompi ja tarpeellisempi.»\n\nHänen huulensa värisivät, hänen äänensä tukehtui ja hän pyyhki pois\nkyynelen.\n\n»Näin unta siitä viime yönä, pyhä isä. Luulin, että mieheni oli\npalannut Roomaan ja kaikki kellot soivat. Se oli unta vain, ettekä\nte kai usko sellaisiin lapsellisuuksiin. Mutta minusta oli suloista\najatella, että kun en ole voinut elää mieheni hyväksi, voin edes kuolla\nhänen puolestaan ja siten parantaa rikokseni.»\n\nPaavi ei voinut kestää enempää.\n\n»En saa soimata teitä, tyttäreni. Tulin tänne tapaamaan Maria\nMagdalenaa, ja minä löysinkin itse Jumalan äidin sielun.»\n\n»Siunatkaa minua, pyhä isä.»\n\n»Minä siunaan teitä, lapseni. Mutta vanha mies, joka on siunannut\nmonta, tarvitsee nyt itse teidän siunaustanne.»\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nDavido Rossi istui koko päivän huoneessaan Vatikaanissa lukien niitä\nkirjeitä, jotka paavi oli hänelle antanut.\n\nNe olivat samat kirjeet, jotka Roma oli lähettänyt Lontooseen,\nPariisiin ja Berliiniin.\n\nHän luki ne yhä uudelleen, ja paitsi kellon naksutusta ei tuossa\nsuuressa huoneessa kuulunut muita ääniä kuin Rossin syvät huokaukset.\nMitä erilaisimmat tunteet risteilivät hänen sydämessään, ja hän tuskin\nymmärsi, oliko hän iloinen vai surullinen siitä, että näin myöhään,\nkun kova kohtalo jo oli tehnyt tehtävänsä, nuo rauhan sanomat olivat\nsaapuneet hänelle.\n\nNoista hienoista, läpikuultavista paperilevyistä näytti huokuvan\nesiin henki, joka tunkeutui koko hänen olemuksensa läpi. Kun hän luki\nnuo sanat, joskus iloiset, joskus surulliset, milloin täynnä riemua,\nmilloin tuskasta valittavat, kohosi eloon kokonainen maailma helliä\ntunteita, jotka poistivat kaikki mustat intohimot.\n\nHän saattoi nähdä itse Roman, ja hänen sydämensä sykki kuin ennen Roman\nsuloisen, sanomattoman tenhovoiman alla. Nuo rakkaat kasvot, nuo ihanat\nsilmät, tuo ääni, tuo hymy — ne ilmestyivät taas hänelle kiduttaen\nhäntä rakkauden ja katumuksen kidutuksin.\n\nKuinka uljaasti hän oli vastustanut vihollisia! Tuo nuori, tulinen,\nviehättävä, onnellinen olento oli uhrattu tuskalle. Ja tuo hänen\nliikuttava salaisuutensa — kuinka suloisesti ja rehellisesti hän oli\nsen kertonut! Ainoastaan puhdas ja uljas nainen saattoi menetellä niin.\nMutta hän, Davido Rossi, oli silmittömässä vihassaan ja mielettömässä\nraivossaan käyttäytynyt kuin alhainen tyranni ja pelkuri. Kuinka\nsuurenmoisesti hän oli vakuuttanut rakkauttaan, kun hän luuli tuon\nloukkauksen koskevan toista miestä! Mutta kun hän sai tietää, että se\nkoski häntä itseään, kuinka nopeasti hän oli muuttunut, ja hän oli\nkironnut vaimoraukkaa, joka oli luottanut häneen!\n\nMutta rakkautta ja katumusta voimakkaampana Rossia vaivasi ääretön\nepätoivo. Se ilmeni kapinana Jumalaa vastaan, joka oli sallinut sokean,\njulman kohtalon särkeä kahden syyttömän lapsen onnen. Kun hän haki\nturvaa Vatikaanista, oli hänellä kai pieni toivon kipinä jälellä. Se\noli sammunut nyt, eikä maksanut vaivaa pyrkiä enää. Ihmisen mitättömyys\ntaistelussa kohtalon kovuutta vastaan teki kaiken pyrkimisen\nmahdottomaksi.\n\nRossi oli soittanut kelloa pyytääkseen päästä hänen pyhyytensä\npuheille, kun ovi aukeni ja paavi itse astui sisään.\n\n»Pyhä isä, olisin tahtonut puhutella teitä.»\n\n»Mitä tahdotte, poikani?»\n\n»Olisin tahtonut puhua itsestäni. Nyt ymmärrän, kuinka väärin tein\npyytäessäni suojaa teiltä. Te luulitte minua viattomaksi, mutta minä\nen kertonut teille kaikkea. Kun sanoin olevani syyllinen Jumalan ja\nihmisten edessä, ette ymmärtänyt mitä tarkoitin. Pyhä isä, tarkoitin\nettä olin murhaan vikapää.»\n\nPaavi ei vastannut, ja Rossi jatkoi, ääni väristen tuskallisista\ntunteista, jotka täyttivät hänen sydämensä.\n\n»Totta puhuen, teidän pyhyytenne, en ole ajatellut sitä itsekään.\nTekoni tein osittain henkeni puolustukseksi enkä pitänyt sitä\nrikoksena. Ja se, jonka surmasin, oli kurja mies, jonka sydän oli\ntäynnä ilkeyttä, enkä minä tuntenut enempää katumusta hänen kuoltuaan,\nkuin jos olisin astunut myrkyllisen käärmeen päälle. Mutta nyt\najattelen asiaa toisella lailla. Tuloni saattoi teidät vaaraan. Pyydän\nanteeksi teiltä ja tahdon mennä pois nyt.»\n\n»Minne tahdotte mennä?»\n\n»Minne tahansa — en tiedä vielä.»\n\nPaavi katsoi uurtuneita nuoria kasvoja, jotka kuvastivat pelkkää\nepätoivoa, ja hänen sydämensä suli.\n\n»Istukaa, poikani. Ajatelkaamme. Vaikk'ette kertonut minulle murhasta,\nsain kohta tiedon siitä... Puolustaaksenne henkeänne, niinkö?»\n\n»Niin, mutta en tahdo sillä puolustautua. Ja jos koettaisinkin\npuolustautua, ei kukaan muu sitä voi todistaa.»\n\n»Eikö kukaan?»\n\n»Ehkä yksi. Mutta se on vaimoni, eikä hän välittäne pelastumisestani\nenää, vaikka tahtoisinkin pelastua... Olen lukenut hänen kirjeensä.»\n\n»Jos kertoisin teille, että asia ei ole niin — että vaimonne vieläkin\non valmis uhrautumaan teidän tähtenne...»\n\n»Mutta se on mahdotonta, teidän pyhyytenne. On paljon semmoista, mitä\nette tiedä.»\n\n»Jos kertoisin teille, että olen juuri tavannut hänet ja huolimatta\nsiitä, että te ette luota häneen, hän yhä vielä luottaa teihin...»\n\nEpätoivon ilme alkoi poistua Rossin kasvoista ja hän huudahti ilosta.\n\n»Jos kertoisin, että hän rakastaa teitä ja on valmis antamaan henkensä\nteidän puolestanne...»\n\n»Onko se mahdollista? Sanotteko niin? Huolimatta kaikesta! Ja missä\n— missä hän on? Antakaa minun mennä hänen luokseen. Pyhä isä, jos\ntietäisitte —! Minä tahdon mennä pyytämään häneltä anteeksi. Minä\nkirosin häntä! Se on totta, että sokeassa, hurjassa raivossani minä...\nMutta antakaa minun mennä hänen luokseen polvillani rukoilemaan\nanteeksi. Koko lopun elämääni tahdon käyttää parantaakseni, mitä olen\nhäntä vastaan rikkonut.»\n\n»Viipykää, poikani. Saatte nähdä hänet kohta.»\n\n»Onko mahdollista, että saan nähdä hänet? Luulin, etten koskaan enää\nsaisi häntä tavata, mutta Jumala määräsi toisin. Ah! Jumala on hyvä\nkuitenkin! Ja pyhä isä on hyvä myöskin. Hän on antava minulle anteeksi.\nSitten me pakenemme jonnekin — Afrikkaan, Intiaan, minne tahansa.\nMe ryöstämme pari onnen vuotta, mitä muuta ihminen voi toivoa tässä\nmaailmassa?»\n\nKiihoittuneena tuota ajatellessaan Davido Rossi näytti unohtavan kaiken\n— rikoksensa, työnsä, kansansa.\n\n»Onko hän vielä kotona?»\n\n»Hän on vain muutaman askeleen päässä täältä, poikani.»\n\n»Muutaman askeleen päässä! Oi, antakaa minun mennä heti. Missä hän on?»\n\n»Angelon linnassa», vastasi paavi.\n\nSynkkä pilvi pimitti Rossin kasvot, ja hän huudahti hämmästyksestä.\n\n»Siis... vankilassa.»\n\nPaavi nyökäytti päätään.\n\n»Miksi?»\n\n»Pääministerin murhasta.»\n\n»Roma?... Mikä hullu minä olin, kun en ajatellut, että niin saattoi\ntapahtua! Jätin hänet sen kuolleen miehen luo. Ja kuka uskoo häntä,\nvaikka hän kieltää surmanneensa paronin?»\n\n»Hän ei sitä kieltänytkään. Hän myönsi.»\n\n»Myönsi? Hän sanoi siis surmanneensa...»\n\nPaavi nyökkäsi taas.\n\n»Siis... siis... hän tahtoi siten pelastaa minut?»\n\n»Niin.»\n\nRossin silmät kyynelehtivät. Hän oli kuin toinen mies.\n\n»Mutta... tuomioistuin ei voi häntä uskoa.»\n\n»Hänet on jo tuomittu.»\n\n»Tuomittu? Sanoitteko niin? Rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt! Ja\npelastaakseen minut! Pyhä isä, uskotteko, että viimeinen sanani\nhänelle... Mutta hän on enkeli. Viranomaiset ovat hulluja. Eikö kukaan\nepäillyt minua. Eikö kukaan tiennyt, että olin ollut siellä sinä yönä?»\n\n»Yksi ainoa todistuskappale liitti teidät tuohon rikokseen, poikani. Se\noli tämä.»\n\nPaavi veti esiin vangitsemiskäskyn, jonka hän oli ottanut Romalta.\n\n»Hänelläkö se oli?»\n\n»Niin.»\n\nRossin liikutus kasvoi myrskyksi. Epätoivo, joka äsken oli hänet\nvallannut, näytti pieneltä ja mitättömältä mahtavan tunteen rinnalla.\nMutta vähän ajan perästä hänen kosteat silmänsä alkoivat loistaa.\n\n»Pyhä isä, tämä paperi on minun, ja teidän täytyy antaa se minulle.»\n\n»Mitä aiotte tehdä, poikani?»\n\n»Ei ole muuta kuin yksi tehtävä.»\n\n»Mikä se on?»\n\n»_Pelastaa hänet_.»\n\nEi tarvinnut kysyä kuinka. Paavi ymmärsi, ja hänen rintansa sykki\nja paisui. Mutta nyt, täytettyään tehtävänsä, herätettyään nukkuvan\nsielun ja annettuaan sille toivoa ja uskoa ja rohkeutta astua oikeuden\neteen, vaikkapa kuolemankin eteen, paavi tunsi äkkiä omassa sydämessään\njotakin, mitä hän turhaan koetti tukahduttaa.\n\n»Olkoon kaukana minusta rikoksen puolustaminen, poikani, mutta\narmollinen Jumala, joka käyttää meidän tunteitammekin omiin suuriin\ntarkoituksiinsa, on antanut tekonne loppua hyvin. Maailma vapisee\ntuntemattomien tapahtumien kynnyksellä, eikä kukaan tiedä mitä\nhuomispäivä voi tuoda mukanaan. Odottakaamme hiukan.»\n\nRossi pudisti päätään.\n\n»Totta on, että rikos on sama huomenna kuin tänään, mutta se kuollut\nmies oli tyranni, verenhimoinen tyranni, ja jos hän pakotti teidät oman\nhenkenne puolustukseksi...»\n\nTaas Rossi pudisti päätään, mutta paavi jatkoi.\n\n»Teidän täytyy ajatella omaa elämäänne, poikani, ja kuka tietää, vaikka\nJumala tahtoisi...»\n\n»Antakaa minun mennä.»\n\n»Aiotteko ilmaista itsenne poliisille?»\n\n»Aion.»\n\nPaavi ei virkkanut enää mitään. Hän nousi seisomaan. Hänen\npyhimyskasvonsa osoittivat sanomatonta rakkautta ja ylpeyttä. Hän\najatteli vuosia, jolloin hän turhaan oli etsinyt poikaansa ja jotka nyt\nolivat päättyneet tähän yhtymiseen ja eroamiseen, ja hän olisi tahtonut\npusertaa tuota nuorta miestä sykkivää sydäntänsä vastaan. Mutta hetken\nperästä sanoi hän entisaikoja muistuttavalla tyynellä, uljaalla äänellä:\n\n»En hämmästy päätöstänne, poikani Se on nimenne ja sukunne arvoinen. Ja\nnyt, kun eroamme viimeisen kerran, tahtoisin kertoa teille jotakin.»\n\nDavido Rossi ei vastannut.\n\n»Minä tunsin äitinne, poikani.»\n\n»Äitini?»\n\nPaavi nyökäytti päätään ja hymyili.\n\n»Hän oli uljas sielu ja sai kärsiä äärettömästi. Semmoiset ovat Jumalan\ntiet.»\n\nDavido Rossi ei puhunut. Hän katsoi paavin väriseviä kasvoja ja koetti\npysyä tyynenä.\n\n»Tietysti ajattelette pahaa isästänne tietäessänne, kuinka paljon\näitinne sai kärsiä. Eikö niin?»\n\nRossi kohotti toisen kätensä otsalleen ikäänkuin tyynnyttääkseen\najatuksiaan ja sanoi: »Kuinka minä saisin ajatella pahaa kenestäkään,\nminä, joka olen saattanut oman vaimoni kärsimään?»\n\nPaavi hymyili taas arasti.\n\n»Davido...»\n\nRossi ei voinut hengittää.\n\n»Jos Jumala sallisi sinun tavata isäsi jossakin ja hän ojentaisi\nsinulle kätensä, tahtoisitko... olkoonpa hän missä tahansa ja kuka\ntahansa... _tahtoisitko puristaa hänen kättään_?»\n\n»Tahtoisin», sanoi Rossi, »vaikkapa tapaisin hänet vankilassa ja\nvaikkapa hän olisi kurjista kurjin.»\n\nPaavi hengitti syvään, astui askeleen eteenpäin ja ojensi ääneti\nkätensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi ja vanha paavi\nseisoivat käsi kädessä ja silmä silmää vastaan.\n\nHe koettivat puhua, mutta eivät voineet.\n\n»Hyvästi!» sanoi paavi puoleksi tukehtuneella äänellä ja astui vavisten\npois huoneesta.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKoko päivän Vatikaanissa oli ollut sama tunnelma kuin laivassa, joka\npyrkii pakoon myrskyn alta. Papit kuiskailivat kalpeina toisilleen,\nsveitsiläisen kaartin upseerit vaihtoivat kiireellisiä sanoja, ja\nsanansaattajat kulkivat yhtämittaa majordomon ja maestro di cameran\nvirastojen välillä. Myrsky uhkasi taivaanrannalla, merimiehet olivat\nkannella, mutta kapteeni viipyi alhaalla.\n\nVasta Angeluksen jälkeen paavi suostui vastaanottamaan\nkardinaalisihteerin. Vihdoin kardinaali oli lähettänyt melkein käskevän\nsanan. Asia oli hyvin tärkeä. Oli mahdotonta enää viivytellä.\n\nKun kardinaalisihteeri astui paavin huoneeseen, näytti hänen suuri,\nkömpelö vartalonsa mustassa, punaisella kirjaillussa kaavussa vähemmän\ntaipuisalta kuin ennen, hänen äänensä oli vähemmän nöyrä, hänen\nkäytöksensä vähemmän kohtelias kuin ennen.\n\n»Mitä nyt, teidän kunnianarvoisuutenne?» kuului paavin väsynyt ääni.\nHän istui pienen uunin edessä, valkoinen viitta hiukan kohotettuna, ja\nlämmitti tohveleihin pistettyjä jalkojaan sinertävän tulen edessä.\n\nKardinaalisihteeri selitti. Kello kymmenestä saakka hänen oli\ntäytynyt kysymättä hänen pyhyytensä neuvoa hoitaa erittäin tärkeätä\nkirjeenvaihtoa valtion viranomaisten kanssa. Tuntemattomalla tavalla\nviranomaiset olivat saaneet tietää, että eräs henkilö, joka oli\nvangitsemiskäskyn alainen, oli saanut suojaa Vatikaanissa, ja koska oli\nvaarallista yleiselle turvallisuudelle, että tämä mies oli vapaana,\nvaativat viranomaiset paavia heti paikalla antamaan hänet heidän\nkäsiinsä.\n\n»Ja mitä te vastasitte?»\n\n»Minun vastaukseni oli se, että me emme tunnusta, että kysymyksessä\noleva henkilö on meidän alueellamme, mutta jos hän olisi siellä, antaa\nItalian hallituksen lupaus pyhän istuimen suojelemisesta Vatikaanille\noikeuden olla erityisenä valtiona, jolta ei mitenkään voi vaatia\nvaltiollisen pakolaisen luovuttamista.»\n\n»Ja mitä he vastasivat?»\n\n»He vastasivat, teidän pyhyytenne, että turvalain 17:s pykälä selvästi\nkieltää Vatikaanilta oikeuden sellaisiin toimenpiteisiin, jotka sotivat\nyleistä järjestystä vastaan, ja paenneen rikoksellisen suojeleminen\nsaattaisi paavin rikoslain alaiseksi.»\n\n»Mitä te siihen sanoitte?»\n\n»Minä sanoin, että turvalaki, jos sillä on mitään merkitystä, antaa\npaaville hallitsijan oikeudet, eikä hän hallitsijana voi olla toisen\nmaan lakien alainen.»\n\n»Entä sitten?»\n\n»Sitten, teidän pyhyytenne, viranomaiset lähettivät varoituksen, että\njos kysymyksessä olevaa henkilöä, jonka tiedetään olevan Vatikaanissa\nsuojassa, ei toimiteta ulkopuolelle Vatikaanin rajoja päivän kuluessa,\ntäytyy valtion, vaikka vastenmielisesti, lähettää väkeä pakolla\nvangitsemaan hänet.»\n\n»Ja teidän vastauksenne?»\n\n»Minä vastasin, että 7:s pykälä selvästi kieltää sotilaita astumasta\nVatikaaniin ilman paavin lupaa ja että paavi kieltää sen ja aikoo\nvastustaa sitä.»\n\n»Ja mitä he vastasivat?»\n\n»Heidän vastauksensa... suvaitseeko teidän pyhyytenne katsoa\nikkunasta?... Heidän vastauksensa siihen on rykmentti jalkaväkeä Borgon\nkasarmeista ja komppania tykistöä sekä yksi kanuuna.»\n\nKardinaalisihteeri ei voinut säilyttää tavanmukaista kohteliaisuuttaan,\nvaan puhui karkealla äänellä ja kulki levottomasti edestakaisin.\n\n»Teidän pyhyytenne suvaitkoon muistaa, että varoitin teitä. Jos,\nsilloin kun tuo mies lausui julkean toivomuksensa saada suojaa, teidän\npyhyytenne... Mutta teidän pyhyytenne puhe oli kaiken pahan alkuna.\nSe todisti jonkinmoista heikkoutta, jota hallitus kiirehti käyttämään\nhyväkseen, ja nyt...»\n\nPaavi teki kärsimättömän liikkeen.\n\n»Meidän täytyy toimia nopeasti, teidän pyhyytenne. Sotamiesten\nsaapuessa sveitsiläinen kaarti sulki pronssiportin, minkä jälkeen\npiirittäjien kapteeni lähetti sanan, että ellei porttia avata tunnin\nkuluessa, hän antaa tykkiväen ampua sitä.»\n\nPaavi nousi uunin äärestä. Vihdoinkin hän oli herännyt. Katsoen\nikkunasta hän näki sotamiehet piazzalla. Sitten hän mutisi itsekseen\nastuessaan lattialla: »Oi Sinä, jonka kädessä maailman kohtalot on...\nSinun tahdostasi me hajaannumme kuin kärpäset myrskyssä... Mitä minun\npitää tehdä? Mitä minun nyt tulee tehdä?»\n\n»Jos teidän pyhyytenne kysyy minulta mitä teidän pitää tehdä, sanon —\nei mitään.»\n\n»Ei mitään?»\n\n»Antaa heidän ampua rikki pronssiportti. Se on ainakin osoittava\nkatolilaisille ja katolisille valtioille, kuinka mahdoton paavin ja\nhänen ministeriensä nykyinen asema on.»\n\n»Te neuvotte tekemään vastarintaa?»\n\n»Niin paljon vastarintaa kuin tarvitaan, jotta maailma näkisi, että me\nolemme väkivallan uhreja.»\n\n»Ja veri, joka sitten ehkä vuotaa...»\n\n»Se... teidän pyhyytenne... jos niin onnettomasti kävisi...»\n\n»Poistukaa, teidän kunnianarvoisuutenne. Tahdon ajatella. Antakaa minun\najatella.»\n\n706\n\n707\n\nMuutamia minuutteja kului. Paavin oven edessä oli kiihkeätä, vaikka\näänetöntä liikettä. Sotilaat asettuivat paikoilleen ladatut revolverit\nja paljastetut miekat kädessä. Huoneessa oli kiihkeä tunnelma. Maestro\nde camera tuli sanomaan, että puutarhapaviljonki oli järjestetty\npaavia varten. Sitten majordomo ilmoitti, että paavin vaunut olivat\nFondamentan ovella ja että Santa Monican puistokäytävä oli pimeä ja\ntyyni. Vihdoin Cortis levitti mustan viitan, jota paavi oli käyttänyt\nkäydessään Angelon linnassa, ja puhui jotakin paosta.\n\nPaavi oli palannut uunin ääreen peittäen valkoista patalakkia\nkäsillään, kun piazzalta kuului kova torvien toitotus. Se oli\njärjestyksen valvojan merkki. Paavi tiesi, mitä se tarkoitti, ja nousi\nseisomaan. Vakavin askelin hän astui ovelle ja avasi sen. Soturit\nulkopuolella hämmästyivät sanattomiksi.\n\n»Hyvät herrat», sanoi paavi, »jos tahdotte seurata meitä, käskemme\nteitä panemaan pois aseenne.»\n\n»Teidän pyhyytenne!» huudahtivat kaartin upseerit, mutta tottelivat\nheti.\n\nPaavi kulki pitkien käytävien läpi sotilaitten edellä. Hän astui alas\nportaita suureen saliin. Komppania sveitsiläistä kaartia seisoi aseilla\nvarustettuna pronssiportin edessä, joka oli suljettu rautatangoilla ja\npölkyillä.\n\n»Hyvät herrat», sanoi paavi, »me käskemme teitä heittämään pois\npistimenne ja pyssynne.»\n\n»Teidän pyhyytenne!» huudahtivat soturit, mutta hekin tottelivat.\n\n»Avatkaa nyt portti», sanoi paavi.\n\n»Teidän pyhyytenne!»\n\n»Avatkaa se!»\n\nPronssiportti avattiin.\n\nUlkopuolella seisovalla kapteenilla oli täysi työ rohkaista miehiään.\nTaistellen italialaista taikauskoaan vastaan he näyttivät levottomilta\nja epäluotettavilta. Kerran he luulivat näkevänsä paavin ikkunan läpi\nja olivat huutamaisillaan eläköötä hänelle. Aselepo ei tuntunut koskaan\nloppuvan, päivä laski ja pimeys kävi yhä synkemmäksi. Mutta vihdoin\njärjestyksen valvoja antoi merkin ja kapteeni lausui komentosanan.\nSilloin miehet liittyivät riviin ja marssivat pronssiportille.\n\nSillä hetkellä se avattiin.\n\n»Valmiit!» huusi kapteeni, ja miehet tarttuivat aseisiin\nvalmistautuakseen rynnäkköön sisältäpäin.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä valkoinen olento ilmestyi avonaiselle\nportille lyhtyjen valaistessa hänen kalpeita, kuluneita kasvojaan. Se\noli paavi. Pyssyt putosivat miesten olkapäiltä ja he huokasivat syvään.\n\n»Sotilaat», sanoi paavi, »miksi olette tulleet tänne? Ampumaan\nVatikaania? Ovi on auki ja te saatte astua sisään. Miksi teillä on\npyssyt ja kanuunat? Teitä ei vastusta kukaan muu kuin heikko, vanha\nmies.»\n\nSotilaat seisoivat äänetönnä.\n\n»Tahdotteko hakea ja tutkia tarkoin tämän talon? Hakekaa. Ryöstäkää se,\njos tahdotte. Mutta muistakaa, että se on Jumalan huone ja hän suojelee\nsitä armonsa siivillä.»\n\nSotilaat alkoivat vetäytyä pois.\n\n»Eikö sydämenne sano, että te kohotatte aseenne isäänne vastaan?\nHeittäkää ne pois, poikani, ja Jumala antakoon teille anteeksi!»\n\nSanaakaan sanomatta sotilaat heittivät pyssynsä maahan. Kapteeni huusi\njotakin, mutta ainoastaan paavi välitti hänen sanoistaan.\n\n»Menkää herranne luo ja sanokaa hänelle, että tästä päivästä alkaen\npyhä istuin luopuu kaikesta valtiollisesta kiihkosta. Ei saa sanoa\nenää, että paavi on kuningas, jolla on hovi ja armeija. Ei saa sanoa,\nettä paavin maallinen valta yhdessä ainoassa pienessä kaupungissa\non koko maailmaa käsittävän henkisen valtakunnan riippumattomuuden\nvälttämätön ehto. Sielujen hallinto riittää pyhälle isälle, mutta hänen\nvaltaistuimensa on Kristuksen kalliolle rakennettu eivätkä helvetin\nportit voi sitä voittaa.»\n\nKapteeni oli kääntynyt pois ja hiipi miesten ohi.\n\n»Menkää pois te kaikki ja kertokaa kaikille, että Herran käsky, että\nHänen sanansa julistajan tulee luopua kaikista maallisista tavaroista,\non vihdoinkin toteutunut hänen kirkkonsa historiassa. Poikani,\ntaistelkaa oikeuden puolesta vaikka kuolemaan asti, ja Jumala on\nmasentava teidän vihollisenne.»\n\nKaikki sotilaat olivat nyt heittäneet pois aseensa, ja kapteeni oli\nhypännyt hevosen selkään ja ratsastanut pois.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSotilaslääkäri, joka ei ollut tyytyväinen Roman sairauden kehitykseen,\nmääräsi lääkkeen, joka aina auttoi — toivon. Se oli hyvin onnellinen\nkeksintö. Menneisyys näkyi kokonaan hävinneen Roman tietoisuudesta, ja\nhän eli kokonaan tulevaisuudessa. Hänen silmänsä säteilivät kuin kaunis\naamun koitto.\n\nSe auringonnousu, jonka Roma näki, oli tämän elämän tuolla puolen,\nmutta hänen ympärillään liikkuvat ystävälliset olennot eivät tienneet\nmitään siitä. He kertoivat hänelle kaikkea, mitä he arvelivat hyviksi\nuutisiksi. Ja he luulivat arvanneensa, miksi hänen kauniit, kalpeat\nkasvonsa näyttivät loistavan onnesta, kun he, kuninkaan soturit,\nkuiskivat vallankumouksesta, ja he pitivät sitä suurimpana palkintonaan.\n\nHe kertoivat hänelle, kuinka Vatikaania oli aiottu ahdistaa ja kuinka\nse yritys oli päättynyt — armeija sekasorrossa, Borgon kasarmit\nsuljettuina, sotilaat kantaen tasavallan merkkejä ja marssien käsi\nkädessä, hallitus avuttomana ja Kvirinaali epätoivossa.\n\n»Sääli nuorta kuningasta», sanoi Roma, »mutta kumminkin...»\n\nKorkeampi voima oli vaikuttamassa käyttäen sokeita välikappaleita.\nRossi oli tuleva takaisin. Hänen toiveensa, jotka olivat melkein\nrauenneet, toteutuisivat vihdoinkin. Ja jos, kuten Roma oli sanonut\nElenalle, Rossin täytyisi kulkea hänen kuolleen ruumiinsa yli, olisi\nsiinäkin oikeudenmukaisuutta... Se olisi säälittävä, mutta kumminkin\nloistava kohtalo. Elämässä ja kuolemassa on salaisuuksia, ja tämä oli\nyksi niitä.\n\nRoma oli viehättävä ja nöyrä kuten ennenkin, mutta hetki hetkeltä\nhän kävi yhä rauhattomammaksi. Tämä saattoi sotilaat uskomaan, että\nhän odotti jotakin. Huolimatta siitä, että hänet oli julistettu\nsyylliseksi, hän ehkä odotti vapauttamista tuossa yleisessä\nsekasorrossa.\n\n»Minä koetan täyttää kaikki määräyksenne, tohtori. Mutta älkää unohtako\npyytää prefektiltä, että saan viipyä Roomassa huomispäivän yli. Ja\nsisar, muistakaa herättää minut huomenna aikaisin, sillä olen varma,\nettä jotakin tulee tapahtumaan. Olen uneksinut siitä kolme kertaa.»\n\n»Kuinka sääli!» ajatteli tohtori. »Hallitukset voivat vaihtua,\nvaltaistuimet sortua, mutta oikeuslaitokset pysyvät entisellään ja\ntuomioistuimen päätös on pantava toimeen.»\n\nJoka tapauksessa hän lupasi puhua prefektille. Hän aikoi sanoa, että\nkatsoen vangitun terveydentilaan matka Viterboon voisi johtaa mitä\nvaarallisimpiin seurauksiin. Kun hän seuraavana aamuna läksi asialleen,\ntapasi hän Elenan etuhuoneessa ja kuuli häneltä, että Roma pukeutui\nmitä huolellisimmin sinä päivänä.\n\n»Omituista! Luulisi hänen odottavan jotakin», sanoi Elena.\n\n»Hän odottaakin», sanoi tohtori. »Eikä hänen vieraansa tule kauan\nviivyttämään häntä.»\n\nSotamies, joka toi Romalle aamiaisen, toi samalla uutisen, joka\nnäytti maistuvan paremmalta kuin ruoka. Rossi oli palannut Roomaan!\nEräs miehistä oli nähnyt hänet kadulla eilisiltana. Hän astui Piazza\nNavonalle päin, eikä kukaan ollut yrittänyt vangita häntä.\n\nRoman silmät loistivat kuin tähdet, ja hän pyysi, että majuri sallisi\nhänen tavata sotilasta, joka oli nähnyt Rossin.\n\nSe oli suuri, kömpelö mies, mutta Roman silmissä hän oli kaunista\nkauniimpi. Roma teki miehelle satoja kysymyksiä, mutta mies ei\nymmärtänyt asiasta mitään.\n\nTohtori palasi Roman luo hymyillen. Prefekti oli suostunut siirtämään\nRoman muuton rangaistusvankilaan epämääräiseksi ajaksi eteenpäin. Tuo\nhyvä tohtori luuli Roman ihastuvan kovasti siitä.\n\n»Ah, epämääräiseksi ajaksiko? Minä vain pyysin saada viipyä tämän\npäivän yli täällä. Sitten kyllä olen valmis lähtemään.»\n\nMutta tohtori toi toisen uutisen, joka saattoi Roman mitä suurimpaan\nkiihkoon. Sekä senaatti, että parlamentti oli eilisiltana kutsuttu\nkokoontumaan tänä päivänä aikaisin. Huhu kertoi, että kuningas oli\nlähettävä tärkeän sanoman molemmille. Parlamenttitalon ympärillä oli\nvilkasta liikettä, ja julkiset lehterit olivat täynnä yleisöä. Tohtori\nitse oli hankkinut itselleen pääsylipun, mutta hänen oli mahdoton\npäästä koridorissa kulkemaan tungoksen läpi. Siitä huolimatta hän oli\nkuullut jotakin, kun istuntosalin ovet kuumuuden tähden avattiin. Noin\nviisi minuuttia hän oli kuullut erään suuren puhujan äänen.\n\n»Oliko se... oliko se...»\n\n»Se oli hän.»\n\nTaas nuo suuret silmät säteilivät kuin tähdet.\n\n»Kuulitteko hänen puhuvan?»\n\n»Joka tapauksessa kuulin hänen äänensä.»\n\n»Hänellä on ihmeellinen ääni, eikö ole? Se tunkee sielun syvimpään\nasti. Ja te kuulitte sen tosiaankin? Onko se mahdollista? Voi, voi,\nkaikki loppuu hyvin. Saatte nähdä.»\n\nElena, tuo surullinen olento keskellä näitä ilon ilmauksia, luuli,\nettä Roma ajatteli omaa yhtymistään ja sopimistaan Rossin kanssa. Hän\nviittasi siihen suuntaan, ja silloin ilo noilta kalpeilta kasvoilta\nkatosi.\n\n»Ah, en ajatellut sitä, Elena.»\n\nHänen rakkautensa oli niin suuri, ettei siihen olisi mahtunut\npersoonallisia ajatuksia.\n\n»Mutta se on ihanaa», sanoi hän. »Kun ajattelen, että melkein saatoin\nhänet perikatoon, ja lopuksi tuosta syytöksestäni seuraa hänen riemuisa\nvoittonsa! Jumala on tehnyt kaiken. Hän johtaa kaikki asiat, vaikkemme\nväliin sitä usko.»\n\nHe auttoivat Roman loggiaan. Päivä oli lämmin, ja raitis ilma virkisti\nhäntä. Hän loi hellän katseen kaupungin yli, ensin Piazza Navonalle\npäin, sitten Monte Citorion torniin päin ja vihdoin Trinità dei Montiin\npäin, missä oli tuo neljän ilmansuunnan talo. Mutta hän näki kaiken\nsemmoisena, miltä se tulisi näyttämään, kun hän oli lähtenyt pois, ei\nViterboon, vaan paljon pitemmälle matkalle.\n\n»Elena?»\n\n»Mitä?»\n\n»Luuletko, että hän saa koskaan tietää totuuden?»\n\n»Syytöksestännekö?»\n\n»Niin.»\n\n»Luulen varmaan.»\n\n»Miksi sen tein, mikä sai minut siihen ja... ja kaiken?»\n\n»Varmaan hän saa sen tietää.»\n\n»Luuletko, että hän ajattelee minua silloin ystävällisesti ja antaa\nminulle anteeksi?»\n\n»Olen varma siitä.»\n\nOmituinen loiste ilmestyi kalpeille kasvoille.\n\n»Vaikkei hän koskaan täällä saisikaan tietää totuutta, on hän tietävä\nsen sitten. Etkö usko, Elena, että kuolleet tietävät kaiken?»\n\n»Ellen uskoisi sitä, en jaksaisi kantaa suruani Brunon tähden.»\n\n»Niin, se on totta. Kuinka itsekäs minä olen! En ajatellut sitä. Me\nolemme samassa asemassa muutamissa asioissa, Elena.»\n\nTulevaisuuden toivo loisti hänen kauniista silmistään kirkkaasti kuin\nauringonnousu.\n\n»Rakas Elena!»\n\n»Mitä?»\n\n»Luuletko, että odottamisaikani käy hyvin pitkäksi?»\n\n»Älkää puhuko noin, Donna Roma.»\n\n»Miksi ei? Eihän sitä voi kestää kauan enää, vai mitä?» Elena kääntyi\npois, ja Roma vastasi itse itselleen.\n\n»Minä luulen, että se tapahtuu kuin unelma — aivan kuin menisi maata\nillalla ja heräisi aamulla. Ja sitten me molemmat yhdymme — siellä.»\n\nHän hengitti syvään, ja hänen kasvonsa osoittivat ääretöntä iloa.\n\n»Oh!» sanoi hän. »Jospa saisin nukkua, kunnes hän tulee — tulee tietäen\nkaiken, anteeksi antaen, rakastaen minua kuten ennen ja unohtaen kaikki\npahat ajatukset.»\n\nHän pyysi kynää ja paperia ja kirjoitti kirjeen Rossille.\n\n »Rakkaani! — Juuri kun olen menemäisilläni pois Roomasta, kuulen sen\n hyvän uutisen, että sinä olet palannut, ja minä kirjoitan sinulle\n pyytääkseni, ettet koeta muuttaa sitä mikä on tapahtunut. Usko minua,\n parempi on näin, ja nykyisessä asiainmenossa on oikeudenmukaisuutta.\n Maailma on täynnä työtä sinulle, ja sinun täytyy kasvaa yhä\n voimakkaammaksi, kääntymättä takaisin, kaatukoonpa kuka tahansa\n tielläsi. Älä ajattele sitä tapahtumaa rikoksena. Se oli tuomio. Älä\n koske siihen asiaan enää. Se on viimeinen pyyntöni. Ja tulevaisuudessa\n ihmiset sanovat: 'Hän petti Davido Rossin, mutta lopuksi hän kumminkin\n antoi henkensä Davido Rossin vuoksi.' On suloista ajatella sitä\n siellä, missä silloin olen.\n\n Kohta minut siirretään Viterboon, mutta älä luule minun olevan kauan\n siellä. Kohta saan yhtyä sinuun. Tiedätkö mitä tarkoitan? Samana\n hetkenä, jolloin eriän täältä, olen luonasi ja sitten pysyn aina\n luonasi, etkä sinä pelkää minua.\n\n Jumala siunatkoon sinua, rakas! Sinä olit suuttunut minuun, kun\n erosimme, mutta enemmän kuin koskaan rakastan sinua nyt. Älä ajattele,\n että rakkautemme on tuhlattu turhaan. 'On parempi rakastaa ja kadottaa\n kuin olla koskaan rakastamatta.' Kuinka suloista se on!\n\n                                                     Roma.\n\n P.S. — Lähetän sinulle toisen hiuskiharan. Muistatko, että kerran\n ennen annoin sinulle yhden? Mutta sinulla on niin paljon asioita\n muistettavana.»\n\nKirjoitettuaan tämän kirjeen Roma suuteli kuorta ja kirjoitti\npäällekirjoituksen reippaalla käsialalla: »All’ lllustrissimo Signor\nDavide Rossi, Camera di Deputati.»\n\n»Pane tämä postiin heti kun olen mennyt, Elena», sanoi hän.\n\nElena oli panevinaan kirjeen talteen siksi, mutta hän veikin sen salaa\nmajurille, joka toimitti sen parlamenttiin.\n\n»Ja nyt minä tahdon nukkua», sanoi Roma.\n\nHän nukkui puoleen päivään asti, ja auringon valo heijastui valkoisesta\nloggian katosta hänen kalpeille kasvoilleen. Sitten kahdentoista\nlaukaus lysähytti linnan muureja, ja Roma heräsi kirkonkellojen\nsoidessa.\n\n»Minä luulin jo unelmani toteutuvan, sisar», sanoi hän.\n\nTohtori tuli samassa hyvin kiihoittuneena.\n\n»Suuria uutisia teille, Donna Roma. Kuningas on luopunut kruunustaan,\nja tasavalta on julistettu.»\n\nRoman värisevät silmäluomet kertoivat liikuttavan tarinan.\n\n»Näkyykö mitään?»\n\n»Uusi lippu Capitoliumilla.»\n\n»Antakaa minun nähdä se!»\n\nTohtori auttoi Romaa nousemaan. »Katsokaa! Tuolla kellotornissa.»\n\n»Näen sen... Nyt on hyvä. Laskekaa minut alas jo, tohtori.»\n\nÄäretön ilo loisti hänen kasvoistaan.\n\n»Se oli kumminkin unelmani, Elena.»\n\nHetken perästä hän sanoi: »Tohtori, sanokaa prefektille, että olen\nvalmis menemään Viterboon. Tahdon jo mennä sinne. Hyvin mielelläni\ntahdon.»\n\n»Kyllä sanon hänelle», vastasi tohtori ja kääntyi pois peittääkseen\nliikutustaan.\n\nMajuri tuli ja avasi yhden loggian oven. Hän seisoi siinä hetken, ja\njoku seisoi hänen takanaan. Sitten majuri poistui, mutta se toinen jäi.\nSe oli Davido Rossi. Hän seisoi kuin kivettyneenä katsellen sanattoman\ntuskan vallassa Roman kalpeita kasvoja, joista loisti taivaallinen valo.\n\nRoma ei huomannut Rossia, ja Elena oli liian pelästynyt voidakseen\npuhua. Nojautuen tuoliinsa, silmät loistaen onnesta, Roma virkkoi:\n\n»Sisar, jos hän tulee tänne, kun minä olen poissa... ei, en tarkoita\nsitä... mutta jos näet hänet ja hän kysyy minua, niin sano, että erosin\nilomielin täältä. Sano, että ajattelin häntä aina. Ei, ei, ei pidä\nsanoa sitä. Hän ehkä on onneton ajatellessaan, että rakastin häntä niin\npaljon loppuun asti. Olisi ollut suloista saada anteeksi ennenkuin\nmenen, mutta hän ei saa koskaan luulla, että kaduin tekoani ja että\nkuolen sydän murtuneena. Sano hänelle hyvästi, Elena, minun puolestani.\n_Addio carissimo_! Ne ovat hänen sanojaan. _Addio carissimo_!»\n\nRossin silmät olivat sokeina kyynelistä. Hän astui askelen loggiaan\nja sanoi hiljaa ja hyvin hellästi, aivan kuin koettaen olla\nsäikähdyttämättä Romaa:\n\n»Roma!»\n\nRoma nousi, kääntyi, näki Rossin ja nousi seisomaan melkein\nyliluonnollisella voimalla. Sanaakaan sanomatta Rossi levitti sylinsä\nja hiljaa huudahtaen Roma riensi siihen ja Rossi puristi hänet\nrintaansa vasten.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKohtaus parlamentissa, josta Rossi oli tullut, oli ollut muodoton\nja erilainen kuin koskaan ennen, kuten kaikki suuret tapahtumat\novat, mutta samalla elävä ja syvästi liikuttava. Kamari oli kutsuttu\nkokoon kello kymmenen, mutta jo aikoja ennen oli joka istuin täynnä\nja katsojain lehterit samoin. Odottaessaan puheenjohtajaa jäsenet\npuhelivat keskenään viimeisten päivien tapahtumista, joiden nopeus ja\ntärkeys oli pannut jokaisen pään pyörälle. Viimeinen uutinen oli, että\nhovi oli epätoivossa, hovilaiset pakenivat kauhuissaan, Kvirinaalista\nkiiruhtivat pois kumartelijat, jotka olivat ennen ryömineet palatsissa,\nja nuori kuningas, joka oli runsaasti jaellut suosionosoituksia\nimartelijoilleen, oli jäänyt yksin.\n\nKun kellon äänetön sormi osoitti kymmentä, hiljeni melu. Silloin\nodotuksen jännitykseen ilmestyi uusi, huomiota kiinnittävä seikka.\nDavido Rossin nähtiin astuvan saliin. Hän oli hyvin kalpea ja hiukan\nlaihempi kuin ennen, mutta tyyni ja voimakas. Hänen kävelypukunsa\nnapit olivat kiinni rinnan kohdalta, ja hänen tukkansa oli tavallista\nhuolellisemmin harjattu. Hän ei kumartanut kenellekään, vaan istuutui\nkohottamatta päätään.\n\nAinoastaan ministerien penkki oli tyhjä, kun puheenjohtaja astui\nsisään. Kun kirjurit olivat istuneet paikoilleen, soitti puheenjohtaja\nkelloaan ja nousi sitten lukemaan paperia, joka oli hänen kädessään.\n\n»Hänen majesteettinsa on käskenyt minua esittämään seuraavan\nilmoituksen parlamentille», sanoi hän. Ja sitten hän avasi paperin ja\nalkoi lukea:\n\n»Ne tottelemattomuuden ja väkivallan teot, joita on tehty Meitä vastaan\nviimeksi kuluneella viikolla, ja uusien väkivaltaisuuksien uhka\npakottaa Meidät nyt eroamaan alamaisistamme, joita Me vielä rakastamme\nyhtä paljon kuin ennen.\n\n»Viimeisten kahdeksan vuoden kuluessa olemme voimaimme mukaan koettaneet\nedistää kansamme hyvää emmekä voi muuta kuin valittaa, että nämä\nponnistuksemme ovat olleet turhat. Mutta koska Me arvelemme, että\nMeidän henkilömme ehkä on pääesteenä Italian rauhalle, luovumme\ntäten valtaistuimestamme ja käskemme laillisia viranomaisia pitämään\nhuolta järjestyksestä, suojelemaan palatseja, kirkkoja ja julkisia\nmuistopatsaita ja pelastamaan kansamme sisällisen sodan kauhuista.»\n\nPuheenjohtaja istuutui vaiti paikalleen. Mutta vaitioloa kesti\nainoastaan muutamia hetkiä, ja sitten seurasi viidensadan äänen melu.\nKaikki tuntuivat puhuvan yht'aikaa, ja useita erilaisia mielipiteitä\nlausuttiin. Demokraattisen kiihkon vallassa vasemmistolaiset huusivat:\n»Se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä!» »Turhia sanoja vain!»\nJoku huusi: »Semmoista kansan viholliset saavat aikaan!» ja toinen:\n»Ensimmäinen askel on vallasta luopuminen, toinen askel sisäinen\nsota!» Ei ainoatakaan ääntä kuulunut kuninkaan puolustukseksi, ei edes\noikeiston riveistä.\n\nÄkkiä kuului kirkas ääni melun halki: »Herra puheenjohtaja, pyydän\npuheenvuoroa!»\n\nSe oli Davido Rossi.\n\n»Herra Rossilla on puheenvuoro», sanoi puheenjohtaja, ja kaikki äänet\nvaikenivat.\n\n»Minä esitän», sanoi Rossi, »että hänen majesteetilleen osoitetaan\nsoveliasta kunniaa hänen lähtiessään Roomasta. Hänen kuninkaallisen\nsukunsa muistot, hänen esi-isiensä uljuus ja uskollisuus oikeuttavat\nkunnioituksen saantiin. Mutta ennen kaikkea hänen oma tahraton\nluonteensa vaatii meidän tunnustustamme, eikä ole hänen syynsä, että\nhänen täytyy kuolevan järjestelmän edustajana olla viimeinen Italian\nlapsista, jonka on lähdettävä maanpaon poluille.»\n\nNämä sanat saattoivat koko parlamentin häpeämään. Vasemmisto häpesi\nhuutojaan, oikeisto äänettömyyttään. Kun esitys oli lausuttu ja\nhyväksytty, nousi Rossi taas.\n\n»Herra puheenjohtaja», sanoi hän, »me emme voi kadottaa aikaa turhiin\nmuodollisuuksiin. Hetken viivytys voisi olla rikos. Koska monarkinen\nperiaate on kuollut Italiassa, täytyy kansan tarttua hallituksen\nohjiin. Minä esitän, että koska kuningas on luopunut kruunustaan _de\nfacto_ ja _de jure_ hallitusmuotona tästälähin on oleva tasavalta\nja että Rooman paaville, joka julkisesti on selittänyt että hänen\nvaltakuntansa ei ole tästä maailmasta, on vakuutettava itsenäisyys\nhenkisen vallan piirissä.»\n\nEhdotus hyväksyttiin ja samalla kajahti »kauan eläköön tasavalta!» Kun\neläköön-huudot vaikenivat Davido Rossi nousi kolmannen kerran.\n\n»Hyvät herrat», sanoi hän, »tasavallan kotkat eivät yksin aikaansaa\nihmeitä, ja taivas tietää, mitkä koettelemukset odottavat uutta\nrakennelmaa, joka kohoaa vanhan yhteiskunnan raunioista. Me olemme\njyrkänteen reunalla ja meidän tulee muistaa, asemamme vaarallisuus.\nEllemme nyt menettele viisaasti, tulee kansan sivistymättömyys\ntasavaltaisen järjestelmän outous, vanhat tapamme ja muut menneen\njärjestelmän huonot hedelmät tekemään enemmän pahaa kuin teokraattinen\nhallitus. Mutta kansa ei saa vajota anarkiaan. Siitä syystä esitän,\nettä pannaan toimeen yleinen kansanäänestys, valitaan presidentti, joka\nsitten on järjestävä tasavaltaisen hallinnon. Toistaiseksi asetettakoon\nväliaikainen hallitus, johon esitän seuraavat kaksitoista henkeä.»\n\nHän luki kaksitoista nimeä, jotka hän oli valinnut en puolueista, ja\nistuutui toisten huutaessa äänekkäästi myöskin Rossin nimeä.\n\nKolme, neljä edustajaa nousi heti. Ensimmäinen puhuja kuului\näärimmäiseen oikeistoon. Hän sanoi että niiden velvollisuus, jotka\netupäässä olivat tämän mullistuksen aiheuttaneet, oli ennen kaikkea\nottaa vastuunalaisuus hartioilleen, ja siitä syystä herra Rossin tuli\nolla valmis astumaan jäseneksi väliaikaiseen hallitukseen. Viimeinen\npuhuja kuului äärimmäiseen vasemmistoon. Hän sanoi, että heidän\njohtajansa tapansa mukaan ei ajatellut itseään, kun kunnianosoituksia\njaeltiin, mutta hänen puolueensa vaati myöskin hänen osallisuuttaan.\nVallanpitäjät olivat käyttäneet mitä ilkeimpiä keinoja tehdäkseen hänet\nuhrikseen. Naistakin oli käytetty apuna turmelemaan häntä. Mutta hän\noli kaikesta suoriutunut ilman vammaa. Tämä oli hänen voittonsa hetki,\nja hänen täytyi olla valmis nauttimaan työstään.\n\nIhmiset muistelivat jälestäpäin, että tuolla hetkellä kuningas ja hänen\nluopumisensa oli joutunut unohduksiin. Kaikki silmät olivat kääntyneet\nRossiin. Hän istui pää kumarassa leikkien kellonvitjoillaan, kuten\nhänen aina oli tapana epäröidessään. Vihdoin hän nousi vielä kerran, ja\nhänen neljäs puheensa sai kaikki edelliset unohduksiin. Hänen huulensa\nvapisivat hiukan ja hänen äänessään oli se syvä surumielisyyden väre,\njoka vaikuttaa enemmän kuin kiihko. Kuulijat lehtereillä olivat\nnousseet seisomaan ja ojentautuivat toistensa yli nähdäkseen.\n\n»Ystäväni lausui äsken», sanoi hän, »että tämä on voitonhetkeni. Asian\nlaita on aivan päinvastoin. Tämä on häpeäni hetki. Hän luulee, että\nminä olen ollut naisen uhri. Hän on väärässä. Tuo nainen on ollut minun\nuhrini. Hän on nyt vankilassa rikoksen tähden, johon minä yksin olen\nsyypää. Minun käteni se iski pääministerin kuoliaaksi. Siitä syystä\nkatosin viikko sitten ja siitä syystä olen tullut takaisin tänään.»\n\nNoiden sanojen aikaansaama hämmästys oli sanomaton. Kansa oli liiaksi\nymmällä tietääkseen mitä ajatella.\n\n»Minä tulin takaisin», jatkoi sama syvätunteinen ääni, »antautuakseni\nparlamentin tuomittavaksi, koska minua koskeva vangitsemiskäsky jo\non voimaton ja koska minä parlamentinjäsenenä ja siis useamman kuin\nitseni edustajana olen ainoastaan parlamentin alainen. Minä en aikonut\ntunkeutua parlamenttiin tällä tavalla, mutta hetken tärkeys pakotti\nminut siihen.»\n\nÄänettömyys oli kauhea, ja joka sana tuntui kajahtavan puoleksi\navatusta haudasta.\n\n»Nyt tiedätte, miksi en pannut omaa nimeäni väliaikaisen hallituksen\nluetteloon. Ei se ollut vaatimattomuutta eikä myöskään velvollisuuden\npelkoa. Siihen pakotti minut tunne, että olin tahrattu ja siitä\nsyystä mahdoton. Ellei niin olisi, oi kuinka ylpeä ja innokas olisin\nsaadessani tukea maatani sen uudestisyntymisen hetkellä, kansan\nheräämisen hetkellä, kansan, joka jo kaksi kertaa ennen on laskenut\nuuden sivistyksen kulmakiven! Mutta tässä asiassa olen toinen mies nyt.\nOlen tehnyt syntiä ja saan seisoa luvatun maan rajalla, mutta rajan yli\nen saa mennä. Sitä vaatii Kaikkivaltias Jumala.»\n\nHän vaikeni ja katsoi ympärilleen. Hänen suunsa vetäytyi surumieliseen\nhymyyn, ja kuulijat luulivat, että hän nyt aikoi sanoa liikuttavat\njäähyväiset tuolle monen taistelunsa tantereelle, voittojensa ja\ntappioittensa kentälle. Mutta hetken perästä hän sanoi tyynesti:\n\n»Herra puheenjohtaja, antaudun parlamentin tuomittavaksi.»\n\nSamassa eräs parlamentin vahtimestareista astui sisään ja antoi hänelle\nkirjeen. Hän avasi sen vapisevin sormin ja luki sen.\n\nSitten tapahtui odottamatonta. Jännittyneen tunnelman vallitessa\nkuului ääni oikeistosta. Puhuja oli entinen neuvoston puheenjohtaja,\nkuningasvallan puoltaja ja markiisi. Kun hän nousi, odotettiin hänen\nehdottavan, että annettaisiin käsky Rossin vangitsemisesta.\n\n»Ei kukaan syyttäne minua», sanoi hän, »liiallisesta\nmyötätuntoisuudesta arvoisan puhujan mielipiteitä kohtaan, eikä kukaan\nepäile, etten kunnioittaisi lakia ja ihmishenkeä. Mutta minä uskallan\nomalla vastuullani sanoa, ettei tältä puolelta parlamenttia ainoatakaan\naskelta oteta rikoksen rankaisemiseksi, josta emme tiedä mitään muuta\nkuin sen, minkä äskeinen puhuja lausui syyttäessään itseään, jotta\ntoinen henkilö ei kärsisi. Lopuksi sanon vain parlamentin puolesta ja\nomasta puolestani, että on korvaamaton vahinko parlamentille, jos sen\npitää kadottaa jäsen, joka viimeisten kahdeksan vuoden kuluessa ei\nkoskaan ole iskenyt kavalaa iskua eikä lausunut epäjaloa sanaa eikä\npuhunut kenestäkään pahaa — tahraton, ylevä roomalainen mies.»\n\nTuon jalon puolustuksen vaikutus oli suunnaton. Innostus puhkesi esiin\nloppumattomina huutoina ja kättentaputuksina ja kaikkialla näkyi\naaltoilevia rintoja ja kyynelisiä silmiä.\n\nSitten huudettiin: »Rossi!» »Rossi!» Mutta Rossin paikka oli tyhjä. Hän\noli mennyt. Ei kukaan ollut huomannut hänen poistumistaan.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKymmenen päivää myöhemmin Roma ei ollut vielä saanut vapauttaan\neikä häntä myöskään ollut siirretty toiseen paikkaan. »Se ei\nole tarpeellista», sanoi linnan lääkäri Procuran ja Prefetturan\nvirkamiehille. Suuri vapauttaja ja muuttaja oli tulossa.\n\nRossin pyynnöstä tohtori Fedi oli tullut ja tutkinut taudin\ntarkkaan. Romassa oli sisällinen vamma, joka ehkä oli perinnöllinen\nja varmasti parantumaton. Levottomuus ja tuska oli kehittänyt sen\naikaisemmin, mutta joka tapauksessa sen olisi täytynyt tulla. Siten voi\nkauneimmassakin kukassa olla kuolonhaava. Semmoinen on luonnon laki.\n\nEnsin Rossin koko sielu nousi tuota ajatusta vastaan. Roma oli\ntaistellut tulisen taistelun ja lopettanut sen voittajana, ja nyt, kun\nkaikki näytti lupaavan rauhaa ja tyyntä onnea, nytkö piti kuoleman\ntulla välttämättömänä, voittamattomana — oh, se oli armotonta!\n\nHän pyysi avuksi spesialisteja, hän puhui ilmanvaihdoksesta ja rupesi\nvielä ollessaan kyllin kaukana Romasta esittämään leikkaustakin.\nTohtorit pudistivat päätään. Hänen morsian-vaimonsa oli jättävä hänet.\nRossin täytyi elää ilman häntä.\n\nKun hän sitten vihdoinkin oli ymmärtänyt, kuinka asian laita oli,\nkäsitti hän, että se oli parasta. Toisin ei tämä voinut päättyä. Se\noli ainoa tie. Kaikkitietävä Jumala, joka oli määrännyt, että hänen\npiti erota omasta kansastaan, koska hän Mooseksen lailla oli rikkonut,\ntahtoi lieventää tuon eron katkeruutta katkaisemalla vahvimman siteen.\n\nKun kansa puuhasi äänestyksissään, vietti Rossi päivänsä Angelon\nlinnassa. Kansa tunsi jo Roman ja Rossin tarinan, ja se oli sytyttänyt\nrakkauden liekin Italian lapsissa. He odottivat pienissä ryhmissä\nulkopuolella linnan porttia nähdäkseen Rossin tulevan ja menevän.\nJoskus he puhuttelivat häntä ilmoittaen hänelle viimeiset uutiset\nvaaleista, missä hänen oma nimensä aina oli ensimmäisenä. Mutta\nmurtuneen miehen heikko hymy ei kehoittanut heitä jatkamaan, ja vihdoin\nhe antoivat hänen kulkea ohi ääneti.\n\nRoma oli koko ajan hilpeä, joskus iloinenkin. Mutta tuo ilo oli\nsydäntä murtava. Tulinen päänkivistys vaivasi häntä alituiseen, mutta\nainoastaan kosteista, punoittavista silmistä saattoi sen aavistaa. Kun\nihmiset kysyivät, kuinka hän jaksoi, sanoi hän heille sitä mitä hän\naavisti heidän tahtovan kuulla. Heidän kasvoilleen ilmestyi silloin\nhelpotuksen ilme, ja se teki Roman onnelliseksi. Hän oli niin iloinen,\nhellä ja sääliäherättävä kuin ainoastaan nainen voi olla.\n\nRossille hän koetti noiden kymmenen päivän aikana uskotella olevansa\nparanemaan päin. Se oli lieventävä iskun katkeruutta. Ja Rossi\npuolestaan oli uskovinaan häntä lieventääkseen Romaa kohtaavan iskun\nkatkeruutta. He pyysivät Elenaa auttamaan heitä tuossa pikku petoksessa\nja ilmaisivat sen tohtoreillekin.\n\n»Ja kuinka rakkaani jaksaa tänään?»\n\n»Mainiosti! Minua ei todellakaan vaivaa mikään. Olen kyllä kärsinyt, ja\nsiitä syystä olen niin kalpea. Mutta nyt voin paremmin. Elena kertokoon\nsinulle, kuinka nukuin viime yönä. Enkö nukkunut hyvin, Elena? Elena...\nElena raukka on käynyt vähän kuuroksi eikä vastaa aina, kun hänelle\npuhutaan. Mutta minä voin vallan hyvin, Davido. Kohta en tunne mitään\ntuskaa, ja silloin on kaikki hyvin.»\n\n»Niin, rakas, kohta et tunne tuskaa, ja sitten on kaikki hyvin.»\n\nSe oli hyvin säälittävää. Kaikilla heidän sanoillaan näytti olevan\nkaksi merkitystä. He eivät enää osanneet puhua toisin.\n\nMutta aika tuli, jolloin Roma päätti puhua suoraan. Rossi oli\nnostanut hänet loggiaan. Hän teki sen joka päivä ja kantoi häntä, ei\nkäsivarrellaan niinkuin äiti kantaa lastaan, vaan rintaansa vasten\nniinkuin mies kantaa vaimoaan, jota hän rakastaa. Roma kiersi aina\nkätensä Rossin kaulaan vakuutellen, että se oli välttämätöntä ja että\nhänen olemassaolonsa riippui siitä, ja kun Rossi asetti hänet hellästi\nlepotuoliin, veti hän alas Rossin pään ja suuteli häntä. Nuo kaksi\npientä retkeä olivat Roman jokapäiväisenä ilona. Rossin tuska vain\nkasvoi niistä.\n\nOli suloisen roomalaisen kevään suloisin päivä. Roma oli pukeutunut\nvaaleaan aamupukuun ja hänen päänsä ympäri oli kiedottu valkoinen\nsilkkihuntu, samanlainen kuin nähdään Beatrice Cencin kuvissa.\nRuusuinen iho oli kalvennut, poskessa oli kova juova, leuan alla syvä\nvarjo, ja suupielet olivat vetäytyneet alas. Mutta suuret silmät,\nvaikka ne olivat raskaat tuskasta, loistivat samalla iloa. Ne eivät\nitkeneet enää, kyyneleet olivat kuivuneet, ja toisen maailman valo\nheijasti niiden syvyydestä.\n\nRossi istui hänen vieressään ja Roma piteli hänen kättään molempien\nkäsiensä välissä. Joskus hän katsoi Rossiin ja hymyili. Roma oli\nkadottanut hänet äskettäin, mutta oli taas saanut hänet takaisin\noikeaan aikaan. Sitten oli taas tuleva ero ja sen jälkeen yhtyminen —\nsiellä. Ah, hän oli hyvin onnellinen.\n\nRossi nojasi otsaansa vapaaseen käteensä ja koetti katsoa muuanne.\nHuolimatta ponnistuksistaan hän ei voinut kukistaa sydämensä kapinaa.\n»Oi Jumala, onko tämä oikeutta? Onko tämä oikeutta?»\n\nHe olivat kahden kesken loggiassa. Taivas oli sininen ja alhaalla\npäilyi hiljainen kaupunki.\n\n»Davido», alkoi Roma heikosti.\n\n»Mitä, armas?»\n\n»Olen ollut niin onnellinen, kun sinä olet ollut luonani, että olen\nunohtanut kertoa sinulle jotakin.»\n\n»Mitä se on, armas?»\n\n»Lupaa, ettet säikähdä.»\n\n»Sano, armas», sanoi Rossi, vaikka hän tiesi mitä se oli.\n\n»Se ei ole mitään... Niin, pidä lujasti kiinni kädestäni. Noin... Ei se\nole mitään. Ja kumminkin siinä on kaikki. Se on... se on kuolema.»\n\n»Roma!» Roman silmäluomet värähtelivät, mutta hän koetti hymyillä.\n\n»Niin, rakas. Se on totta. Ei nyt heti. Ei, ei heti. Mutta se on varma,\neikä se astu syrjään antaakseen meidän olla onnellisia.»\n\nHän naurahti melkein iloisesti. Mutta samalla hän katsoi Rossia\ntarkkaan, ja nyt, kun tuo sana oli sanottu, huomasi hän sydämessään\nsalaisen toivon, josta hän ei ennen ollut tiennyt. Hän toivoi, että\nRossi sanoisi jotakin häntä vastaan, vakuuttaisi hänen olevan väärässä\nja koettaisi todistaa, että niin oli laita.\n\n»Minä raukka, eikö niin? Olisi ollut suloista olla yhdessä hiukan\nkauemmin — varsinkin nyt. Kun on täytynyt sulkea kaikki sydämeensä niin\nkauan...»\n\nHänen surullinen iloisuutensa katosi nopeasti. »Mutta näin on parempi,\neikö niin?»\n\nRossi ei vastannut.\n\n»On varmaan parempi.»\n\n»Se on hirveätä!» sanoi Rossi.\n\n»Älä sano niin. Semmoista tapahtuu joka päivä täällä ja kaikkialla.\nJumala ei sallisi sen tapahtua, jos se olisi hirveätä.»\n\n»Se on katkeraa kaikesta huolimatta.»\n\n»Ei niin katkeraa kuin elämä. Ei läheskään. Esimerkiksi — maailma\ntarvitsee sinua, mutta ei minua enää. Sinun pitäisi työntää minut\nsyrjään, ja se olisi katkerampaa kestää kuin kuolema — paljon\nkatkerampaa.»\n\n»Rakkaani! Mitä puhutkaan?»\n\n»Se on totta, kulta. Sinä tiedät, että se on totta. Jumala voi antaa\nanteeksi naiselle, vaikka hän on syntiäkin tehnyt, mutta maailma ei\nvoi, vaikka tuo nainen olisi ainoastaan synnin viaton uhri. Julmaa se\non, mutta se ei parane valittamalla.» —\n\n»Roma», sanoi Rossi, »Jumala olkoon todistajani, että vaikkapa\nmitä olisi välillämme, ei mikään eikä kukaan voisi erottaa meitä\ntoisistamme. Ne, jotka minua tarvitsevat, saavat ottaa myöskin sinut.\nMinä ilmoitan maailmalle, että sinussa on kaikki hyveet ja uljuus ja\nettä minä en ilman sinua voi tehdä mitään.»\n\nRoman silmät säteilivät ilosta.\n\n»Sinä asetat minut liian korkealle vieläkin, armas. Ja kumminkin\ntiedät, että olin liian pieni ja heikko sinun suureen työhösi. Siksi\nmurruin lopussa. Ei ollut oma syyni, että petin sinut. En voinut sille\nmitään...»\n\n»Älä puhu petoksesta. Kiitän Jumalaa siitä ja ymmärrän nyt, että se oli\nparasta, mitä saattoi tapahtua.»\n\nRoma sulki silmänsä. »Se on sinun oma äänesi taas, armas, niinkö?\nOnko se sinun? Luulisin melkein, että se on sama ääni, jonka kuulen\nunelmissani. Mutta jos se nainen, jota sinä rakastit, olisi ollut suuri\nsankaritar...»\n\n»En tahdo mitään suurta sankaritarta. Tahdon vain naisen, suloisen,\ntodellisen naisen, ja jos hänen rakkautensa minuun saa hänet tekemään\njotakin muuta kuin...»\n\n»Älä puhu, armas, jotten heräisi unelmistani.»\n\nPieni hehku Rossin sydämessä leimahti tuleen huolimatta järjen\nvaroituksista, eikä hän voinut hallita itseään.\n\n»Armas, sinun täytyy parantua minun tähteni. Et saa ajatella muuta\nkuin että paranet. Sitten menemme jonnekin — Sveitsiin, kuten sanoit\nkirjeessäsi. Tai ehkä Englantiin, jossa olet syntynyt ja jossa isäsi\neli maanpaossa. Rakas, vanha Englanti! Vapauden kotimaa! Minä näytän\nsinulle kaikki tutut paikat.»\n\nRomaa pyörrytti tuo suloinen unelma.\n\n»Oi, jos aina voisi jatkua näin! Mutta minä en saa kuunnella sinua,\narmas. Se on turhaa, eikö niin?»\n\nRossin innostus kuoli, ja hänen sydämensä oli raskas taas.\n\n»Eikö ole?» kysyi Roma uudestaan.\n\nRossi ei vastannut, ja Roma huokasi. Voi, tämä oli julmaa. Joka sana\noli miekka, joka iski satoja haavoja.\n\nSamassa uutisten ilmoittaja alhaalla huusi: »Kansan äänestyksen tulos\n— tasavallan presidentti valittu», ja vähää myöhemmin soittokunta\nastui alas katua. Roma, joka rakasti soittoa, pyysi Rossia nostamaan\nhänet ulos katsomaan. Pienoinen rummunlyöjä kulki edellä reippaasti\ntärisyttäen rumpuaan.\n\n»Hän muistuttaa pientä Giuseppea», sanoi Roma ja nauroi sydämellisesti.\n»Omituinen elämän salaisuus, joka hävittää kuolonkin kauhun!»\n\nRossi kiersi kätensä Roman ympäri tukeakseen häntä, kun he seisoivat\nloggian aitauksen edessä, ja se ajoi uuden hellyyden virran heidän\nsydämeensä ja sai heidät vavahtamaan hiukan entiseen tapaan sekä johti\nmieleen monta suloista muistoa. Roma katsoi Rossin silmiin ja sitten he\nmolemmat loivat katseensa Trinità dei Montiin päin ja heidän silmänsä\nsanoivat selvään: »Muistatko — tuolla?»\n\nAh, rakkaus on sielullinen ilmiö, mutta kuka sanoo, että ruumiilla ei\nole osaa siinä? Nuoruus ja kauneus ovat lemmen siltana, ja sielu on\nitse virta, joka suutelee rantoja.\n\nRossi vei Roman takaisin lepotuoliin, ja kun puhe kävi mahdottomaksi,\nalkoi Rossi lukea. Joka päivä hän oli lukenut jotakin. Roma oli\nvalinnut luettavat paikat. Ne koskivat aina suuria rakastajia —\nFrancescaa ja Paoloa, Dantea ja Beatricea, vieläpä Alfred de Musset'tä\nja John Keats raukkaakin, jonka tulinen lempi kulutti. Tänään he\nlukivat Roman lempirunoa:\n\n    »Opeta mua, lempi,\n    miten elänen!\n    Opeta mua, lempi,\n    sua tottelen...»\n\nRossi piti oikeassa kädessään kirjaa. Vasen käsi oli Roman käsien\nvälissä, jotka valkoisina värisivät hänen sylissään. Roma katsoi\nalas aurinkoista kaupunkia kohti aivan kuin sanoakseen hyvästi.\nRossi vaikeni ja silitti hänen kiiltävää, mustaa tukkaansa, ja\nRoma kohottautui suutelemaan häntä. Sitten hän sulki silmänsä\nkuunnellakseen. Rossin ääni värisi lemmen voimasta, ja hän tuntui\ntahtovan vuodattaa elämänsä Roman hentoon ruumiiseen.\n\nRoman kalpeat huulet liikkuivat. Hän hengitti syvään ja huudahti\nhiljaa. Rossi nousi hiljaa ja kumartui vavisten Roman yli. Roman\nhengitys tuntui lakanneen. Oliko hän nukkunut? Vai oliko tuo heikko\ntuli sammunut?\n\n»Roma!»\n\nRoma avasi silmänsä ja hymyili.\n\n»Ei vielä, rakas — kohta», sanoi hän.\n\n\n\n\n\n\nEPILOGI.\n\nTULEVAISUUDESSA.\n\n\nIhana Rooman kevät kukkineen on tullut taas, ja maa on yhtä nuori kuin\nviisikymmentä vuotta takaperin, vaikka kaksi väsynyttä ja kulunutta\nihmispolvea sen ajan kuluessa on laskeutunut lepoon sen sydämeen.\n\nYli kahdeksankymmenen vuoden vanha herrasmies on Campo Santossa. Hän\non pitkä ja solakka, parta ajettu pois kasvoista, jotka ovat täynnä\nhellyyttä, ja pää ylevämuotoinen kuin Jupiterin.\n\nHän nojautuu keppiinsä seisoessaan pylvästössä, jonne on haudattu\nRooman jalosukuisia kansalaisia, ja katselee marmorihautaa, johon on\npiirretty yksi ainoa sana — _Volonna_. Hetken perästä hän kääntyy\npois, seisahtuu ja katsoo taakseen, astuu pari askelta, katsoo vielä\ntaakseen, aivan kuin hänen olisi vaikea irtautua tuosta paikasta.\n\nJuhlia rakastava Rooma viettää juhlaa taas tänään. Lippuja\nliehuu kaduilla, soittokunnat soittavat piazzoilla, ja kansa on\nsunnuntaipuvussa. Ei näy niin monta suuren rikkauden merkkiä kuin\nennen, ei niin monta orjuuden eikä myöskään köyhyyden merkkiä. Muuten\non kaupunki sama kuin ennen, sillä ikuinen ei muutu. Kaduilla vilisee\nliike, ja ihmisvirrat tulvivat monen kanavan läpi kaikki samaan\nsuuntaan — Piazza Colonnalle päin. Uusi suihkulähde on paljastettava\nerään suuren tapahtuman muistoksi. Rooma viettää vuosijuhlaa sen päivän\nmuistoksi, jolloin siitä tuli maailman pääkaupunki.\n\nTrattoriassa Piazza Navonan varrella on joukko nuoria ylioppilaita\nsyömässä päivällistään ja he laskevat leikkiä ja nauravat onnellista\nnaurua. Kunnianarvoisa vanha mies astuu sisään. Se on sama vanha herra,\njoka oli äsken Campo Santolla. Hän seisahtuu keskelle lattiaa katsellen\nympärilleen kuin hämmästyksissään. Ylioppilaat vaikenevat ja katsovat\ntoisiinsa nuorison tavallisin hilpein, myöntyvin katsein. Tarjoilija\njohtaa vanhan miehen sivupöydän luo. Hetken perästä hän siellä syö\nmakaronia, ja nuoriso laskee leikkiä ja nauraa kuten ennenkin.\n\n»Täältähän se löydettiin, Luigi, eikö niin — se suihkukaivo?»\n\n»Se löydettiin kellarista juuri sen paikan alta missä nyt istutte.»\n\nVanha mies kohottaa päätään aivan kuin kuunnellakseen, mutta\nsoittokunta piazzalla marssii juuri ohi ja musiikki estää puhetta\nkuulumasta. Kun kaikki taas on hiljaista, liittyy keski-ikäinen,\npappispukuinen mies ylioppilaiden keskusteluun.\n\n»Juuri niin, ja teidän nuorten tulevaisuuden ihmisten tulee muistaa\nmeitä vanhoja, jotka olemme taistelleet taistelun ennen teitä. Teitä\nodottavat suuret tapahtumat, se on totta, mutta takananne on myöskin\nsuuria tapahtumia.»\n\n»Se tapahtui kaikki hyvin nopeasti, vai mitä, monsignor?»\n\n»Siltä näytti, mutta niin ei ollut laita. Luonnon laki oli tehnyt\ntyötään vuosisatoja yhteysaatteen hyväksi, ennenkuin ihminen\naloitti työnsä. Vuoret, meret, kielet — kaikki esteet murrettiin.\nSt. Gotthardin tunneli, Englannin kanavan tunneli, Suezin kanava.\nTonavan ja Reinin yhdistäminen, sähkölennätin, rautatiet, kauppa,\nkansainväliset näyttelyt — mitä ne ovat muuta kuin luonnon lain\ntottelemista, joka vaatii kansojen veljeyttä?»\n\n»Mutta kirkko, monsignor — eikö muutos tapahtunut hyvin nopeasti siinä?»\n\n»Ei ollenkaan. Suuri paavi, joka luopui maallisen vallan pyynnistä, oli\nvain sen paavin jälkeläinen, jonka ei onnistunut perustaa pyhää Rooman\nkeisarikuntaa, ja sen, joka keksi erehtymättömyysopin antaen siten\nkuoliniskun absolutismille. Mutta ’minun valtakuntani ei ole tästä\nmaailmasta', on vanhempi totuus kuin kaikki paavit, eikä kirkko ole\nkoskaan ennen nauttinut viittäkymmentä niin rauhallista ja onnellista\nvuotta kuin nyt palattuaan takaisin evankeliumiin, joka kieltää\nuskontoa muodollisesti sekaantumasta maallisiin asioihin.»\n\n»Mutta, monsignor, myönnätte kai, että monarkia hävisi nopeasti.»\n\n»Lopulta kaikki kävi nopeasti, mutta valtioepäjumalan teoria oli\nkuollut jo silloin, kun ihmiskunta hävitti julkean vallanväärinkäytön.\nJälellä oli vain monarkian varjo, ja se oli helppo kukistaa.»\n\n»Mutta sota ja rikkaus ja maanomistus — ne kai hävisivät jokseenkin\nnopeasti?»\n\n»Ei, sillä ne hävisivät vähitellen vuosisatojen kuluessa. Niillä oli\nhäviön siemen jo sisässään, ja jokainen näennäinen kehitys niissä oli\naskel katoamiseen päin. Nyt ymmärrämme, ettei oikeuden ollut pakko\nkäyttää valtaa pysyäkseen oikeana ja että tuossa kauniissa lauseessa:\n'Mutta minä sanon teille, älkäät vastustako pahaa', on yhtä paljon\nkäytännöllistä viisautta kuin jaloa uskontoa.»\n\n»Ah, niin, kaikki luulivat, että tuo uusi järjestelmä oli unelma vain,\neikö niin?»\n\n»Kaikki yhteiskuntaa parantavat järjestelmät ovat ensin unelmia.\nMutta kansainvälinen liitto on perustettu. Englantikin on viimeisenä\nsuurista kansakunnista siihen liittynyt, ja tuo suuri kahdentuhannen\nvuoden vanha kristitty unelma on alkanut toteutua. Ei tuhatvuotinen\nvaltakunta! Ei taivaan valtakunta maan päällä — vaikka on jo\nsellaisiakin joukossamme, jotka eivät enää pidä sitäkään pelkkänä\nunelmana.»\n\nVanha herrasmies sivupöydän ääressä nojaa päätään käteensä ja kuuntelee\ntarkkaan.\n\n»Mutta aina suuret lipunkantajat ovat olleet marttyyrejä — sitä\ntodistaa myöskin juhla tänään Colonnalla.»\n\n»Ensimmäiset lipunkantajat ovat aina marttyyrejä — heidän täytyy aina\nolla. Mutta älköön kukaan siitä syystä pysykö poissa rintamasta,\nettä hän tuntee käskyn rinnassaan. Eläkäämme ihanteitten hyväksi! Ne\novat ainoat, joiden vuoksi ansaitsee elää, ja vaikka meidän täytyisi\nkuollakin niiden takia, kuolkaamme kuin miehet ja uskokaamme siihen,\nettä meille on valmistettu kansalaisoikeus toisessa ja suuremmassa\nIkuisessa Kaupungissa. Kutka ne ovat, jotka ovat siellä jo meidän\nedellämme? Ovatko ne tämän maailman herroja? Vai ovatko ne niitä,\njoita pidettiin vankiloissa ja kahleissa, joita poltettiin ja\nristiinnaulittiin?»\n\n»_Hän_ on ainakin siellä — se on varma», sanoo yksi ylioppilaista ja\nvarjo leviää heidän nuorekkaille kasvoilleen.\n\n»Näittekö hänet koskaan, monsignor?»\n\n»En. Hän oli poissa jo minun aikanani. He valitsivat hänet tasavallan\nensimmäiseksi presidentiksi ja aikoivat toimittaa hänelle loistavan\nvastaanoton, mutta hän oli kadonnut. Hän arveli tehneensä syntiä kuin\nMooses, eikä siitä syystä uskaltanut astua luvattuun maahan.»\n\n»Mihinkä hän mahtoi joutua?»\n\n»Kuka tietää? On jokseenkin varma, että Euroopan kymmenvuotisen sodan\naikana, joka teki lopun kaikesta sodankäynnistä, hän vietti aikansa\ntappotantereella sairaiden hoitajana ja lääkärinä. Sen jälkeen — ken\ntietää? Semmoiset miehet eivät koskaan tee sellaisia tekoja, joita\nhistoria mainitsee, mutta he ovat siitä huolimatta maailman suolana.\nHän haki tuntemattomuutta ja löysi sen vihdoin. Hän oli koditon\nkulkija, ja ehkä hän on aikoja sitten kuollut vieraassa maassa eikä\nkukaan tiedä hänen hautaansa, kuten Mooseksenkaan hautaa ei tiedetä.\nMutta varmaan oli suuri riemu taivaassa, poikani, kun hänen sielunsa\nsaapui sinne.»\n\nTaas syntyy äänettömyys, ja vakavat nuoret kasvot katsovat alas.\n\n»Entä _hän_... tuo vaimo...»\n\n»Hän oli myöskin marttyyri — ehkä suurempi marttyyri kuin mies.\nSanotaan, että Pyhän Neitsyen palveleminen on vaikuttanut enemmän\nnaisen arvon kohottamiseksi kuin mikään muu seikka ritariajoilta\nasti. Tekisi mieleni uskoa tuota. Mutta katsokaa Italiaa, jossa\nsisarraukkamme ennen saivat raataa kedoilla, kunnes heidän kasvonsa\nolivat kadottaneet kaiken inhimillisyyden leiman. Ja katsokaa Ranskaa,\njossa lähellä Notre Damea, missä pyhä savu tuoksui, kynttilät\nhehkuivat, urut soivat verta vuotavalle Kristukselle ja itkevälle\nNeitsyelle, myöskin oli La Morgue, missä nuoren tytön kaunis ruumis\nlepäsi paareilla. _Eräs_ tekijä kohottaa naisen asemaa enemmän kuin\nmikään muu, ja se on — jos vanha, kauhtanaan puettu mies saa sen sanoa\n— rakkaus. Rakkaus teki _hänestäkin_ marttyyrin.»\n\n»Ja se teki hänestä myöskin neron, monsignor, jos tuo Kristuksen pää\nsuihkulähteessä oli jäljennös _hänen_ päästään.»\n\n»Niinpä kyllä — he olivat viimeiset suuret rakastajat.»\n\nNuo sanat herättävät taas ylioppilaiden vilkkauden, ja nauru ja\nleikinlasku alkaa uudestaan. Vanha mies sivupöydän ääressä liikuttaa\nlevottomasti jalkojaan. Tarjoilija lähestyy häntä kysyen, aikooko hän\nmennä katsomaan kuvapatsaan paljastamista.\n\n»Kenen kuvapatsaan?» kysyy vanha mies ilmeisesti raskain ponnistuksin.\n\n»Ah, ettekö tiedä, herra? Davido Rossin. Hän asui tässä samassa\ntalossa, ja kuvapatsas löydettiin kellarista.»\n\nVanha herrasmies nousee ja poistuu ääneti. Ei kukaan huomaa hänen\nlähtöään. Nuorten ylioppilaiden iloinen nauru seuraa häntä kadulle,\njossa hänet melkein kannetaan eteenpäin suuressa ihmisvirrassa, joka\nvyöryy Piazza Golonnalle.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]