Muistelmia ihmisten elosta kaikkina aikoina

MUISTELMIA IHMISTEN ELOSTA KAIKKINA AIKOINA

Toim. ja kirj.

Elias Lönnrot, K. F. Becker, Pietari Ticklén et al.

Ensimmäinen kirja

Oulussa, Präntätty Chr. Ew. Barckin tykönä, 1836-37.

SISÄLLYS:

Historian arvo ja olento. Maailman alkuaika.

Muinasajan Historia.

  Indialaiset (Hinduet).
  Aigyptolaiset (Egyptiläiset).
  Muita Aigyptolaisia Muistelmia.
  Aigyptolaiset (Egyptiläiset).
  Muita Aigyptolaisia muistelmia.
  Psammitiko jälkisinensä.
  Babylonilaiset ja Assyrilaiset.
  Phoinikilaiset.

Persialaiset.

1. Meidian valta.

2. Kyron nuoruuden aika.

3. Kyro ja Kroiso.

4. Babyluonian vvallan hävvintö. Kyron loppu.

5. Kambyysi.

6. Teko Smerdi.

7. Daareio, Hystaspen poika.

8. Daareion Sodista.

9. Persialaisten Uskosta ja Kansallisuudesta.

Greikalaisista.

1. Greikan muinasajasta taempana 1300 v. ennen Vapaht.

2. Theisei.

3. Theiban sodista.

4. Argonautain Purjehtimasta.

5. Troian Sodasta.

6. Muutamia Kuvaelmia Troian Sodasta.

7. Kuvaelmia Odysseiasta.

8. Duoroisten majamuuttelosta ja kuningasvallan

     hävittämisestä.
  9. Lykurgon Hallitusvaiheesta Lakedaimosa.
 10. Ensimmäinen ja toinen Messeenian Sota.
 11. Soolon, Lain-säätäjä Atheenasa.
 12. Peisistratos ja hänen poikansa.
 13. Eriseuroja Atheenasa Peisistraton sukukunnan kaijotettua.
 14. Greekan Uudismaita.
 15. Delphon ennustuspaikka. Pyhät taistelemiset ja Liittolaisuudet.
 16. Greekalaisten Runokeino ja Taidon tointuminen.
 17. Pythagoraiot.
 18. Jonian kansan kapina saattaa Persian sodan alkuun.
 19. Persialaisten ensimäinen sodankäynti Greekalaisia vastaan.
 20. Tappelu Marathonin Lakealla
 21. Miltiaden kuolema; Themistokles ja Aristides.
 22. Persian Valtakunnan valmistuksia kolmanteen sotayritykseen Greekan
     kansaa vastaan ja heidän Sotaväestönsä lähtö kotimaalta.
 23. Themistokles pelastaa Greekan maan.
 24. Leonidas Thermopylaisa.
 25. Themistokles Artemisiosa.
 26. Merisota Salamisa.
 27. Uusia vaaroja.
 28. Tappelu Plataian tykönä.
 29. Tappelu Mykalen tykönä.
 30. Samanaikuinen sota Karthagilaisten ja Greekalaisten
     välillä Sikilian saarimaalla.
 31. Atheena ja Themistokles Persian sotain jälkeen.
 32. Atheenan etuisuus (ήγεμονεια). Pausanian ja Themistoklen
     viimmeiset elämän vaiheet.
 33. Kimonin Hallitusmeno.
 34. Perikles ja Kimon.
 35. Atheena korkeimmallansa Periklen hallitesa.
 36. Atheenan sodat ennen Peloponnäsolaisten vainoa.

Historian arvo ja olento.

Ennen näitä aikoja on monta ihmistä maailmassa tullut kuulusaksi joko sodassa eli muuten oppinsa, taitonsa ja viisautensa puolesta kirjallisissa tahi muissa toimissa. Heitä muistelemma, toisia kiitollisuudella hyvistä töistänsä, joista koko ihmiskunnalle levesi onnea ja siunausta, toisia mielipahalla törkiöistä käytöksistä, joilla entisetki edut, hyvät tavat, siisteys ja säädyllisyys taisivat sortua. Vielä toisia löytyy senki vuoksi muisteltavia, että he elivät erinomasten tapausten alasna, joko mainittavasti onnellisna taikka onnettomina, ihanaisimman ilon ja suurimman murheen vaihilla.

Muutenki on maailmassa paljo tapahtumia niin eräsestä laadusta, että niitä ei millonkan taida olla muistelematta. Maat ja vallat, alusta pienoset, vahvistuivat sodissa, kaupalla ja keskinäisellä voimain liikunnolla. Toiset jo aikoja vahvistuneena, väsäyivät sodissa, kaatuivat omaa korkeuttansa taikka turmeltiin esimiestensä kunnottomuudelta eli alammaistensa hempeydeltä. Ennen hietaset, louhiset, vuoriset maat, joissa ei nähty päätäkän kasvavaista, muutti ihmisen uutteruus kukostaviksi, hedelmällisiksi. Jota vaston toiset hedelmälliset, ammon viljellyt, ihanat maat tulivat onnettomilta sodilta, kovalta orjuudelta tahi asukastensa toimettomuudelta ja laiskuudelta synkiksi erämaiksi. Maa itsestänsäki on paikon muuttunut, missä manner mereksi, missä meri mantereksi. Ja usiammat näitä tapahtumia läksivät toisinaan aivan vähästä alusta. Millä päältä katsoen emme luulisi olevan pienintään yhteyttä, löytään monesti, tarkemmin tutkittua, ihmeteltävällä, usein käsittämättömällä, tavalla saaneen toinen toisesta alkunsa. Emmekä näitä ajatellessa taida kyllin ihmetellä, kiittää ja ylistää sitä kaikki kaikissa, salasimmissaki asioissa, hyvin laittajata, korkeinta, Jumalata.

Monet kansallisuuden asetukset ja laitokset olivat esi'isillämme tuntemattomat. Alussa heillä ei ollut esivaltaa, eikä lakia tahi muita sääntöjä, joiden turvassa meidän omasuutemme, rauhamme ja elomme nykyjään menestyvät. Eikä löytynyt opistoja ja kirkkoja, joissa meillä on tila saada kaikenlaisia hengellisiä ja maallisia, hyviä, hyödyttäväisiä ja tarpeellisia neuoja. Toisenlainen oli heillä kotielämäki. He eivät osanneet rakentaa huoneita, valmistaa vaatteita, eikä monta muuta työtä meidän tavalla tehdä. Kylvöt, kynnöt, leipomiset, juomapanot, huone'salvut ja monta muuta työtä, nyt kaikilla hyvin tuttuna, olivat, ei niinkän aikoja sitte, vielä paljo puuttuvaiset ja työläisemmät Tuhansia keinoja on tuo tuostai ilmi saatu, jotka keventävät maaviljellystä ja muita toimia esimerk. myllyt, sahat, kyntöja kehrärakennukset, tahi jotka ilman ilahuttavat ja huvittavat elämätämme, niink. kuvaelma, soitelma ja monta muuta. Lukemattomilla kokeilla ja ilmaumilla on viimmen tultu paremmin luonnon voimia tajuamaan ja viljelemään. Niin olemma saaneet vesitruiskuja, ukonjohtoja, ilmalaivoja, höyryllä kulkevia laivoja ja vaunujaki ynnä monta muuta.

Näistä ja moninaisista muista aineista, kokonaisten valtain ja erityisten ihmisten vaiheista, uutten maiden ja rakennusten ilmaumisista, kertoo historia hellittämättömässä tarinassa. Se näyttää meille, miten nykynen aika on muinosesta kasvanut ja muotounut juuri semmoiseksi, jommoisna sen löydämmäki. Tätä myöten on historia kovin tarpeellinen tieto, jos suinkan tahdomma oikein käsittää ja tuta nykysen olentomme. Moninaisissa töissä ja hankkeissa saamma historiasta osviitan, nähden millä tavalla ja millä onnella ihmiset ennenki niitä toimittelivat.

Emme kuitenkan tunne kaikkia ennisajan tapahtumia, eikä olisi se tarpeellinenkan tutaksemme. Se vaan on tarpeellinen tietä, josta on lähtenyt paljolle kansalle, monelle maalle ja pitemmäksi ajaksi, mainittavata hyvää taikka pahaa, jos kohta itse asian alku olisiki ollut pieni ja mitättömäksi luettu. Ja toiseksi luemma hyödyttäväksi tietä, mitä ihmiset aikoinansa suurella työllä ja vaivalla yrittivät, jos sen enämpätä ei olisi seurannut.

Ettei kenkän epäilisi toden olevan, mitä historiassa moninaisista ajoista ja asioista kerrotaan, olemma katsoneet tarpeelliseksi jo alussa osottaa, millä kannalla tiedot menneistä ajoista seisovat.

Kaikki historian totuus juurraksen enimmältä muisto muistolta säinyleihin tarinoihin ja kirjotettuhin tietohin. Tarinat, sadut, lorut ja miten missäki niitä muuten nimitettänee, sommiteltiin vanhaan aikaan enimmiten laulettavaksi, jolla tavalla ne paremmin muistoon pystyivät ja polvi polvelta säilyivät. Sillä tavalla on meilläki Suomalaisilla esi'isistämme Kalevasta, Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista, jommoisetki ja ainoat tiedot. Oliki sillon muisto ihmisillä terävämpi ja tarkempi, koska muuta tietä ei tietty, millä vanhanaikuisista asioista olisi saatu tuleville polville joitaki tietoja. Kirjotusoppi tuli vasta myöhemmin tutuksi, eikä yhtä haavaa, vaan vähitellen, esinnä paljo puuttuvaisena, viimmen täydellisempänä. Kovin vaillinainen oli tämä oppi alkuansa. Jos ken mitä yritti kirjottamalla julkasta, piti hänen silmin nähtäväksi muodostaa eli kuvata julkastava asia. Kaksi terät koholla ristin seisovata miekkaa pantiin tappelua osottamaan. Kuningas korkialla istumella ja maassa ympäristöllä sidotuita orjia tavotteli suurta kuninkaallista valtaa. Vaikiampi oli osottaa aineita, joita silmin ei keksitty, vaan piti niillenki jotai verrallista kuvaa hankkia. Niin kuvailtiin silmällä tarkkuuta, kauneuden menoa riikinkukolla, häntä suussa käärmeellä vuosikautta ja muita muilla. Vaikka aikaa myöten lyhennelty ja paranneltu, niin että kokonaisen kuvan siaan vaan pantiin osa kuvasta, oli tämä kirjotuslaatu ainaki mahdoton mitä asiata tahansa selvittämään. Ilman olivat harvat, joilla aika myönti sitä oppia, sillä kun kuvia piti olla niin monta tuhatta, kun kuvattavia asioitaki, niin vaati niiden tunteminen pitkää ikää ja oppia, josta syystä se pysyki Aigypton ja Indian pappien omituisena oppina. Siitä sille tuli greikalainen nimi hieroglypho, joka meidän kielellä sanottaisi pyhäeli papiskirjotus.

Ilmanki ollen tällä kirjotuksella vaikian ja mahdottoman kaikkia asioita säntilleen selvittää, jätti se vielä tilasuuden sillä kuvailtujaki asioita suusanoilla sinne tänne mutkistella ja väännellä. Aigyptolaiset pyysivät kerran jälkimuistoksi osottaa, kuinka kuningas Sanheribin armeia, Kanaan maitse Aigyptoon sotimaan vaeltava, yhtäkkiä matkalla hävisi. Tätä kuvasivat he jousen jänttä poikki kaluavalla hiirellä. Asia sillä kyllä tuliki jälkimuisteltaviin, vaan toisella tavalla: rukoilleen Aigypton senaikuisen kuninkaan jumalilta apua ja näiden, rukouksen kuultua, lähettäneen hiirilauman vihollisten sota'aseita muutamana yönä rikki järsimään. Vasta sitte, joka erityiselle äännökselle erityinen kuva keksittyä, synty keviämmin opittava ja muuten täydellisempi kirjotuslaatu, jolla voi sana sanalta kertoa asian minkä hyvänsä. Tätä kirjotuslaatua nimitämmä kirjamelliseksi, greikalaisella sanalla alphabeitalaiseksi.

Vielä hieroglypholaisia vaillinaisemmat ovat tarinalliset tiedot ja muistelmat. Niiden suu suulta, polvi polvelta, usiampia vuosisatoja ja tuhansiaki kulkiessa, unohti niistä toinen, toinen lisäsi, jonka kautta ne aikaa myöten mahtovat alkuluonnostaan paljonki mutkauta. Kuitenki ovat pian ainoat muinasajan tiedot näissä tarinoissa etsittävät, joiden arvosta oppineet muuten kuki tavallansa lausuvat. Toiset, epäellen suuresti mitänä totta niissä löytyvän, arvelevat vanhain esinnä lystiksensä kuvailleen, mitä sitte jälkipolvet ilotiloissa ja muuten ajan vietteeksi kertoilivat ja laulelivat, omasta päästänsä lisäten nimiä, töitä ja tapauksia, minkä näkivät somaksi ja asian mukaseksi. Toiset taas pitävät enimmiä totena ja kumpasetki taitavat erehtyä, he liion epäilemällä, nämät liion uskomalla. Ei toki kaikkia kansan tarinoita pidä valheeksi päättää, ehkä tuleeki kaikissa tarkon varalla pitää, saada valhe todesta, tosi valheesta, erotetuksi. Runoilmissa liiatenki on varottava, ettei kaikkea todellistana totena pidettäisi. Suuri, mainio ja monikoskeva tapaus kyllä itse jonkun ajan pysy muistossa, samate siinä mainittavain ihmisten nimet; mutta mihen tapaan ja järjestykseen kaikki tapahtu, se pikemmin taisi unohtua. Ja koska runoelman täydellisyydeksi tämäki olisi mainittava, niin mietti runoja omasta mielestään nämät pienemmät, toisinaan todenmuotoset, toisinaan kummanlaiset ja uskomattomat asian mutkat. Niin esimerk. lienee kyllä tosi, mitä muutamassa meidän kansan vanhassa runossa kerrotaan, Väinämöisen sotimalla Suomen Lapilta vallottaneen, vaikk' ei sen vuoksi tule uskoa, toki kaikki sihen aikaan niin tapahtuneenki, kun siitä runo tarinoipi. Historiallista totuutta ei sihen aikaan kysytty, eikä vaadittu, vaan ainoasti luonnollista totuutta eli asian kertomista senaikuisten ihmisten luulon ja toivon mukasesti.

Ilman näitä pidetään historian perustuksena vanhoja tapoja, elämäkeinoja ja käytelmiä, muinosia sanalaskuja, kivipiirtoja, mynttirahoja, muistomerkkilöitä, rakennelmia, kuvia, sotaja muita aseita, vanhoja kirjoja, kansain kieliä, jne. Vähä kyllä näistä itsekustaki voi lähteä historiallisia tietoja, kuitenki on äärettömällä seljällä pieniki vaaja viittana ja tukena; vaan ikivanhoja aikoja tutkiessa ikäskun uimma avaralla merellä, kussa ei rantaa erota'kana.

Maailman alkuaika.

Päivä tulee hämärästä ja itse hämärä synkästä yöstä. Samanlaisen yön ja hämärän tapaamma olleen ajanki alkuna, mitä meistä taempana, sitä pimiämpänä ja erehdyttävämpänä. Vaan luonto vaatii meitä kaiken olennon alkuaki tutkimaan, emmekä tyydy mielellämme, ellemme saa alkuajasta jonkunlaisia, jos puuttuvaisempiaki tietoja. Mistä ja miten on tämä maa alkunsa saanut; mistä sen moninaiset puut, ruohot ja kukkaset; mistä kaikki linnut, kalat ja muut elävät; mistä itse ihmisetki; miten he ensin elivät; millä tulivat he puhumaan niin monia kieliä ja muutenki niin toinen toisistaan erimuotosiksi; kuka heidät opetti karjaa pitämään, maata viljelemään, huoneita rakentamaan ja muuten kaikella tavalla nykyseen elämään sivistymään ka, siinä aineita viisaanki tutkia! Muuten monet kansat juontavat tarinoitansa aina maailman alkuluomisesta, niin Juudanki kansa pyhissä kirjoissansa, jotka vielä meilläki ovat arvossa pidettävät.

Itsekullaki meistä on tilasuus raamatussa lukea, mitä siinä näistä asioista kerrotaan, jonka tähden ne tässä ohitse menemmä. Sen vaan sivu mennessämme mainimma, olevan, minkä raamattu alkuasioista kertoo, paljo selvemmän, luonnollisemman ja ylevämmän kaikkia muita vanhain Asialaisten kansain loruja, satuja ja mielijohdannoita näistä aineista. Joiden kertomisella nyt emme tahdo lukiata viivytellä, emmekä vielä senkän, mitä kaikenaikuinen uuttera tutkinto on erittäin maan luomisestaki ja muodostumisesta ilmisaannut. Eivätpä ole nämät tutkinnot voineet Muoseen ensimmäisiä ilmotuksia luomisesta tyhjäksi tehdä.

Vaan mittyet olivat alkuluodut ihmiset? Tämän asian tutkinto on kahtaalle oppineita vetänyt, josta sen vuoksi kohta laviammalti virkamma, jotta siitäki nähtäisi, kuinka järki, raamatun ilmotuksista luopuva, itsepäällänsä eksyy, eikä pääse tutkintoinsa perille.

Usiammat niistä, jotka sillä tavalla omaa tietänsä ovat tutkineet alkuluotujen tilaa, päättävät heidän luotua ei olleen suuresti metsänelämiä paremmat, vaan siitä vähitellen suurella työllä ja vaivalla, pitkällä ajalla ja monella yrityksellä, koronneen ihmillisyyteen. He eivät olisi olleet ajukkaammat niitä viheliäisimpiä metsakoita, joita matkaavaiset, usiammissa paikoissa maan etäisillä osilla, vielä nytki tapaavat, vaan pikemmin vieläki alhasemmat ja typerämmät. Metsänelänten lailla olisivat he kulkeneet alastonna, näitä tavataksensa ja syödäksensä ajelleet, siksikun he viimmen, opittuansa muutamia näistä hallitsemaan ja aljona pitämään, muuttuvat karjakoiksi eli kulkupaimentajiksi (nomadeiksi). Kauan karjakkoina yhdestä paikasta toiseen kuleksellen, miten missäki laitumet olivat ruokasemmat, olisivat he viimmenkän oppineet maata viljelemään, asettauneet yhdelle paikalle ja sivistyneet kansallisesti elämään.

Samate sanovat he ihmisen mielen ja älyn vähitellen heränneen ja tointuneen. Sanallista puhetta ei olisi alkuluoduilla ollutkan, vaan muu vaivon lammasten määintää parempi äännös, joka myöhemmin sillä sanalliseksi muuttu, että ihminen mukavammalla ja taipuvammalla kielellänsä koki kaikenlaisia ympärillä kuuluvia ääniä osotella, kutsuen esimerk. vetten liikuntoa koskissa kohinaksi, virroissa jolinaksi, pienemmissä ojissa lirinäksi; puiden tuulelta liikutusta suhinaksi, hahinaksi, havinaksi; ukon ääntä juminaksi, jylinäksi, pauhinaksi; suden uloamaksi, koiran haukunnaksi, kissan nauvunnaksi, hiiren vitinäksi, lintuin visertämäksi ja muita muiksi. Ukon ilmat, kovat tuulet ja myrskyt, isot tulvat, tulivuoret, maajäräykset ja muut senlaiset olisivat esinnä pelottaneet ihmistä ja myötänsä johdattaneet hänen ajattelemaan, tahtovan jonkun ylhäsemmän olennon näillä voimaansa osottaa. Ja ollen hänelle toisinaan näistä jotai vaaraa ja vahinkoa, olisi hän sen estämiseksi ruvennut rukoilemaan ja palvelemaan niitä olentoja, joita hän näiden syyksi arveli. Siitä olisi ensimmäinen monijumalallinen palvellus alkunsa saanut, joka aikaa voittain anto tilan yhden ainoan Jumalan tunnolle ja palvelemiselle.

Toiset uskovat olleenki raamattua myöten alkuluotuen tilan täydellisen ja vasta synnin tähden, ihmisen paradiisista erottua, tulleen vajaavaisemmaksi. Paitsi Muoseen ilmotuksia, kertovat monen muunki kansan tarinat, maailman alkuajan olleen jälkistä paremman ja nimittävätki sitä usein kultaseksi. Tätä uskoa myöten on ainoan Jumalan tunto ja palvellus aikasempi, epäjumalallinen myöhäsempi maailmassa.

Koskeva näihin kumpaseenki uskoon ihmisen alkutilasta, emme voi olla mainitsematta, löytyvän jälkimmäisellä sekä raamatun että monta muuta vanhain kansain tarinata puoltajana, edellisellä tuskin muuta, kun mitä ihminen omin älyinensä on luullut käsittävänsä. Mutta onko se sitte enemmin älytöntä, ajatella, ihmisen täydellisyydestä verkalleen huonompaan tilaan vajonneen, kun päättää, hänen huonouden tilasta parempaan nousseen? Nykyisten metsäkansain kohta ei tätä selvittäessä sovi esimerkiksi. Ken tunsi heidän muinosen olonsa ja tiesi etteivät heki aikoinansa ole paremmasta huonommaksi tulleet. Euroopalaisia ja Asialaisia kansoja, joista historialla on enin työnsä, ei konsa metsakkoina löytä'kän, vaan jo alkuansaki johonki kansallisuuteen sivistyneinä.

Kinaamatta ei ole sitään asiata heitetty, kahdestako vai usiammasta alkuluodusta kaiken maan ihmiset juontavat sukunsa ja syntynsä. Raamattu sanoo kahdesta, vaan muutamat oppineet luulevat taasenki paremmin älyävänsä ja nähden moninaisia kansoja taitonsa, tapansa, kielensä ja erinomattain ulkomuotonsa suhteen niin paljon toinen toisistansa erotettuna, päättävät he alkuluotujaki olleen usiampia. Toiset sen vuoksi ei luovu uskostansa, kaikkein alkuansa yhdestä ainoasta aviosta siinneen. Me tämän riidan heitämmä sillään ja mainimma ilman kaikista maan päällä nykyjään löytyvistä ihmislaaduista eli roduista. Erinäisiä ihmisrotuja luetaan olevan vähintäi viisi.

I. Kaukasilainen rotu. Tätä ovat kaikki Euroopalaiset kansat, samate

länsiAsialaiset, Persialaiset, Indialaiset ja pohjasAfrikalaiset s. t. s. pian kaikki muinosille Greikalaisille ja Ruomalaisille tutut kansakunnat, joita myös erittäin historiallisiksi kansoiksi nimitetään. Tämä rotu, viimmesinä vuosisatoina Euroopalaisten uudisasunnoita (kolonioita) myöten levennyt, kuuluu jo Amerikassaki, siellä löytyviä kotosia kansoja, alti kovemmin ahdistavan. Tällä rodulla on iho valkianäkönen; hivukset pitkät ja hienot; muoto kaunis ja ihana.

II. Mongolilainen rotu. Tähän kuuluvat enimmät muut Asialaiset kansat

ja Eskimot pohjasAmerikassa. Tällä on iho keltanen, vehnänkarvanen; hivukset karkiat, jouhevat; silmät vinolla ja kaitaset; kasvot littiät; poskiluut koholla.

III. Aithiopilainen rotu, johon enimmät Afrikalaiset kansat luetaan.

Iho ja hivukset mustat; kähärä tukka; paksut huulet; tölpiä nenä. Tätä rotua ovat negrot eli muriaanit.

IV. Amerikalainen rotu. Tätä ovat kaikki Amerikalaiset kansat paitsi

jo nimitettyjä Eskimoita ja mitä sinne Euroopasta on asettaunut. Iho vaskipunanen; hivukset mustat, somasukaset; naama leviä, vaan ei littiä.

V. Malaialainen rotu, johon osa Ostindian kansoista ja Polyneisian

saarimaiden asukkaat luetaan. Sillä on iho tummanruskia; nenä ja suu leviät; mustat, kähärät hivukset.

Ei saa kuitenkan näitä rotuja sillä tavalla toisistaan erotettuna ymmärtää, ettei monta kansaa löytyisi niin kahden vaihella, että vaivon tiedät, kumpaseen lukenet. Me itse Suomalaisetki olemma niin Kaukasilaisten ja Mongolilaisten välillä, että muutamat meitä pitävät sihen, toiset tähän, kuuluvina. Rotuin erimuotosuus, lumivalkosesta alkain ja sysimustaan saakka, ei tapahdu missään jyrkällä, silmiin pistävällä, muutoksella, vaan samate kun taivaan kaaressa värit katoavat toinen toisiinsa, ettet erota missä loppuu yksi, missä toinen alkaa, samate muuttuvat myös ihmisrodutki vähitellen ja päätyvät toinen toisiinsa. Mitä näistä roduista olisi toisia vanhin, sitä tarkon ei tietä. Monet arvelevat Kaukasilaisia, monet Mongolilaisia muita vanhemmiksi. Miten ollee; ainaki on heistä kummastaki, ja liiatenki Kaukasilaisista, historialla enimmän sanomista.

Ajanluku ja Vuosilaskut.

Ilman tarkkaa, määrättyä, ajanlukua ja vuosilaskua olis työläs ja mahdotonki tietä, mikä tapahtuma historiassa on aikasempi, mikä myöhäsempi, mitkä yksaikuiset. Ajanluku vanhoilla oli miten milläki eritapanen, eikä ole vieläkän yksi kaikilla kansoilla. Kaikkia vanhin taisi olla päivä päivältä lukeminen. Päiväluvun pian ylen suureksi, muistolle vaikiaksi, kasvaen, ruvettiin aikaa kuita myöten määräämään ja vasta myöhemmin tuli vuosiluku keksityksi, ehk'ei sitte'kän yhdellä tavalla kaikilta kansoilta. Meillä on tutut vanhain Aigyptolaisten, Hebraialaisten, Greikalaisten ja Ruomalaisten vuosimäärät. Senlaisia olivat vapa kuuvuosi, johon luettiin kaksitoista kuuta vaihesta vaiheen; vapa aurinkovuosi, joka määrättiin auringon taivaalla kulkemisesta yhtä korkialla eli matalalla, kun vuotta ennenki; mukailtu kuuvuosi, jossa kahdentoista kuun lisäksi pantiin muutamia päiviä siksi, että kuuvuosi tuli aurinkovuoden mukaseksi.

Vielä suurempi erotus tavataan vuosilaskuissa. Juudalaiset laskevat vieläki maailman luomisesta, muinoset Greikalaiset laskivat ensimmäisestä Olympiadista, Ruomalaiset Ruoman kaupungin alusta. Mahometiläisiltä on heidän prophetansa Mahometin Mekan kaupungista pakenema laskuksi otettu ja meiltä Kristinuskovaisilta Vapahtajan syntymä.

Jos maan taikka ensimmäisten ihmisten luontiaika olisi tarkon tuttu, niin olisi kyllä selvin ja luonollisin siitä vuosilaskua alottaa. Oliki ei aikoja sitte tämä lasku historiassa tavallisin, vaikka siitä nykyjään erinäisten syiden tähden on luovuttu. Paitsi sitä, että Ostindialaiset, Aigyptolaiset ja Kaldaialaiset tarinoivat maailman monia kymmeniä, satoja ja tuhansiaki vuosituhansia vanhemmaksi, kun meidän raamatussa sanotaan, on itse raamatunki ilmotus tästä ajasta sekalainen ja oppineilta eritavalla käsitetty. Tavallisesti luetaan maailman luomisesta Vapahtajan syntymäaikaan neljän tuhannen vuoden paikoilla, vaan toisilta ei täyttä, toisilta vähä päällenki. Skaliger ja Kalvisio ovat saaneet 3950 vuotta, Petavio 3984, Usher 4004, Frank 4182, toiset toisin. Jos nyt maailman alusta laskisimma vuosia, niin pitäis joka kerralla selvittää, montako vuotta siitä Vapahtajan syntymään luemma, jolla ajanluku vaan suotta tulisi sotketuksi ja hämmennetyksi. Paljo selvempi ja etusampi on, Kristuksen syntymästä kahtaalle vuosia laskea ja sanoa sen jälkiset asiat aikansa jälkeen, edellisemmät ennen tapahtuneen.

Sitä myöten, miten ihmiset tavoissa, elämäkerrassa, mielenlaadussa, opeissa, tiedoissa ja taidoissa, kansallisissa asetuksissa, uskossa ja muissa asianhaaroissa ovat maailman aikoina mainittavasti muuttuneet, jakaupi historia erijatkohin. Asianmukasesti luemma kolme senlaista pääjatkoa saaden sillä muinasajan, keskiajan ja nykysemmän ajan historian erityisesti kerrottavaksi.

Muinasajan historia kertoo asiat ja tapahtumat maailman ensimmäisistä tiedoista ruveten ja viidenteen vuosisataan asti jälkeen Vapahtajan syntymistä. Sen lopulla muuttu kaikkinensa entinen elämälaatu, Ruomalaisten valta hävisi läntisestä Euroopasta, uudet vallat ja uudet asetukset saivat Germaanilaisilta kansoilta syntynsä.

Keskiajan historia ulottuu viidennestä viidenteentoista vuosisataan asti. Tällä ajalla virkesivät Euroopalaiset kansat uuteen elämään, uusiin oppehin, taitohin ja kansallisuuteen, kruuti ja präntti tulivat keksityksi, uudet purje'tiet ja uudet maat löytyiksi, uskonoppi raamatun mukaan paratuksi.

Nykysemmän ajan historia viidennentoista vuosisadan lopulta nykysiin aikohin. Toiset tällä nimellä tavottavat kaikkein nykysten valtakuntain historiata siitä ajasta asti, kuna ne ensin itsenäisiksi vahvistuivat.

Muinasajan Historia.

Ensimmäinen Kirja.

Muistelmia Asialaisista ja Afrikalaisista kansoista isoon sotaan asti Persialaisten ja Greikalaisten välillä (500 vuotta e. V).

Kaikenlaiset tarinat, muistomerkit ja muut tutkinnot johdattavat meitä päivän nousupuolella lounaisessa alkuluotujen asuntopaikkaa etsimään. Kuni vieläki päivävalo, koitti siellä aikoinansa maailman ensimmäinen hengellinenki valo, sieltä läksivät moninaiset uskot ja jumalanpalvellukset, siellä muodostu kansallisuuden ja valtakuntain ensimmäinen esikuva. Siellä Asian maa-osassa, Turkin takana, vaan tännemmä Kiinan maata, eteläpuolella Persian, vaan pohjaspuolella Indian maata, on kauniinnäkösiä, ihania, vaaramaita ja sulosia laksoja, joita arvellaan ihmissuvun kätkyiksi ja ensimmäisiksi asunnoiksi. Vielä nykyjäänki kasvaa niillä seuduin viljelemätön ruis, kaura, ohra ja vehnä, paitsi moninaisia muita viljalaatuja ja hedelmiä. Meidän kotikarja elelee metsissä itsenäisnä, löytäen niissä runsaan elatuksen talvisinaki aikoina. Taempana kaikkea muistoa mukautuvat ihmiset siellä kansoina ja valtakuntina elämään; paimentivat karjoja, viljasivat maita, rakentelivat suuria, komioita, kartanoita, kirkkoja ja kaupunkiloita, kävivät kauppaa ulompanaki ja keksivät monta muuta keinoa elonsa pitimeksi ja huviksi. Ja kuitenki on tässä ihmiskunnan alkumaassa vielä tänäpäivänäki kaikki senlaisna, kun ne jo tiedämmä melkein olleen kolmen tuhannen vuoden takana. Kova orjallinen menetys ja itse luonnonki yltäkylläsyys ovat tähän syynä. Orjallinen pidäntä estää asukkaat mitän uutta ja parempata yrittelemästä, monivaimosuus tyhmistää älyn ja tukahuttaa kaikki kauniimmat halut ja sulosemmat nautinnot. Heiltä asuttava hedelmällinen ja viljeliänsä huokiasti ruokkiva maa pitää heidät laiskoina ja mihinkän avuttomina. Päälliseksi elävät kansat ja vallat keskenänsä alituisessa sodassa, hävittävät toinen toisensa töitä ja laitoksia, ettei saa mitän rauhassa versoa, juurtua ja vahvistua. Juuri siitä ne monet uutten valtain ilmaumiset ja vanhain entisten kukistumiset, jotka Asiasta aina näihin päiviin asti ovat olleet tavallisna. Jos vähän aikaa saivatki alankomaiden asujamet välimmiten rauhassa elää ja hyötyä, niin heti vaaroilla asuvat, metsäset, heitä urhollisemmat kansat ja ihmisjoukot, rikkauden toivossa ja muutenki, kateudella toisten parempata oloa silmäellen, tulivat väkirynnäköllä näiden maita ja tavaroita anastamaan, asettausivat sitte voitetuilla paikoillansa elämään, siksikun heillen itsellensä, yltäsyydestä ja työttömyydestä heikonnuttua, tuli vuoro toisilta väkevämmiltä, turmelemattomilta, joukoilta samalla tavalla voitettaa ja maasta ajettaa, tapettaa eli orjiksi tehtää.

Indialaiset (Hinduet).

Arabian, Turkin ja Persian takana, vaan tännemmä Kiinan maata, Asian eteläpuolella merta vasten oleva maa, jonka Hinduet asuvat, nimitetään usein myös Idäsindiaksi eli Ostindiaksi erotteeksi Amerikan edustalla olevasta Lännisindia eli Vestindia nimellisestä saarikosta. Eteläpuolin tätä avarata, rikasta monikansaista maata on valtameri rajana, pohjaspuolin keskiAsian korkiat, puhki pilvien kohoavat, tunturit. Näiltä tuntureilta sikiävät mainittavat Indo ja Gangesjoki, jotka halki maan juoksevat tietänsä mereen. Jo ammon, vuosituhansien takana, oli tällä maalla erikummanen, omituinen menonsa, omat oppinsa, tietonsa ja taitonsa. Greikalaisille tuli tämä maa ja sillä asuvat kansat vasta suuren Aleksandro kuninkaan aikoina tutuksi. Monta sominta tietoa on heiltäki Indialaisista annettu, mutta vasta nykysempinä aikoina on Englandilaisilta, jotka ovat Indialaisilta muin sodalla, muin suosiolla, vallatuille Gangesjoen varsille elämään asettauneet, saatu tästä kansasta monikoskevampi, täydellisempi, tieto. Oppineet ovat nykysin ruvenneet Indialaisten perivanhoja kirjoja ahkerasti tutkimaan toivossa, löytääksensä niissäki jonkunlaisia tietoja maailman alkuhämärästä, eikä näytä heidän toivonsa aivin tyhjään raukeavan.

Varsinaisia historiallisia tietoja ikivanhoista ajoista heillä ei löydy, vaan sen siaan lukemattomia satuja ja tarinoita täytetyt moninaisilla, erikummasilla, mielivietteillä maallisista ja taivaallisista asioista. Paremman tiedon saamma kansan keskinäisestä olosta ja menoista, jotka ei ainoasti näitä maan omituisia, vaan vanhain Greikalaistenki kirjotuksia myöten, jo ikivanhuudesta tavataan pian samanlaisna, kun ne vieläki ovat. Heidän kansallisen olentonsa ikäskun juurena eli perustana oli kansan jako eriluokkihin eli säätyhin, joita totutulla sanalla tässäki Kastoiksi nimitämmä. Itsekunki piti elää kastassansa, lapsen isänsä kastassa, eikä siitä toiseen pyrkiä ja sama laki on vieläki. Jos kohta tämä kastarakennus jotai hyvääki vaikutti siinä, että lapsen nuoruudesta piti harjaantua isänsä tiettyyn elämään, eikä muissa yrityksissä huikennella, niin emme kuitenkan voi sitä soveliaaksi kiittää, sillä se piti kehnommat kastat toivotonnaki kehnoudessaan, paremmat kerran voitetuissa eduissaan huoletonna. Tästä se ikuinen yksimuotosuus Indialaisten elämässä, näyttäen kun olisi kaikki sillänsä jähmistynyt. Näiden kastain luullaan siitä alkunsa saaneen, että aikaa myöten voimallisempia ja sivistyneempiä kansoja ulkoa tuli maahan, jotka, sekaumatta entisten asujanten menohin ja toimihin, määräsivät heille halvempia, itsellensä paremmat työt valikoiten. Näin erikansoja alkuansa ollen, ovatki korkiammat kastat alhasempia kauniimmat ja valkia'ihosemmat.

Indialaisten neljä pääkastaa ovat: Braminat, eli papissääty; Ksetrit, eli sotiat; Vaisiat, eli työniekat; Sudrat, eli orjat. Nämät jällen jakauvat usiampiin pienempiin osiin. Niin on muutama osa Sudria, eli ne niin nimitetyt Pariat, toisia halvemmat. He ovat kaikkein muiden ismisten hylkynä ja ylenkatseena. Ei kenkän puhu eikä muuten ole yksissä heidän kanssa. Vielä kieltää lakiki heitä lähestymästä, sillä he pidetään saastasina.

Braminat yksin ovat kirjanoppineita ja ylhäsempiin tietohin harjaantuneita. Heidän käsissään on pian kaikki valta ja mahti. Heiltä tutkitaan ja selvitetään pyhät kirjat, he ovat kansan tuomareina ja lääkäreinä. Kuninkaat kyllä aina valitaan Ksetreistä, mutta kuninkaanki pitää seurata Braminoilta selvitettäviä lakia, joissa koko hänen menonsa, elonsa ja velvollisuutensa ovat tarkon määrätyt.

Heidän muinasen viisautensa todistajana on vieläki moninaisia kirjallisia ja taidollisia jätteitä. Sanskritan kieli, jota enää ei puhuta, vaan joka on heidän pyhänä kirjakielenänsä, sanotaan somimmaksi, kauniimmaksi ja sanavimmaksi kaikista kielistä. Heidän runonsa ovat kauniita, siivoja ja sulosia. Niissä laulellaan, millon muinasista sankareista, millon maailman alkumenoista ja muista asioista, ulottuvimmilla, verrattomilla mielelmillä ja moninaisilla, vaihtelevilla lauseilla. Tarinallisista runoilmista ovat Ramaiana ja Mahabarata muita kuulusampia. Niiden ikää ja alkua ei tarkemmin tietä, kun että Indialaiset itse päättävät Jumaliansa niiden tekiöiksi. Euroopassa ei ennen suuria tietty Indialaisten runoilmista, kun Sakontala v. 1788 ensikerran luettiin käättynä. Tämä ihana, sulomielinen osotelma, runoilia Kalidasan tekoa, jonka luullaan eläneen kuningas Vikramadityan päivinä, viimmesellä Vapahtajan edellisellä vuosisadalla, johdatti oppineita Indian muitaki runoilmia tarkemmin tutkimaan.

Heidän muut muinasen nerollisuutensa jätteet ovat suuruutensa, vankan hankkeensa ja tarkan tekonsa puolesta ihmeteltävät. Vaikka ikivanhanaikuiset alkuansa ovat ne aina nykysiin aikohin terveenä säilyneet. Senlaisia löytään kirkkoja, luolia, pyramideja, hakattuna kallioihin taikka kallioista maan päälle rakettuna; samanlaatusia muitaki jumalanpalveloksi aivotuita huoneita ja rakennelmia. Niiden seinissä nähdään tavallisesti paljo kauniisti vuoltuja kuvia. Erittäin mainittavana ovat templit Elephantan ja Salsetan saarilla, likellä Bombaian kaupunkia; luolat Illurassa; pagodat eli kirkot Mavalipurassa ja Tsalamparassa. Jälkimmäisessä paikassa löytyy, 360 jalkaa pitkän ja 240 jalkaa leviän pylväsradan keskellä eräs pyhä sia, jonka tasaista kattoa 1000 pylvästä kannattavat, joka pylväs 30 jalan korkuinen. Koko 3000 Braminata toimittavat tässä pyhyydessä jumalanpalveloa. Kaikilla näillä rakennelmilla näyttää Indialaisten tarkottaneen saada ihmisiä töitensä suuruudesta ja hirmusuudesta hämmästymään. Niin ovat heidän jumalankuvansaki outoja, kummanlaisia. Kauneutta ei katsottu, kun vaan kuva muuten tuli oikein erinomaseksi, oudonnäköseksi.

Tiedotsemaksi, muukalaisella sanalla philosophiaksi, nimitettävä viisauden harjotus, jolla on työnä hankkia tietoja Jumalan olennosta, maailman ilmaumisesta ja luonnosta, ajan ja avaruuden äärettömyydestä, ihmisen, muiden elävien ja hengetönten ainetten tänne saamisesta, täällä olosta ja vastasesta tilasta, ynnä muita moninaisia tutkinnoita, kuuluu ensialkunsa Indiassa saaneen. Sen harjottajia sanomma tiedotsioiksi, muukalaisesti philosophoiksi, näiden taas toinen toisestaan erkauneita keksimiä, luuloja, tietoja ja oppiloita nimitämmä johdelmiksi eli systemiksi. Näitä johdelmia oli jo muinasaikaanki Indian tiedotsioilla usiampia ja sitte on niitä pian lukemattomin sekä ilmautunut että kaonnut maailmassa, vaan ei ole vielä päässyt järki, jos millonkan päässee, tutkintoinsa perille. Tähtilöimä (astronomia), maidelma (geographia) ja aikaluku (chronologia) taisivat myös Indiassa alkunsa saada samatekun meidän nykyistä, kaikessa laskussa tarpeellista, 10 numeroaki.

Sumia, itsenäinen, mietintä ja ohjaton mieloilema on kaikissa Indialaisten, niin jumalillisissa, kun maallisissaki kirjotuksissa silmin nähtävä. Pääojennusna jumaluutensa opissa ovat heillä neljä sanskritankielistä, vedanimistä kirjaa. Itsekussaki näissä löytään jumalusoppiin koskevia hyräilmiä, rukouksia, neuoja ja muita tietoja ylellisillä maallisilla tiedotsemilla seotettuna. Vedaraamattuja myöten on yksi ainoa jumala, jonka olennosta kaikki muut hengelliset ja hengettömätki olennot ovat erille lähteneet, ulonneet. Hengellisistä olennoista opetetaan, heidän jumalasta täydellisnä eronneen, vaan sitte yhä ulomma jouduttua, sitä myöten tulleen syntisemmiksi, onnettomammiksi. Senlaisia ovat he eläissänsä, vaan sitte, hengen yhdestä ruumiista lähtiin, toiseen yhdistyen, tulevat he tällä kulkuajalla jällen pyhitetyiksi. Viimmen moninaisten ruumiillisten yhdistysten läpikäytyä ja oltuna, millon ihmisissä, millon muissa elävissä, yhdistyvät he puhdistettuina jällen jumalassa elämään. Siitä sai henkivaeltamaksi kutsuttava, mainiokuulusa oppi alkunsa.

Vaikka vedoissa opetetaan vaan yhden ainoan jumalan olevan, niin tuli kuitenki monijumaluus Indiassa myöhemmin rakastetuksi. Emme varsin tiedä'kän, millä tavalla tämä monijumalallinen, vedakirjoista poikkeava oppi, sai alkunsa, olisiko seuraavalla: jumalata arvellen kaikkein olentoin sekä luojaksi että aikansa suojeliaksi ja jällen kadottajaksi, taisi myöhemmin nämät kolme jumaluuden pääomasuutta muuttua kolmeksi erinäiseksi jumalaksi, Brama, luoja; Visnu, yllä pitäjä; Siva, kadottaja. Näiden itsekunki töistä ja toimista synty sitte lukemattomia tarinoja ja satuja, kerättynä heidän purananimisissä kirjoissansa. Näiden kolmen jumalan erityinen palvelo saatti kansanki esinnä kolmeen eriseuraan, jotka aikansa toinen toista vainoten, vihdon, alkuperästen Bramalaisten mailta majoilta hävittyä, yhdistyivät vaan kahteen seuraan, Visnulaisiin ja Sivalaisiin. Ilman näitä löytyy Indiassa, jotka palvelevat Buda jumalata ja pitävätki muutamat Budhan uskoa vanhempana. Budhalaiset alituisesti eriseurassa toisten uskolaisten kanssa elettyä ovat niminomasesta Indiasta nykyjään poieshävitettynä. Heidän nykyset asentonsa ovat Seilon saarella, idäspuolisella Indian niemellä ja Tibetean maalla. He eivät suatse kastarakennusta.

Edes muiden kansain on Indialaisten koko elonmuoto outo ja kamala, Kauniimmia, ylistettävimmiä tapoja ja kehnoimmia, kauhistavia ilveitä tapaamma toinen toisensa vieressä, usein toisihinsa yhdistettyinä; ikivanhoja, yrittävimmiä opin ja taidon hankkeita kesken rauenneina; itämaisen yltäkylläsyyden ja elämän nautinnon, taikka peräti luopumisen kaikista iloista, huvituksista ja elonnautteista; vapaehtosia vaivoja ja kärsimisiä taikka henkensäki tulevan elämän toivosta lopettamisen; sokiamielisen kuuliaisuuden ja toisen käskyjä kaikissa noudattamisen. Senlainen on elämä Indiassa!

Aigyptolaiset (Egyptiläiset).

Länsipuolella Punamerta ja Arabian saarentoa, eteläpuolin Keskimeren itäsestä päästä, Afrikan itäpohjasella kulmalla asuivat Aigyptolaiset, tapainsa, oppiensa ja kansallisten asetustensa vuoksi jo ikimenneistä ajoista muisteltavat. Halki maan etelästä pohjaseen juoksee mainio Neilovirta Abyssinian korkialta vuorimaalta alkunsa saava. Tämän maan korkioilla tuntureilla karttuu talvisaikana paljo lunta, joka jällen kesäksi sulava, yhdenaikuisilta alituisilta sateilta autettuna, niin ihmeellisesti paisuttaa Neilojoen, että vuosittain elokuun tienoilla tulva, viiden ja seitsämänki syllän korkeudelle kohoava, muuttaa Aigypton maan yhdeksi monen penikulman levyiseksi luhdaksi. Maa on sillon kun järvenä, josta vaan puun latvat, kylät ja kaupungit ovat näkyvissä. Kaiken syyskun kestää tulva, vaan lokakuussa veden entiselleen aletessa jääpi maa paljaaksi, yltä tulvan tuomalta limalta lannotettuna. Tältä lannalta saapi Aigypton maalle suuri, verraton lihavuutensa, ettei varsin tarvitse'kan, kun ainoastansa kylvää, niin siitä ilman kaiketta kynnöttä ja kuokkimatta nousee ihanimmia toukoja. Itse Neilon laksoa eli alankoa ei ole leviämmältä kun eräs penikulma, joka seutu, ynnä mihin tulvavettä ojilla ja kaivannoilla johdetaan, vaan onki lihava. Molemmin puolin tätä alhoa juoksevat ylisja keskiAigyptossa vuoriseljäkkeet, jotka estävät tulvan etemmä leveämästä. Ainoasti alasAigyptossa, jossa Neilovirta jakaupi usiampaan haaraan, kolmikantasen, äärimmäisiltä jokihaaroilta ja mereltä rajatun, Deltanimisen maasalon keskelle jättäen, on leviämmältä alannetta. Tämän Deltapaikan luullaan aikoinansa, vähitellen Neilon limasta karsuttua, merestä maaksi muuttuneen. Nykyjään on se lihavin ja viljasin seutu koko Aigyptossa.

Ylempänä Aigyptoa etelän alla jääpi yhdistyvien jokipudasten keskelle isoläntä saari taikka saarento, jolla löyty Meroen muinaskuulusa, papissäädyltä hallittu kaupunki. Sekä kaupalla että jumalanpalvelollisilla asetuksilla levitti tämä kaupunki sillon suuren valtansa yli koko Aigypton ja muiden sen ympäristöllä olevien kansakuntain ylitse. Kauppaa niinä aikoina käytiin maisin isoilla karavanoiksi kutsutuilla kauppiajoukoilla. Useinki tuli näiden karavanain vaeltaa isoja, äärettömiä hieta'aukkoja, joissa eräitä ruohosia seutuja, kamelien syödä ja ihmisten levätä, harvassa löyty. Vaan missä niitä, toisinaan monen päiväyksen päässä, tavattiin, sihen sikesi ja kasvo pian markkinapaikkoja eli pieniä kaupunkiloita, joihin karavanain kulkuaikana ympärillä asuva kansa kokoutu myömään tavaroitansa ja tarpeitansa ostelemaan. Usein kuitenki olivat karavanat vaarassa näillä kauppapaikoilla itsevaltasilta metsakkojoukoilta tulla rosvotuksi, jota estääkseensä Meroen papit eivät hidastelleet niihinki papillisia asetuksiansa ja jumalanpalveloita toimittaa. Niin muuttuivat senaikuisten ihmisten silmissä nämät paikat pyhiksi asemiksi. Meroelaisilla siitä oli kahdenkertanen voitto, sekä leveni heidän valtansa ja herrautensa, että tuli kaupankäynti rauhallisemmaksi. Pian alko metsakoita näille pyhille asemille yksin senki vuoksi keräytä, niissä uusia jumaliansa palvella, heitä senaikuisen uskon mukaan tulevista asioista kysellä ja antimilla mielusiksi kehotella, josta kaikesta Meroen rikkaus ymmärrettävästi eneni. Senlainen pyhä sia oli Libyan hieta'aukolla eräs Ammonio, jossa Ammona jumalan papit laittovat jumalakysyjille vastauksia; toinen vielä kuulusampi oli Thebaia ylisAigyptossa. Kaikilla senlaisilla paikoilla, joissa jumalia tulevista tapahtumista kyseltiin, on latinalainen nimensä oraculum, meidän kielellä ennustelma eli jumaloima.

Kuitenki oli Aigypto sihen aikaan usiampina pienempinä osina eli valtoina. Voimallisimmia olivat jo mainittu Thebaia ylisessä ja Memphi keski Aigyptossa, jotka vähitellen toisia pienempiä allensa vallaten, niin yhä suuremmaksi kasvovat. Vasta myöhemmin tuli kaikki yhdeksi vallaksi. Ensimmäinen kuningas olisi ollut Menesi, josta kuitenkan, paitsi nimeä, ei suuresti muuta tietä. Sitte sanotaan ympärillä kiertelevien karjakkokansain vallanneen maa ja asettauneen sen herroiksi. Tämä heidän herrautensa kesti usiampia vuosisatoja ja nimitetään Hyksovallaksi, sillä kuninkaitansa sanoivat he hyksoiksi. Viimmenkän 1700 vuoden paikoilla e. V. luonnistu Aigyptolaisilla saada tämä ulkomainen valta kukistetuksi. Vähän jäljempätä joutuivat kaikki pienemmät vallat yhdeksi, jonka päänä oli se mainio sataportillinen kaupunki Thebaia. Siitä alko Aigypton kultanen aika, joka kesti likimäärin 1000 vuotta. Kauan oli Aigypto koko maapiirin ylevimmänä valtana. Kaukana ulkomailla kävivät sillon Aigypton kuninkaat voitollisia sotia, ko'oten joka haaralta maahansa suuria verolunnaita ja muita kalliimmia tavaroita. Kaikilla opeilla, tiedoilla ja taidoilla oli Thebaia ikäskun pesänä.

Äskenmainittua Menesiä sanotaan 30 kuningasta hallituksessa seuranneen. Mainittavimmia näistä ovat Osiiri ja hänen puolisonsa Iisi, jotka opettivat Aigyptolaisia maaviljelöhön ja kuoltuansa jumalina pidettiin; Osymandia, joka hankki ensimmäisen kirjaston eli bibliotheikan maailmassa, sitä hengen lääkistöksi nimittäen. Viimmeinen näistä Moiri olisi Aigyptossa löytyvän nimellisensä järven kaivattanut, johon Neilon tulvaa kauemmaksi ajaksi pysäytettiin, siitä kuivina aikoina tarvetta myöten vainioille laskettavaksi.

Moirin kuoltua tuli mainio Sesostri kuninkaaksi noin puolentoista tuhatta vuotta e. V. Hänen kerrotaan 600,000 jalkamiehellä, 24,000 ratsaalla ja 27,000 sotavaunulla ulos voittosodille lähteneen. Tällä armeiallansa ja Punameretse sen kanssa yhdistyneellä 400 sotalaivalla olisi hän vallannut koko Aithiopian, Asian maakuntia aina toiselle puolelle Gangesjokea ja Skythian maata Donavirran seutuhin. Siitä Euroopan ulottuansa sanotaan hänen sielläki löytyviä kansoja Thraikian maahan asti voittaneen, josta hän viimmenkän olisi jällen kotimaahansa palannut. Näissä sodissansa oli hänellä henkivartioina ja ylimmäisinä päämiehinä kaikki koko Aigyptossa samana päivänä, jona hän itseki, syntyneet miehet. Jo lapsesta olivat ne sitä varten Sesostrin isältä ko'ottuna ja sotioiksi kasvatettuna. Kotonansaki oli Sesostri ollut toimellinen, osittanut Aigypton 36 lääniin, turvannut rosvokansoilta maansa itäsiä rajoja ja halki maan usiampia vesijohtoja kaivattanut. Alituisilta voitoiltansa yläväksi tulleen, sanotaan Sesostrin kerran neljä sodassa voitettua kuningasta vaununsa eteen valjastaneen. Vetäessään katsahti muutama näistä kuninkaallisista juhdista usiamman kerran taaksensa. "Mitä kurkistelet mokoma?" kysäsi Sesostri. "Minä vaan katsoisin, vastasi tämä onniheitto kuningas, vaunusi rattaan pyörintää, niinpä on onneniki ollut pyöriväinen, ei kohdallansa pysyväinen." Nämät sanat vaikuttivat ja Sesostri vapautti heti kuninkaalliset vetäjänsä.

Kaksi vuosisataa Sesostrin jälkeen hallitsi Aigyptoa Rhampsiniita, rikkain kaikista eillimmäisistä kuninkaista. Rakennuttiki hän erityisen kivihuoneen äärettömiä tavaroitansa varten. Rakentaja, hyvin tieten kuninkaansa tavaroita huoneesen saatavan, mietti jo edellä, miten päästä hänki niitä näpistelemään ja laitti muutaman seinäkiven sihen laatuun, että helposti taittaisi sialtansa otettaa ja reiästä huoneesen käytää, ilman kenenkän jälkiä havatsematta, kiven yhtä sievästi jällen paikallensa saatua. Tällä keinon toivo hänki pian rikkaaksi päästä vaan kuoli huoneen valmiiksi tultua. Ilmotti kuitenki sitä ennen kahdelle pojallensa salasuuden. Jo ensimmäisnä yönä kävivät nämät paikkaa katselemaan ja löysivät kaikki todeksi. Heidän usiammasti käytyä havatsi viimmen kuningaski tavaransa hupenevan, vaan ei voinut arvata, mistä olisi varas sisään päässyt. Niin johtuu mielehensä, panna pauloja aarretten kohdalle, jonka tekiki. Veljesten taasen muutamana yönä sisälle käytyä puuttu toinen paulaan, eikä voinut irtauta. Viimmen kaikki kokeensa tyhjäksi nähtyä lausu hän toiselle: "ei tule, veikkonen, miestä enää minusta, leikkaa sentähden pääni kaulasta poikki ja vie matkohisi, ettei minua tutaisi, josta vaan sekä sinulle että muulle heimolleni tulisi kärsimisiä". Veli teki käsketyn ja kuningas vasta oikein oudostu, toissa päivänä hyvin lukitussa ja muuten loukkaamattomassa huoneessa päättömän miehen tavattua. Ei tunte'en paneutti hän ruumiin huoneen sakaroilta rippumaan toivossa, hänne omasiltansa haudattavaksi korjattavan, sillä kuolluttenta vanmukanen hautaama oli muinosilla Aigyptolaisilla niin suurena ja pyhänä velvollisuutena, että jos ketä ei hautaan saatu, sukulaiset siitä surivat ja itkivät lohduttamattomina. Mutta vartiain käski kuningas tarkon silmällä pitää ja heti kohta hänelle ilmottaa, jos ken itkien, surkutellen eli muuten murheenalasempana vaelti paikan sivutse.

Oliki tämä keino vähällä luonnistua. Yöt päivät hellittämättä itki ja äyhkäsi äiti poikaansa, uhaten ei hautaamatta heittää, tulkoon jos kaikki kuninkaalle ilmi. Jo tuli toisellenki pojalle hätä ja estääksensä äitin kuninkaan puheelle lähtöä, lupasi hän jos millä laittaa kuolleen veljensä hautaan. Niin otti hän usiampia nahkasäkkilöitä, täytti ne väkevillä viinoilla, valjasti aasinsa ja lähti matkaan. Vartioita lähestyessä helpotti hän, näiden näkemättä, muutaman käsin sidettä ja ajo ajamistansa. Vaan viinan maahan vuotaessa juoksivat vartiat luoksi, pistivät alle astiansa ja joivat viinan suuhunsa. Nyt vasta oli mies havatsevinaan, viinan maahan vuotavan ja kivastuvinaan rupesi vartioita torumaan, mikseivät kohta hänelle ilmottaneet, vaan joivat itse toisen viinan. Vartiat ei tuosta millänsäkän ollen pistelivät naurusanoja, heidänki päivän helteessä jotai kurkkunsa kasteeksi tarvitsevan. Tästä vähän aikaa keskusteltua jo mies viimmen tutummaksi tulevinaan laski heille enemmänki viinaa. Vartiat joivat, min saivat, ja sitte nukkuivat viinapäissä. Illan samassa tultua oli hänen pimiässä helppo veljensä ruumis sakaroilta rippumasta saada. Ei sihen tyytyvä leikkasi hän päälliseksi itsekultaki vartialta puolen partansa, sillä heitä enemmän pilkataksensa.

Oudostuen ja kummastellen jo suuttuki tästä työstä kuningas kovasti. Vaan keralla himotti häntä niin suuresti näiden töiden tekiä ilmisaada, että käski oman tyttärensä sille altisna olla, joka taitaisi kavalimman ja ynnä ilkeimmän työn tehneensä kertoa. Sillä sai varas tilasuuden, vieläki kerran kuninkaalle nauraa. Hän lähti ruhtinastytön puheelle ja sano ilkeimmäksi työksensä, pään veljeltänsä leikanneen, kavalimmaksensa, kuninkaan vartiat päihdyttäneen ja paranneensa. Neitsy ei epäillenkän, jo tavanneensa, ketä onkieltiin, tarttu käteen miestä, joka samassa meni tiehensä ovesta, kuolleen veljensä, ruumiista irtileikatun, tähän asti levätillä varjotun, käden hämmästyneelle neitsyelle käteen jättäen.

Niin viimmeksi turhaksi nähden kuningas yrityksensä, tätä kavalimmista kavalinta kiedotuksi saada, anto yli kaiken maansa julistaa, hänen vapaehtosesti ilmitullen, saavan ei ainoasti kaikki rikoksensa anteeksi, vaan vielä suuren palkinnon lisäksi. Mies luotti kuninkaan sanohin, ilmottihen kuninkaalle, joka suuresti häntä ihmetellen, viimmen anto hänelle oman tyttärensä puolisoksi.

Muita Aigyptolaisia muistelmia.

Samalla tavalla kun jo Indialaisista on mainittuna elivät Aigyptolaiset eriluokkihin eli kastohin jaettuna ja luultavasti oli heidän kastainsa alkuki samanlainen. Muita korkiampi ja rikkaampi oli papiskasta; suurimmia ja lihavimmia maita oli sillä hallussa. Mutteipä ollutkan Aigypton papeilla jumalanpalvelo ainoana työnä; kaikenlainen säädyllisyys ja kansan parempi vointi oli heillä huolena. He ainoasti olivat kirjanoppineita; olivat kansan tuomareina, lääkäreinä, huone'rakentajina ja kaikkina, missä tarkempata tietoa, taitoa ja älyä vaadittiin. Neuonantajina asuivat he kuninkaan luona ja nämät, ehkä kuninkaan nimellä, kaikissa töissään pappein säännöiltä kiedottuna, usein eivät olleetkan, kun pappein käskyläisiä. Jos sen yrittikän itsepäällänsä hallita, niin häntä jo siitäki pidettiin rikosalasna. Näyttää kuitenki muutamain aikoinansa kokeneen pappein suurta valtaa heikentää ja olivatki Pharao kuninkaat ei papisvaan sotiakastasta. Väkevinnä ollessa oli Aigyptolla 400,000 sotiata. Näiden palkaksi ja elätteeksi oli määrätty maisemia, joita he ei kuitenkan saaneet omin käsin viljellä. Samate oli heillä kielty mihinkän muuhun käsityöhön ryhtymästä. Maanviljeliöitä, työniekkoja, oppimiehiä ja kauppioita luettiin toiseen kastaan ja taasen toiseen paimenia, joita semminki sikopaimenia pidettiin kaikkein alhasempina. Heitä ei laskettu kirkkoon eikä suattu muissa kokouksissa muiden ihmisten seurassa olemaan. Raamatussaki luemma olleen sikopaimenten Aigyptossa kauhistuksena.

Nimitämmä kohta muutamia heidän sääntöjänsä ja asetuksia, niistä nähtäväksi, ollen kansan lempiämielisen ja jotensaki sivistyneen. Ken tiellä sattu, toisen murhattavana eli ilmanki väkivaltasesti kohdeltavana näkemään, eikä kyetessään auttanut, taikka kykenemättä apuun, piti asian salassa, oli edellisessä tapauksessa vikapää kuolemaan, jälkimmäisessä esinnä pieksettävä ja sitte kolme päivää syömättä pidettävä. Kavalia, pahansuopia kantajia pidettiin tuomittavina rangastukseen, jota he väärillä kanteillansa kokivat toisille saada. Itsekunki piti esivallalle ilmottaa, millä hän eli; ken tässä ilmotuksessaan ei seurannut totuutta, taikka muuten piti luvatonta elatuskeinoa, rangastiin kuolemalla. Lapsen murhannut vanhin tuomittiin kolme vuorokautta öin päivin hellittämättä murhattu lapsi sylissänsä pitämään. Raskasta vaimoa, ehkä hengiltä tuomittu, ei saatu ennen synnyttämistä rangasta. Palvelluksestaan juossut eli muuten uppiniskanen sotia tuomittiin kunnialta, jonka hän kuitenki taisi miehuudella jällen voittaa. Lainanantaja ei saanut tavarataan yli puolen pääomasta yhdellä velkamiehellä kasvattaa, eikä tämän henkeä hätyyttää, sillä henki oli niin rauhassa kun sodassa esivallan oma.

Aigyptolaisten tavoista mainitsee vanhin greikalainen historioitsia, Heirodoto, viidennellä vuoisadalla e. V. olleen niiden, samate kun Neilovirran ja itse taivaanki, ei kun muissa ihmisissä; naisten kaupoilla käyneen ulkona, miesten huoneessa kankaita kutoneen; pojilla ei olleen ikäkuluista vanhemmista huolta, vaan tyttärillä; taikinaa jaloin sotketun, käsin savea; kaksi vaate'kertaa miehillä olleen, yhden naisilla.

Vaikka kehnolaatusia merimiehiä, oli kuitenki Aigyptolaisilla iso kaupankäynti. Karavanakaupasta on jo ennenki mainittu. YlisAigyptolla oli Punameri Asian etelämaille kauppatienä ja karavanoja kulki vanhoja teitään läntehen ja etelään Afrikan maakuntiin. Eikä löytynytkän, mikä sillon olisi estännä suurinta ja etusinta kauppaa Aigypton maalta. Kansa oli käsitöissään sekä taitava että uuttera. Pellavasta ja puuvillasta kudottiin kauniita, hienolaatuisia kankaita. Mattoja, seinävaatteita eli tapetoja, sadanki kyynärän pitusiksi kudottuna, kaunisteltiin monenlaisilla kirjoilla ja kalleilla kultaompeloilla; soitokkaita ja muita kaluja muodosteltiin kuvaveistelmillä.

Aigyptolaisten uskosta ja jumalanpalvelosta on paljonki ja usiampaan tapaan kirjotettu. Yli maan yhteinen oli Osiirin ja Iisin palvelema. Osiiria pidettiin vanhana urohona, joka ensin olisi maaviljelöhön Aigyptolaisia totuttanut ja maan muutenki parempaan vointiin saattanut. Semmoisena osotti hän kuvallansa muin Meroen papistoa, muin itse luontoa ja maan hedelmällisyyden erityisiä syitä, Neilojokea, aurinkoa ja ajastaikaa. Iisiä taasen pidettiin kuun ja itse monikasvusen maan kuvana. Monelle elävälle, erinomattain kissoille, koirille, käärmeille, iibille, varpushavukalle ja muille annettiin Aigyptossa pyhä, pian jumalallinen arvo ja kunnia. Vaikia olisi todeksikan uskoa, mitä näiden kunnioimasta kerrotaan, vaikkei siitä kuitenkan vaston monen senaikuisen kirjottajan lausetta sovi epäillä. Kissoja esimerk. syötettiin ikäkautensa kultasista ja hopiaisista astioista maidolla, leivällä, lihalla ja kalalla, makuutettiin kalleilla, pehmeimmillä vuoteilla. Kissan kuolemasta leikkasi koko talonväki kulmakarvansa ja kuolleen raato parahimpaan tapaan palsamoittuna ja käärittynä vietiin Buobastin kaupungissa juhlallisesti haudattaa.

Ken jonkun näistä pyhistä elävistä ehdolla eli vahingosta tappo, rangastiin edellisessä tapauksessa kuolemalla, sakolla jälkimmäisessä. Vaan kissan, iibin ja varpushavukan surmaaja oli missäki tapauksessa pääsemättömästi henkensä rikkonut. Ken senlaisen otukan tiellä eli muualla hengettömänä tapasi, seisottu heti paikalla ja voivotteli huutain, itkien ja vannoen sen kuolleena tavanneensa. Aigypton jo Ruoman vallassa ja ruomalaisen sotaväen maassa ollen, sattu muutama sotamies vahingossa kisan hengeti lyödä. Heti keräyty paikalle suuri väenpaljous ja vaati henkeä hengestä, eikä voinut pappein rukous, eikä toisilta Ruomalaisilta peljättävä kosto rahvasta hillitä ja tätä onnetonta kissantappajata hengissä pelastaa. Tulen hädässä oli ainaki ensimmäissä työnä, kissoja korjata, sitte katsoa, jos saisi muutaki hyvyyttä tulesta eli itse tulenki sammutetuksi. Kuolleita härkiä kaivettiin sarvista saakka maahan ja oli erityisiä virkamiehiä, jotka ajoillansa kävivät halki maan tiedustelemassa näitä sarvia myöten löytyviä härkähautoja. Luut sitte niistä ylös kaivettuna kuljetettiin Neiloa myöten varsinaiseen hautauspaikkaansa Prosuopiitan saarelle Deltassa. Muita pyhempinä oli kaksi härkää, Aapi Memphin ja Mneivi Heliopolin kaupungissa. Aapin, jota koko Aigypto pyhitti, piti olla musta, paitsi kahta valkoista pilkkua, toinen kolmikanta otsassa, toinen puolikuukko oikialla puolella. Päälliseksi piti sillä olla sontiaismuotonen pukama kielensä alla. Eläissään ruokittiin Aapia suurella huolella, kuoltuansa juhlallisesti ja moninaisilla valmistamisilla haudattava. Tästä kuolemasta suri koko Aigypto siksikun eräs uusi Aapi löyttiin, jota vuorostansa seurasi yhteinen maanilo ja riemullisin juhlailema. Muutamilla elävillä oli vaan paikottain, ei yli koko maan, jumalallinen arvonsa. Niin krokodeilolla. Tämä toisinaan kahtakymmentäki jalkaa pitempi otus on muodoltaan pian sisiliskon näkönen, lyhytjalkanen, vaan pitkällä hännällä, sillä toisinaan veneitäki kaateleva ja ihmisiä hengeti lyövä. Muuta laatuaan kovanahkanen, suomuloittu, ei sihen pysty pyssynkän luoti. Sekä vedessä, että maalla elävä, teräväkulkunen, karkaa se, kuni nuolena, saaliinsa yksiin. Kuitenki sivukäännöksillään hidas on se aikasemmin havattua helppo väistettää. Öisenä aikana ammo se hirviästi, harvon päivällä. Pelko lienee alkuperin saattanut ihmisen senlaista elävätä pyhittämään. Häntä rukoiltiin ja palveltiin kun jumalata, suositeltiin tapamukasilla antimilla ja pyhillä lupaelmilla. Omituisilta papeiltansa herkullisilla ruoilla elätettävä kaunisteltiin häntä kultarihmoilla, voideltiin kallehilla, hyvähajusilla voiteilla ja kuoltuansa haudattiin palsamoittuna kuningasten hautohin. Krokodeilolle osotettava suuri kunnia ulottu hänen ruokkioillensaki, joita aina erinomasessa arvossa pidettiin. Toisia eläviä näyttää taas jonkun eräsen heistä olevan hyödytyksen tähden pyhitetyiksi. Niin Pharaon rottaa (Jchneumon, Mustela aegyptiaca) ja iibilintua, joista edellinen etsikseli ja söi krokodeilon munia hiedasta, jälkimmäinen haki Neilon limassa hyötyviä käärmeen sikiöitä. Niin pyhitettiin Aigyptossa eläviä, kuta pelvosta, kuta kiitollisuudesta, kuta vielä muistaki syistä. Tavallisiksi uhreiksi eli antimiksi jumalille valittiin merkityisiä sonniloita. Niiltä lyötiin pää poikki, jotka uhripappi täytti kaikilla synneillä ja niiden onnettomilla seurannoilla. Senlainen synneillä täytetty pää vietiin sitte paltalle muukalaisille myötää, taikka, ostajata ei ollen, viskottiin Neilovirtaan. Iisille uhratessa täytettiin sonnin pää ja luuton runko leivällä, hunajalla, rusinoilla, viikunilla ja hyvähajullisilla suitsutteilla. Senlaisna poltettiin se tulella.

Aigyptolaisilla ei ainoastaan ollut usko vaan jo täälläki suurin huoli tulevaisesta elämästä. Tähänki asiaan koskeva kertoo senaikuinen greikalainen historioitsia, halpana olleen Aigyptolaisilla tämä nykynen elämä, vaan sitä suuremmassa arvossa toinen, kuolemasta alkava, jossa he luulivat töitänsä muisteltavan; heidän sentähden kutsuneenki täkäläisen elämän asunnoita vaan lyhyt aika oltaviksi majoiksi, kuolletten maanalasia hautoja ikuisiksi, ääretön aika asuttaviksi kartanoiksi ja olleenki edellisten kehnosti, jälkimmäisten komeimmasti raketuita. Tästä syystä palsamoittiinki kuoletten ruumiita niin tarkasti, että monta niistä vieläki, mumioiksi kutsuttuna, ovat sillänsä, eivätkä taida konsa lahota, raueta eli muuten itsestänsä muuttua. Ruumisten palsamoima oli miten millonki erilaatunen, helpompi, ruumiin vaan siltään natrosuolaan pantuna, kalliimpi, rungon ja kolojen ensin moninaisilla, hyvähajusilla voiteilla täytettyä. Sen tehtyä käärittiin ruumis kalliisin vaatteisin, hierottiin kumilla ja turvattiin kipsikuorella, kasvot maalattuna ja runko hieroglyphoilla kirjottuna. Siinä korjuussa eli vielä muillaki valmistamisilla pantiin ruumis syykomoropuiseen, kuvaleikkuilla kaunisteltuun arkkuun. Mutta hautaamista ennen pidettiin erityisiltä tuomareilta keräjätki kuolleelle. Näissä keräjissä oli kellä hyvänsä kuolleesta ilmituoda, jos mitä pahaa tiesi. Kannetta ei ollen, taikka kanteen perättömän, jossa tilassa itse kantaja oli rangastava, pidettiin heimolta kiitossaarna ja kuollut haudattiin tapamukasesti. Hautoja, niin luonnon kuvaamia kun ihmisenki tekemiä, löyttyy isoissa maanalasissa kommakoissa läntisen vuoriseljäkkeen kupeella. Joka kaupungilla oli suuruuttansa myöten lyhempi eli pitempi juoni näitä hautakommakoita, joita Aigyptossa vieläki löytään. Näiden rakennusten ohessa eikä tarkemmin niistä erotettuna oli Aigyptolaisilla kuoletten valtakunta, Amenthea nimeltä, jonka valtioina Iisiä ja Osiiria pidettiin, samate kun meidän esivanhemmillamme Tuonta Manalassa eli Tuonelassa. Vaikia on kuitenki ymmärtää kuinka vastamainittu usko moninaisilla huolillansa ruumiitten muuttumattomina pysyväisyydestä taisi senlaisna säilyä toisenki uskon ohessa henkivaeltamasta, joka Aigyptolaisilla oli yhteinen Indialaisten kanssa.

Aigyptolaisilla oli usiampiaki kirjotuslaatuja, joista muita merkillisempi on jo edellämainittu hieroglypholainen. Vasta nykysempiin aikoin on sitä joksiki ymmärtämään opittu, vaikkei vieläkän täydellisesti. Sitä ennen oli se kaikille outo ja käsittämätön, jonka tähden muitaki vaikiasti keksittäviä asioita hieroglyphoksi verrailtiin. Meidän paperista sillon ei tietty; peräti toisenlaatunen oli senaikuinen, jota saatiin erähästä, Aigyptossa runsaasti kasvavasta papyyropensaasta. Tällä kuulusalla, kaihilanmuotosella kasvulla oli sydän ruokava, jota köyhempi kansa söi leivän verosta; kuorista punottuna eli kehrättynä tuli rihmoja ja juurista tehtiin paperia, jota sentähden vieläki paperiksi nimitetään, että sitä alkuansa papyyron juurista saatiin. Näistä sipulimuotosista juurista kehittämällä saatavia ohuita hituja pantiin monikertasesti pitkittäin poikittain päällitysten, likistettiin yhteen ja kuivettiin. Ei kuitenkan ollut sillä tavalla saatu paperi nykysen paperin laatunen eikä hyvyytensä puolesta sihen verrattava. Ei sihen musteella kirjotettukan, vaan piirustamalla eli kaivamalla.

Mainittavana on Aigypton pellavaki ja erittäin siitä kudottu hieno kangas. Siitä kehrätty lanka sanotaan olleen niin hieno, että vaan yhden silmällä vaivon erottikan. Senlaisista langoista kudottu bysso nimellinen kangas kuuluu myös olleen mainion hieno ja kestävä. Muutamalla Ruoman Keisarilla oli niistä kudottu metsäsian verkko, joka pauloinensaki sormuksen läpi pueteteltiin.

Aigyptolaisten taidollisuudesta kertoessa tulee myös hyvin muistella heidän mahdistaan kuvia veistellä ja huoneita rakennella. Jos kohta kuvaveistelö jäiki vajanaiseksi Aigyptolaisilta, niin hyvä oli alkuki. Vaan kansan erityinen jymiä luonto ja kaikissa kamala mielenlaatu, vanhain tapain orjallinen noudatelma, uutten mietintäin ylenkatse ja monta muutaki syytä ehkäsi tämän taidon syntymämaassaan parempaan voimaan pääsemästä. Kolkkoja, jäykkänäkösiä, jähmiköitä, lemmettömiä ovat kaikki Aigyptolaisten kuvateelmät, semminki ihmiskuvansa. Vähä luonnokkaimmiksi sanotaan muiden elävien kuvia, johon taisi olla syynä, että tekiöillä niissä lienee ollut parempi vapaisuus omaaki mieltänsä seurata, ei kaikkia vanhan mallin mukaan tehdä.

Sitä mahtavampi, jalompi, uskaltavampi ja peräti hämmästyttävä oli Aigyptolaisten rakentomahti. Greikalaisilta, Ruomalaisilta ja Arabilaisilta, aikoinansa heidänki Aigypton herroiksi tultua, laiteltiin Neilojoenvarsille kylläki vankkoja rakennuksia. Näiden kuitenki, ehkä myöhäsempien, jo aikaa rauettua, maaksi tasauttua, seisovat Aigyptolaisten omat, vuosituhansia vanhemmat laitokset vieläi pystössä eivätkä taida ennen, jos yhdessä maan kanssa, loppuansa nähdä. Senlaisia ovat obeliskot, nelitahkosia, vuoltuja, huittupäisiä, pieninä torniloina ilmaan kohoavia, kivipylväitä, rakennettuina jumalain kunnioiksi eli kaunistuksiksi kirkoille ja muille pyhille paikoille, joiden edessä niillä on siansa. Niitä on toisia matalampia, toisia korkiampia, 50:nestä niin 180:nenki jalan korkuisia ja maata vasten itsekultaki taholta, pienimmät 5:den suurimmat 25:denki jalan levyisiä. Senki muistaessamme, että näiden obeliskoin piti olla yhdestä ainoasta kivestä, ilman pienintään jatkoa eli liitettä, jo varsin hämmästymmä arvellessa sitä työn ja väen paljoutta, jota niiden valmiiksi saannoksi oli vaadittava. Monta tuhatta ihmistä tarvittiin sitä esinnä kalliosta purhailla ja vasarilla irti kiskomaan ja mikä aika eikö jo mennyt sihenki, liiatenki senaikuisilla kehnolaatusilla työaseilla ja muilla neuoilla! Sitte piti niitä toisilla, pienemmillä kivillä vuolta, tahkoa ja jääsiliöiksi hivutella. Senki tehtyä piti ne Neilojoen itäpuoliselta vuoriseljäkkeeltä, josta niitä saatiin, suurella työllä ja vaivalla kuljetettaa vesilaskuhin, sitte niitä myöten alas joelle lautata ja vihdon joen läntiselle rannalle saatua, lautoilta jällen otettaa, paikallensa saatettaa ja pystöön kohotettaa. Vielä nytki, 3000 vuotta ja enemmänki oltua, tavataan monta näistä pystössä loukkaamattomina, vaan toisia maahan kaatuneitaki, särkyneitä. Ruoman keisareilta, Aigypton herroiksi päästyänsä, kuljetettiin eräitä obeliskoja Ruomaan, joka työ vaati arvaamattomia kuluja ja kostannuksia. Niin taasen Ruomalle viimmen vuoronsa tultua, herraudesta aleta ja muukalaisilta kansoilta voitettaa, lyötiin nämät obeliskotki maahan ja kappaleiksi särjettiin. Tuhatta vuotta sen jälkeen maan alla piilossa maattua kaivautti aikanansa paavi Siksto V niitä maasta ylös ja sovitteli jällen paikollensa. Saiki hän sillä tavoin neljä obeliskoa uudistetuksi; toisia tapaamma muutamilta hänen jälkisiltä paaveilta kohdennettuina.

Vielä enemmän saamma Aigyptolaisten pyramidirakennelmia ihmetellä. Vieläki löytyy niitä 40:nen paikoilla eriseutuhin rakettuja. Kaikki ovat ne kalkkikivistä tehtyjä, ilman savea eli mitä muuta liitäntöainetta yhdistettyinä. Kiviä vaan on sihen laatuun toinen toisensa päälle ladottu, että joka päällimmäinen on alallistansa sisämpänä, niin omaa painoansa koko senlainen hirviä rakennus pystössä pysyen. Suurimmalla näistä, likellä Memphiä, on päälle kahden sadan erityistä kiviladetta päällitysten. Se onki 512 jalkaa korkia ja joka neljältä taholta maata vasten 783, yläpäästä 33 jalkaa leviä. Ennenmainitun Greikalaisen historioitsian, Heirodoton lausetta myöten, joka itse oli Aigyptossa kulkenut, luettiin tällä pyramidillä kirjotus, joka osotti työväen sitä valmistaessa, paitsi muuta ruokaa, vaan retikoita ja sipuleitaki yksinänsä lähes kolmen miljonan arvolta kuluttaneen. Senki kiviä piti Neilon itäseltä puolelta kuljettaa samalla työllä ja vaivalla, kun obeliskoja, taikka vielä suuremmallaki, sillä pyramideja ei rakettu jokirannalle, vaan ylävämmille, tulvan saamattomille paikoille. Jo sihenki työhön, esinnä tarve'kiviä paikalle saada, oli mennyt kymmenen vuotta ja vieläki oli pyramidi rakentamatta, johon uudelleen meni kaksikymmentä. Kuitenki sanotaan sata tuhatta henkeä yhä työssä vääntäneen.

Mitä näillä hirvittävillä, kaikkia ovia ja akkunia vajaavilla rakennelmilla olikan mielenä, sitä tarkemmin emme tiedä selvittää, kun että luullaan Aigypton kuningasten niitä omillensa taikka edellistensä haudoille mustoksi ja kunniaksi rakennuttaneen. Suurimman niistä aukastua ei muuta sisässä nähty, kun eräs marmorakivinen, seki tyhjä, hautasuoja taikka sarkophago muukalaisella nimellänsä.

Vielä obeliskoja ja pyremideja mainittavampina pidämme yliAigyptossa löytyviä kirkkoin ja muiden laitosten jäännöksiä, osittain raukielmina, osittain terveinä tavattavina. Niitä tutkiessa saamma peräti toisen, paljo ylhäsemmän ajatuksen Aigypton muinasesta olosta, taidosta, voimasta ja rikkaudesta, kun mitä keskiAigypton jäännöksistä olisi saatava. Enimmästi löytyy niitä muinasen Thebaian tienoilla, jonka tähden eräs nykysemmin ajoin siellä vaeltanut matkustavainen lausuuki, ennemmin luulevansa jättiläisten, kun tavallisten ihmisten niillä seuduin muinon eläneen; niin suurina ja ihmeteltävinä piti hän näitä muinasajan jätelmiä kirkoista, pylväsradoista, jättiläiskuvista ja muista hankkeista. Muutamassa kohti näki hän seitsemäntoista jättiläiskuvaa, puolittain pystössä, puolittain rauenneina. Niistä oli kaksi, kumpanenki kuudenkymmenen jalan korkuisia, ja eräällä toisella kuvalla oli osotussormi pian kahden kyynärän pituinen. Toisaalla taasen oli pitkä jaama ja kummallaki puolella hirviän suuria Sphingikuvia. Sphingi vanhain uskossa oli kummanlainen otus puolin ihmistä, puolin leionata. Kirkoista mainitaan löytyvän muutamanki mainion ison, jonka lattiasta lakeen nousee 134 viidenseitsemättä jalan korkuisia pylväitä, jokanenki ympäritse mitaten kolmenkymmenen jalan paksuinen. Toisia epälukusia pylväitä ompi saman kirkon aukialla edustalla. Ei varsin tiedä mitä ajatella'kan pitäisi, senlaisia muinasajan jäännöksiä tavatessa, joiden suhteen nykysajan rakennukset ovat pieniä, tuskin verrallenkan pantavia.

Ilman näitä maasta yleneviä löytyy toisia maanalasia rakennelmia, joissa, missä asuttiin, mihen haudattiin kuninkaita ja muita kuolleita. Jo tätä ennen mainitsimma, olleen itsekullaki kaupungilla maanalasia hautarivejä eli katakombia, kuni niitä usiammalla kielellä nimitetään. Thebaian kohdalla tapaamma niitä yli muiden taidollisesti ja suuremmalla huolella laitettuina. Muutama senlainen rivi on pian penikulman pituinen, pelkkiä hautoja toinen toisensa vieressä. Monta hautaa on toinen toiseensa yhdistettynäki, jotta vähällä on eksyä, kun niitä katselemassa kävelee. Eikä tee muutenkan mieli niitä kauan katsella, ollen niissä vaikian, kovin hiestyttävän kuuman ja pahan, tuhansista vaikka kuivaneistaki ruumeista ja niiden tomusta tulevan löyhkän. Seiniä myöten seisoo vieretysten mumioita, jotka pienemmältäki koskemalta raukeavat pölyksi. Toisten jo ennen rauettua, onki kun kahlaisi liejussa, vaaralla joka askelessa upota. Muuten katakombain seinissä tavataan monenlaisia maalatuita ja veisteltyjä kuvia, joista moni on niin muuttumatonna säilynyt, ettei ollenkan voisi usiamman vuosituhannen vanhaksi arvata. Niissä kuvaillaan Aigyptolaisten senaikuista tointa ja eloa, liikunnoita maalla ja vedellä, metsänkäyntiä, huone'kaluja, eläviä ja muita senlaisia.

Vaan mitä mainio kaupunki eikö toki ollutki aikoinansa tämä Thebaia, vielä jäännöksissänsäki kolmen tuhannen vuoden perästä senlainen ollen! Mitä tarinoissa Aigypton muinasesta vallasta kerrotaan, saapi näistä jätteistä paremman todistajan, kun mistänä muusta. Kuvaelmia löytyy vieläki, jotka osottelevat muinasten Aigypton kuningasten voitollisia tappeloita maalla ja merellä. Muodostaan ja vaatteistaan tuttava erotetaan niissä Aigyptolainen sotaväki muukalaisista, joita näköänsä tunnustellaan Asialaisiksi. Niin löytään ennen mainitun Sesostrenki sodat kuvattuna, ynnä kuinka hän voitoiltansa palattua, kotona maansa jumalille sotasaamia tavaroita lahjotteli. Eräitä hieroglyphojaki nähdään kuvain ohessa, vaan joita vielä ei ole voitu selvittää. Senlainen muistonsaama menneistä tapahtumista ei suinkan ole nykysen kirjapanon veronen, vaikka kyllä entisten urhollisten töiden silmäiltävä muodostama hyvinki taisi aikoinansa jälkisiä Aigyptolaisia miehullisuuteen kehottaa.

Psammitiko jälkisinensä.

Kahdeksannella Vapahtajan edellisellä vuosisadalla hävisi Pharao kuningasten valta Aigyptossa. Papisja sotiakastan keskinäisiltä riidoilta heikenneenä joutu maa Aithiopian alaseksi. Tämä ulkonainen valta, vaikka viidenkymmenen vuoden päästä jällen loppuva, kuitenki menetti entisen rauhallisen siivon ja elämän, ynnä entisen voinninki Aigyptossa. Eräs Setho nimellinen pappi tuli sen jälkeen Aigypton kuninkaaksi. Vaan ennen ei konsa papeista kuninkaita tehty. Niin saattaa tämäki outo tapaus päättämään, pappein sotioiden kanssa riitautuneen. Pitiki Setho kovassa kurissa sotioita ja otti heiltä maaomasuutensa. Jonka tähden sotiat puoleltansa eivät kuulleet ja totelleet hänen käskyjänsä. Eivätkä lähteneet hänen kanssansa sotaan Assyrian kuninkaan Sanheribin maalle täytyessä. Sethon piti sentähden kauppioista ja työniekoista saadulla kehnolla armeialla Sanheribiä vastaan lähteä. Eikä vainen olisikan hänen tässä sodassa hyvin käynyt, ellei vihollisen sotaväki, matkallaan joltai onnettomalta tapaukselta kohdattu, olisi Aigyptoon saamatta osittain hävinnyt, osittain takasikääntynyt. Mainittu hallinnon epävakaisuusko lienee syynä ollut, että Sethon kuoltua Aigypton kaksitoista ylhäsintä miestä Memphistä rupesivat maata yksin tuumin hallitsemaan. Nämät arvellaan olleen sotiakastasta jo heidän hallintoaikansa on tuttu nimellä dodecarchia, meidänkielellisesti tusinavalta. Tämän yhteisen valtansa muistoksi rakennuttivat he Labyrinthon, jota ennen mainittu Heirodoto arvelee komeimmaksi ja maksavimmaksi kaikista hänenaikuisista Aigypton laitelmista. Hän sanoo siinä olleen kaksitoista katollista kartanoa, kuusi ovea itsekullaki suunnalla, itään, etelään, länteen, pohjaseen. Erityisiä huoneita löyty labyrinthossa kolme'tuhatta, viisitoistatuhatta maan päällä raketuita ja toinen se luku maanalasia. Näihin jälkimmäisiin Heirodotoa ei laskettu, ollen ne labyrinthon rakentajain ja pyhäin krokodeiloin hautakammioita, vaan maanpäällisiä huoneita sai hän katsella ja tuhansien oudonlaisten kohdelmien vuoksi tarpeeksensa ihmetellä. Kummako jos senlaiseen huone'kokoon pian eksyki, ken niihin ilman osaavampaa johdattajata antautu. Ja sentähden on tapa vieläki kaikenlaisia eksyttäviä kohdelmia labyrinthoksi verrailla.

Loppuva oli kuitenki sopu ja yksituumasuus näiden tusina kuningasten välillä. Yhdelle heistä, Psammitiko nimeltä, onnistu, kavaluudella ja viisaudella toisista irti päästyä, tulla koko Aigypton maan yksinäiseksi valtiaksi. Ennustelmalta oli ilmotettu, sen heistä aikoinansa itsevaltiaksi tulla, ken Memphin jumalatemplissä vaskimaljasta uhraisi. Niin mainittuun templiin heidän kerta uhraamaan kokouttua unhotti pappi täyden kultamaljaluvun tuoda, vaan yksitoista tuoden. Toisten maljansa saatua jäi Psammitiko ilman. Ei kauan arvellen otti hän vaskikypärin päästänsä, sillä uhrinsa jumalalle vuodattaen. Tämän teki hän, niin ilman sattuen, eikä sillä mitänä viekkautta ajatellen. Vaan toiset ruhtinat, ennustelman vaskimaljasta muistaen ja sen näin puolittain täytettyä, jo toistaki puolta toteen käyvän peljäten, ajovat hänen poies Aigypton nevasilla rantamailla asumaan. Ei hyvillään tiedusteli Psammitiko Buton ennustelmaa joka vastasi: "miesten vaskisten merestä tuovan koston tullessansa." Tyhjäksi arvellen Psammitiko tuskin tätä ennustelmaa enää muistikan, koska sana tuli, joukon muukalaisia, päästä päähän vaskessa, merenrannalle nousseen. Tämä muukalaisjoukko taisi olla Greikalaisia ja Karialaisia merirosvoja Edisasian rantamailta kotosin. Yli koko Aigypton leveni heistä suuri pelko ja hämmästys, sillä senlaisia vaskimiehiä maassa ei ennen oltu kuultu eikä tavattu. Vaan Psammitiko muisti nyt jällen ennustelmansa, puhutteli näitä miehiä ja suositti heidät suurilla palkanlupauksilla puolellensa.

Näin vanhanaikuisissa asioissa emme kyllä tarkon tiedäkän, joko tämä vieras ihmisjoukko olisi itsestänsä maahan tullut taikka, toistenki arveloa myöten, Psammitikolta kutsuttuna. Mutta kuitenki on tiettävä, näiden avulla liittoruhtinoistansa voiton saatua, päässeen Psammitikon koko Aigypton yksinäiseksi valtiaksi. Asia tapahtu seitsemännellä vuosisadalla e. V. Kuninkaaksi päästyä vierotti Psammitiko sotiakastan hallitustoimista, sillä paremmin voimansa ja valtansa vahvistaen. Tästä ylenkatseesta ja entisten etujensa viemästä pahoillaan muuttiki sotiakasta Aithiopian maalle ja rakensi siellä Meroen turviin omituisen valtansa. Paremmin puolti Psammitiko papiskastaa, jolle mieliksi hän kaunisti Memphin templinki moninaisilla kallehilla patsailla. Tästä kuninkaasta alkaa uusi, paremmin tuttu aika, Aigypton tiedoissa. Itse kävivät nyt Aigypton kuninkaat ulkona maastaki sotia eivätkä enää estäneet ulkolaisia maassa käymästä, vaan ennemmin puoltivat heidän kulkuansa, niin kaupan kun muiden liikutusten edistämiseksi. Muita muistettavampi on Psammitikon jälkinen kuningas, Neko. Tämä, huojentaaksensa kauppakulkua Keskimeren ja Punameren välillä, jo aikanansa yritti näitä meriä kaivannolla yhdistää. Tämä yritys kyllä jäiki kesken hänestä, vaan niinpä se on kaikista muistaki jäänyt, eikä ole kahdella ja puolella vuosituhannella saatu toimeen, mitä hän jo sillon tuumaili saadaksensa. Toimitti myös Phoinikilaisia Afrikan maan ympäritse purjehtimaan, josta asiasta Phoinikian historiassa tulemma lukemaan. Viimmen tuli hän sodassa yhdistetyiltä Kaldaialaisilta ja Babyluonilaisilta voitetuksi. Hänen jälkeensä tuli Psammi ja tämän jälkeen Apria kuninkaiksi. Viimmeksi mainitun hallitessa nousi keskinäinen kapina vieraan ja kotimaisen sotaväen välillä. Sillä jo Psammitikosta alkain oli Aigypton kuninkailla tapana pitää palkattua vierasta sotaväkeä, sihen paremmin, kun omaan väkeen luottaen. Vaan maan kotiväki eipä olisi mielellään näitä vieraita paikkalaisia suannut, niin itse vallasta ja paremmasta ansiosta vierotettuansa. Siitä nyt mainittu kapina, joka pääty sillä, että Apria (570) tuli hallituksesta erotetuksi ja Amaasi hänen siaansa kuninkaaksi. Tämä rauhassa mielellään elävä kuningas puolti enemmän kun yksikän hänen edellisistänsä kaupankäyntiä Greikalaisten kanssa, josta hyvä elo, vointi ja yltäkylläsyys leveni yli koko Aigypton, niin että kauan jälkeenpäinki hänen aikojansa muisteltiin ja kiiteltiin kaikkein onnellisimmiksi. Ja oliki Amaasin hallitus maan viimmesiä onnellisia aikoja, sillä hänen kuoltua joutu Aigypto Persian voittomaaksi, kuni vielä siitäki Persian maan tiedoissa taidamma lukea.

Babylonilaiset ja Assyrilaiset.

Kanaan ja Arabian maan itäsillä rajoilla, Euphraati ja Tigrijoen hedelmällisillä seuduilla, luode'puolin Persian lahta oli muinasilla Babyluonilaisilla ja Assyrilaisilla asuntonsa. Aikasin oli näilläki kansoilla moninaisia tietoja, taitoja ja oppeja tuttuna, jota jo raamatunki kertomus Babelin (Babyluonin) tornista osottaa. Aikasin lähti myös näiltä seuduin kuninkaita ja muita ylhäsiä voimallisia sankareja toisiin Asian maakuntiin, niitä hirmusilla sodilla ja tappeloilla rasittaen ja niiden asukkaita orjiksi eli muuten veronalasiksensa tehden. Vaan kovin vaillinaisia ovat tietomme näidenki maiden muinasajasta. Raamattu nimittää Nimrodin Babyluonian vallan alkuperustajaksi ja sanoo sitte Assurin, tältä maalta Assyriaan lähdettyänsä, kuulusan Niniven kaupungin sinne rakentaneen. Vaan vanhoilla Greikan maan historioitsioilla on toinen hoku, muinasen kuninkaan Ninon tämä kaupunki perustaneen, jota myöten Ninive olisi Babyluonin kaupunkia vanhempi. Sama Nino olisi ollut mainio voimallinen sotia ja Assyrian ensimmäinen kuningas. Vaan mitä hänestä ja Semiiramista, hänen puolisostansa kerrotaan, näyttää kaikkiki hyvin sadunomaseksi. Ninon sanovat he vallanneen Asian maita hamaan Baktriaan ja Indiaan asti. Baktrian pääkaupunkia piirittäessä oli hän menettää sekä itsensä että armeiansa. Tästä hädästä pelasti hänen muutaman ylhäsen Assyrilaisen vaimo, Semiirami nimeltä. Kuningas esinnä ihmetellen jo pian siksiki suostu ja sulostu tähän nerokkaasen vaimoon, että anasti hänen mieheltänsä ja otti omaksi puolisoksensa. Mies surusta menetti hengensä vaan Semiirami kuninkaan puolisona eli päältäkatsoen onnellisna. Muutaman kerran ano hän mieheltänsä, saada päiväksikän vallan ohjat käteensä. Tähän anomukseen Nino myöntyvä anto päiväksi Semiiramille vallan. Vaan tämä ensimmäiseksi hallitustyöksensä otatti Ninon hengiltä ja hallitsi sitte, esinnä miehensä nimellä, mieheksi puettuna ja miehen älyllä, viimmen omallaki nimellänsä ja vaimona, Assyrian suurta valtakuntaa. Hän suurenti ja kaunisti Babyluonian kaupungin verrattoman komiaksi, avaruudeltaan yhdeksänki penikulman suuruiseksi. Lähti sitte voittosodille esinnä Afrikaan ja sitte Indian maahan, jossa hän viimmen henkesäki menetti. Vaan olleepa näissä ja muissa senlaisissa kertoelmissa paljoki perätöntä. Niin esimerk. sanotaan Semiirami jumalanaisesta synnyttyään heti lapsena kedolle heitetyksi, sitte oudolla tavalla säilytetyksi ja kyyhkysiltä elätetyksi.

Semiiramia seurasi poikansa Ninyä, joka huoleton hallitustoimissa vietti surutonta aikaa huveissa, yltäkylläsyydessä ja ja kaikenlaisissa hekumallisissa nautteissa. Yhtäläisiä olivat häntäki seuraavat kuninkaat. Vaimoinsa hempeydessä eläen monivaimosuus oli sillonki itämaan tapana tuli kaikki hallituksen huoli heidän alasille maaherroillensa eli satrapoille. Vaan nämät vähä kysyen, ken hallitsi, ja aina omaa valtaansa suurennellen, nostivat kapinoita toinen toisiansa ja usein kuningastansaki vastaan. Niin yhä heikenty kuninkaallinen valta, siksikun se viimmesen heistä, Sardanapaalon ajalla, peräti loppu. Mainitun Sardanapaalon kävi tällä tavalla. Maaherra Arbaki tuli Meidiasta Niniveen ja pyysi kuninkaan puheelle päästä. Tätä ei suattaissa puhutteli hän muutamata hoviherraa, sai häneltä vaatteet, pukihen niihin ja pääsi hoviherraksi katsottuna kuninkaan huoneesen. Vaan tämä täällä istu naistensa keskellä ja kehräsi. Tuommoistako enemmin akkaa, kun urosta, pitäisi meidän, uljasten miesten, kuulta, arveli Arbaki ja kotiin tultuansa neuoteli Babyluonian maaherran Belesin kanssa, miten saada kuninkaalisesta vallasta Sardanapaalo peräti erotetuksi. Kuultua maaherrainsa tuumat keräsi kuningas sotiansa, lähti vastaan kapinan nostajia ja voittiki heidät kahdessa ensitappelossa. Vaan onnen käännyttyä ja kuninkaan kaupungistansa kaksi vuotta piiritettyä kävi hänelle viimmen niin hätä käsiksi, että sytytti huoneensa tuleen, siinä vaimoinensa tavaroinensa palaen. Sihen hävisi muinas Assyrilainen valta. Sardanapaalo arvellaan eläneen 900 vuotta ennen Vapahtajata eli sillä paikoin. Vaan Ninosta hänen aikohinsa luetaan kolme'kymmentä miespolvea kuluneeksi.

Toisia Assyrian kuningasten nimiä ja toisen hallintoajanki tapaamma Hebraialaisten vanhoissa tiedoissa. Näiden mukaa olisi Phuli (770 e. V.) ollut maan ensimmäinen kuningas ja Assyrian valta, suurimmassa voimassaan kuningas Salmanassarin aikoina (730), Syrian ja osan Kanaanki maan herrana, hamaan Keskimeren asti ulottunut. Mainittua Salmanassaria seuraavan kuningas Sanheribin hallitessa olisi Assyria ruvennut huonoutumaan ja toisessa paikassa (s. 4) olemma tästä Sanheribista jo lukeneetki, hänen sota'armeiansa Aigypton tiellä yhtäkkiä hävinneen. Sitte ainaki vallan enemmin menehtyessä erisi Assyriasta esinnä Babyluonia ja rupesi omituiseksi vallaksi. Eikä sillä hyvä, yhdisty Babyluonian maaherra Nabopolassari toisen Assyrian alasen maaherran Knaksaren kanssa Meidian maassa ja hävitti sekä Niniven että koko Assyrian vallan. Tämä tapahtu lopulla seitsemättä vuosisataa e. V. Viimmenen näistä Assyrian kuninkaista arvellaan olleen Asserhaddona, toisten mukaa Sarraki.

Näitä toinen toisistaan eroavia Greikalaisten ja Hebraialaisten tietoja Assyrian kuninkaista, heidän nimistänsä ja hallintoajastansa on työläs yhteen sovittaa. Jos kohta olisivatki jälkeen mainitut kuninkaat olleet toisia ja toisina aikoina hallinneet, kun edellä nimitetyt, niin jääpi kuitenki Sardanapaalon ja Phulin väliin puolentoista sadan vuoden paikoilla, josta ajasta emme tiedä niin mitänä kertoa. Emmekä, miten Assyrian valta kerran Arbakelta hävitettynä taasen Phulin aikoina taisi voimissaan olla. Arvelevatki sentähden muutamat Assyrian kuningasten alusta alkain yhtenänsä tähän jälkimmäiseen hävitykseen asti hallinneen ja mainitun Sardanapaalon ei olleenkan kun Asterhaddonan, jonka varsinainen nimitys Assar Haddan Paal (s. o. Assari kuningas Paalin poika) olisi Greikalaisilta Sardanapaaloksi väännetty. Miten ollee, emme taida'kan paremmin selvittää, vaan ilman olemma tästä aineesta laviammalti kertoneet, silläki osottaaksemme, mitä vastus muinasaikuisten asiain tutkinnossa useinki kohtaa ja kuinka sitte'ki tietomme niistä jäävät vaillinaisiksi.

Joku aika ennen Assyrian vallan hävitystä oli pohjasilta vaaramailta kotoperänen Kaldaian kansa asettautunut sillon vielä Assyrian alaseen Babyluonian maahan. Assyrilaisten senaikuisten kuningasten, jotka sotaväekseen palkkasivat näitä Kaldaialaisia, luullaan tämä maa heille asuttavaksi antaneen. Vaan jonkun ajan maassa asuttua alkovat Kaldaialaisten päämiehet Assyriasta erille pyrkiä ja itsepäällänsä hallita. Tämä viimmen Nabopolassarille luonistuki. Hänen jälkisensä tässä Kaldaialaisessa Babyluonian maassa, kuningas Nebukadnesari suurenti maata ja valtaansa länteenpäin, joutu sitte Aigyptolaisten kanssa sotaan, sillä ainaki olivat nämät viimmeksi mainitut jo Psammitikosta alkain kokeneet valtaansa Euphraaten tienoilla olevilla maisemilla suurentaa. Aigypton senaikuinen kuningas Neko nousi sotaväkinensä Nebukadnesaria vastaan, vaan pakeni Kirkeision tappelossa voitettu jällen kotimaillensa. Niin Aigypton kuninkaasta voiton saatua hävitti Nebukadnesari Juudan maan lopeti ja muutti suuren osan Juudalaisia syntypaikoiltansa Babyluoniaan. Hänen valtansa leveni viimmen kaikille ympäristöllä oleville maille ja kansoille. Phoinikian maan voimallisinta kaupunkia, Tyroa, sanotaan hänen kolme'toista vuotta piirittäneen. Niin viimmenkän Tyrolaiset, kaupunginsa alle käyvän peljäten, muuttivat edustalla olevaan meren saareen, sihen uuden kaupungin rakentaen. Muuttotavaroita kantaessaan oli kaikki hivuksetki ihmisten päistä kuluneet, niin lausuu propheta Hesekieli. Nebukadnesari viimmen sisälle päästyä ei löytänyt kun tyhjiä huoneita ja lähti suuttuneena uudelleen Aigypton maalle sotaan. Tämä arvaten tapahtu kuningas Aprian Aigyptoa hallitessa, eikä edellisten Psammin eli Nekon aikoina. Voittiki hän tässä sodassa Aigypton ja piti maan jonkun ajan senjälkeen hallussansa. Lopulla elämätään sanotaan Nebukadnesarin, alituiselta onneltaan ja suurelta voimaltaan päihtyneenä, tulleen nöyräpäiseksi ja senlaisna kokonaista seitsemän vuotta olleen. Hän eli 560 e. V. Jälkisillä kuninkailla ei ollut sitä mieltä ja päätä eikä sitä onnea, kun Nebukadnesarilla. Niin vähittäin heikenty Kaldaialaisten valta Babyluoniassa siksikun se viimmen lopeti Persialaisilta hävitettiin, josta toisessa paikassa tulemma lukemaan.

Kaikista hänellä tutuista maista sanoo Heirodoto Babyluonian viljasimmaksi, hedelmällisimmäksi. Koko maa oli ristin rastin vesikaivannoilla ojitettu sekä kasteen tarpeeksi, että tulvan estämiseksi. Muutamia niistä juoksi kohdastaan Euphraatesta Tigriin. Vaan vasta Kaldaialaisten maahan tultua tuli Babyluonin kaupunki oikiaan vointiinsa ja niin komiaksi, että sitä vanhaan aikaan, kuni muutaki maailman ihmeteltävintä ainetta katseltiin. Mitä ennen oli alotettu ja tavallansa hyvinki rakettu laitettiin nyt uuteen laatuun suurimmalla työllä, kululla ja hankkeella, ettet pian luulisikan ihmisten, vaan jättiläisten käsistä lähteneen. Näistä nimitämmä muutamia: ympäri kaupungin kävi muuri, jota leveyttänsä 16 ratsastajata taisi vieretysten korkialla ilmassa kulkea; Euphraaten virran yli oli rakettu ihmeteltävästi komia ja korkia silta; jumala Beilon templi kohottihen ylös ilmaan kahdeksan huone'kertaa korkialta; Semiiramin puutarhat olivat myös korkialle ilmaan raketut. Vielä monta muutaki kerrotaan mainitun Babyluonin komeudesta.

Ilmanki oli Babyluonilaisten tavallisessa elämässä hekumallinen ylellisyys mielentehty, silmiin pistävä. Hyvähajusista voiteista löyhkäten kävivät Babyluonilaiset, kallehimmia sormuksia sormissa ja kädessä komia saua, kädensia jolla kulla linnulla, omenalla, kukalla eli muulla senlaisella kuvailtu. Tämä koreuden himo, vaikkei itsestänsä kiitettävä, kuitenki opetti ihmiset monitaitaviksi ja yrittäviksi muussaki elämässään. Kaikenpuolisen sekä meriettä maakaupan oli Babyluoni ikäskun sydämenä. Oliki paikka kaupalle sovelias Euphraaten ja Tigrin yhdistystienoilla, eikä kaukana Persian lahdesta, johon mainitut virrat yhdistettynä juoksevat. Kaupungin asukasten luku oli itsestänsäki ääretön ja matkustavia kulki yhtäläiseen ja kaukasiltaki mailta. Sentähdenpä onki uskottava, mitä Heirodoto kertoo, sairaita kaupungin paltalle kannetun, sivukulkevaisilta nähtäviksi ja työllä eli neuolla autettaviksi.

Toinen samalta historioitsialta mainittu tapa Babyluonissa oli ausionilla tyttöjä myöksennellä. Kerran vuodessa keräytyvät joka kylässä tytöt paltalle ja sulhoja ympäristölle. Ensin meni kauniin neito enemmän tarjoavaiselle ja sen jälkeen, mikä jääneistä kaunehin. Niiden myötyä tuli senkilaisia, joista ei tarjottu mitänä ja näitä anneltiin ilmaseksi. Viimmen tuli niitäki, joita ei ilmaseksikan otettu. Heitä piti rahoilla kaunistella, joita maksetuista neidoista oli saatu ja niin menivät heki sille, joka heidät vähemmällä huusi.

Aikasin oli Babyluonilaisillaki joita kuita tiedollisia harjotuksia. Semminki tähtilöimässä sanotaan heidän olleen joksiki oppineita ja, paitsi muuta, tähtien liikunnonki tunteneen. Tähtien uutterampaan tutkintoon taisi heitä yhä kirkas taivaansaki varahin johdattaa. Tämän tutkinnon kanssa yhdistetty oli itämaalla sillon tavallinen tähtipalvelo ja tähtiennustelma (astrologia), joka jälkimmäinen oppi näyttää siitä alkunsa saaneen, että tähtejä, kuni jumalallisia olentoja, arveltiin kaiken onnen ja elämän hallitsiaksi. Ja on meillä tässäki nähtävä, kuinka usko ja tieto, jumalallinen palvelo ja maallinen viisaus, jo lapsuudestaan käsi kädessä vaeltaen, puoltivat toinen toistansa. Sentähden oliki tähtilöimä Babyluonin pappein omituisena oppina ja viisautena, josta pappeja muutamilta erittäin Kaldaialaisiksi nimitettiinki.

Phoinikilaiset.

Tulemma nyt muutamasta toisesta kansasta kertomaan, joka vaikka ei suuresti sodissa ja voitoistaan mainittava, ilman rauhallisella elämällään ja moninaisilla opillisilla taidoillaan tuli kuulusaksi ja koko ihmiskunnalle suuren hyödytyksen saattavaksi. Senlaisia olivat Phoinikilaiset. He asuivat Keskimeren itäsen pään ja Libanonin vuorten välissä, 25 penikulmaa pitkällä, ei jos 4 taikka 5 leviällä maisemalla. Jo itse tämä asuntopaikkaki veti heidän mielensä merille ja merillä, ynnä kauppakeinoissa, olivatki he kaikkia muita senaikuisia kansoja kuulusammat. Emmekä tunne ketään toista kansaa, jolla muinasaikoina olisi ollut sama kaupankulku kun Phoinikilaisilla ja joka samalla tavalla olisi kaukasimpienki sihen aikaan tuttujen maiden tavaroita toisesta paikasta toiseen kuljetellut. Oliki kaikki heillä sievimmästi rakettu, mitä suinkan merellä tarvittiin. Esinnä kulkivat he keskimerellä rosvoina (joka elinkeino muuallaki tavallisesti oli ensimmäinen merikaupan alku) ja lähtivät siitä läntiseen valtamereen uloten. Näiltä retkiltänsä kotiinpalasivat he tinalla ja elektrolla, mutta paikkoja, joista näitä kaluja saatiin, he eivät ilmottaneet kellenkän, sillä elektro sihen aikaan pidettiin hyvin kalliina ja kullanki verosena, vaikka sille ei nykyaikoina suurta arvoa anneta. Epäilemättä toivat he tinansa Britannian saarilta, vaan jos he elektronki itse Preussian rannoilta noutivat, sitä tarkon emme tiedä todeksi sanoa. Toisa'päin lähti Phoinikilaisten purje'tie Punameren pohjasrannoilta Ophiraan, jolla yhteisellä nimellä osottivat niin erittäin kutsuttua Onnellista Arabiata, Aithiopiata ja muitaki rikkaita eteläisiä maita. Vielä kolmannelle suunnalle oli heillä Persian lahdesta Etelä valtamereen laivakulku, siitä itäänpäin Indian maan rannoitse kääntyvä ja luultavasti aina Seilon saaren tienoille ulottuva. Ja kertoopa Heirodoto, kuulleensa, Phoinikilaisten merimiesten aikoinansa koko suuren summattoman Afrikan ympäritse purjehtineen. Kuningas Neko Aigyptossa olisi heitä tälle matkalle suorittanut käskyllä purjehtia, kuten koko Afrikan maa kierttyä tulisivat Herkulen salmetse Keskimereen, siitä kotia. Niin lähti Punamerestä laiva ja tuli eteläiseen valtamereen. Syksyllä nousi väki laivasta, kylvi siemeniä maahan, paikalla elon valmiiksi tuloa odottaen. Sillä uutta evästä saaden astuivat he jälle laivahansa ja lähtivät edelle. Kauan Afrikan itäsiä, eteläisiä ja läntisiä rantoja kierttyä jo viimmen tulivatki ennestään tuttuun, toivottuun Herkulen salmeen (nykyseen Gibraltariin) ja siitä Keskimerta pitkin Aigyptoon, kolme vuotta tällä matkalla viivyttyänsä. "Tarinoivatki, sanoo Heirodoto, Libyan maata kiertäessään heillä päivän oikialla kädellä (pohjaspuolella) olleen, jonka uskokoon ken tahtoo, en minä." Vaan juuri tämäpä tarinoima tekeeki koko kertomuksen Afrikan senaikuisesta ympäripurjehtimasta uskottavaksi, ollen siitä näyttävä, Heirodoton ei omiansa panneen vaan ikäskun vastatahtosesti muistoksi kirjottaneen, mitä luonnollisesta tapahtumasta mainittiin. Sillä luonnollisesti oliki Phoinikilaisilla, eteläpuolin maankeskusta purjehtivilla, aurinko pohjaspuolella, vaikkei sitä sillon Heirodoto tajunna.

Yhtä laajalle ulottu Phoinikilaisten maakauppaki, jota karavanoilla usiammissa Asian maakunnissa käytiin. Minkä vesiä myöten, kunka maisin, tuotiin Arabiasta ja Indiasta moninaisia kultakaluja, kalleita kiviä, simsuja, kanelia ja suitsutteita, joita sitte Greikalaisille ja muille kansoille myötiin eli heiltä saatavia tavaroita vasten vaihdettiin. Viinaa, jota vaan Asiassa sillon laitettiinki, saatiin enimmiten Syriasta, metalleja, hevosia, orjia ja muuta kauppatavarata Asian pohjasemmilta maisemilta.

Tämän suuren, lavian kauppakäyntinsä puolesta oli Phoinikilaisilla tarve uudisasunnoita ulkomaille raketa, samatekun nykysempinäki aikoina lavialti kauppaa käviöitä kansoja nähdään uudisasunnoille ulonneen. Senlaisia uusia paikkoja oli Phoinikilaisilla usiampia, niin Kypron, Kandian, Sikelian, ja muilla Keskimeren saarilla, vaan erinomattain Hispanian saarennon eteläja länsirannoilla, joihin sillon maassa löytyvä kalleitten metallien paljous saatti heidät asettaumaan. Kahdella saarella, ei kaukana maarannasta ja Herkulen kuvista, joita pidettiin kaikkein sillon tuttujen maiden äärimmäisenä partaana tällä suunnalla, rakentivat he (1100 e. V.) Gaaden, nykysen Kaadiksen, kaupungin. Vaan kaikkia muita kuulusammaksi ja voimallisemmaksi joutu aikoinansa Afrikan pohjasrannikolla rakettu Phoinikian uudisasunto Karthaago. Jo kolmannellatoista vuosisadalla e. V. arvellaan ensimmäisiä Phoinikilaisia tälle paikalle asettauneen, vaikka vasta neljä sataa vuotta myöhemmin (874) Tyron kuninkaan Pygmalionin sisaren Elissan kotimaaltansa tänne tavaroinensa paettua taisiki kaupunki parempaan voimaan päästä. Usiampia vuosisatoja senki jälkeen oli sillä yksi kieli ja elämän muoto kun Phoinikilaisilla emämaassansa.

Näitä ja ennen mainittuja Meroen, Aigypton ja Babyluonin lavioita kauppakulkuja muistellessa emme tosiaan ennen totutulla tavalla taida'kan typeriksi, taidottomiksi ja sivistymättömiksi muinasaikain kansoja ajatella. Jo mitä taimminaki muinasaikoina löydämmä niin sodassa kun rauhassa ihmisten monikeinollisesti eläneen, eikä konsana luontokappaleen tavalla älyttömästi nykyseen vatsan täyteensä tyytyneen. Jos mennyt kolmenki tuhannen vuoden aika yhtäkkiä kohoaisi, että tulisit sentakuista elämätä silmäämään, niin minkä näkisit? Etkä kun Keskimeren rannoilla komioita kaupunkiloita, niiden edustilla laivoja moninaisilla tavaroilla, toisia ulompana pitkin poikki merta purjehtivina ja maateillä karavanoja ristin rastin syvilläki erämailla kulkevan.

Ynnä kauppakäyntinsä, merikulkunsa ja uudisasuntojensa olivat Phoinikilaiset muussaki taidollisuudessa ja moninaisissa opeissa aikasin kuulusat. Heitä sanotaan myös usiampain uutten ainetten ensimmäisiksi ilmisaajiksi. Niin kerrotaan heidän kerta keittovalkian rannanhiekalle tehtyä panneen padan alaseksi muutamia nitrosuolalohkareita. Vaan yhteen sulaneista nitrosta hiekasta ja tuhasta tuli jähtyneenä ja kovaksi jäykistyneenä lasia, josta sitte, erittäin Siidonissa ja Sareptassa, opittiin monenlaisia kaluja valmistelemaan. Ei kuitenkan lasi vanhaan aikaan ollut niin suurena yhteisenä tarpeena kun meillä, sillä lämpimämpiä maita asuvilla heillä ei pidetty kun vaatetta akkunissa ja juomamaljoja tehtiin metalleista eli kivistä.

Vielä suuremmasta arvosta niinä aikoina oli toinen Phoinikilaisten ilmisaanto purpurapaineesta. Seuraavalla tavalla olisi mainittu paine ensin keksitty: muutama Phoinikilainen paimen merirannalla paimenessa käyden näki kerta koiransa kuonon punasena, kun verestä. Tarkemmin tunnustellessa ei ollutkan verta, vaan muuta ainetta purpurakuorikosta, jota koira oli rannalla pureksellut. Pian opittiin tällä aineella verkoja kauniiksi painelemaan. Ja vaikka tämä oppi pian levesiki Phoinikiasta ulommaksi, niin ehtaja sinerväpurpurata ei kuitenkan muualla niin kauniiksi saatu, ettei Tyrossa kauniimmaksi. Mainitsimma sinerväpurpuran, eikä ollutkan purpura joku erityinen, aina yhdennäkönen paine, vaan nimitettiin siksi kaikkia merikuorikoista saatuja paineita, jos valkiankarvaistaki. Vaan ylehensä oli muinasaikoina suuri arvo purpuravaatteilla, joita vaan herroilta ja muilta kansan rikkailta pidettiinki. Jotta onki helppo ymmärtää, purpurapaineella sillon suuren menon olleen ja siitä Phoinikalaisilla monikertasen voiton, sillä itse painettavia verkojaki kudottiin Phoinikalaisilta, jotka maansa itäsillä ja pohjasilla rajoilla kulkevilta karjakoilta saivat sihen tarpeellisen villan.

Ilman näitä kiitetään Phoinikilaisia rahalyönnin, numerolaskun ja lukukirjanten ilmisaajiksi. Viimmimainittuun koskeva se ainaki on tosi Greikalaisten ensikirjamensa Phoinikiasta perineen.

Phoinikiassa ei eletty yhtenä suurempana valtana vaan usiampana pienenä, joita poika isänsä jälkeen hallitsi. Kaupasta pohattina elivät nämät kuninkaat suuressa herraudessa, vaikka muuten pienemmällä, lakiloilta ja muilta asetuksilta tarkon määrätyllä vallalla alamaisiansa kohtaan. Kuitenki oli näillä itsenäisillä pienillä valloilla keskinäisiä liittoja toinen toisensa kanssa ja uskottava on, kaikkein Phoinikilaisten kaupunkien toisinaan senlaiseen liittoon yhdistyneen, jonka päänä oli ensiaikoina Siidoni, myöhemmin Tyro. Oliki mainittu Siidoni muita Phoinikian kaupunkeja vanhempi, sentähden raamatussaki Kanaan maan esikoksi kutsuttu. Uudempi ja uskottavasti Siidonista ulonnut, vaikka sitte tätä emäkaupunkiansa kuulusampi ja voimallisempi oli Tyro, kauan aikaa (1000-600 e. V.) kaikkein Phoinikian kaupunkein päänä. Yksi, ei paljo Hebraian puheesta poikkeava, kieli ja yhteisen maan jumalan usko puolti ja vahvisti Phoinikilasten kansallisia liittoja ja yhteyksiä. Mainittua kansan yhteistä jumalata kutsuttiin Greikalaisilta Tyron Herkuleksi. Muuten ani vähä tunnemmaki Phoinikian maan keskinäisistä asioista. Kansan kuulusa rikkaus vedätti esinnä Assyrian kuninkaita maata sotimaan, vaan Tyro laivoillansa pääsi Salmanassarin käsistä. Kaldaialaisten maahan tulosta on tätä ennen kerrottuna ja vasta saamma nähdä, miten vapaehtosesti maa viimmen Persialaisille autautu.

Persialaiset.

Itäpuolin Persian lahta, Tigrijokea ja Kaspian merta oli muinasilla Meidian, Persian ja Baktrian kansoilla avarat asuntomaansa. Eteläisinä rajoina oli heillä Arabian meri, itäsinä Indoja pohjasina Oksojoki, jotka viimminimitetyt kumpanenki korkian Himalaiatunturin kupeilta alkunsa saaden juoksevat, edellinen eteläänpäin Arabiamereen, jälkimmäinen Aralijärveen lännistä suuntaa. Alkuansa yhtä kansaa kutsuttiin heitä yhteisellä nimellä Arialaisiksi. Muinastarinoitansa myöten olisi kuningas Dsemshitti heidät varsinaisesta kotimaastansa, Eerieneveediosta, näille asuttaville johdattanut. Tämä Eerieneveedio lienee pohjasIndian vaaramailla löyttävä. Aikaa voittain tuli Arialaisista kolme erityistä kansaa, joista Meidialaiset asuivat ennen mainitusta Assyriasta itäänpäin Persialahden ja Kaspiameren välillä, Baktrialaiset ja Persialaiset vieläki itäsemmin, edelliset pohjaspuolin Oksojokeen asti, jälkimmäiset Persialahta vasten eteläisemmillä seuduilla. Greikalaisten tiedoissa kerrotaan jo Assyrian vallan alkuaikoina olleen Baktrialaisten voimallisna, kaikkia heidän tietojansa vanhempana, kansana. Myöhemmin Persian alasena oli Baktria hedelmällisyytensä ja rajayhteytensä puolesta Indian kanssa Persian parahimmia maita. Samate oli aikoinansa Meidianki maa ylevä ja voimallinen. Meidialaiset Assyrian vallasta erittyänsä, eikä vielä Persialaisilta voitettuna, vaan itse heitä alasinansa pitäen olivat muutaman ajan herroja näillä seuduin Asiata. Niminomanen Persian kansa, alkusin vaaramailla kierteleviä karjakoita, asu metsäsessä Persidan maassa, joka ei ollut kun muu pienempi osa isosta Persian vallasta.

1. Meidian valta.

Kaikista Assyrian alasista kansoista sanoo Heirodoto Meidialasten aikasimmin vapaiksi päässeen. Jonkun ajan päällysmiehetönnä ja ilman lakia elettyä valittiin sitte Dejoki (710 e. V.) kuninkaaksi, jaloutensa, viisautensa ja hurskautensa puolesta jo ennenki kaikilta kunniassa pidetty. Tämä turvasi maansa vahvalla linnalla, jonka ympärille sitte pääkaupunki Ekbatana rakettiin. Kuninkaana eli hän kun ennenki jalona ja hurskasna, vaan nähden vanhat tuttunsa häntä entisen tavalla veikottelevan ja siitä kuninkaalliselle arvollensa alennusta penkoen, anto hän käskyn, heidän ei enää häntä lähestyä, vaan tarpeelliset asiansa hovipalveliain kautta toimittaa.

Hänen poikansa ja jälkisensä hallinnossa kuningas Phraorti voitti esinnä Persialaiset, sitte monta muuta Asialaista kansaa. Vaan Assyrialaisia sotiessaan voitettiin itse ja menetti henkensä. Poika Kyaksari, kuninkaaksi jälkeen tullut, lähti Ninivetä kohti suurella sotajoukolla isänsä kuolemata kostamaan. Vielä mainittua kaupunkia piirittäessään laskeutu pohjasilta vaaramailta suuri summaton joukko raakoja urhollisia Skythilaisia Meidian alasia lihavia maita rosvomaan. Näitä vastaan lähtenyt voitettiin Kyaksari ja kahdeksankolmatta vuotta siitä alkain rosvovat muukalaiset Meidian maita hamaan Aigyptoon asti. Vaan sitte anto Kyaksari heidän päämiehensä muutamassa pidossa päihtyneenä surmata ja karkotti joukon maasta. Sen tehtyä lähti, Babyluonian kuninkaan Nabopolassarin kanssa yhdistyneenä, uudelleen Ninivetä vastaan sotaan ja teki lopun Assyrian vallasta. Ei kuitenkan ollut Meidian herraus Asiassa kauan kestävä, sillä jo Kyaksaren pojan, kuningas Astyagen, aikana, tuli ma Persiaan alaseksi.

2. Kyron nuoruuden aika.

Mainittu vallanmuutos Meidiasta Persiaan toimitettiin Kyrolta, jonka suvusta, synnystä ja nuoruuden vaiheista muutama Persialainen tarina kertoo, aihiellen itsekullaki ihmisellä olevan kerta luodun ja sallitun elämänsä seurattavan, eikä voivan suurtenkan estetten tyhjäksi tehdä, mitä sen ohessa lujalla, vakaalla mielellä yritetään. Tämän tarinan on Heirodoto ensin muistoksi kirjottanut ja panemma sen häntä myöten tähänki luettavaksi.

Kerran unesi kuningas Astyagi tyttärestään Mandaanesta paljo vettä juoksevan, josta koko Asian maa tuli tulville. Herättyänsä kerto näkönsä unitietäjille, joita niin hänellä kun muilla itämaan kuninkailla aina oli usiampia. Nämät tiedustelivat unesta, syntyvän hänen tyttären pojan, jonka kerran piti koko Asiata hallitseman. Kuningas peljäten vielä itsensäki tyttären pojalta hallinnosta erotettavan mietti millä estää ja naitti sentähden tyttärensä ei korkiaan sukuun, eikä omaan maahan, vaan muutamalle alhasemmalle, siviäluontoselle Persialaiselle, Kambyysi nimeltä.

Vuonna jälkeen unesi taasen kuningas tyttärensä helmasta viinapuun kasvavan, joka varjollansa peitti koko Asian. Tietäjät sanoivat ennustavan tämän yhtä kun edellisenki. Niin aina enemmin valtansa menoa kuningas pelkäävä käski tyttärensä Persiasta luoksensa tulla, aikomuksella heti hengiltä ottaa poika, jonka synnyttäisi. Synnyttyäki Mandaanelle pojan kutsu Astyagi luoksensa Harpagon, sukulaisensa ja ilmanki uskollisen miehen. Ja käski hänen ottaa poika Mandaanelta, tappaa ja haudata, miten taitaisi; visusti tehdä käskyn mukaan, ei mitänä unhottaa. Harpago lupasi tehdä, sillä kuninkaansa ja herransa tahdosta ei hänen sopinut poiketa. Meni otti viattoman kuolemaan tuomitun lapsen, vei kotiinsa ja kerto vaimollensa, Astyagen käskeneen poika hengiltä ottaa, "mutta, sano hän, sitä minä en tee, jos vaikka koko maailman kosto olisi seuraava. Lapsi on minun sukulaiseni ja ainoa miehenpuolinen vallan perillinen Astyagen kuoltua. Ja jos tappaisin, joko sitte olisi minun parempi? Eikö Mandaaneki, isänsä jälkeen vallan saava, olisi minua kerran kauhiasti kostava? Mutta sitä katsomatta täytyy kuitenki nykysen pääni vakuudeksi lapsi hengiltä saattaa. Niin kuolkoon hän muiden avulla, ei minun käskyläiseni hänen surmajaksensa joutuen". Niin lausuen lähetti muutamalle Astyagen karjapaimenelle sanan luoksensa tulla ja tulleelle anto lapsen, häneltä johon kuhun synkimmään korpeen, petojen syödä vietää; niin kuninkaan käskyn olevan. Jos toisin tekisi, eikä surmaisi lasta, vaan armahtaisi, niin katsokoon päänsä.

Paimen otti lapsen, astu kotia ja kerto vaimollensa, millä asialla oli Harpagossa käynyt. Ja sano esinnä luulleensa lapsen jonkun muun pojaksi, vaikka kohtaki sen kullalla ja muutenki kaunistettuja, komioita vaatteita oudostuva, vaan nyt eräältä mieheltä kuulleensa ja tarkon tietävänsä olevan lapsen Mandaanen ja Kambyysen kuninkaalta kuoletettaa käsketyn pojan. Katsellessaan lasta, sen muotoa ja kauneutta ihmetellen, hyrskähti vaimo itkuun, lankesi miehensä polviin ja rukoili, ei korpeen lasta viemään, vaan armahtamaan. Vastasi mies, Harpagon kyllä tiedustelioita jälkeen laittavan ja itsensä onnettomasti käyvän, ellei käskettyä tekisi. Niin otti vaimo oman, miehen poissa ollessa, kuolleena saadun lapsensa ja sano: "mikset pane tätä korpeen, siitä kenkän ei tiedä mitänä ja itsemme on se niin parempi. Sillä kuollut lapsi saapi kuninkaallisen hautauskunnian ja elävä jääpi eloon." Paimen katso hyväksi naisen neuon, vei oman kuolleen poikansa metsään, josta se jällen Harpagon tiedustelioilta korjattiin ja tuntemattomana kuninkaallisesti haudattiin.

Aikaa myöten kasvo Astyagen sillä tavalla eloon jäänyt tyttären poika jaloksi, kauniiksi ja ymmärtäväiseksi nuorukaiseksi. Kaikista paimenpojista oli hän ensimmäinen, missä tointa, älyä ja miehuutta kysyttiin. Kymmenvuotisena ilmituli hänen oikia sukunsa seuraavalla tavalla. Hän oli kerran yksikästensä kanssa muutaman kylän paltalla kisassa ja ylettiin heiltä kisakuninkaaksi. Näin ollen määräsi hän kaikille työnsä ja tehtävänsä. Vaan olipa sattunut kisaan muutama ylhäsemmän Meidialaisen, Artembaren poika, joka alhaseksi kuningasta arvellen ei totellut, mitä käski, ja sentähden sai selkäänsä. Vaan rangastuksesta päästyä juoksi hän heti isänsä luoksi, sekä kipiästänsä että häpiästänsä vihoissaan; isä taasen valitti siitä maan kuninkaalle, joka asiasta paremman selvän saadaksensa käsketti pienen kisakuninkaan ynnä isänsä kanssa eteensä tulemaan.

Poika astu tietämättömän emoisänsä eteen. "Kuinka olet sinä rohjennut, kysy kuningas, tämän maani ylhäsen miehen poikaa pieksää?" "Herra kuningas! sen tein minä hänelle oikeutta myöten, vastasi poika vakaasti. Kaikki toiset, jotka vapaehtoisesti olivat minun kuninkaaksensa tehneet, kuulivat käskyjäni, mutta tämä oli uppiniskanen ja sentähden rangastava. Jos minua siitä rikosalasna pidättä, niin rangaskaa nyt oikeutta myöten minuaki."

Astyagelle pisti ihmeeksi pojan vakuus ja jalous. Tarkemmin silmäellessään tunnusteli poikaa muotoseksensa. Olisi sillä sama ikä kun tyttärensä pojalla jos eläisi. Vähän mietittyänsä käski Artembaria ulos ja kysy paimenelta, mistä oli tämän pojan tavannut, uhaten, jos totta ei paikalla tunnustaisi, katsokoon itsensä. Paimen kovaa uhkuuta peljäten jo toden tunnustiki, Harpagolta saaneensa ja oman poikansa siasta kasvattaneen. Niin sai hän mennä, vaan Harpagolle suuttu kuningas kovasti ja käsketti luoksensa. Vapisten tunnusti tämäki totuuden ja kuningas kätkien vihansa sano hyvin käyneenki, kun kävi. "Sillä ilmanki, lausu hän, en ilonen tyttäreni pojan kuolemasta, oli kahta vaikiampi äidin huolta, itkua ja vaikeroimista yhtäläiseen kuullakseni. Vaan näin nyt onnellisesti käytyäki mene kotiisi ja lähetä tänne oma poikasi tyttäreni pojan huviksi, itseki jäljestä pöytävieraakseni tullen, sillä velvollisuuteni on kiittää jumalia ja olla ilonen."

Harpago mielihyvissään kotiin tullen lähetti heti oman, noin kolmentoistavuotisen poikansa hoviin. Vaan tulleen anto kuningas tappaa ja lihan keitoksi valmistaa. Harpagon itseki tultua ja muiden vierasten kanssa pöytään istuttua pantiin kuninkaan käskystä hänelle poikansa lihaa eteen, muille lampaan lihaa. Ravinneelta kysäsi kuningas milti maisti liha. Hyvältä maistaneen, jopa hyvältä, vastasi Harpago. Niin kuninkaan viitattua pantiin vasussa surmatun lapsen pää ja kädet isänsä eteen. Nähden ja kauhistuen Harpago ei kuitenkan mitänä virkkanut vaan hillitsi mielensä. Kysy uudelleen kuningas milti nyt liha maisti ja jos tiesi mistä elävästä oli. Sano tietävänsä Harpago, eikä kun oikein kuninkaan hänelle tehneen. Niin kauhittavasti rankasi Astyagi palveliansa kuulemattomuutta.

Tyttärensä pojan puolesta eli Kyron, kuni nimellänsä häntä tästälähin sanomma, kysy uudelleen tietäjiä Astyagi, kertoen heille, jo hänen kisassa vähä aika kuninkaana olleenki. Vastasivat tietäjät, jos niin lienee kuninkaaksi sattunut, ei peljättävän, toiste tulevan. Sillä ennenki olisi monta heidän ennustelmista pian mitättömään mennyt ja unet tienneet kaikenlaisia joutavia. Niin hänestäki näyttävän, lausu kuningas, tiedustellen jos mitä onnensa ja valtansa vakuudeksi vielä olisi tehtävätä. Heilläki itsellä hänen onnensa ja valtansa pysyväisyys huolena olevan, vastasivat tietäjät, eikä toivovansa tätä Persialaisesta isästä syntynyttä nuorukaista konsa jälkeenkän kuninkaaksi pääsevän, josta sekä heille että muille Meidialaisille olisi orjuus ja ylenkatse silminnähtävänä seuruuna. Ei heidän sentähden neuovankan, josta kuninkaan vallalle olisi pienintään vaaraa pelkona. Mutta näin unien tyhjällä täytettyjen, eikä ennustelman kun turhaa kisakuninkaallista valtaa tietäneen, jopa taitaisiki epäilemättä pojan vanhempainsa luoki Persiaan kuningas lähettää. Suuresti ihastuen tästä tietäjäinsä lauselmasta Astyagi lähetti vanhemmillensa Kyron. Ne sydämellisellä ilolla vastaan ottivat jo aikoja kuolleeksi luultun poikansa, joka sitte itse kerto heille lapsiaikansa eräsistä vaiheista. Muutamia vuosia viipy hän nyt vanhempainsa luona kasvaen kauniiksi, suloseksi ja urhiaksi nuorukaiseksi.

Näin oltuansa Kyro äitineen kävi erään kerran Astyagia Meidiassa tervehtimään. Jo sisään tullessa naurahti häntä kaikki ylen hekumallisesti Astyagen hovissa tavaten. Astyagi itse istu komeimmalla valta'istumella, maalatuilla poiskipäillä, kulmilla ja hivuksilla, kultakääreellä kaulassa, käsissä ranne'renkailla. "Voi kun onki minulla kaunis isovaari", sano Kyro, ja riensi ukkoa kaulasta halaamaan. "Kauniimpiko kun oma isäsi?" kysäsi suu hymyssä äitinsä. "Persialaisista, vastasi Kyro, on isäni kauniin, äitini isä Meidialaisista." Tästä vastauksesta hyvillään Astyagi anto pojalle lahjoja ja otti hänen pöytään viereensä. Persiassa kohtuullisuuteen tottuneelle Kyrolle kävi oudoksi nähdä kerkiämiseen monenlaisia ruokia pöydälle kannettavan. "Voi veikkonen, sano hän viimmen, paljopa sinulla, isovaarini, onki ravinnostasi työtä, jos näitä kaikkia syödä pitää." Astyagi luullen ruokatavaroitansaki kehuttavan ja kunniaksensa Kyron lauseen lukien sano hänelle vähän naurahtaen: "niin etkö pidä'ki paljo parempina meidän pöytiä, kun isäsi kotosia?" "En tiedä, vastasi Kyro, vaan paljo vähemmässä ajassa tulemma kotona ravituksi, kun te täällä. Sillä meillä on lihasta ja leivästä kylliksi, vaan teillä minkälaisia kaikkia rakennuksia ja laitoksia eikö tarvita'ki!" Sitte käski kuningas Kyron hovipalveloille ruokia jaella. Tämä muille osansa antava jätti viinalaskian, Sakasin, osattomaksi. "Miksi tälle et mitänä anna, kysy kuningas, etkö tiedä minun häntäki hyvänä pitävän?" "Ja minkätähden pidät sinä hänen hyvänä?" sano Kyro. "Minkätähden vastasi kuningas etkö ole nähnyt, kuinka osaavasti hän laskee viinan, maistasee ja antaa minulle?" "Sen työn tekisin jos minäki yhtä osaavasti, sano Kyro, ja ehkä osaavammastiki, sillä minkä laskisin, antaisin sinulle, en itse puolta suuhuni juoden." Sai samassa astian käteensä, laski sihen maljasta viinaa ja anto kuninkaalle. "Viinalaskian velvollisuus on itse viinansa maistasta, niin juo sinäi itse esinnä," sano kuningas. "En vainen minä sihen rupea, vastasi Kyro, tieten myrkkyä juomaan." "Mitä? myrkkyäkö? kysy hämmästyneenä kuningas, ken olisi rohjennut myrkkyä viinaan seottaa!" "Sitä en tiedä sanoa, vastasi Kyro, vaan ilman arvelen jotai senlaista viinanne seassa olevan. Sillä eilenki samaa viinaa juotuanne meni kaikilta teiltä mieli ja järki kadoksiin. Etkö itseki muista, minkälainen meno, ruihu ja pauhina nousi huoneesen. Välistä huusitta, kiljuitta ja rähisittä te yhdessä tukussa, välistä lauloitta, mitä kurkusta lähti ja vaikkei kenkän teistä enää sanaakan tajunnut, kiitittä kuitenki laulajoita ja laulujanne. Istuessaan kerskasi itsekukin voimastanne, vaan pystöön noustua oli kaikki voimanne siinä, että kaadukselitta pitkin lattiata eli menittä loukkoja myöten kyykertyen. Viimmen ette enää tunteneet toinen toisianne, ettekä itsiännekän. Sinä et tiennytse kuninkaaksi, toiset ei alamaisia olevansa." "Vai sitä myrkkyä aihieletki, sano viimmen Astyagi, niin etkö senlaista ole isäsiki kodissa nähnyt? Vai mitenkä, eikö hänki toisinaan päihdy juotuansa?" "Ei toki", vastasi Kyro. "Niin miksi juokan hän?" kysy taasen kuningas. "Janosta päästäksensä ei miksikän muuksi tarpeeksi," vastasi Kyro. Näillä ja muilla senlaisilla puheillansa tuli sekä Astyagelle että muille Persialaisille Kyro päivä päivältä rakkaammaksi.

Jonkun ajan Astyagen hovissa viivyttyä palasi Kyro Persian maalle takasin. Vaan Harpagon ei mennyt mielestä kerta poikansa surma kuninkaalle kostaa. Ja mietti, millä Astyagen siaan saada Kyron kuninkaaksi. Astyagen kova ja jäykkä luonto oli monta muutaki suututtanut, jotka hän aikaa voittain toivo puolellensa maanitella. Niin lähetti kerran jäniksen Kyrolle lahjaksi, sanalla, yksinäisessä huoneessa aukasta. Sen tehtyä Kyro jäniksen sisästä löysi kirjan, jossa Harpago ilmotti hänelle kaikki, mitä jo luimma Astyagen kokeista, häntä lapsena surmata ja yllytti häntä Persian maata Meidian vallasta vapauttamaan.

Nyt laitti Kyro sanan ylhäsimmille Persialaisille, kaikki yhteen kokouta. Tultua astu kirja kädessä itse keskelle ja lausu: "tällä kirjalla on minun Astyagi teidän herraksi määrännyt, jonka herrauteni puolesta nyt panen teille ensimmäiseksi työksi huomenna sirppi kädessä taasen kokouta." Muuta ei tällä kerralla, vaan tultua miesten seuraavana päivänä yhteen, itsekunki käskyä myöten sirpillä varustetun, pani heidät Kyro orjantappurilla täytettyä vainioa raivamaan. Työstä päässeet käski Kyro taasenki päivänä jälkeen miehet keräytyä, ei sirpeillä, vaan juhlavaatteissansa. Keräyttyä laitti istumaan ruohoselle kentälle ja anto heille yltäkyllin lihaa, viinaa ja muuta nautittavata. Niin kyllin syöneiltä ja juoneilta kysäsi, kumpanenko parempi, eilinen taikka nykynen päivä. Ja sitä vielä kysyvänki, ihmettelivat miehet, eilen työssä ja vaivassa oltuansa, tänäpänä ilossa ja nautinnossa. "Vaan koko teidän elämänne, sano Kyro, on eileiseen työhön verrattava, jos Meidialaisten orjina elättä, nykypäiväseen iloon ja nautintoon, jos rupeatta vapaaksi. Niin heittäkää orjuus ja seuratkaa minua sotaan Meidialaisten kanssa. Ette missänä miehen työssä, vähintäi sodassa, jossa rintaa ja urhollisuutta kysytään, ole Meidialaisia kehnommat, niin miksi heitä veroillanne syötättä!"

Persialaisilla, eivät ennestäänkän Meidialaisten herraudesta hyvillään, oli tämä hyvinki mielenmyötänen. Kaikki varustivatse sotaan Kyron päämieheksensä valien. Vaan Astyagi sanan kapinan nostosta saatua käsketti Kyroa luoksensa. Tämä vastasi, ehkä ennen toivomistaki tulevansa. Sen vastauksen saatua kokosi kerkiämiseen sotaväkensä Astyagi ja mikä ainaki lie mielen vienyt määräsi Harpagon ylimmäiseksi sodan päämieheksi, muistamatta, millä kammottavalla lailla oli hänen pojattomaksi tehnyt. Vastakkaa tappeloon tultua sotivat muutamat Meidialaiset kylläki miehullisesti, vaan suuri osa Harpagoa seuraten ja häneltä jo ennen puhuteltuna, taikka Astyagelle ilman suuttuneena, karkasi Persialaisten puolelle, toiset kotiinsa.

Tiedon vastonkäymisestään Astyagi saanut anto esinnä ristiinnaulita kaikki tietäjänsä, joiden neuosta ja yllyttämästä oli Kyron vapaaksi laskenut. Varusti sitte kaikki Meidialaiset, niin nuoren kun vanhanki, Persialaisia kaupungin edustalla vastustamaan. Mutta tästä joukosta sai Kyro voiton ja otti itse Astyagenki (560). Isotellen ja pöyhkiänä kysäsi nyt Astyagelta Harpago, miltä hänellenki kerran nykynen orjuus maisti, maistamisellaan muinaista Astyagen omaa kysymystä jo kerrotusta kauhittavasta atriasta tavotellen. Tästä atriasta nykysen orjuuden hänelle tulleenki. "Niin sinäkö Kyron voittoja työksesi omistelisit?" sano Astyagi. Omistelevansa, vastasi Harpago ja kerto aivan itsensä Kyroa sotaan yllyttäneen. "Voi mieletön miesparka, sano sen kuultuansa Astyagi, jopa mieletön ja epähurskas!" Mieltä olleen vajalla, kun itse kuninkaaksi ei ruvennut, sen voituansa; epähurskaan, joka yhden kostoksi saatti orjuuden kaikille Meidialaisille. Sillä jos pitiki Astyagen hallinnosta erota, miksi ei laittanut siaan toista Meidialaista, vaan Persialaisen. Nyt yhden syystä kaikkein Meidialaisten syyttömästi kärsivän, Persialaisten veronalasiksi joutuen, ennen veronottajia oltuansa. Näin Harpagolle Astyagi, joka ilman tyttärensä pojalta Kyrolta kaikella kunnialla kuolemapäiväänsä asti kohdeltiin.

3. Kyro ja Kroiso.

Onki jo mainittu Meidialaisten, Persialaisten ja Baktrialaisten asunnoista. Samate Assyrialaisten, Babyluonilaisten ja Kaldaialaisten, jotka elivät Meidialaisten lännisrajoilla, Assyrialaiset pohjasempia, Babyluonilaiset ja Kaldaialaiset eteläisempiä, Persialahden päässä löytyviä seutuja. Länsipuolella Assyriata oli Syrian ja Armenian maa, Syria aina Keskimeren itäpäähän, Armenia Mustan meren vaiheille ulottuva. Näitäki läntisempi ja äärimmäinen Asian maa tätä suuntaa on Edisasian saarento, vastamainituilta meriltä kahda'puolin, kolmannelta Euroopata ja Greikan maata vasten Arkipelagon mereltä rajattuna. Tällä hedelmällisellä, muuten Natoliaksi ja Vähäksi Asiaksiki kutsutulla saarennolla asu muinasaikaan usiampaa, eriheimollista kansaa, itäpuolisilla seuduilla Kilikilaiset ja Kappadokilaiset, Phrygian, Karian, Lyydian ja Myysian kansat läntisillä. Ilman näitä eleli rannikoilla muutamia ulkoa tulleita kansoja, erittäin Greikalaisia länsirannoilla, eteläisillä Phoinikilaisia. Vielä muitaki kansoja ja erityisiä ihmisjoukkoja tavattiin Armenian rajasilla vuorimaisemilla koillista päin elelevän. Näistä monesta pienestä vallasta tuli viimmen muita voimallisemmaksi Phrygia ja Lyydia, joka jälkimmäinen aikaa voittain hallitsi pian kaikkia länsipuolella eläviä kansoja. Viimmeinen Lyydian kuninkaita oli Kroiso, jonka rikkautta ja tavaroita muinen ja vieläki sanalaskun tavoin mainitaan. Viimmen Natolian länsirannoilla elävistä Greikalaisistaki voiton saatua, joita jo ennen häntä oli sodittu ja monta muuta kansaa valtansa kanssa yhdistäen, leveni hänen hallintokuntansa Arkipelagon rannoilta asti ja Haly'jokeen saakka, joka itäpuolella Natoliata juoksee etelästä pohjaseen Mustaan mereen peräytyvä. Mutta pian jällen hävisi Lyydian valta tästä voitetusta suuruudesta ja herraudestansa. Sillä Meidian kanssa Kappadokianki maan voitettua, joka jo ennestään oli Meidian alallinen, joutu suurella voimallansa Kyro niin likelle Kroison aluetta, jotta täytyki tämän ruveta aikasin vastustelemaan, jos muuten mieli oman valtansa tältä uudelta voitonsankarilta varjella. Niin yhty Kyron kanssa sotaan, jossa hävisi. Näistä asioista ja muutenki Kroison elämään koskevasti kertoo Heirodoto seuraavaan tapaan:

"Kroison suurimmassa voimassa ollen ja Sardin pääkaupungin moninaisilta tavaroilta täytetyn kävi ulkomaan oppineimmia ja viisaimmia miehiä ynnä muiden muukalaisten Kroison kuulusata rikkautta katselemassa; näiden seassa viisas Greikalainenki, Solouna Atheinasta. Kroiso kohteli häntä kunnian vieraana ja käski kolmannella eli neljännellä päivällä palveliansa käytellä häntä varahuoneissa ja näyttää mitä komehinta ja kallehinta löyty. Katselemasta tullutta puhutteli Solounata Kroiso sanoen: 'majalaiseni Atheinalainen! meilläki on paljo sinusta kerrottu, sekä viisaudestasi, että matkoista, joita tietojen etsossa olet monelle maalle tehnyt, niin himottaa minua nyt sinulta kysyä, jos ketä ennen olet tavannut oikein onnellista.' Luullenki itsensä onnellisimmaksi teki hän tämän kysymyksen. Vaan Solouna vähintään mielittelemättä, eikä kun totuutta seuraava, vastasi Tellon Atheinasta tavanneensa. Oudostuen tätä lausetta Kroiso jo innommin kysäsi: 'ja mistä pidät Tellon onnellisinna?' Toinen vastasi: 'kotikaupunkinsa kuulusimmina aikoina oli tällä Tellolla pulskia ja siivoja poikia, joille jokaselle näki lapsia syntyvän ja kaikki eloon jäävän. Vaan näin meikäläisesti onnellisen elämänsä ollen oli hänellä mainion kaunis elämän loppuki. Sillä Eleusissa tappelon ollen Atheinalaisilla rajakkoinsa kanssa riensi hänki hätään ja kuoli kunniallisimmasti vähä ennen viholliset pakoon käännettyänsä. Ja paikalla, mihen kaatu, hautasivat hänen yhteisillä varoilla Atheinalaiset paljoki häntä ylistäen'."

Senlaisia Solounan Tellosta kertoen ja kauan hänen onnestansa puhuen kysy Kroiso, kenen Telloa lähimmäiseksi tietäisi, toivoenki toki lähimmäisen sian saavansa. Vaan toinen nimitti Kleoubin ja Bitounan. "Sillä näillä, kotoperäänsä Argolaisia, oli riittävä elo ja päälliseksi senlainen ruumiin voima, että molemmat olivat yhdenlaisen taistelovoiton perineet. Ja kerrotaan vielä tähänki laatuun: Heireen juhlan Argolaisilla ollen piti välttämättä heidän äitinsä juhtaparilta kirkkoon vedettää. Vaan härkiä vainiolta ei saatu määräajaksi. Niin hetkeltä vaadittuna nuorukaiset itse ikeesen käytyä vetivät vaunun ja sillä tavalla kulkiki äiti vaunulla. Viisi ja neljäkymmentä stadioa vedettyänsä tulivat kirkkoon. [Stadio oli muinaisten Greikalaisten tavallisinna matkamääränä. Yhteen stadioon luettiin 600 heidän jalkaa, joka meidän luvulla tekisi runsasta 300 kyynärää, taikka vähä päälle kuudennen osan virstaa. Tätä laskua myöten tulivat pojat äitiänsä lähes 8 virstaa vetämään.] Sitte heille, kaiken juhlaväen silmissä sen tehtyä oli paras elämänloppu lähestyvä. Ja heissä näytti jumala, paremman olla ihmisellä kuolla, kun elää. Sillä lähelliset miehet Argossa ylistivät nuorukaisten voimaa, vaimot äitiä, jolla senlaisia lapsia kasvo. Niin äiti, suuresti ihastuttua sekä itse työstä että ylistyksestä, seisoen kuvaa vasten rukoili Kleoubille ja Bitounalle, lapsillensa, jotka häntä suuresti olivat kunnioittaneet, antaa jumalanaisen, mitä parahinta ihmiselle suotava. Tämän rukouksen jälkeen uhrattua ja juhla'atrioittua, nukkuneet itse kirkkoon nuorukaiset, ei enää nousseet, vaan yhtyvät senlaiseen loppuun. Mutta Argolaiset tekivät heille kuvat ja asettivat Delphoon, kuni parahinten miesten."

Niin määräsi heille Solouna toisen onnisian. Mutta Kroiso närkästyneenä lausu: "majalaiseni Atheinasta, niinkö meidän oma onnellisuus sinulta mitättömään heitetään, et erityisten miestenkän vertaseksi meitä tehden." Sihen vastasi toinen: "Kroiso, kyseletki minua ihmisillisistä menoista, nähnyttä kaiken jumalaluonnon olevan kade'sekasen, levottoman! Sillä ajan pituudessa saa paljo nähdä, jota ei tahtoisi, ja paljo kärsiä'ki. Ihmisen elämän ajan panen seitsemäksi kymmeneksi vuodeksi. Nämät seitsemänkymmentä ajastaikaa tekevät kaksikymmentä ja viisi tuhatta ja kaksi sataa päivää, lisäyskuita ei lukienkan. Vaan haluttaako jokatoisen vuoden lisäyskuullansa pidentää, jotta vuoden ajat joutuvat paikallensa, niin seitsemällä kymmenellä vuodella on näitä lisäyskuita kolme'kymmentä ja viisi. Ja päiviä näissä kuissa tuhat viisikymmentä. Vaikka kaikki seitsemän kymmenen vuoden päivät ylehensä tekevät kaksikymmentä ja kuusi tuhatta, kaksi sataa ja viisikymmentä, niin toinen niistä ei mitänä juuri toisen päivän kaltaista synnytä. Niin, Kroiso, onki ihminen vaihenalanen! Minulle sinä loistat sekä suurten tavaroitesi puolesta, että monilukusten ihmisten kuningas oleva, vaan siksi, mitä aihelit, en sinua sano, ennen kauniisti elämäsi lopettaneen kuultuani. Sillä ei ole'kan valtapohattainen paljo aikaantulevaista onnellisempi, ellei häntä seuraa onni, elämänsä lopullaki kaikki kauniisti olla. Monta valtapohattaa ihmistä on onnetonta, monta kohtuullisen elon nauttiata onnellista. Sangen rikas, vaan onneton, voittaa kahdella lahjalla osallisen, tämä rikkaan ja onnettoman monella. Hän on mieltänsä täyttämään ja suurta kohtaavata vahinkoa kantamaan mahtavampi, vaan tämä voittaa hänen muissa. Ei kyllä himojansa noudattamaan ja vahinkoa kestämään hänen tavallansa mahdollinen nepä onni häneltä torjuuki, vaan ompi virheetön, kivuton, pahojen kohtaamaton, hyvälapsellinen, hyvänäkönen. Jos sen ohessa vielä päättää elämänsä hyvästi, onki hän se, jota etsit, onnelliseksi kutsuttaa mahdollinen. Vaan ennen kun päättää, odotella, eikä sanoa ketänä onnelliseksi, vaan osalliseksi. Kaikkia niitä tavata, ihmisen ollen, on mahdoton. Sillä niinkun ei yksikän maa täytä kaikkia itsellensä kantava, vaan yhtä omistava, toista kaipaa, jotta paras, kellä useinta lajia, niin ihmisenki kohta ei konsa itsessänsä täysinäinen, vaan yhtä tarpeeksi ollen, toista vajaava. Mutta ken heistä osallisinna elää ja sitte kauniisti päättää elämänsä, hän minusta, kuningas, on sen nimen mahdollinen kantamaan. Sillä katsoa pitää kaiken työn loppua, minne päätyy. Monellenki jumala onnellisuuden ensin osottanut, sitte juurtajaksain kukisti." Kroiso senlaisia puheita ei mistänä arvosta pitäen anto mennä matkohinsa Solounan, hänen viisaudestansa sen enempätä virkkamatta. Mutta ei aikojakan, jo kohtasi häntä Nemesi eli kostonjumala; se siitä, sanoo Heirodoto, kun itsensä onnellisinna piti. Hänellä oli kaksi poikaa, toinen mykkä ja kuuro, toinen, Atyi nimeltä, kaikkia yksikäsiänsä etevämpi. Vaan kerta metsäsian ajossa sattu toinen mies tämän Atyen peitsellä vahingosta kuolettamaan. Kova murhe tuli tästä isälle, mutta vieläi kovempia tapauksia oli hänelle Kyro tuottava. Tämä onnellinen sotia, yhä voitoillansa Lyydiata lähenevä, veti viimmenkän Kroison mielen poikansa kuolemasta toiselle suunnalle. Arveli parahaksi, jo aikanansa ruveta Kyroa vastustamaan ja oman olonsa vakuudeksi koko Persian valta hävittää. Katso tarpeelliseksi tästä hankkeesta jumalia tiedustella, mutta epäuskonen ollen tahto ensin heidän tietolahjoja koetella. Niin lähetti eräitä miehiä sekä Greikan maan kuulusimmiin ennustelmiin, että Ammonaan Libyassa (s. 22) ja käski määrätyllä päivällä ja hetkellä kysyä, jos tietäisivät, mitä Lyydian kuningas Kroiso parahillaan teki. Mitä toisissa ennustelmissa lienee vastattu, sitä emme tiedä, mutta Lyydialaisten Delphoon tultua ja tehtyä kysymyksensä, vastasi Pyythia: "Hiekan voin lukea, voin myös meren arvata määrän, Suun mykän ymmärtää, tajuta puhumattoman äänen; Nyt nenähän pistää haju kilvekkään kovakuoren, Kun vaskessa se vuonalihan kera kiehuva lienee, Vaski se sillä alustana myös sekä kattona vaski."

Miesten ennustelmavastauksilla kotipalattua, kiitti Kroiso Delphon jumalata, yksin tienneeksi ja sentähden muissaki uskottavaksi. Sillä mainitulla kysymyshetkellä ja päivällä oliki palasiksi leikeltyä kilvekkään ja vuonan lihaa vaskikattilassa ja vaskikannen alla keittänyt, näin tavattomaan työhön sentähden ruvettuansa, ettei, tavallisemmassa ollen, kenkän ilman olisi arvaamaan sattunut. Nyt jotaki Delphojumalan tiedosta päätävä Kroiso sille uhrasi kolmetuhatta elukkaa, sen ohessa Delphon templiin kalleita lahjoja lähettäen, joista erittäin nimittänemmä sata seitsemäntoista tiilipuolikasta kullasta, yhden kultaleionan, paljo kultasia hopiaisia astioita, erään kolmen kyynärän korkuisen vaimokuvan kullasta ynnä puolisonsa vyön ja kaulakoruset. Näiden lahjain saattajan käski jumalalta kysyä, joko pitäisiki lähteä hänen Persialaisia vastaan. Jumala vastasi, "Kroisolta Persialaisia vastaan lähteneeltä suuren vallan hävitettävän." Ja tämän ohessa käski hänen Greikan voimallisimmia valtoja liittoonsa hankkia.

Ennustelman kuultua Kroiso suuresti ihastu, sillä ei epäillytkän, suurta Kyron valtaa sanoilla tavoteltavan. Näin yhä hyvistä puheista jumalan kanssa tutummaksi tultua työnti joka hengelle Delphossa lahjoja ja kysytti vielä kerran, pitkäaikuinenko hänen herrautensa olisi. Pyythia vastasi:

"Jos jollon hevosaasi kuningas on Meidialaisten, Niin valu'jalka uros Lyydikko jo juoskosi Hermoon Louhiperään paetos, jos araksi sä moititahanki."

Konsapa hevosaasin kuninkaaksi tulevan, ajatteli Kroiso tästä vastauksesta enemmin, kun mistänä entisestä ihastuva ja valtaansa hyvinki kestäväksi päättävä. Teki sitte liiton Spartalaisten kera ja toisia Babyluonian ja Aigypton kuningasten kanssa. Vaan vähä näistä kaikistaki oli hänelle apua, sillä Kyro oli väkevämpi ja sukkelampi, kun luulikan.

Vielä hankkivata sotaan sanotaan erään viisaaksi katsotun Lyydikon Kroisoa näin puhutelleen: "Sinäpä, kuningas, oli hän sanonut, hankit sotaa miesten kanssa, joilla on housunsa ja muu puku nahasta; jotka eivät syö, mitä mieli tekisi, vaan mitä löytyy, sillä heillä ovat asuntomaansa karuja; jotka eivät juo viinaa, vaan vettä; joilla ei ole viikunia, eikä muita hentusia nautittavana. Niin voittavaki, mitä otat heiltä, joilla mitänä ei ole. Vaan itse voitettuna, toki malta'ki, mitä olisit kadottava. Sillä päästyä kerran meidän hyvyyttä maistamaan, eivät hopulla heitä, emmekä taida heistä konsa vapaiksi päästä. Minun mielestäni vaan tulisi jumalia kiittää, etteivät ole antaneet älyä heille, itsestänsäki Lyydialaisten kanssa sotaan ruveta." Näin haasteli hän, eikä ollutkan Persialaisilla ennen Lyydiaan tultuansa minkänlaista hekumallista nautintoa. Kroiso ei kuitenkan tästä miehen puheesta huoliva valmisti yhtäläiseen sotaan, toivossa, saada sekä Kappadokia allensa että lankonsa Astyagenki puolesta Kyro kostetuksi. Niin johdatti sotaväkensä Haly'joen poikki Kappadokian maahan. Pian oli Kyroki vastassa. Yhdyttyä tapeltiin molemmin puolin urhollisesti ilman kummankan voittamatta, sillä yö joutu väliin.

Niin käytyä syytti Kroiso vähemmin itsellänsä, Kyrolla enemmin väkeä olevan ja katso parahaksi, takasi Sardiin lähteä, siellä kevään asti odottaa, sillä välillä liittolaisillensa Aigyptoon, Babyluoniaan ja Spartaan sana työntää, kevääksi kokouta, yhdessä Kyroa vastaan sotimaan. Tällä päällä laski palkkaväenki kotiin, jonka jo oli sotaa vasten koonnut. Mutta Kyro kuultua, kuinka oliki toinen huoleton, lähti heti jälkiin ja oli jo Sardin kaupungin tienoilla, Kroison sanaakan edellä saamatta.

Näin vastatuumasesti asian käännyttyä jo alkoki huoleksi Kroisolle käydä. Vei kuitenki Lyydialaisensa vihollista kaupungin edustalla vastustamaan. Eikä löytynyt sillon toista urhollisempata kansaa, kun Lyydialaiset. Ratsaina sotien olivat pitkillä keihäillä varustetut ja paraita ratsastajia. Kaupungin lähellä olevalla suurella aukialla kentällä, jonka halki juoksee muutamia pienempiä jokia Hermoon yhdistyvinä, seisottiin vastapäätä tappeloon valmiina. Kyro peljäten Lyydialaisten ratsaikkoa anto Harpagon neuosta kuormat kameleiltansa ottaa, miehiä selkään nousta, niin muiden edellä Kroison ratsaikon kanssa käsiksi käydä. Mutta hevonen luonnostansa kaihtii kamelia, eikä kärsi hajuakan. Sen tieten juuri oliki neuonsa Harpago keksinyt, sillä koko ratsaikon, josta Lyydialaiset erittäin suurentelivat, mitättömäksi tehdä. Hevoset vainun kameleista saatua ja itsetki nähtyä juoksivat heti kunne kuki tietänsä pakoon, sillä tavalla Kroison toivossansa pettäen. Vaan Lyydialaiset tämän vihollisen juonen havattua, eivät siitä typertyen, heittivät hevosensa ja rupesivat jalan sotimaan. Viimmen kauan aikaa tapeltua ja monen hengen kummaltaki puolelta kaaduttua, piti kuitenki Lyydialaisten kaupunkiinsa turvata, siinä Persialaisilta piiritettäväksi. Kroiso toivossa, voivansa kauanki piirittäjiä vastustella, laitti lentäen sanan liittolaisille, jo ennen tulla, kun viimmesestä puheesta. Vaan nämät, ehkä kyllä, liiatenki Spartalaiset, rientäen, eivät kuitenkan joutuneet ajan ajaksi. Urhollisesti torjuttiin vihollista Sardiin pääsemästä, eikä niin heti olisikan päässyt, ellei muutama Kyron sotioista, havattuansa erästä paikkaa linnan muurista vahvuutensa ja jyrkkyytensä puolesta vartioimatta heitetyksi, olisi sekä itse, että toisia jäljestä, juuri siitä yli kiivennyt, niin linnaan sisään pääsevä. Sillä tavalla satuttua voitettiin Sardi, Kroiso itseki elävänä otettua.

Kroison Kyron eteen tulleena anto tämä suuren puurovion raketa, sillä Kroiso ja neljätoista Lyydialaista nuorukaista poltettaa. Tämän tehneen sano Heirodoto, joko niin voittonsa esikon jumalille uhraava, taikka jostai edellisestä lupauksesta, taikka ilman udellen, olisiko Kroisolla tulessa jumalistansa apua, joille ennen niin suuria lahjoja oli työnneksellyt. Roviolla ollen ja tulen kiihtyessä muisti tuskissaan Kroiso Solounan entistä lausetta, ei olevan ennen kuolematansa kenenkän onnelliseksi kiitettävän. Kuni unesta heränneenä huuskasi nyt kolme kertaa toinen toisensa perästä: "Solouna!" Mitä mökisevän, käski Kyro kysyä, mutta kysyjälle Kroiso ei virkkanut sanaa vastaukseksi. Täyty kuitenki pakolla viimmen sanoa, miestä muistelevansa, jonka sanat kaikille valtioille olisivat paljo suuremmasta arvosta, kun mitkänä muut tavarat. Selvemmillä sanoilla puhua käsketty kerto, mitä Solounasta Kroison luona jo tiedämmä. Mutta Kyro, malttaen itsensäki ihmiseksi ja ihmisen onnen vaihenalasuutta muistellen, käski heti tulen sammuttaa, elävinä Kroiso ja kumppalinsa roviolta ottaa. Ja siinä havatsiki Kroison rehelliseksi, jumalille otolliseksi mieheksi. Sillä tulta ei sammumaan saadessa rukoili Kroiso Apolloa, jonka tehtyä taivas, sihen asti sekeenä, heti liementy ja pilveen tultua laski vankan sateen rovioa sammuttamaan.

Tästä tapauksestapa vielä sitte ennustelmaki Kroisoa muistutteli, tämän kahleensa Delphoon lähetettyä ja ja sen ohessa kysyttyä, niinkö olivatki Greikalaisten jumalat petollisia, vähäkiitollisia. Ilman kaunisteli asiatansa Pyythia, luonnon sallimasta mainiten ja sanoen, saavanki Kroison ei jumalia, vaan itseänsä, onnettomuudestaan syyttää, sillä jumala oli ennustanut, häneltä Persialaisia vastaan lähteneeltä suuren vallan hävitettävän, joka nyt oliki toteen käynyt, vaikka ei hänen mieltänsä myöten, näin oman suuren valtansa, ei Kyron, menetettyä. Toisella ennustelmallaan, vasta sillon hätään joutuvan, konsa hevosaasi Meidialaisia hallitsisi, juuri nykyistä Kyroa hevosaasilla jumalan kuvailleen, sillä kuni hevosaasi ei synny yhdestä suvusta, vaan hevosesta ja aasista, niin oli Kyrollaki vanhempansa erisukusia ja eriarvosiaki, isä alhasesta Persialaisesta, äiti Meidian kuninkaallisesta suvusta. Nyt vasta, sanoo Heirodoto, Kroison tajunneen, itse syy onnettomuuteensa olevan, jonka siitä ajasta asti kärsivämmästi kantoki ja jonka Kyro sillä lievitti, että erittäin Kroison älynki ja hyväin neuojen puolesta aina kohteli häntä ystävällisesti. Neuollisuudellaanpa kohta vapauttiki koko Lyydian kansan orjiksi tekeymästä. Sillä Kyron jällen matkohinsa lähdettyä nostivat kapinan Lyydialaiset, jolla eivät kuitenkan voittaneet, kun että oli kaikki heidät kostoksi ja vakuudeksi Kyro orjuuteen viedä. Mutta Kroiso neuo, ei sitä tekemään, vaan muuten niin laittamaan, etteivät asuisi peljättävinä. "Kiellä heitä, sano hän, sota'aseita kantamasta, käske komiasti vaatetettuna käymään ja opettamaan lapsensa soittamaan, laulamaan ja kauppaa käymään. Niin pian saat nähdä miehistä akoiksi muuttuvan, eikä tarvitse enää kapinannostoja peljätä." Tämän neuon antaneen, sanoo Heirodoto, niin kuitenkin luullen paremman Lyydialaisilla, kun orjina olevan. Kyro teki neuon mukaan ja lähti surumatta matkohinsa. Mutta Harpagon jätti jälkeensä Karialaisia ja muita kansoja, erittäin Greikalaisia uudisasunnoita, näillä tienoilla sotimaan. Niin joutuivat Asiassa elävät Greikalaisetki Persian alasiksi.

4. Babyluonian vallan hävintö. Kyron loppu.

(538-529 ennen Vapaht.)

Näin Lyydian sodasta päästyä ja maan alaseksensa tehtyä lähti Kyro Kaldaialaista Babyluonian valtaa vastan, jonka kuningas oli Kroison liitossa ollut. Pääkaupunki Babyluoni, jota sekä rikkautensa että muun suuruutensa ja komeutensa puolesta ensimmäiseksi käkesi, oli toki lujemmin varustettu, kun minkä ensirupeamalla saada. Ei hän muuri, jonka ylisellä vaunuja ajeltiin ja käänneltiin, taikka jolla kuusitoista ratsasta vieretysten kulki (s. 46) ja joka ei ollut savella, vaan maapiellä liitetty, yhdellä taikka toisella komauksella rauenne'kan. Ilman oli kaupungin sisäänki halki juoksevan Euphraatijoen kumpaaki rantaa pitkin muuri rakettu. Näissä rantamuureissa oli joka poikkikadun kohdalla vankkoja vaskiportteja, joiden suljettua toiselta puolelta et päässyt toiseen. Vähä ylempänä kaupunkia kävi aikoinansa Meidialaisia vasten rakettu ja sentähden niin kutsuttuki Meidian muuri Tigrijoesta Euphraateen. Ilman oli samalla puolella kaupunkia itse Euphraten virtaki laitettu mutkin käymään, silläki estetyksi saada, Meidialaisia kaupunkiin pääsemästä.

Vaan ehkä oliki Babyluoni näin monilla laitoksilla turvattu ja raamattuaki myöten kaikkein kaunehin valtakuntain seassa, Kaldaialaisten koreus, niin Kyro ei kuitenkan huolinut epäillä. Sillä niin oli propheitan kautta Herra Babyluonista ennustanut, sanoen: "Katso minä herätän Meidialaiset heidän päällensä, jotka ei etsi hopiata, eikä kysy kultaa. Vaan ampuvat nuoria miehiä kuoliaksi joutsilla ja ei armahda äidin kohdun hedelmätä, eikä säästä lasta." (Jes. XIII: 17, 18.). Juuri näitä Meidialaisiapa Kyro nyt Babyluonia vastaan johdatti. Gyndijoelle tultua, juoksi eräs valkosista hevosistaan, joita Päivälle pyhitettynä matkassa kuljetettiin, jokeen, sinne hukkuva. Tästä kovasti suuttunut Kyro vanno, tämän joen siksiki heikentää, vaimon polven kastumatta yli päästä. Asetti nyt sotaväkensä leiriin ja kaivatti 360 ojaa, niihin veden Gyndestä juoksuttava, sillä valansa täyttävä. Niin kertoo Heirodoto, vaikkemme luulisikan yhden hevosen hukkumasta Kyron sihen työhön ruvenneen, jossa kulutti kaiken kesänsä ja jolla ajalla Babyluonilaiset sekä ruokatavaroilla, että muulla, saivat tilan paremmin varustaatse. Viimmen Babyluonin eteen tultua ja tappeloon sovittua voitti ensiyhdynnässä Kyro Babyluonilaiset, vaan jotka, ei millänsäkän siitä, kaupunkiinsa turvitellen jättivät Kyron voittonensa paikalle. Vasta seuraavalla juonella sai heistä paremman voiton. Jätti osan sotioistansa kaupungin kumpaanki päähän, käskyllä, joen varrella odottaa, siksikun veden virrassa alettua taitaisivat pohjaa myöten muurin alatse kaupunkiin kontata. Itse toisella osalla lähti ei kauas kaupungista erään järven luoksi, johon jo ennestäänki olevia kaivannoita vesi Euphraatesta juoksi. Näitä kaivamia syventi ja ilman suurenti Kyro, jonka tehtyä vesi yhtäkkiä Euphraatesta aleni, jotta oli helppo pohjalla kahlata. Sitä odottamaan jäänyt väki kävi nyt pohjaa myöten kaupunkiin, jota äkkinäistä sisääntuloa Babyluonilaiset oudostuen niin hätäytyvät, etteivät millänä tavalla yrittäneetkän vastustaa. Heti älyvillä olisi ollut helppo, portit rantamuureissa sulkea ja Persialaiset joen pohjasta kuni merrasta ottaa. Mutta ällistellessä toisten karkasivat nämät estämättä kaupunkiin, jonka suurutta Heirodoto vielä silläi kuvailee, jotta sanoo, vihollisen jo kaupungin äärimmäisiä puolia ryöstäessä, sydämessä vielä päiväkaudet iloista juhlaa vietetyn, siksikun viimmen heidänki ilonsa muuttu huoleksi.

Niin joutu tämä senaikuisen maailman komein kaupunki ja yhdessä koko Kaldaialainen Babyluonian valta Kyron omaksi (538). Viimmenen kuningas oli Nabonnedo, Heirodotoa myöten, Labyneto.

Babyluonian voitettua oli Kyro nyt pian kaikkein lännisAsialaisten maiden, Syrian, Phoinikian ja Kanaanki maan haltiana. Juudalaiset orjuudestaan Babyluoniassa (s. 45) laski kotimaalle palaamaan, sillä tavalla tämänki valtansa äärimmäisen kansan miellyttävä. Kiittivätki ja ylistivät häntä Juudalaiset ja niin hänestä, sekä suurista voitoistansa, oli jo propheitaki aikoinansa kauniisti kuvaellen ennustanut, sanoen: "Herra rupea voideltuansa Koresta (Kyroa) oikiaan käteen, taivuttaa hänen eteensä pakanat ja laskee kuningasten miekat suoliltansa, että ovet aukenevat hänen eteensä, eikä portteja suljeta. Hän käypi hänen edellänsä, tekee koleet tasaseksi; vaskiovet rikkoo hän ja särkee rautateljet. Ja antaa hänelle salatut tavarat ja kätketyt kalliit kalut." (Jes. XLV: 1,2,3).

Ei vieläkän kyllä suureksi valtaansa arveleva, taikka sopivampiako ja vakavampia rajoja sille miettivä, lähti uusille sodille Kyro muutamia Kaspiameren vaiheilla, pohjasessa eleleviä karjakkokansoja vastaan. Täällä Massagetalaisten kanssa yhdyttyä tapasi viimmen sekä voittoinsa että elämänsä lopun.

Massagetalaisia hallitsi sillon naisruhtina Tomyri, jolle Kyro lähetti puhe'miehen, naida tahtovansa.

Tomyri, joka kyllä arvasi, vähä Kyron itsestä huolivan, vaan herrauttansa peräelevän, kielsi sitä varten tulemasta. Sillä ei mitänä voittava lähti Kyro sotaväkinensä Massagetan maalle. Jaksarten (Heirodotoa myöten Aaraksen) joelle tultua ja ylipäästäksensä siltoja rakenteleva sai sanan Tomyrilta, ei tarvitsevan silloista suurta vaivaa nähdä, sillä jos niin himottaisi Massagetalaisten kanssa tapella, heidän ei estävän häntä joen poikki pääsemästä, taikka itsienki, jos ennemmin soisi, hänen puolellensa tulevan.

Tämän kuultua kokoon kutsu Kyro kaikki ylhäsimmät miehet kanssansa neuottelemaan. Kroison neuo oli, ensin kaikki sotaväki toiselle rannalle luoda, sitte takasin kääntyä enimmällä ja paremmalla osalla, pienemmän osan kehnoja, kelpaamattomia miehiä paikalle jättää ja luoksi paljo ruokia ja väkeviä viinoja. Tämän neuon katso Kyro kaikkia muita viisaammaksi, toivoen sillä tavalla Massagetalaiset paulovansa. Vei sentähden armeiansa yli, palasi paremmilla jällen, kaikki kurjat vaivaset ruokain ja viinain kera paikalle jättäen. Heti itsen palattua jo tuli kolmas osa Massagetan sotaväestä, löi kuoliaksi, minkä tapasi Persialaisia paikalla ja rupesi sitte ruokatavaroita katselemaan. Kyllin syöneenä, juoneena, päihtyneenä viimmen nukkuivat. Vaan nyt tuli Kyro Persialaistensa kera, löi kuoliaksi Massagetalaiset, enemmin elävinä ottaen, joiden seassa Tomyrin poikaki, päämies Spargapisi. Tomyri sanan poikansa ja sotaväkensä onnettomuudesta saanut laitti asiamiehen Kyron luoksi, jonka käski näillä sanoilla puhua: "verta kylläymätön Kyro, ellös huoli liion työstäsi suurennella, sillä viinamarjain hedelmällä, jota itset niin järjettömästi nautitta, että sisään mentyä viinan, jällen suusta lähtee pahoja sanoja sillä myrkyllä olet poikani pettäjän tavalla voittanut, et rehellisen miehen tavoin oikiassa sodassa ja tappelossa. Niin kuule minkä neuon sinulle suosiollani olen antava. Työnnä jällen lapseni ja lähde itse matkohisi, niin pääset ilman muutta rangastuksetta, vaikkas oletki kolmannen osan Massagetan sotaväestä häpiään saattanut. Vaan ellet sitä tee, niin vannon Massagetan jumalan, Päivän, nimeen, että kyllistymättömänki olen sinun verellä kyllistyttävä."

Kyro semmoisista lauseista ei ollut millänsäkän. Spargapisi kohmelosta selvettyään ja älytessään, ei oikiassa olevansa, ano irti kahleista päästä ja laskettua kuoli omin mennettämisin. Mutta Tomyri kaiken sotaväkensä koonnut riensi Kyron kanssa tappeloon. Tätä tapelmata arvelee Heirodoto kauheimmaksi kaikista, joita hänen tiettyänsä oli muukalaisissa kansoissa sattunut. Kauan oli esinnä loitompaa nuolilla ammuttu, sitte nuolten loppuessa toinen toisensa päälle keihäillä ja kalvoilla karattu, niin melkiä aika oteltu, eikä kummankan paetessa, viimmen toki Massagetalaisten voiton saaneen. Enin osa Persialaisia oli paikalle jäänyt, joiden seassa itse Kyroki. Hänen ruumiinsa anto sitte Tomyri muiden ruumisten seasta etsiä. Löydettyä lausu: "vaikka itse hengissäki ja voiton perinyt, niin olen kuitenki, kun en olisikan, petoksesi tähden, jolla veit poikani. Mutta sinulle tahdon tehdä, kuten kerran lupasin, verellä olen sinun kyllistyttävä." Samassa pisti Kyron pään verellä sitä varten täytettyyn nahkasäkkiin. Niin on Heirodoto Kyron lopusta kirjottanut lausuen, muitaki tarinoita siitä käyneen. Ja kertovatki toiset hänen ei sodassa, vaan rauhassa ja kotona kuolleen. Mainittava asia kyllä on seki, suurelle Aleksandrolle Pajargadassa Persidan maassa, 200 vuotta myöhemmin Kyron haudan näytetyn, arkulla kullasta ja omituisilla hautavartioilla. Haudalla oli ollut persiaksi luettava kirjotus: "Ihminen! minä olen Kyro Kambyysen poika; aikoinani herrauden Persiassa ja vallan Asiassa voittanut; suo minulle tämä muistoksi." Paljo tosiaan oliki muinen Kyrosta ja hänen kuolemastansa erilaisia tarinoita. Vaan kutenki ollen kuoli yhdenneljättä vuotta hallittuansa (529). Hänen sodillansa ja voitoillansa Asialaiset kansat Keskimeren ja Indojoen välillä paremmin yhteen mukautuneena jo kohta jälkeen alkovat Euroopalaisia hätyytellä.

5. Kambyysi.

(529-523 ennen Vapaht.)

Kyroa seurasi poika Kambyysi hallinnossa. Isänsä himolla alko tämäki valtaansa levitellä, ilman huimapäinen, tyly, raivokas valtia ollen. Perityn valtansa koki ensin Aigypton rikkaalla, voimallisella maalla suurentaa, jonka kuninkaalle, Amaasille (s. 41) oli ilmanki muinasista naimisasioista vihassa. Eräs maanpettäjä, Phani, Aigypton Greikalaisesta palkaväestä karannut, neuo hänelle tien Asiasta Aigyptoon, Arabian aavojen halki. Pielousion kaupungin tienoilla tapasi vastassa Aigypton sotaväen johdettuna kuninkaaltansa Psammenitolta, jonka isä Amaasi vähä ennen oli kuollut.

Pitkin pituuttansa julmuudelta täytetyn tämän sodan alko Aigypton Greikalainen ja Karialainen palkkaväki sillä hirmutyöllä, että molempain sotajoukkoin silmissä teurasti äskenmainitun Phanen viattomat lapset, joiden verta sitte, viinalla isossa kattilassa seotettuna, joivat toinen toisensa muistoksi. Kohta jälkeen alettiin tapella. Persialaiset voittivat; Aigyptolaiset pakenivat Memphiin. Tästä ensimmäisestä voitosta säikähtyneenä rupesi heti lähellinen Libyan kansa ja Greikan uudisasunto Afrikassa, Kyyreine, ilman vastustamatta Persian alasiksi, sanan kuuliaisuudestansa ja paljo lahjoja Kambyyselle työntäen. Hirviä lieneeki mainittu tappelo ollut, sillä vielä seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin tapasi Heirodoto paikan pääkalloilla täytettynä ja sanoo hyvin erottaneensa Aigyptolaisten kallot Persialaisista, ollen edelliset kovenneita, jälkimmäiset pehkautuneita, löyhiä, jonka erotuksen arvelee siitä tulleen, että edellinen kansa käy avopäin, toinen lämpimästi peitetyillä.

Perintöviha ja kostonhimo oli Memphiin paenneilla Aigyptolaisilla ainoana ajatuksena. Kambyysi lähetti Greikalaisella laivalla Persialaisen asiamiehen Neiloa myöten Memphiin, kaupunkia hyvällä antaumaan anova. Tämän laivan väkinensä hakkasivat heti pieniksi palasiksi. Tiedon saatua pidettiin tuomio Persian leirissä ja päätettiin kymmenen ylhäsintä Aigyptolaista jokasesta laivalla surmatusta hengestä surmattavaksi. Niin Memphi voitettua ja Phammenito sukunensa vangiksi saatua rupesi heti tätä hirmuista tuomioa Kambyysi täyttämään. Psammenito, vasta kuusi kuuta kaikkinansa haltiana ollut, sai nyt Memphin esikaupungissa vankihuoneessa istua ja katsella oman tyttärensä, ynnä muiden korkiasukusten Aigyptolaisten neitojen, orjiksi puettuna ja orjain lailla vesisilmissä sotamiesten tarpeeksi vettä kantelevan. Kaikki muut isät surkutellen lapsiansa itkivät, mutta Psammeniton asuivat silmät kuivina. Sitte näki ainoan poikansa kahden tuhannen Aigyptolaisen nuorukaisen edellä surmattavaksi vietävän. Taasen itkien äyhkäsivät toiset isät, Psammenito ei itkenyt. Mutta kun vähän ajan päästä näki vanhan ystävänsä ja pöytävieraansa, joka kaiken ikänsä sihen asti oli yltäkylläsyydessä elänyt, vaan nyt päiväinsä lopulla ruokaa sotamiehiltä näljissään kerjäsi, sillon purskahti itkuun Psammenito, itki ja voivotteli.

Kambyysi, jolle heti ilmotettiin, jo toki viimmen kuninkaanki itkevän, sai kysyneeksi, mintä nyt itki, ennen lastensa orjuutta ja onnettomuutta kuivin silmin katseltua. "Oh Kyron poika! vastasi sillon Psammenito, oma onnettomuuteni on suurempi, kun mitä itkeä, mutta ystäväni onnettomuudelle on vielä siksi vettä silmissäni." Nämät sanat liikuttivat Kambyysenki sydäntä, jotta rupesi paremmin vankiansa kohtelemaan ja anto käskyn, ei poikaakan tappaa. Mutta käskynviejät joutuvat myöhään; kuninkaan poika oli jo hengeti.

Luultavasti olisi Psammenito Persian alasena saanut vastaki Aigyptoa hallita, sillä Persialaisilla oli tapana arvossa pitää kuninkaallisia lapsia, mutta rupesi uudelleen Aigyptolaisia kapinaan kehottelemaan. Tämän tutuksi tultua pakotettiin härjänverta itsensä kuoliaksi juomaan, jonkalainen kuolettaminen niinä aikoina ei ollut peräti tavaton.

Memphistä lähti Kambyysi Sain kaupunkiin, jossa entisen kuninkaan Amaasin ruumis palsamoittuna suojeltiin. Mitä elävälle ei saanut tilaa tehdä, teki kuolleelle. Ruumis monella tavalla pahoin raadeltuna ja hävästynä viimmen poltettiin. Saissa ollessaan pisti Kambyyselle päähän, vallata Aithiopianki maa, jonka rikkaudesta, voimasta ja taidoista oli sekä paljo että ihmeteltäviä kuullut. Niin lähetti ensin tiedustelioita niiden Aithiopilaisten maalle, joita sihen aikaan erittäin nimitettiin pitkäaikuisiksi (makrobioiksi), koska he olisivat eläneet sata kaksikymmentä vuotta ja päälle. Näiden tiedusteliain piti mennessään lahjoja viedä ja niin puhutella, kun olisivat Kambyyselta laitetut ystävyyden liittoa Makrobiolaisten ja Persialaisten välillä toimittamaan. Mutta Aithiopilaisten valtia, joka heti älysi juonen, lausu heille: "Lähtekäi matkohinne, teidän kuninkaanne ei ole rehellinen mies. Sillä, jos olisi, pysyisiki kotona, eikä etsisi vieraita maita, ihmisiä allensa vaatien, jotka hänelle eivät ole mitänä pahaa tehneet. Viekäi hänelle tämä jousi ja käskekäi, ei Aithiopiaan lähteä ennen Persialaistenki sama jousi yhtä huokiasti, kun meikäläisten kiinnitettyä ja sanokai paremman olevan jumalia kiittää, jotka eivät ole Aithiopilaisillenki mieleen panneet, toisen omaa himota."

Kambyysi tästä vastauksesta peräti vimmastuneena anto sotaväellensä käskyn heti Aithiopiaan lähteä, vaikka kyllä olisi jousi jänkiämpi, kun minkä Persialaiset olisivat kiinnittää voineet. Thebaiaan tultuansa lähetti erille 50,000 miestä Ammonilaisia sotimaan käskyllä, tehdä koko kansa orjiksi ja Ammonian ennustelmarakennus (s. 22) tulella hävittää. Mutta nämät viisikymmentä tuhatta hävisivät Libyan äärettömillä hieta'aukoilla, joko vihollisen nuolilta eli maanomilta saastasilta tuulilta kohdattuna. Ei paremmin käynyt pääarmeiankan, jota Kambyysi itse Aithiopiaan johdatti. Jo viidennellä päivällä loppu siltä ruoka, eikä mistä uutta saada, synkästä, autiosta maasta, jossa ei kasvanut puuta, ei ruohoa. Ensin juhtain teurastettua ja syötyä piti, näljän yhä enemmin kovittaessa, viimmen joka kymmenes henki sotioista toisten syötäväksi tappaa. Vasta sitte peruutti sotaväkensä Kambyysi tältä mitättömältä matkalta.

Jälle Memphiin tullessansa oli suurimmallaan ilo kaupungissa, sillä kauan aikaa suotta odotettua oli ihmeeksi kerran uusi Aapi (s. 29) ilmestynnä, jonka syntymäjuhlaa uhreilla, rukouksilla, kokouksilla ja muulla riemulla vietettiin. Mutta kambyysi ei ollut sillä tuulella, että olisi voinut toisten iloa katsella, jonka heti surkialla tavalla lopettiki. Sillä käski eteensä tuoda Aapin ja tuodun pisti pahasti irvistellen kuoliaksi. Eikä sillä hyvä, anto sotioillensa käskyn, pieksää papit ja miekkakädessä kansa surmata taikka kotiinsa karkottaa. Sitte, vielä enemmin pappeja entisestä arvostansa kansan silmissä alentaaksensa, meni suurimmassa kunniassa pidettyihin templeihin, nauraen, pilkaten ja hävästen mitä pyhintä löysi. Viinasta, jota ylellisesti nautitsi, kiihty ainaki villimmäksi, ettei väheäkän kysynyt, mitä teki. Epäluulosta laitti salamurhaajia Persiaan, veljeänsä Smerdiä päiviltä ottamaan. Ja kerran aikova, kaksi sisartansa vaimoinsa sekaan ottaa, kysy papeilta, jos olisi luvallinen. Peljätessään suorilla sanoilla kieltää, vastasivat: "meillä ei ole lakia, jonka mukaan saisi veli sisartansa aviollisesti kohdella, se laki ollen, saada kuninkaan tehdä, mitä tahtoo." Joku aika sen jälkeen potkasi toisen näistä sisarista vähä ennen saamistansa kuoliaksi.

Toisinaan onnistu vanhalle Kroisolle, joka häntäki sotimatkoilla ystävänä ja neuonantajana seurasi, saada hän sanalla eli sopivalla varotuksella vähä hillityksi. Kerran kysäsi hoviherrojansa Kambyysi, kumpasen pitivät suurempana, itsen taikka isänsä. Tämä mutkanen kysymys jopa vaati mutkaista vastaustaki, jonka Kroiso toisten iloksi heti keksi sanoen: "et toki, kuningas, minun mielestäni vielä ole'kan isääsi verrattava, semmoista poikaa sinulla ei ollen, kun isälläsi sinussa."

Muutaman toiseen kerran käski Kambyysi pahoillaan kaksitoista ylhäistä Persialaista, päin alas, elävinä maahan kaivaa, ei mistänä nimitettävästä rikoksesta. Kroiso rupesi tästä sekä hirviästä, että älyttömästä työstä häntä muistuttelemaan, mutta parahiksi pääsi itse pakoon, ettei nuolella häntä kuningas kuoliaksi ampunut. Vieläki anto käskyn palvelioillensa, Kroiso tappaa, mutta palveliat, tieten pian jälle herransa leppyvän, eivät tappaneet. Toisella päivällä ei muistavinaan koko seikkaa kysy Kambyysi, missä Kroiso viivytteli ja tämä, tiedon saanut, astu kuni ennenki kuninkaansa eteen. Vaikka kyllä siitä suuresti ihastuva Kambyysi kuitenki rankasi kuolemalla vähäkuuliaisia palvelioitansa.

"Sano'pa minulle, lausu taasen kerran viinapäissä Kambyysi ystävällensä Preksaspille, mitä Persialaiset minusta hokevat?" Preksaspi vastasi, kaikkein häntä jaloksi kiittävän, vaan hokevan liiaksi toisinaan viinaa maistelevan. "Vai niinkö, lausu sen kuultua kuningas; taitavatpa luulla, minun päissäni ei tietävän, mitä teenkänä. Siitä luulosta olen paikalla vapauttavame. Sillä, jos nuolella tapaan poikaasi, joka tuolla pihan perällä seisoo, keskelle sydäntä, niin lieneeki nähtävä, Persialaisten luulossansa erehtyneen." Samassa sai jousen ja laski pojan hengeti. Katsomaan käytyä oliki nuoli käynyt keskelle sydäntä. "Ka niin, Preksaspi, sano riemuten kuningas, vieläkö nytki luulet Persialaisten hokevan, minun viinasta älyttömäksi menevän. Taikka tiedätkö nimittää toista, joka olisi osaavammasti ampunut?" "En todella, änkytteli isä vastaukseksi, jumala itse ei olisi niin osaavasti kohdannut."

Vaikka kyllä kauhistummaki senlaisia töitä, niin Asialaisissa kansoissa niitä ei miksikän ihmeeksi luettu, sillä orjallisissa valloissa pidetään kuningasta kaiken sekä hengen että omasuuden herrana. Ei vielä hopulla olisikan toki Aigyptosta Kambyysi lähtenyt, ellei sanan tultua, kotimaassa kapinoin elettävän. Niin sinne rientävä ei päässytkän Ekbatanan kaupunkia edemmä, siinä miekanhaavasta kuoleva, jonka ratsaille nostessa oli reiteensä saanut. Kuolinvuoteella itki katkerasti ja katu veljensä Smerden surmata käskemistä, sillä itsellä ei poikaa ollen loppu koko Kyron polvikunta hänessä. Sen ohessa rukoili ystäviänsä estämään, Meidialaista miestä kuninkaaksi jälkeen pääsemästä, eikä uskovan Smerden enää elossa olevan, sillä onnettomalla hetkellä oli jo aikoja hänen käskystänsä surmattu.

6. Teko Smerdi.

(522 ennen Vapaht.).

Kambyysen tunnustus kuolinvuoteellaan tuli siitä, että hoettiin, ei olevankan Smerden kuolleen, vaan, tähän asti piilossa elettyänsä, nyt veljensä siasta kuninkaaksi ruvenneen ja heti kolmen vuoden verot maalle anteeksi antaneen. Juuri tätä petosta ja kohta alussa valtansa anastamista estämään Kambyysi Aigyptosta lähtiki. Se, joka Smerden nimellä ja Kyron pojaksi sanovatse oli hallitsemaan tunkeunut, ei ollut kun muu eräs, tietäjän Patitseiten velimies. Tämän Patitseiten oli kotoa lähtiessään Kambyysi hovinsa katsojaksi Sousassa valinnut ja hänestä oli koko yritys lähtenyt, jolla ei ollut muuta perää, kun Meidialaisille vallan Persiasta saada. Persialaiset esinnä ei oikein uskoen, mitä veljensä kuolemasta Kambyysi viimmesillään tunnusti, vaan luullen tämän vihasta häntä ei jälkeensäkän kuninkaaksi suovan, olivat jonkun ajan sillänsä. Mutta kuninkaallisia käskyjä yhä hovista lähtien, itse kuningasta ei konsa näkyen, jo viimmen rupesivat epäilemään. Vaan miten saada asia ilmi? Patitseiten veljeltä oli Kyron aikana josta kusta rikoksesta korvat poies leikatut, vaan häntäpä ei päästy katselemaan. Kauanki olisi saattanut salassa pysyä petos, ellei eräs kuninkaallisista vaimoista, ylhäsen Persialaisen tytär, nähtyänsä korvitonna miehen, olisi sitä muille ilmottanut. Niin tämän isä ja viisi muuta ylhäistä Persialaista rupesivat tuumittelemaan, millä keinolla saada anastaja vallasta erotetuksi. Sattu heidän tuumitellessaan tulla Persidasta Sousaan Maaherra Hystaspen poika, Daareio nimeltä, nuori, urhollinen mies ja samasta Akaimenen suvusta, josta entinen kuningas Kyro. Hänen voittivat pian puolellensa ja yhteen liittoon ruvettua, pantiin määräpäivä, jona kaikki aseellisina kuninkaan huoneisin tunkeuta. Niin meneviä esivartiat eivät vastustelleetkan, vaan sisämpänä oli toisia vartioita, kuohilaita miehiä, joista piti väkirynnäköllä läpitunkeuta. Viimmen hoviin sisäytyneinä näkivät siellä Patitseiten veljenensä. Paikalla löivät kummanki kuoliaksi, päät kansalle näytettää myötänsä ulos vieden. Sen tehtyä, ja Patitseiten petoksesta vimmoissaan, etseivät toisiaki tietäjiä ja olisivat kaiketi koko suvusta lopun tehneet, ellei yön väliin joutuessa. Rahvas petoksen ilmisaamasta ja pettäjäin rangastuksesta hyvillään eli hiljasesti kuninkaattomalla väliajallaki, toista vallan päätä pelastajainsa toimesta ja viisaudesta odottava.

7. Daareio, Hystaspen poika.

(522-485 ennen Vapaht.).

Onneksi olivat nämät seitsemän ruhtinasta, jos ei juuri ykstuumasia, kuitenki viimmen parahimmaan neuoon yhtyväisiä. Esinnä kyllä oli montaki päätä ja erituumaa uuden vallan rakennosta, toisilla Eräsvalta (Oligarchia), toisilla Rahvasvalta (Democratia) mielenperänen. Viimmen toki yhdyttiin Daareion neuoon Yksivalta (Monarchia) entisessä voimassaan pitää. Vaan nyt tuli toinen työ eteen, mistä uusi kuningas saada, kenen ruveta, kaikki yhtäläisiä ollen. Vanhin heistä, Otani, sano ei pyrkivänsä, eikä ilmankan kuninkaaksi rupeavansa, josta vapaehtosesta luopumisesta toiset häntä ansioa myöten kiitellen päättivät, jos ken kumminki kuninkaaksi pääsköön, aina antaa itsevapaana Otanin elää ja vuosittain jollai lahjalla muistella. Samassa päätetiin, sen kuninkaaksi ruveta, kenen hevonen, yhdessä heidän ulos kaupungista ratsastaen, ensin hirnahtaisi; niin saada arvan määrätä, missä muista tuumista ei ollut apua.

Seuraavalla tavalla sanotaan Daareioa arvan puoltaneen. Hänen nerokas hevoshoitajansa, kuultua, minkä onnen hevonen toisella päivällä voisi herrallensa hirnua, vei illalla ennen orihin tamman kera samaa tietä kaupungista ulos ja jonkun matkan ajettua laski heidät irralleen runsaasti appeita eteen pannen. Sen tehtyä myöhään illalla ajo jälle kotiin. Niin päivällä perästä Daareion orihinensa ape'paikalle tultua, meni tälle eileinen ruoka ja tammaki mieleen, joita ei nähden hirnasi ikävästä. Sen kuultua heti toiset ruhtinat hyppäsivät maahan Daareioa kuninkaaksi kumartelemaan.

Paremmin arvoansa vahvisteleva nai Daareio vaimoja kuninkaallisesta suvusta, nimittäin kaksi Kyron tytärtä, yhden Smerden tyttären ja päälliseksi Otanenki. Ilmanki oli luja ja vaka hallitsia, eikä suannut suurtenkan muina kun alammaisina itseänsä lähestyä. Intapherni, eräs niistä seitsemästä, tahto kerran kuninkaan puheelle ja vartiain estellessä, kiivastuneena löi heidät korvittomiksi. Vaan siitäpä seikasta joutu poikinensa, heimonensa vankeuteen, ollen Daareiolla muutaki syytä, kapinoita hänestä penkoa. Intaphernen vaimo itki ja rukoili taukoamatta kuningasta vankien puolesta. Niin Daareio viimmen lupasi yhden vapaaksi, kenen tahtoisi. Sano veljensä tahtovan. Minkätähden hänen, eikä miestänsä taikka jota kuta poikaa, ihmetteli Daareio. Kyllä saavansa toisen miehen, vastasi vaimo, ja toisia poikiaki, veljeä ei toista, jo kuoltua isänsä ja äitinsä. Tästä vastauksesta naurahtaen kuningas anto hänelle sekä veljen että vanhimman pojan vapaiksi.

Vielä kovemmin kun Intapherniä rankasi Oroitia, siallistansa Sardissa. Ylimielisyydessään oli tämä antanut luonansa käyneen, eikä mielenmukasia sanoja tuoneen, kuninkaallien asiamiehen paluumatkalla surmata. Daareio ensin epäilevä tämän Sardissa pidetyistä Persialaisista peitsikkäistä, tiedusteli näiden mieliä ja kuultua, ei Oroitia puoltelevan, anto käskyn hengiltä ottaa.

Toki vaarallisempi näitä erityisten miesten kokeita oli Babyluonilaisten seuraava kapina. Jo ammon sala hankkieltua, viimmen valmiina, varustettuina, kielsivät veron Persialaisilta. Sitte kaupunkinsa portit sulkien menettivät kaiken akkaväen, niin riittävämmällä elolla itset jääden. Daareio kaupunkia kaksikymmentä kuuta sotaväellänsä piirittävä ei voittanut mitänä, ollen avuton Kyron entinen virrankuivatusneuoki, toisten varalla ollen.

Oliki jo heittää koko sodan, koska nuori korkiasukunen Persialainen, Suopyro nimeltä, yhden niistä seitsemästä poika, jotka viimmesessä vallanmuutoksessa olivat osallisia, tuli poisviiltyllä nenällä ja korvilla, ajetulla päällä ja verille ruoskitulla seljällä kuninkaansa esiin. Kammostuva ja pystöön hypäten kysäsi tämä, keltä oli niin kauhiasti raadeltu. "Itseltäni, jopa itseltäni, vastasi Suopyro ja sinun tähtesi, sillä näin olen kaupungin käsiisi jouduttava. Verissäni sinne menevä sanon sinun näin muokata käskeneen, siitä että olisin neuonut, kaupunki sillänsä heittää, kotiin lähteä. Sitte yhä kostosta mainiessani ja niin käyttäissäme, ettei epäellenkän petosta pelätä, luultavasti antavat sotamiehiä, joilla lähden vastaasi. Vaan sinä kymmenen päivä tästä alkain lähetä tuhannen miestä, mitä kehnoimmia, vastaani, siitä seitsemän päivää edelle, kaksituhatta ja viimmen kahdenkymmenen päivän päästä neljätuhatta. Niistä joka kerralla voiton saatua, jo toki tehnevätki minun päämieheksi Babyluonilaiset, kaupungin avaimet käsiini antaen. Sanomattai tiedät, mitä sitte seuraa."

Kaikki tapahtu miehen arvelemista myöten. Kolmannen kerran Persialaiset puheen mukaan voittanut pääsi ylimmäiseksi päämieheksi ja anto kaupungin Daareiolle.

Kiitollinen ollen Daareio Suopyrolle anto koko Babyluonian lääniksi ynnä kaiken siitä kuninkaalle lähtevin veroine, joka vaan oliki kauniisti tehty. Vielä kauniimmaksi lukisimma, mitä sen ohessa lausu, ennen mielellänsä kymmenenki Babyluonia olevihin onniinsa heittävän, kun näkevän niin kauhiasti Suopyron raadeltuna. Mutta hirviästi oli Babyluonilaisia rankaseva. Portit särjettiin, osa muureista purettiin ja kolmetuhatta korkiasukusinta asukasta ristiinnaulittiin.

Toiseen yritteesen sattu samoina aikoina Daareio ei muusta erityisestä syystä, kun oman luontonsa jaloudesta. Eräs korkiasukunen Greikalainen mies, Sylosona Samon luodolta, oli entisen kuninkaan Kambyysen aikana Daareion Memphin kaupungin paltalla tavannut. Daareio, sillon muu erityinen sotaherra, oli pyytänyt Greikan mieheltä ostaa kaunista, punaista levättiänsä, johon toinen oli vastannut, ei myödä olevan, vaan, jos niin haluttaisi, ilmaseksi saavan. Tämä sama miespä nyt tuli Sousaan ja hovin esipihalla istuva ilmotti vartioille, aikoinansa hyvän työn kuninkaalle tehneensä. Sisään laskettu muistutti muinasesta punasesta levätistään Memphin torilla. "Ja sinäkö olet, sano Daareio, sama mies! Jo vainen niin tunnustelenki muodostasi. No, ei tarvitse katua minulle hyvän työn osottamasta huonommilla päivilläni."

Näin lausuttua lahjotti miehelle paljo hopioita ja kultia. Mutta Sylosona lausu: "oh kuningas! en ole sitä varten tullut, vaan jos tahdot jotai hyvää tehdä, niin vapauta syntymämaani Samo, jota, veljeni Polykraten surmattua, nykyään orja hallitsee. Se minulle suosioksi tehden kuitenki laita, ettei ketänä tapettaisi eli vapaudeltaan vierotettaisi."

Jo valmis tekemäänki Daareio, mitä rukoili toinen, laitti sotalaivoja Samoon, vapauttamaan kansaa ja vallananastajata rankasemaan, vaan eipä voinu'kan toista puolta rukouksesta täyttää. Sillä tappeloon yhdyttyä kaatu monta luotolaista ennen kun myöntyvät uuteen haltiaan.

Vaan nimitetystä Polykratesta, Samon entisestä päästä, tahdomma vielä muutamilla sanoilla mainita. Hän oli muinasaikaan eräsestä onnestaan tuttu. Kaikilta retkiltä palasivat laivansa voitolla kotivalkamoille ja monta saarta ja kaupunkia oli niillä vallannut. Ystävänsä ja kostilaisensa Amaasi, Aigypton senaikuinen kuningas, juuri pelkäämällä, ei hyvää loppua tästä alituisesta myötenkäynnistä, muistutti ja varotti toista, ei ylen sille luottaumaan. Sen ohessa käski hänen itsestään jotai kallehinta kalua menettämään, niin ennakoiten kade'sekasia jumalia lepyttääksensä. Sen tekevä Polykrati nakkasi kallehimman sormuksen mereen. Mutta, ei aikojakan, jo tuli takasin sormus kalan vatsassa löydettynä, jota hänelle ruoaksi laitettiin. Uskonsa mukaan päättävä Amaasi, jumalain yhtäläisellä onnella oikeen kiusaavan Polykratia, eikä vainenkan hyvää loppua siitä nähden, jo vierottihenki kaikesta yhteydestä entisen ystävänsä kera. Niin oliki Amaasin enne ei perätön, sillä ennenmainitulta Oroitelta Polykrati Sardiin vieteltynä, siellä häneltä surmattiin.

8. Daareion Sodista.

(514 ennen Vapaht.)

Mitä tähän asti olemma Daareiosta kertoneet, sen teki enimmiten valtansa ja armonsa kotoseksi vakuudeksi, vaan pitipä niistä tavan mukaan ulompanaki huoli pitää. Näin olisi eräs puolisoistansa, Atossa nimeltä, kerran Daareioa puhutellut, sanonut: "sinun pitää jostai sotasesta miehentyöstä kuulusaksi tekeytä, jotta nähden Persialaiset miehen pääksensä saaneen ja ilmanki sodissa pyöriväisinä eivät saisi aikaa kotona kapinoihin ruveta." Daareio vastasi, jo itsensäki jotai semmoista mietittyään nyt Skythilaisia sotimaan lähtevänsä. Skythilaisiksi nimitettiin sillon usiampia, raakoja ja urhollisia kansakuntia, joilla oli asuntonsa Mustan ja Kaspiameren pohjaspuolella ja niiltä tienoilta lähtien laajalta itäänpäin Asian maakunnissa. Daareiolta sodittavain Skythilaisten maa olisi ollut Donau- ja Tanai (Dona) virran välissä nykysen EuroopaisVenäjän vallan eteläisessä osassa. Näistä kansoista antaa Heirodoto muutamia vielä meillenki hyödyllisiä tietoja. Mustan meren lähellinen Skythilaiskansa eli maalla ja vakavilla asuntopaikoilla, muut olivat karjakoita. Itäänpäin näiltä seuduilta oli herrasSkythilaisilla asuntonsa, jotka monilukusia ja urhollisempia ollen, muita kohtelivat kuni orjia eli alamaisia.

Pohjaseen ja itäänpäin Skythiasta eläviä kansoja Heirodoto ei nimitä varsinaisilla, vaan jolla kulla greikalaisella osotusnimellä. Senlaisia hänen Melanklainonsa (mustalevättikansa) ja Androphagonsa (miessyöjäkansa). Jälkimmäiset, jota jo nimiki osottaa, olisivat olleet kaikkia muita kauhiampia, kovin hirmusia. Näitä itäsemmin, toisella puolella Tanain virtaa, sanoo Sauromatain (Sarmatilaisten) eläneen, joita arvelee Skythilaisten heimolaisiksi, ja heitäi ulompana Boudiinolaisten, laaja kansa, siniset silmät, hivus punahka, ei elämässään ja tavoissaan, eikä missään Skythilaisten kaltanen.

Vielä näitäi loitompana pohjasessa asu eräitä metsäkäviäkansoja ja kaikkein äärimmäisinnä Agrippolaiset, vaate'parreltaan Skythian tapasia, vaan omalla kielellään. Näillä, talvisina aikoina katetuissa teltoissa eli koduksissa puiden alla elävillä, oli nenä littiänäkönen, pitkä leuka. Siitä ovat moniaat heitä Mongolilaisiksi katsoneet.

"Sinne ulottuen, sano Heirodoto, olemma saaneet tietoja muukalaisista maista ja kansoista, sillä Skythilaisten karavanoja, Greikalaisista kauppakaupungeista lähtien, kulkee niille seuduille asti. Vaan heistä alkaa matkattomia tuntureita, joist' ei meillä ole mitänä tietoa, jos ei mitä Agrippolaisilta hoetaan, niilläki seuduilla ihmisiä asuvan, esinnä vuohijalkain, sitte untamolaisten, jotka yhtä rupeamata nukkuisivat puolen vuotta." Jälkimmäistä hokua Heirodoto ei sano ollenkan uskovansa, vaan silläpä kuitenki arvattavasti osotettiin pohjasinten maiden talvisaikaista pitkää pimeyttä, jona aikana nykysetki niiden maiden asukkaat pian yhtenään nukkuvat taikka makaavat.

Ilman olivat Heirodotoa myöten Skythilaiset kovin asuttomia, ehkä urhollisia sotioita. Areeta taikka sotajumalaa palveltiin ja pyhitettiin joka maakunnassa seuraavalla tavalla. Oksista ja varvuista rakettiin hirvittävän korkia koko, jyrkkä kolmin puolin, neljänneltä kaltava. Yliselle laitettiin tasanen neliskulmanen sia ja sihen pystöön ikivanha rautakalpa. Tämä kalpa eli miekka oli kuvaavinaan itse pyhää Areeta, jolle vuosittain yli muiden jumalain uhrattiin hevosia ja muita elukoita.

Sotaotoista vihollisista meni joka sadas mies uhriksi Areelle. Toinen tapa Skythilaisilla oli, ensimmäisen kuoliaksi lyödyn vihollisensa verta juoda ja vainon jälkeen kanto itsekuki lyötyin vihollistensa päät kuninkaan luoksi. Jos kellä ei ollut päätä vietävätä, jäi osattomaksi saaliista. Sitte kiskovat nahan näistä kalloista ja valmistivat hevosten suitsissa kannettavaksi. Pahimman tapetun vihollisensa, jos kohta omastaki kansasta, tekivät kallon juomamaljaksi, jonka rikkaammat sisältä kullauttivatki. Kerran vuosittain valmistivat joka erikunnassa päämiehet ison viinamaljan, josta jokanen jonkun vihollisen tappanut Skythilainen sai juoda; muut eivät. Jos ken olisi usiampia kuolettanut, niin sai kahdesta asiasta juoda. Vaan isoksi häpiäksi luettava oli, ei yhdestänä saada.

Hirviöitä ja kauhistuttavia tapoja oli myös Skythilaisilla keskinäisiä liittoja tehdessään ja kuningastensa hautaamisessa. Liittoteoissa lyötiin esinnä viinaa kiviastiaan, johon sitte itsekuki liittoon rupeavista tipahutteli verta ruumiistansa, pienestä ihoon pistetystä haavasta. Tähän kekoon kastivat sitte aseitansa ja senki tehtyä joivat suuhunsa, jonka ohessa luettiin monta lorua ja pidettiin pitkiä rukoelmia. Kuninkaan taasen kuoltua palsamoittuna ja vahalla voideltuna ruumis kuljetettiin ympäri hallintokunnan, ollen itsekuki kuolleen kuninkaansa nähtyä velvollinen hiukset päästänsä ajamaan, otsa ja nenänsä haavottamaan, vasen kätensä nuolella puhki ampumaan. Ruumiin kanssa haudattiin elävinä yksi puolisoistansa, ruokain laittaja, hevoshoitaja ja muita huone'orjia. Sitte vielä vuoden päästä tapettiin viisikymmentä parahimmista palvelioistansa ja viisikymmentä hevoista, joista, sisällysten otettua ja rungon jälle täytettynä ja läpipistetyillä korennoilla toinen toisiinsa liitettynä ja miehet hevosten selkään asetettua tehtiin vartiatarha kuninkaan haudan ympärille; tosiaan kauhioita vartioita.

Näitä kansoja sotimaan lähti nyt Daareio Persialaistensa kanssa. Ei kuitenkan kaikille tainut oikein mieluinen sotaanlähtö olla. Muutamaki, Orobatso nimeltä, pyysi kuninkaan armosta saada yhden pojistansa kotona pitää. Saavan kaikki, vastasi Daareio, ja anto heti jokasen näistä hengiltä ottaa, sen tehden, sillä esimerkillä muita Persialaisia nöyremmiksi tehdäksensä.

Eräs Greikalainen, Samon luodolta kotosin, laitti hänelle sillan Bosporosalmen poikki Asiasta Euroopaan päästäksensä. Tätä siltaa, nykysen Mustan ja Marmoramerien välitse, Daareio 700,000 miehine Euroopaan tullut vaelti sitte Thraakian maihin, Mustan Meren länsirantaa pohjaseenpäin Donauvirran seuduille kulkeva. Tänne olivat hänen käskystänsä Juonialaiset edellä purjehtineet Arkipelagosta uloten Marmorameren ja Mustan Meren halki Donaun suulle tulleet. Laivoistansa olivat virran poikki sillan sotaväen yli päästä, rakentaneet. Yliluotua väen anto käskyn Juonialaisille Daareio, silta purkaa ja se tehtyä laivaväenki häntä maisin seurata. Vasta paljolla työllä ja puheella sai hänen Kuoei, Mityleinalaisten päämies siitä tuumasta luopumaan. Tämä toki osottaa, kuitenki parahimman olevan, silta sillänsä paluumatkaa varten pitää. Niin viimmen jäiki.

Sen tehtyä jätti Greikalaiset siltavartioiksi Daareio ja anto heille kuusikymmensolmullisen rihman käskyllä, siksi häntä odottaa, kun viimmenenki solmu olisi selvitetty, vaan itsekultaki päivältä yhden selvittää. Itse lähti Skythilaisten perille. Vaan nämätpä olivat parahimman neuon vihollistansa vastaan keksineet. Yhä edemmä siirtyen, viimmen maastansaki uloten, viettelivät Persialaisia synkkiin erämaihin jälkeensä. Daareio laitti heille sanan, taikka tappeloon ruveta, taikka Persialaisen tavan mukaan maata ja vettä kuuliaisuutensa ja alamaisuuden osottimeksi lähettää. Vaan tappelon siasta rasittivat häntä pienemmillä ratsasjoukoilla ja alamaisuuden näyttimeksi lähettivät linnun, hiiren, sammakon ja viisi nuolta. Mikä senlaisella lähetteellä mielenä, kysy Daareio, ja eräs niistä seitsemästä, viimmesessä vallanmuutteessa kanssaosallinen, vastasi Skythilaisten sillä surmaa Persialaisille ennustavan. "Kuvaelevat muka, sano hän, meidän, ellemme lennä lintuna ilmassa, taikka hiirenä maan sisään tunkeu, taikka ui vedessä sammakona, ei pääsevän nuoliltansa."

Jopa vähällä oliki tämä ennustus toteen käydä, Skythilaisten kaikella tavalla kokiessa paluumatka Persialaisilta ehkästä taikka mahdottomaksi tehdä. Niin ennakolla rientivät siltavartiainki luoksi Donaurannalle ja käskivät purkaa silta, Daareiolta määrättyä kuusikymmentä päivää jo kaiketse ylimentyä. Eikä paljoa puuttunut, etteivät sitä tehneetki Greikalaiset. Semminki Miltiadi Atheinasta, Kersoneison sillonen valtia, luuli parahaksi, niin Daareio sotaväkenensä hävittää ja sitte Juonian maa Persialaisten vallasta vapauttaa. Mutta Histiaio Miileitosta pani vastaan, muistuttain heidän itsien Persialaisilta nykysen päällysvaltansa kaupungeissaan saaneen ja toisten hävittyä heidänki valtansa menevän, sillä kaupungit vapaiksi tultua arvattavasti rupeaisivat entisessä rahvasvallassaan elämään. Tällä tuumalla Miltiadi ei saanut toisilta puoltua. Skythilaisia peljätessään kuitenki lupasivat sillan purkaa Greikalaiset ja näytteeksi jo hävittivätki muutaman rannanlähimmäisen osan. Niin Skythilaiset taasen lähtivät Daareioa vastustamaan, vaan epähuomiosta sivukulkevilta pääsi tämä terveenä rannalle ja läksi itse takasin Asiaan, Megabatson, erään päämiehensä, muutamalla osalla sotaväkeä Thraakilaisia kansoja sotimaan jättäen. Sen kautta joutuki Persianalaseksi eteläja itäThraakia, asuttuina moninaisilta urhollisilta kansoilta, joita, jos olisivat yksituumasina pysyneet Heirodoton luuloa myöten ei konsa olisi voitettu. Megabatsolta pakotettuna rupesi samalla kerralla Makedonian kuningas Amynta Persian alaseksi. Itse toisella haaralla sotiva Daareio voitti Indialaisia maita Indojoen seuduilla. Näillä voitoilla ja niiden ohessa vallatuilla uusilla mailla luoteesen ja kaakkoonpäin leveni Persian valta niin äärettömän suureksi, että uusille sodille joutuvat Greikalaiset eteensä. Näistä Persian ja Greikan maan keskinäisistä sodista olemma vasta kertovat.

9. Persialaisten Uskosta ja Kansallisuudesta.

Samatekun muissaki muinasaikain valloissa oli Persiassaki usko ja kansallinen elo tarkon toinen toiseensa liitettynä. Uskonsa olisivat alkuperin saaneet kuululta Tsuoroastralta, vaikkei liene'kän tämä ollut, kun vanhain uskotarinain yhteenlaatia, uudeksi muodostaja, taikka samanarvonen mies Persialaisilla, kun Juudalaisilla Muosei. Ajasta jona eli Tsuoroastra emme tiedä tarkemmin mainita, kun mitä arvellaan hänen noin 800 vuotta e. Vap. eläneen, taikka niinä päivinä, joina Baktrialla oli omituinen valta, sillä osottavatpa itse hänen kirjansaki, ne alkuansa viimmimainitulle maalle aivotuita olleen. Vasta viimmesinnä meitä lähimmäisinnä vuosisatoina ovat Tsuoroastran uskolliset ja kansalliset opit tulleet meille tarkemmin tutuksi, itse raamatun, Tsendavesta (s. o. elävä sana) nimeltä, johon ne ovat kerätyt, Asiasta löydettyä ja Euroopaan tuotua.

Tsuoroastran uskossa jumaluutta ei pyhitetty kuvilla eikä kirkoissa. Vaan kaksi oli pääjumalia, toinen hyvyyden, toinen pahuuden juuri ja puoltaja. Edellinen nimeänsä oli Ormusda, jälkinen Ahrimani. Nämät hallitsivat kaikkea luontoa, se valossa ja valkiassa, joiden nimessä häntä myös pyhitettiinki, tämä synkässä pimeydessä ja pimeys oliki tämän pyhityskuvana. Ormusdalla oli apulaisina seitsemän valon ruhtinata, Amsaspandoja nimeltä, joita taasen Itsedat valonpuollustoimissa alhasempina käskyläisinä palvelivat. Samatse oli Ahrimanillaki seitsemän apuruhtinata ympärillä, Deusat nimeltään. Molemmat vallat elivät sodin keskenänsä, vaan aikaa voittain oliki Ahrimannin viimmen Ormusda voittava. Ja sillon oli kaikelle pahuudelle loppu lähestyvä, hyvyys siitä ajasta yksin vallitseva. Kaikki mitä suinki löyty oli yhden eli toisen näiden jumalain laatima ja alanen. Niin ihmisiä, kun muita olentoja löyty Ormusdan luomia, pyhiä ja puhtaita, toisia Ahrimanin saattamia pahoja, saastasia. Tämmöisiä jälkeenmainituita olivat kaikki, jotka ajatuksissaan, puheissaan eli töissään poikkesivat Tsuoroastran opista, semmoisia myös kaikki pahat, vahingolliset elävät, kasvut ja muut aineet. Vaan Ormusdan alasten piti kaikitse ja kaikissa valkeutta rakastaman, sitä pyhittämän ja palveleman, vihaaman ja vastustaman pimeyttä. Tämän uskon mukaan oli monta kansallista yhteistä sääntöä ja asetusta suorittu, tarkottavaisina, kuta kullonki, maaviljelön etua, elämän kaunistusta ja muuta senlaista. Ormusdan palveliain piti olla uutteria maaviljeliöitä, huolellisia yrttitarhureita, hävittää vahingollisia eläviä, kadottaa saastasia kasvuja ja muuta senlaista hyvyyden edistämiseksi tehdä. Samate yhteisessäki elämässä toinen toistansa suhten piti heidän kaikin voimin hyvyyttä puoltaa, yhä ajatuksissaan, puheissaan ja töissään se mielessä pitää. Yli muiden oli kuningas velvotettu olla hyvä ja hurskas alamaisiansa kohtaan. Käskeä sai, mitä tahto, vaan aina Ormusdan oppi muistaen, ei vaan mitänä pahaa, epähurskaallista käskeäkän.

Itämaan tavan mukaan määräsi Tsuoroastraki kansan neljässä kastassa elämään, pappeina, sotioina, maaviljeliöinä ja käteliäinä eli työniekkoina. Tässä kastajaossa oli toisia suhten papiskastalla suuri arvo. He olivat alkuperää Meidian maasta ja kutsuttiin omalla nimellä Magoiksi. Heidän velvollisuutenaan oli kaikenniminen erityinen jumalanpalvelo, heidän toimitettavanaan tavallisten rukousten pito Ormusdalle, uhraamiset ja muut pyhityshuolet. Luultiin myös heidän jotai erityistä tulevista asioista tietävän, jonka tähden, kuni Astyagen historiassa luimma, heitä uniselvittäjinäki kuningasten hoveissa pidettiin. Aina olivat he kuningasten neuonantajina sekä pyhissä että maallisissa toimituksissa ja hovituomioita luullaan myös heiltä istutuksi, ei muiden kelvanneenkan.

Kaikki Persialaiset kunnioittivat kuningasta kuni muutai pyhempätä, korkialuontosempata olentoa, taikka kuni näkyväistä maallista jumalata. Häntä lähestyvän kenen tahansa piti maahan langeta. Vaan työläs oli häntä lähelle päästä, sillä oli aina piiritetty monilukusilta ylhäsemmiltä ja alhasemmilta ystäviltä ja palvelioilta. Olevallenki hänelle kaiken maan ja kaikkein ihmisten mielivaltialle piti itsekunki paikan tarpeiksensa tuoda, mitä missäki muita parempata. Suolan piti olla Ammonan ennustelman tienoilta Afrikasta, viinan Syrian maasta tuodun, Aioliasta leipänisun, muita muualta. Joka sana, jonka suustaan pakasi kuningas, pidettiin siitä arvosta, että kirjotettiin muistoksi ja sentähdenpä oli aina iso lauma kirjottajia kuninkaan tienoilla. Yli koko maan oli sanakuljettajia, asetettuna päiväyksittäin toinen toisistaan, kuninkaan käskyjä ympärilennättämään ja viestejä maakunnasta takasituomaan. Asialaisten tavan mukaan oli kuninkaalla suuri summaton vaimojoukko hovissa. Daareiolla yksinään sanotaan olleen niitä kolmesata kuusikymmentä, taikka niin monta kun päivää vuodessa. Varsinaisten puolisoin piti kuitenki olla Kyron eli Akaimenen suvusta ja vaan niiden tekemiä lapsia vallan perillisiksi tunnusteltiin, vaikkei jälkeenpäin enää ollutkan tässä asiassa niin tarkkaa rajaa. Näitä vaimoja vartioimaan oli määrätty suuri lauma kuohilaita, jotka useinki älysivät hallitusseikkohin seottaatse suureksi koko valtakun turmioksi. Tämä heidän valtahimonsa liiatenki luonnistu, aikaa voittain kuningasten entisestä jaloudestansa ja miehuudesta hentoutessa. Samain kuohilasten keskessä toisinaan tapahtu seikkoja, niinki erikummasia, hirmusia ja kauhistuttavaisia, ettet meikäläisten mukaan voisi todeksikan uskoa.

Ekbatana, Sousa ja Babyluoni olivat eri vuosajoilla erityisiä hovikaupunkeja. Talven asu hovi Babyluonissa, muutti Sousaan keväiksi ja kesäksi Ekbatanaan. Hovia yhdestä näistä kaupungeista toiseen muuttaessa seurasi suuri ääretön väkipaljous, että näytti kun olisi valta sota'armeia ollut liikkeellä. Köyhempäin maisemain halki ei ollut kulkemistakan, elleivät olisi yhteiseen nälkään kuolleet. Tämä kuninkaan asumuuttelevaisuus lienee siitä tavaksi tullut, kun entiset valtiat, karjakkoruhtinaita alkuperin ollen, syöntimaiden haussa niin olivat pakotetutki yhdestä paikasta toiseen karjoinensa muuttaumaan.

Ilman jo nimitettyjä oli Persaipolin kaupunki neljäntenä kuningasten muuttopaikkana. Vaan sinne eivät muuttaneet asumaan, ilman jumalapalvelon ja muiden pyhitysten tähden. Sinne myös kuninkaat kuolleina haudattiin, sillä oli mainittu kaupunki Persidan maassa, josta kuningassuku alkuperäänsä oli ulonnut ja jota siitä syystä vaan pidettiinki senarvosena, sihen kuolleina jällen laitettaa. Joka kuninkaalle rakettiin erityinen hauta, välistä jyrkkiin, tuskin luoksi päästäviin kallioseiniin. Kuni elävälle ihmiselle pantiin kaikenlaisia varoja ja tarpeita lähelle, paljo kultia ja hopioitaki, joita suojelemassa monilukusia vartioita vuosisadat halki paikalla pidettiin. Vielä nykyjään nähdään näistä hautarakennuksista suuria, ihmeteltäviä, hämmästyttäviä jäännöksiä. Kolmijatkollisina, yksi toistansa sisämpänä, kohoavat ne korkialle marmorakallioisella alustalla, jota yhtä kallioa lienevätki. Ohessa aikoinansa seiso koko pylväsmetsistö, joka pylväs viidenkymmenen jalan korkuinen ja siitä paksuudesta, että kolme miestä tuskin taisivat ympäri syletä. Yhdestä jatkosta toiseen kävivät tielevyiset astuimet ja itse marmorakivisissä seinissä oli paljo veisteltyjä kuvia ja muinaspersialaista kirjotusta. Kaikki nämät rakennukset todistavat Persian vallan muinasesta suuruudesta, jonka ikuisia muistojätteitä eli kuvailemia itse ovatki.

Tämän vallan ensimmäisten kuningasten aikana yhä kasvava suuruus teki tarpeelliseksi senlaisen hallitusmuodon, joka Asian isoissa valloissa vieläi on tavallinen, taikka että joka maakunnalla oli kuninkaan siaset maaherrat, Satrapat persialaisella nimellänsä. Kuitenki tuli vasta Daareion aikoina sama hallitusmuoto oikiaan järkeen. Lääneissään elivät satrapat pian itsemielisesti, vaan pieniä miehiä olivat kuninkaan edessä. Suuttuneena kuningas mielivalloissaan jos konsa taisi pään heiltä otattaa ilman pienintään tuomiollista tutkintoa, kuni jo Oroiten seikasta näimmä ja kuten vieläi on Turkin maassa asian kohta. Monta suunnallista asetusta oli kuninkailta satrapoita kohtaan mietitty, heitä alallansa pitämään ja estämään, etteivät ylenvoimalliseksi päästen vaan kapinoihin yltyisi. Kuninkaallisia kirjotusmiehiä piti olla joka satrapan luona ja niillen kuningas ensin työntiki käskynsä, heiltä satrapoille annettaviksi. Vuosittain kulki myös kuninkaan puolesta ja siasta määrätyitä herroja suurten sotajoukkoin kanssa ympäri kaiken valtakunnan, satrapoita tarpeen mukaan puoltamassa eli rankasemassa. Hyvin arvattu oli seki kohta, ettei satrapoilla ollut mitänä maassa löytyvälle sotaväelle käskemistä. Vasta myöhemmin, maan entisestä voimastaan aletessaan, saivat sotapäällysvallanki lääneissään ja sillonpa jo vaan toisinaan nähtiin yhden satrapan usiampatai lääniä hallitsevan, joka ennen ei konsa niin tapahtunut.

Vasta Daareion aikoina tuli veronottoki maassa paremmin määrätyksi. Sitä ennen oli tapana kuninkaan voittomailtaan epäarvosesti lahjoja saada, vaan Daareio määräsi niiden jokavuotisen suuruuden ja ynnä kuinka ne piti maksettaa, jolla muuttuivat veroiksi. Kyroa sanoo Heirodoto Persialaisten kutsuneen isäksi, herraksi Kambyysia, vaan Daareioa kauppiaksi, koska aina oli tarkka veronotoillaan. Yhteinen maanvero tämän kuninkaan aikana teki minkä seitsemäntoista millionaa hopiaruplia meidän luvun mukaan. Jälkisten kuningasten aikana se siitäi eneni. Ilman varsinaista määrättyä veroa piti maakuntain hankkia kuninkaalle, hovipalvelioille ja virkamiehille kaikenlaisia elontarpeita, johon vaan ei vähät varat riittäneetkän, sillä joka päivä ravittiin kuninkaan hovissa viisitoista tuhatta henkeä. Päälliseksi piti jokasen kuningasta lähestyvän hänelle joku vapaehtonen lahja antaa.

Se nyt kaikki oli kuninkaalle menevä, vaan toisia veroja piti joka maakunnan satrapoilleen maksaa, joko maakasvuaineissa eli rahoissa, näidenki hovipitimeksi. Olivatki satrapat huolelliset saamaan hovejansa miten mahdollinen kuningashovin mukasiksi, johon paljo vaadittiinki hyvyyttä. Babyluonista, joka vaan oliki muita läänejä rikkaampi, sanoo Heirodoto joka päivältä kapallisen hopiota satrapan saaneen. Tallirakennuksissaan elätti sama satrapa kahdeksan sataa oritta ja kuusitoista sataa tammaa. Metsäkäyntiä varten piti niin suuren lauman Indiasta tuotuja ajokoiria, että neljällä kylällä, kaikista muista veroista vapaina, oli kylliksi tekemistä niillen tarpeeksi evästä saada. Usein määräsi kuningas ystävilleen ja palvelioilleen kokonaisia kaupunkeja, kyliä ja maaomasuksia jonkun hyvän palkkioksi. Päälliseksi piti joka paikan elättää sotaväki, joita, osittain Persialaisia, osittain palkatuita miehiä, yli koko maan kuningas kapinain estämiseksi oli asetellut. Ulkosotiin otettiin voittomaista väkeä, minkä kuningas määräsi. Rantakansain, kuni Kilikilaisten, Asialais-Greikalaisten ja Phoinikilaisten, piti laivamiehiä hankkia.

Persialaisten tavoista antaa Heirodoto seuraavia tietoja. Yli kaikkein muiden päiväin kunnioitti itsekuki nimipäiväänsä. Sillon piti köyhänki rikkaan tavoin elää. Viina oli Persialaisilla hyvin mielentehty aine ja viinapäissä tuumittelivat vakaisimmistaki asioista. Vaan aamulla jälkeen selvettyään ottivat mennytiltaset viinassa saadut päätöksensä uudelleen tutkittavaksi. Jos vielä selvilläi hyviksi nähtiin, niin seisoivat, ilman purettavia. Erikohdelmissa tervehtelivät toinen toistaan erilaatusesti. Ystävät tiellä yhtyen antovat suuta, vähemmin tuttuina suutelivat toistansa poskipäille, alhasempi ylhäsemmälle osotti maahan lankeamalla kunniansa. Monivaimosuus oli luvallinen ja monta lasta suureksi kunniaksi luettava. Viisivuotiseksi kasvo poika naisten keskellä, kuudennella otti isä ja opetti yhdenteenkolmatta ratsastamaan, jousitaitoon ja totta puhumaan. Valehen pitivät Persialaiset kaikkein häpiällisimmänä työnä ja sen jälkeen velan, koska velkaantulleen toisinaan pääsemättömästi piti valhetella'ki. Mitä ei ollut luvallinen tehdä, siitä ei suattu puhumaankan. Tästä viimmesestä on nähtävä Persialaisten niinä aikoina ei vielä olleen tavoissaan turmeltuneen, niinkuin myöhemmin, koska Meidialaisilta vallan otettua ottivat heidän tapansaki ja elämälaatunsa, tapahtuen heillä, kun aina muuallaki Asiassa, että voittajakansa maiden voitolla menetti entiset hyvät tapansa (s. 14). Muita näppärämpi sanotaan olleenki Persian kansa vieraita tapoja omistelemaan.

Greikalaisista.

1. Greikan muinasajasta taempana 1300 v. ennen Vapaht.

Taasen joudumma osaavammilta teiltä pimiään erehdyttäväiseen hämärään, työntyessämme joita kuita Greikan muinasajoista tiedustelemaan. Jos kohta onki vaikia tietyiltä matkoilta tietämättömille tulla, niin kuitenki tällä kerralla emme suuresti vaikeuttamme valita, vaan tulemma Asiasta Greikaan, kuni paimen synkästä, petojen vaiheellisesta korvesta kotipuolisempiin ihanaisiin laksohin ja itse Greikan hämäräaikojaki pidämmä armaana aamuruskona Asialaisen kolkon päivän rinnalla. Peräti uusi elo ja uusi mieli kohtaa meitä kaikissa Greikalaisten toimissa, uusi virkeys, uudet moninaiset tiedot, opit ja taidot ja uusi kansallinenki olento. Kovin vaillinainen, yksipuolisesti muotounut olisi ihmiselämä niin jääden, kuten sen vasta Asiassa heitimmä, vaan kuitenki oli se siinä muodossaan jo vahvemmaksi Asiassa juurtunut ja kasvanut, kun että enää helposti miksi muuksi kääntyä, ikäskun puu vanhempana ei voi luonnostansa taipua. Mutta uudesta vesasta ja uudella hoidolla nousee uusi puu, jonka ihanata muotoa, leviöitä lehviä ja kaunista latvaa kansa viimmen ihmetellen katselee ja kysyy, kuinka on tämä puu niin kauniiksi kasvanut, minkänäkönen oli se vesassansa ja millä taidolla on sitä hoidettu kasvaissaan? Vaan vesastapa vesana ollessaan ei suuresti kysytty, eikä ilmankan mainittu ja mitä mainittiin, joutu unhotuksiin taikka kasvo itseki puun rinnalla jälkisten polvien tavattavaksi satalehvälliseksi tarinaksi eli saduksi. Juuri senlaisia, moninaisia, viehätteleväisiä, runolaatusia, siviämielisiä satuja ja tarinoita tapaamma pian ainoina tietoina Greikan muinasista ajoista. Puute niistä ei vaankan olisi suurena haittana, vaan epätietosuus, arvata, millä niistä, useinki toinen toisistaan poikkeavista, on perää, mitkä perättömiä. Niin muiden ohessa eipä voida siitänä asiasta oikein selvää saada, olisiko Greikan elonmuoto, siivo ja taidollisuus itämaisesta (Asialaisesta) taimesta ylennyt, taikka varsin kotiperityinen; eikä siitä, jos heidän tarinainsa synty olisi rahvaallisista uskoista ja luuloista elikkä joista kuista ylhäsemmistä muinasaikuisista tiedoista; jos heidän jumalansa esinnä olivat yleviä, jälkipyhitetyitä sankareja, kansan ikimuistosia onnistuttajia elikkä muita luonnon erästen voimain ja vaikutusten kuvaelmia. Tutummille ajoille Greikan tiedoissa päästäksemme pitää kuitenki joku tie tästä hämärästä ulos osata. Vaan kun tulemmaki kotvan Greikassa viipymään ja vielä sitte, jo kerran muihinki kansohin jouduttuamme, sitä usein jälkeenpäin muistelemaan, niin toki ei haittaakan, jo edeltä muutamia tietoja itse maista ja paikoista saada, joilla Greikalaiset asuivat.

Keskimeressä, joka idästä länteen, taikka Asiasta alkain ja Herkulensalmen kautta Atlantimereen ulottuva, juoksee pituuttansa 375 penikulmaa, Euroopan pohjaspuolellensa, eteläiselle Afrikan heittäen, on paljo sekä pienempiä että suurempiaki luotoja. Näitä jälkimmäisiä nimittääksemme ovat Kypro, kaidimmasta paikasta ei jos 5 penik. Asian rannalta; Kandia, muinanen Kreita, Kyprosta 50 penik. länteenpäin, Asian rannoilta 80; Sikelia Kandiasta 80 penik. länsiluoteesen, Asiasta 190; Sardinia Sikeliasta luoteen alla 30, Keskimeren itäsestä päästä Asiasta 240 ja lännispäästä, itäkoillista suuntaa jääden, 130 penikulmaa. Jo näillä luotomaillaki, joista itsekuki on päälle 20 penik. pitkä, erittäin Kyprolla, Kandialla ja Sikeliassa asui Greikalaisia, vaan kuitenki olemma sentähden ensiksi nämät luodot nimittäneet, jotta niistä paremmin itse manterehen suuntautaksemme.

Kandian kohdalta lähtee 60 penik. pitkä ja jotensaki (20-40 penik.) leviä monisaarillinen lahti Arkipelago, muinanen Aigeenmeri pohjaseen päin. Tämän lahden eli meren koillispäästä uloutaan Dardanellon, muin. Helleisponton salmen kautta esinnä 25 penik. pitkään Marmoramereen muin. Propontidaan ja siitä Bosporon salmetse avaraan Mustaan mereen, muin. Eukseinoon. Tämän idästä länteen 110 penik. pitkän, vaan epäleviän (20-60 penik.) meren koillispuolelta tullaan Asovan, muin. Maiuotan, 30 penik. pitkään mereen, nykysessä Euroopallisen Venäjän Vallan eteläisimmässä osassa. Siinä on väljemmillä vesillä tätä suuntaa loppunsa ja joet, erittäin Tanain joki tulee vastaan. Niin Arkipelago, kun Marmora ja Musta meri ovat itsekuki tätä suuntaa Euroopan ja Asian maiden välissä Kandiasta noin 170 penik. enimmiten koillista ilmaa purjehtia.

Nyt nämät vedet heittäen lähdemmä toisille Keskimeren laksille Kandian ja Sikelian luotojen keskivälistä luoteista suuntaa ulouten. Tällä matkalla kohtaa meitä esinnä laaja, 40 penikulman arvonen Juonian lahti eli meri ja sen perästä kapiampi, vaan 80:ki penik. pitkä Adrian lahti, sitte joet, erittäin Pado eli Pojoki.

Näiden nyt nimitettyin vesien, koillista ja kaakkoista suuntaa Arkipelagon, lounaista Juonialahden, vaan pohjaista mannermaan keskelle jääpi yhtä sivuaan pitempi, toisia lyhempi neliskulmanen maa, johon lähellisistä vesistä monta suurempataki lahta pistäksen syvälti maan sisähän, pienempiä lukemattomasti, ollen ilman itse rannatki, liiatenki Arkipelagon puolella, epälukusilta suuremmilta, pienemmiltä saarilta täytettynä. Tällä neliskulmasella maalla asuivat muinaskuulusat Greikalaiset usiammissa, merenlaksilta, jokiloilta, vuoriseljäkkeiltä eli ilman erotetuissa maakunnissa ja kaapunkiloissa. Itset ensimmäisiä Asialaisista kansoista länteenpäin ollen asui taasen heitä lännempänä vesien takana esinnä Italialaisia, sitte Hispanialaisia kansoja, vaan pohjaspuolella eli muukalaisia monilla nimillä.

Pisimmän, Juoniameren vastasen, lounassivun Greikan maasta arvaisimma tekevän päästä päähän 50 penikulmaa, toisista itsekunki noin 25 eli 30. Pohjaspuolella tätä neliskulmamaata oli esinnä kaksi suurempata maakuntaa rajatusten Eepeiro Juoniamerta vasten ja Arkipelagoa vasten Thessalia, kumpiki kymmenkunnan penikulman arvonen. Näitä etelämpänä oli niminomanen Greika eli maan omalla kielellä Hellada, merestä mereen ulottuen, 30 penikulman pituinen, neljän, viiden eli kuuden levyinen, usiampiin pienempiin erivaltohin jaettu. Senlaisia viiden eli kuuden penikulman arvosia erivaltoja oli esinnä Juoniameren rannalla Akarnaania, siitä itäänpäin Aituolia, Lokrida ja Phuokida; siitä kaakon alla Boiuotia ja Attika. Vieläi pienempiä valtoja samassa Helladassa oli puolentoista penikulman arvonen Duorida, keskellä maata Lokridan ja Phuokidan välissä; toinen Lokrida, jota myös idäsLokridaksi välistä sanotaan, Phuokidan koilliskulmassa ja Megarida Boiuotian eteläisellä, Attikan länsipuolella, kumpanenki noin 3 penikulman arvosia. Pitkin Akarnaanian, Aituolian, Lokridan, Phuodikan ja Boiuotian eteläisiä rajoja käypi Juoniamerestä uloutuva, lähes kahdenkymmenen penikulman pituinen, vaan paikon hyvinki kapia lahti, jota muutamilta pitkin pituuttansaki, vaan erittäinki loppupuolta Korinthon lahdeksi nimitetään. Tätä vastaan lähtee Arkipelagosta luoteesenpäin toinen, lyhyempi, vaan leviämpi Aigeinan lahti Attikan lounasäärtä myöten ja kummanki lahden väliin jääpi neljän penikulman pituinen ja penikulman, paikon ei jos puolen leviä maakannas Isthmon eli Korinthon kannaksen nimellä. Juuri tällä kannaksella oli äskennimitetty Megaridan maa ja siitä lähtee, länteen, lounaseen ja etelään, kutaki suuntaa noin 17 penik. ulottuva saarento, Peloponneiso nimeltään. Samatekun Helladassa oli Peloponneisollaki monta pientä erityistä valtaa ja maakuntaa, itse sydämessä, maan keskellä, Arkadia ja siitä uloten yltä ympäritse, itäänpäin Argolida, Aigeinan ja Argon lahtien vaiheilla, kaakon alla Lakounika, Argon, Lakounikan ja Messeinan lahtien välissä ja vaiheilla, lounasta suuntaa Messeina ja läntistä Eilida Juoniameren rannalla, pohjaspuolella pitkin Korinthon lahta perille asti Akaia, Sikyuona ja Korintho, viimminimitetty itse Isthmon kannaksella, Megaridan rajalla. Pieniä alaltansa olivat Peloponneisonki vallat, Korintho ja Sikyuona noin 3 penikulman arvosia, toiset, erittäin Arkadia ja Lakounika kahdeksapenikulmasia eli suurempiaki.

Nämät olivat maita ja valtoja Greikan manteressa, joiden ohessa nimitämmä muutamia Greikalaisilta asutuita luotoja. Ilman jo ennenmainituita Kyproa ja Kreitaa, joista edellinen 20 penikulman pituinen, toinen vieläi pitempi, ompi nimitettävänä Juoniameressä: Korkyyra, Eepeiron vaiheilla, Leukadia, Ithaka, Kephalleinia ja Tsakyntho, Korintholahden suussa, Akarnaanian ja Eilidan edustilla; Arkipelagossa: 17 penikulman pituinen Euboian luoto, pitkältä, kapialta salmivedeltä Attikan, Boiuotian, idäsLokridan ja Thessalian rannoilta erotettu, Paro ja Nakso vieretysten Peloponneison ja Natolian lounaskulman välillä, Deilo edellisistä vähän pohjaseen päin, Lemno Thessalian maan ja Dardanellon salmen välillä, Lesbo, Kio, Samo, Koo ja Rodo, pitkin Natolian rantaa, ensimmäinen Kersoneison saarennolta Dardanellon salmen luoteispuolella noin yhdeksän penikulman päässä ja saman matkan sitte toisetki toisistaan erotettuna. Näistä luodoista ovat Korkyyra, Kephalleinia, Lesbo, ja Rodo noin neljän eli viiden penik. arvosia, toiset pienempiä.

Greikalaisten monituisista uudisasunnoista Euroopassa, Asiassa ja Afrikassa pitkin Keskimeren ja Mustan meren rantoja tulemma vasta jälkeenpäin mainimaan jonkatähden jo heitämmäki tämän väliytyneen maakertomme, entisen aineemme Greikan muinasajoista taasen eteemme ottaen.

Kuni maatansa Helladaksi nimittivät itsiänsä Helleinalaisiksi Greikalaiset. Vaan taimmina aikoina oli itse Helleinanki nimi maassa tuntematon eli vaan jota kuta pienempätä joukkoa kansasta erottava. Sen siaan mainitaan jo sillonki Pelasgon kansasta, joka asukseli Eepeiron, Thessalian, Attikan ja Peloponneison seuduilla, vaan josta ilman emme suuria tiedä. Muutamat arvelevat heitä Greikan alkuperäseksi kansaksi, toiset vasta myöhemmin maahan vakinaisesti asettuneiksi, sitä ennen kiertolaisia oltuaan. Samate ollaan heidän suvustansa ja kielestänsä epätietoset; toisten luulosta olivat Greikalaisia, toisten muukalaisia. Vaan peräti asuttomia, raakoja, vuoriluolissa eleleviä ihmisiä Pelasgot eivät vainen olleetkan, vaan oli jo heilläki aikoinansa joita kuita tietoja sekä maaviljelössä että muissa asullisemman elämän keinoissa. Heidän rakennelminaan pidetään niin kutsutuita Kykluopain muureja, joista vielä nykyaikoinaki sekä Greikassa että Italiassa jäännöksiä tavataan. Niitä on rakettu hirviän suurista kivistä, niin toinen toiseensa liitettyinä, että ilman minkänlaista väliainetta näyttää kun olisivat kaikki yhtä kiveä. Ja koska vanhat ei uskoneet ihmisten voimista senlaisia laitoksia lähtevän, niin päätettiin tekiöitä jättiläisiksi, heidän kielellänsä Kykluopoiksi.

Pelasgoin pääjumala oli Tsey, joka Duodounan kuulusassa ennustelmassa Eepeiron maalla anto kysyjille kaikenlaisia tietoja. Näitä tietoja pyyttiin usiammallai tavalla erityisiltä sitä varten olevilta naispapeilta. Nämät millon menivät ikivanhan, pyhän tammen juurelle lähellisessä jumalanomassa laksossa, millon erähän pyhän lähteen luoksi ja selvittelivät tiedusteltavia asioita lehtien hahinasta eli veden litinästä, millon taasen kuulustelivat vaskiastiain yhteen helkäyksiä, joita oli sidottu templin ympärille vieretysten rippumaan ja tuulelta liikuteltaviksi. Tämän ennustelman synnystä kävi seuraava hoku. Kaksi mustaa kyyhkyläistä olisi kerran Thebaiasta Aigypton maalta suuntaansa kumpiki lentäneet ja pysähtyneet toinen Libyaan, Duodounaan toinen. Tämä Duodounaan lentänyt kyyhkyläinen olisi matkansa perällä puuhun istunut ja siitä ihmisäänin läheläisiä kehottanut ennustelmaa paikalle laittamaan. Senlainen oli rahvaan hoku, vaan Heirodoto sanoo Aigypton papeilta tietävänsä, kyyhkysten ei olleen, kun pyhiä, Thebaiasta uloutuneita vaimoja, jotka olisivat niin Duodounan ennustelmalle Eepeirossa, kun Ammonion Libyassa, ensialkunsa antaneet. Niinpä taisivatki olla Aigypton senaikuisilta papeilta lähetetyt, heidän valtaansa ja uskoansa näilläki tienoin levittämään (s. 22).

Pelasgolaisia valtoja Peloponneisolla nimitetään Arkadia, Argo (Argolida) ja Sikyuona. Argon ensimmäinen valtia olisi ollut Iinako, kaksikymmentä miespolvea ennen Troian sotaa taikka yhdeksännellätoista vuosisadalla ennen Vapahtajata. Aikaa voittain tuli Pelasgoin asunnoille toisia ihmisjoukkoja Helleinalaisten nimellä. Heidän alkusuvustaan käypi seuraava tarina. Olisi aikoinansa iso, ääretön tulva vajottanut monta maata veden alle ja kohonnut Parnasson vuoriseuduillenki Phuokidan maalla. Niitä seutuja hallitsi sillon kuningas Deukaliuona, joka tulvalta ahdistettuna kulki joukkoinensa pohjaseen päin Thessalian maahan ja ajo siellä elävät Pelasgot pois edeltänsä siirtymään. Tällä Deukaliuonalla oli kaksi poikaa Helleina ja Amphiktyuona; Helleinalla taasen synty kolme, Aiolo, Duoro ja Ksoutho. Näiden jälkeläisiltä sitte olisi koko Greika tullut asutuksi, Aioloisilta Akarnaania, Aituolia, Phuokida ja Lokrida ynnä Juoniameressä olevat luodot, Duorosilta Duorida ja Kreitan luoto. Ksoutho veljiltänsä Thessaliasta pakotettu muutti Attikaan siellä senaikuisen kuninkaan Erektheen tyttären naiva. Tästä aviosta synty hänelle kaksi poikaa Juona ja Akaio. Nämät Attikasta muuttivat Peloponneisoon, jossa sitte aikaa voittain Juonan jälkipolvi valtasi Akaian maan, Akaioiset Lakounian ja Argon maan asuttavakseen. Näin olisivat Helleinan pojista ja pojintimista Greikalaiset neljään lahkoon erinneet, Aiolon, Duoron, Juonan ja Akaion lahkokuntiin, vaan itsestä Helleinasta yhteisen nimensä Helleinalaiset perineet.

Näihin ihmisjoukkohin yhty sitte toisia, ulkoa meren poikki moninaisilla uusilla tiedoilla ja taidoilla tulleita. Niin olisi 1550 e. V. Sain kaupungista Aigyptosta Kekropa Attikaan tultua kuninkaalle vävyksi ruvennut. Häntä jälkeenpäin pidettiinki Atheinan vallan oikiana perustajana ja sanottiin hänen paremmin viero (usko ja jumalanpalvelo) järjestyttäneen, säätäneen ja vahvistaneen aviokohta, parannelleen maaviljelökeinoja, laittaneen maahan laillisia tuomiopitoja, joiden seassa se sitte mainio Areiopagoki, rakentaneen nimellisensä Kekropian linnan ynnä monta muuta yhteiseksi maan hyväksi tehneen. Viides hänen jälkisensä oli jo ennen nimitetty Erekthei, joka vastaan otti veljiltänsä Thessaliasta ahdistetun Ksouthon.

Samalla tavalla kun Aigyptosta Kekropa tuli viisikymmentä vuotta myöhemmin (1500) Phoinikiasta Boiuotiaan Kadmo, myötänsä tuoden luvullisen kirjotusopin ynnä monta muuta taitoa ja Kadmeian linnan maan vakuudeksi rakennuttava. Neljäs hänestä, Kuningas Amphiiona, varusti uuden Theiban linnan maahan ja muutti kansan nimen Kadmolaisista Theibalaisiksi. Linnanteosta satu hokee hänen ei suurempata vaivaa nähneen, kun katsotulle paikalle istuneen ja kantelettansa soittaneen, niin kivet itsestänsä hyppäilivät kokoon ja siottuvat seiniksi.

Mainittuina Kadmon aikoina tuli Kemnin kaupungista Aigyptosta Danao Argoon, sihen uuden valtansa vahvisteleva. Hänellä sanotaan olleen viisikymmentä tytärtä, joita naitteli viidenkymmenen veljenpoikainsa kanssa. Vaan ennustettua yhdelle näistä valtansa menettävän, anto käskyn tyttärillensä, yhtenä yönä itsekunki miehensä surmata. Sen tekivätki, paitsi yksi, joka oman päänsä vaaralla pelasti miehensä. Näiden Danaotarten sitte, vanhan tarun mukaan, piti pääsemättömästi pahan työnsä rangastukseksi vettä manalassa reikäpojasella astialla ammuntaa.

Danaon vallasta myöhempään sikesi kolme uutta Argo, Tiiryntha ja Mykeina, Argolidassa nämät kaksi jälkimmäistäki. Danaosta oli Greikan kuulusimmilla sankareilla sukunsa ja verensä, joiden seassa muita kuulusampi, moninaisilla runoilla ja tarinoilla ylistetty, mainio Persei. Hän se, joka tappo Meduusan ja otti sen kivestyneen pään; joka halki ilmojen sotihin ja muihin urostöihin kiiteli lentohevolla Piegasolla ratsastaen. Vielä häntäki kuulusampi, Greikan mainioin sankari, oli Herkuli (Hieraklei) Persein sukukunnasta. Monta muutaki mainioa, korkiasti ylistettyä urosta ja sankaria eli niinä aikoina, joita jälkipolvet runoissaan ja tarinoissaan muistelivat, kuni maan ja sukunsa suurimmia hyvintekiöitä, koska he ensin olivat maalle rauhallisemman elämän perustaneet, kummanlaisia petoja, jättilöitä ja muita pahantekiöitä siitä hävittäen.

Tarua myöten oli Herkuli jumalan Tseyn poika, jonka teki Alkmeinaa, Persein pojintimen Amphitryuonan puolisoa hyväellen. Tästä syrjätyöstä kovin suuttunut Tseyn taivaallinen puoliso, Heira, vanno, ei ennen laata Herkulia väiymästä, kun hengen saatua. Ja niin nosti kaksi kauhiata käärmettä jo kätkyessä lasta surmaamaan. Vaan Herkulen jo taimessa sikeävä voima tarttu pienillä lapsikourillaan käärmeisin ja rutisti kuoliaksi. Sitte tointuneemmalla iällä tuli sota ja metsänajo mieluisimmiksi töikseen. Monta kauheintaki petoa, jotka ammon olivat kulkevaisia surmanneet, menetti ensikokeikseen Herkuli ja vapautti Theiban maan veromaksusta lähelliselle vieraan maan ruhtinalle. Palkkioksi anto hänelle tyttärensä Theiban kuningas puolisoksi, jolta jäi kahdeksan lasta. Vaan kerran haltioissaan Herkuli löi äitin lapsinensa hengeti. Sitte tunnon vaivoissaan kysy Delphon ennustelmalta Phuokidassa, millä voisi pahalla työllään vihotetut jumalat jällen lepyttää. Käski lähtemään Tiirynthaan jumala ja siellä kaksitoista vuotta kuningas Eurystheetä palvelemaan, niin jumalat lepyttävän. Vaan Eurystheenpä oikeutta myöten ei olisikan pitänyt Tiirynthassa hallita, vaan Herkulen itse, sillä tämän isä, Amphitryuona, oli maata ennen hallinnut, sitte sattuneen tapaturmasen murhan tähden vallasta erotettu ja Theibaan muuttamaan pakotettu. Ei sentähden arvattavasti ollutkan Eurysteen ja Herkulen väli parahimmia, vaan kuitenki piti tämän myöntyä, jos vihollistansaki jumalan käskystä palvelemaan.

Tulleelle orjallensa määräsi Eurysthei mitä tiesi vaikeimmia töitä tehtäväksi. Senlaisia jälkisiltä runoilioilta monilaatusesti kerrotuita ja kuvailtuja sanotaan hänen tehneen kaksitoista. Nemean salolla, Korinthon ja Argon rajalla, eleli kauhia leiona, johonka ei mitkän ihmisaseet voineet koskea. Sen rutisti käsissään Herkuli kuoliaksi ja vei Eurystheelle, joka vielä kuolluttaki niin säikähti, että ensitilassa piti piiloon pistäytä. Sitte tappo monipäisen käärmeen Lernan järvessä Argon maalla elelevän ja paljo pahaa ympärillä tekevän. Vaan yhden pään poikkilyötyä kasvo kaksi siaan. Eikä olisikan niin heti työstä selvennyt, ellei toverinsa Jolao olisi neuoa keksinyt, tulikekäleellä asemat polttaa. Kolmannekseen ajo Mainalon vaaralla Arkadiassa asukselevan, teräväjuoksusen, kultasarvihirven. Vasta vuoden päästä tavotti ajettavansa, kaiken sen ajan hirven jälkivietettä kaukasimmillaki mailla kulkenut. Neljännekseen toi elävänä saadun hirmusen metsäkarjun Erymanthon vaaralta Arkadiasta. Puhdisti viidenneksi yhtenä päivänä Eilidan kuninkaan Augeian navetan, johon kolmentuhannen naudan jälki kolmekymmentä vuotta oli sillänsä jäänyt. Kaikki arvelivat tätä työtä mahdottomaksi yhdellä päivällä täyttää, vaan Herkuli kaivo erään lähellisen virran erin väylästään navetan halki juoksemaan ja sai sillä navetan puhtaaksi. Muiksi töikseen Herkuli hävitti suuren joukon Stymphalon lammin seuduilla Arkadiassa eleleviä ilkiöitä, ihmisillenki vaarallisia kurjensuurusia lintuja; soti Amatsonia, tarua myöten kovan urhollisia naisia Natoliassa ja otti heidän naisruhtinansa kuulun sotavyön Eurystheen tyttärelle annettavaksi ja mitä vielä muutaki herransa Eurysteen käskystä teki, jotta sai täytetyksi kaksitoista mainetyötänsä. Taru kertoo hänen kerta manalaanki lähteneen ystävänsä Admeiton tähden, kuninkaan Pheran kaupungissa Thessaliassa. Tämä kovasta sairaudestaan ennustelmaa kysyttyä oli vastaukseksi saanut, ei paranevansa, ellei saisi puolestansa jonkun toisen vapaehtosesti manalaan menemään. Hänen armas, helläluontonen puolisonsa, Alkesta, vastauksesta tiedon saatua, rukoili sala jumalata, itsen ottaman, säästämään miestänsä. Sen rukouksen jumala kuultua lähetti kuoleman Alkestalle. Niin Admeito kyllä taudistaan tervehty, vaan oli vaimonsa kuolemata katkerasti surren vähällä jälle sairastua. Senlainen aviosuosio liikutti Herkulen sydäntä ja jotai voivansa näkevä lähti manalaan kuolletten isäntää Haidaa ja emäntää Persephonaa rukoileva, Alkesta jälle laskemaan. Erään toisen kerran Eurystheen käskystä manalassa käytyään Herkuli toi sieltä mainion vahtikoiran, kolmipäisen Kerberon myötänsä.

Mitä Herkulen kuolemasta kerrotaan, kuvailee muinasaikain uskoa niin Greikassa kun muuallaki, jota myöten itsekullaki ihmisellä oli kerran jumalilta määrätty tiensä seurattava, eikä kenenkän, jos millä yrittäisi, pääsevän siitä, mitä kerran lie luotu tekemään taikka kärsimään (k. s. 55). Niin siitä vaan ei Herkulikan päässyt. Hän oli nainut Dieianiiran, Aituolian kuninkaan Oineen tyttären, jonka usein otti myötä matkoillansaki. Kerta Eueinon joelle Aituoliassa tultuansa anto puolisonsa esinnä Herkuli Kentauro Nessolta ylilautata. Tämä hillimätön miespeto ulommaksi päästyä rupesi väkivaltasesti Dieianiiraa matkalla kohtelemaan. Herkuli rannalta katsellen veti arvelematta jousensa ja laski Lernan käärmeen veressä myrkytetyn nuolen Nessoa kohti. Tämä jo kuolemillaan sai nuolen haavasta vuotavata myrkyllistä verta turkkinsa ripasimeen ja anto Dieianiiralle sanoen, ei parempata ainetta maassa löytyvän, millä vaimon miehensä uskollisena pitää. Jos konsa mies valjeneisi, ei tarvittavan, kun pikkusen tätä verta ihoa vasten pukuun hieroa, niin heti suosio ja rakkaus tulisivat entiselleen. Niin vähä jälkeenpäin veti Jola Euboian kuninkaan Euryton ihana tytär Herkulen mielen puoleensa. Dieianiira ei parempata keinoa tieten, koetti Nesson ainetta, lähettäin Herkulelle ihan uutosen juhlapuvun, sisäpuolelta Nesson verellä hierotun. Tämä Keinaion niemellä Euboiassa Tseylle uhraamaan valmistellen puki uusiin vaatteisiinsa, joista myrkky ihoon koskiessaan heti nosti kauhian polton. Viltiöissään Herkuli rutasi kallioa vasten kuoliaksi palvelian, jolta oli vaatteet saanut, ja anto sitte vietääkse Traakinan kaupunkiin Thessaliassa, lähellä olevalla Oitan vuorella elävänä poltettavaksi. Tulessa puhdistuneena, rikoksistaan selvänä, sai vanhain Greikalaisten uskoa myöten Herkuli sitte puolijumalan sian taivaassa. Ja Heira, jo viimmenkän vihaamasta laannut, anto hänelle nuoruuden ikikukostavan jumalanaisen Heiban taivaalliseksi puolisoksi.

Neljännellätoista vuosisadalla e. Vap. tuli Edisasiasta, Phrygian maasta, Pelopa Greikaan. Hänestä sai Peloponneison saarento nimensä, sillä hänen polvikuntansa valtasi pian parahimmat Peloponneison maakunnat Eilidan, Argon ja Lakounikan, veronalaseksensa Akaianki tehden. Pelopaisten kovista onnenvaiheista ja hirmutöistä oli Greikalaisilla jälkeenpäin paljo kauhitelmia (Tragoediae). Pelopan kaksi poikaa, Atrei ja Thyesta, hallitsivat Mykeinassa toinen, toinen Argossa. Thyesta vietteli veljensä emännän, jonka tähden Atrei ajo hänen pois mailta valloilta. Vaan oli aikoinansa pojan Thyesta Atreilta salannut ja omanansa mieheksi kasvatettua laitti nyt Atreeta murhaamaan toivossa, vielä silläi kostonsa paranevan, että tulisi isä omalta pojaltansa setän siasta surmatuksi. Mutta Atrei anto sitoa ja tappaa hänen kauhialla tavalla, vasta jälkeenpäin kuuleva, ken oli. Ja vieläi kauhiampaa kostoa Thyestalle miettien, sopivinaan kutsutti luoksensa. Atreella oli Thyestan kaksi poikaa hallussaan, jotka nyt anto tappaa ja lihat isälle ruoaksi laittaa. Syöneelle ja nousseelle näytti tapettujen päät ja kädet, niin ilmottaen, mitä lihaa oliki syöttänyt. Surkiasti kauhistuessaan Thyesta taasen pakeni jumalattoman veljensä silmistä ja kasvatti eräästä toisesta pojastaan, Aigisthosta, tällenki hirmutyölle kostajan. Atreen poikia olivat Agamemnona ja Menelaao, joiden kautta Troian kuulusin, koko Greikalle suuriarvonen sota sai alkunsa. Sama sota oli viimmesiä Greikan tarusekasen sankariajan yrityksiä ja siitä alkaa toinen, paremmin tuttu jatko Greikan tiedoissa. Vaan ennen Troian sodan ja sitä seuraavain asiain kertomista pitää vieläi muutamista edellisistä joita kuita.

2. Theisei.

(Kolmannellatoista vuosisadalla e. Vapaht.)

Kekropan myötä tuli ensimmäinen asu ja siisteys Attikaan, vaan Theiseetä kiittivät Atheinalaiset valtansa, voimansa ja kansallisen arvonsa ensiperustajaksi. Ehkä kyllä on tarusekaista seki, mitä Theiseestä kerrotaan, niin siitä kuitenki on nähtävä, jonkunlaisen vallanmuutteen hänen aikoinansa Attikassa tapahtuneen. Näin kerrotaan hänen suvustaan ja synnystään. Pojaton ollen Atheinan kuningas Aigei kysy Delphon ennustelmaa, eikö millä voisi saada. Saatua vastausta ei itse ymmärtäen, lähti Argon maalle Troitsienaan kuulusalta tietäjältä Pitthei Pelopaiselta selvitystä kysymään. Tämä vastauksen luettua käski hänen naida tyttärensä Aithra ja niin ottiki Aigei tämän Pelopattaren puolisokseen. Sitte jonkun ajan jälkeen kotimaahansa Attikaan lähtevä kätki kenkänsä ja miekan väkisuuren kiven alle ja Aithran jälkeensä Troitsienaan isänsä luoksi heittäen käski lähettää poika, jonka synnyttäisi hänestä, sillon jälkeensä Atheinaan, koska omin voimin olisi mies kiven alta isänsä kengät ja miekan saamaan. Niistä tuntisi hänen pojaksensa.

Niin synnyttiki pojan Aithra, jolle pantiin nimeksi Theisei ja joka sitte äitinsä luona kasvo ripiäksi, vahvaksi ja älykkääksi nuorukaiseksi. Täysivoimiin päässeelle ilmotti äiti, kenen poika oli ja käski kiven alta otettavilla kapineilla isänsä luoksi Atheinaan lähteä. Helposti nosti kiven Theisei, sai miekan ja kengät, niin matkalle suuntauva. Troitsienan ja Attikan välillä eleli niinä aikoina usiampia, hirmusia rosvoja, joilta matkalaiset jo aikoja eivät olleet saaneet rauhassa kulkea. Yksi oli kauhia nuiamies Peripheiti Argon maalla, joka nuiallaan löi sivukulkevaiset hengeti; toinen Sini Isthmon kannaksella, joka kaksi pitkää puuta latvoin alas taivuttaen sito saaliinsa jalvoista puiden latvohin, niin ylös lennättävä keskeä halki revästäväksi; kolmas Skeiruona Megaridassa korkialta, jyrkältä kalliolta vaeltavaisia mereen lähettävä; neljäs Damasta taikka Prokrousta (venyttäjä) Eleusissa, joka pani pidemmät käsiinsä sattuneet miehet lyhyehen, lyhemmät pitkään sänkyyn, edellisiltä, kun eivät mahtuneet, jalat poikki hakkaava, jälkimmäisiä siksi venyttävä, että täyttivät sängyn pituuden. Nämät kaikki menetti Theisei, usiammanki omalla piinavärkillään kuolettava. Viimmen perille isänsä Aigeen luoksi päästyä tämä jo ilmanki pojastansa ihastu ja vielä enemmin kuultua, mitä oli matkallansa tehnyt. Niin heti määräsi hänen valtansa perilliseksi. Vaan tätä ei tehnyt veljensä Palladan poikain mieliksi, jotka tähän asti uskossa elettyään, Aigeella ei poikaa olevankan, toivoivat itset setänsä jälkeen hallitsemaan pääsevän. Niin jo yrittivät väkivallallaki Theiseen pois tieltänsä saada, mutta tämä aikasin juonet älyttyä sai heistä voiton. Joku aika jälkeen tuli Theisei kotimaallensa suuren hyvän osottamaan ja aina kuulusamman nimen sekä elinaikanansa että jälkeläisiltä saamaan.

Kauhia, kummanlainen metsähärkä oli tullut Attikan maahan ja paljo pahaa Marathuonan kankaalla tehnyt. Sen paulotsi Theisei ja vei sidottuna kansalle näytettäväksi, jonka ilo ja hämmästyski tästä voitosta ei ollut vähempi, kun entinen pelko ja hätä pedon kauhioista raadelmista. Vielä ansiollisemman työn teki siinä Theisei, että vapautti Atheinan Kreitan orjuudesta.

Kreitan luodolla, jossa sinne muuttauneet Duoroset (s. 109) olivat vallan saaneet, hallitsi sillon kuningas Miinoua, kuulu uutten lakien säätämätä ja ensimmäisen Greikalaisen laivaston hankkimasta. Tällä laivastolla esinnä hävitti merirosvot Arkipelagosta ja sitte, pian itse merenherraksi päästen, kosti Atheinalaisia poikansa Androgeon surmasta. Voitettuaan määräsi neljätoista nuorta sulhoa ja neitoa joka yhdeksännellä vuodella Atheinasta Kreitaan lähetettäväksi. Sitte Kreitaan tulleina nämät Miinoua tarua myöten pisti Labyrinthoon, jonka erehdyttävistä harhahuoneista ei kenkän ulos osaten, vaan aina pahemmin eksyen, viimmen syötiin Miinootaurolta, hirviä peto, puolittain härkä, puolittain ihminen.

Tämä ilkiä, häpiällinen vero lankesi jo kolmannesti tehtäväksi. Isäin ja äitien voivotellen keräytyvät itkusilmissä Atheinan pojat ja tyttäret yhteen, ei tieten, ken enää kotinsa näkisi taikka kenen arpa määräisi pedolta syötää Kreitaan vietäväksi. Näin ollen astu esille Theisei ja sano itse yhdeksi vapaasta ehdosta lähtevänsä, nähdä tahtovansa, jos vasta tarvitsisi senlaista ilkeyden veroa Atheinalaisten Miinoualle maksaa. Kaikkein valmiina ollen lähti laiva Atheinan rannalta ja yhteisen maan surun osotteeksi vedettiin musta purje. Vaan Theisei käski myötäottaa valkianki purjeen käeten, ei mustaa palatessa tarvittavan.

Perille päästyä Theisei kauneilla, ihanalla muodollansa ja muulla sulosuudella pian miellytti Ariadnan, Miinouattaren, puolellensa. Tämä ei surmaa suoden armaallensa, anto hänelle Labyrinthoon vietäissä kerän ja neuo pään mennessään oveen sitomaan, sitte lankaa perässänsä juoksuttamaan ja sitä myöten palaamaan, jos minne'ki olisi Labyrinthossa jontuva. Sen Theisei tekevä Labyrinthossa vaeltaen jo viimmen utautu Miinootauron käsiksi, jonka tappo, itse lankaa myöten hyvästi ulos osaava. Miinoua, ihmeeksikö katsoen työtä, ei enää siitälähin vaatinut veroa Atheinalaisilta ja laski Theiseenki kotiinsa. Paluumatkallansa Deilon saarelle noustua, Theisei mietti uuden monimutkallisen tansin jälkimuistoksi Labyrinthossa käymästään ja Miinootauron voitosta.

Attikan rannoille viimmen tultaissa ei muistettukan valkiata purjetta vetää, vaan laiva kulki entisellä mustalla. Aigei jo oli kauan Atheinan niemellä istuen laivaa, ja jos mahdollinen poikaansaki, Kreitasta tulevan odottanut. Nyt mustan purjeen nähden ja siitä päättävä, ei olevankan poikaansa Theiseetä matkassa, sydämensä äkillisessä surussa nakkautu mereen, niin päivänsä päättävä. Vaan rannalle nousseen Theiseen vastaan otti kansa suurella juhlallisella ilolla ja huusi paikalla kuninkaaksi. Jo sillon taisi Theiseellä mielessä olla, mitä sitte valtansa parantamiseksi ja yhteisten asiain järjestykseksi Atheinassa teki, ja johon vaan, mitä Kreitassaki Miinouan luona oli nähnyt, häntä arvattavasti kehotti.

Kekropa oli koko Attikan aluen kahteentoista kyläkuntaan jakanut, jotka aikaa voittain itsevalloiksi ruveten toisinaan välillänsä sotivatki ylen vähä yhteisestä maankuninkaasta huolien. Tämmöisestä sekavallasta lopun tehdäkseen pyysi Theisei saada kylähallituksia ja keräjiä hävitetyksi ja niiden siaan yhteiset keräjät pääkaupungissa Atheinassa pidettäväksi. Sillä että lupasi heittää omatki kuninkaalliset etusuutensa, paitsi päämiehyyden sodissa ja lakien voimassa pidännän rauhanki aikana, sai usiampia ylhäsempiä ja voimallisempia vallanmiehiä kyläkunnissa puolellensa. Toiset taasen Theiseen voimaa peljäten eivät tohtineet vastustella. Sentähden käviki vallanyhteys mielimyötäsesti, jonka muistoksi sitte vuosittain omituinen juhla Synoikia (asuntoyhteys) vietettiin. Myös muutti Theisei Atheinalaisilta sitä ennen nimellisen jumalanaisensa Atheinan kunniaksi vuosittain vietetyn Atheinaiajuhlan nimen Panatheinaiaksi, eteen pannulla uudella sanalla kaikkein Attikan asukasten yhteyttä osottaen. Myös sanotaan hänen työkseen kansan jako kolmeen eriluokkaan, jalosukusiin [ευπατρίδαι], maaviljeliöihin [γεωργοί] ja oppimiehiin [δημιουργοι]. Toinen, Juonan pojilta toimitettu, sitä vanhempi kansanjako oli neljään Phyloon eli arvoon ase'kantajiin [όπλιται], veromaksajiin [τελέοντες], työmiehiin [εργάδες] ja paimeniin [αιγικοροι]. Tämä kansanarvo taisi olla joku mukailema itämaan kastoista, vaikkei luonnistunutkan Greikalaisissa kansoissa senlainen jyrkkä ihmisten toisistaan erotus, kun esimerk. Indialaisissa.

Ei kaikki kuitenkan katsoneet Theiseen uudistelmia hyväksi. Ylhäsillä, rikkailla tuli pian kaipuu entisestä vallasta ja eduistaan kyläkunnissa. Niin moniaasti, Theiseen taasenki tapansa mukaan sotitöillä ulkona viipyessä, puhutteli Menesthei Atheinalaisia, ei Theiseestä kysymään, ja itse vanhaa kuninkaallista sukua ollen saiki heidät puolellensa viekotelluksi. Theiseetä kotiin tultuansa kohtasi entisen alamaisuuden ja kuuliaisuuden siasta ynseys ja vastahakosuus joka haaralta, jota ei kantaa voiden, eikä tieten, millä auttaa, viimmen tuskautuneena kirosi kaupungin ja lähti Syyron saarelle Arkipelagossa, jossa hänellä oli eräitä isältänsä perityitä tiluksia omistettavana. Syyron kuningas Lykomeidi otti hänen ystävällisesti vastaan, vaan joko sitte Menestheeltä puhuteltuna eli pelkäävä oman valtansa Theiseen omistamilla mailla vähenevän lykkäsi hänen petollisesti päistykkää mereen jyrkältä, korkialta kalliolta, jolle oli vietellyt maitansa toisen kanssa katselemassa kävellen.

Se oli mainion Theiseen loppu. Atheinassa hänen jälkeensä pääsi Menesthei kuninkaaksi ja vasta tämänki kuoltua tulivat Theiseen pojat kuninkaallisen vallan omistajiksi. Theiseelle itsellenki osottivat jälkeenpäin Atheinalaiset ansioa myöten suuren kunnian. Hän korotettiin maan ylevinten sankarien sekaan, hänelle laitettiin templit ja alttarit ja hänen luunsaki tuotiin Syyrosta Atheinaan.

3. Theiban sodista.

Mainittuina Theiseen aikoina olisi lähellisessä Theiban kaupungissa Boiuotiassa ollut suuria mainittavia riitoja ja muita seikkoja. Siellä hallitsi sillon kuningas Oidipo, jonka onnettomista elämänvaiheista Greikan jälkisille kauhittelioille on tullut paljon ja moninaisia kuvausaineita. Tarua myöten olisi hänen vanhemmillensa Laaiolle ja Jokastalle ennustettu, pojan saavan, joka kerran ottaisi isältänsä hengen ja naisi äitinsä. Ennustelmaa peljäten panivat heti synnyttyä pojan metsään kuolemaan. Mutta tällä toimellansapa vaan auttivat ennustelman toteen käymistä. Eräältä paimenelta Oidipo metsästä löytty ja korjattu kasvo sitte lapsipäivänsä Korinthossa ja vanhemmaksi tultua kysy hänki ennustelmaa vanhemmistansa. Kielsi häneu ennustelma vanhemmistansa kysymään, sillä syntymaahansa tultua olisi murhaava isänsä ja sitte oman äitinsä naiva. Oidipo kauhistuen senlaista vastausta ja Korinthon syntymaanansa pitävä, lähti heti poies mielellä, ei konsa palauta, jottei epätietosuudestakan tulisi tekemään, mitä oli ennustettu. Theiban seuduille tultuaan tapasi tiellään vanhan ukon, jonka kanssa riitautu ja löi kiivastuneena kuoliaksi. Se oli isänsä Laaio. Samaan aikaan rasitti Theibalaisia kummanlainen lentopeto, Sphingi, vartaloltaan leiona, vaimo päältään ja naamaltaan. Jyrkällä kalliolla istuen pani erään arvutuksen sivukulkeville ja ken ei voinut arvata, sen syyti päin kalliolta alas. Niin luvattiin sille, joka tästä pedosta maan vapauttaisi, kuninkaan leski puolisoksi ynnä kuninkaallinen valtaki. Oidipolle onnistu saada Sphingi kuoletetuksi, jonka tähden pääsi kuninkaaksi ja nai Jokastan oman äitinsä tietämättä. Sillä tavalla joutu kauhia ennustelma toteen. Joku aika jälkeen tuli kova rutto maahan ja surmasi paljo kansaa. Niin rutosta taasen käytiin ennustelmassa, joka vastasi siitä tulleen, kun hallitsi maata isänsä murhaaja, äitinsä nainut kuningas. Vasta siitä sai vanhemmistansa tiedon Oidipo. Kovin hirmustuen elämätänsä sokasi ensityöksi itsensä tuskissa, lähti sitte maakulkeuteen ja eli loppuunsa asti vierailla mailla kerjäten, tyttäreltänsä Antigonalta talutettuna. Jokasta tappo itsensä.

Oidipolta jäi kaksi poikaa Eteokli ja Polyniiki, jotka keskenänsä sopivat, vuorotusten kumpanenki vuotensa isältänsä perityitä maita hallitsemaan. Mutta Eteokli yhden vuoden hallittua ei toiseksikan antanut veljellensä valtaa. Polyniiki väärytettynä pakeni kuningas Adraston luoksi Argoon, joka naitti hänelle tyttärensä ja lupasi kaikin voimin häntäki hallitusetuunsa auttaa.

Niin keräsi väkeä kokoon ja seitsemän sankaripäätä lähtivät sotioitensa kera Theibaa vastaan. Nämät olivat Polyniiki, Adrasto, Tyydei, Amphiaraao, Kapanei, Hippomedonta ja Parthenopaio. Eteokli sulki itsensä ja väkensä Theibaan, johon piirittäjäväki ei millänä voinut sisään päästä, vaikka kauan koki ja yritti. Paljo väkeä oli jo kummaltaki puolelta kaatunut, koska viimmen Eteokli ja Polyniiki päättivät kahden toinen toistansa vastaan lähteä, sillä tavalla sota lopettaa. Niin määrätyllä päivällä ja hetkellä yhtyivät veljet toistansa surmaamaan ja kansa seiso ympärillä alasella, surulta täytetyllä mielellä tappelon loppua odottaen. Kuni irtipäässeet pedot karkasivat vastakkaa veljekset ja syöksivät läpi toinen toisensa miekalla, kumpiki paikalla kaatuen. Greikalaisilla oli tapana, ei haudata, vaan tulessa polttaa kuolleitansa. Eteoklen ja Polyniiken ruumiit pantiin nyt yhdelle tuliroviolle, vaan kuni eläissään olivat toinen toistansa vihanneet, niin vielä kuoltuansaki sanotaan liekkien ei yhtyneen, vaan kummastaki ruumiista erille nousseen.

Senjälkeen rupesi Eteoklen ja Polyniiken eno Kreonta Theibaa hallitsemaan ja vihollisia kaupunkiin pääsemästä torjumaan. Oliki hän työssään onnellinen ja ensimmäisellä karkauksella piirittajia vastaan kaato kaikki Argosta tulleet sankarit, ettei päässyt pakoon, kun itse Adrasto, hänki kyllä hätäsesti, sillä ei ennättänyt tavallisia kuolinuhrejakan kaatuneille tovereillensa tehdä, vähemmin polttorovioita rakennella, vaan piti kaikki sillänsä heittää.

Theibalaisilla oli ilo voitostaan, sillä seitsensankarit olivat kaatuneet. Mutta näiltä jäi poikia, jotka ei suanneet isäinsä kunniaa poljettavan. Kymmenen vuotta oli vastamainitusta sodasta kulunut, koska nämät pojat nostivat uuden sodan ja yhtyivät isäinsä nimen puolesta Theibaa kostamaan. Oliki tällä kerralla onni Theibalaisia vastaan; heidän piti paeta ja kaupunkinsa viholliselta ryöstettäväksi heittää. Thersandro, Polyniiken poika, rupesi siitä Theibaa hallitsemaan, jota vielä jälkeenpäinki kovat onnenvaiheet rasittelivat, niinkauan kun Oidipon sukukunta siinä hallitsi.

4. Argonautain Purjehtimasta.

(Noin 1250 vuotta enn. Vapaht.)

Argonautain kuululla matkalla tavataan Greikalaiset ensikerran sotahankkeessa vierasta maata vastaan. Sillä kuitenkan sitä emme voi kieltää, Argonautain yhtyneinä Greikasta merelle ulonneen, jos ilman olkootki muut seikat miten tahansa heidän matkallansa tapahtuneita. Näin kerrotaan mainittuun matkaan kuuluvista asioista. Phrikso, Boiuotian maalla Orkomenossa hallitsevan kuninkaan Athamantan poika, lähti ynnä sisarensa Hellan kanssa kovaa, ilkiätä äitipuoltansa maasta pakoon. Kultasen oinaan tavattuansa istuivat seljälle ja niin kulkivat Aigeen meren poikki. Vaan viimmen luikahti Hella mereen ja hukku salmeen, jota hänestä sitte Helleispontoksi s. o. Hellan mereksi sanottiinki, vaan nykyjään Dardanellon salmeksi mainitaan. Sisartansa onnellisempi Phrikso uitu oinaalla Kolkidan maan rannoille Mustanmeren itäpäähän. Matkansa perillä uhrasi oinaan jumalille ja pani taljan Areen pyhään laksoon, jossa maan kauhian kuninkaan, Aieitan toimesta tulikitanen lohikäärme eli traaki tuli sitä vartioimaan. Greikalaisten teki mieli jällen periä tämä kultatalja, mutt' ei rohjennutkan hyväsesti kukaan Kolkidaan lähteä, ennenkun Jaasona, setältänsäki Pelialta, kuninkaalta Thessalian Juolkossa yllytettynä otti mennäksensä. Tämä Jaasona, urhollinen, maine'töitä himoava sankari sai kanssaan matkalle Greikan senaikuisia kuulusimmia ja jaloimmia uroita, joita nimittääksemme olivat Kastora ja Polydeuki Lakedaimonasta; ruhtina Telamuona Salamiinan saarelta Atheinan edustalla; ikimuistettava laulaja Orpheo Thraakiasta, joka laulullansa kesytti metsäpedot, sai virrat puuttumaan juoksussansa ja puut metsässä hyppimään; samate jo ennenmainittu Theisei ja itse sangartenki sankari, mainio Herkuli.

Yhteisellä nimellä kutsuttiin näitä lähtiöitä Argonautoiksi s. o. argomiehiksi eli argopurjehtioiksi, sillä laivan nimi oli Argo. Moninaisiin seikkohin jo tiellänsä yhdyttyä viimmen toki peräytyivät Kolkidaan, jota sillon hallitsi ilkiä, petoluontonen Aieita. Kuultua kultataljan otolle tulleen, heti käski heidät Aieita ottamaan kaksi tulikitaa härkää, ne auran eteen laittamaan, niin kyntämään paikan pahinta maata, vakohin lohikäärmeen hampaita kylvämään, sitte niistä kasvavien sotavalmisten miesten kanssa tappelemaan, ynnä mitä vielä muutai heille senlaista työksi määräsi. Päälliseksi piti heidän itse lohikäärme tappaman, jonka oli taljan vartiaksi pannut. Olisipa näistä Argomiehille tainnut kylläki työksi olla, ellei Aieitan tytär Meideia rakkauden suosiosta olisi loihtokeinoillaan Jaasonalle avuksi tullut. Niin lumosi hänen tulelta ja raudalta, anto unetinta lohikäärmettä varten ja erään loihtokiven, jonka käski kynnöksestä nousevien sotamiesten sekaan viskoa, niin keskenänsä riitauten surmaisivat toinen toisiansa, ei muuhun ennättäen.

Niin selvesi Aieitan töistä Jaasona. Kiitollisuudesta nai sitte Meideian ja otti matkaansa seuraavana yönä kultataljan kanssa paeten. Aieita aamulla miehen päässeeksi nähden lähti heti jäljestä kiinnittämään ja oli Istro (Donau) virran edustalla saavuttaa. Hädässään keksi kauhistavan keinon Meideia, jolla pelasti sekä Jaasonan että itsensä. Oli kotoa lähtiessä ottanut pienen veljensä Absyrton yhteen matkaan. Hänen tappo nyt ja löi palasiksi, pään ja kädet korkialle vesikarille pannen, muut murut rannalle nakaten. Niin isä laivoneen jäljestä sivukulkeva ja surmatun pojakseen tunteva ei toki voinutkan senlaiseen surkeuteen ja hautamatta heittää. Vaan palasia sekä karilta että rannalta yhteen kootessa hänen, ennättivät toiset edestä, ettei enää voinutkan tavata. Ilman oli Argonautain purjehtimasta vanhaan aikaan paljo tarua ja erittäin heidän paluumatkastansaki, joka toisia kertomisia myöten ei olisikan näitä, vaan peräti toisia seutuja tapahtunut.

5. Troian sodasta.

Vaikka onki ihanimman, ikivihannan kukkapuvun Troian kuulusa sota runolta saanut ja tarina kauniimmia kuvia sille jälkimuistoksi miettinyt, niin kuitenki puuttuu selvä historia epäilemään usiammista asioista, miten olivat ja kävivät, sitä ei toki voidenkan kieltää, kerran aikoinansa Greikalaisten yhdistetyillä voimilla Troian rannalle keräytyneen ja kaupungin sotimalla hävittäneen. Saatto myös monta asiata tässä sodassa sihen laatuun tapahtua'ki, kuten niistä Homeiron mainioissa runoissa kerrotaan, vaan mitkä, sitäpä vaan ei voine'kan tarusta erottaa.

Edisasian länsiluoteisessa kulmassa, Dardanellon salmea ja Kersoneison saarentoa vasten, oli Myysian maakunnassa kaupunki Troia taikka toisellaki runoissa tavallisella nimellä Iilio, jonka kanssa Greikalaisten jo ennestäänki oli ollut vähäsen tekemistä, sillä sanotaanpa Herkulen matkoillansa kerran Troia hävittäneen ja kuoliaksi löyneen paikan senaikuinen kuningas Laaomedonta. Saman Laaomedontan poika Priamo oli isältä perityssä vallassaan jo kauan onnellista elämää viettänyt, koska sattu, että poikansa Aleksandro Parida saatti sekä hänen, että koko kuninkaallisen suvun ynnä väen ja kaupungin suureen onnettomuuteen. Hän oli tullut käymään Peloponneisolla, jossa Lakedaimonan kuningas, Pelopan poika Menelaao vastaan otti hänen ystävällisesti ja kostitsi kuni ylhäsintä vierasta. Mutta tämän kunnian ja hyvyyden palkitsi kyllä pahasti Parida. Kauniilla muodollansa ja sulosella kielellä oli Menelaaon puolison Helenan suositellut, jonka ihanuudesta oli itse esinnä luvattoman himon sydämeensä saanut. Niin kerran Menelaaon poissa viipyen maanitteli Helenan kanssanssa Troiaan lähtemään ja mennessään otti vielä muutamia kalleita tavaroita toisen huoneesta. Vaan tästäpä työstä ja vielä enemmin kärsitystä häpiästä nousi seikka, esinnä Menelaaon huoneessa ja Lakedaimonassa, sitte pian yli koko Greikan maan, ja kun oliki itse Menelaao hyvin voimallinen valtia ja veljensä Agamemnona, Mykeinan kuningas vieläi voimallisempi, niin helposti saivat puolellensa usiampia muitaki vallanmiehiä, jotka kulkivat yllyttämässä ruhtinoita ja sankareja joka haaralta Greikan maasta yhteiseen kostosotaan Troiaa vastaan lähtemään. Erittäinki toimelliset väkeä sotaan yllyttämään olivat Odyssei, Ithakan kuningas, ja Diomeidi, Peloponneisolainen ruhtinas. Edellistä ylistettiin suuren älynsä ja puhe'taitonsa puolesta, jälkimmäistä voimiltansa ja urhollisuudelta. Luonnistuiki asia niin heillä, että kokoutu suuri väki sotaanlähtiöitä, suurempi kun konsa ennen Greikassa, ja jota Troian rannoille ylisaattamaan tarvittiin tuhat kaksisataa venettä. Äärimmäisetki Greikalaiset tulivat tällä matkalla toinen toisensa tuntemaan ja ilman saatti tämä sota arvaamattoman hyvän Greikalle keskinäisten liikuntojen, kansallisuuden ja muun yhteyden puolesta. Vaan Menelaaon kärsitty vääryys ja siitä seuraava kostonhimo ei toki ollutkan suurin syy, joka Greikalaisia Troiasotaan miellytti, aina toivoivat Troian kehutuista tavaroistaki osallisiksi tulla ja moniki lähti yksin suurempata kunniaa ja nimimainetta urostöillänsä hakemaan.

Niin keräyty suuri joukko sekä miehiä että naisia Aulidan kylän rannalle Boiuotiaan. Menelaaon veli Agamemnona, joka oli enimmän väkeä liikkeelle pannut ja ilmanki hyvin kiivas toisia sotaan yllyttämään ollut, valittiin yhteiseksi päämieheksi. Vaan senlaisena ollen hänellä ei kuitenkan ollut mitän erittäin suurempata valtaa, kun toisillakan, sillä joka pieninki ruhtinas teki itsensä ja väkensä kanssa mitä tahto. Ennen kun mitä uutta yhteisillä voimilla yritettiin, pidettiin asiasta keskinäinen neuotteleminen. Päämiehet eli ruhtinat istuivat sillon piiriin toinen toisensa viereen kivillä ja ken tahansa mitä lausua tahto, otti edellä pitkän valtikan käteensä lähellä olevalta välimieheltä. Tarpeeksi lausuttua anto jällen valtikan kädestänsä. Valtikka kädessä oli hän puheensa ajan jossa kussa pyhässä arvossa, sillä semmoisina pidettiin jo vanhaan aikaanki välimiehiä ja heidän sauojansa eli valtikoitansa, jotta vihollistenki seassa saivat rauhassa olla. Älykkäimmiä neuoiltaan olivat Odyssei ja vanha Nestora Messeiniasta Pylosta, kumpasetki puhe'taidolta hyvin osaavia miehiä. Vaan tappeloon yhdyttyä olivat ensimmäisiä Diomeidi, Iidomenei Kreitalta, Aianta ja Teukro Telamuonan poikia Salamiinasta, nuorempi Aianta, Oileen poika, ja mainioin kaikista, Akillei Thessaliasta. Seurasi heitä myös viisas pappi ja tietäjä Kalkanta matkalla, jonka tuli tavallisista uhreista huoli pitää, uhriteurasten sisällyksistä jumalain mieliä tutkiella ja muillaki keinoilla heidän tahtojansa ja päätöksiänsä tiedustella.

Vastaset tuulet estivät kauan laivastoa Aulidan rannalta lähtemästä, joka arveltiin jonkun jumalan vihasta tulevan. Niin piti Kalkantan heti tiedustella, millä saataisi jumala leppymään ja tuulet kääntymään. Miten liekän tätä asiata tutkinut, kun viimmen sano tietävänsä, tuulen ei ennen kääntyvän, kun Agamemnonan tyttären Iphigenian elävinä uhrattua. Eikä olisi voimallisen isänsäkän vastaanpano tainnut voida tyttöä kuoleman käsistä pelastaa, ellei naisjumala Artemida armosta olisi tyttöä pilveen käärinyt ja sillä vapahtanut. Sen tehtyä käänty tuuli, laivasto lähti satamasta ja tuli onnellisesti Troian rannalle.

Greikalaiset muka toivoivat Troian helpolla työllä voittavansa, mutta niin toki ei käynytkän. Kaupunki oli hyvästi turvattu ja varustettu sekä torneilla, että lujilla muureilla, maaluomilla ja muilla laitoksilla. Oli myös monta lähellistä ruhtinata Edisasiasta Troialle apuun rientänyt, että oli vastustajain luku ei pienempi kun Greikalaistenkan. Ja Priamon vanhin poika Hektora oli sekä voimiltaan että sukkeluudeltaan ja älyltä parahinten Greikalaisten päämiesten veronen. Toisia kehuttuja sankareja Troian puolella olivat Aineia, Pandaro, Glauko, Parida ynnä monta muuta. Sentähdenpä runoa myöten kestiki koko kymmenen vuotta tämä sota, ennen kun saivat voiton Troiasta Greikalaiset.

Vielä oli seki sotaa pitkittävä, etteivät olleet kestävämmällä ruokatavaralla Greikalaiset kotoa varustetut. Sentähden piti heidän välimmiten maaviljelemällä elatusta hankkia salmen takaa Kersoneison saarennolta, välistä taasen maita, kyliä ja kaupunkeja ympärillä ryöstelemässä käydä. Niin lankesi joukkonensa Akillei kerran Lesboon, ryösti koko saaren ja toi nuoret, kauniit vaimot ja neidot kanssaan Troian rannalle, siinä niitä toisillenki päämiehille lahjotteleva. Erään toisen kerran kävi samalla tavalla Kilikian rantakyliä ryöstämässä. Ja kuultiinki hänen kerskaelevan, ylehensä kaksitoista merija yksitoista maakaupunkia yksin ryöstäneensä.

Näiltä syrjähuolilta estettynä sai Greikan sotaväki harvon kauemman aikaa yhdessä koossa olla ja piirittämällä eli muulla kokeella Troiaa kovemmin hätyytellä. Ilman oli koko satataito sillon vielä alkutaimessaan. Harvon sodittiin koko joukoilla toinen toistansa vastaan, eikä konsa millä erityisellä, päältä keksityllä mielellä, vaan miten itsekuki miehinensä yhty vihollista vastaan ja yksittäin mies mieheltä. Päämiehillä oli sotavaunut, joita antovat jonkun ystävistänsä ajaa vihollista vastaan, niin että itset ohjista huoletonna saivat peitsiänsä eli keihäitänsä nakella. Useinki kaikki peitset menetettyä piti maahan karata, suuria kiviä poimia ja niitä toinen toisensa päälle lennätellä.

Vaan mitä oudompi oliki täydellisempi sotataito niinä aikoina, sitä avarampi tila oli erityisillä mielillä, älyillä ja voimilla mitä millonki yritellä. Se kyllä näkyy Homeiron ikimainioista Iiliadarunoista, joilla on aineensa Troian sodasta ja sen eräsistä vaihista. Näitä runoja vieläki lukiessamme, on kun olisimma itset niissä kerrotuita tapauksia ja seikkoja katselemassa; niin osaavasti, selvästi ja luonnollisesti on niiden tekiä Homeiro aineensa runolla kuvaillut ja sanoilla asiat muodostanut. Ei ainoastansa sen tähden, että vieläi lähes kolmen tuhannen vuoden päästä mainittua Homeiroa pidetään maailman suurimmana runoiliana, vaan sitäi katsoen, miten saisimma niiden aikain mielen ja järjen lukialle paremmin tutuksi, panemma tähän.

6. Muutamia Kuvaelmia Troian Sodasta.

Kerta Greikalaisten ja Troialaisten sotajoukkoin vastatusten seisoessa astu jälkimmäisistä ihanamuotonen kaunis Parida esille. Komiasti puettuna, jousi olalla ja vyöllä miekka, puisteli kahta peistä oikiassa kädessä ja vaati urhollisinta sankaria Greikalaisista vastaansa lähtemään, kahden tappelemaan. Sen kuuli päävihollisensa Menelaao ja kuni leiona matkoillansa hirven eli metsävuohen tapaava, niin Menelaaoki Paridan nähtyä iloissaan hyppäsi sotavaunuiltaan maahan ja riensi toista vastaan, toivossa jo kerran toki koston saavansa. Vaan samassa käsitti pelko ja vapistus Paridan. Samate kun tienkäviä, juuri astumassa kauhian käärmeen päälle, äsken havatsee vaaransa ja säikähtyneenä nopiasti pakenee paikalta, niin Paridaki Menelaaon näkevä juoksi rientäen pois paikalta ja kätkihen toisten Troialaisten sekahan.

Sen nähnyt vanhin veljensä Hektora jo suuttu kovasti ja soimasi Paridaa sanoen:

    "Surkia mies, komiannäkö, naisuros, akkain hempu!
    Oisit syntymätön tahi kuollut naikselematta;
    Kaiketi sen soisin, myös oisi se niin etusampi,
    Kun tuonlaisena herjastella ja nauruna olla.
    Liepä Akaian tukkauroilla jo vaan hekotusta
    Arvelivat tulleen parahimman, kun muka kaunis
    Muotosi; vaan mielest' äly poissa ja loittona kunto.

    Kun toki senlainen sinä mies venehin meriuijin
    Läksit poikki meren, tovereitasi oivia koonnut,
    Keskeä vierasten kauniimman rosvova naisen
    Maast' Apian kaukaa, sotasankarien sukulaisen,
    Jost' isä sai murehen, kylä työtä ja huolia rahvas,
    Vaan iloset päivät vihamies, häpiän sinä itse.

    Voi kun niin nyt pääsit Areihyväsen Menelaaon,
    Et tieten mikä mies, kenen urhia puoliso sulla!
    Ei sua soittosi auttava oisi ja työt Aphrodiitan,
    Ei jalo muoto, hivus, pölykössä ku kiiriä saisit.
    Untelias toki lie koko Troia, jo aikoja ilman
    Kyll' olisit pukenut kivipaidan, töitesi palkan."

Parida jo itseki häveten vastasi veljellensä:

    "Hektora, syystäpä nyt mua nuhtelit, etk' asiatta;
    Vaan sepä luontosi ain' yhä karkia on, kuni kirves
    Puun läpi tunkeutessa käest' urohon sepän oivan
    Pursia veistelevän, kirveen lisäten väkeänsä.
    Vaan et moittia saa sulosuomia kult'Aphrodiitan;
    Ei hyljättävät oo jumalain aniloistavat annit,
    Jos mitä antakohot ja ilmanpa ne ei tule konsa.
    Muttapa jos sotimaan sekä tappelemaan mua vaait,
    Niin aseta Troian ja Akaian muu väki kaikki,
    Itse lähen välihin ja Areihyvänen Menelaao
    Ottelemaan Helenasta ja tuomistaan tavaroista.
    Kumpi se voittava lie, vastustajataan etusampi,
    Vieköön hän vaimon sekä muut tavarat kotihinsa,
    Ystävyessä te muut eläen, valaliittoja lyöen,
    Troian mykkyrämaill' asukaa ja he menköhöt jällen
    Varsajaloon Argoon ja Akaiaan naisihanaiseen."

Sen puheen kuultua Hektora sydämessään suuresti ihastu, riensi kummanki sotaväen väliin ja viittasi peitsellänsä Troialaisille, sotimasta heretä. Kaikki herkesivätki paikalla he. Vaan Greikalaiset puolellansa, vielä ei miehen tuumista mitänä tieten, vetivät jousiansa ja lähettivät kiviäki häntä vasten, siksikun Agamemnona huusi korkialla äänellä:

    "Elkäte ampuko miehet Akaian ja elkäte Argon!
    Hektora, pää välähytteleväinen, haastoa tahtoo."

Niin Greikalaistenki sotimasta laattua alko Hektora ja lausu Troian ja Greikan väen välissä:

    "Kuulkote Troian miehet, Akaian myös varusääret
    Tuuma Aleksandron, jokap' on nykysen soan alku:
    Toisten käski Akaian sankarien sekä Troian
    Laskea pois kauniit asehet väkiruokkia maalle,
    Hän läähtee välihin ja Areihyvänen Menelaao
    Ottelemaan Helenasta ja tuomistaan tavaroista.
    Kumpi se voittava lie, vastustajataan etusampi,
    Vieköön hän myötään vaimon sekä muut tavaransa,
    Ystävyessä me muut eläen valaliittoja lyömmä."

Menelaao vainkan ei ollut sitä vaston, vaan tahto puheen vahvistettavaksi julkisella liitolla, jonka itsen Priamonki pitäisi vannoa. Niin heti lähetti Hektora kaksi välimiestä Priamoa kaupungista noutamaan ja uhrivuonia yhdessä matkassa tuomaan. Samate anto Agamemnona laivoilta vuonan, Greikalaisten puolesta uhrattavaksi tuoda. Kaikki päämiehet astuivat alas vaunuiltansa ja väki odotti kummallaki puolella hiljasella ilolla ja toivolla, näin toki viimmen pitkän sodan loppuvan ja itsekunki kotihinsa pääsevän.

Välimiesten tullessa istu vanha Priamo Helenan ja muutamain tytärtensä kanssa kaupungin muurilla, katsellen miten tappelo alkaisi käydä. Sitte kuultua, häntä itseäki sinne odottevan, käski joutuen hevoset valjastaa, astu vaunuhin poikansa Antenoran kanssa ja ajo sotakentälle. Greikalaisten ruhtinat istuivat toinen toisensa lähellä ja välimiehet kävivät ympäri mies mieheltä jokasen käsille vettä pirskotellen, sillä saastasilla käsillä ei ollut kenenkä jumalille pyhitettyyn toimitukseen rupeamista. Sitte veti vyöltänsä suuren puukon Agamemnona, leikkasi villaa uhrivuonain päistä, josta välimiehet antovat itsekullenki sekä Greikan että Troian ruhtinalle osansa. Sen tehtyä rukoili korkialla äänellä, kädet pystössä, Agamemnona sanoen:

    "Tsey isä, Iidan valtia pää, jalo, korkein, suurin,
    Armas Päivä sä myös, joka kaiken näät sekä kuulet,
    Virrat kanssa ja Maa ja te Vallat maanalasetki,
    Jotk' etten heitä valapattoja rankasematta!
    Toistajat olkaa nyt liiton, valojen tuki vahva:
    Jos Menelaaon Aleksandron käsi kaatava oisi,
    Niin tämä vaan sillään pitäköön Helenan tavaroineen,
    Kaikki lähemmä me pois palaten venehin meriuijin;
    Vaan jos Aleksandron mies keltahivus Menelaao
    Tappaa, Troiapa työntäköhön Helenan tavaroineen
    Argon miehillen, sopivan myös palkkiolunnaan,
    Niin meillen nykyjään, kun jälkeen meit' eläville."

Kaikki vahvistivat valallansa tämän puheen ja liiton pidettäväksi. Agamemnona viilasi puukolla uhrivuonain kurkun ja laski heidät hengetönnä, värjähteleväisinä maahan. Sitte vuodatettiin jumalain kunnioiksi viinaa päälle ja jokanenki toivotteli, Tseyn samalla tavalla veren niiltä ja lapsiltaki jälkeen vuodattavan, jotka tämän pyhän liiton rikkoisivat.

Uroot olivat jo tappelemaan valmiit ja väki kummallai puolella vetäyty taemmaksi, jotta saisi paremmin sotapari väljeyttä. Vaan itse Priamo ukko, poikaansa armahteleva, ei voinutkan paikalle jäädä, vaan lausu vavisten:

    "Kuulkote Troian miehet, Akaian myös varusääret!
    Iiliohonp' avotuulosehen minä lähteä aion,
    en silmilläni kuitenkan nähä poikoa voine
    Tappelevaa vastassa Areihyväsen Menelaaon.
    They sen tiesi ja muut jumalat, katomattomat aina,
    Kummallen määrättynä lieki jo kuolema valmis."

Niin lausuttua otti teurastetut uhrivuonat, astu vaunuun ja ajo poikansa Antenoran kera jälle kaupunkiin. Hektora ja Odyssei kävivät sitte urosten tappelopaikkaa mittaamassa, panivat sen jälkeen kaksi kiveä vaskikypäriin, toisen Menelaaon nimellä, toisen Paridan, niin arvan määrätä antaen, kummanko esinnä tulisi peitsensä viskoa. Niin silmänsä pois luoden puisti kypäriä Hektora siksi että toinen kivistä lenti ulos. Se oli Paridan kivi ja hänen tuli sentähden tappelo alottaa.

Sen tehtyä asettuivat sotauroot ja muu väki paikoillensa tappeloa katselemaan. Parida astui Troialaisten seasta esille täydessä sotapuvussa, kauneissa, hopiakiiltävissä säärivaruissa, valitussa rintasovassa, vaskisella, hopianaulotetulla miekalla, suurella, vahvalla kilvellä ja päässä komialla kypärillä, jonka harjaksi oli pulska hevosenhäntä kohotettu. Niin varustettuna ja peitsi kädessä astu hän Menelaaoa kohti. Samalla tavalla sano Homeiro Menelaaonki varustetun olleen. Toinen toisensa lähelle tultua puistelivat kauhiasti aseitansa kumpanenki ja Parida lähetti vikevimmällä vauhdilla pitkän peitsensä Menelaaoa kohti. Vaan peitsi, ehkä hyvästi osotettu ja kilpeen koskeva ei voinut läpi vasken tunkeuta. Kärki käänty vaskea vasten käppyrään ja ase putosi maahan. Niin otti Menelaao peitsensä ja sano:

    "Suo toki, valtia Tsey, vääryttänehen mua miehen,
    Tuiman Aleksandron käsinein kuritan sekä kostan,
    Jottapa kammottais jälkeentulevaistaki kansaa
    Kostiisännälleen paha laatia ystävätöistä."

Niin sano ja lähetti väkevästä kädestä peitsensä Paridaa kohti sillä voimalla, että puhkasi kilven ja kaiketiki olisi läpi sydämen syössyt ellei Parida terävällä sivuunkäännöksellä olisi väistää ennättänyt. Mutta tämän vielä hämmästyksissä kilpeänsä surkutellen karkasi paljaalla miekalla Menelaao häntä vastaan ja löi kamahutti päähän kohti niin, että miekka lenti kypäriä vasten kolmeksi eli neljäksi muruksi, muuten vaan sillä lyönnillä olisiki pään kaulasta saakka halkasnut. Ähmissään ja äkäytyneenä kiristi hammastaan Menelaao ja jo jumalainki vastustelevan luullen lausu:

    "Kauhein kaiketi liet sinä, valtia Tsey, jumaloista;
    Toivoin Aleksandron pahuestaan voivani kostaa,
    Vaan nyt taittu käessäni miekka ja peitseni lenti
    Suotta pivostani pois, miest' en tavata minä tainut."

Sen sanonut koki kolmannen kerran ja tarttuen kypäriin alko käsivoimillaan toista maahan taivuttaa. Vaan tässäki oli onni häntä vastaan, nauha katkesi leuan alta ja Menelaao jäi tyhjällä kypärillä käteen. Varsin haltioissaan ryntäysi vielä kerran toisen päälle ja olisiki jo tainnut viimmeinen päivä Paridalla olla, ellei häntä hyvästi suojeleva naisjumala Aphrodiita olisi apuun joutunut ja pilven sisässä pois Menelaaon julmista kourista korjannut. Suotta etsittiin sitte halki koko sotakentään Paridaa, ei missänä löyttävää. Agamemnona huusi ja rähisi Menelaaon voittaneen ja Troialaisten velvollisuuden olevan liitto täyttää. Samassa lähetti Pandaro, valioin jousimies Troian puolella lentävän nuolen Menelaaoa kohti, joka kuitenkan ei kovemmasti koskenut, kun että haavotti. Siitä nousi uusi pauhe ja rähinä Greikalaisten seassa, Troialaisten valansa ja liiton rikkoneen. Ja sillon vanno Agamemnona synkiästi, ei ennen lopettavansa, kun hävitettyä koko Troian valapattojen sukukunnan ja kaupungin tulella poltettua.

Erään toisen kerran sodan taasen kiivaimmillaan ollessa leimui Diomeidi, kuni nälkänen leiona, vaunullansa ristin rastin sotakenttää kaatava kaikki, mitä eteen sattu. Häntä seurasi urhollisimmat sotamiehensä valmiina aseita ja sotavaruksia niiltä ryöstämään, jotka Diomeidi kaataisi taikka voitetuita hevosia ja vaunuja Greikan sota'asemille ajamaan. Kahdeksan urhollisinta Troian nuorukaista oli jo kuoleman omaksi peitsellänsä nakannut ja toisia odotti sama loppu. Sillon tapasi Pandaron Aineia, eräs Troian urhollisimmia ruhtinoita ja lausu häntä sotaan kehotellen, sanoen:

    "Pandaro! missäpä jousesi nyt sekä nuolesi vinhat,
    Kuulu jaloutesi myös, jonk' ei ole vertoja täällä
    Eik' olevan kehuta kotimaassasikan Lykiassa.
    Mintäpä Tseyn suomin mokomint' et miestä jo laske,
    Kaikki ku luo kumohon, jo vahinkoja paljoki tehnyt
    Troian väälle ja myös sujutellut polvia liion.
    Vai lieköön jumala Troiallen suuttuva jostai,
    Uhristai vihanen raskas jumalan viha aina."

Hänelle lausu Pandaro vastaukseksi sanoen:

    "Aineia, Troian sopavaskiväen jalo neuo!
    Kaiketi on tuo mies Tyydein sotiankara poika;
    Sen toki kilpi ja myös torvennäkönen kypärinsä,
    Myös hevosetki jos ei joku lie jumaloitaki aina.
    Vaan jos on jalo mies, nimitetty jo Tyydein poika,
    Niin tok' ei itsestään noin kauhia lie, jumaloista
    On pilven suojin joku piilevä hartioillaan,
    Nuolen lentelevän teräpään yhä kääntävä muunne.
    Hälle jo vaan lähetin nuolen minä, koskevan olkaan
    Oikiahan, saranan läpi syösten rintasovasta,
    Jottapa liittäynyt manalaan moni sillä jo oisi,
    Vaan ei mennyt hän; mull' on vihamies jumaloissa.
    Loittona myös hevoset, vaunut, mihin astua voisin,
    Koissa Lykaaonan ain' ykstoistapa vaunua siellä;
    Kauniit, vastatehyt, kovin uutoset, ympäri vaipat
    Kiinnitetyt, ja hevosparinen joka vaunua varten
    Seisova, otrajyvää valkeinta ja kauroja syöen.
    Kylläpä vaan mua ukko Lykaaona, sankari kuulu,
    Paljo varotteli ulkoavaa komian katon alta:
    Käsk' ottaa hevoset, sotavaunut, lähteä niillä
    Miestappoon tuimaan, Troian päämiehinä olla;
    Vaan sitä en tehnyt mä parempi tok' oisi se ollut
    Juhtia vaan säästin, jotteivät kärsisi nälkää,
    Miesten yhyttyä näin paki syömään tottunehetki.
    Niin heitettyä Iiliohon jalakas lähin itse
    Jousiin luotellen, jotk' ei mua auttane konsa;
    Sillä jo laskenut oon parahimmia päitä mä kahta,
    Tyydein yhtä ja Atrein poikoa toista, ja lähti
    Kummastai veri selvä; he vaan muka kiihtyvät itset.

    Kyllä pahoin onnin naulalta ma jouseni kaaren
    Sain sinä hetkenä, Iiliohon suloseen jona työnnyin
    Troian päämiehiks, yhä puoltaen Hektoran että.
    Jos jollon paloan sekä silmin saan nähä vielä
    Syntymämaan, vaimon ja oman lakikorkian huoneen,
    Niin jopa mies vieras katkaiskoon pään polosen mun,
    Ellen vaan lähetä tulihehkuun jousia näitä,
    Käissä murennellen, tyhjään kun kantanut oonki."

Sen puheen kuultua ja yhä kehotellen toista lausu Aineia:

    "Voi ellös puhu niin, vaikk' ei mitänä toki synny,
    Ennenkun me lähemmä hevosparisella ja vaunuin
    Luoks urohon mokoman, koitellen muill' asehilla.
    Sentäpä nouse ylös vaunulleni, niin kera näät myös,
    Jos Troian hevoset hyvin arvoavat sotakentän
    Juosta lennättää, tavotellessaan vihamiestä,
    Meit' auttaa takasin kera saaun kunnian oivan,
    jos Tsey suo kaataa Diomeiden Tyydein poian.
    Kun tahot ottaa nyt ruoskan sekä kauniit ohjat,
    Niin nousen, rupean sotimaan asemiehenä itse;
    Taikka sinun ruveten hevoset minä hoitava lienen."

Vastasi Pandaro:

    "Itsepä vaan, Aineia, piä hevoset sekä ohjat;
    Ainaki tottelevat he paremmin tuttua miestä,
    Jos meiät pakohon työntäisiki Tyydein poika.
    Säikähtäin pillastua muuten voisivat, eikä
    Lähtisikän kentältä, kun ouon kuulevat äänen;
    Niin tavaten meiät jalomielen Tyydein poika
    Itset tappava oisi ja myös hevosemmeki vievä."

Niin astuivat vaunuille uroot ja hevoset laskettiin Diomeidiä kohti. Heidät havattua Sthenelo, joka ajo Diomeiden vaunua, vähän ensimmältä säikähty ja sano:

    "Voi rakkain, sulosin Diomeidi sä, Tyydein poika!
    Kaksipa vankkaa miestä mä nään tulevan sua vastaan
    Innoin turmelevin: toinen jalo ampuja jousin
    Pandaro, hän se kehuttu Lykaaonan ankara poika,
    Vaan Aineia se toinen on Ankiisen jalomielen
    Poika ja äitiähän lemmen jumalaks hokevatten.
    Sentäpä väistävä lien hevosilla ma; niin toki ellös
    Liemua miesten esissä, jo vaan menetätki sä pääsi."

Suuta murtaen ja kyräten vastasi Diomeidi:

    "Ellös väistämisistä sä virka, ma en sua kuule.
    Luulet vaan sopivan sotiakseni väistelemällä,
    Pelkäävänki minun, jonk' ain' on rintani vahva!
    En huoli hevosistasikan, näin jalkasin aion
    Lähteä vastoamaan; tuki mull' on Pallasatheina.
    Heitä molempia vaan eivät nopiat hevosensa
    Auttane pois eistämme, jos olkaan pääsevä toinen.
    Vaan muista'pa sa mies tarkon, mitä nyt sinä kuulet:
    Jos moniviisas Atheina jo soisiki kunnian oivan,
    Tappaa uroon kummanki; nämät nopiat heti heitä
    Paikalleen hevoset, korinaulaan käärien ohjat,
    Itse sä riennät vaan Aineian varsoja vasten,
    Tuova ne Troian puolta Akaian miehiä kohti,
    Sillä ne saatua pois kera saamma me kuulusan arvon."

Niin heidän puhuessa joutuivat likelle Aineia ja Pandaro. Uhkaamalla ei enää tyhjään menettävän, kuni ennen nuolensa loitompata, lähetti suuren peitsen Pandaro Diomeidiä kohti, jotta kärki monikertasen vuotakilven läpi syöstyä puuttu vaskiseen rintasopaan. Jo kerran kohdanneensa nähden huusi suuresti ihastuen Pandaro:

    "Ah! osasinpa ma puhki kupeistasi, et toki kauan
    Seisova liene'kän jopa kauttasi sain ison arvon."

Ei siitä millänsäkän vastasi Diomeidi:

    "Tyhjään työntäjä! etpä osannut, vaan jopa ette
    Ennen taiakan heretä, kun kaatuva toinen
    Juottava lie verineen Areen sotian väkivahvan."

Niin puhuen lähetti peitsensä Diomeidiki, joka lensi Pandaroa vasten kasvoa nenän ja silmän väliin, löi kaksi hammasta suusta, syöksi siitä kielen puhki ja kävi kärkeneen leuasta ulos. Hengetönnä kaatu kaunehin moniloistavin aseinensa Pandaro vaunuilta maahan. Aineia peljäten jonkun Greikalaisista tulevan sotaveljensä ruumista ryöstämään, koki kaikin tavoin varjella ja terju kuni kiljuva leiona peitsen ja kilven varassa ruumiin vaiheilla. Samassa tapasi väkisuuren kiven Diomeidi kentältä lähetti sen ja osasi Aineian sarventoluuhun, jotta tämä nääntymillään lankesi toiselle polvelle käden maata vasten. Sihen olisi tainnut jäädä, ellei naisjumala Aphrodiita olisi apuun ennättänyt ja pois kantanut Sotamelskeestä armaan poikansa. Puhetta myöten korjasi Sthenelo jääneet Aineian kauniit hevoset saattaen ne Greikalaisten sota'asemille.

Kerran taasen toinen toisensa lähellä Menelaaon ja Agamemnonan sotimista katsellen kiiti Troian puolelta pillastunut hevospari heitä kohti. Vaunuilla seiso nuori Troialainen sotia Adrasto, joka millään ei voinut hevosia hillitä, vaan kokeissaan ja hädässään viimmen itse tupertu kentälle. Niin juoksi peitsi kädessä Menelaao paikalle ja oli juuri läpi pistää varattoman nuorukaisen, koska tämä siksi säikähdyksistään tointunut häntä polvista halaten rukoili sanoen:

    "Armoa, Atrein poika! sa ottaos lunnaat oivat;
    Paljopa luona isän pohatan makoaa tavaroita,
    On kultaa, hopiaa, sepiteltyä rautoa myöski.
    Niistäpä vaan lunnaat lukemattomat lie isä tuova,
    kuultuahan laivoilla Akaian viel' elävän mun."

Menelaaon tuli armo nuorukaista ja oli juuri henkiin heittää, koska samassa jäykempiluontonen veljensä Agamemnona luoksi ennättänyt huusi:

    "Voi, pätönen Menelaao, sa miksipä niin nyt säästät
    Heitä! Jo kylläki lie kotiseikkasi eistyvä väiltä
    Troian, jotkapa vaan jokasen periköön paha loppu
    Kouriltamm', ei päästen, ei eitinkän sylikanto,
    Lapsi se lausumaton hävitettävä Iilio pahki
    Miehinehen, sukuneen, nimipuuttoon, hautoamatta."

Sanottua työnsi peitsensä Adraston kupeisiin, jotta kaatu onneton seljällensä hengeti maahan. Niin pani jalkansa Agamemnona kuolleen rinnalle ja veti jällen peitsensä ulos.

Diomeidi yhä silmäellen, mistä saisi uusia vihollisia eteensä, näki moniaasti komian, pulskan sankarin Troian puolella täydessä sotapuvussa tappeloa odottelevan. Se oli Glauko, Hippolokon poika, Lykian maasta, äsken sieltä Troiasotaan tullut. Lähestyttyä toinen toisiaan pysäytti kumpanenki hevosensa ja Diomeidi alko kysellä sanoen:

    "Mistä ja ken sinä mies, parahin manalaan meniöistä?
    Vast' äskenpä sä liet näkyviin urohoiseen vainoon
    Antaunut, paljon tok' olet sinä muit' etevämpi
    Miehueltasi, kun liet outtava peistäni pitkää;
    Sill' onnettomien sikiöt mua kohtoavatki.
    Vaan jos kuolematon taivaista sa lähtenyt ollet,
    Niin minä en rupea vastaan sotimaan jumaloita;
    Eip' elänyt Lyko'orgo, Dryantin valtava poika,
    Kauan, oteltuahan taivaan jumalain kera kerran.
    Häntäpä kaunasivat jumalat suloretkiset alti,
    Niin sokiaksi Kronon löi poika, ja kuoliki sitte
    Aina vihattuna vaan jumaloilt' ikipäivyisiltä.
    Sentäpä en sotine jumalain kera autuahinten;
    Vaan jos kuoleva liet täkösen maan kasvuja syövä,
    käy'ki likemmä jo, jotta pikemmin surmasi löyät."

Tunteen Diomeden vastasi Glauko:

    "Mintäpä, Tyydein poika, sa niin sukutietoja etsit?
    Minlainen suku lehtilöjen, sep' on ihmisienki;
    Tuuli lehet maahan latelee, vaan toisia metsä
    Kaunis kasvava lie kevälämpimien lähetessä,
    Niin ihmissuku myös, yks lähtee toisia kasvaa.
    Vaan jos tietä tahot semmoisia, tunteva jotta
    Myös meiän suvun oot moni mies sen tunsi jo ennen
    Niin Ephyran kylä varsajalon liki lahta on Argon,
    Siin' asu Siisypho muin, parahin mitä miehiä synty,
    Poik' oli Aiolon hän, pojan itsestään teki Glaukon,
    Vaan tekiGlauko pojan jaloimman Bellerophontan.
    Kuulun kauneuen jumaloilta ja miehuen armaan
    Sai tämä; vaanpa pahaa syämessään miettivä Proito
    Pois hänen Argon mailt' ajo vallaltaan etevämpi
    Paljoki, Tseyn suomin hallitseva kansoja Argon;
    Sill' yhä Anteia, Proiton jalo puoliso, tahto
    Kieltyyn rakkauteen seotella Bellerophontaa,
    ei voittain mitänä, vaka mieleltään kuni toinen.
    Lähti valehtelemaan Proitollen valtiapäälle,
    Näin sano: 'Kuolkos Proito, tahi tapa Bellerophonta,
    Kun yhä yhtymähän salasuosiohon mua vaatii.'
    Niin sano; säänty kuningas, kun senlaisia kuuli,
    Vaan ei tappoakan taiten, peläten jumaloita,
    Laitto hänen Lykiaan, myötään pahan antava kirjan,
    Paljoki lautalomaan paki turmelevaisia pannen,
    Vietää appelahan, miehen menetettää siellä.
    Niin Lykiaan tuli mies jumalain kera juohtelevaisten;
    Sinne peräytynehen Ksanthon jokijuoksemuhille,
    Kunniavierainaan laajan Lykian piti herra,
    Syötti yheksin päivin, yheksän härkeä uhro;
    Vaan kun kymmenines näkyviin punasormio Koitar
    Nousi, jo alko kysellä, nähäkseen kirjoa pyysi,
    Kun toivoi Proiton, vävymiehen, työntänehenki.
    Sitte luettuahan vävymiehen turmiopiirut,
    Sai vieraansa esiksi Kimairaa voittamatonta
    Surmaamaan jumalan suku sill' ei ihmisluonnon,
    Päätään leiona, traaki perältään, keskeä vuohi,
    Työntävä kurkustaan tuliliemun hirviälaisen
    Vaan sen surmasi hän, jumalain yhä luottava turviin,
    Toisekseen sotimaan Solymoisia kuuluja lähti,
    Sen soan ainaki vaan sano kaikkein kauheimmaksi.
    Kolmanneksi menetti Amatsonat, uljaat naiset.
    Niin tulevallen sielt' uuen kavalan kuto paulan
    Valtia maan Lykian, valikoien päät parahimmat,
    Vahtaamaan pani; heist' ei tullut päätänä jällen,
    Kaikki ne löi maahan valioin mies Bellerophonta.
    Niin jumalain sukuseksi kuningas nähtyä miehen,
    Siellä piätti hänen, vaimokseen tyttären anto,
    Sen kera puolen osan koko ruhtinakunnioansa;
    Muut Lykian miehet parahan maan määräsivätten
    Hälle osaks, ihanan viinoilta ja kyntämävalmiin.
    Lapsia kolme sai vaimostaan Bellerophonta,
    Iisandron sekä Hippolokon sekä Laaodameian.
    Hippolokosta ma syntynyt oon, sepä taattoni ompi,
    Hän mun Troiaan työnti, varotteli paljo ja käski
    Ain' asua sotapäinä ja muit' etevämpänä olla,
    Eikä hävästä isäin sukuarvoa, kun paras ain' on
    Niin Ephyrass' ollut, kun laajassai Lykiassa.
    Sen mä suvustani ynnä verestäni lausua voinen."

Sen kuultua ihastui suuresti Diomeidi, työnti päin peitsensä maahan ja lausu:

    "Voi ammon jo isänperityinen kostini oot sa!
    Sill' Oinei jalo mies pätevän piti Bellerophontan
    Päiveä kakskymmentä koissaan kostina muinen;
    Ystävälahjoja niin toiselleen työntävä toinen,
    Oinei vieraalleen vyön purpuraloistavan anto,
    Kaksniekan kullan pikarin jalo Bellerophonta;
    Vaan lähteissäni tänne mä en sitä ottanu matkaan.
    Muuten en muista'kan Tyydeita, jo lassa ma hältä
    Jäin, kun Theiban luona Akaian maan väki kaatu;
    Vaan rakkain vieraani sa oot, jos konsaki Argoon
    Tullet, niin minä myös Lykiaan jos luoksesi juovun.
    Niin toisemmepa peistä me joukossai varokaamme;
    Mont' on Troian miestä minull', apulaistasi oivaa
    Tappaa, kun tappanki ja niin jumal' antava oisi,
    Monta sinullai Akaian miest' on surmata, jos voit.
    Nyt vaan vaihettoume varuksia, jottapa muutki
    Tuntisivat tulleen ikivanhain kostien yhteen."

Niin hyppäsivät alas vaunuiltaan, löivät kättä ja vaihtovat sotapukua. Homeiro sano Diomeiden voitolle tulleen, sillä vaskisen, yhdeksän härjän maksavan sotapukunsa siasta sai Glaukolta satahärkäsen kullasta. Mutta vähä luku siitä senlaisten sukuystävien välillä. Näin isäinsä ystävyyttä muisteltua ja keskenänsä uudelleen vahvistettua poikkesivat viivyttelemättä erille, toinen oikialle puolelle, toinen vasemelle.

Hektora kävi sotapaikalta kaupunkiin, Troian onnen puolesta jumalanaista Atheinaa rukoilemaan. Sen tehtyä ja jällen sotaan lähtien tapasi kaupungin portilla siviän, nerollisen puolisonsa, Andromakan ynnä pienen poikansa, jota orjapiika kanteli jäljessä. Vaimo miehensä nähden hyrähti itkuun, tarttu häntä käteen ja lausu:

    "Haltiokas! surmaan vie anto sun, et varo pientä
    Lastasi, et mua myös osatonta, jo leskeä vaanki
    Kohta, pianpa Akaian miehet surmoavat sun
    Päällesi ryntäyten joka henki. Ja vaan paras oisi
    Sunki menettelevän manalaan vajotakseni, eipä
    Oo lohutusta enää, sun mentyä surmasi teitä,
    Huolia vaan yhä; poiss' isä on jo ja äitini armas;
    Sill' ammonpa jo tuima Akillei surmasi taaton,
    Kaupungin ku hävitti Kilikkoin täysasutuisen,
    Theiban portt'ylevän kera tappava Eietiuonan.
    Veljet myös kotoset, muinen toki seitsemän ollen,
    Kaikki ne yhtaikaa menivät manalaan poloretket,
    Kun jokasen löi tuima Akillei, jaksava jalka,
    Härkäin kammurkkain sekahan, kera vaalkkojen uuhten.
    Äitin, jonk'oli maa allaan saloseutusa Plaako,
    Vei hän laivoilleen suurten tavarain kera muien,
    Vaan vapauttiki taas, lukemattomat ottava lunnaat;
    Niin sen taaton koiss' ihanuolikas Artemi kaato.
    Sentäpä Hektora taattoni liet sä ja äitini armas,
    Oot veli myös, kuni oot ihanaisin puoliso mulle;
    Armahtain toki nyt tornissa sa vaan asu täällä,
    Last' orvoks elä tee, leskeks elä naistasi laita."

Puolisonsa lauseisiin vastasi särjetyllä sydämellä Hektora:

    "Huolena lie ne minullaki, vaimoni, vaan toki eipä
    Suo Troian miehet tahi maatavaliepeet naiset
    Niin erotakseni mun, kuni kehnon, tappelotöistä;
    Ei niin rintanikan kehota, kuni ain' olen ollut
    Mies parahin, sotinut Troian päämiehinä aina,
    Suurt' isän arvoa suojellen sekä myös omituista.
    Sen mielessäni kyllä mä nään, sekä luonani tunnen,
    Päivä lähestyvä on, kuna kaatuu Iilio armas,
    Itseki pää Priamon, väki myös Priamon jalopeitsen;
    Vaan sillon m' en niin sure Troian miehiä, enkä
    Äitiäkän Hekabaa, Priamonkan valtiapäätä,
    En velilöitäni myös, vaikk' on jaloimmia monta
    Lankeavaa maahan, pölyhyn vihamiehien alle;
    Kun sua, koska Akaian mies sopavaskinen ompi
    Vievä sun itkein pois ja vapautesi päättävä päivän,
    Tai Argossa sa liet vieraan akan astuva puihin,
    Kannat veen Hypereiastai tahi Messe'idasta,
    Kylläi vaston mieltäsi, vaan pakotettuna valloin.
    Sillon vaan sanonee moni mies nähen itkevän alti:
    'Hektoran on tuo vaimo, paraan hepomiehiä Troian,
    Tuimimman sotian sotivaisia Iilion alla.'
    Niin sanotaan; vaan on suru sullen lähtevä uusi
    Miestäsi kun et nää, joka ottais orjuuesta
    Vaan kuolleen maa luotu jo peittäöhönki mun ennen
    Kun kuulen valituksesi, huutosi, lähtösi maasta!"

Sanottua käänsi silmänsä nuoren poikansa puoleen, jota piika kanto. Vaan kun isä ojensi kätensä poikaa syliinsä ottamaan peljästyi lapsi vaskikypäriä ja sen korkiata jouhista heilua, jotta veti päänsä pian rintoa vasten. Sen havattua Hektora laski maahan kypärin päästänsä ja otti pojan syliinsä, joka ei enää itkenyt, eikä peljännyt. Sitte kiikutteli häntä käsillänsä, suuteli ja katsahtain taivaalle rukoili haikiasti liikutetulla sydämellä, sanoen:

    "Tsey sekä muut jumalat! suokootepa kasvoa tuonki
    Lapseni, siksikun itseni, Troian päävalioksi;
    Niin voimilta jaloksi ja ruhtinas Iilion olla,
    Jottapa mainittais: 'iseänsaki tuo etevämpi',
    Tullessaan vainosta, otot veriset kera tuoen,
    Lyötyä vainojapään; sepä ois emosensaki mieleen."

Niin rukoiltua anto lapsen äitille. Syliinsä painaen hymäili äiti kyynelet silmissä. Jopa vaan kävi kaikki tämä Hektoran sydämelle; silitellen puolisoansa lausu lempiästi lohdutellen:

    "Ellys lempeni niin yhä liion mielalaelko!
    Ei kenkän manalaan mua vaston luomoa työnnä;
    Määrästänsäpä vaan ma kenenkän en arvele päässeen,
    Ei hyvän, eikä pahan, ken kerran syntynyt ompi.
    Niin käyvysti kotiin toimittelemaan tupatöitä,
    Kankaitai, keträämiä myös, yhä laittava piiat
    Töihin asettumahan; sota huolena lie urohilla
    Kaikillai, ja minull' yli kaikkein Iiliolaisten."

Sen sanottua otti kypärin maasta, paino päähänsä ja lähti rientäen paikalta. Pois lähti Andromakaki, vaan käydessään kaupunkiin katsahti usein jälkeensä, jos eikö vielä kerran näkisi miestänsä. Vasta kotiinsa tultua rupesi oikein itkemään ja kaikki piiat itkivät ympärillä, sillä kaikki rakastivat he häntä ja Hektoraa, jota eivät enää luulleet konsa nähdäksensä saavan.

Hektora yhä mielipahoissaan veljensä Paridan hentoudesta ja sen kautta Troialaisille tulleesta häpiästä riensi tappelopaikalle ja käski Greikalaisten joukostansa lähettää parahimman sankarin häntä vastaan. Niin tappelisivat kahden kumpanenki kansansa nimestä ja päättäisivät sodan sillä, että luettaisi jomman kumman voitto koko kansan voitoksi. Greikalaiset eivät juuri odottaneet senlaista vaadintoa; sillä heidän mainioin sankarinsa Akillei ei ollut enää kotvan sotatuumiin yhtynyt, vaan vihoissaan Agamemnonalle yhä laivoillansa maannut. Häpiän välttämiseksi piti kuitenki jonkun lähteä taistelemaan Troian kuulusimman sotaurohon kanssa. Vanhan Nestoran neuvosta annettiin arvan määrätä ja arpa sattu Aiantalle Salamiinasta. Ei pelkäämällä vaan riemuten lähti Aianta ja lähemmäksi tultua lausu Hektoralle:

    "Kohta jo, Hektora, tunteva lietki sä, näin kahen ollen,
    Jos mimmoisia lie Danaoissaki päät ylimykset
    Paitsi Akilleitai, sotakarhua, leionarintaa,
    Vaan joka nyt makoaa kera laivain kaarevakokkain,
    Säämissään Agamemnollen, väin kaitsiapäälle.
    Toisia meitä tok' on, jotk' ei pelätä sua aio,
    Montaki, vaan alota'ki jo tappelo tai sota tuima."

Vastaten lausu Hektora puolestansa:

    "Aiaka, poika jaloin Telamuonan, valtia kansan!
    Ellös niin mua luotukokan, kuni hentoa lasta,
    Tai kuni naista, jok' ei tieä mitänä sotitöistä.
    Tunteva työt sotaset liion sekä miestapot oon ma,
    Arvoan oikiotsei, vasemotseki käänteä kilven,
    Vuotako'on kasatun, jott' on sotiakseni vahva.
    Tunnen myös nopehin kavioin karata sotavainoon,
    Myöski jalan kisata kiivaan Areen kera taian;
    Vaan en paiskava liene'kän mokomaa sua miestä
    Varkain tai varoten, vaan julki jo kohtipa käyös!"

Samassa paiskovat peitsensä toinen toista kohti, vaan kumpanenki torjuhen kilvellä. Kun siitä ei ollut apua, niin jopa keihäillä karkasivat vastakkaa. Tehottomat olivat keihäätki, sillä aina oli kilpi vastassa. Sitte poimivat suuria kiviä maasta ja lähettivät niitä toinen toisensa päälle, vaan ei tullut siitänä sen parempata. Viimmen rupesivat miekoille, vaan samassa joutu sekä Troian että Greikan puolelta välimiehiä, jotka huusivat korkialla äänellä sanoen:

    "Elkäte miespoloset taistelko tahi toraelko!
    Kumpastai Tsey pilviyhyttäjä suosiva teit' on,
    Kumpiki myös jalo peitseltään, kuni kaikki jo näämmä;
    Vaan yö joutuva lie; ylen ei piä katsoa yötäi."

Aianta yhä tarkon varalla pitäen, ettei saisi millä uudella keinolla Hektora voittoa, vastasi ja käski Troialaisen välimiehen, Iidaion, Hektoraa puhutella, sanoen:

    "Käskeötei, Iidaio, se lausua Hektoran itse!
    Itsepä vaatinut on sotimaan parahimmia kanssaan.
    Heittäöhönki; m' en oo vastoin, kuni itse ei olle."

Sen kuultua ja yön lähestyessä heitti sodan Hektora ja lausu:

    "Aiaka, kos jumaloilta sa sait jaloutta ja voimaa,
    Myös mieltäi peitsin tok' Akain mies paras oot sa
    Niin heretä'ki jo voimma soasta ja kauheuesta
    Nyt, vaan toiste so'imma me taas, sikskun jumal ompi
    Meiät erottava, toisellen toki antava voiton;
    Yö jo lähestyvä omp', ylen ei piä katsoa yötäi.
    Niin ilotat myös miehet Akaian laiv'asemillaan
    Kaiket; liion omat toverit sekä ystävät armaat,
    Vaan ma ukon Priamon kaupunkiin tultua suureen,
    Kaikk' ilotan miehet sekä vaimot maatavaliepeet,
    Jotka rukoilemahan pyhätempliin ettäni käyvät.
    Vaan työntöömepä lahjoja vastusten komioita,
    Jottapa lausua saisi Akaian puoli ja Troian:
    Miehet, oteltuahan paki riioin turmelevaisin,
    Jällen eroutusivat sovitettuna ystävyessä."

Samassa lahjotti toiselle komian hopianauloilla kaunistellun miekan tuppenensa, huotranensa ja Aianta puoleltansa anto kalliin purpuravyön Hektoralle. Niin erosivat ja kumpanenki vietiin joukoltansa juhlallisella ilolla omiin asemiinsa.

Jo äsken nimitimmä Akillein vihasta Agamemnonan kanssa. Juuri saman vihan ja eripurasuuden tähden pitkisty Troian sota niin monivuotiseksi. Vasta äsken kuultua parahimman toverinsa, Patroklon, Hektoralta menetetyksi nousi laivoiltaan Akillei ja elamoitsi kuni karhu sotakentällä kaataen mitä eteen sattu. Suuri pelko ja kauhistus levesi Troian puolella, kuultua Akillein viimmen toisten kanssa yhtyneen. Muista ei enää virketty mitänä, hänen nimensä ainoastaan oli kaikkein suussa. Vaan vähä siitä kysyvä, jos jo olisiki vaikka tuhansiaki eteensä kaatanut, Akillei ei saanut ennen lepoa, kun itse Hektoran ystävänsä Patroklon surmasta kostettua. Häntä etsi hän etsimistään kaiken päivää, vaan ei tavannut missänä, sillä Hektora ei antaunnut näkyviin, missä tiesi Akillein teuhastavan. Vasta illalla toisten Troialaisten yöksi kaupunkiin turvautessa tuli hän rohkiammaksi ja päätti vastustaa Akilleita. Mutta nähden tämän haltioissaan kuni jumalan taivaasta päällensä karkaavan jo taas alko vavista ja juoksi minkä jakso pakoon paikalta. Kuni kyyhkynen havukalta ajettuna, niin Hektoraki juoksi pitkin kaupungin muuria ja Akillei kiljuen ja huutaen jäljessä. Kolme kerta sillä tavoin ympäri kaupungin juostua ja mutkia lyötyä millon oikialle, millon vasemelle puolelle, toivossa, toisen toki viimmen ajamasta väsäyvän, jo itse uupu ennemmin, seisottu ja lausu:

    "En sua, Pielein poika, ma pelkeä nyt, kuni ennen
    Juosten kolmastii Priamon kylän ympäri, enkä
    Tohtien outella, vaan nyt mua rintani käski
    Vastaan seisomahan vienen tahi vietänen itse.
    Vaan jumalin vannomma me sillä he vaan parahimmat
    Toistajat ainaki lie sekä liittoin suojeliat myös
    En julmasti ma raaelle sua, jos Tsey voiton
    Antava oisi minulle ja henkesi ottava oisin;
    Vaanpa varuksesi kuulut, Akillei, saatua poies,
    Ruumiin työnnän Akaian väille, ja niin sinä te myös."

Akillei ei ruvennut senlaisiin tuumiin vaan huusi vastaan:

    "Ellös surman henki sä, Hektora, liittoja maini!
    Ei liittoon vakavaan miesten kera leiona menne,
    Eivät myös ajatelle suet sekä lampahat yhtä,
    Vaan he pahaa toinen toiselleen toivovat aina.
    Niin on suosioton meiän väli myöski, ja konsa
    Ei ruveta liittoon ennen kun kuoltua toisen.
    Nyt muistoos miehuuttasi kaikenlaista, jo taitaa
    Tarvita peitsijalon, sotian myös ankaran olla;
    Päästä'p' et taia, palkitseva lietki jo kaikki
    Huolet kumppalien, kun peitsin surmasit ammon."

Samassa lennätti kauhian peitsensä toista vasten. Mutta Hektora kyykisty polvillensa ja peitsi lenti tietänsä ollenkan sattumatta. Niin iloissaan jälle pystöön kohottua lausu:

    "Tyhjään työnsit, Akillei; et jumalan veronen mies
    Tseyltä sä tiennytkän luotettani, vaikkapa kiistit;
    Vaan kielas pakinalta sa ootki ja suultasi viekas,
    Jotta pelättelisit voiman sekä rintani innon.
    Et toki peistä sä nyt raivoon paetessani paiska;
    Vaan vastaan sotiessani työnnä jo rintani puhki,
    Jos jumal' antava on; nyt vaan varo peistäni itse
    Vaskiterää, voi jos ruumiissasi oisi jo päänään!
    Niin olisi Troian miehilläki työ keviämpi
    Sun menetettyä, kun suurin toki surma sa ollet."

Samassa lenti viuhkasi peitsi Hektoran kädestä. Vaan Akillei vastaan otti kilvellään, ettei loukannut. Peräti vimmastuneena Hektora, nähden näin tyhjään menneen aseensa, sieppasi kalvan ja terju sillä kädessä, mutta ei enää pitkiä aikoja, sillä Akillei karkasi keihäällä häntä vastaan ja osasi kurkkuun, jotta kaatu paikalle Hektora. Se oli tämän suuren Troian kuulusimman sankarin loppu. Viimmesiksi sanoikseen rukoili kuollessansa Akilleita, ei pahasti ruumiinsa kanssa menettelemään. Vaan kaukana oli armo Akilleista. Puhkasi reiän kuolleen jalkohin kannan ja lumpion väliin, puetti siitä nuoran ja sito päät vaununsa perään. Niin nousi ylös ja ajo sivu Troian portin kuollutta maassa jäljissänsä vetäen Hektoran vanhalle isälle ja muille muurilta katseleville Troialaisille suurimmaksi kauhistukseksi. Sitte riensi omille asemapaikoillensa ja heitti kuolleen verestä ja mullasta tuntemattomaksi tuhrautuneen ruumiin koirain ja lintuin hyväksi korjaamatta.

Itse rupesi nyt Akillei Patroklolle kuolinjuhlaa valmistamaan. Sihen kutsu kaikki Troiasotaan tulleet Greikalaiset. Keräyttyä kutsuttujen pantiin Patroklon pesty ruumis keskelle isoa sitä varten valmistettua rovioa ja ympärille kahdentoista Troialaisen miehen ruumiit, jotka Akillei oli elävänä ottanut, vaan sitte ystävänsä haudalla uhrannut. Hektoran ruumista ei pantu; sillä hälle vaan Akillei leppymättömässä vihassaan ei suonut polttamisen kunniata. Ruumiitten asetettua sytytettiin palamaan rovio ja tulen riuduttua etsittiin Patroklon luut tuhkain seasta ja kätkettiin sitte rasvalla seotettuna kultaurnaan, joka kaivettiin maahan korkian multakekosen alle. Sen jälkeen toimitti Akillei juhlalliset taistelokisat ystävänsä hautavaiheilla pidettäväksi. Semmoisia Greikalaisten mielentehtyjä kisoja olivat kilvanajo, kilvanjuoksu, painelo, kilkannakkuu, peitsilähettö, rusikkasota ja muita senlaisia. Voittajille annettiin palkinnoiksi naisorjia, hevosia, hevosaaseja, kattiloita, maljoja, kultia, rintasopia ynnä muita. Vaan kaikki nämät vainajan muistoksi ja kunniaksi tehtyä Akillei ei vieläkän saanut lepoa. Varhain aamulla sito taasen Hektoran ruumiin vaununsa perään ja ajo sillä tavoin kolme kerta Troian kaupungin ympäri.

Priamon hovissa oli murhe korkeimmallaan. Ukko itse oli pääsemättömässä tuskassa, kuni tiesi poikansa ruumiin Akillein pihalla lintuin ja koirain syötävänä makaavan. Niin vaan oli jo senaikuisellaki uskolla suuri huoli kuolleistansa, ei luultu henkien ennen manalan valtakuntaan, Haidaan pääsevän, kun ruumiitten tavanmukasesti korjattuna. Huoltensa ohessa ukko vähän nukahtaenki kehotettiin unissa itse Akillein luoksi lähtemään, kuollutta poikaansa jälle anomaan. Niin noustua otti kymmenen naulaa kultaa, neljä kallista vaskikattilaa, kaksi hohtavata kolmijalkapataa, yhden kauniin maljan, kaksitoista komeinta juhlapukua, kaksitoista villavaippaa ynnä muuta, kokosi ne vaunuunsa ja lähti illalla myöhää uskollisen palveliansa Iidaion kanssa Greikan puolelle. Vaan tuskin kyllä olisi loukkaamatta tainnut Akillein asemille päästä, ellei jumala Hermeia, kuni Homeiro kertoo, olisi oppaaksi saatua pimittänyt Greikalaisten vartiain silmät, etteivät nähneet. Niin tuli onnellisesti perille ja löysi Akillein vasta iltaselta päässeen pöydän ääressä istumassa. Jopa vähä hämmästyivät sekä Akillei että toverinsa nähden Priamon edessänsä. Vaan ukko heti sisään tultua lankesi maahan, halasi polvista Akilleita, anto suuta käsille ja alko rukoilla sanoen:

    "Muistoos taattoasii sa, Akillei, mies jumalainen,
    Mun päivyistä, iän polosen periastuimella!
    Voi jos häntäki vaan kotonen paha ympärikunta
    Kaunaa, ei ollen kuka surman poisti ja loihon!
    Vaan kuitenki jo kuullessaan, elävän sinun aina,
    Saa ilosen mielen, kera uotellen joka hetki
    Troian maalta pojan sulosen nähä kohta jo saavan;
    Itse mä vaan katalin jaloimmia poikia laiton
    Troiakylään avaraan, joist' ei ole päätänä kohta.
    Viiskymment' oli heitä Akaian väin lähetessä,
    Joista yheksäntoista yhen kotuen sikiöitä,
    Toiset synnytetyitä tuviss' emosilt' erilöiltä;
    Vaan usianpa jo valtava Arei löi koukkuun polvet.
    Ken se oli yksinähän tuki kaupungin sekä kansan,
    Senpä sä vasta tapot, kotimaataan varjelevaisen
    Hektoran. Itse lähin nyt Akaian laiv'asemille
    Häntä lunastelemaan, lukemattomat toin kera lunnaat.
    Niin jumalainki tähen jo, Akillei, armoa näytä,
    Muistava taattoasii; jopa vaan polosin minä raukka
    Kärsivä oonki, kut' ei kenkään muu ihminen ennen
    Miestä pojan surmaa yletyin kätösin rukoellen."

Semmoisia sanoja ja ohellista itkua ei kestänyt Akilleinkan luonto. Kohotti maasta vanhan harmajapään rukoilian ja vaikerroitsi ikseki ukon kovaa onnettomuutta. Pistihen sitte ulos tuotuja lunnaita katsomaan ja anto salaa käskyn orjanaisille pestä ja liinata Hektoran ruumis. Niin laitti sen sopivalle sialle Priamon vaunuun. Vaan taasenki ystävätänsä Patrokloa muistellen sai mielensä kovin surulliseksi ja lausu:

    "Ellös vaan, Patroklo, pahastuko, jos manalassa
    Kuulet, jotta jälelle mä tuiman Hektoran annon
    Taatolleen suloselle, ku lunnaat toi somasimmat,
    Joista ma sullen myös osan antava oon kohatuisen."

Niin otti lihavimman lampaan, vei sen sisälle ja lausu Priamolle:

    "Poikasi, ukko, jo työttynä on, jota vaanki sa pyysit
    Pantuna vuoteell' on; valetessapa huomasen aamun
    Saat vieäksesi; vaan muistettava ruoka jo lienee;
    Sillä hivussorein Niobai toki muisteli ruokaa.
    Hältäpä huoneessaan kakstoist' oli lastaan kuollut,
    Kuusi tytärtä ja poikoa liemenpartoa kuusi;
    Vaan viimmen toki söiki hän itkultaan väsyneenä.
    Niin ruoastapa lie, jalo ukko, jo meilläki huoli
    Ensin; sitte sä taas itkeys sulosintaki poikaa
    Iiliohon viejen itkettävä kyllä hän onki."

Niin lausuttua leikkasi kurkun lampaalta, palveliat vetivät nahan poies, palottivat lihan, paistivat sen vartailla ja kantovat pöydälle. Antomedonta jako leipää kauneilla koreilla ja Akillei itse ositteli paistin. Niin söivät, joivat ja heittivät hetkeksi murehen mielestänsä. Priamo nyt vasta oikein Akilleita silmäellen varsin kummistu nähden mimmoinen oliki, jalo, hartiokas, jumalain näkönen uros. Samate oudostu Akillei Priamon kauneita, taitavia lauseita ja kasvonki jaloutta. Ravittua meni nukkumaan Priamo, sillä neljään päivään ei ollut suuresti unta silmiinsä saanut. Mutta ennen päivännousua nousi taasen leposialta ja riensi hevosiansa valjastamaan, jotteivät päivän valettua muutki Greikalaiset olisi nähneet ja vaan vastustelemaan ruvenneet. Lähtevältä kysy Akillei, montako päivää tarvitsisi poikansa peiaisjuhlaa varten ja lupasi kaiken sen aikaa sotimatta olla. Kuultua ihastu suuresti ukko ja vastasi:

    "Jos mun suot piteä peiaat jalon Hektora raukan,
    Niin jopa vaanki Akillei mieluhisimmia laait.
    Näät sä sulettuna kaupunkiin erikaukana meill' on
    Puu vaaroilla, ja myös Troian väki pelkeä mennen.
    Nyt surisimma me häntä yheksän päiveä koissa,
    Kymmennelläpä hautaisimma ja kansa se söisi,
    Hauallen kekosen tekisimmä yhentenätoista;
    Niin sotisimma kahentenatoista jo taas, kuni pakko."

       *       *       *       *       *

Hengissä ei päässyt itse mainio Akilleikan Troiasodasta. Hänen ampu jousella Parida kuoliaksi. Mutta kuitenki voitettiin viimmen Troia seuraavalla juonella. Greikalaiset laittivat suuren suunnattoman puuhevosen, jonka onteen mahaan monta uljasta urosta kätkihen. Niin tehtyä olivat sodan lopettavinaan ja nostivat puheen, hevosen jumalain kunniaksi laitetun, vaan sentähden niin suureksi tehdyn, etteivät Troialaiset saisi kaupunginsa sisään, josta heille muuten olisi ikuinen onni ja menestys seuraava. Troialaiset nähtyä Greikalaisten laivoillansa pois purjehtineen kävivät jääneitä asemia katselemassa. Myöski puheen käyden, suureksi onneksi kaupungille olevan, hevosen sinne saada, repivät osan muurista maahan, kun portista ei mahtunut. Näin poloset vetivät itse surman päällensä. Yön jouduttua puikahtivat miehet hevosen mahasta ulos ja rupesivat kerkiämiseen kaupunkia tulella ja miekalla hävittämään. Puhetta myöten olivat parahiksi toiset Greikalaiset laivoillansa jälle rannalle ennättäneet ja kävivät ilman mitän vastusta avoimesta muurista kaupungin sisään ja auttovat kumppalejansa ryöstämässä, polttamassa, tappamassa ja hävittämässä. Senlaisen surkian lopun sai kuulusa Troia kymmenvuotisen sodan jälkeen. Kaikki tasotettiin maaksi ettei jäänyt huonettakan seisomaan. Priamo poikinensa tapettiin kotialtarinsa vaiheille, johon hädässään turvittelivat, luullen siitä apua olevan, kun pidettiinki senaikaisessa uskossa kotialtareja pyhässä arvossa, ettei aina vihollinenkan vihollistansa niiden luona koskenut. Kuninkaan puoliso tyttärinensä ynnä monta muuta ylhäsintä, kaunehinta naista vietiin Greikalaisten laivoille ja jaettiin siellä päämiehille palkinnioiksi. Niin ennenmainittu Hektoranki puoliso, siviä ja kaunis Andromaka. Helenan otti entinen miehensä Menelaao. Tämä Troian hirmunen hävitys lasketaan tapahtuneen 1184 vuotta ennen Vapahtajan syntymää.

Troiasotioilla oli palatessaanki paljo vastasia seikkoja. Heti lähtiessä riitautuivat päämiehet retkestä, kuta purjehtia. Niin lähtivät kunne kuki omaa mieltänsä. Monta laivaa menehty seuraavissa alituisissa myrskyissä ja enempi puoli väestä hukku aalloille. Monta taasen ryöstettiin tuulilta ja vietiin kaukasille maille, hamaan Afrikaan ja Sikeliaan. Kotiinki päästyä oli monella toivotun ilon ja suosion siasta kova onni ja surma vastassa. Itse pääruhtinanki Agamemnonan puoliso Klytaimniestra oli antanut miehensä heimolaiselta, Aigistholta vietelläkse ja päättivät nyt yksin tuumin kotiutuneen Agamemnonan surmata. Niin teko'ilolla vastaan otetun laittivat matkalta tulleen saunaan. Kylpeneelle vei pestyt vaatteet Klytaimniestra ja visko, kuni vahingosta, toisen silmille. Samassa sai kirveen ovipielestä Aigistho ja halkasi pään onnettomalta, joka kymmenvuotisessa sodassa ja aaltosilla merillä surman väistänyt sai mainitun surkian lopun omassa huoneessansa. Jääneen lesken nai Aigistho työnsä palkinnoksi.

[Kymmenen vuotta myöhemmin sai toki Aigisthoki kostajansa. Agamemnonalla jäi kaksi lasta: tytär Elektra ja poika Oresti. Tytär älyävämmällä iällä ollen ja veljellenseki surmaa peljäten laitti hänen piilten Phuokidan maalle setänsä Strophion luoksi, joka oman poikansa Pyladen ohessa kasvatti Orestenki mieheksi. Näiden kahden nuorukaisen vaka ystävyys on oikein sanalaskun tavoin mainittavaksi joutunut. Miehiksi kasvettua lähtivät Mykeinaan ja otetuilla valhenimillä Aigisthon hoviin laskettua löivät kuoliaksi sekä Aigisthon että Klytaimniestran. Sitte kuitenki oman äitinsä surmaamasta tunnon vaivaan joutunut Oresti ei saanut kotvan lepoa, eikä ennen, kun tuomioa Atheinan kaupungissa asiasta pidettäissä ja mustain sekä valkiain kivien yhtä monta sattuen, itse naisjumala Atheina sillä päästi Oresten, että lisäsi valkiain luvun yhdellä.]

Samate kun Troiasodan eräsistä seikoista, tuli Greikalaisten paluumatkastaki senaikuisille ja jälkisille jaloille runoilioille paljo ainetta moninaisille, kaunispukusille, ylevämielisille laulamoille. Itsekunki kuulusamman sankarin kotimatkasta oli erityisiä semmoisia tulorunoja, greikalaisella nimellä νοστοι. Yksi niistä on meihin asti säilynyt, nimittäin Odysseia Odyssein moniseikkasesta, kummavaiheellisesta paluusta. Sillä on suuri arvonsa ei ainoasti kauniin, viehätteleväisen runoilemisensa, vaan moninaisten tietojenki puolesta, joita siitä keksimmä senaikuisista tavoista, elämälaadusta, maakerrosta ynnä muista. Monta oliki mutkaa Odysseilla kotiin palatessaan. Tuulilta vietiin sankari Afrikaanki, josta ei enää tahtonut saada minne'kän tovereitansa, maan sulosilta hedelmiltä lumottuna. Sieltä joutu Sikeliaan, ihmissyöjäin, ykssilmästen jättiläisten Kykluopain luoksi ja niistä selvettyään loihtonaisen Kirkan luodolle, joka loihti kaikki Odyssein kumppalit sioiksi. Siitä purjehtien pääty manalan oville maan lännisääressä, astu alas manalle, puhutteli siellä äitinsä ja ystäväinsä haamuja, kävi niin jälle ylös ja purjehti Sikelian salmen halki, hirmasten vesipyöretten Skyllan ja Karybdin kesketse, joita sillon hoettiin eli kuvailtiin kummiksi, kauhioiksi eläviksi ja jotka pitkillä käsillänsä sanottiin temmanneen ja heti julmaan kitaansa syösseen erään Odyssein matkakumppaleista. Sitte utautu Seirienain luodon tienoille. Seirienat, naismuotosia, pitkäkynsillisiä kummituksia, maanittelivat sulosella, taivaallisella veisullaan kaikkiaki sivupurjehtioita luokseen, jotka eivät enää ikinään laskeneet erille. Odyssei tästä varotettu tukki vahalla kumppaliensa korvat ja sidotti purje'puuhun kiinni itsensä; niin sivu pääsi heistä. Moniaasti taasen särki Tsey (Ukko) tulisella nuolellansa laivan Odysseilta ja kaikki kumppalinsa hukkuvat aalloissa. Itse uiksenteli laudan varassa syömättä yhdeksän päivää vesillä ajellen, siksikun kymmennellä kauhialla yöllä rantautu Uogygian luodolle, kussa luodon hallitsia, kaunis, ihana impi Kalypso ystävällisesti vastaan otti hänen, iloten, jo toki kerran miehen nähtyä, jota seurakseen ainaki toivotteli. Heti lupasi taidollansa lahjottaa Odysseille kuolemattomuuden ja ikinuoruuden, jos suostuisi iäksi päiväksi hänen luonansa viipymään. Vaan varhain joka aamu päivän koittaissa kävi pauhaavan meren rannalle Odyssei ja itki katkerasti uskollista puolisoansa ja nuorta poikaansa kotona muistellen. Mielellänsä olisi paikallaki kuollut, kun vaan kerran sitä ennen, jos kohta ulompaaki olisi nähnyt savun nousevan kotiluotonsa majoilta taikka vaan sen sinertäviä vaarojaki kaukoa katsella saanut. Mutta vuotta seitsemisen pidätti hänen impi kallionsa rotkossa, eikä olisi sittekän laskenut, ellei jumalalta erittäin käsketty. Erille päästyänsä laitti lautan hongista Odyssei, lähti saarelta oudoille vesille, joita kulki seitsemäntoista vuorokautta; ei koko sillä ajalla muuta kun veden allansa ja taivaan päällänsä nähden. Kahdeksannellatoista päivällä joutu Phaiakilaisilta asutun luodon Skerian (nyk. Korfun Korkyyran —) näkyville. Vaan ennen sinne päästyänsä nousi kauhia myrsky ja hajotti koko lautan. Uiden aaltojen keskessä pääsi toki viimmen hengissä rannalle. Kokosi sitte kuivia lehtiä allensa ja nukku niillä kokonaisen vuorokauden. Herättyänsä löysi avullisia ihmisiä saarella, jotka pesivät hänen ja pukivat vaatteisiin. Niin lähti Phaiakilaisten kuninkaan luoksi, joita suosiollisesti kohdeltuna sai hyvin raketun laivan ja oivia soutajia, jotka veivät hänen kotiluodollensa.

Semmoisen tarinan Odyssein paluumatkasta on Homeiro kaunistanut moninaisilla runon kukkasilla Odysseia laulamassaan, josta nyt panemma tähänki eräitä kuvaelmia, osotteeksi niiden aikain mielistä, tavoista ja muusta elämän laadusta.

7. Kuvaelmia Odysseiasta.

Aluksi valitsemma erään tarinan Odyssein manalamatkasta, josta näemmä, mitä niinä aikoina vainajain tilasta ja olosta manalassa arveltiin eli uskottiin. Loihtonaisen Kirkan neuomalla osasi maan äärimmäiseen paikkaan Odyssei, josta tie lähti manalle. Laivansa kytkenyt nousi rannalle, kaivo kuopan, uhrasi kaksi mustaa lammasta ja vuodatti veren kuoppaan. Heti kohosi joukottain ilmankevyisiä, harmaita haamuja, joiden seassa vainajan Theibalaisen tietäjän, sokian Theiresianki haamu. Muiden edellä astu tämä kuopalle, joi verta ja ennusti Odysseille. Hänen jälkiinsä tungeksi paljo muita haamuja, ukkoja, akkoja ja lapsia, himoten heti verta juoda, vaan Odyssei torju miekallaan, etteivät päässeet lähelle; niin oli häntä Kirka neuonut. Viimmen kuolleen äitinsäki haamun toisten joukossa nähden kysy Teiresialta Odyssei lausuen:

    "Vaan sano'os vakasesti ja ilmottoos kuten onkaan,
    Kun yhä eessäni nään tuon kuolleen äitini haamun,
    Vaan, vertansa omaa paeten, hän poikoa ei voi
    Katsoa päin silmiin, ei myös ruveta pakinoille;
    Niin sano, valtio, millä tavoin mun tunteva oisi."

Vastasi Teiresia:

    "Helppo se on sanoakseni, myös tajutaksesi helppo:
    Sillä kenenpä suatset kuolleen vainajahaamun
    Koskea vertasi, siltä toen pakinan sinä kuulet;
    Vaan kellenp' et suo, sepä vierastaa sua aina."

Heti laski esille Odyssei äitinsä haamun, joka maistettuansa verestä kohta suuresti ihastuen tunsi poikansa. Häneltä kuuli nyt, vielä elossa olevan isänsä, vaimonsa ja poikansa, vaan itsensä ylellisesti häntä suremasta kuolleen. Senjälkeen viitto ystäväinsä Agamemnonan, Akillein, Patroklon ja Aiantan haamuja lähenemään, anto heidän juoda ja vaihiansa kerroilla. Heti puolestansa toivoivat omasistaan sanomia, vaan niistäpä Odyssei ei tiennyt min mityistä. Murheellisina katosivat jällen haamut vähä aika juteltuaan.

Myös tapasi eräitä muinasajan kuulusimmia sankareita Odyssei manalassa. Niin Miinouan, joka täällä kuolleiten keskelläki piti vanhaa tuomarivirkaansa, Uoriounan, joka, kuni ennen maalla eläissään, vielä manalassaki oli mainio metsänkäviä. Danaottaret (s. 110) olivat pääsemättömässä työssä, vettä seulalla ammuntamassa. Korinthon muinanen kuningas, Siisypho oli kavaluutensa rangastukseksi tuomittu muutaman mäen kukkulalle suurta kiveä vierittämään, joka yhtäläiseen suurella vaivalla ylös saatua, äkisti luiskahti käsistä ja vieri jällen alas. Phrygian kuningas Tantalo oli väärästä valasta sekä muista rikoksistaan pantu kaulasta saakka veteen seisomaan ihanimmain, meheväin hedelmäin ohelle. Vaan samassa kun alinomaselta janoltaan vaivattuna tahto juoda suunsa seuduilla löytyvätä kirkasta vettä, laskihen vesi alemmaksi ja kun ojensi kätensä hedelmiä kohti, sujahtivat oksat hedelminensä ulommaksi. Tityo, suuri, känttyrä jättiläinen, joka kerran oli rohjennut luvattomalla himolla Lietoa silmäillä, makasi sidottuna maassa ja kaksi havukkaa hakkasi lakkaamatta hänen maksaansa, joka paikalla jällen kasvo entiselleen. Muuten olivat sumioita, ilottomia muodoltansa nämät maanalaset seudut ja Odyssei kiitti onneansa, niistä jällen armasta maanpäällistä ilmaa ihoilemaan ja päivän valkeutta katselemaan päästyänsää.

Lauttansa myrskyssä hajottua, kuni jo ennen siitä mainitsimma, pääsi uiden Skerian rannalle Odyssei. Niin nousi rannalle väsyneenä ja aivin alastonna, sillä uimista keventääksensä oli vaatteet päältänsä mereen riisunut. Semmoisena, eikä ketänä nähden, meni viidakkoon, kokosi varisseita lehtiä vuoteeksi, nakkautu maata ja peitti alastoman ruumiinsa yksillä lehdillä. Niin vaan ei kenkään olisi häntä mainioksi Odysseiksi katsonut. Toissa huomenna utautu tulla näille seuduille Phaiakian kuninkaan Alkinoon tytär Nausikaa. Hän oli lähtenyt likautuneita vaatteita lähellisessä virrassa pesemään, jota varten oli isältänsä saanut hevosaasiparin ja korillisen vaunun. Sihen oli hakenut veljiensä hienot, villaset päällisja alusvaatteet, leviäliepeisiä naispukuja ja äiti oli evääksi vakkaseen monenlaisia ruokia pannut ynnä kauriinnahkasen viinaa ja kupin öljyä ihovoiteeksi pesosta päästyä. Niin nousi vaunulle Nausikaa, otti ohjat käteensä ja ajo piioltaan seurattuna pesopaikalle.

Virran rannalla oli pienosia kuoppia, joihin vesi itsestään virrasta kohosi. Niihin viskovat pesuvaatteensa naiset, astuvat itse päälle ja sotkivat jaloillansa. Pestynä vaatteet levitettiin puhtukaisille rantakiville päiväpaisteessa kuivamaan. Sillä aikaa söivät likitienoissa juhdat, tytöt pesivätse, voitelivatse öljyllä, istuivat ruohokolle ja murkkinoivat. Ravittuansa rupesivat pallikisalle piiat, vaan Nausikaa itse alko laulella.

Iltapuolella kerättiin vaatteet kuivamasta ja pantiin vaunukoriin. Sitte valjastettiin hevosaasit. Vaan ennen kotiinpaluuta piti Nausikaan kisoillaan nakata palli toisen piikansa päälle, vaan ei osatenkan lenti koria palli kauas sivute ja putosi veteen. Siinä aikahtivat äkisti neiot, jonka Odyssei, ei kaukana varvikossa maaten, äsken herättyänsä kuuli. Heti riensi paikalta Odyssei alastomuuttaan lehvällä verhoten. Semmoisena, hiukset täynnä kellistuneitä lehtiä, käsivarret, sääret ja muu ruumis limaruohoilta peitettynä tuli tyttöin näkyville, jotka säikähtäen, huutaen juoksivat kunne kuki; Nausikaa yksin jäi paikalle. Odyssei esinnä vähän miettien, jos kävisi polvista halaten rukoilemaan, vaan sitte kuitenki sopivammaksi katsoen, loittompana olla, alko lausua, sanojansa tähän laatuun sovitellen:

    "Korkia ruhtinatar! joko kuolema tai jumal' ollet
    Jos jumaloitaki, joillapa taivaass' on maja laaja,
    Niin jopa Artemi, Tseyn väkevän tytär, ainaki liet sä.
    Vaan jos ihmisten maan pääll' asuvain suku sulla,
    Niin moniautuas sull' isä ompi ja äitisi armas,
    Veljesi myös moniautuahat; syämessäpä heillä
    Ain' ilo puuttumaton lainehtii lähtevä susta,
    Kun moisen näkevät he kukan kisatarhaan käyvän.
    Vaan yli kaikkia muita se mies toki autuas ompi,
    Ken kihloilla sinun suostuttava saa kotihinsa.
    En silmilläni vertoa viel' ole konsa ma nähnyt,
    En miest', enkäpä naista, ja hämmästyn sua katsoin.
    Muin Deilossa Apollounan näin altarimaalla Nuoren
    palmuvesan, joka nousi vihantana maasta.
    Vaan kun näin minä sen, jopa hämmästyinki mä varsin,
    Ei sen vertoa puut' ole nossut maakamarasta.
    Niin sua, vaimo, imehtelen, hämmästyn ja en ruohi
    Polviakan halata, raskas mun kohtasi huoli.
    Päiviä kakskymment' olin eilen merta ma uinut,
    Senp' aikaa mua aalto kuletti ja kauhia myrsky
    Luovolt' Uogygian, vaan tänne loi jumal' äsken,
    Tääll' uuet kokemaan kovat onnet, loppua emmä
    Nää heti, kun paljon jumalat toki hankkivat uutta.
    Vaan sa nyt armaha, ruhtinatar, kun kärsinyt äiän
    Näinki esiksi sinun, muut' en ketänä minä tunne
    Teiän kaupunkinne väestä ja maan asuvista.
    Neuo ma kaupunkiin, vaatettaki päälleni anna,
    Jos matkassa sinulla jotai repalettaki oisi.
    Niin sullen suokoot jumalat, mitä vaanki sa toivot,
    Antakohot miehen, perehen sekä suosion aina
    Armaan; eipä parempata, ei kauniimpata liene,
    Kun se on, kosk' yksin mielin pitävät taloutta
    Mies vaimon kera, kyllä vihollisten mureheksi,
    Vaanpa iloksi hyville ja itsellens' yli muien."

Niin puhu Odyssei Nausikaan mieliksi kauniisti ja ymmärtäväisesti. Katsomatta toisen peljättäväistä tilaa tuli neitsen armo rukoiliata ja niin lausu hänelle vastaukseksi:

    "Vieras, kun s' et ole'kana mies epäkelpo ja tuhma,
    Näät sä Olympon Tsey jokasellen määräsi onnen,
    Anto osansa hyvälle ja huonollen, kuni tahto,
    Anto sinullen myöski, sä vaan yhä kärsivä ollos.
    Nyt meiän sä yhyttyä kaupunkiin sekä maahan,
    Ei tarve huolta vaatteista, ei mistänä muusta,
    Joita rukoilia mies polopäivyt toivova oisi.
    Neuova oon sun kaupunkiin, nimitän kera kansan:
    Kaupunkimme ja maan asuvat toki Phaiakilaiset,
    Vaan minä itse olen tytär Alkinoon jalomielen,
    Jonk' on hallussaan väki Phaiakian sekä voima."

Niin puhuttua huusi piioille:

    "Piiat, hoi, kunne pakenetta te nähtyä miehen!
    Vai luulettako, että täm' on vihamiehiä muuan?
    Syntynyt ei vainen sitä miest' ole, vasta ei synny,
    Ken muka kulkisi maille urosten Phaiakilaisten
    Mielessään tora; ystävät oomma me kuolematonten,
    Loittona myös meren aallokkaan syämess' elelemmä
    Äärimmäisinä, suottapa tänne ei lähtene kenkään.
    Vaan polonen tämä eksynyt ompi ja niin tuli tänne;
    Auttaa häntä pitää; Tseyn lapsia kaikki me oomma
    Ouot, vaivasetki; hyv' on myös pieniki anti.
    Niin laittoote tytöt vieraallen syöä ja juoa,
    Viekää myös virtaan pesemään hän tyyneen paikkaan."

Piiat tulivatki jällen ja laittivat Odyssein pestyksi, öljyllä voidelluksi ja puetuksi. Muttapa semmoisena Odyssei ei enää ollenkan ollut entisensä muotonen, vaan niin muuttunut, että naiset kyllä ihmettelivät hänen jalouttansa. Antovat hänelle sitte, mitä ruoasta ja viinasta oli jälillä. Niin vieraansa syötyä, ravittua ja virvottua istu Nausikaa vaunulle ja käski Odyssein astua piikain seurassa. Kotvan halki vihantien toukojen matkattua ja lähemmäksi kaupunkia tultua, neuo Nausikaa vieraan eroamaan ja toista tietä kaupunkiin vaeltamaan, ettei vaan muuten mitään puhetta nousisi, kuninkaan tyttären yhdessä tuntemattoman vieraan kanssa kaupungin läpi kulkeneen. Vaan ennen erottuansa neuo hänen tulemaan isänsä hoviin, ja sano, kuinka hänen siellä piti maan tavan mukaan käyttääkse. Löi sitte napahutti juhtia ruoskalla ja riensi kotiinsa. Kartanolle päästyänsä tulivat veljet juhtia riisumaan ja auttivat vaatteita sisään kantamaan.

Yreltä aikaa tuli kaupunkiin Odysseiki. Hän näki monta laivaa kaupungin takana satamassa ja älysi siitä merikulkiaan kansaan yhtyneenä. Eräs vettä kantava tyttö osotti hänelle Alkinoon linnan. Sisälle käytyä löysi kaikki komiampana, kun missänä ennen oli nähnyt. Sali, ovet, ovipielet, lukot, kaikki kimaltelivat ne kullalle ja hopialle. Ympäri seinitse oli pehmytalasia istuloita, joilla istuen Phaiakilaisten ruhtinat söivät ja joivat. Monta kultapukuista nuorukaista palveli heitä yöt päivät ja viisikymmentä piikaa olivat täydessä työssä, mitkä jauhamassa, mitkä keträämässä, kutka kutomassa. Alkinoon puoliso, Areita, istu lähellä tulisiaa ja keträsi purpurakuontaloansa. Häntä lähesty Odyssei ensimmäiseksi, halasi häntä polvista, toivotti onnea hänelle sekä muille ja rukoili laivaa kotimaalle päästäksensä. Sen tehtyä istu tuhkain sekaan liesikköön, johon tavallisesti apua tarvitsevaiset sillon ainaki istuivat.

Puheillansa ja käytöksillänsä suostutti pian Odyssei kaikki Phaiakilaiset, jotka tavallisestiki vieraille hyviä, jumalata pelkääväisiä ihmisiä kohtelivat häntä suosiolla. Kuningas itse lähestyen taritsi hänelle kätensä, nosti hänen liesisialta ja vei hopioitulle tuolille istumaan, oman poikansa siltä pois käskien. Sitte tuli orjanainen kauniilla, kultasella vesikannulla ja hopiaisella pesinmaljalla, valo vettä käsille ja nosti pienen pöydän hänen eteensä. Sen tehtyä pani toinen, ruokain toimittaja nainen, pöydälle leipää, lihaa ja kryytimaan kasvuja Odysseille ruoaksi. Kuningas käski juomalaskian seottaa vettä viinaan, jota muinasaikaan seottamatta ei konsa nautittu, ja täyttää lähellä olevaisten astiat uhriksi Tseylle, apua etsiväin suojelialle. Sitte uhrattiin juomauhri, joka tapahtu sillä tavalla, että astiasta vähä päältä tipahuteltiin maahan ja loppu juotiin suuhun. Seki tehtyä puhuttiin min mitäi ja muiden pakinain ohessa mainittiin välistä Odysseistaki ja hänen kotimatkoistansa, sillä vielä ei tiennyt kenkään, itsen läsnä olevan. Viimmen lähtivät kotiinsa toiset Phaiakian ruhtinat, vaan Odyssei jäi kuninkaan hoviin. Areita, joka kohta alustaki oli havannut, omia talon vaatteita Odyssein yllä olevan, kysy nyt vasta, miten olikan ja sai kuulta koko seikan viimmesestä Odyssein onnirikosta. Keralla kiitti hyvästi Odyssei Nausikaata armeliaasta hyvätahtosuudestaan. Viimmeksi käski Areita piikansa laittaa vieraalle komia vuode käytävään kelvollisilla alasilla, matoilla ja villasilla vaipoilla. Laitettua ottivat tytöt tulisoiton ja saattivat vieraan makuulle. Alkinoo puolisonensa menivät maata heti erityiseen sisämmäiseen makuuhuoneesen.

Ja kun yön ylimentyä, "punasormio Koitar", armas, ihana aamurusko alko näkyä, vei kuningas vieraansa Phaiakilaisten kokouspaikalle, sataman lähelliselle paltalle. Suuri, ääretön rahvas oli ynnä paikalle keräytynyt uusilta tulioilta yhä lisäytyvä. Kuningas istu vieretysten Odyssein kanssa siliöiksi vanutuilla kivillä ja pakisi, käskien kaksikuudettakymmentä urheinta nuorukaista laittamaan iso laiva vesille Odysseita varten. Ennen lähtöä lupasi ruokkia heidät yltäkylläsesti hovissansa ja kutsu paikalla kaksitoista ylhäsintä ruhtinaa luoksensa.

Suuri juhlallinen jyry kuulu nyt hovissa. Kuningas teurastutti kaksitoista lammasta, kahdeksan sikaa ja kaksi mullia, juomalaskialla oli viinan seottamasta ja vieraille jakaamasta parahiksi työtä ja eräs taitavin laulaja runoili kanteleensa ohessa Troiasodan seikoista ja sangarten kotimatkoista. Usein kyllä tuli Odysseinki nimi kuulumaan ja kenpä tiesi saman mainion uroon niin likellä olevan? Vaan kun Odyssei lauluja kuunnellen useinki peitti kasvonsa arveli kuningas, jos eikö olisiki itse mainittavissa vaaroissa ja muissa seikoissa osallinen ollut. Sentähden käski laulajan heretä ja kehotti nuorukaisia tavallisille taistukisoille. Niin lähdettiin ja käytiin jälle paltalle. Itsen kuninkaan ja muiden ruhtinain ripiät, navakat pojat näyttivät vieraalle taitonsa ja sukkeluutensa rusikkakisassa, painissa, linkosissa, juoksennassa ja kiistakarkuussa. Viimmen kehotti kuninkaan poika, Laaodamanta, Odysseitaki kisaan, lausuen:

    "Käy, vieraammeki taatto sa, tänne taistelotöille,
    Jos mitä oppinut oot; hyvä vaan on tuntea taistot.
    Sillä se lie urohon suurin toki kunnia aina,
    Jaksava olla jaloin ja käsin kyetä kera muien.
    Niin koeta'pa sa myös; mielestäsi heitä jo huolet;
    Tiesi enämp' ei tietämätön, kuni lie sua varten
    Laiva vesille jo työtty ja valmiit saattajamiehet."

Kotihinsa ikävöivän Odyssein ei tehnyt mieli kisoille, jonka tähden estelihen ja lausu:

    "Mintäpä, Laaodamanta, te nyt mua niin kivotatta!
    Liepä minulla jo muustai huolta, ei taistelotöistä;
    Kun toki kärsinyt oon ennenki vaivoja paljo,
    Nyt kisohinne yhyttyä myös kotihin m' en pääse,
    Vaikka rukoilen valtiatanne ja kaikkia muita."

Nämät sanat kuultua rupesi eräs Euryalo nauramaan Odysseille ja sano:

    "Et toki näytä'kän sinänen, kun tunteva oisit
    Taistot, joit' ihmisseuvuin yhä nähtävä lienee.
    Ollet muu hallitsia mies venehen monihangan,
    Päämies laivaväen, jotk' ympäri kauppoa käyvät
    Voittoa muistellen, katsellen tiekäviöitä
    Ynnä ja saalistaan; sä et näytä taistelialta."

Kovin suuttuva Odyssei vastasi:

    "Et puhunut sopivasti ja oot hävytön toki mies sä;
    Ei jumal' anna'kan kaikillen kaikkia yksin,
    Muotoa ynnä ja mieltä ja myös sanojen sulosuutta.
    Toisell' on katalampiki katsantonsa ja muoto,
    Vaan muovon jumal' auttava on pakinoilla, ja kaikki
    Mielellään näkevät kun lausuva lie somasesti,
    Siistisanoin sulosin, ja hän on paras yhtynehistä;
    Tullessaan kylähän, jopa on, jumal' itse kun oisi.
    Toinen taas, katsannoltaan jumalain näkönen mies,
    Ei saa juoksemahan pakinoitaan lempeyellä.
    Niin se sinullaki muotosi kaunis on, ei jumal' itse
    Kauniimpaa kuvoais, vaan oot muka taitoa vailla,
    Kun jo säritki sä luontoni niin syämestäni saakka,
    Et puhuen siististi; mä vaan en taistoja pelkää
    Kun sinä lausunut oot, parahimmia olla ma taisin
    Muinen, kun nuoruus mua puolti ja kätteni voimat.
    Riutunut oonki jo vaan, sorrettuna, kärsinyt äiän
    Niin miestappoja, kun hirmuisia aaltoja myöten,
    Vaan semmoisena, paljo kovaa kokenut, rupean ma
    Taistoon, kun sana syämeni särki ja mieleni rikko."

Samassa otti suurimman kivikiekan ja lennätti paljo edemmäksi tavallista pahkua ja uhkasi toisesti vieläi edemmäksi viskoa sanoen:

    "Tuo nyt saavuttoote, pojat, tahi vaan lähetänki
    Toisen kahta etemmä ja vieläi loitommaksi.
    Muut jokanen, jota vaan kehottaa rinta ja mieli,
    Tulkaa taistelemaan kun mieleni niin pahotitta
    Kourin taikka sylin tahi myös jalan, en minä vältä
    Phaiakilaista ketään, paits' itseä Laaodamantaa,
    Hänpä isäntäni on, ken ystävätään sotielsi!
    Mieletön ompi se mies, mitätön, vähäarvonen aina,
    Ken taiston riioillen vaatii holhojatansa,
    Vaan vieraan keskellä, menettävä niin oman onnen.
    Muita ma en pelätä tahi muuten karttoa aio,
    Vaanpa tahonki nähä sekä vastusten koetella;
    En m' ihmismukahan lie kehnoin taistelemissa."

Vaan nytpä ei uskaltanut kenkään Odyssein kanssa taistelemaan mennä. Kisat lopetettiin ja päätteiksi alko laulaja laulella eräitä kauneita runojansa, jonka ohessa nuorukaiset tanssasivat sievästi ja taitavasti. Phaiakilaisten ruhtinat olivat niin Odysseiin mieltyneet, että lahjottivat hänelle itsekuki vaate'kerran, taikka kapian paian ja pitkän leviän kauhtanan, kumpiki villasesta kankaasta ja hiaton. Eikä tehnyt Euryalonkan mieli enää Odysseita pilkata, vaan itse häveten sekä katuen anto hänelle hopiakahvasen miekan ynnä elevanttiluisen huotransa sovinnoksi rukoellen ja lausuen:

    "Leppyys, vieras taatto; ja jos sananen sanotuksi Sai
    paha, niin viekööt sen tuulet tempoavaiset! Vaan
    suokoot jumalat nähä sun kotimaasi ja vaimon, Kun
    vierasten luona jo kärseit vaivoja kotvan."

Odyssei ei huolinut kauan vihaa kantaa, otti miekan ja lausu vastaten:

    "Niin suokoot sullenki ilon, jumalat, sekä onnen!
    Ellös myös katuko jälkeen tätä miekkoa, jonka
    Näin sinä työnsit mulle ja kaunistit pakinalla."

Kaikki astuvat he illalla kuninkaan linnaan. Odyssei kätki saadut lahjansa komiaan lippaasen ja lukkoa ei ollen kiinnitti kannen eräsellä solmulla. Meni sitte lämpimään saunaan, kylpi ja voitelihen öljyllä. Sieltä tullen tapasi ovella Nausikaan, joka hänki Odyssein jaloutta ihmetellen nyt yhtäkkiä toivotti hänelle jäähyväsiä ja lausu:

    "Mää vieras terveenä, ja myös kotimaassasi kerran
    Muistellos mua, kun m' elämään sinun auttelin ensin!"

Odyssei lupasi, ei konsa unhottaa häntä, lausuen:

    "Nausikaa armaisin tytär Alkinoon jalomielen!
    Niin nyt suokoon Tsey, väkiryskyjä puoliso Heiran:
    Tulla minun kotihin, kerran palatakseni vielä;
    Vaan sua sielläki, kun jumalaa, minä kiittelen alti
    Kaiken ajan, sinä tyttöpä vaan mun henkiin autot."

Saliin tultua käytettiin taas Odyssei ruoalle. Iso sianpaisti leikattiin palasiksi ja viinaa seotettiin juomaksi. Odysseille katsottiin parahimmia paikkoja seljän puolelta paistia, paksulla silavalla. Laulaja rupesi runoille ja laulo Troiasodasta, paras senaikuinen laulun aine. Kaikki kuuntelivat ilolla kauneita runoja, yksin Odyssei näytti alakuloselta eikä voinut kyyneliänsä pidättää. Sillon käski kuningas laulajan vaiketa ja vasta nyt kysy hän vieraaltansa, mistä ja mikä mies hän oli. [Ylen kaunis tapa oli niinä muinasaikoina, ei hätäillä, vieraan nimestä ja suvusta tietoa saada. Itsekuki katso paremmaksi, vihollistansaki tuntemattomana kostita, kun että rikkoa kostirauhan, joka välistä olisi tainnut tapahtua, jos olisi heti nimeä kysytty.] Niin alko Odyssei kaiken kuulten kertoa vaihistansa ja kaikki hämmästyivät ja pyysivät, hänen vielä jonkun ajan Phaiakiassa viipymään. Hän lupasi vielä vähän viipyä ja taas lahjottivat ruhtinat hälle kuki kultasen maljan ja vaskisen kolmijalkapadan. Aamulla kantovat ruhtinat lahjansa laivaan ja Alkinoo siotteli niitä soututeljoin alle huolellisesti. Linnassa teurastettiin iso valittu sonni, jonka reidet tavallisuuden mukaan Tseylle uhrattiin poltettavina. Viinaa sekä juotiin että uhrattiin. Odyssei lähtövalmisna toivotteli hyvää kaikille ruhtinoille ja juotuansa anto maljan Alkinoon puolisolle, linnan emännälle Areitalle, sanoen:

    "Terve sullen, valtaemäntä sä, siksiku vanhuus
    Saavuttaa sekä kuollo! ja niit' ei välttäne kenkään.
    Nyt mä lähenki jo pois; ilo kaimatkoon sua täällä
    Lastesi luona ja väin ja kuninkaan Alkino'onki!"

Hän lähti ja kolme piikaa seurasi jäljessä kantaen ruokaa, viinaa ja pehmeitä vaippoja matkahyväksi. Tuoduista alasista ja vaipoista laittivat vuoteen laivan peräpuolelle ja ohelle nostettiin eväät. Odyssei laskihen pitkäksi vuoteelle ja nukku, vaan soutajat istuivat teljoilleen ja soutivat herkeämättä. Yö oli se'es, meri tyyni, nukkuessaan läheni toivottuun kotimaahansa Odyssei sievemmin kun luulikan.

Odyssein kotimaa oli jo ennenki mainittu Ithakan luoto, länteenpäin Akarnaaniasta. Täällä samatekun Skeriassaki hallitsi monta pienempätä Ruhtinaa, vaan päävalta oli Odysseilla. Mutta jo kaksikymmentä vuotta hänen, mi Troiasodassa, mi matkoilla viivyttyä oli suuri epäjärjestys ruvennut asioissa vallitsemaan ja alaruhtinat, varsinki nuoremmat, käyttivätsen aivan ylimielisesti. Odyssein äiti oli kuollut murehesta, isä Laaerti eli eräässä maatalossa, loittona kaupungista, voimattomana ja puoliso, uskollinen, jalo Pienelopa vietti päivänsä, yhtäläiseen kyyneliä vuodattaen sekä miehensä poisolosta, että tavarain ylellisestä menettämisestä ja kotinsa hävittämisestä, jonka kyllä näki, vaan ei voinut estää. Erinomanen kova onni oli jo kauan tätä ruhtinapuolta rasitellut. Hän oli kaunis kasvoiltaan, rikas, nerokas ja hyvänsuuntanen vaimo, jota moniki, jo niin kauan Odyssein poissa oltua, arveli leskeksi. Sentähden ei saanut Ithakan ruhtinoilta pienintäkän rauhaa, ennen kun muka uusiin naimisiin yhden eli toisen kanssa ruvettua. Vaan Pienelopa yhä entistä miestänsä kotiin toivoen estelihen ja suututti sillä röyhkiät, itsevaltaset kosiansa. Ja jos ei muuksi hyväksi, niin kostaaksensa Pienelopaa ja silläki häntä viimmen naimisiin täydyttääksensä, melskasivat yöt päivät Odyssein linnassa, söivät, joivat ja hävittivät kaikella tavalla tavaroita. Väen piti kiireetki työnsä kesken heittää ja yhtäläiseen heitä palvella, sillä paljoudellansa ottivat he vallan kaikilta. Heitä oli nimittäin itseltä Ithakalta kaksitoista, lähelliseltä Doulikion luodolta kaksikuudetta, Saman ja Tsakynthon luodoilta, edellisestä kaksineljättä ja toisesta kymmenen. Tämä hävytön joukko kokkeinensa, välimiehinensä, laulajoinensa ja muinensa oli jo kolmisen vuotta Odyssein linnassa elellyt. Joka aamu tultuansa piti paimenten tuoda härkiä, sikoja, vuohia ja lampaita teurastettaa, piikain kantaa leipiä ja kyrsiä, palveliain viinaa. Sitte syötiin, juotiin, jyskättiin, pelattiin ja muuta melskettä pidettiin iltaan asti. Sihen piti Pienelopa raukan tyytyä, sillä hänellä ei ollut ketänä puolestaan. Poikansa Tielemako oli vielä nuori, kasvava, josta ei kenkään huolinut. Yöt päivät itki hän piikainsa keskellä tuvassaan ja kun konsa pistäyty salissa käymään, niin vaivon pääsi väkinäisistä kosioistansa jälle erillen. Jollai tavalla rauhaa heiltä saadaksensa mietti moniaasti seuraavan keinon. Kävi heidän puheellensa ja rukoili näin sanoen:

    "Mieskullat kosiat jos Odyssei oisiki kuollut
    Niin antoote tok' aikaa häilleni, siksiku päätän
    Tuon kankaan, jottei tyhjään mene lankani saaut.
    Sankari Laaerten kääreeksi se saatava, koska
    Kerta hänenki tapaa kova loppu ja pitk' uni Tuonen;
    Niin ei naiset Akaian vaan mua soimata voisi
    Lausuen: 'noin liinatta makaa mies rikkain muinen'."

Ruhtinat lupasivat heittää hänen siksi ajaksi rauhaan. Vaan kankaastapa ei tullut konsa valmista. Yöllä purki Pienelopa, minkä päivällä kuto. Viimmen kosiat koukun havattuansa tulivat siitä vielä viittä villimmäksi.

Yhä toivoivat Pienelopa ja Tielemako Odyssein kotiintuloa. Kaikilta matkustavaisilta udeltiin häntä, vaan tyhjään. Niin pisti kerran Tielemakolle päähän, itse käydä sangarten puheelle, jotka yhdessä Odyssein kanssa olivat Troiasodassa olleet ja sieltä koteutuneet. Vaan siitä tuumastaan ei virkkanut äitillensä mitänä, jonka vaan luuli suotta estelevän. Ruokapiialta sai evästä matkalle ja muutamalta ystävältänsä laivan. Kaksitoista nuorukaista seurasi häntä. Rannalle tultua nostettiin honkanen masto laivalle ja kiinnitettiin köysillä, purjeet pingotettiin vahvoilla nauhoilla. Uhrasivat sitte viinaa jumalille, työnsivät laivan irti, istuivat aroksille ja lähtivät ilosella mielellä matkaansa.

Jo toissa aamuna ennättivät Pylon kaupungin rannalle Messeinassa. Siinä hallitsi vanha Nestora, joka Troiasodassa oli kaikilta suuren ikänsä ja viisautensa puolesta kunnioitettu. Parahillaan oli hekatomban (satahärjikön) Tseylle uhrannut. Tielemako kumppalinensa laivasta maalle lähtien näki Pylon miehet vielä uhrin jälkeen koossa yhdeksässä pitkässä rivissä rannalla istuvan ja atrioivan uhrattuin härkäin lihaa. Kussaki rivissä istui viisi sataa miestä ja kukin rivi oli yhdeksän härkää hekatomba uhriksi tuonut. Niinmuodoin oli kahdeksankymmentä ja yksi härkää uhriksi menetetty, eikä täyttä sataa, vaikka uhria kuitenki suuruudestansa satahärkäseksi nimitettiin. Semmoisessa uhrissa paljastettiin eläväin reidet nahasta ja paksulla rasvalla käärittynä poltettiin jumalain kunnioiksi, muu liha paistettiin vartahilla ja syötiin paikalla. Niin piti nytki väki uhriatriata rannalla. Tielemako tervetettyänsä käskettiin istumaan levitetyille taljoille ja syömään hänki. Myös annettiin hänelle viinaa juodaksensa ja jumalille uhrataksensa. Ruoalta päästyä ilmotti Tielemako, ken oli ja millä asialla. Puhelias ukko Nestora, kuultua nuorukaisen isäänsä tiedustelemaan lähteneen, alko pitkän tarinan Troiasta ja sangarten kotiin paluusta, vaan Odysseista ei tiennyt suuresti mitänä. Tielemakoa käski Lakedaimonaan lähtemään, sieltä Menelaaolta tiedustelemaan. Näin lausu Tielemakolle Nestora:

    "Nyt Menelaaon luona sinun kehotan sekä käsken
    Käymään; hänp' äsken kotihin tuli mailt' etäsiltä,
    Äärilt' ihmisten, joilt' ei toki toivoakan voi
    Päästäkseen, kenen aalto jo kerran niin ajo kauas
    Taaksi meren laajan; jost' ei vaan lintukan äsken
    Päässyt vuosmäärin, kun kauhian kaukana on se.
    Niin lähe nyt matkaan venehin, tovereitesi kanssa;
    Vai maisinko tahot, m' annan hevoset sekä vaunun,
    Poikani myös valmiit Lakedaimonahan sua suureen
    Viemään, jossa tavattava keltavahius Menelaao.
    Häntä rukoilkosi, jotta toen sanan antava oisi,
    Eikä valehtele'kan, kovin omp' älykäs toki siksi."

Yhtä toista tuumaillessa joutu ilta ja seura nousi atrialta; välimiehen sitä ennen vettä kunki käsille valeltua ja viinaa uhriksi tarittua. Linnaan tultua istuttiin rivittäin kaunehille tuoleille suuressa salissa ja vanha Nestora seotti viinaa maljaan, jonka anto käydä mies mieheltä juotavaksi. Sitte saatettiin Tielemako käytävään, johonka hänelle oli vuode laitettu Nestoran nuorimman pojan, Peisistraton, vuoteen ohelle. Vanhemmat, naineet pojat ja isä makasivat linnan sisälmäisissä huoneissa.

Huomenna jälkeen istu ukko Nestora siliälle kivelle pihalla ja ympärille keräytyvät rakkaat poikansa ja monta orjaa. Ukko oli luvannut naisjumalalle Atheinalle kultasarvisen hiehon uhrata, jonka lupauksensa nyt oli täyttävä. Hän kutsutti Tielemakon kumppalejaki laivansa luota paikalle. Anto sitte kultasepän kullata hiehonsa sarvet. Sarvien kullattua talutettiin uhrihieko kahdelta Nestoran pojalta altarin vaiheille, kolmas kanto vettä maljassa ja korissa ohria, neljännellä oli terävä kirves kädessään ja viides vei astian, verta sihen vuodatettavaksi. Niin pesi ukko kätensä, otti otrajauhot, pirskotti niitä altarille ja uhrihieholle, leikko karvoja hiehon otsasta ja visko tuleen Sitte katko kirveellä poika niskasuonet ja uhri kaatu hengetönnä. Niin leikattiin palasiksi ja tavan mukaan erotettiin kerkiämiseen reidet rasvalla käärittynä ja vereksillä lihapaloilla peitettynä poltettavaksi. Palaessa pirskotti ukko vähäsen punasta viinaa uhrituleen ja nuorukaiset kohentelivat tulta sekä uhria tulikorrennoilla. Mitä uhrista ei poltettu, paistettiin eineeksi. Ruoalle käskettiin Tielemakoki, Nestoran nuorimmalta tyttäreltä sitä ennen pesty, öljyllä voideltu ja uusiin, kaposiin ihovaatteesiin ja avarampaan kauhtanaan puettu. Suureen, seuran keskellä olevaan vaskikattilaan oli seotettu vettä ja viinaa, josta kuki otti maljaansa juoda ja uhrataksensa. Eineeltä päästyä tuumailtiin Tielemakon lähdöstä ja tuumat päätyvät sihen, että valjastettiin vaunu, laitettiin eväitä ja Peisistrato, Nestoran nuorin poika, lähti Tielemakoa Lakedaimonaan ajamaan. Ensi'yötä pitivät matkalla ruhtinan Dioklen luona Pheiran kaupungissa, jo toissa iltana tulivat Spartaan (Lakedaimonaan) ja seisahtivat kuulun Menelaaon pihalla hevosensa.

Menelaao piti parahillaan häitä sekä pojalleen että tyttärelleen. Ilo oli korkeimmallaan, mitkä söivät, kutka joivat, kutka laulovat eli tanssasivat. Vaunun ja vierasten tuloa pihalle ei havattukan, ennenkun eräs palvelioista kävi ilmottamaan. Menelaao käski heti hevoset riisua ja korjata; tulleet vieraat vastaan otti hän ystävällisesti. Ensiksi piti naisten saattaa heidät saunaan, siellä pestäviksi ja voideltaviksi. Saunasta tultua istuivat Menelaaon viereen salissa. Kummanki eteen nostettiin pieni pöytä ja pöydälle leipää, lihaa ja muuta ruokaa, vierasten syödä, sittekun eräs piika esinnä oli heidän kätensä vedellä valanut. Muiden ruokain lisäksi pani Menelaao vieraillensa oman esikkopalansa, lihavimman paikan seljän puolelta paistia. Nuorukaiset söivät ja ihmettelivät itseksensä talon rikkautta ja kaikissa nähtävää komeutta. Oliko Menelaao, enemmin kun yksikän muu, tavaroita Troiasta kotiinsa tuonut. Muiden tarinain ohessa Troiastaki kerrottaissa ja Odysseinki nimi mainitaissa tuli Tielemakolle vesi silmiin, josta jo Menelaao, vaikkei vielä ollut vieraansa nimeä kysynyt, vähin arveli, ken oliki. Vaan Helena, mainio onnenrikko, sisääntultua heti muodosta tunsi Tielemakon, joka nyt, itseltänsäki Odyssein pojaksi kuultu, muuttu kaikillenki kalliimmaksi, rakkahimmaksi vieraaksi. Kohta kyseltiin häntä paljo kodistansa ja Tielemakon juteltua, minkä rauhattomuuden kosiat olivat Odyssein huonessa nostaneet, jo itseki kiivastuen lausu Menelaao:

    "Voi poloset! jopa vaan vuoteell' urohon jaloimman
    Maata toivoivat, vähäkuntoset itse he ollen!
    Niinpä se hirvi latoo salohon väkevän jalopeuran
    Äsken synnytetyt pojat, äitiä viel' imeväiset,
    Lähtee vaaroillen, lihaviin myös laksohin itse
    Syömään, vaan toinenpa se, taas palaten pesähänsä,
    Heillen kummallenki kovan lopun antava ompi.
    Niin on Odyssei myöski kovan lopun antava niille,
    Jos isä Tseyn suomin ja Apollounan ja Atheinan
    Oisi, kuten muinen Lesboss' oli täysasutussa:
    Kiivastuin Philomieleiden kera painelemaan sai,
    Löi maahan väkevästi, Akaian vään ilotessa.
    Semmoinen kosioihin Odyssei kun sekauisi,
    Kyll' oisiit vähäaikuiset he ja katkerahäiset."

Niin lausu Menelaao ja kaikki muutki surkuttelivat Pienelopan ja Tielemakon kovaa onnea ja toivottelivat Odysseita pian kotiin tulemaan. Muuten Menelaao ei tiennyt hänestä suuresti mitänä, paitsi mitä eräs merihaltia (eli jumala), Pruotei Aigyptossa, joka taisi muuttauta miksi tahansa, tuleksi ja vedeksiki, oli Odysseista ennustanut, hänen kymmenen vuotta ympäri maita kuljettua, viimmen, ilman yhdettäkän kumppalitta, kotimaansa jällen näkevän.

Enempätä tietoa isästänsä ei saanut Tielemako. Vaan olipa sitä jo siinäki aluksi, sillä nyt tiesi hänen kuitenki elossa olevan. Niin päätti jällen kotiinsa rientää Tielemako ja siellä odottaa, siksikun tulisi isänsä. Menelaao ja Helena olisivat mielellään suoneet, hänen kauemminki Spartassa viipyvän, vaan sihenpä toisella ei ollut aikaa. Lähtölahjaksi Tielemakolle anto Menelaao kultasen maljan, vaunan ja kolme kelpo hevosta. Vaan kuultuansa, hevosten ei menestyvän Ithakan vuorisella luodolla, otti ne jälle ja anto siaan kauniin, kulta rannulla reunatse koristetun, kuvilla sepiteltyn, Poinikilaisten tekosen hopiapikarin. Uhriatrialta päästyä saatettiin vieraat yövuoteelle, jonka naiset olivat heille käytävään valmistaneet hyvillä, valituilla alasilla ja pehmiöillä villavaipoilla.

Aamulla jälkeen uhrattua ja jäähyväisiä otettua astuivat vaunuun nuorukaiset ja ajovat jällen Pheiran kautta Nestoran luoksi Pyloon. Tielemako kumppaliltansa hyvästi otettua ei enää käynytkän talossa, vaan riensi laivansa luoksi rannalle. Yötä myöten kulkivat tyynellä merellä jällen Ithakaan, pohjaspuolellen luotoa, sillä unissa oli Tielemako varotuksen saanut, ei eteläpuolelle rantauta, josta oli lähtenyt, sillä kosiat siellä vahtasivat häntä toisella laivalla ja olisivat käsihinsä joutuneen surmanneet.

Odyssein itsen heitimmä äsken Phaiakilaisten laivaan nukkuneena. Yhä nukkuessaan läheni laiva Ithakan rannalle. Soutajat eivät tahtoneet herättää häntä, vaan nostivat varoen rannalle sekä itsen, että Phaiakilaisten antamat lahjat; itset käänsivät jällen Skeriaan. Arkkuinsa, kattilainsa, maljainsa ja kolmijalkapatainsa keskeltä Odyssei herättyänsä ei nähnyt yhtänä ihmistä, eikä maatakan kotimaaksensa tuntein alko vaikiasti päivitellä. Hätäytyneelle joutu naisjumala Atheina avuksi. Kauniiksi, ihanaksi paimenpojaksi muuttaunut lähestyi Odysseita, jutteli hänelle Pienelopan kärsimisistä, Tielemakon matkoista ja kehotti häntä, esinnä viekkaudella, sitte väkivallalla kosioita kohtelemaan ja kaikki tyyni ilkeytensä palkinnoksi surmaamaan. Niin autti häntä lahjojansa kallion rotkoon kätkemään ja muutti hänen sauallaan kukka-ihanasta miehestä vanhaksi, ryytyneeksi, kaljupääksi, heikkonäköseksi ja kankiajäseniseksi ukoksi. Hänen komiat vaatteensa muutti kovin paikatuksi kerjäläisnutuksi, pani sauan käteen ja selkään kerjäläislaukun.

Semmoisena vaelti "monikärsivä" Odyssei poikki vuorien ja tuli Eumaion luoksi, johon Atheina oli neuonut. Eumaio oli Odyssein sikopaimen, vaan kovin rehellinen ja jalo mies, jonka tähden Homeiro aina sanoo häntä jumalaiseksi sikopaimeneksi. Oliki mies kuninkaallisesta suvusta, vaan jo lassa, ynnä kelvottoman hoitajansa, joutunut Phoinikilaisten merirosvoin käsiin ja niiltä etäisille maille orjaksi myöty. Sieltä oli aikoinansa Odyssei hänen ostanut ja pannut sikalaumainsa päälle. Semmoisena asu hän loittona kaupungista majassansa sikonavettain vaiheilla. Hänen allansa oli monta pienempää paimenta, jotka päivällä kaitsivat sikalaumoja laitumilla ja taas yöksi ajovat kotiin navettohinsa. Kaukana näiltä seuduin oli toisia navettoja ja paimenia lampailla, vuohilla ja raavoilla. Senlainen oli senaikuisen ruhtinan Odyssein rikkaus.

Sikopaimen Eumaio oli jalo, ymmärtäväinen, herraansa Odysseita sydämestä rakastava mies. Aina kun häneltä vaadittiin sikoja kosiajoukon ruoaksi, kävi hänelle ähmiksi kosiain koiruus ja itkuksi rakkaan isäntänsä poisolo eli kuolloki, sillä elävän ei enää luullutkan. Parahillaan istu nut majansa ovella ja leikkasi paksusta raavaan nahasta anturoita, jotka sillänsä hihnoilla kenkäin siasta sito jalkainsa alle. Yhtäkkiä rupesivat koirat haukkumaan. Eumaio laski nahan kädestään, katso ja näki vieraan ukon kohti käyvän. Niin syititti koiriansa ja käski vieraan astua sisään. Siellä levitti hänen istuaksensa vuohentaljan lehtivuoteellensa, tappo sitte kaksi porsasta jotka vartaalla paistettuna, jauhotettuna nosti vieraansa eteen ynnä viinasekoa puumaljassa. Niin söivät, joivat ja uhrasivat, jonka ohessa Eumaio Odysseille kerto Ithakasta ja kuningas perehen onnettomuudesta. Syömästä päästyä oli tapa vieraanki itsestänsä jotai kertoa, vaan Odyssei, ei ilmottavatse, sano ruhtinapojan Kreitasta olevansa ja matkalla tavanneensa Odysseinki, joka, jos ei jo kotona, kaikite'ki pian olisi joutuva. Mutta sitäpä Eumaio ei tahtonut uskoa, koska jo pitiki kuolleena Odyssein.

Nyt oli yö joutumassa ja paimenet palasivat kotiin sikalaumoinensa. Vieraansa kunniaksi tappo Eumaio lihavan syöttilässian. Otsaharjakset viskottiin tuleen jumalille uhriksi ja samate reidet, jotka taasenki sitä varten ensin rasvalla käärittiin. Iltasen syötyä riensivät maata paimenet. Odysseille laitti vuohentaljoista vuoteen Eumaio lähelle tulisiaa ja anto karvasen levättinsä katteeksi. Kalvalla ja keihäällä varustettuna kävi itse ulos laumainsa vaiheella kallion suojassa lepäämään.

Odysseillä oli esinnä mielessänsä, kerjäläisenä kaupunkiin ja linnaansa käydä ja siellä kosioita palvella, sillä tavoin kaikki heidän ilkeytensä paremmin nähdä ja tarkemmin tuta saadaksensa. Mutta siitäpä kokonansa varotti häntä Eumaio sanoen:

    "Voi, vieraani sa, nyt mikä ankara päähäsi tuuma
    Sai! Jopa vaan silmin nähen etsivä lietki sä surmaa,
    Kun kosiain sekahan sinä niin nyt rientävä oisit,
    Joienp' ilkiä valta jo paisuu taivoja myöten.
    Ei lie'kän semmoisia heiän palveliansa,
    Vaan nuoret, puetut kauhtoin, iholiivein myöski,
    Hiuksin voieltuin, kasvoiltaan kaunihit aina
    Palveliat heill' on; pöyät silosetpa ne vaanki
    Notkuvat alla lihain, leipäin sekä viinojen alti.
    Niin pysy täällä, kun ei kenkään menemään sua vaai,
    En minä, ei myös ken toinen tovereistani täällä.
    Vaan kun joutuu jälle Odyssein armain poika,
    Hän sullen kauhtan, liivin, muut vaattehet antaa,
    Laittaa myös, minne sua pääsi ja mielesi vaatii."

Niin joutuki aamuna jälkeen ihana Tielemako matkaltansa ja kuulla saadaksensa, millä kannalla nykyään linnassa elettiin, kävi esinnä Eumaion puheella. Hän tuli kasvot ja pää voiteista kiiltävinä, kaunis, avara levätti päällä, anturat jalkain alle sidottuna ja saua kädessä. Koirat jo kaukaa tuntien juoksivat liehakoiten kohti ja luotuneen vastaan otti Eumaio suurimmalla ihastuksella, halasi häntä, suuteli poskipäille, silmäkulmille ja käsille. Kuinka vaikia eikö mahtanutki isällä olla, ei kohta itsiänsä ilmottaa. Kuitenki päätti vielä jonkun ajan tuntemattomana elää. Sentähden nousi nöyrästi ylös sialtansa, jotta pojan istua. Mutta Tielemako, tuntemattomanaki ukon vanhuutta kunnioittava, kielsi nousemasta, sanoen:

    "Istu vaan vieras; muuallaki paikkani saan ma
    Täällä, ja luonapa mies, joka laittaa istumahan mun."

Kysyi sitte Eumaiolta, mistä vieras oli ja Eumaio vastasi lausuen:

    "Senp' asian sanoa minä, lapseni, voinki jo sulle:
    Kreitan maalt' avaralta sanoo sukuaan olevansa,
    Sitte hokee nähneens' ihmiskaupunkeja paljon,
    Kulkeva ympäri maan, jumalan toki määreämästä;
    Niin venehestäpä nyt miesten Thespruotilaisten
    Sai asemilleni tänne, ja sulle ma nyt hänen annan,
    Tee miten itse tahot; mies armoa etsivä on hän."

Sihen vastasi Tielemako:

    "Voi, Eumaio, jo nyt pakinan murehuttavan äänsit!
    Kuinkapa vaan kotihin vieraasi ma ottava oisin,
    Nuori kun itse olen ja käsiltäni voimaton aivan
    Vastoamaan ketänä, kuka vaan mua vaartava oisi.
    Vaan kuitenki, kos on vieras tämä luoksesi tullut,
    Niin kauhtan, liivin, muut vaatteet hälle ma annan,
    Anturakengät myös jalkaansa ja kaksteräkalvan,
    Niin lähetän kunne mielellään lähtevä lienee.
    Vaan jos niinki tahot, sa majassasi hoitele häntä,
    Vaatteet kaikki ma tänne lähettävä oon sekä ruoan
    Syöäkseen, jottei mitänä kulutust' ole teillä.
    Sinne vaan kosiain käsihin minä hänt' en laske
    Lähtemähän, väkivaltanen aina kun on meno siellä.
    Vaikia oisi nähä kaikkein herjailevan häntä,
    Vaan vastustella monikertoa työläs on aina
    Vahvemmanki uroon, väkevämpiä itse he ollen."

Eumaio sito anturat jalkohinsa ja lähti astumaan saua kädessä. Niin jäi Odyssei poikansa Tielemakon kansa kahden majaan. Vielä vähän oltua ilmotti nimensä isä. Voi mikä ilmisaama! mikä riemu, mitkä halaamat, mitkä suudelmat, mitkä ilokyynelet poskilla! Naisjumala Atheina muutti myös äkistä Odyssein muodon ja puvun, ettei enää näyttänyt kerjääläis ukolta, vaan komialta, sukialta mieheltä.

Vaan pitkää aikaa tok' ei ollutkan ilolle antamista, ennen saatua muut asiat oikein ja parahimmalla tavalla suoritetuksi. Odyssei sano päivällä jäljestä taasen kerjääläisukoksi muuttauneena tahtovansa lähteä linnaan kosiain sekahan ja tappaa kaikki tykkynänsä kosiat. Tielemako säikähti tästä äkkinäisestä tuumasta, vaan isä rohkasi häntä ja kielsi kellenkän mitä hiiskumasta.

Tuumailtuansa tuli jällen sikojen päällys kaupungista. Odyssei oli taasen kerjääläiseksi muuttaunut, ettei tuntenut Eumaio. Nyt lähti Tielemako kaupunkiin ja kosiat ei vähä ähmistyneetkän kun vielä näkivät hengissä, eikä surmattuna rosvoilta, joita olivat häntä varten toimittaneet. Elleivät olisi kansan kostoa varoneet, niin toki olisivatki julki paikalla hänen murhanneet.

Seuraavana päivänä kävi kerjuuryysyissänsä Odyssei kaupunkiin "jumalaisen sikopaimenen" seurassa. Jo matkallansaki sai vähän kärsiä, mitä vasta matkan perillä oikein oliki odotettavana. Sillä mäen poikki astuttuansa ja tultua ihanan kaivon luoksi haapalaksossa kaupungin lähellä, josta kaupungin piiat jokapäivä kävivät vettä, yhtyi vuohilaumain paimen Melanthei seuraan ja nähtyänsä Eumaion ja Odyssein yhdessä rupesi paikalla pilkkaamaan ja häväsemään heitä, sanoen:

    "Nyt tosiaanki jo vaan kaimailee kehnoa kehno;
    Niinp' yhä seuroavat jumalatki vertasiansa.
    Kunne viet, hävytön sikomies, nälkäistäsi tuota,
    Ruokain tuhroajaa, julmaa kyläkerjääläistä,
    Ain' yhä olkiahan kihnuttava pieliä vasten,
    Ruoka se mielessään, ei maljat, kattilavasket?
    Jos toki lähtisi mulle navettain vahtoajaksi,
    Tarhoja vartiomaan, vuohillen lehtiä saamaan,
    Niin juovalla heraa paisuisiki pohkia hällä.
    Muttap' opittuahan laiskaksi hän ei toki taia
    Työhön ryhtyäkän, vaan kerjäten ympäri maita
    Pyyellä ravita mahoaan yhä täytymätöntä.
    Mutta sanonki ma sen ja se on totinen toisi vaanki:
    Jos linnaan nimikuulun Odyssein astuva oisi,
    Kylläpä lentelevät tuolit toki ympäri päänsä,
    Ei sivujaan myös kiitä nakeltua seiniä myöten."

Niin haukuttuansa Melanthei vielä päällisiksi potkasi perään Odysseita. Sillä tavalla tulivat linnaan, josta jo aikasin rasvan kartu paistetuista ja paistettavista lihoista levesi heitä vastaan.

Ja katso pihalle tultuansa näki Odyssei vanhan koiran, jonka ennen Troiasotaan lähtöänsä oli penikasta kasvattanut ja useinki käsistänsä syöttänyt. Tämä vanhoillaan voimaton, kaikilta hyljättynä ja eläviltäki vaivattuna makasi liassa juuri viimmesissä hengissään. Vaan semmoisenaki tunsi vielä vanhan herransa ja elättäjänsä, liehahteli muutaman kerran häntäänsä ja yritti luoksi konttaamaan. Mutta ei voidenkan lähennellä, nuuskahteli loitompaa ja kuoli. Odyssei huokasi itseksensä ja koki pidettää kyynelensä; niin astu linnan saliin.

Täällä istuivat mainitut sadat kosiat seinitse tuoleilla taljain päällä, kullaki pieni lavu jalkain alla ja edessänsä pöytä lihalla ja leivällä varustettu. Lautasista sillon ei kysytty, ehkei tiettykänä. Välimiehiä ja muita palvelioita juoksi eestakasi syöjiä palvelemassa ja keskellä lattiata oli viinasekoa isossa astiassa, josta juomakantajat ammuntivat kunki kosian juotavaksi. Koko ruoka'ajan piti laulajan runoja laulella. Salin pylväillä oli peitsillä siansa ja muilla aseilla pitkin seiniä. Viheliäisten tavoin istu sisääntultuansa ovikynnykselle Odyssei. Kosiat nähtyänsä suuttuivat ja toruivat sikopaimenta, joka semmoisen vieraan oli linnaan johdattanut. Eikä voinut ennen mainittu vuohipaimen Melanthei olla hänkän taasen Odysseita pilkkaamatta Kuitenki kierti tämä mies mieheltä kosioilta ruoan apua anomassa. Pistivätki sekä leipää että lihaaki usiammat hänen ryytyneen laukkuunsa. Ainoasti Antinoo, ylävin kaikista, ei antanut mitänä, vaan nakkasi vihoissaan jalkalavunsa Odyssein päälle. Joku toinen taasen naurulla lähetti lehmänsorkan häntä vasten ja itse piiat tekivät hänestä pilkkaa.

Kaiken tämän kärsi kuningas sanaa hiiskumatta, vaan mielessänsä odotti kostonhetkeä, joka ei ollutkan kaukana. Pienelopa yhä kosioilta vaivattuna sai mieleensä, jotai ansiotyötä heille määrätä ja niin astui piikainsa keskellä moniaana aamuna heidän luoksensa puhutellen:

    "Kuulkooten, jaloset kosiat, kuni oottaki tänne
    Joutunehet syömään sekä juomaan herkeämättä,
    Ain' yhä mieheni poiss' ollen sill' ei toki muuta
    Teillä ole'kana vaan sanomista ja syyttelemistä,
    Kun käyneenne kosiin mua, vaimoksenneki saamaan
    iin kosiat, kosk' ootta ruvenneet taistelotöille,
    Tuon minä tänne ison jousen jumalaisen Odyssein,
    Kenpä se, huokeimmasti käessään käättyä kaaren,
    Nuolellaan kirvestusinan läpi laskeva lienee,
    Hälle lähen naiseksi, tämän heti heittävä huoneen
    Miesavioiseni, kaunoisen, tavaroistaki rikkaan,
    Vaan jota, joski unissa, ma kerran muistava lienen."

Odyssei itse oli usein ennen jousitaitoansa koitellen ampunut nuolen kahdentoista perätysten lyödyn kirveen silmän läpi ja saman työn määräsi nyt Pienelopa kosioille. Vaan eipä ollut koko ylpiässä kosiajoukossa sitä miestä, joka olisi voinut jousenkan jännittää, vaikka kyllä rasvallaki voitelivat ja hautoivat tulen ääressä kaarta, jotta nöyremmäksi ja taipuvammaksi saada. Kauan yriteltyä jo viimmen oltiin toiseksi päiväksi koko työ lykätä. Sillon astui Odyssei ryysyissään esille ja lausu:

    "Työntööten toki mulleki jousi se, jotta ma myöski
    Saisin koitella käsivoimoa, oisiko vielä,
    Kun muinen sujuessa jäsenteni voim' oli mulla,
    Vai joko mennyt lie kulkeissani hoitoa vailla."

Kosiat närkästyivät, toki sopimattomaksi katsoen, kerjääläiselle jousta antaa, vaan Tielemako otti jousen ja lausu:

    "Ei kenkään mua estä Akaian maan urohista,
    Jos kellenki tahon m' antaa tahi kielteä jousen."

Niin anto jousen isällensä Odysseille, joka totutulla kädellä helposti veti kaaren ja laski viuhautti nuolen kaikkein kahdentoista kirveen silmäin läpi. Kaikki hämmästyivät. Vaan Odyssei silmää iskien sikopaimenelle Eumaiolle ja myös raavain paimenelle, jotka tiesi puoltansa pitävän lausui kaikkein kuulten sanoen:

    "Niin varsin lopetettuna lieki jo nyt tämä leikki,
    Vaan toiseen pahkuun, jota nuoli ei koskenut ennen
    Koitan, jos osoan ma ja onnea suo Apollouna."

Samassa lenti nuoli ylävimmän kosian Antinoon kurkkuun, niin että tämä kaatuessaan vielä vei pöydänki ruokinensa viinoinensa kumoon lattialle.

Kaikki kosiat säikähtivät, juoksivat pystöön ja katsahtivat seinille, aseita saadaksensa. Mutta jo päivällä ennen oli Odyssei toimittanut ne Tielemakolta poiskorjattavaksi, jonka vasta huoleksensa kosiat havatsivat. Vaan vieläkän eivät luulleet Odyssein Antinoota tahallaan ampuneen, ennen kun kuulivat seuraavat hirvittävät sanat. Näin lausui Odyssei:

    "Koirat, t' etten luulleetkan kotihin tulevan mun
    Troian maalta enää; tavaroitani vaan menetittä,
    Täällä kun ain' elelittä ja piikoja herjaelitta,
    Naistani kiusailitta te myös eläessäni vielä.
    Pelkoa ei ollut taivaan avaran jumalista,
    Ettekä myös varoneet ihmisten kostoa jälkeen,
    Vaan nyt lieki jo teille lähestyvä surma ja loppu."

Ne sanat kuultua ja niistä äsken älyttyä, ken oliki sitä ennen kaikilta herjattu kerjääläis ukko, vasta oikein vapisivat kosiat. Oliki jo uudelleen vetänyt jousensa Odyssei ja pannut nuolen varalle. Myös oli saanut miekan, kilven ja kypärin Tielemakolta. Ja sikain sekä nautain paimenet olivat annetulla käskyllä sulkeneet kaikki sivuovet ja seisoivat täysiaseissa herransa Odyssein puolesta. Mutta kosioilla ei ollut aseita yhdelläkän. Sillon rupesi. Eurymako, Antinoon jälkeen kaiken ylpein kosioista rukoilemaan sanoen:

    "Jos Ithakan pääherra, Odyssei, oot tosiaanki,
    Niin miehetpä Akaian kyll' elivät, kuni lausuit,
    Paljo tehenki pahuutta talossasi, maallasi paljon;
    Vaan jopa nyt menetit miehen, joka syy oli kaiken,
    Antinoon, hän juuri nämät työt alkanut ompi,
    Häitäpä ei niinkän kysyen ja ei naistasi myöskän,
    Vaan muu huolenahan, jota ei Krononen toki suonut:
    Kuink' on vallan saisi hyvinraketuss' Ithakassa
    Itse, ja pauloillaan sun poikasi kuoletetuksi.
    Saiki jo hän loppunsa; sa vaan toki armaha maasi
    Kansoa; kun nyt esiksi sinun vaan suostutetuksi
    Saamma, jo tuommaki jälkeenpäin, mitä syöty ja juotu,
    Tuomma veronki samoin, kakskymmenisen härän arvuun,
    Myös kultaa sekä vaskea, sikskun säämesi ompi
    Leppyvä, vaan ennen sitä syy sun suuttua onki."

Kivastuneena vastasi Odyssei:

    "Enp', Eurymako, jos kaiken tavaranne ma saisin,
    Sen mintä nyt teill' on, mitä vastaki saatava oisi,
    Niin en sittenkän surmasta ma kättäni poista,
    Ennenkun kaikkein kostettua ilkeyestään.
    Nyt tili tehtävä lie: vastaan sotikaa tahi juoskaa
    Pois pakohon, ken vaan surmaa sekä kuolloa pelkää;
    Vaan surmaansapa nyt mä kenenkän en välttävän usko."

Tuskan vimmasa karkasi miekka kädessä Eurymako Odysseita kohti, mutta ei päässytkän monta askelta, ennenkun surman nuolelta kohdattuna kaatu pöytäin, ruokain ja tuolien ylitse. Niin menetti yhden kosioista joka ampumalla Odyssei ja nuolten loputtua, toisia peitsillä. Myös sotivat Tielemako ja molemmat paimenet urhollisesti. Vaan vielä oli monta kosioista pystössä. Sillon pisti vuohipaimenelle, ilkiälle Melantheille päähän, käydä aseita kosioillenki huoneesta, johon tiesi ne korjatun. Niin saivat nämätki peitsiä, joita lähettelivät Odysseita ja poikaansa kohti. Mutta Atheina suojeli heitä peitsien koskemasta.

Niin pistihen taasen kerran Melanthei aseita toisesta huoneesta kosioille tuomaan. Sen havattuansa Eumaio ja toinen paimen riensivät heti jälkeen, sitovat hänen käsistä ja jaloista, kiinnittivät pitkän köyden jalkasiteesen ja vetivät hänen sillä jaloin ylös, päin alas ilmassa rippumaan. Kävivät sen työn toimellisesti tehtyä jälle saliin Odysseita ja Tielemakoa auttamaan. Nautain paimenella onnistu kuoliaksi pistää se kosioista, joka muutamia päiviä ennen oli lehmänsorkan Odyssein päälle nakannut ja erään toisen menetti sikopaimen.

Niistä harvoista, jotka enää olivat hengissä, juoksi yksi sinne toinen tänne pöytäin, tuolien ja kaatuneiten tovereitensa keskellä, siksikun itseki kompastuivat ja kaatuivat kuoleiten sekaan. Koko joukosta ei saanut kun kaksi armon, nimittäin laulaja ja eräs välimies, joiden edestä Tielemako rukoili. Laulaja oli heti sodan alkaissa lymyyn tuolin alle kontannut. Nyt Tielemakon esirukouksen kuultua, kävi itse esiin, visko pois lehmäntaljan, jota tähän asti oli kilpenänsä pitänyt ja alko rukoilla sanoen:

    "Säästä, Odyssei, armaha vaanki rukoilia miestä!
    Itseki jälkeenpäin katunet, jos laulaja raukan
    Surmaat, ken laulan jumaloille ja ihmisy'ille.
    Toisen opettamaton, jumalalta ma lauluni mieleen
    Sain kaikennäköset; sullenki ma laulava oisin,
    Kun jumalalle, sa siis ellös nyt päätäni surmaa.
    Armas poikasi, Tielemakoi, toki toistava on sen:
    En mielelläni tänne ja en mitä outtava myöskän
    Lähtenyt oo, kosiain pitopöytäin lauleliaksi,
    Vaan pakotettuna, kun väkevämpiä mont' oli heitä."

Niin antoki hänelle ja toiselle jo nimitetylle armon Odyssei. Käski sitte Tielemakon kutsua sisään ruokavaimoa, joka tähän asti oli vartioinnut linnan viisikymmentä erihuoneesen suljettua piikaa. Tämä alko riemuilla nähden kaikki kosiat kumossa lattialla, mitkä kuolleina, mitkä juuri henkilähdössään, mitkä peitset ruumiissa vielä vähä kuuluvamminki luskaelevan, ukisevan. Sillon lausu Odyssei nämät muistettavat sanat:

    "Riemuta ei piä millonkan tapetuist' urohista,
    Vaikk' ilosetki olemma pahan työn rankasemasta."

Sen jälkeen piti vaimon ilmi antaa kaikki piiat, jotka petollisesti olivat käyttäneetse ja pitäneet kosiain puolta. Semmoisia oli viidestäkymmenestä kaksitoista. Tielemako paimenten avulla hirtti ne syrjäpaikkaan huoneessa. Vuohipaimen vielä hengissä päin alas rippuva kuoli surkian kuoleman elävänä palasiksi leikattu. Ithakan korkiat ruhtinat Odyssei ja Tielemako ottivat nyt kumpiki lapion ja luudan kätensä ja rupesivat paimenten auttaissa salia veristä puhdistamaan, kannettuansa, vedettyänsä eli vyörytettyänsä ruumiita yhteen kokoon kartanolle. Piiat huuhtovat vesillä pöytiä, tuoleja ja lattiata. Viimmeksi savusti kuningas salin rikillä eli tulikivellä.

Jumala oli näihin saakka raskaassa unessa Pienelopan pitänyt, ettei tiennyt mitänä koko kauhiasta ryskeestä, sodasta ja veren vuodatuksesta. Nyt herätti ruokavaimo hänen ja ilmotti mitä oli tapahtunut. Vielä epäili Pienelopa, eikä tahtonut muukalaista puolisokseen tuntea, ennen kun tämä kylpeneenä, voideltuna ja uudella sulosimmalla kauneudella Atheinalta muodostettu, kiiltävissä suortuvissa, liehahtelevassa purpura puvussa astu itse, kuni elävä jumala, naisensa eteen ja vielä päälliseksi näytti hänelle hyvin tietyn luomapilkkunsaki. Nyt katosi kaikki epäileminen ja ilokyynelet silmissä kiiruhti uskollinen nainen armasta, kaksikymmentä vuotta kateessa ollutta, ikävöittyä puolisoansa suutelemaan, halaamaan ja syleilemään.

8. Duoroisten majamuuttelosta ja kuningasvallan hävittämisestä.

Päätettyä Troiasodan pääty myös Greikalaisten varsinainen sankariaika ja, saman ajan loistava kuutama, runot, kävivät alle. Vaan vieläsiitäkän ei ala historian selkiä paiste. Alkaapa uusi, pitempi kun puolituhatvuotinen ajanjatko, jota sopivimmasti voipi hämäräajaksi nimittää. Tällä ajalla tarusekanen mielenlaatu ei vielä poikkene Greikan historiassa, jota vasta jälestäpäin vähitellen tapahtuu. Vaan vähitellen vaikenevaiset runot, sadut ja tarinat ovat entisiä paljoa köyhemmät, vähäpätösemmät ja tasanen historioima tapahtuneista asioista vielä ensialussansa. Sentähden on koko aika Troiasodan (1184) ja Solounan (594) välissä täynnä lomia, tiedoista köyhä. Vaan jospa ei ole`kan ennisajan mukaan mainittavilla tapauksilla täytetty, niin kuitenkan ei sovi ajatella, Greikalaisten tällä ajalla muka pysähtyneen nousemisestaan. Nytpä itivät ja juurtuvat kansassa, jos kohta verkalleen, kaikki ne siemenet, joista myöhemmin tapaamma ihanimmia kasvuja täydessä kukassaan, erittäinki Persiasodan aikoina, jollon kansa nuokkuvaisesta tilastaan ulollisilta vavauksilta herätetty vasta alkoiki oikein valveella asua.

Monta miespolvea Troiasodasta tapahtui Helleiniläisten joukkoin keskellä merkilliset majamuuttelot, jollon kuki heistä muuttausi oleville asunnoilleen. Vasta sitte taisi kansallisuuski paremmin järjestyä. Niin muuttivat, luultavasti kuusikymmentä vuotta Troiasodasta, Thessaliassa sitä ennen asuneet Boiuotilaiset uuteen heistä nimensä saaneheen Boiuotian maahan. Paljoa merkillisempi on kahtakymmentä vuotta myöhempi (noin 1100 e. Vap.) väenkulku, jota Herkuleisten paluuksi tavallisesti sanotaan, koska muuttavain joukkoin päämiehet kehuivat olevansa Herkuleisia s.o. Herkulen jälkisiä, greik. nimellä Hierakleidoja. Tämä iso väenkulku seuroillaan ei koskenut ainoasti Peloponneisoa, vaan muitaki Greikan valtoja. Jo ennen (s. 112) on mainittu, kuinka Herkuli perinnöstään Eurystheiltä erotettiin. Möys Eurysthein kuoltua eivät päässeet Herkulen pojat isänsä maita hallitsemaan, vaan Pelopan pojat Atrei ja Thyesta. Sitte jälkeenpäinki kokivat monasti Herkuleiset saada jällen perintöoikeuttansa Peloponneisossa, vaan eipä onnistanut, ennen kun neljännestä polvesta Herkulen jälkiset Temeno, Kresphuonta ja Aristodiemo suuren väkijoukon enimmiten Duoroisia koottuansa ryntäytyvät Peloponneisoon, esiisänsä maita valtaamaan. Delphon ennustelmalta neuotut kulkivat, ei kuni entiset Herkuleiset Korinthon kannaksete, vaan merite Akaian rannalle väkensä maalle luoden. Niin Akaiasta uloten saivat enimmän osan Peloponneison saarennosta haltuunsa, jonka päämiehet keskenään jakovat viideksi uudeksi vallaksi. Messeinia tuli Kresphontalle, Argo Temenolle ja Sparta vähä ennen kuolleen Aristodiemon kaksospojille, Eurysthenelle ja Proklalle. Aleita, hänki Herkulen jälkisiä neljännestä polvesta sai Korinthon ja Oksylo Aiotiasta Eilidan. Niin joutuivat muut Peloponneison vallat Herkuleisten alasiksi; Arkadia ainoastaan, vuoriltansa suojeltuna, ei joutunut. Mailta ja valloiltansa Herkuleisten kautta ahdistetulle Tiisameno Pelopaiselle onnisti vuorostaan Iuonaiset Akaiasta ajaa, siellä uuden vallan laatia. Muiden Peloponneison asukasten piti taikka heittäytä voittajainsa haltuun taikka maalta lähteä, niinkun vasta nimitettyin Iuonaisten, jotka Tiisamenolta pakotettuna kulkivat Attikaan. Peloponneisossa tuli voiton saaneiten Duoroisten tavat ja puheenparsi vallalleen. Vielä senki vuoksi on tämä Duoroisten Peloponneisoon muutanto varsin mainittava asia, kun syytti moninaisia Greikalaisten muutteloja ja istutelmia Edisasiassa. Niin muutti sinne erittäinki Iuonasia heistä niin kutsuttuun Iuonian maahan, jotta sitte varahin heränneen mielensä kautta niin runoilemissa, kun muissa tiedon ja taidon harjottamisissa, tulivat paljo hyvää vaikuttamaan Greikan kansallisuuden ja mielenvalon edestämiseksi. Myöhemmin tulee enemmin näistä Greikalaisten istutelmista mainittavaksi.

Greikalaisten eli, yhteisemmästi sanoen, Euroopalaisten mielenlaatu kasvo vähitellen aina enemmin ja enemmin Asialaisesta esikuvastaan erille. Sankariaikana oli Greikassa vielä ylensä ruhtinoita ja kuninkaita perinnöllisellä, jos pienelläki vallalla. Homeirosta näemmä kuningasten sivulla muita vapasäätysiä, suuriarvosia ylimyksiä, joukkoin päämiehiä. Vaan niin itse Troiasota, kun heti jälkeen sattuvat kansain majamuuttelot vaikuttivat, että rahvaski, joka tän asti olen päämiestensä vallassa elänyt, tuli paremmin oikeuttansa puoltamaan. Niin jopa peräti hävitettiin kuningasvalta melkein jokasessa Greikan kansassa ja tasavalta (respublica) pantiin siaan. Senlainen vallan muute tapahtui muutamissa kansoissa ennemmin, toisissa myöhemmin, vaan usiammasta kohti likimmäisinä vuosisatoina Duoreisten majamuuttelon jälkeen.

Uudet kansalliset asetukset, jotka seurasivat mainittuja vallanmuutteita, ovat monilaatusia muodoltansa. Ei juuri ottanutkan yksi Greikalainen kansa, mitä toisessa näki otetuksi, vaan tahtoi kaikki pienimmissäi asioissa omalla tavallansa luoda ja laatia. Pääsummasesti oli Greikalaisen kansallisuuden kerite melkeen seuraava. Ruhtinat ja muut päämiehet pitivät, vielä kuningasvallan hävitettyäki, jonkun ajan hallituksen käsissään. Kansa heidät mielellään suatsi hallitsevan, niin ennestään tottunut ja myös nähden heidät suuremman älynsä, taitonsa ja rikkautensa ohessa sihen virkaan otollisimmiksi. Tätä hallitusmuotoa kutsuttiin ylimysvallaksi (aristocratia). Vaan niinpian kun ylimykset kansan rasitukseksi pahoin täyttivät valtansa, heti havatsi kansa, itsensä vaan joilta kuilta harvalukusilta miehiltä vallituksi ja valitti vaikeuttansa eräsvallasta (oligarchia), joksi ylimysvaltaa sillä mielellä nimitettiin. Vaan paitsi ylimysten omaaki, toisinaan sopimatonta käytöstä oli muitaki syitä sihen, ettei kansa kauemmin heihin suostunut, erittäinki se, että kauppakäynnin paremmin voimaansa päästyä ja tavarain sillä rahvaanki keskellä tasauttua, moni rahvaasti rupesi rikkauttansa korkiampiverosena pitämään, kun ylimysten sukua, säätyä ja nimiä. Niin toivoivat itsetki vallan osallisiksi päästä ja muuttivat ylimysvallan kansavallaksi (democratia), vaan joka, ikäskun ylimysvalta eräsvallaksi useinki pian rahvasvallaksi (ochlocratia) sortui.

Suostumattomuudesta eräsvaltaan ei kuitenkan suoraan siennyt kansavalta, vaan ensisti vallikoima (tyrannia), jonka samanaikuinen ilmauma Greikan erinäisissä kansoissa, seitsemännen vuosisadan kuluessa, todistaa Greikalaisten kansallisuuden yhteisestä juuresta alkunsa saaneen. Vallikko (tyrannus) Greikalaisten mielestä oli jokanen, joka kansallisia asetuksia vaston pöhkäsihen yksin hallitsemaan, lie muuten hallinnut laukiasti tahi kovasti. Vallikot, jotka niin olivat yksin hallitsemaan kohonneet, sortivat sekä väellä että viekkaudella perustuslaillisesti tilinalasia ylimyksiä. Tässä sorrannassa kansa mielellään puolti heitä, joka ylimysten hallitukselle kovasti nyrkästynyt juuri oliki heidät päämiehiksensä valinnut eräsvaltaa hävittämään. Sillä kansa totteli mieluisemmasti yhden päätä, kun monipäistä ja monimuotoista hallitusta ylimyksiltä. Vaan vallikoilta kuoltuansa meni hallitus usein pojalle ja pojanpojalle, siksikun kansa sihenki suuttunut hävitti vallikoiman ja asetti kansavallan siaan. Semmoisia vallanmuutteita tapahtui usiamman Greikan kansan keskellä, kuudennessa Vapahtajan edellisessä vuosisadassa, paraite Spartalaisten avulla ja voimalla.

Korintho sopii oikein esimerkiksi näihin vallan muutteisiin ottaa. Siinä hävitettiin kuningasvalta noin 777 e. Vap. Sen siaan tuli esinnä ylimysvalta, jota Bakkiadat pitivät, siksikun 120 vuotta myöhemmin rahvasviekottaja Kypfelo sorti vallan heiltä, ylellisen elämänsä ja mielitahtosuutensa tähden vihatuilta. Vaan heistä kansan avulla lopun tehtyä jopa rupesi itse vallikoksi. Itsemielisemmästi isäänsä hallitsi poika Periandro, joka kaikella tavalla koki heikentää ja vielä sikseen hävittääki ylimykset kaupungista, itsensä kolmellasadalla päävartialla turvaten. Vaan isänsä rahvasviekottaja luonnosta poikennut ei suannut halpasäätysempiäkän kaupungista, vaan ajo kaikki kaupungista maalle. Hänestä hallitsi vielä eräs siitä suvusta, Pfammetiko, vaan joka muutamien vuosien kuluttua, ajettiin kaupungista, jonka jälkeen ylimysvalta uudistettiin (581 e. Vap). Tällä epävakaisella hallitusajalla edistyi kuitenki lavialla kaupallaan Korintho rikkaaksi, voimalliseksi. Myös ylesi taito ja mielenkorko Korinthosta, erittäinki Kypfelon ja Periandron hallitessa. Eikä muutkan senaikuiset vallikot hidastuttaneet alamaistensa nousemista moninaisissa mielen ja taidon laaduissa, vaan paremmin edestyttivät.

Greikan erinäisistä valloista korottihen viimmen Sparta ja Atheina muita ylevämmäksi. Heistä viimmen yhdistyy Helleinalaisten kansain historia, ollen kumpiki heistä sukujoukkoinsa päitä, Sparta Duoroisten ja Atheina Iuonaisten ja niin koko Greikan kansallisuuden kahtalaista laatua osottaen. Tämä kahtalaisuus näytäksen merkillisesti siinä kansallisuuden muodossa, joka kummassai vallassa asetettiin ja vahvistettiin suurilta lakisäätäjiltä, joista jälkeenpäin tulee mainittavaksi. Greikan historian loistavimmilla, tapauksilta rikkaimilla ajoilla olivat muut pienemmät kansat ikäskun liitettynä jompaan kumpaan näistä kahdesta pääkansasta ja näihinpä likenivätki enemmän eli vähemmän, vaan ainoasti yhteisessä mielenlaadussa ja perustuksissaan, ei niin, että moninaisuus Greikalaisten asetelmissa siltä olisi vähetty.

9. Lykurgon Hallitusvaiheesta Lakedaimosa.

(885 vuotta ennen Vapaht.)

Kuningasvaltoja hävitettäisä useimmisa Greekan valtakunnisa, pysyi semmoinen kuitenkin Lakedaimosa, arvaten sen vuoksi, että siinä oli kaksi kuningasta. Sillä kuin kateus vähällä yltyi heidän keskensä, oli kumpikin ahkera etsimään kansalta apua ja sen seasta toimittamaan itsellensä lahkokuntaa, jonka tähden luultavasti monta kuningasten etuisuutta heitettiin mitättömäksi. Lakedaimosa ei kuitenkaan ollut semmoisia mieskeitä ja sekaseuroja, kuin tällä kapinain ajalla muualla Greekan maasa. Kuinka kovin into kuitenkin oli täsäkin yltynyt, näkyy siitä että kuningas Eunomus keskellä toria pistettiin puukolla kuoliaaksi. Tältä jäi kaksi poikaa, Polydektes ja Lykurgos. Vanhempi tuli kuninkaaksi, mutta hänen ennen pitkää kuoltuansa, piti veljen saada kuninkaan virka. Lykurgos ylennettiinkin hallitusistuimelle, mutta kuultuansa veljensä lesken olevan raskassa, ilmoitti hän julkisesti tahtovansa luopua valtikasta, jos tämä synnytti pojan. Leski, ylpiä vaimo, sanotti hänelle salaa, aikovansa surmata lapsen, jos hän tahtois naida hänen ja pysyä kuninkaana. Lykurgos kauhistui semmoisia vehkeitä, vaan viivytti vastaustansa, säilyttääksensä lapsen henkeä. Hän sääti salamyhkää vartoa äitiä ja käski palveliansa, lapsen synnyttyä, tuoda se haltuunsa. Poikapa syntykin. Ilolla kiljasi Lykurgos: "Lakedaimolaiset, nyt on teille syntynyt kuningas!" Hän määräsi itsensä lapsen hoitomieheksi, nimitti sen Charilaos (kansan iloksi) ja hylkäsi kuninkaan säädyn.

Ehkä näin jalosti rehellistä ja suuntaista, vainosi kuitenkin Lykurgota entisen kuninkaan leski ja sen lahkokunta. Hän saatti hänen juoruillansa epäluuloon hankkivan muka lapsen surmaa, ja Lykurgon täytyi paeta Lakedaimosta, välttääksensä kaikkea soimausta. Lieneekö jo silloin hänellä ollut aikeisa, tällä pakomatkallansa etsiä oppia ja viisautta hallituksen harjoitukseen, jolla hän mieli hyödyttää kotimaatansa. Sentähden arvoin matkusti hän ensiksi Kreetaan, joka oli kuuluisa kuninkaansa Minoksen visasten, ehkä kovain, Lakien suhteen. Täällä tuli hän tuntemaan Thaleksen, viisaan valtamiehen ja runojan. Tätä puhutteli hän lähtemään Lakedaimohon. Siellä valmisti Thales ylistettävästi tietä Lykurgon hyville yrityksille, kehoittavilla runoillansa levittäin rauhaa, sovintota ja taitavampain mielesä suostumusta parempaan yhteisen menon järjestykseen. Sillä aikaa vaelsi Lykurgos itse vähäsä Aasiasa sinne muuttaneitten Greekan siirtokansain tykönä, josta hän toi vielä vanhasa kotimaasa tuntemattomat mainion Homeron runot. Muutamat, joita ei kuitenkaan ole tarkoin uskomista, haastelevat hänen silloin käyneen Egyptisäkin.

Kymmenen vuotta oltuansa poisa tuli Lykurgos takasin, äärettömästi rikastuneena taidosta ja viisaudesta ja palavalla halulla lujempain lakien voimalla parantaaksensa valtakunnan puutteita. Kaikki rehelliset ja ymmärtäväiset ihmiset, joiden sekaan toinen kuningas Archelaus kans lienee luettava, toivoivat järjestystä ja tasasempaa menoa hallituksesa. Lykurgos ilmoitti heille aikeensa toimittaa uutta hallituksen muotoa. Saadaksensa myös yhteisen kansan suostumaan, ikäänkuin jumalain säännön voimalla, meni hän Delphin ennustus temppeliin kysymään muka neuvoa epäjumalalta. Sen pappitar (Pythia) vastasi Lykurgon hänestä näyttävän enemmin Jumalalta kuin ihmiseltä ja sen miehen lakien olevan parahia. Tämä ennustus suostutti Lakedaimon kansaston, mutta peljättääksensä vastahakoisia, asetti Lykurgos kolmekymmentä parahia puoltajitansa sotaaseisa torille. Niin varustettu sekä ihmisten että muka jumalain avulla, ilmoitti hän vihdoin sääntönsä. Niitä on monikin sanonut hänen omiksensa ja uusiksi, mutta uskottavampi on, niiden olevan entisen Doron kansan vanhoja asetuksia, jotka nyt mukailtiin sen aikuisten jälkeen uudellensa, eivätkä olleetkaan mainitun kansan perillisten, Lakedaimonilaisten, mielestä aivan outoja. Tämän luulon vahvistaa myös Lykurgon käynti Kreetasa, jonka valtakunnan asukkaat kans olivat Doron sukua. Paljo asioita ja tapoja, jotka silloin olivat tuttuja ja totutuita ylehensä, kansakuntain vielä seuratesa enemmin yhteistä elämän menoa, näyttivät vasta jälkiaikoina erinomaisilta. Niin Lykurgon laitkin; sillä kuin moni muu Greekan kansa oli menonsa ja hallituksensa, ajan kuluisa, muuttanut, piti Lakedaimonin kansa omansa entisellänsä ja sentähden näytti heidän hallituskeinonsa monesta myöhemmin kummalta. Onpa vielä pantukin Lykurgon päähän yhtä ja toista, jota vasta jälkiaikaiset ovat hänen asetuksistansa selittäneet ja säätäneet.

Tasataksensa perintökuningasten valtaa ja kansan oikeuksia asetti Lykurgos vanhain neuvo-seuran (γερουσια), josa olivat molemmat kuninkaat ja kahdeksankolmatta muuta seuramiestä. Jokaisen näitä seuramiehiä piti olla vähintänsä kuudenkymmenen vuoden vanha, saattaaksensa neuvoisansa harjoittaa karttunutta taitoa ja tasaista mieltä. Nuhteetoin elämä vaadittiin välttämättömästi siltä, joka tähän arvohon ylennettiin. Uusi Senatori (tämmoinen Neuvomies) valittiin tällä tavalla: Jotka tähän virkaan pyrkivät, tulivat yksi kerrallansa kokoukseen, joka tervehti heitä, kuta kovemmalla kuta vähemmällä huudolla. Toisia oli sivu huoneesa, jotka eivät nähneet mitään, mutta kuulivat huudot ja eroittivat mikä oli kovin. Se, jota sillä oli tervehditty, pantiin Senaatoriksi. Tämä korkia virka annettiin elinajaksi ja oli sangen suuriarvoinen. Valtakunnan hallitus oli tämän Seuran, eli Senatin, hallusa.

Kuninkaille jäi ainoasti kaikki, ehkä sangen arvollista etuisuutta, nimittäin valta sotaväen yli, jonka vallan kansa yhdistyi, sotaaikoina estämätöin valta muusakin hallitusmenosa, ja korkein papillinen arvo. Kuin kansalla kokouksisansa vielä oli oikeus keskustella Kuningasten ja Senatin asetuksista ja niitä vahvistaa eli hyljätä, näkyy Lakedaimosa merkillinen hallituksen jako. Siinä oli nimittäin kuningasten, vallasväen ja kansan valta yhdistettyinä.

Vähitellen yleni kuitenkin Lakedaimon valtakunnasa uusi valtaseura entisten edelle, nimittäin Ephorein, eli Päällysmiesten. Muutamat sanovat niitä asetetun vasta kuningas Theopompuksen ja ensimäisen Messenian sodan aikana, mutta uskottavamman sanoman mukaan saivat ne silloin vaan suuremman vallan, ja olivat jo Lykurgon aikana. Niitä oli viisi. Alusta olivat ne Kuningasten siaiset heidän ollesansa poisa; myöhemmin pidettiin heitä kansan asiamiehinä ja aikaa voittain, lisäysi heidän valtansa niin, että heidän hallusansa oli ylimmäinen Tuomarin ammatti ja oikeus vartoa kuinka hallitusmiehet täyttivät velvollisuudensa, vaatia niitä tilintekoon, rankaista heitä ja vielä Kuninkaillekin antaa käskyjä ja ojennuksia muutamisa asioisa vartoamallakin.

Sekaseuran ainet Lakedaimosa oli sama, joka ennen on hämmentänyt ja vieläkin aina hämmentää kansakuntia, nimittäin tavaran epätasaisuus. Tätä hävittääksensä ja valtakunnasa useimmalle toimittaaksensa keskenänsä tasattua omaisuutta, asetti Lykurgos sen suhteen uudet säännöt. Hän jakoi kaiken Lakonian, eli Lakedaimon piirin, voitto-kansan, joka oli Doron sukua ja kutsuttiin Spartalaisiksi, ja voitettuin välillä, joiden nimi oli Perioikoi eli sivukansa, sillä tavalla, että ensiksi mainittuin tilukset pantiin yhdeksään tuhanteen osaan ja viimmeksi nimitetyin taas kolmeenkymmentätuhanteen yhtä suurihin. Uskottava on Lykurgon tällä tavalla panneen omaisuudet entisellensä, niinkuin olivat Heraklen perillisten ne voitettua; että tämä hänen toimensa sentähden ei ollut periuusi, vaan hän suuntaisi jakonsa vanhan jälkeen ja toimitti kullekkin, taikka väkivallan, taikka kavaluuden, taikka muun tapaturman kautta, menetetyn etunsa. Tästä taittaisiin arvata kuinka hän voi saada aikaan semmoiset muutokset koska rikkaat nyt arvaten häntä vastustivat. Nämät vainoisivat myös Lykurgota sekä tämän että muiden hankkeitten tähden niin, että he kerran yllyttivät kansan kapinaan torilla. Muuan nuori mies, Alkanderi nimeltä, löi häntä kepillä silmään. Nähtyänsä hyvintekiänsä veristetyt kasvot, otti kansa heti kiini vallattoman pahantekiän ja antoi hänen Lykurgon haltuun, rangaistettaa tältä oman mielensä jälkeen. Tämä otti hänen tykönsä, pani itsiänsä palvelemaan, ei häntä nuhdellut ollenkaan ja saattoi sen ylimielisen nuorukaisen jalolla menollansa, jonka tämä jokapäivä näki silmäinsä edesä, niin häpiämään, että hän, syvästi liikutettu niin suunnallisesta hyvyydestä, Lykurgon katkerimmasta vihollisesta muuttui hänen parahaksi ystäväksensä ja ylistäjäksensä.

Saadaksensa tämänkaltaista pian väkivallalla toimitettua tasajakoa pysäväiseksi, sääti Lykurgos usiampia asetuksia. Hän kielsi kaikkia myymästä maatansa ja vahvisti laillisesti, että isän perinnön piti lankeamaan vanhimmalle pojalle, mutta jos ei poikaa ollutkaan ja perintö sentähden meni tyttärelle, ei saanut se ottaa mieheksi muita kuin maattomia. Mutta eivätpä menestyneetkään nämät säännöt. Koska myöhempinä aikoina asianhaarat ja kansakunnan tavat muuttuivat, koska halu lakeja suojella ja seurata sammui, raukesi tämä omaisuuden tasajako taas tyhjäksi. Niinpä näyttävät ainakin hallitsiain yritykset, saadaksensa ulkonaisilla välikappaleilla tavaran epätasaisuutta valtakunnisa estetyksi, muuttuneen mitättömiksi.

Vanhain Greekan maan Lakien ahkerin halu näyttää olleen, saadaksensa niitä ikääskuin vesomaan ja juurtumaan kansakunnan yhteisisä tavoisa, mielesä ja ajusa; sitä varten, ettei kansa niitä pitäis rasittavina ja hankaloina esteinä, van luonnollisina ja tavallisina menonsa ojennuksina. Sentähden täytyi lakien mukainen luonnet jo lasten mielehen istutettaman. Niinpä vartoivatkin kaikki Lakien säätäjät erinomaisella huolella lasten kasvattamista ja johdatusta. Tämän huolenpidon asettivat he Esivallan haltuun, ja se oli erinomattain Lakedaimosa tarpeellinen asia, sillä siellä piti kaikkein jo nuoruudesta tottua hylkäämään erinäisen vapaudensa yhteiseksi valtakunnan eduksi. Siellä aljettiin lasten hoito jo ennen heidän syntymätänsä sillä tavalla, että neitoisten piti vahvistaa terveyttänsä ja notkiaksi taivuttaa jäseniänsä juoksemalla, painimalla, heittämällä ja muilla ruumista vahvistavilla liikunnoilla, sillä väkevistä vaan luultiin väkeviä syntyvän. He hyppäsivät ja laulelivat julkisesti, ylistivät taikka moittivat nuoria miehiä, kutakin ansion mukaan, jotka taas kaikella ahkeruudella pyysivät välttää neitojen naurua ja pilkkaa; sillä Lakedaimosa pidettiin vaimoväen kiitos suurena kunniana. Muuan vierasvaimo, joka kadehti tätä Lakedaimon vaimoin kunniata, sanoi kerran: "Te olette ainoat vaimot, jotka vallitsette miehenne." "Mutta me olemme kans ainoat vaimot, jotka miehiä synnytämme", vastasi hänelle toinen. Tämä miehellinen elämä turmeli kuitenkin Lakedaimon vaimoväeltä sen naisväen luonteen ja ihanuuden, joka kaunisti muita Greekan kansain tyttäriä.

Kaikki lapset katseltiin kohta synnyttyänsä. Jos semmoinen oli heikko eli viallinen, pantiin se nälkään kuolemaan; sillä Lykurgos tahtoi vaan tervettä ja vahvaa väkeä ja piti joka lasta yhteisenä kansakunnan omaisuutena.

Lakedaimon vaimot olivat taitonsa suhteen rintalapsia hoitaisa niin kuuluisat, että Atheenin, Korinton ja muiden Greekan maakuntain asukkaat sieltä hakivat lapsillensa imettäjiä. Kuudenteen vuoteen hoitivat siellä äitit poikiansa: sitten täytyi näiden alasti harjoitella semmoisia leikkejä, joilla ruumis saadaan lujaksi ja jäsenet notkeiksi. Alasti täytyi heidän myös nukkua rytien päällä, joita heidän omin käsin piti ryhtää Eurotan joesta; talvella ainoasti saivat he niiden sekaan panna lämmittävämpiä ruohoja. Seitsemännestä vuodesta tulivat he esivallan haltuun; kaikki kaupungin pojat elivät, tultuansa siihen ikään, märätyisä joukkioisa ja luokisa, asianalkain sitä varten säättyin päällysmiesten kurisa, joilla taas oli laillinen esimies (Paidonom.), jonka virkaan aina pantiin valtakunnan parahia ja kunnioitettavimpia miehiä. Sillä tavalla tottuivat kaikki yksimielisiksi ja niin toivottiin heidän, mieheksi tultuansa, tytyvän tavaran tasajakoon.

Aikoisin istutettiin nuorukaisten mieleen tapa kunnioittaa vanhoja. Jokaisen nuoren täytyi, vanhan kadulla häntä vastaan tullesa ja kysyisä mistä hän tuli ja mihinkä hän meni, vastata nämät kysymykset. Vanhempain seurasa ei hän rohjennut puhua sanaakaan muutoin kuin kysyttyä. Nälkään, valppauteen niinkuin ruumiin kipuunkin totutettiin heitä lujiksi. Sitä varten pieksettiin heitä vuosittain epäjumalattaren Artemin juhlana verihin asti, eikä uskaltanut silloin yksikään muodollansakkaan ilmoittaa kipuansa, jopa valittamalla ollenkaan. Muutamain sanotaan olleen niin jäykkämielisiä, että he sanallakaan valittamatta vaipuvat alttarin viereen kuolluina. Heidän pukunsa oli halpa vaippa, jonka he vielä jäseniänsä harjoittaisa riisuivat päältänsä; kaikki nuorukaiset kulkivat avoijalvoin. Rualla saivat he sangen kohtuulliset osat; kuitenkin oli heille sallittu salaa näpistellä, tottuaksensa viekkaiksi; jos yritys tuli ilmi, kuritettiin heitä, mutta kiitettiin taas, jos he epäluulotta varastetun kalun julkisesti näyttivät.

Tätä erinomaista koventamista ja ankaraa suuntaa harjoitettiin ei ainoasti nuorukaisia opetettaisa, vaan myös koko miehuuden elämän aikana. Lykurgos hylkäsi kaikki tarpeet; hän tahtoi, niinkuin muuan muu Greekalainen lausui hänestä, tehdä rikkauden köyhäksi; sentähden asetettiin yhteiset atriat, joilla kaikki kansa ravittiin. Näihin antoi kukin osastansa joka kuusa vähän päälle 7 kapan ohrajauhoja, kymmenen kannun paikkoin puuviinaa, kymmenen naulaa juustoa ja viisi naulaa fiikunoita, paitsi vähää rahaa. Ei kukaan uskaltanut olla poisa näistä atrioista jos ei hän ollut uhraamasa eli kovin väsynyt metsän käynnistä. Tätäkin asiata hoidettiin niin ankaralla kovuudella, että kuin kuningas Agis kerran tuli sodasta ja väsyneenä tahtoi syödä kotonansa, ei sallittu hänenkään saada sinne ruokaosaansa silloinkaan. Kovasti olivat myös kaikki kielletyt ennen yhteistä atriata kotona syömästä parempaa ruokaa, ettei kukaan olis hyljännyt niitä halpoja ruokia joita siinä oli tarjona. Siinä oli nimittäin ensiksi mainiota mustaa velliä, johonka luultavasti pantiin sian lihan lientä, verta, hapatusta (etikkaa) ja suoloja. Ponton kuningas, joka oli kuullut paljon puhuttavan tästä Lakedaimon kansan vellistä, tuotti sieltä luoksensa keittäjän. Kuninkaasta oli tämä ruoka aivan mautoin. "Kyllä minä sen uskon," sanoi keittäjä, "meidän vellimme ei maista hyvältä muille kuin Eurotan virrasa uineille."

Kaikki muu ylöllisyys oli myös kielletty erinäisisä talouksisa; huoneitansakkaan eivät he saaneet rakentaa muulla kuin sahalla ja kirveellä.

Lykurgos kielsi kulta- ja hopiorahan. Niiden siaan sääsi hän, muka hintain mitaksi, raudan, sen painolla ja semmoisen rahan välttämättömällä paljoudella estääksensä liikaa liikuntata. Jos täsä muistetaan, kalliita metalleja vielä siihen aikaan olleen sangen vähän Greekan maasa, ja kansan tarvetten, varsinkin Lakedaimosa, vielä olleen sangen halpoja, niin havaitaan, tämänkään asetuksen ei olleen kansan elämän muotoon ja tapoihin aivan epämukaisen. Pelloponneson sodan alkaisa, koska kulta- ja hopiorahaa oli muisa Greekan maakunnisa liikkeellä, sallittiin Lakedaimosakin oikeus sitä viljellä esivallalle, vaan ei erinäisille.

Sen vuoksi että Lakedaimonilaiset olivat laeillensa ja tavoillensa niin vakaisesti uskolliset, jäi heidän taitonsa ja ymmärryksensä harjoitus melkiän takaperään, muisa Greekan valtakunnisa sen jo kantaisa moninaisia hedelmiä. Opinkeinosa ei heitä neuvottu muuhun kuin tarpeeksi kirjottamaan ja juhlina ja tappeluita alkaisa sodasa laulamaan hengellisiä ja sota-lauluja. Puheliaisuutta vihasivat he; mutta aikaisin totutettiin pojat nopiasti käsittämään asiain pääseikat. Sen kautta tottu Lakedaimon kansa aina lyhyesti ja jäykästi ilmoittamaan ajatuksensa, vähillä, van runsa-mielisillä sanoilla, jonka moinen puheen muoto vieläkin mainitaan sen kansan nimellä. Heidän puheisansa ja mielevisä vastauksisansa oli aina sukkeloita pistosanoja, ja yhteisen vapauden tunto, joka oli kunkin mieleen juurtunut, näytti ylentävän heitä niitä paremmaksi, jolta taas siistimpi oppi arvoin oli vähentänyt urhollisuutta ja puhtautta.

Sanotaan Lykurgon niinkin säätäneen, ettei yksikään vieras saanut viipyä Lakedaimosa enempätä aikaa, kuin hän asiaansa ajaaksensa tarvitti, eikä kukaan Lakedaimonilainen kauvan olla muiden kansain seurasa; mutta tämä taisi ol a asiain luonnosta itsestänsä tointunut tapa. Lakedaimolaisten kolkko meno lienee sieltä kaijottanut muukalaiset, ja he itse eivät tainneet löytää huvitusta vieraisa maisa hekumain seasa, joita he olivat oppineet halpoina pitämään ja hylkäämään. Jota enemmin he siis olivat erinmuotoiset menosansa ja tavoisansa muista Greekalaisista, sitä enemmin piti heidän luonnollisesti luopua myös heidän seuroistansa.

Sotaa naapureinsa kansa Lakedaimolaiset kuitenkin eivät suinkaan vieroneet. Heidän tapansa kovain lakiensa mukaan vaikutti heisä sen kolkon innon, sen voittamattoman tarmon, jolla he taisivat sekä suojella hallitusmuotonsa ja valtakuntansa että saada vielä ulkolaisiakin kuontumaan tahtonsa mukaan. Nämät lait, jotka heisä vaikuttivat tytyväisyyden, terveyden ja kaiken hekuman ylönkatseen, olivat jo itsesänsä hyvä sotakoulu; mutta paitsi niitä oli muitakin asetuksia, joilla tarkoitettiin harjoittaa kansaa sotaväeksi ja heille opettaa sodan olevan korkeimman ja kunniallisimman kaikista miesten hankkeista.

Olento leirisä oli heille pian juhlan moinen, sillä siellä helpotettiin vähä sitä kovuutta, joka kotona oli tavallinen, ja annettiin suurempi vapaus. Viholliselta saatu tavara tuotti runsaammat ja mukavammat edut ja moninaisemmat ruoka-aineet. Purpurin punainen sotapuku, seppelit, joilla he kaunistivat hivuksensa mennesänsä tappeluhun, pillein ja lauluin humina, jonka kansa he aina menivät vihollista vastaan, muuttivat sen muutoin hirviän sodan tälle kansalle pian iloiseksi juhlaksi.

Ne, jotka sodasa urhoollisesti kuolivat, kaunistettiin haudatesa kukka-seppeleillä. Vielä suurempi kunnia oli haudattaa purpura pugusa, ja ainoastansa niiden haudan päälle, jotka sodasa kaatuivat, saatiin nimi kirjoittaa. Pelkuri taas rangaistiin häpäisemällä ja kunniattomuudella. Joka sotarinnasta oli paennut, hyljättiin tavallisesta miesten tottuma-kilvasta, menetti oikeudensa kaikkiin kunnia-ammatteihin, ei saanut myydä eikä ostaa, ja hänen täytyi seisoa kilpi kädesä julkisesa paikasa, sivukulkiain pilkattavana.

Lykurgon laki, joka kielsi kaupunkia varustamasta muureilla, eikä sallinut sille muuta varustusta kuin asukasten miehuuden, on siis nähtävästi semmoisen urhoollisuuden mukainen, jonka ne vaikuttivat. Sentähden olivatkin Lakedaimolaiset taitamattomat ja vastahakaiset piirittämään varustettuja kaupungeita ja linnoja; mutta tappeluhun mies miestä vastaan olivat he sangen tottuneet ja siihen oli heidän tottuma-kilvoittelemisensa ja metsänriistan pyynti, joita he pian joka päivä harjoittivat, heitä sekä kehoittamaan että vahvistamaan sangen otolliset. Tämä alituinen sota-into esti kaikki vapaat miehet käsitöitä eli askareita ja maanviljelystä harjoittamasta; ne heitettiin orjain haltuun, joita kolkosti pidettiin. Greekalaisesa sananlaskusa sanotaan sentähden: "Ei misään ole vapa niin vapa, eikä orja niin orja, kuin Lakedaimosa."

Täysiä kansalaisia, joilla oli kaikki kansakunnan edut, olivat ainoastansa ne, jotka olivat Doron sukuperää ja olivat muinen vallan voitolla saavuttaneet. Voitettuin Akhaijalaisten perilliset, Perioikoiksi kutsuttavat, eivät saaneet puuttua hallitusmenoon, ehkä he muutoin elivät vapaudesa. Helootit taas olivat peräti orjat, joiden vielä henkihin oli isäntäin hallusa. Kuitenkin pidettiin heitä ei yksinäisten vaan valtakunnan yhteisenä omaisuutena. Yhteisen luulon mukaan olivat ne vanhan Akhajan, Helos nimisen kaupungin, orjuuteen tuomittuin asukasten sukua. On kuitenkin luultava muitakin voitetuita kansoja tulleen tähän lukuhun. Helotein täytyi hoitaa Lakedaimonialaisten peltoja. Ne seuraisivat heitä sodasa palvelioina ja keviästi varustettuina sotaan. Halpa puku eroitti heidät vapaista. Heidän täytyi, uskoaksemme vanhaa sanomata, juovuttaa itsensä, näyttääksensä Lakedaimon nuorelle väelle juoppouden ilkeyttä; heidän täytyi laulella turhia lauluja, ja hypellä joutavia ja irstaisia hyppyjä, osottaaksensa niille näiden turhuutta. Mutta ei ollut heille sallittu isännillensä kertoa niitä veisuja, jotka kehoittivat jalompia vehkeitä. Valitettavasti sorrettiin heitä niin julmasti, että Lakedaimon nuorukaiset aikatavasta saivat luvan heitä vainota, kuin metsän petoja, ja surmata sen, jonka he kohtasivat, varsinkin jos se intonsa ja voimansa suhteen oli peljättävä. Tätä kauhistavaa ihmisten surmaamista sanotaan Lykurgon säännöisänsä puoltaneen. Tämä julmuus ei ollut ainoa jolla Helooteja koettiin hävittää. Vielä puhuvat aikakirjat semmoisistakin vehkehistä, joilla tuhansia tätä kansaa salaisesti surmattiin; sillä Lakedaimonilaiset pelkäsivät aina näitä Helooteja sen tähden, että ne aina olivat nopiat kapinaan, varsinkin koska, vähää jälkeen Lykurgon aikaa, Messenia voitettiin, ja sen useimmat asukkaat, asetettuansa pian samaan onnettomaan tilaan Helootein kansa yhdistyivät niiden kovasti rasitettuin orjain seuraan ja aikeisiin. On kuitenkin luultava ja pian uskottavakin, että myöhemmät näiden asian kertojat, jotka eivät ole niitä niin tarkoin tunteneet, ovat lisänneet sekä Messeeniläisten sortamista, että Helootein surmaamista, ottain muutamista julmista töistä luulon, semmoisten olleen laillisesti säättyjä.

Sen merkillisen lain säätäjän lopusta ovat sanomat sekalaiset ja epäiltävät. Yhden sanoman jälkeen, lähti Lykurgos, saatettuansa lakinsa toimeen, käymään Delphosa kysymäsä ennustajalta jos niisä olis vielä jotakin muuttamista. Lähtiisänsä vaati hän kansalta valan, ei mitään muutosta tehdä, ennen kuin hän tuli takasin kotia. Epäjumala vastasi: Lakedaimo on Lykurgon lakien alla tuleva isoksi ja mainioksi. Tämän vastauksen lähetti Lykurgos kirjallisesti kotia ja lopetti elämänsä vapaehtoisella kuolemalla, sillä tavalla, ettei hän nautinnut mitään ravintota. Kuin hän siis ei tullukkaan enää kotia, toivoi hän Lakedaimolaiset ikuisesti sitoneensa valahansa. Toiset sanomat puhuvat hänen kuolleen Kreetasa, ja kuollesansa säätäneen, että hänen ruumiinsa siellä piti poltettaman ja tuhka heitettämän merehen, sen vuoksi, ettei kansa, jos hänen luunsakkaan olis tuotu takasin, olis sanonut hänen tulleen kotia ja luullut saavansa muuttaa hänen lakejansa. Muutoin on muistettava kaiken sen suhteen mitä Lykurgosta on kirjoitettu, että hän eli monta vuosisataa ennen kuin historiaa ruvettiin kirjottamaan.

10. Ensimmäinen ja toinen Messeenian Sota.

(743-688 enn. Vapaht.)

Se into, jonka Lykurgon lait yllyttivät Lakedaimolaisten mielesä, ylensi vähän ajan perästä heidän valtakuntansa voimallisimmaksi koko Pelloponneesosa. Naapuri-kansaa Messeeniläisiä vastaan koettelivat he kuntoansa ja voitto niistä perusti heidän valtansa. Vaikka Messeenia oli Lakoniata pienempi, oli se kuitenkin paljoa hedelmällisempi. Tämäkin asia yllytti jo Lakedaimon piirin asukkaita sotaan, mutta kahta toivottavampi oli heille Messeenia tilansa vuoksi. Heidän hallusansa oli se heille lujaksi suojaksi muita kansoja vastaan, mutta sangen peljättävä, jos siinä asui heidän vihamiehiänsä. Tämmöinen toivo ja kumpasenkin kansan pelko saatti keskinäisen epäluulon, ja muutamat tapahukset, joita molemmat kansat pyysivät kääntää eduksensa, sytyttivät viimmein julkisen sodan. Sen alkoivat Lakedaimonilaiset sillä tavalla, että kyllä näkyy heisä siihen enempi syytä olleen. Salaisesti valmistettuansa ja juhlallisesti vannottuansa ei heittävänsä aseita käsistänsä ennen kuin vihollisen maan voitettua, alkoivat he sodan yhtäkkiä ilmoittamatta. Kuninkaansa Alkameenen johdattaisa karkasivat he Messenian maahan, voittivat rajakaupungin Amphean ja surmasivat sen useimmat asujamet, mitkä vuoteillansa, mitkä temppeleisä ja alttarein ääresä, johonka moni siinä tuimasa hädäsä oli paennut.

Messeenialaiset eivät kuitenkaan peljästyneet tätä suunnatointa vainoa. Totuttuansa sota-aseihin, palkitsivat he Lakedaimolaisten hävittäväisen julmuuden harjoittamalla samankaltaista heidän maasansa, ja sotivat suuresa tappelusa viidentenä sotavuonna niin suurella kiivaudella ja urhoollisuudella, että he vastustivat Lakedaimolaisten sota-viisauden, eikä kumpanenkaan saattanut omistaa täydellistä voittoa. Kuitenkin kääntyi ylipäätä voitto Lakedaimolaisten puolelle ja Messeeniläiset, joiden varat sotaa käydä olivat kaikki loppuneet, päättivät heittää kaupunkinsa, yhdistyä Ithomen jyrkällä vuorella, varustaa se lujemmaksi ja siinä urhollisesti sotia vapaudensa ja henkensä edestä. Samalla kysyivät he kaikilta ylistetyltä ennustus-Jumalalta Delphisa, kuinka heidän oli käyvä, ja saivat sen vastauksen, että Messeeniläisten piti voittaa, jos puhdas neitsy uhrattiin maan-alaisille jumalille. Aristodemus niminen mies, Messeenian vallasväkiä, tarjosi vapaehtoisesti tyttärensä ja surmasi hänen itse. Lakedaimolaiset hämmästyivät, sillä he pelkäsivät vihollistensa onnea epäjumalan lupauksen jälkeen, ja Aristodemus, jonka Messeeniläiset sitten ylensivät kuninkaaksensa, voitti heidät Arkadilaisten ja Argivein avulla oikein rintasodasa.

Lakedaimolaiset eivät menettäneet senkään tähden toivoansa ja alkoivat viimmein harjoittaa kavaluutta. Messeeniläiset olivat nimittäin, taas käytyänsä Delphin ennustus-jumalan puheella, saaneet tämän vastauksen: "Se, joka ensiksi asettaa sadan kolmijalkoja Tsenksen alttarille Ithomella, saapi voiton." Messeeniläisten nyt ollesa huoletoinna, koska mainittu alttari oli heidän leirinsä ja varustustensa keskellä, ennättivät Lakedaimolaiset täyttämään, mitä ennustaja oli voiton ehdoksi määrännyt. Näille oli muuan Delphiläinen ilmoittanut ennustuksen ja saatuansa tiedon, valmistivat he savesta yhtäkkiä sadan kolmijalkoja, jotka he yöllä salaa veivät nimitetylle alttarille.

Tämä menestynyt viekkaus, ja vielä enemmin muut kamalat aavistukset, saattivat Messeeniläiset uskomaan välttämättömästi tulevansa turmioon. Aristodemus tappoi itsensä, nyt turhaan surmatun tyttärensä haudalla, ja muut Messeeniläiset joutuivat samanlaiseen toivottomuuteen, turhaan koeteltuansa usiamman kerran väkirynnäköllä vastusta kolkkoa vihollistansa. Muutamat pakenivat liittolaistensa Arkaadilaisten ja Argivein luokse; kotimaahan jääneet, jotka lienevätkin olleet alaisempaa ja köyhempää kansaa, vaadittiin valalla vahvistamaan, ei koskaan luopuvansa Lakedaimon vallasta, antavansa puolen vuodentuloista Lakedaimolaisille ja, paitsi muita velvollisuuksia, Lakedaimon kuninkaan kuoltua, aina hänen hautauksellansa olevansa mustisa vaatteisa.

Yhdeksänneljättä vuoden paikkoin, Messeeniläisten tultua Lakedaimon vallan alle, yrittivät he päästä tästä ikeestänsä. Vilpas nuori kansa oli sillä aikaa kasvanut, joiden mieli paloi kostaaksensa Lakedaimolaisille vanhaa velkaa. Aristomeenes nuori mies, kuninkaallista sukua, oli heidän kehoittajansa ja johdattajansa, sillä kaikki Messeeniläiset luottivat hänen taitoonsa ja jalouteensa, ja toimittikin hän heille apua Argosta ja Arkaadiasta.

Näin alkoi nyt toinen Messeenian sota. Jo ensi tappelusa nähtiin Aristomeenes niin jaloksi rohkeuden ja mielen suhteen, että Messeeniläiset tarjosivat hänelle kuninkaan arvoa, jonka hyljättyä hän valittiin korkeimmaksi sodan päämieheksi. Kohta sen jälkeen meni hän salaa yöllä Lakedaimon kaupunkiin ja jätti Minervan temppeliin kilven, jonka päälle oli kirjoitettu: "Aristomeenes, voitettuansa Lakedaimon kaupungin, pyhittää tämän jumalattarelle." Lakedaimolaiset luulivat tarvitsevansa erinomaista miestä päämieheksi näin rohkiata vihollista vastaan. He lähettivät sentähden taas Delphon ennustus-temppeliin kysymään, mistä saisivat kelpomiehen. Ennustaja käski heidän mennä Atheenalaisten puheelle. Nämät, jotka jo kadehtivat Lakedaimolaisia, eivät kyllä tahtoneet olla ennustus-jumalalle tottelemattomat, mutta kuitenkin samalla katsoa omaa etuansa; he antoivat Lakedaimolaisille sodan päämieheksi Tyrtaios nimisen runoniekan. Tämä kehoitti Lakedaimolaiset, jotka arvattavasti viimmeisen sodan jälkeen olivat tulleet eripuraisiksi keskenänsä, sopivilla lauluillansa ensiksi sovintoon; sitten rohkaisi hän heidän alakuloisen mielensa samalla tavalla. Aristomeenen urhoollisuus oli kuitenkin voiton puolella siihen asti kuin Lakedaimolaiset lahjomalla saivat Arkadilaiset, Messenian liittolaiset, keskellä palavata sotaa, mielisuosin pakenemaan. Tästä joutuivat hämmästyneet Messeeniläiset niin sekaannuksiin että Lakedaimolaiset saivat täydellisen voiton.

Messeeniläisillä ei ollut taas muuta neuvoa kuin sama, joka viimme sodasakin. Jätettyänsä enimmän osan maatansa vihollisen käsiin, säilyttivät he ainoastansa vähän länsipuoleista rantamaata. Muitten paikkakuntain asukkaat, varsinkin sotaan kelvolliset, varustivat itsensä Ira nimisellä vuorella. Sieltä samoisi Aristomeenes niin usein ja rohkiasti Lakedaimolaisten tiluksille, että nämät päättivät turhaksi enään kylvääkkään Messeenian voittomaata ja vähää osaa omain vanhainkin rajainsa sisäpuolelta, sillä Aristomeenes vei kuitenkin useimmiten hedelmät. Tästä tuli nälkä kansakuntaan ja nousi kapina, jota Tyrtaiolle oli kyllä työläs asettaa.

Mutta Aristomeenen aina yllyttyä rohkiammaksi ja luovuttaa usein riistämään tarpeitansa kaukaisempiin paikkakuntiin Iran vuorelta, saivat viimmein Lakedaimolaiset semmoisella retkellä kiini hänen ja viisikymmentä hänen miehiänsä. He heitettiin Kaiadiksi kutsuttavahan luolahan, joka oli niitä varten, jotka olivat kuolemaan tuomitut. Sinne pudotesa jo saivat hänen toverinsa lopun; hän yksinänsä jäi henkiin, ja pelastettiin tästä kauhistuksen kuopasta. Tämä kumma tapahus kerrotaan näin: Kettu oli tullut sinne syömään kuolleitten ruumihia. Aristomeenes äkkäsi sen ja poismennesä seurasi sen jälkiä. Niinpä löysikin ketun reijän, josta hän myös pääsi vapauteen. Hänen väkensä Iran vuorella ottivat hänen vastaan liehuvalla riemulla. Heti sen jälkeen voitti hän vihollisen liittolaiset, Korinthiläiset, ja osotti niinmuodoin Lakedaimolaisille, jotka eivät tahtoneet uskoa hänen pelastustansa, sekä elävänsä että olevansa liikkeellä. Semmoista vihollista vastaan luulivat Lakedaimolaiset kaikkien keinoin olevan luvallisia. Viettääksensa rauhasa muuanta heidän maasansa tavallista juhlaa, tekivät Lakedaimon asukkaat Messeeniläisten kansa väli-sovinnon neljäksikymmeneksi päiväksi. Aristomeenes, joka luotti sovintoon, kuljeskeli Messeeniasa pelkäämättä; mutta muutamat Kreetan jousimiehet, jotka olivat Lakedaimon sotapalveluksesa, karkasivat hänen päällensä ja sitoivat hänen, lähettääksensä Lakedaimoon. Matkalla kävivät he muutaman Messenian vaimon huoneesa; täsä pelasti tytär taas Aristomeenen siitä hirvittävästä vaarasta.

Näin näytti Aristomeenes voittamattomalta ja hänen joukkonsa kans; ei ollut kuitenkaan Messeenian turmio kaukana. Kerran haavoitettiin Aristomeenes maata samoitesansa ja estettiin haavaltansa tavallisella valppaudellansa Iraa vartioimasta. Lakedaimolaiset, joille muuan orja oli ilmoittanut vartiain olevan huolettomia, kiirehtivät nousemaan Messeeniläisten leiriin. Kolme päivää ja yötä vastustivat nämät, sankarinsa johdattaisa, yltyneellä innolla vihollista; mutta koska sen väki karttui niin, että sitä oli turhaa enään yrittääkkään torjumaan, koetteli Aristomeenes vieläkin pelastaa vähiä väkensä jäännöksiä. Hän kokosi ne ympärillensä, asettausi heidän edellensä, meni vapaasti estämättä vihollisen väkijuonten läpi — sillä Lakedaimolaiset eivät tahtoneet enään ostaa tämän vähän joukon turmiota verisellä tappelulla — ja meni Arkaadiaan. Sieltä kääntyivät ne pakenevat Messeeniläiset, yhdistettyinä toisten kansalaistensa kansa, jotka olivat asuneet Iran vuorelta suojatulla länsirannalla, Sikiliaan, josa he voittivat Sankle nimisen kaupungin ja muuttivat sen oman maansa nimen mukaan Messaanaksi. Itse Aristomenes meni Jalyson kuninkaan Damageeton luokse, joka, Delphin ennustajan käskettyä hänen naida parahan Greekalaisen tytärtä, niinmuodoin oli ottanut Aristomeenen tyttären, tullen sillä hänen vävyksensä. Aikoisansa sieltä vielä lähtiä Aasiahan, kuoli Aristomeenes. Messeeniaan jääneet asukkaat tehtiin Lakedaimolaisilta Helootein vertaisiksi orjiksi; Kaikki tilukset pantiin tasajakoon.

Samalla kunnialla, ehkei samalla onnella, sotivat Lakedaimolaiset sekä Messeenian sodasa että myöhemmin Arkadian ja Argon kansa. Lakedaimon valta oli nyt suurin koko Peloponneeson niemellä; tälle valtakunnalle sallivat myös kaikki muut korkeimmat etuisuudet ja kunnian. Tämmöinen etuisuus Greekan kansakuntain seasa oli alusta aivottu vapaaksi liitoksi yhden voimallisimman valtakunnan johdattaisa kaikkia yhteisesti sota-aikoina, mutta muuttui aikaa voittain vähemmille kansoille heidän oman valtansa ja vapaudensa rasitukseksi. Kuinka suuriarvoisena Lakedaimon voimaa pidettiin ulkonakin Peloponneesosta, nähdään siitä, että Kroisos, niinkuin ennen on mainittu, etsi heiltä, joita hän piti niinmuodoin Greekan maan väkevimpänä kansana, apua, sotiisansa Kyrosta vastaan.

11. Soolon, Lain-säätäjä Atheenasa.

(594 ennen Vapaht.)

Lähes kolmesataa ajastaikaa myöhemmin kuin Lakedaimo saavutti vasta Atheena Soolonin toimella lujemman ja tasaisen hallitusmenon. Täsä, niinkuin siinäkin, vaativat suuret hämmingit ja epäseurat uutta järjestystä, mutta Atheenalaisten luonnet etsi sitä kokonansa toisella tavalla.

Atheenasa oli Kuninkaan valta jo aikaisin paennut Greekalaisten kukoistavata vapauden himoa, mutta se oli tapahtunut semmoisesa seikasa, että viha sitä vastaan näkyi muuttuneen kiitollisuudeksi ja kunnioittamiseksi. Sillä Doorit, voitettuansa, niinkuin ennen on sanottu, maita Peloponneesosa, tulivat Korinton Kannaksen poikki ja kävivät Atheenalaisten päälle. Sanotaan ennustus-jumalan täsä sodasa luvanneen Doorilaisille voiton, jos he eivät surmanneet Atheenalaisten sen aikuista Kodros nimellistä kuningasta. Kodros, sen kuultuansa, päätti urhoollisesti omalla kuolemallansa ostaa voiton omillensa. Talonpoikasesa valetpugusa meni hän vihollisen leiriin, tuli, herjattuansa yhtä Doorilaista, tappeluun ja lyötiin siinä kuoliaaksi. Mutta pian tuttiin kuitenkin hänen ruumiinsa. Peloponneeson kansa, epäilen nyt voitostansa, teki rauhan Atheenalaisten kansa. Mennesänsä ottivat he kuitenkin Megaran kaupungin, joka niin tuli Doorilaisten omaksi.

Atheenan kansa, tahtoin kunnioittaa kuninkaansa jaloutta, ymmärsi samalla yhdistää kiitollisuudensa niiden toivotusten kansa, jotka heillä oli hallitusmenon muutoksesta. "Ei yksikään ihminen", sanoivat he, "ole otollinen semmoisen kuninkaan virkaa perimään; tästä ajasta ei saa kukaan muu, kuin itse Tseys, hallita Atheenasa." Kuninkaan valta heitettiin niinmuodoin pois ja Kodron vanhin poika, Medon, pantiin hallituksen päämieheksi, Arkhontin halvalla nimellä. Tämä uusi hallitus-virka oli sen suhteen entisen kuninkaallisen muotoinen, että se annettiin elinajaksi ja meni perinnön kautta pojalle. Kuitenkin täytyi Arkhontin tehdä tili hallituksestansa, joka seikka kyllä osottaa, että yhteinen valta jo oli lisäymällänsä. Vahvistuikin semmoinen valta vähitellen ja kolmen sadan vuoden perästä, Alkmaion kuoltua, joka oli kolmastoista Kodron perillisiä polvi polvelta, ei annettukaan enään Arkhontin virkaa elinajaksi, vaan kymmeneksi vuodeksi. Kuitenkin pantiin siihen, jos mahdollinen oli, Kodron perisukulaisia. Mutta tämä asia muuttui taas, koska vuonna 682 ennen Vapahtajan syntymätä, yhden siaan valittiin yhdeksän Arkhontia, ja kymmenen vuoden hallitusaika vähennettiin yhdeksi vuodeksi. Usiampi yläinen suku sai nyt osan hallitusvallasta; Täydellinen vallasväen hallitus oli niinmuodoin pitkään kypsynyt hedelmä siitä siemenestä, joka Kodron kuolemasa kylvettiin.

Vaan eipä ollut tämäkään muutos vielä viimmeinen eikä pysyvä. Atheenan hallitusmeno pyrki alinomaisten vaiheitten kautta paranemaan. Vallasväen hallitus hävisi itsestänsä suunnattoman ylpeyden ja ylimielisyyden kautta; sillä korkiammat sugut taikka riitelivät keskenänsä, taikka sortivat yhteistä kansaa. Kansan-valta oli nyt kasvamasa heidän valtansa siaan. Pitkä juoni keskinäisiä riitoja ja sotia, joihin Naapurikansat, niinkuin Megara- ja Boijotilaiset kans välistä sekausivat, täyttää sentähden Atheenan senaikaisen historian.

Viimmein alkoi jokainen haluta perustetuita ja lujia lakeja, jotka myös Drako niminen Arkhonti toimitti. Mutta eivätpä hänen lakinsa saattaneetkaan järjestystä hallitus menoon, vaan tarkoittivat ainoastansa rikosten ja pahain tapain estämistä. Drakon lait hyljättiin sen vuoksi, että ne olivat puuttuvaiset ja suunnattomasti ankarat. Vähemmätkin rikokset, niinkuin esimerkiksi puunhedelmän varkaus ja laiskuus olivat niisä määrätyt rangaistaviksi kuolemalla. Eripuraisuus pysyi taas entisellänsä. Muuan korkiasukuinen mies, nimeltä Kylon, joka, naituansa Megaran Itsevaltiaan tyttären, oli ulkolaisten avulla lisännyt kotona olevain voimallisten sukulaistensa valtaa, päätti, luottain tähän lahkokuntansa voimaan, vallata hallituksen Atheenasa. Onnestuikin hänelle saada Akropolis eli Kaupungin linna haltuunsa. Atheenalaiset, tuskin kuultuansa asian, kiirehtivät ottamaan sitä takasin. Heitä johdatti siinä yrityksesä toinen yhtä valtava Alkmeonin sukukunta, joka oli vanhain Atheenan Kuningasten sukua. Kylonin linnaan suljetulle lahkokunnalle tuli pian suuri hätä veden ja ruan puuttuisa. Itsellensä hänelle onnestui päästä pakoon, mutta hänen puollustajillansa ei ollut muuta neuvoa kuin rukoillen paeta alttarien ääreen linnasa. Kavalasti vieteltiin he pois temppelin suojasta, lupauksella säilyttää heidän henkeänsä. He surmattiin sitten kuitenkin, ynnä usiampain muiden kansa, jotka olivat ottaneet pakonsa Furiein alttarin luokse.

Tämä jumalain hylkääminen, tämä lupausten rikkominen, käänsi vihan Kylonin puolelta Alkmeonin sukua vastaan, jotka muka olivat yllyttäneet tähän rikokseen. Lahkokunnat tappelivat lisätyllä innolla toisiansa vastaan; Alkmeonin seura ajettiin pakoon Lakedaimon avulla; Kylonin joukko tuli taas kaupunkiin, ja kauvan aikaa saatti tämä seikka kansan moninaiseen riitaan ja tappeluihin. Sovittamaan tätä veristä rikosta kutsuttiin Kretasta se viisas Epimenides, jota kansa kunniotti niinkuin jumaloilta liikutettua tietäjätä. Hän pyhitti ja puhdisti kansan jumalisilla toimituksilla ja lähti taas kaupungista, saatettua toimellansa ja arvollansa Atheenan kansan hiljaisempaan mieleen ja niinmuodoin perustettuansa täydellisen sovinnon.

Eripuraisuuden ainoinen perijuuri oli se, että kansan oikeudet ja velvollisuudet olivat asetuksisa sekavasti määrätyt ja Attikan piirin asujanten vaatimukset moninaiset; sillä he olivat hallitusmenonkin suhteen eroitetut toisistansa, sen mukaan kuin he elivät erilaisisa paikkakunnisa. Ketolaiset, jotka olivat rikkaimpia, vaativat muutamitten valtaa, (oligarki); vuorilaiset taas päättivät koko kansan sopivan hallitusta hoitamaan, ja rantalaiset suuntasivat vaatimisensa näiden keskivälille. Vuorilaisten puolelle lyöttäysi kaikki köyhän väen paljous, jotka olivat velkauneet ja jotka tarvet oli vaatinut pantiksi panemaan vähät tiluksensa ja vielä itsensäkin. Sen ankaruuden suhteen, jolla lait puollustivat velan antajita, elivät velkamiehet sangen sorretusa tilasa ja olivät siis päättäneet, epätoivosta yltyneellä innolla, kuinka hyvänsä vastustaa rasittajitansa.

Ei suinkaan ollut helppo asettaa niin monta yltynyttä mieltä taidolla, niin monta myrskyä tyvenellä ja kansan sen aikuista kovuutta lempeydellä. Mutta Atheenalaisten onneksi eli heidän seasansa yksi mies, joka kykeni siihen; sen miehen nimi oli Soolon. Hänen valosa ymmärryksensä, hänen miehellinen ja viisas menonsa olivat jo hänen nuoruudesansa saattaneen monen hänestä toivomaan merkillistä miestä. Kuuluisan taitonsa ja runokeinonsa kautta saattoi hän voimallisesti suosia ja johdattaa ihmisten mieliä. Hänen suuri vakavuudensa muuttui iloisen hiljaisuuden keralla suloiseksi ystävällisyydeksi, ja koska hän etsi kunniatansa nöyryydesä, niin tuskin oli hänellä yhtäkään vihollista. Kansastosa oli onni asettanut hänen niin keskivälille, että hän oli yhtä kaukana yläisten vallattomasta ylpeydestä kuin alaistenkin kolkosta epätoivosta, ja sentähden näki hän kykenevänsä sovittavan ja rauhoittavan lain-säätäjän virkaa toimittamaan.

Usiammilla jaloilla töillä, jotka hän oli tehnyt valtakunnan eduksi, oli hän kansalle jo osottanut kelvollisuudensa ja ilmoittanut kuntonsa ja viisaudensa. Hänen toimellansa voitettiin Salamin saari, josta Atheenalaiset kauvan olivat Megaralaisten kansa riidelleet turhaan. Sentähden oli hengen rangaistus määrätty sille, joka vielä olis rohjennut yllyttää siihen yritykseen. Mutta Soolon tekeysi kouhoksi ja lauleli torilla runoa, joka kertoi semmoisen kehoituksen. Tätä rohkeutta ainoastansa oli nuori miesväki kaivannut päästäksensä taas yrittämään, sillä he olivat tytymättömät mainittuun kielto-lakihin. Nyt heitettiin se mitättömäksi, uusi sota aljettiin Soolonin johdattaisa ja Salamis voitettiin. Tämä toimitus teki hänen paljoa kuuluisammaksi ja lisäsi hänen kunniatansa. Delphonkin ennustus-jumala puolti häntä sentähden, että hän oli taivuttanut Amphiktyoneiksi kutsutut vallasmiehet sotaväen voimalla epäjumalalle kunniaksi kurittamaan Kirrhaian kansaa, joka oli templin pyhyyden saastuttanut.

Kaikki nämät asianhaarat lisäsivät Soolonin kuntoa ja arvoa, että hän paremmin kykeni valtakunnan vammoja parantamahan. Hän pantiin Arkhontiksi ja nyt toivoivat häneltä kaikki uusia lakeja ja uutta hallitus-menoa. Eikä siihenkään vielä tytyneet hänen ystävänsä, vaan kehoittivat häntä asettaumaan Atheenan itsevaltiaaksi. Mutta Sooloni näki semmoisen yrityksen sekä sopimattomaksi että vaaralliseksi, jota suuntaisuutta moni pahastui, pitäin sitä tyhmyytenä.

Sitä nopiampi oli hän lain-säätäjän ammattihin, jonka hän suurella onnella saattoi toimeen. Lakien piti täsä valtakunnasa olla sovittamaan otollisia ja Soolonin velvollisuus oli sentähden, muuttaa kansakuntansa suuri eripuraisuus yhteydeksi ja tasaita keskenänsä riitaiset vaatimiset. Sentähden hän myös vastasi muutamalle, joka kysyi, jos hän oli antanut Atheenalaisille parahimmat lait, tälla tavalla: "Minä olen antanut heille parahat lait kun he olivat otolliset saamaan." Velkaunut kansa vaati Soolonia, Lykurgon esimerkin jälkeen, panemaan maakunta kaikille tasajakoon; mutta lain-säätäjä valihti huokiamman neuvon, auttaaksensa köyhempiä, ja sääsi sentähden Seisakhteiaksi kutsutun asetuksen, jonka kautta kaikki velat tehtiin mitättömiksi. Kuitenkin epäilevät jo vanhatkin, jos tämä Seisakhteia koskaan lienee tullut toimeen, eli eikö se liene ollut ainoastansa kasvantoin eli inträstein vähentäminen ja rahan arvon korottaminen velkamiesten eduksi velkoja maksettaisa, joka luulo monesta syystä on uskottavampi. Luultavasti saivat myös kaikki, jotka velan tähden olivat joutuneet orjuuteen, taas vapaudensa; tiettävästikkin sääsi Sooloni, että velanalaiset eivät enään saaneet panna pantiksi vapauttansa. Mutta ettei hän, niinkuin entisten asiain kertojat juttelevat, säännöillänsä mielistyttänyt köyhiä eikä rikkaita, se seikka todistaa epäilemättä niiden kohtuuden ja oikeuden.

Kansan oikeuden hallitusvallan osallisuuteen asetti Soolon seuraavalla tavalla: Hän jakoi asukkaat neljään lahkokuntaan, tavaran jälkeen. Joka maastansa vuosittain sai viisisataa Medimno nimellistä mittaa seka pellon että viinamäen viljaa, oli ensimmäisen lahkokunnan mies. Toista olivat ne, jotka saivat kolmesataa nimitettyä mittaa. Niiden joukosta otettiin aina hevoisväki. Kolmatta lahkokuntaa olivat ne, jotka saivat kaksisataa mittaa vuodentuloa. Näiden kolmen joukon miesten piti olemaan varustetut täysillä sota-aseilla ja olivat sotapaikoisa aina rintaväkenä. Kaikki muut, joilla oli vähempi varoja, olivat neljättä lahkokuntaa. Heillä olivat keviämmät aseet sodasa ja pidettiinkin heitä siellä sivu- eli juoksuväkenä.

Soolonin säännön jälkeen ei saatu hallitusvirkoihin valita miehiä muista kuin kolmesta edellisistä lahkokunnasta; Kolmannen lahkokunnan miehet saivat kuitenkin tuomarin virkoja ja kansan kokouksesa oli heillä ääni, kuin muillaki. Tämä etu ei ollut Atheenasa vähäarvoinen; sillä kokouneen kansan hallusa oli siellä korkein valta ja estämätöin voima. Kansan kokous vahvisti kaikki lait, päätti rauhan ja sodan, valitsi hallitsiat j. n. e. Kuin joka miehellä oli kokouksesa sama oikeus, niin pidettiin visu vaari siitä, kuinka kukin oli oikiata Atheenan kansan sukua. Hengen rangaistuksen haastolla ei saanut yksikään ulkolainen tulla kokouksiin.

Sen keviämielisyyden esteeksi, joka kansan kokouksisa niin usein vallitsee, sääsi Sooloni kaksi valtaseuraa, jotka hän varusti uusille perustuksille. Yksi oli Areopaagiksi kutsuttava oikeus, joka kyllä oli jo ennen Soolonia asetettu rikosasioita tuomitsemaan, mutta jolle hän antoi uuden, häneltä säättyyn hallitusmenoon sopivan luonteen ja muodon. Vuosittain hallitusvirastansa luopuvat Arkhontit olivat sen jäseniä ja heidän velvollisuutensa oli tuomita suurisa rikosasioisa, hoitaa Jumalainpalvelusta, lakeja ja kansan tapoja; erinomaisisa tapahuksisa harjoitti Areopaagi korkeintakin valtaa hallitusmenosa, vielä kansankin kokousta vastaan. Vanhaan aikaan ei saatu mitään suurempata asiata toimitetuksi ilman Areopaagitta. Se piti kokouksiansa usein yön pimeydesä sitä varten, ettei kanteen alaiset olis vietelleet tuomareita käytöksillänsä; asiain-ajajain piti myös, välttäin pitkiä puheita ja liikuttavaisia lauseita, kertoa asia selvästi ja ketään puoltamatta. Tämän Tuomioistuimen koko muoto oli kauhistava, niin että, se vaati asianomaiset nöyrään pelkoon.

Senaatin, eli neuvoseuran, toimitti Sooloni sillä tavalla, että itsekukin lahkokunta lähetti sata miestä, jotka otettiin kolmesta etuisammasta, ja koko Senaatisa niinmuodoin oli neljäsataa jäsentä. Nämät valittiin vuodeksi ja arvalla, mutta kuitenkin tutkittiin heidän, niinkuin kaikkein muidenkin Atheenan virkamiesten, entinen elämä suurella tarkkaudella. Senaatilla oli valta kutsua kansa kokoukseen ja jo edelläpäin tutkia asiat, ennekuin ne annettiin julkisesti kansan tutkittaviksi; siitä seurasi myös oikeus että kansan tuomiosta estää kokonansa semmoisia asioita, jotka näyttivät semmoiseen tuomioon sopimattomilta. Se sai myös säätää lakeja joilla oli täysi voima vuosikauden, kansankin niitä vahvistamatta. Se piti huolta sotalaivastosta ja sotaväestä; se taisi panettaa kiini pahantekiöitä; jokapäivä oli yksi näitä Senaatin herroja vuoroon esimiessä ja sen hallusa oli silloin kaupungin sinetti ja kassakamarin ja linnan avaimet.

Nämät molemmat hallitusseurat vertasi Sooloni kahteen ankkuriin, jotka pitivät myrskyiltä liikutettua ja levotointa valtakuntaa. Niiden toimella piti kansan kokoukset ohjattaman; mutta seuraavat aikakirjat näyttävät kuitenkin että kansa, vähettyä niiden valtaa, jotka olivat asetetut sitä kurisa pitämään, lisäsi vähitellen omaansa.

Kansan valta näytti lisäyvänsä erinäisisäkin asioisa. Jokainen Atheenan asukas sai testamentillä panna tavaransa mihin hän tahtoi. Ennen Soolonia ei oltu sitä sallittu, vaan tavaran piti pysyä sugusa, yhteisenä omaisuutena. Mutta jolla ei ollut lapsia, saattoi nyt testamentteerata tavaransa kenelle hän hyväksi näki. Plutarkhus sanoo "tavaran tällä tavalla vasta muuttuneen omaisuudeksi." Vielä oli kaikille sallittu harjottaa mitä hantverkkiä hyvänsä; ei yksikään poika ollut velvoitettu hoitamaan isäänsä jos ei tämä ollut opetuttanut hänelle jotakin elämän keinoa. Nämät kaksi sääntöä kehoittivat Atheenan Asukkaita ahkeroiksi konstiaskareihin ja kaupantekoon, jotka olivat hyvin otolliset meren kulkuun sopivalle ja joksikin huonokasvuiselle Attikan maakunnalle. Merkillinen on se Soolonin laki, joka säätää, että, joka kapinan nostesa ei antau yhdelle taikka toiselle puolelle, se on kunniatoin ja ajettava pois valtakunnasta. Ensiksi näyttää tämä laki kummalta; mutta tarkemmin tutkittua on lain säätäjän viisaus ihmeheltävä. Eriseurat ja riidat valtakunnisa ovat usein niin turmelevaiset sentähden, että ilkiät eli tyhmät ihmiset enimmästi pitävät meteliä, mutta rehelliset ja ymmärtäväiset tavallisesti eivät huoli koko asiasta; niille valtakunnille, joisa on kansan valta, on tuskin mitään vahingollisempata kuin tämmöinen huolettomuus yhteisestä menestyksestä.

Lasten kasvattamista ja nuoren kansan opettamista ei pannutkaan Sooloni niin Esivallan huoleen, kuin Lykurgos, vaan heitti sen erinäisten eli omaisten haltuun; tämä seikka onki niitä, joilla Atheenan hallitusmeno luopuu nähtävästi Lakedaimolaisten olemisista. Jäsenten voiman ja sukkeluuden harjoittaminen, joka oli koko Greekan maasa ylehensä tavallinen, oli kuitenkin Atheenasa, kuin Lakedaimosakin, nuoren kansan opistoisa ensimmäisiä neuvon keinoja; ensiksi mainitusa valtakunnasa ei harjoitettu sitä kuitenkaan sillä kolkolla kovuudella, kuin toisesa. Vapaus ja moninaisuus, joita hallitusmenon toimella kehoitettiin Atheenasa, saatti kaiken ymmärryksen, taidon ja kauneuden harjoitukset heidän nuoren kansansa opistoihin, semminkin koska rikkaus ja moninainen liikunto paljon kehoittivat kansakuntaa.

Vanhain lakisäännöisä oli aina ensiasiain seasa huoli monella tavalla kehoittaa rakkautta Isänmaahan. Sitä varten oli Atheenasakin se asetus, että niiden lapset, jotka olivat sodasa surmatut, kasvatettiin valtakunnan varoilla. Samaa tarkoitti se tapa, joka luultavasti Soolonin jälkeen vasta otettiin, että yhteisellä hautaamisella ja ruumispuheella kunnioittaa niitä, jotka Isänmaan edestä olivat henkensä heittäneet.

Soolonilta säättyin lakien lempeyden kansa oli hyvin yhteen sopiva se oikeus, että lakiin haastaa jokaista, joka sanalla eli työllä oli loukannut köyhää, lasta, vaimoa eli orjaa. Sentähden tuli myös sananlaskuksi, orjain Atheenasa olevan monen muun valtakunnan vapaata väkiä vapaanpia. Välttääksensä tarvittavain parannusten estämistä, vaati Sooloni nämät puutauluille kirjoitetut lakinsa pysymään voimasa ainoastansa sata vuotta. Koko Senaati vannoi seuraavansa niitä, ja erinomattain täytyi Thesmotheetiksi kutsuttavain hallitusmiesten juhlallisesti ja julkisesti luvata pyhittävänsa kulta kuvan Delphon epäjumalalle, jos nämät lait rikottiin.

Kaikki näin toimitettuansa, lähti Sooloni Atheenasta. Hän aikoi olla poisa kymmenen vuotta, jolla ajalla hän luuli asetustensa ennättävän vahvistua. Hän kävi Egyptosa, Kyprosa ja muilla mailla; ennen on jo mainittu hänen käyneen Lyydian kuninkaan Kroisonkin puheella.

12. Peisistratos ja hänen poikansa.

(560-510 ennen Vapaht.)

Sillaikaa nähtiin kuitenkin Atheenasa piankin hallitusmenon vielä paljon tarvitsevan säätäjänsä suojelusta. Ennen on jo mainittu kuinka muutamat, peljäten pitkittävää rauhattomuutta ja eripuraisuutta, yllyttivät Soolonia rupiamaan itsevaltiaaksi. Jonka hän hylkäsi, sitä himoisi kohta muuan hänen sukulaisiansa nimeltä Peisistratos, jolla monen hilpiän luonteen ja lahjan oheesa, oli myös suuri vallanhalu, ja eduksensa käytti hän muutamain mainitun taipumisen yksivaltaiseen hallitukseen.

Heti Soolonin luovuttua pois, nousivat taas ennen nimitetyt vuorilaiset, ketolaiset ja rantalaiset vastatusten, koska kukin puoleltansa halusi suurempia etuja kuin Soolonin tasailevat lait heille olivat säätäneet. Peisistratos oli vuorilaisten päämies. Häntä seurasi sentähden köyhin osa kansaa, jota hän estämättä vallitsi virkulla taidollansa, suosivalla puheen lahjalla ja suloisilla käytöksillänsä. Luottain tähän kansan suosioon, keksi hän, saadaksensa korkeinta valtaa, tämmöisen kavalan keinon: Haavoitettu omalla kädellänsä, vietti hän itsensä torille, josa hän vakuutti vihamiestensä hänen haavoittaneen sen tähden että hän suojeli köyhempää kansaa. Kansa, joka uskoi häntä, tarjousi aseet kädesä häntä suojelemaan. Täsä tuumasi yksi Peisistraton ystävä että pitäisi määrätä viisikymmentä nuijamiestä hänen henkensä vartioiksi. Tämä neuvo kelpasi hänen puolustajillensa, ja hänen vihamiehensä eivät uskaltaneet estää sitä. Pian lisäsi Peisistratos vartiainsa joukon mieltänsä myöten, otti linnan haltuunsa ja vallitsi Atheenan kaupunkia ehdonvallalla.

Silloin oli Sooloni jo tullut kotia matkaltansa. Koska eriseurain into esti kansaa kuulemasta hänen neuvojansa ja sekä hänen rauhaa rakastava mielensä että vanhuudensa tahtoi välttää yhteisen menon sekaseuroja, oli hän erinäisesti pyytänyt suosiopuheilla saattaa eriseurain päämiehiä sovintohon, mutta turhaan. Peisistratos, saatuansa vartioväkensä toimeen, paneusi sovintota vastaan ja kehoitti kansaa välttämään niitä vehkeitä, joita hän kutsui kavaluudeksi. Ehkä Sooloni vieläkin aina sekä puheilla että lauluilla soimasí Atheenalaisten huulluutta ja kunnottomuutta, kunnioitti ja rakasti häntä kuitenkin Peisistratos ja seuraisi hänen neuvojansa. Pian jälkeen tapahtui Soolonin kuolema ja Peisistratos kunnioitti sen suuren miehen muistoa seuraamalla useimmittain hänen lakejansa ja asetuksiansa. Mainitaan myös hänen, ehkä itsevaltiaan, kerran tulleen Areopagin oikeuden eteen, koska häntä oli haastettu murhasta.

Ei ollut Peisistraton valta kuitenkaan vielä niin vahvistunut, ettei hänellä olis ollut vastustajita. Muutaman vuoden perästä ajoivat hänen ketolaiset ja rantalaiset pois kaupungista. Mutta näiden päämiehet Lykurgos ja Megakles joutuivat pian riitaan keskenänsä; jälkimmäinen, joka oli Alkmeonin sukua, pelkäsi tappaavansa. Sentähden kääntyi hän Peisistraton puolelle ja lupasi auttaa häntä taas korkeimpaan valtaan, jos hän tahtoi ruveta hänelle vävyksi. Peisistratos myöntyi asiaan ja molemmat miettivät kavalan keinon, jota Herodotos sanoo törkiäksi sekä yhteisesti Greekalaisille, jotka aina sopivan menonsa ja taitonsa suhteen olivat muita kansoja etuisammat, että erinomattain Atheenalaisille, jotka siistein tapansa ja oppinsa vuoksi olivat ylistetyt Greekalaistenkin kesken. He hakivat nimittäin erinomaisesti ison ja kauniin vaimon, pukivat hänen sota-aseisiin, lisäsivät hänen luonnollista kauneuttansa loistavilla koristuksilla ja asettivat hänen sotavaunuun. Sitten ajoivat he kaupunkiin ja antoivat kuuluuttajain käydä edellä huutain: "Ottakaat rakkaudella vastaan Peisistrato, jota Minerva enimmän kaikista kuolevaisista kunnioittaa ja jota hän nyt kuljettaa omaan linnaansa." Äkkiä levesi huhu, itsensä Minervan, Atheenan suojelus jumalattaren, tuoneen takasin Peisistraton. Hänen valtaansa suostuttiin uudellensa.

Mutta eivätpä pysyneetkään Peisistratos ja Megakles kauvan ystävinä. Viimmeksi mainittu yhdistyi taas tytymättömien kansa, ja Peisistratos luopui Attikasta mielisuosin. Hän meni Eretriaan ja toimitti itsellensä naapurivaltakunnista, jotka vanhasta olivat hänen liittolaisiansa, rahaa ja väkiä. Niiden kansa tuli hän yhdentoista vuoden perästä takasin Attikaan; voitti Marathonin paikkakunnan ja sai siinä Atheenalaisia paljon joukkoonsa. Tämän joukon kansa lähti hän itsiänsä kaupunkia vastaan, voitti ja ajoi pakoon vastustajansa, jotka siihenasti olivat olleet huolettomina. Viisaasti lähetti hän heti poikansa pakolaisten perään, ei vainoamaan heitä, mutta kehoittamaan hyvään turvaan ja kutakin palaamaan kotihinsa. Niin hajoisivat hänen vastustajansa, jotka eivät sodasa olleet kaatuneet, ja hänen nyt kolmannen kerran voitetun valtansa vahvistusta ei ollut nyt yksikään vihollinen estämäsä. Alkmeonin sukukunta, joka pakenemalla oli pelastanut itsensä, ei voinut sitä vahingoittaa. Rauhasa hallitsi Peisistratos suunnalla ja oikeudella kuolemahansa asti. Järjen ja taidon kartuttamista hoiti hän erinomattain.

Hyvin perustetun valtansa jätti hän kuollesansa pojillensa Hippialle ja Hipparkholle. Molemmat veljekset hallitsivatkin isänsä lempeudellä ja tarkoituksilla. He ottivat veroa kaksikymmenennen osan maantuloista, olivat sodasa päämiehinä ja toimittivat uhrit; paitsi näitä pysyi määrätty hallituksen muoto entisellänsä; he asettivat vaan asiat niin, että toinen heitä aina oli Arkhontein seasa. Samalla puoltivat ja kehoittivat he konsti-askareita ja niiden harjoittajita. Hipparkhos sääsi että Rhapsoodoiksi kutsuttuin runoniekkoin yhteisellä Atheenan kansan juhlalla piti laulaman kaikki vanhan Homeron runot. Anakreonin, Teos nimisestä kaupungista, ja Simoniden Keoksesta tuotti hän Atheenaan, ja saikin tämän jälkimmäisen suurilla lahjoilla pysymään tykönänsä.

Yhtähyvin oli vapautta haluavaisten Atheenalaisten mielestä kunnioitettava työ lopettaa näiden ylistettäväin veljesten valta. Harmodeios ja Aristogeiton, joiden into oli yltynyt kostoon, ei ainoastansa kansakunnan yhteisen toivon tähden, vaan myös erinäisen vääryyden tähden, jonka muka itsevaltiaat olivat heille tehneet, vannoivat toisillensa Atheenalaisten yhteisellä juhlalla tappaaksensa molemmat veljekset. Mutta heidän murha aseensa sattuivat ainoastansa Hipparkhoon; Harmodeios surmattiin kohta vartioilta ja Aristogeiton vietiin Hippian käskyllä fankeuteen, josa hän pantiin kipulavittalle. Myöhempi, vähemmin uskottava, kertomus ilmoittaa, että hän, täsä häntä piinattaisa, ei maininnut rikokseen syypäitä tuttaviansa, vaan Hippian omia ystäviä, jotka tämä ensi kiivaudesansa surmautti. Aristogeitonin morsian Leaina, puri, häntä piinattaisa, kielensä poikki, ettei ne kauhiat kivut olisi saattaneet häntä ilmoittamaan ylkänsä ystäviä.

Nyt vasta alkoi ankaruus, sillä Hippias, yllytetty epäluuloon, koki nyt estää pelkoa pelvolla. Kaikkia epäluulon alasia kohteli hän kovuudella. Saadaksensa rahaa palkatuille ulkolaisille, sillä omaa väkiä ei hän enään uskonut vartioiksensa, vaati hän rasittavia ulostekoja. Vapautta rakastavaisten Atheenalaisten mielestä oli tämänlainen väkivalta aivan kärsittämätöin ja moni etsi nyt ulkomailla eläviä Alkmeonin sukulaisia. Nämät, yltyneet haluun pelastaaksensa Atheenaa ja kostaaksensa vihollisillensa, etsivät ulkolaisten apua, ja saivat Delphon ennustusjumalankin puolellensa. Lakedaimo suostui viimmein heidän kehoituksiinsa ja lähetti sotajoukon Attikaan. Hippias kutsui Thessalian kansan avuksensa, ja vastusti sillä tavalla kauvan vihollisiansa; mutta kuin vielä suurempi väestö, Kuningas Kleomeenen vallasa, tuli Lakedaimosta, pakenivat Thessalialaiset, ja Peisistraton perilliset suljettiin linnaan. Lakedaimolaiset, joilla ei ollut halua pitkältä piirittää heitä, menivät pian taas kotihinsa, mutta tapaturman kautta joutuivat Peisistraton poikain lapset fankeiksi; sen kautta pakotettiin Hippias ominensa luopumaan vallasta ja pakenemaan Atheenasta. Hän meni ensiksi vähään Aasiaan, josa hänellä oli sukulaisia; myöhemmin kulki hän aina Persian valtakuntaan.

13. Eriseuroja Atheenasa Peisistraton sukukunnan kaijotettua.

(510—504 ennen Vapaht.)

Tämän hallitusvaiheen kautta kääntyi Alkmeonin suku taas ylimmäiseksi Atheenasa. Mutta sitä ja sen päämiestä Klisthenestä vastaan nousi pian toinen eriseura Isagoras nimisen miehen vallan alla, joka kans oli korkiata sukua ja tahtoi, taikka vastustaa Klisthenen valtaa, taikka itse saavuttaa hallitusta. Klisthenes luuli ainoastansa rohkeilla muutoksilla hallituksen menosa saattavansa estää semmoisia vehkeitä. Kansan valtaa vahvistamalla ja lisäämällä sai hän yhteisen väestön puolellensa ja pyysi sillä tavalla huonontaa Isagoran valtaa, joka oli perustettu enemmin yläisten suosion päälle. Hän otti asento-kansan sekaan ulkolaisia ja vielä orjiakin; vanhan kansan jaon neljään lahkokuntaan lisäsi hän kymmeneksi. Tämä keino antoi kansalle enimmän vallan, sillä se rikkoi vanhat siteet ja seuruudet ja hämmenti ylähäiset ja alahaiset sekasin. Kuin joka lahkokunnasta otettiin viisikymmentä Senaatoriksi, lisäysi Senaatin jäsenten luku viiteen sataan. Klisthenen sanotaan myös toimittaneen Ostrakismon. Se oli kansan tuomio langetettu sillä tavalla että joka miehellä oli oikeus kirjoittaa kivipalasen päälle ajatuksensa. Nämät luettiin, ja eninten äänten jälkeen langetettiin taikka vapautettiin se, joka oli haastettu vaarallisista vehkeistä. Tämänkaltaisella tuomiolla ajettiin usein valtakunnasta pois jokainen, jonka valta näytti kansan mielestä vapaudelle vaaralliselta, ja sillä tavalla estettiin itsevalta tointumasta ja syntyisänsä.

Isagoran eriseura, raukeamallansa Klisthenen rohkeilla neuvoilla, kutsui Lakedaimolaiset avuksensa, ja nämät olivat tähän aivan mieluiset, saadaksensa jonkun vallan Atheenan valtakunnan yli, ollesansa muka siellä eripuraisuuden asettajina. He vaativat, Isagoran neuvosta, että Klisthenes piti ajettaa ulosvaltakunnasta, sillä soimauksella, että hän ei vielä ollut puhdas siitä rikoksesta, jonka hänen esi-isänsä muinoin olivat tehneet, murhaamalla Kylonin puoltajat. Sen jälkeen lähti Klisthenes kaupungista, vaan yhtähyvin tuli Kleomenes sinne pienen sotajoukon kansa, asettamaan siellä kaikki Isagoran tahdon jälkeen. Seittemän sataa huonetkuntaa ajoi hän yhtähaavaa pakoon ulkomaille, hävitti Senaatin ja tahtoi asettaa toisen siaan, johonka hän aikoi panna kolmesataa miestä, kaikki Isagoran puoltajia. — Vaan sitä ei kuitenkaa sallittu. Entisen Senaatin viisisataa jäsentä yllyttivät kansan sotaan; Lakedaimolaiset piiritettiin linnaan. Jo kolmantena päivänä tekivät he sovinnon ja vaelsivat pois; onneksensa luopui Isagoraskin heidän kansansa Attikan maasta. Klisthenes palasi muiden kaijotettuin kansa; monta, jotka olivat Lakedaimolaisia puollustaneet, surmattiin.

Mutta koska nyt oli peljättävä suututettuin Lakedaimolaisten tulevan takasin suuremmalla väestöllä, täytyi Atheenalaisten, ehkä se heille kävi katkeraksi, tehdä liitto Persialaisten kansa. Sen valtakunnan Kuninkaan siainen Sardes nimisesa kaupungisa otti heidän asiamiehensä vastaan ylpeydellä, jonka maailmata vallitsevan kuninkaan palvelia luuli sopivaksi vähää valtakuntaa vastaan, arvaten sen voiman Aasialaisten tavalla. Hän kysyi heiltä mistä maanpiiristä he tulivat ja lupasi heille apua, jos he antoivat hänen isolle kuninkaallensa maata ja vettä. Miettien sitä suurta vaaraa, joka heillä oli tarjona, lupasivat asiamiehet hänelle mitä hän anoi, mutta kotona ei pidetty heitä siitä hyvänä.

Persian apu olisi tullutkin kovin hiljan, sillä Kleomenes, intounut vihaan häpiästä, joka hänelle oli tapahtunut, oli jo koko Pelloponneesosta koonnut suuren sotajoukon, ja vielä yllyttänyt Boiutiankin kansan ja Kalkhis nimisen kaupungin Euboiasa, yhdistetyllä voimalla tuodaksensa Isagoran takasin ja pannaksensa hänen itsevaltiaaksi. Niin kävivät viholliset Attikan päälle kahtaalta; tämä valtakunta olis ollut hukasa, jos ei vihollisten Armeia olis ollut koottu monesta kansasta. Se asia pelasti Atheenan. Korinthiläiset havaitsivat ensin puoltavansa väärää asiata; pelkäsivätkin he Lakedaimon ylenevätä voimaa, jos Atheena kokonansa sorrettiin, jonka tähden he peräysivät koko sodasta. Lakedaimon molemmat kuninkaatkin riitausivat silloin keskenänsä; osa sotaväkiä lähti kotia; toinen osa, joka oli yksinänsä kovin huono saamaan mitään aikaiseksi, seurasi nyt toisia; sitten jäi vaan Boiutian ja Euboian väki paikalle, jotka Atheenalaiset vähin vaivoin kaijottivat maasta. "Näin osatti," sanoo Herodotos, "kansan tasa-valta hyödyllisen voimansa; sillä itsevaltiain Atheenaa hallitesa, ei voittanut se ketään naapureitansa; mutta saatua vapauden, yleni se joka suunnalta ensimmäiseksi."

Tämä Atheenan onni peljästytti Lakedaimolaisia. He miettivät Atheenan kansan tointuvan heitä etuisammaksi, saatua pitää vapaudensa, mutta orjuudesa tulevan heikoksi ja kuuliaiseksi. Kuin he samalla saivat tietää, ennustusjumalan Delphosa seuranneen Alkmeonin sugun vehkeitä, kutsuivat he Hippian Aasiasta, liittolaistensa avulla pannaksensa hänen taas Atheenan hallitsiaksi. Mutta liittolaisten kokouksesa, josa Lakedaimolaiset ilmoittivat tämän aikeensa, nousi taas muuan Korinthiläinen, nimeltä Sosikles, päättäin Lakedaimolaisille aivan vähimmän sopivan sortaa vapautta ja puoltaa orjuutta. Kertomalla Korinthon itsevaltiaan Perianderin julmuutta ja ehdon valtaa, seliiti hän semmoisen vallan turmion niin vilppaasti, että kaikki kääntyivät hänen puolellensa. Lakedaimon täytyi luopua aikeestansa ja Hippian turhaan yritettyänsä, mennä takasin Aasiaan. — Tämä luotti nyt Persialaisiin ja koki kaikella voimalla Atheenalaisia vastaan yllyttää Artaphernes nimellistä kuninkaan veliä, joka oli hänen siaisensa Sardes nimisesä kaupungisa. Uhkauksella vaati Artaphernes Atheenalaisia taas ylentämään Hippiasta hallitsiaksensa; mutta rohkiasti hylkäsivät ne sen vaatimuksen, lujasti päättäin, ennen uskaltavansa sotaan Persialaisia vastaan, jonka myös kohta molempain kansain into saattikin matkaan. Ennekuin ruvetaan tätä merkillistä aikain menon vaihetta kertomaan, on kuitenkin tarpeellinen tutkia Greekalaisten ulkonaista ja sisällistä kartuntota.

14. Greekan Uudismaita.

Jos Greekan kansan luonnetta oikeen joka suunnalta tutkitaan täydesä kunnosansa, näyttävät uudismaat sen yhtä selkiasti kuin kotomaakin. Niinkuin Greekalaiset tointuisansa, Doron kansan vaelluksesta alkain, Peisistraton sugun aikoihin asti, joka suunnalle murtivat toimensa esteet, niin he myös lisäsivät piirinsä avaruutta oman maansa rajain ulkopuolelle. Milloin seurasivat he halua levitäksensä, milloin veti heitä kauppa ja voitto, milloin pakotti heitä väen paljous, milloin taas hallituksen vehkeet ja rasitukset luopumaan kotimaasta ja asettaumaan pian kaikkiin keskimeren sekä lähisiin että kaukaisiin rantamaihin. He pitivät tapansa, mihin he tulivat, ja olivat, misä hyvänsä, muita kansoja etuisammat ymmärryksen, taidon ja tapain siisteyden suhteen, joita he kutsuivatkin yhteisellä nimellä Barbaroiksi. Se nimi sentähden vieläkin usiamman kansan kielesä merkitsee törkiöitä ja tyhmiä. Uudismaitten asukkaat ahkeroitsivat kotomaansa taitoa ja tointa konstiaskareisa ja lukuviisaudesa, ja vieläpä Aasiasa ja erinomattain sen Jonia nimisesä paikkakunnasa tointuivatkin vanhan kotimaan asukkaita monesa keinosa paremmiksikin. Heidän liittonsa kotolaistensa kansa olivat moninaiset. Niiden alamaisia he eivät olleet, paitsi niisä paikoisa, joihin siirtokansaa oli lähetetty kotimaan erinäistä tarvetta varten. Sukulaisuuden suosio oli kuitenkin vuosisatoja voimallinen kotolaisten ja siirtolaisten välillä.

Ensi yllytyksen vaeltamaan kotimaastansa ja uudismaita asumaan vähäsä Aasiasa ja lähisisä saaristoisa antoi Greekalaisille, niinkuin jo ennen on mainittu, Doron kansan väkivalta Peloponneson niemellä. Kuitenkin mainitaan Aasiasakin kotimaasta kaijotettuin Jonilaisten ja Aiolialaisten rinnalla myös Doron sukua. Aiolian kansan kaupungeita olivat Kyme ja Smyrna etuisimpia, mutta erinomattain oli Mitylene Lesbon saarella sen sukukunnan pääkaupunki. Parahia heidän uudispaikkojansa olivat kuitenkin Jonialaisten asennot; Miletos, heidän paras kaupunkinsa ja suurin koko vähäsä Aasiasa, oli sangen hyödyllinen heidän avaralle kaupankäynnillensä, erinomattain Mustan meren rannoilla, joka saattoi niin paljon siirtokansaa liikkeelle, että uudispaikkoja jo oli seitsemän eli kahdeksankymmentä. Phokaian paikkakunta oli myös kuuluisa kauppansa suhteen, jota sen asukkaat kävivät keskimeren länsisuuntiin. Ephesus on mainio Diana nimisen epäjumalattaren vuoksi, jolla siellä oli kuuluisa temppeli. Kolophon oli samoin mainio kaupunki. Saamon ja Khion saaret olivat kuuluisat laivastonsa suhteen. Ensiksi mainittu oli itsevaltiaan Polykraten hallitesa suurimmasa voimasansa. Dorilaisilla oli mannermaalla kaupungit Halikarnassus ja Knidos, ja saaret nimeltä Rhodos ja Kos.

Kuinka näitä uudismaita vallitsivat ensiksi Lydian valtakunta ja sitten Persialaiset, on ennen kerroittu. Muutamat Phokaialaiset ja Teon kaupungin asukkaat pakenivat, ennenkuin he antausivat ehdon vallan haltuun. Ensiksi mainitut vaelsivat Korsikaan, josa heillä jo ennen oli uudispaikka, toiset Abderaan, josa he sitten asuivat. Antoipa heille viisas Bias neuvon, kaikin muuttaa Sardiniaan, siellä rakentaa suuren kaupungin ja elää vapaudesa ja runsailla tuloilla; mutta eivätpä totelleetkaan.

Mustan meren rannoilla oli paljo uudispaikkoja; niitä oli Senope kuuluisin ja kunnollisin. Sen asukkaat olivat Miletosta kotosi. Vielä levesivät nämät siirtolaiset Asovinkin merehen asti, jota silloin kutsuttiin nimellä Palus Maiotis. Dnieperin kymen suusa, silloin kutsutun Borystheeneksi, lähellä nykyistä Oktsakovin kaupunkia, oli silloin Olbia niminen kaupunki, johon kans asukkaita, oli tullut Miletosta; heillä oli sangen runsas ja avara kaupankäynti. Thrakeian maasa on erinomattain Bysantio, myöhemmin kutsuttu Constantinopoliksi, johonka oli väkiä siirtäynyt Megaarasta, hyvin kuuluisa; ja Makedonian rantamaalla oli Olynthos ja Potidaia mainituita uudispaikkoja; viimmeiksi nimitetyn asukkaat olivat Korintholaisia.

Afrikan pohjasrannalla perustivat Greekalaiset, Theeran saaresta, Kyreenen suuren ja pulskan kaupungin, joka kaupankäyntinsä vuoksi myös oli mainio.

Italian eteläpää oli niin täynnä Greekalaisia siirtokansoja, että sitä kutsuttiin isoksi Greekan maaksi. Nämät uudispaikat, samoin kuin Sikeliankin, perustettiin myöhemmin kuin ne, jotka kotimaan itäpuolelle olivat toimitetut, nimittäin seitsemän eli kahdeksan sataa vuotta ennen Vapahtajan tulemista; ja niinkuin Jonian sukukunta Aasiasa oli etuisin, niin olivat Doron kansan perilliset täällä länsipuolella vallan päällä, ehkä muutkin sukukunnat olivat perustaneet kyllä kunnollisia kaupungeita sekä Italiasa että Sikelian saarella. Greekalaisteen uudismaat Italian maasa tointuivat pian erinomaisesti loistaviksi ja äveriäiksi. Kuuluisimpia olivat: Tarento, jonka Lakedaimolaiset olivat perustaneet vuonna 707 ennen Vapahtajaa; Sybaris, jonka Akhaialaiset alkoivat v. 720, ja joka oli iso ja väekäs. Täsä oli kaupan käynnillä karttunut tavara vietellyt asukkaat niin suunnattomaan hekumaan, että heidän elämänsä tuli sananlaskuksi muille kansoille, merkitäksensä kunnotointa ylöllisyyttä. Jouduttuansa sotaan Krotoonalaisten kansa tappasivat he perinpohjin ja heidän kaupunkinsa hävitettiin vuonna 510. Myöhemmin perustivat Atheenalaiset Thuria nimellisen kaupungin samalle paikalle, josa Sybaris aikanansa oli ollut. Krotonan olivat Akhaialaiset perustaneet 710 vuotta ennen Vapahtajaa. Se oli sitten monen muun uuden kaupungin ikääskuin emä ala-Italiasa, ja erinomaisesti runsasväkinen, niin etta se pani matkaan väkeviä sotajoukkoja. Lokri Epitsephyri, kahdeksannella vuosisodalla ennen Vapahtajaa perustettu Lokron asukkailta Greekan maasa, oli mainio Tsaleukon, viisaan lainsäätäjänsä, suhteen, joka eli 660:nen ajastajan paikkoin ennen Vapahtajaa. Rhegion ja Kuumai olivat Jonian siirtolaisten asentopaikkoja; viimmeiksi mainitusta on ylennyt nykyinen kuuluisa Neapelin pääkaupunki.

Sikelian saarella oli Greekan siirtokansaa niin paljo, että se oli sen maakunnan vallasväkeä. Doron kansalla olivat siellä suurimmat ja parahat kaupungit; Syrakusa, Korinthiläisten perustama vuonna 735 enn. Vapaht. oli suurimpia ja loistavimpia vanhaan aikaan; Gela, Rhodalaisten alkama vuonna 690 enn. Vapaht. perusti taas myöhemmin Agrigenton, joka lähes Syrakuusaa oli kuuluisin kaupunki Sikeliasa. Kuumai nimisen kaupungin siirtoväki oli perustanut Sanklen, johonka Messenialaisia, paetesansa Lakedaimon väkivaltaa, sitten tuli, jotka lisäsivät sitä ja nimittivät sen Messaanaksi, sama kuin nykyinen Messina. Leontiini ja Katana olivat Jonialaisten uudismaita. Katanasta oli kotoisin Kharondas nimellinen mainio lain säätäjä, jonka lakia usiammat Greekalaisten kaupungit Italiasa ja Sikiliasa sääsivät seurataksensa. Vielä etempänä kotimaasta hyötyi Gallian, eli nykyisen Frankriikin, rannalla Massilia, nykyinen Marseille, jonka Phokaialaiset perustivat ja joka tuli kuuluisaksi kauppansa, hallituksensa ja taitonsa suhteen. Raakaluontoiset rajalaiset saivat myös heiltä taitoa ja tapain siisteyttä.

15. Delphon ennustuspaikka, Pyhät taistelemiset ja Liittolaisuudet.

Ehkä Greekan kansaa ei ainoasti joka maakunta vaan pian joka kaupunkikin olivat eroitetut toisistansa ja omin valtainsa, löytyi kuitenkin muutamia siteitä, jotka yhdistivät kansakunnan. Näitä oli yhteinen Jumalan palvelus ja sen kansa yhdistetty ennustusmeno, yhteiset juhlat ja Liitot; paitsi näitä vielä yhteinen kieli ja runokeino.

Ennustuspaikkoja oli Delphon kuuluisin ja kunnollisin. Delphon kaupunki oli Parnasson, mainion vuoren, juuresa, jonka halkeimisa oli keksitty luola, josta mieltä sekaava höyry yleni. Tähän oli rakettu temppeli Apollo nimiselle epäjumalalle, koska hänen luultiin nousevasa höyrysä antavan ennustuslahjan. Tämän ennustustemppelin kuuluisa nimi ja yhteinen luottamus sen totuuteen, joka, niinkuin Kroison esimerkki todistaa, leveni ulkolaistenkin maihin, täytti sen piirin kaikellaisilla kalleilla uhrilahjoilla; täsä nähtiin myöhemmin, Greekalaisten toinnuttua parahiksi kuvauskeinoisa, etuisimpia käsialoja sangen runsaasti. Kuuluisain voittoin kuvauksia, mainio-sankareitten ja runomiesten kuvia, kallihita sotasaalihia, vielä voitettuin laivainkin nokkia oli siellä tallella. Lyhyet kirjoitukset ilmoittivat kunkin lahjan tarkoituksen ja antajan nimen. Paljous uhraajoita, ennustajoita, taikureita ja heidän palvelioitansa lisäsi Delphon epäjumalan palveluksen ihanuutta; mutta tuskin kerkesi sekään joukko hoitamaan kaikkia ulkolaisia, jotka joka suunnalta riensivät Apollota kyselemään. Pappina olivat Delphon parahat asukkaat; mutta oli muilla huonommillakin sekä työtä että ansiota kulkulaisista ja moninaisista juhlista ja huvituksista.

Määrättyinä päivinä julisti ennustaja sanomansa; myöhempinä aikoina kerran vaan kuukaudesa. Kysyjäin piti monella tavalla valmistaa itsiänsä otollisiksi ennustusta kuulemaan, nimittäin rukouksilla, puhdistuksilla ja uhreilla. Kaikki toimitettua, veivät papit Pythiaksi mainittavan papittaren sisimmäiseen pyhyyteen ja panivat hänen seppeleillä kaunistetulle kolmijalkaiselle pöydälle, joka oli asetettu ennen mainitun höyryävän luolan suulle. Tuskin höyryin hänen ruumiiseensa tungettua alkoivat suonet häntä tempoa ja täristää, hiukset kohosivat, silmät kääntyivät nurin, suu vahtosi ja haltioisa kiljahteli hän, hirviästi ulvoin, sekavia sanoja, joista papit sitten kokosivat vastaukset, jotka tavallisesti kirjoitettiin runon muotoon.

Entisisä kertomuksisa on nähty monia, ja tulevisa on nähtävä vielä usiampia asioita, jotka todistavat Greekalaisten, ja erinomattain Doron sukukuunan, ei alkaneen mitään tähdellisempätä yritystä, neuvottelematta Delphon ennustusjumalan kansa. Tämä Delphon ja muidenkin ennustuspaikkain arvo ja valta tuli muinoisten ihmisten luulosta, jumalain muka pitävän seuraa ihmisten kansa ja viisailla aavistuksilla auttavan ihmisten taitamattomuutta. Jos täsä menosa kieltämättä olikin taikausta, ja me, paremman tietomme mukaan, näemme tulevain aikain tiedon halun sopimattomaksi ja luonnottomaksi, oli kuitenkin sen aikuisten ihmisten sydämmesä, heidän taitonsa jälkeen, Jumalain pelko se, joka vaati heitä aina neuvoa etsimään jumaliltansa, alkaisansa jotakin arvollisempaa asiata. Ne vastaukset ja neuvot, jotka kysyjät saivat tämmöisisä paikoisa, eivät suinkaan aina tulleet pappein kavaluudesta, vaan alusansa olivat ennustuspaikat viisahia neuvopaikkoja, jotka saattivat kansan tavat suloisemmiksi ja estivät paljon riitoja ja verisiä sotiakin. Usein tapahtui kuitenkin myöhäisempinä aikoina semminkin, että kuin ei neuvoa eli johdatusta vaadittu, vaan paljasta ennustusta, silloin ennustajat antoivat semmoisia vastauksia, jotka taittiin kääntää kahtaalle. Tämän todistaa esimerkki Kroison ennen kerrotusta historiasta. Muutoinkin käytettiin nämät ennustuskeinot usein väärin. Kunniata ja valtaa haluaville oli useinkin huokia saada kansan mieltymään vehkeisiinsä sillä tavalla, että he luusivat ennustus-papit mielensä jälkeen puhumaan. Myöhempinä aikoina, koska hyvät tavat ja jumalain pelko olivat tulleet enemmin epä-arvoon, harjoitettiin tätäkin kavaluutta enemmin. Kokoukset epäjumalain juhlilla, joisa kansa iloiten nautitsi vapaita huvituksia, saattivat yhteiseen menoon, milloin erimaakuntia, milloin kaikken Greekan kansan. Yhteisiä kokouksia, muita enemmin kuuluisia, olivat ne, jotka pidettiin Olympian kaupungin tykönä Elis nimisesä maakunnasa. Siellä harjoitettiin erinomattain monenkaltaisia kilpakiistoja.

Heraklen sanotaan ne ensiksi toimittaneen; sitten muutti ja paransi niitä Iphitos, Elin maan kuningas, yhtenä tasa-ikäisensä lainsäätäjän Lykurgon kansa. Saadaksensa Greekan kansaa näihin kokoumaan runsaasti ja rauhallisesti, sääsivät nämät miehet, tätä kokousta pidettäisä, yhteisen rauhan. Elin maan piti aina olla rauhoitetun ja tämän kokouksen aikona piti kaikkein koko Peloponneesosa, jos kohta sotaakin käydesä, heittää pois sota-aseensa.

Kilpa-kiistat eli taistelemiset olivat vielä Iphiton aikoina aivan haluvat. Paitsi juoksua silloin ei harjoitettu vielä muita. Muut kilvoittelemiset tointuivat sittemmin vähitellen. Seuraava kertomus sopii sentähden vaan myöhempihin aikoihin, joina Greekan kansan taito ja kunto loisti erinomaisesti.

Se paikka, josa Olympian kilpa-taistelemisiä pidettiin oli pitkä kenttä, tasaittu maantien tavalla, joka oli jaettu pitkinpäin kahteen osaan. Vasen puoli, Hippodromos nimellinen, oli hevoismiesten kilpaa varten. Oikia puoli taas, josa muita kilpakeinoja pidettiin, niinkuin painimista ja jalkaisin juoksua, kutsuttiin staadioksi ja oli kolmen sadan askeleen pituinen. Hippodromos oli arvattavasti paljoa pitempi. Sen pääsä oli hevoisille ja vaunuille toimitettu vajoja, joista he lähtivät kilpaansa, ja ympäristön kukkuloilla istui lukematoin väen paljous, jotka huutamalla taikka kehoittivat ja kiittivät, taikka soimasivat ja moittivat kilpamiehiä.

Auringon nostesa aljettiin kilpa-leikki yön vietettyä uhraamalla ja laulelemalla jumalain kunniaksi. Lausuntomiehet, joiden ammatti oli katsoa, että kaikki tapahtui oikein ja järjestyksesä ja määrätä palkinnot voittajille, istuivat stadion sisäpuolella häkillä eroitetusa paikasa, ja kilpamiehet kävivät heidän eteensä ottain jumalansa todistajiksensa kymmenen kuukautta harjoittaneensa ruumistansa näihin kilpa-keinoihin. He olivat alasti ja voitelivat koko ruumiinsa öljyllä. Sitten kysyi kuuluuttaja korkialla äänella: "taitaako kukaan soimata tätä kilpamiestä, hänen kantaneen kahleita eli eläneen tavattomasti." Jos tähän ei mitään vastattu, alkoi kilpa-ajo. Sen nimen ja kotikaupungin, joka ensiksi ennätti määrään, julisti nyt kuuluuttaja korkialla äänellä ja kansa kertoi sitä iloisella huudolla. Kilpa-ajo Hippodromosa oli sangen vaarallinen. Ajaja seisoi vaunusa ja hänen hurjat hevosensa lensivät, rinnan muiden kansa, yhtähaavaa kiista-kentalle. Moni vaunu särjettiin, ja kaatuisansa haavoitti eli vielä kuolettikin ajajan. Pääsä oli kaksi pylvästä, joiden välitse vaunun piti mennä täydellä kiireella, ja niin kaksitoista kertaa yhteen mittaan täyttää sama matka. Tähän kilpaan katsottiin tiettävästi nopeimmat hevoiset ja kuninkaatkin pitivät kunniana lähettää sinne hevoisiansa saamaan voittoa.

Kilvoiteltiinpa vielä painimalla ja nyrkkisilläkin. Painellesa piti voittajan vähintänsäkin kaksi kertaa kaataa taistelu-toverinsa maahan ja pitää häntä niin lujasti kiini, että hänen itsensä viimmein täytyi tunnustaa tapanneensa. Nyrkki-kilvasa eivät saaneet taisteliat puuttua toisiinsa, mutta lyödä vaan. Täsäkin, niinkuin muisakin jäsenten kilpakeinoisa, olivat he alasti; kädet ja käsivarret olivat ristiin käärityt nahka hihnoilla. Monelle tuli täsä paha vahinko, verta vuoti usein runsaasti, ja moni vietiin kentalta kantamalla. Kerrotaan muutamasta kilpamiehestä, jolta hampaat lyötiin irti suusta, hänen salainneen kipunsa ja nielleen hampaansa; hänen vastustajansa, joka nyt näki yrityksensä turhaksi, tunnusti tapanneensa. Paitsi näitä, juostiin myös kilpaa pillisoiton mukaan ja heitettiin kiekkaa kilvoitellen.

Viimmeisenä päivänä kruunattiin voittaneet. Se tapahtui, kaiken kansan iloisesti riehuisa, pyhäsä puistosa, ennen runsaasti ja juhlallisesti uhrattua. Voittajat tulivat palmukäsisä, pulskasa pugusa; pilliniekat seurasivat heidän joukkoansa soitellen. Toiset voittajat ratsastivat pulskilla hevoisilla eli ajoivat kauneilla vaunuilla, joita kansa vielä kukka-seppeleillä koristeli. Ensiksi lausuttiin sen nimi, joka juoksu-kilvasa oli voittanut, ja kaikki kansa ylisti häntä. Hänen palkkansa oli seppeli öljypuun lehvistä, jonka Lausuntomies, eli Tuomari, pani hänen päähänsä. Tämmöinen seppeli oli aivan suuriarvoinen kaikesa Greekan maasa. Sen kaupungin asukkaat, josta sen saanut voittaja oli syntyisin, pitivät kaupunkinsa hänen voitollansa kunnioitettuna. He ottivat hänen vastaan juhlaseuralla, laulelivat lauluja hänen kunniaksensa ja asettivat hänen kuvansa, marmorikivestä, Olympiaan, josa myöhempään aikaan oli monia satoja semmoisia kuvia. Voittajan nimi ja kunnia olivat mainiot koko Greekan maasa. Muuan vanha mies kuoli ilosta, syleillesänsä voittanutta poikaansa; hänen ruumistansa seurasi kaikki Olympiaan kokountunut kansa polttorovion luokse; sillä siihen aikaan polttivat Greekalaiset kuolleittensa ruumiit.

Diagoras, Rhodos nimisestä saaresta kotosin, arvosukuinen Greekalainen, joka itse muinoin oli saanut voiton kunniamerkin, toi vanhuudesansa Olympiaan kilpailemaan kaksi poikaansa, jotka molemmat kans saivat voiton. Jalosti mieltyneet panivat nämät seppelinsä Isänsä päähän, nostivat sen ihastuneen äijän olkapäillensä, ja kantoivat häntä kehuin ympäriinsä kattovan kansakunnan seasa. Kaikki toivottivat hänelle onnia, heittelivät kukkia hänen päällensä ja muutamat huusivat hänelle: "Kuole Diagoras, sillä nyt ei puutu sulta enää mitään toivottavaa!" Eipä voinutkaan äijä enää kantaa niin suurta iloa ja onnea, vaan vaipui hiljaa kuolemaan, kansakunnan nähden.

Olympian kilpataistelemia pidettiin tarkasti joka neljäntenä vuonna Heinäkuusa, viisi päivää kulloinkin. Joka ei mennyt sinne ruumiin voimalla eli sukkeluudella kilpailemaan, se noudatti taidon ja mielen kauniita miettimiä; sillä kunniapalkka oli säätty niillekin, jotka olivat etuisimmat Runo jumala-tarten suloisemmisa ja mielevämmisä keinoisa. Pillin ja Kanteleen soittajat, laulajat ja runojat taistelivat keskenänsä. Vaikuttivathan niin moninaiset mielen kehoitukset voimallisesti kansakunnan siisteyden ja taidon kasvannoksi. Kansan joka suunnalta kokouttua, tapasivat ystävät toisensa, jotka muualla eivät koskaan sattuneet toistensa seuraan; moni tuli vasta täällä tuntemaan toisensa; Kauniisti yhtyivät täällä suosiohon sekä erinäiset että kaupungitkin. Laajat kedot ja puistot Alpheion suloisilla rannoilla olivat täynnä iloisia ihmisiä; siellä nautitsi Greekalainen kaikkia etujansa joista hän todella taisi kehua.

Koska Olympian Kilpataistelemat näin yhdistivät kaikki Greekalaiset, pantiin ne möyhemmin syystä yhteisen ajanlaskun määriksi. Väliaika yhdestä kilpajuhlasta toiseen kutsuttiin Olympiaadiksi, joiden jälkeen sitten laskettiin milloin kukin asia oli tapahtunut. Mutta tällä laskulla ei päästykään etemmä takaperin kuin siihen juhlaan, jolla voittajain nimet ensikerran oltiin kirjoitettu; se oli tapahtunut vuonna 776 ennen Vapaht. joka vuosi niinmuodoin oli ensi Olympiaadin ensimäinen.

Vieläpä muisakin paikkakunnisa pidettiin tämmöisiä yhteisiä kilpajuhlia, mutta ne eivät päässeetkään siihen arvoon ja kunniaan, johon Olympiasa pidettävät ylenivät. Niitä pidettiin Delphoi nimisen kaupungin tykönä, Apollon kunniaksi, samoin joka neljäntenä vuonna; ja Korinthon kannaksella, Poseidon kunniaksi, ja Nemean kaupungin tienoilla Argolin maasa, joita kerrottiin joka toisena vuonna.

Juhlakokouksiin, joita lähisimmät kansat pitivät yhteisten temppeleinsä luona, yhdistyi myös usein kaukaisempia asukkaita. Niisä neuvoteltiin asiamiesten kautta yhteisestä edusta, mutta harvoin karttu niistä kunnollista tarmoa liittolaisten yrityksiin, sillä eivät he luulletkaan tarvitsevansa uskollisesti seurata semmoisia suostumia. Näitä liittoja oli Jonian kaupunkein kesken Aasiasa; samoin Akhaian ja Akarnanian kaupunkein ja muidenkin. Lavein ja kunnollisin niitä oli Amphiktyonein neuvoseura Delphosa, jonka perustajaksi alkusanomat mainitsevat Amphiktyo nimellistä Hellenin veliä. Tähän yhistyi usiampia Greekan kansoja, vaan ei kaikki hetikään. Sen valta lienee muinoin ollut suurempi kuin myöhemmin, koska lisäyvä erikunnian ja edun pyyntö rikkoivat rauhalliset yhdistykset. Sen vuoksi pitikin tämä neuvoseura epäilemättä huolta ja tointa jumalain palveluksesta ja kilpajuhlista Delphosa, jonka tiettävä Greekan historia todistaa; mutta liittokaupungeita suojelemaan, riitoja niiden kesken asettamaan, ja kehoittamaan niitä yhdistymään ulkolaisia vihollisia vastaan, näihin näyttää se olleen kovinkin liiaksi kunnotoin.

16. Greekalaisten Runokeino ja Taidon tointuminen.

Greekan kieli, luonnostansa tointuva, tasainen, selvä, mukava ja kaunis, kuvasi pian itsesänsä kansan oman luonteen ja sekin muistutti Greekalaisille heidän yhteisen perisukunsa. Kuitenkin taipui tosin kieli erisukuin erimuotoisen taidon ja toimen kasvannon mukaan eri tavalla; sillä misä ikänä hengellinen toimi virkoaa, luonnistuu se ei ainoasti koko kansakunnan mukaan, vaan myös eräskansain luonteen jälkeen heidän erimuotoisten elämäkeinoinsa ja asuinpaikkoinsa suhteen. Niin tointuivat Greekanmaasakin usiat puheenparret kukin tavallansa oivallisiksi, ja yhteistä kieltä, joka olis ollut kaikkein siistimpäin omituinen, ei ollut ainakaan kansan parahina aikoina. Kansain valta, joka saatti siistimmät törkiämpäin seuraan, ja se asia, että enempi puhuttiin kuin kirjoitettiin, vaikutti myös samaa. Mutta täsäkin eerinäisyydesä oli taas se yhteys, että eri luontosia runoja ja lauluja kirjoitettiin kutakin omalla puheenparrellansa, oli heidän tekiänsä sitten mitä eräskansaa hyvänsä. Siihen oli syynä se, että paras työala kusakin eri runo-laisa oli tehty ensiksi erinäisellä puheen parrella, ja kuka sen muotoisia tahtoi myöhemminkin kirjoittaa, seurasi aina samaa puheenpartta, jos hän kohtaki oli muusta maakunnasta, josa toista puhuttiin; sillä ainet ja kieli olivat, ikään kuin oppineitten yhteisestä sovinnosta, niin yhdistyneet, että toinen muattiin toisen jälkeen samalla tavalla koko Greekan maasa.

Runokeinon alku ja perustus on Greekan kansan seasa, kuin muisakin kansakunnisa, kätketty perivanhain aikain pimeyteen. Sentähden ovatkin kertomukset ensimäisistä Runojoista, joiden seasa mainitaan Orpheus ja Musaios, vielä kokonansa sekavan satu-ajan juttuja. Niiden sanotaan Runoillansa saaneen Greekalaisia siistimmiksi ja levittäneen salaisia opetuksia, joisa heidän uskonsa syvällisemmät neuvot olivat kätketyt ja joita ei ilmoitettu muille kuin sala-tietäjille eli papeille. Orpheus sanotaan olleen Thraakialainen, ja perivanhan Runokeinon alku hänestä näyttää Thraakian kansaa ennen vanhaan asuneen niillä vuorilla ja paikoilla, jotka myöhemmin olivat Runo-jumalattarille pyhitetyt. Greekalaisten oma Runokeino tointui vasta silloin koska, Doron kansan ja Siirtolaisten vaellettua, he saivat tasasemman elannon, ja erinäiset sukukunnat, ilman ja asuinpaikkain kehoittavalla edulla, olivat toimella ja kaupalla päässeet varakkaammiksi ja näkivät saattavansa elää ihanammasti.

Tämmöinen onni oli erinomattain Jonian Siirtokansoilla Aasiasa ja siellä oli mainio, muutamia vuosisatoja Troijan sodan jälkeen, yksi ihmehellisesti vilpas runoniekka, joka jaloisa käsialoisansa selkiästi asettaa tämän nuoren kansakunnan toimen ja onnellisen elämän nähtäväksi. Se oli Homäros, joka arvattavasti oli Jonialainen, ehkä usiammat kaupungit myöhemmin pyrkivät hänen syntymäpaikoiksensa. Ennen on jo mainittu kuinka tämän Runojan nimeen Troijan sodasta ja Sankarein sieltä koteumasta on vielä meilläkin kaksi oivallista tarinarunoa (episka poemer) Ilias ja Odysseia. Edelläpäin olemme jo ilmoittaneet muutamia kuvauksia niistä, osottaaksemme senaikuista elämän menoa; samaten on ennen jo mainittu Lykurgon ensiksi tuoneen näitä runoja kotimaahan.

Homäros on pidettävä usiamman hänen mukaansa kirjoittaneen oppilaisen johdattajana. Meidän aikoinamme on muuan suuri ja oppinut tutkia pyytänyt saattaa todeksi, ettei kaikki, mitä mainituisa Runokirjoisa luetaan, olekkaan Homäron itsensä tekemätä eikä hän ole niitä niin valmiiksi ja täydellisiksi saattanut saada. Samoin on melkiän uskottavasti selitetty, suuren osan näitä runoja olevan Homäron oppilaisten tekemiä, eivätkä alku-tekiät niitä ollenkaan kirjoittaneetkaan, vaan kauvan kertoivat yksilläin vaan suusanaisin Rhapsodoiksi kutsuttavat laulajat ulkomuistilta. Ei yksikään tarina-runo, Homäron oppilaisten tauvottua, ole päässyt siihen arvoon eikä siinä pysynyt, josa nämät vielä tänäkin aikana ovat. Myöhemmät Runojat, jotka ehkä tahtoivat seurata niiden luonnetta, ovat, samaten Joniasa, muuttaneet tarina-runon paljaaksi tarinaksi, pitempäin taikka lyhempäin aikajaksoin tapahuksia ja vaiheita kertomalla, josta vasta oikia historia näyttää alkunsa saaneen lähes kuuden sadan vuoden paikkoin ennen Kristuksen syntymätä.

Kokonansa toista luonnetta on Hesiodus, jonka isä oli kotosin Aiolian siirtokansan Kyme nimisestä kaupungista Aasiasa, vaan joka itse Asui Askrasa Boiutian maalla, vähän myöhemmin Homärota. Kilpataisteleman toimitettua usiampain Runoniekkain kesken Khalkis nimisesä kaupungisa Euboiasa, oli hän saanut voiton. Hänen käsialojansa on vieläkin kirja, josa hän selittää senaikaisten epäjumalten sugut ja synnyt; sen luullaan kuitenkin aikain vaiheisa tulleen Hesiodon omasta suunnasta paljon muutetuksi. Hesiodus, jonka runoluonnet on kalsiampi ja huonompi kuin Homäron, on yhdistänyt opetuksia ja neuvoja tarinan kansa. Se hänen tarkoituksensa ilmaupi erinomattain toisesa hänen kirjasansa nimelta, "Työt ja päivät", josa hän tasasella ja suloisella puheella antaa monta hyvää neuvoa maan viljelemiseen, talouden hoitamiseen ja muuhun elämän keinoon.

Tarina-runon luonnet on tyven ja tasainen taito. Runon tekiä on siinä pian kuin ylennetty sankaritten yli, joiden jaloja töitä hän huoletoinna kertoo ja kuvailee lukiallensa. Hänen tarinamansa ovat lukialle niiden tapahusten asemesta, joita runoniekka, ikääskuin omin silmin nähdesänsä, myös muille nähtäviksi asettaa. Laulu-runon luonnet ei ole saman moinen. Siinä julistaa runoniekka ne huomailemat eli tunnot ja liikutukset, jotka hän havaitsee, keksii ja kantaa omasa sielusansa eli sydämmesänsä. Tarina-runo on kansakuntain tointuisa aina ensimmäinen, sillä ulkoahan ihmisen huomaimet ensiksi saavat herätyksen ja sitten vasta näyttää ihminen, sanoakseni, löytävän itsensa, ruveten omaa mieltänsä tutkimaan. Niinpä Greekankin kansan tointuisa Laulu-runot kukoistivat vasta silloin, koska Tarina-runot jo lakastuivat. Laulu-runoihin oli erinomattain Aiolian ja Dooron erikansalaisia tointunut ja he lauloivat oman puheenpartensa jälkeen. Oli kuitenkin Jonialaisiakin tähän runokeinoon tottuneita. Semmoisten Laulu-runojain ihanoista työaloista ei ole meille valitettavasti säästynyt muuta kuin erinäisiä murteita.

Arkhilokhos, Paaron saaresta kotosin, elänyt 700 ja 650 välillä ennen Vapaht. on kuuluisa innollisen tarmonsa suhteen runoilemisansa. Kova onni oli hänen siihen yllyttänyt. Muuan Lykambes oli hänelle luvannut tyttärensä mutta epäsi sitten lupauksensa. Arkhilokhos kosti hänelle niin purevilla runoilla, että ne pakottivat Lykamben ja hänen tyttärensä molemmin hirttämään itsensä. Vanhanaikaiset ihmiset panivat hänen, arvon suhteen siinä runokeinosa, jota hän harjoitti, Homäron rinnalle ja niinmuodoin ylimmäiseksi Laulu-runojaksi.

Toiset myöhemmät kunnolliset Laulu-runoin tekiät elivät pian kaikki vuodesta 650 ennen Vapaht. alkain järjestänsä sodan alku-aikaan asti Persian valtaa vastaan. Alkaios Mitylenen kaupungista Lesbon saarelta, joka oli Aiolian siirtokansan pääkaupunki, oli samaten ylistetty runomies. Kotimaansa hallitusriidoisa oli hän kiivaasti saapuvilla, ja vielä sodisakin samoista asioista, ehkä hänen sanotaan kerran, niinkuin Arkhilokhonkin, sotarinnasta paenneen. Hänen hempiäin rakkaus-runoinsa sivusa kiitetään hänen hilpiöitä laulujansa ehdonvaltaisia hallitsioita vastaan. Semmoinen ehdonvallan vihamies oli samaten se kolkko Stesikhorus Himenasta Sikilian saarella.

Lesbon saarelta oli kotosin Sappho niminen hehkuva runotar, jonka rakkaus kauniiseen Phaon nimiseen nuorukaiseen ja hellät laulut samasta rakkaudesta muinoin olivat hyvin mainiot. Hänen sanotaan viimmein aalloisa sammuttaneen rakkaudensa tulen, ehdonvallalla heitäymällä Leukan korkialta ja jyrkältä rantavuorelta merehen. Terpander, jonka sanotaan kanteleen ihanalla soitolla asettaneen kapinan Lakedaimosa, kuuluu kans olleen Lesbosta. Hänen puhutaan soitantota Lakedaimosa erinomaisesti toinnuttaneen. Siellä eli ja lauleli samaten toinen runoniekka, Alkman nimeltä. Toiset sanovat hänen olleen Lakedaimosta syntyisin, toiset taas Sarden kaupungista Lyydiasa. Tyrtaiosta, joka runoillansa Lakedaimosa toimitti mainioita, on ennen puhuttu. Ylistettyjä laulu-runoniekkoja ovat vielä Ibykos Rhegiosta ja Simonides Keon saaresta, joka, ollesansa Atheenasa, Anakreonin kansa oli Hipparkhon ystäviä. Anakreonin laulut osottavat Jonian siirtokansan hempiän ilon nautintoon taipuvan luonteen.

Saman muotoisia, vaan samalla elämän hekuman puuttuvaisuudesta vaikeroitsevia, ovat Mimnermo nimisen Jonialaisen suru-runot. Häntä seurasi moni muukin runoilemasansa. Elegian eli suru-runon nimi pantiin kuitenkin myöhemmin runoilemille, ei aineen, vaan runojuoksun mukaan, niin että siksi kutsuttiin kaikkia, joisa kuusi- ja viisi-jalkaiset laulu- eli runojaksot tulevat vuorotellen. Siihen runon muotoon suunnattiin myös viisautta ja hyviä tapoja kehoittavia lyhyviä ja nerokkaita sananlaskuja, (γνωμαι). Semmoisten tekiä oli Soolon, joka sekä runokeinosa että muisa asioisa, joita hän otti toimittaaksensa, aina yleni etuisimmaksi. Erinomattain ylistettävä oli samanlaisten runoin tekiä Theognis, Megaran kaupungista kotoisin, joka viidenkymmenen vuoden paikkoin Soolonin jälkeen oli mainio.

Semmoinen elämän viisaus ilmottiksen myös Seittemän eräs-viisasten lauseisa. Soolonin aikana olivat nekin mainiot. Heidän seuraansa oli itse Sooloni: Thales Milätosta; Pittakus Mitylenestä, joka pelastettua kotimaansa ehdonvallasta ja sekaseuroista, vapaehtoisesti hylkäsi hallitusvallan, saatuansa toimen tointumaan; Bias Prienestä vähän Aasian kaupungista, jolla oli erinomainen puheen lahja, jolla hän aina puollusti köyhiä ja syyttömästi sorretuita oikeuspaikoisa. Kuin kerran vihollinen rosvosi hänen kotikaupunkiansa ja jokainen koki pelastaa mitä taisi omaisuudestansa, lähti Bias aivan tyhjin käsin sanoin: kaikki mulla on muasani. Khilon, hallitusmies Lakedaimosa, Kleobulus Lindosta ja Periander, Korinthon hallitsia, olivat myös näitä mainio-viisaita. Tästä näkyy kuinka samat miehet, jotka kotivaltakuntainsa hallitusmenoisa olivat ylistettävästi toimeliaat ja kotonansa vallitsivat ja johdattivat kansaa, samalla myös olivat viisaita opettajia. Niin oli siihen aikaan taito ja toimi yhdistetyt toinen toisehensa.

Samanaikuinen oli myös Aisopos Phrygiasta, kuuluisa satuin miettiä, jonka oma elämä on meille saduksi kääntynyt. Suusanaisin haasteli hän hilpiämielisesti koottuja ja kauniisti sanoiksi viritettyjä juttujansa, joita vielä kauvankin, hänen kuoltuansa, muisto muistilta pidettiin tallella. Vasta myöhemmin pantiin ne kirjoihin.

Tämän elämän viisauden sivusa alkoi jo myös tieto-viisaus eli tiedoitsema (philosophia) vähitellen tointua, ensiksi runon ulkomuodolla mutta myöhemmin siitä luopuin omaan suuntaansa. Greekalaiset tiedoitsiat (philosophit) tutkivat alkaisansa luontoa, ei erinäisiä luonnon ilmeitä ja vaikutuksia, vaan sitä itsiänsä yhteisesti, sen alkua, eli syntyä ja näkyväisen maailman periaineita. Tätä tarkoittivat erinomattain Jonian tiedoitsiat, jotka olivatkin ensimmäisiä Greekan kansan seasa. Niitä oli ennen mainittu Thales Milätosta, (syntynyt v. 640 ennen Vapaht.) joka oli myös kuuluisa tähtien tutkia ja mainio lasku- ja mitta-opin harjoittaja. Häntä seurasivat Anaksimenes ja Anaksimander. Olipa vielä Ksenophaneskin, kotosin Kolophon nimellisestä kaupungista, hyvin syvällinen ajattelia. Hänen opetuksisansa havaittiin selvästi kuinka tiedoitselema alkoi luopua kansan yhteisestä uskosta. Hän lähti Kolophonista ja muuttausi Eleaan, eteläisen Italian kaupunkiin, josa myöhemmin eli muitakin tiedoitsioita, jotka noudattivat hänen oppiansa ja joita kutsuttiin Elealoisiksi.

17. Pythagoraiot.

Pythagoran Oppiseura on Ison Greekan maan historiasa niin merkillinen, ja sen alkaja niin erinomainen mies, että heistä sopii panna tähän omituisen kertomuksensa.

Ehkä Pythagoras eli kuudennella vuosisadalla ennen Vapaht. ja niinmuodoin aivan likellä sitä aikaa, josta meillä jo on selvä ja selkiä historia, on hänen elämäkertansa muinoisilta kirjoittajilta sekoitettu niin uskomattomilla loruilla, että usiammat hänen elämästänsä kerroitut asianhaarat näyttävät epäiltäviltä. Hän oli syntynyt Samosa ja oli aikaisin sekä ruumiin, että mielen suhteen saanut oivallisen johdatuksen, joka saatti hänen ihanaksi ja vilppaaksi sekä ruumiin että sielun puolesta. Täyttääksensä taitoansa lähti hän matkailemaan muihin maihin. Hänen matkoistansa on paljo sadun moisia sanomia, mutta ei saata kukaa syystä kieltää hänen käyneen Aigyptosa, jonka valtakunnan erimuotoiset asetukset ja viisaat säännöt kehoitti niin monta greekalaista siellä käymään. Monet hänen myöhempiä sääntöjänsä näyttävät Aigypton tapain mukaisilta, ehkä ne kyllä saattavatkin olla hänen oman ajunsa hedelmiä, eli vielä Greekalaistenkin opin mukaan toimitettuja. Hän kävi Kreetasa ja Lakedaimosakin, ja kulki läpi Greekan maan. Kehoittavalla opetusmuodollansa sai hän oppilaisiltansa Sophistan kunnianimen, joka merkitsee viisauden opettajaa; mutta suunnalisen nöyryydensä mukaan sanotaan hänen muuttaneen tämän nimen Philosophiksi, joka taas merkitsee viisauden ystävätä, ja kysyttäisä häneltä miksikä hän kutsui sitä taitoa, jota hän harjoitti, vastasi hän: Philosophiaksi, joka nimi silloin vielä oli uusi. Tultuansa kotimaahansa Samoon löysi hän sen Polykraten itsevallasa, jonka tähden hän näyttää pian luopuneen kotoansa ja muuttaneen asuntonsa eteläiseen Italiaan, etsiäksensä siellä toimelle ja taidollensa työalaa. Krotonasa ilmoitti hän itsensä ensi kerran julkisesti. Hänen kaunis muotonsa ja vartalonsa, hänen juhlallinen, arvaten Aigypton pappein mukaan tehty, pukunsa valkiasta pumpuli vaatteesta, hänen nuhteetoin, kohtuullinen ja raitis elämänsä ja vihdoin hänen viisas ja kehoittava puhetlahjansa, kokosi paljouden oppilaita hänen ympärillensä ja tuotti hänelle sen arvon, että hän kykeni miettimään suuria aikeita, jotka täyttivät hänen mielensä. Hän alkoi nimittäin asettaa Oppi-seuran, jonka jäsenet hän tahtoi yhdistää erinäisellä Jumalan palveluksella ja yhteisellä elämän ja opin muodolla. Niiden piti osittain ahkeroida tietoa ja taitoa kaikisa, osittain taas pyrkiä hallitusvirkoihin, sitä varten, että yhteiset asiat eivät jäisi taitamattomain itsemielisten haltuun, vaan tulisivat taitavain ja rehellisten ihmisten hoidettaviksi. Tämä hänen aikeensa menestyikin, ehkä lyhyeksi aikaa.

Ei siihen seuraan otettukaan kaikkia, jotka siihen pyrkivät. Mestari tutki ensin pyrkivän luonnetta ja tapoja, tiedusteli hänen entisen elämänsä ja merkitsi vielä hänen muotonsa, puheensa ja käyntinsäkkin. Tutkinto-aikana ei ilmoitettu vastatulleelle vielä ollenkaan viisauden syvempiä opetuksia; häntä totutettiin vaan oleman vaiti, hillitsemään uteliaisuuttansa ja tarkasti täyttämään jumalain palveluksen askareita ja jokapäiväistä pesoa eli puhdistusta. Jos hän näisä kaikisa kelpasi mestarille, päästettiin hän Seuran sisälliseen yhteyteen.

Pythagoran Seuralaisten elämä oli erinomainen ja kovasti vakainen. Aamulla nostuansa oli kahtalainen tutkinto heidän tavallinen velvollisuudensa; ensiksi, mitä he eilesnä päivänä olivat tehneet ja puhuneet, ja sitten, mitä he sinä päivänä aikoivat tehdä ja ajatella. Aivan valkiasa puhtaasa pugusa menivät he joka aamuna varahin nousevaa aurinkota harpun eli kanteleen soitannolla tervehtimään, pitivät rukouksia ja palasivat yhtenä kokouspaikkaan opinkeinoja harjoittamaan puheilla ja tutkinnoilla. Sen jälkeen harjoitettiin jäseniä kaikenlaisella liikunnolla, (gymnastiska öfningar) jota tapaa kaikki Greekalaiset aina noudattivat; sitten seurasi lyhyt ja kohtuullinen atria, josa ei nautittu muuta kuin leipää ja hunajata. Rualta päästyä aljettiin miettiä yhteisiä kansakunnan asioita, ja iltapuoleen kävelivät erinäiset ystävät toistensa kansa, kertoin mitä he olivat kuulleet eli toimittaneet. Sitten kylvettiin eli pestiin, jonka jälkeen ruvettiin pää-atrialle, Greekalaisten tavoin, jolle seura jakausi niin, ettei koskaan päälle kymmenen ollut yhdesä ruvalla. Tällä atrialla nantittiin, paitsi leipää ja hedelmiä, uhrattuin eläinten lihaa ja viinaakin, aina kuitenkin suurimmalla kohtuudella, jota heiltä vaadittiin. Papuja ei sanota heidän saaneen syödä ollenkaan. Veljesseuran luovuttua toisistansa asunto-kammioihinsa, tutki kukin kuinka hän oli sinäkin päivänä taitoansa kartuttanut, otti sitten soiton sormillensa ja valmisti itsellensä suloisilla lauluilla ihanan levon. Joka päivä elämällä näin raittiisti, vakaisesti ja puhtaasti viresi näiden ihmisten mielesä erinomaiset pyhät ja ylönluonuolliset tunnot ja ajatukset, totisen ystävyyden kansa keskenänsä, ja mestarihinsa olivat he niin taipuneet ja perehtyneet, että hänen sanansa oli heidän mielestänsä Jumalan sanan vertaisia. "Hänpä sen sanoi," (αύτόσ έφα) oli Pythagoran oppilaisten suusa kaiken totuuden suurin vahvistus.

Soitanto oli heidän Seurasansa suuriarvoinen, niinkuin heidän elämänmuotonsa ilmoittaa. He pitivät sen kaiken suosion ja järjestyksen (Harmonia) esikuvana ja aineena, jonka luonteen ja perustukset Pythagoras ensiksi oli keksinyt. Tämän oheesa vaadittiin heiltä oppia muisakin asioisa erinomattain lasku- ja mittakeinosa. Siinä on Pythagoras ensimmäiseksi älynnyt yhtä ja toista, paitsi muita opin mutkia sen, joka vieläkin kutsutaan hänen nimellänsä ja jonka käsitettyä hän ihastui niin, että hän uhrasi jumaloillensa sadan mullia eli härkiä. Paitsi näitä opin keinoja, tutkittiin myös hyväin tapain ja yhteisen hallituksen neuvoja.

Pythagoran seura levesi Krotonasta muuallekkin. Alkajan tarkoituksesta siirtyi hänen oppilaisiansa usiampaan kaupunkiin Isosa Greekan maasa eli etelä-Italiasa, joisa he toimittivat seuroja, jotka ahkeroivat parantaaksensa kansakunnan lakeja ja tapoja, jota varten he ymmärsivät toimittaa hallituksen omihin käsihinsä. Heidän hallitusmuotonsa ei sopinut olla muu, kuin yläisten valta (aristocratia); siitäpä suuttukin heille alahainen kansa. Vähää jälkeen sen sodan, josa Sybaris niminen kaupunki hävitettiin, nousi Krotonasa kapina Pythagoran lahkokuntaa vastaan, josa he taikka surmattiin, taikka kaijotettiin. Sama vaino kohtasi heitä muisakin kaupungeisa ja misä hallitus oli joutunut heidän haltuunsa, otettiin se heiltä pois. Kovat melskeet, riidat ja vallattomuus seurasivat tätä väkivaltaa. Muutamat sanovat itsensäkkin Pythagoran hukkuneen näisä myrskyisä, toiset taas hänen paenneen Metaponttoon ja siellä hyvin vanhana kuolleen. Yhtähyvin pysyi yksi oppiseura, joka hänen neuvonsa jälkeen tutki hyväin tapain, hallitus- ja mittakeinon perustuksia erinomattain. Sitä seuraa oli, paitsi muitakin, Arkhytas Tarantosta, joka oli mainio sekä sota-päämies että hallitsia syntymäkaupungisansa.

18. Jonian kansan kapina saattaa Persian sodan alkuun.

Kääntyisämme taas Greekan kansan Valtakuntain menoa kertomaan, yhdymmä me ensiksi suurehen ja sangen merkilliseen sotaan sen kansan ja Persian valtakunnan välillä, joka teki isot muutokset molempain olemisisa. Persian valtakunta oli, niinkuin ennen on kerroittu, aivan avara, mutta se oli löyhästi yhdistetty ja siinä oli sentähden runsaasti eripuraisuuden ja sekaseurain aineita. Sen ääretöin voima näytti kyllä pian saattavan sortaa ja voittaa pienen kansan, mutta Greekalaisten tointuva toimi ja into, jota eivät Persialaiset ymmärtäneetkään oikeen varoa, piti kuitenkin puolensa. Kaikisa oli eroitus nähtävä Persian ja Greekan maan, eli mainitaksemme laviammalta, Aasian ja Euroopan välillä.

"Persiasa", sanoo Ksenophonin kirjasa muuan Jason Thessaliasta, "ovat kaikki orjia, paitsi yhtä ainoaa". "Te Greekalaiset," lausuu taas Plutarkhon kirjasa Artabanus Persiasta Themistoklelle, "pidätte vapauden ja tasa-arvon kaikkia etuisampina." Persiasa oli yksi vallas-kansa kaikkein toisten päänä; hallitsevain ja hallittaviin välillä ei ollut mitään yhdistystä yhteisen toimen eli luonteen suhteen, vaan ainoastansa sen vallan vuoksi, joka oli toisten oma ja pakotti toisia kuuliaisuuteen. Greekan maalla taas olivat hallitsiat ja hallittavat yhdistetyt sekä yhteisellä toimella ja tarkoituksella, että tavoilla ja rakkaudella Isäinsämaahan. Tapain ja taidon kunto oli järjestyksen perustus ja kansan kuuliaisuus oli vapa, ja luottaminen hallitusmiesten viisauteen ja rehellisyyteen pakottamatoin. Siitä nousi se into ja taito, että joka mies piti itsensä yhteisen edun ja vapauden suojeliana ja oli kans altis tätä velvollisuutta täyttämään kaikella toimella ja työllänsä. Kaikki pitivät huolta koko kansakunnan kunniasta eli eräs-kansain tointumisesta Greekan maasa. Mutta Persiasa ei ollut kansa millänsäkkään heitä rasittavan vallasväen eduista ja hallitsiat elivät ylöllisesti ja ylimielisesti niillä tavaroilla, joita he pakottivat kansakunnan heille kokoamaan. Komeus, ylpeys ja ylöllisyys olivat sentähden siinä valtakunnasa Hallitusväen jokapäiväinen elämän tapa; mutta Greekan maasa hyljättiin semmoinen hulluus vapaehtoisesti, eli jos joku eli isommasti, kaunisti hän elämänsä taitavalla siisteydellä. Vapauden rakkaus vaikutti siellä itsekusakin innon tointumaan tavallansa, samoin kuin itsekukin myös ahkeroitsi toinnuttaa oman valtakunnan voimaa. Josa kaikki huoletoinna seuraavat vanhoja tapoja, siinä on myös taidon ja toimen kasvanto mitätöin, erinäistenkin menosa; vaan josa itsekukin erinäinen eli myös eri-kansa harjoittaa ahkeruutta ja tointa oman tilansa ja luonteensa jälkeen, siinä karttuu sekä mielen että ulkonaisen elämän etuja, ja kansa yhteisestikin ylenee kunnolliseksi ja voimalliseksi, jos kaikilla on sama korkein tarkoitus. Niinpä Greekankin niin moneen eri-hallitukseen erinneestä kansasta on yhteisesti nähtävä. Rauhaa rakastava Akhaian maakunta ja aina keskenänsä taistelevain Thessalialaisten maa; kolkko ja raaka Aitolian valtakunta ja vanhain sanomisa loistava Argos; Arkadiansuloisesta ja hiljaisesta menostansa mainio kansa rikkaan ja kauppakeinosa liikkuvan Korinton vieresä; raskasmieliset Boiutialaiset hilpiämielisten Athenalaisten naapureina; ankara ja sotaa rakastava Lakedaimo rauhalle pyhitetyn Elis nimisen maakunnan oheesa — kaikki Greekalaisia. — Kuinka sitä kansaa eräs-vallat olivat erimuotoisia! Tottapa nousikin niiden välillä usein riitoja ja sotia, joita usein, niinkuin Messeenian sodasta nähdään, käytiin katkeralla kiivaudella; mutta eivätpä nämät riidat estäneetkään koko kansan yhteistä intoa; ne harjoittivat vaan Greekalaisia tarmoon, toimeen ja jalouteen, varsinkin niitä eräs-kansoja, jotka luulivatten aivoituiksi muita johdattamaan. Lakedaimo riensi, niinkuin jo ennen on Peisistraton ja hänen poikansa hallituksesta puhuisa kerroittu, jo silloin levittämään valtaansa Peloponäson rajain ulkopuolelle. Sen toimi, ehkei yltyneellä toivolla tulevia aikoja tarkoittava, kuitenkin olevaisia hoitava lujalla miehuudella; sen vahvasti ja hyvin perustettu hallitusmeno, joka vaati ja saikin tarkan kuuliaisuuden; sen jalo jalkaväki, joka kovalla kurilla ja sillä rohkeudella, jonka eräselämä vaikuttaa, oli tointunut pian voittamattomaksi; sen lavia sukulaisuus, — kaikki nämät asianhaarat taivuttivat useimmat Greekan maan eräs-kansat suostumaan sen johdatukseen (ήγεμονία). Mutta sota Persialaisia vastaan, joka sai Lakedaimolaisetkin avarampiin aikeisiin, kehoitti Atheenankin ylenemään. Tämän valtakunnan asujamet olivat sekä taidon että luonteen suhteen Lakedaimolaisia oikeen vastapäätä. Heidän hilpiä ja hehkuva lyylinsä sai heidät rakastamaan alinomaisia muutoksia. Rohkialla toivolla miettien tulevia seikkoja, tulisella toimella saattain olevia aikeitansa aikaan, kaupankäynnillä kehoittain ja harjoittain yhteistä menoa, tekivät Atheenalaiset kaukaisisakin paikkakunnisa liittoja ja kehoittivat aina jokapaikasa ihanuutta ja kaunistuskeinoin menestystä. Persian mainio sota, jonka Joniasa asuvan Greekan kansan kapina sitä valtakuntaa vastaan sytytti, lisäsikin vielä tätä Atheenalaisten tointa, joka ennen sitä oli vaan alkeisansa.

Milätos vähäsä Aasiasa oli Greekalaisten siirtokansain etuisin kaupunki. Histiaios, sen hallitsia, oli Kuningas Dareiokselta saanut lahjaksi avarat tilukset Thrakiasa Strymonin kymen rannoilla, sen avun ja toimen edestä, jonka hän oli kuninkaalle osottanut hänen onnettomasa sodasansa Schytian kansaa vastaan. Sinne toimitti Histiaios siirtoväen ja saatti sillä Persialaiset kammoimaan; sillä siinä maasa oli runsas kullan saalis vuorista ja se olikin vielä likellä Euroopan Greekalaisia, joita Persialaiset eivät hyvästyneet. Luovuttaaksensa häntä niistä, kutsui Dareios hänen Suusan kaupunkiin, sen vuoksi muka, että hän tahtoi seurahansa niin toimellista miestä. Vävynsä Aristagoras tuli hänen siaansa Miläton hallitsiaksi.

Kuninkaan hovisa tunsi Histiaios katkerasti vapaudensa puutteen; mutta eipä langollakaan ollut uudesta arvostansa kehumista. Nakson saarella asujanten riidellesä oli yksi hätäynyt lahkokunta saanut häneltä apua, ja hänen kansansa yhtyi Persialainen, Megobates nimeltä, jolla oli kaksi sataa alusta eli venettä. Merellä riitausivat päämiehet keskenänsä ja niille Naksolaisille, joita aivottiin salamyhkää äkkiä musertaa, antoi Megabates suutuksisansa tiedon vaarastansa. Sillä kerkesikin Nakson sorrettu lahkokunta varustamaan vastimiansa, niin että vainomiesten laivaston täytyi, turhaan yritettyänsä, purjehtia takasin. Nyt tuli hätä Aristagoralle; koko yrityksen kustannus tuli hänen maksettavaksensa ja vielä sittenkin oli hänelle peljättävä, Persian kuninkaan vievän häneltä hallituksen Milätosa. Täsä hädäsä mietti hän väkivaltaista keinoa. Greekan siirtokansan seasa Aasiasa oli hänellä paljo ystäviä, ja niin nopsasa kansasa oli helppo saada kapinata nousemaan. Tieten olevansa pään vaarasa, päätti hän suojella henkeänsä kuinka hyvänsä. Ollesa hänen vielä epätoimesa tuli uskollinen Histiaion orja Suusasta ja vaati hiuksiansa ajamaan. Sen tehtyä nähtiin ihon päälle päähän lyhyvillä sanoilla kirjoitettuna kehoitus Kapinahan, sillä Histiaios toivoi sen vuoksi pääsevänsä takasin Joniahan. Aristagoras, näin vielä kehoitettu, alkoi asian viipymättä. Vapauden toivo kehoitti Jonialaiset viipymättä yhteen liittoon. Vallasmiehet eli hallitsiat kaijotettiin ja joka kaupungisa asetettiin kansan valta; mutta Euroopan Greekalaisten apua näyttiin tarvitsevan näin vaarallisiin vehkeihin. Tätä saadaksensa lähti Aristagoras merelle ja vaelsi kaupungista kaupunkihin. Ensin kävi hän Lakedaimosa. Näyttäin kupari-taulua, jolle maa oli kuvattu, vakuutti hän kansaa, ei minkään muka olevan heille sopivamman kuin pelastaa omia kansalaisiansa orjuudesta. Samalla näytti hän Kuningas Kleomeenekselle taulustansa Persian maakunnat, kertoin niiden rikkautta, hedelmiä ja etuja, kehoittaaksensa häntä saaliin halulla. Kleomeenes käski hänen tulla taas kolmen päivän takaa; silloin kysyi hän kuinka pitkä matka oli Jonian merestä Persian Kuninkaan tygö Suusan kaupunkiin. Täsä erehtyi Aristagoras, sanoo Herodotos, tavallisesta viekkaudestansa, jolla hän siihen asti oli suosinut Lakedaimon eli Spartan kuningasta; sillä vietelläksensä häntä lähtemään Aasiaan ei olisi hänen pitänyt sanoa totuutta; mutta mainittua tarvittavan kolme kuukautta matkalla merestä Suusaan, tokasi Kleomeenes: "Mene matkois hyvä ystävä ja laita niin ettäs ennen päivän laskua olet ulkona Lakedaimosta." Siihen loppu koko se tuuma.

Yhtähyvin yritti Aristagoras vielä uudellensa. Hän meni kuninkaan tygö kotihinsa, josa hän kohtaisi hänen, yhdeksänvuotisen tyttärensä Gorgon seurasa. Siinä lupasi hän kuninkaalle erittäin salaa kymmenen talentia, (8333 hopio-Riksin paikkoin) jos olis hänen aikeihinsa suostunut. Kuninkaan kieltäisä lisäsi hän aina tarjoustansa vähitellen kolmeen kymmeneen talenttiin. Aina vieläkin kuninkaan evätesä, lupasi Aristagoras viimmein viisi kymmentä. "Isä," sanoi silloin lapsi, "mene nyt pois, muutoin tämä vieras sinun lahjoo ja viettelee." Näiden tyttärensä sukkelain sanain perästä käänsi kuningas vieraalle selkänsä ja luopui hänestä myötyriksi.

Spartasta eli Lakedaimosta kaijottuansa meni hän Atheenaan, joka hyljättyänsä Artaphernen, Persian Kuninkaan puollusmiehen, liiton, jo oli kääntynyt mainitun kuninkaan viholliseksi. Tämä seikka oli Aristagoralle aivan mieluinen, ja hänen nyt kansalle kertoisansa Aasian ihanuutta ja kuinka helposti Persian valta oli voitettava, samalla mainitesa Jonialaisten ja Atheenan sukulaisuutta, suostui hänehen kansa. Luvattiinpa kaksikymmentä laivaa, joita Eretria- ja Euboialaiset lisäsivät muutamilla. "Nämät laivat," sanoo Herodotos, olivat Greekalaisille ja ulkolaisille kaiken turmion alku.

Atheenan ja sen liittolaisten laivaston tultua, yltyivät Jonialaiset kapinaan ja hätyyttivät Dareiota omasa maasansa. Aristagoras ei seuraunutkaan, vaan jäi Milätoon, liittolaisten sotaväen vaeltaisa ensiksi Ephesoon ja sitten Sardehen. Kuin ei siinäkään ollut sanottavaa vastusta, ottivat he kaupungin, paitsi linnaa, jota Artaphernes suojeli, ja polttivat sen, ynnä siinä kotolaisena palvellun Nais-epäjumalan temppelin kansa. Täsä kolkosa hädäsä kokivat kaupungin asukkaat, ankarasti hätäytyneinä ja toivottomuuden innolla, palavan kaupunkinsa torilla vielä torjua kolkkoa vihollistansa, ja Jonialaisten täytyikin peräydä takasin Tmolon vuorimaahan. Persian sotaväki, joka oli silloin Halyn vuoriston tällä puolen, riensi, saatuansa sanoman, apuun Lydialaisille, mutta eivätpä tavanneetkaan enään Jonian väkiä siinä paikasa, vaan vasta Epheesosa. Siellä saivat he ne sotimaan, ja voittivatkin perin pohjin. Atheenalaiset riensivät kotihinsa eivätkä vasta yrittäneetkään Jonian kansaa auttamaan. Mutta sodan aljettua täytyi näiden taistella, kuinka taisivat. Kaarian ja Kypron saarelaisten apu näyttikin ensin palkitsevan Atheenalaisten rikotun liiton, mutta pianpa valtasivatkin Persialaiset Kypron, ja Kaarialaiset tarvitsivat Jonialaisten apua, enemmin kuin he taisivat heitä auttaa. Persialaisten voitettua usiampia Aiolian ja Jonian kaupungeita alkoi itsekkin Aristagoras epäillä koko sodasta. Huonosti ja kavalasti luopui hän niistä, joita hän itse oli sotaan yllyttänyt ja johdatti siirtokansaa siihen seutuun Thrakiasa, joka oli annettu Histiaiolle, valmistaaksensa muka pakopaikkaa Miläton asukkaille jos heidän täytyi paeta vanhoista asuinpaikoistansa; mutta siellä tappoivat hänen seuramiehinensä paikkakunnan vanhat asukkaat.

Sillaikaa oli Histiaios saanut Kuninkaan pidetyksi siinä luulosa, että hän oli aivan syytöin koko Kapinaan, ja vieläpä asettamaanki hänen kapinoitsioita vastustamaan ja asettamaan. Sitä varten ja sillä vallalla varustettuna tuli hän Sardehen. Mutta sielläpä ei hän saattanutkaan enään peittää kavaluuttansa ja Artaphernes sanoi hänelle vasten silmiä, kyllä tietävänsä hänen olevan osakkaan kapinasa. Histiaios pelastiihen siis karkaamalla ja pakeni Jonialaisten tygö. Mutta ne kohtasivat häntä niinkuin kovan onnensa alkajata, ja Milätolaisten seasa, jotka eivät enään suanneet itsevaltiata, oli hän hengenkin hädäsä. Viimmein sai hän Lesbon asukkailta muutamia laivoja, joilla hän merta samosi, väijyin ryöstääksensa Jonialaisten kauppaloivoja.

Sillaikaa lähestyivät Persian sotaväen päämiehet väkinensä maitse ja meritse Miläton kaupunkia, joka oli ollut kapinan alku- ja pääpaikka. Greekalaiset päättivät ei maisin vaan merisin yrittää sotimaan, ja Miläton edustalla olevan Lada nimellisen saaren satamoihin koottiin laivasto, josa kolme sataa viisikymmentä kolme alusta. Se oli Persialaisten mielestä niin peljättävä, että he kavaloilla sanomilla pyysivät sitä huonontaa. Muinoiset Greekan kaupungeista kaijotetut Itsevaltiaat oleskelivat Persialaisten sotaväestösä. Nämät yllyttivät entisiä kansalaisiansa luopumaan yhteisestä liitosta, mutta eivätpä menestyneetkään alusta heidän yrityksensä. Jonialaiset valmistivat vaan neuvojansa kaikella toimella Persialaisia vastustamaan ja valitsivat päämieheksensä Dionysios nimellisen Phokaialaisen, joka taitavasti harjoitti heitä tappeluhun. Alusta tottelivat he häntä mieluisesti, mutta sitten saatti kankeus ja hekuma heitä valittamaan kaikkia tottumahankkeita hankaloiksi ja raskaiksi. Ottivatpa siis vallan Dionysiolta, moittien sitäkin että heidän täytyi totella miestä, jonka kotikaupungista ei ollut tullut yhteiseen laivastoon enempätä kuin kolme laivaa. Saamolaiset, jotka yksin saarestansa olivat tuoneet kuusikymmentä laivaa, alkoivat taas, havaittuansa semmoisen eripuraisuuden ja vastahakaisuuden, uudestansa keskustella entisen itsevaltiansa, Aiakes Sylosonin pojan kansa, jonka yritykset he ennen olivat hyljännehet. Sitten tultua tappeluhun, pakenivat useimmat Saamolaiset pian sotarinnasta, ja saattivat sillä Persialaisille täydellisen voiton Greekalaisista, ehkä Rhiolaiset tappelivat jaloimmalla urhollisuudella.

Tästä voitosta oli Persialaisilla se etu suurin, että he saivat Miläton kaupungin valtaansa. Miehet surmattiin pian tyyni, vaimot ja lapset vietiin fankeiksi Suusan kaupunkiin. Useimmat saarimaat, niinkuin Rhios, Lesbos, Tenedos ja kaikki kaupungit pantiin nyt Persian vallan alle, jotka niitä ottaisansa harjoittivat ankaraa julmuutta. Saivatpa vielä viimmein Histiaionkin käsihinsä. Artaphernes naulautti hänen viipymättä risti puuhun, leikkautti kuoltua hänen päänsä, jonka hän suolattuna lähetti Suusaan. Ei tahdottu häntä elävänä viedä kuninkaan tygö, pelvosta hänen taas liehakoivan itsensä kuninkaan suosiohon. Eikä pitänytkään kuningas ollenkaan hyvänä hänen surmaamistansa, vaan käski pestä, puhdistaa ja kunnialla haudata hänen päänsä, sillä ehkä tämä Histiaios nyt oli kovin rikkonut; oli hän ennen kuitenkin ollut Dareion ystävä, joka Skhytian sodasa oli tehnyt hänelle sangen suurta hyödytystä. — Se oli totisesti kuninkaallinen mieli.

19. Persialaisten ensimäinen sodankäynti Greekalaisia vastaan.

(495-490 ennen Vapaht.)

Jonian kapinoisa ei ollut mikään niin Dareiota suututtanut, kuin Atheenalaisten rohkeus. Eikä unohuttanutkaan Hippias, joka, Atheenasta kaijotettu, nyt eli Persian kuninkaan hovisa, mitään kuria, yllyttääksensä kuninkaan vihaa sitä kansaa vastaan. Saatuansa ensi-sanoman Sarden poltosta, kysyi kuningas, ketä nämät Atheenalaiset olivat, ampui nuolen taivaalle rukoillen jumaloita antamaan hänelle koston tästä kaupungista ja käski palvelian aina atrialla kertoa hänelle nämät sanat: "Herra, muista Atheenalaisia!"

Mutta ei niitä yksin, vaan kaikkia Greekalaisia, aikoi hän rangaista. Mardonius, kuninkaan vävy, lähetettiin Vähään Aasiahan toimittamaan tätä asiata. Koottuansa siellä kaiken sotaväen, ja kaikisa Greekan siirtolaisten kaupungeisa hävitettyänsä yksi-vallan ja asetettuansa kansan-vallan, lähestyi hän Hellesponton salmea, jonka yli maaväki vietiin Euroopaan laivoilla. Laivaston avulla sai hän Thaason saaren, ja maaväellä Makedonian maakunnan Persian vallan alle. Mutta pianpa vaihettikin onni muotonsa. Persian laivaston mennesä Athos nimisen niemen ympäri, kohtasi sitä niin ankara rajuilma, että 300 laivaa ja 20,000 paikkoin miehiä menivät meren hyväksi. Maaväkiä ahdistivat Brygialaiset, Thrakian sukuperää, ja silläkin väellä oli se kova onni, etteipä tohtinutkaan Mardonius vaeltaa etemmäksi, väkensä ja laivoinsa jäännösten kansa, vaan palasi takasin Aasiaan häpiällä.

Eipä kuiteukaan luopunut aikeistansa Dareios, luulten Mardonion kelvottomuuden olleen syynä kaikkiin entisihin vahinkoihin, vaan valmisti uusia yrityksiä. Edeltäpäin lähetti hän asiamiehiä koko Greekanmaahan, joiden piti vaatia vettä ja maata kustakin valtakunnasta, osottaaksensa täydellistä alamaisuutta. Pelvosta hätäyneinä, antoivatkin muutamat mantereen ja saarimaiden asukkaat heille, mitä he vaativat; mutta Atheenan kansa heitti asiamiehet syvään luolaan, ja Lakedaimolaiset kaivohon, komppisanoilla kehoittaisansa heitä, sieltä etsimään sekä vettä, että maata. Vieläpä tulkkikin Atheenasa, Themistoklen neuvosta, rankaistiin hengiltä pois, sentähden että hän oli häväissyt Greekan kielta, selittämällänsä sillä ulkolaisten käskyjä.

Niitä saaria, jotka Persialaiset näin saivat valtaansa, oli laivastonsa suhteen kunnokas Aigina. Atheenalaiset hokivat nyt sen asukasten yhtyneen Persialaisihin, vihasta heihin, niiden kansa yhtenä heitä hätyyttääksensä. He haastivat heitä siis Lakedaimon oikeuteen, niinkuin Greekan maan pettureiksi. Lakedaimolaiset näkivätkin asian perustetuksi, ja pakottivat Aiginalaiset varikko-miehillä (gislan) vakuuttamaan heitä uskollisuudestansa. Mutta pian muuttuikin Lakedaimosa miesten mieli ja Aiginalaiset vaativat varikoitansa Atheenasta takasin. Näiden kiellettyä, nousi sota molempain valtakuntain kesken, josa Atheenalaisten vastustaaksensa vihollisiansa, täytyi lainata laivoja Korinthiläisiltä; niin vähä oli vielä silloin Atheenan voima merellä. Helposti luuli siis Dareios syystä sen valtakunnan voittavansa.

Kaksi uutta sotapäämiestä Datin ja Artaphernen, jotka kuningas luuli mielevämmiksi ja toimellisemmiksi, lähetti hän nyt (490 enn. Vapaht.) suurella väestöllä Greekan maahan, annettuansa heille käskyn, kurittaa erinomattain Atheenaa ja Eretriaa, joiden asukkaat heidän piti kuljettaa orjuutehen Persian maahan. Välttääksensä tällä kertaa Aathon hirmuista nientä, panettivat he koko maaväestön Laivastohon, josa oli 600 alusta ja joka, Saamosta lähtiin, vaelsi Ikaron meren saariston läpi. Naksos ja muut Kykladon saaret vallattiin ja pian kaikki asukasten asennot poltettiin, mutta Delon saaresa säästettiin temppelit ja huoneet sen vuoksi, että silloin sen uskottiin olleen epäjumalan Apollon ja naisjumalan Artemin syntymäpaikan. Viimmein nousi se hirmuinen väestö Euboian maalle; Tulella ja miekalla hävittivät yltyneet Persialaiset kaikki eikä jäänyt Eretriasa yhtäkään huonetta jälille. Paljo asukkaita pakeni vuorille, paljo surmattiin ja jäännökset tehtiin orjiksi. Sillä ei enään löytyisä mitään hävittämistä, menivät Persialaiset taas laivoihinsa, purjehtiaksensa Attikaan, eli Atheenan maakuntaan, ja kuljettivat seurasansa Hippiasta, joka toivoi Persialaisten avulla taas saavansa menetetyn valtansa.

Pelvolla saivat Atheenalaiset sanoman vihollisensa tulosta. Sentähden lähettivät he kiireesti Lakedaimoon apua pyytämään. Lakedaimolaiset olivat kyllä siihen mieluiset, mutta heidän uskonsa kielsi heitä lähtemästä sotaan, ennen täyttä kuuta. Ainoa Plataian kansa, Boiutian maasta, joka ennenkin, vihasta Theebalaisihin, oli ollut Atheenan liittolainen, riensi nyt sen apuhun. Atheenalaiset kokosivat kaiken väestön, jonka suinkin taisivat; kukin kansan lahko, joita oli 10, antoi sotaväkiä ja päämiehen ja vielä tuhansille orjillekin annettiin asehet käsihin. Nämät joukot eivät suinkaan olleet suuria, mutta ne olivat lujasti yhtyneet liittoon, antaaksensa kaikki altiiksi isäinsä maata ja vapauttansa suojellaksensa; he olivat kilpa-kisoisa tottuneet voimakkaiksi ja sukkeloiksi, yhdistetyt yhteisen hädän tähden, luottavaiset päämiehiinsä, yltyneet vihasta vihollisillensä ja paitsi kaikkia näitä varustetut paljoa paremmilla aseilla rinta-sotaan likeltä, kuin viholliset, joiden paras voima oli hevoisväki ja jousimiehet. Niin vaelsivat he Marathonin lakealle vihollista vastaan, joka siinä oli Euboiasta nossut heidän mantereellensa, sen vuoksi, että se paikkakunta oli hevoisväelle hyvin sopiva.

20. Tappelu Marathonin Lakealla.

(490 ennen Vapaht.)

Atheenan kymmenen sodan päämiehen seasa oli viisi tappelua vastaan niin voimallisen vihollisen kansa, varsinkin kuin ei Lakedaimosta vielä ollut tullutkaan apuväkiä. Koska täsä mielet olivat kahtia jaetut, täityi Kallimakhon, joka nyt oli se Esivallanmies, jonka tuli hoitaa sota-asioita, antaa päälausunto. Muuan rohkia ja viisas mies, Miltiades, joka oli päämiehiä ja jonka rakkaudesta vapauteen jo on ennen puhuttu, otti toimittaaksensa Kallimakholta otollista päätöstä. Koska hän ei tainnut luottaa Persialaisihin, sen heille turmelevaisen neuvon suhteen, jonka hän Thraakian sodosa oli antanut kuningasta vastaan, oli hän paennut Khersonäsosta ja tullut takasin Atheenaan. Ehkä toiset neuvottelivat häntä vastaan, piti hän tappelun Marathonin kentalla aivan välttämätöinnä, ahkeroiden kaikella puheliaisuudellansa siihen suostuttaa Kallimakhota. Hän selitti tälle kuinka nyt oli hänen vallasansa, taikka syöstää Atheena orjuuteen, taikka taas pelastaa ja vahvistaa valtakunta ja sillä saavuttaa yhtä ikuinen kunnia kuin sekin oli, jonka Harmodeios ja Aristogeiton olivat saavuttaneet. "Jos he antauisivat Persian vallan alle, joutuisivat he epäilemättä Hippian käsiin, ja saisivat kärsiä häpiällisintä vaivaa; mutta jos he voittivat, yleni Atheena Greekan maan ensimäiseksi kaupungiksi. Olikin heillä", sanoi hän, "nähtävästi voitto tarjona, jos he nyt kohta kävivät vihollisihin käsiksi, ennenkuin eripuraisuus ennätti huonontaa Atheenalaisten intoa."

Saipahan viimmein Kallimakhon taipumaan neuvoonsa, ja päätettiin tapella. Korkein valta oli oikeudella Päämiesten kesken päivä kullakin vuoroon, mutta ne viisi, jotka olivat tappelua vaatineet, havaitsivat kuinka hyödyllinen se olis heille, että valta olis aina yhden hallusa, ja että Miltiades, paitsi muita jaloja omaisuksiansa, jo entiseltä tarkoin tunsi Persialaisten sotakeinot; sentähden antoi kukin vapaehtoisesti hänelle valtapäivänsä. Aristides oli se, joka ensimmäiseksi siihen suostui, antain niin muillekkin kunnioitettavan suunnallisuuden esimerkin.

Yhtähyvin viipyi Miltiades sotimatta siihen päivään asti jona oli hänen laillinen valta-vuoronsa, ja silloin vasta asetti hän sotarintansa vihollista vastaan. Oikiasa pääsä seisoivat Atheenan sotamiehet, vasemmasa Plateian väki ja keskirinnasa orjat; täsä järjestyksesä karkasi linia, Miltiaden käskyllä, juoksujalasa vihollista vastaan, ennustusuhreinkin heille hyvää luvattua. Persialaiset luulivat heitä hulluiksi, nähdesänsä sen pienen joukon, jonka he jo luulivat paljoudellansa musertavansa. Mutta pianpa yltyikin sota ankaraksi; Persialaiset murtivat Miltiadelta mielisuosin heikommasti varustetun keskirinnan, sillaikaa kuin Greekalaiset taas voittivat heidän sivuväkensä molemmin puolin. Täsä kääntyivät Greekalaisten aseet sivuilta, joilla paenneet viholliset olivat saattaneet heitä joksikin joutilaiksi, Persian väen voittanutta keskirintaa vastaan, auttaaksensa pakenevia orjia, ja viimmein Persialaisten ylehensä peräyttyä, vainoisivat heitä intouneet Greekalaiset laivoihin asti, saivat seitsemän alusta ja koko vihollisen leirin, kaikkine tavaroinensa. Koko lakea oli ruumiita täynnä. Atheenalaisilta oli sota-asiain hallitusmies, ennen mainittu Kallimakhos, ja kaksi jaloa sodan päämiestä, ynnä monen suuriarvoisen miehen kansa, kuolleet, mutta Persialaisia oli monin kerroin enämmin surmattu.

Pakenevat Persialaiset menivät kuitenkin vielä äkkiä meritse eteläisen Attikan niemen ympäri, toisaalta yrittääksensä; mutta ennen heitä oli jo Miltiades paikalla maitse, odottamasa heitä urhoollisen väkensä kansa Phaleron sataman rannoilla. Persian laivasto laski kyllä ankkurinsa pohjaan, mutta eipä uskaltanutkaan väki nosta maalle, vaan lähtivät pois purjehtimaan kotihinsa, eivätkä tuoneet tullesansa kuninkaallensa muuta, kuin Eretrian vallattua väkiä. Dareios, taas oikian kuninkaan mielellä, ei kostanut näille ollenkaan asiamiestensä kuolemata, vaan käski ottaa pois heidän kahleensa, ja määräsi heille eräspaikan avarasa valtakunnasansa asuttavaksi.

Suurempaa iloa ei ole ilmoissa ikänä voittanut sotaväki tuntenut, kuin Atheenan miehet, Marathonisa voitettuansa. Kaiken joukon vihollisia ajaisa, kiiruhti yksi mies kaupunkiin täyttä juoksua, ja huutaisansa pian peräti hengestyneenä pitkin katuja: "iloitkaat, voitimme!" kaatui hän siihen paikkaan kuolleena. Kauvan sen jälkeen vielä viettivät Atheenalaiset sitä päivää juhlallisesti, uhrasivat sotakentalla, asettivat kirjoituksia kaatuneitten kansalaistensa kunniaksi ja pyhittivät suurella kuvauksella kymmenen päämiehensä jalon urhoollisuuden ikuiseksi muistoksi. Miltiaden nimi oli iloinen sana vielä lapsille ja äijillekkin; kansa kävi voittaneita ottamaan vastaan ilolauluilla, pitäin heitä pelastajinansa.

Urhoollisten Atheenalaisten juuri lähtiisä kotia sotakentalta, tuli suurella kiiruulla joukko Lakedaimon sotaväkiä, jotka nyt, kuun täydyttyä, olivat valmiit heitä auttamaan. Työn tehtyä eipä enään tarvittukaan heidän apuansa, vaan he haluisivat yhtähyvin nähdä Meedialaisia; Käytyänsä siis sotakentalla, josa niitä makasi runsaasti, palasivat he kotiansa, ylistäin Atheenalaisten jaloa työtä.

21. Miltiaden kuolema; Themistokles ja Aristides.

Ei mikään asia ollut Atheenalaisille mieluhumpi voittoansa koko Greekan kansan puolesta, ilman Lakedaimolaisten avutta. Nämät ylivaltaa himoavat niemeläiset olivat ennen tätä harjoittaneet pian väkivallalla tuomio oikeutta Atheenasakin, niinkuin entisistä kertomuksista on nähtävä; mutta nyt näytti tulleen aika ja tila, masentaa heidän kopeuttansa. Voitto Persialaisista oli toinnuttanut Atheenalaiset rohkeuteen, ja koska heidän kaupunkinsa pian yksinänsä oli vastustanut ulkolaisten peljättävän väkivallan, luulivat he sillä saaneensa oikeuden ylivaltaa harjoittaa niisä Greekan maakunnisa, jotka epätoimellansa olivat heittäneet isäin maan kunnian ja vapauden muukalaisten käsiin. Tämä luulo sytytti Atheenasa voiton- ja vallanpyynnön. Miltiades erinomattain kehoitti heitä semmoisihin vehkeisihin. Hän vaati seitsemääkymmentä väellä hyvin varustettua laivaa yritystä varten, josta hän lupasi tuoda suuret tavarat, ja saatuansa laivaston, purjehti hän Paarohon. Tämän saaren asukkaat olivat muutamilla aluksilla lisänneet Persian laivostota ja paitsi sitä tahtoi Miltiades kostaa yhdelle sen asukkaalle, että se oli häntä muinoin Persialaisille panetellut. Mutta eipä tämä yritys onnestunutkaan. Paaron pääkaupungin muurit seisoivat linnain piirityksehen vielä tottumattomain Atheenalaisten keinoja vastaan, ja sen urhooliset asukkaat lähettivät häväistynä takaisin asiamiehen, joka vaati heilta sataa Talenttia. Itse Miltiades sattui onnettomasti loukkaumaan ja rikkoi yhden luunsa, jonka jälkeen hän vihdoin antoi käskyn palata takasin, piiritettyänsä kaupunkia kuusikolmatta päivää ja maakunnan ryöstettyänsä.

Atheenasa oli sillaikaa Miltiaden arvo ja kunnia herättänyt kansalaisten kateuden. Jo Khersonäsosta tultuansa, josa hän oli ollut itsevaltias, tuli hän epäluulon alaiseksi, ja nyt luultiin häntä vapaudelle vielä peljättävämmäksi. Alkmeonin vieläkin aina valpas sukukunta sai nyt hänen kunniattomasta tulostansa takasin aineen, syyttää häntä kansan kokouksesa petturiksi. Koska hän ei itse vammoiltansa kyennyt oikeuden eteen vastaamaan asiatansa, täytyi hänen heittää se ystävittensä haltuun. Turhaan muistuttivat nämät Marathonin kunniapäivää. Eivät he sillä saaneet muuta aikaan, kuin että Miltiades vapautettiin hengen rangaistuksesta, vaan langetettiin maksamaan 50 Talenttia rahasakkoa. Koska hänellä ei ollut tätä rahaa, pantiin hän fankeuteen, josa hän pian kuoli ärtyneistä haavoistansa. Atheenan lakien mukaan piti nyt hänen poikansa Kimonin käydä isänsä siaan samaan fankeuteen, mutta hänen rikas lankonsa maksoi sakon hänen edestänsä. Niin kuoli Marathonin Sankari viheliäisyydesä. Usein on vielä vastakin historia todistava että tasavaltaisisa kansakunnisa samanlainen turmio loukkaa jaloimpia miehiä, sillä kateus ja pelko, kunnollisten miesten aina pyrkivän ehdonvallalla sortamaan yhteistä vapautta, tukahuttaa niisä kiitollisuuden tunnon.

Eipä puuttunut sittenkään, Atheenan nyt ollesa suurimmasa voimasansa, oivallisia miehiä, jotka voivat semmoisen vahingon palkita. Rohkia ja ylöspäin pyrkivä mies, nimeltä Themistokles, havaitsi nyt mitä Atheenalta vielä puuttui ja mihinkäpäin kansan luonnet ja tila vaati valtakuntaa toinnunttamaan kuntoansa, ja hän tunsi itsensä kutsutuksi toimittamaan tätä tarkoitusta. Jo lassa oli hän ynsiä, hilpiä ja ymmärtävä, eikä koskaan muiden lasten tavalla kisoihin taipuva. Hän vaan piti valmistaumatta lasten seuroisa puheita, jotka sen kansan oikeudenkäymisen mukaan pidettiin oikeuden edesä, milloin sortaaksi milloin puoltaaksi haastetuita, näisä pyysi hän kans taikka saattaa syypääksi, taikka taas syyttömäksi näyttää tasaikäisiänsä lapsia. Opistosa ei huolinut hän mistään niin kuin semmoisista opetuksista joilla valtakunnan hallitusmenoa ja sodankäyntiä selitettiin; Runo-Soitto- ja Kuvaus-keinoon, joita silloin pidettiin suuriarvoisina, ei ollut hän olenkaan taipuva. Seuruudesa kerran maan tavalla kanteleen kulkiisa miesmieheltä, ja kunkin, jonka käsisä se kävi, sillä kappaleen soitettua, tuli se vuorolla Temistoklenkin käsiin, mutta hän antoi sen toiselle lausuin näin: "Soittaa ja veisata en taida, mutta sattaa valtakunta mainioksi ja voimalliseksi, senpä keinon kyllä osaan." Miehistyttyänsä näytti hän palavan kunnianhalunsa ulkonaisesakin komeudesa. Olympiän Kilpa-juhlilla taisteli hän nuoren Kimonin kansa herkku atrioita, mitä parahia, kumpikin kilpaa toimittamalla, ja kuuluisan kanteleen soittajan kerran tultua Argolista Atheenaan, kutsui Themistokles sen kotonansa soittamaan, saadaksensa sillä Kaupungin etuisimmat miehet käymään huoneesansa. Suunnallisella ystävyydellä saavutti hän kansaston suosion; Joka isännän nimen tiesi hän, ja selvitti heidän asiansa oikeudella. Hänen ihana ja hilpiä puheliaisuudensa käänsi kaikki hänen puolehensa. Kaikkien ylistäisä Miltiaden nimeä, Marathonin voiton suhteen, oli Themistokles alakuloisen näköinen, eikä saanut unta öilläkään. Ystävillensä, jotka kysyivät häneltä, mikä siihen oli syynä, vastasi hän: "Miltiaden voitot vievät unen silmistäni." Kansa piti ulkolaisten ensi-tappion sodan loppuna, ja lepäsi huoletoinna. Taaemmaksi näkevä Themistokles näki täsä ensi-voitosa vaan kovempain sotain alkupään, ja havaitsi itsellensä ja valtakunnalle vasta tästälähtiin ilmauvan oikein jaloin ja urhollisten töiden aineita ja tilaisuuksia. Miltiaden kuoltua otti hän toimittaaksensa sen aikeita, nimittäin lisätäksensä Atheenan voimaa ja valtaa muidenkin ylitse. Themistokles havaitsi ensimäisenä, Atheenan ainoastansa meritse saattavan semmoista ylivaltaa saavuttaa, ja ulkolaisia parahitten vastustaa, jonka tähden pitikin valtakunnan panemaan paras voimansa merelle.

Sota Aiginan kansa tuotti hänelle hyvän tilan, noudattaaksensa tätä tarkoitusta. Hän kehoitti kansaa Vuoritöistä tulevilla runsailla rahoilla, jotka ennen jaettiin kansalaisten kesken, nyt teettämään sata uutta laivaa. Seurattiinkin hänen neuvoansa ja sillä valmistettiin se mainio voitto ulkolaisten Kserkses nimisestä kuninkaasta ja perustettiin Atheenan tuleva kunnia ja valta. Eipä alusta kuitenkaan tahtonut tämä neuvo ollakkaan mieleen kaikille, sillä, niinkuin vanhan aikuinen kertoja siitä asiasta haastelee, se vei miehiltä kilvet ja keihäät ja istutti heidät laivain tuhdoille ja teljoille. Lakedaimon etuisuus, josta Atheenalaiset heidän kansansa taistelivat, oli saavutettu urhollisuudella maa-sodasa, ja voitto Marathonin lakealla oli osottanut Atheenalaisten myös olevan kunnollisia sotamiehiä maallakin. Taisivat myös vallasväen rikkahimmat tilusten haltiat jo sillon keksiä, kuinka kaupankäynti ja merenkulku luonnollisesti muuttaa vallan asetukset kansa-vallan mukaan ja eduksi, kuin muitakin tavaran saalihia, paitsi maanviljelystä, ilmauntuu, ja valtakunnan voima ja suojeleminen kääntyy alaisemman kansan käsiin. Olivatkin sentähden Themistoklesta vastaan kaikki, jotka naitä aavistivat ja samalla haluisivat etuisimpain hallitusta, Lakedaimon hallitusmenon mukaan.

Se mies joka kaikkialla vastusti Themistoklesta oli Aristides. Tätä oli paremmin mieleen jos joku hyödyllinenkin asia jäi kansalle ilmoittamatta, kuin se, että Themistokles, hänen mielestänsä vapauden vaaraksi, kansaa kiehtomalla aina lisäsi valtaansa. Sanoipa kerran Aristides merkillisesti: "hyödyllisin olis Atheenalle syöstää hän itse ja Themistokles syvyyteen". Aristides ahkeroitsi päästäksensä kuuluisaksi rehellisyydellänsä, ja koki vapaehtoisella köyhyydellä osottaa kansalle, hylkäävänsä oman etunsa kansakunnan onnen tähden. Totisella oikeudella riitoja selvittäisänsä saavutti hän tämän nimen: Rehellinen, ja sillä tavalla pyysi hän käsittää Oikeus-paikoisa kansakunnan suosiota, jonka Themistokles oli käsittänyt yhteisisä kansaston kokouksisa.

Näiden miesten taisteleminen loppui ennen pitkää, sillä tavalla, että Aristides ajettiin kotoa ulkomaille pakolaiseksi. Sitä asiata Ostrakismon nimellä mainittavalla arpalaskulla päätettäisä, puhutaan kirjoituksen taitamattoman ja tuntemattoman miehen tulleen itsensä Aristiden luokse, pyytäin häntä tavallisen kivipalaisen päälle kirjoittamaan, hänen tällä arvallansa puolestansa vaativan Aristidestä kaikoon tuomittavaksi. "Mitäs pahaa", kysyi Aristides, "hän on sulle tehnyt"? "Ei tuo ole mulle tehnyt mitään pahaa", vastasi toinen, "enkä tunnekkaan häntä, mutta sitä pahastun, että häntä niin ylehensä kutsutaan rehelliseksi." Vastaamatta kirjoitti Aristides nimensä kivipalasehen ja antoi sen miehelle, pantavaksi vihollistensa arpain sekaan.

Näin voitti nyt Themistokles kansalaistensa suosiolla, mutta kuinka hänen oma hallitus-toimensa, jota hän nyt, riitaveljensä paettua, saattoi estämättä seurata, tuli Atheenan kansan eduksi taikka ei, se näkyy seuraavasta kertomuksesta.

22. Persian Valtakunnan valmistuksia kolmanteen sotayritykseen Greekan

kansaa vastaan ja heidän Sotaväestönsä lähtö kotimaalta.

Eipä saattanutkaan Dareios hyvällä mielellä kantaa kahta häpiää, jotka olivat loukanneet hänen sotaväestötänsä Greekalaisten maasa, ja sentähden päätti hän kolmannen kerran lisätyllä voimalla epäilemättä kostaa Atheenalaisille entiset vahingot. Sitä varten toimitti hän kolmena vuotena miehiä kirjoitettaviksi, laivoja rakennettaviksi ja kaikenlaisia sotavaroja valmistettaviksi koko valtakunnasansa. Neljäntenä vuotena nousi kuitenkin kapina Aigyptosa joka maa ijän-päivän oli ollut vastahakoinen Persian ylivaltaa kärsimään. Dareion lasten kesken syttyi riita hallituksen perinnöstä, josa se valtava Atossa, Kyron tytär, käänti kaikki vanhimman poikansa Kserksen eduksi. Nämät sekaseikat estivät Dareiota sodasta Greekalaisia vastaan siksi että hän kuoli vuonna 485 ennen Vapaht.

Hänen perillisensä Kserkses, jonka luonne ei mahtanut yllyttääkkään häntä sodankäyntiin, ei halunnutkaan alusta koko Greekan sotaa, vaan kuritti kootuilla sotajoukoillansa kapinoitsevata Aigypton kansaa. Ulkoa tulevat kehoitukset, Peisistraton Suusan kaupungisa asuvan ja Aleuvalaisten Thessalian maakunnasa voimallisten lahkokuntain yllytykset ja Mardonian, Kuninkaan ystävän ja sukulaisen, halu hallita Greekan kansaa, saivat kuitenkin sen nuoren kuninkaan mielen voittomaita haluamaan. Kuritettua Aigyptolaiset aljettiin kauhistavia hankkeita Greekalaisia vastaan. Koko avara valtakunta pantiin liikkeelle; yli viidenkymmenen kansan, jotka olivat toisistansa aivan erinmuotoiset sekä kielen ja tapain, että sota asetten ja vaatetparrenkin suhteen, täytyi lähettää miehiä; hirmuinen sotaväestön joukko, josa Herodotos sanoo olleen puoli kolmatta miljoonaa väkiä, koottiin sillä lailla. Yläisimmät kuninkaan heimolaiset, ja itsekkin kuningas, tahtoivat seurata sotaan, ja sitä korkiata joukkoa seurasi niin paljo orjia, keittäjiä, askarmiehiä ja vaimoväkiä, että niitä oli lähes sama määrä, kuin sotamiehiäkin. Kaikki rantakansat, Aigyptosta Hellesponton salmeen saakka, vaadittiin toimittamaan laivoja ja muona-varoja kaikkiin rantakaupungeihin Thrakiasa, jotka taikka puollustivat Persialaisia, taikka olivat heidän valtaansa joutuneet; sillä ei runsastuloisinkaan maakunta olis voinut kantaa toukoja semmoisen äärettömän sotaväestön tarpeiksi. Välttääksensä entisiä vahingoita Athos nimisen niemen ympäri purjehtiisa, kaivatti nyt Kserkses kannaksen poikki väylän. Se työ oli arvaamatoin ja siihen meni kaksi vuotta.

Sillaikaa on kahden Greekalaisen rohkia toimi erinomaisesti merkittävä. Lakedaimolaisten kaivoon sysättyä Persialaisten Asiamiehet, niinkuin ennen (262 siv.) on mainittu, eivät saaneetkaan papit Taltybion temppelisä enään ollenkaan otollisia lauseita eli ennustuksia epäjumalalta. Tästä valittamalla saattivat he koko kaupungin sangen surulliseksi ja vaativat, tämän ihmiskunnan lakia loukanneen rikoksen lunnahiksi, kaksi miestä lähetettämän Kserksen luokse kuoletettaviksi. Kansan saatua tämän sanoman, tuli heti kaksi arvosukuista Lakedaimolaista, Sperthias ja Bulis nimeltä, jotka, jätettyä vaimonsa ja lapsensa, iloisella mielellä lähtivät Persiaan, kuollaksensa kotimaansa eduksi. Heidän ollesansa matkalla vähäsä Aasiasa, kutsui heidät ylähinen Persialaisten Sotaherra, Hydarnes nimeltä, luoksensa atrialle, ja haasteli, paitsi muutakin, tällä tavalla: "Lakedaimon miehet! miksi oletta te niin vastahakoiset kuninkaan ystävyyteen? Minusta näette kuinka kuningas kunnioittaa kelpomiehiä. Teillekkin, ruvettuanne hänelle alamaisiksi, antasi hän epäilemättä hallitusviran jonkun paikkakunnan ylitse Greekan maasa." Greekan miehet vastasivat hänelle totisten vapakansalaisten tavalla: "Hydarnes! orjuuden sinä tunnet, mutta vapautta etpä tunnekkaan. Jos sinä sen tuntisit, niin sinä kehoittaisit meitä sen edestä hylkäämään henkemme ja tavaramme."

Suusasa vaadittiin heitä lankiamaan maahan kuninkaan edesä, mutta turhaan. He sanoivat kotimaasansa ei muita kumarrettavan kuin Jumaloita. Seisallansa puhuttelivat he siis näin Vallitsiata: "Meediläisten kuningas! Lakedaimon kansa on lähettänyt tänne meidät kosto- ja lunnas-uhriksi niiden Asiamiestenne edestä, joilta Lakedaimosa otettiin henki." Kummastellen ja ihmehellen semmoista miehuutta, vastasi Kserkses, joka kans ei suinkaan ollut pätömielinen, ei itse tahtovansakkaan tehdä sitä pahaa työtä, jonka hän heidän menoisansa näki rikokseksi, eikä, heitä kuolettamalla pelastaa Lakedaimon kansaa syystänsä. Molemmat miehet palasivat siis kotia tervennä.

Mainittuin monenkaltaisten sotajoukkoin valmistettua, kokousivat he Kritalan tienoilla Kappadokian maasa, ja vietiin sieltä, Kserksen johdattaisa, Sarden kaupungin luokse. Halys nimisen vuoriseljän yli vaellettuansa, lähesty sotaväestö Kelainan kaupunkia Phrygiasa. Täsä asui Pythius nimellinen mies, lähes Persian kuningasta rikkain mies Aasiasa. Tämä ei ainoanstansa ruokkinut kuningasta, ynnä kaiken hänen sotaväkensä kansa, runsahimmasti, vaan tarjosi hänelle vielä rahaakin. Kummastellen kysyi kuningas kuinka suuri hänen tavaransa oli. "Tiedustelinhän minä sitä," sanoi mies, "vähää ennen saatuani sanomas tästä sodasta, ja silloin oli minulla 2000 Talentia hopiosa, ja kullasa 4 millionaa Dareiko-rahoja, seittemää tuhatta vaille. Tämän summan lahjoitan minä sinulle, sillä kyllä minulla on tarpeeni runsaasti orjistani ja tilusteni viljelemisestä." Eipä ollutkaan Kserkses, kuninkaallisen jaloutensa suhteen, halullinen tätä lahjaa ottamaan. Kehuttuansa miehen rikkautta, kiitti hän Pythiusta ruokkimastansa kaikki suurella kustannuksella, teki hänen kansansa ystävyyden liiton ja vihdoin lahjoitti häneltä puuttuvat 7000 kultarahaa. Sardeen mennesänsä osotti hän taas kuninkaallisen komeuden. Nähtyänsä nimittäin matkalla erinomaisesti kauniin ja suuren platanipuun, lahjoitti hän sille kultahemmun ja jätti väkiä sitä vartioitsemaan!!!

Sardesta, josa kuningas viipyi talvia, lähetti hän vieläkin kerran asiamiehiä Greekanmaaan kaupungeihin, paitsi Lakedaimoa ja Atheenata, vaatimaan heiltä vettä ja maata; ja säättyänsä väestön jalkaisin menemään Euroopan puolelle, oli hän antanut kaiken laivaston purjehtia Hellesponton salmeen, valmistamaan siihen kaksi laiva-siltaa. Eipä onnistunnutkaan ensi-yritys tätä sangen työlästä keinoa toimitettaisa, varsinkin myrskyn meren aaltoja lesätesä ja yllyttäisä. Herodotos kertoo silloin Kserksen käskeneen sillan rakennuksen hoitajat surmattaa, merelle annettaa 300 raippalyöntiä ja sen pohjaan heitettää pari jalka-pulttia. Lieneekö tuota meri paljon pahaksunut, mutta olis hän kuninkaan pitänyt muistaa aalloilla olevan omat tapansa. Tätä asiata ovat kuitenkin ainoastansa Greekalaiset kertoneet, arvaten nauraaksensa yksivallan vehkehiä, ja on kukatiesi sitä varten koko seikka ilman valetkuvaus.

Valmiiksi saatua viimmein molemmat sillat, lähti Kserkses Sardesta väestönensä ja vaelsi Hellesponttoon päin. Siinä vaan oli kansaa! Edellä kävivät riippimiehet ja kuorma-eläimet; niitä seurasi sotaväestö kaikenlaista kansaa; sitten tuhat hevoismiestä ja tuhat keihäsmiestä, valituita Persialaisia; niitä taas seurasi kymmen komiasti varustettua hevoista, kasvatetuita Nisaion pyhällä lakealla Persiasa ja pyhitetyitä auringolle; sen jälkeen pyhä vaunu, joka veti 8 valkiaa hevoista, vaan josa ei ketään istunut, ja sitten kuninkaan oma vaunu, jonka edesä kans oli Nisaion hevoisia. Kuningasta seurasi kymmenen tuhatta valittua Persian jalkaväkiä ja yhtä paljo hevoisväkiä, ja viimmein kaikki muu väestö.

Tultua Skamandron, Homeeron runoisa ylistetyn virran luokse, eipä ollutkaan siinä vettä kyllä juoda tämän pian lukemattoman sotajoukon väestölle ja eläimille. Idan vuoren nyt jätettyä vasemmalle kädelle, riensi Kserkses Pergamoon, nähdäksensä Priamon mainion kaupungin, jonka tienoilla Euroopa ja Aasia olivat ensiksi alkaneet taistelemisensa. Siinä uhrasi hän Ilion Athänälle eli Minervalle tuhannen sarvikkaita, ja hänen maageiksi kutsuttavat tietäjänsä valoivat viinauhria paikkakunnan muinoisten Sankareitten kunniaksi. Sitten riensi hän Hellesponttoon.

Muutaman päivän vaellettua kerkesi sotaväki Abydos nimisen Aasian viimmeiseen kaupunkiin. Täsä tahtoi Kserkses pitää yhteisen sotaväkensä katselemuksen. Kaupungin asukasten täytyi sen vuoksi rakentaa hänelle korkia istuinpaikka valkeista kivistä, josta hän taisi nähdä sekä äärettömän armeiansa, että laivastonsa yhtähaavaa merellä. Hänelle huvitukseksi pidettiin valet-sota merellä, josa Sidonin väki oli voittavanansa. Alusta katseli hän sitä lukematointa väen paljoutta iloisella mielellä, mutta ennen pitkää raskaalla, ja vielä vihdoin kyyneleilläkin. Herodotos sanoo sen aavistuksen johtuneen silloin kuninkaan mieleen, että näitä lukemattomia ihmisiä arvoin ei yksikään ollut elävä sataan ajastaikaan.

Laiva-sillat Hellesponton poikki olivat nyt saadut oikein valmiiksi monen sadan ison laivan nojaan, jotka ankkureilla ja köysillä olivat kiinnitetyt, ja peitetyt hirsillä ja laudoilla. Sillat olivat kahta tuhatta askelta pitkät, ja molemmin puolin varustetut käsipuilla, hevoisten suhteen. Ennen lähtöä yli salmen heitettiin niille ja tielle myrthi-puun lehviä ja suitsutettiin savua hyvän hajuisista yrtti aineista. Itse Kserkses valoi viina-uhrin, nousevan auringon kunniaksi, piti rukouksen ja heitti viina-maljan ynnä kultapikarin ja kalliin miekan kansa merehen. Sitten aljettiin vaellus. Sitä kesti seitsemän vuorokautta lakkaamatta, kertoo Herodotos. Thrakiasa avaralla lakealla Hebrus virran suulla piti Kserkses taas suuren kattelemisen, josa hän silmäili sekä maaväkensä että laivaston.

Ihmeheltävät olivat näiden monenlaisten kansain erinmuotoiset pugut ja aseet. Siellä nähtiin Persialaisia piippalakeisa, kirjavisa ahtaisa nutuisa, pitkisä housuisa, varuustettuja keihäillä, jousilla, nuolilla ja puukoilla. Kissialaisia lakeisa, Assyrilaisia kyperisä, rauvoitettuin nuijain kansa; Sakilaisia ja Skytian kansaa sotakirveillä; Hindulaisia pumpuli vaatteisa, rytisillä jousilla ja nuolilla; Kaspialaisia turkeisa; Sarangilaisia korkeisa saappaisa; Aitiopilaisia jalopeuran ja panterin nahoisa, vaan ruumiit paljailta paikoilta puoleksi mustan puoleksi valkean karvaseksi maalatut, ja pääsä kantain hevoisen päitä, joisa vielä harjat rippuivat kiini; Thrakialaisia kyperisä ja ketunnahkasisa vaatteisa, j. n. e. Näin kuvaa Herodotos 56 erikansaa, jotka kaikki vaelsivat sotaan. Samaten erilaiset olivat laivat, joita sanotaan olleen 1200. Näitä olivat Foinikian ja Palestinan asukkaat antaneet 300, Aigyptolaiset 200, Kyprolaiset 150, Jonialaiset 100, j. n. e. Viiden Kaariasta tulleen laivan päänä oli vaimo, Drottninki Artemisia. Joka laivasa oli Persian ja Meedian väkiä. Yläisiä Persialaisia pantiin erikansain päämiehiksi, ja heidän omat hallitsiansa seurasivat ei valtaa harjoittain vaan niinkuin käskyläisinä.

Mentäisä Thrakiasta Makedoniaan sai Kserkses, niinkuin Herodotos todistaa, nähtävän varoituksen jumalilta: tamma synnytti jäneksen; mutta eipä pitänytkään sitä kuningas minänsä. Strymonin virran kunniaksi teurastivat tietäjät valkioita hevosia, ja tultua siihen seutuun Thrakiasa, joka kutsutaan yhdeksän tien nimellä, hautasivat he siinä 9 nuorukaista ja 9 neitoa elävänä maahan. (!!) Makedoniasa vastustivat heitä paljon tiettömät metsät ja vuorimaat; jalopeurat ja muut pedot hätyyttivät heidän kameelejansa ja monin paikoin täydyttiin viipyä päivittäin ennenkuin tie saatiin väestölle raivatuksi. Toki sattui täsä kuninkaalle se huvitus, että usiat hänen asiamiehiänsä, jotka hän Sardesta oli lähettänyt, tulivat täsä häntä vastaan, tuoden maata ja vettä. Toisia vastaan, jotka olivat kieltäneet tämän alamaisuuden merkin, oli nyt tämä kaikkein mielesta helppo-voittoinen sota aljettava.

23. Themistokles pelastaa Greekan maan.

Herodotos kertoo että jos Atheenakin olis muiden kansa säikähtänyt alamaiseksi Persian kuninkaalle, olis koko Greekan maa tullut hukkaan; Sparta tosin olis tainnut sotiin kaatua kunnialla, mutta Atheena ainoastansa saatti olla senkin suoja ja pelastus. Themistoklen viisaus tuotti sille sen kunnian. Kauvan ennen valmistettu laivasto, Greekan maan suuri suoja-varustus, oli hänen toimellansa saatu aikaan; hänen rohkeudensa ja uutteruudensa sai kelpo-miehet matkaan, vahvisti epätoivoiset ja yhdisti riitaiset. Ei moni rohjennut hänen kansansa uskoa kenenkään nyt voivan Persian kauhiasta väkivallasta pelastaa Greekan kansaa ja sen vapautta; vieläpä hoki Delphonkin ennustus-jumala vastustamista turhaksi, mutta Atheenan kansa rukoili sitä niin ahkerasti että ennustajan viimmein täytyi antaa etuisampi ja arvaten Themistoklen mielen jälkeen muattu vastaus, että puu muurit olivat ainoat varustus-keinot joilla he saattoivat yrittää vihollista torjumaan. Themistokles sai kansakunnan uskomaan enuustajan puumuurein nimellä tarkoittaneen laivoja, joita siis piti merisotaan valmistettaman viipymättä.

Mutta eipä arvannutkaan moni sitä tarmoa, jonka Greekan kansa yhdistettynä kykeni näyttämään. Pelko ja kiukku saatti monen antaumaan Persialaisten puolelle; semoisia oli, paitsi muita, Thessalian ja Boiutian kansa. Misä vaan oli yksi- ja ehdonvalta, toivoivat hallitsiat, enemmin hoitain omaa erityistä, kuin kansakunnan etua, Persian yksivaltaiselta hallitsialta saavansa oman valtansa perustetuksi ja lisätyksikin. Pienemmät vallat taas antausivat Persialaisten alamaisiksi saadaksensa pitää vaan oman hallitusmenonsa. Yhtäpäätä ahkeroitsi sillaikaa Themistokles sovittaaksensa eriseuroja kotikansain seasa. Onnestuikin hän saamaan sovinnon toimeen Atheenan ja Aiginan välillä, mutta Argos ja Lakedaimo, riitauneet etuisuudesta Pelloponnäson niemellä ja nykyisin verisen sodan keskenänsä päätettyä, eivät tahtoneet suostua sovintoon. Argolaiset vaativat sotavaltaan osallisuutta ja Lakedaimolaisten sen kiellettyä, sanovat he ennen tahtovansa seurata ulkolaisten käskyjä, kuin kärsiä Lakedaimolaisten ylimielisyyttä.

Samankaltaiset vaatimiset rikkoivat samoin liiton Gelon kansa, Syrakuusan senaikuisen väkevän hallitsian. Greekan kansan asiamiesten tultua häneltäkin apua vaatimaan, oli hän siihen taipuva, ehkä hän ennen turhaan oli pyytänyt Greekalaisilta apua toisaalta uhkaavaisia ulkolaisia, nimittäin Karthagolaisia, vastaan. Hän lupasi lähettää Persialaisia vastaan 200 laivaa, 2000 ratsasmiestä, 20,000 rintasotaan varustettua jalkamiestä ja niin paljo jyviä, kuin koko Greekalaisten sotaväestö tarvitsivat tämän sodan aikana, mutta ainoastansa sillä ehdolla, että hänelle annettaisiin päävalta. Tämä vaatimus oli asiamiesten mielestä liiaksi rohkia, semminkin kuin Syrakuusalaiset, ollen siirtokansaa, vaativat valtaa kotolaistensa ylitse. "Mitäs Pelopin sukulainen Agamemnoni sanoisi," lausui Lakedaimon asiamies, "kuultuansa Gelon ja Syrakuusalaisten vallanneen yli-hallituksen Lakedaimolaisilta." Gelonin nyt vaadittua valtaa ainakin yhteisen laivaston yli, oli taas Atheenan mies sitäkin vastaan, sen vuoksi, että Atheenalla itsellänsä oli suurin laivasto, että se kansa, vanhempi kaikkia muita Greekalaisia, ei saattanut suostua Syrakuusan etuisuuteen ja viimmein sentähden että hän oli lähetetty pyytämään sotamiehiä, ei päämiehiä. Silloin käski Gelon heidän mennä matkoinsa ja sanoa kotolaisillensa, tarkoittain suurta tarjottua apuansa, Greekalaisten riistäneen vuodelta kevään.

Kavalammat olivat Korkyran (nykyisen Korfun) asukkaat, joilla silloin lähimmäksi Atheenan, oli suurin laivasto. Panivat he 60 laivaa matkaan sotaa varten, mutta ne viipyivät Lakonian rantavesillä, nähdäksensä mille puolen voitto alkasi kallistua. Kreetalaiset sanoivat ennustusjumalan heidän valtakuntaansa kieltäneen puuttumasta koko asiaan, sillä päästäksensä. Niinpä jäikin, muitten mutkaillesa, vähä osa Greekan valtoja sotimaan Persian suunnatointa valtaa vastaan.

Kserkses oli jo Sardesa ollesansa merkillisellä tavalla osottanut luulonsa keviästi voittavansa Greekan kansan. Hänen käsiinsä oli joutunut muutamia Greekalaisten vakoojia (Spioner) mutta surmaamatta, niinkuin sodan oikeus olis vaatinut, kuljetutti hän heitä avoimin silmin leirisänsä ja päästi heidät sitten viemään sanomata toisille. Hän luuli Greekalaisten, saatuansa tarkan tiedon hänen voimastansa, piankin suostuvan alamaisuuteen. Tämmöinen uskallus lisäysi hänen mielesänsä aina nähtyänsä ja nähdesänsä niiden kansain, joiden maakuntain läpi hän vaelsi, antauvan hänellensä alamaisiksi; sillä eivät ainoastansa Thrakialaiset ja Makedonilaiset yhdistyneet hänen kansansa, vaan myös Thessalia, joka oli ensipaikka oikiata Greekan maata, avasi hänelle piirinsä. Tämä voitto oli sen vuoksi suuriarvoinen, että juuri se maakunta hankaloilla vuoristoillansa ja jalolla hevoisväellänsä olisi saattanut suojata toisiakin Greekalaisia maakuntia.

Täsä maakunnasa olivatkin Greekalaiset ensiksi aikoneet vastustaa Persialaisia. Heidän armeiansa, josa oli Atheenalaisiakin ja jota Themistokles johdatti, oli kokountunut Tempen mainioon laksoon, josa Peneus niminen virta Ossan ja Olympon Vuorten välitse lankiaa mereen ja jonka läpi on kulku Makedoniasta Thessaliaan. Mutta Amyntas, Makedonian kuningas, laitoi heille sanoman, joka käski heidän kiiruhtaa pakoon, jos eivät halunneet tulla maahan tallatuiksi siltä kauhialta vihollistensa paljoudelta, joka heitä lähestyi. Tätä neuvoa seurasivat Greekalaiset viipymättä. Taikka tahtoi Themistokles säästää Atheenalaisiansa toiseen aikaan ja merisotaan, taikka tuli siinä samalla tiedoksi, toisenkin tien vievän Makedoniasta Thessaliaan, taikka ei luultukaan olevan oikein luottamista itseensä Thessalian kansaan. Oli heitä yksi lahkokunta tosin uskollisesti Greekalaisten puolesta, mutta Persialaisten puollustajia oli kans paljo. Silloin antausivat Thessalialaiset kaikin Kserkseksen valtaan, ja tekivät hänelle sangen hyödyllistä palvelusta.

Kserkses riensi nyt kaikella voimallansa oikian Greekan maan rajoille. Thessaliasta sinne on ainoastansa yksi soukka tie Termopylaiksi mainittavasa paikasa, jonka länsipuolella on pilvihin ylöttyviä vuoria ja itäpuolella rämehiä ja järviä, jotka taas menevät aina salmehen asti Euboian ja mannermaan välillä. Monesa paikasa tällä tiellä ei mahdu enempätä kuin yksi vaunu kerrallansa kulkemaan. Tääsä päättivät Greekalaiset vastustaa muukalaisia, ja samalla pitää laivastonsa saapuvilla Artemision salmesa, josa se soveliaasti saatti auttaa maaväkiä. Kahdeksan tuhatta miestä lähetettiin siis Thermopylaihin ja laivasto, josa oli aluksia Atheenasta, Aiginasta, Korinthosta, Epidaurosta, Troetsenestä, Lakedaimosta ja muista valtakunnista, purjehti Euripon salmea Boiutian ja Euboian välitse Artemisiohon.

Lakedaimon kuningas Leonidas oli kaikilta liittolaisilta yksin mielin valittu mainitun maaväen päämieheksi. Mutta laivastolle päämiestä valittaisa tuli riita, sillä Atheenalaiset, jotka olivat tuoneet useimmat laivat, nimittäin 127, vaativat komanto-valtaa koko sen yhdistetyn laivaston yli. Suunnallisella toimellansa asetti kuitenkin Themistokles tämän eripuraisuuden ja kehoitti kansalaisiansa suostuvaisuuteen. Hän näki kyllä Atheenan etuisuuden tulevan itsestänsä, jos vaan voitettiin siinä sodasa, joka nyt oli edesä. Atheenalaiset tytyivät siis toisten tahtoon, erinomattain Dooron kansalaisten, jotka muutoin vaativat laivojansa takasin, ja myöistyivät siihen, että laivasto pantiin Lakedaimon kuninkaan Eyrybiaden vallan alle.

24. Leonidas Thermopylaisa.

Siinä kahdeksan tuhannen sotajoukosa, jonka päämieheksi Leonidas pantiin, oli miehiä Arkadiasta, Korinthosta, Peloponnäsosta, Lokrosta, Phokista, Thespistä ja 300 valittua Lakedaimolaista. Tutkiaksensa Thebain epäluulon-alaista uskollisuutta, oli Leonidas kehoittanut sitäkin antamaan väkiä, ja tulikin siitä kaupungista, joka ei vielä uskaltanut ilmoittaa aikeitansa, 400 miestä, joihin tiettävästi ei ollut luottamista. Ettei Thermopylain paikalle lähetetty enempää väkiä kuin 8000 miestä, siihen oli se syynä, että juuri sinä aikana Lakedaimosa pidettiin tavallista juhlaa, ja Olympian kilpa-juhlat olivat kans samana kesänä vietettävät, joita ei saanut lykätä toiseen aikaan, niiden muka olleen asetettuja jumalain kunniaksi, ja että luultiin senkin joukon ainakin kotvan aikaa saattavan semmoisesa paikasa torjua vihollista. Tämän vähäisen joukon tultua Termopylaihin, lähestyivät jo Aasian lukemattomat joukot ja asettivat leirinsa mainitun ahtaan tien toiseen päähän. Saatuansa sanoman vihollisen lähestymisesta ja paljoudesta, hämmästyivät ja säikähtivät Peloponäson miehet ja tahtovat paeta takasin suojelemaan Isthmos nimistä kannasta, joka yhdistää Peloponnäson niemen mantereen kansa. Mutta Phokin ja Lokrin miehet, huolta pitäin omasta maastansa, joka oli lähinnä ja olisi sentähden heti tullut vihollisen käsiin, panivat vastaan, ja Leonidas samoin sekä miehuudesta että nähdesänsä sen paikan, nimittäin Thermopylain, olevan suuresti tarpeellisen ja otollisen vastustettaa. Hänen Lakedaimolaisensa, yhtä urhoolliset kuin hänkin, kaunistivat itsensä, palmikoitsivat pitkät hivuksensa ja pitivät kilpataistelemia, niin valmistaudaksensa sotaan. Tätä tehesä sattui muuan Persialaisten sissi näkemään heidät ja vei sanoman kuninkaalle, joka sitä paljon kummasteli. Kserkses piti sitä aivan hulluutena että niin pieni joukko uskalti yrittää häntä estelemään ja vastustamaan. Luottain sotaväkensä paljouteen odotti hän vielä neljä päivää, nähdäksensä jos eivät Greekalaiset siksi olis paenneet mielisuosin. Viidentenä päivänä alkoi hän tappelun.

Tappelu paikka oli Greekalaisille hyvin sopiva, sillä ei sopinutkaan soukalle tielle paljo vihollisia kerralla ja hänen peljättävä hevoisväkensa ei kyennyt ahtauden tähden yrittämäänkään: Meedialaiset ja Kissian väki karkasivat kaikella innolla Greekalaisten päälle, mutta turha oli heidän, ehkä mielestänsä jalo, yrityksensä. Suuri paljous kaatui Greekalaisten heitto-keihästen edesä, toiset pakenivat takasin ja toista verestä väkiä tuli siaan, joitten kävi samalla tavalla. Lienee täsä kuningas havainnut hänellä olevan paljon väkiä mutta vähän miehiä. Nyt lähetti hän valituimman joukkonsa, josa oli 10,000 miestä, joita kutsuttiin kuolemattomiksi. Mutta täityipä näidenkin paeta Lakedaimolaisten urhoollisuuden edesä, ja Kserkses, joka kaukaa korkialta istuimelta katseli tappelua, hyppäsi usiamman kerran ylös vihoisansa, nähdesänsä parahan toivonsa turhaan raukiavan. Seuraavana päivänä antoi hän tehdä uusia yrityksiä, mutta taas pakenivat muukalaiset.

Mutta valitettavasti löytyi yksi viheliäinen, nimeltä Ephialtes, joka ehkä itsekkin Greekalainen, oli kyllä ilkiä näyttämään Persialaisille polun, jota myöten saattivat päästä Thermopylain sivuitse, ja jota myöten hän lupasi viedä yöllä osan sotaväkiä vuoren yli. Pettäjä toivoi saavansa suuren palkinnon, vaan eipä päässytkän ansaitusta rangaistuksestansa: Amphiktyonit määräsivät hinnan hänen hengestänsä, hän pakeni Thessaliaan ja siellä tappoi hänen muuan Thrakialainen. Eipä kuitenkaan saanut hänen kuolemansa eläväksi niitä jaloja miehiä, jotka hänen petoksensa oli saattanut manalaan.

Väsyneet miehellisestä sodastansa lepäsivät ne jalot Greekalaiset tien suusa, valmistain voimiansa huomispäivän tappeluhun ja toivoin sillä tavalla vielä kauvankin joksavansa torjua vihollista siinä paikasa. Mutta yön hiljaisuudesa meni Ephialtes saalaa valitun Persian sotajoukon kansa vuorelle. Kaitasta polkua myöten kuljettiin paksuin tammi-metsäin läpi; viimmein päästiin vuoren harjalle ja sitten aljettiin laskeuda. Silloin tapasivat Persialaiset, päivän koittaisa, pienen joukon aseilla varustettuja Greekalaisia, jotka säikäyksisä hyppäsivät ylös. Nämät olivat tuhat miestä Phokilaisia, joiden olis pitänyt vartioida ja suojella sitä tietä; mutta kuin nyt yhtäkkia nousi oikia nuoli-sadet Persian väen puolesta heidän päänsä yli, täytyi heidän kiiruusti pyrkiä pakoon.

Sanoma tästä asiasta saatti Theompylaihin kokouneitten Greekalaisten sydämmisä ja mielesä monenkaltaisia liikutuksia matkaan. Leonidas ja hänen Lakedaimolaisensa päättivät seisoa paikalla. Ennustusjumala oli ennen sanonut, että taikka piti Lakedaimon tulla hävitetyksi viholliselta, taikka taas sen kuningasten kaatuman sodasa. Siinä oli kyllä Leonidan sankari-sydämmelle syytä antaa itsensä uhriksi kotimaansa olemisen ja kunnian puolesta. Muut joukot epäilivät ja olivat taipuvat pakenemaan; Leonidas kehoitti heitä siihen ja antoi heidän lähtiä pois. Ainoastansa Thespin ja Boiutian väki jäivät paikalle, jälkimäiset sentähden, että he olivat pantti-väkiä eivätkä saanet lähtiä, ensiksi mainitut taas itse eivät tahtoneet luopua Lakedaimolaisista, rakkautensa tähden Greekan kansan vapauteen.

Hyvin tieten nyt menevensä epäilemätöintä kuolemata vastaan, riensi Leonidas huomispäivänä Persialaisten vallin tygö ja karkasi itse heidän päällensä leviämmällä paikalla loksosa, saadaksensa kuollesansa väkinensä kuolettaa niin paljo vihollisia kuin suinkin saattoi. Hirmuisemmasti kuin ennen hakkasivat ja pistivät Greekan sankarit ympäriinsä joka suunnalle ja lukemattomat Persialaiset heittivät siinä henkensä. Vielä sittenkin, koska pian kaikkien keihäät jo olivat menneet poikki, ja he ainoastansa miekoilla vielä kykenivät sotimaan, olivat he vieläkin peljättävät vihollisillensa, joita heidän päällysmiehensä eivät saaneet muutoin kuin ruoskilla käymään Greekalaisia vastaan; Monta ulkolaista syöstettiin mereen. Leonidas urhoollisesti urhoollisen joukkonsa ensinenäsä, kaatui myös ensimäisinä; jälkiin jääneet tappelivat hänen ruumiistansa, ja riistivät sen viholliselta, siksi että se joukko, jonka se ilkiä Ephialtes oli vienyt vuoren yli, karkasi takaa heidänp äällensä. Tasaisella mielellä kokousi silloin se vähä joukko, joka vielä oli elosa, kunnaalle tien suuhun, ja vastustivat aina vihollista. Silloin luopuivat heistä Theebalaiset, menivät Persialaisten puolelle ja kokivat puhua kuinka he olivat mieltyneet; kuitenkin tuli monta heistä seka-melskeesä surmatuksi. Lakedaimolaisia ja Thespiläisiä ei tahtonut yksikään elää tämän päivän yli. He kaatuivat viimmeiseen mieheen asti.

Kaksi näitä sankareita oli Leonidas silmätaudin vuoksi lähettänyt pois leiristä. Mutta saatua sanoman Ephialten petoksesta, kiiruhti toinen, nimeltä Eurytus yhtähyvin Thermopylain tienoille ja löysi siellä, ynnä toisten kansa, kuoleman. Toinen nimeltä Aristodemus palasi Lakedaimoon, mutta siellä tuli häpiä hänen osaksensa. Kolmas, joka oli lähetetty asialle Thessaliaan, ja ei niinmuodoin saattanut olla tappelusa, mutta sai kuitenkin kärsiä häpiätä, hirtti itsensä murehesta.

Oikein kadehittavana pitivät kaikki Greekalaiset näiden kaatuneitten sankarein kuoleman; Kserkses taas oli yltynyt vihaan ja kostoon heitä vastaan. Vastoin Persialaisten tapaa, jotka kunnioittivat urhollisuutta, hakkautti hän pään Leonidan ruumiista ja panetti sen vaajan nenään, merkiksi, sanoo Herodotos, ettei hän ollut ketään maailmasa niin vihannut kuin tätä miestä. Sillä niinkuin luja pato oli hän estänyt sen ankaran virran juoksua, joka nyt lisätyllä innolla pauhasi sen soukan tien läpi, ja levesi Greekan maahan. Thessalialaisten johdattaisa vaelsivat ulkolaiset Doris nimisen Persialaisihin suostuneen maakunnan läpitse Phokis nimiseen kaupunkiin; Thessalialaiset kostaaksensa vanhaa vihaa ja Persialaiset samoin heidän uskollisuuttansa Greekan maata vastaan. Tulella ja miekalla samoisivat he hirmuisesti. Kaupungit pantiin poroksi ja ne ihmiset, jotka eivät ennättäneet Parnasson vuoristohon eli Lokrilaisten luokse pakoon, kääntyivät hillimättömän väkivallan uhreiksi. Sitten jakausi armeia; pääjoukko kuninkaan kans vaelsi Boiutiaan, joka maa oli heidän kansansa ystävyydesä, mutta josa kuitenkin kaupungit Thespiai ja Plataiai, jotka puollustivat Greekalaisia, poltettiin perin pohjin; Toinen joukko lähti Delphoon, ryöstämään siellä olevata rikasta temppeliä. Mutta julma myrsky ilma, jonka se vihastunut jumala näytti nostaneen, suojellaksensa pyhyyttänsä, peljästytti niin Persialaiset, että he lähtivät pakoon, ja Delphiläiset, jotka nyt vuoriltansa karkasivat heidän päällensä, surmasivat suuren osan heidän väkiänsä.

25. Themistokles Artemisiosa.

Kserksen mennesä Thermopylain luokse tuli hänen suuri laivastonsa Sepias nimisen niemen tygö vastapäätä Artemisiota. Täsä oli sen ääretöin suuruus sille itsellensä turmioksi; sillä kuin ei se mahtunut mihinkään satamaan, täytyi sen asettauda ankkuriin juonittain, kahdeksan laivaa kusakin juonesa, rannasta lähtiin kauvas avoimeen merehen, sitten kauhian myrsky-tuulen yllyttyä, joka kesti 3 vuorokautta, tuli 400 isoa Persian laivaa niemen luodoille ja ranta-louhuille haaksirikkoon. Greekalaiset iloitsivat, uhraten pelastajallensa, Poseidon (Neptuunus) nimelliselle epäjumalallensa. Mutta koska Persian laivasto yhtähyvin oli sangen suuri, tahtoivat usiammat peräydä Artemisiosta Peloponnaison rantavesille. Euboian saaren asukkaat kuulivat sen sanoman kauhistuksella, tahtoin toki ennen pelastaa omaisensa. He menivät sentähden Themistoklen luokse, joka muutoinkin oli tärkiä pidättämään Greekan laivastota siinä paikasa, ja lähettivät hänelle salaa 30 Talenttia lahjaksi. Themistokles tarjosi sitten yhteiselle päämiehelle Eyrybiadelle 5 Talenttia, ja Korinthon laivaston päämiehelle Adimantolle, joka kiivaimmasti vaati lähtöä pakoon, 3 Talenttia. Tähän nämät suostuivatkin ja sitten päätettiin liikkumatta paikalla odottaa vihollista.

Persialaiset taas, jotka eivät luulleet Greekalaisten enään kykenevänkään, vastustamaan heitä, pelkäsivät heidän pääsevän pakoon käsistänsä, ja lähettivät sen vuoksi 200 laivaa Euboian ympäri, kokonansa estämään heidän pakoansa. Mutta Greekalaiset, saatuansa tästä sanoman, karkasivat Persialaisten päälaivaston päälle. Voittoa ei saanut kumpikaan, vaan ottivatpa kuitenkin Greekalaiset ulkolaisilta 30 laivaa. Paljo asuuremman vahingon kärsi kuitenkin taas Persian laivasto uudesta kauhiasta myrskyilmasta, joka pitkäisen ja salaman kansa pauhasi Pelionin vuoristolta ja särki erinomattain ne laivat jotka olivat lähetetyt Euboian ympäri purjehtimaan. Tämän sanoman saivat Greekalaiset sammalla kuin 53 laivaakin avuksensa Atheenasta, joka rohkasi heitä huomen iltana taas yrittämään viholliseen käsiksi; silloin hävittivätkin he kaikki Kilikian laivat.

Tämä rohkeus Greekalaisten puolelta ja Persialaisten pelko Kserksen heille vihastuvan, sai vihdoin kolmantena päivänä vihollisen laivaston päämiehet ylehensä tappelemaan. Molemmin puolin sodittiin erinomaisella miehuudella, mutta molemmat laivastot kärsivät kans vahingoita runsaasti, niin että Greekalaiset, yön lopetettua sodan, täydellä todella miettivät pakoa. Siihen kehotti heitä kans sanoma Thermopylain tappelusta ja Kserksen päässeen Greekan maahan.

Themistokles, jonka toimellinen mieli ei hyljännyt eikä laiminlyönyt mitään, joka saatti tulla viholliselle vahingoksi, kiirehti edelle keveillä soutu-laivoilla, ja kirjoitteli kallioin kylkihin monisa paikoin, joiden sivu Persian laivasto oli matkustava, kehoituksia Jonialaisille, luopumaan vihollisen joukosta, eli ainakin tapellesa, jos suinkin oli mahdollinen, liikkua hitaasti. Jos kohta Jonalaiset eivät totelleet tätä kehoitusta, saatti se kuitenkin vihollisen epäluuloon omia liittolaisiansa vastaan, joka seikka kans jo oli Greekalaisille aivan hyödyllinen.

26. Merisota Salamisa.

Sillaikaa oli Greekan laivasto paennut Sunion niemen ympäri, ja seisoi nyt, 370 laivan voimalla, Eleusin ja Salamin rantakaupunkein välillä. Täsä laivastosa ainoastansa oli enään, Themistoklen mielestä, ainoa Greekan maan pelastus-välikappale. Turhaan oli hän toivonut, Peloponnäson kansain yhdistetyllä voimalla käyvän Persialaisia vastaan ja tappelevan heidän kansansa Boiutian maalla. Net niiden seuruudesta, jotka eivät olleet Persialaisten puollustajia, ajattelivat vaan oman maansa etua, rakentain parahallansa vallia Korinthon kannaksen poikki, merestä merehen, suojellaksensa tätä soukkaa paikkaa. Sen takana tahtoivat he torjua vihollista, joka nyt hyökysi turvatointa Atheenan kaupunkia vastaan, josta asukkaat olivat paenneet ja joka oli heidän kostonsa pääpaikka. Ei löytänyt silloin Themistokles muuta pelastusta kansalaisillensa, kuin paeta mantereesta ja etsiä suojaa merellä. Mutta ei saatu vastuksitta kansakuntaa suostumaan tähän neuvoon. Se rippui kiini halullansa ulkonaisisa kappaleisa, jumaloin ja ihmisten asunnoisa, käsialoisansa, eikä käsittänytkään sitä luonnon tarmoa, joka kyllä taisi uudestansa saattaa ne kaikki toimeen, jos ne kohtakin muukalaisilta hävitettiin. Kerran kotoa luovuttua, ei luullut kansasto enää avusta olevan heille mitään hyvää, eikä voiton heitä minkähänlaista hyödyttävän.

Themistoklen neuvo menestyi kansakunnan epäuskon kautta. Suurta käärmettä elätettiin Minervan Temppelisä uhri-rualla, niinkuin jumalallista vartiata. Tämä eipä syönytkään silloin tavallista atriatansa, jota pidettiin merkkinä, nais-jumalan lähteneen pois kaupungista. Nyt suostuttiin Themistoklen neuvoon, jättää tyhiä kaupunki muukalaisten käsiin. Sotaan kykenevät miehet menivät laivoihin, vaimot, vanhat ja lapset pakenivat mitkä Troetseeneen, josa heitä otettiin ystävyydellä vastaan, mitkä Salamiin ja Aikinaan. Sydän liikkui nähdesä niin suuren paljouden peretkuntia pakenevan kotoansa vieraisiin maihin. Surkia oli nähdä uskollisia aljo-eläimiäkin, jotka seurasivat isäntäväkiänsä rantaan, vaan alkoivat, laivain rannasta luovuttua, jäätyänsä siihen, murheellisesti huutaa, ammoa ja ulvoa.

Themistoklen ainoa huoli oli pelastaa Atheena ja koko Greekan maa, meritappelulla Salamin tienoilla, josa vetten ahtaus oli Greekan laivastolle sangen edullinen; mutta niinpä eivät ajatelleetkaan toiset. Pelko teki monenkin vastahakoiseksi ja vaikutti päämiehisäkin, joiden kesken vielä siihen oli kateus ja etuisuuden himo. Siihen saatiin sitten vielä sanoma, Persialaisten, jotka olivat päässeet Attikankin maahan, valloittaneen Atheenan linnan ja panneen sen poroksi. Kaikki pyrkivät nyt pakenemaan Korinthon kannaksen luokse, toivoin sieltä toki saattavansa pelastaa itsensä Peloponnäson niemelle, jos tappelusa tulisivat tappioon. Mutta Themistoklen miehuisa sydän ei ajatellutkaan tappiota, ja hän koki yhteisesä kokouksesa osottaa kaikella innolla, jonka totuuden voima tuotti hänelle, että voitto oli toivottavana vaan ei tappio peljättävänä. Korintholaisten päämies Adimantos sanoi vihoisansa: "Kilpataistelemisesa saapi se korvapuustin, joka nousee ennen aikaansa". "Tosi", sanoi Themistokles, "mutta jotka jäävät jälkeen, eivätpä saakkaan kruunua." Adimanton häntä vieläkin soimattua, sanoin sille ei olevan soveliaan puhua kokouksesa jolla itsellänsä ei enään kotia ollutkaan, vastasi Themistokles lujasti: "häväisiä, me olemme tosin jättäneet huoneemme ja asentopaikkamme, koska emme hengettömäin kivien tähden tahtoneet ruveta orjiksi. Mutta nämät kaksi sataa hyvin varustettua laivaa ovat meidän kaupunkimme, suurin koko Greekan maasa, joka nyt tahtoo auttaa teitä, jos te sen avulla tahdotte tulla pelastetuiksi. Mutta jos te toisen kerran kavalasti heitätte meidät, muuttaumma me Italiaan ja perustamme siellä meillemme uuden valtakunnan." Tästäpä suostui vihdoin Eyrybiadeskin myöntymään, koska, Atheenan laivain luovuttua, Greekalaisten laivaston jäännökset ei Korinthon kannaksenkaan luona olis uskaltaneet näyttäydäkkään viholliselle. Mutta vähää jälkeen, Persian maaväen tosiansa uhatesa Peloponnäson maata, yltyi taas muutamain päämiesten mielesä vastahakoisuus, semminkin luullesansa, ainoastansa Atheenan puolesta vaadittavansa sotimaan siinä paikasa; jo neuvoa pidettyä, päätettiin lähtiä pakohon. Nyt, kuin ei enään mikään neuvo auttanut, keksi Themistokles keinon, joka osottaa kuinka hänen toivonsa oli asetettu ehkä rohkialle, kuitenkin lujalle perustukselle: hän tahtoi pakottaa hämmästyneet kumppaninsa tappelemaan, ennenkuin he kerkesivät lähtiä sinne tänne pakoon ja niinmuodoin erkauda toisistansa. Sen vuoksi lähetti hän uskollisen, Sikinnios nimisen, palveliansa Kserksen luokse ja ilmoitti, teetellen hänelle hyvää suovansa, Greekalaisten riitauneen ja aikovan paeta, mutta Kuninkaan, jos hän vaan tahtoi kiirehtiä, helposti saattavan kiertää kaikki tyyni. Kserkses näki tämän neuvon hyväksi ja pani laivastonsa liikkeelle kiertämään huolettomia Greekalaisia. Aristides, joka täsä hädäsä oli kutsuttu kotia pakomatkaltansa, oli ensiksi havainnut tämän Persian laivain liikunnon. Täsä tilasa erinäisen riitansa Themistoklen kansa, meni kohta hänen luoksensa ja ilmoitti hänelle mitä hän oli nähnyt. Tämä tunnusti täsä itsensä saaneen tämän vihollisten liikannon matkaan, ja käski hänen, niinkuin uskottavan sanan saattajan, julistaa muillekkin Greekalaisille, vihollisen olevan tulosa. Sen teki kans Aristides, mutta harvat uskoivat häntä, ennenkuin laiva Tenedosta, joka täsäkin vaarasa yhtähyvin karkasi Persialaisten laivastosta Greekalaisten puolelle, lopetti kaiken epäluulon. Nyt, koska ei enää ollut muuta neuvoa, valmistauttiin yhteisesti tappeluhun, nostiin laivoihin ja lähettiin vihollisen laivastota vastaan. Hänen sotarintansa toisesa pääsä oltiin Phoinikian laivat, niinkuin urhollisimmat, pantu Atheenan laivoja vastaan; toisesa pääsä olivat Jonialaiset, joita ei Kserkses oikeen uskonutkaan, ettei ne perisukulaistensa Atheenalaisten kansa olisi sattuneet vastatusten. Kserkses, joka luuli tappion Artemision salmesa tulleen siitä, ettei hän itse ollut saapuvilla siinä, tahtoi tällä kertaa korkialla rantakalliolta katsoa tappelua ja olemallansa läsnä, kehoittaa väkiänsä urhollisuuteen. Päivän valjetesa kävivät molemmat laivastot käsiksi toisihinsa ja sota yltyi ylehensä. Persian laivasto tappeli alusta miehuullisesti, ja Jonialaiset osottivat myös urhollisuutta, mutta ennen pitkää kääntyivät kuitenkin Greekalaiset voiton päälle. Persialaisten paljous tuli heille hankalaksi tällä ahtaalla paikalla, ja sentähden sortuvat he niin sekaisin toinen toisensa tielle ettei he päässeet edes eikä takaisin. Monta heidän laivaansa upotettiin meren pohjaan, monta taas ryskytettiin niin, etteivät ne kyenneetkään tappeluhun; mutta joka hetki lisäysi sekannus Persialaisten laivastosa. Atheenan ja Aiginan väki, etuisin Greekalaisista, kilvottelivat keskenänsä; ensimäiset hävittivät ahingosa ne Persian laivat, jotka paneusivat vastaan, toiset etsivät hätyyttivät niitä jotka pyrkivät pakoon Phaleron satamahan, josa olisivat päässet maaväkensä suojaan, niin että ne, jotka pääsivät Atheenalaisilta, lankesivat Aiginalaisten käsiin. Drotninki Artemisia, joka viisaasti oli kieltänyt Kserksestä menemästä merisotaan, oli vähällä otetuksi yhdeltä Atheenan laivalta. Täsä hädäsä purjehti hän pahki Persialaisen aluksen päälle, niin että se upposi. Atheenalainen, luullen Artemisian laivan olevan heidän omiansa koska se purjehti vihollisen laivan uppoon, kääntyi takasin, ja Drotninki pääsi pakoon.

Jos tämä Greekalaisten voitto oli kunniallinen niin oli se vielä enämmin heille hyödyllinen. Jo seuraavana yönä käski Kserkses laivastonsa jäännösten lähtiä Hellesponttoon, ja se tapahtui niin hiljaa ja salaisesti, että Greekalaiset, jotka huomispäivänä odottivat uutta sotaa, kummastellen näkivät aamulla vihollisen laivaston menneen matkohinsa. Nyt keskusteltiin mitä vasta oli paras tehdä. Themistoklen neuvo ja Atheenalaisten toivotus oli kohta lähtiä ottamaan Hellespontto; mutta Eyrybiades pani sitä neuvoa vastaan, päättäin olevan parahan, antaa Kserksen paeta rauhasa; niin päätettiinkin.

Lähtikin Kserkses pakoon, vaan ei kuitenkaan kaikkine väkinensä. Sillä Mardonius, täynnä kiukkua ja häpiätä siitä, että tämä yritys, johonka hän erinomattain oli yllyttänyt, kävi näin onnettomasti, suostutti Kuninkaan antamaan hänelle luvan vielä kerran yrittääksensä alamaisiksi pakottamaan Greekan kansaa. Tätä varten jätettiin Thessaliahan 300,000 miestä, enimmäksi Persialaisia, Medialaisia, Saakialaisia, Baktrialaisia ja Hindulaisia; toisten kansa vaelsi Kuningas kotia. Mutta raskaat taudit ja semmoinen ruan puutes, että väen usein täytyi syödä juuria ja puunkuoria, hävittivät suuren osan väestä, ennen kuin se vielä oli päässyt Hellespontonkaan toiselle puolen.

Sillaikaa olivat Greekalaiset vaatineet rahasakkoja niiltä saarenmaakunnilta, jotka pelvosta olivat kääntyneet Persialaisten puolelle, ja silloin sanoo Herodotos Themistoklen, muitten tietämättä riistäneen suuren rahaston. Takaisin tultua keskusteltiin kuinka kiitos ja kunnia piti osotettaman niille jumalille ja ihmisille, jotka olivat tähän ylistettävään voittoon osakkaat. Hurskaasta kiitollisuudesta päätettiin yksimielisesti antaa ja pyhittää Delphon ennustusjumalalle kolme saatua sotalaivaa ja suuri kuva, laivan keula, kädesä; mutta kuin ruvettiin tutkimaan kuka sankareista oli suurimman kunnian ansainnut oltiin vähällä riitauda. Itsekukin luuli suurimman kunnian ansainneensa, useimmat sallivat kuitenkin sitä lähimmäisen Themistoklelle. Tästä näkyy kuitenkin että hänen jaloudensa pidettiin suuresa arvosa, ja kansakunnan yhteinen mietintö vahvisti sen asian. Lakedaimosa, josa hän käväsi, kunnioitettiin tätä mainiomiestä otollisella tavalla; urhoollisuuden kunniamerkin antoivat kyllä Lakedaimolaiset omalle kuninkaallensa Eyrybiadelle, mutta taidon ja toimen kunniamerkin Themistoklelle, molemmille kuitenkin samallaisen, nimittäin seppelin öljypuun lehvistä. Paitsi sitä ylistivät he häntä muillakin lahjoilla. He antoivat hänelle kauneimman vaunun kuin Lakedaimosa löytyi, ja kotia mennesä seurasi häntä valtakunnan rajalle asti 800 valittua miestä, jotka olivat Kuninkaan seuramiehiä sota matkoilla: tätä kunniata ei oltu vielä koskaan kenellekkään ihmiselle osotettu. Olympian kilpajuhlia ensikerran sen jälkeen vietettäisä, oli Themistokleskin siellä kansan seasa. Koska hän havaittiin katsoi kaikki Greekan kansa häntä yksinänsä, unhottain kilpailiat. Kummastellen näytettiin häntä vieraille ja hänen nimensä oli kaikkein suusa. Silloinpa saikin Themistokles kyllänsä kunniasta, ja liikutetulla sydämmellä tunnusti hän ystävillensä, nyt saavuttaneensa hedelmän kaikista toimituksistansa Greekan maan hyväksi.

27. Uusia vaaroja.

Tuleva kevät kutsui taas Greetalaiset uusiin tappeluihin. Mardonius viipui aina Thessaliasa 300,00 miehen kansa. Häntä kehoitti ylpiäs toivo, tällä paljoudellansa saadaksensa voiton. Persian laivaston viipyisä paikallansa Saamon saaren satamisa, vartioidaksensa Jonian nyt jo epäluuloista kansaa, halusi Mardonius, joka taas pyrki merien haltiaksi, saada laivastollansa voimallisen Atheenan liittolaiseksensa, jonka aikeensa hän perusti sen eripuraisuuden päälle, joka näytti olevan Greetan kansain välillä. Makedonian senaikuinen Kuningas Aleksandros, joka oli antaunut Persialaisille alamaiseksi, oli muka sovittaja. Hänen sukuperänsä oli vanhasta ollut Atheenalaisten ystäviä ja hoitovieraita. Itse oli hän langoksia yläisen Persian suvun kansa. Tämä Aleksanderi pani Atheenalaisten mietittäväksi Mardonion vehkeet ja lupaukset: heidän entiset vapaudensa lupasi hän perustaa, heidän hävitetyt temppelinsä uudestansa rakentaa ja vihdoin vielä lisätäkkin heidän piiriänsä, jos he tahtoivat ruveta liittoon Persialaisten kansa ja auttaa heitä voittamaan ja alammaisiksi saamaan muutkin Greekalaiset.

Lakedaimolaiset, jotka kyllä omasa tunnosansa tiesivät olleensa evätperäiset Atheenalaisia vastaan, ja sentähden pelkäsivät sitä valtakuntaa, luulivat semmoisten tarjousten siellä otettavan vastaan ja lähettivät kohta, saatuansa ensi-tiedon näistä keskustelemisista, asiamiehen Atheenaan, estämään niitä. Tahallansa päästivät Atheenalaiset nämät miehet siihen kokoukseen, josa asiata mietittiin. Tuskin oli Aleksandros lopettanut puheensa, ennenkuin Lakedaimolaiset nousivat seisomaan. He pyysivät rukoilemalla, etteivät Atheenalaiset hylkäis Greekan kansain liittoa, senkin tähden, että he itse ensiksi olivat yllyttäneet Ulkolaiset Greekan maata vastaan, ja etteivät he uskoisi lupauksia, joita yksi tyranni (Aleksandros) teki toisen tyrannin (Kserksen) puolesta. Se päätös jonka Atheenalaiset tekivät, näyttää kuinka paljoa etuisampana ja kalliimpana he pitivät kunnian ja vapauden kuin oman hyödyn vehkeet. He vastasivat Aleksandrolle: "niinkauvan kuin aurinko vaeltaa luonnollista tietänsä, niinkauvan tahtoivat Atheenalaiset sotia Persian Kuningasta vastaan." Itsiänsä Aleksandrota varoittivat he koskaan tulemasta Atheenaan niin häpiälliselle asialle; sillä he toivoivat että ei mitään pahaa tapahtuis hänelle, joka oli heidän hoitovieraansa. Lakedaimolaisille vastattiin heidän pitäneen häpiällistä pelkoa, luullesansa Atheenalaisten tahtovan, ynnä Persialaisten kansa sortaa Greekan maata, jonka kansa he olivat yhdistetyt samalla kielellä, samoilla Jumaloilla ja samoilla tavoilla. Mutta samalla varoittivat he kans Lakedaimolaisia lähettämään apuväkiä edesä seisovaan sotaan.

Mitä arvattiin se tapahtuikin. Mardonius tuli taas Boiutian maahan, josa Theebalaiset taas kohta käntyivät heidän puolellensa. Suojatoin Attika oli riistettävvä ja ruöstettävä taas toinen kerta, ja yhtähyvin viipyi vielä Lakedaimon apuväki. Atheenalaisilla ei ollut muuta neuvoa nytkään kuin heittää taaskin kaupunkinsa ja paeta Salamihin. Mardonius valtasi sen autio-kaupungin, mutta luullen hädän tehneen Atheenalaiset suostuvammiksi tarjosi hän vieläkin rauhaa entisillä ehdoilla. Mutta vielä täälläkin Salamisa pakosalla hylkäsivät he muukalaisten tarjoukset sillä kiivaudella, että yksi Senaatin jäsen, joka heitä uskalti kehoittaa siihen liittoon, kivitettiin paikalla kuoliaksi. Mutta Lakedaimoon lähettivät Atheenalaiset asiamiehiä valittamaan heidän apumiehensä vipymisestä ja muistuttamaan kuinka uskolliset Atheenalaiset olivat aina olleet toimesansa Greekan kansain eduksi, ja kuinka kavalasti he heitä kohtelivat. Heidän pyyntönsä oli, että niin pian kuin suinkin kerjettiin, armeia lähetettäisiin parantamaan mitä oli laiminlyöty Boiutiasa, ja Attikasa hätyyttämään muukalaisia. Kymmenen päivää viivyttivät vieläkin Lakedaimolaiset vastaustansa, ja kiiruhtivat sillaikaa muurin rakennusta Korinthon kannaksen poikki. Mutta muuan hyvin ymmärtäväinen ja Lakedaimosa arvosa pidettävä mies Tegeasta selitti Ephoreille, eli hallituksen päämiehille, ei lujimmankaan muurin voivan suojata Peloponnäson nientä, jos vaan Atheenalaiset kääntyivät ulkolaisten puolelle. Tästä rupesivat Ephorit miettimään asiata, ja samana yönä lähetettiin 5000 Lakedaimolaista ja 35,000 Helootia eli orjia, joiden kansa myöhemmin yhdistyi 5000 perioikoiksi kutsuttavia naapurilaisia.

Tästä Lakedaimolaisten tulosta lähettivät Persialaisten puollustajat Argivolaiset Mardoniolle kiireen sanoman. Nyt loppui häneltä toivo saadaksensa Atheenalaisia liittolaisiksensa, ja sentähden hävitti hän kokonansa heidän piirinsä, jota ennen oli kuitenkin vähä säästetty, ja meni takasin Boiotiaan, jonka avaroilla kedoilla hänen sopi liikkua hevoisväellänsä, joka oli Persian armeian paras voima. Siellä asettausi hän pitkin Aisopon rantaa. Toiselle puolen virtaa seisahtivat Greekalaiset. Lakedaimolaisten kansa oli, paitsi muita liittolaisia, yhdistynyt 8000 hyvin varustettua Atheenalaista, Aristiben komanto-vallan alla; yhtehensä oli täsä nyt Greekalaisia 110,000 miestä. Yli-päämies oli Lakedaimon alaikäisen Kuninkaan Plistarkhon, Leonidan pojan, hoitomies Pausanias.

28. Tappelu Plataian tykönä.

(Syyskuusa vuonn. 479 enn. Vapaht.)

Täsä viivyttiin kauvan ennenkuin kunpikaan riensi yrittämään, sillä sekä Greekalaiset että Persialaiset eivät tahtoneet luopua sen paikan edusta, jonka he väestönsä mukaan olivat valvalinneet. Mardonius tahtoi pysyä toisella puolen Asopusta, siellä olevilla avaroilla lakeilla, joilla hänen väkensä paljous ja erinomattain hevoisväkensä mahtui liikkumaan; Greekalaisten leiri oli taas vuoren tykönä, josa he ahtaalla paikalla helposti saattoivat vastustaa vihollistansa. Sentähden lupasivatkin ennustajat, joita oli molemmisa armeioisa, täydellisesti sotakeinon lakien mukaan, sille voiton joka pysy paikallansa ja siinä vaan vastusti vihollistansa.

Kuitenkin antoi Mardonius hevoisväkensä useinkin käydä Greekalaisihin käsiksi, ja nämät yritykset rasittivat enimmän Megaran väkiä, jotka viimmein, väsyneinä yhtäpäätä tapeltuansa, pyrkivät pois siitä paikasta ja vaativat siihen muitakin vuorostansa. Heti oli 300 valittua Atheenalaista valmissa astumaan niiden siaan; näilleppä onnestuikin surmata Persian Hevoisväen Päämiehen, Masistios nimeltä, joka koko armeiasa oli Mardoniota lähin arvosa. Tämä tapadus saatti Persialaisille yhtä paljon hämmästystä kuin Greekalaisille iloa. Ruumis kuljetettiin vaunulla Greekan leirin läpitse, niinkuin iloinen aavistus tulevaisista tappeluista.

Heidän nykyinen olinpaikkansa kääntyi kuitenkin hankalaksi, veden puutteen vuoksi, ja he vetäysivät lähemmäksi Plataiata. Mardonius seurasi. Greekalaisten puollella nousi tora niiden kesken, jotka olivat Tegaia nimisestä kaupungista Arkadiasa ja Atheenalaisten. Molemmat pyrkivät rintajuonen päähän vasemmalle puolen, sillä Lakedaimolaiset olivat asettauneet oikiaan päähän. Nämät asettivat riidan Atheenalaisten eduksi.

Viimmein yhdentoistakymmenen päivän perästä tuskausi Mardonius tähän viipymiseen, ja päätti säätää yhteisen tappelun, joskohta uhrit eivät voittoa luvanneetkaan. Kohta saivat Greekalaiset tietää tämän hänen päätöksensä. Makedonian kuninkas Aleksandros, joka ei enää luottanutkaan Persialaisten onneen, ja siis tahtoi suosia Greekalaisia, tuli rattahin yöllä Atheenalaisten leiriin ja ilmoitti heille Mardonion aikeet. Hän käski heidän olla tappeluhun valmiit, ja aina vaan pitkittää, kävi kuinka hyvänsä, sillä ei sanonut hän Persialaisilla olevan kuin muutaman päivän muonan. Mutta Greekalaisillenpa tulikin ennen hätä puutteen vuoksi. Persian hevoisväki tukki heidän ainoan lähteensä ja esti jyväntuonnin. Nämät vastukset luulivat he kuitenkin välttävänsä vetäymällä aina enemmin länteen päin Plataian sivulle. He muuttivat yöllä paikkansa, mutta tahtoikin hämmennys melkein estellä väen liikuntota. Havaittuansa huomenelta mitä yöllä oli tapahtunut, luuli Mardonius Greekalaisten paenneen ja lähti hevoisväkensä kansa luultuja pakolaisia vainoamaan; muu väestö, ilolla toivoin ottavansa Greekalaiset tappelematta, kiiruhti peräsä järjestyksettä ja johdatuksetta. Ensiksi yhtyivät he Lakedaimon ja Tegean väkeen, jotka juuri olivat matkalla Kithairon vuoren yli. Näiden kuningas Pausanias pani kohta sanoman Atheenalaisille, jotka jo olivat menosa lakealla toisella puolen harjua, vaatimaan heitä apuun. Lähtiisänsä yhtyivät Atheenalaiset Thessalian ja Boiutian väkeen, jotka puollustivat Persialaisia, ja niiden kansa syttyi ankara tappelu, niin että Lakedaimolaiset ja Tegealaiset, joita yhtehensä oli 35,000 miestä, jäivät yksin Persian pää-armeiaa vastaan. Alusta surmasivat Persialaisten nuolet monta miestä, sillä Lakedaimolaiset istuivat vähän aikaa liikkumattomina, odottain uhria, jota Pausanias toimitti, mutta joka ei ennustanutkaan hyvää. Sillaikaa samoisivat Tegealaiset yhtähyvin yksinänsä Persian väestön sekaan; heitä seurasivat, uhrin käännyttyä paremman näköiseksi, viipymättä Lakedaimolaisetkin. Täsäpä nyt nousi hirmuinen sota; sillä Persian väki kans osotti, niinkuin Herodotos todistaa, ei tarmoa eikä tahtoa heiltä puuttuvan; ainoastansa heidän keviämmät aseensa Greekalaisten raskaita aseita vastaan, heidän taitamattomuudensa ja arvaten myös kuulemattomuudensa, saatti heidät tappiohon. Niin kauvan kuin Mardonius vielä itse soti miehuullisesti, ja valkian hevoisensa seljästä kehoitti väkiänsä, oli voitto tietämätöin; mutta hänen saatua surmansa Aeimnesto nimisen Lakedaimolaisen keihäästä ja hänen joukkonsa, urhoollisesti tapeltuansa, aljettua paeta, joutui koko muukin armeia sekannuksiin, ja siinä tuli kaikille yhteinen pako työksi. Vihollisen hevoisväki yksinänsä suojeli pakolaisia sotimalla urhoollisesti. Boiutilaisten täytyi samoin paeta Atheenalaisia. Persian sodan päämies Artabanus, joka ennen oli ollut Mardonion sotaretkeä vastaan, eikä nyt joukkonensa ollut tullutkaan tappeluhun, vei sen Phokin maan läpi Hellesponton salmen tygö; muun armeian jäännökset pakenivat varustettuun leiriinsä, johonka heitä ajoivat Lakedaimolaiset, jotka, taitamattomuudensa suhteen piiritys-keinosa, eivät kuitenkaan voineet heille mitään, ennen kuin Atheenan väki tuli. Nämät nousivat ensimäisinä leirin puumuureille ja niiden sisäpuolelle kokouneet muukalaiset surmattiin pian viimmeiseen mieheen saakka. Arvaamatoin oli voitto-tavaran paljous. Kymmenys pantiin Jumaloille, toinen kymmenys annettiin Pausanialle ja muu tavara jaettiin eräs-kansain kesken. Urhoollisuuden esi-kunniasta ja palkinnosta oli vaarallinen riita syttyä Atheenan ja Lakedaimon välillä; mutta se asetettiin muutaman Korintholaisen viisaalla neuvolla, että kunnia-palkinto piti annettaman Plataialaisille koska se kunniallinen sota oli tapahtunut heidän tiluksillansa. Aristodemus, yksi niistä kolmesta, jotka jäivät henkiin kolmesta saasta Thermopylain luona kaatuneista Lakedaimolaisista, oli nyt täsä Plataian tappelusa osottanut etuisimman miehuuden; toiselle antoivat kuitenkin Lakedaimolaiset etuisuuden kunnian, arvellen Aristodemon vaan varsin etsineen kuolemata, päästäksensä entisestä häpiästänsä.

Etuisimpain urhoollisten sotamiesten saatua kunniansa ja palkintonsa, piti myös vialliset rangaistaman. Yhden toista päivän perästä tappelu-päivästä tuli jo voittanut armeia Thebain kaupungin luokse, vaatiin kohta käsihinsä esimiehiä ja Persialaisten pää-puollustajita. Ensiksi epäsivät Thebaialaiset, mutta voittaneitten uhattua hävittää heidän piirinsä, ja tosi-piirittämistä aljettaisa hankkia, täytyi heidän myöntyä. Persialaisten puollustajat lähetti Pausanias Korinthoon, saamaan ansaitun rangaistuksensa.

29. Tappelu Mykalen tykönä.

Tapattuansa Salamin tappelusa pelkäsi Kserkses Greekalaisten Aasiasakin rupiavan pyrkimään vapauteen hänen vallastansa, ja heitti sentähden laivastonsa Saamon tykö, sieltä jaloin saattaaksensa estää kaikki yritykset kapinoimaan. Yhtähyvin tuli Jonialaisilta asiamiehiä Greekalaisten luokse vaatimaan heiltä apua ja käymään käsiksi Persialaisten laivastohon. Greekalaisten laivasto lähtikin Saamoon Lakedaimon kuninkaan Leotychiden ja Atheenalaisen Ksanthippon Komanto-vallan alla. Saatuansa tästä sanoman, lähettivät Persialaiset, jotka pelkäsivät meri-tappelua, Phoinikian laivat kotihinsa; jäännökset vetivät he maalle Mykalen tykönä, josa maaväestö oli kokounut Joniata hillitsemään, ja laittoivat varustuksia niiden ympärille. Greekalaiset lähestyvätkin ja Leotychides uudisti taas Themistoklen keinon Artemisiosa; hän kehoitti Jonialaisia asiamiehen kautta tapeltaisa ajattelemaan vapauttansa. Saikin hän aikeensa toimeen, sillä Persialaiset ottivat aseet pois Saamolaisilta ja lähettivät pois Miläton sotaväestön.

Grekan väki oli sillaikaa nossut maalle ja kiirehti tappelemaan voitosta, jota Hellesponton paikkakunta ja koko Aasian-rantainen saaristo seurasi, niinkuin Herodotos mainitsee, palkinnoksi. Tämä asia tapahtui juuri samana päivänä, jona mantereesa Greekan maalla tapeltiin Plataian tienoilla, ja huhu Mardonion tappiosta oli täällä liikkeellä Greekalaisten sotaväen kesken, lieneekö hänen semmoisina aikoina toivo synnyttänyt itsestänsä, tahikka päämiehet asianalkain levittäneet, rohvaistaksensa väkiänsä. Muukalaiset, erinomattain oikiat Persialaiset, tappelivat urhoollisesti, mutta yhtähyvin täytyi heidän paeta viimmein Greekalaisia. Jonialaiset auttivat voimansa mukaan, sukulaisiansa. Varustus-rakennukset valtasivat Greekalaiset samoamalla, surmasivat paljon vihollisia, polttivat heidän aluksensa ja varustuksensa, ja saivat taas paljon voittotavarata.

Kunnioitettavin voitto oli kuitenkin Jonialaisten vapaus. Saamon, Lesbon, Khion ja muiden saarimaiden asukkaat otettiin Greekalaisten yhteiseen liittoon, tästälähtiin suojeltaviksi yhteisellä voimalla Persian valtaa vastaan; mutta kamalalta näytti suojella mannermaalaisia. Sentähden kehoittivatkin Peloponnäson asukkaat kaikkia Aasian mannermaan asukkaita lähtemään pois paikoiltansa, heittämään kaikki ulkolaisten halttuun ja muuttamaan niihin kaupunkeihin, jotka oikiasa Greekan maasa olivat muukalaisia puollustaneet. Athenalaiset näkivät kuitenkin tämän Lakedaimolaisten halun säätämään Jonialaisten etua ja asioita vaaralliseksi, ja estivät sen aikeen. Kauppaa käyvä kansakunta näki kyllä kuinka rantalaiset mantereen peristä olivat toimittamasa heille etua, tuomalla kauppakalua Aasian rikkaudesta; ja tulevain aikain etuja miettivä kansa havaitsi kyllä kuinka Aasian Greekalainen rantakansa oli heille hyödyksi, ajan tultua yrittäisänsä päästä sydän Aasiata likemmäksi. Vieläpä oliskin, Jonialaisten Greekan maahan siirryttyä, Atheenalle ollut hankalampi hoitaa sitä etuisuutta Siirtokansoisa, jota myöhemmin tarvittiin ja harjoitettiin.

30. Samanaikuinen sota Karthagilaisten ja Greekalaisten välillä

Sikilian saarimaalla. (480 ennen Vapaht.)

Aivan liitotta eli avutta perimaasta kävivät Greekan maan siirtokansat Sikeliasa sotaa toista vihollista vastaan kaikesta olemisestansa ja menostansa, ja tämäkin sota kääntyi heille eduksi, samoin kuin kotimaalaisille sota Persialaisia vastaan. Vasta mainitun kauniin ja hedelmällisen saaren aikaisin jo tulleen Greekalaisten siirtokansain asunnoksi, osasta jos ei kaikki, ja siellä runsaasti virenneen Greekalaisten toimen ja taidon, on jo ennenkin mainittu. Tämän maan, eräskansain kesken oli yhtä usiasti, jos ei usiammastikin, riitoja hallitusmenosa erinäisten lahkokuntain kesken, ja kansanvalta vaihetteli siellä yhtäpäätä yksivaltaisten hallitusten kansa. Semmoisia yksivaltaisia hallituksia olikin siihen aikaan useimmisa Greekalaisten valtakunnisa Sikiliasa. Kaikkia näitä hallitsioita etuisin oli Gelon, joka alusta oli itsevaltias Gelasa. Vähitellen saatua valtansa alle koko itäpuolisen Sikilian rantamaan, vähän pohjaistakin ja koko eteläisen, asettui hän Syrakusai nimiseen kaupunkiin, jonka hän otti asento-paikaksensa ja suurenti, muutamain muista voittokaupungeista muuttaneitten miesten avulla. Hänen voimansa, joka jo nähtiin siitä tarjouksesta, jonka hän teki Greekalaisille Kserksen lähestyisä, osotti itsensä loistavalla onnella siinä sodasa, josa hän teki turhaksi Karthagolaisten peljättävän yrityksen.

Vasta mainitun kansan valtakunta oli jo kauvan ollut historiasa hyvin mainio, ollen kaiken kaupankäynnin keskisin asentopaikka ja varustettu suurella merivoimalla. Karthagon hallitusmeno oli kansa, vallasväen ja yhden vallasta yhdistettyä laatua, niinkuin Aristoteles ja Polybios siitä lausuvat, verraten sitä Lakedaimon hallitukseen; Polybios sanoo sen olleen myös Roomalaisten hallitusmenon muotoisen. Yläisten käsisä oli täällä, niinkuin Lakedaimosakin, suurin valta. Niinkuin kaikisa muisakin vanhanaikuisisa vapaa-valtakunnisa, joiden aluetta oli enempi kuin yksi kaupunki, oli täsäkin vallan piirisä yksi pääkaupunki ja hallituksen asentopaikka, joka siinä oli osittain kansaston osittain Senaatin hallusa. Yksi Seurasto siitä, josa oli 100 jäsentä, oli erinomaisesti voimallinen. Se oli korkein oikeuspaikka sekä riita- että rikos-asioisa, jonka piti huolta pitää perustetun hallitusmenon pysyväisyydestä, ja joka usein menetteli ankaralla julmuudella. Niitä, jotka olivat koko hallitusvallan päämiehinä, oli täälläkin, niinkuin Roomisa Konsuleita ja Lakedaimosa kuninkaita, luultavasti kaksi, joita kutsuttiin Suffeteiksi; heidän hallitus-aikansa on hyvin tietämätöin. Olivat he välistä samalla päämiehinä sodasakin. Kaupunki oli kaunis ja avara ja maa ympärinsä oivallisesti viljelty; siellä nähtiin ihanimpia puutarhoja, taloja, viinamäkiä, vainioita, niittyjä ja kaivannoita. Satama oli aina laivoja täynnä, sillä useimmat Karthagon asukkaat elivät kaupalla ja meren kululla. Karthagolaisilla oli, paitsi suurta maakuntaa Afrikan pohjaspuoleisella kulmalla, usiampia siirtopaikkoja muuallakin. Sardinia, Balearein saaristo ja Maltta olivat kokonansa heidän hallusansa, Sikilian rantamailla oli heillä usiampia kaupungeita, ja Hispaniasa uudispaikkoja ei ainoastansa rannoilla vaan maankin sydämmesä. Vieläpä Afrikan länsirannallekkin toimittivat kaupankäynnillensä asentopaikkoja. Niin uuttera ja hyötyvä toimi oli jo ennen Kyron aikaa itäiseltä maalta levennyt länsipuoleiseen Euroopankin eteläisempään maahan.

Karthagolaisten aikeet lisätäksensä valtaansa Sikiliankin saarella saattivat heidät välttämättömästi sotaan sinne muuttaneitten Greekalaisten siirtokansain kansa. Ei näyttänyt siihen yritykseen olevan soveliaampaa aikaa kuin silloin, koska Kserkses ahdisti Greekan kansan kotimaita, jonka asian Karthagolaiset olivat taikka vaan kuulleet, taikka oli vielä Persian kuningas yllyttänytkin heitä auttamaan aikeitansa.

Sodan aineen antoi itsevaltias Terillus joka, kaijotettu kotikaupungistansa Himerasta, jonka toinen Agtigenton itsevaltias Theron valtasi, oli paennut Karthagoon. Hänen tahtoivat Karthagolaiset taas panna hallitukseensa, mutta heidän valmistuksensa olivat niin avarat, että siitä kyllä näkyi suurempia aikeita olevan heidän mielesänsä. He lisäsivät laivastotansa ja kokosivat tapansa mukaan, palkka-sotamiehiä Afrikasta, Hispaniasta, Sardiniasta, Korsikasta ja Belearein saaristosta, niin että väen lukn heidän armeiasansa sanotaan nosneen kolmeen sataan tuhanteen.

Tämän väestön kansa nousi Karthagon sodanpäämies Hamilkar Sikilian saarelle ja piiritti Himeran. Theron pyysi apua Gelonilta ja tämä lähetti veljensä Hieron 200 laivan kansa yhdistettyä Karthagolaisten ja Etrurialaisten laivastota vastaan; itse Gelon, 10,000 miehen kansa raskaisa aseisa, 2000 hevoismiehen ja suuren joukon kansa keviästi varustettuja orjia, yhdistyi Agrigenton maaväen kansa. Hänen väkensä sai sekä maalla että merellä ihanan voiton; Halmikari surmattiin (vuonna 480 e. V. ) muutamat sanovat samana päivänä, jona Termopylain paikalla tapeltiin; toiset taas päättävät sen tapahtuneen silloin kuin Salamin tappelu tapahtui. Karthagon täytyi suostua rauhaan, josa se lupasi maksaa 2000 talentia sodan kostannuksia ja heittää pois tavalliset ihmisuhrinsa.

Gelon oli tällä voitolla vielä lujemmaksi perustanut sen arvon ja suosion, jonka hän suunnallisella ja viisaalla hallituksellansa oli saavuttanut kansalaisiltansa. Se osotettiin hänelle kansa vähä aika sen jälkeen ihanalla tavalla. Hän kutsui kaikki Syrakusan asujamet kokoukseen sota-aseisa, nousi itse aseetoinna lavalle, josta kansalle puheita pidettiin, teki tarkan tilin hallituksestansa sekä rauhan että sodan aikoina, ja heitti sitten itsensä ja onnensa kansan haltuun. Mutta kansa, huutain ja riehuin ilosta, mainitsi häntä pelastajaksensa ja kuninkaaksensa, ja rukoili häntä vieläkin ja aina pitämään hallituksen. Hän kuoli 477 e. V. Hänen muistoansa kunnioitettiin tottelemalla hänen veliänsä, komeutta rakastavaa Hieroa, joka yhdisti Agrigentonkin Syrakusan kansa, ja tämä kuuliaisuus lakkasi vasta kolmannen veljen aikana, jonka nimi oli Thrasybulus ja joka hallittuansa ainoastansa 10 kuukautta harjoitti julmuutta niin, että nähtiin Gelonin luonteen hänestä luopuneen. Syrakusasa ja muisakin kaupungeisa toimitettiin sitten kansan valta; mutta Gelonin muisto oli vielä myöhempinäkin aikoina pyhä Syrakusalaisten mielesä.

31. Atheena ja Themistokles Persian sotain jälkeen. (478—477 ennen

Vapaht.)

Ne suuret sodat, joita Greekalaiset olivat niin jalolla kunnialla käyneet, vaikuttivat välttämättömästi heidän sekä ulkonaisesa että sisällisesä elämäsänsä. Ääretöia rikkaus kullasa ja muisa kalleisa kappaleisa, jonka sekä valtakunnat että erinäiset olivat sodasa saaneet Persialaisilta, käänti epäilemättä omaisuus-oikeuden ja tavaran arvon toiseen muotoon. Greekalaiset alkoivat ulkonaisesa elämäsänsä pyrkiä yhtä korkialle kuin niin mainiot voitot olivat ylentäneet heidän sisällisen luonteensa eli mielensä; sillä samoin kuin eräs-ihminenkin muistosansa säilyttää entiset elämänsä vaiheet, olivat Greekalaiset pitäneet huolta siitä, että tämä heidän sankari-kunniansa pysyi koko kansan mielesä yhteisesti. Entiset ajat olivat heidän seasansa liitetyt läsnäolevihin ja samanaikuisihin, joka asia erinomaisella tavalla lisäsi heidän intoansa tulevina aikoina.

Saadaksensa näitä muistoja pyhiksi ja pysyväisiksi oli heidän uskonsa jumalista aivan sopiva välikappalet. Tämä kansa, tavallansa hyvinkin hurskas ja nöyrä jumalillensa, havaittuansa korkiamman avun olleen puolellansa suuresa hädäsänsä, vietti senaikiusten tapahdusten muistoa vuosittain juhlallisesti ja silloin kerrottiin aina isäin maaan eduksi kaatuneitten kunnia soveliailla puheilla kansan kokouksesa. Näillä puheilla ja kaikenlaisilla muistomerkeillä pidettiin näiden jaloin töiden muisto aina kansan mielesä. Marathonin tappelukentällä näki Pausanias niminen vaellus-kirjoittaja, 660 vuotta jälkeen siinä tapahtuneen tappelun, vielä kaksi muistopatsasta, joita toinen oli asetettu täsä kaatuneitten Atheenalaisten muistoksi, joiden nimet silloin vielä olivat luettavat, toinen taas Plataialaisten ja orjain kunniaksi. Eri patsas oli pantu Miltiaden muistoksi. Vielä myöhimpinäkin aikoina hoettiin näillä tienoin julmasti kummittelevan, jonka tähden sitä kans kaikki kammoivat. Thermopylain paikalla oli tappelukenttä, osittain Amphiktyonein huolenpidolla, koko Greekan kansan puolesta, osittain taas erinäisten toimella, kaunistettu patsahilla, joiden sivuihin oli kirjoitettu: Kunniaksi neljälle sadalle Peloponnesolaiselle, jotka täsä tapelivat kolmia tuhatta kertaa tuhatta miestä vastaan; taikka, "Kolmelle sadalle Lakedaimolaiselle, jotka, kuuliaiset Lakedaimon laeille, sotiisansa kaatuivat tälle paikalle." Leonidan luut kuljetti sodan päämies Pansanias itse Lakedaimohon, josa Sankarin muistoa vietettiin jokavuotisilla puheilla. Plataialaiset pitivät myös vuosittain yhteisen juhlan niiden muistoksi, jotka Plataian sotakentalla olivat kaatuneet. Siinä uhrattiin vuoden esikois-hedelmiä Isäin maan suojelus-jumalille, eikä saanut sitä toimittaisa yksikään orja olla apuna, sillä vapaita miehiä oli täsä kaatunut vapaudensa edestä. Samat Plataialaiset rakensivat kahdeksallakymmenellä hopio-talentilla, jotka he olivat saanet, voittokalua jaettaisa, Minervalle komian temppelin ja kaunistivat sen maali-kuvauksilla, jotka Plutarkhos 600 vuotta myöhemmin näki täydellisesti vereksinä. Samalla tavalla muistuttivat mainio-paikat, joisa paljo kulki kansaa, Olympia, Isthmos ja erinomattain Delphon temppeli, monella muistomerkillä sitä suurta sankariaikaa, jona Greekan kansa vasta oppi oikein tuntemaan nimensä.

Ei yksikään valtakunta pitänyt itsestänsä niin paljoa ja niin suurella oikeudella kuin Atheena. Sen tarmo oli voimallisimmasti ollut seisova ulkolaisten sekä uhkauksia että viettelimisia ja haukutuksia vastaan. Nyt alkoi täsäkin kansasa juurtua ja orastua, miehellistä tarmoa harjoitettaisa, ja uuden toimen ja elämän siemen, joka, istutettu sotain metelisä, oli saanut nesteensä muukalaisten vihollisten verestä. Themistollen suuri ja luonnistava viisaus oli se, joka ymmärsi johdattaa aljetun asian samalla taidolla, toimella ja tarmolla, joita hän oli osottanut sodasa Persialaisia vastaan.

Atheenalaisten, tultuansa hävitetyn kaupunkinsa poroille, toimittaisa huoneita asuaksensa, mietti jo Themistokles, niinkuin hänen ainakin oli tapansa, valtakunnan yhteisiä etuja ja tulevia aikoja. Niin suojatoin kuin Atheena nyt oli ja ennenkin oli ollut, oli se vaarasa aina vihollisen lähestyisä; ja piankin taisi Lakedaimon aina lisäyvä kateus saattaa eripuraisuuden matkaan. Ajateltuansa tätä asiata, saatti Themistokles semmoisen kansakunnan päätöksen kuntoon, että kaikkein piti lakkaaman eri-rakennuksistansa, siksi kuin yhteisellä voimalla luja ja avarampi muuri olis saatu valmiiksi kaupungin ympärille.

Tätä tointa katselivat naapurit kateudella. Aiginalaiset, Dooron perisukua, yltyivät taas, päästyänsä yhteisestä vaarasta, vanhaan vihaansa Atheenalaisia vastaan ja saattivat Lakedaimolaisille sanoman Atheenalaisten hankkeista, ja nämät lähettivät viipymättä kieltämään Atheenalaisia rakentamasta muuriansa, siitä muka systä että semmoiset varustukset sodan aikoina vaan muuttuivat piankin vihollisille suojaksi, niinkuin Thebai viimme-sodasa oli ollut Persialaisille.

Atheenalaiset, jotka eivät vielä kyenneet sotaan Peloponnäsolaisia vastaan, lupasivat, Themistoklen neuvottua, viipymättä lähettää asiamiehiä Lakedaimoon, jotka olivat sen seikan kaikein mieliksi selittävät. Sillaikaa tehtiin kuitenkin työtä ehtimiseen; vapaat kansalaiset, vaimonensa, lapsinensa, ahkeroitsivat orjain rinnalla, ja muuri, johonka pantiin kaikkia kiviä, mitä vaan oli saapuvilla hävitetyistä huonehista ja temppeleistäkin, näytti kyllä kuinka kiirut oli ollut tehtäisä. Itse Themistokles lähti Lakedaimoon asiamieheksi, mutta viivytti selitystänsä ja syytti kumppaneinsa viipymiseen. Itse oli hän kuitenkin kehoittanut niitä viipymään, sitä varten, että muurit sillaikaa olisivat kerjenneet valmiiksi. Aikatavasta tulikin sanomia niiden korkeuden aina lisäyvän, mutta Themistokles epäsi sanomain totuuden, kehoittain Lakedaimolaisia lähettämään omia asiamiehiä katsomaan jos olikaan puheisa perää. Niinpä tekivätkin, mutta Atheenalaiset, myös Themistoklen neuvosta, pidättivät nämät asiamiehet luonansa, panttimiehiksi Themistoklen ja hänen kumppaneittensa Aristiden ja Abronykhon siaan. Kaksi viimmeksi mainittua olivat sillaikaa jo tulleetkin Lakedaimoon ja tuoneet Themistoklelle sanoman, muurein jo saadun tarpeeksi korkioiksi. Silloin selitti Themistokles Lakedaimolaisille, kaikella Atheenan miehen rohkeudella, "ilolla kuulleensa Atheenan ja olevan kylliksi varustetun ja Atheenalaisten parahitten taitavan ymmärtää mikä oli heille itsellensä ja kaikelle Greekan liittokunnalle hyödyllisin. Kysymättä Lakedaimolaisilta neuvoa, oli Atheenan asujamet, silloin kuin yhteinen etu vaati, rohkiasti luopuneet asentopaikoistansa ja antauneet merelle, nähtyänsä sen tarpeelliseksi. Nyt näytti heille taas otolliseksi suojata asentonsa muurilla, sekä itsellensä että kaikille liittolaisille turvaksi. Semmoinen tasaoikeus oli sovelias, sillä taikka piti kaikkein liittolaisten kaupunkien olla varustamattomina, elikkä oli Atheenalaisillakin oikeus varustaa kaupunkinsa." Lakedaimolaiset havaitsivat pettyneensä, mutta salasivat viisaasti harminsa. Atheenan asiamiehet saivat lähtiä kotihinsa ja heidän omansa tulivat kans kohta takasin Atheenasta.

Nyt oli siis Atheena varustettu maasotaa vastaan. Mutta eipä tähänkään pysähtynyt Themistoklen väsymätöin toimi. Aina muisti ja mietti hän päätarkoitustansa, joka oli Atheenan etuisuus merellä, jonka hän oli perustanut meritappelulla Salamin vesillä. Sitä varten tarvittavan laivaston varjelemiseksi tarvittiin kans siava ja varustettu satama, ja Piraion lahti oli, vähällä työllä saatava otolliseksi olemaan Greekan maan parahia siihen tarpeeseen. Mutta koska Themistokles ei uskaltanut ilmoittaa tätä asiata sen tähden, että se olis niin tullut pian kadehtivain Lakedaimolaisten korviin, kehoitti hän kansaa valitsemaan kaksi uskottua miestä, joille hän taisi ilmoittaa aikeensa. Kansa valitsi Aristiden ja Ksanthippon, sillä ne olivat sekä taitavat että myös hallitusmenosa Themistoklen vastustajita. Molemmat todistivat kyllä heille ilmoitetun seikan olevan valtakunnalle hyödyllisen ja helposti saatavan toimeen; mutta kansa, joka asian salaisuuden vuoksi oli tullut epäluuloon ja pelkäsi vaaraa vapaudellensa, vaati sen ilmoitettavaksi Hallitus-seuralle eli Senaatille. Vasta senkin lausuttua samoin kuin Aristides ja Ksanthipposkin olivat lausuneet, annettiin Themistoklelle valta saattaa aijettansa toimeen.

Tapansa mukaan toimitti tämä taas asian sillä kiiruulla, että Lakedaimolaiset tuskin olisivat ennättäneetkään estämään hänen tointansa, jos he olisivat hyljänneetkin hänen selityksensä, kuinka tarpeellinen semmoinen varustettu satama oli koko Greekan maalle, jos Persialaiset vielä kerran yrittivät heitä hätyyttämään. Täsä täytyi niinmuodoin Lakedaimolaisten vielä kerran liikkumatta katsoa kuinka Atheenasa muureja kohosi, vielä vahvempia kuin kaupungin ympäri, niin että Atheena nyt sekä meren että maan puolelta, oli pian voittamattomaksi varustettu. Paitsi sitä sai Themistokles kansan vuosittain rakentamaan määrätyn luvun aluksia, ja saatti toimeen etuja, jotka kehoittivat naapurilaisiakin muuttaumaan kaupunkiin, joista Atheenalaiset saivat kelvollisia käsikeino-miehiä kaikkiin tarpeihin, ja vielä tarpeeksensa meriväkiäkin. Tämä miero-kansa, (μετοικοι ) jota myöhemmin karttui Atheenaan runsaastikkin, eli aivan vapaana, mutta ei saanut ollenkaan puuttua hallitusmenoon.

32. Atheenan etuisuus (ήγεμονεια ). Pausanian ja Themistoklen

viimmeiset elämän vaiheet.

Themistoklen näin hilpiällä toimellansa valmistaisa Atheenalle soveliaita ja hyvin ansatuita etuja ja sen kansan virennehen luonteeseen sopivaa suuruutta, täytyi Lakedaimon laskeuda vanhasta korkeudestansa, eli ainakin toisen Greekalaisen valtakunnan kansa jakaa etuisuutensa Greekalaisten kansain seasa. Neuvottelivat he kyllä Amphiktyonein liitosta hyljättäviksi kaikkia, jotka eivät olleet sotineet Persialaisia vastaan, sillä saadaksensa voimalliset Thebain ja Argon valtakunnat eroitetuiksi yhteydestä ja niin tullaksensa voimallisemmiksi liittolaisten kesken, mutta täsäkin oli Themistokles heidän tiellänsä ja teki heidän vehkeensä tyhiäksi.

Vielä vaarallisemmaksi Lakedaimolaisille kääntyi yksi heidän omiansa, Plataion sankari Pausanias. Yhdistetyn Greekalaisten laivaston, joka vielä piti Lakedaimon etuisimpana, johdatti hän päämiehenä, ynnä Aristiden ja Miltiaden pojan Kimonin kansa, jotka olivat Atheenan laivaston komantomiehet, merelle, kokonansa kaijottamaan Persialaisia saaristoista ja Hellesponton rantamailta. Vähällä vaivalla saatiin muukalaiset pakenemaan Kypron saaresta ja Thrakiasta, ja Bytsantio (nykyinen Constantinopoli) voitettiin. Täsä kaupungisa saatiin fangeiksi monta yläistä Persialaista, joiden seasa oli kuninkaankin sukulaisia.

Mutta näin voittaisansa voitettiin Pansanias kuitenkin itse toisaalta Persialaisilta. Kuninkaan korkia valta, joka hänen Satrapeiksi kutsuttavain ruhtinainsa komeudesa ilmoittiiksen, se rikkaus ja hekumallinen elämä, joka voittotavaroista oli silminnähtävä — kaikki nämät asiat saattivat vähitellen Pausanian pitämään Lakedaimolaisten tasaista ja raitista elämän muotoa ja erinomattain Ephoreilta hillittyä kuningasvaltaa sekä halpana että hankalana. Persian hekuman ja vallan halu tukahutti nyt Pausaniankin mielesä uskollisuuden ja kotimaan rakkauden, ja hän päätti saavuttaa näitä mielestänsä niin ihanoita etuja Greekalaisten perintövihollisten Persialaistenkin avulla. Bysantiosa otetut fankit lähetti hän kuninkaalle takasin ja kirjoitti hänelle, haluavansa naida hänen tyttärensä, luvaten samalla saattaa koko Greekan maan hänen valtaansa. Mikä olis Kserkselle ollut ihanampi semmoista tarjousta? Hän antoi Artabatso nimiselle Satrapallensa käskyn uutterasti keskustella Pausanian kansa, ja suositteli häntä kaikella tavalla. Tämä varomatoin Lakedaimolainen yltyi siitä niin, että hän unohutti kaiken suunnan ja mielen. Ikään kuin olis hän jo ollut Persian kuninkaan Satrapa, eli ala-ruhtinas, toimitti hän ympärillensä Meediasta ja Aigyptosta vartio-palvelioita, (Drabanter) asetti atriansa ja pukunsakkin Persialaisten tapaan ja kohteli Greekalaisia liittolaisiansa tylyllä ylpeydellä.

Tästä tulivat kaikki pahoille mielin. Peloponnäson liittolaiset purjehtivat kotia. Saarilaiset ja Jonialaiset, jotka olivat Atheenan kansan heimolaisia, taritsivat Aristidelle pää-komannon ja antausivat Atheenan vallan suojaan. Lakedaimolaiset kutsuivat kyllä Pausanian heti takaisin, ja lähettivät Dorkis nimellisen sotaherran siaan, mutta kovin myöhään. Aristiden ja Kimonin suunnallinen ja ystävällinen meno oli saanut salaisen, vaan sitä pysyvämmän voiton. Kuitenkin kärsivät Lakedaimolaiset joksikin mieluisesti menettäneensä entisen etuisuusvaltansa. Taisivat peljät muittenkin kansalaistensa, joille vieraasa maasa olis annettu suuri valta, seuraavan Pausanian esimerkkiä; taikka taisivat he, jo väsyneinä sotaan Persialaisia vastaan, nähdä Atheenan voiman ja taidon meriasioisa kyllä antsaitsevan heille etuisuuden sillä suunnalla. Atheenalaiset taas olivat, alkaisansa valtansa harjoitusta, alusta hyvin varovaiset. Liittolaisten kokouspaikaksi valitsi Aristides, ei Atheenan kaupunkia, vaan Deelon, joka siellä olevan kuuluisan Apollon temppelinsä ja juhlainsa suhteen pidettiin pyhänä kaikilta Greekalaisilta. Tähän temppeliin piti myös pantaman talteen se rahasto, jonka liittolaiset kokosivat sotaa varten Persialaisia vastaan. Aristides pantiin Kassa-mieheksi ja hän jakoi joka valtakunnalle osansa maksosta, jolla piti koottaman yhteinen summa, 460 Talenttia. Se rehellisyys, taito ja toimi, jolla hän ajoi tätä asiata, suostutti siihen kansakuntain mielen.

Sillaikaa oli Pausanias Lakedaimosa vallallansa ja rahoillansa vapauttanut itsensä kanteista, jotka soimasivat hänen keskustelleen Persian Kuninkaan kansa. Mutta vähää jälkiin lähti hän taas, omin lupinsa, laivalla Hellesponttoon ja alkoi neuvotella Kserksen kanssa. Toisen kerran kutsuivat hänen Lakedaimolaiset kotiin, mutta ehkä nyt hänen petolliset ja omaa kunniatansa noudattavat vehkehensä näkyivät selvemmästi, ja vielä tiettiin hänen vapauden lupauksella yllyttäneen Helootejakin kapinoimaan, eivät kuitenkaan uskaltaneet Ephoorit häntä hätyyttää, täydellisten todistusten puutteesa. Viimmein saivat he muutamalta Pausanian palvelialta kirjan käsiinsä, jota tämän olis pitänyt viedä Artabatsolle, ja sama mies toimitti heille kans tilan kuulta hänen haastelevan Pausamian kansa, josa tilasa tämä julkisesti puhui asioistansa Persialaisten kansa.

Saatuansa täsä epäilemättömän tiedon, yrittivät Ephorit ottamaan kiini Pausaniata, mutta hän, varoitettu ystäviltänsä, pakeni Minervan temppeliin. Nyt ei saatettu hänelle tehdä muuta kuin sulkia temppeli ja näljällä kuolettaa häntä, sillä heidän uskonsa kielsi semmoisesta paikasta väkisten ottamasta ketään, jos kohta pahantekiätäkin. Vasta puolikuollunna vedettiin hän ulos, ettei hänen ruumiinsa muka olis saastuttanut pyhyyttä, ja muutaman silmänräpäyksen perästä sitten kuolikin tämä mainio mies. Ensiksi aikoivat Lakedaimolaiset syöstää hänen ruumiinsa luolaan, johonka tavallisesti surmattuiden pahantekiäin ruumiit heitettiin; mutta ennustusjumalan sitä evättyä, hautasivat he hänen siihen paikkaan, josa hän oli henkensä heittänyt.

Pausanian perikatoon saivat lakedaimolaisetn kiehoituksi toisenkin miehen, josta he vielä aina pelkäsivät vaarallisimman vihollisensa tointuvan. Se oli Themistokles, jonka silloin jo oli täytynyt paeta vastustajitansa ja luopua Atheenasta. Siis saatuansa toimeen semmoisen asian, kuin Atheenan etuisuus oli, yleni hän itsekkin niiu suureen arvoon, että kansan tasavaltaa rakastavat Atheenalaiset eivät enää saattaneet häntä kärsiä. Persian sodan jälkeen rakasti kansa vielä enämmän entistä kansanvaltaa, koska täsä sodasa, josa kaikkein, sekä ylähäisten että alahaisten apua oli tarvittu, kukin oli tullut tuntemaan arvonsa, kuntonsa mukaan, ja kaikki havainneet siinä hädäsä kaikkein apua tarvitun yhteiseksi eduksi. Jos siis joku erinäinen tahtoi vaatia jotakin etuisuutta, loukkasi hän kansan yhteisen mielen. Kerran kansan kokouksesa Miltiaden-vaadittua seppeliä öljypuun lehvistä, joka siinä kansasa oli pian suurin kunniamerkki, huuttiin hänelle: "Yksinäsi voitettuasi ulkolaiset, saat myös yksinäsi kunnian." Hallitusmenoonkin saatti semmoinen mieli myöhemmin vehkehiä, jotka rikkoivat Soolonilta tarkoitetun järjestyksen; sillä nyt saivat, Aristiden toimesta, kaikki kansalaiset, paitsi tavaransa arvoa, oikeuden tulla korkiampiin valtakunnan virkoihin, joista Soolonin lakien mukahan neljäs kansan lahko oli eroitettu.

Semmoisesa ja niin mieltyneesä kansastosa ei taitanut Themistokles enää olla mieliksi, sillä ainoiset muistot hänen jaloista töistänsä ja toimestansa saattoivat epäluuloisen kansan häntä aina pelkäämään ja kadehtimaan. Tätä lisäsi vielä usiain etuisempain sukukuntain nuria mieli, joilta sodan aikona oli mennyt sekä tavara että arvo. Nämät eivät suoneet kellekkään, vähimmän Themistoklelle, uutta rikkautta ja kunniaa. Muutamat heitä olivat sentähden, jo ennen Plataion tappepelua, tehneet lupaus-liitoon kukistaaksensa kansanvaltaa, eli antaaksensa valtakunta Persialaisille, mutta Aristiden valppaus oli silloinkin tehnyt heidän aikeensa tyhiäksi. Paitsi näitä oli muitakin, joilla, niinkuin Kimonillakin, oli toiset vehkeet, erinomattain Persialaisten suhteen. Näin moninaiset erimielet sortivat Themistoklen. Ennen mainitulla Ostrakismolla lausuttiin hän pakolaiseksi (471) ja asusteli sitten Argosa.

Ei saanut hän täälläkään rauhaa Lakedaimolaisilta, jotka syyttivät häntä osalliseksi Pausanian vehkeisiin. Olisipa Atheenalaisten pitänyt tytyä hänen vastaukseensa näihin soimauksiin; "aina kyllä halunneensa," sanoi hän, "valtaa, mutta ei koskaan kärsineensä toisen etuisuutta, ja sentähden ei ollenkaan aikoneensa kaiken Greekan maan kansa antauta ulkolaisten hallituksen alle." Mutta hänen vihollisensa voittivat. Atheenasa päätettiin noutaa häntä fangittuna, ja asettaa häntä oikeuden eteen. Tämän väkivallan vältti hän pakenemalla Korkyraan, mutta se kansa, joka liiaksi pelkäsi Atheenan ja Lakedaimon kostoa, lähetti hänen tyköänsä Epitoon. Sielläkin vainottuna päätti hän paeta Molossein kuninkaan Admeton luokse, ehkei se ollutkaan hänen ystävänsä. Ei ollut Admeto kotona, mutta Drottningin neuvosta istui Themistokles, kuninkaan lapsi sylisä, apua hakevan tavalla, tulisialle, odottain kuninkaan tulevan kotia. Tultua liikkui kuninkaan sydän semmoisen jalon pakolaisen onnettomuudesta. Hän lupasi vahvasti häntä suojella ja piti kans lupauksensa vielä Atheenan ja Lakedaimon kansainkin häntä vaatiisa käsihinsä, ja piti hänen tykönänsä siihen asti, että Themistokles itse päätti lähtiä Persian kuninkaan luokse. Ephesosta laitti tämä Atheenan pakolainen sanoman Artakserkselle, joka vasta oli tullut kuninkaaksi, onnensa vaiheista, ja mainitsi mitä hyvää hän oli tehnyt Kserkselle, koska sillä kuninkaalla oli vaara tarjona. Vuosikauden sitten opeteltuansa Persian kieltä ja tapoja lähti hän Suusaan.

Kuningas otti hänen vastaan hyvillä mielin ja lahjoitti hänelle, Persialaisten tavalla, kolme kaupunkia: Magnesian, leipää varten, Lampsakon, viinaksi ja Myon, särpimeksi. Näillä eduilla eli hän vielä kappaleen aika ja kuoli viimmein Magnesiasa, muutamat sanovat lavantautiin, toiset taas myrkkyyn; sillä hänen sanotaan luvanneen Kuninkaalle, saattaa Greekan maa hänen valtansa alle, mutta kuin hänelle nyt muistutettiin lupaustansa ja hän näki sen täyttämisen mahdottomaksi, eikä tahtonut olla pettäjä isäinsä maata vastaan, sentähden arvellaan hänen, pästäksensä, lopettaneen elämänsä myrkyllä. Kotimaan rakkauden vielä kuollesakin eläneen hänen sydämmesänsä, sen todistaa hänen vaatimisensa ystäviltänsä, nimittäin toimittaa luunsa Attikan maakuntaan. Epäilemättä eli hän Aasiasa niinkuin aina ennenkin, otollisesti ja taidolla, se on arvattava hänestä, josta Thukydides sanoo: "luontonsa hilpeydellä, paitsi erinomaista lukuviisautta, oli hän aina ensimäinen näkemään parahan toimen, ja miettimään tuleviakin aikoja."

33. Kimonin hallitusmeno.

Kimon Miltiaden poika oli sekä sukunsa että omaisuuttensa kautta aikaisin tullut kansan tuttavaksi Themistoklen ja Aristidenkin seurasa. Themistoklen, Persialaisten lähestyisä, kehoitettua kansaa lähtemään aluksihin, ja kansan ensin hämmästyisä, meni Kimon ystävinensä Minervan Temppeliin ja ripusti sinne ohjat, merkiksi hevoisväkiä enää ei tarvittavankaan. Samalla tavalla, niinkuin ennen oli mainittu, autti hän ystävällisellä ja toimellisella menollansa rehellistä Aristidestä saamaan Atheenalaisille etuisuuden liittolaisten asioisa, niin että tähänkin Atheenan kunniaan hänen toimensa vaikutti nähtävästi. Themistoklen kaijotettua tuli Kimoni halitus-asiain johdattajaksi, sillä jo Aristideskin kuollut ja vielä niin köyhyydesä että yhteisen kanssan piti kustantaa hänelle peijaiset. Kiitollinen kansasto piti huolen hänen perillisistänsä.

Hallitusmenon suhteen oli Kimon kokonansa eroitettu Themistoklen tarkoituksista. Ahkeroitsi hän kyllä kaikella tavalla, erinomattain suurella anteliaisuudella, saavuttaaksensa kansakunnan suosiota. Meni hän mihin hyvänsä, seurasi häntä aina orjia rahakukkaroilla, saadaksensa paikalla antaa taritseville. Usein käski hän jonkun seurastansa antaa nuttunsakin tarvitsevalle, jonka he sattuivat vaikkapa kadullakin tapaamaan. Puutarhainsa aidat hävitti hän, kaikkein saada nautita niiden viljoja, ja piti aina atrian valmisna kaikille, jotka olivat hänen heimolaisuuttansa. Mutta kansan valtaa hallitus asioisa pyyti hän estää kaikella voimalla, ahkeroiden varustaa Soolonin Asetuksia alkupuhtaudesansa, jotka vaativat enempää tarkkautta, jota hän taas aina Lakedaimon hallitus-säännöisä oli nähnyt avullisiksi. Semmoinen oli hänen mielensä hallituksen suhteen kotikansasa. Ulkolaisten suhteen kehoitti hän aina Persialaisia vastaan, ja pyysi siis saada rauhaa oikein pysyvästi kaikkein Greekan kansain kesken, erinomattain Atheenan, ja Lakedaimon, jotka tosin olivatkin, kaiken liittokunnan pääasennot.

Sotaa Persialaisia vastaan näyttää Kimoni erinomattain puoltaneen kaikella halulla ja toimellansa, ja sillä suunnalla teki hän mainio asioita. Ensiksi valtasi hän Eionin kaupungin Thrakian rannalla, joka vielä oli Persian sotajoukon hallusa, ja se vastusti itsiänsä, Kimonin piirittäisä, hurjalla miehuudella. Koska viimmein Greekalaisten päämies sai estetyksi kaikki muonan tulot Persialaisilta ja sillä saattoi heidät suureen hätään, sytytti näiden päämies kaupugin ja heittäysi omaisinensa ja tavaroinensa valkiahan. Moni ulkolainen hänen sotaväkeänsä heitti henkensä hänen kansansa. Kolme kunnia-patsasta, jotka Atheenasa asetettiin Kimonille, julistivat kirjoituksillansa myöhäisillekin jälkisuguille tämän jalon toimituksen. Sillä voittivat Atheenalaiset hedelmällisen maantienon, jolle he sittemmin perustivat Amphipolin kaupungin. Skyron saaren, joka oli merirosvoin asentopaikka, otti Kimoni myös. Täällä löysi hän Theseon hautapatsaan, ja seurataksensa vanhaa epäjumalan lausuntota, kuljetti hän Sankarin luut erinäisesä loistavasti kaunistetusa aluksesa Atheenaan.

Vielä entisiä loistavampi oli se voitto, jonka Kimon sai Persialaisilta Eyrymedon tykönä Pamphyliasa (469). Kserkses, jonka oli oma vaimostonsa kiehtoneet huolettomaan hekumaan, oli sentähden unohuttanut toimittaa kunniallisia esteitä Greekalaisten aina leveneveätä valtaa vastaan. Vasta Kimonin Kaariasa ja Lydiasakin suurella onnella hätyytettyä Persialaisten alamaisia, otettua monta kaupunkia ja kaijotettua niiden puollustajat; vasta silloin näyttävät Persialaset havainneen vaaransa. He kokoisivat sekä maa- että meriväestön Eyrymedon virran tykö, ja lähellä sen suuta syttyi siis verinen tappelu, josa Greekalaisten sukkeluus taaskin sai voiton Persialaisten kömpelömmästä sotamenosta. Voitettua laivaston, nousi Kimon rohkiasti Vihollisten silmäin edesä maalle. Persian maaväki tappeli urhoollisesti ja sitkiästi, mutta viimmein, menetettyänsä paljon väkiä, täytyi heidän lähtiä pakoon, jättäin Greekalaisille siinäkin suuren riista-tavaran. Tämän jalon tappelun jälkeen, josa yksi Sodan päämies, Kimon, oli samana päivänä voittanut kaksi vihollisen armeiaa, toisen maalla toisen merellä, lähti hän pohjaiseen päin ja otti Persialaisilta Euroopan avoimen, Thrakian Khersoneesoksi kutsuttavan, niemimaan. Kaikkein tämänkaltaisten loukkausten tähden pelehtyi Persian valta maalla ja merellä niin, ettei siitä ajasta alkain yhtäkään Persian alusta nähty meresä länsipuolella Khelidonin nimellä mainittavaa saaristoa ja Kyaniksi nimitettyä vuorimaata mustan meren rannalla, eikä sotaväkikään saanut tulla rantaa lähemmäksi kuin sen, minkä hevoismies päiväsä taisi kulkia. Tosin ei ollutkaan tiettävästi tämä liitto Persialaisten puolelta julkisesti vakuutettu, mutta arvelevat kuitenkin muutamat, Kimonin voitoillansa saattaneen Kuninkaan siihen oikein suostumaan rauha-liitosa, joka Kimonin nimellä mainitaan.

Niin peljättäviksi olivat siis Atheenalaiset tointuneet vihollisillensa, mutta samalla kans liittolaisillensa, jotka kukin puolestansa olivat yhteistä voittoa auttaneet. Se tasa-arvo, jota ensin Aasian rantalaisten ja Saariasujanten yhdistyksellä Atheenalaisten kansa pyyttiin säilyttää, joutui aikaa voittain mitättömäksi ja Atheenan valta liittolaistensa ylitse kohosi aina omituisemmaksi. Delon saarella pidettävät yhteiset keskustelemiset heitettiin pois ja niiden siaan tuli vaan Atheenasta sääntöjä; maksot vietiin liittolaisilta säästämättömällä kovuudella ja jos joku yritti kieltämään niitä, näki hän kohta Nakson saaresa peljättävän esimerkin. Se oli yrittänyt luopumaan liitosta, mutta piiritettyä, täytyi sen antauda alamaiseksi. Samoin kävi Thason saarilaisten. Ne vaativat Atheenalaisilta entisiä Kulta-kaivoksiansa Thrakiasa takasin, mutta evättyä, ryhtyivät he aseisiin. Tappelivatkin urhoollisesti kolme vuotta; mutta viimmein peräti tapattuansa, täytyi heidän heittää laivansa, hävittää muurinsa ja luopua tiluksistansa mannermaalla.

Tämänkaltaiseen liittolaisten hankaluuteen oli heidän oma tyhmyytensä syynä. Laiskuuden tähden olivat he luopuneet mielestänsä vaivaloisesta meri-palveluksesta ja suostuneet Kimonin kavalaan neuvoon, jolla heille sallittiin rahalla lunastaa itsensä merimiehen ammatista, yhteisesä laivastosa ja vielä aluksiakin rakentamasta. Sillä, toisten liittolaisten rauvetesa jaksamattomiksi ja haluttomiksi, jäi kaikki toimi ja valta Atheenalaisten käsiin, jotka heidän rahoillansa rakensivat aluksia ja panivat niihin omaa väkiänsä. Tätäpä toiset eivät havainneetkaan ennenkuin Atheenan valta oli yltynyt niin, että kaikki näkivät turhaksi ruveta sen kansa taistelemaan. Ei ollut enään muuta neuvoa kuin hakia ulkoa apua, jota he halullisimmasti etsivät Lakedaimolaisilta, jotka taas, nähdesänsä Atheenan voiman lisäyvän, olivat kiihtyneet vanhaan kateuteensa. Kasvava viha näiden Greekan maan esi-kaupungeihen kesken näytti jo intouvan ankaraksi tappeluksi, ja Atheenasa kävi Kimonille aikeensa hallitusmenosa aina hankalammiksi.

34. Perikles ja Kimon.

Themistoklen toimi ja aikeet, joita Kimoni ja hänen lahkokuntansa olivat pyytäneet sortaa, alkoivat taas entistä avarammasti ja ihanammasti tointua Perikles nimisen mainio-miehen hilpeydellä. Tämä mies, Mykalen Sankarin Ksanthippon poika, oli niinmuodoin jo synnyntäänsä saanut oikeuden etuisimpihin ammateihin valtakunnasa, ja oli hänelle luontokin sitä varten antanut lahjojansa runsaasti. Viisas Tiedoitsia Anaksagoras, joka siihen aikaan tuli Atheenaan, toinnutti neuvoillansa hänen oivalliset ajunsa, kehoitti hänen mielensä ja lisäsi hänen taitoansa. Sama mies opetti hänelle sen voimallisen puheen lahjan, jolla hän sitten aina sai aikeensa estämättä aikaan, jota hänen aikuisensa vertasivat jyrinään ja salamaan ja joka ennen havaitsemattomalla Greekan kielen aina lisäyvällä notkeudella ihastutti kaikki kuuliat. Alkaisansa hoiti Perikles ainoastansa sota-hankkeita, mutta sittemmin hallitusmenoa, sillä uutteruudella ettei häntä siitä lähtiin koskaan nähty muulloin kuin mennesänsä hallitus-seuran huoneeseen, eikä milloinkaan pidoisa eli huvitus-kokouksisa.

Periklen aikeet ja vehkeet olivat, niinkuin jo ennen on mainittu, Kimonin tointa vastaan. Hänen kuuluisin yrityksensä hallitus asioisa oli Areopagia vastaan, joka tuomio-seura näytti voimallisimmasti puollustavan yläisten valtaa, jonka päämiehenä Kimonia pidettiin. Jos hallitus-valta aivottiin saada kansan käsiin, jota Perikles tarkoitti, saadaksensa samalla estämättömän voiman itsellensä hilpiän omaisuuttensa avulla, piti tämän Areopagin tuomioseuran valta murrettaman. Saadaksensa tätä asiata aikaan valitsi Perikles sen ajan jolla Kimon oli poisa Thrakiasa, sotaa johdattamasa, ja silloin pani hän toisen, Ephialtes nimellisen puhuttelemaan kansakuntaa, sillä viisaasti salasi hän täsä omat aikeensa, ja saikin toimeen sen päätöksen, että tähdellisimmät vallan harjoitukset, ja valtakunnan Kassankin hoitaminen otettiin pois Areopagilta. Kansa suostui siihen ja siitä lähtiin ei ollut Areopagi enään hallitusseura, mutta ainoastansa oikeuspaikka. Tästä muutoksesta seurasi kans Kimonin lankeemus, joka, tultuansa kotia, ei salannutkaan harmiansa näistä vehkeistä ja vähää jälkeen puoltamalla Lakedaimon aikeita, jotka olivat hänen halunsa mukaiset, antoi riitamiehillensä tilan yllyttää kansaa vihastumaan vastaansa.

Näinä aikoina oli kauhia maanjäristys vähällä hävittää Lakedaimon kaupungin. Pian koko kaupungi oli rikki kukistettu ja lähes kaksikymmentä tuhatta ihmistä kuollut Tämä äkillinen turmio kehoitti tuhansia Heloteja ja Messeniläisiä, jotka olivat Lakedaimolaisilta rasitetut raskaalla orjuudella, yrittämään päästäksensä vapauteen. Ryhdyttyä sota-aseisiin samoisivat he kohta itse Spartaa eli Lakedaimon kaupunkia vastaan. Suuri oli siinä hätä, mutta kuningas Arkhidaman miehellisellä toimella pelastettiin kaupunki. Ensi järähysten tuntuisa oli hän soitattanut sotatorveilla, aivan kuin olis vihollinen ollut kaupungin vieresä. Tämän kuultuansa kokousivat asukkaat, jotka olivatkin tottuneet tarkkaan kuuliaisuuteen, viipymättä torille ja asettausivat oikein sotarintaan. Kapina-väki kääntyi nähtyänsä tämän, takasin, mutta valtasi Ithomen, jonka vahvat varustukset näyttivät kauvan voivan heitä suojata Lakedaimolaisten tottumattomuuden vuoksi piirityskeinoon.

Täsä hädäsä pyysivät Lakedaimolaiset apua kaikilta naapureiltansa ja vielä Atheenalaisiltakin, jotka piirityskeinon parahiten taisivat. Atheenasa oli Ephialtes lahkoinensa vastaan apu-väen lähettämistä Lakedaimolaisille, mutta Kimoni sai kansan siihen suostumaan selittämällä, ettei ollutkaan hyvä saattaa Greekan Kansaa toisijalkaiseksi, Lakedaimon hävitettyä. Hänen komantosa alla lähetettiin sotaväestö Peloponnäsohon, mutta molemminpuoleinen periviha teki Kimonin hyvät tarkoitukset tyhiäksi. Ithomen piiritys näytti pitkittävän ja Lakedaimolaiset alkoivat peljätä Atheenalaisten tietyllä vilppaudellansa piankin suostuvan liittoon Helotein ja Messeniläisten kansa. Tämä asia saatti heidät hylkäämään Atheenalaiset, lausumalla heitä ei enään tarvitsevansa, ehkä muiden apuväki yhtähyvin jäi paikalle.

Tästäpä suuttuivat Atheenalaiset kovasti. Vanha, kauvan tukahutettu, vaino syttyi uudestansa. Kansasto määräsi entisen, Persian sodan aikana tehdyn, liiton mitättömäksi ja tekivät uuden Argolaisten kansa, jotka olivat Lakedaimolaisten perintö-vihollisia. Kimon, joka oli kansan kesken joutunut epäluulohon, olevansa Lakedaimon puoltajia, pantiin yltyneeltä kansalta, ennen selitetyn Ostrakismon kautta, pakolaiseksi kotimaastansa kymmenen vuoden ajaksi. Sillaikaa pelehtyi toki vastaiseksi sota Lakedaimon ja Atheenan välillä, Lakedaimolaisten sodan tähden kapinoitsevitten alammaistensa kansa, jota kutsuttiin kolmanneksi Messenian sodaksi. Kymmenen vuotta pysyivät Messeeniläiset Ithomesa, ja täytyi Lakedaimolaisten vihdoin Delphon ennustusjumalan annettua lauseensa, päästää heidät, vaimoinensa, lapsinensa, menemään matkoihinsa. Mielellänsä ottivat Atheenalaiset näitä kaikolaisia vastaan, antain heille asennoksi oivallisen Naupaktos nimisen sataman, jonka he vasta olivat saaneet Lokrilaisilta. Se tarmottomuus, johonka nämät melskeet saattivat Lakedaimon, tuottivat heidän liittolaisillensa, Mykenen kaupungin asukkaille, turmion, sillä Argolaiset, niiden vanhat viholliset, kiirehtivät sillaikaa heidän kaupunkiansa hävittämään.

Atheenasa mietittiin samalla suuria aikeita Persian valtaa vastaan. Sen valtakunnan kaikesa menosa näkyi lakastuva heikkous, sen turhaan yritettyä Greekan kansaa sortamaan. Kserksen surmasi hänen oma hoitolaisensa Artabanus, joka itse pyrki kuninkaaksi, mutta samalla kans menetti omankin henkensä. Artakserkses Makrokheir, (pitkä-käsi), Kserksen poika, tuli kuninkaaksi. Piankin alkoi taas Aigypto kapinoida, Libyan kuninkaan Inaron johdattaisa; ja Atheenalaiset, jotka joka tilasa tahtoivat saattaa vahinkota Persialaisille, auttivat heitä kahdella sadalla sotalaivalla. Alusta näytti kaikki onnestuvan. Memphin kaupunki, paitsi linnaa, otettiin, ja maakunta pian kokonansa vallattiin Persialaisilta; turhaan tarjosi Artakserkses rahaa Lakedaimolaisille, yllyttääksensä heitä Atheenalaisten päälle. Messeenian sota, joka vielä pitkitti, raukasi heidän kuntonsa; mutta olipa Atheenalaisillakin silloin sotia naapureinsa kansa. Megaran tähden, joka liitostansa Lakedaimon kansa oli luopunut Atheenalaisten puolelle, tuli heille sota Korinthon kansa ja vieläpä yltyi pian Aiginakin heitä vastaan, ehkä vähällä onnella. Atheenan Sotapäämies Leokrates voitti Aiginalaiset meritappelusa, otti heiltä kymmenen laivaa, nousi heidän saarellensa ja alkoi piirittää pääkaupunkia. Nyt, Atheenalaisilla ollesa kyllä työtä Aigyptosa ja Aiginasa, arvelivat Korintolaiset niiden ei voivankaan pitää puoltansa heitä vastaan, ja samoisivat Megaran maahan, ynnä muutamain muidenkin Pelloponneeson kansakuntain kansa. Mutta eivät olleetkaan Atheenalaisten sotavarat vielä tyhjenneet; luopumatta Aiginan piirityksestä asettivat he Korintholaisia vastaan uuden armeian, jonka päämies Myronides, onnellisella tappelulla hälväsi heidän yrityksensä. Aiginan täytyi pakkosovinnolla antauda Atheenalaisille, menetti siinä laivansa ja muurinsa ja velvoitettiin jokavuotiseen verontekoon.

Atheenan valta olis semmoisten tapahusten jälkeen tullut vielä peljättävämmäksi, jos ei Aigypton sota olis loppunut niin onnettomasti. Uusi Persian armeia, Megabyzon johdatettava, voitti Aigyptolaiset, kaijotti Greekalaiset Memphistä ja sulki heidät Prosopitin saarelle. Kahdeksantoistakymmentä kuukautta torjuvat Greekalaiset siinä piirittäjitänsä, mutta viimmen täytyi heidän paeta paikalta. Suuresta paljoudesta pelastihen ainoastansa muutamat Libyan kautta Kyreenehen, ja Atheenan suuri toivo tästä kuusivuotisesta sodasta raukesi katkerasti tyhjäksi. Persian hallitus oli nyt kyllä taas saanut Aigypton valtaansa, paitsi muutamia alaisempia paikkakuntia, joita ei voitu vallata ja joita muuan Amyrtaios hallitsi, mutta pianpa taaskin ilmoittiiksen tämän valtakunnan huonous. Inarus oli Kuninkaan käskyllä ristiinnaulittu, josta Megabyzus, joka oli luvannut hänelle hengen, niin suuttui, että hän nosti kapinan, menestyin yrityksesänsä niin että kuninkaan täytyi suostua häneltä määrättyyn sovintohon.

Samaan aikaan saatti sota Dorilaisten ja Phokilaisten välillä Atheenalaisetkin ja Lakedaimolaiset sotimaan toisiansa vastaan. Lakedaimolaiset, tultuansa perimaalaisiansa Dorin kansaa auttamaan, olivat voittaneet Phokilaiset. Heidän palatesansa takasin kotia, olivat Atheenalaiset, Phokilaisten ystävät asettaneet laivaston Krissaion lahteen ja maaväkiä Megaran ja Pagain paikkakuntiin ja niinmuodoin sulkeneet tien Lakedaimolaisilta maitse ja meritse. Näillä ei ollutkaan siis muuta neuvoa kuin jäädä Boiutiaan vastaseksi. Siellä tahtoivat he auttaa Theebalaisia saamaan takaisin valtansa Boiutian toisten kaupunkein yli, jonka he Persian sodasa olivat menettäneet, sitten yhdistetyllä voimalla vastustaaksensa Atheenan valtakuntaa. Kansavallan sortajat pitivät myös salaista neuvoa yhdistyäksensä Lakedaimolaisten kansa. Sitä enemmin kiirehtivät vallan miehet kaijottamaan Lakedaimolaisia heitä niin likisistä olinpaikoista. Atheenan armeia, yhdistetty 1000 Argolaisen kansa, ja joukko Thessalian hevoisväkiä lähtivät Boiutiaan, josa nousi tappelu Tanagran tienoilla. Pakolainen Kimon oli tullut armeiaan, pyytäin lupaa kans ollaksensa tappelusa; mutta Atheenan hallitus-seura, eli Raadi, pitäin epäluuloa hänen aikeisiinsa, oli nimenomaa kieltänyt päämiestä häntä ottamasta väkeen. Lähtiisänsä varoitti hän varoittamallakin ystäviänsä, jotka olivat saman epäluulon alaiset, puoltavan muka Lakedaimolaisia, tappelemaan urhoollisesti, töillänsä osottaaksensa rehellisyydensä. Intouneet tästä kehoituksesta, tappelivatkin he, joita oli sadan paikkoin, niin äkäisesti, että jokainen kaatui paikalle; yhtähyvin tappasivat Atheenalaiset Tessalialaisten kavaluuden tähden. Lakedaimolaiset, joilla nyt oli avoin tie Peloponnäsoon, eivät yrittäneetkään tällä kerralla muuta kuin että he ryöstivät Megaran paikkakunnan. Jopa kahta kuukautta jälkeen Tauagran tappelun oli taas uusi Atheenan Armeia Boiutiasa, sai Oinophytän luona täydellisen voiton Theebalaisista ja pani Boiutian kaupungit, paitsi Theebaa, ja Phokilaiset Atheenalaisten verolaisiksi. Opunton Lokrilaisten täytyi antaa 100 henkiä uskollisuudensa pantiksi. Toiset päämiehet onnestuivat Peloponnäsiläisiä vastaan. Tolmides purjehti koko sen niemen ympäri, poltti Lakedaimolaisten laivaston valkamapaikan, valtasi sitten Khalkin kaupungin, joka oli Korinthon omaisuuksia ja, nostuansa maalle, voitti Sikyonin väestön. Nämät saivat toisenkin kerran vielä kärsiä saman kovan onnen Perikleltä, joka samoin purjehti Peloponnäson rantoja ja vielä Akhajalaisten ja Argolaisten avulla, hätyytti Akarnaniatakin.

Juuri näitten sota-melsketten ajalla saatiin ennen alotetut pitkät muurit Atheenasa valmiiksi. Tähän aikaan asti oli kyllä itse kaupunki ja sen hamina kumpikin varustettu, vaan erittäin, niin että sodan ajalla viholliset helposti taisivat estää kulun toisesta toiseen; mutta mainitut muurit yhdistivät nyt Kaupungin ja Piraion haminan samain varustusten sisälle, että molemmat yhtenä niin saattivat torjua vihollista.

Kimonin niin kauniisti ennen Tanagran tappelua osotettua rakastavansa Isänmaata ja hylkäävänsä oman etunsa, heräsi Atheenan kansan mielesä taas halu, saada häntä kotia, semminkin kuin he muistivat hänen entiset jalot työnsä valtakunnan eduksi. Itse Perikles kehoitti puheella kansan kokouksesa häntä kutsumaan takaisin. Kohta tultuansa kotihin, ahkeroitsi Kimon, entisen mielensä mukaan, ensiksi saadaksensa toimeen rauhaa Lakedaimolaisten kansa ja sitten sotaa Persialaisia vastaan, joka muutoin oli mahdotoin. Mutta työlästäpä olikin ensiksi mainittu asia, yltyneen vihan suhteen valtakuntain kesken ja sen vuoksi, että toinen toistansa tahtonut pitää uskottavana, niin että rauhan teko semmoisenkin sovintomiehen toimella, kuin Kimoni, yhtähyvin vei paljon aikaa. Vasta kolme vuotta keskusteltua yhdistyi Lakedaimo ja Atheena sovintoon, vaan ei silloinkaan enemmäksi aikaa kuin viideksi vuodeksi. Vahvistaaksensa rauhaa, kiirehti Kimon johdattamaan Atheenan toimen kaikista muista Greekalaisista toisaalle, nimittäin yhteistä vihollista, Persian valtakuntaa, vastaan. Kahden sadan Kolmikerta-laivan päämiehenä purjehti hän Kypron saarimaahan, joka oli Persian aluetta ja jota omistamaan Atheenan merellä liikkuva väki oli aivan kernas, senkin vuoksi, että tämä saari, maansa tuloilla voi täydellisesti hankkia kokonaisen laivan. Kuusikymmentä laivaa lähetti Kimon Amyrtaiolle, joka vielä piti tiluksensa Aigyptosa ja oli sitä apua pyytänyt; toisilla piiritti hän Kition nimellistä kaupunkia Kyprosa.

Mutta täsä kuoli hän; toiset sanovat haavoista, toiset tautiin hänen loppuneen, ja kuin Atheenalaiset muutoinkin alkoivat kärsiä puutosta, heittivät he piirittämisen, lähtivät Persian sotaväkiä vastaan ja voittivat sen Kypron Salamisa sekä maalla että merellä. Tämmöinen kuolin-juhla olikin kauneimmasti sopiva sille Sankarille, joka tällä sotaretkellä oli lopettanut mainion ja kunnioitettavan elämänsä. Hänen kuolemahansa loppuivat kans yritykset Persian valtaa vastaan kotvaksi aikaa, ja Greekalaisten jo kauvan hillityn innon ja voiman aallot alkoivat hirviäsä myrskysä pauhata toisiansa vastaan.

35. Atheena korkeimmallansa Periklen hallitesa.

Kimonin kuoltua kohosi vanhempi Thukydides vallasväen eli yläisten johdattajaksi, mutta kuin hänellä ei ollut entisen tointa ja tarmoa erinomattain sota-asioisa, eipä kyennytkään hän Periklen kansa tasavaltaa kannattamaan, ja viimmein täytyi hänen, kaijotettuna kotikaupungistansa, lyöttäydä peräti pakoon. Ei sitten enään kukaan kyennyt taistelemaan Periklen kansa, joka nyt johdatti kansakuntaa kunnollansa, siivollisella hyvyydellänsä ja voimallisella puheensa lahjalla, aivan oman mielensä mukaan. Alaisesta oman voiton pyynnöstä oli hänen jalosti mieltynyt luonteensa aivan kaukana, eikä ollut itse Aristideskään ollut ahneudesta häntä vapaampi, sillä ei tämä Perikles koko hallituksensa aikana äyrilläkään hyödyttänyt itsiänsä. Tämmöinen rehellisyys oli vielä enemmin nähtävä ja kiitettävä sen suhteen, että valtakunta entisestä oli paljon rikastunut ja että Perikles, ihanan luonteensa suhteen johdatti kansakuntaa rikkaudellansa toimittamaan aina mainittavia yhteisiä kaunistuksia. Jo oli Kimon aikanansa alkanut toimittaa kaupunkiin vasta tointunutta kukoistavaa kaunistuskeinoa, mutta se oli vaan hänen erinäinen yrityksensä. Perikles taas seurasi, jalosa toimesansa, koko kansakunnasa virennyttä luonnetta. Atheenan sotavallan sivusa toimitti hän kauneuden harjoitukset menestymään, ja siihen sai hän ainoastansa mainitun vallan kautta tarvittavia varoja; sillä liittolaisten aina enemmin ja enemmin jouduttua Atheenan ehdon valtaan ja vielä yhteisen kassankin siirrettyä Delon saaresta Atheenaan, ei luullutkaan Perikles enään tarvitsevansa tehdä heille tiliä, kuinka sen varat käytettiin, kuin he vaan suojeltiin Muukalaisten vallattomuudesta. Tästä yhteisestä verosta sai hän siis runsaita varoja valmistaaksensa semmoisia jaloja kaunistuksia, jotka saattivat Atheenan edes muista korkemmasti loistavaksi. Greekalaisten mielen mukaan piti Kaunistus-keinon ylentää ainoastansa yhteisiä kansakunnan rakennuksia eikä olla erinäisten kansalaisten palveluksesa. Suurimmasti mainiot mestarit rakennus- ja kuvauskeinosa toimittivat näitä töitä, edellä muita kaikkia ijän päivän ylistettävä Phidias, Periklen ystävä, jolla oli päävalta näisä asioisa.

Atheenan linna tehtiin erinomattain aivan uudesta. Siihen vievällä kadullakin täytyi vieraan jo hämmästyä. Paljon korkiammalla tavallisia huoneita näki hän komian pylväs-portin, ylehensä marmorikivestä, viidellä ovella, ja molemmin puolin varustetun sivuhuoneilla. Tähän porttiin nostiin myös marmorista tehtyjä portaita myöten, jotka olivat yhtä leviät kuin porttikin. Sen mainittavan portin ja pylväskaujan oli tehnyt Atheenalainen Mnesikles ja se työ maksoi 2012 Talentia. Niiden kautta tultiin vasta itseensä linnaan. Sen kartanolla oli Minervan eli Athänän iso marmori-temppeli, Parthenoksi kutsuttava vanhan ajan ensimmäisiä huonet-rakennuksia. Sen joka kulmalla oli juoni kauneimpia marmori-pylvähiä. Se kallio, jolle se oli rakettu, oli niin korkialla, että se ensimmäiseksi näkyi tuleville joka suunnalta, sekä maalta että mereltä. Sisällä temppelisä oli Minervan eli Athänän, kaupunkia suojelevan nais-jumalan kuva, 18 kyynärätä korkia. Sen mainion kuvan oli tehnyt Phidias elephantin hammasluusta ja kullasta. Mestari oli ensiksi aikonut tehdä sitä vaan marmorista, mutta hänen mainittuansa kansalle sen niinmuodoin halvemmalla saatavan, vaadittiin hän heti tekemään se mainituista kalleista aineista. Toinen suuri saman jumalattaren kuva, jonka Phidias oli valanut Marathonin tappelusa saadusta voittoriistasta, seisoi korkeimmalla linnan kunnaalla. Sen kyperän höyhenheltta ja keihäs välkkyivät merikulkioille, purjehtiisa Sunion niemen ympäri, viiden penikulman päähän.

Ehkä nämät ja muut rakennukset veivät suuret rahastot, oli Perikles kuitenkin säästänyt kassaan hyvät tavarat. Kansa sai myös näistä, ja niiden kansa yhdistetyistä töistä, hyvän ansion. Köyhempi väki sai sillä tavalla tarpeensa ja ne moninkaltaiset askareet, joita niihin tarvittiin, totuttivat työmiehet oivallisiksi ja taitaviksi moninaisiin keinoin. Siitäpä joutuivatkin Atheenalaisten käsialat, heidän somaan muotonsa ja kelvollisuudensa suhteen, kaikille muillekkin kansakunnille, joiden tykö heidän kulkunsa kävi, otollisiksi. Kuin se oli siihen vielä pian meren keskellä, sopi siihen avaralta kaupan-käynti, josta se kansa meri-vallallansa voi estää muita ja niinmuodoin saada kaikki tarpehensa parahalla hinnalla. Niin noutivat Atheenalaiset Taurian jyväisestä niemestä runsaasti eloa suurelle väestöllensä elätukseksi, ja Thrakian vuorimaista mastopuita ja värkkiä laivoja varten. Tullitulot tämmöisestä suuresta kauppa-liikunnosta lisäsivät yhteistä kassaa, samoin kuin itse kaupankäynti erinäisten omaisuutta.

Kauppa, ynnä maanviljelemisen ja tulon kansa muistakin tiluksista, jonka tavaran saannon Perikles nyt vasta oli oikein saanut toimeen, saatti net, jotka niitä viljelivät, harjoittamaan niihin sopivia hankkeita. Valta merellä oli heille välttämättömästi tarpeellinen, ja sitä taas ei saatettu säilyttää ilman sodatta. Kotimenon suhteen vallan ja hallituksen puolesta, vaativat nämät keinot kansanvaltaa, jota Perikles, niinkuin ennen jo on nähty, kaikella tavalla puollusti. Sitä varten sääsi hän palkankin tuomareille ja niille, jotka tulivat kansakunnan kokouksiin. Näillä palkoilla tahtoi hän estää vaarallisen lahjomisen, eli erinäisten äveriäisyyden, jota Kimoninkin sanotaan harjoittaneen, ja yhdistää kansalaiset valtakunnan kansa, jolta he sillä tavalla saivat runsaita lahjoja. Ilvehteliäin ja vastahakaisten irvihammasten suulla on tämä hänen toimensa tullut soimatuksi, mutta se oli kokonansa sopiva kansan valtaa puoltamaan ja aivottu saattamaan niitäkin, jotka huolettomuudelta, laiskuudelta eli askareiltansa estetyt eivät tahtoneet käydä kansan kokouksisa, olemaan niisä saapuvilla, että kansastoa aina olis ollut saapuvilla tarpeeksi, taitamaan pitää puoltansa yläisempää vallasväkiä vastaan. Tuomarin tuloja pääsi kans moni nautitsemaan, sillä ne valittiin kansastosta ja niitä oli tavasta 6000, sillä että he olivat pian yhtä kansan kokouksen kansa. Näin moniailta sidottu ja kehoitettu, seurasi kansa kans johdattajaansa Periklestä, suojellen häntä aikeisa ja asetuksisansa, joiden kautta Atheena yleni verrattomaan etuisuuteen. Siinä olivat nyt yhdistyneinä kaiken muotoinen taito ja toimi ja sekä hengellinen että ajallinen mielen hilpeys levesi siitä muillekkin maille, ikäänkuin keskikodostansa. Tätä ei taita selittää paremmin kuin Ksenophon on sen ilmoittanut näillä sanoilla: "Kuka ei tarvitse Atheenan kaupunkia? Eiköhön kaikki maakunnat, joilla on runsaasti jyviä, karjaa, oljyä ja puuviinaa? eikö kaikki, jotka saattavat etsiä voittoa taidollansa ja rahoillansa? Käsiaskaroitsiat, oppineet, tiedoitsiat, runomiehet, jotka halusivat nähdä ja kuulla mainioita, jotka äkkiä tahtoivat ostaa eli myydä kalua; misä taisivat pikemmin saada aikaan toivoansa kuin Atheenasa?"

36. Atheenan sodat ennen Peloponnäsolaisten vainoa.

(448-432 enn. Vapaht.)

Kuin Periklen hallitesa, Atheenan kotomeno tointui mainitulla tavalla, oli valtakunta kiehoittu moninaisiin riitoihin, säikyttääksensä liittolaisiansa ja torjuaksensa kadehtivia Lakedaimolaisia. Molemmat tarkoitukset luuli viisas Perikles saavutettavan, Atheenan lakkaamalla uusia voittomaita pyytämästä ja ärsyttämästä Persialaisia sotaan, ja samalla hoitamalla omia ja ainoastansa Greekalaisia liikuttavia asioita. Koska Lakedaimolaiset, Delpholaisten ja Phokilaisten tapellesa temppelin omistus-oikeudesta, olivat ensiksi mainituita auttaneet, ahkeroitsi Perikles kohta saattaa Phokilaisia sen haltioiksi. Ei ollut Periklen syytä siihen, että Atheenalaiset, onnettomalla sotaretkellä, menettivät kaiken valtansa Boiutiasa, sillä siihen sotaan oli kehoittanut muuan Tolmides nimellinen, joka oli hänen vastalahkoansa. Muutamat Atheenan neuvoilla kaijotetut Boiutialaiset olivat vallanneet usiampia kaupungeita, ja Tolmides, toivoin samaa onnea, joka ennenkin oli häntä sotaretkeillänsä seurannut, tahtoi ajaa heitä niistä pois, mutta Atheenan armeia tuli tappioon Koronean luona ja itse Tolmideskin menetti siinä henkensä.

Tämän yrityksen onnettomuus näytti vähentäneen naapurilaisten pelkoa, sillä heti sen jälkeen luopui Euboia Atheenan liitosta. Perikles lähti sotaväen kansa siihen saarimaahan, mutta tuskin oli hän nossut maalle ennenkuin suurempi hätä kutsui hänen palaamaan takasin. Megara, joka monelta suunnalta tarvitsi Atheenaa, mutta oli Doron sukukuntaa, oli Peloponnäsolaisten avulla alkanut kapinoida ja surmanneet suurimman osan Atheenan vartia-väkiä kaupungisansa. Samalla oli kans viisi-vuotinen rauha Lakedaimon kansa loppunut ja Lakedaimolaiset samoisivat Attikan piirihin. Kaikki nämät vaarat ymmärsi kuitenkin Perikles estää. Lakedaimon vielä nuori Kuningas Plistonaks, joka johdatti sotaväkiä, oli saanut neuvonantajaksensa Kleandridas nimellisen miehen, joka ei saattanutkaan seisoa lahjoja vastaan. Lakedaimolaiset menivät takasin ja Perikles pani senjälkeen tilinteko-laskuinsa kymmenen talenttia tarpeellisihin ulostekoihin, joita hän ei nimittänyt, mutta jotka kansa yhtähyvin sääsi oikioiksi. Lakedaimosa haastettiin molemmat sodan päämiehet oikeuteen. Plistonaks kaijotettiin kaupungista ja Kleandridas, joka ennen jo oli päässyt pakohon, tuomittiin hengiltä pois. Sitten lähti Perikles taas Euboiaan ja saatti kapinoitsiat kuuliaisuuteen. Khalkin kaupungista kaijotti hän yläisemmät ja rikkaammat asukkaat, muuttaaksensa siinä, niinkuin luultavasti muisakin paikkakunnisa, hallitusta kansan vallaksi, Atheenan esimerkin jälkeen; sillä samankaltaisen vallan harjoituksen piti hän lujinna siteenä pääkaupungin ja sen alaisten välillä.

Ehkä molemmin puoli oli tämmöisiä suututuksia toraan ja tappeluun, halaisi kuitenkin niinhyvin Lakedaimo kuin Atheenakin välttää sotaa, joka olis vahingoittanut Greekan maan omia perustuksia, ja vuonna 445 enn. Vapaht. tehtiin kolmekymmenvuotinen rauha. Lienee Perikles erinomattain nähnyt tarvitsevansa rauhaa, edes vähäksikään aikaa, sillä Atheena myöditti paljon sitä tehtäisä. Se luopui Nisaian, Troetsenen ja Pagain kaupungeista, joisa sillä siihen asti oli ollut vartiaväkiä. Arvattavasti vahvistettiin täsä rauhan teosa Boiutian ja Megaran jo ennen tapahtunut vapahuttaminen Atheenan vallasta. Ensiksi mainitusa maakunnasa oli Atheenalla vielä puoltajia. Viimmeksi mainittua vähää valtakuntaa vastaan syttyi semmoinen viha, että Megaralaiset kiellettiin tulemasta Attikaan eli sen alle kuuluvihin satamihin.

Rauhan tehtyä alkoi Perikles pitää Saamon saarta silmällä. Tämä saari, joka voimansa ja kansan mielen luonteen suhteen näytti alkavan taistella Atheenan kansa merivallasta, oli silloin sodasa Milatön kansa, ja Atheena rupesi puoltamaan viimmeksi mainittua. Perikles tuli laivaston kansa, ja Samolaisten täytyi hävittää eräsmiesten vallan (oligarchi) ja antaa pantti- eli varikkomiehiä. Mutta Atheenalaisten luovuttua kotihinsa, voitti taas yläisten lahkokunta, Sardesa olevan Persian Satrapen eli ruhtinan avulla. Heti seurasi Bytsanto esimerkkiä ja laivasto Persialaisia ja Phoinikilaisia oli tulosa Samolaisille apuhun. Mutta Perikles kiiruhti takasin hälväistäksensä semmoisia yrityksiä, jotka joka hetki alkoivat kasvaa kamalammiksi. Ehkä hän oli huonompi Samon laivastota, kävi hän rohkiasti käsiksi ja häneltä hyviksi totutettu Atheenan meriväki riisti täsäkin voiton käsihinsä. Samon kaupunki piiritettiin mereltä ja maalta ja Perikles lähti päälaivastolla Phoinikiläisiä vastaan. Samolaiset, toivottomasa innosansa, karkasivat sillaikaa piirittämään jätettyin laivain päälle, voittivat ne ja olivat taas valtiat merellä siksi että Perikles joutui takasin. Vielä sittekin torjuvat he piirittäjiä sekä laivoistansa että muureinsa takaa, niin että sanotaan Periklen olleen vaaditun hankkimaan ennen näkemättömiä piiritys-rakennuksia, muureja murtaaksensa. Mutta yhdeksännellä kuukaudella siitä kuin piiritys aljettiin, pakotti Perikles heidät semmoiseen sovintoon, joka peräti hävitti heidän valtansa. Heidän täytyi repiä muurinsa, antaa pois laivansa ja varikko-miehiä Atheenalaisille ja maksaa 200 talenttia sotakuluja. Samaten pakotettiin Bytsanto taas kuuliaisuuteen. Kotihin tultuansa piti Perikles niin ihanan puheen niiden muistoksi ja kunniaksi, jotka Samon luona olivat kaatuneet, että vaimoväki, hänen tullesansa alas puhet-lavalta, kaunistivat hänen kukka-seppeleillä ja nauhoilla, niinkuin tapa oli tehdä voittaneille yhteisisä kilpa-taistelemisa. Ainoastansa Elpinikä, Kimonin sisar, mieltynyt veljensä tavalla, huusi hänelle: "oletkos ansainnut tämän kunnian, menetettyäsi meiltä niin monta oivallista kansalaista, ei veljeni tavalla sodasa Phoinikiläisiä jo Mediläisiä vastaan, vaan sortaaksesi kaupungeita, joiden asukkaat ovat omaa sukua ja syntyämme."

Atheena, josa oli kolmenkymmenen tuhannen paikkoin vapaa väkiä, oli nyt semmoisen piirin pääkaupunki, jota vanhat ovat maininneet yhdeksi valtakunnaksi, ehkä se oli koottu monista eräskansoista. Kypron paikoilta mustan meren rannoille, Thrakian metalli-maasta Euboiaan, ulottui sen valta ja neljätoistakymmentä saarta siinä meresä olivat tälle vallas-kansalle alamaiset. Mutta vielä etemmäksi kävivät Periklen aikeet. Tahtoin ylentää kotikaupunkinsa vielä suuremman liiton pääksi, toimitti hän näin mielensä olevan, että kaikkein Greekan maan suurempain kaupunkein sekä Euroopasa että Aasiasa piti lähettää asiamiehiä Atheenaan, — jonka kansa oli muka otollisin ja parahitten ansainnut esikoisuutta Greekalaisten kesken hallitsemaan, — neuvottelemaan kuinka kaikki temppelit, jotka Persialaiset olivat hävittäneet, taas saataisiin rakennetuiksi ja ne hartauden lupaukset, joita Greekalaiset siinä sodasa vapaudestansa olivat tehneet, täytetyiksi, ja samoin sovittelemaan meri-asioita sillä tarkoituksella, että kaikki saisivat kulkia vesiä rauhasa ja vapaasti ja nautita hyödyllistä rauhan tyventä. Mutta tämä neuvo, joka olis ollut Periklen ja Atheenan vallan kunnia, ei tullutkaan toimeen; Lakedaimolaiset panivaitten kaikella voimalla sitä vastaan. Tämä suuri eroitus mainittuin valtain välillä, nimittäin Atheenan, joka aina pyrki edespäin ja mietti uusia keinoja, ja Lakedaimon, joka oli kovasti kiinitetty olevaan menoonsa, etsimättä uudistuksia, saatti nyt Greekan kaikki vallat erinäisistä riidoista yhteiseen mainio-sotaan, jota kutsutaan Peloponnäson sodaksi, joka taas kääntää kaiken heidän menonsa ja olemisensa merkillisesti toiseen muotoon.

Ensimmäisen Kirjan loppu.