[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fG1QNtwh1MVJwoBBi-AEi94yWcMWVNWtq6tTgVFPcvlg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3048,"Tarinoita ja tapahtumia","Kauppis-Heikki (Heikki Kauppinen)",1862,1920,"3048-kauppis-heikki-tarinoita-ja-tapahtumia","3048__Kauppis-Heikki__Tarinoita_ja_tapahtumia",null,"novelli",[],[],"fi",1897,19883,119637,false,73299,[22,23],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Tarinoita ja tapahtumia\" by Kauppis-Heikki is a collection of stories written in the late 19th century. The work offers a glimpse into the lives of various characters, illuminating their experiences and relationships through a series of narratives that reflect themes of rural life and the dynamics of family and community. The opening sections introduce the Kuosmas brothers, Kusto and Mauno, who navigate their transition from working in a factory to becoming independent farmers, highlighting their ambition for wealth and the tensions that arise from their differing priorities.  At the start of this collection, we are introduced to the life of the Kuosmas brothers after their father's death. They move from their childhood home to work at a nearby factory, where their desire to save money and achieve financial independence grows. As they grapple with their ambitions versus their familial responsibilities, Kusto envisions a future where they could establish their own farm, while Mauno reflects on the implications of such a move. The narrative intricately weaves their efforts, successes, and struggles, establishing the foundation for the complex relationships that will unfold throughout the book. (This is an automatically generated summary.)",[],265,"Novellikokoelma sisältää kertomuksia kansanelämästä ja inhimillisistä luonteenpiirteistä. Tarinoissa seurataan muun muassa säästeliäitä veljeksiä, aviopareja ja arkisia sattumuksia savolaisessa maalaisympäristössä.","Kauppis-Heikin 'Tarinoita ja tapahtumia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3048. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TARINOITA ja TAPAHTUMIA\n\nKirj.\n\nKauppis-Heikki\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1897.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSaitureita.\nPääskysten elämästä.\nSyksyllä ja keväällä.\nIhaili.\nAlarapun aviopari.\nHessu.\nVarosen jouluharmit.\nOja-Taavetin lasku.\nMiten Mikko käytti Katria jouluna kirkossa.\nOmena ja Kaunikki.\nNaapurit.\nKahden puolen ikkunata.\n\n\n\n\nSaitureita.\n\n\nKuosmas-veljekset olivat tehtaan hiilenpolttajan poikia ja asuivat\nisänsä eläissä pienessä metsämökissä. Polven korkuisesta täytyi heidän\nolla isänsä apuna hiilihautoja purkamassa ja siitä olivat Kusto nimisen\npojan silmät käyneet tihrusmaisiksi, mutta vähän nuorempi, Mauno\nniminen, säilyi melkein tervesilmäisenä.\n\nIsänsä kuoltua jättivät veljekset mökin ja asettuivat itseensä\ntehtaalle työmiehiksi, johon heidän ijäkäs äitinsä seurasi mukana ja\npiti huolen ruasta ja vaatteista.\n\nHeti tehtaalle muutettua heräsi veljeksissä kiihkeä säästämisen halu\nja se kiihtyi sitä mukaa kuin säästötkin karttuivat. Tehtaalla kun on\nusein tarjona yö- ja sunnuntaitöitä, olivat veljekset niin itseänsä\nsäästämättömiä, ett'eivät monella viikolla levänneet jos parina yönä ja\nmuutaman tunnin verran päivillä jossain työn lomassa. Kovin oli ruumis\naina väsynyt, mutta sitä palkitsi se ilo, kun näki markan lisääntyvän\nmarkan viereen. Usein he tekivätkin tiliä tuloistaan ja menoistaan,\njotka olivat tarkasti merkittynä kumpaisenkin veljen taskukirjaan.\n\nAlussa nämä \"tilikirjat\" sisälsivät ainoastaan isältä opittuja viivoja\nja hyvin huonotekoisia numeroita, mutta kun oli kovin vaikea muistaa,\nmitä asiata mikin viiva ja numero merkitsi, täytyi ponnistella joku\nkirjaimen sukunenkin joukkoon.\n\nSillä tavalla oli Mauno oppinut tekemään joka kirjaimen lajit, vieläpä\nosasi asetella sanoiksikin, mutta Kusto ei päässyt edistymään niin\npitkälle. Hänelle oli tietämistä, jos sai kuhunkin sanaan kuuluvista\nkirjaimista puoletkaan kyhätyksi. Mutta mitä muistoon panojen\ntarkkuuteen tuli, niin siinä ei Kusto ollut veljestään jälellä.\nYksikään penni ei jäänyt pois kirjasta ja hän vetosi voivansa vannoa,\nettä siinä ei ole liikaa, eikä vaille. Kirjoituspuolta tosin täytyi\npanna arvaamalla, mutta kun Kusto tiristeli vähän aikaa silmiänsä,\nsyntyi sana kun syntyikin.\n\nIkävimpänä pitivät veljekset ruokapuolen tiliä ja varoittelivat\nusein äitiänsä olemaan säästäväinen. Ja kyllä tämä ei heillä\nherkkupaloja syötellyt, eikä komeuteen kiihoitellut. Ruokana kala ja\nleipä, vaatteina sarka ja karkea liinatoimikas, joita niitäkään ei\nvuosikausiin uudistettuna muuten kuin paikkaamalla.\n\nMutta vaikka heistä jokainen koetti ijartaa parhaansa mukaan, ei vaan\nkoko karttunut mieltä myöten.\n\n— Ei tällä tehtaan työllä pääse ikänään varoihinsa, kun täytyy kaikki\nruokatavarat ostaa, eikä sovellu omituista hevostakaan pitää, puhkesi\nKusto kerran tiliä tehdessä puhumaan. Mitä sanot, veli Mauno, jos\nmentäisiin Juureisahoon lampuodiksi, siitä kuuluu entinen kohta pois\nlähtevän.\n\n— Jos tuohon pääsisi ja sopisi maksuilla, sanoi Mauno. Olisihan meillä\njo siksi varoja, että päästäisiin alkuun.\n\n— No jos sinä olet taipuvainen, niin käydään kysymässä, päätti Kusto.\n\n— Entäs äiti, muistutti Mauno.\n\n— Äiti hoitaa taloutta.\n\n— Jaksaneeko?\n\nKysyivät itseltään, ja sanoi jaksavansa ja oli kehoittamassa.\n\nVeljekset lähtivät heti tietämään arenttiehtoja paikan omistajalta ja\nonnistuivatkin jo samalla tiellä tekemään päällisen sopimuksen viiden\nvuoden ajaksi. Kevättalvella sai jo muuttaa asumaan.\n\nNyt tuli veljeksille kiire elukkain hankkiminen. Ensi töikseen\nriensivät he läheisille markkinoille hevosta ostamaan. Kauppa onnistui\nniin hyvin, että heille kohta tarjottiin parikymmentä markkaa voittoa.\nKuston valtasi samassa voitonhimo ja hän sanoi:\n\n— Mene sinä Mauno katselemaan toista, minä myön tämän.\n\nMauno meni ja kohta hänellä olikin toinen.\n\n— Tuossa on sinulle kaikki rahat, sanoi Kusto yhä innostuen. Osta niin\nmonta kuin saat, vaan elä anna pettää itseäsi. Tämä kauppa taitaa\nkannattaa.\n\nMauno suostui jatkamaan ja kohta heillä oli toista sataa voittorahoja.\nHän oli tarkka hevosen tuntia ja oppi pian ostomiehelle tarpeelliset\nmetkuttelemiskeinot. Kusto taas oli kuin luotu hevosen myöjäksi.\nJokainen tuntematoin ajatteli ulkomuodosta katsoin, että tuolta\nmieheltä minä otan hevosen puolella hinnalla, mutta loppupäätös oli\naina se, että muutamia markkoja jäi Kustolle voittoa ja välistä\nkymmeniäkin.\n\nHyvillä mielin palasivat veljekset markkinoilta ja alkoivat ostella\nmuitakin talossa tarvittavia elukoita ja kaikkia tärkeimpiä työkaluja.\nEntiset rahat kuluivat jotenkin vähiin, mutta nyt oli heillä tiedossa\nuseampia keinoja, miten rahoja vastaisuudessa hankistaan.\n\nKevättalvella muuttivat Kuosmas-veljekset Juureisaholle, joka oli\ntoista peninkulmaa etäällä tehtaasta. Paljon oli heittänyt entinen\nasukas tekemistä, mutta kyllä veljeksetkin näyttivät, miten töitä\ntehdään. Melkein yötä päivää he vedättivät makua pelloille ja samoin\nsulan tultua latoivat aitoja, ojittivat peltoja niin, että sen\nhuomasi syrjäisetkin, että tuossa tehdään työtä. Kävipä maanomistaja\nitsekin ihailemassa vastatulleiden lampuotiensa uutteruutta ja arveli\nitsekseen, että viiteen vuoteen ne perkkaavat hänen maansa kasvitarhan\nkalttaiseksi. Tässä toivossaan hän kumminkin pettyi. Kesän aikana\nja varsinkin ensimäisen, tahtoivat veljekset panna kaikki voimansa\nmaantyöhön, mutta talven tultua tuli muutos. Ennen opitut tehtaan työt\nvetivät puoleensa kuukausiksi ja markkina-ajat menivät hevoskaupan\nhoteella. Kaikistellen se ei kyllä ollut yhtä edullista, vaan kannatti\nkumminkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViisivuotisesta asumusajasta oli viimeinen talvi veljeksillä menossa.\nHe olivat juuri tulleet markkinoilta ja tekivät tiliä voitoistaan.\nSamalla tekivät he laskua kaikista rahavaroistaan, jotka nousivat jo\npaljo kolmannelle tuhannelle.\n\n— Mitä sanot Mauno, virkkoi Kusto, vieläkö jatketaan tässä oloa\neteenpäin.\n\n— Mistäpä niitä parempiakaan olopaikkoja löytynee, sanoi Mauno.\n\n— Niin mutta ajatteleppa, kun isäntä tahtoo, että meidän pitää tähän\nrakentaa uusi tupa ja korjata navetta. Sinä et ymmärrä, veli Mauno,\nkuinka paljon ne tulevat maksamaan.\n\n— Maksaahan ne, myönnytti Mauno. Mutta tupa tässä on aivan\ntarpeellinen, sillä tämä kohta kaatuu päälle.\n\n— Siksipä minä olen ajatellut, että muututaan toiseen paikkaan, sanoi\nKusto.\n\n— Ei nyt yhden tuvan tautta muututa, esteli Mauno. Onhan meillä siitä\nkulukista luvassa kolmea vertaa pitempi kontrahti.\n\n— Jää sinä tähän, sanoi Kusto, mutta minä haen asuntoni muualta.\n\n— Ettäkö ero tulisi? kysyi Mauno vähän ihmetellen.\n\n— Niin, en minä rupea semmoisiin kulutuksiin toisen maalla, vahvisti\nKusto.\n\n— Mitenkäs äidin kohta sitten jäisi? kysyi Mauno.\n\n— Annetaan äidin olla toinen kuukausi toisen luona, esitti Kusto.\n\n— Sehän olisi kuin kerjäläisen muuttelemista, moitti Mauno. Miksei koko\nvuotta?\n\n— Vuosittain ei tule elatuskustannus tasaisesti jaetuksi, jos sattuu\nkatovuotena toiselle ja hyvänä vuotena toiselle, selitteli Kusto.\n\n— Tulee tarpeeksi tasaista, jos muuttuu keskitalvella.\n\n— Kyllä sitten, jos keskitalvella.\n\n— Suostuneeko äiti siihenkään.\n\n— Miksei suostuisi, eihän äidillä ole mitään perintöä.\n\nMauno tahtoi kumminkin kysyä äidiltä itseltään, suostuisiko tämä heidän\ntuumaan, jos ero tulisi. Ja kuului suostuvan, vaikka ei näyttänyt\nolevan mieleistä erotuuma yleensä.\n\n— Milloinka sinä jo tahtoisit erottavan? kysyi Mauno.\n\n— Vaikka kohtakin, sanoi Kusto, että ennättäisi vielä kelin aikana\nkatsella asuinpaikkaa.\n\n— Aijotko ostaa omituisen maan?\n\n— Mitenkäpä minä niin vähillä varoilla...\n\nKusto tahtoi pitää ajatustaan salassa, vaikka hän oli jo pitemmän aikaa\nkuulostellut, missä olisi sopiva maatila, Ja kyllähän niitä syrjäisiä\nsydänmaan tiloja olisi ollut, mutta Kusto halutti päästä keskelle\npitäjästä, johonkin suuren kylän laitaan, sillä siellä on aina parempi\ntilaisuus kokoilla penniä, kuin syrjässä sydänmaalla. Ja viimeisellä\nmarkkinamatkalla hän olikin kuullut, että Jokijärven kylällä on pari\npienen talon omistajaa ihan köyhtymisen partaalla ja se seutu oli\nkaikin puolin Kuston mieleinen. Olipa vielä joku esitellyt, että siellä\ntoisella kylällä, Juurikan talossa, olisi perinnökäs talontyttö, ihan\nkuin Kustolle luotu emännäksi.\n\nNämä kaksi asiaa olivat kiihoituksena tavaran jakoon, sillä sitten\nolisi vapaa mies, niin toista kuin toistakin asiata tiedustelemaan.\nNytkin parhaallaan ne pyörivät mielessä ja hyvittääkseen veljeänsä hän\nsanoi:\n\n— Elä sinä, veli Mauno, luule, että minä sinuun olisin suuttunut: ei\nensinkään. Tämä tuvan huonous se on pääasia ja toiseksi olen huomannut,\nettä ehkä halutat ottaa emännän ja silloin se kumminkin jako tulisi,\nkun toiselle puolen lisääntyisi suita syömään. Vai mitä sanot nuorempi\nveli, puhunko oikein?\n\n— Oikein puhut, myönnytti Mauno nauraen. Nyt se on kyllä sopivin aika\njakaa.\n\n— No se on oikein, kiitteli Kusto. Sinä olet kunnon veli. Ja\nsovittanneenhan me itse jakamaan, ettei tarvitse palkata syrjäisiä;\nsiinä vaan kuluu.\n\n— Koetetaan.\n\n— Niin, ja sitten, veli Mauno, muista se, ettei toisen, eikä toisen\npuoleen.\n\n— Olenkos minä ennenkään omaan puoleeni?\n\n— Et ole, en kykene sanomaan, mutta jos näin viimetilissä sattuisi\nmielet muuttumaan.\n\n— Jos et itse muuta.\n\n— En minä missään tapauksessa, vakuutti Kusto.\n\n— Mutta minua jo epäilyttää, ettei me sovita kaikkia tavaroita\njakamaan, sanoi Mauno. Kumpiko meistä esimerkiksi ottaa liinakkotamman,\nse kun on vähän potkuri?\n\n— Saatan minä ottaa, sanoi Kusto. Mutta jos luulet minun voittavan,\nniin arvataan edeltäpäin kumpaisellekin hevoselle hinta ja joka\nparemman ottaa, palkitkoon rahalla huonomman. Se keino on hyvä muitakin\ntavaroita jakaissa.\n\n— Mikä ne sitten lopussa muistaa, kuka se kulloinkin on joutunut\nmaksuun ja minkä verran, huomautti Mauno.\n\n— Ei heitetä loppuun, selitti Kusto. Jaetaan rahat ensin ja joka ottaa\nparemman elukan, tai muun kapineen, niin maksakoon rahat paikalla\nkäteen.\n\n— Rahatko ne siis otetaan ensin jaettavaksi? kysyi Mauno.\n\n— Heitetään iltaan, mennään ensin aittaan, siellä ei tarvita rahoja,\nkun otetaan puntari.\n\nNyt saatiin asia alulle. Kusto otti puntarin ja keräsi liedestä\nkourallisen kylmiä hiiliä mukaansa aittaan. Jauhot suostuivat he\njakamaan ensiksi. Mauno rupesi säkkiä pitämään ja toinen ammentamaan.\n\n— Nosta jo, käski Kusto.\n\n— Pane heitä niin paljon kuin varot puntarin kannattavan, sanoi Mauno.\n\n— Ei panna leiviskätä enempi kerrallaan, sillä lopulla puntaria tekee\nhivuskarvan ala naulan ereyksen ja silloin ei tule tasaista.\n\n— No huokeampi se on minulle, mutta aikaa tässä menee.\n\n— Onhan meillä aikaa, lohdutteli Kusto ja riputteli hypyn kerrallaan\npussiin, samalla kuin toinen kiikutti sitä puntarin nokassa.\n\n— Kumpaiselleko ensiksi kopistetaan?\n\n— Se on sama, ei tässä hairausta tule.\n\n— Tuossa on sitten sinulle.\n\nSamassa vetää kahnautti Kusto hiilellä seinään merkin ja joutui\nneuvomaan:\n\n— Elä pitele säkin nurkista niin, että sinne jääpi jauhoja.\n\n— Ei jäänyt. Alahan ammentaa uudestaan ja joutuin, uupuu siinä käsi,\njos sinä kovin tarkasti tiputtelet.\n\nToinen mittaus kävi jo paljon sukkelammin. Kusto piti tarkan huolen\nhiilimerkistä ja joutui aina muistuttamaan, ettei jauhoja jäänyt säkin\nnurkkiin, kun hänen puolelle tyhjennettiin.\n\nJyviä jakaissa ei ollut muuta silmällä pidettävää, kuin ettei\nmittakappaa missään tapauksessa kolauteta ennen pyhkäsemistä ja että\npyhkäsy tapahtuu niin ettei jyvääkään jää laiteille. Viimeisen vajaan\nkapan jakoi Mauno rehellisesti kouralla, vaikka Kusto ensin esitteli\npuntarijakoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYönseutuna jakoivat veljekset raha-omaisuutensa ja seuraavana aamuna\nvoivat ryhtyä muun irtaimen tavaran kimppuun. Ensin oli koottava kaikki\nnäkösälle. Jokainen nurkka siinä katseltiin ja mikä vaan penninkään\narvoiseksi arvattiin, tuotiin jaettavien joukkoon. Kaikki vanhat\nvirsut, kengän kappaleet ja mitä vaan oli, otettiin tutkittavaksi\nraha-arvon mukaan.\n\nKun ei enää huoneista, eikä ulkoa löytynyt muuta kun joku luudan tynkä,\nalkoi itse jakaminen. Kusto haki uunilta pari sileäpintaista pärettä ja\nojensi niistä toisen Maunolle.\n\n— Mitä sinä näillä? kysyi tämä.\n\n— Ei kulu paperi, selitti Kusto. Otahan kynä käteesi.\n\nHeidän taloudessaan kun ei ollut rautaa arvokkaampia metallitavaroita,\njoutui kaksi kirvestä ensiksi esille. Kuston keksimä järjestys vaati,\nettei niitä saanut yhtä rintaa vertailla toisiinsa, vaan ne olivat\ntutkittavat yksi kerrallaan. Esineen hinnasta ei saanut keskustella\nsen enempi, kuin että minkä se uutena maksoi ja sitten ajatella\nnykyinen hinta ja merkitä päreesen numeroilla. Sen tehtyä asetettiin\npäreet rinnatusten. Jos numerot olivat samat, ei siinä ollut mitään\nkorjaamista, muuten pantiin eroitus kahtia. Niin tuli toiselle\nkirveelle hintaa 1 markka 60 penniä, toiselle 1 markka 22 1/2 penniä.\n\n— Mitenkäs nyt tehdään? kysyi Mauno. Kumpiko maksaa ne 37 ja puoli\npenniä?\n\n— Se joka haluttaa ottaa paremman kirveen.\n\n— Minä otan paremman, se kun on minun nimikkoni, sanoi Mauno.\n\n— Ota vaan, sanoi Kusto. Et tarvitse antaa kuin 37 penniä, puoli penniä\npannaan muistiin.\n\nMauno antoi rahat paikalla. Tätä tekoa tekivät veljekset niin\nahkerasti, että tuskin syödäkään malttoivat. Silloin tällöin vaan\nkävivät hevosille antamassa ruokaa.\n\nAlussa oli tavaroiden otto vapaaehtoinen, mutta Mauno siitä viimein\nteki muistutuksen.\n\n— Sinä otat aina sen puolen, jossa on rahaa muassa, sanoi hän.\n\n— Eihän se mitään, lohdutteli Kusto. Sinä saat tavarat sitä parempia.\n\n— En minä aina paraimpiakaan tahtoisi, sillä se on rahoille hupa.\nAsetetaan nyt niin, että vuorotellen toiselle ja toiselle rahapuoli.\n\n— Ei hyvä veli se oikein sovellu, sillä kuka sen takaa, tuleeko enempi\nsinulta kuin minultakaan olluksi ajattelematta omaa etua, kuin on\nedeltäpäin tiedossa, mikä tavara millekin joutuu. Jaetaan ennen vaikka\narvalla silloin kuin kumpainenkin haluttaisi ottaa saman puolen.\n\n— No jaetaan arvalla, mutta mistä ne arvat tehdään?\n\n— Onhan meillä pieniä penniä, laitetaan niistä. Anna sinä yksi, minä\npanen toisen.\n\n— Tuossa on, vaan mitenkä niillä...\n\n— Kohta sen näet.\n\nKusto otti veitsensä ja raapasi sen kärjellä toisen pennin kupeesen\npari raamua.\n\nEnsimäisen erimielisyyden sattuessa vetäsi Kusto jaettavaan esineesen\nhiilellä ristin ja asetti sitten pennit hattuun, jossa puisteli niitä\nvähän aikaa ja sitten ottamaan. Jolle nousi merkitty penni, se sai\nhiiliristillä merkityn esineen.\n\nTämän keinon keksittyä jatkoivat veljekset jakoa aivan tyytyväisesti,\nvaikka kyllä siinä meni monta päivää. Viimein joutuivat miesten omat\nvaatteet jaettavaksi ja siinäpä ei enää entiset jakotavat oikein\nsoveltuneet. Kusto oli paljon pienempi Maunoa, joten vaatteita ei\nsopinut vaihettaa. Täytyi panna omatunto kiusaukseen, niin vaarallista\nkuin se olikin. Pahimmin pelkäsi Kusto veljeänsä, sillä se oli pitkässä\njakotyössä käynyt entistään joutuisammaksi hinnoittelemisessa. Kerran\n-vaan katsahti esineen päälle ja tekasi samassa numerot päreen\npinnalle. Siinä olikin parhaallaan käsissä muutamia paria hurstihousuja.\n\n— Mauno, tee omantunnon mukaan! varoitti Kusto katsellen lahkeen suut\nja kaikki. Uneuta sinä pois mielestäsi, että nämä ovat minun housut,\neläkä pane korkeampaa hintaa kuin oikein. Katsos, täälläkin on reikä.\n\n— Revennyt vähäisen, mitä se...\n\n— Niin, ja Kuston housut ovat pienempiäkin, sanoi äiti, joka oli tullut\nkatsomaan vaatteiden jakoa ja pitämään siinä lempipoikansa puolta.\n\n— Sekin on otettava lukuun, vahvisti Kusto.\n\n— Mitäs te sanotte siihen, kun leipä loppuu, mistä minä jauhoja otan?\nkysyi äiti, kesken muun homman.\n\n— Niin, mitenkä tehdään, sanoi Kusto kääntyen Maunon puoleen.\n\n— Ottakaa nyt kumpaisen säkistä hyvänsä ja toisella kerralla toisen.\nMuistaahan nuo.\n\n— Ei sen äidin muistiin ole luottamista, sanoi Kusto. Käy mittaamassa\npuntarilla yhtä paljon kumpaisenkin säkistä; se on selvin.\n\n— Potattiakin pitäisi hakea kuopasta, minä en niitä sieltä asti saa,\nkun säilöstelee jalkoja.\n\n— Ja nehän ovat unehtuneet vielä jakamatta.\n\nVaatteiden jaon toimittivat he kumminkin loppuun ja sitten kävivät\nyhtenä antamassa äidille jauhoja ja siltä tieltä suoraan potattia\njakamaan ja noutamaan.\n\n— Kapalla ne kaiketi jaettaneen, sanoi Mauno ja aikoi ottaa sitä\nkäteensä aitasta lähtiessä, vaan Kusto joutui estämään.\n\n— En minä anna hiekkasia potattia mitata vasta ruunatulla kapalla, se\nkuluu siinä, sanoi hän ja otti omansa pois.\n\n— No milläs ne mitataan? kysyi Mauno vähän kiukustuen.\n\n— Ennen vaikka puntarilla.\n\n— Sinä sitä et osaa millään muulla kuin puntarilla, sanoi Mauno alkaen\ntyölästyä. Silläkö ne halotkin jaetaan?\n\n— No pysytäänhän, veli Mauno, sovinnossa loppuun asti, houkutteli\nKusto. En minä voi panna mittakappaani hiekkaisiin potattiin, sillä ei\nsen tarvitse paljon kulua, kun se ulos mitatessa viepi useita jyviä\nliikaa. Mitataan vaikka pienellä vakalla ja sitten tähteet puntarilla.\n\nKusto piti hyvin kovasti puntarimitan puolta ja vasta sitten, kuin\nMauno sanoi, että kaikki ihmisethän sillä nauravat, jos tietoon\npääsevät, heitti puntarin pois ja tyytyi siihen, kun Mauno lupasi jakaa\nloput yksin potatin, ja niin se kävikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVeljes-eron päätyttyä pyöri Kuston päässä monenlaisia ajatuksia. Olisi\npitänyt lähteä talon ostoon, mutta lumi lepäsi mailla ja esti näkemästä\nminkälaiset ovat niityt ja pellot. Toiseksi olisi ollut mentävä\nsulhasiksi, mutta morsian oli tuntematoin, ei edes nimeä muistanut.\nKovin nukkavierut olivat sulhaisvaatteetkin, mutta sääli oli ruveta\nuusiakin laittamaan, kun ei ollut kotona kudottua vaatetta.\n\nViimein keksi Kusto keinon ja rupesi vasikannahkain ostelijaksi.\nSiinä sivussa oli hyvä tilaisuus katsella taloa itselleen ja käydä\nkysäisemässä, mikä sen morsiamen nimi on ja että olisiko siitä minkä\nverran etua talon ostoon.\n\nEnsimäiseksi kierteli hän Jokijärven kylällä, tiedustellen yhdeltä\nja toiselta sen seudun kaupan alla olevista maista ja pian hänellä\noli jotenkin tarkat tiedot niistä. Täältä jatkoi hän matkaansa sille\nkylälle, jossa tuo hänelle neuvottu morsian-ihminen oli.\n\nVasikannahkoista ei Kustolla ollut erittäin suurta vastusta, sillä\nhän antoi kovin huokeat hinnat. Muumia kymmeniä niitä oli kumminkin\nkertynyt, niin että reen laidan yli häilyi koko joukko vasikanhäntiä,\njotka ilmaisivat minkä liikkeen harjoittaja tässä oli.\n\nJuurikan taloon mennessä liikkui Kustossa vähän rauhattomuuden väreitä.\nKaikki olivat tuntemattomia ja naisia, nuoria jos vanhojakin, liikkui\nniin monta, ettei niistä päässyt mitenkään selville. Pinolta huomasi\nhän renkipojan ja siltä sopi parhaiten kysellä.\n\n— Onko tässä talossa monta talontytärtä? kysyi hän pojalta.\n\n— Onhan niitä neljä, sanoi poika.\n\n— Entäs nuo toiset?\n\n— Ne ovat muita talon ihmisiä.\n\nEi ikään tästä tule selvää, ajatteli Kusto. Hän ei ollut oikein\nrohkea näissä asioissa. Tärkeintä olisi ollut tietää, kellä niillä\non perintömäärä tiedossa, mutta ei hän voinut sitä kysyä tuolta\nrenkipojalta, se ei näyttänyt kylliksi totiselta.\n\nOnneksi keksi Kusto keinon, miten pääsi itsensä naisväen puheelle. Hän\npani vakkaan silppuja ja meni navetan puolelta etsimään niille lämmintä\nvettä kasteluksi.\n\n— Oletteko talon ihmisiä vai palvelijoita? kysyi hän ensimmäiseltä\nnaiselta, joka ammensi vettä.\n\n— Siitä olen siltä väliltä, vastasi nainen.\n\n— Kenenkähän luvalla täältä saisi vettä, arveli Kusto ja katseli\nuteliaana puhuteltavaansa.\n\n— Ottaa minun luvalla, ei näy tässä parempiakaan luvan antajia, sanoi\nnainen tehden työtänsä.\n\nKusto ei osannut miten jatkaisi keskustelua. \"Siltä väliltä\", ajatteli\nhän naisen sanoja, hämmennellen apetta. Saattaisi olla tuokin, mutta\ntottahan se silloin olisi talon ihminen.\n\nNaisen ulkomuoto ei ollut vähääkään viehättävä, niin että Kusto saattoi\nmielellään uskoa tämän toiseksi. Hän päätti antaa aikaa asialle ja\ntekasi pienen hätävalheen, että hän on matkalla vähän vilustunut ja\npyrki taloon yöksi, vaikka olikin keskipäivä. Tekipä vielä illan\nkuluessa sellaisen uhrauksenkin, että keitätti suuren pannun kahvia\nja juotteli talon väkeä, sekä joi itse. Ja sillä tavoin hän pääsi\nselville, että se haettava oli kuin olikin aivan sama, jota päivällä\npuhutteli navetassa. Hän oli isännän sisar, Reeta nimeltään, vanha\npiika, usein hyvin kiukustunut elämäänsä ja asemaansa.\n\nHämärätä viettäissä teki Kusto muutaman tuttavuus yrityksen Reetalle,\nmutta tuli kohta huomaamaan ettei sitä ollut hyvä lähennellä\ntalottomana ollessa, vielä vähemmin vasikannahkan ostelijana.\n\nKusto ei pahastunut Reetan katsantokannasta, piti sitä päinvastoin\ntaloisen ihmisen merkkinä, kun ei mielly maattomiin joutomiehiin.\nTämä vähäinen kosinta puuha antoi kiihoitusta Kuston maan ostolle.\nNaapurissa vielä kertoivat, että Reetalla olisi joku leskimies, talon\nisäntä, kosiana. Tämä tieto kiihoitti kilpailemaan, eikä nyt joutanut\nkesää odottamaan. Hän lähti tositeolla kyselemään tilusten hintoja ja\nostikin kohta pienen rappeutuneen tilan. Heti ostettua muutti hän sinne\ntavarat ja elukat, sekä toi äitinsä hoitamaan taloutta.\n\nTalon isännäksi päästyä lähti Kusto julkisesti kosintamatkalle. Hän\nmeni kuin tuttuun paikkaan ainakin ja esitti kohta morsiamelle asiansa.\n\n— En minä lähde sinne vanhan akan käskettäväksi, teki morsian tenän\nensi aluksi.\n\n— Ei se äiti ole siinä sen pitemmältä kuin sinä tulet, se menee toisen\nveljen luokse, selitteli Kusto ja sai kuin saikin taipumaan, niin että\nliitot tehtiin ja kihlaiset juotiin.\n\nSitten seurasi \"syynillä\" käynti sulhasen kotona, joka päättyi hyvin,\nvaikka kyllä morsian ensin halveksi mokomata \"räsämänttiä\", kun ei\nollut kattoakaan kaikissa huoneissa.\n\n— Vaihdetaan parempi, kun aika joutuu, lohdutteli sulhanen.\n\nEnsimmäisen kuulutuspyhän lauantaina meni Kusto morsiamen kotiin,\npannen vanhan tavan mukaan matkakirstuun runsaasti eväitä, joilla\nkestitsi morsiustalon joukkoja. Vanha äiti oli eväät laittanut, vaikka\nkyllä niitä tarkoin katsellen olisi luullut ostetuiksi, sillä jokaisen\nleivän kupeessa näkyi puntarin koukun jälki.\n\nHäiden viettämisen tahtoi morsian viivytettäväksi kesään ja suostui\nsiihen Kustokin, mutta sitten sattui asioita, jotka vaativat\nkiirehtimään. Lähellä oleva suurempi talo joutui velkainsa tautta\nkaupan alaiseksi ja sen olisi saanut nyt kohtuullisella hinnalla,\njos vaan oli rahat valmiina. Tätä tilaisuutta ei Kusto saattanut\nantaa mennä sivu ja hän riensi morsiamensa luokse muuttamaan\nvihkimispäätöstä, niin että se tapahtuisi heti paikalla. Ennen\nvihkimistä ei ollut sovelias mennä pyrkimään rahojen haltiaksi.\nMorsiamensa tapasi hän kovassa kankaan laittopuuhassa.\n\n— En minä lähde vihille ainakaan ennen kuin tämän kankaan saan\nkudotuksi, sanoi Reeta päättävästi.\n\n— Anna nyt sen kankaan jäädä kesken ja kudo siellä, houkutteli Kusto\nmitä suloisimmin.\n\n— Onko siellä kangaspuut?\n\n— Ei ole, vaan kyllä minä haen lainaan.\n\n— Minäpä en lähde lainan varaan, minkälaiset rämät satut saamaan.\n\n— No minä ennen vaikka ostan uudet, jos ei saa lainaamalla, lupaili\nKusto.\n\n— Kaikenlaisia kiireitä sinulla pitää olla, ihmetteli Reeta\naikomuksessa antaa myöten. Onko siellä mitä tapahtunut, kun minun\npitäisi sinne niin kiireellä joutua?\n\n— Ei sinne sinun tulolla olisi mitään erityistä kiirettä, sanoi Kusto\nrehellisesti ja kertoi sitten kuinka huokeilla päällisillä hän saisi\nsuuremman talon, kun vaan joutuisi rahat.\n\n— Vai niin, sanoi morsian ja katsahti jo vähän tylysti sulhaseensa.\nKoska se on sillä lailla, että minun tulolla ei ole mitään kiirettä,\nkun vaan rahat joutuisivat, niin saat pitkään odotella kumpaisiakin.\nTule ensi lauantaina pappilaan, niin tehdään ajoissa ero.\n\nKusto ihan hämmästyi ja koetti purkaa puheitaan, lupailipa kesäänkin\nodottaa, mutta asia oli jo pilalla.\n\n— En minä ole niin miehen puutteessa, että lähtisin sinun maittesi\npäällisiksi.\n\n— Sovitaan pois, houkutteli Kusto yhäkin. Se on niin ilkeä mennä\npuruille ja tulee se maksamaankin kymmeniä markkoja sinulle, sillä minä\ntahdon tilin mukaan kaikki kuluni.\n\n— Elä minun markkojani sure. Markkasi saat, etkähän sinä muuta vailla\nolekaan, sanoi morsian ilmeisen tylysti. Tule vaan ensi lauantaina\npappilaan.\n\nOli Kustosta vähän ikävätä, kun niin hyvät toiveet menivät tuolla\nlailla. Ei hän sentään suuriin suruihin antautunut, eikä herennyt\ntoivottomaksi. Maan vaihto oli saatava toimeen millä tavalla hyvänsä ja\nkun näytti siltä, ettei naimiskaupan kautta ennätä hankkia rahoja, ei\nollut muita keinoja kuin kiire velan otto.\n\nKusto alkoi heti kysellä, kellä tiedettäisiin olevan rahoja lainata.\nEivät muistaneet olevan niissä tienoin kellään rahoja. Viimein joku\narveli, että ehkä Myssylässä olisi, mutta se isäntä kuuluu olevan\nsalarikas saituri, ettei ilmoita rahojaan, eikä anna velaksi,\nkuin hyvin harvoille. Kustossa heräsi toivo, sillä hän ei pitänyt\nmainittuja ominaisuuksia minäkään pahana. Ja eikös Kusto arvannutkin\noikein. Siellä löytyi niin erinomainen isäntä, että Kusto otti hänet\nikipäiviksi esikuvakseen. Se oli alussa puhutellen niin köyhä, että jos\nei Kusto olisi edeltäpäin tietänyt, olisi hän ehkä ollut taipuvainen\nauttamaan sen kurjaa kohtaloa muutamalla pennillä. Köyhyys paistoi\njoka kohdasta. Huoneet olivat päälle kaatumassa, talon kalut kaikki\nvanhoja kuluja, eikä niitäkään, kuin ihan välttämättömimpiä. Semmoisia\nkuin kahvipannuja ei ollut ensinkään. Isännän vaatteus kokonaan,\nmutta varsinkin housut, menivät paikkojen paljoudessa edelle Kuston\narkihousuista.\n\nKauvan aikaa puhui Kusto kauppa—aikeistaan, ennen kuin johti puheen\nrahoihin.\n\n— Eihän minulla mitä rahoja ole, kielsi Myssynen heti.\n\n— Niinhän nuo ihmiset puhuvat että on teillä, sanoi Kusto.\n\n— Joku satanen jos sattuu olemaan, niin siitä ovat ottaneet puhuakseen.\n\nKusto ei ollut kuulevinaankaan Myssysen rahattomuutta, vaikeroitsi\nvaan omaa puutettaan ja esitteli maatansa velan vakuudeksi. Ja viimein\nsieltä taas \"joku satanen\" ilmestyi, josta se monen verukkeen perästä\nkohosi tuhanteen ja lopulta lupasi Myssynen katsella summan täyteen,\nsillä aikana kun Kusto käypi päättämässä talon kaupan ja teettää\nvelkakirjan.\n\nTyytyväisenä palasi Kusto kotiinsa, sillä nyt olivat rahat tiedossa ja\nolipa hän nähnyt samassa talossa tytönkin, jota päätti käydä kysymässä,\nniin pian kun sai entisen kanssa tilit selväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuonolla kevätkelillä ja keskellä kauppakiireitä täytyi mennä\nlauantaina pappilaan puruille entisestä morsiamesta. Eri teitä ja eri\nhevosella ajoi sinne kumpainenkin. Asiasta ilmoitettua rovastille,\nkatsoi tämä heihin kumpaankin tutkivasti ja virkkoi:\n\n— Kun täydessä ijässä olevat ihmiset olette noin kevytmielisiä.\n\n— Tämän Reetan syy se on kokonaan, selitti Kusto, osoittaen selvyyden\nvuoksi sormellaan.\n\n— On yhtä paljon itsesikin, vastasi Reeta.\n\n— Mitä ne syyt ovat? kysyi rovasti.\n\n— Ei ihan mitään, jouduttautui Kusto selittämään sormellaan\nviittilöiden. Tämä Reeta vaan aivan tyhjästä kyllästyi ja tahtoo\npurkaa, ja samahan se on. Sen minä kumminkin tahdon, että Reeta ennen\npurkua maksaa tilin mukaan kaikki minun matkakuluni ja muut menot...\nTäällä on tilikirjat.\n\nKusto alkoi kaivaa niitä poveltaan.\n\n— Ehkäpä ne ennätätte muuallakin selvitellä, sanoi rovasti, täällä ei\nolisi aikaa näin lopulla viikkoa.\n\n— Se on oikein sanottu rovastilta, kiitteli morsian. Vai täällä hänen\ntilikirjojaan ruvetaan tutkimaan. Ja tuostahan nyt kuulette, mitkä ne\neron syyt ovat. Eihän tämä minusta välittäisi mitään, kun vaan saisi\nrahani.\n\n— Elkää uskoko, rovasti, se on kaikki vihapuhetta, sanoi Kusto ja pani\ntilikirjat taskuunsa.\n\nRovasti naurahti ja toimitti sitten eron, viitsimättä pitemmältä\nkuunnella heidän syitänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä viime lopussa koitteli eronnut morsian Kuston kärsivällisyyttä,\nkun ei antautunutkaan tiliin matkakuluista, ajoi vaan kotiinsa ja käski\ntulla sinne, jos on saaliissa. Mutta ei Kustokaan heittänyt tiliänsä\nperimättä, vaan ajoi perästä.\n\nPaljon kylmempää oli nyt kohtelu, kuin edellisillä kerroilla. Heiniä\ntosin viskasivat hevosen eteen, vaan talliin eivät panneet, eikä\nmiestäkään viety kamariin. Tilintekokin tapahtui tuvassa kaikkein\nkuulten.\n\nAsianomaiset istuivat toinen toisessa päässä pöytää, Kustolla tuttu\ntilikirja edessä ja kädessä lyijykynä, että jos tarvitsisi tehdä\nkorjauksia kotona tehtyihin laskuihin.\n\n— Kaksi käyntiä täältä kautta pappilassa, alotti Kusto, yhteensä 52\nja puoli virstaa, joka, luettuna 10 penniä virstalle ja 6 penniä\npeninkulmalle rekirahaksi, tekee yhteensä 5 markkaa 50 ja puoli penniä.\nReeta, onko oikein?\n\n— Tottahan tuo lienee oikein, vastasi Reeta arviolta.\n\nKusto merkitsi sen kohdan hyväksytyksi.\n\n— Sitten kaksi matkaa täällä, yhteensä 26 virstaa ja rekirahat, summa 2\nmarkkaa 75 penniä. Reeta, onko oikein?\n\n— Mahtaa olla, vaan lasketko sinä senkin vasikannahkain ostossa\nkäyntisi tähän?\n\n— Ei, ei, vakuutti Kusto totisesti ja niin kiintyneenä tileihinsä ettei\nyhtään huomannut syrjäisten naurun tirskunaa. Nämä viimeiset ovat\nsulhasina käynti ja toinen se, jolloin ilmoitit erottavan. Muistathan.\n\n— Muistan.\n\n— Sitten miehen ja hevosen arkipäivä. Onko 2 markkaa paljo?\n\n— Pane vaan sinne.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Sitten seuraa tili eväistä. Kolme rieskaa ja kaksi leipää, niinkun\nsen näit, yhteensä 18 naulaa ja neljännes, joka 15 pennin jälkeen\nnaulalta tekee 2 markkaa 73 ja puoli penniä. Reeta, onko oikein?\n\n— Antaa vaan tulla.\n\n— Sitten kalakukko, niinkun sen näit, jossa oli 4 naulaa kaloja ja 1\nnaula sijanlihaa. Onko, Reeta, mielestäsi paljon, jos pannaan kaloille\nja kukon kuorelle 1 markka ja lihalle 50 penniä?\n\n— Kyllä kestetään.\n\n— Paistettua sijanlihaa 3 naulaa paraalta paikalta, niinkun sen näit.\nOnko paljon 60 penniä naulalle?\n\n— Kestetään sekin.\n\n— Sitten 2 naulaa voita, niinkun sen näit, 75 penniä naulalle. Mitä\nsanot, Reeta?\n\n— Sepä taisikin olla viimenen.\n\n— On täällä vielä kahvitili, muistutti Kusto. Kaksi kuppia nisun kanssa\nja kaksi ilman. Yhteensä 30 penniä. Onko paljon.\n\nReeta ei vastannut mitään, kysyi vaan yleistä summaa ja saatuansa\ntietää, heitti jotenkin tylyllä tavalla rahat Kuston eteen ja tarttui\nsamassa arvostelemaan tiliä.\n\n— Mistä sinä tiesit niin neljännesten päälle kaikki leivät ja lihat?\n\n— Minä pelkäsin tämmöistä tapausta ja punnitsin varalta, selitti Kusto.\n\n— Ja sitten ilkesit tulla meitä puntarin nokasta syöttämään.\n\nReetalla oli aikomus pitää pitempi erojaispuhe entiselle\nrakastajalleen, mutta samassa tuli renkipoika ulkoa ja sanoi että\nvieraan hevonen on potkaissut porsasta, niin että se taitaa kuolla.\nMonissa miehin mentiin ulos ja totisesti siellä porsas sätkytteli\nviimeisiä kertoja sorkkiansa. Se oli saanut armottoman kovan potkun\npäähänsä terävänaulaisesta kenkäjalasta.\n\n— Kyllä siinä meni porsas, surkutteli emäntä. Kaikenlaisia hevosia\nheitä on.\n\n— Ei siinä tule mitään vahinkoa, kun lopettaa kiireelle ja panee\nlihaksi, lohdutteli Kusto.\n\n— Lopetettava se kyllä näkyy olevan, puuttui isäntäkin puheesen, mutta\nturhaa on sanoa, ettei siinä vahinkoa tulisi, parin kuukauden vanhassa\nporsaassa.\n\nRenki sai käskyn lopettaa porsaan ja muut joukot poistuivat äänettöminä\nhuoneesen.\n\n— Olipa se vähän ikävä tapaus, puheli Kusto kynsiskellen tukkaansa.\n\n— Oli se tavallaan, sanoi isäntä tekeytyen totiseksi, vaikka hänelle\nsamalla näkyi juolahtavan hupaisempi ajatus mieleen. Asia on minun\nmielestäni niin, että kenen eläin vahingon tekee, se sen maksaa.\n\nKustolle tuli tuiki vaikea olla, kun kuuli puhuttavan maksusta.\n\n— Jääpihän siitä lihat taloon, koki hän esitellä. Otatte toisen porsaan\nja minä annan 50 penniä \"kärsärahaksi\".\n\n— Antaa olla kukkaron aukomatta niin vähän tautta, keskeytti isäntä.\nTästä täytyy tehdä toisenlainen tili. Vieras saapi pitää porsaan\nomanansa, kun maksaa meille laskun mukaan sen ruan ja hoitopaikan.\n\n— Mitenkä sitä osaa laskea, kun ei ole mitan mukaan syötettynä, sanoi\nKusto, ihmestyen isännän esityksestä.\n\n— Onhan se vähän vaikeata, kun ei aavistettu tämmöistä tapausta, eikä\nosattu syöttää puntarin nokasta, sanoi isäntä. Mutta kyllä siitä selvä\nkuitenkin tulee. Noutakaapa tytöt se porsaan allas, niin mitataan\nkuinka paljon se vetää ja siitä sitä päästään laskujen perille.\n\nMutta tytöt eivät olleet käskyä kuulevinaankaan, menivät juoksujalassa\ntoisiin huoneisin nauramaan.\n\n— Mitä ne arvelivat kun eivät tuoneetkaan, torui isäntä totisena ja\nkäski sitten renkipojan noutamaan allasta.\n\nPoika hyppäsi kiireesti ja heitti suu naurun virnissä altaan olaltaan\nlattialle.\n\n— Näinkö suuri, ihmetteli Kusto. Tämähän vetää pari kannua. Ei se ole\njaksanut syödä tämän täyttä kerrallaan.\n\n— Pitää kutsua niitä jotka ovat syöttäneet, sanoi isäntä. Käskepä Reeta\ntänne.\n\nRenkipoika haki Reetan, vaan ei siitä ollut avuksi.\n\n— Minä vähättelen teidän porsastiliinne, kun olen päässyt itse\nselväksi, sanoi Reeta ja meni matkoihinsa.\n\nEi ollut isännän omistakaan tytöistä selon antajaksi, ne vaan nauraa\nkikattelivat toisissa huoneissa. Emäntä viimein tekeytyi totiseksi ja\nkävi selittämässä porsaan ruokintajärjestyksen, että sitä on syötetty\nkuukauden päivät nuorella maidolla ja toinen kuukausi piimällä, ja\nettä maitoa se on juonut ainakin puoli kannua päivässä ja toisella\nkuukaudella piimää koko kannun päivässä ja viimeiseltä vähä jauhojakin.\n\n— Tulipas siitä selvä, sanoi isäntä. Ehkä ei tarvitsekaan mitata\nallasta, vai miten sulhanen tahtoo.\n\nKusto oli jo ennättänyt kiintyä laskuihinsa, eikä joutanut vastaamaan,\nvaikka kunnianimellä mainittiin.\n\n— Kalliiksi se nousee, sanoi hän viimein.\n\n— Eikö mitä, rauhoitteli isäntä. Kolmekymmentä kertaa puoli kannua, on\n15 kannua, joka 30 pennin mukaan kannulta on niin paljon kuin — — 4\nmarkkaa 50 penniä, ja kolmekymmentä kannua piimää 10 pennin mukaan 3\nmarkkaa; yhteensä 7 markkaa 50 penniä.\n\n— Paljon nousee noin pienestä porsaasta, jahkaili Kusto uudestaan.\n\n— Kyllähän se syöttöporsas tulee maksamaan, sanoi isäntä. Mutta\nkoitetaan hoitopuolta supistaa niin pieneksi kuin suinkin. Onko paljon,\njos pannaan hoitopalkaksi 1 markka.\n\n— Siinähän on, myönnytti Kusto huolissaan. Tämä on aivan veli Maunon\nsyy. Minä jo sanoin kun se tuon hevosen osti, että se saattaa tehdä\nvahingoita.\n\n— Mitäpäs ne tähän kuuluvat, sanoi isäntä ja alkoi jatkaa tiliänsä,\nSitten, seuraa tili porsaan huoneen hyyrystä. Mitäs sanoo sulhanen,\nonko 50 penniä paljon?\n\nKusto näytti havahtavan ja katsoi mitään virkkamatta isäntään,\njonka laskutapa alkoi tuntua kovin tutulta. Isäntä ei ollut sitä\nhuomaavinaan, jatkoi vaan edelleen.\n\n— Sitten 25 penniä porsaan vuodepehkuista. Mitä sanoo sulhanen, onko\npaljon.\n\nNyt ei enää Kusto epäillyt mitä tämä peli oikeastaan oli ja hänessä\nheräsi toivo, ettei ehkä rahat kulukaan. Hän alkoi kahmuilla turkissaan\nja virkkoi:\n\n— Pitää tästä lähteä kotiinsa ajamaan, leikkiähän tämä taitaa olla.\n\n— Tästä on leikki kaukana, sanoi isäntä, tekeytyen totiseksi. Käy vaan,\npoika, nostamassa porsas rekeen, täyden hinnan minä kuitenkin perin,\njos ei se muuten tule, niin oikeuden kautta.\n\nKusto huokasi syvään, ja alkoi kaivaa kukkaroansa.\n\n— Eikö sitä yhtään helpoiteta? kysyi hän vielä rukoilevasti.\n\n— No menköön seitsemästä markasta tämän lyhyen sukulaisuuden muistoksi.\n\nKusto luki äänettömänä rahat ja heitettyänsä kiireesti isännälle\nhyvästit, lähti ulos.\n\nRenkipoika oli täyttänyt isäntänsä käskyn ja samalla tyydyttänyt\nomaakin kujeiluhaluansa ja asettanut porsaan istumaan reen perään,\nvasemmalle puolelle.\n\nKusto ei tuosta nostanut mitään melua, siirsi vaan siivosti porsaan\nrekensä keulapuolelle, heitti loimen peitoksi ja alkoi ajaa. Talon\njoukot katsella kurkistelivat ikkunasta sulhasen poistumista ja\nuseammat nauroivat. Reeta oli totisin muita.\n\n— Taidatpa olla pahoillasi, sanoi Reetan veli. Tuosta saat nämä\nporsasrahat palkinnoksi.\n\n— Vieläpä minä pahoillani, sanoi Reeta. Vaan olisit tuon saanut heittää\nvähemmällä, nyt vei sen porsaan.\n\n— Kuolleen porsaan, nauroi isäntä. Jouti viedä, ettei tarvitse aivan\ntyhjänä mennä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHevoskauppiaana ollessaan oli Kusto kuullut, että kaupan purkautuminen\npilaa vastaisen kauppaonnen ja sitä samaa hän vähän pelkäsi Reetastakin\nerotessa. Tämä pelko ei kumminkaan saanut kovin pitkiin ajatuksiin.\nToisen kerran raha-asioilla käydessään teki hän jo Myssylän Marille\nkoristelemattoman kosintatarjouksen ja se sattui paikalleen. Tyttö\noli aivan halukas lähtemään itaran isänsä kotoa, sillä eipä siitä\nkovin korkealle käytynä tahtomassa, jos olisi odottanutkin. Eikä tytön\nisälläkään ollut vastaan sanomista, vävypoika oli aivan hänen mielensä\nmukainen. Ainoa muistutus isältä oli se, että velka on sittenkin\nmaksettava, joskaan ei erittäin kiireelle. Tällä muistutuksella ei\nollut tarkoituksena kieltää tyttäreltä perintöä vastaisuudessa, vaan\nainoastaan pakoittaa vävypoikaa vireäksi hankkimaan.\n\nKauniimman juhannuskesän aikana tuoda köräytti Kusto nuoren emännän\nkotiinsa, Häiden vietossa vältettiin liikaa tuhlausta ja niitäkin vähiä\nmenoja vedettiin vierailta takaisin huomenlahjan nimellä.\n\nNuorelle emännälle ei oltu edeltä päin laitettu mitään mukavuuksia,\neikä tämä ollut oppinutkaan semmoisiin.\n\nNyt kesällä hän kyllä sai pienen omituisen aitan, mutta talvella\nsai tyytyä joukon yhteiseen tupaan. Kamaria olisi kyllä ollut, vaan\nniistä oli lattiat lahoneet ja uunit hajonneet, eikä Kusto näin\ntuottamattomiin töihin varojaan kuluttanut.\n\nYhden poikkeuksen entisistä tavoista sai nuori emäntä toimeen,\nnimittäin sen, että ostettiin kahvipannu ja kaikki siihen kuuluvat\nkojeet. Isäntä osasi kuitenkin johtaa niin, ettei ne tulleet\nköyhtymisen välikappaleiksi, vaan niillä päin vastoin kiepoteltiin\nrahoja kotiin päin.\n\nTanssihaluisella kylän nuorella väellä ei ollut tähän asti suosittua\nkokouspaikkaa sunnuntai-iltana, vaan nyt he huomasivat Kustolan olevan\nheille avoinna. Ilmaiseksi eivät he kumminkaan saaneet hyppiä, oli\npistettävä rahamaksu isännän kouraan, taikka pyydettävä emäntää kahvia\nkeittämään. Toinen tai toinen keino auttoi ja useimmin he käyttivät\ntätä jälkimäistä. Mutta jos kahvin keitättäjät loppuivat, silloin tuli\nisännältä kielto tanssimiseen. Ei auttanut muu kuin jatkaa kahvin\njuontia, vaikkei se useinkaan ollut sikurivettä viisaampaa.\n\nSama kahvipannu se suoritti ison osan renkien palkastakin. Kusto\nvalitsi aina nuoria, ymmärtämättömiä poikakossia rengikseen, jotka\nsitten sunnuntai-illan iloissa ensimmäisinä miehinä pehvastelivat ja\nkeitättivät kahvia. Eikä siihen ollut kieltoa muunakaan aikana. Usein\nKusto itsekin kehoittamalla kehoitti, että \"eikö pojat keitätä kahvia\".\nJa mikäs siinä: pojat keitättivät; olihan se niin miehevätä juoda\nomaansa ja saipa kiitoksiakin, kun antoi isännälleen ja emännälleen.\n\nKekrinä tämä huvi ei enää niin hyvälle tuntunut, kun sai ikäväkseen\nasti istua tilinteossa vastaamassa kahvipannukysymyksiin.\n\nJos ajatellaan rengin nimeksi Juho, niin kävi toimitus tähän tapaan:\n\n— Ensimäkien pannullinen kahvia, kaksi viikkoa jälkeen keyrin, penniä.\nJuho, onko oikein? niin tilikirja näyttää.\n\n— Oikein on, täytyy Juhon vastata, muutoin tulee sama kysymys uudestaan.\n\nLomaan löytyi muitakin muistoonpanoja esim. tämmöisiä:\n\n— Hangosta haara katkennut, 45 penniä. Juho, onko oikein? niin\ntilikirja näyttää.\n\n— Katkesi kaiketi se.\n\n— Sitten rukkasen peukalon paikkaa 4 pennin edestä. Juho, onko oikein?\nniin tilikirja näyttää.\n\n— Oikein on.\n\n— Sitten lapsen tuohisesta mansikoita 3 pennin edestä. Juho, onko\noikein? niin tilikirja näyttää.\n\n— Suusta ovat menneet nekin, vastaa Juho rehellisesti.\n\nJos Juholle sattuu jäämään palkastansa jäännöstä, esittelee Kusto siitä\njotain kaupantavaraa ja varta sitten, jos ei kaupoilla sovita, antaa\nrahat käteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamissa vuosissa kiipesi Kusto velattomaksi ja appiukon kuoltua hän\noli seudun rahakkain mies. Mutta lisän hankkiminen ei siltä vähääkään\nlaimentunut. Jos maanviljelys antoi hyvin, niin kaupalla vielä lisää.\nTähän aikaan oli elonkauppa edullisinta ja varsinkin, jos sai ensin\nostaa huokealla salakauppiailta. Suuresta kylästä semmoisia kyllä\nlöytyi ja Kusto oli heidän uskottu ostajansa.\n\nKun Kuston omat lapset joutuivat kymmenen ja toisenkymmenen ikävuoden\nalulle, olivat ne isällään apuna. Ne harjoittivat välittäjäliikettä ja\ntoivat ehtimiseen isällensä jyväpussia, selittäen että näitä on tuotu\nsieltä ja sieltä heidän myötäväksensä. Kusto otti hyvillä mielin jyvät\nvastaan ja kyseli:\n\n— Antaako ne teille penniä palkasta?\n\n— Antaa, antaa, selittivät lapset.\n\n— Minä saan 10 penniä.\n\n— Minä 15 penniä.\n\nKusto mittasi jyvät ja maksoi rahat, varoitellen, ett'eivät lapset\npudottaisi, vaan veisivät omistajilleen. Hän oli hyvillään lastensa\nrahanhankkeesta, kun vielä lisäksi kuuli että niillä ostetaan vaatetta.\nJa totta ne puhuivatkin. Pojalle, samoin kuin tyttärillekin ilmestyi\naina vähän väliin uusia ostohuivia ja hattuja, jopa vihturiinia\nja verkaakin, ilman isältä rahaa pyytämättä. Kerran hän jo yritti\nepäillä, että mistä niille niin paljon rahaa tulee, mutta rauhoittui\npian, kuin lapset sanoivat saaneensa lisää marjoilla. Tämä marjoilla\nrahan hankkiminen istuutui Kuston mieleen pitemmäksi aikaa, niin\nettä hän seuraavana syksynä pani toimeen suuremmoisen puolukkain\npoiminnan. Arkipäivinä sinne eivät joutaneet muut kuin lapset;\naikaisilla oli muita syystöitä, varsinkin elojen puintia. Mutta kun\ntuli sunnuntaipäivä, jolloin heitetään pois kaikki \"ruumiilliset työt\",\nniin silloin isonsa pienensä kontit ja pussit selässä ahoja pitkin\njuoksemaan. Palvelijatkin lähtivät mielellään, kun saivat isännältänsä\nmaksun marjoistaan, vaikka ei tosin korkeinta hintaa. Isäntä itse\ntoimitti sitten marjat kauppapaikkaan.\n\nTalo oli näiden retkien aikana autiona, ovet lukossa ja avaimet isännän\nja emännän taskussa. Siat ja kanat olivat ainoat kotimiehet, vaan nekin\nasustivat enimmästi riihen edustalla, siat röhkien ja tassutellen\nmaahan karisseita jyviä ja kanat kaakattaen puikkelehtivat sikain\nlomassa pitämässä puoliansa.\n\nMuutamana sunnuntaina oli Kusto sattunut puolukkaan lähtiessään\nlyömään rajunlaisesti puita riihen uuniin, niin että se syttyi\nkeskellä päivää palamaan. Pian oli siinä semmoinen tulen tohakka, että\nvartiat lähtivät, mitä kiireintä karkua pihaan, toiset röhkien, toiset\nkaakattaen. Kuuma riihi palaa tuprahti niin pian, ettei sitä keskellä\npäivää moni naapurikaan huomannut. Muutamat, jotka huomasivat, kävivät\njoutessaan sen hiiltymistä katsomassa ja menivät sitten rauhallisina\nkotiinsa.\n\nIllan hämärtäessä palasivat marjamiehet, jokaisella kannannainen\nnivakka puolukoita.\n\n— Mikäs riihen vei? virkkoi renki ensimmäiseksi.\n\n— Riihenkö? kysyi Kusto säikähtäen ja kääntyi katsomaan. Voi taivainen!\nRiihi on palanut!\n\nSamassa heitti hän kontin seljästään ja lähti juoksemaan riihen luokse.\nMutta siinä ei ollut enää ainoatakaan kekälettä pelastettavissa.\n\n— Tämä siitä nyt tuli! vaikeroi hän seistessään hiiloksen vieressä,\npäätänsä ruopien. Noin vähiin ovat hiiletkin palaneet.\n\nKustolla oli hyvin lähellä itku, eikä ihmekään, kun meni riihi ja\nrukiit, eikä edes hiiliäkään jäänyt. Ei ollut ihme, jos tämäkin\nviimeinen puoli vahingosta lisäsi ikävää mieltä, sillä hän oli\nhiilenpolttajana ollessaan tottunut näin suuresta puuläjästä saamaan\nmonta \"lestiä\" hiiliä.\n\nKuston vaimokin joutui palopaikalle ja virkkoi:\n\n— Sinulla onkin ollut joka pyhä kiihko sinne puolukkaan ja tämä siitä\nnyt tuli.\n\n— Tulinhan tuonne lähteneeksi, huokasi Kusto. Tätä vahinkoa ei vastaa\npuolukkatili.\n\nHän kaiveli tuhkasta oven saranaraudat käteensä ja lähti huokaillen\npihaan.\n\nSeuraava yö oli Kustolle melkein uneton, kun täytyi laskea miten suuri\nvahinko riihen palossa tuli ja millä sen saisi korvatuksi. Puolukkain\npoiminta ei ollut mitättömintä tuloa, mutta itse hän päätti pysyä\nkotona tulta vartioimassa. Voipihan hän siihen siaan pyhän seutuina\nostella jyviä salakauppioilta ja luvata iltaisilla nuoren väen tanssia\ntuvassa, että kahvikauppa kävisi paremmin.\n\nMonta uuttakin kauppa-alaa ennätti yön kuluessa ajatella ja eräs niistä\nkuvastui niin tuottavaksi, ettei se mennyt mielestä, vaikka olikin\nkielletty. Valmistavat tutkimukset alkoivat jo seuraavana aamuna. Pieni\nLiisa sai noutaa naapurista lainaksi pienen ryyppylasin. Sitten etsi\nKusto tyhjän pullon (sen oli hän korjannut talvella kirkossa käydessään\ntienvierestä), täytti pullon vedellä ja mittasi, kuinka monta lasin\ntäyttä siitä tuli.\n\n20, kun mittasi vähän vajaaksi.\n\nKuston silmät loistivat ilosta. Jos ottaisi 15 penniä lasilta, niin\nsaisi 3 markkaa, josta yli kahden markan voittoa.\n\n— Kuulehan Mari, ilmaisi hän jo salaisuutensa vaimolleen. Mitä sanot,\njos minä toisin viinaa kaupaksi?\n\n— Viinaako kaupaksi? kysyi Mari terävästi.\n\n— Niin, se olisi tuottavata kauppaa.\n\n— Elä jatka enää, kielsi Mari. Pidä mitä muuta kauppaa hyvänsä, mutta\nsitä et saa yrittääkään.\n\nKusto luopui, vaikka kyllä kovasti säälitti.\n\nSeuraavana talvena pidettiin Kustolassa yhä useemmin tanssia, sillä\nluvan saanti oli entistään helpompi. Kahvia tosin täytyi keitättää,\nvaan ei aivan myötäänsä.\n\nKuston omatkin lapset kehittyivät tavallista aikaisemmin tanssin\naskeleisiin ja olivat muiden mukana menossa, kun vaan isä sattui selin\nistumaan. Aivan nenän edessä ei vielä rohennut hyppiä. Alituinen\nnuorten seurassa olo oli heissä herättänyt halun saada pitää hyviä\nostovaatteita ja semmoiset heillä ja olikin, vaikkei isä antanut\npenniäkään.\n\nMuutaman tanssi-illan perästä sattui Kustolle havaintorikas yö. Hän\nmeni käymään ulkona ja kuuli nurkan suojassa seisoissaan eloaitan oven\nnarahtavan. Kusto hyppäsi kiireesti katsomaan ja tapasi omat tyttärensä\naitasta pois tulossa. Toinen väänsi parhaallaan lukkoa kiinni ja toinen\nseisoi jyväpussi selässä odottamassa.\n\n— Ketä täällä?! kysyi Kusto kauhistuneena. Tytöt säikähtivät\nsanattomiksi ja jäivät paikalleen seisomaan. Jyväpussi putosi\nrappusille ja ovi jäi kesken lukkoamisen.\n\n— Liisu ja pikku Mari! huudahti Kusto ihmeissään. Nytpä minä kummia\nnäen. Tupaan heti!\n\nHän toi pussin tupaan ja teki tulen päreesen.\n\n— Tämähän on sama pussi, jolla olette aina tuoneet Myllylän Miinan\njyviä, sanoi hän pussia tarkastellen. Teidänkö tämä onkin?... Mari!\nNouse ylös, nyt täytyy antaa tytöille selkään, kun olivat aitasta jyviä\nvarastamassa. Kuuletko Mari?\n\n— Kyllä kuulen, vaan enpä minä keskellä yötä, vastasi Mari nousten\nistumaan.\n\n— Oli yö tai päivä, päätti Kusto. Meidän lapset eivät saa olla\nsemmoisia.\n\n— Itsehän sinä olet ne opettanut semmoisiksi, huomautti Mari.\n\n— Miten opettanut?\n\n— ... ostelet jyviä kaikilta salakauppioilta ja yksin omilta\nlapsiltasikin.\n\n— Minäpä en ole sitä tietänyt.\n\n— Nytpä tiedät.\n\n— Nyt tiedän ja vitsaa tulevat saamaan. Avaimetkin ovat ottaneet pään\nalta. Onko se pikku Sakukin samanlainen.\n\nKusto meni katsomaan pöydänpäävuoteelta Sakua, mutta paikka oli tyhjä.\n\n— Sakukin on liikkeessä. Nyt on meidän talon elämä pilalla. Missä on\nSaku? Tietääkö tytöt?\n\nMutta tytöt eivät kuuluneet tietävän.\n\n— Käypäs katsomassa saunasta, neuvoi Mari. Kusto meni ja palasi pian\naivan masentuneena, taluttaen Sakua kädestä.\n\n— Ei tullut minun lapsistani ihmisiä, valitti hän.\n\nTuolla ijällä, jo Saku kortinlyönnissä toisten poikain kanssa, ja vielä\nlisäksi haisee henki viinalle.. Ei tullut minun pojastani miestä...\nMitä sanot Mari? Vieläkö puolustat?\n\n— Mitäs minä siitä puolustan, sanoi Mari, johon pojan rikos näytti\nkoskevan kovemmin, kuin tyttöjen äskeinen jyväjuttu. Vaan on näihin\nrikoksiin paljon omaakin syytäsi. Mitäs annatkin tähän keräytyä kaiken\nmaailman väen joka sunnuntai-illaksi.\n\n— Mutta eihän lasten tarvitse niiden mukana olla.\n\n— Ei tarvitseisi, vaan onhan ne. Antasit mennä kansakouluun, niin\noppisivathan jotain, eivätkä olisi tässä kaikkea näkemässä.\n\n— Kyllähän sinä niistä kouluista ja muista, mutta selkään minä niille\nannan, uhkaili Kusto, vaikka entistään laimeammin.\n\n— Anna vaan, mutta minä rupean nukkumaan, sanoi Mari heittäytyen\nsänkyynsä ja vetäsi peiton korvansa päälle.\n\nKusto tuittuili vielä vähän aikaa lapsillensa ja käski ne sitten\nnukkumaan. Itse hän ei saanut unta silmiinsä moneen tuntiin. Tällä\nkertaa joutuivat vanhat tilit uuteen tutkintoon. Ennen olivat\njyväkaupan voitot ja tanssi-iltain tulot hupaisia muistella, mutta\ntämän yön tapahtumat tekivät ne aivan hämäriksi. Alkoi jo epäilyttää\nkaikista näistä tulleen enemmän tappiota, kuin voittoa.\n\nTappio puolelle pyrkivät pääsemään semmoisetkin seikat, kuin\nkotivarkaus, sunnuntai-iltain tanssit, sekä juoma- ja korttiseurat,\njotka tähän asti olivat näyttäneet olevan tulopuolen apuna. Hänen\naskein lausumansa epäilys, että \"ei tullut minun lapsistani ihmisiä\",\ntahtoi tunkeutua oman niskan painoksi ja pani ajattelemaan, että tässä\nolisi tehtävä lasten suhteen jotain muutakin, kuin mitä hän oli aikonut\nhuomen aamulla tehdä.\n\nLoppupäätös tämän yön tilinteossa oli, että Kusto lupasi itsellensä\nluopua rakkaista markoistaan lastensa kouluttamiseksi, _jos Mari_ vielä\nkerrankaan _ottaa kouluun lähettämisen puheeksi_. Itsepuolestaan oli\nhän tämmöisen, rahoja kuluttavan asian alkuunpaniaksi yhtä mahdotoin,\nkuin sairas oman paiseensa puhkasiaksi.\n\n\n\n\nPääskysten elämästä.\n\n\nPuut heloittivat vasta puhjenneessa lehtiverhossaan, niityille\nloi vihanta ruoho kauniin katoksen ja kirjaili sen ensimmäisillä\nkukkasilla. Metsä surisi lintujen laulusta ja vapautuneena jääkuoren\nalta hyppelivät kalaset rantamilla. Itsevaltias talvi oli laskenut\nsekä kasvi- että eläinkunnan jäisen valtikkansa alta kesäistä vapautta\nnauttimaan. Kaikki saivat he nyt voimiensa mukaan kasvaa ja kukoistaa,\nlaulaa ja liikkua.\n\nKartanoilla ja läheisillä pelloilla leijaili lukuisa joukko pääskysiä\nNe olivat vasta ikään päässeet pitkän muuttomatkansa perille, vaan\npitkiin lepoihin ne eivät joutaneet. Vanhat, rappeutuneet pesät olivat\nkorjattavat ja toisten tehtävä aivan uudestakin. Oli etsittävä jokin\nsuojainen ja turvallinen paikka, jossa perheensä voisi kasvattaa ja\nitsekin pistäytyä sinne suojaan sateilta ja myrskyiltä. Ensin oli\nsaatava seinät muuratuksi ja sitten katseltava höyheniä ja muita\npehmoisia aineita vuoteeksi.\n\nTuonne kostean savikuopan reunalle liepsahtivat ne kaksin, kolmin\nkerrallaan ottamaan rakennusainetta ja kun joku oli saanut sitä\nirroitetuksi, luikahti se samassa lentoon, suussa savinokare, jonka\nkävi heti tuoreena ollessa kiinnittämässä pesän teokseen. Paluumatka\nei tapahtunut niin suoraa tietä. Monet laulun lipratukset ja useampia\nmutkaisia kierroksia tuli tehdyksi sillä välillä.\n\nTuvan räystään alla, noin kyynärän välimatkalla oli kaksi uudesta\ntehtävää pesän aloketta. Toisen pesän seinätyöt menivät jo enemmässä\nkuin puolitiessä, mutta toisessa oli vasta vähän pohjakerrosta, vaikka\nyhtenä päivänä olivat alottaneet. Näiden naapurien sopu ei ollut\noikein hyvällä kannalla. Sitä ei vaikuttanut pesien läheisyys, sillä\nkumpaisestakin pääsi vapaasti yhteisille laitumille. Suurimpana syynä\ntaisi olla se, kun toisen pesän rakentajalla ei ollut toveria; hän\noli yksinäinen. Sitä eivät voineet kaksineläjät naapurit hyväksyä.\nHe asettuivat usein yksinäisen eteen, jossa vilkkaalla surituksella\nselittivät, että sen on herettävä pois pesän tekopuuhasta, kun ei\nole kumppania. Yksinäinen suritti vastaan, eikä näyttänyt luopuvan\naikeestaan.\n\nKun hän sitten meni noutamaan rakennukseensa savea, tai heinänkortta,\nryhtyivät toiset sillä aikaa hajoittamaan tuotakin vähää pesän alkua.\nHe jo ehtivät monta muruista irtauttaa ja heittää alas, kun rakentaja\nitse saapui. Tämä katseli mielipahalla työnsä turmelemista, vaan\nkorjaili kumminkin laiteita järjestykseen ja silitti nokallaan vasta\ntuodun saven siihen lisäksi. Ei hän siltä pahaa pahalla kostanut.\nNaapurien pesä sai olla rauhassa, vaikka he olivatkin poissa. Niiden\ntaloudessa ei varmaankaan ollut mitään moittimista, kun olivat kahden.\nMutta hänellä, poloisella, ei ollut toveria, joten täytyi kärsiä kaikki\nteot niiden puolelta, joilla oli.\n\nTuolta ne taas lentää liitelivät, yksi ensin, sitten toinen. Vielä\nkantamuksen nokassa ollessa alkoivat jo torumisensa ja kun saivat\nsuunsa tyhjäksi, asettuivat aivan yksinäisen pesän kohdalle räystäälle\nja alkoivat toruvasti räksättää, päät vihaisesti tuikallaan.\nAlakuloisena askarteli yksinäinen hetkisen revityn pesänsä pohjaa\nkorjaillen, mutta kovin mahtoivat toisten moitteet käydä ankaroiksi,\nkun täytyi tulla katsomaan silmästä silmään ja puhumaan puolestaan.\nSiinä sitten säksätettiin kauan aikaa, minkä mikin ennätti, eikä siitä\nsen selvempää tullut. Täytyi viimein lopettaa ja ryhtyä pesän tekoon.\n\nKauan ei taaskaan kulunut, kun yksinäinen tapasi muurauksensa hajalleen\nkiskottua. Sen lisäksi sai kuulla alituisia nuhteita, mutta ei\nsittenkään heittänyt työtään seisomaan. Hän vaan kantoi katkeamatta,\ntulipa näkyvätä jos tahansa, luultavasti toivossa, että vielä tästä\nolot paranevätkin.\n\nEikä toivo mennytkään hukkaan. Muutamana päivänä hänelle näet ilmestyi\ntoveri. Syrjäinen ei voinut tietää, mistä se tuli, mutta tuli se vaan\nja ryhtyi paikalla pesän tekoon toveriksi. Ehkä tämä oli haihtunut\ntulomatkalla kumppanistaan, taikka muuton sairastunut ja jäi niin\njälelle. Sitä mahtoi ensiksi tullut naapureilleen selittää, että\nkyllä sieltä toveri tulee, mutta ne eivät ottaneet sitä uskoakseen,\nhajoittivat vaan, ja niin ei ollut myöhemmin tulleelle muuta\nnäyttämistä kuin revitty pohjakerros. Nyt ne sen näkivät ja sopu\nmuuttui samassa hyväksi.\n\nRiidan alainen pesän teos alkoi kohota joutumiseen. Torumis-suritukset\nloppuivat, eikä kumpaisetkaan koskeneet toistensa työpaikkoihin.\nYksikseen ollut lauleli ja leijaili iloisemmin kuin ennen. Hänkin\nrohkeni nyt vuorollaan, työnsä lomalla, kiivetä tallin perään\npystytetyn viiritangon huippuun laulamaan pitemmänkin liverryksen.\nYksikseen ollessa tuli vaan tuvan harjalla istutuksi, mutta harvoin\nsiinäkään laulua \"lukkoon\" asti lauletuksi.\n\nKeskempänä kesää laimeni laulun into, sillä kunkin pesän toinen\nasukas tarvitsi viipyä tulevan perheen vaalinnassa. Kiireen kautta\nvaan jouti itselleen ruokaa pyydystämään, lauluille ei ensinkään.\nToispuoleisellakin oli nyt huolellisimpia ajatuksia, niin ettei sekään\nenää laulanut kevään riemastuksella. Kohtapa saikin jokainen olla\nmitä ahkerimmin ruoan etsinnässä, sillä pesien oville ilmestyi vieri\nviereensä sirkuttavia lättämäisiä nokkia, jotka pienimmänkin liikkeen\nkuultua aukenivat saalista ottamaan. Tuhansittain ne söivät hyönteisiä,\nennenkuin kykenivät itse siivilleen lähtemään. Viimein kumminkin sai\nyksi ja toinen pesä nähdä sen ilon ja silloinpa taas suritusta kuului\nkaikkialta, kun oli ohjattava ja neuvottava poikasten ensimmäisiä\nlentoliikkeitä.\n\nMuut jo liitelivät lapsineen suurissa joukoissa kartanon ympäristöillä,\nkun yksinäisen pesäkunta sirkutteli vielä vanhempain hoidettavana.\nViimein nämäkin näkivät sen ilon ja silloin oli saavutettu aikaisemmin\nyhtyneet.\n\n\n\n\nSyksyllä ja keväällä.\n\n\nKesän perästä tuntui taas käveleminen niin kovin vaikealta. Lunta\noli satanut siksi, ettei jalka nystyräisillä syrjäteillä ottanut\nensinkään pysähtyäkseen siihen mihin astui. Matkan kulku oli semmoista\nsoljuttelemista. Tuossa tuli vielä eteen tunnin aikaa viepä metsäinen\nvastamaa. Oli kiivettävä Savon-selänteelle. Puolitiessä mäkeä tippui jo\nvesi otsalta ja janotti armottomasti.\n\nAukeni eteen aho ja sen keskellä seisoi vähäinen uutismökki, jota\ntekijänsä nimellä kutsuttiin Lipposen mökiksi. — Ei ole rauhassa\nkiirettä, ajattelin ja poikkesin mökkiin. Tuvan edessä kelkassa oli\nvesisaavi, jossa kellui pieni kiulu. Vetelin siitä janooni kirkasta\nlähdevettä.\n\nAstuin tupaan levähtämään. Se oli pieni, kahdella ikkunalla varustettu,\nsisään lämpenevä. Keskelle lattiata oli heitetty kimppu koivuisia\nvitsaksia, joista Lipponen karsi oksia, istuen lavitsalla. Vaimo\nkehräsi uunin kupeella tappuroita ja kolme lasta kokoilivat karsituita\noksia lattialta.\n\n— Vieras ei pääse istumaan, kun täytit tuon lattian, sanoi vaimo\nseisauttaen rukkinsa.\n\nMies sysäsi jalallaan vitsaskokoa vähän syrjemmä. Kuulumisista puhuessa\nkatselin tuvan sisuspuolta tarkemmin. Puutetta ei näyttänyt olevan\nainakaan lähellä, sillä toistakymmentä leipää riippui vartaassa orrella\nja pari piimäpyttyä oli päällekkäin uunin pankolla.\n\n— Lapsia opettamaanko ollaan menossa? kysyi vaimo, sillä hän näytti\nolevan puheliaampi miestään.\n\nMyönsin olevani sitä varten matkalla. Oksia keräilevä poika alkoi\nkatsella minua pelon sekaisella kunnioituksella.\n\n— Olisihan tässä meilläkin yksi poika jo sinne lähetettävä, sanoi\nvaimo, vaan ei ole saatu tälle kenkiä ja vähäpä tämä osaa vielä\nlukeakaan.\n\n— Ei se luvun vähyys tule esteeksi, siellä opetetaan lisää, sanoin\nkehoitukseksi.\n\n— Jo tämä aapisensa osaileekin. Käypä lyömässä ensin kättä ja lue\nsitten Isämeitä.\n\nPitäen oksanippua vasemmassa kainalossaan lopsautti poika kättä, vaan\nIsämeidän lukeminen tahtoi ujostuttaa enemmän. Kehoittelemalla se\nviimein pääsi alkuun ja sujui sitten kuin rattailla. Vaimolla olisi\nollut vielä paljon puhumista poikansa lukemaan opettamisesta ja kouluun\nlähettämisestä, mutta tämä puheen aine oli niin kovin usein kuultua,\nettä toivoin sen loppuvan ja käännyin puhuttelemaan Lipposta itseään.\n\n— Onko teillä kaksi lehmää, kun laitatte kaksi kiinnipidintä?\n\n— Kaksihan niitä olisi toivossa, sanoi Lipponen verkalleen.\n\n— Se on pienestä hiehosta poikiva se toinen, selitti vaimo. Minä olen\nkoettanut keruutöryllä elättää, kun tuo yksi lehmä on niin kauvan\nlypsämättä ja silloin tahtoo tulla puute, ettei osaa mitä antaa noille\nlapsille.\n\n— Sehän on oikein hyvä, kiittelin puolestani. Nyt saatte peltoakin\nlisätä, kun tulee lantaa enemmän.\n\n— Mitenkäpä sitä peltoa tehnee, kun ei ole hevosta, sanoi Lipponen\nnureksien. Tuokin heinäin ja veden vetäminen on kelkalla niin vaikeata,\nettä tahtoo monesti kylläksi käydä.\n\n— Pitää lainata heinäin vetoon naapureilta hevosta, esittelin keinoa.\nJa löytyneehän tämmöisestä mäkirinteestä lähteitä läheltäkin, ettei\ntarvitse vettä kaukaa vetää.\n\n— Sitähän minäkin olen tälle sanonut, yhtyi vaimo esitykseen. Tuossa\nylämäen puolella on kallion kolo, johon saisi vähällä työllä hyvän\nvesipaikan, ja kyllä minä seisovilla ilmoilla saan kelkalla heiniä, kun\nvaan tuiskuaikoina noutaa hevosella.\n\n— Eipä se hevonen ole niin otettavissa silloin kuin sitä tarvitsisi,\nvastusteli Lipponen. Kyntöaikoina niitä ei saa milloinkaan oikealla\najalla, vaan kun olisi omansa, niin sillä kyntäisi milloin olisi paras\naika kyntää ja talven aikana pistäytyisi tuon tuostakin ansaitsemassa\nrahapennin ja toisen.\n\n— Niin, kyllähän hevonen olisi tarpeeseen, myönnytti vaimokin, vaan kun\nse täytyisi ostaa velaksi ja sitten ei riittäisi heiniä yhdellekään\nlehmälle. Ennen minä vaikka lapiolla käännän pellot, kun vaan saan\npitää kaksi lehmää. Niistä saisi särvintä lapsille ja ylettyisi niistä\nkipene voitakin myötäväksi.\n\nSyrjäisenä oli minun hyvin vaikea asettua enempi toisen kuin toisenkaan\nmielipiteen kannattajaksi, sillä vaimo puhui niin iloisesti ja\ntoivorikkaasti kahden lehmänsä puolesta ja mies taas näytti kovin\nalakuloiselta ja elämäänsä kyllästyneeltä hevosettomuudessaan. Tulin\najatelleeksi, että tässäkin rauhalliselta näyttävässä mökissä on oma\nperhekysymyksensä, joka erottaa haltiat eri ajatussuunnille. Äänetöinnä\niski Lipponen kaulaimeen kolmatta säätä, vaimo vaan rupatteli rukkinsa\nääressä milloin lehmistään, milloin lapsistaan.\n\nKopistin porot piipustani, heitin kättä lyöden hyvästit mökin joukoille\nja läksin jatkamaan matkaani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo hyvä rekikeli, kun palasin samaa tietä takaisin ja silloin\najettiin markkinoille. Mäki, joka jalkaisin kulkiessa tuntui niin\npitkältä ja vaikealta, luisui nyt reessä istuen hauskasti ja ilman\nvaivatta alas. Mökkiäkään tien vierellä ei ennättänyt nähdä kuin\nvilaukselta. Aisakellojen ääniä kuului edeltä ja jäleltä, metsä vaan\nkaikui ja mielet olivat hilpeinä.\n\nMatkalla tavattiin yksinäinen ajaja, jonka erinomaisen huolellinen\nsuistaminen kiintyi heti huomioomme. Joka askeleella löystyivät ja\ntiukkenivat ohjakset niin säännöllisesti aivan kuin niitä olisi kone\nkäyttänyt ja ajomiehen pää kallistui melkein yhtä usein katsomaan\nkupeelle ja toiselle, niin ettei missään tapauksessa voinut sattua\njalkamiesten päälle ajamaan. Lähemmäksi tultua tunnettiin se Lipposeksi.\n\n— Onko sinulla oma hevosesi? kysyi matkakumppanini.\n\n— Omani on, vastasi Lipponen reippaasti ja kääntyi meihin päin.\n\n— Milloinka olet sen ostanut?\n\n— Tässä ostin viime pyhänä. Ajattelin että ajan kerran elämässäni\nomalla hevosella markkinoille.\n\nLipponen puhui niin iloisesti, ettei siinä ollut nimeksikään tuota\nentistä alakuloista juroutta, jonka olin tullut huomanneeksi mökissä\nkäydessäni.\n\n— Onko tuo hevonen minkä hintainen?\n\n— Siinä se on sadanmarkan vaiheella. Ei tämä kallis ole.\n\n— Onpa tuolla hintaa, taitaa olla ikä-loppu.\n\n— Tämäkö ikä-loppu, sanoi Lipponen vähän pahastuneella äänellä. Tällä\non vielä aivan kova hammas, niin että enintään jos olisi viidentoista\ntalvias. Näyttäähän tämä nyt vanhalta, kun ovat ajaneet niin kovin\nlaihaksi, vaan antaahan olla kun kesään päästään ja minä vien sen\nhyville laitumille, niin syksyllä siinä on semmoinen pekuna, ettei\nrikkaillakaan parempata.\n\n— No jokohan, sanoi toverini epäillen.\n\n— Ei väitellä, se nähdään syksyllä, puhui Lipponen vakuutuksella ja\nheilautti miehekkäästi ohjaksia. Tämä näyttää vielä kerran lähtimet,\ntällä on juoksijan merkit.\n\n— Elähän mitään. Jokohan palkinnon kaappaat.\n\n— Vähät palkinnoista, mutta hyviä tällä vielä kerran härnätään.\n\nLipponen innostui heti paikalla näyttämään juoksiamensa lahjoja, mutta\neipä se yritys ollut niinkään sukkelaan toimeen pantuna. Ohjastaminen\noli kyllä niin toimellista, kuin koskaan hevosmiehen voipi olla ja\nhuulet ne maiskuttivat ja muiskuttivat kaikki kehoitus äänet, vaan ei\nsittenkään tahtonut käynti juoksuksi vaihtua. Viimein täytyi ottaa\nruoska avuksi ja nyt se tuo laiha koni mennä kaihotti vähän matkaa.\nLuulin ensin Lipposta niin sääliväiseksi, ettei se tuota laihaa raukkaa\nmielellään vaivaisi, mutta jälestäpäin huomasin, että hän katsoi\nsitä hevosensa arvon alentamiseksi, kun ei sen lisäksi ollut oikeata\nruoskaakaan, semmoinen koivun karahka vaan.\n\n— Nyt sen näitten, että onhan tällä jalan nousua, puhui Lipponen\niloisesti kääntyen taas meihin päin.\n\nMe myönnettiin hänelle mieliksi, vaikka ei tuo jalan nousu\ntodellisuudessa olisi ansainnut ylistystä.\n\n— Niin, kyllä tällä on jalan nousua, vaikka on noin laiha, jatkoi\nLipponen. Menisi se nytkin paremmin, jos olisi oikea nahkaruoska.\nOlisiko teillä antaa vähän lainaan.\n\nToverini yritti erehtyä antamaan, mutta sitten hän huomasi ja sanoi\nunohtuneen kotiin.\n\nPuoli matkassa tuli talo, jossa juotettiin hevosia. Lipponen ei\njoutanut kauvas juoksijamensa kupeelta, siinä se vaan silitteli selkää\nja toisen vuoron kohotteli kaulaa, jolle olikin kohotteleminen hyvin\ntarpeen, kovin oli alas painunut.\n\n— Tulkaapas katsomaan oikein läheltä, kehoitti hän meitäkin. Tämä on\nteennälleen tiivisluinen ja nahka on vielä ihan irti, noin, noin,\nkoettipa mistä kohti hyvänsä. Silloin se ei vielä ole pilalle vanha,\nkyllä tämä lihoo. Ja tulkaapas katsomaan täältä etupuolelta, niin\nnäetten, että siinä on kunnossaan ollessa ollut leveä rinta, eikä ne\nnuokaan jalat ole rimatekoa.\n\nKyllä Lipponen olisi katselemista löytänyt, mutta meillä oli kiire\nmatkalle. Ja muuten tuo katseltavakaan ei isosti mieltä ilahduttanut,\nyhtä hyvin voi ihailla hamppuloukkuakin, Lipponen jäi siinä jälelle,\nenkä häntä nähnyt sen perästä kuin sivumennen kadulla. Silloin sillä\nnäkyi olevan reessään joku kotikylänsä mies ja keskustelusta ja\nmatkansa suunnasta huomasin heidän olevan menossa jäälle, missä muutkin\nhevosmiehet ovat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä, lumien lähdön aikana, tallustelin taas jalkaisin tuota samaa\nmatkaa, jota syksylläkin. Notkelmissa lorisi vesi ja laulurastas puheli\ntyynesti monitaitteisia tarinoitaan kuusen latvassa. Niitä ei voinut\nolla ohiastuissaan tarkastamatta. Noista äänistä tuli ajattelemattaan\nsommitelleeksi ihmis-ääniin vivahtavia sanoja. Yhden ääni jos vaipui\nkuulumattomiin jälkipuolelle, niin kohta alkoi kuulua toisia edestäpäin.\n\nNäitä kevätääniä ihaillessa saavuin Lipposen mökin kohdalle.\nMuistui mieleeni hänen hevosensa ja talvellinen markkinoille meno.\nJonkunmoinen uteliaisuus kehoitti poikkeamaan mökkiin, saisi kuulla\nheidän hommistaan ja jospa sieltä tapaisi sitä raikasta vettä kävelyn\nsynnyttämään janoonsa.\n\nMutta kartanolle tultua en tavannutkaan vesikorvoa ja muutenkin\nnäyttivät kaikki paikat niin autioilta. Navetan ovi oli heitettynä\nselälleen, hatarasta latokommakosta en erottanut heiniä nimeksikään,\nkartanolla ei näkynyt rekeä, eikä edes merkkiäkään, että siinä olisi\nviime aikoina hevosella liikuttu. Ehkä ovat heinät loppuneet, ennenkuin\nkesä joutui ja mies mahtaa olla hevosellaan niitä ajelemassa, ajattelin\nsiinä seisahtuessani. Samassa tuli poika ulos tuvasta, josta huomasin,\nettä on tässä ainakin osa joukoista kotona.\n\nPistäysin huoneeseen. Siellä oli vaimo pienimpäin lastensa kanssa.\nNäiden kasvot näyttivät surkastuneemmilta kuin ennen, eikä heidän\ntoimintansa, enempi kuin koko tupakaan näyttänyt niin kodikkaalta, kuin\nsyksyllä. Siihen sijaan kun vaimo viime käyntikerrallani iloisesti\nkehrätä hyrräsi, oli hän nyt lastensa kenkiä paikkaamassa. Siitä\nvahvistui ajatukseni, ettei mies ollut lähimailla, sillä kenkätyö\nkuuluisi muitten hänelle.\n\n— Poikkesin juomaan, alotin puheen. Syksyllä kun kävin tässä, oli\nteillä niin hyvää ja kirkasta vettä.\n\n— Onhan tuota nytkin vielä vettä, virkkoi vaimo alakuloisesti nousten\nnoutamaan. Eipä tässä muuta ala ollakaan enää.\n\nNuo viimeiset sanat kuuluivat niin ikäviltä, että oikein oudostuin,\nenkä osannut heti virkkaa mitään. Huomasin niistä vain että köyhyys\ntaitaa olla lähellä ja kun juomista odotellessani tarkastelin tupaa,\nniin näkyihän se aivan selvästi ulkoapäinkin. Piimäpytyt pankolta ja\nleipävarras orsilta olivat kadonneet, ja eiköhän vaan navetan ovikin\nollut auki tyhjyytensä tautta. Vaimo toi vettä tuopilla ja virkkoi:\n\n— On tuo niin häpeätä tuoda vieraalle paljasta vettä, vaan mikäpä tässä\nnyt muu auttanee.\n\n— Tätä minä pidänkin parhaana juomana, selitin hänelle. Mutta\ntoisekseen, onko teillä todella niin huonosti asiat, ettei ole enää\nlehmää, vaikka syksyllä sanoitte olevan kaksikin toivossa?\n\n— Niinhän niitä syksyllä oli, sanoi vaimo huoaten, mutta nyt ei ole sen\nenempi, kuin mitä tässä näkyy.\n\n— No mitenkä ne niin menivät, ihmettelin. Ja olihan teillä sitten\ntalvemmalla hevonenkin.\n\n— Niin olihan se hevonenkin, vaan sepä se saikin sen aikaan, ettei\nmeillä nyt enää ole lehmiä, eikä hevosta.\n\n— Mitenkä se niin kävi?\n\n— Niin se on kaiketi käynyt, huokasi vaimo. Suurella vaivalla sain\nensin yhden lehmän ja sitten rupesin toista kasvattamaan, mutta kun\nse oli joutumaisillaan maidon antiin, teki mieheni tuon onnettoman\nkaupan, että osti sen hevolahmun ja pani minun tietämättäni ne lehmät\nkauppaukseen siitä hinnasta. Kyllähän sillä miehelläni oli aikomus\nansaita se hinta hevostöillä, mutta mitä ne semmoisen laihan konin\nansiot tuottivat, ne menivät ruokina jälestä ja sitten se tässä\nkevättalvella kuoli. Nyt ollaan puhtailla puilla, ei ole leipää, eikä\nleivän särvintä. Hevosen myöjä haki määräpäivänä lehmät pois ja nyt\ntässä ei auta muu kuin lähteä kerjuulle. Sitä ei olisi tapahtunut, jos\nsain lehmäni pitää. Pian minä saan leipää vaikka petäjän kylestä ja\nkyllä sillä elää, jos on särvintä, vaan ilman särpimettä sillä kuolee.\n\n— Onpa totisesti teillä ikävät ajat, täytyi minun jo myöntää. Mutta\nmiksikä se miehenne menikään tekemään niin typerätä kauppaa.\n\n— Mene ja tutki kaikkien mielet, sanoi vaimo jonkunlaisella mielen\nkarvaudella. Sillä on ollut koko, meidän yhdessä oloajan alituinen\nhalu saada hevonen, vaan tähän viime syksyyn asti olen minä saanut sen\ntuuman estetyksi. Mutta nyt se ei enää uskonut, vaan muka sillä syyllä\ntäytyy hevonen hankkia, ettei jaksa perässään vetää heiniä kahdelle\nlehmälle.\n\n— Teidän olisi pitänyt keksiä sama keino hevosen hankkimiseen, kuin\nlehmienkin, että kasvattaa varsasta, huomautin hänelle.\n\n— Parempihan se sekin olisi ollut, mönnytti vaimo, vaikka onhan se sitä\nettä pienikin varsa maksaa ja sitä täytyy pari vuotta elättää jouten.\nMutta mitäpä niistä enää puhuinkaan, se lama se vei ikipäiviksi ne\nvähät elämiset. Nyt sitä ei enää toivoakaan oman lehmän saamisesta.\n\nKovin kävi vaimon mieli karvaaksi. Hänessä näkyi kyllä lujuutta, mutta\nnäin köyhyyden portaalle tultua tahtoo lujakin luonto lannistua. Hän\nitki sydämen pohjasta.\n\n— No, elkäähän kumminkaan aivan toivottomuuteen vajotko, koitin\nlohdutella. Luulen löytyvän vielä hyviä ihmisiä, jotka antavat teille\nlehmän alun ja ajan ollen voipi elämänne päästä entiselleen. Tämä\ntapaus on ollut vaan miehellenne opiksi, ettei vasta antaudu niin\nepävakaisiin yrityksiin.\n\n— Saattaa olla opiksikin, sanoi vaimo pyyhkien vesiä silmistään, mutta\nkyllä tämä on liika karvasta oppia. Niin köyhä kun olenkin ollut, en\nole vielä ennen tarvinnut ilmaiseksi anoa ruoka-ateriata, mutta nyt\ntäytyy sekin oppia... Olin toki syksyllä toivossa, että saisi noita\nlapsia lähettää kouluun, kun tulette keväällä uudestaan, vaan näin se\nnyt kävikin... Viikko takaperin meni mieheni valtion töitä etsimään,\njosta olen viime tinkaan odottanut, mutta luultavasti menevät sielläkin\npalkat ruokina, koska ei mitään kuulu. Rupesin jo tässä paikkailemaan\nlasteni kenkiä, huomenna on välttämätön lähtö kylälle.\n\nSiinä se nyt olisi ollut tarvitseva lähimmäinen tien vieressä, mutta\nainoa apuni oli muutamia vähäpätöisiä neuvoja, joista ei mahtanut olla\nheille mitään hyötyä.\n\nMökistä lähdettyä olivat kevät-tunnelmat haihtuneet. Tuntui\nniin ikävältä ajatella, että järjellisten ihmisten täytyi omain\ntyhmyyksiensä ja luonnon niukan anteliaisuuden tähden kärsiä nälkää ja\nkurjuutta, siihen sijaan kuin nuo vähäpätöiset lintuset elivät niin\nhuolettomasti, laulellen laulujansa. Päivät ne laulelivat, lennellen ja\nhypiskellen, oksalta oksalle ja iltaisilla painoivat huolista vapaan\npäänsä siiven suojaan ja nukkuivat aamulaululle asti. Niin ei ihminen.\nMonet huokaukset hän huokasi oman ja perheensä elatushuolien tähden\nja vasta myöhällä painoi päänsä kovalle päänalaiselle, jota vielä\nsittenkin kyyneleet kostuttivat.\n\n\n\n\nIhaili.\n\n\nSyrjäiset sanoivat Väisäsen Leenaa vähän hassahtavaksi, mutta Väisänen\nitse oli eukkoonsa varsin tyytyväinen. He asuivat pienessä mökissä\nkylän laiteella. Musikoita kyllä ensi vuosina tulla tuiskahteli\nehtimiseen, vaan ne varttuivat joutuin ja niiden alottaissa\ntoistakymmentä ikävuottaan, ottivat talolliset niitä kilvalla\npalvelukseensa, Väisäsen lapset olivat ahkeroita pienestä pitäin\nja ahkeruuden olivat he oppineet äidiltään. Tämä itse olikin oikea\ntyökone ja mitkä lapsista kynnelle kykenivät, niiden täytyi seurata\nrinnalla. Mökin ympärillä ei saanut rikat rössöttää, eikä peltotilkut\nrikkaruohoja kasvaa. Tuvassa, eikä muissakaan huoneissa, saanut näkyä\nlikaa, Leena hankasi pari kertaa vuodessa seinätkin hiekan kanssa\nvalkeiksi.\n\nVäisänen itse oli useimmin ajoin kylällä päiväläisenä. Sillä aikaa ei\nLeena välittänyt paljon ruoista, jos eivät niin rasvaisiakaan olleet,\nmutta kun Väisänen tuli mökille, niin silloin piti olla parempaa ja\nmuutenkin puhtaus kaikissa.\n\n— Mitä sinä minun tautta puuhaat parempaa, kielteli aina Väisänen.\nElänhän minä nämä lyhyet väliajat vaikka syömättä, kun saan\nviikkokausittain olla rikasten sakean piimän ja rasvaisten lihakeittoin\nääressä.\n\n— Vaikkapa, sanoi Leena. Mutta kyllähän minä en salli että sinä tulet\ntänne nälkää näkemään. Heti sanoisivat kylällä, että Väisänenkin kävi\ntaas mökillään laihtumassa. Syö sinä vaan kovasti, että lihoisit.\n\n— Syö itse, nauroi Väisänen, laihempihan sinä olet.\n\n— Vähät minusta, Leena sanoi. Sinut minä vaan tahdon pulskistumaan,\nettä saan kehua toisille akoille, että pitäkääpä tekin ukkonne\ntuommoisessa kunnossa.\n\nVäisänen ei osannut muuta kuin nauraa eukkonsa huolenpidolle.\nHän söi Leenan mieliksi aika vahvasti, eikä ruoka mennytkään\ntuntumattomiin. Harvassa löytyi köyhiä työmiehiä, jotka olisivat\nolleet niin kunnossaan, kuin Väisänen. Terve mies kun oli, säilytti\nhänen vartalonsa vanhempanakin entisen täyteläisyytensä. Voimat jos\nvanhempana lannistuivatkin, niin eipä elätettävä perhekään ollut enää\nsuuri. Lapset kaikki olivat silloin palveluksessa ja Leena nyt yksinään\nkuoputti ja kaaputti kuin kana pesällään, poikasien pois lennettyä.\nHeille oli jo karttunut jonkun verran säästöäkin, kun Väisänen viimein\ntäydessä lihassaan ja täysissä voimissaan, vaikka muuten ikämiehenä,\nmuutti tuonelaan.\n\nLeenan luonnolla ei pieniä asioita surtu ollenkaan ja isommistakin\nhän pian löysi lohduttavammankin puolen. Sydämen pohjasta hän ensin\nitki pitkän itkun ihailemaansa miestään juuri silloin kuin siitä henki\nerosi, mutta kun hän pudisti vedet silmistään ja pani pannun poroon,\nniin silloin oli suurin suru haihtunut. Pannun lämmitessä kävi hän\nkutsumassa naapuritalon joukkoja toverikseen ja ihmetteli näille: — En\nmitenkään olisi uskonut, että se vielä kuolee, kun oli niin hyvissä\nvoimissaan. Minä, kaikula olisin ennen joutanut... Mutta toisekseen,\nhavahti Leena. Parempi se kumminkin oli, että tuo ukko kuoli ensin. Jos\nminua ei olisi, niin kukapa siitä osaisi oikeata huolta pitää. Olisivat\nlikoineen päivineen paiskanneet kirstuun. Mutta nyt ei uskotakaan ukkoa\nvierasten varaan.\n\nLeena lämmitti suuren padallisen vettä ja kohta oli Väisänen niin\npuhdas, ettei suurennuslasillakaan olisi likapilkkua löytänyt. Parran\najoi hän niin tarkkaan, ettei ainoankaan havenen tynkeä saanut näkyä.\nAikaa siinä meni, sillä Leena ei ollut ennen partaa ajanut ja nyt se\nkumminkin piti tulla toimitetuksi niin taidolla, ettei ihon pinta\nrikkaannu.\n\n— Jokohan tuo välttää? kyseli hän muiltakin, kun oli työnsä lopettanut.\n\n— Kyllä on hyvä, todistivat toiset.\n\n— Ja nyt sille pitää hakea puhtaimmat vaatteet päälle.\n\nOnneksi oli parhain paita säilynyt puhtaaksi. Housuja ei ollut\nvalkeita, ainoastaan siniset. Nyt olivat vaatteet saatavat sileiksi\nja Leena ei tahtonut niistä niin sileitä saada, kun olisi halunnut.\nViimein ne täytyi heittää semmoiseksi, kuin huonoilla silityspulikoilla\nsai. Paitaa päälle pannessa piti hän vielä niin hellää huolta kuin\nennenkin ja kävi uunin lieskassa lämmittämässä, ettei vaan olisi\nkovin kylmä. Itse tahtoi Leena sovitella kädet hihoihin, samoin kuin\nhousutkin, kun vaan muut olisivat vähän apuna.\n\nViimeksi oli tukka laitettava suoraan jakaukseen ja hivukset hyvästi\nkorvain taakse. Nyt ei ollut enää juuri mitään korjailemista.\nTyytyväisenä, kädet ristissä katseli Leena miestään, kun se siinä\nlepäsi valkea paita päällä ja siniset housut jalassa ja virkkoi\nihaillen:\n\n— Nyt se on kun porvari...\n\n\n\n\nAlarapun aviopari.\n\n\nEihän niillä, Penja Pitkäsellä ja Reetta Reissillä, ollut alkujaan\nminkäänlaista rakkautta toisiinsa, ei ainakaan semmoista, joka olisi\npakoittanut heitä naimisiin menemään. Mutta naimisiin he kumminkin\nmenivät. Tämä tapahtui hyvin yksinkertaisesti.\n\nHe olivat kumpainenkin laiskan totkeita työmiehiä, eikä heitä koskaan\npyydettynä palvelukseen, silloin kuin muita, ainoastaan vihon\nviimeiseksi, jolloin ei enää ollut muita saatavissa. Sattuipa sitte\ntulemaan, keskinkertaista huonompi ruisvuosi ja silloin he jäivät ilman\npaikkaa, ei ollut ketään tahtovata. Tämmöisen sattuman varalta oli\nPenjalla ja samoin Reetallakin tapana puhua joka syksy, että tokkopa\nhän ruvenneekaan palvelukseen ja nyt se toteutui väkisin. Puheensa\nvahvistukseksi piti Reeta joka kesä kappaviitisen potattia kasvussa ja\nnyt ne olivat tasaiseen tarpeeseen. Penjalla ei ollut senkään vertaa\nvarustettua, olihan vaan siksi palkkarahoja tähteenä, että sai niillä\nkappakymmenisen jyviä.\n\nToisistaan tietämättä olivat kumpainenkin käyneet eri ajoilla\npyrkimässä asuntoa Petäjämäen mökkiin ja pääsivätkin siihen. Penjaa oli\nviehättänyt mökin lämmin tupa ja Reeta piti yhtä paljon mökin uudesta\nsaunasta, jossa sopi kenenkään häiritsemättä nukahdella mieleisiään\nruokaunia, joita hän oli aina pitänyt suuressa arvossa.\n\nHe eivät olleet koskaan palvelleet yhdessä talossa ja katselivat vähän\nvieraan tavalla toisiaan, kun palvelusvuoden kuluttua ilmestyivät\nPetäjämäen mökkiin huonemiehiksi. Reeta oli oikein pahastuvinaan, kun\nei hänelle oltu ilmoitettu Penjan tulosta ja sanoi että tähänkö se\ntuokin vötkylä on otettuna.\n\n— Vähemmin tulee ikävä huonemiehille, kun on useampia, nauroi mökinmies.\n\nPenja mahtoi ajatella Reetasta samoin, mutta ei puhunut siitä muille.\n\nKohta tuli näkyviin, että he olivat tarpeen toisilleen. Penja oli\nkäyttänyt jyvänsä myllyssä, vaan eiväthän ne vielä jauhoinakaan\nkelvanneet syötäväksi. Useampia kertoja hän jo mainitsi, että kukahan\njoutaisi tekemään leipää, kun Reeta viimein virkkoi:\n\n— Joutaisin tässä minä, jos nuo sattuisivat syntymään.\n\n— Koetahan, sanoi Penja ja kantoi jauhosäkin tupaan.\n\nSilloin se yhteiselämä alkoi. Talonväenkin vuoksi tahtoi Reeta saada\nleivistä hyviä, ja että niitä tulisi paljon, leipoi hän ne ohuviksi\nja kirjaili jokaisen päällyskuoren lusikan kärellä. Penja ei osannut\nedeltä päin ajatellakaan näin hyvää leipuria ja kiitollisena antoi hän\nkoko leivän palkasta. Tämä oli Reetan mielestä liika paljon, mutta\ntäytyihän se ottaa. Palkinnoksi leivästä keitti hän sitten runsaammasti\npotattihauvikkaita ja syödessä survasi kuppia Penjaan päin ja sanoi:\n\n— Tuossa on sullekin potattia.\n\nKurkalta kävi Penja noppamassa potatin kerrallaan. Ei saanutkaan usein\nkeittoruokaa, kun ei ollut keittämistä eikä pataa.\n\nMyöhemmin hän sai vähän lihaa, vaan kun ei osannut siitä mitään\nlaittaa, täytyi pyytää Reetaa yhtiöön. Tämä lisäsi muut aineet ja niin\ntuli toimeen ruu'an muute.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisen kerran oli. Reeta tekemässä Penjalle leipää, kun mökinmies otti\ntuon yhteen menon oikein puheeksi.\n\n— Teitä näkyy nuo ruokapuuhat vetävän väkisinkin yhteen päin, sanoi\nhän, niin eiköhän ole selvintä heittää pois tuo kurkalta syönti ja\nkäydä sanomassa papille, että se lyöpi leivät yhteisiksi.\n\n— Parastapa taitaisi olla, arveli Penja naurahtaen.\n\n— Vai semmoisia siinä rupesitte vätystelemään, torui Reeta taputellen\nhymyssä suin leivän päällystä. Jos vaan vielä puhutte siitä, niin\nheitän tämä leivän teon kesken.\n\n— No näytäpä, saatatko heittää kesken, puhui mökinmies. Sitten me\nuskotaan että et taivu tuumaan, vaan jos et heitä, niin silloin se on\npäätettynä.\n\nReeta oli heittävinään leipomisen kesken, mutta tuli samassa takaisin\nsillä syyllä, että eihän niitä muutkaan jouda leipomaan.\n\n— Ei jouda, eikä tarvitse joutaakaan, teki mökinmies päätöksen. Se on\nsitä myöten valmista. Ala vaan Penja varustella tarpeita pappilaan\nmenoa varten. Ensi perjantaina pääsette sinne minun hevosessani.\n\nReeta koetti olla sanoissaan vasten, mutta ääni ja kasvojen\nilmeet osoittivat selvää taipumista. Penja ei ruvennut joutavata\nteeskentelemään. Eipä hän viitsinyt tarkemmin tiedustellakaan toiselta,\nsuostuiko tämä eli ei, lähti vaan kyselemään vähän rahaa velaksi,\nyhteenmenokustannuksiin. Eräs hänen entisistä isännistään tekikin tuon\nraha-avun ja Penja sai ne maksaa takaisin puuastioita tekemällä, johon\ntyöhön hänellä oli parhaiten halua ja taitoakin.\n\nPerjantaina he lähtivät pappilaan. Reetakin oli lopettanut\nteeskentelemisen. Mitäpä se pitkittämällä parani, kun on kerran mies\nsaatavissa, eikä ole omista eväistä paljon kehumista.\n\nHeti kuulutuksen perästä he rupesivat rehellisesti yhteen ruokaan\nja jopa välistä pistivät supakkata keskenään, kuten rakastuneet\nainakin. Ne mahtoivat olla tulevaisuuden tuumia, sillä Penja ryhtyi\nkohta nikkaroimaan. Olipa höylää ja rahaa lainaksi hakiessaan saanut\npuolen tusinaa teurastettuin eläinten sarvia, joista vuoleksi ja\nlaittoi Reetalle oivalliset imurit pakottaville selkäverille. Itseään\nvarten hän ne etupäässä teki, mutta saattoihan niillä valmiilla\npelillä masautella pois liikoja veriä lähimmäisenkin hartioista. Eikä\nkulunutkaan monta viikkoa, kuin ympäristöllä tiedettiin yleisesti,\nettä Reeta on oivallinen kuppari. Kupattavia alkoi käydä tihkipäätä,\nniin että sarvia täytyi laittaa paljoa enemmän. Jopa haittoivat talon\nemännätkin kotiinsa ja siellä kulettivat talosta taloon, jossa Reetalla\noli hyvää elämätä pitkäksi ajaksi. Kotiin tuotavaksi kertyi sieltä aika\nnivakka särvinaineita ja joku penni rahaakin.\n\nSillä aikaa veisteli ja lepäili Penja yksinään kortteerilla. Ei hän\npaljoa särpimiä kaipaillut, kunhan oli kirjattua leipää. Mutta kerran\nsattui leipäkin loppumaan ja Reetalle tuli palattuaan kiire teko. Siinä\nkiireessään heitti hän päällykset koristelematta ja leipoi leivät\nsileiksi. Mutta siinäpä tuli erehdys. Penja oli pitkää rupeamata\nviettäissään käynyt äreämmäksi entistään ja kun ruualle ruvetessaan\nnäki leivät kirjailemattomiksi, alotti hän siitä juonipuheet.\n\n— Tuollaisiako sinä teitkin, etkä kirjannut, alkoi murista.\n\n— Välttää ne ilmankin, syö vaan pois, kehoitti Reeta.\n\n— Enpään syö, syö sinä.\n\n— Syön minä ja syöt niitä vielä sinäkin.\n\n— Enpään syö, vie vaan pois.\n\n— Ettäkö tosissasi olet? kysyi Reeta.\n\n— Mitäs et kirjannut. Siinä on.\n\nPenja heitti leivän Reetan syliin ja paiskautui vihoissaan nurkkaan\nmaata. Nyt näki Reeta, että se on täyttä totta, eikä auttanut muu, kuin\nruveta houkuttelemaan.\n\n— Elä hyvä Penja suutu, minä teen ensi kerralla kirjaleipiä.\n\n— Mistäpä sinä tehnet, kun mätit kaikki jauhot tähän taikinaan.\n\n— Minä otan velaksi?\n\n— Kuka sinulle antaa velaksi?\n\n— Antaa se Peltolan emäntä, kun minä vien sille aluksi rahaa?\n\n— Mistä sinulla rahaa on?\n\n— Kuppauksista sain.\n\n— Sait lampaan päitä ja sokeita ahvenia, vaan et rahaa.\n\n— Aivan rahaa sain, kun vedin toista kymmentä sarvea Ruhmu-Riston\nhartioihin, kehui Reeta.\n\n— Ruhmu-Riston hartioihin, jamasi Penja, sillä tuo tieto ei häntä\nollenkaan lauhduttanut. Mikä se senkin laiskan hartioita pakottaa.\nVieläpä tätä rötköä kupata!\n\n— Kuppasin minä, kun tahtoi ja otin rahat pois.\n\n— Otit sinä, mutta pane mieleesi, että elä mene toista kertaa\nsemmoisten kanssa saunaan.\n\n— Mikä siitä on. Hyhpä toki! sanoi Reeta, joka ymmärsi Penjan mielialan.\n\n— No koetapa! kiivastui Penja. On niin lähellä, etten jo nyt anna\nhantsausta.\n\nHän kiivastui niin, että kohosi ylös nurkastaan ja silloinpa ei enää\nReeta uskaltanut virkkaa poikkipuoleista sanaa.\n\nTästä alkaen joutui hänen ammattinsa tarkastuksen alaiseksi. Vaimoväkeä\nsai kyllä kupata kuten ennenkin, mutta jos miehiä oli, silloin piti\nPenjan päästä istumaan saunan penkille. Siinä hän hikoili uskollisesti\nalusta loppuun, ja hyvin epäilevästi poistui niinkin vähäksi ajaksi,\nkuin tarvitsi ulkoa noutaa löylyvettä saunaan. Hikoilemiseen nähden\nolisi Penjan sietänyt saada hyvä palkka, mutta enintään sai vaan\nkahvikupin, eikä kaikistellen sitäkään. Hänellä oli omat merkkinsä,\nettä ketä on enin epäiltävä.\n\n— On se tuo Penja saanut pulskan eukon, imartelivat muutamat. Vieläpä\nniin osavan kupparin.\n\nTämmöisten lauseiden lausujat saivat olla varmat, ettei tarvitse olla\nkahden kupparin kanssa.\n\nTämä järjestys ei ollut tulopuolelle ensinkään eduksi. Kaikki saaliit\nmenivät leipänä ja särvinohtinata sai palkita kirjattu leivän kuori,\njohon ruokajärjestykseen Penja olikin aivan tyytyväinen. Reeta siitä\nvälistä vähän juonitteli, mutta minkäs taisi, kun mies oli heittäytynyt\nniin hyväksi, ettei eronnut eri työpaikkoihin. Kerran hän jo siihen\nkuivuuteen työlästyi, niin että teki ankaran syytöksen.\n\n— Mitä sinä minusta otit, kun et laita mitään? sanoi hän.\n\n— Minäkö sinut otin? kysyi Penja puolestaan.\n\n— Kukas muut, kuin sinä?\n\n— Itsehän sinä tulit.\n\n— Niinkuin sinä tahdoit.\n\n— Minäkö tahdoin? Sanopa, milloinka minä sinua tahdoin?\n\nEihän sitä Reeta voinut miten muistaa, kuin ei mitään tahtomista ollut\nollutkaan.\n\nSemmoisena heidän elämänsä pysyi sitten ainaisesti. Penja ei luopunut\nkoskaan luulostaan ja vaatimuksestaan, ja kun Reetakin niihin tottui,\nei niistä syntynyt tämän suurempia riitoja. Ruokapuoli se ei tullut\nkoskaan sen runsaammaksi, mutta kun heille ei joukkoa lisääntynyt,\npysyivät he leivissä ja saivat siksi vaatettakin, että huonetöissä\ntarkenivat.\n\n\n\n\nHessu.\n\n\nTämä oli hänen yleisesti tunnettu nimensä, jonka mainittua jokainen\npaikkakuntalainen ymmärsi, että oli puhe suutari Hessusta.\nTupa-ammatissa oli hänen luonteensa taipunut erittäin leikilliseksi\nja sellaisena se pysyi kaikissa tilaisuuksissa, silloinkin kuin hän\nmuutamien saapasparien tehtyä hippasi kaupunkiin ja siellä mitä\nkiireimmin joi itsensä juovuksiin. Tämän nautinnon vuoksi teki hän\ntyötä ainakin yhtä ahkerasti kuin köyhä perheen isä kymmenen lapsensa\nelatukseksi. Toinen kiihoittaja ahkeruuteen oli se, etteivät muut\nsuutarit ennättäisi pistäytyä hänen alueelleen. Harvemmin sitä\ntapahtuikaan, paitsi joskus, kun talven lähestyessä sattui Hessulle\nsäästymään rahoja useampia markkoja ja niiden juonnissa viipyi niin\nkauvan, etteivät puutteisimmat jaksaneet avojaloin odottaa varsinaisen\nsuutarinsa tuloa. Paljon hän pahoitteli tällaista virkansa laimin\nlyömistä ja tuli siitä syystä joskus lausuneeksi paheksumisensa koko\njuomapuuhaan.\n\n— Eikö se olisi muutenkin hyvä vähentää niitä ryyppypäiviä, neuvoivat\ntuttavat.\n\n— Yhteen ikälukuun se tulee, missäpähän aika kuluu, kun eivät vaan\nihmiset tulisi turhaan odottamaan, puhua lirpatteli Hessu omituisen\nsukkelalla puhetavallaan.\n\n— Vaan olisipa siitä kukkarokin hyvillään, jos vähentäisi niitä\nryyppypäiviä.\n\n— Eikö mitä, selitti Hessu naurahdellen. Suu on minun kukkaroni ja se\non sitä enemmin hyvillään, kuta useimmin siihen antaa.\n\n— Sepä on väärin kaataa kaikki omaan suuhunsa. Olisit ennemmin\nhankkinut joukkoa ja elättäisit sitä, kun et muuten osaa tallentaa.\n\n— Vai joukkoa! kauhistui Hessu. Mihinkäs minä silloin joutuisin, jos\nniiltä leipä loppuisi. Niille ei kävisikään sanominen, että pidetäänpä\nviikko lomaa, niin kuin minä nyt sanon aina suulle, kun loppuu rahat ja\npunssi.\n\nTyöhön ryhdyttyä oli Hessu erinomaisen ahkera. Ikä ja tarkka naskalin\nreikään tähtääminen olivat kuluttaneet näön, että täytyi hyvin läheltä\nkatsoa, ja siinä asennossa, saappaan teos leuvan alla, näytti hän\nvähäisine vartaloineen ja pienine piikkipartoineen aivan siltä, kuin\norava istuisi käpy sylissä. Eikä hän tästä käpristyneestä asemastaan\nsuoristunut silloinkaan, kuin tarvitsi kääntyä puhetovereihinsa,\njoina hän mieluummin piti kunkin työtalonsa lapsia. Niille hän keksi\nkymmenetkin eri ehdot, jotka olivat suoritettavat, ennen kuin rupeaa\ntekemään uusia kenkiä. Milloin heidän oli palkinnoksi itkettävä,\nmilloin naurettava; milloin taas kapaloitava kissoja ja kammattava\nniiden päitä. Näitä sovinnoita tehtäissä oli Hessun ääni niin\nlapsellisen lempeä ja samalla niin vakava, ettei lasten mieleen koskaan\ntullut ajatus, että he olisivat narrina, sillä syyttä itkeminen ei\nollut niinkään helppoa. Kerrankin kun muuan pieni poika koetti turhaan\nsaada itkua aikaan, ehdotteli se että kun veli vähän löisi, niin sitten\nse lähtisi paremmin. Kissojen kapaloimisessa taas päin vastoin tahtoi\ntulla itku työksi, kun kissalla oli kynnet, joilla se koki vastustella\ntuota hänelle vastenmielistä vaatetustapaa. Mutta kun tehtävä oli\nonnistunut ja saatu varma lupaus uusista kengistä, niin silloin lapset\nhyppelivät ilosta Hessun ympärillä ja syleilivät häntä kuin parasta\nystäväänsä ainakin.\n\nOli loppupuoli viikosta, kun vein Hessulle lapikasten tekeet. Hän\nepäili, tokko ennättäisi niitä sillä viikolla valmistaa, kun näet\npitäisi lauvantaina käydä kaupungissa.\n\n— Antaa jäädä siellä käynnin toiseen aikaan, esittelin hänelle.\n\n— Ei se soveltuisi heittää toiseen aikaan, puhua lipatteli hän\nnaurahdellen.\n\n— No, eiköhän tuo kumminkin soveltuisi, esittelin edelleen.. Minulla on\nlauvantaina kaupungissa käynti ja koetan siellä toimittaa suutarinkin\nasiat.\n\nHän näkyi arvaavan ajatukseni ja yhä enemmän leppyisenä teki esteitään:\n\n— Ei ne nyt tällä kertaa tulisi minun asiani muilta toimitetuksi,\nitseni siellä pitää olla.\n\nOlin jo edeltäpäin arvannut, ettei Hessua niillä tuumilla saa estetyksi\npois kaupungista, kun se oli nyt niin lähellä ja rahaakin irtautui\nviikon työstä parin kolmen pullon hinta. Ne olivat välttämättä vietävät\npois, etteivät jääneet sunnuntain yli mieltä vaivaamaan. Päätin heittää\nlapikasten tekopalkan sillä kertaa maksamatta, että jäisihän se\nsäästöön toisen viikon varaksi, mutta Hessupa piti lähtöäni silmällä ja\ntuli hyvin nöyränä pyytämään niitäkin penniä.\n\n— Minä maksan ensi viikon aikana, antaa olla tallessa sinne asti,\nesittelin hänelle.\n\n— Tallellahan ne olisivat, vaan antakaa nyt kumminkin, kyllä minä teen\niltaan mennessä ne kengät valmiiksi, neuvotteli Hessu.\n\nPistin kouraan ne muutamat lantit, jotka hän määräsi palkakseen, minkä\notossa hän aina oli hyvin tunnollinen, varsinkin kun ne olivat näin\npyytämällä saatavana. Viivyttelemättä kiirehti hän työpaikkansa ääreen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jotenkin myöhä, kuin jouduin palautumaan kaupungista. Aurinko\npainui mäen taakse ja leikkuuväkeä kulki työpaikoiltaan viettämään\nlepopäivää. Pari kaupungista palautuvaa ajoi kotiinsa päin.\n\nPeltojen ohi tultua metsäiselle matkalle ei siellä näkynyt enää\nketään. Mutta tuolla ojelmuksen luona tuli jalkamies ja hämärässäkin\nhuomasi, että sillä on kiire. Takin helmat huiskivat kahden puolen ja\njalat vippasivat vilkasta neliä. Ajattelin ensin, että sieltä tulee\njokin hätäsanoman saattaja, ennen kuin huomasin että suutarihan se\nonkin, jolla on oma kiireensä. Kohdalle ehdittyä pysähtyi hän ottamaan\nmuutamia käymäaskelia ja kysäsi:\n\n— Vieläköön tapaan puodit auki?\n\n— Jo hyvinkin, aivan oiisi kiireellä, vakuutin hänelle toivossa, että\njos ennättäisivät sulkea kiinni.\n\nVasta matkan päästä muisti hän kääntyä sanomaan, että kengät ovat\nvalmiit ja tervatut. Vastausta hän ei enää joutanut kuuntelemaan, näin\nvaan miten kepeästi kantapäät kohoilivat ja takin liepeet leuhtoivat\nmennessä.\n\nAsunnolle ehdittyäni menin katsomaan kenkiäni ja näin että niiden\nompelemiseen oli Hessu pannut parhaan taitonsa, eikä siis ollut ihme,\njos päivä kuluikin täperälle.\n\nSunnuntai-aamuna läksin kävelemään kirkolle. Raikkaassa aamu-ilmassa\ntuntui poistuvan kesän kolakkuus. Raukeita, kesän kävelystä kyliänsä\nsaaneita lehmiä seisoskeli tien vierellä ja keskellä tietäkin. Kellokas\noli ensin pysähtynyt, sitten sitä mukaa toiset ja siinä asennossa ne\nseista luuhottivat, taikka paneutuivat pitkäkseen, lähelle puolta\npäivää, ellei paimen käynyt hoputtamassa aitaukseen. Tietä ajavat\nsaivat sivuuttaa jos tahtoivat, itsestään ne eivät väistyneet,\nennenkuin pyörä kovasti jysähti.\n\nKaupungin läheisyyteen ehdittyäni alkoi aurinko paistaa korkeammalta.\nKaduilla vallitsi sunnuntaiaamun hiljaisuus. Vasten päivää oleva\nkatuvieri näytti niin leppoisen lämpimältä. Siinä liikkui joitakuita\nihmisiä aamukävelyllä, muutamat taas olivat menossa kirkkoon, sillä\netäämpää kuului jo huomenkellojen kumahtelu.\n\nMutta tuolla katuvierellä oli jotain erityisempää, sillä useampi\nseisahtui siinä ohi mennessään ja pari pientä poikaa eivät näkyneet\nraskivan siitä erotakaan. Päätin tehdä pienen mutkan ja kulkea tuon\nkautta. Viittavälin päästä näin että ihminen siinä on ja aivan tuttu\nmies onkin.\n\n— Mikä tekeminen teillä siinä on, sanoin pojille.\n\n— Me on tuota Hessua pyydetty kilvan juoksuun, kun se kehui meille\npiisaavansa, ilakoivat pojat.\n\n— Ehkä on parasta, että erootte pois ja juoksette keskenänne, neuvoin\npojille.\n\n— Niin, niin... sammalsi Hessu. Kyllä minä jos lähtisin... vaan en minä\nnyt lähde... tässä on niin lämmin ja hyvä olla...\n\nLämmin siinä kyllä oli, mutta muuten ei olo erittäin hyvältä näyttänyt.\nAlustana oli mukulakivistä laskettu katukäytävä ja tyynynä rakennuksen\nkiveys, jonka nojassa pää retkotti epämukavassa asemassa. Avonainen,\nmelkein tyhjäksi juotu punssipullo seisoi vierellä odottelemassa,\nsaadakseen ystävälleen tehdä viimeisen palveluksensa. Mutta tuo\nystävyys teki sen ettei ollutkaan enää voimia nousta ylös jatkamaan\nmatkaansa. Siinä hän nyt vietti sunnuntain ihanata aamupäivää, yltä\nja päältä likaisena, kun oli vieriksinyt yönsä milloin missäkin\nsoukkelossa.\n\nTuli taas toisia ohi kulkevia ja joku virkkoi:\n\n— Siihenpä on suutari uupunut. Eikö lähdetä kirkkoon?\n\nSen verran oli Hessussa vielä tolkkua, että tajusi hänelle puhuttavan\nja tehden onnistumattoman ylösnousu-yrityksen, rupatteli:\n\n— Kissa ryökäs, kyllä minä pääsen, jos vaikka kirkkoon, vaan en minä\nniiden pikku poikain kanssa...\n\nSiihenpä se lähtö raukesi aikaihmistenkin kanssa ja luultavasti mies\npiti paikkansa, kunnes poliisi yhytti ja saattoi ennen tunnettuun\nolopaikkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan viikon puolivälissä palasi Hessu kaupunkimatkaltaan.\nHänen istumisesta käpristynyt ruumisraiskansa oli pitkällisestä\nsyömättömyydestä ja paljosta juonnista mennyt yhä surkeammaksi. Päälle\npäätteeksi oli jalkakin särkynyt retustellessa, että hädin tuskin\npääsi liikkumaan. Nyt eivät taas entiset varallisuudet olleet mieltä\nvaivaamassa, ainoastaan vanhat vaatehetvanat päällä ja haihtumaisillaan\noleva punssin kihonen päässä.\n\n— Joko viimeinkin tulivat kaikki asiat toimitetuksi? kyselivät muut.\n\n— Jopa tulivat, myönnytti Hessu. Nyt pitää taas ryhtyä työhön. Mutta\nkissa ryökäs kaikkiakin, kun särkyi jalkani.\n\n— Miten se särkyi?\n\n— Enhän minä muista sitäkään. Arestihuoneessa vaan heräsin nyt viime\nkerralla, kun nilkkaani alkoi oikein kolottaa.\n\n— Joko siellä arestissa piti olla montakin kertaa?\n\n— Ei toki tarvinnut olla kuin kahdesti tällä käyntikerralla, kertoi hän\nhyvillään.\n\nPari päivää ennätti Hessu ruokailla ja tehdä työtänsä, kun poliisi tuli\nnoutamaan entisistä humalasakoista vedelle leivälle. Kenkä oli kesken\nompelun, kun tämä ilmoitti asiansa.\n\n— Voi kun tulit pahalla aikaa, tässä jääpi työ kesken, päivitteli Hessu\nja veteli ahkerasti pikilankaa.\n\n— Saat siltä tehdä töitäsi, kun maksat sakon rahalla, neuvoi poliisi.\n\n— No rahan toivossako ne minua niin alituistaan sakoittelevat, puhui\nHessu jonkun verran kyllästyneenä. Eikö ne vielä tiedä, että minä\nkannan tarkasti joka pennin sinne juomakauppaan. En minä ennätä ommella\nniin paljoa, että heille vielä ilman edestäkin antaisin.\n\n— Ei se ruunu sinun rahojasi himoitse, selitti poliisi, vaan kun sinä\nolet juovuksissa, niin siitähän sinua aina sakoitetaan.\n\n— Minkäs minä sille taidan, kun juomat ovat semmoisia, että niistä\ntulee juovuksiin?\n\n— Joisit vähemmän, taikka et ollenkaan. Tarvitsisit ne vähät ansiosi\nmuuhunkin, neuvoi poliisi totisena.\n\n— Kyllähän ne tarvitsisi, myönnytti Hessu mielellään. Vaan kun siihen\njuontiin on kerran tavastunut, niin mihinkäpä siitä pääsee.\n\n— Eiköhän tuo mieliteko rupea vähenemään, kun käyt taas vettä ja leipää\nrippailemassa.\n\n— Enpä usko. Olisi se jo osannut vähetä. Mutta ihan paikallako minun\ntäytyy lähteä?\n\n— Eipä tässä jouda enää kauvan virantelemaan. Ala vaan laittautua\ntaipaleelle.\n\n— Kissa ryökäs kaikkiakin, kun jäi vielä monet kengät tässäkin talossa\ntekemättä.\n\nPikku poika tuli paraiksi näyttelemään paljaita jalkojaan, että niihin\npitäisi kengät olla. Hessu unohti heti vastoinkäymisensä ja alkoi mitä\nherttaisimmalla tuulella ollen antaa neuvoja vastaisen varalta.\n\n— Niin, kyllä minä tulen muutamain päiväin perästä tekemään, selitti\nhän. Vaan sillä aikaa sinun on pidettävä jalkopohjat hyvässä voiteessa,\netteivät kulu... Ja koppakengätkö ne sitten tehdään?\n\n— Koppakengät ja vielä naukuvat, selitti poika.\n\n— Niin ne tehdäänkin. Mutta sinun pitää sillä aikaa, kun minä olen\nkylässä, kerätä naukuja. Laita semmoinen pieni pussi ja kun näet, että\nkissa rupee naukumaan, niin juoksuta silloin kissan suun eteen ja kun\non herennyt naukumasta, niin solmia pussin suu tarkasti kiinni, ettei\nnauku pääse pois... Muistatko nyt kerätä, muuten et saa naukuvia kenkiä.\n\nPoika arveli vähän, mutta asia oli niin miellyttävä, että täytyi\nkatastella, missä se aina tarvittava kissa olisi ja mahtaisiko siltä\nnyt jo saada tuota puuttuvata ainetta.\n\nHakumies alkoi panna kiirettä. Jatkaen keskusteluaan pojan kanssa,\nlaitteli Hessu kapineitaan kokoon ja kun oli ne saanut paikoilleen,\nveti takkikulun päälleen, jolloin oli kaikki valmiina. Pari markkaa\npyysi hän tehdyn ja vastaisen työn päälle matkarahoiksi. Mutta\nmahdollisesti ne solahtivat jo matkan alussa suuhun ja niin sai hän\nnälkäpäivät kärsittyään palata kovasti kurisevalla vatsalla pitkän\nmatkan työpaikalleen takaisin.\n\nTästä ei Hessu koskaan valittanut, hän otti elämän tyytyväisesti\nvastaan semmoisena kuin se oli. Nautti, kun oli nauttimista, kärsi, kun\nsitä tahdottiin, ja palveli näin yhteiskuntaa voimiensa mukaan.\n\n\n\n\nVarosen jouluharmit.\n\n\nOli jouluyö. Harmaisen koivukon keskellä seiso; korkea maalaiskirkko,\nsekin huurteisena aina huippuunsa asti.\n\nAamupuoleen yötä alkoi saapua ensimäisiä juhlavieraita kaukaisimmista\nkylistä. Ne olivat iltayöstä vähän nukahtaneet ja sitten ennen puolta\nyötä lähteneet matkalle, ajatellen satoja kynttilöitä ja loistavia\nkynttiläkruunuja, jotka toimittivat heille joulukuusen virkaa\nyhteisessä suuressa joulusalissa.\n\nMyöhemmä ajavain silmää ihastutti etäälle loistava valo kirkon\nmonista ikkunoista, joka pimeässä yössä näytti niin salamyhkäisen\njuhlalliselta, että tulijain sydämet ilosta sykähtivät. Kirkon lähellä\ntäyttyi tie katkeamattomaksi jonoksi hevosia, jossa tiuvut ja kulkuset\nverkalleen soida lerkuttivat. Siinä tuli monen muotoisia ajopeliä ja\najajia, vaikka vaatteukselleen melkein yhtä lajia: yksi tai kaksi\nharmaalla huivilla päällystettyä, suippenevaa myttyä reen perässä ja\nsiinä sivulla tai sevin puolella ajomies, lammasnahkakauluksineen ja\nhattuineen. Kirkon aitauksen portilla nämä mytyt vierähtivät reestä\nmaahan ja lähtivät jaloillaan tallustamaan kirkkoon. Hatuille jäi\nhuoleksi hevosten sijoittaminen kirkon-ajaksi.\n\nViimeisinä saapuivat isäntä ja emäntä Varoset kahdensa ajaen. Hekin\nseisauttivat aitauksen lähimmälle portille ja emäntä nousi reestä,\nkopistellen heiniä turkistaan.\n\n— Tässäköön me yhdytään kirkon menojen loputtua, arveli emäntä.\n\n— Yhdytään vaan tässä, myönti Varonen. Mutta mihinkään tänne sopii\nhevonen, näyttää niin täydeltä.\n\n— Vie kirkon tuolle puolen, siellä on enempi tilaa, neuvoi emäntä\n\n— Taitaa olla siellä.\n\n— Kuulehan. Minä otin mukaan kaksi kynttilää, sanoi emäntä. Ota sinä\ntoinen, niin näet, jos sattuisit jäämään takapuolellekin.\n\n— Enpä minä muistanut ottaa kirjaakaan. Eikö tuolla nähne yksillä\ntulilla.\n\nVaronen istuutui rekeensä ja alkoi pujotella joukon lomitse.\n\nEmäntä kiirehti vaimoin ovelle, ehtiäkseen istumapaikalle. Ruunuista\nloisti häikäisevä valo hämärästä tulleen silmiin ja täytti mielet\njuhlallisilla tunteilla. Hiljainen sohina syntyi sijoittelevan kansan\nliikkeistä, johon silloin tällöin yhtyi kovempi juhlallinen kaiku, kun\nkirkon palvelijat kulkivat sakariston ovista.\n\nAlhaalta ei emäntä Varonen enää löytänyt tyhjää paikkaa, kun ei\nhaluttanut tunkeilla. Hän peräytyi ovensuuhun ja nousi parvelle. Siellä\noli vielä tyhjää tarpeeksi, mutta valoa niukemmalta. Hän sytytti\nmukanaan tuomansa kynttilän, pystytti sen eteensä ja asetti virsikirjan\nsiihen viereen.\n\nKohta alkoi kaikua tuon tunnetun \"Lauluja nyt laskekaa\" jouluvirren\nsävelet. Koko sydämen hartaudella yhtyi siihen emäntä Varonen, mutta\nisäntä Varonen, joka oli saanut paikan alhaalla lähellä ovea, otti osaa\nainoastaan kuuntelemalla. Miesten puolella ei muutkaan ottaneet niin\nyleisesti lauluun osaa, oliko siihen sitten syynä äänivarain puute,\nvai heittivätkö vaimojensa huoleksi, jotka hujauttelivat niin, että\nlukkarikin aivan turhaan vaivasi itseään huutamalla sekaan.\n\nUnisia silmiä ei näkynyt ollenkaan, ei saarnankaan aikana. Nekin,\njotka eivät käsittäneet saarnan sisältöä, pysyivät virkeinä ulkonaisen\njuhlallisuuden vaikutuksesta.\n\nIsäntä Varonen kuunteli saarnan alkupuolta hyvinkin tarkkaavaisesti,\nkunnes hänen silmänsä yhtyi muutamaan kynttilään, joka oli kallistunut\nja valoi lakkaamatta rasvaa jalustalle. Huomaamatta kohosi jo Varonen\nistuiltaan mennäkseen korjaamaan, kun tuli ajatelleeksi että se on\nsopimatonta. Täytyi vaan nähdä, kuinka kynttilä kului harmittavan\nnopeasti, eikä sille voinut mitään. Hän koetti kääntää silmiään\ntoisaanne ja ajatella, että pitäjään yhteistä tavaraahan se on, mutta\nväkisin siihen silmä kääntyi ja papin saarnan kuuleminen hämmentyi. Tuo\nhuolettomasti asetettu kynttilä vaivasi mieltä, kunnes se oli palanut\nloppuun ja tuiskahtanut sammuksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän valettua olivat kirkonmenot ohitse ja joukot virtasivat ulos\nkirkosta. Jokaisella oli kiire joutua ensimäisinä matkalle, ettei\njäisi hitaitten kanssa yhteen joukkoon. Emäntä Varonen meni määrättyyn\npaikkaan odottamaan toveriaan. Hän sai seista pitkän aikaa portilla,\neikä miestä näkynyt. Viimein se tuli taluttaen hevostaan.\n\n— Missä sinä niin pitkään virakoit? kysyi emäntä jo ulompaa.\n\n— Missä! virkkoi Varonen kiukkuisella äänellä. Kun rosvot, hylyt, ovat\nvieneet mäkivyöt ja suitset.\n\n— No elä nyt, ihmetteli emäntä..\n\n— Niin nuo katalat ovat tehneet ja miten täältä nyt pääsee\nkotiinsakaan. Voi sen...\n\n— Elähän kovin kiukkuille juhlapäivänä, houkutteli emäntä.\n\n— Kiukkuileisi sitä jos kuka, kun uudet, vasta ostetut hevosvärkit\nvarastetaan. Hirteen semmoiset...\n\n— Koetetaan kärsiä vahinko, lohdutteli emäntä. Kun päästäisiin taloon,\nniin otetaan suitset lainaksi.\n\nMuuta keinoa ei ollut ja Varosen täytyi lähteä hevosta taluttamaan\nlähimpään taloon. Sieltä he saivat siksi lainaa, että pääsivät\npaluumatkalle.\n\nVaikka emäntä aina vähän päästä muistutti miestään kiukkuamisesta, ei\ntämä yhtä kaikki malttanut pitkältä olla äänetönnä.\n\n— Siihen kostoon ne parikymmentä markkaa nyt menivät, puhui Varonen.\nOlisi ne varkaan hyväksi välttäneet huonommatkin. Johan minä ostaissani\nhekkoilin ottaa halvempihintaiset, vaan tulin sitten ostaneeksi nämä,\nkun luulin saavani itse pitää.\n\n— Ei se niillä rikastu, jos on vienytkin, sanoi emäntä ja kääntääkseen\nmiehensä ajatukset toisaanne, alkoi puhua kirkkotoimista.\n\n— Kyllä saarnasi rovasti kauniisti ja aivan näkyi heltyvän kyyneliin\nasti, kun puhui, ettei Jeesuksella ollut kätkyttä, ainoastaan tallin\nsoimi vuoteena.\n\nHän luuli jo miehensäkin ajattelevan samaa, kun tämä vähän aikaa vaiti\noltuaan alotti:\n\n— Olisi siellä tallissa ollut vanhat mäkivyönresut ja jos minä älysin\nne ottaa, niin varmaan olisivat säilyneet.\n\n— Voi kun sinä olet tuohon maailman tavaraan kovasti kiintynyt, puhui\nemäntä nuhtelevasti. Et sinä osaa enää mistään muusta ajatella.\n\nVaronen itsekin mahtoi tuntea vikansa ja koetti pysytellä loppumatkan\näänetönnä. Muiden joukkojen seuraan päästyä hän ei kumminkaan\nmalttanut olla ottamatta aina uudestaan puheeksi noista kadonneista\nkapineistaan. Kävipä hän pitkiä joulunpyhiä viettäissään puhumassa\nsiitä naapuritaloissakin. Ennen Tahvanan iltaa, ei olut ketään niillä\nseuduin, joka ei olisi tietänyt, mikä vahinko Varoselle on tullut ja\nkuinka harmissaan tämä siitä oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan arkipäivän iltana muuttui Varosen mieli iloiseksi ja hän\ntuli hyvissään kertomaan emännälleen, että nyt ne mäkivyöt ja suitset\nlöytyivät.\n\n— Mistä ihmeestä? kysyi emäntä kummastellen.\n\n— Tuo Takaliston mökin Tuomas oli ottanut ja toi nyt hämärissä pois.\n\n— Mitä tuo sanoi, kun toi?\n\n— Sanoi tulleen itselleen ereyksen. Ei sanonut oman puolellaisilta\nvarastavansa ja syytti minua, kun olen vienyt hevoseni toiselle puolen\nkirkkoa.\n\n— Ja mitä sinä siihen sanoit?\n\n— En sanonut erittäin mitään, olin hyvilläni, kun sain omani.\n\n— Jo minä olisin sanonut ja sanon, kun näen, että semmoista lähimmäisen\nrakkauttako hänellä on, ettei sitä suurina juhlinakaan riitä kuin\ntoiselle puolen kirkon, puhui emäntä kiivastuen vääryyttä vastaan.\n\n— Elä mene sanomaan, kun antoi pois, houkutteli Varonen.\n\n— Vaikka kolmasti, sanoi emäntä pysyen aikomuksessaan. Niin\nhäpeemättömälle rosvolle täytyy sanoa suoraan. Nyt sinä kyllä sitä\npuollat, vaan entäs kirkolta tullessa? Muisteleppas...\n\nVaronen jäi äänettömäksi ja poistuessaan mutisi, että aina sillä tuolla\neukolla on muistuttamista, kertoipa sille onnesta tai onnettomuudesta.\n\n\n\n\nOja-Taavetin lasku.\n\n\nTaavetti Hynystä kutsuttiin kylän kesken Oja-Taavetiksi, vaikka hänen\ntyöaloihinsa kuului halon hakkuu, aitojen latominen ja niityn raivuu\nyhtä hyvin kuin sekin, josta olivat arvonimen johtaneet. Kaikissa\nnäissä töissä oli Taavetti täydellinen mestari. Ojaa luodessa hän ei\nkaivannut reunuspuita, se syntyi silmätarkalta tarpeeksi suora, samoin\nhalkopinot ja aidat. Mitä taas niityn raivaamiseen tuli, niin siitä\nsai olla varma, ettei Taavetin tasoittamia jälkiä niittäissä viikate\njuuriin tarttuillut.\n\nTyön kunnollisuuden lisäksi oli hän palkan suhteen tuiki kohtullinen,\neikä koskaan erehtynyt liikoja vaatimaan. Rahasta ei ollut puhettakaan,\nkaikki maksun määrät tehtiin jyvissä. Puolitoista kappaa päivältä omin\nruokinsa oli Taavetin taksa työpalkkaa määrätessä ja harvoin se siitä\nsivuutti. Ei hän tarvinnut kuin kerran kävellä latoalan yli, kun tiesi\nsanoa montako kappaa kantojen vääntämisestä pitää tulla. Ja kun työ\ntuli tehdyksi, näkyi heti että lasku sattui paikalleen.\n\nMoni isäntä piti Taavetin niin uskottuna, etteivät käyneet itse\nmittaamassakaan työaloja, uskoivat sillä miksi Taavetti ne ilmoitti.\nEikä näistä koskaan tullut jälkipuheita.\n\nMutta tätä heidän ei kumminkaan olisi pitänyt tehdä, se vei\nlopputilissä Taavetin saalispuolen kovin vähäksi. Tämä tuli ilmi\nseuraavalla tavalla.\n\nTaavettia alkoi vaivata vanhuuden heikkous. Muutamana talvena vei jo\nniin voimattomaksi, ettei jaksanut metsään mennä, vaan täytyi jäädä\nmakailemaan. Nuorempana hän ajoi vähät sairaudet pois tervavedellä,\nmutta nyt ei ollut siitäkään apua, vaikka kuinka olisi kulautellut.\n\nMuut arvelivat tautia kuoleman sanansaattajaksi ja Taavetti myönsi\naivan levollisesti, että voipipa olla.\n\nKohta oli kinkerit naapuritalossa ja yleisen tavan mukaan hommattiin\npappi käymään sairaan luona. Taavetti kun ei ollut mikään ulkokullattu,\nniin ei hän tekeytynyt tavallista huonommaksi, vaan nousi seisalleen\ntekemään papille tervehdyskumarruksen ja jäi sitten istua karjottamaan,\nkopistellen siinä puhetta alotellessa piippuansa.\n\n— Onko se Hynynen halunnut minua puheelleen? kysyi pappi hupaisella\näänenpainolla, kun näki ettei sairaansa tila ollut huolestuttava.\n\n— Niinhän sitä tässä tuumattiin, vastasi Taavetti väännellen piippunsa\nvartta.\n\nEhkä oletkin äijä muiden kehoituksesta kutsunut, ajatteli pappi ja\nkysyi:\n\n— Onko ne synnit ruvenneet omaatuntoa vaivaamaan?\n\n— Ei nuo erittäin, vastasi Taavetti yhtä yksinkertaisesti, kuin jos\njalkain kolotuksesta olisi ollut kysymys.\n\nPapilta yritti päästä röhänauru, mutta sai kuitenkin pidätetyksi ja\narveli:\n\n— Ei taida syntiä ollakaan.\n\n— Eihän niitä erittäin paljon ole, sanoi Taavetti ja näytti rupeavan\nmuistelemaan.\n\n— Onko kuitenkin vähän, arveli pappi hymyssä suin.\n\n— On, onhan niitä vähän, myönnytti Taavetti katsoen allapäin lattiaan.\nMutta pian hän kohotti päätänsä ja sanoi:\n\n— On minulla hyviäkin töitä.\n\n— No mikäs hätä tässä sitten onkaan, sanoi pappi nauraen. Ehkä\njäisitkin saaliin puolelle, jos lasku tehtäisiin.\n\nTaavetinkin suu hymähti vähän nauruun, kun virkkoi:\n\n— Eihän tuota tietäisi.\n\n— Pianhan ne tässä tutkitaan, sanoi pappi tekeytyen vakavaksi.\nLuetteleppa ensin synnit ja sitten hyvät työt, niin arvaillaan.\n\nTaavetti rupesi ajattelemaan.\n\n— Enpä minä muista sitä ennen tehneeni mitään syntiä, kun kerran\nnuorena miehenä ollessani varastin viinan kauppiaan lekkeristä hallin\ntäyden viinaa.\n\n— Vai niin, sanoi pappi. Minkään arvoisena tuo synti pidettäisiin?\n\n— Se nyt on noin kahden ruiskapan arvoinen, sillähän se möi muillekin.\n\n— Entäs korko tältä ajalta? huomautti muistoon panija.\n\n— Vieläpä nyt korko sen vertaiselle, vastusti Taavetti. Eikähän sille\noikeastaan tullut mitään vahinkoa, kun minä panin saman verran vettä\nsijaan, mutta olkoon se kaksi kappaa kumminkin.\n\n— Antaa sitten olla. Vaan eikös siitä viinan juonnista tullut yhtään\nsyntiä?\n\n— Eihän siitä mitä syntiä, kun minä en ole pahapäinen enkä kiroile.\n\n— Se jääpi siis kahteen kappaan. Olikos niitä muita?\n\n— Petinhän minä kerran Alapihan isäntä-vainaata kahdeksan kymmenen\naitasylen latomapalkalla.\n\n— Olikoon se monen kapan synti?\n\n— Ei se monen — silloin olivat jyvät hyvässä hinnassa — enintään neljän\nruiskapan.\n\n— Se on vasta kuusi kappaa. Lieneehän tuohon lisäksi muitakin petoksia.\n\n— Ei ole, vakuutti Taavetti. Enkä minä olisi sitäkään tehnyt, mutta\nsattui niin tiukka rahasta, etten olisi muuten saanut kunnan veroa\nmaksetuksi.\n\n— Siihenkö ne sitten loppuivat? kysyi pappi.\n\n— Enpä minä muista muuta tehneeni. Miten mahtaisi se lukeutua synniksi,\nkun löin kerran humalaista korvalle ja taisinpa kirotakin?\n\n— Miten itse arvannet?\n\nTaavetti ajatteli vähän aikaa ja sanoi:\n\n— Jospa pannaan yksi kappa siitä kiroamisesta, vaikka sen humalaisen\nalku se oli.\n\n— Siis kaikkiaan 7 kapan edestä syntiä. — Etkö sinä koskaan ole\nlangennut haureuden syntiin?\n\n— Saivat ne kerran viekoitelluksi yöjalkaan, mutta putosin pitkospuilta\npuroon ja käännyin takaisin.\n\n— Tokko olit kiitollinen Jumalalle, kun se tuolla tavalla esti pois\npahalta tieltä?\n\n— Ne toverithan ne taisivat kuriillessaan pudottaa, sanoi Taavetti.\n\nPappi joutui vähän hämille, kun hänen opetusyrityksensä kävi niin\nnolosti. Hän keskeytti siihen syntipuolen tutkimisen ja kysyi:\n\n— Mitäs ne hyvät työt olivat?\n\n— Niin ne hyvät. Annoinhan minä kerran renkinä ollessani\nkerjäläisukolle kengät ja sitten toisen kerran eräälle köyhälle\nleskivaimolle hakkasin 3 syltä halkoja ilmaiseksi.\n\n— Elähän mitään, virkkoi pappi. Niitähän taitaa olla niin runsaasti,\nettei ennätä laskeakaan.\n\n— Ei niistä paljoa kartu, sanoi Taavetti, ne olivat jo paikatut kengät,\nenkä minä niitäkään halkoja hakannut pystystä metsästä, vaan rantteista.\n\n— Monenkohan kapan hyviä töitä ne olisivat?\n\n— Jos pari kappaa niistä kengistä, on se niillä puolen talvea kävellyt,\nja toiset pari niistä haloista.\n\n— Niillähän jo kuittautuukin enemmät kuin puolet, sanoi pappi. Ja\nkuinka paljon mahtaneekaan olla jälellä?\n\n— On niitä vielä pari, muisteli Taavetti. Kerran niittyä raivatessani\npelastin lampaan mutahautaan kuolemasta ja toisen kerran nostin\nmustalais-akan keväisestä jäästä, johon se olisi yksinään kuollut.\n\n— Mitenkäs monta kappaa niille arvataan? kysyi pappi salaa nauraa\nmyhähtäen.\n\n— Oli se lammas noin viiden kapan arvoinen, mutta sille vanhalle akalle\nnyt ei osaa panna mitään arvoa, sanoi Taavetti. Vaan kyllä minä yhden\nkapan tahtoisin siitä nostamisesta, kun kastui jalkineet ja loppu päivä\nmeni niitä kuivaillessa.\n\nPannaan vaan yksi kappa, myönnytti pappi. Ei taida muuta tullakaan.\n\n— Eipä tule.\n\n— Siis yhteensä kymmenen kapan edestä hyviä töitä, alkoi pappi tehdä\nloppulaskua. Niistä kun seitsemän syntikappaa vähennetään pois, niin\nsinä jäät Jumalalta kolmen kapan saaliiseen.\n\n— Eihän tuo paljon olisikaan, sanoi Taavetti, ikään kuin lohduttaen\nvelallista.\n\n— Eipä ole, sanoi pappi ja rupesi ajattelemaan että mihinkä tapaan\ntässä nyt olisi puhetta jatkettava.\n\n— Mitäs arvelisit siitä, virkkoi hän vähän päästä kääntyen entistään\ntotisempana Taavettiin päin, jos Jumala mittaisi sinulle nuo kolme\nkappaa pussiisi ja heittäisi sitten helvettiin?\n\nTaavetti katsoi pelästyneenä pappiin ja virkkoi hätäisesti:\n\n— Jokoon tuo tuon tekisi?\n\nPappi keskeytti totisuutensa ja naurahtaen virkkoi:\n\n— Olet niin perin yksinkertainen, ukko rukka, että en tahdo tuomita.\nSen neuvon kumminkin annan erotessani, että elähän peri noita kolmea\nkappaa, vaan pidä itseäsi vaivaisena syntisenä, niin ehkä Jumala\nsinuakin armahtaa.\n\nTaavetti lupasi olla perimättä ja ystävällisesti katellen he erosivat.\n\n\n\n\nMiten Mikko käytti Katria jouluna kirkossa.\n\n\nAattopäivän aamusta aikain oli Katri muistutellut Mikolle, että\nlähdettäisiin nyt jouluna kirkkoon. Hän pyytäisi naapurimökistä siksi\naikaa loisvaimon lapsia katsomaan ja elukoita hoitamaan.\n\n— Niinpä tuolla on tuisku ja pakkanen, etten minä ollenkaan haluaisi\nlähteä.\n\nMikko oli juuri tullut ulkoa ja lähenteli uunin eteen, jossa viluisena\nnosteli hartioitaan ja tassutteli jäisiä kenkiänsä lattiaan.\n\n— Tuisku ja pakkanen, Katri jamasi. Harvoinhan talvella on vesisade,\nmutta käypipään ne muut ihmiset kirkossa. Sinä se olet ainainen\nviluinen. Nyt olisi niin sileä tiekin jäälle asti, kun ovat tukkia\nvetäneet, ettei milloinkaan sen parempi. Vaan mitäpä siitä lienee,\nethän sinä kuitenkaan lähde.\n\n— Kun tuolla luulisi tarkenevan, Mikko sanoi myöntyväisesti, kääntäen\nselkäpuoltansa uuniin päin. No laitahan lähtösi, niin koitetaan mennä.\n\nKatri pääsi kuin pälkähästä. Hän haki aitasta omansa ja Mikon\npyhävaatteet tupaan lämpenemään, juoksi sitten naapurimökissä puhumassa\nkodin pitäjälle. Mikko kävi pari kertaa heinässä, ettei pitkinä pyhinä\nkesken loppuisi ja hakkaili vielä vähän kotapuita palorantteista.\nViimeiseksi illan hämärtäessä nuoritteli liistelaidat rekeen ja teki\ntammalle tavallista jauhoisemman appeen, että jaksaa aamulla varhain\nlähteä.\n\nPuolen yön aikana nousi jo Katri keittelemään kahvia ja Mikkokin kävi\nhevostaan einehtimässä.\n\n— Nyt siellä vasta pakkanen on, Mikko sanoi tupaan tultuansa ja\npuristeli paljaita sormiaan. Eiköhän heitetä toiseen kertaan se\nkirkkoon lähtö?\n\n— Sepä olisi sitä, kun heitettäisiin ja on kerran hommattuna, Katri\nnuhteli. Minusta siellä ei ole sen pakkasempi kuin illallakaan.\n\n— Eihän se sinusta ole, vaikka sylki suuhun jäätyisi. Mutta kun tahdot\nniin lähtään vaan.\n\n— Otatko sinä einepalasta? Katri kysyi.\n\n— Vieläpä tässä muuta einettä, kunhan joudutat kahvia.\n\nMielissään kaatoi Katri oikein täydet kupit Mikolle ja olisipa\nkolmannenkin antanut, mutta ei tämä huolinut, pani vaan tupakan ja\nlähti valjastamaan hevosta.\n\n— Pitäisiköhän odottaa sitä kotimiestä, Katri arveli.\n\n— Tottapahan tulenee, Mikko sanoi. Jos tässä ruvetaan sitä odottamaan\nja käpistelemään, niin palellutaan ennenkuin on ennätetty lähteäkään.\n\n— No ei odoteta. Minä heitän ruokahuoneen avaimen tuvan pöydälle ja\nlihapannun uuniin, niin kyllä se ne löytää.\n\nHevonen oli aisoissa ja ei muuta kuin matkalle. Katri istui reen perään\nja kääri monta huivia päänsä ympärille ja viimeksi suuren loimen.\nMikko istui ohjastamaan turkin kaulus pystyssä. Oli oikein kirpakka\nviimapakkanen. Ei sen henkäyksiltä saaneet kotimökin lämpimät kauvan\nmajailla matkamiesten mukana.\n\nMikko suojeli jalkojaan heinien sisässä, mutta ei ollut vielä monta\nvirstaa kuljettu, kun pakkanen ajautui kenkään ja tuntui rohkeasti\nryhtyvän kurittamaan isointa varvasta. Mikko koetti kitrutella varpaita\nvastakkain, että jos estyisi, mutta ei kuin siirtyi toisiin ja kun oli\nsaanut jokaisen voitingikseen, muuttui kantapäitä kylmäämään.\n\nTie oli nyt alkumatkasta tasainen, tukin vedättäjäin silittämä, niin\nettä reki kulki hyvin, vaikka kuivasti jalas varnueli.\n\nViimein aukeni avara selkä eteen. Metsästä jäälle tultua tuntui\nkuin pakkanen ja tuisku olisi tullut puolta voimakkaammaksi. Mikko\ntirkisteli kuurittuneiden silmänripsien lomitse tuiskuiselle jäälle. Se\nei naurattanut miestä, jonka varpaita jo tikkuili. Selkää karmasi niin\nettä turkinkaulus tutisi. Tuossa oli viimeinen tukkikasa ja siihenpä\npäättyi sileä tiekin.\n\nMikko teki pikaisen päätöksen ja hotaisten tammaa selkään, antoi sen\naika vauhtia kiertää tukkikasojen ympäri kotiin päin.\n\n— Onpahan vieruja tällä tiellä, Katri virkkoi, kun reki yritti kaatua.\n\n— Näkyypä muutamia olevan, mutta huoletta saat olla, kyllä minä reen\nhallitsen, Mikko vakuutti.\n\nHäntä vähän peloitti, että jos Katri sattuisi kurkistamaan loimen\nsisästä ja keksisi petoksen. Mutta ei se toki huomannut, istui vaan\nhyvin tyytyväisenä, vahvassa uskossa että kirkkoon tässä mennään.\nTyytyväisenä Mikkokin istui, kun tiesi kohta pääsevänsä kotimökin\nuunille varpaitaan lämmittelemään. Mutta kun ajatteli kylmää kirkkoa ja\nsitä aavaa umpijäätä, niin vieläkin värisytti.\n\n— Juokse vaan mäet ja kaikki, hän kiirehti tammaansa.\n\n— Joko me aletaan olla lähellä kirkkoa? Katri kysyi loimen sisästä.\n\n— Jo tuolta pappilasta! tuli tuikkaa. Tottahan me käydään pappilan\ntuvassa lämmittelemässä.\n\n— Käydään vaan.\n\nHe olivat jo pellon aidan takana. Mikko ajoi hyvin pouhakasti tuvan\nrapun eteen. Katri kiipesi reestä ja kaivoi turkkinsa povelta leivän,\njonka pisti Mikon käteen.\n\n— Anna tuo hevosen syödä odotellessa.\n\n— Sepä oli hyvä, Mikko kiitteli. Mene vaan jo lämmittelemään, minä\npanen hevosen kiinni ja sipullan leivän.\n\nKatri kävellä kopeloi hyvin varovasti eteissuojan läpi tupaan ja\nasettui ovensuunurkkaan penkille istumaan.\n\n... Kylläpä täällä on tyhjää ja hiljaista, ajatteli hän päästellen\npäällyshuivinsa nurkkia solmulta. Ei kuulu mitään, vaikka on kaiketi\nne rengit jo valveella, koska on kynttilä palamassa. Saattavat olla\nkyökissä kahvilla tai syömässä... Nukkuneeko täällä piikojakin, kun on\nkaksi sänkyä. Nepä ovat niin meidän sänkyin mallisia ja vielä samalla\nlailla. Onpahan pappilassakin valkasematon uuni ja pata on pankolla...\nLauhtuu siitä kohta pakkanen, koska on kissa asettunut pankolle...\nkirjava kissa... Kauvampa se Mikko sitä leipää sipultaa, tulisi toki\nlämmittelemään... Kukas sieltä niin lapsen äänellä rykäsi? On siellä\nsängyssä joku nukkumassa.\n\nKatri kohottautui tarkemmin katsomaan ja silmäili samalla ympäri tupaa.\n\n— Tämäpä nyt somalta näyttää, hän virkkoi ja kohosi seisalleen.\n\nJos mihin katsoi, niin kaikki näyttivät tutuilta.\n\n— Ei totisesti nyt olla oikeassa! hän huudahti ja meni sängyn luokse,\njossa näki omain lastensa nukkuvan. Senpähän se häikee teki, että\nkääntyi takaisin. Ilmankos se ei uskallakaan tulla tupaan.\n\nSamassa tempasi hän turkin päältään. Jo sieltä viimein Mikkokin tuli\nlumisena, suitset kainalossa.\n\n— Minkä sinä ukko ruoja nyt teit? Katri kiukkuisena kysyi.\n\n— Enhän minä ole mitään tehnyt, Mikko vastasi rauhallisesti. Kiitä\nkauppojasi kun olet lämpimässä tuvassa.\n\n— Niin, mutta aivanko sinä minua narratessasi teit tämän löyhkän ajon?\n\n— Sekö sinua pahimmin kaivelee, Mikko nauroi. Kyllä minulla tosi\naikomus oli, mutta rupesi niin turkasesti jalkoja paleltamaan, että\npois käännyin.\n\n— Voi vättelö-miestä, Katri sanoi pilkallisesti surkutellen. Sanotaan\nettä akka tieltä kääntyy, ei mies pahainenkaan, mutta nyt sen näit kuka\nkääntyy.\n\n— Enhän minä ole kääntynyt, pappilan tuvassahan tässä ollaan, Mikko\nkiusotteli.\n\n— Vielä sinä siinä jatkat. Minua ihan ilettää, jos ihmiset pääsevät\ntietämään. Ei toki ennättänyt tulla se kotimies.\n\n— Jopa tuo näkyi olevan navetassa, vaan mitäpä siitä. Laitahan ruokaa,\nniin syödään tässä kirkosta tulijasiksi.\n\n— Entäs jos en antaisikaan ruokaa semmoiselle kirkossa käyttäjälle.\n\nPian Katri kuitenkin leppyi ja kertoili huvikseen toisille, miten hän\npappilan tuvan penkillä istui ja lämmitteli.\n\n\n\n\nOmena ja Kaunikki.\n\n\nTuolla syrjässä sydänmaalla on pikkunen puro ja siinä pikkunen silta,\ntekaistuna pienistä kellespuista ja sillan yläpuolella lahonut\nmyllykötterö, joka syksyin ja keväin nuhraa muutamia jyväsäkkiä\njauhoiksi.. Lienee se siihen rakennettu jo aikoja ennen, koska puro oli\nsaanut nimekseen Myllypuro. Kun sitten myllyn kohdalle mäelle loismies\ntehdä kötäsi pienen mökin, antoivat sille nimen Myllymäki ja toista,\nvuosien päästä rakennettua mökkiä tuolla sillan takana, vähän ulompana,\nkutsuivat Sillantaan mökiksi.\n\nNämä olivat niitä yksilehmäisten mökkiä, eikä ollut oikeata heinämaata\nyhdellekään, täytyi keräillä notkelmista ja vesakoista. Myllymäellä\noli ollut lehmä jo useita vuosia ennen kuin heidän naapurissaan\nSillantakana. Se oli Omena nimeltään, joka sai viettää pitkät talvet\nerakko-elämää pikku navetassa, jossa vaan joskus kävi ihminen ruokaa\nantamassa. Syystalvella oli vielä annoksien väliajat pitkiä ja heinät\nhuonoja, sammalisia takkuja. Mutta kevätpuoleen elämä tuntuvasti\nkorjautui. Hoitaja hyräili tyytyväisenä, kantoi vesakosta nyhtämiään\nvoiheiniä eteen ja keitti juomavedessä hyviä piertanonurmia.\n\nOmena ei saanut tietää, mistä syystä se on tämä parempi elämä, eikä\nsitäkään arvannut, kun hoitajansa aina muutamain päiväin päästä painoi\nkädellään Omenan kylen kuvetta ja kuunteli. Vielä se nytkin kuunteli ja\ntiesi jo lohdutella lapsiaan, jotka paljasta kuivaa kakkua nakertivat,\nettä kohta saatte maitoa, Omena tuntuu.\n\n— Maitoako tuntuu? kysyä höksäytti joku lapsista.\n\n— Niin.\n\n— Missäkohti?\n\n— Sarvessa.\n\nSe oli lapsista saman tekevä, tuntuipa sarvesta tai korvasta, kunhan\nsaavat maitoa. He hypähtelivät ilosta ja muistelivat menneen keväisiä\njuuston syöntiä. Joku oli muistavinaan senkin, että hänen kuppiinsa\nensiksi ammennettiin.\n\n— Minunpaan kuppiin ensin ammennettiin, huusi kolmivuotias pojan\ntallukka moneen kertaan, vaan kun toinen ei joutunut puhettaan\nperuuttamaan, sai se kuivalla leivän kannalla otsaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillantaan mökin lapset eivät osanneet puhua entisistä mitään, sillä\nKaunikki oli vasta vasikasta kasvatettu. Ensimäisen kesänsä se\nkuppelehti pienessä haka-aituuksessa pellon kupeella ja kun lapset\nmenivät sinne marjoja poimimaan, juosta potkaisi se keppimäisillä\nsäärillään luokse ja hamuili nuoltakseen. Lapset nyhtivät heiniä sen\nsuuhun ja ajelivat toverina pois kärpäsiä, joita kaikkia ei töpömäinen\nhäntä saanut eroamaan, vaikka kuinka kiireelle olisi huiskinut\nkupeelta toiselle. Kun lapset palasivat kotiin, tahtoi se työntäytyä\nveräjäpuiden välitse mukaan, vaan kun ei päässyt, jäi se rauhattomasti\npyörähdellen toiselle puolen ammumaan. Vähän aikaa ammuttuaan siirtyi\nse lähi vesakon juurelle, johon kyhnähti kyljelleen ja odotti juomisen\ntuojaa pihasta.\n\nToisena elämänsä keväänä sai Kaunikki pienen rautakellon kaulaansa ja\npääsi yhteiselle, aitaamattomalle laitumelle. Ensi päivänä tapasi se\nOmenan, joka oli paneutunut keskelle ahoa lepäämään ja siinä märehtien\ntoiseen kertaan pureksia jauhatteli keräämäänsä ruohoa. Kaunikki tajusi\ntämän olevan samaa sukua ja läheni pelokkaasti. Toinenkin katseli\nlepopaikaltaan, hierasi vielä muutamia kertoja hampaitaan yhteen,\npainoi ne sitten vastakkain, jolloin kuului pieni kutkaus kurkusta.\nOmena nosti kylkeään koholle maasta, ponnisti takajaloillaan takapuolen\nylös, jolloin etupuoli oli vielä polvien varassa. Se nousi nähtävästi\nvierastaan tervehtimään. Tämä näytti olevan hyvin armoilla, niin ettei\nOmena viitsinyt sille niskaansa jännittää vihan merkiksi, joten hän\ntavallisesti teki, jos joku suurten karjain lehmä häntä rohkeasti\nlähestyi. Nyt hän vaan vähän haisteli ja kääntyi elatuspuuhiinsa,\nruohon latvoja hampsimaan, siirtyen mättään väliltä toiselle. Kaunikki\nryhtyi samaan toimeen, seuraten vähän jälempänä. Sillä tavalla heidän\ntuttavuutensa alkoi ja muina päivinä jo odottelivat toisiaan. He olivat\nystävyykset täydelleen ja nuolivat aholla toistensa kaulan alusta\nja otsakarvoja, kun oli joutilasta aikaa.\n\nIltasilla olisi Kaunikki mennyt tuonne Omenan kotiin, yhteiselle\nsavulle köllöttämään, vaan mökin vaimo käännytti aina sillalta,\ntai kujalta pois ja hyvitellen hutisteli menemään kotiinsa. Se oli\nKaunikista vähän ikävätä, kun siellä kotona eivät tehneet savua, niin\nkuin Omenalla oli. Ystävällisesti ne kyllä puhelivat ja ruopottelivat\npiha-aidan yli korvan juuria ja antoivat suolavedellä kostutettuja\nvesiheiniä, mutta sitten sai painautua lepäämään mihin parhaaksi näki.\nNiin se kului toinen kesä kuleksiessa milloin vihannoita vesakkoahoja,\nmilloin taas solkikoivuisten vaarain rinteitä, tai vetisiä puron\nrantoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sateinen päivä syyspuolella, kun ne viimeisen kerran tapasivat\ntoisiaan tänä kesänä. Huomenna veivät Omenan toisaanne päin\nniittyaitaan. Kaunikki kävi vielä ulkometsässä ja käveli joka ahon ja\nnotkon, jossa olivat ennenkin käyneet ja aina kuunteli kelloa, vaan kun\nei tavannut toveriansa mistään, tuli keskellä päivää huutaen kotiin.\nIkävä siellä oli muutenkin. Ruoho oli lopettanut kasvunsa, siitä oli\nvaan enää jälellä lyhyt tynkä, hyvin mehutointa sekin, jota täytyi\njyrsiä paljo enempi, niin ettei tahtonut jaksaa kävellä. Lehdetkin\nkellastuivat puissa. Lehmistä oli nyt navettaan tulo melkein yhtä\nmieleistä, kun keväällä pois pääsy. Vapauskin vanhentuu ja yksinäinen\npieni navetta on silloin taas terve tullut.\n\nKevättalvella tuli jo Kaunikin vuoro hoitajoitaan hyvittää\nensimmäisillä juustoilla, vieläpä he saivat päälliseksi puninkirjavan\nvasikan. Tyytyväisyys loisti mökin asukasten kasvoilla, kun he\nmuutamana aamuna puhaltelivat oman Kaunikin antamaan juuston liemeen.\nNyt sille kannettiin parhaita piertanoheiniä eteen ja ripauttivat\nvähistäkin jauhovaroistaan kourallisen juomaveteen. Lapset juoksivat\nuseammin kuin ennen navetassa ja hyppelivät äitinsä kupeella, kun se\ntuli täyden maitokiulun kanssa tuvan puolelle.\n\nKeväällä kun lumi alkoi vähetä mailta ja aurinko lämpimästi paistoi\nusein auki jätetystä navetan ovesta, heräsi elukoissa muistoja\nmenneestä kesästä, ja irti pyrkivän kiihkolla ne ravistelivat\nkaulaimiaan ja kurkun täyteisellä aammunnalla ilmaisivat hoitajille\nvapauden halunsa. Hoitajat lohduttelivat kohta päästävänsä ja kantoivat\neteen mitä vielä oli ladon nurkkaan säästynyt. Mutta ei nyt enää\nentiset ruuat maistuneet, niitä teki mieli vihaisesti viskellä ja\ntallata.\n\nTuli se viimeinkin tuo pihalle laskun päivä. Ilosta hypellen\nriensi Kaunikki lähiaholle ja sinne tänne juoksennellen aina ammua\nhuilautteli. Lienee muistellut menneen kesäistä kumppaniaan, vaan ei\nsitä siellä näkynyt. Liika levotonta oli vielä ensi päivänä metsässä\nolo. Puolen päivän aikana täytyi päästä kotiin katsomaan mitä siellä\nnäkyisi. Huomenna oli jo metsään meno vakavampaa, joutipa vähä\nsyömäänkin, vaikka aina piti katsoa ja kuunnella. Vihdoinkin kuului\ntuttu kellon kalkatus puron sillalta päin. Kaunikki lähti juosten\nvastuukseen. Sieltä tuli Omena kömpelösti hypähellen, sillä se oli\nvasta ensi päivää ulkona. Ne olivat kumpainenkin niin hyvillään,\nett'eivät tietäneet millä lailla alkaisivat tämän kesän ensi\nyhtymisensä. Ei löytynyt sen sopivampaa keinoa, kuin asettaa otsat\nvastakkain ja olla puskevinaan, vaikka ei toinen tahtonut toistaan\ntakaperin. Siinä vaan vähän kalistelivat sarvia yhteen ja sitten alkoi\nKaunikki nuolta Omenan kaulan alusta. Iltasilla olisi Kaunikki mennyt\nOmenan mukana, mutta hoitaja tuli hakemaan ja vei omaan kotiin, jossa\nnyt tänä kesänä tulijaispalan lisäksi tekivät lastuista savuavan tulen,\njonka kupeella oli mieluinen seista, sillä aikaa kuin lypsäjä sujutteli\nnännien neniä ja hyvitellen hyräili; minäpä lypsän Kaunikki piikaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi päivinä kävivät mökkien asukkaat vuorotellen paimenessa, vaan\nkun alkoi näyttää että routa on jo lopuilleen sulanut, saivat mennä\npaimenetta. Nyt he taas kahden kävelivät missä halutti. Ruokaa oli\nvielä vähältä, vaikka olisi kävellyt kuinka kaukana. Painautuivat\nmuutaman päivän iltapuoleen ahoilta tuonne puron varrelle päin, että\njos sieltä löytyisi paremmin. Olikin siellä vähän runsaammalta, vaan\nmauttomampaa ja maa upotteli jalkain alla. Kaunikki hamuili ahnaimmin\nruokapaikkoja ja porkkaili puron rantaa, jossa veden ympäröimillä\nmättäillä kasvoi pitempiä heinätappia. Jalat tahtoivat puuttua saveen,\nmutta sujuttelemalla ne sieltä irtautuivat, siksi että sai muutetuksi.\nHeinämättäät houkuttelivat yhä eteen päin, vaikka puron pohja muuttui\npehmeämmäksi. Muutettava jalka puuttui yhä lujempaan ja sitä vetäessä\nupposi vielä enemmän, eikä enää yksikään liikahtanut. Kaunikki teki\nhurjan hyppäysyrityksen, mutta vaipui aloilleen ja alkoi vajota.\nKaulansa ojenti se pitkälle ja apua pyytävästi ynisten katsoi Omenaan,\njoka puron partaalta, muutamain askelten päästä katseli toverinsa\nvaaraa. Ei se Omena osannut tulla apuun, alkoi vaan ynistä vastaan,\nikään kuin kehoitellen pois pyrkimään. Kun kehoituksesta ei näyttänyt\ntulevan apua, kovensi Omena ynymisensa ammumiseksi ja kaateli päätänsä\ntoisen kerran Kaunikkiin ja sitten kotiin, joka jo näkyi tuolta ylempää\npuron takaa. Mökin vaimo siellä jo odotteli Omenaansa ja veteli\npitkän heleitä säveliä \"tui Omenata kotiin\", joka iltakajeella raikui\nmäeltä mäelle. Kutsuttava vastasi monella täysi-äänisellä ammunnalla,\nlähtemättä kumminkaan kutsua kohti. Vaimo uskoi Omenansa kohta tulevan\nja teki odotellessaan tulen lastukasaan, peitellen päällystä mullalla,\njotta antaisi savua enemmän aikaa. Mutta savu sai vaan kiemurrella\ntyhjälle tarhalle, ei sen tarvitsija tullutkaan. Vaimo kaijutti\nvielä pari pitkän pitkää \"tui kotiin\", mutta sai entistä kiihkeämmän\nammunnan vastaan, eikä kellon kieli kuin joskus kalahteli, vaikka se\nlerkuttelisi astunnan mukaan, jos kerran olisi tulossa. — Mikä sillä\nnyt on, kun noin seisottelee ja ammuu, ihmetteli vaimo ja alkoi kävellä\nalas puron sillalle päin. — On sillä joku este, päätteli hän puron\nvartta tullessaan ja houkutteli vielä muutaman matkan päästä tulemaan\npois, kun ei olisi viitsinyt vetistä puron vartta tarsia. Mutta Omena\nvaan seisoi paikallaan ja osoittavasti ynyä hyrritti puroon päin.\n\n— Herra ihme, siunasi vaimo, kun huomasi missä naapurin Kaunikki\noli. Samassa alkoi hän kiirehtiä mökilleen ja lähetti sieltä lapsia\njuoksuttamaan sanaa Sillantaan mökkiin, että tietävät tulla hätään.\nSiellä oli joukot typertyä säikäyksestä aivan toimettomiksi, kun\nluulivat että heidän vaivalla kasvattamansa maidon antaja on jo\nhenkensä heittänyt. Siitä ne kumminkin tointuivat ja juoksivat\nvoimainsa takaa lasten viittaamaan suuntaan. Siellä oli jo naapurin\nmies vyötäröisiään myöten purossa nostamassa ja se olikin jo tarpeen,\nsillä Kaunikista ei näkynyt enää kuin vähä selkää ja päätä. Nähtyään\nkotijoukkojaan, ynyä hyräytti Kaunikki pyytävästi.\n\n— Vielä se toki virkoo! huudahti Sillantaan mökin vaimo ja arvelematta\nhyppäsi veteen päätä kannattamaan.\n\nOlipa siinä tietämistä saada Kaunikki irroitetuksi savikosta, mutta kun\nmökkien väki pani kaikki voimansa liikkeelle, saivat sen kumminkin.\nHellimmät tunteet oli sen hoitajalla, niin että vähä väliä pyyteli\nmiehiä nostamaan hellävaraa. Sittenkun Kaunikki oli kuivalla maalla,\nkertoi naapurimökin vaimo, mitenkä Omena oli tänne jäänyt seisomaan ja\nammumaan.\n\n— Vai Omena se oli niin viisas ja hyvä, että pelasti meidän Kaunikin,\nihmetteli vaimo ja kävi kiitokseksi ruopasemassa Omenan korvantausta,\nse kun siinä lähellä seisoi ja katseli.\n\nKotiin tultua oli Kaunikki pestävä savesta ja peiteltävä vaatteilla,\nkun se kylmän kolokassa vedessä oli ruvennut värisemään. Itku hyrähti\nvaimoraukalta, kun hän sitten kiulu kädessä kyyristyi lypsämään ja\najatteli, miten ikävältä tuntuisi, jos nyt tähän iltaan olisi loppunut\nse vuosia toivottu ilo, olla lehmän omistajana ja saada ammentaa lasten\ntuoppiin piimää omasta piimäkorvosta. Hän tahtoi laulaa: \"minäpä lypsän\nKaunikki piikaa\", mutta ei voinut tällä kertaa saada heleätä ääntä.\n\n\n\n\nNaapurit.\n\n\nSavolainen ja Tenhunen asuivat naapureina. Heidän peltojensa aidat\njuoksivat yhteen, mutta talojen väliä oli kilometri, ei päälle eikä\nvaille, sen näki selvästi siitä, kun maantien kilometripylväät\nseisoivat molempain talojen kohdalla. Tenhusen talon kujan suulla\nseisoi vielä toinen muhkeampi pylväs, jonka yläpäätä kaunisti\nkaksi valkoiseksi maalattua lautavyötä, joka oli siinä kievarin-\neli majatalon merkkinä. Tenhunen oli ijäkäs, karski näöltään ja\nkäytökseltäänkin, ei kumartanut viranomaisia herroja ammattinsa eduksi,\nvaan käski niiden ottaa tuon merkkipylvään selkäänsä, jos ei heille\nkelpaa majatalon järjestys.\n\nTenhusen naapuri, Savolainen, oli paljon nuorempi, kekseliäs tekemään\nsilloin tällöin pieniä tepposia, mutta muuten vakava kuin luostarin\npappi.\n\nOhran kynnön aikana, aikaisin aamusella, meni Tenhunen naapurinsa rajaa\nvasten olevalle pellolle siementä kylvämään ja käski kyntömiesten\ntulla perästä siementämään. Yhden saran hän ennätti kylvää, kun näki\nnaapurinsa Savolaisen kävelevän sinne väsyneen ja tuiki totisen\nnäköisenä.\n\n— Huomenta, tervehti se raukeasti, jouduttuaan saran toiseen päähän.\n\n— Huomenta, huomenta, vastasi Tenhunen, oikaisten selkäänsä ja korjasi\nsamalla kylvyvakkansa kannakehihnaa. Etkö sinäkin jo ala siemeniä\nsyytää näin kauniina aamuna.\n\n— Pitäisihän tässä niitäkin syytää, sanoi Savolainen, kohottaen\nolkapäitään. Mutta minulla on ollut vähän rauhaton yö, kun\nmatkustavainen tuli siihen keskellä yötä häiritsemään.\n\n— Minkä tähden se ei tullut kievariin? sanoi Tenhunen, rypistäen\nkulmiaan.\n\n— Mikä tuolla lienee ollut, kun se siihen vaan tuppautui, selitti\nSavolainen.\n\n— Etkö sinä sanonut, että tuolla on kievari?\n\n— Eihän sen kanssa tule puhumisesta mitään, joka on \"ummikko\", ei osaa\nsuomea, ei halaistua sanaa. — Ne ne ovat parhaita tollukoita, kiivastui\nTenhunen naapurinsa puolesta. Niiden, moseroiden, kanssa sitä on\nvälistä pääsemättömissä.\n\n— Eläs enää sano, vahvisti Savolainen. Jo minä olen siitä tänä yönä\nuhoon yhtynyt... Ja sitä vartenhan minä tänne tulin, että jos sinä,\nhyvä naapuri, tulisit vähän avuksi sitä puhuttelemaan.\n\n— Mitäpä sille minäkään hyvin osannen, sanoi Tenhunen, kynsäisten\nkorvallistaan.\n\n— Kyllä sinä jotain paremmin kykenet, kun olet ennenkin ollut niiden\nkanssa tekemisissä, pyyteli Savolainen. Jos ei muuta, niin pitäisi\nsiltä ainakin saada maksu ruuasta ja muusta, kun sitä on siinä monissa\nmiehin pitänyt hoitaa.\n\nSilloin kiepautti Tenhunen kylvövakan hihnan kaulastaan ja sanoi\npäättävästi:\n\n— No sen minä kyllä saan aikaan, ettei maksutta pääse, vaikka ei osaisi\nmuuta kuin turkkilaisten kieltä.\n\nYhtä rintaa lähtivät he astumaan Savolaisen kotiin.\n\n— Kuka kuteus sillä oli kyytimiehenä, kun ei sekään osannut kievariin\ntulla, ihmetteli Tenhunen matkalla.\n\n— Sepä se on pahinta, kun se ajaa omallaan, selitti Savolainen.\n\n— Kaikki ne nyt nykyaikana ajavat omallaan, murisi Tenhunen, vaan onhan\ntuo hyväkin näin ohran panon aikana.\n\nSavolainen vei naapurin omaan kamariinsa.\n\n— Odotellaanhan täällä, sanoi hän, taitaa vielä nukkua. Se rupesikin\nvasta tässä auringon nousun edellä.\n\n— Mutta kohta se kumminkin täytyy herättää, muistutti Tenhunen. En minä\njouda täällä kauan odottamaan.\n\n— Kyllä, kyllä. Vaan otetaanhan tässä aamuryypyt. Minä jo äsken nämä\nnostin esille, että jos sekin matkustavainen haluaa niin siitä saapi.\n\n— Niin, eihän sitä tiedä, sanoi Tenhunen. Jos se on saksalainen,\nniin kyllä se ryypyt ottaa, mutta sille pitäisi olla olutta. Kerran\nminä muutaman saksalaisen kanssa jouduin ihmeeseen. Se murittaa ja\nmurittaa, ja aina osoittaa juomalasia ja taksaa seinällä. Minä kannan\nsen eteen viinaa, konjakkia ja viiniä, mutta yhä vaan murittaa ja\npyörittelee päätään. No minä käsken vaimon tuoda maitoa, sahtia ja\nvettäkin mutta ei mikään kelpaa. Ymmärsinhän minä sitten, että olutta\nse tahtoo ja selitin että ei ole nyt olutta. Mutta eihän se murikko\nhelpoita. Silloin minua jo suututti ja minä hihkasin niin että ikkunat\nhelähtivät, että \"tuossa kaiketi ne ovat kaikki, mitä meillä on; muuta\nsinä, jos saat, ne olueksi.\" Ja ymmärsipäs selvän suomen. Heti tukkesi\nsuunsa ja meni taipaleelle, jo. Eikä tässä nytkään kovin pitkiin\npuheisiin ruveta, vaan sanotaan selvät sanat, hui — Niin tehdäänkin,\nvahvisti Savolainen. Mutta sitä sietää tässä otella ryyppyjä, ettei\nhätäytä.\n\n— Ei sen vuoksi, vakuutti Tenhunen ryypätessään. Minä en ole vielä\nikänäni hätäytynyt suurtenkaan herrain edessä. Näyttääkös tämä miten\nsuurelta herralta?\n\n— Eihän sitä tiedä, kun se on ummikko.\n\n— Näkee sen päältä päinkin, selitti Tenhunen. Jos sillä on kirstuja\nja muita matkalaukkuja, niin ei se ole kuin jokin kauppamatkustelija.\nSuurilla herroilla on harvemmin mitään rojakkata muassaan ja mitä\nniillä on, niin ne ovat hyviä.\n\n— Ei tälläkään ole tavaroista puhetta, niin että voisi se siihen\nkatsoen olla suurikin herra, selitti Savolainen ja kopautti samalla\nlasin pohjaa pöytään maistamisen merkiksi.\n\nTenhunen sanoi jo korvallisissaan kihahtelevan, eikä ollutkaan ihme\nniin aamutuimaan. Ei hän siltä unhottanut ohran kylvämistä, kun vaan\nolisi saanut tämän tulkkina olonsa suoritetuksi.\n\n— Kyllä se jo nyt täytyy havauttaa, kiirehti hän. Siellä kylvös loppuu.\n\n— Aikaisia miehiähän tuolla on, kylväkööt itse, rauhoitteli Savolainen.\nSe on niin vaarallinen mennä aikaisin herättelemään, jos se on miten\nsuuri herra. Istutaanhan ja kahvia odotellessa ryypätään.\n\n— Tässä on jo ryypättynäkin, sanoi Tenhunen liikahdellen entistä\nkepeämpänä. Minun jo haluttaisi päästä vähän venskailemaan sen herran\nkanssa. Pian siitä selvä tulee mistä maasta hän on. Onko sillä parta?\n\n— Ei, ei sillä ole partaa.\n\n— Ei se sitten ole venäläinen, jos ei liene poika loppi. Ja kyllä\nminä venäjän ja ruotsin kielistä tunnen eroituksen, mutta jos se on\nsaksalainen tai englantilainen, niin niistä minä en ymmärrä mitään ja\nsilloin ei auta muu kuin selvä suomi... Tokko sinä osaat yhtään sanaa\nruotsia tai venättä?\n\n— En kerrassa yhtään.\n\n— Minä niitä paukauttelen. Jos arvelee ruotsalaiseksi ja sanoo, että\n\"huru mykky\", niin silloin se alkaa mongertaa vastaan, jos ymmärtää.\nJa jos luulee venäläiseksi, niin heti se alkaa niesnittää kun sanoo\n\"trastuit, harassoo\". Jos taas sattuu, että ruotsalaiselta yrittää\nunehtua otokset maksamatta, niin heti se puistaa lantit, kun sanoo:\n\"ikke petaalar, myntit tänne\". Ja pianpa kääntyy venäläinenkin kun\nmuistuttaa että \"tengat hospotai\".\n\nTenhunen innostui näitä kielinäytteitä tehdessään niin, että kävellä\nhumaili ympäri huonetta. Savolainen istui paikoillaan pöydän päässä ja\nnaurahteli rauhallisesti. Hän oli nuorempi mies kestämään ryyppyjä ja\nkäytti jo viimeseltä toverinsa liikkeellä oloa hyväkseen, kaatamalla\nsen lasiin uutta, vaan ei omaansa.\n\nJopa viimeinkin tuli apumiehelle kiire.\n\n— Tässä päihtyy hiiteen ja kylvöt jääpi tekemättä. Nyt jos et aja ylös,\nniin minä lähden... Vai etkö sinä uskalla? Missä huoneessa se nukkuu?\nKyllä minä uskallan... Minä sanon että \"moron herrar!\"\n\nHän seisoi niin juhlallisessa asennossa kuin ainakin suuren herran\nvastaan ottaja. Savolaisen ei käynyt enää viivytteleminen.\n\n— No nyt se katsotaan, sanoi hän, nousten seisalleen. Se nukkuu tässä\nviereisessä huoneessa. Minä aukasen hiljaa oven, niin katso sinä,\nnaapuri, minun olkapääni ylitse, että minkä maan mieheksi tuon arvaat.\n\nTenhunen asettuu aivan selän taakse, olkapään yli kurkoittamaan, kun\nSavolainen väänsi lukkoa auki.\n\n— Katsos veitikkata, puhui oven avaaja, tirkistettyään ensiksi oven\nraosta. Se on vetäytynyt minun vaimoni viereen.\n\nSamassa aukasi hän enemmänkin ja Tenhunen näki ihmeekseen, että siinä\nnaapurin emännän vieressä lepäsi pieni, kapaloon kääritty olento\nkaikessa rauhassa.\n\n— Semmoistako se olikin, sanoi hän ja tarrautui toverinsa kaulukseen.\nNyt jos olisit vähänkään pahempi naapuri, niin nyt saisit korvillesi,\nettä soisi.\n\n— Elä veikkonen, elä veikkonen, houkutteli Savolainen. Enhän minä\nvalehdellut. Kyllä se on ummikko ja mennä yönä tullut.\n\n— Niin, niin, vaan minua ei ole vielä ikäpäivänäni saatu näin pitkältä\nnarratuksi, ja sen vuoksi se läheltä piti, etten antanut sinua korvalle.\n\n— No, eiköhän tuo sillä asetu, jos ryypätään vielä tämän herran\nterveydeksi, että se jäisi tähän pitemmäksi aikaa.\n\n— Onko se edes poika? kysyi Tenhunen, kiukuissaan,\n\n— Aivan varmasti, vakuutti Savolainen kohennellen lasia naapurinsa\neteen. En minä ole valehdellut yhtään.\n\n— Elä edes puolustele itseäsi. Mutta kun tuo on poika ja vielä\nensimmäinen sinulla, niin ryyppään häntä.\n\nNotkeana koetti Savolainen palvella vähän pahastunutta naapuriaan ja\nystävällisesti he jo kilistivätkin pojan onneksi. Mutta vielä portailla\nmennessään tämä jahkaili sitä, että eipä häntä ole vielä ennen näin\npitkältä narrattuna ja päätti, että ei narrata toista kertaa.\n\n\n\n\nKahden puolen ikkunata.\n\n\nIkkunan ulkopuolella surisi kaiken kokoisia hyönteisiä, pitkäkoipisesta\nhapsinkkiaisesta ja pikalentoisesta kiiltokärpäsestä aina jouhen pään\nkokoiseen hyttyseen asti. Aukenemattoman ikkunan puoliskon puitteisiin,\nulkopuolelle, oli hämähäkki kutonut verkkonsa ja tehnyt samoista\naineista itselleen pesän puitteen nurkkamaan. Pilvisinä ja sateisina\npäivinä jurotti se pesässään liikkumatta, takapuoli ulospäin, ei\nvälittänyt mitään verkon korjaamisesta eikä saaliin tarttumisesta. Ne\nolivatkin mitättömän pieniä nuo, jotka sateella kävivät. Siipiä heillä\noli sen verran, että hyvästi sotkeutuivat verkkoon, jossa sitten tuuli\nheilutteli, kunnes kuolivat. Nyt lämpimänä, poutaisena päivänä liikkui\nkookkaampiakin. Tuossa takertui pieni kärpänen, tempoi verkkoa, että\nse heilahteli. Kiireesti kapusi hämähäkki luokse, tarttui saaliseen\nkiinni, käänteli sitä muutamia kertoja ympärinsä, kunnes karttui\ntarpeeksi asti pidäkkeitä.\n\nKuului kauvempata surinata ja koko verkko isosti heilahti, mutta luokse\nehdittyä näkyi siinä vaan aukko, joka oli ensi työksi paikattava umpeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän, joka istui toisella puolen ikkunaa pöytänsä ääressä laskemassa\nkesän kuluessa tulleita voittoja, vieläpä arviolta suuntaili\nvastaisiakin voittoja aina vuoden loppuun asti, lopetti laskunsa\nhyräillen tyytyväisenä jotain sotamarssia, ja asetteli vasta tulleita\nvekseleitä järjestykseensä entisten päälle. Ikkunan pielessä naulassa\nriippui pitkä paperiliuska, täynnä nimiä. Se oli luettelo tällä kuulla\n\"lankeavista\". Hän tarkasteli luettelon päästä päähän, otti sitten\nlyijykynän, merkitsi muutamia nimiä, sekä kirjoitti uusia.\n\nOvi aukeni ja huoneesen astui kolme miestä. Tavanmukaiset kuulumiset\nkyseltyä alotti ensimmäinen mies asiansa.\n\n— Tuota, se minun vekseli taitaa huomenna langeta maksettavaksi.\n\n— Taitaapa langeta. Joko te nyt maksatte?\n\n— Nythän se olisi maksettava, vaan miten tuo käynee, kun minä en\nsaanutkaan rahoja.\n\n— Se on oma asianne.\n\n— Sopisiko sitä uudistaa?\n\n— En minä tavallisesti niin pieniä asioita uudista, mutta samapa se,\nkun kirjoitatte kuukauden päästä maksettavaksi 45 markan vekselin.\n\n— Kuukauden päähän 45 markan vekseli! ihmetteli mies. Kaksi kuukautta\nsitten sain teiltä 25 markkaa ja nyt se nousee niin suureen.\n\n— Ei se kuulu tähän, minkä te saitte. Huomenna lankeava vekseli on 35\nmarkan kokoinen ja kun tuotte rahat, niin se on sillä hyvä.\n\nEi auttanut, vekseli _täytyi_ kirjoittaa.\n\n— Taitaahan täällä olla minunkin paperini, alotti toinen mies\nnaurahdellen. Mikähän keino se sille keksitään?\n\n— Ne ovat hyvin yksinkertaisia ne minun keinot, naurahteli hänkin\npuolestaan. Toinen keino tässä nähtiin ja toinen kuultiin.\n\n— Liika kova on tuo äskeinen keino, en minä siihen suostu.\n\n— Sen parempi. Toinen on siihen sijaan helppo.\n\n— Ei sekään ole _minulle_ helppo. Eikö kävisi näitä ehtoja\nhuojistaminen?\n\n— Jospa hiukkasen, tuo kun on vähän isompi asia. Pannaan kymmenen\nsadalle kuussa.\n\n— Eikö viisi riitä?\n\n— Ei riitä.\n\n— No, sitten täytyy heittää kunnan veron maksu ja muut asiat\ntuonnemmaksi.\n\nMies otti lompakkonsa ja maksoi.\n\nKolmas mies, varakkaan näköinen isäntä, ei puhunut asiastansa ennen\nkuin toisten mentyä.\n\n— Minun pitäisi saada taas vähintäin neljäsataa markkaa.\n\n— Mitäpä siitä vähemmästä onkaan. Ehkä se jatketaan entisen päähän,\nniin saat kirjoittaa täyteen kaksituhatta, selvän luvun.\n\n— Elä nyt! Lupailithan sinä kevätkesällä, että annat tavallisella\nkorolla.\n\n— Ne lupaukset eivät merkitse mitään. Lupailihan Jumalakin kevätkesällä\nantaa tavallisia eloja, mutta kuinkahan monen pellolla niitä tavallisia\neloja on, ennenkun on leikki lukossa.\n\n— Ei sinun rahojasi halla pane.\n\n— Ei pane, mutta hinta niillekin nousee.\n\nPuhe keskeytyi, kuin oven avaimessa ramuiltiin ja huoneesen tuli mies,\nkuluneissa vaatteissa.\n\n— Nythän minä tulin sitä viikollista puhetta perustamaan, alotti mies\nalakuloisena.\n\n— Niin, niistä lehmistäsi, jotka olit pannut kauppiaalle kauppaukseen.\n\n— Aivan niistä. Nyt minä sain parkkikuormalla suunnille sen verran,\nettä kykenen ne lehmät paluuttamaan, vaan kun täällä on se vekseli,\nniin kumpaiseenko nämä ylettynevät.\n\n— Tottahan nyt vekseliin ensimmäiseksi. Näytäpä minkä verran sinulla on\nrahaa.\n\n— Vaan jos te otatte nämä rahat siitä entisestä, ettekä annakaan\nverestä.\n\n— No, elä hätäile tyhjää, tuo pois. Vapisevalla kädellä kaivoi mies\nrahansa ja laski ne epäillen pöydälle.\n\n— Ohoo, kylläpä näitä on tarkasti.. markka puuttuu.\n\n— Taitaa puuttua, vaan minä ajattelin, että lisää sen markan siihen nyt\ntehtävään vekseliin.\n\n— Vaikkapa niinkin. Ja mitäpä tuo yksi markka. Tuossa on paperisi.\n\n— Minkä verran te nyt annatte?\n\n— Mitenkä suuresta summasta ne lehmät olivatkaan kaupassa.\n\n— En muista oikein markoilleen, vaan minä otin siitä kaksi säkkiä\njauhoja, hehtarin suoloja ja kunnan veron maksuksi viisi markkaa rahaa.\n\n— Niistä on sitten kaksi lehmää kauppauksessa?\n\n— Niin. Kaksi lehmää, ja ovat oikein uhalla hyviä lehmiä.\n\n— Lehmät kun lehmät. Niillä tuntuu olevan tavallinen hinta, niin että\nsaat antaa mennä. Minä en maksaisi niistä sitäkään.\n\n— No, tuotahan minä jo pelkäsin, huokasi mies ja kyynele herahti\nsilmään.\n\n— Mitä pelkäsit! Sinä lunastit vekselisi ja sillä hyvä. Tavarasi olet\nmenettänyt ja samalla luottamuksesi. Ne kaksi lehmää sinulla on tänä\npäivänä, vaan viikon kuluttua ei niitäkään.\n\nMies poistui haikealla mielellä, hyvästiä sanomatta.\n\n— Tuommoisten kanssa se on vahinko tarjona ja sillähän tässä täytyy\nkorkoa nostaa, puheli hän hyvissään ystävällensä, jolla oli onni saada\nneljäsataa markkaa, kun kirjoitti 2,000 markan vekselin, entisen 1,400\nmarkan kokoisen vekselin sijalle.\n\nEi kulunut monta minuuttia, kun tuli taas joku, joka oli aivan\nensikertalainen täällä.\n\n— Tulinhan minä kysymään, että saisiko sitä rahaa ja minkälaisella\nkorolla?\n\n— Ehkäpä sitä löytyy ja korko on vähän miehiä myöten. Te saatte\nviidellä sadalta kuussa.\n\n— Miksikä minulta niin paljon?\n\n— Ei se ole paljo. Se on kaikkein halvin korko.\n\n— No, mutta onko tämä enää vähääkään Jumalan lain mukaista? Mehän\nollaan kaikki veljiä ja raamattu käskee antamaan lähimmäisille ilman\nkorotta.\n\n— Saman tekevä. Minäkin voin antaa teille ilman ja korotta. Mutta\nkun ollaan veljiä ja lähimmäisiä, niin teidän tulee maksaa kaikki ne\ntappiot, joita minulle sattuu tulemaan, kun lainaaja ennättää perin\nköyhtyä.\n\n— En rupea siihenkään. Täytyy katsoa velaksi antaissaan, neuvotteli\nmies.\n\n— Kyllä minä katsonkin, mutta jos sattuu, Kumpaisillako ehdoilla nyt\notatte?\n\nTämäkin tyytyi maallisen lain mukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän katsahti taas ulos ikkunasta.\n\nTuolla jo satutti itikka hienot koipensa verkon silmiin ja lentää\nhärritti siinä hyvän aikaa, ennenkun pahemmin sotkeutui. Hämähäkki\nrienti kamppauspaikalle, vaan ei tarttunut kiinni, ennenkun siipien\nsurina lakkasi. Sitten se vapautti sen potkimisen vaivoista, kääräsi\nhienoon kapalokseen kuin taitava äiti lapsensa. Siinä se sai\nrauhoittua, kunnes toisten luota joutui.\n\nKärpänen tuolla verkon keskipalkalla ei enää potkinut. Sen vierelle\npysähtyi hämähäkki, tunki kärsänsä syvälle saaliinsa ruumiin\ntuoreimpaan paikkaan, imi ja kaiveli kuiviin kaikki elon nesteet.\nTyynesti tutki se joka ytimen, ettei vaan mitään jäisi huomaamatta. Kun\noli kaikki imettynä, hylkäsi se onton raadon ja siirtyi täyteläisemmän\nkimppuun.\n\nNuo kuivat kuoret roikkuivat vielä jonkun aikaa verkossa, vaan tuuli ne\nsiitä viimein heitteli alas tallattaviksi.\n\n(Iisalmi, 1892).\n\n\n"]