[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fx1_GvBdSjrMiVWa3sM3T8nCU8GdkFiXJRZAwhusae2E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3047,"Muistelmia ihmisten elosta kaikkina aikoina","Lönnrot, Elias",1802,1884,"3047-lonnrot-elias-et-al-muistelmia-ihmisten-elosta-kaikkina-aikoina","3047__Lönnrot_Elias_et_al.__Muistelmia_ihmisten_elosta_kaikkina_aikoina",null,"tietokirja",[],[],"fi",1801,1836,72425,505812,false,[],[],[],"Lönnrotin ja muiden toimittama yleishistoriallinen teos esittelee maailmanhistorian vaiheita ja muinaisia kansoja, kuten egyptiläisiä, babylonialaisia ja kreikkalaisia. Teksti tarkastelee historian merkitystä ja kuvaa antiikin ajan tapahtumia ja henkilöitä muinaisuudesta alkaen.","Elias Lönnrotin et al. 'Muistelmia ihmisten elosta kaikkina aikoina' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 3047. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MUISTELMIA IHMISTEN ELOSTA KAIKKINA AIKOINA\n\nToim. ja kirj.\n\nElias Lönnrot, K. F. Becker, Pietari Ticklén et al.\n\n\n\nEnsimmäinen kirja\n\n\n\n\n\nOulussa,\nPräntätty Chr. Ew. Barckin tykönä,\n1836-37.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHistorian arvo ja olento.\nMaailman alkuaika.\n\nMuinasajan Historia.\n  Indialaiset (Hinduet).\n  Aigyptolaiset (Egyptiläiset).\n  Muita Aigyptolaisia Muistelmia.\n  Aigyptolaiset (Egyptiläiset).\n  Muita Aigyptolaisia muistelmia.\n  Psammitiko jälkisinensä.\n  Babylonilaiset ja Assyrilaiset.\n  Phoinikilaiset.\n\nPersialaiset.\n  1. Meidian valta.\n  2. Kyron nuoruuden aika.\n  3. Kyro ja Kroiso.\n  4. Babyluonian vvallan hävvintö. Kyron loppu.\n  5. Kambyysi.\n  6. Teko Smerdi.\n  7. Daareio, Hystaspen poika.\n  8. Daareion Sodista.\n  9. Persialaisten Uskosta ja Kansallisuudesta.\n\nGreikalaisista.\n  1. Greikan muinasajasta taempana 1300 v. ennen Vapaht.\n  2. Theisei.\n  3. Theiban sodista.\n  4. Argonautain Purjehtimasta.\n  5. Troian Sodasta.\n  6. Muutamia Kuvaelmia Troian Sodasta.\n  7. Kuvaelmia Odysseiasta.\n  8. Duoroisten majamuuttelosta ja kuningasvallan\n     hävittämisestä.\n  9. Lykurgon Hallitusvaiheesta Lakedaimosa.\n 10. Ensimmäinen ja toinen Messeenian Sota.\n 11. Soolon, Lain-säätäjä Atheenasa.\n 12. Peisistratos ja hänen poikansa.\n 13. Eriseuroja Atheenasa Peisistraton sukukunnan kaijotettua.\n 14. Greekan Uudismaita.\n 15. Delphon ennustuspaikka. Pyhät taistelemiset ja Liittolaisuudet.\n 16. Greekalaisten Runokeino ja Taidon tointuminen.\n 17. Pythagoraiot.\n 18. Jonian kansan kapina saattaa Persian sodan alkuun.\n 19. Persialaisten ensimäinen sodankäynti Greekalaisia vastaan.\n 20. Tappelu Marathonin Lakealla\n 21. Miltiaden kuolema; Themistokles ja Aristides.\n 22. Persian Valtakunnan valmistuksia kolmanteen sotayritykseen Greekan\n     kansaa vastaan ja heidän Sotaväestönsä lähtö kotimaalta.\n 23. Themistokles pelastaa Greekan maan.\n 24. Leonidas Thermopylaisa.\n 25. Themistokles Artemisiosa.\n 26. Merisota Salamisa.\n 27. Uusia vaaroja.\n 28. Tappelu Plataian tykönä.\n 29. Tappelu Mykalen tykönä.\n 30. Samanaikuinen sota Karthagilaisten ja Greekalaisten\n     välillä Sikilian saarimaalla.\n 31. Atheena ja Themistokles Persian sotain jälkeen.\n 32. Atheenan etuisuus (ήγεμονεια). Pausanian ja Themistoklen\n     viimmeiset elämän vaiheet.\n 33. Kimonin Hallitusmeno.\n 34. Perikles ja Kimon.\n 35. Atheena korkeimmallansa Periklen hallitesa.\n 36. Atheenan sodat ennen Peloponnäsolaisten vainoa.\n\n\n\n\nHistorian arvo ja olento.\n\n\nEnnen näitä aikoja on monta ihmistä maailmassa tullut kuulusaksi\njoko sodassa eli muuten oppinsa, taitonsa ja viisautensa puolesta\nkirjallisissa tahi muissa toimissa. Heitä muistelemma, toisia\nkiitollisuudella hyvistä töistänsä, joista koko ihmiskunnalle levesi\nonnea ja siunausta, toisia mielipahalla törkiöistä käytöksistä,\njoilla entisetki edut, hyvät tavat, siisteys ja säädyllisyys taisivat\nsortua. Vielä toisia löytyy senki vuoksi muisteltavia, että he elivät\nerinomasten tapausten alasna, joko mainittavasti onnellisna taikka\nonnettomina, ihanaisimman ilon ja suurimman murheen vaihilla.\n\nMuutenki on maailmassa paljo tapahtumia niin eräsestä laadusta,\nettä niitä ei millonkan taida olla muistelematta. Maat ja vallat,\nalusta pienoset, vahvistuivat sodissa, kaupalla ja keskinäisellä\nvoimain liikunnolla. Toiset jo aikoja vahvistuneena, väsäyivät\nsodissa, kaatuivat omaa korkeuttansa taikka turmeltiin esimiestensä\nkunnottomuudelta eli alammaistensa hempeydeltä. Ennen hietaset,\nlouhiset, vuoriset maat, joissa ei nähty päätäkän kasvavaista, muutti\nihmisen uutteruus kukostaviksi, hedelmällisiksi. Jota vaston toiset\nhedelmälliset, ammon viljellyt, ihanat maat tulivat onnettomilta\nsodilta, kovalta orjuudelta tahi asukastensa toimettomuudelta ja\nlaiskuudelta synkiksi erämaiksi. Maa itsestänsäki on paikon muuttunut,\nmissä manner mereksi, missä meri mantereksi. Ja usiammat näitä\ntapahtumia läksivät toisinaan aivan vähästä alusta. Millä päältä\nkatsoen emme luulisi olevan pienintään yhteyttä, löytään monesti,\ntarkemmin tutkittua, ihmeteltävällä, usein käsittämättömällä, tavalla\nsaaneen toinen toisesta alkunsa. Emmekä näitä ajatellessa taida kyllin\nihmetellä, kiittää ja ylistää sitä kaikki kaikissa, salasimmissaki\nasioissa, hyvin laittajata, korkeinta, Jumalata.\n\nMonet kansallisuuden asetukset ja laitokset olivat esi'isillämme\ntuntemattomat. Alussa heillä ei ollut esivaltaa, eikä lakia tahi\nmuita sääntöjä, joiden turvassa meidän omasuutemme, rauhamme ja\nelomme nykyjään menestyvät. Eikä löytynyt opistoja ja kirkkoja,\njoissa meillä on tila saada kaikenlaisia hengellisiä ja maallisia,\nhyviä, hyödyttäväisiä ja tarpeellisia neuoja. Toisenlainen oli\nheillä kotielämäki. He eivät osanneet rakentaa huoneita, valmistaa\nvaatteita, eikä monta muuta työtä meidän tavalla tehdä. Kylvöt,\nkynnöt, leipomiset, juomapanot, huone'salvut ja monta muuta työtä,\nnyt kaikilla hyvin tuttuna, olivat, ei niinkän aikoja sitte, vielä\npaljo puuttuvaiset ja työläisemmät Tuhansia keinoja on tuo tuostai\nilmi saatu, jotka keventävät maaviljellystä ja muita toimia esimerk.\nmyllyt, sahat, kyntöja kehrärakennukset, tahi jotka ilman ilahuttavat\nja huvittavat elämätämme, niink. kuvaelma, soitelma ja monta muuta.\nLukemattomilla kokeilla ja ilmaumilla on viimmen tultu paremmin luonnon\nvoimia tajuamaan ja viljelemään. Niin olemma saaneet vesitruiskuja,\nukonjohtoja, ilmalaivoja, höyryllä kulkevia laivoja ja vaunujaki ynnä\nmonta muuta.\n\nNäistä ja moninaisista muista aineista, kokonaisten valtain ja\nerityisten ihmisten vaiheista, uutten maiden ja rakennusten\nilmaumisista, kertoo historia hellittämättömässä tarinassa. Se näyttää\nmeille, miten nykynen aika on muinosesta kasvanut ja muotounut juuri\nsemmoiseksi, jommoisna sen löydämmäki. Tätä myöten on historia kovin\ntarpeellinen tieto, jos suinkan tahdomma oikein käsittää ja tuta\nnykysen olentomme. Moninaisissa töissä ja hankkeissa saamma historiasta\nosviitan, nähden millä tavalla ja millä onnella ihmiset ennenki niitä\ntoimittelivat.\n\nEmme kuitenkan tunne kaikkia ennisajan tapahtumia, eikä olisi se\ntarpeellinenkan tutaksemme. Se vaan on tarpeellinen tietä, josta on\nlähtenyt paljolle kansalle, monelle maalle ja pitemmäksi ajaksi,\nmainittavata hyvää taikka pahaa, jos kohta itse asian alku olisiki\nollut pieni ja mitättömäksi luettu. Ja toiseksi luemma hyödyttäväksi\ntietä, mitä ihmiset aikoinansa suurella työllä ja vaivalla yrittivät,\njos sen enämpätä ei olisi seurannut.\n\nEttei kenkän epäilisi toden olevan, mitä historiassa moninaisista\najoista ja asioista kerrotaan, olemma katsoneet tarpeelliseksi jo\nalussa osottaa, millä kannalla tiedot menneistä ajoista seisovat.\n\nKaikki historian totuus juurraksen enimmältä muisto muistolta\nsäinyleihin tarinoihin ja kirjotettuhin tietohin. Tarinat, sadut,\nlorut ja miten missäki niitä muuten nimitettänee, sommiteltiin vanhaan\naikaan enimmiten laulettavaksi, jolla tavalla ne paremmin muistoon\npystyivät ja polvi polvelta säilyivät. Sillä tavalla on meilläki\nSuomalaisilla esi'isistämme Kalevasta, Väinämöisestä, Ilmarisesta,\nLemminkäisestä ja muista, jommoisetki ja ainoat tiedot. Oliki sillon\nmuisto ihmisillä terävämpi ja tarkempi, koska muuta tietä ei tietty,\nmillä vanhanaikuisista asioista olisi saatu tuleville polville\njoitaki tietoja. Kirjotusoppi tuli vasta myöhemmin tutuksi, eikä\nyhtä haavaa, vaan vähitellen, esinnä paljo puuttuvaisena, viimmen\ntäydellisempänä. Kovin vaillinainen oli tämä oppi alkuansa. Jos ken\nmitä yritti kirjottamalla julkasta, piti hänen silmin nähtäväksi\nmuodostaa eli kuvata julkastava asia. Kaksi terät koholla ristin\nseisovata miekkaa pantiin tappelua osottamaan. Kuningas korkialla\nistumella ja maassa ympäristöllä sidotuita orjia tavotteli suurta\nkuninkaallista valtaa. Vaikiampi oli osottaa aineita, joita silmin ei\nkeksitty, vaan piti niillenki jotai verrallista kuvaa hankkia. Niin\nkuvailtiin silmällä tarkkuuta, kauneuden menoa riikinkukolla, häntä\nsuussa käärmeellä vuosikautta ja muita muilla. Vaikka aikaa myöten\nlyhennelty ja paranneltu, niin että kokonaisen kuvan siaan vaan pantiin\nosa kuvasta, oli tämä kirjotuslaatu ainaki mahdoton mitä asiata tahansa\nselvittämään. Ilman olivat harvat, joilla aika myönti sitä oppia, sillä\nkun kuvia piti olla niin monta tuhatta, kun kuvattavia asioitaki,\nniin vaati niiden tunteminen pitkää ikää ja oppia, josta syystä se\npysyki Aigypton ja Indian pappien omituisena oppina. Siitä sille tuli\ngreikalainen nimi hieroglypho, joka meidän kielellä sanottaisi pyhäeli\npapiskirjotus.\n\nIlmanki ollen tällä kirjotuksella vaikian ja mahdottoman kaikkia\nasioita säntilleen selvittää, jätti se vielä tilasuuden sillä\nkuvailtujaki asioita suusanoilla sinne tänne mutkistella ja väännellä.\nAigyptolaiset pyysivät kerran jälkimuistoksi osottaa, kuinka kuningas\nSanheribin armeia, Kanaan maitse Aigyptoon sotimaan vaeltava, yhtäkkiä\nmatkalla hävisi. Tätä kuvasivat he jousen jänttä poikki kaluavalla\nhiirellä. Asia sillä kyllä tuliki jälkimuisteltaviin, vaan toisella\ntavalla: rukoilleen Aigypton senaikuisen kuninkaan jumalilta apua\nja näiden, rukouksen kuultua, lähettäneen hiirilauman vihollisten\nsota'aseita muutamana yönä rikki järsimään. Vasta sitte, joka\nerityiselle äännökselle erityinen kuva keksittyä, synty keviämmin\nopittava ja muuten täydellisempi kirjotuslaatu, jolla voi sana\nsanalta kertoa asian minkä hyvänsä. Tätä kirjotuslaatua nimitämmä\nkirjamelliseksi, greikalaisella sanalla alphabeitalaiseksi.\n\nVielä hieroglypholaisia vaillinaisemmat ovat tarinalliset tiedot ja\nmuistelmat. Niiden suu suulta, polvi polvelta, usiampia vuosisatoja ja\ntuhansiaki kulkiessa, unohti niistä toinen, toinen lisäsi, jonka kautta\nne aikaa myöten mahtovat alkuluonnostaan paljonki mutkauta. Kuitenki\novat pian ainoat muinasajan tiedot näissä tarinoissa etsittävät, joiden\narvosta oppineet muuten kuki tavallansa lausuvat. Toiset, epäellen\nsuuresti mitänä totta niissä löytyvän, arvelevat vanhain esinnä\nlystiksensä kuvailleen, mitä sitte jälkipolvet ilotiloissa ja muuten\najan vietteeksi kertoilivat ja laulelivat, omasta päästänsä lisäten\nnimiä, töitä ja tapauksia, minkä näkivät somaksi ja asian mukaseksi.\nToiset taas pitävät enimmiä totena ja kumpasetki taitavat erehtyä,\nhe liion epäilemällä, nämät liion uskomalla. Ei toki kaikkia kansan\ntarinoita pidä valheeksi päättää, ehkä tuleeki kaikissa tarkon varalla\npitää, saada valhe todesta, tosi valheesta, erotetuksi. Runoilmissa\nliiatenki on varottava, ettei kaikkea todellistana totena pidettäisi.\nSuuri, mainio ja monikoskeva tapaus kyllä itse jonkun ajan pysy\nmuistossa, samate siinä mainittavain ihmisten nimet; mutta mihen tapaan\nja järjestykseen kaikki tapahtu, se pikemmin taisi unohtua. Ja koska\nrunoelman täydellisyydeksi tämäki olisi mainittava, niin mietti runoja\nomasta mielestään nämät pienemmät, toisinaan todenmuotoset, toisinaan\nkummanlaiset ja uskomattomat asian mutkat. Niin esimerk. lienee kyllä\ntosi, mitä muutamassa meidän kansan vanhassa runossa kerrotaan,\nVäinämöisen sotimalla Suomen Lapilta vallottaneen, vaikk' ei sen vuoksi\ntule uskoa, toki kaikki sihen aikaan niin tapahtuneenki, kun siitä\nruno tarinoipi. Historiallista totuutta ei sihen aikaan kysytty, eikä\nvaadittu, vaan ainoasti luonnollista totuutta eli asian kertomista\nsenaikuisten ihmisten luulon ja toivon mukasesti.\n\nIlman näitä pidetään historian perustuksena vanhoja tapoja,\nelämäkeinoja ja käytelmiä, muinosia sanalaskuja, kivipiirtoja,\nmynttirahoja, muistomerkkilöitä, rakennelmia, kuvia, sotaja muita\naseita, vanhoja kirjoja, kansain kieliä, jne. Vähä kyllä näistä\nitsekustaki voi lähteä historiallisia tietoja, kuitenki on äärettömällä\nseljällä pieniki vaaja viittana ja tukena; vaan ikivanhoja aikoja\ntutkiessa ikäskun uimma avaralla merellä, kussa ei rantaa erota'kana.\n\n\n\n\nMaailman alkuaika.\n\n\nPäivä tulee hämärästä ja itse hämärä synkästä yöstä. Samanlaisen yön\nja hämärän tapaamma olleen ajanki alkuna, mitä meistä taempana, sitä\npimiämpänä ja erehdyttävämpänä. Vaan luonto vaatii meitä kaiken olennon\nalkuaki tutkimaan, emmekä tyydy mielellämme, ellemme saa alkuajasta\njonkunlaisia, jos puuttuvaisempiaki tietoja. Mistä ja miten on tämä maa\nalkunsa saanut; mistä sen moninaiset puut, ruohot ja kukkaset; mistä\nkaikki linnut, kalat ja muut elävät; mistä itse ihmisetki; miten he\nensin elivät; millä tulivat he puhumaan niin monia kieliä ja muutenki\nniin toinen toisistaan erimuotosiksi; kuka heidät opetti karjaa\npitämään, maata viljelemään, huoneita rakentamaan ja muuten kaikella\ntavalla nykyseen elämään sivistymään ka, siinä aineita viisaanki\ntutkia! Muuten monet kansat juontavat tarinoitansa aina maailman\nalkuluomisesta, niin Juudanki kansa pyhissä kirjoissansa, jotka vielä\nmeilläki ovat arvossa pidettävät.\n\nItsekullaki meistä on tilasuus raamatussa lukea, mitä siinä näistä\nasioista kerrotaan, jonka tähden ne tässä ohitse menemmä. Sen vaan\nsivu mennessämme mainimma, olevan, minkä raamattu alkuasioista\nkertoo, paljo selvemmän, luonnollisemman ja ylevämmän kaikkia muita\nvanhain Asialaisten kansain loruja, satuja ja mielijohdannoita näistä\naineista. Joiden kertomisella nyt emme tahdo lukiata viivytellä,\nemmekä vielä senkän, mitä kaikenaikuinen uuttera tutkinto on erittäin\nmaan luomisestaki ja muodostumisesta ilmisaannut. Eivätpä ole nämät\ntutkinnot voineet Muoseen ensimmäisiä ilmotuksia luomisesta tyhjäksi\ntehdä.\n\nVaan mittyet olivat alkuluodut ihmiset? Tämän asian tutkinto on\nkahtaalle oppineita vetänyt, josta sen vuoksi kohta laviammalti\nvirkamma, jotta siitäki nähtäisi, kuinka järki, raamatun ilmotuksista\nluopuva, itsepäällänsä eksyy, eikä pääse tutkintoinsa perille.\n\nUsiammat niistä, jotka sillä tavalla omaa tietänsä ovat tutkineet\nalkuluotujen tilaa, päättävät heidän luotua ei olleen suuresti\nmetsänelämiä paremmat, vaan siitä vähitellen suurella työllä\nja vaivalla, pitkällä ajalla ja monella yrityksellä, koronneen\nihmillisyyteen. He eivät olisi olleet ajukkaammat niitä viheliäisimpiä\nmetsakoita, joita matkaavaiset, usiammissa paikoissa maan etäisillä\nosilla, vielä nytki tapaavat, vaan pikemmin vieläki alhasemmat ja\ntyperämmät. Metsänelänten lailla olisivat he kulkeneet alastonna, näitä\ntavataksensa ja syödäksensä ajelleet, siksikun he viimmen, opittuansa\nmuutamia näistä hallitsemaan ja aljona pitämään, muuttuvat karjakoiksi\neli kulkupaimentajiksi (nomadeiksi). Kauan karjakkoina yhdestä paikasta\ntoiseen kuleksellen, miten missäki laitumet olivat ruokasemmat,\nolisivat he viimmenkän oppineet maata viljelemään, asettauneet yhdelle\npaikalle ja sivistyneet kansallisesti elämään.\n\nSamate sanovat he ihmisen mielen ja älyn vähitellen heränneen ja\ntointuneen. Sanallista puhetta ei olisi alkuluoduilla ollutkan, vaan\nmuu vaivon lammasten määintää parempi äännös, joka myöhemmin sillä\nsanalliseksi muuttu, että ihminen mukavammalla ja taipuvammalla\nkielellänsä koki kaikenlaisia ympärillä kuuluvia ääniä osotella,\nkutsuen esimerk. vetten liikuntoa koskissa kohinaksi, virroissa\njolinaksi, pienemmissä ojissa lirinäksi; puiden tuulelta liikutusta\nsuhinaksi, hahinaksi, havinaksi; ukon ääntä juminaksi, jylinäksi,\npauhinaksi; suden uloamaksi, koiran haukunnaksi, kissan nauvunnaksi,\nhiiren vitinäksi, lintuin visertämäksi ja muita muiksi. Ukon ilmat,\nkovat tuulet ja myrskyt, isot tulvat, tulivuoret, maajäräykset ja muut\nsenlaiset olisivat esinnä pelottaneet ihmistä ja myötänsä johdattaneet\nhänen ajattelemaan, tahtovan jonkun ylhäsemmän olennon näillä voimaansa\nosottaa. Ja ollen hänelle toisinaan näistä jotai vaaraa ja vahinkoa,\nolisi hän sen estämiseksi ruvennut rukoilemaan ja palvelemaan niitä\nolentoja, joita hän näiden syyksi arveli. Siitä olisi ensimmäinen\nmonijumalallinen palvellus alkunsa saanut, joka aikaa voittain anto\ntilan yhden ainoan Jumalan tunnolle ja palvelemiselle.\n\nToiset uskovat olleenki raamattua myöten alkuluotuen tilan täydellisen\nja vasta synnin tähden, ihmisen paradiisista erottua, tulleen\nvajaavaisemmaksi. Paitsi Muoseen ilmotuksia, kertovat monen muunki\nkansan tarinat, maailman alkuajan olleen jälkistä paremman ja\nnimittävätki sitä usein kultaseksi. Tätä uskoa myöten on ainoan Jumalan\ntunto ja palvellus aikasempi, epäjumalallinen myöhäsempi maailmassa.\n\nKoskeva näihin kumpaseenki uskoon ihmisen alkutilasta, emme voi olla\nmainitsematta, löytyvän jälkimmäisellä sekä raamatun että monta muuta\nvanhain kansain tarinata puoltajana, edellisellä tuskin muuta, kun\nmitä ihminen omin älyinensä on luullut käsittävänsä. Mutta onko se\nsitte enemmin älytöntä, ajatella, ihmisen täydellisyydestä verkalleen\nhuonompaan tilaan vajonneen, kun päättää, hänen huonouden tilasta\nparempaan nousseen? Nykyisten metsäkansain kohta ei tätä selvittäessä\nsovi esimerkiksi. Ken tunsi heidän muinosen olonsa ja tiesi etteivät\nheki aikoinansa ole paremmasta huonommaksi tulleet. Euroopalaisia\nja Asialaisia kansoja, joista historialla on enin työnsä, ei konsa\nmetsakkoina löytä'kän, vaan jo alkuansaki johonki kansallisuuteen\nsivistyneinä.\n\nKinaamatta ei ole sitään asiata heitetty, kahdestako vai usiammasta\nalkuluodusta kaiken maan ihmiset juontavat sukunsa ja syntynsä.\nRaamattu sanoo kahdesta, vaan muutamat oppineet luulevat taasenki\nparemmin älyävänsä ja nähden moninaisia kansoja taitonsa, tapansa,\nkielensä ja erinomattain ulkomuotonsa suhteen niin paljon toinen\ntoisistansa erotettuna, päättävät he alkuluotujaki olleen usiampia.\nToiset sen vuoksi ei luovu uskostansa, kaikkein alkuansa yhdestä\nainoasta aviosta siinneen. Me tämän riidan heitämmä sillään ja mainimma\nilman kaikista maan päällä nykyjään löytyvistä ihmislaaduista eli\nroduista. Erinäisiä ihmisrotuja luetaan olevan vähintäi viisi.\n\nI. Kaukasilainen rotu. Tätä ovat kaikki Euroopalaiset kansat, samate\nlänsiAsialaiset, Persialaiset, Indialaiset ja pohjasAfrikalaiset s.\nt. s. pian kaikki muinosille Greikalaisille ja Ruomalaisille tutut\nkansakunnat, joita myös erittäin historiallisiksi kansoiksi nimitetään.\nTämä rotu, viimmesinä vuosisatoina Euroopalaisten uudisasunnoita\n(kolonioita) myöten levennyt, kuuluu jo Amerikassaki, siellä löytyviä\nkotosia kansoja, alti kovemmin ahdistavan. Tällä rodulla on iho\nvalkianäkönen; hivukset pitkät ja hienot; muoto kaunis ja ihana.\n\nII. Mongolilainen rotu. Tähän kuuluvat enimmät muut Asialaiset kansat\nja Eskimot pohjasAmerikassa. Tällä on iho keltanen, vehnänkarvanen;\nhivukset karkiat, jouhevat; silmät vinolla ja kaitaset; kasvot littiät;\nposkiluut koholla.\n\nIII. Aithiopilainen rotu, johon enimmät Afrikalaiset kansat luetaan.\nIho ja hivukset mustat; kähärä tukka; paksut huulet; tölpiä nenä. Tätä\nrotua ovat negrot eli muriaanit.\n\nIV. Amerikalainen rotu. Tätä ovat kaikki Amerikalaiset kansat paitsi\njo nimitettyjä Eskimoita ja mitä sinne Euroopasta on asettaunut. Iho\nvaskipunanen; hivukset mustat, somasukaset; naama leviä, vaan ei littiä.\n\nV. Malaialainen rotu, johon osa Ostindian kansoista ja Polyneisian\nsaarimaiden asukkaat luetaan. Sillä on iho tummanruskia; nenä ja suu\nleviät; mustat, kähärät hivukset.\n\nEi saa kuitenkan näitä rotuja sillä tavalla toisistaan erotettuna\nymmärtää, ettei monta kansaa löytyisi niin kahden vaihella, että\nvaivon tiedät, kumpaseen lukenet. Me itse Suomalaisetki olemma niin\nKaukasilaisten ja Mongolilaisten välillä, että muutamat meitä pitävät\nsihen, toiset tähän, kuuluvina. Rotuin erimuotosuus, lumivalkosesta\nalkain ja sysimustaan saakka, ei tapahdu missään jyrkällä, silmiin\npistävällä, muutoksella, vaan samate kun taivaan kaaressa värit\nkatoavat toinen toisiinsa, ettet erota missä loppuu yksi, missä toinen\nalkaa, samate muuttuvat myös ihmisrodutki vähitellen ja päätyvät toinen\ntoisiinsa. Mitä näistä roduista olisi toisia vanhin, sitä tarkon\nei tietä. Monet arvelevat Kaukasilaisia, monet Mongolilaisia muita\nvanhemmiksi. Miten ollee; ainaki on heistä kummastaki, ja liiatenki\nKaukasilaisista, historialla enimmän sanomista.\n\n\n\n\nAjanluku ja Vuosilaskut.\n\nIlman tarkkaa, määrättyä, ajanlukua ja vuosilaskua olis työläs ja\nmahdotonki tietä, mikä tapahtuma historiassa on aikasempi, mikä\nmyöhäsempi, mitkä yksaikuiset. Ajanluku vanhoilla oli miten milläki\neritapanen, eikä ole vieläkän yksi kaikilla kansoilla. Kaikkia vanhin\ntaisi olla päivä päivältä lukeminen. Päiväluvun pian ylen suureksi,\nmuistolle vaikiaksi, kasvaen, ruvettiin aikaa kuita myöten määräämään\nja vasta myöhemmin tuli vuosiluku keksityksi, ehk'ei sitte'kän yhdellä\ntavalla kaikilta kansoilta. Meillä on tutut vanhain Aigyptolaisten,\nHebraialaisten, Greikalaisten ja Ruomalaisten vuosimäärät. Senlaisia\nolivat vapa kuuvuosi, johon luettiin kaksitoista kuuta vaihesta\nvaiheen; vapa aurinkovuosi, joka määrättiin auringon taivaalla\nkulkemisesta yhtä korkialla eli matalalla, kun vuotta ennenki; mukailtu\nkuuvuosi, jossa kahdentoista kuun lisäksi pantiin muutamia päiviä\nsiksi, että kuuvuosi tuli aurinkovuoden mukaseksi.\n\nVielä suurempi erotus tavataan vuosilaskuissa. Juudalaiset laskevat\nvieläki maailman luomisesta, muinoset Greikalaiset laskivat\nensimmäisestä Olympiadista, Ruomalaiset Ruoman kaupungin alusta.\nMahometiläisiltä on heidän prophetansa Mahometin Mekan kaupungista\npakenema laskuksi otettu ja meiltä Kristinuskovaisilta Vapahtajan\nsyntymä.\n\nJos maan taikka ensimmäisten ihmisten luontiaika olisi tarkon tuttu,\nniin olisi kyllä selvin ja luonollisin siitä vuosilaskua alottaa.\nOliki ei aikoja sitte tämä lasku historiassa tavallisin, vaikka siitä\nnykyjään erinäisten syiden tähden on luovuttu. Paitsi sitä, että\nOstindialaiset, Aigyptolaiset ja Kaldaialaiset tarinoivat maailman\nmonia kymmeniä, satoja ja tuhansiaki vuosituhansia vanhemmaksi, kun\nmeidän raamatussa sanotaan, on itse raamatunki ilmotus tästä ajasta\nsekalainen ja oppineilta eritavalla käsitetty. Tavallisesti luetaan\nmaailman luomisesta Vapahtajan syntymäaikaan neljän tuhannen vuoden\npaikoilla, vaan toisilta ei täyttä, toisilta vähä päällenki. Skaliger\nja Kalvisio ovat saaneet 3950 vuotta, Petavio 3984, Usher 4004, Frank\n4182, toiset toisin. Jos nyt maailman alusta laskisimma vuosia, niin\npitäis joka kerralla selvittää, montako vuotta siitä Vapahtajan\nsyntymään luemma, jolla ajanluku vaan suotta tulisi sotketuksi ja\nhämmennetyksi. Paljo selvempi ja etusampi on, Kristuksen syntymästä\nkahtaalle vuosia laskea ja sanoa sen jälkiset asiat aikansa jälkeen,\nedellisemmät ennen tapahtuneen.\n\nSitä myöten, miten ihmiset tavoissa, elämäkerrassa, mielenlaadussa,\nopeissa, tiedoissa ja taidoissa, kansallisissa asetuksissa, uskossa ja\nmuissa asianhaaroissa ovat maailman aikoina mainittavasti muuttuneet,\njakaupi historia erijatkohin. Asianmukasesti luemma kolme senlaista\npääjatkoa saaden sillä muinasajan, keskiajan ja nykysemmän ajan\nhistorian erityisesti kerrottavaksi.\n\nMuinasajan historia kertoo asiat ja tapahtumat maailman ensimmäisistä\ntiedoista ruveten ja viidenteen vuosisataan asti jälkeen Vapahtajan\nsyntymistä. Sen lopulla muuttu kaikkinensa entinen elämälaatu,\nRuomalaisten valta hävisi läntisestä Euroopasta, uudet vallat ja uudet\nasetukset saivat Germaanilaisilta kansoilta syntynsä.\n\nKeskiajan historia ulottuu viidennestä viidenteentoista vuosisataan\nasti. Tällä ajalla virkesivät Euroopalaiset kansat uuteen elämään,\nuusiin oppehin, taitohin ja kansallisuuteen, kruuti ja präntti tulivat\nkeksityksi, uudet purje'tiet ja uudet maat löytyiksi, uskonoppi\nraamatun mukaan paratuksi.\n\nNykysemmän ajan historia viidennentoista vuosisadan lopulta nykysiin\naikohin. Toiset tällä nimellä tavottavat kaikkein nykysten valtakuntain\nhistoriata siitä ajasta asti, kuna ne ensin itsenäisiksi vahvistuivat.\n\n\n\n\n\n\nMuinasajan Historia.\n\n\n\nEnsimmäinen Kirja.\n\nMuistelmia Asialaisista ja Afrikalaisista kansoista isoon sotaan asti\nPersialaisten ja Greikalaisten välillä (500 vuotta e. V).\n\nKaikenlaiset tarinat, muistomerkit ja muut tutkinnot johdattavat\nmeitä päivän nousupuolella lounaisessa alkuluotujen asuntopaikkaa\netsimään. Kuni vieläki päivävalo, koitti siellä aikoinansa maailman\nensimmäinen hengellinenki valo, sieltä läksivät moninaiset uskot ja\njumalanpalvellukset, siellä muodostu kansallisuuden ja valtakuntain\nensimmäinen esikuva. Siellä Asian maa-osassa, Turkin takana, vaan\ntännemmä Kiinan maata, eteläpuolella Persian, vaan pohjaspuolella\nIndian maata, on kauniinnäkösiä, ihania, vaaramaita ja sulosia laksoja,\njoita arvellaan ihmissuvun kätkyiksi ja ensimmäisiksi asunnoiksi.\nVielä nykyjäänki kasvaa niillä seuduin viljelemätön ruis, kaura,\nohra ja vehnä, paitsi moninaisia muita viljalaatuja ja hedelmiä.\nMeidän kotikarja elelee metsissä itsenäisnä, löytäen niissä runsaan\nelatuksen talvisinaki aikoina. Taempana kaikkea muistoa mukautuvat\nihmiset siellä kansoina ja valtakuntina elämään; paimentivat karjoja,\nviljasivat maita, rakentelivat suuria, komioita, kartanoita, kirkkoja\nja kaupunkiloita, kävivät kauppaa ulompanaki ja keksivät monta muuta\nkeinoa elonsa pitimeksi ja huviksi. Ja kuitenki on tässä ihmiskunnan\nalkumaassa vielä tänäpäivänäki kaikki senlaisna, kun ne jo tiedämmä\nmelkein olleen kolmen tuhannen vuoden takana. Kova orjallinen menetys\nja itse luonnonki yltäkylläsyys ovat tähän syynä. Orjallinen pidäntä\nestää asukkaat mitän uutta ja parempata yrittelemästä, monivaimosuus\ntyhmistää älyn ja tukahuttaa kaikki kauniimmat halut ja sulosemmat\nnautinnot. Heiltä asuttava hedelmällinen ja viljeliänsä huokiasti\nruokkiva maa pitää heidät laiskoina ja mihinkän avuttomina. Päälliseksi\nelävät kansat ja vallat keskenänsä alituisessa sodassa, hävittävät\ntoinen toisensa töitä ja laitoksia, ettei saa mitän rauhassa versoa,\njuurtua ja vahvistua. Juuri siitä ne monet uutten valtain ilmaumiset ja\nvanhain entisten kukistumiset, jotka Asiasta aina näihin päiviin asti\novat olleet tavallisna. Jos vähän aikaa saivatki alankomaiden asujamet\nvälimmiten rauhassa elää ja hyötyä, niin heti vaaroilla asuvat,\nmetsäset, heitä urhollisemmat kansat ja ihmisjoukot, rikkauden toivossa\nja muutenki, kateudella toisten parempata oloa silmäellen, tulivat\nväkirynnäköllä näiden maita ja tavaroita anastamaan, asettausivat\nsitte voitetuilla paikoillansa elämään, siksikun heillen itsellensä,\nyltäsyydestä ja työttömyydestä heikonnuttua, tuli vuoro toisilta\nväkevämmiltä, turmelemattomilta, joukoilta samalla tavalla voitettaa ja\nmaasta ajettaa, tapettaa eli orjiksi tehtää.\n\n\n\n\nIndialaiset (Hinduet).\n\n\nArabian, Turkin ja Persian takana, vaan tännemmä Kiinan maata,\nAsian eteläpuolella merta vasten oleva maa, jonka Hinduet asuvat,\nnimitetään usein myös Idäsindiaksi eli Ostindiaksi erotteeksi Amerikan\nedustalla olevasta Lännisindia eli Vestindia nimellisestä saarikosta.\nEteläpuolin tätä avarata, rikasta monikansaista maata on valtameri\nrajana, pohjaspuolin keskiAsian korkiat, puhki pilvien kohoavat,\ntunturit. Näiltä tuntureilta sikiävät mainittavat Indo ja Gangesjoki,\njotka halki maan juoksevat tietänsä mereen. Jo ammon, vuosituhansien\ntakana, oli tällä maalla erikummanen, omituinen menonsa, omat oppinsa,\ntietonsa ja taitonsa. Greikalaisille tuli tämä maa ja sillä asuvat\nkansat vasta suuren Aleksandro kuninkaan aikoina tutuksi. Monta sominta\ntietoa on heiltäki Indialaisista annettu, mutta vasta nykysempinä\naikoina on Englandilaisilta, jotka ovat Indialaisilta muin sodalla,\nmuin suosiolla, vallatuille Gangesjoen varsille elämään asettauneet,\nsaatu tästä kansasta monikoskevampi, täydellisempi, tieto. Oppineet\novat nykysin ruvenneet Indialaisten perivanhoja kirjoja ahkerasti\ntutkimaan toivossa, löytääksensä niissäki jonkunlaisia tietoja maailman\nalkuhämärästä, eikä näytä heidän toivonsa aivin tyhjään raukeavan.\n\nVarsinaisia historiallisia tietoja ikivanhoista ajoista heillä ei\nlöydy, vaan sen siaan lukemattomia satuja ja tarinoita täytetyt\nmoninaisilla, erikummasilla, mielivietteillä maallisista ja\ntaivaallisista asioista. Paremman tiedon saamma kansan keskinäisestä\nolosta ja menoista, jotka ei ainoasti näitä maan omituisia, vaan\nvanhain Greikalaistenki kirjotuksia myöten, jo ikivanhuudesta\ntavataan pian samanlaisna, kun ne vieläki ovat. Heidän kansallisen\nolentonsa ikäskun juurena eli perustana oli kansan jako eriluokkihin\neli säätyhin, joita totutulla sanalla tässäki Kastoiksi nimitämmä.\nItsekunki piti elää kastassansa, lapsen isänsä kastassa, eikä siitä\ntoiseen pyrkiä ja sama laki on vieläki. Jos kohta tämä kastarakennus\njotai hyvääki vaikutti siinä, että lapsen nuoruudesta piti harjaantua\nisänsä tiettyyn elämään, eikä muissa yrityksissä huikennella, niin emme\nkuitenkan voi sitä soveliaaksi kiittää, sillä se piti kehnommat kastat\ntoivotonnaki kehnoudessaan, paremmat kerran voitetuissa eduissaan\nhuoletonna. Tästä se ikuinen yksimuotosuus Indialaisten elämässä,\nnäyttäen kun olisi kaikki sillänsä jähmistynyt. Näiden kastain\nluullaan siitä alkunsa saaneen, että aikaa myöten voimallisempia ja\nsivistyneempiä kansoja ulkoa tuli maahan, jotka, sekaumatta entisten\nasujanten menohin ja toimihin, määräsivät heille halvempia, itsellensä\nparemmat työt valikoiten. Näin erikansoja alkuansa ollen, ovatki\nkorkiammat kastat alhasempia kauniimmat ja valkia'ihosemmat.\n\nIndialaisten neljä pääkastaa ovat: Braminat, eli papissääty; Ksetrit,\neli sotiat; Vaisiat, eli työniekat; Sudrat, eli orjat. Nämät jällen\njakauvat usiampiin pienempiin osiin. Niin on muutama osa Sudria, eli\nne niin nimitetyt Pariat, toisia halvemmat. He ovat kaikkein muiden\nismisten hylkynä ja ylenkatseena. Ei kenkän puhu eikä muuten ole\nyksissä heidän kanssa. Vielä kieltää lakiki heitä lähestymästä, sillä\nhe pidetään saastasina.\n\nBraminat yksin ovat kirjanoppineita ja ylhäsempiin tietohin\nharjaantuneita. Heidän käsissään on pian kaikki valta ja mahti. Heiltä\ntutkitaan ja selvitetään pyhät kirjat, he ovat kansan tuomareina ja\nlääkäreinä. Kuninkaat kyllä aina valitaan Ksetreistä, mutta kuninkaanki\npitää seurata Braminoilta selvitettäviä lakia, joissa koko hänen\nmenonsa, elonsa ja velvollisuutensa ovat tarkon määrätyt.\n\nHeidän muinasen viisautensa todistajana on vieläki moninaisia\nkirjallisia ja taidollisia jätteitä. Sanskritan kieli, jota enää\nei puhuta, vaan joka on heidän pyhänä kirjakielenänsä, sanotaan\nsomimmaksi, kauniimmaksi ja sanavimmaksi kaikista kielistä. Heidän\nrunonsa ovat kauniita, siivoja ja sulosia. Niissä laulellaan, millon\nmuinasista sankareista, millon maailman alkumenoista ja muista\nasioista, ulottuvimmilla, verrattomilla mielelmillä ja moninaisilla,\nvaihtelevilla lauseilla. Tarinallisista runoilmista ovat Ramaiana\nja Mahabarata muita kuulusampia. Niiden ikää ja alkua ei tarkemmin\ntietä, kun että Indialaiset itse päättävät Jumaliansa niiden\ntekiöiksi. Euroopassa ei ennen suuria tietty Indialaisten runoilmista,\nkun Sakontala v. 1788 ensikerran luettiin käättynä. Tämä ihana,\nsulomielinen osotelma, runoilia Kalidasan tekoa, jonka luullaan eläneen\nkuningas Vikramadityan päivinä, viimmesellä Vapahtajan edellisellä\nvuosisadalla, johdatti oppineita Indian muitaki runoilmia tarkemmin\ntutkimaan.\n\nHeidän muut muinasen nerollisuutensa jätteet ovat suuruutensa,\nvankan hankkeensa ja tarkan tekonsa puolesta ihmeteltävät. Vaikka\nikivanhanaikuiset alkuansa ovat ne aina nykysiin aikohin terveenä\nsäilyneet. Senlaisia löytään kirkkoja, luolia, pyramideja, hakattuna\nkallioihin taikka kallioista maan päälle rakettuna; samanlaatusia\nmuitaki jumalanpalveloksi aivotuita huoneita ja rakennelmia. Niiden\nseinissä nähdään tavallisesti paljo kauniisti vuoltuja kuvia. Erittäin\nmainittavana ovat templit Elephantan ja Salsetan saarilla, likellä\nBombaian kaupunkia; luolat Illurassa; pagodat eli kirkot Mavalipurassa\nja Tsalamparassa. Jälkimmäisessä paikassa löytyy, 360 jalkaa pitkän ja\n240 jalkaa leviän pylväsradan keskellä eräs pyhä sia, jonka tasaista\nkattoa 1000 pylvästä kannattavat, joka pylväs 30 jalan korkuinen. Koko\n3000 Braminata toimittavat tässä pyhyydessä jumalanpalveloa. Kaikilla\nnäillä rakennelmilla näyttää Indialaisten tarkottaneen saada ihmisiä\ntöitensä suuruudesta ja hirmusuudesta hämmästymään. Niin ovat heidän\njumalankuvansaki outoja, kummanlaisia. Kauneutta ei katsottu, kun vaan\nkuva muuten tuli oikein erinomaseksi, oudonnäköseksi.\n\nTiedotsemaksi, muukalaisella sanalla philosophiaksi, nimitettävä\nviisauden harjotus, jolla on työnä hankkia tietoja Jumalan olennosta,\nmaailman ilmaumisesta ja luonnosta, ajan ja avaruuden äärettömyydestä,\nihmisen, muiden elävien ja hengetönten ainetten tänne saamisesta,\ntäällä olosta ja vastasesta tilasta, ynnä muita moninaisia tutkinnoita,\nkuuluu ensialkunsa Indiassa saaneen. Sen harjottajia sanomma\ntiedotsioiksi, muukalaisesti philosophoiksi, näiden taas toinen\ntoisestaan erkauneita keksimiä, luuloja, tietoja ja oppiloita nimitämmä\njohdelmiksi eli systemiksi. Näitä johdelmia oli jo muinasaikaanki\nIndian tiedotsioilla usiampia ja sitte on niitä pian lukemattomin sekä\nilmautunut että kaonnut maailmassa, vaan ei ole vielä päässyt järki,\njos millonkan päässee, tutkintoinsa perille. Tähtilöimä (astronomia),\nmaidelma (geographia) ja aikaluku (chronologia) taisivat myös\nIndiassa alkunsa saada samatekun meidän nykyistä, kaikessa laskussa\ntarpeellista, 10 numeroaki.\n\nSumia, itsenäinen, mietintä ja ohjaton mieloilema on kaikissa\nIndialaisten, niin jumalillisissa, kun maallisissaki kirjotuksissa\nsilmin nähtävä. Pääojennusna jumaluutensa opissa ovat heillä neljä\nsanskritankielistä, vedanimistä kirjaa. Itsekussaki näissä löytään\njumalusoppiin koskevia hyräilmiä, rukouksia, neuoja ja muita tietoja\nylellisillä maallisilla tiedotsemilla seotettuna. Vedaraamattuja myöten\non yksi ainoa jumala, jonka olennosta kaikki muut hengelliset ja\nhengettömätki olennot ovat erille lähteneet, ulonneet. Hengellisistä\nolennoista opetetaan, heidän jumalasta täydellisnä eronneen, vaan\nsitte yhä ulomma jouduttua, sitä myöten tulleen syntisemmiksi,\nonnettomammiksi. Senlaisia ovat he eläissänsä, vaan sitte, hengen\nyhdestä ruumiista lähtiin, toiseen yhdistyen, tulevat he tällä\nkulkuajalla jällen pyhitetyiksi. Viimmen moninaisten ruumiillisten\nyhdistysten läpikäytyä ja oltuna, millon ihmisissä, millon muissa\nelävissä, yhdistyvät he puhdistettuina jällen jumalassa elämään. Siitä\nsai henkivaeltamaksi kutsuttava, mainiokuulusa oppi alkunsa.\n\nVaikka vedoissa opetetaan vaan yhden ainoan jumalan olevan, niin tuli\nkuitenki monijumaluus Indiassa myöhemmin rakastetuksi. Emme varsin\ntiedä'kän, millä tavalla tämä monijumalallinen, vedakirjoista poikkeava\noppi, sai alkunsa, olisiko seuraavalla: jumalata arvellen kaikkein\nolentoin sekä luojaksi että aikansa suojeliaksi ja jällen kadottajaksi,\ntaisi myöhemmin nämät kolme jumaluuden pääomasuutta muuttua kolmeksi\nerinäiseksi jumalaksi, Brama, luoja; Visnu, yllä pitäjä; Siva,\nkadottaja. Näiden itsekunki töistä ja toimista synty sitte lukemattomia\ntarinoja ja satuja, kerättynä heidän purananimisissä kirjoissansa.\nNäiden kolmen jumalan erityinen palvelo saatti kansanki esinnä kolmeen\neriseuraan, jotka aikansa toinen toista vainoten, vihdon, alkuperästen\nBramalaisten mailta majoilta hävittyä, yhdistyivät vaan kahteen\nseuraan, Visnulaisiin ja Sivalaisiin. Ilman näitä löytyy Indiassa,\njotka palvelevat Buda jumalata ja pitävätki muutamat Budhan uskoa\nvanhempana. Budhalaiset alituisesti eriseurassa toisten uskolaisten\nkanssa elettyä ovat niminomasesta Indiasta nykyjään poieshävitettynä.\nHeidän nykyset asentonsa ovat Seilon saarella, idäspuolisella Indian\nniemellä ja Tibetean maalla. He eivät suatse kastarakennusta.\n\nEdes muiden kansain on Indialaisten koko elonmuoto outo ja kamala,\nKauniimmia, ylistettävimmiä tapoja ja kehnoimmia, kauhistavia ilveitä\ntapaamma toinen toisensa vieressä, usein toisihinsa yhdistettyinä;\nikivanhoja, yrittävimmiä opin ja taidon hankkeita kesken rauenneina;\nitämaisen yltäkylläsyyden ja elämän nautinnon, taikka peräti luopumisen\nkaikista iloista, huvituksista ja elonnautteista; vapaehtosia vaivoja\nja kärsimisiä taikka henkensäki tulevan elämän toivosta lopettamisen;\nsokiamielisen kuuliaisuuden ja toisen käskyjä kaikissa noudattamisen.\nSenlainen on elämä Indiassa!\n\n\nAigyptolaiset (Egyptiläiset).\n\nLänsipuolella Punamerta ja Arabian saarentoa, eteläpuolin Keskimeren\nitäsestä päästä, Afrikan itäpohjasella kulmalla asuivat Aigyptolaiset,\ntapainsa, oppiensa ja kansallisten asetustensa vuoksi jo ikimenneistä\najoista muisteltavat. Halki maan etelästä pohjaseen juoksee mainio\nNeilovirta Abyssinian korkialta vuorimaalta alkunsa saava. Tämän maan\nkorkioilla tuntureilla karttuu talvisaikana paljo lunta, joka jällen\nkesäksi sulava, yhdenaikuisilta alituisilta sateilta autettuna, niin\nihmeellisesti paisuttaa Neilojoen, että vuosittain elokuun tienoilla\ntulva, viiden ja seitsämänki syllän korkeudelle kohoava, muuttaa\nAigypton maan yhdeksi monen penikulman levyiseksi luhdaksi. Maa\non sillon kun järvenä, josta vaan puun latvat, kylät ja kaupungit\novat näkyvissä. Kaiken syyskun kestää tulva, vaan lokakuussa veden\nentiselleen aletessa jääpi maa paljaaksi, yltä tulvan tuomalta limalta\nlannotettuna. Tältä lannalta saapi Aigypton maalle suuri, verraton\nlihavuutensa, ettei varsin tarvitse'kan, kun ainoastansa kylvää,\nniin siitä ilman kaiketta kynnöttä ja kuokkimatta nousee ihanimmia\ntoukoja. Itse Neilon laksoa eli alankoa ei ole leviämmältä kun eräs\npenikulma, joka seutu, ynnä mihin tulvavettä ojilla ja kaivannoilla\njohdetaan, vaan onki lihava. Molemmin puolin tätä alhoa juoksevat\nylisja keskiAigyptossa vuoriseljäkkeet, jotka estävät tulvan etemmä\nleveämästä. Ainoasti alasAigyptossa, jossa Neilovirta jakaupi usiampaan\nhaaraan, kolmikantasen, äärimmäisiltä jokihaaroilta ja mereltä rajatun,\nDeltanimisen maasalon keskelle jättäen, on leviämmältä alannetta. Tämän\nDeltapaikan luullaan aikoinansa, vähitellen Neilon limasta karsuttua,\nmerestä maaksi muuttuneen. Nykyjään on se lihavin ja viljasin seutu\nkoko Aigyptossa.\n\nYlempänä Aigyptoa etelän alla jääpi yhdistyvien jokipudasten\nkeskelle isoläntä saari taikka saarento, jolla löyty Meroen\nmuinaskuulusa, papissäädyltä hallittu kaupunki. Sekä kaupalla että\njumalanpalvelollisilla asetuksilla levitti tämä kaupunki sillon\nsuuren valtansa yli koko Aigypton ja muiden sen ympäristöllä olevien\nkansakuntain ylitse. Kauppaa niinä aikoina käytiin maisin isoilla\nkaravanoiksi kutsutuilla kauppiajoukoilla. Useinki tuli näiden\nkaravanain vaeltaa isoja, äärettömiä hieta'aukkoja, joissa eräitä\nruohosia seutuja, kamelien syödä ja ihmisten levätä, harvassa löyty.\nVaan missä niitä, toisinaan monen päiväyksen päässä, tavattiin, sihen\nsikesi ja kasvo pian markkinapaikkoja eli pieniä kaupunkiloita,\njoihin karavanain kulkuaikana ympärillä asuva kansa kokoutu myömään\ntavaroitansa ja tarpeitansa ostelemaan. Usein kuitenki olivat karavanat\nvaarassa näillä kauppapaikoilla itsevaltasilta metsakkojoukoilta tulla\nrosvotuksi, jota estääkseensä Meroen papit eivät hidastelleet niihinki\npapillisia asetuksiansa ja jumalanpalveloita toimittaa. Niin muuttuivat\nsenaikuisten ihmisten silmissä nämät paikat pyhiksi asemiksi.\nMeroelaisilla siitä oli kahdenkertanen voitto, sekä leveni heidän\nvaltansa ja herrautensa, että tuli kaupankäynti rauhallisemmaksi. Pian\nalko metsakoita näille pyhille asemille yksin senki vuoksi keräytä,\nniissä uusia jumaliansa palvella, heitä senaikuisen uskon mukaan\ntulevista asioista kysellä ja antimilla mielusiksi kehotella, josta\nkaikesta Meroen rikkaus ymmärrettävästi eneni. Senlainen pyhä sia\noli Libyan hieta'aukolla eräs Ammonio, jossa Ammona jumalan papit\nlaittovat jumalakysyjille vastauksia; toinen vielä kuulusampi oli\nThebaia ylisAigyptossa. Kaikilla senlaisilla paikoilla, joissa jumalia\ntulevista tapahtumista kyseltiin, on latinalainen nimensä oraculum,\nmeidän kielellä ennustelma eli jumaloima.\n\nKuitenki oli Aigypto sihen aikaan usiampina pienempinä osina eli\nvaltoina. Voimallisimmia olivat jo mainittu Thebaia ylisessä ja\nMemphi keski Aigyptossa, jotka vähitellen toisia pienempiä allensa\nvallaten, niin yhä suuremmaksi kasvovat. Vasta myöhemmin tuli kaikki\nyhdeksi vallaksi. Ensimmäinen kuningas olisi ollut Menesi, josta\nkuitenkan, paitsi nimeä, ei suuresti muuta tietä. Sitte sanotaan\nympärillä kiertelevien karjakkokansain vallanneen maa ja asettauneen\nsen herroiksi. Tämä heidän herrautensa kesti usiampia vuosisatoja ja\nnimitetään Hyksovallaksi, sillä kuninkaitansa sanoivat he hyksoiksi.\nViimmenkän 1700 vuoden paikoilla e. V. luonnistu Aigyptolaisilla saada\ntämä ulkomainen valta kukistetuksi. Vähän jäljempätä joutuivat kaikki\npienemmät vallat yhdeksi, jonka päänä oli se mainio sataportillinen\nkaupunki Thebaia. Siitä alko Aigypton kultanen aika, joka kesti\nlikimäärin 1000 vuotta. Kauan oli Aigypto koko maapiirin ylevimmänä\nvaltana. Kaukana ulkomailla kävivät sillon Aigypton kuninkaat\nvoitollisia sotia, ko'oten joka haaralta maahansa suuria verolunnaita\nja muita kalliimmia tavaroita. Kaikilla opeilla, tiedoilla ja taidoilla\noli Thebaia ikäskun pesänä.\n\nÄskenmainittua Menesiä sanotaan 30 kuningasta hallituksessa seuranneen.\nMainittavimmia näistä ovat Osiiri ja hänen puolisonsa Iisi, jotka\nopettivat Aigyptolaisia maaviljelöhön ja kuoltuansa jumalina pidettiin;\nOsymandia, joka hankki ensimmäisen kirjaston eli bibliotheikan\nmaailmassa, sitä hengen lääkistöksi nimittäen. Viimmeinen näistä Moiri\nolisi Aigyptossa löytyvän nimellisensä järven kaivattanut, johon Neilon\ntulvaa kauemmaksi ajaksi pysäytettiin, siitä kuivina aikoina tarvetta\nmyöten vainioille laskettavaksi.\n\nMoirin kuoltua tuli mainio Sesostri kuninkaaksi noin puolentoista\ntuhatta vuotta e. V. Hänen kerrotaan 600,000 jalkamiehellä, 24,000\nratsaalla ja 27,000 sotavaunulla ulos voittosodille lähteneen. Tällä\narmeiallansa ja Punameretse sen kanssa yhdistyneellä 400 sotalaivalla\nolisi hän vallannut koko Aithiopian, Asian maakuntia aina toiselle\npuolelle Gangesjokea ja Skythian maata Donavirran seutuhin. Siitä\nEuroopan ulottuansa sanotaan hänen sielläki löytyviä kansoja Thraikian\nmaahan asti voittaneen, josta hän viimmenkän olisi jällen kotimaahansa\npalannut. Näissä sodissansa oli hänellä henkivartioina ja ylimmäisinä\npäämiehinä kaikki koko Aigyptossa samana päivänä, jona hän itseki,\nsyntyneet miehet. Jo lapsesta olivat ne sitä varten Sesostrin isältä\nko'ottuna ja sotioiksi kasvatettuna. Kotonansaki oli Sesostri ollut\ntoimellinen, osittanut Aigypton 36 lääniin, turvannut rosvokansoilta\nmaansa itäsiä rajoja ja halki maan usiampia vesijohtoja kaivattanut.\nAlituisilta voitoiltansa yläväksi tulleen, sanotaan Sesostrin kerran\nneljä sodassa voitettua kuningasta vaununsa eteen valjastaneen.\nVetäessään katsahti muutama näistä kuninkaallisista juhdista usiamman\nkerran taaksensa. \"Mitä kurkistelet mokoma?\" kysäsi Sesostri. \"Minä\nvaan katsoisin, vastasi tämä onniheitto kuningas, vaunusi rattaan\npyörintää, niinpä on onneniki ollut pyöriväinen, ei kohdallansa\npysyväinen.\" Nämät sanat vaikuttivat ja Sesostri vapautti heti\nkuninkaalliset vetäjänsä.\n\nKaksi vuosisataa Sesostrin jälkeen hallitsi Aigyptoa Rhampsiniita,\nrikkain kaikista eillimmäisistä kuninkaista. Rakennuttiki hän erityisen\nkivihuoneen äärettömiä tavaroitansa varten. Rakentaja, hyvin tieten\nkuninkaansa tavaroita huoneesen saatavan, mietti jo edellä, miten\npäästä hänki niitä näpistelemään ja laitti muutaman seinäkiven sihen\nlaatuun, että helposti taittaisi sialtansa otettaa ja reiästä huoneesen\nkäytää, ilman kenenkän jälkiä havatsematta, kiven yhtä sievästi jällen\npaikallensa saatua. Tällä keinon toivo hänki pian rikkaaksi päästä\nvaan kuoli huoneen valmiiksi tultua. Ilmotti kuitenki sitä ennen\nkahdelle pojallensa salasuuden. Jo ensimmäisnä yönä kävivät nämät\npaikkaa katselemaan ja löysivät kaikki todeksi. Heidän usiammasti\nkäytyä havatsi viimmen kuningaski tavaransa hupenevan, vaan ei voinut\narvata, mistä olisi varas sisään päässyt. Niin johtuu mielehensä, panna\npauloja aarretten kohdalle, jonka tekiki. Veljesten taasen muutamana\nyönä sisälle käytyä puuttu toinen paulaan, eikä voinut irtauta.\nViimmen kaikki kokeensa tyhjäksi nähtyä lausu hän toiselle: \"ei tule,\nveikkonen, miestä enää minusta, leikkaa sentähden pääni kaulasta\npoikki ja vie matkohisi, ettei minua tutaisi, josta vaan sekä sinulle\nettä muulle heimolleni tulisi kärsimisiä\". Veli teki käsketyn ja\nkuningas vasta oikein oudostu, toissa päivänä hyvin lukitussa ja muuten\nloukkaamattomassa huoneessa päättömän miehen tavattua. Ei tunte'en\npaneutti hän ruumiin huoneen sakaroilta rippumaan toivossa, hänne\nomasiltansa haudattavaksi korjattavan, sillä kuolluttenta vanmukanen\nhautaama oli muinosilla Aigyptolaisilla niin suurena ja pyhänä\nvelvollisuutena, että jos ketä ei hautaan saatu, sukulaiset siitä\nsurivat ja itkivät lohduttamattomina. Mutta vartiain käski kuningas\ntarkon silmällä pitää ja heti kohta hänelle ilmottaa, jos ken itkien,\nsurkutellen eli muuten murheenalasempana vaelti paikan sivutse.\n\nOliki tämä keino vähällä luonnistua. Yöt päivät hellittämättä itki\nja äyhkäsi äiti poikaansa, uhaten ei hautaamatta heittää, tulkoon\njos kaikki kuninkaalle ilmi. Jo tuli toisellenki pojalle hätä\nja estääksensä äitin kuninkaan puheelle lähtöä, lupasi hän jos\nmillä laittaa kuolleen veljensä hautaan. Niin otti hän usiampia\nnahkasäkkilöitä, täytti ne väkevillä viinoilla, valjasti aasinsa ja\nlähti matkaan. Vartioita lähestyessä helpotti hän, näiden näkemättä,\nmuutaman käsin sidettä ja ajo ajamistansa. Vaan viinan maahan vuotaessa\njuoksivat vartiat luoksi, pistivät alle astiansa ja joivat viinan\nsuuhunsa. Nyt vasta oli mies havatsevinaan, viinan maahan vuotavan\nja kivastuvinaan rupesi vartioita torumaan, mikseivät kohta hänelle\nilmottaneet, vaan joivat itse toisen viinan. Vartiat ei tuosta\nmillänsäkän ollen pistelivät naurusanoja, heidänki päivän helteessä\njotai kurkkunsa kasteeksi tarvitsevan. Tästä vähän aikaa keskusteltua\njo mies viimmen tutummaksi tulevinaan laski heille enemmänki viinaa.\nVartiat joivat, min saivat, ja sitte nukkuivat viinapäissä. Illan\nsamassa tultua oli hänen pimiässä helppo veljensä ruumis sakaroilta\nrippumasta saada. Ei sihen tyytyvä leikkasi hän päälliseksi itsekultaki\nvartialta puolen partansa, sillä heitä enemmän pilkataksensa.\n\nOudostuen ja kummastellen jo suuttuki tästä työstä kuningas kovasti.\nVaan keralla himotti häntä niin suuresti näiden töiden tekiä ilmisaada,\nettä käski oman tyttärensä sille altisna olla, joka taitaisi\nkavalimman ja ynnä ilkeimmän työn tehneensä kertoa. Sillä sai varas\ntilasuuden, vieläki kerran kuninkaalle nauraa. Hän lähti ruhtinastytön\npuheelle ja sano ilkeimmäksi työksensä, pään veljeltänsä leikanneen,\nkavalimmaksensa, kuninkaan vartiat päihdyttäneen ja paranneensa.\nNeitsy ei epäillenkän, jo tavanneensa, ketä onkieltiin, tarttu käteen\nmiestä, joka samassa meni tiehensä ovesta, kuolleen veljensä, ruumiista\nirtileikatun, tähän asti levätillä varjotun, käden hämmästyneelle\nneitsyelle käteen jättäen.\n\nNiin viimmeksi turhaksi nähden kuningas yrityksensä, tätä kavalimmista\nkavalinta kiedotuksi saada, anto yli kaiken maansa julistaa, hänen\nvapaehtosesti ilmitullen, saavan ei ainoasti kaikki rikoksensa\nanteeksi, vaan vielä suuren palkinnon lisäksi. Mies luotti kuninkaan\nsanohin, ilmottihen kuninkaalle, joka suuresti häntä ihmetellen,\nviimmen anto hänelle oman tyttärensä puolisoksi.\n\n\nMuita Aigyptolaisia muistelmia.\n\nSamalla tavalla kun jo Indialaisista on mainittuna elivät Aigyptolaiset\neriluokkihin eli kastohin jaettuna ja luultavasti oli heidän kastainsa\nalkuki samanlainen. Muita korkiampi ja rikkaampi oli papiskasta;\nsuurimmia ja lihavimmia maita oli sillä hallussa. Mutteipä ollutkan\nAigypton papeilla jumalanpalvelo ainoana työnä; kaikenlainen\nsäädyllisyys ja kansan parempi vointi oli heillä huolena. He ainoasti\nolivat kirjanoppineita; olivat kansan tuomareina, lääkäreinä,\nhuone'rakentajina ja kaikkina, missä tarkempata tietoa, taitoa ja älyä\nvaadittiin. Neuonantajina asuivat he kuninkaan luona ja nämät, ehkä\nkuninkaan nimellä, kaikissa töissään pappein säännöiltä kiedottuna,\nusein eivät olleetkan, kun pappein käskyläisiä. Jos sen yrittikän\nitsepäällänsä hallita, niin häntä jo siitäki pidettiin rikosalasna.\nNäyttää kuitenki muutamain aikoinansa kokeneen pappein suurta valtaa\nheikentää ja olivatki Pharao kuninkaat ei papisvaan sotiakastasta.\nVäkevinnä ollessa oli Aigyptolla 400,000 sotiata. Näiden palkaksi ja\nelätteeksi oli määrätty maisemia, joita he ei kuitenkan saaneet omin\nkäsin viljellä. Samate oli heillä kielty mihinkän muuhun käsityöhön\nryhtymästä. Maanviljeliöitä, työniekkoja, oppimiehiä ja kauppioita\nluettiin toiseen kastaan ja taasen toiseen paimenia, joita semminki\nsikopaimenia pidettiin kaikkein alhasempina. Heitä ei laskettu kirkkoon\neikä suattu muissa kokouksissa muiden ihmisten seurassa olemaan.\nRaamatussaki luemma olleen sikopaimenten Aigyptossa kauhistuksena.\n\nNimitämmä kohta muutamia heidän sääntöjänsä ja asetuksia, niistä\nnähtäväksi, ollen kansan lempiämielisen ja jotensaki sivistyneen.\nKen tiellä sattu, toisen murhattavana eli ilmanki väkivaltasesti\nkohdeltavana näkemään, eikä kyetessään auttanut, taikka kykenemättä\napuun, piti asian salassa, oli edellisessä tapauksessa vikapää\nkuolemaan, jälkimmäisessä esinnä pieksettävä ja sitte kolme päivää\nsyömättä pidettävä. Kavalia, pahansuopia kantajia pidettiin\ntuomittavina rangastukseen, jota he väärillä kanteillansa kokivat\ntoisille saada. Itsekunki piti esivallalle ilmottaa, millä hän eli;\nken tässä ilmotuksessaan ei seurannut totuutta, taikka muuten piti\nluvatonta elatuskeinoa, rangastiin kuolemalla. Lapsen murhannut vanhin\ntuomittiin kolme vuorokautta öin päivin hellittämättä murhattu lapsi\nsylissänsä pitämään. Raskasta vaimoa, ehkä hengiltä tuomittu, ei saatu\nennen synnyttämistä rangasta. Palvelluksestaan juossut eli muuten\nuppiniskanen sotia tuomittiin kunnialta, jonka hän kuitenki taisi\nmiehuudella jällen voittaa. Lainanantaja ei saanut tavarataan yli\npuolen pääomasta yhdellä velkamiehellä kasvattaa, eikä tämän henkeä\nhätyyttää, sillä henki oli niin rauhassa kun sodassa esivallan oma.\n\nAigyptolaisten tavoista mainitsee vanhin greikalainen historioitsia,\nHeirodoto, viidennellä vuoisadalla e. V. olleen niiden, samate kun\nNeilovirran ja itse taivaanki, ei kun muissa ihmisissä; naisten\nkaupoilla käyneen ulkona, miesten huoneessa kankaita kutoneen; pojilla\nei olleen ikäkuluista vanhemmista huolta, vaan tyttärillä; taikinaa\njaloin sotketun, käsin savea; kaksi vaate'kertaa miehillä olleen, yhden\nnaisilla.\n\nVaikka kehnolaatusia merimiehiä, oli kuitenki Aigyptolaisilla iso\nkaupankäynti. Karavanakaupasta on jo ennenki mainittu. YlisAigyptolla\noli Punameri Asian etelämaille kauppatienä ja karavanoja kulki vanhoja\nteitään läntehen ja etelään Afrikan maakuntiin. Eikä löytynytkän,\nmikä sillon olisi estännä suurinta ja etusinta kauppaa Aigypton\nmaalta. Kansa oli käsitöissään sekä taitava että uuttera. Pellavasta\nja puuvillasta kudottiin kauniita, hienolaatuisia kankaita. Mattoja,\nseinävaatteita eli tapetoja, sadanki kyynärän pitusiksi kudottuna,\nkaunisteltiin monenlaisilla kirjoilla ja kalleilla kultaompeloilla;\nsoitokkaita ja muita kaluja muodosteltiin kuvaveistelmillä.\n\nAigyptolaisten uskosta ja jumalanpalvelosta on paljonki ja usiampaan\ntapaan kirjotettu. Yli maan yhteinen oli Osiirin ja Iisin palvelema.\nOsiiria pidettiin vanhana urohona, joka ensin olisi maaviljelöhön\nAigyptolaisia totuttanut ja maan muutenki parempaan vointiin saattanut.\nSemmoisena osotti hän kuvallansa muin Meroen papistoa, muin itse\nluontoa ja maan hedelmällisyyden erityisiä syitä, Neilojokea, aurinkoa\nja ajastaikaa. Iisiä taasen pidettiin kuun ja itse monikasvusen\nmaan kuvana. Monelle elävälle, erinomattain kissoille, koirille,\nkäärmeille, iibille, varpushavukalle ja muille annettiin Aigyptossa\npyhä, pian jumalallinen arvo ja kunnia. Vaikia olisi todeksikan uskoa,\nmitä näiden kunnioimasta kerrotaan, vaikkei siitä kuitenkan vaston\nmonen senaikuisen kirjottajan lausetta sovi epäillä. Kissoja esimerk.\nsyötettiin ikäkautensa kultasista ja hopiaisista astioista maidolla,\nleivällä, lihalla ja kalalla, makuutettiin kalleilla, pehmeimmillä\nvuoteilla. Kissan kuolemasta leikkasi koko talonväki kulmakarvansa ja\nkuolleen raato parahimpaan tapaan palsamoittuna ja käärittynä vietiin\nBuobastin kaupungissa juhlallisesti haudattaa.\n\nKen jonkun näistä pyhistä elävistä ehdolla eli vahingosta tappo,\nrangastiin edellisessä tapauksessa kuolemalla, sakolla jälkimmäisessä.\nVaan kissan, iibin ja varpushavukan surmaaja oli missäki tapauksessa\npääsemättömästi henkensä rikkonut. Ken senlaisen otukan tiellä eli\nmuualla hengettömänä tapasi, seisottu heti paikalla ja voivotteli\nhuutain, itkien ja vannoen sen kuolleena tavanneensa. Aigypton jo\nRuoman vallassa ja ruomalaisen sotaväen maassa ollen, sattu muutama\nsotamies vahingossa kisan hengeti lyödä. Heti keräyty paikalle suuri\nväenpaljous ja vaati henkeä hengestä, eikä voinut pappein rukous,\neikä toisilta Ruomalaisilta peljättävä kosto rahvasta hillitä ja\ntätä onnetonta kissantappajata hengissä pelastaa. Tulen hädässä oli\nainaki ensimmäissä työnä, kissoja korjata, sitte katsoa, jos saisi\nmuutaki hyvyyttä tulesta eli itse tulenki sammutetuksi. Kuolleita\nhärkiä kaivettiin sarvista saakka maahan ja oli erityisiä virkamiehiä,\njotka ajoillansa kävivät halki maan tiedustelemassa näitä sarvia\nmyöten löytyviä härkähautoja. Luut sitte niistä ylös kaivettuna\nkuljetettiin Neiloa myöten varsinaiseen hautauspaikkaansa Prosuopiitan\nsaarelle Deltassa. Muita pyhempinä oli kaksi härkää, Aapi Memphin\nja Mneivi Heliopolin kaupungissa. Aapin, jota koko Aigypto pyhitti,\npiti olla musta, paitsi kahta valkoista pilkkua, toinen kolmikanta\notsassa, toinen puolikuukko oikialla puolella. Päälliseksi piti sillä\nolla sontiaismuotonen pukama kielensä alla. Eläissään ruokittiin\nAapia suurella huolella, kuoltuansa juhlallisesti ja moninaisilla\nvalmistamisilla haudattava. Tästä kuolemasta suri koko Aigypto siksikun\neräs uusi Aapi löyttiin, jota vuorostansa seurasi yhteinen maanilo\nja riemullisin juhlailema. Muutamilla elävillä oli vaan paikottain,\nei yli koko maan, jumalallinen arvonsa. Niin krokodeilolla. Tämä\ntoisinaan kahtakymmentäki jalkaa pitempi otus on muodoltaan pian\nsisiliskon näkönen, lyhytjalkanen, vaan pitkällä hännällä, sillä\ntoisinaan veneitäki kaateleva ja ihmisiä hengeti lyövä. Muuta laatuaan\nkovanahkanen, suomuloittu, ei sihen pysty pyssynkän luoti. Sekä\nvedessä, että maalla elävä, teräväkulkunen, karkaa se, kuni nuolena,\nsaaliinsa yksiin. Kuitenki sivukäännöksillään hidas on se aikasemmin\nhavattua helppo väistettää. Öisenä aikana ammo se hirviästi, harvon\npäivällä. Pelko lienee alkuperin saattanut ihmisen senlaista elävätä\npyhittämään. Häntä rukoiltiin ja palveltiin kun jumalata, suositeltiin\ntapamukasilla antimilla ja pyhillä lupaelmilla. Omituisilta papeiltansa\nherkullisilla ruoilla elätettävä kaunisteltiin häntä kultarihmoilla,\nvoideltiin kallehilla, hyvähajusilla voiteilla ja kuoltuansa haudattiin\npalsamoittuna kuningasten hautohin. Krokodeilolle osotettava suuri\nkunnia ulottu hänen ruokkioillensaki, joita aina erinomasessa arvossa\npidettiin. Toisia eläviä näyttää taas jonkun eräsen heistä olevan\nhyödytyksen tähden pyhitetyiksi. Niin Pharaon rottaa (Jchneumon,\nMustela aegyptiaca) ja iibilintua, joista edellinen etsikseli ja söi\nkrokodeilon munia hiedasta, jälkimmäinen haki Neilon limassa hyötyviä\nkäärmeen sikiöitä. Niin pyhitettiin Aigyptossa eläviä, kuta pelvosta,\nkuta kiitollisuudesta, kuta vielä muistaki syistä. Tavallisiksi\nuhreiksi eli antimiksi jumalille valittiin merkityisiä sonniloita.\nNiiltä lyötiin pää poikki, jotka uhripappi täytti kaikilla synneillä\nja niiden onnettomilla seurannoilla. Senlainen synneillä täytetty\npää vietiin sitte paltalle muukalaisille myötää, taikka, ostajata ei\nollen, viskottiin Neilovirtaan. Iisille uhratessa täytettiin sonnin\npää ja luuton runko leivällä, hunajalla, rusinoilla, viikunilla ja\nhyvähajullisilla suitsutteilla. Senlaisna poltettiin se tulella.\n\nAigyptolaisilla ei ainoastaan ollut usko vaan jo täälläki suurin huoli\ntulevaisesta elämästä. Tähänki asiaan koskeva kertoo senaikuinen\ngreikalainen historioitsia, halpana olleen Aigyptolaisilla tämä\nnykynen elämä, vaan sitä suuremmassa arvossa toinen, kuolemasta\nalkava, jossa he luulivat töitänsä muisteltavan; heidän sentähden\nkutsuneenki täkäläisen elämän asunnoita vaan lyhyt aika oltaviksi\nmajoiksi, kuolletten maanalasia hautoja ikuisiksi, ääretön aika\nasuttaviksi kartanoiksi ja olleenki edellisten kehnosti, jälkimmäisten\nkomeimmasti raketuita. Tästä syystä palsamoittiinki kuoletten ruumiita\nniin tarkasti, että monta niistä vieläki, mumioiksi kutsuttuna, ovat\nsillänsä, eivätkä taida konsa lahota, raueta eli muuten itsestänsä\nmuuttua. Ruumisten palsamoima oli miten millonki erilaatunen, helpompi,\nruumiin vaan siltään natrosuolaan pantuna, kalliimpi, rungon ja\nkolojen ensin moninaisilla, hyvähajusilla voiteilla täytettyä. Sen\ntehtyä käärittiin ruumis kalliisin vaatteisin, hierottiin kumilla ja\nturvattiin kipsikuorella, kasvot maalattuna ja runko hieroglyphoilla\nkirjottuna. Siinä korjuussa eli vielä muillaki valmistamisilla pantiin\nruumis syykomoropuiseen, kuvaleikkuilla kaunisteltuun arkkuun.\nMutta hautaamista ennen pidettiin erityisiltä tuomareilta keräjätki\nkuolleelle. Näissä keräjissä oli kellä hyvänsä kuolleesta ilmituoda,\njos mitä pahaa tiesi. Kannetta ei ollen, taikka kanteen perättömän,\njossa tilassa itse kantaja oli rangastava, pidettiin heimolta\nkiitossaarna ja kuollut haudattiin tapamukasesti. Hautoja, niin\nluonnon kuvaamia kun ihmisenki tekemiä, löyttyy isoissa maanalasissa\nkommakoissa läntisen vuoriseljäkkeen kupeella. Joka kaupungilla oli\nsuuruuttansa myöten lyhempi eli pitempi juoni näitä hautakommakoita,\njoita Aigyptossa vieläki löytään. Näiden rakennusten ohessa eikä\ntarkemmin niistä erotettuna oli Aigyptolaisilla kuoletten valtakunta,\nAmenthea nimeltä, jonka valtioina Iisiä ja Osiiria pidettiin, samate\nkun meidän esivanhemmillamme Tuonta Manalassa eli Tuonelassa. Vaikia on\nkuitenki ymmärtää kuinka vastamainittu usko moninaisilla huolillansa\nruumiitten muuttumattomina pysyväisyydestä taisi senlaisna säilyä\ntoisenki uskon ohessa henkivaeltamasta, joka Aigyptolaisilla oli\nyhteinen Indialaisten kanssa.\n\nAigyptolaisilla oli usiampiaki kirjotuslaatuja, joista muita\nmerkillisempi on jo edellämainittu hieroglypholainen. Vasta nykysempiin\naikoin on sitä joksiki ymmärtämään opittu, vaikkei vieläkän\ntäydellisesti. Sitä ennen oli se kaikille outo ja käsittämätön,\njonka tähden muitaki vaikiasti keksittäviä asioita hieroglyphoksi\nverrailtiin. Meidän paperista sillon ei tietty; peräti toisenlaatunen\noli senaikuinen, jota saatiin erähästä, Aigyptossa runsaasti kasvavasta\npapyyropensaasta. Tällä kuulusalla, kaihilanmuotosella kasvulla oli\nsydän ruokava, jota köyhempi kansa söi leivän verosta; kuorista\npunottuna eli kehrättynä tuli rihmoja ja juurista tehtiin paperia, jota\nsentähden vieläki paperiksi nimitetään, että sitä alkuansa papyyron\njuurista saatiin. Näistä sipulimuotosista juurista kehittämällä\nsaatavia ohuita hituja pantiin monikertasesti pitkittäin poikittain\npäällitysten, likistettiin yhteen ja kuivettiin. Ei kuitenkan ollut\nsillä tavalla saatu paperi nykysen paperin laatunen eikä hyvyytensä\npuolesta sihen verrattava. Ei sihen musteella kirjotettukan, vaan\npiirustamalla eli kaivamalla.\n\nMainittavana on Aigypton pellavaki ja erittäin siitä kudottu hieno\nkangas. Siitä kehrätty lanka sanotaan olleen niin hieno, että vaan\nyhden silmällä vaivon erottikan. Senlaisista langoista kudottu bysso\nnimellinen kangas kuuluu myös olleen mainion hieno ja kestävä.\nMuutamalla Ruoman Keisarilla oli niistä kudottu metsäsian verkko, joka\npauloinensaki sormuksen läpi pueteteltiin.\n\nAigyptolaisten taidollisuudesta kertoessa tulee myös hyvin muistella\nheidän mahdistaan kuvia veistellä ja huoneita rakennella. Jos kohta\nkuvaveistelö jäiki vajanaiseksi Aigyptolaisilta, niin hyvä oli alkuki.\nVaan kansan erityinen jymiä luonto ja kaikissa kamala mielenlaatu,\nvanhain tapain orjallinen noudatelma, uutten mietintäin ylenkatse ja\nmonta muutaki syytä ehkäsi tämän taidon syntymämaassaan parempaan\nvoimaan pääsemästä. Kolkkoja, jäykkänäkösiä, jähmiköitä, lemmettömiä\novat kaikki Aigyptolaisten kuvateelmät, semminki ihmiskuvansa. Vähä\nluonnokkaimmiksi sanotaan muiden elävien kuvia, johon taisi olla syynä,\nettä tekiöillä niissä lienee ollut parempi vapaisuus omaaki mieltänsä\nseurata, ei kaikkia vanhan mallin mukaan tehdä.\n\nSitä mahtavampi, jalompi, uskaltavampi ja peräti hämmästyttävä\noli Aigyptolaisten rakentomahti. Greikalaisilta, Ruomalaisilta\nja Arabilaisilta, aikoinansa heidänki Aigypton herroiksi tultua,\nlaiteltiin Neilojoenvarsille kylläki vankkoja rakennuksia. Näiden\nkuitenki, ehkä myöhäsempien, jo aikaa rauettua, maaksi tasauttua,\nseisovat Aigyptolaisten omat, vuosituhansia vanhemmat laitokset vieläi\npystössä eivätkä taida ennen, jos yhdessä maan kanssa, loppuansa\nnähdä. Senlaisia ovat obeliskot, nelitahkosia, vuoltuja, huittupäisiä,\npieninä torniloina ilmaan kohoavia, kivipylväitä, rakennettuina\njumalain kunnioiksi eli kaunistuksiksi kirkoille ja muille pyhille\npaikoille, joiden edessä niillä on siansa. Niitä on toisia matalampia,\ntoisia korkiampia, 50:nestä niin 180:nenki jalan korkuisia ja maata\nvasten itsekultaki taholta, pienimmät 5:den suurimmat 25:denki jalan\nlevyisiä. Senki muistaessamme, että näiden obeliskoin piti olla\nyhdestä ainoasta kivestä, ilman pienintään jatkoa eli liitettä, jo\nvarsin hämmästymmä arvellessa sitä työn ja väen paljoutta, jota niiden\nvalmiiksi saannoksi oli vaadittava. Monta tuhatta ihmistä tarvittiin\nsitä esinnä kalliosta purhailla ja vasarilla irti kiskomaan ja mikä\naika eikö jo mennyt sihenki, liiatenki senaikuisilla kehnolaatusilla\ntyöaseilla ja muilla neuoilla! Sitte piti niitä toisilla, pienemmillä\nkivillä vuolta, tahkoa ja jääsiliöiksi hivutella. Senki tehtyä piti\nne Neilojoen itäpuoliselta vuoriseljäkkeeltä, josta niitä saatiin,\nsuurella työllä ja vaivalla kuljetettaa vesilaskuhin, sitte niitä\nmyöten alas joelle lautata ja vihdon joen läntiselle rannalle saatua,\nlautoilta jällen otettaa, paikallensa saatettaa ja pystöön kohotettaa.\nVielä nytki, 3000 vuotta ja enemmänki oltua, tavataan monta näistä\npystössä loukkaamattomina, vaan toisia maahan kaatuneitaki, särkyneitä.\nRuoman keisareilta, Aigypton herroiksi päästyänsä, kuljetettiin\neräitä obeliskoja Ruomaan, joka työ vaati arvaamattomia kuluja ja\nkostannuksia. Niin taasen Ruomalle viimmen vuoronsa tultua, herraudesta\naleta ja muukalaisilta kansoilta voitettaa, lyötiin nämät obeliskotki\nmaahan ja kappaleiksi särjettiin. Tuhatta vuotta sen jälkeen maan alla\npiilossa maattua kaivautti aikanansa paavi Siksto V niitä maasta ylös\nja sovitteli jällen paikollensa. Saiki hän sillä tavoin neljä obeliskoa\nuudistetuksi; toisia tapaamma muutamilta hänen jälkisiltä paaveilta\nkohdennettuina.\n\nVielä enemmän saamma Aigyptolaisten pyramidirakennelmia ihmetellä.\nVieläki löytyy niitä 40:nen paikoilla eriseutuhin rakettuja.\nKaikki ovat ne kalkkikivistä tehtyjä, ilman savea eli mitä muuta\nliitäntöainetta yhdistettyinä. Kiviä vaan on sihen laatuun toinen\ntoisensa päälle ladottu, että joka päällimmäinen on alallistansa\nsisämpänä, niin omaa painoansa koko senlainen hirviä rakennus pystössä\npysyen. Suurimmalla näistä, likellä Memphiä, on päälle kahden sadan\nerityistä kiviladetta päällitysten. Se onki 512 jalkaa korkia ja\njoka neljältä taholta maata vasten 783, yläpäästä 33 jalkaa leviä.\nEnnenmainitun Greikalaisen historioitsian, Heirodoton lausetta\nmyöten, joka itse oli Aigyptossa kulkenut, luettiin tällä pyramidillä\nkirjotus, joka osotti työväen sitä valmistaessa, paitsi muuta ruokaa,\nvaan retikoita ja sipuleitaki yksinänsä lähes kolmen miljonan arvolta\nkuluttaneen. Senki kiviä piti Neilon itäseltä puolelta kuljettaa\nsamalla työllä ja vaivalla, kun obeliskoja, taikka vielä suuremmallaki,\nsillä pyramideja ei rakettu jokirannalle, vaan ylävämmille, tulvan\nsaamattomille paikoille. Jo sihenki työhön, esinnä tarve'kiviä paikalle\nsaada, oli mennyt kymmenen vuotta ja vieläki oli pyramidi rakentamatta,\njohon uudelleen meni kaksikymmentä. Kuitenki sanotaan sata tuhatta\nhenkeä yhä työssä vääntäneen.\n\nMitä näillä hirvittävillä, kaikkia ovia ja akkunia vajaavilla\nrakennelmilla olikan mielenä, sitä tarkemmin emme tiedä selvittää, kun\nettä luullaan Aigypton kuningasten niitä omillensa taikka edellistensä\nhaudoille mustoksi ja kunniaksi rakennuttaneen. Suurimman niistä\naukastua ei muuta sisässä nähty, kun eräs marmorakivinen, seki tyhjä,\nhautasuoja taikka sarkophago muukalaisella nimellänsä.\n\nVielä obeliskoja ja pyremideja mainittavampina pidämme yliAigyptossa\nlöytyviä kirkkoin ja muiden laitosten jäännöksiä, osittain raukielmina,\nosittain terveinä tavattavina. Niitä tutkiessa saamma peräti toisen,\npaljo ylhäsemmän ajatuksen Aigypton muinasesta olosta, taidosta,\nvoimasta ja rikkaudesta, kun mitä keskiAigypton jäännöksistä olisi\nsaatava. Enimmästi löytyy niitä muinasen Thebaian tienoilla, jonka\ntähden eräs nykysemmin ajoin siellä vaeltanut matkustavainen lausuuki,\nennemmin luulevansa jättiläisten, kun tavallisten ihmisten niillä\nseuduin muinon eläneen; niin suurina ja ihmeteltävinä piti hän näitä\nmuinasajan jätelmiä kirkoista, pylväsradoista, jättiläiskuvista\nja muista hankkeista. Muutamassa kohti näki hän seitsemäntoista\njättiläiskuvaa, puolittain pystössä, puolittain rauenneina. Niistä oli\nkaksi, kumpanenki kuudenkymmenen jalan korkuisia, ja eräällä toisella\nkuvalla oli osotussormi pian kahden kyynärän pituinen. Toisaalla taasen\noli pitkä jaama ja kummallaki puolella hirviän suuria Sphingikuvia.\nSphingi vanhain uskossa oli kummanlainen otus puolin ihmistä, puolin\nleionata. Kirkoista mainitaan löytyvän muutamanki mainion ison, jonka\nlattiasta lakeen nousee 134 viidenseitsemättä jalan korkuisia pylväitä,\njokanenki ympäritse mitaten kolmenkymmenen jalan paksuinen. Toisia\nepälukusia pylväitä ompi saman kirkon aukialla edustalla. Ei varsin\ntiedä mitä ajatella'kan pitäisi, senlaisia muinasajan jäännöksiä\ntavatessa, joiden suhteen nykysajan rakennukset ovat pieniä, tuskin\nverrallenkan pantavia.\n\nIlman näitä maasta yleneviä löytyy toisia maanalasia rakennelmia,\njoissa, missä asuttiin, mihen haudattiin kuninkaita ja muita\nkuolleita. Jo tätä ennen mainitsimma, olleen itsekullaki kaupungilla\nmaanalasia hautarivejä eli katakombia, kuni niitä usiammalla kielellä\nnimitetään. Thebaian kohdalla tapaamma niitä yli muiden taidollisesti\nja suuremmalla huolella laitettuina. Muutama senlainen rivi on pian\npenikulman pituinen, pelkkiä hautoja toinen toisensa vieressä. Monta\nhautaa on toinen toiseensa yhdistettynäki, jotta vähällä on eksyä,\nkun niitä katselemassa kävelee. Eikä tee muutenkan mieli niitä kauan\nkatsella, ollen niissä vaikian, kovin hiestyttävän kuuman ja pahan,\ntuhansista vaikka kuivaneistaki ruumeista ja niiden tomusta tulevan\nlöyhkän. Seiniä myöten seisoo vieretysten mumioita, jotka pienemmältäki\nkoskemalta raukeavat pölyksi. Toisten jo ennen rauettua, onki kun\nkahlaisi liejussa, vaaralla joka askelessa upota. Muuten katakombain\nseinissä tavataan monenlaisia maalatuita ja veisteltyjä kuvia, joista\nmoni on niin muuttumatonna säilynyt, ettei ollenkan voisi usiamman\nvuosituhannen vanhaksi arvata. Niissä kuvaillaan Aigyptolaisten\nsenaikuista tointa ja eloa, liikunnoita maalla ja vedellä,\nmetsänkäyntiä, huone'kaluja, eläviä ja muita senlaisia.\n\nVaan mitä mainio kaupunki eikö toki ollutki aikoinansa tämä Thebaia,\nvielä jäännöksissänsäki kolmen tuhannen vuoden perästä senlainen\nollen! Mitä tarinoissa Aigypton muinasesta vallasta kerrotaan, saapi\nnäistä jätteistä paremman todistajan, kun mistänä muusta. Kuvaelmia\nlöytyy vieläki, jotka osottelevat muinasten Aigypton kuningasten\nvoitollisia tappeloita maalla ja merellä. Muodostaan ja vaatteistaan\ntuttava erotetaan niissä Aigyptolainen sotaväki muukalaisista, joita\nnäköänsä tunnustellaan Asialaisiksi. Niin löytään ennen mainitun\nSesostrenki sodat kuvattuna, ynnä kuinka hän voitoiltansa palattua,\nkotona maansa jumalille sotasaamia tavaroita lahjotteli. Eräitä\nhieroglyphojaki nähdään kuvain ohessa, vaan joita vielä ei ole voitu\nselvittää. Senlainen muistonsaama menneistä tapahtumista ei suinkan ole\nnykysen kirjapanon veronen, vaikka kyllä entisten urhollisten töiden\nsilmäiltävä muodostama hyvinki taisi aikoinansa jälkisiä Aigyptolaisia\nmiehullisuuteen kehottaa.\n\n\nPsammitiko jälkisinensä.\n\nKahdeksannella Vapahtajan edellisellä vuosisadalla hävisi Pharao\nkuningasten valta Aigyptossa. Papisja sotiakastan keskinäisiltä\nriidoilta heikenneenä joutu maa Aithiopian alaseksi. Tämä ulkonainen\nvalta, vaikka viidenkymmenen vuoden päästä jällen loppuva, kuitenki\nmenetti entisen rauhallisen siivon ja elämän, ynnä entisen voinninki\nAigyptossa. Eräs Setho nimellinen pappi tuli sen jälkeen Aigypton\nkuninkaaksi. Vaan ennen ei konsa papeista kuninkaita tehty. Niin\nsaattaa tämäki outo tapaus päättämään, pappein sotioiden kanssa\nriitautuneen. Pitiki Setho kovassa kurissa sotioita ja otti heiltä\nmaaomasuutensa. Jonka tähden sotiat puoleltansa eivät kuulleet ja\ntotelleet hänen käskyjänsä. Eivätkä lähteneet hänen kanssansa sotaan\nAssyrian kuninkaan Sanheribin maalle täytyessä. Sethon piti sentähden\nkauppioista ja työniekoista saadulla kehnolla armeialla Sanheribiä\nvastaan lähteä. Eikä vainen olisikan hänen tässä sodassa hyvin\nkäynyt, ellei vihollisen sotaväki, matkallaan joltai onnettomalta\ntapaukselta kohdattu, olisi Aigyptoon saamatta osittain hävinnyt,\nosittain takasikääntynyt. Mainittu hallinnon epävakaisuusko lienee\nsyynä ollut, että Sethon kuoltua Aigypton kaksitoista ylhäsintä\nmiestä Memphistä rupesivat maata yksin tuumin hallitsemaan. Nämät\narvellaan olleen sotiakastasta jo heidän hallintoaikansa on tuttu\nnimellä dodecarchia, meidänkielellisesti tusinavalta. Tämän yhteisen\nvaltansa muistoksi rakennuttivat he Labyrinthon, jota ennen mainittu\nHeirodoto arvelee komeimmaksi ja maksavimmaksi kaikista hänenaikuisista\nAigypton laitelmista. Hän sanoo siinä olleen kaksitoista katollista\nkartanoa, kuusi ovea itsekullaki suunnalla, itään, etelään, länteen,\npohjaseen. Erityisiä huoneita löyty labyrinthossa kolme'tuhatta,\nviisitoistatuhatta maan päällä raketuita ja toinen se luku maanalasia.\nNäihin jälkimmäisiin Heirodotoa ei laskettu, ollen ne labyrinthon\nrakentajain ja pyhäin krokodeiloin hautakammioita, vaan maanpäällisiä\nhuoneita sai hän katsella ja tuhansien oudonlaisten kohdelmien vuoksi\ntarpeeksensa ihmetellä. Kummako jos senlaiseen huone'kokoon pian\neksyki, ken niihin ilman osaavampaa johdattajata antautu. Ja sentähden\non tapa vieläki kaikenlaisia eksyttäviä kohdelmia labyrinthoksi\nverrailla.\n\nLoppuva oli kuitenki sopu ja yksituumasuus näiden tusina kuningasten\nvälillä. Yhdelle heistä, Psammitiko nimeltä, onnistu, kavaluudella\nja viisaudella toisista irti päästyä, tulla koko Aigypton maan\nyksinäiseksi valtiaksi. Ennustelmalta oli ilmotettu, sen heistä\naikoinansa itsevaltiaksi tulla, ken Memphin jumalatemplissä\nvaskimaljasta uhraisi. Niin mainittuun templiin heidän kerta uhraamaan\nkokouttua unhotti pappi täyden kultamaljaluvun tuoda, vaan yksitoista\ntuoden. Toisten maljansa saatua jäi Psammitiko ilman. Ei kauan arvellen\notti hän vaskikypärin päästänsä, sillä uhrinsa jumalalle vuodattaen.\nTämän teki hän, niin ilman sattuen, eikä sillä mitänä viekkautta\najatellen. Vaan toiset ruhtinat, ennustelman vaskimaljasta muistaen\nja sen näin puolittain täytettyä, jo toistaki puolta toteen käyvän\npeljäten, ajovat hänen poies Aigypton nevasilla rantamailla asumaan.\nEi hyvillään tiedusteli Psammitiko Buton ennustelmaa joka vastasi:\n\"miesten vaskisten merestä tuovan koston tullessansa.\" Tyhjäksi\narvellen Psammitiko tuskin tätä ennustelmaa enää muistikan, koska\nsana tuli, joukon muukalaisia, päästä päähän vaskessa, merenrannalle\nnousseen. Tämä muukalaisjoukko taisi olla Greikalaisia ja Karialaisia\nmerirosvoja Edisasian rantamailta kotosin. Yli koko Aigypton leveni\nheistä suuri pelko ja hämmästys, sillä senlaisia vaskimiehiä maassa\nei ennen oltu kuultu eikä tavattu. Vaan Psammitiko muisti nyt jällen\nennustelmansa, puhutteli näitä miehiä ja suositti heidät suurilla\npalkanlupauksilla puolellensa.\n\nNäin vanhanaikuisissa asioissa emme kyllä tarkon tiedäkän, joko tämä\nvieras ihmisjoukko olisi itsestänsä maahan tullut taikka, toistenki\narveloa myöten, Psammitikolta kutsuttuna. Mutta kuitenki on tiettävä,\nnäiden avulla liittoruhtinoistansa voiton saatua, päässeen Psammitikon\nkoko Aigypton yksinäiseksi valtiaksi. Asia tapahtu seitsemännellä\nvuosisadalla e. V. Kuninkaaksi päästyä vierotti Psammitiko sotiakastan\nhallitustoimista, sillä paremmin voimansa ja valtansa vahvistaen.\nTästä ylenkatseesta ja entisten etujensa viemästä pahoillaan muuttiki\nsotiakasta Aithiopian maalle ja rakensi siellä Meroen turviin omituisen\nvaltansa. Paremmin puolti Psammitiko papiskastaa, jolle mieliksi hän\nkaunisti Memphin templinki moninaisilla kallehilla patsailla. Tästä\nkuninkaasta alkaa uusi, paremmin tuttu aika, Aigypton tiedoissa.\nItse kävivät nyt Aigypton kuninkaat ulkona maastaki sotia eivätkä\nenää estäneet ulkolaisia maassa käymästä, vaan ennemmin puoltivat\nheidän kulkuansa, niin kaupan kun muiden liikutusten edistämiseksi.\nMuita muistettavampi on Psammitikon jälkinen kuningas, Neko. Tämä,\nhuojentaaksensa kauppakulkua Keskimeren ja Punameren välillä, jo\naikanansa yritti näitä meriä kaivannolla yhdistää. Tämä yritys kyllä\njäiki kesken hänestä, vaan niinpä se on kaikista muistaki jäänyt, eikä\nole kahdella ja puolella vuosituhannella saatu toimeen, mitä hän jo\nsillon tuumaili saadaksensa. Toimitti myös Phoinikilaisia Afrikan maan\nympäritse purjehtimaan, josta asiasta Phoinikian historiassa tulemma\nlukemaan. Viimmen tuli hän sodassa yhdistetyiltä Kaldaialaisilta ja\nBabyluonilaisilta voitetuksi. Hänen jälkeensä tuli Psammi ja tämän\njälkeen Apria kuninkaiksi. Viimmeksi mainitun hallitessa nousi\nkeskinäinen kapina vieraan ja kotimaisen sotaväen välillä. Sillä jo\nPsammitikosta alkain oli Aigypton kuninkailla tapana pitää palkattua\nvierasta sotaväkeä, sihen paremmin, kun omaan väkeen luottaen. Vaan\nmaan kotiväki eipä olisi mielellään näitä vieraita paikkalaisia\nsuannut, niin itse vallasta ja paremmasta ansiosta vierotettuansa.\nSiitä nyt mainittu kapina, joka pääty sillä, että Apria (570) tuli\nhallituksesta erotetuksi ja Amaasi hänen siaansa kuninkaaksi. Tämä\nrauhassa mielellään elävä kuningas puolti enemmän kun yksikän hänen\nedellisistänsä kaupankäyntiä Greikalaisten kanssa, josta hyvä elo,\nvointi ja yltäkylläsyys leveni yli koko Aigypton, niin että kauan\njälkeenpäinki hänen aikojansa muisteltiin ja kiiteltiin kaikkein\nonnellisimmiksi. Ja oliki Amaasin hallitus maan viimmesiä onnellisia\naikoja, sillä hänen kuoltua joutu Aigypto Persian voittomaaksi, kuni\nvielä siitäki Persian maan tiedoissa taidamma lukea.\n\n\nBabylonilaiset ja Assyrilaiset.\n\nKanaan ja Arabian maan itäsillä rajoilla, Euphraati ja Tigrijoen\nhedelmällisillä seuduilla, luode'puolin Persian lahta oli muinasilla\nBabyluonilaisilla ja Assyrilaisilla asuntonsa. Aikasin oli näilläki\nkansoilla moninaisia tietoja, taitoja ja oppeja tuttuna, jota jo\nraamatunki kertomus Babelin (Babyluonin) tornista osottaa. Aikasin\nlähti myös näiltä seuduin kuninkaita ja muita ylhäsiä voimallisia\nsankareja toisiin Asian maakuntiin, niitä hirmusilla sodilla ja\ntappeloilla rasittaen ja niiden asukkaita orjiksi eli muuten\nveronalasiksensa tehden. Vaan kovin vaillinaisia ovat tietomme näidenki\nmaiden muinasajasta. Raamattu nimittää Nimrodin Babyluonian vallan\nalkuperustajaksi ja sanoo sitte Assurin, tältä maalta Assyriaan\nlähdettyänsä, kuulusan Niniven kaupungin sinne rakentaneen. Vaan\nvanhoilla Greikan maan historioitsioilla on toinen hoku, muinasen\nkuninkaan Ninon tämä kaupunki perustaneen, jota myöten Ninive\nolisi Babyluonin kaupunkia vanhempi. Sama Nino olisi ollut mainio\nvoimallinen sotia ja Assyrian ensimmäinen kuningas. Vaan mitä hänestä\nja Semiiramista, hänen puolisostansa kerrotaan, näyttää kaikkiki\nhyvin sadunomaseksi. Ninon sanovat he vallanneen Asian maita hamaan\nBaktriaan ja Indiaan asti. Baktrian pääkaupunkia piirittäessä oli hän\nmenettää sekä itsensä että armeiansa. Tästä hädästä pelasti hänen\nmuutaman ylhäsen Assyrilaisen vaimo, Semiirami nimeltä. Kuningas\nesinnä ihmetellen jo pian siksiki suostu ja sulostu tähän nerokkaasen\nvaimoon, että anasti hänen mieheltänsä ja otti omaksi puolisoksensa.\nMies surusta menetti hengensä vaan Semiirami kuninkaan puolisona eli\npäältäkatsoen onnellisna. Muutaman kerran ano hän mieheltänsä, saada\npäiväksikän vallan ohjat käteensä. Tähän anomukseen Nino myöntyvä anto\npäiväksi Semiiramille vallan. Vaan tämä ensimmäiseksi hallitustyöksensä\notatti Ninon hengiltä ja hallitsi sitte, esinnä miehensä nimellä,\nmieheksi puettuna ja miehen älyllä, viimmen omallaki nimellänsä\nja vaimona, Assyrian suurta valtakuntaa. Hän suurenti ja kaunisti\nBabyluonian kaupungin verrattoman komiaksi, avaruudeltaan yhdeksänki\npenikulman suuruiseksi. Lähti sitte voittosodille esinnä Afrikaan ja\nsitte Indian maahan, jossa hän viimmen henkesäki menetti. Vaan olleepa\nnäissä ja muissa senlaisissa kertoelmissa paljoki perätöntä. Niin\nesimerk. sanotaan Semiirami jumalanaisesta synnyttyään heti lapsena\nkedolle heitetyksi, sitte oudolla tavalla säilytetyksi ja kyyhkysiltä\nelätetyksi.\n\nSemiiramia seurasi poikansa Ninyä, joka huoleton hallitustoimissa\nvietti surutonta aikaa huveissa, yltäkylläsyydessä ja ja kaikenlaisissa\nhekumallisissa nautteissa. Yhtäläisiä olivat häntäki seuraavat\nkuninkaat. Vaimoinsa hempeydessä eläen monivaimosuus oli sillonki\nitämaan tapana tuli kaikki hallituksen huoli heidän alasille\nmaaherroillensa eli satrapoille. Vaan nämät vähä kysyen, ken\nhallitsi, ja aina omaa valtaansa suurennellen, nostivat kapinoita\ntoinen toisiansa ja usein kuningastansaki vastaan. Niin yhä heikenty\nkuninkaallinen valta, siksikun se viimmesen heistä, Sardanapaalon\najalla, peräti loppu. Mainitun Sardanapaalon kävi tällä tavalla.\nMaaherra Arbaki tuli Meidiasta Niniveen ja pyysi kuninkaan puheelle\npäästä. Tätä ei suattaissa puhutteli hän muutamata hoviherraa, sai\nhäneltä vaatteet, pukihen niihin ja pääsi hoviherraksi katsottuna\nkuninkaan huoneesen. Vaan tämä täällä istu naistensa keskellä ja\nkehräsi. Tuommoistako enemmin akkaa, kun urosta, pitäisi meidän,\nuljasten miesten, kuulta, arveli Arbaki ja kotiin tultuansa neuoteli\nBabyluonian maaherran Belesin kanssa, miten saada kuninkaalisesta\nvallasta Sardanapaalo peräti erotetuksi. Kuultua maaherrainsa tuumat\nkeräsi kuningas sotiansa, lähti vastaan kapinan nostajia ja voittiki\nheidät kahdessa ensitappelossa. Vaan onnen käännyttyä ja kuninkaan\nkaupungistansa kaksi vuotta piiritettyä kävi hänelle viimmen niin hätä\nkäsiksi, että sytytti huoneensa tuleen, siinä vaimoinensa tavaroinensa\npalaen. Sihen hävisi muinas Assyrilainen valta. Sardanapaalo arvellaan\neläneen 900 vuotta ennen Vapahtajata eli sillä paikoin. Vaan Ninosta\nhänen aikohinsa luetaan kolme'kymmentä miespolvea kuluneeksi.\n\nToisia Assyrian kuningasten nimiä ja toisen hallintoajanki tapaamma\nHebraialaisten vanhoissa tiedoissa. Näiden mukaa olisi Phuli (770 e.\nV.) ollut maan ensimmäinen kuningas ja Assyrian valta, suurimmassa\nvoimassaan kuningas Salmanassarin aikoina (730), Syrian ja osan\nKanaanki maan herrana, hamaan Keskimeren asti ulottunut. Mainittua\nSalmanassaria seuraavan kuningas Sanheribin hallitessa olisi Assyria\nruvennut huonoutumaan ja toisessa paikassa (s. 4) olemma tästä\nSanheribista jo lukeneetki, hänen sota'armeiansa Aigypton tiellä\nyhtäkkiä hävinneen. Sitte ainaki vallan enemmin menehtyessä erisi\nAssyriasta esinnä Babyluonia ja rupesi omituiseksi vallaksi. Eikä sillä\nhyvä, yhdisty Babyluonian maaherra Nabopolassari toisen Assyrian alasen\nmaaherran Knaksaren kanssa Meidian maassa ja hävitti sekä Niniven että\nkoko Assyrian vallan. Tämä tapahtu lopulla seitsemättä vuosisataa e. V.\nViimmenen näistä Assyrian kuninkaista arvellaan olleen Asserhaddona,\ntoisten mukaa Sarraki.\n\nNäitä toinen toisistaan eroavia Greikalaisten ja Hebraialaisten tietoja\nAssyrian kuninkaista, heidän nimistänsä ja hallintoajastansa on työläs\nyhteen sovittaa. Jos kohta olisivatki jälkeen mainitut kuninkaat olleet\ntoisia ja toisina aikoina hallinneet, kun edellä nimitetyt, niin jääpi\nkuitenki Sardanapaalon ja Phulin väliin puolentoista sadan vuoden\npaikoilla, josta ajasta emme tiedä niin mitänä kertoa. Emmekä, miten\nAssyrian valta kerran Arbakelta hävitettynä taasen Phulin aikoina taisi\nvoimissaan olla. Arvelevatki sentähden muutamat Assyrian kuningasten\nalusta alkain yhtenänsä tähän jälkimmäiseen hävitykseen asti\nhallinneen ja mainitun Sardanapaalon ei olleenkan kun Asterhaddonan,\njonka varsinainen nimitys Assar Haddan Paal (s. o. Assari kuningas\nPaalin poika) olisi Greikalaisilta Sardanapaaloksi väännetty. Miten\nollee, emme taida'kan paremmin selvittää, vaan ilman olemma tästä\naineesta laviammalti kertoneet, silläki osottaaksemme, mitä vastus\nmuinasaikuisten asiain tutkinnossa useinki kohtaa ja kuinka sitte'ki\ntietomme niistä jäävät vaillinaisiksi.\n\nJoku aika ennen Assyrian vallan hävitystä oli pohjasilta vaaramailta\nkotoperänen Kaldaian kansa asettautunut sillon vielä Assyrian alaseen\nBabyluonian maahan. Assyrilaisten senaikuisten kuningasten, jotka\nsotaväekseen palkkasivat näitä Kaldaialaisia, luullaan tämä maa\nheille asuttavaksi antaneen. Vaan jonkun ajan maassa asuttua alkovat\nKaldaialaisten päämiehet Assyriasta erille pyrkiä ja itsepäällänsä\nhallita. Tämä viimmen Nabopolassarille luonistuki. Hänen jälkisensä\ntässä Kaldaialaisessa Babyluonian maassa, kuningas Nebukadnesari\nsuurenti maata ja valtaansa länteenpäin, joutu sitte Aigyptolaisten\nkanssa sotaan, sillä ainaki olivat nämät viimmeksi mainitut jo\nPsammitikosta alkain kokeneet valtaansa Euphraaten tienoilla\nolevilla maisemilla suurentaa. Aigypton senaikuinen kuningas Neko\nnousi sotaväkinensä Nebukadnesaria vastaan, vaan pakeni Kirkeision\ntappelossa voitettu jällen kotimaillensa. Niin Aigypton kuninkaasta\nvoiton saatua hävitti Nebukadnesari Juudan maan lopeti ja muutti\nsuuren osan Juudalaisia syntypaikoiltansa Babyluoniaan. Hänen\nvaltansa leveni viimmen kaikille ympäristöllä oleville maille ja\nkansoille. Phoinikian maan voimallisinta kaupunkia, Tyroa, sanotaan\nhänen kolme'toista vuotta piirittäneen. Niin viimmenkän Tyrolaiset,\nkaupunginsa alle käyvän peljäten, muuttivat edustalla olevaan meren\nsaareen, sihen uuden kaupungin rakentaen. Muuttotavaroita kantaessaan\noli kaikki hivuksetki ihmisten päistä kuluneet, niin lausuu propheta\nHesekieli. Nebukadnesari viimmen sisälle päästyä ei löytänyt kun tyhjiä\nhuoneita ja lähti suuttuneena uudelleen Aigypton maalle sotaan. Tämä\narvaten tapahtu kuningas Aprian Aigyptoa hallitessa, eikä edellisten\nPsammin eli Nekon aikoina. Voittiki hän tässä sodassa Aigypton ja\npiti maan jonkun ajan senjälkeen hallussansa. Lopulla elämätään\nsanotaan Nebukadnesarin, alituiselta onneltaan ja suurelta voimaltaan\npäihtyneenä, tulleen nöyräpäiseksi ja senlaisna kokonaista seitsemän\nvuotta olleen. Hän eli 560 e. V. Jälkisillä kuninkailla ei ollut sitä\nmieltä ja päätä eikä sitä onnea, kun Nebukadnesarilla. Niin vähittäin\nheikenty Kaldaialaisten valta Babyluoniassa siksikun se viimmen lopeti\nPersialaisilta hävitettiin, josta toisessa paikassa tulemma lukemaan.\n\nKaikista hänellä tutuista maista sanoo Heirodoto Babyluonian\nviljasimmaksi, hedelmällisimmäksi. Koko maa oli ristin rastin\nvesikaivannoilla ojitettu sekä kasteen tarpeeksi, että tulvan\nestämiseksi. Muutamia niistä juoksi kohdastaan Euphraatesta Tigriin.\nVaan vasta Kaldaialaisten maahan tultua tuli Babyluonin kaupunki\noikiaan vointiinsa ja niin komiaksi, että sitä vanhaan aikaan, kuni\nmuutaki maailman ihmeteltävintä ainetta katseltiin. Mitä ennen oli\nalotettu ja tavallansa hyvinki rakettu laitettiin nyt uuteen laatuun\nsuurimmalla työllä, kululla ja hankkeella, ettet pian luulisikan\nihmisten, vaan jättiläisten käsistä lähteneen. Näistä nimitämmä\nmuutamia: ympäri kaupungin kävi muuri, jota leveyttänsä 16 ratsastajata\ntaisi vieretysten korkialla ilmassa kulkea; Euphraaten virran yli oli\nrakettu ihmeteltävästi komia ja korkia silta; jumala Beilon templi\nkohottihen ylös ilmaan kahdeksan huone'kertaa korkialta; Semiiramin\npuutarhat olivat myös korkialle ilmaan raketut. Vielä monta muutaki\nkerrotaan mainitun Babyluonin komeudesta.\n\nIlmanki oli Babyluonilaisten tavallisessa elämässä hekumallinen\nylellisyys mielentehty, silmiin pistävä. Hyvähajusista voiteista\nlöyhkäten kävivät Babyluonilaiset, kallehimmia sormuksia sormissa ja\nkädessä komia saua, kädensia jolla kulla linnulla, omenalla, kukalla\neli muulla senlaisella kuvailtu. Tämä koreuden himo, vaikkei itsestänsä\nkiitettävä, kuitenki opetti ihmiset monitaitaviksi ja yrittäviksi\nmuussaki elämässään. Kaikenpuolisen sekä meriettä maakaupan oli\nBabyluoni ikäskun sydämenä. Oliki paikka kaupalle sovelias Euphraaten\nja Tigrin yhdistystienoilla, eikä kaukana Persian lahdesta, johon\nmainitut virrat yhdistettynä juoksevat. Kaupungin asukasten luku oli\nitsestänsäki ääretön ja matkustavia kulki yhtäläiseen ja kaukasiltaki\nmailta. Sentähdenpä onki uskottava, mitä Heirodoto kertoo, sairaita\nkaupungin paltalle kannetun, sivukulkevaisilta nähtäviksi ja työllä eli\nneuolla autettaviksi.\n\nToinen samalta historioitsialta mainittu tapa Babyluonissa oli\nausionilla tyttöjä myöksennellä. Kerran vuodessa keräytyvät joka\nkylässä tytöt paltalle ja sulhoja ympäristölle. Ensin meni kauniin\nneito enemmän tarjoavaiselle ja sen jälkeen, mikä jääneistä kaunehin.\nNiiden myötyä tuli senkilaisia, joista ei tarjottu mitänä ja näitä\nanneltiin ilmaseksi. Viimmen tuli niitäki, joita ei ilmaseksikan\notettu. Heitä piti rahoilla kaunistella, joita maksetuista neidoista\noli saatu ja niin menivät heki sille, joka heidät vähemmällä huusi.\n\nAikasin oli Babyluonilaisillaki joita kuita tiedollisia harjotuksia.\nSemminki tähtilöimässä sanotaan heidän olleen joksiki oppineita ja,\npaitsi muuta, tähtien liikunnonki tunteneen. Tähtien uutterampaan\ntutkintoon taisi heitä yhä kirkas taivaansaki varahin johdattaa.\nTämän tutkinnon kanssa yhdistetty oli itämaalla sillon tavallinen\ntähtipalvelo ja tähtiennustelma (astrologia), joka jälkimmäinen\noppi näyttää siitä alkunsa saaneen, että tähtejä, kuni jumalallisia\nolentoja, arveltiin kaiken onnen ja elämän hallitsiaksi. Ja on meillä\ntässäki nähtävä, kuinka usko ja tieto, jumalallinen palvelo ja\nmaallinen viisaus, jo lapsuudestaan käsi kädessä vaeltaen, puoltivat\ntoinen toistansa. Sentähden oliki tähtilöimä Babyluonin pappein\nomituisena oppina ja viisautena, josta pappeja muutamilta erittäin\nKaldaialaisiksi nimitettiinki.\n\n\nPhoinikilaiset.\n\nTulemma nyt muutamasta toisesta kansasta kertomaan, joka vaikka ei\nsuuresti sodissa ja voitoistaan mainittava, ilman rauhallisella\nelämällään ja moninaisilla opillisilla taidoillaan tuli kuulusaksi\nja koko ihmiskunnalle suuren hyödytyksen saattavaksi. Senlaisia\nolivat Phoinikilaiset. He asuivat Keskimeren itäsen pään ja Libanonin\nvuorten välissä, 25 penikulmaa pitkällä, ei jos 4 taikka 5 leviällä\nmaisemalla. Jo itse tämä asuntopaikkaki veti heidän mielensä merille ja\nmerillä, ynnä kauppakeinoissa, olivatki he kaikkia muita senaikuisia\nkansoja kuulusammat. Emmekä tunne ketään toista kansaa, jolla\nmuinasaikoina olisi ollut sama kaupankulku kun Phoinikilaisilla ja\njoka samalla tavalla olisi kaukasimpienki sihen aikaan tuttujen maiden\ntavaroita toisesta paikasta toiseen kuljetellut. Oliki kaikki heillä\nsievimmästi rakettu, mitä suinkan merellä tarvittiin. Esinnä kulkivat\nhe keskimerellä rosvoina (joka elinkeino muuallaki tavallisesti oli\nensimmäinen merikaupan alku) ja lähtivät siitä läntiseen valtamereen\nuloten. Näiltä retkiltänsä kotiinpalasivat he tinalla ja elektrolla,\nmutta paikkoja, joista näitä kaluja saatiin, he eivät ilmottaneet\nkellenkän, sillä elektro sihen aikaan pidettiin hyvin kalliina ja\nkullanki verosena, vaikka sille ei nykyaikoina suurta arvoa anneta.\nEpäilemättä toivat he tinansa Britannian saarilta, vaan jos he\nelektronki itse Preussian rannoilta noutivat, sitä tarkon emme tiedä\ntodeksi sanoa. Toisa'päin lähti Phoinikilaisten purje'tie Punameren\npohjasrannoilta Ophiraan, jolla yhteisellä nimellä osottivat niin\nerittäin kutsuttua Onnellista Arabiata, Aithiopiata ja muitaki\nrikkaita eteläisiä maita. Vielä kolmannelle suunnalle oli heillä\nPersian lahdesta Etelä valtamereen laivakulku, siitä itäänpäin\nIndian maan rannoitse kääntyvä ja luultavasti aina Seilon saaren\ntienoille ulottuva. Ja kertoopa Heirodoto, kuulleensa, Phoinikilaisten\nmerimiesten aikoinansa koko suuren summattoman Afrikan ympäritse\npurjehtineen. Kuningas Neko Aigyptossa olisi heitä tälle matkalle\nsuorittanut käskyllä purjehtia, kuten koko Afrikan maa kierttyä\ntulisivat Herkulen salmetse Keskimereen, siitä kotia. Niin lähti\nPunamerestä laiva ja tuli eteläiseen valtamereen. Syksyllä nousi\nväki laivasta, kylvi siemeniä maahan, paikalla elon valmiiksi tuloa\nodottaen. Sillä uutta evästä saaden astuivat he jälle laivahansa ja\nlähtivät edelle. Kauan Afrikan itäsiä, eteläisiä ja läntisiä rantoja\nkierttyä jo viimmen tulivatki ennestään tuttuun, toivottuun Herkulen\nsalmeen (nykyseen Gibraltariin) ja siitä Keskimerta pitkin Aigyptoon,\nkolme vuotta tällä matkalla viivyttyänsä. \"Tarinoivatki, sanoo\nHeirodoto, Libyan maata kiertäessään heillä päivän oikialla kädellä\n(pohjaspuolella) olleen, jonka uskokoon ken tahtoo, en minä.\" Vaan\njuuri tämäpä tarinoima tekeeki koko kertomuksen Afrikan senaikuisesta\nympäripurjehtimasta uskottavaksi, ollen siitä näyttävä, Heirodoton ei\nomiansa panneen vaan ikäskun vastatahtosesti muistoksi kirjottaneen,\nmitä luonnollisesta tapahtumasta mainittiin. Sillä luonnollisesti oliki\nPhoinikilaisilla, eteläpuolin maankeskusta purjehtivilla, aurinko\npohjaspuolella, vaikkei sitä sillon Heirodoto tajunna.\n\nYhtä laajalle ulottu Phoinikilaisten maakauppaki, jota karavanoilla\nusiammissa Asian maakunnissa käytiin. Minkä vesiä myöten, kunka maisin,\ntuotiin Arabiasta ja Indiasta moninaisia kultakaluja, kalleita kiviä,\nsimsuja, kanelia ja suitsutteita, joita sitte Greikalaisille ja muille\nkansoille myötiin eli heiltä saatavia tavaroita vasten vaihdettiin.\nViinaa, jota vaan Asiassa sillon laitettiinki, saatiin enimmiten\nSyriasta, metalleja, hevosia, orjia ja muuta kauppatavarata Asian\npohjasemmilta maisemilta.\n\nTämän suuren, lavian kauppakäyntinsä puolesta oli Phoinikilaisilla\ntarve uudisasunnoita ulkomaille raketa, samatekun nykysempinäki aikoina\nlavialti kauppaa käviöitä kansoja nähdään uudisasunnoille ulonneen.\nSenlaisia uusia paikkoja oli Phoinikilaisilla usiampia, niin Kypron,\nKandian, Sikelian, ja muilla Keskimeren saarilla, vaan erinomattain\nHispanian saarennon eteläja länsirannoilla, joihin sillon maassa\nlöytyvä kalleitten metallien paljous saatti heidät asettaumaan.\nKahdella saarella, ei kaukana maarannasta ja Herkulen kuvista, joita\npidettiin kaikkein sillon tuttujen maiden äärimmäisenä partaana tällä\nsuunnalla, rakentivat he (1100 e. V.) Gaaden, nykysen Kaadiksen,\nkaupungin. Vaan kaikkia muita kuulusammaksi ja voimallisemmaksi joutu\naikoinansa Afrikan pohjasrannikolla rakettu Phoinikian uudisasunto\nKarthaago. Jo kolmannellatoista vuosisadalla e. V. arvellaan\nensimmäisiä Phoinikilaisia tälle paikalle asettauneen, vaikka vasta\nneljä sataa vuotta myöhemmin (874) Tyron kuninkaan Pygmalionin sisaren\nElissan kotimaaltansa tänne tavaroinensa paettua taisiki kaupunki\nparempaan voimaan päästä. Usiampia vuosisatoja senki jälkeen oli sillä\nyksi kieli ja elämän muoto kun Phoinikilaisilla emämaassansa.\n\nNäitä ja ennen mainittuja Meroen, Aigypton ja Babyluonin lavioita\nkauppakulkuja muistellessa emme tosiaan ennen totutulla tavalla\ntaida'kan typeriksi, taidottomiksi ja sivistymättömiksi muinasaikain\nkansoja ajatella. Jo mitä taimminaki muinasaikoina löydämmä niin\nsodassa kun rauhassa ihmisten monikeinollisesti eläneen, eikä konsana\nluontokappaleen tavalla älyttömästi nykyseen vatsan täyteensä\ntyytyneen. Jos mennyt kolmenki tuhannen vuoden aika yhtäkkiä kohoaisi,\nettä tulisit sentakuista elämätä silmäämään, niin minkä näkisit? Etkä\nkun Keskimeren rannoilla komioita kaupunkiloita, niiden edustilla\nlaivoja moninaisilla tavaroilla, toisia ulompana pitkin poikki merta\npurjehtivina ja maateillä karavanoja ristin rastin syvilläki erämailla\nkulkevan.\n\nYnnä kauppakäyntinsä, merikulkunsa ja uudisasuntojensa olivat\nPhoinikilaiset muussaki taidollisuudessa ja moninaisissa\nopeissa aikasin kuulusat. Heitä sanotaan myös usiampain uutten\nainetten ensimmäisiksi ilmisaajiksi. Niin kerrotaan heidän kerta\nkeittovalkian rannanhiekalle tehtyä panneen padan alaseksi muutamia\nnitrosuolalohkareita. Vaan yhteen sulaneista nitrosta hiekasta ja\ntuhasta tuli jähtyneenä ja kovaksi jäykistyneenä lasia, josta sitte,\nerittäin Siidonissa ja Sareptassa, opittiin monenlaisia kaluja\nvalmistelemaan. Ei kuitenkan lasi vanhaan aikaan ollut niin suurena\nyhteisenä tarpeena kun meillä, sillä lämpimämpiä maita asuvilla heillä\nei pidetty kun vaatetta akkunissa ja juomamaljoja tehtiin metalleista\neli kivistä.\n\nVielä suuremmasta arvosta niinä aikoina oli toinen Phoinikilaisten\nilmisaanto purpurapaineesta. Seuraavalla tavalla olisi mainittu\npaine ensin keksitty: muutama Phoinikilainen paimen merirannalla\npaimenessa käyden näki kerta koiransa kuonon punasena, kun verestä.\nTarkemmin tunnustellessa ei ollutkan verta, vaan muuta ainetta\npurpurakuorikosta, jota koira oli rannalla pureksellut. Pian opittiin\ntällä aineella verkoja kauniiksi painelemaan. Ja vaikka tämä oppi\npian levesiki Phoinikiasta ulommaksi, niin ehtaja sinerväpurpurata ei\nkuitenkan muualla niin kauniiksi saatu, ettei Tyrossa kauniimmaksi.\nMainitsimma sinerväpurpuran, eikä ollutkan purpura joku erityinen, aina\nyhdennäkönen paine, vaan nimitettiin siksi kaikkia merikuorikoista\nsaatuja paineita, jos valkiankarvaistaki. Vaan ylehensä oli\nmuinasaikoina suuri arvo purpuravaatteilla, joita vaan herroilta ja\nmuilta kansan rikkailta pidettiinki. Jotta onki helppo ymmärtää,\npurpurapaineella sillon suuren menon olleen ja siitä Phoinikalaisilla\nmonikertasen voiton, sillä itse painettavia verkojaki kudottiin\nPhoinikalaisilta, jotka maansa itäsillä ja pohjasilla rajoilla\nkulkevilta karjakoilta saivat sihen tarpeellisen villan.\n\nIlman näitä kiitetään Phoinikilaisia rahalyönnin, numerolaskun ja\nlukukirjanten ilmisaajiksi. Viimmimainittuun koskeva se ainaki on tosi\nGreikalaisten ensikirjamensa Phoinikiasta perineen.\n\nPhoinikiassa ei eletty yhtenä suurempana valtana vaan usiampana\npienenä, joita poika isänsä jälkeen hallitsi. Kaupasta pohattina\nelivät nämät kuninkaat suuressa herraudessa, vaikka muuten\npienemmällä, lakiloilta ja muilta asetuksilta tarkon määrätyllä\nvallalla alamaisiansa kohtaan. Kuitenki oli näillä itsenäisillä\npienillä valloilla keskinäisiä liittoja toinen toisensa kanssa ja\nuskottava on, kaikkein Phoinikilaisten kaupunkien toisinaan senlaiseen\nliittoon yhdistyneen, jonka päänä oli ensiaikoina Siidoni, myöhemmin\nTyro. Oliki mainittu Siidoni muita Phoinikian kaupunkeja vanhempi,\nsentähden raamatussaki Kanaan maan esikoksi kutsuttu. Uudempi ja\nuskottavasti Siidonista ulonnut, vaikka sitte tätä emäkaupunkiansa\nkuulusampi ja voimallisempi oli Tyro, kauan aikaa (1000-600 e. V.)\nkaikkein Phoinikian kaupunkein päänä. Yksi, ei paljo Hebraian puheesta\npoikkeava, kieli ja yhteisen maan jumalan usko puolti ja vahvisti\nPhoinikilasten kansallisia liittoja ja yhteyksiä. Mainittua kansan\nyhteistä jumalata kutsuttiin Greikalaisilta Tyron Herkuleksi. Muuten\nani vähä tunnemmaki Phoinikian maan keskinäisistä asioista. Kansan\nkuulusa rikkaus vedätti esinnä Assyrian kuninkaita maata sotimaan,\nvaan Tyro laivoillansa pääsi Salmanassarin käsistä. Kaldaialaisten\nmaahan tulosta on tätä ennen kerrottuna ja vasta saamma nähdä, miten\nvapaehtosesti maa viimmen Persialaisille autautu.\n\n\n\n\n\nPersialaiset.\n\n\nItäpuolin Persian lahta, Tigrijokea ja Kaspian merta oli muinasilla\nMeidian, Persian ja Baktrian kansoilla avarat asuntomaansa. Eteläisinä\nrajoina oli heillä Arabian meri, itäsinä Indoja pohjasina Oksojoki,\njotka viimminimitetyt kumpanenki korkian Himalaiatunturin kupeilta\nalkunsa saaden juoksevat, edellinen eteläänpäin Arabiamereen,\njälkimmäinen Aralijärveen lännistä suuntaa. Alkuansa yhtä kansaa\nkutsuttiin heitä yhteisellä nimellä Arialaisiksi. Muinastarinoitansa\nmyöten olisi kuningas Dsemshitti heidät varsinaisesta kotimaastansa,\nEerieneveediosta, näille asuttaville johdattanut. Tämä Eerieneveedio\nlienee pohjasIndian vaaramailla löyttävä. Aikaa voittain tuli\nArialaisista kolme erityistä kansaa, joista Meidialaiset asuivat\nennen mainitusta Assyriasta itäänpäin Persialahden ja Kaspiameren\nvälillä, Baktrialaiset ja Persialaiset vieläki itäsemmin, edelliset\npohjaspuolin Oksojokeen asti, jälkimmäiset Persialahta vasten\neteläisemmillä seuduilla. Greikalaisten tiedoissa kerrotaan jo\nAssyrian vallan alkuaikoina olleen Baktrialaisten voimallisna, kaikkia\nheidän tietojansa vanhempana, kansana. Myöhemmin Persian alasena oli\nBaktria hedelmällisyytensä ja rajayhteytensä puolesta Indian kanssa\nPersian parahimmia maita. Samate oli aikoinansa Meidianki maa ylevä\nja voimallinen. Meidialaiset Assyrian vallasta erittyänsä, eikä vielä\nPersialaisilta voitettuna, vaan itse heitä alasinansa pitäen olivat\nmuutaman ajan herroja näillä seuduin Asiata. Niminomanen Persian kansa,\nalkusin vaaramailla kierteleviä karjakoita, asu metsäsessä Persidan\nmaassa, joka ei ollut kun muu pienempi osa isosta Persian vallasta.\n\n\n\n\n1. Meidian valta.\n\n\nKaikista Assyrian alasista kansoista sanoo Heirodoto Meidialasten\naikasimmin vapaiksi päässeen. Jonkun ajan päällysmiehetönnä ja\nilman lakia elettyä valittiin sitte Dejoki (710 e. V.) kuninkaaksi,\njaloutensa, viisautensa ja hurskautensa puolesta jo ennenki kaikilta\nkunniassa pidetty. Tämä turvasi maansa vahvalla linnalla, jonka\nympärille sitte pääkaupunki Ekbatana rakettiin. Kuninkaana eli hän\nkun ennenki jalona ja hurskasna, vaan nähden vanhat tuttunsa häntä\nentisen tavalla veikottelevan ja siitä kuninkaalliselle arvollensa\nalennusta penkoen, anto hän käskyn, heidän ei enää häntä lähestyä, vaan\ntarpeelliset asiansa hovipalveliain kautta toimittaa.\n\nHänen poikansa ja jälkisensä hallinnossa kuningas Phraorti voitti\nesinnä Persialaiset, sitte monta muuta Asialaista kansaa. Vaan\nAssyrialaisia sotiessaan voitettiin itse ja menetti henkensä. Poika\nKyaksari, kuninkaaksi jälkeen tullut, lähti Ninivetä kohti suurella\nsotajoukolla isänsä kuolemata kostamaan. Vielä mainittua kaupunkia\npiirittäessään laskeutu pohjasilta vaaramailta suuri summaton joukko\nraakoja urhollisia Skythilaisia Meidian alasia lihavia maita rosvomaan.\nNäitä vastaan lähtenyt voitettiin Kyaksari ja kahdeksankolmatta vuotta\nsiitä alkain rosvovat muukalaiset Meidian maita hamaan Aigyptoon\nasti. Vaan sitte anto Kyaksari heidän päämiehensä muutamassa pidossa\npäihtyneenä surmata ja karkotti joukon maasta. Sen tehtyä lähti,\nBabyluonian kuninkaan Nabopolassarin kanssa yhdistyneenä, uudelleen\nNinivetä vastaan sotaan ja teki lopun Assyrian vallasta. Ei kuitenkan\nollut Meidian herraus Asiassa kauan kestävä, sillä jo Kyaksaren pojan,\nkuningas Astyagen, aikana, tuli ma Persiaan alaseksi.\n\n\n\n\n2. Kyron nuoruuden aika.\n\n\nMainittu vallanmuutos Meidiasta Persiaan toimitettiin Kyrolta, jonka\nsuvusta, synnystä ja nuoruuden vaiheista muutama Persialainen tarina\nkertoo, aihiellen itsekullaki ihmisellä olevan kerta luodun ja sallitun\nelämänsä seurattavan, eikä voivan suurtenkan estetten tyhjäksi tehdä,\nmitä sen ohessa lujalla, vakaalla mielellä yritetään. Tämän tarinan\non Heirodoto ensin muistoksi kirjottanut ja panemma sen häntä myöten\ntähänki luettavaksi.\n\nKerran unesi kuningas Astyagi tyttärestään Mandaanesta paljo vettä\njuoksevan, josta koko Asian maa tuli tulville. Herättyänsä kerto\nnäkönsä unitietäjille, joita niin hänellä kun muilla itämaan\nkuninkailla aina oli usiampia. Nämät tiedustelivat unesta, syntyvän\nhänen tyttären pojan, jonka kerran piti koko Asiata hallitseman.\nKuningas peljäten vielä itsensäki tyttären pojalta hallinnosta\nerotettavan mietti millä estää ja naitti sentähden tyttärensä ei\nkorkiaan sukuun, eikä omaan maahan, vaan muutamalle alhasemmalle,\nsiviäluontoselle Persialaiselle, Kambyysi nimeltä.\n\nVuonna jälkeen unesi taasen kuningas tyttärensä helmasta viinapuun\nkasvavan, joka varjollansa peitti koko Asian. Tietäjät sanoivat\nennustavan tämän yhtä kun edellisenki. Niin aina enemmin valtansa\nmenoa kuningas pelkäävä käski tyttärensä Persiasta luoksensa tulla,\naikomuksella heti hengiltä ottaa poika, jonka synnyttäisi. Synnyttyäki\nMandaanelle pojan kutsu Astyagi luoksensa Harpagon, sukulaisensa ja\nilmanki uskollisen miehen. Ja käski hänen ottaa poika Mandaanelta,\ntappaa ja haudata, miten taitaisi; visusti tehdä käskyn mukaan, ei\nmitänä unhottaa. Harpago lupasi tehdä, sillä kuninkaansa ja herransa\ntahdosta ei hänen sopinut poiketa. Meni otti viattoman kuolemaan\ntuomitun lapsen, vei kotiinsa ja kerto vaimollensa, Astyagen käskeneen\npoika hengiltä ottaa, \"mutta, sano hän, sitä minä en tee, jos vaikka\nkoko maailman kosto olisi seuraava. Lapsi on minun sukulaiseni ja ainoa\nmiehenpuolinen vallan perillinen Astyagen kuoltua. Ja jos tappaisin,\njoko sitte olisi minun parempi? Eikö Mandaaneki, isänsä jälkeen vallan\nsaava, olisi minua kerran kauhiasti kostava? Mutta sitä katsomatta\ntäytyy kuitenki nykysen pääni vakuudeksi lapsi hengiltä saattaa. Niin\nkuolkoon hän muiden avulla, ei minun käskyläiseni hänen surmajaksensa\njoutuen\". Niin lausuen lähetti muutamalle Astyagen karjapaimenelle\nsanan luoksensa tulla ja tulleelle anto lapsen, häneltä johon kuhun\nsynkimmään korpeen, petojen syödä vietää; niin kuninkaan käskyn olevan.\nJos toisin tekisi, eikä surmaisi lasta, vaan armahtaisi, niin katsokoon\npäänsä.\n\nPaimen otti lapsen, astu kotia ja kerto vaimollensa, millä asialla\noli Harpagossa käynyt. Ja sano esinnä luulleensa lapsen jonkun muun\npojaksi, vaikka kohtaki sen kullalla ja muutenki kaunistettuja,\nkomioita vaatteita oudostuva, vaan nyt eräältä mieheltä kuulleensa ja\ntarkon tietävänsä olevan lapsen Mandaanen ja Kambyysen kuninkaalta\nkuoletettaa käsketyn pojan. Katsellessaan lasta, sen muotoa ja\nkauneutta ihmetellen, hyrskähti vaimo itkuun, lankesi miehensä polviin\nja rukoili, ei korpeen lasta viemään, vaan armahtamaan. Vastasi mies,\nHarpagon kyllä tiedustelioita jälkeen laittavan ja itsensä onnettomasti\nkäyvän, ellei käskettyä tekisi. Niin otti vaimo oman, miehen poissa\nollessa, kuolleena saadun lapsensa ja sano: \"mikset pane tätä korpeen,\nsiitä kenkän ei tiedä mitänä ja itsemme on se niin parempi. Sillä\nkuollut lapsi saapi kuninkaallisen hautauskunnian ja elävä jääpi\neloon.\" Paimen katso hyväksi naisen neuon, vei oman kuolleen poikansa\nmetsään, josta se jällen Harpagon tiedustelioilta korjattiin ja\ntuntemattomana kuninkaallisesti haudattiin.\n\nAikaa myöten kasvo Astyagen sillä tavalla eloon jäänyt tyttären\npoika jaloksi, kauniiksi ja ymmärtäväiseksi nuorukaiseksi. Kaikista\npaimenpojista oli hän ensimmäinen, missä tointa, älyä ja miehuutta\nkysyttiin. Kymmenvuotisena ilmituli hänen oikia sukunsa seuraavalla\ntavalla. Hän oli kerran yksikästensä kanssa muutaman kylän paltalla\nkisassa ja ylettiin heiltä kisakuninkaaksi. Näin ollen määräsi hän\nkaikille työnsä ja tehtävänsä. Vaan olipa sattunut kisaan muutama\nylhäsemmän Meidialaisen, Artembaren poika, joka alhaseksi kuningasta\narvellen ei totellut, mitä käski, ja sentähden sai selkäänsä. Vaan\nrangastuksesta päästyä juoksi hän heti isänsä luoksi, sekä kipiästänsä\nettä häpiästänsä vihoissaan; isä taasen valitti siitä maan kuninkaalle,\njoka asiasta paremman selvän saadaksensa käsketti pienen kisakuninkaan\nynnä isänsä kanssa eteensä tulemaan.\n\nPoika astu tietämättömän emoisänsä eteen. \"Kuinka olet sinä rohjennut,\nkysy kuningas, tämän maani ylhäsen miehen poikaa pieksää?\" \"Herra\nkuningas! sen tein minä hänelle oikeutta myöten, vastasi poika\nvakaasti. Kaikki toiset, jotka vapaehtoisesti olivat minun\nkuninkaaksensa tehneet, kuulivat käskyjäni, mutta tämä oli uppiniskanen\nja sentähden rangastava. Jos minua siitä rikosalasna pidättä, niin\nrangaskaa nyt oikeutta myöten minuaki.\"\n\nAstyagelle pisti ihmeeksi pojan vakuus ja jalous. Tarkemmin\nsilmäellessään tunnusteli poikaa muotoseksensa. Olisi sillä sama ikä\nkun tyttärensä pojalla jos eläisi. Vähän mietittyänsä käski Artembaria\nulos ja kysy paimenelta, mistä oli tämän pojan tavannut, uhaten,\njos totta ei paikalla tunnustaisi, katsokoon itsensä. Paimen kovaa\nuhkuuta peljäten jo toden tunnustiki, Harpagolta saaneensa ja oman\npoikansa siasta kasvattaneen. Niin sai hän mennä, vaan Harpagolle\nsuuttu kuningas kovasti ja käsketti luoksensa. Vapisten tunnusti\ntämäki totuuden ja kuningas kätkien vihansa sano hyvin käyneenki, kun\nkävi. \"Sillä ilmanki, lausu hän, en ilonen tyttäreni pojan kuolemasta,\noli kahta vaikiampi äidin huolta, itkua ja vaikeroimista yhtäläiseen\nkuullakseni. Vaan näin nyt onnellisesti käytyäki mene kotiisi ja\nlähetä tänne oma poikasi tyttäreni pojan huviksi, itseki jäljestä\npöytävieraakseni tullen, sillä velvollisuuteni on kiittää jumalia ja\nolla ilonen.\"\n\nHarpago mielihyvissään kotiin tullen lähetti heti oman, noin\nkolmentoistavuotisen poikansa hoviin. Vaan tulleen anto kuningas tappaa\nja lihan keitoksi valmistaa. Harpagon itseki tultua ja muiden vierasten\nkanssa pöytään istuttua pantiin kuninkaan käskystä hänelle poikansa\nlihaa eteen, muille lampaan lihaa. Ravinneelta kysäsi kuningas milti\nmaisti liha. Hyvältä maistaneen, jopa hyvältä, vastasi Harpago. Niin\nkuninkaan viitattua pantiin vasussa surmatun lapsen pää ja kädet isänsä\neteen. Nähden ja kauhistuen Harpago ei kuitenkan mitänä virkkanut\nvaan hillitsi mielensä. Kysy uudelleen kuningas milti nyt liha maisti\nja jos tiesi mistä elävästä oli. Sano tietävänsä Harpago, eikä kun\noikein kuninkaan hänelle tehneen. Niin kauhittavasti rankasi Astyagi\npalveliansa kuulemattomuutta.\n\nTyttärensä pojan puolesta eli Kyron, kuni nimellänsä häntä tästälähin\nsanomma, kysy uudelleen tietäjiä Astyagi, kertoen heille, jo hänen\nkisassa vähä aika kuninkaana olleenki. Vastasivat tietäjät, jos niin\nlienee kuninkaaksi sattunut, ei peljättävän, toiste tulevan. Sillä\nennenki olisi monta heidän ennustelmista pian mitättömään mennyt\nja unet tienneet kaikenlaisia joutavia. Niin hänestäki näyttävän,\nlausu kuningas, tiedustellen jos mitä onnensa ja valtansa vakuudeksi\nvielä olisi tehtävätä. Heilläki itsellä hänen onnensa ja valtansa\npysyväisyys huolena olevan, vastasivat tietäjät, eikä toivovansa\ntätä Persialaisesta isästä syntynyttä nuorukaista konsa jälkeenkän\nkuninkaaksi pääsevän, josta sekä heille että muille Meidialaisille\nolisi orjuus ja ylenkatse silminnähtävänä seuruuna. Ei heidän sentähden\nneuovankan, josta kuninkaan vallalle olisi pienintään vaaraa pelkona.\nMutta näin unien tyhjällä täytettyjen, eikä ennustelman kun turhaa\nkisakuninkaallista valtaa tietäneen, jopa taitaisiki epäilemättä pojan\nvanhempainsa luoki Persiaan kuningas lähettää. Suuresti ihastuen\ntästä tietäjäinsä lauselmasta Astyagi lähetti vanhemmillensa Kyron.\nNe sydämellisellä ilolla vastaan ottivat jo aikoja kuolleeksi luultun\npoikansa, joka sitte itse kerto heille lapsiaikansa eräsistä vaiheista.\nMuutamia vuosia viipy hän nyt vanhempainsa luona kasvaen kauniiksi,\nsuloseksi ja urhiaksi nuorukaiseksi.\n\nNäin oltuansa Kyro äitineen kävi erään kerran Astyagia Meidiassa\ntervehtimään. Jo sisään tullessa naurahti häntä kaikki ylen\nhekumallisesti Astyagen hovissa tavaten. Astyagi itse istu\nkomeimmalla valta'istumella, maalatuilla poiskipäillä, kulmilla\nja hivuksilla, kultakääreellä kaulassa, käsissä ranne'renkailla.\n\"Voi kun onki minulla kaunis isovaari\", sano Kyro, ja riensi ukkoa\nkaulasta halaamaan. \"Kauniimpiko kun oma isäsi?\" kysäsi suu hymyssä\näitinsä. \"Persialaisista, vastasi Kyro, on isäni kauniin, äitini isä\nMeidialaisista.\" Tästä vastauksesta hyvillään Astyagi anto pojalle\nlahjoja ja otti hänen pöytään viereensä. Persiassa kohtuullisuuteen\ntottuneelle Kyrolle kävi oudoksi nähdä kerkiämiseen monenlaisia ruokia\npöydälle kannettavan. \"Voi veikkonen, sano hän viimmen, paljopa\nsinulla, isovaarini, onki ravinnostasi työtä, jos näitä kaikkia syödä\npitää.\" Astyagi luullen ruokatavaroitansaki kehuttavan ja kunniaksensa\nKyron lauseen lukien sano hänelle vähän naurahtaen: \"niin etkö pidä'ki\npaljo parempina meidän pöytiä, kun isäsi kotosia?\" \"En tiedä, vastasi\nKyro, vaan paljo vähemmässä ajassa tulemma kotona ravituksi, kun te\ntäällä. Sillä meillä on lihasta ja leivästä kylliksi, vaan teillä\nminkälaisia kaikkia rakennuksia ja laitoksia eikö tarvita'ki!\" Sitte\nkäski kuningas Kyron hovipalveloille ruokia jaella. Tämä muille osansa\nantava jätti viinalaskian, Sakasin, osattomaksi. \"Miksi tälle et mitänä\nanna, kysy kuningas, etkö tiedä minun häntäki hyvänä pitävän?\" \"Ja\nminkätähden pidät sinä hänen hyvänä?\" sano Kyro. \"Minkätähden vastasi\nkuningas etkö ole nähnyt, kuinka osaavasti hän laskee viinan, maistasee\nja antaa minulle?\" \"Sen työn tekisin jos minäki yhtä osaavasti, sano\nKyro, ja ehkä osaavammastiki, sillä minkä laskisin, antaisin sinulle,\nen itse puolta suuhuni juoden.\" Sai samassa astian käteensä, laski\nsihen maljasta viinaa ja anto kuninkaalle. \"Viinalaskian velvollisuus\non itse viinansa maistasta, niin juo sinäi itse esinnä,\" sano kuningas.\n\"En vainen minä sihen rupea, vastasi Kyro, tieten myrkkyä juomaan.\"\n\"Mitä? myrkkyäkö? kysy hämmästyneenä kuningas, ken olisi rohjennut\nmyrkkyä viinaan seottaa!\" \"Sitä en tiedä sanoa, vastasi Kyro, vaan\nilman arvelen jotai senlaista viinanne seassa olevan. Sillä eilenki\nsamaa viinaa juotuanne meni kaikilta teiltä mieli ja järki kadoksiin.\nEtkö itseki muista, minkälainen meno, ruihu ja pauhina nousi huoneesen.\nVälistä huusitta, kiljuitta ja rähisittä te yhdessä tukussa, välistä\nlauloitta, mitä kurkusta lähti ja vaikkei kenkän teistä enää sanaakan\ntajunnut, kiitittä kuitenki laulajoita ja laulujanne. Istuessaan\nkerskasi itsekukin voimastanne, vaan pystöön noustua oli kaikki\nvoimanne siinä, että kaadukselitta pitkin lattiata eli menittä loukkoja\nmyöten kyykertyen. Viimmen ette enää tunteneet toinen toisianne,\nettekä itsiännekän. Sinä et tiennytse kuninkaaksi, toiset ei alamaisia\nolevansa.\" \"Vai sitä myrkkyä aihieletki, sano viimmen Astyagi, niin\netkö senlaista ole isäsiki kodissa nähnyt? Vai mitenkä, eikö hänki\ntoisinaan päihdy juotuansa?\" \"Ei toki\", vastasi Kyro. \"Niin miksi juokan\nhän?\" kysy taasen kuningas. \"Janosta päästäksensä ei miksikän muuksi\ntarpeeksi,\" vastasi Kyro. Näillä ja muilla senlaisilla puheillansa\ntuli sekä Astyagelle että muille Persialaisille Kyro päivä päivältä\nrakkaammaksi.\n\nJonkun ajan Astyagen hovissa viivyttyä palasi Kyro Persian maalle\ntakasin. Vaan Harpagon ei mennyt mielestä kerta poikansa surma\nkuninkaalle kostaa. Ja mietti, millä Astyagen siaan saada Kyron\nkuninkaaksi. Astyagen kova ja jäykkä luonto oli monta muutaki\nsuututtanut, jotka hän aikaa voittain toivo puolellensa maanitella.\nNiin lähetti kerran jäniksen Kyrolle lahjaksi, sanalla, yksinäisessä\nhuoneessa aukasta. Sen tehtyä Kyro jäniksen sisästä löysi kirjan, jossa\nHarpago ilmotti hänelle kaikki, mitä jo luimma Astyagen kokeista,\nhäntä lapsena surmata ja yllytti häntä Persian maata Meidian vallasta\nvapauttamaan.\n\nNyt laitti Kyro sanan ylhäsimmille Persialaisille, kaikki yhteen\nkokouta. Tultua astu kirja kädessä itse keskelle ja lausu: \"tällä\nkirjalla on minun Astyagi teidän herraksi määrännyt, jonka herrauteni\npuolesta nyt panen teille ensimmäiseksi työksi huomenna sirppi\nkädessä taasen kokouta.\" Muuta ei tällä kerralla, vaan tultua miesten\nseuraavana päivänä yhteen, itsekunki käskyä myöten sirpillä varustetun,\npani heidät Kyro orjantappurilla täytettyä vainioa raivamaan. Työstä\npäässeet käski Kyro taasenki päivänä jälkeen miehet keräytyä, ei\nsirpeillä, vaan juhlavaatteissansa. Keräyttyä laitti istumaan\nruohoselle kentälle ja anto heille yltäkyllin lihaa, viinaa ja muuta\nnautittavata. Niin kyllin syöneiltä ja juoneilta kysäsi, kumpanenko\nparempi, eilinen taikka nykynen päivä. Ja sitä vielä kysyvänki,\nihmettelivat miehet, eilen työssä ja vaivassa oltuansa, tänäpänä ilossa\nja nautinnossa. \"Vaan koko teidän elämänne, sano Kyro, on eileiseen\ntyöhön verrattava, jos Meidialaisten orjina elättä, nykypäiväseen\niloon ja nautintoon, jos rupeatta vapaaksi. Niin heittäkää orjuus\nja seuratkaa minua sotaan Meidialaisten kanssa. Ette missänä miehen\ntyössä, vähintäi sodassa, jossa rintaa ja urhollisuutta kysytään, ole\nMeidialaisia kehnommat, niin miksi heitä veroillanne syötättä!\"\n\nPersialaisilla, eivät ennestäänkän Meidialaisten herraudesta hyvillään,\noli tämä hyvinki mielenmyötänen. Kaikki varustivatse sotaan Kyron\npäämieheksensä valien. Vaan Astyagi sanan kapinan nostosta saatua\nkäsketti Kyroa luoksensa. Tämä vastasi, ehkä ennen toivomistaki\ntulevansa. Sen vastauksen saatua kokosi kerkiämiseen sotaväkensä\nAstyagi ja mikä ainaki lie mielen vienyt määräsi Harpagon ylimmäiseksi\nsodan päämieheksi, muistamatta, millä kammottavalla lailla oli hänen\npojattomaksi tehnyt. Vastakkaa tappeloon tultua sotivat muutamat\nMeidialaiset kylläki miehullisesti, vaan suuri osa Harpagoa seuraten\nja häneltä jo ennen puhuteltuna, taikka Astyagelle ilman suuttuneena,\nkarkasi Persialaisten puolelle, toiset kotiinsa.\n\nTiedon vastonkäymisestään Astyagi saanut anto esinnä ristiinnaulita\nkaikki tietäjänsä, joiden neuosta ja yllyttämästä oli Kyron vapaaksi\nlaskenut. Varusti sitte kaikki Meidialaiset, niin nuoren kun vanhanki,\nPersialaisia kaupungin edustalla vastustamaan. Mutta tästä joukosta\nsai Kyro voiton ja otti itse Astyagenki (560). Isotellen ja pöyhkiänä\nkysäsi nyt Astyagelta Harpago, miltä hänellenki kerran nykynen\norjuus maisti, maistamisellaan muinaista Astyagen omaa kysymystä jo\nkerrotusta kauhittavasta atriasta tavotellen. Tästä atriasta nykysen\norjuuden hänelle tulleenki. \"Niin sinäkö Kyron voittoja työksesi\nomistelisit?\" sano Astyagi. Omistelevansa, vastasi Harpago ja kerto\naivan itsensä Kyroa sotaan yllyttäneen. \"Voi mieletön miesparka, sano\nsen kuultuansa Astyagi, jopa mieletön ja epähurskas!\" Mieltä olleen\nvajalla, kun itse kuninkaaksi ei ruvennut, sen voituansa; epähurskaan,\njoka yhden kostoksi saatti orjuuden kaikille Meidialaisille. Sillä\njos pitiki Astyagen hallinnosta erota, miksi ei laittanut siaan\ntoista Meidialaista, vaan Persialaisen. Nyt yhden syystä kaikkein\nMeidialaisten syyttömästi kärsivän, Persialaisten veronalasiksi\njoutuen, ennen veronottajia oltuansa. Näin Harpagolle Astyagi, joka\nilman tyttärensä pojalta Kyrolta kaikella kunnialla kuolemapäiväänsä\nasti kohdeltiin.\n\n\n\n\n3. Kyro ja Kroiso.\n\n\nOnki jo mainittu Meidialaisten, Persialaisten ja Baktrialaisten\nasunnoista. Samate Assyrialaisten, Babyluonilaisten ja Kaldaialaisten,\njotka elivät Meidialaisten lännisrajoilla, Assyrialaiset pohjasempia,\nBabyluonilaiset ja Kaldaialaiset eteläisempiä, Persialahden päässä\nlöytyviä seutuja. Länsipuolella Assyriata oli Syrian ja Armenian\nmaa, Syria aina Keskimeren itäpäähän, Armenia Mustan meren vaiheille\nulottuva. Näitäki läntisempi ja äärimmäinen Asian maa tätä suuntaa on\nEdisasian saarento, vastamainituilta meriltä kahda'puolin, kolmannelta\nEuroopata ja Greikan maata vasten Arkipelagon mereltä rajattuna. Tällä\nhedelmällisellä, muuten Natoliaksi ja Vähäksi Asiaksiki kutsutulla\nsaarennolla asu muinasaikaan usiampaa, eriheimollista kansaa,\nitäpuolisilla seuduilla Kilikilaiset ja Kappadokilaiset, Phrygian,\nKarian, Lyydian ja Myysian kansat läntisillä. Ilman näitä eleli\nrannikoilla muutamia ulkoa tulleita kansoja, erittäin Greikalaisia\nlänsirannoilla, eteläisillä Phoinikilaisia. Vielä muitaki kansoja ja\nerityisiä ihmisjoukkoja tavattiin Armenian rajasilla vuorimaisemilla\nkoillista päin elelevän. Näistä monesta pienestä vallasta tuli viimmen\nmuita voimallisemmaksi Phrygia ja Lyydia, joka jälkimmäinen aikaa\nvoittain hallitsi pian kaikkia länsipuolella eläviä kansoja. Viimmeinen\nLyydian kuninkaita oli Kroiso, jonka rikkautta ja tavaroita muinen ja\nvieläki sanalaskun tavoin mainitaan. Viimmen Natolian länsirannoilla\nelävistä Greikalaisistaki voiton saatua, joita jo ennen häntä oli\nsodittu ja monta muuta kansaa valtansa kanssa yhdistäen, leveni hänen\nhallintokuntansa Arkipelagon rannoilta asti ja Haly'jokeen saakka,\njoka itäpuolella Natoliata juoksee etelästä pohjaseen Mustaan mereen\nperäytyvä. Mutta pian jällen hävisi Lyydian valta tästä voitetusta\nsuuruudesta ja herraudestansa. Sillä Meidian kanssa Kappadokianki maan\nvoitettua, joka jo ennestään oli Meidian alallinen, joutu suurella\nvoimallansa Kyro niin likelle Kroison aluetta, jotta täytyki tämän\nruveta aikasin vastustelemaan, jos muuten mieli oman valtansa tältä\nuudelta voitonsankarilta varjella. Niin yhty Kyron kanssa sotaan, jossa\nhävisi. Näistä asioista ja muutenki Kroison elämään koskevasti kertoo\nHeirodoto seuraavaan tapaan:\n\n\"Kroison suurimmassa voimassa ollen ja Sardin pääkaupungin moninaisilta\ntavaroilta täytetyn kävi ulkomaan oppineimmia ja viisaimmia miehiä\nynnä muiden muukalaisten Kroison kuulusata rikkautta katselemassa;\nnäiden seassa viisas Greikalainenki, Solouna Atheinasta. Kroiso kohteli\nhäntä kunnian vieraana ja käski kolmannella eli neljännellä päivällä\npalveliansa käytellä häntä varahuoneissa ja näyttää mitä komehinta ja\nkallehinta löyty. Katselemasta tullutta puhutteli Solounata Kroiso\nsanoen: 'majalaiseni Atheinalainen! meilläki on paljo sinusta kerrottu,\nsekä viisaudestasi, että matkoista, joita tietojen etsossa olet monelle\nmaalle tehnyt, niin himottaa minua nyt sinulta kysyä, jos ketä ennen\nolet tavannut oikein onnellista.' Luullenki itsensä onnellisimmaksi\nteki hän tämän kysymyksen. Vaan Solouna vähintään mielittelemättä,\neikä kun totuutta seuraava, vastasi Tellon Atheinasta tavanneensa.\nOudostuen tätä lausetta Kroiso jo innommin kysäsi: 'ja mistä pidät\nTellon onnellisinna?' Toinen vastasi: 'kotikaupunkinsa kuulusimmina\naikoina oli tällä Tellolla pulskia ja siivoja poikia, joille jokaselle\nnäki lapsia syntyvän ja kaikki eloon jäävän. Vaan näin meikäläisesti\nonnellisen elämänsä ollen oli hänellä mainion kaunis elämän loppuki.\nSillä Eleusissa tappelon ollen Atheinalaisilla rajakkoinsa kanssa\nriensi hänki hätään ja kuoli kunniallisimmasti vähä ennen viholliset\npakoon käännettyänsä. Ja paikalla, mihen kaatu, hautasivat hänen\nyhteisillä varoilla Atheinalaiset paljoki häntä ylistäen'.\"\n\nSenlaisia Solounan Tellosta kertoen ja kauan hänen onnestansa\npuhuen kysy Kroiso, kenen Telloa lähimmäiseksi tietäisi, toivoenki\ntoki lähimmäisen sian saavansa. Vaan toinen nimitti Kleoubin ja\nBitounan. \"Sillä näillä, kotoperäänsä Argolaisia, oli riittävä elo ja\npäälliseksi senlainen ruumiin voima, että molemmat olivat yhdenlaisen\ntaistelovoiton perineet. Ja kerrotaan vielä tähänki laatuun: Heireen\njuhlan Argolaisilla ollen piti välttämättä heidän äitinsä juhtaparilta\nkirkkoon vedettää. Vaan härkiä vainiolta ei saatu määräajaksi. Niin\nhetkeltä vaadittuna nuorukaiset itse ikeesen käytyä vetivät vaunun ja\nsillä tavalla kulkiki äiti vaunulla. Viisi ja neljäkymmentä stadioa\nvedettyänsä tulivat kirkkoon. [Stadio oli muinaisten Greikalaisten\ntavallisinna matkamääränä. Yhteen stadioon luettiin 600 heidän jalkaa,\njoka meidän luvulla tekisi runsasta 300 kyynärää, taikka vähä päälle\nkuudennen osan virstaa. Tätä laskua myöten tulivat pojat äitiänsä lähes\n8 virstaa vetämään.] Sitte heille, kaiken juhlaväen silmissä sen tehtyä\noli paras elämänloppu lähestyvä. Ja heissä näytti jumala, paremman olla\nihmisellä kuolla, kun elää. Sillä lähelliset miehet Argossa ylistivät\nnuorukaisten voimaa, vaimot äitiä, jolla senlaisia lapsia kasvo.\nNiin äiti, suuresti ihastuttua sekä itse työstä että ylistyksestä,\nseisoen kuvaa vasten rukoili Kleoubille ja Bitounalle, lapsillensa,\njotka häntä suuresti olivat kunnioittaneet, antaa jumalanaisen,\nmitä parahinta ihmiselle suotava. Tämän rukouksen jälkeen uhrattua\nja juhla'atrioittua, nukkuneet itse kirkkoon nuorukaiset, ei enää\nnousseet, vaan yhtyvät senlaiseen loppuun. Mutta Argolaiset tekivät\nheille kuvat ja asettivat Delphoon, kuni parahinten miesten.\"\n\nNiin määräsi heille Solouna toisen onnisian. Mutta Kroiso närkästyneenä\nlausu: \"majalaiseni Atheinasta, niinkö meidän oma onnellisuus sinulta\nmitättömään heitetään, et erityisten miestenkän vertaseksi meitä\ntehden.\" Sihen vastasi toinen: \"Kroiso, kyseletki minua ihmisillisistä\nmenoista, nähnyttä kaiken jumalaluonnon olevan kade'sekasen,\nlevottoman! Sillä ajan pituudessa saa paljo nähdä, jota ei tahtoisi,\nja paljo kärsiä'ki. Ihmisen elämän ajan panen seitsemäksi kymmeneksi\nvuodeksi. Nämät seitsemänkymmentä ajastaikaa tekevät kaksikymmentä\nja viisi tuhatta ja kaksi sataa päivää, lisäyskuita ei lukienkan.\nVaan haluttaako jokatoisen vuoden lisäyskuullansa pidentää, jotta\nvuoden ajat joutuvat paikallensa, niin seitsemällä kymmenellä\nvuodella on näitä lisäyskuita kolme'kymmentä ja viisi. Ja päiviä\nnäissä kuissa tuhat viisikymmentä. Vaikka kaikki seitsemän kymmenen\nvuoden päivät ylehensä tekevät kaksikymmentä ja kuusi tuhatta, kaksi\nsataa ja viisikymmentä, niin toinen niistä ei mitänä juuri toisen\npäivän kaltaista synnytä. Niin, Kroiso, onki ihminen vaihenalanen!\nMinulle sinä loistat sekä suurten tavaroitesi puolesta, että\nmonilukusten ihmisten kuningas oleva, vaan siksi, mitä aihelit, en\nsinua sano, ennen kauniisti elämäsi lopettaneen kuultuani. Sillä ei\nole'kan valtapohattainen paljo aikaantulevaista onnellisempi, ellei\nhäntä seuraa onni, elämänsä lopullaki kaikki kauniisti olla. Monta\nvaltapohattaa ihmistä on onnetonta, monta kohtuullisen elon nauttiata\nonnellista. Sangen rikas, vaan onneton, voittaa kahdella lahjalla\nosallisen, tämä rikkaan ja onnettoman monella. Hän on mieltänsä\ntäyttämään ja suurta kohtaavata vahinkoa kantamaan mahtavampi, vaan\ntämä voittaa hänen muissa. Ei kyllä himojansa noudattamaan ja vahinkoa\nkestämään hänen tavallansa mahdollinen nepä onni häneltä torjuuki,\nvaan ompi virheetön, kivuton, pahojen kohtaamaton, hyvälapsellinen,\nhyvänäkönen. Jos sen ohessa vielä päättää elämänsä hyvästi, onki hän\nse, jota etsit, onnelliseksi kutsuttaa mahdollinen. Vaan ennen kun\npäättää, odotella, eikä sanoa ketänä onnelliseksi, vaan osalliseksi.\nKaikkia niitä tavata, ihmisen ollen, on mahdoton. Sillä niinkun ei\nyksikän maa täytä kaikkia itsellensä kantava, vaan yhtä omistava,\ntoista kaipaa, jotta paras, kellä useinta lajia, niin ihmisenki kohta\nei konsa itsessänsä täysinäinen, vaan yhtä tarpeeksi ollen, toista\nvajaava. Mutta ken heistä osallisinna elää ja sitte kauniisti päättää\nelämänsä, hän minusta, kuningas, on sen nimen mahdollinen kantamaan.\nSillä katsoa pitää kaiken työn loppua, minne päätyy. Monellenki jumala\nonnellisuuden ensin osottanut, sitte juurtajaksain kukisti.\" Kroiso\nsenlaisia puheita ei mistänä arvosta pitäen anto mennä matkohinsa\nSolounan, hänen viisaudestansa sen enempätä virkkamatta. Mutta ei\naikojakan, jo kohtasi häntä Nemesi eli kostonjumala; se siitä, sanoo\nHeirodoto, kun itsensä onnellisinna piti. Hänellä oli kaksi poikaa,\ntoinen mykkä ja kuuro, toinen, Atyi nimeltä, kaikkia yksikäsiänsä\netevämpi. Vaan kerta metsäsian ajossa sattu toinen mies tämän Atyen\npeitsellä vahingosta kuolettamaan. Kova murhe tuli tästä isälle, mutta\nvieläi kovempia tapauksia oli hänelle Kyro tuottava. Tämä onnellinen\nsotia, yhä voitoillansa Lyydiata lähenevä, veti viimmenkän Kroison\nmielen poikansa kuolemasta toiselle suunnalle. Arveli parahaksi, jo\naikanansa ruveta Kyroa vastustamaan ja oman olonsa vakuudeksi koko\nPersian valta hävittää. Katso tarpeelliseksi tästä hankkeesta jumalia\ntiedustella, mutta epäuskonen ollen tahto ensin heidän tietolahjoja\nkoetella. Niin lähetti eräitä miehiä sekä Greikan maan kuulusimmiin\nennustelmiin, että Ammonaan Libyassa (s. 22) ja käski määrätyllä\npäivällä ja hetkellä kysyä, jos tietäisivät, mitä Lyydian kuningas\nKroiso parahillaan teki. Mitä toisissa ennustelmissa lienee vastattu,\nsitä emme tiedä, mutta Lyydialaisten Delphoon tultua ja tehtyä\nkysymyksensä, vastasi Pyythia: \"Hiekan voin lukea, voin myös meren\narvata määrän, Suun mykän ymmärtää, tajuta puhumattoman äänen; Nyt\nnenähän pistää haju kilvekkään kovakuoren, Kun vaskessa se vuonalihan\nkera kiehuva lienee, Vaski se sillä alustana myös sekä kattona vaski.\"\n\nMiesten ennustelmavastauksilla kotipalattua, kiitti Kroiso Delphon\njumalata, yksin tienneeksi ja sentähden muissaki uskottavaksi. Sillä\nmainitulla kysymyshetkellä ja päivällä oliki palasiksi leikeltyä\nkilvekkään ja vuonan lihaa vaskikattilassa ja vaskikannen alla\nkeittänyt, näin tavattomaan työhön sentähden ruvettuansa, ettei,\ntavallisemmassa ollen, kenkän ilman olisi arvaamaan sattunut. Nyt\njotaki Delphojumalan tiedosta päätävä Kroiso sille uhrasi kolmetuhatta\nelukkaa, sen ohessa Delphon templiin kalleita lahjoja lähettäen,\njoista erittäin nimittänemmä sata seitsemäntoista tiilipuolikasta\nkullasta, yhden kultaleionan, paljo kultasia hopiaisia astioita, erään\nkolmen kyynärän korkuisen vaimokuvan kullasta ynnä puolisonsa vyön ja\nkaulakoruset. Näiden lahjain saattajan käski jumalalta kysyä, joko\npitäisiki lähteä hänen Persialaisia vastaan. Jumala vastasi, \"Kroisolta\nPersialaisia vastaan lähteneeltä suuren vallan hävitettävän.\" Ja tämän\nohessa käski hänen Greikan voimallisimmia valtoja liittoonsa hankkia.\n\nEnnustelman kuultua Kroiso suuresti ihastu, sillä ei epäillytkän,\nsuurta Kyron valtaa sanoilla tavoteltavan. Näin yhä hyvistä puheista\njumalan kanssa tutummaksi tultua työnti joka hengelle Delphossa lahjoja\nja kysytti vielä kerran, pitkäaikuinenko hänen herrautensa olisi.\nPyythia vastasi:\n\n\"Jos jollon hevosaasi kuningas on Meidialaisten, Niin valu'jalka\nuros Lyydikko jo juoskosi Hermoon Louhiperään paetos, jos araksi sä\nmoititahanki.\"\n\nKonsapa hevosaasin kuninkaaksi tulevan, ajatteli Kroiso tästä\nvastauksesta enemmin, kun mistänä entisestä ihastuva ja valtaansa\nhyvinki kestäväksi päättävä. Teki sitte liiton Spartalaisten kera ja\ntoisia Babyluonian ja Aigypton kuningasten kanssa. Vaan vähä näistä\nkaikistaki oli hänelle apua, sillä Kyro oli väkevämpi ja sukkelampi,\nkun luulikan.\n\nVielä hankkivata sotaan sanotaan erään viisaaksi katsotun Lyydikon\nKroisoa näin puhutelleen: \"Sinäpä, kuningas, oli hän sanonut, hankit\nsotaa miesten kanssa, joilla on housunsa ja muu puku nahasta; jotka\neivät syö, mitä mieli tekisi, vaan mitä löytyy, sillä heillä ovat\nasuntomaansa karuja; jotka eivät juo viinaa, vaan vettä; joilla ei ole\nviikunia, eikä muita hentusia nautittavana. Niin voittavaki, mitä otat\nheiltä, joilla mitänä ei ole. Vaan itse voitettuna, toki malta'ki, mitä\nolisit kadottava. Sillä päästyä kerran meidän hyvyyttä maistamaan,\neivät hopulla heitä, emmekä taida heistä konsa vapaiksi päästä.\nMinun mielestäni vaan tulisi jumalia kiittää, etteivät ole antaneet\nälyä heille, itsestänsäki Lyydialaisten kanssa sotaan ruveta.\" Näin\nhaasteli hän, eikä ollutkan Persialaisilla ennen Lyydiaan tultuansa\nminkänlaista hekumallista nautintoa. Kroiso ei kuitenkan tästä miehen\npuheesta huoliva valmisti yhtäläiseen sotaan, toivossa, saada sekä\nKappadokia allensa että lankonsa Astyagenki puolesta Kyro kostetuksi.\nNiin johdatti sotaväkensä Haly'joen poikki Kappadokian maahan. Pian oli\nKyroki vastassa. Yhdyttyä tapeltiin molemmin puolin urhollisesti ilman\nkummankan voittamatta, sillä yö joutu väliin.\n\nNiin käytyä syytti Kroiso vähemmin itsellänsä, Kyrolla enemmin väkeä\nolevan ja katso parahaksi, takasi Sardiin lähteä, siellä kevään asti\nodottaa, sillä välillä liittolaisillensa Aigyptoon, Babyluoniaan\nja Spartaan sana työntää, kevääksi kokouta, yhdessä Kyroa vastaan\nsotimaan. Tällä päällä laski palkkaväenki kotiin, jonka jo oli sotaa\nvasten koonnut. Mutta Kyro kuultua, kuinka oliki toinen huoleton, lähti\nheti jälkiin ja oli jo Sardin kaupungin tienoilla, Kroison sanaakan\nedellä saamatta.\n\nNäin vastatuumasesti asian käännyttyä jo alkoki huoleksi Kroisolle\nkäydä. Vei kuitenki Lyydialaisensa vihollista kaupungin edustalla\nvastustamaan. Eikä löytynyt sillon toista urhollisempata kansaa, kun\nLyydialaiset. Ratsaina sotien olivat pitkillä keihäillä varustetut\nja paraita ratsastajia. Kaupungin lähellä olevalla suurella aukialla\nkentällä, jonka halki juoksee muutamia pienempiä jokia Hermoon\nyhdistyvinä, seisottiin vastapäätä tappeloon valmiina. Kyro peljäten\nLyydialaisten ratsaikkoa anto Harpagon neuosta kuormat kameleiltansa\nottaa, miehiä selkään nousta, niin muiden edellä Kroison ratsaikon\nkanssa käsiksi käydä. Mutta hevonen luonnostansa kaihtii kamelia,\neikä kärsi hajuakan. Sen tieten juuri oliki neuonsa Harpago keksinyt,\nsillä koko ratsaikon, josta Lyydialaiset erittäin suurentelivat,\nmitättömäksi tehdä. Hevoset vainun kameleista saatua ja itsetki\nnähtyä juoksivat heti kunne kuki tietänsä pakoon, sillä tavalla Kroison\ntoivossansa pettäen. Vaan Lyydialaiset tämän vihollisen juonen\nhavattua, eivät siitä typertyen, heittivät hevosensa ja rupesivat jalan\nsotimaan. Viimmen kauan aikaa tapeltua ja monen hengen kummaltaki\npuolelta kaaduttua, piti kuitenki Lyydialaisten kaupunkiinsa turvata,\nsiinä Persialaisilta piiritettäväksi. Kroiso toivossa, voivansa\nkauanki piirittäjiä vastustella, laitti lentäen sanan liittolaisille,\njo ennen tulla, kun viimmesestä puheesta. Vaan nämät, ehkä kyllä,\nliiatenki Spartalaiset, rientäen, eivät kuitenkan joutuneet ajan\najaksi. Urhollisesti torjuttiin vihollista Sardiin pääsemästä, eikä\nniin heti olisikan päässyt, ellei muutama Kyron sotioista, havattuansa\nerästä paikkaa linnan muurista vahvuutensa ja jyrkkyytensä puolesta\nvartioimatta heitetyksi, olisi sekä itse, että toisia jäljestä, juuri\nsiitä yli kiivennyt, niin linnaan sisään pääsevä. Sillä tavalla\nsatuttua voitettiin Sardi, Kroiso itseki elävänä otettua.\n\nKroison Kyron eteen tulleena anto tämä suuren puurovion raketa,\nsillä Kroiso ja neljätoista Lyydialaista nuorukaista poltettaa.\nTämän tehneen sano Heirodoto, joko niin voittonsa esikon jumalille\nuhraava, taikka jostai edellisestä lupauksesta, taikka ilman\nudellen, olisiko Kroisolla tulessa jumalistansa apua, joille ennen\nniin suuria lahjoja oli työnneksellyt. Roviolla ollen ja tulen\nkiihtyessä muisti tuskissaan Kroiso Solounan entistä lausetta, ei\nolevan ennen kuolematansa kenenkän onnelliseksi kiitettävän. Kuni\nunesta heränneenä huuskasi nyt kolme kertaa toinen toisensa perästä:\n\"Solouna!\" Mitä mökisevän, käski Kyro kysyä, mutta kysyjälle Kroiso ei\nvirkkanut sanaa vastaukseksi. Täyty kuitenki pakolla viimmen sanoa,\nmiestä muistelevansa, jonka sanat kaikille valtioille olisivat paljo\nsuuremmasta arvosta, kun mitkänä muut tavarat. Selvemmillä sanoilla\npuhua käsketty kerto, mitä Solounasta Kroison luona jo tiedämmä. Mutta\nKyro, malttaen itsensäki ihmiseksi ja ihmisen onnen vaihenalasuutta\nmuistellen, käski heti tulen sammuttaa, elävinä Kroiso ja kumppalinsa\nroviolta ottaa. Ja siinä havatsiki Kroison rehelliseksi, jumalille\notolliseksi mieheksi. Sillä tulta ei sammumaan saadessa rukoili Kroiso\nApolloa, jonka tehtyä taivas, sihen asti sekeenä, heti liementy ja\npilveen tultua laski vankan sateen rovioa sammuttamaan.\n\nTästä tapauksestapa vielä sitte ennustelmaki Kroisoa muistutteli,\ntämän kahleensa Delphoon lähetettyä ja ja sen ohessa kysyttyä,\nniinkö olivatki Greikalaisten jumalat petollisia, vähäkiitollisia.\nIlman kaunisteli asiatansa Pyythia, luonnon sallimasta mainiten ja\nsanoen, saavanki Kroison ei jumalia, vaan itseänsä, onnettomuudestaan\nsyyttää, sillä jumala oli ennustanut, häneltä Persialaisia vastaan\nlähteneeltä suuren vallan hävitettävän, joka nyt oliki toteen käynyt,\nvaikka ei hänen mieltänsä myöten, näin oman suuren valtansa, ei\nKyron, menetettyä. Toisella ennustelmallaan, vasta sillon hätään\njoutuvan, konsa hevosaasi Meidialaisia hallitsisi, juuri nykyistä\nKyroa hevosaasilla jumalan kuvailleen, sillä kuni hevosaasi ei synny\nyhdestä suvusta, vaan hevosesta ja aasista, niin oli Kyrollaki\nvanhempansa erisukusia ja eriarvosiaki, isä alhasesta Persialaisesta,\näiti Meidian kuninkaallisesta suvusta. Nyt vasta, sanoo Heirodoto,\nKroison tajunneen, itse syy onnettomuuteensa olevan, jonka siitä\najasta asti kärsivämmästi kantoki ja jonka Kyro sillä lievitti, että\nerittäin Kroison älynki ja hyväin neuojen puolesta aina kohteli häntä\nystävällisesti. Neuollisuudellaanpa kohta vapauttiki koko Lyydian\nkansan orjiksi tekeymästä. Sillä Kyron jällen matkohinsa lähdettyä\nnostivat kapinan Lyydialaiset, jolla eivät kuitenkan voittaneet, kun\nettä oli kaikki heidät kostoksi ja vakuudeksi Kyro orjuuteen viedä.\nMutta Kroiso neuo, ei sitä tekemään, vaan muuten niin laittamaan,\netteivät asuisi peljättävinä. \"Kiellä heitä, sano hän, sota'aseita\nkantamasta, käske komiasti vaatetettuna käymään ja opettamaan lapsensa\nsoittamaan, laulamaan ja kauppaa käymään. Niin pian saat nähdä miehistä\nakoiksi muuttuvan, eikä tarvitse enää kapinannostoja peljätä.\" Tämän\nneuon antaneen, sanoo Heirodoto, niin kuitenkin luullen paremman\nLyydialaisilla, kun orjina olevan. Kyro teki neuon mukaan ja lähti\nsurumatta matkohinsa. Mutta Harpagon jätti jälkeensä Karialaisia ja\nmuita kansoja, erittäin Greikalaisia uudisasunnoita, näillä tienoilla\nsotimaan. Niin joutuivat Asiassa elävät Greikalaisetki Persian alasiksi.\n\n\n\n\n4. Babyluonian vallan hävintö. Kyron loppu.\n\n(538-529 ennen Vapaht.)\n\n\nNäin Lyydian sodasta päästyä ja maan alaseksensa tehtyä lähti Kyro\nKaldaialaista Babyluonian valtaa vastan, jonka kuningas oli Kroison\nliitossa ollut. Pääkaupunki Babyluoni, jota sekä rikkautensa että\nmuun suuruutensa ja komeutensa puolesta ensimmäiseksi käkesi, oli\ntoki lujemmin varustettu, kun minkä ensirupeamalla saada. Ei hän\nmuuri, jonka ylisellä vaunuja ajeltiin ja käänneltiin, taikka jolla\nkuusitoista ratsasta vieretysten kulki (s. 46) ja joka ei ollut\nsavella, vaan maapiellä liitetty, yhdellä taikka toisella komauksella\nrauenne'kan. Ilman oli kaupungin sisäänki halki juoksevan Euphraatijoen\nkumpaaki rantaa pitkin muuri rakettu. Näissä rantamuureissa oli joka\npoikkikadun kohdalla vankkoja vaskiportteja, joiden suljettua toiselta\npuolelta et päässyt toiseen. Vähä ylempänä kaupunkia kävi aikoinansa\nMeidialaisia vasten rakettu ja sentähden niin kutsuttuki Meidian muuri\nTigrijoesta Euphraateen. Ilman oli samalla puolella kaupunkia itse\nEuphraten virtaki laitettu mutkin käymään, silläki estetyksi saada,\nMeidialaisia kaupunkiin pääsemästä.\n\nVaan ehkä oliki Babyluoni näin monilla laitoksilla turvattu\nja raamattuaki myöten kaikkein kaunehin valtakuntain seassa,\nKaldaialaisten koreus, niin Kyro ei kuitenkan huolinut epäillä. Sillä\nniin oli propheitan kautta Herra Babyluonista ennustanut, sanoen:\n\"Katso minä herätän Meidialaiset heidän päällensä, jotka ei etsi\nhopiata, eikä kysy kultaa. Vaan ampuvat nuoria miehiä kuoliaksi\njoutsilla ja ei armahda äidin kohdun hedelmätä, eikä säästä lasta.\"\n(Jes. XIII: 17, 18.). Juuri näitä Meidialaisiapa Kyro nyt Babyluonia\nvastaan johdatti. Gyndijoelle tultua, juoksi eräs valkosista\nhevosistaan, joita Päivälle pyhitettynä matkassa kuljetettiin, jokeen,\nsinne hukkuva. Tästä kovasti suuttunut Kyro vanno, tämän joen siksiki\nheikentää, vaimon polven kastumatta yli päästä. Asetti nyt sotaväkensä\nleiriin ja kaivatti 360 ojaa, niihin veden Gyndestä juoksuttava,\nsillä valansa täyttävä. Niin kertoo Heirodoto, vaikkemme luulisikan\nyhden hevosen hukkumasta Kyron sihen työhön ruvenneen, jossa kulutti\nkaiken kesänsä ja jolla ajalla Babyluonilaiset sekä ruokatavaroilla,\nettä muulla, saivat tilan paremmin varustaatse. Viimmen Babyluonin\neteen tultua ja tappeloon sovittua voitti ensiyhdynnässä Kyro\nBabyluonilaiset, vaan jotka, ei millänsäkän siitä, kaupunkiinsa\nturvitellen jättivät Kyron voittonensa paikalle. Vasta seuraavalla\njuonella sai heistä paremman voiton. Jätti osan sotioistansa kaupungin\nkumpaanki päähän, käskyllä, joen varrella odottaa, siksikun veden\nvirrassa alettua taitaisivat pohjaa myöten muurin alatse kaupunkiin\nkontata. Itse toisella osalla lähti ei kauas kaupungista erään järven\nluoksi, johon jo ennestäänki olevia kaivannoita vesi Euphraatesta\njuoksi. Näitä kaivamia syventi ja ilman suurenti Kyro, jonka tehtyä\nvesi yhtäkkiä Euphraatesta aleni, jotta oli helppo pohjalla kahlata.\nSitä odottamaan jäänyt väki kävi nyt pohjaa myöten kaupunkiin, jota\näkkinäistä sisääntuloa Babyluonilaiset oudostuen niin hätäytyvät,\netteivät millänä tavalla yrittäneetkän vastustaa. Heti älyvillä olisi\nollut helppo, portit rantamuureissa sulkea ja Persialaiset joen\npohjasta kuni merrasta ottaa. Mutta ällistellessä toisten karkasivat\nnämät estämättä kaupunkiin, jonka suurutta Heirodoto vielä silläi\nkuvailee, jotta sanoo, vihollisen jo kaupungin äärimmäisiä puolia\nryöstäessä, sydämessä vielä päiväkaudet iloista juhlaa vietetyn,\nsiksikun viimmen heidänki ilonsa muuttu huoleksi.\n\nNiin joutu tämä senaikuisen maailman komein kaupunki ja yhdessä koko\nKaldaialainen Babyluonian valta Kyron omaksi (538). Viimmenen kuningas\noli Nabonnedo, Heirodotoa myöten, Labyneto.\n\nBabyluonian voitettua oli Kyro nyt pian kaikkein lännisAsialaisten\nmaiden, Syrian, Phoinikian ja Kanaanki maan haltiana. Juudalaiset\norjuudestaan Babyluoniassa (s. 45) laski kotimaalle palaamaan, sillä\ntavalla tämänki valtansa äärimmäisen kansan miellyttävä. Kiittivätki\nja ylistivät häntä Juudalaiset ja niin hänestä, sekä suurista\nvoitoistansa, oli jo propheitaki aikoinansa kauniisti kuvaellen\nennustanut, sanoen: \"Herra rupea voideltuansa Koresta (Kyroa) oikiaan\nkäteen, taivuttaa hänen eteensä pakanat ja laskee kuningasten miekat\nsuoliltansa, että ovet aukenevat hänen eteensä, eikä portteja suljeta.\nHän käypi hänen edellänsä, tekee koleet tasaseksi; vaskiovet rikkoo hän\nja särkee rautateljet. Ja antaa hänelle salatut tavarat ja kätketyt\nkalliit kalut.\" (Jes. XLV: 1,2,3).\n\nEi vieläkän kyllä suureksi valtaansa arveleva, taikka sopivampiako ja\nvakavampia rajoja sille miettivä, lähti uusille sodille Kyro muutamia\nKaspiameren vaiheilla, pohjasessa eleleviä karjakkokansoja vastaan.\nTäällä Massagetalaisten kanssa yhdyttyä tapasi viimmen sekä voittoinsa\nettä elämänsä lopun.\n\nMassagetalaisia hallitsi sillon naisruhtina Tomyri, jolle Kyro lähetti\npuhe'miehen, naida tahtovansa.\n\nTomyri, joka kyllä arvasi, vähä Kyron itsestä huolivan, vaan\nherrauttansa peräelevän, kielsi sitä varten tulemasta. Sillä ei\nmitänä voittava lähti Kyro sotaväkinensä Massagetan maalle. Jaksarten\n(Heirodotoa myöten Aaraksen) joelle tultua ja ylipäästäksensä siltoja\nrakenteleva sai sanan Tomyrilta, ei tarvitsevan silloista suurta vaivaa\nnähdä, sillä jos niin himottaisi Massagetalaisten kanssa tapella,\nheidän ei estävän häntä joen poikki pääsemästä, taikka itsienki, jos\nennemmin soisi, hänen puolellensa tulevan.\n\nTämän kuultua kokoon kutsu Kyro kaikki ylhäsimmät miehet kanssansa\nneuottelemaan. Kroison neuo oli, ensin kaikki sotaväki toiselle\nrannalle luoda, sitte takasin kääntyä enimmällä ja paremmalla osalla,\npienemmän osan kehnoja, kelpaamattomia miehiä paikalle jättää ja\nluoksi paljo ruokia ja väkeviä viinoja. Tämän neuon katso Kyro kaikkia\nmuita viisaammaksi, toivoen sillä tavalla Massagetalaiset paulovansa.\nVei sentähden armeiansa yli, palasi paremmilla jällen, kaikki kurjat\nvaivaset ruokain ja viinain kera paikalle jättäen. Heti itsen palattua\njo tuli kolmas osa Massagetan sotaväestä, löi kuoliaksi, minkä tapasi\nPersialaisia paikalla ja rupesi sitte ruokatavaroita katselemaan.\nKyllin syöneenä, juoneena, päihtyneenä viimmen nukkuivat. Vaan nyt\ntuli Kyro Persialaistensa kera, löi kuoliaksi Massagetalaiset, enemmin\nelävinä ottaen, joiden seassa Tomyrin poikaki, päämies Spargapisi.\nTomyri sanan poikansa ja sotaväkensä onnettomuudesta saanut laitti\nasiamiehen Kyron luoksi, jonka käski näillä sanoilla puhua: \"verta\nkylläymätön Kyro, ellös huoli liion työstäsi suurennella, sillä\nviinamarjain hedelmällä, jota itset niin järjettömästi nautitta,\nettä sisään mentyä viinan, jällen suusta lähtee pahoja sanoja sillä\nmyrkyllä olet poikani pettäjän tavalla voittanut, et rehellisen miehen\ntavoin oikiassa sodassa ja tappelossa. Niin kuule minkä neuon sinulle\nsuosiollani olen antava. Työnnä jällen lapseni ja lähde itse matkohisi,\nniin pääset ilman muutta rangastuksetta, vaikkas oletki kolmannen osan\nMassagetan sotaväestä häpiään saattanut. Vaan ellet sitä tee, niin\nvannon Massagetan jumalan, Päivän, nimeen, että kyllistymättömänki olen\nsinun verellä kyllistyttävä.\"\n\nKyro semmoisista lauseista ei ollut millänsäkän. Spargapisi kohmelosta\nselvettyään ja älytessään, ei oikiassa olevansa, ano irti kahleista\npäästä ja laskettua kuoli omin mennettämisin. Mutta Tomyri kaiken\nsotaväkensä koonnut riensi Kyron kanssa tappeloon. Tätä tapelmata\narvelee Heirodoto kauheimmaksi kaikista, joita hänen tiettyänsä oli\nmuukalaisissa kansoissa sattunut. Kauan oli esinnä loitompaa nuolilla\nammuttu, sitte nuolten loppuessa toinen toisensa päälle keihäillä ja\nkalvoilla karattu, niin melkiä aika oteltu, eikä kummankan paetessa,\nviimmen toki Massagetalaisten voiton saaneen. Enin osa Persialaisia\noli paikalle jäänyt, joiden seassa itse Kyroki. Hänen ruumiinsa anto\nsitte Tomyri muiden ruumisten seasta etsiä. Löydettyä lausu: \"vaikka\nitse hengissäki ja voiton perinyt, niin olen kuitenki, kun en olisikan,\npetoksesi tähden, jolla veit poikani. Mutta sinulle tahdon tehdä, kuten\nkerran lupasin, verellä olen sinun kyllistyttävä.\" Samassa pisti Kyron\npään verellä sitä varten täytettyyn nahkasäkkiin. Niin on Heirodoto\nKyron lopusta kirjottanut lausuen, muitaki tarinoita siitä käyneen. Ja\nkertovatki toiset hänen ei sodassa, vaan rauhassa ja kotona kuolleen.\nMainittava asia kyllä on seki, suurelle Aleksandrolle Pajargadassa\nPersidan maassa, 200 vuotta myöhemmin Kyron haudan näytetyn, arkulla\nkullasta ja omituisilla hautavartioilla. Haudalla oli ollut persiaksi\nluettava kirjotus: \"Ihminen! minä olen Kyro Kambyysen poika; aikoinani\nherrauden Persiassa ja vallan Asiassa voittanut; suo minulle tämä\nmuistoksi.\" Paljo tosiaan oliki muinen Kyrosta ja hänen kuolemastansa\nerilaisia tarinoita. Vaan kutenki ollen kuoli yhdenneljättä vuotta\nhallittuansa (529). Hänen sodillansa ja voitoillansa Asialaiset kansat\nKeskimeren ja Indojoen välillä paremmin yhteen mukautuneena jo kohta\njälkeen alkovat Euroopalaisia hätyytellä.\n\n\n\n\n5. Kambyysi.\n\n(529-523 ennen Vapaht.)\n\n\nKyroa seurasi poika Kambyysi hallinnossa. Isänsä himolla alko tämäki\nvaltaansa levitellä, ilman huimapäinen, tyly, raivokas valtia ollen.\nPerityn valtansa koki ensin Aigypton rikkaalla, voimallisella\nmaalla suurentaa, jonka kuninkaalle, Amaasille (s. 41) oli ilmanki\nmuinasista naimisasioista vihassa. Eräs maanpettäjä, Phani, Aigypton\nGreikalaisesta palkaväestä karannut, neuo hänelle tien Asiasta\nAigyptoon, Arabian aavojen halki. Pielousion kaupungin tienoilla tapasi\nvastassa Aigypton sotaväen johdettuna kuninkaaltansa Psammenitolta,\njonka isä Amaasi vähä ennen oli kuollut.\n\nPitkin pituuttansa julmuudelta täytetyn tämän sodan alko Aigypton\nGreikalainen ja Karialainen palkkaväki sillä hirmutyöllä, että\nmolempain sotajoukkoin silmissä teurasti äskenmainitun Phanen viattomat\nlapset, joiden verta sitte, viinalla isossa kattilassa seotettuna,\njoivat toinen toisensa muistoksi. Kohta jälkeen alettiin tapella.\nPersialaiset voittivat; Aigyptolaiset pakenivat Memphiin. Tästä\nensimmäisestä voitosta säikähtyneenä rupesi heti lähellinen Libyan\nkansa ja Greikan uudisasunto Afrikassa, Kyyreine, ilman vastustamatta\nPersian alasiksi, sanan kuuliaisuudestansa ja paljo lahjoja Kambyyselle\ntyöntäen. Hirviä lieneeki mainittu tappelo ollut, sillä vielä\nseitsemänkymmentä vuotta myöhemmin tapasi Heirodoto paikan pääkalloilla\ntäytettynä ja sanoo hyvin erottaneensa Aigyptolaisten kallot\nPersialaisista, ollen edelliset kovenneita, jälkimmäiset pehkautuneita,\nlöyhiä, jonka erotuksen arvelee siitä tulleen, että edellinen kansa käy\navopäin, toinen lämpimästi peitetyillä.\n\nPerintöviha ja kostonhimo oli Memphiin paenneilla Aigyptolaisilla\nainoana ajatuksena. Kambyysi lähetti Greikalaisella laivalla\nPersialaisen asiamiehen Neiloa myöten Memphiin, kaupunkia hyvällä\nantaumaan anova. Tämän laivan väkinensä hakkasivat heti pieniksi\npalasiksi. Tiedon saatua pidettiin tuomio Persian leirissä ja\npäätettiin kymmenen ylhäsintä Aigyptolaista jokasesta laivalla\nsurmatusta hengestä surmattavaksi. Niin Memphi voitettua ja Phammenito\nsukunensa vangiksi saatua rupesi heti tätä hirmuista tuomioa Kambyysi\ntäyttämään. Psammenito, vasta kuusi kuuta kaikkinansa haltiana ollut,\nsai nyt Memphin esikaupungissa vankihuoneessa istua ja katsella oman\ntyttärensä, ynnä muiden korkiasukusten Aigyptolaisten neitojen, orjiksi\npuettuna ja orjain lailla vesisilmissä sotamiesten tarpeeksi vettä\nkantelevan. Kaikki muut isät surkutellen lapsiansa itkivät, mutta\nPsammeniton asuivat silmät kuivina. Sitte näki ainoan poikansa kahden\ntuhannen Aigyptolaisen nuorukaisen edellä surmattavaksi vietävän.\nTaasen itkien äyhkäsivät toiset isät, Psammenito ei itkenyt. Mutta kun\nvähän ajan päästä näki vanhan ystävänsä ja pöytävieraansa, joka kaiken\nikänsä sihen asti oli yltäkylläsyydessä elänyt, vaan nyt päiväinsä\nlopulla ruokaa sotamiehiltä näljissään kerjäsi, sillon purskahti itkuun\nPsammenito, itki ja voivotteli.\n\nKambyysi, jolle heti ilmotettiin, jo toki viimmen kuninkaanki\nitkevän, sai kysyneeksi, mintä nyt itki, ennen lastensa orjuutta\nja onnettomuutta kuivin silmin katseltua. \"Oh Kyron poika! vastasi\nsillon Psammenito, oma onnettomuuteni on suurempi, kun mitä itkeä,\nmutta ystäväni onnettomuudelle on vielä siksi vettä silmissäni.\" Nämät\nsanat liikuttivat Kambyysenki sydäntä, jotta rupesi paremmin vankiansa\nkohtelemaan ja anto käskyn, ei poikaakan tappaa. Mutta käskynviejät\njoutuvat myöhään; kuninkaan poika oli jo hengeti.\n\nLuultavasti olisi Psammenito Persian alasena saanut vastaki Aigyptoa\nhallita, sillä Persialaisilla oli tapana arvossa pitää kuninkaallisia\nlapsia, mutta rupesi uudelleen Aigyptolaisia kapinaan kehottelemaan.\nTämän tutuksi tultua pakotettiin härjänverta itsensä kuoliaksi juomaan,\njonkalainen kuolettaminen niinä aikoina ei ollut peräti tavaton.\n\nMemphistä lähti Kambyysi Sain kaupunkiin, jossa entisen kuninkaan\nAmaasin ruumis palsamoittuna suojeltiin. Mitä elävälle ei saanut tilaa\ntehdä, teki kuolleelle. Ruumis monella tavalla pahoin raadeltuna ja\nhävästynä viimmen poltettiin. Saissa ollessaan pisti Kambyyselle\npäähän, vallata Aithiopianki maa, jonka rikkaudesta, voimasta ja\ntaidoista oli sekä paljo että ihmeteltäviä kuullut. Niin lähetti\nensin tiedustelioita niiden Aithiopilaisten maalle, joita sihen\naikaan erittäin nimitettiin pitkäaikuisiksi (makrobioiksi), koska\nhe olisivat eläneet sata kaksikymmentä vuotta ja päälle. Näiden\ntiedusteliain piti mennessään lahjoja viedä ja niin puhutella, kun\nolisivat Kambyyselta laitetut ystävyyden liittoa Makrobiolaisten ja\nPersialaisten välillä toimittamaan. Mutta Aithiopilaisten valtia,\njoka heti älysi juonen, lausu heille: \"Lähtekäi matkohinne, teidän\nkuninkaanne ei ole rehellinen mies. Sillä, jos olisi, pysyisiki kotona,\neikä etsisi vieraita maita, ihmisiä allensa vaatien, jotka hänelle\neivät ole mitänä pahaa tehneet. Viekäi hänelle tämä jousi ja käskekäi,\nei Aithiopiaan lähteä ennen Persialaistenki sama jousi yhtä huokiasti,\nkun meikäläisten kiinnitettyä ja sanokai paremman olevan jumalia\nkiittää, jotka eivät ole Aithiopilaisillenki mieleen panneet, toisen\nomaa himota.\"\n\nKambyysi tästä vastauksesta peräti vimmastuneena anto sotaväellensä\nkäskyn heti Aithiopiaan lähteä, vaikka kyllä olisi jousi jänkiämpi, kun\nminkä Persialaiset olisivat kiinnittää voineet. Thebaiaan tultuansa\nlähetti erille 50,000 miestä Ammonilaisia sotimaan käskyllä, tehdä koko\nkansa orjiksi ja Ammonian ennustelmarakennus (s. 22) tulella hävittää.\nMutta nämät viisikymmentä tuhatta hävisivät Libyan äärettömillä\nhieta'aukoilla, joko vihollisen nuolilta eli maanomilta saastasilta\ntuulilta kohdattuna. Ei paremmin käynyt pääarmeiankan, jota Kambyysi\nitse Aithiopiaan johdatti. Jo viidennellä päivällä loppu siltä ruoka,\neikä mistä uutta saada, synkästä, autiosta maasta, jossa ei kasvanut\npuuta, ei ruohoa. Ensin juhtain teurastettua ja syötyä piti, näljän\nyhä enemmin kovittaessa, viimmen joka kymmenes henki sotioista toisten\nsyötäväksi tappaa. Vasta sitte peruutti sotaväkensä Kambyysi tältä\nmitättömältä matkalta.\n\nJälle Memphiin tullessansa oli suurimmallaan ilo kaupungissa,\nsillä kauan aikaa suotta odotettua oli ihmeeksi kerran uusi Aapi\n(s. 29) ilmestynnä, jonka syntymäjuhlaa uhreilla, rukouksilla,\nkokouksilla ja muulla riemulla vietettiin. Mutta kambyysi ei ollut\nsillä tuulella, että olisi voinut toisten iloa katsella, jonka heti\nsurkialla tavalla lopettiki. Sillä käski eteensä tuoda Aapin ja\ntuodun pisti pahasti irvistellen kuoliaksi. Eikä sillä hyvä, anto\nsotioillensa käskyn, pieksää papit ja miekkakädessä kansa surmata\ntaikka kotiinsa karkottaa. Sitte, vielä enemmin pappeja entisestä\narvostansa kansan silmissä alentaaksensa, meni suurimmassa kunniassa\npidettyihin templeihin, nauraen, pilkaten ja hävästen mitä pyhintä\nlöysi. Viinasta, jota ylellisesti nautitsi, kiihty ainaki villimmäksi,\nettei väheäkän kysynyt, mitä teki. Epäluulosta laitti salamurhaajia\nPersiaan, veljeänsä Smerdiä päiviltä ottamaan. Ja kerran aikova, kaksi\nsisartansa vaimoinsa sekaan ottaa, kysy papeilta, jos olisi luvallinen.\nPeljätessään suorilla sanoilla kieltää, vastasivat: \"meillä ei ole\nlakia, jonka mukaan saisi veli sisartansa aviollisesti kohdella, se\nlaki ollen, saada kuninkaan tehdä, mitä tahtoo.\" Joku aika sen jälkeen\npotkasi toisen näistä sisarista vähä ennen saamistansa kuoliaksi.\n\nToisinaan onnistu vanhalle Kroisolle, joka häntäki sotimatkoilla\nystävänä ja neuonantajana seurasi, saada hän sanalla eli sopivalla\nvarotuksella vähä hillityksi. Kerran kysäsi hoviherrojansa Kambyysi,\nkumpasen pitivät suurempana, itsen taikka isänsä. Tämä mutkanen kysymys\njopa vaati mutkaista vastaustaki, jonka Kroiso toisten iloksi heti\nkeksi sanoen: \"et toki, kuningas, minun mielestäni vielä ole'kan isääsi\nverrattava, semmoista poikaa sinulla ei ollen, kun isälläsi sinussa.\"\n\nMuutaman toiseen kerran käski Kambyysi pahoillaan kaksitoista\nylhäistä Persialaista, päin alas, elävinä maahan kaivaa, ei mistänä\nnimitettävästä rikoksesta. Kroiso rupesi tästä sekä hirviästä, että\nälyttömästä työstä häntä muistuttelemaan, mutta parahiksi pääsi itse\npakoon, ettei nuolella häntä kuningas kuoliaksi ampunut. Vieläki\nanto käskyn palvelioillensa, Kroiso tappaa, mutta palveliat, tieten\npian jälle herransa leppyvän, eivät tappaneet. Toisella päivällä ei\nmuistavinaan koko seikkaa kysy Kambyysi, missä Kroiso viivytteli ja\ntämä, tiedon saanut, astu kuni ennenki kuninkaansa eteen. Vaikka\nkyllä siitä suuresti ihastuva Kambyysi kuitenki rankasi kuolemalla\nvähäkuuliaisia palvelioitansa.\n\n\"Sano'pa minulle, lausu taasen kerran viinapäissä Kambyysi ystävällensä\nPreksaspille, mitä Persialaiset minusta hokevat?\" Preksaspi vastasi,\nkaikkein häntä jaloksi kiittävän, vaan hokevan liiaksi toisinaan viinaa\nmaistelevan. \"Vai niinkö, lausu sen kuultua kuningas; taitavatpa\nluulla, minun päissäni ei tietävän, mitä teenkänä. Siitä luulosta\nolen paikalla vapauttavame. Sillä, jos nuolella tapaan poikaasi,\njoka tuolla pihan perällä seisoo, keskelle sydäntä, niin lieneeki\nnähtävä, Persialaisten luulossansa erehtyneen.\" Samassa sai jousen\nja laski pojan hengeti. Katsomaan käytyä oliki nuoli käynyt keskelle\nsydäntä. \"Ka niin, Preksaspi, sano riemuten kuningas, vieläkö nytki\nluulet Persialaisten hokevan, minun viinasta älyttömäksi menevän.\nTaikka tiedätkö nimittää toista, joka olisi osaavammasti ampunut?\"\n\"En todella, änkytteli isä vastaukseksi, jumala itse ei olisi niin\nosaavasti kohdannut.\"\n\nVaikka kyllä kauhistummaki senlaisia töitä, niin Asialaisissa kansoissa\nniitä ei miksikän ihmeeksi luettu, sillä orjallisissa valloissa\npidetään kuningasta kaiken sekä hengen että omasuuden herrana. Ei\nvielä hopulla olisikan toki Aigyptosta Kambyysi lähtenyt, ellei\nsanan tultua, kotimaassa kapinoin elettävän. Niin sinne rientävä ei\npäässytkän Ekbatanan kaupunkia edemmä, siinä miekanhaavasta kuoleva,\njonka ratsaille nostessa oli reiteensä saanut. Kuolinvuoteella itki\nkatkerasti ja katu veljensä Smerden surmata käskemistä, sillä itsellä\nei poikaa ollen loppu koko Kyron polvikunta hänessä. Sen ohessa\nrukoili ystäviänsä estämään, Meidialaista miestä kuninkaaksi jälkeen\npääsemästä, eikä uskovan Smerden enää elossa olevan, sillä onnettomalla\nhetkellä oli jo aikoja hänen käskystänsä surmattu.\n\n\n\n\n6. Teko Smerdi.\n\n(522 ennen Vapaht.).\n\n\nKambyysen tunnustus kuolinvuoteellaan tuli siitä, että hoettiin, ei\nolevankan Smerden kuolleen, vaan, tähän asti piilossa elettyänsä, nyt\nveljensä siasta kuninkaaksi ruvenneen ja heti kolmen vuoden verot\nmaalle anteeksi antaneen. Juuri tätä petosta ja kohta alussa valtansa\nanastamista estämään Kambyysi Aigyptosta lähtiki. Se, joka Smerden\nnimellä ja Kyron pojaksi sanovatse oli hallitsemaan tunkeunut, ei\nollut kun muu eräs, tietäjän Patitseiten velimies. Tämän Patitseiten\noli kotoa lähtiessään Kambyysi hovinsa katsojaksi Sousassa valinnut\nja hänestä oli koko yritys lähtenyt, jolla ei ollut muuta perää, kun\nMeidialaisille vallan Persiasta saada. Persialaiset esinnä ei oikein\nuskoen, mitä veljensä kuolemasta Kambyysi viimmesillään tunnusti,\nvaan luullen tämän vihasta häntä ei jälkeensäkän kuninkaaksi suovan,\nolivat jonkun ajan sillänsä. Mutta kuninkaallisia käskyjä yhä hovista\nlähtien, itse kuningasta ei konsa näkyen, jo viimmen rupesivat\nepäilemään. Vaan miten saada asia ilmi? Patitseiten veljeltä oli\nKyron aikana josta kusta rikoksesta korvat poies leikatut, vaan\nhäntäpä ei päästy katselemaan. Kauanki olisi saattanut salassa pysyä\npetos, ellei eräs kuninkaallisista vaimoista, ylhäsen Persialaisen\ntytär, nähtyänsä korvitonna miehen, olisi sitä muille ilmottanut.\nNiin tämän isä ja viisi muuta ylhäistä Persialaista rupesivat\ntuumittelemaan, millä keinolla saada anastaja vallasta erotetuksi.\nSattu heidän tuumitellessaan tulla Persidasta Sousaan Maaherra\nHystaspen poika, Daareio nimeltä, nuori, urhollinen mies ja samasta\nAkaimenen suvusta, josta entinen kuningas Kyro. Hänen voittivat\npian puolellensa ja yhteen liittoon ruvettua, pantiin määräpäivä,\njona kaikki aseellisina kuninkaan huoneisin tunkeuta. Niin meneviä\nesivartiat eivät vastustelleetkan, vaan sisämpänä oli toisia vartioita,\nkuohilaita miehiä, joista piti väkirynnäköllä läpitunkeuta. Viimmen\nhoviin sisäytyneinä näkivät siellä Patitseiten veljenensä. Paikalla\nlöivät kummanki kuoliaksi, päät kansalle näytettää myötänsä ulos\nvieden. Sen tehtyä, ja Patitseiten petoksesta vimmoissaan, etseivät\ntoisiaki tietäjiä ja olisivat kaiketi koko suvusta lopun tehneet,\nellei yön väliin joutuessa. Rahvas petoksen ilmisaamasta ja pettäjäin\nrangastuksesta hyvillään eli hiljasesti kuninkaattomalla väliajallaki,\ntoista vallan päätä pelastajainsa toimesta ja viisaudesta odottava.\n\n\n\n\n7. Daareio, Hystaspen poika.\n\n(522-485 ennen Vapaht.).\n\n\nOnneksi olivat nämät seitsemän ruhtinasta, jos ei juuri ykstuumasia,\nkuitenki viimmen parahimmaan neuoon yhtyväisiä. Esinnä kyllä oli\nmontaki päätä ja erituumaa uuden vallan rakennosta, toisilla Eräsvalta\n(Oligarchia), toisilla Rahvasvalta (Democratia) mielenperänen. Viimmen\ntoki yhdyttiin Daareion neuoon Yksivalta (Monarchia) entisessä\nvoimassaan pitää. Vaan nyt tuli toinen työ eteen, mistä uusi kuningas\nsaada, kenen ruveta, kaikki yhtäläisiä ollen. Vanhin heistä, Otani,\nsano ei pyrkivänsä, eikä ilmankan kuninkaaksi rupeavansa, josta\nvapaehtosesta luopumisesta toiset häntä ansioa myöten kiitellen\npäättivät, jos ken kumminki kuninkaaksi pääsköön, aina antaa\nitsevapaana Otanin elää ja vuosittain jollai lahjalla muistella.\nSamassa päätetiin, sen kuninkaaksi ruveta, kenen hevonen, yhdessä\nheidän ulos kaupungista ratsastaen, ensin hirnahtaisi; niin saada arvan\nmäärätä, missä muista tuumista ei ollut apua.\n\nSeuraavalla tavalla sanotaan Daareioa arvan puoltaneen. Hänen nerokas\nhevoshoitajansa, kuultua, minkä onnen hevonen toisella päivällä voisi\nherrallensa hirnua, vei illalla ennen orihin tamman kera samaa tietä\nkaupungista ulos ja jonkun matkan ajettua laski heidät irralleen\nrunsaasti appeita eteen pannen. Sen tehtyä myöhään illalla ajo jälle\nkotiin. Niin päivällä perästä Daareion orihinensa ape'paikalle tultua,\nmeni tälle eileinen ruoka ja tammaki mieleen, joita ei nähden hirnasi\nikävästä. Sen kuultua heti toiset ruhtinat hyppäsivät maahan Daareioa\nkuninkaaksi kumartelemaan.\n\nParemmin arvoansa vahvisteleva nai Daareio vaimoja kuninkaallisesta\nsuvusta, nimittäin kaksi Kyron tytärtä, yhden Smerden tyttären ja\npäälliseksi Otanenki. Ilmanki oli luja ja vaka hallitsia, eikä suannut\nsuurtenkan muina kun alammaisina itseänsä lähestyä. Intapherni, eräs\nniistä seitsemästä, tahto kerran kuninkaan puheelle ja vartiain\nestellessä, kiivastuneena löi heidät korvittomiksi. Vaan siitäpä\nseikasta joutu poikinensa, heimonensa vankeuteen, ollen Daareiolla\nmuutaki syytä, kapinoita hänestä penkoa. Intaphernen vaimo itki\nja rukoili taukoamatta kuningasta vankien puolesta. Niin Daareio\nviimmen lupasi yhden vapaaksi, kenen tahtoisi. Sano veljensä\ntahtovan. Minkätähden hänen, eikä miestänsä taikka jota kuta poikaa,\nihmetteli Daareio. Kyllä saavansa toisen miehen, vastasi vaimo, ja\ntoisia poikiaki, veljeä ei toista, jo kuoltua isänsä ja äitinsä.\nTästä vastauksesta naurahtaen kuningas anto hänelle sekä veljen että\nvanhimman pojan vapaiksi.\n\nVielä kovemmin kun Intapherniä rankasi Oroitia, siallistansa\nSardissa. Ylimielisyydessään oli tämä antanut luonansa käyneen,\neikä mielenmukasia sanoja tuoneen, kuninkaallien asiamiehen\npaluumatkalla surmata. Daareio ensin epäilevä tämän Sardissa pidetyistä\nPersialaisista peitsikkäistä, tiedusteli näiden mieliä ja kuultua, ei\nOroitia puoltelevan, anto käskyn hengiltä ottaa.\n\nToki vaarallisempi näitä erityisten miesten kokeita oli\nBabyluonilaisten seuraava kapina. Jo ammon sala hankkieltua,\nviimmen valmiina, varustettuina, kielsivät veron Persialaisilta.\nSitte kaupunkinsa portit sulkien menettivät kaiken akkaväen, niin\nriittävämmällä elolla itset jääden. Daareio kaupunkia kaksikymmentä\nkuuta sotaväellänsä piirittävä ei voittanut mitänä, ollen avuton Kyron\nentinen virrankuivatusneuoki, toisten varalla ollen.\n\nOliki jo heittää koko sodan, koska nuori korkiasukunen Persialainen,\nSuopyro nimeltä, yhden niistä seitsemästä poika, jotka viimmesessä\nvallanmuutoksessa olivat osallisia, tuli poisviiltyllä nenällä ja\nkorvilla, ajetulla päällä ja verille ruoskitulla seljällä kuninkaansa\nesiin. Kammostuva ja pystöön hypäten kysäsi tämä, keltä oli niin\nkauhiasti raadeltu. \"Itseltäni, jopa itseltäni, vastasi Suopyro ja\nsinun tähtesi, sillä näin olen kaupungin käsiisi jouduttava. Verissäni\nsinne menevä sanon sinun näin muokata käskeneen, siitä että olisin\nneuonut, kaupunki sillänsä heittää, kotiin lähteä. Sitte yhä kostosta\nmainiessani ja niin käyttäissäme, ettei epäellenkän petosta pelätä,\nluultavasti antavat sotamiehiä, joilla lähden vastaasi. Vaan sinä\nkymmenen päivä tästä alkain lähetä tuhannen miestä, mitä kehnoimmia,\nvastaani, siitä seitsemän päivää edelle, kaksituhatta ja viimmen\nkahdenkymmenen päivän päästä neljätuhatta. Niistä joka kerralla voiton\nsaatua, jo toki tehnevätki minun päämieheksi Babyluonilaiset, kaupungin\navaimet käsiini antaen. Sanomattai tiedät, mitä sitte seuraa.\"\n\nKaikki tapahtu miehen arvelemista myöten. Kolmannen kerran Persialaiset\npuheen mukaan voittanut pääsi ylimmäiseksi päämieheksi ja anto\nkaupungin Daareiolle.\n\nKiitollinen ollen Daareio Suopyrolle anto koko Babyluonian lääniksi\nynnä kaiken siitä kuninkaalle lähtevin veroine, joka vaan oliki\nkauniisti tehty. Vielä kauniimmaksi lukisimma, mitä sen ohessa lausu,\nennen mielellänsä kymmenenki Babyluonia olevihin onniinsa heittävän,\nkun näkevän niin kauhiasti Suopyron raadeltuna. Mutta hirviästi oli\nBabyluonilaisia rankaseva. Portit särjettiin, osa muureista purettiin\nja kolmetuhatta korkiasukusinta asukasta ristiinnaulittiin.\n\nToiseen yritteesen sattu samoina aikoina Daareio ei muusta erityisestä\nsyystä, kun oman luontonsa jaloudesta. Eräs korkiasukunen Greikalainen\nmies, Sylosona Samon luodolta, oli entisen kuninkaan Kambyysen aikana\nDaareion Memphin kaupungin paltalla tavannut. Daareio, sillon muu\nerityinen sotaherra, oli pyytänyt Greikan mieheltä ostaa kaunista,\npunaista levättiänsä, johon toinen oli vastannut, ei myödä olevan,\nvaan, jos niin haluttaisi, ilmaseksi saavan. Tämä sama miespä nyt tuli\nSousaan ja hovin esipihalla istuva ilmotti vartioille, aikoinansa\nhyvän työn kuninkaalle tehneensä. Sisään laskettu muistutti muinasesta\npunasesta levätistään Memphin torilla. \"Ja sinäkö olet, sano Daareio,\nsama mies! Jo vainen niin tunnustelenki muodostasi. No, ei tarvitse\nkatua minulle hyvän työn osottamasta huonommilla päivilläni.\"\n\nNäin lausuttua lahjotti miehelle paljo hopioita ja kultia. Mutta\nSylosona lausu: \"oh kuningas! en ole sitä varten tullut, vaan jos tahdot\njotai hyvää tehdä, niin vapauta syntymämaani Samo, jota, veljeni\nPolykraten surmattua, nykyään orja hallitsee. Se minulle suosioksi\ntehden kuitenki laita, ettei ketänä tapettaisi eli vapaudeltaan\nvierotettaisi.\"\n\nJo valmis tekemäänki Daareio, mitä rukoili toinen, laitti sotalaivoja\nSamoon, vapauttamaan kansaa ja vallananastajata rankasemaan, vaan eipä\nvoinu'kan toista puolta rukouksesta täyttää. Sillä tappeloon yhdyttyä\nkaatu monta luotolaista ennen kun myöntyvät uuteen haltiaan.\n\nVaan nimitetystä Polykratesta, Samon entisestä päästä, tahdomma vielä\nmuutamilla sanoilla mainita. Hän oli muinasaikaan eräsestä onnestaan\ntuttu. Kaikilta retkiltä palasivat laivansa voitolla kotivalkamoille\nja monta saarta ja kaupunkia oli niillä vallannut. Ystävänsä ja\nkostilaisensa Amaasi, Aigypton senaikuinen kuningas, juuri pelkäämällä,\nei hyvää loppua tästä alituisesta myötenkäynnistä, muistutti ja varotti\ntoista, ei ylen sille luottaumaan. Sen ohessa käski hänen itsestään\njotai kallehinta kalua menettämään, niin ennakoiten kade'sekasia\njumalia lepyttääksensä. Sen tekevä Polykrati nakkasi kallehimman\nsormuksen mereen. Mutta, ei aikojakan, jo tuli takasin sormus kalan\nvatsassa löydettynä, jota hänelle ruoaksi laitettiin. Uskonsa mukaan\npäättävä Amaasi, jumalain yhtäläisellä onnella oikeen kiusaavan\nPolykratia, eikä vainenkan hyvää loppua siitä nähden, jo vierottihenki\nkaikesta yhteydestä entisen ystävänsä kera. Niin oliki Amaasin enne ei\nperätön, sillä ennenmainitulta Oroitelta Polykrati Sardiin vieteltynä,\nsiellä häneltä surmattiin.\n\n\n\n\n8. Daareion Sodista.\n\n(514 ennen Vapaht.)\n\n\nMitä tähän asti olemma Daareiosta kertoneet, sen teki enimmiten\nvaltansa ja armonsa kotoseksi vakuudeksi, vaan pitipä niistä tavan\nmukaan ulompanaki huoli pitää. Näin olisi eräs puolisoistansa, Atossa\nnimeltä, kerran Daareioa puhutellut, sanonut: \"sinun pitää jostai\nsotasesta miehentyöstä kuulusaksi tekeytä, jotta nähden Persialaiset\nmiehen pääksensä saaneen ja ilmanki sodissa pyöriväisinä eivät saisi\naikaa kotona kapinoihin ruveta.\" Daareio vastasi, jo itsensäki\njotai semmoista mietittyään nyt Skythilaisia sotimaan lähtevänsä.\nSkythilaisiksi nimitettiin sillon usiampia, raakoja ja urhollisia\nkansakuntia, joilla oli asuntonsa Mustan ja Kaspiameren pohjaspuolella\nja niiltä tienoilta lähtien laajalta itäänpäin Asian maakunnissa.\nDaareiolta sodittavain Skythilaisten maa olisi ollut Donau- ja\nTanai (Dona) virran välissä nykysen EuroopaisVenäjän vallan eteläisessä\nosassa. Näistä kansoista antaa Heirodoto muutamia vielä meillenki\nhyödyllisiä tietoja. Mustan meren lähellinen Skythilaiskansa eli maalla\nja vakavilla asuntopaikoilla, muut olivat karjakoita. Itäänpäin näiltä\nseuduilta oli herrasSkythilaisilla asuntonsa, jotka monilukusia ja\nurhollisempia ollen, muita kohtelivat kuni orjia eli alamaisia.\n\nPohjaseen ja itäänpäin Skythiasta eläviä kansoja Heirodoto ei nimitä\nvarsinaisilla, vaan jolla kulla greikalaisella osotusnimellä.\nSenlaisia hänen Melanklainonsa (mustalevättikansa) ja Androphagonsa\n(miessyöjäkansa). Jälkimmäiset, jota jo nimiki osottaa, olisivat\nolleet kaikkia muita kauhiampia, kovin hirmusia. Näitä itäsemmin,\ntoisella puolella Tanain virtaa, sanoo Sauromatain (Sarmatilaisten)\neläneen, joita arvelee Skythilaisten heimolaisiksi, ja heitäi ulompana\nBoudiinolaisten, laaja kansa, siniset silmät, hivus punahka, ei\nelämässään ja tavoissaan, eikä missään Skythilaisten kaltanen.\n\nVielä näitäi loitompana pohjasessa asu eräitä metsäkäviäkansoja ja\nkaikkein äärimmäisinnä Agrippolaiset, vaate'parreltaan Skythian\ntapasia, vaan omalla kielellään. Näillä, talvisina aikoina katetuissa\nteltoissa eli koduksissa puiden alla elävillä, oli nenä littiänäkönen,\npitkä leuka. Siitä ovat moniaat heitä Mongolilaisiksi katsoneet.\n\n\"Sinne ulottuen, sano Heirodoto, olemma saaneet tietoja muukalaisista\nmaista ja kansoista, sillä Skythilaisten karavanoja, Greikalaisista\nkauppakaupungeista lähtien, kulkee niille seuduille asti. Vaan heistä\nalkaa matkattomia tuntureita, joist' ei meillä ole mitänä tietoa, jos\nei mitä Agrippolaisilta hoetaan, niilläki seuduilla ihmisiä asuvan,\nesinnä vuohijalkain, sitte untamolaisten, jotka yhtä rupeamata\nnukkuisivat puolen vuotta.\" Jälkimmäistä hokua Heirodoto ei sano\nollenkan uskovansa, vaan silläpä kuitenki arvattavasti osotettiin\npohjasinten maiden talvisaikaista pitkää pimeyttä, jona aikana\nnykysetki niiden maiden asukkaat pian yhtenään nukkuvat taikka makaavat.\n\nIlman olivat Heirodotoa myöten Skythilaiset kovin asuttomia, ehkä\nurhollisia sotioita. Areeta taikka sotajumalaa palveltiin ja\npyhitettiin joka maakunnassa seuraavalla tavalla. Oksista ja varvuista\nrakettiin hirvittävän korkia koko, jyrkkä kolmin puolin, neljänneltä\nkaltava. Yliselle laitettiin tasanen neliskulmanen sia ja sihen pystöön\nikivanha rautakalpa. Tämä kalpa eli miekka oli kuvaavinaan itse pyhää\nAreeta, jolle vuosittain yli muiden jumalain uhrattiin hevosia ja muita\nelukoita.\n\nSotaotoista vihollisista meni joka sadas mies uhriksi Areelle. Toinen\ntapa Skythilaisilla oli, ensimmäisen kuoliaksi lyödyn vihollisensa\nverta juoda ja vainon jälkeen kanto itsekuki lyötyin vihollistensa päät\nkuninkaan luoksi. Jos kellä ei ollut päätä vietävätä, jäi osattomaksi\nsaaliista. Sitte kiskovat nahan näistä kalloista ja valmistivat\nhevosten suitsissa kannettavaksi. Pahimman tapetun vihollisensa, jos\nkohta omastaki kansasta, tekivät kallon juomamaljaksi, jonka rikkaammat\nsisältä kullauttivatki. Kerran vuosittain valmistivat joka erikunnassa\npäämiehet ison viinamaljan, josta jokanen jonkun vihollisen tappanut\nSkythilainen sai juoda; muut eivät. Jos ken olisi usiampia kuolettanut,\nniin sai kahdesta asiasta juoda. Vaan isoksi häpiäksi luettava oli, ei\nyhdestänä saada.\n\nHirviöitä ja kauhistuttavia tapoja oli myös Skythilaisilla keskinäisiä\nliittoja tehdessään ja kuningastensa hautaamisessa. Liittoteoissa\nlyötiin esinnä viinaa kiviastiaan, johon sitte itsekuki liittoon\nrupeavista tipahutteli verta ruumiistansa, pienestä ihoon pistetystä\nhaavasta. Tähän kekoon kastivat sitte aseitansa ja senki tehtyä\njoivat suuhunsa, jonka ohessa luettiin monta lorua ja pidettiin\npitkiä rukoelmia. Kuninkaan taasen kuoltua palsamoittuna ja vahalla\nvoideltuna ruumis kuljetettiin ympäri hallintokunnan, ollen itsekuki\nkuolleen kuninkaansa nähtyä velvollinen hiukset päästänsä ajamaan,\notsa ja nenänsä haavottamaan, vasen kätensä nuolella puhki ampumaan.\nRuumiin kanssa haudattiin elävinä yksi puolisoistansa, ruokain\nlaittaja, hevoshoitaja ja muita huone'orjia. Sitte vielä vuoden päästä\ntapettiin viisikymmentä parahimmista palvelioistansa ja viisikymmentä\nhevoista, joista, sisällysten otettua ja rungon jälle täytettynä ja\nläpipistetyillä korennoilla toinen toisiinsa liitettynä ja miehet\nhevosten selkään asetettua tehtiin vartiatarha kuninkaan haudan\nympärille; tosiaan kauhioita vartioita.\n\nNäitä kansoja sotimaan lähti nyt Daareio Persialaistensa kanssa. Ei\nkuitenkan kaikille tainut oikein mieluinen sotaanlähtö olla. Muutamaki,\nOrobatso nimeltä, pyysi kuninkaan armosta saada yhden pojistansa kotona\npitää. Saavan kaikki, vastasi Daareio, ja anto heti jokasen näistä\nhengiltä ottaa, sen tehden, sillä esimerkillä muita Persialaisia\nnöyremmiksi tehdäksensä.\n\nEräs Greikalainen, Samon luodolta kotosin, laitti hänelle sillan\nBosporosalmen poikki Asiasta Euroopaan päästäksensä. Tätä siltaa,\nnykysen Mustan ja Marmoramerien välitse, Daareio 700,000 miehine\nEuroopaan tullut vaelti sitte Thraakian maihin, Mustan Meren\nlänsirantaa pohjaseenpäin Donauvirran seuduille kulkeva. Tänne olivat\nhänen käskystänsä Juonialaiset edellä purjehtineet Arkipelagosta uloten\nMarmorameren ja Mustan Meren halki Donaun suulle tulleet. Laivoistansa\nolivat virran poikki sillan sotaväen yli päästä, rakentaneet. Yliluotua\nväen anto käskyn Juonialaisille Daareio, silta purkaa ja se tehtyä\nlaivaväenki häntä maisin seurata. Vasta paljolla työllä ja puheella sai\nhänen Kuoei, Mityleinalaisten päämies siitä tuumasta luopumaan. Tämä\ntoki osottaa, kuitenki parahimman olevan, silta sillänsä paluumatkaa\nvarten pitää. Niin viimmen jäiki.\n\nSen tehtyä jätti Greikalaiset siltavartioiksi Daareio ja anto heille\nkuusikymmensolmullisen rihman käskyllä, siksi häntä odottaa, kun\nviimmenenki solmu olisi selvitetty, vaan itsekultaki päivältä yhden\nselvittää. Itse lähti Skythilaisten perille. Vaan nämätpä olivat\nparahimman neuon vihollistansa vastaan keksineet. Yhä edemmä siirtyen,\nviimmen maastansaki uloten, viettelivät Persialaisia synkkiin erämaihin\njälkeensä. Daareio laitti heille sanan, taikka tappeloon ruveta,\ntaikka Persialaisen tavan mukaan maata ja vettä kuuliaisuutensa ja\nalamaisuuden osottimeksi lähettää. Vaan tappelon siasta rasittivat\nhäntä pienemmillä ratsasjoukoilla ja alamaisuuden näyttimeksi\nlähettivät linnun, hiiren, sammakon ja viisi nuolta. Mikä senlaisella\nlähetteellä mielenä, kysy Daareio, ja eräs niistä seitsemästä,\nviimmesessä vallanmuutteessa kanssaosallinen, vastasi Skythilaisten\nsillä surmaa Persialaisille ennustavan. \"Kuvaelevat muka, sano hän,\nmeidän, ellemme lennä lintuna ilmassa, taikka hiirenä maan sisään\ntunkeu, taikka ui vedessä sammakona, ei pääsevän nuoliltansa.\"\n\nJopa vähällä oliki tämä ennustus toteen käydä, Skythilaisten kaikella\ntavalla kokiessa paluumatka Persialaisilta ehkästä taikka mahdottomaksi\ntehdä. Niin ennakolla rientivät siltavartiainki luoksi Donaurannalle\nja käskivät purkaa silta, Daareiolta määrättyä kuusikymmentä päivää\njo kaiketse ylimentyä. Eikä paljoa puuttunut, etteivät sitä tehneetki\nGreikalaiset. Semminki Miltiadi Atheinasta, Kersoneison sillonen\nvaltia, luuli parahaksi, niin Daareio sotaväkenensä hävittää ja\nsitte Juonian maa Persialaisten vallasta vapauttaa. Mutta Histiaio\nMiileitosta pani vastaan, muistuttain heidän itsien Persialaisilta\nnykysen päällysvaltansa kaupungeissaan saaneen ja toisten hävittyä\nheidänki valtansa menevän, sillä kaupungit vapaiksi tultua arvattavasti\nrupeaisivat entisessä rahvasvallassaan elämään. Tällä tuumalla Miltiadi\nei saanut toisilta puoltua. Skythilaisia peljätessään kuitenki\nlupasivat sillan purkaa Greikalaiset ja näytteeksi jo hävittivätki\nmuutaman rannanlähimmäisen osan. Niin Skythilaiset taasen lähtivät\nDaareioa vastustamaan, vaan epähuomiosta sivukulkevilta pääsi tämä\nterveenä rannalle ja läksi itse takasin Asiaan, Megabatson, erään\npäämiehensä, muutamalla osalla sotaväkeä Thraakilaisia kansoja sotimaan\njättäen. Sen kautta joutuki Persianalaseksi eteläja itäThraakia,\nasuttuina moninaisilta urhollisilta kansoilta, joita, jos olisivat\nyksituumasina pysyneet Heirodoton luuloa myöten ei konsa olisi\nvoitettu. Megabatsolta pakotettuna rupesi samalla kerralla Makedonian\nkuningas Amynta Persian alaseksi. Itse toisella haaralla sotiva Daareio\nvoitti Indialaisia maita Indojoen seuduilla. Näillä voitoilla ja niiden\nohessa vallatuilla uusilla mailla luoteesen ja kaakkoonpäin leveni\nPersian valta niin äärettömän suureksi, että uusille sodille joutuvat\nGreikalaiset eteensä. Näistä Persian ja Greikan maan keskinäisistä\nsodista olemma vasta kertovat.\n\n\n\n\n9. Persialaisten Uskosta ja Kansallisuudesta.\n\n\nSamatekun muissaki muinasaikain valloissa oli Persiassaki usko ja\nkansallinen elo tarkon toinen toiseensa liitettynä. Uskonsa olisivat\nalkuperin saaneet kuululta Tsuoroastralta, vaikkei liene'kän tämä\nollut, kun vanhain uskotarinain yhteenlaatia, uudeksi muodostaja,\ntaikka samanarvonen mies Persialaisilla, kun Juudalaisilla Muosei.\nAjasta jona eli Tsuoroastra emme tiedä tarkemmin mainita, kun mitä\narvellaan hänen noin 800 vuotta e. Vap. eläneen, taikka niinä päivinä,\njoina Baktrialla oli omituinen valta, sillä osottavatpa itse hänen\nkirjansaki, ne alkuansa viimmimainitulle maalle aivotuita olleen.\nVasta viimmesinnä meitä lähimmäisinnä vuosisatoina ovat Tsuoroastran\nuskolliset ja kansalliset opit tulleet meille tarkemmin tutuksi,\nitse raamatun, Tsendavesta (s. o. elävä sana) nimeltä, johon ne ovat\nkerätyt, Asiasta löydettyä ja Euroopaan tuotua.\n\nTsuoroastran uskossa jumaluutta ei pyhitetty kuvilla eikä kirkoissa.\nVaan kaksi oli pääjumalia, toinen hyvyyden, toinen pahuuden juuri\nja puoltaja. Edellinen nimeänsä oli Ormusda, jälkinen Ahrimani.\nNämät hallitsivat kaikkea luontoa, se valossa ja valkiassa, joiden\nnimessä häntä myös pyhitettiinki, tämä synkässä pimeydessä ja pimeys\noliki tämän pyhityskuvana. Ormusdalla oli apulaisina seitsemän\nvalon ruhtinata, Amsaspandoja nimeltä, joita taasen Itsedat\nvalonpuollustoimissa alhasempina käskyläisinä palvelivat. Samatse oli\nAhrimanillaki seitsemän apuruhtinata ympärillä, Deusat nimeltään.\nMolemmat vallat elivät sodin keskenänsä, vaan aikaa voittain oliki\nAhrimannin viimmen Ormusda voittava. Ja sillon oli kaikelle pahuudelle\nloppu lähestyvä, hyvyys siitä ajasta yksin vallitseva. Kaikki mitä\nsuinki löyty oli yhden eli toisen näiden jumalain laatima ja alanen.\nNiin ihmisiä, kun muita olentoja löyty Ormusdan luomia, pyhiä ja\npuhtaita, toisia Ahrimanin saattamia pahoja, saastasia. Tämmöisiä\njälkeenmainituita olivat kaikki, jotka ajatuksissaan, puheissaan eli\ntöissään poikkesivat Tsuoroastran opista, semmoisia myös kaikki pahat,\nvahingolliset elävät, kasvut ja muut aineet. Vaan Ormusdan alasten\npiti kaikitse ja kaikissa valkeutta rakastaman, sitä pyhittämän ja\npalveleman, vihaaman ja vastustaman pimeyttä. Tämän uskon mukaan\noli monta kansallista yhteistä sääntöä ja asetusta suorittu,\ntarkottavaisina, kuta kullonki, maaviljelön etua, elämän kaunistusta ja\nmuuta senlaista. Ormusdan palveliain piti olla uutteria maaviljeliöitä,\nhuolellisia yrttitarhureita, hävittää vahingollisia eläviä, kadottaa\nsaastasia kasvuja ja muuta senlaista hyvyyden edistämiseksi tehdä.\nSamate yhteisessäki elämässä toinen toistansa suhten piti heidän kaikin\nvoimin hyvyyttä puoltaa, yhä ajatuksissaan, puheissaan ja töissään se\nmielessä pitää. Yli muiden oli kuningas velvotettu olla hyvä ja hurskas\nalamaisiansa kohtaan. Käskeä sai, mitä tahto, vaan aina Ormusdan oppi\nmuistaen, ei vaan mitänä pahaa, epähurskaallista käskeäkän.\n\nItämaan tavan mukaan määräsi Tsuoroastraki kansan neljässä kastassa\nelämään, pappeina, sotioina, maaviljeliöinä ja käteliäinä eli\ntyöniekkoina. Tässä kastajaossa oli toisia suhten papiskastalla\nsuuri arvo. He olivat alkuperää Meidian maasta ja kutsuttiin omalla\nnimellä Magoiksi. Heidän velvollisuutenaan oli kaikenniminen erityinen\njumalanpalvelo, heidän toimitettavanaan tavallisten rukousten pito\nOrmusdalle, uhraamiset ja muut pyhityshuolet. Luultiin myös heidän\njotai erityistä tulevista asioista tietävän, jonka tähden, kuni\nAstyagen historiassa luimma, heitä uniselvittäjinäki kuningasten\nhoveissa pidettiin. Aina olivat he kuningasten neuonantajina sekä\npyhissä että maallisissa toimituksissa ja hovituomioita luullaan myös\nheiltä istutuksi, ei muiden kelvanneenkan.\n\nKaikki Persialaiset kunnioittivat kuningasta kuni muutai pyhempätä,\nkorkialuontosempata olentoa, taikka kuni näkyväistä maallista jumalata.\nHäntä lähestyvän kenen tahansa piti maahan langeta. Vaan työläs\noli häntä lähelle päästä, sillä oli aina piiritetty monilukusilta\nylhäsemmiltä ja alhasemmilta ystäviltä ja palvelioilta. Olevallenki\nhänelle kaiken maan ja kaikkein ihmisten mielivaltialle piti itsekunki\npaikan tarpeiksensa tuoda, mitä missäki muita parempata. Suolan\npiti olla Ammonan ennustelman tienoilta Afrikasta, viinan Syrian\nmaasta tuodun, Aioliasta leipänisun, muita muualta. Joka sana, jonka\nsuustaan pakasi kuningas, pidettiin siitä arvosta, että kirjotettiin\nmuistoksi ja sentähdenpä oli aina iso lauma kirjottajia kuninkaan\ntienoilla. Yli koko maan oli sanakuljettajia, asetettuna päiväyksittäin\ntoinen toisistaan, kuninkaan käskyjä ympärilennättämään ja viestejä\nmaakunnasta takasituomaan. Asialaisten tavan mukaan oli kuninkaalla\nsuuri summaton vaimojoukko hovissa. Daareiolla yksinään sanotaan olleen\nniitä kolmesata kuusikymmentä, taikka niin monta kun päivää vuodessa.\nVarsinaisten puolisoin piti kuitenki olla Kyron eli Akaimenen suvusta\nja vaan niiden tekemiä lapsia vallan perillisiksi tunnusteltiin,\nvaikkei jälkeenpäin enää ollutkan tässä asiassa niin tarkkaa rajaa.\nNäitä vaimoja vartioimaan oli määrätty suuri lauma kuohilaita, jotka\nuseinki älysivät hallitusseikkohin seottaatse suureksi koko valtakun\nturmioksi. Tämä heidän valtahimonsa liiatenki luonnistu, aikaa voittain\nkuningasten entisestä jaloudestansa ja miehuudesta hentoutessa. Samain\nkuohilasten keskessä toisinaan tapahtu seikkoja, niinki erikummasia,\nhirmusia ja kauhistuttavaisia, ettet meikäläisten mukaan voisi\ntodeksikan uskoa.\n\nEkbatana, Sousa ja Babyluoni olivat eri vuosajoilla erityisiä\nhovikaupunkeja. Talven asu hovi Babyluonissa, muutti Sousaan keväiksi\nja kesäksi Ekbatanaan. Hovia yhdestä näistä kaupungeista toiseen\nmuuttaessa seurasi suuri ääretön väkipaljous, että näytti kun olisi\nvalta sota'armeia ollut liikkeellä. Köyhempäin maisemain halki ei\nollut kulkemistakan, elleivät olisi yhteiseen nälkään kuolleet. Tämä\nkuninkaan asumuuttelevaisuus lienee siitä tavaksi tullut, kun entiset\nvaltiat, karjakkoruhtinaita alkuperin ollen, syöntimaiden haussa niin\nolivat pakotetutki yhdestä paikasta toiseen karjoinensa muuttaumaan.\n\nIlman jo nimitettyjä oli Persaipolin kaupunki neljäntenä kuningasten\nmuuttopaikkana. Vaan sinne eivät muuttaneet asumaan, ilman\njumalapalvelon ja muiden pyhitysten tähden. Sinne myös kuninkaat\nkuolleina haudattiin, sillä oli mainittu kaupunki Persidan maassa,\njosta kuningassuku alkuperäänsä oli ulonnut ja jota siitä syystä\nvaan pidettiinki senarvosena, sihen kuolleina jällen laitettaa. Joka\nkuninkaalle rakettiin erityinen hauta, välistä jyrkkiin, tuskin luoksi\npäästäviin kallioseiniin. Kuni elävälle ihmiselle pantiin kaikenlaisia\nvaroja ja tarpeita lähelle, paljo kultia ja hopioitaki, joita\nsuojelemassa monilukusia vartioita vuosisadat halki paikalla pidettiin.\nVielä nykyjään nähdään näistä hautarakennuksista suuria, ihmeteltäviä,\nhämmästyttäviä jäännöksiä. Kolmijatkollisina, yksi toistansa sisämpänä,\nkohoavat ne korkialle marmorakallioisella alustalla, jota yhtä\nkallioa lienevätki. Ohessa aikoinansa seiso koko pylväsmetsistö, joka\npylväs viidenkymmenen jalan korkuinen ja siitä paksuudesta, että\nkolme miestä tuskin taisivat ympäri syletä. Yhdestä jatkosta toiseen\nkävivät tielevyiset astuimet ja itse marmorakivisissä seinissä oli\npaljo veisteltyjä kuvia ja muinaspersialaista kirjotusta. Kaikki nämät\nrakennukset todistavat Persian vallan muinasesta suuruudesta, jonka\nikuisia muistojätteitä eli kuvailemia itse ovatki.\n\nTämän vallan ensimmäisten kuningasten aikana yhä kasvava suuruus teki\ntarpeelliseksi senlaisen hallitusmuodon, joka Asian isoissa valloissa\nvieläi on tavallinen, taikka että joka maakunnalla oli kuninkaan siaset\nmaaherrat, Satrapat persialaisella nimellänsä. Kuitenki tuli vasta\nDaareion aikoina sama hallitusmuoto oikiaan järkeen. Lääneissään elivät\nsatrapat pian itsemielisesti, vaan pieniä miehiä olivat kuninkaan\nedessä. Suuttuneena kuningas mielivalloissaan jos konsa taisi pään\nheiltä otattaa ilman pienintään tuomiollista tutkintoa, kuni jo Oroiten\nseikasta näimmä ja kuten vieläi on Turkin maassa asian kohta. Monta\nsuunnallista asetusta oli kuninkailta satrapoita kohtaan mietitty,\nheitä alallansa pitämään ja estämään, etteivät ylenvoimalliseksi\npäästen vaan kapinoihin yltyisi. Kuninkaallisia kirjotusmiehiä piti\nolla joka satrapan luona ja niillen kuningas ensin työntiki käskynsä,\nheiltä satrapoille annettaviksi. Vuosittain kulki myös kuninkaan\npuolesta ja siasta määrätyitä herroja suurten sotajoukkoin kanssa\nympäri kaiken valtakunnan, satrapoita tarpeen mukaan puoltamassa eli\nrankasemassa. Hyvin arvattu oli seki kohta, ettei satrapoilla ollut\nmitänä maassa löytyvälle sotaväelle käskemistä. Vasta myöhemmin, maan\nentisestä voimastaan aletessaan, saivat sotapäällysvallanki lääneissään\nja sillonpa jo vaan toisinaan nähtiin yhden satrapan usiampatai lääniä\nhallitsevan, joka ennen ei konsa niin tapahtunut.\n\nVasta Daareion aikoina tuli veronottoki maassa paremmin määrätyksi.\nSitä ennen oli tapana kuninkaan voittomailtaan epäarvosesti lahjoja\nsaada, vaan Daareio määräsi niiden jokavuotisen suuruuden ja ynnä\nkuinka ne piti maksettaa, jolla muuttuivat veroiksi. Kyroa sanoo\nHeirodoto Persialaisten kutsuneen isäksi, herraksi Kambyysia, vaan\nDaareioa kauppiaksi, koska aina oli tarkka veronotoillaan. Yhteinen\nmaanvero tämän kuninkaan aikana teki minkä seitsemäntoista millionaa\nhopiaruplia meidän luvun mukaan. Jälkisten kuningasten aikana se\nsiitäi eneni. Ilman varsinaista määrättyä veroa piti maakuntain\nhankkia kuninkaalle, hovipalvelioille ja virkamiehille kaikenlaisia\nelontarpeita, johon vaan ei vähät varat riittäneetkän, sillä joka päivä\nravittiin kuninkaan hovissa viisitoista tuhatta henkeä. Päälliseksi\npiti jokasen kuningasta lähestyvän hänelle joku vapaehtonen lahja antaa.\n\nSe nyt kaikki oli kuninkaalle menevä, vaan toisia veroja piti joka\nmaakunnan satrapoilleen maksaa, joko maakasvuaineissa eli rahoissa,\nnäidenki hovipitimeksi. Olivatki satrapat huolelliset saamaan hovejansa\nmiten mahdollinen kuningashovin mukasiksi, johon paljo vaadittiinki\nhyvyyttä. Babyluonista, joka vaan oliki muita läänejä rikkaampi,\nsanoo Heirodoto joka päivältä kapallisen hopiota satrapan saaneen.\nTallirakennuksissaan elätti sama satrapa kahdeksan sataa oritta ja\nkuusitoista sataa tammaa. Metsäkäyntiä varten piti niin suuren lauman\nIndiasta tuotuja ajokoiria, että neljällä kylällä, kaikista muista\nveroista vapaina, oli kylliksi tekemistä niillen tarpeeksi evästä\nsaada. Usein määräsi kuningas ystävilleen ja palvelioilleen kokonaisia\nkaupunkeja, kyliä ja maaomasuksia jonkun hyvän palkkioksi. Päälliseksi\npiti joka paikan elättää sotaväki, joita, osittain Persialaisia,\nosittain palkatuita miehiä, yli koko maan kuningas kapinain estämiseksi\noli asetellut. Ulkosotiin otettiin voittomaista väkeä, minkä kuningas\nmääräsi. Rantakansain, kuni Kilikilaisten, Asialais-Greikalaisten ja\nPhoinikilaisten, piti laivamiehiä hankkia.\n\nPersialaisten tavoista antaa Heirodoto seuraavia tietoja. Yli kaikkein\nmuiden päiväin kunnioitti itsekuki nimipäiväänsä. Sillon piti köyhänki\nrikkaan tavoin elää. Viina oli Persialaisilla hyvin mielentehty aine\nja viinapäissä tuumittelivat vakaisimmistaki asioista. Vaan aamulla\njälkeen selvettyään ottivat mennytiltaset viinassa saadut päätöksensä\nuudelleen tutkittavaksi. Jos vielä selvilläi hyviksi nähtiin, niin\nseisoivat, ilman purettavia. Erikohdelmissa tervehtelivät toinen\ntoistaan erilaatusesti. Ystävät tiellä yhtyen antovat suuta, vähemmin\ntuttuina suutelivat toistansa poskipäille, alhasempi ylhäsemmälle\nosotti maahan lankeamalla kunniansa. Monivaimosuus oli luvallinen ja\nmonta lasta suureksi kunniaksi luettava. Viisivuotiseksi kasvo poika\nnaisten keskellä, kuudennella otti isä ja opetti yhdenteenkolmatta\nratsastamaan, jousitaitoon ja totta puhumaan. Valehen pitivät\nPersialaiset kaikkein häpiällisimmänä työnä ja sen jälkeen velan, koska\nvelkaantulleen toisinaan pääsemättömästi piti valhetella'ki. Mitä ei\nollut luvallinen tehdä, siitä ei suattu puhumaankan. Tästä viimmesestä\non nähtävä Persialaisten niinä aikoina ei vielä olleen tavoissaan\nturmeltuneen, niinkuin myöhemmin, koska Meidialaisilta vallan otettua\nottivat heidän tapansaki ja elämälaatunsa, tapahtuen heillä, kun aina\nmuuallaki Asiassa, että voittajakansa maiden voitolla menetti entiset\nhyvät tapansa (s. 14). Muita näppärämpi sanotaan olleenki Persian kansa\nvieraita tapoja omistelemaan.\n\n\n\n\n\nGreikalaisista.\n\n\n\n\n1. Greikan muinasajasta taempana 1300 v. ennen Vapaht.\n\n\nTaasen joudumma osaavammilta teiltä pimiään erehdyttäväiseen hämärään,\ntyöntyessämme joita kuita Greikan muinasajoista tiedustelemaan. Jos\nkohta onki vaikia tietyiltä matkoilta tietämättömille tulla, niin\nkuitenki tällä kerralla emme suuresti vaikeuttamme valita, vaan tulemma\nAsiasta Greikaan, kuni paimen synkästä, petojen vaiheellisesta korvesta\nkotipuolisempiin ihanaisiin laksohin ja itse Greikan hämäräaikojaki\npidämmä armaana aamuruskona Asialaisen kolkon päivän rinnalla.\nPeräti uusi elo ja uusi mieli kohtaa meitä kaikissa Greikalaisten\ntoimissa, uusi virkeys, uudet moninaiset tiedot, opit ja taidot\nja uusi kansallinenki olento. Kovin vaillinainen, yksipuolisesti\nmuotounut olisi ihmiselämä niin jääden, kuten sen vasta Asiassa\nheitimmä, vaan kuitenki oli se siinä muodossaan jo vahvemmaksi Asiassa\njuurtunut ja kasvanut, kun että enää helposti miksi muuksi kääntyä,\nikäskun puu vanhempana ei voi luonnostansa taipua. Mutta uudesta\nvesasta ja uudella hoidolla nousee uusi puu, jonka ihanata muotoa,\nleviöitä lehviä ja kaunista latvaa kansa viimmen ihmetellen katselee\nja kysyy, kuinka on tämä puu niin kauniiksi kasvanut, minkänäkönen\noli se vesassansa ja millä taidolla on sitä hoidettu kasvaissaan?\nVaan vesastapa vesana ollessaan ei suuresti kysytty, eikä ilmankan\nmainittu ja mitä mainittiin, joutu unhotuksiin taikka kasvo itseki\npuun rinnalla jälkisten polvien tavattavaksi satalehvälliseksi\ntarinaksi eli saduksi. Juuri senlaisia, moninaisia, viehätteleväisiä,\nrunolaatusia, siviämielisiä satuja ja tarinoita tapaamma pian ainoina\ntietoina Greikan muinasista ajoista. Puute niistä ei vaankan olisi\nsuurena haittana, vaan epätietosuus, arvata, millä niistä, useinki\ntoinen toisistaan poikkeavista, on perää, mitkä perättömiä. Niin\nmuiden ohessa eipä voida siitänä asiasta oikein selvää saada, olisiko\nGreikan elonmuoto, siivo ja taidollisuus itämaisesta (Asialaisesta)\ntaimesta ylennyt, taikka varsin kotiperityinen; eikä siitä, jos heidän\ntarinainsa synty olisi rahvaallisista uskoista ja luuloista elikkä\njoista kuista ylhäsemmistä muinasaikuisista tiedoista; jos heidän\njumalansa esinnä olivat yleviä, jälkipyhitetyitä sankareja, kansan\nikimuistosia onnistuttajia elikkä muita luonnon erästen voimain\nja vaikutusten kuvaelmia. Tutummille ajoille Greikan tiedoissa\npäästäksemme pitää kuitenki joku tie tästä hämärästä ulos osata. Vaan\nkun tulemmaki kotvan Greikassa viipymään ja vielä sitte, jo kerran\nmuihinki kansohin jouduttuamme, sitä usein jälkeenpäin muistelemaan,\nniin toki ei haittaakan, jo edeltä muutamia tietoja itse maista ja\npaikoista saada, joilla Greikalaiset asuivat.\n\nKeskimeressä, joka idästä länteen, taikka Asiasta alkain ja\nHerkulensalmen kautta Atlantimereen ulottuva, juoksee pituuttansa 375\npenikulmaa, Euroopan pohjaspuolellensa, eteläiselle Afrikan heittäen,\non paljo sekä pienempiä että suurempiaki luotoja. Näitä jälkimmäisiä\nnimittääksemme ovat Kypro, kaidimmasta paikasta ei jos 5 penik. Asian\nrannalta; Kandia, muinanen Kreita, Kyprosta 50 penik. länteenpäin,\nAsian rannoilta 80; Sikelia Kandiasta 80 penik. länsiluoteesen,\nAsiasta 190; Sardinia Sikeliasta luoteen alla 30, Keskimeren itäsestä\npäästä Asiasta 240 ja lännispäästä, itäkoillista suuntaa jääden,\n130 penikulmaa. Jo näillä luotomaillaki, joista itsekuki on päälle\n20 penik. pitkä, erittäin Kyprolla, Kandialla ja Sikeliassa asui\nGreikalaisia, vaan kuitenki olemma sentähden ensiksi nämät luodot\nnimittäneet, jotta niistä paremmin itse manterehen suuntautaksemme.\n\nKandian kohdalta lähtee 60 penik. pitkä ja jotensaki (20-40 penik.)\nleviä monisaarillinen lahti Arkipelago, muinanen Aigeenmeri pohjaseen\npäin. Tämän lahden eli meren koillispäästä uloutaan Dardanellon, muin.\nHelleisponton salmen kautta esinnä 25 penik. pitkään Marmoramereen\nmuin. Propontidaan ja siitä Bosporon salmetse avaraan Mustaan mereen,\nmuin. Eukseinoon. Tämän idästä länteen 110 penik. pitkän, vaan\nepäleviän (20-60 penik.) meren koillispuolelta tullaan Asovan, muin.\nMaiuotan, 30 penik. pitkään mereen, nykysessä Euroopallisen Venäjän\nVallan eteläisimmässä osassa. Siinä on väljemmillä vesillä tätä suuntaa\nloppunsa ja joet, erittäin Tanain joki tulee vastaan. Niin Arkipelago,\nkun Marmora ja Musta meri ovat itsekuki tätä suuntaa Euroopan ja Asian\nmaiden välissä Kandiasta noin 170 penik. enimmiten koillista ilmaa\npurjehtia.\n\nNyt nämät vedet heittäen lähdemmä toisille Keskimeren laksille Kandian\nja Sikelian luotojen keskivälistä luoteista suuntaa ulouten. Tällä\nmatkalla kohtaa meitä esinnä laaja, 40 penikulman arvonen Juonian lahti\neli meri ja sen perästä kapiampi, vaan 80:ki penik. pitkä Adrian lahti,\nsitte joet, erittäin Pado eli Pojoki.\n\nNäiden nyt nimitettyin vesien, koillista ja kaakkoista suuntaa\nArkipelagon, lounaista Juonialahden, vaan pohjaista mannermaan keskelle\njääpi yhtä sivuaan pitempi, toisia lyhempi neliskulmanen maa, johon\nlähellisistä vesistä monta suurempataki lahta pistäksen syvälti maan\nsisähän, pienempiä lukemattomasti, ollen ilman itse rannatki, liiatenki\nArkipelagon puolella, epälukusilta suuremmilta, pienemmiltä saarilta\ntäytettynä. Tällä neliskulmasella maalla asuivat muinaskuulusat\nGreikalaiset usiammissa, merenlaksilta, jokiloilta, vuoriseljäkkeiltä\neli ilman erotetuissa maakunnissa ja kaapunkiloissa. Itset ensimmäisiä\nAsialaisista kansoista länteenpäin ollen asui taasen heitä lännempänä\nvesien takana esinnä Italialaisia, sitte Hispanialaisia kansoja, vaan\npohjaspuolella eli muukalaisia monilla nimillä.\n\nPisimmän, Juoniameren vastasen, lounassivun Greikan maasta arvaisimma\ntekevän päästä päähän 50 penikulmaa, toisista itsekunki noin 25 eli\n30. Pohjaspuolella tätä neliskulmamaata oli esinnä kaksi suurempata\nmaakuntaa rajatusten Eepeiro Juoniamerta vasten ja Arkipelagoa vasten\nThessalia, kumpiki kymmenkunnan penikulman arvonen. Näitä etelämpänä\noli niminomanen Greika eli maan omalla kielellä Hellada, merestä\nmereen ulottuen, 30 penikulman pituinen, neljän, viiden eli kuuden\nlevyinen, usiampiin pienempiin erivaltohin jaettu. Senlaisia viiden eli\nkuuden penikulman arvosia erivaltoja oli esinnä Juoniameren rannalla\nAkarnaania, siitä itäänpäin Aituolia, Lokrida ja Phuokida; siitä kaakon\nalla Boiuotia ja Attika. Vieläi pienempiä valtoja samassa Helladassa\noli puolentoista penikulman arvonen Duorida, keskellä maata Lokridan\nja Phuokidan välissä; toinen Lokrida, jota myös idäsLokridaksi välistä\nsanotaan, Phuokidan koilliskulmassa ja Megarida Boiuotian eteläisellä,\nAttikan länsipuolella, kumpanenki noin 3 penikulman arvosia. Pitkin\nAkarnaanian, Aituolian, Lokridan, Phuodikan ja Boiuotian eteläisiä\nrajoja käypi Juoniamerestä uloutuva, lähes kahdenkymmenen penikulman\npituinen, vaan paikon hyvinki kapia lahti, jota muutamilta pitkin\npituuttansaki, vaan erittäinki loppupuolta Korinthon lahdeksi\nnimitetään. Tätä vastaan lähtee Arkipelagosta luoteesenpäin toinen,\nlyhyempi, vaan leviämpi Aigeinan lahti Attikan lounasäärtä myöten ja\nkummanki lahden väliin jääpi neljän penikulman pituinen ja penikulman,\npaikon ei jos puolen leviä maakannas Isthmon eli Korinthon kannaksen\nnimellä. Juuri tällä kannaksella oli äskennimitetty Megaridan maa ja\nsiitä lähtee, länteen, lounaseen ja etelään, kutaki suuntaa noin 17\npenik. ulottuva saarento, Peloponneiso nimeltään. Samatekun Helladassa\noli Peloponneisollaki monta pientä erityistä valtaa ja maakuntaa, itse\nsydämessä, maan keskellä, Arkadia ja siitä uloten yltä ympäritse,\nitäänpäin Argolida, Aigeinan ja Argon lahtien vaiheilla, kaakon alla\nLakounika, Argon, Lakounikan ja Messeinan lahtien välissä ja vaiheilla,\nlounasta suuntaa Messeina ja läntistä Eilida Juoniameren rannalla,\npohjaspuolella pitkin Korinthon lahta perille asti Akaia, Sikyuona ja\nKorintho, viimminimitetty itse Isthmon kannaksella, Megaridan rajalla.\nPieniä alaltansa olivat Peloponneisonki vallat, Korintho ja Sikyuona\nnoin 3 penikulman arvosia, toiset, erittäin Arkadia ja Lakounika\nkahdeksapenikulmasia eli suurempiaki.\n\nNämät olivat maita ja valtoja Greikan manteressa, joiden ohessa\nnimitämmä muutamia Greikalaisilta asutuita luotoja. Ilman jo\nennenmainituita Kyproa ja Kreitaa, joista edellinen 20 penikulman\npituinen, toinen vieläi pitempi, ompi nimitettävänä Juoniameressä:\nKorkyyra, Eepeiron vaiheilla, Leukadia, Ithaka, Kephalleinia ja\nTsakyntho, Korintholahden suussa, Akarnaanian ja Eilidan edustilla;\nArkipelagossa: 17 penikulman pituinen Euboian luoto, pitkältä,\nkapialta salmivedeltä Attikan, Boiuotian, idäsLokridan ja Thessalian\nrannoilta erotettu, Paro ja Nakso vieretysten Peloponneison ja Natolian\nlounaskulman välillä, Deilo edellisistä vähän pohjaseen päin, Lemno\nThessalian maan ja Dardanellon salmen välillä, Lesbo, Kio, Samo, Koo\nja Rodo, pitkin Natolian rantaa, ensimmäinen Kersoneison saarennolta\nDardanellon salmen luoteispuolella noin yhdeksän penikulman päässä ja\nsaman matkan sitte toisetki toisistaan erotettuna. Näistä luodoista\novat Korkyyra, Kephalleinia, Lesbo, ja Rodo noin neljän eli viiden\npenik. arvosia, toiset pienempiä.\n\nGreikalaisten monituisista uudisasunnoista Euroopassa, Asiassa ja\nAfrikassa pitkin Keskimeren ja Mustan meren rantoja tulemma vasta\njälkeenpäin mainimaan jonkatähden jo heitämmäki tämän väliytyneen\nmaakertomme, entisen aineemme Greikan muinasajoista taasen eteemme\nottaen.\n\nKuni maatansa Helladaksi nimittivät itsiänsä Helleinalaisiksi\nGreikalaiset. Vaan taimmina aikoina oli itse Helleinanki nimi maassa\ntuntematon eli vaan jota kuta pienempätä joukkoa kansasta erottava. Sen\nsiaan mainitaan jo sillonki Pelasgon kansasta, joka asukseli Eepeiron,\nThessalian, Attikan ja Peloponneison seuduilla, vaan josta ilman emme\nsuuria tiedä. Muutamat arvelevat heitä Greikan alkuperäseksi kansaksi,\ntoiset vasta myöhemmin maahan vakinaisesti asettuneiksi, sitä ennen\nkiertolaisia oltuaan. Samate ollaan heidän suvustansa ja kielestänsä\nepätietoset; toisten luulosta olivat Greikalaisia, toisten muukalaisia.\nVaan peräti asuttomia, raakoja, vuoriluolissa eleleviä ihmisiä Pelasgot\neivät vainen olleetkan, vaan oli jo heilläki aikoinansa joita kuita\ntietoja sekä maaviljelössä että muissa asullisemman elämän keinoissa.\nHeidän rakennelminaan pidetään niin kutsutuita Kykluopain muureja,\njoista vielä nykyaikoinaki sekä Greikassa että Italiassa jäännöksiä\ntavataan. Niitä on rakettu hirviän suurista kivistä, niin toinen\ntoiseensa liitettyinä, että ilman minkänlaista väliainetta näyttää\nkun olisivat kaikki yhtä kiveä. Ja koska vanhat ei uskoneet ihmisten\nvoimista senlaisia laitoksia lähtevän, niin päätettiin tekiöitä\njättiläisiksi, heidän kielellänsä Kykluopoiksi.\n\nPelasgoin pääjumala oli Tsey, joka Duodounan kuulusassa ennustelmassa\nEepeiron maalla anto kysyjille kaikenlaisia tietoja. Näitä tietoja\npyyttiin usiammallai tavalla erityisiltä sitä varten olevilta\nnaispapeilta. Nämät millon menivät ikivanhan, pyhän tammen juurelle\nlähellisessä jumalanomassa laksossa, millon erähän pyhän lähteen luoksi\nja selvittelivät tiedusteltavia asioita lehtien hahinasta eli veden\nlitinästä, millon taasen kuulustelivat vaskiastiain yhteen helkäyksiä,\njoita oli sidottu templin ympärille vieretysten rippumaan ja tuulelta\nliikuteltaviksi. Tämän ennustelman synnystä kävi seuraava hoku. Kaksi\nmustaa kyyhkyläistä olisi kerran Thebaiasta Aigypton maalta suuntaansa\nkumpiki lentäneet ja pysähtyneet toinen Libyaan, Duodounaan toinen.\nTämä Duodounaan lentänyt kyyhkyläinen olisi matkansa perällä puuhun\nistunut ja siitä ihmisäänin läheläisiä kehottanut ennustelmaa paikalle\nlaittamaan. Senlainen oli rahvaan hoku, vaan Heirodoto sanoo Aigypton\npapeilta tietävänsä, kyyhkysten ei olleen, kun pyhiä, Thebaiasta\nuloutuneita vaimoja, jotka olisivat niin Duodounan ennustelmalle\nEepeirossa, kun Ammonion Libyassa, ensialkunsa antaneet. Niinpä\ntaisivatki olla Aigypton senaikuisilta papeilta lähetetyt, heidän\nvaltaansa ja uskoansa näilläki tienoin levittämään (s. 22).\n\nPelasgolaisia valtoja Peloponneisolla nimitetään Arkadia, Argo\n(Argolida) ja Sikyuona. Argon ensimmäinen valtia olisi ollut Iinako,\nkaksikymmentä miespolvea ennen Troian sotaa taikka yhdeksännellätoista\nvuosisadalla ennen Vapahtajata. Aikaa voittain tuli Pelasgoin\nasunnoille toisia ihmisjoukkoja Helleinalaisten nimellä. Heidän\nalkusuvustaan käypi seuraava tarina. Olisi aikoinansa iso, ääretön\ntulva vajottanut monta maata veden alle ja kohonnut Parnasson\nvuoriseuduillenki Phuokidan maalla. Niitä seutuja hallitsi sillon\nkuningas Deukaliuona, joka tulvalta ahdistettuna kulki joukkoinensa\npohjaseen päin Thessalian maahan ja ajo siellä elävät Pelasgot\npois edeltänsä siirtymään. Tällä Deukaliuonalla oli kaksi poikaa\nHelleina ja Amphiktyuona; Helleinalla taasen synty kolme, Aiolo,\nDuoro ja Ksoutho. Näiden jälkeläisiltä sitte olisi koko Greika tullut\nasutuksi, Aioloisilta Akarnaania, Aituolia, Phuokida ja Lokrida ynnä\nJuoniameressä olevat luodot, Duorosilta Duorida ja Kreitan luoto.\nKsoutho veljiltänsä Thessaliasta pakotettu muutti Attikaan siellä\nsenaikuisen kuninkaan Erektheen tyttären naiva. Tästä aviosta synty\nhänelle kaksi poikaa Juona ja Akaio. Nämät Attikasta muuttivat\nPeloponneisoon, jossa sitte aikaa voittain Juonan jälkipolvi valtasi\nAkaian maan, Akaioiset Lakounian ja Argon maan asuttavakseen. Näin\nolisivat Helleinan pojista ja pojintimista Greikalaiset neljään lahkoon\nerinneet, Aiolon, Duoron, Juonan ja Akaion lahkokuntiin, vaan itsestä\nHelleinasta yhteisen nimensä Helleinalaiset perineet.\n\nNäihin ihmisjoukkohin yhty sitte toisia, ulkoa meren poikki\nmoninaisilla uusilla tiedoilla ja taidoilla tulleita. Niin olisi 1550\ne. V. Sain kaupungista Aigyptosta Kekropa Attikaan tultua kuninkaalle\nvävyksi ruvennut. Häntä jälkeenpäin pidettiinki Atheinan vallan oikiana\nperustajana ja sanottiin hänen paremmin viero (usko ja jumalanpalvelo)\njärjestyttäneen, säätäneen ja vahvistaneen aviokohta, parannelleen\nmaaviljelökeinoja, laittaneen maahan laillisia tuomiopitoja, joiden\nseassa se sitte mainio Areiopagoki, rakentaneen nimellisensä Kekropian\nlinnan ynnä monta muuta yhteiseksi maan hyväksi tehneen. Viides\nhänen jälkisensä oli jo ennen nimitetty Erekthei, joka vastaan otti\nveljiltänsä Thessaliasta ahdistetun Ksouthon.\n\nSamalla tavalla kun Aigyptosta Kekropa tuli viisikymmentä vuotta\nmyöhemmin (1500) Phoinikiasta Boiuotiaan Kadmo, myötänsä tuoden\nluvullisen kirjotusopin ynnä monta muuta taitoa ja Kadmeian linnan maan\nvakuudeksi rakennuttava. Neljäs hänestä, Kuningas Amphiiona, varusti\nuuden Theiban linnan maahan ja muutti kansan nimen Kadmolaisista\nTheibalaisiksi. Linnanteosta satu hokee hänen ei suurempata vaivaa\nnähneen, kun katsotulle paikalle istuneen ja kantelettansa soittaneen,\nniin kivet itsestänsä hyppäilivät kokoon ja siottuvat seiniksi.\n\nMainittuina Kadmon aikoina tuli Kemnin kaupungista Aigyptosta Danao\nArgoon, sihen uuden valtansa vahvisteleva. Hänellä sanotaan olleen\nviisikymmentä tytärtä, joita naitteli viidenkymmenen veljenpoikainsa\nkanssa. Vaan ennustettua yhdelle näistä valtansa menettävän, anto\nkäskyn tyttärillensä, yhtenä yönä itsekunki miehensä surmata. Sen\ntekivätki, paitsi yksi, joka oman päänsä vaaralla pelasti miehensä.\nNäiden Danaotarten sitte, vanhan tarun mukaan, piti pääsemättömästi\npahan työnsä rangastukseksi vettä manalassa reikäpojasella astialla\nammuntaa.\n\nDanaon vallasta myöhempään sikesi kolme uutta Argo, Tiiryntha ja\nMykeina, Argolidassa nämät kaksi jälkimmäistäki. Danaosta oli Greikan\nkuulusimmilla sankareilla sukunsa ja verensä, joiden seassa muita\nkuulusampi, moninaisilla runoilla ja tarinoilla ylistetty, mainio\nPersei. Hän se, joka tappo Meduusan ja otti sen kivestyneen pään;\njoka halki ilmojen sotihin ja muihin urostöihin kiiteli lentohevolla\nPiegasolla ratsastaen. Vielä häntäki kuulusampi, Greikan mainioin\nsankari, oli Herkuli (Hieraklei) Persein sukukunnasta. Monta muutaki\nmainioa, korkiasti ylistettyä urosta ja sankaria eli niinä aikoina,\njoita jälkipolvet runoissaan ja tarinoissaan muistelivat, kuni maan\nja sukunsa suurimmia hyvintekiöitä, koska he ensin olivat maalle\nrauhallisemman elämän perustaneet, kummanlaisia petoja, jättilöitä ja\nmuita pahantekiöitä siitä hävittäen.\n\nTarua myöten oli Herkuli jumalan Tseyn poika, jonka teki Alkmeinaa,\nPersein pojintimen Amphitryuonan puolisoa hyväellen. Tästä syrjätyöstä\nkovin suuttunut Tseyn taivaallinen puoliso, Heira, vanno, ei ennen\nlaata Herkulia väiymästä, kun hengen saatua. Ja niin nosti kaksi\nkauhiata käärmettä jo kätkyessä lasta surmaamaan. Vaan Herkulen jo\ntaimessa sikeävä voima tarttu pienillä lapsikourillaan käärmeisin ja\nrutisti kuoliaksi. Sitte tointuneemmalla iällä tuli sota ja metsänajo\nmieluisimmiksi töikseen. Monta kauheintaki petoa, jotka ammon olivat\nkulkevaisia surmanneet, menetti ensikokeikseen Herkuli ja vapautti\nTheiban maan veromaksusta lähelliselle vieraan maan ruhtinalle.\nPalkkioksi anto hänelle tyttärensä Theiban kuningas puolisoksi, jolta\njäi kahdeksan lasta. Vaan kerran haltioissaan Herkuli löi äitin\nlapsinensa hengeti. Sitte tunnon vaivoissaan kysy Delphon ennustelmalta\nPhuokidassa, millä voisi pahalla työllään vihotetut jumalat jällen\nlepyttää. Käski lähtemään Tiirynthaan jumala ja siellä kaksitoista\nvuotta kuningas Eurystheetä palvelemaan, niin jumalat lepyttävän. Vaan\nEurystheenpä oikeutta myöten ei olisikan pitänyt Tiirynthassa hallita,\nvaan Herkulen itse, sillä tämän isä, Amphitryuona, oli maata ennen\nhallinnut, sitte sattuneen tapaturmasen murhan tähden vallasta erotettu\nja Theibaan muuttamaan pakotettu. Ei sentähden arvattavasti ollutkan\nEurysteen ja Herkulen väli parahimmia, vaan kuitenki piti tämän\nmyöntyä, jos vihollistansaki jumalan käskystä palvelemaan.\n\nTulleelle orjallensa määräsi Eurysthei mitä tiesi vaikeimmia töitä\ntehtäväksi. Senlaisia jälkisiltä runoilioilta monilaatusesti kerrotuita\nja kuvailtuja sanotaan hänen tehneen kaksitoista. Nemean salolla,\nKorinthon ja Argon rajalla, eleli kauhia leiona, johonka ei mitkän\nihmisaseet voineet koskea. Sen rutisti käsissään Herkuli kuoliaksi\nja vei Eurystheelle, joka vielä kuolluttaki niin säikähti, että\nensitilassa piti piiloon pistäytä. Sitte tappo monipäisen käärmeen\nLernan järvessä Argon maalla elelevän ja paljo pahaa ympärillä\ntekevän. Vaan yhden pään poikkilyötyä kasvo kaksi siaan. Eikä olisikan\nniin heti työstä selvennyt, ellei toverinsa Jolao olisi neuoa\nkeksinyt, tulikekäleellä asemat polttaa. Kolmannekseen ajo Mainalon\nvaaralla Arkadiassa asukselevan, teräväjuoksusen, kultasarvihirven.\nVasta vuoden päästä tavotti ajettavansa, kaiken sen ajan hirven\njälkivietettä kaukasimmillaki mailla kulkenut. Neljännekseen toi\nelävänä saadun hirmusen metsäkarjun Erymanthon vaaralta Arkadiasta.\nPuhdisti viidenneksi yhtenä päivänä Eilidan kuninkaan Augeian navetan,\njohon kolmentuhannen naudan jälki kolmekymmentä vuotta oli sillänsä\njäänyt. Kaikki arvelivat tätä työtä mahdottomaksi yhdellä päivällä\ntäyttää, vaan Herkuli kaivo erään lähellisen virran erin väylästään\nnavetan halki juoksemaan ja sai sillä navetan puhtaaksi. Muiksi\ntöikseen Herkuli hävitti suuren joukon Stymphalon lammin seuduilla\nArkadiassa eleleviä ilkiöitä, ihmisillenki vaarallisia kurjensuurusia\nlintuja; soti Amatsonia, tarua myöten kovan urhollisia naisia\nNatoliassa ja otti heidän naisruhtinansa kuulun sotavyön Eurystheen\ntyttärelle annettavaksi ja mitä vielä muutaki herransa Eurysteen\nkäskystä teki, jotta sai täytetyksi kaksitoista mainetyötänsä. Taru\nkertoo hänen kerta manalaanki lähteneen ystävänsä Admeiton tähden,\nkuninkaan Pheran kaupungissa Thessaliassa. Tämä kovasta sairaudestaan\nennustelmaa kysyttyä oli vastaukseksi saanut, ei paranevansa, ellei\nsaisi puolestansa jonkun toisen vapaehtosesti manalaan menemään.\nHänen armas, helläluontonen puolisonsa, Alkesta, vastauksesta tiedon\nsaatua, rukoili sala jumalata, itsen ottaman, säästämään miestänsä.\nSen rukouksen jumala kuultua lähetti kuoleman Alkestalle. Niin Admeito\nkyllä taudistaan tervehty, vaan oli vaimonsa kuolemata katkerasti\nsurren vähällä jälle sairastua. Senlainen aviosuosio liikutti Herkulen\nsydäntä ja jotai voivansa näkevä lähti manalaan kuolletten isäntää\nHaidaa ja emäntää Persephonaa rukoileva, Alkesta jälle laskemaan. Erään\ntoisen kerran Eurystheen käskystä manalassa käytyään Herkuli toi sieltä\nmainion vahtikoiran, kolmipäisen Kerberon myötänsä.\n\nMitä Herkulen kuolemasta kerrotaan, kuvailee muinasaikain uskoa\nniin Greikassa kun muuallaki, jota myöten itsekullaki ihmisellä oli\nkerran jumalilta määrätty tiensä seurattava, eikä kenenkän, jos millä\nyrittäisi, pääsevän siitä, mitä kerran lie luotu tekemään taikka\nkärsimään (k. s. 55). Niin siitä vaan ei Herkulikan päässyt. Hän\noli nainut Dieianiiran, Aituolian kuninkaan Oineen tyttären, jonka\nusein otti myötä matkoillansaki. Kerta Eueinon joelle Aituoliassa\ntultuansa anto puolisonsa esinnä Herkuli Kentauro Nessolta ylilautata.\nTämä hillimätön miespeto ulommaksi päästyä rupesi väkivaltasesti\nDieianiiraa matkalla kohtelemaan. Herkuli rannalta katsellen veti\narvelematta jousensa ja laski Lernan käärmeen veressä myrkytetyn\nnuolen Nessoa kohti. Tämä jo kuolemillaan sai nuolen haavasta\nvuotavata myrkyllistä verta turkkinsa ripasimeen ja anto Dieianiiralle\nsanoen, ei parempata ainetta maassa löytyvän, millä vaimon miehensä\nuskollisena pitää. Jos konsa mies valjeneisi, ei tarvittavan, kun\npikkusen tätä verta ihoa vasten pukuun hieroa, niin heti suosio ja\nrakkaus tulisivat entiselleen. Niin vähä jälkeenpäin veti Jola Euboian\nkuninkaan Euryton ihana tytär Herkulen mielen puoleensa. Dieianiira ei\nparempata keinoa tieten, koetti Nesson ainetta, lähettäin Herkulelle\nihan uutosen juhlapuvun, sisäpuolelta Nesson verellä hierotun. Tämä\nKeinaion niemellä Euboiassa Tseylle uhraamaan valmistellen puki uusiin\nvaatteisiinsa, joista myrkky ihoon koskiessaan heti nosti kauhian\npolton. Viltiöissään Herkuli rutasi kallioa vasten kuoliaksi palvelian,\njolta oli vaatteet saanut, ja anto sitte vietääkse Traakinan kaupunkiin\nThessaliassa, lähellä olevalla Oitan vuorella elävänä poltettavaksi.\nTulessa puhdistuneena, rikoksistaan selvänä, sai vanhain Greikalaisten\nuskoa myöten Herkuli sitte puolijumalan sian taivaassa. Ja Heira, jo\nviimmenkän vihaamasta laannut, anto hänelle nuoruuden ikikukostavan\njumalanaisen Heiban taivaalliseksi puolisoksi.\n\nNeljännellätoista vuosisadalla e. Vap. tuli Edisasiasta, Phrygian\nmaasta, Pelopa Greikaan. Hänestä sai Peloponneison saarento nimensä,\nsillä hänen polvikuntansa valtasi pian parahimmat Peloponneison\nmaakunnat Eilidan, Argon ja Lakounikan, veronalaseksensa Akaianki\ntehden. Pelopaisten kovista onnenvaiheista ja hirmutöistä oli\nGreikalaisilla jälkeenpäin paljo kauhitelmia (Tragoediae). Pelopan\nkaksi poikaa, Atrei ja Thyesta, hallitsivat Mykeinassa toinen, toinen\nArgossa. Thyesta vietteli veljensä emännän, jonka tähden Atrei ajo\nhänen pois mailta valloilta. Vaan oli aikoinansa pojan Thyesta Atreilta\nsalannut ja omanansa mieheksi kasvatettua laitti nyt Atreeta murhaamaan\ntoivossa, vielä silläi kostonsa paranevan, että tulisi isä omalta\npojaltansa setän siasta surmatuksi. Mutta Atrei anto sitoa ja tappaa\nhänen kauhialla tavalla, vasta jälkeenpäin kuuleva, ken oli. Ja vieläi\nkauhiampaa kostoa Thyestalle miettien, sopivinaan kutsutti luoksensa.\nAtreella oli Thyestan kaksi poikaa hallussaan, jotka nyt anto tappaa ja\nlihat isälle ruoaksi laittaa. Syöneelle ja nousseelle näytti tapettujen\npäät ja kädet, niin ilmottaen, mitä lihaa oliki syöttänyt. Surkiasti\nkauhistuessaan Thyesta taasen pakeni jumalattoman veljensä silmistä ja\nkasvatti eräästä toisesta pojastaan, Aigisthosta, tällenki hirmutyölle\nkostajan. Atreen poikia olivat Agamemnona ja Menelaao, joiden kautta\nTroian kuulusin, koko Greikalle suuriarvonen sota sai alkunsa. Sama\nsota oli viimmesiä Greikan tarusekasen sankariajan yrityksiä ja siitä\nalkaa toinen, paremmin tuttu jatko Greikan tiedoissa. Vaan ennen Troian\nsodan ja sitä seuraavain asiain kertomista pitää vieläi muutamista\nedellisistä joita kuita.\n\n\n\n\n2. Theisei.\n\n(Kolmannellatoista vuosisadalla e. Vapaht.)\n\n\nKekropan myötä tuli ensimmäinen asu ja siisteys Attikaan, vaan\nTheiseetä kiittivät Atheinalaiset valtansa, voimansa ja kansallisen\narvonsa ensiperustajaksi. Ehkä kyllä on tarusekaista seki, mitä\nTheiseestä kerrotaan, niin siitä kuitenki on nähtävä, jonkunlaisen\nvallanmuutteen hänen aikoinansa Attikassa tapahtuneen. Näin kerrotaan\nhänen suvustaan ja synnystään. Pojaton ollen Atheinan kuningas Aigei\nkysy Delphon ennustelmaa, eikö millä voisi saada. Saatua vastausta ei\nitse ymmärtäen, lähti Argon maalle Troitsienaan kuulusalta tietäjältä\nPitthei Pelopaiselta selvitystä kysymään. Tämä vastauksen luettua käski\nhänen naida tyttärensä Aithra ja niin ottiki Aigei tämän Pelopattaren\npuolisokseen. Sitte jonkun ajan jälkeen kotimaahansa Attikaan lähtevä\nkätki kenkänsä ja miekan väkisuuren kiven alle ja Aithran jälkeensä\nTroitsienaan isänsä luoksi heittäen käski lähettää poika, jonka\nsynnyttäisi hänestä, sillon jälkeensä Atheinaan, koska omin voimin\nolisi mies kiven alta isänsä kengät ja miekan saamaan. Niistä tuntisi\nhänen pojaksensa.\n\nNiin synnyttiki pojan Aithra, jolle pantiin nimeksi Theisei ja\njoka sitte äitinsä luona kasvo ripiäksi, vahvaksi ja älykkääksi\nnuorukaiseksi. Täysivoimiin päässeelle ilmotti äiti, kenen poika oli\nja käski kiven alta otettavilla kapineilla isänsä luoksi Atheinaan\nlähteä. Helposti nosti kiven Theisei, sai miekan ja kengät, niin\nmatkalle suuntauva. Troitsienan ja Attikan välillä eleli niinä aikoina\nusiampia, hirmusia rosvoja, joilta matkalaiset jo aikoja eivät olleet\nsaaneet rauhassa kulkea. Yksi oli kauhia nuiamies Peripheiti Argon\nmaalla, joka nuiallaan löi sivukulkevaiset hengeti; toinen Sini\nIsthmon kannaksella, joka kaksi pitkää puuta latvoin alas taivuttaen\nsito saaliinsa jalvoista puiden latvohin, niin ylös lennättävä keskeä\nhalki revästäväksi; kolmas Skeiruona Megaridassa korkialta, jyrkältä\nkalliolta vaeltavaisia mereen lähettävä; neljäs Damasta taikka\nProkrousta (venyttäjä) Eleusissa, joka pani pidemmät käsiinsä sattuneet\nmiehet lyhyehen, lyhemmät pitkään sänkyyn, edellisiltä, kun eivät\nmahtuneet, jalat poikki hakkaava, jälkimmäisiä siksi venyttävä, että\ntäyttivät sängyn pituuden. Nämät kaikki menetti Theisei, usiammanki\nomalla piinavärkillään kuolettava. Viimmen perille isänsä Aigeen\nluoksi päästyä tämä jo ilmanki pojastansa ihastu ja vielä enemmin\nkuultua, mitä oli matkallansa tehnyt. Niin heti määräsi hänen valtansa\nperilliseksi. Vaan tätä ei tehnyt veljensä Palladan poikain mieliksi,\njotka tähän asti uskossa elettyään, Aigeella ei poikaa olevankan,\ntoivoivat itset setänsä jälkeen hallitsemaan pääsevän. Niin jo\nyrittivät väkivallallaki Theiseen pois tieltänsä saada, mutta tämä\naikasin juonet älyttyä sai heistä voiton. Joku aika jälkeen tuli\nTheisei kotimaallensa suuren hyvän osottamaan ja aina kuulusamman nimen\nsekä elinaikanansa että jälkeläisiltä saamaan.\n\nKauhia, kummanlainen metsähärkä oli tullut Attikan maahan ja paljo\npahaa Marathuonan kankaalla tehnyt. Sen paulotsi Theisei ja vei\nsidottuna kansalle näytettäväksi, jonka ilo ja hämmästyski tästä\nvoitosta ei ollut vähempi, kun entinen pelko ja hätä pedon kauhioista\nraadelmista. Vielä ansiollisemman työn teki siinä Theisei, että\nvapautti Atheinan Kreitan orjuudesta.\n\nKreitan luodolla, jossa sinne muuttauneet Duoroset (s. 109) olivat\nvallan saaneet, hallitsi sillon kuningas Miinoua, kuulu uutten lakien\nsäätämätä ja ensimmäisen Greikalaisen laivaston hankkimasta. Tällä\nlaivastolla esinnä hävitti merirosvot Arkipelagosta ja sitte, pian\nitse merenherraksi päästen, kosti Atheinalaisia poikansa Androgeon\nsurmasta. Voitettuaan määräsi neljätoista nuorta sulhoa ja neitoa\njoka yhdeksännellä vuodella Atheinasta Kreitaan lähetettäväksi. Sitte\nKreitaan tulleina nämät Miinoua tarua myöten pisti Labyrinthoon, jonka\nerehdyttävistä harhahuoneista ei kenkän ulos osaten, vaan aina pahemmin\neksyen, viimmen syötiin Miinootaurolta, hirviä peto, puolittain härkä,\npuolittain ihminen.\n\nTämä ilkiä, häpiällinen vero lankesi jo kolmannesti tehtäväksi.\nIsäin ja äitien voivotellen keräytyvät itkusilmissä Atheinan pojat\nja tyttäret yhteen, ei tieten, ken enää kotinsa näkisi taikka kenen\narpa määräisi pedolta syötää Kreitaan vietäväksi. Näin ollen astu\nesille Theisei ja sano itse yhdeksi vapaasta ehdosta lähtevänsä,\nnähdä tahtovansa, jos vasta tarvitsisi senlaista ilkeyden veroa\nAtheinalaisten Miinoualle maksaa. Kaikkein valmiina ollen lähti laiva\nAtheinan rannalta ja yhteisen maan surun osotteeksi vedettiin musta\npurje. Vaan Theisei käski myötäottaa valkianki purjeen käeten, ei\nmustaa palatessa tarvittavan.\n\nPerille päästyä Theisei kauneilla, ihanalla muodollansa ja muulla\nsulosuudella pian miellytti Ariadnan, Miinouattaren, puolellensa.\nTämä ei surmaa suoden armaallensa, anto hänelle Labyrinthoon\nvietäissä kerän ja neuo pään mennessään oveen sitomaan, sitte lankaa\nperässänsä juoksuttamaan ja sitä myöten palaamaan, jos minne'ki olisi\nLabyrinthossa jontuva. Sen Theisei tekevä Labyrinthossa vaeltaen\njo viimmen utautu Miinootauron käsiksi, jonka tappo, itse lankaa\nmyöten hyvästi ulos osaava. Miinoua, ihmeeksikö katsoen työtä, ei\nenää siitälähin vaatinut veroa Atheinalaisilta ja laski Theiseenki\nkotiinsa. Paluumatkallansa Deilon saarelle noustua, Theisei mietti\nuuden monimutkallisen tansin jälkimuistoksi Labyrinthossa käymästään ja\nMiinootauron voitosta.\n\nAttikan rannoille viimmen tultaissa ei muistettukan valkiata purjetta\nvetää, vaan laiva kulki entisellä mustalla. Aigei jo oli kauan Atheinan\nniemellä istuen laivaa, ja jos mahdollinen poikaansaki, Kreitasta\ntulevan odottanut. Nyt mustan purjeen nähden ja siitä päättävä, ei\nolevankan poikaansa Theiseetä matkassa, sydämensä äkillisessä surussa\nnakkautu mereen, niin päivänsä päättävä. Vaan rannalle nousseen\nTheiseen vastaan otti kansa suurella juhlallisella ilolla ja huusi\npaikalla kuninkaaksi. Jo sillon taisi Theiseellä mielessä olla, mitä\nsitte valtansa parantamiseksi ja yhteisten asiain järjestykseksi\nAtheinassa teki, ja johon vaan, mitä Kreitassaki Miinouan luona oli\nnähnyt, häntä arvattavasti kehotti.\n\nKekropa oli koko Attikan aluen kahteentoista kyläkuntaan jakanut, jotka\naikaa voittain itsevalloiksi ruveten toisinaan välillänsä sotivatki\nylen vähä yhteisestä maankuninkaasta huolien. Tämmöisestä sekavallasta\nlopun tehdäkseen pyysi Theisei saada kylähallituksia ja keräjiä\nhävitetyksi ja niiden siaan yhteiset keräjät pääkaupungissa Atheinassa\npidettäväksi. Sillä että lupasi heittää omatki kuninkaalliset\netusuutensa, paitsi päämiehyyden sodissa ja lakien voimassa pidännän\nrauhanki aikana, sai usiampia ylhäsempiä ja voimallisempia vallanmiehiä\nkyläkunnissa puolellensa. Toiset taasen Theiseen voimaa peljäten eivät\ntohtineet vastustella. Sentähden käviki vallanyhteys mielimyötäsesti,\njonka muistoksi sitte vuosittain omituinen juhla Synoikia\n(asuntoyhteys) vietettiin. Myös muutti Theisei Atheinalaisilta sitä\nennen nimellisen jumalanaisensa Atheinan kunniaksi vuosittain vietetyn\nAtheinaiajuhlan nimen Panatheinaiaksi, eteen pannulla uudella sanalla\nkaikkein Attikan asukasten yhteyttä osottaen. Myös sanotaan hänen\ntyökseen kansan jako kolmeen eriluokkaan, jalosukusiin [ευπατρίδαι],\nmaaviljeliöihin [γεωργοί] ja oppimiehiin [δημιουργοι]. Toinen, Juonan\npojilta toimitettu, sitä vanhempi kansanjako oli neljään Phyloon eli\narvoon ase'kantajiin [όπλιται], veromaksajiin [τελέοντες], työmiehiin\n[εργάδες] ja paimeniin [αιγικοροι]. Tämä kansanarvo taisi olla joku\nmukailema itämaan kastoista, vaikkei luonnistunutkan Greikalaisissa\nkansoissa senlainen jyrkkä ihmisten toisistaan erotus, kun esimerk.\nIndialaisissa.\n\nEi kaikki kuitenkan katsoneet Theiseen uudistelmia hyväksi.\nYlhäsillä, rikkailla tuli pian kaipuu entisestä vallasta ja eduistaan\nkyläkunnissa. Niin moniaasti, Theiseen taasenki tapansa mukaan\nsotitöillä ulkona viipyessä, puhutteli Menesthei Atheinalaisia, ei\nTheiseestä kysymään, ja itse vanhaa kuninkaallista sukua ollen saiki\nheidät puolellensa viekotelluksi. Theiseetä kotiin tultuansa kohtasi\nentisen alamaisuuden ja kuuliaisuuden siasta ynseys ja vastahakosuus\njoka haaralta, jota ei kantaa voiden, eikä tieten, millä auttaa,\nviimmen tuskautuneena kirosi kaupungin ja lähti Syyron saarelle\nArkipelagossa, jossa hänellä oli eräitä isältänsä perityitä tiluksia\nomistettavana. Syyron kuningas Lykomeidi otti hänen ystävällisesti\nvastaan, vaan joko sitte Menestheeltä puhuteltuna eli pelkäävä\noman valtansa Theiseen omistamilla mailla vähenevän lykkäsi hänen\npetollisesti päistykkää mereen jyrkältä, korkialta kalliolta, jolle oli\nvietellyt maitansa toisen kanssa katselemassa kävellen.\n\nSe oli mainion Theiseen loppu. Atheinassa hänen jälkeensä pääsi\nMenesthei kuninkaaksi ja vasta tämänki kuoltua tulivat Theiseen pojat\nkuninkaallisen vallan omistajiksi. Theiseelle itsellenki osottivat\njälkeenpäin Atheinalaiset ansioa myöten suuren kunnian. Hän korotettiin\nmaan ylevinten sankarien sekaan, hänelle laitettiin templit ja alttarit\nja hänen luunsaki tuotiin Syyrosta Atheinaan.\n\n\n\n\n3. Theiban sodista.\n\n\nMainittuina Theiseen aikoina olisi lähellisessä Theiban kaupungissa\nBoiuotiassa ollut suuria mainittavia riitoja ja muita seikkoja. Siellä\nhallitsi sillon kuningas Oidipo, jonka onnettomista elämänvaiheista\nGreikan jälkisille kauhittelioille on tullut paljon ja moninaisia\nkuvausaineita. Tarua myöten olisi hänen vanhemmillensa Laaiolle ja\nJokastalle ennustettu, pojan saavan, joka kerran ottaisi isältänsä\nhengen ja naisi äitinsä. Ennustelmaa peljäten panivat heti synnyttyä\npojan metsään kuolemaan. Mutta tällä toimellansapa vaan auttivat\nennustelman toteen käymistä. Eräältä paimenelta Oidipo metsästä löytty\nja korjattu kasvo sitte lapsipäivänsä Korinthossa ja vanhemmaksi\ntultua kysy hänki ennustelmaa vanhemmistansa. Kielsi häneu ennustelma\nvanhemmistansa kysymään, sillä syntymaahansa tultua olisi murhaava\nisänsä ja sitte oman äitinsä naiva. Oidipo kauhistuen senlaista\nvastausta ja Korinthon syntymaanansa pitävä, lähti heti poies mielellä,\nei konsa palauta, jottei epätietosuudestakan tulisi tekemään, mitä oli\nennustettu. Theiban seuduille tultuaan tapasi tiellään vanhan ukon,\njonka kanssa riitautu ja löi kiivastuneena kuoliaksi. Se oli isänsä\nLaaio. Samaan aikaan rasitti Theibalaisia kummanlainen lentopeto,\nSphingi, vartaloltaan leiona, vaimo päältään ja naamaltaan. Jyrkällä\nkalliolla istuen pani erään arvutuksen sivukulkeville ja ken ei\nvoinut arvata, sen syyti päin kalliolta alas. Niin luvattiin sille,\njoka tästä pedosta maan vapauttaisi, kuninkaan leski puolisoksi ynnä\nkuninkaallinen valtaki. Oidipolle onnistu saada Sphingi kuoletetuksi,\njonka tähden pääsi kuninkaaksi ja nai Jokastan oman äitinsä tietämättä.\nSillä tavalla joutu kauhia ennustelma toteen. Joku aika jälkeen tuli\nkova rutto maahan ja surmasi paljo kansaa. Niin rutosta taasen käytiin\nennustelmassa, joka vastasi siitä tulleen, kun hallitsi maata isänsä\nmurhaaja, äitinsä nainut kuningas. Vasta siitä sai vanhemmistansa\ntiedon Oidipo. Kovin hirmustuen elämätänsä sokasi ensityöksi itsensä\ntuskissa, lähti sitte maakulkeuteen ja eli loppuunsa asti vierailla\nmailla kerjäten, tyttäreltänsä Antigonalta talutettuna. Jokasta tappo\nitsensä.\n\nOidipolta jäi kaksi poikaa Eteokli ja Polyniiki, jotka keskenänsä\nsopivat, vuorotusten kumpanenki vuotensa isältänsä perityitä maita\nhallitsemaan. Mutta Eteokli yhden vuoden hallittua ei toiseksikan\nantanut veljellensä valtaa. Polyniiki väärytettynä pakeni kuningas\nAdraston luoksi Argoon, joka naitti hänelle tyttärensä ja lupasi kaikin\nvoimin häntäki hallitusetuunsa auttaa.\n\nNiin keräsi väkeä kokoon ja seitsemän sankaripäätä lähtivät\nsotioitensa kera Theibaa vastaan. Nämät olivat Polyniiki, Adrasto,\nTyydei, Amphiaraao, Kapanei, Hippomedonta ja Parthenopaio. Eteokli\nsulki itsensä ja väkensä Theibaan, johon piirittäjäväki ei millänä\nvoinut sisään päästä, vaikka kauan koki ja yritti. Paljo väkeä oli\njo kummaltaki puolelta kaatunut, koska viimmen Eteokli ja Polyniiki\npäättivät kahden toinen toistansa vastaan lähteä, sillä tavalla\nsota lopettaa. Niin määrätyllä päivällä ja hetkellä yhtyivät veljet\ntoistansa surmaamaan ja kansa seiso ympärillä alasella, surulta\ntäytetyllä mielellä tappelon loppua odottaen. Kuni irtipäässeet pedot\nkarkasivat vastakkaa veljekset ja syöksivät läpi toinen toisensa\nmiekalla, kumpiki paikalla kaatuen. Greikalaisilla oli tapana, ei\nhaudata, vaan tulessa polttaa kuolleitansa. Eteoklen ja Polyniiken\nruumiit pantiin nyt yhdelle tuliroviolle, vaan kuni eläissään olivat\ntoinen toistansa vihanneet, niin vielä kuoltuansaki sanotaan liekkien\nei yhtyneen, vaan kummastaki ruumiista erille nousseen.\n\nSenjälkeen rupesi Eteoklen ja Polyniiken eno Kreonta Theibaa\nhallitsemaan ja vihollisia kaupunkiin pääsemästä torjumaan. Oliki\nhän työssään onnellinen ja ensimmäisellä karkauksella piirittajia\nvastaan kaato kaikki Argosta tulleet sankarit, ettei päässyt pakoon,\nkun itse Adrasto, hänki kyllä hätäsesti, sillä ei ennättänyt\ntavallisia kuolinuhrejakan kaatuneille tovereillensa tehdä, vähemmin\npolttorovioita rakennella, vaan piti kaikki sillänsä heittää.\n\nTheibalaisilla oli ilo voitostaan, sillä seitsensankarit olivat\nkaatuneet. Mutta näiltä jäi poikia, jotka ei suanneet isäinsä kunniaa\npoljettavan. Kymmenen vuotta oli vastamainitusta sodasta kulunut, koska\nnämät pojat nostivat uuden sodan ja yhtyivät isäinsä nimen puolesta\nTheibaa kostamaan. Oliki tällä kerralla onni Theibalaisia vastaan;\nheidän piti paeta ja kaupunkinsa viholliselta ryöstettäväksi heittää.\nThersandro, Polyniiken poika, rupesi siitä Theibaa hallitsemaan, jota\nvielä jälkeenpäinki kovat onnenvaiheet rasittelivat, niinkauan kun\nOidipon sukukunta siinä hallitsi.\n\n\n\n\n4. Argonautain Purjehtimasta.\n\n(Noin 1250 vuotta enn. Vapaht.)\n\n\nArgonautain kuululla matkalla tavataan Greikalaiset ensikerran\nsotahankkeessa vierasta maata vastaan. Sillä kuitenkan sitä emme voi\nkieltää, Argonautain yhtyneinä Greikasta merelle ulonneen, jos ilman\nolkootki muut seikat miten tahansa heidän matkallansa tapahtuneita.\nNäin kerrotaan mainittuun matkaan kuuluvista asioista. Phrikso,\nBoiuotian maalla Orkomenossa hallitsevan kuninkaan Athamantan poika,\nlähti ynnä sisarensa Hellan kanssa kovaa, ilkiätä äitipuoltansa\nmaasta pakoon. Kultasen oinaan tavattuansa istuivat seljälle ja niin\nkulkivat Aigeen meren poikki. Vaan viimmen luikahti Hella mereen\nja hukku salmeen, jota hänestä sitte Helleispontoksi s. o. Hellan\nmereksi sanottiinki, vaan nykyjään Dardanellon salmeksi mainitaan.\nSisartansa onnellisempi Phrikso uitu oinaalla Kolkidan maan rannoille\nMustanmeren itäpäähän. Matkansa perillä uhrasi oinaan jumalille ja pani\ntaljan Areen pyhään laksoon, jossa maan kauhian kuninkaan, Aieitan\ntoimesta tulikitanen lohikäärme eli traaki tuli sitä vartioimaan.\nGreikalaisten teki mieli jällen periä tämä kultatalja, mutt' ei\nrohjennutkan hyväsesti kukaan Kolkidaan lähteä, ennenkun Jaasona,\nsetältänsäki Pelialta, kuninkaalta Thessalian Juolkossa yllytettynä\notti mennäksensä. Tämä Jaasona, urhollinen, maine'töitä himoava\nsankari sai kanssaan matkalle Greikan senaikuisia kuulusimmia ja\njaloimmia uroita, joita nimittääksemme olivat Kastora ja Polydeuki\nLakedaimonasta; ruhtina Telamuona Salamiinan saarelta Atheinan\nedustalla; ikimuistettava laulaja Orpheo Thraakiasta, joka laulullansa\nkesytti metsäpedot, sai virrat puuttumaan juoksussansa ja puut metsässä\nhyppimään; samate jo ennenmainittu Theisei ja itse sangartenki sankari,\nmainio Herkuli.\n\nYhteisellä nimellä kutsuttiin näitä lähtiöitä Argonautoiksi s. o.\nargomiehiksi eli argopurjehtioiksi, sillä laivan nimi oli Argo.\nMoninaisiin seikkohin jo tiellänsä yhdyttyä viimmen toki peräytyivät\nKolkidaan, jota sillon hallitsi ilkiä, petoluontonen Aieita. Kuultua\nkultataljan otolle tulleen, heti käski heidät Aieita ottamaan kaksi\ntulikitaa härkää, ne auran eteen laittamaan, niin kyntämään paikan\npahinta maata, vakohin lohikäärmeen hampaita kylvämään, sitte niistä\nkasvavien sotavalmisten miesten kanssa tappelemaan, ynnä mitä vielä\nmuutai heille senlaista työksi määräsi. Päälliseksi piti heidän itse\nlohikäärme tappaman, jonka oli taljan vartiaksi pannut. Olisipa näistä\nArgomiehille tainnut kylläki työksi olla, ellei Aieitan tytär Meideia\nrakkauden suosiosta olisi loihtokeinoillaan Jaasonalle avuksi tullut.\nNiin lumosi hänen tulelta ja raudalta, anto unetinta lohikäärmettä\nvarten ja erään loihtokiven, jonka käski kynnöksestä nousevien\nsotamiesten sekaan viskoa, niin keskenänsä riitauten surmaisivat toinen\ntoisiansa, ei muuhun ennättäen.\n\nNiin selvesi Aieitan töistä Jaasona. Kiitollisuudesta nai sitte\nMeideian ja otti matkaansa seuraavana yönä kultataljan kanssa\npaeten. Aieita aamulla miehen päässeeksi nähden lähti heti jäljestä\nkiinnittämään ja oli Istro (Donau) virran edustalla saavuttaa.\nHädässään keksi kauhistavan keinon Meideia, jolla pelasti sekä\nJaasonan että itsensä. Oli kotoa lähtiessä ottanut pienen veljensä\nAbsyrton yhteen matkaan. Hänen tappo nyt ja löi palasiksi, pään ja\nkädet korkialle vesikarille pannen, muut murut rannalle nakaten. Niin\nisä laivoneen jäljestä sivukulkeva ja surmatun pojakseen tunteva ei\ntoki voinutkan senlaiseen surkeuteen ja hautamatta heittää. Vaan\npalasia sekä karilta että rannalta yhteen kootessa hänen, ennättivät\ntoiset edestä, ettei enää voinutkan tavata. Ilman oli Argonautain\npurjehtimasta vanhaan aikaan paljo tarua ja erittäin heidän\npaluumatkastansaki, joka toisia kertomisia myöten ei olisikan näitä,\nvaan peräti toisia seutuja tapahtunut.\n\n\n\n\n5. Troian sodasta.\n\n\nVaikka onki ihanimman, ikivihannan kukkapuvun Troian kuulusa sota\nrunolta saanut ja tarina kauniimmia kuvia sille jälkimuistoksi\nmiettinyt, niin kuitenki puuttuu selvä historia epäilemään usiammista\nasioista, miten olivat ja kävivät, sitä ei toki voidenkan kieltää,\nkerran aikoinansa Greikalaisten yhdistetyillä voimilla Troian rannalle\nkeräytyneen ja kaupungin sotimalla hävittäneen. Saatto myös monta\nasiata tässä sodassa sihen laatuun tapahtua'ki, kuten niistä Homeiron\nmainioissa runoissa kerrotaan, vaan mitkä, sitäpä vaan ei voine'kan\ntarusta erottaa.\n\nEdisasian länsiluoteisessa kulmassa, Dardanellon salmea ja Kersoneison\nsaarentoa vasten, oli Myysian maakunnassa kaupunki Troia taikka\ntoisellaki runoissa tavallisella nimellä Iilio, jonka kanssa\nGreikalaisten jo ennestäänki oli ollut vähäsen tekemistä, sillä\nsanotaanpa Herkulen matkoillansa kerran Troia hävittäneen ja kuoliaksi\nlöyneen paikan senaikuinen kuningas Laaomedonta. Saman Laaomedontan\npoika Priamo oli isältä perityssä vallassaan jo kauan onnellista\nelämää viettänyt, koska sattu, että poikansa Aleksandro Parida saatti\nsekä hänen, että koko kuninkaallisen suvun ynnä väen ja kaupungin\nsuureen onnettomuuteen. Hän oli tullut käymään Peloponneisolla, jossa\nLakedaimonan kuningas, Pelopan poika Menelaao vastaan otti hänen\nystävällisesti ja kostitsi kuni ylhäsintä vierasta. Mutta tämän kunnian\nja hyvyyden palkitsi kyllä pahasti Parida. Kauniilla muodollansa ja\nsulosella kielellä oli Menelaaon puolison Helenan suositellut, jonka\nihanuudesta oli itse esinnä luvattoman himon sydämeensä saanut. Niin\nkerran Menelaaon poissa viipyen maanitteli Helenan kanssanssa Troiaan\nlähtemään ja mennessään otti vielä muutamia kalleita tavaroita toisen\nhuoneesta. Vaan tästäpä työstä ja vielä enemmin kärsitystä häpiästä\nnousi seikka, esinnä Menelaaon huoneessa ja Lakedaimonassa, sitte pian\nyli koko Greikan maan, ja kun oliki itse Menelaao hyvin voimallinen\nvaltia ja veljensä Agamemnona, Mykeinan kuningas vieläi voimallisempi,\nniin helposti saivat puolellensa usiampia muitaki vallanmiehiä, jotka\nkulkivat yllyttämässä ruhtinoita ja sankareja joka haaralta Greikan\nmaasta yhteiseen kostosotaan Troiaa vastaan lähtemään. Erittäinki\ntoimelliset väkeä sotaan yllyttämään olivat Odyssei, Ithakan kuningas,\nja Diomeidi, Peloponneisolainen ruhtinas. Edellistä ylistettiin\nsuuren älynsä ja puhe'taitonsa puolesta, jälkimmäistä voimiltansa ja\nurhollisuudelta. Luonnistuiki asia niin heillä, että kokoutu suuri\nväki sotaanlähtiöitä, suurempi kun konsa ennen Greikassa, ja jota\nTroian rannoille ylisaattamaan tarvittiin tuhat kaksisataa venettä.\nÄärimmäisetki Greikalaiset tulivat tällä matkalla toinen toisensa\ntuntemaan ja ilman saatti tämä sota arvaamattoman hyvän Greikalle\nkeskinäisten liikuntojen, kansallisuuden ja muun yhteyden puolesta.\nVaan Menelaaon kärsitty vääryys ja siitä seuraava kostonhimo ei toki\nollutkan suurin syy, joka Greikalaisia Troiasotaan miellytti, aina\ntoivoivat Troian kehutuista tavaroistaki osallisiksi tulla ja moniki\nlähti yksin suurempata kunniaa ja nimimainetta urostöillänsä hakemaan.\n\nNiin keräyty suuri joukko sekä miehiä että naisia Aulidan kylän\nrannalle Boiuotiaan. Menelaaon veli Agamemnona, joka oli enimmän väkeä\nliikkeelle pannut ja ilmanki hyvin kiivas toisia sotaan yllyttämään\nollut, valittiin yhteiseksi päämieheksi. Vaan senlaisena ollen hänellä\nei kuitenkan ollut mitän erittäin suurempata valtaa, kun toisillakan,\nsillä joka pieninki ruhtinas teki itsensä ja väkensä kanssa mitä\ntahto. Ennen kun mitä uutta yhteisillä voimilla yritettiin, pidettiin\nasiasta keskinäinen neuotteleminen. Päämiehet eli ruhtinat istuivat\nsillon piiriin toinen toisensa viereen kivillä ja ken tahansa mitä\nlausua tahto, otti edellä pitkän valtikan käteensä lähellä olevalta\nvälimieheltä. Tarpeeksi lausuttua anto jällen valtikan kädestänsä.\nValtikka kädessä oli hän puheensa ajan jossa kussa pyhässä arvossa,\nsillä semmoisina pidettiin jo vanhaan aikaanki välimiehiä ja heidän\nsauojansa eli valtikoitansa, jotta vihollistenki seassa saivat\nrauhassa olla. Älykkäimmiä neuoiltaan olivat Odyssei ja vanha Nestora\nMesseiniasta Pylosta, kumpasetki puhe'taidolta hyvin osaavia miehiä.\nVaan tappeloon yhdyttyä olivat ensimmäisiä Diomeidi, Iidomenei\nKreitalta, Aianta ja Teukro Telamuonan poikia Salamiinasta, nuorempi\nAianta, Oileen poika, ja mainioin kaikista, Akillei Thessaliasta.\nSeurasi heitä myös viisas pappi ja tietäjä Kalkanta matkalla, jonka\ntuli tavallisista uhreista huoli pitää, uhriteurasten sisällyksistä\njumalain mieliä tutkiella ja muillaki keinoilla heidän tahtojansa ja\npäätöksiänsä tiedustella.\n\nVastaset tuulet estivät kauan laivastoa Aulidan rannalta lähtemästä,\njoka arveltiin jonkun jumalan vihasta tulevan. Niin piti Kalkantan heti\ntiedustella, millä saataisi jumala leppymään ja tuulet kääntymään.\nMiten liekän tätä asiata tutkinut, kun viimmen sano tietävänsä, tuulen\nei ennen kääntyvän, kun Agamemnonan tyttären Iphigenian elävinä\nuhrattua. Eikä olisi voimallisen isänsäkän vastaanpano tainnut voida\ntyttöä kuoleman käsistä pelastaa, ellei naisjumala Artemida armosta\nolisi tyttöä pilveen käärinyt ja sillä vapahtanut. Sen tehtyä käänty\ntuuli, laivasto lähti satamasta ja tuli onnellisesti Troian rannalle.\n\nGreikalaiset muka toivoivat Troian helpolla työllä voittavansa,\nmutta niin toki ei käynytkän. Kaupunki oli hyvästi turvattu ja\nvarustettu sekä torneilla, että lujilla muureilla, maaluomilla ja\nmuilla laitoksilla. Oli myös monta lähellistä ruhtinata Edisasiasta\nTroialle apuun rientänyt, että oli vastustajain luku ei pienempi kun\nGreikalaistenkan. Ja Priamon vanhin poika Hektora oli sekä voimiltaan\nettä sukkeluudeltaan ja älyltä parahinten Greikalaisten päämiesten\nveronen. Toisia kehuttuja sankareja Troian puolella olivat Aineia,\nPandaro, Glauko, Parida ynnä monta muuta. Sentähdenpä runoa myöten\nkestiki koko kymmenen vuotta tämä sota, ennen kun saivat voiton\nTroiasta Greikalaiset.\n\nVielä oli seki sotaa pitkittävä, etteivät olleet kestävämmällä\nruokatavaralla Greikalaiset kotoa varustetut. Sentähden piti heidän\nvälimmiten maaviljelemällä elatusta hankkia salmen takaa Kersoneison\nsaarennolta, välistä taasen maita, kyliä ja kaupunkeja ympärillä\nryöstelemässä käydä. Niin lankesi joukkonensa Akillei kerran Lesboon,\nryösti koko saaren ja toi nuoret, kauniit vaimot ja neidot kanssaan\nTroian rannalle, siinä niitä toisillenki päämiehille lahjotteleva.\nErään toisen kerran kävi samalla tavalla Kilikian rantakyliä\nryöstämässä. Ja kuultiinki hänen kerskaelevan, ylehensä kaksitoista\nmerija yksitoista maakaupunkia yksin ryöstäneensä.\n\nNäiltä syrjähuolilta estettynä sai Greikan sotaväki harvon kauemman\naikaa yhdessä koossa olla ja piirittämällä eli muulla kokeella\nTroiaa kovemmin hätyytellä. Ilman oli koko satataito sillon vielä\nalkutaimessaan. Harvon sodittiin koko joukoilla toinen toistansa\nvastaan, eikä konsa millä erityisellä, päältä keksityllä mielellä, vaan\nmiten itsekuki miehinensä yhty vihollista vastaan ja yksittäin mies\nmieheltä. Päämiehillä oli sotavaunut, joita antovat jonkun ystävistänsä\najaa vihollista vastaan, niin että itset ohjista huoletonna saivat\npeitsiänsä eli keihäitänsä nakella. Useinki kaikki peitset menetettyä\npiti maahan karata, suuria kiviä poimia ja niitä toinen toisensa päälle\nlennätellä.\n\nVaan mitä oudompi oliki täydellisempi sotataito niinä aikoina,\nsitä avarampi tila oli erityisillä mielillä, älyillä ja voimilla\nmitä millonki yritellä. Se kyllä näkyy Homeiron ikimainioista\nIiliadarunoista, joilla on aineensa Troian sodasta ja sen eräsistä\nvaihista. Näitä runoja vieläki lukiessamme, on kun olisimma itset\nniissä kerrotuita tapauksia ja seikkoja katselemassa; niin osaavasti,\nselvästi ja luonnollisesti on niiden tekiä Homeiro aineensa runolla\nkuvaillut ja sanoilla asiat muodostanut. Ei ainoastansa sen tähden,\nettä vieläi lähes kolmen tuhannen vuoden päästä mainittua Homeiroa\npidetään maailman suurimmana runoiliana, vaan sitäi katsoen, miten\nsaisimma niiden aikain mielen ja järjen lukialle paremmin tutuksi,\npanemma tähän.\n\n\n\n\n6. Muutamia Kuvaelmia Troian Sodasta.\n\n\nKerta Greikalaisten ja Troialaisten sotajoukkoin vastatusten seisoessa\nastu jälkimmäisistä ihanamuotonen kaunis Parida esille. Komiasti\npuettuna, jousi olalla ja vyöllä miekka, puisteli kahta peistä oikiassa\nkädessä ja vaati urhollisinta sankaria Greikalaisista vastaansa\nlähtemään, kahden tappelemaan. Sen kuuli päävihollisensa Menelaao\nja kuni leiona matkoillansa hirven eli metsävuohen tapaava, niin\nMenelaaoki Paridan nähtyä iloissaan hyppäsi sotavaunuiltaan maahan\nja riensi toista vastaan, toivossa jo kerran toki koston saavansa.\nVaan samassa käsitti pelko ja vapistus Paridan. Samate kun tienkäviä,\njuuri astumassa kauhian käärmeen päälle, äsken havatsee vaaransa ja\nsäikähtyneenä nopiasti pakenee paikalta, niin Paridaki Menelaaon näkevä\njuoksi rientäen pois paikalta ja kätkihen toisten Troialaisten sekahan.\n\nSen nähnyt vanhin veljensä Hektora jo suuttu kovasti ja soimasi Paridaa\nsanoen:\n\n    \"Surkia mies, komiannäkö, naisuros, akkain hempu!\n    Oisit syntymätön tahi kuollut naikselematta;\n    Kaiketi sen soisin, myös oisi se niin etusampi,\n    Kun tuonlaisena herjastella ja nauruna olla.\n    Liepä Akaian tukkauroilla jo vaan hekotusta\n    Arvelivat tulleen parahimman, kun muka kaunis\n    Muotosi; vaan mielest' äly poissa ja loittona kunto.\n\n    Kun toki senlainen sinä mies venehin meriuijin\n    Läksit poikki meren, tovereitasi oivia koonnut,\n    Keskeä vierasten kauniimman rosvova naisen\n    Maast' Apian kaukaa, sotasankarien sukulaisen,\n    Jost' isä sai murehen, kylä työtä ja huolia rahvas,\n    Vaan iloset päivät vihamies, häpiän sinä itse.\n\n    Voi kun niin nyt pääsit Areihyväsen Menelaaon,\n    Et tieten mikä mies, kenen urhia puoliso sulla!\n    Ei sua soittosi auttava oisi ja työt Aphrodiitan,\n    Ei jalo muoto, hivus, pölykössä ku kiiriä saisit.\n    Untelias toki lie koko Troia, jo aikoja ilman\n    Kyll' olisit pukenut kivipaidan, töitesi palkan.\"\n\nParida jo itseki häveten vastasi veljellensä:\n\n    \"Hektora, syystäpä nyt mua nuhtelit, etk' asiatta;\n    Vaan sepä luontosi ain' yhä karkia on, kuni kirves\n    Puun läpi tunkeutessa käest' urohon sepän oivan\n    Pursia veistelevän, kirveen lisäten väkeänsä.\n    Vaan et moittia saa sulosuomia kult'Aphrodiitan;\n    Ei hyljättävät oo jumalain aniloistavat annit,\n    Jos mitä antakohot ja ilmanpa ne ei tule konsa.\n    Muttapa jos sotimaan sekä tappelemaan mua vaait,\n    Niin aseta Troian ja Akaian muu väki kaikki,\n    Itse lähen välihin ja Areihyvänen Menelaao\n    Ottelemaan Helenasta ja tuomistaan tavaroista.\n    Kumpi se voittava lie, vastustajataan etusampi,\n    Vieköön hän vaimon sekä muut tavarat kotihinsa,\n    Ystävyessä te muut eläen, valaliittoja lyöen,\n    Troian mykkyrämaill' asukaa ja he menköhöt jällen\n    Varsajaloon Argoon ja Akaiaan naisihanaiseen.\"\n\nSen puheen kuultua Hektora sydämessään suuresti ihastu, riensi kummanki\nsotaväen väliin ja viittasi peitsellänsä Troialaisille, sotimasta\nheretä. Kaikki herkesivätki paikalla he. Vaan Greikalaiset puolellansa,\nvielä ei miehen tuumista mitänä tieten, vetivät jousiansa ja lähettivät\nkiviäki häntä vasten, siksikun Agamemnona huusi korkialla äänellä:\n\n    \"Elkäte ampuko miehet Akaian ja elkäte Argon!\n    Hektora, pää välähytteleväinen, haastoa tahtoo.\"\n\nNiin Greikalaistenki sotimasta laattua alko Hektora ja lausu Troian ja\nGreikan väen välissä:\n\n    \"Kuulkote Troian miehet, Akaian myös varusääret\n    Tuuma Aleksandron, jokap' on nykysen soan alku:\n    Toisten käski Akaian sankarien sekä Troian\n    Laskea pois kauniit asehet väkiruokkia maalle,\n    Hän läähtee välihin ja Areihyvänen Menelaao\n    Ottelemaan Helenasta ja tuomistaan tavaroista.\n    Kumpi se voittava lie, vastustajataan etusampi,\n    Vieköön hän myötään vaimon sekä muut tavaransa,\n    Ystävyessä me muut eläen valaliittoja lyömmä.\"\n\nMenelaao vainkan ei ollut sitä vaston, vaan tahto puheen\nvahvistettavaksi julkisella liitolla, jonka itsen Priamonki pitäisi\nvannoa. Niin heti lähetti Hektora kaksi välimiestä Priamoa kaupungista\nnoutamaan ja uhrivuonia yhdessä matkassa tuomaan. Samate anto\nAgamemnona laivoilta vuonan, Greikalaisten puolesta uhrattavaksi tuoda.\nKaikki päämiehet astuivat alas vaunuiltansa ja väki odotti kummallaki\npuolella hiljasella ilolla ja toivolla, näin toki viimmen pitkän sodan\nloppuvan ja itsekunki kotihinsa pääsevän.\n\nVälimiesten tullessa istu vanha Priamo Helenan ja muutamain tytärtensä\nkanssa kaupungin muurilla, katsellen miten tappelo alkaisi käydä.\nSitte kuultua, häntä itseäki sinne odottevan, käski joutuen hevoset\nvaljastaa, astu vaunuhin poikansa Antenoran kanssa ja ajo sotakentälle.\nGreikalaisten ruhtinat istuivat toinen toisensa lähellä ja välimiehet\nkävivät ympäri mies mieheltä jokasen käsille vettä pirskotellen, sillä\nsaastasilla käsillä ei ollut kenenkä jumalille pyhitettyyn toimitukseen\nrupeamista. Sitte veti vyöltänsä suuren puukon Agamemnona, leikkasi\nvillaa uhrivuonain päistä, josta välimiehet antovat itsekullenki sekä\nGreikan että Troian ruhtinalle osansa. Sen tehtyä rukoili korkialla\näänellä, kädet pystössä, Agamemnona sanoen:\n\n    \"Tsey isä, Iidan valtia pää, jalo, korkein, suurin,\n    Armas Päivä sä myös, joka kaiken näät sekä kuulet,\n    Virrat kanssa ja Maa ja te Vallat maanalasetki,\n    Jotk' etten heitä valapattoja rankasematta!\n    Toistajat olkaa nyt liiton, valojen tuki vahva:\n    Jos Menelaaon Aleksandron käsi kaatava oisi,\n    Niin tämä vaan sillään pitäköön Helenan tavaroineen,\n    Kaikki lähemmä me pois palaten venehin meriuijin;\n    Vaan jos Aleksandron mies keltahivus Menelaao\n    Tappaa, Troiapa työntäköhön Helenan tavaroineen\n    Argon miehillen, sopivan myös palkkiolunnaan,\n    Niin meillen nykyjään, kun jälkeen meit' eläville.\"\n\nKaikki vahvistivat valallansa tämän puheen ja liiton pidettäväksi.\nAgamemnona viilasi puukolla uhrivuonain kurkun ja laski heidät\nhengetönnä, värjähteleväisinä maahan. Sitte vuodatettiin jumalain\nkunnioiksi viinaa päälle ja jokanenki toivotteli, Tseyn samalla tavalla\nveren niiltä ja lapsiltaki jälkeen vuodattavan, jotka tämän pyhän\nliiton rikkoisivat.\n\nUroot olivat jo tappelemaan valmiit ja väki kummallai puolella vetäyty\ntaemmaksi, jotta saisi paremmin sotapari väljeyttä. Vaan itse Priamo\nukko, poikaansa armahteleva, ei voinutkan paikalle jäädä, vaan lausu\nvavisten:\n\n    \"Kuulkote Troian miehet, Akaian myös varusääret!\n    Iiliohonp' avotuulosehen minä lähteä aion,\n    en silmilläni kuitenkan nähä poikoa voine\n    Tappelevaa vastassa Areihyväsen Menelaaon.\n    They sen tiesi ja muut jumalat, katomattomat aina,\n    Kummallen määrättynä lieki jo kuolema valmis.\"\n\nNiin lausuttua otti teurastetut uhrivuonat, astu vaunuun ja ajo\npoikansa Antenoran kera jälle kaupunkiin. Hektora ja Odyssei kävivät\nsitte urosten tappelopaikkaa mittaamassa, panivat sen jälkeen kaksi\nkiveä vaskikypäriin, toisen Menelaaon nimellä, toisen Paridan, niin\narvan määrätä antaen, kummanko esinnä tulisi peitsensä viskoa. Niin\nsilmänsä pois luoden puisti kypäriä Hektora siksi että toinen kivistä\nlenti ulos. Se oli Paridan kivi ja hänen tuli sentähden tappelo alottaa.\n\nSen tehtyä asettuivat sotauroot ja muu väki paikoillensa tappeloa\nkatselemaan. Parida astui Troialaisten seasta esille täydessä\nsotapuvussa, kauneissa, hopiakiiltävissä säärivaruissa, valitussa\nrintasovassa, vaskisella, hopianaulotetulla miekalla, suurella,\nvahvalla kilvellä ja päässä komialla kypärillä, jonka harjaksi oli\npulska hevosenhäntä kohotettu. Niin varustettuna ja peitsi kädessä\nastu hän Menelaaoa kohti. Samalla tavalla sano Homeiro Menelaaonki\nvarustetun olleen. Toinen toisensa lähelle tultua puistelivat kauhiasti\naseitansa kumpanenki ja Parida lähetti vikevimmällä vauhdilla pitkän\npeitsensä Menelaaoa kohti. Vaan peitsi, ehkä hyvästi osotettu ja\nkilpeen koskeva ei voinut läpi vasken tunkeuta. Kärki käänty vaskea\nvasten käppyrään ja ase putosi maahan. Niin otti Menelaao peitsensä ja\nsano:\n\n    \"Suo toki, valtia Tsey, vääryttänehen mua miehen,\n    Tuiman Aleksandron käsinein kuritan sekä kostan,\n    Jottapa kammottais jälkeentulevaistaki kansaa\n    Kostiisännälleen paha laatia ystävätöistä.\"\n\nNiin sano ja lähetti väkevästä kädestä peitsensä Paridaa kohti sillä\nvoimalla, että puhkasi kilven ja kaiketiki olisi läpi sydämen syössyt\nellei Parida terävällä sivuunkäännöksellä olisi väistää ennättänyt.\nMutta tämän vielä hämmästyksissä kilpeänsä surkutellen karkasi\npaljaalla miekalla Menelaao häntä vastaan ja löi kamahutti päähän kohti\nniin, että miekka lenti kypäriä vasten kolmeksi eli neljäksi muruksi,\nmuuten vaan sillä lyönnillä olisiki pään kaulasta saakka halkasnut.\nÄhmissään ja äkäytyneenä kiristi hammastaan Menelaao ja jo jumalainki\nvastustelevan luullen lausu:\n\n    \"Kauhein kaiketi liet sinä, valtia Tsey, jumaloista;\n    Toivoin Aleksandron pahuestaan voivani kostaa,\n    Vaan nyt taittu käessäni miekka ja peitseni lenti\n    Suotta pivostani pois, miest' en tavata minä tainut.\"\n\nSen sanonut koki kolmannen kerran ja tarttuen kypäriin alko\nkäsivoimillaan toista maahan taivuttaa. Vaan tässäki oli onni häntä\nvastaan, nauha katkesi leuan alta ja Menelaao jäi tyhjällä kypärillä\nkäteen. Varsin haltioissaan ryntäysi vielä kerran toisen päälle ja\nolisiki jo tainnut viimmeinen päivä Paridalla olla, ellei häntä hyvästi\nsuojeleva naisjumala Aphrodiita olisi apuun joutunut ja pilven sisässä\npois Menelaaon julmista kourista korjannut. Suotta etsittiin sitte\nhalki koko sotakentään Paridaa, ei missänä löyttävää. Agamemnona\nhuusi ja rähisi Menelaaon voittaneen ja Troialaisten velvollisuuden\nolevan liitto täyttää. Samassa lähetti Pandaro, valioin jousimies\nTroian puolella lentävän nuolen Menelaaoa kohti, joka kuitenkan ei\nkovemmasti koskenut, kun että haavotti. Siitä nousi uusi pauhe ja\nrähinä Greikalaisten seassa, Troialaisten valansa ja liiton rikkoneen.\nJa sillon vanno Agamemnona synkiästi, ei ennen lopettavansa, kun\nhävitettyä koko Troian valapattojen sukukunnan ja kaupungin tulella\npoltettua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErään toisen kerran sodan taasen kiivaimmillaan ollessa leimui\nDiomeidi, kuni nälkänen leiona, vaunullansa ristin rastin sotakenttää\nkaatava kaikki, mitä eteen sattu. Häntä seurasi urhollisimmat\nsotamiehensä valmiina aseita ja sotavaruksia niiltä ryöstämään,\njotka Diomeidi kaataisi taikka voitetuita hevosia ja vaunuja Greikan\nsota'asemille ajamaan. Kahdeksan urhollisinta Troian nuorukaista oli\njo kuoleman omaksi peitsellänsä nakannut ja toisia odotti sama loppu.\nSillon tapasi Pandaron Aineia, eräs Troian urhollisimmia ruhtinoita ja\nlausu häntä sotaan kehotellen, sanoen:\n\n    \"Pandaro! missäpä jousesi nyt sekä nuolesi vinhat,\n    Kuulu jaloutesi myös, jonk' ei ole vertoja täällä\n    Eik' olevan kehuta kotimaassasikan Lykiassa.\n    Mintäpä Tseyn suomin mokomint' et miestä jo laske,\n    Kaikki ku luo kumohon, jo vahinkoja paljoki tehnyt\n    Troian väälle ja myös sujutellut polvia liion.\n    Vai lieköön jumala Troiallen suuttuva jostai,\n    Uhristai vihanen raskas jumalan viha aina.\"\n\nHänelle lausu Pandaro vastaukseksi sanoen:\n\n    \"Aineia, Troian sopavaskiväen jalo neuo!\n    Kaiketi on tuo mies Tyydein sotiankara poika;\n    Sen toki kilpi ja myös torvennäkönen kypärinsä,\n    Myös hevosetki jos ei joku lie jumaloitaki aina.\n    Vaan jos on jalo mies, nimitetty jo Tyydein poika,\n    Niin tok' ei itsestään noin kauhia lie, jumaloista\n    On pilven suojin joku piilevä hartioillaan,\n    Nuolen lentelevän teräpään yhä kääntävä muunne.\n    Hälle jo vaan lähetin nuolen minä, koskevan olkaan\n    Oikiahan, saranan läpi syösten rintasovasta,\n    Jottapa liittäynyt manalaan moni sillä jo oisi,\n    Vaan ei mennyt hän; mull' on vihamies jumaloissa.\n    Loittona myös hevoset, vaunut, mihin astua voisin,\n    Koissa Lykaaonan ain' ykstoistapa vaunua siellä;\n    Kauniit, vastatehyt, kovin uutoset, ympäri vaipat\n    Kiinnitetyt, ja hevosparinen joka vaunua varten\n    Seisova, otrajyvää valkeinta ja kauroja syöen.\n    Kylläpä vaan mua ukko Lykaaona, sankari kuulu,\n    Paljo varotteli ulkoavaa komian katon alta:\n    Käsk' ottaa hevoset, sotavaunut, lähteä niillä\n    Miestappoon tuimaan, Troian päämiehinä olla;\n    Vaan sitä en tehnyt mä parempi tok' oisi se ollut\n    Juhtia vaan säästin, jotteivät kärsisi nälkää,\n    Miesten yhyttyä näin paki syömään tottunehetki.\n    Niin heitettyä Iiliohon jalakas lähin itse\n    Jousiin luotellen, jotk' ei mua auttane konsa;\n    Sillä jo laskenut oon parahimmia päitä mä kahta,\n    Tyydein yhtä ja Atrein poikoa toista, ja lähti\n    Kummastai veri selvä; he vaan muka kiihtyvät itset.\n\n    Kyllä pahoin onnin naulalta ma jouseni kaaren\n    Sain sinä hetkenä, Iiliohon suloseen jona työnnyin\n    Troian päämiehiks, yhä puoltaen Hektoran että.\n    Jos jollon paloan sekä silmin saan nähä vielä\n    Syntymämaan, vaimon ja oman lakikorkian huoneen,\n    Niin jopa mies vieras katkaiskoon pään polosen mun,\n    Ellen vaan lähetä tulihehkuun jousia näitä,\n    Käissä murennellen, tyhjään kun kantanut oonki.\"\n\nSen puheen kuultua ja yhä kehotellen toista lausu Aineia:\n\n    \"Voi ellös puhu niin, vaikk' ei mitänä toki synny,\n    Ennenkun me lähemmä hevosparisella ja vaunuin\n    Luoks urohon mokoman, koitellen muill' asehilla.\n    Sentäpä nouse ylös vaunulleni, niin kera näät myös,\n    Jos Troian hevoset hyvin arvoavat sotakentän\n    Juosta lennättää, tavotellessaan vihamiestä,\n    Meit' auttaa takasin kera saaun kunnian oivan,\n    jos Tsey suo kaataa Diomeiden Tyydein poian.\n    Kun tahot ottaa nyt ruoskan sekä kauniit ohjat,\n    Niin nousen, rupean sotimaan asemiehenä itse;\n    Taikka sinun ruveten hevoset minä hoitava lienen.\"\n\nVastasi Pandaro:\n\n    \"Itsepä vaan, Aineia, piä hevoset sekä ohjat;\n    Ainaki tottelevat he paremmin tuttua miestä,\n    Jos meiät pakohon työntäisiki Tyydein poika.\n    Säikähtäin pillastua muuten voisivat, eikä\n    Lähtisikän kentältä, kun ouon kuulevat äänen;\n    Niin tavaten meiät jalomielen Tyydein poika\n    Itset tappava oisi ja myös hevosemmeki vievä.\"\n\nNiin astuivat vaunuille uroot ja hevoset laskettiin Diomeidiä kohti.\nHeidät havattua Sthenelo, joka ajo Diomeiden vaunua, vähän ensimmältä\nsäikähty ja sano:\n\n    \"Voi rakkain, sulosin Diomeidi sä, Tyydein poika!\n    Kaksipa vankkaa miestä mä nään tulevan sua vastaan\n    Innoin turmelevin: toinen jalo ampuja jousin\n    Pandaro, hän se kehuttu Lykaaonan ankara poika,\n    Vaan Aineia se toinen on Ankiisen jalomielen\n    Poika ja äitiähän lemmen jumalaks hokevatten.\n    Sentäpä väistävä lien hevosilla ma; niin toki ellös\n    Liemua miesten esissä, jo vaan menetätki sä pääsi.\"\n\nSuuta murtaen ja kyräten vastasi Diomeidi:\n\n    \"Ellös väistämisistä sä virka, ma en sua kuule.\n    Luulet vaan sopivan sotiakseni väistelemällä,\n    Pelkäävänki minun, jonk' ain' on rintani vahva!\n    En huoli hevosistasikan, näin jalkasin aion\n    Lähteä vastoamaan; tuki mull' on Pallasatheina.\n    Heitä molempia vaan eivät nopiat hevosensa\n    Auttane pois eistämme, jos olkaan pääsevä toinen.\n    Vaan muista'pa sa mies tarkon, mitä nyt sinä kuulet:\n    Jos moniviisas Atheina jo soisiki kunnian oivan,\n    Tappaa uroon kummanki; nämät nopiat heti heitä\n    Paikalleen hevoset, korinaulaan käärien ohjat,\n    Itse sä riennät vaan Aineian varsoja vasten,\n    Tuova ne Troian puolta Akaian miehiä kohti,\n    Sillä ne saatua pois kera saamma me kuulusan arvon.\"\n\nNiin heidän puhuessa joutuivat likelle Aineia ja Pandaro. Uhkaamalla ei\nenää tyhjään menettävän, kuni ennen nuolensa loitompata, lähetti suuren\npeitsen Pandaro Diomeidiä kohti, jotta kärki monikertasen vuotakilven\nläpi syöstyä puuttu vaskiseen rintasopaan. Jo kerran kohdanneensa\nnähden huusi suuresti ihastuen Pandaro:\n\n    \"Ah! osasinpa ma puhki kupeistasi, et toki kauan\n    Seisova liene'kän jopa kauttasi sain ison arvon.\"\n\nEi siitä millänsäkän vastasi Diomeidi:\n\n    \"Tyhjään työntäjä! etpä osannut, vaan jopa ette\n    Ennen taiakan heretä, kun kaatuva toinen\n    Juottava lie verineen Areen sotian väkivahvan.\"\n\nNiin puhuen lähetti peitsensä Diomeidiki, joka lensi Pandaroa vasten\nkasvoa nenän ja silmän väliin, löi kaksi hammasta suusta, syöksi siitä\nkielen puhki ja kävi kärkeneen leuasta ulos. Hengetönnä kaatu kaunehin\nmoniloistavin aseinensa Pandaro vaunuilta maahan. Aineia peljäten\njonkun Greikalaisista tulevan sotaveljensä ruumista ryöstämään, koki\nkaikin tavoin varjella ja terju kuni kiljuva leiona peitsen ja kilven\nvarassa ruumiin vaiheilla. Samassa tapasi väkisuuren kiven Diomeidi\nkentältä lähetti sen ja osasi Aineian sarventoluuhun, jotta tämä\nnääntymillään lankesi toiselle polvelle käden maata vasten. Sihen olisi\ntainnut jäädä, ellei naisjumala Aphrodiita olisi apuun ennättänyt ja\npois kantanut Sotamelskeestä armaan poikansa. Puhetta myöten korjasi\nSthenelo jääneet Aineian kauniit hevoset saattaen ne Greikalaisten\nsota'asemille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran taasen toinen toisensa lähellä Menelaaon ja Agamemnonan\nsotimista katsellen kiiti Troian puolelta pillastunut hevospari heitä\nkohti. Vaunuilla seiso nuori Troialainen sotia Adrasto, joka millään\nei voinut hevosia hillitä, vaan kokeissaan ja hädässään viimmen\nitse tupertu kentälle. Niin juoksi peitsi kädessä Menelaao paikalle\nja oli juuri läpi pistää varattoman nuorukaisen, koska tämä siksi\nsäikähdyksistään tointunut häntä polvista halaten rukoili sanoen:\n\n    \"Armoa, Atrein poika! sa ottaos lunnaat oivat;\n    Paljopa luona isän pohatan makoaa tavaroita,\n    On kultaa, hopiaa, sepiteltyä rautoa myöski.\n    Niistäpä vaan lunnaat lukemattomat lie isä tuova,\n    kuultuahan laivoilla Akaian viel' elävän mun.\"\n\n\nMenelaaon tuli armo nuorukaista ja oli juuri henkiin heittää, koska\nsamassa jäykempiluontonen veljensä Agamemnona luoksi ennättänyt huusi:\n\n    \"Voi, pätönen Menelaao, sa miksipä niin nyt säästät\n    Heitä! Jo kylläki lie kotiseikkasi eistyvä väiltä\n    Troian, jotkapa vaan jokasen periköön paha loppu\n    Kouriltamm', ei päästen, ei eitinkän sylikanto,\n    Lapsi se lausumaton hävitettävä Iilio pahki\n    Miehinehen, sukuneen, nimipuuttoon, hautoamatta.\"\n\nSanottua työnsi peitsensä Adraston kupeisiin, jotta kaatu onneton\nseljällensä hengeti maahan. Niin pani jalkansa Agamemnona kuolleen\nrinnalle ja veti jällen peitsensä ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDiomeidi yhä silmäellen, mistä saisi uusia vihollisia eteensä, näki\nmoniaasti komian, pulskan sankarin Troian puolella täydessä sotapuvussa\ntappeloa odottelevan. Se oli Glauko, Hippolokon poika, Lykian maasta,\näsken sieltä Troiasotaan tullut. Lähestyttyä toinen toisiaan pysäytti\nkumpanenki hevosensa ja Diomeidi alko kysellä sanoen:\n\n    \"Mistä ja ken sinä mies, parahin manalaan meniöistä?\n    Vast' äskenpä sä liet näkyviin urohoiseen vainoon\n    Antaunut, paljon tok' olet sinä muit' etevämpi\n    Miehueltasi, kun liet outtava peistäni pitkää;\n    Sill' onnettomien sikiöt mua kohtoavatki.\n    Vaan jos kuolematon taivaista sa lähtenyt ollet,\n    Niin minä en rupea vastaan sotimaan jumaloita;\n    Eip' elänyt Lyko'orgo, Dryantin valtava poika,\n    Kauan, oteltuahan taivaan jumalain kera kerran.\n    Häntäpä kaunasivat jumalat suloretkiset alti,\n    Niin sokiaksi Kronon löi poika, ja kuoliki sitte\n    Aina vihattuna vaan jumaloilt' ikipäivyisiltä.\n    Sentäpä en sotine jumalain kera autuahinten;\n    Vaan jos kuoleva liet täkösen maan kasvuja syövä,\n    käy'ki likemmä jo, jotta pikemmin surmasi löyät.\"\n\nTunteen Diomeden vastasi Glauko:\n\n    \"Mintäpä, Tyydein poika, sa niin sukutietoja etsit?\n    Minlainen suku lehtilöjen, sep' on ihmisienki;\n    Tuuli lehet maahan latelee, vaan toisia metsä\n    Kaunis kasvava lie kevälämpimien lähetessä,\n    Niin ihmissuku myös, yks lähtee toisia kasvaa.\n    Vaan jos tietä tahot semmoisia, tunteva jotta\n    Myös meiän suvun oot moni mies sen tunsi jo ennen\n    Niin Ephyran kylä varsajalon liki lahta on Argon,\n    Siin' asu Siisypho muin, parahin mitä miehiä synty,\n    Poik' oli Aiolon hän, pojan itsestään teki Glaukon,\n    Vaan tekiGlauko pojan jaloimman Bellerophontan.\n    Kuulun kauneuen jumaloilta ja miehuen armaan\n    Sai tämä; vaanpa pahaa syämessään miettivä Proito\n    Pois hänen Argon mailt' ajo vallaltaan etevämpi\n    Paljoki, Tseyn suomin hallitseva kansoja Argon;\n    Sill' yhä Anteia, Proiton jalo puoliso, tahto\n    Kieltyyn rakkauteen seotella Bellerophontaa,\n    ei voittain mitänä, vaka mieleltään kuni toinen.\n    Lähti valehtelemaan Proitollen valtiapäälle,\n    Näin sano: 'Kuolkos Proito, tahi tapa Bellerophonta,\n    Kun yhä yhtymähän salasuosiohon mua vaatii.'\n    Niin sano; säänty kuningas, kun senlaisia kuuli,\n    Vaan ei tappoakan taiten, peläten jumaloita,\n    Laitto hänen Lykiaan, myötään pahan antava kirjan,\n    Paljoki lautalomaan paki turmelevaisia pannen,\n    Vietää appelahan, miehen menetettää siellä.\n    Niin Lykiaan tuli mies jumalain kera juohtelevaisten;\n    Sinne peräytynehen Ksanthon jokijuoksemuhille,\n    Kunniavierainaan laajan Lykian piti herra,\n    Syötti yheksin päivin, yheksän härkeä uhro;\n    Vaan kun kymmenines näkyviin punasormio Koitar\n    Nousi, jo alko kysellä, nähäkseen kirjoa pyysi,\n    Kun toivoi Proiton, vävymiehen, työntänehenki.\n    Sitte luettuahan vävymiehen turmiopiirut,\n    Sai vieraansa esiksi Kimairaa voittamatonta\n    Surmaamaan jumalan suku sill' ei ihmisluonnon,\n    Päätään leiona, traaki perältään, keskeä vuohi,\n    Työntävä kurkustaan tuliliemun hirviälaisen\n    Vaan sen surmasi hän, jumalain yhä luottava turviin,\n    Toisekseen sotimaan Solymoisia kuuluja lähti,\n    Sen soan ainaki vaan sano kaikkein kauheimmaksi.\n    Kolmanneksi menetti Amatsonat, uljaat naiset.\n    Niin tulevallen sielt' uuen kavalan kuto paulan\n    Valtia maan Lykian, valikoien päät parahimmat,\n    Vahtaamaan pani; heist' ei tullut päätänä jällen,\n    Kaikki ne löi maahan valioin mies Bellerophonta.\n    Niin jumalain sukuseksi kuningas nähtyä miehen,\n    Siellä piätti hänen, vaimokseen tyttären anto,\n    Sen kera puolen osan koko ruhtinakunnioansa;\n    Muut Lykian miehet parahan maan määräsivätten\n    Hälle osaks, ihanan viinoilta ja kyntämävalmiin.\n    Lapsia kolme sai vaimostaan Bellerophonta,\n    Iisandron sekä Hippolokon sekä Laaodameian.\n    Hippolokosta ma syntynyt oon, sepä taattoni ompi,\n    Hän mun Troiaan työnti, varotteli paljo ja käski\n    Ain' asua sotapäinä ja muit' etevämpänä olla,\n    Eikä hävästä isäin sukuarvoa, kun paras ain' on\n    Niin Ephyrass' ollut, kun laajassai Lykiassa.\n    Sen mä suvustani ynnä verestäni lausua voinen.\"\n\nSen kuultua ihastui suuresti Diomeidi, työnti päin peitsensä maahan ja\nlausu:\n\n    \"Voi ammon jo isänperityinen kostini oot sa!\n    Sill' Oinei jalo mies pätevän piti Bellerophontan\n    Päiveä kakskymmentä koissaan kostina muinen;\n    Ystävälahjoja niin toiselleen työntävä toinen,\n    Oinei vieraalleen vyön purpuraloistavan anto,\n    Kaksniekan kullan pikarin jalo Bellerophonta;\n    Vaan lähteissäni tänne mä en sitä ottanu matkaan.\n    Muuten en muista'kan Tyydeita, jo lassa ma hältä\n    Jäin, kun Theiban luona Akaian maan väki kaatu;\n    Vaan rakkain vieraani sa oot, jos konsaki Argoon\n    Tullet, niin minä myös Lykiaan jos luoksesi juovun.\n    Niin toisemmepa peistä me joukossai varokaamme;\n    Mont' on Troian miestä minull', apulaistasi oivaa\n    Tappaa, kun tappanki ja niin jumal' antava oisi,\n    Monta sinullai Akaian miest' on surmata, jos voit.\n    Nyt vaan vaihettoume varuksia, jottapa muutki\n    Tuntisivat tulleen ikivanhain kostien yhteen.\"\n\nNiin hyppäsivät alas vaunuiltaan, löivät kättä ja vaihtovat sotapukua.\nHomeiro sano Diomeiden voitolle tulleen, sillä vaskisen, yhdeksän\nhärjän maksavan sotapukunsa siasta sai Glaukolta satahärkäsen kullasta.\nMutta vähä luku siitä senlaisten sukuystävien välillä. Näin isäinsä\nystävyyttä muisteltua ja keskenänsä uudelleen vahvistettua poikkesivat\nviivyttelemättä erille, toinen oikialle puolelle, toinen vasemelle.\n\nHektora kävi sotapaikalta kaupunkiin, Troian onnen puolesta\njumalanaista Atheinaa rukoilemaan. Sen tehtyä ja jällen sotaan lähtien\ntapasi kaupungin portilla siviän, nerollisen puolisonsa, Andromakan\nynnä pienen poikansa, jota orjapiika kanteli jäljessä. Vaimo miehensä\nnähden hyrähti itkuun, tarttu häntä käteen ja lausu:\n\n    \"Haltiokas! surmaan vie anto sun, et varo pientä\n    Lastasi, et mua myös osatonta, jo leskeä vaanki\n    Kohta, pianpa Akaian miehet surmoavat sun\n    Päällesi ryntäyten joka henki. Ja vaan paras oisi\n    Sunki menettelevän manalaan vajotakseni, eipä\n    Oo lohutusta enää, sun mentyä surmasi teitä,\n    Huolia vaan yhä; poiss' isä on jo ja äitini armas;\n    Sill' ammonpa jo tuima Akillei surmasi taaton,\n    Kaupungin ku hävitti Kilikkoin täysasutuisen,\n    Theiban portt'ylevän kera tappava Eietiuonan.\n    Veljet myös kotoset, muinen toki seitsemän ollen,\n    Kaikki ne yhtaikaa menivät manalaan poloretket,\n    Kun jokasen löi tuima Akillei, jaksava jalka,\n    Härkäin kammurkkain sekahan, kera vaalkkojen uuhten.\n    Äitin, jonk'oli maa allaan saloseutusa Plaako,\n    Vei hän laivoilleen suurten tavarain kera muien,\n    Vaan vapauttiki taas, lukemattomat ottava lunnaat;\n    Niin sen taaton koiss' ihanuolikas Artemi kaato.\n    Sentäpä Hektora taattoni liet sä ja äitini armas,\n    Oot veli myös, kuni oot ihanaisin puoliso mulle;\n    Armahtain toki nyt tornissa sa vaan asu täällä,\n    Last' orvoks elä tee, leskeks elä naistasi laita.\"\n\nPuolisonsa lauseisiin vastasi särjetyllä sydämellä Hektora:\n\n    \"Huolena lie ne minullaki, vaimoni, vaan toki eipä\n    Suo Troian miehet tahi maatavaliepeet naiset\n    Niin erotakseni mun, kuni kehnon, tappelotöistä;\n    Ei niin rintanikan kehota, kuni ain' olen ollut\n    Mies parahin, sotinut Troian päämiehinä aina,\n    Suurt' isän arvoa suojellen sekä myös omituista.\n    Sen mielessäni kyllä mä nään, sekä luonani tunnen,\n    Päivä lähestyvä on, kuna kaatuu Iilio armas,\n    Itseki pää Priamon, väki myös Priamon jalopeitsen;\n    Vaan sillon m' en niin sure Troian miehiä, enkä\n    Äitiäkän Hekabaa, Priamonkan valtiapäätä,\n    En velilöitäni myös, vaikk' on jaloimmia monta\n    Lankeavaa maahan, pölyhyn vihamiehien alle;\n    Kun sua, koska Akaian mies sopavaskinen ompi\n    Vievä sun itkein pois ja vapautesi päättävä päivän,\n    Tai Argossa sa liet vieraan akan astuva puihin,\n    Kannat veen Hypereiastai tahi Messe'idasta,\n    Kylläi vaston mieltäsi, vaan pakotettuna valloin.\n    Sillon vaan sanonee moni mies nähen itkevän alti:\n    'Hektoran on tuo vaimo, paraan hepomiehiä Troian,\n    Tuimimman sotian sotivaisia Iilion alla.'\n    Niin sanotaan; vaan on suru sullen lähtevä uusi\n    Miestäsi kun et nää, joka ottais orjuuesta\n    Vaan kuolleen maa luotu jo peittäöhönki mun ennen\n    Kun kuulen valituksesi, huutosi, lähtösi maasta!\"\n\nSanottua käänsi silmänsä nuoren poikansa puoleen, jota piika kanto.\nVaan kun isä ojensi kätensä poikaa syliinsä ottamaan peljästyi lapsi\nvaskikypäriä ja sen korkiata jouhista heilua, jotta veti päänsä pian\nrintoa vasten. Sen havattua Hektora laski maahan kypärin päästänsä\nja otti pojan syliinsä, joka ei enää itkenyt, eikä peljännyt. Sitte\nkiikutteli häntä käsillänsä, suuteli ja katsahtain taivaalle rukoili\nhaikiasti liikutetulla sydämellä, sanoen:\n\n    \"Tsey sekä muut jumalat! suokootepa kasvoa tuonki\n    Lapseni, siksikun itseni, Troian päävalioksi;\n    Niin voimilta jaloksi ja ruhtinas Iilion olla,\n    Jottapa mainittais: 'iseänsaki tuo etevämpi',\n    Tullessaan vainosta, otot veriset kera tuoen,\n    Lyötyä vainojapään; sepä ois emosensaki mieleen.\"\n\nNiin rukoiltua anto lapsen äitille. Syliinsä painaen hymäili äiti\nkyynelet silmissä. Jopa vaan kävi kaikki tämä Hektoran sydämelle;\nsilitellen puolisoansa lausu lempiästi lohdutellen:\n\n    \"Ellys lempeni niin yhä liion mielalaelko!\n    Ei kenkän manalaan mua vaston luomoa työnnä;\n    Määrästänsäpä vaan ma kenenkän en arvele päässeen,\n    Ei hyvän, eikä pahan, ken kerran syntynyt ompi.\n    Niin käyvysti kotiin toimittelemaan tupatöitä,\n    Kankaitai, keträämiä myös, yhä laittava piiat\n    Töihin asettumahan; sota huolena lie urohilla\n    Kaikillai, ja minull' yli kaikkein Iiliolaisten.\"\n\nSen sanottua otti kypärin maasta, paino päähänsä ja lähti rientäen\npaikalta. Pois lähti Andromakaki, vaan käydessään kaupunkiin katsahti\nusein jälkeensä, jos eikö vielä kerran näkisi miestänsä. Vasta kotiinsa\ntultua rupesi oikein itkemään ja kaikki piiat itkivät ympärillä, sillä\nkaikki rakastivat he häntä ja Hektoraa, jota eivät enää luulleet konsa\nnähdäksensä saavan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHektora yhä mielipahoissaan veljensä Paridan hentoudesta ja sen kautta\nTroialaisille tulleesta häpiästä riensi tappelopaikalle ja käski\nGreikalaisten joukostansa lähettää parahimman sankarin häntä vastaan.\nNiin tappelisivat kahden kumpanenki kansansa nimestä ja päättäisivät\nsodan sillä, että luettaisi jomman kumman voitto koko kansan voitoksi.\nGreikalaiset eivät juuri odottaneet senlaista vaadintoa; sillä\nheidän mainioin sankarinsa Akillei ei ollut enää kotvan sotatuumiin\nyhtynyt, vaan vihoissaan Agamemnonalle yhä laivoillansa maannut.\nHäpiän välttämiseksi piti kuitenki jonkun lähteä taistelemaan Troian\nkuulusimman sotaurohon kanssa. Vanhan Nestoran neuvosta annettiin arvan\nmäärätä ja arpa sattu Aiantalle Salamiinasta. Ei pelkäämällä vaan\nriemuten lähti Aianta ja lähemmäksi tultua lausu Hektoralle:\n\n    \"Kohta jo, Hektora, tunteva lietki sä, näin kahen ollen,\n    Jos mimmoisia lie Danaoissaki päät ylimykset\n    Paitsi Akilleitai, sotakarhua, leionarintaa,\n    Vaan joka nyt makoaa kera laivain kaarevakokkain,\n    Säämissään Agamemnollen, väin kaitsiapäälle.\n    Toisia meitä tok' on, jotk' ei pelätä sua aio,\n    Montaki, vaan alota'ki jo tappelo tai sota tuima.\"\n\nVastaten lausu Hektora puolestansa:\n\n    \"Aiaka, poika jaloin Telamuonan, valtia kansan!\n    Ellös niin mua luotukokan, kuni hentoa lasta,\n    Tai kuni naista, jok' ei tieä mitänä sotitöistä.\n    Tunteva työt sotaset liion sekä miestapot oon ma,\n    Arvoan oikiotsei, vasemotseki käänteä kilven,\n    Vuotako'on kasatun, jott' on sotiakseni vahva.\n    Tunnen myös nopehin kavioin karata sotavainoon,\n    Myöski jalan kisata kiivaan Areen kera taian;\n    Vaan en paiskava liene'kän mokomaa sua miestä\n    Varkain tai varoten, vaan julki jo kohtipa käyös!\"\n\nSamassa paiskovat peitsensä toinen toista kohti, vaan kumpanenki\ntorjuhen kilvellä. Kun siitä ei ollut apua, niin jopa keihäillä\nkarkasivat vastakkaa. Tehottomat olivat keihäätki, sillä aina oli\nkilpi vastassa. Sitte poimivat suuria kiviä maasta ja lähettivät niitä\ntoinen toisensa päälle, vaan ei tullut siitänä sen parempata. Viimmen\nrupesivat miekoille, vaan samassa joutu sekä Troian että Greikan\npuolelta välimiehiä, jotka huusivat korkialla äänellä sanoen:\n\n    \"Elkäte miespoloset taistelko tahi toraelko!\n    Kumpastai Tsey pilviyhyttäjä suosiva teit' on,\n    Kumpiki myös jalo peitseltään, kuni kaikki jo näämmä;\n    Vaan yö joutuva lie; ylen ei piä katsoa yötäi.\"\n\nAianta yhä tarkon varalla pitäen, ettei saisi millä uudella keinolla\nHektora voittoa, vastasi ja käski Troialaisen välimiehen, Iidaion,\nHektoraa puhutella, sanoen:\n\n    \"Käskeötei, Iidaio, se lausua Hektoran itse!\n    Itsepä vaatinut on sotimaan parahimmia kanssaan.\n    Heittäöhönki; m' en oo vastoin, kuni itse ei olle.\"\n\nSen kuultua ja yön lähestyessä heitti sodan Hektora ja lausu:\n\n    \"Aiaka, kos jumaloilta sa sait jaloutta ja voimaa,\n    Myös mieltäi peitsin tok' Akain mies paras oot sa\n    Niin heretä'ki jo voimma soasta ja kauheuesta\n    Nyt, vaan toiste so'imma me taas, sikskun jumal ompi\n    Meiät erottava, toisellen toki antava voiton;\n    Yö jo lähestyvä omp', ylen ei piä katsoa yötäi.\n    Niin ilotat myös miehet Akaian laiv'asemillaan\n    Kaiket; liion omat toverit sekä ystävät armaat,\n    Vaan ma ukon Priamon kaupunkiin tultua suureen,\n    Kaikk' ilotan miehet sekä vaimot maatavaliepeet,\n    Jotka rukoilemahan pyhätempliin ettäni käyvät.\n    Vaan työntöömepä lahjoja vastusten komioita,\n    Jottapa lausua saisi Akaian puoli ja Troian:\n    Miehet, oteltuahan paki riioin turmelevaisin,\n    Jällen eroutusivat sovitettuna ystävyessä.\"\n\nSamassa lahjotti toiselle komian hopianauloilla kaunistellun\nmiekan tuppenensa, huotranensa ja Aianta puoleltansa anto kalliin\npurpuravyön Hektoralle. Niin erosivat ja kumpanenki vietiin joukoltansa\njuhlallisella ilolla omiin asemiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo äsken nimitimmä Akillein vihasta Agamemnonan kanssa. Juuri saman\nvihan ja eripurasuuden tähden pitkisty Troian sota niin monivuotiseksi.\nVasta äsken kuultua parahimman toverinsa, Patroklon, Hektoralta\nmenetetyksi nousi laivoiltaan Akillei ja elamoitsi kuni karhu\nsotakentällä kaataen mitä eteen sattu. Suuri pelko ja kauhistus levesi\nTroian puolella, kuultua Akillein viimmen toisten kanssa yhtyneen.\nMuista ei enää virketty mitänä, hänen nimensä ainoastaan oli kaikkein\nsuussa. Vaan vähä siitä kysyvä, jos jo olisiki vaikka tuhansiaki\neteensä kaatanut, Akillei ei saanut ennen lepoa, kun itse Hektoran\nystävänsä Patroklon surmasta kostettua. Häntä etsi hän etsimistään\nkaiken päivää, vaan ei tavannut missänä, sillä Hektora ei antaunnut\nnäkyviin, missä tiesi Akillein teuhastavan. Vasta illalla toisten\nTroialaisten yöksi kaupunkiin turvautessa tuli hän rohkiammaksi ja\npäätti vastustaa Akilleita. Mutta nähden tämän haltioissaan kuni\njumalan taivaasta päällensä karkaavan jo taas alko vavista ja juoksi\nminkä jakso pakoon paikalta. Kuni kyyhkynen havukalta ajettuna, niin\nHektoraki juoksi pitkin kaupungin muuria ja Akillei kiljuen ja huutaen\njäljessä. Kolme kerta sillä tavoin ympäri kaupungin juostua ja mutkia\nlyötyä millon oikialle, millon vasemelle puolelle, toivossa, toisen\ntoki viimmen ajamasta väsäyvän, jo itse uupu ennemmin, seisottu ja\nlausu:\n\n    \"En sua, Pielein poika, ma pelkeä nyt, kuni ennen\n    Juosten kolmastii Priamon kylän ympäri, enkä\n    Tohtien outella, vaan nyt mua rintani käski\n    Vastaan seisomahan vienen tahi vietänen itse.\n    Vaan jumalin vannomma me sillä he vaan parahimmat\n    Toistajat ainaki lie sekä liittoin suojeliat myös\n    En julmasti ma raaelle sua, jos Tsey voiton\n    Antava oisi minulle ja henkesi ottava oisin;\n    Vaanpa varuksesi kuulut, Akillei, saatua poies,\n    Ruumiin työnnän Akaian väille, ja niin sinä te myös.\"\n\nAkillei ei ruvennut senlaisiin tuumiin vaan huusi vastaan:\n\n    \"Ellös surman henki sä, Hektora, liittoja maini!\n    Ei liittoon vakavaan miesten kera leiona menne,\n    Eivät myös ajatelle suet sekä lampahat yhtä,\n    Vaan he pahaa toinen toiselleen toivovat aina.\n    Niin on suosioton meiän väli myöski, ja konsa\n    Ei ruveta liittoon ennen kun kuoltua toisen.\n    Nyt muistoos miehuuttasi kaikenlaista, jo taitaa\n    Tarvita peitsijalon, sotian myös ankaran olla;\n    Päästä'p' et taia, palkitseva lietki jo kaikki\n    Huolet kumppalien, kun peitsin surmasit ammon.\"\n\nSamassa lennätti kauhian peitsensä toista vasten. Mutta Hektora\nkyykisty polvillensa ja peitsi lenti tietänsä ollenkan sattumatta. Niin\niloissaan jälle pystöön kohottua lausu:\n\n    \"Tyhjään työnsit, Akillei; et jumalan veronen mies\n    Tseyltä sä tiennytkän luotettani, vaikkapa kiistit;\n    Vaan kielas pakinalta sa ootki ja suultasi viekas,\n    Jotta pelättelisit voiman sekä rintani innon.\n    Et toki peistä sä nyt raivoon paetessani paiska;\n    Vaan vastaan sotiessani työnnä jo rintani puhki,\n    Jos jumal' antava on; nyt vaan varo peistäni itse\n    Vaskiterää, voi jos ruumiissasi oisi jo päänään!\n    Niin olisi Troian miehilläki työ keviämpi\n    Sun menetettyä, kun suurin toki surma sa ollet.\"\n\nSamassa lenti viuhkasi peitsi Hektoran kädestä. Vaan Akillei vastaan\notti kilvellään, ettei loukannut. Peräti vimmastuneena Hektora,\nnähden näin tyhjään menneen aseensa, sieppasi kalvan ja terju sillä\nkädessä, mutta ei enää pitkiä aikoja, sillä Akillei karkasi keihäällä\nhäntä vastaan ja osasi kurkkuun, jotta kaatu paikalle Hektora. Se\noli tämän suuren Troian kuulusimman sankarin loppu. Viimmesiksi\nsanoikseen rukoili kuollessansa Akilleita, ei pahasti ruumiinsa\nkanssa menettelemään. Vaan kaukana oli armo Akilleista. Puhkasi reiän\nkuolleen jalkohin kannan ja lumpion väliin, puetti siitä nuoran ja\nsito päät vaununsa perään. Niin nousi ylös ja ajo sivu Troian portin\nkuollutta maassa jäljissänsä vetäen Hektoran vanhalle isälle ja muille\nmuurilta katseleville Troialaisille suurimmaksi kauhistukseksi. Sitte\nriensi omille asemapaikoillensa ja heitti kuolleen verestä ja mullasta\ntuntemattomaksi tuhrautuneen ruumiin koirain ja lintuin hyväksi\nkorjaamatta.\n\nItse rupesi nyt Akillei Patroklolle kuolinjuhlaa valmistamaan.\nSihen kutsu kaikki Troiasotaan tulleet Greikalaiset. Keräyttyä\nkutsuttujen pantiin Patroklon pesty ruumis keskelle isoa sitä varten\nvalmistettua rovioa ja ympärille kahdentoista Troialaisen miehen\nruumiit, jotka Akillei oli elävänä ottanut, vaan sitte ystävänsä\nhaudalla uhrannut. Hektoran ruumista ei pantu; sillä hälle vaan\nAkillei leppymättömässä vihassaan ei suonut polttamisen kunniata.\nRuumiitten asetettua sytytettiin palamaan rovio ja tulen riuduttua\netsittiin Patroklon luut tuhkain seasta ja kätkettiin sitte rasvalla\nseotettuna kultaurnaan, joka kaivettiin maahan korkian multakekosen\nalle. Sen jälkeen toimitti Akillei juhlalliset taistelokisat ystävänsä\nhautavaiheilla pidettäväksi. Semmoisia Greikalaisten mielentehtyjä\nkisoja olivat kilvanajo, kilvanjuoksu, painelo, kilkannakkuu,\npeitsilähettö, rusikkasota ja muita senlaisia. Voittajille annettiin\npalkinnoiksi naisorjia, hevosia, hevosaaseja, kattiloita, maljoja,\nkultia, rintasopia ynnä muita. Vaan kaikki nämät vainajan muistoksi ja\nkunniaksi tehtyä Akillei ei vieläkän saanut lepoa. Varhain aamulla sito\ntaasen Hektoran ruumiin vaununsa perään ja ajo sillä tavoin kolme kerta\nTroian kaupungin ympäri.\n\nPriamon hovissa oli murhe korkeimmallaan. Ukko itse oli pääsemättömässä\ntuskassa, kuni tiesi poikansa ruumiin Akillein pihalla lintuin\nja koirain syötävänä makaavan. Niin vaan oli jo senaikuisellaki\nuskolla suuri huoli kuolleistansa, ei luultu henkien ennen manalan\nvaltakuntaan, Haidaan pääsevän, kun ruumiitten tavanmukasesti\nkorjattuna. Huoltensa ohessa ukko vähän nukahtaenki kehotettiin unissa\nitse Akillein luoksi lähtemään, kuollutta poikaansa jälle anomaan. Niin\nnoustua otti kymmenen naulaa kultaa, neljä kallista vaskikattilaa,\nkaksi hohtavata kolmijalkapataa, yhden kauniin maljan, kaksitoista\nkomeinta juhlapukua, kaksitoista villavaippaa ynnä muuta, kokosi ne\nvaunuunsa ja lähti illalla myöhää uskollisen palveliansa Iidaion kanssa\nGreikan puolelle. Vaan tuskin kyllä olisi loukkaamatta tainnut Akillein\nasemille päästä, ellei jumala Hermeia, kuni Homeiro kertoo, olisi\noppaaksi saatua pimittänyt Greikalaisten vartiain silmät, etteivät\nnähneet. Niin tuli onnellisesti perille ja löysi Akillein vasta\niltaselta päässeen pöydän ääressä istumassa. Jopa vähä hämmästyivät\nsekä Akillei että toverinsa nähden Priamon edessänsä. Vaan ukko heti\nsisään tultua lankesi maahan, halasi polvista Akilleita, anto suuta\nkäsille ja alko rukoilla sanoen:\n\n    \"Muistoos taattoasii sa, Akillei, mies jumalainen,\n    Mun päivyistä, iän polosen periastuimella!\n    Voi jos häntäki vaan kotonen paha ympärikunta\n    Kaunaa, ei ollen kuka surman poisti ja loihon!\n    Vaan kuitenki jo kuullessaan, elävän sinun aina,\n    Saa ilosen mielen, kera uotellen joka hetki\n    Troian maalta pojan sulosen nähä kohta jo saavan;\n    Itse mä vaan katalin jaloimmia poikia laiton\n    Troiakylään avaraan, joist' ei ole päätänä kohta.\n    Viiskymment' oli heitä Akaian väin lähetessä,\n    Joista yheksäntoista yhen kotuen sikiöitä,\n    Toiset synnytetyitä tuviss' emosilt' erilöiltä;\n    Vaan usianpa jo valtava Arei löi koukkuun polvet.\n    Ken se oli yksinähän tuki kaupungin sekä kansan,\n    Senpä sä vasta tapot, kotimaataan varjelevaisen\n    Hektoran. Itse lähin nyt Akaian laiv'asemille\n    Häntä lunastelemaan, lukemattomat toin kera lunnaat.\n    Niin jumalainki tähen jo, Akillei, armoa näytä,\n    Muistava taattoasii; jopa vaan polosin minä raukka\n    Kärsivä oonki, kut' ei kenkään muu ihminen ennen\n    Miestä pojan surmaa yletyin kätösin rukoellen.\"\n\nSemmoisia sanoja ja ohellista itkua ei kestänyt Akilleinkan luonto.\nKohotti maasta vanhan harmajapään rukoilian ja vaikerroitsi ikseki ukon\nkovaa onnettomuutta. Pistihen sitte ulos tuotuja lunnaita katsomaan ja\nanto salaa käskyn orjanaisille pestä ja liinata Hektoran ruumis. Niin\nlaitti sen sopivalle sialle Priamon vaunuun. Vaan taasenki ystävätänsä\nPatrokloa muistellen sai mielensä kovin surulliseksi ja lausu:\n\n    \"Ellös vaan, Patroklo, pahastuko, jos manalassa\n    Kuulet, jotta jälelle mä tuiman Hektoran annon\n    Taatolleen suloselle, ku lunnaat toi somasimmat,\n    Joista ma sullen myös osan antava oon kohatuisen.\"\n\nNiin otti lihavimman lampaan, vei sen sisälle ja lausu Priamolle:\n\n    \"Poikasi, ukko, jo työttynä on, jota vaanki sa pyysit\n    Pantuna vuoteell' on; valetessapa huomasen aamun\n    Saat vieäksesi; vaan muistettava ruoka jo lienee;\n    Sillä hivussorein Niobai toki muisteli ruokaa.\n    Hältäpä huoneessaan kakstoist' oli lastaan kuollut,\n    Kuusi tytärtä ja poikoa liemenpartoa kuusi;\n    Vaan viimmen toki söiki hän itkultaan väsyneenä.\n    Niin ruoastapa lie, jalo ukko, jo meilläki huoli\n    Ensin; sitte sä taas itkeys sulosintaki poikaa\n    Iiliohon viejen itkettävä kyllä hän onki.\"\n\nNiin lausuttua leikkasi kurkun lampaalta, palveliat vetivät nahan\npoies, palottivat lihan, paistivat sen vartailla ja kantovat pöydälle.\nAntomedonta jako leipää kauneilla koreilla ja Akillei itse ositteli\npaistin. Niin söivät, joivat ja heittivät hetkeksi murehen mielestänsä.\nPriamo nyt vasta oikein Akilleita silmäellen varsin kummistu nähden\nmimmoinen oliki, jalo, hartiokas, jumalain näkönen uros. Samate oudostu\nAkillei Priamon kauneita, taitavia lauseita ja kasvonki jaloutta.\nRavittua meni nukkumaan Priamo, sillä neljään päivään ei ollut suuresti\nunta silmiinsä saanut. Mutta ennen päivännousua nousi taasen leposialta\nja riensi hevosiansa valjastamaan, jotteivät päivän valettua muutki\nGreikalaiset olisi nähneet ja vaan vastustelemaan ruvenneet. Lähtevältä\nkysy Akillei, montako päivää tarvitsisi poikansa peiaisjuhlaa varten ja\nlupasi kaiken sen aikaa sotimatta olla. Kuultua ihastu suuresti ukko ja\nvastasi:\n\n    \"Jos mun suot piteä peiaat jalon Hektora raukan,\n    Niin jopa vaanki Akillei mieluhisimmia laait.\n    Näät sä sulettuna kaupunkiin erikaukana meill' on\n    Puu vaaroilla, ja myös Troian väki pelkeä mennen.\n    Nyt surisimma me häntä yheksän päiveä koissa,\n    Kymmennelläpä hautaisimma ja kansa se söisi,\n    Hauallen kekosen tekisimmä yhentenätoista;\n    Niin sotisimma kahentenatoista jo taas, kuni pakko.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHengissä ei päässyt itse mainio Akilleikan Troiasodasta. Hänen ampu\njousella Parida kuoliaksi. Mutta kuitenki voitettiin viimmen Troia\nseuraavalla juonella. Greikalaiset laittivat suuren suunnattoman\npuuhevosen, jonka onteen mahaan monta uljasta urosta kätkihen. Niin\ntehtyä olivat sodan lopettavinaan ja nostivat puheen, hevosen jumalain\nkunniaksi laitetun, vaan sentähden niin suureksi tehdyn, etteivät\nTroialaiset saisi kaupunginsa sisään, josta heille muuten olisi\nikuinen onni ja menestys seuraava. Troialaiset nähtyä Greikalaisten\nlaivoillansa pois purjehtineen kävivät jääneitä asemia katselemassa.\nMyöski puheen käyden, suureksi onneksi kaupungille olevan, hevosen\nsinne saada, repivät osan muurista maahan, kun portista ei mahtunut.\nNäin poloset vetivät itse surman päällensä. Yön jouduttua puikahtivat\nmiehet hevosen mahasta ulos ja rupesivat kerkiämiseen kaupunkia\ntulella ja miekalla hävittämään. Puhetta myöten olivat parahiksi\ntoiset Greikalaiset laivoillansa jälle rannalle ennättäneet ja kävivät\nilman mitän vastusta avoimesta muurista kaupungin sisään ja auttovat\nkumppalejansa ryöstämässä, polttamassa, tappamassa ja hävittämässä.\nSenlaisen surkian lopun sai kuulusa Troia kymmenvuotisen sodan\njälkeen. Kaikki tasotettiin maaksi ettei jäänyt huonettakan seisomaan.\nPriamo poikinensa tapettiin kotialtarinsa vaiheille, johon hädässään\nturvittelivat, luullen siitä apua olevan, kun pidettiinki senaikaisessa\nuskossa kotialtareja pyhässä arvossa, ettei aina vihollinenkan\nvihollistansa niiden luona koskenut. Kuninkaan puoliso tyttärinensä\nynnä monta muuta ylhäsintä, kaunehinta naista vietiin Greikalaisten\nlaivoille ja jaettiin siellä päämiehille palkinnioiksi. Niin\nennenmainittu Hektoranki puoliso, siviä ja kaunis Andromaka. Helenan\notti entinen miehensä Menelaao. Tämä Troian hirmunen hävitys lasketaan\ntapahtuneen 1184 vuotta ennen Vapahtajan syntymää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTroiasotioilla oli palatessaanki paljo vastasia seikkoja. Heti\nlähtiessä riitautuivat päämiehet retkestä, kuta purjehtia.\nNiin lähtivät kunne kuki omaa mieltänsä. Monta laivaa menehty\nseuraavissa alituisissa myrskyissä ja enempi puoli väestä hukku\naalloille. Monta taasen ryöstettiin tuulilta ja vietiin kaukasille\nmaille, hamaan Afrikaan ja Sikeliaan. Kotiinki päästyä oli monella\ntoivotun ilon ja suosion siasta kova onni ja surma vastassa. Itse\npääruhtinanki Agamemnonan puoliso Klytaimniestra oli antanut miehensä\nheimolaiselta, Aigistholta vietelläkse ja päättivät nyt yksin tuumin\nkotiutuneen Agamemnonan surmata. Niin teko'ilolla vastaan otetun\nlaittivat matkalta tulleen saunaan. Kylpeneelle vei pestyt vaatteet\nKlytaimniestra ja visko, kuni vahingosta, toisen silmille. Samassa\nsai kirveen ovipielestä Aigistho ja halkasi pään onnettomalta, joka\nkymmenvuotisessa sodassa ja aaltosilla merillä surman väistänyt sai\nmainitun surkian lopun omassa huoneessansa. Jääneen lesken nai Aigistho\ntyönsä palkinnoksi.\n\n[Kymmenen vuotta myöhemmin sai toki Aigisthoki kostajansa.\nAgamemnonalla jäi kaksi lasta: tytär Elektra ja poika Oresti. Tytär\nälyävämmällä iällä ollen ja veljellenseki surmaa peljäten laitti hänen\npiilten Phuokidan maalle setänsä Strophion luoksi, joka oman poikansa\nPyladen ohessa kasvatti Orestenki mieheksi. Näiden kahden nuorukaisen\nvaka ystävyys on oikein sanalaskun tavoin mainittavaksi joutunut.\nMiehiksi kasvettua lähtivät Mykeinaan ja otetuilla valhenimillä\nAigisthon hoviin laskettua löivät kuoliaksi sekä Aigisthon että\nKlytaimniestran. Sitte kuitenki oman äitinsä surmaamasta tunnon vaivaan\njoutunut Oresti ei saanut kotvan lepoa, eikä ennen, kun tuomioa\nAtheinan kaupungissa asiasta pidettäissä ja mustain sekä valkiain\nkivien yhtä monta sattuen, itse naisjumala Atheina sillä päästi\nOresten, että lisäsi valkiain luvun yhdellä.]\n\nSamate kun Troiasodan eräsistä seikoista, tuli Greikalaisten\npaluumatkastaki senaikuisille ja jälkisille jaloille runoilioille\npaljo ainetta moninaisille, kaunispukusille, ylevämielisille\nlaulamoille. Itsekunki kuulusamman sankarin kotimatkasta oli erityisiä\nsemmoisia tulorunoja, greikalaisella nimellä νοστοι. Yksi niistä on\nmeihin asti säilynyt, nimittäin Odysseia Odyssein moniseikkasesta,\nkummavaiheellisesta paluusta. Sillä on suuri arvonsa ei ainoasti\nkauniin, viehätteleväisen runoilemisensa, vaan moninaisten tietojenki\npuolesta, joita siitä keksimmä senaikuisista tavoista, elämälaadusta,\nmaakerrosta ynnä muista. Monta oliki mutkaa Odysseilla kotiin\npalatessaan. Tuulilta vietiin sankari Afrikaanki, josta ei enää\ntahtonut saada minne'kän tovereitansa, maan sulosilta hedelmiltä\nlumottuna. Sieltä joutu Sikeliaan, ihmissyöjäin, ykssilmästen\njättiläisten Kykluopain luoksi ja niistä selvettyään loihtonaisen\nKirkan luodolle, joka loihti kaikki Odyssein kumppalit sioiksi. Siitä\npurjehtien pääty manalan oville maan lännisääressä, astu alas manalle,\npuhutteli siellä äitinsä ja ystäväinsä haamuja, kävi niin jälle ylös\nja purjehti Sikelian salmen halki, hirmasten vesipyöretten Skyllan\nja Karybdin kesketse, joita sillon hoettiin eli kuvailtiin kummiksi,\nkauhioiksi eläviksi ja jotka pitkillä käsillänsä sanottiin temmanneen\nja heti julmaan kitaansa syösseen erään Odyssein matkakumppaleista.\nSitte utautu Seirienain luodon tienoille. Seirienat, naismuotosia,\npitkäkynsillisiä kummituksia, maanittelivat sulosella, taivaallisella\nveisullaan kaikkiaki sivupurjehtioita luokseen, jotka eivät enää\nikinään laskeneet erille. Odyssei tästä varotettu tukki vahalla\nkumppaliensa korvat ja sidotti purje'puuhun kiinni itsensä; niin sivu\npääsi heistä. Moniaasti taasen särki Tsey (Ukko) tulisella nuolellansa\nlaivan Odysseilta ja kaikki kumppalinsa hukkuvat aalloissa. Itse\nuiksenteli laudan varassa syömättä yhdeksän päivää vesillä ajellen,\nsiksikun kymmennellä kauhialla yöllä rantautu Uogygian luodolle, kussa\nluodon hallitsia, kaunis, ihana impi Kalypso ystävällisesti vastaan\notti hänen, iloten, jo toki kerran miehen nähtyä, jota seurakseen\nainaki toivotteli. Heti lupasi taidollansa lahjottaa Odysseille\nkuolemattomuuden ja ikinuoruuden, jos suostuisi iäksi päiväksi\nhänen luonansa viipymään. Vaan varhain joka aamu päivän koittaissa\nkävi pauhaavan meren rannalle Odyssei ja itki katkerasti uskollista\npuolisoansa ja nuorta poikaansa kotona muistellen. Mielellänsä olisi\npaikallaki kuollut, kun vaan kerran sitä ennen, jos kohta ulompaaki\nolisi nähnyt savun nousevan kotiluotonsa majoilta taikka vaan sen\nsinertäviä vaarojaki kaukoa katsella saanut. Mutta vuotta seitsemisen\npidätti hänen impi kallionsa rotkossa, eikä olisi sittekän laskenut,\nellei jumalalta erittäin käsketty. Erille päästyänsä laitti lautan\nhongista Odyssei, lähti saarelta oudoille vesille, joita kulki\nseitsemäntoista vuorokautta; ei koko sillä ajalla muuta kun veden\nallansa ja taivaan päällänsä nähden. Kahdeksannellatoista päivällä\njoutu Phaiakilaisilta asutun luodon Skerian (nyk. Korfun Korkyyran\n—) näkyville. Vaan ennen sinne päästyänsä nousi kauhia myrsky ja\nhajotti koko lautan. Uiden aaltojen keskessä pääsi toki viimmen\nhengissä rannalle. Kokosi sitte kuivia lehtiä allensa ja nukku niillä\nkokonaisen vuorokauden. Herättyänsä löysi avullisia ihmisiä saarella,\njotka pesivät hänen ja pukivat vaatteisiin. Niin lähti Phaiakilaisten\nkuninkaan luoksi, joita suosiollisesti kohdeltuna sai hyvin raketun\nlaivan ja oivia soutajia, jotka veivät hänen kotiluodollensa.\n\nSemmoisen tarinan Odyssein paluumatkasta on Homeiro kaunistanut\nmoninaisilla runon kukkasilla Odysseia laulamassaan, josta nyt panemma\ntähänki eräitä kuvaelmia, osotteeksi niiden aikain mielistä, tavoista\nja muusta elämän laadusta.\n\n\n\n\n7. Kuvaelmia Odysseiasta.\n\n\nAluksi valitsemma erään tarinan Odyssein manalamatkasta, josta\nnäemmä, mitä niinä aikoina vainajain tilasta ja olosta manalassa\narveltiin eli uskottiin. Loihtonaisen Kirkan neuomalla osasi maan\näärimmäiseen paikkaan Odyssei, josta tie lähti manalle. Laivansa\nkytkenyt nousi rannalle, kaivo kuopan, uhrasi kaksi mustaa lammasta\nja vuodatti veren kuoppaan. Heti kohosi joukottain ilmankevyisiä,\nharmaita haamuja, joiden seassa vainajan Theibalaisen tietäjän, sokian\nTheiresianki haamu. Muiden edellä astu tämä kuopalle, joi verta ja\nennusti Odysseille. Hänen jälkiinsä tungeksi paljo muita haamuja,\nukkoja, akkoja ja lapsia, himoten heti verta juoda, vaan Odyssei\ntorju miekallaan, etteivät päässeet lähelle; niin oli häntä Kirka\nneuonut. Viimmen kuolleen äitinsäki haamun toisten joukossa nähden kysy\nTeiresialta Odyssei lausuen:\n\n    \"Vaan sano'os vakasesti ja ilmottoos kuten onkaan,\n    Kun yhä eessäni nään tuon kuolleen äitini haamun,\n    Vaan, vertansa omaa paeten, hän poikoa ei voi\n    Katsoa päin silmiin, ei myös ruveta pakinoille;\n    Niin sano, valtio, millä tavoin mun tunteva oisi.\"\n\nVastasi Teiresia:\n\n    \"Helppo se on sanoakseni, myös tajutaksesi helppo:\n    Sillä kenenpä suatset kuolleen vainajahaamun\n    Koskea vertasi, siltä toen pakinan sinä kuulet;\n    Vaan kellenp' et suo, sepä vierastaa sua aina.\"\n\nHeti laski esille Odyssei äitinsä haamun, joka maistettuansa verestä\nkohta suuresti ihastuen tunsi poikansa. Häneltä kuuli nyt, vielä elossa\nolevan isänsä, vaimonsa ja poikansa, vaan itsensä ylellisesti häntä\nsuremasta kuolleen. Senjälkeen viitto ystäväinsä Agamemnonan, Akillein,\nPatroklon ja Aiantan haamuja lähenemään, anto heidän juoda ja vaihiansa\nkerroilla. Heti puolestansa toivoivat omasistaan sanomia, vaan niistäpä\nOdyssei ei tiennyt min mityistä. Murheellisina katosivat jällen haamut\nvähä aika juteltuaan.\n\nMyös tapasi eräitä muinasajan kuulusimmia sankareita Odyssei\nmanalassa. Niin Miinouan, joka täällä kuolleiten keskelläki piti\nvanhaa tuomarivirkaansa, Uoriounan, joka, kuni ennen maalla eläissään,\nvielä manalassaki oli mainio metsänkäviä. Danaottaret (s. 110) olivat\npääsemättömässä työssä, vettä seulalla ammuntamassa. Korinthon muinanen\nkuningas, Siisypho oli kavaluutensa rangastukseksi tuomittu muutaman\nmäen kukkulalle suurta kiveä vierittämään, joka yhtäläiseen suurella\nvaivalla ylös saatua, äkisti luiskahti käsistä ja vieri jällen alas.\nPhrygian kuningas Tantalo oli väärästä valasta sekä muista rikoksistaan\npantu kaulasta saakka veteen seisomaan ihanimmain, meheväin hedelmäin\nohelle. Vaan samassa kun alinomaselta janoltaan vaivattuna tahto juoda\nsuunsa seuduilla löytyvätä kirkasta vettä, laskihen vesi alemmaksi\nja kun ojensi kätensä hedelmiä kohti, sujahtivat oksat hedelminensä\nulommaksi. Tityo, suuri, känttyrä jättiläinen, joka kerran oli\nrohjennut luvattomalla himolla Lietoa silmäillä, makasi sidottuna\nmaassa ja kaksi havukkaa hakkasi lakkaamatta hänen maksaansa, joka\npaikalla jällen kasvo entiselleen. Muuten olivat sumioita, ilottomia\nmuodoltansa nämät maanalaset seudut ja Odyssei kiitti onneansa, niistä\njällen armasta maanpäällistä ilmaa ihoilemaan ja päivän valkeutta\nkatselemaan päästyänsää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauttansa myrskyssä hajottua, kuni jo ennen siitä mainitsimma, pääsi\nuiden Skerian rannalle Odyssei. Niin nousi rannalle väsyneenä ja\naivin alastonna, sillä uimista keventääksensä oli vaatteet päältänsä\nmereen riisunut. Semmoisena, eikä ketänä nähden, meni viidakkoon,\nkokosi varisseita lehtiä vuoteeksi, nakkautu maata ja peitti alastoman\nruumiinsa yksillä lehdillä. Niin vaan ei kenkään olisi häntä mainioksi\nOdysseiksi katsonut. Toissa huomenna utautu tulla näille seuduille\nPhaiakian kuninkaan Alkinoon tytär Nausikaa. Hän oli lähtenyt\nlikautuneita vaatteita lähellisessä virrassa pesemään, jota varten oli\nisältänsä saanut hevosaasiparin ja korillisen vaunun. Sihen oli hakenut\nveljiensä hienot, villaset päällisja alusvaatteet, leviäliepeisiä\nnaispukuja ja äiti oli evääksi vakkaseen monenlaisia ruokia pannut ynnä\nkauriinnahkasen viinaa ja kupin öljyä ihovoiteeksi pesosta päästyä.\nNiin nousi vaunulle Nausikaa, otti ohjat käteensä ja ajo piioltaan\nseurattuna pesopaikalle.\n\nVirran rannalla oli pienosia kuoppia, joihin vesi itsestään virrasta\nkohosi. Niihin viskovat pesuvaatteensa naiset, astuvat itse päälle\nja sotkivat jaloillansa. Pestynä vaatteet levitettiin puhtukaisille\nrantakiville päiväpaisteessa kuivamaan. Sillä aikaa söivät\nlikitienoissa juhdat, tytöt pesivätse, voitelivatse öljyllä, istuivat\nruohokolle ja murkkinoivat. Ravittuansa rupesivat pallikisalle piiat,\nvaan Nausikaa itse alko laulella.\n\nIltapuolella kerättiin vaatteet kuivamasta ja pantiin vaunukoriin.\nSitte valjastettiin hevosaasit. Vaan ennen kotiinpaluuta piti Nausikaan\nkisoillaan nakata palli toisen piikansa päälle, vaan ei osatenkan lenti\nkoria palli kauas sivute ja putosi veteen. Siinä aikahtivat äkisti\nneiot, jonka Odyssei, ei kaukana varvikossa maaten, äsken herättyänsä\nkuuli. Heti riensi paikalta Odyssei alastomuuttaan lehvällä verhoten.\nSemmoisena, hiukset täynnä kellistuneitä lehtiä, käsivarret, sääret\nja muu ruumis limaruohoilta peitettynä tuli tyttöin näkyville, jotka\nsäikähtäen, huutaen juoksivat kunne kuki; Nausikaa yksin jäi paikalle.\nOdyssei esinnä vähän miettien, jos kävisi polvista halaten rukoilemaan,\nvaan sitte kuitenki sopivammaksi katsoen, loittompana olla, alko\nlausua, sanojansa tähän laatuun sovitellen:\n\n    \"Korkia ruhtinatar! joko kuolema tai jumal' ollet\n    Jos jumaloitaki, joillapa taivaass' on maja laaja,\n    Niin jopa Artemi, Tseyn väkevän tytär, ainaki liet sä.\n    Vaan jos ihmisten maan pääll' asuvain suku sulla,\n    Niin moniautuas sull' isä ompi ja äitisi armas,\n    Veljesi myös moniautuahat; syämessäpä heillä\n    Ain' ilo puuttumaton lainehtii lähtevä susta,\n    Kun moisen näkevät he kukan kisatarhaan käyvän.\n    Vaan yli kaikkia muita se mies toki autuas ompi,\n    Ken kihloilla sinun suostuttava saa kotihinsa.\n    En silmilläni vertoa viel' ole konsa ma nähnyt,\n    En miest', enkäpä naista, ja hämmästyn sua katsoin.\n    Muin Deilossa Apollounan näin altarimaalla Nuoren\n    palmuvesan, joka nousi vihantana maasta.\n    Vaan kun näin minä sen, jopa hämmästyinki mä varsin,\n    Ei sen vertoa puut' ole nossut maakamarasta.\n    Niin sua, vaimo, imehtelen, hämmästyn ja en ruohi\n    Polviakan halata, raskas mun kohtasi huoli.\n    Päiviä kakskymment' olin eilen merta ma uinut,\n    Senp' aikaa mua aalto kuletti ja kauhia myrsky\n    Luovolt' Uogygian, vaan tänne loi jumal' äsken,\n    Tääll' uuet kokemaan kovat onnet, loppua emmä\n    Nää heti, kun paljon jumalat toki hankkivat uutta.\n    Vaan sa nyt armaha, ruhtinatar, kun kärsinyt äiän\n    Näinki esiksi sinun, muut' en ketänä minä tunne\n    Teiän kaupunkinne väestä ja maan asuvista.\n    Neuo ma kaupunkiin, vaatettaki päälleni anna,\n    Jos matkassa sinulla jotai repalettaki oisi.\n    Niin sullen suokoot jumalat, mitä vaanki sa toivot,\n    Antakohot miehen, perehen sekä suosion aina\n    Armaan; eipä parempata, ei kauniimpata liene,\n    Kun se on, kosk' yksin mielin pitävät taloutta\n    Mies vaimon kera, kyllä vihollisten mureheksi,\n    Vaanpa iloksi hyville ja itsellens' yli muien.\"\n\nNiin puhu Odyssei Nausikaan mieliksi kauniisti ja ymmärtäväisesti.\nKatsomatta toisen peljättäväistä tilaa tuli neitsen armo rukoiliata ja\nniin lausu hänelle vastaukseksi:\n\n    \"Vieras, kun s' et ole'kana mies epäkelpo ja tuhma,\n    Näät sä Olympon Tsey jokasellen määräsi onnen,\n    Anto osansa hyvälle ja huonollen, kuni tahto,\n    Anto sinullen myöski, sä vaan yhä kärsivä ollos.\n    Nyt meiän sä yhyttyä kaupunkiin sekä maahan,\n    Ei tarve huolta vaatteista, ei mistänä muusta,\n    Joita rukoilia mies polopäivyt toivova oisi.\n    Neuova oon sun kaupunkiin, nimitän kera kansan:\n    Kaupunkimme ja maan asuvat toki Phaiakilaiset,\n    Vaan minä itse olen tytär Alkinoon jalomielen,\n    Jonk' on hallussaan väki Phaiakian sekä voima.\"\n\nNiin puhuttua huusi piioille:\n\n    \"Piiat, hoi, kunne pakenetta te nähtyä miehen!\n    Vai luulettako, että täm' on vihamiehiä muuan?\n    Syntynyt ei vainen sitä miest' ole, vasta ei synny,\n    Ken muka kulkisi maille urosten Phaiakilaisten\n    Mielessään tora; ystävät oomma me kuolematonten,\n    Loittona myös meren aallokkaan syämess' elelemmä\n    Äärimmäisinä, suottapa tänne ei lähtene kenkään.\n    Vaan polonen tämä eksynyt ompi ja niin tuli tänne;\n    Auttaa häntä pitää; Tseyn lapsia kaikki me oomma\n    Ouot, vaivasetki; hyv' on myös pieniki anti.\n    Niin laittoote tytöt vieraallen syöä ja juoa,\n    Viekää myös virtaan pesemään hän tyyneen paikkaan.\"\n\nPiiat tulivatki jällen ja laittivat Odyssein pestyksi, öljyllä\nvoidelluksi ja puetuksi. Muttapa semmoisena Odyssei ei enää ollenkan\nollut entisensä muotonen, vaan niin muuttunut, että naiset kyllä\nihmettelivät hänen jalouttansa. Antovat hänelle sitte, mitä ruoasta\nja viinasta oli jälillä. Niin vieraansa syötyä, ravittua ja virvottua\nistu Nausikaa vaunulle ja käski Odyssein astua piikain seurassa. Kotvan\nhalki vihantien toukojen matkattua ja lähemmäksi kaupunkia tultua,\nneuo Nausikaa vieraan eroamaan ja toista tietä kaupunkiin vaeltamaan,\nettei vaan muuten mitään puhetta nousisi, kuninkaan tyttären yhdessä\ntuntemattoman vieraan kanssa kaupungin läpi kulkeneen. Vaan ennen\nerottuansa neuo hänen tulemaan isänsä hoviin, ja sano, kuinka hänen\nsiellä piti maan tavan mukaan käyttääkse. Löi sitte napahutti juhtia\nruoskalla ja riensi kotiinsa. Kartanolle päästyänsä tulivat veljet\njuhtia riisumaan ja auttivat vaatteita sisään kantamaan.\n\nYreltä aikaa tuli kaupunkiin Odysseiki. Hän näki monta laivaa kaupungin\ntakana satamassa ja älysi siitä merikulkiaan kansaan yhtyneenä. Eräs\nvettä kantava tyttö osotti hänelle Alkinoon linnan. Sisälle käytyä\nlöysi kaikki komiampana, kun missänä ennen oli nähnyt. Sali, ovet,\novipielet, lukot, kaikki kimaltelivat ne kullalle ja hopialle. Ympäri\nseinitse oli pehmytalasia istuloita, joilla istuen Phaiakilaisten\nruhtinat söivät ja joivat. Monta kultapukuista nuorukaista palveli\nheitä yöt päivät ja viisikymmentä piikaa olivat täydessä työssä, mitkä\njauhamassa, mitkä keträämässä, kutka kutomassa. Alkinoon puoliso,\nAreita, istu lähellä tulisiaa ja keträsi purpurakuontaloansa. Häntä\nlähesty Odyssei ensimmäiseksi, halasi häntä polvista, toivotti onnea\nhänelle sekä muille ja rukoili laivaa kotimaalle päästäksensä. Sen\ntehtyä istu tuhkain sekaan liesikköön, johon tavallisesti apua\ntarvitsevaiset sillon ainaki istuivat.\n\nPuheillansa ja käytöksillänsä suostutti pian Odyssei kaikki\nPhaiakilaiset, jotka tavallisestiki vieraille hyviä, jumalata\npelkääväisiä ihmisiä kohtelivat häntä suosiolla. Kuningas itse\nlähestyen taritsi hänelle kätensä, nosti hänen liesisialta ja vei\nhopioitulle tuolille istumaan, oman poikansa siltä pois käskien. Sitte\ntuli orjanainen kauniilla, kultasella vesikannulla ja hopiaisella\npesinmaljalla, valo vettä käsille ja nosti pienen pöydän hänen\neteensä. Sen tehtyä pani toinen, ruokain toimittaja nainen, pöydälle\nleipää, lihaa ja kryytimaan kasvuja Odysseille ruoaksi. Kuningas käski\njuomalaskian seottaa vettä viinaan, jota muinasaikaan seottamatta ei\nkonsa nautittu, ja täyttää lähellä olevaisten astiat uhriksi Tseylle,\napua etsiväin suojelialle. Sitte uhrattiin juomauhri, joka tapahtu\nsillä tavalla, että astiasta vähä päältä tipahuteltiin maahan ja loppu\njuotiin suuhun. Seki tehtyä puhuttiin min mitäi ja muiden pakinain\nohessa mainittiin välistä Odysseistaki ja hänen kotimatkoistansa,\nsillä vielä ei tiennyt kenkään, itsen läsnä olevan. Viimmen lähtivät\nkotiinsa toiset Phaiakian ruhtinat, vaan Odyssei jäi kuninkaan hoviin.\nAreita, joka kohta alustaki oli havannut, omia talon vaatteita\nOdyssein yllä olevan, kysy nyt vasta, miten olikan ja sai kuulta\nkoko seikan viimmesestä Odyssein onnirikosta. Keralla kiitti hyvästi\nOdyssei Nausikaata armeliaasta hyvätahtosuudestaan. Viimmeksi käski\nAreita piikansa laittaa vieraalle komia vuode käytävään kelvollisilla\nalasilla, matoilla ja villasilla vaipoilla. Laitettua ottivat tytöt\ntulisoiton ja saattivat vieraan makuulle. Alkinoo puolisonensa menivät\nmaata heti erityiseen sisämmäiseen makuuhuoneesen.\n\nJa kun yön ylimentyä, \"punasormio Koitar\", armas, ihana aamurusko\nalko näkyä, vei kuningas vieraansa Phaiakilaisten kokouspaikalle,\nsataman lähelliselle paltalle. Suuri, ääretön rahvas oli ynnä paikalle\nkeräytynyt uusilta tulioilta yhä lisäytyvä. Kuningas istu vieretysten\nOdyssein kanssa siliöiksi vanutuilla kivillä ja pakisi, käskien\nkaksikuudettakymmentä urheinta nuorukaista laittamaan iso laiva vesille\nOdysseita varten. Ennen lähtöä lupasi ruokkia heidät yltäkylläsesti\nhovissansa ja kutsu paikalla kaksitoista ylhäsintä ruhtinaa luoksensa.\n\nSuuri juhlallinen jyry kuulu nyt hovissa. Kuningas teurastutti\nkaksitoista lammasta, kahdeksan sikaa ja kaksi mullia, juomalaskialla\noli viinan seottamasta ja vieraille jakaamasta parahiksi työtä ja eräs\ntaitavin laulaja runoili kanteleensa ohessa Troiasodan seikoista ja\nsangarten kotimatkoista. Usein kyllä tuli Odysseinki nimi kuulumaan\nja kenpä tiesi saman mainion uroon niin likellä olevan? Vaan kun\nOdyssei lauluja kuunnellen useinki peitti kasvonsa arveli kuningas,\njos eikö olisiki itse mainittavissa vaaroissa ja muissa seikoissa\nosallinen ollut. Sentähden käski laulajan heretä ja kehotti nuorukaisia\ntavallisille taistukisoille. Niin lähdettiin ja käytiin jälle paltalle.\nItsen kuninkaan ja muiden ruhtinain ripiät, navakat pojat näyttivät\nvieraalle taitonsa ja sukkeluutensa rusikkakisassa, painissa,\nlinkosissa, juoksennassa ja kiistakarkuussa. Viimmen kehotti kuninkaan\npoika, Laaodamanta, Odysseitaki kisaan, lausuen:\n\n    \"Käy, vieraammeki taatto sa, tänne taistelotöille,\n    Jos mitä oppinut oot; hyvä vaan on tuntea taistot.\n    Sillä se lie urohon suurin toki kunnia aina,\n    Jaksava olla jaloin ja käsin kyetä kera muien.\n    Niin koeta'pa sa myös; mielestäsi heitä jo huolet;\n    Tiesi enämp' ei tietämätön, kuni lie sua varten\n    Laiva vesille jo työtty ja valmiit saattajamiehet.\"\n\nKotihinsa ikävöivän Odyssein ei tehnyt mieli kisoille, jonka tähden\nestelihen ja lausu:\n\n    \"Mintäpä, Laaodamanta, te nyt mua niin kivotatta!\n    Liepä minulla jo muustai huolta, ei taistelotöistä;\n    Kun toki kärsinyt oon ennenki vaivoja paljo,\n    Nyt kisohinne yhyttyä myös kotihin m' en pääse,\n    Vaikka rukoilen valtiatanne ja kaikkia muita.\"\n\nNämät sanat kuultua rupesi eräs Euryalo nauramaan Odysseille ja sano:\n\n    \"Et toki näytä'kän sinänen, kun tunteva oisit\n    Taistot, joit' ihmisseuvuin yhä nähtävä lienee.\n    Ollet muu hallitsia mies venehen monihangan,\n    Päämies laivaväen, jotk' ympäri kauppoa käyvät\n    Voittoa muistellen, katsellen tiekäviöitä\n    Ynnä ja saalistaan; sä et näytä taistelialta.\"\n\nKovin suuttuva Odyssei vastasi:\n\n    \"Et puhunut sopivasti ja oot hävytön toki mies sä;\n    Ei jumal' anna'kan kaikillen kaikkia yksin,\n    Muotoa ynnä ja mieltä ja myös sanojen sulosuutta.\n    Toisell' on katalampiki katsantonsa ja muoto,\n    Vaan muovon jumal' auttava on pakinoilla, ja kaikki\n    Mielellään näkevät kun lausuva lie somasesti,\n    Siistisanoin sulosin, ja hän on paras yhtynehistä;\n    Tullessaan kylähän, jopa on, jumal' itse kun oisi.\n    Toinen taas, katsannoltaan jumalain näkönen mies,\n    Ei saa juoksemahan pakinoitaan lempeyellä.\n    Niin se sinullaki muotosi kaunis on, ei jumal' itse\n    Kauniimpaa kuvoais, vaan oot muka taitoa vailla,\n    Kun jo säritki sä luontoni niin syämestäni saakka,\n    Et puhuen siististi; mä vaan en taistoja pelkää\n    Kun sinä lausunut oot, parahimmia olla ma taisin\n    Muinen, kun nuoruus mua puolti ja kätteni voimat.\n    Riutunut oonki jo vaan, sorrettuna, kärsinyt äiän\n    Niin miestappoja, kun hirmuisia aaltoja myöten,\n    Vaan semmoisena, paljo kovaa kokenut, rupean ma\n    Taistoon, kun sana syämeni särki ja mieleni rikko.\"\n\nSamassa otti suurimman kivikiekan ja lennätti paljo edemmäksi\ntavallista pahkua ja uhkasi toisesti vieläi edemmäksi viskoa sanoen:\n\n    \"Tuo nyt saavuttoote, pojat, tahi vaan lähetänki\n    Toisen kahta etemmä ja vieläi loitommaksi.\n    Muut jokanen, jota vaan kehottaa rinta ja mieli,\n    Tulkaa taistelemaan kun mieleni niin pahotitta\n    Kourin taikka sylin tahi myös jalan, en minä vältä\n    Phaiakilaista ketään, paits' itseä Laaodamantaa,\n    Hänpä isäntäni on, ken ystävätään sotielsi!\n    Mieletön ompi se mies, mitätön, vähäarvonen aina,\n    Ken taiston riioillen vaatii holhojatansa,\n    Vaan vieraan keskellä, menettävä niin oman onnen.\n    Muita ma en pelätä tahi muuten karttoa aio,\n    Vaanpa tahonki nähä sekä vastusten koetella;\n    En m' ihmismukahan lie kehnoin taistelemissa.\"\n\nVaan nytpä ei uskaltanut kenkään Odyssein kanssa taistelemaan mennä.\nKisat lopetettiin ja päätteiksi alko laulaja laulella eräitä kauneita\nrunojansa, jonka ohessa nuorukaiset tanssasivat sievästi ja taitavasti.\nPhaiakilaisten ruhtinat olivat niin Odysseiin mieltyneet, että\nlahjottivat hänelle itsekuki vaate'kerran, taikka kapian paian ja\npitkän leviän kauhtanan, kumpiki villasesta kankaasta ja hiaton. Eikä\ntehnyt Euryalonkan mieli enää Odysseita pilkata, vaan itse häveten sekä\nkatuen anto hänelle hopiakahvasen miekan ynnä elevanttiluisen huotransa\nsovinnoksi rukoellen ja lausuen:\n\n    \"Leppyys, vieras taatto; ja jos sananen sanotuksi Sai\n    paha, niin viekööt sen tuulet tempoavaiset! Vaan\n    suokoot jumalat nähä sun kotimaasi ja vaimon, Kun\n    vierasten luona jo kärseit vaivoja kotvan.\"\n\nOdyssei ei huolinut kauan vihaa kantaa, otti miekan ja lausu vastaten:\n\n    \"Niin suokoot sullenki ilon, jumalat, sekä onnen!\n    Ellös myös katuko jälkeen tätä miekkoa, jonka\n    Näin sinä työnsit mulle ja kaunistit pakinalla.\"\n\nKaikki astuvat he illalla kuninkaan linnaan. Odyssei kätki saadut\nlahjansa komiaan lippaasen ja lukkoa ei ollen kiinnitti kannen eräsellä\nsolmulla. Meni sitte lämpimään saunaan, kylpi ja voitelihen öljyllä.\nSieltä tullen tapasi ovella Nausikaan, joka hänki Odyssein jaloutta\nihmetellen nyt yhtäkkiä toivotti hänelle jäähyväsiä ja lausu:\n\n    \"Mää vieras terveenä, ja myös kotimaassasi kerran\n    Muistellos mua, kun m' elämään sinun auttelin ensin!\"\n\nOdyssei lupasi, ei konsa unhottaa häntä, lausuen:\n\n    \"Nausikaa armaisin tytär Alkinoon jalomielen!\n    Niin nyt suokoon Tsey, väkiryskyjä puoliso Heiran:\n    Tulla minun kotihin, kerran palatakseni vielä;\n    Vaan sua sielläki, kun jumalaa, minä kiittelen alti\n    Kaiken ajan, sinä tyttöpä vaan mun henkiin autot.\"\n\nSaliin tultua käytettiin taas Odyssei ruoalle. Iso sianpaisti\nleikattiin palasiksi ja viinaa seotettiin juomaksi. Odysseille\nkatsottiin parahimmia paikkoja seljän puolelta paistia, paksulla\nsilavalla. Laulaja rupesi runoille ja laulo Troiasodasta, paras\nsenaikuinen laulun aine. Kaikki kuuntelivat ilolla kauneita runoja,\nyksin Odyssei näytti alakuloselta eikä voinut kyyneliänsä pidättää.\nSillon käski kuningas laulajan vaiketa ja vasta nyt kysy hän\nvieraaltansa, mistä ja mikä mies hän oli. [Ylen kaunis tapa oli niinä\nmuinasaikoina, ei hätäillä, vieraan nimestä ja suvusta tietoa saada.\nItsekuki katso paremmaksi, vihollistansaki tuntemattomana kostita,\nkun että rikkoa kostirauhan, joka välistä olisi tainnut tapahtua,\njos olisi heti nimeä kysytty.] Niin alko Odyssei kaiken kuulten\nkertoa vaihistansa ja kaikki hämmästyivät ja pyysivät, hänen vielä\njonkun ajan Phaiakiassa viipymään. Hän lupasi vielä vähän viipyä ja\ntaas lahjottivat ruhtinat hälle kuki kultasen maljan ja vaskisen\nkolmijalkapadan. Aamulla kantovat ruhtinat lahjansa laivaan ja Alkinoo\nsiotteli niitä soututeljoin alle huolellisesti. Linnassa teurastettiin\niso valittu sonni, jonka reidet tavallisuuden mukaan Tseylle uhrattiin\npoltettavina. Viinaa sekä juotiin että uhrattiin. Odyssei lähtövalmisna\ntoivotteli hyvää kaikille ruhtinoille ja juotuansa anto maljan Alkinoon\npuolisolle, linnan emännälle Areitalle, sanoen:\n\n    \"Terve sullen, valtaemäntä sä, siksiku vanhuus\n    Saavuttaa sekä kuollo! ja niit' ei välttäne kenkään.\n    Nyt mä lähenki jo pois; ilo kaimatkoon sua täällä\n    Lastesi luona ja väin ja kuninkaan Alkino'onki!\"\n\nHän lähti ja kolme piikaa seurasi jäljessä kantaen ruokaa, viinaa\nja pehmeitä vaippoja matkahyväksi. Tuoduista alasista ja vaipoista\nlaittivat vuoteen laivan peräpuolelle ja ohelle nostettiin eväät.\nOdyssei laskihen pitkäksi vuoteelle ja nukku, vaan soutajat istuivat\nteljoilleen ja soutivat herkeämättä. Yö oli se'es, meri tyyni,\nnukkuessaan läheni toivottuun kotimaahansa Odyssei sievemmin kun\nluulikan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOdyssein kotimaa oli jo ennenki mainittu Ithakan luoto, länteenpäin\nAkarnaaniasta. Täällä samatekun Skeriassaki hallitsi monta pienempätä\nRuhtinaa, vaan päävalta oli Odysseilla. Mutta jo kaksikymmentä\nvuotta hänen, mi Troiasodassa, mi matkoilla viivyttyä oli suuri\nepäjärjestys ruvennut asioissa vallitsemaan ja alaruhtinat, varsinki\nnuoremmat, käyttivätsen aivan ylimielisesti. Odyssein äiti oli kuollut\nmurehesta, isä Laaerti eli eräässä maatalossa, loittona kaupungista,\nvoimattomana ja puoliso, uskollinen, jalo Pienelopa vietti päivänsä,\nyhtäläiseen kyyneliä vuodattaen sekä miehensä poisolosta, että tavarain\nylellisestä menettämisestä ja kotinsa hävittämisestä, jonka kyllä\nnäki, vaan ei voinut estää. Erinomanen kova onni oli jo kauan tätä\nruhtinapuolta rasitellut. Hän oli kaunis kasvoiltaan, rikas, nerokas\nja hyvänsuuntanen vaimo, jota moniki, jo niin kauan Odyssein poissa\noltua, arveli leskeksi. Sentähden ei saanut Ithakan ruhtinoilta\npienintäkän rauhaa, ennen kun muka uusiin naimisiin yhden eli toisen\nkanssa ruvettua. Vaan Pienelopa yhä entistä miestänsä kotiin toivoen\nestelihen ja suututti sillä röyhkiät, itsevaltaset kosiansa. Ja jos\nei muuksi hyväksi, niin kostaaksensa Pienelopaa ja silläki häntä\nviimmen naimisiin täydyttääksensä, melskasivat yöt päivät Odyssein\nlinnassa, söivät, joivat ja hävittivät kaikella tavalla tavaroita. Väen\npiti kiireetki työnsä kesken heittää ja yhtäläiseen heitä palvella,\nsillä paljoudellansa ottivat he vallan kaikilta. Heitä oli nimittäin\nitseltä Ithakalta kaksitoista, lähelliseltä Doulikion luodolta\nkaksikuudetta, Saman ja Tsakynthon luodoilta, edellisestä kaksineljättä\nja toisesta kymmenen. Tämä hävytön joukko kokkeinensa, välimiehinensä,\nlaulajoinensa ja muinensa oli jo kolmisen vuotta Odyssein linnassa\nelellyt. Joka aamu tultuansa piti paimenten tuoda härkiä, sikoja,\nvuohia ja lampaita teurastettaa, piikain kantaa leipiä ja kyrsiä,\npalveliain viinaa. Sitte syötiin, juotiin, jyskättiin, pelattiin ja\nmuuta melskettä pidettiin iltaan asti. Sihen piti Pienelopa raukan\ntyytyä, sillä hänellä ei ollut ketänä puolestaan. Poikansa Tielemako\noli vielä nuori, kasvava, josta ei kenkään huolinut. Yöt päivät itki\nhän piikainsa keskellä tuvassaan ja kun konsa pistäyty salissa käymään,\nniin vaivon pääsi väkinäisistä kosioistansa jälle erillen. Jollai\ntavalla rauhaa heiltä saadaksensa mietti moniaasti seuraavan keinon.\nKävi heidän puheellensa ja rukoili näin sanoen:\n\n    \"Mieskullat kosiat jos Odyssei oisiki kuollut\n    Niin antoote tok' aikaa häilleni, siksiku päätän\n    Tuon kankaan, jottei tyhjään mene lankani saaut.\n    Sankari Laaerten kääreeksi se saatava, koska\n    Kerta hänenki tapaa kova loppu ja pitk' uni Tuonen;\n    Niin ei naiset Akaian vaan mua soimata voisi\n    Lausuen: 'noin liinatta makaa mies rikkain muinen'.\"\n\nRuhtinat lupasivat heittää hänen siksi ajaksi rauhaan. Vaan kankaastapa\nei tullut konsa valmista. Yöllä purki Pienelopa, minkä päivällä\nkuto. Viimmen kosiat koukun havattuansa tulivat siitä vielä viittä\nvillimmäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhä toivoivat Pienelopa ja Tielemako Odyssein kotiintuloa. Kaikilta\nmatkustavaisilta udeltiin häntä, vaan tyhjään. Niin pisti kerran\nTielemakolle päähän, itse käydä sangarten puheelle, jotka yhdessä\nOdyssein kanssa olivat Troiasodassa olleet ja sieltä koteutuneet. Vaan\nsiitä tuumastaan ei virkkanut äitillensä mitänä, jonka vaan luuli\nsuotta estelevän. Ruokapiialta sai evästä matkalle ja muutamalta\nystävältänsä laivan. Kaksitoista nuorukaista seurasi häntä. Rannalle\ntultua nostettiin honkanen masto laivalle ja kiinnitettiin köysillä,\npurjeet pingotettiin vahvoilla nauhoilla. Uhrasivat sitte viinaa\njumalille, työnsivät laivan irti, istuivat aroksille ja lähtivät\nilosella mielellä matkaansa.\n\nJo toissa aamuna ennättivät Pylon kaupungin rannalle Messeinassa.\nSiinä hallitsi vanha Nestora, joka Troiasodassa oli kaikilta suuren\nikänsä ja viisautensa puolesta kunnioitettu. Parahillaan oli hekatomban\n(satahärjikön) Tseylle uhrannut. Tielemako kumppalinensa laivasta\nmaalle lähtien näki Pylon miehet vielä uhrin jälkeen koossa yhdeksässä\npitkässä rivissä rannalla istuvan ja atrioivan uhrattuin härkäin lihaa.\nKussaki rivissä istui viisi sataa miestä ja kukin rivi oli yhdeksän\nhärkää hekatomba uhriksi tuonut. Niinmuodoin oli kahdeksankymmentä\nja yksi härkää uhriksi menetetty, eikä täyttä sataa, vaikka uhria\nkuitenki suuruudestansa satahärkäseksi nimitettiin. Semmoisessa\nuhrissa paljastettiin eläväin reidet nahasta ja paksulla rasvalla\nkäärittynä poltettiin jumalain kunnioiksi, muu liha paistettiin\nvartahilla ja syötiin paikalla. Niin piti nytki väki uhriatriata\nrannalla. Tielemako tervetettyänsä käskettiin istumaan levitetyille\ntaljoille ja syömään hänki. Myös annettiin hänelle viinaa juodaksensa\nja jumalille uhrataksensa. Ruoalta päästyä ilmotti Tielemako, ken oli\nja millä asialla. Puhelias ukko Nestora, kuultua nuorukaisen isäänsä\ntiedustelemaan lähteneen, alko pitkän tarinan Troiasta ja sangarten\nkotiin paluusta, vaan Odysseista ei tiennyt suuresti mitänä. Tielemakoa\nkäski Lakedaimonaan lähtemään, sieltä Menelaaolta tiedustelemaan. Näin\nlausu Tielemakolle Nestora:\n\n    \"Nyt Menelaaon luona sinun kehotan sekä käsken\n    Käymään; hänp' äsken kotihin tuli mailt' etäsiltä,\n    Äärilt' ihmisten, joilt' ei toki toivoakan voi\n    Päästäkseen, kenen aalto jo kerran niin ajo kauas\n    Taaksi meren laajan; jost' ei vaan lintukan äsken\n    Päässyt vuosmäärin, kun kauhian kaukana on se.\n    Niin lähe nyt matkaan venehin, tovereitesi kanssa;\n    Vai maisinko tahot, m' annan hevoset sekä vaunun,\n    Poikani myös valmiit Lakedaimonahan sua suureen\n    Viemään, jossa tavattava keltavahius Menelaao.\n    Häntä rukoilkosi, jotta toen sanan antava oisi,\n    Eikä valehtele'kan, kovin omp' älykäs toki siksi.\"\n\nYhtä toista tuumaillessa joutu ilta ja seura nousi atrialta; välimiehen\nsitä ennen vettä kunki käsille valeltua ja viinaa uhriksi tarittua.\nLinnaan tultua istuttiin rivittäin kaunehille tuoleille suuressa\nsalissa ja vanha Nestora seotti viinaa maljaan, jonka anto käydä mies\nmieheltä juotavaksi. Sitte saatettiin Tielemako käytävään, johonka\nhänelle oli vuode laitettu Nestoran nuorimman pojan, Peisistraton,\nvuoteen ohelle. Vanhemmat, naineet pojat ja isä makasivat linnan\nsisälmäisissä huoneissa.\n\nHuomenna jälkeen istu ukko Nestora siliälle kivelle pihalla ja\nympärille keräytyvät rakkaat poikansa ja monta orjaa. Ukko oli\nluvannut naisjumalalle Atheinalle kultasarvisen hiehon uhrata, jonka\nlupauksensa nyt oli täyttävä. Hän kutsutti Tielemakon kumppalejaki\nlaivansa luota paikalle. Anto sitte kultasepän kullata hiehonsa\nsarvet. Sarvien kullattua talutettiin uhrihieko kahdelta Nestoran\npojalta altarin vaiheille, kolmas kanto vettä maljassa ja korissa\nohria, neljännellä oli terävä kirves kädessään ja viides vei astian,\nverta sihen vuodatettavaksi. Niin pesi ukko kätensä, otti otrajauhot,\npirskotti niitä altarille ja uhrihieholle, leikko karvoja hiehon\notsasta ja visko tuleen Sitte katko kirveellä poika niskasuonet ja\nuhri kaatu hengetönnä. Niin leikattiin palasiksi ja tavan mukaan\nerotettiin kerkiämiseen reidet rasvalla käärittynä ja vereksillä\nlihapaloilla peitettynä poltettavaksi. Palaessa pirskotti ukko vähäsen\npunasta viinaa uhrituleen ja nuorukaiset kohentelivat tulta sekä uhria\ntulikorrennoilla. Mitä uhrista ei poltettu, paistettiin eineeksi.\nRuoalle käskettiin Tielemakoki, Nestoran nuorimmalta tyttäreltä sitä\nennen pesty, öljyllä voideltu ja uusiin, kaposiin ihovaatteesiin\nja avarampaan kauhtanaan puettu. Suureen, seuran keskellä olevaan\nvaskikattilaan oli seotettu vettä ja viinaa, josta kuki otti maljaansa\njuoda ja uhrataksensa. Eineeltä päästyä tuumailtiin Tielemakon lähdöstä\nja tuumat päätyvät sihen, että valjastettiin vaunu, laitettiin eväitä\nja Peisistrato, Nestoran nuorin poika, lähti Tielemakoa Lakedaimonaan\najamaan. Ensi'yötä pitivät matkalla ruhtinan Dioklen luona Pheiran\nkaupungissa, jo toissa iltana tulivat Spartaan (Lakedaimonaan) ja\nseisahtivat kuulun Menelaaon pihalla hevosensa.\n\nMenelaao piti parahillaan häitä sekä pojalleen että tyttärelleen. Ilo\noli korkeimmallaan, mitkä söivät, kutka joivat, kutka laulovat eli\ntanssasivat. Vaunun ja vierasten tuloa pihalle ei havattukan, ennenkun\neräs palvelioista kävi ilmottamaan. Menelaao käski heti hevoset\nriisua ja korjata; tulleet vieraat vastaan otti hän ystävällisesti.\nEnsiksi piti naisten saattaa heidät saunaan, siellä pestäviksi ja\nvoideltaviksi. Saunasta tultua istuivat Menelaaon viereen salissa.\nKummanki eteen nostettiin pieni pöytä ja pöydälle leipää, lihaa\nja muuta ruokaa, vierasten syödä, sittekun eräs piika esinnä oli\nheidän kätensä vedellä valanut. Muiden ruokain lisäksi pani Menelaao\nvieraillensa oman esikkopalansa, lihavimman paikan seljän puolelta\npaistia. Nuorukaiset söivät ja ihmettelivät itseksensä talon rikkautta\nja kaikissa nähtävää komeutta. Oliko Menelaao, enemmin kun yksikän muu,\ntavaroita Troiasta kotiinsa tuonut. Muiden tarinain ohessa Troiastaki\nkerrottaissa ja Odysseinki nimi mainitaissa tuli Tielemakolle vesi\nsilmiin, josta jo Menelaao, vaikkei vielä ollut vieraansa nimeä\nkysynyt, vähin arveli, ken oliki. Vaan Helena, mainio onnenrikko,\nsisääntultua heti muodosta tunsi Tielemakon, joka nyt, itseltänsäki\nOdyssein pojaksi kuultu, muuttu kaikillenki kalliimmaksi, rakkahimmaksi\nvieraaksi. Kohta kyseltiin häntä paljo kodistansa ja Tielemakon\njuteltua, minkä rauhattomuuden kosiat olivat Odyssein huonessa\nnostaneet, jo itseki kiivastuen lausu Menelaao:\n\n    \"Voi poloset! jopa vaan vuoteell' urohon jaloimman\n    Maata toivoivat, vähäkuntoset itse he ollen!\n    Niinpä se hirvi latoo salohon väkevän jalopeuran\n    Äsken synnytetyt pojat, äitiä viel' imeväiset,\n    Lähtee vaaroillen, lihaviin myös laksohin itse\n    Syömään, vaan toinenpa se, taas palaten pesähänsä,\n    Heillen kummallenki kovan lopun antava ompi.\n    Niin on Odyssei myöski kovan lopun antava niille,\n    Jos isä Tseyn suomin ja Apollounan ja Atheinan\n    Oisi, kuten muinen Lesboss' oli täysasutussa:\n    Kiivastuin Philomieleiden kera painelemaan sai,\n    Löi maahan väkevästi, Akaian vään ilotessa.\n    Semmoinen kosioihin Odyssei kun sekauisi,\n    Kyll' oisiit vähäaikuiset he ja katkerahäiset.\"\n\nNiin lausu Menelaao ja kaikki muutki surkuttelivat Pienelopan ja\nTielemakon kovaa onnea ja toivottelivat Odysseita pian kotiin tulemaan.\nMuuten Menelaao ei tiennyt hänestä suuresti mitänä, paitsi mitä eräs\nmerihaltia (eli jumala), Pruotei Aigyptossa, joka taisi muuttauta\nmiksi tahansa, tuleksi ja vedeksiki, oli Odysseista ennustanut, hänen\nkymmenen vuotta ympäri maita kuljettua, viimmen, ilman yhdettäkän\nkumppalitta, kotimaansa jällen näkevän.\n\nEnempätä tietoa isästänsä ei saanut Tielemako. Vaan olipa sitä jo\nsiinäki aluksi, sillä nyt tiesi hänen kuitenki elossa olevan. Niin\npäätti jällen kotiinsa rientää Tielemako ja siellä odottaa, siksikun\ntulisi isänsä. Menelaao ja Helena olisivat mielellään suoneet, hänen\nkauemminki Spartassa viipyvän, vaan sihenpä toisella ei ollut aikaa.\nLähtölahjaksi Tielemakolle anto Menelaao kultasen maljan, vaunan ja\nkolme kelpo hevosta. Vaan kuultuansa, hevosten ei menestyvän Ithakan\nvuorisella luodolla, otti ne jälle ja anto siaan kauniin, kulta\nrannulla reunatse koristetun, kuvilla sepiteltyn, Poinikilaisten\ntekosen hopiapikarin. Uhriatrialta päästyä saatettiin vieraat\nyövuoteelle, jonka naiset olivat heille käytävään valmistaneet hyvillä,\nvalituilla alasilla ja pehmiöillä villavaipoilla.\n\nAamulla jälkeen uhrattua ja jäähyväisiä otettua astuivat vaunuun\nnuorukaiset ja ajovat jällen Pheiran kautta Nestoran luoksi Pyloon.\nTielemako kumppaliltansa hyvästi otettua ei enää käynytkän talossa,\nvaan riensi laivansa luoksi rannalle. Yötä myöten kulkivat tyynellä\nmerellä jällen Ithakaan, pohjaspuolellen luotoa, sillä unissa oli\nTielemako varotuksen saanut, ei eteläpuolelle rantauta, josta oli\nlähtenyt, sillä kosiat siellä vahtasivat häntä toisella laivalla ja\nolisivat käsihinsä joutuneen surmanneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOdyssein itsen heitimmä äsken Phaiakilaisten laivaan nukkuneena.\nYhä nukkuessaan läheni laiva Ithakan rannalle. Soutajat eivät\ntahtoneet herättää häntä, vaan nostivat varoen rannalle sekä\nitsen, että Phaiakilaisten antamat lahjat; itset käänsivät jällen\nSkeriaan. Arkkuinsa, kattilainsa, maljainsa ja kolmijalkapatainsa\nkeskeltä Odyssei herättyänsä ei nähnyt yhtänä ihmistä, eikä maatakan\nkotimaaksensa tuntein alko vaikiasti päivitellä. Hätäytyneelle joutu\nnaisjumala Atheina avuksi. Kauniiksi, ihanaksi paimenpojaksi muuttaunut\nlähestyi Odysseita, jutteli hänelle Pienelopan kärsimisistä, Tielemakon\nmatkoista ja kehotti häntä, esinnä viekkaudella, sitte väkivallalla\nkosioita kohtelemaan ja kaikki tyyni ilkeytensä palkinnoksi surmaamaan.\nNiin autti häntä lahjojansa kallion rotkoon kätkemään ja muutti hänen\nsauallaan kukka-ihanasta miehestä vanhaksi, ryytyneeksi, kaljupääksi,\nheikkonäköseksi ja kankiajäseniseksi ukoksi. Hänen komiat vaatteensa\nmuutti kovin paikatuksi kerjäläisnutuksi, pani sauan käteen ja selkään\nkerjäläislaukun.\n\nSemmoisena vaelti \"monikärsivä\" Odyssei poikki vuorien ja tuli Eumaion\nluoksi, johon Atheina oli neuonut. Eumaio oli Odyssein sikopaimen,\nvaan kovin rehellinen ja jalo mies, jonka tähden Homeiro aina sanoo\nhäntä jumalaiseksi sikopaimeneksi. Oliki mies kuninkaallisesta suvusta,\nvaan jo lassa, ynnä kelvottoman hoitajansa, joutunut Phoinikilaisten\nmerirosvoin käsiin ja niiltä etäisille maille orjaksi myöty. Sieltä\noli aikoinansa Odyssei hänen ostanut ja pannut sikalaumainsa päälle.\nSemmoisena asu hän loittona kaupungista majassansa sikonavettain\nvaiheilla. Hänen allansa oli monta pienempää paimenta, jotka päivällä\nkaitsivat sikalaumoja laitumilla ja taas yöksi ajovat kotiin\nnavettohinsa. Kaukana näiltä seuduin oli toisia navettoja ja paimenia\nlampailla, vuohilla ja raavoilla. Senlainen oli senaikuisen ruhtinan\nOdyssein rikkaus.\n\nSikopaimen Eumaio oli jalo, ymmärtäväinen, herraansa Odysseita\nsydämestä rakastava mies. Aina kun häneltä vaadittiin sikoja\nkosiajoukon ruoaksi, kävi hänelle ähmiksi kosiain koiruus ja itkuksi\nrakkaan isäntänsä poisolo eli kuolloki, sillä elävän ei enää\nluullutkan. Parahillaan istu nut majansa ovella ja leikkasi paksusta\nraavaan nahasta anturoita, jotka sillänsä hihnoilla kenkäin siasta\nsito jalkainsa alle. Yhtäkkiä rupesivat koirat haukkumaan. Eumaio\nlaski nahan kädestään, katso ja näki vieraan ukon kohti käyvän. Niin\nsyititti koiriansa ja käski vieraan astua sisään. Siellä levitti hänen\nistuaksensa vuohentaljan lehtivuoteellensa, tappo sitte kaksi porsasta\njotka vartaalla paistettuna, jauhotettuna nosti vieraansa eteen ynnä\nviinasekoa puumaljassa. Niin söivät, joivat ja uhrasivat, jonka ohessa\nEumaio Odysseille kerto Ithakasta ja kuningas perehen onnettomuudesta.\nSyömästä päästyä oli tapa vieraanki itsestänsä jotai kertoa, vaan\nOdyssei, ei ilmottavatse, sano ruhtinapojan Kreitasta olevansa ja\nmatkalla tavanneensa Odysseinki, joka, jos ei jo kotona, kaikite'ki\npian olisi joutuva. Mutta sitäpä Eumaio ei tahtonut uskoa, koska jo\npitiki kuolleena Odyssein.\n\nNyt oli yö joutumassa ja paimenet palasivat kotiin sikalaumoinensa.\nVieraansa kunniaksi tappo Eumaio lihavan syöttilässian. Otsaharjakset\nviskottiin tuleen jumalille uhriksi ja samate reidet, jotka taasenki\nsitä varten ensin rasvalla käärittiin. Iltasen syötyä riensivät maata\npaimenet. Odysseille laitti vuohentaljoista vuoteen Eumaio lähelle\ntulisiaa ja anto karvasen levättinsä katteeksi. Kalvalla ja keihäällä\nvarustettuna kävi itse ulos laumainsa vaiheella kallion suojassa\nlepäämään.\n\nOdysseillä oli esinnä mielessänsä, kerjäläisenä kaupunkiin ja linnaansa\nkäydä ja siellä kosioita palvella, sillä tavoin kaikki heidän\nilkeytensä paremmin nähdä ja tarkemmin tuta saadaksensa. Mutta siitäpä\nkokonansa varotti häntä Eumaio sanoen:\n\n    \"Voi, vieraani sa, nyt mikä ankara päähäsi tuuma\n    Sai! Jopa vaan silmin nähen etsivä lietki sä surmaa,\n    Kun kosiain sekahan sinä niin nyt rientävä oisit,\n    Joienp' ilkiä valta jo paisuu taivoja myöten.\n    Ei lie'kän semmoisia heiän palveliansa,\n    Vaan nuoret, puetut kauhtoin, iholiivein myöski,\n    Hiuksin voieltuin, kasvoiltaan kaunihit aina\n    Palveliat heill' on; pöyät silosetpa ne vaanki\n    Notkuvat alla lihain, leipäin sekä viinojen alti.\n    Niin pysy täällä, kun ei kenkään menemään sua vaai,\n    En minä, ei myös ken toinen tovereistani täällä.\n    Vaan kun joutuu jälle Odyssein armain poika,\n    Hän sullen kauhtan, liivin, muut vaattehet antaa,\n    Laittaa myös, minne sua pääsi ja mielesi vaatii.\"\n\nNiin joutuki aamuna jälkeen ihana Tielemako matkaltansa ja kuulla\nsaadaksensa, millä kannalla nykyään linnassa elettiin, kävi esinnä\nEumaion puheella. Hän tuli kasvot ja pää voiteista kiiltävinä, kaunis,\navara levätti päällä, anturat jalkain alle sidottuna ja saua kädessä.\nKoirat jo kaukaa tuntien juoksivat liehakoiten kohti ja luotuneen\nvastaan otti Eumaio suurimmalla ihastuksella, halasi häntä, suuteli\nposkipäille, silmäkulmille ja käsille. Kuinka vaikia eikö mahtanutki\nisällä olla, ei kohta itsiänsä ilmottaa. Kuitenki päätti vielä jonkun\najan tuntemattomana elää. Sentähden nousi nöyrästi ylös sialtansa,\njotta pojan istua. Mutta Tielemako, tuntemattomanaki ukon vanhuutta\nkunnioittava, kielsi nousemasta, sanoen:\n\n    \"Istu vaan vieras; muuallaki paikkani saan ma\n    Täällä, ja luonapa mies, joka laittaa istumahan mun.\"\n\nKysyi sitte Eumaiolta, mistä vieras oli ja Eumaio vastasi lausuen:\n\n    \"Senp' asian sanoa minä, lapseni, voinki jo sulle:\n    Kreitan maalt' avaralta sanoo sukuaan olevansa,\n    Sitte hokee nähneens' ihmiskaupunkeja paljon,\n    Kulkeva ympäri maan, jumalan toki määreämästä;\n    Niin venehestäpä nyt miesten Thespruotilaisten\n    Sai asemilleni tänne, ja sulle ma nyt hänen annan,\n    Tee miten itse tahot; mies armoa etsivä on hän.\"\n\nSihen vastasi Tielemako:\n\n    \"Voi, Eumaio, jo nyt pakinan murehuttavan äänsit!\n    Kuinkapa vaan kotihin vieraasi ma ottava oisin,\n    Nuori kun itse olen ja käsiltäni voimaton aivan\n    Vastoamaan ketänä, kuka vaan mua vaartava oisi.\n    Vaan kuitenki, kos on vieras tämä luoksesi tullut,\n    Niin kauhtan, liivin, muut vaatteet hälle ma annan,\n    Anturakengät myös jalkaansa ja kaksteräkalvan,\n    Niin lähetän kunne mielellään lähtevä lienee.\n    Vaan jos niinki tahot, sa majassasi hoitele häntä,\n    Vaatteet kaikki ma tänne lähettävä oon sekä ruoan\n    Syöäkseen, jottei mitänä kulutust' ole teillä.\n    Sinne vaan kosiain käsihin minä hänt' en laske\n    Lähtemähän, väkivaltanen aina kun on meno siellä.\n    Vaikia oisi nähä kaikkein herjailevan häntä,\n    Vaan vastustella monikertoa työläs on aina\n    Vahvemmanki uroon, väkevämpiä itse he ollen.\"\n\nEumaio sito anturat jalkohinsa ja lähti astumaan saua kädessä. Niin\njäi Odyssei poikansa Tielemakon kansa kahden majaan. Vielä vähän oltua\nilmotti nimensä isä. Voi mikä ilmisaama! mikä riemu, mitkä halaamat,\nmitkä suudelmat, mitkä ilokyynelet poskilla! Naisjumala Atheina muutti\nmyös äkistä Odyssein muodon ja puvun, ettei enää näyttänyt kerjääläis\nukolta, vaan komialta, sukialta mieheltä.\n\nVaan pitkää aikaa tok' ei ollutkan ilolle antamista, ennen saatua\nmuut asiat oikein ja parahimmalla tavalla suoritetuksi. Odyssei sano\npäivällä jäljestä taasen kerjääläisukoksi muuttauneena tahtovansa\nlähteä linnaan kosiain sekahan ja tappaa kaikki tykkynänsä kosiat.\nTielemako säikähti tästä äkkinäisestä tuumasta, vaan isä rohkasi häntä\nja kielsi kellenkän mitä hiiskumasta.\n\nTuumailtuansa tuli jällen sikojen päällys kaupungista. Odyssei oli\ntaasen kerjääläiseksi muuttaunut, ettei tuntenut Eumaio. Nyt lähti\nTielemako kaupunkiin ja kosiat ei vähä ähmistyneetkän kun vielä\nnäkivät hengissä, eikä surmattuna rosvoilta, joita olivat häntä\nvarten toimittaneet. Elleivät olisi kansan kostoa varoneet, niin toki\nolisivatki julki paikalla hänen murhanneet.\n\nSeuraavana päivänä kävi kerjuuryysyissänsä Odyssei kaupunkiin\n\"jumalaisen sikopaimenen\" seurassa. Jo matkallansaki sai vähän\nkärsiä, mitä vasta matkan perillä oikein oliki odotettavana. Sillä\nmäen poikki astuttuansa ja tultua ihanan kaivon luoksi haapalaksossa\nkaupungin lähellä, josta kaupungin piiat jokapäivä kävivät vettä, yhtyi\nvuohilaumain paimen Melanthei seuraan ja nähtyänsä Eumaion ja Odyssein\nyhdessä rupesi paikalla pilkkaamaan ja häväsemään heitä, sanoen:\n\n    \"Nyt tosiaanki jo vaan kaimailee kehnoa kehno;\n    Niinp' yhä seuroavat jumalatki vertasiansa.\n    Kunne viet, hävytön sikomies, nälkäistäsi tuota,\n    Ruokain tuhroajaa, julmaa kyläkerjääläistä,\n    Ain' yhä olkiahan kihnuttava pieliä vasten,\n    Ruoka se mielessään, ei maljat, kattilavasket?\n    Jos toki lähtisi mulle navettain vahtoajaksi,\n    Tarhoja vartiomaan, vuohillen lehtiä saamaan,\n    Niin juovalla heraa paisuisiki pohkia hällä.\n    Muttap' opittuahan laiskaksi hän ei toki taia\n    Työhön ryhtyäkän, vaan kerjäten ympäri maita\n    Pyyellä ravita mahoaan yhä täytymätöntä.\n    Mutta sanonki ma sen ja se on totinen toisi vaanki:\n    Jos linnaan nimikuulun Odyssein astuva oisi,\n    Kylläpä lentelevät tuolit toki ympäri päänsä,\n    Ei sivujaan myös kiitä nakeltua seiniä myöten.\"\n\nNiin haukuttuansa Melanthei vielä päällisiksi potkasi perään Odysseita.\nSillä tavalla tulivat linnaan, josta jo aikasin rasvan kartu\npaistetuista ja paistettavista lihoista levesi heitä vastaan.\n\nJa katso pihalle tultuansa näki Odyssei vanhan koiran, jonka ennen\nTroiasotaan lähtöänsä oli penikasta kasvattanut ja useinki käsistänsä\nsyöttänyt. Tämä vanhoillaan voimaton, kaikilta hyljättynä ja\neläviltäki vaivattuna makasi liassa juuri viimmesissä hengissään. Vaan\nsemmoisenaki tunsi vielä vanhan herransa ja elättäjänsä, liehahteli\nmuutaman kerran häntäänsä ja yritti luoksi konttaamaan. Mutta ei\nvoidenkan lähennellä, nuuskahteli loitompaa ja kuoli. Odyssei huokasi\nitseksensä ja koki pidettää kyynelensä; niin astu linnan saliin.\n\nTäällä istuivat mainitut sadat kosiat seinitse tuoleilla taljain\npäällä, kullaki pieni lavu jalkain alla ja edessänsä pöytä lihalla ja\nleivällä varustettu. Lautasista sillon ei kysytty, ehkei tiettykänä.\nVälimiehiä ja muita palvelioita juoksi eestakasi syöjiä palvelemassa ja\nkeskellä lattiata oli viinasekoa isossa astiassa, josta juomakantajat\nammuntivat kunki kosian juotavaksi. Koko ruoka'ajan piti laulajan\nrunoja laulella. Salin pylväillä oli peitsillä siansa ja muilla aseilla\npitkin seiniä. Viheliäisten tavoin istu sisääntultuansa ovikynnykselle\nOdyssei. Kosiat nähtyänsä suuttuivat ja toruivat sikopaimenta, joka\nsemmoisen vieraan oli linnaan johdattanut. Eikä voinut ennen mainittu\nvuohipaimen Melanthei olla hänkän taasen Odysseita pilkkaamatta\nKuitenki kierti tämä mies mieheltä kosioilta ruoan apua anomassa.\nPistivätki sekä leipää että lihaaki usiammat hänen ryytyneen\nlaukkuunsa. Ainoasti Antinoo, ylävin kaikista, ei antanut mitänä, vaan\nnakkasi vihoissaan jalkalavunsa Odyssein päälle. Joku toinen taasen\nnaurulla lähetti lehmänsorkan häntä vasten ja itse piiat tekivät\nhänestä pilkkaa.\n\nKaiken tämän kärsi kuningas sanaa hiiskumatta, vaan mielessänsä odotti\nkostonhetkeä, joka ei ollutkan kaukana. Pienelopa yhä kosioilta\nvaivattuna sai mieleensä, jotai ansiotyötä heille määrätä ja niin astui\npiikainsa keskellä moniaana aamuna heidän luoksensa puhutellen:\n\n    \"Kuulkooten, jaloset kosiat, kuni oottaki tänne\n    Joutunehet syömään sekä juomaan herkeämättä,\n    Ain' yhä mieheni poiss' ollen sill' ei toki muuta\n    Teillä ole'kana vaan sanomista ja syyttelemistä,\n    Kun käyneenne kosiin mua, vaimoksenneki saamaan\n    iin kosiat, kosk' ootta ruvenneet taistelotöille,\n    Tuon minä tänne ison jousen jumalaisen Odyssein,\n    Kenpä se, huokeimmasti käessään käättyä kaaren,\n    Nuolellaan kirvestusinan läpi laskeva lienee,\n    Hälle lähen naiseksi, tämän heti heittävä huoneen\n    Miesavioiseni, kaunoisen, tavaroistaki rikkaan,\n    Vaan jota, joski unissa, ma kerran muistava lienen.\"\n\nOdyssei itse oli usein ennen jousitaitoansa koitellen ampunut nuolen\nkahdentoista perätysten lyödyn kirveen silmän läpi ja saman työn\nmääräsi nyt Pienelopa kosioille. Vaan eipä ollut koko ylpiässä\nkosiajoukossa sitä miestä, joka olisi voinut jousenkan jännittää,\nvaikka kyllä rasvallaki voitelivat ja hautoivat tulen ääressä kaarta,\njotta nöyremmäksi ja taipuvammaksi saada. Kauan yriteltyä jo viimmen\noltiin toiseksi päiväksi koko työ lykätä. Sillon astui Odyssei\nryysyissään esille ja lausu:\n\n    \"Työntööten toki mulleki jousi se, jotta ma myöski\n    Saisin koitella käsivoimoa, oisiko vielä,\n    Kun muinen sujuessa jäsenteni voim' oli mulla,\n    Vai joko mennyt lie kulkeissani hoitoa vailla.\"\n\nKosiat närkästyivät, toki sopimattomaksi katsoen, kerjääläiselle jousta\nantaa, vaan Tielemako otti jousen ja lausu:\n\n    \"Ei kenkään mua estä Akaian maan urohista,\n    Jos kellenki tahon m' antaa tahi kielteä jousen.\"\n\nNiin anto jousen isällensä Odysseille, joka totutulla kädellä\nhelposti veti kaaren ja laski viuhautti nuolen kaikkein kahdentoista\nkirveen silmäin läpi. Kaikki hämmästyivät. Vaan Odyssei silmää iskien\nsikopaimenelle Eumaiolle ja myös raavain paimenelle, jotka tiesi\npuoltansa pitävän lausui kaikkein kuulten sanoen:\n\n    \"Niin varsin lopetettuna lieki jo nyt tämä leikki,\n    Vaan toiseen pahkuun, jota nuoli ei koskenut ennen\n    Koitan, jos osoan ma ja onnea suo Apollouna.\"\n\n\nSamassa lenti nuoli ylävimmän kosian Antinoon kurkkuun, niin että tämä\nkaatuessaan vielä vei pöydänki ruokinensa viinoinensa kumoon lattialle.\n\nKaikki kosiat säikähtivät, juoksivat pystöön ja katsahtivat seinille,\naseita saadaksensa. Mutta jo päivällä ennen oli Odyssei toimittanut\nne Tielemakolta poiskorjattavaksi, jonka vasta huoleksensa kosiat\nhavatsivat. Vaan vieläkän eivät luulleet Odyssein Antinoota tahallaan\nampuneen, ennen kun kuulivat seuraavat hirvittävät sanat. Näin lausui\nOdyssei:\n\n    \"Koirat, t' etten luulleetkan kotihin tulevan mun\n    Troian maalta enää; tavaroitani vaan menetittä,\n    Täällä kun ain' elelittä ja piikoja herjaelitta,\n    Naistani kiusailitta te myös eläessäni vielä.\n    Pelkoa ei ollut taivaan avaran jumalista,\n    Ettekä myös varoneet ihmisten kostoa jälkeen,\n    Vaan nyt lieki jo teille lähestyvä surma ja loppu.\"\n\nNe sanat kuultua ja niistä äsken älyttyä, ken oliki sitä ennen kaikilta\nherjattu kerjääläis ukko, vasta oikein vapisivat kosiat. Oliki jo\nuudelleen vetänyt jousensa Odyssei ja pannut nuolen varalle. Myös\noli saanut miekan, kilven ja kypärin Tielemakolta. Ja sikain sekä\nnautain paimenet olivat annetulla käskyllä sulkeneet kaikki sivuovet\nja seisoivat täysiaseissa herransa Odyssein puolesta. Mutta kosioilla\nei ollut aseita yhdelläkän. Sillon rupesi. Eurymako, Antinoon jälkeen\nkaiken ylpein kosioista rukoilemaan sanoen:\n\n    \"Jos Ithakan pääherra, Odyssei, oot tosiaanki,\n    Niin miehetpä Akaian kyll' elivät, kuni lausuit,\n    Paljo tehenki pahuutta talossasi, maallasi paljon;\n    Vaan jopa nyt menetit miehen, joka syy oli kaiken,\n    Antinoon, hän juuri nämät työt alkanut ompi,\n    Häitäpä ei niinkän kysyen ja ei naistasi myöskän,\n    Vaan muu huolenahan, jota ei Krononen toki suonut:\n    Kuink' on vallan saisi hyvinraketuss' Ithakassa\n    Itse, ja pauloillaan sun poikasi kuoletetuksi.\n    Saiki jo hän loppunsa; sa vaan toki armaha maasi\n    Kansoa; kun nyt esiksi sinun vaan suostutetuksi\n    Saamma, jo tuommaki jälkeenpäin, mitä syöty ja juotu,\n    Tuomma veronki samoin, kakskymmenisen härän arvuun,\n    Myös kultaa sekä vaskea, sikskun säämesi ompi\n    Leppyvä, vaan ennen sitä syy sun suuttua onki.\"\n\nKivastuneena vastasi Odyssei:\n\n    \"Enp', Eurymako, jos kaiken tavaranne ma saisin,\n    Sen mintä nyt teill' on, mitä vastaki saatava oisi,\n    Niin en sittenkän surmasta ma kättäni poista,\n    Ennenkun kaikkein kostettua ilkeyestään.\n    Nyt tili tehtävä lie: vastaan sotikaa tahi juoskaa\n    Pois pakohon, ken vaan surmaa sekä kuolloa pelkää;\n    Vaan surmaansapa nyt mä kenenkän en välttävän usko.\"\n\nTuskan vimmasa karkasi miekka kädessä Eurymako Odysseita kohti, mutta\nei päässytkän monta askelta, ennenkun surman nuolelta kohdattuna kaatu\npöytäin, ruokain ja tuolien ylitse. Niin menetti yhden kosioista joka\nampumalla Odyssei ja nuolten loputtua, toisia peitsillä. Myös sotivat\nTielemako ja molemmat paimenet urhollisesti. Vaan vielä oli monta\nkosioista pystössä. Sillon pisti vuohipaimenelle, ilkiälle Melantheille\npäähän, käydä aseita kosioillenki huoneesta, johon tiesi ne korjatun.\nNiin saivat nämätki peitsiä, joita lähettelivät Odysseita ja poikaansa\nkohti. Mutta Atheina suojeli heitä peitsien koskemasta.\n\nNiin pistihen taasen kerran Melanthei aseita toisesta huoneesta\nkosioille tuomaan. Sen havattuansa Eumaio ja toinen paimen riensivät\nheti jälkeen, sitovat hänen käsistä ja jaloista, kiinnittivät pitkän\nköyden jalkasiteesen ja vetivät hänen sillä jaloin ylös, päin alas\nilmassa rippumaan. Kävivät sen työn toimellisesti tehtyä jälle saliin\nOdysseita ja Tielemakoa auttamaan. Nautain paimenella onnistu kuoliaksi\npistää se kosioista, joka muutamia päiviä ennen oli lehmänsorkan\nOdyssein päälle nakannut ja erään toisen menetti sikopaimen.\n\nNiistä harvoista, jotka enää olivat hengissä, juoksi yksi sinne toinen\ntänne pöytäin, tuolien ja kaatuneiten tovereitensa keskellä, siksikun\nitseki kompastuivat ja kaatuivat kuoleiten sekaan. Koko joukosta ei\nsaanut kun kaksi armon, nimittäin laulaja ja eräs välimies, joiden\nedestä Tielemako rukoili. Laulaja oli heti sodan alkaissa lymyyn tuolin\nalle kontannut. Nyt Tielemakon esirukouksen kuultua, kävi itse esiin,\nvisko pois lehmäntaljan, jota tähän asti oli kilpenänsä pitänyt ja alko\nrukoilla sanoen:\n\n    \"Säästä, Odyssei, armaha vaanki rukoilia miestä!\n    Itseki jälkeenpäin katunet, jos laulaja raukan\n    Surmaat, ken laulan jumaloille ja ihmisy'ille.\n    Toisen opettamaton, jumalalta ma lauluni mieleen\n    Sain kaikennäköset; sullenki ma laulava oisin,\n    Kun jumalalle, sa siis ellös nyt päätäni surmaa.\n    Armas poikasi, Tielemakoi, toki toistava on sen:\n    En mielelläni tänne ja en mitä outtava myöskän\n    Lähtenyt oo, kosiain pitopöytäin lauleliaksi,\n    Vaan pakotettuna, kun väkevämpiä mont' oli heitä.\"\n\nNiin antoki hänelle ja toiselle jo nimitetylle armon Odyssei. Käski\nsitte Tielemakon kutsua sisään ruokavaimoa, joka tähän asti oli\nvartioinnut linnan viisikymmentä erihuoneesen suljettua piikaa.\nTämä alko riemuilla nähden kaikki kosiat kumossa lattialla, mitkä\nkuolleina, mitkä juuri henkilähdössään, mitkä peitset ruumiissa vielä\nvähä kuuluvamminki luskaelevan, ukisevan. Sillon lausu Odyssei nämät\nmuistettavat sanat:\n\n    \"Riemuta ei piä millonkan tapetuist' urohista,\n    Vaikk' ilosetki olemma pahan työn rankasemasta.\"\n\nSen jälkeen piti vaimon ilmi antaa kaikki piiat, jotka petollisesti\nolivat käyttäneetse ja pitäneet kosiain puolta. Semmoisia oli\nviidestäkymmenestä kaksitoista. Tielemako paimenten avulla hirtti ne\nsyrjäpaikkaan huoneessa. Vuohipaimen vielä hengissä päin alas rippuva\nkuoli surkian kuoleman elävänä palasiksi leikattu. Ithakan korkiat\nruhtinat Odyssei ja Tielemako ottivat nyt kumpiki lapion ja luudan\nkätensä ja rupesivat paimenten auttaissa salia veristä puhdistamaan,\nkannettuansa, vedettyänsä eli vyörytettyänsä ruumiita yhteen kokoon\nkartanolle. Piiat huuhtovat vesillä pöytiä, tuoleja ja lattiata.\nViimmeksi savusti kuningas salin rikillä eli tulikivellä.\n\nJumala oli näihin saakka raskaassa unessa Pienelopan pitänyt,\nettei tiennyt mitänä koko kauhiasta ryskeestä, sodasta ja veren\nvuodatuksesta. Nyt herätti ruokavaimo hänen ja ilmotti mitä oli\ntapahtunut. Vielä epäili Pienelopa, eikä tahtonut muukalaista\npuolisokseen tuntea, ennen kun tämä kylpeneenä, voideltuna ja\nuudella sulosimmalla kauneudella Atheinalta muodostettu, kiiltävissä\nsuortuvissa, liehahtelevassa purpura puvussa astu itse, kuni elävä\njumala, naisensa eteen ja vielä päälliseksi näytti hänelle hyvin tietyn\nluomapilkkunsaki. Nyt katosi kaikki epäileminen ja ilokyynelet silmissä\nkiiruhti uskollinen nainen armasta, kaksikymmentä vuotta kateessa\nollutta, ikävöittyä puolisoansa suutelemaan, halaamaan ja syleilemään.\n\n\n\n\n8. Duoroisten majamuuttelosta ja kuningasvallan hävittämisestä.\n\n\nPäätettyä Troiasodan pääty myös Greikalaisten varsinainen sankariaika\nja, saman ajan loistava kuutama, runot, kävivät alle. Vaan\nvieläsiitäkän ei ala historian selkiä paiste. Alkaapa uusi, pitempi\nkun puolituhatvuotinen ajanjatko, jota sopivimmasti voipi hämäräajaksi\nnimittää. Tällä ajalla tarusekanen mielenlaatu ei vielä poikkene\nGreikan historiassa, jota vasta jälestäpäin vähitellen tapahtuu.\nVaan vähitellen vaikenevaiset runot, sadut ja tarinat ovat entisiä\npaljoa köyhemmät, vähäpätösemmät ja tasanen historioima tapahtuneista\nasioista vielä ensialussansa. Sentähden on koko aika Troiasodan (1184)\nja Solounan (594) välissä täynnä lomia, tiedoista köyhä. Vaan jospa\nei ole`kan ennisajan mukaan mainittavilla tapauksilla täytetty, niin\nkuitenkan ei sovi ajatella, Greikalaisten tällä ajalla muka pysähtyneen\nnousemisestaan. Nytpä itivät ja juurtuvat kansassa, jos kohta\nverkalleen, kaikki ne siemenet, joista myöhemmin tapaamma ihanimmia\nkasvuja täydessä kukassaan, erittäinki Persiasodan aikoina, jollon\nkansa nuokkuvaisesta tilastaan ulollisilta vavauksilta herätetty vasta\nalkoiki oikein valveella asua.\n\nMonta miespolvea Troiasodasta tapahtui Helleiniläisten joukkoin\nkeskellä merkilliset majamuuttelot, jollon kuki heistä muuttausi\noleville asunnoilleen. Vasta sitte taisi kansallisuuski paremmin\njärjestyä. Niin muuttivat, luultavasti kuusikymmentä vuotta\nTroiasodasta, Thessaliassa sitä ennen asuneet Boiuotilaiset uuteen\nheistä nimensä saaneheen Boiuotian maahan. Paljoa merkillisempi on\nkahtakymmentä vuotta myöhempi (noin 1100 e. Vap.) väenkulku, jota\nHerkuleisten paluuksi tavallisesti sanotaan, koska muuttavain joukkoin\npäämiehet kehuivat olevansa Herkuleisia s.o. Herkulen jälkisiä, greik.\nnimellä Hierakleidoja. Tämä iso väenkulku seuroillaan ei koskenut\nainoasti Peloponneisoa, vaan muitaki Greikan valtoja. Jo ennen (s.\n112) on mainittu, kuinka Herkuli perinnöstään Eurystheiltä erotettiin.\nMöys Eurysthein kuoltua eivät päässeet Herkulen pojat isänsä maita\nhallitsemaan, vaan Pelopan pojat Atrei ja Thyesta. Sitte jälkeenpäinki\nkokivat monasti Herkuleiset saada jällen perintöoikeuttansa\nPeloponneisossa, vaan eipä onnistanut, ennen kun neljännestä\npolvesta Herkulen jälkiset Temeno, Kresphuonta ja Aristodiemo suuren\nväkijoukon enimmiten Duoroisia koottuansa ryntäytyvät Peloponneisoon,\nesiisänsä maita valtaamaan. Delphon ennustelmalta neuotut kulkivat,\nei kuni entiset Herkuleiset Korinthon kannaksete, vaan merite Akaian\nrannalle väkensä maalle luoden. Niin Akaiasta uloten saivat enimmän\nosan Peloponneison saarennosta haltuunsa, jonka päämiehet keskenään\njakovat viideksi uudeksi vallaksi. Messeinia tuli Kresphontalle, Argo\nTemenolle ja Sparta vähä ennen kuolleen Aristodiemon kaksospojille,\nEurysthenelle ja Proklalle. Aleita, hänki Herkulen jälkisiä neljännestä\npolvesta sai Korinthon ja Oksylo Aiotiasta Eilidan. Niin joutuivat\nmuut Peloponneison vallat Herkuleisten alasiksi; Arkadia ainoastaan,\nvuoriltansa suojeltuna, ei joutunut. Mailta ja valloiltansa\nHerkuleisten kautta ahdistetulle Tiisameno Pelopaiselle onnisti\nvuorostaan Iuonaiset Akaiasta ajaa, siellä uuden vallan laatia.\nMuiden Peloponneison asukasten piti taikka heittäytä voittajainsa\nhaltuun taikka maalta lähteä, niinkun vasta nimitettyin Iuonaisten,\njotka Tiisamenolta pakotettuna kulkivat Attikaan. Peloponneisossa\ntuli voiton saaneiten Duoroisten tavat ja puheenparsi vallalleen.\nVielä senki vuoksi on tämä Duoroisten Peloponneisoon muutanto varsin\nmainittava asia, kun syytti moninaisia Greikalaisten muutteloja ja\nistutelmia Edisasiassa. Niin muutti sinne erittäinki Iuonasia heistä\nniin kutsuttuun Iuonian maahan, jotta sitte varahin heränneen mielensä\nkautta niin runoilemissa, kun muissa tiedon ja taidon harjottamisissa,\ntulivat paljo hyvää vaikuttamaan Greikan kansallisuuden ja mielenvalon\nedestämiseksi. Myöhemmin tulee enemmin näistä Greikalaisten\nistutelmista mainittavaksi.\n\nGreikalaisten eli, yhteisemmästi sanoen, Euroopalaisten mielenlaatu\nkasvo vähitellen aina enemmin ja enemmin Asialaisesta esikuvastaan\nerille. Sankariaikana oli Greikassa vielä ylensä ruhtinoita ja\nkuninkaita perinnöllisellä, jos pienelläki vallalla. Homeirosta näemmä\nkuningasten sivulla muita vapasäätysiä, suuriarvosia ylimyksiä,\njoukkoin päämiehiä. Vaan niin itse Troiasota, kun heti jälkeen sattuvat\nkansain majamuuttelot vaikuttivat, että rahvaski, joka tän asti olen\npäämiestensä vallassa elänyt, tuli paremmin oikeuttansa puoltamaan.\nNiin jopa peräti hävitettiin kuningasvalta melkein jokasessa Greikan\nkansassa ja tasavalta (respublica) pantiin siaan. Senlainen vallan\nmuute tapahtui muutamissa kansoissa ennemmin, toisissa myöhemmin, vaan\nusiammasta kohti likimmäisinä vuosisatoina Duoreisten majamuuttelon\njälkeen.\n\nUudet kansalliset asetukset, jotka seurasivat mainittuja\nvallanmuutteita, ovat monilaatusia muodoltansa. Ei juuri ottanutkan\nyksi Greikalainen kansa, mitä toisessa näki otetuksi, vaan tahtoi\nkaikki pienimmissäi asioissa omalla tavallansa luoda ja laatia.\nPääsummasesti oli Greikalaisen kansallisuuden kerite melkeen seuraava.\nRuhtinat ja muut päämiehet pitivät, vielä kuningasvallan hävitettyäki,\njonkun ajan hallituksen käsissään. Kansa heidät mielellään suatsi\nhallitsevan, niin ennestään tottunut ja myös nähden heidät suuremman\nälynsä, taitonsa ja rikkautensa ohessa sihen virkaan otollisimmiksi.\nTätä hallitusmuotoa kutsuttiin ylimysvallaksi (aristocratia). Vaan\nniinpian kun ylimykset kansan rasitukseksi pahoin täyttivät valtansa,\nheti havatsi kansa, itsensä vaan joilta kuilta harvalukusilta miehiltä\nvallituksi ja valitti vaikeuttansa eräsvallasta (oligarchia), joksi\nylimysvaltaa sillä mielellä nimitettiin. Vaan paitsi ylimysten omaaki,\ntoisinaan sopimatonta käytöstä oli muitaki syitä sihen, ettei kansa\nkauemmin heihin suostunut, erittäinki se, että kauppakäynnin paremmin\nvoimaansa päästyä ja tavarain sillä rahvaanki keskellä tasauttua, moni\nrahvaasti rupesi rikkauttansa korkiampiverosena pitämään, kun ylimysten\nsukua, säätyä ja nimiä. Niin toivoivat itsetki vallan osallisiksi\npäästä ja muuttivat ylimysvallan kansavallaksi (democratia), vaan\njoka, ikäskun ylimysvalta eräsvallaksi useinki pian rahvasvallaksi\n(ochlocratia) sortui.\n\nSuostumattomuudesta eräsvaltaan ei kuitenkan suoraan siennyt\nkansavalta, vaan ensisti vallikoima (tyrannia), jonka samanaikuinen\nilmauma Greikan erinäisissä kansoissa, seitsemännen vuosisadan\nkuluessa, todistaa Greikalaisten kansallisuuden yhteisestä juuresta\nalkunsa saaneen. Vallikko (tyrannus) Greikalaisten mielestä oli\njokanen, joka kansallisia asetuksia vaston pöhkäsihen yksin\nhallitsemaan, lie muuten hallinnut laukiasti tahi kovasti. Vallikot,\njotka niin olivat yksin hallitsemaan kohonneet, sortivat sekä väellä\nettä viekkaudella perustuslaillisesti tilinalasia ylimyksiä. Tässä\nsorrannassa kansa mielellään puolti heitä, joka ylimysten hallitukselle\nkovasti nyrkästynyt juuri oliki heidät päämiehiksensä valinnut\neräsvaltaa hävittämään. Sillä kansa totteli mieluisemmasti yhden\npäätä, kun monipäistä ja monimuotoista hallitusta ylimyksiltä. Vaan\nvallikoilta kuoltuansa meni hallitus usein pojalle ja pojanpojalle,\nsiksikun kansa sihenki suuttunut hävitti vallikoiman ja asetti\nkansavallan siaan. Semmoisia vallanmuutteita tapahtui usiamman Greikan\nkansan keskellä, kuudennessa Vapahtajan edellisessä vuosisadassa,\nparaite Spartalaisten avulla ja voimalla.\n\nKorintho sopii oikein esimerkiksi näihin vallan muutteisiin ottaa.\nSiinä hävitettiin kuningasvalta noin 777 e. Vap. Sen siaan tuli esinnä\nylimysvalta, jota Bakkiadat pitivät, siksikun 120 vuotta myöhemmin\nrahvasviekottaja Kypfelo sorti vallan heiltä, ylellisen elämänsä\nja mielitahtosuutensa tähden vihatuilta. Vaan heistä kansan avulla\nlopun tehtyä jopa rupesi itse vallikoksi. Itsemielisemmästi isäänsä\nhallitsi poika Periandro, joka kaikella tavalla koki heikentää ja vielä\nsikseen hävittääki ylimykset kaupungista, itsensä kolmellasadalla\npäävartialla turvaten. Vaan isänsä rahvasviekottaja luonnosta poikennut\nei suannut halpasäätysempiäkän kaupungista, vaan ajo kaikki kaupungista\nmaalle. Hänestä hallitsi vielä eräs siitä suvusta, Pfammetiko,\nvaan joka muutamien vuosien kuluttua, ajettiin kaupungista, jonka\njälkeen ylimysvalta uudistettiin (581 e. Vap). Tällä epävakaisella\nhallitusajalla edistyi kuitenki lavialla kaupallaan Korintho rikkaaksi,\nvoimalliseksi. Myös ylesi taito ja mielenkorko Korinthosta, erittäinki\nKypfelon ja Periandron hallitessa. Eikä muutkan senaikuiset vallikot\nhidastuttaneet alamaistensa nousemista moninaisissa mielen ja taidon\nlaaduissa, vaan paremmin edestyttivät.\n\nGreikan erinäisistä valloista korottihen viimmen Sparta ja Atheina\nmuita ylevämmäksi. Heistä viimmen yhdistyy Helleinalaisten kansain\nhistoria, ollen kumpiki heistä sukujoukkoinsa päitä, Sparta Duoroisten\nja Atheina Iuonaisten ja niin koko Greikan kansallisuuden kahtalaista\nlaatua osottaen. Tämä kahtalaisuus näytäksen merkillisesti siinä\nkansallisuuden muodossa, joka kummassai vallassa asetettiin ja\nvahvistettiin suurilta lakisäätäjiltä, joista jälkeenpäin tulee\nmainittavaksi. Greikan historian loistavimmilla, tapauksilta\nrikkaimilla ajoilla olivat muut pienemmät kansat ikäskun liitettynä\njompaan kumpaan näistä kahdesta pääkansasta ja näihinpä likenivätki\nenemmän eli vähemmän, vaan ainoasti yhteisessä mielenlaadussa ja\nperustuksissaan, ei niin, että moninaisuus Greikalaisten asetelmissa\nsiltä olisi vähetty.\n\n\n\n\n9. Lykurgon Hallitusvaiheesta Lakedaimosa.\n\n(885 vuotta ennen Vapaht.)\n\n\nKuningasvaltoja hävitettäisä useimmisa Greekan valtakunnisa, pysyi\nsemmoinen kuitenkin Lakedaimosa, arvaten sen vuoksi, että siinä oli\nkaksi kuningasta. Sillä kuin kateus vähällä yltyi heidän keskensä,\noli kumpikin ahkera etsimään kansalta apua ja sen seasta toimittamaan\nitsellensä lahkokuntaa, jonka tähden luultavasti monta kuningasten\netuisuutta heitettiin mitättömäksi. Lakedaimosa ei kuitenkaan ollut\nsemmoisia mieskeitä ja sekaseuroja, kuin tällä kapinain ajalla muualla\nGreekan maasa. Kuinka kovin into kuitenkin oli täsäkin yltynyt,\nnäkyy siitä että kuningas Eunomus keskellä toria pistettiin puukolla\nkuoliaaksi. Tältä jäi kaksi poikaa, Polydektes ja Lykurgos. Vanhempi\ntuli kuninkaaksi, mutta hänen ennen pitkää kuoltuansa, piti veljen\nsaada kuninkaan virka. Lykurgos ylennettiinkin hallitusistuimelle,\nmutta kuultuansa veljensä lesken olevan raskassa, ilmoitti hän\njulkisesti tahtovansa luopua valtikasta, jos tämä synnytti pojan.\nLeski, ylpiä vaimo, sanotti hänelle salaa, aikovansa surmata lapsen,\njos hän tahtois naida hänen ja pysyä kuninkaana. Lykurgos kauhistui\nsemmoisia vehkeitä, vaan viivytti vastaustansa, säilyttääksensä lapsen\nhenkeä. Hän sääti salamyhkää vartoa äitiä ja käski palveliansa, lapsen\nsynnyttyä, tuoda se haltuunsa. Poikapa syntykin. Ilolla kiljasi\nLykurgos: \"Lakedaimolaiset, nyt on teille syntynyt kuningas!\" Hän\nmääräsi itsensä lapsen hoitomieheksi, nimitti sen Charilaos (kansan\niloksi) ja hylkäsi kuninkaan säädyn.\n\nEhkä näin jalosti rehellistä ja suuntaista, vainosi kuitenkin\nLykurgota entisen kuninkaan leski ja sen lahkokunta. Hän saatti hänen\njuoruillansa epäluuloon hankkivan muka lapsen surmaa, ja Lykurgon\ntäytyi paeta Lakedaimosta, välttääksensä kaikkea soimausta. Lieneekö\njo silloin hänellä ollut aikeisa, tällä pakomatkallansa etsiä oppia\nja viisautta hallituksen harjoitukseen, jolla hän mieli hyödyttää\nkotimaatansa. Sentähden arvoin matkusti hän ensiksi Kreetaan, joka oli\nkuuluisa kuninkaansa Minoksen visasten, ehkä kovain, Lakien suhteen.\nTäällä tuli hän tuntemaan Thaleksen, viisaan valtamiehen ja runojan.\nTätä puhutteli hän lähtemään Lakedaimohon. Siellä valmisti Thales\nylistettävästi tietä Lykurgon hyville yrityksille, kehoittavilla\nrunoillansa levittäin rauhaa, sovintota ja taitavampain mielesä\nsuostumusta parempaan yhteisen menon järjestykseen. Sillä aikaa vaelsi\nLykurgos itse vähäsä Aasiasa sinne muuttaneitten Greekan siirtokansain\ntykönä, josta hän toi vielä vanhasa kotimaasa tuntemattomat mainion\nHomeron runot. Muutamat, joita ei kuitenkaan ole tarkoin uskomista,\nhaastelevat hänen silloin käyneen Egyptisäkin.\n\nKymmenen vuotta oltuansa poisa tuli Lykurgos takasin, äärettömästi\nrikastuneena taidosta ja viisaudesta ja palavalla halulla lujempain\nlakien voimalla parantaaksensa valtakunnan puutteita. Kaikki rehelliset\nja ymmärtäväiset ihmiset, joiden sekaan toinen kuningas Archelaus\nkans lienee luettava, toivoivat järjestystä ja tasasempaa menoa\nhallituksesa. Lykurgos ilmoitti heille aikeensa toimittaa uutta\nhallituksen muotoa. Saadaksensa myös yhteisen kansan suostumaan,\nikäänkuin jumalain säännön voimalla, meni hän Delphin ennustus\ntemppeliin kysymään muka neuvoa epäjumalalta. Sen pappitar (Pythia)\nvastasi Lykurgon hänestä näyttävän enemmin Jumalalta kuin ihmiseltä\nja sen miehen lakien olevan parahia. Tämä ennustus suostutti\nLakedaimon kansaston, mutta peljättääksensä vastahakoisia, asetti\nLykurgos kolmekymmentä parahia puoltajitansa sotaaseisa torille. Niin\nvarustettu sekä ihmisten että muka jumalain avulla, ilmoitti hän\nvihdoin sääntönsä. Niitä on monikin sanonut hänen omiksensa ja uusiksi,\nmutta uskottavampi on, niiden olevan entisen Doron kansan vanhoja\nasetuksia, jotka nyt mukailtiin sen aikuisten jälkeen uudellensa,\neivätkä olleetkaan mainitun kansan perillisten, Lakedaimonilaisten,\nmielestä aivan outoja. Tämän luulon vahvistaa myös Lykurgon käynti\nKreetasa, jonka valtakunnan asukkaat kans olivat Doron sukua. Paljo\nasioita ja tapoja, jotka silloin olivat tuttuja ja totutuita ylehensä,\nkansakuntain vielä seuratesa enemmin yhteistä elämän menoa, näyttivät\nvasta jälkiaikoina erinomaisilta. Niin Lykurgon laitkin; sillä kuin\nmoni muu Greekan kansa oli menonsa ja hallituksensa, ajan kuluisa,\nmuuttanut, piti Lakedaimonin kansa omansa entisellänsä ja sentähden\nnäytti heidän hallituskeinonsa monesta myöhemmin kummalta. Onpa vielä\npantukin Lykurgon päähän yhtä ja toista, jota vasta jälkiaikaiset ovat\nhänen asetuksistansa selittäneet ja säätäneet.\n\nTasataksensa perintökuningasten valtaa ja kansan oikeuksia asetti\nLykurgos vanhain neuvo-seuran (γερουσια), josa olivat molemmat\nkuninkaat ja kahdeksankolmatta muuta seuramiestä. Jokaisen näitä\nseuramiehiä piti olla vähintänsä kuudenkymmenen vuoden vanha,\nsaattaaksensa neuvoisansa harjoittaa karttunutta taitoa ja tasaista\nmieltä. Nuhteetoin elämä vaadittiin välttämättömästi siltä, joka tähän\narvohon ylennettiin. Uusi Senatori (tämmoinen Neuvomies) valittiin\ntällä tavalla: Jotka tähän virkaan pyrkivät, tulivat yksi kerrallansa\nkokoukseen, joka tervehti heitä, kuta kovemmalla kuta vähemmällä\nhuudolla. Toisia oli sivu huoneesa, jotka eivät nähneet mitään,\nmutta kuulivat huudot ja eroittivat mikä oli kovin. Se, jota sillä\noli tervehditty, pantiin Senaatoriksi. Tämä korkia virka annettiin\nelinajaksi ja oli sangen suuriarvoinen. Valtakunnan hallitus oli tämän\nSeuran, eli Senatin, hallusa.\n\nKuninkaille jäi ainoasti kaikki, ehkä sangen arvollista etuisuutta,\nnimittäin valta sotaväen yli, jonka vallan kansa yhdistyi, sotaaikoina\nestämätöin valta muusakin hallitusmenosa, ja korkein papillinen arvo.\nKuin kansalla kokouksisansa vielä oli oikeus keskustella Kuningasten ja\nSenatin asetuksista ja niitä vahvistaa eli hyljätä, näkyy Lakedaimosa\nmerkillinen hallituksen jako. Siinä oli nimittäin kuningasten,\nvallasväen ja kansan valta yhdistettyinä.\n\nVähitellen yleni kuitenkin Lakedaimon valtakunnasa uusi valtaseura\nentisten edelle, nimittäin Ephorein, eli Päällysmiesten. Muutamat\nsanovat niitä asetetun vasta kuningas Theopompuksen ja ensimäisen\nMessenian sodan aikana, mutta uskottavamman sanoman mukaan saivat ne\nsilloin vaan suuremman vallan, ja olivat jo Lykurgon aikana. Niitä\noli viisi. Alusta olivat ne Kuningasten siaiset heidän ollesansa\npoisa; myöhemmin pidettiin heitä kansan asiamiehinä ja aikaa voittain,\nlisäysi heidän valtansa niin, että heidän hallusansa oli ylimmäinen\nTuomarin ammatti ja oikeus vartoa kuinka hallitusmiehet täyttivät\nvelvollisuudensa, vaatia niitä tilintekoon, rankaista heitä ja\nvielä Kuninkaillekin antaa käskyjä ja ojennuksia muutamisa asioisa\nvartoamallakin.\n\nSekaseuran ainet Lakedaimosa oli sama, joka ennen on hämmentänyt ja\nvieläkin aina hämmentää kansakuntia, nimittäin tavaran epätasaisuus.\nTätä hävittääksensä ja valtakunnasa useimmalle toimittaaksensa\nkeskenänsä tasattua omaisuutta, asetti Lykurgos sen suhteen\nuudet säännöt. Hän jakoi kaiken Lakonian, eli Lakedaimon piirin,\nvoitto-kansan, joka oli Doron sukua ja kutsuttiin Spartalaisiksi, ja\nvoitettuin välillä, joiden nimi oli Perioikoi eli sivukansa, sillä\ntavalla, että ensiksi mainittuin tilukset pantiin yhdeksään tuhanteen\nosaan ja viimmeksi nimitetyin taas kolmeenkymmentätuhanteen yhtä\nsuurihin. Uskottava on Lykurgon tällä tavalla panneen omaisuudet\nentisellensä, niinkuin olivat Heraklen perillisten ne voitettua; että\ntämä hänen toimensa sentähden ei ollut periuusi, vaan hän suuntaisi\njakonsa vanhan jälkeen ja toimitti kullekkin, taikka väkivallan, taikka\nkavaluuden, taikka muun tapaturman kautta, menetetyn etunsa. Tästä\ntaittaisiin arvata kuinka hän voi saada aikaan semmoiset muutokset\nkoska rikkaat nyt arvaten häntä vastustivat. Nämät vainoisivat myös\nLykurgota sekä tämän että muiden hankkeitten tähden niin, että he\nkerran yllyttivät kansan kapinaan torilla. Muuan nuori mies, Alkanderi\nnimeltä, löi häntä kepillä silmään. Nähtyänsä hyvintekiänsä veristetyt\nkasvot, otti kansa heti kiini vallattoman pahantekiän ja antoi hänen\nLykurgon haltuun, rangaistettaa tältä oman mielensä jälkeen. Tämä otti\nhänen tykönsä, pani itsiänsä palvelemaan, ei häntä nuhdellut ollenkaan\nja saattoi sen ylimielisen nuorukaisen jalolla menollansa, jonka tämä\njokapäivä näki silmäinsä edesä, niin häpiämään, että hän, syvästi\nliikutettu niin suunnallisesta hyvyydestä, Lykurgon katkerimmasta\nvihollisesta muuttui hänen parahaksi ystäväksensä ja ylistäjäksensä.\n\nSaadaksensa tämänkaltaista pian väkivallalla toimitettua tasajakoa\npysäväiseksi, sääti Lykurgos usiampia asetuksia. Hän kielsi kaikkia\nmyymästä maatansa ja vahvisti laillisesti, että isän perinnön piti\nlankeamaan vanhimmalle pojalle, mutta jos ei poikaa ollutkaan ja\nperintö sentähden meni tyttärelle, ei saanut se ottaa mieheksi muita\nkuin maattomia. Mutta eivätpä menestyneetkään nämät säännöt. Koska\nmyöhempinä aikoina asianhaarat ja kansakunnan tavat muuttuivat, koska\nhalu lakeja suojella ja seurata sammui, raukesi tämä omaisuuden\ntasajako taas tyhjäksi. Niinpä näyttävät ainakin hallitsiain yritykset,\nsaadaksensa ulkonaisilla välikappaleilla tavaran epätasaisuutta\nvaltakunnisa estetyksi, muuttuneen mitättömiksi.\n\nVanhain Greekan maan Lakien ahkerin halu näyttää olleen, saadaksensa\nniitä ikääskuin vesomaan ja juurtumaan kansakunnan yhteisisä tavoisa,\nmielesä ja ajusa; sitä varten, ettei kansa niitä pitäis rasittavina\nja hankaloina esteinä, van luonnollisina ja tavallisina menonsa\nojennuksina. Sentähden täytyi lakien mukainen luonnet jo lasten\nmielehen istutettaman. Niinpä vartoivatkin kaikki Lakien säätäjät\nerinomaisella huolella lasten kasvattamista ja johdatusta. Tämän\nhuolenpidon asettivat he Esivallan haltuun, ja se oli erinomattain\nLakedaimosa tarpeellinen asia, sillä siellä piti kaikkein jo\nnuoruudesta tottua hylkäämään erinäisen vapaudensa yhteiseksi\nvaltakunnan eduksi. Siellä aljettiin lasten hoito jo ennen heidän\nsyntymätänsä sillä tavalla, että neitoisten piti vahvistaa terveyttänsä\nja notkiaksi taivuttaa jäseniänsä juoksemalla, painimalla, heittämällä\nja muilla ruumista vahvistavilla liikunnoilla, sillä väkevistä vaan\nluultiin väkeviä syntyvän. He hyppäsivät ja laulelivat julkisesti,\nylistivät taikka moittivat nuoria miehiä, kutakin ansion mukaan, jotka\ntaas kaikella ahkeruudella pyysivät välttää neitojen naurua ja pilkkaa;\nsillä Lakedaimosa pidettiin vaimoväen kiitos suurena kunniana. Muuan\nvierasvaimo, joka kadehti tätä Lakedaimon vaimoin kunniata, sanoi\nkerran: \"Te olette ainoat vaimot, jotka vallitsette miehenne.\" \"Mutta\nme olemme kans ainoat vaimot, jotka miehiä synnytämme\", vastasi hänelle\ntoinen. Tämä miehellinen elämä turmeli kuitenkin Lakedaimon vaimoväeltä\nsen naisväen luonteen ja ihanuuden, joka kaunisti muita Greekan kansain\ntyttäriä.\n\nKaikki lapset katseltiin kohta synnyttyänsä. Jos semmoinen oli heikko\neli viallinen, pantiin se nälkään kuolemaan; sillä Lykurgos tahtoi\nvaan tervettä ja vahvaa väkeä ja piti joka lasta yhteisenä kansakunnan\nomaisuutena.\n\nLakedaimon vaimot olivat taitonsa suhteen rintalapsia hoitaisa niin\nkuuluisat, että Atheenin, Korinton ja muiden Greekan maakuntain\nasukkaat sieltä hakivat lapsillensa imettäjiä. Kuudenteen vuoteen\nhoitivat siellä äitit poikiansa: sitten täytyi näiden alasti\nharjoitella semmoisia leikkejä, joilla ruumis saadaan lujaksi ja\njäsenet notkeiksi. Alasti täytyi heidän myös nukkua rytien päällä,\njoita heidän omin käsin piti ryhtää Eurotan joesta; talvella ainoasti\nsaivat he niiden sekaan panna lämmittävämpiä ruohoja. Seitsemännestä\nvuodesta tulivat he esivallan haltuun; kaikki kaupungin pojat elivät,\ntultuansa siihen ikään, märätyisä joukkioisa ja luokisa, asianalkain\nsitä varten säättyin päällysmiesten kurisa, joilla taas oli laillinen\nesimies (Paidonom.), jonka virkaan aina pantiin valtakunnan parahia\nja kunnioitettavimpia miehiä. Sillä tavalla tottuivat kaikki\nyksimielisiksi ja niin toivottiin heidän, mieheksi tultuansa, tytyvän\ntavaran tasajakoon.\n\nAikoisin istutettiin nuorukaisten mieleen tapa kunnioittaa vanhoja.\nJokaisen nuoren täytyi, vanhan kadulla häntä vastaan tullesa ja\nkysyisä mistä hän tuli ja mihinkä hän meni, vastata nämät kysymykset.\nVanhempain seurasa ei hän rohjennut puhua sanaakaan muutoin kuin\nkysyttyä. Nälkään, valppauteen niinkuin ruumiin kipuunkin totutettiin\nheitä lujiksi. Sitä varten pieksettiin heitä vuosittain epäjumalattaren\nArtemin juhlana verihin asti, eikä uskaltanut silloin yksikään\nmuodollansakkaan ilmoittaa kipuansa, jopa valittamalla ollenkaan.\nMuutamain sanotaan olleen niin jäykkämielisiä, että he sanallakaan\nvalittamatta vaipuvat alttarin viereen kuolluina. Heidän pukunsa\noli halpa vaippa, jonka he vielä jäseniänsä harjoittaisa riisuivat\npäältänsä; kaikki nuorukaiset kulkivat avoijalvoin. Rualla saivat\nhe sangen kohtuulliset osat; kuitenkin oli heille sallittu salaa\nnäpistellä, tottuaksensa viekkaiksi; jos yritys tuli ilmi, kuritettiin\nheitä, mutta kiitettiin taas, jos he epäluulotta varastetun kalun\njulkisesti näyttivät.\n\nTätä erinomaista koventamista ja ankaraa suuntaa harjoitettiin ei\nainoasti nuorukaisia opetettaisa, vaan myös koko miehuuden elämän\naikana. Lykurgos hylkäsi kaikki tarpeet; hän tahtoi, niinkuin muuan\nmuu Greekalainen lausui hänestä, tehdä rikkauden köyhäksi; sentähden\nasetettiin yhteiset atriat, joilla kaikki kansa ravittiin. Näihin\nantoi kukin osastansa joka kuusa vähän päälle 7 kapan ohrajauhoja,\nkymmenen kannun paikkoin puuviinaa, kymmenen naulaa juustoa ja viisi\nnaulaa fiikunoita, paitsi vähää rahaa. Ei kukaan uskaltanut olla poisa\nnäistä atrioista jos ei hän ollut uhraamasa eli kovin väsynyt metsän\nkäynnistä. Tätäkin asiata hoidettiin niin ankaralla kovuudella, että\nkuin kuningas Agis kerran tuli sodasta ja väsyneenä tahtoi syödä\nkotonansa, ei sallittu hänenkään saada sinne ruokaosaansa silloinkaan.\nKovasti olivat myös kaikki kielletyt ennen yhteistä atriata kotona\nsyömästä parempaa ruokaa, ettei kukaan olis hyljännyt niitä halpoja\nruokia joita siinä oli tarjona. Siinä oli nimittäin ensiksi mainiota\nmustaa velliä, johonka luultavasti pantiin sian lihan lientä, verta,\nhapatusta (etikkaa) ja suoloja. Ponton kuningas, joka oli kuullut\npaljon puhuttavan tästä Lakedaimon kansan vellistä, tuotti sieltä\nluoksensa keittäjän. Kuninkaasta oli tämä ruoka aivan mautoin. \"Kyllä\nminä sen uskon,\" sanoi keittäjä, \"meidän vellimme ei maista hyvältä\nmuille kuin Eurotan virrasa uineille.\"\n\nKaikki muu ylöllisyys oli myös kielletty erinäisisä talouksisa;\nhuoneitansakkaan eivät he saaneet rakentaa muulla kuin sahalla ja\nkirveellä.\n\nLykurgos kielsi kulta- ja hopiorahan. Niiden siaan sääsi hän,\nmuka hintain mitaksi, raudan, sen painolla ja semmoisen rahan\nvälttämättömällä paljoudella estääksensä liikaa liikuntata. Jos täsä\nmuistetaan, kalliita metalleja vielä siihen aikaan olleen sangen vähän\nGreekan maasa, ja kansan tarvetten, varsinkin Lakedaimosa, vielä\nolleen sangen halpoja, niin havaitaan, tämänkään asetuksen ei olleen\nkansan elämän muotoon ja tapoihin aivan epämukaisen. Pelloponneson\nsodan alkaisa, koska kulta- ja hopiorahaa oli muisa Greekan maakunnisa\nliikkeellä, sallittiin Lakedaimosakin oikeus sitä viljellä esivallalle,\nvaan ei erinäisille.\n\nSen vuoksi että Lakedaimonilaiset olivat laeillensa ja tavoillensa\nniin vakaisesti uskolliset, jäi heidän taitonsa ja ymmärryksensä\nharjoitus melkiän takaperään, muisa Greekan valtakunnisa sen jo\nkantaisa moninaisia hedelmiä. Opinkeinosa ei heitä neuvottu muuhun\nkuin tarpeeksi kirjottamaan ja juhlina ja tappeluita alkaisa sodasa\nlaulamaan hengellisiä ja sota-lauluja. Puheliaisuutta vihasivat\nhe; mutta aikaisin totutettiin pojat nopiasti käsittämään asiain\npääseikat. Sen kautta tottu Lakedaimon kansa aina lyhyesti ja jäykästi\nilmoittamaan ajatuksensa, vähillä, van runsa-mielisillä sanoilla, jonka\nmoinen puheen muoto vieläkin mainitaan sen kansan nimellä. Heidän\npuheisansa ja mielevisä vastauksisansa oli aina sukkeloita pistosanoja,\nja yhteisen vapauden tunto, joka oli kunkin mieleen juurtunut, näytti\nylentävän heitä niitä paremmaksi, jolta taas siistimpi oppi arvoin oli\nvähentänyt urhollisuutta ja puhtautta.\n\nSanotaan Lykurgon niinkin säätäneen, ettei yksikään vieras saanut\nviipyä Lakedaimosa enempätä aikaa, kuin hän asiaansa ajaaksensa\ntarvitti, eikä kukaan Lakedaimonilainen kauvan olla muiden kansain\nseurasa; mutta tämä taisi ol a asiain luonnosta itsestänsä tointunut\ntapa. Lakedaimolaisten kolkko meno lienee sieltä kaijottanut\nmuukalaiset, ja he itse eivät tainneet löytää huvitusta vieraisa\nmaisa hekumain seasa, joita he olivat oppineet halpoina pitämään\nja hylkäämään. Jota enemmin he siis olivat erinmuotoiset menosansa\nja tavoisansa muista Greekalaisista, sitä enemmin piti heidän\nluonnollisesti luopua myös heidän seuroistansa.\n\nSotaa naapureinsa kansa Lakedaimolaiset kuitenkin eivät suinkaan\nvieroneet. Heidän tapansa kovain lakiensa mukaan vaikutti heisä\nsen kolkon innon, sen voittamattoman tarmon, jolla he taisivat\nsekä suojella hallitusmuotonsa ja valtakuntansa että saada vielä\nulkolaisiakin kuontumaan tahtonsa mukaan. Nämät lait, jotka heisä\nvaikuttivat tytyväisyyden, terveyden ja kaiken hekuman ylönkatseen,\nolivat jo itsesänsä hyvä sotakoulu; mutta paitsi niitä oli muitakin\nasetuksia, joilla tarkoitettiin harjoittaa kansaa sotaväeksi ja heille\nopettaa sodan olevan korkeimman ja kunniallisimman kaikista miesten\nhankkeista.\n\nOlento leirisä oli heille pian juhlan moinen, sillä siellä helpotettiin\nvähä sitä kovuutta, joka kotona oli tavallinen, ja annettiin suurempi\nvapaus. Viholliselta saatu tavara tuotti runsaammat ja mukavammat edut\nja moninaisemmat ruoka-aineet. Purpurin punainen sotapuku, seppelit,\njoilla he kaunistivat hivuksensa mennesänsä tappeluhun, pillein ja\nlauluin humina, jonka kansa he aina menivät vihollista vastaan,\nmuuttivat sen muutoin hirviän sodan tälle kansalle pian iloiseksi\njuhlaksi.\n\nNe, jotka sodasa urhoollisesti kuolivat, kaunistettiin haudatesa\nkukka-seppeleillä. Vielä suurempi kunnia oli haudattaa purpura\npugusa, ja ainoastansa niiden haudan päälle, jotka sodasa kaatuivat,\nsaatiin nimi kirjoittaa. Pelkuri taas rangaistiin häpäisemällä\nja kunniattomuudella. Joka sotarinnasta oli paennut, hyljättiin\ntavallisesta miesten tottuma-kilvasta, menetti oikeudensa kaikkiin\nkunnia-ammatteihin, ei saanut myydä eikä ostaa, ja hänen täytyi seisoa\nkilpi kädesä julkisesa paikasa, sivukulkiain pilkattavana.\n\nLykurgon laki, joka kielsi kaupunkia varustamasta muureilla, eikä\nsallinut sille muuta varustusta kuin asukasten miehuuden, on siis\nnähtävästi semmoisen urhoollisuuden mukainen, jonka ne vaikuttivat.\nSentähden olivatkin Lakedaimolaiset taitamattomat ja vastahakaiset\npiirittämään varustettuja kaupungeita ja linnoja; mutta tappeluhun\nmies miestä vastaan olivat he sangen tottuneet ja siihen oli heidän\ntottuma-kilvoittelemisensa ja metsänriistan pyynti, joita he pian joka\npäivä harjoittivat, heitä sekä kehoittamaan että vahvistamaan sangen\notolliset. Tämä alituinen sota-into esti kaikki vapaat miehet käsitöitä\neli askareita ja maanviljelystä harjoittamasta; ne heitettiin orjain\nhaltuun, joita kolkosti pidettiin. Greekalaisesa sananlaskusa sanotaan\nsentähden: \"Ei misään ole vapa niin vapa, eikä orja niin orja, kuin\nLakedaimosa.\"\n\nTäysiä kansalaisia, joilla oli kaikki kansakunnan edut, olivat\nainoastansa ne, jotka olivat Doron sukuperää ja olivat muinen\nvallan voitolla saavuttaneet. Voitettuin Akhaijalaisten perilliset,\nPerioikoiksi kutsuttavat, eivät saaneet puuttua hallitusmenoon, ehkä\nhe muutoin elivät vapaudesa. Helootit taas olivat peräti orjat,\njoiden vielä henkihin oli isäntäin hallusa. Kuitenkin pidettiin heitä\nei yksinäisten vaan valtakunnan yhteisenä omaisuutena. Yhteisen\nluulon mukaan olivat ne vanhan Akhajan, Helos nimisen kaupungin,\norjuuteen tuomittuin asukasten sukua. On kuitenkin luultava muitakin\nvoitetuita kansoja tulleen tähän lukuhun. Helotein täytyi hoitaa\nLakedaimonialaisten peltoja. Ne seuraisivat heitä sodasa palvelioina\nja keviästi varustettuina sotaan. Halpa puku eroitti heidät vapaista.\nHeidän täytyi, uskoaksemme vanhaa sanomata, juovuttaa itsensä,\nnäyttääksensä Lakedaimon nuorelle väelle juoppouden ilkeyttä; heidän\ntäytyi laulella turhia lauluja, ja hypellä joutavia ja irstaisia\nhyppyjä, osottaaksensa niille näiden turhuutta. Mutta ei ollut\nheille sallittu isännillensä kertoa niitä veisuja, jotka kehoittivat\njalompia vehkeitä. Valitettavasti sorrettiin heitä niin julmasti, että\nLakedaimon nuorukaiset aikatavasta saivat luvan heitä vainota, kuin\nmetsän petoja, ja surmata sen, jonka he kohtasivat, varsinkin jos se\nintonsa ja voimansa suhteen oli peljättävä. Tätä kauhistavaa ihmisten\nsurmaamista sanotaan Lykurgon säännöisänsä puoltaneen. Tämä julmuus ei\nollut ainoa jolla Helooteja koettiin hävittää. Vielä puhuvat aikakirjat\nsemmoisistakin vehkehistä, joilla tuhansia tätä kansaa salaisesti\nsurmattiin; sillä Lakedaimonilaiset pelkäsivät aina näitä Helooteja\nsen tähden, että ne aina olivat nopiat kapinaan, varsinkin koska,\nvähää jälkeen Lykurgon aikaa, Messenia voitettiin, ja sen useimmat\nasukkaat, asetettuansa pian samaan onnettomaan tilaan Helootein kansa\nyhdistyivät niiden kovasti rasitettuin orjain seuraan ja aikeisiin. On\nkuitenkin luultava ja pian uskottavakin, että myöhemmät näiden asian\nkertojat, jotka eivät ole niitä niin tarkoin tunteneet, ovat lisänneet\nsekä Messeeniläisten sortamista, että Helootein surmaamista, ottain\nmuutamista julmista töistä luulon, semmoisten olleen laillisesti\nsäättyjä.\n\nSen merkillisen lain säätäjän lopusta ovat sanomat sekalaiset ja\nepäiltävät. Yhden sanoman jälkeen, lähti Lykurgos, saatettuansa\nlakinsa toimeen, käymään Delphosa kysymäsä ennustajalta jos niisä olis\nvielä jotakin muuttamista. Lähtiisänsä vaati hän kansalta valan, ei\nmitään muutosta tehdä, ennen kuin hän tuli takasin kotia. Epäjumala\nvastasi: Lakedaimo on Lykurgon lakien alla tuleva isoksi ja mainioksi.\nTämän vastauksen lähetti Lykurgos kirjallisesti kotia ja lopetti\nelämänsä vapaehtoisella kuolemalla, sillä tavalla, ettei hän nautinnut\nmitään ravintota. Kuin hän siis ei tullukkaan enää kotia, toivoi hän\nLakedaimolaiset ikuisesti sitoneensa valahansa. Toiset sanomat puhuvat\nhänen kuolleen Kreetasa, ja kuollesansa säätäneen, että hänen ruumiinsa\nsiellä piti poltettaman ja tuhka heitettämän merehen, sen vuoksi, ettei\nkansa, jos hänen luunsakkaan olis tuotu takasin, olis sanonut hänen\ntulleen kotia ja luullut saavansa muuttaa hänen lakejansa. Muutoin on\nmuistettava kaiken sen suhteen mitä Lykurgosta on kirjoitettu, että hän\neli monta vuosisataa ennen kuin historiaa ruvettiin kirjottamaan.\n\n\n\n\n10. Ensimmäinen ja toinen Messeenian Sota.\n\n(743-688 enn. Vapaht.)\n\n\nSe into, jonka Lykurgon lait yllyttivät Lakedaimolaisten mielesä,\nylensi vähän ajan perästä heidän valtakuntansa voimallisimmaksi koko\nPelloponneesosa. Naapuri-kansaa Messeeniläisiä vastaan koettelivat he\nkuntoansa ja voitto niistä perusti heidän valtansa. Vaikka Messeenia\noli Lakoniata pienempi, oli se kuitenkin paljoa hedelmällisempi.\nTämäkin asia yllytti jo Lakedaimon piirin asukkaita sotaan, mutta\nkahta toivottavampi oli heille Messeenia tilansa vuoksi. Heidän\nhallusansa oli se heille lujaksi suojaksi muita kansoja vastaan, mutta\nsangen peljättävä, jos siinä asui heidän vihamiehiänsä. Tämmöinen\ntoivo ja kumpasenkin kansan pelko saatti keskinäisen epäluulon, ja\nmuutamat tapahukset, joita molemmat kansat pyysivät kääntää eduksensa,\nsytyttivät viimmein julkisen sodan. Sen alkoivat Lakedaimonilaiset\nsillä tavalla, että kyllä näkyy heisä siihen enempi syytä olleen.\nSalaisesti valmistettuansa ja juhlallisesti vannottuansa ei heittävänsä\naseita käsistänsä ennen kuin vihollisen maan voitettua, alkoivat he\nsodan yhtäkkiä ilmoittamatta. Kuninkaansa Alkameenen johdattaisa\nkarkasivat he Messenian maahan, voittivat rajakaupungin Amphean ja\nsurmasivat sen useimmat asujamet, mitkä vuoteillansa, mitkä temppeleisä\nja alttarein ääresä, johonka moni siinä tuimasa hädäsä oli paennut.\n\nMesseenialaiset eivät kuitenkaan peljästyneet tätä suunnatointa vainoa.\nTotuttuansa sota-aseihin, palkitsivat he Lakedaimolaisten hävittäväisen\njulmuuden harjoittamalla samankaltaista heidän maasansa, ja sotivat\nsuuresa tappelusa viidentenä sotavuonna niin suurella kiivaudella ja\nurhoollisuudella, että he vastustivat Lakedaimolaisten sota-viisauden,\neikä kumpanenkaan saattanut omistaa täydellistä voittoa. Kuitenkin\nkääntyi ylipäätä voitto Lakedaimolaisten puolelle ja Messeeniläiset,\njoiden varat sotaa käydä olivat kaikki loppuneet, päättivät heittää\nkaupunkinsa, yhdistyä Ithomen jyrkällä vuorella, varustaa se lujemmaksi\nja siinä urhollisesti sotia vapaudensa ja henkensä edestä. Samalla\nkysyivät he kaikilta ylistetyltä ennustus-Jumalalta Delphisa, kuinka\nheidän oli käyvä, ja saivat sen vastauksen, että Messeeniläisten\npiti voittaa, jos puhdas neitsy uhrattiin maan-alaisille jumalille.\nAristodemus niminen mies, Messeenian vallasväkiä, tarjosi\nvapaehtoisesti tyttärensä ja surmasi hänen itse. Lakedaimolaiset\nhämmästyivät, sillä he pelkäsivät vihollistensa onnea epäjumalan\nlupauksen jälkeen, ja Aristodemus, jonka Messeeniläiset sitten\nylensivät kuninkaaksensa, voitti heidät Arkadilaisten ja Argivein\navulla oikein rintasodasa.\n\nLakedaimolaiset eivät menettäneet senkään tähden toivoansa ja alkoivat\nviimmein harjoittaa kavaluutta. Messeeniläiset olivat nimittäin, taas\nkäytyänsä Delphin ennustus-jumalan puheella, saaneet tämän vastauksen:\n\"Se, joka ensiksi asettaa sadan kolmijalkoja Tsenksen alttarille\nIthomella, saapi voiton.\" Messeeniläisten nyt ollesa huoletoinna,\nkoska mainittu alttari oli heidän leirinsä ja varustustensa keskellä,\nennättivät Lakedaimolaiset täyttämään, mitä ennustaja oli voiton\nehdoksi määrännyt. Näille oli muuan Delphiläinen ilmoittanut\nennustuksen ja saatuansa tiedon, valmistivat he savesta yhtäkkiä sadan\nkolmijalkoja, jotka he yöllä salaa veivät nimitetylle alttarille.\n\nTämä menestynyt viekkaus, ja vielä enemmin muut kamalat aavistukset,\nsaattivat Messeeniläiset uskomaan välttämättömästi tulevansa turmioon.\nAristodemus tappoi itsensä, nyt turhaan surmatun tyttärensä haudalla,\nja muut Messeeniläiset joutuivat samanlaiseen toivottomuuteen,\nturhaan koeteltuansa usiamman kerran väkirynnäköllä vastusta kolkkoa\nvihollistansa. Muutamat pakenivat liittolaistensa Arkaadilaisten\nja Argivein luokse; kotimaahan jääneet, jotka lienevätkin olleet\nalaisempaa ja köyhempää kansaa, vaadittiin valalla vahvistamaan, ei\nkoskaan luopuvansa Lakedaimon vallasta, antavansa puolen vuodentuloista\nLakedaimolaisille ja, paitsi muita velvollisuuksia, Lakedaimon\nkuninkaan kuoltua, aina hänen hautauksellansa olevansa mustisa\nvaatteisa.\n\nYhdeksänneljättä vuoden paikkoin, Messeeniläisten tultua Lakedaimon\nvallan alle, yrittivät he päästä tästä ikeestänsä. Vilpas nuori\nkansa oli sillä aikaa kasvanut, joiden mieli paloi kostaaksensa\nLakedaimolaisille vanhaa velkaa. Aristomeenes nuori mies,\nkuninkaallista sukua, oli heidän kehoittajansa ja johdattajansa, sillä\nkaikki Messeeniläiset luottivat hänen taitoonsa ja jalouteensa, ja\ntoimittikin hän heille apua Argosta ja Arkaadiasta.\n\nNäin alkoi nyt toinen Messeenian sota. Jo ensi tappelusa nähtiin\nAristomeenes niin jaloksi rohkeuden ja mielen suhteen, että\nMesseeniläiset tarjosivat hänelle kuninkaan arvoa, jonka hyljättyä hän\nvalittiin korkeimmaksi sodan päämieheksi. Kohta sen jälkeen meni hän\nsalaa yöllä Lakedaimon kaupunkiin ja jätti Minervan temppeliin kilven,\njonka päälle oli kirjoitettu: \"Aristomeenes, voitettuansa Lakedaimon\nkaupungin, pyhittää tämän jumalattarelle.\" Lakedaimolaiset luulivat\ntarvitsevansa erinomaista miestä päämieheksi näin rohkiata vihollista\nvastaan. He lähettivät sentähden taas Delphon ennustus-temppeliin\nkysymään, mistä saisivat kelpomiehen. Ennustaja käski heidän mennä\nAtheenalaisten puheelle. Nämät, jotka jo kadehtivat Lakedaimolaisia,\neivät kyllä tahtoneet olla ennustus-jumalalle tottelemattomat, mutta\nkuitenkin samalla katsoa omaa etuansa; he antoivat Lakedaimolaisille\nsodan päämieheksi Tyrtaios nimisen runoniekan. Tämä kehoitti\nLakedaimolaiset, jotka arvattavasti viimmeisen sodan jälkeen olivat\ntulleet eripuraisiksi keskenänsä, sopivilla lauluillansa ensiksi\nsovintoon; sitten rohkaisi hän heidän alakuloisen mielensa samalla\ntavalla. Aristomeenen urhoollisuus oli kuitenkin voiton puolella siihen\nasti kuin Lakedaimolaiset lahjomalla saivat Arkadilaiset, Messenian\nliittolaiset, keskellä palavata sotaa, mielisuosin pakenemaan.\nTästä joutuivat hämmästyneet Messeeniläiset niin sekaannuksiin että\nLakedaimolaiset saivat täydellisen voiton.\n\nMesseeniläisillä ei ollut taas muuta neuvoa kuin sama, joka viimme\nsodasakin. Jätettyänsä enimmän osan maatansa vihollisen käsiin,\nsäilyttivät he ainoastansa vähän länsipuoleista rantamaata. Muitten\npaikkakuntain asukkaat, varsinkin sotaan kelvolliset, varustivat\nitsensä Ira nimisellä vuorella. Sieltä samoisi Aristomeenes niin\nusein ja rohkiasti Lakedaimolaisten tiluksille, että nämät päättivät\nturhaksi enään kylvääkkään Messeenian voittomaata ja vähää osaa omain\nvanhainkin rajainsa sisäpuolelta, sillä Aristomeenes vei kuitenkin\nuseimmiten hedelmät. Tästä tuli nälkä kansakuntaan ja nousi kapina,\njota Tyrtaiolle oli kyllä työläs asettaa.\n\nMutta Aristomeenen aina yllyttyä rohkiammaksi ja luovuttaa usein\nriistämään tarpeitansa kaukaisempiin paikkakuntiin Iran vuorelta,\nsaivat viimmein Lakedaimolaiset semmoisella retkellä kiini hänen ja\nviisikymmentä hänen miehiänsä. He heitettiin Kaiadiksi kutsuttavahan\nluolahan, joka oli niitä varten, jotka olivat kuolemaan tuomitut.\nSinne pudotesa jo saivat hänen toverinsa lopun; hän yksinänsä jäi\nhenkiin, ja pelastettiin tästä kauhistuksen kuopasta. Tämä kumma\ntapahus kerrotaan näin: Kettu oli tullut sinne syömään kuolleitten\nruumihia. Aristomeenes äkkäsi sen ja poismennesä seurasi sen jälkiä.\nNiinpä löysikin ketun reijän, josta hän myös pääsi vapauteen. Hänen\nväkensä Iran vuorella ottivat hänen vastaan liehuvalla riemulla.\nHeti sen jälkeen voitti hän vihollisen liittolaiset, Korinthiläiset,\nja osotti niinmuodoin Lakedaimolaisille, jotka eivät tahtoneet\nuskoa hänen pelastustansa, sekä elävänsä että olevansa liikkeellä.\nSemmoista vihollista vastaan luulivat Lakedaimolaiset kaikkien keinoin\nolevan luvallisia. Viettääksensa rauhasa muuanta heidän maasansa\ntavallista juhlaa, tekivät Lakedaimon asukkaat Messeeniläisten kansa\nväli-sovinnon neljäksikymmeneksi päiväksi. Aristomeenes, joka luotti\nsovintoon, kuljeskeli Messeeniasa pelkäämättä; mutta muutamat Kreetan\njousimiehet, jotka olivat Lakedaimon sotapalveluksesa, karkasivat hänen\npäällensä ja sitoivat hänen, lähettääksensä Lakedaimoon. Matkalla\nkävivät he muutaman Messenian vaimon huoneesa; täsä pelasti tytär taas\nAristomeenen siitä hirvittävästä vaarasta.\n\nNäin näytti Aristomeenes voittamattomalta ja hänen joukkonsa kans;\nei ollut kuitenkaan Messeenian turmio kaukana. Kerran haavoitettiin\nAristomeenes maata samoitesansa ja estettiin haavaltansa tavallisella\nvalppaudellansa Iraa vartioimasta. Lakedaimolaiset, joille muuan orja\noli ilmoittanut vartiain olevan huolettomia, kiirehtivät nousemaan\nMesseeniläisten leiriin. Kolme päivää ja yötä vastustivat nämät,\nsankarinsa johdattaisa, yltyneellä innolla vihollista; mutta koska sen\nväki karttui niin, että sitä oli turhaa enään yrittääkkään torjumaan,\nkoetteli Aristomeenes vieläkin pelastaa vähiä väkensä jäännöksiä. Hän\nkokosi ne ympärillensä, asettausi heidän edellensä, meni vapaasti\nestämättä vihollisen väkijuonten läpi — sillä Lakedaimolaiset eivät\ntahtoneet enään ostaa tämän vähän joukon turmiota verisellä tappelulla\n— ja meni Arkaadiaan. Sieltä kääntyivät ne pakenevat Messeeniläiset,\nyhdistettyinä toisten kansalaistensa kansa, jotka olivat asuneet\nIran vuorelta suojatulla länsirannalla, Sikiliaan, josa he voittivat\nSankle nimisen kaupungin ja muuttivat sen oman maansa nimen mukaan\nMessaanaksi. Itse Aristomenes meni Jalyson kuninkaan Damageeton luokse,\njoka, Delphin ennustajan käskettyä hänen naida parahan Greekalaisen\ntytärtä, niinmuodoin oli ottanut Aristomeenen tyttären, tullen sillä\nhänen vävyksensä. Aikoisansa sieltä vielä lähtiä Aasiahan, kuoli\nAristomeenes. Messeeniaan jääneet asukkaat tehtiin Lakedaimolaisilta\nHelootein vertaisiksi orjiksi; Kaikki tilukset pantiin tasajakoon.\n\nSamalla kunnialla, ehkei samalla onnella, sotivat Lakedaimolaiset sekä\nMesseenian sodasa että myöhemmin Arkadian ja Argon kansa. Lakedaimon\nvalta oli nyt suurin koko Peloponneeson niemellä; tälle valtakunnalle\nsallivat myös kaikki muut korkeimmat etuisuudet ja kunnian. Tämmöinen\netuisuus Greekan kansakuntain seasa oli alusta aivottu vapaaksi\nliitoksi yhden voimallisimman valtakunnan johdattaisa kaikkia\nyhteisesti sota-aikoina, mutta muuttui aikaa voittain vähemmille\nkansoille heidän oman valtansa ja vapaudensa rasitukseksi. Kuinka\nsuuriarvoisena Lakedaimon voimaa pidettiin ulkonakin Peloponneesosta,\nnähdään siitä, että Kroisos, niinkuin ennen on mainittu, etsi heiltä,\njoita hän piti niinmuodoin Greekan maan väkevimpänä kansana, apua,\nsotiisansa Kyrosta vastaan.\n\n\n\n\n11. Soolon, Lain-säätäjä Atheenasa.\n\n(594 ennen Vapaht.)\n\n\nLähes kolmesataa ajastaikaa myöhemmin kuin Lakedaimo saavutti vasta\nAtheena Soolonin toimella lujemman ja tasaisen hallitusmenon. Täsä,\nniinkuin siinäkin, vaativat suuret hämmingit ja epäseurat uutta\njärjestystä, mutta Atheenalaisten luonnet etsi sitä kokonansa toisella\ntavalla.\n\nAtheenasa oli Kuninkaan valta jo aikaisin paennut Greekalaisten\nkukoistavata vapauden himoa, mutta se oli tapahtunut semmoisesa\nseikasa, että viha sitä vastaan näkyi muuttuneen kiitollisuudeksi\nja kunnioittamiseksi. Sillä Doorit, voitettuansa, niinkuin ennen on\nsanottu, maita Peloponneesosa, tulivat Korinton Kannaksen poikki ja\nkävivät Atheenalaisten päälle. Sanotaan ennustus-jumalan täsä sodasa\nluvanneen Doorilaisille voiton, jos he eivät surmanneet Atheenalaisten\nsen aikuista Kodros nimellistä kuningasta. Kodros, sen kuultuansa,\npäätti urhoollisesti omalla kuolemallansa ostaa voiton omillensa.\nTalonpoikasesa valetpugusa meni hän vihollisen leiriin, tuli,\nherjattuansa yhtä Doorilaista, tappeluun ja lyötiin siinä kuoliaaksi.\nMutta pian tuttiin kuitenkin hänen ruumiinsa. Peloponneeson kansa,\nepäilen nyt voitostansa, teki rauhan Atheenalaisten kansa. Mennesänsä\nottivat he kuitenkin Megaran kaupungin, joka niin tuli Doorilaisten\nomaksi.\n\nAtheenan kansa, tahtoin kunnioittaa kuninkaansa jaloutta, ymmärsi\nsamalla yhdistää kiitollisuudensa niiden toivotusten kansa, jotka\nheillä oli hallitusmenon muutoksesta. \"Ei yksikään ihminen\", sanoivat\nhe, \"ole otollinen semmoisen kuninkaan virkaa perimään; tästä ajasta\nei saa kukaan muu, kuin itse Tseys, hallita Atheenasa.\" Kuninkaan\nvalta heitettiin niinmuodoin pois ja Kodron vanhin poika, Medon,\npantiin hallituksen päämieheksi, Arkhontin halvalla nimellä. Tämä uusi\nhallitus-virka oli sen suhteen entisen kuninkaallisen muotoinen, että\nse annettiin elinajaksi ja meni perinnön kautta pojalle. Kuitenkin\ntäytyi Arkhontin tehdä tili hallituksestansa, joka seikka kyllä\nosottaa, että yhteinen valta jo oli lisäymällänsä. Vahvistuikin\nsemmoinen valta vähitellen ja kolmen sadan vuoden perästä, Alkmaion\nkuoltua, joka oli kolmastoista Kodron perillisiä polvi polvelta,\nei annettukaan enään Arkhontin virkaa elinajaksi, vaan kymmeneksi\nvuodeksi. Kuitenkin pantiin siihen, jos mahdollinen oli, Kodron\nperisukulaisia. Mutta tämä asia muuttui taas, koska vuonna 682 ennen\nVapahtajan syntymätä, yhden siaan valittiin yhdeksän Arkhontia, ja\nkymmenen vuoden hallitusaika vähennettiin yhdeksi vuodeksi. Usiampi\nyläinen suku sai nyt osan hallitusvallasta; Täydellinen vallasväen\nhallitus oli niinmuodoin pitkään kypsynyt hedelmä siitä siemenestä,\njoka Kodron kuolemasa kylvettiin.\n\nVaan eipä ollut tämäkään muutos vielä viimmeinen eikä pysyvä. Atheenan\nhallitusmeno pyrki alinomaisten vaiheitten kautta paranemaan.\nVallasväen hallitus hävisi itsestänsä suunnattoman ylpeyden ja\nylimielisyyden kautta; sillä korkiammat sugut taikka riitelivät\nkeskenänsä, taikka sortivat yhteistä kansaa. Kansan-valta oli nyt\nkasvamasa heidän valtansa siaan. Pitkä juoni keskinäisiä riitoja ja\nsotia, joihin Naapurikansat, niinkuin Megara- ja Boijotilaiset kans\nvälistä sekausivat, täyttää sentähden Atheenan senaikaisen historian.\n\nViimmein alkoi jokainen haluta perustetuita ja lujia lakeja, jotka\nmyös Drako niminen Arkhonti toimitti. Mutta eivätpä hänen lakinsa\nsaattaneetkaan järjestystä hallitus menoon, vaan tarkoittivat\nainoastansa rikosten ja pahain tapain estämistä. Drakon lait hyljättiin\nsen vuoksi, että ne olivat puuttuvaiset ja suunnattomasti ankarat.\nVähemmätkin rikokset, niinkuin esimerkiksi puunhedelmän varkaus ja\nlaiskuus olivat niisä määrätyt rangaistaviksi kuolemalla. Eripuraisuus\npysyi taas entisellänsä. Muuan korkiasukuinen mies, nimeltä Kylon,\njoka, naituansa Megaran Itsevaltiaan tyttären, oli ulkolaisten avulla\nlisännyt kotona olevain voimallisten sukulaistensa valtaa, päätti,\nluottain tähän lahkokuntansa voimaan, vallata hallituksen Atheenasa.\nOnnestuikin hänelle saada Akropolis eli Kaupungin linna haltuunsa.\nAtheenalaiset, tuskin kuultuansa asian, kiirehtivät ottamaan sitä\ntakasin. Heitä johdatti siinä yrityksesä toinen yhtä valtava Alkmeonin\nsukukunta, joka oli vanhain Atheenan Kuningasten sukua. Kylonin\nlinnaan suljetulle lahkokunnalle tuli pian suuri hätä veden ja ruan\npuuttuisa. Itsellensä hänelle onnestui päästä pakoon, mutta hänen\npuollustajillansa ei ollut muuta neuvoa kuin rukoillen paeta alttarien\nääreen linnasa. Kavalasti vieteltiin he pois temppelin suojasta,\nlupauksella säilyttää heidän henkeänsä. He surmattiin sitten kuitenkin,\nynnä usiampain muiden kansa, jotka olivat ottaneet pakonsa Furiein\nalttarin luokse.\n\nTämä jumalain hylkääminen, tämä lupausten rikkominen, käänsi vihan\nKylonin puolelta Alkmeonin sukua vastaan, jotka muka olivat yllyttäneet\ntähän rikokseen. Lahkokunnat tappelivat lisätyllä innolla toisiansa\nvastaan; Alkmeonin seura ajettiin pakoon Lakedaimon avulla; Kylonin\njoukko tuli taas kaupunkiin, ja kauvan aikaa saatti tämä seikka\nkansan moninaiseen riitaan ja tappeluihin. Sovittamaan tätä veristä\nrikosta kutsuttiin Kretasta se viisas Epimenides, jota kansa kunniotti\nniinkuin jumaloilta liikutettua tietäjätä. Hän pyhitti ja puhdisti\nkansan jumalisilla toimituksilla ja lähti taas kaupungista, saatettua\ntoimellansa ja arvollansa Atheenan kansan hiljaisempaan mieleen ja\nniinmuodoin perustettuansa täydellisen sovinnon.\n\nEripuraisuuden ainoinen perijuuri oli se, että kansan oikeudet ja\nvelvollisuudet olivat asetuksisa sekavasti määrätyt ja Attikan piirin\nasujanten vaatimukset moninaiset; sillä he olivat hallitusmenonkin\nsuhteen eroitetut toisistansa, sen mukaan kuin he elivät erilaisisa\npaikkakunnisa. Ketolaiset, jotka olivat rikkaimpia, vaativat\nmuutamitten valtaa, (oligarki); vuorilaiset taas päättivät koko kansan\nsopivan hallitusta hoitamaan, ja rantalaiset suuntasivat vaatimisensa\nnäiden keskivälille. Vuorilaisten puolelle lyöttäysi kaikki köyhän väen\npaljous, jotka olivat velkauneet ja jotka tarvet oli vaatinut pantiksi\npanemaan vähät tiluksensa ja vielä itsensäkin. Sen ankaruuden suhteen,\njolla lait puollustivat velan antajita, elivät velkamiehet sangen\nsorretusa tilasa ja olivät siis päättäneet, epätoivosta yltyneellä\ninnolla, kuinka hyvänsä vastustaa rasittajitansa.\n\nEi suinkaan ollut helppo asettaa niin monta yltynyttä mieltä taidolla,\nniin monta myrskyä tyvenellä ja kansan sen aikuista kovuutta\nlempeydellä. Mutta Atheenalaisten onneksi eli heidän seasansa yksi\nmies, joka kykeni siihen; sen miehen nimi oli Soolon. Hänen valosa\nymmärryksensä, hänen miehellinen ja viisas menonsa olivat jo hänen\nnuoruudesansa saattaneen monen hänestä toivomaan merkillistä miestä.\nKuuluisan taitonsa ja runokeinonsa kautta saattoi hän voimallisesti\nsuosia ja johdattaa ihmisten mieliä. Hänen suuri vakavuudensa muuttui\niloisen hiljaisuuden keralla suloiseksi ystävällisyydeksi, ja koska\nhän etsi kunniatansa nöyryydesä, niin tuskin oli hänellä yhtäkään\nvihollista. Kansastosa oli onni asettanut hänen niin keskivälille, että\nhän oli yhtä kaukana yläisten vallattomasta ylpeydestä kuin alaistenkin\nkolkosta epätoivosta, ja sentähden näki hän kykenevänsä sovittavan ja\nrauhoittavan lain-säätäjän virkaa toimittamaan.\n\nUsiammilla jaloilla töillä, jotka hän oli tehnyt valtakunnan eduksi,\noli hän kansalle jo osottanut kelvollisuudensa ja ilmoittanut kuntonsa\nja viisaudensa. Hänen toimellansa voitettiin Salamin saari, josta\nAtheenalaiset kauvan olivat Megaralaisten kansa riidelleet turhaan.\nSentähden oli hengen rangaistus määrätty sille, joka vielä olis\nrohjennut yllyttää siihen yritykseen. Mutta Soolon tekeysi kouhoksi\nja lauleli torilla runoa, joka kertoi semmoisen kehoituksen. Tätä\nrohkeutta ainoastansa oli nuori miesväki kaivannut päästäksensä taas\nyrittämään, sillä he olivat tytymättömät mainittuun kielto-lakihin. Nyt\nheitettiin se mitättömäksi, uusi sota aljettiin Soolonin johdattaisa\nja Salamis voitettiin. Tämä toimitus teki hänen paljoa kuuluisammaksi\nja lisäsi hänen kunniatansa. Delphonkin ennustus-jumala puolti\nhäntä sentähden, että hän oli taivuttanut Amphiktyoneiksi kutsutut\nvallasmiehet sotaväen voimalla epäjumalalle kunniaksi kurittamaan\nKirrhaian kansaa, joka oli templin pyhyyden saastuttanut.\n\nKaikki nämät asianhaarat lisäsivät Soolonin kuntoa ja arvoa, että\nhän paremmin kykeni valtakunnan vammoja parantamahan. Hän pantiin\nArkhontiksi ja nyt toivoivat häneltä kaikki uusia lakeja ja uutta\nhallitus-menoa. Eikä siihenkään vielä tytyneet hänen ystävänsä, vaan\nkehoittivat häntä asettaumaan Atheenan itsevaltiaaksi. Mutta Sooloni\nnäki semmoisen yrityksen sekä sopimattomaksi että vaaralliseksi, jota\nsuuntaisuutta moni pahastui, pitäin sitä tyhmyytenä.\n\nSitä nopiampi oli hän lain-säätäjän ammattihin, jonka hän suurella\nonnella saattoi toimeen. Lakien piti täsä valtakunnasa olla sovittamaan\notollisia ja Soolonin velvollisuus oli sentähden, muuttaa kansakuntansa\nsuuri eripuraisuus yhteydeksi ja tasaita keskenänsä riitaiset\nvaatimiset. Sentähden hän myös vastasi muutamalle, joka kysyi, jos hän\noli antanut Atheenalaisille parahimmat lait, tälla tavalla: \"Minä olen\nantanut heille parahat lait kun he olivat otolliset saamaan.\" Velkaunut\nkansa vaati Soolonia, Lykurgon esimerkin jälkeen, panemaan maakunta\nkaikille tasajakoon; mutta lain-säätäjä valihti huokiamman neuvon,\nauttaaksensa köyhempiä, ja sääsi sentähden Seisakhteiaksi kutsutun\nasetuksen, jonka kautta kaikki velat tehtiin mitättömiksi. Kuitenkin\nepäilevät jo vanhatkin, jos tämä Seisakhteia koskaan lienee tullut\ntoimeen, eli eikö se liene ollut ainoastansa kasvantoin eli inträstein\nvähentäminen ja rahan arvon korottaminen velkamiesten eduksi velkoja\nmaksettaisa, joka luulo monesta syystä on uskottavampi. Luultavasti\nsaivat myös kaikki, jotka velan tähden olivat joutuneet orjuuteen, taas\nvapaudensa; tiettävästikkin sääsi Sooloni, että velanalaiset eivät\nenään saaneet panna pantiksi vapauttansa. Mutta ettei hän, niinkuin\nentisten asiain kertojat juttelevat, säännöillänsä mielistyttänyt\nköyhiä eikä rikkaita, se seikka todistaa epäilemättä niiden kohtuuden\nja oikeuden.\n\nKansan oikeuden hallitusvallan osallisuuteen asetti Soolon seuraavalla\ntavalla: Hän jakoi asukkaat neljään lahkokuntaan, tavaran jälkeen. Joka\nmaastansa vuosittain sai viisisataa Medimno nimellistä mittaa seka\npellon että viinamäen viljaa, oli ensimmäisen lahkokunnan mies. Toista\nolivat ne, jotka saivat kolmesataa nimitettyä mittaa. Niiden joukosta\notettiin aina hevoisväki. Kolmatta lahkokuntaa olivat ne, jotka saivat\nkaksisataa mittaa vuodentuloa. Näiden kolmen joukon miesten piti\nolemaan varustetut täysillä sota-aseilla ja olivat sotapaikoisa aina\nrintaväkenä. Kaikki muut, joilla oli vähempi varoja, olivat neljättä\nlahkokuntaa. Heillä olivat keviämmät aseet sodasa ja pidettiinkin heitä\nsiellä sivu- eli juoksuväkenä.\n\nSoolonin säännön jälkeen ei saatu hallitusvirkoihin valita miehiä\nmuista kuin kolmesta edellisistä lahkokunnasta; Kolmannen lahkokunnan\nmiehet saivat kuitenkin tuomarin virkoja ja kansan kokouksesa oli\nheillä ääni, kuin muillaki. Tämä etu ei ollut Atheenasa vähäarvoinen;\nsillä kokouneen kansan hallusa oli siellä korkein valta ja estämätöin\nvoima. Kansan kokous vahvisti kaikki lait, päätti rauhan ja sodan,\nvalitsi hallitsiat j. n. e. Kuin joka miehellä oli kokouksesa sama\noikeus, niin pidettiin visu vaari siitä, kuinka kukin oli oikiata\nAtheenan kansan sukua. Hengen rangaistuksen haastolla ei saanut\nyksikään ulkolainen tulla kokouksiin.\n\nSen keviämielisyyden esteeksi, joka kansan kokouksisa niin usein\nvallitsee, sääsi Sooloni kaksi valtaseuraa, jotka hän varusti uusille\nperustuksille. Yksi oli Areopaagiksi kutsuttava oikeus, joka kyllä\noli jo ennen Soolonia asetettu rikosasioita tuomitsemaan, mutta jolle\nhän antoi uuden, häneltä säättyyn hallitusmenoon sopivan luonteen ja\nmuodon. Vuosittain hallitusvirastansa luopuvat Arkhontit olivat sen\njäseniä ja heidän velvollisuutensa oli tuomita suurisa rikosasioisa,\nhoitaa Jumalainpalvelusta, lakeja ja kansan tapoja; erinomaisisa\ntapahuksisa harjoitti Areopaagi korkeintakin valtaa hallitusmenosa,\nvielä kansankin kokousta vastaan. Vanhaan aikaan ei saatu mitään\nsuurempata asiata toimitetuksi ilman Areopaagitta. Se piti kokouksiansa\nusein yön pimeydesä sitä varten, ettei kanteen alaiset olis vietelleet\ntuomareita käytöksillänsä; asiain-ajajain piti myös, välttäin pitkiä\npuheita ja liikuttavaisia lauseita, kertoa asia selvästi ja ketään\npuoltamatta. Tämän Tuomioistuimen koko muoto oli kauhistava, niin että,\nse vaati asianomaiset nöyrään pelkoon.\n\nSenaatin, eli neuvoseuran, toimitti Sooloni sillä tavalla, että\nitsekukin lahkokunta lähetti sata miestä, jotka otettiin kolmesta\netuisammasta, ja koko Senaatisa niinmuodoin oli neljäsataa jäsentä.\nNämät valittiin vuodeksi ja arvalla, mutta kuitenkin tutkittiin heidän,\nniinkuin kaikkein muidenkin Atheenan virkamiesten, entinen elämä\nsuurella tarkkaudella. Senaatilla oli valta kutsua kansa kokoukseen\nja jo edelläpäin tutkia asiat, ennekuin ne annettiin julkisesti\nkansan tutkittaviksi; siitä seurasi myös oikeus että kansan tuomiosta\nestää kokonansa semmoisia asioita, jotka näyttivät semmoiseen\ntuomioon sopimattomilta. Se sai myös säätää lakeja joilla oli täysi\nvoima vuosikauden, kansankin niitä vahvistamatta. Se piti huolta\nsotalaivastosta ja sotaväestä; se taisi panettaa kiini pahantekiöitä;\njokapäivä oli yksi näitä Senaatin herroja vuoroon esimiessä ja sen\nhallusa oli silloin kaupungin sinetti ja kassakamarin ja linnan avaimet.\n\nNämät molemmat hallitusseurat vertasi Sooloni kahteen ankkuriin, jotka\npitivät myrskyiltä liikutettua ja levotointa valtakuntaa. Niiden\ntoimella piti kansan kokoukset ohjattaman; mutta seuraavat aikakirjat\nnäyttävät kuitenkin että kansa, vähettyä niiden valtaa, jotka olivat\nasetetut sitä kurisa pitämään, lisäsi vähitellen omaansa.\n\nKansan valta näytti lisäyvänsä erinäisisäkin asioisa. Jokainen\nAtheenan asukas sai testamentillä panna tavaransa mihin hän tahtoi.\nEnnen Soolonia ei oltu sitä sallittu, vaan tavaran piti pysyä sugusa,\nyhteisenä omaisuutena. Mutta jolla ei ollut lapsia, saattoi nyt\ntestamentteerata tavaransa kenelle hän hyväksi näki. Plutarkhus sanoo\n\"tavaran tällä tavalla vasta muuttuneen omaisuudeksi.\" Vielä oli\nkaikille sallittu harjottaa mitä hantverkkiä hyvänsä; ei yksikään poika\nollut velvoitettu hoitamaan isäänsä jos ei tämä ollut opetuttanut\nhänelle jotakin elämän keinoa. Nämät kaksi sääntöä kehoittivat Atheenan\nAsukkaita ahkeroiksi konstiaskareihin ja kaupantekoon, jotka olivat\nhyvin otolliset meren kulkuun sopivalle ja joksikin huonokasvuiselle\nAttikan maakunnalle. Merkillinen on se Soolonin laki, joka säätää,\nettä, joka kapinan nostesa ei antau yhdelle taikka toiselle puolelle,\nse on kunniatoin ja ajettava pois valtakunnasta. Ensiksi näyttää\ntämä laki kummalta; mutta tarkemmin tutkittua on lain säätäjän\nviisaus ihmeheltävä. Eriseurat ja riidat valtakunnisa ovat usein niin\nturmelevaiset sentähden, että ilkiät eli tyhmät ihmiset enimmästi\npitävät meteliä, mutta rehelliset ja ymmärtäväiset tavallisesti eivät\nhuoli koko asiasta; niille valtakunnille, joisa on kansan valta, on\ntuskin mitään vahingollisempata kuin tämmöinen huolettomuus yhteisestä\nmenestyksestä.\n\nLasten kasvattamista ja nuoren kansan opettamista ei pannutkaan Sooloni\nniin Esivallan huoleen, kuin Lykurgos, vaan heitti sen erinäisten\neli omaisten haltuun; tämä seikka onki niitä, joilla Atheenan\nhallitusmeno luopuu nähtävästi Lakedaimolaisten olemisista. Jäsenten\nvoiman ja sukkeluuden harjoittaminen, joka oli koko Greekan maasa\nylehensä tavallinen, oli kuitenkin Atheenasa, kuin Lakedaimosakin,\nnuoren kansan opistoisa ensimmäisiä neuvon keinoja; ensiksi mainitusa\nvaltakunnasa ei harjoitettu sitä kuitenkaan sillä kolkolla kovuudella,\nkuin toisesa. Vapaus ja moninaisuus, joita hallitusmenon toimella\nkehoitettiin Atheenasa, saatti kaiken ymmärryksen, taidon ja kauneuden\nharjoitukset heidän nuoren kansansa opistoihin, semminkin koska rikkaus\nja moninainen liikunto paljon kehoittivat kansakuntaa.\n\nVanhain lakisäännöisä oli aina ensiasiain seasa huoli monella tavalla\nkehoittaa rakkautta Isänmaahan. Sitä varten oli Atheenasakin se\nasetus, että niiden lapset, jotka olivat sodasa surmatut, kasvatettiin\nvaltakunnan varoilla. Samaa tarkoitti se tapa, joka luultavasti\nSoolonin jälkeen vasta otettiin, että yhteisellä hautaamisella ja\nruumispuheella kunnioittaa niitä, jotka Isänmaan edestä olivat henkensä\nheittäneet.\n\nSoolonilta säättyin lakien lempeyden kansa oli hyvin yhteen sopiva\nse oikeus, että lakiin haastaa jokaista, joka sanalla eli työllä\noli loukannut köyhää, lasta, vaimoa eli orjaa. Sentähden tuli myös\nsananlaskuksi, orjain Atheenasa olevan monen muun valtakunnan vapaata\nväkiä vapaanpia. Välttääksensä tarvittavain parannusten estämistä,\nvaati Sooloni nämät puutauluille kirjoitetut lakinsa pysymään voimasa\nainoastansa sata vuotta. Koko Senaati vannoi seuraavansa niitä, ja\nerinomattain täytyi Thesmotheetiksi kutsuttavain hallitusmiesten\njuhlallisesti ja julkisesti luvata pyhittävänsa kulta kuvan Delphon\nepäjumalalle, jos nämät lait rikottiin.\n\nKaikki näin toimitettuansa, lähti Sooloni Atheenasta. Hän aikoi olla\npoisa kymmenen vuotta, jolla ajalla hän luuli asetustensa ennättävän\nvahvistua. Hän kävi Egyptosa, Kyprosa ja muilla mailla; ennen on jo\nmainittu hänen käyneen Lyydian kuninkaan Kroisonkin puheella.\n\n\n\n\n12. Peisistratos ja hänen poikansa.\n\n(560-510 ennen Vapaht.)\n\n\nSillaikaa nähtiin kuitenkin Atheenasa piankin hallitusmenon vielä\npaljon tarvitsevan säätäjänsä suojelusta. Ennen on jo mainittu kuinka\nmuutamat, peljäten pitkittävää rauhattomuutta ja eripuraisuutta,\nyllyttivät Soolonia rupiamaan itsevaltiaaksi. Jonka hän hylkäsi, sitä\nhimoisi kohta muuan hänen sukulaisiansa nimeltä Peisistratos, jolla\nmonen hilpiän luonteen ja lahjan oheesa, oli myös suuri vallanhalu,\nja eduksensa käytti hän muutamain mainitun taipumisen yksivaltaiseen\nhallitukseen.\n\nHeti Soolonin luovuttua pois, nousivat taas ennen nimitetyt\nvuorilaiset, ketolaiset ja rantalaiset vastatusten, koska kukin\npuoleltansa halusi suurempia etuja kuin Soolonin tasailevat lait heille\nolivat säätäneet. Peisistratos oli vuorilaisten päämies. Häntä seurasi\nsentähden köyhin osa kansaa, jota hän estämättä vallitsi virkulla\ntaidollansa, suosivalla puheen lahjalla ja suloisilla käytöksillänsä.\nLuottain tähän kansan suosioon, keksi hän, saadaksensa korkeinta\nvaltaa, tämmöisen kavalan keinon: Haavoitettu omalla kädellänsä,\nvietti hän itsensä torille, josa hän vakuutti vihamiestensä hänen\nhaavoittaneen sen tähden että hän suojeli köyhempää kansaa. Kansa, joka\nuskoi häntä, tarjousi aseet kädesä häntä suojelemaan. Täsä tuumasi yksi\nPeisistraton ystävä että pitäisi määrätä viisikymmentä nuijamiestä\nhänen henkensä vartioiksi. Tämä neuvo kelpasi hänen puolustajillensa,\nja hänen vihamiehensä eivät uskaltaneet estää sitä. Pian lisäsi\nPeisistratos vartiainsa joukon mieltänsä myöten, otti linnan haltuunsa\nja vallitsi Atheenan kaupunkia ehdonvallalla.\n\nSilloin oli Sooloni jo tullut kotia matkaltansa. Koska eriseurain\ninto esti kansaa kuulemasta hänen neuvojansa ja sekä hänen rauhaa\nrakastava mielensä että vanhuudensa tahtoi välttää yhteisen menon\nsekaseuroja, oli hän erinäisesti pyytänyt suosiopuheilla saattaa\neriseurain päämiehiä sovintohon, mutta turhaan. Peisistratos, saatuansa\nvartioväkensä toimeen, paneusi sovintota vastaan ja kehoitti kansaa\nvälttämään niitä vehkeitä, joita hän kutsui kavaluudeksi. Ehkä Sooloni\nvieläkin aina sekä puheilla että lauluilla soimasí Atheenalaisten\nhuulluutta ja kunnottomuutta, kunnioitti ja rakasti häntä kuitenkin\nPeisistratos ja seuraisi hänen neuvojansa. Pian jälkeen tapahtui\nSoolonin kuolema ja Peisistratos kunnioitti sen suuren miehen muistoa\nseuraamalla useimmittain hänen lakejansa ja asetuksiansa. Mainitaan\nmyös hänen, ehkä itsevaltiaan, kerran tulleen Areopagin oikeuden eteen,\nkoska häntä oli haastettu murhasta.\n\nEi ollut Peisistraton valta kuitenkaan vielä niin vahvistunut, ettei\nhänellä olis ollut vastustajita. Muutaman vuoden perästä ajoivat hänen\nketolaiset ja rantalaiset pois kaupungista. Mutta näiden päämiehet\nLykurgos ja Megakles joutuivat pian riitaan keskenänsä; jälkimmäinen,\njoka oli Alkmeonin sukua, pelkäsi tappaavansa. Sentähden kääntyi\nhän Peisistraton puolelle ja lupasi auttaa häntä taas korkeimpaan\nvaltaan, jos hän tahtoi ruveta hänelle vävyksi. Peisistratos myöntyi\nasiaan ja molemmat miettivät kavalan keinon, jota Herodotos sanoo\ntörkiäksi sekä yhteisesti Greekalaisille, jotka aina sopivan menonsa\nja taitonsa suhteen olivat muita kansoja etuisammat, että erinomattain\nAtheenalaisille, jotka siistein tapansa ja oppinsa vuoksi olivat\nylistetyt Greekalaistenkin kesken. He hakivat nimittäin erinomaisesti\nison ja kauniin vaimon, pukivat hänen sota-aseisiin, lisäsivät hänen\nluonnollista kauneuttansa loistavilla koristuksilla ja asettivat hänen\nsotavaunuun. Sitten ajoivat he kaupunkiin ja antoivat kuuluuttajain\nkäydä edellä huutain: \"Ottakaat rakkaudella vastaan Peisistrato,\njota Minerva enimmän kaikista kuolevaisista kunnioittaa ja jota hän\nnyt kuljettaa omaan linnaansa.\" Äkkiä levesi huhu, itsensä Minervan,\nAtheenan suojelus jumalattaren, tuoneen takasin Peisistraton. Hänen\nvaltaansa suostuttiin uudellensa.\n\nMutta eivätpä pysyneetkään Peisistratos ja Megakles kauvan\nystävinä. Viimmeksi mainittu yhdistyi taas tytymättömien kansa, ja\nPeisistratos luopui Attikasta mielisuosin. Hän meni Eretriaan ja\ntoimitti itsellensä naapurivaltakunnista, jotka vanhasta olivat hänen\nliittolaisiansa, rahaa ja väkiä. Niiden kansa tuli hän yhdentoista\nvuoden perästä takasin Attikaan; voitti Marathonin paikkakunnan ja\nsai siinä Atheenalaisia paljon joukkoonsa. Tämän joukon kansa lähti\nhän itsiänsä kaupunkia vastaan, voitti ja ajoi pakoon vastustajansa,\njotka siihenasti olivat olleet huolettomina. Viisaasti lähetti hän heti\npoikansa pakolaisten perään, ei vainoamaan heitä, mutta kehoittamaan\nhyvään turvaan ja kutakin palaamaan kotihinsa. Niin hajoisivat hänen\nvastustajansa, jotka eivät sodasa olleet kaatuneet, ja hänen nyt\nkolmannen kerran voitetun valtansa vahvistusta ei ollut nyt yksikään\nvihollinen estämäsä. Alkmeonin sukukunta, joka pakenemalla oli\npelastanut itsensä, ei voinut sitä vahingoittaa. Rauhasa hallitsi\nPeisistratos suunnalla ja oikeudella kuolemahansa asti. Järjen ja\ntaidon kartuttamista hoiti hän erinomattain.\n\nHyvin perustetun valtansa jätti hän kuollesansa pojillensa Hippialle ja\nHipparkholle. Molemmat veljekset hallitsivatkin isänsä lempeudellä ja\ntarkoituksilla. He ottivat veroa kaksikymmenennen osan maantuloista,\nolivat sodasa päämiehinä ja toimittivat uhrit; paitsi näitä pysyi\nmäärätty hallituksen muoto entisellänsä; he asettivat vaan asiat niin,\nettä toinen heitä aina oli Arkhontein seasa. Samalla puoltivat ja\nkehoittivat he konsti-askareita ja niiden harjoittajita. Hipparkhos\nsääsi että Rhapsoodoiksi kutsuttuin runoniekkoin yhteisellä Atheenan\nkansan juhlalla piti laulaman kaikki vanhan Homeron runot. Anakreonin,\nTeos nimisestä kaupungista, ja Simoniden Keoksesta tuotti hän\nAtheenaan, ja saikin tämän jälkimmäisen suurilla lahjoilla pysymään\ntykönänsä.\n\nYhtähyvin oli vapautta haluavaisten Atheenalaisten mielestä\nkunnioitettava työ lopettaa näiden ylistettäväin veljesten valta.\nHarmodeios ja Aristogeiton, joiden into oli yltynyt kostoon, ei\nainoastansa kansakunnan yhteisen toivon tähden, vaan myös erinäisen\nvääryyden tähden, jonka muka itsevaltiaat olivat heille tehneet,\nvannoivat toisillensa Atheenalaisten yhteisellä juhlalla tappaaksensa\nmolemmat veljekset. Mutta heidän murha aseensa sattuivat ainoastansa\nHipparkhoon; Harmodeios surmattiin kohta vartioilta ja Aristogeiton\nvietiin Hippian käskyllä fankeuteen, josa hän pantiin kipulavittalle.\nMyöhempi, vähemmin uskottava, kertomus ilmoittaa, että hän, täsä häntä\npiinattaisa, ei maininnut rikokseen syypäitä tuttaviansa, vaan Hippian\nomia ystäviä, jotka tämä ensi kiivaudesansa surmautti. Aristogeitonin\nmorsian Leaina, puri, häntä piinattaisa, kielensä poikki, ettei ne\nkauhiat kivut olisi saattaneet häntä ilmoittamaan ylkänsä ystäviä.\n\nNyt vasta alkoi ankaruus, sillä Hippias, yllytetty epäluuloon,\nkoki nyt estää pelkoa pelvolla. Kaikkia epäluulon alasia kohteli\nhän kovuudella. Saadaksensa rahaa palkatuille ulkolaisille, sillä\nomaa väkiä ei hän enään uskonut vartioiksensa, vaati hän rasittavia\nulostekoja. Vapautta rakastavaisten Atheenalaisten mielestä oli\ntämänlainen väkivalta aivan kärsittämätöin ja moni etsi nyt ulkomailla\neläviä Alkmeonin sukulaisia. Nämät, yltyneet haluun pelastaaksensa\nAtheenaa ja kostaaksensa vihollisillensa, etsivät ulkolaisten apua,\nja saivat Delphon ennustusjumalankin puolellensa. Lakedaimo suostui\nviimmein heidän kehoituksiinsa ja lähetti sotajoukon Attikaan. Hippias\nkutsui Thessalian kansan avuksensa, ja vastusti sillä tavalla kauvan\nvihollisiansa; mutta kuin vielä suurempi väestö, Kuningas Kleomeenen\nvallasa, tuli Lakedaimosta, pakenivat Thessalialaiset, ja Peisistraton\nperilliset suljettiin linnaan. Lakedaimolaiset, joilla ei ollut\nhalua pitkältä piirittää heitä, menivät pian taas kotihinsa, mutta\ntapaturman kautta joutuivat Peisistraton poikain lapset fankeiksi; sen\nkautta pakotettiin Hippias ominensa luopumaan vallasta ja pakenemaan\nAtheenasta. Hän meni ensiksi vähään Aasiaan, josa hänellä oli\nsukulaisia; myöhemmin kulki hän aina Persian valtakuntaan.\n\n\n\n\n13. Eriseuroja Atheenasa Peisistraton sukukunnan kaijotettua.\n\n(510—504 ennen Vapaht.)\n\n\nTämän hallitusvaiheen kautta kääntyi Alkmeonin suku taas ylimmäiseksi\nAtheenasa. Mutta sitä ja sen päämiestä Klisthenestä vastaan nousi\npian toinen eriseura Isagoras nimisen miehen vallan alla, joka kans\noli korkiata sukua ja tahtoi, taikka vastustaa Klisthenen valtaa,\ntaikka itse saavuttaa hallitusta. Klisthenes luuli ainoastansa\nrohkeilla muutoksilla hallituksen menosa saattavansa estää semmoisia\nvehkeitä. Kansan valtaa vahvistamalla ja lisäämällä sai hän yhteisen\nväestön puolellensa ja pyysi sillä tavalla huonontaa Isagoran valtaa,\njoka oli perustettu enemmin yläisten suosion päälle. Hän otti\nasento-kansan sekaan ulkolaisia ja vielä orjiakin; vanhan kansan\njaon neljään lahkokuntaan lisäsi hän kymmeneksi. Tämä keino antoi\nkansalle enimmän vallan, sillä se rikkoi vanhat siteet ja seuruudet\nja hämmenti ylähäiset ja alahaiset sekasin. Kuin joka lahkokunnasta\notettiin viisikymmentä Senaatoriksi, lisäysi Senaatin jäsenten luku\nviiteen sataan. Klisthenen sanotaan myös toimittaneen Ostrakismon.\nSe oli kansan tuomio langetettu sillä tavalla että joka miehellä oli\noikeus kirjoittaa kivipalasen päälle ajatuksensa. Nämät luettiin,\nja eninten äänten jälkeen langetettiin taikka vapautettiin se, joka\noli haastettu vaarallisista vehkeistä. Tämänkaltaisella tuomiolla\najettiin usein valtakunnasta pois jokainen, jonka valta näytti kansan\nmielestä vapaudelle vaaralliselta, ja sillä tavalla estettiin itsevalta\ntointumasta ja syntyisänsä.\n\nIsagoran eriseura, raukeamallansa Klisthenen rohkeilla neuvoilla,\nkutsui Lakedaimolaiset avuksensa, ja nämät olivat tähän aivan\nmieluiset, saadaksensa jonkun vallan Atheenan valtakunnan yli,\nollesansa muka siellä eripuraisuuden asettajina. He vaativat, Isagoran\nneuvosta, että Klisthenes piti ajettaa ulosvaltakunnasta, sillä\nsoimauksella, että hän ei vielä ollut puhdas siitä rikoksesta, jonka\nhänen esi-isänsä muinoin olivat tehneet, murhaamalla Kylonin puoltajat.\nSen jälkeen lähti Klisthenes kaupungista, vaan yhtähyvin tuli Kleomenes\nsinne pienen sotajoukon kansa, asettamaan siellä kaikki Isagoran\ntahdon jälkeen. Seittemän sataa huonetkuntaa ajoi hän yhtähaavaa\npakoon ulkomaille, hävitti Senaatin ja tahtoi asettaa toisen siaan,\njohonka hän aikoi panna kolmesataa miestä, kaikki Isagoran puoltajia.\n— Vaan sitä ei kuitenkaa sallittu. Entisen Senaatin viisisataa jäsentä\nyllyttivät kansan sotaan; Lakedaimolaiset piiritettiin linnaan. Jo\nkolmantena päivänä tekivät he sovinnon ja vaelsivat pois; onneksensa\nluopui Isagoraskin heidän kansansa Attikan maasta. Klisthenes palasi\nmuiden kaijotettuin kansa; monta, jotka olivat Lakedaimolaisia\npuollustaneet, surmattiin.\n\nMutta koska nyt oli peljättävä suututettuin Lakedaimolaisten tulevan\ntakasin suuremmalla väestöllä, täytyi Atheenalaisten, ehkä se heille\nkävi katkeraksi, tehdä liitto Persialaisten kansa. Sen valtakunnan\nKuninkaan siainen Sardes nimisesa kaupungisa otti heidän asiamiehensä\nvastaan ylpeydellä, jonka maailmata vallitsevan kuninkaan palvelia\nluuli sopivaksi vähää valtakuntaa vastaan, arvaten sen voiman\nAasialaisten tavalla. Hän kysyi heiltä mistä maanpiiristä he tulivat\nja lupasi heille apua, jos he antoivat hänen isolle kuninkaallensa\nmaata ja vettä. Miettien sitä suurta vaaraa, joka heillä oli tarjona,\nlupasivat asiamiehet hänelle mitä hän anoi, mutta kotona ei pidetty\nheitä siitä hyvänä.\n\nPersian apu olisi tullutkin kovin hiljan, sillä Kleomenes,\nintounut vihaan häpiästä, joka hänelle oli tapahtunut, oli jo koko\nPelloponneesosta koonnut suuren sotajoukon, ja vielä yllyttänyt\nBoiutiankin kansan ja Kalkhis nimisen kaupungin Euboiasa, yhdistetyllä\nvoimalla tuodaksensa Isagoran takasin ja pannaksensa hänen\nitsevaltiaaksi. Niin kävivät viholliset Attikan päälle kahtaalta; tämä\nvaltakunta olis ollut hukasa, jos ei vihollisten Armeia olis ollut\nkoottu monesta kansasta. Se asia pelasti Atheenan. Korinthiläiset\nhavaitsivat ensin puoltavansa väärää asiata; pelkäsivätkin he\nLakedaimon ylenevätä voimaa, jos Atheena kokonansa sorrettiin, jonka\ntähden he peräysivät koko sodasta. Lakedaimon molemmat kuninkaatkin\nriitausivat silloin keskenänsä; osa sotaväkiä lähti kotia; toinen osa,\njoka oli yksinänsä kovin huono saamaan mitään aikaiseksi, seurasi\nnyt toisia; sitten jäi vaan Boiutian ja Euboian väki paikalle, jotka\nAtheenalaiset vähin vaivoin kaijottivat maasta. \"Näin osatti,\" sanoo\nHerodotos, \"kansan tasa-valta hyödyllisen voimansa; sillä itsevaltiain\nAtheenaa hallitesa, ei voittanut se ketään naapureitansa; mutta saatua\nvapauden, yleni se joka suunnalta ensimmäiseksi.\"\n\nTämä Atheenan onni peljästytti Lakedaimolaisia. He miettivät Atheenan\nkansan tointuvan heitä etuisammaksi, saatua pitää vapaudensa, mutta\norjuudesa tulevan heikoksi ja kuuliaiseksi. Kuin he samalla saivat\ntietää, ennustusjumalan Delphosa seuranneen Alkmeonin sugun vehkeitä,\nkutsuivat he Hippian Aasiasta, liittolaistensa avulla pannaksensa\nhänen taas Atheenan hallitsiaksi. Mutta liittolaisten kokouksesa,\njosa Lakedaimolaiset ilmoittivat tämän aikeensa, nousi taas muuan\nKorinthiläinen, nimeltä Sosikles, päättäin Lakedaimolaisille aivan\nvähimmän sopivan sortaa vapautta ja puoltaa orjuutta. Kertomalla\nKorinthon itsevaltiaan Perianderin julmuutta ja ehdon valtaa, seliiti\nhän semmoisen vallan turmion niin vilppaasti, että kaikki kääntyivät\nhänen puolellensa. Lakedaimon täytyi luopua aikeestansa ja Hippian\nturhaan yritettyänsä, mennä takasin Aasiaan. — Tämä luotti nyt\nPersialaisiin ja koki kaikella voimalla Atheenalaisia vastaan yllyttää\nArtaphernes nimellistä kuninkaan veliä, joka oli hänen siaisensa Sardes\nnimisesä kaupungisa. Uhkauksella vaati Artaphernes Atheenalaisia taas\nylentämään Hippiasta hallitsiaksensa; mutta rohkiasti hylkäsivät ne sen\nvaatimuksen, lujasti päättäin, ennen uskaltavansa sotaan Persialaisia\nvastaan, jonka myös kohta molempain kansain into saattikin matkaan.\nEnnekuin ruvetaan tätä merkillistä aikain menon vaihetta kertomaan, on\nkuitenkin tarpeellinen tutkia Greekalaisten ulkonaista ja sisällistä\nkartuntota.\n\n\n\n\n14. Greekan Uudismaita.\n\n\nJos Greekan kansan luonnetta oikeen joka suunnalta tutkitaan täydesä\nkunnosansa, näyttävät uudismaat sen yhtä selkiasti kuin kotomaakin.\nNiinkuin Greekalaiset tointuisansa, Doron kansan vaelluksesta\nalkain, Peisistraton sugun aikoihin asti, joka suunnalle murtivat\ntoimensa esteet, niin he myös lisäsivät piirinsä avaruutta oman\nmaansa rajain ulkopuolelle. Milloin seurasivat he halua levitäksensä,\nmilloin veti heitä kauppa ja voitto, milloin pakotti heitä väen\npaljous, milloin taas hallituksen vehkeet ja rasitukset luopumaan\nkotimaasta ja asettaumaan pian kaikkiin keskimeren sekä lähisiin että\nkaukaisiin rantamaihin. He pitivät tapansa, mihin he tulivat, ja\nolivat, misä hyvänsä, muita kansoja etuisammat ymmärryksen, taidon ja\ntapain siisteyden suhteen, joita he kutsuivatkin yhteisellä nimellä\nBarbaroiksi. Se nimi sentähden vieläkin usiamman kansan kielesä\nmerkitsee törkiöitä ja tyhmiä. Uudismaitten asukkaat ahkeroitsivat\nkotomaansa taitoa ja tointa konstiaskareisa ja lukuviisaudesa, ja\nvieläpä Aasiasa ja erinomattain sen Jonia nimisesä paikkakunnasa\ntointuivatkin vanhan kotimaan asukkaita monesa keinosa paremmiksikin.\nHeidän liittonsa kotolaistensa kansa olivat moninaiset. Niiden\nalamaisia he eivät olleet, paitsi niisä paikoisa, joihin siirtokansaa\noli lähetetty kotimaan erinäistä tarvetta varten. Sukulaisuuden suosio\noli kuitenkin vuosisatoja voimallinen kotolaisten ja siirtolaisten\nvälillä.\n\nEnsi yllytyksen vaeltamaan kotimaastansa ja uudismaita asumaan\nvähäsä Aasiasa ja lähisisä saaristoisa antoi Greekalaisille,\nniinkuin jo ennen on mainittu, Doron kansan väkivalta Peloponneson\nniemellä. Kuitenkin mainitaan Aasiasakin kotimaasta kaijotettuin\nJonilaisten ja Aiolialaisten rinnalla myös Doron sukua. Aiolian kansan\nkaupungeita olivat Kyme ja Smyrna etuisimpia, mutta erinomattain oli\nMitylene Lesbon saarella sen sukukunnan pääkaupunki. Parahia heidän\nuudispaikkojansa olivat kuitenkin Jonialaisten asennot; Miletos,\nheidän paras kaupunkinsa ja suurin koko vähäsä Aasiasa, oli sangen\nhyödyllinen heidän avaralle kaupankäynnillensä, erinomattain Mustan\nmeren rannoilla, joka saattoi niin paljon siirtokansaa liikkeelle,\nettä uudispaikkoja jo oli seitsemän eli kahdeksankymmentä. Phokaian\npaikkakunta oli myös kuuluisa kauppansa suhteen, jota sen asukkaat\nkävivät keskimeren länsisuuntiin. Ephesus on mainio Diana nimisen\nepäjumalattaren vuoksi, jolla siellä oli kuuluisa temppeli. Kolophon\noli samoin mainio kaupunki. Saamon ja Khion saaret olivat kuuluisat\nlaivastonsa suhteen. Ensiksi mainittu oli itsevaltiaan Polykraten\nhallitesa suurimmasa voimasansa. Dorilaisilla oli mannermaalla\nkaupungit Halikarnassus ja Knidos, ja saaret nimeltä Rhodos ja Kos.\n\nKuinka näitä uudismaita vallitsivat ensiksi Lydian valtakunta ja sitten\nPersialaiset, on ennen kerroittu. Muutamat Phokaialaiset ja Teon\nkaupungin asukkaat pakenivat, ennenkuin he antausivat ehdon vallan\nhaltuun. Ensiksi mainitut vaelsivat Korsikaan, josa heillä jo ennen\noli uudispaikka, toiset Abderaan, josa he sitten asuivat. Antoipa\nheille viisas Bias neuvon, kaikin muuttaa Sardiniaan, siellä rakentaa\nsuuren kaupungin ja elää vapaudesa ja runsailla tuloilla; mutta eivätpä\ntotelleetkaan.\n\nMustan meren rannoilla oli paljo uudispaikkoja; niitä oli Senope\nkuuluisin ja kunnollisin. Sen asukkaat olivat Miletosta kotosi. Vielä\nlevesivät nämät siirtolaiset Asovinkin merehen asti, jota silloin\nkutsuttiin nimellä Palus Maiotis. Dnieperin kymen suusa, silloin\nkutsutun Borystheeneksi, lähellä nykyistä Oktsakovin kaupunkia, oli\nsilloin Olbia niminen kaupunki, johon kans asukkaita, oli tullut\nMiletosta; heillä oli sangen runsas ja avara kaupankäynti. Thrakeian\nmaasa on erinomattain Bysantio, myöhemmin kutsuttu Constantinopoliksi,\njohonka oli väkiä siirtäynyt Megaarasta, hyvin kuuluisa; ja Makedonian\nrantamaalla oli Olynthos ja Potidaia mainituita uudispaikkoja;\nviimmeiksi nimitetyn asukkaat olivat Korintholaisia.\n\nAfrikan pohjasrannalla perustivat Greekalaiset, Theeran saaresta,\nKyreenen suuren ja pulskan kaupungin, joka kaupankäyntinsä vuoksi myös\noli mainio.\n\nItalian eteläpää oli niin täynnä Greekalaisia siirtokansoja, että\nsitä kutsuttiin isoksi Greekan maaksi. Nämät uudispaikat, samoin kuin\nSikeliankin, perustettiin myöhemmin kuin ne, jotka kotimaan itäpuolelle\nolivat toimitetut, nimittäin seitsemän eli kahdeksan sataa vuotta ennen\nVapahtajan tulemista; ja niinkuin Jonian sukukunta Aasiasa oli etuisin,\nniin olivat Doron kansan perilliset täällä länsipuolella vallan\npäällä, ehkä muutkin sukukunnat olivat perustaneet kyllä kunnollisia\nkaupungeita sekä Italiasa että Sikelian saarella. Greekalaisteen\nuudismaat Italian maasa tointuivat pian erinomaisesti loistaviksi ja\näveriäiksi. Kuuluisimpia olivat: Tarento, jonka Lakedaimolaiset olivat\nperustaneet vuonna 707 ennen Vapahtajaa; Sybaris, jonka Akhaialaiset\nalkoivat v. 720, ja joka oli iso ja väekäs. Täsä oli kaupan käynnillä\nkarttunut tavara vietellyt asukkaat niin suunnattomaan hekumaan, että\nheidän elämänsä tuli sananlaskuksi muille kansoille, merkitäksensä\nkunnotointa ylöllisyyttä. Jouduttuansa sotaan Krotoonalaisten kansa\ntappasivat he perinpohjin ja heidän kaupunkinsa hävitettiin vuonna\n510. Myöhemmin perustivat Atheenalaiset Thuria nimellisen kaupungin\nsamalle paikalle, josa Sybaris aikanansa oli ollut. Krotonan olivat\nAkhaialaiset perustaneet 710 vuotta ennen Vapahtajaa. Se oli sitten\nmonen muun uuden kaupungin ikääskuin emä ala-Italiasa, ja erinomaisesti\nrunsasväkinen, niin etta se pani matkaan väkeviä sotajoukkoja.\nLokri Epitsephyri, kahdeksannella vuosisodalla ennen Vapahtajaa\nperustettu Lokron asukkailta Greekan maasa, oli mainio Tsaleukon,\nviisaan lainsäätäjänsä, suhteen, joka eli 660:nen ajastajan paikkoin\nennen Vapahtajaa. Rhegion ja Kuumai olivat Jonian siirtolaisten\nasentopaikkoja; viimmeiksi mainitusta on ylennyt nykyinen kuuluisa\nNeapelin pääkaupunki.\n\nSikelian saarella oli Greekan siirtokansaa niin paljo, että se oli\nsen maakunnan vallasväkeä. Doron kansalla olivat siellä suurimmat ja\nparahat kaupungit; Syrakusa, Korinthiläisten perustama vuonna 735\nenn. Vapaht. oli suurimpia ja loistavimpia vanhaan aikaan; Gela,\nRhodalaisten alkama vuonna 690 enn. Vapaht. perusti taas myöhemmin\nAgrigenton, joka lähes Syrakuusaa oli kuuluisin kaupunki Sikeliasa.\nKuumai nimisen kaupungin siirtoväki oli perustanut Sanklen, johonka\nMessenialaisia, paetesansa Lakedaimon väkivaltaa, sitten tuli, jotka\nlisäsivät sitä ja nimittivät sen Messaanaksi, sama kuin nykyinen\nMessina. Leontiini ja Katana olivat Jonialaisten uudismaita. Katanasta\noli kotoisin Kharondas nimellinen mainio lain säätäjä, jonka lakia\nusiammat Greekalaisten kaupungit Italiasa ja Sikiliasa sääsivät\nseurataksensa. Vielä etempänä kotimaasta hyötyi Gallian, eli nykyisen\nFrankriikin, rannalla Massilia, nykyinen Marseille, jonka Phokaialaiset\nperustivat ja joka tuli kuuluisaksi kauppansa, hallituksensa ja\ntaitonsa suhteen. Raakaluontoiset rajalaiset saivat myös heiltä taitoa\nja tapain siisteyttä.\n\n\n\n\n15. Delphon ennustuspaikka, Pyhät taistelemiset ja Liittolaisuudet.\n\n\nEhkä Greekan kansaa ei ainoasti joka maakunta vaan pian joka\nkaupunkikin olivat eroitetut toisistansa ja omin valtainsa, löytyi\nkuitenkin muutamia siteitä, jotka yhdistivät kansakunnan. Näitä oli\nyhteinen Jumalan palvelus ja sen kansa yhdistetty ennustusmeno,\nyhteiset juhlat ja Liitot; paitsi näitä vielä yhteinen kieli ja\nrunokeino.\n\nEnnustuspaikkoja oli Delphon kuuluisin ja kunnollisin. Delphon\nkaupunki oli Parnasson, mainion vuoren, juuresa, jonka halkeimisa\noli keksitty luola, josta mieltä sekaava höyry yleni. Tähän oli\nrakettu temppeli Apollo nimiselle epäjumalalle, koska hänen luultiin\nnousevasa höyrysä antavan ennustuslahjan. Tämän ennustustemppelin\nkuuluisa nimi ja yhteinen luottamus sen totuuteen, joka, niinkuin\nKroison esimerkki todistaa, leveni ulkolaistenkin maihin, täytti sen\npiirin kaikellaisilla kalleilla uhrilahjoilla; täsä nähtiin myöhemmin,\nGreekalaisten toinnuttua parahiksi kuvauskeinoisa, etuisimpia käsialoja\nsangen runsaasti. Kuuluisain voittoin kuvauksia, mainio-sankareitten\nja runomiesten kuvia, kallihita sotasaalihia, vielä voitettuin\nlaivainkin nokkia oli siellä tallella. Lyhyet kirjoitukset ilmoittivat\nkunkin lahjan tarkoituksen ja antajan nimen. Paljous uhraajoita,\nennustajoita, taikureita ja heidän palvelioitansa lisäsi Delphon\nepäjumalan palveluksen ihanuutta; mutta tuskin kerkesi sekään joukko\nhoitamaan kaikkia ulkolaisia, jotka joka suunnalta riensivät Apollota\nkyselemään. Pappina olivat Delphon parahat asukkaat; mutta oli muilla\nhuonommillakin sekä työtä että ansiota kulkulaisista ja moninaisista\njuhlista ja huvituksista.\n\nMäärättyinä päivinä julisti ennustaja sanomansa; myöhempinä aikoina\nkerran vaan kuukaudesa. Kysyjäin piti monella tavalla valmistaa\nitsiänsä otollisiksi ennustusta kuulemaan, nimittäin rukouksilla,\npuhdistuksilla ja uhreilla. Kaikki toimitettua, veivät papit\nPythiaksi mainittavan papittaren sisimmäiseen pyhyyteen ja panivat\nhänen seppeleillä kaunistetulle kolmijalkaiselle pöydälle, joka oli\nasetettu ennen mainitun höyryävän luolan suulle. Tuskin höyryin hänen\nruumiiseensa tungettua alkoivat suonet häntä tempoa ja täristää,\nhiukset kohosivat, silmät kääntyivät nurin, suu vahtosi ja haltioisa\nkiljahteli hän, hirviästi ulvoin, sekavia sanoja, joista papit sitten\nkokosivat vastaukset, jotka tavallisesti kirjoitettiin runon muotoon.\n\nEntisisä kertomuksisa on nähty monia, ja tulevisa on nähtävä vielä\nusiampia asioita, jotka todistavat Greekalaisten, ja erinomattain\nDoron sukukuunan, ei alkaneen mitään tähdellisempätä yritystä,\nneuvottelematta Delphon ennustusjumalan kansa. Tämä Delphon ja\nmuidenkin ennustuspaikkain arvo ja valta tuli muinoisten ihmisten\nluulosta, jumalain muka pitävän seuraa ihmisten kansa ja viisailla\naavistuksilla auttavan ihmisten taitamattomuutta. Jos täsä menosa\nkieltämättä olikin taikausta, ja me, paremman tietomme mukaan, näemme\ntulevain aikain tiedon halun sopimattomaksi ja luonnottomaksi, oli\nkuitenkin sen aikuisten ihmisten sydämmesä, heidän taitonsa jälkeen,\nJumalain pelko se, joka vaati heitä aina neuvoa etsimään jumaliltansa,\nalkaisansa jotakin arvollisempaa asiata. Ne vastaukset ja neuvot,\njotka kysyjät saivat tämmöisisä paikoisa, eivät suinkaan aina\ntulleet pappein kavaluudesta, vaan alusansa olivat ennustuspaikat\nviisahia neuvopaikkoja, jotka saattivat kansan tavat suloisemmiksi ja\nestivät paljon riitoja ja verisiä sotiakin. Usein tapahtui kuitenkin\nmyöhäisempinä aikoina semminkin, että kuin ei neuvoa eli johdatusta\nvaadittu, vaan paljasta ennustusta, silloin ennustajat antoivat\nsemmoisia vastauksia, jotka taittiin kääntää kahtaalle. Tämän todistaa\nesimerkki Kroison ennen kerrotusta historiasta. Muutoinkin käytettiin\nnämät ennustuskeinot usein väärin. Kunniata ja valtaa haluaville oli\nuseinkin huokia saada kansan mieltymään vehkeisiinsä sillä tavalla,\nettä he luusivat ennustus-papit mielensä jälkeen puhumaan. Myöhempinä\naikoina, koska hyvät tavat ja jumalain pelko olivat tulleet enemmin\nepä-arvoon, harjoitettiin tätäkin kavaluutta enemmin. Kokoukset\nepäjumalain juhlilla, joisa kansa iloiten nautitsi vapaita huvituksia,\nsaattivat yhteiseen menoon, milloin erimaakuntia, milloin kaikken\nGreekan kansan. Yhteisiä kokouksia, muita enemmin kuuluisia, olivat ne,\njotka pidettiin Olympian kaupungin tykönä Elis nimisesä maakunnasa.\nSiellä harjoitettiin erinomattain monenkaltaisia kilpakiistoja.\n\nHeraklen sanotaan ne ensiksi toimittaneen; sitten muutti ja paransi\nniitä Iphitos, Elin maan kuningas, yhtenä tasa-ikäisensä lainsäätäjän\nLykurgon kansa. Saadaksensa Greekan kansaa näihin kokoumaan runsaasti\nja rauhallisesti, sääsivät nämät miehet, tätä kokousta pidettäisä,\nyhteisen rauhan. Elin maan piti aina olla rauhoitetun ja tämän\nkokouksen aikona piti kaikkein koko Peloponneesosa, jos kohta sotaakin\nkäydesä, heittää pois sota-aseensa.\n\nKilpa-kiistat eli taistelemiset olivat vielä Iphiton aikoina aivan\nhaluvat. Paitsi juoksua silloin ei harjoitettu vielä muita. Muut\nkilvoittelemiset tointuivat sittemmin vähitellen. Seuraava kertomus\nsopii sentähden vaan myöhempihin aikoihin, joina Greekan kansan taito\nja kunto loisti erinomaisesti.\n\nSe paikka, josa Olympian kilpa-taistelemisiä pidettiin oli pitkä\nkenttä, tasaittu maantien tavalla, joka oli jaettu pitkinpäin kahteen\nosaan. Vasen puoli, Hippodromos nimellinen, oli hevoismiesten kilpaa\nvarten. Oikia puoli taas, josa muita kilpakeinoja pidettiin, niinkuin\npainimista ja jalkaisin juoksua, kutsuttiin staadioksi ja oli kolmen\nsadan askeleen pituinen. Hippodromos oli arvattavasti paljoa pitempi.\nSen pääsä oli hevoisille ja vaunuille toimitettu vajoja, joista he\nlähtivät kilpaansa, ja ympäristön kukkuloilla istui lukematoin väen\npaljous, jotka huutamalla taikka kehoittivat ja kiittivät, taikka\nsoimasivat ja moittivat kilpamiehiä.\n\nAuringon nostesa aljettiin kilpa-leikki yön vietettyä uhraamalla\nja laulelemalla jumalain kunniaksi. Lausuntomiehet, joiden ammatti\noli katsoa, että kaikki tapahtui oikein ja järjestyksesä ja määrätä\npalkinnot voittajille, istuivat stadion sisäpuolella häkillä eroitetusa\npaikasa, ja kilpamiehet kävivät heidän eteensä ottain jumalansa\ntodistajiksensa kymmenen kuukautta harjoittaneensa ruumistansa näihin\nkilpa-keinoihin. He olivat alasti ja voitelivat koko ruumiinsa\nöljyllä. Sitten kysyi kuuluuttaja korkialla äänella: \"taitaako kukaan\nsoimata tätä kilpamiestä, hänen kantaneen kahleita eli eläneen\ntavattomasti.\" Jos tähän ei mitään vastattu, alkoi kilpa-ajo. Sen\nnimen ja kotikaupungin, joka ensiksi ennätti määrään, julisti nyt\nkuuluuttaja korkialla äänellä ja kansa kertoi sitä iloisella huudolla.\nKilpa-ajo Hippodromosa oli sangen vaarallinen. Ajaja seisoi vaunusa\nja hänen hurjat hevosensa lensivät, rinnan muiden kansa, yhtähaavaa\nkiista-kentalle. Moni vaunu särjettiin, ja kaatuisansa haavoitti eli\nvielä kuolettikin ajajan. Pääsä oli kaksi pylvästä, joiden välitse\nvaunun piti mennä täydellä kiireella, ja niin kaksitoista kertaa yhteen\nmittaan täyttää sama matka. Tähän kilpaan katsottiin tiettävästi\nnopeimmat hevoiset ja kuninkaatkin pitivät kunniana lähettää sinne\nhevoisiansa saamaan voittoa.\n\nKilvoiteltiinpa vielä painimalla ja nyrkkisilläkin. Painellesa piti\nvoittajan vähintänsäkin kaksi kertaa kaataa taistelu-toverinsa maahan\nja pitää häntä niin lujasti kiini, että hänen itsensä viimmein täytyi\ntunnustaa tapanneensa. Nyrkki-kilvasa eivät saaneet taisteliat puuttua\ntoisiinsa, mutta lyödä vaan. Täsäkin, niinkuin muisakin jäsenten\nkilpakeinoisa, olivat he alasti; kädet ja käsivarret olivat ristiin\nkäärityt nahka hihnoilla. Monelle tuli täsä paha vahinko, verta vuoti\nusein runsaasti, ja moni vietiin kentalta kantamalla. Kerrotaan\nmuutamasta kilpamiehestä, jolta hampaat lyötiin irti suusta, hänen\nsalainneen kipunsa ja nielleen hampaansa; hänen vastustajansa, joka nyt\nnäki yrityksensä turhaksi, tunnusti tapanneensa. Paitsi näitä, juostiin\nmyös kilpaa pillisoiton mukaan ja heitettiin kiekkaa kilvoitellen.\n\nViimmeisenä päivänä kruunattiin voittaneet. Se tapahtui, kaiken kansan\niloisesti riehuisa, pyhäsä puistosa, ennen runsaasti ja juhlallisesti\nuhrattua. Voittajat tulivat palmukäsisä, pulskasa pugusa; pilliniekat\nseurasivat heidän joukkoansa soitellen. Toiset voittajat ratsastivat\npulskilla hevoisilla eli ajoivat kauneilla vaunuilla, joita kansa\nvielä kukka-seppeleillä koristeli. Ensiksi lausuttiin sen nimi,\njoka juoksu-kilvasa oli voittanut, ja kaikki kansa ylisti häntä.\nHänen palkkansa oli seppeli öljypuun lehvistä, jonka Lausuntomies,\neli Tuomari, pani hänen päähänsä. Tämmöinen seppeli oli aivan\nsuuriarvoinen kaikesa Greekan maasa. Sen kaupungin asukkaat, josta sen\nsaanut voittaja oli syntyisin, pitivät kaupunkinsa hänen voitollansa\nkunnioitettuna. He ottivat hänen vastaan juhlaseuralla, laulelivat\nlauluja hänen kunniaksensa ja asettivat hänen kuvansa, marmorikivestä,\nOlympiaan, josa myöhempään aikaan oli monia satoja semmoisia kuvia.\nVoittajan nimi ja kunnia olivat mainiot koko Greekan maasa. Muuan\nvanha mies kuoli ilosta, syleillesänsä voittanutta poikaansa; hänen\nruumistansa seurasi kaikki Olympiaan kokountunut kansa polttorovion\nluokse; sillä siihen aikaan polttivat Greekalaiset kuolleittensa\nruumiit.\n\nDiagoras, Rhodos nimisestä saaresta kotosin, arvosukuinen Greekalainen,\njoka itse muinoin oli saanut voiton kunniamerkin, toi vanhuudesansa\nOlympiaan kilpailemaan kaksi poikaansa, jotka molemmat kans saivat\nvoiton. Jalosti mieltyneet panivat nämät seppelinsä Isänsä päähän,\nnostivat sen ihastuneen äijän olkapäillensä, ja kantoivat häntä kehuin\nympäriinsä kattovan kansakunnan seasa. Kaikki toivottivat hänelle\nonnia, heittelivät kukkia hänen päällensä ja muutamat huusivat hänelle:\n\"Kuole Diagoras, sillä nyt ei puutu sulta enää mitään toivottavaa!\"\nEipä voinutkaan äijä enää kantaa niin suurta iloa ja onnea, vaan vaipui\nhiljaa kuolemaan, kansakunnan nähden.\n\nOlympian kilpataistelemia pidettiin tarkasti joka neljäntenä vuonna\nHeinäkuusa, viisi päivää kulloinkin. Joka ei mennyt sinne ruumiin\nvoimalla eli sukkeluudella kilpailemaan, se noudatti taidon ja mielen\nkauniita miettimiä; sillä kunniapalkka oli säätty niillekin, jotka\nolivat etuisimmat Runo jumala-tarten suloisemmisa ja mielevämmisä\nkeinoisa. Pillin ja Kanteleen soittajat, laulajat ja runojat\ntaistelivat keskenänsä. Vaikuttivathan niin moninaiset mielen\nkehoitukset voimallisesti kansakunnan siisteyden ja taidon kasvannoksi.\nKansan joka suunnalta kokouttua, tapasivat ystävät toisensa, jotka\nmuualla eivät koskaan sattuneet toistensa seuraan; moni tuli vasta\ntäällä tuntemaan toisensa; Kauniisti yhtyivät täällä suosiohon\nsekä erinäiset että kaupungitkin. Laajat kedot ja puistot Alpheion\nsuloisilla rannoilla olivat täynnä iloisia ihmisiä; siellä nautitsi\nGreekalainen kaikkia etujansa joista hän todella taisi kehua.\n\nKoska Olympian Kilpataistelemat näin yhdistivät kaikki Greekalaiset,\npantiin ne möyhemmin syystä yhteisen ajanlaskun määriksi. Väliaika\nyhdestä kilpajuhlasta toiseen kutsuttiin Olympiaadiksi, joiden jälkeen\nsitten laskettiin milloin kukin asia oli tapahtunut. Mutta tällä\nlaskulla ei päästykään etemmä takaperin kuin siihen juhlaan, jolla\nvoittajain nimet ensikerran oltiin kirjoitettu; se oli tapahtunut\nvuonna 776 ennen Vapaht. joka vuosi niinmuodoin oli ensi Olympiaadin\nensimäinen.\n\nVieläpä muisakin paikkakunnisa pidettiin tämmöisiä yhteisiä\nkilpajuhlia, mutta ne eivät päässeetkään siihen arvoon ja kunniaan,\njohon Olympiasa pidettävät ylenivät. Niitä pidettiin Delphoi nimisen\nkaupungin tykönä, Apollon kunniaksi, samoin joka neljäntenä vuonna;\nja Korinthon kannaksella, Poseidon kunniaksi, ja Nemean kaupungin\ntienoilla Argolin maasa, joita kerrottiin joka toisena vuonna.\n\nJuhlakokouksiin, joita lähisimmät kansat pitivät yhteisten temppeleinsä\nluona, yhdistyi myös usein kaukaisempia asukkaita. Niisä neuvoteltiin\nasiamiesten kautta yhteisestä edusta, mutta harvoin karttu niistä\nkunnollista tarmoa liittolaisten yrityksiin, sillä eivät he luulletkaan\ntarvitsevansa uskollisesti seurata semmoisia suostumia. Näitä\nliittoja oli Jonian kaupunkein kesken Aasiasa; samoin Akhaian ja\nAkarnanian kaupunkein ja muidenkin. Lavein ja kunnollisin niitä oli\nAmphiktyonein neuvoseura Delphosa, jonka perustajaksi alkusanomat\nmainitsevat Amphiktyo nimellistä Hellenin veliä. Tähän yhistyi\nusiampia Greekan kansoja, vaan ei kaikki hetikään. Sen valta lienee\nmuinoin ollut suurempi kuin myöhemmin, koska lisäyvä erikunnian ja\nedun pyyntö rikkoivat rauhalliset yhdistykset. Sen vuoksi pitikin tämä\nneuvoseura epäilemättä huolta ja tointa jumalain palveluksesta ja\nkilpajuhlista Delphosa, jonka tiettävä Greekan historia todistaa; mutta\nliittokaupungeita suojelemaan, riitoja niiden kesken asettamaan, ja\nkehoittamaan niitä yhdistymään ulkolaisia vihollisia vastaan, näihin\nnäyttää se olleen kovinkin liiaksi kunnotoin.\n\n\n\n\n16. Greekalaisten Runokeino ja Taidon tointuminen.\n\n\nGreekan kieli, luonnostansa tointuva, tasainen, selvä, mukava ja\nkaunis, kuvasi pian itsesänsä kansan oman luonteen ja sekin muistutti\nGreekalaisille heidän yhteisen perisukunsa. Kuitenkin taipui tosin\nkieli erisukuin erimuotoisen taidon ja toimen kasvannon mukaan eri\ntavalla; sillä misä ikänä hengellinen toimi virkoaa, luonnistuu se\nei ainoasti koko kansakunnan mukaan, vaan myös eräskansain luonteen\njälkeen heidän erimuotoisten elämäkeinoinsa ja asuinpaikkoinsa suhteen.\nNiin tointuivat Greekanmaasakin usiat puheenparret kukin tavallansa\noivallisiksi, ja yhteistä kieltä, joka olis ollut kaikkein siistimpäin\nomituinen, ei ollut ainakaan kansan parahina aikoina. Kansain valta,\njoka saatti siistimmät törkiämpäin seuraan, ja se asia, että enempi\npuhuttiin kuin kirjoitettiin, vaikutti myös samaa. Mutta täsäkin\neerinäisyydesä oli taas se yhteys, että eri luontosia runoja ja lauluja\nkirjoitettiin kutakin omalla puheenparrellansa, oli heidän tekiänsä\nsitten mitä eräskansaa hyvänsä. Siihen oli syynä se, että paras työala\nkusakin eri runo-laisa oli tehty ensiksi erinäisellä puheen parrella,\nja kuka sen muotoisia tahtoi myöhemminkin kirjoittaa, seurasi aina\nsamaa puheenpartta, jos hän kohtaki oli muusta maakunnasta, josa\ntoista puhuttiin; sillä ainet ja kieli olivat, ikään kuin oppineitten\nyhteisestä sovinnosta, niin yhdistyneet, että toinen muattiin toisen\njälkeen samalla tavalla koko Greekan maasa.\n\nRunokeinon alku ja perustus on Greekan kansan seasa, kuin muisakin\nkansakunnisa, kätketty perivanhain aikain pimeyteen. Sentähden ovatkin\nkertomukset ensimäisistä Runojoista, joiden seasa mainitaan Orpheus ja\nMusaios, vielä kokonansa sekavan satu-ajan juttuja. Niiden sanotaan\nRunoillansa saaneen Greekalaisia siistimmiksi ja levittäneen salaisia\nopetuksia, joisa heidän uskonsa syvällisemmät neuvot olivat kätketyt\nja joita ei ilmoitettu muille kuin sala-tietäjille eli papeille.\nOrpheus sanotaan olleen Thraakialainen, ja perivanhan Runokeinon alku\nhänestä näyttää Thraakian kansaa ennen vanhaan asuneen niillä vuorilla\nja paikoilla, jotka myöhemmin olivat Runo-jumalattarille pyhitetyt.\nGreekalaisten oma Runokeino tointui vasta silloin koska, Doron kansan\nja Siirtolaisten vaellettua, he saivat tasasemman elannon, ja erinäiset\nsukukunnat, ilman ja asuinpaikkain kehoittavalla edulla, olivat\ntoimella ja kaupalla päässeet varakkaammiksi ja näkivät saattavansa\nelää ihanammasti.\n\nTämmöinen onni oli erinomattain Jonian Siirtokansoilla Aasiasa ja\nsiellä oli mainio, muutamia vuosisatoja Troijan sodan jälkeen,\nyksi ihmehellisesti vilpas runoniekka, joka jaloisa käsialoisansa\nselkiästi asettaa tämän nuoren kansakunnan toimen ja onnellisen elämän\nnähtäväksi. Se oli Homäros, joka arvattavasti oli Jonialainen, ehkä\nusiammat kaupungit myöhemmin pyrkivät hänen syntymäpaikoiksensa. Ennen\non jo mainittu kuinka tämän Runojan nimeen Troijan sodasta ja Sankarein\nsieltä koteumasta on vielä meilläkin kaksi oivallista tarinarunoa\n(episka poemer) Ilias ja Odysseia. Edelläpäin olemme jo ilmoittaneet\nmuutamia kuvauksia niistä, osottaaksemme senaikuista elämän menoa;\nsamaten on ennen jo mainittu Lykurgon ensiksi tuoneen näitä runoja\nkotimaahan.\n\nHomäros on pidettävä usiamman hänen mukaansa kirjoittaneen\noppilaisen johdattajana. Meidän aikoinamme on muuan suuri ja oppinut\ntutkia pyytänyt saattaa todeksi, ettei kaikki, mitä mainituisa\nRunokirjoisa luetaan, olekkaan Homäron itsensä tekemätä eikä hän\nole niitä niin valmiiksi ja täydellisiksi saattanut saada. Samoin\non melkiän uskottavasti selitetty, suuren osan näitä runoja olevan\nHomäron oppilaisten tekemiä, eivätkä alku-tekiät niitä ollenkaan\nkirjoittaneetkaan, vaan kauvan kertoivat yksilläin vaan suusanaisin\nRhapsodoiksi kutsuttavat laulajat ulkomuistilta. Ei yksikään\ntarina-runo, Homäron oppilaisten tauvottua, ole päässyt siihen arvoon\neikä siinä pysynyt, josa nämät vielä tänäkin aikana ovat. Myöhemmät\nRunojat, jotka ehkä tahtoivat seurata niiden luonnetta, ovat, samaten\nJoniasa, muuttaneet tarina-runon paljaaksi tarinaksi, pitempäin taikka\nlyhempäin aikajaksoin tapahuksia ja vaiheita kertomalla, josta vasta\noikia historia näyttää alkunsa saaneen lähes kuuden sadan vuoden\npaikkoin ennen Kristuksen syntymätä.\n\nKokonansa toista luonnetta on Hesiodus, jonka isä oli kotosin Aiolian\nsiirtokansan Kyme nimisestä kaupungista Aasiasa, vaan joka itse Asui\nAskrasa Boiutian maalla, vähän myöhemmin Homärota. Kilpataisteleman\ntoimitettua usiampain Runoniekkain kesken Khalkis nimisesä kaupungisa\nEuboiasa, oli hän saanut voiton. Hänen käsialojansa on vieläkin kirja,\njosa hän selittää senaikaisten epäjumalten sugut ja synnyt; sen\nluullaan kuitenkin aikain vaiheisa tulleen Hesiodon omasta suunnasta\npaljon muutetuksi. Hesiodus, jonka runoluonnet on kalsiampi ja huonompi\nkuin Homäron, on yhdistänyt opetuksia ja neuvoja tarinan kansa. Se\nhänen tarkoituksensa ilmaupi erinomattain toisesa hänen kirjasansa\nnimelta, \"Työt ja päivät\", josa hän tasasella ja suloisella puheella\nantaa monta hyvää neuvoa maan viljelemiseen, talouden hoitamiseen ja\nmuuhun elämän keinoon.\n\nTarina-runon luonnet on tyven ja tasainen taito. Runon tekiä on\nsiinä pian kuin ylennetty sankaritten yli, joiden jaloja töitä hän\nhuoletoinna kertoo ja kuvailee lukiallensa. Hänen tarinamansa ovat\nlukialle niiden tapahusten asemesta, joita runoniekka, ikääskuin omin\nsilmin nähdesänsä, myös muille nähtäviksi asettaa. Laulu-runon luonnet\nei ole saman moinen. Siinä julistaa runoniekka ne huomailemat eli\ntunnot ja liikutukset, jotka hän havaitsee, keksii ja kantaa omasa\nsielusansa eli sydämmesänsä. Tarina-runo on kansakuntain tointuisa\naina ensimmäinen, sillä ulkoahan ihmisen huomaimet ensiksi saavat\nherätyksen ja sitten vasta näyttää ihminen, sanoakseni, löytävän\nitsensa, ruveten omaa mieltänsä tutkimaan. Niinpä Greekankin kansan\ntointuisa Laulu-runot kukoistivat vasta silloin, koska Tarina-runot\njo lakastuivat. Laulu-runoihin oli erinomattain Aiolian ja Dooron\nerikansalaisia tointunut ja he lauloivat oman puheenpartensa jälkeen.\nOli kuitenkin Jonialaisiakin tähän runokeinoon tottuneita. Semmoisten\nLaulu-runojain ihanoista työaloista ei ole meille valitettavasti\nsäästynyt muuta kuin erinäisiä murteita.\n\nArkhilokhos, Paaron saaresta kotosin, elänyt 700 ja 650 välillä ennen\nVapaht. on kuuluisa innollisen tarmonsa suhteen runoilemisansa.\nKova onni oli hänen siihen yllyttänyt. Muuan Lykambes oli hänelle\nluvannut tyttärensä mutta epäsi sitten lupauksensa. Arkhilokhos kosti\nhänelle niin purevilla runoilla, että ne pakottivat Lykamben ja hänen\ntyttärensä molemmin hirttämään itsensä. Vanhanaikaiset ihmiset panivat\nhänen, arvon suhteen siinä runokeinosa, jota hän harjoitti, Homäron\nrinnalle ja niinmuodoin ylimmäiseksi Laulu-runojaksi.\n\nToiset myöhemmät kunnolliset Laulu-runoin tekiät elivät pian kaikki\nvuodesta 650 ennen Vapaht. alkain järjestänsä sodan alku-aikaan asti\nPersian valtaa vastaan. Alkaios Mitylenen kaupungista Lesbon saarelta,\njoka oli Aiolian siirtokansan pääkaupunki, oli samaten ylistetty\nrunomies. Kotimaansa hallitusriidoisa oli hän kiivaasti saapuvilla, ja\nvielä sodisakin samoista asioista, ehkä hänen sanotaan kerran, niinkuin\nArkhilokhonkin, sotarinnasta paenneen. Hänen hempiäin rakkaus-runoinsa\nsivusa kiitetään hänen hilpiöitä laulujansa ehdonvaltaisia hallitsioita\nvastaan. Semmoinen ehdonvallan vihamies oli samaten se kolkko\nStesikhorus Himenasta Sikilian saarella.\n\nLesbon saarelta oli kotosin Sappho niminen hehkuva runotar, jonka\nrakkaus kauniiseen Phaon nimiseen nuorukaiseen ja hellät laulut samasta\nrakkaudesta muinoin olivat hyvin mainiot. Hänen sanotaan viimmein\naalloisa sammuttaneen rakkaudensa tulen, ehdonvallalla heitäymällä\nLeukan korkialta ja jyrkältä rantavuorelta merehen. Terpander, jonka\nsanotaan kanteleen ihanalla soitolla asettaneen kapinan Lakedaimosa,\nkuuluu kans olleen Lesbosta. Hänen puhutaan soitantota Lakedaimosa\nerinomaisesti toinnuttaneen. Siellä eli ja lauleli samaten toinen\nrunoniekka, Alkman nimeltä. Toiset sanovat hänen olleen Lakedaimosta\nsyntyisin, toiset taas Sarden kaupungista Lyydiasa. Tyrtaiosta,\njoka runoillansa Lakedaimosa toimitti mainioita, on ennen puhuttu.\nYlistettyjä laulu-runoniekkoja ovat vielä Ibykos Rhegiosta ja Simonides\nKeon saaresta, joka, ollesansa Atheenasa, Anakreonin kansa oli\nHipparkhon ystäviä. Anakreonin laulut osottavat Jonian siirtokansan\nhempiän ilon nautintoon taipuvan luonteen.\n\nSaman muotoisia, vaan samalla elämän hekuman puuttuvaisuudesta\nvaikeroitsevia, ovat Mimnermo nimisen Jonialaisen suru-runot.\nHäntä seurasi moni muukin runoilemasansa. Elegian eli suru-runon\nnimi pantiin kuitenkin myöhemmin runoilemille, ei aineen, vaan\nrunojuoksun mukaan, niin että siksi kutsuttiin kaikkia, joisa kuusi-\nja viisi-jalkaiset laulu- eli runojaksot tulevat vuorotellen. Siihen\nrunon muotoon suunnattiin myös viisautta ja hyviä tapoja kehoittavia\nlyhyviä ja nerokkaita sananlaskuja, (γνωμαι). Semmoisten tekiä oli\nSoolon, joka sekä runokeinosa että muisa asioisa, joita hän otti\ntoimittaaksensa, aina yleni etuisimmaksi. Erinomattain ylistettävä oli\nsamanlaisten runoin tekiä Theognis, Megaran kaupungista kotoisin, joka\nviidenkymmenen vuoden paikkoin Soolonin jälkeen oli mainio.\n\nSemmoinen elämän viisaus ilmottiksen myös Seittemän eräs-viisasten\nlauseisa. Soolonin aikana olivat nekin mainiot. Heidän seuraansa oli\nitse Sooloni: Thales Milätosta; Pittakus Mitylenestä, joka pelastettua\nkotimaansa ehdonvallasta ja sekaseuroista, vapaehtoisesti hylkäsi\nhallitusvallan, saatuansa toimen tointumaan; Bias Prienestä vähän\nAasian kaupungista, jolla oli erinomainen puheen lahja, jolla hän\naina puollusti köyhiä ja syyttömästi sorretuita oikeuspaikoisa. Kuin\nkerran vihollinen rosvosi hänen kotikaupunkiansa ja jokainen koki\npelastaa mitä taisi omaisuudestansa, lähti Bias aivan tyhjin käsin\nsanoin: kaikki mulla on muasani. Khilon, hallitusmies Lakedaimosa,\nKleobulus Lindosta ja Periander, Korinthon hallitsia, olivat myös\nnäitä mainio-viisaita. Tästä näkyy kuinka samat miehet, jotka\nkotivaltakuntainsa hallitusmenoisa olivat ylistettävästi toimeliaat\nja kotonansa vallitsivat ja johdattivat kansaa, samalla myös olivat\nviisaita opettajia. Niin oli siihen aikaan taito ja toimi yhdistetyt\ntoinen toisehensa.\n\nSamanaikuinen oli myös Aisopos Phrygiasta, kuuluisa satuin miettiä,\njonka oma elämä on meille saduksi kääntynyt. Suusanaisin haasteli hän\nhilpiämielisesti koottuja ja kauniisti sanoiksi viritettyjä juttujansa,\njoita vielä kauvankin, hänen kuoltuansa, muisto muistilta pidettiin\ntallella. Vasta myöhemmin pantiin ne kirjoihin.\n\nTämän elämän viisauden sivusa alkoi jo myös tieto-viisaus eli\ntiedoitsema (philosophia) vähitellen tointua, ensiksi runon\nulkomuodolla mutta myöhemmin siitä luopuin omaan suuntaansa.\nGreekalaiset tiedoitsiat (philosophit) tutkivat alkaisansa luontoa,\nei erinäisiä luonnon ilmeitä ja vaikutuksia, vaan sitä itsiänsä\nyhteisesti, sen alkua, eli syntyä ja näkyväisen maailman periaineita.\nTätä tarkoittivat erinomattain Jonian tiedoitsiat, jotka olivatkin\nensimmäisiä Greekan kansan seasa. Niitä oli ennen mainittu Thales\nMilätosta, (syntynyt v. 640 ennen Vapaht.) joka oli myös kuuluisa\ntähtien tutkia ja mainio lasku- ja mitta-opin harjoittaja. Häntä\nseurasivat Anaksimenes ja Anaksimander. Olipa vielä Ksenophaneskin,\nkotosin Kolophon nimellisestä kaupungista, hyvin syvällinen ajattelia.\nHänen opetuksisansa havaittiin selvästi kuinka tiedoitselema alkoi\nluopua kansan yhteisestä uskosta. Hän lähti Kolophonista ja muuttausi\nEleaan, eteläisen Italian kaupunkiin, josa myöhemmin eli muitakin\ntiedoitsioita, jotka noudattivat hänen oppiansa ja joita kutsuttiin\nElealoisiksi.\n\n\n\n\n17. Pythagoraiot.\n\n\nPythagoran Oppiseura on Ison Greekan maan historiasa niin merkillinen,\nja sen alkaja niin erinomainen mies, että heistä sopii panna tähän\nomituisen kertomuksensa.\n\nEhkä Pythagoras eli kuudennella vuosisadalla ennen Vapaht. ja\nniinmuodoin aivan likellä sitä aikaa, josta meillä jo on selvä ja\nselkiä historia, on hänen elämäkertansa muinoisilta kirjoittajilta\nsekoitettu niin uskomattomilla loruilla, että usiammat hänen\nelämästänsä kerroitut asianhaarat näyttävät epäiltäviltä. Hän oli\nsyntynyt Samosa ja oli aikaisin sekä ruumiin, että mielen suhteen\nsaanut oivallisen johdatuksen, joka saatti hänen ihanaksi ja vilppaaksi\nsekä ruumiin että sielun puolesta. Täyttääksensä taitoansa lähti\nhän matkailemaan muihin maihin. Hänen matkoistansa on paljo sadun\nmoisia sanomia, mutta ei saata kukaa syystä kieltää hänen käyneen\nAigyptosa, jonka valtakunnan erimuotoiset asetukset ja viisaat\nsäännöt kehoitti niin monta greekalaista siellä käymään. Monet\nhänen myöhempiä sääntöjänsä näyttävät Aigypton tapain mukaisilta,\nehkä ne kyllä saattavatkin olla hänen oman ajunsa hedelmiä, eli\nvielä Greekalaistenkin opin mukaan toimitettuja. Hän kävi Kreetasa\nja Lakedaimosakin, ja kulki läpi Greekan maan. Kehoittavalla\nopetusmuodollansa sai hän oppilaisiltansa Sophistan kunnianimen,\njoka merkitsee viisauden opettajaa; mutta suunnalisen nöyryydensä\nmukaan sanotaan hänen muuttaneen tämän nimen Philosophiksi, joka taas\nmerkitsee viisauden ystävätä, ja kysyttäisä häneltä miksikä hän kutsui\nsitä taitoa, jota hän harjoitti, vastasi hän: Philosophiaksi, joka\nnimi silloin vielä oli uusi. Tultuansa kotimaahansa Samoon löysi hän\nsen Polykraten itsevallasa, jonka tähden hän näyttää pian luopuneen\nkotoansa ja muuttaneen asuntonsa eteläiseen Italiaan, etsiäksensä\nsiellä toimelle ja taidollensa työalaa. Krotonasa ilmoitti hän itsensä\nensi kerran julkisesti. Hänen kaunis muotonsa ja vartalonsa, hänen\njuhlallinen, arvaten Aigypton pappein mukaan tehty, pukunsa valkiasta\npumpuli vaatteesta, hänen nuhteetoin, kohtuullinen ja raitis elämänsä\nja vihdoin hänen viisas ja kehoittava puhetlahjansa, kokosi paljouden\noppilaita hänen ympärillensä ja tuotti hänelle sen arvon, että hän\nkykeni miettimään suuria aikeita, jotka täyttivät hänen mielensä.\nHän alkoi nimittäin asettaa Oppi-seuran, jonka jäsenet hän tahtoi\nyhdistää erinäisellä Jumalan palveluksella ja yhteisellä elämän ja opin\nmuodolla. Niiden piti osittain ahkeroida tietoa ja taitoa kaikisa,\nosittain taas pyrkiä hallitusvirkoihin, sitä varten, että yhteiset\nasiat eivät jäisi taitamattomain itsemielisten haltuun, vaan tulisivat\ntaitavain ja rehellisten ihmisten hoidettaviksi. Tämä hänen aikeensa\nmenestyikin, ehkä lyhyeksi aikaa.\n\nEi siihen seuraan otettukaan kaikkia, jotka siihen pyrkivät. Mestari\ntutki ensin pyrkivän luonnetta ja tapoja, tiedusteli hänen entisen\nelämänsä ja merkitsi vielä hänen muotonsa, puheensa ja käyntinsäkkin.\nTutkinto-aikana ei ilmoitettu vastatulleelle vielä ollenkaan viisauden\nsyvempiä opetuksia; häntä totutettiin vaan oleman vaiti, hillitsemään\nuteliaisuuttansa ja tarkasti täyttämään jumalain palveluksen askareita\nja jokapäiväistä pesoa eli puhdistusta. Jos hän näisä kaikisa kelpasi\nmestarille, päästettiin hän Seuran sisälliseen yhteyteen.\n\nPythagoran Seuralaisten elämä oli erinomainen ja kovasti vakainen.\nAamulla nostuansa oli kahtalainen tutkinto heidän tavallinen\nvelvollisuudensa; ensiksi, mitä he eilesnä päivänä olivat tehneet ja\npuhuneet, ja sitten, mitä he sinä päivänä aikoivat tehdä ja ajatella.\nAivan valkiasa puhtaasa pugusa menivät he joka aamuna varahin\nnousevaa aurinkota harpun eli kanteleen soitannolla tervehtimään,\npitivät rukouksia ja palasivat yhtenä kokouspaikkaan opinkeinoja\nharjoittamaan puheilla ja tutkinnoilla. Sen jälkeen harjoitettiin\njäseniä kaikenlaisella liikunnolla, (gymnastiska öfningar) jota\ntapaa kaikki Greekalaiset aina noudattivat; sitten seurasi lyhyt ja\nkohtuullinen atria, josa ei nautittu muuta kuin leipää ja hunajata.\nRualta päästyä aljettiin miettiä yhteisiä kansakunnan asioita, ja\niltapuoleen kävelivät erinäiset ystävät toistensa kansa, kertoin mitä\nhe olivat kuulleet eli toimittaneet. Sitten kylvettiin eli pestiin,\njonka jälkeen ruvettiin pää-atrialle, Greekalaisten tavoin, jolle seura\njakausi niin, ettei koskaan päälle kymmenen ollut yhdesä ruvalla. Tällä\natrialla nantittiin, paitsi leipää ja hedelmiä, uhrattuin eläinten\nlihaa ja viinaakin, aina kuitenkin suurimmalla kohtuudella, jota\nheiltä vaadittiin. Papuja ei sanota heidän saaneen syödä ollenkaan.\nVeljesseuran luovuttua toisistansa asunto-kammioihinsa, tutki kukin\nkuinka hän oli sinäkin päivänä taitoansa kartuttanut, otti sitten\nsoiton sormillensa ja valmisti itsellensä suloisilla lauluilla ihanan\nlevon. Joka päivä elämällä näin raittiisti, vakaisesti ja puhtaasti\nviresi näiden ihmisten mielesä erinomaiset pyhät ja ylönluonuolliset\ntunnot ja ajatukset, totisen ystävyyden kansa keskenänsä, ja\nmestarihinsa olivat he niin taipuneet ja perehtyneet, että hänen\nsanansa oli heidän mielestänsä Jumalan sanan vertaisia. \"Hänpä sen\nsanoi,\" (αύτόσ έφα) oli Pythagoran oppilaisten suusa kaiken totuuden\nsuurin vahvistus.\n\nSoitanto oli heidän Seurasansa suuriarvoinen, niinkuin heidän\nelämänmuotonsa ilmoittaa. He pitivät sen kaiken suosion ja järjestyksen\n(Harmonia) esikuvana ja aineena, jonka luonteen ja perustukset\nPythagoras ensiksi oli keksinyt. Tämän oheesa vaadittiin heiltä\noppia muisakin asioisa erinomattain lasku- ja mittakeinosa. Siinä\non Pythagoras ensimmäiseksi älynnyt yhtä ja toista, paitsi muita\nopin mutkia sen, joka vieläkin kutsutaan hänen nimellänsä ja jonka\nkäsitettyä hän ihastui niin, että hän uhrasi jumaloillensa sadan mullia\neli härkiä. Paitsi näitä opin keinoja, tutkittiin myös hyväin tapain ja\nyhteisen hallituksen neuvoja.\n\nPythagoran seura levesi Krotonasta muuallekkin. Alkajan tarkoituksesta\nsiirtyi hänen oppilaisiansa usiampaan kaupunkiin Isosa Greekan maasa\neli etelä-Italiasa, joisa he toimittivat seuroja, jotka ahkeroivat\nparantaaksensa kansakunnan lakeja ja tapoja, jota varten he ymmärsivät\ntoimittaa hallituksen omihin käsihinsä. Heidän hallitusmuotonsa ei\nsopinut olla muu, kuin yläisten valta (aristocratia); siitäpä suuttukin\nheille alahainen kansa. Vähää jälkeen sen sodan, josa Sybaris niminen\nkaupunki hävitettiin, nousi Krotonasa kapina Pythagoran lahkokuntaa\nvastaan, josa he taikka surmattiin, taikka kaijotettiin. Sama vaino\nkohtasi heitä muisakin kaupungeisa ja misä hallitus oli joutunut\nheidän haltuunsa, otettiin se heiltä pois. Kovat melskeet, riidat ja\nvallattomuus seurasivat tätä väkivaltaa. Muutamat sanovat itsensäkkin\nPythagoran hukkuneen näisä myrskyisä, toiset taas hänen paenneen\nMetaponttoon ja siellä hyvin vanhana kuolleen. Yhtähyvin pysyi yksi\noppiseura, joka hänen neuvonsa jälkeen tutki hyväin tapain, hallitus-\nja mittakeinon perustuksia erinomattain. Sitä seuraa oli, paitsi\nmuitakin, Arkhytas Tarantosta, joka oli mainio sekä sota-päämies että\nhallitsia syntymäkaupungisansa.\n\n\n\n\n18. Jonian kansan kapina saattaa Persian sodan alkuun.\n\n\nKääntyisämme taas Greekan kansan Valtakuntain menoa kertomaan, yhdymmä\nme ensiksi suurehen ja sangen merkilliseen sotaan sen kansan ja Persian\nvaltakunnan välillä, joka teki isot muutokset molempain olemisisa.\nPersian valtakunta oli, niinkuin ennen on kerroittu, aivan avara,\nmutta se oli löyhästi yhdistetty ja siinä oli sentähden runsaasti\neripuraisuuden ja sekaseurain aineita. Sen ääretöin voima näytti kyllä\npian saattavan sortaa ja voittaa pienen kansan, mutta Greekalaisten\ntointuva toimi ja into, jota eivät Persialaiset ymmärtäneetkään oikeen\nvaroa, piti kuitenkin puolensa. Kaikisa oli eroitus nähtävä Persian ja\nGreekan maan, eli mainitaksemme laviammalta, Aasian ja Euroopan välillä.\n\n\"Persiasa\", sanoo Ksenophonin kirjasa muuan Jason Thessaliasta,\n\"ovat kaikki orjia, paitsi yhtä ainoaa\". \"Te Greekalaiset,\" lausuu\ntaas Plutarkhon kirjasa Artabanus Persiasta Themistoklelle, \"pidätte\nvapauden ja tasa-arvon kaikkia etuisampina.\" Persiasa oli yksi\nvallas-kansa kaikkein toisten päänä; hallitsevain ja hallittaviin\nvälillä ei ollut mitään yhdistystä yhteisen toimen eli luonteen\nsuhteen, vaan ainoastansa sen vallan vuoksi, joka oli toisten oma ja\npakotti toisia kuuliaisuuteen. Greekan maalla taas olivat hallitsiat\nja hallittavat yhdistetyt sekä yhteisellä toimella ja tarkoituksella,\nettä tavoilla ja rakkaudella Isäinsämaahan. Tapain ja taidon kunto oli\njärjestyksen perustus ja kansan kuuliaisuus oli vapa, ja luottaminen\nhallitusmiesten viisauteen ja rehellisyyteen pakottamatoin. Siitä nousi\nse into ja taito, että joka mies piti itsensä yhteisen edun ja vapauden\nsuojeliana ja oli kans altis tätä velvollisuutta täyttämään kaikella\ntoimella ja työllänsä. Kaikki pitivät huolta koko kansakunnan kunniasta\neli eräs-kansain tointumisesta Greekan maasa. Mutta Persiasa ei ollut\nkansa millänsäkkään heitä rasittavan vallasväen eduista ja hallitsiat\nelivät ylöllisesti ja ylimielisesti niillä tavaroilla, joita he\npakottivat kansakunnan heille kokoamaan. Komeus, ylpeys ja ylöllisyys\nolivat sentähden siinä valtakunnasa Hallitusväen jokapäiväinen\nelämän tapa; mutta Greekan maasa hyljättiin semmoinen hulluus\nvapaehtoisesti, eli jos joku eli isommasti, kaunisti hän elämänsä\ntaitavalla siisteydellä. Vapauden rakkaus vaikutti siellä itsekusakin\ninnon tointumaan tavallansa, samoin kuin itsekukin myös ahkeroitsi\ntoinnuttaa oman valtakunnan voimaa. Josa kaikki huoletoinna seuraavat\nvanhoja tapoja, siinä on myös taidon ja toimen kasvanto mitätöin,\nerinäistenkin menosa; vaan josa itsekukin erinäinen eli myös eri-kansa\nharjoittaa ahkeruutta ja tointa oman tilansa ja luonteensa jälkeen,\nsiinä karttuu sekä mielen että ulkonaisen elämän etuja, ja kansa\nyhteisestikin ylenee kunnolliseksi ja voimalliseksi, jos kaikilla on\nsama korkein tarkoitus. Niinpä Greekankin niin moneen eri-hallitukseen\nerinneestä kansasta on yhteisesti nähtävä. Rauhaa rakastava Akhaian\nmaakunta ja aina keskenänsä taistelevain Thessalialaisten maa; kolkko\nja raaka Aitolian valtakunta ja vanhain sanomisa loistava Argos;\nArkadiansuloisesta ja hiljaisesta menostansa mainio kansa rikkaan ja\nkauppakeinosa liikkuvan Korinton vieresä; raskasmieliset Boiutialaiset\nhilpiämielisten Athenalaisten naapureina; ankara ja sotaa rakastava\nLakedaimo rauhalle pyhitetyn Elis nimisen maakunnan oheesa — kaikki\nGreekalaisia. — Kuinka sitä kansaa eräs-vallat olivat erimuotoisia!\nTottapa nousikin niiden välillä usein riitoja ja sotia, joita usein,\nniinkuin Messeenian sodasta nähdään, käytiin katkeralla kiivaudella;\nmutta eivätpä nämät riidat estäneetkään koko kansan yhteistä intoa;\nne harjoittivat vaan Greekalaisia tarmoon, toimeen ja jalouteen,\nvarsinkin niitä eräs-kansoja, jotka luulivatten aivoituiksi muita\njohdattamaan. Lakedaimo riensi, niinkuin jo ennen on Peisistraton ja\nhänen poikansa hallituksesta puhuisa kerroittu, jo silloin levittämään\nvaltaansa Peloponäson rajain ulkopuolelle. Sen toimi, ehkei yltyneellä\ntoivolla tulevia aikoja tarkoittava, kuitenkin olevaisia hoitava\nlujalla miehuudella; sen vahvasti ja hyvin perustettu hallitusmeno,\njoka vaati ja saikin tarkan kuuliaisuuden; sen jalo jalkaväki, joka\nkovalla kurilla ja sillä rohkeudella, jonka eräselämä vaikuttaa, oli\ntointunut pian voittamattomaksi; sen lavia sukulaisuus, — kaikki nämät\nasianhaarat taivuttivat useimmat Greekan maan eräs-kansat suostumaan\nsen johdatukseen (ήγεμονία). Mutta sota Persialaisia vastaan, joka\nsai Lakedaimolaisetkin avarampiin aikeisiin, kehoitti Atheenankin\nylenemään. Tämän valtakunnan asujamet olivat sekä taidon että luonteen\nsuhteen Lakedaimolaisia oikeen vastapäätä. Heidän hilpiä ja hehkuva\nlyylinsä sai heidät rakastamaan alinomaisia muutoksia. Rohkialla\ntoivolla miettien tulevia seikkoja, tulisella toimella saattain olevia\naikeitansa aikaan, kaupankäynnillä kehoittain ja harjoittain yhteistä\nmenoa, tekivät Atheenalaiset kaukaisisakin paikkakunnisa liittoja ja\nkehoittivat aina jokapaikasa ihanuutta ja kaunistuskeinoin menestystä.\nPersian mainio sota, jonka Joniasa asuvan Greekan kansan kapina sitä\nvaltakuntaa vastaan sytytti, lisäsikin vielä tätä Atheenalaisten\ntointa, joka ennen sitä oli vaan alkeisansa.\n\nMilätos vähäsä Aasiasa oli Greekalaisten siirtokansain etuisin\nkaupunki. Histiaios, sen hallitsia, oli Kuningas Dareiokselta saanut\nlahjaksi avarat tilukset Thrakiasa Strymonin kymen rannoilla, sen\navun ja toimen edestä, jonka hän oli kuninkaalle osottanut hänen\nonnettomasa sodasansa Schytian kansaa vastaan. Sinne toimitti Histiaios\nsiirtoväen ja saatti sillä Persialaiset kammoimaan; sillä siinä maasa\noli runsas kullan saalis vuorista ja se olikin vielä likellä Euroopan\nGreekalaisia, joita Persialaiset eivät hyvästyneet. Luovuttaaksensa\nhäntä niistä, kutsui Dareios hänen Suusan kaupunkiin, sen vuoksi muka,\nettä hän tahtoi seurahansa niin toimellista miestä. Vävynsä Aristagoras\ntuli hänen siaansa Miläton hallitsiaksi.\n\nKuninkaan hovisa tunsi Histiaios katkerasti vapaudensa puutteen; mutta\neipä langollakaan ollut uudesta arvostansa kehumista. Nakson saarella\nasujanten riidellesä oli yksi hätäynyt lahkokunta saanut häneltä\napua, ja hänen kansansa yhtyi Persialainen, Megobates nimeltä, jolla\noli kaksi sataa alusta eli venettä. Merellä riitausivat päämiehet\nkeskenänsä ja niille Naksolaisille, joita aivottiin salamyhkää äkkiä\nmusertaa, antoi Megabates suutuksisansa tiedon vaarastansa. Sillä\nkerkesikin Nakson sorrettu lahkokunta varustamaan vastimiansa, niin\nettä vainomiesten laivaston täytyi, turhaan yritettyänsä, purjehtia\ntakasin. Nyt tuli hätä Aristagoralle; koko yrityksen kustannus tuli\nhänen maksettavaksensa ja vielä sittenkin oli hänelle peljättävä,\nPersian kuninkaan vievän häneltä hallituksen Milätosa. Täsä hädäsä\nmietti hän väkivaltaista keinoa. Greekan siirtokansan seasa Aasiasa\noli hänellä paljo ystäviä, ja niin nopsasa kansasa oli helppo saada\nkapinata nousemaan. Tieten olevansa pään vaarasa, päätti hän suojella\nhenkeänsä kuinka hyvänsä. Ollesa hänen vielä epätoimesa tuli uskollinen\nHistiaion orja Suusasta ja vaati hiuksiansa ajamaan. Sen tehtyä nähtiin\nihon päälle päähän lyhyvillä sanoilla kirjoitettuna kehoitus Kapinahan,\nsillä Histiaios toivoi sen vuoksi pääsevänsä takasin Joniahan.\nAristagoras, näin vielä kehoitettu, alkoi asian viipymättä. Vapauden\ntoivo kehoitti Jonialaiset viipymättä yhteen liittoon. Vallasmiehet\neli hallitsiat kaijotettiin ja joka kaupungisa asetettiin kansan\nvalta; mutta Euroopan Greekalaisten apua näyttiin tarvitsevan näin\nvaarallisiin vehkeihin. Tätä saadaksensa lähti Aristagoras merelle ja\nvaelsi kaupungista kaupunkihin. Ensin kävi hän Lakedaimosa. Näyttäin\nkupari-taulua, jolle maa oli kuvattu, vakuutti hän kansaa, ei minkään\nmuka olevan heille sopivamman kuin pelastaa omia kansalaisiansa\norjuudesta. Samalla näytti hän Kuningas Kleomeenekselle taulustansa\nPersian maakunnat, kertoin niiden rikkautta, hedelmiä ja etuja,\nkehoittaaksensa häntä saaliin halulla. Kleomeenes käski hänen tulla\ntaas kolmen päivän takaa; silloin kysyi hän kuinka pitkä matka oli\nJonian merestä Persian Kuninkaan tygö Suusan kaupunkiin. Täsä erehtyi\nAristagoras, sanoo Herodotos, tavallisesta viekkaudestansa, jolla hän\nsiihen asti oli suosinut Lakedaimon eli Spartan kuningasta; sillä\nvietelläksensä häntä lähtemään Aasiaan ei olisi hänen pitänyt sanoa\ntotuutta; mutta mainittua tarvittavan kolme kuukautta matkalla merestä\nSuusaan, tokasi Kleomeenes: \"Mene matkois hyvä ystävä ja laita niin\nettäs ennen päivän laskua olet ulkona Lakedaimosta.\" Siihen loppu koko\nse tuuma.\n\nYhtähyvin yritti Aristagoras vielä uudellensa. Hän meni kuninkaan\ntygö kotihinsa, josa hän kohtaisi hänen, yhdeksänvuotisen tyttärensä\nGorgon seurasa. Siinä lupasi hän kuninkaalle erittäin salaa kymmenen\ntalentia, (8333 hopio-Riksin paikkoin) jos olis hänen aikeihinsa\nsuostunut. Kuninkaan kieltäisä lisäsi hän aina tarjoustansa vähitellen\nkolmeen kymmeneen talenttiin. Aina vieläkin kuninkaan evätesä, lupasi\nAristagoras viimmein viisi kymmentä. \"Isä,\" sanoi silloin lapsi, \"mene\nnyt pois, muutoin tämä vieras sinun lahjoo ja viettelee.\" Näiden\ntyttärensä sukkelain sanain perästä käänsi kuningas vieraalle selkänsä\nja luopui hänestä myötyriksi.\n\nSpartasta eli Lakedaimosta kaijottuansa meni hän Atheenaan, joka\nhyljättyänsä Artaphernen, Persian Kuninkaan puollusmiehen, liiton,\njo oli kääntynyt mainitun kuninkaan viholliseksi. Tämä seikka oli\nAristagoralle aivan mieluinen, ja hänen nyt kansalle kertoisansa Aasian\nihanuutta ja kuinka helposti Persian valta oli voitettava, samalla\nmainitesa Jonialaisten ja Atheenan sukulaisuutta, suostui hänehen\nkansa. Luvattiinpa kaksikymmentä laivaa, joita Eretria- ja Euboialaiset\nlisäsivät muutamilla. \"Nämät laivat,\" sanoo Herodotos, olivat\nGreekalaisille ja ulkolaisille kaiken turmion alku.\n\nAtheenan ja sen liittolaisten laivaston tultua, yltyivät Jonialaiset\nkapinaan ja hätyyttivät Dareiota omasa maasansa. Aristagoras ei\nseuraunutkaan, vaan jäi Milätoon, liittolaisten sotaväen vaeltaisa\nensiksi Ephesoon ja sitten Sardehen. Kuin ei siinäkään ollut\nsanottavaa vastusta, ottivat he kaupungin, paitsi linnaa, jota\nArtaphernes suojeli, ja polttivat sen, ynnä siinä kotolaisena palvellun\nNais-epäjumalan temppelin kansa. Täsä kolkosa hädäsä kokivat kaupungin\nasukkaat, ankarasti hätäytyneinä ja toivottomuuden innolla, palavan\nkaupunkinsa torilla vielä torjua kolkkoa vihollistansa, ja Jonialaisten\ntäytyikin peräydä takasin Tmolon vuorimaahan. Persian sotaväki, joka\noli silloin Halyn vuoriston tällä puolen, riensi, saatuansa sanoman,\napuun Lydialaisille, mutta eivätpä tavanneetkaan enään Jonian väkiä\nsiinä paikasa, vaan vasta Epheesosa. Siellä saivat he ne sotimaan,\nja voittivatkin perin pohjin. Atheenalaiset riensivät kotihinsa\neivätkä vasta yrittäneetkään Jonian kansaa auttamaan. Mutta sodan\naljettua täytyi näiden taistella, kuinka taisivat. Kaarian ja Kypron\nsaarelaisten apu näyttikin ensin palkitsevan Atheenalaisten rikotun\nliiton, mutta pianpa valtasivatkin Persialaiset Kypron, ja Kaarialaiset\ntarvitsivat Jonialaisten apua, enemmin kuin he taisivat heitä auttaa.\nPersialaisten voitettua usiampia Aiolian ja Jonian kaupungeita alkoi\nitsekkin Aristagoras epäillä koko sodasta. Huonosti ja kavalasti\nluopui hän niistä, joita hän itse oli sotaan yllyttänyt ja johdatti\nsiirtokansaa siihen seutuun Thrakiasa, joka oli annettu Histiaiolle,\nvalmistaaksensa muka pakopaikkaa Miläton asukkaille jos heidän täytyi\npaeta vanhoista asuinpaikoistansa; mutta siellä tappoivat hänen\nseuramiehinensä paikkakunnan vanhat asukkaat.\n\nSillaikaa oli Histiaios saanut Kuninkaan pidetyksi siinä luulosa,\nettä hän oli aivan syytöin koko Kapinaan, ja vieläpä asettamaanki\nhänen kapinoitsioita vastustamaan ja asettamaan. Sitä varten ja\nsillä vallalla varustettuna tuli hän Sardehen. Mutta sielläpä ei hän\nsaattanutkaan enään peittää kavaluuttansa ja Artaphernes sanoi hänelle\nvasten silmiä, kyllä tietävänsä hänen olevan osakkaan kapinasa.\nHistiaios pelastiihen siis karkaamalla ja pakeni Jonialaisten tygö.\nMutta ne kohtasivat häntä niinkuin kovan onnensa alkajata, ja\nMilätolaisten seasa, jotka eivät enään suanneet itsevaltiata, oli\nhän hengenkin hädäsä. Viimmein sai hän Lesbon asukkailta muutamia\nlaivoja, joilla hän merta samosi, väijyin ryöstääksensa Jonialaisten\nkauppaloivoja.\n\nSillaikaa lähestyivät Persian sotaväen päämiehet väkinensä maitse ja\nmeritse Miläton kaupunkia, joka oli ollut kapinan alku- ja pääpaikka.\nGreekalaiset päättivät ei maisin vaan merisin yrittää sotimaan, ja\nMiläton edustalla olevan Lada nimellisen saaren satamoihin koottiin\nlaivasto, josa kolme sataa viisikymmentä kolme alusta. Se oli\nPersialaisten mielestä niin peljättävä, että he kavaloilla sanomilla\npyysivät sitä huonontaa. Muinoiset Greekan kaupungeista kaijotetut\nItsevaltiaat oleskelivat Persialaisten sotaväestösä. Nämät yllyttivät\nentisiä kansalaisiansa luopumaan yhteisestä liitosta, mutta eivätpä\nmenestyneetkään alusta heidän yrityksensä. Jonialaiset valmistivat\nvaan neuvojansa kaikella toimella Persialaisia vastustamaan ja\nvalitsivat päämieheksensä Dionysios nimellisen Phokaialaisen, joka\ntaitavasti harjoitti heitä tappeluhun. Alusta tottelivat he häntä\nmieluisesti, mutta sitten saatti kankeus ja hekuma heitä valittamaan\nkaikkia tottumahankkeita hankaloiksi ja raskaiksi. Ottivatpa siis\nvallan Dionysiolta, moittien sitäkin että heidän täytyi totella\nmiestä, jonka kotikaupungista ei ollut tullut yhteiseen laivastoon\nenempätä kuin kolme laivaa. Saamolaiset, jotka yksin saarestansa olivat\ntuoneet kuusikymmentä laivaa, alkoivat taas, havaittuansa semmoisen\neripuraisuuden ja vastahakaisuuden, uudestansa keskustella entisen\nitsevaltiansa, Aiakes Sylosonin pojan kansa, jonka yritykset he ennen\nolivat hyljännehet. Sitten tultua tappeluhun, pakenivat useimmat\nSaamolaiset pian sotarinnasta, ja saattivat sillä Persialaisille\ntäydellisen voiton Greekalaisista, ehkä Rhiolaiset tappelivat\njaloimmalla urhollisuudella.\n\nTästä voitosta oli Persialaisilla se etu suurin, että he saivat Miläton\nkaupungin valtaansa. Miehet surmattiin pian tyyni, vaimot ja lapset\nvietiin fankeiksi Suusan kaupunkiin. Useimmat saarimaat, niinkuin\nRhios, Lesbos, Tenedos ja kaikki kaupungit pantiin nyt Persian vallan\nalle, jotka niitä ottaisansa harjoittivat ankaraa julmuutta. Saivatpa\nvielä viimmein Histiaionkin käsihinsä. Artaphernes naulautti hänen\nviipymättä risti puuhun, leikkautti kuoltua hänen päänsä, jonka hän\nsuolattuna lähetti Suusaan. Ei tahdottu häntä elävänä viedä kuninkaan\ntygö, pelvosta hänen taas liehakoivan itsensä kuninkaan suosiohon.\nEikä pitänytkään kuningas ollenkaan hyvänä hänen surmaamistansa, vaan\nkäski pestä, puhdistaa ja kunnialla haudata hänen päänsä, sillä ehkä\ntämä Histiaios nyt oli kovin rikkonut; oli hän ennen kuitenkin ollut\nDareion ystävä, joka Skhytian sodasa oli tehnyt hänelle sangen suurta\nhyödytystä. — Se oli totisesti kuninkaallinen mieli.\n\n\n\n\n19. Persialaisten ensimäinen sodankäynti Greekalaisia vastaan.\n\n(495-490 ennen Vapaht.)\n\n\nJonian kapinoisa ei ollut mikään niin Dareiota suututtanut, kuin\nAtheenalaisten rohkeus. Eikä unohuttanutkaan Hippias, joka,\nAtheenasta kaijotettu, nyt eli Persian kuninkaan hovisa, mitään\nkuria, yllyttääksensä kuninkaan vihaa sitä kansaa vastaan. Saatuansa\nensi-sanoman Sarden poltosta, kysyi kuningas, ketä nämät Atheenalaiset\nolivat, ampui nuolen taivaalle rukoillen jumaloita antamaan hänelle\nkoston tästä kaupungista ja käski palvelian aina atrialla kertoa\nhänelle nämät sanat: \"Herra, muista Atheenalaisia!\"\n\nMutta ei niitä yksin, vaan kaikkia Greekalaisia, aikoi hän rangaista.\nMardonius, kuninkaan vävy, lähetettiin Vähään Aasiahan toimittamaan\ntätä asiata. Koottuansa siellä kaiken sotaväen, ja kaikisa Greekan\nsiirtolaisten kaupungeisa hävitettyänsä yksi-vallan ja asetettuansa\nkansan-vallan, lähestyi hän Hellesponton salmea, jonka yli maaväki\nvietiin Euroopaan laivoilla. Laivaston avulla sai hän Thaason saaren,\nja maaväellä Makedonian maakunnan Persian vallan alle. Mutta pianpa\nvaihettikin onni muotonsa. Persian laivaston mennesä Athos nimisen\nniemen ympäri, kohtasi sitä niin ankara rajuilma, että 300 laivaa ja\n20,000 paikkoin miehiä menivät meren hyväksi. Maaväkiä ahdistivat\nBrygialaiset, Thrakian sukuperää, ja silläkin väellä oli se kova onni,\netteipä tohtinutkaan Mardonius vaeltaa etemmäksi, väkensä ja laivoinsa\njäännösten kansa, vaan palasi takasin Aasiaan häpiällä.\n\nEipä kuiteukaan luopunut aikeistansa Dareios, luulten Mardonion\nkelvottomuuden olleen syynä kaikkiin entisihin vahinkoihin, vaan\nvalmisti uusia yrityksiä. Edeltäpäin lähetti hän asiamiehiä\nkoko Greekanmaahan, joiden piti vaatia vettä ja maata kustakin\nvaltakunnasta, osottaaksensa täydellistä alamaisuutta. Pelvosta\nhätäyneinä, antoivatkin muutamat mantereen ja saarimaiden asukkaat\nheille, mitä he vaativat; mutta Atheenan kansa heitti asiamiehet syvään\nluolaan, ja Lakedaimolaiset kaivohon, komppisanoilla kehoittaisansa\nheitä, sieltä etsimään sekä vettä, että maata. Vieläpä tulkkikin\nAtheenasa, Themistoklen neuvosta, rankaistiin hengiltä pois, sentähden\nettä hän oli häväissyt Greekan kielta, selittämällänsä sillä\nulkolaisten käskyjä.\n\nNiitä saaria, jotka Persialaiset näin saivat valtaansa, oli laivastonsa\nsuhteen kunnokas Aigina. Atheenalaiset hokivat nyt sen asukasten\nyhtyneen Persialaisihin, vihasta heihin, niiden kansa yhtenä heitä\nhätyyttääksensä. He haastivat heitä siis Lakedaimon oikeuteen,\nniinkuin Greekan maan pettureiksi. Lakedaimolaiset näkivätkin asian\nperustetuksi, ja pakottivat Aiginalaiset varikko-miehillä (gislan)\nvakuuttamaan heitä uskollisuudestansa. Mutta pian muuttuikin\nLakedaimosa miesten mieli ja Aiginalaiset vaativat varikoitansa\nAtheenasta takasin. Näiden kiellettyä, nousi sota molempain\nvaltakuntain kesken, josa Atheenalaisten vastustaaksensa vihollisiansa,\ntäytyi lainata laivoja Korinthiläisiltä; niin vähä oli vielä silloin\nAtheenan voima merellä. Helposti luuli siis Dareios syystä sen\nvaltakunnan voittavansa.\n\nKaksi uutta sotapäämiestä Datin ja Artaphernen, jotka kuningas\nluuli mielevämmiksi ja toimellisemmiksi, lähetti hän nyt (490 enn.\nVapaht.) suurella väestöllä Greekan maahan, annettuansa heille käskyn,\nkurittaa erinomattain Atheenaa ja Eretriaa, joiden asukkaat heidän\npiti kuljettaa orjuutehen Persian maahan. Välttääksensä tällä kertaa\nAathon hirmuista nientä, panettivat he koko maaväestön Laivastohon,\njosa oli 600 alusta ja joka, Saamosta lähtiin, vaelsi Ikaron meren\nsaariston läpi. Naksos ja muut Kykladon saaret vallattiin ja pian\nkaikki asukasten asennot poltettiin, mutta Delon saaresa säästettiin\ntemppelit ja huoneet sen vuoksi, että silloin sen uskottiin olleen\nepäjumalan Apollon ja naisjumalan Artemin syntymäpaikan. Viimmein\nnousi se hirmuinen väestö Euboian maalle; Tulella ja miekalla\nhävittivät yltyneet Persialaiset kaikki eikä jäänyt Eretriasa yhtäkään\nhuonetta jälille. Paljo asukkaita pakeni vuorille, paljo surmattiin\nja jäännökset tehtiin orjiksi. Sillä ei enään löytyisä mitään\nhävittämistä, menivät Persialaiset taas laivoihinsa, purjehtiaksensa\nAttikaan, eli Atheenan maakuntaan, ja kuljettivat seurasansa Hippiasta,\njoka toivoi Persialaisten avulla taas saavansa menetetyn valtansa.\n\nPelvolla saivat Atheenalaiset sanoman vihollisensa tulosta. Sentähden\nlähettivät he kiireesti Lakedaimoon apua pyytämään. Lakedaimolaiset\nolivat kyllä siihen mieluiset, mutta heidän uskonsa kielsi heitä\nlähtemästä sotaan, ennen täyttä kuuta. Ainoa Plataian kansa, Boiutian\nmaasta, joka ennenkin, vihasta Theebalaisihin, oli ollut Atheenan\nliittolainen, riensi nyt sen apuhun. Atheenalaiset kokosivat kaiken\nväestön, jonka suinkin taisivat; kukin kansan lahko, joita oli 10,\nantoi sotaväkiä ja päämiehen ja vielä tuhansille orjillekin annettiin\nasehet käsihin. Nämät joukot eivät suinkaan olleet suuria, mutta\nne olivat lujasti yhtyneet liittoon, antaaksensa kaikki altiiksi\nisäinsä maata ja vapauttansa suojellaksensa; he olivat kilpa-kisoisa\ntottuneet voimakkaiksi ja sukkeloiksi, yhdistetyt yhteisen hädän\ntähden, luottavaiset päämiehiinsä, yltyneet vihasta vihollisillensä ja\npaitsi kaikkia näitä varustetut paljoa paremmilla aseilla rinta-sotaan\nlikeltä, kuin viholliset, joiden paras voima oli hevoisväki ja\njousimiehet. Niin vaelsivat he Marathonin lakealle vihollista vastaan,\njoka siinä oli Euboiasta nossut heidän mantereellensa, sen vuoksi, että\nse paikkakunta oli hevoisväelle hyvin sopiva.\n\n\n\n\n20. Tappelu Marathonin Lakealla.\n\n(490 ennen Vapaht.)\n\n\nAtheenan kymmenen sodan päämiehen seasa oli viisi tappelua vastaan\nniin voimallisen vihollisen kansa, varsinkin kuin ei Lakedaimosta\nvielä ollut tullutkaan apuväkiä. Koska täsä mielet olivat kahtia\njaetut, täityi Kallimakhon, joka nyt oli se Esivallanmies, jonka tuli\nhoitaa sota-asioita, antaa päälausunto. Muuan rohkia ja viisas mies,\nMiltiades, joka oli päämiehiä ja jonka rakkaudesta vapauteen jo on\nennen puhuttu, otti toimittaaksensa Kallimakholta otollista päätöstä.\nKoska hän ei tainnut luottaa Persialaisihin, sen heille turmelevaisen\nneuvon suhteen, jonka hän Thraakian sodosa oli antanut kuningasta\nvastaan, oli hän paennut Khersonäsosta ja tullut takasin Atheenaan.\nEhkä toiset neuvottelivat häntä vastaan, piti hän tappelun Marathonin\nkentalla aivan välttämätöinnä, ahkeroiden kaikella puheliaisuudellansa\nsiihen suostuttaa Kallimakhota. Hän selitti tälle kuinka nyt oli hänen\nvallasansa, taikka syöstää Atheena orjuuteen, taikka taas pelastaa\nja vahvistaa valtakunta ja sillä saavuttaa yhtä ikuinen kunnia kuin\nsekin oli, jonka Harmodeios ja Aristogeiton olivat saavuttaneet.\n\"Jos he antauisivat Persian vallan alle, joutuisivat he epäilemättä\nHippian käsiin, ja saisivat kärsiä häpiällisintä vaivaa; mutta jos\nhe voittivat, yleni Atheena Greekan maan ensimäiseksi kaupungiksi.\nOlikin heillä\", sanoi hän, \"nähtävästi voitto tarjona, jos he nyt kohta\nkävivät vihollisihin käsiksi, ennenkuin eripuraisuus ennätti huonontaa\nAtheenalaisten intoa.\"\n\nSaipahan viimmein Kallimakhon taipumaan neuvoonsa, ja päätettiin\ntapella. Korkein valta oli oikeudella Päämiesten kesken päivä\nkullakin vuoroon, mutta ne viisi, jotka olivat tappelua vaatineet,\nhavaitsivat kuinka hyödyllinen se olis heille, että valta olis aina\nyhden hallusa, ja että Miltiades, paitsi muita jaloja omaisuksiansa,\njo entiseltä tarkoin tunsi Persialaisten sotakeinot; sentähden antoi\nkukin vapaehtoisesti hänelle valtapäivänsä. Aristides oli se, joka\nensimmäiseksi siihen suostui, antain niin muillekkin kunnioitettavan\nsuunnallisuuden esimerkin.\n\nYhtähyvin viipyi Miltiades sotimatta siihen päivään asti jona oli hänen\nlaillinen valta-vuoronsa, ja silloin vasta asetti hän sotarintansa\nvihollista vastaan. Oikiasa pääsä seisoivat Atheenan sotamiehet,\nvasemmasa Plateian väki ja keskirinnasa orjat; täsä järjestyksesä\nkarkasi linia, Miltiaden käskyllä, juoksujalasa vihollista vastaan,\nennustusuhreinkin heille hyvää luvattua. Persialaiset luulivat\nheitä hulluiksi, nähdesänsä sen pienen joukon, jonka he jo luulivat\npaljoudellansa musertavansa. Mutta pianpa yltyikin sota ankaraksi;\nPersialaiset murtivat Miltiadelta mielisuosin heikommasti varustetun\nkeskirinnan, sillaikaa kuin Greekalaiset taas voittivat heidän\nsivuväkensä molemmin puolin. Täsä kääntyivät Greekalaisten aseet\nsivuilta, joilla paenneet viholliset olivat saattaneet heitä joksikin\njoutilaiksi, Persian väen voittanutta keskirintaa vastaan, auttaaksensa\npakenevia orjia, ja viimmein Persialaisten ylehensä peräyttyä,\nvainoisivat heitä intouneet Greekalaiset laivoihin asti, saivat\nseitsemän alusta ja koko vihollisen leirin, kaikkine tavaroinensa.\nKoko lakea oli ruumiita täynnä. Atheenalaisilta oli sota-asiain\nhallitusmies, ennen mainittu Kallimakhos, ja kaksi jaloa sodan\npäämiestä, ynnä monen suuriarvoisen miehen kansa, kuolleet, mutta\nPersialaisia oli monin kerroin enämmin surmattu.\n\nPakenevat Persialaiset menivät kuitenkin vielä äkkiä meritse eteläisen\nAttikan niemen ympäri, toisaalta yrittääksensä; mutta ennen heitä oli\njo Miltiades paikalla maitse, odottamasa heitä urhoollisen väkensä\nkansa Phaleron sataman rannoilla. Persian laivasto laski kyllä\nankkurinsa pohjaan, mutta eipä uskaltanutkaan väki nosta maalle, vaan\nlähtivät pois purjehtimaan kotihinsa, eivätkä tuoneet tullesansa\nkuninkaallensa muuta, kuin Eretrian vallattua väkiä. Dareios, taas\noikian kuninkaan mielellä, ei kostanut näille ollenkaan asiamiestensä\nkuolemata, vaan käski ottaa pois heidän kahleensa, ja määräsi heille\neräspaikan avarasa valtakunnasansa asuttavaksi.\n\nSuurempaa iloa ei ole ilmoissa ikänä voittanut sotaväki tuntenut,\nkuin Atheenan miehet, Marathonisa voitettuansa. Kaiken joukon\nvihollisia ajaisa, kiiruhti yksi mies kaupunkiin täyttä juoksua, ja\nhuutaisansa pian peräti hengestyneenä pitkin katuja: \"iloitkaat,\nvoitimme!\" kaatui hän siihen paikkaan kuolleena. Kauvan sen jälkeen\nvielä viettivät Atheenalaiset sitä päivää juhlallisesti, uhrasivat\nsotakentalla, asettivat kirjoituksia kaatuneitten kansalaistensa\nkunniaksi ja pyhittivät suurella kuvauksella kymmenen päämiehensä jalon\nurhoollisuuden ikuiseksi muistoksi. Miltiaden nimi oli iloinen sana\nvielä lapsille ja äijillekkin; kansa kävi voittaneita ottamaan vastaan\nilolauluilla, pitäin heitä pelastajinansa.\n\nUrhoollisten Atheenalaisten juuri lähtiisä kotia sotakentalta, tuli\nsuurella kiiruulla joukko Lakedaimon sotaväkiä, jotka nyt, kuun\ntäydyttyä, olivat valmiit heitä auttamaan. Työn tehtyä eipä enään\ntarvittukaan heidän apuansa, vaan he haluisivat yhtähyvin nähdä\nMeedialaisia; Käytyänsä siis sotakentalla, josa niitä makasi runsaasti,\npalasivat he kotiansa, ylistäin Atheenalaisten jaloa työtä.\n\n\n\n\n21. Miltiaden kuolema; Themistokles ja Aristides.\n\n\nEi mikään asia ollut Atheenalaisille mieluhumpi voittoansa koko\nGreekan kansan puolesta, ilman Lakedaimolaisten avutta. Nämät\nylivaltaa himoavat niemeläiset olivat ennen tätä harjoittaneet\npian väkivallalla tuomio oikeutta Atheenasakin, niinkuin entisistä\nkertomuksista on nähtävä; mutta nyt näytti tulleen aika ja tila,\nmasentaa heidän kopeuttansa. Voitto Persialaisista oli toinnuttanut\nAtheenalaiset rohkeuteen, ja koska heidän kaupunkinsa pian yksinänsä\noli vastustanut ulkolaisten peljättävän väkivallan, luulivat he sillä\nsaaneensa oikeuden ylivaltaa harjoittaa niisä Greekan maakunnisa,\njotka epätoimellansa olivat heittäneet isäin maan kunnian ja\nvapauden muukalaisten käsiin. Tämä luulo sytytti Atheenasa voiton-\nja vallanpyynnön. Miltiades erinomattain kehoitti heitä semmoisihin\nvehkeisihin. Hän vaati seitsemääkymmentä väellä hyvin varustettua\nlaivaa yritystä varten, josta hän lupasi tuoda suuret tavarat, ja\nsaatuansa laivaston, purjehti hän Paarohon. Tämän saaren asukkaat\nolivat muutamilla aluksilla lisänneet Persian laivostota ja paitsi\nsitä tahtoi Miltiades kostaa yhdelle sen asukkaalle, että se oli\nhäntä muinoin Persialaisille panetellut. Mutta eipä tämä yritys\nonnestunutkaan. Paaron pääkaupungin muurit seisoivat linnain\npiirityksehen vielä tottumattomain Atheenalaisten keinoja vastaan, ja\nsen urhooliset asukkaat lähettivät häväistynä takaisin asiamiehen,\njoka vaati heilta sataa Talenttia. Itse Miltiades sattui onnettomasti\nloukkaumaan ja rikkoi yhden luunsa, jonka jälkeen hän vihdoin antoi\nkäskyn palata takasin, piiritettyänsä kaupunkia kuusikolmatta päivää ja\nmaakunnan ryöstettyänsä.\n\nAtheenasa oli sillaikaa Miltiaden arvo ja kunnia herättänyt\nkansalaisten kateuden. Jo Khersonäsosta tultuansa, josa hän oli\nollut itsevaltias, tuli hän epäluulon alaiseksi, ja nyt luultiin\nhäntä vapaudelle vielä peljättävämmäksi. Alkmeonin vieläkin aina\nvalpas sukukunta sai nyt hänen kunniattomasta tulostansa takasin\naineen, syyttää häntä kansan kokouksesa petturiksi. Koska hän ei itse\nvammoiltansa kyennyt oikeuden eteen vastaamaan asiatansa, täytyi hänen\nheittää se ystävittensä haltuun. Turhaan muistuttivat nämät Marathonin\nkunniapäivää. Eivät he sillä saaneet muuta aikaan, kuin että Miltiades\nvapautettiin hengen rangaistuksesta, vaan langetettiin maksamaan 50\nTalenttia rahasakkoa. Koska hänellä ei ollut tätä rahaa, pantiin hän\nfankeuteen, josa hän pian kuoli ärtyneistä haavoistansa. Atheenan\nlakien mukaan piti nyt hänen poikansa Kimonin käydä isänsä siaan samaan\nfankeuteen, mutta hänen rikas lankonsa maksoi sakon hänen edestänsä.\nNiin kuoli Marathonin Sankari viheliäisyydesä. Usein on vielä vastakin\nhistoria todistava että tasavaltaisisa kansakunnisa samanlainen turmio\nloukkaa jaloimpia miehiä, sillä kateus ja pelko, kunnollisten miesten\naina pyrkivän ehdonvallalla sortamaan yhteistä vapautta, tukahuttaa\nniisä kiitollisuuden tunnon.\n\nEipä puuttunut sittenkään, Atheenan nyt ollesa suurimmasa voimasansa,\noivallisia miehiä, jotka voivat semmoisen vahingon palkita. Rohkia\nja ylöspäin pyrkivä mies, nimeltä Themistokles, havaitsi nyt mitä\nAtheenalta vielä puuttui ja mihinkäpäin kansan luonnet ja tila vaati\nvaltakuntaa toinnunttamaan kuntoansa, ja hän tunsi itsensä kutsutuksi\ntoimittamaan tätä tarkoitusta. Jo lassa oli hän ynsiä, hilpiä ja\nymmärtävä, eikä koskaan muiden lasten tavalla kisoihin taipuva. Hän\nvaan piti valmistaumatta lasten seuroisa puheita, jotka sen kansan\noikeudenkäymisen mukaan pidettiin oikeuden edesä, milloin sortaaksi\nmilloin puoltaaksi haastetuita, näisä pyysi hän kans taikka saattaa\nsyypääksi, taikka taas syyttömäksi näyttää tasaikäisiänsä lapsia.\nOpistosa ei huolinut hän mistään niin kuin semmoisista opetuksista\njoilla valtakunnan hallitusmenoa ja sodankäyntiä selitettiin;\nRuno-Soitto- ja Kuvaus-keinoon, joita silloin pidettiin suuriarvoisina,\nei ollut hän olenkaan taipuva. Seuruudesa kerran maan tavalla kanteleen\nkulkiisa miesmieheltä, ja kunkin, jonka käsisä se kävi, sillä kappaleen\nsoitettua, tuli se vuorolla Temistoklenkin käsiin, mutta hän antoi\nsen toiselle lausuin näin: \"Soittaa ja veisata en taida, mutta sattaa\nvaltakunta mainioksi ja voimalliseksi, senpä keinon kyllä osaan.\"\nMiehistyttyänsä näytti hän palavan kunnianhalunsa ulkonaisesakin\nkomeudesa. Olympiän Kilpa-juhlilla taisteli hän nuoren Kimonin kansa\nherkku atrioita, mitä parahia, kumpikin kilpaa toimittamalla, ja\nkuuluisan kanteleen soittajan kerran tultua Argolista Atheenaan,\nkutsui Themistokles sen kotonansa soittamaan, saadaksensa sillä\nKaupungin etuisimmat miehet käymään huoneesansa. Suunnallisella\nystävyydellä saavutti hän kansaston suosion; Joka isännän nimen\ntiesi hän, ja selvitti heidän asiansa oikeudella. Hänen ihana ja\nhilpiä puheliaisuudensa käänsi kaikki hänen puolehensa. Kaikkien\nylistäisä Miltiaden nimeä, Marathonin voiton suhteen, oli Themistokles\nalakuloisen näköinen, eikä saanut unta öilläkään. Ystävillensä, jotka\nkysyivät häneltä, mikä siihen oli syynä, vastasi hän: \"Miltiaden\nvoitot vievät unen silmistäni.\" Kansa piti ulkolaisten ensi-tappion\nsodan loppuna, ja lepäsi huoletoinna. Taaemmaksi näkevä Themistokles\nnäki täsä ensi-voitosa vaan kovempain sotain alkupään, ja havaitsi\nitsellensä ja valtakunnalle vasta tästälähtiin ilmauvan oikein jaloin\nja urhollisten töiden aineita ja tilaisuuksia. Miltiaden kuoltua otti\nhän toimittaaksensa sen aikeita, nimittäin lisätäksensä Atheenan\nvoimaa ja valtaa muidenkin ylitse. Themistokles havaitsi ensimäisenä,\nAtheenan ainoastansa meritse saattavan semmoista ylivaltaa saavuttaa,\nja ulkolaisia parahitten vastustaa, jonka tähden pitikin valtakunnan\npanemaan paras voimansa merelle.\n\nSota Aiginan kansa tuotti hänelle hyvän tilan, noudattaaksensa tätä\ntarkoitusta. Hän kehoitti kansaa Vuoritöistä tulevilla runsailla\nrahoilla, jotka ennen jaettiin kansalaisten kesken, nyt teettämään sata\nuutta laivaa. Seurattiinkin hänen neuvoansa ja sillä valmistettiin\nse mainio voitto ulkolaisten Kserkses nimisestä kuninkaasta ja\nperustettiin Atheenan tuleva kunnia ja valta. Eipä alusta kuitenkaan\ntahtonut tämä neuvo ollakkaan mieleen kaikille, sillä, niinkuin vanhan\naikuinen kertoja siitä asiasta haastelee, se vei miehiltä kilvet ja\nkeihäät ja istutti heidät laivain tuhdoille ja teljoille. Lakedaimon\netuisuus, josta Atheenalaiset heidän kansansa taistelivat, oli\nsaavutettu urhollisuudella maa-sodasa, ja voitto Marathonin lakealla\noli osottanut Atheenalaisten myös olevan kunnollisia sotamiehiä\nmaallakin. Taisivat myös vallasväen rikkahimmat tilusten haltiat jo\nsillon keksiä, kuinka kaupankäynti ja merenkulku luonnollisesti muuttaa\nvallan asetukset kansa-vallan mukaan ja eduksi, kuin muitakin tavaran\nsaalihia, paitsi maanviljelystä, ilmauntuu, ja valtakunnan voima ja\nsuojeleminen kääntyy alaisemman kansan käsiin. Olivatkin sentähden\nThemistoklesta vastaan kaikki, jotka naitä aavistivat ja samalla\nhaluisivat etuisimpain hallitusta, Lakedaimon hallitusmenon mukaan.\n\nSe mies joka kaikkialla vastusti Themistoklesta oli Aristides. Tätä\noli paremmin mieleen jos joku hyödyllinenkin asia jäi kansalle\nilmoittamatta, kuin se, että Themistokles, hänen mielestänsä vapauden\nvaaraksi, kansaa kiehtomalla aina lisäsi valtaansa. Sanoipa kerran\nAristides merkillisesti: \"hyödyllisin olis Atheenalle syöstää hän\nitse ja Themistokles syvyyteen\". Aristides ahkeroitsi päästäksensä\nkuuluisaksi rehellisyydellänsä, ja koki vapaehtoisella köyhyydellä\nosottaa kansalle, hylkäävänsä oman etunsa kansakunnan onnen tähden.\nTotisella oikeudella riitoja selvittäisänsä saavutti hän tämän nimen:\nRehellinen, ja sillä tavalla pyysi hän käsittää Oikeus-paikoisa\nkansakunnan suosiota, jonka Themistokles oli käsittänyt yhteisisä\nkansaston kokouksisa.\n\nNäiden miesten taisteleminen loppui ennen pitkää, sillä tavalla,\nettä Aristides ajettiin kotoa ulkomaille pakolaiseksi. Sitä asiata\nOstrakismon nimellä mainittavalla arpalaskulla päätettäisä, puhutaan\nkirjoituksen taitamattoman ja tuntemattoman miehen tulleen itsensä\nAristiden luokse, pyytäin häntä tavallisen kivipalaisen päälle\nkirjoittamaan, hänen tällä arvallansa puolestansa vaativan Aristidestä\nkaikoon tuomittavaksi. \"Mitäs pahaa\", kysyi Aristides, \"hän on sulle\ntehnyt\"? \"Ei tuo ole mulle tehnyt mitään pahaa\", vastasi toinen,\n\"enkä tunnekkaan häntä, mutta sitä pahastun, että häntä niin ylehensä\nkutsutaan rehelliseksi.\" Vastaamatta kirjoitti Aristides nimensä\nkivipalasehen ja antoi sen miehelle, pantavaksi vihollistensa arpain\nsekaan.\n\nNäin voitti nyt Themistokles kansalaistensa suosiolla, mutta kuinka\nhänen oma hallitus-toimensa, jota hän nyt, riitaveljensä paettua,\nsaattoi estämättä seurata, tuli Atheenan kansan eduksi taikka ei, se\nnäkyy seuraavasta kertomuksesta.\n\n\n\n\n22. Persian Valtakunnan valmistuksia kolmanteen sotayritykseen Greekan\nkansaa vastaan ja heidän Sotaväestönsä lähtö kotimaalta.\n\n\nEipä saattanutkaan Dareios hyvällä mielellä kantaa kahta häpiää,\njotka olivat loukanneet hänen sotaväestötänsä Greekalaisten maasa, ja\nsentähden päätti hän kolmannen kerran lisätyllä voimalla epäilemättä\nkostaa Atheenalaisille entiset vahingot. Sitä varten toimitti hän\nkolmena vuotena miehiä kirjoitettaviksi, laivoja rakennettaviksi\nja kaikenlaisia sotavaroja valmistettaviksi koko valtakunnasansa.\nNeljäntenä vuotena nousi kuitenkin kapina Aigyptosa joka maa\nijän-päivän oli ollut vastahakoinen Persian ylivaltaa kärsimään.\nDareion lasten kesken syttyi riita hallituksen perinnöstä, josa se\nvaltava Atossa, Kyron tytär, käänti kaikki vanhimman poikansa Kserksen\neduksi. Nämät sekaseikat estivät Dareiota sodasta Greekalaisia vastaan\nsiksi että hän kuoli vuonna 485 ennen Vapaht.\n\nHänen perillisensä Kserkses, jonka luonne ei mahtanut yllyttääkkään\nhäntä sodankäyntiin, ei halunnutkaan alusta koko Greekan sotaa, vaan\nkuritti kootuilla sotajoukoillansa kapinoitsevata Aigypton kansaa.\nUlkoa tulevat kehoitukset, Peisistraton Suusan kaupungisa asuvan\nja Aleuvalaisten Thessalian maakunnasa voimallisten lahkokuntain\nyllytykset ja Mardonian, Kuninkaan ystävän ja sukulaisen, halu\nhallita Greekan kansaa, saivat kuitenkin sen nuoren kuninkaan mielen\nvoittomaita haluamaan. Kuritettua Aigyptolaiset aljettiin kauhistavia\nhankkeita Greekalaisia vastaan. Koko avara valtakunta pantiin\nliikkeelle; yli viidenkymmenen kansan, jotka olivat toisistansa\naivan erinmuotoiset sekä kielen ja tapain, että sota asetten ja\nvaatetparrenkin suhteen, täytyi lähettää miehiä; hirmuinen sotaväestön\njoukko, josa Herodotos sanoo olleen puoli kolmatta miljoonaa väkiä,\nkoottiin sillä lailla. Yläisimmät kuninkaan heimolaiset, ja itsekkin\nkuningas, tahtoivat seurata sotaan, ja sitä korkiata joukkoa seurasi\nniin paljo orjia, keittäjiä, askarmiehiä ja vaimoväkiä, että niitä oli\nlähes sama määrä, kuin sotamiehiäkin. Kaikki rantakansat, Aigyptosta\nHellesponton salmeen saakka, vaadittiin toimittamaan laivoja ja\nmuona-varoja kaikkiin rantakaupungeihin Thrakiasa, jotka taikka\npuollustivat Persialaisia, taikka olivat heidän valtaansa joutuneet;\nsillä ei runsastuloisinkaan maakunta olis voinut kantaa toukoja\nsemmoisen äärettömän sotaväestön tarpeiksi. Välttääksensä entisiä\nvahingoita Athos nimisen niemen ympäri purjehtiisa, kaivatti nyt\nKserkses kannaksen poikki väylän. Se työ oli arvaamatoin ja siihen meni\nkaksi vuotta.\n\nSillaikaa on kahden Greekalaisen rohkia toimi erinomaisesti merkittävä.\nLakedaimolaisten kaivoon sysättyä Persialaisten Asiamiehet, niinkuin\nennen (262 siv.) on mainittu, eivät saaneetkaan papit Taltybion\ntemppelisä enään ollenkaan otollisia lauseita eli ennustuksia\nepäjumalalta. Tästä valittamalla saattivat he koko kaupungin sangen\nsurulliseksi ja vaativat, tämän ihmiskunnan lakia loukanneen rikoksen\nlunnahiksi, kaksi miestä lähetettämän Kserksen luokse kuoletettaviksi.\nKansan saatua tämän sanoman, tuli heti kaksi arvosukuista\nLakedaimolaista, Sperthias ja Bulis nimeltä, jotka, jätettyä vaimonsa\nja lapsensa, iloisella mielellä lähtivät Persiaan, kuollaksensa\nkotimaansa eduksi. Heidän ollesansa matkalla vähäsä Aasiasa, kutsui\nheidät ylähinen Persialaisten Sotaherra, Hydarnes nimeltä, luoksensa\natrialle, ja haasteli, paitsi muutakin, tällä tavalla: \"Lakedaimon\nmiehet! miksi oletta te niin vastahakoiset kuninkaan ystävyyteen?\nMinusta näette kuinka kuningas kunnioittaa kelpomiehiä. Teillekkin,\nruvettuanne hänelle alamaisiksi, antasi hän epäilemättä hallitusviran\njonkun paikkakunnan ylitse Greekan maasa.\" Greekan miehet vastasivat\nhänelle totisten vapakansalaisten tavalla: \"Hydarnes! orjuuden sinä\ntunnet, mutta vapautta etpä tunnekkaan. Jos sinä sen tuntisit, niin\nsinä kehoittaisit meitä sen edestä hylkäämään henkemme ja tavaramme.\"\n\nSuusasa vaadittiin heitä lankiamaan maahan kuninkaan edesä, mutta\nturhaan. He sanoivat kotimaasansa ei muita kumarrettavan kuin\nJumaloita. Seisallansa puhuttelivat he siis näin Vallitsiata:\n\"Meediläisten kuningas! Lakedaimon kansa on lähettänyt tänne meidät\nkosto- ja lunnas-uhriksi niiden Asiamiestenne edestä, joilta\nLakedaimosa otettiin henki.\" Kummastellen ja ihmehellen semmoista\nmiehuutta, vastasi Kserkses, joka kans ei suinkaan ollut pätömielinen,\nei itse tahtovansakkaan tehdä sitä pahaa työtä, jonka hän heidän\nmenoisansa näki rikokseksi, eikä, heitä kuolettamalla pelastaa\nLakedaimon kansaa syystänsä. Molemmat miehet palasivat siis kotia\ntervennä.\n\nMainittuin monenkaltaisten sotajoukkoin valmistettua, kokousivat he\nKritalan tienoilla Kappadokian maasa, ja vietiin sieltä, Kserksen\njohdattaisa, Sarden kaupungin luokse. Halys nimisen vuoriseljän yli\nvaellettuansa, lähesty sotaväestö Kelainan kaupunkia Phrygiasa. Täsä\nasui Pythius nimellinen mies, lähes Persian kuningasta rikkain mies\nAasiasa. Tämä ei ainoanstansa ruokkinut kuningasta, ynnä kaiken\nhänen sotaväkensä kansa, runsahimmasti, vaan tarjosi hänelle vielä\nrahaakin. Kummastellen kysyi kuningas kuinka suuri hänen tavaransa oli.\n\"Tiedustelinhän minä sitä,\" sanoi mies, \"vähää ennen saatuani sanomas\ntästä sodasta, ja silloin oli minulla 2000 Talentia hopiosa, ja kullasa\n4 millionaa Dareiko-rahoja, seittemää tuhatta vaille. Tämän summan\nlahjoitan minä sinulle, sillä kyllä minulla on tarpeeni runsaasti\norjistani ja tilusteni viljelemisestä.\" Eipä ollutkaan Kserkses,\nkuninkaallisen jaloutensa suhteen, halullinen tätä lahjaa ottamaan.\nKehuttuansa miehen rikkautta, kiitti hän Pythiusta ruokkimastansa\nkaikki suurella kustannuksella, teki hänen kansansa ystävyyden liiton\nja vihdoin lahjoitti häneltä puuttuvat 7000 kultarahaa. Sardeen\nmennesänsä osotti hän taas kuninkaallisen komeuden. Nähtyänsä nimittäin\nmatkalla erinomaisesti kauniin ja suuren platanipuun, lahjoitti hän\nsille kultahemmun ja jätti väkiä sitä vartioitsemaan!!!\n\nSardesta, josa kuningas viipyi talvia, lähetti hän vieläkin kerran\nasiamiehiä Greekanmaaan kaupungeihin, paitsi Lakedaimoa ja Atheenata,\nvaatimaan heiltä vettä ja maata; ja säättyänsä väestön jalkaisin\nmenemään Euroopan puolelle, oli hän antanut kaiken laivaston purjehtia\nHellesponton salmeen, valmistamaan siihen kaksi laiva-siltaa. Eipä\nonnistunnutkaan ensi-yritys tätä sangen työlästä keinoa toimitettaisa,\nvarsinkin myrskyn meren aaltoja lesätesä ja yllyttäisä. Herodotos\nkertoo silloin Kserksen käskeneen sillan rakennuksen hoitajat\nsurmattaa, merelle annettaa 300 raippalyöntiä ja sen pohjaan heitettää\npari jalka-pulttia. Lieneekö tuota meri paljon pahaksunut, mutta olis\nhän kuninkaan pitänyt muistaa aalloilla olevan omat tapansa. Tätä\nasiata ovat kuitenkin ainoastansa Greekalaiset kertoneet, arvaten\nnauraaksensa yksivallan vehkehiä, ja on kukatiesi sitä varten koko\nseikka ilman valetkuvaus.\n\nValmiiksi saatua viimmein molemmat sillat, lähti Kserkses Sardesta\nväestönensä ja vaelsi Hellesponttoon päin. Siinä vaan oli kansaa!\nEdellä kävivät riippimiehet ja kuorma-eläimet; niitä seurasi sotaväestö\nkaikenlaista kansaa; sitten tuhat hevoismiestä ja tuhat keihäsmiestä,\nvalituita Persialaisia; niitä taas seurasi kymmen komiasti varustettua\nhevoista, kasvatetuita Nisaion pyhällä lakealla Persiasa ja pyhitetyitä\nauringolle; sen jälkeen pyhä vaunu, joka veti 8 valkiaa hevoista, vaan\njosa ei ketään istunut, ja sitten kuninkaan oma vaunu, jonka edesä kans\noli Nisaion hevoisia. Kuningasta seurasi kymmenen tuhatta valittua\nPersian jalkaväkiä ja yhtä paljo hevoisväkiä, ja viimmein kaikki muu\nväestö.\n\nTultua Skamandron, Homeeron runoisa ylistetyn virran luokse, eipä\nollutkaan siinä vettä kyllä juoda tämän pian lukemattoman sotajoukon\nväestölle ja eläimille. Idan vuoren nyt jätettyä vasemmalle kädelle,\nriensi Kserkses Pergamoon, nähdäksensä Priamon mainion kaupungin, jonka\ntienoilla Euroopa ja Aasia olivat ensiksi alkaneet taistelemisensa.\nSiinä uhrasi hän Ilion Athänälle eli Minervalle tuhannen sarvikkaita,\nja hänen maageiksi kutsuttavat tietäjänsä valoivat viinauhria\npaikkakunnan muinoisten Sankareitten kunniaksi. Sitten riensi hän\nHellesponttoon.\n\nMuutaman päivän vaellettua kerkesi sotaväki Abydos nimisen Aasian\nviimmeiseen kaupunkiin. Täsä tahtoi Kserkses pitää yhteisen sotaväkensä\nkatselemuksen. Kaupungin asukasten täytyi sen vuoksi rakentaa hänelle\nkorkia istuinpaikka valkeista kivistä, josta hän taisi nähdä sekä\näärettömän armeiansa, että laivastonsa yhtähaavaa merellä. Hänelle\nhuvitukseksi pidettiin valet-sota merellä, josa Sidonin väki oli\nvoittavanansa. Alusta katseli hän sitä lukematointa väen paljoutta\niloisella mielellä, mutta ennen pitkää raskaalla, ja vielä vihdoin\nkyyneleilläkin. Herodotos sanoo sen aavistuksen johtuneen silloin\nkuninkaan mieleen, että näitä lukemattomia ihmisiä arvoin ei yksikään\nollut elävä sataan ajastaikaan.\n\nLaiva-sillat Hellesponton poikki olivat nyt saadut oikein valmiiksi\nmonen sadan ison laivan nojaan, jotka ankkureilla ja köysillä olivat\nkiinnitetyt, ja peitetyt hirsillä ja laudoilla. Sillat olivat kahta\ntuhatta askelta pitkät, ja molemmin puolin varustetut käsipuilla,\nhevoisten suhteen. Ennen lähtöä yli salmen heitettiin niille ja tielle\nmyrthi-puun lehviä ja suitsutettiin savua hyvän hajuisista yrtti\naineista. Itse Kserkses valoi viina-uhrin, nousevan auringon kunniaksi,\npiti rukouksen ja heitti viina-maljan ynnä kultapikarin ja kalliin\nmiekan kansa merehen. Sitten aljettiin vaellus. Sitä kesti seitsemän\nvuorokautta lakkaamatta, kertoo Herodotos. Thrakiasa avaralla lakealla\nHebrus virran suulla piti Kserkses taas suuren kattelemisen, josa hän\nsilmäili sekä maaväkensä että laivaston.\n\nIhmeheltävät olivat näiden monenlaisten kansain erinmuotoiset pugut\nja aseet. Siellä nähtiin Persialaisia piippalakeisa, kirjavisa\nahtaisa nutuisa, pitkisä housuisa, varuustettuja keihäillä,\njousilla, nuolilla ja puukoilla. Kissialaisia lakeisa, Assyrilaisia\nkyperisä, rauvoitettuin nuijain kansa; Sakilaisia ja Skytian kansaa\nsotakirveillä; Hindulaisia pumpuli vaatteisa, rytisillä jousilla ja\nnuolilla; Kaspialaisia turkeisa; Sarangilaisia korkeisa saappaisa;\nAitiopilaisia jalopeuran ja panterin nahoisa, vaan ruumiit paljailta\npaikoilta puoleksi mustan puoleksi valkean karvaseksi maalatut, ja\npääsä kantain hevoisen päitä, joisa vielä harjat rippuivat kiini;\nThrakialaisia kyperisä ja ketunnahkasisa vaatteisa, j. n. e. Näin\nkuvaa Herodotos 56 erikansaa, jotka kaikki vaelsivat sotaan. Samaten\nerilaiset olivat laivat, joita sanotaan olleen 1200. Näitä olivat\nFoinikian ja Palestinan asukkaat antaneet 300, Aigyptolaiset 200,\nKyprolaiset 150, Jonialaiset 100, j. n. e. Viiden Kaariasta tulleen\nlaivan päänä oli vaimo, Drottninki Artemisia. Joka laivasa oli Persian\nja Meedian väkiä. Yläisiä Persialaisia pantiin erikansain päämiehiksi,\nja heidän omat hallitsiansa seurasivat ei valtaa harjoittain vaan\nniinkuin käskyläisinä.\n\nMentäisä Thrakiasta Makedoniaan sai Kserkses, niinkuin Herodotos\ntodistaa, nähtävän varoituksen jumalilta: tamma synnytti jäneksen;\nmutta eipä pitänytkään sitä kuningas minänsä. Strymonin virran\nkunniaksi teurastivat tietäjät valkioita hevosia, ja tultua siihen\nseutuun Thrakiasa, joka kutsutaan yhdeksän tien nimellä, hautasivat\nhe siinä 9 nuorukaista ja 9 neitoa elävänä maahan. (!!) Makedoniasa\nvastustivat heitä paljon tiettömät metsät ja vuorimaat; jalopeurat ja\nmuut pedot hätyyttivät heidän kameelejansa ja monin paikoin täydyttiin\nviipyä päivittäin ennenkuin tie saatiin väestölle raivatuksi. Toki\nsattui täsä kuninkaalle se huvitus, että usiat hänen asiamiehiänsä,\njotka hän Sardesta oli lähettänyt, tulivat täsä häntä vastaan,\ntuoden maata ja vettä. Toisia vastaan, jotka olivat kieltäneet tämän\nalamaisuuden merkin, oli nyt tämä kaikkein mielesta helppo-voittoinen\nsota aljettava.\n\n\n\n\n23. Themistokles pelastaa Greekan maan.\n\n\nHerodotos kertoo että jos Atheenakin olis muiden kansa säikähtänyt\nalamaiseksi Persian kuninkaalle, olis koko Greekan maa tullut hukkaan;\nSparta tosin olis tainnut sotiin kaatua kunnialla, mutta Atheena\nainoastansa saatti olla senkin suoja ja pelastus. Themistoklen\nviisaus tuotti sille sen kunnian. Kauvan ennen valmistettu laivasto,\nGreekan maan suuri suoja-varustus, oli hänen toimellansa saatu\naikaan; hänen rohkeudensa ja uutteruudensa sai kelpo-miehet matkaan,\nvahvisti epätoivoiset ja yhdisti riitaiset. Ei moni rohjennut hänen\nkansansa uskoa kenenkään nyt voivan Persian kauhiasta väkivallasta\npelastaa Greekan kansaa ja sen vapautta; vieläpä hoki Delphonkin\nennustus-jumala vastustamista turhaksi, mutta Atheenan kansa rukoili\nsitä niin ahkerasti että ennustajan viimmein täytyi antaa etuisampi\nja arvaten Themistoklen mielen jälkeen muattu vastaus, että puu\nmuurit olivat ainoat varustus-keinot joilla he saattoivat yrittää\nvihollista torjumaan. Themistokles sai kansakunnan uskomaan enuustajan\npuumuurein nimellä tarkoittaneen laivoja, joita siis piti merisotaan\nvalmistettaman viipymättä.\n\nMutta eipä arvannutkaan moni sitä tarmoa, jonka Greekan kansa\nyhdistettynä kykeni näyttämään. Pelko ja kiukku saatti monen antaumaan\nPersialaisten puolelle; semoisia oli, paitsi muita, Thessalian\nja Boiutian kansa. Misä vaan oli yksi- ja ehdonvalta, toivoivat\nhallitsiat, enemmin hoitain omaa erityistä, kuin kansakunnan\netua, Persian yksivaltaiselta hallitsialta saavansa oman valtansa\nperustetuksi ja lisätyksikin. Pienemmät vallat taas antausivat\nPersialaisten alamaisiksi saadaksensa pitää vaan oman hallitusmenonsa.\nYhtäpäätä ahkeroitsi sillaikaa Themistokles sovittaaksensa eriseuroja\nkotikansain seasa. Onnestuikin hän saamaan sovinnon toimeen Atheenan\nja Aiginan välillä, mutta Argos ja Lakedaimo, riitauneet etuisuudesta\nPelloponnäson niemellä ja nykyisin verisen sodan keskenänsä päätettyä,\neivät tahtoneet suostua sovintoon. Argolaiset vaativat sotavaltaan\nosallisuutta ja Lakedaimolaisten sen kiellettyä, sanovat he ennen\ntahtovansa seurata ulkolaisten käskyjä, kuin kärsiä Lakedaimolaisten\nylimielisyyttä.\n\nSamankaltaiset vaatimiset rikkoivat samoin liiton Gelon kansa,\nSyrakuusan senaikuisen väkevän hallitsian. Greekan kansan asiamiesten\ntultua häneltäkin apua vaatimaan, oli hän siihen taipuva, ehkä hän\nennen turhaan oli pyytänyt Greekalaisilta apua toisaalta uhkaavaisia\nulkolaisia, nimittäin Karthagolaisia, vastaan. Hän lupasi lähettää\nPersialaisia vastaan 200 laivaa, 2000 ratsasmiestä, 20,000 rintasotaan\nvarustettua jalkamiestä ja niin paljo jyviä, kuin koko Greekalaisten\nsotaväestö tarvitsivat tämän sodan aikana, mutta ainoastansa sillä\nehdolla, että hänelle annettaisiin päävalta. Tämä vaatimus oli\nasiamiesten mielestä liiaksi rohkia, semminkin kuin Syrakuusalaiset,\nollen siirtokansaa, vaativat valtaa kotolaistensa ylitse. \"Mitäs\nPelopin sukulainen Agamemnoni sanoisi,\" lausui Lakedaimon asiamies,\n\"kuultuansa Gelon ja Syrakuusalaisten vallanneen yli-hallituksen\nLakedaimolaisilta.\" Gelonin nyt vaadittua valtaa ainakin yhteisen\nlaivaston yli, oli taas Atheenan mies sitäkin vastaan, sen vuoksi, että\nAtheenalla itsellänsä oli suurin laivasto, että se kansa, vanhempi\nkaikkia muita Greekalaisia, ei saattanut suostua Syrakuusan etuisuuteen\nja viimmein sentähden että hän oli lähetetty pyytämään sotamiehiä,\nei päämiehiä. Silloin käski Gelon heidän mennä matkoinsa ja sanoa\nkotolaisillensa, tarkoittain suurta tarjottua apuansa, Greekalaisten\nriistäneen vuodelta kevään.\n\nKavalammat olivat Korkyran (nykyisen Korfun) asukkaat, joilla silloin\nlähimmäksi Atheenan, oli suurin laivasto. Panivat he 60 laivaa\nmatkaan sotaa varten, mutta ne viipyivät Lakonian rantavesillä,\nnähdäksensä mille puolen voitto alkasi kallistua. Kreetalaiset sanoivat\nennustusjumalan heidän valtakuntaansa kieltäneen puuttumasta koko\nasiaan, sillä päästäksensä. Niinpä jäikin, muitten mutkaillesa, vähä\nosa Greekan valtoja sotimaan Persian suunnatointa valtaa vastaan.\n\nKserkses oli jo Sardesa ollesansa merkillisellä tavalla osottanut\nluulonsa keviästi voittavansa Greekan kansan. Hänen käsiinsä oli\njoutunut muutamia Greekalaisten vakoojia (Spioner) mutta surmaamatta,\nniinkuin sodan oikeus olis vaatinut, kuljetutti hän heitä avoimin\nsilmin leirisänsä ja päästi heidät sitten viemään sanomata toisille.\nHän luuli Greekalaisten, saatuansa tarkan tiedon hänen voimastansa,\npiankin suostuvan alamaisuuteen. Tämmöinen uskallus lisäysi hänen\nmielesänsä aina nähtyänsä ja nähdesänsä niiden kansain, joiden\nmaakuntain läpi hän vaelsi, antauvan hänellensä alamaisiksi; sillä\neivät ainoastansa Thrakialaiset ja Makedonilaiset yhdistyneet\nhänen kansansa, vaan myös Thessalia, joka oli ensipaikka oikiata\nGreekan maata, avasi hänelle piirinsä. Tämä voitto oli sen vuoksi\nsuuriarvoinen, että juuri se maakunta hankaloilla vuoristoillansa ja\njalolla hevoisväellänsä olisi saattanut suojata toisiakin Greekalaisia\nmaakuntia.\n\nTäsä maakunnasa olivatkin Greekalaiset ensiksi aikoneet vastustaa\nPersialaisia. Heidän armeiansa, josa oli Atheenalaisiakin ja jota\nThemistokles johdatti, oli kokountunut Tempen mainioon laksoon, josa\nPeneus niminen virta Ossan ja Olympon Vuorten välitse lankiaa mereen\nja jonka läpi on kulku Makedoniasta Thessaliaan. Mutta Amyntas,\nMakedonian kuningas, laitoi heille sanoman, joka käski heidän\nkiiruhtaa pakoon, jos eivät halunneet tulla maahan tallatuiksi siltä\nkauhialta vihollistensa paljoudelta, joka heitä lähestyi. Tätä neuvoa\nseurasivat Greekalaiset viipymättä. Taikka tahtoi Themistokles säästää\nAtheenalaisiansa toiseen aikaan ja merisotaan, taikka tuli siinä\nsamalla tiedoksi, toisenkin tien vievän Makedoniasta Thessaliaan,\ntaikka ei luultukaan olevan oikein luottamista itseensä Thessalian\nkansaan. Oli heitä yksi lahkokunta tosin uskollisesti Greekalaisten\npuolesta, mutta Persialaisten puollustajia oli kans paljo. Silloin\nantausivat Thessalialaiset kaikin Kserkseksen valtaan, ja tekivät\nhänelle sangen hyödyllistä palvelusta.\n\nKserkses riensi nyt kaikella voimallansa oikian Greekan maan rajoille.\nThessaliasta sinne on ainoastansa yksi soukka tie Termopylaiksi\nmainittavasa paikasa, jonka länsipuolella on pilvihin ylöttyviä vuoria\nja itäpuolella rämehiä ja järviä, jotka taas menevät aina salmehen\nasti Euboian ja mannermaan välillä. Monesa paikasa tällä tiellä ei\nmahdu enempätä kuin yksi vaunu kerrallansa kulkemaan. Tääsä päättivät\nGreekalaiset vastustaa muukalaisia, ja samalla pitää laivastonsa\nsaapuvilla Artemision salmesa, josa se soveliaasti saatti auttaa\nmaaväkiä. Kahdeksan tuhatta miestä lähetettiin siis Thermopylaihin\nja laivasto, josa oli aluksia Atheenasta, Aiginasta, Korinthosta,\nEpidaurosta, Troetsenestä, Lakedaimosta ja muista valtakunnista,\npurjehti Euripon salmea Boiutian ja Euboian välitse Artemisiohon.\n\nLakedaimon kuningas Leonidas oli kaikilta liittolaisilta yksin\nmielin valittu mainitun maaväen päämieheksi. Mutta laivastolle\npäämiestä valittaisa tuli riita, sillä Atheenalaiset, jotka olivat\ntuoneet useimmat laivat, nimittäin 127, vaativat komanto-valtaa koko\nsen yhdistetyn laivaston yli. Suunnallisella toimellansa asetti\nkuitenkin Themistokles tämän eripuraisuuden ja kehoitti kansalaisiansa\nsuostuvaisuuteen. Hän näki kyllä Atheenan etuisuuden tulevan\nitsestänsä, jos vaan voitettiin siinä sodasa, joka nyt oli edesä.\nAtheenalaiset tytyivät siis toisten tahtoon, erinomattain Dooron\nkansalaisten, jotka muutoin vaativat laivojansa takasin, ja myöistyivät\nsiihen, että laivasto pantiin Lakedaimon kuninkaan Eyrybiaden vallan\nalle.\n\n\n\n\n24. Leonidas Thermopylaisa.\n\n\nSiinä kahdeksan tuhannen sotajoukosa, jonka päämieheksi Leonidas\npantiin, oli miehiä Arkadiasta, Korinthosta, Peloponnäsosta, Lokrosta,\nPhokista, Thespistä ja 300 valittua Lakedaimolaista. Tutkiaksensa\nThebain epäluulon-alaista uskollisuutta, oli Leonidas kehoittanut\nsitäkin antamaan väkiä, ja tulikin siitä kaupungista, joka ei vielä\nuskaltanut ilmoittaa aikeitansa, 400 miestä, joihin tiettävästi ei\nollut luottamista. Ettei Thermopylain paikalle lähetetty enempää\nväkiä kuin 8000 miestä, siihen oli se syynä, että juuri sinä aikana\nLakedaimosa pidettiin tavallista juhlaa, ja Olympian kilpa-juhlat\nolivat kans samana kesänä vietettävät, joita ei saanut lykätä toiseen\naikaan, niiden muka olleen asetettuja jumalain kunniaksi, ja että\nluultiin senkin joukon ainakin kotvan aikaa saattavan semmoisesa\npaikasa torjua vihollista. Tämän vähäisen joukon tultua Termopylaihin,\nlähestyivät jo Aasian lukemattomat joukot ja asettivat leirinsa\nmainitun ahtaan tien toiseen päähän. Saatuansa sanoman vihollisen\nlähestymisesta ja paljoudesta, hämmästyivät ja säikähtivät Peloponäson\nmiehet ja tahtovat paeta takasin suojelemaan Isthmos nimistä kannasta,\njoka yhdistää Peloponnäson niemen mantereen kansa. Mutta Phokin ja\nLokrin miehet, huolta pitäin omasta maastansa, joka oli lähinnä ja\nolisi sentähden heti tullut vihollisen käsiin, panivat vastaan, ja\nLeonidas samoin sekä miehuudesta että nähdesänsä sen paikan, nimittäin\nThermopylain, olevan suuresti tarpeellisen ja otollisen vastustettaa.\nHänen Lakedaimolaisensa, yhtä urhoolliset kuin hänkin, kaunistivat\nitsensä, palmikoitsivat pitkät hivuksensa ja pitivät kilpataistelemia,\nniin valmistaudaksensa sotaan. Tätä tehesä sattui muuan Persialaisten\nsissi näkemään heidät ja vei sanoman kuninkaalle, joka sitä paljon\nkummasteli. Kserkses piti sitä aivan hulluutena että niin pieni joukko\nuskalti yrittää häntä estelemään ja vastustamaan. Luottain sotaväkensä\npaljouteen odotti hän vielä neljä päivää, nähdäksensä jos eivät\nGreekalaiset siksi olis paenneet mielisuosin. Viidentenä päivänä alkoi\nhän tappelun.\n\nTappelu paikka oli Greekalaisille hyvin sopiva, sillä ei sopinutkaan\nsoukalle tielle paljo vihollisia kerralla ja hänen peljättävä\nhevoisväkensa ei kyennyt ahtauden tähden yrittämäänkään: Meedialaiset\nja Kissian väki karkasivat kaikella innolla Greekalaisten päälle, mutta\nturha oli heidän, ehkä mielestänsä jalo, yrityksensä. Suuri paljous\nkaatui Greekalaisten heitto-keihästen edesä, toiset pakenivat takasin\nja toista verestä väkiä tuli siaan, joitten kävi samalla tavalla.\nLienee täsä kuningas havainnut hänellä olevan paljon väkiä mutta\nvähän miehiä. Nyt lähetti hän valituimman joukkonsa, josa oli 10,000\nmiestä, joita kutsuttiin kuolemattomiksi. Mutta täityipä näidenkin\npaeta Lakedaimolaisten urhoollisuuden edesä, ja Kserkses, joka kaukaa\nkorkialta istuimelta katseli tappelua, hyppäsi usiamman kerran ylös\nvihoisansa, nähdesänsä parahan toivonsa turhaan raukiavan. Seuraavana\npäivänä antoi hän tehdä uusia yrityksiä, mutta taas pakenivat\nmuukalaiset.\n\nMutta valitettavasti löytyi yksi viheliäinen, nimeltä Ephialtes, joka\nehkä itsekkin Greekalainen, oli kyllä ilkiä näyttämään Persialaisille\npolun, jota myöten saattivat päästä Thermopylain sivuitse, ja jota\nmyöten hän lupasi viedä yöllä osan sotaväkiä vuoren yli. Pettäjä\ntoivoi saavansa suuren palkinnon, vaan eipä päässytkän ansaitusta\nrangaistuksestansa: Amphiktyonit määräsivät hinnan hänen hengestänsä,\nhän pakeni Thessaliaan ja siellä tappoi hänen muuan Thrakialainen. Eipä\nkuitenkaan saanut hänen kuolemansa eläväksi niitä jaloja miehiä, jotka\nhänen petoksensa oli saattanut manalaan.\n\nVäsyneet miehellisestä sodastansa lepäsivät ne jalot Greekalaiset\ntien suusa, valmistain voimiansa huomispäivän tappeluhun ja toivoin\nsillä tavalla vielä kauvankin joksavansa torjua vihollista siinä\npaikasa. Mutta yön hiljaisuudesa meni Ephialtes saalaa valitun Persian\nsotajoukon kansa vuorelle. Kaitasta polkua myöten kuljettiin paksuin\ntammi-metsäin läpi; viimmein päästiin vuoren harjalle ja sitten\naljettiin laskeuda. Silloin tapasivat Persialaiset, päivän koittaisa,\npienen joukon aseilla varustettuja Greekalaisia, jotka säikäyksisä\nhyppäsivät ylös. Nämät olivat tuhat miestä Phokilaisia, joiden olis\npitänyt vartioida ja suojella sitä tietä; mutta kuin nyt yhtäkkia nousi\noikia nuoli-sadet Persian väen puolesta heidän päänsä yli, täytyi\nheidän kiiruusti pyrkiä pakoon.\n\nSanoma tästä asiasta saatti Theompylaihin kokouneitten Greekalaisten\nsydämmisä ja mielesä monenkaltaisia liikutuksia matkaan. Leonidas ja\nhänen Lakedaimolaisensa päättivät seisoa paikalla. Ennustusjumala\noli ennen sanonut, että taikka piti Lakedaimon tulla hävitetyksi\nviholliselta, taikka taas sen kuningasten kaatuman sodasa. Siinä\noli kyllä Leonidan sankari-sydämmelle syytä antaa itsensä uhriksi\nkotimaansa olemisen ja kunnian puolesta. Muut joukot epäilivät ja\nolivat taipuvat pakenemaan; Leonidas kehoitti heitä siihen ja antoi\nheidän lähtiä pois. Ainoastansa Thespin ja Boiutian väki jäivät\npaikalle, jälkimäiset sentähden, että he olivat pantti-väkiä eivätkä\nsaanet lähtiä, ensiksi mainitut taas itse eivät tahtoneet luopua\nLakedaimolaisista, rakkautensa tähden Greekan kansan vapauteen.\n\nHyvin tieten nyt menevensä epäilemätöintä kuolemata vastaan,\nriensi Leonidas huomispäivänä Persialaisten vallin tygö ja karkasi\nitse heidän päällensä leviämmällä paikalla loksosa, saadaksensa\nkuollesansa väkinensä kuolettaa niin paljo vihollisia kuin suinkin\nsaattoi. Hirmuisemmasti kuin ennen hakkasivat ja pistivät Greekan\nsankarit ympäriinsä joka suunnalle ja lukemattomat Persialaiset\nheittivät siinä henkensä. Vielä sittenkin, koska pian kaikkien\nkeihäät jo olivat menneet poikki, ja he ainoastansa miekoilla vielä\nkykenivät sotimaan, olivat he vieläkin peljättävät vihollisillensa,\njoita heidän päällysmiehensä eivät saaneet muutoin kuin ruoskilla\nkäymään Greekalaisia vastaan; Monta ulkolaista syöstettiin mereen.\nLeonidas urhoollisesti urhoollisen joukkonsa ensinenäsä, kaatui\nmyös ensimäisinä; jälkiin jääneet tappelivat hänen ruumiistansa, ja\nriistivät sen viholliselta, siksi että se joukko, jonka se ilkiä\nEphialtes oli vienyt vuoren yli, karkasi takaa heidänp äällensä.\nTasaisella mielellä kokousi silloin se vähä joukko, joka vielä oli\nelosa, kunnaalle tien suuhun, ja vastustivat aina vihollista. Silloin\nluopuivat heistä Theebalaiset, menivät Persialaisten puolelle ja\nkokivat puhua kuinka he olivat mieltyneet; kuitenkin tuli monta heistä\nseka-melskeesä surmatuksi. Lakedaimolaisia ja Thespiläisiä ei tahtonut\nyksikään elää tämän päivän yli. He kaatuivat viimmeiseen mieheen asti.\n\nKaksi näitä sankareita oli Leonidas silmätaudin vuoksi lähettänyt pois\nleiristä. Mutta saatua sanoman Ephialten petoksesta, kiiruhti toinen,\nnimeltä Eurytus yhtähyvin Thermopylain tienoille ja löysi siellä, ynnä\ntoisten kansa, kuoleman. Toinen nimeltä Aristodemus palasi Lakedaimoon,\nmutta siellä tuli häpiä hänen osaksensa. Kolmas, joka oli lähetetty\nasialle Thessaliaan, ja ei niinmuodoin saattanut olla tappelusa, mutta\nsai kuitenkin kärsiä häpiätä, hirtti itsensä murehesta.\n\nOikein kadehittavana pitivät kaikki Greekalaiset näiden kaatuneitten\nsankarein kuoleman; Kserkses taas oli yltynyt vihaan ja kostoon\nheitä vastaan. Vastoin Persialaisten tapaa, jotka kunnioittivat\nurhollisuutta, hakkautti hän pään Leonidan ruumiista ja panetti sen\nvaajan nenään, merkiksi, sanoo Herodotos, ettei hän ollut ketään\nmaailmasa niin vihannut kuin tätä miestä. Sillä niinkuin luja pato\noli hän estänyt sen ankaran virran juoksua, joka nyt lisätyllä\ninnolla pauhasi sen soukan tien läpi, ja levesi Greekan maahan.\nThessalialaisten johdattaisa vaelsivat ulkolaiset Doris nimisen\nPersialaisihin suostuneen maakunnan läpitse Phokis nimiseen kaupunkiin;\nThessalialaiset kostaaksensa vanhaa vihaa ja Persialaiset samoin heidän\nuskollisuuttansa Greekan maata vastaan. Tulella ja miekalla samoisivat\nhe hirmuisesti. Kaupungit pantiin poroksi ja ne ihmiset, jotka eivät\nennättäneet Parnasson vuoristohon eli Lokrilaisten luokse pakoon,\nkääntyivät hillimättömän väkivallan uhreiksi. Sitten jakausi armeia;\npääjoukko kuninkaan kans vaelsi Boiutiaan, joka maa oli heidän kansansa\nystävyydesä, mutta josa kuitenkin kaupungit Thespiai ja Plataiai,\njotka puollustivat Greekalaisia, poltettiin perin pohjin; Toinen\njoukko lähti Delphoon, ryöstämään siellä olevata rikasta temppeliä.\nMutta julma myrsky ilma, jonka se vihastunut jumala näytti nostaneen,\nsuojellaksensa pyhyyttänsä, peljästytti niin Persialaiset, että he\nlähtivät pakoon, ja Delphiläiset, jotka nyt vuoriltansa karkasivat\nheidän päällensä, surmasivat suuren osan heidän väkiänsä.\n\n\n\n\n25. Themistokles Artemisiosa.\n\n\nKserksen mennesä Thermopylain luokse tuli hänen suuri laivastonsa\nSepias nimisen niemen tygö vastapäätä Artemisiota. Täsä oli\nsen ääretöin suuruus sille itsellensä turmioksi; sillä kuin ei\nse mahtunut mihinkään satamaan, täytyi sen asettauda ankkuriin\njuonittain, kahdeksan laivaa kusakin juonesa, rannasta lähtiin\nkauvas avoimeen merehen, sitten kauhian myrsky-tuulen yllyttyä, joka\nkesti 3 vuorokautta, tuli 400 isoa Persian laivaa niemen luodoille\nja ranta-louhuille haaksirikkoon. Greekalaiset iloitsivat, uhraten\npelastajallensa, Poseidon (Neptuunus) nimelliselle epäjumalallensa.\nMutta koska Persian laivasto yhtähyvin oli sangen suuri, tahtoivat\nusiammat peräydä Artemisiosta Peloponnaison rantavesille. Euboian\nsaaren asukkaat kuulivat sen sanoman kauhistuksella, tahtoin toki ennen\npelastaa omaisensa. He menivät sentähden Themistoklen luokse, joka\nmuutoinkin oli tärkiä pidättämään Greekan laivastota siinä paikasa, ja\nlähettivät hänelle salaa 30 Talenttia lahjaksi. Themistokles tarjosi\nsitten yhteiselle päämiehelle Eyrybiadelle 5 Talenttia, ja Korinthon\nlaivaston päämiehelle Adimantolle, joka kiivaimmasti vaati lähtöä\npakoon, 3 Talenttia. Tähän nämät suostuivatkin ja sitten päätettiin\nliikkumatta paikalla odottaa vihollista.\n\nPersialaiset taas, jotka eivät luulleet Greekalaisten enään\nkykenevänkään, vastustamaan heitä, pelkäsivät heidän pääsevän pakoon\nkäsistänsä, ja lähettivät sen vuoksi 200 laivaa Euboian ympäri,\nkokonansa estämään heidän pakoansa. Mutta Greekalaiset, saatuansa tästä\nsanoman, karkasivat Persialaisten päälaivaston päälle. Voittoa ei\nsaanut kumpikaan, vaan ottivatpa kuitenkin Greekalaiset ulkolaisilta\n30 laivaa. Paljo asuuremman vahingon kärsi kuitenkin taas Persian\nlaivasto uudesta kauhiasta myrskyilmasta, joka pitkäisen ja salaman\nkansa pauhasi Pelionin vuoristolta ja särki erinomattain ne laivat\njotka olivat lähetetyt Euboian ympäri purjehtimaan. Tämän sanoman\nsaivat Greekalaiset sammalla kuin 53 laivaakin avuksensa Atheenasta,\njoka rohkasi heitä huomen iltana taas yrittämään viholliseen käsiksi;\nsilloin hävittivätkin he kaikki Kilikian laivat.\n\nTämä rohkeus Greekalaisten puolelta ja Persialaisten pelko Kserksen\nheille vihastuvan, sai vihdoin kolmantena päivänä vihollisen laivaston\npäämiehet ylehensä tappelemaan. Molemmin puolin sodittiin erinomaisella\nmiehuudella, mutta molemmat laivastot kärsivät kans vahingoita\nrunsaasti, niin että Greekalaiset, yön lopetettua sodan, täydellä\ntodella miettivät pakoa. Siihen kehotti heitä kans sanoma Thermopylain\ntappelusta ja Kserksen päässeen Greekan maahan.\n\nThemistokles, jonka toimellinen mieli ei hyljännyt eikä laiminlyönyt\nmitään, joka saatti tulla viholliselle vahingoksi, kiirehti edelle\nkeveillä soutu-laivoilla, ja kirjoitteli kallioin kylkihin monisa\npaikoin, joiden sivu Persian laivasto oli matkustava, kehoituksia\nJonialaisille, luopumaan vihollisen joukosta, eli ainakin tapellesa,\njos suinkin oli mahdollinen, liikkua hitaasti. Jos kohta Jonalaiset\neivät totelleet tätä kehoitusta, saatti se kuitenkin vihollisen\nepäluuloon omia liittolaisiansa vastaan, joka seikka kans jo oli\nGreekalaisille aivan hyödyllinen.\n\n\n\n\n26. Merisota Salamisa.\n\n\nSillaikaa oli Greekan laivasto paennut Sunion niemen ympäri, ja\nseisoi nyt, 370 laivan voimalla, Eleusin ja Salamin rantakaupunkein\nvälillä. Täsä laivastosa ainoastansa oli enään, Themistoklen mielestä,\nainoa Greekan maan pelastus-välikappale. Turhaan oli hän toivonut,\nPeloponnäson kansain yhdistetyllä voimalla käyvän Persialaisia vastaan\nja tappelevan heidän kansansa Boiutian maalla. Net niiden seuruudesta,\njotka eivät olleet Persialaisten puollustajia, ajattelivat vaan\noman maansa etua, rakentain parahallansa vallia Korinthon kannaksen\npoikki, merestä merehen, suojellaksensa tätä soukkaa paikkaa. Sen\ntakana tahtoivat he torjua vihollista, joka nyt hyökysi turvatointa\nAtheenan kaupunkia vastaan, josta asukkaat olivat paenneet ja joka\noli heidän kostonsa pääpaikka. Ei löytänyt silloin Themistokles muuta\npelastusta kansalaisillensa, kuin paeta mantereesta ja etsiä suojaa\nmerellä. Mutta ei saatu vastuksitta kansakuntaa suostumaan tähän\nneuvoon. Se rippui kiini halullansa ulkonaisisa kappaleisa, jumaloin\nja ihmisten asunnoisa, käsialoisansa, eikä käsittänytkään sitä luonnon\ntarmoa, joka kyllä taisi uudestansa saattaa ne kaikki toimeen, jos ne\nkohtakin muukalaisilta hävitettiin. Kerran kotoa luovuttua, ei luullut\nkansasto enää avusta olevan heille mitään hyvää, eikä voiton heitä\nminkähänlaista hyödyttävän.\n\nThemistoklen neuvo menestyi kansakunnan epäuskon kautta. Suurta\nkäärmettä elätettiin Minervan Temppelisä uhri-rualla, niinkuin\njumalallista vartiata. Tämä eipä syönytkään silloin tavallista\natriatansa, jota pidettiin merkkinä, nais-jumalan lähteneen pois\nkaupungista. Nyt suostuttiin Themistoklen neuvoon, jättää tyhiä\nkaupunki muukalaisten käsiin. Sotaan kykenevät miehet menivät\nlaivoihin, vaimot, vanhat ja lapset pakenivat mitkä Troetseeneen, josa\nheitä otettiin ystävyydellä vastaan, mitkä Salamiin ja Aikinaan. Sydän\nliikkui nähdesä niin suuren paljouden peretkuntia pakenevan kotoansa\nvieraisiin maihin. Surkia oli nähdä uskollisia aljo-eläimiäkin, jotka\nseurasivat isäntäväkiänsä rantaan, vaan alkoivat, laivain rannasta\nluovuttua, jäätyänsä siihen, murheellisesti huutaa, ammoa ja ulvoa.\n\nThemistoklen ainoa huoli oli pelastaa Atheena ja koko Greekan maa,\nmeritappelulla Salamin tienoilla, josa vetten ahtaus oli Greekan\nlaivastolle sangen edullinen; mutta niinpä eivät ajatelleetkaan toiset.\nPelko teki monenkin vastahakoiseksi ja vaikutti päämiehisäkin, joiden\nkesken vielä siihen oli kateus ja etuisuuden himo. Siihen saatiin\nsitten vielä sanoma, Persialaisten, jotka olivat päässeet Attikankin\nmaahan, valloittaneen Atheenan linnan ja panneen sen poroksi. Kaikki\npyrkivät nyt pakenemaan Korinthon kannaksen luokse, toivoin sieltä\ntoki saattavansa pelastaa itsensä Peloponnäson niemelle, jos tappelusa\ntulisivat tappioon. Mutta Themistoklen miehuisa sydän ei ajatellutkaan\ntappiota, ja hän koki yhteisesä kokouksesa osottaa kaikella innolla,\njonka totuuden voima tuotti hänelle, että voitto oli toivottavana\nvaan ei tappio peljättävänä. Korintholaisten päämies Adimantos\nsanoi vihoisansa: \"Kilpataistelemisesa saapi se korvapuustin, joka\nnousee ennen aikaansa\". \"Tosi\", sanoi Themistokles, \"mutta jotka\njäävät jälkeen, eivätpä saakkaan kruunua.\" Adimanton häntä vieläkin\nsoimattua, sanoin sille ei olevan soveliaan puhua kokouksesa jolla\nitsellänsä ei enään kotia ollutkaan, vastasi Themistokles lujasti:\n\"häväisiä, me olemme tosin jättäneet huoneemme ja asentopaikkamme,\nkoska emme hengettömäin kivien tähden tahtoneet ruveta orjiksi. Mutta\nnämät kaksi sataa hyvin varustettua laivaa ovat meidän kaupunkimme,\nsuurin koko Greekan maasa, joka nyt tahtoo auttaa teitä, jos te sen\navulla tahdotte tulla pelastetuiksi. Mutta jos te toisen kerran\nkavalasti heitätte meidät, muuttaumma me Italiaan ja perustamme siellä\nmeillemme uuden valtakunnan.\" Tästäpä suostui vihdoin Eyrybiadeskin\nmyöntymään, koska, Atheenan laivain luovuttua, Greekalaisten laivaston\njäännökset ei Korinthon kannaksenkaan luona olis uskaltaneet\nnäyttäydäkkään viholliselle. Mutta vähää jälkeen, Persian maaväen\ntosiansa uhatesa Peloponnäson maata, yltyi taas muutamain päämiesten\nmielesä vastahakoisuus, semminkin luullesansa, ainoastansa Atheenan\npuolesta vaadittavansa sotimaan siinä paikasa; jo neuvoa pidettyä,\npäätettiin lähtiä pakohon. Nyt, kuin ei enään mikään neuvo auttanut,\nkeksi Themistokles keinon, joka osottaa kuinka hänen toivonsa oli\nasetettu ehkä rohkialle, kuitenkin lujalle perustukselle: hän tahtoi\npakottaa hämmästyneet kumppaninsa tappelemaan, ennenkuin he kerkesivät\nlähtiä sinne tänne pakoon ja niinmuodoin erkauda toisistansa. Sen\nvuoksi lähetti hän uskollisen, Sikinnios nimisen, palveliansa Kserksen\nluokse ja ilmoitti, teetellen hänelle hyvää suovansa, Greekalaisten\nriitauneen ja aikovan paeta, mutta Kuninkaan, jos hän vaan tahtoi\nkiirehtiä, helposti saattavan kiertää kaikki tyyni. Kserkses näki\ntämän neuvon hyväksi ja pani laivastonsa liikkeelle kiertämään\nhuolettomia Greekalaisia. Aristides, joka täsä hädäsä oli kutsuttu\nkotia pakomatkaltansa, oli ensiksi havainnut tämän Persian laivain\nliikunnon. Täsä tilasa erinäisen riitansa Themistoklen kansa, meni\nkohta hänen luoksensa ja ilmoitti hänelle mitä hän oli nähnyt. Tämä\ntunnusti täsä itsensä saaneen tämän vihollisten liikannon matkaan, ja\nkäski hänen, niinkuin uskottavan sanan saattajan, julistaa muillekkin\nGreekalaisille, vihollisen olevan tulosa. Sen teki kans Aristides,\nmutta harvat uskoivat häntä, ennenkuin laiva Tenedosta, joka täsäkin\nvaarasa yhtähyvin karkasi Persialaisten laivastosta Greekalaisten\npuolelle, lopetti kaiken epäluulon. Nyt, koska ei enää ollut muuta\nneuvoa, valmistauttiin yhteisesti tappeluhun, nostiin laivoihin ja\nlähettiin vihollisen laivastota vastaan. Hänen sotarintansa toisesa\npääsä oltiin Phoinikian laivat, niinkuin urhollisimmat, pantu Atheenan\nlaivoja vastaan; toisesa pääsä olivat Jonialaiset, joita ei Kserkses\noikeen uskonutkaan, ettei ne perisukulaistensa Atheenalaisten kansa\nolisi sattuneet vastatusten. Kserkses, joka luuli tappion Artemision\nsalmesa tulleen siitä, ettei hän itse ollut saapuvilla siinä, tahtoi\ntällä kertaa korkialla rantakalliolta katsoa tappelua ja olemallansa\nläsnä, kehoittaa väkiänsä urhollisuuteen. Päivän valjetesa kävivät\nmolemmat laivastot käsiksi toisihinsa ja sota yltyi ylehensä. Persian\nlaivasto tappeli alusta miehuullisesti, ja Jonialaiset osottivat myös\nurhollisuutta, mutta ennen pitkää kääntyivät kuitenkin Greekalaiset\nvoiton päälle. Persialaisten paljous tuli heille hankalaksi tällä\nahtaalla paikalla, ja sentähden sortuvat he niin sekaisin toinen\ntoisensa tielle ettei he päässeet edes eikä takaisin. Monta heidän\nlaivaansa upotettiin meren pohjaan, monta taas ryskytettiin niin,\netteivät ne kyenneetkään tappeluhun; mutta joka hetki lisäysi\nsekannus Persialaisten laivastosa. Atheenan ja Aiginan väki, etuisin\nGreekalaisista, kilvottelivat keskenänsä; ensimäiset hävittivät\nahingosa ne Persian laivat, jotka paneusivat vastaan, toiset etsivät\nhätyyttivät niitä jotka pyrkivät pakoon Phaleron satamahan, josa\nolisivat päässet maaväkensä suojaan, niin että ne, jotka pääsivät\nAtheenalaisilta, lankesivat Aiginalaisten käsiin. Drotninki Artemisia,\njoka viisaasti oli kieltänyt Kserksestä menemästä merisotaan, oli\nvähällä otetuksi yhdeltä Atheenan laivalta. Täsä hädäsä purjehti hän\npahki Persialaisen aluksen päälle, niin että se upposi. Atheenalainen,\nluullen Artemisian laivan olevan heidän omiansa koska se purjehti\nvihollisen laivan uppoon, kääntyi takasin, ja Drotninki pääsi pakoon.\n\nJos tämä Greekalaisten voitto oli kunniallinen niin oli se vielä\nenämmin heille hyödyllinen. Jo seuraavana yönä käski Kserkses\nlaivastonsa jäännösten lähtiä Hellesponttoon, ja se tapahtui niin\nhiljaa ja salaisesti, että Greekalaiset, jotka huomispäivänä odottivat\nuutta sotaa, kummastellen näkivät aamulla vihollisen laivaston\nmenneen matkohinsa. Nyt keskusteltiin mitä vasta oli paras tehdä.\nThemistoklen neuvo ja Atheenalaisten toivotus oli kohta lähtiä ottamaan\nHellespontto; mutta Eyrybiades pani sitä neuvoa vastaan, päättäin\nolevan parahan, antaa Kserksen paeta rauhasa; niin päätettiinkin.\n\nLähtikin Kserkses pakoon, vaan ei kuitenkaan kaikkine väkinensä. Sillä\nMardonius, täynnä kiukkua ja häpiätä siitä, että tämä yritys, johonka\nhän erinomattain oli yllyttänyt, kävi näin onnettomasti, suostutti\nKuninkaan antamaan hänelle luvan vielä kerran yrittääksensä alamaisiksi\npakottamaan Greekan kansaa. Tätä varten jätettiin Thessaliahan\n300,000 miestä, enimmäksi Persialaisia, Medialaisia, Saakialaisia,\nBaktrialaisia ja Hindulaisia; toisten kansa vaelsi Kuningas kotia.\nMutta raskaat taudit ja semmoinen ruan puutes, että väen usein täytyi\nsyödä juuria ja puunkuoria, hävittivät suuren osan väestä, ennen kuin\nse vielä oli päässyt Hellespontonkaan toiselle puolen.\n\nSillaikaa olivat Greekalaiset vaatineet rahasakkoja niiltä\nsaarenmaakunnilta, jotka pelvosta olivat kääntyneet Persialaisten\npuolelle, ja silloin sanoo Herodotos Themistoklen, muitten tietämättä\nriistäneen suuren rahaston. Takaisin tultua keskusteltiin kuinka\nkiitos ja kunnia piti osotettaman niille jumalille ja ihmisille,\njotka olivat tähän ylistettävään voittoon osakkaat. Hurskaasta\nkiitollisuudesta päätettiin yksimielisesti antaa ja pyhittää Delphon\nennustusjumalalle kolme saatua sotalaivaa ja suuri kuva, laivan keula,\nkädesä; mutta kuin ruvettiin tutkimaan kuka sankareista oli suurimman\nkunnian ansainnut oltiin vähällä riitauda. Itsekukin luuli suurimman\nkunnian ansainneensa, useimmat sallivat kuitenkin sitä lähimmäisen\nThemistoklelle. Tästä näkyy kuitenkin että hänen jaloudensa pidettiin\nsuuresa arvosa, ja kansakunnan yhteinen mietintö vahvisti sen asian.\nLakedaimosa, josa hän käväsi, kunnioitettiin tätä mainiomiestä\notollisella tavalla; urhoollisuuden kunniamerkin antoivat kyllä\nLakedaimolaiset omalle kuninkaallensa Eyrybiadelle, mutta taidon ja\ntoimen kunniamerkin Themistoklelle, molemmille kuitenkin samallaisen,\nnimittäin seppelin öljypuun lehvistä. Paitsi sitä ylistivät he häntä\nmuillakin lahjoilla. He antoivat hänelle kauneimman vaunun kuin\nLakedaimosa löytyi, ja kotia mennesä seurasi häntä valtakunnan rajalle\nasti 800 valittua miestä, jotka olivat Kuninkaan seuramiehiä sota\nmatkoilla: tätä kunniata ei oltu vielä koskaan kenellekkään ihmiselle\nosotettu. Olympian kilpajuhlia ensikerran sen jälkeen vietettäisä, oli\nThemistokleskin siellä kansan seasa. Koska hän havaittiin katsoi kaikki\nGreekan kansa häntä yksinänsä, unhottain kilpailiat. Kummastellen\nnäytettiin häntä vieraille ja hänen nimensä oli kaikkein suusa.\nSilloinpa saikin Themistokles kyllänsä kunniasta, ja liikutetulla\nsydämmellä tunnusti hän ystävillensä, nyt saavuttaneensa hedelmän\nkaikista toimituksistansa Greekan maan hyväksi.\n\n\n\n\n27. Uusia vaaroja.\n\n\nTuleva kevät kutsui taas Greetalaiset uusiin tappeluihin. Mardonius\nviipui aina Thessaliasa 300,00 miehen kansa. Häntä kehoitti ylpiäs\ntoivo, tällä paljoudellansa saadaksensa voiton. Persian laivaston\nviipyisä paikallansa Saamon saaren satamisa, vartioidaksensa Jonian\nnyt jo epäluuloista kansaa, halusi Mardonius, joka taas pyrki merien\nhaltiaksi, saada laivastollansa voimallisen Atheenan liittolaiseksensa,\njonka aikeensa hän perusti sen eripuraisuuden päälle, joka näytti\nolevan Greetan kansain välillä. Makedonian senaikuinen Kuningas\nAleksandros, joka oli antaunut Persialaisille alamaiseksi, oli muka\nsovittaja. Hänen sukuperänsä oli vanhasta ollut Atheenalaisten ystäviä\nja hoitovieraita. Itse oli hän langoksia yläisen Persian suvun kansa.\nTämä Aleksanderi pani Atheenalaisten mietittäväksi Mardonion vehkeet\nja lupaukset: heidän entiset vapaudensa lupasi hän perustaa, heidän\nhävitetyt temppelinsä uudestansa rakentaa ja vihdoin vielä lisätäkkin\nheidän piiriänsä, jos he tahtoivat ruveta liittoon Persialaisten kansa\nja auttaa heitä voittamaan ja alammaisiksi saamaan muutkin Greekalaiset.\n\nLakedaimolaiset, jotka kyllä omasa tunnosansa tiesivät olleensa\nevätperäiset Atheenalaisia vastaan, ja sentähden pelkäsivät sitä\nvaltakuntaa, luulivat semmoisten tarjousten siellä otettavan vastaan\nja lähettivät kohta, saatuansa ensi-tiedon näistä keskustelemisista,\nasiamiehen Atheenaan, estämään niitä. Tahallansa päästivät\nAtheenalaiset nämät miehet siihen kokoukseen, josa asiata mietittiin.\nTuskin oli Aleksandros lopettanut puheensa, ennenkuin Lakedaimolaiset\nnousivat seisomaan. He pyysivät rukoilemalla, etteivät Atheenalaiset\nhylkäis Greekan kansain liittoa, senkin tähden, että he itse\nensiksi olivat yllyttäneet Ulkolaiset Greekan maata vastaan, ja\netteivät he uskoisi lupauksia, joita yksi tyranni (Aleksandros) teki\ntoisen tyrannin (Kserksen) puolesta. Se päätös jonka Atheenalaiset\ntekivät, näyttää kuinka paljoa etuisampana ja kalliimpana he\npitivät kunnian ja vapauden kuin oman hyödyn vehkeet. He vastasivat\nAleksandrolle: \"niinkauvan kuin aurinko vaeltaa luonnollista tietänsä,\nniinkauvan tahtoivat Atheenalaiset sotia Persian Kuningasta vastaan.\"\nItsiänsä Aleksandrota varoittivat he koskaan tulemasta Atheenaan\nniin häpiälliselle asialle; sillä he toivoivat että ei mitään pahaa\ntapahtuis hänelle, joka oli heidän hoitovieraansa. Lakedaimolaisille\nvastattiin heidän pitäneen häpiällistä pelkoa, luullesansa\nAtheenalaisten tahtovan, ynnä Persialaisten kansa sortaa Greekan maata,\njonka kansa he olivat yhdistetyt samalla kielellä, samoilla Jumaloilla\nja samoilla tavoilla. Mutta samalla varoittivat he kans Lakedaimolaisia\nlähettämään apuväkiä edesä seisovaan sotaan.\n\nMitä arvattiin se tapahtuikin. Mardonius tuli taas Boiutian maahan,\njosa Theebalaiset taas kohta käntyivät heidän puolellensa. Suojatoin\nAttika oli riistettävvä ja ruöstettävä taas toinen kerta, ja yhtähyvin\nviipyi vielä Lakedaimon apuväki. Atheenalaisilla ei ollut muuta neuvoa\nnytkään kuin heittää taaskin kaupunkinsa ja paeta Salamihin. Mardonius\nvaltasi sen autio-kaupungin, mutta luullen hädän tehneen Atheenalaiset\nsuostuvammiksi tarjosi hän vieläkin rauhaa entisillä ehdoilla.\nMutta vielä täälläkin Salamisa pakosalla hylkäsivät he muukalaisten\ntarjoukset sillä kiivaudella, että yksi Senaatin jäsen, joka heitä\nuskalti kehoittaa siihen liittoon, kivitettiin paikalla kuoliaksi.\nMutta Lakedaimoon lähettivät Atheenalaiset asiamiehiä valittamaan\nheidän apumiehensä vipymisestä ja muistuttamaan kuinka uskolliset\nAtheenalaiset olivat aina olleet toimesansa Greekan kansain eduksi,\nja kuinka kavalasti he heitä kohtelivat. Heidän pyyntönsä oli, että\nniin pian kuin suinkin kerjettiin, armeia lähetettäisiin parantamaan\nmitä oli laiminlyöty Boiutiasa, ja Attikasa hätyyttämään muukalaisia.\nKymmenen päivää viivyttivät vieläkin Lakedaimolaiset vastaustansa, ja\nkiiruhtivat sillaikaa muurin rakennusta Korinthon kannaksen poikki.\nMutta muuan hyvin ymmärtäväinen ja Lakedaimosa arvosa pidettävä\nmies Tegeasta selitti Ephoreille, eli hallituksen päämiehille, ei\nlujimmankaan muurin voivan suojata Peloponnäson nientä, jos vaan\nAtheenalaiset kääntyivät ulkolaisten puolelle. Tästä rupesivat Ephorit\nmiettimään asiata, ja samana yönä lähetettiin 5000 Lakedaimolaista\nja 35,000 Helootia eli orjia, joiden kansa myöhemmin yhdistyi 5000\nperioikoiksi kutsuttavia naapurilaisia.\n\nTästä Lakedaimolaisten tulosta lähettivät Persialaisten puollustajat\nArgivolaiset Mardoniolle kiireen sanoman. Nyt loppui häneltä toivo\nsaadaksensa Atheenalaisia liittolaisiksensa, ja sentähden hävitti hän\nkokonansa heidän piirinsä, jota ennen oli kuitenkin vähä säästetty,\nja meni takasin Boiotiaan, jonka avaroilla kedoilla hänen sopi\nliikkua hevoisväellänsä, joka oli Persian armeian paras voima. Siellä\nasettausi hän pitkin Aisopon rantaa. Toiselle puolen virtaa seisahtivat\nGreekalaiset. Lakedaimolaisten kansa oli, paitsi muita liittolaisia,\nyhdistynyt 8000 hyvin varustettua Atheenalaista, Aristiben\nkomanto-vallan alla; yhtehensä oli täsä nyt Greekalaisia 110,000\nmiestä. Yli-päämies oli Lakedaimon alaikäisen Kuninkaan Plistarkhon,\nLeonidan pojan, hoitomies Pausanias.\n\n\n\n\n28. Tappelu Plataian tykönä.\n\n(Syyskuusa vuonn. 479 enn. Vapaht.)\n\n\nTäsä viivyttiin kauvan ennenkuin kunpikaan riensi yrittämään, sillä\nsekä Greekalaiset että Persialaiset eivät tahtoneet luopua sen paikan\nedusta, jonka he väestönsä mukaan olivat valvalinneet. Mardonius\ntahtoi pysyä toisella puolen Asopusta, siellä olevilla avaroilla\nlakeilla, joilla hänen väkensä paljous ja erinomattain hevoisväkensä\nmahtui liikkumaan; Greekalaisten leiri oli taas vuoren tykönä, josa\nhe ahtaalla paikalla helposti saattoivat vastustaa vihollistansa.\nSentähden lupasivatkin ennustajat, joita oli molemmisa armeioisa,\ntäydellisesti sotakeinon lakien mukaan, sille voiton joka pysy\npaikallansa ja siinä vaan vastusti vihollistansa.\n\nKuitenkin antoi Mardonius hevoisväkensä useinkin käydä Greekalaisihin\nkäsiksi, ja nämät yritykset rasittivat enimmän Megaran väkiä, jotka\nviimmein, väsyneinä yhtäpäätä tapeltuansa, pyrkivät pois siitä\npaikasta ja vaativat siihen muitakin vuorostansa. Heti oli 300\nvalittua Atheenalaista valmissa astumaan niiden siaan; näilleppä\nonnestuikin surmata Persian Hevoisväen Päämiehen, Masistios nimeltä,\njoka koko armeiasa oli Mardoniota lähin arvosa. Tämä tapadus saatti\nPersialaisille yhtä paljon hämmästystä kuin Greekalaisille iloa. Ruumis\nkuljetettiin vaunulla Greekan leirin läpitse, niinkuin iloinen aavistus\ntulevaisista tappeluista.\n\nHeidän nykyinen olinpaikkansa kääntyi kuitenkin hankalaksi, veden\npuutteen vuoksi, ja he vetäysivät lähemmäksi Plataiata. Mardonius\nseurasi. Greekalaisten puollella nousi tora niiden kesken, jotka\nolivat Tegaia nimisestä kaupungista Arkadiasa ja Atheenalaisten.\nMolemmat pyrkivät rintajuonen päähän vasemmalle puolen, sillä\nLakedaimolaiset olivat asettauneet oikiaan päähän. Nämät asettivat\nriidan Atheenalaisten eduksi.\n\nViimmein yhdentoistakymmenen päivän perästä tuskausi Mardonius tähän\nviipymiseen, ja päätti säätää yhteisen tappelun, joskohta uhrit\neivät voittoa luvanneetkaan. Kohta saivat Greekalaiset tietää tämän\nhänen päätöksensä. Makedonian kuninkas Aleksandros, joka ei enää\nluottanutkaan Persialaisten onneen, ja siis tahtoi suosia Greekalaisia,\ntuli rattahin yöllä Atheenalaisten leiriin ja ilmoitti heille Mardonion\naikeet. Hän käski heidän olla tappeluhun valmiit, ja aina vaan\npitkittää, kävi kuinka hyvänsä, sillä ei sanonut hän Persialaisilla\nolevan kuin muutaman päivän muonan. Mutta Greekalaisillenpa tulikin\nennen hätä puutteen vuoksi. Persian hevoisväki tukki heidän ainoan\nlähteensä ja esti jyväntuonnin. Nämät vastukset luulivat he kuitenkin\nvälttävänsä vetäymällä aina enemmin länteen päin Plataian sivulle. He\nmuuttivat yöllä paikkansa, mutta tahtoikin hämmennys melkein estellä\nväen liikuntota. Havaittuansa huomenelta mitä yöllä oli tapahtunut,\nluuli Mardonius Greekalaisten paenneen ja lähti hevoisväkensä\nkansa luultuja pakolaisia vainoamaan; muu väestö, ilolla toivoin\nottavansa Greekalaiset tappelematta, kiiruhti peräsä järjestyksettä\nja johdatuksetta. Ensiksi yhtyivät he Lakedaimon ja Tegean väkeen,\njotka juuri olivat matkalla Kithairon vuoren yli. Näiden kuningas\nPausanias pani kohta sanoman Atheenalaisille, jotka jo olivat menosa\nlakealla toisella puolen harjua, vaatimaan heitä apuun. Lähtiisänsä\nyhtyivät Atheenalaiset Thessalian ja Boiutian väkeen, jotka\npuollustivat Persialaisia, ja niiden kansa syttyi ankara tappelu,\nniin että Lakedaimolaiset ja Tegealaiset, joita yhtehensä oli 35,000\nmiestä, jäivät yksin Persian pää-armeiaa vastaan. Alusta surmasivat\nPersialaisten nuolet monta miestä, sillä Lakedaimolaiset istuivat\nvähän aikaa liikkumattomina, odottain uhria, jota Pausanias toimitti,\nmutta joka ei ennustanutkaan hyvää. Sillaikaa samoisivat Tegealaiset\nyhtähyvin yksinänsä Persian väestön sekaan; heitä seurasivat, uhrin\nkäännyttyä paremman näköiseksi, viipymättä Lakedaimolaisetkin.\nTäsäpä nyt nousi hirmuinen sota; sillä Persian väki kans osotti,\nniinkuin Herodotos todistaa, ei tarmoa eikä tahtoa heiltä puuttuvan;\nainoastansa heidän keviämmät aseensa Greekalaisten raskaita aseita\nvastaan, heidän taitamattomuudensa ja arvaten myös kuulemattomuudensa,\nsaatti heidät tappiohon. Niin kauvan kuin Mardonius vielä itse soti\nmiehuullisesti, ja valkian hevoisensa seljästä kehoitti väkiänsä,\noli voitto tietämätöin; mutta hänen saatua surmansa Aeimnesto\nnimisen Lakedaimolaisen keihäästä ja hänen joukkonsa, urhoollisesti\ntapeltuansa, aljettua paeta, joutui koko muukin armeia sekannuksiin,\nja siinä tuli kaikille yhteinen pako työksi. Vihollisen hevoisväki\nyksinänsä suojeli pakolaisia sotimalla urhoollisesti. Boiutilaisten\ntäytyi samoin paeta Atheenalaisia. Persian sodan päämies Artabanus,\njoka ennen oli ollut Mardonion sotaretkeä vastaan, eikä nyt joukkonensa\nollut tullutkaan tappeluhun, vei sen Phokin maan läpi Hellesponton\nsalmen tygö; muun armeian jäännökset pakenivat varustettuun leiriinsä,\njohonka heitä ajoivat Lakedaimolaiset, jotka, taitamattomuudensa\nsuhteen piiritys-keinosa, eivät kuitenkaan voineet heille mitään, ennen\nkuin Atheenan väki tuli. Nämät nousivat ensimäisinä leirin puumuureille\nja niiden sisäpuolelle kokouneet muukalaiset surmattiin pian\nviimmeiseen mieheen saakka. Arvaamatoin oli voitto-tavaran paljous.\nKymmenys pantiin Jumaloille, toinen kymmenys annettiin Pausanialle ja\nmuu tavara jaettiin eräs-kansain kesken. Urhoollisuuden esi-kunniasta\nja palkinnosta oli vaarallinen riita syttyä Atheenan ja Lakedaimon\nvälillä; mutta se asetettiin muutaman Korintholaisen viisaalla\nneuvolla, että kunnia-palkinto piti annettaman Plataialaisille\nkoska se kunniallinen sota oli tapahtunut heidän tiluksillansa.\nAristodemus, yksi niistä kolmesta, jotka jäivät henkiin kolmesta saasta\nThermopylain luona kaatuneista Lakedaimolaisista, oli nyt täsä Plataian\ntappelusa osottanut etuisimman miehuuden; toiselle antoivat kuitenkin\nLakedaimolaiset etuisuuden kunnian, arvellen Aristodemon vaan varsin\netsineen kuolemata, päästäksensä entisestä häpiästänsä.\n\nEtuisimpain urhoollisten sotamiesten saatua kunniansa ja palkintonsa,\npiti myös vialliset rangaistaman. Yhden toista päivän perästä\ntappelu-päivästä tuli jo voittanut armeia Thebain kaupungin luokse,\nvaatiin kohta käsihinsä esimiehiä ja Persialaisten pää-puollustajita.\nEnsiksi epäsivät Thebaialaiset, mutta voittaneitten uhattua hävittää\nheidän piirinsä, ja tosi-piirittämistä aljettaisa hankkia, täytyi\nheidän myöntyä. Persialaisten puollustajat lähetti Pausanias\nKorinthoon, saamaan ansaitun rangaistuksensa.\n\n\n\n\n29. Tappelu Mykalen tykönä.\n\n\nTapattuansa Salamin tappelusa pelkäsi Kserkses Greekalaisten\nAasiasakin rupiavan pyrkimään vapauteen hänen vallastansa, ja heitti\nsentähden laivastonsa Saamon tykö, sieltä jaloin saattaaksensa\nestää kaikki yritykset kapinoimaan. Yhtähyvin tuli Jonialaisilta\nasiamiehiä Greekalaisten luokse vaatimaan heiltä apua ja käymään\nkäsiksi Persialaisten laivastohon. Greekalaisten laivasto lähtikin\nSaamoon Lakedaimon kuninkaan Leotychiden ja Atheenalaisen Ksanthippon\nKomanto-vallan alla. Saatuansa tästä sanoman, lähettivät Persialaiset,\njotka pelkäsivät meri-tappelua, Phoinikian laivat kotihinsa; jäännökset\nvetivät he maalle Mykalen tykönä, josa maaväestö oli kokounut\nJoniata hillitsemään, ja laittoivat varustuksia niiden ympärille.\nGreekalaiset lähestyvätkin ja Leotychides uudisti taas Themistoklen\nkeinon Artemisiosa; hän kehoitti Jonialaisia asiamiehen kautta\ntapeltaisa ajattelemaan vapauttansa. Saikin hän aikeensa toimeen,\nsillä Persialaiset ottivat aseet pois Saamolaisilta ja lähettivät pois\nMiläton sotaväestön.\n\nGrekan väki oli sillaikaa nossut maalle ja kiirehti tappelemaan\nvoitosta, jota Hellesponton paikkakunta ja koko Aasian-rantainen\nsaaristo seurasi, niinkuin Herodotos mainitsee, palkinnoksi. Tämä\nasia tapahtui juuri samana päivänä, jona mantereesa Greekan maalla\ntapeltiin Plataian tienoilla, ja huhu Mardonion tappiosta oli täällä\nliikkeellä Greekalaisten sotaväen kesken, lieneekö hänen semmoisina\naikoina toivo synnyttänyt itsestänsä, tahikka päämiehet asianalkain\nlevittäneet, rohvaistaksensa väkiänsä. Muukalaiset, erinomattain\noikiat Persialaiset, tappelivat urhoollisesti, mutta yhtähyvin täytyi\nheidän paeta viimmein Greekalaisia. Jonialaiset auttivat voimansa\nmukaan, sukulaisiansa. Varustus-rakennukset valtasivat Greekalaiset\nsamoamalla, surmasivat paljon vihollisia, polttivat heidän aluksensa ja\nvarustuksensa, ja saivat taas paljon voittotavarata.\n\nKunnioitettavin voitto oli kuitenkin Jonialaisten vapaus. Saamon,\nLesbon, Khion ja muiden saarimaiden asukkaat otettiin Greekalaisten\nyhteiseen liittoon, tästälähtiin suojeltaviksi yhteisellä\nvoimalla Persian valtaa vastaan; mutta kamalalta näytti suojella\nmannermaalaisia. Sentähden kehoittivatkin Peloponnäson asukkaat kaikkia\nAasian mannermaan asukkaita lähtemään pois paikoiltansa, heittämään\nkaikki ulkolaisten halttuun ja muuttamaan niihin kaupunkeihin, jotka\noikiasa Greekan maasa olivat muukalaisia puollustaneet. Athenalaiset\nnäkivät kuitenkin tämän Lakedaimolaisten halun säätämään Jonialaisten\netua ja asioita vaaralliseksi, ja estivät sen aikeen. Kauppaa käyvä\nkansakunta näki kyllä kuinka rantalaiset mantereen peristä olivat\ntoimittamasa heille etua, tuomalla kauppakalua Aasian rikkaudesta;\nja tulevain aikain etuja miettivä kansa havaitsi kyllä kuinka Aasian\nGreekalainen rantakansa oli heille hyödyksi, ajan tultua yrittäisänsä\npäästä sydän Aasiata likemmäksi. Vieläpä oliskin, Jonialaisten Greekan\nmaahan siirryttyä, Atheenalle ollut hankalampi hoitaa sitä etuisuutta\nSiirtokansoisa, jota myöhemmin tarvittiin ja harjoitettiin.\n\n\n\n\n30. Samanaikuinen sota Karthagilaisten ja Greekalaisten välillä\nSikilian saarimaalla. (480 ennen Vapaht.)\n\n\nAivan liitotta eli avutta perimaasta kävivät Greekan maan siirtokansat\nSikeliasa sotaa toista vihollista vastaan kaikesta olemisestansa\nja menostansa, ja tämäkin sota kääntyi heille eduksi, samoin kuin\nkotimaalaisille sota Persialaisia vastaan. Vasta mainitun kauniin ja\nhedelmällisen saaren aikaisin jo tulleen Greekalaisten siirtokansain\nasunnoksi, osasta jos ei kaikki, ja siellä runsaasti virenneen\nGreekalaisten toimen ja taidon, on jo ennenkin mainittu. Tämän maan,\neräskansain kesken oli yhtä usiasti, jos ei usiammastikin, riitoja\nhallitusmenosa erinäisten lahkokuntain kesken, ja kansanvalta\nvaihetteli siellä yhtäpäätä yksivaltaisten hallitusten kansa. Semmoisia\nyksivaltaisia hallituksia olikin siihen aikaan useimmisa Greekalaisten\nvaltakunnisa Sikiliasa. Kaikkia näitä hallitsioita etuisin oli Gelon,\njoka alusta oli itsevaltias Gelasa. Vähitellen saatua valtansa alle\nkoko itäpuolisen Sikilian rantamaan, vähän pohjaistakin ja koko\neteläisen, asettui hän Syrakusai nimiseen kaupunkiin, jonka hän otti\nasento-paikaksensa ja suurenti, muutamain muista voittokaupungeista\nmuuttaneitten miesten avulla. Hänen voimansa, joka jo nähtiin siitä\ntarjouksesta, jonka hän teki Greekalaisille Kserksen lähestyisä, osotti\nitsensä loistavalla onnella siinä sodasa, josa hän teki turhaksi\nKarthagolaisten peljättävän yrityksen.\n\nVasta mainitun kansan valtakunta oli jo kauvan ollut historiasa hyvin\nmainio, ollen kaiken kaupankäynnin keskisin asentopaikka ja varustettu\nsuurella merivoimalla. Karthagon hallitusmeno oli kansa, vallasväen ja\nyhden vallasta yhdistettyä laatua, niinkuin Aristoteles ja Polybios\nsiitä lausuvat, verraten sitä Lakedaimon hallitukseen; Polybios sanoo\nsen olleen myös Roomalaisten hallitusmenon muotoisen. Yläisten käsisä\noli täällä, niinkuin Lakedaimosakin, suurin valta. Niinkuin kaikisa\nmuisakin vanhanaikuisisa vapaa-valtakunnisa, joiden aluetta oli enempi\nkuin yksi kaupunki, oli täsäkin vallan piirisä yksi pääkaupunki ja\nhallituksen asentopaikka, joka siinä oli osittain kansaston osittain\nSenaatin hallusa. Yksi Seurasto siitä, josa oli 100 jäsentä, oli\nerinomaisesti voimallinen. Se oli korkein oikeuspaikka sekä riita-\nettä rikos-asioisa, jonka piti huolta pitää perustetun hallitusmenon\npysyväisyydestä, ja joka usein menetteli ankaralla julmuudella. Niitä,\njotka olivat koko hallitusvallan päämiehinä, oli täälläkin, niinkuin\nRoomisa Konsuleita ja Lakedaimosa kuninkaita, luultavasti kaksi, joita\nkutsuttiin Suffeteiksi; heidän hallitus-aikansa on hyvin tietämätöin.\nOlivat he välistä samalla päämiehinä sodasakin. Kaupunki oli kaunis ja\navara ja maa ympärinsä oivallisesti viljelty; siellä nähtiin ihanimpia\npuutarhoja, taloja, viinamäkiä, vainioita, niittyjä ja kaivannoita.\nSatama oli aina laivoja täynnä, sillä useimmat Karthagon asukkaat\nelivät kaupalla ja meren kululla. Karthagolaisilla oli, paitsi suurta\nmaakuntaa Afrikan pohjaspuoleisella kulmalla, usiampia siirtopaikkoja\nmuuallakin. Sardinia, Balearein saaristo ja Maltta olivat kokonansa\nheidän hallusansa, Sikilian rantamailla oli heillä usiampia\nkaupungeita, ja Hispaniasa uudispaikkoja ei ainoastansa rannoilla\nvaan maankin sydämmesä. Vieläpä Afrikan länsirannallekkin toimittivat\nkaupankäynnillensä asentopaikkoja. Niin uuttera ja hyötyvä toimi oli jo\nennen Kyron aikaa itäiseltä maalta levennyt länsipuoleiseen Euroopankin\neteläisempään maahan.\n\nKarthagolaisten aikeet lisätäksensä valtaansa Sikiliankin saarella\nsaattivat heidät välttämättömästi sotaan sinne muuttaneitten\nGreekalaisten siirtokansain kansa. Ei näyttänyt siihen yritykseen\nolevan soveliaampaa aikaa kuin silloin, koska Kserkses ahdisti\nGreekan kansan kotimaita, jonka asian Karthagolaiset olivat taikka\nvaan kuulleet, taikka oli vielä Persian kuningas yllyttänytkin heitä\nauttamaan aikeitansa.\n\nSodan aineen antoi itsevaltias Terillus joka, kaijotettu\nkotikaupungistansa Himerasta, jonka toinen Agtigenton itsevaltias\nTheron valtasi, oli paennut Karthagoon. Hänen tahtoivat Karthagolaiset\ntaas panna hallitukseensa, mutta heidän valmistuksensa olivat niin\navarat, että siitä kyllä näkyi suurempia aikeita olevan heidän\nmielesänsä. He lisäsivät laivastotansa ja kokosivat tapansa mukaan,\npalkka-sotamiehiä Afrikasta, Hispaniasta, Sardiniasta, Korsikasta ja\nBelearein saaristosta, niin että väen lukn heidän armeiasansa sanotaan\nnosneen kolmeen sataan tuhanteen.\n\nTämän väestön kansa nousi Karthagon sodanpäämies Hamilkar Sikilian\nsaarelle ja piiritti Himeran. Theron pyysi apua Gelonilta ja tämä\nlähetti veljensä Hieron 200 laivan kansa yhdistettyä Karthagolaisten\nja Etrurialaisten laivastota vastaan; itse Gelon, 10,000 miehen kansa\nraskaisa aseisa, 2000 hevoismiehen ja suuren joukon kansa keviästi\nvarustettuja orjia, yhdistyi Agrigenton maaväen kansa. Hänen väkensä\nsai sekä maalla että merellä ihanan voiton; Halmikari surmattiin\n(vuonna 480 e. V. ) muutamat sanovat samana päivänä, jona Termopylain\npaikalla tapeltiin; toiset taas päättävät sen tapahtuneen silloin\nkuin Salamin tappelu tapahtui. Karthagon täytyi suostua rauhaan, josa\nse lupasi maksaa 2000 talentia sodan kostannuksia ja heittää pois\ntavalliset ihmisuhrinsa.\n\nGelon oli tällä voitolla vielä lujemmaksi perustanut sen arvon ja\nsuosion, jonka hän suunnallisella ja viisaalla hallituksellansa\noli saavuttanut kansalaisiltansa. Se osotettiin hänelle kansa vähä\naika sen jälkeen ihanalla tavalla. Hän kutsui kaikki Syrakusan\nasujamet kokoukseen sota-aseisa, nousi itse aseetoinna lavalle,\njosta kansalle puheita pidettiin, teki tarkan tilin hallituksestansa\nsekä rauhan että sodan aikoina, ja heitti sitten itsensä ja onnensa\nkansan haltuun. Mutta kansa, huutain ja riehuin ilosta, mainitsi\nhäntä pelastajaksensa ja kuninkaaksensa, ja rukoili häntä vieläkin\nja aina pitämään hallituksen. Hän kuoli 477 e. V. Hänen muistoansa\nkunnioitettiin tottelemalla hänen veliänsä, komeutta rakastavaa Hieroa,\njoka yhdisti Agrigentonkin Syrakusan kansa, ja tämä kuuliaisuus lakkasi\nvasta kolmannen veljen aikana, jonka nimi oli Thrasybulus ja joka\nhallittuansa ainoastansa 10 kuukautta harjoitti julmuutta niin, että\nnähtiin Gelonin luonteen hänestä luopuneen. Syrakusasa ja muisakin\nkaupungeisa toimitettiin sitten kansan valta; mutta Gelonin muisto oli\nvielä myöhempinäkin aikoina pyhä Syrakusalaisten mielesä.\n\n\n\n\n31. Atheena ja Themistokles Persian sotain jälkeen. (478—477 ennen\nVapaht.)\n\n\nNe suuret sodat, joita Greekalaiset olivat niin jalolla kunnialla\nkäyneet, vaikuttivat välttämättömästi heidän sekä ulkonaisesa että\nsisällisesä elämäsänsä. Ääretöia rikkaus kullasa ja muisa kalleisa\nkappaleisa, jonka sekä valtakunnat että erinäiset olivat sodasa saaneet\nPersialaisilta, käänti epäilemättä omaisuus-oikeuden ja tavaran arvon\ntoiseen muotoon. Greekalaiset alkoivat ulkonaisesa elämäsänsä pyrkiä\nyhtä korkialle kuin niin mainiot voitot olivat ylentäneet heidän\nsisällisen luonteensa eli mielensä; sillä samoin kuin eräs-ihminenkin\nmuistosansa säilyttää entiset elämänsä vaiheet, olivat Greekalaiset\npitäneet huolta siitä, että tämä heidän sankari-kunniansa pysyi koko\nkansan mielesä yhteisesti. Entiset ajat olivat heidän seasansa liitetyt\nläsnäolevihin ja samanaikuisihin, joka asia erinomaisella tavalla\nlisäsi heidän intoansa tulevina aikoina.\n\nSaadaksensa näitä muistoja pyhiksi ja pysyväisiksi oli heidän uskonsa\njumalista aivan sopiva välikappalet. Tämä kansa, tavallansa hyvinkin\nhurskas ja nöyrä jumalillensa, havaittuansa korkiamman avun olleen\npuolellansa suuresa hädäsänsä, vietti senaikiusten tapahdusten muistoa\nvuosittain juhlallisesti ja silloin kerrottiin aina isäin maaan\neduksi kaatuneitten kunnia soveliailla puheilla kansan kokouksesa.\nNäillä puheilla ja kaikenlaisilla muistomerkeillä pidettiin näiden\njaloin töiden muisto aina kansan mielesä. Marathonin tappelukentällä\nnäki Pausanias niminen vaellus-kirjoittaja, 660 vuotta jälkeen siinä\ntapahtuneen tappelun, vielä kaksi muistopatsasta, joita toinen oli\nasetettu täsä kaatuneitten Atheenalaisten muistoksi, joiden nimet\nsilloin vielä olivat luettavat, toinen taas Plataialaisten ja\norjain kunniaksi. Eri patsas oli pantu Miltiaden muistoksi. Vielä\nmyöhimpinäkin aikoina hoettiin näillä tienoin julmasti kummittelevan,\njonka tähden sitä kans kaikki kammoivat. Thermopylain paikalla oli\ntappelukenttä, osittain Amphiktyonein huolenpidolla, koko Greekan\nkansan puolesta, osittain taas erinäisten toimella, kaunistettu\npatsahilla, joiden sivuihin oli kirjoitettu: Kunniaksi neljälle sadalle\nPeloponnesolaiselle, jotka täsä tapelivat kolmia tuhatta kertaa tuhatta\nmiestä vastaan; taikka, \"Kolmelle sadalle Lakedaimolaiselle, jotka,\nkuuliaiset Lakedaimon laeille, sotiisansa kaatuivat tälle paikalle.\"\nLeonidan luut kuljetti sodan päämies Pansanias itse Lakedaimohon, josa\nSankarin muistoa vietettiin jokavuotisilla puheilla. Plataialaiset\npitivät myös vuosittain yhteisen juhlan niiden muistoksi, jotka\nPlataian sotakentalla olivat kaatuneet. Siinä uhrattiin vuoden\nesikois-hedelmiä Isäin maan suojelus-jumalille, eikä saanut sitä\ntoimittaisa yksikään orja olla apuna, sillä vapaita miehiä oli\ntäsä kaatunut vapaudensa edestä. Samat Plataialaiset rakensivat\nkahdeksallakymmenellä hopio-talentilla, jotka he olivat saanet,\nvoittokalua jaettaisa, Minervalle komian temppelin ja kaunistivat\nsen maali-kuvauksilla, jotka Plutarkhos 600 vuotta myöhemmin näki\ntäydellisesti vereksinä. Samalla tavalla muistuttivat mainio-paikat,\njoisa paljo kulki kansaa, Olympia, Isthmos ja erinomattain Delphon\ntemppeli, monella muistomerkillä sitä suurta sankariaikaa, jona Greekan\nkansa vasta oppi oikein tuntemaan nimensä.\n\nEi yksikään valtakunta pitänyt itsestänsä niin paljoa ja niin suurella\noikeudella kuin Atheena. Sen tarmo oli voimallisimmasti ollut seisova\nulkolaisten sekä uhkauksia että viettelimisia ja haukutuksia vastaan.\nNyt alkoi täsäkin kansasa juurtua ja orastua, miehellistä tarmoa\nharjoitettaisa, ja uuden toimen ja elämän siemen, joka, istutettu\nsotain metelisä, oli saanut nesteensä muukalaisten vihollisten verestä.\nThemistollen suuri ja luonnistava viisaus oli se, joka ymmärsi\njohdattaa aljetun asian samalla taidolla, toimella ja tarmolla, joita\nhän oli osottanut sodasa Persialaisia vastaan.\n\nAtheenalaisten, tultuansa hävitetyn kaupunkinsa poroille, toimittaisa\nhuoneita asuaksensa, mietti jo Themistokles, niinkuin hänen ainakin\noli tapansa, valtakunnan yhteisiä etuja ja tulevia aikoja. Niin\nsuojatoin kuin Atheena nyt oli ja ennenkin oli ollut, oli se vaarasa\naina vihollisen lähestyisä; ja piankin taisi Lakedaimon aina lisäyvä\nkateus saattaa eripuraisuuden matkaan. Ajateltuansa tätä asiata, saatti\nThemistokles semmoisen kansakunnan päätöksen kuntoon, että kaikkein\npiti lakkaaman eri-rakennuksistansa, siksi kuin yhteisellä voimalla\nluja ja avarampi muuri olis saatu valmiiksi kaupungin ympärille.\n\nTätä tointa katselivat naapurit kateudella. Aiginalaiset, Dooron\nperisukua, yltyivät taas, päästyänsä yhteisestä vaarasta, vanhaan\nvihaansa Atheenalaisia vastaan ja saattivat Lakedaimolaisille sanoman\nAtheenalaisten hankkeista, ja nämät lähettivät viipymättä kieltämään\nAtheenalaisia rakentamasta muuriansa, siitä muka systä että semmoiset\nvarustukset sodan aikoina vaan muuttuivat piankin vihollisille\nsuojaksi, niinkuin Thebai viimme-sodasa oli ollut Persialaisille.\n\nAtheenalaiset, jotka eivät vielä kyenneet sotaan Peloponnäsolaisia\nvastaan, lupasivat, Themistoklen neuvottua, viipymättä lähettää\nasiamiehiä Lakedaimoon, jotka olivat sen seikan kaikein mieliksi\nselittävät. Sillaikaa tehtiin kuitenkin työtä ehtimiseen; vapaat\nkansalaiset, vaimonensa, lapsinensa, ahkeroitsivat orjain rinnalla,\nja muuri, johonka pantiin kaikkia kiviä, mitä vaan oli saapuvilla\nhävitetyistä huonehista ja temppeleistäkin, näytti kyllä kuinka kiirut\noli ollut tehtäisä. Itse Themistokles lähti Lakedaimoon asiamieheksi,\nmutta viivytti selitystänsä ja syytti kumppaneinsa viipymiseen. Itse\noli hän kuitenkin kehoittanut niitä viipymään, sitä varten, että muurit\nsillaikaa olisivat kerjenneet valmiiksi. Aikatavasta tulikin sanomia\nniiden korkeuden aina lisäyvän, mutta Themistokles epäsi sanomain\ntotuuden, kehoittain Lakedaimolaisia lähettämään omia asiamiehiä\nkatsomaan jos olikaan puheisa perää. Niinpä tekivätkin, mutta\nAtheenalaiset, myös Themistoklen neuvosta, pidättivät nämät asiamiehet\nluonansa, panttimiehiksi Themistoklen ja hänen kumppaneittensa\nAristiden ja Abronykhon siaan. Kaksi viimmeksi mainittua olivat\nsillaikaa jo tulleetkin Lakedaimoon ja tuoneet Themistoklelle sanoman,\nmuurein jo saadun tarpeeksi korkioiksi. Silloin selitti Themistokles\nLakedaimolaisille, kaikella Atheenan miehen rohkeudella, \"ilolla\nkuulleensa Atheenan ja olevan kylliksi varustetun ja Atheenalaisten\nparahitten taitavan ymmärtää mikä oli heille itsellensä ja kaikelle\nGreekan liittokunnalle hyödyllisin. Kysymättä Lakedaimolaisilta\nneuvoa, oli Atheenan asujamet, silloin kuin yhteinen etu vaati,\nrohkiasti luopuneet asentopaikoistansa ja antauneet merelle, nähtyänsä\nsen tarpeelliseksi. Nyt näytti heille taas otolliseksi suojata\nasentonsa muurilla, sekä itsellensä että kaikille liittolaisille\nturvaksi. Semmoinen tasaoikeus oli sovelias, sillä taikka piti\nkaikkein liittolaisten kaupunkien olla varustamattomina, elikkä oli\nAtheenalaisillakin oikeus varustaa kaupunkinsa.\" Lakedaimolaiset\nhavaitsivat pettyneensä, mutta salasivat viisaasti harminsa. Atheenan\nasiamiehet saivat lähtiä kotihinsa ja heidän omansa tulivat kans kohta\ntakasin Atheenasta.\n\nNyt oli siis Atheena varustettu maasotaa vastaan. Mutta eipä tähänkään\npysähtynyt Themistoklen väsymätöin toimi. Aina muisti ja mietti hän\npäätarkoitustansa, joka oli Atheenan etuisuus merellä, jonka hän oli\nperustanut meritappelulla Salamin vesillä. Sitä varten tarvittavan\nlaivaston varjelemiseksi tarvittiin kans siava ja varustettu satama, ja\nPiraion lahti oli, vähällä työllä saatava otolliseksi olemaan Greekan\nmaan parahia siihen tarpeeseen. Mutta koska Themistokles ei uskaltanut\nilmoittaa tätä asiata sen tähden, että se olis niin tullut pian\nkadehtivain Lakedaimolaisten korviin, kehoitti hän kansaa valitsemaan\nkaksi uskottua miestä, joille hän taisi ilmoittaa aikeensa. Kansa\nvalitsi Aristiden ja Ksanthippon, sillä ne olivat sekä taitavat että\nmyös hallitusmenosa Themistoklen vastustajita. Molemmat todistivat\nkyllä heille ilmoitetun seikan olevan valtakunnalle hyödyllisen\nja helposti saatavan toimeen; mutta kansa, joka asian salaisuuden\nvuoksi oli tullut epäluuloon ja pelkäsi vaaraa vapaudellensa, vaati\nsen ilmoitettavaksi Hallitus-seuralle eli Senaatille. Vasta senkin\nlausuttua samoin kuin Aristides ja Ksanthipposkin olivat lausuneet,\nannettiin Themistoklelle valta saattaa aijettansa toimeen.\n\nTapansa mukaan toimitti tämä taas asian sillä kiiruulla, että\nLakedaimolaiset tuskin olisivat ennättäneetkään estämään hänen\ntointansa, jos he olisivat hyljänneetkin hänen selityksensä, kuinka\ntarpeellinen semmoinen varustettu satama oli koko Greekan maalle,\njos Persialaiset vielä kerran yrittivät heitä hätyyttämään. Täsä\ntäytyi niinmuodoin Lakedaimolaisten vielä kerran liikkumatta katsoa\nkuinka Atheenasa muureja kohosi, vielä vahvempia kuin kaupungin\nympäri, niin että Atheena nyt sekä meren että maan puolelta, oli pian\nvoittamattomaksi varustettu. Paitsi sitä sai Themistokles kansan\nvuosittain rakentamaan määrätyn luvun aluksia, ja saatti toimeen etuja,\njotka kehoittivat naapurilaisiakin muuttaumaan kaupunkiin, joista\nAtheenalaiset saivat kelvollisia käsikeino-miehiä kaikkiin tarpeihin,\nja vielä tarpeeksensa meriväkiäkin. Tämä miero-kansa, (μετοικοι ) jota\nmyöhemmin karttui Atheenaan runsaastikkin, eli aivan vapaana, mutta ei\nsaanut ollenkaan puuttua hallitusmenoon.\n\n\n\n\n32. Atheenan etuisuus (ήγεμονεια ). Pausanian ja Themistoklen\nviimmeiset elämän vaiheet.\n\n\nThemistoklen näin hilpiällä toimellansa valmistaisa Atheenalle\nsoveliaita ja hyvin ansatuita etuja ja sen kansan virennehen\nluonteeseen sopivaa suuruutta, täytyi Lakedaimon laskeuda vanhasta\nkorkeudestansa, eli ainakin toisen Greekalaisen valtakunnan kansa\njakaa etuisuutensa Greekalaisten kansain seasa. Neuvottelivat he kyllä\nAmphiktyonein liitosta hyljättäviksi kaikkia, jotka eivät olleet\nsotineet Persialaisia vastaan, sillä saadaksensa voimalliset Thebain\nja Argon valtakunnat eroitetuiksi yhteydestä ja niin tullaksensa\nvoimallisemmiksi liittolaisten kesken, mutta täsäkin oli Themistokles\nheidän tiellänsä ja teki heidän vehkeensä tyhiäksi.\n\nVielä vaarallisemmaksi Lakedaimolaisille kääntyi yksi heidän omiansa,\nPlataion sankari Pausanias. Yhdistetyn Greekalaisten laivaston, joka\nvielä piti Lakedaimon etuisimpana, johdatti hän päämiehenä, ynnä\nAristiden ja Miltiaden pojan Kimonin kansa, jotka olivat Atheenan\nlaivaston komantomiehet, merelle, kokonansa kaijottamaan Persialaisia\nsaaristoista ja Hellesponton rantamailta. Vähällä vaivalla saatiin\nmuukalaiset pakenemaan Kypron saaresta ja Thrakiasta, ja Bytsantio\n(nykyinen Constantinopoli) voitettiin. Täsä kaupungisa saatiin\nfangeiksi monta yläistä Persialaista, joiden seasa oli kuninkaankin\nsukulaisia.\n\nMutta näin voittaisansa voitettiin Pansanias kuitenkin itse toisaalta\nPersialaisilta. Kuninkaan korkia valta, joka hänen Satrapeiksi\nkutsuttavain ruhtinainsa komeudesa ilmoittiiksen, se rikkaus ja\nhekumallinen elämä, joka voittotavaroista oli silminnähtävä — kaikki\nnämät asiat saattivat vähitellen Pausanian pitämään Lakedaimolaisten\ntasaista ja raitista elämän muotoa ja erinomattain Ephoreilta hillittyä\nkuningasvaltaa sekä halpana että hankalana. Persian hekuman ja vallan\nhalu tukahutti nyt Pausaniankin mielesä uskollisuuden ja kotimaan\nrakkauden, ja hän päätti saavuttaa näitä mielestänsä niin ihanoita\netuja Greekalaisten perintövihollisten Persialaistenkin avulla.\nBysantiosa otetut fankit lähetti hän kuninkaalle takasin ja kirjoitti\nhänelle, haluavansa naida hänen tyttärensä, luvaten samalla saattaa\nkoko Greekan maan hänen valtaansa. Mikä olis Kserkselle ollut ihanampi\nsemmoista tarjousta? Hän antoi Artabatso nimiselle Satrapallensa käskyn\nuutterasti keskustella Pausanian kansa, ja suositteli häntä kaikella\ntavalla. Tämä varomatoin Lakedaimolainen yltyi siitä niin, että hän\nunohutti kaiken suunnan ja mielen. Ikään kuin olis hän jo ollut\nPersian kuninkaan Satrapa, eli ala-ruhtinas, toimitti hän ympärillensä\nMeediasta ja Aigyptosta vartio-palvelioita, (Drabanter) asetti\natriansa ja pukunsakkin Persialaisten tapaan ja kohteli Greekalaisia\nliittolaisiansa tylyllä ylpeydellä.\n\nTästä tulivat kaikki pahoille mielin. Peloponnäson liittolaiset\npurjehtivat kotia. Saarilaiset ja Jonialaiset, jotka olivat\nAtheenan kansan heimolaisia, taritsivat Aristidelle pää-komannon ja\nantausivat Atheenan vallan suojaan. Lakedaimolaiset kutsuivat kyllä\nPausanian heti takaisin, ja lähettivät Dorkis nimellisen sotaherran\nsiaan, mutta kovin myöhään. Aristiden ja Kimonin suunnallinen ja\nystävällinen meno oli saanut salaisen, vaan sitä pysyvämmän voiton.\nKuitenkin kärsivät Lakedaimolaiset joksikin mieluisesti menettäneensä\nentisen etuisuusvaltansa. Taisivat peljät muittenkin kansalaistensa,\njoille vieraasa maasa olis annettu suuri valta, seuraavan Pausanian\nesimerkkiä; taikka taisivat he, jo väsyneinä sotaan Persialaisia\nvastaan, nähdä Atheenan voiman ja taidon meriasioisa kyllä antsaitsevan\nheille etuisuuden sillä suunnalla. Atheenalaiset taas olivat,\nalkaisansa valtansa harjoitusta, alusta hyvin varovaiset. Liittolaisten\nkokouspaikaksi valitsi Aristides, ei Atheenan kaupunkia, vaan Deelon,\njoka siellä olevan kuuluisan Apollon temppelinsä ja juhlainsa suhteen\npidettiin pyhänä kaikilta Greekalaisilta. Tähän temppeliin piti myös\npantaman talteen se rahasto, jonka liittolaiset kokosivat sotaa varten\nPersialaisia vastaan. Aristides pantiin Kassa-mieheksi ja hän jakoi\njoka valtakunnalle osansa maksosta, jolla piti koottaman yhteinen\nsumma, 460 Talenttia. Se rehellisyys, taito ja toimi, jolla hän ajoi\ntätä asiata, suostutti siihen kansakuntain mielen.\n\nSillaikaa oli Pausanias Lakedaimosa vallallansa ja rahoillansa\nvapauttanut itsensä kanteista, jotka soimasivat hänen keskustelleen\nPersian Kuninkaan kansa. Mutta vähää jälkiin lähti hän taas, omin\nlupinsa, laivalla Hellesponttoon ja alkoi neuvotella Kserksen kanssa.\nToisen kerran kutsuivat hänen Lakedaimolaiset kotiin, mutta ehkä nyt\nhänen petolliset ja omaa kunniatansa noudattavat vehkehensä näkyivät\nselvemmästi, ja vielä tiettiin hänen vapauden lupauksella yllyttäneen\nHelootejakin kapinoimaan, eivät kuitenkaan uskaltaneet Ephoorit häntä\nhätyyttää, täydellisten todistusten puutteesa. Viimmein saivat he\nmuutamalta Pausanian palvelialta kirjan käsiinsä, jota tämän olis\npitänyt viedä Artabatsolle, ja sama mies toimitti heille kans tilan\nkuulta hänen haastelevan Pausamian kansa, josa tilasa tämä julkisesti\npuhui asioistansa Persialaisten kansa.\n\nSaatuansa täsä epäilemättömän tiedon, yrittivät Ephorit ottamaan\nkiini Pausaniata, mutta hän, varoitettu ystäviltänsä, pakeni Minervan\ntemppeliin. Nyt ei saatettu hänelle tehdä muuta kuin sulkia temppeli\nja näljällä kuolettaa häntä, sillä heidän uskonsa kielsi semmoisesta\npaikasta väkisten ottamasta ketään, jos kohta pahantekiätäkin. Vasta\npuolikuollunna vedettiin hän ulos, ettei hänen ruumiinsa muka olis\nsaastuttanut pyhyyttä, ja muutaman silmänräpäyksen perästä sitten\nkuolikin tämä mainio mies. Ensiksi aikoivat Lakedaimolaiset syöstää\nhänen ruumiinsa luolaan, johonka tavallisesti surmattuiden pahantekiäin\nruumiit heitettiin; mutta ennustusjumalan sitä evättyä, hautasivat he\nhänen siihen paikkaan, josa hän oli henkensä heittänyt.\n\nPausanian perikatoon saivat lakedaimolaisetn kiehoituksi toisenkin\nmiehen, josta he vielä aina pelkäsivät vaarallisimman vihollisensa\ntointuvan. Se oli Themistokles, jonka silloin jo oli täytynyt paeta\nvastustajitansa ja luopua Atheenasta. Siis saatuansa toimeen semmoisen\nasian, kuin Atheenan etuisuus oli, yleni hän itsekkin niiu suureen\narvoon, että kansan tasavaltaa rakastavat Atheenalaiset eivät enää\nsaattaneet häntä kärsiä. Persian sodan jälkeen rakasti kansa vielä\nenämmän entistä kansanvaltaa, koska täsä sodasa, josa kaikkein,\nsekä ylähäisten että alahaisten apua oli tarvittu, kukin oli tullut\ntuntemaan arvonsa, kuntonsa mukaan, ja kaikki havainneet siinä hädäsä\nkaikkein apua tarvitun yhteiseksi eduksi. Jos siis joku erinäinen\ntahtoi vaatia jotakin etuisuutta, loukkasi hän kansan yhteisen mielen.\nKerran kansan kokouksesa Miltiaden-vaadittua seppeliä öljypuun\nlehvistä, joka siinä kansasa oli pian suurin kunniamerkki, huuttiin\nhänelle: \"Yksinäsi voitettuasi ulkolaiset, saat myös yksinäsi kunnian.\"\nHallitusmenoonkin saatti semmoinen mieli myöhemmin vehkehiä, jotka\nrikkoivat Soolonilta tarkoitetun järjestyksen; sillä nyt saivat,\nAristiden toimesta, kaikki kansalaiset, paitsi tavaransa arvoa,\noikeuden tulla korkiampiin valtakunnan virkoihin, joista Soolonin\nlakien mukahan neljäs kansan lahko oli eroitettu.\n\nSemmoisesa ja niin mieltyneesä kansastosa ei taitanut Themistokles\nenää olla mieliksi, sillä ainoiset muistot hänen jaloista töistänsä ja\ntoimestansa saattoivat epäluuloisen kansan häntä aina pelkäämään ja\nkadehtimaan. Tätä lisäsi vielä usiain etuisempain sukukuntain nuria\nmieli, joilta sodan aikona oli mennyt sekä tavara että arvo. Nämät\neivät suoneet kellekkään, vähimmän Themistoklelle, uutta rikkautta ja\nkunniaa. Muutamat heitä olivat sentähden, jo ennen Plataion tappepelua,\ntehneet lupaus-liitoon kukistaaksensa kansanvaltaa, eli antaaksensa\nvaltakunta Persialaisille, mutta Aristiden valppaus oli silloinkin\ntehnyt heidän aikeensa tyhiäksi. Paitsi näitä oli muitakin, joilla,\nniinkuin Kimonillakin, oli toiset vehkeet, erinomattain Persialaisten\nsuhteen. Näin moninaiset erimielet sortivat Themistoklen. Ennen\nmainitulla Ostrakismolla lausuttiin hän pakolaiseksi (471) ja asusteli\nsitten Argosa.\n\nEi saanut hän täälläkään rauhaa Lakedaimolaisilta, jotka syyttivät\nhäntä osalliseksi Pausanian vehkeisiin. Olisipa Atheenalaisten pitänyt\ntytyä hänen vastaukseensa näihin soimauksiin; \"aina kyllä halunneensa,\"\nsanoi hän, \"valtaa, mutta ei koskaan kärsineensä toisen etuisuutta, ja\nsentähden ei ollenkaan aikoneensa kaiken Greekan maan kansa antauta\nulkolaisten hallituksen alle.\" Mutta hänen vihollisensa voittivat.\nAtheenasa päätettiin noutaa häntä fangittuna, ja asettaa häntä oikeuden\neteen. Tämän väkivallan vältti hän pakenemalla Korkyraan, mutta se\nkansa, joka liiaksi pelkäsi Atheenan ja Lakedaimon kostoa, lähetti\nhänen tyköänsä Epitoon. Sielläkin vainottuna päätti hän paeta Molossein\nkuninkaan Admeton luokse, ehkei se ollutkaan hänen ystävänsä. Ei\nollut Admeto kotona, mutta Drottningin neuvosta istui Themistokles,\nkuninkaan lapsi sylisä, apua hakevan tavalla, tulisialle, odottain\nkuninkaan tulevan kotia. Tultua liikkui kuninkaan sydän semmoisen jalon\npakolaisen onnettomuudesta. Hän lupasi vahvasti häntä suojella ja piti\nkans lupauksensa vielä Atheenan ja Lakedaimon kansainkin häntä vaatiisa\nkäsihinsä, ja piti hänen tykönänsä siihen asti, että Themistokles itse\npäätti lähtiä Persian kuninkaan luokse. Ephesosta laitti tämä Atheenan\npakolainen sanoman Artakserkselle, joka vasta oli tullut kuninkaaksi,\nonnensa vaiheista, ja mainitsi mitä hyvää hän oli tehnyt Kserkselle,\nkoska sillä kuninkaalla oli vaara tarjona. Vuosikauden sitten\nopeteltuansa Persian kieltä ja tapoja lähti hän Suusaan.\n\nKuningas otti hänen vastaan hyvillä mielin ja lahjoitti hänelle,\nPersialaisten tavalla, kolme kaupunkia: Magnesian, leipää varten,\nLampsakon, viinaksi ja Myon, särpimeksi. Näillä eduilla eli hän\nvielä kappaleen aika ja kuoli viimmein Magnesiasa, muutamat sanovat\nlavantautiin, toiset taas myrkkyyn; sillä hänen sanotaan luvanneen\nKuninkaalle, saattaa Greekan maa hänen valtansa alle, mutta kuin\nhänelle nyt muistutettiin lupaustansa ja hän näki sen täyttämisen\nmahdottomaksi, eikä tahtonut olla pettäjä isäinsä maata vastaan,\nsentähden arvellaan hänen, pästäksensä, lopettaneen elämänsä myrkyllä.\nKotimaan rakkauden vielä kuollesakin eläneen hänen sydämmesänsä, sen\ntodistaa hänen vaatimisensa ystäviltänsä, nimittäin toimittaa luunsa\nAttikan maakuntaan. Epäilemättä eli hän Aasiasa niinkuin aina ennenkin,\notollisesti ja taidolla, se on arvattava hänestä, josta Thukydides\nsanoo: \"luontonsa hilpeydellä, paitsi erinomaista lukuviisautta, oli\nhän aina ensimäinen näkemään parahan toimen, ja miettimään tuleviakin\naikoja.\"\n\n\n\n\n33. Kimonin hallitusmeno.\n\n\nKimon Miltiaden poika oli sekä sukunsa että omaisuuttensa kautta\naikaisin tullut kansan tuttavaksi Themistoklen ja Aristidenkin seurasa.\nThemistoklen, Persialaisten lähestyisä, kehoitettua kansaa lähtemään\naluksihin, ja kansan ensin hämmästyisä, meni Kimon ystävinensä Minervan\nTemppeliin ja ripusti sinne ohjat, merkiksi hevoisväkiä enää ei\ntarvittavankaan. Samalla tavalla, niinkuin ennen oli mainittu, autti\nhän ystävällisellä ja toimellisella menollansa rehellistä Aristidestä\nsaamaan Atheenalaisille etuisuuden liittolaisten asioisa, niin että\ntähänkin Atheenan kunniaan hänen toimensa vaikutti nähtävästi.\nThemistoklen kaijotettua tuli Kimoni halitus-asiain johdattajaksi,\nsillä jo Aristideskin kuollut ja vielä niin köyhyydesä että yhteisen\nkanssan piti kustantaa hänelle peijaiset. Kiitollinen kansasto piti\nhuolen hänen perillisistänsä.\n\nHallitusmenon suhteen oli Kimon kokonansa eroitettu Themistoklen\ntarkoituksista. Ahkeroitsi hän kyllä kaikella tavalla, erinomattain\nsuurella anteliaisuudella, saavuttaaksensa kansakunnan suosiota.\nMeni hän mihin hyvänsä, seurasi häntä aina orjia rahakukkaroilla,\nsaadaksensa paikalla antaa taritseville. Usein käski hän jonkun\nseurastansa antaa nuttunsakin tarvitsevalle, jonka he sattuivat\nvaikkapa kadullakin tapaamaan. Puutarhainsa aidat hävitti hän, kaikkein\nsaada nautita niiden viljoja, ja piti aina atrian valmisna kaikille,\njotka olivat hänen heimolaisuuttansa. Mutta kansan valtaa hallitus\nasioisa pyyti hän estää kaikella voimalla, ahkeroiden varustaa Soolonin\nAsetuksia alkupuhtaudesansa, jotka vaativat enempää tarkkautta, jota\nhän taas aina Lakedaimon hallitus-säännöisä oli nähnyt avullisiksi.\nSemmoinen oli hänen mielensä hallituksen suhteen kotikansasa.\nUlkolaisten suhteen kehoitti hän aina Persialaisia vastaan, ja pyysi\nsiis saada rauhaa oikein pysyvästi kaikkein Greekan kansain kesken,\nerinomattain Atheenan, ja Lakedaimon, jotka tosin olivatkin, kaiken\nliittokunnan pääasennot.\n\nSotaa Persialaisia vastaan näyttää Kimoni erinomattain puoltaneen\nkaikella halulla ja toimellansa, ja sillä suunnalla teki hän mainio\nasioita. Ensiksi valtasi hän Eionin kaupungin Thrakian rannalla,\njoka vielä oli Persian sotajoukon hallusa, ja se vastusti itsiänsä,\nKimonin piirittäisä, hurjalla miehuudella. Koska viimmein Greekalaisten\npäämies sai estetyksi kaikki muonan tulot Persialaisilta ja sillä\nsaattoi heidät suureen hätään, sytytti näiden päämies kaupugin ja\nheittäysi omaisinensa ja tavaroinensa valkiahan. Moni ulkolainen hänen\nsotaväkeänsä heitti henkensä hänen kansansa. Kolme kunnia-patsasta,\njotka Atheenasa asetettiin Kimonille, julistivat kirjoituksillansa\nmyöhäisillekin jälkisuguille tämän jalon toimituksen. Sillä voittivat\nAtheenalaiset hedelmällisen maantienon, jolle he sittemmin perustivat\nAmphipolin kaupungin. Skyron saaren, joka oli merirosvoin asentopaikka,\notti Kimoni myös. Täällä löysi hän Theseon hautapatsaan, ja\nseurataksensa vanhaa epäjumalan lausuntota, kuljetti hän Sankarin luut\nerinäisesä loistavasti kaunistetusa aluksesa Atheenaan.\n\nVielä entisiä loistavampi oli se voitto, jonka Kimon sai Persialaisilta\nEyrymedon tykönä Pamphyliasa (469). Kserkses, jonka oli oma vaimostonsa\nkiehtoneet huolettomaan hekumaan, oli sentähden unohuttanut toimittaa\nkunniallisia esteitä Greekalaisten aina leveneveätä valtaa vastaan.\nVasta Kimonin Kaariasa ja Lydiasakin suurella onnella hätyytettyä\nPersialaisten alamaisia, otettua monta kaupunkia ja kaijotettua niiden\npuollustajat; vasta silloin näyttävät Persialaset havainneen vaaransa.\nHe kokoisivat sekä maa- että meriväestön Eyrymedon virran tykö, ja\nlähellä sen suuta syttyi siis verinen tappelu, josa Greekalaisten\nsukkeluus taaskin sai voiton Persialaisten kömpelömmästä sotamenosta.\nVoitettua laivaston, nousi Kimon rohkiasti Vihollisten silmäin edesä\nmaalle. Persian maaväki tappeli urhoollisesti ja sitkiästi, mutta\nviimmein, menetettyänsä paljon väkiä, täytyi heidän lähtiä pakoon,\njättäin Greekalaisille siinäkin suuren riista-tavaran. Tämän jalon\ntappelun jälkeen, josa yksi Sodan päämies, Kimon, oli samana päivänä\nvoittanut kaksi vihollisen armeiaa, toisen maalla toisen merellä, lähti\nhän pohjaiseen päin ja otti Persialaisilta Euroopan avoimen, Thrakian\nKhersoneesoksi kutsuttavan, niemimaan. Kaikkein tämänkaltaisten\nloukkausten tähden pelehtyi Persian valta maalla ja merellä niin, ettei\nsiitä ajasta alkain yhtäkään Persian alusta nähty meresä länsipuolella\nKhelidonin nimellä mainittavaa saaristoa ja Kyaniksi nimitettyä\nvuorimaata mustan meren rannalla, eikä sotaväkikään saanut tulla rantaa\nlähemmäksi kuin sen, minkä hevoismies päiväsä taisi kulkia. Tosin ei\nollutkaan tiettävästi tämä liitto Persialaisten puolelta julkisesti\nvakuutettu, mutta arvelevat kuitenkin muutamat, Kimonin voitoillansa\nsaattaneen Kuninkaan siihen oikein suostumaan rauha-liitosa, joka\nKimonin nimellä mainitaan.\n\nNiin peljättäviksi olivat siis Atheenalaiset tointuneet\nvihollisillensa, mutta samalla kans liittolaisillensa, jotka kukin\npuolestansa olivat yhteistä voittoa auttaneet. Se tasa-arvo, jota ensin\nAasian rantalaisten ja Saariasujanten yhdistyksellä Atheenalaisten\nkansa pyyttiin säilyttää, joutui aikaa voittain mitättömäksi ja\nAtheenan valta liittolaistensa ylitse kohosi aina omituisemmaksi. Delon\nsaarella pidettävät yhteiset keskustelemiset heitettiin pois ja niiden\nsiaan tuli vaan Atheenasta sääntöjä; maksot vietiin liittolaisilta\nsäästämättömällä kovuudella ja jos joku yritti kieltämään niitä, näki\nhän kohta Nakson saaresa peljättävän esimerkin. Se oli yrittänyt\nluopumaan liitosta, mutta piiritettyä, täytyi sen antauda alamaiseksi.\nSamoin kävi Thason saarilaisten. Ne vaativat Atheenalaisilta entisiä\nKulta-kaivoksiansa Thrakiasa takasin, mutta evättyä, ryhtyivät he\naseisiin. Tappelivatkin urhoollisesti kolme vuotta; mutta viimmein\nperäti tapattuansa, täytyi heidän heittää laivansa, hävittää muurinsa\nja luopua tiluksistansa mannermaalla.\n\nTämänkaltaiseen liittolaisten hankaluuteen oli heidän oma tyhmyytensä\nsyynä. Laiskuuden tähden olivat he luopuneet mielestänsä vaivaloisesta\nmeri-palveluksesta ja suostuneet Kimonin kavalaan neuvoon, jolla\nheille sallittiin rahalla lunastaa itsensä merimiehen ammatista,\nyhteisesä laivastosa ja vielä aluksiakin rakentamasta. Sillä, toisten\nliittolaisten rauvetesa jaksamattomiksi ja haluttomiksi, jäi kaikki\ntoimi ja valta Atheenalaisten käsiin, jotka heidän rahoillansa\nrakensivat aluksia ja panivat niihin omaa väkiänsä. Tätäpä toiset\neivät havainneetkaan ennenkuin Atheenan valta oli yltynyt niin, että\nkaikki näkivät turhaksi ruveta sen kansa taistelemaan. Ei ollut enään\nmuuta neuvoa kuin hakia ulkoa apua, jota he halullisimmasti etsivät\nLakedaimolaisilta, jotka taas, nähdesänsä Atheenan voiman lisäyvän,\nolivat kiihtyneet vanhaan kateuteensa. Kasvava viha näiden Greekan maan\nesi-kaupungeihen kesken näytti jo intouvan ankaraksi tappeluksi, ja\nAtheenasa kävi Kimonille aikeensa hallitusmenosa aina hankalammiksi.\n\n\n\n\n34. Perikles ja Kimon.\n\n\nThemistoklen toimi ja aikeet, joita Kimoni ja hänen lahkokuntansa\nolivat pyytäneet sortaa, alkoivat taas entistä avarammasti ja\nihanammasti tointua Perikles nimisen mainio-miehen hilpeydellä.\nTämä mies, Mykalen Sankarin Ksanthippon poika, oli niinmuodoin jo\nsynnyntäänsä saanut oikeuden etuisimpihin ammateihin valtakunnasa,\nja oli hänelle luontokin sitä varten antanut lahjojansa runsaasti.\nViisas Tiedoitsia Anaksagoras, joka siihen aikaan tuli Atheenaan,\ntoinnutti neuvoillansa hänen oivalliset ajunsa, kehoitti hänen mielensä\nja lisäsi hänen taitoansa. Sama mies opetti hänelle sen voimallisen\npuheen lahjan, jolla hän sitten aina sai aikeensa estämättä aikaan,\njota hänen aikuisensa vertasivat jyrinään ja salamaan ja joka ennen\nhavaitsemattomalla Greekan kielen aina lisäyvällä notkeudella ihastutti\nkaikki kuuliat. Alkaisansa hoiti Perikles ainoastansa sota-hankkeita,\nmutta sittemmin hallitusmenoa, sillä uutteruudella ettei häntä siitä\nlähtiin koskaan nähty muulloin kuin mennesänsä hallitus-seuran\nhuoneeseen, eikä milloinkaan pidoisa eli huvitus-kokouksisa.\n\nPeriklen aikeet ja vehkeet olivat, niinkuin jo ennen on mainittu,\nKimonin tointa vastaan. Hänen kuuluisin yrityksensä hallitus asioisa\noli Areopagia vastaan, joka tuomio-seura näytti voimallisimmasti\npuollustavan yläisten valtaa, jonka päämiehenä Kimonia pidettiin.\nJos hallitus-valta aivottiin saada kansan käsiin, jota Perikles\ntarkoitti, saadaksensa samalla estämättömän voiman itsellensä hilpiän\nomaisuuttensa avulla, piti tämän Areopagin tuomioseuran valta\nmurrettaman. Saadaksensa tätä asiata aikaan valitsi Perikles sen\najan jolla Kimon oli poisa Thrakiasa, sotaa johdattamasa, ja silloin\npani hän toisen, Ephialtes nimellisen puhuttelemaan kansakuntaa,\nsillä viisaasti salasi hän täsä omat aikeensa, ja saikin toimeen sen\npäätöksen, että tähdellisimmät vallan harjoitukset, ja valtakunnan\nKassankin hoitaminen otettiin pois Areopagilta. Kansa suostui siihen ja\nsiitä lähtiin ei ollut Areopagi enään hallitusseura, mutta ainoastansa\noikeuspaikka. Tästä muutoksesta seurasi kans Kimonin lankeemus, joka,\ntultuansa kotia, ei salannutkaan harmiansa näistä vehkeistä ja vähää\njälkeen puoltamalla Lakedaimon aikeita, jotka olivat hänen halunsa\nmukaiset, antoi riitamiehillensä tilan yllyttää kansaa vihastumaan\nvastaansa.\n\nNäinä aikoina oli kauhia maanjäristys vähällä hävittää Lakedaimon\nkaupungin. Pian koko kaupungi oli rikki kukistettu ja lähes\nkaksikymmentä tuhatta ihmistä kuollut Tämä äkillinen turmio kehoitti\ntuhansia Heloteja ja Messeniläisiä, jotka olivat Lakedaimolaisilta\nrasitetut raskaalla orjuudella, yrittämään päästäksensä vapauteen.\nRyhdyttyä sota-aseisiin samoisivat he kohta itse Spartaa eli Lakedaimon\nkaupunkia vastaan. Suuri oli siinä hätä, mutta kuningas Arkhidaman\nmiehellisellä toimella pelastettiin kaupunki. Ensi järähysten tuntuisa\noli hän soitattanut sotatorveilla, aivan kuin olis vihollinen ollut\nkaupungin vieresä. Tämän kuultuansa kokousivat asukkaat, jotka\nolivatkin tottuneet tarkkaan kuuliaisuuteen, viipymättä torille ja\nasettausivat oikein sotarintaan. Kapina-väki kääntyi nähtyänsä tämän,\ntakasin, mutta valtasi Ithomen, jonka vahvat varustukset näyttivät\nkauvan voivan heitä suojata Lakedaimolaisten tottumattomuuden vuoksi\npiirityskeinoon.\n\nTäsä hädäsä pyysivät Lakedaimolaiset apua kaikilta naapureiltansa\nja vielä Atheenalaisiltakin, jotka piirityskeinon parahiten\ntaisivat. Atheenasa oli Ephialtes lahkoinensa vastaan apu-väen\nlähettämistä Lakedaimolaisille, mutta Kimoni sai kansan siihen\nsuostumaan selittämällä, ettei ollutkaan hyvä saattaa Greekan Kansaa\ntoisijalkaiseksi, Lakedaimon hävitettyä. Hänen komantosa alla\nlähetettiin sotaväestö Peloponnäsohon, mutta molemminpuoleinen periviha\nteki Kimonin hyvät tarkoitukset tyhiäksi. Ithomen piiritys näytti\npitkittävän ja Lakedaimolaiset alkoivat peljätä Atheenalaisten tietyllä\nvilppaudellansa piankin suostuvan liittoon Helotein ja Messeniläisten\nkansa. Tämä asia saatti heidät hylkäämään Atheenalaiset, lausumalla\nheitä ei enään tarvitsevansa, ehkä muiden apuväki yhtähyvin jäi\npaikalle.\n\nTästäpä suuttuivat Atheenalaiset kovasti. Vanha, kauvan tukahutettu,\nvaino syttyi uudestansa. Kansasto määräsi entisen, Persian sodan\naikana tehdyn, liiton mitättömäksi ja tekivät uuden Argolaisten\nkansa, jotka olivat Lakedaimolaisten perintö-vihollisia. Kimon,\njoka oli kansan kesken joutunut epäluulohon, olevansa Lakedaimon\npuoltajia, pantiin yltyneeltä kansalta, ennen selitetyn Ostrakismon\nkautta, pakolaiseksi kotimaastansa kymmenen vuoden ajaksi. Sillaikaa\npelehtyi toki vastaiseksi sota Lakedaimon ja Atheenan välillä,\nLakedaimolaisten sodan tähden kapinoitsevitten alammaistensa kansa,\njota kutsuttiin kolmanneksi Messenian sodaksi. Kymmenen vuotta pysyivät\nMesseeniläiset Ithomesa, ja täytyi Lakedaimolaisten vihdoin Delphon\nennustusjumalan annettua lauseensa, päästää heidät, vaimoinensa,\nlapsinensa, menemään matkoihinsa. Mielellänsä ottivat Atheenalaiset\nnäitä kaikolaisia vastaan, antain heille asennoksi oivallisen Naupaktos\nnimisen sataman, jonka he vasta olivat saaneet Lokrilaisilta. Se\ntarmottomuus, johonka nämät melskeet saattivat Lakedaimon, tuottivat\nheidän liittolaisillensa, Mykenen kaupungin asukkaille, turmion, sillä\nArgolaiset, niiden vanhat viholliset, kiirehtivät sillaikaa heidän\nkaupunkiansa hävittämään.\n\nAtheenasa mietittiin samalla suuria aikeita Persian valtaa vastaan.\nSen valtakunnan kaikesa menosa näkyi lakastuva heikkous, sen turhaan\nyritettyä Greekan kansaa sortamaan. Kserksen surmasi hänen oma\nhoitolaisensa Artabanus, joka itse pyrki kuninkaaksi, mutta samalla\nkans menetti omankin henkensä. Artakserkses Makrokheir, (pitkä-käsi),\nKserksen poika, tuli kuninkaaksi. Piankin alkoi taas Aigypto\nkapinoida, Libyan kuninkaan Inaron johdattaisa; ja Atheenalaiset,\njotka joka tilasa tahtoivat saattaa vahinkota Persialaisille,\nauttivat heitä kahdella sadalla sotalaivalla. Alusta näytti kaikki\nonnestuvan. Memphin kaupunki, paitsi linnaa, otettiin, ja maakunta\npian kokonansa vallattiin Persialaisilta; turhaan tarjosi Artakserkses\nrahaa Lakedaimolaisille, yllyttääksensä heitä Atheenalaisten päälle.\nMesseenian sota, joka vielä pitkitti, raukasi heidän kuntonsa; mutta\nolipa Atheenalaisillakin silloin sotia naapureinsa kansa. Megaran\ntähden, joka liitostansa Lakedaimon kansa oli luopunut Atheenalaisten\npuolelle, tuli heille sota Korinthon kansa ja vieläpä yltyi pian\nAiginakin heitä vastaan, ehkä vähällä onnella. Atheenan Sotapäämies\nLeokrates voitti Aiginalaiset meritappelusa, otti heiltä kymmenen\nlaivaa, nousi heidän saarellensa ja alkoi piirittää pääkaupunkia. Nyt,\nAtheenalaisilla ollesa kyllä työtä Aigyptosa ja Aiginasa, arvelivat\nKorintolaiset niiden ei voivankaan pitää puoltansa heitä vastaan, ja\nsamoisivat Megaran maahan, ynnä muutamain muidenkin Pelloponneeson\nkansakuntain kansa. Mutta eivät olleetkaan Atheenalaisten sotavarat\nvielä tyhjenneet; luopumatta Aiginan piirityksestä asettivat he\nKorintholaisia vastaan uuden armeian, jonka päämies Myronides,\nonnellisella tappelulla hälväsi heidän yrityksensä. Aiginan täytyi\npakkosovinnolla antauda Atheenalaisille, menetti siinä laivansa ja\nmuurinsa ja velvoitettiin jokavuotiseen verontekoon.\n\nAtheenan valta olis semmoisten tapahusten jälkeen tullut vielä\npeljättävämmäksi, jos ei Aigypton sota olis loppunut niin onnettomasti.\nUusi Persian armeia, Megabyzon johdatettava, voitti Aigyptolaiset,\nkaijotti Greekalaiset Memphistä ja sulki heidät Prosopitin saarelle.\nKahdeksantoistakymmentä kuukautta torjuvat Greekalaiset siinä\npiirittäjitänsä, mutta viimmen täytyi heidän paeta paikalta. Suuresta\npaljoudesta pelastihen ainoastansa muutamat Libyan kautta Kyreenehen,\nja Atheenan suuri toivo tästä kuusivuotisesta sodasta raukesi\nkatkerasti tyhjäksi. Persian hallitus oli nyt kyllä taas saanut\nAigypton valtaansa, paitsi muutamia alaisempia paikkakuntia, joita ei\nvoitu vallata ja joita muuan Amyrtaios hallitsi, mutta pianpa taaskin\nilmoittiiksen tämän valtakunnan huonous. Inarus oli Kuninkaan käskyllä\nristiinnaulittu, josta Megabyzus, joka oli luvannut hänelle hengen,\nniin suuttui, että hän nosti kapinan, menestyin yrityksesänsä niin että\nkuninkaan täytyi suostua häneltä määrättyyn sovintohon.\n\nSamaan aikaan saatti sota Dorilaisten ja Phokilaisten välillä\nAtheenalaisetkin ja Lakedaimolaiset sotimaan toisiansa vastaan.\nLakedaimolaiset, tultuansa perimaalaisiansa Dorin kansaa auttamaan,\nolivat voittaneet Phokilaiset. Heidän palatesansa takasin kotia,\nolivat Atheenalaiset, Phokilaisten ystävät asettaneet laivaston\nKrissaion lahteen ja maaväkiä Megaran ja Pagain paikkakuntiin ja\nniinmuodoin sulkeneet tien Lakedaimolaisilta maitse ja meritse. Näillä\nei ollutkaan siis muuta neuvoa kuin jäädä Boiutiaan vastaseksi.\nSiellä tahtoivat he auttaa Theebalaisia saamaan takaisin valtansa\nBoiutian toisten kaupunkein yli, jonka he Persian sodasa olivat\nmenettäneet, sitten yhdistetyllä voimalla vastustaaksensa Atheenan\nvaltakuntaa. Kansavallan sortajat pitivät myös salaista neuvoa\nyhdistyäksensä Lakedaimolaisten kansa. Sitä enemmin kiirehtivät\nvallan miehet kaijottamaan Lakedaimolaisia heitä niin likisistä\nolinpaikoista. Atheenan armeia, yhdistetty 1000 Argolaisen kansa, ja\njoukko Thessalian hevoisväkiä lähtivät Boiutiaan, josa nousi tappelu\nTanagran tienoilla. Pakolainen Kimon oli tullut armeiaan, pyytäin lupaa\nkans ollaksensa tappelusa; mutta Atheenan hallitus-seura, eli Raadi,\npitäin epäluuloa hänen aikeisiinsa, oli nimenomaa kieltänyt päämiestä\nhäntä ottamasta väkeen. Lähtiisänsä varoitti hän varoittamallakin\nystäviänsä, jotka olivat saman epäluulon alaiset, puoltavan muka\nLakedaimolaisia, tappelemaan urhoollisesti, töillänsä osottaaksensa\nrehellisyydensä. Intouneet tästä kehoituksesta, tappelivatkin he, joita\noli sadan paikkoin, niin äkäisesti, että jokainen kaatui paikalle;\nyhtähyvin tappasivat Atheenalaiset Tessalialaisten kavaluuden tähden.\nLakedaimolaiset, joilla nyt oli avoin tie Peloponnäsoon, eivät\nyrittäneetkään tällä kerralla muuta kuin että he ryöstivät Megaran\npaikkakunnan. Jopa kahta kuukautta jälkeen Tauagran tappelun oli taas\nuusi Atheenan Armeia Boiutiasa, sai Oinophytän luona täydellisen\nvoiton Theebalaisista ja pani Boiutian kaupungit, paitsi Theebaa, ja\nPhokilaiset Atheenalaisten verolaisiksi. Opunton Lokrilaisten täytyi\nantaa 100 henkiä uskollisuudensa pantiksi. Toiset päämiehet onnestuivat\nPeloponnäsiläisiä vastaan. Tolmides purjehti koko sen niemen ympäri,\npoltti Lakedaimolaisten laivaston valkamapaikan, valtasi sitten Khalkin\nkaupungin, joka oli Korinthon omaisuuksia ja, nostuansa maalle, voitti\nSikyonin väestön. Nämät saivat toisenkin kerran vielä kärsiä saman\nkovan onnen Perikleltä, joka samoin purjehti Peloponnäson rantoja ja\nvielä Akhajalaisten ja Argolaisten avulla, hätyytti Akarnaniatakin.\n\nJuuri näitten sota-melsketten ajalla saatiin ennen alotetut pitkät\nmuurit Atheenasa valmiiksi. Tähän aikaan asti oli kyllä itse kaupunki\nja sen hamina kumpikin varustettu, vaan erittäin, niin että sodan\najalla viholliset helposti taisivat estää kulun toisesta toiseen;\nmutta mainitut muurit yhdistivät nyt Kaupungin ja Piraion haminan\nsamain varustusten sisälle, että molemmat yhtenä niin saattivat torjua\nvihollista.\n\nKimonin niin kauniisti ennen Tanagran tappelua osotettua rakastavansa\nIsänmaata ja hylkäävänsä oman etunsa, heräsi Atheenan kansan mielesä\ntaas halu, saada häntä kotia, semminkin kuin he muistivat hänen entiset\njalot työnsä valtakunnan eduksi. Itse Perikles kehoitti puheella\nkansan kokouksesa häntä kutsumaan takaisin. Kohta tultuansa kotihin,\nahkeroitsi Kimon, entisen mielensä mukaan, ensiksi saadaksensa toimeen\nrauhaa Lakedaimolaisten kansa ja sitten sotaa Persialaisia vastaan,\njoka muutoin oli mahdotoin. Mutta työlästäpä olikin ensiksi mainittu\nasia, yltyneen vihan suhteen valtakuntain kesken ja sen vuoksi, että\ntoinen toistansa tahtonut pitää uskottavana, niin että rauhan teko\nsemmoisenkin sovintomiehen toimella, kuin Kimoni, yhtähyvin vei\npaljon aikaa. Vasta kolme vuotta keskusteltua yhdistyi Lakedaimo ja\nAtheena sovintoon, vaan ei silloinkaan enemmäksi aikaa kuin viideksi\nvuodeksi. Vahvistaaksensa rauhaa, kiirehti Kimon johdattamaan\nAtheenan toimen kaikista muista Greekalaisista toisaalle, nimittäin\nyhteistä vihollista, Persian valtakuntaa, vastaan. Kahden sadan\nKolmikerta-laivan päämiehenä purjehti hän Kypron saarimaahan, joka\noli Persian aluetta ja jota omistamaan Atheenan merellä liikkuva väki\noli aivan kernas, senkin vuoksi, että tämä saari, maansa tuloilla voi\ntäydellisesti hankkia kokonaisen laivan. Kuusikymmentä laivaa lähetti\nKimon Amyrtaiolle, joka vielä piti tiluksensa Aigyptosa ja oli sitä\napua pyytänyt; toisilla piiritti hän Kition nimellistä kaupunkia\nKyprosa.\n\nMutta täsä kuoli hän; toiset sanovat haavoista, toiset tautiin hänen\nloppuneen, ja kuin Atheenalaiset muutoinkin alkoivat kärsiä puutosta,\nheittivät he piirittämisen, lähtivät Persian sotaväkiä vastaan ja\nvoittivat sen Kypron Salamisa sekä maalla että merellä. Tämmöinen\nkuolin-juhla olikin kauneimmasti sopiva sille Sankarille, joka tällä\nsotaretkellä oli lopettanut mainion ja kunnioitettavan elämänsä. Hänen\nkuolemahansa loppuivat kans yritykset Persian valtaa vastaan kotvaksi\naikaa, ja Greekalaisten jo kauvan hillityn innon ja voiman aallot\nalkoivat hirviäsä myrskysä pauhata toisiansa vastaan.\n\n\n\n\n35. Atheena korkeimmallansa Periklen hallitesa.\n\n\nKimonin kuoltua kohosi vanhempi Thukydides vallasväen eli yläisten\njohdattajaksi, mutta kuin hänellä ei ollut entisen tointa ja tarmoa\nerinomattain sota-asioisa, eipä kyennytkään hän Periklen kansa\ntasavaltaa kannattamaan, ja viimmein täytyi hänen, kaijotettuna\nkotikaupungistansa, lyöttäydä peräti pakoon. Ei sitten enään kukaan\nkyennyt taistelemaan Periklen kansa, joka nyt johdatti kansakuntaa\nkunnollansa, siivollisella hyvyydellänsä ja voimallisella puheensa\nlahjalla, aivan oman mielensä mukaan. Alaisesta oman voiton pyynnöstä\noli hänen jalosti mieltynyt luonteensa aivan kaukana, eikä ollut itse\nAristideskään ollut ahneudesta häntä vapaampi, sillä ei tämä Perikles\nkoko hallituksensa aikana äyrilläkään hyödyttänyt itsiänsä. Tämmöinen\nrehellisyys oli vielä enemmin nähtävä ja kiitettävä sen suhteen, että\nvaltakunta entisestä oli paljon rikastunut ja että Perikles, ihanan\nluonteensa suhteen johdatti kansakuntaa rikkaudellansa toimittamaan\naina mainittavia yhteisiä kaunistuksia. Jo oli Kimon aikanansa alkanut\ntoimittaa kaupunkiin vasta tointunutta kukoistavaa kaunistuskeinoa,\nmutta se oli vaan hänen erinäinen yrityksensä. Perikles taas seurasi,\njalosa toimesansa, koko kansakunnasa virennyttä luonnetta. Atheenan\nsotavallan sivusa toimitti hän kauneuden harjoitukset menestymään,\nja siihen sai hän ainoastansa mainitun vallan kautta tarvittavia\nvaroja; sillä liittolaisten aina enemmin ja enemmin jouduttua\nAtheenan ehdon valtaan ja vielä yhteisen kassankin siirrettyä Delon\nsaaresta Atheenaan, ei luullutkaan Perikles enään tarvitsevansa tehdä\nheille tiliä, kuinka sen varat käytettiin, kuin he vaan suojeltiin\nMuukalaisten vallattomuudesta. Tästä yhteisestä verosta sai hän siis\nrunsaita varoja valmistaaksensa semmoisia jaloja kaunistuksia, jotka\nsaattivat Atheenan edes muista korkemmasti loistavaksi. Greekalaisten\nmielen mukaan piti Kaunistus-keinon ylentää ainoastansa yhteisiä\nkansakunnan rakennuksia eikä olla erinäisten kansalaisten palveluksesa.\nSuurimmasti mainiot mestarit rakennus- ja kuvauskeinosa toimittivat\nnäitä töitä, edellä muita kaikkia ijän päivän ylistettävä Phidias,\nPeriklen ystävä, jolla oli päävalta näisä asioisa.\n\nAtheenan linna tehtiin erinomattain aivan uudesta. Siihen vievällä\nkadullakin täytyi vieraan jo hämmästyä. Paljon korkiammalla tavallisia\nhuoneita näki hän komian pylväs-portin, ylehensä marmorikivestä,\nviidellä ovella, ja molemmin puolin varustetun sivuhuoneilla. Tähän\nporttiin nostiin myös marmorista tehtyjä portaita myöten, jotka olivat\nyhtä leviät kuin porttikin. Sen mainittavan portin ja pylväskaujan oli\ntehnyt Atheenalainen Mnesikles ja se työ maksoi 2012 Talentia. Niiden\nkautta tultiin vasta itseensä linnaan. Sen kartanolla oli Minervan\neli Athänän iso marmori-temppeli, Parthenoksi kutsuttava vanhan ajan\nensimmäisiä huonet-rakennuksia. Sen joka kulmalla oli juoni kauneimpia\nmarmori-pylvähiä. Se kallio, jolle se oli rakettu, oli niin korkialla,\nettä se ensimmäiseksi näkyi tuleville joka suunnalta, sekä maalta\nettä mereltä. Sisällä temppelisä oli Minervan eli Athänän, kaupunkia\nsuojelevan nais-jumalan kuva, 18 kyynärätä korkia. Sen mainion kuvan\noli tehnyt Phidias elephantin hammasluusta ja kullasta. Mestari oli\nensiksi aikonut tehdä sitä vaan marmorista, mutta hänen mainittuansa\nkansalle sen niinmuodoin halvemmalla saatavan, vaadittiin hän heti\ntekemään se mainituista kalleista aineista. Toinen suuri saman\njumalattaren kuva, jonka Phidias oli valanut Marathonin tappelusa\nsaadusta voittoriistasta, seisoi korkeimmalla linnan kunnaalla. Sen\nkyperän höyhenheltta ja keihäs välkkyivät merikulkioille, purjehtiisa\nSunion niemen ympäri, viiden penikulman päähän.\n\nEhkä nämät ja muut rakennukset veivät suuret rahastot, oli Perikles\nkuitenkin säästänyt kassaan hyvät tavarat. Kansa sai myös näistä,\nja niiden kansa yhdistetyistä töistä, hyvän ansion. Köyhempi väki\nsai sillä tavalla tarpeensa ja ne moninkaltaiset askareet, joita\nniihin tarvittiin, totuttivat työmiehet oivallisiksi ja taitaviksi\nmoninaisiin keinoin. Siitäpä joutuivatkin Atheenalaisten käsialat,\nheidän somaan muotonsa ja kelvollisuudensa suhteen, kaikille muillekkin\nkansakunnille, joiden tykö heidän kulkunsa kävi, otollisiksi. Kuin\nse oli siihen vielä pian meren keskellä, sopi siihen avaralta\nkaupan-käynti, josta se kansa meri-vallallansa voi estää muita ja\nniinmuodoin saada kaikki tarpehensa parahalla hinnalla. Niin noutivat\nAtheenalaiset Taurian jyväisestä niemestä runsaasti eloa suurelle\nväestöllensä elätukseksi, ja Thrakian vuorimaista mastopuita ja värkkiä\nlaivoja varten. Tullitulot tämmöisestä suuresta kauppa-liikunnosta\nlisäsivät yhteistä kassaa, samoin kuin itse kaupankäynti erinäisten\nomaisuutta.\n\nKauppa, ynnä maanviljelemisen ja tulon kansa muistakin tiluksista,\njonka tavaran saannon Perikles nyt vasta oli oikein saanut toimeen,\nsaatti net, jotka niitä viljelivät, harjoittamaan niihin sopivia\nhankkeita. Valta merellä oli heille välttämättömästi tarpeellinen,\nja sitä taas ei saatettu säilyttää ilman sodatta. Kotimenon suhteen\nvallan ja hallituksen puolesta, vaativat nämät keinot kansanvaltaa,\njota Perikles, niinkuin ennen jo on nähty, kaikella tavalla puollusti.\nSitä varten sääsi hän palkankin tuomareille ja niille, jotka tulivat\nkansakunnan kokouksiin. Näillä palkoilla tahtoi hän estää vaarallisen\nlahjomisen, eli erinäisten äveriäisyyden, jota Kimoninkin sanotaan\nharjoittaneen, ja yhdistää kansalaiset valtakunnan kansa, jolta he\nsillä tavalla saivat runsaita lahjoja. Ilvehteliäin ja vastahakaisten\nirvihammasten suulla on tämä hänen toimensa tullut soimatuksi, mutta\nse oli kokonansa sopiva kansan valtaa puoltamaan ja aivottu saattamaan\nniitäkin, jotka huolettomuudelta, laiskuudelta eli askareiltansa\nestetyt eivät tahtoneet käydä kansan kokouksisa, olemaan niisä\nsaapuvilla, että kansastoa aina olis ollut saapuvilla tarpeeksi,\ntaitamaan pitää puoltansa yläisempää vallasväkiä vastaan. Tuomarin\ntuloja pääsi kans moni nautitsemaan, sillä ne valittiin kansastosta ja\nniitä oli tavasta 6000, sillä että he olivat pian yhtä kansan kokouksen\nkansa. Näin moniailta sidottu ja kehoitettu, seurasi kansa kans\njohdattajaansa Periklestä, suojellen häntä aikeisa ja asetuksisansa,\njoiden kautta Atheena yleni verrattomaan etuisuuteen. Siinä olivat nyt\nyhdistyneinä kaiken muotoinen taito ja toimi ja sekä hengellinen että\najallinen mielen hilpeys levesi siitä muillekkin maille, ikäänkuin\nkeskikodostansa. Tätä ei taita selittää paremmin kuin Ksenophon on sen\nilmoittanut näillä sanoilla: \"Kuka ei tarvitse Atheenan kaupunkia?\nEiköhön kaikki maakunnat, joilla on runsaasti jyviä, karjaa, oljyä\nja puuviinaa? eikö kaikki, jotka saattavat etsiä voittoa taidollansa\nja rahoillansa? Käsiaskaroitsiat, oppineet, tiedoitsiat, runomiehet,\njotka halusivat nähdä ja kuulla mainioita, jotka äkkiä tahtoivat ostaa\neli myydä kalua; misä taisivat pikemmin saada aikaan toivoansa kuin\nAtheenasa?\"\n\n\n\n\n36. Atheenan sodat ennen Peloponnäsolaisten vainoa.\n\n(448-432 enn. Vapaht.)\n\n\nKuin Periklen hallitesa, Atheenan kotomeno tointui mainitulla tavalla,\noli valtakunta kiehoittu moninaisiin riitoihin, säikyttääksensä\nliittolaisiansa ja torjuaksensa kadehtivia Lakedaimolaisia. Molemmat\ntarkoitukset luuli viisas Perikles saavutettavan, Atheenan lakkaamalla\nuusia voittomaita pyytämästä ja ärsyttämästä Persialaisia sotaan,\nja samalla hoitamalla omia ja ainoastansa Greekalaisia liikuttavia\nasioita. Koska Lakedaimolaiset, Delpholaisten ja Phokilaisten tapellesa\ntemppelin omistus-oikeudesta, olivat ensiksi mainituita auttaneet,\nahkeroitsi Perikles kohta saattaa Phokilaisia sen haltioiksi. Ei ollut\nPeriklen syytä siihen, että Atheenalaiset, onnettomalla sotaretkellä,\nmenettivät kaiken valtansa Boiutiasa, sillä siihen sotaan oli\nkehoittanut muuan Tolmides nimellinen, joka oli hänen vastalahkoansa.\nMuutamat Atheenan neuvoilla kaijotetut Boiutialaiset olivat vallanneet\nusiampia kaupungeita, ja Tolmides, toivoin samaa onnea, joka ennenkin\noli häntä sotaretkeillänsä seurannut, tahtoi ajaa heitä niistä pois,\nmutta Atheenan armeia tuli tappioon Koronean luona ja itse Tolmideskin\nmenetti siinä henkensä.\n\nTämän yrityksen onnettomuus näytti vähentäneen naapurilaisten\npelkoa, sillä heti sen jälkeen luopui Euboia Atheenan liitosta.\nPerikles lähti sotaväen kansa siihen saarimaahan, mutta tuskin oli\nhän nossut maalle ennenkuin suurempi hätä kutsui hänen palaamaan\ntakasin. Megara, joka monelta suunnalta tarvitsi Atheenaa, mutta oli\nDoron sukukuntaa, oli Peloponnäsolaisten avulla alkanut kapinoida\nja surmanneet suurimman osan Atheenan vartia-väkiä kaupungisansa.\nSamalla oli kans viisi-vuotinen rauha Lakedaimon kansa loppunut ja\nLakedaimolaiset samoisivat Attikan piirihin. Kaikki nämät vaarat\nymmärsi kuitenkin Perikles estää. Lakedaimon vielä nuori Kuningas\nPlistonaks, joka johdatti sotaväkiä, oli saanut neuvonantajaksensa\nKleandridas nimellisen miehen, joka ei saattanutkaan seisoa lahjoja\nvastaan. Lakedaimolaiset menivät takasin ja Perikles pani senjälkeen\ntilinteko-laskuinsa kymmenen talenttia tarpeellisihin ulostekoihin,\njoita hän ei nimittänyt, mutta jotka kansa yhtähyvin sääsi oikioiksi.\nLakedaimosa haastettiin molemmat sodan päämiehet oikeuteen. Plistonaks\nkaijotettiin kaupungista ja Kleandridas, joka ennen jo oli päässyt\npakohon, tuomittiin hengiltä pois. Sitten lähti Perikles taas Euboiaan\nja saatti kapinoitsiat kuuliaisuuteen. Khalkin kaupungista kaijotti\nhän yläisemmät ja rikkaammat asukkaat, muuttaaksensa siinä, niinkuin\nluultavasti muisakin paikkakunnisa, hallitusta kansan vallaksi,\nAtheenan esimerkin jälkeen; sillä samankaltaisen vallan harjoituksen\npiti hän lujinna siteenä pääkaupungin ja sen alaisten välillä.\n\nEhkä molemmin puoli oli tämmöisiä suututuksia toraan ja tappeluun,\nhalaisi kuitenkin niinhyvin Lakedaimo kuin Atheenakin välttää sotaa,\njoka olis vahingoittanut Greekan maan omia perustuksia, ja vuonna\n445 enn. Vapaht. tehtiin kolmekymmenvuotinen rauha. Lienee Perikles\nerinomattain nähnyt tarvitsevansa rauhaa, edes vähäksikään aikaa, sillä\nAtheena myöditti paljon sitä tehtäisä. Se luopui Nisaian, Troetsenen\nja Pagain kaupungeista, joisa sillä siihen asti oli ollut vartiaväkiä.\nArvattavasti vahvistettiin täsä rauhan teosa Boiutian ja Megaran jo\nennen tapahtunut vapahuttaminen Atheenan vallasta. Ensiksi mainitusa\nmaakunnasa oli Atheenalla vielä puoltajia. Viimmeksi mainittua\nvähää valtakuntaa vastaan syttyi semmoinen viha, että Megaralaiset\nkiellettiin tulemasta Attikaan eli sen alle kuuluvihin satamihin.\n\nRauhan tehtyä alkoi Perikles pitää Saamon saarta silmällä. Tämä\nsaari, joka voimansa ja kansan mielen luonteen suhteen näytti alkavan\ntaistella Atheenan kansa merivallasta, oli silloin sodasa Milatön\nkansa, ja Atheena rupesi puoltamaan viimmeksi mainittua. Perikles tuli\nlaivaston kansa, ja Samolaisten täytyi hävittää eräsmiesten vallan\n(oligarchi) ja antaa pantti- eli varikkomiehiä. Mutta Atheenalaisten\nluovuttua kotihinsa, voitti taas yläisten lahkokunta, Sardesa olevan\nPersian Satrapen eli ruhtinan avulla. Heti seurasi Bytsanto esimerkkiä\nja laivasto Persialaisia ja Phoinikilaisia oli tulosa Samolaisille\napuhun. Mutta Perikles kiiruhti takasin hälväistäksensä semmoisia\nyrityksiä, jotka joka hetki alkoivat kasvaa kamalammiksi. Ehkä hän\noli huonompi Samon laivastota, kävi hän rohkiasti käsiksi ja häneltä\nhyviksi totutettu Atheenan meriväki riisti täsäkin voiton käsihinsä.\nSamon kaupunki piiritettiin mereltä ja maalta ja Perikles lähti\npäälaivastolla Phoinikiläisiä vastaan. Samolaiset, toivottomasa\ninnosansa, karkasivat sillaikaa piirittämään jätettyin laivain päälle,\nvoittivat ne ja olivat taas valtiat merellä siksi että Perikles joutui\ntakasin. Vielä sittekin torjuvat he piirittäjiä sekä laivoistansa että\nmuureinsa takaa, niin että sanotaan Periklen olleen vaaditun hankkimaan\nennen näkemättömiä piiritys-rakennuksia, muureja murtaaksensa. Mutta\nyhdeksännellä kuukaudella siitä kuin piiritys aljettiin, pakotti\nPerikles heidät semmoiseen sovintoon, joka peräti hävitti heidän\nvaltansa. Heidän täytyi repiä muurinsa, antaa pois laivansa ja\nvarikko-miehiä Atheenalaisille ja maksaa 200 talenttia sotakuluja.\nSamaten pakotettiin Bytsanto taas kuuliaisuuteen. Kotihin tultuansa\npiti Perikles niin ihanan puheen niiden muistoksi ja kunniaksi, jotka\nSamon luona olivat kaatuneet, että vaimoväki, hänen tullesansa alas\npuhet-lavalta, kaunistivat hänen kukka-seppeleillä ja nauhoilla,\nniinkuin tapa oli tehdä voittaneille yhteisisä kilpa-taistelemisa.\nAinoastansa Elpinikä, Kimonin sisar, mieltynyt veljensä tavalla, huusi\nhänelle: \"oletkos ansainnut tämän kunnian, menetettyäsi meiltä niin\nmonta oivallista kansalaista, ei veljeni tavalla sodasa Phoinikiläisiä\njo Mediläisiä vastaan, vaan sortaaksesi kaupungeita, joiden asukkaat\novat omaa sukua ja syntyämme.\"\n\nAtheena, josa oli kolmenkymmenen tuhannen paikkoin vapaa väkiä,\noli nyt semmoisen piirin pääkaupunki, jota vanhat ovat maininneet\nyhdeksi valtakunnaksi, ehkä se oli koottu monista eräskansoista.\nKypron paikoilta mustan meren rannoille, Thrakian metalli-maasta\nEuboiaan, ulottui sen valta ja neljätoistakymmentä saarta siinä\nmeresä olivat tälle vallas-kansalle alamaiset. Mutta vielä etemmäksi\nkävivät Periklen aikeet. Tahtoin ylentää kotikaupunkinsa vielä\nsuuremman liiton pääksi, toimitti hän näin mielensä olevan, että\nkaikkein Greekan maan suurempain kaupunkein sekä Euroopasa että\nAasiasa piti lähettää asiamiehiä Atheenaan, — jonka kansa oli muka\notollisin ja parahitten ansainnut esikoisuutta Greekalaisten kesken\nhallitsemaan, — neuvottelemaan kuinka kaikki temppelit, jotka\nPersialaiset olivat hävittäneet, taas saataisiin rakennetuiksi ja ne\nhartauden lupaukset, joita Greekalaiset siinä sodasa vapaudestansa\nolivat tehneet, täytetyiksi, ja samoin sovittelemaan meri-asioita\nsillä tarkoituksella, että kaikki saisivat kulkia vesiä rauhasa ja\nvapaasti ja nautita hyödyllistä rauhan tyventä. Mutta tämä neuvo, joka\nolis ollut Periklen ja Atheenan vallan kunnia, ei tullutkaan toimeen;\nLakedaimolaiset panivaitten kaikella voimalla sitä vastaan. Tämä suuri\neroitus mainittuin valtain välillä, nimittäin Atheenan, joka aina pyrki\nedespäin ja mietti uusia keinoja, ja Lakedaimon, joka oli kovasti\nkiinitetty olevaan menoonsa, etsimättä uudistuksia, saatti nyt Greekan\nkaikki vallat erinäisistä riidoista yhteiseen mainio-sotaan, jota\nkutsutaan Peloponnäson sodaksi, joka taas kääntää kaiken heidän menonsa\nja olemisensa merkillisesti toiseen muotoon.\n\nEnsimmäisen Kirjan loppu.\n\n\n\n"]