[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3k35iVBL3t6KCy_OQfK3LCSGGRiXRa8XvSVNOaYO6r8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},305,"Minä ja muut","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"305-paivarinta-pietari-mina-ja-muut","305__Päivärinta_Pietari__Minä_ja_muut","Sakeus Pyöriän kokemuksia","romaani",[],[],"fi",1885,null,62524,388856,false,45257,[23],"Finnish fiction",[25],"Novels","\"Minä ja muut: Sakeus Pyöriän kokemuksia\" by Pietari Päivärinta is a semi-autobiographical work written in the early 20th century. This narrative provides an introspective look into the life of its protagonist, Sakeus, who reflects on his childhood experiences, friendships, and social dynamics within his rural Finnish community. The book captures various themes of innocence, social class, and personal growth against the backdrop of village life.  The opening of the book introduces us to Sakeus, recounting his earliest memories, including the playful yet poignant interactions with his friend Mauno, whose physical disabilities contrast with Sakeus's relative health. As Sakeus navigates moments of joy and hardship, particularly while sledding and facing bullying from a boy named Piukka-Jaakko, we see the beginnings of his development and the formation of friendships that will shape his character. The narrative sets a nostalgic and reflective tone, drawing readers into Sakeus's world where innocence collides with the challenges of growing up in a society marked by class differences and personal trials. (This is an automatically generated summary.)",[],228,"Omaelämäkerrallinen romaani seuraa Sakeus Pyöriän elämänvaiheita lapsuuden ensiaskelista aina vanhuuteen saakka. Kertomus kuvaa realistiseen tyyliin 1800-luvun kansanelämää, uskonnollisia kysymyksiä sekä päähenkilön monia vaiheita eri ammateissa, perhe-elämässä ja yhteiskunnallisissa muutoksissa.","Pietari Päivärinnan 'Minä ja muut' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 305. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MINÄ JA MUUT\n\nSakeus Pyöriän kokemuksia\n\n\nKirj.\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Ensimmäiset kokemukseni.\n     II. Jässi\n    III. Toivoja\n     IV. Toivot huonosti toteentuvat\n      V. Muita mutkia\n     VI. Kirkolliset ja uskonnolliset olot\n    VII. Susivouti\n   VIII. Muutoksia\n     IX. Vaimonotto\n      X. Outoja uutisia\n     XI. Uusia tuttavia\n    XII. Piispanluku\n   XIII. Ränkinaula\n    XIV. Markkina-matkani\n     XV. Me muutamme pois\n    XVI. Vanha tuttu\n   XVII. Se toinen\n  XVIII. Kipeä hevoseni\n    XIX. \"Dobra haraschoo!\"\n     XX. Ensimmäiset kyytimieheni\n    XXI. Emäntä-isäntä\n   XXII. Tohtori ja vaalimies\n  XXIII. Kestikievarin isäntä\n   XXIV. Säästäväinen mies\n    XXV. Kellomestari\n   XXVI. Me muutamme takaisin\n  XXVII. Kosto\n XXVIII. Se toinen taas\n   XXIX. Loppumuistelmia\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nENSIMMÄISET KOKEMUKSENI.\n\n\nTietysti minä olin syntynyt ja kasvanut hyvän aikaa, ennenkun\nulkomaailmasta huomasin mitään. Syntymisessäni ei liene mitään\nerinomaista ollut, koska ei siitä ole minulle mitään kerrottu, se vaan,\nettä olin kovasti parkunut. Vanhempani olivat tahtoneet, että heidän\nesikoisestaan tehtäisiin Sephanias, mutta enoni, joka oli isäkummina,\noli sanonut: \"Sakeuksena tämä täältä palaa\", ja niin olen nyt Sakeus. --\nEnsimmäinen havaintoni oli semmoinen, että viheriäisellä kedolla käveli\nedelläni pikkunen, sangen vääräsäärinen poika. Hänellä oli yllä\ntummanvärinen santelitakki, mutta ei mitään housuja. Siinä asussa\nkävellä veivasi hän edelläni, vetäen perässänsä rukiin-olkea, tähkäpuoli\njäljessä. Sitä tehdessään hän ehtimiseen äänteli: \"kut, kut, kut\",\njoista joka toinen \"kut\" oli koroton. Minä koetin mennä perässä minkä\nvoin, ja tavottelin tähkää kiinni. Tuo oli minusta niin hauskaa, että\nnauroin niin paljon kuin voin.\n\nHuomioni oli silloin vielä niin pieni, etten tuona ensimmäisenä\nhavaintoni hetkenä arvannut pitää missään arvossa sitä kaunista\nnurmikenttää, jossa kävelimme, enkä sitä mahtavaa virtaa, joka aivan\nlähitsemme luikerrellen juoksi avarien ja lainehtivien viljavainioiden\nhalki, muhkeain talojen ohitse.\n\nMuistavammaksi tultuani kyselin vanhemmiltani, missä ijässä silloin\nolin, ja sain heiltä tietää, että olin kohta täyttänyt kolmannen\nikävuoteni. Tuo santelitakkinen leikkitoverini oli jo viidennellä, mutta\nhän, raukka, oli kovin kivuloinen, ja siitä hänellä nuot väärät sääret\nja pienikasvuisuus.\n\nMauno -- se oli pojan nimi -- tuli sittemmin pitkäksi aikaa\nkumppanikseni. Hän oli rikkaan talon ainoa poika, minä taas ensimmäinen\nköyhien vanhempieni kuudesta lapsesta. Isälläni ei ollut mitään muuta\nelinkeinoa kuin kättensä työ tavallisessa talonpojan maatyössä. Mutta\nmitäpä silloin vielä ymmärsimme mikä väli on köyhyydellä ja rikkaudella.\nVanhempani asuivat niillä piirteillä kauvan aikaa ja sekin edisti\nlaillaan yhdessäoloamme.\n\nMolemmat vaurastuimme samassa suhteessa ruumiin kuin iänkin puolesta.\nKun olimme sen verran kummassakin edistyneet, että kykenimme\nmäenlaskuun, oltiin siellä ahkerasti, ja se näkyi Maunon huonolle\nterveydelle tekevän hyvää. Avaran ja tiheän kylän läpi juoksevan joen\ntörmissä ei ollut niin jyrkkää, korkeaa ja juonikasta kohtaa, josta emme\nlaskeneet toisella suksella, niin oppineiksi olimme tulleet pitkällisen\nharjoituksen kautta. Äitini torui usein minua, kun kulutin vaatteitani,\nmutta kun Mauno tahtoi minua kumppanikseen, unehtuivat useinkin äidin\ntorat ja mäkeen sitä vaan mentiin. Pappilan törmä oli kaikista\nlaskupaikoista korkein ja paras, varsinkin kun alotettiin jokitörmällä\nolevalta kellarin katolta. Mutta pappilan herrasväki ei suvainnut siitä\nlaskea, sillä siihen kokousi silloin paljon kylän poikaviikareita.\nVaikka tiesimme aivan hyvin, etteivät pappilaiset salli siitä\nlaskettavan, otimme kuitenkin siitä välisti oikein aika huiluja,\nikäänkuin varastamalla.\n\nEräänä iltana menin Maunon kanssa pappilan väentupaan. Siellä oli paljon\nihmisiä, jotka iloisesti jutellen tekivät käsitöitä. Mitään pahaa\naavistamatta, yhdyimme me joukkoon. Yht'äkkiä tarttui takaapäin vahva\nmiehen käsi tukkaani. Samassa kohosin minä maasta ylös ja menin sitä\nkyytiä ulos: portaille päästyä tipautettiin minut porrasten päähän.\nSiinä kun töllistin portaille, oli vastassani pappilan isäntärenki, joka\nsanoi kolkolla äänellä: \"menepäs vasta mäkeen!\" -- Se oli rangaistus\nkellarin katolta laskemisesta. Mauno paheksui tuota tekoa niin, että hän\nrupesi täyttä kurkkua itkemään, vaikkei hänelle mitään pahaa tehty. Me\nlähdimme kotiin ja minä koin lohduttaa Maunoa, mutta hän ei voinut\ntyyntyä kaukaan aikaan, niin syvästi loukkasi se hänen kunniantuntoansa.\n\nVaikka asiat olivat niin, menimme kuitenkin muutaman viikon kuluttua\njälleen koettamaan. Ollen hidaskulkuisempi, jäi Mauno mäen alle\nodottamaan, ja minä menin onneani koettelemaan. Juuri kun minä pääsin\nkellarin harjalle toisen sukseni kanssa, ilmestyi portille eräs herra,\njoka näytti minulle jotain puhuvan. Minä en joutanut pitkin\nkuuntelemaan, vaan lähätin itseni alas ja menin mäkeä niin että\nkorvissani vinkui, sillä minä pelkäsin saavani pahemmin tukkaani kuin\nviimeksi. Olimme jo vastakkaisella jokitörmällä täydessä paon touhussa,\nkun herran luo ilmestyi eräs pappilan piioista ja huusi: \"Älä mene,\nSakeus, tule vielä laskemaan! Herra haluaa katsoa kuinka sinä lasket.\"\nKun minä kuulin, että nyt on hyvä lupa, palasin heti takaisin kellarin\nkatolle; herra ja piika tulivat lähelleni. \"Laskekaa nyt mäkeä, herra\nsanoo olevan hauskan sitä katsella\", kehotti piika.\n\nNyt aloimme laskea hujautella, mutta Mauno ei pysynyt pystyssä niin\nhyvin kuin minä. Tovin aikaa laskettuamme, käski piika minun tulemaan\nherran luo. Tämä pisti kätensä taskuun, otti sieltä kourallisen\nvaskirahoja ja antoi ne minulle. Piika selitti rahat annettavan minulle\nsen vuoksi, kun minä olen niin uljas mäkeä laskemaan. Minä kiitin.\nSitten kysyin piialta: \"onko tuo herra mykkä?\" \"Ei ole, mutta hän ei\nosaa puhua suomea.\" \"No, onpa kumma, kuin ei hän osaa, ja minäkin\nosaan\", arvelin minä. Herra ja piika vaihtoivat muutamia outoja sanoja\nkeskenänsä, jonka tehtyä herran suu vetäysi nauruun; kaiketi piika\ntulkitsi hänelle minun arveluni kieliseikassa.\n\nKun Mauno näki minulle annettavan niin paljon rahaa, purskahti hän taas\ntäyttä kurkkua itkemään. Herra tarjosi hänellekin vaskirahoja,\ntyydyttääksensä häntä, mutta Mauno ei ottanut niitä vastaan. Koetettiin\ntyynnyttää häntä ja herra koki piian kautta selittää, ettei hänelle ole\nmitään vääryyttä tapahtunut. Kun oli vähän tyyntynyt, sanoi Mauno\nitkunsa seasta:\n\n\"En minä sitä itke, kun en mitään saanut, vaan sitä, kun Sakeus sai niin\npaljon lantteja ja kun häntä ei tukasta revitty, vaikka laskimme\nkellarin katolta mäkeä.\"\n\nPiika tulkitsi Maunon sanat ja herra taputti häntä päähän ja puristaen\nkaiken suomenkielensä sanoi: \"paljo hyve poike, paljo hyve poike\".\n\n\"Saammeko vastakin, Mauno ja minä, laskea mäkeä kellarin katolta?\"\npyytelin minä.\n\n\"Saatte, kun ette vaan kokoa kovin paljoa kylän poikasia ympärillenne\",\nselitettiin meille.\n\n\"Eikö minua enää viedä tukasta kohona?\" kysyin vielä, sillä tahdoin\nturvata vielä tukkanikin.\n\n\"Ei ole siitä enää pelkoa, kun vaan kiltisti laskette mäkeä\",\nvakuutettiin jälleen.\n\nNyt lähdimme kiitellen pois, ottaen vielä mennessämme kelpo huilun. Hei!\nMieli oli nyt niin hyvänä: rahaa oli taskussa ja etuoikeus kellarin\nkatolta laskemiseen.\n\nVälillä tarjosin kourakaupalla puolia rahoistani Maunolle, mutta hän ei\nottanut niistä äyriäkään, sanoihan vaan: \"sinä ne paremmin tarvitset ja\nsinunhan ne ovat ansaitsemasikin\".\n\nSilloin olin rikkaimmallani mitä elämässäni koskaan olen ollut. Ei\nmitään velkaa, ei mitään menoja, enkä ollut vielä joutunut kavalain\nmaailman veijarien käsiin.\n\nEihän muuta. Minä menin suoraa päätä rahoineni äidin luo. \"Katsokaapa,\näiti! Onpa mäenlaskustakin jotain hyvää, sillä nämät rahat olen sillä\nansainnut\", sanoin riemastuksissani, ojentaen rahat äidille.\n\n\"Todellako?\" kysyi äiti hämillään.\n\n\"Todella; kysykää vaan pappilan piika Annalta tahi herralta, joka ne\nantoi, -- paha vain, ettei hän osaa puhua\", selitin minä.\n\n\"Vieras herra on hyvä, sen näen, ja kyllä hän myös puhua osaa, vaikka\ntoista kieltä\", sanoi äiti.\n\n\"Onko hänellä sitten kaksi kieltä?\" kysyin ällistyneenä.\n\n\"Ei hänen suussaan ole kahta kieltä, mutta hän ilmoittaa ajatuksensa\ntoisenlaisilla sanoilla kuin me, ja semmoista puhetapaa sanotaan myös\nkieleksi\", sanoi äitini naurahtain. Se selitys tyydytti minua, ja nyt\nymmärsin minkätähden herra ja piika vaihtelivat outoja sanoja keskenään.\n\n\"Saankos, äiti, käydä vastakin Maunon kanssa mäkeä laskemassa pappilan\nkellarin katolta joelle, kun me saimme luvan siitä laskea?\" rohkenin nyt\npyytää äidiltä.\n\n\"Mauno on siivo poika ja liikkuminen ulkoilmassa tekee hänen heikolle\nterveydellensä hyvää; sen vuoksi saat kyllä hänen kanssaan käydä\", sanoi\näiti.\n\nVoi kuinka hyvin nyt kaikki asiat kävivät; heti juoksin Maunolle\nilmoittamaan ilosanomaa.\n\nSiinä meidän piirteillämme asui vanhempiensa kanssa huonemiehenä eräs\nMaunoa ja minua vähän vanhempi poika, jota pahan luontonsa vuoksi jo\naikaisin ruvettiin nimittämään \"Piukka-Jaakoksi\". Hän oli erinomaisen\npahaluontoinen ja haki joka tilaisuudessa riitaa ja tappelua toisten\npoikasien kanssa. Hän ei koskaan saattanut puhua siivolla ja sättimättä,\nja kaikille toisille poikasille oli hänellä pilkka- ja haukkumanimet.\nMutta jos joku rohkeni hänelle muistuttaa pikkusenkaan Piukka-Jaakosta,\ntunsi muistuttaja kohta korvapuustin kihisevän korvuksillaan. Parhaalla\ntuulellakaan ollessaan ei hän puhunut muusta kuin siitä, kuinka hän\nsenkin ja senkin pieksi ja löylyytti. Noita urostekojaan kertoi hän\nvanhemmillensakin, eivätkä he koskaan häntä niistä nuhdelleet, vaan\npikemmin mielistyivät niihin.\n\nTuo Piukka-Jaakko tuli nyt ainaiseksi vastukseksi Maunolle ja minulle\nmäenlaskussamme. Jos kuinka salaa koetimme sinne mennä, piti\nPiukka-Jaakko aina varansa, niin että hän oli siellä samassa kun mekin.\nHän teki kaikkea ilkeyttä ja kiusaa. Jos hän oli mäen päällä, polki hän\nmeidän suksiemme päälle alas lähtiessämme tahi töytäsi meidät kumoon.\nMäen alla ollessaan pani hän sauvansa ladulle poikkipuolin, ja kun\nkohdalle tulimme, kieppasi hän meidät kumoon. Me pyysimme hänen olemaan\nsiivolla, mutta siitä yltyi hän vaan pahemmaksi, lasketellen suustaan\nrumia sanoja.\n\nEräänä kertana olimme taaskin mäenlaskussa ja Piukka-Jaakko tuli myös.\nEnsi työkseen kaasi hän Maunon kovin pahasti mäessä. Mauno rupesi\nitkemään ja sanoi: \"Kumma kun tuo riiviö ei koskaan saata olla\nsiivolla!\"\n\n\"Mitä sinä puhut?\" sanoi Piukka-Jaakko ja löi samassa Maunoa. Tuo teko\nkävi niin kunniantunnolleni, että heti paikalla tartuin kaksin käsin\nPiukka-Jaakon tukkaan. Siinä tuli kova ottelu, mutta kun vastustajani\noli vanhempi ja harjaantuneempi minua, sai hän vihdoin minut alleen ja\nsitten hän suksen sauvalla huimi meitä molempia niin ettemme tienneet\nmissä olimmekaan. Kun viimeinkin toivuimme, oli Piukka-Jaakko jo mennyt.\nMauno ei itkenyt enää yhtään, sillä hän sääli vaan minun tilaani, joka\nolin muka tullut hänen tähtensä muokatuksi. Mutta minä itkin vielä\nkauvan, itkin, kun vääryydellä on niin iso valta. -- Kuhmuisilla ja\nverisillä kasvoilla mennä nyrryttelimme sitten kotiimme, jossa\nvanhemmillemme piti kertoa koko tapaus. He kielsivät meitä pitämästä\nseuraa Piukka-Jaakon kanssa ja siitä hetkestä kartoimme häntä niinkuin\nruttotautia, mutta mäenlaskummekin piti uhrata siksi vuodeksi.\n\nMaunon kotona olin minä usein. Maunon vanhemmat pitivät minusta paljon,\nsiksi kun Maunokin piti. Usein hän jakoi ruoka-osansa minun kanssani,\nniin mieltynyt hän oli minuun; tuntuipa siltä, ettemme voisi toisittamme\nkoskaan toimeentulla.\n\nMauno oli jo niin virkistynyt, että hän alkoi kyetä hevosta jälkiin\najamaan, vaikkei hän ollut vasta kuin kymmenennellä. Pienestä\npoikanulikasta alkanut monivuotinen ulkoilmassa mähkiminen oli suuresti\nvaikuttanut häneen, mutta ei tuo ainoa tarjona oleva apukeino voinut\nkumminkaan oikaista hänen vääriä sääriänsä eikä ohentaa hänen paksuja,\ntörselöisiä huuliansa ja liian isoa konttista päätänsä.\n\nVanhempani muuttivat puolen pitkän virstan päässä olevaan torppaan\nhuonemiehiksi ja minä tietysti heidän muassaan. Torppa oli juuri sen\ntien vieressä, jota Mauno kulki hevosta ajaessaan. Joka metsäreissulla\nkävi hän minua tervehtimässä.\n\nErään talvipäivän aamuna oli oikein aika pakkanen. Mauno tuli nytkin\nmeille ja iso pystyvalkea paloi takassa. Minä otin heti Maunoa kädestä\nkiinni ja vein hänet lämmittelemään. Mauno otti kintaat pois käsistänsä\nja avasi takkinsa, saadaksensa paremmin lämmintä. Minä istuin häntä\nvastapäätä ja katselin hartaasti.\n\n\"Voi herranen aika, kun tuolla Maunolla on noin rumat huulet ja väärät\nsääret\", sanoa mällistin minä yht'äkkiä, katsoen häntä silmiin.\n\nMauno lipasi sukkelaan kielellään huuliansa, loi sääriinsä, minuun ja\näitiini surullisen silmäyksen ja lähti heti pois.\n\nMaunon mentyä sanoi äiti: \"Sinäpä nyt olit oikein ajattelematon, kun\nsemmoisia puhuit\".\n\n\"Enhän puhunut mitään väärin\", puolustin itseäni.\n\n\"Miksi sanoit, että Maunolla on rumat huulet ja väärät sääret?\" kysyi\näiti.\n\n\"Ovatko ne teidän mielestänne sitten kauniit, äiti?\" vastasin.\n\n\"Eiväthän ne juuri ole.\"\n\n\"No silloinhan puhuin totta.\"\n\n\"Ei ole aina tarpeellinen totta puhua.\"\n\n\"Pitääkö minun opetella valehtelemaan?\"\n\n\"Ei juuri niinkään. Totta meidän pitää puhua semmoisissa tiloissa,\njoissa lähimmäisen etu sitä vaatii, mutta semmoisen totuuden voipi aivan\nhyvällä omallatunnolla jättää sanomatta, josta lähimmäisellemme on\nvahinkoa ja mieliharmia. Mitä luulet Maunon ajattelevan tuosta\npuheestasi? Hän itsekin kyllä hyvin tietää, ettei hän ole kaunis ja kun\nhän sen muilta kuulee, loukkaa se kovin hänen tuntoansa.\"\n\nNyt huomasin, että olin Maunoa syvästi loukannut. Voi kuinka mielelläni\nolisin antanut vaikka yhden sormen kädestäni, kun vaan olisin saanut\nhänet hyvitetyksi. Minä kuljin joka päivä ulkona katselemassa, eikö\nMaunoa näkyisi tulevaksi, mutta häntä ei vaan näkynyt, ja äiti sanoi:\n\"Nyt sen näet\". Minä en saanut moneen yöhön unta silmiini, niin huoletti\najattelematon puheeni minua. Tuskissani tartuin äitini kaulaan ja\nsanoin: \"Enhän minä, äiti kulta, sitä pahassa tarkoituksessa tehnyt\".\n\nKahden viikon kuluttua tuli Mauno. Minä juoksin häntä vastaan ja vedin\nhäntä kädestä huoneeseen. Siellä vedin kintaat pois kädestänsä ja takin\npäältänsä ja vein hänet lämmittelemään. Sitten tartuin häntä kaulaan ja\nsanoin: \"Anna anteeksi, Mauno kulta, minä olen loukannut sinua\".\n\n\"Eihän se ole minun oma syyni\", sanoi Mauno surullisesti.\n\n\"Niin, eihän se ole sinun syysi. Jumala meille kaikille kaikki antaa --\nannathan minulle anteeksi, Mauno kulta; -- minulla on ollut niin ikävä\nsinua, etten ole paljon nukkunutkaan\", hoin minä hänelle.\n\nSilloin Mauno laski kätensä käteeni ja sanoi: \"Ollaan ystävykset\nniinkuin ennenkin\", ja hänen muodottomat kasvonsa kirkastuivat. -- Voi\nkuinka minun oli nyt hyvä olla.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nJÄSSI.\n\n\nSiihen aikaan koettiin saavuttaa kunniaa raamatun läpilukemisella ja\nniitä ei ollut vähän, jotka voivat kerskata sen tehneensä kolmeen\nkertaan. Mutta tuohon uskonnollisten kirjain alinomaiseen lukemiseen\nkyllästyttiin ja väliaikoina koetettiin hakea huvitusta minkä mistäkin.\nIäkkäämpi nuoriso kulki pyhäiltoina tanssipaikoissa ja kylissä, mutta\npoikasilla ja tyttösillä ei ollut niihin lupaa mennä. Meidän oli\nluettava jumalan sanaa. Vasta kun olimme lukeneet sitä vanhempaimme\nmääräämän ajan, annettiin meille lupa mennä ulos. Jos oli talvi, mentiin\nmäkeen, ja siihen kyllästyttyämme mentiin jonkun talon tupaan tahi\nsaunaan kätkökivisille tahi ihmetuolisille. Kesäisinä aikoina juostiin\nleskeä tahi lyötiin pallia. Mutta kun vaan Jässi oli maissa, silloin\njäivät kaikki leikit ja kisat siihen, ja kaikin kokoonnuttiin hänen\nympärillensä, sillä hän oli lasten suurin ilo ja hupi.\n\nTuo Jässi oli kummallinen mies. Ei kukaan tiennyt mikä ja mistä hän oli.\nVanhat vaan muistivat, että hän oli nuorena ja kauniina miehenä tullut\nkylään. Mitään muuta nimeä ei hänellä ollut kuin Jässi. Me lapset\npidimme tuota Jässi-nimeä tavallisena ristintänimenä ja erään kerran\nväitin minä kivenkovaan, että muitakin Jässejä löytyy maailmassa, mutta\njäljestä päin tulin huomaamaan, että Jässillä ei ollut kaimaa.\n\nHeti kylään tultuansa havaittiin hän umpi- ja salamieliseksi. Hän ei\nollut osoittanut mitään halua maantyöhön niinä muutamina vuosina, joina\nhän oli ollut kylässä palveluksessa. Väliin ei hän tehnyt millään uhalla\nminkäänlaista työtä, seisoi vaan päiväkaudet yksissä paikoin, selin\nmuihin ihmisiin. Silloin ei kukaan voinut katsoa häntä silmiin, sillä\nhän pyörähti aina selin. Ja jos ei se auttanut, niin löi, puri ja kynsi\nhän niinkuin villipeto. Aikojen kuluessa oli tuo tapa tullut niin\nyleiseen tunnetuksi, ettei kukaan uskaltanut häiritä Jässiä sillä\ntuulella ollessa. Siinä seisoi hän päiväkaudet, pää alaspäin riippuvana\nja kallellaan. Mutta jos joku onnistui salaa näkemään hänen kasvoihinsa,\nhavaitsi hän kyynelpisarain säännöllisesti valahtelevan hänen kalpeita\nkasvojansa myöten; myös hänen hartiansa värisivät silloin.\n\nHän ei koskaan käynyt lukukinkereillä. Ripillä ei hän myös käynyt; eikä\nhänellä ollut minkäänlaista kirjanlappua, josta olisi saatu tietää mikä\nhän oikeastaan on. Että hän kuitenkin oli yksi niistä, jotka olivat\ntarkoin lukeneet kaiken saatavissa olevan kirjallisuuden, nähtiin siitä,\nettei ollut sitä raamatunlausetta, jota hän ei tiennyt, missä kirjassa,\nluvussa ja kuinka mones värsy se oli. Virsikirjan tunsi hän niin\ntarkkaan kuin viisi sormeaan. Jos hänelle sanottiin vaikka minkä virren\nalku, sanoi hän kohta sen numeron, jos numero, sanoi hän virren alun ja\nmontako värsyä siinä on. Katekismus oli hänellä myös tarkassa muistissa\nraamatunlauseineen.\n\nKirkossa kävi hän ahkerasti, mutta hän tuli sinne vasta silloin kun\npappi oli minävaivaisen lukemisen lopettanut. Silloin hiipi hän\novipenkin perään ja peitti ryysyillään päänsä ja kasvonsa, jonka vuoksi\nhän näytti jonkunmoiselta ryysyko'olta. Kun pappi oli saarnansa amenen\nsanonut, rupesi tuo ryysykoko liikkumaan ja Jässi hiipi kirkosta ulos.\n\nHän oli tuiki viinaan menevä. Kun hän sai jotakin kokoon, osti hän kohta\nviinaa ja joi itsensä juovuksiin: siksi ei hänellä nuorempanakaan\nollessansa ollut koskaan vaatteina muuta kuin pelkkiä ryysyjä.\nJuovuksissa ollessaan oli hän kovin raivoisa; silloin piti häntä pitää\nmielillä. Jos joku ylimielinen rohkeni häntä loukata, saipa hän tulla\ntuntemaan mistä tuulee, sillä vaikka Jässi oli risaton ja muutoin\nvähäväkinen, oli hänellä senkin seitsemän temppua, joiden rivakalla\nkäyttämisellä hän lannisti vahvimmankin vastustajansa; sentähden sai hän\nkaikilta hyvän rauhan.\n\nKun ei hän ollut seisomatuulella tahi juovuksissa, oli hän mitä iloisin\nihminen. Hän höysti puheensa kummallisilla ja vaikuttavilla komppa- ja\nleikkisanoilla. Jos oli aikaa ihmisillä ja Jässillä, teki hän\nkummallisia koukkuja, hyppyjä ja keikauksia, läsnäolevien suureksi\nhuvitukseksi.\n\nNoiden raskaille talonpojan töille eduttomien Jässin ominaisuuksien:\ntyöhön haluttomuuden, päivittäin seisomisen ja viinaan menemisen vuoksi\nei hän ollut mikään haluttu palkollinen, ja sentähden oli hän muutamien\nvuosien kuluttua pakotettu muutoin henkeänsä elättämään. Hän rupesi\ntekemään hakasia, joita sitten myöskenteli vaimoväelle. Myös valoi hän\ntinanappeja ja miesten paidankauluksien kiinnipitimiksi ymmyrkäisiä\nsolkia, joita yleiseen silloin pidettiin. Olipa hänellä kolmaskin\nteollisuuden haara. Hän valmisti, näette, nappineuloja neitosille, sillä\nsilloin ei ollut niitä monenkymmenen laatuisia neulakoristuksia, joilla\nnykyajan neidot itseään kirjavoitsevat. -- Jos joku halusi Jässiltä\nsaada nappineuloja, piti antaa hänelle raaka-aineeksi alintaan pari\nrautaisia tahi messinkisiä sukkapuikkoja. Nämät katkoi hän sitten keskeä\npoikki, hioi toisen pään niissä teräväksi, löi toisen pään littuun ja\nvaloi siihen tinasta ison napin kokoisen, ruusuisen lotikan, jota hän\nsitten jäljestä päin vielä siivoili ja koristeli. Tuolla tavalla tuli\nnappineulasta jotenkin järeä kalu, eikä nykyaika sitä suinkaan pitäisi\nminään koristuskappaleena, mutta tosi on, että usean sen aikaisen neidon\nrinnassa loisti Jässin nappineula, eikä se yhtään himmentänyt heidän\nposkiensa punaa.\n\nSilloin kun minä tulin hänet huomaamaan, oli hän jo vanha mies,\npikkuinen ja kuivettunut kuin kuusen käpy. Hänen laihoissa kasvoissaan\nei näyttänyt olevan lihaa ensinkään, sillä isoissa laskoksissa riippui\nvaan keltainen nahka, kulmikasten luiden päällä. Mutta sama elinkeino\noli hänellä vielä, samat seisomiset seisoi hän välisti vieläkin ja Jässi\noli sama Jässi vieläkin.\n\nHän oli alusta alkaen ollut oikea lasten ystävä ja niin oli vieläkin.\nYökaudet liikutteli hän kenenkään käskemättä kehdossa olevia, ja isompia\nhän peitteli ja vaali. Jos hänelle siitä jotain maksua tarjottiin,\nkääntyi hän kohta selin ja rupesi seisomaan. Kaiken tuon tähden oli hän\nlasten lemmikki ja vanhemmat uskoivat hyvällä omallatunnolla lapsensa\nJässin huostaan.\n\nVoi sitä iloa kun Jässi taloon tuli! Suurella touhulla menivät lapset\nvanhempiensa luo, pyytämään lanttia tahi leipää, että Jässiltä\nsaataisiin noita hänen laittamiaan korukaluja ja harvoin vanhemmat\nolivat antamatta. Sillä hän oli päällepäätteeksi semmoinenkin, ettei hän\nottanut lahjaksi mitään, vaikka olisi paikalle nälkään kuollut. Monta\nkertaa tapahtui niin, että kun hän sattui ryyppimään mitä hän oli kokoon\nsaanut, eikä hän ollut syönyt moneen vuorokauteen, tarjosivat emännät ja\nisännät kyynelsilmin hänelle ruokaa; mutta hän ei millään ehdolla\nottanut sitä vastaan; vasta sitten kun hän oli saanut kalua niin paljon\nkokoon, että hän voi niillä ruokaa vaihtaa, rupesi hän jälleen syömään.\n\nHänen rehellisyyttänsä osoittakoon seuraava tapaus: Eräänä kertana tuli\nJässi meille, kun eivät vanhempani olleet kotona. Minä annoin leivän\nJässille ja pyysin saada siitä paidan soljen. Hän otti leivän vastaan ja\nsanoi: \"Kyllä minä illalla annan, minulla ei ole nyt valmiita\".\n\nIlta tuli ja myös vanhempani. Jässi toi leivän heille ja sanoi: \"Poika\ntoi tämän päivällä minulle ja pyysi saada paidan soljen, saanko tehdä\nsen kaupan?\" Vanhempani suostuivat tietysti, vaikkei heillä suinkaan\nollut leipiä liiaksi.\n\nHänellä ei ollut koskaan muuta vaatetta kuin jotkut monikertaan paikatut\nja yhtäkaikki rikkinäiset housuresut, joku vanha takkiriekale, jonka\nhihainsuut ja helmat olivat kulumisen vuoksi toisin paikoin pitkissä\nniemissä; musta hurstipaita sen alla ja sukansääryksistä ja vanhoista\nsarkaresuista kursitut töppöset jalassa. Hänellä ei ollut koskaan\nminkäänlaista liiviä ja kun tuo takkikulu oli vain yhdellä pitkällä\npuunappulalla kiinni, paistoi hänen paljas rintansa aukosta. Hänelle\ntarjottiin useinkin parempia vaatteita, mutta turhaan.\n\nJoka taloon oli hän tervetullut, eikä niin köyhää mökkiä ollut, jossa ei\nsäälitty tuota kurjaa miestä. Kun hän tuli taloon, pyysivät emännät\ntavallisesti illan kuluessa hänen veisaamaan jonkun virren. Jässi kun\noli saanut kuulla mitä virttä haluttiin, alkoi kursailematta veisata\nvirttä. Jos olisi käsketty, olisi hän veisannut vaikka koko virsikirjan,\neikä siinä suinkaan olisi kirjaa tarvittu. Vielä nytkin kaikuu\nkorvissani se surullinen, vähän värähtelevä, mutta heleä ja sointuva\nääni, jolla Jässi niinkuin huilulla veisaili virsiä. Moni nokkaviisas\nkoetti joskus häntä pettää virtten numeroilla ja aluilla, mutta se ei\nkoskaan onnistunut. Vaikka hän käskystä veisaili iltakaudet virsiä, ei\nhän kuitenkaan koskaan tarjottaessa ottanut ruokaa, jos hänellä ei vaan\nollut millä maksaa. Hänelle tarjottiin aina vuodetta maatakseen, mutta\nhän ei milloinkaan ottanut sitä vastaan. Usein hän makasi paljaalla\ntakkakivellä yhdessä käppyrässä niinkuin makkara, päänaluksetta ja pää\naina kohollaan kivestä.\n\nPäivät teki hän mestarityötään, eikä koskaan nähty hänen silloin\nistuvan. Ei mitään pöytää, ei mitään penkkiä, ei mitään lavitsaa tahi\ntuolia ollut hänen edessään, jossa hän olisi pitänyt työkalujaan, vaan\npiti hän ne hyppysissään ja musta, pieni hurstipussi oli hänen\nvasemmassa kainalossaan, josta hän ihmeellisen pian otti mitä tarvitsi\nja johon taas pani mitä liiaksi oli. Tuota työtään teki hän\ntakkaloukossa liki seinää ja aina selin muihin. Eivät lapsetkaan saaneet\nkatsoa hänen työtänsä. Koetimme monta kertaa pyörtää hänen\netupuolellensa, mutta hän pyörähti aina selin pyrkijään ja kun ei muu\nauttanut, pisti hän työnsä ja työkalunsa pussiin ja heitti kaikki\nsiksensä. Kun tuo tuli tunnetuksi, ei häntä enää pahoin häirittykään.\n\nPyhäiltoina se vasta ilo repesi, kun saatiin oikein vapaina olla Jässin\nkintereillä, sillä arkina oli työtä sekä hänellä että meillä. Joukoin,\nmiehissä kokoonnuttiin sinne, missä hän oli, laulattamaan Jässiä. Jonkin\ntalon tupaan, jossa ei ollut kovin kärtyisiä vanhuksia, tai saunaan\nkokoonnuttiin hänen ympärillensä. Siellä sitten pärevalkean valossa\nvietettiin hupaista iltaa. Hän ei osannut kuin kolme laulua ja\nluultavasti ei hän ollut muuta kuullut eikä nähnyt, sillä jos toisin\nolisi ollut, olisi hän osannut vaikka kaiken maailman laulut, koska\nhänellä oli niin verraton muisti. Ne laulut, jotka hän taisi, olivat:\nKustavi III:n murhalaulu, Laiskan lampaan laulu ja Kuoharein laulu. Nuot\nlaulut olimme kuulleet satoja kertoja ja taas kuulleet, mutta yhtäkaikki\nviehättivät ne meitä Jässin heleällä ja sointuvalla äänellä laulettuina.\n\nOlipa tuolla laulattamisella aineellinenkin puolensa, sillä Jässi otti\nnyt maksun laulustansa ja se seikka kiihotti meitä enemmän kuin itse\nlaulu, kun saimme hänen jolloinkin jotain vastaanottamaan. Palkka\nlaulusta ei ollut suuri: jos se rahassa maksettiin, maksoi se\nhopeaäyrin, mutta jos ei kuulija-yleisöllä ollut rahoja, kelpasi hänelle\nmuukin tavara maksuksi, niinkuin nappi, jänislangan- tahi tinanpalanen.\nLuunappia ei hän ottanut vastaan, vaan se piti olla messinkinen, mutta\ntervetullein oli, jos hän sai takaisin pilalle kuluneen tahi muuten\nsärkyneen oman valamansa tinanappikuolion. Koettiin tarjota hänelle\nlyijyäkin maksuksi, mutta se ei kelvannut, \"sillä\", sanoi hän, \"en minä\npane sekaa valutarpeisiini, se pitää olla puhdasta\".\n\nUseinkaan ei konsertin pitäjä päässyt kolmenkaan hopeaäyrin isännäksi,\nmutta sen enemmän sai hän muuta kalua.\n\nLaulun lopussa teki hän kurkullaan päätteeksi kummallisia kongotuksia ja\nkoijatuksia, jotka joka laulun päästä olivat aina erilaisia ja nuot ne\nolivat jotain uutta ja kilvalla työnnettiin hänelle maksu etukäteen ja\nmies se joka maksamansa laulun jälkeen sai komeimman ja oudoimman\nkongotuksen.\n\nKun tiesimme, kuinka ahnas Jässi oli tinalle, kokoilimme laajasta\npiiristä rahavaramme yhteen, joita olimme luiden keräämisellä ja minkä\nmilläkin hankkineet, ja ostimme eräästä talosta vanhan rikkeimen\ntinakannun, jonka hakkasimme pieniin kipenihin ja jaoimme keskenämme.\nVoi kuinka hyvät ajat nyt oli meillä ja Jässillä, sillä hän sai tinaa ja\nmeillä oli millä laulattaa. Tällä tavoin pääsi Jässi kun pääsikin tuon\nkannukulun omistajaksi, jota hän kauvan oli halunnut omaksensa saada.\n\nMessinkinapit vaihtoi hän aina tinaisiin, vaikka kuinka huonoja\njälkimmäiset olisivat olleet. Sillä tavoin keräsi hän raaka-aineita\npieneen tehtaaseensa, jossa tina-aine kiersi moneen kertaan hänen\nkaavojensa lävitse, ja tuommoiset kopsaukset, kuin tinakannu, korvasivat\ntäydellisesti mitä oli tullut hukkaan. Jänislangan palaset puhdisti hän\nsiten, että haki saunan kiukaasta hohkaksi palanutta kiveä, hienonsi sen\nvasaralla takkakivellä, pani sitä jonkun vanhan tallukan sisään,\nsilmusti jänislangan palasen takanotsakoukkuun, ja hankasi sitten\nkivensoralla sitä niin kauvan, että se tuli aivan kirkkaaksi. Sitten\nteki hän ne hakasiksi; saadun tinan valoi hän taas napeiksi,\npaidansoljiksi ja nappineuloiksi.\n\nHän oli hyvin arka mestari työstänsä, jonka seuraava seikka osoittakoon.\nEräässä talossa tuli joukko tyttöjä jo varustettujen sukkapuikkojen\nkanssa, pyytäen Jässin tekemään heille nappineuloja. Heti otti hän\npuikot ja rupesi työhön. Kun hän oli ne saanut valmiiksi, jakoi hän ne\nomistajilleen. Mutta olipa joukossa eräs suulas tyttö, joka piti itseään\nmuita parempana. Kun hän oli saanut osansa yleisessä jaossa, sanoi hän:\n\n\"Voi kun nämät ovat julmia! Miksi te teitte minulle noin rumia\nnappineuloja?\"\n\n\"Annasta ne minulle takaisin, minä en epähuomiossani tainnut laittaa\nniitä oikein kauneiksi\", sanoi Jässi ja ojensi kätensä niitä vastaan\nottaakseen.\n\nTyttö antoi hänelle uudet nappineulansa.\n\nJässi kun oli saanut ne käsiinsä, pisti ne heti hiilloksesta vedettyyn,\ntulipunaisena hehkuvaan valinkauhaansa ja antoi nappien siinä sulaa\nputipuhtaaksi; sitten kun se oli tehty, otti hän paljaat sukkapuikkojen\npuolikkaat ja raapi niiden teroitetut päät takkakivessä ihan tylsiksi,\njonka tehtyä hän viskasi ne omistajalleen takaisin ja sanoi:\n\n\"Tuossa on omasi!\" Tyttö häpesi tuon kuultuansa ja pötki sääriinsä,\nsemminkin kun hän huomasi, että kaikki muut pyrskähtivät nauramaan.\nMutta vaikuttipa se Jässiinkin, sillä hän pyörähti heti selin muihin\nihmisiin ja seisoi siinä kaiken sen loppupäivän, ja kun muut panivat\nmaata, oli hän yhä vielä liikkumatta.\n\nEräänä talvisena pyhäiltana olimme taas koko kylän poikaviikarit koolla\nerään talon saunassa laulattamassa Jässiä. Kun hän oli kaikki tehtävänsä\ntehnyt, kysyi joku:\n\n\"Osaatteko te satuja puhua?\"\n\n\"En minä osaa kuin yhden sadun\", sanoi hän ja kääntyi syrjäkareelleen\nmeihin.\n\n\"Voi Jässi kulta, puhukaa se meille, puhukaa toki, hyvä Jässi!\" pyysimme\nhäntä yhteen ääneen.\n\n\"Teidän hyvyytenne vuoksi kerron sen, vaikken sitä ole vielä koskaan\nennen puhunut\", sanoi Jässi ja hänen äänensä värähteli.\n\n\"Kaukana täältä\", alkoi hän, \"oli tyttö ja poika. He olivat lapsuuden\nystävät, sillä saman ikäisinä kasvoivat he rinnakkain, niinkuin kaksi\nkaunista vesaa. Kaikki ilot ja surut, kaikki lapsien silloiset tavarat\nolivat yhteiset ja yhteisetpä olivat heidän sydäntensä tunteetkin.\nLapset kasvoivat aikaihmisiksi, mutta nuot lapsuudesta juurtuneet\nsydänten tunteet pysyivät yhtä vilpittöminä, yhtä puhtaina. Tultiinpa\nsilloin huomaamaan, että tyttö oli rikas ja ettei pojalla ollut mitään\nmuuta omaisuutta kuin puhdas sielu ja terve ruumis. Heidän välillään ei\ntuo erotus vaikuttanut mitään, mutta kaikki ulkopuolella olevat maailman\nvoimat kokivat tuota erotusta tehdä niin isoksi ja syväksi kuin suinkin\nmahdollista. Väärillä aseilla, kauheilla pakkokeinoilla, saivatkin he\ntytön pakotetuksi eroamaan lapsuuden ystävästään ja ottamaan toisen\nmiehen, joka oli yhtä rikas kuin hän itsekin. Tuo väkivaltainen teko\nmurti tytön sydämen, ja vuoden kuluttua hääpäivästään makasi hän kylmänä\npaarien päällä. Nuori, häntä rakastava lapsuutensa ystävä ei voinut\nkestää kaikkea tätä; hän lakkasi olemasta ihmisenä ja muuttui puuksi.\nNousi myrsky ja tempasi tuon ihmisestä muuttuneen puun pyörteeseensä.\nSalamain, raetten ja sadetulvan seassa kuljetti myrsky puun kauas pois\nkotitienoiltansa. Vihdoin paiskasi se puun maahan, mutta siellä ei\ntietty, ei koskaan, mistä tuo puu oli tullut ja mitä hän oli kärsinyt.\nPuu kuivettui, riutui ja rypistyi, sillä tuo myrsky riehui aina hänen\nsydämessään ja iski häneen hirmuisia haavoja ja arpia, eikä se lakkaa\nsitä tekemästä niin kauan kuin puu on olemassa.\"\n\nMe kuuntelimme satua niin hiljaa, ettei hengähdystä kuulunut, sillä\nolihan se jotakin uutta, jota emme ennen olleet kuulleet. Varsinkin se\nkertomatapa, jolla Jässi sitä esitti, teki meihin syvän vaikutuksen.\n\n\"Onko tuo teidän oma satunne?\" kysyin minä viimein häneltä\nvaistomaisesti.\n\nJässi pyörähti sen kuultuansa heti selin meihin, eikä vastannut yhtäkään\nsanaa. Me ymmärsimme hyvin mitä tuo merkitsi, ja hiivimme hiljaa pois.\nSiinä seisoi hän sen yön ja seuraavan päivän; vasta seuraavana yönä oli\nhän kenenkään tietämättä hiipinyt pois; ei koskaan oltu ennen nähty\nhänen niin kauvan seisovan.\n\nVaikka Jässi oli joka paikkaan tervetullut, oli kylässä kuitenkin eräs\ntalo, jossa ei häntä kärsitty; se oli maanmittari Leiliinin talo. Siellä\noli hänelle eräänä kertana sanottu, että hän on laiska, joka ei ole\ntehnyt työtä koskaan; sen erän perästä ei Jässi käynyt milloinkaan siinä\ntalossa.\n\nLeiliinillä oli useita lapsia ja vanhimmat heistä olivat meidän\nkanssamme leikkikisoissa; olivatpa he usein läsnä Jässin\nlaulajaisissakin.\n\nEräänä syksynä kävi niin, että Leiliinin viidennellä oleva lapsi eksyi\nmetsään. Silloin oli suuri hätä: hätäkelloja soitettiin, koko kylän väki\nriensi lasta hakemaan ja lapsen vanhemmat voivottivat väännellen\nepätoivossaan käsiään. Jässikin huomasi olevan jotain erinomaista\ntekeillä ja kysyi: \"mikä nyt on hätänä?\"\n\n\"Maanmittari Leiliinin Minni on eksynyt metsään\", sanoi hänelle joku.\n\nSen kuultuaan pyörähti hän heti selin muihin ja meni seinänviereen\nseisomaan. Siinä seisoi hän sen päivän ja seuraavan yön, mutta aamulla\nkun muut nousivat ylös, oli hän takkakivellä istumassa ja veisaili siinä\nerinomaisen keveän näköisenä virttä: \"Sun haltuus rakas Isäni\".\nLuultavasti oli hänellä joku ankara sisällinen taistelo ollut, ja että\nhän oli tullut johonkin ratkaisevaan päätökseen, näkyi selvästi. -- Koko\npäivän teki hän sitten iloisena työtänsä.\n\nLasta haettiin läheltä ja kaukaa, mutta turhaan. Kun hakijat palasivat\nmainitun päivän illalla kotiinsa, kysyi Jässi heiltä: \"Löytyikö lapsi?\"\n\n\"Ei\", oli lyhyt ja alakuloinen vastaus.\n\nHeti heitti Jässi työntekonsa pois, mutta seisomaan ei hän ruvennut ja\nkoko iltana ei hän puhunut yhtäkään sanaa; yöllä oli hän kadonnut\ntietämättömiin.\n\nPäivänkoitossa jo saman yön aamuna oli Jässi tullut erääseen kylän\ntakalistolla olevaan köyhän lesken mökkiin, kantaen takkikuluunsa\nkäärittynä maanmittari Leiliinin kadonnutta lasta; molemmat sekä kantaja\nettä kannettava olivat hyvin heikkoja.\n\n\"Anna tuolle lapselle vähän maitoa ja muuta heikkoa ruokaa, että hän\nvähän virkistyisi\", sanoi Jässi, kun oli laskenut taakkansa lesken\nsyliin.\n\n\"Herra Jumala! Leiliinin kadonnut Minnihän se on, voi kuinka iloiseksi\nvanhemmat nyt tulevat, kun saavat tietää, että heidän lapsensa on\nlöytynyt; pitää mennä heille heti ilmoittamaan\", sanoi leski.\n\n\"Ei sillä asialla niin kiirettä ole, joutavatpa he vielä tämän päivän\ntuta, minkälaista sisällinen myrsky on; ilman sitä lapsi on kovin\nheikko, salli hänen saada olla rauhassa\", sanoi Jässi ja pani maata.\n\nLeski vaali lasta ja pikku Minni virkistyi. Koko päivän katsoi Jässi\nmaatessaan hartaasti lapseen, ja tämä, jos sattui joskus luomaan\nsilmänsä auki, pani ne jälleen kiinni niin turvallisesti ja sanoi tuskin\nkuultavasti: \"Jässi!\"\n\nKun ilta alkoi hämärtää, nousi Jässi ylös ja sanoi leskelle: \"Nyt saat\nmennä Leiliinille ja sanoa siellä, että Minni on täällä, minä hoidan\nlasta sillä aikaa.\"\n\nKertomattakin tietää jokainen, mikä ilo vanhemmille tuli, kun saivat\nkuulla jo kuolleeksi luullun lapsensa olevan hengissä ja terveenä. Heti\nlähtivät sekä isä että äiti lesken kotiin lastansa noutamaan.\n\nKun he tulivat mökkiin, ei siellä Jässiä enään ollutkaan; vähää ennen\nheidän tuloansa oli hän lähtenyt ja kadonnut. Vanhemmat sulkivat rakkaan\nlapsensa syliinsä ja veivät hänet kotiinsa, palkittuansa lesken\nrunsaalla kädellä.\n\nEi Jässi koskaan puolellakaan sanalla virkkanut, miten hän lapsen löysi,\nmutta pikku Minniltä saatiin se kuulla. Hän oli monestikin kuullut\nhakijoita, mutta kun he suurella melulla huusivat ja hoilasivat, pelkäsi\nhän heitä ja vetäysi piiloon; itkunsakin koki pidättää. Eräänä yönä oli\nhän kuullut ihmis-äänen metsästä, jota hän rupesi kuuntelemaan. \"Minä\nolen Jässi, missä Minni on? Minä tulen Minniä viemään kotiin -- Minni\nraukka! -- Kuuleeko Minni Jässiä?\" oli ääni ehtimiseen hiljakseen\nhuihkaillut. Kun hän kuuli nimeään mainittavan niin hellästi ja kun hän\nkuuli Jässin nimen, ei hän pelännyt yhtään, vaan hän oli ruvennut\nvastaan ääntelemään: \"Jässi, Jässi! Täällä minä olen, tulkaa tänne!\"\nJässi oli sitten tullut hänen luoksensa ja sanonut: \"Minni raukka! Jässi\nviepi sinut kotiin.\" Sitten otti hän takin päältään, kääri lapsen siihen\nja lähti kantamaan häntä.\n\nLeiliini ei ollut mikään kiittämätön ihminen, ja hän haki kauan\ntilaisuutta, saadaksensa palkita sen hyvän työn, jonka Jässi hänelle oli\ntehnyt. Mutta kaikki oli turhaa, sillä Jässi puitti pois mailta\nhalmeiltakin, kun näki Leiliinin.\n\nEräänä kertana oli Jässi kirkossa ja Leiliini huomasi sen. Heti meni hän\nkirkonportaalle odottamaan siksi, kun Jässi tulisi saarnan loputtua\nulos. Hän tulikin, mutta kun vaan huomasi Leiliinin, luiskahti tämän\nsivuitse niinkuin ammuttu nuoli. Leiliini juoksi kuitenkin hänen\nperäänsä, otti hänet kiinni ja sanoi: \"Minä olen kauan tavoitellut\nsinua, saadakseni palkita hyvän työsi -- he, tässä on rahaa\", pistäen\nsamassa rahaa hänen kouraansa.\n\nTällöin Jässi pyörähti Leiliiniin päin, asettui suoraan ja ryhdikkääseen\nasemaan ja sanoi:\n\n\"Halpa, kurja olento, sorrettujen ja hyljättyjen sortaja! Luuletko, että\nminä palkintosi tähden lapsesi pelastin?\" Näin sanoen viskasi hän rahat\nLeiliinille vasten silmiä.\n\nSen tehtyään pyörähti hän poispäin, astui kiivaasti kulkemattomalle\npaikalle kirkkomaata ja jäi siihen seisomaan, selin siihen suuntaan,\njolla väki kulki kirkosta pois. Siinä nähtiin hänen seisovan vielä\nmyöhään illalla.\n\nTuo seisominen oli Jässin viimeinen, sillä kun hän ilmestyi ihmisiin,\noli hän kovasti sairas, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin kuolema\nkatkaisi hänen kurjan ja salaperäisen elämänsä.\n\nKuvernöörin kiertokuulutuksen kautta koetettiin saada yli koko Suomen\ntietoa, kuka ja mistä hän oli; turhaa, mitään selvää ei saatu, ja Jässi\nvei salaisuutensa sinne, josta ei enään mitään tietoja saada.\n\nHänet haudattiin hiljaisuudessa, sillä kirkko kielsi häneltä\nsiunauksensa, kun hän ei ollut osallinen sen armonvälikappaleista. Hänen\nhaudallensa pystytettiin puinen taulu ja eräs ylimielinen poika leikkasi\nsiihen paidansoljen ja nappineulan kuvat.\n\nMutta me kävimme surunkaihoa tuntevilla sydämillä hänen haudallansa, ja\nLeiliinin Minni istutti joka keväänä uusia kukkia kuihtuneitten sijaan\nhänen haudalleen.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nTOIVOJA.\n\n\nErään kerran sulattiin erästä vesimyllyä jäästä vapaaksi, että se olisi\nsaatu pyörimään. Minä menin muiden poikasien kanssa sinne. Heti ottivat\nylimieliset nuoret työmiehet minut niskasta kiinni ja rupesivat minua\njaloista riiputtamaan kuohuvan juovan päällä, tuikaten välisti niin liki\nkuohua, että pääni koski veteen. Minä huusin ja paruin, että sydämeni\noli haljeta. Tuosta hirveästä rääkkäyksestä teki viimein lopun se\nseikka, että lakkini putosi kuohuun. Silloin heittivät he minun irti ja\neräs heistä juoksi alapäähän juovaa, jään partaalta seiväs kädessä\nvahtaamaan lakkini tuloa. Se oli kumminkin turha vaiva, sillä kuohuva\nvirta oli kymmentäkin kertaa joutuisampi häntä ja lakki oli jo aikaa\nennen hänen tuloansa huilannut jään alle.\n\nMaunokin oli siellä; hän itki sydämen pohjasta, niinkuin minäkin, ja\nuhkasi mennä sanomaan vanhemmilleni; hän oli ainoa joukosta joka ei\nhyväksynyt tuota ilkitekoa. Lieneekö Maunon uhkaus, vai mikä,\nvaikuttanut heihin, mutta asia muodostui siksi, että kolme kiusaajaani\njuoksi kotiinsa, kukin heistä toi lakin, ja antoi minulle kadonneen\nsijaan, kovasti pyytäin, etten sanoisi vanhemmilleni. Nyt oli minulla\nkolme lakkia yhden sijasta, mutta se tuntui mielestäni hyvin vähäiseltä\nsovitukselta niin kovasta rääkkäyksestä. Minä tulin sairaaksi ankaran\npelästyksen tähden. Kova kuume valtasi minut ja minä olin alati\nriippuvinani, pää alaspäin, kuohuvan kosken päällä, joka hetki siihen\nputoamaisillani. Äkkinäisiä pudistelemisia ja vavahtelemisia, kovan\nparkaisemisen kanssa, ilmestyi tiheästi ja niistä toinnuttuani vapisi\njoka luunsolmuni. Mauno oli joka hetki äitini kanssa vuoteeni vieressä\nhoitelemassa minua ja se teki minulle kovin hyvää, sillä minä tiesin\nvarmasti, etteivät he sortaneet minua. Heidän valppaan ja huolellisen\nhoitonsa avulla paranin minä viimein kummankin suureksi iloksi, ja siitä\nhetkestä pitäin huomasin minä, kuinka kallisarvoinen tosi-ystävä on.\n\nTotta kyllä on, etteivät puoletkaan ihmisistä tehneet minulle kiusaa,\neivätkä osoittaneet mitään ylönkatsetta, mutta kuitenkin vaikuttivat\nsilloiset elämänoloni minuun hyvin masentavaisesti. Sitäpaitsi oli\nJässin surullinen elämänkohtalo edessäni kammottavana tulevaisuuteni\nkuvana. Minä tulin kärkkääksi ja luulevaiseksi; joka paikassa luulin\nitseäni loukattavan ja sorrettavan.\n\nEi se ollut kaukana edellä kerrotusta ajasta, kun minä sain ensimmäisen\nluottamustoimen. Erään mökin mies, jota sanottiin Tipakka-Matiksi,\nsairasti kotonaan. Hänen vaimonsa, Vappu, tuli meille ja pyysi\nvanhemmiltani, että minä saisin mennä kylässä asuvalta maakauppiaalta\nostamaan korttelin rommia, lääkitykseksi sairaalle miehellensä.\nVanhempani suostuivat pyyntöön, sillä he ja nuot mökkiläiset olivat\nylimmäisiä ystäviä. Rahat ja lasi annettiin minulle ja minut laitettiin\nmatkaan. Mutta lähtiessä varoitettiin minua kovasti, ettei saa missään\ntapauksessa maistaa pullosta, sillä sen sisällä on myrkkyä.\n\nVoi kuinka minä hämmästyin, astuessani maakauppiaan huoneesen, sillä en\nikänä ollut semmoista loistoa nähnyt. Lattia oli yleensä matoitettu\nkaunisrantuisilla, komeilla matoilla ja seiniä peittivät kauniit\npaperit. Keskellä valkeaksi maalattua kattoa riippui iso messinkinen\nkruunu, jossa valmiiksi laitetut kynttilät odottivat iltahämyä,\npäästäksensä loistamaan. Pöydän edessä oli leveä, kahden istuttava\nkeinutuoli; siinä istui kauppias, poltellen hyvänhajuisia tupakoita\npitkävartisella, hopeahelaisella merenvahapiipullansa.\n\nSiihen aikaan ei ollut semmoisia kauppapuoteja kun nyt, vaan kukin, jota\nhalutti, tahi jolla oli kykyä siihen, harjoitti kauppaa maksamatta siitä\nminkäänlaista veroa. Mutta vaikka niin oli, ei rihkamatavaran kauppiaita\nollut kuitenkaan monta, eikä meidänkään pitäjäässä ollut muita kun tuo\nyksi.\n\nKun minä seisoin ovensuussa hämmästyksissäni, tuli kamarista nuori,\npitkänsolakka ja ihmeen kaunis nainen; hän oli kauppamiehen nuori vaimo.\nMikä vastakohta minun mielestäni: kauppamies oli keski-ikäinen, pieni,\nlaiha, melkeinpä ennenaikaansa ryppyiseksi kuivettunut, kipeäsilmäinen\nmies-rääppänä, ja hänen vaimonsa: parhaassa kukoistuksessaan oleva, mitä\nihanin olento! Mutta olihan kauppamies rikas, jota vastaan vaimolla ei\nollut niin mitään, ja rikkaushan tasoittaa jyrkimmänkin vastakohdan.\n\nNuori emäntä tuli minun luokseni ja kysyi:\n\n\"Mitäs pojalla on asiaa?\"\n\n\"Minä lähdin täältä rommia noutamaan\", sanoin minä.\n\n\"Paljonko?\"\n\n\"Korttelin.\"\n\n\"Onko sinulla lasi?\"\n\nMinä kiskoin pullon takkini lakkarista ja ojensin sen hänelle\nvastaukseksi.\n\n\"Entäs rahaa?\"\n\nMinä pudistin rahat lapaseni peukalosta ja annoin nekin hänelle.\n\nSitten meni hän kaapille, pani määrätyn osan rommia pullooni ja toi\npullon sekä rahanjäännökset minulle. Senjälkeen otti hän kaapistaan\npikarin, kaasi siihen rommia ja käski minun tulla ryyppäämään.\n\n\"En minä ryyppää\", sanoin minä, tukkiessani rahojen jäännöksiä lapasen\npeukaloon.\n\n\"No miks'et?\"\n\n\"Se on myrkkyä.\"\n\n\"Kuka sen on sanonut? He ovat narranneet sinua\", sanoi hän\nvakuuttavaisesti.\n\n\"Sen on äiti sanonut ja hän ei narraa\", sanoin minä vakavasti.\n\n\"Kenelle sinä rommia ostit?\"\n\n\"Tipakka-Matille lääkkeeksi.\"\n\n\"Onko hän sairas.\"\n\n\"On, hän on kovasti kipeä\", selitin minä.\n\nSitten antoi hän makeisia minulle kaupanpäällisiksi ja sanoi:\n\n\"Se on oikein, ettet maistele mitään väkeviä, sillä jos kohtakaan ne\neivät ole kuolettavaa myrkkyä, tuottavat ne kumminkin pahaa. Ole vaan\naina niitä maistelematta, niin sinusta tulee kelpo mies.\"\n\n\"Kelpo mies!\" toistin minä hiljaa ajatuksissani, sillä tuo sana tuntui\nmielestäni paremmin pilkalliselta kuin todelliselta toivottamiselta.\n\nSitten lähdin rommipulloineni pois. Koko matkan soivat korvissani nuot\nhänen sanansa: \"Sinusta tulee kelpo mies!\" Tulisikohan minusta\ntodellakin mies? Niin tulin huomaamattani kotiin. Tipakka-Vappu oli\nsiellä odottamassa minua; minä annoin hänelle rommipullon koskematonna\nja rahojen jäännökset; sitten tein vanhemmilleni ja hänelle tarkan tilin\nretkestäni, jonka jälkeen Tipakka-Vappu lähti kotiin.\n\nEn tiedä lieneekö noutamani rommi vai muu auttanut, mutta summa vaan oli\nse, että Tipakka-Matti parani aivan terveeksi.\n\nNuot Tipakkalaiset, vaikka vaan torppareita, olivat kumminkin\nvarakkaita, sillä he olivat ahkeraa ja säästäväistä väkeä. Heillä oli\nhyväetuinen ja vähillä päivätöillä oleva torppa, joka oli perintönä\nheille tullut, ja oli semmoisena meneväkin heidän kuoltuansa; tuon\ntorppansa olivat he panneet hyvään kuntoon ja elivät siinä kuin \"herran\nkukkarossa\". Heillä ei ollut muita lapsia kun yksi, Maija niminen tyttö,\njoka oli jo muutamia vuosia minua vanhempi. Hän oli lyhyt ja lihava\ntytön pullukka ja hyvin hän näkyi älyävän sen. Sen vuoksi piti hän\nkaikki nauhansa ja röijynsä niin piukalla, että vähimmässäkin\npoikenpuolisessa tapauksessa nauhat pärskähtelivät poikki ja röijyn\nsaumat repeilivät.\n\nEnnen olen maininnut, että Tipakkalaiset olivat vanhempieni kanssa\nylimmäisiä ystäviä; nyt he tulivat minunkin ystävikseni. Jos milloin\nkävin Tipakassa, ruokkivat he minua, eivätkä koskaan sanoneet\nhalveksivaa sanaa. Erittäinkin oli Maija ystävällinen ja jakoi\nvoileipänsä minun kanssani. Kaikki leikkikalut olivat yhteisiä, ja\nkotiin lähteissäni antoi hän minulle mukaan minkä mitäkin.\n\n\"Sinusta tulee, Sakeus, viisas mies\", sanoi Maija eräänä kertana minulle\nja katsoi niin lempeästi silmiini.\n\n\"Mies\", sanoin kummastuksissani ja katsoa ällötin hänen silmiinsä.\n\n\"Juuri niin\", vakuutti Maija.\n\n\"No mutta, Maija! Olenhan köyhä ja kaikki minua ylönkatsovat\", sanoin\nhänelle vastaväitteeksi.\n\n\"Köyhyys ei estä sinua mieheksi tulemasta ja mitä ylönkatseeseen tulee,\nei sekään; he tekevät siinä väärin, kun he sinua ylenkatsovat, mutta\nminäpä en katsokaan.\"\n\n\"Minä tiedän ettet sinä sorra minua, Maija\", sanoin ja sydämessäni\ntuntui syvä myötätuntoisuus Maijaa kohtaan.\n\nSiinä Palkolassa meidän kylässä oli niin kaunis tyttö, ettei maassa\nmointa löytynyt. Hänellä kulki kosijoita idästä ja lännestä ja maailman\nkaikilta kulmilta, rikkaita ja köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, läheltä ja\nkaukaa. Erittäin rikas ei hän ollut, vaikka hän oli hyvän talon tytär;\nsillä hänellä oli kaksi muuta sisarta; mutta luonto oli hänelle sitä\nsuuremmassa määrässä jakanut kauneutta. Armotta ja erotuksetta hän\nhylkäsi kaikki kosijansa, ja näyttipä siltä, kuin ei hänen sydämessään\nolisi ollut sijaa kenellekään. Vihdoin tuli toisesta pitäjäästä vankan\ntalon ainoa poika Palkolan Liisua kosimaan. Hän oli kaunis ja sorja kuin\nharjun honka ja se naula veti. Heti kun hän teki tarjouksensa, suostui\nLiisu ehdottomasti. Seuraavana pyhänä kuuluttaa pöläytettiin Kerosen\nHanno ja Palkolan Liisu avioliittoon ja juorutäditkään eivät ennättäneet\nvirkkaa mitään koko asiasta, niin äkkiä se oli tapahtunut. Pian\npidettiin isot ja komeat häät. Minäkin olin toisien poika-rehvanain\nkanssa nurkkimassa, eli kuokkimassa, sillä se oli sen ajan tapa. Uljaana\nja ylevänä leiskui siro ja pulskea sulhanen palavissa päin kauniin\nmorsiamensa kanssa raivokkaassa kansallistanssissa. Luulenpa että\nmelkein kaikki mieltyivät häneen. Kun hän tuli porstuaan\njäähdyttelemään, kysyivät nurkkarit häneltä:\n\n\"Mitä me nyt teemme, sillä meiltä on työ kaikki?\"\n\n\"En velikullat tiedä; tehkää mitä parhaiten jaksatte\", vastasi hän ja\nyleinen riemastuksen nauru palkitsi vastauksen.\n\nHän möi kotipitäjäässään kilunsa kalunsa, maansa mantonsa ja tuli\nPalkolaan kotivävyksi; hänen vanhempansa tulivat myös sinne asumaan, ja\nPalkolasta tuli nyt mahdottoman rikas talo.\n\nPalkola oli aivan lähellä kotiani, jonka vuoksi minä melkein joka päivä\nolin nuoren, ylistetyn isännän saapuvilla. Kumma kyllä, oli hän minulle\nniin erinomaisen hyvä, ettei koskaan lausunut yhtään pilkka- tai\nivasanaa, mutta päinvastoin kohteli hän minua, niinkuin jotain arvokasta\naikamiestä.\n\nTuommoiset tapaukset johdattivat mieleeni usein sanat: \"Sinusta tulee\nkelpo mies\", ja vaikken niitä uskonut, tunkeentuivat ne yhä useammasti\nmieleeni.\n\nEräänä pyhäiltana olimme ihmetuolisilla erään talon tuvassa. Silloin oli\njuuri kyläämme tullut eräs merimies ja hänkin oli joukossamme. Kuinka\nlieneekin niin sattunut, mutta hän joutui minun kanssani ihmeitä\nnoutamaan tuolissa istujalle. Voi kuinka minusta oli kummaa, kun\nmerimies mustissa verkavaatteissa, anturakengissä ja valkoisessa\nkauluksessa, tuli, otti minua kädestä kiinni ja lähti taluttamaan minua\nulos, ihmeitä noutamaan! En laannut mielessäni sitä kummailemasta, kun\nhän lähti matkaan niin halvan olennon kuin minun kanssani. Semmoisissa\ntilaisuuksissa olin tottunut paremmiltani kuulemaan: \"En minä sinun\nretuksen eli kerjäläisen kanssa viitsi lähteä\", ja nyt tuommoinen onni.\nJa kun merimies porstuassa kallisti korvansa suutani liki,\nkuunnellaksensa mitä minulla olisi sanomista, sopotin minä puoli\nhurmauksissani hänen korvaansa: \"Minä ihmettelen ja koko maailma\nihmettelee sitä kun minustakin tulee mies\".\n\nMerimies kertoi nuot sanani koko seuran kuulten ihmetuolissa istujalle.\nHeti kuului joukosta monenlaisia ääniä; eräs sanoi: \"Mitäs linnusta\",\ntoinen: \"Kas vaan!\" kolmas: \"Eipä vähää!\" ja joku joukosta: \"Eihän se\nolisi mikään mahdottomuus\"; mutta Piukka-Jaakko, joka oli nyt joukossa,\nsanoi: \"Et sinä piisaa ikänä minulle tappelussa\".\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nTOIVOT HUONOSTI TOTEENTUVAT.\n\n\nEdellisistä tapauksista ei ollut kulunut paljonkaan aikaa kun Mauno tuli\nmeille ja pyysi minua rengiksi. Tuo uutinen meni läpi ytimieni, sillä\nkuulinhan ensikerran elämässäni, että minunkin luullaan jotain voivan\ntehdä elämän tositoiminnassa. Satoja kertoja oli Mauno käynyt meillä ja\nminä heillä, mutta semmoisella asialla ei hän ollut koskaan ennen\nkäynyt. Kaksinkertaista ystävyyttä tunsin Maunoa kohtaan.\n\nKun ei vanhemmillani ollut mitään vastaan sanomista, lähdin minä jo\nMaunon mukana ensimmäiseen palvelukseeni. Tuo äkillinen lähtöni kävi\nkyllä laatuun, sillä vanhempani olivat siksi toimeliaita, että vaatteeni\nolivat aina puhtaat ja eheiksi paikatut, jos kohtakin ne olivat vanhat.\nVaikeampi oli kuitenkin ero toisessa suhteessa. Vaikka vanhempani olivat\nhyvillään kun pääsin leipää ansaitsemaan niin hyvään taloon, oli heidän\nmielensä kumminkin apea, kun heidän piti laskea minut pois valvovan ja\nhuolehtivan silmänsä alta; mutta muu ei auttanut. Eipä lähtöni ollut\nminuunkaan vaikuttamatta; huomasin, kuinka paljon kadotin, kun piti\nluopua vanhemmistani, jotka olivat minua niin hellästi hoitaneet ja niin\nmonta hyvää neuvoa antaneet.\n\nEron hetken lähestyessä valtasi itku minut ja vanhempani, jonka vuoksi\nei kummaltakaan puolelta jaksettu puhua paljon mitään; ainoastaan\nvanhempani sanoivat joitakuita varoittavia sanoja, mutta minä en voinut\nmuuta kuin puristaa hellästi heidän kättänsä, ja niin lähdin minä\ntyrskien Maunon kanssa.\n\nSiellä aukesi minun eteeni uusi elämä. Voi kuinka hyvältä tuntui, kun\nvalmis, hyvä ruoka oli pöydässä, johon sai murheetonna istua.\nTerveellistä, kohtuullista työtä oli aina ja kun sitä sai vielä Maunon\nkanssa tehdä, kului aika niin hupaisasti, etten tiennytkään, ennenkuin\nilta tuli.\n\nPalkaksi luvattiin minulle antaa vaatetta ja pian rupesin saamaan yhden\nja toisen vanhentuneen ja riutuneen puvunosani sijaan uuden ja sillä\ntavoin olin ennen vuoden loppua saanut ihka uuden ulkoverhon. -- Jos\nmilloinkaan, niin silloin muistuivat kauppiaan nuoren emännän ja muiden\nsanat mieleeni: \"Sinusta tulee kelpo mies.\"\n\nMinä olin pari vuotta Maunon kotona renkinä ja toisena vuotena jo\nruvettiin rahapalkkaakin minulle antamaan. Minä vaurastuin\nruumiillisestikin hyvin rohkeasti ja vaatteukseni tuli yhä\ntäydellisemmäksi. Vähitellen lakkasivat kaikki ihmiset pilkkaamasta\nminua ja sitä myöten, kun he siitä lakkasivat, rupesivat he antamaan\nminulle jonkunlaista arvoa. Piukka-Jaakko pysyi vaan entisellään ja hän\npieksää ruhmitti minua, missä vaan tilaa sai. Minä koetin usein pyytää\nhäntä olemaan ihmisiksi ja koin kaikin puolin olla alamainen ja pelätä\nhäntä, mutta ei se auttanut vähintäkään, sillä hän tahtoi oikein\nnäkyvällä ja tuntuvalla tavalla ylivaltaansa ylläpitää. Hänellä oli\nvielä päälliseksi se ilkeä tapa, että hän tahtoi kynsiä kasvoja ja usein\nse onnistuikin. Piukka-Jaakko oli totisesti elämäni aamun pahin kiusa ja\nristi.\n\nUsein kävimme Maunon kanssa Tipakkalassa, sillä Maija oli meidän\nmolempien ystävämme ja vanhuksetkin sen hyvin mielellään soivat, \"koskei\nmeillä ollut mitään ilkeitä kureja\", kuten he sanoivat.\n\nEräänä kertana kun taasen olimme siellä, katsoi Maija minua kauvan ja\ntotisesti silmiin; minä hälkyilin enkä voinut katsoa häntä yhtä\nvakavasti, vaan loin silmäni maahan.\n\n\"Sinusta, Sakeus, tulee komea mies\", sanoi hän sitten yht'äkkiä.\n\n\"Kerran sanoit sinä viisaan minusta tulevan\", sanoin minä hämilläni.\n\n\"Sen parempi; viisas ja komea, ne eivät pilaa miestä\", sanoi Maija,\nsamassa pyrskähtäen nauramaan, jonka seuraus oli se, että vyöliinan\nnauha katketa rupsahti poikki ja röijyn selkäsauma ratkesi paria\ntekotuumaa pitkältä auki. Sen johdosta pääsi nauru minulta ja\nMaunoltakin, mutta Maija luuli meidän nauravan hänen lauseellensa ja\nniin nauroimme me kolmikannassa oikein sydämen pohjasta.\n\nPalkola oli aivan lähellä palveluspaikkaani, jonka vuoksi kummankin\ntalon väki oli melkein aina yksissä. Pian havaittiin että Palkolan nuori\nisäntä oli turhamielinen. Ainakin hän haki mahtavien ja rikasten\nystävyyttä ja seuraa, eikä hänen ollutkaan vaikea niihin päästä,\nkuuluisa ja rikas kun oli. Ja kaikki hevosensa, niiden valjaat ja\najopelinsä laittoi hän niin loistaviksi, ettei paikkakunnassa oltu ennen\nsemmoisia nähty, eikä niitä laittaissa saanut hinta tulla kysymykseen.\nHuonekalut ja koko huonejärjestys tuli niin perinpohjaisesti uusituksi\nja mullistetuksi, ettei voinut entisiksi uskoa.\n\nOlipas pitäjäässämme eräs mies, Heikki Kivinen, jota tavallisesti\nsanottiin Kivisen Heikiksi. Hän oli ollut ennen rekikauppias ja oli\nsillä tavoin koonnut jonkun verran omaisuutta. Sitten oli hän nainut\nmahdottoman rikkaan, lapsettoman lesken, jonka kanssa hän peri vahvan\ntalon irtaimineen ja vielä päälliseksi paljon rahaa.\n\nRekikauppiaana olonsa ajoilta asti oli Kivisen Heikkiin kiintynyt ankara\nkaupan halu, ja sitä harjoitti hän yhdellä tai toisella tavalla.\nErittäinkin harjoitti hän hevoskauppaa ja hänellä oli aina parhaat\nhevoset paikkakunnassa. Hän möi, vaihtoi ja osti hevosia, ja nuot\nkaupat tehtiin aina niiden kanssa, jotka olivat tulleet hänen\nvierasvaraisuuttaan tunnustelemaan. Myödessä ei tullut koskaan raha\nkysymykseen, vaan tehtiin kaupan synnyttyä velkakirja. Sillä tavalla\ntuli paljon ihmisiä hänelle velkaan. Ihmiset kuiskivat, että Heikki\njuotti vieraat juovuksiin ennenkuin ruvettiin kaupantekoon.\n\nTämä mies oli saanut kokonaan valtaansa Palkolan Hannon. Hänen luonaan\nvietti hän monta iltaa, monta päivää ja monta yötäkin. Sillä ajalla\nennätti hän ostaa Kiviseltä monta muka mainiota hevosta. Näihin hän\nkuitenkin pian kyllästyi ja möi ne sitten puolesta hinnasta, ostaakseen\ntaas Kiviseltä uuden ja paremman. Tämän johdosta kuiskivat ihmiset:\n\"Mitenkähän siinä käypi?\"\n\nNiinkuin sanottu, oli Hanno erinomaisen ystävällinen ja verrallinen\nminua kohtaan, eikä viiden vuoden erotuskaan ijässä näyttänyt tekevän\nmitään haittaa. -- Minulla oli pieni, hyvin sievä luotipyssy; sitä teki\nHannon mieli ja hän pyysi sitä ostaa; minä tietysti suostuin ja hän\nmaksoi siitä hyvän hinnan. Minusta oli oikein kumma, kun hän sen maksoi,\nsillä aivan helpostihan hän olisi voinut antaa minua selkään maksun\nsijasta, niinkuin usein ennen oli käynyt, kun olin antanut jotain\nvelaksi ja mennyt sitten maksua tahtomaan. Usein kutsui hän minut\nkotiinsakin, ja minun piti välistä laulaa hänen kamarissaan; hän näytti\nhyvin ihailevan sitä. Jos minä joskus satuin sorron alle, piti hän aina\nminun puoltani ja hälväsi sekä karkoitti sortajat.\n\nHänkin oli näkevinään minussa jonkunlaisen miehen alun ja tuota luuloaan\nei hän huolinut yhtään peitellä, vaan antoi sen hölönään tiedokseni\njokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa. Vaikka tuo Hannon\njulisteleminen tuntuikin puoliksi vastenmieliseltä ja peruksettomalta,\nkohotti se kumminkin itsearvoni tuntoa. Sanalla sanoen: minä miellyin\nHannoon. Mutta minä en osannut silloin vielä aavistaa, mitä kaikkea tuli\nhänen elämässään tapahtumaan.\n\nTuo kauppamies, jolta olin käynyt Tipakka-Matille rommia lääkkeeksi\nnoutamassa, oli ostanut itselleen vankan talon, jossa hän asui nuoren ja\nkauniin vaimonsa kanssa. Hänet oli tehty kihlakunnan lautamieheksi ja se\nkohotti hänen mielestään sangen paljon hänen arvoansa. Sen johdosta\nhankki hän merenruokoisen sauvan, jota hän rupesi alituisesti\nkäyttämään. Hän kuuli hyvin mielellänsä kutsuttavan itseänsä\nherrastuomariksi ja kun tuo mieliteko tuli kerran tunnetuksi, ei häneltä\ntuota arvonimeä kiellettykään, vaan kaikki järkiään kutsuivat häntä\nsiksi. Ja koska hänelle ei tässä kertomuksessa ole ennen tullut\nannetuksi vakinaista nimeä, niin minäkin kutsun häntä tästäpuoleen\nherrastuomariksi.\n\nNiinkuin jo ennen olen maininnut, olin vaan kaksi vuotta Maunon kotona\npalveluksessa. Ahkeruuteni, nöyryyteni ja rehellisyyteni kautta olin\ntullut siihen maineeseen, että muutkin jo halusivat minua luoksensa.\nHerrastuomari tuli ja tarjosi minulle isomman palkan kuin mitä Maunon\nkotoa olisi annettu. Isäntäni kehoitti minua suostumaan tarjoukseen\nsemminkin kun hän ei minun palvelustani enään tarvinnut. Minä otin\npestin ja nyt olin herrastuomarin renki. Maunon tähden tuntui tuo muutos\nraskaalta, mutta kun herrastuomarin talo ei ollut kaukana hänen\nkodistaan, tasaantui surumme sillä, että lupasimme toistemme luona käydä\njoutohetkinä.\n\nKun tuli muuton aika, menin minä herrastuomarille. Siellä aukeni eteeni\nuusia näköaloja. Komeat, kookkaat ja komeilla huonekaluilla varustetut,\nsiistiksi laitetut huoneet hurmasivat heti silmäni. Minut otettiin hyvin\nystävällisesti vastaan; erittäinkin nuori emäntä oli kohtelias ja\niloinen. En kuitenkaan ollut vielä monta vuorokautta ollut talossa,\nennenkuin huomasin emännän ehtimiseen itkeskelevän. Minä koetin\nmielessäni etsiä syytä tuohon suruun, mutta turhaan, sillä tässähän\nihminen näytti olevan onnen piirittämänä. Hän koki minkä voi salata\napeaa mieltänsä, mutta minä näin sen kuitenkin, sillä vieraan silmä on\ntarkka.\n\nHän oli erinomaisen hyvä minulle ja hän piti minusta semmoista huolta,\nkuin olisin ollut hänen oma lapsensa.\n\nOlen unhottanut ennen mainita, että olin pienestä poikasesta pitäin hyvä\nlukemaan; kirjoittaa tohlata osasin myös. Minä en pyhinäkään mennyt\nkoskaan kylään muualle kuin joskus Maunon luo, sillä minulla oli harras\nhalu jatkaa opintojani. Hankin siis kirjoitusneuvot ja harjoitin\nlomahetkinä kirjoitustani, vieläpä opettelin ominpäini ruotsalaisen\noppikirjan avulla luvunlaskuakin.\n\nTuo nuori herrastuomarin emäntä luuletteli entisen ennustuksensa minussa\njo suuressa määrässä toteentuneen. Hän piti minun kirjoitus- ja\nluvunlaskukokeitani erinomaisen suuressa arvossa, jonka vertaisia tuskin\nmuualla maailmassa löytyisikään. Kun minä numeroilla laskea sorkkasin,\nkuinka vanhoja vanhimmat vuosiluvut olivat ja kuinka monta ohranjyvää\npääksytysten menee virstaan, piti hän tuota viisautta maailman\nsuurimpana ihmeenä, vaikka minä en voinut ensinkään vastata taitoni\ntarkkuudesta. Poissa ollessani kaivoi hän käsiinsä kaikki minun\ntöhräykseni, ja näytteli niitä ihmisille. Hän vertaili kokeitani\npainettuihin kirjoihin ja kas kummaa! hän oli huomaavinaan ne muka\nlausettenkin puolesta aivan samanlaisiksi ja kirjaimetkin olivat muka\nihan paikoillaan. Erään kerran löysi hän painetusta kirjasta lauseen\nkatkelman perästä monta pistettä peräkanaa ja paikalla meni hän\nkatsomaan, oliko minun mestarityössäni semmoisia, ja kun niitä ei\nlöytynyt, meni hän oikein pahoille mielin ja sanoi: \"Semmoisia sinun\npitäisi myös tehdä.\"\n\nOllessaan noissa minun tieteilemis-aarteissani käsinä, oli emäntä aina\niloinen kuin lapsi; näyttipä siltä kuin ei hän olisi surun pisaraakaan\nmaistanut koko elämässään. Mutta kun hän tuli omaan elämäänsä, olivat\nhänen silmänsä aina vetiset ja punaiset itkusta, ja minun kävi\nsydämestäni sääliksi noin kauniin ja hyvän ihmisen sisällinen suru.\n\n\"Mikä teitä, hyvä emäntä, vaivaa, kun te aina olette noin surullinen?\"\nrohkenin häneltä eräänä kertana kahden kesken kysyä.\n\n\"Ketä, minuako? Eihän minua mikään vaivaa\", sanoi emäntä säikähtäen.\n\n\"Mutta teidän silmänne ovat melkein aina itkusta punaiset\", rohkenin\nminä väittää.\n\n\"Mistä sen tiedät?\" sanoi hän vähän levollisempana.\n\n\"Näenhän sen omilla silmilläni\", vakuutin hänelle.\n\n\"Sinun terävä silmäsi tunkeentuu joka paikkaan. Minä en ole onnellinen.\n-- Minulla ei ole sydäntä -- olen kuollut. Voi Sakeus! Sinä olet vielä\npuoliksi lapsi, etkä tiedä turhuuden viettelyksistä. Jospa minäkin\nsaisin sen takaisin, mutta voi! kaikki on nyt jo mennyttä\", sanoi emäntä\nvärisevin äänin ja, peittäen käsillään silmänsä, purskahti hän valtavaan\nitkuun.\n\nMinä en saattanut olla huoneessa, vaan hiivin hiljaa pois. Kummallisia\nmietteitä virisi päähäni. Koetin etsiä syytä emännän surumielisyyteen,\nmutta turhaan. \"Minä en ole onnellinen -- minulla ei ole sydäntä -- olen\nkuollut\", pyörivät sekaisin mielessäni, ikäänkuin niiden olisi ollut\nvelvollisuus antaa minulle ilmi emännän surun syyt, ja ne olisivatkin\nvoineet sen tehdä, mutta minä olin liian nuori, voidakseni niitä\nymmärtää.\n\nJäljestä päin huomasin, ettei emäntä koskaan, ei vahingoissakaan,\npuhutellessaan herrastuomaria, sanonut häntä sinuksi, ei teiksi, eikä\nmiksikään. Hänen puhuttelunsa oli tämmöistä: \"tulee nyt syömään, menee\nsiitä maata -- kysyy Sakeukselta -- tuo tulee kotiin -- panee hänen\nsiihen\", y.m.s.\n\nMinä en tiennyt, huomasiko tuo vähänäköinen ja kopaantunut herrastuomari\nnuoren ja kauniin emäntänsä itkuja, mutta onnelliselta ei näyttänyt\nhänkään. Hän ei ollut tottunut minkäänlaiseen työntekoon, ja vaikka hän\noli nyt maan omistajana, ei hän kaivannutkaan minkäänlaista työntekoa,\nistui vaan päiväkaudet komeassa kamarissaan synkän ja alakuloisen\nnäköisenä. Hän ei puhunut monta sanaa päivässä, istui vaan ja räpötteli\nsilmiänsä; vieraatkaan eivät saaneet häntä monasti elpymään. Ainoana\nhuvituksena hänellä oli viulu, jota hän oli vähän oppinut\nkitkuttelemaan. Sen hän otti tavasta laatikostaan ja sanaa lausumatta\nromuutti hän joka ikisen pelikappaleen ja jokaisen niiden osankin, mitä\nhän vaan oli oppinut; ja tuota tehdessään ei häntä häirinnyt mikään\nulkonainen vaikutus, ei syrjästä puhuttelemiset eikä muut; herrastuomari\npelasi vaan loppuun kaikki. Kun ne olivat loppuneet, pani hän viulunsa\npois ja vaipui entiseen vaiteliaaseen elämäänsä.\n\nJonkun pitkän ajan perästä rupesi minulle vähitellen selkenemään syy\nemännän surumielisyyteen. Hän ei rakastanut aviomiestään; hän ei voinut.\nNuori, kokematon sydämensä ei ollut tuntenut vielä todellista rakkautta,\nsilloin tuli hänen mielestään otollinen tarjous -- rikas tarjous; hän\nsuostui tuohon tarjoukseen paremmin tavan kuin sydämensä vaatimuksesta,\nja niin tuli tuo pyhä liitto tehdyksi ikäänkuin joku edullinen\naineellinen kauppa. Nyt oli hän varmistunut, varttunut ja kehkeentynyt\nja nyt hän käsitti, ettei hän voinutkaan rakastaa sitä miestä, jonka\nkanssa hän oli yhdistänyt elämänsä kohtalon; siinä syy, minkä vuoksi hän\nmyötäänsä itki, minkätähden ei hän ollut _onnellinen_, minkä vuoksi ei\nhänellä ollut _sydäntä_ ja miksikä hän oli _kuollut_. Niin, kenties oli\ntuo löyhästi, päällisinpuolin harkittu liitto saattanut onnettomiksi\nmolemmat -- kenties! -- --\n\nKaupanpitoa harjoitettiin vieläkin, mutta herrastuomari ei näyttänyt\npitävän siitä mitään lukua, eikäpä juuri paljon emäntäkään; kuitenkin\nkitkutettiin sitä -- vanhan tottumuksen vuoksi.\n\nKaksi vuotta olin minä herrastuomarilla renkinä. Mutta ennenkuin se aika\noli loppuun kulunut, oli talossa tapahtunut kummia muutoksia. Nuori\nemäntä ei itkenyt enään ja herrastuomarilla oli vakinainen työ: hän\npelasi häissä, kuuliaisissa ja tavallisissa tansseissa ja sitä hän tehdä\nkitkutteli pyhä- ja arkipäivät, kun vaan joku häntä vähäkin vaati. Ei\nhän paljon palkkaa tahtonut ja välistä sai hän ylimielisiltä kuulla\npilkkaakin huonon soittamisensa vuoksi, mutta vähän huoli herrastuomari\nsiitä, kunhan vaan sai soittaa. Hänen kunniakseen täytyy mainita, ettei\nhän koskaan maistanut mitään väkeviä juomia.\n\nEmäntä päinvastoin joi nyt kuin mies, löi korttia niinkuin poika, kulki\ntansseissa niinkuin tyttö ja tappeli tarvittaessa niinkuin sankari --\nniin: hänellä ei ollut sydäntä, naisellinen siveys oli hänessä\ntodellakin -- kuollut ja tuon kuoleman kalveessa oli herrastuomarikin\nhakenut työtä huvikseen -- soittamista.\n\nMinua pyydettiin kolmannelle vuodelle palvelukseen, mutta kun elämä oli\ntuollaiseksi käynyt, en ottanut enään siinä ollakseni.\n\nNyt pääsin erääseen herrastaloon rengiksi. Tuommoiset korotukset ja ne\nmuutamat imartelemiset, joita olin kuullut, kohottivat sokean\nturhamielisyyteni niin korkealle, että todellakin luulin olevani jo\noikein aika mies. En ollut vielä kovin monta vuorokautta ollut uudessa\npaikassani, kun taloon sattui tulemaan eräs paljon kokenut ja kulkenut\nmerimies. Hän rupesi väentuvassa iltasella puhumaan matkoistansa ja\nnähdyistä ihmeistään; väki kuunteli häntä ihmetellen. Minä en tahtonut\nolla huonompi häntä ja rupesin väittämään, että Tukholmaan pääsee\njalkaisin muualtakin kuin Pohjanperän kautta. Merimies intti kovasti\nväitöstäni vastaan, mutta minä en antanut perään. Viimein toi hän\npuolustukseksensa kysymyksen:\n\n\"No mitenkäs tästä merestä sitten laivat pääsisivät ulkomerille, jos\nmuualta kuin Pohjanperän kautta päästäisiin jalkaisin Tukholmaan?\"\n\nMinä jouduin tuon kysymyksen kuultuani jotenkin hämille, mutta selvenin\npian ja vastasin arvelematta: \"Ettekö sitä tiedä?! Siltahan siinä on,\njoka nostetaan pois, kun laiva tulee.\"\n\nKun merimies huomasi yleisen mielipiteen olevan minun puolellani, lähti\nhän jotenkin kummastelevan näköisenä pois, mutta hänen lähdettyään\nsanoin minä: \"Tuon verran ne merimiehet tietävät!\"\n\nEi ollut kauvankaan tuosta tapauksesta kulunut, kun minut laitettiin\ntalon neitiä viemään likimmäiseen kaupunkiin. Se oli minulle iloinen\nasia, sillä en ollut ennen nähnyt kaupunkia, niin paljon kuin olinkin\nniistä kuullut puhuttavan. Enpä voinut nukkua sitä päivää vasten yöllä.\nKun päivä tuli ja kaikki oli valmiina, lähdimme matkaan. Välillä oli\neräs oikotie, jonka piti oikaista matkaamme kokonaista kaksi\npeninkulmaa. Ensimmäisenä päivänä pääsimme tuon oikotien päähän ja\nolimme juuri valtamaantielle tullessamme eräässä talossa yötä. Aamulla\nlähdimme taas matkaan, mutta valtamaantielle päästyämme, lähdin minä\najamaan päinvastaiseen suuntaan, sillä minä olin mielikuvituksissani\nluulotellut kaupungin olevan sillä suunnalla. Niin ajaa hölköteltiin\nensimmäinen kestikievarin väli ja toista alotettiin. Kun olimme jo\nlikellä toista kestikievaria, jonka nimen minä kuulosta tunsin, rupesin\nkummastelemaan: miksi virstan tolpat ovat päinvastaisella puolen tietä.\nSilloin rengahtivat silmäni selälleen; huomasin, että ajamme poispäin\nkaupungista.\n\nVaikka kyydittäväni neiti oli aika-ihminen, useat kerrat ennen\nkaupungissa käynyt ja vielä päälliseksi sivistyneessä perheessä\nkasvatettu, ei hänkään ollut minua etevämpi maantieteessä, sillä hän\nistui vaan sanaakaan virkkamatta, hyvässä turvassa reenperässä, mutta\nkun onnettomuus tuli ilmi, oli hän valmis minua siitä syyttämään.\n\nEihän meillä ollut muuta neuvoa kuin kääntää takaisin ja syöttää\nhevostamme lähimmäisessä talossa. Sen tehtyä lähdettiin taas ajamaan ja\nennenkun olimme jälleen niillä paikoilla, joista olimme aamulla\nlähteneet, oli jo pilkkosen pimeä; täytyi siis ruveta yöksi, mutta emme\nkuitenkaan häpeän vuoksi ruvenneet samaan taloon, jossa viimeksi olimme.\n\nMinun kunnialleni kävi kovin tuommoinen erehdys. Häpeän vuoksi en ollut\nvastaantulijoiltakaan kysynyt, menemmekö kaupunkiin vai mihinkä, mutta\nvaan: onko pitkältä kestikievariin. Mutta nyt oli minulla vasta oikein\nsuuri huoli, miten tuon harmillisen asian saisin yöpaikassa salatuksi,\nsiinä hädässäni pyysin neitiäkin, ettei hän virkkaisi koko asiasta\nmitään ja hän lupasi olla vaiti.\n\nNeiti meni ensinnä huoneeseen ja kun sain hevosen riisutuksi ja ruokaa\nsille eteen, menin minä perästä. Heti huoneeseen tultuani musteni\nmaailma silmissäni, sillä tuo merimies-pahus istui takkavalkean valossa\nkäsitöitään tekevän väen keskellä, kertoelemassa halullisille\nkuulijoille ihmeellisistä matkoistaan.\n\nMinä koin kyyräytä pimeään nurkkaan, ettei vaan olisi huomattu, ja\ntoivoin sydämestäni tuon ikävän asian pysyvän salassa. Mutta\nkyydittäväni neiti ei saanut mielestänsä vieroitetuksi sitä harmillista\nmatkatappiota, jonka väärään ajamisellamme olimme saaneet.\n\n\"Jopa se oli harmillinen seikka\", alotteli hän, mutta minusta tuntui\nkuin kylmä vesi-ämpäri olisi kaadettu niskaani.\n\n\"Mikä oli harmittava seikka?\" häyhähti heti koko väkijoukko kysymään.\n\nNeiti ei tosin alkupäästä tehnyt asiasta kiireesti selvää, mutta ennen\npitkää oli hän kumminkin selittänyt sen alusta loppuun asti.\n\n\"Hoh-hoh! Siitäpä pojasta tulee pian maanmittari, kun hän on niin hyvä\nosaamaan\", sanoi joku joukosta ja kaikki muut rehahtivat nauramaan. Usea\nheistä otti pärevalkean käteensä, joiden valossa kaikki kääreentyivät\nminua katsomaan, niiden muassa merimieskin.\n\n\"Hah, hah, hah! Tämähän on juuri se sama viisas, joka tuonnoisella\nviikolla intti minulle vasten silmiä, että muunkin kuin Pohjanperän\nkautta pääsee jalkaisin Tukholmaan! Olipa hyvä kun ma tapasin vielä\nkerran maisterin, ennenkun menen kaupungissa olevaan kotiini\", sanoi\nmerimies ja kaikki purskahtivat taasenkin nauramaan.\n\nMinua ei naurattanut yhtään: oli niinkuin olisi taivas pudonnut\npäälleni. En voinut syödä sinä iltana enkä nukkua seuraavana yönä, ja\ntuntui kuin olisin maan alle vajonnut; ei ikänä minun omarakkauteni ole\nsaanut semmoista kolausta, mutta mihinkäpä meni, siinä täytyi olla.\n\nKun tuosta pulasta pääsimme, teimme kaupunkimatkamme mitään muuta\nerinomaista tapahtumatta, mutta ennen kotiin tuloamme pyysin vieläkin\nneitiä, ettei hän herran tähden kertoisi kotona tuota kolttosta; hän\nlupasi sen nytkin, mutta vuorokauden kuluttua oli se jo tietona ja\nnauruna ympäri kylää ja minä kadotin toisen puolen saadusta arvostani.\n\nTuo kolttonen pani minut moneksi aikaa alle päin, pahoille mielin, ja\nyötä päivää mietin, miten päästä vähänkään viisaammaksi. Olisin sydämen\nhalulla lukenut opettavaisia ja hyödyllisiä kirjoja, mutta mitäpä siitä\nkaipiosta oli hyötyä, sillä minkäänlaista kirjallisuutta ei ollut.\n\nEräällä arvokkaalla meidän kylän isännällä oli Euroopan kartta, jonka\nsanottiin puitteissa riippuvan hänen kamarinsa seinällä. Tuosta ihmeestä\nolin kauvan jo kuullut puhuttavan, ja monen onnellisen, joka sen oli\nsaanut nähdä, kuulin hymysuin kertovan, kuinka Eurooppa oli juuri kuin\nhevosen kenkä, mutta Italia oli ihan saappaan muotoinen. Minä oikein\nhalulla halusin päästä näkemään tuota ihmeellistä karttaa, ettei vasta\nniin nolosti kävisi maantieteessä, kuin tuon merimiehen kanssa oli\nkäynyt. Sehän selittäisi niin täsmällensä kaikki, ja eihän siinä muuta\nliene kuin vaan silmänsä siihen luopi.\n\nTuon halun pakottamana rohkenin kun rohkeninkin viimein eräänä pyhänä\nhiipiä isännän kamariin. Isäntä oli lukemassa avopäin raamattua,\nnokkalasit päässä; voi kuinka arvokkaalta hän tuossa näytti! Hän ei\nnostanut päätänsäkään, kun minä menin kamariin, luki vaan ääneensä\nhaikealla, mutta kaikuvalla nuotilla, vaikkei huoneessa ollut ketään\nmuita kuin minä ja hän. Tuota hän teki varmaankin pari tuntia ja selvään\nkuulin, että hän sanoi paljon sanoja niin hullunkurisesti väärin, ettei\nluetun ymmärtäminen olisi ollut kenellekään mahdollinen.\n\nMinä seisoin ovipielessä yksissä jalkojen tiessä, enkä uskaltanut oikein\nhengittääkään. Kun hän lopulta lopetti lukemisensa, oikaisi hän itsensä\nsuoraksi, otti punaliitu-kipeneen liivinsä lakkarista ja teki luvun\nloppuun merkin. -- Kuinka monetta kertaa lienee hän lukenut raamattua\nläpi, en tiedä.\n\n\"Mitä asiaa sinulla on?\" sanoi hän sitten minulle, nousten seisaalleen.\n\n\"Ei mitään, tulin vaan karttaa katsomaan, jos ma saisin\", sanoin ujosti.\n\n\"Ei koskaan pidä sanoa ei mitään, kun kumminkin jotakin on. Tuossa se on\nseinällä, katso häntä nyt kylläksesi, mutta mitäpä sinä siitä ymmärrät\",\nsanoi isäntä kyllä hyvällä syyllä ja meni pois.\n\nMinä jäin avosuin seisoa töllöttämään ovipieleen, sillä tulin jotenkin\nhämille isännän puheesta. Viimein rohkenin luoda silmäni seinälle ja voi\nherranen aika! siellähän se kartta riippui kun riippuikin seinällä.\nMutta mitä ihmettä?! Eihän minun silmäni käsittänytkään mitään\nhevosenkengän eikä saappaan muotoista, epävakaisia niemiä, mutkia,\nrepaleita ja pilkkuja vaan, eri väreillä piirusteltuna sinne tänne\nvalkoiselle paperille, josta en tullut hullua viisaammaksi.\n\nTuota tieteilemistäni tein oven suussa seisoen, sillä en uskaltanut\npaikalta hievahtaa. Siitä aivan helposti seurasi se, etten sinne asti\nnähnyt mitään nimikirjoituksia, joita kyllä olisin osannut lukea.\n\nJuuri kun olin parhaassa ymmärtämättömyyteni tuskassa, tuli isäntä\nkamariin.\n\n\"No mitä sinä nyt kartasta ymmärsit?\" kysyi hän.\n\n\"Ymmärsinhän tuota, mutta -- -- --\" änkytin hänelle.\n\n\"Mitä mutta?\" kysyi isäntä ja katsoi kiivaasti silmiini.\n\n\"Mutta eihän tuossa näy mitään hevosenkengän eikä -- saappaan\nmuotoista\", vastasin hänelle.\n\n\"Minkä pitäisi olla hevosenkengän ja saappaan näköinen?\"\n\n\"On sanottu Euroopan olevan edellisen ja Italian jälkimmäisen näköisen\",\nselitin minä vähän rohkaistuneena.\n\n\"Sinä sanoit karttaa ymmärtäneesi, mutta ei koskaan pidä sanoa jotain\nymmärtävänsä, kun kumminkaan ei mitään ymmärrä. Jos olisit ymmärtänyt,\nolisit siitä kyllä löytänyt jotenkin saappaan muotoisen Italian, mutta\nhevosenkenkää et sieltä ikänä löydä\", sanoi isäntä.\n\n\"Jos minä saisin kartan ottaa seinältä alas, että mä saisin sitä\nlikempää katsella?\" rohkenin pyytää pelosta vavisten.\n\n\"Kylläpä siitä pian teeri tulisi, kun antaisin sitä joka poropeukalon\nrääpiä\", sanoi isäntä ja katsoi ovea kohti, joka oli selvä viittaus,\nettä hän soisi minusta pääsevänsä.\n\nMinä lähdin pois yhtä viisaana kuin tullessanikin; mutta viisastuin\nsiellä kumminkin sen verran, etten sanonut: \"ei mitään\" ja \"ymmärsinhän\ntuota\", kun minulta jotain semmoista kysyttiin, jota en minä tietänyt.\n\nNiin huonosti toteentuivat nuot ennustukset, joiden imelässä höyryssä\nolin mielestäni kohonnut päätäni pitemmäksi. Silloin huomasin\nmielipahalla, ettei tuo luuloteltu miehuuteni ja viisauteni ollut muuta\nkuin turha unikuva, joka todellisessa toiminnassa haihtui kuin savu\ntuuleen. Vaan eteenpäin oli silti haluni pyrkiä yhdellä tahi toisella\ntavalla, kävipä miten kävi!\n\n\n\n\nViides luku.\n\nMUITA MUTKIA.\n\n\nVaikka olinkin niin paljon arvoani kadottanut, en kuitenkaan kadottanut\nsitä entisten ystävieni luona. He olivat minulle yhtä ystävälliset, yhtä\nlempeät kuin ennenkin; sen turvissa voin minä taasen ruveta pyrkimään\nihmiseksi ja ennen pitkää unohtui tuo ikävä maantieteen juttu kokonaan.\n\nEräänä kauniina kesäisenä pyhäiltana olimme taasen Maunon kanssa\nTipakkalassa vieraina. Mauno, minä ja Maija olimme jo tulleet siihen\nikään, että lasten leikkikalut ja niiden muassa leikitkin, olivat\njääneet syrjään ja elämän todellisuus alkoi meille kaikille haamottaa,\nvaikka kyllä hämärästi, ja samassa suhteessa eneni myös luonnollinen\nkainoutemmekin. Maija olikin nyt jo täyttänyt kahdeksantoista vuotta.\nHän oli nyt jo kasvanut täyteen pituuteensa, mutta vartalonsa sen\nmukaista luonnollista vahvistumista hän koki kaikin tavoin estää. Yhä\nharvemmiksi kävivät röijyjen saumat ylellisestä pinnistyksestä, ja yhä\nsyvemmälle painuivat lujat ja piukalle kiristetyt vyöliinan nauhat.\n\nMeitä pidettiin Maunon kanssa nytkin hyvinä vieraina. Vanhukset\npuuhasivat meille ruokaa, ja siihen laitettiin mitä parasta talossa\nlöytyi. Samassa touhussa oli Maijakin ja tuota tehdessään käveli hän,\nettä lattia jytisi, ja oli punainen kuin nuotiosta temmattu kekäle. Kun\nruoka oli saatu valmiiksi, käskettiin meidät syömään, mutta me emme\nottaneet montakaan palaa. Oli mielestämme häpeä syödä niin paljon, että\ntalonväki olisi nähnyt jotain kuluneeksi. Näytimme siis olevamme\nikäänkuin semmoisia ihmisiä, jotka syömättä elävät.\n\nSyömästä päästyämme käski Maija meidät kamariinsa. Se oli pesty\npuhtaaksi kuin sipuli ja lattialle oli ripoteltu riivittyjä tuoreita\nkatajan havuja. Seinärakoihin oli pistelty parhaaltaan kukkivien tuomien\nja pihlajain oksia kukkaterttuineen. Akkunoille oli laitettu useampaan\nastiaan poimituista kukista ja muista kasveista sidotuita kukkavihkoja\ntyvillänsä vedessä seisomaan; kaikki nuot tekivät huoneeseen kesäisen\ntuoksun. Huoneen tavarasto osotti asukasten uutteruutta ja siisteyttä.\nVuode seisoi yhdessä nurkassa, pulleine höyhenpolstareineen, valkoisine\nripsulaita-lakanoineen ja kuvikkaine ryijypeittoineen. Naulat olivat\ntäynnä puhtaita ja avullisia pitovaatteita ja orret notkuivat puhtaiden\nja sileiksi kaulattujen paitojen alla. Eipä kummakaan, sillä\nsanottiinhan Tipakkalaisilla olevan rahojakin tuhansia lainassa ja\narvattavasti oli tuon varallisuuden avulla autettu Maijan omaa\nahkeruutta vaatetten hankkimisessa.\n\nLieneekö tuo kaikki vaikuttanut jotain Maunon mieleen, koska hän sitä\niloisesti haastellessamme yht'äkkiä sanoi:\n\n\"Mutta olisipa tässä talossa vävyn paikka.\"\n\nTuon lauseen kuultuansa purskahti Maija heti valtavaan nauruun, silmieni\neteen paljastui hirveän leveä rivi pitkiä ja leveitä lostikka-hampaita,\nsillä hän ei huomannut nyt koota suutansa, eikä panna kättänsä sen eteen\nniinkuin ennen, mutta pahin seuraus oli se, että Maijan röijyn\nselkäsauma ratkesi niskasta vyötäreen paikkaan asti. En tiedä lieneekö\nMauno huomannut kumpaakaan tapausta, koska hänkin nauroi sydämen\npohjasta ja katsoi hartaasti Maijaa.\n\nMinä olin tuntenut pitkin elämääni syvää myötätuntoisuutta ja\njonkunlaista vetoa Tipakkalaisten, erittäinkin Maijan tykö, sen\nsisarellisen ystävyyden vuoksi, jota hän oli ylönkatsottunakin ollessani\nkohtaani osoittanut, ja sen vuoksi kävin siellä niin usein. Mutta tuon\ntapauksen perästä tuli luontooni jotain vastenmielisyyttä kaikkia\nTipakkalaisia, mutta erittäinkin Maijaa kohtaan, ja vaikka koetin sitä\nkaikilla keinoilla vieroittaa, ei se onnistunut.\n\nKotiin mennessämme puheli Mauno Tipakka-Maijan rikkaudesta,\nkätevyydestä, toimeliaisuudesta, lihavuudesta, punaisuudesta ja muusta\nkomeudesta, mutta minä en voinut ottaa osaa hänen puhelemiseensa kuin\nmuutamalla myöntyvällä ja ilottomalla sanalla, sillä sisällinen tunteeni\noli niin kummallisen hajanainen. -- Mauno oli rakastunut Maijaan.\n\nTulimme suoraan Maunon kotiin. Kartanolla oli paljon koolla kylän\nnuorisoa, muiden muassa Piukka-Jaakkokin. Heti hänet nähtyäni lensi\nvereni kylmäksi, sillä mieleeni jolkahti, ettei nuoriso pääse\nhajaantumaan koteihinsa jotakuta kommellusta tapahtumatta, kun tuo ilkiö\ntaas on joukossa. Eipä kauvan tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin tuo\naavistukseni liiankin hyvin toteentui, sillä emmepä päässeet vielä\noikein likellekään toisia, kun jo Piukka-Jaakko sanoi:\n\n\"Mistäs nämät maisterit tulevat?\"\n\n\"Eipä meidän ole pakko sinulle retkiämme selittää\", sanoi Mauno hänelle\ntyynesti vastaukseksi.\n\n\"Mitä sinä ruomahuuli ja kanttipää ylpeilet, vai tahdotko kalloosi niin,\nettä joku kantti siitä tasaantuu?\" räyhähti heti Piukka-Jaakko, ja\nMaunon kävi se niin sydämelle, että hän rupesi itkeä tihistämään.\nTyytymätön murahdus kuului silloin joukosta; mutta kovimmasti tuo kävi\nminun oikeudentunnolleni, sillä se oli hirveä asia mielestäni, kun tuo\nkaiken pahuuden alku ja juuri sätti ystävääni Maunoa niistä vioista,\njotka eivät olleet hänen omat ottamansa vaan joita Luoja saattoi antaa\nkenelle tahansa meistä.\n\n\"Aina sinä mokoma Piukka olet ilman asiatta jokaisen silmillä!\" sanoin\nminä tuon totuuden tunnossa, ennenkuin itsekään huomasin.\n\nMuuta ei tarvinnut. Juoksujalassa törmäsi hän nenäni eteen tiuskuen:\n\"Mitä sanoit? sanoppas toinen kerta!\"\n\nMinä en vastannut mitään, mutta sydämeni oli erinomaisen synkkänä.\n\n\"Kylläpä minä kuulin mitä sanoit\", huusi hän raivossaan ja samassa\nkihisi kuuma korvapuusti korvissani!\n\nMinä en nyt paennut, enkä ollut tietävinäni mitään koko lyönnistä. Mutta\ntuokos vasta Piukka-Jaakon vihaksi kävi, sillä hän oli oppinut näkemään\naina minut pakenevana ja välttelevänä, kun hän katsoi hyväksi kurittaa\nminua. Hän raivostui tuosta uhkamielisyydestäni niin, että rupesi kaikin\nvoimin käymään minun päälleni. Minä tietysti kävin torjumaan hänen\nrynnäköitään. Viimein kävi ottelumme niin ankaraksi, että minä en enään\ntyytynytkään puolustamiseen, vaan rupesin vuorostani päälle käymään ja\nnujersin monta kertaa vastustajani alleni, löylyttäen häntä joka\nkerralla oikein kelpolailla. Mutta vaikka hän jo itsekin huomasi, ettei\nhän enään voinut koko sotataidollaan minulle niin mitään, ei hän\nlakannut kumminkaan yrittämästä; sillä tuntuipa hänellä olevan\njonkunlainen pelko siitä, että yksi hänen nöyrä alamaisensa, ja kukaties\nmuitakin, luopuu hänen vallan-alaisuudestansa, jos hän nyt vaan menettää\ntappelun. Kun ei tuosta loppua tullut, kaasin minä Jaakon taaskin\nalleni, myskytin häntä hyväsesti, enkä laskenut altani ennenkuin hän\nteki lupaukset, ettei hän enään tule päälle. Ne lupaukset tehtyään,\npäästin minä hänet ylös. Kaikki nuoret nauroivat Piukka-Jaakon huonoa\nsota-onnea, mutta hän lähti kovin häpeissään pois. Mennessään hän\nkuitenkin uhkasi tämän kyllä vielä kerran muistavansa. Mutta tuo\nuhkaaminen kääntyi peräti toisenlaatuiseksi kuin me olimme sen\notaksuneet, sillä kun hän ensikerran tapasi minut, kutsui hän\nkahden kesken puheillensa, jossa hän innokkaasti esitteli, että tästä\neteenpäin tappelisimme aina yhdestä puolen ja tekisimme ikuisen\nsovinnon. Jälkimmäiseen ehtoon suostuin mielelläni, mutta edellisen\nhylkäsin inholla.\n\nTuo tapaus lisäsi sanomattoman paljon rehtevyyttäni ja itsearvoni\ntuntoa, sillä olinhan pakottanut suurimmasti pelätyn viholliseni\npitämään minua yhtä isossa arvossa kuin itseäänkin ja vieläpä kenties\npelkäämäänkin minua, jossa tapauksessa hän ei enään tohtisi Maunoakaan\nsortaa; tuntuipa siltä kuin olisin pudistanut orjankahleet päältäni ja\ntullut vapaudensankariksi ystävänikin puolesta.\n\nPian sain nauttia haaveksimiani etuja; usein kuulin muiden toverieni\nylistelevän tekoni oikeutta ja urhoutta, ja yleinen rauha rupesi\nvallitsemaan nuorison keskuudessa, sillä Piukka-Jaakko ei uskaltanut\nenään kenenkään silmille mennä. -- Niin, minua ruvettiin kunnioittamaan\nurhoollisena, voimakkaana miehenalkuna -- aikamiehen ehto.\n\nYstävässäni, Palkolan Hannossakin, oli tuo onneni käänne vaikuttanut\naina suurempaa mieltymystä minuun. -- Eräänä iltana esitteli hän\nminulle, että lähtisin hänen kanssaan Kivisen Heikille. Oikein minä\nsäikähdin tuon kuultuani ja tunnustaa täytyy, että saavuttamani miehen\narvo tuntui kovin vähäiseltä sen kutsun rinnalla.\n\n\"Minä en lähde, en voi, en kehtaa\", änkytin Hannolle vastaukseksi.\n\n\"No kaikkia, olethan jo mies ja hän on niin hyvä ja kohtelias kaikille,\nsemmoista miestä ei löydy monta; lähde vaan, minä takaan, että tulet\nhyvästi vastaanotetuksi ja vieraana pidetyksi ja ettet kadu kauppaasi\",\npuheli hän.\n\nHannon kehotus kutkutti kovin itserakkauttani ja ajattelin:\n\"Kukapaties!\" -- Minä lähdin.\n\nKun tulimme Kiviselle, oli isäntä jo ovessa vastassamme.\n\n\"Hoho -- hoo! Tulitpa toki, Hanno veli, tänne iltaa viettämään, tulitpa\nkuin kutsuttu, sillä minulla on niin hiton ikävä; ajattelin jo mennä\njohonkin kylään, mutta mihinkäpä täällä menisi, jos ei juuri teille. Ja\nentä sitten? Sinulla on veres toverikin mukanasi, Sakeus, joka\nPiukka-Jaakolle on niin kunnollisesti antanut selkään! Sinä olet kunnon\npoika. -- Käykää peremmäksi istumaan!\" touhusi isäntä, ennenkuin ehdimme\nsuutammekaan avata.\n\nMe menimme istumaan, ja isäntä meni toiseen huoneeseen. Hanno kuiskasi\nminulle: \"Enkö minä sitä sanonut?\" mutta minä tunsin itseni niin\nhuonoksi, halvaksi ja miehettömäksi tuon varallisuutta kaikkialla\nosoittavan asumuksen ja yleisesti kunnioitetun viisaan, rikkaan ja,\nniinkuin luultiin, siveän miehen rinnalla.\n\nIsäntä tuli, käsissä täysinäinen pullo ja pikareita, jotka hän pani\npöydälle ja täytti ne pullosta.\n\n\"Tulkaat, vieraat, ottamaan suun avausta!\" esitteli isäntä ja Hanno\ntarttui yht'aikaa isännän kanssa lasiin, nousten seisalleen, mutta minä\nen hievahtanutkaan.\n\n\"No, Sakeus! Tuleppas ottamaan!\" kehotti isäntä.\n\n\"Minä en ryyppää\", sanoin minä paikalta liikahtamatta.\n\n\"No, kuinkas muutoin? Eihän vieraissa-olo ilman miltään tunnu, kun ei\nota naukkuja -- olethan sinä jo mies -- kursailematta, poikaseni!\"\nkehotti isäntä.\n\n\"Minä en ryyppää\", toistin minä vaan vakavasti.\n\n\"No, kun et ryyppää, niin ole ryyppäämättä\", sanoi isäntä jotenkin\nnyrpistyneenä.\n\nHannon kasvot synkistyivät ja hän loi minuun tylyn katseen.\n\nMolemmat he ottivat ryyppynsä, toisen ja kolmannenkin, pitämättä enään\nminusta mitään lukua.\n\nHe tulivat iloisiksi ja isäntä sanoi: \"Tarvitseisi panna ovet lukkoon ja\nakkunat tukkoon, etteivät ihmiset tänne näkisi, eivätkä pääsisi, mutta\nvoiko tuohon poikaan luottaa niin paljon?\"\n\n\"Kyllä häneen kuitenkin voit luottaa, vaikkei hän ryyppää\", vakuutti\nHanno.\n\nSutii, heti laskettiin akuttimet alas ja avaimet otettiin suulta pois,\nmutta minä ajattelin: \"Mikseikähän meitä saisi ihmiset nähdä?\"\n\nVähän ajan päästä toi talon vanha ja paljon tavaraa koonnut emäntä\nlämmintä vettä, sokuria ja taasen täysinäisen pullon. Hän oli surullisen\nnäköinen ja loi minuun niin läpitunkevan ja pitkän katseen, että se meni\nläpi ytimieni; selvästi luin minä tuossa silmäyksessä: \"Tuokin raukka!\"\nSilloin en tuntenut itseäni mieheksi, vaan väärässä paikassa olevaksi,\nmitättömäksi nuorukaiseksi. Emäntä meni pois, lausumatta yhtäkään sanaa,\nja huokasi raskaasti. Olin huomaavinani, että hän tuota vierasten\npalvelemista teki kovasta pakosta, vaikka ulkonainen, näennäinen rauha\nvallitsi talossa.\n\nKun emäntä oli mennyt, tekivät isäntä ja Hanno lasit ja alkoivat\nmaistella; minulle eivät he enään tarjonneetkaan, kun olin niin jyrkästi\nkieltänyt. Tuota tehdessään tulivat he yhä iloisemmiksi, yhä\nystävämmiksi keskenään. Veljellisyys, verrallisuus ja vapaa sananvalta\nyhä varttui heidän välillänsä. Voi kuinka pieneksi tunsin itseni heidän\nrinnallansa.\n\nKauvan ei viipynyt, ennenkuin isäntä toi viritetyn soittorasian ja pani\nsen eteeni pöydälle.\n\n\"Eikös se soita koreasti?\" kysyi isäntä minulta.\n\n\"Soittaahan tuo\", vastasin minä.\n\n\"Etkö tahdo ostaa tätä? Minä myön sen halvasta hinnasta, viidestä\nruplasta, vaikka se olisi kymmenenkin arvoinen\", kaupitteli hän\nsoittokonettansa.\n\n\"Milläpä minä semmoisia ostaisin\", sanoin minä karttelevaisesti.\n\n\"Kyllä minä uskon velaksikin; ei tarvitse muuta kuin vaan annat luvan,\nettä minä saan palkastasi periä viisi ruplaa, niin soittokone on sinun;\najatteles: viidellä ruplalla kymmenen ruplan maksavan kalun -- mikä\nvoitollinen kauppa!\" kehotti isäntä.\n\nEn voi kieltää, ettei tuo edulliseksi selitetty kauppa miellyttänyt\nminua. Voitonhimo rupesi palamaan mielessäni ja lensipä päähäni\ntämmöinenkin ajatus: \"Mikä mies vasta olisit, kun sinä olisit tuommoisen\ntaidekalun omistaja?\" Mutta samassa muistin, etteivät kaikki ihmiset\npitäneet Hannolle hyvänä enteenä hänen ja Kivisen välillä tehtyjä\nkauppoja, ja sen avulla voin tulla siihen päätökseen, etten osta tuota\ntarpeetonta kalua. Mutta selvästi tunnen vielä nytkin, etten olisi\nvoinut tuota liehakoivaa viettelystä välttää, jos olisin ollut vähäkin\nhujakassa.\n\n\"En minä osta soittokonettanne, sillä minä tarvitsen palkkakipeneeni\nvaatteisiini ja köyhille vanhemmilleni elatuksen avuksi\", sanoin minä\nviimein jyrkästi.\n\n\"Sinä olet kummallinen otus, et sinä taivu mihinkään, mutta sen minä\nsanon sinulle: sinä et ymmärrä vielä omaa etuasi. Mitä sinun tarvitsee\nvanhempiasikin elättää, kyllähän kylä heistä huolen pitää\", sanoi isäntä\nnärkästyksissään ja siihen se asia jäi.\n\nMinun mieleni meni kovin pahaksi. Yleensä oli tämä kokemus kovin suuri\nkolaus luuloilleni noista miehistä.\n\nIsäntä ja Hanno tekivät uusia laseja ja olivat iloiset.\n\n\"Nyt on jo kaikki ihmiset nukkumassa, nyt ei meitä sissi enään kukaan;\nsinun pitää, Sakeus, laulaa meille\", sanoi Hanno minulle sammaltavin\nkielin.\n\n\"Niin, niin, saakuta rallaa! Pojalla kuuluu olevan hyvä ääni, hänen\npitää laulaa meille\", säesti isäntä.\n\nMinä tenäsin ja estelin minkä voin, mutta he pitelivät minua kiinni,\nhalailivat ja taputtelivat, ja sanoivat, että he ovat \"miritty\", jos he\npäästäisivät minut, ennenkuin minä laulaisin. Kun huomasin, etten\npäässyt heidän käsistänsä mihinkään, lauloin minä häpeästä punehtuneena\npari värssyä, mutta en ennen enkä jäljestä ole niin ylenkatseellisesti\nlaulanut kuin silloin.\n\n\"Saakuta rallaa! Se oli laulua se. Poika olisi laulustansa aika\ntotilasin ansaitseva, mutta kun hän on niin jörö, ettei ota mitään, niin\nminkäpä sille tekee\", höpisi isäntä.\n\nMinulle tuli hirmuisen ikävä. Tällaisiako nämä miehet ovatkin? Pöydällä\noli joku hengellinen kirja; otin sen käteeni ja rupesin sitä\nkatselemaan. Luultavasti se oli talon emännän kirjallisuutta. Isäntä,\nkun sen huomasi, nakkasi korttipakan eteeni pöydälle ja sanoi: \"On\ntäällä parempiakin kirjoja, kuin tuommoiset nurrasunterit.\" Minä aivan\nkauhistuin semmoista jumalattomuutta, sillä vanhempani olivat aina\nopettaneet minua Jumalan pelkoon. Kumminkaan en rohjennut puhua mitään.\n\nIsäntä ja Hanno rupesivat korttia lyömään. Tuossa tilassa ei minun\nkäynyt lukeakaan. Uni voitti vihdoin minut ja minä väännyin johonkin\nnurkkaan nukkumaan. Siitä herätettiin minut puoliväkisin ylös. Kun\nsilmäsin herättyäni talon kaapillista, lyöpää seinäkelloa, läheni se\naamu-kolmea. Minulle rupesi isäntä ja Hanno selittämään, että minun\npitäisi heidän välilleen kirjoittaa velkakirja; molemmat olivat\nsilmisikana juovuksissa. Minä väitin, etten osaa sitä kirjoittaa, mutta\nisäntä ja Hanno inttivät, että se kyllä käypi laatuun, sillä eihän sen\nniin täysikelpo tarvitse ollakaan, koska se tulee vaan ilman aikojaan --\nmuistoksi. Minä en päässyt puuhun en pitkään, vaan minun piti kirjoittaa\nHannolta Kivisen Heikille sadan ruplan velkakirja, johon Hanno pani\npuumerkkinsä ja yksi talon rengeistä herätettiin toiseksi\nvieraaksimieheksi.\n\nKun se oli tehty, lähti Hanno minun kanssani kotiinsa hoipertelemaan.\n\n\"Tue minua, Sakeus, pidä minua kiinni! Minä en pysy pystyssä -- se\nsaakelin rommi\", änkytti Hanno minulle mennessämme. Minä koin häntä\ntukea minkä voin, mutta yhtäkaikki kaaduimme välistä molemmin.\n\n\"Mistä se velkakirja tuli?\" kysyin häneltä.\n\n\"Niin se velkakirja -- kyllä se oikeasta tuli, oikeasta se tuli. Mutta\nälä puhu siitä kenellekään mitään -- minulla ei ole nyt rahoja käsillä\n-- sinä lauloit saakelin hyvästi -- eikös ollut hyvä siellä olla?\nAvullinen mies tuo Kivisen isäntä -- se lempparin rommi --\", höpisi hän.\n\n\"Minä inhoon koko tuota taloa ja sen isäntää; ei ikänä se ole rehellinen\nmies\", rohkenin muistuttaa.\n\n\"Kyllä hän rehellinen on ja hyvä mies, mutta sinä et ymmärrä, olet vielä\nkovin nuori\", vakuutti Hanno.\n\nKun tulimme hänen kotikartanolleen, katselivat kauniin naisen kasvot\nakkunasta ulos ja minua hävetti, että ihmiset näkivät minut nyt Hannon\nseurassa. Nuot kasvot olivat Hannon vaimon, joka ei ollut siihen asti\nyhtään nukkunut, levottomana miehensä poissa-olosta.\n\nMinun täytyi Hanno viedä huoneeseen asti, sillä ei hän sinne olisi omin\nvoiminsa päässyt.\n\nKun odottava vaimo näki, missä tilassa hänen miehensä oli, vapisi hän\nniinkuin kahila virrassa. Olikohan tuolla sydämessä täristämässä jo\nentisiäkin elämän kokeita, tunteita ja havainnoita, vai olivatko ne vaan\ntämän hetken tuottamia? Sitä en voinut itselleni selittää, sillä Hannon\nryyppäämisestä ei koskaan puhuttu.\n\n\"Voi, missä sinä, Hanno, olet ollut koko yön? ja tulet taas näin\njuovuksissa kotiin\", sanoi vaimo surullisesti värisevällä äänellä.\n\n\"Älä nyt suutu minuun. En minä missään huonossa paikassa enkä seurassa\nole ollut, olen ollut Kivisellä vieraana\", selitti Hanno sammaltaen.\n\n\"En minä suutu, enkä vihasta tätä sano, mutta suuresta rakkaudesta sinua\nja perhettämme kohtaan. Usko minua, rakas Hanno, Kivisen kanssa\nseurustelemisesi ei lopu hyvään\", sanoi vaimo.\n\n\"Sinä puhut niinkuin sinä ymmärrät -- mi-minä annan sinulle anteeksi --\nen minä ole sinulle paha\", höpisi Hanno ja rötkähti puku päällä maata.\n\n\"Vaikken minä paljon ymmärräkään, niin ymmärrän kuitenkin rakastaa ja\nsurra sinun kunniaasi ja perheemme perikatoa\", sanoi vaimo\nkatkonaisesti.\n\nHanno ei vastannut mitään, sillä hän rupesi oksentamaan ja minä lähdin\npois.\n\nKenties olin minä ensimmäinen, joka rupesin täydellisesti käsittämään\nHannon todellista perheellistä ja taloudellista tilaa, ja paljas\najatuskin, että ystäväni joutuisi perikatoon, kauhistutti minua.\n\n\"Mitenkä nyt asiat ovat?\" kysyin Hannolta, ensikerran tuon tapauksen\nperästä tavattuani hänet.\n\n\"Mitenkä niiden sitten pitäisi olla?\" kysyi Hanno vuorostansa\nhuolettomasti.\n\n\"Etkö kadu viimeistä Kivisellä käyntiäsi?\"\n\n\"Mitä minä siitä katuisin, niin vapaata taloa ei ole koko pitäjäässä\",\nsanoi Hanno.\n\n\"Mutta mitä sinä sait sitä velkakirjaa vastaan, jonka siellä annoit\nKiviselle?\" (Hanno oli vaatinut minua kutsumaan häntä sinuksi.)\n\n\"Niin, niin, se velkakirja! Minä en tosiaankaan saanut sitä vastaan\nmitään! Hän voitti sen korteilla, vaan kyllä minä sen pian takaisin\nvoitan. Mutta vieläkin varoitan, ettet puhu siitä kenellekään.\"\n\n\"Minä luulisin olevan parhaan keinon kun et koskaan enään menisi\nKiviselle.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Minä pelkään, että hän peijaa sinut putipuhtaaksi.\"\n\n\"Joutava pelko; ikään kuin en minä osaisi eteeni katsoa. Sinä saat olla\naivan huoletonna minun asioistani\", sanoi Hanno vähän närkästyksissään.\n\n\"Vaimosikin suree kovin\", rohkenin muistuttaa.\n\n\"Hän on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin, ja nyt ei siitä asiasta enään\nmitään\", sanoi Hanno puolituimasti. Minä olin pitänyt aivan varmana,\nettä Hanno katuisi hartaasti, selvittyänsä, mielestäni niin tavatonta\nkohtausta, kuin Kivisellä käynti oli, mutta petyinpä siinä luulossani\nsurkeasti.\n\nHanno kulki Kivisellä tästä eteenpäin kuten ennenkin; teki hevos- ja\nmuita kauppoja ja herra tiesi mitä hän siellä tekikään. Hannon vaimon\nkauneus katosi sitä myöten eikä pitkää aikaa kulunut, kun hän oli yhtä\nsurkastunut kuin syksyn kellastunut lehti.\n\nVuoden ajan kesti tuota menoa ja silloin oli Hanno -- maaton mies!\nKivisen Heikki oli hakenut häneltä velkansa ulos ja minunkin tekemäni\nvelkakirja kävi vaan täydestä. Siinä kävivät ihmisten kuiskeet toteen.\n\nOlisi luullut Hannon peräti kukistuvan ja hänen vaimonsa henkensä\nheittävän tuon kovan lankeemuksen tähden; mutta kumma kyllä, niin ei\nkäynyt! Hanno oli yhtä iloinen, yhtä rehtevä ja ponteva kuin ennenkin,\njuuri kuin ei olisi mitään tapahtunut. Yhdessä asiassa oli hän vaan\nsaanut toisen mielen kuin ennen: hän vihasi nyt Kivisen Heikkiä\nkiivaammin kuin ennen rakasti. \"Se perhana, se roisto\", sanoi hän usein,\n\"kyllä minä vielä laitan semmoisen koston, että piisaa.\" Niin, Hanno\nraukka oli nyt saanut silmänsä auki. Hän vannoi nyt usein, ettei hän\nenää koskaan ryyppää väkeviä juomia eikä pelaa korttia. Tuon voimasta se\ntuli, että Hannon vaimo voi pysyä lankeematta kokonaan epätoivon\nvaltaan, että hän toivoi vielä.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nKIRKOLLISET JA USKONNOLLISET OLOT.\n\n\nSiihen aikaan olivat ihmiset hyvin jumalisia, mutta kummallista\njumalisuutta tuo oli. Kirkossa käytiin kuten ainakin, ja papit\npauhasivat taivaan ilosta ja helvetin vaivasta niin kovalla äänen\npainolla, että se kuului loitos kirkon ulkopuolelle. Mutta vaikka pappi\nlöi välisti nyrkkinsäkin saarnastuolin laitaan, eivätpä sentään kaikki\nsanankuulijat pysyneet valveilla. Noiden kovakorvaisten varalla kulki\nsuntio koko saarnan ajan pitkin käytäviä, pitkä, toisesta päästä ristiin\nhalaistu ruokosaikara kädessä. Kun hän havaitsi jonkun nukkuvan,\nseisahtui hän ja löi saikaransa pään käytävän lattiaan semmoisella\njyräyksellä, että halottu latva räsähti kuin hevosräikkää olisi ympäri\npyöräytetty; olisipa siitä jyräyksestä luullut kuolleenkin heräävän.\nMutta elävien joukossa oli semmoisia, jotka eivät siitä onnahtaneetkaan,\nvetelivät vaan makeata unta kaikessa turvassa. Niitä täytyi suntion\nlyödä rämäyttää päähän, josta he joko säikähtyen heräsivät tai jäivät\nkonnusillaan muka heräämättomiksi. Se menettelytapa antoikin aihetta\nusein monelle konnastelijalle moneen lystilliseen koukkuun. -- \"Synti se\non, joka nukuttaa ihmisiä kirkossa\", sanoivat tosivalppaat ja jumaliset\nihmiset.\n\nMinä olin siksi valpas, ettei saikaramies päässyt minua koskaan niskaan\nkopistamaan, mutta en tiedä, oliko minulle saarnasta enempää hyötyä kuin\nniillekään, joita ei suntio saanut ollenkaan hereillensä. Minulla, näet,\nmeni aika niiden vehkeiden katsomiseen, joita suntio piti synnin unessa\nmakaavien kanssa. Kun se loppui, hajaantuivat ajatukseni ympäri maailmaa\nja tuskin kuulin kolmea sanaa koko saarnasta; kuuntelin sitä niinkuin\njotakin messinkikelloa, mutt'en mitään ymmärtänyt. Ajattelin, että kyllä\nkai sekin on synti ja koetin koota ajatuksiani saarnaa kuulemaan, mutta\nennenkun huomasinkaan, olin lukemassa kirkkomme akkunoissa olevia,\nlyijy-puitteisiin pantuja, pieniä akkuna-ruutuja tahi kattolautoja, ja\ntohdinpa taata, ettei kukaan tarkemmin tiennyt, kuinka monta ruutua\ntaikka kattolautaa kirkossamme oli. Paras paikka koko saarnassa oli\namen, sillä sen kuultuani olisin vaikka kärpäsen surinan kuullut;\nmieluinenpa se taisi olla synnin unta makaavillekin, koska he heti\nkohottivat päänsä, oikoivat käsiään ja haukottelivat niin suuresti, että\nvarpunen olisi aivan helposti mahtunut lentämään heidän suuhunsa.\n\nKirkosta kotiin tullessa vanhemmat sanoivat lapsille tavallisesti:\n\"Jeesus lähetti kirkon armoja.\" Illemmalla kokoontuivat vanhat ämmät\ntoisiensa tykö, jossa he sitten päin yhteen istuen niekuttelivat,\npäästäen samassa syviä ja pitkiä huokauksia ja lausuivat:\n\n\"Voipa kuitenkin! Kyllä kaiketi sielun paimen koetti taaskin sanoa ja\nneuvoa meitä, mutta ihminen on, Jumala paratkoon, niin kovakorvainen,\nettei hän liikahda enempää kuin kivi. Voi, voi! Oikein hiki tippui\nnytkin pastorin päästä, kun hän koki tehdä työtä sielujemme puolesta.\nRaskas on työ, raskas edesvastauskin, mutta otammekos vaaria siitä?\nEmmepä, annamme synnin vaan pettää ja vietellä itseämme.\" Näitä,\nja monta muuta semmoista he lorisivat vanhassa totutussa\nulkokultaisuudessansa, mutta elämän parannuksesta ja sisällisen ihmisen\nkorjaamisesta ei ollut koskaan puhettakaan.\n\nEräänä pyhänä saarnasi eräs nuori pappi Rikkaasta miehestä ja\nLatsaruksesta. Mutta sinäkös pyhäiltana muorit oikein huokaillen\nniekuttelivat itseään ja joku heistä sanoi: \"Totisesti on siinä\nnuorukaisessa Jumalan henki, sillä muutoin ei hän olisi voinut puhua\nniin hyvin köyhyydestä ja rikkaudesta. Jumala vahvistakoon sitä poikaa,\nettä hän voisi noille rikkaille sen vietäville oikein antaa.\"\n\nNiinkuin ennen olen maininnut, olivat vanhempani hyvin jumalisia.\nTipakka-Vappukin oli jumalinen, ja aristelematta uskallan sanoa,\netteivät he olleet yhtään huonompia niekuttelijoita ja huokailijoita\nkuin muutkaan ämmät.\n\nEi missään enempää harjoitettu jumalisuutta kuin miesjoukossa, silloin\nkun oltiin \"hienos kaasus.\" Pitotiloissa kokoontuivat miehet aterian\njälkeen pitkän pöydän ympärille, jossa olivat viinapullot ja pikarit, ja\nniistä otettiin tarpeen mukaan naukkuja. Kun sitten tultiin hyvälle\ntuulelle, rupesivat raamatulliset kysymykset ja vastaukset lentelemään\ntuiskuna ympäri pöytää. Semmoisia arvoituksia kuin: \"Mitä Juditha teki\nHolofernekselle?\" ja: \"Missä se pensas on ollut, joka paloi tulessa ja\nei kulunut?\" Jos joku heiltä kysyi, mitä he jaarittelivat, sanoivat he:\n\"Me kahlaamme raamattua.\"\n\nKun pappi oli pidoissa, puhui hän tavallisesti semmoisia emättömiä\nvalheita, joita ei uskonut kukaan.\n\nOlkoon tässä pari esimerkkiä, jotka itse kuulin.\n\n\"Jumalaton mies tuo Salomonikin oli, kun hän tykeillä ampui ukonilmalla\ntaivaalle, sanoen: 'Jos sinä olet Herra taivaassa, niin minä olen herra\nmaassa'\", alkoi pappi.\n\nJoku muistutti, etteihän silloin vielä ollutkaan tykkejä.\n\n\"Puutykeillä ampui, puutykeillä ampui\", sanoi pappi ja nauraa\nvirnisteli.\n\nEräissä peijaisissa sanoi hän taas ruokapöydässä:\n\n\"Minä näin Turussa ylioppilaana ollessani virstaa pitkän riihen.\"\nSamassa pukkasi vieressä istuva rouvansa pappia kylkeen.\n\n\"Kuinkas leveä se sitten oli, kun se oli niin pitkä?\" kysyi joku\njoukosta.\n\n\"Kahta kyynärää\", vastasi pappi totisena.\n\n\"Kylläpä se oli kaitainen niin pitkäksi riiheksi\", sanoi siihen joku.\n\n\"Olisi siihen leveyttäkin tullut, jos ei olisi rouva kylkeen töytännyt\",\nsanoi pappi nauraa mutristellen.\n\nSiihen aikaan olivat kaikki häät tanssi-häitä. Vaikka ne olisivat olleet\nkuinka köyhien, vaikkapa vaan renkien ja piikojen, niin tanssia niissä\nvaan piti. Tanssia ei saanut kukaan muut alottaa kuin pappi; hän se oli,\njoka kaikkialla morsiamen kanssa juhlallisesti pani alkuun tuon yleiseen\nsuositun toimen.\n\nKerran kävi eräissä isoissa häissä niin, että pappi juopui eikä\nkyennytkään tanssia alottamaan. Koetettiin tehdä mitä vaan voitiin papin\nselvittämiseksi, mutta kaikki oli turhaa, hän makasi taidotonna isännän\nkammarissa vuoteessa. Koko hääväki oli kovin hätäyksissään, kun ei saatu\ntanssia alkuun, eikä yksikään uskaltanut sitä alkaa. Tosin oli Kivisen\nHeikki nyt niinkuin ennenkin puhemiehenä, mutta hän oli tanssia\nalottaissa tavallisesti toisena parina ja vasta papin jälkeen sai\nkunnian tanssia morsiamen kanssa; ei siis hänkään tohtinut papille\ntulevaa kunniata ryöstää.\n\nKun hätä oli pahimmallaan, eikä pappia saatu tointumaan, otti isäntä\nedesvastauksen päällensä.\n\n\"Alkakaa vaan tanssi, minä vastaan kaikesta!\" huusi hän suureksi iloksi\nhuolestuneelle hääväelle.\n\nHeti sen kuultuansa panivat pelimannit sompansa liikkeelle ja Kivisen\nHeikki lähti alottamaan tanssia papin sijassa.\n\nMuitakaan tansseja ei saatu alkaa eikä pitää papin luvatta. Semmoisia\nkun hankittiin, piti asiamiehet lähettää pappilaan lupaa pyytämään. Hän\nkun antoi kirkollisen ja isällisen suostumuksensa, oli kaikki hyvin.\nMutta jos jolloinkin pidettiin tanssien tapaisia, vaikkapa vaan\n\"pökönhäitä\" ilman papin luvatta, niin auta armias! Kyllä se\nkinkerikunta sai sitten kinkerillä semmoisen löylytyksen, ettei suinkaan\ntoista kertaa tehnyt mieli yrittääkään. Silloin oli tavallisesti\nkatekismuksen kuulustelemisessa selitettävänä huoneentaulun-kappale\n\"Sanankuulijoille\". Eikä silloin jäänyt suinkaan selittämättä kuinka\nvanhimmat, jotka hyvin hallitsevat, pitää kaksinkertaisessa kunniassa\npidettämän, erinomattain ne, jotka sanassa ja opissa työtä tekevät ja\nkuinka tulee opettajille olla kuuliaiset ja seurata heitä; sillä he\nvalvovat sieluja, niinkuin ne, joiden luku niistä tekemän pitää.\nEnnenkun tuo selitys oli vielä oikein lopussakaan, ei ollut yhtään\nkinkerimiestä, joka ei katsonut pitkin nokkaansa.\n\nEn tiedä kuinka lieneekin sattunut, mutta eräänä\npääsiäismaanantai-iltana oli tanssit eräässä talossa, josta ei ollut\npitkä matka pappilaan, ja tanssin lupaa ei oltukaan käyty papilta\npyytämässä. Kun päästiin parhaaseen vauhtiin, nähtiin papin kiireisillä\naskelilla, sauva kädessä, astelevan tanssitaloa kohden. Mutta sekös näkö\nnosti kiireisen ja yleisen hädän. Pelimannit juoksivat, viulu kourassa,\nmistä kujasta pääsivät pakoon ja muu väki teki samoin.\n\nOlipa joukossa joku, joka esitteli, että pitäisi pappia vastaan laittaa\nkolmimiehinen lähetystö, jonka tulisi pyytää, että tanssia saataisiin\npitkittää; muutoin, jos pappi taloon asti pääsee, täytyy koko tanssin\nhomma heittää sikseen.\n\nEsitys hyväksyttiin ja lähetystö valittiin hätäpikaa. Minut valittiin\njohtajaksi ja puhujaksi. Se oli ensimmäinen luottamusvirkani.\n\nMe lähdimme kiireen kynttä pappia vastaan, ja tunnustaa täytyy, että\nsydän löi kovasti. Kaukana me jo otimme lakit pois päästämme ja\nkävelimme pappia kohden, ehtimiseen kumarrellen.\n\nMutta emme olleet vielä päässeet häntä likellekään, ennen kun hän jo\nalkoi äyvästää:\n\n\"Kuka, kuka, mitä, kuka on rohjennut, kuka uskaltanut, kenenkä luvalla\non tohdittu? Lurjukset, kanaljat -- kyllä minä teidät opetan minun\nluvattani tansseja pitämään.\"\n\nTuon nuhdesaarnan ajalla olimme ehtineet papin luo.\n\n\"Minä pyydän pastorin olemaan niin hyvän ja seisahtumaan, ja\nkuuntelemaan meitä!\" sanoin minä, astuen samassa avopäin ja nöyränä\nhänen eteensä.\n\nPappi seisahtui.\n\n\"No, annas kuulla, mitä sinulla on sanomista\", sanoi hän sitten.\n\n\"Me olemme erehtyneet, suuresti erehtyneet, jota pyydämme hartaasti\nherra pastorilta anteeksi! Täällä on ollut pyhillä paljon toisen\npitäjään nuorta väkeä ja he ovat tanssit laittaneet. He eivät ole\ntienneet meidän pitäjään hyviä, kristillisiä tapoja ja sen vuoksi eivät\nhe myös tienneet herra pastorilta tanssin lupaa käydä pyytämässä; me\ntaas luulimme asian kulkeneen tavallista rataa ja olimme koko asiasta\naivan suruttomina. Näin on erehdys syntynyt, ja pyydämme nöyrästi, ettei\nherra pastori panisi sitä kovin pahakseen. Ja koska tämä on tullut\nsulasta erehdyksestä, niin rohkenemme pyytää, että herra pastori antaisi\nalottamaamme tanssia pitkittää. Me olemme kyllä pitkän paaston\nkristillisesti viettäneet, mutta nyt olisi meillä sitä suurempi syy\ntoivoa myönnytystä kohtuulliselle pyynnöllemme\", selitin minä\ntoimessani.\n\n\"Hoo! Sinäpä koko puhuja olet! Vai niin, vai toisen kylän pojat tanssit\novat laittaneetkin! Eipä se sitten ole kummakaan, jos niin on käynyt.\nNiinhän minä jo ajattelin, että todellako minun seurakunnassani löytyisi\nniin uppiniskaisia? No, koska asiat niin ovat, niin tanssikaa vaan niin\nkauvan kuin haluttaa, mutta tanssikaa kauniisti!\" sanoi pappi leppyneenä\nja lähti kotiin.\n\nTuskin ikänä ihminen palaa suuremmalla voittoriemulla taistelutanterelta\nkuin me palasimme papin tyköä. Meitä otettiin suositushuudoilla vastaan\nja minua tietysti ylistettiin. Sitten koetimme oikein uskolla nauttia\nsaatua tanssilupaamme.\n\nSemmoinen oli kirkollinen sielunhoito, semmoinen papillinen\nelämän-esimerkki! Kun seurakunnan paimenella oli tuommoiset\nuskonnolliset käsitteet, oliko kumma, jos sanankuulijainkin uskonto\nmuodostui saman mukaiseksi? Tuosta seurasikin aivan helposti se, että\njulkiset elämän paheet olivat aivan luvalliset ja oikeat, kunhan vaan\nkäytiin kirkossa, ylistettiin pappia ja ehtimiseen kujerrettiin omaa\nsyntisyyttään. Tuo sen aikainen totuttu ulkokultainen jumalisuus ja\njulki jumalattomuus olivatkin niin sekaantuneet toisiinsa, ettei niitä\njokapäiväisessä elämässä voinut toisistaan erottaa muutoin kuin\nkatsomalla, kutka enimmän pappia ylistivät ja valittivat hänen suuria\nvaivojansa, oivallista oppiansa ja kutka enimmän niekuttivat ja\nenimmän puhuivat taivaasta, helvetistä, ihmisen huonoudesta ja\nkovakorvaisuudesta. Jotka niin tekivät, he keksittiin kohta jumalisiksi.\nMuutoin ei ollut mikään vika, jos hartain ja jumalisin äiti lähti\nlastensa kanssa hakemaan tansseja pyhäiltoina eikä, jos hartain\nniekuttaja, vanha ämmä, tuli tanssipaikkaan, ja piti sen suurimpana\nonnenaan, kun sai jonkun kerran tanssia lopsottaa jonkun miehen kanssa.\nEipä ollut sekään mikään harvinainen asia, että mielestään hyvin\njumalinen ja muidenkin mielestä jumalinen isä istui juomapöydän ääressä\nparhaana miehenä raamattua kahlaamassa, jonka jälkeen usein kävi niin,\nettä rupesi toisellaisia kysymyksiä ja vastauksia lentelemään pöydän\nyli, ja useinkin niillä oli oikein näkyväinen muoto, sillä nivuksia\npölisi ilmassa yhtenä tuiskuna.\n\nJumaliset vanhemmat tyrkyttivät tuota jumalisuuden käsitettään jo\naikaisin lapsiinsakin ja nämät imivät sen itseensä polvi polvelta. Joka\nilta ja aamu piti panna kädet ristiin ja lukea määrätyt rukoukset,\nsamoin syömään ruvetessa ja päästyä. Tuo ei suinkaan ollut mikään\nmoitittava tapa, mutta kummallisinta oli se, kun lapset saivat sitten\nelää miten tahtoivat. Kuitenkaan ei sallittu varastamista, tappelua ja\nmuuta semmoista lasten seassa, ei toki.\n\nAika rientää ja ajan kanssa kaikki muuttuu. Entinen pappi muutti pois ja\ntoinen tuli sijaan. Siinä ei ollut mitään outoa, mutta outoa oli se,\nettä Paavo Ruotsalaisen levittämä herännäisyys alkoi saada jalansijaa\nmeidänkin paikkakunnallamme ja että vastatullut pappi oli sen opin\nkannattajia.\n\nHeti ensitöiksensä otti hän suntiolta pois rytisaikaran ja pani sen\nkirkonnurkkaan pystyyn, jossa se on vielä tänäkin päivänä. Hän rupesi\nsaarnaamaan aivan toisella tavalla kuin entinen pappi, ja kah kummaa!\nihmiset eivät joutaneetkaan nyt nukkumaan, vaikkei heitä rytisaikaralla\nkopisteltu. \"Heräjä sinä, joka makaat ja nouse ylös, niin Kristus sinua\nvalaisee!\" kajahteli silloin voimallisesti kirkossa ja pappi osasi puhua\nsydämeen.\n\nToiset kuuntelivat tuota outoa saarnaa suurella harmilla, kun heidän\nvanha, hyvä kristillisyytensä ja hartautensa tehtiin nyt aivan\nmitättömäksi ja kelpaamattomaksi, toiset taas kuuntelivat sitä niinkuin\njotakin uutta ja outoa. Mutta olipa joukossa niitäkin, jotka ahmimalla\nnielivät joka sanan, sillä he olivat sydämissään tunteneet jonkun tyhjän\nja hämärän paikan, jota eivät voineet itsellensä selittää, ja nyt he\ntunsivat löytävänsä sille täytettä ja valoa. Siinä syy, minkä vuoksi ei\nnyt joudettu nukkumaan, eikä akkunaruutuja ja kattolautoja lukemaan.\n\nKyllä sen arvaa, minkälainen meteli siitä nousi. Kirkosta mennessä jo\nriideltiin ja kiisteltiin uuden papin paremmuudesta tai huonommuudesta.\nVanhat jumaliset kokivat parjata pappia sekä hänen puoltajiaan niin\npaljon kuin voivat.\n\nMutta ihmisiä alkoi ehtimiseen herätä ja järkiään he rupesivat\nkarttamaan kaikkia, mikä synniltä näytti. Lasten kasvatuksesta ruvettiin\npitämään huolta. Pyhäiltoina kokoonnuttiin nyt kuten ennenkin, mutta eri\nhenkilöt kuin ennen muodostivat nuot pienet seurat. Niissä ei nyt enää\nniekuteltu eikä huokailtu, vaan niissä veisailtiin virsiä ja luettiin\njoko raamattua tahi jotain muuta hengellistä kirjaa, ja lasten piti\nistua siellä vanhempiensa kanssa.\n\nPitopaikoissa ei pappi ruokapöydässä puhunut enää turhanpäiväisiä satuja\nja valheita, mutta keskusteluaineena oli joko joku yhteiskunnallisten\nolojen parannusta tarkoittava asia, tahi jonkun kirkollisen\nepäjärjestyksen poistaminen. Pyhäiltoina piti pappi kotonansa\nraamatunselityksiä. Sillä tavalla koki uusi pappi joka tilaisuudessa\nkohentaa seurakunnan kuollutta ja kohmettunutta hengellistä tilaa, ja\nennen pitkää se rupesi kasvamaan hedelmiä. Vanha jumalisuus ja vanhat\ntavat tekivät kyllä lujaa vastarintaa, jonka tähden nuot hedelmät olivat\nkauvan aikaa heikkoja ja uusiin oloihin osanottajat olivat\nharvalukuiset, mutta kun se pääsi oikein varttumaan ja juurtumaan, vei\nse lumivyöryn tavalla kaikki mukanaan. Kaikki ylellisyystavarat ja\nkoreat vaatteet myötiin mistä hinnasta hyvänsä ja kotitekoisesta\nvaatteesta tehtiin miehille niinkuin naisillekin körttiröijyt; seuroja\npidettiin, maallikot selittivät niissä sanaa, mentiin tainnuksiin ja\npuhuttiin kielillä, näkyjä nähtiin ja suurin parvin kuljettiin paikasta\ntoiseen. Yleinen innostus sai niin vallan, ettei muusta puhuttukaan.\n\nArvattavasti oli tuossa ensirynnäkössä paljon liikaakin, mutta eipä\nkummakaan, sillä kirkko puhdisti nyt itseään. Tuo puhdistus alkoi\nsisältä päin; sinne oli aikojen kuluessa laskeentunut liian paljon\nturmiollisia aineksia ja puhdistuksen ensi heltehessä ajaantui se\nkuonana ulos. Mutta kun puhdistus oli läpi käynyt, muuttui se totiseksi,\nsyväksi ja vakavaksi kristillisyydeksi, tuottaen ja luoden siunausta\nympärillensä.\n\nÄitinikin jumalisuus raukesi nyt perinpohjin, sillä hän oli ensimmäisiä,\njotka rupesivat miettimään tilaansa. Voi kuinka suuri muutos hänen\nelämässään ja uskonnollisessa käsityksessään nyt tapahtui. Kaikki\nentinen, suurella vaivalla ja työllä kokoon haalittu kristillisyys\nraukesi niin kuin tina tuhkaan ja hän sai aivan alusta alkaen alottaa\nuutta uskon elämää. Aivan pian kävi samoin äitini parhaan ystävän,\nTipakka-Vapunkin.\n\nNousipa kuitenkin pian myös kova vastarinta. Vanha, hyvä papisto nousi\ntäyteen raivoon noita vanhan, hyvän uskon ja heidän rauhansa\nhäiritsijöitä vastaan. Sekaantuipa viimein hallituskin tuohon asiaan ja\nmelkein vainomaisella tavalla koki estää liikettä. Ihmisiä vedettiin\noikeuden eteen, niinkuin suuria pahantekijöitä ainakin, ja jos he olivat\nvirkamiehiä, erotettiin he määräajaksi viroistaan ja maallikoita\ntuomittiin suuriin sakkoihin! Mutta vaikka heitä vastaan nostettiin\nsemmoinen viha ja kiukku, ei se kumminkaan mitään auttanut, sillä liike\nlevisi vaan leviämistänsä.\n\nVanhat, jumaliset raamatun kahlaajat kadottivat vähitellen arvonsa; usea\nheistä koetti mukaantua nykyisten olojen mukaan, jota vastoin toiset\npitivät lujasti kiinni luulo-uskostaan. En voi olla heistä kertomatta\nparia valaisevaa esimerkkiä.\n\nEräs semmoinen, oikein jumalinen raamatun kahlaaja, tuli sairaaksi ja\nhänen pyynnöstään noudettiin pappi hänen tykönsä. Yleiseen tiedettiin,\nettä pastori opetti kaikkien ihmisien olevan syntisiä Jumalan edessä.\nOmituista siis oli kuulla papin ruvetessa sairaan tilaa kyselemään,\nkuinka emäntä pani suunsa lähelle sairaan korvaa ja tämän huonon kuulon\nvuoksi sanoi niin, että kaikki läsnäolevat sen kuulivat: \"Sano itses\nsyntiseksi!\" Papinkin suupieli meni vähän nauruun.\n\n\"No miten sielunne tilan laita nyt on?\" alkoi pappi.\n\n\"Huonosti, hyvin huonosti: minä olen kovin suuri syntinen\", selitti\nsairas.\n\n\"Oikeinko todella?\" kysyi pappi.\n\n\"Oikein todella; minä olen suurin syntinen\", vakuutti sairas.\n\n\"Olette kukaties rikkonut Jumalan käskyjäkin?\"\n\n\"Olen, olen, Jumala paratkoon.\"\n\n\"Varastanut, valhetellut, huorin tehnyt, lepopäivän pyhittämisen\nlaiminlyönyt, Jumalan nimen turhaan lausunut, vieraita jumalia pitänyt,\nollut tottelematon vanhemmille ja heitä ylönkatsonut?\" kaiveli pappi.\n\n\"Kaikkiin olen minä vikapää, kaikkia minä olen tehnyt\", sanoi sairas\nhyvin haikeasti.\n\n\"Siis se on ainakin tosi mitä olen kuullut\", sanoi pappi.\n\n\"Mitä? Onko pappilassa käyty juoruamassa minun päälleni. Juoruaja pitää\nheti minulle ilmoittaa, kyllä minä hänet opetan. Kyllä minä olen yhtä\nhyvä ihminen kuin semmoiset juoruajatkin ja parempikin\", sanoi sairas ja\nnousi vuoteensa laidalle istumaan kauhistuksissaan ja oikein nyrkkejään\npuristellen.\n\n\"Kukaan ei ole käynyt teidän päällenne juoruamassa, enkä minä tiedä\nteidän entisestä elämästänne yhtään mitään, en hyvää enkä pahaa. Tahdoin\nvaan tarkkaan tietää, oliko tuo syntisyytenne tunnustus oikeaa totta.\nNyt huomaan, että olette takertunut omaan verkkoonne, jolla aioitte\npettää Jumalaa, minua ja omaa itseänne, mutta muistakaa, että Jumala\nkatsoo sydämeen. Nyt minä ymmärrän, ettei teissä ole vielä synti\nsynniksi tullut, mutta kauhea ulkokullattu tekopyhyyden ja väärän\nomanvanhurskauden musta vaippa varjoo vielä kurjaa sieluanne, joka, jos\nei muutosta tule, saattaa teille ikuisen perikadon. Onko teillä mitään\nmuuta sanomista?\" puheli pappi.\n\n\"Ei mitään\", koki sairas änkyttää hämillään. \"Jos vastakin tarvitsette\nminua, olen minä valmis tulemaan\", sanoi pappi ja lähti pois.\n\nHänen mentyänsä rupesi sairas kovasti torumaan vaimoansa, kun hän\nnarrasi hänen tekemään itsensä syntiseksi, ja koko yrityksen nyt oli\nkäynyt noin huonosti.\n\n\"Eihän tuota enään tiedä miten sitä itsensä laittaa, sillä pappi on niin\njuonikas, ettei hänelle kelpaa enään mikään. Toista oli entisinä hyvinä\naikoina, jolloin pappi antoi sairaille ehtoollisen vähemmin tinkimisin\",\nkoki vaimo selittää puolustuksekseen.\n\nYhtä huonosti kävi erään toisenkin jumalisen ukon, joka myös tuli\nsairaaksi ja kutsui luoksensa papin.\n\n\"Mitä vasten olette minut tänne kutsunut?\" kysyi pappi tultuaan\nsairaalta.\n\n\"Saadakseni ehtoollista\", sanoi sairas ja valitti haikeasti.\n\n\"Onko teidän omatuntonne herännyt, että tunnette kaiken synteinne\nkauheuden? ja haluatteko niistä päästöä ja puhdistusta?\" kysyi pappi.\n\n\"Ei minussa syntiä olekaan\", sanoi sairas ja katsoi voitollisesti pappia\nsilmiin.\n\n\"Ei ollenkaan?\" sanoi pappi ikäänkuin säikähtäen.\n\n\"Ei toki, Jumalan kiitos!\" sanoi sairas luottavasti.\n\n\"Te ette ole tainnut pitää vieraita jumaliakaan, ettekä turhaan lausunut\nJumalan nimeä?\" utasi pappi.\n\n\"Ei minulla toki ole ollut koskaan epäjumalia, niinkuin pakanoilla, ja\nJumalan nimeä en ole milloinkaan turhaan lausunut, hädissäni olen vaan\nsitä avukseni huutanut, sekä kiittänyt ja ylistänyt, ja jos olen kuullut\nsitä turhaan lausuttavan, olen siitä kieltänyt\", selitti ukko.\n\n\"Kyllähän minä sen arvasinkin. Olette kai pyhittäneet lepopäivänkin?\"\nkaiveli pappi.\n\n\"Kun vaan olen suinkin kyennyt, olen käynyt kirkossa saarnaa kuulemassa\nja oppimassa; kun en ole sinne kyennyt, olen lukenut, ja sitä olen\ntehnyt hyvin mielelläni\", lisäili ukko.\n\n\"No nythän olemme menneet ensimmäisen taulun läpi, ja toivon että\ntoisenkin läpi samoin pääsemme\", sanoi pappi.\n\n\"Niin minäkin luulen\", sanoi sairas ja pelkästä ilosta kyyneltyivät\nhänen silmänsä ja mielenliikutuksen tähden rupesi hänen leukansa\nväkättämään.\n\n\"Te olette vissimmästi kunnioittanut vanhempiannekin?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, herra pastori, niin olen tehnyt; hyvyyteni ja\ntottelevaisuuteni tähden kutsuivatkin vanhempani minua kultapojakseen\",\nvakuutti sairas.\n\nNyt tuli asialle käännös, sillä papilta loppui kärsimys. Hän rupesi\naristelematta selittämään, kuinka viheliäisessä tilassa ukko oli. Hän\nselitti, ettei yhtään ihmistä löytynyt, joka lain täyttämisellään olisi\nvoinut autuuden ansaita, sillä ei kukaan ollut voinut lakia pitää,\nniinkuin ukko väärässä omassavanhurskaudessaan oli luullut sen\ntehneensä. Paljon selitti hänelle pappi ja lopulta sanoi hän ukon olevan\nkadotukseen uppoamaisillaan.\n\n\"En minä ole käskenyt teitä tänne haukkumaan, vaan ehtoollista\nantamaan\", sanoi ukko kiivastuneena, kun kuuli tuomionsa.\n\n\"Minä en voi rakentaa teille päänalaisia ijankaikkisuuteen mennessänne,\nteidän ulkokullatun omanvanhurskautenne höyhenistä. Minun tulee sanoa\ntotuus ja se on muuttumaton totuus, ken sitä ei usko, hukkuu iäksi. Minä\nen anna teille ehtoollista, sillä te ette ole pakanaa parempi. Jos\ntoisten minua tarvitsette, antakaa vaan sana, niin kyllä minä tulen\",\npuhui pappi ja meni tiehensä.\n\nTuskin oli pappi kartanolta kerinnyt lähteä, niin ukko nousi jo ylös,\npuki vaatteet päällensä ja sanoi: \"Kyllä mä sinun, koiran, olisin tänne\nkäskenyt, jos tuon olisin tiennyt.\" Siinä paikassa parani ukko aivan\nterveeksi!\n\nHän oli kuullut kuinka hullusti toisen raamatun kahlaajan oli käynyt,\nkun hän oli syntiseksi itsensä tunnustanut. Hänessä heräsi halu vähäisen\npahoinvoinnin aikana heittääntyä oikein sairaaksi ja koettaa, eikö hän\npääsisi papin suosioon, kun hän lähtisi toista tietä, nimittäin\nsynnitönnä ponnistamaan tuon oikullisen papin mutkaisien kysymysten\nläpi; mutta siinä hän pettyi pahasti.\n\n\"Ei sille kelpaa syntisyys, eikä synnittömyys, eivätkä sairaatkaan saa\nnyt enään Herran ehtoollista; jo nyt on aikoihin jouduttu!\"\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nSUSIVOUTI.\n\n\nMinä olin jo siksi varttunut mieheksi ruumiillisessa suhteessa, että\nminussa heräsi itsetoiminnan halu. Vieraaseen paikkakuntaan, jossa piti\nolla paremmat työpalkat, paloi mieleni. Puhuin tuota haluani Palkolan\nHannollekin ja hän ei ainoastaan hyväksynyt mietteitäni, vaan vieläpä\naikoi itsekin lähteä kanssani hakemaan parempaa työn ansiota. Hän\njoutikin siihen nyt aivan hyvin, sillä hänellä ei ollut enään\nminkäänlaista talouden pidintä; ainoastaan vähäinen osa viimeistä maan\nmaksoa oli vielä saatavana ja sekin vasta tulevina vuosina. Sitä ei hän\ntahtonut millään ehdolla muka vähentää, vaan päinvastoin enentää ja\nvieläpä niin suureen määrään asti, että ostaisi taasenkin talon. Siinä\nsyy, jonka vuoksi hän oli niin kernas tekemään seuraa, ja niin tehtiin\nmatkaliitto.\n\nMinä en voinut lähteä kotitienoilta ensin ystävieni ja tuttavieni luona\nkäymättä. Ensin menin Maunon tykö ja kyynelsilmin jättelimme toisemme\nhyvästi, toivossa molemmin puolin, että vielä toisemme näkisimme, ja\nmielemme oli eriomaisen apea erotessamme. Luonnollistahan oli, etten\nsaattanut olla Tipakallakaan käymättä, sillä olivathan he aina olleet\nminulle niin hyvät.\n\nKun minä tulin sinne ja ilmoitin mielipiteeni, hämmästyivät he suuresti.\nHe puhelivat minulle, kuinka täälläkin olisi onnea sitä haluavalle,\nhakematta sitä maailmalta; erittäinkin Maija oli ahkera sitä minulle\nesittelemään. Minä sanoin tahtoni olevan järkähtämättömän, sillä minä\ntahdoin saada rahaa kokoon.\n\nMaija käski minut kamariinsa ja minä seurasin kutsua. Siellä istuimme\nkumpikin saman pöydän vastakkain olevia päitä ja puhe ei luistanut\nkummaltakaan. Hän oli nyt erittäin raskaannäköisellä ololla, vaikka oli\nyhtä pullea ja punainen kuin ennenkin. Vihdoin pääsimme puoliväkisin\njonkunmoiseen puheen alkuun.\n\n\"Milloin sinä, Sakeus, aiot naida?\" kysyi Maija yht'äkkiä, punastuen\nsamassa korvia myöden, mutta mikään nauru ei häneltä nyt päässyt, eikä\nmikään nauha katkennut, sillä hän oli nyt niin totinen.\n\n\"Minäkö? -- Sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi. -- Miksi sitä\nkysyt? -- Milloinkas itse aiot miehelään mennä?\" änkytin hänelle\nvastaukseksi.\n\n\"Silloin kun sinäkin nait\", sanoi Maija jo paljon levollisempana.\n\n\"No, mutta herran tähden! Missä suhteessa minun naimiseni ja sinun\nmiehelään menosi olisivat yhteydessä?\" kysyin yhä ollessani hämilläni.\n\n\"Etkö tuota ymmärrä? Sinä ottaisit minut ja minä sinut\", sanoi Maija\nrohkeasti; mutta nyt katkesi vyöliinan nauha ja tuo hirmuinen hammasrivi\ntuli näkyviin, sillä hänen täytyi nyt nauraa, vaikka väkisinkin.\n\nMinun vuoroni tuli nyt punastua, sillä nyt vasta käsitin Maijan\ntarkoituksen. Minä en ollut osannut aavistaakaan, että Maijan ajussa\nsemmoisia tuumia liikkui, ja nyt käsitin, mistä tuo Maijan vanhempienkin\nhyvyys minulle vuoti. Jos vaikka olisin halunnutkin, en olisi uskaltanut\nantaa semmoisen ajatuksen tulla mieleenikään. Sitäpaitsi oli minulla\nsemmoinen kylmä vastenmielisyys Maijaa kohtaan. Kuitenkin olin tuon\nvastenmielisyyteni huolellisesti salannut, sillä sopihan minun olla\nystävä ystävälleni, vaikkei sen enempää.\n\nMinä jouduin kiusaukseen noiden ristiriitaisten tunteitteni ja käsillä\nolevan asian vuoksi. Rikkautta olisi kyllä tarjona, jota ei kenties\ntoista kertaa enään tarjota, mutta se ei tuntunut miltään, sillä olinpa\njo herrastuomarin ja Hannon esimerkeistä huomannut, ettei rikkaus\nyksistään tee ihmistä onnelliseksi. Enpä oikein tiennyt, miten tuosta\npulasta pääsisin Maijaa loukkaamatta.\n\n\"Niinkö sanot, Maija? -- Se ei sovi, se on mahdoton\", sokersin viimein\nhätäyksissäni.\n\n\"Minkätähden ei?\"\n\n\"Sinä olet rikas, minä köyhä. Mitä sanoisivat ihmiset ja vanhempasi?\nRikkaus ja köyhyys eivät tule onnelliseksi, eivät menesty, siis se on\naivan mahdoton\", koin minä kierrellä.\n\n\"Ihmisten puheesta ei meidän tarvitse huolia ja vanhempani kyllä\nsuostuvat, sillä he sanovat sinun olevan viisaan ja kelpo pojan\",\nselitti Maija.\n\n\"Minä en voi täällä enempää aikaa olla, sillä sydämeni on kovin täynnä\nja mieleni sekaisin\", sanoin äkkiä, ojentaen käteni Maijalle\nhyvästi-jätöksi. Hän tarttui käteeni ja katsoi mykkänä surullisesti\nsilmiini. Maija raukka!\n\nPoismennessäni olivat niin monenlaiset tunteet ja ajatukset sydämessäni,\netten tiennyt miten minun asiani oikeastaan olivat. Vuoden ajan oli jo\nsydämessäni asunut erään pienen ja köyhän talon kuudes sisarus. Me emme\nolleet sanaakaan toisillemme siitä asiasta puhuneet, mutta kumminkin\nluulettelin silmäystemme vaihtelosta huomanneeni, että hänen sydämessään\non tilaa minulle. Tuon nykyisen pakottavan sieluni häiriön voimasta tuli\ntuo salainen, kaukainen haave minulle nyt ihka eläväksi ja tuon tunnon\nja sisällisen taistelon pakottamana ohjasin suoraan askeleeni Kosken\nLiisun luokse, ennenkun sitä itsekään huomasin. Minä avasin hänelle\nsydämeni ja minä en erehtynyt, sillä hänen sydämessään oli jo kauvan\nvalmistettu sija minulle. Me teimme kohta ikuisen liiton ja minä\nkihlasin hänet elämäni kumppaniksi.\n\nMe aioimme pitää salassa asiamme siksi kun minä palaisin työnansiolta,\nmutta kun se kerran tuli tiedoksi niin isolle sisarusjoukolle, oli se\nennen pitkää tietona ympäri kylää. -- Tipakka-Maija sai heti pahan\nreväisimen, kun sai kuulla tuon uutisen, sillä se oli laillansa selvä\nvastaus hänen naimapuuhiinsa.\n\nNiinkuin olimme päättäneet, lähdimme Hannon kanssa, reppu selässä,\nmatkalle. Me päätimme mennä erääseen maamme läänin pääkaupunkiin, jossa\nsanottiin olevan hyvät työpalkat. Voi kuinka ikävältä ja pahalta tuntui\nero kotikylästä. Tuntuipa siltä kuin olisin ollut vaan niinkuin pienin\nhyönteinen tuolla avaralla mierolla. Hanno, joka oli varttuneempi ja\nparemmin tottunut maailman menoihin, ei tuosta ollut juuri millänsäkään,\nvaan oli iloinen ja levollinen kuten ainakin.\n\nKun olimme kahden oudossa maailmassa, tulin yhä enemmän tuntemaan Hannon\nluonnonlaatua, sillä ulkomaailma ei häirinnyt aatevaihteloamme eikä\nkeskusteluamme tiellä eikä talossa. Hänellä oli suuret aatteet\ntulevaisuudestansa ja tämä matka tuntui varmasti tuottavan hänelle\ntuhansia markkoja. Entisestä vahingostaan ei hän huolinut mitään, se\ntuntui olevan niinkuin sen ollakin piti, mutta Kivisen Heikin\nkonnamaisuutta ei hän voinut unhottaa. Puhelipa hän aristelematta useat\nkerrat, kuinka hän täältä palattuansa ostaa erään ison, kauniilla\npaikalla olevan talon, ja kuinka hän laittaa siihen ison ja kauniin\npuutarhan järveen päin olevalle vierulle.\n\nKun kävelimme erään talon ohitse, kuulimme kuinka työssä olevat miehet\narvostelivat meitä.\n\n\"Tuommoiset miehet saattavat aivan helposti tarkastella ihmisien aittoja\nja rahavaroja pimeinä aikoina\", sanoi ensimmäinen.\n\n\"Missähän he ovat viime yönä olleet tarkastuksilla?\" sanoi toinen.\n\n\"Heidän ei pitäisi antaa mennä, vaan pitäisi ottaa kiinni\", neuvoi\nkolmas.\n\n\"Miehet hoi! Onko teille passia?\" huusi neljäs jälkeemme.\n\n\"Tuhat tulimmaista! Niinkö te kohtelette kunniallisia ihmisiä? Kun minä\nsaan teidät kiinni, niin kyllä minä teille passit näytän ja takaanpa,\nettette niitä halua toista kertaa nähdä\", ärjyi Hanno ja lähti heitä\nkohden juoksemaan kiiluvin silmin ja nyrkki pystyssä.\n\nNähdessään tuon vihastuneen miehen tulevan, pötkivät miehet kaikin\npakoon ja Hanno palasi jatkamaan matkaansa. Hänen kunniantuntoaan\nloukkasi kovin noiden miesten epäkohteliaat lauseet, ja eipä se paljon\nmuuten ollut minullakaan ja minua oikein kummastutti, kun ihmiset\nsaattavat olla niin ilkeitä.\n\nNiin tavoin tulimme kaupunkiin ja rupesimme työhön. Mutta kauvan emme\nsiellä viihtyneet olemaan, sillä tuo kaupungin epäsiveellinen ja\ntyökansaa halveksiva elämä oli meille maanmoukille niin silmään pistävä,\nettä pari päivää siellä oltuamme pötkimme takaisin maalle. Eipä\nsielläkään tuntuneet kypsät kärpäset suuhun eikä rahat kukkaroon\nlentelevän. Vihdoin kyllästyimme siihenkin ja Hanno lähti pötkimään\nkotipuoleen, paljon köyhempänä kuin oli sieltä lähtenyt, sillä\nmatkavarat olivat loppuun kuluneet.\n\nNiin kävi Hannon isojen rikastumisen tuumien, mutta mitä hän huoli siitä\nenempää kuin muustakaan, sillä hän oli luonnon ja hetkien lapsi.\n\nMinun kunniantuntoni ja häpeämiseni oli niin suuri, etten voinut Hannon\nkanssa palata kotiin, vaikka olikin vaikea hänestä erota ja jäädä\nypöyksin vieraaseen paikkakuntaan, outojen ihmisten keskelle.\n\nMinä rupesin kesämieheksi erääseen taloon, joka oli noin kolmen\npeninkulman päässä kaupungista. Onneksi oli tuon vanhan talon isäntäväki\nhyviä ihmisiä, ja ennen pitkää pääsin minä ahkeruudellani ja\nrehellisyydelläni heidän suosioonsa.\n\nKun ensimmäisenä iltana panin maata, näin minä unta, että olin olevinani\nrakkaiden vanhempieni luona. He varoittivat minua, että välttäisin\nkaikkia semmoisia, jotka saattaisivat turmella ja pahentaa minua ja\nviedä perikatoon. -- Oliko heidän henkensä varaamassa minua, vai\nolivatko ne opetukset, joita he olivat minulle pitkin elämääni jakaneet,\nheränneet sielussani nyt, kun olin heitetty niinkuin pisara mereen?\nMiten lieneekin, mutta suurena tukena ja lohdutuksena olivat nuot\nunissakin annetut varoitukset minulle.\n\nNo mitäpä siinä muuta: tavallisia talontöitä tehtiin läpi vuoden ja niin\ntuli niityn-aikakin. Kun ruvettiin heinäntekoon, havaitsin minä, että\nniittyjen laidoilla, saarilla ja niityilläkin kasvaviin paju- ja\nkoivupensaisiin oli sinne tänne sidelty punaisia, sinisiä, viheriäisiä,\nmustia, valkeita ja kaikenvärisiä lankoja ja rihmanpätkiä tahi muita\nresunriepaleita; paikoin oli myös solmeiltu Minä pensasten latvoja\nkummallisiin ja monimutkaisiin solmuihin. Ne rupesivat herättämään\nminussa huomiota. Ja kun en ymmärtänyt, mitä nuot merkitsevät, aloin\nkysellä niiden merkitystä.\n\n\"Minkätähden puiden vesoja on niityllä sidelty monenvärisillä langoilla\nja resuilla?\" kysyin minä eräänä ruoka-aikana isännältä.\n\n\"Puiden vesoja sidelty! -- Onhan vielä jotain muutakin tehty\", sanoi\nisäntä ja katsoa muljautti jokaista erikseen silmiin, ikäänkuin peläten,\nettä joku vaarallinen keskustelu olisi syntymäisillään.\n\n\"Niin ja pensasten latvoja on vedelty kummallisiin solmuihin\", lisäsin\nminä.\n\n\"Ne ovat tarpeellisia laitoksia ne\", sanoi isäntä umpimielisesti.\n\n\"Mihin ne ovat tarpeellisia?\" kiilasin yhä.\n\n\"Ne ovat sutten pelättimiä ne\", selitti isäntä jo avonaisemmin.\n\n\"Sutten pelättimiä! Kuka niitä on laittanut?\"\n\n\"Susivouti.\"\n\n\"Oikea virallinen susivoutiko?\"\n\n\"Ei. -- Mitäs lintu saa mitään semmoista aikaan.\"\n\n\"Minkälaista? Ettäkö voisi pensaita sidellä ja solmuja tehdä?\"\n\n\"Ei, mutta että sudet pelkäisivät.\"\n\n\"Mitä ne sitten pelkäävät, susivoutiako, vai mitä?\"\n\n\"Noita susivoudin laitoksia.\"\n\n\"Mitenkä sudet tuommoisia pelkäävät, eihän nuot peloita ihmistäkään?\"\n\n\"Niin, etteivät tohdi tulla maille halmeillekaan.\"\n\n\"Kuka ja mikä hän sitten oikeastaan on, joka saapi sen aikaan, että\nsudet pelkäävät noita resuja ja solmuja?\"\n\n\"Niinkuin jo sanoin, on hän susivouti ja vaikka hän ei ole oikea\nsusivouti, on hän kuitenkin paljon parempi häntä. Hän se on, joka sen\nsaapi aikaan, etteivät sudet tohdi tulla näille maille eläimiä\nhaaskaamaan\", selitti isäntä toimessaan.\n\n\"Kuka hänen on laittanut tuohon työhön?\"\n\n\"Laittanut! Häntä ei ole laittanut kukaan, hän tekee sen itsestänsä.\"\n\n\"Pelkäävätkö sudet sitten noita kujeita?\"\n\n\"Pelkäävät.\"\n\n\"Mistä sen tietää?\"\n\n\"Siitä kun ei susia näy koskaan ja eläimet saavat hyvän rauhan\nlaitumilla.\"\n\n\"Entä jos ei susia näkyisi sen enempää, vaikkei tuota mokomaa susivoutia\nolisi olemassakaan?\"\n\n\"Ei se ole niin, koska ennen häntä sudet ovat kaataneet paljon karjaa.\"\n\n\"Onko hänen hallussaan susien karkoitus mualta kun tästä pitäjäästä?\"\n\n\"On, hänen hallussaan on monta pitäjästä.\"\n\n\"Ilmaiseksiko hän tekee tuota kauhean isoa hyvää työtään?\"\n\n\"Ei; mitäs mahdotonta.\"\n\n\"No, mitenkäs sitten?\"\n\n\"Hänelle maksetaan kapat.\"\n\n\"Kapat! Jyväkapatko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Joka talosta koko piiristään?\"\n\n\"Joka talosta, missä hän vaan käypi kapoillaan.\"\n\n\"Hän on sitten rikas?\"\n\n\"Eipä niinkään.\"\n\n\"Mihin se hyvyys sitten joutuu?\"\n\n\"Hän on juoppo.\"\n\n\"Mutta jos ei huolisikaan maksaa hänelle kappoja?\"\n\n\"Hän kostaisi.\"\n\n\"Miten?\"\n\n\"Hän syöttäisi karjan susilla.\"\n\n\"Joutavia! Mistä hän ottaisi sudet karjoja syömään, koska ei niitä ole\nolemassakaan näin metsättömillä mailla ja koska hän luulee sudet\nkarkoittaneensa pois mailta halmeiltakin, kenties aina Viron maalle\nasti?\"\n\n\"Kyllä hän sudet saa löytymään vaikka maanraosta, silloin kun hän niitä\ntarvitsee\", arveli isäntä toimessaan.\n\nKun ma huomasin vastaanväittelemiseni aivan turhaksi, heittäysin\nhiljaiseksi ja puhe tuosta ihmeitätekevästä susivoudista jäi siihen. Oli\njo myös aterian aika loppunut ja lähdettiin niittämään.\n\nTuo juttu rupesi kuitenkin kangastamaan kummalliselta mielessäni.\nTuntuipa siltä, ettei tuo koko susivuodin juttu ole toki tosikaan, ja\netteivät he usko sitä itsekään, vaan että he kokivat minua outoa narrata\nja kiusata niin perinpohjin kuin vaan voivat. Mutta nuot pensaisin\nsolmetut langat ja resut, kummalliset solmut pensasten latvoissa, sekä\nisännän totinen selitys asiasta osottivat taas toiselta puolen, että\njotain siihen suuntaan oli olemassa. Kummalliselta tuntui silloinkin jo\nmielestäni, kun täällä näin laajassa piirissä mokoma susivouti menestyi,\njonkamoista en ikään enkä missään ollut nähnyt, en kuullut. Kummallisen\nraskas paino tuntui noita ajatellessani rasittavan sieluani, vaikken\nvoinut vielä silloin itselleni selittää mikä se oli.\n\nJuuri kun olin noita itsekseni miettimässä, tuli meitä kohden pitkin\nniittyä eräs mies. En häntä tuntenut, vaikka paikkakunnan ihmiset\nläpeensä tunsin. Hän oli pieni, vanhanpuoleinen mies ja selässä oli\nhänellä täyteen pakattu vanha ja hyvin kulunut hylkeennahka-laukku;\noikeassa kädessään pyöritteli hän pitkävartista piippua. Kun hän tuli\nniin ulottuviin, että hänen voi selvään erottaa, huomasin heti, että\nkoko väki tunsi tulijan, sillä jokainen heistä otti salakähmäisen,\narkamaisen ja kunniaa osottavaisen aseman. Vieras teki kummallisen ja\numpikuljuisen tervehdyksen, ja käytti itsensä muutoinkin oudosti ja\nsalaperäisesti.\n\n\"Mistä tämä vieras on?\" kysyin häneltä, sillä uteliaisuuteni oli noussut\nkorkeimmallensa.\n\n\"Oletkos ainoa muukalainen, joka et näitä tiedä?\" vastasi tullut\npäätänsäkään kääntämättä.\n\n\"Todellakin olen muukalainen, enkä tunne teitä\", vakuutin hänelle.\n\n\"Tuuli minulla on tupana, meri peltona, aallot aurana ja metsänpedot\npalvelijoina\", vastasi tuo kummallinen mies.\n\n\"Mitä tuo nyt oli?\" kysyin.\n\n\"Joka ei ymmärrä puolesta sanasta, se ei kokonaisestakaan\", sanoi hän,\npyörähtäen samassa hyvin ryhdikkäästi ympäri, ja astellen väkiryhmää\nlikemmäksi, joka työstä lakattua oli kerääntynyt yhteen, katsellakseen\nja kuunnellakseen tuota kunnianarvoista vierasta. -- Luultavasti ei\nminun uteliaisuuteni ollut salaperäiselle vieraalle mieliksi.\n\nKun hän oli umpikuljuun puhellut joitakin sanoja jonkun kanssa, lähti\nhän niittyä myöten kävelemään pois, oudosti silmäillen kahtapuolta\nmennessään.\n\n\"Tuopa nyt vasta kummallinen mies oli!\" arvelin toisille vieraan mentyä.\n\nToviin aikaan ei kukaan vastannut mitään, katselivat vaan vuoroon\ntoisiansa silmiin, vuoroon sitä suuntaa, jota vieras meni.\n\n\"Hänhän se olikin susivouti\", sanoi isäntä melkein kuiskaamalla,\nikäänkuin peläten, että tuo salaisuuksia tietävä ja ihmeitä tekevä mies\nsen kuulisi, vaikka hän oli jo hyvän matkan päässä.\n\n\"Olisitte voineet ennen sen minulle sanoa\", arvelin melkein\nmieliharmissani.\n\n\"Mitä hyvää sinulle siitä tiedosta olisi ollut?\"\n\n\"Olisinpa näyttänyt teille, kuinka vähän tietävä ja voipa susivouti\nteillä on\", vastasin.\n\n\"Sen on hyvä niin sanoa, jolla ei ole eläimiä, eikä muutakaan\nkadottamista\", sanoi isäntä ja loi samassa minuun yrmeän ja mahtavan\nkatseen.\n\nTuo isännän viimeinen lause ja katse selitti paljon minun nykyistä\nasemaani. Minulle oli usein jo sanottu, että minä olen mies, semmoisena\npidin itsekin itseäni ja isännältänikin olin useammasti kuin kerran\nsaanut sen kunniannimen. Minua oli pidetty miehenä, mutta minkälaisena\nmiehenä? Koneena vaan, semmoisena, josta on jotain aineellista hyötyä,\nmutta aatteellisena ihmisenä, itse toimivana miehenä ei ollut minulla\nmitään arvoa. -- Mitäpä siitä. Vähäväkinen kuin olin, täytyi minun\nvaieta, mutta kumminkaan ei se voinut poistaa sitä kummastusta, että\nnäin lähellä läänin pääkaupunkia voisi mokoma susivouti menestyä.\n\nSiihen loppui susivoudin juttu.\n\nMitään erinomaista ei tapahtunut siitä eteenpäin. Minä koin täyttää\nvelvollisuuksiani ja kun isäntä huomasi, että hänen työkoneensa oli\nhyvässä voimassa, unohtui tuo vähän karsas asia kokonaan. Hän olisi\nmielellään pitänyt minut vielä toisenkin vuoden, mutta minulla oli niin\nhirmuinen ikävä kotipuoleen, etten suostunut paikoilleni jäämään millään\nehdolla. Koetettiin lisätä palkkaakin, mutta ei sekään auttanut. Minulla\noli palkkaa kaksikymmentä ruplaa, jota en ollut vuodenpitkään kuluttanut\nyhtään kopeekkaa, sillä minä tahdoin mennä rahamiehenä kotiin; häpeähän\nmuutoin olisi ollut, kun kerran kumminkin olin rahan tienestissä. Minä\nsain Kekrinä kaiken palkkani kerralla käteeni puhtaissa kolikoissa. En\nikänä ollut ennen saanut olla niin ison rahasumman omistajana, kun nyt\nolin, ja voi kuinka nuot kolikot olivat minusta mieluisia. Kun oli\ntilapäätä, katselin ja ihaelin niitä salaa; tunsinpa silloin että\nkelpaisi se minullekin tuo ajallinen tavara.\n\nUseaan paikkaan kylässä oli römpän aikana laitettu jos jonkinlaisia\nrahan onkia, sillä kaikki salakapakoitsijat näyttivät niinkuin\nkuolleista vironneen, vietelläkseen palkollisilta pois näiden hiellä ja\nväellä ansaitsemat rahat, ja moni raukka menettikin niissä parissa\nvuorokaudessa kaiken vuosipalkkansa. Minuakin koeteltiin viekotella\nniihin ja minulle ilmestyi nyt senkin seitsemän tuttua ja ystävää,\nkaikilla oli jotakin ansiota ja tehtyä, hyväätyötä minua kohtaan, joita\nminun olisi nyt pitänyt palkita runsailla ryypyillä, tahi muilla\nsuunavauksilla. Mutta kun minä en tuntenut olevani heille missään\nkiitollisuudenvelassa, enkä sen vuoksi ruvennut heidän janoisia\nkurkkujansa liottamaan, tuli toinen ääni kelloon ja he rupesivat minua\nhaukkumaan ja herjaamaan kaikella lailla ja tuo iso ystävyys oli\nloppunut siihen paikkaan! Jopa asia meni niinkin kauvas, että he\nmiettivät antaa minua miehissä selkään, mutta kun minä älysin heidän\nhankkeensa, kalpin minä sääriini ja heitin koko suu-ystävät pitkille\nnokin ja kuivin suin. Olin hyvin mielissäni, kun voitin kiusauksen.\n\nOlipas kylässä iso taskukellojen kauppias ja vaihtaja, jota kutsuttiin\nKello- eli Helu-Pekaksi. Hän oli lyhyenjäntevä, punakka mies. Hänen\nkaikista lakkareistaan roikkui parvittain kellojen peräsimiä ja hänen\nrintansa ylitse juoksi ristiin rastiin kellojen kaularihmoja niin paljon,\nettei luultavasti mikään Keisarin käskynhaltia ole niin paljon kerralla\nnauhoja pitänyt. Noista kaikista hänen nimensäkin. Hänen ei nähty\nkoskaan nauravan, ja pyhäaikoina ei hänellä ollut muuta työtä, kuin\nhiipiä miesjoukosta miesjoukkoon, hakemaan kellon ostajaa tahi\nvaihtajaa. -- Nyt oli hän varsin ahkerana.\n\n\"Eikö poika osta kelloa?\" kysäisi hän, seisahtuen minunkin eteeni.\n\n\"En\", vastasin minä lyhyesti ja jäykästi.\n\n\"Minulla olisi erinomaisen hyviä ja halpoja kelloja\", sanoi hän,\nvetäisten samassa lakkaristaan esille erään kellon.\n\n\"Onko tuo paras kelloistanne?\"\n\n\"On, paras se on.\"\n\n\"Mitä sorttia se on?\"\n\n\"Engliska, parasta sorttia engliska.\"\n\nEngliska! ajattelin minä. Engliska-kelloahan ei ole kun harvoilla,\nparhailla miehillä, ja minä olen meidän lukkarinkin monasti kuullut\nylpeilevän engliska-kellollansa; mitähän jos minäkin ostaisin semmoisen,\nvarsinkin kun sen nyt saisin helpolla? Ja minun rupesi tekemään sitä\nmieleni.\n\n\"Paljonko te siitä tahtoisitte?\" kysyin minä sitten.\n\n\"Minä myön tämän aivan halvasta hinnasta, kalun hyvyyteen katsoen, mutta\nmennään vähän syrjään, etteivät muut kuule kauppaamme, sillä minä en\nsaisi silmiäni auki, kun he saisivat tietää kuinka helpolla tämän myön\",\nsanoi Kello-Pekka kuiskien ja katsoi vinoilla silmillänsä viekkaasti\nympärillensä.\n\nKaksinkertaisesti mieheltä tunnuin nyt mielestäni, kun niin ylevä mies\nminua noin ystävällisesti kohteli ja me vetäydyimme huoneitten taa\nkellonkauppaa tekemään.\n\n\"Paljonko te tuosta vaaditte?\" toistin minä siellä kysymykseni.\n\n\"Olisin minä tällä jo _muilta_ saanut viisitoista ruplaa, mutta\n_sinulle_ myön minä tämän kahdestatoista ja puolesta ruplasta.\"\n\n\"Ettekö myö tuota kymmeneen ruplaan?\"\n\n\"En. En voi niin paljoa ottaa häviötä päälleni.\"\n\n\"Mutta minä en otakaan sitten koko kelloa\", sanoin minä ja aloin kävellä\npois. Minäkin olin mielestäni viisas ostaja ja arvasin tinkiä; kuinkas\nmuutoin?\n\n\"Älä häntä nyt mene -- mietitään\", sanoi hän. Sitten hän luki sormiaan\nhiljaa mutisten itsekseen. \"No, en tuossa paljoa häviä, sillä kello on\nmonien kauppojen kautta tullut minulle helpoksi. Hae rahat, niin tehdään\nkauppa.\"\n\nMinä annoin hänelle kymmenen ruplaa ja hän minulle kellon ja nyt olin\nminä kellopoika.\n\nTuskin kukaan on maailmassa enemmän ollut mielissään, kuin minä nyt\nolin, sillä olinhan saanut niin edullisen kaupan -- viidentoista ruplan\nkellon kymmenellä ruplalla. Tuo voittokauppa antoi minulle semmoista\nintoa, että lähdin paikalla tallustelemaan kotipaikkaani kohden, mieli\nilosta sykkivänä, kymmenen ruplaa rahaa kukkarossa, viidentoista ruplan\nkello lakkarissa ja Kosken Liisu -- sydämessä.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nMUUTOKSIA.\n\n\nOi kuinka lyhyt vuosi on ijankaikkisuuden suhteen ja kuitenkin voipi\nsilläkin ajalla tapahtua niin paljon ihmislasten kesken. Tosin luonnossa\nkaikkialla tapahtuu muutoksia, mutta joko niillä ei ole henkeä tahi ovat\nkuolevaisia; ihminen yksin on kuolematon, hän elää, vaikka kuoleekin,\nhänellä on kuolematon sielu, on tulevaisuus -- ijankaikkisuus ja\nsentähden ovat hänessä tapahtuvat muutokset enimmän vaikuttavat, enimmän\nhuomioon otettavat.\n\nKun pääsin kotikylään, menin heti ystävääni Maunoa katsomaan. Mikä näkö\nkohtasi siellä? Mauno oli kuolemaisillaan sairaana. Entinen\nluurakennukseen juurtunut tauti oli herännyt eloon, tehdäksensä\nelottomaksi sen, johon oli ryhtynyt. Semmoinen muutos oli Maunossa\ntapahtunut.\n\nVoi kuinka mielissään Mauno oli, kun hän minut näki ja molemmat itkimme\nhyvän aikaa, ennenkun voimme mitään puhua; sillä tavoin puhuivat\nsydämemme äkillisiä tunteitaan.\n\n\"Tulitpa sinä vielä, Sakeus! Voi kuinka ikävä minulla on ollut sinua.\nOlipa hyvä, kun ma sinua vielä sain nähdä elävin silmin. Sinä minua\nymmärrät -- nyt on niin hyvä olla\", puhkesi Mauno viimein katkonaisesti\npuhumaan.\n\nSiinä makasi nyt Mauno, voimatta paikaltakaan liikahtaa. Kasvot olivat\nentistä kulmikkaampina, pää entistä kanttisempana, jalat entistä\nväärempinä ja huonompina, ankaran luumädän käyristäminä, märkää\njuoksevina ja voimattomina.\n\n\"Voi, Mauno, kuinka sinä nyt olet kipeä\", voin minä vihdoin lausua,\n\n\"Kipeä minä olen, sangen huono, luultavasti kohta kuolen. Mutta minä\nkuolen mielelläni, sillä minun on paha olla tässä maailmassa: ihmiset\nsanovat minua rumaksi ja se tekee minulle niin pahaa\", sanoi Mauno.\n\n\"Sinä et ole rumempi kuin muutkaan ihmiset, mutta he ovat niin pahoja;\nminuakin he ovat usein sanoneet rumaksi\", koin hänelle sanoa\nlohdutellen.\n\n\"Niin, mutta sinä et ole ruma, vaan minä olen, sen itsekin tiedän\",\nsanoi Mauno.\n\n\"Minun mielestäni\", vastasin minä, \"ei ihmisten sopisi päättää mitään\nomasta eikä muiden ihmisien rumuudesta tahi kauneudesta, sillä: 'muoto\non Jumalan luoma, tavat itse ottamallaan'. Minusta olisi paras, kun\nheittäisit koko tuon asian pois mielestäsi ja unhottaisit kokonaan\nkevytmielisten ihmisten arvostelut.\"\n\n\"Kyllähän se niinkin on -- onhan se niinkin; sinä koet aina minua\nlohduttaa -- sinä olet niin hyvä\", sanoi Mauno ja vaipui jonkunmoiseen\nhorrostilaan, sillä hänen heikot voimansa olivat liiaksi pinnistyneet.\n\nKovin raskaaksi ja apeaksi kävi mieleni, nähdessäni luotettavan ystäväni\nmakaavan tuossa voimattomana ja taudin vaivaamana vuoteessa, josta ei\nvoinut nousta koskaan. Entinen elämäni juoksu astui elävänä kuvana\nsilmieni eteen, herättäen kaikki ne muistot ja tapahtumat, mitkä olivat\nvälillämme olleet, ja kahta rakkaammalta ja kalliimmalta tuntui nyt\nMauno minusta.\n\n\"Älä lähde, Sakeus, pois minun tyköäni! Ei meillä ole enään kauvan\nyhdessä-olon aikaa -- älä lähde, ole täällä minulla hupina; sinä olet\nniin hyvä\", sanoi Mauno toinnuttuaan.\n\nMinä lupasin olla hänen luonaan. Minä huomasin, että hänen\nhoitamisessaan oli jotain laiminlyöty. Pitkällinen makaaminen ja\nalituinen märän juoksu oli tehnyt hänen ronkkansa ja selkänsä läpeimiin\nja vuodevaatteet olivat likaantuneet ja märästä kovettuneet. Minä\nrupesin puuhaamaan, että nuot epäkohdat tulisivat poistetuksi.\n\n\"Nyt on niin hyvä, voi kuinka hyvä! Liian hyvä sinä, Sakeus, olet\nminulle\", sanoi Mauno, jaksamatta silmiäänkään raottaa, sillä hän oli\nkovin uupunut noiden tointen aikana.\n\nMinä en lähtenyt yöllä enkä päivällä pois hänen vuoteensa vierestä, vaan\nhoidin ja vaalin häntä kuten parhaiten taisin. Milloin annoin hänelle\nsuunkastetta, milloin taas luin hänelle jotain hengellistä kirjaa,\nmilloin puhelin hänen kanssaan, kun hän sitä halusi ja jaksoi kuulla.\n\n\"Mitä sinä luulet, Sakeus, luuletko Jumalan ottavan rumiakin yhtä\nmielellään taivaaseen?\" kysyi hän eräänä kertana yht'äkkiä, pitkän\nvoivuksissa olemisensa perästä.\n\n\"Vissimmästi, sillä Jumala ei katso ihmisen muotoa\", koin hänelle sanoa,\nvaikka minä kovin säikähdin tuon äkillisen kysymyksen kuultuani.\n\n\"Ovatkohan he yhtä rumat taivaassa kuin täällä mailmassakin?\" kysyi hän\ntaasen.\n\n\"Ei suinkaan, sillä sanoohan katekismuskin Paavalin mukaan, että\nuskovaisten ruumiit tulevat Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltaiseksi\",\nselitin hänelle kykyni mukaan.\n\n\"Niinhän se taitaa olla, niinhän se on; sinne minä siis halajan\", sanoi\nhän ja vaipui taasen pitkään unentapaiseen horrokseen.\n\nMauno oli kauvan vaivuksissa. Hänen kulmikkaat kasvonsa värähtelivät ja\nsuonenvedon tapaisia vavahtelemisia aaltoili hänen ruumiinsa yli,\nsamassa kun kylmä hiki nousi hänen otsastansa.\n\nVihdoin avasi hän silmänsä ja katsoi kauvan ja kiinteästi minua silmiin.\nHänen silmänsä olivat nyt niin kirkkaat ja suuret, etten ikänä ollut\nniitä sellaisina nähnyt; näytti siltä kuin taivaallinen kirkkaus olisi\nniistä loistanut.\n\n\"Oletpa sinä, Sakeus, toki täällä!\" sanoi hän vihdoin. \"Käske isä ja\näiti tänne, sillä nyt minä kuolen. Minä pääsen varmaan taivaaseen, sillä\nJumala on antanut syntini anteeksi, sen tunnen sydämessäni. Siellä ei\nsanota minua rumaksi, sillä minä tulen Kristuksen kirkkaan ruumiin\nkaltaiseksi.\" Sitten vaipui hän voimattomuudesta tainnoksiin.\n\nMinä kiiruhdin täyttämään hänen käskyänsä. Pian tapasin minä Maunon\nvanhemmat ja me kiirehdimme sairashuoneeseen. Sinne tultuamme huomasimme\nheti, että sairas kamppaili viimeistä kamppaustansa elämän kanssa, sillä\nleuka jäi taapäin hengittäessä ja rinta korahteli. Näytti siltä, ettei\nhän enään voinut mitään puhua eikä tuntea meitä. Yht'äkkiä avasi hän\nkuitenkin silmänsä ja katsahti läpitunkevasti meihin.\n\n\"Hyvästi, isä ja äiti! -- Minä menen taivaaseen. -- Kiitos kaikesta!\"\nsanoi hän vanhemmilleen, ojentaen heille kuihtuneen, vapisevan kätensä.\n\n\"Kiitos, Sakeus! -- ainoa ystäväni. -- -- Si-nä et ole kos -- kos-kaan\nminua sorta -- nut -- sinä o-let ol-lut hy...\", yritti hän sitten\nminulle puhumaan samassa kun minä pidin hänen ojennetusta kädestänsä\nkiinni. Mutta hänen voimansa pettivät, sana jäi kesken, pää herjahti\ntaaksepäin, hieno puristus, jolla hän kättäni puristi, lakkasi, kurkku\nkorahti ja hän ei ollut enään elävien joukossa.\n\nSiinä makasi nyt hengettömänä lapsuuteni ystävä, Mauno. Jalo henki oli\npyrkinyt ja päässyt vapauteensa tuosta kivuloisesta ja taudin\nraiskaamasta ruumiista ja se riensi sinne, kussa kuolemalla ei ole enään\nyhtään valtaa.\n\nKauvan seisoimme Maunon vuoteen vieressä itkeä tyrskien, emmekä voineet\nsanaa suustamme päästää. Mutta kullakin on aikansa ja viimein täytyi\nmeidänkin jättää rakas vainajamme ja ryhtyä tavallisiin askareihimme.\n\nVoi kuinka paljon minä kadotin Maunossa. Hän oli lapsuuteni ystävä ja\nleikkikumppani ja mieheksi tultuakaan ei hän toiseksi muuttunut. Hän\nymmärsi minua, eikä hän koskaan sortanut minua köyhyydestäni. Tuosta\nkaikesta solmeusi välillämme mitä hellin ystävyys ja avosydämin\nilmoitimme toisillemme sekä ilomme että surumme.\n\nKun enin suruni haihtui, menin Tipakkalaan. Maija otti minut yhtä\nystävällisesti vastaan kuin ennenkin, mutta kosimistuumia ei hän nyt\nyrittänyt puolellakaan sanalla.\n\nPaljon oli tuon yhden vuoden ajalla tapahtunut sielläkin. Molemmat\nvanhemmat olivat kuolleet ja Maija oli nyt yksin torpan ja muun\nvanhemmiltaan jääneen tavaran haltijana. Heti kun minun kihlaukseni oli\ntullut Maijan tiedoksi, oli hän kääntynyt kosimistuumissaan Maunon\npuoleen, hänen vielä terveenä ollessaan. Siellä oli Maija onnistunutkin\nniin, että he solmivat ikuisen liiton ja molemmat olivat nyt niin\nonnellisia. Mutta kuolema katsoo niin vähän ihmisten onnellisuuteen; hän\non kylmä käskyläinen ja täyttää kylmästi tehtävänsä; hän tempasi Maunon\npois ja Maija jäi taas entiseen tyhjyyteensä.\n\nMaija raukka! Hän koki kaikella siveellisellä tavalla pyrkiä\nkutsumuksensa perille, mutta luonto oli jakanut hänelle niin vähän\nsuloa, ettei se onnistunut. Kristillisesti kasvatettuna oli hän\npuhdas- ja jalosydäminen, ja sen valossa hän tarkalla aistilla ja\nsilmällä näki toisen sydämeen; siksi hän inholla hylkäsi kaikki\nsemmoiset kosijat, jotka eivät olleet vapaat pahoista tavoista. Hän\nolisi itse tahtonut valita sydämensä mukaan ja Maunossa kadotti hän\nviimeisen toivonsa.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nVAIMONOTTO.\n\n\nMaunon sairaus ja kuolema olivat niin lannistaneet mammonan ja\noma-rakkauteni, etten koko aikana edes muistanutkaan kelloani, jonka\nnojalla olin mielestäni niin paljon kohottanut arvoani; se riippui\nseinällä koko ajan virittämättä ja käymätönnä. Nyt otin sen esille,\nvedin ja panin arviolta niin oikeaan, kuin mahdollista oli. Sitten\nlähdin astelemaan morsiameni luokse.\n\nAina muistan sen hetken, jolloin hänet taas kohtasin. Voi, kuinka\navosydämisesti, luottavasti, vilpittömästi ja rakkaasti hän otti minut\nvastaan, minut, ylönkatsotun, köyhän olennon, jolla ei ollut edes kattoa\ntarjota hänen päänsä päälle! Silloin rupesin ensikerran himmeästi\naavistamaan, mikä ääretön aarre ihmisellä on rakastavassa ja\nvilpittömässä elämänkumppanissa.\n\nHän kyseli tarkkaan minun elämäni vaiheet poissaoloni ajalta, ja minä\nkerroin vilpittömästi hänelle kaikki tapaukset. Hän hyväksyi käytökseni,\nvieraassa paikkakunnassa ollessani. Siitä sain minä hyvän tilan esitellä\nhänelle sillä matkalla ansaitsemani omaisuuteni; erinomattain näytin\nkelloni hänelle suurella pontevuudella.\n\n\"Sinusta tulee säästävä mies, sen näen selvästi, mutta tuo kello olisi\nsaanut olla ostamatta\", sanoi hän vakavasti.\n\n\"No, mutta herran tähden! Viidentoista ruplan kello kymmenellä\nruplalla\", änkytin minä vastaukseksi hämilläni.\n\n\"Jospa vielä niinkin olisi, puhdas raha kumminkin on aina edullisempi\ntaloutta alkaissamme; ilman sitä ei meillä ole varoja panna mihinkään\nkorukaluun, olipa se vielä kuinka helppo tahansa\", sanoi hän.\n\nTuo muistutus tuntui niin oikealta, ettei minulla ollut ainoatakaan\nsanaa puolustuksekseni, vaan loin häpeällä silmäni maahan. Minä\nhuomasin, että hänellä jo oli huoli toimeentulostamme, jota minä en\nollut vähääkään ajatellut.\n\nKun hän huomasi minun joutuneen alakuloiseksi, sanoi hän: \"Älä tuota nyt\nsentähden murehdi, saattaahan kellolla sen hinnan saada; minä vaan\nsanoin miten minun mielestäni paras olisi; annetaan sen asian olla\nsinänsä.\"\n\nVoi kuinka hyvältä tuntui tuo hänen viimeinen lauseensa, kun huomasin,\nettä hän voi minulle anteeksi antaa erhetykseni, vaikken minä tuota\nasiaa todesta erhetyksenä pitänyt, päinvastoin vaan hyödyllisenä\nkauppa-asiana. Minä en ollut oppinut saamaan anteeksi, en olevia enkä\nolemattomia erhetyksiä, pilkkaa ja naurua vaan, ja sentähden tuntui niin\nhyvältä tuon mielestäni luullun erhetykseni anteeksi antaminen. Kaikesta\ntuosta ilostuin minä ja tulin entiselleni.\n\nHupaiset olivat ne hetket, jotka yhdessä olimme ja avosydämisesti\nilmoitimme toisillemme sydäntemme tunteet. Kumpainenkin löysi toisessaan\njotakin niin jaloa, pyhää ja viehättävää, ettemme olisi onnellisuuttamme\nvaihettaneet koko maailman kunniaan ja rikkauteen, ja me vahvistimme\nrakkauden liittomme rakkauden ja uskollisuuden lupauksilla.\n\nIloisella ja toivorikkaalla sydämellä läksin hänen tyköänsä kylään,\njossa minun toimintani parhaasta päästä oli.\n\nOli pyhäpäivä. Ohjasin kulkuni erääseen taloon, jossa useinkin oli\npyhäilloin paljon väkeä koolla. Ennen sisään menemistäni otin kelloni\nesille, tarkastelin sitä oliko se oikeassa, kuuntelin käypikö se,\nhieroin sen periä, että ne paremmin kiiltäisivät, pistin sen sitten\nlakkariini ja laitin perät näkösälle roikkumaan. Sitten astuin hyvin\npönäkkänä tupaan.\n\nNiinkuin olin toivonut, oli tuvassa paljon ihmisiä. Muiden mukana oli\nsiellä kylän kelloseppä, jota kylän kesken sanottiin: \"Rämppä-Mikoksi\".\nHän oli oivallinen kellojen tuntija, niin ainakin sanottiin. Hänen\nhallussaan oli koko pitäjään seinä- ja lakkarikellojen korjaaminen,\njonka tähden hänen huoneessaan ei näkynyt eikä kuulunut muuta kuin\nkellojen tikittämistä ja nakuttamista ja epäsäännöllistä lyömisen\npärinää. Niiden seassa hän rapasi ja kynsi päiväkaudet, näkemättä ja\nkuulematta mitään muuta, alahuuli lerpallaan ja nokkaansa tuhisten. Hän\noli niin perehtynyt kellomaailmassa, ettei hän nähnyt sitä kelloa\nkenenkään seinällä eikä lakkarissa, jota ei hän tahtonut tirkistellä,\ntarkastella ja arvostella. Kuinka paljon hänen käsissään kellot lienevät\nparanneet, sen ties mikä. Semmoinen oli se mies, joka minut ensiksi\nhuomasi ja olinpa oikein mielissäni kun niin kävi; sillä tulihan nyt\nkelloni ikäänkuin kruunatuksi.\n\n\"Onko Sakeuksellakin kello\", sanoi hän, astellen minun luokseni ja\nojentaen jo kätensä vastaanottaakseen kelloani, \"minkälainen kello\nsinulla on?\"\n\n\"Parhaan sortin engliska tämä on\", sanoin minä ja vedin samassa kelloni\nesille, tehden itseni hyvin ryhdikkään ja arvokkaan näköiseksi,\nmielessäni iloiten, kun kello teki heti niin hyvän vaikutuksen.\n\nRämppä-Mikko otti kellon, avasi sen juhlallisesti suurella\narvokkaisuudella ja katsoa tirkisteli sen sisään. Minä katsoin häntä\nkasvoihin ja näin, kuinka hänen huulensa putosi lerpalleen.\n\n\"Parasta sorttiako engliska, vai?\" sanoi hän, kääntämättä päätään ja\nsilmiään pois kellosta.\n\n\"Niin\", sanoin minä arasti, sillä eipä tuo huulen lerpahtaminen ja\nkysymyksensä ennustanut mielestäni mitään hyvää ja kummallinen pelko\nalkoi väkisinkin valloittaa mieleni.\n\n\"Tämä on kaikkea muuta, mutta ei engliska\", sanoi hän ja katsoi minua\ntuimasti silmiin.\n\n\"No mutta herran tähden! Mikä se sitten on?\" sokersin minä kauheassa\nhämmästyksessäni.\n\n\"Saksalainen.\"\n\n\"Saksalainenko, kuinka?\"\n\n\"Niin, ja huonointa sorttia sekin.\"\n\n\"Huonointa sorttia saksalainen, niinkö?\"\n\n\"Aivan niin ja tämä ei ole eheäkään.\"\n\n\"Eheäkään -- no mutta käveleehän se.\"\n\n\"Kyllä se sen vuoksi voipi kävellä, mutta tässä ei ole tauluntolppia, ei\nrukkausta eikä kultausta enempää kuin tuohivirsussa; lerkku on tinalla\njuotettu, ja kivi on kruunusta poissa. Tämä on erittäin vanha ja\nraadeltu kello\", luetteli tuo kaikkitietävä kelloseppä; tuntuipa siltä\nkuin se olisi ollut oma syntirekisterini.\n\n\"Paljonko sinä olet tästä maksanut?\" kysyi hän sitten minulta, sillä\nminulla ei ollut mitään sanomista kelloni rikosluetteloon.\n\n\"Kymmenen ruplaa\", sanoin minä häpeissäni.\n\n\"Kymmenen ruplaa! Ha -- ha -- ha -- haa! Kolme ruplaa on jo liiaksi koko\nrämpälle\", sanoi hän sitten ja ojensi samassa minulle kellon takaisin.\n\n\"Kymmenen ruplaa vanhasta saksalais-resusta! Eipä ole paljon miehellä\npäässä pidettävää!\" rähähti koko joukko nauramaan yhteen ääneen.\n\nSitten rupesi Rämppä-Mikko juhlallisesti minulle juurta jaksain\nselittämään, mikä väli on engliskalla ja saksalaisella, ja siinä täytyi\nminun seisoa kovassa koulussa, sillä pilkkahymy oli kaikkialla\nympärilläni. Nyt kyllä tiesin mikä väli niillä oli ja mikä minun kelloni\noli, mutta liian kallis oli tuo oppi sekä kunnialleni että kukkarolleni.\n\nEn voinut kauvemmin siinä viipyä, sillä kova häpeä ja hämmennys minun\nkäsitti. Tuo arvoni kohoaminen kelloni kautta, josta niin usein olin\nmielikuvituksissani pöyhistellyt, raukesi yhdellä iskulla kuin tuhka\ntuuleen ja häpeä oli vaan tullut sijaan.\n\nTuo tapaus koski minuun muutoinkin kovin kovasti. Pelko siitäkin, että\nmorsiameni asian kuultuansa hylkää minut, saatti joka luunsolmuni\nvapisemaan. Nyt vasta huomasin todellisesti, kuinka oikeassa hän\nkuitenkin oli, arvellessaan epäedulliseksi koko kellon kauppaa. Tuon\nhädän ja pelon pakottamana palasin heti takaisin kertomaan hänelle miten\nasiat oikeastaan olivat, kävipä sitten miten kävi.\n\n\"No, miksi sinä niin pian tulit takaisin?\" kysyi hän naurusuulla, kun\ntulin hänen luokseen.\n\n\"Voi, ei tämä kello olekaan engliska kello\", sanoin tokaisin hänelle.\n\n\"Mistä sen tiedon olet nyt saanut?\"\n\n\"Rämppä-Mikko niin vakuutti. Hän sanoi tämän olevan rikkeimen\nsaksalaisen ja korkeintaan kolmen ruplan arvoisen\", tunnustin hänelle\navosydämisesti ja pelollani.\n\n\"Jotain semmoista minä aavistinkin; sinä olet antanut itsesi pettää.\"\n\n\"Kuka tuota olisi uskonut, kun minulle niin moneen kertaan vakuutettiin\nsen kelvollisuus ja arvo\", koin minä änkyttää.\n\n\"Joko nyt uskot, että olisi ollut paljon parempi, kun et olisi koko\nkelloa ostanutkaan?\" kysyi hän melkein kovasti.\n\n\"Oi, älä puhu -- älä kysy enään; suurella häpeällä ja harmilla uskon\nsen, mutta liian myöhään; älä kuitenkaan minua sen vuoksi hylkää\",\npyytelin häntä.\n\n\"Hylkää sinua! tuon onnistumattoman kellon kaupan tähdenkö? -- niinkö?\nKuinka saatatkaan minusta niin halvasti ajatella? Vika ei ole sinun,\nvaan sinä olet antanut pettää itsesi. Sinä olet rehellinen poika ja\nuskot muista samaa; siinä koko vikasi. Ei, ystäväni! Niin löyhillä\nperustuksilla en minä ole sydäntäni sinulle antanut, että tuommoisen\ntapauksen antaisin tyhjäksi tehdä hartaimman sydämeni toivon. Tuo luultu\nrikoksesihan ei ole muu kuin tottumattomuus maailman menoon\", sanoi hän\navosydämisesti.\n\nTuon puheen kuultuani heltyi niin sydämeni, että hyrähdin itkuun ja\nkiersin käsivarteni hänen kaulaansa. Aina selvemmästi käsitin kuinka\njalo ja puhdas sydän hänellä oli. Hän voi anteeksi antaa ja näki paljon\nsyvemmälle ihmissydämiin, ja tunsi maailmaa paremmin kuin minä; vieläpä\nhän toivoi minusta niin paljon.\n\nKyllä tiedän, että tuo tuntuu monen mielestä joutavalta, mutta olimmehan\nluonnon lapsia. Ei meillä ollut mitään ennakkolaskuja, ei mitään\njärkiperäisiä päätöksiä, ei mitään salaperäisen vaiti olemisen syitä;\nsydän oli vaan löytänyt sydämen ja niitä elähytti totinen, puhdas ja\nvilpitön rakkaus ja siinä oli kaikeksi kaikessa. Kun asiamme kerran niin\nolivat, oliko kumma, jos siinä ei kysytty neuvoa lihalta eikä vereltä,\neikä muilta ihmisiltä? Oliko kumma, jos vähäpätöisimmätkin asiat\nlapsellisella luottamuksella ja avosydämellisyydellä toisillemme\nilmoitimme, varsinkin semmoiset, joilla luulimme toisillemme surua\nsaattaneemme?\n\nTuo ensimmäinen elämämme haaksirikko ei vaikuttanut sen pahempaa, kuin\nettä me ensi sunnuntaina kuulutettiin avioliittoon.\n\nMutta nytkös konttimiehille työtä tuli, ei morsiameni, mutta minun\npuoleltani. Kymmeniäkin huutajia oli, jotka suurella pontevuudella\nkokivat hänelle päivän selkeästi toteen näyttää, kuinka hän muutaman\nvuoden päästä kerjää, suuret, paikatut miehen pieksu-lohmat jalassa,\nistuen takkakivellä ja anellen ruokaa. Semmoisiin ennustuksiin vastasi\nhän vaan sävyisästi:\n\n\"Se on minun asiani, eikä teidän. Vaikka kepillä kelkkaa perään\nlykkäisin, en sittenkään muuttaisi päätöstäni.\"\n\nKun tuommoiset tuumat tulivat minun kuulooni, herätti se minussa\nsemmoista oman arvoni tuntoa ja itseeni luottamista, että minä oikein\nkauhistuin niitä kuullessani. \"Minunko vaimoni kerjäisi? Ei niin kauvan\nkuin tämä käsi liikkuu\", sanoin minä kättäni ojentaen, ja melkeinpä\nolisin ollut valmis vaadittaissa vannomaan sen lisäksi.\n\nKaikki noiden kontinkantajain puuhat raukesivat kuin tuhka tuuleen, ja\najan jouduttua vihittiin meidät ja niin olimme nyt aviopari.\n\nNyt tulivat meille toisenlaiset puuhat, sillä astuihan tosi-elämä myös\neteemme, ikäänkuin jonkun himeän esiripun takaa. Se toi tullessaan yhä\nuusia kutsumisia ja velvollisuuksia. Elämän tarvetten monilukuinen ja\nkirjava sarja, jos kohta niukempikin, oli joka-aikaisena kuvastimena\nsilmiemme edessä ja niiden kehittämiseen ryhdyimme ilman pelotta ja\nvarmalla toivolla, ja niin mentiin päivästä toiseen.\n\nPalkolan Hannolla oli vielä vähän maanhintaa jäljellä. Näyttipä siltä\nkuin tuo peritty omaisuus olisi hänellä alituisena kiusauksen,\nturmeluksen ja synnin syynä. Tuolla viimeisellä omaisuudellansa osti hän\nyhtätoista korttelia korkean oriin, vastoin minun ja muiden kieltoa,\nvaikkei hänellä ollut maata senkään vertaa, että olisi jäärällekään\nsaanut heiniä. Sillä hän sitten hoijasi ja ajoi markkinoilta\nmarkkinoille ja kaupungista kaupunkiin, syöttäen sille mitä irti sai.\nHänelle oli sitä ostaessa uskoteltu, että orhin veli on keisarin\ntallissa, keisarin ajo- ja lempi-hevosena, ja siitä oli Hanno hyvin\nylpeä.\n\nJokainen ymmärtävä ihminen älysi miten siinä oli käypä ja kehotti häntä\noriinsa aikanansa myömään. Mutta Hanno ei ottanut niitä korviinsakaan;\nhän toivoi vaan sen avulla kauheasti rikastuvansa kilpa-juoksuissa\nvetoja voittamalla -- miksei semmoisella, jonka veli oli keisarin\ntallissa. Kahdesti hän ajoi sillä kilpaa veikan päältä, mutta\nkummassakin hän menetti, toisessa viisikolmatta ruplaa ja toisessa\nkaksikymmentä.\n\nKuten oli arveltu, niin kävikin. Ei ollut kulunut vielä täyteen\npuoltatoistakaan vuotta, ennenkuin ori oli syönyt Hannon varat, niin\nettei hänellä ollut maahan putoavaa. Siitä seurasi aivan pian, että ori\nlaihtui laihaksi kuin kaakinpuu ja Hannon täytyi se myödä melkein nahan\nhinnasta.\n\nNiin oli hänen rikastumisen yrityksensä taas rauvennut yhteen tyhjään\nkuin tiasen laulu. Hänellä ei ollut enään enempää omaisuutta kuin\ntaivaan linnulla, mutta hän ei vaan surrut. En ikänä ole huolettomampaa\nluonnetta nähnyt. Kävipä miten kävi, se oli hänestä ihan luonnollinen\nasia, jonka piti niin käydäkin, huonosti tai hyvästi, yhtä kaikki.\n\nHannon vaimokin oli jo niin perehtynyt noihin alinomaisiin tappioihin ja\ntavaran menetyksiin, ettei hänkään ollut niistä juuri millänsäkään. Hän\noli saanut semmoisen luottamuksen Hannoon, että tuskinpa hän olisi\nvaihtanut elämäänsä minkäänlaiseen muuhun; olipa niinkuin heidän\nluonteensa olisivat sulaneet yhdeksi luonteeksi.\n\nHanno olikin vaimollensa hyvin hellä ja hyvä; siinä vaimolle oli\nkylläksi, olipa muut asiat miten hyvänsä, semminkin kun Hanno oli jo\naikoja sitten laannut ryyppimästä.\n\nVaikka Hanno olikin tuommoinen hutuli, ei hän koskaan joutunut, asiain\npahimmillaankaan ollessa, semmoiseen pulaan, ettei hän voinut vaimolleen\nja lapsilleen toimittaa riittävää toimeentuloa. Tuosta kaikesta seurasi\nse, ettei vaimo ottanut korviinsakaan niitä juoruämmäin itkunsekaisia\nparjauksia, joita he kokivat hänelle kantaa, kuinka muka hänellä on\nkelvoton mies.\n\n\"Hanno on minun mieheni, ja kun me keskenämme sovimme, niin mitäpä\nteillä on meidän kanssamme tekemistä?\" sanoi hän tavallisesti\njuoruämmille, ja se auttoikin.\n\nKun noin oli loppunut kaikki, ryhtyi Hanno innolla kovaan työhön ja se\nkävikin laatuun noilla karhun voimilla, joita hänen leveissä\nhartioissaan ja vahvoissa jäntereissään piili.\n\nNiin, toisen huoneen nurkassa on vastahakoinen ihmisen olla. Sentähden\nrupesimme mekin kaikin voimin puuhaamaan mökkiä itsellemme kylän\ntakalistolle. Hanno oli niin perehtynyt meihin, että hän katsoi hyväksi\nrakentaa myös mökkinsä aivan likelle meitä; sillä tavoin tulimme\nTipakkalan likimmäisiksi naapureiksi.\n\nPian olivat kumminkin meidän mökkimme valmiit ja niin mentiin niihin\nasumaan. Ei parempaa naapuria saata koskaan olla kuin Hanno perheineen.\nNiin kauvan kun kummallakin jotain oli, ei ollut puutetta toisella tai\ntoisella perheellä; kävipä usein niinkin, että ainoa leipä pantiin\nkahtia.\n\nTulipa kerran kova katovuosi ja Hanno tuli niin kovaan hätään perheensä\nkanssa, ettei hänellä ollut mitään antamista nälkäisen perheensä suuhun,\neikä meilläkään ollut varaa heitä auttaa; olipa työtä omassakin\ntoimeentulossamme, vaikkei meillä isoa joukkoa ollut. Mutta Hanno ei\njoutunut nytkään pahaan hätään; hänen itsearvonsa tunto nousi vaan\nkorkeimmalleen.\n\nMinä satuin juuri silloin menemään Hannolle.\n\n\"Ruoka on loppunut perheeltäni; anna sinä heille niin kauvan, kuin\nsinulla piisaa, kyllä minä jo viikon päästä maksan\", sanoi hän minulle.\nSitten löi hän nyrkillään mökin seinään, niin että mökki tärisi ja\nsamassa hän huudahti kovalla äänellä: \"Köyhyys, köyhyys!\" ikäänkuin\nolisi tahtonut kurittaa tuota suomatonta ja ahnasta vierasta. Samassa\nhän otti kuokan ja lähti toiseen pitäjääseen, jossa hän oli kuullut\nolevan kuokkatyötä.\n\nEi kulunut paljon aikaa, ennenkuin Hanno jo lähetti kymmenen ruplaa\nvaimollensa ja silloin oli puute poissa. Niin paljon oli hän viikossa\nehtinyt ansaita, vaikkei suinkaan palkat olleet suuret.\n\nKun talvi tuli, jolloin muut makasivat nälillään ja työttöminä, rupesi\nHanno tekemään kyynärämittoja, jotka hän kiillotti hyvin kauniiksi, ja\nniitä teki hän matkahäkittäin; eipä olisi luullut niiden paljouden\nmihinkään mahtuvan, sillä tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut\nkyynärämitoilla mitattava. Niitä hän sitten veteli ympäri maakuntia ja\nkaupungeita. Ja vaikkei hän paljon kappaleella saanut, möi hän niitä\nkuitenkin niin paljon, että hän keräsi niillä melkoiset summat ja --\nköyhyys oli taas kaukana.\n\n\"Eikö totta, että minulla on hyvä mies?\" kysyi Hannon Liisa silloin\nmeiltä ja me myönsimme sen sydämestämme.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nOUTOJA UUTISIA.\n\n\nYht'äkkiä levisi nyt ympäri pitäjästä hirmuinen kauhu. Kolme veljestä,\ntoisesta pitäjäästä ja läänistäkin kotoisin, oli lyöttäynyt rosvoiksi ja\npian saivat he kokonaisten maakuntien ihmiset hämmästyksen ja pelon\nvaltaan. He olivat kovilla aseilla varustetut ja niin julkeat, että\npäiväsydännäkin paljastivat puti puhtaaksi syrjäisempiä taloja.\n\nTodistukseksi, kuinka rohkeita nuot olivat, olkoon sivumennen mainittuna\neräs heitä koskeva tapaus.\n\nEräänä kertana saatiin yksi heistä kiinni ja lähetettiin läänin\nvankilaan tuomiotansa odottamaan. Kun käräjät tulivat, tuotiin vanki\nsinne tutkittavaksi. Oli eräs iltapuhde, kun vanki seisoi valaistussa\nlakituvassa tutkinnon alla, kovasti raudoitettuna. Yht'äkkiä tulla\npöllähtivät toiset veljet sisään, löivät tuomarin pöytineen päivineen\nkumoon, täysilukuisen lautakunnan mullin mallin, sammuttivat valkeat,\nsieppasivat raudoitetun veljensä olallensa ja juoksivat hätäpikaa ulos.\nTuo kaikki oli vaan muutaman sekunnin työ ja ennenkuin käräjäväki\nennätti toipua hämmästyksestään, olivat he jo kiinnisaamattomissa.\nTuomari oli kauvan pyörryksissä asiakirjain ja kaatuneen pöydän seassa,\nparemmin kumminkin säikähdyksen kuin minkään vaaran tähden, sillä rosvot\nolivat häntä lyöneet vaan paljaalla kädellä.\n\nAamulla haettiin heitä nimismiehen johdolla ison miesjoukon kanssa,\nmutta turhaan; ainoastaan raudat löydettiin likimmäisestä metsästä.\n\nHeitä koetettiin sittemmin kaikella ahkeruudella saada kiinni, mutta se\nei onnistunut, vaikka he niin julkeasti ilmestyivät, minne ikänä\ntahtoivat. He olivat niin väkeviä ja notkeita, ettei kolmekaan\ntavallista miestä koukerrellut yhden heidän käsissänsä; jos heille tuli\ntarvis juosta, niin takaa-ajajille oli sama, vaikka juoksivat toisaalle\npäin; semmoisia juoksijoitakin olivat mokomat.\n\nOlipa heillä jotain jalompaakin tunnetta; sen osoittaa seuraava tapaus.\nMuudan köyhä vaimo kulki päivällä erään metsätaipaleen poikki. Yht'äkkiä\ntöytää metsästä kolme miestä esille ja ottaa hänet kiinni. Vaimo parka\nsäikähtää niin pahanpäiväiseksi, että vapisee kuin haavan lehti.\n\n\"Älä pelkää, akka, emme me sinulle mitään pahaa tee\", sanoo joku\nmiehistä.\n\nNyt he rupeavat kyselemään häneltä kylänsä kunkin talon rikkauksia,\nrahoja, hopeita ja muuta semmoista.\n\nVaikkei vaimo tiennyt ollenkaan heidän tarkoitustansa, oli hänellä\nkuitenkin vaistomainen vastahakoisuus tekemään minkäänlaista tiliä\nsemmoisista asioista.\n\n\"En minä mistään semmoisista tiedä, eikä minun ole pakko tietääkään\",\nsanoi hän heille vastaukseksi, vähin rohkaistuneena.\n\n\"No, emme me sinua siihen pakotakaan, koska sinulla on niin arka\nomatunto\", sanoivat he akalle.\n\nSitten he kyselivät vaimolta tarkkaan, mitä ihmisiä hän on, onko hänellä\nlapsia ja onko hän rikas vai köyhä. Kun vaimo oli heille selittänyt\nolevansa monen lapsen äiti ja köyhä vaimo, antoi yksi miehistä hänelle\nviisitoista ruplaa rahaa.\n\n\"Mutta ihmiset tietysti oudoksuvat, kun näkevät minulla näin paljon\nrahaa ja kysyvät, mistä olen tämän saanut; miten minä vastaan heille?\"\nsanoi vaimo, samassa kiitellen hyväntekijöitään.\n\n\"Sano siinä tapauksessa heille: tämän rahan antoivat minulle ne miehet,\njotka rikkailta ottavat ja köyhille antavat\", sanoi mies, ja sitten he\npäästivät hänet menemään.\n\nVaimo ei pyhässä yksinkertaisuudessaan ymmärtänyt tuota suoraa\nviittausta uusien tuttaviensa ammatista, mutta kun hän kylässä selitti,\nmitä hänelle taipaleella tapahtui, keksittiin kohta, että he ovat olleet\nnuot mainiot Vintturin veljekset.\n\nSemmoisia vieraita ne olivat, jotka nyt tahtoivat tehdä tuttavuutta\nmeidänkin pitäjään kanssa.\n\nOli erään järven rannalla vankka talo. Siinä oli monta nainutta veljestä\nja itse kullakin oli erityiset, mahdottomat vaatekasat, joita he olivat\ntoisiensa kilvalla aikojen kuluessa koonneet, niinkuin kansalla\nvanhuudesta on tapana ollut. Heillä oli kullakin erityiset vaateaitat,\njoiden orret notkuivat niiden päälle asettujen vaatetten painosta.\nPaitsi sitä, oli vielä kunkin aitassa iso kirstu, jossa säilytettiin\nkalleimmat kappaleet, hopeakalut ja silkit, sillä ajan mahti oli\nsemmoinen, että varakkaat perheet halusivat niitä omakseen saada;\nmainitun talon perheilläkin oli niitä melkoinen joukko.\n\nKun talon väki heräsi eräänä syysaamuna, käsitti heidät hirmuinen\nhämmästys. Aittojen ovet olivat kaikki seposten selällään, arkut ulkona\nsyrjäpielissä pirstaleina, halvimmat vaatteet siristeltynä sikin sokin\nja kaikki parhaat vaatteet sekä kalleudet kadonneet. Monen vuoden\nahkeruuden, hyörinöiden ja pyrintöjen tulokset olivat yhdellä iskulla\nkadonneet kuin tuhka tuuleen.\n\nEipä siis kummakaan, jos asianomaiset, hikensä ja vaivojensa hedelmät\nkadotettuansa, joutuivat hämille, eivätkä tienneet mitä oikeastaan tehdä\nja ajatella. Yksi perheen vaimokin, juostuansa aittaan ja nähtyänsä\nkaikki menneeksi, huudahti levitetyin käsin ja hajalla hapsin: \"On viety\ntuhannenkin paitaa, mutta on niitä vielä jäänytkin!\"\n\nKun oli toinnuttu suurimmasta hämmästyksestä, ruvettiin iskemään\nvarasten jälkiä. Pian huomattiin heidän menneen järvelle päin, sillä\nhalvimpia vaatemyttyjä olivat he heittäneet tien viereen, luultavasti\nsen vuoksi, kun eivät jaksaneet niitä kantaa. Rannalle tultua huomattiin\nerään venheen olevan poissa; se löydettiin toiselta puolen järveä ja sen\nteljoon oli kirjoitettu: \"Erkki Tuomen ei pidä pahastua, kyllä me\npalatessamme maksamme. -- Vintturit.\"\n\nSiitä keksittiin keitä nuot noin kohteliaat vieraat olivat olleet.\n\nTalo oli sydänmaalla, ainoasti vähän matkaa toisen pitäjään rajasta.\nKoska sielläkin oli vankka sydänmaan talo, voitiin päättää, että he\ntarkoittivat sinne. Sentähden koottiin toistakymmentä vahvaa miestä ja\nmentiin sinne vahtiin. Miehet olivat varustetut ampuma- ja muilla\naseilla sekä suurella -- suulla; itsekukin kertoi innokkaasti, kuinka\nhän muka ei pelkää Vinttureita, vaan koppaa heidät kiinni kuin pikku\nlapset. -- Vintturit olivatkin muuten tulleet jo niin pahoihin\nhallituksenkin kirjoihin, että heidät oli lupa ampua, jos ei heitä\nmuutoin kiinni saataisi.\n\nEnsimmäisenä vahtiyönä ei kuulunut mitään. Toisena olivat vahdit\nvartioimassa likellä talon aittoja olevassa lämpymässä saunassa. Kaikki\nolivat valveilla, mutta saunaan oli tullut myös yksi talon renki; hän\nnukkui heti ja kuorsasi kovasti.\n\nEipäs aikaakaan, kuin heti puolen yön jälkeen ilmestyi mies pihalle. Hän\nnuuski ja tarkasteli joka paikkaa; erittäinkin saunaa, jonka heti\nhuomasi lämpymäksi, tarkasteli hän monikertaan kaiholla. Tuo rengin\nkuorsaaminen varsinkin oli hänestä epäluulon alainen ja sitä hän kauvan\nkuunteli oikein korvaansa kallistellen. Kun hän tuli vakuutetuksi, että\nkuorsaaja todellakin nukkui, ulkousi hän saunasta, nousi aitan portaalle\nja puhalsi kimakkaaseen pilliin. Samassa ilmestyi kaksi miestä lisäksi\nja yks, kaks, oli aitan ovi auki; olisipa luullut heillä olleen aitan\noikean avaimen.\n\nYksi vahti oli koko ajan ladatulla pyssyllä tähdännyt heitä saunan\nakkunasta. Miehet keinottelivat nyt, että pyssymies ampuisi portaille\njäänyttä vahtia ja samassa, kun se tapahtuisi, töytäisi miesjoukko\naitan-ovelle, paiskaisi sen kiinni ja ottaisi aitan sisällä olijat\nkiinni.\n\nMutta tähtääjä vapisi kuin sarpa virrassa, eikä hän olisi osannut\naittaankaan, sitä vähemmän mieheen; eipä hän uskaltanut edes\nlaukaistakaan.\n\nTuiskuna lentelivät tavarat aitan yliakkunasta pihalle, kahden rotevan\nrosvon syytäminä, ja olipa vähällä, etteivät nuot rohkeat varkaat\npanneet taloa puti puhtaaksi niin ison miesjoukon silmien edessä, niin\nkauhean kammon olivat Vintturit ihmisiin levittäneet.\n\nVihdoin lähti rohkein vahti juoksemaan aittaa kohden ja hänestä\nrohkaistuneena kaksi muuta.\n\n\"Täälläkös te sen vietävät nyt olette?\" ärjäsi edellinen ja niin he\ntöytäsivät kohti.\n\nVaikka kolme rotevaa miestä juoksi aitanportaalla seisovaa rosvovahtia\nkohden, eipä hän paikaltakaan liikkunut, katsoi vain tyynesti vastaansa\nryntääviä miehiä. Mutta nyt töytäsi koko vahtijoukko saunasta ulos ja\nryntäsi aittaa kohden. Huomatessaan vihollisten suuren luvun, päräytti\nnyt vahti pillistään pahan, rämähtävän äänen ja samassa tuokiossa\ntöytäsivät aitassa olevat rosvot ulos. Sitten riensivät he hirmuista\nvauhtia metsään. Kiinni-ottajat lähtivät heidän jälkeensä huutaa\nhoilaten; tuntuipa nyt olevan rohkeutta, kun kerran päästiin hyvään\nalkuun. Eräs roteva takaa-ajaja hätyytti niin kiivaasti yhtä rosvoista,\nettä tämän täytyi heittää yhtä ja toista kalua ja tavaramyttyä\njälellensä, päästäksensä paremmin pakenemaan. Vihdoin sai takaa-ajaja\nrosvon kiinni ja molemmat kaatua muksahtivat ylenkappuraisiaan. Rosvo\nkerkesi ensiksi ylös ja samassa löi hän jollakin aseella vastustajaansa\nniin, ettei tämä kyennytkään enään taistelua jatkamaan. Niin pääsi sekin\nheittimiinsä ja toisilla ei ollut mitään kiinni-joutumisen vaaraa, sillä\nheillä ei ollut niin rotevaa hätyyttäjää ja niin he pääsivät taasen\npälkähästä, kuten monasti ennenkin.\n\nKiinni-ottajat melusivat ja ampuivat sitten koko yön talon seuduilla ja\naamun tultua korjasivat he jotenkin runsaan saaliin rosvojen jättämiä\ntavaroita, joita eivät nämät hädissään voineet mukaansa ottaa, muiden\nmuassa Tuomenkin talosta varastetun omaisuuden, pari pyssyä ja paljon\nmuuta varastettua tavaraa.\n\nKun rosvot saivat tuommoisen peräkyydin, luultiin yleiseen, että he\npakenivat pois mailta halmeilta, mutta kuinka sen asian laita oikein\noli, sen osoittavat tulevat tapaukset.\n\nVanhempiensa kuoleman jälkeen oli Tipakkalan Maija kokoillut kaikki\nsaatavansa lainoista pois, jonka tähden hänellä oli useampia tuhansia\nmarkkoja takanansa. Hän kartutti niitä kaikenlaisella pikku kaupalla, ja\neli säästäväisesti. Hän ei raskinut pitää piikaa, ei renkiä; ainoana\napuna ja kumppanina oli hänellä kahdentoista vuoden vanha poika, joka\noli mykkä; hänet oli Maija vaivaishoidolta huutanut vuotuista maksua\nvastaan. Tuota poikaraukkaa rakasti Maija kuin omaa lastansa ja osasi\nsormin selittää hänelle kaikki asiat.\n\nMuutamia vuorokausia viimeksi kerrotun tapauksen jälkeen ruvettiin\nmuutamana pimeänä syysyönä hirveästi ryskyttämään Tipakkalan ovea, jonka\nMaija aina tukevasti lukitsi salvoilla ja pöngillä. Maija säikähti ensin\npahanpäiväiseksi, vaan ei kuitenkaan kadottanut hetkeksikään sitä kylmää\nmaltillisuuttansa, jota hän aina osoitti. Hän hyppäsi kiiruusti\nvuoteeltansa ylös, otti kynttilään valkean, nykäsi pojankin ylös ja teki\nhänelle joitakuita viittauksia. Kun se oli tehty, töytäsi kolme hirveää\nmiestä sisään.\n\n\"Keitä te olette, jotka yösydännä tulette tuommoisella metelillä\nihmisten huoneeseen?\" sanoi Maija nuhtelevaisesti ja katsoi tulleita\nkiinteästi silmiin.\n\n\"Me olemme Vintturit ja nyt mahtanet oivaltaa, että tässä on puheena\nrahasi taikka henkesi\", ärjäisi yksi heistä ja ojensi murha-aseen Maijan\nmelkein paljasta rintaa kohden.\n\nMykkä-Saku, kun huomasi, että hänen emännällensä aiotaan jotain pahaa\ntehdä, töytti ja lyödä kopsi voroja miten ja millä vaan parhaiten taisi;\nmutta he eivät tehneet hänelle muuta kuin häätivät hänet pois\nsilmiltänsä. \"Oletteko te todellakin niin halpamielisiä ihmisiä, että\naiotte turvattomalle naiselle tehdä pahaa?\" sanoi Maija toinnuttuaan ja\nkatsoi heitä yhä kiinteästi silmiin.\n\n\"Emme me sinulle pahaa tee, kun vaan sanot, missä rahasi ovat, mutta tee\nse pian, sillä aika on tärkki\", sanoi joku rosvoista.\n\nSillä välin oli mykkä poika käähminyt itselleen puupuntarin, jolla hän\nkoki voimiensa takaa kolhia yhtä Vintturia, älähdellen ja molisten,\nniinkuin mykkien on tapa.\n\n\"Tuo poika, sen vietävä, tulee meille kiusaksi; hänet täytyy nipistää\nkiinni siksi aikaa, kun me saamme aarteet käsiimme\", sanoi kolhittu\nrosvo, tapaillen samassa poikaa kiinni, joka hyppeli kuin papu rummun\npohjalla.\n\n\"Antakaa hänen olla; mitäpä hän voipi noin vahvoille, aseilla\nvarustetuille miehille, näettehän lapsen lapseksi, ja minä hänet kyllä\npian saan asettumaan\", sanoi Maija ja alkoi samassa tehdä merkkejä ja\nviittauksia, joista poika rauhottui, katsellen surumielisesti Maijaa\nsilmiin ja väliin silmäillen outoja vieraita viha- ja uhkamielisesti.\nRosvot heittivät nyt pojan rauhaan.\n\n\"Sinä viivytät vaan meitä! Sano pian missä rahasi ovat taikka! -- --\nVintturit eivät heitä työtään keskeneräiseksi\", sanoi yksi heistä ja\nhäristeli taas aseellaan Maijaa.\n\n\"Rahani ovat kellarissa täällä tuvan alla\", sanoi Maija\nkylmäkiskoisesti.\n\n\"Mutta jos sinä valehtelet\", sanoi yksi rosvo.\n\n\"Minä en valehtele\", vakuutti Maija.\n\n\"Missä paikassa ne siellä ovat?\"\n\n\"Perässä kellaria on lattiassa iso laakakivi, sen alla ovat rahavähäni\",\nselitti Maija vakavasti.\n\n\"Kaksi miestä kellariin, yksi jääpi lattialle vartioimaan. Pianpa sitten\nnähdään oletko puhunut totta, ja jos huomaamme sinut valehtelijaksi,\nniin silloin -- --\" uhkaili yksi heistä.\n\n\"Eipä kivi nouse kahdelta mieheltä; onpa ollut työtä neljällekin sitä\nliikutellessa, vaikka vahvojakin ovat olleet\", selitti Maija yhtä\nkylmäverisenä, kuin jos hän olisi ollut tavallisissa askareissansa.\n\nRosvopäällikkö katsoi Maijaa kiinteästi silmiin; tämä pysyi vakavana ja\nlevollisena, hän ei vilpistellyt.\n\n\"Koetetaanpa\", sanoi päällikkö, ottaen lakkaristaan kynttilän pään,\njohon hän pisti valkean. Sitten avasi hän kellarin luukun ja kaksi\nheistä laskeusi kellariin.\n\nTodellakin oli kellarin perässä semmoinen iso laakakivi, kuten Maija oli\nsanonut. Säästävät ja varovat Tipakkalan vanhukset olivat pitäneet sen\nalla olevaa koloa kassakirstunansa ja siellä ei käyty monasti. Silloin\nkun siellä käytiin, oli talonväen apuna vissit, uskotut miehet, jotka\neivät sitä kenellekään ilmoittaneet.\n\nKellariin menijät koettivat kaikin voimin nostaa kiveä, mutta eipä se\nvaan noussut, vaikka vahvojakin olivat; itsepintainen oli kallion\nlohkare.\n\nNyt he kutsuivat vahdissa olevan kumppaninsa kiireesti avuksensa, mutta\nMaijan kasvot olivat niin viekkaassa hymyssä.\n\nKutsuttu totteli ja laskeusi kellariin; kaikki aseetkin jäivät\nlattialle, sillä ei yksikään heistä ottanut niitä mukaansa kellariin.\n\nTuota oli Maija juuri odottanutkin, tuota tarkoittanut, ja samassa\ntuokiossa kun viimeinen mies laskeusi kellariin, paiskasi hän luukun\nkiinni. -- Tarkoitus oli kypsynyt päätökseksi, päätös teoksi. Luukku oli\nvarustettu vankoilla rautasaranoilla ja haalla ja heti kun hän paiskasi\nluukun kiinni, löi hän haan säppiin.\n\nTuon tepposen huomattuaan, rynnistivät rosvot miehissä luukkua vasten,\nmutta eivätpä heltineet honkaiset lankut eivätkä ratkenneet rautaiset\nraksit. Kun ei se auttanut, rupesivat he rukoilemaan, luvaten jättää\nTipakkalan asukkaat rauhaan, vieläpä maksaakin melkoisen summan, kun\nvaan pääsisivät tästä pälkähästä. Sitten rupesivat he uhkaamaan, aikoen\nheti ottaa hengen, kun he vaan täältä pääsevät, jonka he muka kyllä\nvoisivat tehdä, jos ei heitä hyvällä päästettäisi. -- Turha sekin;\nkaikille oli nyt Maija kuuro, mutta mykkä-Sakun silmät loistivat niin\nkirkkaasti.\n\nMaija teki Sakulle muutamia viittauksia, joita totellen tämä hyppäsi\nheti kaksin käsin pitämään luukun hakaa kiinni, joka rosvojen\njyskytyksestä oli ruvennut liikkumaan ja sälähtelemään. Hätäpikaa pisti\nMaija sitten vaatteita päälleen ja syöksi ulos yön pimeyteen.\n\nPiukka-Jaakko sattui saman yön illalla tulemaan meille ja jäi yöksi.\nIllalla oli puhe Vinttureista ja hän puhui oikein innoissaan, kuinka\nkehnoja miehiä nuot Vintturin kiinnitavoittelijat olivat; jos hän olisi\nollut paikalla, olisi hän ottanut muka heidät kiinni yhtä helposti kuin\nkissa hiiren.\n\nOlimme kaikin makeasti nukkumassa, kun ovea hätäisesti kolkutettiin;\nminä hyppäsin avaamaan. Tipakkalan Maija ja Hanno astuivat huoneesen.\n\n\"Tipakkalan kellarissa ovat Vintturit saarroksissa\", sanoi Hanno. \"Joudu\nveikkonen meidän kanssamme heidän kimppuunsa ja pian!\"\n\nUnen horroksissa ollessani, tuntui tuo uutinen mielestäni jotenkin\nkalsealta. Velvollisuus vaati, mutta nuot vaaralliset, aseilla\nvarustetut pahantekijät kammottivat minua. Kuitenkin puin kerkiämiseen\nja töytäsin Piukka-Jaakonkin hereille, samassa lyhyesti selittäen\nhänelle, että nyt hänellä on hyvä tilaisuus ottaa Vintturit kiinni.\nHänkin hyppäsi heti ylös ja puki kiireesti päälleen, mutta illallista\nrohkeutta ja uljuutta ei hänellä näyttänytkään olevan.\n\nKun olimme kaikin valmistuneet, lähdimme hiipimään Tipakkalaa kohden.\nSiellä Saku yksin käsin koetti pitää säppiä kiinni, samassa kauheasti\nmolisten. Valkea paloi tuvassa talikynttilässä ja valaisi himmeästi\nvaarallista asemaa.\n\nHuomatessaan meidän tulomme, hyppäsi Saku hengästyneenä hakaa pitämästä,\nja minä rupesin hänen virkaansa.\n\n\"Olkaapas vaan siellä ihmisittäin, turha kumminkin on rynnäkkönne; sillä\nsaattepa olla vakuutettuina, että nyt joudutte koreasti kiikkiin.\nTäytyypä teidän tulla sieltä yksitellen ylös, kun minä avaan kellarin\nluukun, ja sen parempi teille, kuta siivommasti itsenne käytätte.\n\n\"Ho, hoo! vai Vinttureita meillä nyt on kunnia kiinni panna ja tuon\nsievän tehtävän on meille toimittanut tään talon uljas tyttö, salvaten\nensin linnut häkkiin\", puhua leuhotteli Hanno, ikäänkuin olisi ollut\nvaan joku rotan pyydys koettavana.\n\nKylmä viima tuntui käyvän selkäpiini lävitse, se täytyy tunnustaa; ja\nSaku katseli suurella tarkkuudella mitä tekeillä oli.\n\nKuullessaan Hannon huolettoman komennon, heittäysivät rosvot niin\nhiljaisiksi, ettei kellarista kuulunut hiiskausta. Hanno hankki nyt\navaamaan kellarin luukkua ja oli niin tyyneen ja levollisen näköinen\nkuin olisi mennyt pitopöytään.\n\n\"Nyt minä avaan luukun, koreasti vaan nyt yksi kerrallansa ylös!\"\nkomensi Hanno, avaten luukun.\n\nSamassa tuokiossa törmäsivät kaikki kolme rosvoa ylös lattialle. Hanno\ntarttui heti kiinni suurimpaan heistä ja hirmuinen temmellys alkoi.\nPiukka-Jaakko seisoi oven kohdalla lattialla. Päästäksensä ulos, töytäsi\nyksi rosvoista häntä pois tieltään semmoisella voimalla, että Jaakko\nlensi lattialle selällensä, meni tuperruksiin, eikä päässyt paikalta\nliikahtamaan. Nyt olisi luullut rosvon pääsevän pakoon, mutta eipä toki.\nSamassa silmänräpäyksessä kun Piukka-Jaakko lensi nurin, nakkausi Maija\nrosvon jalkoihin, tarttui näihin kiinni, eikä heittänyt irti, vaikka\nvoro kuinkakin olisi riuhtonut ja ponnistellut. Vihdoin kaatui rosvo\nkumoon.\n\nTuo kaikki tapahtui niin äkkiä, etten minä kerinnyt tekemään mitään\nkenenkään avuksi: olinpa muka vielä vartioivinani kolmatta rosvoa, ettei\nhän pääsisi karkuun.\n\nSaku, kun näki missä pöläkässä hänen emäntänsä oli, sieppasi taas\npuupuntarinsa ja lyödä vänttäsi sillä rosvoa polvisilmään sillä\nseurauksella, että se tuli hermottomaksi kuin lankavyhti. Samassa pääsi\nvahtimani rosvo töytäämään ulos ja olipa se melkein mieleeni, sillä enpä\nuskaltanut häneen käsiksi käydä, vaikka kyllä suurella suullani estin\nhäntä toisille avuksi menemästä, uhaten hänet ampua kädessäni olevalla\nladatulla pyssyllä.\n\nNyt minäkin jouduin avuksi Maija-paralle, joka vieläkin taisteli\ntoisjalkaisen rosvon kanssa. Pian saimme hänet lannistumaan ja\nköytetyksi varalla olevilla nuorilla.\n\nSillävälin oli Hanno rosvonsa kanssa taistelonsa taistellut. Juuri kun\nme olimme toisen saaneet kytketyksi, makasi tämä Hannon alla selällänsä,\nvoimatta liikuttaa mitään paikkaa, sillä Hanno oli hänet niin\nväsyttänyt.\n\n\"Kas, niin! Sanoinhan minä sen. Joko nyt ymmärrät olla rauhassa? Kätesi\nvaan nyt kauniisti tänne, että niihin saisit hamppukintaat ensihätiin,\nkukaties päivällä saat sitten paremmatkin\", puheli Hanno saaliillensa,\nsamassa vääntäen hänen käsiänsä esille. -- Pian oli hänkin köytetty.\n\n\"Luulitteko rahani kiven alla olleen? Petyittepä kerran! Tuolla ne\nkamarissa pienessä seinäkaapissa ovat\", puhkesi Maija nyt ilosta\npuhumaan.\n\n\"Annappas katselen sinua, veli kulta, tarkemmasti!\" tokaisi nyt Hanno.\n\"Ahaa! oletpa sama veinari, joka minua salvokselta kerran varkaaksi\nhaukuit, mutta itseppä olet iso varas, oikein Vintturi, mutta kyllä minä\nsinun opetan kunniallisia ja rehellisiä ihmisiä varkaaksi haukkumaan.\"\n\nPiukka-Jaakko ei tohtinut hievahtaa, sitten kun hän pökerryksistä\nselvisi, mutta päivällä oli hän mies puhumaan kylässä, kuinka hän\nviime-yönä otti kiinni Tipakkalassa kaksi Vintturia!\n\nKun päivä tuli, vietiin rosvot nimismiehelle, joka heidät pani niin\nkovasti rautoihin, kuin vaan voi.\n\nHeidän kiinnipanemisestaan oli luvattu palkinnoksi viisikymmentä ruplaa\npäästä, mutta kun nyt saatiin kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä,\nannettiin vielä päälliseksi kiinnipanijoille kunniamerkki; nämät\npalkinnot tulivat Hannolle ja Maijalle. Kun sitten Hannolle esiteltiin,\nkumman hän mieluummin ottaisi, rahatko tahi kunniamerkin, sanoi hän:\n\"Mitä minä rahalla teen, se menee pian, mutta kunniamerkki pysyy aina;\nottakoon Maija rahat.\"\n\nNiin sai Hanno kunniamerkin ja Maija rahat, mutta Maija sanoi: \"Saku ne\nparemmin on ansainnut kuin minä, ja hän ne paremmin tarvitseekin. Minä\npanen ne pankkiin kasvamaan hänelle vanhanpäivän varaksi, sillä niin\nkauvan kuin hän apua tarvitsee nuoruudessaan, saapi hän sitä minulta.\"\n\nMitä Maija sanoi, pitikin hän uskollisesti.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nUUSIA TUTTAVIA.\n\n\nSe oli se vanha hyvä aika, jolloin ei tietty mitään mistään\nkirjallisuudesta, ei mistään velvollisuuksista eikä oikeuksista.\nAnnettiin vaan kun anottiin, otettiin jos annettiin, toteltiin kun\nkäskettiin, kuunneltiin kun toruttiin, vavistiin kun uhattiin,\nkärsittiin kun kolhittiin ja suurilla kulungeilla suomennutettiin\nruotsiksi saadut asiakirjat; kerrassaan: oltiin niinkuin pidettiin.\nSemmoista se oli vanha hyvä aika. Tosi kyllä, että ihmisien sydämissä\nsyvällä asui jonkunmoinen salainen, surumielinen tunne omasta\nolemisestaan sekä asiain oikeasta olemisesta, mutta mikä tuo tunne\noikeastaan oli, sitä ei tietty; se kaipasi selitystä, tarvitsi\nkirkastamista.\n\nSe oli kuitenkin aika, jolloin suomalaisia sanomalehtiä ja muuta\nkirjallisuutta alkoi ilmestyä, ensin niukemmalta, sitten viljemmalta ja\nne hehkuivat niin lämmintä rakkautta kansaa kohtaan. Pian ilmestyi\npaljon ihmisiä, jotka tuossa uudessa valonkoitossa luulivat löytävänsä\nselitystä hämärille tunteillensa ja he rupesivat oikein ahmimalla niitä\nsekä lukemaan, että myöskin tutkimaan. Pidettiinpä tuota ilmiötä oikein\nihmeenä ja kirjoituksia pidettiin niin viisaina ja valaisevina, että\nniissä oleville perustus-sanoille ja lauseille annettiin lukeissa\nomituinen, ponteva korko, joten lukeminen sai ikäänkuin mieleen ja\npäähän iskevän voiman. Sen valossa rupesi kansa vähitellen tuntemaan,\nettä hekin ovat ihmisiä.\n\nKului aikoja vähäisen. Minäkin vartuin niin paljon, että rupesin\nsanomalehtiin kirjoittelemaan. Ensimmäinen kirjoitukseni oli: mihinkä\novat joutuneet tilatut sanomalehteni, joita en välisti saanut pariin\nkuukauteen. Eräänkin kerran löysin niitä toisesta pitäjäästä ison pakan,\njotka olivat sinne joutuneet sen vuoksi, kun niihin ei oltu kirjoitettu\npaikkakunnan nimeä; samasta syystä ei niitä voitu sieltäkään lähettää\noikeaan paikkaansa.\n\nMutta voi herranen aika! siitäkös minä apemarjat sain. Arvoisa\npostimestari sydäntyi tuosta niin, etten minä ollut ainoastaan yksi\nroisto, konna, rakkari, lurjus, kanalja ja tyhmeliini; tuommoisia\nkunnianimiä tuiskui päälleni kuin rakeita myrskyssä siinä pitkässä\nkirjoituksessa, jonka hän samassa sanomalehdessä viskasi silmilleni. Se\noli herra postimestarin mielestä hirmuinen rikos, kun minä, joka olin\nvaan talonpoika, rohkenin tulla muistuttamaan häntä velvollisuuksiensa\ntäyttämisestä.\n\nTuo pani minun miettimään että jos antaa asian olla semmoisenaan, niin\nasia ei parane vähintäkään ja kuitenkin oli minulla halu lukea kaikki\ntilatut sanomalehteni. Vihdoin tulin minä siihen päätökseen, että paras\non vastata tuohon herra postimestarin kirjoitettuun parjaukseen. Minä\nkokoilin kaikki todistuskappaleet ja sitovat syyt hänen\nleväperäisyyteensä virkansa toimissa ja niiden nojalla kirjoitin minä\nvastauksen ja lähetin sen sanomalehden toimitukselle, joka sen kohta\njulkaisi.\n\nSepä viimein auttoi kun auttoikin. Sanomalehdet rupesivat tulemaan\nsäännöllisesti, mutta ensimmältä osoitti postimestari siten äkäänsä,\nettä hän kauvan aikaa kirjoitti musteella ympäri sanomalehtien reunoja\nsuurilla latinaisilla kirjaimilla sekä minun että paikkakuntani nimet,\nmutta mitäpä siitä, tulivathan ne kuitenkin. Muutoin ei ollut\npostimestarilla enään mitään sanomista julkisuudessa ja kiista raukesi\nsiihen.\n\nTuo ensimmäinen sanomalehti-kiistani herätti heti huomiota. Herra\npostimestari ei ollut ainoastaan minua kohtaan leväperäinen ja äkimys,\nvaan koko hänen piirinsä valitti samaa ja kaikki valittajat voittivat\noikeutensa minun kanssani yhtenä ja se voitto tuntui mielestämme\nsuurelta.\n\nKun siitä näytti olevan hyötyä, ei ainoastaan itselleni, vaan myöskin\nmuille, jatkoin minä edelleenkin kirjoittelemisiani. Missä vaan salassa\nhiipivä epäkohta ilmestyi, koetin sitä voimieni mukaan saada korjatuksi\nsiten, että koetin saada sen julkisuuden valoon. Usein sain siitä\nhirveätä vihaa osakseni, mutta mikäs auttoi, minä kirjoittelin kuitenkin\nuudestaan.\n\nSiihen aikaan oli jo ruvettu pitämään huolta kansan aineellisestakin\ntoimeentulosta. Maanviljelyskouluja oli jo maassamme useampia ja niihin\noli tullut oppivaisia sieltä ja täältä; ensimmäiset oppilaat olivat jo\noppikurssinsa läpikäyneet.\n\nEräänä kertana sain minä vastaanottaa näin kuuluvan kirjeen:\n\n     Tuntematon tuttavani!\n\n     Ihminen kokee tässä matoisessa maailmassa pyrkiä ja rehkiä\n     eteenpäin. Hän panee alttiiksi kaikki; hän pinnistää neronsa ja\n     tarmonsa, ponnistaa kaikki voimansa, saavuttaaksensa onnea. Mutta\n     hänellä on aina edessään tuo epävakainen ratas, jossa on niin\n     monta astinta ja vaan yksi onnen astin. Sen päälle pyrkii\n     ihminen. Hän luulee usein sen löytäneensäkin ja iloitsee, mutta\n     voi! Silloin pyörähtää se ja kaikki pyrinnöt ovat rauenneet\n     siihen, ja epätoivon meren kauhea syvyys ammottaa taas edessä;\n     tuota olen minä jo useasti saanut kokea.\n\n     Tämä taitaa olla uhkarohkea pyyntö, mutta minä niin mielelläni\n     haluaisin puhutella teitä suusta suuhun ja tutustua kanssanne\n     persoonallisesti. Jos myönnytte pyyntööni, niin antakaa vastaus.\n\n     Kunnioituksella\n\n     _Heikki Laarila_.\n\nMinä oikein tyhmistyin tuon kirjeen luettuani. Kuka on tuo Heikki\nLaarila ja miksi hän minulle tuommoista kirjoittaa? Ettei hän ollut\naivan oppimaton, huomasin kohta käsialasta ja kirjeen kokoonpanosta,\nmutta mikä hän muutoin oli? Vihdoin tulin siihen päätökseen, että hän\nmahtoi olla joku elämän kovuuden alle sortunut vanha mies, joka kenties\non aikoinaan jotakin oppia käynyt, mutta joka on elämässään kohdannut\nvaan pelkkää vastoinkäymistä.\n\nMinä kirjoitin hänelle niin sydämellisen kirjeen kuin suinkin voin,\nsillä tunsinpa itseni velvoitetuksi ottamaan osaa hänen kovasta\nonnestansa. -- Tietysti lupasin minä hänelle vaikka kuinka paljon\nsuullista keskustelua ja persoonallista tutustumista kanssani.\n\nMuutamia viikkoja oli kulunut tuosta tapauksesta. Minä olin kirkolla,\nsillä oli pyhä. Kun minä seisoin kirkkotarhassa erilläni muista, asteli\nluokseni roteva, nuori, tuntematon mies ja nainen; nähtävästi olivat he\nparikunta. \"Saanko minä kysyä kuka te olette?\" sanoi mies ja asteli\nujosti minua kohden.\n\n\"Nimeni on Sakeus Pyöriä, jos se teitä miellyttää\", sanoin hänelle\nvastaukseksi vähän kylmästi.\n\n\"Me emme ole erehtyneet\", sanoi mies, läheten arvokkailla mutta hitailla\naskelilla minua tervehtimään; sen tehtyä tuli nainen ja teki samoin.\n\n\"Minä en suinkaan tunne vieraita\", sanoin vähän häpeissäni kylmän\nvastaukseni vuoksi.\n\n\"Heikki Laarila, maanviljelys-opiston läpi käynyt, ja vaimoni\", esitteli\nvieras reippaasti.\n\nMinä säpsähdin. Edessäni seisoi nyt se mies, joka tuon kirjeen oli\nkirjoittanut. Hän oli pitkänsolakka, säännöllisellä ja täyteläisellä\nruumiinrakennuksella varustettu, vähän mustaveriseltä vivahtava, mutta\ntuo vivahdus oli niin sopusoinnussa hänen säännöllisten kasvoinsa\njuonnetten kanssa, että se pikemmin kaunisti kuin rumensi häntä. Hänellä\noli viheriäinen panta lakissa ja ylihuulella oli jo hyväsestään viiksien\nalkua.\n\nLuonnollistahan oli, että minä toivotin heitä tervetulleiksi ja kutsuin\nmatalaan majaani vieraiksi. Kun sinne oli tultu ja syöty puolista,\nrupesimme haastelemaan.\n\n\"Vai maanviljelyskoulun läpi käynyt! Mitä aiotte nyt ottaa toimeksenne?\"\nalotin minä.\n\n\"Aion hakea jotain virkaa\", sanoi Laarila.\n\n\"No, mutta eikö maanviljelyskoulujen tarkoitus ole kasvattaa kelvollisia\nmaanviljeliöitä ja sen kautta korottaa maanviljelystä?\" muistutin minä.\n\n\"Ettäkö minä tekisin työtä? tuota --\" sanoi vieraani hämillään.\n\n\"En minä suorastaan tarkoittanut joka-aikaista maan työtä, mutta\nsemmoista työtä ja tointa, jonka kautta maanviljelys kohoaisi; olisiko\nse väärin?\"\n\n\"Eihän toki! kuinka se sopisi Laarilalle, että hän tekisi työtä? Hänhän\non koulun käynyt\", sanoi Laarilan vaimo hämmästyksissään.\n\n\"Työntekijöitä on paljon, mutta koulunkäyneitä vähän\", -- sanoi Laarila,\nikäänkuin ei hän olisi tahtonut ollenkaan anteeksi antaa tuota\najattelematonta lausettani.\n\n\"Mitä virkaa aiotte hakea?\" kysyin häneltä, kääntääkseni puhettamme\nheille mieluisemmalle tolalle.\n\n\"Vaikkapa vaan aluksi nimismiehen.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Kukapaties voudin -- tuota.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Sitten -- tuota -- mikä se olikaan -- sitten kenties tullipäällikön\nvirkaa jossain kaupungissa ja sitten -- herra ties mitä\", selitti\nLaarila hajanaisesti.\n\n\"Oletteko jo koettanut hakea jotain virkaa?\" kysyin häneltä.\n\n\"Olen useat kerrat, mutta aina se on mennyt turhaan, sillä he eivät\ntunne minua\", sanoi Laarila vakaisesti.\n\n\"Siinähän se on koko juttu: he eivät tunne Laarilaa ja siinä vika on. He\neivät tunne eivätkä tiedä, mikä kyky Laarilalla on, ja kuinka oppinut\nhän on\", selitti vaimo.\n\n\"Me olemme aikoneet muuttaa pois kotipaikaltamme\", sanoi Laarila,\nkääntäen puhetta toisaalle, niinkuin minä luulin.\n\n\"Eikö teillä ole kotia?\" kysyin minä.\n\n\"Onhan meillä koti, mutta meitä on monta veljestä ja he vaativat\nminunkin tekemään talonpojan työtä, mutta kuinkas se sopii minunlaiselle\nmiehelle?\" selitti Laarila.\n\n\"Niinhän se on: hekään eivät tunne Laarilan kykyä eivätkä tiedä kuinka\noppinut hän on, ja siinä on vika\", ehätti vaimo säestämään.\n\n\"Eikä koko paikkakuntakaan tunne minua -- tuota -- ja sentähden muutamme\npois, sillä herra ties mitä muualla tulee\", pitkitti Laarila.\n\n\"Me muutamme pois kiittämättömästä paikkakunnasta sinne, jossa paremmin\nhuomataan, kuinka suuri kyky Laarilalla on ja kuinka oppinut hän on. Ja\nkuhun sinä, rakas Laarila, menet, sinne minäkin tahdon mennä\", puhkesi\nvaimo puhumaan.\n\n\"Olen aikonut muuttaa tähän teidän paikkakuntaanne, sillä herra ties,\njos täällä jotakin tulisi, koska olen kuullut ruvettavan tätä\nnimismiespiiriä jakamaan kahtia -- tuota --\" jatkoi Laarila.\n\n\"Kun he vaan kerran käsittävät, kuinka suuri kyky sinulla on, niin ei\nole epäilemistäkään, ei vähintäkään, rakas Laarila\", säesti vaimo yhä.\n\n\"Mutta epävakainen on tähän asti ollut onnen ratas -- ottia\", sanoi\nLaarila melkein surullisesti, tekeytyen samassa hyvin alakuloiseksi\nikäänkuin hän olisi jo hyvin paljon kärsinyt tämän maailman vääryyksiä.\n\nMinä huomasin, ettei heidän mielipiteitänsä muuta mikään. Sentähden\ntoivotin minä heidät tervetulleiksi meidän paikkakuntaan ja onnittelin\nviran saamisessa. Se teki hyvän vaikutuksen heihin molempiin; he tulivat\noikein iloisiksi, ja tuntuipa siltä kuin tuo epävakainen onnen ratas\nolisi jo heille kääntänyt parempaa puoltansa.\n\nKun olimme päässeet tuosta yleisestä asiasta, rupesimme parittain\nhaastelemaan, vaimoni Laarilan vaimon ja minä itse Laarilan kanssa.\n\n\"Mistä te tiesitte minun maailmassakaan olevan, kun minulle\nkirjoititte?\" kysyin häneltä.\n\n\"Sanomalehdistä olen sen havainnut\", vastasi hän.\n\n\"Mutta mitä tarkoititte tällä yhtymisellämme?\"\n\n\"Tarkoitus on selvä. Minä ajattelin: kun te olette niin hyvä\nsanomalehtiin kirjoittamaan, niin herra ties mitä siitä tulee -- tuota\n-- tuo nimismiehen virka -- --\"\n\nMinä koetin selittää, että olen peräti voimaton siihen suuntaan\nvaikuttamaan, mutta että kyllä asia saattaa saada hyvän lopun. Sitten\npuhelimme niitä näitä.\n\nPuheemme seasta kuulin vaimojen keskusteluista vain vähäisen.\n\n\"Miksikä Laarila pitää viheriäistä pantaa lakissaan?\" kuulin vaimoni\nkysyvän.\n\n\"Semmoisiahan ne pitävät kaikki parhaat maanviljelyskoulun läpi käyneet,\nja siitähän ei ole pitkä matka punaiseen pantaankaan; nimismiehillähän\non punainen panta lakissa, näette\", selitti Laarilan vaimo nauraen,\nsamassa pukaten vaimoani köykistetyllä kalvosellaan.\n\nKun olimme kylläksemme haastelleet sitä ja tätä, lähtivät vieraat pois.\n\nMinä en ollut voida laata kummastelemasta tuota omituista ilmiötä.\nMaanviljelyskoulut olivat todellakin laitetut sitä varten, että\nmaanviljelys niiden kautta vaurastuisi. Mutta Laarila uneksi\nnimismiehen, kruununvoudin, tullipäällikön ja tiesi mitä kaikkia\nvirkoja; kukapaties viimeiseltä kuvernöörin virkaa!\n\nMonta aikaa ei viipynytkään, ennenkuin Laarila oli kiluineen kaluineen,\nvaimoineen päivineen meidän pitäjäässä asumassa.\n\nNimismiehen piiri jaettiin todellakin kahtia, sillä kauvan oli jo tuo\nlavea piiri tuntunut hankalalta. Laarila haki sitä virkaa, vaan ei\nsaanut niinkuin arvattavakin oli. Hän oli pyytänyt kirkkoherraakin\npuoltamaan itseänsä, mutta kirkkoherra ei siihen ryhtynyt.\n\n\"Kaikkia tuo Laarilakin haaveksii -- nimismieheksi! Mitä hän on oppinut?\nEi mitään muuta kuin että osaa syödä talonpoikaista ruokaa\nherrasaseilla\", sanoi kirkkoherra sen johdosta jollekin.\n\nTuon oli Laarila saanut kuulla joltakin kielten kantajalta ja siitä\nvihastui hän kovin; pitipä hän tuon uuden onnettomuutensa suorastaan\nkirkkoherran syynä.\n\nJoku aika tuon tapauksen jälkeen satuin minä menemään Laarilan\nmajapaikkaan, joka oli muutamasta talosta vuokrattu kamari. Syvin\nalakuloisuus oli heti nähtävänä Laarilassa ja hänen vaimossaan. Synkkinä\nistuivat he, eikä heillä ollut suuhun tulevaa sanaa kuivan tervehdyksen\njälkeen. Minä en tiennyt mitään heidän vastoinkäymisestään, sentähden\nminua kummastutti heidän käytöksensä.\n\n\"Epävakainen on onnen ratas\", virkahti viimein Laarila surumielisesti.\n\n\"Mitä? Mikä nyt on tapahtunut?\" kysyin hätäisesti.\n\n\"Tuo virka -- tuota -- --.\"\n\n\"Nimismiehen, vai?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ettekö ole saanut sitä?\" arvelin.\n\n\"En\", sanoi Laarila kuivasti.\n\n\"Kaikki minua vihaavat -- tuota\", sanoi hän tuskallisen pitkän\nvaiti-olemisen perästä.\n\n\"Se tulee siitä, etteivät he tunne, kuinka suuri kyky sinulla on\",\npuhkesi vaimo sanomaan.\n\n\"Herranen aika! ei suinkaan; minäkään en tunne teitä vihaavani\", sanoin\nhämmästyksissäni.\n\n\"Ei, -- te olettekin ainoa, johon voin luottaa. -- Ettekö rupeaisi minua\nauttamaan? tuota --.\"\n\n\"Mitenkä?\"\n\n\"Toimittamalla minulle kirjoitustyötä.\"\n\n\"Siihen Laarilalla onkin erinomainen kyky ja kun he kerran tulevat\ntuntemaan, kuinka oppinut hän on, niin he tulevat suuressa määrässä\nkäyttämään hänen kykyänsä hyväksensä\", puheli vaimo melkein hyvillänsä.\n\nKoko tuon juron keskustelun ajan olivat he olleet samassa synkässä ja\nepätoivon näköisessä asemassa, kääntämättä edes päätään sinne taikka\ntänne. Minä lupasin laittaa hänelle kirjoitustyötä niin paljon kuin voin\nja vaimonsa viimeinen puhe ja lupaukseni saivat Laarilankin\nvirkistymään; tulipa hän taas oikein iloiseksi.\n\nHän oli kotoa lähteissään myönyt kilunsa kalunsa, maansa mantonsa, ja\nniillä saaduilla vähillä varoillansa elää kituuttelivat he, eikä\nkumpikaan heistä tehnyt minkäänlaista työtä, ei rikkaa ristiin,\nristissä käsin he odottivat vaan, milloin Laarilan suuri kyky tulisi\nhuomatuksi, jolloin onnen epävakainen ratas viimeinkin muljauttaisi\njonkun tuottavan viran heidän syliinsä.\n\nKaiken tuon tähden vallitsi jokapäiväisen elämän välttämättömienkin\ntarvetten puute heidän taloudessaan ja epäjärjestys oli kaikkialla\nnähtävissä. Pian olivat heidän vähät varansa syödyt ja todellinen hätä\nalkoi kapista.\n\nEräänä kertana esittelin minä varovasti heille: \"Eiköhän olisi paras,\nettä hankkisitte itsellenne hyvän torpan paikan ja rupeaisitte siinä\ntekemään työtä. Nythän tuo vielä kävisi hyvin laatuun, kun ei ole vielä\nmuuta kuin yksi lapsi.\"\n\n\"Tekin semmoisia puhutte, mitä sitten muut?\" sanoi Laarila ja hänen\nkatsantonsa synkistyi.\n\n\"Mitenkäs se Laarilan laiselle miehelle sopisi? Johan ne ihmiset jotakin\nsanoisivat. Tekään ette todellakaan näytä käsittävän minkälainen mies\nLaarila on\", sanoi vaimo hämmästyksissään.\n\n\"Tuota --.\"\n\n\"Mitä aioitte sanoa?\"\n\n\"Niitä kirjoituksia.\"\n\n\"Olen usealle jo puhunut siitä ja luulen, että kohta saatte niitä\", koin\nsanoa.\n\n\"Olkaa hyvä, muutoin tässä tulee -- tuota -- --.\" Hyvin arvasin mikä\n\"tuota\" oli tulossa.\n\nHänellä oli tosiaankin kaunis käsiala, mutta kokoonpano oli niin ja\nnäin. Kirjoittaessaan huimi hän hakumerkkejä joka sanan väliin, oikein\nja väärin, ylösalasin ja oikeinpäin, välisti oli koko lukumerkkiryhmä\najettu yhteen nippuun. Niitä hän sitten näytteli muillekin,\nosoittaaksensa, kuinka suuri kyky hänellä todellakin oli ja kuinka\noppinut hän oli.\n\n\"Semmoisia ei tee pojat puoletkaan -- tuota\", sanoi hän semmoisissa\ntapauksissa.\n\nMinä todellakin hankin hänelle kirjoittamistyötä niin paljon kuin\nsyrjäisessä paikkakunnassamme voin saada. Kaava- ja lainopillisen\nkäsikirjan avulla koetimme sitten yksissä neuvoin saada asioita sujumaan\nja selville, kuinka kukin asia olisi kirjoitettava; minä olin\naprikoitsijana ja Laarila kirjoittajana. Voi kuinka monta pukkia ja\nruunaa niitä ensimmältä tuli, mutta vihdoin vakaantui Laarila\nkäsitteissään sen verran, että hän voi kirjoittaa asiakirjoja, ensin\nvelka- ja kauppakirjoja, sittemmin kalunkirjoituksia, perinnön jakoja\ny.m.\n\nSeuraus oli kumminkin se, että Laarila sai pian haltuunsa kaiken\nkirjoitustyön paikkakunnassa. Pian rupesi hän kirjoittamaan asiakirjoja\nkuvernöörin- ja muihin oikeustoihin ja virastoihin.\n\n\"Mitähän kuvernööri nyt ajattelee? tuota -- --\" sanoi hän eräänä kertana\nminulle.\n\n\"Mistä asiasta?\"\n\n\"Kun hän saapi nähdä minun kirjoitukseni -- tuota --.\"\n\n\"Asianko suhteen?\"\n\n\"Eikä vaan kirjoituksen.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte? En ymmärrä.\"\n\n\"Kun hän saa nähdä kirjoitukseni, niin virka tuota -- nimismiehen --\nymmärrättekö? --\"\n\n\"Siihen en voi sanoa mitään\", sanoin hämilläni.\n\n\"Onhan Laarilalla suuri kyky, ja kun kuvernööri huomaa, kuinka oppinut\nhän on, niin hän varmaankin antaa jonkun viran, vaikkapa vaan ensialuksi\nnimismiehen viran -- ymmärrättehän?\" sanoi hänen vaimonsa.\n\n\"Ymmärrän, ymmärrän\", koin minä hämilläni sanoa.\n\nTämä kirjoitustyö häntä oikein miellytti. Jos joku tuli häneltä jotakin\nkysymään, tai jotakin hänellä kirjoituttamaan, silloin hän oli oikeassa\nelementissään. Viheriäpantainen lakki oli vähän kallellaan hyvin\nsileäksi kammatussa päässä, jota hän tavan takaa hiljaa koetteli,\nolivatko hivukset laillisessa voimassa. Ruumis hyvin ryhdikkäässä\nasemassa ja toinen käsi puuskassa, seisoi hän hajasäärin ja joko luki\nkirjoitettua kirjaansa tahi antoi suullisia selityksiä, toisella\nkädellään viipottaen tai tahtia lyöden, ikäänkuin iskeäkseen kiinni joka\nsanan ja suuren oppinsa kuulijain mieleen; olipa silloin kateissa tuo\nainainen \"tuotakin\", jonka niin usein tapaamme hänen keskusteluissansa.\n\nSemmoinen mies oli Laarila ja semmoinen hänen vaimonsa, jotka sain\ntuttavikseni sen kautta, kun olin sanomalehtiin kirjoittanut.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nPIISPANLUKU.\n\n\nSiihen aikaan ei ollut määräaikaisia piispanlukuja niinkuin nykyään. Ne\nolivat hyvin harvinaisia, mutta sen suurempia juhlallisuuksia; semmoinen\noli nyt meillekin tulossa.\n\nPaljon oli edeltäpäin puhetta ja keskustelua ihmisillä, ja itsekukin\nkoki saada sekä sisä- että ulkolukuaan niin selväksi kuin suinkin\nmahdollista. Sentähden ei taloissa kuulunut yönseutuina muuta kuin luvun\nkalkattamista; koettivatpa vanhemmat ihmiset kristinopin ymmärrystäänkin\nteroittaa.\n\nJuuri piispanluvun edellä oli unilukkarin eli suntion virka\npitäjäässämme tullut avonaiseksi entisen suntion kuoleman kautta.\nSilloin satuin menemään Laarilan luo. Sekä hän että vaimonsa olivat\nhyvin iloisella tuulella, vaikkei suinkaan se niukka tulo, mitä Laarila\nsai kirjoitustyöllään, suuresti ollut parantanut heidän taloudellista\ntilaansa.\n\n\"Aiotteko mennä piispanlukuun? -- tuota --\" kysyi Laarila naurussa suin.\n\n\"Hyvä toki, kuinkas muutoin?\" vastasin minä.\n\n\"Minä kysyisin erästä asiaa -- tuota --.\"\n\n\"Kysykää vaan.\"\n\n\"Suntion virka.\"\n\n\"Niin, se on avoinna.\"\n\n\"Aiotteko hakea sitä?\"\n\n\"Oh! Mitäs Jumalan tähden hullutuksia! mikä hakija minä olisin? En\nymmärrä mistä tuommoisia luuloja olette saaneet\", koin hämmästyksissäni\nsanoa.\n\n\"Te ette ymmärrä Laarilan tarkoituksia. Hän aikoo hakea suntion virkaa,\nmutta hän pelkää teidänkin hakevan ja niin tulevan hänen tiellensä.\nOlisihan sekin virka tyhjää parempi, siksi kun paremman saapi\", ehätti\nLaarilan vaimo selittämään.\n\n\"Minusta saatte olla aivan huoleti; mikä hakija minä olisin?\" koin\nheille yhä vakuuttaa.\n\n\"Tuo sanomalehtiin kirjoittaminen -- tuota --\"\n\n\"Mitä se tekisi?\"\n\n\"On tehnyt teidät tutuksi piispalle.\"\n\n\"Joutavia. Piispa pitää kai hyvin vähän lukua semmoisista\nvähäpätöisyyksistä; ilman sitä valitsee seurakunta suntion, eikä\npiispa\", arvelin hänelle.\n\n\"Mutta minä aion hakea suntion virkaa suorastaan piispalta ja hän voipi\nsen minulle toimittaa, sillä onhan hänellä korkein valta. Kirkkoherra on\nminulle vihainen, hänen kauttaan ei minun käy hakeminen, vaikkapa se\nolisikin ainoa laillinen tie\", sanoi Laarila melkein kiivastuneena.\n\n\"Kun piispa tulee tuntemaan, kuinka oppinut mies Laarila on, niin hän\nantaa viran empimättä\", säesti vaimo.\n\n\"Tehkää kuin tahdotte\", sanoin ja lähdin pois, huomatessani, ettei heitä\ntaas käännä mikään niistä vääristä mielipiteistä, joita he olivat\nsaaneet päähänsä siinäkin asiassa.\n\nLauvantai tuli ja sitä seuraavana sunnuntaina piti tuon juhlallisen\ntoimituksen tapahtua. Koko lauvantaipäivän virtaili ihmisiä kirkolle\npyhävaatteissaan, osa sitä varten, että olisivat jo ennalta nähneet tuon\nkorkean hengellisen herran. Iltapäivällä täyttyi pappilan piha\nuteliaista ihmisistä ja niiden joukossa olin minäkin. Porrasten edessä\nkoettiin pitää jotain avonaista paikkaa siltä varalta, että piispa\npääsisi huoneisiin, kun hän tulee.\n\nVäkirinteen edessä seisoivat etumaisina: herrastuomari\nmerenruoko-keppeineen, Hanno kunniamerkkeineen ja Laarila\nviheriäpantaisine lakkeineen, pitäen kädessänsä jotain paperia; näyttipä\nsiltä kuin he olisivat hieman karsaasti katselleet toisiansa.\n\nMinä olin asemakseni valinnut väentuvan portaat, josta oli hyvä katsella\nkoko pihan ylitse. Siinä Hanno tuli minun luokseni.\n\n\"Mitä sinä ajattelet minun nykyisistä hankkeistani?\" kysyi hän\nujostelematta.\n\n\"Mistä hankkeista?\"\n\n\"Aion hakea suntion virkaa.\"\n\n\"Ja keneltä?\"\n\n\"Eikö piispalta, vai?\"\n\n\"Piispa ei aseta suntiota virkaansa, vaan seurakunta. Tekisit mielestäni\njärkevästi kun heittäisit koko ne tuumat\", selitin hänelle, \"sillä mikä\noikeus sinulla on suntioksi pääsyyn?\"\n\n\"No, eikö rintarahani?\"\n\n\"Minä en ole nähnyt enkä kuullut, että yksikään ritari olisi ollut\nsuntiona. Ole nyt järkevä ja heitä koko tuumat!\" koin häntä varoitella,\nettei hän tekisi suoraa tyhmyyttä, jota en minä olisi suonut.\n\nSamassa kajahti ääni: \"Nyt hän tulee\".\n\nKaikkein silmät kääntyivät maantielle päin.\n\nTodellakin tulivat vaunut ja kahdet kiessit maantietä myöten aika\nvauhtia. Kun ne tulivat pappilan tienhaaraan, kääntyivät ne taloon, ja\nväki jakausi kahden puolen, antaen siten tilaa.\n\nVaunut pysähtyivät porrasten eteen ja piispa laskeusi maahan. Niinkuin\nluonnollistakin oli, tervehti hän kirkkoherraa ensin, sitten muita\nkäsillä olevia herroja ja kirkkoherra rupesi heitä ohjaamaan huoneeseen.\n\nSamassa astuu Laarila piispan eteen, viipottaen ja tarjoten paperiansa,\nja samassa sanoen:\n\n\"Hakemus -- tuota --.\"\n\nEnnenkuin tuo temppu oli vielä oikein lopussakaan, astui herrastuomari\npiispan eteen, mahtavasti heilutellen ja viskoen merenruokoista\nsauvaansa, pitäen kalvostansa mallikkaassa, ajanmukaisessa asemassa sen\nponnessa.\n\n\"Minä olen kruunun palvelija, kruunun virkamies\", esitteli hän\nehtimiseen piispalle, hyvin tirisevällä äänellä ja muka\nruotsinvoittoisella murteella, vaikkei hän osannut yhtään sanaa ruotsia.\n\n\"Antakaahan nyt toki, Jumalan tähden, vierasten huoneesen mennä!\" hoki\nkirkkoherra ja ohjasi vieraitansa.\n\n\"Olipa oikein hyvä, kun en ollut heidän joukossansa\", sanoi Hanno,\nLaarilan ja herrastuomarin vehkeet nähtyänsä.\n\n\"Tuo kirkkoherra on aina tielläni, nytkin hän esti hyvän asiani, mutta\nvihatkoon hän vaan, kyllä minä itse tiedän mikä mies minä olen ja mihin\nminä kelpaan\", sanoi Laarila kauhuksissaan minun tyköni tultuansa.\n\n\"Minä puolestani luulen, että olette siinä asiassa aivan väärässä;\nminkätähden kirkkoherra teitä vihaisi?\"\n\n\"Minkäkö tähden, niinkö? Tahdonpa sanoa sen suoraan: hän vihaa minua\nsuuren oppini ja kykyni tähden; hän ei soisi muita ihmisiä olevankaan\",\nsanoi Laarila kiivaasti eikä hän yhtään takertunut sanoihinsa.\n\nSekä Hanno että minä hämmästyimme kovin.\n\n\"Tahtoisitteko tehdä minulle taas palveluksen -- tuota\", jatkoi Laarila\nhyväisestään jo masentuneena.\n\n\"Aivan mielelläni, jos vaan voin sen tehdä\", sanoin hänelle.\n\n\"Te voitte, sen takaan. Toimisitte vaan, että minä saisin tavata\npiispaa, sillä minä haen suntion virkaa suorastaan häneltä, vaikka\nkuinka minua siitä estettäisiin; kyllä minä itse tiedän mitenkä tehtävä\non\", esitteli Laarila suurella varmuudella.\n\nMinä lupasin koettaa ja aioin antaa siitä hänelle tiedon.\n\nKun minä olin menossa saattamaan lupaustani täytäntöön, tuli\nherrastuomari minua vastaan.\n\n\"Olisikohan mitään keinoa että minä saisin hänen ylhäisyyttään, piispaa,\npuhutella?\" sanoi hän minulle.\n\n\"Se ei suinkaan ole minun vallassani, mutta minä olen menossa juuri\ntoimimaan Laarilan puolesta samaa asiaa\", selitin hänelle.\n\n\"Toimita samassa, että minäkin pääsisin!\" pyyteli herrastuomari.\n\nMinä lupasin ja menin.\n\nMinä esittelin kirkkoherralle heidän asiansa ja hän meni piispan tykö\ntoisiin huoneisin saamaan vastausta. Sieltä palatessaan sanoi\nkirkkoherra piispan olevan niin matkustuksesta väsyneenä, ettei hän\nvoinut nyt ketään vastaan ottaa, mutta että huomenna puolenpäivän\njälkeen on hän valmis heitä kuulemaan. Ne tiedot minä vein\nasianomaisille.\n\nHuomenna tuli tuo kauvan odotettu piispanluku. Juhlapuvuissaan riensivät\nihmiset tientäydeltä kirkkoa kohden ja yhdellä pamauksella oli Herran\nhuone täynnä juhlivasta väestä. Toimituksen alettua tekivät ihmiset\nheleällä äänellä selvän opistaan väen seassa tungeskeleville papeille ja\npiispalle. Toimituksen loputtua kiitti piispa seurakuntalaisia ja\nkehoitti heitä eteenkinpäin pysymään kiinni selvässä kristinopin\nkäsityksessään ja kasvamaan aina enemmän ja enemmän ijankaikkisen ja\ntaivaallisen totuuden valossa.\n\nLaarila seisoi koko ajan sen aukon rinteessä kuorissa, jonka keskellä\npiispa itse koetteli ja tutki kahden viime vuoden rippilapsia, hyvin\nahkeraan pyöritellen viheriäpantaista lakkiansa.\n\nTiellä pappilaan mennessä yhdyin minä häneen.\n\n\"Miksikä te niin kauvan seisoitte väkirinteen edessä kuorissa, lakkianne\npyöritellen?\" kysyin minä häneltä.\n\n\"Herra ties mitä siitä tulee, tuota --\", sanoi hän.\n\nKun herrat olivat puolisen syöneet ja vähän levähtäneet, saivat\nherrastuomari ja Laarila käskyn tulla sisälle. Minusta olivat nuot\npyrkijät niin omituisia, että olin kylläksi utelias mennäkseni\nkatsomaan, kuinka tuossa kunkin käypi. Menin siis \"sisälle\", toiseen\nhuoneesen, josta hyvin sopi nähdä saliin, missä oli piispa herrojensa ja\npappiensa kanssa.\n\nKutsutut tulivat ja seisahtuivat ovipieleen rinnakkain. Laarila oli niin\nhämillään, että hänen kädessään oleva paperi tärisi yhtenä tytinänä.\nHerrastuomari puolestaan oli rohkean näköinen, katsella tirkaten\nsangallisten silmälasiensa lävitse, oikea käsi kalvosesta kömpässä\nmerenruokoisen sauvansa ponnessa.\n\n\"Mitä teillä olisi minulle sanomista?\" kysyi piispa, astuen heidän\neteensä.\n\n\"Hakemus -- tuota --\" änkytti Laarila ja ojensi paperin piispalle.\n\nPiispa otti sen vastaan.\n\n\"Mitä hullutusta tämä on?\" sanoi hän heti ensi silmäyksen jälkeen ja\nalkoi sitten lukea: \"Kaikkein armollisin, korkeasti oppinut ja hyvin\nkunnioitettava kenraalimajuri ja ritari, hänen armoisuutensa piispa.\" --\nSitten kolme ajatusmerkkiä, kolme ylös-alasin käännettyä kysymys- ja\nhuutomerkkiä, niiden jälkeen seitsemän pilkkua ja lopuksi lukematon\njoukko puoli- ja kokopisteitä! \"Mitä te tällä oikein tarkoitatte?\" kysyi\nhän kummastelevana, kääntyen samassa Laarilan puoleen.\n\n\"Suntion virka -- -- --\" sanoi Laarila ja koki vavisten sormellaan\nosoittaa piispan kädessä avoinna olevassa hakemuskirjassaan sitä kohtaa,\njossa hän luuli parhaiten pyyntönsä tulevan julki.\n\n\"Suntion virkaa te haette, mutta mitä tekemistä te herrantähden luulette\nminulla olevan teidän virkanne kanssa? Hakekaa sitä laillisessa\njärjestyksessä, minun toimi-alaani ei kuulu suntioiden virkojen\nasettaminen. Onko teillä mitään muuta sanottavaa?\"\n\n\"Tuota -- minä olen koulunkäynyt mies, tuota --\"\n\n\"Siltä näyttää tämä hakemuskirjakin; mitä koulua olette käynyt?\" sanoi\npiispa, suu vähän hymyssä.\n\n\"Minä olen käynyt maanviljelyskoulun läpi -- tuota.\"\n\n\"Vai niin! Sittenhän teidän on ryhdyttävä maanviljelykseen. Nyt ei enään\nmitään suntion virasta, eikö niin?\"\n\n\"Tuota.\"\n\n\"Mitä teillä olisi sanottavaa?\" kysyi sitten piispa herrastuomarilta,\nkääntyen samassa häneen päin, ikäänkuin ei hän olisi kuullutkaan\nLaarilan \"tuotaa\".\n\n\"Minä olen kruunun palvelija, kruunun virkamies\", tiritti herrastuomari.\n\n\"Ja mikä?\"\n\n\"Minä olen herrastuomari minä, sen tietävät kaikki todistaa.\"\n\n\"Se on hyvä, mutta missä yhteydessä luulette virkanne olevan minun\nkanssani?\"\n\n\"Ja minä olen monta isoa palvelusta tehnyt sekä kruunulle että\npitäjäälle.\"\n\n\"Mutta eihän se kuulu asiaan.\"\n\n\"Kerrankin laitti tuomari minut mittaamaan erästä riidanalaista\nkivinavettaa. Minä menin ja mittasin sen sisäpuolelta, sitten minä\nlaskin sen divisioni-laskulla ensin ja sitten minä sen multipliseerasin,\nsubraheerasin ja diviseerasin ja kirjoitin kirjaan. Kun minä sitten vein\nkirjan tuomarille, kysyi hän heti: 'Ulkoako vai sisältä mittasitte\nnavetan?' Minä vastasin: 'Sisältä toki, eihän muutoin divisionit tule\noikein.' Tuomari sanoi: 'Sitä ei ole vielä kukaan mittaaja ymmärtänyt\ntehdä, sentähden on riita näin kauvan kestänyt; se on kaunis asia, kun\nyksi kihlakunnan lautamies -- minä olin silloin vielä, näetten, vaan\nlautamies -- osaa tehdä noin kauniin kirjan', ja riita päättyi siihen.\"\n\n\"No mutta herran tähden! Mitä te oikeastaan tarkoitatte?\"\n\n\"Mitäkö minä tarkoitan? Hym -- asiahan on aivan selvä. Ajattelinhan\nminäkin hakea tämän pitäjään suntion virkaa, minä, mutta tahdoin ensin\nantaa tietää, että minä olen ansiollinen mies minä. Mutta kuulinhan,\nettei se käy laatuun nyt -- eikä tuo toinen tuossa ole oikeutettu sitä\nvirkaa saamaan, sillä eihän hänellä ole mitään ansiota, niinkuin minulla\non. Mutta -- -- --\"\n\n\"Mutta minä olen paljon oppineempi mies, tuota kuin te -- koulun\nkäynyt\", ehätti Laarila sanomaan.\n\n\"Älkääpäs nyt keskenänne ruvetko kiistelemään\", sanoi piispa ja lisäsi\nsitten herrastuomarille: \"Mitä mutta?\"\n\n\"Mutta minun mieleeni johtui toinen seikka, minun. Kun minä olen niin\nmonta hyväätyötä tehnyt kruunulle ja muille, niin minä tahtoisin päästä\nkruunun palkalle.\"\n\n\"Kruunun palkalle!\"\n\n\"Juuri niin, vaikkapa vaan tuommoiseksi maanviskaaliksi; eivätkö\nsemmoiset ole kruunun palkalla?\"\n\n\"Kyllä kaiketi, mutta minulla ei ole mitään tekemistä semmoisten asiain\nkanssa; minä hoidan vaan kirkollisia asioita ja toivoisin että\nlopettaisimme nyt tämän keskustelun!\" sanoi piispa, päästäksensä hänestä\nerilleen.\n\nKoko noiden keskusteluin ajan oli herroilla työ ja tuska, että voivat\nhillitä naurunsa.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nRÄNKINAULA.\n\n\nNiinä aikoina ruvettiin aina enemmän ja enemmän pitämään huolta kansan\naineellisesta toimeentulosta. Ei siinä kyllä, että maanviljelyskouluja\noli perustettu, laitettiinpa vielä maanviljelystuotteiden, karjan-annin,\nkotiteollisuuden ja kotieläinten näyttelyitäkin. Tuommoinen näyttely oli\njo kerran ollut jossain etäällä meidän paikkakunnasta, mutta kun se oli\nkaukana, ei siitä tiedetty minkälainen se oikeastaan oli.\n\nNyt tuli semmoinen meidän paikkakuntaamme likinnä olevaan kaupunkiin,\njossa samalla olivat myös markkinat, ja minä ja Hanno lähdimme myös\nkatsomaan tuota merkillistä ilmiötä.\n\nKun olimme ajaneet noin puolikolmatta peninkulmaa, menimme erääseen\nkestikievariin syöttämään hevostamme, ja tarvitsimmepa itsekin einettä,\nsillä kello oli seitsemän aamua. Oli syyskuun loppupuoli ja ilma oli\njotenkin kolkonlainen, sillä kylmän pohjoistuulen kanssa vihmoi vettä\nmyötäänsä alas.\n\nKestikievarin huoneet olivat täynnä markkina- ja näyttelymiehiä ja enin\nosa heistä näytti olevan tyytyväinen tilaansa. Iloinen valkea paloi sekä\ntakassa että uuninliedellä ja kumpikin paikka näkyi usealle olevan hyvin\nsuotuisa, sillä niiden ääressä he lämmittelivät konttaantuneita\njäseniään; keittipä niissä joku matkustava vaimo kahviansakin, sillä se\njuoma alkoi jo silloin kansaan levitä. -- Toiset matkustajat istuivat\npenkeillä ja lavitsoilla, mitkä syöden evästänsä, mitkä haastellen\nhiljaa keskenään.\n\nHeti huoneeseen tultuani veti eräs mies huomioni puoleensa. Hän oli\nnuorehko, reipas, ja näkyi olevan hyvästi hujakassa. Hän oli anastanut\nkaiken puhevallan tuvassa.\n\nEi sitä keskustelua ollut, jonka väliin ei hän pakkaantunut viskomaan\nrivo- ja pilkkasanoja, samassa pyörähdellen kantapäillään ja näppiä\nlyöden. Hänellä oli musta ja tuuhea sutiparta ja päätöksenä hänen\nrehevillä puheillaan oli aina: \"siivolla talosta lähteä pitää\", tai:\n\"kun ihminen kulkee kunnialla, niin ei ole pelkoa mistään\".\n\nUseat pitivät tuota reipasta ja rehevää miestä jonkunlaisena ilonsa\naineena ja nauroivat väliin hänen kompeillansa, mutta selvästi näkyi,\netteivät kaikki olleet tyytyväiset tuohon pisteliääseen kerskailijaan;\nerittäinkin Hanno oli närkästyneen näköinen, jonka aivan pian huomasin\nsiitä, kun hän ehtimiseen silmäili yli olkansa räivää miestä. Keikari\nastui nyt nuoren talonisännän eteen, kädet puuskassa, pyörähdellen\nkantapäillään ja riekistellen ruumistansa sinne tänne.\n\n\"Kuulesta!\" äyhkäsi hän. \"Eikö sinulla ole minulle antaa ränkinaulaa?\"\n\n\"Kuulepas mies! Tuossa ovipielessä on kolme pitkää naulaa, joihin\nmahtuu, vaikka panisit niihin tusinan ränkejä\", sanoi Hanno miehelle,\nennenkuin isäntä kerkesi mitään vastata.\n\nKaikki ymmärsivät, että mies tahtoi semmoisia pieniä kannallisia\nrautanauloja, joilla ränkien palkimia naulataan kiinni ja että Hanno\ntahallaan käänsi asian niin ovelaksi, että viittasi hänelle ovipielessä\nolevaa kolmea pitkää puunaulaa, joihin ränget yön-ajaksi ripustettiin\ntalossa tallelle.\n\nEi salaman isku olisi kovemmin vaikuttanut tuohon kopeilevaan keikariin,\nkuin tuo Hannon sievä viittaus. Hän hypähti heti kohoksi, pyörähti\nympäri, puristi nyrkkinsä, ojensi uhkaavaan asemaan ja hypähti Hannon\neteen.\n\n\"Mistä h----stä sinä olet kotoisin?\" ärjäsi hän sitten vihasta\nvaahtoavin suin ja säihkyvin silmin.\n\n\"Ei sinun tarvitse olla huolissasi minun kodistani, kyllä minut eukkoni\ntuntee, kun ma kotia menen\", sanoi Hanno tyynesti, päätänsäkään\nkääntämättä, syödä pyntäten evästänsä.\n\nTuo hätäilemättömyys, vakava, sukkela vastaus ja muiden pyrkivä nauru\nsaattoi rehentelijän yhä suurempaan raivoon.\n\n\"Sinä olet niin viisas, ettei sinusta huoli Jumala eikä p----e\", äyhkäsi\nhän taas.\n\n\"Tyhmyyksiä! Olenhan varmasti kuullut ihmissielujen kelpaavan jommalle\nkummalle, jälkimmäiselle huonommastikin menestyneen kalun\", sanoi Hanno\nyhtä tyynenä.\n\nRäiviön raivo nousi nyt korkeimmalleen, sillä hän alkoi huomata, että\nhetken kunnian riistää häneltä tuo juro mies tuossa, jos ei hän tavalla\ntai toisella saa häntä pelkonsa alle tahi muuten nöyrtymään. Hän\npinnisti kaikki ruumiinsa ja sielunsa voimat liikkeelle, päästäksensä\ntarkoituksensa perille. Hammasta purren hutki hän nyrkillänsä Hannon\nnenän edessä, polki jalkaa ja löi kämmentä, mutta mikään ei auttanut.\nHanno söi vaan tyynenä ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.\n\nKaikkien silmät olivat kääntyneet noihin kahteen henkeen.\n\n\"Minä opetan sinua\", karjahti hurjistunut mies, kun näki, ettei mikään\nauta.\n\n\"Opeta vaan, mutta opeta niin, että tulisin viisaaksi, sillä tyhmyyttä\nvastaan taistelee Jumalakin turhaan, samoin ihmiset halpamielisyyttä\nvastaan\", sanoi Hanno.\n\n\"Ei, mutta minä annan kalloosi niin, että lakkaat kait viisastelemasta!\"\nhuusi raivostunut mies.\n\n\"Jos sen opettamisena pidät, eipä ole silloin takaamista, kumpi meistä\nopetetuksi tulee\", sanoi Hanno aivan tyyneesti.\n\n\"Sinä olet tyhmä kuin aasi\", huusi mies ja pukkasi samassa Hannoa\nnyrkillänsä korvalle, ikäänkuin näyttääksensä, että hän tohtii sen\ntehdä.\n\nHanno ryöpsähti heti ja tapasi miestä kiinni toisella kädellänsä. Tuon\nhuomattuaan mies taantui ja keikisti itseään taapäin. Seuraus tuosta oli\nse, että Hannon käsi sattui miehen partaan ja koko komea parta jäi\nhänelle kouraan! -- --\n\nHanno säpsähti. Hän astui askeleen takaperin ja -- niinkuin näytti --\njäi seisomaan siihen aivan neuvotonna. Eipä näyttänyt paremmasti olevan\nröyhkeän miehenkään laita, sillä hän oli niin hämmästyksissään, ettei\nvoinut paikalta liikkua ja hänen suukkoutensa oli loppunut siihen\npatuseen paikkaan. Lieneekö hän niin hämmästynyt partansa menettämisestä\nvai lieneekö hänellä ollut muutakin hämmästymisen syytä?\n\nKoko tuo tuokio oli niin mieltä jännittävä ja ajatuksia sekoittava,\nettei juuri kukaan tiennyt mitä tehdä ja ajatella. Toiset oivalsivat\nasian siten, että luulivat Hannon reväisseen niin lujasti miestä\nparrasta, jotta se lähti juurineen hänen kouraansa; heidän seastaan\nkuului hiljaista tyytymättömyyden murinaa: \"Se oli liian kovaa!\" mutta\njotka asian toisin käsittivät, mutisivat: \"Valeparta!\"\n\nKun Hanno ja hänen vastustajansa olivat siinä tovin toisiaan\nhämmästyksissään katselleet, vetäysi Hannon suu hieman nauruun. Samassa\nsilmänräpäyksessä ryöpsähti hän vastustajaansa käsiksi ja nujersi\nallensa hänet aivan pian.\n\n\"Köysiä tänne\", sanoi Hanno, kun oli saanut miehen alleen.\n\n\"Päästä minut!\" sanoi mies.\n\n\"En. Köysiä tänne!\"\n\n\"Ei köysiä; mitä hän on tehnyt?\" sanoi joku joukosta.\n\n\"Kukaties hän on petturi\", arveli joku.\n\n\"Auttakaa minua tuon hullun miehen kynsistä!\" pyyteli mies. \"Hän kiusaa\nminua ilman syyttä.\"\n\n\"Köysiä tänne ja pian -- -- se on -- Vintturi!\" sanoi Hanno lujasti ja\nkatkonaisesti, pidellessään allaan ylös ja irti pyrkivää miestä.\n\nTuo sana: Vintturi, soi ratkaisevalta kaikkien korvissa. Se täytti\nkammolla ja kauhulla kaikkien mielet. Hirmuisia rikos-, ryöväys- ja\nrosvojuttuja oli jokaisella tiedossa. Tipakkalassa karkuun päästyään oli\nmies ympärilleen koottujen toisien rosvojen kanssa tehnyt maakunnassa\nsuuria tuhotöitä, ollen joukon päämiehenä ja johtajana. Nimen kuultuani\nmenin minäkin likemmäksi tuota äsköistä niin rehellistä miestä, jonka\nsuussa aina oli: \"siivolla talosta lähteä pitää\". Heti ensi silmäyksellä\ntunsin minäkin, että todella tuo mies tuossa Hannon alla oli sama mies,\njoka toisia Vinttureita Tipakkalassa kiinni pantaessa, minun vahtina\nollessani, pääsi karkuun; tuo parran poisjoutuminen teki nyt tuntemisen\nniin helpoksi.\n\nKöydet tuotiin nyt esille ja pian oli tuo vasta niin rehentelevä mies\nkytketty, eikä ollut yhtään vastaansanojaa enää.\n\n\"Ahaa! Pakkoko oli tyhjää ruveta rehentelemään ja muiden silmille syyttä\nkäymään? Oletpa vanha tuttu jo ennestäänkin ja sinun olisi ollut\ntietäminen, että miestä minusta löytyy. Takaanpa peränkin, että\nmarkkinasi jäävät nyt pitämättä ja monen miehen kukkarot\nkurkistelematta. -- Hei veikkonen! saatitpa meille hupaisen hetken.\"\nNäin puhua hevelteli iloissansa Hanno.\n\n\"Piruko sinun tänne satutti? Tunsin sinut kyllä heti, mutta toivoin\npysyväni tuntemattomana\", mutisi Vintturi hammastensa välistä.\n\nMinä olin epäluulolla katsellut paria miestä, jotka olivat paheksuneet\nVintturin parran paljastusta ja vastustelleet hänen köyttämistänsä; he\nnäyttivät oudoilta ja epäröiviltä. Ehdottelin siis, että\ntarkasteltaisiin koko markkinaväki, jotta saataisiin selville: onko\ntuolla kerskuvan rehellisellä miehellä muita tovereita joukossamme.\nEsitys hyväksyttiin ja tarkastelo pantiin voimaan. Itsekukin sanoi,\nmistä hän on kotoisin ja toiset todistivat niin olevan. Kun noilta\nkahdelta mieheltä kysyttiin heidän nimeään ja kotipaikkaansa, sanoivat\nhe olevansa Matti Kärmä ja Jussi Mary, kotoisin P----n pitäjäästä. Juuri\nsiitä pitäjäästä oli kaksi miestä paikalla, jotka olivat minun\ntuttaviani, ja he kielsivät kivenkovaan, etteivät he ole kuulleet\neivätkä nähneet pitäjäässään semmoisia miehiä. Vieraat joutuivat nyt\nhämille ja pantiin epäluulon alaisina kiinni. Tutkinnossa tuli selville,\nettä he olivat olleet Vintturin kanssa koko vuoden rosvoretkillä; he\nsaivat myös kaikin yhdessä tuomionsa.\n\nNiin olivat nyt kaikki Vintturit kiinni ja monta oppilastansa.\nMaakuntaan palasi täydellinen rauha ja turvallisuus entisen kauhun,\nkammon ja pelon sijaan. -- Kelpo mies tuo Hanno, mutta useakaan ei\nkäsittänyt, minkä hyväntyön tämä oli yhteiskunnalle tehnyt; he arvelivat\nvaan: niinhän sen käydäkin piti. Niin yhtäkaikkinen ei ollut hallitus\nasiasta, sillä se oli luvannut tuon vaarallisen, viimeisen Vintturin\nkiinnipanemisesta isonlaisen rahasumman, jonka Hanno sai jo samalla\nmatkalla kaupungissa asuvalta kruununvoudilta.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nMARKKINA-MATKANI.\n\n\nVaimoni ja minä koimme kaikella ahkeruudella ja uutteruudella tehdä\ntyötä elämisemme eduksi ja pienen taloutemme voimaanpanemiseksi. Vaimoni\nteki käsityötä milloin vaan vähänkin oli aikaa, ja talvisena aikana oli\nniin ahkera, että tuskin malttoi nukkua ollenkaan. Vaikka meillä oli jo\npienokainen, jonka hoitaminen niin paljon lyhensi hänen aikaansa, ei se\nkuitenkaan hidastanut hänen käsityötään, sillä hän nukkui sitä vähemmän\nja oli sitä ahkerampi. Voi kuinka usein minä katsoin häntä säälitellen,\nkun hän vihdoinkin päivänponnistuksista väsyneenä ja uupuneena nakkausi\nhetkeksi vuoteelle ja nukkui siihen heti. Ja yhtäkaikki, kun lapsi vaan\nvähänkään äännähti, oli hän valmis heräämään, valmis hoitamaan ja\nvaalimaan tuota olentoa. -- Mikä kestäväisyys, mikä uhraavaisuus! --\nVoidaanko koskaan kylläksi korkealle, kylläksi kalliiksi arvata vaimon\nuhraavaisuutta ja rakastavaisuutta? Voipiko lapsi ymmärtäväiseksi\ntultuaan käsittää, mitä vaivoja äiti on lapsestansa nähnyt? -- Monta\nkertaa vuoti minun sydämeni tyhjäksi tuossa häntä katsellessani;\ntuntuipa siltä kuin olisin velvollinen antamaan henkenikin hänen\nedestänsä.\n\nNiin, vaimollani olikin nyt tavallista enemmän työtä ja tointa; hän\nvalmisteli kaupanvaatetta, jota minun piti mennä markkinoille myömään,\nsillä paljon oli pieni taloutemme vailla, monta oli tarvetta takana,\njoita piti kokea tukkia kuten parhaiten taisimme. Talven pitkään olikin\nvaimoni valmistanut monta pakkaa erilaista vaatetta.\n\nEnsimmäinen kellonkauppani oli minusta tehnyt erinomaisen varovaisen\nmiehen. Se aukasi silmäni katsomaan maailmaa toiselta kannalta, mitä\nsiihen asti olin tehnyt. Viattomana ja rehellisenä luonnonlapsena olin\npitänyt silloin kaikkia ihmisiä rehellisinä ja vilpittöminä. Nyt sitä\nvastaan olin löytävinäni ani harvassa tosirehellisiä ihmisiä, mutta sitä\nenemmän omanvoiton pyytäjiä, koronkiskureita, nylkyreitä, jopa\npettureitakin. Kaikella tarkkuudellani ja maailmantuntemisellani koetin\nvälttää petosta, olipa se sitten lievemmässä tahi törkeämmässä muodossa.\n\nNo niin. Niinkuin oli päätetty, menin minä markkinoille vaatetta\nmyömään; erään isännän kyydillä pääsin sinne.\n\nKaupunkiin tultuani neuvottiin minut torille erään vaatteen-ostajan luo,\njonka sanottiin maksavan parhaita hintoja. Oitis lähdin torille. Siellä\nnäin ison lautakojun, jonka ovella seisoi keski-ikäinen, lihava mies,\nkyynärämitta kädessä. Hänellä oli parraton, pyöreä ja pullea naama,\njuurikuin limpunleipäre, ja keskessä oli pieni nystyrä-nenä, pystyssä\nkuin tapiton kaljatynnyrin hana. Molemmat sierainten reijät olivat auki,\neivätkä näyttäneet olevan ollenkaan räystään alla, mutta ikäänkuin pään\nsisään suoraan menevinä reikinä; niihin hän ehtimiseen syyti nuuskaa.\nHänen vaatteensa kiilsivät etupuolelta, niin että olisi luullut kuvansa\nniissä näkevän.\n\n\"Hei veikkonen! tulepas tänne, nuorimies, vaatepakkoinesi, täällä pian\nkaupat syntyy\", huusi hän jo kaukaa minulle, heiluttaen\nkyynärämittaansa.\n\nMinä menin kursailematta. Hinnasta sovittiin pian, sillä vaate oli hyvää\nja hänelle mieluista. Nyt rupesi hän mittaamaan ensimmäistä pakkaa,\nmutta mitatessaan surttasi hän joka kyynärälle vaatetta hankasensa\ntäyteen ja siten sai hän mitatuksi pakan kolmea kyynärää vähemmäksi mitä\nse oikeastaan oli.\n\nSen kalun arvon ja määrän, jonka kovalla työllä ja pinnistyksellä\nitsellensä hankkii, tietää jokainen ihan täsmällensä ja niinpä minäkin\ntiesin tuuman päälle, paljonko pakassa oli vaatetta. En tyytynyt sen\nvuoksi hänen mittaansa, vaan sanoin rohkeasti, että hän mittasi vaatteen\nkolmea kyynärää vähemmäksi.\n\n\"Luuletko sinä minun ensikerran vaatetta mitanneen?\" sanoi hän\nsuuttuneena ja katsoi minua tuimasti silmiin.\n\n\"En, sitä en luule, mutta luulen että mittasitte vaatteen vähemmäksi\nmitä se oli\", sanoin hänelle.\n\n\"Sen rehellisemmästi ei mittaa kukaan, näkihän sen jokainen\", sanoi hän,\nikäänkuin hakien todistusta läsnäolevilta.\n\n\"Pianhan se nähdään\", sanoin minä, sivalsin samassa kyynärämitan hänen\nkädestänsä, aloin mitata vaatetta uudestansa, ja oikein, vaatetta oli\nnyt kolmea kyynärää enemmän.\n\nKaikki läsnä-olevat todistivat minun mittani oikeaksi.\n\nOstaja suuttui nyt niin, ettei aikonut huolia koko vaatteesta. Hän\nhuiski ja pynttäsi kyynärämitalla takanaan olevaa isoa vaateläjää ja\nhaukkui minua kaiken maailman haukkumasanoilla, semmoisillakin, joita en\nkehtaa mainitakaan. Minua oikein ihmetytti tuon kojukauppias-ammatin\nsanarikkaus, mistä hän olikin kaiken tuon moskan koonnut.\n\nSurulla ja kauhulla katselin minä hänen vihasta vieläkin pulleammaksi\npaisunutta naamaansa, samasta syystä pystympään noussutta, kippuraista\nnystyrä-nenäänsä ja sitä vaskenkarvaista vihanpunaa, joka yht'äkkiä\nlevisi ylt'ympäri tuohon saastaiseen limpunleipäreesen, samassa\nvertaillen, kuinka monta kyynärää tuo hirviö oli jo eläissään varastanut\nhankasellaan.\n\nMinä sivalsin vaatepakat olalleni ja lähdin pois, heittäen hänet\npauhaamaan. Ei kauvan viipynyt, ennenkuin tapasin toisen ostajan, joka\noli rehellisempi ja jonka kanssa sovimme aivan hyvin sekä mitassa että\nhinnassa; hänelle möin kaikki myötäväni, joilla sain tasaisessa summassa\nkymmenen ruplaa.\n\nOlinpa mielestäni nyt rikas mies, sillä olihan nyt rahaa, jolla voin\nniin monta elämän tarvetta täyttää. Kaksinkertaisella kunnialla\nkunnioitin mielessäni vaimoani, sillä oivalsinpa aivan hyvin, että hänen\nansionsa se oli.\n\nMinä rupesin nyt tarpeita ostelemaan. Siinä tarkoituksessa menin erään\nkalojen kauppiaan luo, sillä puheemme oli kotoa lähtiessä, että toisin\nsieltä nelikon suolaisia silakoita. Kauppiaalla oli paljon\nkiinni-iskettyjä kalanelikoita, joista hän käski minun valita minkä\nparhaaksi katsoin. Itsekullakin on semmoisissa tapauksissa\nperus-aatteena: \"parhaassa on viejän mieli\", ja niinpä minullakin. Kun\nkalojen hyvyyttä ei käynyt tutkiminen astiain kiinniolemisen vuoksi,\nkoetin ainakin saada semmoisen nelikon, jossa olisi enimmän kaloja. Minä\nrupesin nyt punnitsemaan käsissäni astioita järkiään, hakien siten\nraskainta. Ensi kierrolla olin minä jo löytävinäni erinomaisen raskaan\nnelikon mutta yhtäkaikki punnitsin minä ne moneen kertaan, ja aina oli\nminun kumminkin palaaminen tuon raskaan astian luo, sillä ei koko\nkalavarastossa ollut muuta niin raskasta; siitä me teimme kaupat, minä\nväänsin astian olalleni ja aloin kantaa sitä majapaikkaani, hyvilläni\nsiitä, kun sain niin paljon kalaa.\n\nKun tulin sille kadulle, jonka varrella majapaikkani oli, havaitsin jo\nkaukaa, että majataloni portinpielessä oli neljä miestä; he katselivat\nhevosta, jota eräs heistä piti suitsista kiinni; he näyttivät tekevän\nhevoskauppaa.\n\nJuuri kun olin heitä likelle pääsemäisilläni, lähti hevosen omistaja\nhevosineen pois ja toiset jäivät paikoillensa. Eräs heistä otti nyt\nkortit lakkaristaan ja päräytteli niitä toisella kädellään, pitäen niitä\nsamassa niin korkealla kun ylettyi.\n\n\"Kylläpä sinulla on huonot kirjat\", sanoin minä hänelle sivu mennessäni.\n\n\"Mistä sinä olet kotoisin, nuorimies? Sinäpä näytät olevan riski mies\",\nsanoi tuo korttien näyttelijä imartelevasti.\n\n\"Tavallinen.\"\n\n\"Ei saakeli, riskimpi sinä olet tavallista, sen näin heti. Sinä sanoit\nnämät olevan pahat kirjat, mutta ei nämät ole mitään pahoja, minä pidän\nnäitä vaan lystikseni. Tahdotko, niin minä näytän sinulle näillä\nkummallisia konsteja?\" sanoi hän taasen minulle, pidellen kortteja\nkädessään.\n\n\"En minä rupea korttia pelaamaan\", sanoin minä ja pyrin pois.\n\n\"Ei, mitäs Jumalan tähden! En minä sinua korttisille vaadi, näinhän jo\nheti kasvoistasi, ettet ole mikään korttimies; minä näyttäisin sinulle\nnäillä vaan kummallisia temppuja\", sanoi hän liverrellen.\n\n\"Ei minulla ole varaa tuhlata vähiä rahojani tyhjän katsomiseen\",\nvastustin minä.\n\n\"Rahojako -- mitäs minä -- minäkö sinulta siitä maksua vaatisin? Eihän\ntoki; huono miespä silloin olisin. Ilman, aivan ilmaiseksi minä sinulle\ntemppuni näytän -- vai luulet sinä minun rahaa tahtovan -- ehei, siinäpä\nveikkonen erehdyt\", liehakoitsi mies ja lieri minun edessäni, etten\npäässyt mihinkään.\n\nMinä olin kuullut kerrottavan, kuinka korteilla saatetaan tehdä\nmonenkaltaisia temppuja: tietää kuinka vanha kukin on, paljonko hänellä\non rahaa lakkarissa, montako hänellä on eläintä kotonaan j.n.e. Minua\nrupesi valtaamaan ajatus: mitähän jos katsoisin noita ihmeellisiä\ntemppuja, koska ei niistä tarvitse mitään maksaa.\n\n\"No, koska et niistä mitään vaadi, niin minä suostun katsomaan\nihmeitäsi\", sanoin sitten miehelle.\n\n\"Sitähän minäkin, sinä olet ymmärtäväinen mies -- en minä sinulta mitään\ntahdo. Mutta missähän olisi hyvä rauha, että minä saisin kenenkään\nhäiritsemättä ihmeitäni sinulle näyttää?\" puhua hevelsi mies yhä\nliukkaammasti; näyttipä siltä kuin hän olisi tullut oikein haltioihinsa.\n\n\"Majatalossani on pitkä piha ja sen perällä on sauna, jossa on tyhjä,\npenkeillä varustettu porstua, siellä sopii\", esittelin minä.\n\n\"Sielläpä on helkkarin hyvä, lähdetään sinne\", sanoi hän, myöntäen\nesitykseni oikeaksi.\n\nMinä vein kala-astiani majatupaan. Sitten menimme nelikannassa\nsaunanporstuaan ihmeitä katsomaan, -- nuot toisetkin hänen kumppaninsa\ntulivat sinne.\n\nSinne tultuamme otti ihmetten tekijä pakasta kolme korttia, jotka hän\nnäytti minulle. Sitten nakkasi hän niitä toistensa ylitse ja käski minun\narvata edeltä päin nimitetyn kortin, joka oli ruuturouva. Tuo hänen\nvikkelyytensä kävi niin kömpelösti, että minä näin aivan selvästi, mihin\nruuturouva putosi ja minä sen näytin.\n\n\"No, sepä nyt oli kumma! Enkö minä sitä arvannut, että tuo mies on\ntavallista viisaampi; eipä sitä ole kukaan arvannut\", sanoi hän.\n\nSitten nakkasi hän niitä useat kerrat, käskien minun arvata ja minä\narvasin aina; enpä viitsinyt edes katsoakaan hänen nakkuutaan, sillä\nruuturouvan takapuolella oli pieni, punainen pilkku, josta sen tunsin\nilman katsomattakin.\n\nMinä kyllästyin aivan pian tuohon halpaan ihmeeseen ja sanoin: \"En minä\nviitsi kauvan tuota katsoa, eikö teillä ole muita parempia?\"\n\n\"Ei, ei vielä, ennenkuin tulet tämän oikein tuntemaan; kyllä sitten\nmuitakin temppuja näytetään\", sanoi hän hätäillen.\n\nNyt rupesi hän esittelemään, että panisimme kymmenen kopeekkaa peliin,\nmutta minä en suostunut siihen.\n\n\"Tuo nyt aika hullu on! Pyrkii rahasta pelaamaan ja menettää kymmenin\nruplin; näkeehän sen, että tuo mies arvaa varmasti joka heitolla\", sanoi\nhänelle hänen tähän asti yhtäkaikkinen kumppaninsa.\n\nMutta siitäkös puheesta tuo korttiennakkelija suuttui!\n\n\"Tekö minun holhojiani? Minulla on omat rahani, joilla teen mitä tahdon.\nOlette minua hännittäneet ja pakkauneet minun holhojikseni, mutta sen\nsanon suoraan, etten suvaitse teidän huolenpitoanne. Kehtaatte vieraan\nkuulten semmoisia puhua! Jos hän oikein tekisi, antaisi hän ympäri\nkorvianne ja jos ei hän sitä tee, teen minä sen, jos vaan vielä\nkerrankin kitanne aukaisette. Minulla on rahaa enemmän kuin kymmenellä\nteidän laisellanne yhteensä, eikä minun tarvitse niistä tiliä tehdä\näidilleni kotiin tultua, niinkuin teidän. Tuhannen ruplaa sain maani\nhintaa markkinoille lähtiessäni, ja kaksisataa pistin niistä taskuuni\nmarkkinarahoiksi. Tälle pojalle tulee ja tältä pojalta menee rahaa, eikä\nse ole teidän massinne nurkasta\", pauhasi hän ja toisilla ei näyttänyt\nolevan siihen mitään sanomista.\n\n\"Tuommoisten miesten puheista ei tarvitse olla millänsäkään;\nsattuivatkin minun pariini! Pannaan me nyt vaan kymmenen kopeekkaa\nheitolta!\" sanoi hän sitten höylisti, kääntyen minun puoleeni.\n\nMinä en ollut mikään halukas suostumaan tuohon esitykseen, sillä joku\nvaistomainen tunne sanoi minulle, ettei kaikki ole oikein, mutta mikä ei\nollut oikein, sitä en voinut itselleni selittää. Ajatukseni pyörivät\nsekaisin sikin sokin ja pääni humisi niin kummallisesti. Vihdoin rupesi\nväärä tavaranhimo saamaan minussa valtaa. \"Olisihan tuossa nätti rahan\ntienesti, ja eihän tämä mitään pahaa ole, sillä eipä tämä ole mitään\nkorttipeliäkään, kolmen kortin nakkuuta vaan -- viatonta leikkiä\",\najattelin viimein.\n\n\"Olkoon niinkuin tahdot\", sanoin hänelle ja niin pantiin kymmenen\nkopeekkaa heitolta. Kortit nakattiin ja minä arvasin nytkin, mikä niistä\noli ruuturouva.\n\n\"Jo nyt oli kumma! En kertaakaan minä onnistu niin nakkaamaan, ettei hän\narvaa! Kummallinen mies -- vielä kymmenen kopeekkaa!\" sanoi hän,\nsiirtäen voitetut rahat minulle.\n\nHän nakkasi kortit uudestaan ja minä arvasin.\n\nNyt ei enään kysytty kummaltakaan puolelta, pannaanko vielä kymmenen\nkopeekkaa uudestaan, vaan niin pian kun kortit olivat nakatut, minä\narvannut ja kun voitetut rahat olivat siirretyt minulle, panimme\nkumpikin käskemättä rahat esille.\n\nVähällä puheella ja kiistelemisellä pitkitettiin sitten peliä.\n\"Arvaatkohan aina?\" sanoi hän vaan kortteja nakatessa, ja vastaukseksi\ntuohon sanoin minä: \"Arvaanpa tietenkin.\"\n\nTuolla tavalla pitkiteltiin peliä niin kauvan, että minulle karttui\nvoitetuita rahoja seitsemänkymmentä kopeekkaa.\n\n\"Pannaasta rupla heitolle koetteeksi, arvaatko sitten\", sanoi\npelikumppanini innostuksissaan.\n\n\"Älä, hullu, pane, näethän, kuinka siinä käypi; heitä heti pois. Vaikka\nsinulla olisi paljon rahoja, eivät ne kuitenkaan kauvan kestä tuolla\nmenolla\", sanoi nyt toinen miehistä.\n\nPelikumppanini tuimistui nyt kovasti; hän tölmäsi tuota varoittajaansa\nniin kovasti rintaan, että toinen tollahti toiselle puolen porstuata.\nSitten hän murti suuta, väänti päätä ja oikoi nyrkkejään uhaten että jos\nhe kerran vielä yrittäisivät hänen tielleen, niin hän opettaisi. Sitten\notti hän kukkaron lakkaristaan, löi sen lautaan niin lujasti, että se\naukesi ja hopearuplia solahti siitä useita kymmeniä näkösälle.\n\n\"Ei tarvitse heiltä kysyä; pannaanko rupla heitolle?\" sanoi hän minulle\nkiivaasti.\n\nMinä olin kokonaan hurmaantunut noin helposta saaliista. \"Olihan tuo\naivan toista kuin rahan kokoon saaminen kovalla työllä. Tosin ei tuo\ntuntunut ihan oikealta, mutta parempiko se oli, jos hän menetti rahansa\njollekulle toiselle, yhdenhän teki, jos minäkin niistä saan osani.\nTämähän vasta onnellinen markkinoilla-käynti tulisi olemaan, kun\nvaatteella sain kymmenen ruplaa ja tuolta vielä kaappaisin lisäksi\nkukaties toiset kymmenen! Mutta mistä sanon ne saaneeni, kun tulen\nkotiin, siveän ja kristillisen vaimoni luo, jolle kumminkin olen\nvelkapää kaikki ilmoittamaan? -- -- no, eihän siitä tarvitse huolta\npitää, kyllä aika neuvoja tuo -- olipa hyvä, kun sain vaatteella rahaa,\nettä on mitä eteen panna\", ajattelin minä.\n\nPanimme siis ruplan heitolle ja kumpikin panimme rahat esille. Hän\nnakkasi kortit kuten ennenkin ja minä katsoa tirkistin niiden perään\ntarkemmasti kuin ennen. \"Mutta mitenkä? Kahden kortin selässähän nyt\nolikin punainen pilkku! Mutta näinhän aivan selvään mihin ruuturouva\nputosi\", ajattelin ja koetin arvata -- mutta mitä nyt? -- Eihän se\nollutkaan ruuturouva -- ristikolmonen vaan -- sehän oli hairahdus.\n\n\"Ahah! Etpä arvannutkaan nyt\", sanoi kumppanini hyvillään ja kaappasi\nesillä olevat rahat.\n\n\"Kyllä toisella kerralla arvaan\", sanoin minä ja kaivoin kukkarostani\nruplan toiselle heitolle.\n\n\"Niin, niin, kyllä toisella kerralla arvaat\", sanoi kumppanini ilosta\nloistavin silmin, kaivaen hänkin rahaa.\n\nHän nakkasi taas kortit, mutta nyt ei ollut kuin yhden kortin selässä\npunainen pilkku. \"Tuossahan se on ruuturouva, toinen pilkku äsköisessä\nheitossa lienee tullut jostain sattumuksesta\", ajattelin; mutta voi\nonnettomuus! sekään ei ollut ruuturouva!\n\n\"Miten sinä nyt niin huonosti katsot, kun et arvannut tälläkään\nkerralla\", sanoi kumppanini ja sieppasi rahat.\n\nMinä rupesin inttämään, että hän teki pilkkuja korttien selkään,\npettääksensä siten minua. Mutta hän vannoi ristirastiin, ettei hän ole\ntehnyt yhtään pilkkua, eikä ottanut niitä pois, mutta jos jotain\nsemmoista on ollut, on se ollut joku satunnainen asia. Hän näytteli\npuolustukseksensa kätensä ja esitteli, että otettaisiin toiset kortit.\n\nMinä suostuin siihen ja sanoin julkisesti, että pelaan vaan niin kauvan,\nkun pääsen omilleni, sillä joku salainen pelko vaivasi minua.\n\nToiset kortit otettiin ja niillä pitkitettiin peliä yhtä huonolla\nonnella. Kyllä nyt korttien nakkaaja osasi niin nakata, etten arvannut;\nei hän nyt ollut tyhmä ja kömpelö -- ei, enkä minä viisas. Minulta oli\njo mennyt -- kuusi ruplaa -- vaimoni hiki ja väki -- -- en tullutkaan\n_omilleni_.\n\nYhdellä väläyksellä leimahti minun silmäini eteen käsitys, missä\nmerrassa minä nyt olin. Kaikki tuo nöyristelevä ja ylistelevä imarrus,\nkorttitemppujen luvattu näytteleminen, hänen kumppaniensa luuloteltu\nesteleminen, heidän keskinäinen riitansa ja minun ensimmäiset, heidän\npuoleltaan vapaatahtoisesti annetut voittoni, olivat vaan kavalia\nsäikeitä siinä paulassa, jolla olin kiedottu. Minä tulin semmoiseen\nomantunnon tuskaan, että joka luunsolmuni vapisi.\n\nKaikessa kauhistuttavaisuudessaan astui eteeni vaimoni ahkeroiminen,\nvalvominen, uhraavaisuus, alttiiksiantavaisuus, luottavaisuus ja\nrakkaus. Semmoinenko luottamusmies, semmoinenko rakastettava minä\nolinkin? Ei ollut pitkä aika kulunut siitä, kun murehdin sitä, mistä\nsanon saaneeni niin paljon rahaa, nyt oli toisellainen murhe, nimittäin:\nmihin sanon panneeni vaatteen hinnan. -- Kauhea oli tilani.\n\nEpätoivossani pelasin vielä yhden heiton, toivolla että onni kääntyisi,\nmutta sillä seurauksella, että menetin seitsemännen ruplan -- ainoan\nmikä minulla jäljellä oli.\n\n\"Nyt en pelaa enään\", sanoin ja nakkasin kädessäni olevan kortin\nlaudalle.\n\n\"Tee kuin tahdot\", sanoi pelikumppanini ja kokoili hajallaan olevia\nkortteja naurussa suin kouraansa. Silmäilin noita hänen tappioitaan niin\nhuolehtivia tovereitaan ja näin heidän olevan pirullisessa ilvehymyssä.\n\n\"Kyllä se on parasta, että annatte minun rahani pois, koska te olette\nsuuria konnia ja olette pettämällä minun pauloihinne viekoitelleet\",\nsanoin heille epätoivossani.\n\n\"Sinäpä joutava mies olet; ensin tulee korttisille ja sitten kun tappaa,\ntahtoo rahojansa takaisin. Ryypyt annan suuhusi, kun tulet kanssani\nkapakkaan\", sanoi voittaja. -- En nyt ollutkaan enään -- viisas, kuten\nhe ennen minua imartelivat.\n\n\"En mitään muuta tahdo kuin rahojani\", sanoin lujasti.\n\n\"Rahat eivät tule takaisin, siitä saat olla varma, sanoi vastustajani.\n\n\"Mutta minun täytyy ne saada, jos ei muutoin, niin väkivallalla\", intin\nminä.\n\n\"Siitä ei tule mitään, meitä on kolme\", vastattiin minulle.\n\nHe tekivät poislähtöä. Minä otin pelaria rinnuksista kiinni, enkä\naikonut häntä laskea, ennenkuin hän maksaisi rahani takaisin. Tämäpä ei\ntyytynytkään siihen, vaan teki suorastaan julkisen tappelun; -- se vielä\npuuttui. Ei kauvan temmelletty, ennenkuin minä huomasin, että hän oli\nheikompi minua. Minä kaasin hänet alleni lattialle, otin korvuksista\nkiinni ja, päätä lattiaan jylkyttäin, vaadin rahojani takaisin. Hän\nlupasikin hädän aikana, kun vaan päästän hänet ylös. Mutta kun hän pääsi\nylös, törmäsivät he kaikki kolme minun kimppuuni. Nyt syntyi hirmuinen\ntemmellys, sillä minun täytyi taistella yksin kolmea vastaan. Se ei\nollut enään suorastaan taisteloa seitsemästä ruplasta, vaan se oli\noikeata tappelua. Minä en huolinut mistään, en peljännyt mitään. Minulle\noli yhtä jos minua lyötiin taikka jos minä muita löin. En tuntenut kipua\nenkä sääliä. Villipedon raivolla annoin vaan vastustajilleni oikeaan ja\nvasempaan ja yksi ja toinen heistä kaatua mäiskähti porstuan lautaseinää\nvasten kumoon. Kuitenkaan ei kummallakaan puolella käytetty mitään\naseita.\n\nMinä pysyttelin aina oven puolessa, sillä mitäpä olisin voinut, jos\nanastaja olisi päässyt kadulle taikka vaikkapa vaan pihalle.\n\nViimein täytyi heidän nöyrtyä, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, ja\nhe lupasivat maksaa rahani takaisin. Mutta kun he pääsivät vapaiksi,\nyrittivät he pakenemaan ulos; yhtä hyvin sain rahamieheni ovessa kiinni.\nToiset pääsivät vapaasti ulos ja alkoivat uhkailla mennä poliisia\nhakemaan. Mutta minä huolin vähät poliisista, tuomioistuimista,\ntuomioista ja rangaistuksista. \"Tuokaa vaikka kymmenen poliisia, minä en\nheitä rahojani: teillä on yhtä huono asia kuin minullakin ja sielläpähän\nsitten taas yhdessä ollaan\", sanoin noille poliisin hakijoille.\n\nNyt minä rupesin yksistään tuota pahinta petturia kitistämään. Kolmasti\nhän nytkin lupasi maksaa ja yhtä monta kertaa yritti hän pakoon, mutta\nyhtä huonolla menestyksellä.\n\nKappaleen ajan päästä palasivat nuot poliisin hakijat takaisin,\nkurkistelemaan miten asiat nyt ovat, ilman poliisitta tietysti. He eivät\nrohjenneet ryhtyä enään koko kiistaamme; sitä parempi oli minun nyt\nmenetellä yhden kanssa. Vihdoin nöyrtyi hänkin niin, että vavisten\nlupasi maksaa rahani takaisin. Minä en uskonutkaan häntä enään irti,\nvaan pidin toisella kädelläni rinnasta kiinni, samalla kun toisella otin\nvastaan niitä rahoja, joita hän siihen luki.\n\nJuuri kun hän oli viimeisiä rahoja lukemassa, tuli Palkolan Hanno --\nsillä hänkin oli markkinoilla -- parin muun tutun miehen kanssa ovelle.\n\n\"Mitä he sinulle täällä tekevät, vääryyttäkö?\" kysyi Hanno ja katsoi\nmiehiä kiivaasti.\n\n\"He ovat tosin suuria konnia ja roistoja, jopa suoria ryöväreitäkin,\nmutta, koska he ovat antaneet rahani takaisin, niin annetaan heidän nyt\nmennä, sillä takaanpa että ovat saaneet, jos antaneetkin\", sanoin\nHannolle.\n\nSitten lähtivät veinarit verisin ja turvottunein naamoin heittimiinsä,\nja minä lähdin kartanolle hevosta katsomaan. Juuri kun nuot velikullat\npääsivät portista ulos, tulivat poliisimiehet saksineen ja piikkeineen\npihalle.\n\n\"Missä ne miehet ovat, jotka täällä korttia lyövät ja tappelevat?\"\nkysyivät he tuimasti.\n\n\"Menivät juuri portista ulos, tulivat kai teitä vastaan\", ehätti Hanno\nsanomaan, mutta minuun se vaikutti niin pahasti, että olin pyörtyä; nyt\njo pelkäsin poliisia, kun epätoivon vimma oli kadonnut.\n\nPoliisimiehet eivät oikein tyytyneet tuohon Hannon selitykseen, sillä he\nnuuskivat joka ulkohuoneen ja niiden kujat ja alustat, jolla aikaa minä\nkoetin toimellisen näköisenä hyöriä hevosen ympärillä, puuhaten sen\nselkään lointa. Vihdoin lähtivät he pois, kun eivät mitään löytäneet. --\nPoliisin oli toimittanut tulemaan talon piika, joka parhaan tappelumme\naikana sattui ovelta katsomaan ja kauhistuneena juoksi tiehensä.\n\nVasta jälestäpäin huomasin, että minulle olikin jäänyt ne\nseitsemänkymmentä kopeekkaa, jotka he pettääksensä minua, vapaehtoisesti\nantoivat minun voittaa; niin kiireisessä tilissä eivät he huomanneet\nniitä vaatia, enkä minä antaa. Muutamat esittelivät, että ostaisin\nniillä puolen tuoppia rommia, mutta siihen en suostunut, sillä ne\ntuntuivat mielestäni veren hinnalta. Sentähden veimme ne Hannon kanssa\neräälle vaivais-äijälle.\n\nPäästyäni vapaaksi tuosta rettelöstä, käsitin vasta koko vaarani\nsuuruuden. Korttipeliin joutuminen, vaimonsa ansaitsemain rahain\nmenettäminen ja hänen sekä lapsemme saattaminen puutosta kärsimään, oli\njo niin suuri kauhistus tunnolleni, ettei siihen olisi enään lisiä\ntarvittu. Kun siihen sitten vielä lisäksi tuli hirveä tappelu, poliisin,\nlain ja rangaistuksen alle vähällä joutuminen, oli omantuntoni tuskan\nmitta täysi. Koko seuraavana yönä en nukkunut silmäntäyttä, niin suuri\noli sieluni tuska ja niin pian kuin voin, toimitin itseni pois tuosta\npetoksen Babelista.\n\nKotiin tultuani kerroin vaimolleni rehellisesti kaikki, mihin\nkiusaukseen olin joutunut, ja kyynelsilmin pyysin häneltä anteeksi\nrikostani. Hän kuunteli suurella osanottavaisuudella kertomustani ja\nsyliksi tarttuen antoi anteeksi rikokselliselle miehellensä. Oi kuinka\nhyvää se teki rikkimurretulle sydämelleni. Hän ei edes nuhdellutkaan\nminua, sillä hänen avonainen sydämensä silmä huomasi aivan pian, että\nnyt ei tarvittu kiviä kuorman päälle. Vasta jonkun ajan päästä, kun\nmieleni oli rauhoittunut, keskustelimme enemmän siitä asiasta. Silloin\nhän siveästi huomautti, että minä luotin liiaksi arvostelukykyyni ja\nluulin sen tuntevani perinpohjin, vaikken tuntenut kuin vähäisen\nalkupäästä. -- Oi kuinka monta kertaa elämässäni olen havainnut niiden\nsanojen totuuden!\n\nKun tyynnyimme mielenliikutuksestamme, rupesimme tarkastelemaan\nmarkkinatuonnoksia. Niin lyötiin sieltä tuomani kalanelikon pohjakin\nauki, tarkastellaksemme, kuinka lujassa siinä kalat olivat, kun se oli\nniin raskas ja minkälaisia ne olivat laadultansa. Mutta voi ihmettä!\nnelikossa olikin enemmäksi kuin puoleksi -- suoloja! ja mitä siinä oli\nkaloja, olivat ne paljon suolan vuoksi tulleet kitkeriksi kuin\ntervastikut, joita ei suinkaan intikseen syönyt.\n\nNiin kävi mailmantuntemiseni, ankaran varovaisuuteni ja markkinamatkani,\nniin.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nME MUUTAMME POIS.\n\n\nEn tiedä oliko se onni vai onnettomuus, kun elämämme kääntyi sille\nkannalle, että meidän piti muuttaa kauvas pois syntymäseuduiltamme.\nPaikka, johon muutimme, oli saman läänin pääkaupungin läheisyydessä,\njonka likitienoilla olin jo ennen ollut kesärenkinä, vaan en kuitenkaan\nsamassa pitäjäässä.\n\nVoi kuinka vaikea oli erota kasvinkumppaneistaan ja muista rakkaista\nystävistään. Me kävimme heidät hyvästi jättelemässä ja erosimme\nkyynelsilmin heistä. Tuntuivatpa itse maisematkin niin rakkailta.\n\nMinä olin mielikuvituksissani luulotellut, että niin likellä isoa\nkaupunkia mahtoi olla hyvinkin sivistynyt kansa, mutta sinne tultuani\nhavaitsin aivan pian, että olin erehtynyt suuresti. Tulin, näette,\nhuomaamaan, että kaupungin läheisyys pikemmin turmelee kuin parantaa\nkansan. Sillä kaupungin ulkonainen kiiltokuori ja korska takertuu\nihmisiin ja poistaa heistä raittiit tavat; myös ovat kaupunkilaisten\npimeät ja varjopuolet helpot sydämeen pujahtamaan, eikä ne ole herkät\nheittämään pesäänsä.\n\nTällä ei kuitenkaan tahdota väittää, että kaikki kaupunkiseudussa\nasuvaiset olisivat noin vaan ulkopuolisesti sivistyneitä, sillä löytyypä\nsiellä ihmisiä, jotka sivistystyön ovat alkaneet oikeasta päästä; mutta\nenimmistön laita on kumminkin niin.\n\nUusi paikkakuntamme oli kovin taikauskon vallassa. Ei sitä Jumalan\ntautia, kommellusta ja pulmaa ollut ihmisissä eikä eläimissä, joita ei\nsanottu tenhomiesten laittamiksi, ja tavallisesti haettiin niihin apua\npoppa- ja myrrysmiehiltä. Alusta-alkaen koetin minä niin paljon kuin\nmahdollista oli, riisua heiltä pois tuota pimeää käsitystä, mutta\nsitkeässäpä se oli. Tuon kaiken tähden tulevat muutamat seuraavat\nkertomukseni olemaan ikävää laatua.\n\nOlipa uudessa paikkakunnassamme oikein aika tietäjäkin, jota\nkuljetettiin laajoissa piireissä, missä mitäkin vammaa parantamassa ja\nuutta onnen sampoa luomassa. Milloin piti hänen naima-onni parantaa,\nmilloin varastetut kalut takaisin laittaa, kulloin tauteja parantaa\nihmisissä ja eläimissä, ja kaikissa tapauksissa oli hänen viimeinen\ntehtävänsä: \"koiran (kirojen) kotiansa laittaminen.\" Hän oli eräälle\nosalle ihmisistä kaikki kaikissa, hänen käsissään luulivat he olevan\nelämän ja kuoleman, onnen ja onnettomuuden.\n\nOli syystalvi, jolloin tuo velho noudettiin parantamaan erään talon\nparinkymmenen vuoden vanhaa, kivuloista tytärtä. Kuinka lienevätkin\nkylän nuoret miehet saaneet tietää, että tuon kuuluisan velhon pitäisi\ntulla heidän kyläänsä ja mennä yöllä kirkkomaahan pesemään kipuja\nsairaasta tytöstä. He aikoivat kaikin voimin tuommoista tekoa estää;\nsiinä tarkoituksessa antoivat he toisillensa sanan, ja menivät\nhautausmaan aidan taakse vahtiin.\n\nPuheena oleva kirkko on tiheän männikkömetsän sisällä korkeanlaisella\nmäen nyppylällä, jonka vuoksi hautausmaalta maantielle mennessä oli\nmelkoinen mäki.\n\nTuolla hautausmaan aidan takana odottelivat pojat velhon tuloa. Kun he\ntuossa olivat odottaneet sen pitkää, tämän lyhyttä, tulla käähmikin\nvelho kapineittensa, sairaan tyttären ja hänen isänsä kanssa\nhautausmaalle. Velho kantoi kädessänsä suurehkoa vaskikattilaa ja muita\nkapineitansa; tytön isällä oli halkotaakka seljassa ja vesiämpäri\nkädessä.\n\nHe asettuivat keskelle kirkkomaata ja velho rupesi laittamaan nuotiota.\nEnsinnä otti hän tytön isän selässä olevat halot ja viritti ne palamaan,\nsitten kokoili hän lisäksi maan päälle kaivetuita ruumisarkkujen lautoja\nja kaatuneita ristejä. Saatuansa nuotion hyvään voimaan, rupesi hän\nlaittamaan kattilaa tulelle, johon jo oli kaadettu sitä vasten sinne\nkannettu vesi ja muut tenhokopeneet.\n\nNyt rupesi velho tenhomaan lakittomin päin. Hän rymysi polvillaan,\nhöpisi ja hölpötti, myrisi ja mörisi, ruopi ja raapi, silmät muljollaan\nkuin härän päässä, ja käänteli itseänsä kaikille maailman neljälle\nilmansuunnalle.\n\nPoikien oli helppo pimeän läpi, valkeanvaloa vasten, nähdä kaikki hänen\ntemppunsa, ja he olivat niin mielissään, että oikein ilosta käsiään\nhykersivät, sillä olihan heillä nyt otus kierroksessa, jota he niin\nkauvan olivat mielihyvällä varttoneet.\n\n\"Nyt on aika\", kuiskasi muudan pojista kumppaneillensa.\n\n\"Ei vielä\", vastasi eräs heistä, \"annetaan heidän päästä oikein\nvauhtiinsa.\"\n\nSamassa alkoi velho riisua vaatteita tytön päältä pois, siirtäen hänet\nulommaksi nuotiosta.\n\n\"Tuo p--u riisuu sairaan tyttö-rievun alasti talviseen ilmaan, saamaan\nvielä lisää tautia, se ei saa tapahtua.\" Niin sanoen otti sanoja\nkivenmokulan käteensä ja paiskasi sen kattilaa kohden, mutta se laukaus\nei sattunutkaan, se putosi vaan likitienoille nuotiota. Yhtähyvin\nmyrrysmiehet kuulivat kopsauksen, ja säikähtivät siitä niin, etteivät\ntohtineet hievahtaakaan, katsella tirkistelivät vaan ympärillensä ja\nkuuntelivat joka haaralle, saadaksensa selville syyn odottamattomaan\ntomaukseen. Mutta kun eivät he keksineet mitään syytä siihen, rupesi\nnoita mellehtimään ja manaamaan Manalan väkeä ja selittämään tytölle ja\nhänen isällensä, kuinka männinkäisten on vaikea erota tytöstä, jopa niin\nvaikea, että oikein julkisesti tomahtelevat.\n\nSamassa otti tuo nakkaaja toisen kiven ja heitti -- molskis, se putosi\nkeskelle kattilaa, kattila kaatui tenhovesineen ja nuotio sammui.\n\nNyt huomasivat sekä tenhoja että tenhottava, että paha on merrassa ja\nlähtivät käpälämäkeen täyttä väkeänsä.\n\n\"Juokse, Jaakko, tytön jälkeen! Sinulla on palttoo, anna se ensihätään\nhänen päällensä, paluuta hänet sitten vaatettensa tykö, toimita ne hänen\npäällensä ja saata raukka kotiinsa, muutoin paleltuu; me lähdemme tuota\njunkkaria saavuttamaan\", kuului silloin pimeän läpi komentava ääni.\n\nKäsketty poika juoksi heti toimeensa ja sai tytön pian kiinni, antoi\npalttoonsa hänelle suojaksi sekä toi hänet takaisin vaatteittensa luo,\nauttoi ne hänen päällensä ja otti hänet suojaansa, ettei hänelle mitään\npahaa tapahtuisi.\n\nSillävälin olivat sekä velho että tytön isä kiitäneet kirkkomaan aidan\nporttia kohden, mutta heidän juuri sinne päästyään, töytäsi pari\nrivakkaa miestä heidän eteensä ja sanoivat: \"Ohoh! mihinkäs semmoinen\nkiire? -- Ei askelettakaan etemmäksi\", ja samassa takertui pari vahvaa\nkättä velhon niskaan ja silmänräpäyksessä oli hän kirkkomaalla kyönänä;\nsama onni oli tytön isälläkin.\n\nPojat olivat jo varalta laittaneet portille vahdit ja siksi joutuivat\nnuot pimeyden työn tekijät niinkuin rotat loukkuun. Samassa tulivat\ntoisella puolella hautausmaata olleet pojat paikalle ja tytön isä\npäästettiin irti, sitten kun he olivat ensin häntä nuhdelleet ja\nuhanneet hänet heittää lain käsiin.\n\n\"Päästäkää minutkin irti!\" pyysi velho.\n\n\"Vai irti! Eipä niin vähällä kumminkaan; tarvitsetpa saada palkan\ntyöstäsi\", sanoivat pojat.\n\n\"Päästäkää heti, taikka -- -- --\"\n\n\"Taikka mitä?\"\n\n\"Taikka minä näytän teille kummia\", uhkaili noita.\n\n\"Näytä vaan meille nyt kaikki kummasi, niitä me oikein halusta\nkatselisimme\", ilkkuivat pojat.\n\n\"Kautta haamuin ja maan-alaisten haltijain vannon minä, päästäkäät minut\nirti ja paikalla, taikka muutoin saatte nähdä ja kuulla semmoista, joka\nei ole juuri hauskaa -- päästättekö? Jumala teitä muutoin armahtakoon\",\nuhkaeli noita hammasta samassa purra karautellen ja yritellen tekemään\näkkinäisiä rytkäyksiä.\n\n\"Ei puhettakaan irtipääsemisestä, koska kiinnipitämisellä saamme nähdä\nihmeitä, joita niin halulla katselisimme. Onhan sinulla nyt apulaisesi\nlähellä, nosta nyt apuusi kirkonväkesi ja kaikki konninkaiset ja\nmänninkäiset, joiden ylitse sanot itselläsi niin suuren vallan olevan ja\njos voit sen tehdä, niin pääset pitemmittä metkuitta paikalla irti\",\nsanoivat pojat ivaten.\n\nVelho joutui aivan äänettömäksi tuosta poikien pelkäämättömästä puheesta\nja niin oltiin tovin aikaa hiljaa.\n\n\"Noh!\" sanoi eräs poika ja lyödä nauvautti velhoa hienolla\npajukepillänsä selkään.\n\n\"Ai, ai\", kitisi ukko.\n\n\"Jos sinä hiiskut yhden sanan, niin katso itseäsi\", sanoivat pojat, ja\nantoivat samassa hänelle useampia huimauksia.\n\nSen perästä ei vanki uskaltanut hiiskua yhtäkään sanaa.\n\n\"Mitä me nyt hänelle teemme, sillä emme tuota ruojaa julkea pieksää,\nniinkuin hän ansainnut olisi\", sanoi eräs joukosta.\n\n\"Lasketaan mennessämme hänellä mäkeä\", neuvoi joku.\n\n\"Niinpä kylläkin\", sanoivat pojat suostuen.\n\nTapahtuman edellä oli ollut iso suoja, jonka tähden tiet olivat\niljanteella ja muu maa melkein lumetonna. Kirkolle nouseva tiekin oli\naivan pelkkänä kaljama-jäätikkönä.\n\nPojat taluttivat nyt saaliinsa mäen partaalle ja kaasivat hänet kumoon.\nSitten istui poikia hänen päällensä niin paljon kuin mahtui ja nyt\nmentiin kolin kolia mäkeä alas. Kun velho oli heidän allansa\nvatsallansa, piti niskalla istuja tukasta hänen päätään pystyssä,\nsaadakseen siten ajokalullensa keulaa ja varjellaksensa hänen\nkasvojansa.\n\nTuo ei ollut velholle mikään hauska huilu, sillä hänen vaatteensa\nkuluivat aivan repaleiksi ja hänen tavattoman terävä huikkunokkansa\ntylsyi melkoisesti tuossa pitkässä kirkkomäessä.\n\n\"Armoa, Jumalan tähden armoa!\" änkytti hän mäen alle päästyä.\n\n\"Me uskomme vahvasti, että noin mustasieluista miestä Jumala auttaa\nkaikkein vähimmän. Kumminkin saat nyt tällä kerralla mennä, mutta jos\nsinä vielä tulet tuommoisille töille meidän pitäjääseen, niin katso\nitseäsi\", sanoivat pojat ja päästivät hänet irti. Velho lähti nyt\nkävellä köntystämään ja pojat menivät nauraa pyrskyen kotiinsa.\n\nEnnenkuin vielä oli oikein päiväkään, oli tieto tuosta yöllisestä\ntapauksesta levinnyt ympäri kylää.\n\nAamulla varhain, kun kirkon likimmäisen talon isäntä tuli tupaan, oli\nvelho penkillä istumassa.\n\n\"Jopa te nyt olette sangen surkeassa tilassa!\" sanoi isäntä, joka tiesi\nkoko jutun tarkalleen.\n\n\"Johan tuota -- niinhän tuota.\"\n\n\"Pojankonnat ovat, luulen ma, tehneet teille pahaa?\" sanoi isäntä,\nivahymy huulilla.\n\n\"Niin ovat -- niin tekivät.\"\n\n\"Tottahan kostatte heille oikein oikeasta kädestä?\"\n\n\"Kostan -- kovasti kostan.\"\n\n\"Ja mitenkä?\"\n\n\"En minä sentähden viitsi heille sen pahempaa tehdä, mutta minä laitan\nniin, että he kaikin joutuvat kärryin päälle ja pääsevät kruunun leipää\nsyömään.\"\n\n\"Tämänkö asian vuoksi?\"\n\n\"Ei, mutta minä laitan niin, että kyllä he asiaa saavat ja paljon\npahempaa kuin tämä onkaan -- niin teen\", sanoi velho ikäänkuin peläten,\nettä ihmiset jo käsittävät, ettei hän oikeastaan kykene mitään tekemään.\n\nTuon tapauksen perästä kadotti velho paljon arvoansa niillä tienoilla,\nmutta kun hänellä oli laaja piiri, oli hänellä kuitenkin vielä viljalta\ntyötä ja hän koetti kaikin tavoin korvata tuota harmillista tappiotaan.\n\nAivan pian levisi tieto tuosta kolttosesta meidänkin pitäjääseen. Minä\nluulin olevan sopivan ajan ruveta tälläkin suunnalla hänen tenho-arvoaan\nalentamaan, riisuakseni siten taikauskoa pois kansasta. Rupesin siis\njulkisesti puhumaan pilkallisesti noidasta, samalla osoittaen, kuinka\nturhanpäiväistä ja alentavaa on uskoa tuommoisen ilkiön uskottelemisia\nja viettelemisiä. Pian olivat nuot vastustustuumani velhon korvilla ja\nuhkauksia alkoi kuulua.\n\nSattuipa kerran niin, että eräässä talossa oli maahanpanijais-pidot,\njoihin minut käskettiin, ja velho oli myöskin siellä. Heti taloon\ntultuani huomasin, etteivät velhon asiat olleet oikeassa. Hän pyöri\nsyrjittäin minuun, ja viskasi minulle tavasta jonkun umpikuljuisen,\npistelijään sanan. Niitä en kuitenkaan ollut ollenkaan huomaavinani.\nPuolisen jälkeen puhkesi hän julkisesti minua uhkaamaan.\n\n\"Kyllä niitä on jo parempiakin oriita kaadettu\", sanoi hän ja katsoi\nkierosti.\n\n\"Minkälaisia?\" kysyin minä.\n\n\"Semmoisia juuri kuin sinäkin olet.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Sitä että olisi hyvä sinulle itsellesi, kun pitäisit pienempää suuta ja\nantaisit arvoa muillekin.\"\n\n\"Keneltä mielestänne olen arvon kieltänyt?\"\n\n\"Esimerkiksi pakkaat sekautumaan minun asioihini, jotka eivät kumminkaan\nsinuun kuulu.\"\n\n\"En ikänä anna julkiselle velholle mitään arvoa\", sanoin lujasti.\n\nSamassa nykäsi joku minua takinliepeestä syrjään.\n\n\"Antakaa hänen olla, hän voipi tehdä paljon\", kuiski hän minulle.\n\n\"Mitä se on, jota hän saattaa tehdä?\"\n\n\"Pahaa.\"\n\n\"No tehköön sitä sitten niin paljon kuin haluttaa, kyllä hän siitä saapi\npalkkansa\", sanoin niin lujasti, että kaikki sen kuulivat.\n\n\"Ovat nuot hyvät kylänmiehet ennen olleet tarpeeseen\", uhkaili velho.\n\n\"Ne ovat kyllä tarpeellisia, mutta minä en rupea itselleni hankkimaan\nhuonoja kylänmiehiä. -- Te ja teidänlaisenne olette suuria pettureita ja\nkonnia\", sanoin kiivaudessani.\n\n\"Moni on ennenkin katunut suurta suutansa, mutta liiaksi myöhään\",\nuhkasi velho, päätänsä vääntäen.\n\n\"Tuommoinen mies uhkaa, joka naapuripitäjään kirkonmäeltä on juuri\nhiljakkoin niin kunniallisen kyydin saanut! Koska nyt selvästi huomaan,\nmikä teillä on tarkoituksena, nimittäin se, että hyväksyisin teidän\npimeyden-työnne ja antaisin rauhassa teidän niitä harjoittaa, -- niin\nsanon suoraan, ettei siitä tule mitään; päinvastoin koetan joka\ntilaisuudessa tyhjäksi tehdä teidän vehkeitänne. Ja kostaaksenne\nuppiniskaisuuttani, saatte koota avuksenne koko maailman noidat\ntenhomaan minua, omaisiani ja karjaani, miten vaan parhaiten taidatte\",\nsanoin vastapainoksi hänen ankaralle uhkauksellensa.\n\nTuo oli velholle kova papu purra, sillä hän ei ollut vielä koskaan ennen\nsemmoista vastustusta kuullut. Hän puitti heittimiinsä kiireenkynnessä\neikä palannut enään koko pitoihin.\n\nMinä luulin tuolla iskulla riisuneeni likiseudun kansalaisiltani kaiken\ntaikauskon, mutta erehdyinpä suuresti. Silmäsin pitovieraihin; he olivat\nsynkän ja pelokkaan näköisiä. Eräs heistä hiipi hiljaa minun luokseni ja\nhyvin varovasti antoi tietää, mikä hirmuinen vaara minulla oli tarjona;\nja olen varma, että hän oli yleisen mielipiteen tulkki.\n\nKului joku aika, eikä minulle ollut tullut huita haita. Kun he sen\nhuomasivat, alkoi ihmisiä tulvata minun tyköni kysymään neuvoani. Minkä\neläimillä ei ollut menestystä; millä oli \"reväisin\" parannettavana;\nminkä päähän ja pohkioihin olivat madot pakkauneet; millä oli madonpano,\nkuta painoi painajainen, mitä vaivasi kirkon, metsän tai vedenväki,\nkenenkä päälle oli käärmeet nostettu; millä oli pistokset, kulia muut\npahat pulmat ja tartunnaiset, ja senkin seitsemät vammat, vastukset ja\nkohtaukset. Nämä kaikki olisi minun pitänyt tenhomalla parantaa. Nytpä\nminulle urakka! Jos kuinkakin olisin kokenut heille sanoa, etten minä\nole mikään velho enkä tahdo heitä ruveta pettämään, niin eivät he sitä\nuskoneet. He sanoivat vaan: \"Ette te olisi tuolle toiselle siellä\npidoissa uskaltanut niin tehdä ja sanoa, jos ette tietäisi enemmän kuin\nleipänne palasen.\"\n\nMinä koin heille kaikin mokomin selvittää, että he olivat turhassa\nluulossa. Kun he vihdoin tulivat vakuutetuksi, ettei heidän harras\nhalunsa menesty, lähtivät he nurpolla nokin pois.\n\nVoi kuinka lujassa on pakanauskon ajoilta peritty taikausko ihmisissä!\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nVANHA TUTTU.\n\n\nSaman talven kevätpuolella tuli meille pari kummallista miestä.\nHevosella he tulivat kartanoon, mutta sinne päästyään käänsivät he\nhevosensa ympäri ja sitoivat sen portinpieleen kiinni, ikäänkuin siltä\nvaralta, että se olisi tarpeen tullessa valmis kiitämään portista ulos.\nOlin saapuvilla, kun he astuivat huoneeseen ja heidän kummallinen\nkäytöksensä pisti heti silmääni. He tulivat syrjäkarullaan, mullistellen\nja mulkahutellen silmiään, niin että silmävalkuaiset olivat myötäänsä\npäällimpänä. He eivät sanoneet mitään hyvää päivää, eivätkä tehneet\nmitään tervehdystä, katsella muljottivat vaan ympäri huonetta,\ntarkastellen erikseen joka esinettä.\n\n\"Käykää istumaan!\" kehoitin heitä viimein kummastukseni seasta.\n\nMutta siihen sijaan, että he olisivat istuneet, otti vanhempi heistä\nlakkaristaan jonkun vanhan, tuiki likaisen ja kuluneen rievun, jonka\nlävitse hän alkoi katsella tirkistellä ympäri huonetta.\n\n\"Käykää, vieraat, istumaan!\" sanoin puoli kiivaasti, sillä heidän\nkummallinen käytöksensä alkoi koetella kärsivällisyyttäni.\n\nSen tehtyäni, istui nuorempi heistä uunin kupeella olevalle jakkaralle,\nmutta vanhempi ei liikkunut ovipielestä mihinkään, vaan istui siinä\nolevalle ruhmolle.\n\n\"Mistä vieraat ovat kotoisin?\" kysyin heiltä sitten.\n\n\"Oletkos ainoa muukalainen, joka et näitä tiedä?\" sanoi vanhempi heistä.\n\nKuinka? Mitä? Mistä? Olihan tuo läksy niin tutunomaista, mutta missä,\nmilloin ja keneltä olisin sen kuullut, sitä en voinut itselleni\nselittää. Koetin ajatella sinne ja tänne, koetin pinnistää muistoani,\nmutta turhaan, ja asia kävi yhä kummallisemmaksi.\n\n\"No, mistä herran tähden te sitten oikeastaan olette?\" kysyin\npuoli-hämmästyksissäni.\n\n\"Tuuli minulla on tupana, meri peltona, aallot aurana ja metsänpedot\npalvelijoina\", lausui taasen ruhmolla istuja.\n\n\"Seis! Minä olen jossain ennenkin kuullut nuot tenhosanat, mutta missä?\"\nsanoin yhä enemmän hajaantunein mielin. \"Mistä te olette ja mitä te\nasioitsette? Sanokaa asianne suorin sanoin, sillä minä en ymmärrä\nteidän umpimielistä ja salaperäistä puhettanne\", lisäsin minä\npuoli-kauhuksissani.\n\n\"Me olemme kappamiehiä\", sanoi nuorempi heistä.\n\n\"Mitä kappoja te kannatte?\"\n\n\"Susivoudin kappoja.\"\n\n\"Oletteko te sitten susivouteja?\"\n\n\"En minä, vaan tämä minun kumppanini on\", selitti nuorempi.\n\n\"Onko hän oikein virallinen susivouti?\"\n\n\"Ei; hän on paljon parempi kuin virallinen susivouti.\"\n\n\"Missä suhteessa hän on parempi virallista?\"\n\n\"Siinä, että hän voipi karkoittaa sudet.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Sanansa ja tietonsa avulla.\"\n\nSilmänräpäyksessä selkeni minulle nyt kaikki. Edessäni oli tuo kuuluisa\nsusivouti, jonka niin monta vuotta sitten olin nähnyt tuolla niityllä\numpikuljuisesti vehkeilemässä. Hän oli kokoilemassa kappojansa niistä\npiireistä ja pitäjistä, jotka hän oli saanut itseänsä uskomaan. Tuo\nhänen kumppaninsa oli kaaso, jonka tuli asiat esitellä, jos jossain\ntalossa ei suoristaan tunnettu tuota suurta sutten haltijaa. Kun sitten\ntuommoinen pulma sattui, lauloi tuo mahtipontinen mies ensin nuot\numpikuljuiset, kauvan aikaa sitten kokoon kerimänsä runolliset sanat,\njotka jokaisessa semmoisessa tilassa aina olivat yhdet ja samat kuin\ntiasen laulu. Sattuiko niin hullusti, ettei hänen pyhää pyhyyttänsä\nvielä sittenkään ymmärretty, tuli kaason varovasti ilmoittaa asian\ntodellinen laita, jolloin kapat ehdottomasti kirposivat. Sillä tavalla\ntuli myös varjelluksi susivoudin salaperäinen pyhyys, jonka hän oli\nitselleen anastanut.\n\nVaikka asia oli minulle selvinnyt, en kuitenkaan tahtonut mitään riitaa\nrakentaa, jonka vuoksi sanoin heille sävyisästi:\n\n\"Tämä ei ole mikään verotalo, eikä tästä makseta mitään kappoja\nmillekään kappamiehelle.\"\n\n\"Niin, niin, mutta onhan teillä eläimiä\", selitti kaaso.\n\n\"On kyllä, mutta minun tietääkseni ei niillä ole mitään semmoista\nveroa\", koetin minä puolustaida, olevinani ymmärtämättä koko asiaa.\n\n\"Eikä, mutta hän saattaa syöttää\", sanoi kaaso viattomasti.\n\n\"Syöttää?\"\n\n\"Hän voi syöttää eläimenne.\"\n\n\"No, se on sen parempi, mutta kyllähän itsekin koemme niitä syöttää.\"\n\n\"Voi kun te ette ymmärrä! Hän saattaa syöttää teidän eläimenne --\nsusilla.\"\n\n\"Ei meidän eläimet susia syö.\"\n\n\"Mutta sudet voivat syödä teidän eläimiä.\"\n\n\"Tosi kyllä, mutta se ei riipu yhdenkään ihmisen tahdosta, vaan on se\nluonnon oikku, jos jotain semmoista tapahtuisi. Muutoin voin teille\nilmoittaa, ettei meidän elukoita ole vielä koskaan susi syönyt enkä\nluule sen vastakaan tapahtuvan, siitä selvästä ja yksinkertaisesta\nsyystä, ettei täällä ole niitä olemassakaan\", koin minä selittää.\n\n\"Se on hänen ansionsa, ettei niitä ole vahinko kohdannut\", selitti\nkaaso.\n\n\"Kuinka se on mahdollista?\"\n\n\"Te ette ymmärrä asiaa, tahi ette tahdo ymmärtää. Hänen hallussaan ovat\nsudet, niinkuin viisi sormea kädessään; hän se on, joka voi ne päästää\nkarjaan tahi poistaa karjasta.\"\n\n\"Joutavia. Onni tahi onnettomuus ei ole hänen koemmin kuin jonkun\nmuunkaan kuolevaisen kädessä, vaan kaikkea ohjaa korkeampi kaitselmus.\nOlette sanonut, etten minä ymmärrä tahi en tahdo ymmärtää mitään.\nMieleni tekee tuota lausetta muodostaa näin: te itse ette ymmärrä tahi\nteette tuommoista työtä vasten parempaa tietoanne\", pitkitin minä.\n\n\"Minkälaista työtä?\"\n\n\"Tuommoista konnan työtä.\"\n\n\"Olemmekos me konnia, vai?\"\n\n\"Olette, vieläpä oikein suuria konnia.\"\n\n\"Ette siis aio maksaa meille kappoja?\"\n\n\"En koskaan tuommoisille kappamiehille.\"\n\n\"Minkälaisille?\"\n\n\"Semmoisille kuin te olette.\"\n\n\"Minkälaisille? Sanopas mies!\" puhkesi nyt itse susivouti kysymään, joka\ntähän asti oli ollut vaiti.\n\n\"Juuri semmoisille roistoille ja pettureille kuin te olette; joko nyt\nymmärrätte?\"\n\n\"Kylläksi ymmärrän, kylläksi -- Jumala minua ja sinuakin varjelkoon!\"\nuhkasi susivouti.\n\n\"Semmoiset lauseet pois! Mitä teillä on Jumalan kanssa tekemistä, koska\nolette julkinen hiton palvelija? Suorikaa paikalla tiehenne koko kylästä\nniine kappoinenne, taikka minä panetan kiinni teidät; minä en pelkää\nyhtään teidän uhkauksianne enkä susilla syöttämisiänne\", sanoin\nkiivastuksissani.\n\n\"Kiitoksia paljon -- kiitoksia! Aika tulee ja pian, jolloin olisit nuot\nsuuret ja rohkeat sanasi suonut olevan sanomatta\", sanoi hammasta purra\nkarskutellen ja silmiään mulkoillen tuo loukattu suuruus, tehden samassa\nuhkaavia liikkeitä.\n\n\"Suorikaa paikalla tiehenne, taikka minä muussa tapauksessa kiirehdin\nteitä\", sanoin lujasti, sillä kärsimykseni alkoi olla aivan lopussa.\n\n\"Tee niin -- sepähän nähdään -- siinä on vallassasi, mutta sillä\nkädellä, jolla meidän lähtöämme kiirehditään, ei vasta sitä tehdä\",\npuhkesi nyt susivouti uhkaamaan.\n\nEnnenkuin ennätin mitään vastata tai ajatella, oli tulinen luontoni\nriehahtanut ilmi tuleen. Ja ennenkuin kykenin itseäni hillitsemään, olin\nryöpsähtänyt ylös, tarttunut tuota suuritietoista susivoutia niskasta\nkiinni, aikanujakkaa vienyt hänet ulos ja paiskannut porrasten päähän\nlumipurkuun.\n\n\"Älkää, hyvä isäntä, minulle mitään tehkö, emme me tahdo kappoja --\nkyllä me menemme pois\", pyyteli kaaso porstuassa peloissaan, sillä kun\nhän näki, kuinka itse päävaarin kävi, luuli hän itsensäkin niin käyvän,\nehkäpä vielä pahemmastikin.\n\n\"En minä tahdo teille mitään pahaa tehdä, kun vaan suoritte heti\nrekeenne ja palaatte pois koko kylästä ihmisiä pettämästä, mutta se\npitää tapahtua paikalla; saatte kostaa tämän minulle kuinka tahdotte\",\npuhelin heille.\n\nSusivouti ei tohtinut enään yhtään uhkaella, koki vaan kaasonsa kanssa\nkynttiä aikakyytiä rekeensä ja niin lähtivät he ajamaan pois kylästä.\n\nPian levisi tieto tuosta tapauksesta ympäri pitäjästä. Usea kyläläinen\noli mielissään, kun pääsi tuosta kaksinkertaisesta susivoudin kappain\nmaksusta vapaaksi; sitäpaitsi nouseva sivistys alkoi jo valaista\njoitakuita, vaikkeivät rohjenneet vielä totuutta vasten silmiä\ntunnustaa. Mutta paljon useampi oli niitä, jotka surivat sitä kovaa\nkohtaa, mikä minulle oli tuleva piankin tuon pelätyn susivoudin\nmielenpahoittamisen tähden.\n\nEi kuitenkaan tuo asia ketään niin huolettanut kuin renki Mattiamme.\nMeillä oli nuori ja kaikin puolin hyvä hevonen, jota hän hoiti niinkuin\nsilmäteräänsä. Mattimme mielestä oli se selvä asia, että hänen \"Pokunsa\"\nsyöpi susi, heti kun se ensikerran lasketaan laitumelle. Minä koin\nkaikin voimin luovuttaa häntä tuosta turhasta luulosta, mutta mikään ei\nauttanut. Kun en mitenkään saanut hänen suruansa haihtumaan, lupasin\nostaa toisen yhtä hyvän hevosen sijaan, jos entisen niin huonosti\nkävisi, mutta ei sekään auttanut.\n\nVasta seuraavana talvena huomasi hän koko susivoudin uhkaukset turhiksi,\nsiitä selvästä syystä, kun Pokulle ei tullut karvan vahinkoa.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nSE TOINEN.\n\n\nKun asuin niin likellä lääninhallitusta, jouduin ennen pitkää ajamaan\nkaikenlaisia asioita siellä, sillä entiseltä asuinpaikaltani lähetettiin\nniitä tukuttain minulle, ja pianpa rupesi nykyinenkin paikkakunta\nuskomaan niitä minulle.\n\nKesä oli, ja eräänä päivänä lähdin minä kaupunkiin tämmöisille toimille.\n\nTultuani lääninhallituksen käytävään, tapasin siellä suureksi ihmeekseni\nLaarilan.\n\n\"Tekö täällä, vai pettävätkö silmäni?\" sanoin hänelle hämmästyksissäni.\n\n\"Olenpa kun olenkin, aivan ihka elävänä, ihan teidän silmäinne edessä\",\nsanoi Laarila ja tuli minua tervehtimään.\n\n\"No mitä teille kuuluu?\"\n\n\"Eipä muuta, vaan epävakainen on onnen ratas -- tuota.\"\n\n\"Ettekö ole saanut mitään edullista paikkaa?\"\n\n\"Eipä sitä ole tullut; kaikki ovat minua vastaan -- tuota.\"\n\n\"Se on kyllä surullista.\"\n\n\"Niin se on. He eivät tunne minua, eikä minun kykyäni; minä onneton olen\nennen-aikaani syntynyt maailmaan\", selitti hän puolitukahtuneella\näänellä.\n\n\"Milloin olette tullut tänne?\" kysyin häneltä, saadakseni keskustelun\nkääntymään pois tuolta ikävältä tolalta.\n\n\"Eilen, koko perheeni kanssa.\"\n\n\"Koko perheenne kanssa?!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Minä en ymmärrä teitä\", sanoin hämilläni.\n\n\"Minä uskon sen, ettette tekään ymmärrä minua, ettekä tunne minun\nkykyäni, vaikka asia on päivän selvä. Niin syrjäisessä paikassa meni\nminun aikani hukkaan, sillä siellä ei tarvittu oppinutta miestä ja\nsentähden muutimme tänne, toivossa, että täällä kaupungin läheisyydessä\npysyisi onnen ratas kohdallansa -- tuota.\"\n\n\"Mihin olette ottanut asuntonne?\"\n\n\"Erääseen torppaan lähelle kaupunkia.\"\n\n\"Ja mitä nyt aiotte?\"\n\n\"Menen kuvernöörin luo, pyytämään häneltä jotain virkaa.\"\n\nTurha olisi ollut häntä siitä estää, sillä hän olisi sen pitänyt suorana\nsortona, eikä suinkaan minään ystävän neuvona. Salaisella\nsurkuttelemisella katselin minä hänen ulkoasuaan, ja samassa sisällistä\nihmistäänkin. Hänen viheriäpantainen lakkinsa oli jo hyvin kulunut, ja\nitse pantakin oli jo ollut monesta kohden rikki, mutta sitä oli\nviheriällä langalla parsittu ja korjattu. Muutkin vaatteet olivat\nmonikertaan paikatut, mutta kun ne olivat olleet alkujaan verasta, eivät\nnuot suuren arvon, opin ja kyvyn merkit suinkaan saaneet kokonaan\nkadota, viheriä panta ei ensinkään; arvattavasti olisi ne uudestakin\ntehty, mutta luultavasti eivät varat siihen riittäneet. Hän ei ollut\nrahtuakaan muuttunut, aivan entisellään seisoi hän kaikkineen tuossa,\nmielestänsä kiittämättömän maailman keskellä, kaikkien sortamana.\n\nKuvernööri tuli nyt ja astui sisälle, ja me menimme jäljessä. Laarila\nseisahtui ovenpieleen ja minä astelin peremmäksi asioitani toimittamaan.\n\nYksi ja toinen kanslisti tahi vahtimestari kävi Laarilalta kyselemässä,\nmitä hänellä olisi asiaa, mutta hän vaan lyhyeen vastasi: \"Minä tahdon\npuhutella kuvernööriä -- tuota.\"\n\n\"Mikä teillä on asiana?\" kysyi kuvernööri häneltä, tultuansa vihdoin\nLaarilan eteen.\n\n\"Virkaa -- tuota.\"\n\n\"Mitä virkaa?\"\n\n\"Mitä häntä, tuota, olisi ensinnä aluksi --.\"\n\n\"Minä en ymmärrä teitä.\"\n\n\"Minä olen koulunkäynyt mies.\"\n\n\"Vai niin. Minkä koulun olette käynyt?\"\n\n\"Minä olen käynyt maanviljelyskoulun läpi.\"\n\n\"Sepä hauskaa, mutta mikä on oikein tarkoituksenne?\"\n\n\"Tarkoitan, että saisin jonkun viran, vaikkapa vaan aluksi nimismiehen\ntahi siltavoudin viran -- tuota.\"\n\n\"Te olette aivan väärässä. Maanviljelyskoulujen tarkoituksena ei ole\nkasvattaa virkamiehiä\", sanoi kuvernööri nähtävästi hämillään.\n\n\"No mutta, tuota, eivätkö koulut ole sitä varten, että niissä tehdään\nvirkamiehiä?\"\n\n\"Maanviljelyskoulun tarkoitus on valmistaa kelvollisia maanviljelijöitä,\neikä virkamiehiä; oppikouluissa virkamiehiä valmistetaan\", selvitti\nkuvernööri.\n\n\"Opetetaanhan maanviljelyskoulussakin ja siltipä -- tuota -- minä olen\noppinut mies\", intteli Laarila.\n\n\"Te ette ota ymmärtääksenne mitään järjellistä puhetta! Onko teillä\nmuuta sanottavaa?\" virkkoi kuvernööri tuskaantuneen näköisenä.\n\n\"Ei tällä kerralla -- tuota.\"\n\n\"Saatte sitten mennä\", sanoi kuvernööri, pyörähti ympäri ja meni tuiman\nnäköisenä takaisin kamariinsa.\n\nMinä olin saanut asiani toimitetuksi ja lähdin pois; Laarila tuli\nperässä. Ulos tultuamme rupesi hän haikealla mielellä valittamaan\nmaailman kiittämättömyyttä ja kovuutta häntä kohtaan. \"Kyllähän minä sen\narvasin, tuota. Olisikin ollut ihme, että vihdoinkin olisi huomattu\nminun suuri kykyni, eipä maailma sitten maailma olisikaan. Monta\nvähemmän oppinutta ja pienempikykyistä miestä on isolla viralla ja minun\nvaan pitää olla ajelulla, maailman tuntemattomana hylkiönä, näkemässä\nnälkää perheeni kanssa. -- Vahva uskoni on, että joku on kuvernöörille\njuorunnut minun päähäni\", ja monta muuta semmoista puheli hän rinnan\nkatua kävellessämme. Minä en suinkaan voinut yrittääkään kumoamaan noita\nhänen käsitteitään, sillä usein oli hän ollut jo lukemaisillaan minutkin\nvainoojainsa joukkoon, ja jos olisin vastustanut puolellakin sanalla,\nolisi tuomio ollut paikalla valmis ja sitä en kuitenkaan tahtonut. Koin\nsiis hiljaisuudessa kuunnella hänen kujerruksiansa.\n\nKun meidän piti erota, rupesi hän hartaasti pyytämään, että tekisin\nhänelle sen kunnian, että lähtisin katsomaan heidän nykyistä asuntoaan\nja hänen perhettänsä. Aikani ja asiani ei sallinut minun suostua hänen\npyyntöönsä tällä kerralla, ja niin me erkanimme, sitten kun hän ensin\noli saanut lupauksen, että jolloinkin toiste kävisin vaimoineni heitä\nkatsomassa.\n\nMuutaman viikon kuluttua tuli Laarila meille. Hänellä oli mukana viikate\nja kirves, joita hän kaupitteli minulle, koska hän muka ei itse tarvitse\nniitä. Luonnollistahan oli, että minun täytyi ostaa ne vasten\ntahtoanikin, vaikka minulla ei suinkaan ollut niiden tarvetta ja vaikka\nhän määräsi niistä niin korkean hinnan. Ennen poislähtöänsä pyysi hän\ntaaskin moneen kertaan, että kävisimme kaikin mokomin katsomassa heidän\ntalouttaan ja perhettään.\n\nSe oli elokuun puolivälin paikoilla, kun minä ja vaimoni lähdimme sinne.\nHeillä oli jo useita lapsia, joista vanhimmat alun toisella kymmenellä.\nHyvin tietäen, ettei heillä suinkaan isoja varoja ollut, otimme mukaamme\nkaikenlaisia ruoka-aineita tulijaisiksi.\n\nPerille tultuamme hämmästyimme kovin sen viheliäisyyden ja kurjuuden\ntähden, mikä siellä oli kaikkialla nähtävissä. Asunto oli mitä kurjin.\nLahonneet seinät olivat pullistelleet sinne tänne ja maaperässä oleva\nlattia oli niin reikäinen, että sitä kävellessä täytyi varoa jalkojensa\ntaittumista; jäljellä olevat lankut heiluivat kävellessä. Tuohilla ja\npäreillä paikatut akkunanruudut eivät suinkaan tehneet huonetta\nparemmaksi. Alaston vuode, pieni pöytä ja pari kolme kulunutta tuolia\ntekivät huonekalujen virkaa; muuta minkäänlaista ei siellä näkynyt, jos\nei oteta lukuun muutamia puoli-alastomia lapsia.\n\nIsäntäväki kovin riemastui meidän tulostamme.\n\n\"Voi hyväinen aika! Onko se nyt tosi, että saimme noin hyviä vieraita?\nSepä oli oikein onni\", hokivat he yhteen ääneen, tullessansa meitä\ntervehtimään.\n\n\"Me olemme tässä arkivaatteissamme, kun emme odottaneet juuri tällä\nhetkellä vieraita; lähdetään, Laarila, panemaan päällemme\", sanoi vaimo,\nja vaikka kuinkakin olisimme sanoneet, ettei tässä sen parempia\ntarvittu, menivät he vaan molemmin ulos. Missä he lienevätkin käyneet,\nsen ties taivas, mutta loppupäätös oli se, että he tovin päästä tulivat\ntakaisin juhlapuvussaan. Vaimolla oli ijänikuiset olianssi-vaatteet\npäällä, jotka olivat senkin seitsemään kertaan korjatut ja kursitut,\nmutta joiden helma sentään juhlallisesti takapuolella laahasi maata; ei\ntarvinne mainitakaan, että Laarilalla oli muun muassa tuo arvoa antava\nviheriäpantainen lakki päässä.\n\nKun he nyt noin ilmestyivät, tulivat he uudestansa meitä tervehtimään ja\ntoivottamaan meitä tervetulleiksi.\n\nSitten rupesi emäntä kahvia keittämään. Kun hän sai sen valmiiksi, toi\nhän sitä vieraillensa ja herrallensa, kuten luonnollistakin oli.\nTuodessansa pyysi hän tuhat kertaa anteeksi, kun heillä vesi on niin\nhuonoa, ettei siitä saa kunnollista kahvia. Ja tosiaankin lienee tuossa\nvedessä ollut jotain vikaa, jos ei muuta, niin ainakin se, ettei siinä\nluonnostansa löytynyt mitään semmoista höystöä, sillä kahviksi\nkeitettynäkään ei siinä mitään semmoista ollut, jos ei vaan lukuun oteta\nsitä likaisen siintevää väriä, jonka se kiehuessaan oli saanut, mutta\nmistä, sen ties taivas.\n\nSillä välin oli vaimoni jakanut tuomisensa lapsille, jotka kävivät kohta\nahnaasti käsiksi kaikkiin, mitä saivat. Mutta heidän äitinsä, kun sen\nhuomasi, otti ne riistämällä pois vastaan kinnistelevien lastensa\nkynsistä ja vei omaan talteensa. Niitä tuli hyvä sylillinen, sillä\nvaimoni oli ottanut hyvän palasen lihaa, ison rasiallisen voita, pari\njuustoa ja useita paksuja, rukiisia leipiä.\n\n\"Sitä ei viitsi nähdä, että nuot lapset sotkevat ruokia, ja ilman sitä\neivät he ole tottuneet semmoisiin ruokiin\", sanoi emäntä takaisin\ntullessaan.\n\nNyt ruvettiin vieraille ruokaa hommamaan. Kun oli kulunut aikaa, sen\npitkää, tämän lyhyttä, ja kun asuinhuoneen edessä olevassa mökissä oli\nkiluutettu ja kaluutettu sitä ja tätä, ruvettiin kantamaan ruokia ja\nkaluja pöydälle. Neljä posliinilautasta asetettiin pöydälle (joista\nkaksi kitattua) ja jokaisen viereen pantiin pöytäveitsi ja kahveli;\nsitten kehotettiin istumaan. Isäntä ja emäntä loppasivat heti kätensä\nristiin, istuen pöytään, ja me seurasimme esimerkkiä.\n\n\"Me emme pidä voista, vaikka kyllä meillä sitä olisi, näin laitettu kala\non verrattoman hyvää ja sitä me syömme\", sanoi kohtelias emäntämme ja\nojensi samassa meille lautasen, jossa oli halaistuja ja päättömiä\nsilahkoita, ja joihin oli höysteeksi tiputettu etikkaa sekä hienonnettua\nsipulia.\n\n\"Emmekä lihasta\", sanoi Laarila, ajaen ahnaasti leivän kanssa silahkoita\nsuuhunsa.\n\n\"Niin, emmekä lihasta, sentähden en tuonut sitä pöytään, sillä näin\nlaitettu kala on verrattain paljon parempaa kuin voi ja liha, ja\nkyllähän vieraamme kotonaan aina saavat jokapäiväisiä ruokia\", puheli\nemäntä.\n\nKun oli tuota verratonta kalaa syöty kyllikseen, ryöpsähti emäntä\npöydästä ylös ja meni etumökkiin. Sieltä palasi hän aivan pian, tuoden\ntullessaan kivikupin, jossa oli kylmiä pieniksi leikeltyjä, kuorituita\nperunoita, joku hitunen pienittyä silahkaa ja joku pisara etikkaa. Tuon\nkupin laski hän juhlallisesti pöydälle ja istui itsekin pöytään.\n\n\"Tässä on salaattia -- ottakaa ja syökää! Syökää niin paljon kuin\nhaluatte. Ei tarvitse yhtään ujostella, vaan olkaa niinkuin kotonanne!\nTämmöinen salaatti on erinomaisempaa laatua ja me pidämme siitä paljon.\nEi mikään vedä vertoja tälle ruokalaadulle eikä Laarilakaan pidä mistään\nniinkuin tästä\", esitteli emäntämme yhtenä hyörinänä.\n\n\"Se on tosi: en mistään ruokalaadusta minä pidä niin paljon kuin tästä\nsalaatista; voita ja liharuokia en tahdo nähdäkään -- olkaa hyvä ja\nottakaa lisää! Onpa hyvä, kun vieraamme saavat näin harvinaista ruokaa\",\nsäesti isäntämme.\n\nSitten kun oli tuota ihmeellistä salaattia apettu oikein aikalailla,\noikaisi isäntä itsensä suoraksi ja kysyi: \"Vieläkö sinulla on muuta\nantamista?\"\n\n\"Eihän minulla ole muuta, ja mitäpä tässä muuta tarvittaisiinkaan. Kun\nmeillä on niin hyviä vieraita, olen laittanut vaan kylmiä ruokia; sillä\nse on paljon harvinaisempaa; kyllähän lämpymiä ruokia aina saapi. Me\nemme pidä maidosta, emmekä sahdistakaan. Tuo meidän vesi onkin hyvää ja\nvarsin erinomaista juomaksi, vaikkei siitä ole kahvivedeksi -- juokaapa\nsitä salaatin päälle oikein kelpolailla, se on erittäin hyvänmakuista ja\nterveellistä. Tosin olisin minä osannut laittaa tämän puolisen\nmonipuolisemmaksikin, vaan minulla ei ollut aikaa käydä kaupungissa, kun\nvieraamme tulivat niin äkkiarvaamatta. Olisihan minulla ollut ihan\nvalmista puljongiakin, mutta kun se olisi ollut liharuokaa, joka ei\nolisi ollut sopivaa tähän järjestelmään ja kun se olisi ollut\nlämmitettävä, niin ei se olisi ollenkaan sopinut, kun kerran rupesin\nkylmiä ruokia valmistamaan\", puheli emäntä ja sitten me nousimme pois\npöydästä.\n\nKoko syöntiajan seisoivat lapset ympärillämme ja vesissä suin näyttivät\nahnain silmin lukevan joka ikisen palan, jonka me suuhumme panimme. Nyt\ntuli heidän vuoronsa, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin päättömät ja\nhalaistut silahkan jäännökset olivat salaattinensa sukeltaneet teille\ntietämättömille.\n\nSitten kääreentyi isäntäväki meidän ympärillemme ja keskustelu alkoi.\n\n\"Kuinka te olette voineet sitten viime näkemämme?\" alotteli emäntä.\n\n\"Kiitos, hyvinpä vaan\", vastasi vaimoni.\n\n\"Eipä teidän ole konstikaan, vaan toista on meidän tässä.\"\n\n\"Kuinka se niin on?\"\n\n\"Niinpä se on, kun Laarila ei saa mitään virkaa.\"\n\n\"Se on kyllä paha.\"\n\n\"Kyllähän tekin sen huomaatte, kuinka paha se on. Ajatelkaapas: mennä\nensin kouluun ja laittaa itsensä oppineeksi mieheksi, ja yhtäkaikki\njoutua unhotuksiin ja hyljätyksi!\"\n\n\"Ei se ole hyvä.\"\n\n\"Ei se ole hyvä. Ja vaikka emme ole erinomaisesti mitään vailla, käypi\nelämä kuitenkin tukalaksi, kun Laarila ei saa virkaa, ja koko perheen\ntarpeisiin ei ole mitään muuta tuloa kuin mitä Laarila kirjoittamalla\nansaitsee ja se on liian vähän.\"\n\n\"Kyllä sitä ei saata paljoksi sanoa.\"\n\n\"Kyllä sitä ei saata -- mutta se tulee siitä, etteivät ihmiset tunne,\nkuinka iso kyky Laarilalla on ja kuinka oppinut mies hän on; hän tuntee\nkaikki, mutta kukaan ei häntä.\"\n\n\"Epävakainen on onnen ratas\", sanoi Laarila puoli huokaavasti ja kohensi\nitseänsä ryhdikkäämmäksi.\n\n\"Vaikka emme olekaan mitään erinomaista vailla, mutta saattaisihan\nelämämme kuitenkin monessa kohdassa olla toisin, esimerkiksi vaatteen ja\nasunnon puolesta; ruokaa meillä kyllä olisi yllin kyllin\", pitkitti\nvaimo, tyynnyttyään, samaa nuottia.\n\n\"Minun mieleeni juohtuu jotain\", sanoi vaimoni.\n\n\"Mitäpä se onkaan?\" sanoi talon emäntä ilostuneemman näköisenä.\n\n\"Nythän on paras marjojen aika\", sanoi vaimoni.\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Ajattelen, että nuot lapsetkin saattaisivat ansaita jotain. He voisivat\naivan hyvin poimia marjoja ja viedä niitä kaupunkiin kaupaksi, jossa\nniistä maksetaan hyvä hinta.\"\n\n\"Niinkö, semmoistako sanotte? Enpä minä olisi teistä semmoista uskonut.\n-- Miltä se näyttäisi kun meikäläisten lapset kaupungissa marjoja\nkaupittelisivat? Jopa ne ihmiset jotakin ajattelisivat, kun näkisivät\nmeidän lapset marjoja myömässä. -- Eipä käy päinsä niin alentaa\narvoansa\", sanoi emäntä melkein kauhistuksissansa.\n\n\"Emme me suinkaan ole sitä hävenneet, sillä minä olen harva päivä käynyt\nlasteni kanssa marjassa, jotka olen itse käynyt kaupungissa myömässä\",\nsanoi vaimoni.\n\n\"Mitäs siitä, se on aivan eri asia. Teikäläisille se kyllä sopii, vaan\nei meikäläisille, sillä ettehän te ole mitään koulua käyneet\", selvitti\nemäntämme.\n\nKun ei pidot näyttäneet paranevan, aloimme hankkia poislähtöä.\nIsäntäväki jätteli meidät monikertaan hyvästi ja pyysi meitä käymään\nvastakin talossa, samassa toivottaen, että entinen ystävyys pysyisi\nedelleenkin voimassa; myös vakuuttivat he monikertaan, että he käyvät\njolloinkin meillä vieraina. -- Ja niin me lähdimme.\n\nSurkutella tosiaankin täytyi tuon perheen tilaa. Niin silminnähtävä\nkurjuus ja köyhyys kun heillä oli, oli heillä kuitenkin niin ankara\naatelisylpeys, että he katsoivat arvoansa alentavaksi kaiken luvallisen\nja kunniallisen työn. Aatelisylpeydellä he myös koettivat arvoansa yllä\npitää ja salata köyhyyttänsä, joka ei kuitenkaan onnistunut sen\nparemmin, kuin päättymällä mitä surkeimpiin kujerruksiin ja valituksiin\npuutteesta ja ihmisten kiittämättömyydestä. Tuota kaikkea ajatellessamme\ntunsimme itsemme sanomattoman onnellisiksi, ja kahta rakkaammalta tuntui\nmeistä kaikki luvallinen työ. Vaimoni oli erittäin tyytyväinen, kun hän\nvei heille mielestänsä niinkin runsaat viemiset, että he edes kerrankin\nsaisivat nälkänsä sammuttaa.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\nKIPEÄ HEVOSENI.\n\n\nEnsimmältä näytti siltä, kuin kaikki ponnistukseni taikauskon\nkukistamiseksi olisivat ihan turhat. Mutta niin kuitenkaan ei ollut,\nsillä aikojen kuluessa aleni noidilta arvo, johon suuresti vaikutti ajan\noloon tuo velhon julkinen vastustamiseni ja susivoudin viimeinen kyyti\nkylästä. Silloin oli jo useita suomalaisia sanomalehtiä, ja ne\nlevittivät kirkkaan kynttilän tavoin valoaan matalimpaankin majaan ja\nolivat suurena apuna taikauskonkin poistamisessa. Sen ylönkatsojia eneni\nenenemistään ja sen kautta väheni velhouskin viimein niin, ettei sitä\nluullut olevan olemassakaan.\n\nMinä en ollut siihen elettyyn koskaan kasvattanut hevosta. Nyt olin sen\ntehnyt ja se menestyi sangen hyvin. Kun olin sen pienestä varsasta\npitäin ruokkinut, vaalinut ja hoitanut, perehtyi se niin minuun, että\näänenikin kuultuansa, tuli kohta hirnuen luokseni ja juoksi perässäni\nkuin koira. Ollen hyvälahjainen ja pulskea elukka, oli se oikein\nlempihevoseni.\n\nEräänä talvena tuli tuo hevoseni semmoiseksi, että se tallissa\nseisoessaan hikoili aivan vesimäräksi asti. Minä koetin hoitaa ja\nruokkia sitä, mutta hevonen vaan laihtui.\n\nPeräti kokematon kun olin tuommoisissa tapauksissa, kyselin yhdeltä ja\ntoiselta neuvoa tuohon vammaan. Neuvoja ei puuttunutkaan, ja niistä\nhuomasin, ettei taikausko olekaan vielä läheskään loppunut ihmisistä.\nKaikki neuvojat olivat siitä yksimieliset, että hevosella ajaa\npainajainen, vaikka heillä olikin niin erilaiset neuvot sen\npoistamiseksi. Eräs heistä neuvoi, että pitäisi salvaa annakka piltun\npatsaaseen; toinen väitti, että joku hengellinen kirja olisi paljon\ntehoisampi annakkaa, varsinkin semmoinen, jossa olisi Vapahtajan nimi;\njoku taas, että tehokkain keino pahan poistamiseen olisi se, kun\nvääntäisi soimen laitaan kairilla reijän, panisi elohopeaa sen pohjaan\nja löisi leppäpuusta vuollun, kahdeksankanttisen tulpan suulle. Olipa\njoku, joka väitti kivenkovaan, ettei minulla menesty koskaan mustat eikä\nruunit hevoset, vaan minun on hankkiminen itselleni punaisia. Kaikki\nnuot neuvot annettiin minulle salavihkaa, ensin vilkaistiin\nympärillensä, ettei kukaan sitä kuulisi.\n\nMinä katsoin sydämestäni ylön kaikki nuot neuvot, sillä käsitinhän aivan\nhyvin, etteivät ne olleet muuta kuin tyhjiä taikauskon kompeita\nlievemmässä muodossa.\n\nKun hevonen oli yhä edelleen samanlaisena, pitkitin kuitenkin\napukeinojen kyselemistä. Sattuipa niin, että muutamassa talossa oli iso\nhuutokauppa, johon oli kerääntynyt paljon väkeä. Esittelin siis asiani\nsiellä suuressa miesjoukossa. Se ei ollut sanottu kuuroille korville,\nsillä eräs mies otti heti puheen vuoroa.\n\n\"Teidän hevosenne on aivan samanlainen kuin minunkin kerran oli\", alkoi\nhän. \"Minulla oli punainen, nuori hevonen, joka oli lihava kuin säkki,\nmutta tallissa oli sillä semmoinen vaiva, että tuli aivan vesimäräksi.\nKun se vietiin joskus ulos, piti olla useita miehiä tukemassa\nkahden puolen, ettei se päässyt kaatumaan. Kun se käveli tallin\nlattialla, ratisivat lankut ja olivat mennä poikki, niin raskas paino\nsiinä oli. Mutta kun se saatiin ulos, hyppäsi se kuin taivaan tähti ja\noli iloinen kuin käki. Mutta annas vaan sen tulla talliin, heti taas\nsama paino päälle ja sama leikki eteen. Kun ei sille saatu apua, noudin\nminä Kelu-Kallen [eräs mies, joka kulki ympäri pitäjästä puoskaroimassa\nkaikenkaltaisia eläinten tauteja] sitä katsomaan. Minä katsoin oikein\ntarkasti mitä hän sille teki. Hän nouti metsästä hyvän joukon\nsuopursuja, männynkärkkejä ja tuulenpesiä, pani ne muuripataan ja vettä\npäälle. Sitten lämmitti hän sitä niin paljon, että vesi rupesi juuri\nkirppuilemaan, ei yhtään muuta, sillä ei kuulu auttavan, jos se saapi\nkiehua. Sillä vedellä hän sitten pesi hevosen ja antoi sitä sisällekin.\nHän ei tehnyt sille mitään muuta, sen katsoin tarkasti, ja sitten se\nrupesi paranemaan. Minä en usko taikoja, mutta koska tämä ei ole mikään\ntaika, niin sopiihan tuota koettaa\", näin selitti mies toimessansa.\n\n\"Paraniko hevonen heti sen jälkeen?\" kysyin häneltä.\n\n\"Sitä en muista kuinka pian se parani, mutta sen jälkeen se parani\",\nsanoi neuvoja.\n\nSe oli järjellisin neuvo, mitä siihen asti olin kuullut, sillä olihan\nsiinä jotain, joka oli jotakin muuta, eikä vaan pelkkiä papereita tahi\npuuhun naulattua elohopeaa. Mutta yhtäkaikki haiskahti tuokin neuvo\ntaialta ja sen kautta huomasin, ettei kertoja ollut niin vapaa\ntaikauskosta kuin hän itselleen ja muille uskotteli.\n\nTyytymättömänä tuohonkin neuvoon olin poislähtemäisilläni, kun joku\nnykäsi minua takinliepeestä. Minä pyörähdin katsomaan ja havaitsin että\njoku mies tahtoi minulle jotain sanoa. Minä pysähdyin odottamaan.\n\n\"On niitä parempiakin neuvoja painajaisen karkoittamiseksi, sillä\npainajainenhan teidän hevosellanne ajaa\", sanoi puhuja ikäänkuin\nkuiskaamalla, katsellen ympärillensä.\n\n\"No minkälaisia? Antakaapas kuulla!\" sanoin hänelle, uteliaisuudesta\nsaadakseni tietää yhä moninaisempia keinoja luullun painajaisen\nkarkoittamiseksi.\n\n\"Onko teidän aitassanne semmoista pölkyn- eli laudan päätä, jonka päällä\nolisi lihoja hakattu?\" kysyi hän jo paljon rohkeampana.\n\n\"On ja vieläpä monivuotinenkin semmoinen palvelija, mutta mitä sillä\ntehtäisiin?\" sanoin hänelle.\n\n\"Mitäkö sillä tehtäisiin? Silläpä sitä tehdäänkin, joka vaan osaa sitä\noikein käyttää, mutta siinäpä se temppu onkin.\"\n\n\"No!\"\n\n\"On teillä talli?\"\n\n\"On.\"\n\n\"No sitten ei tarvitse tehdä muuta, kuin että otatte sen pölkynpään,\njolla lihoja on hakattu, ja viette talliin, jossa sidotte sen piltun\nkohdalle kattoon aivan ihan sille kohdalle, jossa hevosta pidätte, niin\non teko tehty ja painajainen poistettu\", sanoi neuvoja suurella\nvarmuudella.\n\n\"Olisikohan siitä apua?\"\n\n\"Siitäkö apua? Onpa tietenkin siitä apua; minulla on oma kokemus\nasiassa. Ja Heitolan Matti-isännälläkin oli kerran aivan sama pulma\nedessä kuin teillä nyt, ja hänellekin minä neuvoin tämän keinon. Hän\nolikin hyvin mielissään, kun sai hevosensa niin vähällä paranemaan\",\nvakuutti puhuja.\n\nHän teki nyt itsensä hyvin ryhdikkään näköiseksi, nypiskeli ehtimiseen\nnokkaansa ja ryiskeli uutterasti, joka nähtävästi oli tekoyskää.\nNäyttipä siltä kuin hän olisi vaatinut itselleen arvoa tuon salaperäisen\nja avullisen keinon neuvomisesta.\n\n\"Kulopainajainen on taas hyvin huokea parantaa, se ei tarvitse juuri\npaljon mitään\", sanoi neuvoja sitten, oikaisten itsensä suoraksi.\n\n\"Kulopainajainen? Onko niitä painajaisia useammanlaatuisiakin?\" sanoin\nhämmästyksissäni.\n\n\"Ettekö te tuohon elettyyn vielä sitä tiedä?\"\n\n\"En todellakaan.\"\n\n\"Sepä nyt vasta kumma on. Kulopainajainen ei tee hevosta märäksi\nniinkuin tavallinen painajainen, vaan se kasvattaa karvan pitkäksi.\"\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Niin, ja se taivuttaa karvan nojalleen päinvastaiseen suuntaan kuin\nmuilla hevosilla.\"\n\n\"Sepä kumma!\"\n\n\"Kumma se on, ja muutoin tulee kulopainajaisen ajaman hevosen karva kuin\nkuloheinä, niin että sitä oikein tuuli heiluttelee.\"\n\n\"Mitä sellaiselle hevoselle sitten pitäisi tehdä?\"\n\n\"Se ei juuri suuri keino, jolla se paranee. Ei tarvitse muuta kuin viepi\nkarhin talliin, ja panee sen piltun kohdalle seljälleen tahi piit\nylöspäin, niin kyllä kulopainajainen lähtee tiehensä\", sanoi neuvoja ja\nrykäsi vakuudeksi.\n\n\"Eihän tuo minusta ole helpompi eikä vaikeampi tehtävä kuin tavallisen\npainajaisenkaan ajaminen\", rohkenin hänelle muistuttaa.\n\n\"Eikö ole? Vai ei ole. Onpa vaan kulopainajainen helpompi poistaa kuin\ntavallinen. Sillä eipä kaikkien aitassa ole lihoja, joita hakatessa ei\nsiis pölkkyäkään tarvita; karhi sitä vastaan on melkein jokaisella,\njolla hevonenkin on\", selitti mies toimessaan.\n\n\"Minusta\", sanoin hänelle, \"tuntuvat nuot neuvot niin pehmoisilta, etten\nminä voi niihin ensinkään luottaa.\"\n\n\"Ette voi luottaa! Se tulee siitä kun ette ymmärrä asiaa.\"\n\n\"Mahdollista kyllä, mutta sittenkään en voi luottaa.\"\n\n\"Kuulkaapas nyt, kuulkaa kaikki! Asia on aivan luonnollinen. Se on\ntietty asia, että painajainen on olemassa ja että se ei ole mikään hyvä,\nvaan paha henki. Hän on saanut toimekseen tehdä pahaa ihmisille ja\neläimille. Niitä se muokkaa, ahdistaa, nuijii ja painaa, semminkin\nöillä, jolloin kaikki pahat henget ovat liikkeellä. Sehän se on, joka\nhevostakin rutistaa yön aikoina, niin että se päivällä vielä hikoilee\nsiitä löyhkeestä. Olen kuullut, että jotkut noista ilkiöistä ovat\nheikompia ja pelkäävät vähempiäkin keinoja, mutta kun sattuu oikein aika\nkonninkoinen, niin ei tottelekaan vähää, eipä maar, ja semmoinen kuuluu\nolevan teidänkin hevosenne kimpussa. Semmoisille väkeville ilkiöille\ntäytyy laittaa tehokkaampia keinoja. Mutta minä tahtoisin tietää, mikä\nolisi voimakkaampi pelättämään niin äkäistä koukoa, kuin juuri tuo\npölkyn kappale, sehän on kokonainen mestauslava, jolla on niin monta\nelukkaa hakattu sadoiksi palasiksi. Kun se viedään tallin kattoon\nhevosen piltun kohdalle ja kun tuo hirviö sitten vielä tulee eläin\nparkaa painamaan ja nujuuttamaan, havaitsee se tuon vaarallisen pölkyn\nkatossa, uhkaavana ja turmiota tuottavana. Tuotahan se heittiö sitten\nsäikähtää ja lähtee täyttä vauhtia käpälämäkeen, sillä hän pelkää\nitsensäkin sen päällä kappaleiksi hakattavan, ja niin jättää hän\neläin-raukan rauhaan. -- Eikö tämä ole ihan luonnollinen asia, vai\nkuinka?\"\n\n\"No entä kulopainajainen?\"\n\n\"Samati on luonnollinen kulopainajaisenkin juttu. Ei suinkaan sekään ole\nmikään hyvä henki, mutta hän on saanut toisenlaista tehtävää kuin\nedellinen. Hänen toimenansa on elukkojen karvan nujuuttaminen ja\ntaivuttaminen päähän päin nojallensa. Ilkiöllä lienee paljon vaivaa\ntuota tehdessänsä, semminkin kun hän ei tohdi sitä tehdä muulloin kuin\nyöllä, elukat kun ovat, näette, kristittyjen ihmisien hoidettavina. Hän\nkokee joutuisasti tehdä työtään, että joutuisi toiseen paikkaan, sillä\npiiri on iso. Kun nyt karhi viedään tallin parvelle ja lasketaan piltun\nkohdalle seljällensä, havaitsee kulopainajainen tullessaan siinä hirveän\nkovakarvaisen otuksen, jolla on vielä kovemmat karvat kuin piikkisialla.\nTietysti hyppää se heti tuon kummallisen otuksen niskaan, lääpsähtää sen\npäälle ja kokee taivuttaa karhin piitä sinne ja tänne; mutta katso\nkummaa, nuot piikit eivät onnahdakaan. Jopa näkee ilkiö koko työnsä\nturhaksi ja lähtee tipo tiehensä koko tallista; ja tuon kauhun nähtyänsä\nheittää se koko virkansakin.\" -- Näin selitti mies oikein\nperuksellisesti alkamansa asian, kokien saada sen niin luonnolliseksi\nkuin suinkin mahdollista oli.\n\n\"Eikö kulopainajainen tule siitä, kun hevonen syöpi vaan pelkkiä\nkuloheiniä?\" kysyi joku joukosta.\n\nTuo kysymys teki nähtävän vaikutuksen läsnäolijoihin, sillä melkein\njokaisen suupielissä väikkyi hieno ilvehymy.\n\n\"Aina sinä noita joutavia puhut\", sanoi mies ja lähti pois.\n\nMinä en tuntenut hänen ulkonaista tilaansa, niinkuin sisällisen nyt jo\ntunsin, sentähden tuo kysymys ja sen vaikutus tuntui mielestäni vähän\noudolta. Rupesin kyselemään miksikä se niin oli. He selittivät minulle,\nettä hänen hevosellaan ajaa aina kulopainajainen siitä selvästä syystä,\nkun hän ei anna muuta ruoaksi kuin kuloheiniä, sentähden hänen hevosensa\non aina laiha ja pitkäkarvainen, eikä sitä tautia ole vielä koskaan\npoistanut mikään selälleen pantu karhi. Heillä oli selvä esimerkki\nedessä ja sen valossa oivalsivat he kulopainajaisen jutun oikean laidan.\n-- Kuinka he sitten lienevät olleet vapaita muusta taikauskosta ja\nmuusta painajaisesta -- sen ties taivas.\n\nMinä olin neuvoja hakenut ja niitä saanutkin, mutta en semmoisia, jotka\nolisivat minua tyydyttäneet. Kun tulin kotia huutokauppapaikasta, sain\nheti tiedon, että eläinlääkäri oli kylässä. Riensin paikalla hänen\nluoksensa ja esittelin hänelle asiani. Hän kuunteli kertomustani\nmaltillisesti, suu vähän naurussa.\n\n\"Hevosenne on nuori, eikö niin?\" sanoi hän kertomukseni loputtua.\n\n\"Kolmas talvi.\"\n\n\"Arvasinhan minä sen. Sillä on hammasten lähdön aika, ja ennenkuin ne\nlähtevät, liikkuvat ne kauvan, sentähden käypi syönti hitaasti ja\nvaikeasti. Hevonen kokee kumminkin saada ravintoansa, mutta työ on niin\nkovaa, että eläin kostuu paikoin aivan vesimäräksi; siinä se koko syy\",\nselitti eläinlääkäri. Sen jälkeen hän antoi minulle tarpeelliset neuvot.\n\nRiensin siis kotiin ja tein niinkuin oli käsketty. Samasta hetkestä\nlakkasi hevonen märkänä olemasta ja -- painajainen oli poistettu.\n\nJonkun ajan kuluttua tapasin saman miehen, joka niin pontevasti oli\nesitellyt tuota painajaisen parantamiskeinoaan.\n\n\"Hevoseni on jo parannut\", sanoin hänelle.\n\n\"Oikeinko todella?\" sanoi mies huomiollisesti ja hänen silmänsä oikein\nkirkastuivat.\n\n\"Todellakin\", vakuutin hänelle.\n\n\"Veittekö lihanhakkuu-pölkyn talliin?\"\n\n\"En, sitä en tehnyt.\"\n\n\"Millä se sitten parani?\"\n\n\"Hevosen hampaat olivat irti, ja kun ne lähtivät pois, parani se heti.\"\n\n\"Mistä te sen tiedätte?\"\n\n\"Eläinlääkäri sanoi niin.\"\n\n\"Ei se sen vuoksi ole parannut. Painajainen on poistunut jo pelkistä\nneuvoistani, se ei ole ollut, näen mä, äkäisintä laatua\", sanoi hän\nnähtävästi pahoillaan, kun minä en ollut käsittänyt hänen mahdottoman\nhyviä neuvojansa.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\n\"DOBRA HARASHOO!\"\n\n\nAikaa on kulunut, ja ohi rientäessään oli se meille opettanut monta\nopetusta, antanut monta ohjetta ja neuvoa. Kovat olivat useinkin nuot\nneuvot, mutta varmat. Ne vartuttivat meitä yhä enemmän tuntemaan\nitseämme ja lähimmäistämme, samalla kun ne kirkastivat näkö-alaamme\ntuntemaan maailmaa yleensä. Tuon avun nojalla rupesin tarkastelemaan\nihmistä ja kansaani semmoisenaan, en parempana enkä pahempana. Sitä\ntehdessäni rupesin piirtelemään havaintojani paperille, ja ennen pitkää\nsyntyi siitä semmoinen kyhäys, että eräs kirjankustantaja katsoi sen\nkannattavan painomustetta. -- Minä häpesin tuota kyhäystäni niin kovin,\netten olisi suonut löytyvän sitä yhtään kappaletta paikkakunnassani,\nenkä koskaan puhuttavan siitä yhtäkään sanaa. Jos jossain satuin\nhuomaamaan sen, koin olla hiljaa kuin hiiri jauhoropeessa, ettei kukaan\nolisi siitä virkkanut mitään.\n\nJoku aika sen jälkeen tuli Laarila vaimonsa kanssa meille vieraiksi. He\nonnittelivat minua juhlallisesti kirjailijana. Muutoin olivat he aivan\nsamat ihmiset kuin ennenkin. Samat mielipiteet ja käsitykset, samat\nkujerrukset ja valitukset, samat itsensä, oppinsa, kykynsä ja\nsuuruutensa peilailemiset sekä katkerat käsitteet maailman\nkiittämättömyydestä. Heillä oli samat juhlavaatteet yllään kuin ennenkin\nja Laarila piti ylevästi ja pyyleänä samaa, mutta yhä riutuneempaa\nviheriäpantaista lakkia päässään.\n\n\"Te voitte täällä, näen mä, varsin hyvin, niinkuin suotava onkin. Teillä\nnäkyy olevan kaikkia elämän tarpeita ja elämänne näyttää kaikin puolin\nmukavalta\", aloitti Laarilan vaimo puheen.\n\n\"Kyllä kaiketi me täällä toimeen tulemme, semminkin kun olemme vähään\ntyytyväiset ja teemme työtä\", sanoi vaimoni, ikäänkuin hienosti viitaten,\nettä työ ja toimi on ainoa tuki ihmiselle elämässä taistellessa.\n\n\"Se on teille sangen hyvä, kun ei teidän miehenne ole käynyt mitään\nkoulua, sentähden saattaa hän arvoaan menettämättä tehdä vaikka mitä\ntyötä\", sanoi Laarilan vaimo.\n\n\"Hyvä se on, kun ihminen työtä tekee, sillä se on jokaiselle elämän\nehto\", vastasi vaimoni.\n\n\"Mutta toista se on meidän -- toista se on meidän\", sanoi Laarilan\nvaimo, mutta tuo toinen \"toista se on meidän\" oli hyvin korkea ja\nitkunsekainen; ja hän purskahtikin valtavaan itkuun.\n\nEn tiedä kumpaako oli vaikeampi katsoa: Laarilaako, joka vaimonsa\nitkusta murtuneena väänteli käsiänsä ja heilutteli ruumistansa\nedestakaisin, samassa pidättäen kasvojensa kaikilla jäntäreillä\nhäneltäkin pyrkivää itkua, -- vaiko hänen vaimoansa, joka tuossa\ntäydestä sydämestään itki luultua suuruuttansa ja ihmisien\nkiittämättömyyttä.\n\nTovin tuossa vaikeassa asemassa oltuansa sai Laarila viimeinkin\nlähteneeksi vaimonsa luo, jonka kädestä hän otti kiinni.\n\n\"Tiedänhän minä, Laarila, että sinä rakastat minua\", koki vaimo itkunsa\nseasta sanoa.\n\n\"Minä rakastan sinua, rakastan sydämeni pohjasta, Mari.\"\n\n\"Tiedänhän minä sen, rakas Laarila. Jos kärsimmekin, niin yhdessä\nkärsimme, sillä kussa sinä olet, siellä tahdon minä myös olla\", sanoi\nvaimo jo jotenkin tyyntyneenä.\n\n\"Minä en pelkää enkä häpee työtä\", sanoi Laarila haikeasti murtuneen\nmielensä seasta, ikäänkuin loukatulla itsearvonsa tunnolla.\n\n\"Minä tiedän sen, rakas Laarila, ettet sinä pelkää etkä häpee semmoista\ntyötä, jota sinä saatat tehdä arvoasi alentamatta\", sanoi vaimo\nlohduttavaisesti.\n\n\"Mutta he eivät anna minulle työtä\", sanoi Laarila uudestaan heltyneenä\nja itkussa suin.\n\n\"Mitä sillä kirjalla saatiin, jonka teidän miehenne on kirjoittanut?\"\nkysyi vaimo äkkiä, nyt jo päässeenä itkustansa.\n\nHänelle sanottiin kirjan hinta.\n\n\"Mutta etkö sinäkin, Laarila, rupeaisi kirjaa kirjoittamaan? Siinähän\nolisi rahan ansiota\", sanoi vaimo.\n\n\"Minun oppini kärsisi siitä kovin paljon. Jos minä ottaisin semmoisia\njoutavia syrjäasioita tehdäkseni, unhottuisi minun entinen oppini, ja se\nolisi meille suuri vahinko -- tuota\", sanoi Laarila viattomasti.\n\nNyt he rupesivat esittelemään asiaansa, joka oli semmoista, että he\ntahtoivat myödä meille parin vanhoja posliinilautasia ja pöytäveitsiä,\njotka muka heille olivat ihan tarpeettomia. Minulla ei suinkaan ollut\nliikoja rahoja tuhlata niin tyhjänpäiväiseen romuun, mutta ostaa ne\ntäytyi ja tietysti hyvään hintaan. -- --\n\nEi kulunut montakaan viikkoa aikaa tuosta kohtauksestamme, kun sain näin\nkuuluvan kirjeen:\n\n     \"Hyvä ystävä.\n\n     Jopa vihdoinkin! -- Onnen epävakainen ratas on nyt kääntänyt\n     paremman puolensa, sillä minä olen saanut paikan eräässä\n     oluttehtaassa. Minä saan hyvän palkan ja rahaa sain etukäteen\n     niin paljon, että meillä nyt on jo kaikilla uudet vaatteet.\n     Asunto on mukava ja ruokaa saamme mitä itse ostaa tahdomme.\n     Olenpa nyt tullut tuntemaan, ettei mailma olekaan niin\n     kiittämätön kuin olen luullut ja että oppi ja kyky tulevat kyllä\n     huomatuiksi, jos ei kohta, niin hitain. Minä olen nyt ensi-aluksi\n     hyvin tyytyväinen tähän uuteen asemaamme, samaten vaimoni; kyllä\n     vielä parempaakin tulee perästä. Toivottakaa nyt meille onnea!\n     Soisimmepa sydämestämme teidän nyt olevan vierainamme, että\n     voisitte ottaa osaa uudesta onnestamme. -- Ystävänne\n\n     Laarila.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikaa on taasenkin kulunut vuosi -- pari. Se ei ole paljon itse ajan\nsuhteen, mutta muutoksia voipi senkinvertainen aika tehdä paljon.\n\nOn elokuun loppupuolen päivä. Ilma on mitä kauniimpia: on lämmin ja\ntyyni, tuskin haavanlehti liikahtaa. Luoja, kaiken hyvän antaja, on\nsiunannut maan runsaalla vuodentulolla ja maanmies kiirehtii iloisella\nmielellä kokoamaan palkintoa vaivoistansa.\n\nSemmoinen aika se oli, jolloin matkustin vanhimman poikani kanssa omalla\nhevosellamme toisessa pitäjäässä asioillani. -- Poika oli\nviidennellätoista ikävuodellansa.\n\nOli taloton metsätaival ja hevonen käveli omia aikojansa, sillä lämmin,\ntyyni ilma oli veltostuttanut sekä minun että pojan siihen määrään,\nettemme juuri välittäneet hevosen kulkemisesta, semminkään kun ei mitään\nkiirettä ollut. Noin eteenpäin meneskellessämme tuli eteemme pitkä\nojelmus. Samassa rupesi kuulumaan aika romina ja pauke, jota ensi\ntuokiossa luulimme ukkosen jyrinäksi, mutta pian haihtui se luulo, sillä\ntaivaslaella ei näkynyt pilven hituakaan. Samassa huomasin, että koko\njyrinä tulikin jonkun kiivasta vauhtia vastaantulevan kärryjen\nrominasta. Jo rupesikin vastaantulija näkymään ojelmuksen päästä ja\nkauhistuksella katselimme me hänen hurjaa ajoansa. Me rupesimme\nlaittamaan hevostamme ja ajoneuvojamme niin paljon syrjään kuin voimme,\nettemme saisi mitään vahinkoa. Vastaantulija oli lakittomin päin\npolvillaan kärryjen keulalla, syltä leveällä ja suitset höllällä, jossa\nasennossa hän karjui kurkun täydeltä pillastuneelle, hurjalle\nhevosellensa. Jo varaselta huusin hänelle, ettei hän ajaisi yhteen,\nmutta hän ei näyttänyt näkevän eikä kuulevan, ajoi vaan minkä eteenpäin\npääsi. Ennenkuin joutui oikein kohdallekaan, huusi hän niin paljon kuin\njaksoi: \"dobra harashoo!\" ja niin meni hän sivuitsemme, saamatta toki\nmeille mitään vahinkoa; oikeinpa sydäntä helpotti, kun pääsimme\nkunnialla ohi vaarasta.\n\nPaikalta liikkumatta katsoimme me hänen hurjaa ajoaan. Ojelmuksen päässä\noli tiessä jotenkin äkkinäinen mutka. Siinä kuului nyt äkillinen\nromahdus ja kärryjen pauke ja sitten rätinä lakkasi kuulumasta. Ruveten\naavistamaan jotakin pahaa, käänsimme hevosemme ja palasimme takaisin,\nkatsomaan kuinka tuon ajomiehen oli mutkassa käynyt. Sinne tultuamme\nkohtasi meitä surkea näky. Hevonen kärryineen, miehineen päivineen oli\nkumossa syvässä ojassa! Hevonen oli aisojen ylitse kierähtäneenä\nkuristuksissa, niin ettei se suinkaan olisi siinä monta minuuttia\npysynyt hengissä. Kuolon tuskissa potki ja kiemuroitsi se hirveästi.\nTuon nähtyäni sivalsin veitsellä valjaat poikki useasta kohden, sillä\nmahdoton oli niitä muutoin aukoa. Hevonen pääsi siten varmasta\nkuolemasta, mutta isoon aikaan ei se voinut ylös nousta, niin lähellä se\njo oli ollut kuristumista.\n\nNyt vasta oli mahdollinen ruveta tuota kovanonnen kokoa oikein\nperinpohjin hajoittamaan. Rupesimme kärryjä hinaamaan kohdalleen, sillä\nniiden alla oli luultavasti mies, koska ei häntä muualla näkynyt. Se\nluulo ei pettänytkään, sillä sieltä hän löytyi yltä päältä verissään,\npyörtyneenä, suuri haava päässä. Meidän oli mahdoton tuntea häntä sivu\najaessaan, mutta heti ensi silmäyksellä huomasimme nyt, ettei tuo mies\nollut kukaan muu kuin -- Laarila. -- Kiireesti noudimme läheisestä\nojasta lakeillamme vettä, pesimme hänet verestä ja sidoimme hänen\nhaavansa kuin parhaiten taisimme.\n\n\"Voih! Missä minä olen?\" sanoi hän ensisanakseen pyörtymyksestä\nselvettyänsä.\n\n\"Ette ole nyt tällä kerralla hyvässä paikassa.\"\n\n\"Sakeusko, vai kuinka?\" sanoi hän silmiään aukoen.\n\n\"Niin, olen.\"\n\n\"Epävakainen on onnen ratas -- tuota.\"\n\n\"Todellakin näyttää nyt niin olleen.\"\n\n\"Tuo hevonen riivattu!\"\n\n\"Minusta näytti vastaan tullessanne, että te juuri itse pakotitte\nhevosen riivatuksi. -- Voitteko nousta ylös?\"\n\n\"En, vaikka henkeni pitäisi lunastaa.\"\n\n\"Miksi ette?\"\n\n\"En tiedä miksi, mutta kuitenkaan en voi; tuntuupa siltä kun ei oikeassa\njalassani olisi voimaa ensinkään\", sanoi hän.\n\nMinä rupesin koettelemaan jalkaa, se oli hermoton kuin riepu, ja lihan\nsisältä tuntuva rotina ilmoitti, että jalka oli reidestä -- poikki.\n\n\"Mihin minä onneton nyt joudun?\" sanoi hän asian kuultuansa.\n\n\"Ei suinkaan ole muuta neuvoa kuin että meidän täytyy kokea viedä teidät\nkotiinne\", sanoin.\n\n\"Se on liian paljon -- tuota\", sanoi hän ja huokasi.\n\nOtin metsästä hienoja pajukeppejä, muodostelin niistä jonkunmoisia\nlistoja, joiden avulla koetimme vöillä ja huiveilla sitoa jalan miten\nparhaiten taisimme. Lähimmäisestä niitynladosta noudin heiniä, joista\nkäsillä olevien vähien liikojen vaatetten avulla tehtiin toisien\nkärryjen lavoille jonkunmoinen sija, johon hänet suurella vaivalla\nhinasimme makuulleen.\n\nVastahakoiselta tuntui palata takaisin, viemään Laarilaa kotiinsa, mutta\nvelvollisuus vaati. Ennenkuin lähdimme liikkeelle, silmäsin vielä sille\npaikalle, jossa tuo onneton kaatuminen oli tapahtunut. Siihen oli vielä\njäänyt jotain, menin siis ja toin sen ylös. Se oli -- viinapullo, jossa\noli vielä vähän viinaa pohjassa.\n\n\"Kenen tämä on?\" kysyin, samassa näyttäen pulloa Laarilalle.\n\n\"Se on tuota -- -- --\"\n\n\"Kenen tuota?\"\n\n\"Se on minun -- -- --\", sanoi hän nähtävästi hämillään. \"Minä olen siitä\nmatkallani vähän maistanut, tuota.\"\n\nMinä en puhunut mitään siihen.\n\n\"Mitä te olette kulkemassa?\" kysyin häneltä mennessämme.\n\n\"Minä olen oluttehtaan asioilla. Olen ollut jo varalta ostelemassa jyviä\ntehtaan tarpeeksi, kun ne tulevat niin hyviä; nyt niitä saapi\nhelpoimmalla, maksamalla vähän edeltä käsin käsirahoja\", selitti hän\noikein liikemiehen tavoin.\n\n\"Kuinka te niin hurjasti ajoitte, että selvänä seurauksena oli\ntuommoinen onnettomuus?\" kysyin häneltä taaskin.\n\n\"Tuo hevonen riivattu on semmoinen piltomus -- tuota.\"\n\n\"Minusta tuntuu, ettei hevosessa ole niinkään paljon syytä\nonnettomuuteenne.\"\n\n\"Kuinkas sitten sen selitätte -- tuota?\"\n\n\"Minä huomasin sivuitseni ajaessanne, että te itse pakotitte ja\npeljätitte virman hevosenne semmoiseen raivoisaan kulkuun, koettamatta\nvähääkään hillitä sitä; luulen vian olevan jossain muualla.\"\n\n\"Ja missä sitten -- tuota?\"\n\n\"Eikö koko onnettomuuden syy ollut tuossa?\" arvelin hänelle, osoittaen\nsamassa pulloa.\n\n\"Ei siinä ollut pullon syytä, minä olen siitä vaan vähän maistanut\",\nsanoi hän hyvin laimeasti, ikäänkuin häveten ja siihen se puhe loppui.\n\nNähtävästi oli hän nytkin vielä aika pöhnässä. Hän ei tuntunut pitävän\nsuurta lukua koko onnettomuudestaan ja kipua ei hän näyttänyt tuntevan\nvähääkään.\n\nKun huomasin, ettei tuo puheenaine miellyttänyt häntä, kysyin taas\nhäneltä:\n\n\"Kenen hevonen teillä on?\"\n\n\"Oluttehtaan -- tuota.\"\n\n\"Jos me emme olisi niin pian kerinneet apuun, olisi hevosennekin jo\naikoja kuollut.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Se oli kaatuissaan joutunut niin pahoin kuristuksiin, ettei se olisi\nelänyt siinä enään paria minuuttia enempää.\"\n\n\"Sepä olisi ollut paha vahinko, hevonen on kallis, en olisi voinut sitä\nmitenkään maksaa\", sanoi hän melkein yhtäkaikkisesti ja nukahti samassa;\nnäyttipä siltä kuin ei hän noista onnettomuuksista olisi kovin paljoa\nhuolinut.\n\nAjaa näin nytkyttelimme Laarilan kotoa kohden, hänen unta ottaessaan.\nKauvan nukkui hän, mutta sen surkeampi oli hänen heräämisensä. Polttava\njano vaivasi häntä, ja kivut olivat nyt niin ankarat, että hän\npienimmälläkin nytkäyksellä ja täräyksellä valitti ja uikutti surkeasti.\nUsein piti seisattaa talojen kohdalla ja noutaa hänelle jotain juotavaa,\npolttavan kielensä kostukkeeksi.\n\nToisena päivänä lähenimme Laarilan kotoa; hän näytti olevan murheellisen\nja miettivän näköinen.\n\n\"Voi, voi! Minä valehtelin eilen teille\", puhkesi hän viimein sanomaan.\n\n\"No mitä vainen?\"\n\n\"En sanonut tuon pullon olleen syynä onnettomuuteeni.\"\n\n\"Olikos se sitten?\"\n\n\"Oli, ystävä-kulta, oli. Minä olin juovuksissa melkein taidotonna.\"\n\n\"Niin minäkin luulin huomanneeni.\"\n\n\"Niin se oli, niin se oli. Voi minua onnetonta! Mutta älkää, Jumalan\ntähden, ilmoittako sitä vaimolleni\", pyyteli hän, \"hän surisi itsensä\nkuoliaaksi, älkääkä muillekaan ihmisille, sillä minun arvoni loppuisi\naivan kaikki, jos he sen saisivat tietää.\"\n\nMinä lupasin olla vaiti.\n\nNyt juuri tultiin Laarilan kotiin. Kartanolle tuli hänen vaimonsa meitä\nvastaanottamaan. Hän näytti olevan niin mielissään meidän tulostamme,\nettä oikein käsiänsä hykerteli.\n\n\"Ahaa! Nyt sitä ollaan jo kotona, paljon pikemmin kuin puhekaan oli. Se\ntulee kai siitä, kun hyvät ystävät ovat tavanneet matkalla toisensa;\nheidän on sopinut yhdessä matkustaa tänne ennen määräaikaakin. Sepä\noikein kaunista ja hauskaa. Mutta herra siunatkoon! Miksi ei Laarila\nnosta edes päätänsäkään?\" puheli hän iloiten ja hätäillen.\n\n\"Laarila on saanut matkalla pienen vamman\", sanoin hänelle varovasti.\n\n\"Herra Jumala! Minkä vamman?\"\n\n\"Hän on kaatunut ja loukannut itseänsä.\"\n\n\"Loukannut itseänsä ja oikein pahoin, luulen ma. Onko hänessä enää\nhenkeäkään?\" sanoi hän hämmästyksestä vaaleana, samassa kävellen\nkärryjen luo.\n\nLakiton, sidottu pää ja listoilla köytetty jalka ilmoitti hänelle asian\noikean laidan. Hän vapisi niin kovin, että hänen täytyi tueta itseänsä\nkärryjen laidasta kiinnipitämällä, välttääksensä siten kaatumista. Hän\nei uskaltanut katsoa miestään silmiinkään, sanoi vaan sydäntä särkevällä\näänellä: \"Vieläkö hänessä on henkeäkään, vai onko hän kuollut?\"\n\n\"Rakas Mari!\" äännähti silloin Laarila.\n\n\"Herra Jumala! Hän elää, hän puhuu!\" hoki vaimo yhä vavisten, samassa\nkun kumartui miehensä yli, pistäen hänelle suuta ja silitellen hänen\nsidottua päätänsä.\n\n\"Rauhoittukaa toki\", sanoin vaimolle. \"Onnettomuus ei ole niin suuri\nkuin te sen otaksutte. Laarila tarvitsee joutuisaa ja hyvää hoitoa, ja\nsentähden olisi sen parempi kuta pikemmin voisitte laittaa hänelle hyvän\nvuoteen, johon saisimme hänet saattaa.\"\n\nIlomielin, vaikka vielä mielenliikutuksesta vaaleana, riensi hän\nvuodetta laittamaan. Kun se oli valmis, kannettiin sairas varovasti\nsiihen. Paikalla noudettiin saapuvilla oleva lääkäri avuksi. Hän piti\nsen hyvin toimellisena työnä, kun heti sidoimme haavan ja jalan, jonka\ntähden hänen oli nyt paljon helpompaa peruksellinen sitomus tehdä.\nLääkäri laittoi sairaan niin hyvään kuntoon, että mies tuossa sidottuna\nja korjattuna näytti oikein miellyttävältä.\n\n\"Voi, rakas Laarila, kuinka iso onnettomuus meitä kohtasi\", sanoi vaimo\nlääkärin poismentyä.\n\n\"Rakas Mari! Oikullinen on onnen epävakainen ratas -- tuota\", sanoi\nLaarila puolisurullisella äänellä.\n\n\"Minä tiedän, että sinä olet oppinut ja viisas mies ja että sinulla on\nsuuri kyky\", puheli vaimo, istuen miehensä vuoteen vieressä. \"Mutta\nkerro minulle nyt, rakkaani, kuinka tuo onnettomuus tapahtui!\"\n\n\"Tuota -- kun olin yksinäni kulkemassa eräällä metsätaipaleella, nukutti\nminua vähän lämpymällä ilmalla. Mitä lieneekin hevonen säikähtänyt\ntorkuksissa ollessani, mutta yht'äkkiä rupesi se nelistämään niin paljon\nkuin vaan eteensä pääsi. Minä koin hillitä sitä minkä voin, mutta mikään\nei auttanut. Tulipa sitten mutka tiessä; siinä menimme kaikin\nylönkuppuraisiamme syvään ojaan, minä, hevonen ja kärryt; siinä\nonnettomuus tuli\", selitti Laarila, mutta tuota tehdessään loi hän\npikaisen ja hätäisen silmäyksen minuun.\n\n\"Mutta, rakas Laarila, minä pyydän sinua, salli minun vielä kysyä,\neiköhän vaan taasenkin ole ollut -- -- --?\"\n\nHeti tuon kysymyksen alun kuultuansa loi Laarila vaimoonsa varoittavan\nja vaijentavan katseen ja kiirehti sanomaan:\n\n\"Ei mitään semmoista ole ollut; älä nyt taas, Mari, aja pelkillä\nluuloilla.\"\n\n\"Mutta salli minun vielä kysyä, missä sinun lakkisi on?\" kiilasi vaimo\nja katsoi tutkivasti miestänsä silmiin.\n\n\"Niin lakkini -- tuota -- sitä en tiedä\", sanoi Laarila hätäilevästi.\n\n\"Niinpä se on, rakkani. Eikö minulla ole syytä, vai?\" sanoi vaimo itkua\nteetellen.\n\n\"Kyllä lakki on tallella\", sanoin minä ja menin samassa noutamaan sen\nkärryistä.\n\nLakki oli kovin nuhraantunut ja rutistunut. Suurella huolella ja\nvarovaisuudella rupesi vaimo sitä puhdistelemaan ja oikomaan.\n\"Tuommoisena se nyt on! Voi hyväinen aika; niin arvokas lakki! Kunpa\nolisi saatavissa viheliäistä samettia uudeksi pannaksi, vaan sitä ei\nole, sillä kun tätä tehtiin, en löytänyt koko kaupungista kuin sen\nverran. Sinun suuri oppisi ja kykysi on nyt tullut huomatuksi ja\ntunnetuksi, mutta minusta tuntuu ikäänkuin koko huomio olisi tämän lakin\nkanssa mennyt. Voi, Laarila! Huonosti sinä olet pitänyt näin arvokasta\nlakkia\", puhui vaimo lakkia puhdistellessaan.\n\n\"Älä nyt, rakas Mari! -- tuota.\"\n\n\"Rakas Laarila! Sinä tiedät, etten minä tarkoita pahaa, ja minä tiedän\nettä sinulla on suuri kyky\", sanoi vaimo ja kyyneleet vyörähtivät hänen\nsilmistänsä.\n\nJuuri samassa tuokiossa tuli heidän pieni poikansa huoneeseen, tuoden\ntullessansa sen pullon, jonka minä Laarilan kaateesta kärryihin nostin;\npoika oli kupastanut kärrynlavoilla ja löytänyt sen.\n\n\"Mitä tämä merkitsee, rakas Laarila? salli minun kysyä\", sanoi vaimo,\nottaen pullon pojan kädestä ja pitäen sitä Laarilan silmien edessä.\n\n\"Se on minun matkapulloni\", ehätin siihen sanomaan, sillä alkoi käydä jo\nsäälikseni Laarila-paran tukala tila.\n\nSitten rupesin minä selittämään vaimolle, että Laarila tarvitsisi\nvälttämättömästi lepoa ja hoitoa, sillä vaikka hän näyttikin\nhyvinvoivalta nykyään, saattaisi siitä pahempaakin seurata.\n\nVaimo uskoi ehdottomasti sekä valheeni että neuvoni ja Laarila heitti\nminuun kiitollisen katseen. Hän kertoi lyhyesti vaimollensa, kuinka\nkenties hän olisi kuollutkin, jos en minä olisi sattunut tulemaan\npaikalle häntä pyörryksistä virvoittamaan, kuristuksissa olevaa hevosta\nja kärryjä päältä pois toimittamaan, sekä häntä kotiin saattamaan.\n\nTuon kuultuansa kiitteli ja kosteli vaimo moneen kertaan minua,\nehtimiseen vakuuttaen, ettei semmoinen uhraavaisuus ole millään\npalkittu. -- Sitten lähdimme me pojan kanssa ajelemaan kotiin.\n\nHeidän ulkonainen elämänsä ei näyttänyt entisestään suuresti edistyneen\ntuossa heidän mielestään ensimmäisessä onnen kiepsauksessa, mutta hiukan\nkuitenkin. Olihan Laarilalla ja hänen vaimollansa kuitenkin paremmat ja\nehyemmät vaatteet ja virkalakkikin oli tehty aivan uudesta. Lapsetkin\nolivat saaneet jonkunlaista vaatetten uudistusta -- vanhempiensa\nvanhoista vaatteista. Näkyivätpä huonekalutkin olevan hieman\npyylistymään päin, sillä -- seinälle oli ilmestynyt vanha taalalainen\nlyöpä tiimakello.\n\nNiin, Laarila oli monen tavoittelemisen, yrityksen ja vaivan perästä\nvihdoinkin mielestänsä löytänyt onnen askeleen tuossa oikullisessa ja\nepävakaisessa onnen rattaassa. Mutta tuossa uudessa onnessaan hän oli\ntottunut -- ryyppimään, sen huomasin sekä hänen omasta tunnustuksestaan\nettä vaimonsa huonosti peitetystä puheesta.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\nENSIMMÄISET KYYTIMIEHENI.\n\n\nMeidän yhteiskunnallinen asemamme vaurastui ja varttui yhä ja kaikki tuo\noli Laarilan niin halpana pitämän työn hedelmää. Kun kaikissa\nvähäisimmissäkin meille uskotuissa asioissa ja muissa toimissamme\nkäytimme rehellisyyttä ja suoruutta, rupesivat ihmiset luottamaan meihin\nja rakastamaan meitä. Sillä tavoin sain minä yhden ja toisen toimen\nhaltuuni. -- Eräänä kertana annettiin minulle semmoinen\nyhteiskunnallinen asia valvottavaksi, että sen vuoksi täytyi matkustaa\npitkät matkat ja niin pääsin ajamaan kyydillä, jota en ennen vielä\nkoskaan ollut tehnyt. Kun se oli minulle outoa tehtävää, oli huomioni\nsitä herkempi, ja jokainen uusi tapahtuma tai omituinen henkilö loi\nuuden ja mieleeni painuvan kuvan.\n\nOli marraskuun alkupuoli. Maa oli kovasti roudassa, mutta lunta ei ollut\nvielä vähääkään. Syksy oli ollut sateinen, jonka tähden tiet olivat\nröysteiset ja koleiset. Kun vielä otetaan lukuun, että oli myötäänsä\nparinkymmenen pykälän pakkanen, niin jokainen käsittää, ettei ollut\nmikään hauska kärrykeli.\n\nLähtöni oli eräästä kaupungista, ja majapaikassani olin odottanut\nhevosta lähes pari tuntia.\n\n\"Hevonen on tullut\", tultiin vihdoin minulle sanomaan. Sieppasin siis\nmatkalaukkuni ja riensin kartanolle. Todellakin oli hevonen tullut. Se\nseisoi valmiiksi käännettynä, istuimella varustetut työkärry-ronikat\nperässä, vieressä isonlainen poika-torrelo. Kärryjen lavalla ei ollut\ntämän taivaallista, ei heinän piikkiä, eikä vaatteen repaletta, mutta\nistuimelle oli pantu vähän heiniä.\n\n\"Kumma kun et edes pannut hevosenlointakaan tuohon heinien päälle\",\nsanoin pojalle.\n\n\"Eipä se isäntä tahdo sitä\", sanoi poika ja vänki kärryihin.\n\n\"Mitä minä isännän tahtomisista\", sanoin minä, \"minähän sitä tahdon.\"\n\n\"Niin, mutta isäntä ei anna sitä, siinähän se temppu.\"\n\n\"Oletko sinä kestikievarin poika?\"\n\n\"Enkä ole; nouskaa vaan kärryihin!\"\n\n\"Kenenkäs sitten?\" kysyin häneltä taasen mennä jyrytessämme.\n\n\"Meidän isäntä pitää hevosia kestikievarille -- --\"\n\n\"Ja sinä olet renkipoika, eikö niin?\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Paljonko sinä saat palkkaa?\"\n\n\"Mitäpä sitä tämmöiset paljon saavat, hyväpä että saa ruokaa suuhunsa ja\nvähän vaatteen apua.\"\n\nPojan päällä oli jonkun aikaihmisen vanha takki, köytettynä jollain\nnuoranpalasella kiinni. Semmoisena näytti poika mielestäni tollolta.\n\n\"Kumpiko on raskaampi: lyijyleiviskäkö vai höyhenleiviskä?\" kysyin\npojalta, koetellakseni häntä.\n\n\"Kun pudotatte kummankin varpaillenne, niin tiedätte kysymättäkin, kumpi\non raskaampi\", sanoi poika vakaisesti.\n\nMinä katsoin poikaa silmiin. Hän oli niin totinen, ettei\nhymykuopissakaan näkynyt pienintäkään värettä. Minä häpesin, sillä poika\noli minut voittanut.\n\n\"Koeta nyt ajella, ettemme kovin kauan taipaleella viipyisi\", kehotin\nhäntä ikäänkuin puheen muutteeksi ja häpeäni peittämiseksi.\n\n\"Kyllä, kunhan tässä tie paranee.\"\n\nNyt juuri tuli niin röysteistä tietä kuin suinkin olla saattaa. Poika\nlyödä räppäsi hevosta suitsienperillä ja hevonen lähti menemään täyttä\nriiviä. Siitä syntyi semmoinen rytinä ja pauke, ettei kenenkään\nkuolevaisen sisukset siinä olisi pysyneet terveinä kymmentä minuuttia.\n\n\"Älä Jumalan tähden aja, älä aja\", koin pojalle hätäyksissäni öyhkyä,\npinnistäen vatsallani sisälmyksiäni niin koolle kuin mahdollista.\n\n\"Tpruu, tpruu!\" Hevonen rupesi kävelemään.\n\nSitten taas mennä jurpoteltiin eteenpäin sanaakaan puhumatta.\n\n\"Aja nyt pikkujuoksua, nyt on parempi tie\", sanoin hänelle tovin päästä.\n\n\"Kyllä, kun minä ensin käyn.\"\n\n\"Missä käyt?\"\n\n\"Tuolla tiepuolessa vitsaa leikkaamassa.\"\n\nHän pudotti itsensä kärryistä alas, meni tiepuoleen ja oli siellä sen\nlyhyttä, tämän pitkää. Vihdoin ilmestyi hän tielle, mutta hän oli niin\nkaukana, että vähän siinti pitkällä ojelmuksella. Vaikka hevonen vaan\nkäveli hiljakseen, ei poika näyttänyt saavuttavan ensinkään. Huusin\nhänelle, että tulisi pois ja silloin hän näytti rupeavan juosta\nlönkyttämään, mutta eipä vaan saavuttanut ensinkään. Tuota menoa\npitkitettiin useita virstoja ja tie oli parasta mitä semmoisella kelillä\nolla saattaa. Vihdoin poika rupesi todenteolla juoksemaan ja pääsi\nkärryihin.\n\n\"Sinä viivyit ainakin tunnin sillä matkalla, se on liika paljon\", sanoin\nhänelle nuhtelevaisesti.\n\n\"Minkäpä minä sille tein, kun en jaksanut juosta, ettekä te seisattanut\nhevosta\", arveli poika.\n\nNyt juuri loppui hyvä tie ja tuli eteen semmoista rousteikkoa kuin\nkiukaan harjaa. Raide oli syvää ja tie täynnä syviä kuoppia ja\nlyötteitä, että oli kärryjen vaikea pysyä pystyssä. Selvästi huomasin\nminä, että poika tarkasti tunsi taipaleen ja että hän teki tuon\nkärryistä putoamisensa sentähden, jotta pääsi ajamasta juoksua tuolla\nparemmalla tiellä.\n\n\"Pitäisipä tässä ajaa, ettei kovin kauan taipaleella viivyttäisi\", sanoi\npoika ja räppäsi taasen hevostansa.\n\nKärryt rupesivat yhtenä piuvina hyppelemään rattaalta rattaalle ja isot\nmatkat mentiin, niin ettei toinen ratas koskenut maahan ensinkään; joka\nsilmänräpäys olimme vaarassa mennä ojaan ylönkuppuraisiamme.\n\n\"Älä sen riivattu aja!\" sain viimein hänelle ärjästyksi.\n\n\"No, en suinkaan minä tahdo ajaa\", sanoi poika vakavasti, ikäänkuin ei\nhänessä olisi ollut vilppiä vähääkään, vaan että koko hitaan kulkumme\nsyy oli minussa.\n\n\"Aja nyt vähän juoksua, nyt on taasen parempaa tietä\", sanoin jälleen\ntovin päästä.\n\n\"Te olette niin kummallinen: ei ole hyvä jos ma ajan, eikä jos ajamatta\nolen\", sanoi poika nuhtelevaisesti ja lähti ajamaan niin, että säkenet\nkärrynpyöristä sinkoilivat. Nyt olisi ollut hyvä kyyti ja hyvä tie,\nmutta nytpä tultiinkin juuri kestikievariin.\n\n\"Paljonko sinä nyt vaadit kyytirahaa?\" kysyin pojalta\nkestikievarihuoneeseen tultuamme, koetellakseni häntä tarkemmin.\n\nPoika joutui vähän hämille, mutta pian selkeni hän ja määräsi\nkaksivertaa mitä päiväkirja sisälti.\n\n\"Kuinka sinä enemmän vaadit kuin vahvistettu taksa säätää?\" sanoin\nhänelle ja katsoin häntä terävästi silmiin, luullen hänen nyt ainakin\njoutuvan hämille.\n\nPoika oikasi itsensä suoraksi, ja teetteli itsensä hyvin rehevän ja\nmiehevän näköiseksi.\n\n\"No, annetaan hänen nyt olla, vaikka kyllähän se isäntä niin tahtoo;\nannetaan hänen olla, kyllähän se meidän välillämme niinkin sopii\", sanoi\nhän vähintäkään hämille joutumatta ja ikäänkuin ylistellen omaa\njalouttaan, kun hän kumminkin tyytyi oikeaan kyytirahaan.\n\nNoilla tepposillansa oli poika saanut kulutetuksi aikaa lähes kolme\ntuntia vähän toista peninkulmaa pitkällä taipaleella ja päälliseksi\nolisi hän veivannut minulta kaksinkertaisen kyytipalkan, jos olisi\nvoinut, ja kaikki nuot lukuun ottamalla tulin selvästi huomaamaan, ettei\npoika ollut niinkään kehkeymätön kyytipojaksi.\n\nTästä kestikievarista olivat kaikki hevoset menneet sinä päivänä, sillä\nnyt oli jo iltapimeä. Mentiin hakemaan varahevosta. Odotin tunnin, pari,\neikä hevosta kuulunut; ikäväksi tahtoi käydä aika. Vihdoin tultiin\nsanomaan, että hevonen on aisoissa. Kiirehdin heti kartanolle. Hevosen\nluo tultuani huomasin sen laihaksi kuin hamppuloukun.\n\n\"Minä en lähde yötä vasten tuolla hevosella taipaleelle\", sanoin\nlujasti.\n\n\"Ei, herra! (Minä kävin herrasta pimeän päässä.) Älkää olko\nmillännekään, kyllä tämä jaksaa. Tämä on koeteltu hevonen, sillä se on\njo monta kyytiä vienyt -- kyllä tämä jaksaa, nouskaa vaan kärryihin!\"\nvakuutti kärryjen vieressä seisova keski-ikäinen mies.\n\nMikäpä siinä muu oli neuvona: nousimme kärryihin ja niin lähdettiin\nmennä jukertamaan eteen päin.\n\nKappaleen matkaa kestikievarista lähtien oli tiheää kylää, ja sen\nkohdalla tie hyvin huonoa. Mies koetti saada kaikin tavoin hevostansa\njuoksemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Syvät raidetten pohjat olivat\nsileät ja kovat kuin kalliot, mutta vieret olivat kuin kiviraunioita\nolisi ajanut. Jokaisen yrityksen aikana kiepsahti hevonen keskitieltä\npois ja heti kun kärryt nousivat raiteilta, seisahtui se, ikäänkuin\nnäyttääksensä, että on sula mahdottomuus juosta tämmöisellä tiellä;\nnäyttipä todellakin siltä, että \"tämä on koeteltu hevonen\" ja että \"tämä\non jo monta kyytiä vienyt\".\n\n\"Antakaa hevosen mennä keskitietä, raiteethan ovat niin kovat ja sileät,\nettä niitä myöten voisi kulkea vaikka rautatien juna\", sanoin hänelle.\n\n\"Junkkarilla näkyy olevan koti-ikävä, silti se pyrkii joka tienhaarassa\nkotiin kääntymään\", selitti mies.\n\n\"Samapa sillä näkyy tapana olevan, vaikkei ole mitään tienhaaraakaan.\"\n\n\"Niin, mutta kotiin-palastuksesta se kumminkin tulee, näettekös, kuinka\nse kääntyy aina yhtäänne päin? Kyllä ne juonet loppuvat kun pääsemme\nedemmäksi kodista\", vakuutti mies.\n\n\"Yhähän tuo palastaa kotiin päin, vaikka kodin sivu lienee jo menty\",\narvelin hänelle tovin päästä.\n\n\"Vielä on tienhaaroja, älkää hätäilkö.\"\n\n\"Teidän pitää jostain talosta ottaa toinen hevonen ja jättää omanne\nsyömään, sillä minä en lähde tuommoisella hevosella toista peninkulmaa\npitkälle talottomalle taipaleelle yötä vasten ja tämmöisellä\npakkasella\", sanoin hänelle ennenkuin kylä loppui.\n\n\"Voi kun te ette usko. Tienhaarat loppuvat, tie paranee taipaleella,\nkonstiko meidän on sitten mennessä\", vakuutti mies.\n\n\"Oletteko te talon isäntä?\" kysyin häneltä mennä nuhjustellessamme.\n\n\"Isäntäpä tietenkin\", sanoi mies ylvästellen ja nykäsi samassa\nhevoskaakkiansa.\n\n\"Kuinka te niin huonosti hevostanne pidätte, kun tuo on noin kovin\nlaiha?\"\n\n\"Tämä onkin vaan hollihevonen.\"\n\n\"Niinkö alhaiselta kannalta te tehtävänne käsitätte?\"\n\n\"Mutta tällä tultiin tänään pitkältä taipaleelta, aina Maukkulasta\nasti.\"\n\n\"Mutta se on laiha ja huono sittenkin.\"\n\n\"Varasta takaa ajamasta.\"\n\n\"Se seikka ei paranna asiaa yhtään.\"\n\n\"Kyllä meillä on kotona semmoinen hevonen, ettei kenelläkään ole\nsemmoista. Yhtätoista korttelia korkea, lihava kuin säkki ja vireä kuin\nsäkene; entäs se?\"\n\n\"Miks'ei se ole nyt tässä?\"\n\n\"Se on kengitönnä ja sen jalat ovat niin ajetuksissa, ettei tallista\nsaada ulos; kovalla roudalla ovat ne menneet semmoisiksi.\"\n\n\"Se olisi pitänyt kengittää.\"\n\n\"Ei ole saanut seppää.\"\n\n\"Joutavia! Ainahan sepän saa, kun vaan on sen verran tointa.\"\n\n\"Ei todellakaan.\"\n\n\"Kuljettehan joka päivä kaupungissa, olisitte sieltä ostaneet kengät ja\nnaulat!\"\n\n\"Niin, vaan ne tulevat niin paljon kalliimmiksi.\"\n\n\"Päinvastoin; ne tulevat paljoa helpommiksi, kun vaan otetaan lukuun\nraudat, sydet, sepän ja miehen palkat ja niiden ruoka.\"\n\n\"Niinhän se olisi, joka sen niin tarkoin räknää\", arveli mies ja rykäsi\nsamassa, ikäänkuin todistukseksi, että hän oli joutunut puheissaan\nkiinni.\n\n\"Koettakaappas nyt vähän ajaa, nythän tienhaarat ovat loppuneet, ja tie\non parannut\", muistutin hänelle.\n\n\"Niinpä tosiaankin, nythän sopii koettaa\", sanoi mies touhussa.\n\nHän rupesi taasenkin kaikin tavoin kehottamaan hevosta juoksemaan, mutta\njoka yritykselle käännähti hevonen samalle puolelle tietä kuin ennenkin\nja seisahtui.\n\nSamassa ajoi hyvällä hevosella eräs vaimo hyvää kyytiä jäljessä päin.\n\n\"Tuopa oli onnen sattumus. Annetaan akan ajaa edelle ja ajetaan me\njäljessä; tämä on hyvä jälkiin kulkemaan\", sanoi mies ihastuksissaan,\nikäänkuin hän olisi suurenkin keksinnön löytänyt.\n\n\"Saadaanpa nyt nähdä, mikä tästä syntyy.\"\n\nVaimo ajoi juuri nyt meidän sivuitsemme. Luultavasti hän oli huomannut\nmeidän pulamme, koska hän juuri ohimennessään sanoi hyvin ivallisesti:\n\"Vaihdetaan hevosia!\"\n\nJälkeenkulustakaan ei tullut tään taivaallista. Akka meni menojansa eikä\nmies saanut hevosta juoksemaan yhtäkään askelta, se kävellä lotosteli\nvaan niin hiljaa kuin joku matelija, korvat lerpallaan.\n\n\"Kuinka nyt? Enkö minä ennustanut oikein?\" kysäsin häneltä.\n\n\"Tuo sen kappale, mutta kyllä minä sen opetan. Ohrat ja kaurat ovat\nmyötäänsä edessä ja yhtäkaikki on tuommoinen! Minkälainen tuo lienee,\nkun ei siinä ruokakaan tepsi?\" uhkeili mies ja hyppäsi kärryistä maahan.\n\nHän meni metsään ja leikkasi sieltä veitsellänsä paksun pajuisen\nkaariskan, jonka hän karsi ja jolta lopuksi leikkasi latvan poikki. Sen\ntoi hän sitten juosten kärryjen luo, yhä vaan uhotellen, kuinka hän nyt\nmuka opettaa tuon hevosen, joka ei ohrista eikä kauroistakaan ota\nhyötyäkseen.\n\n\"Antakaa minulle tuo kaariska! Tapa on, näette, semmoinen, että\nkyydillä-ajaja lyöpi aina ensikerran, ja minä osaan oikein hyvästi\nlyödä\", esittelin hänelle.\n\nHän antoi sen minulle mielihyvällä.\n\nKäsiini saatuani vääntelin minä sen palasiksi ja nakkasin metsään.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi mies tuimasti.\n\n\"Jos joku selkäänsä tarvitsisi saada, niin se olette juuri te itse.\nTuolla lailla olette hevosenne ruokkinut ja sitten vielä pieksäisitte\nsitä. Näettehän että hevosriepu kokisi kyllä mennä, mutta se ei jaksa.\nSe on kyllä hyvä, jos se voipi kävelemälläkin perille päästä\", porisin\nhänelle puolisuutuksissa.\n\nEnnustukseni pätevyyttä ei tarvinnutkaan kauan odottaa: hevonen\nseisahtui yht'äkkiä, eikä astunut askeltakaan, vaikka kuinkakin olisi\nkehotettu.\n\nMies sivalsi kärryjen perältä leipäkakkaran, meni hevosen eteen ja\nrupesi aisapäällä syöttämään sitä hevosellensa.\n\n\"Jos tuo olisi oma hevoseni, et sieltä palaisikaan takaisin, vaan\nvaihtaisin pois koko otuksen.\"\n\n\"Kenenkäs se sitten on?\"\n\n\"Talon.\"\n\n\"Sanoittehan olevanne isäntä.\"\n\n\"Tuota noin, kyllä tämä vainkin on omani, vaikka ma niin sanoin\", sanoi\nmies hätäyksissään.\n\n\"Te olette suuri valehtelija ja epärehellinen mies. Kuulkaa mitä nyt\nsanon: päästäkää hevonen heti aisoista, vetäkää kärryt ulommaksi tuonne\ntien sivuun, viekää hevonen sinne ja laittakaa sen eteen mitä teillä on\nevähiä. Itsenne teidän täytyy lähteä kantamaan minun kapineitani\nkestikievariin saakka\", sanoin hänelle melkein tuimasti.\n\nMies totteli ehdottomasti.\n\nKun hevonen riisuttiin, silmäilin sen olkia. Vasempi olka oli läpeensä\nvereslihalla. Turvottunut ja pahannäköinen, kiusattu liha paistoi kuin\nkuu hevosraukan turvottuneesta olasta. Ärtyneet haavan partaat\ntörröttivät korkeina ja vihavan näköisinä ylempänä haavaa. Tavattoman\nnäköisien puuränki-koliskoiden toinen puolikas oli verissä kuin olisi\nveripurtilosta nostettu. Siihen oli ryytynyt laitapuoliin karvoja,\nhaavasta tihisevää verta ja visvaa korkeiksi röystöiksi. -- Hirveä oli\nnäky ja tuossahan heti keksin syyn, minkätähden hevonen \"palasti kotia\npäin\" silloin, kun sen piti lähteä juoksemaan, sillä eihän se kärsinyt\nvetää kipeällä olallaan ensinkään, vaan koki keskipistettä sälyttää sen\nterveen kipeneen kohdalle, joka sillä vielä jäljellä oli.\n\n\"Voi hirveitä ihmisiä!\" sanoin ja näytin hevosen olkaa miehelle. Hänellä\nei ollut enään mitään mutkaa eikä valhetta, jolla olisi puoltanut rumaa\nasiaa; alakuloisena ja äänettömänä valmistautui vain kantamaan\nkapineitani.\n\n\"Onko teillä lointa muassanne?\" kysyin häneltä.\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Köyttäkää takkinne suitsienvarsilla hevosen selkään, kyllä te\nkävellessä paremmin tarkenette kuin hevonen tuossa seisoissansa\", sanoin\nhänelle.\n\nMies totteli, ja sitten lähdettiin tallustelemaan, hän edellä ja minä\njäljessä. Puoli taivalta oli vielä jäljellä ja täysi kuu valaisi\ntäydeltä terää yöllistä matkaa. Ei yhtään elollista olentoa näkynyt\nmissään, ja kumpikaan meistä ei puhunut yhtä ainutta sanaa. Kolkko,\nöinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla ympärillämme, ainoastaan\nsäännöllinen astuntamme kapse kuului korvissamme. Tuommoisessa olossa\nkoetin saada selville kysymystä: olivatko nuot epäkohdat kyytilaitoksen\nvai pitemmän kyytivelvollisuuden täyttämisen synnyttämät? Mutta siihen\nen saanut tyydyttävää vastausta. -- Noita ajatellessani tulimme vihdoin\nkestikievariin mitään erinomaista tapahtumatta.\n\n\n\n\nYhdeskolmatta luku.\n\nEMÄNTÄ-ISÄNTÄ.\n\n\nErään päivän illalla tulin samalla matkalla erääseen kestikievariin.\nSiellä oli käsillä pulskea nuorimies, jota kuulin sanottavan \"Jussiksi\".\nHän näytti olevan isäntä talossa, sillä hän piti isännyyttä kaikkialla.\nHän antoi matkustavaisille mitä he tarvitsivat, otti maksut vastaan,\njärjesteli kyytejä ja kyytihevosia ja määräsi töitä talonväelle.\n\nKun olin melkein kaiken päivää ollut syömättä, oli minulla kova nälkä,\npyysin siis ruokaa. Nuori mies katosi kokonaan näkyvistä ja hetken ajan\npäästä ilmestyi huoneeseen arviolta noin puolivälissä viidettäkymmentä\noleva lihava vaimonpuoli. Hänellä oli iso avainkimppu vyöllä ja suuri\nirtain lakkari riippua lopotti oikean ronkan päällä.\n\n\"Ruokaakos vieras on vailla, vai?\" kysyi hän kohteliaasti.\n\n\"Kyllä olisin\", sanoin hänelle, \"jos vaan suinkin olisi mahdollista.\"\n\n\"Miksikäs se ei ole mahdollista\", sanoi hän ja vetäytyi pois.\n\nKun tovin olin päiväkirjasta tarkastellut matkustavaisia, tuli hän taas\nhuoneeseen ja sanoi vielä kohteliaammin: \"Vieras on hyvä ja tulee tänne\ntoiseen huoneeseen syömään.\"\n\nMinä tottelin kutsua.\n\nHän vei minut aina kolmanteen huoneeseen asti, jossa ruoka oli valmiina.\n\n\"Tahdotteko ryypyn?\" esitteli hän.\n\n\"En tällä kerralla, kiitoksia\", vastasin hänelle.\n\n\"Soo! Sepä kummallista\", arveli hän, ikäänkuin olisi kuullut sitä, jota\nei ole koskaan ennen kuullut.\n\n\"Vieras on hyvä ja istuu ruoalle\", sanoi hän sitten.\n\nMinua ei tarvinnut kahdesti käskeä.\n\nHän istui toiseen päähän pöytää, vastapäätä minua, ja alkoi kysellä\nsukuani, syntyäni, kotipaikkaani, matkaani, matkani tarkoitusta, keliä,\nkyytiä, hevosia, kyytimiehiä ja mitä ikänä niihin kuuluu.\n\nMinä koin vastata kaikkiin kysymyksiin lyhimmästä tärkimpään.\n\n\"Tämä on puolen manttaalin talo\", sanoi hän sitten, kun oli saanut\nminuun kuuluvat asiat tietoonsa.\n\n\"Vai niin, onpa tässä sitten veroa\", sanoin vastaukseksi.\n\n\"On, ja tiluksia myös.\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Ja muuta hyvyyttä kanssa.\"\n\n\"Minä uskon.\"\n\n\"Olisitteko hyvä ja katsoisitte tänne kaapin sisään\", sanoi hän sitten,\nottaen samassa avainkimpun vyöltään ja avaten valitulla avaimella kaapin\nläpän auki.\n\n\"Katsokaapa tänne!\" sanoi hän läpän avattuaan, ja kääntyi samassa itse\nsyrjään, katsoen tarkasti minua silmiin, minkä vaikutuksen se näky\ntekisi.\n\nKaapissa oli parin tusinan paikoille hopealusikoita, hopeiset sokeri- ja\nkerma-astiat, vieläpä iso hopeamaljakin seisoa törötti siellä.\n\n\"Onpa siellä hopeakaluja\", sanoin, sillä aloin käsittää, että emäntä oli\nihmettelemistä vailla.\n\n\"On siellä ja on sitä muutakin hyvyyttä.\"\n\n\"Luultavasti.\"\n\n\"Haluaisitteko katsoa maitokamaria?\" sanoi hän sitten, kun näki minun\npääsevän syömästä.\n\n\"Kyllä kai\", sanoin minä ja niin lähdettiin maitokamariin.\n\nPaljo oli siellä pyttyjä, täysinäisiä ja tyhjiä, mutta siellä\nvallitsevaa siivoa en mielessäni kaikin puolin hyväksynyt.\n\n\"Eikös ole lehmänantia?\" kysyi emäntä.\n\n\"On kyllä, se ei vuoda vähästä karjasta.\"\n\n\"Ei, viisikolmatta lypsävää tarvitaan siihen.\"\n\n\"Kyllähän se niin on.\"\n\n\"On, mutta arvatkaapas montako hevosta meillä on?\"\n\n\"Minun on mahdoton sitä arvata, taitaa olla neljä.\"\n\n\"Enemmän, kuusi ja varmaa.\"\n\n\"Teillä on sitten vankka asumus kaikin puolin.\"\n\n\"Vankka, ja on niitä irtaimia rahojakin.\"\n\n\"No silloin ette ole mitään vailla.\"\n\n\"Ja kuitenkin puuttuu jotain\", sanoi siihen emäntä puoliääneen.\n\nMinä en tiennyt mitä ajatella tuosta kummallisesta käytöksestä.\nEmäntäkin oli kappaleen aikaa vaiti, kun näki minun ajatuksiini\nvaipuneen.\n\n\"Mihinkäs isäntä on mennyt, koska häntä ei enään näy?\" sanoin vihdoin\nikäänkuin toisensuuntaisen puheen aluksi.\n\n\"Mikä isäntä?\"\n\n\"Eikö se nuorimies, joka oli tässä minun tullessani, ole isäntä?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Mitä? Eikö hän ole teidän toinen miehenne?\" sanoin kummastuksissani,\nsillä todellakin luulin asian niin olevan.\n\n\"Ei isäntä eikä mieheni.\"\n\n\"Mikä hän sitten on?\"\n\n\"Hän on minun vanhin poikani.\"\n\n\"Missäs sitten isäntä on?\"\n\n\"Minä olen isäntä ja emäntä; tämän parempaa isäntää tälle talolle ja\nkaikelle muulle omaisuudelle ei löydy, sillä kaikki mitä tässä näkyy, on\nminun; lapsetkin ovat saaneet mitä heille tulee\", selitti tuo\nemäntä-isäntä eli isäntä-emäntä innokkaasti, ja nähtävästi oli hän\nodottanut tilaisuutta tuohon selitykseen.\n\n\"Olette siis leski\", sanoin asian ymmärrettyäni.\n\n\"Leski ja rikas.\"\n\n\"Joko miehenne on kauvan ollut kuollunna?\"\n\n\"Kohta vuoden.\"\n\nTuli nyt hetki äänettömyyttä, sillä minä jouduin jonkunlaiseen\nhämminkiin.\n\n\"Enkä minä vielä ole kovin vanhakaan\", jatkoi hän.\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Ei vielä puolivälissä viittäkymmentäkään.\"\n\n\"Ettepä sitten kovin.\"\n\n\"Joko teillä on kuinka vanhoja poikia?\"\n\n\"Vanhin on täyttänyt kahdeksantoista.\"\n\n\"Minkä näköinen hän on miehekseen?\"\n\n\"Onpahan minun kokoiseni virheetön poika.\"\n\n\"Onko hän tottunut väkeviin?\"\n\n\"Mitäs toki, Jumalan tähden, niin nuori poikanulikka.\"\n\n\"Olisipa hänessäkin -- -- --\", sanoi eukko puoliääneen hyvin ujosti ja\nmaahan luoduin silmin.\n\n\"Onko teidän pitäjäässä muita ryyppäämättömiä nuoria miehiä?\" kysyi hän\ntaas tovin vaiti-olon perästä.\n\n\"Ainahan niitä toki joitakin löytyy, sillä eihän ole maa miehittään,\neikä kylä kirveittään\", sanoin puolikylmästi.\n\nMinä vaikenin, sillä minä en voinut puhua. Nyt selveni minulle kaikki ja\nnyt käsitin minkä vuoksi minulle oli noita rikkauksia ja tavaroita\nlevitetty ja näytetty, vieläpä senkin, mikä se \"jotakin\" oli, joka vielä\ntalossa puuttui. Kaikki nuot harkittuani sain semmoisen inhon tuohon\nkohteliaaseen emäntä-isäntääni, etten voinut häntä katsoakaan.\n\n\"Te pidätte minun käytöstäni outona, eikö niin?\" sanoi hän, havaittuaan\nminun mielenhämminkini, ja katsoi minua silmiin.\n\n\"En voi kieltää, ettei se hieman semmoiselta tunnu\", sanoin hänelle.\n\n\"Kuulkaa minua vielä vähän ja tuomitkaa sitten. Minulla on alusta alkain\nollut semmoinen ajatus, ettei onnellisen avioliiton vertaista elämää\nlöydy sen ulkopuolella. Löytääkseni tuota onnellisuutta menin\navioliittoon yhdeksäntoistavuotiaana. Kaksikymmentäneljä vuotta olen\nollut naimisissa, mutta se ei ollut onnellisuus, vaan sula onnettomuus.\nMonta kyyneltä olen sillä ajalla puristanut, monta itkua itkenyt. Monta\nkertaa olin pakotettu pakomatkalle lähtemään, monta sinimarjaa ja haavaa\nolen saanut, monta unetonta yötä viettänyt ja monta tautivuodetta\nmaannut, ja nuot kaikki ovat sen avioliiton hedelmiä, jossa luulin onnen\nkäsittäväni. Mieheni oli kauhea juoppo ja hirmuinen tyranni. En luullut\nkauvan kestäväni, mutta vahva luontoni ja ankara ponnistukseni ja\ntoimeliaisuuteni pelasti sekä henkeni että taloutemme, sillä vainaja joi\nvaan kotona, eikä niin tavoin voinut tehdä mitään kauppoja. Kuolema\nkatkaisi vihdoin hänen viheliäisen elämänsä, ja tässä minä nyt olen.\nMinulla on vielä sama periaate kuin ennenkin avioliiton onnellisuudesta,\nmutta kokemuksesta tiedän, ettei sitä voi löytyä siinä, kussa mies on\njuoppo. Minä tahtoisin vielä tulla tuntemaan tuota onnellisuutta --\ntahtoisin juomattoman miehen, vaikkapa kuinkakin köyhän, sillä juoposta\nen huoli, joita tavarani tähden parvittain ympärilläni kihisee. --\nSemmoinen on ajatukseni ja elämäkertani lyhykäisyydessä; sentähden olen\ntavarani näytellyt, sentähden ollut kummallinen; -- tuomitkaa nyt kuinka\ntahdotte, mutta muistakaa toki, että viidennelläkymmenellä olevalla\nnaisellakin on sydän\", selitti hän sointuvalla, surullisella äänellä.\n\nVoi kuinka pian muuttuivat mielipiteeni tuota vaimoa kohtaan hänen\npuheensa kuultuani. Minä olin väärin häntä ymmärtänyt, väärin tuominnut.\nEdessäni seisoikin nyt paljon kärsinyt ja paljon kokenut vaimo. Enkä\nenää kummastellut sitäkään, että hän niin ujostelematta ilmaisi\najatuksensa: hän tahtoi vielä tulla tuntemaan elämän valopuolia; sitä\npaitsi oli hänellä kiire, sillä aika kului. -- Sentähden jättelin minä\nsydämellisesti hänet hyvästi.\n\nKuinka noiden pyrintöjen kävi, en ole kuullut.\n\n\n\n\nKahdeskolmatta luku.\n\nTOHTORI JA VAALIMIES.\n\n\nEräänä yösydännä tulin muutamaan kestikievariin. Minä yritin\nvierashuoneeseen, mutta avainta ei ollut suulla. Kylmän, öisen ilman\nvuoksi olin jotenkin vilustunut ja sentähden tuntui porstuassa olo\nikävältä; rupesin hiljakseen kolkuttamaan ovea. Kun ei tuosta ollut\napua, kolkutin lujemmasti. Tuota tovin tehtyäni ryöpsähti toisen huoneen\novesta porstuaan eräs vaimo, jolla ei ollut muuta vaatetta päällä kuin\npaita ja hame. Hän oli vielä päälliseksi avojaloin, ja kaamealta tuntui\nhänen ilmestymisensä jäiseen porstuaan noin vähillä vaatteilla. Hän oli\nkestikievarin emäntä.\n\n\"Oih! Kolmas kyyti jo tänä yönä\", sanoi hän tuskaisesti ja riensi\npanemaan avainta vierashuoneen suulle.\n\nHuoneeseen tultuamme otti hän tulitikulla valkean ja sytytti sillä\npöydällä olevan kynttilän. Akkuna oli yksinkertainen ja niin hatara,\nettä kylmä pohjatuuli heilutti alaslaskettua akkunaverhoa sinne tänne ja\nsamasta syystä liekehti ja lieputti kynttilässä oleva valkea, että oli\nsiihen paikkaan sammua.\n\n\"Tuo akkunapa on liiaksi hatara, ei suinkaan tämä huone pysy lämpymänä\",\nsanoin minä.\n\n\"Niinhän se on, mutta tämä onkin vaan vierasten huone\", sanoi emäntä.\n\nTuo lause sointui niin kummalliselta korvissani, että katsoin häntä\nsilmiin, tutkiakseni, sanoiko hän sitä ivalla; mutta ei, hän oli niin\ntyyneen ja vakavan näköinen kuin olisi sanonut ihan luonnollisen ja\ntosiperäisen asian.\n\n\"Mutta minulle ei suinkaan tuntuisi lämmin tekevän pahaa, ja minun\nluullakseni ei teillekään\", sanoin hänelle.\n\n\"Enpä minä kauvan täällä asustelekaan\", arveli hän.\n\nHuomattava on, että tämä kestikievari oli merenrantapitäjäässä ja että\njuuri sillä kohdalla meressä oli iso saari, jossa oli itsepäällinen\npitäjäs, omine kirkkoineen, kirkkoherroineen, kappalaisineen ja muine\nkirkollisine palvelijoineen. Minä nimitän tuota vaan Saareksi, koska sen\ntarkempi määritys ei ole miksikään hyödyksi kertomukselle.\n\n\"Keitä ne muut kaksi matkustajaa olivat, jotka tästä tänä yönä ovat\nmenneet?\" kysyin emännältä, ikäänkuin kääntääkseni puhetta toisaalle.\n\n\"Eiväthän he olekaan menneet, he vaan tulivat.\"\n\n\"Mihin he sitten ovat joutuneet?\"\n\n\"He ovat talossa yötä.\"\n\n\"Eipä heitä näy.\"\n\n\"He molemmat makaavat väen puolella.\"\n\n\"Ja mitä miehiänsä he ovat?\"\n\n\"Tohtori ja vaalimies.\"\n\n\"Mikä tohtori?\"\n\n\"Oikea tohtori; hän menee huomenna Rantakylään, leikkaamaan erästä\ntapaturmaisesti kuollutta miestä.\n\n\"Tiedättekö hänen nimeänsä?\"\n\n\"En, sitä en tiedä; mistäpä minä kaikkien nimet tiedän.\"\n\n\"Mistäpäin hän on kulkemassa?\"\n\n\"Idästä.\"\n\n\"Mutta eihän teidän piirilääkärinne asu sielläpäin; asia tuntuu minusta\nvähän oudolta\", sanoin epäilevästi.\n\n\"En tiedä missäpäin meidän piirilääkärimme asuu ja mistäpäin hänen\npitäisi tulla, mutta niin se Lenkolainen vakuutti, joka häntä kyyditsi,\nettä tohtori se on\", sanoi emäntä ikäänkuin vähän närkästyksissään.\n\n\"No, olkoonpa se asia miten tahansa, mutta mihin tuo vaalimies sitten\nmatkustaa?\" kysyin häneltä juuri kuin olisin puoliksi myöntänyt tuon\ntohtori-jutun.\n\n\"Saareen.\"\n\n\"Saareen! Eihän siellä ole tietääkseni mitään virkaa avonaisena\", sanoin\nkummastuksissani.\n\n\"Kuka on sitten sanonut, että siellä on joku virka avonaisena?\" kysyi\nemäntä vuorostansa kummastuksissaan.\n\n\"No mitä varten sinne sitten vaalimies matkustaa?\"\n\n\"Hän matkustaisi sinne, mutta ei pääse.\"\n\n\"Vaalimies matkustaisi sinne, mutta ei pääse? Kuinka hän pääsisikään\nsinne, kun ei siellä ole mitään virkaakaan avonaisena, ja yhtäkaikki on\nhän Saaren vaalimies ja matkustaisi, vaan ei pääse sinne! Asia käypi\nmielestäni hyvin sekavaksi\", koin hänelle selittää.\n\n\"Ja kuitenkin on asia aivan yksinkertainen ja selvä. Tiedättekö, että\nSaareen muutti viime keväänä uusi pappi?\"\n\n\"Aivan hyvin, mutta se kuuluu minusta kaikkein vähimmän tähän asiaan.\"\n\n\"Hän on pestannut rengin Ylipitäjäästä, sieltä, josta hän Saareen\nmuutti.\"\n\n\"Se sitäkin vähemmän, -- ellei tämä ole se renki.\"\n\n\"Mutta kuuluupa niinkin, hän matkustaisi Saareen, mutta ei pääse.\"\n\n\"Mutta herran tähden, kuinka hän voipi olla mikään vaalimies?\"\n\n\"Miksi ei: hän on vaalissa sinne, mutta ei pääse.\"\n\n\"Miksi ei hän pääse, kun kerran on sinne rengiksi ruvennut; mutta mikä\nvaalimies hän silloin on?\"\n\n\"Onpa vaan. Hän menisi sinne, vaan ei pääse, sillä meri on siksi jäässä,\nettei Saareen pääse venheellä ja jää on niin heikkoa, ettei se kanna.\nEikö totta? Hän matkustaisi sinne, mutta ei pääse, hän on vasta vaalissa\nsinne päästäkseen, ja siis hän on Saaren vaalimies\", selitti emäntä\nvoittoriemulla.\n\nSamassa tultiin ilmoittamaan, että hevonen on jo valjaissa. Hyvästi\njätellessäni emäntää, tunnustin hänelle, että hän oli kyllä sukkelasti\nesitellyt vaalimiehensä ja ajanut minut hymälään. Nauraa virnistellen\nsekä olkapäitään kohotellen läksi hän huoneesta ja meni omaan\nkamariinsa, toivottaen onnea matkalleni.\n\nUlos tultuani oli porrasten edessä hyvän näköinen hevonen valjastettuna\nkärryjen eteen. Vieressä seisoi vanha mies, pitäen toisessa kädessään\nohjaksia ja toisessa ruoskaa. Tultuani ulottuville, tapaili hän\nkylmettyneillä, vanhoilla kinnaskopuloillaan nostamaan päässään olevaa\nkarvalakki-reuhkaansa, tervehtääksensä minua, mutta vanhuuden\nkömpelyyden ja noiden kankeain kinnasten vuoksi ei se ottanut\nonnistuakseen. Ennenkuin vielä oikein ennätin kärryihinkään nousta,\nnäppäsi ukko jo ruoskallaan, jonka vuoksi hevosen nyästessä olin kaatua\nseljälleni routaiseen kartanoon.\n\n\"Älkäähän nyt toki lyökö hevostanne, ennenkuin kärryihin pääsen\", sanoin\nukolle puolinärkästyksissäni.\n\n\"Tuota noin, ilman pikkusen niinkuin alkumuistutukseksi vaan\", sanoi\nukko.\n\nEnpä ollut toistamiseenkaan oikein siivoon päässyt kärryihin, kun jo\ntaas ukko näpäsi ruoskalla. Nuori, virkku hevonen hypähti heti pystyyn,\nja lähti routaista kartanoa mennä nelistämään. Kylmettyneillä ja\nmonikertaan paikatuilla kintaillaan ei ukko voinut hevostaan hallita ja\nse meni päin seinää.\n\n\"Jumalan tähden, älkäähän nyt toki hätyyttäkö hevostanne, ennenkuin se\ntielle pääsee\", sanoin minä ukolle, hillitäkseni hänen ajamisintoansa.\n\n\"Mutta kuulkaapas -- tuota noin: joka rahansa edestä kulkee, hänen\ntäytyy päästä kulkemaan\", sanoi ukko, ikäänkuin käsittäen, että kyydillä\nkulkijaa pitää kiidättää aika vauhtia, vaikka hänen päänsä halki menisi.\n\n\"Mistä olette kotoisin?\" kysyin häneltä tielle tultuamme.\n\n\"Tuolta Ylipitäjään Metsäkulmalta\", vastasi ukko, samassa taasen\nnäpästen hevostaan.\n\n\"Hyvin ahkerapa te olette hevostanne lyömään\", sanoin hänelle.\n\n\"Niin, joka rahansa edestä ajaa, sen täytyy päästä kulkemaan\", sanoi\ntaas ukko.\n\n\"Joko hevosenne on vanha?\" kysyin häneltä.\n\n\"Kolmas talvi.\"\n\n\"Kumma kun olette raskineet noin nuorella hevosella lähteä holliin\",\narvelin hänelle.\n\n\"Ei ollut sopivampaa hevosta. Ei niitä olekaan meillä kuin kaksi ja se,\njoka jäi kotiin, on vanha ja kankea, siitä ei olisi ollut kyydin tekoon.\nKyllähän sääliksi käypi näin nuorella hevosella holliin tulla, semminkin\nnäin huonolla kelillä, mutta mikäpä auttaa, kun velvollisuus kumminkin\non täytettävä\", selitti ukko.\n\n\"Ojee!\" huudahti hän taasen ja löi hevostaan.\n\n\"Tuntuupa kun muka säälittelisitte hevostanne ja yhtäkaikki lyötte sitä\nsyyttä, tarpeetta\", muistutin häntä.\n\n\"Niin, mutta joka rahansa edestä kulkee, sen pitää päästä menemään\",\nsanoi taasenkin ukko.\n\n\"Mutta se minua kummastuttaa, kun te lyödä näpsitte hevostanne, vaikkei\nolisi mitään syytäkään. Hevosennehan on vireä ja menisi suitsistakin,\nvaikka kuoliaaksi itsensä\", muistutin häntä yhä.\n\n\"Niin, mutta jolla on kerran velvollisuuksia, niitä täytyy kokea\ntäyttää\", intti hän.\n\n\"Vaan eihän velvollisuudet ole välttämättömästi ruoskavelvollisuuksia;\nvoipihan niitä muutoinkin täyttää\", arvelin hänelle.\n\n\"Minä olen ollut paljon hollissa.\"\n\n\"Vaikka.\"\n\n\"Ja tiedän mitä on tehtävä.\"\n\n\"Ja minusta tuntuu, että sitä juuri ette tiedä\", sanoin hänelle\nvastaanpanevasti.\n\n\"Eihän tuo ole kaikesti hyvä lyömälläkään\", sanoi ukko synkästi.\n\n\"En suinkaan minä ole teitä siihen pakottanut, päinvastoin olen\nkieltänyt, minkä olen voinut; eikö siinä tapauksessa ole vika juuri\nteissä?\" selitin hänelle.\n\nUkko heittäytyi nyt niin hiljaiseksi ja miettiväksi, ettei pitkään\naikaan tullut yhtään sanaa hänen suustaan, ja minua oikein harmitti niin\npitkä vaiteliaisuus; rupesinpa pelkäämään, että olin häntä jotenkin\nloukannut.\n\n\"Minä olen monta kymmentä vuotta\", alkoi hän vihdoin, \"ollut hollin\nteossa. Sillä ajalla olen tullut tuntemaan mikä kyytivelvollisuus on.\nJospa vaan ruoska on joutunut kyydillä-ajajan käsiin, niin ei siinä ole\nauttanut vireys eikä junsuus, lyöty on hevos-raiskoja niin paljon kuin\non voitu, katsomatta kuinka paljon ne jaksavat mennä. Surkea kokemus\nminulla siinä on ja sentähden minä koen itse näpsiä vireääkin hevosta,\nettei julma ja sydämetön matkustaja saisi syytä ja tilaa päästä ruoskan\nhaltijaksi\", selitti ukko.\n\nTuon selityksen kuultuani tunsin vasta ukon oikein. Edessäni ei\nollutkaan mikään eläinrääkkääjä, mutta päinvastoin niiden rakastaja.\n\n\"Nyt olen nähnyt kaksi suurinta ihmettä, mitä elämässäni on eteeni\ntullut\", sanoi ukko tovin vaitiolonsa perästä.\n\n\"Mitä ihmeitä ne sitte ovat\", kysyin häneltä.\n\n\"Tohtori ja te. Minä en ole vielä koskaan tavannut semmoista\nkyydillä-ajajaa, joka olisi kieltänyt hevosta lyömästä ja liiaksi\najamasta.\"\n\n\"Toki niitä muitakin löytyy, mutta te ette ole kaikkia kyydillä-ajajia\nkyydinneet, vaikka paljonkin olette sitä tehnyt\", sanoin hänelle.\n\n\"Kyllähän niinkin voi olla\", arveli ukko.\n\n\"Entä se tohtorin asia?\"\n\n\"Niin, siihen kestikievariin, josta lähdimme, tuli myöhään illalla\ntohtori.\"\n\n\"Mitä erinomaista hänessä sitten oli mielestänne?\"\n\n\"Se ettei hän ollut ylpeä?\"\n\n\"Mistä sen tietää?\"\n\n\"Hän ei mennyt vierashuoneeseen, vaikka vaadittiin, vaan pani väentuvan\npöydälle maata.\"\n\n\"Entäs Saaren vaalimies?\"\n\n\"Vaalimies! Hänestä en tiedä mitään.\"\n\n\"Eikös väentuvassa maannut joku toinenkin matkustaja?\"\n\n\"Ei, siellä ei maannut ketään muita vieraita kun tuo hyvä tohtori.\"\n\n\"Minkälainen vuode tohtorille laitettiin pöydälle?\"\n\n\"Ei minkäänlaista. Hän riisui vaan takin päältänsä, kääräsi sen päänsä\nalle ja kytkähti paljaalle puulle maata.\"\n\n\"Eikö hänelle tarjouttu tekemään parempaa vuodetta?\"\n\n\"Kovinkin, mutta hän sanoi kyllä tulevansa toimeen siinäkin, ja sehän se\nkumminta onkin.\"\n\n\"Minä epäilen hyvin teidän tohtorianne\", sanoin hänelle.\n\n\"Mutta niin se Lenkolainen vakuutti, joka häntä kyyditsi\", väitti ukko.\n\n\"Minkälainen on tuo Lenkolainen miehekseen?\"\n\n\"Hän on muutoin hyvä ja kelpomies, mutta tahtoo hänellä välisti olla\nkoukkuja.\"\n\n\"Mutta jos hän taas on katsonut hyväksi hieman narrata muita ihmisiä?\"\n\n\"Eihän tuo toki niin isosti narranne\", sanoi ukko vähän säpsähtäen.\n\nMinä selitin hänelle juurta jaksain mitä minä olen emännän ja hänen\npuheestaan selville saanut tuon arvokkaan ja hyvän tohtorin asiassa. Sen\njohdosta päätin minä ukolle vakaasti, ettei tuo tohtori ollut kukaan muu\nkuin Saareen pyrkivä papin renki ja että Lenkolainen on heidät narrannut\numpikenkään.\n\n\"Voi sitä Lenkolais-veitikkaa! Ilmankos se vieras heittäysikin\npuhumattomaksi, kun minä sanoin hänelle maata pannessaan: huonolle\nvuoteellepa herra tohtori maata panee\", puheli ukko.\n\n\"Eikö hän puhunut mitään?\"\n\n\"Ei niin luotuista sanaa, kääntyi vaan toiselle kyljelleen seljin\nminuun.\"\n\n\"Se oli luonnollinen asia. Mies-rukka luuli joutuneensa suurien\npilkkakirvesten keskelle, ja sentähden katsoi parhaaksi olla vaiti\",\nselitin hänelle.\n\n\"Voi, voi minkälaisia saattaa tapahtua joutavien koukkujen tähden! Heti\nkun pääsen takaisin, täytyy minun anoa mieheltä anteeksi, sillä minä en\ntahdo olla kenenkään pilkkaaja\", sanoi ukko mielipahoillaan.\n\nNyt juuri tuli kestikievari ja taival oli kulunut hupaisesti hauskoissa\nkeskusteluissa. Sydämellisesti jättelin hyvästi tuon viattoman,\nrehellisen ja paljon kokeneen ukon ja lähdin toista hevosta saamaan.\n\n\n\n\nKolmaskolmatta luku.\n\nKESTIKIEVARIN ISÄNTÄ.\n\n\nSe kestikievari, johon nyt tulin, oli valtavien teitten haarassa. Heti\nkartanolle tultuani huomasin, että siinä oli iso matkustajaliike. Eräät\najopelit olivat juuri pysähtyneet porrasten eteen, ja niistä pyrki alas\nherra ja rouva, nuoren näköiset ihmiset kumpikin. Heitä auttamassa oli\nkookas ja lihava mies, joka näytti erinomaisen kohteliaalta; hän oli\nkestikievarin isäntä. Hän oli niin kummallinen käytökseltään ja\nolennoltaan, että huomioni kohta kiintyi yksistään häneen. Hänellä oli\ntavattoman iso ja punainen nenä ja sen pää oli erittäin leveä ja\nlihakas, jonka tähden se näytti jonkunmoiselta sutilta. Päälliseksi oli\ntuo paksu tutkain täynnä pieniä, ikäänkuin neulan nupilla painetuita\norkosia, joiden välitse punaiset ja kuultavan näköiset verisuonet\nristeilivät ristiin rastiin, tehden sen siten punaistakin punaisemmaksi.\nMuun lisäksi oli hänellä se omituisuus, että hän joutilaana ollessansa\npiti molempien käsiensä muut sormet nyrkkiin puristettuina, mutta\nmolemmat peukalonsa levitti niin soijollensa kuin ikänä voi. Niillä hän\nsitten viuhtoi yhtenään puoliympyrän mukaisia kaarteita itään ja\nlänteen, ja kaikille maailman ilman suunnille, ylös ja alas, eteen ja\ntaakse, ja mihin kaikkiin, sen ties taivas. Tuota hän teki silloin kun\nhänellä oli jollekin jotain toimittamista ja kaarteiden suunnittajina\nolivat peukalot soijottavassa asemassaan.\n\nKun hän oli matkustajat muka saanut autetuksi kiesseistä alas, asettui\nhän kohta kuin joku pilvenpatsas matkustajien eteen ja niin likelle,\nettä heidän oli mahdoton päästä kiessien ja tuon elävän muurin välistä.\nHän tungetteli niin liki sitä hienosti kasvatettua naista, että tuo\nnenällinen ihme melkein koski hänen kasvoihinsa. Inhoen semmoista\njulkeaa käytöstä, käänteli nainen päätään sinne tänne, mutta mikään ei\nauttanut. Tuo verraton nenä pyöri vaan aina samalla nopeudella, samalle\nsuunnalle, mihin nainenkin väistellessään päätänsä käänteli, ja siinä\nasemassa teki hän peukaloidensa suuntaamia kaarteita niin tiheään ja\nvikkelästi, etten luule jääneen siihen yhtäkään kuutiotuumaa\nrikkomatonta ilmaa. Samassa puhui hän jotain hyvin kiihkeästi.\nKuullakseni sen sisältöä, menin likemmäksi tuota ryhmää.\n\n\"Kas niin, rouvaseni\", höpötti isäntä, \"aivan niin herrani, kunom. Nyt\nolette päässeet kylkiluitanne taittamatta alas, mutta kovasti olikin apu\ntarpeeseen; -- mitäs, kontettuuhan tuota tuommoisella ilmalla nuoretkin\nihmiset kärryissä istuissansa, kunom. Menkääpäs nyt vaan sisälle, siellä\nsaatte, jos tahdotte, lämmintä kahvia ja muutakin lämmitystä, kunom.\nKyllä tämmöisellä ilmalla tarvitseekin lämmitystä, jos mieli sulana\npysyä, kunom. Niin ja kuulkaapas, kunom! Kyllä tuo viina pitäisi\nhävittää pois, sillä se turmelee koko kansan, aivan koko kansan, kunom.\nMutta viinaa ei saa pois, jos ei krouvareita ensin saada hävitetyksi,\nkunom -- sitä ei saisi muualla löytyä kuin kestikievareissa\nmatkustavaisten tarpeeksi, kunom. Eikö se teidänkin mielestänne niin\nole, kunom?\"\n\n\"No mutta herran tähden! Emmehän me pääse tästä edes huoneeseenkaan\",\nsanoi nainen puolitukehduksissaan.\n\n\"Minä vaadin isännän siirtymään pois että pääsemme liikkeelle\", sanoi\nherrakin toinnuttuaan hämmästyksistään.\n\n\"Kyllä tästä pääsee, kunom -- vasemmankäden ovesta, kas niin -- kunom\",\nmyönteli ja viittaili isäntä peukalokaarroksillaan, antaen vihdoinkin\nmatkustavaisille tilaa pakenemiseen.\n\n\"Hyvää päivää, kunom! Kylmähän on, eikö niin? menkää sisälle, siellä on\nlämmintä kahvia ja muuta\", sanoi hän sitten minun luokseni samassa\ntullen ja melkein niin liki, että vähällä olimme nenämme yhteen lyödä.\n\nPeräydyin muutamia askeleita, sillä tuo nenä inhotti minuakin.\nSitäpaitsi haisi hänen henkensä niin saastaiselta, josta selvästi erotti\nviinan löyhkän.\n\nKun hän huomasi, että pakenin häntä, ei hän sittemmin pakannutkaan kovin\nliki, vaan teki peukalokaarroksiaan vähän ulompana.\n\n\"Mitä teillä kupillinen kahvia maksaa?\" kysyin häneltä melkein\nepäkohteliaasti, sillä mielessäni pyörivät väkisinkin edellisen\nkyytipojan virkkamat sanat: \"Älkää ruvetko tässä kestikievarissa\nmihinkään tekemisiin.\"\n\n\"Kyllähän niistä sitten sovitaan, kunom, eikähän ole tapana semmoisia\nedeltäpäin kysellä\", sanoi isäntä melkein närkästyneenä.\n\nSen jälkeen lähdin minä huoneeseen, jättäen hänet kartanolle.\n\nEpähuomiossa menin minä oikeanpuolisesta ovesta. Siellä oli useita\njuopuneita miehiä ja viinaa kaadettiin vaan vapaasti, vaikka oli\npyhäpäivä. Eräs tyttö, luultavasti talon tytär, joka kaatoi viinaa\nanojille, selitti minulle, että olin tullut väärään huoneeseen ja että\nvierashuoneen ovi oli toisella kädellä. Minä lähdin inholla pois sieltä\nja ajatellessani tuota isännän kartanolla pitämää viinasaarnaa ja itse\nhyvässä pöhnässä olevaa isäntää, käsitin, mitä hän tuolla maailman\nparannuksellansa tarkoitti.\n\nVierashuoneeseen tultuani oli isäntä jo siellä. Siellä oli useita\nmuitakin matkustajia, joilta hän kyseli jos jonkunlaisia, tunkien\nteli-nenäänsä niin likelle kuin kukin kärsi.\n\n\"Kukahan nyt tulee 'pulmahiksi'?\" kysyi hän nyt ikäänkuin kaikilta\nyhteisesti.\n\n\"Miksi pulmahiksi?\" kysyi joku.\n\n\"Niin, meidän puolen pulmahiksi, kokoutaanhan nyt isoon kokoukseen,\njossa tehdään lakeja ja asetuksia.\"\n\n\"Valtiopäiville kai tarkoititte sanoa\", arveli joku.\n\n\"Niin, niin, valtiopäiville, kunom.\"\n\nHänelle selitettiin, kuka heidän paikkakuntansa edusmieheksi tulee,\nsillä vaalit olivat jo tunnetut.\n\n\"Hänelle pitäisi toimittaa, ettei viinaa saisi olla kaupan koko maassa\nmuualla kun kestikievareissa, kunom, sillä se turmelee koko kansan,\nmutta matkustajat sitä tarvitsevat\", sanoi isäntä juhlallisesti.\n\n\"Minä olen ottanut suolaa leipää; mitä se maksaa?\" sanoi eräs juuri\nhuoneeseen tullut matkustaja.\n\n\"Kolme markkaa, kunom.\"\n\n\"Mitä kummaa! Kolme markkaa leipäpalasta, muutamasta elttaantuneesta\nsillin kipeneestä ja lasillisesta maitosintua?\" sanoi matkustaja\ntuimasti.\n\n\"Olipa siinä voita myös, kunom.\"\n\n\"Minä en voinut sitä panna suuhunikaan.\"\n\n\"Se on teidän oma vikanne, kunom. Kalliiksi käypi ruoka tämmöisissä\npaikoissa, joissa sitä paljon tarvitaan; se teidän olisi pitänyt tietää\njo edeltä käsin, kunom\", sanoi isäntä ja viipotti kauheaa nenäänsä\nniinkuin viiren lakua; olisinpa sen semmoisenaan luullut kelpaavan\nmerimerkiksi.\n\nMatkustaja maksoi mutisten.\n\n\"Minulla olisi pikku ryyppy maksettava\", sanoi eräs.\n\n\"Kuusikymmentä penniä, kunom.\"\n\n\"Yhdestä raa'asta paloviinatillikastako?!\"\n\n\"Aivan niin, kunom.\"\n\n\"Ja minulla kaksi kuppia kahvia\", sanoi taas joku.\n\n\"Neljäkymmentä penniä kuppi, yhteensä 80 penniä, kunom.\"\n\n\"Kahdesta porokupistako?\"\n\n\"Niin on, pitkä on matka kaupunkiin, kunom.\"\n\n\"Oletteko te hullu vai viisas?\"\n\n\"Vähän molemmat, kunom.\"\n\n\"Te olette hävytön mies.\"\n\n\"Hävyttömämpi on se, joka yrittelee kerjäämällä kulkemaan, vaikkei ole\ntarvettakaan.\"\n\nMolemmat maksoivat mitä vaadittiin, mutta samassa mutisivat he, etteivät\nhe tässä synnin maailmassa ota siitä talosta mitään.\n\nKaikki matkustajat rupesivat hankkimaan poislähtöä ja minä myös, sillä\nkaikkia näytti inhottavan isännän tavaton käytös. Hevoset olivat jo\nmelkein kaikki aisoissa ja oltiin juuri ulos lähtemäisillään, kun isäntä\nastui yht'äkkiä eteeni ja sanoi:\n\n\"Seis! Te ette saa liikkua askeltakaan.\"\n\n\"No minkätähden ei?\" sanoin vähän hämilläni.\n\n\"Te ette ole maksanut mitään, kunom.\"\n\n\"Enhän minä ole mitään ottanutkaan\", puolustelin itseäni.\n\n\"Se on valhe, suuri valhe, kunom. Tiedänhän minä, että kävitte toisessa\nhuoneessa.\"\n\n\"Tosi se, mutta sinne menin erhetyksissä, enkä sieltä mitään ottanut.\"\n\n\"Jaa, jaa, kunom. Kävitte siellä ottamassa suuhunne ja ette luullut\nminun sitä tietävän. Mutta temppu on se, ettei siellä oteta maksua\nyhdeltäkään matkustajalta; minä koettelenkin kunkin rehellisyyden oikein\ntarkkaan, kunom. Maksakaapas pois, mitä olette ottanut.\"\n\n\"En penniäkään, koska en ole mitään ottanutkaan\", sanoin tuimasti, sillä\nkärsimykseni alkoi olla aivan lopussa.\n\n\"Minun on mahdoton uskoa teitä, minun pitää käskeä Liisu tänne,\nkuullakseni, onko se niin, kunom\", sanoi isäntä ja meni ovelle huutamaan\nLiisuansa, pitäen samassa minua silmällä niinkuin jotakin suurta\npahantekijää.\n\n\"Ottiko tuo vieras suuhunsa mitään siellä käydessänsä?\" sanoi hän Liisun\ntultua, osoittaen minua soijollaan olevalla peukalollaan.\n\n\"Ei, ei hän ottanut, hän kävi siellä vaan kulmiaan rypistelemässä ja\nkatsella mullistelemassa; hän näkyy tulevan omistaan toimeen\", sanoi\ntyttö ja meni tiehensä.\n\n\"Vai niin, kunom! Te kuljettekin kerjäämällä, kunom. Ei tullut pojalta\nkysytyksi, saiko hän kyytirahaakaan. Koska noin kerjäämällä kuljette,\nniin minä en anna hevosta, kunom\", tiuskui isäntä ja hänen nenänsä tuli\nnyt entistäkin punaisemmaksi, niin että se oli juuri kuin keitetty\nkrapu, jota hän heilutti niin ankarasti, että luuli sen päästä pois\nputoavan; samassa teki hän noita peukalokaarroksiaan semmoisella\nvauhdilla, että tuntui rupeevan käymään jonkunlainen viima huoneessa.\n\n\"En suinkaan minä sitä vasten ole kulkemassa, että söisin teidän\nelttaantuneita sillejänne satakertaiseen hintaan; ja vahva luuloni on,\nettä voin pakottaa teidät täyttämään velvollisuutenne ja antamaan\nminulle hevosen\", sanoin hänelle loukatun itsearvoni tunnolla.\n\n\"Pakottaa, kunom. Kuka voipi minua pakottaa? Kun minä lyön oveni\nlukkoon, niin sitä ei voi avata kuvernöörikään, enkä hevosta anna,\nkunom\", äysti isäntä.\n\n\"Nähdäänpä\", sanoin minä ja aloin kysellä, tietäisikö kukaan\nmatkustavista, missä sen pitäjään nimismies asui; sen tietooni saatuani\naloin hankkiutua menemään hänen luoksensa.\n\n\"No, jos minä kuitenkin armostani annan hevosen, kunom, pääsenhän siten\npikemmin tuommoisista kerjäläisistä\", sanoi isäntä tuon nähtyänsä.\n\nToiset matkustajat pitivät isännän käytöstä niin törkeänä loukkauksena,\nettä he kehottivat minua nostamaan kannetta häntä vastaan, antaen\nnimensä tietooni todistajiksi, mutta kun en ole koskaan ollut mikään\nkäräjämies, olin hyvin tyytyväinen, kun pääsin lähtemään pois.\n\n\n\n\nNeljäskolmatta luku.\n\nSÄÄSTÄVÄINEN MIES.\n\n\nKyytimiehekseni sain nyt taasen niin omituisen miehen, etten malta olla\nmainitsematta hänestäkin jotakuta sanaa. Hän oli keski-ikäinen ja\n-kokoinen mies, huonoissa vaate-rievuissa. Kehnon takkikulunsa oli hän\nköyttänyt jollain hamppuköyden-pätkällä kiinni ja päässä oli hänellä\nikikulu karvalakki-reuhka tahi oli se ainakin kerran ollut semmoinen.\nHänellä oli tuiki hyvä hevonen, melkeinpä syöttiläs, mutta ajokalut\nolivat hänellä mitä kurjimmat olla saattaa. Kärryt kyllä vielä olivat\nvälttävät, mutta suitsi-ohjakset ja varret olivat solmieltu vaimoväen\nvanhojen ja kuluneiden hameiden palteista. Silat olivat raketut paikoin\nväännetyistä vitsoista ja toisin paikoin näkyi niissä ikivanhoja\nnahkoja, joissa lienevät kaikki rajasatulan tekijät taitoansa\nkoettaneet, sillä niissä oli senkin seitsemän nappulaa ja sidelmää.\n\nMiehen oma asema ja ajoneuvot olivat hevoseen verraten semmoisessa\nristiriidassa keskenään, etten tiennyt mitä ajatella. Mikä vielä oli\nmielestäni kumminta, oli se, kun hän vakavana ja vähääkään hätäilemättä\ntyyneesti ohjasi vireän ja voivan hevosensa noilla kehnoilla ohjaksilla\nmihin ikänä tahtoi. Kun en parhaalla tahdollanikaan saanut mitään selvää\ntuosta ilmiöstä, pyrin keskusteluun hänen kanssaan.\n\n\"Oletteko\", alotin, \"hevosen omistaja vai renki?\"\n\n\"Omistaja olen\", vastasi hän lyhyesti.\n\n\"Onko teillä talo, vai oletteko jostain torpasta?\"\n\n\"Talontapainen minulla on.\"\n\n\"Teillä on hyvä hevonen.\"\n\n\"Onhan tuo; mitenkäpä sitä huonolla hevosella työhön kykenee.\"\n\n\"Mutta ajoneuvot teillä on huonot.\"\n\n\"Eipä kärryt ole niinkään huonot, joka kuitenkin on pääasia hevosen\njälkeen.\"\n\n\"Niin, mutta valjaat ja suitset?\"\n\n\"Minä en ole koskaan huonojen valjaiden vuoksi taipaleelle jäänyt, enkä\nkatovuotta saanut, sillä jos joku paikka pettää, suopi metsä pian jatkoa\nja parannusta eikä niitä vilu pane koskaan. Ettei mitään erinomaista\nviivykkiä tulisi vahingon sattuessa, pidän aina varalta mukanani näitä\",\nselitti ukko ja vetäsi samassa povestansa sieviä, nuorteita, väännetyitä\nvitsoja, jotka olivat käärittynä pienelle kerälle.\n\nMinä jouduin vähän hämille ja äänettömäksi.\n\n\"Minä olen tyhjästä alkanut, täytyy olla säästäväinen, kyllä aina on\naikaa hauskoin elää\", alotti taasen ukko.\n\n\"Mutta kuinka, herran tähden, te voitte hevosenne hillitä tuommoisilla\nohjaksilla?\" kysyin häneltä.\n\n\"Niinkö tekin luulette, että voipa hevonen voidaan hillitä ohjasten\nlujuudella? Jos ei siinä muuta ole, niin niiden vuoksi kyllä hevonen\nmenee vaikka päin seinää. Hevonen pitää varsasta pitäin taivuttaa\ntottelemaan ihmisen tahtoa, ja sen saapi aikaan pelkällä hyvyydellä ja\nsilloin sen voipi ohjata vaikka tappuralangalla; ruoska se on, joka\ntekee äksyjä hevosia\", selitti ukko.\n\nSamassa lähti hän ajaa kaaristamaan niin paljon kuin hevonen eteensä\npääsi, ja pääsikin se, sillä hevosella oli mainiot kulun lahjat. Hän\najoi nelistä, ravia, juoksua, käänteli sitä oikeaan ja vasempaan, käski\nja pysäytti sitä aivan oman tahtonsa mukaan niinkuin pientä karitsaa, ja\nkaikkea tuota teki hän enemmän suullisella kehotuksella kuin noilla\nhametten paltoista tehdyillä ohjaksilla. Minua oikein ihmetytti tuo\najaminen ja tuntuipa siltä, kuin hän olisi voinut kilpailla ajamisen\ntaidossa vanhojen kreikkalaisten kanssa Olympian kilpaleikeissä.\n\n\"Noin minä hevosiani ajan\", sanoi hän ajamasta lakattuaan, ikäänkuin\nvähän kerskaten.\n\n\"Onko teillä muitakin hevosia?\" kysyin kummastuksissani.\n\n\"Eihän tämä toki ole ainoa\", vastasi ukko umpimielisesti.\n\nJuuri nyt rupesi edestäpäin näkymään eräs puhtokunta.\n\n\"Onko teillä kuinka kiire?\" kysyi hän tovin vaiti oltuansa.\n\n\"No eipä mitään hengen kiirettä; minkätähden sitä kysytte?\"\n\n\"Niin, ajattelin vaan, että jos ei teillä kovin kiirettä olisi,\nkäytäisiin meillä vähän hevosta puhalluttamassa\", arveli ukko vähän\narasti.\n\n\"Käydään vaan, ei minulla mitään erinomaista hoppua ole. Onko talonne\nliki tietä?\" sanoin minä.\n\n\"Tuossa juuri.\"\n\nPuhtokunta olikin aivan likellä tietä. Siinä oli useita taloja yhdessä\nrypäässä ja rypään keskeltä näkyi iso, maalattu, iso-akkunainen pytinki.\nToiset asuinhuoneet olivat mataloita ja maalaamattomia, jonka vuoksi tuo\nkorkea ja iso pytinki näkyä kollotti toisien yli kuin joku linna\nautioksi palaneella saarella. Puhtokuntaa lähetessämme minua oikein\npelotti, että kun ei vaan tuo uljaan näköinen pytinki liene kyytimieheni\nkoti.\n\nNyt juuri tultiin puhtokunnan kohdalle, ja ukko käänsi sinne. Tie kulki\naivan tuon komean talon pihan lävitse ja oikein henkeäni helpoitti, kun\nma huomasin, että ukko ajaa sen sivu toisiin takimmaisiin taloihin,\npysäyttäen hevosensa erään siellä olevan talon pihalle. Hän pani heiniä\nhevoselleen ja kehotti minua menemään huoneeseen.\n\nTalo oli hyvästi, mutta kohtuullisesti rakennettu. Hyvä järjestys\nvallitsi kaikkialla ja karkeissa sarkanutuissa oleva väki oli syömässä\npuolista pitkän, petäjäisen pöydän ympärillä. Isäntä esitteli heti minut\nvähän oudoksuvalle väellensä ja emännälle. Tämä tervehti kohteliaasti\nminua ja kysyi, olenko minä syönyt tänään puolista, ja minä vastasin\nkieltämällä. Hän katosi heti, mutta kauvan ei viipynyt, ennenkun hän\ntuli käskemään minua syömään. Hän oli laittanut ruoan eri kamariin,\njohon hän minut ohjasi.\n\n\"Istukaa, vieras, syömään. Meillä ei ole muuta tarjoamista, sillä meillä\nei ole koskaan vielä nähty viinaa eikä kahvia\", sanoi emäntä.\n\n\"Mitäpä sitä noilla tekeekään?\" sanoin, ja aloin syödä tuota puhdasta,\nmaukasta ja voimakasta ruokaa nälkäiseen vatsaani.\n\nSyömästä päästyäni kiittelin isännän ja emännän ja kysyin, mitä ruoka\nmaksaa, mutta sen ei sanottu maksavan mitään; oikein minua hävetti tuo\nkohteliaisuus.\n\n\"Joutaisitteko, niin käytäisiin aitassa?\" sanoi isäntä.\n\n\"Kyllä.\"\n\nIsännällä oli useita avaimia kädessä ja niin lähdettiin.\n\n\"Käydään mennessämme tallissa\", sanoi hän pihalle tultuamme.\n\nTalliin mentyämme käsitti minut aika hämmästys. Viisi lihavaa ja\nkiiltäväkarvaista hevosta seisoi tallissa ja vielä päälliseksi kaksi\nvarsaa. Ajoneuvot olivat tallin seinällä nauloissa hyvässä\njärjestyksessä, ja vaikka olivatkin paikatut, jopa paikottain\nvitsallakin sidellyt, olivat ne kumminkin eheät ja ajokunnossa.\n\n\"Paljonhan teillä on hevosia!\" huudahdin minä.\n\n\"Parahiksi.\"\n\nSitten mentiin aittaan. Siellä oli viljaa niin paljon, ettei yksikään\nsitä olisi ukkoon katsoen uskonut. Mutta ei siinä kyllä: hän vei minut\ntoiseen ja kolmanteen aittaan ja kaikissa niissä oli sama viljan\nrikkaus, ja sitä ihmetellessäni sanoi hän aitoissaan olevan kymmenen\nvuoden vanhoja jyviä.\n\n\"Te ette siis myö ensinkään viljaa?\" sanoin hänelle.\n\n\"En hyvinä vuosina ollenkaan, sillä mistä sitä ottaisi ja muille\nantaisi, kun katovuosi kohtaa\", sanoi hän.\n\nEräässä aitassa ei ollut kattoa paljon laisinkaan ja sentähden oli\nviljat peitetty niinimatoilla, tuohilla ja minkä milläkin oli voitu.\n\n\"Kumma kun ette ole kattaneet tuota aittaa!\" sanoin kummastuksissani.\n\n\"Syksyllä myöhään hajoitti sen myrsky, ja sitten ovat olleet niin kylmät\nilmat, ett'ei ole voitu sitä kattaa; tuohet menevät pakkasessa rikki\",\narveli ukko.\n\n\"Päreillä.\"\n\n\"Menee paljon nauloja, tulee kalliiksi.\"\n\n\"Laudoilla.\"\n\n\"Menee nauloja siihenkin. Meillä on tuohia varalla, jospa paljonkin\ntarvittaisiin, ja mikä pakko silloin on tavaraansa tuhlata, kun\nvähemmälläkin pääsee\", selitti ukko.\n\nNyt vei hän minut erääseen aittaan ja siellä minä vasta kummista\nkummimman näin. Eräs seinä oli, näette, ahdettu täyteen monenkaltaisia\nuuden uutukaisia --- ajokaluja. Siinä oli suitsia, päitsiä, ränkiä,\nruomia, siloja, mäkivöitä, luokkia, ja taivas ties mitä kaikkea.\n\n\"No herranen aika! Onhan teillä parempiakin hevosten valjaita\",\nhuudahdin minä hämmästyksissäni.\n\n\"Kuinkas muutoin. Mistäs silloin uudet otettaisiin, kun entiset kokonaan\nhajoaa?\" sanoi ukko vähän mielihyvällä.\n\n\"Mutta eivätkö nuot vitsakorjaukset ole kovin löyhät, sillä vitsahan\npian murtuu?\" sanoin hieman vastustellen, sillä mielessäni kuvasteli,\nettä liian kitsas ukko oli tavaralleen sittenkin.\n\n\"Eivät ne ole löyhät, eikä vitsa murru, sillä minä keitän ne lipeässä\nsitä varten\", sanoi hän, siepaten samassa povestansa vitsakerän, jonka\nhän ojensi minun tunnusteltavakseni, kuinka sitkeitä ne muka olivat.\n\n\"Miksikä tuon toisen talon iso pytinki on noin huonossa voimassa?\"\nkysyin minä aitasta poismennessämme, sillä olin ohikulkiessamme\nhuomannut sen portaat lahonneiksi ja ikkunat rikkinäisiksi.\n\n\"Helposti saatu helposti menee. He ovat olleet perinnön kautta rikkaita,\nmutta he eivät osanneet pitää. Kyllä he ovat saaneet hyvänsä, mutta\nlyhyt se oli. Heilläkin on ollut vaatesuitsivarret kuten minulla nyt,\nvaan peräti toista laatua, sillä ne olivat kaupungista ostetuita,\nkalliita käpynauhoja, varustettuina huikaisevilla kukkatupsuilla. Heillä\non ollut monin kerroin paremmat ajokalut kuin minulla koskaan, mutta\nniitä viljeltiin vaan siihen asti, kun ne ensikerran menivät rikki,\nsilloin ne viskattiin pois ja uusia ostettiin. Tehdasten vaate verhosi\nheidän ruumiitaan, ja tehdasten ja ulkomaan juomat virkistivät heitä.\nHyvästi hoidettu ruumis tarvitsee hyvän aseman ja sen periaatteen\nhedelmänä seisoo tuo pytinki tuossa, mutta kolkkona ja autiona,\nmuistuttamassa ollutta onnea, mennyttä suuruutta, sillä kaikki sen\nentiset omistajat ovat mieron tiellä\", puheli hän puolisurullisesti.\n\nKun hän oli vienyt avaimet pois, lähdimme jatkamaan matkaamme. Kun\nistuimme kärryihin, havaitsin minä, että ukon takin lakkareista pisti\nesiin useita pareja teeren siipiä.\n\n\"Mitä te noilla teette?\" kysyin häneltä, siipiin viitaten.\n\n\"Ne ovat kaupankalua.\"\n\n\"Kaupankalua?\"\n\n\"Niin. Meillä pyydetään lintuja ja siipiä karttuu paljon yli oman\ntarpeen. Kaikkialla pidän niitä jonkun parin mukanani ja tarvitseville\nmyöskentelen niitä. Paljon niillä ei tosin saa, mutta aina vähän\nkuitenkin, joka muutoin menisi aivan hukkaan.\"\n\nKauvan emme viipyneet enään lopputaipaleella, sillä hän ajoi aika\nvauhtia. Pitemmittä mutkitta erkaannuimme me kestikievarissa, melkeinpä\numpimielisinä, mutta vaikka niin oli, en minä vaan saanut ukkoa niin\npian pois mielestäni. Hänen säästäväisyytensä näyttää kenties vähän\nliialliseltakin, mutta olihan hänellä silmien edessä surkea esimerkki,\nmihin tuhlaavainen ja pöyhkeilevä elämä viepi.\n\nKun aivan pian pääsin matkani perille ja kun ei mitään\nerinomaisia sittemmin tapahtunut, niin en kerrokaan enää mitään\nkyydillä-ajamisestani.\n\n\n\n\nViideskolmatta luku.\n\nKELLOMESTARI.\n\n\nOli paras niitynaika ja ihmiset puuhailivat palavissa päin heinänteossa.\nEräänä kauniina poutapäivänä sattui niin, että olin pakotettu käymään\nkaupungissa. Kun kaukaisiin aikoihin en ollut tavannut Laarilaa enkä\nhänen perhettänsä, aioin käydä heitäkin samalla kertaa katsomassa, koska\noluttehdas, jossa hän asui, ei ollut kaukana kaupungista. Sinne tultuani\nhuomasin ilokseni, että Laarilan jalka oli parannut aivan terveeksi. Hän\noli hihasillaan, puhkaillen ja puhallellen palavasta, jonka kuuma\nkesäilma oli hänelle tuottanut. Tuo kovan onnen kohdannut ja arvoa\ntuottava viheriäpantainen virkalakkikin oli siistitty, tärkätty, oijottu\nja täytetty, niin että se oli yhtä pönäkän ja arvokkaan näköinen kuin\nennenkin. Pitkällisen kursailemisen ja moninkertaisten tervehtimisten\nperästä tulin minä vihdoinkin entiseen, tuttavaan asemaan talonväen\nkanssa.\n\nSe mikä tällä kerralla enimmän veti huomiotani puoleensa, oli akkunan\nkohdalla tuolilla istuva mies, joka puuhaili talon lyövän seinäkellon\nkimpussa. Pienellä pöydällä hänen edessään oli joku vanha\nsikarilaatikko, jossa oli joitakin vanhoja, kuluneita ja ruostuneita,\nviila-ruopioita, muutamia kantapoikkeimia ja tutkaimista litistettyjä\nrautanauloja ja joku rautalangan palanen. Laatikon vieressä pöydällä oli\nvielä neljä sukkapuikon pituista rautalangan pätkää, joiden jokaisen\npäässä oli reikä. Kun vielä lisään, että pöydällä oli palanen hitua ja\navonainen rasia, jonka sisällä näytti olevan rukiista puuroa, niin ovat\nmestarin esineet melkein tarkkaan kerrotut.\n\nHeti ensisilmäyksellä tuntui tuo outo mies vastenmieliseltä. Ensinnäkin\noli outoa se seikka, kun parhaallaan oleva mies jouti noin arvottomaan\ntyöhön kuin kellon parantamiseen ja ilman sitä osoittivat hänen\nkapineensa kaikkea muuta, mutta ei kelloseppää. Pistipä silloin\nmieleeni, että kenties hän on joku mieroa kiertävä narri, joka kulkee\npeijaten ihmisiä, nyt kun väki on niityllä-olon tähden taloista vähänä.\nMinä päätin mielessäni ottaa selvän, mitä hän on miehiänsä, kuta\nurohiansa.\n\n\"Mistä vieras on kotoisin?\" kysyin häneltä, samassa istuen hänen\nviereensä tuolille.\n\n\"Minulla on koti joka talossa, eikä kuitenkaan oikeastaan missään\",\nsanoi hän ja loi samassa epäileväisen katseen minuun.\n\n\"Kuinka se niin on?\"\n\n\"Niinpä se on.\"\n\n\"Minusta on se onnettomin ihminen, jolla ei ole kotia.\"\n\n\"Sanoinhan, että kotini on joka talossa.\"\n\n\"Kuinka se joka talossa saattaa olla, sitä en ymmärrä.\"\n\n\"Ja asia on kumminkin ihan selvä: minua tarvitaan joka talossa,\nymmärrättekö nyt?\" sanoi hän ylpeästi ja ylönkatseellisesti.\n\n\"Oletteko sitten joku mestarimies?\"\n\n\"Luulisipa sen värkeistä kysymättäkin näkevän\", sanoi mies ylvästellen.\n\n\"Sen kyllä näen\", vastasin, \"että olette talon kellon kimpussa, mutta\neipä kaikki kellot tarvitse korjaamista ja kaikissa taloissa ei ole\nkelloa olemassakaan, siis kellojen tähden ei teitä tarvita joka talossa,\nniinkuin väitätte.\"\n\n\"Muut tekevät mitä osaavat, mutta minä mitä tahdon.\"\n\n\"Mitä te muuta teette?\"\n\n\"Pitääkö minun jokaiselle tekoni selittää?\"\n\n\"Kuinkas muutoin? Älkäähän nyt toki ylpistykö.\"\n\n\"Jos niin tarkoin tahdotte tietää, niin minä parannan kelloja ja teen\nuudestakin kun tarvitaan. Minä olen 'puuppinnari', muurari, suutari,\nnikkari, seppä, kaidetten tekijä, harja- ja kampamestari -- ja, ja --\nmaalari, enpä ollut sitä muistaakaan; sanalla sanoen: minä teen mitä\nmilloinkin tarvitaan\", luetteli mies ja saatuansa luettelonsa valmiiksi,\nkatsoi kysyvästi ja nuhtelevaisesti minua silmiin.\n\nHän oli ottanut heilarin pois ja piteli taulusta irroitettua,\npurkamatonta sisustaa kädessänsä, jota hän käänteli, tirkisteli ja\ntarkasteli joka puolelta. Yht'äkkiä rupesi hän peukalonsa kynnellä\npainamaan rullarattaasta ja seuraus oli se, että hakkuri rupesi mennä\nräplättämään.\n\n\"Tuon se nyt teki, kun ei muuta tiennyt\", sanoi mestari ja katsoi\njokaista silmiin. Sillä tepposella tahtoi hän kaikille näyttää,\nmimmoinen mestari hän todellakin oli, joka löysi kellosta semmoiset\ntaikapaikat, joiden kautta täytyi kaikki kellon juonet tulla ilmi ja\nehdottomasti totella häntä. Laarilakin tuli likelle, katsomaan tuota\nihmeellistä, tottelevaista kelloa, mutta ennenkuin hän tohti sitä oikein\ntarkoin katsoa, pani hän molemmat kätensä selkänsä taa, ikäänkuin\npeläten, että saattaisi tulla jollain tavalla kiusaksi tuolle\nihmeelliselle, mutta rantulle ajanjakajalle ja viisaalle\nkellomestarille. Mestari havaittuaan Laarilan hartaan halun ojensi\nhyväntahtoisesti kellon likemmäksi, painaen vielä lujemmasti\nrullaratasta, jonka vuoksi se rupesi yhä kiivaammasti räplättämään.\nMelkein pyhästä pelosta vapisten koetti Laarila köyristyä, katsoaksensa\noikein likeltä tuota hengettömän koneen liikettä, jonka mestari oli\nsille antanut. \"Kah! -- Voi herranen aika, mitenkä se panee\", sanoi\nLaarila kummastuksissaan, ja vetäytyi sitten pois niin hitaasti ja\nvarovasti kuin hänen olisi, valkea kädessä, ollut poistuminen jostain\nkruutimiinauksesta.\n\nMestari hajoitti nyt kellon yksiksi kipeneiksi ja nytkös hänelle puuhaa\nsiitä tuli. Hän viilaeli ja jyrösteli milloin mitäkin kappaletta,\npuhalteli ja hankaili välisti niitä liitupalasella, ikäänkuin\npoistaaksensa niistä kaiken vastahakoisuuden, katseli tavasta niiden\nlävitse päivää vasten, takoa kilkutteli ja kalkutteli yhtä ja toista\nkappaletta; väliin taas kieritteli ja kairitteli jollain purantapaisella\nnapojen reikiä.\n\n\"Oliko tuo kellonne käymätönnä?\" kysyin Laarilalta.\n\n\"Ei, ei se ollut -- tuota, mutta lyönti siinä oli sekauksissa\", sanoi\nhän.\n\n\"Mitä näillä tehdään?\" sanoin minä tuolle ankaralle kellosepälle, ja\notin samassa nuot toisesta päästä reijitetyt rautalangan palaset\nkäteeni.\n\n\"Niitä tarvitaan kirjojen sitomisessa\", sanoi mestari päätäänkään\nkääntämättä.\n\n\"Missäs tuota puuroa tarvitaan?\"\n\n\"Onkos se puuroa?\" kysyi mestari tuimasti.\n\n\"Mitäs sitten?\"\n\n\"Se on mökkermeijaa.\"\n\n\"Mistä sitä saadaan?\"\n\n\"Ulkomaalta.\"\n\n\"Mihin sitä käytetään?\"\n\n\"Sitäkin tarvitaan kirjojen sitomisessa\", selitti hän nähtävästi vähän\nlauhtuneempana.\n\n\"Eipäs konstiakaan! Eipä mestarit sitten mitään maksaisikaan, kun heidän\naineitansa joka paikasta saisi ja jos jokainen heidän oppinsa tietäisi\",\nsanoi Laarila, joka aralla ihmettelemisellä oli ulompaa katsellut\nmestarinsa ihmeellistä taitoa kellon parantamisessa, ja samassa\nkuunnellut meidän keskusteluamme.\n\n\"Te olette ymmärtäväinen mies ja te ymmärrätte asioita, mutta tuo vieras\non epäilijä\", sanoi mestari, osoittaen minua sormellansa.\n\n\"Kyllä Laarila on niin oppinut mies, ettei hänellä ole vertaa, ja\nhänellä on erinomainen kyky tuntea asioita; paha vaan, että hänen\noppiansa ja kykyänsä niin vähän tunnetaan\", säesti Laarilan vaimo.\n\n\"Tuota -- -- --\", sanoi Laarila ja erinomainen tyytyväisyyden hymy\nlevisi hänen kasvoillensa.\n\n\"Mistä te voitte päättää, että minä epäilen teistä?\" kysyin mestarilta.\n\n\"Ymmärsinhän minä mitä sillä tarkoititte, kun kyselitte, oliko kello\nkäymätönnä, ettekä ymmärrä, että lyönnin epävakaisuuteen on paljon\nsyvemmät ja suuremmat syyt kuin ikään käymiseen onkaan\", sanoi mestari\nvieläkin vähän loukkaantuneena.\n\nEmäntä antoi nyt minulle merkin, että tulisin perillä olevaan pieneen\nkamariin. Minä tottelin kutsua ja menin sinne, Laarila tuli myös. Siellä\ntoi emäntä meille kahvia.\n\n\"Suvaitsetteko ottaa?\" sanoi hän. \"Me emme pidä vielä nytkään väkevästä\nkahvista, se on niin vaarallista terveydelle.\"\n\n\"Kyllä se niin on, rakas Mari -- tuota\", myönsi Laarila.\n\nMinunkin täytyi myöntää, että tämän väkevämpi kahvi on pilalla, vaikka\noli työ ja tuska, jos ma sain ylönantamatta nieleskellyksi sen haalean\nja kaikenlaiselta tulevan veden, jota minulle kahvin asemasta\ntarjottiin; monenkertaisilla kiittelemisillä ja estelemisillä sain toki\naikaan, ettei tarvinnut ruvetakseni toisen kupin kanssa taistelemaan.\n\n\"Se on ihmeteltävä kumma, minkälainen kyky tuolla Laarilalla on, sillä\nhän ymmärtää ja käsittää kaikki\", puhkesi taasenkin emäntä\nihmettelemään.\n\n\"Se on, tuota, rakas Mari, luontainen neronlahja, jonka Luoja lahjoittaa\nvaan harvoille ihmisille, ja kun semmoinen nero saapi sitten opin\nsiunatuita hedelmiä nauttia, tulee hänelle välttämättä erinomaisempi\nkyky kuin tavallisille ihmisille\", selitti Laarila.\n\nMinä olin jo niin usein kuullut tuota heidän nuottiaan, että se totta\npuhuen oikein harmitti. Minulla oli vaan nyt huolena heidän\naineellisuutensa, sillä hyvin hyvällä syyllä oivalsin, ettei heillä\nsuinkaan liiaksi ollut varoja, ei ainakaan tuhlaamiseen asti. Minä olin\ntodellakin oikea Tuomas tuon korskean mestarin suhteen ja pelkäsin\npahinta Laarilan puolesta sekä kellosta että mestarista, käänsin siis\npuhetta siihen suuntaan.\n\n\"Minusta näyttää tuo teidän mestarinne oikein aika lurjukselta, varokaa\nitseänne häneltä, ja ottakaa kellonne pois hänen käsistänsä, ennenkuin\nhän sen kokonaan pilaa\", sanoin heille.\n\n\"Vielä vai. Kyllä hän ymmärtää kellon tavat, koska hän osaa sitä niin\nkummallisesti naksututtaa, ja ettekö huomannut, kuinka vinhasti ja\npelkäämättömästi hän teki parantamistyötä. Antaapas miehen vaan koettaa.\nMeillä on myös raamattu, joka on vähän siteistään laukeillut, sen hän\nsanoi myös parantavansa vähällä vaivalla. Muutoin annoin minä hänelle\nrahaa etukäteen kolme markkaa (nyt oli jo markkalasku) ainetten\nostamista varten. Tekisinpä typerän työn -- tuota -- jos ma ottaisin\nkellon häneltä pois, sillä eipä hänellä taitaisi olla varoja takaisin\nmaksaa rahaani, jonka kylläkin ahtaalta lainaksi sain\", selitti Laarila\nluottavasti ja asiantuntijan tavalla.\n\n\"Tehkää kuin tahdotte, mutta kumminkin luulen minä olevan syytä\npelkoon\", sanoin heille, lähdin toiseen huoneeseen ja istuin siellä\ntaasen mestarin viereen.\n\n\"Sanoittehan olevanne maalarikin\", aloitin taaskin puhetta.\n\n\"Sanoinhan niinkin.\"\n\n\"Mitä te enimmästi maalaatte?\"\n\n\"Vaikka mitä.\"\n\n\"Huoneitakin?\"\n\n\"Huoneitakin, ulkoa ja sisältä.\"\n\n\"Oletteko näillä tienoilla maalannut huonetta sisältä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Sallisella.\"\n\n\"Ja minkä siellä?\"\n\n\"Erään kamarin ja oikein kauniiksi, kaupungissakaan ei löydy niin\nkaunista huonetta.\"\n\n\"Minkälaiseksi te sen sitten maalasitte, sillä onhan kaupungissa toki\nkauniitakin huoneita?\"\n\n\"On kyllä, vaan ei niin kaunista.\"\n\n\"Minkä väriseksi te sen maalasitte?\"\n\n\"Pohjan maalasin minä röteliini-punaiseksi, johon sitten tein paljon\nkauneita kuvia.\"\n\n\"Minkälaisia kuvia?\"\n\n\"Minä maalasin siihen seetrupuita ja kaikenlaisia kauneita kuvia, mutta\nseetrupuita kaikista enimmän.\"\n\n\"Mistä te tiedätte minkälainen setripuu on?\"\n\n\"Kyllä minä tiedän, seisoohan se raamatussa.\"\n\n\"Niin nimi, mutta eihän siinä itse puuta seiso, eipä edes kuvaakaan\",\nintin minä.\n\n\"Olisiko teillä maalauttamisia?\" kysyi mies vähän tuimasti ja katsoa\nvilautti minua epäilevän näköisesti.\n\n\"Ei, ei meillä ole.\"\n\n\"Nyt minä huomaan, että te olette liika viisas ja pakkautte asioihin,\njoita ette ymmärrä ensinkään. Tekisitte viisaammasti, kun olisitte\nhiljaa, ja aina paremmasti, kun menisitte matkoihinne\", sanoi mestari\nnärkästyksissään, sillä hän nyt täydellisesti huomasi minun itseänsä\npuhuttelevan paremmin tunteakseni, enkä ensinkään tarjotakseni hänelle\ntyötä. -- Kun asiat kerran kääntyivät siihen suuntaan, jättelin sekä\ntalonväen että mestarin hyvästi ja lähdin pois.\n\nAsiani oli sitä laatua, että viivyin pari päivää kaupungissa, ja kun\nkotiin palasin, en malttanut olla käymättä katsomassa ystäviäni.\nHuoneesen tultuani kummastutti minua se seikka, kun ei mestaria\nnäkynytkään, vaikka kello oli vielä yksinä kipeneinä pöydällä.\n\n\"Missäs teidän mestarinne nyt on?\" kysyin Laarilalta.\n\n\"Hän meni -- tuota.\"\n\n\"Kuinka, poisko?\" kysyin kummastuksissani, sillä luulin hänen olevan\nvaan käymässä jossain ulkona.\n\n\"Juuri hän meni pois -- se heittiö, tuota.\"\n\n\"Ja mihinkä?\"\n\n\"Sitä en tiedä -- tuota.\"\n\n\"Hän on siis mennyt pois, ja kello on tuossa vielä ihan levällänsä!\"\nsanoin minä ihmetellen.\n\n\"Sen hän teki.\"\n\n\"No mikä siitä tuli?\"\n\n\"Tuossapa se nyt on. Koetin tarjota sitä jo eräälle kaupungin\nkellosepälle korjattavaksi, mutta hän sanoi, ett'ei siitä tule enään\nmitään -- se heittiö, tuota\", selitti Laarila mieliharmissaan.\n\nTarkastelimme tuon kello vainajan erityisosia. Useita hampaita oli\ntaottu poikki ja napojen reijät olivat puratut niin isoiksi, että olisin\nluullut niihin mahtuvan jonkunmoisen käsikärryjen akselin.\n\n\"Mikäs raamatusta tuli?\" kysyin Laarilalta.\n\n\"Tässäpä sekin on\", sanoi hän, vetäin eräältä laudalta raamattunsa\nesille. Se oli kumman näköinen otus. Mestari oli sen tuolla mainiolla\nmökkermeijallaan joka paikasta taikinoinut niin vahvasti, että se\nkuivuttuaan oli mennyt siirilleen kuin simppu. Jos sitä koetti saada\nauemmaksi tahi kiinnemmäksi, ritisi ja ratisi se kuin pärekori, ja\nkaikki entisetkin niteet menivät poikki.\n\n\"Kuinka hän raamattunne ääreen ryhtyi\", kysyin vielä, \"kun kello oli\nvielä hajallaan hänen käsissään?\"\n\n\"Hän sanoi kellon korjaamisen olevan niin vaikeaa tehtävää, että sitoo\nraamatun levähtäissään.\"\n\n\"Lähtikö mestari teidän nähtenne pois?\"\n\n\"Eikö mitä, hän karkasi.\"\n\n\"Karkasi! Milloin?\"\n\n\"Viime yönä.\"\n\n\"Saitteko rahaannekaan häneltä takaisin?\"\n\n\"Vielä vainen; hän sai vielä lisää!\"\n\n\"Lisää!?\"\n\n\"Juuri niin -- tuota.\"\n\n\"Ja paljonko?\"\n\n\"Toiset kolme markkaa.\"\n\n\"Ja menetitte kellonne.\"\n\n\"Niin, ja raamattuni.\"\n\n\"Varoitinhan minä teitä, sillä ensikatsannolla näytti hän mielestäni\naika lurjukselta.\"\n\n\"Kyllä kai, mutta minä en uskonut teitä -- tuota.\"\n\n\"Vaikka Laarilalla on niin erinomainen kyky ja vaikka hän on niin\noppinut mies, erehtyi hän tuossa asiassa sangen suuresti, mutta\nerehdykset kuka ymmärtää, ja tuleehan vahinko viisaallekin\", sanoi\nLaarilan vaimo tunnustavaisesti ja anteeksi-antavaisesti.\n\n\"Niin, rakas Mari, tuota.\"\n\n\"Mutta, rakas Laarila! Mistä ja mitenkä voimme saada semmoisenkaan\nkellon, joka kävisi, vaikk'ei juuri niin säännöllisesti löisikään? --\ntuleehan elämä kellotta niin ikäväksi\", sanoi emäntä ja katsoi miestään\nkysyvästi ja puoleksi syyttävästi silmiin.\n\n\"Rakas Mari! Älä nyt niitä kysele, sillä minulla on nyt tuskan, pelon ja\nepäilyksen aika\", sanoi Laarila haikeasti.\n\n\"En tahdo lisätä kiviä kuorman päälle, pahasti tein, anna se minulle\nanteeksi, rakas Laarila\", sanoi vaimo.\n\nMinä katsoin nyt parhaaksi lähteä pois. --\n\nOlin jonkun ajan perästä tilaisuudessa näkemään tuota Sallisen kammaria,\njonka karannut mestari kehui niin ihmeen ihanaksi maalanneensa. Hän oli\nseoittanut punamultaa ja liitua veteen, jolla seoksella hän oli\ntöhrännyt kammarin yltä-yleensä, -- Kuivuttuansa oli tuo töhräys niin\nlöyhässä, että se vähimmälläkin koskemisella tarttui joka ikiseen\nesineeseen. -- Sitten oli hän seoittanut nokea punamullan sekaan, jolla\nhän oli tehnyt katon ja seinät täyteen niin inhottavia koukeroita,\nvinkuroita ja vankuroita, että oikein hävetti. -- Jos tuon mielestänsä\nniin mainion mestarin olisi välttämättömästi täytynyt maalarina olla,\nniin olisi hän saattanut olla jonakin apuna helvetissä niiden\nhiilihankojen kuvaamisessa, joilla pahat henget kuuluvat kadotettujen\nsieluja kohentelevan.\n\n\n\n\nKuudeskolmatta luku.\n\nME MUUTAMME TAKAISIN.\n\n\nViisitoista vuotta! Oi kuinka paljon voipi sekin aika muuttaa ihmisiä\nsekä ulkonaisesti että sisällisesti, eikä kuitenkaan aika itse muutu\nvähintäkään. Se rientää vaan eteenpäin, jakaen iloja, suruja ja\ntaisteloita ihmislapsille. Oikeastaan ei aika muuta ihmisiä, eivätkä\nihmiset aikaa ja kumminkin ne tavallansa muuttavat toinen toistaan. Kun\nihminen ottaa ajasta vaarin ja täyttää tunnollisesti kutsumuksensa,\nsilloin vaikuttaa hän historian tehtävään ja historiahan on ajanjuoksun\ntarkasteloa. Siten, ainoastaan siten, voivat aika ja ihminen muuttaa\ntoisiansa, mutta muussa tapauksessa rientävät ne toisensa ohitse,\nvaikuttamatta toisiinsa mitään, ja aika katsoo yhtä kylmäkiskoisesti\nihmisen kuolemaa, kuin ihminenkin oli katsellut ohitsensa rientävää\naikaa.\n\nNiin, viisitoista vuotta olimme me olleet poissa kotipitäjäästämme,\njohon meillä oli nyt onni palata takaisin. Tuo oli meille sangen\nmieluisa tehtävä. Me emme olleet sitten muuttomme kertaakaan käyneet\nsiellä, emmekä paljon muitakaan tietoja saaneet sikäläisistä elämän\nriennoista. Kummallisia tunteita ja mielikuvituksia liehui\najatuksissamme, kun lähenimme noita rakkaita seutuja, jossa elämämme\naamu alkoi, ja mitä lähemmäksi tulimme, sitä kiihkeämmiksi ne kävivät.\n\nPitäjäämme läpi juoksee valtava joki, jonka ylitse jo aikoja sitten oli\nrakennettu silta matkalaisten helpotukseksi. Tuo silta tarvitsi olla\ntukevilla perustuksilla, jos sen oli mieli siinä seisoa. Vaikka sen\nrakentamisessa oli aina parasta koetettu, hajoitti tulva tavasta sen\nkuitenkin, niin ankara oli virran voima. Poissaolomme viimeisinä vuosina\noli silta rakennettu uudestaan, uusimman rakennustaiteen perustuksella.\n\nAivan sillan korvassa on jo vanhuudesta asti ollut talo ja siinä sopi\nmeidän tarkastaa ensikerran syntymäseutujamme. Ajan hammas oli meidän\nulkonaista ihmistämme tuolla ajalla niin paljon muuttanut, ettei meitä\nollut helppo äkikseltä tuntea, semminkin, kun minä olin antanut kasvaa\nitselleni pitkän parran, joka tuuheana peitti osan kasvoistani. Tuota\ntuntemattomuuttamme lisäsi vielä se seikka, ettei talossa ollut kotona\nketään vanhempia ihmisiä ja uteleville nuorille emme antaneet oikeata\nselvää, sillä onhan niin hauska olla tuttujen seassa tuntemattomana.\n\nOli kaunis kesäpäivä ja minä lähdin eukkoni kanssa katselemaan tuota\nuutta siltaa. Sen rakentaminen oli tullut kalliiksi ja sentähden oli\npitäjäs hakenut siihen siltarahan, joka taksan mukaan oli jokaisen\nylikulkijan maksettava. Kaunis oli tuo silta maalattuine käsipuineen,\nensimmäisen sillanarkun päälle rakennettuine ja maalattuine\nvahtitupineen ja virallisine salpoineen, joka jurosti sulki tien\nmaksamattomalta matkustajalta. Kepeänä kuin aamusumu, mutta jäntevänä,\nriippui silta vallattoman uoman päällä, jota myöten Ahti oli\nvuosituhansia teitänsä pitänyt ja ryöppeää kulkuansa pitkittänyt.\n\nVoi, taivahan herra, mitä tunteita tuo kohiseva koski ja nuot rakkaat\nrannat ja kaikki mitä olin nähnyt, toivat nyt sydämeeni! Kosken\nkuohuissa jyskivä tamppi ja hyrisevät myllyt lisäsivät vielä mieleni\nsopusointua, niin että sydämeni oli niin täynnä lämpöä ja intoa, jotta\nunhotin oman itseni; luulisinpa, että olisin tullut varmasti autuaaksi,\njos ma sillä hetkellä olisin kuollut.\n\nSiinä hetkisen haaveksittuamme, lähdimme huoneeseen. Siellä ei ollut nyt\nmuuta talonväkeä kuin keskenkasvuinen poika, jota emme nuoruutensa\nvuoksi tunteneet. Kuinka hämmästyinkään, kun akkunasta ulos katsottuani\nhuomasin Tipakkalan Maijan tulla reppasevan pitkin siltaa. Havaintoni\nilmoitin heti eukolleni ja sitten me yhdessä katsoimme hänen\nliikkeitään. Lääkepullo riippui hankista hänen peukalossaan ja kun hän\npiti käsiänsä ristissä rintainsa päällä, palkkerehti pullo hänen pyöreän\nja pullean vatsansa päällä. Hän käveli vahtituvan luo, avasi oven ja\nkatsoi sisään. Siellä olevan pojan kanssa Maija puheli jonkun aikaa.\nVoi, kuinka sydämiämme tykytti, kun näimme hänen tulevan sitä huonetta\nkohden, jossa me olimme! Hän tulikin aivan pian sisään, mutta ei\ntuntenut meitä.\n\n\"Onko täällä minun säkkiäni?\" kysyi Maija pojalta.\n\n\"En minä tiedä\", sanoi tämä.\n\n\"Missäs isäsi on?\"\n\n\"Myllyssä.\"\n\n\"Onko sinulla, poika-rukka, kovin ikävä äitiäsi?\" kysyi Maija taasen.\n\n\"Kovasti on ikävä\", sanoi poika ja hänen mielensä näytti murtuvan.\n\n\"Älä, raukkani, kovin häntä murehdi, kyllä Jumala orvoistakin murheen\npitää\", lohdutteli Maija.\n\nTuolta poikaraukalta on siis kuollut äiti, ajattelin minäkin\nosanottavasti.\n\n\"Etkö sinä olisi hyvä ja käskisi isääsi tänne, minun olisi hänelle vähän\nasiaa?\" pyysi Maija.\n\nPoika totteli.\n\n\"Mistä nämät vieraat ovat?\" kysyi Maija minulta pojan mentyä.\n\nMinä en uskaltanut vastata mitään, myrähdin vaan vähän ja pyörähdin\nselin häneen, sillä minä pelkäsin, että hän äänestä minut tuntisi.\n\nEi kauvan viipynyt, ennenkuin poika tuli isänsä kanssa. Mutta voi\nihmettä! Tuo isä ei ollutkaan kukaan muu kuin -- Palkolan Hanno. Minä\nsäikähdin niin tuota näköä, että veri nousi kasvoihini. Kahdenlainen syy\nsen vaikutti: niin äkkinäinen kahden vanhan ystävän tapaaminen ja Hannon\nvaimon kuolo.\n\n\"Hyvää päivää! Onkos Liisua hyvin ikävä?\" sanoi Maija ja meni\ntervehtimään.\n\n\"Kylläpä se koskee\", sanoi Hanno.\n\n\"Häntä ei ole murheella muisteleminen, hän täytti velvollisuutensa\näitinä, puolisona ja ihmisenä, niinkuin kristityn ihmisen tuleekin\",\nselitti Maija.\n\n\"Totta on, että hän oli hyvä puoliso ja äiti\", sanoi Hanno.\n\n\"Onko täällä minun säkkiäni, jonka minä käskin erään pojan tänne\njättää?\" sanoi Maija ja katsoi Hannoa hartaasti silmiin.\n\n\"Sitä en minä tiedä, ei ainakaan minulle ole mitään semmoista tuotu.\nMutta saadaanpa katsoa, onko täällä vierasta säkkiä\", sanoi Hanno,\nkävellen samassa erästä nurkkaa kohden, jossa oli kasa tyhjiä säkkejä.\n\n\"Minun säkissäni on viisi sievästi pantua paikkaa ja sen vuoksi tunnen\nsen vaikka sadan seasta\", sanoi Maija, hänkin kävellen säkkikasalle.\n\nSiinä he sitten yksistä neuvoin hakivat tuota kateissa olevaa säkkiä. He\ntarkastelivat joka säkin erikseen, nurjalta ja oikealta puolen, pitivät\nniitä pitkin ja poikin akkunaa vasten, ja tirkkasivat niiden läpi niin\nhartaasti ja yksimielisesti, että milt'ei heidän nenänsä koskeneet\nyhteen. Kun tuo ankara tarkastelu oli käynyt ensikertaan läpi, alkoi\ntoinen ja sen he tekivät semmoisella arvokkaisuudella ja hitaisuudella,\nettä syrjästäkatsojasta näytti siltä, kun he olisivat toivoneet joka\nsäkin olevan yksinä paikkoina, mutt'ei kuitenkaan yhtään semmoista\nsäkkiä löytynyt, jossa olisi ollut \"viisi sievästi pantua paikkaa\". --\nVaimoni, joka on hyvin kekseliäs ihminen, varsinkin semmoisissa\nasioissa, kuihkasi minulle salavihkaa: \"Tipakkalan Maijalla ei ole vielä\nmiestä.\" Hän oli huivilla suojannut kasvonsa ja pyörinyt selin noihin\nvanhoihin tuttuihinsa ja silti ei häntäkään tunnettu.\n\n\"Ei täällä ole minun säkkiäni\", sanoi Maija vihdoin huokaavaisesti,\nikäänkuin pahoillaan siitä, kun tuo säkin hakeminen vihdoinkin oli\npäättynyt.\n\n\"Ei sitä vielä ole täällä, mutta käyhän tavasta katsomassa, kukaties se\njoskus tänne ilmestyisi!\" toivotti Hanno.\n\nMinä puolestani luulen vielä nytkin, ett'ei Maija ollut koskaan\najatellutkaan lähettää mitään säkkiä tänne talletettavaksi, vaan että\nhän oli keksinyt hiivoja asiakseen, saadaksensa sen varjolla puhutella\nHannoa.\n\nHän lupasi hartaasti käydä tapaamassa tuota juoksussa olevaa säkkiänsä\nja niin lähtivät hän sekä Hanno pois.\n\n\"Sinä olet Palkolan Hannon poika?\" sanoin pojalle heidän mentyänsä.\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Sinulta on kuollut äiti?\"\n\n\"Niin on\", sanoi poika ja teetteli itkua.\n\n\"Joko äitisi on kauvan ollut kuollunna?\"\n\n\"Kohta vuoden; tunsitteko hänet?\"\n\n\"Hyvinkin.\"\n\n\"Isänikin?\"\n\n\"Oikein hyvin.\"\n\nSen kuultuaan luikahti poika ulos ja vähän ajan perästä palasi hän\nisänsä kanssa. Hanno loi minuun tutkivia silmäyksiä, mutta ei näyttänyt\nrohkenevan minua puhutella.\n\n\"Hanno!\" sanoin minä ja kävelin häntä kohden ojennetuin käsin.\n\n\"Herra siunatkoon! Kuinka? Onko totta? Sakeusko vai miten?\" kyseli hän\nhätäillen, pitäen tarjottua kättäni omassaan ja katsoen minua silmiin.\n\n\"Kyllä minä olen Sakeus niin varmasti kuin sinäkin olet Hanno\", sanoin\nhänelle vastaukseksi.\n\n\"No, voi voi! Voi herra sentään! Kuka olisi uskonut?! Olethan oikein\nkomea mies. Olet antanut parrankin kasvaa. En totta maarian olisi sinua\ntuntenut, vaikka vuoden olisit luonani asunut, jos et olisi ruvennut\nääntelemään ja paremmin päin pyörähtänyt. -- Pois nyt vaatteita\nvähemmäksi, ei tästä nyt niin lähdetäkään\", puheli Hanno, pudistaen\nehtimiseen kättäni; sitten meni hän vaimoani ja lapsiani tervehtimään.\n\nMe olimmekin Hannon luona yötä, sillä olihan kummallakin paljon\nhaastelemista niin pitkän ajan perästä. Hän kummaili kovin sitä, kun ei\nmeitä sittenkään tuntenut, vaikka oli kyllä ollut tietona meidän\ntulomme. Hänen oma elämänsä juoksu oli ollut seuraava: kun pitäjäs oli\nrakentanut sillan ja hakenut siihen siltarahan, oli hänet otettu maksun\nkantajaksi. Hänen kaksi poikaansa oli jo siinä ijässä, että he vuoroonsa\nhoitivat sitä tointa. Välisti oli hän itsekin siellä semminkin pimeinä,\nsyksyisinä öinä, jolloin useinkin tahdotaan tehdä väkivaltaa\nvähäväkisille pojille. Hän itse oli ison tullimyllyn myllärinä, jossa\nhän sai hyvät palkat. Sillä tavalla oli hän sovitellut elämänsä ja\nammattinsa ja kun poikasillakin oli kykynsä mukaista työtä, jonka vuoksi\nei mitään voimia mennyt hukkaan, oli heillä sen vuoksi hyvä toimeentulo.\nVaimonsa kuolemaa suri hän kovin.\n\n\"Vieläkö Tipakkalan Maija on naimatonna?\" kysyin minä häneltä muun\npuheen muassa.\n\n\"Vielä; hän ei ole löytänyt vielä muka mieluistansa miestä, vaikka kyllä\nhän on kokenut kaahkeellansa olla. Ne, joita hän olisi saanut, eivät ole\nhänelle kelvanneet ja jotka hänelle olisivat kelvanneet, niitä ei hän\nole saanut\", selitti Hanno nähtävästi vähän hämillään. \"Kumma kun ei\nMaijakaan tuntenut kumpaakaan teistä! Hän puhuu usein suurella\nkaipauksella ja ikävällä teistä\", lisäsi hän sitten, ikäänkuin\nsalataksensa hämminkiään.\n\nSeuraava päivä oli pyhä ja sentähden olimme Hannon luona vielä sivu\npuolenpäivän. Sitten me lähdimme menemään kirkolle, johon ei ollutkaan\nkovin pitkä matka. Tiellä sanoi vaimoni: \"Mutta nyt varmaankin on\nTipakkalan Maijalla tarjolla semmoinen mies, jonka hän ottaa ja jonka\nhän saapi.\"\n\nEnnen kirkolle tuloa on maantien haara, joista toinen menee itään päin,\ntoinen pitäjään halki. Juuri tuohon tienhaaraan tultuamme, tulla\nviuhkasi herrastuomari pystönä ja käpeänä kuin kukko, keikarimaisesti\nheiluttaen merenruokoista, heloitettua sauvaansa. Voi herra, kuinka\npaljon vanhentunut, rypistynyt ja kellastunut hän oli sillä ajalla.\nHänen ennestäänkin pehmeät ja kipeät silmänsä olivat nyt niin\npihistyneet, tirhottuneet ja kutistuneet, ettei niillä olisi luullut\nnäkevän sylen päähän, eikä niillä liene tarkasti nähnyt sitäkään matkaa.\nVaan mikä ryhti ja jäntevyys oli kuitenkin hänen kaikissa liikkeissään!\nJa sanomattoman rakkaalta tuntui semmoisenaan tuo vanha isäntäni tuossa.\n\n\"Hyvää päivää, herrastuomari!\" huudahdin minä iloisesti tervehdykseksi.\n\n\"Jumala antakoon! Sakeusko, vai?\" sanoi hän vastaukseksi ja katsoa\ntirkisti minuun päin.\n\n\"Niin olen. Olkaa hyvä ja nouskaa meidän kärryihimme, niin ajamme yhtenä\nkylään\", pyytelin minä sääliväisyydestä vanhaa miestä kohtaan.\n\n\"Ei, kiitoksia! Minä matkustan tätä toista tietä\", sanoi herrastuomari.\n\n\"Mihin teidän matkanne pitää?\"\n\n\"Pietariin.\"\n\n\"Pietariin?\"\n\n\"Juuri sinne.\"\n\n\"No mitä, herran tähden, te sinne menette?\"\n\n\"Minä menen keisarin puheille.\"\n\n\"Keisarin puheille! Mitä varten?\"\n\n\"Minä koetan päästä kruunun palkalle. Olen palvellut kruunua\nlautamiehenä kolmekymmentä vuotta, ja sillä ajalla olen monta pahaa\nestänyt ja monta hyvää aikaan saanut.\"\n\n\"Tottapa te sitten mielitte saada jotain virkaa.\"\n\n\"Aivan niin, vaikkapa vaan maaviskaalin virkaa tahi jos ei sitä, niin\nainakin elinkautista pensionia; minulla on paljon ansioita ja ne eivät\nsaa hukkaan mennä\", selitti ukko oikein innostuksissaan.\n\n\"Älkää lähtekö niin pitkälle, vaivaloiselle ja epätietoiselle matkalle.\nTe olette jo kohta kahdeksankymmenen vuoden mies ja silmänne ovat\nheikot, te ette voi sitä matkaa kestää. Muutoin tuntuu mielestäni teidän\nasianne kovin hämärältä, sillä luulenpa keisarilla olevan muutakin\ntekemistä, kuin lautamiesten virkavuosien lueskelemista. Paras on\nmielestäni, kun nousette tänne kärryihin ja palaatte takaisin\", puhelin\nhänelle säälitellen.\n\n\"Ei niistä mitään. Minulla on lujat jalat ja huonommillakin silmillä\nnäkee sen verran, että maantiellä pysyy. Minua ei estä mikään ja minä\nmenen vaan Pietariin -- hyvästi!\" sanoi herrastuomari. Sitten viuhautti\nhän ison kaarroksen ilmaan merenruokosauvallaan, oikasi itsensä hyvin\nryhdikkääksi, nakkasi päänsä kekkaan, ja alkoi kävellä viuhtoa\neteenpäin.\n\nMe emme saattaneet lähteä liikkeelle, vaan katsoimme hänen jälkeensä\nniin kauan kun vähänkin näimme ukkoa viuhtovine merenruokosauvoineen.\n\nMe menimme kirkon lähellä olevaan kestikievariin. Siellä oli iso\nväenpaljous koossa. Joku joukosta tunsi heti meidät ja tieto levisi heti\nmuille. Tuttavien tapaisesti tulivat useat heistä meitä tervehtimään,\nmutta sitä sydämmellistä vastaanottoa ei heillä ollut, jota olin\ntoivonut; näyttipä siltä kuin joku yleinen murhe olisi kaikkia\nrasittanut. Mentyäni sisään näin, että huone oli melkein täynnä väkeä.\nSilmäiltyäni ympäri huonetta, huomasin Piukka-Jaakon istuvan penkillä.\nHän istui erään nuoren miehen vieressä ja näytti hyvin alakuloiselta.\nAlakuloinen oli tuo minulle tuntematon nuorukainenkin ja kaikissa\ntuvassaolijoissa näytti vallitsevan joku aavistuksen tapainen kammo, ja\nkaiken tuon syytä en voinut käsittää.\n\nSuoraa päätä kävelin minä Piukka-Jaakon luo ja tervehdin häntä hyvin\niloisesti. Mutta hädin tuskin vastasi hän tervehdykseeni, ja sen\ntehtyään vaipui hän ihan paikalla entiseen surumieliseen tilaansa. Eipä\npaljoa puuttunut, etten minäkin yhtynyt samaan suru- ja umpimielisyyteen\nkuin muutkin, sillä käsittämättömältä ja oudolta tuntui tuo ihmisien\nkäytös. Minä tunkeuduin Piukka-Jaakon viereen istumaan, ja koin pitää\npuhetta vireillä, mutta ei se onnistunut. Samassa liikahti nuorimies ja\nraikea, kirmeltelevä helähdys tunkeutui samassa korviini. Minä säikähdin\ntuota harvinaista ja outoa ääntä, sydäntäni vihloi ristiin rastiin ja\nminä hypähdin pois paikaltani; näyttipä Piukka-Jaakkokin säikähtävän.\n\n\"Miten, onko tuo nuorimies raudoissa?\" kysyin minä lohtuneena.\n\n\"On\", sanoi Piukka-Jaakko synkästi.\n\n\"Hyvä Jumala! Mitä on hän tehnyt? Eihän vuosikymmeniin ole täällä ollut\nketään raudoissa\", sanoin minä hätäillen.\n\n\"Hän on tehnyt murhan\", sanoi Piukka-Jaakko kamalasti.\n\n\"Murhan!? Voi raukkaa, kuinka kamalan teon hän on tehnyt! Sallikaa minun\nkysyä, kenenkä lapsia hän on, joka niin pitkälle on joutunut? minä en\ntunne häntä\", pyytelin minä.\n\n\"Kenenkä muiden lapsi hän olisi kuin minun\", sanoi Piukka-Jaakko\nmurtuneella mielellä.\n\n\"Sinun! Voi taivahan Jumala!\"\n\n\"Niin on, veljeni. Minun poikani on hän. Mutta hän ei ole murhaa tehnyt,\nminä se olen, joka sen tein, vaikka hän oli välikappaleena siihen ja\nsaapi nyt minun tähteni kärsiä. Sinä tiedät, veljeni, minkälainen minä\nitse olen ollut ja sen parempaa en ole lapsillenikaan opettanut. En ole\nheitä opettanut pelkäämään Jumalaa enkä häpeemään ihmisiä. Kiroileminen\nja tappeluitteni kertomiset ovat olleet heillä alituisina kuunneltavina,\nja kaiken tuon hedelmä on nyt sangen katkerana ja karvaana edessäni.\nKyllä sen nyt tunnen täydessä mitassa, mutta nyt on myöhäinen\", puhui\nsitten Piukka-Jaakko katuvaisesti.\n\nLopulla puhettansa valtasi hänet itku ja hän tuli ja otti minuun\nsyliksi. Minunkin mieleni murtui ja siinä sitten itkimme yhdessä kuin\npienet lapset. Vankiraukaltakin pääsi itku, ja hän tulla helyytti isänsä\nluo, otti häntä kiinni, mutta hän ei voinut muuta sanoa kuin: \"Isä isä!\"\n\nSilmäsin ympärilleni, usean entinen surumielisyys oli puhjennut\nkyyneleihin.\n\n\n\n\nSeitsemäskolmatta luku.\n\nKOSTO.\n\n\nPian olimme me sijoittuneet uuteen kotiimme ja asemaamme. Kaikki entiset\ntuttumme kävivät meitä tervehtimässä ja toivottamassa tervetulleiksi.\nVanhimmat heistä olivat tulleet vanhoiksi, kyrmyselkä-äijiksi ja\nkoukkuleuka-ämmiksi. Mutta vaikka he olivat niin rypistyneet ja\nvanhentuneet, tuntuivat he kuitenkin sangen rakkailta, sillä olivathan\nhe maanmiehen kovassa helteessä kouristuneet ja käyristyneet; tunnustaa\ntäytyy, että hyvältä tuntui olla heidän ystävyydessään.\n\nTipakkalan Maija oli toki ensimmäinen vieraamme. Hän ei ollut uskoa\nsilmiään, kun keksikin samat ihmiset, jotka hän oli tavannut tuolla\nHannon luona. Hänellä oli itku ja nauru sekaisin, eikä hän ollut tietää\nmitä sanoa.\n\n\"Kyllä minä teidät mokomat -- vai kuljette te tuntemattomina ja salaatte\nitsenne tosi-ystävältänne, silloinkin kun hän tunkeutuu teitä\npuhuttelemaan. Ja tuo parta sitten -- sehän se pahimman petoksen\ntekikin, mokoma katajapensas. -- Kyllä tuo pitää keritä tahi muutoin\nhävittää, joka on noin julmakin, eikö totta, Liisa? Vai pitääkö se olla\nsillä, joka kirjoja tekee?\" höpötti hän ja katsoi meitä kumpaakin\nvuoroonsa silmiin niin veitikkamaisesti kuin hänen mielenliikutuksensa\nsuinkin salli.\n\nMe puistelimme, pyöritimme ja rytyytimme häntä vuoroin, ja siinä hän\npöläkässä oli. Lääkepullokin otti tehokkaasti osaa yleiseen riemuumme,\nsillä se hyppeli, paukahteli ja palkkarehti puolelta toiselle semmoista\nvauhtia, että sai varoa kynsiänsä.\n\n\"Etpä osaa minusta mitään kirjoittaa\", sanoi hän sitten minulle, kun oli\nvähän tyyntynyt.\n\n\"Eipä tiedä\", sanoin minä. --\n\nPaljon oli utelemista ja kyselemistä sillä ajalla tapahtuneista\nasioista. Herrastuomari oli jo aikoja ollut viratonna. Hänen emäntänsä\noli yhä pitkittänyt kerran aljettua, huonoa elämäänsä. Hän oli\nhävittänyt kaikki ja laittanut sekä ukon että itsensä lumelle suin.\nSiitä selveni minulle herrastuomarin kummallinen Pietarinmatka. Se oli\nviimeinen ponnistus, jolla hän tahtoi saada jotain vanhan päivän varaa,\nsillä raskaalta tuntui hänestäkin armoleipään turvaantuminen.\n\nTipakkalan Maija kävi usein Hannon luona, hakemassa tuota\nviisipaikkaista säkkiänsä, mutta semmoista ei vaan löytynyt. Ja Maija\nnurkui ehtimiseen tuota epattoa poikaa, joka ei vienytkään säkkiä Hannon\ntalteen, niinkuin hän oli käskenyt. Seuraus kuitenkin tuosta\nalinomaisesta kokemisesta oli se, etteivät he muistaneet ensinkään\nkatsoa, oliko säkkien joukossa semmoista, jossa olisi viisi sievästi\npantua paikkaa, mutta sen sijaan katsoivat he hartaasti toisiinsa ja\nunhottivat koko säkki-jutun. Kovin pitkää aikaa ei kulunutkaan,\nennenkuin Hanno ja Maija kuulutettiin avioliittoon. -- Vaimoni oli ollut\noikeassa. Meidätkin kutsuttiin häihin. Mitään erinomaista ei niistä\nolekaan kerrottavaa. Olkoon kuitenkin sivumennen sanottu, että Maija ei\nuskaltanut mennä niin tärkeään toimitukseen kuin vihille ilman tuota\ntehoisata lääkepulloa. Juhlallisena riippui se peukalohankista hänen\npyöreän vatsansa päällä sattuvan tarpeen varalta. Se ei ollutkaan\nhulluin tuuma, sillä juuri kun pappi kysyi, tahtoiko hän ottaa Hanno\nPalkolan aviomiehekseen, tapasi hänet taas reväisin-pahuus, jonka vuoksi\nkoko tuo tärkeä vastaus jäi niin kauaksi, kun hän pulman lannistamiseksi\nkerkesi pullostansa kulauttaa aika siemauksen. Senjälkeen menivät asiat\ntavallista rataansa, ja rahtusen ajan päästä oli Maija aviovaimo.\n\n\"Löytyikö sitä viisipaikkaista säkkiä ensinkään?\" kysyi vaimoni Maijalta\nja katsoi veitikkamaisesti häntä silmiin.\n\n\"Säkkiä? Ei, ei sitä löytynyt, mutta löysinpä täältä jotakin muuta --\ntuo poika-lurjus -- mutta nyt huomaan. Vai olet sinä ollut sissinä säkin\nhakemisessa, senkin mokoma\", sanoi Maija ja reutuutti vaimoani sinne\ntänne, samassa nauraen niin paljon kuin hän jaksoi.\n\nJoitakin vuosia oli vielä jäljellä sitä aikaa, joina Hanno oli ottanut\nkantaaksensa siltarahat eikä hän ollut se mies, joka työnsä kesken\nheittää. Maijakin oli usein vahtituvassa vastaanottamassa määrätyitä\npennejä matkustavaisilta. Kaikkia ihmisiä kohteli hän ystävyydellä,\netteipä sitä ihmistä sivu mennyt, jolle ei hänellä olisi ollut jotakuta\nystävällistä sanaa antaa. Sentähden kohtelivatkin ihmiset häntä\nkunnioituksella ja arvonantavaisuudella.\n\nLapsipuoliaan hoiteli hän kaikella hellyydellä ja rakkaudella, ollen\nheille kaikessa niinkuin todellinen äiti, ja lapset rakastivat häntä\nkaikella lapsen rakkaudella. Talouden toimet ohjasi hän totutulla ja\ntunnetulla tarkkuudella ja pian alkoi näkyä, että perheeseen taasen oli\ntullut valpas käsi, josta viime aikoina oli niin tuntuva puute ollut.\nNiin täytti Maija tuota monen mielestä myöhäistä kutsumustansa, johon\nhän oli niin kauvan pyrkinyt; mutta jos katsoi hänen sydämeensä ja\nhartaaseen haluunsa, ollaksensa perheellensä hyödyksi, niin täytyi\nmyöntää, että sallimus oli hänet juuri tähän paikkaan ja aikaan\nsäästänyt.\n\nOn eräs syksy. Rajuilma raivoaa. Taivas on paksussa pilvessä ja vettä\ntulee myrskyn riehuessa niinkuin saavista kaataen. Illan tultua pimenee\nilma sysimustaksi, niin ettei näe, vaikka tikulla silmään pistäisi.\nHanno on monta yötä peräkkäin valvonut myllynkäyttämisessä. Hän on\nväsynyt ja tarvitsee lepoa. Maija tietää sen ja hän esittelee, että\nHanno menisi levolle, kyllä hän menee vahtitupaan yöksi, siltarahoja\nvastaanottamaan.\n\n\"Minä en saata sinua päästää sinne näin kovalla ilmalla, oikeinhan\nkammottaa täälläkin ollessa\", esteli Hanno.\n\n\"Mikäpä minulla siellä on hätänä, eikähän liene kulkeviakaan tämmöisellä\nilmalla. Sinä tarvitset lepoa ja minä kyllä tulen siellä toimeen\",\nintteli Maija.\n\n\"En ainakaan yksin laske, minä lähden kumppaniksi, koska olet taasenkin\nniin peräänantamaton uhrauksessasi; jos minut uni voittaa, voithan\nherättää minut\", sanoi Hanno ja niin he lähtivät yhdessä.\n\nYhä yltyi myrsky ja yhä raivosi rankka sade. Pimeys paisui myös niin\nmustaksi, että olisi sitä luullut Mooseksen aikuiseksi Egyptin\npimeydeksi. Tuuli vonkui jokaisessa saumassa ja kulmassa epäsointuisia\nsäveleitään, ja väliin vongahti ja törähti se niin kaamoittavan synkästi\nja rumasti, että olisi luullut Manalan haltijain olevan myrskyn seassa\nliikkeellä, puhaltelemassa synkkiä epätoivon äänteitä. Silta rutisi ja\nratisi kuin pärekori ja vahtitupa huiskui juuri kuin sorsa virrassa.\nHuolimatta kaikesta tuosta nukkui Hanno kuitenkin heti tupaan\npäästyänsä, sillä luonto vaati velkaansa. Maija valvoi, kuunteli ja\nodotti, mutta ketään ei tullut. Vihdoin rupesi häntäkin uuvuttamaan ja\nhän kallistui penkille pitkäksensä ja meni unenvienoon.\n\n\"Tie auki!\" kuuli hän yht'äkkiä karjastavan.\n\n\"Kohta, heti, malttakaa vaan rahtunen\", sanoi Maija, ja törmäsi samassa\nsalpaa avaamaan.\n\n\"Tie auki, Pullo-Maija!\" karjasi taasen järeä ääni myrskyn seasta,\nennenkuin Maija ennätti mitään tehdä.\n\n\"Olkaa hyvä ja maksakaa ensin, sillä tuntuupa siltä, ettette ole\nrehellisiä ihmisiä\", sanoi Maija ja irrotti salpaa.\n\n\"Avaa paikalla, taikka -- -- --\" huusi mies ja töytäsi vasten salpaa,\njonka Maija oli ennättänyt jo auvaista. Salpa lensi auki, ja Maija, joka\nsattui olemaan sen nokan kohdalla, paukahti tuota tuokemmaksi tielle\nseposten seljälleen, ja lääkepullonsa lensi pitkin siltaa kolin kolia.\nSamassa hyppäsi mies kärryihinsä ja alkoi myrskystä huolimatta ajaa\neteenpäin minkä pääsi, pitämättä vähääkään lukua siltarahan\nmaksamisesta.\n\nHanno oli herännyt vieraan viimeisestä karjahduksesta sekä salvan\njyrähdyksestä, ja kömpinyt ulos niin pian kuin voi, mutta kun hän sinne\npääsi, oli väkivaltainen vieras jo heittimissään. Maija ei voinut\nmissään tapauksessa heittää lääkepulloansa, vaan heti töppösilleen\npäästyänsä rupesi hän sitä koperoimalla hakemaan.\n\n\"Mitä sinä haet?\" kysyi Hanno hänet huomattuaan.\n\n\"Lääkepulloani.\"\n\n\"Kuinka se sinne on joutunut?\"\n\n\"Salvan kanssa lensin selälleni\", sanoi Maija.\n\n\"Mitä, menikö hän maksamatta?\"\n\nMaija selitti hänelle asian.\n\n\"Se ei ollut kukaan muu kuin Kivisen Heikki. Hänestä on kuulunut yhtä ja\ntoista huhua, eikä yhtään hyvää; viimeiseksi on hänen huhuttu tekevän\nväärää rahaa\", päätteli Hanno.\n\n\"Olisipa hän saattanut olla joku muukin, mutta kuka hän lienee ollutkin,\nhuono ihminen hän kumminkin oli\", arveli Maija.\n\n\"Olenpa melkein varma luulostani, sillä olinpa tuntevinani hänet\näänestäkin -- mutta löysitkö pullosi? Olen pökerryksissäni unhottanut\nkysyä: saitko mitään vammaa tuon riiviön tähden?\" puheli Hanno\nhajanaisesti.\n\n\"En toki. Pulloani en ole vielä löytänyt, mutta sitä hakiessani tapasin\nkouraani erään miehen lakin tuolta sillan käsipuun raosta, johon myrsky\nlienee sen jonkun päästä paiskannut\", selitteli Maija.\n\n\"Se on varmaankin hänen. Luultavasti meni hän kestikievariin ja minä\nlähdenkin häntä tapaamaan\", sanoi Hanno.\n\n\"Tämmöisellä ilmalla? Ja palkitseehan lakki siltarahan\", esteli Maija.\n\n\"Eivät vaivat eivätkä voitot saa tulla kysymykseen, silloin kun joku\nkonnuus on ilmisaatava. -- Heitä sinä pullon hakeminen aamuun, sillä nyt\nsitä on mahdoton löytää, ja mene vahtitupaan\", sanoi Hanno.\n\n\"Herra siunatkoon, Hanno, mitä sinä esittelet! Kuinka minä tulisin\nhetkeäkään aikaan pullottani; olisinpa sitä tarvinnut nytkin moneen\nkertaan, kun se vaan olisi ollut saatavissa\", sanoi Maija melkein\nkiivaasti.\n\nHanno naurahti Maijan välttämättömyydelle, otti löytölakin käteensä ja\nlähti; mutta huolimatta kylmästä, ankarasta sateesta ja tuulesta, haki\nMaija pulloansa vielä vankan tunnin, ennenkuin sen löysi, ja löyttyä\nmeni hän sen kanssa lämpymään vahtitupaan, johon päästyään hänet heti\ntapasi reväisinpuuskaus, joka oli rajuimpia mitä hän elämässään oli\nkärsinyt, ja tuota ankaraa ryntäystä sai vastalöytynyt lääkepullo\nvastustaa parilla tai kolmella aika siemauksella.\n\nKun Hanno tuli kestikievariin, oltiin siellä ylhäällä, sillä valkea\nnäkyi akkunoista; se antoi Hannolle toivoa asiansa menestymisestä. Kun\nhän astui huoneeseen, oli siellä useita matkustavaisia ja Kivisen Heikki\nmyös, hyvästi pöhnässä ja avopäin.\n\n\"Sinä jätit siltarahan maksamatta\", sanoi Hanno rohkeasti astuen samassa\nhänen eteensä.\n\n\"Se on valkeaakin valkeampi valhe\", sanoi Heikki ylpeästi.\n\n\"Mistäpäin nämät muut matkustajat kulkevat?\" kysyi Hanno, kääntyen\nheihin päin.\n\n\"Etelästä\", oli heidän kaikkien yhteinen vastauksensa.\n\n\"Sinä siis tulit pohjoisesta\", sanoi Hanno Kivisen Heikille ja katsoi\nkiinteästi häntä silmiin.\n\n\"En ikänä -- kyllä ikänä, mutta nyt en minä tullut sieltä\", änkytti\nHeikki.\n\n\"Sieltä tulit ja teit vielä päälliseksi sen ilkityön, että kun tunsit\nsalvan saaduksi auki, töytäsit sillä turvattoman naisen kumoon,\nkatsomatta sitä kuoliko hän vai jäi eloon\", kiilasi Hanno.\n\n\"Mitä sinä olet tänne tullut valehtelemaan tuommoisia kunniallisten\nihmisten päähän.\"\n\n\"Ja kun huomasit, ettei kumoonheitetystä, pökertyneestä vaimosta ollut\nmitään pelkoa, hyppäsit rattaille ja lähdit ajamaan minkä voit.\"\n\n\"Onko tuo mies poissa järjeltä, kun hän tuommoisia puhuu? Vieraat eivät\nmahda uskoa tuommoista renttua, sillä päältä päinkin jo näkyy, ettei hän\nole minkään-arvoinen\", sanoi Heikki matkustavaisille, kokien siten\nheidän edessään kannattaa Hannon polkemaa arvoansa.\n\n\"Minäkö järjeltäni? Minä luulen, että puheeni on mielestäsi hyvinkin\njärkevää puhetta, mutta sitä sinun on vaikeata kuunnella, sillä\nnäkyisitpä tahtovan kieritellä itsesi irti asiasta, mutta minun\nluullakseni et siitä pääse. Vai minä renttu! Tahtoisinpa tietää kumpi\nmeistä on renttu. Tappionikin minä olen aina rehellisesti maksanut,\nmutta sinä et kummaksu, vaikka hengen ottaisit turvattomalta naiselta,\nkunhan vaan saisit kavalletuksi jonkun kymmenen penniä. Vaan nyt ei se\nsinulle menesty, luulen ma. Kyllähän sinä itsekin tiedät minun\nrehellisyyteni ja oman kavaluutesi, vaikket tahdo sitä tunnustaa. Enkö\nminä ole rehellisesti maksanut sinulle kaikkea mitä minulta olet\nväärillä velkakirjoilla ja kaupoilla anastanut? Ensinnähän olit sinä\nystävä ja juotit minut myötäänsä juovuksiin, ja kun sitten sait minut\npauloihisi, viekoittelit minua jollain tekosyyllä antamaan suuria\nvelkakirjoja, joista en saanut kruunun mynttiä, ja tekemään semmoisia\nkauppoja, joista en kaikesti saanut vastaan langankiertämää. Eikö totta,\nvai? Eikö totta, että sillä tavoin maani, mantoni, kiluineen, kaluineen\nmeni sinulle, vaikka se nyt kaikki on huilannut kurjan kurkkusi lävitse,\nja sitä tietä on mennyt monen muunkin omaisuus. Voi, voi! Paljon olet\nsinä niellyt vaimojen kyyneleitä, mutta tästä lähin olkootkin\nsoitantonasi vaimojen ja lasten itkut, ja pysykööt ne aina kaikuna\nkorvissasi, vaikka kuinka kauvas menisit! -- Miltä maistuu? Tahdotko\nvielä väittää, että olet siltarahan maksanut?\" puhui Hanno kiivaasti\naivan Heikin nenän alla.\n\n\"Mitä sinä joutavia höpiset. Minä en ole jonkun pennin vaivainen, että\nolisin tarvinnut siltarahan jättää maksamatta\", sanoi Heikki, ja kääntyi\nHannoon selin.\n\n\"Vai niin! Sinä siis kiellät vielä nytkin!\" sanoi Hanno.\n\n\"Minusta menee jo liian pitkälle, kosk'ei teillä kumminkaan ole mitään\ntukevia perustuksia asiallenne\", sanoi joku vieraista, joiden mielipide\nalkoi kallistua Hannoa vastaan.\n\n\"Etteikö minulla ole perustuksia? Onpa niinkin, mutta minä en ole vielä\nhänen kanssaan selvillä. Jos luulette häntä oikeaksi, rehelliseksi\nihmiseksi, niin petyttepä suuresti. Kyselkääpä tuolta tekoherralta,\nmissä hänen lakkinsa on, sitä ei hänellä kai ole olemassakaan. -- Ahaa!\nKatsokaapa tuota rehellisyyttä, kuinka hän vapisee muutaman pennin\ntähden. Sallimus näet ohjasi nyt niin, että kun hän turvattomalta\nnaiselta ryösti salvan auki ja töytäsi hänet puolikuolluksiin, putosikin\nhäneltä siihen lakki, jota ei hän joutanut kiireissään hakemaan. Kai hän\nluotti tähän-astiseen konnan-onneensa ja otaksui myrskyn sen vieneen\nkosken kuohuihin, mutta niin ei käynytkään, sillä sallimuksella on\nvälisti sieviä pikkukeinoja, joiden kautta tulee useinkin asioita ilmi\",\npuheli Hanno ja pyöritteli kädessään povestaan vedettyä, märkää lakkia.\n\n\"Minusta tuntuu tämä vieras olevan oikeassa, sillä ensin tullut on tässä\nmoneen kertaan uhkeillut, kuinka myrsky vei häneltä lakin\", sanoi joku\nmatkustajista.\n\n\"Aivan oikein! Jopahan rupeette selvenemään. Haluatko nyt maksaa\nsiltarahan, vai kuinka?\" sanoi Hanno, astuen Heikin luo ja koetti\nsovitella lakkia hänen päähänsä.\n\n\"Minä maksan hänelle suotta siltarahan, että pääsen erilleni tuosta\nsuupaltista. Tosi kyllä, että tuuli vei minulta lakin, mutta tämä ei ole\nminun lakkini, se meni toisessa paikassa, enkä voinut pimeässä sitä\nlöytää\", sanoi Kivisen Heikki, vavisten niinkuin haavanlehti ja ojentaen\nsamassa Hannolle hopeamarkan. \"Minulla ei ole vaskirahoja\", sanoi hän\nsitä antaissaan.\n\nHanno otti sanaa lausumatta vastaan tarjotun rahan, ja käveli sen kanssa\nsuoristaan pöydällä palavan kynttilän luo. Siinä hän käänteli ja katseli\nsitä joka puolelta, punnitsi sormiensa nenillä, välisti nakkasi sen\npöydälle ja otti taasen ylös. Koko sillä ajalla ei puhunut kukaan yhtään\nsanaa. Vihdoin kääntyi hän ihmisiin päin ja sanoi: \"Tämä on väärä raha.\"\n\n\"Väärä! Ei suinkaan\", sanoi Heikki vavisten.\n\n\"Niin totta kuin me olemme tässä, on tämä väärä; katsokaa muutkin\",\nsanoi Hanno jyrkästi ja ojensi rahaa läsnäolevalle.\n\n\"Olisinko joltain pimeässä saanut väärän rahan, on minulla oikeitakin\",\nsanoi Heikki hätäyksissään, sieppasi muille tarjotun markan käteensä ja\nantoi Hannolle samassa toisen.\n\nHanno taasen saadun rahansa kanssa kynttilän luo. Nyt ei hän sitä paljoa\ntarkastellutkaan, ennenkuin hän lausui tyyneesti: \"Tämä myös on väärä.\nMinä luulen, että hänellä löytyy niitä enemmänkin\", sanoi Hanno.\n\nHaudan hiljaisuus vallitsi kaikissa, mutta Heikki vapisi yhä enemmän.\nKaikki katsoivat häneen epäluuloisesti, ja yleinen mielipide oli nyt\nHannon puolella.\n\nKaiken muun hyvän lisäksi osasi vielä olla niin, että paikkakunnan\nnimismies oli virkamatkoillaan sattunut yöpymään samassa\nkestikievarissa. Hän oli viereisessä huoneessa jo levolla, mutta hän oli\nherännyt Hannon kovasta puheesta, ja kuunnellut asiain menoa; kukaan ei\ntietänyt, että hän oli siellä. Kun hän sitten kuuli mainittavan väärästä\nrahasta, pisti hän kiireesti vaatetta päälleen ja tulla pölähti kaikkien\nsuureksi hämmästykseksi huoneeseen.\n\n\"Mitä täällä haasteltiin väärästä rahasta?\" kysyi nimismies huoneeseen\ntultuansa.\n\n\"Minä tapasin tältä tanssijalta kaksi väärää markan kappaletta. Minun\nuskoni on, että hänellä löytyy niitä enemmänkin, ja sen vuoksi pyydän\nteidän olemaan hyvän ja tarkastamaan, paljonko hänellä niitä löytyy\",\nsanoi Hanno ujostelematta.\n\nNimismies loi vapisevaan Heikkiin tuiman katseen; näyttipä siltä kuin\nhän olisi tahtonut tunkea aran miehen sielun lävitse.\n\n\"Näyttäkääpäs minullekin niitä rahoja\", sanoi hän sitten, ojentaen\nkättänsä, ottaaksensa ne vastaan.\n\nHeikki kaivoi niitä vavisten lakkaristaan ja kun hän ne vihdoinkin sai\nhaapuroiduksi käteensä, laski hän ne odottavan nimismiehen käteen.\n\nTämä tarkasteli ja katseli niitä vaan vähän aikaa ja kääntyi sitten\nHeikkiin päin ja sanoi: \"Nämät ovat selvästi vääriä rahoja, onko teillä\nmuitakin tämmöisiä?\"\n\n\"Ei minulla ole muita\", änkytti Heikki.\n\n\"Mistä olette nämät saanut?\" kysyi nimismies.\n\n\"Keneltä lienen ne pimeässä saanut.\"\n\n\"Näyttäkää kaikki rahanne minulle.\"\n\n\"Ei minulla ole muita rahoja.\"\n\n\"No tottahan sitten tiedätte keneltä nämät saitte.\"\n\n\"Minun oli mahdoton häntä pimeässä tuntea\", intti Heikki.\n\n\"Jos ei hän niitä muutoin tuo esille, niin pitää hänet syynätä, ja\nluulenpa, että silloin saadaan siltarahat ja lisää tinarahoja, sillä\nolen kuullut huhuja hänen itsensä niitä sepitsevän\", sanoi Hanno.\n\n\"Olen minäkin jotain semmoista huhua kuullut. Ja koska tässä on jo\nasiassa vähäisen vikaa, niin minä vaadin teidän näyttämään minulle\nkaikki rahanne\", sanoi nimismies Heikille.\n\n\"Niinkuin sanoin, ei minulla ole muita rahoja.\"\n\n\"No sitten syynään minä sinut lain nimessä.\"\n\n\"Kyllä kaiketi minut saapi syynätä\", sanoi Heikki teeskennellyllä\nrehevyydellä ja tarjoutui itse syynättäväksi.\n\nNimismies koetteli kaikki hänen taskunsa ja lakkarinsa, mutta niistä ei\nlöytynyt mitään.\n\n\"Tehkää hyvin, riisukaa kengät pois jaloistanne\", komensi nimismies.\n\nHeikki totteli, sillä hän ei voinut toisin tehdä. Olihan hän nyt\nsemmoisessa asemassa, josta ei käynyt peräytyminen.\n\nTuolille istuttuaan, veti Heikki kengät pois jaloistaan ja suuria\nsaapasvartten suita alaspäin pitäen kopisteli niitä.\n\n\"Näettehän, ettei täällä ole mitään\", sanoi hän sitten voittoriemulla.\n\n\"Miksikä te tuota toista saapastanne noin kovin varoin pitelette?\" sanoi\nnimismies ja sieppasi Heikin kädestä kengän pois.\n\nKohta putosi lattialle suurehko vaatepussi; se rosahti pudotessaan; sen\nsisällä oli jotain.\n\nKiireesti otti nimismies pudonneen pussin ja rupesi tutkimaan sen\nsisustaa. Siellä oli koko joukko tinarahoja; ainoastaan puolen markan\nraha oli oikea, kaikki muut olivat vääriä markan ja kahden markan\nkappaleita.\n\n\"Lain nimessä vangitsen minä sinut\", sanoi nimismies kolkosti, kääntyen\nHeikkiin, jolla ei ollut sanaakaan suuhun tulevaa.\n\nKäsky täytettiin pian, ja nimismies lähti Heikin kotiin tarkastamaan\nsiellä olevia oloja. Sieltä löytyi täydelliset tinarahojen tekokoneet\nsekä paljon jo valmiiksi tehtyjä vääriä rahoja. Asia oli nyt selvä ja\nnimismies lähetti Heikin suoristaan läänin vankilaan, odottamaan\ntutkintoa; hän ei saanut enään käydä kotonaankaan, mutta sitä ennen\nmaksoi nimismies Hannolle tuosta puolesta markasta siltarahan.\n\nKihlakunnan oikeus tutki asian ja tuomitsi Kivisen Heikin elinkautiseen\npakkotyöhön.\n\nNiin oli hän vihdoin käynyt satimeen. Monta vääryyttä oli hän tehnyt,\nmonta kyyneltä kylvänyt. Monesti oli hän itsensä kierrellyt irti lain\nrankaisevasta kädestä ja kavaluudellaan itsensä vapaaksi saattanut,\nmutta pää se tulee viimein vetävälle.\n\n\n\n\nKahdeksaskolmatta luku.\n\nSE TOINEN TAAS.\n\n\nHanno ja Maija elivät ammatissaan niinkuin ennenkin. Vaikka Hanno oli\nryyppimästä laattuaan koonnut itsellensä melkoisen omaisuuden ja vaikka\nMaija oli tarkkuudellaan lisännyt vanhemmiltaan perittyä omaisuuttaan,\neivät he kuitenkaan heittäneet kesken sillanvahdin ammattia, jonka\nyhteiskunta oli heille uskonut, vaan tahtoivat siinä olla niin kauan kun\nsuostuttu aika kesti.\n\nJoessa, jossa silta oli, kävi ankara virta. Usein veivät paisuvat\nkevättulvat siitä sillan yhdellä pyyhkäyksellä, niinkuin lastun. Vanhat\nmuistelivat usein, kuinka tulvat tulivat aina ankarammiksi ja kuinka\nentisinä aikoina ei niistä tietty juuri mitään. Mutta mikäli maat\ntulivat viljellyiksi, korvet peratuiksi, suot ja rämeet kuivatuiksi ja\nraivatuiksi viljamaiksi, sikäli isonivat tulvat ja sitä useammin ne\nveivät sillan. Monta mestaria oli siinä taitoansa koettanut, mutta yhtä\nmonasti olivat luonnon voimat ne turhiksi tehneet.\n\nNiinkuin ennen olen maininnut, oli silta taasen uudesta rakennettu.\nKunnialla se oli koetuksen kestänyt niinä vuosina. Vaikka kyllä ansaat\nolivat ratisseet, vuoliaiset notkuneet ja arkut vavisseet, isojen\njäälohkareiden kiitäessä hirmuista vauhtiansa kuohuvaa koskea alas, oli\nsilta paikkansa pitänyt, ja ihmisten ilo oli suuri.\n\nOli ollut ankaran luminen ja kylmä talvi. Oli ollut niin kovia pyryjä,\nettä kinokset olivat olleet useissa paikoissa huoneitten korkuisia;\nolipa täytynyt välisti lapiolla luoda kinokset auki, koettaessa saada\novi auki. Usein käypi niin että kylmän ja lumisen talven perästä tulee\nkylmä ja pitkä kevät, sillä luonto ei voi vähällä murtaa niin ankaraa\ntalven valtaa, eikä sulattaa ja lämmittää ilmapiiriä oikealla ajalla.\nSemmoisten keväimien perästä tulee tavallisesti isot tulvat, sillä lumi\nsulaa silloin muutamissa vuorokausissa ja syöksee vuorilta ja ylängöiltä\nlaaksoihin, puroihin, ojiin ja virtoihin, ja silloin kysytään,\nkestävätkö sillat ja muut vesirakennukset.\n\nPitkää kevättä ennustivat vanhat nytkin ja semmoinen tuli todellakin.\nVapunpäivän aikana ei ollut lumi vielä hievahtanutkaan ja rekikeli oli\nparhaimpia mitä koskaan olla saattaa. Vasta viikkoa ennen Erkin päivää\nrupesi vettä satelemaan ja väliin paistoi aurinko lämpymästi; seuraus\nsiitä oli, että kolmessa vuorokaudessa oli joki tulvillansa. Kaikkialla\nryhdyttiin varokeinoihin: venheet vedettiin esille talviteloiltaan ja\nlaitettiin kuntoon, myllyjä tuettiin, paalutettiin ja köytettiin,\njokirannoilla olevia aittoja tyhjennettiin ja navetoista laitettiin\nvarmoja ulospääsypaikkoja eläimille.\n\nNeljännellä vuorokaudella lähtivät jäät jo liikkeelle. Suvanteilla\nkirposivat ne paisuvan veden pullistamina rannoista irti, ja alkoivat\njoentäyteisinä levyinä kiitää kohisevaa koskea kohden. Siihen tultuansa\njysähtelivät ne kuohujen seassa piileviin kiviin ja kallion\nkielekkeihin, joihin murtuivat pienemmiksi, mutta korkealle ruiskui\nvesipatsaat suhisten ilmaan. Olipa jyminä ja pauke semmoinen luonnon\nvoimien yhteen sattuessa, että selvästi tunsi törmien vapisevan\njalkojensa alla. Alintaan puoltatoista kyynärää vahvoja ollen, eivät\njäät koskien kovissa hyrskyissäkään kovin pieniksi pirstaantuneet, vaan\npaksuina ja jykevinä jyskyinä kiitivät ne alas, ja harva oli se esine,\njoka murtumatta niiden edessä jäi. Jonkun kovan vastarinnan kohdattuaan\npysähtyivät ne hetkiseksi ja röykköysivät hirmuiseksi jääpadoksi. Siinä\nne pyörivät ja hyörivät, kiersivät ja kaarsivat, menivät toistensa\npäälle ja alle, sivuhun ja välihin, eteen ja taakse; näyttipä siltä kuin\nheillä olisi ollut ennakolta suunniteltu järjestelmä. Kauvan ei\nkuitenkaan tuo ankaran näköinen vastarinta voinut seisoa ylhäältä\ntulevaa voimaa vastaan, sillä yhä suurempia jääpatoja ryntäsi\nvastustajain niskaan, työntäen entiset pois edestänsä. Yhdistetyillä\nvoimilla ryntäsivät ne sitten eteenpäin, repien ja kiskoen kaikki\nmukaansa, mikä vaan oli niiden tiellä. Myllyt ja niittyladot mennä\nköllöttelivät kokonaisina virtaa alas, kunnes ne, kohdattuansa jonkun\nvastuksen, lavahtivat yksin puin palkkeroimaan jäiden sekaan vuolaassa\nvirrassa. Jääpadon seisahduttua jossain matalatörmäisessä paikassa,\nyltyi vesi silmänräpäyksessä niin, että se äyrästen yli syöksähti\nalaville, laajoille vainioille, tehden ne tuokiossa mereksi. Jäljestä\nseuraavat jäät tulivat jääpadon rintamaan, ikäänkuin tunnustellaksensa,\nkuinka suuri vastustusvoima sillä on. Siitä läpi pääsemättä pyörähtivät\nne äyrästen yli tulvivan veden muassa padon sivuitse vainioille, jossa\nne jonkun pyörteen voimasta tanssivat hurjaa rinkitanssia; olipa kuin ne\nolisivat iloinneet voitostansa. Kun sitten jääpato lähti liikkeelle,\nlaskeusi vesi uomaansa, mutta nuot hirmuiset jäälohkareet jäivät\ntörmille ja vainioille; näyttivätpä ne auringon valossa monenvärisiltä\nkristallipalatseilta. Kova hätä oli ihmisillä. Korkeammille paikoille\ntalutetut, tiheään ahdetut eläimet mylvivät peloissaan, siellä ja täällä\nkuului hätähuutoja sekä kehottavia komentosanoja, ja veneillä kiidettiin\napuun sinne, missä hätä oli korkeimmallaan.\n\nSilta oli korkeatörmäisen, pitkän kosken kohdalla, sentähden ei vesi\nnoussut siinä äyrästen yli. Mutta hätä oli siinäkin, sillä silta oli\njoka silmänräpäys vaarassa. Suuri ihmisjoukko oli kokoontunut sillan\nluokse, jos mahdollista, tukemaan sitä ja katsomaan kuinka kävisi. Jäitä\ntulla jymisi kiivasta koskea alas, ja kun ne vaan sattuivat arkkuihin ja\nkirmuihin, vavahti koko silta perustuksiansa myöten.\n\nNyt juuri rupesi ylempänä siltaa, erään kauas koskeen pistävän\nkallionkielekkeen suojaan, tekemään jääpatoa. Suurina levyinä asettuivat\nsiihen vahvat jäätelit, ikäänkuin levätäksensä paljoista\nponnistuksistansa ja hiljentääksensä hirmuista vauhtiaan. Levy levyn,\nteli telin perästä kiirehti tuohon rauhan satamaan. Ne pyörivät,\nsijoittelivat ja tunnustelivat missä kunkin paikka olisi ja sitten ne\nlaskeusivat, mikä kyljelleen, mikä lappeelleen rintamaa vasten, täyttäen\nniin pohjaa myöden veden ja toisien jäiden kulkuväylän. Tulvan särkemien\nhuoneitten hirret nousivat jääpadon rinnassa pystyyn, menivät yli ja\nympäri, pitkin ja poikin, sijoitellen itseänsä ikäänkuin siteiksi\njääpadolle. Ennen pitkää oli pato muodostunut jyrkäksi ja vahvaksi ja\nnäytti aikovan lujasti vastustaa ylempää tulevia luonnonvoimia.\n\nKaikki muut hätäilivät ja pelkäsivät pahinta, mutta Tipakkalan Maija ei.\nLuottaen Jumalaan ja lääkepulloonsa istui hän vaan vahtituvassa\nrauhallisena, toimittaen levollisesti salvan avaamista niille harvoille,\njotka vielä uskalsivat yli kulkea. Häntä usein muistutettiin ja\nvaroitettiin, kuinka vaaranalaista on olla vahtituvassa, sillä jääpato\nsaattaa lähteä liikkeelle minä silmänräpäyksenä hyvänsä ja silloin ei\nole sillan pysyminen taattu. Mutta semmoisista muistutuksista ja\nvaroituksista huoli Maija vähän, vastasihan vaan: \"Ellei Herra itse\nhuonetta rakenna niin vartijat hukkaan valvovat.\"\n\nPitäjään iso pappila oli aivan sillan läheisyydessä. Kynsi kansi, mikä\nvaan kykeni, oli kirkkoherran perheestäkin sillan tienoilla,\nkatselemassa luonnon suuria voimia. Siellä tiheissä väkiryhmissä oli\nitse kirkkoherrakin neuvomassa ja ohjaamassa, kuten parhaiten taisi, ja\nhätäilemässä muiden hätäisien kanssa. Yht'äkkiä kajahti väkijoukosta\nhuikea hätähuuto ja kaikkien silmät kääntyivät siltaa kohden. Silloin\nnähtiin kirkkoherran kahdeksanvuotiaan, valkotukkaisen pojan avopäin\njuosta vilistävän siltaa myöden vahtituvalle.\n\n\"Lapseni, lapseni!\" huusi kirkkoherra, voimatta mitään muuta tehdä.\n\n\"Mikä on hätänä? Mistä on kysymys?\" kysyi syvä miehen ääni väkijoukosta.\nSe oli Hanno, joka oli ollut muualla hätääntyneitä auttamassa, ja oli\nnyt juuri tullut sieltä takaisin.\n\n\"Lapseni juoksi tuonne vahtitupaan Maijan luokse\", sanoi kirkkoherra\nhätäisesti.\n\n\"Kuinka on voitu olla niin huolimattomia, ettei ole käsketty Maijaa pois\nja ilmoitettu hänelle vaaran suuruutta, silta olisi myös pitänyt\nvartioida, ettei sinne olisi kukaan voinut päästä. Jääpato ei seiso\nenään paria minuuttia kauemmin, ja silloin on silta mennyt vahtitupineen\nja asukkaineen\", sanoi Hanno nuhtelevaisesti ja synkästi.\n\n\"Maijaa on kyllä varoitettu, mutta hän ei ole totellut\", sanoi\nkirkkoherra.\n\nHuolimatta mistään mitään, ja kuulematta kirkkoherran viimeistä\nvastausta, töytäsi Hanno sillalle, pelastamaan noita vaarasta\nväliäpitämättömiä. Mutta tuskin oli hän ennättänyt harpata kymmentä\nsyltää, kun jääpato lähti liikkeelle suurella ryskeellä, ja sentähden\ntäytyi hänen heti potkaista takaisin niin pian kuin vaan kerkesi. Eipä\nsiinä pitkiä aikoja ollutkaan, kun jääpato tuli kauhean pakkoveden\nkanssa. Ja yhdellä pyyhkäyksellä veivät ne sillan arkut juuri kuin\njotkut keveät lastut; ainoastaan se arkku jäi paikoilleen, jonka päällä\nvahtitupa oli.\n\nKauhistus ja hämmästys valtasi kaikki ihmiset. \"Lapseni, lapseni!\"\nhuudahteli kirkkoherra ehtimiseen, ja hänen rouvansa kannettiin\npyörtyneenä kotiin. Hanno, tuo muutoin niin jäykkä ja voimakas mies,\ntuli niin voimattomaksi ja kykenemättömäksi, ettei jaksanut muuta tehdä\nkuin voivottaa ja käsiänsä väännellä.\n\nVaara suureni joka silmänräpäys, sillä tulevat jäälohkareet puskivat\nehtimiseen tuota turvattomaksi jäänyttä, yksinäistä sillanarkkua, ja\nselvästi nähtiin vahtituvan vapisevan. Samassa syöksähti Maija tuvasta\narkun päälle jääneelle sillan palaselle, pitäen kirkkoherran poikaa\nsylissään ja puristaen häntä rintaansa vasten; näytti siltä kuin hän\nolisi jotain puhunut, mutta sitä ei voitu kuulla kosken kovan pauhinan\nvuoksi.\n\nKirkkoherra tointui ensiksi yleisestä hämmästyksestä.\n\n\"Onko venheitä saatavissa? Niitä kaluineen tänne! Onhan ihan väärin,\nellemme koeta pelastaa noita onnettomia; sata, kaksisataa markkaa\npalkinnoksi hänelle, joka sen tekee\", komensi kirkkoherra.\n\n\"Minä lisään sata markkaa; kolme sataa markkaa pojan ja Maijan\npelastajalle, kuulitteko? -- kolme sataa markkaa!\" lisäsi Hanno,\nvoimatta muuta tehdä.\n\nPian oli useita venheitä paikalla airojen ja vankkojen sauvointen\nkanssa. Useita yrityksiä tehtiin vieläpä uhkarohkeitakin, mutta aina\nyhtä huonolla menestyksellä. Vanhat, karaistuneet koskenlaskijat\nkoettivat useat kerrat parastansa, mutta turhat olivat kaikki\nponnistukset luonnonvoimia vastaan.\n\n\"Pelastakaa lapseni ja vaimo! Pelastakaa herrantähden, maksoi mitä\nmaksoi -- neljä -- viisisataa markkaa -- pelastakaa!\" hätäili\nkirkkoherra.\n\n\"Ei toki liene yhtään niin halpamielistä ihmistä, joka sen tekisi\nainoastaan palkinnon toivosta; tavallinen ihmisvelvollisuus velvoittaa\njo meidät siihen. Mutta ihmisvoimat eivät riitä sitä tekemään ja jos ei\njoku ihme tapahdu, luulenpa pelastuksen olevan mahdottoman\", sanoi eräs\nkivellä istuva ja kovasti huohottava, yrityksen tehnyt mies.\n\nVaara suureni suurenemistaan. Hirmuinen jääjönkäle survasi osan arkusta\npois, vahtitupa horjahti ja kallistui kuohuvaa koskea kohden; olipa\nniinkuin olisi se siihen kallistunut odottamaan viimeistä iskua.\n\n\"Lapseni, lapseni! Pelastakaa lapseni -- seitsemän, kahdeksan sataa\nmarkkaa -- pelastakaa!\" huuteli kirkkoherra epätoivossaan ja perin\nvoimatonna.\n\nSamassa tuokiossa nähtiin omituinen näky. Pitkin maantietä tuli joku\nmatkustajajoukko, mies vetäen perässään nelirattaisia vankkureita ja\nkantaen olallansa vankkaa luotipyssyä; vaimon olalla oli isonlainen\nlippo (haavi) ja hänen kintereillään tallusteli neljä isompaa lasta. Se\noli Laarilan perhe, joka ikäänkuin rientomarssissa asteli hätäpaikkaa\nkohden.\n\nHeitettyään vankkurinsa, perheensä, pyssynsä ja passinsa väkiryhmien\ntaa, tuli hän halki väkijoukon sen rintamaan, nyrvien ja nuijien\nnyrkeillään oikeaan ja vasempaan, saadaksensa tietä.\n\n\"Mikä täällä on hätänä? Onko mitään vaaraa?\" -- kyseli hän hätäisesti\njohtavain henkilöiden luo päästyänsä.\n\n\"Lapseni, lapseni -- Maija -- kahdeksan sataa markkaa, ken pelastaa\",\näännähti kirkkoherra, osoittaen sormellansa vahtitupaa ja sillan\npalasella olevaa, lasta syleilevää Maijaa kohden.\n\n\"Vene, vene! nopeaan -- pertana -- vene tänne! joutukaa!\" komensi\nLaarila, nuivien tilaa itsellensä; hän oli tuokiossa käsittänyt vaaran\nsuuruuden.\n\n\"Tässä on venheitä, mutta turha on ihmisapu; kyllä on koetettu auttaa,\nmutta ei ole voitu\", sanoi joku jo ennen parastansa koettanut.\n\n\"Sillä ei vielä ole todistettu, ettei enään saisi koettaa -- ei mitään\nvastaväitteitä eikä neuvottelemisia, aika on tärkki -- persina, ei sinne\nvenettä, tänne, kauas ylipuolelle siltaa! kuinka se alapuolelta\nonnistuisi?\" touhusi Laarila, samassa tarttuen venheen kaareen parin\nmuun miehen kanssa kiinni. Sitten he veivät juoksujalassa venheen sillan\nsivutse paljon ylemmäs siltaa erään niemekkeen kohdalle.\n\nJoku miehistä tarjoutui Laarilalle kumppaniksi.\n\n\"Ei mitään kumppania, hän olisi tiellä vaan; yksin, ihan yksin tahdon\nkoettaa -- palanen köyttä vielä, kas niin, ja nyt lähden Jumalan\nnimessä\", puuhaili ja puheli hän.\n\nMieltä jännittävä oli se hetki. Jokaisen silmät olivat luotuina tuohon\nuhkarohkeaan yrittäjään. Ei mitään kysymyksiä kuulunut eikä mitään\npäätelmiä, eipä hennottu vapaasti hengittääkään; silloin tällöin\nkuultiin vaan jonkun rinnasta puhkeevan syvän ja toivovan huokauksen.\nVankkana ja jäykkänä ohjasi Laarila seisoaltaan venhettä, väistellen\nmilloin sauvoimella, kulloin airolla kiitäviä jäälohkareita, yhä ohjaten\nvenhettä ulommaksi, päästäksensä sen arkun kohdalle, jonka päällä\npalanen siltaa ja horjuva vahtitupa vielä oli; sen kohdalle päästyänsä\nlaski hän myötävirtaan sinne. Nyt tuli ratkaiseva hetki. Voiko hän\npysähtyä arkun luo, vai viekö hänet vaahtoava hyrsky siitä sivuitse?\nHirmuista vauhtia kiiti hän nyt eteenpäin ja jokainen tunsi pelosta\njäsenensä vapisevan. Mutta juuri kun hän kiiti kuohuvien hyrskyjen\nkeskellä seisovan arkun ohi, teki hän, haaralla jaloin tanakasti\nseisoessaan, jykevällä melalla semmoisen kaarroksellisen\nmestarikiemauksen, että venhe pyörähti kuin väkkärä arkun alapuolella\nolevaan kosteeseen, ja nyt oli Laarila perillä. Tuokiossa sitoi hän\nmuassaan olevalla nuoralla venheen kiinni arkkuun, ja rupesi toimimaan\nvaaranalaisia venheeseen.\n\n\"Pian alas, pelotta vaan, kyllä minä vastaanotan; poika ensin ja sinä\nsitten -- pian, pertana, aika on kallista\", komensi Laarila.\n\nMutta juuri kun Maijan piti antaa poika Laarilalle, kohtasi häntä niin\nkova mielenliikutus, että reväisin tuli taas niinkuin kuolema päälle, ja\npojan antaminen jäi siihen. \"Pian, pian -- persina\", kiirehti Laarila,\nmutta Maija ei tuota säikähtänyt, karjasi vaan: \"Reväisimeni\" ja otti\npullostansa aika kulauksen. \"Arkku hajoaa tuossa paikassa, joudu!\"\nhopitti Laarila, ja tuskan huudahduksia kuului rannalta. Kun Maija oli\nsaanut tenhovetensä juoduksi, antoi hän pojan Laarilalle niin\nlevollisena, kuin ei olisi mitään hätää eikä mitään olisi tapahtunut;\nsitten laskeusi hän itse. Laarila asetti molemmat pohjalle ja varoitti\nolemaan liikahtamatta. Nyt aljettiin ponnistaa maalle päin. Sielläpä nyt\noli neuvojia, huutajia, viittojia, toivojia ja pelkääjiä, mutta\nLaarilalla oli omat tuumansa. Poikkivirtaan ei ollut ajattelemistakaan,\nsillä ensimmäinen kohtaava jääjärkäle olisi lyönyt venheen murskaksi.\nHän ohjas venhettä viistoon, myötävirralle, väistellen jäälohkareita\nniin paljon kuin mahdollista. Juuri kun hän oli päässyt arkun\nulottuvista ja kohdalta pois, romahti sillan viimeinen jäännös\nvahtitupineen kuohuvaan koskeen; iso jääteli teki lopun työstä, minkä\nmuut olivat alottaneet. Haikeita huutoja kuului rannalta ja kirkkoherra\nja Hanno katsoivat mykkinä yhteen paikkaan, tuohon hyrskyjen kanssa\ntaistelevaan venheeseen.\n\nLaarila ponnisteli kaikin voimin, ohjaten venhettä, ja mikäli hän livui\nalaspäin, läheten maata, vetäysi väkikin kohdalle, ollaksensa valmiina\nheitä vastaanottamaan. Vihdoin pääsivät he niin likelle rantaa, että\neräs mies ulettui pitkävartisella keksillä iskemään kiinni venheen\nkokkaan; sen avulla vedettiin se pian rantaan ja kymmenet kädet\nsivalsivat sen asukkaineen päivineen kuivalle törmälle.\n\nKumma oli katsella tuon ennen niin verkkaisen ja kähveröisen miehen\näkillisiä päätöksiä ja sitä rajua liikuntoa, jota hän koko pelastuksen\najan osoitti. Häntä ei oltu koskaan ennen semmoisena nähty, ja hän teki\ntyön, jota ei kukaan muu kyennyt tekemään.\n\nMaalle päästyänsä raukesi Laarila pitkäksensä maata eikä voinut puhua,\neipä silmiänsäkään liikuttaa; paljot ponnistukset olivat mieheltä voimat\nvieneet; näyttipä siltä kuin hän olisi kuiskinut: \"Minulla on suuri\nkyky, mutta ihmiset eivät tunne minua.\"\n\nEi voinut Maijakaan puhua, mutta poika makasi itkeä nyyhkien isänsä\nrinnoilla; kaikki väki oli vähäpuheisena.\n\n\"Oletpa kummanrohkea ihminen, Maija, kun melkein tahallasi antaudut\nsilminnähtävään vaaraan!\" sanoi Hanno nuhtelevaisesti, sittenkun enin\nmieltenliikutus oli mennyt ohitse.\n\n\"Minä en peljännyt, sillä tiesinhän minä, että Jumala voipi minut\nvarjella, jos hän sallii minun vielä elää. Hän olisi voinut vaikka\nkosken kuohuista luoda uuden Laarilan minua ja poikaa pelastamaan, jos\nei hän olisi hyväksi katsonut tätä entistä siihen toimeen lähettää\",\nsanoi Maija luottavasti.\n\n\"Olipa se -- tuota -- oikein aika ponnistusta vaativa toimi\", sanoi\nLaarila vähän levähdettyään.\n\n\"Ei ainoastaan ponnistusta, mutta myös uljuutta, neuvokkaisuutta ja\nalttiiksi antavaisuutta vaativa. Sinä olet tehnyt jalon työn ja jos se\nolisi nyt vielä tekemättä, itkisin tässä mennyttä lastani ja Hanno\ntuossa vaimoaan\", sanoi kirkkoherra.\n\n\"Hän on oppinut mies ja hänellä on suuri kyky, mutta ihmiset eivät tunne\nhäntä\", sanoi saapuville tullut Laarilan vaimo.\n\n\"Saatanpa minä -- tuota -- muutakin tehdä, en vaan herrasvärkeillä syödä\ntalonpoikaista ruokaa\", sanoi Laarila, vilkaisten samassa kirkkoherraa\nsilmiin.\n\n\"Kauan olet, ystäväni, pitänyt mielessäsi tuota ajattelemattomuudessani\nkerran lausuttua sanaa, mutta jalosti, ylevästi kostit sinä. Kauan\nolenkin katunut tuota ylimielistä lausettani, sillä elämä on minulle\nopettanut sen totuuden, että ihmisen tulee hillitä kieltänsä, eikä\npahoittaa ketään. Heitetään pois nyt nuot vanhat hapatukset ja lyödään\nsovinnon kättä!\" puheli kirkkoherra.\n\n\"Kyllä kai minä -- tuota. En minä ole äissäni ollutkaan, vaikka kyllä\nensin tuntui ilkeältä, kun ihmisen kunniaa loukattiin -- tuota\", sanoi\nLaarila ja sitten he löivät kättä niinkuin veljekset.\n\n\"Niin ja sitten palkinto!\" lisäsi kirkkoherra, ojentaen samassa\nLaarilalle tukun setelirahoja.\n\n\"Palkinto! Mikä palkinto se on? -- tuota\", sanoi Laarila, vetäen kätensä\nkoukkuun, evätäksensä siten rahoja vastaan ottamasta.\n\n\"Kahdeksansadan markan palkinto on luvattu sille, joka pelastaisi ne\nkaksi henkeä, jotka olivat varman surman suussa\", selitti kirkkoherra.\n\n\"Sitä en kiireeni vuoksi ole kuullut, sen tein palkinnon toivotta,\ntavallisesta ihmisvelvollisuudesta, enkä sentähden ota vastaan\nmitään palkintoa\", sanoi Laarila lujasti; tuntuipa hän olevan\nliukaspuheisempikin kuin tavallisesti vastaväitöksessään.\n\n\"Ei kukaan ole vielä rehellisemmästi ja kunniakkaammasti palkintoa\nansainnut, kuin juuri sinä. Ota vastaan tämä vähäinen kiitollisuuteni\nosoitus! Tosi kyllä on, ettei jaloa työtäsi voida suurillakaan summilla\npalkita, mutta onhan se edes joku muisto minulta ja Hannolta\", puheli\nkirkkoherra.\n\n\"Palkinto on rehellisesti edeltäpäin luvattu, eikä kukaan muu meistä\nkyennyt sitä ansaitsemaan; on kovin väärin tehty, jos ei hän ota sitä\nvastaan\", mutisi kansa.\n\nHitaasti ja verkkaisesti nousi Laarila istualtaan seisomaan. Hän otti\nlakin pois päästään, astui pari askelta lähemmäksi kirkkoherraa ja\nsanoi:\n\n\"Tuota -- koska se on kirkkoherran hyvä tahto ja yleinen mielipide, niin\notan sitten vastaan -- tuota.\"\n\n\"Oikein!\" huudahti kirkkoherra ja ojensi rahat Laarilalle, joka siinä\nseisoi yhä lakittomin päin.\n\n\"Jokohan, jokohan -- tuota. Jopahan kerran arvasin astua oikealle\nastuimelle onnen epävakaisella rattaalla --\", sanoi Laarila, tukkiessaan\nverkkaisesti rahoja lakkariinsa.\n\nSamassa havaitsi hän minut. Hän asteli oitis verkkaisilla, mutta\narvokkailla askelilla luokseni. \"Hyvää päivää -- tuota. Terveiksi,\ntuota!\" sanoi hän kättä puristaen. \"Onpa todellakin hauskaa! Saanko\nystävyytemme nojalla pyytää jotain -- tuota? Arvelin teidän olevan\ntäällä ja sentähden tulimme tämän kautta, vaikka olisimme suorempaankin\nvoineet päästä, sillä eipä kulkuneuvomme suuria siltoja kaipaa\", jatkoi\nhän sitten.\n\n\"Jos vaan pyyntönne on minun vallassani, niin se on jo edeltäpäin\nmyönnetty\", sanoin hänelle.\n\n\"Pyytäisin vaan saada muutamiksi päiviksi majapaikkaa luonanne.\"\n\n\"Sen myönnän kernaasti, vaikka kauaksikin; kaikki mitä meillä on, on\nmyös teidän, mutta itse en vielä jouda lähtemään\", sanoin hänelle.\n\n\"Kiitos -- tuota\", sanoi hän, keikauttaen itsensä suoraksi ja kohentaen\njotenkin rappiotilassa olevaa viheriäpantaista lakkiansa pystömpään\nasemaan. Sitten asteli hän odottavan joukkonsa luo, sieppasi pyssyn\nolallensa ja vankkurien pestin käteensä sekä alkoi pystöpäisenä ja\nryhdikkäänä astella kotiani kohden. Kauan katsoin hänen jälkeensä,\nkuinka tuo viheriäpantainen lakki teki, säännöllisten askelien vuoksi,\ntasamittaisia heilahduksia oikeaan ja vasempaan, aivan niinkuin hyvästi\nkäyvän vanhan seinäkellon lerkko. -- Muu perheensä seurasi jäljessä,\nvaimo kantaen lippoa olallaan ja lykäten vankkureita.\n\n\n\n\nYhdeksäs kolmatta luku.\n\nLOPPUMUISTELMIA.\n\n\nKotiin tultuani oli Laarila perheineen siellä jo hyvin kodistunut. Lippo\noli asetettu pystyyn porstuan nurkkaan, pyssy riippui juhlallisesti\nnaulassa tuvan seinällä, viheriäpantaisen lakin vieressä, ja lapset\njuoksentelivat ympäri lattiaa iloisesti leikkien. Itsensä oli hän\nriisunut paitahihasilleen ja tuli minua vastaanottamaan, kuten isäntä\nainakin.\n\nMe emme nyt pitkään kursailleet; sentähden aloimme heti muistella\nmenneitä ja aavistella tulevaisia aikoja.\n\n\"Kuinka olette voinut sitten viimenäkemän?\" alotti Laarila.\n\n\"No, onpa se mennyt vaan, kuinka itse olette voineet?\"\n\n\"Kyllähän se muutoin -- tuota -- mutta epävakainen on onnen ratas\",\nsanoi hän puolisurullisesti.\n\n\"Minusta se tänään ei ensinkään ollut epävakainen.\"\n\n\"Tosi kyllä, mutta minusta se ei ollut onnen, vaan miehuuden teko --\ntuota --; kumminkaan en tahdo väittää, ettei se voisi olla alku\nparempaan.\"\n\n\"Onko sitten joku vastahakoisuus kohdannut teitä?\"\n\n\"He eivät tunne minua.\"\n\n\"Ettekö pitäneet siitä ammatista, jossa olitte meidän sieltä\nlähtiessämme?\"\n\n\"He panivat minut pois -- tuota.\"\n\n\"Panivat?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No minkä tähden?\"\n\n\"Ihmiset eivät tunne minua.\"\n\n\"Rakas Laarila! Tosi kyllä, että sinä olet oppinut mies ja että sinulla\non suuri kyky, mutta tunnusta toki, että poispanoon on omaakin syytäsi,\nsillä sinähän rupesit liiaksi -- -- --\", selitti Laarilan vaimo.\n\n\"Kultaseni! Minä rukoilen sinua. Eihän toki miehen suuren opin ja kyvyn\nrinnalla katsottane pienten hairahdusten ansaitsevan poisajoa. Minä\ntoivon sinulla olevan kehittyneen ymmärryksen; minä pyydän sinua\",\nehätti Laarila sanomaan, katkaistakseen vaimonsa puheen.\n\nVaimo vaikeni ja kääntyi toisapäin, mutta silmäellessäni häntä, näin\nselvästi hänen pyyhkivän kyyneleitä silmistänsä.\n\nHetki tuntui tukalalta. Ennen niin eloisa ja vastuksienkin aikana yhtä\nköyttä vetävä parikunta vaipui nyt niin syvään suru- ja\numpimielisyyteen, että se syrjäistäkin oikein kauhistutti; puhe oli kai\nkoskenut arkaan paikkaan. Oli mielestäni kovin paha, kun äsken niin\niloiset ja vapaat ystäväni tulivat niin noloiksi, sentähden mietin\nkeinoa, kuinka tuon alakuloisuuden saisin poistetuksi.\n\n\"Oletteko nyt juuri lähteneet oluttehtaalta?\" kysyin asian aluksi.\n\n\"Eikö mitä, meidät pantiin pois melkein heti, kun tekin lähditte siitä\npaikkakunnasta\", sanoi vaimo.\n\n\"Millä tavalla olette sittemmin toimeen tulleet?\"\n\n\"Kirjoittamalla ja asioita ajelemalla -- tuota\", sanoi Laarila.\n\n\"Mitä tuolla lipolla ja pyssyllä aijotte tehdä?\"\n\n\"Mitäkö -- tuota? Senpä tahdon selvittää. Suomen vesissäkin löytyy\nhelmisimpsukoita ja moni on niitä kokoomalla äkkiä rikastunut. Mekin\nlaitoimme lipon ja viime kesänä sillä jo vähin koettelin, mutta\nepävakainen on ollut vielä onnen ratas, vaikka ei aivan merkitönkään.\nTimantteja myös voidaan saada, kun vaan aikaisin keväällä ammutaan\nkurkia ja etsitään niiden kivipiirasta; kurjet, näette, ovat talvella\ntimanttimaassa ja nieleskelevät niitä. Sitäkin olen koettanut tänä\nkeväänä, eikä se ole aivan turhaan mennyt -- tuota\", selitti Laarila\ninnokkaasti.\n\nSamassa meni hän kiireesti komujensa luo, penkoi ja peuhtoi niitä,\nsieltä ja täältä. Viimein hän veti pussista pienen kääröksen ja asteli\nsen kanssa luokseni. Käärös oli senkin seitsemän kertainen, sidelty ja\nsolmieltu niin monikertaisilla siteillä ja nuorilla, että se näytti\nkokonaan mahdottomalta aukaista. Suurella varovaisuudella näpläsi hän\nsiteitä ja solmuja, ja viimein auki saatuansa pani hän niskansa ja\nhartiansa kyrmyyn, ikäänkuin peläten, että siellä olevilla kalleuksilla\nolisi siivet ja että ne ulkoilmaan päästyänsä pölähtäisivät lentoon,\njoka onnettomuus olisi kaikin mokomin estettävä.\n\n\"Kas täällä, tulkaapas katsomaan!\" sanoi Laarila, sitten kun hän oli\nkääröksensä auki saanut, pitäen niitä kahdenkäsin kiinni ja katsoen\naarteitansa niin liki, että nenä oli niihin koskea. \"Saattepa nähdä mitä\ntäällä on\", lisäsi hän sitten.\n\nMe lähenimme hyvin varovasti tuota ihmeellistä paikkaa.\n\n\"Tuossa toisessa on helmien alkuja ja toisessa on varmoja timantteja\",\nesitteli Laarila.\n\nTirkistin ensin timanttiläjään. Jotenkin likaisessa liinarievussa oli\njoitakin maasälpä- ja ukonkivi-jyväsiä, jotka lienevät herra ties kuinka\nmonen kurki-rievun kuvusta hengen palkkiolla riistetyt. Silmäsin\ntoiseenkin samanlaiseen auki-olevaan riepuun. Siinä oli muutamia pieniä\nsimpsukankuoren värisiä jytysiä ja niiden piti olla helmien alkuja;\nvahinko vaan, ettei niitä käynyt enään kasvattaminen, sillä niiden\nimettäjä-nilviäiset olivat jo aikoja sitten mäsäksi muserretut.\n\n\"Kyllä ne ovat todellakin ihmeellisiä nuot helmet ja timantit! Mikä\nvielä kummempi, timantit pystyvät lasiinkin -- sallitko rakas Laarila?\"\nsanoi vaimo, seisoen kumarassa niiden ihmeellisten kalleuksien yli,\nmolemmat kädet selän takana ja pyhällä kunnioituksella tirkistellen\nniitä ihmeitten ihmeitä.\n\n\"Rakas Mari! -- sallin; sinun tähtesi sallin vaikka mitä -- mene ja\ntuo\", myönsi Laarila ehdottomasti.\n\nVaimo meni äsken mainitsemani rötyko'on luo ja kaivoi sieltä esiin\nmuutamia lasinpalasia, jotka olivat niin ruostuneita, että niissä näkyi\nkaikki vesikaaren seitsemän väriä. Laarila laski hyvin juhlallisesti ja\nvarovasti molemmat riepunsa pöydälle, asetti lasinpalasen eteensä, otti\ntimanttiko'osta maasälpä- tahi ukonkivi-jytysen ja alkoi sillä raapia\nlasia. Tuo kova kivilaatu tekikin paksuun ruosteeseen valkeita raamuja.\n\n\"Noin, ettekö näe? Tämä lasi on kovinta mitä ikänä olla saattaa ja\nyhtäkaikki pystyy timantti siihen. Nämät eivät ole mitään muuta vailla\nkuin päähänsä panemista, ja vähän teroittamista, niin ne ovat valmiita\nlasiveitsiä, ja nämät olen minä kaikki jo tänä keväänä käsittänyt,\nnäytti Laarila innokkaasti toteen, arvostellen timanttien arvon\nlasiveitsien kannalta.\n\n\"Rakkaani! Sinä olet oppinut mies ja sinulla on suuri kyky, sen\ntunnustan, mutta ihmiset eivät tunne sinua. Näissä saattaa olla suuri\nrikkaus kätkettynä\", sanoi Laarilan vaimo.\n\n\"Älä muuta sano, rakkaani. Ja entä nämät täällä? Näillä ei kyllä taida\nolla suurta rahallista arvoa, mutta katsopas tätäkin köpälettä! Jos tämä\nolisi saanut kasvaa vielä joitakin kuukausia, niin se maksaisi tuhansia,\nja kuitenkin olen niin vähän vielä koetellut\", säesti Laarila.\n\n\"Ja tänään sieppasit kahdeksansataa markkaa\", sanoi vaimo.\n\n\"Niin, niin, kultaseni! Nythän meillä on varaa tehdä kokeita ja yrittää;\nme emme ole koskaan olleet vielä niin rikkaita. Kuka takaa, etten minä\nvielä jonakuna päivänä nosta saavillista noita kalliita ja halutuita\nhelmiä ja täytä kaikkien ruhtinattarien ja prinsessain kauloja niillä.\nKuka takaa, etten minä laske vielä timanttien hintaa ja laita\nlasiveitsiä kaikille maailman lasimestareille -- tuota? Kaikkiin noihin\nkatsoen ei sinulla, rakkaani, olisi mitään syytä nurkua, vaikka\ntulimmekin erotetuksi tuosta vähän tuottavasta oluttehtaan ammatista --\ntuota\", puheli Laarila.\n\n\"Rakas Laarila! Väärin olen sinua arvostellut ja tuominnut, anna se\nminulle anteeksi! Sinulla on suuri kyky\", sanoi vaimo ja kavahti\nLaarilan kaulaan. Siinä he sitten yhdessä itkeä niiskuttivat niinkuin\npienet lapset, mutta se ei ollut epätoivon painavaa ja rasittavaa itkua,\nmutta toivon ja luottamuksen ihanaa tunnetta, joka niin paljon keventää\nsydäntä ja peittää menneitä rikoksia sekä murheita.\n\nLaarila oli voittanut. Herra ties kuinka kauan heitä oli jo kummankin\npuolisesti painanut tuo raskas ja jäytävä tunne, jonka heissä huomasin,\nja joka niin usein turmelee avio-onnen. Laarila ei suinkaan ollut\nkoskaan ollut paha vaimollensa, ja luultavasti oli hän kaikin voimin\nkokenut häneltä poistaa tuota kalvavaa tunnetta, jonka hän oli\nryyppimisellään matkaansaattanut, mutta sitä ei hän ollut voinut. Sen\njuuret olivat elämänkokemuksessa vähitellen kasvaneet ja juurtuneet sekä\nyhä varttuneet; sentähden eivät ne olleet niin helpot sieltä lähtemään\nmillään näennäisillä tempuilla. Tuo tämänpäiväinen onnenpotkauskaan ei\nollut voinut heti vaimon sydämestä poistaa tuon tunnon vakuutusta. Vasta\nsitten kun hän vei vaimonsa uuteen helmi- ja timanttisateeseen, haihtui\nvaimon pelko ja ahdistus kuin tuhka tuuleen, ja elämä astui taas hänen\neteensä toivorikkaana ja paljon lupaavana. --\n\nJuuri kun tuo näytelmä oli loppunut, asteli herrastuomari,\nmerenruokosauvaansa vinhasti viskoen, asuntoamme kohden.\n\n\"Terveisiä Pietarista!\" sanoi hän juhlallisesti huoneeseen tultuansa,\nastellen meitä tervehtimään.\n\n\"Kiitoksia. Käykää istumaan! Kuinka siellä nyt kävi?\" koin hänelle\nsanoa.\n\n\"Eihän se niin hyvästi käynyt kuin ma luulin\", sanoi hän, käyden\nistumaan.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Keisari ei ollut kotona.\"\n\n\"Ei ollut kotona?\"\n\n\"Ei ollut.\"\n\n\"Missäs sitten?\"\n\n\"Ranskanmaalla.\"\n\n\"Asianne kävi siis kuten ennustin?\"\n\n\"Niin kävi, vaan ei asiani vuoksi, mutta sentähden kun keisari ei ollut\nkotona. Kaikki siellä sanoivat minulle: teillä on niin kauniit kirjat,\nkun te olette divisioni-laskulla subraheerannut, multipliseerannut ja\nadeerannut summat yhteen, että jos vaan keisari olisi ollut kotona, niin\nteidän asianne olisi käynyt sangen hyvin\", selitti hän toimessaan.\n\n\"Kuka teille niin sanoi?\"\n\n\"Suomen pääpiispakin, joka asuu Pietarissa.\"\n\n\"Mutta eihän -- tuota -- --\"\n\nMinä estin Laarilan enempää sanomasta.\n\n\"Millä tavalla olette matkustanut?\" kysyin, muuttaakseni puheen suuntaa.\n\n\"Näillä omilla jaloillani\", sanoi hän, nousten seisallensa ja tehden\nketterän pyörähdyksen ympäri ja vivauttaen sauvallansa ison kaarroksen.\n\n\"Se ei ole mahdollista. Olette kohta kahdeksankymmenen vuoden vanha ja\nmatkaa on kumminkin seitsemänkymmentä peninkulmaa.\"\n\n\"Se on tosi. Kaksi viikkoa olen ummelleen menettänyt aikaa\npaluumatkallani, enkä ole askeltakaan minkäänlaista kyytiä saanut. Mitä\ntuo nyt on? Minulla on lujat jalat, ja kun keisari tulee kotiin, käyn\nminä toisen kerran Pietarissa\", selitti hän tehden poislähtöä.\n\n\"Älkää nyt lähtekö mihinkään; olkaa meillä yötä ja levähdyttäkää\njalkojanne\", kehotin häntä.\n\n\"Eivät ne tarvitse levähdyttämistä. Minä kävelen vielä tämän puolen\npeninkulmaa vanhain ystäväini luokse; ei tämä paljon paina\", sanoi hän\nja lähti.\n\n\"Mutta melkein yksinkertainen -- tuota. Onko ikänä kummempaa kuultu tahi\nnähty -- tuota. Lähteä keisarilta suorastaan pyytämään virkaa taikka\npensionia semmoisen miehen, joka ei tiedä missä Suomen pääpiispa asuu --\ntuota. Semmoista se on, kun ei ihminen saa mitään oppia -- tuota\",\narvosteli Laarila herrastuomaria tämän mentyä.\n\nUseita päiviä oli Laarila perheineen meillä. Kaikista elämän\nvähäisimmistäkin säteistä näkyi, että vaimo oli kaikki unhottanut ja\njaksoi täydellä luottamuksella toivoa; heidän välinsä oli tullut jälleen\nniin avonaiseksi, vapaaksi ja lämpöiseksi, että se tuotti minunkin\nperheelleni monta hauskaa hetkeä. Puhelimme yhtä ja toista, mutta\nparhaiten toki viihtyi Laarila puhuessaan timanteista ja helmistä.\n\n\"Nyt meidän pitää lähteä\", sanoi Laarila eräänä kertana, nousten äkkiä\nistualtaan seisalleen.\n\n\"Mihin sitten aijotte mennä?\" kysyin häneltä,\n\n\"Tuonne isojen vesien luokse sisämaahan tuota. Siellä on paljon\nhelmisimpsukoita, niitä nostan koko kesän, ja kevään tultua ammun siellä\nisoilta soilta timanttikurkia -- tuota\", selitti hän.\n\nPyysin heitä olemaan vielä jonkun päivän luonani, mutta mikään ei\nauttanut. Oitis rupesivat he haalimaan kokoon reppujaan ja\nsijoittelemaan niitä vankkureihin. Kaikki valmiiksi saatuansa astelivat\nhe hitaasti luokseni ja kyyneleet valahtelivat kummankin silmistä.\n\n\"Hyvästi nyt, rakas ystävä -- tuota! Te olette ainoat, jotka olette\nminua ymmärtäneet. -- Ihmiset eivät tunne minua -- tuota. Vähien\nvirheitteni vuoksi unhottavat he minun oppini ja kykyni -- tuota. Minä\nen haekaan enään mitään virkaa, sillä olenpa selvään huomannut, ettei\nsitä minulle anneta. Minä koetan polkea onnen epävakaista ratasta\ntoisilla vesillä, ja tahdonpa maailmalle näyttää. mitä oppi ja kyky\nvoivat aikaansaada. Teillä on sulaa onnea, meillä pelkkää onnettomuutta.\nMinä -- tuota, en kadehdi sitä, mutta oi kuinka olisin onnellinen\nollessani teidän sijallenne. Oma talous hyvällä toimeentulolla, se on jo\npaljon, mutta en ollenkaan epäile, etten minäkin sitä vielä saa,\nkukapaties korkeammassakin määrässä -- tuota\", puheli Laarila.\n\nMolemmilta meiltä sydämmelliset jäähyväiset otettuansa sijoittelivat he\nnuorimmat lapsensa vankkureihin, vaimo sivalsi lipon ja Laarila pyssyn\nolallensa ja vankkurin jukon toiselle olallensa, ja niin he lähtivät.\nNiin kauas kuin silmä kantoi, katsoin heidän jälkeensä. Ryhdikkäänä\nasteli Laarila pystöpäisenä edelleen ja säännöllisesti taas viippasi\nviheriäpantainen lakki oikeaan ja vasempaan; luottavana tepsutteli vaimo\njäljessä, työntäen vankkureita. Tunsin outoa kaihoa sydämmessäni ja\nvaivuin ajatuksiini. He menivät oikein väkirynnäköllä koettamaan, eikö\ntuo onnen oikullinen, epävakainen ratas vihdoinkin käänny heille\nsuotuisammaksi ja viskaa heille timantteja ja helmiä. He riensivät\nvahvassa toivossa onneansa kohden, mutta nuot onnen perusteet olivat\nmielestäni niin heikolla ja haaveellisella pohjalla, että minä epäilin\nsitä ja sydämmestäni säälittelin heitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului joku vuosi. Herrastuomari oli menettänyt melkein kaiken näkönsä ja\ntullut halvatuksi; hän joutui meille ruodulle. Hän vapisi niinkuin\nkahila virrassa ja oli sen vuoksi hyvin vastuksellinen hoidettava. Hän\nei kyennyt vuoteesta liikkumaan, mutta kuitenkin täytyi häntä usein\nkäyttää ylhäällä, vuoteen korjaamisen ja muun tähden. Ei mikään\nsotamiehen äkseerinki liene rantumpaa ja monimutkaisempaa, kuin tuo\nylhäällä käyttäminen oli. Tuolissa piti olla peukaloiden reiät, joihin\nmolemmat peukalot piti istuma-ajaksi panna ja täytetten kanssa tilkitä.\nJalkojen alla piti olla pölkky, johon oli koverrettu kantapäiden kolot,\njoihin jalat piti tarkoin tukien kanssa sovitella; harvassa oli niitä\nihmisiä, jotka olisivat voineet kaikki nuot temput tehdä, niin että ukko\nolisi niihin ollut tyytyväinen. Minä hoitelin usein ukkoa, ja hän\nperehtyi niin minuun, ettei olisi suvainnut kenenkään muiden hoitavan\nitseänsä kuin minun.\n\n\"Sakeus! Missä Sakeus on?\" huuteli hän, kun vaan satuin olemaan vähän\nulompana; aina silloin kiirehdin hänen vuoteensa luo.\n\n\"Voi Sakeus! Paljon on minusta sinulle vaivaa, mutta tarvitsen päästä\nylös, vuode on korjattava. -- Kas niin, sinulta se käypi niin hyvästi --\npeukalot reikiin nyt täytetten kanssa -- siihen niin -- ja jalat\nkoloihin -- kas niin, nyt on hyvä, laita nyt vuode!\" puheli hän\nuseinkin, kun häntä hoitelin.\n\nVuoteeseen häntä takaisin laittaissa vasta temppuja oli. \"Meni liiaksi\nkyljelleen, ronkan kolo ei ole hyvä, kantapäiden kolot ovat liian syvät,\nne pitää tilkitä, -- polvi pitää tueta -- niin, niin, siihen niin!\nKorvatuki nyt ja sitten hankaseen täyte, varvasten välit ovat vielä\nliian väljällä -- niin, aivan niin, voi kuinka nyt on hyvä. -- Kiitoksia\nSakeus, kiitoksia! -- sinä osaat niin hyvästi\", komenteli apua\ntarvitseva vanhus.\n\nMinä tunsin sanoilla selittämätöntä sääliä tuota kovaonnista vanhusta\nkohtaan. Usein istuin väliaikoinakin hänen vuoteensa vieressä,\nkertomassa hänelle jotain tahi kuuntelemassa hänen kertomuksiaan,\nlievennelläkseni hänen karuja hetkiään ja antaakseni hänelle\nkaikenlaisia tarpeitaan. Niillä hetkillä tunsin tunnossani, kuinka hän\noli yhtä oikeutettu ihminen kuin kaikki muutkin, vaikka onni oli häntä\nniin pahoin kohdellut; mielipahalla tunsin myös kuinka moni hänen\nsijalleen joutunut raukka saapi ihmisien tylyyden tähden silloin juoda\npohjaan sen mielikarvauden sapella sekoitetun maljan, jonka kova onni on\nheidän käteensä työntänyt.\n\n\"Kyllä minä vielä kerran maksan ne paljot vaivat, joita minusta olet\nnähnyt\", sanoi herrastuomari eräänä kertana.\n\n\"Vai niin, mutta minä en maksun tähden ole sitä tehnytkään\", sanoin\nhänelle.\n\n\"Mutta minä en jätä maksamatta, se olisi syntikin. Kun minä pääsen\nlääkärin luo, niin minä vielä paranen ja sitten minä menen Pietariin\nkeisarin puheille, sillä onpa hän nyt kotona\", tuumaili ukko.\n\n\"Olettehan jo yli kahdeksankymmenen\", arvelin hänelle.\n\n\"Kahdeksankymmenen viiden.\"\n\n\"Olette jo vanha ja taudin rasittama. Minusta olisi paras kun\nheittäisitte paranemisen toiveet siihen, sillä eihän teillä voi olla\nenään pitkä ikä, vaikkapa vielä paranisittekin\", sanoin hänelle.\n\n\"Niin, mutta minun isäni eli yhdeksänkymmenen vuoden vanhaksi, ja herra\nties, enkö minä elä vielä vanhemmaksi\", sanoi ukko vähän nyrpeissään.\n\nNiinhän se on: \"Elohon on elävän mieli, vielä haudan partaallakin.\"\n\n\"En minä ennen ollut näin, mutta ei tämä ole minun vikani\", virkahti\nukko eräänä kertana surumielisyyteen vaipuneena.\n\n\"Sen tietää jokainen, että te olette ollut mies ja ettette ole syypää\nnykyiseen alennukseenne\", koin sanoa.\n\n\"Niin. Oli aika, jolloin minulla oli tavaraa ja arvoa, mutta molemmat\novat nyt menneet. Ei kenenkään vanhan miehen pitäisi naida nuorta,\nkaunista vaimoa\", sanoi hän ja suuret kyynelkarpaleet valahtivat hänen\nsilmistään. -- \"Peukalo-tuki paremmasti, se pääsee liikkumaan, toinen\njalka samoin\", lisäsi hän sitten, ja niin ankara vavistuksen puuska\nvaltasi hänet, että minun piti ruveta pitämään häntä kiinni.\n\nMitä miettikään hän nyt? Kenties koko mennyt elämä kaikkinensa astui\nhänen eteensä. Hän ei ollut koskaan puhunut vaimostansa luotuista sanaa,\nmutta kenties hänen silmiensä edessä oli kirkkaampana nyt kuin koskaan\nennen elämänsä suurin erehdys, nimittäin toinen naimisensa, joka saattoi\nhänet armoleipää syömään, ja se lienee hänelle tuntunut kovin\nkatkeralta, vaikkei hän ollut mitään vailla.\n\nUkon sydämmestä puhjenneet sanat olivat mielestäni niin syvällistä\nlaatua, etten voinut niihin vastata mitään, koin vaan hoidella häntä ja\nkuivata hänen kyyneleisiä silmiänsä.\n\n\"Nyt minä olen puhutellut keisaria ja hän on pannut minut kruunun\npalkalle ja antanut minulle pensionin. -- Jumala siunatkoon Keisariamme!\n-- Nyt voin maksaa Sakeuksellekin ne suuret vaivat, joita hän on minun\ntähteni nähnyt. En ole kipeäkään enään yhtään, enkä vapise vähääkään\",\nsanoi hän eräänä kertana, kun tulin hänen tykönsä.\n\nTuota puhuessaan loi hän minuun tuiman katseen ja hänen silmänsä\nkiiluivat niin kummallisesti, ikäänkuin ne olisivat olleet lasittuneet,\nja minä oikein kammostuin sekä puheesta että katseesta. Pian kuitenkin\nkäsitin, että se oli houriota ja ihmeekseni huomasin, ettei hän\ntodellakaan vavissut vähääkään.\n\n\"Pois peukaloiden, jalkojen ja muiden tukeet, pois reikätuolit ja muut\nkipeän miehen kalut, minä olen terve -- tuossa on rahaa, Sakeus\", lisäsi\nhän sitten ja nosti laihaa kättänsä minua kohden.\n\nSamassa kumarruin minä hänen puoleensa ja hän kiersi kylmän, luisen\nkätensä kaulaani. Siinä hän korahteli muutaman kerran, käsi hervahti\nkaulasta irti ja elo oli hänestä luopunut.\n\nSiihen jäivät keisarit, kruunun palkat ja pensionit, mutta siihen jäivät\nmyöskin surut, tuskat ja vapisemiset; se oli vapautus kaikista ja\nsamalla sovitus elämän erhetyksistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun sillan määrävuodet olivat loppuun kuluneet, heittivät Hanno ja Maija\nvahtiviran pois. He ostivat molemmin puolin säästetyillä varoillaan\naivan meidän läheltä pienemmän maatilan ja tulivat siis lähimmäksi\nnaapuriksemme. Siinä tekivät he ahkerasti työtä ja tuota pikaa oli\nheidän lapsillansa hyvä toimeentulo. Niin kummalta kuin se kuuluneekin,\nmutta tosi kumminkin on, että Maijan reväisin rupesi vähitellen antamaan\nperään ja viimein voi hän kokonaan hylätä tuon avuliaan lääkepullonsa.\nIhmeitten lisäksi tuli vielä se seikka, että vaikka Maija oli jo\nikäpuoli, sai hän vielä perillisen, terveen ja kauniin pojan. Usein ovat\nhe meillä ja me heillä vieraina ja silloin on oikein hauskat hetket.\nSilloin aina muistelemme menneitä aikoja ja kuinka monimutkaiset\nelämämme vaiheet ovat olleet. Keskustelujemme aikana unohtuu Maija\nuseinkin hymysuin katsomaan poikaansa, eikä silloin kuule eikä näe\nmitään muuta. \"Kuka olisi uskonut\", virkahtaa hän viimein, ja silloin\nhän havahtuu. He ovat niin sydämmellisiä ja ystävällisiä ihmisiä. Heitä\nkaikki kunnioittavat ja Hanno täyttää tunnollisesti elämän\nvelvollisuuksia. Hänellä on kunniaraha rinnassaan, ja tosi on, että hän\non siitä mielestämme hieman liiaksi rehevä, mutta sen annamme hänelle\nniin mielellämme anteeksi. Niin, Hanno on kaikin puolin niin hyvä mies,\nettä hän kelpaisi nykyään monelle esikuvaksi; hän oli kerran langennut,\nmutta noussut jälleen, ja noussut niinkuin mies!\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseita vuosia oli kulunut siitä kun Laarila joukkoinensa lähti meiltä.\nKoko ajalla en ollut saanut minkäänlaista sanomaa, joutuiko hän itään\nvai länteen. Surunsekaisella ikävällä koetin jos jollain tavalla hänestä\nsaada jotain tietoa, mutta hän oli kadonnut kuin kaste maahan eikä\nhänestä kuulunut enää mitään.\n\nEräänä kertana olin taas muistelemassa tuota omituista ystävääni\nlippoineen, pyssyineen, timantteineen, helmineen ja epävakaisine\nonnenrattaineen. Silloin juuri aukesi ovi ja postimies toi minulle\nkirjeen. Hätäisesti mursin sen auki ja aloin lukea, sillä olipa\npäällekirjoitus jo mielestäni niin tutunomaista. Kirjeen sisällys oli\nseuraava:\n\n     \"Rakas, ikävällä kaivattu ja unhottumaton ystäväni!\n\n     Täällä Amerikassa olen ollut jo pari vuotta puuveitsellä kultaa\n     vuolemassa. Sittenkun teiltä lähdin, ovat elämäni retket olleet\n     seuraavat: Painuin maamme suurimpien vesien luo, joissa ahkerasti\n     koetin lipota helmisimpsukoita. Talvet kirjoittelin asiakirjoja\n     paikkakuntalaisille ja keväimet ammuskelin timanttikurkia. Mutta\n     rakas veli! Olenhan usein vakuuttanut, kuinka epävakainen minun\n     onnenrattaani on. Niin kävi tässäkin. Sillä kun minä rupesin\n     heitä pyytämään, katsoivat kurjet hyväksi ruveta timanttien\n     sijasta nielemään pelkkiä maakiviä, ja helmisimpsukat sukeltivat\n     syvimpiin kuiluihin, niin etten minä saanut kuin tyhjiä kuoria ja\n     mitättömiä ruomuja. Pari vuotta kokoilin minä niitä ahkerasti, ja\n     sitten lähdin tulosteni kanssa asiantuntevien luokse. He\n     väittivät kiven kovaan, etteivät timanttini ole muuta kuin\n     tavallisia kiven jytysiä ja etteivät helmeni ole sukuakaan\n     helmille. He nauroivat minulle vasten silmiä ja milt'eivät\n     pilkanneet minua, ja tuon ivansa seasta vakuuttivat he\n     monikertaan, ettei minun luulluilla aarteillani ole enempää arvoa\n     kuin puupätäkällä. Mikäpä minulla oli muu neuvona, kun viimein\n     ruveta uskomaan heitä, semminkin kun he olivat kaikki niin\n     yksimieliset. Kyllä arvaatte, minkälaiselle mielelle se saattoi\n     minut, kun kahden vuoden työt, ponnistukset ja toiveet taasen\n     raukesivat turhaan kuin tina tuhkaan. En voinut kaukaan aikaan\n     nukkua silmän täyttä, niin kovasti koski se, ja yhä mietin\n     tilaani. Varamme olivat supistuneet puoleen siitä, mitä onni\n     tuppasi minun kouraani siellä sillan luona. Silloin juolahti\n     mieleeni tämä luvattu maa ja varamme riittivät juuri\n     matkarahoiksemme tänne. Esittelin keksintöni vaimolleni, eikä hän\n     ollut yhtään vastaan tänne muuttoamme, sillä kussa minä olen,\n     siellä tahtoo hän myös olla. Päätetty ja tehty, ja me muutimme.\n     Ei ollut hauskaa täälläkään: ei yhtäkään tuttua ihmistä, ei\n     yhtäkään ystävää, vieras kieli, vieras kansa ja vieras maa, ne\n     olivat asioita, jotka saattoivat sydämmeen semmoisen ahdistuksen,\n     että se oli tuskasta pakahtua. Jospa minulla olisi ollut niin\n     paljon varoja, että olisin voinut palata Suomeen takaisin, olisin\n     sen tehnyt jo samalla viikolla, mutta niitäpä ei ollutkaan.\n     Suurella sydämmen surulla täytyi minun alistua mitä halvimpiin ja\n     arvoani alentavimpiin töihin, sillä muutoin olisimme kuolleet\n     nälkään. Sitä myöten olemme kokeneet pitkittää samaa viheliäistä\n     elämää, eikä vielä ole mitään parempaa tiedossa. Jos vaan onni\n     minua vielä niin paljon auttaisi, että saisin sen verran varoja\n     kokoon, tulisin heti joukkoineni takaisin. Tästä kaikesta\n     huomaatte, hyvä ystävä, että onnenratas on täällä ollut minulle\n     epävakaisempi kuin koskaan ennen. Tätä on aina kehuttu onnen ja\n     suurten aatteiden maaksi, mutta jos missään oppi ja kyky vähän\n     maksavat, niin se on juuri täällä. Työtä pitää vaan tehdä rehkiä,\n     jos mieli elää; voi kuinka toisin kuitenkin oli siellä Suomessa\n     asiain huonoimmillaankin ollessa; sinne minä halajan ja\n     ikävöitsen! -- Muistakaa onnetonta\n\n     Laarilaa.\"\n\nSiinä oli vastaus äskeisiin mietteisiini. Nyt tiesin missä Laarila\nystäväni oli. Hän oli koettanut koko elämänsä ajan polkea onnensa\nrattaan astuimia, käsittääksensä vihdoinkin sen pykälän, jota hän luuli\nonnettaren hänen edessään kieputtavan. Hän oli kokenut kaikkia, mutta ei\nollut missään onnistunut, paitsi tuossa pelastustyössä. Hän piti\nitseänsä aikakauttansa etevämpänä ja sen perustuksen nojalla piti hän\nihmisien kiittämättömyyttä kaiken onnettomuutensa syynä. Hellittämättä\nperusaatteestaan, oli hän mennyt Amerikkaan onneansa etsimään -- maahan,\njossa onnen ratas on kaikkein oikullisin.\n\nTuskin oli kolme kuukautta kulunut, kun taasen sain vastaanottaa\nseuraavaisen kirjeen:\n\n     \"Rakkaat ystävät!\n\n     Täten saan teille lyhyesti ilmoittaa, että rakas mieheni, Henrik\n     Laarila, kuoli eilen tapaturmaisesti. Hän kietoontui ison\n     höyrykoneen rattaisiin, jotka hänet musertivat silmänräpäyksessä\n     murskaksi. En tiedä mitenkä lienee ollut, mutta sanotaan hänen\n     olleen vähä -- -- -- voi, en voi sanoa enempää. Siitä olen vaan\n     varma, että hänessä meni suuri oppi ja kyky, mutta ihmiset eivät\n     tunteneet häntä. Oma tilani on mitä katalin, sillä itseni ja\n     lasteni elatukseksi ei jäänyt maahan putoavaa; jos eivät\n     armeliaat ihmiset auta, on nälkäkuolema edessämme -- Jumala meitä\n     armahtakoon!\n\n     Maria Laarila.\"\n\nKirjeen luettuani vapisin niinkuin haavanlehti; kirje putosi kädestäni\nlattialle. Syvä huokaus puhkesi rinnastani ja tuskin sain sanotuksi:\n\n\"Todellakin epävakainen onnenratas!\"\n\n\"Todellakin\", sanoi vaimoni värähtävästi.\n\nNiin olen tullut kertomuksessani elämäni nykyiseen aikaan. Monta kovaa\non koettu, monta vaivaa nähty, mutta aina on Jumala vienyt eteenpäin.\nMonta surua on surtu, monta iloa iloittu, mutta voitto on joka kerralla\nsaatu, nimittäin elämän kokemus. Monesti on langettu, mutta monesti\nnoustukin, ja se on opettanut meitä valppaammaksi. Elämänkoulussani on\nollut vaimoni rinnallani, tukemassa ja lohduttamassa. Lujalle,\nkristillissiveelliselle pohjalle perustetulla mielenlaadullaan on hän\nosannut murheitten aikoina lievennellä ja tasoitella helteen. Muutamat\nsanovat hänen jo alkavan rypistyä, mutta minun mielestäni on hän\nverrattoman kaunis. Aamusin nousee hän ani varhain: kun minä nousen\nylös, on hän tehnyt pihan jo jälkiä täyteen. Illoin hän panee maata\nennen minua, ja nukkuu heti. Minä katselen häntä, kuinka hän nukkuissaan\nvärähtelee ja elehtii, ja sydämmessäni tunnen silloin sanomatonta\nrakkautta. Usein rukoilen hiljaisuudessa hänelle niin pitkää ikää, että\nhän saisi painaa minua silmäni viimeisen kerran umpeen.\n\n\n\n"]