[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fg_yYWhyz5eqSKl2zvkJ5bXBO6Y5hdz9Zg5kcoW7bI40":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3049,"Elämän verkko","Angervo, Willie",1875,1938,"3049-angervo-willie-elaman-verkko","3049__Angervo_Willie__Elämän_verkko",null,"runous",[],[],"fi",1934,7879,55135,true,[],[],[],"Kokoelma teosofis-henkistä runoutta, joka käsittelee olemassaolon peruskysymyksiä myyttisen ja allegorisen kuvaston kautta. Tekstissä yhdistyvät itämainen filosofia, teosofiset opit sekä suomalainen kansanrunomitta.","W. Angervon 'Elämän verkko' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3049.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN VERKKO\n\nKirj.\n\nW. Angervo\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nOy Gutenbergin Kirjapaino,\n1934.\n\n\n\n\n\n\n           Omistettu\n        Teosofisen Seuran\n            (Adyar)\n      suomalaiselle osastolle.\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nI.\n\nIjäisyys ja Ajatar.\nElämä ja Harha.\nSyytär ja Karma.\nKohtalottaret.\nSurma.\nSyöjätär.\n\nII.\n\nUhma.\nYksinäisyys.\nKalmiston veräjällä.\nTuokio Tuonelassa.\nMarjatan uni.\nKerjäläiskuningas.\nJoulutar.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n \"Isä-Äiti kutoo verkon, jonka yläpää on kiinnitetty Henkeen —\n Ainoan-Pimeyden Valoon ja alapää sen varjoisaan loppuun Aineeseen. Tämä\n verkko on maailmankaikkeus, kudottu kahdesta aineesta, joka on syntynyt\n Yhdestä...\"\n\n                                 Dzyan'in kirja, stanza III. 10.\n\n \"Niinkuin hämähäkki kutoo verkkonsa ja vetää sen takaisin...\n niin on maailmankaikkeuskin ilmennyt häviämättömästä juuresta,\n tuntemattomasta Pimeydestä.\"\n\n                                        Mándukya Upanishad.\n\n\n\n\nIJÄISYYS JA AJATAR.\n\n\n    Ijäisyys ajan isäntä,\n    valtaherra valkeuden,\n    alkoi taaskin tarkastella\n    avaruuden aaltoilevaa\n    seesteheistä selkämerta,\n    tutki, mietti, tuumiskeli,\n    milloin aika aallon alta\n    valmistaisi vaihtelua\n    ikipäivään illattomaan.\n\n    Kun ei katsehelle kuulla\n    rajatonten äärten ranta,\n    eikä aallokosta eksy\n    pieninkänä varjopilkku\n    hehkua sen heijastamaan,\n    — ikävystyvi isäntä,\n    syömehensä syöksyi haave\n    nähdä aamu, nähdä ilta,\n    aikakautten askartelut\n    etehensä elpyneinä,\n    nähdä valon varjottoman\n    kimaltelevan kilona\n    autereisen ainemeren\n    lakkapäillä lainehilla.\n\n    Taaton tuota tuumiessa\n    asteli Ajatar kaunis,\n    ikinuori ja ihana\n    ijäisyyden valpas vaimo\n    lumoovana miehen luokse,\n    istui vierelle isännän\n    puoli-kuiskien puhellen:\n    \"Antaisit Ajattarelle\n    vallan toimia vapaasti\n    edes hetken hengenkäynnin,\n    haihtuisivat suita harmit.\n    Jos suot mulle johtovallan,\n    valmistan ma varjokauden,\n    missä ihmehet ikuiset,\n    valon kaikki kangastukset\n    taittuvat takaisin sulle\n    ehompina entistänsä\".\n\n    Ilomielin nyt isäntä\n    suostui vaimon vaatimukseen:\n    antoi vaimolle avaimet\n    aikakauden kammioihin,\n    miss' on tallella tavarat,\n    aarteet aikain ammoisien,\n    syyt ja synnyt suuret, syvät,\n    eilispäiväisen elämän\n    kukintaan ja kuolemahan.\n\n    Taatto vielä ehdoin tahdoin\n    vaimolle toi valtikkansa,\n    jotta aikansa Ajatar,\n    vaimo kaikkivaltiasna\n    ikuisuutta ilmentäisi\n    mukahan isännän mielen.\n\n    Tuskin valta tunnustettu\n    käsiin vaimon on kätevän,\n    kun hän aukoi kuopat, aitat,\n    vajat, valtavat varastot,\n    otti nuotan orsipuulta,\n    kävi sillä käistämähän\n    kotiranta-korteikkoa.\n\n    Ajatar apajan heitti,\n    potki lahden pohjukkahan,\n    karit kiersi, kaarsi luodot,\n    sulki siihen salmen suunkin,\n    ettei saalis saarroksesta\n    paras pääsisi pakohon.\n\n    Nurahteli nuorat, touvit,\n    venähteli verkon ainat\n    vaimon verkkoa vetäissä.\n    Verraton on vainion verkko,\n    perä ehjä, pettämätön:\n    avaudu ei ainut silmu\n    alla painon pakkoavan.\n\n    Nopiasti vaimo nosti\n    silmuverkkonsa sisällön\n    kotinsa venekotahan.\n    Mitä saikaan saalihiksi\n    apajastansa Ajatar?\n\n    Sai hän kelpo päivänkehrän,\n    aurinkoisen autereisen,\n    pivontäyden tähtösiä,\n    maan ja kuun sen kumppanina\n    sekä vielä viimeiseksi\n    perän pohjaa penkoessa\n    ihmis-sieluja sikermän.\n\n    Ajatar ajattelevi,\n    tutkii, tuumii tuokioisen,\n    kantoako kartanohon\n    anti tää rikas apajan,\n    vaiko alkaa varjokausi\n    päästämällä huomispäivän\n    varjot kaikki valloillensa.\n\n    Otti koosta koprahansa\n    ensin auringon esille,\n    tunnusteli tuokioisen\n    pehmeällä peukalolla,\n    kieritteli, kääritteli\n    kotvan kopransa kuvussa,\n    tuumi — tokkopahan tuota\n    talossansa tarvittaisi.\n\n    Valoa kun varmempaakin\n    yli tarpeen on talossa,\n    antoi vaimo valtikalla\n    aimo iskun auringolle.\n    Kiekko kimmahtaen kiiti\n    taivon kannen kaltahalle.\n\n    Maa ja kuu nyt kumpainenkin,\n    saatuansa sauvan-iskun\n    vaimon vantteran kädestä,\n    alkoivat ajan kuluksi\n    tanhuella taivahalla,\n    karkeloiden kaksoisina\n    ympäri ylevän päivän,\n    aurinkoisen autereisen.\n\n    Leikki tää levoton, vinha,\n    väsytti vähäväkisen.\n    Minkä vauhti vaimenevi\n    sempä kolkot seuraukset\n    heti elpyihe esille.\n    Kuu ja maa nyt kuortui, maatui,\n    muuttui mullankokkareeksi\n    paikoin paadeksi pakahtui,\n    kalsistuihe kallioksi,\n    kasvatteli kallioille\n    sananjalkaa, sammaletta,\n    puuta pientä, puuta suurta\n    paljaan pinnan peitteheksi,\n    ettei suonet surkastuisi,\n    sydän jääksi jähmettyisi\n    kesken kirmaista kisoa.\n\n    Oikukas kovin olikin\n    aurinko tuo antimissaan.\n    Minkä vain valonkipinä\n    valahti maan vatsapuolle,\n    sempä silloin selkäpuoli\n    pimeään jäi pilkkoisehen,\n    minkä lämmin läikytteli\n    kasvopuolelle punoa,\n    senpä kylmä selkäpiitä\n    karmi kynsin karheuisin,\n    minkä kerkesi keseä\n    valo maahan valmistella,\n    senpä taasen talvi taittoi,\n    palellutti pakkasella,\n    minkä ennätti elämä\n    maahan luoda maireutta,\n    senpä kuolema kukisti,\n    kalma katkoi kappaleiksi.\n\n    Kotvan tuota tutkiessa,\n    arvasi ajan emäntä\n    ajan vallan alkaneeksi,\n    siksi siekaelematta\n    viskoi tähdet vikkelästi\n    sikinsokin sinne tänne,\n    sitoi vihdoin ihmissielut\n    ajan kylmiin kytkyisihin,\n    ainevirtojen virihin.\n\n    Ikuisuuden ilmehillä\n    läikkyi heljä onnen hehku,\n    kun hän joskus kurkisteli\n    Ajattaren askarteluun.\n\n\n\n\nELÄMÄ JA HARHA.\n\n\n    Kaksi on kaunista tytärtä\n    Ajattarella apuna\n    Ijäisyyden ihmetyössä,\n    kaksoset sulo-kapehet:\n    ylienkeli Elämä\n    sekä Harha, kultahapsi.\n\n    Elivät Elämä, Harha,\n    sorjassa sulo-sovussa:\n    mitä ehdoitti Elämä,\n    sen jo Harha hahmoitteli\n    ainemuotoon autereiseen\n    heljänä ja herkullisna.\n\n    Eli luonto kuin lumoissa:\n    ilma lainehti iloa,\n    vedet leikki lempeyttä,\n    maa kukoisti mairehena,\n    kivet, paadet kiilti, hohti\n    elon-hehkua Elämän\n    harsoissa ihanan Harhan.\n    Keinuvi keväinen lämpö,\n    lainehti valo suvinen\n    alla kaaren kaikkeuden.\n\n    Kerran ehtoona eräänä\n    — Harhan maassa matkatessa —\n    vietti viehkeä Elämä\n    iltoa isonsa luona\n    ikilämmön lähtehillä.\n\n    Immen siinä istuessa —\n    tunsi hän vilun virinän\n    hiipovan hipiätänsä,\n    vaikka lämmin valtavana\n    tulvi taattonsa tuvassa.\n\n    Elämä epäili ensin\n    vaistojensa valppautta,\n    vaan kun tunsi tuiki varman\n    kylmän piston selkäpiissä,\n    heti arvasi hän aiheen\n    kylmän kolkkoon kosketukseen.\n\n    Vilu virtaeli maasta,\n    alimmasta ainehesta,\n    missä Harha hartahana\n    aineverhoja asetti,\n    Elämän esittämille\n    aatekuville aroille.\n    Aatekuvat — ahnehtien\n    Harhan luomia hameita\n    ikuisiksi itsellensä,\n    huokailivat huomatessaan\n    puutteheisiksi pukunsa,\n    ajallisiksi asunsa,\n    joita vaani varjon miekka,\n    katoavaisuuden kalpa,\n    — nuop' on huolet, huokaukset,\n    iltatuulena tulivat\n    luokse kuvioiden luojan,\n    esi-enkelin — Elämän.\n\n    Empimättä nyt Elämä\n    karkasihe kauhuissansa\n    kaksoissiskon kartanoille.\n    Heti immen herkkä silmä\n    keksi kylmän syyt ja synnyt.\n    Liian vankka Harhan valta\n    esti aattehet Elämän\n    kuonan alta kuultamasta.\n    Vaikka kiilteli kitehet,\n    säihkyeli paaden särmät\n    iloa iki-elämän\n    selki-päivän seestehessä,\n    niin jo illan ilmetessä\n    valui kyynel-helmi kylmä\n    paatosenkin parmahalle.\n    Vaikka siinteli sinisnä\n    aallonharja aamusella,\n    ammotti se ankeana,\n    sysimustana, syvänä,\n    illan synkeän sylissä.\n\n    Vaikka kuuset vaaran yllä,\n    lepät, koivut, lehdon tuomet,\n    pihlajat piti iloa\n    autereessa aamupäivän,\n    itkivät ne illan suussa,\n    humisivat huoliansa\n    totisina toisillensa.\n    Valkolummekin vapisi,\n    peitti pehmeät värinsä\n    karsaan illan katsehilta.\n    Kalat rannan kaislikossa\n    syvänteihin syöksähtivät\n    pahaa yöhyttä pakohon.\n    Lakkaa illoin lehtoin laulu,\n    lintuparvien pakina.\n    Sirkku — silmä siiven alla —\n    kätki kärsimyksiänsä.\n    Vielä itse ihmisenkin\n    yllätti kolea yöhyt,\n    unen aaltoihin upotti\n    itkeväisen ihmislapsen.\n    Illoin luomakunta itki\n    apeena, alakuloisna,\n    vaarat, kukkulat valitti,\n    vuorten huiput huokaeli\n    päivän lyhvän päättymistä,\n    oikukkuutta Harhan onnen.\n\n    Elämä käy käskemättä\n    kärsimyksehen käsiksi,\n    muisti laupeuden la'ista\n    käskyn kaikkein kallihimman,\n    antaman Iki-Isonsa:\n    \"Eristetty oot Elämä\n    onnesta Iki-Olevan,\n    ellet muotoa muserra,\n    silvo omaa sieluasi\n    Harhan hahmoittelemien\n    aatekuvaisi avuksi\".\n\n    Eheä Elämän sielu\n    suli tuntehen tulesta\n    siintoisiksi sirpaleiksi;\n    sirpalehet hän siroitti,\n    upotti unikuvina,\n    elon onnen etsintänä,\n    harrasna elon-haluna\n    aatekuvainsa avuksi,\n    kulki Harhan kulkuväylät,\n    aineen aallokot ajeli,\n    vaelteli vaahdot, kuohut,\n    sinne silpoi sieluansa\n    siintämään elon-sinenä\n    pisarassa pienimmässä.\n\n    Enkelit Elämä, Harha,\n    kulkivat käsi-kädessä,\n    toinen ilmensi Ikuista,\n    ajallista toinen antoi;\n    toinen välkehti valoa,\n    toinen säihkyi särmiönä,\n    väreiksi valon välitti.\n    Näin he kulki kumpainenkin\n    aikain aateluomuksissa\n    kohden päivää korkehinta\n    — Ijäisyyttä illatonta.\n\n\n\n\nSYYTÄR JA KARMA.\n\n\n    Syytär, tytti Syyllisyyden,\n    Lankeemuksen lehtolapsi,\n    syntyi heelmänä liehuman,\n    imi rintoja rikoksen,\n    kasvoi parmailla pahuuden,\n    sylissä himojen, synnin.\n\n    Karma — poika Kaitselmuksen,\n    syiden etsijä etevä,\n    seurausten selvittäjä,\n    jollotteli joutilaana\n    rakkauden rantueilla,\n    vaikk' on mies jo varsin vankka,\n    kauneimmillansa kasakka.\n\n    Syttyi Syyttärelle päätös\n    käymätieltänsä käväistä\n    Kaitselmuksen kartanolla\n    katsomassa, eikö Karma\n    alkaisi avuksi päästä\n    synnin syitä setvimähän;\n    nouti vankan Kosto-varsan\n    synnin syrjä-laitumelta,\n    peltotilkulta petoksen,\n    satuloitsi sen samassa,\n    otti ohjakset kätehen,\n    nousi orhin olkapäille,\n    Koston kiihkoa kiristi\n    katkeruuden kannuksella,\n    antoi lähtöläimäyksen,\n    ajoi, ratsasti rajusti,\n    piiska heiluen pivossa\n    karjapihaan Kaitselmuksen.\n\n    Hyppäsi selästä orhin,\n    sitoi varmaan silmukkahan,\n    antoi juoda altahasta,\n    eteen viskasi evästä,\n    sitten sintsiä läheni,\n    kulki kohden kuistin usta.\n\n    Pihassa pojat ja piiat,\n    Karman leikkimäkaverit\n    tytin pienen piirittivät,\n    utelivat uutisia,\n    juttuja ja juoruntata\n    matoisesta maailmasta.\n\n    Syytär sykkivin sydämin\n    taipuihe tarinoimahan,\n    kuinka synti maahan syntyi,\n    kuinka se sitä kuritti,\n    kuinka herja se nyt heitti\n    Ykseyden yrttitarhaan\n    itsekkäisyyden ituja,\n    josta versoi taimi vehmas,\n    vihan yrtti vihreyinen,\n    kuinka yrtti kasvoi, kukki,\n    puutuihe hedelmäpuuksi,\n    kuinka sen oksilla omena,\n    marja, kuulteli makea,\n    — kertoi, vaikersi, valitti,\n    kuinka ihminen ihastui,\n    otti puusta tuon omenan,\n    söi nyt siitä synnintunnon,\n    syyllisyyden syömehensä,\n    jatkoi ylvän ylpeänä\n    ateriaa alkamaansa,\n    vaikka kalma kaiverteli,\n    mana, kuolema mateli\n    syyllisen sydänalassa.\n\n    Eipä ehtinyt enemmän\n    Syytär juoruja jututa,\n    kun jo kalpeni kapehet,\n    itkun puuskaan purskahtivat.\n    Parku, ulvonta, ulina\n    kantoi korvaan Kaitselmuksen.\n\n    Tuskin ehti vanhus tulla\n    pilviotsaisna pihalle,\n    kun jo Syytär luokse syöksyi,\n    alkoi äänehen anoa:\n    \"Kaitselmus, oi maahan katso,\n    kurkista sen kurjuutehen;\n    Pahe siellä sortaa, painaa,\n    vaatii itsevaltiutta,\n    kiehtoo, pettää, kielastelee,\n    ilmoittelee itsekkyyttä\n    johtonuoraksi jokaisen,\n    hyökkää kimppuhun hyvehen\n    — kuristaa sen kuoliaaksi.\n\n    Ellet taatto itse tartu,\n    ota kiinni ohjaksista,\n    paha kansat paaduttavi,\n    taannuttavi tahdon, tarmon,\n    jotta harvalla halua\n    ottaa oppahakseksensa\n    viittomaasi viisautta\".\n\n    Vanhus kun vain kuuntelevi\n    eikä hämmenny hädästä,\n    Syytär itki, parkui, syytti:\n    \"Etkö taatto sä tajua,\n    yhtäkänä ymmärtäne\n    tarinani tarkoitusta?\n    Itse irroitit pahehen,\n    laskit valheen valloillensa,\n    itse anna nyt apua,\n    ettei keskeydy kehitys,\n    aika kuole alkuhunsa!\"\n\n    Taatto tarjosi apua,\n    — lausui hiljaa, lauhkeasti:\n    \"Suotta Syytär on surusi,\n    turha tuska tunnossasi.\n    Suotta luulet surman suuhun\n    kehityksen kemmertyvän.\n    Vaikka irroitin valehen,\n    irti päästin itsekkyyden,\n    tajusin tekoni tarkoin,\n    sekä myös sen seuraukset.\n    Tiesin, ettei tieto kasva\n    hyötymullassa hyvehen,\n    eikä tyynessä enene,\n    vartu voima olkavarren;\n    tieto synnissä syvenee,\n    voima varttuu vastuksissa.\n    Pahan painostuksen alla\n    ihanteetkin ilmenevät,\n    korkeammalle kohoovat.\n    Lankeemus se ihmislasta\n    ohjaa tielle oikealle\".\n\n    Kaitselmus nyt Karman kutsui\n    pihamaalle pirtistänsä,\n    ilmoitti isällisesti\n    tälle taaton tahtonansa:\n    \"Nyt ovat ohi sinulta\n    lauhat lapsuutesi päivät,\n    olet vahva varreltasi,\n    miehuullinen mieleltäsi,\n    kypsä käymähän käsiksi\n    aikamiehen askareihin.\n\n    Matka suli' on eessä maahan,\n    siellä ottelu sinulla\n    valmisna on vastassasi:\n    Siellä saat sinä salassa\n    — taikka julkitaistelussa\n    paheen kanssa painiskella,\n    miestä myöten saat mitellä\n    korotonta korvausta\n    syistä synnyttämistänsä,\n    tekemistänsä teoista.\n    Avuksesi annan sulle\n    rahdun suurta rakkautta,\n    osamäärän oikeutta,\n    estääksesi erhen siemen,\n    itu, taimi itsekkyyden\n    jumaltahtoon juurtumasta.\n    Milloin väkivalloin vääryys\n    tallaa rakkauden tainta,\n    ota vaaka oikeuden,\n    punnukset pyhän lakini,\n    niillä mittaa mielenlaatu,\n    tarkoitusperät, tekijät,\n    teon syyt ja seuraukset,\n    setvi kaikki selvillensä\n    siksi silmiinpistäviksi,\n    jotta arvaisi jokainen\n    kurin, raipat rangaistuksen\n    lahjoiksi vain laupeuden;\n    hyvä elvytä hymyllä,\n    armon, säälin auringolla!\"\n\n    Karma taaton katsehesta\n    lähtökäskyn kun käsitti,\n    päästi irti orhin päitset,\n    Koston selkähän kohousi,\n    otti Syyttären syliinsä,\n    kannustihe kantapäillä\n    ratsun täytehen ravihin,\n    — matkan suunta maata kohden.\n\n    Kaksin maassa Syytär, Karma,\n    Kaitselmuksen kaikki käskyt\n    täyttivät nyt täsmällensä.\n    Sylintäysin Syytär viskoi,\n    kahmalottain kanneskeli\n    rikosta ja riettautta\n    Karman katsasteltavaksi;\n    Karma vaakaan ne vajotti,\n    mittoi pitkämielisenä\n    syitä synnin, lankeemuksen,\n    setvi syyt ja seuraukset\n    la'in säälin, laupeuden,\n    pykäläin pyhäin avulla,\n    lujan tuomion julisti,\n    korvauksen kohta maksoi,\n    iski sieluhun inehmon,\n    omantunnon onkaloihin\n    edesvastuun vaatimuksen,\n    järkeänsä jäytämähän,\n    ettei eksyisi enänä\n    rietasten rikosten teille.\n\n    Alkoi tuntua tulokset\n    Karman työstä, kamppailusta:\n    itsekkäinkin ihmislapsi\n    paatumustansa paransi,\n    muuttui uhmainen ujoksi,\n    säälimätön säyseäksi.\n    Vaikka Karmalla varalla\n    rauha jälkeen rangaistuksen,\n    Karmaa silti kammottihin:\n    pakosta vain ihmisparka\n    taipui Kaitselmuksen tahtoon,\n    kun ei kurja ymmärtänyt\n    onneton omaa parasta.\n\n\n\n\nKOHTALOTTARET.\n\n\n    Kolme on orjaa Kohtalolla,\n    kolme Karmalla kavetta,\n    kätevätä käskyläistä:\n    Sorja, hento, soukkasormi,\n    Norja, notkea jaloilta,\n    Herja, nuori hetkenlapsi,\n    piika vielä pikkuruinen.\n\n    Kauan Karma etsiskeli\n    tupaa pientä piioillensa,\n    keksi vihdoin kelpopirtin\n    ihmissielun siimeksissä,\n    sinne vilpoisan sijoitti\n    kolmosillensa komeron,\n    komerohon toi kojehet,\n    kampehet työkaluiksi.\n    Sorjan soppehen sovitti\n    pienen kuontalonpitimen,\n    vähälännän värttinäisen,\n    kantoi Norjan karsinahan\n    kangaspuut on kaiteinensa,\n    kähärän, tukin tukevan,\n    pirran, niidet, pingoittimet,\n    antoi Herjalle aseiksi\n    rukin pienen, ruusupuisen,\n    katajaisina karoine,\n    viskasipa viimeiseksi\n    sallimuksen suuret sakset\n    Herja-piian helmuksille,\n    antoi ohjeet oivalliset,\n    kuinka vaatteeksi kutoa\n    ihmissielun silkkilangat,\n    vakuutti varalta kaiken\n    tyttäriä työn ohella\n    säilyttämään nöyrän mielen,\n    jok' on altis arveluitta\n    täsmällensä täyttämähän\n    silmäniskutkin isännän.\n\n    Karma itse haali, kantoi\n    valmiit tappuravarastot\n    tyttärien työ-tupahan,\n    syöksyi aina syksyn tullen\n    itsekunkin ihmislapsen\n    pettymysten peltomaille,\n    kuidut kypsät hän kokosi,\n    nosti nokkosten seasta\n    erhen pellon pellavata,\n    liinoa lihan-himojen,\n    ojaan oikeuden upotti.\n    lioitteli liinan varret,\n    pellavat on pehmitteli\n    valheen korsista vapaiksi.\n\n    Kun on liinat lihdattuina,\n    päästettyinä päistäreistä,\n    turhain toiveitten tomusta,\n    kuidut kullankellahtavat\n    Karma karstojen välissä\n    kuonnutteli kuontaloksi,\n    työnsi tyttöjen etehen\n    kehrättäväksi kerälle.\n\n    Sorja tutki sormenpäillä\n    kuohkeata kuontaloa,\n    valitsi valiokoidut,\n    niitä verkasti venytti,\n    hivutteli hiljallensa\n    pehmeällä peukalolla,\n    kiristävi, kinnittävi\n    säälimättä säijettänsä\n    hiushienoksi hitaasti,\n    kiilloitteli huulin, kielin,\n    kunnes kuitu kuultavana\n    valohohtoisna valahti\n    välkähdellen värttinälle,\n    missä kuidut kuiskailivat\n    eilispäiväisen elämän\n    itkuttomista iloista,\n    muistoista mureettomista,\n    toiveista toteutuneista.\n\n    Heti kun vain Sorja heitti\n    vyyhdet oivat orrellensa,\n    Norja orrelta ne otti,\n    kangaslaudalle lateli,\n    tutki tutkain tutkaimelta,\n    pasma pasmalta parasta,\n    sitten vyyhdestä valitsi\n    valkoisimmiksi valaistut,\n    kestävimmät kultakuidut\n    talteen loimitarpehiksi,\n    pasmat paksummanlajiset,\n    eriväriset eroitti\n    kultakankahan kuteiksi,\n    karkaa kohta kangaspuille,\n    panee kaikki paikoillensa,\n    kaiteet, niidet, kangaslaudan,\n    pirran, pietimen pitimet,\n    nitoo niisien välihin,\n    pistää pirran piin rakoihin\n    valikoidut valkoloimet\n    — keltajuovan keskemmälle —\n    alkaa sitten ahkerasti\n    kaiteita kaputtamahan.\n\n    Heti Herja hetkenlapsi,\n    käämintekijä kätevä,\n    rukin äärehen rupesi\n    käämintekoon käskemättä,\n    otti orrelta kutehet,\n    siintävän sinipunervat\n    ruohonpäiset, ruskeuiset,\n    kääriäkseen käämilöiksi,\n    polki rukkia rutosti,\n    kiivahasti kieputteli.\n    Vaan kun ollut ei varuilla,\n    varkain karkasi karalle\n    langanpätkät lattialta,\n    minne ihminen ne itse\n    viimehetkellä nyt viskoi.\n    Herja käämit helmastansa\n    heitti kankurin kätehen.\n\n    Norja kummeksi kudosta\n    kähärälle kääriessä,\n    mistä vihreä vivahdus,\n    mistä julma, tumma juova\n    karannut on kankahasen.\n    Kun ei tytti tutkimalla\n    tahran syytä nyt tajua,\n    huutavi hän huolissansa\n    itse Karman kangaspuille.\n    Karina saapuikin samassa,\n    mutta kohta hän kovana\n    vihaisena virkahtavi:\n    \"Poikki kangas katkaiskaatte\n    pirran kohdalta pikahan,\n    ettei ehtisi enemmän\n    ihmislapsi tuo tuhota\n    kaunokaista kangastansa\n    nykyhetken herjuudella.\n\n    Vaikk' on vaate vaillinainen,\n    ruma, ruostejuovikkainen,\n    on se silti ihmisorjan\n    ainut arvokas pukine\n    matkalla manalan kautta\n    luokse herran luomakunnan\".\n    Karma katsehen kamalan\n    keskitti keritsimihin\n    Herja-orjan helmuksilla.\n\n    Herja käämin kesken heitti,\n    karan väänsi kappaleiksi,\n    tarttui sakseihin samassa,\n    katkoi loimet kankahasta\n    pirran viereltä visusti\n    pietimestä pietimehen,\n    vaikka hurme huppelehti\n    punaisena pulpahteli\n    loimilankojen lomitse.\n\n    Herjan työtä herjattihin,\n    kutsuttihin kuolemaksi,\n    jota itki ihmiskunta\n    sokeana soimaellen\n    tylyn kohtalon kovuutta.\n\n\n\n\nSURMA.\n\n\n    Ijäisyys kun istui kerran\n    aatelien ajan menoa\n    — astui Surma allamielin\n    luokse luojansa, isonsa,\n    ärähtäen äänellensä:\n    \"Olen suurta mä sukua,\n    korskoa kotiperua,\n    Ijäisyys isona mulla,\n    maammona Ajatar maire,\n    — alan aikuinenkin olla —\n    silti täällä vielä vietän\n    päiviäni turhanpäiten\n    omaa valtakuntaa vailla.\n\n    Vaadin nyt ma valtuuksia\n    maammoni perintömaahan,\n    asun arvoni mukaisen,\n    mikä kuuluu kuninkaalle\n    varjoin kuulun valtakunnan\".\n\n    Jotta raukka rauhoittuisi\n    taatto poikoa taputti\n    ohimennen olkapäille,\n    nerokkaasti hetken neuvoi\n    hieman itsehillintähän,\n    viimeksi näin virkahtaen:\n    \"Kun nyt Surma sulle annan\n    ilolla iki-omaksi\n    vartomasi valtakunnan,\n    missä saat sä mielinmäärin\n    tarmoasi taltutella,\n    yhden ehdon mä esitän,\n    yhtä vakuutta ma vaadin:\n    aina vaali, vartioitse\n    valpasna valon etuja,\n    kuninkuuden kunto käytä\n    iloksi iki-elämän.\n\n    Missä nähnet milloinkana\n    ainehen vain ahdistavan\n    elin-ehtoja Elämän,\n    ollos silloin oitis valmis\n    apuasi antamahan\n    tempaa heikko hengen taimi\n    varjoin vallasta vapaaksi,\n    vie se viikkokautiseksi\n    iki-päivän ihmemaille,\n    siellä henkihin herätä,\n    harhan alle hautautunut.\n    Rakkauteni rajaton\n    avuksesi astukohon,\n    ettet milloinkana eksy\n    vihan, kaunan, vilpin tielle,\n    kun sun täytyy täyttää käsky\n    valkeuden kaikkivallan\".\n\n    Surma altisna alistui\n    tahtoon kaikkeuden taaton,\n    alkoi arkaelematta\n    matkata nyt maammon maahan.\n\n    Hetipä Ajatar herkkä\n    arvasi asian laidan,\n    pojan tultua tupahan.\n    Surma kun heti halusi\n    nähdä varjoin valtakunnan,\n    etsi Ajatar evästä,\n    kamaa pientä kaikenlaista,\n    mitä luuli nuoren miehen\n    taipaleella tarvitsevan.\n    Mitä maammo mietiskeli,\n    mitä aatteli Ajatar\n    — kun hän auttoi kuopustansa\n    asuun arvonmukaisehen,\n    kun hän oikoi olkapäille\n    laajan viitan laskoksia,\n    kun hän taskuun tallentihe\n    rautakantisen rasian,\n    missä taudit tappavaiset,\n    avohaavat ja ajokset,\n    pöhöt, myrkyt pöyristävät\n    oli sorjassa sovussa,\n    kun hän sirppiä sijoitti\n    viitan tumman viilekkeihin,\n    kun hän vielä viitakkeenkin\n    pisti pojalle pivohon —\n    sitäpä ei sillä kertaa\n    Ajatar nyt ilmianna,\n    puheli vain puuhaellen:\n    \"Ketä hallita haluat,\n    kuta vain sä kulloinkana\n    tahdot saada taipumahan\n    valtikkasi vallan alle,\n    viskaa lieve viitastasi\n    ensi työksesi etehen,\n    ellei tuosta tuupertuisi,\n    pistä taskuhun pivosi,\n    siellä vaaran on varalle\n    rautakautinen rasia;\n    siitä ruttoa siroita,\n    tauteja sä tartuttele\n    tuohon tuhmanrohkeahan.\n\n    Ken ei taudeistasi taltu,\n    häntä ahdista hädällä,\n    turruttele tuskanöillä;\n    ken on ketterä jaloilta\n    ansoihisi astumahan,\n    häntä vaani valppahasti,\n    tapaturmalla tavoita;\n    ken on vielä vikkelämpi\n    sitä sirpillä sivalla,\n    viillä vaikka viitakkeella\".\n\n    Arvokkaana Surma astui\n    varusteissaan valtavissa\n    varjojen maan valtakuntaan.\n\n    Alkoi Surman askeleilla\n    hävitys jo häämöitellä.\n    Minne ilmestyi ikinä,\n    heilahutti helmustansa,\n    jätti aina jälkehensä\n    tuhon, kuihtumuksen tunnun; —\n    minne suinkin suuntasikin\n    armottomat askeleensa,\n    siellä henki herkeemättä\n    epävarmana elämä,\n    kuin ois pettänyt perustus,\n    juuret maasta juuritettu.\n\n    Aine maassa mahtailikin\n    yliherrana ylinnä.\n\n    Kaikkialla se katala\n    vangitsi valon, elämän\n    ovelasti otteisiinsa,\n    silppoi hengen hennot siivet,\n    siipirikon sen sitovi\n    muodon oikkujen omaksi,\n    pani päälle pakkopaidan,\n    kahlehet sen kantapäihin,\n    ettei vain sen vaatimukset\n    pääsisi valohon päivän.\n\n    Vaikka itse ihminenkin\n    orjana oleskelevi,\n    silti jyrkkänä se vaati\n    — muodon herrana mukamas —\n    kuninkuutta luomakunnan,\n    isännyyttä maan ja ilman,\n    yliherruutta elämän.\n    Jotta Surma joutuisammin\n    ajaa voisi aikehensa,\n    anoi hän maammonsa apua,\n    tuho työhönsä tukea.\n\n    Antoikin Ajatar apua,\n    ravisti ajan ratasta\n    kiivahammin kieppumahan\n    ajoi aineen ahtahalle,\n    tiivisti sen tiukemmaksi,\n    kiteheiseksi kiristi,\n    hahmoitteli haprahaksi,\n    pakoitti sen painumahan\n    aina uusiin aitauksiin,\n    irroittaaksensa inehmon\n    muodon kiinteän kiroista.\n\n    Silloin itsekäs inehmo\n    vastarintaan valmistausi,\n    suunnitteli Surman tielle,\n    kaikki keinonsa katalat,\n    jotta saisi se jotenkin\n    itsensä ikuistetuksi\n    rinnalle Isän Ikuisen.\n\n    Etsi Surmakin esille\n    asehensa ankarimmat.\n    Käsi taskua tapasi,\n    otti kopraan oikeahan\n    varovasti vakkasensa,\n    ra'otti rasian kantta,\n    päästi taudit, tartunnaiset,\n    ruton, paisehet pahimmat\n    vapahasti valloillensa,\n    istutti ne ihmisehen\n    kaivamaan ja kalvamahan\n    muodon kultaista kudosta.\n\n    Itse hän hämyssä hiipi,\n    suvun kieron kintereillä,\n    valppahana kulki, vaani\n    sivalteli sirpillänsä,\n    viiletteli viitakkeella,\n    vähääkään välittämättä\n    kuka kulloinkin edessä,\n    kuningas tai kerjäläinen,\n    taatto taikka vaimo vanha,\n    immyt parhaassa ijässä,\n    nuutumaton nuorukainen,\n    taikka vain kapalovauva\n    maammon rinnoilla makaava,\n    — kaatoi muotoon katsomatta\n    inhaa, kurjaa ihmiskuntaa,\n    kunnes varmasti kukisti\n    vahvimman sen varustuksen,\n    lihan uljaan linnoituksen.\n\n    Kun nyt ihminen kukistui\n    kuolon alle ainiaaksi,\n    Surma kulki kuin kuningas\n    maammonsa perintömaassa.\n    Vaikka kaikkein kammoama\n    vihaama ja vieroama,\n    oli hän avun anojan\n    tuonnimmainen turvapaikka\n    hädän ankean ajalla,\n    alla taakan taittavimman.\n\n\n\n\nSYÖJÄTÄR.\n\n\n    Pahe vaati valtiasta\n    valheen valtaistuimelle.\n\n    Rutsa — tuop' on Ruojan vaimo —\n    Rutjankosken ruhtinatar\n    kulki kauan kuormillisna,\n    saunoillisena samosi\n    komeroissa Rutjankosken,\n    painahti pakosta viimein\n    kosken pohjaan poikimahan,\n    synnyttäen Syöjättären\n    valheen valtiattareksi.\n\n    Saunasta luiskahti sanoma\n    kosken kansan kuuluville.\n\n    Kohisi nyt Rutjankoski,\n    johon vuoti virtoinansa\n    viha, kauna ja kateus,\n    irsta ihmisten veristä,\n    ensin outoenteisesti,\n    sitten ilmoitti ilonsa\n    valtakunnan kuuluville\n    Syöjättären syntymästä,\n    kehui, kertoi kuohuillansa\n    kuink' on lapsi laadullinen,\n    syyllinen jo synnyltänsä,\n    kuinka pinta sen kulea,\n    hipiä himoa hohti,\n    vieläpä on virhi-silmä,\n    ikenissä ilmi-hampaat,\n    rinnassa rikoksen merkit,\n    — kuinka enteet ennustivat\n    Syöjättären syntyneeksi\n    synnin kauan kaipaamaksi\n    paavittareksi pahehen.\n\n    Kaukalossa jo kakara\n    paljasti tavat parahat:\n    potki, itki ja porasi,\n    äksyeli äidillensä.\n    Emo kun nisän kurotti\n    laverrellen lapsellensa,\n    se vain huusi hurjemmasti,\n    ettei riitä rintamaito,\n    eikä maidossa makua,\n    hylkäsi emon evähät\n    päivänvanhana pätönen,\n    latki suoraan suonihinsa\n    Rutjankosken ruostevettä,\n    varttui valtatehtäväänsä\n    avutta emon ja taaton.\n\n    Syöjätär sylen pituisna,\n    kolmen vaaksan korkeuisna\n    otti vallan vanhemmilta,\n    pani siskot paimeniksi\n    kateen kyitä kaitsemahan,\n    veljensä — pohjanvekarat —\n    innostutti istuttamaan\n    herkkutaimia hekuman\n    synnin hurjiin syöminkeihin,\n    alisti alaisiksensa\n    vetehiset verkkoinensa,\n    koko Rutjankosken kansan\n    kaameine katiskoinensa.\n\n    Rutjankoski nyt kohisi,\n    vesi kuohui ja kihisi,\n    vaahto valkeena vapisi,\n    ulvahtéli uomissansa\n    uuden vallan uhkeutta.\n    Virta täynnänsä vilisi\n    sylilasta Syöjättären,\n    kuohun alta kurkisteli,\n    väikkyi pirskehen välistä\n    toran ärhentävä toukka,\n    mato kaunan kalvavainen,\n    himojen lihava lisko,\n    vihan kyy on kyhmyniska.\n\n    Runsas, vuolas Rutjanvirta\n    alkoi käydä ahtahaksi\n    velhon tuon on vehkehille,\n    vähävetiseksi väylä\n    eksytyksen elkehille.\n\n    Syöjätär kun tuon nyt tunsi\n    syöksähti hän syömistyen\n    veden pintahan pikahan\n    kiven suuren kielekkeelle,\n    siinä tuumi, tutkieli,\n    oliko otoinen aika\n    astua vesien alta\n    ilmapiirihin inehmon,\n    kukistamaan luomakunta\n    valheen valtikkuuden alle.\n\n    Aurinko ajan jakaja,\n    tuop' on herkkä Herran silmä,\n    keksi herjan kellumassa,\n    vedenkalvossa venyvän,\n    heti herjalle tokasi:\n    \"Eikö Rutjassa enänä\n    riistaa sulle riittämihin,\n    kun sä kuivalle kapuat?\"\n\n    Syöjätär veden sylistä\n    antoi vastuun auringolle:\n    \"Ruokaisa on Rutjankoski,\n    Tiistainen, rikasvetinen,\n    laskeehan sen lainehisin\n    sydänveret syntisien,\n    mutta puuttuvi puroista,\n    himovirroista hivene\n    mahtavuutta maanalaista.\n    Jotta voisin virran voiman\n    koota kolminkertaiseksi\n    tahdon itse ilmestyä\n    kelpojoukkoni kerällä\n    synninorjain syöminkeihin,\n    heruttaakseni hekuman,\n    vihan, kaunan, katkeruuden,\n    irstan, vilpin, valheen virrat\n    vuolahammin vuotamahan,\n    ettei kuina kuivimpina,\n    poutaisimpina suvina\n    Rutjankoskeni kohina\n    hetkeksikään heikentyisi\".\n\n    Päivä — päätään pöyrittäen —\n    pahukselle näin pakisi:\n    \"Tuop' on turha toivehesi\n    tällä kertaa täyttyköhön!\n    Astu räähkä aallon alta\n    julkipäivähän Jumalan,\n    mutta muista, surma sulle\n    siitä itselles' itävi.\n    Minkä kaunaa, katkeruutta,\n    vihaa saatkin viljemmältä\n    puroihisi pursuamaan,\n    sen mä silloin seestettäni\n    yhä herkemmin herutan,\n    minkä kiihoitat kiroilla\n    hiussuonia himojen\n    enemmän erittämähän,\n    sen mä lasken laupeutta\n    valoaaltoja avuksi,\n    minkä riitaa miesten kesken\n    sotaa julmaa sommittelet,\n    sen mä rauhoa rakennan\n    väittelevien välille,\n    minkä tyrkytät tylyyttä,\n    ynseyttä yllyttelet,\n    sen mä lempeä levitän,\n    lomaan loihdin rakkautta\".\n\n    Kesken päivän keskustelun\n    syöksyi Syöjätär vedestä\n    — pahan kaikki palkkapiiat,\n    herjattaret helmoissansa —\n    ilmapiirihin inehmon,\n    anasti asunnoksensa\n    sydänveret synninorjain,\n    hettehet himon, hekuman,\n    laski vaistot valloillensa,\n    intohimot irroillensa,\n    paisutti purot pahuuden,\n    tuhovirrat tulvimahan,\n    mahdillansa maan manasi\n    kirouksen kirkkomaaksi,\n    koston, kauhun kalmistoksi,\n    missä sorto — miekka vyöllä —\n    ilkkui, nauroi, ilkamoitsi\n    valon vasta valjennehen\n    rakentamilla rajoilla.\n\n    Aurinko idästä aamuin,\n    illoin lännestä lähetti\n    siksi hellän silmäyksen,\n    ettei kuollut taivon taimi,\n    eikä istukka elämän.\n    Kerran kun sen kuuma seeste\n    tunki syömeen Syöjättären\n    tuntui enteinen tutina\n    perusmuureissa petoksen,\n    — paha alkoi aavistella\n    vararikkoa valehen.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n Maa valitti: \"Loistavien kasvojen Herra, Huoneeni on tyhjä... Lähetä\n Poikasi asuttamaan tätä kierrosta...\"\n\n Loistavien kasvojen Herra Vastasi: \"Minä lähetän Tulen kun työsi on\n alkanut...\"\n\n Kansa on oleva Isiesi johdossa. Ihmiset ovat kuolevaisia. Viisauden\n Herrojen ihmiset — ovat kuolemattomia. Et ole valmis — eikä ihmisesi\n ole valmiit.\n\n                                   II Dzyanin kirja, stanza I. 2. 3.\n\n\n\n\nUHMA.\n\n\n    Uhma nuori, uljas urho,\n    nautti naurusta elämän,\n    eikä Surmasta suvainnut\n    majassansa mainittavan.\n\n    Hän ei uskonut unihin\n    eikä liioin entehisin.\n\n    Taipaleella jos tapasi\n    vapisevan vanhusraukan\n    kumaraisna kulkemassa,\n    niin hän muljoillen mutisi:\n    \"Tunnon tuskakohan tuonkin\n    kovin noin on koukistanut?\n    Hullu huolta huolikohon\n    mahtia masentamahan;\n    Uhmalla on uskallusta\n    tenä, vastarinta, tehdä\n    turhan tuskan tunkeilulle\".\n\n    Jos hän sattui saapumahan\n    taudinlyömähän talohon,\n    murahti kuin muina miesnä:\n    \"Vai on tautia talossa,\n    vaiva täällä vastuksina?\n    Uhmaan vaan ei tauti tartu,\n    rutto konsana rupea;\n    tauti jos minut tapaisi,\n    tälläisin sen tantereeseen\".\n\n    Jos tuli surutupahan,\n    itkupirttiin pistäysi,\n    yhä Uhma ylvästellen\n    muiden tuskalle murahti:\n    \"Turha itkeä tuhoa,\n    valitella vauriota.\n    Tuho eihän itkuin turru,\n    paha kyynelin parane.\n    Turtuu kyyneleinen tuska\n    alla uhman anturoiden\".\n\n    Kun hän kuuli kuolleheksi\n    joko orpanan, omaisen,\n    Uhma tuohon vain urahti:\n    \"Kuolkoon — kuollut kuopattakoon,\n    turha tuota on ulista\".\n\n    Hän ei peikkoja pelännyt,\n    eikä koommin kohtaloa.\n\n    Näki Uhma kerran unta:\n    hän oli olevinansa\n    emätarvaksen tapossa,\n    taittui varsi tapparasta,\n    keihäs keskellä ajoa,\n    hirvi hirnuen pakeni\n    aseetonta ahdistajaa.\n\n    Huomenin kun Uhma huomaa\n    olkavartensa vasemman\n    hervonnehen heikommaksi,\n    ensikerran hän epäili\n    kohtalon väkevän kouran\n    ulottuvan Uhmahankin.\n\n    Uhma kantoi kaulallansa\n    kuvaa kultakehyksistä,\n    — muistolahjaa morsionsa\n    sulhovuosilta suloista.\n    Kerran kun kuvassa keksi\n    ruman, pienen ruostepilkun,\n    muistui mielehen samassa\n    immen ilmoittama enne:\n    \"Kulloin löydät sä kuvassa\n    pienimmänkin ruostepilkun,\n    silloin pettävi perustus\n    Uhman maisesta majasta\".\n\n    Väkisin värähti Uhma\n    kohtalon jo kosketusta.\n\n    Aika kauhea kamala,\n    surman vuosi, kalman kausi,\n    ajoi maahan mahtavana\n    ohjattomalla oriilla,\n    rautaratsulla rajulla,\n    väkivalta valtikkana,\n    sota piiskana pivossa,\n    rutto ruoskanvartenansa,\n    karahutti katkerana,\n    sokeena himosta sorron\n    kapinoivan kansan keskeen,\n    huitoi piiskaa huimapäisnä,\n    ketä siimalla sivalsi,\n    ketä runteli rutolla,\n    kenet nälkään näännytteli,\n    kenet kauhulla kuristi.\n\n    Orihin tuon onnistuvi\n    päästä päivänä eräänä\n    Uhman uutehen tupahan.\n\n    Vaikka Uhma uksensuulla\n    varuilla on vartiana,\n    ehti orhi jo emännän\n    tallata takajaloilla,\n    ruttoinen tuo ruoskanvarsi\n    hiipaista pojan povea,\n    tartuttaen kuolintaudin\n    kultakutri-kuopuksehen.\n\n    Murtui mahtimiehen mieli,\n    sielu pilvehen pimeni,\n    tuska syöksyi syömehensä\n    tulisina tutkaimina,\n    kulovalkeana kulki\n    omantunnon onkaloihin,\n    syyteli esille synnit,\n    kaikki aikojen kasaamat\n    lankeemukset, laiminlyönnit,\n    — yössä harmeni hapehet,\n    osui ryppy otsallensa,\n    tuli silmän tummenihe,\n    mies niin vankka vanhettuvi\n    ennen iltaa jo ikänsä.\n\n    Huone kuuli huokauksen\n    seinän saumat selvän nyyhkyn,\n    miehen illoin miettiessä\n    kohtalon käden kovuutta.\n\n    Vaan kun kuoli kuopuksensa,\n    sylkkyinen sydänkäpynsä,\n    kun on kuollut kuopattihin\n    matojen makupalaksi\n    alle kankahan kamaran,\n    Uhman aatos askarteli\n    katkerana kalmistossa,\n    missä ainut armahansa\n    männyn juurella mätäni.\n    Kun ei kanna katsehensa\n    hiekan hirmutaakan taakse,\n    mies nyt aatosten avulla\n    alkoi haudassa asua,\n    kiskoi auki kirstun kannen,\n    siirsi syrjään silmiliinan,\n    posken paljasti pojalta,\n    kultakutreja hyväili,\n    suuteli suruista suuta,\n    pulmusellensa puheli,\n    kyyhkyseltänsä kyseli\n    olonsa nyt onnekkuutta\n    kylmän kalman kammiossa.\n\n    Kun ei kuullut kuopuksensa,\n    — kylmät huulensa kysyntään\n    visusti vain vaikenivat,\n    Uhman mahdista masentui\n    viimeisimmät sen värehet.\n\n    Eipä Uhma nyt enänä\n    kulje kuurokorvaisena\n    ohi toisten onnetonten,\n    sydäntänsä ei hän sulje\n    syrjäisen sydänsurulle,\n    — ikävöitsee päivin iltaa,\n    vuottaa yötä ystäväksi,\n    unta uskotukseksensa,\n    kohdatakseen kuopuksensa\n    öisen ystävän avulla.\n\n\n\n\nYKSINÄISYYS.\n\n\n    Yksinäisyys yön on tytti,\n    piika hentoinen pimeän,\n    kuljeksi alakuloisna\n    pitkin taivahan pihoja,\n    ikävissään istahteli\n    kujanteille kultaisille,\n    eikä sulhoksi suvainnut\n    taattosensa tarjoamaa\n    ehopäivän enkeliä.\n\n    Kave lemmenkaihossansa\n    poikkee taivaan portillekin,\n    yhyttääkseen ylkämiehen\n    pyhään paikkaan pyrkivien\n    ihmis-sielujen seasta.\n\n    Turhaan tytti etsiskeli,\n    haamujonosta haeksi\n    isäntätä itsellensä.\n    Haamut hurmoisna halasi\n    ikiautuuden iloihin,\n    juhlapöytähän jumalten,\n    heit' ei hurmasta herätä\n    katse kaihoisa kapehen.\n\n    Yön on tytti yljätönnä,\n    sulhottomana, suruisna\n    kaikkosihe kammioonsa\n    kangaslaudalle kavahti,\n    alkoi aikansa kuluksi\n    pukukangasta punoa.\n\n    Mitä lienee milloinkana\n    silmillensä siintävintä,\n    katseellensa kaunoisinta\n    taivon niityillä tavannut,\n    sen hän kukkana kutovi,\n    sinikellona sitovi,\n    kanervana kankahasen,\n    mitä kuullut kulloinkana\n    sulosoittoa, säveltä,\n    enkel-lauman lauleloista,\n    sen hän hiljaa nyt hyräili,\n    kunnes kultainen kudelma,\n    auerhieno, aivinainen,\n    valmistuvi vaatteheksi.\n\n    Ihanteli immyt hetken\n    kankahansa kauneutta,\n    siitä valmistavi vaipan,\n    paidan kooltansa parahan,\n    siihen puhtoisna pukeikse\n    suloisna hän suoriukse,\n    laajat liepeet laskosteli,\n    solmuiksi hän sommitteli,\n    lopun liitti laahuksena\n    liehumahan lantehilta,\n    harson silmille sitaisi,\n    pisti paulat palmikoitiin,\n    kultarihmat kutreihinsa,\n    hyräillen olalle otti\n    kultakieli-kultaharpun,\n    jonka kaiuissa karehti\n    taivahaiset taikalaulut,\n    ____karkaa sitten kammiosta\n    tanhuvilta taivon taaton\n    ilmapiirikin inehmon,\n    yljän sieltä yllättääkseen.\n\n    Maassa kenttä vehrä, maire,\n    keltakukkainen, keväinen,\n    kaartui immen katsehelle,\n    kuului vinha viulunsoitto,\n    tanhun tahti tantereesta,\n    kilvan nuoriso kisaili\n    keskellä keväisen kentän,\n    lemmen pauloja punoen\n    kilvan toinen toisillensa.\n    Yksinäisyyskin yritti\n    koittaa kohta onneansa.\n\n    Impi istahti kivelle\n    pikku paadelle paineikse,\n    otti harpun olkapäiltä,\n    harpunkieliä hapuili\n    hetken hentosorminensa,\n    kunnes kaiku kuulakuinen,\n    lemmenkaihoinen, levoton,\n    yli kentän kumpuavi\n    keskelle kisaväkeä.\n    Kannel kaikui ja karehti\n    lemmenkaihoa kapehen,\n    säveltä sen immyt itse\n    hymyhuulisna hyräili,\n    vaan ei taukoo nuorten tanhu,\n    eikä kuunnellut kukana\n    kaihosäveltä kapehen.\n    Soitto hukkuvi humuhun,\n    sävel karkeloon katosi.\n\n    Impi kimmahti kiveltä,\n    jätti joukon karkeloivan,\n    asteli apeilla mielin,\n    perinpohjin pettyneenä,\n    elon tietä eellehensä.\n\n    Yllättipä Yksinäisyys\n    sattumoilta riemusaaton,\n    jonka eessä johtomiesnä\n    sulho kulki kuin kuningas,\n    vieden vihkialttarille\n    morsiota mairehinta.\n\n    Yhä uskoi yön on immyt\n    onnen poluilta omansa\n    lemmittynsä löytävänsä.\n    Siirsi harson silmiltänsä,\n    päästi paulat palmikoista,\n    irroitteli soljet, solmut,\n    paljasti — polo — povensa,\n    paidattoman parmahansa\n    julki juhlajoukkuelle\n    — vaan ei sulho tuo suvainnut\n    kavetta ees katsahtaakaan.\n    Sulholle sulot paremmat\n    maisen maire morsionsa,\n    kuin on hienoinen hipiä\n    heljän, hennon hengettären.\n\n    Tyrmistyen yön on tytti\n    etsi nyt elon polulta\n    osattoman, onnettoman,\n    joit' on tuoni turvan vienyt,\n    jonka korvissa kohisi\n    kumajavat kuolinkellot,\n    jonka poltteli povea\n    omantunnon tuima liekki,\n    joka murtuneena vuotti\n    surmaa vain nyt sulhoksensa,\n    — tälle vielä hän viritti\n    soman soittimensa kielet\n    tulkitsemaan syömen tuskaa\n    immen orvon, onnettoman.\n\n    Totteli sorea soitin\n    kosketusta immen koidon,\n    alkoi kaikua arasti\n    helkähdellä hempeästi\n    ikilempeä ijäistä,\n    kaikkeuden kaihontata\n    virsin vienoin, soinnuin sorjin,\n    hyräilyin hyväileväisin,\n    taikalauluin taivahisin.\n\n    Korva murheen koskettama,\n    tuskan hetkein herkistämä,\n    heti helkynnän eroitti\n    sorjan immen soittimesta,\n    tunsi sen kovin tutuksi,\n    omaksensa sen omisti,\n    yhtyi lauluun yön on immen,\n    lauloi riemuin, rinnoin täysin,\n    kunnes outo onnen tuntu\n    mureheisen mielen täytti.\n\n    Häipyi julmat haudan haamut,\n    kuolinkellojen kumina,\n    kaikkosivat tunnon kauhut,\n    keksi kirkastunut katse\n    yön on immen yksinäisen\n    vierellänsä viehkeänä.\n\n    Yön on impi ihmeissänsä\n    lakkasi nyt laulamasta,\n    kauloi kurjaa, onnetonta,\n    hiusmartoa hiveli,\n    suuteli suruista suuta,\n    huulta huolten huuhtelemaa,\n    sulki sulhona syliinsä\n    ihmiskurjan kuolevaisen.\n\n    Yksinäisyys yön on tytti\n    yöstä synkästä, syvästä,\n    tuskan tummennuttamasta,\n    ylhän löysi ystävänsä.\n\n\n\n\nKALMISTON VERÄJÄLLÄ\n\n\n    Kuuhut nousi kuumottaen\n    vaaran taitse taivahalle,\n    katsoi öistä kaameutta,\n    kuinka pilkkoinen pimeä\n    peitti metsät, pellot, niityt,\n    lakeudet, kummut, laaksot,\n    tunki pirtteihin, tupihin,\n    kauneimpiinkin kammioihin.\n\n    Katsoi kuu myös kalmistohon,\n    missä ristit rinnatusten\n    tummaan yöhön tuijottivat,\n    ajatteli ankein mielin\n    polkua polo inehmon,\n    kuinka kukkein mainen matka\n    katosi näin kalmistohon,\n    kuinka kalma katkoi, taittoi,\n    elon taimet taltallansa\n    keitä kehdon keinuessa,\n    keitä vasta vanhempana\n    hapeneiden harmentessa,\n    kuinka kuolonpelon peikko\n    riisti rinnan riemun, rauhan,\n    ilon kaiken ihmiseltä,\n    mureiseksi muutti mielen,\n    sydänjuuret syksyiseksi.\n\n    \"Eikö tuolla tallustele\n    ajan pyörän ahdistama,\n    inehmo ijän purema,\n    katse kohden kalmistoa\n    surullisna suunnattuna?\"\n\n    Kuuhut alta kulmiensa,\n    taattovanhaa tarkasteli,\n    mittyinen on miehiänsä?\n    Onko aave maanalainen,\n    taikka taiston tuohinasta\n    pyhärauhaan pyrkiväinen?\n    Vaan kun keksi vanhuksella\n    kaikki maiset mahtimerkit:\n    valjut ja vakaiset kasvot,\n    huulet huolten viiruttamat,\n    katseen sammuvan, samean,\n    poskipäillä poltinmerkit,\n    arvet suuret, ammottavat,\n    syvät kohdalla sydämen,\n    kansi-arkun kainalossa,\n    — niin on tunsi trionkin kurjan\n    uhmallansa uupuneeksi,\n    vastamäessä vaipuneeksi\n    manalahan matkaajaksi.\n\n    Taatto ei takaisin käänny\n    vaikka huuhkajan huhuilta\n    kajahteli kaameana\n    yli kolkon ympäristön\n    hirvittävän hiljaisuuden.\n\n    \"Vaan ken tietä vastakkaista\n    halki kuolon viidan kulkee,\n    astelee noin arvokkaana\n    valkeassa vaipassansa,\n    hautaristien rivitse\n    kohden koito kulkijata\".\n    kysyi kuuhut kummissansa?\n\n    Näki kuuhut kuinka taatot\n    toinen toisensa tapasi\n    kalmiston kamalan, synkän,\n    suljetun veräjän suulla,\n    kumartuihe kuusten taakse\n    kuuntelemaan, kuinka taatot,\n    öiset haamut haastelivat.\n\n    Vanhus valkovaipallinen\n    veräjän takaa tokasi:\n    \"Kusta kulkija kotoisin,\n    mihin nyt on miehen matka?\"\n\n    Totisena toinen vanhus\n    haasteli nyt harvaksensa:\n    \"Kolkko on minun kotini,\n    — koditonhan lienen koito.\n    Erämaalle tän elämän\n    rakentelin, raivaelin\n    tuulensuojaksi tupasen,\n    missä yksin mietteilleni\n    oleskelin onnellisna,\n    luotin luontoni väkehen,\n    tulenhehkuun tunteilleni,\n    annoin hurjain aatosteni\n    joskus joutohetkinäni\n    tavoitella taivahia,\n    uskoinpa jo uhmanneeni\n    kovat otteet kohtalonkin,\n    — kunnes myrsky Kaitselmuksen\n    ohi pirttini osuihe\n    kaatoi rakkaan kartanoni\n    pilarit ja pihtipielet,\n    petti pirttini perustus,\n    rakennus luja luhistui,\n    itse raukka raunioihin\n    puolikuolleena kukistuin.\n    Hetken mentyä heräsin,\n    toinnuin tuskan torroksista,\n    halusin vain harhaamahan\n    erämaata — niinkuin ennen\".\n\n    Vieras vieläkin kyseli,\n    tutki tuttavallisemmin:\n    \"Miksi suli' on suortuvissa\n    hapeneita harmaina?\n    Miksi poimuilla on poski,\n    huolten viirut huulten yllä?\n    Miksi karsas katsehesi?\"\n\n    \"Tuota tutkit ja kyselet?\"\n    itki vastahan inehmo.\n    \"Kun mä vielä viikon kuljin\n    erämaata eksyksissä,\n    keksin keitahan ihanan\n    vilpoisine virtoinensa,\n    hekumoitsin siellä hetken\n    lemmenkaihon kahlehissa,\n    — vietti kun virtasi virinä\n    suloisena suonissani,\n    juovuin mahlasta jumalten,\n    humalluin ja huumaunnuin\n    vaistojeni vallan alle,\n    — uneen paatumuksen uuvuin.\n    Kun ma aamun valjetessa\n    vavahtaime valvehille,\n    olin valju, vanhettunut,\n    ryppyposkinen poloinen,\n    huulet hyisessä hymyssä.\n    pettymyksen härmäpeite\n    kaihti silmää, katsettani.\n\n    Keidas kaunis keksimäni\n    sineen ilman silmistäni\n    kangastuksena katosi\n    Pettymystä ja petosta\n    kohtaan koito kaikkialla,\n    — erämaa vain ennallansa\n    oli aavana edessä\".\n\n    Vanhus valkovaipallinen\n    uskalsi yhä udella:\n    \"Mistä arpi ammottava\n    syöpynyt on syömehesi?\"\n\n    Vastasi vavisten vanhus:\n    \"Kun ma kuolon partahalla\n    haamun lailla harhaelin,\n    tietäjän tapasin taatun\n    rajamailta rakkauden,\n    uskoin tälle ma taruni,\n    hän mun otti hoivahansa,\n    mua oikoi ja opetti,\n    antoi arvovalta-neuvot,\n    joilla estyisin enemmän\n    erhetyksiin eksymästä,\n    ylenkatsoin neuvot ylvät,\n    hylkäsin hyvän apunsa,\n    pidin niitä pilkkanani,\n    — tunsin kohta tunnossani,\n    tuomion kamalan tuskan,\n    katumuksen kalpa viilsi\n    syvälle sydänverihin,\n    — siitä arpi sielussani\".\n\n    \"Mitä kannat kannen alla\n    arvokkaassa arkussasi?\"\n    kysyi vieras viimeiseksi.\n    \"Siinä on elon siruset,\n    onneni muruset, muistot,\n    ne nyt kannan kalmistohon.\n    Astun arkaelematta\n    kalman kylmään kartanohon\".\n    Huusi sitten hurjistuen:\n    \"Jos olet ovelle tälle\n    valittu sa vartiaksi,\n    vetäös veräjä auki,\n    sulkupuomi nyt pudota\n    surmaa etsivän edestä\".\n\n    Kuuhut liukuvi likemmä,\n    maanii malttamattomana\n    ylle miesten yksinäisten\n    tajutakseen tarkemmasti,\n    mitä vanhus valkovaippa\n    hartahana haastelevi,\n    koska luonto sen lumosta\n    hengähtelee herkemmästi,\n    yöhyt katkoo kahleitansa,\n    takaa kalmiston kajastaa\n    kuumottavi kultaviiru,\n    aamun kirkkaan airuena.\n\n    Vaikka on veräjä auki\n    välillä elämän, kuolon,\n    kuului ihmeellinen kuiske\n    kaikkialla kalmistossa,\n    lainehtien lauhkeana\n    syömeen synkän vanhusraukan:\n    \"En ole ovelle tälle\n    valittu ma vartiaksi,\n    eikä kontuni, kotoni\n    kartanoni kalmistossa.\n    Herra oon iki-elämän,\n    sukua läheistä sulle,\n    likin hengenheimolainen.\n    Minut tuntenet tutuksi\n    kun ma kuiskoan nimeni:\n    mua maassa mainitahan\n    milloin mieheksi mureiden,\n    milloin vain vapahtajaksi,\n    milloin taivahaisen taaton\n    polo ihmisen pojaksi,\n    jok' on aikansa ajellut,\n    harhan pauloissa hapuillut,\n    nähnyt onnen, onnettuuden\n    kaikki maiset kangastukset,\n    kulkenut syvänteet, kuilut,\n    kurimukset synnin kuohun,\n    tuntenut surut tuhannet,\n    kaikki tuskat kalvavaiset,\n    mutta noussut murtumatta\n    rakkauden, rauhan voimin\n    ponnistuksilla povensa.\n    Siksi ennen sua ehdin\n    maisen murhematkan päähän,\n    ollakseni auttamassa\n    hädän ankeimman ajalla.\n    Siksi nouse, nosta pääsi,\n    katso kalmiston takaiseen\n    aamunkajoon kauniisehen\".\n\n    Aamusarastus samassa\n    ilmehtelihe idässä,\n    kietoi kirkkautehensa\n    valkeuisen Vapahtajan,\n    sekä ilmeet ihmislapsen.\n    valon hehkuun vaipuessaan\n    ihaili osaa inehmon,\n    jota eivät erhen vallat\n    eikä kuolema kukista.\n\n    Kuuhut päivään kuulakkahan\n    kalveten pian katosi,\n    valon hehkuun vaipuessaan\n    ihaili osaa inehmon,\n    jota eivät erhen vallat\n    eikä kuolema kukista.\n\n\n\n\nTUOKIO TUONELASSA.\n\n\n    Vastakuolhit vainaa vaappui\n    tukemana tuonetarten\n    kohden Kalman kartanoa.\n\n    Tuonen tummakarva rakki\n    oven luota luikerteli\n    tulijoita tutkimahan.\n\n    Tytti tuonen tiuskahtavi\n    luppakorvalle lujana:\n    \"Huuti halli haukkumasta\n    Tuonelahan tulleina!\n    Lienetkö lihaa ja verta\n    kohdannut sa konsanansa\n    vainajien vaattehissa?\n    Eiköhän liha ja leppä\n    kuulu maiseen ulkokuoreen,\n    jonk' on jäätävä jälelle\n    tuolle puolen tuonen virran?\"\n\n    Luimistellen luppakorva,\n    häntä säärien välissä,\n    painui tyynnä paikoillensa,\n    antoi tuonetarten tulla\n    Tuonelan tuvan ovelle.\n    Tytti tyrkkäsi ovea,\n    riuhtasi käsin rivasta,\n    saip' on irti uksen salvan,\n    ovi auki ammahtavi,\n    — tupaan astuvat tulijat.\n\n    Salpa uksen ulkopuolia\n    kimmahti samassa kiinni,\n    esti vainajan enänä\n    takaisin tavoittamasta.\n\n    Vainaja vakavissansa\n    tutki, tyystin tarkasteli\n    tuokion tuvan sisusta.\n    Pienuus ei vikana pirtin\n    — sillä kun on siltanansa,\n    lattiana maa lavea,\n    kattonansa taivon kansi,\n    seinät oudon seesteheiset\n    ovat ilman ikkunoita,\n    — kaikki tuntuisi tutulta,\n    muistuttaisi maailmata,\n    ellei permannon perusta\n    sekä tummat seinähirret\n    ois niin oudon autereiset,\n    ellei pirtin kattokaaret\n    vailla ois auringon valoa.\n\n    Tupa tungoksehen asti\n    täynnä vieraita vilisi,\n    vangittuja vainajia,\n    joista toiset joutilaina\n    kuunteli ajan kuluksi,\n    kuinka Tuoni, tuima herra\n    tutki vastatullehia,\n    toiset istuivat totisna\n    ansioitaan arvioiden,\n    joku pyrkivi ovelle,\n    jotta joskus onnen oikku\n    hänet vielä viskoaisi\n    elämähän entisehen.\n\n    Vainaja tää vastatullut\n    vuottelihe vuoroansa\n    tulla luokse Tuoni-herran,\n    takoi muistoon tarkallensa\n    eilispäiväisen elämän\n    pienimmätkin pikkuseikat,\n    jos näet Tuoni tutkaiseisi\n    asemaansa, arvoansa,\n    mittyinen hän miehiänsä\n    ennen ollut lie eläissään,\n    missä, kussa kuljeskellut,\n    tiluksia tiedustaisi,\n    kysyisi kylän nimeä,\n    valtakunnan vaakunata,\n    vaatisi varallisuuden\n    selostusta seikallensa,\n    miten tallenti tavarat,\n    kullat ennen kuolemaansa.\n\n    Vainaja vavahti hiukan\n    — Tuoni alkoi tutkintansa,\n    kysyi kylmäkiskoisesti:\n    \"Mitä tuot sä tullessasi\n    evääksi manan majoille?\"\n\n    Tuonen herran tuima katse,\n    kylmäkiskoinen kysymys\n    miehen mietteistä herätti.\n    Hätäisenä hän hämillään\n    kahmasihe kauhtanaansa,\n    povitaskua tapasi\n    kurkoittaakseen kukkaronsa\n    ensityöksensä esille.\n\n    Kun ei löydä kukkaroa\n    povitaskun pohjukasta,\n    astui kaamea ajatus\n    tuokiossa tuntohonsa:\n    taisi jäädäkin tavarat\n    kaikki uksen ulkopuolle,\n    rahat, riista, rikkaudet,\n    jotka keinoten keräsi\n    — ilman ilmeistä rikosta,\n    vasetikaan varkautta.\n\n    Hämillänsä ja hätäisnä\n    vainaja nyt vastimeksi\n    soinnuttomasti sopersi:\n    \"Oli mulla muun muassa\n    ohrapelto jo oraalla\n    taloni tapakeruilla;\n    omin kunnoin sen ma kuokin\n    karun kankahan kamaraan\n    — lie jo täynnä tähkäpäitä\".\n\n    Kuullen kunnosta puhutun\n    Tuoni tuotatti tupahan\n    puntarin ja punnusarkun,\n    vaa'an vaskikuppinensa,\n    jolla alkoi joukon nähden\n    miehen kuntoa mitellä.\n\n    Vainaja ilostui varsin\n    siinä silmäellessänsä,\n    kuinka Tuoni kuppiin nosti\n    kaikki ansiot, avunsa,\n    peräpellon perkonnasta,\n    voiman käytön, kätten vaivan,\n    pienimmät hikipisarat,\n    nosti kunkin kuokaniskun,\n    vakomäärän vainiolla,\n    — riemastui jo miehen rinta\n    nähdessänsä vaa'an varren\n    ojentuvan oikealle.\n\n    Ilo armottoman iskun\n    sai nyt tuntea samassa.\n    Vaa'an hiljaa vaipuessa\n    osittain jo oikealle,\n    alkoi punnusta putoilla\n    raskasta, rahanväristä,\n    vasempahan vaakakuppiin,\n    kunnes kuppi kukkuraisna\n    pelmahtavi permantohon.\n\n    Tuopa tuomari totinen\n    vakuutti nyt vainajalle:\n    \"Vaikka vaivalla, vä'ellä\n    kuokit kankahan kamaran,\n    raadoit rinteen raunioisen\n    pehmoiseksi peltomaaksi,\n    omaa etsit sä etua,\n    raadoit vain rahanhimosta,\n    maan et etua parasta\n    silloin silmällä pitänyt,\n    -— evääksesi eivät riitä\n    tähkät oivan ohrapellon\".\n\n    Vastaan vainaja valitti:\n    \"Enhän maiseen mammonahan\n    liiaksi lie mielistynyt,\n    — sitä konttihin kokosin,\n    ettei puute ensimäisnä\n    kävisi minuun käsiksi.\n    Vaikka aina aulihisti\n    sukuani suurta autoin,\n    riitti siltikin ripene\n    vielä ventovierahalle.\n\n    Otin ottotyttäreksi\n    orvon, köyhän orpanani.\n    Sallin vielä vierahankin\n    pitää yötä pirtissäni\n    myrskyn ankaran ajalla.\n\n    Tuskin vielä nukkavierut\n    kaationi, kauhtanani,\n    ne jo kun mä määräsime\n    alastomalle asuksi.\n\n    Otin tuskahan osoa\n    tutun, tuntemattomankin.\n    — Eikö riitä jo evästä?\"\n\n    Leikki leukapielessänsä\n    Tuoni vainaalle valitti\n    puuttuvan jo punnuksia\n    miehen töitä mittelemään.\n    Vaan tuli tuhoisa este\n    vainajalle vastuksiksi:\n    Varkain vainaan vaipan alta\n    tepasti tekopyhänä\n    vilpin, valheen viekas kettu,\n    rinnallansa riikinkukko,\n    korskan koppavan kuvatus,\n    lehahti peto-lepakko,\n    joka vasta varjon tullen\n    ilmitoi tosisisunsa,\n    — kaikki kilvan kapsahtihe\n    varempahan vaakakuppiin,\n    siihen liukuvi lisäksi\n    miehen liivin liepehistä,\n    paidan alta, kyyn pahukset,\n    sisiliskoset sihisten\n    ilmituomaan tutkittavan\n    sielun pyytehet sisimmät.\n\n    Vaaka hetken heilahteli\n    kallisteli kahtahalle,\n    kunnes korska riikinkukko\n    puistatteli purstoansa,\n    kaulan korkeelle kohotti,\n    noppi nokkansa kärellä\n    kultaiset murut kupista,\n    pujoitti ne purstohonsa\n    sinisulkien sisälle,\n    — heti vaaka heilahteli\n    vasemmalle varmemmasti.\n\n    Kohta toisetkin toverit\n    osaansa on ottamassa.\n    Kuppi kiehui ja kihisi\n    elukoiden elkehistä:\n    käärme kiemursi kihisi,\n    sisiliskokin sihisi,\n    kehui kettu kielevänä,\n    julki kaikki juoruskeli\n    salat piilossa pidetyt,\n    kuinka tutkittava tuonnoin\n    pelkän kuoleman pelosta,\n    omantunnon tukkeheksi\n    antoi almun, armolahjan\n    oudolle ja orpanalle,\n    uskaltaakseen urheammin\n    tilaisuuden tielle tullen\n    koroin korvata vahingon,\n    kuinka kultaa hän kumarti,\n    mainetta vain mairitteli,\n    jotta hälle joukkoin suusta\n    viikkomäärin virtoaisi\n    ylenpalttinen ylistys.\n    Vasemmalla vaa'an varsi\n    laskeusi lattiahan.\n\n    Vaakakupin kun kupuhun\n    kultaa silti jäi sirunen,\n    Tuoni oitis tutkittavaa\n    otti kiinni olkapäistä\n    hauislihoista hämäisi,\n    nosti puntarinsa nokkaan,\n    mitteli avuja miehen,\n    kunnes karski katsehensa\n    hyvätuulisna hymyili.\n    Tulokkaassa Tuoni keksi\n    alla kehnojen avujen\n    ihmisidun ihmetaimen\n    kaunihina kasvamassa,\n    — siksi Tuoni tän tulijan\n    puolivalmihin vapahti\n    mitan täyden vaatehesta.\n\n    Tutkittava kun ei tunne\n    tutkijansa Tuonen mieltä,\n    eikä äänessä älyä\n    hellää säälin helkähdystä,\n    tunnustaa nyt tuskissansa\n    pelonaiheensa arimman:\n    \"Mua ethän ilman muuta\n    heittänekä helvettikin?\"\n\n    Tällöin Tuoni tutkittavan\n    pudistavi puntarista,\n    puolinauraen puhellen:\n    \"Muut' en tiedä tienuetta,\n    jota paikaksi pahaksi,\n    helvetiksi herjoaisin,\n    kuin sun kummallinen maasi,\n    missä Karma karski herra\n    Kohtalotarne kovine\n    opastavi orjiansa\n    tiedon, viisauden tielle.\n    Manalaisen maahan tuohon\n    kohta hartaasti haluat,\n    kunhan loppuhun kulutat,\n    entiset eväsripehet\".\n\n    Vaieten vajosi vainaa\n    rauhallisena rahille,\n    toisten viereen torkahtihe,\n    näki unta uuden päivän,\n    elämän ehomman suuren\n    esiin vielä elvynnästä.\n\n\n\n\nMARJATAN UNI.\n\n\n    Marjatasta mairehesta\n    eipä tietännyt emonsa\n    eikä taatto tarkallensa,\n    mistä koito on kotoisin,\n    liekö syntynyt lihasta,\n    leikistä tulisen lemmen,\n    taikaa tullut taivahasta\n    heidän kolkkohon kotiinsa\n    aurinkoa antamahan.\n\n    Immyt tää ei jouten istu,\n    lavitsoilla laiskottele,\n    aret kaikki askarteli,\n    juoksi juhlapäivinäkin\n    pirttikin ilonpitohon.\n\n    Kun tuli ulos tuvasta,\n    kartanolta kauemmaksi,\n    keinui hän kuin keijukainen\n    unelmissa usvaisissa,\n    kertoi tultua tupahan\n    taatolle tosi-taruja\n    näyistä näkemistänsä.\n    immen nukkuvan ihanan\n    yksinäisen ympärille.\n\n    Kerran hempeinnä keväänä\n    — ajoin kulleron kukinnan —\n    läksi impi lähtehelle,\n    kaivolle on kappoinensa,\n    vesin kirkkain kiulun täytti,\n    istahti hämyssä illan\n    alle tuomen tuoksuavan.\n\n    Käki kukkui kummun yllä,\n    laulurastas raksutteli\n    lahon hongan latvuksessa\n    lauhaan iltaan laulujansa,\n    immyt kukkuhun käkösen\n    nukahtavi nurmikolle,\n    hervahtavi heinikkohon\n    luonnon huumoisan lumoissa.\n\n    Metsänneidot, menninkäiset,\n    lehahtihe lehdoistansa,\n    vuoren peikot puikkelehti\n    vaaran alta varpaillansa,\n    vedenimpyet ihanat\n    pullahtelihe puroista,\n    syöksyihepä Syöjätärkin\n    peikkoine petollisille\n\n    Kaikki toiset kun totisna\n    ihmettelivät ihaillen\n    pulmusen tän puhtautta,\n    Syöjätär se puhkui, sylki,\n    ryhtyi kohta ryöstämähän\n    piian puhtoisen pyhyyttä,\n    päästi lemmen hurma-usman\n    viatonta vihmoinahan,\n    hengitti hekumatuulen\n    tuoksut huumaavat tuhannet\n    langettamaan lapsukaista.\n\n    Vaikka Marjatta makasi\n    syvää unta syyttömien;\n    tunsi hän nyt tuulahduksen\n    himon halvoista haluista,\n    herjan nautinnon hekuman\n    kolkon inhan kosketuksen.\n    Tahra eipä tyttiin tartu,\n    piikahan häpeän pilkku.\n    Impi koito, koskematon,\n    hoksasihe houkutuksen\n    syöjättären sylkemäksi\n    ansaksi ajalliseksi,\n    tarkoitti himon kamalan\n    pakosalle pauloinensa.\n\n    Tahtoipa nyt taivon taatto\n    tulla itse tutkimahan\n    piian pienoisen pyhyyttä.\n\n    Vaikka taatto tarkoin tunsi\n    lapsosensa mielenlaadun,\n    tavat, tunteet, taipumukset,\n    ihmettelipä isokin\n    pulmun tuon on puhtautta,\n    pyyn on pienoisen pyhyyttä:\n    sielun sen siinteli sinisnä\n    lailla tyynen lammen pinnan,\n    kuvasteli kuulakkana\n    rajattoman rakkauden\n    hempeintä heijastusta,\n    henki hohteli hopeisna\n    värein kirkkain välkähteli\n    ihannetta ihmisyyden.\n\n    Tämän taatto kun tajusi,\n    kohta Herra hengellänsä\n    hedelmöitti hennon immen\n    jumaläidiksi inehmon.\n\n    Kun hän kukkuhun käkösen\n    heinänurmella heräsi,\n    alkoi astella kotihin\n    vesikappa kainalossa,\n    ihmetteli hento immyt,\n    kuinka kurja ihmislapsi\n    kohota voi konsanansa\n    Ihmisenpojan ihanan\n    katalaksi kantajaksi,\n    synnyttämään synnittömän\n    Vapahtajan valkeuisen.\n\n\n\n\nKERJÄLÄIS-KUNINGAS.\n\n\n    Maassa on markkinakohina\n    — kauppa käy ja kansaa koolla,\n    tavarata teltat täynnä,\n    raha rehkii runsahana,\n    kultavirta vyöryy, vierii,\n    kukkarosta kukkarohon.\n\n    Joukossa on jos jotakin\n    min mitäkin — miestä, naista,\n    nuorta, vanhaa, pientä, suurta,\n    ylhäisöä, alhaisoa,\n    toiset purppurapuvuissa\n    toiset riepuriekaleissa,\n    kaikki rientää kaupantekoon,\n    myymään taikka ostamahan,\n    tavarata ain' on tarvis,\n    tarjonta yli on tarpeen.\n\n    Onpa joukkohon osunut,\n    muuan outo muukalainen,\n    jok' ei myy, ei myöskään osta,\n    mies tuo kookas, tummatukka,\n    yllään viitta nukkavieru,\n    kauhtana kovin kulunut,\n    jaloissa risaiset virsut.\n    Vaikka kulki kukkarotta\n    kulki mies kuni kuningas,\n    keisari, väen välissä\n    — pyhänä ja pystypäisnä —\n    herra, jolla on jotakin\n    rahaa, kultaa kalliimpata\n    liinassansa markkinoille.\n\n    \"Katso — kerjäläis-kuningas\"\n    ilkkui muuan irvihammas,\n    mies kun muiden nyt mukana\n    avoimehen telttaan astui.\n\n    Teltta onkin ostopaikka.\n    Rahakirstun reunamalla\n    takana tilavan tiskin\n    istuu teltan tän isäntä,\n    ostaa työtä työttömien,\n    kättenvaivaa kärsivien,\n    näperrystä nälkäisien,\n    laskee kullassa, rahassa,\n    itsekunkin kuokan iskut,\n    arvioi niin alhaiseksi\n    kuin vain kulloinkin kykeni\n    aivojen, lihasten annit,\n    hikihelmein hintaa tinki,\n    rahaa jotta runsahammin\n    kierisi vain kirstuhunsa.\n\n    Miehet, naiset, lapset pienet,\n    vapisevat vanhuksetkin\n    työtänsä vain tyrkyttivät\n    rahan, kullan vastikkeeksi.\n\n    Kuului kerjäläiskuninkaan\n    ääni kantava, kumea:\n    \"Voi te rikkaat — riistättekö\n    leivän leivättömän suusta!\n    Eikö teille tuttu — tietty,\n    maa ett' armas antimine\n    omaisuus on kaiken kansan?\n    Onko kellään oikeutta\n    osallensa muuta ottaa,\n    kuin on tarvis kunkin päivän?\n    Tulkaa kaikki turvattomat,\n    raa'an työn te raskauttamat\n    luokse kerjäläis-kuninkaan!\n    Annan kaikille apua,\n    isooville, janooville,\n    ihmeruokaa ilmaiseksi!\"\n\n    Rahastaja raivostuvi\n    puheen kumman kuultuansa,\n    mutta eipä muukaan kansa,\n    leivätönten suuri leiri\n    tuota oikein oivaltanut\n    — outohan olikin käsky,\n    vastoin vanhaa tottumusta.\n\n    \"Mieltönhän mies tuo liene,\n    houkka- ehkä hourupäinen\",\n    tuumi joukosta jokunen.\n\n    Kun ei kuultu kutsuansa\n    kulki kerjäläis-kuningas\n    kohti kookkaampata telttaa,\n    jonka yllä ylvästeli\n    nimi kaamea: Kasarmi.\n    Markkinatohu on täällä\n    ehkä vielä vilkkahampi.\n    Teltan seinämällä seisoo\n    tykit, pyssyt, kuularuiskut,\n    kalvat, pommit ja kanuunat,\n    — rukoilevat ruokaa kaikki,\n    ruokaa vallan runsahasti.\n    Eikä näille eineheksi\n    kelpaakana kehno leipä,\n    isoovat ne ihmisiä,\n    ihmislihaa, ihmisverta,\n    suostuvat ne suupalasta\n    urhoiksi ylistämähän\n    uhmaavia uhrejansa\n    panemahan muistopatsaan,\n    paaden, murhapaikallensa.\n\n    — Kauppa käy ja kansa suostuu\n    palkkaan vastaanpanematta.\n\n    Käy myös kerjäläis-kuningas\n    hieman kaupanhierontahan.\n\n    \"Miekkonen minäkin saavuin\n    markkinoille mainostamaan\n    avuja aseeni oivan.\n    Tässä teille säälin säilä,\n    miekka rauhan, rakkauden,\n    katkokaatte sillä kauna\n    veljesvihanne veristä,\n    vapauttakaa vangit, orjat,\n    ihmiset rahan ikeestä,\n    iskekäätte itsekkyyttä,\n    kukin kohdalta omalta,\n    — — — — — — — — — —\n    — kai tää kalpa kelpaa teille —\n    annan aivan ilmaiseksi\"\n    lausui kerjäläis-kuningas\n    kansan häntä karsain katsein\n    uhkaavana uhmatessa.\n\n    \"Ken tuo keppikerjäläinen?\n    Köyhälistön kiihoittaja,\n    viekas kansan villitsijä!\n    Vaatii vallankumousta!\n    Tai lie varmasti vakooja!\n    Pois hän joutaa joukostamme!\n    Maanpakoon tuo paiskatkaamme!\"\n    — huusivat he hurjistuen.\n\n    Kulki kerjäläis-kuningas\n    pitkin kurjia kujia,\n    ohi lemmen ostopaikkain,\n    huvihuoneiden, kapakkain,\n    kohti telttaa korkeinta.\n    Ulos tulvi urkuin soitto\n    virsi vieno vierähteli\n    ovesta avoimen teltan,\n    minne mies nyt astahtihe.\n\n    Kauhu kaamea kuvastui\n    kuninkaan nyt kulmain yllä\n    kun tunsi oman kuvansa\n    riippumassa ristinpuulla\n    paikalla parahimmalla,\n    näki kuinka runsas rahvas\n    kuvaa kuollutta kumarsi,\n    kuinka ruumistansa, verta,\n    — hengen ravinnoksi heille\n    taikatempuin tarjoiltihin.\n\n    Kuohahti kerjäläis-kuningas\n    vihaa hengen vilpitöntä:\n    kolikot kolehdin heitti\n    laajan teltan lattialle,\n    taikaleivät taivasalle,\n    kaatoi maahan kalkkiviinin.\n\n    Syttyi hämminki, hälinä,\n    kuului kirku ja kiroilu,\n    mieheen käytihin käsiksi\n    vietiin teltan vierustalle,\n    runneltihin, ruoskittihin,\n    kuristettiin kuoliaaksi.\n\n    \"Markkinat ei mainehetta,\"\n    mutisi papeista muuan\n    kamppailua katsellessaan.\n\n    Kansa rientää kaupoillensa,\n    rahan saantiin taasen rahvas.\n    Kauppa käy ja kaikki jatkuu\n    edellensä niinkuin ennen.\n\n\n\n\nJOULUTAR.\n\n\n    I\n\n    Kun oli loppuhun kulunut\n    Vapahtajamme vaellus w\n    maailmamme markkinoilla,\n    kutsui taatto taivahinen\n    koito poikansa kotihin,\n    antoi ainukaisellensa\n    piilopirtin pienokaisen,\n    lepohetkinä levätä,\n    antoi askartelijaksi\n    esikoisen enkeleistä,\n    joukon parhaan — Jouluttaren.\n\n    Oiva Joulutar olikin\n    valopirtin vaalijana.\n    Aulihisti hän ahersi\n    pienet arkiset asiat\n    — saati suuret sunnuntaiset —\n    Vapahtajan vaatimusten,\n    tosi-toiveitten mukahan.\n\n    Aamuisin anivarahin\n    Joulutar jo joudutaihe\n    askareita alkamahan:\n    aukoi uskontojen ukset,\n    salvat armon akkunoista,\n    jotta uskon uusi päivä\n    ulos tulvisi tuvasta,\n    valvoi aina valppahasti,\n    ettei almujen anojat,\n    turhanpäiten tuskastuisi,\n    kun he kuoleman pelossa\n    vaativat vapaaksi päästä\n    sysimustain syntiensä\n    rangaistuksen raiponnasta,\n    — täytti käskyt täsmällensä,\n    armot julki hän julisti,\n    lajitteli Herran lahjat\n    anojien arkkuloihin,\n    vaikeroivien vasuihin,\n    vieläpä pisteli pivohon,\n    kellä on kipu kireä.\n\n    Tuskin ehtoo ehti tuoda\n    pienen helpoituksen hetken\n    vaivoille Vapahtajamme,\n    kun jo Joulutar avitti\n    isäntänsä istumahan,\n    päätä silkkistä siveli.\n    kunnes uinahti kuningas\n    tuokioksi tuolihinsa.\n\n    Erään kerran kun kuningas\n    näin on unta ottamassa,\n    Joulutar — nyt jouten ollen —\n    istahtihe ikkunalle\n    iltoa ihailemahan.\n    Siinä piika silmäilihe,\n    avaruutta autereista,\n    tähysteli tähtivyötä,\n    linnunradan liepehiä\n    — naamalle kuun naurahteli —\n    viskasipa viimekatseen\n    mukailevan maankin ylle.\n\n    Katsoi katselemistansa\n    — mikä mahtoi maalla olla,\n    siell' ei kaikki ennallansa?\n\n    Tytti tutki ja tähysti,\n    hätääntyvi, hämmentyvi,\n    kun ei tietänyt etonen,\n    peloissansa miksi pellot\n    kiiruhtavat kirren alle,\n    miksi manner martahana\n    alla hangen haukotteli,\n    miksi kankahan kanerva\n    harso yllään haikailihe\n    kuihtuneita kukkiansa,\n    miksi ilma jäisnä ilkkui,\n    vihelteli viimaisena,\n    miksi järvet jähmenneinä\n    kannen alle kaikkosivat,\n    miksi ihmiset ilotta,\n    vihan-viimain vihmomina,\n    väsyneinä värjöttivät.\n\n    Ihmetellen immyt mietti\n    syitä ihmehen syvemmin,\n    tutki ilmoa idästä,\n    kaakon kautta kaarretellen\n    katseen läntehen lähetti,\n    pian päästäkseen perille\n    mitä aurinko asioi,\n    viivytteli viikkomäärät\n    rannan taivuen takana.\n\n    Tuska polttava, tulinen,\n    synkisti tytön sydämen,\n    luuli tuskansa lumoissa\n    auringonkin alkanehen\n    vanhan-vaivoja potea,\n    tai lie — liian uupuneena —\n    vikapäinen Herran päivä,\n    kun ei viitsi se enänä\n    maahan asti astuskella.\n    Sillä tuskin aamu alkoi,\n    kun jo päivä länteen painui,\n    vilkasi viluisin silmin\n    talviöistä tanteretta,\n    mist' ei haihdu hangen kirsi,\n    eikä kankahan kanervan\n    suruvaippa ees sulanut.\n\n    Kun ei Joulutar kiinana,\n    konsana kotipihalta\n    käynyt mailla kärsimysten,\n    surusta hän suunniltansa\n    ääneen itkien älähti.\n\n    Vapahtaja valvehille\n    heti paikalla heräsi,\n    armokatsein aurinkoisin,\n    hyvätuulisna hymyillen,\n    Jouluttarelle jokelsi:\n    \"Mitä itket impyeni,\n    mitä vaapukkain valitat?\"\n\n    Piika itkua pidellen\n    Vapahtajalle valitti:\n    \"Kuule taivasten kuningas\n    tuskat tuhman vaapukkasi!\n    Sitä itken mä ihala,\n    sitä vaivainen valitan,\n    kun sun maasi on manattu,\n    kirottu nyt kirren alle,\n    vilu kun on vehrän vienyt,\n    kun on kankahan kanerva\n    nitistetty nietoksihin,\n    kun on pellon kukkapenger\n    haudattuna hangen alle,\n    kun on järvet jäätynehet\n    pakahtua pakkasessa,\n    -— sitä itken ma ihala,\n    valittelen, vaikeroitsen,\n    kun ei ilmoissa iloa,\n    kun ei suuri luomakunta\n    eikä ihminen enänä\n    elon-onneansa etsi\n    tanhuvilta taivon taaton,\n    eikä talvehensa tahdo\n    sua Herrani suloinen\n    vihan kirttä kirvoittamaan\".\n\n    Kyynel Herralta herahti\n    polttavana poskipäälle,\n    pitkin partoa pakeni\n    yli polven pohkehelle,\n    varpahallensa valahti,\n    siitä helmisnä helynä\n    laskeusi lattialle\n    leikkikaluksi kapehen.\n\n    Kun nyt immen itku lauhtui,\n    lausui Herra hellitellen:\n    \"Mitä mielisit minua\n    lähettämään lääkkeheksi\n    vaivaan tuohon vaikeahan?\"\n\n    Iloisna pirahti piika:\n    \"Herrani, minut mitätön,\n    lämmön viejäksi lähetä\n    noihin kylmihin kylihin,\n    asuntoihin anke'ihin!\n    Siellä kertoisin Sinusta,\n    mainitseisin mahdistasi,\n    kuinka hehku hengestäsi\n    vyöryy maihin maininkeina,\n    kuinka autat, kuinka annat\n    onnen onnettomimmalle,\n    muistat — muotoon katsomatta\n    kurjimpaakin kuolevaista.\n\n    Vaattehiksi vaapukalle\n    anna varjosi valoisa,\n    heijastus sun hengestäsi,\n    sillä pakkasen pakoitan\n    vaimentamaan valtoansa,\n    kiihoitan kinoksen kirien\n    kiteisiin niin kirkkahisin,\n    ettei maakaan maata malta,\n    eikä tuskahan tukehdu\n    talvisensa taakan alla,\n    sillä lietson ihmissieluun\n    loimun, lohdutuksen liekin,\n    jotta armosi avulla\n    kevääsehen kestäisivät\".\n\n    Kuurona ei Herra kuullut\n    enkelinsä ehdotusta,\n    suostui siihen suopeana,\n    ajatteli antimia\n    enkelillensä eväiksi:\n    hamuilihe harteiltansa\n    valkeuisen uskonvaipan,\n    jonk' oli omin käsine\n    kutonut kuteilla tiedon,\n    puki siihen pulmusensa;\n    astui armo-arkullensa,\n    kahmalsihe kannen alta\n    viisikannan viehkeyisen\n    kutrejansa kultaamahan;\n    pisti piikasen pivohon\n    mahlatäyden rauhanmaljan\n    — näin sanellen, saattaessaan\n    matkatielle marjoansa:\n\n    \"Lähteös lähettinäni,\n    airueenani ajaos\n    kylmän maailman majoihin!\n    Ahot astu, kummut kulje,\n    kaikki kankahat kapua,\n    vainu vääräin varjopaikat,\n    kylät kylmimmät kysele,\n    sinne lahjani siroita,\n    sydänlempeni levitä,\n    suutele mesisulaksi\n    ilmikurjuus ihmiskunnan\n    sekä saasta sen salainen,\n    herkistä sen hengen silmä\n    mua vielä muistamahan.\n\n    Viesti rauhan, rakkauden\n    kirkolleni kirkastaos!\n    Keinotellos keisareille\n    säälin-säilä säihkyävä!\n\n    Ellei kirkot, keisarinsa\n    virikettä viittomaasi\n    suuntaviivaksi suvaitse,\n    käyös luokse kärsivien!\n    Kussa tiellä kulkeissasi\n    tapaat uskoontaipuvaisen,\n    turvaksensa lieve tuolle\n    uskonvaipasta ulota.\n    Jos taas joukossa lakannet\n    epätoivoon eksynehen,\n    jolle aurinko ei anna\n    valon väikettä vähäistä,\n    tälle toivon-tähtöstäsi\n    väsymättä välkyttele!\n\n    Kussa tiellä kurjan raukan\n    yksinäisen yllättänet,\n    jonka orvon ei osalla\n    rahtuakaan rakkautta,\n    sille mahla maljastasi\n    lämpimiksi läikyttele!\n    Jakaos janoisten juoda\n    vettä rauhan, veljeyden!\n    Älä säästä säälin virran\n    lainehia langenneilta!\n    Työnnä syömehen tylyimmän\n    armahduksen vuolas aalto,\n    sillä laissa laupeuden\n    pysyy varmana pykälä:\n    RAKKAUDELLA EI RAJOJA,\n    ARMOLLA EI AITAUSTA!\"\n\n\n    II\n\n    Pitkä yö piteli maata\n    kaamehissa kahlehissa,\n    Jouluttaren joutuessa\n    maahan — matkansa perille.\n\n    Immyt katsoi kauhuissansa,\n    kuinka päivä kurkisteli\n    kalman harso kasvoillansa\n    talvisen meren takoa,\n    kuinka kuuhut kummitteli\n    talvisella taivahalla,\n    kuinka taivas kuolon kolkko\n    milloin kalvasna kajasti\n    Ikuisuuden ihmeöistä\n    häipymätöntä hämyä,\n    milloin niinkuin mieletönnä\n    remahti revontulien\n    valotanhuun vallattomaan.\n\n    Kapehen näin katsellessa\n    hetken öistä herrautta,\n    tottui talven hän tapoihin,\n    kulki kuuhuen valossa\n    kunnahalta kunnahalle,\n    aavikolta aavikolle,\n    samosi saloja, soita,\n    nietoksista niemen reunaa\n    saapui vihdoin sattumalta\n    vitivalkean, valaistun\n    rakennuksen rappusille.\n\n    Vaikk' on rappeinen rakennus —\n    lähettiläs Herran tunsi\n    tuvan tukipylväistänsä\n    kirkoksi kironalaisten,\n    ilottoman ihmiskunnan\n    huokausten huoneheksi.\n\n    Raskahan oven raosta\n    saapui hän sakaristohon,\n    missä pappi parhaillansa,\n    ristinvarjoon vaipuneena\n    vielä hetken viimeisteli\n    siron saarnansa sanoja.\n\n    Kesken miehen miettihiä\n    — omantunnon oikoteitse —\n    sanoi Joulutar samassa\n    pakinansa paimenelle:\n    \"Paheissa paleltuvalle,\n    väärässä väräjävälle\n    lämpimyiseksi lähetä\n    Vapahtajan uskonvaippa,\n    Iki-elon ihmetieto,\n    oppi säälin, oikeuden!\"\n\n    Havahtuen haaveistansa\n    pappi vastahan pakisi:\n    \"Onhan heillä jo opetus\n    tunnuskirjojen tukema,\n    vanhimpaimme valmentama\n    laki voiman, lahjomaton,\n    jok' ei salli saamamiehen\n    perin liiaksi lihoa,\n    eikä anna se apua\n    velallisen vehkehille\".\n\n    \"Mutta rahtu rakkautta,\n    ikuista elon-iloa\"\n    enkeli esittelevi.\n\n    \"Rakkaus — se ei ravitse,\n    lihoittele liioinkana\"\n    — virkkoi pappi viipymättä.\n\n    \"Onhan kirkon kultaa, valtaa\n    ensityöksi etsittävä,\n    sillä kun on kullan, vallan,\n    varma valtikka käsissä,\n    rahalla saa rakkautta\n    antaa armolahjuksina\n    rahvaalle rahan edestä.\n    Mikä mieletön ajatus\n    astuikaan nyt aivoihini?\n    Poistu luotani, lumooja,\n    pyhän kirkkomme kirooma\n    hurmahenki huonehesta!\"\n\n    Hätkähti hätäisnä impi\n    siinä hetkessä sivulle —\n    — papin messupaidoissansa\n    astellessa alttarille.\n    Kuunteli katuva kansa\n    saarnan suuria sanoja,\n    vaan kun ei papin pakina\n    kiron kylmää kirvoittanut,\n    jouduttaihe Joulutarkin\n    kirkkohon kironalaisten,\n    kävi keskikäytävältä\n    väkijoukkojen välihin,\n    kulki kuulijain kupeelle,\n    salaa kuiskasi sanoman\n    heleästä Herrastansa,\n    sielun soittimen viritti\n    herkästi heläjämähän\n    pyhää rauhaa, rakkautta,\n    iloa iki-elämän.\n\n    Iloisna väreili ilma,\n    tuoksui onnentuntuisena\n    templin seinien sisällä,\n    kuin ois' kulkenut kuningas,\n    itse herra ihmisyyden,\n    luona lasten luomakunnan.\n\n    Kiiruhti ihana immyt\n    kuninkaille kuuluttamaan\n    Vapahtajan vaatimusta.\n\n    Maan kun kuuluisa kuningas\n    vihiä sai vierahasta,\n    kutsui kohta luokseen koolle\n    valtakunnan valtaherrat,\n    näille ohjeet oivat antoi,\n    kuinka kunkin kätkettävä\n    piilut, kirveet, pistimensä,\n    kalvat, peitset, kaaret, nuolet,\n    uudet ampuma-asehet,\n    saartotaidon saavutukset,\n    kuinka pinnalla pidellä\n    teräsharso teeskentelyn,\n    pettämähän, peittämähän\n    aatteet, aikehet salaiset\n    kaukolaisen katsehilla.\n\n    Kun on kutsu kuulutettu,\n    vastaanotto valmistettu,\n    heleä lähetti Herran\n    saliin astui arvokkaana.\n    Valtaistuimen edessä\n    kuninkaalle hän kumarsi,\n    heitti sitten silmäyksen\n    yli ylhän ympäristön\n    sekä selvästi saneli:\n    \"Vaelsi Vapahtajanne\n    kerran teidän keskellänne\n    tuojana tulenkipinän,\n    joka polttaisi poroksi\n    itsekkyyden ilkivallan,\n    kansoista pois karkoittaisi\n    vihan, koston viimatuulet,\n    vaihtaisi iki-valohon\n    pimittävät kaunan pilvet,\n    vapauttaisi varjon lapset,\n    synnin sortamat sydämet,\n    asettaisi säälin, armon,\n    laupeutensa laiksi\n    voimanvaateiden sijalle,\n    mutta nyt on nyrkkivalta,\n    mahti kalpojen kamala,\n    pistimien piikkiaita\n    edistystä estämässä,\n    ettei pääse Herran päivä\n    elvyttäjäksi elämän.\n\n    Siksi teille tervehdyksen\n    vanhan tuon Vapahtajalta:\n    laki rauhan, rakkauden\n    asettakaa auringoksi,\n    vaelluksenne valoksi,\n    säätäkäätte säälin säilä\n    aseheksi ainoaksi\n    riidan raivoon ratketessa!\n\n    Käskyn tään jos käytännössä\n    ohjeheksi ottaisitte,\n    kohta poistuisi povesta\n    vihan katkeruuden viima,\n    rotuvainon syksyrouta,\n    päivä päiviä tekisi\n    sielujenne siimeksihin,\n    kevät pulputen puroina,\n    toisi mahlat maanalaiset\n    kovaonnisten osalle\".\n\n    Keisari vain pää kenossa\n    istui, mietti itseksensä,\n    minkä vastuun hän varaisi\n    lähetille lähtevälle.\n\n    Keksikin hän oivan keinon:\n    lipevänä liehitellen\n    virkkoi virkamiehillensä:\n    \"Viesti suuren vierahamme\n    opiksemme ottakaamme\n    vastaisuutemme varalle!\"\n    — Mutta sammalsi samassa\n    salavihkaa virnistellen\n    käskyn käskyläisillensä\n    pitää pistimet pivossa,\n    miekat miesten miehustalla,\n    näet jos mieleen juolahtaisi\n    arvovallalla aseitten\n    saada hieman sammumahan\n    kullan- ja kuparin nälkä\n    sekä houkutus hopean.\n\n    Teräshelske teeskentelyn\n    herätti lähetin Herran\n    lähtemähän lääkkeinensä\n    matalaisten nyt majoille.\n\n    Tavatessaan taipaleella\n    kansajoukon kamppailevan,\n    kohta syöksyi hän kohuhun\n    rauhoa rakentamahan\n    väittelevien välille.\n\n    Jos hän yllätti jokusen\n    epäuskon uuvuttaman,\n    kohta korjasi hän koidon\n    Herran vaipan helmuksihin\n    — lietsoi uskon uudellensa.\n\n    Jos hän joutui toivottoman,\n    tuskanpainaman parihin,\n    jok' ei murheeltansa ehdi\n    huomispäivää huomioida\n    tuskan taannoisen takia,\n    tälle tähteä hän näytti,\n    väsymättä välkytteli,\n    mureheista muistutteli,\n    kuinka jäisen talven jälkeen\n    kevät kerran kerkiävi,\n    kuinka synnin synkin yöhyt\n    armokajohon katoaa.\n\n    Kussa kurjan kohtasihe\n    yksinäisen yllättihe,\n    joka tunnon-tuskissansa\n    alla synnin, syyllisyyden,\n    tuonen yöhön tuijotteli,\n    sille sieluun rakkautta,\n    pyhää hellyyttä heloitti,\n    karkoitteli kuolon kauhut\n    toiveilla ilon ikuisen.\n\n    Hän ei empinyt enänä,\n    kolkutti joka ovelle,\n    vastausta vartomatta\n    tunkihe joka tupahan,\n    peitti penkit, siltapalkit,\n    seinät, lattiat, lavitsat,\n    ukset, orret, uuninpankot\n    laupeuden-lahjoillansa,\n    kunnes tulvehti tuvissa\n    kevään tuttu tuomentuoksu,\n    ilo elpyvän elämän.\n\n    Silti pelkkää pettymystä\n    osui impyen osalle:\n    tuskin taittui talven kärki,\n    valta pakkasen pakeni,\n    tuskin tuuloset kevähän\n    hankia hajoittelivat,\n    kun jo tuttu joulutuntu\n    haihtui halpa-arvoisena\n    keväthankien keralla.\n\n    Silloin siirtyi Joulutarkin\n    luokse taattonsa takaisin\n    vuottamahan uutta vuotta,\n    aikakautta alttihimpaa\n    antimille Armon-Herran.\n\n\n\n"]