[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwvzkoRxvy_l1Ph-r5Bu5-K76liQo5ZRrp899Lt_V6cc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3051,"Erämaan matkaajille","Järventaus, Arvi",1883,1939,"3051-jarventaus-arvi-eramaan-matkaajille","3051__Järventaus_Arvi__Erämaan_matkaajille","Saarnoja","muistelmat",[],[],"fi",1926,null,24900,157553,false,73320,[23],"Sermons, Finnish",[25,26],"Essays, Letters & Speeches","Religion/Spirituality","\"Erämaan matkaajille: Saarnoja\" by Arvi Järventaus is a collection of sermons written in the early 20th century. The work draws its inspiration from the solitude of Lapland, reflecting on the struggles of human existence and the importance of faith and hope amid life's challenges. The sermons aim to provide encouragement and solace to those facing isolation, despair, or doubt in their spiritual journey.  The opening of the collection establishes the context in which the sermons were conceived, rooted in the author's reflections on loneliness and the quest for understanding amidst suffering. Järventaus expresses a desire to reach out to \"journeymen of the wilderness,\" offering words of comfort and motivation to persevere despite life's difficulties. The initial sermon begins with the notion of God's kingdom and the hope it brings, setting a tone that invites readers to explore themes of faith, resilience, and community as they navigate their personal paths. Through accessible and heartfelt language, the author encourages a forward-looking mindset, assuring readers that they can find their way through life's trials. (This is an automatically generated summary.)",[],238,"Kokoelma Lapin yksinäisyydessä syntyneitä saarnoja, jotka on suunnattu elämän erämaassa ja yksinäisyydessä kamppaileville. Tekstit käsittelevät ihmisen jaksamista, uskoa ja kärsimyksen merkitystä kristillisen kirkkovuoden juhlapäivien kautta.","Arvi Järventauksen 'Erämaan matkailijalle' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3051. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ERÄMAAN MATKAAJILLE\n\nSaarnoja\n\n\nKirj.\n\nARVI JÄRVENTAUS\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nAlkulause.\nJumalan valtakunta, 1. Adventtisunnuntai.\nÄlä heitä pois uskallustasi! 2. Adventtisunnuntai.\nTodellinen suuruus. 3. Adventtisunnuntai.\nNöyrien luo tulee Kristus 4. Adventtisunnuntai.\nMikä merkitys on joululla meille? Joulupäivä.\nUhrautuvaisuus. 2. Joulupäivä.\nArkielämässä. Joulun jälk. sunnuntai.\nVapahtaja luottaa meihin. Uudenvuodenpäivä.\nHäviämätön omaisuus. Uudenvuodenpäivän jälk. sunnuntai.\nToivo. Loppiainen.\nLapsemme. 1. Loppiaisen jälk. sunnuntai.\nKuuliaisuus. 2. Loppiaisen jälk. sunnuntai.\nAnna! 3. Loppiaisen jälk. sunnuntai.\nElämän taistelussa. 4. Loppiaisen jälk. sunnuntai.\nKilparadalla. Septuagesima.\nKylväjä lähti kylvämään siementänsä. Sexagesima.\nVeisatkaa Herralle uusi virsi! Kynttilänpäivä.\nKäy sisään kärsimysportistasi! Laskiaissunnuntai.\nMistä meidän on iloittava. 1. Paaston aik. sunnuntai.\nEräs elämäntarina. 2. Paaston aik. sunnuntai.\nTulesta temmattu kekäle. 3. Paaston aik. sunnuntai.\nJumalan siunaus. Puolipaastosunnuntai.\nRistin voima. 5. Paaston aik. sunnuntai.\nÄiti. Marian Ilmestyspäivä.\nVanha muistolahja. Palmusunnuntai.\nSe on täytetty! Pitkäperjantai.\nMinä uskon iankaikkiseen elämään. Pääsiäispäivä.\nKun elämä vaikenee. 2. Pääsiäispäivä.\nJa aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse. 1. Pääsiäisen\n   jälk. sunnuntai.\nHerra on minun paimeneni. 2. Pääsiäisen jälk. sunnuntai.\nMieskohtainen usko. 3. Pääsiäisen jälk. sunnuntai.\nSielun jano. 4. Pääsiäisen jälk. sunnuntai.\nKaikkien sydänten päivä. Rukoussunnuntai.\nKuinka pääsemme taivaaseen? Helatorstai.\nOpetuslapsena olemisen vaara ja ihanuus. 6. Pääsiäisen jälk. sunnuntai.\nPyhä Henki. Helluntai.\nHyvä sanoma. 2. Helluntaipäivä.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nUseimmat näistä saarnoista ovat syntyneet Lapissa, kaukana suuren\nmaailman elämästä ja hälinästä. Siis yksinäisyydessä.\n\nSiitä johtuu, että ne melkein poikkeuksetta pyörivät yhden ja saman\nkysymyksen ympärillä: kuinka ihminen jaksaa kestää? Mutta samasta\nsyystä johtuu myös, ettei tämä kysymys monessakaan näistä tule selvästi\nnäkyviin. Yksinäisyydessä ei ajatella »ohjelmanmukaisesti». Siellä\ntyydytään vain siihen, että voidaan lausua rohkaiseva sana itselle ja\nlähimmäiselle, joka kamppailee saman yksinäisyyden painon alla.\n\nMutta — sellaiseksihan muodostuu elämä monelle nykyajan ihmiselle\nmuuallakin. Suuressa kaupungissa voi ihminen tuntea itsensä vielä\nyksinäisemmäksi kuin erämaassa. Näiden »erämaan matkaajien» puoleen\ntahtoisin siis tällä kokoelmallani kääntyä. Tahtoisin sanoa jotenkin\ntähän tapaan: »Älkäämme hätäilkö! Ehkäpä tämän synkän metsän läpi\nsittenkin johtaa jokin tie ja mekin pääsemme — vaikka ehkä yksinäisiä\npolkuja kulkien — sille portille, joka vie elämään.»\n\nJos siis tämä kokoelma voi jotakin yksinäistä, tuskassa ja pimeässä\nkamppailevaa lohduttaa, on sen tarkoitus saavutettu.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nJUMALAN VALTAKUNTA.\n\n1. Adventtisunnuntai. — Jes. 25, 6—10.\n\n\nVanha kirkkovuosi on loppunut; me seisomme uuden kynnyksellä. Me\nsuuntaamme katseemme tulevaisuuteen: mitä on tämä uusi kirkkovuosi\ntuova tullessaan?\n\nOn niin somaa nähdä, että päivän evankeliumikin viittaa tulevaisuuteen\n— siihen aikaan, jolloin Jumalan valtakunta ilmestyy täydessä\nkirkkaudessaan.\n\nMilloin se tapahtuu?\n\nToiset sanovat sen jo tavallaan tapahtuneen tahi että se tapahtuu\nparhaillaan; toiset taas ovat sitä mieltä, että se tapahtuu\ntulevaisuudessa.\n\nEmme rupea väittelemään tästä; olemme yksinkertaisesti sitä mieltä,\nettä se tapahtuu tulevaisuudessa. Pääasia on vain, että Jumalan\nvaltakunta kerran ilmestyy täydellisenä. Ja silloin toteutuu se, mistä\ntekstin sanat puhuvat.\n\nKaikki kansat kokoontuvat Jumalan vuoren ympärille, — tuon vuoren,\njolla toimeenpannaan »pidot parhaasta viinistä, ydinrasvasta ja\npuhtaasta viinistä». Silloin pannaan myös pois »kääriliina», joka nyt\nverhoaa kansoja, t.s. kaikki se, mikä nyt estää näkemästä Jumalan\ntarkoituksia ja kunniaa.\n\nSilloin on kuolema nielty iankaikkisesti, silloin on kyynelet pyyhitty\npois ihmislasten kasvoilta. Silloin on »kansan häpeä» poistettu koko\nmaasta.\n\nSilloin antavat kansakunnat Jumalalle tunnustuksen: »Katso, meidän\nJumalamme, jota me odotimme!»\n\nTällaisina aikoina kuin nämä on lohdullista ajatella, että Jumalan\nvaltakunta kerran ilmestyy kirkkaudessa.\n\nNyt ovat kansakunnat vielä kaukana rauhasta. Aseet on kohotettu\ntaisteluun. Ihmiskunta väänteleikse maailman sodan iskemissä haavoissa.\nJumalalla näyttää olevan kovin vähän sanottavaa. Maailman on vallannut\nsuuri huvitteluhalu; heikko sorretaan, väkevä esiintyy röyhkeänä.\n\nSe, mikä erityisesti meitä nostaa ja kannattaa, on Jumalan sanan antama\n_toivo_, — toivo paremmasta ajasta. Silloin kun ei apua näy, saamme\nkiinnittää katseemme toivon tähteen.\n\nTiedämmehän, että — kuta pimeämpi yö on, sitä kirkkaammin tuikkivat\ntähdet. Niin tämäkin lupaus Jumalan valtakunnan tulosta loistaa\nkirkkaana nykyisenä raskaana aikana.\n\nToivo ylläpitää ja kannattaa, antaa uusia voimia, uutta rohkeutta ja\nelämänhalua. Niinhän olemme jo kokeneet maallisessa elämässä.\n\nMe työskentelemme täällä toivossa. Yhtä kannattaa yksi, toista toinen\ntoive. Mutta yhteistä kaikille on, että toivo ylläpitää.\n\nIhmiskuntakin kamppailee toivossa. Jokaisella kansakunnalla on omat\ntoiveensa. Sodassa tappiolle joutunut toivoo pääsevänsä kerran\nkostamaan. Ja voittajaa elähdyttää toivo hyötyä voitostaan niin paljon\nkuin mahdollista. Mutta ihmiskunnan jaloimpia elähdyttää lopullisen\nrauhan toivo — sellaisen ajan odotus, jolloin kansakunnat, lyöden\nsovinnon kättä toistensa kanssa, sanovat: »Katso, meidän Jumalamme,\njota me odotimme!»\n\nEntäs me yksityiset ihmiset — mitä sanoo tämä sana meille?\n\nSe kehoittaa meitäkin katsomaan tulevaisuuteen luottamuksella,\ntoivorikkaina. Se kehoittaa meitä viipymään tämän tulevaisuuden kuvan\ntarkastelemisessa lapsen tavoin, joka kaunista kuvakirjaa katsellessaan\nunohtaa ikävänsä. Sillä katso — äsken se vielä itki ja suuret kyynelet\nvierivät sen poskia pitkin. Sillä oli niin kovin paha olla. Mutta nyt\nse hymyilee kyyneltensä lomasta, koska äiti on ojentanut sille kauniin\nkirjan. Sitä se nyt ihmetellen selailee ja sen surulliset ajatukset\nvaihtuvat kirkkaiksi, onnellisiksi. Sen mielikuvitus kantaa sen toiseen\nmaailmaan, — maailmaan, jossa on vain hyvää ja kaunista.\n\nTällaisina aikoina kuin nämä painaa meidänkin sydäntämme usein raskas\nmurhe. Missä on Jeesus Kristus? kysymme me. Eikö hän näe, kuinka\nsurullisella kannalla täällä ovat asiat? Missä on Jumalan valtakunta,\njosta kirkoissa saarnataan? Me näemme vain tuskaa, kärsimystä,\nkyyneleitä ja kuolemaa, kalpeita, nälkäisiä kasvoja ja sammuneita\nsilmiä, joiden kerrallisen kirkkauden murhe on himmentänyt. Missä on\nlupaus »kaiken uudelleen asettamisesta»?\n\nYstäväni, se lupaus on tässä esilläolevassa sanassa. Kerran koittaa\naika, jolloin kaikki kyynelet kuivataan. Jumala itse tekee sen ja — oi,\nkuinka hellällä kädellä hän sen tekee! Aivan kuin äiti, jonka luokse\nlapset tulevat itkien. He ovat riidelleet ja nyt on jokainen pikku\nsydän murhetta täynnä; ja he vielä syyttävät toisiaan. Mitä tekee äiti?\nHän nuhtelee heitä lempeästi ja kuivaa sitten vuorotellen itsekunkin\nsilmät.\n\nTämänkaltaisen ihanan kuvan luo päivän sana eteemme. Tulee aika,\njolloin kuolemaa ei enää ole; se on menettänyt peljättäväisyytensä.\nSilloin on sulanut viha ja katkeruus ihmissydämistä. Kokonaiset kansat\nkohtaavat toisensa veljinä. He ojentavat toisilleen kätensä ja sanovat:\n»Katso, tämä on meidän Jumalamme, jota me odotimme, ja hän pelastaa\nmeidät!» Kuinka mielellämme tahtoisimme olla mukana tuona päivänä!\n\nTällainen valoisa kuva sielussamme aloitamme nyt uuden kirkkovuoden.\nMeillä ei ole täällä Hoosianna-laulua niinkuin etelän edistyneissä ja\nväkirikkaissa seurakunnissa. Mutta minusta tuntuu siitä huolimatta,\nettä nyt on adventti. Sillä mehän voimme laulaa tuon laulun\nsydämissämme, kun astumme kirkosta ulos jumalanpalveluksen päätyttyä,\n— hyräillä sitä matkalla koteihimme, kulkiessamme kirkasta talvista\ntietä pitkin. Ja me voimme kuvitella, että puiden oksilla kimaltelevat\nlumihiutaleet ovat kyyneleitä, — kärsivän ihmiskunnan kyyneleitä, jotka\nJumala on kerran pyyhkivä pois. Amen.\n\n\n\n\nÄLÄ HEITÄ POIS USKALLUSTASI!\n\n2. Adventtisunnuntai. — Hepr. 10, 35—39.\n\n\nUskallus merkitsee tässä samaa kuin ujostelemattomuus, — siis\nominaisuutta, jonka tuntomerkkinä on se, että ihminen jokaisessa\ntilaisuudessa näyttää »oikeaa väriä». Siis jokseenkin samaa kuin\nteeskentelemättömyys.\n\nSe on tavallisesti ominaista nuoruudelle.\n\nNuorina ollaan teeskentelemättömiä, — ainakin suuremmassa määrässä kuin\nvanhempina, enemmän elämää kokeneina. Silloin ei tavallisesti olla\nherkkiä ilmaisemaan sisimpiä ajatuksia. On tultu varovaisiksi.\n\nSe voi kyllä käydä päinsä monella elämän alalla. Onhan maailmassa\ntoimialoja, joilla sisimpien ajatusten ja todellisten tarkoitusten\nsalaaminen luetaan elämän suurimpiin taitoihin kuuluvaksi. Sellainen on\nesim. valtiomiehen toimiala.\n\nMaailman valtioviisaus, jonka tarkoituksena on lujan otteen\npysyttäminen oman maan käsissä, rakentuu suurelta osaltaan sille\ntaidolle, kuinka kulloinkin osataan olla taitavia ja salaperäisiä.\nLuulen, että meidän Jumalallamme taivaassa on paljon näitä miehiä\nvastaan.\n\nToista on hengen elämän, Jumalan valtakunnan alalla. Siellä ei\nvaltioviisaus saa tulla kysymykseen. On aina näytettävä oikeaa väriä.\n\nTällä en suinkaan tarkoita sitä, että olisi aina oltava valmis\ntodistamaan niinkuin esim. Pelastusarmeijassa. Päinvastoin tuollainen\npakollinen todistaminen voi hyvin usein tukahduttaa oikean uskonelämän.\nSe on olevinaan uskallusta, ujostelemattomuutta, mutta pakon orjallinen\nies muuttaakin sen teeskentelyksi, uskalluksen vastakohdaksi.\n\nEi, minä tarkoitan, että olisit aina rehellinen ja suora. Silloinkin,\nkun olet joutunut epäilyksiin. Se on sittenkin parempaa uskallusta kuin\nvastakkaisen käsityksen antaminen itsestäsi.\n\nMutta — sinä sanot — tämähän ei oikeastaan kuulu minulle. Minähän olen\ntavallaan luopio kirkollisessa merkityksessä. Minähän en voi uskoa\nniinkuin muut. Olen luopunut noilta uskon suurilta valtateiltä, joita\njoukot kulkevat. Löysin oman polkuni ja luulin sen johtavan perille.\nMutta — huomaankin eksyneeni suureen, pimeään metsään, ja polku on\nhäipynyt olemattomiin.\n\nMitä sanoisin sinulle?\n\nSanoisinko: käänny takaisin, palaa tutuille, entisille poluille, joita\nlapsena vaelsit?\n\nEn, sillä tiedän, ettet kuitenkaan voisi sitä tehdä.\n\nMitä siis sanoisin?\n\nSanon: älä heitä pois uskallustasi! Pyri vain eteenpäin! Seuraa\nvakaumustasi, jonka olet suurten taistelujen kautta saavuttanut. Älä\nrupea tuskailemaan uskonkappalten kanssa. Jos olet ne kerran heittänyt,\nniin anna niiden olla. Sillä sydämessäsihän asuu kuitenkin voimakas\ntotuuden löytämishalu. Älä heitä pois uskallustasi, jonka palkka on\nsuuri!\n\nLuuletko, ettei Jumala taivaastaan seuraa sinun kulkuasi? Oi, sinun\nmatkaasi hän juuri seuraakin. Hän on itse istuttanut poveesi tuon\nkipinän, tuon halun tinkimättömään tutkimiseen ja arvosteluun. Sinä\nolet uskollinen itsellesi juuri tuota halua seuratessasi.\n\nSanot: onhan minulla jo joku pieni sirunen, joku kallis kultajyvänen.\nOlen saanut sen ihanan, vapisuttavan vakaumuksen, että Jeesus Kristus\non ihminen. En tahdo kieltää hänen jumaluuttaan, mutta en käsitä\nsitä vielä. Mutta — ihminen, se ajatus lämmittää ja rohkaisee minua\nsanomattomasti.\n\nNiin — älä heitä pois uskallustasi. Pidä kultajyväsi. Sinulla on jo\nVapahtaja, joka kuljettaa sinua eteenpäin.\n\nKatso: urhoollisimmat sotilaat palaavat taistelusta haavojen\npeittäminä. He eivät säästäneet itseään. He eivät halunneet vetäytyä\npois. Heidän olisi ollut toisinaan helppo suojata itseään ja siten\nvälttyä iskuilta. Mutta — heidän intonsa, paras osa heissä, vaati\nryntäämään eteenpäin.\n\nLuuletko, ettei Jumala pysty arvostelemaan sinua oikein, sinä\nepäilysten haavoittama sielu? Kerran kun pääset perille — ja sinä\npääset! — hän osoittaa sinua enkeleilleen ja sanoo: »Katsokaapa tätä\ntaivaltajaa. Hän valitsi sangen vaikean tien. Hän lähti kulkemaan sen\nsuuren korven läpi, jonka nimi on Yksinäisyys. Hänellä ei ollut toveria\nmatkalla. Hän uupui ja lankesi monta kertaa, hän repi vaatteensa\npiikkipensastoissa, mutta perille hän on kuitenkin päässyt. Hoitakaa\nhänen haavansa ja antakaa hänelle uudet, ehyet vaatteet.»\n\nNiin — älä heitä pois uskallustasi. Kulje eteenpäin. Sinähän et tahdo\nkuulua niihin, jotka »vetäytyvät pois». Sinä pyrit päämäärään. Tietysti\nsinun olisi paljon mukavampi astua uskonnollisen tavanmukaisuuden\nteitä. Siellä olisi sinulla paljon tovereita ja saisit olla rauhassa.\nEi kukaan tuomitseisi eikä arvostelisi sinua. Nyt jokainen osoittaa\nsinua sormellaan ja sanoo: »Katsokaa hullua miestä, joka lähti metsään,\nvaikka edessä oli selvä maantie.»\n\nNiin — siellä olisi turvallista ja paljon matkakumppaneja, noita\npyhiinvaeltajien joukkokaravaaneja, jotka oppaittensa johdolla\nmatkaavat majapaikasta toiseen, uskotellen, että heidän tiensä on\nainoa, joka vie Pyhään maahan.\n\nEi — kulje sinä vain yksinäsi. Perille sinäkin pääset. Saat kerran\nhämmästyksellä todeta, että sinuun sovellutetaan tekstimme loppusanat:\n»... vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi». Amen.\n\n\n\n\nTODELLINEN SUURUUS.\n\n3. Adventtisunnuntai. — Matt. 11, 11—19.\n\n\nOlette kuulleet puhuttavan suurmiehistä. Tiedätte ehkä jonkun nimenkin.\nSuurmiehillä tarkoitetaan sellaisia miehiä, jotka ovat saaneet aikaan\njotakin suurta joko henkisen tahi aineellisen elämän alalla, —\nsellaista, mikä tulee koko kansan hyväksi.\n\nJumalan valtakunnallakin on omat suurmiehensä. Päivän evankeliumi\nesittää meille yhden heistä: — Johannes Kastajan. Hänestä antaa toinen,\nhäntä vielä suurempi, todistuksen: »Hän on vaimoista syntyneiden\njoukossa suurin.»\n\nSuuruutta mitataan vain tässä näkyväisessä maailmassa toisin kuin\nJumalan valtakunnassa. Siellä tulee yksinomaan kysymykseen henkinen\nsuuruus. Tämä saavutetaan hengen yhteyden kautta kaikkein suurimman,\nJeesuksen Kristuksen, kanssa. Sen vuoksi kehoittaa apostolikin:\n»Jokaisella olkoon se ajatus, mikä Jeesuksella Kristuksella oli.»\n\nTämä henkinen suuruus on usein samaa kuin nöyryys ja vaatimattomuus.\nPienin taivaan valtakunnassa on suurempi Johannes Kastajaakin.\n\nMaallinen suuruus saavutetaan esimerkiksi suurten tietojen kautta.\nSanotaanhan, että tieto on valtaa. Niiden avulla avaantuvat hyvin\nmonessa tapauksessa yhteiskunnalliset valta-asemat, päästään ylhäisten\nja mahtavien suosioon. Sekin voi olla tavoiteltava päämäärä. Mutta\nsuurempaa kuin tämä, on se kuninkaallinen elämä, jonka avulla voitetaan\ntämä maailma ja sen ruhtinas. Tämä suuruus on lähtöisin Jumalasta.\n»Sillä kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on\nse voitto, joka on voittanut maailman, meidän uskomme.» (1. Joh. 5, 4.)\n\nMonet ihmiset saattavat olla suuria tässä maailmassa, mutta maailma on\nvoittanut heidät. He ovat heikkoja suuruudestaan huolimatta.\n\nJohannes Kastaja oli kohonnut ihmisten yläpuolelle. Hän ei ollut\nriippuvainen ulkonaisista tavoista eikä siitä, mitä ihmiset pitivät\ntärkeänä. Näkyväinen oli menettänyt merkityksensä häneen nähden. Sen\nvuoksi hän esim. esiintyi perin vaatimattomasti puettuna. Hän ei\nkuulunut »hienoihin vaatteisiin puettuihin». Siinä oli yksi piirre\nhänen suuruudestaan.\n\nToinen oli siinä, ettei hän halunnut riistää itselleen kunniaa, joka\nei hänelle kuulunut, vaikka hän aivan hyvin olisi voinut sen tehdä.\nHänen julkinen esiintymisensä oli tehnyt siksi voimallisen vaikutuksen,\nettei kukaan olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi julistanutkin itsensä\nKristukseksi. Mutta sitä hän ei tehnyt, sillä hän oli nöyrä. »Hänen\ntulee kasvaa, minun tulee vähetä», sanoi hän, puheen johtuessa näihin\nasioihin.\n\nKolmas piirre, jonka voimme helposti havaita, ja joka tekee hänestä\nsuurmiehen Jumalan valtakunnassa, on se, ettei hän peljännyt ihmisiä.\nHän uskalsi mennä nuhtelemaan Herodesta tämän synnistä. Missä meillä on\nnykyisin sellaisia miehiä?\n\nMutta — tämä suuruus, joka Jumalan edessä kelpaa, on vaikeuksia\ntuottava ominaisuus. Sen omistaja saa olla aina valmis kärsimyksiin.\nSen todistaa meille Johannes Kastajan elämä.\n\nHän oli juutalaisten mielestä liian ankara, kovin ahdasmielinen. Hänen\nherransa, Vapahtaja, oli taas liian lempeä, liiaksi vapaamielinen.\n\nSamoin on asianlaita vielä tänäkin päivänä. Kristitty on ympäristönsä\nmielestä joko liian maailmallinen tahi liian vapaa. Käyttäytyipä hän\nmiten tahansa, hän ei koskaan kelpaa. Hän saa olla aina valmis ottamaan\nvastaan moitteita ja tuomiota.\n\nMutta — jos hän — niinkuin Johannes Kastaja — on kokonaan antautunut\nJumalan valtakunnalle, hän ei välitä maailman tuomiosta. Häntä\nkannustaa vain yksi ainoa suuri intohimo, jos niin tahtoisimme sanoa:\nhalu voittaa Jumalan valtakunta kokonaan. Hän tahtoo olla väkevä, joka\n»repii» sen itselleen.\n\nKuulutko, kuulijani, noihin väkeviin, noihin sankarisieluihin, jotka\npanevat kaikki alttiiksi päämääränsä saavuttamiseksi? Apostoli\nPaavali kuului niihin. Hän sanoo muutamassa lähetyskirjeessään: »En\ntahdo mistään muusta tietää kuin Jeesuksesta Kristuksesta, siitä\nristiinnaulitusta». Hän oli »väkevä»; hän »repi» Jumalan valtakunnan\nitselleen.\n\nSamanlaisen väkevän esittää Vapahtaja meille vertauksessa kauppiaasta,\njoka etsii kalliita helmiä. Kun hän löytää yhden sellaisen, hän menee\npois, myy kaikki, mitä hänellä on, ja ostaa sen helmen.\n\nJos maalliseen suuruuteen pyrkiminen tuottaa pyrkijälleen kieltäymyksiä\nja taisteluita, niin ennen kaikkea pyrkiminen suureksi Jumalan edessä.\nSiinä jos missä on kilvoitus tarpeen. Ja se kilvoitus on tavallisesti\nniin tulista, niin vaivaa kysyvää, ettei siinä ole aikaa tuudittautua\nsuuruuden unelmiin. Se, joka on suuri Jumalan edessä, tietää sen itse\nkaikkein viimeksi.\n\nEhkä sanot nyt: Mitä sitten kannattaa taistella sellaisen suuruuden\npuolesta? Eikö ole paljon järkevämpää koettaa saavuttaa hyvä\nyhteiskunnallinen asema kuin jättäytyä kärsimyksille ja pettymyksille\nalttiiksi? Jos Jumalan valtakunnan valloittaminen on niin kovan takana,\nsaa se minun puolestani jäädä. Hyvä on. Se on ainakin järkevää puhetta\nja moni kuuntelee sitä mielellään. Mutta se, joka niin ajattelee, et\nole sinä; se ei ole sinun sielusi ääni. Ja sinun sielusi ja henkesi\nkaipaa Jumalan valtakuntaa ja sitä taistelua, jolla se on voitettava.\nSenvuoksi et sinä voi jäädä toimettomaksi sivultakatsojaksi, vaan sinä\nlähdet mukaan siihen taisteluun, joka on pyhin ja jaloin kaikista\ntaisteluista, — taisteluun, jossa ratkaistaan sinun sielusi pelastus.\nSillä sinähän tahdot olla väkevä, joka tempaat itsellesi parhaimman\nvoittosaaliin — Jumalan valtakunnan. Amen.\n\n\n\n\nNÖYRIEN LUO TULEE KRISTUS.\n\n4. Adventtisunnuntai. — Joh. 1, 19—28.\n\n\nNöyrien luo tulee Vapahtaja — siitä puhuu päivän teksti. Nöyrät saavat\nhänet nähdä ja omistaa, »Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän\nantaa armon.»\n\nPäivän evankeliumi puhuu miehestä, joka todella oli nöyrä: — Johannes\nKastaja. Hänellä oli loistavat lahjat, tällä tulisieluisella,\nhehkuvalla miehellä. Kun hän puhui, oli kuulijoiden pakko kuunnella.\n\nMutta niin vaatimaton. Metsä, tuoksuva metsä oli hänen asuntonsa,\nsammalmätäs hänen päänsä alanen. Kun hän aamulla heräsi, kimaltelivat\nkastehelmet hänen mustassa tukassaan. Kameelinkarvainen vaippa yllään\nja vyöllänsä nahkainen vyö hän astui joen rannalle auringon paisteeseen\nja saarnasi. Hän saarnasi siitä, mistä koko luontokin hänen ympärillään\npuhui, — tuo auringon valossa kylpevä, rehevä luonto: — Jumalan\nvaltakunta on lähestynyt!\n\nKuulijoita virtasi hänen luokseen. Niitä tuli kaupungista ja\nmaakylistä, — monenmoisia ihmisiä, joilla kullakin oli omat\nharrastuksensa, omat surunsa ja omat ilonsa. Johannes Kastaja puhui\nheille kaikille ja hänen puheensa teki valtavan vaikutuksen.\n\n»Hän on Kristus!» Niin kuului kuulijoiden arvostelu. »Hän on varmasti\njoku profeetoista.» Luuletteko, ettei Johannes kuullut noita kuiskeita,\nnähnyt kuulijainsa kasvoista, minä häntä pidettiin?\n\nKyllä — kyllä hän sen huomasi. Ja varmasti kiusaaja kuiskasi hänen\nkorvaansa: »Omista tuo arvo, niin tulevaisuutesi on taattu. Kansa\nkantaa sinut käsillään pyhään kaupunkiin ja sinusta tulee kuuluisa\nmies!»\n\nMutta — Johannes Kastaja voitti kiusauksen. Ei hän halunnut omistaa\nitselleen Kristuksen arvoa eikä profeetoiden mahtiasemaa. »Minä olen\nhuutavan ääni korvessa», hän sanoi vain.\n\nYksi vain oli suuri hänen mielestään: Jeesus Kristus. Hänestä tahtoi\nJohannes todistaa, kääntää ihmisten ajatukset pois itsestään ja\nkiinnittää ne Kristukseen. Tämän miehen rinnalla hän tunsi itsensä\npieneksi, niin vähäpätöiseksi, ettei katsonut olevansa ansiollinen edes\nhänen kengännauhojansa päästämään.\n\n»Teidän keskellänne seisoo mies, jota ette tunne.» Niin hän saarnasi.\nHän tahtoi tehdä tämän tuntemattoman tunnetuksi. Mutta nuo ylpeät\nfariseukset eivät nähneet Kristusta. He näkivät vain köyhän puusepän\npojan, vaatimattoman kansanmiehen, mutta Messiasta he eivät hänessä\ntunteneet. Tämä oli heidän mielestään toisenlainen: — hän esiintyisi\nloistavan seurueen kanssa ja hänen ensimmäinen päämääränsä olisi\nroomalaisten karkoitus, noiden sortajien, jotka pitivät hallussaan\nAabrahamin, Iisakin ja Jaakobin maata. Sellaisen Messiaan he kyllä\nolisivat tunteneet ja vastaanottaneet.\n\nMutta Johannes Kastaja näki hänet. Hänen henkensä silmä oli tunkeutunut\nNatsaretin miehen halvan ulkoasun läpi havaitsemaan enemmän, kuin mihin\nmuut pystyivät. Hän näki Messiaan ja kuninkaan, sen vuoksi, että hän\nitse oli nöyrä.\n\nNiin on vieläkin. Näin joulun lähestyessä vaeltaa Vapahtaja jälleen\nihmisten keskellä, mutta kuka tuntee hänet. Ehkä joku, jolla on hengen\nterävä silmä. Hän kulkee kylän tiellä ja vaeltaa kaupungin katuja.\nMutta suurimpaan osaan ihmiskuntaa sopii sana: »Teidän keskellänne\nseisoo mies, jota ette tunne.»\n\nMistä tämä johtuu? Siitä, että on niin harvassa nöyriä ihmisiä.\nJokainen tahtoo olla jotakin, tulla ensimmäiseksi. Ja se, joka pyrkii\nensimmäiseksi, ei näe viimeisiä. Ja niiden joukossa vaeltaa Vapahtaja.\n\nJohannes Kastaja oli nöyrä. Siinä oli hänen voimansa. Sen vuoksi hän\nsaattoi niin selvästi osoittaa Jeesusta Kristusta ja nähdä hänen\nsuuruutensa.\n\nMitä on nöyryys? Onko se omien puutteellisuuksien jokapäiväistä\nruikuttamista? Sitähän kyllä usein kuulee. Siitä päättäen olisi nöyriä\nihmisiä enemmän kuin ylpeitä.\n\nEi, nöyryys ei ole ruikuttamista. Se on päinvastoin omien lahjojen\nja oman elämäntehtävän täyttä tuntemusta ja iloa tämän tuntemisen\njohdosta. Mutta sellaista iloa ja tuntemista, joka johtuu siitä, että\nJumala on kaiken Herra. Tällaiseen nöyryyteen liittyy aina erikoinen\nvoiman tunto. Sitä tarkoittaa Paavalikin sanoessaan: »Kun minä heikko\nolen, niin minä väkeväkin olen».\n\nJos ihmiset omistaisivat tällaisen nöyryyden, he voisivat enemmän\niloita Vapahtajan tulosta. He iloitsisivat siitä samalla tavoin\nkuin oppilas, joka on ensi kertaa omin päinsä ratkaissut vaikean\nlaskutehtävän ja nyt odottaa, että opettaja tulisi sitä katsomaan ja\nantamaan hyväksymisensä. Sellaisen oppilaan ilossa on suuri annos\nnöyryyttä, koska hän tietää, että taito on opettajan antama.\n\nNiin — laskutehtävä. Mikä se on näin joulun edellä?\n\nSe on sisäisen ihmisen saattaminen sopusointuiseen, lapsenomaiseen\nmielialaan kaikista suruista ja murheista huolimatta, — mielialaan,\njossa soi tämä sävel: — on ihanaa olla ihminen, kärsivä, taisteleva\nihminen, koska sellaisille ennenkaikkea kuuluu lohdutus ja lepo näin\njoulun edellä ja joulun aikana. Amen.\n\n\n\n\nMIKÄ MERKITYS ON JOULULLA MEILLE?\n\nJoulupäivä. — Matt. 1, 18—25.\n\n\nJos olisin lapsi, olisi joululla merkitystä minulle, sanoo moni\nnykyajan ihminen. Voisin kuvitella, kuinka enkelit hiiviskelevät\npimeässä ja kurkistelevat tuvan ikkunoista sisään, ja että iltatähti on\njuuri se sama tähti, joka johti Itämaan tietäjät Vapahtajan seimelle.\nTaikka seisoessani ulkona pimeällä pihalla saattaisin kuvitella, että\ntuvassa takan ääressä istuu Neitsyt Maria Jeesus-lapsi sylissään.\nKuinka jännittävältä minusta silloin tuntuisikaan avata tuvan ovi!\n\nMutta meille aikuisille — mitä merkitystä on joululla meille?\n\nAnnapas, kun kerron sinulle. Toivon saavani sinut vakuutetuksi.\n\nSanon, että jouluenkelillä on sinulle jotakin puhumista. Tietysti et\nusko mihinkään jouluenkeliin. Se kuuluu lasten maailmaan ja lapsille\nmyönnät mielelläsi oikeuden siihen.\n\nMutta — kuvitelkaamme, että sellainen olisi olemassa. Mitä sanottavaa\nsillä silloin olisi meille — aikuisille?\n\nJouluenkeli kertoisi meille tarinan pienestä pojasta tahi tytöstä, joka\nkerran eli lapsuutensa onnellisia päiviä. Hän kuvailisi tuon lapsen\nniin elävästi, niin ilmehikkäästi, että tuntisimme kuvassa itsemme.\n\nSinä ehkä kohautat olkapäitäsi ja sanot: »Niin ... se oli siihen\naikaan.»\n\nMutta jouluenkeli ei antaisi tuon häiritä itseään, vaan jatkaisi. Hän\nkertoisi meille ajasta sen jälkeen, — ajasta, jolloin jo olimme suuria,\naikaihmisiä. Ja hän näyttäisi, kuinka nuori mies tai nuori nainen\njoutui vieraalle maalle ja tuhlasi siellä omaisuutensa, eläen irstaasti.\n\nJa jälleen hän puhuisi niin elävästi, niin ilmehikkäästi, että\ntuntisimme kuvassa itsemme.\n\nMe ehkä kohauttaisimme uudelleen olkapäitämme ja sanoisimme: »Niin...\nentä sitten?»\n\nSilloin jouluenkeli kääntäisi meihin suuret, kirkkaat silmänsä,\nkatsoisi meitä vakavasti, mutta samalla lempeästi ja kysyisi: »Eikö\nmielesi tee puhtauteen, kirkkauteen ja vapauteen t.s. Jumalan ihanaan\nvaltakuntaan? Sillä puhtaus, kirkkaus ja vapaus on samaa kuin Jumalan\nvaltakunta». Ja sen jälkeen hän jättäisi meidät, sanoen: »Nyt menen\ntuonne ylös... taivaaseen. Sillä sielläkin vietetään joulua nyt ja\njoulukynttilät sytytetään sielläkin.»\n\nEikö totta — jouluenkeli on oikeassa siinä, että maailma kulkee\nkadoksissa ja sen mukana niin monta ihmistä, sinäkin ehkä niiden\njoukossa. Sinä tunnet sen, ehkä myönnätkin sen. Sanot: »Niin... se on\ntotta. Toivoisin monen asian olevan toisin, mutta minkä sille enää voi.»\n\nSanon sinulle: Kristus, Vapahtaja on syntynyt. Ja tahdon näyttää, mitä\nse sana on saanut ja yhä! vieläkin saa aikaan.\n\nEnnen vallitsi maailmassa pakanuus ja pimeys Kreikan ja Rooman\nvaltakunnat olivat suuresta sivistyksestään huolimatta sentään sangen\nturmeltuneita — ainakin loppuaikoinaan. Ihmiset kaipasivat jotakin,\njoka olisi rauhoittanut heidän sydäntään. Ja sitten tuli Kristus.\nHänessä löysivät tuon ajan ihmiset jumalansa.\n\nEntä vielä nytkin. En puhu nykyisten sivistysmaiden suuresta\navuttomuudesta. Myönnän, että nykyaikainen sivistys voi tyydyttää\nsangen monia ihmissydämen tarpeita. Mutta synnistä se ei voi puhdistaa.\nAjattelen lähinnä nykyajan pakanamaita, esim. Etelämeren saaria.\nTiedämme, että monilla niistä on vieläkin tapana ihmissyönti. Mutta\nmiten käy, kun Jeesus Kristus tulee tunnetuksi? Tuollaiset tavat\nhäviävät eikä meillä lie syytä valittaa.\n\nEntä Vapahtajan aikaan? Silloin ei vielä käsitetty esim. sairasten\nhoitoa, ei ainakaan sillä tavalla kuin nykyään. Oltiin päinvastoin\nmonessa suhteessa sangen julmia. Esim. spitaalisten piti asua kylien\nulkopuolella maakuopissa. Nyt on toisin. Nyt hoidetaan sairaat\nerityisissä laitoksissa, spitaalitautisetkin. Mene sairaaloihin,\nkunnalliskoteihin, vanhojen koteihin ja niissä selvenee sinulle joulun\nmerkitys. Saat nähdä kalpeiden kasvojen hymyilevän, sammuneisiin\nsilmiin syttyvän uuden loisteen. Sen saa joulukuusi aikaan, — tuo\nvertauskuva valosta, joka Vapahtajan kautta on levinnyt yli maailman.\nMikä voima on nuo laitokset pystyttänyt? Järkikö? Ei, se on rakkaus,\nkristillinen lähimmäisen rakkaus, josta joulun lapsi, Jeesus Kristus,\naikamiehenä puhui ihmisille.\n\nSanot ehkä, että maailmassa on kuitenkin niin niin paljon kurjuutta,\npaheita ja rikoksia. Se on totta, maailma ei ole mikään paratiisi.\nMutta jouluna hiipii jouluenkeli joka paikkaan, vankilan komeroihin ja\nkurjien majoihin. Joulutunnelmaa on sentään jonkun verran kaikkialla.\nJa se on merkki siitä, että taivaan pyhät vieraat ovat hetkeksi\nlaskeutuneet maan päälle.\n\nMaailmaan on tullut uusi voima Jeesuksen Kristuksen kautta. Se on\ntosiasia, jota ei voida kieltää. Ja tämä voima pystyy myös sinuun,\nkuulijani.\n\nSen alkulähde on siinä, että tuo mies, joka syntyi jouluna, meni\nvapaaehtoisesti kuolemaan sinun tähtesi. Sinua se ehkä ei liikuta.\nSitä paitsi on siitä jo kulunut niin mahdottoman pitkä aika. Mutta —\najattelepas, että talosi syttyisi palamaan ja jokin tuntematon mies\npelastaisi lapsesi. Etkö rakastaisi tuota miestä? Luulenpa, että\nottaisit häntä kaulasta välittämättä siitä, että olisi paljon ihmisiä\nympärilläsi. Mitä merkitsevät sopivaisuussäännöt silloin, kun on\nkysymyksessä ihmishenki.\n\nOi, kuinka valoisa olisikaan tämä joulu sinulle, jos rakastaisit tuota\nmiestä, jonka synnyinhetkellä enkelit lauloivat kunniaa Jumalalle\nkorkeudessa!\n\nMe, tämän kaukaisen lapinseurakunnan jäsenet, olemme nyt kokoontuneet\njoulukirkkoon. Minä myönnän, että monessa pitäjässä on kirkko paljon\nkauniimpi, paljon valoisampi, ja että jouluvirsi kaikuu voimakkaammin.\nMutta — siitä huolimatta — etkö luule, että Vapahtaja on täällä, tässä\nvaatimattomassa temppelissä? Minusta ainakin tuntuu siltä enkä luule\nolevani niinkään väärässä.\n\nSillä katsopas: siellä, missä sydän avaantuu hänelle, siellä hän on\nsiunaamassa: »Rauha olkoon sinulle, rauha, joulurauha!»\n\nSen vuoksi, ystäväni, heitä surusi, unohda murheesi, älä muistele\nelämäsi kovaa taistelua, sillä Vapahtaja Jeesus Kristus lohduttaa ja\nsiunaa sinut. Amen.\n\n\n\n\nUHRAUTUVAISUUS.\n\nTapaninpäivä. — 2. Kor. 4, 10—18.\n\n\nEilen käsittelimme kysymystä: »Mitä merkitystä on joululla meille?»\nEn tiedä, mahdoitko huomata erästä ajatusta, joka kyllä sisältyi\neilispäivän saarnaan, mutta joka ehkä ei tullut kyllin selvästi\nlausutuksi. Se oli uhrautuvaisuus.\n\nEhkä sentään käsitit, että Vapahtaja on uhrannut itsensä, ja että nuo\nmonet kristilliset laitokset, joissa nytkin joulua vietetään, ovat\nnäkyviä todistuksia uhrautuvaisuudesta.\n\nTämän päivän epistolassa meille puhuu mies, joka myös omalta osaltaan\ntunsi uhrautuvaisuuden. Se on apostoli Paavali. Ei niin, että hän olisi\nylpeillyt sillä, vaan että hän toteaa sen rauhallisesti — mielisin\nsanoa: peloittavan rauhallisesti.\n\n»Me kuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme.»\n\nTuntuu, kuin huokuisi näistä sanoista kuoleman kylmyys. Se on kuitenkin\nerehdys: ne ilmaisevat pikemmin maailman myrskyissä vaeltaneen miehen\ntyyntä alistuvaisuutta, — mutta sellaista alistuvaisuutta, joka ei ole\ntaistelun menettäneen miehen herpautumista, voimien puutetta, — vaan\nalistuvaisuutta, josta hän juuri ammentaa voimansa kuin matkamies, joka\nmelkein näkymättömänä pulppuavasta metsälähteestä sammuttaa janonsa.\n\nSellainen alistuvaisuus saavutetaan pitkien taistelujen jälkeen,\njolloin ihminen kokoaa voimansa, tietäen, että juuri alistuvaisuus\nkuuluu hänen elämänsä kutsumukseen. Sellaiseen kutsumukseen sisältyy\naina määrätyn elämäntarkoituksen toteuttaminen ja ihminen toteuttaa sen\nsitä riemullisemmalla mielellä, kuta ylevämpi tuo elämäntarkoitus on.\n\nApostoli Paavalille oli hänen elämänsä tarkoitus selvinnyt todella\njaloksi ja yleväksi. Hän lausuu sen esilläolevassa tekstissä useampaan\nkertaan hiukan eri sanoilla: »Jotta Jeesuksen elämäkin tulisi meidän\nruumiissamme näkyviin», ja: »Niinpä siis kuolema tekee työtään meissä,\nmutta elämä teissä.» Tällaiselle miehelle sopii meidän omistaa hetkinen\nhuomiota.\n\nPaavalilla olisi ollut kaikki edellytykset saavuttaa tässä maailmassa\nhuomattava yhteiskunnallinen asema, — asema, johon olisi kuulunut\najallinen hyvinvointi ja arvonanto vallassa-olijain taholta. Hän\noli kunnianarvoisaa sukua, hänellä oli roomalainen kansalaisoikeus;\nsitäpaitsi hän oli oppinut mies. Hän omisti aikansa korkeimman\nsivistyksen, tuntien hyvin kreikkalaisen kirjallisuuden, — vieläpä\nsellaisiakin kirjailijoita, jotka olivat outoja useimmille sen ajan\nsivistyneistä. Sen näemme niistä muutamista lainauksista, joita\ntapaamme hänen lähetyskirjeistään.\n\nSiis sanalla sanoen: hänestä olisi voinut tulla esim. etevä\nyliopistomies, nykyajan kieltä käyttääksemme.\n\nMutta hän hylkäsi tämän loistavan tulevaisuuden, muutamana päivänä\nDamaskon tiellä tutustuttuaan ylösnousseeseen Kristukseen. Hänestä tuli\nvain yksinkertainen teltantekijä, joka loma-aikansa käytti hullun opin\njulistamiseen.\n\nMinä ajattelen, että hän kyllä tiesi, mihin antautui. Kannattaa\ntosiaankin lukea Apostolien Tekoja ja Paavalin lähetyskirjeitä ja\nottaa selvää tämän apostolin vaivanalaisesta elämästä. Hän joutui\nmaamiestensä vainoamaksi. Joka paikassa nämä olivat ensimmäiset\nnousemaan häntä vastaan ja yllyttämään viranomaisia hänen kimppuunsa.\nSaattaa melkein ihailla — jos niin sanoisin — sitä johdonmukaisuutta,\nmillä nämä Idän suurissa kaupungeissa asuvat juutalaiset kävivät\napostolin kimppuun. Voi melkein kuvitella, kuinka Paavalin lähdettyä\njostakin paikasta sananviejä lähti hänen edellään juoksuttamaan tietoa\ntuon vihatun miehen saapumisesta: »Nyt Tarsolainen tulee! Olkaa\nvalmiit!»\n\nJa valmiita he olivat, nuo vannoutuneet vainolaiset. Missä he\nyllyttivät roskaväen väsyneen apostolin kimppuun, missä taas\ntoimittivat hänet muitta mutkitta lukkojen taakse, kuten esim.\nMakedonian Filipissä. Kerran apostoli heräsi Lystran kaupungin muurien\nulkopuolella puolikuoliaaksi kivitettynä. Murheelliset opetuslapset\nluulivat hänet jo kuolleeksi, mutta hän tulikin tajuihinsa ja kulki\nystäväinsä avulla takaisin kaupunkiin. Hänellä oli siellä jotakin\ntoimittamista... jokin köyhä leski lohduttamatta, jokin sokea tai rampa\npuhuttelematta. Totisesti... sellaisina hetkinä hän saattoi sanoa: »Me\nkuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme.» Katsokaa, kuinka\nhänen väsyneet kasvonsa kirkastuvat ja kuinka silmiin syttyy niiden\nentinen tuli, kun hän jatkaa: »... jotta Jeesuksen elämäkin tulisi\nmeidän ruumiissamme näkyviin.» Väistykää, ystäväni! Minä voin käydä\ntaas. Haavat eivät tuota minulle enää vähintäkään vaivaa. Väistykää,\nystäväni... älkää turhan vuoksi panko henkeänne alttiiksi! Minä kyllä\nlöydän sen syrjäkadun, jonka varrella tuo sokea harjantekijä asuu...\n\nIhmeellinen mies! Aina uupumaton, aina valmis työhön, aina voimaa ja\nuskoa täynnä. »Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen\nihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä\nuudistuu», hän sanoo vain.\n\nSellaiset miehet kantavat kirkkoa hartioillaan. He ovat hengen\njättiläisiä. Me emme arvostele heitä heidän ulkonaisen asemansa mukaan,\nniinkuin heidän oma aikansa luultavasti teki. Me arvostelemme heitä\nheidän henkensä suuruuden, heidän sankarillisen uhrautuvaisuutensa\nmukaan. Paavali, teltantekijä, on yksi ihmiskunnan suurmiehistä, ei\nkäsityöläisammattinsa, vaan perustavaa laatua olevan työnsä vuoksi\nkirkon hyväksi.\n\nHän kykenee siis meitä opettamaan. »Älä kiinnitä huomiotasi\nnäkyväisiin, vaan näkymättömiin. Katso... tämä meidän jokapäiväinen\ntyömme... tämä, josta saamme leipämme, on vain tätä elämää varten. Me\nkatsomme tämän yli tulevaisuuteen.. hengen maailmaan. Sillä näkyväiset\novat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia.» Amen.\n\n\n\n\nARKIELÄMÄSSÄ.\n\nJoulun jälk. sunnuntai. — Matt. 2, 19—23.\n\n\n»Ja hän asettui asumaan kaupunkiin, jonka nimi on Nasaret.» Tämän\nlauseen lukee helposti niin, ettei siihen sen suurempaa huomiota\nkiinnitä. Ja kuitenkin se sisältää tärkeän totuuden. Se nim. sanoo,\nettä arkielämälläkin on omat puolensa, joita ei suinkaan saa jättää\nhuomioonottamatta, vaikka on kysymys; iankaikkisesta.\n\nRaamattu ei kerro meille mitään pyhän perheen elämästä tuossa pienessä\ngalilealaisessa kaupungissa Mutta saatamme kuvitella siitä yhtä ja\ntoista.\n\nMinkälaista oli tuossa pienessä kodissa, keskellä hiljaista maaseutua?\n\nHe olivat vasta palanneet Egyptistä, Joosef ja Maria ynnä heidän\npieni poikansa. Aika vieraalla maalla oli kulunut Jumalan varjeluksen\nturvissa. Siinä suhteessa se oli ollut heille juhla-aikaa. Vaikkakin\nkoti-ikävä oli heitä vaivannut — sen saatamme arvata — oli tuo aika\nsittenkin muodostunut jonkinlaiseksi pyhien pidoksi, jota nyt oli\nseurannut arkielämä kotona, kotoisessa ympäristössä.\n\nTietysti Joosef ryhtyi säännölliseen työhönsä, puusepän ammattiin.\nHänen höylänsä olikin jo pitkän aikaa levännyt. Maria taas rupesi\njärjestämään kotia. Siitä olikin jo kauan, kun hän oli viimeksi\nhäärinyt kotoisen lieden ääressä. He puuhailivat siis kumpikin\ntahollaan ja olivat tyytyväisiä.\n\nMutta — yhdessä kohden oli heidän kotinsa muuttunut sen jälkeen kuin he\nviimeksi sen jättivät — noina suurina verollepanopäivinä. Se oli saanut\nalttarin — jos niin tahtoisimme sanoa. Se alttari oli heidän pienen\npoikansa kehto.\n\nOn aina jotakin pyhää siinä kodissa, missä on kehto ja kehdossa vasta\nsyntynyt lapsukainen. Tuntuu siltä, kuin olisivat enkelit vierailleet\ntalossa ja jättäneet yhden pienimmistään, poistuessaan takaisin\ntaivaallisiin asuntoihinsa.\n\nKehtoon Marian ja Joosefin huoneessa suuntautui päivän kuluessa useampi\ntutkiva ja hellä katse. Maria seuraili sitä lieden luota ja Joosef\nhöyläpenkkinsä äärestä. Olihan tuosta poikasesta ennustettu ihmeellisiä\nasioita. Hänestä oli tuleva kansansa Vapahtaja.\n\nNiin kuluivat päivät arkielämää elettäessä. Mutta arkielämään valoi\nhohdettaan kehto, jossa pyhä lapsukainen lepäsi.\n\nRakkaat kuulijani! Olemme juuri viettäneet joulua, Jeesuslapsen\nsyntymäjuhlaa. Meillä on ollut juhlapäiviä, jolloin ajatus on\nlennähtänyt tuohon kaukaiseen tapahtumaan. Joulukuusen ääressä\nistuessamme ja katsellessamme sen kynttiläin loistetta, olemme\nmuistelleet Betlehemin lapsukaista, joka syntyi valoksi maailmaan. Nyt\non taas tullut arkielämän aika, jokapäiväisten töiden ja toimien aika.\nMillä mielellä alamme sen?\n\nOnko joulusta, vastapäättyneistä juhlapäivistä, jäänyt kotiimme mitään\npyhää, vai onko juhla loppuessaan myös vienyt juhlatunnelman mukanaan?\nTunteet ja tunnelmathan ovat haihtuvia. Sellaisessa: mielenvireessä\nkuin missä olimme jouluaattona, emme luonnollisesti voi elää vuotta\nympäriinsä. Olemme ihmisiä. Mutta sittenkin toivoisin, että tämä joulu\nolisi jättänyt kotiisi, sydämeesi, jotakin, joka säilyisi siellä\nkeskellä arkielämän aherteluakin.\n\nTarkoitan pyhää lapsukaista, Jeesusta Kristusta. Onko hän jäänyt\njäljelle, vaikka joulu onkin mennyt?\n\nUseimmista kodeista poistuu joulu ja joulun lapsi joulukuusen mukana,\njoka juhlien jälkeen kannetaan ulos. Joulukuusen koristeet kääritään\ntalteen seuraavaa joulua odottamaan. Ja se tehdään tavallisesti\nkaihomielin.\n\nMistä johtuu tuo kaihomieli?\n\nUseimmissa tapauksissa siitä, että joulu, joka oli muodostanut suloisen\nlevähdyshetken keskellä elämän kuumeista kamppailua, on ohi. Vastassa\non arkielämä monine velvollisuuksineen, elämän harmaus. Mutta pääsyynä\nsiihen huokaukseen, joka joulukuusen koristeita kokoonkäärittäessä\nkohoaa rinnasta, on — tunnettiinpa se sitten tai ei — se, ettei\nelämällä ole mitään kiinteää pohjaa.\n\nLaita Jeesuslapselle olopaikka sydämessäsi. Silloin voit turvallisin\nmielin, ilman kaipausta, aloittaa arkielämän juhlien jälkeen.\n\n»Kuinka?» sanot sinä. »Tuo kaikki on kyllä kaunista, mitä tänään puhut\neikä minulla ole mitään itse asiaa vastaan. Mutta kuinka se tapahtuu?»\n\nEn minä osaa selittää, kuinka se tapahtuu. Tiedän vain, että se\ntapahtuu ja on tapahtunut monelle ennen minua. Tiedän vain, että\ntarvitaan vastaanottavaista mieltä, — samanlaista, jolla odotat rakkaan\nystävän tuloa. Eihän sitäkään osaa selittää, kuinka tuo ystävä valtaa\nsydämen. Tiedät vain, että kun hän tulee, on hyvä ja turvallinen olla.\n\nValmistu samalla mielellä vastaanottamaan Jeesusta Kristusta. Jos\nsinusta tuntuu, että hän uhkaa mennä pois joulun keralla, rukoile: »Jää\nluoksemme, Herra. Ilman Sinua on päivämme pitkä ja iltamme raskas. Jää\nluoksemme, Herra, sillä ilman Sinua tuntuu elämä, arkielämä, kovin\nharmaalta ja painostavalta.»\n\nSilloin tapahtuu se, jota on vaikea selittää: Jeesus Kristus jää.\n\nJoosefilla ja Marialla oli elämässä kiinteä pohja: heillä oli lapsi,\njohon kaikki heidän toiveensa kohdistuivat. Sinä sanot: »No niin...\nonhan meilläkin lapsemme. Miks'emme ottaisi rohkein mielin vastaan\narkipäiviä, kun työskentelemme heidän hyväkseen?»\n\nSe on kyllä totta.\n\nMutta — jos sydän, oma sydän, on tyhjä. Silloin on raskasta\ntyöskennellä, vaikka kysymyksessä olisivat omat lapsemmekin.\n\nMarian ja Joosefin elämä olisi muodostunut sanomattoman raskaaksi, jos\nheidän poikansa olisi saanut surmansa Betlehemin lastenmurhassa. Nyt\nhän oli pelastunut. Arkielämä ei tuntunut tukalalta. Päinvastoin he\nkumpikin tekivät työtä kaksinkertaisilla voimilla, kun heidän kodissaan\noli kehto ja siinä äskensyntynyt lapsukainen.\n\nNiin sinäkin pystyt työskentelemään kaksinkertaisilla voimilla, jos\nsydämeesi on jäänyt joulun lapsi, pyhä lapsukainen, Jeesus Kristus.\nAmen.\n\n\n\n\nVAPAHTAJA LUOTTAA MEIHIN.\n\nUudenvuodenpäivä. — Luukk. 13, 6—9.\n\n\n(Pidetty Helsingin Nikolainkirkossa 1/1 1926.)\n\nVuorokausi taaksepäin elimme vielä vanhassa vuodessa ja sangen\nerilaisin tuntein saattelimme sitä hautaan. Muutamista meistä oli\nraskasta ajatella, että tuo vuosi loppui. Siitä erosi kuin rakkaaksi\nkäyneestä ystävästä, joka muuttaa kauas pois. Toisista oli ehkä\nmieluista ajatella sen päättymistä, sillä olihan se tuonut heille vain\ntuskia, taisteluja ja kärsimyksiä.\n\nJoka tapauksessa oli jotakin surullista noissa vanhan vuoden viime\nminuuteissa: se oli ollut meille kovin tuttu.\n\nOn jotakin tavattoman vakavaa tällaisessa ajan käänteessä kuin esim.\nvanhan vuoden vaihtumisessa uuteen.\n\nKuin itsestään kääntyy katse silloin taaksepäin. Ajatus vaeltelee\nvuoden varrella kuljettuja polkuja, ja syvä huolestuneisuus valtaa\nmielen: toivoisi monen asian käyvän toisin nyt alkavana uutena vuotena.\n\nEn tiedä, onko se kuvittelua, mutta minusta tuntuu, kuin näin vuoden\nvaihteessa näkisin enemmän huolestuneita kasvoja kuin tavallisesti\nmuulloin. Mutta se on ainakin varma, että kauppahuoneissa tehdään nyt\ntilinpäätöstä ja siksi ovat liikemiehet huolestuneita. Voittoko vai\ntappio — se on hetken suuri kysymys.\n\nOn niin omituista, että päivän evankeliumi kehoittaa myös tilinpäätöstä\ntekemään, sisäistä tilinpäätöstä, — tarkastamaan sitä »varastosuojaa»,\njohon elämän varrella keräämme henkiset hedelmät: — sydäntämme.\n\nEvankeliumissa on kaksi kohtaa, joihin huomiomme erikoisesti kiintyy.\nNe ovat nämä: »Hän tuli etsimään hedelmää» ja: »Katso, kolmena vuonna».\n\nHän tuli etsimään hedelmää. Niin — hedelmää Jumala meiltä odottaa. Ja\nmikä se hedelmä on? Se ei ole yksinomaan uskoa eikä parannuksen tekoa —\nniinkuin sitä tavallisesti selitetään — vaan se on edistymistä kaikessa\nhyvässä.\n\nKuulen joidenkin sanovan: »Olen käynyt säännöllisesti kirkossa», »olen\nollut säännöllisesti lähetysompeluseurassa».\n\nHyvä on! Mutta — onko sydämesi tullut jalommaksi kuluneen vuoden\naikana? Oletko kyennyt menestyksellisemmin taistelemaan esim. kateutta\nja ahneutta vastaan, turhamaisuutta ja panetteluhalua vastaan —\nmainitakseni vain muutamia, henkisempiä syntejä.\n\nKatso, ystäväni: eivätkö hyvät päätöksesi makaa kuolleina kuin kukkaset\ntien varrella, — kukkaset, jotka lapset poimivat vainiolta ja sitten\nviskasivat menemään? Ja moni niistä oli kaunis, niinkuin sinun hyvä\npäätöksesikin, jota et jaksanut toteuttaa.\n\nKuinka on nyt? Evankeliumissa sanotaan: »Hän tuli etsimään hedelmää,\nmutta ei löytänyt». Emmeköhän tunne itseämme näistä sanoista?\n\nJa sitten: tutkinto käy ankarammaksi. »Katso, kolmena vuonna olen\nkäynyt etsimässä hedelmää tästä viikunapuusta, mutta en ole löytänyt.»\n\n»Kolmena vuonna» — eikö totta? Me muistamme edellisiä vuosia. Samalla\ntavoin on käynyt hyvien päätöstemme: ne jäivät toteuttamatta.\n\nOi, me näemme viinitarhan omistajan ankaran muodon. Hän tuntee\npuutarhanhoidon, sillä hän on taloudellinen mies; hän ei halua pitää\nhedelmättömiä puita tarhassaan.\n\nMutta sitten — tuo viinitarhuri. Hän on kasvanut puidensa parissa; hän\non seurustellut niiden kanssa. Hän muistaa erikoisesti tuon pienen\nviikunapuun. Itse hän sen istutti ja jalosti. Hän muistaa paikankin,\njosta hän sen löysi: muutaman vuoren rinteen, hiljaisessa laaksossa.\nJa puulla oli ollut kaikki jalostettavaksi kelpaavan puun tuntomerkit.\nHän oli kantanut sen olallaan ja toimittanut istutuksen kaikkien\nsääntöjen mukaan. Nyt oli kysymys hänen kunniastaan puutarhurina,\nhänen rakkaudestaan tähän yhteen puuhun, josta oli tullut hänen\n»murhelapsensa». Eikö se vielä voisi kantaa hedelmää?\n\nTotta kai.\n\n»Herra, anna sen vielä tämä vuosi olla.»\n\nMe olemme tämän ystävällisen, helläsydämisen puutarhurin puolella. Me\nyhdymme hänen pyyntöönsä. Hänen kaunis uskonsa ei saa joutua häpeään.\nViikunapuun _täytyy_ kantaa hedelmää.\n\nRakkaat ystävät! Mikä lohdullinen alku tälle uudelle vuodelle!\nTaivaallinen viinitarhuri Jeesus Kristus luottaa meihin. Olemme liian\nlähellä hänen sydäntään. Hän on liian paljon ajatellut meitä, Hän on\nsuuren vaivan nähnyt.\n\nEikö hän taistellut puolestamme muutamana kevätpäivänä Golgatan\nkukkulalla? Aurinko nousi silloinkin loistavana ja kauniina, mutta\nhänellä ei ollut aikaa ajatella sitä: hänen oli kuoltava.\n\nJa eikö hän luottanut meihin sanoessaan: »Isä, anna heille anteeksi,\nsillä he eivät tiedä, mitä he tekevät»?\n\nMekö antaisimme nyt, tänä uutena vuotena, hänen kauniin uskonsa meihin\njoutua häpeään? Ei, sitä emme tahdo!\n\nTiedätkö, kenestä nyt oikeastaan on kysymys?\n\nIhmislapsista ihanimmasta, jaloimmasta ja puhtaimmasta. Hän luottaa\nsinuun ja minuun.\n\nOlet kai kokenut, miltä tuntuu, kun hyvä, jalo ihminen luottaa sinuun?\nOlet ehkä kurja ja onneton omasta mielestäsi. Et tunne ansaitsevasi\nluottamusta. Joku on sanonut sinusta totuuden jossakin seurassa:\nsellainen ja sellainen sinä olet. Mutta tuo ystävä on puolustanut\nsinua. Hän on näyttänyt sinut toisessa valossa. Hän on selittänyt,\nmistä heikkoutesi johtuu. Hän on kääntänyt kaikki parhain päin.\n\nKuinka sinua rohkaisi tuo, kun sait siitä sattumalta kuulla. Sait\nuusia elämän voimia. Tunsit, että maailma oli muuttunut hyvän joukon\nkauniimmaksi entistään. Halusit yrittää uudelleen. Mutta — ennenkaikkea\niloitsit siitä, että maailmassa saattoi löytyä niin jalo ihminen kuin\ntuo sinun ystäväsi. Jo yhden sellaisen ihmisen vuoksi kannatti elää.\n\nJa entä sitten tämä, tämä Jeesus Kristus, joka rukoilee: »Anna sen\nvielä tämä vuosi olla.» Kuka on jalompi kuin hän, täydellisempi\nkuin hän? Hänellä on sinuun rakkauden oikeus sen yhden kevätpäivän\nperusteella Golgatan kukkulalla. Häneen toki voit luottaa, koska hän\nkerran luottaa sinuun.\n\nRakkaat ystävät! Me aloitamme nyt uutta vuotta. Emme voi enää mitään\nsille, että viime vuosi oli sellainen kuin se oli. Mutta nyt seisomme\nuudella avatulla portilla ja tie on suorana edessämme. Olkoon kulkumme\nsillä tiellä vakaisempaa kuin viime vuonna. Sisältyköön tuohon kulkuun\nlujempi luottamus taivaallisen Isän johtoon ja apuun!\n\nYksikään meistä ei tiedä, istummeko tässä kirkossa vuoden päästä, tahi\nylimalkaan missään kirkossa, t.s. olemmeko yleensä elossa. En tahdo\nsinua peloitella kuolemalla, mutta soisin vain, että turvallisemmalla\nmielellä lähtisit nyt jatkamaan taivaltasi kuin vuosi taaksepäin.\nNiin että jos ystävä- tai tuttavapiirissäsi sinusta tämän vuoden\nkuluessa sanottaisiin: »Hänkin on nyt kuollut», — sinusta olisi jäänyt\nsellainen muisto, että luotit elämään, ikuiseen elämään, — ja että olet\nvain siirtynyt sinne — toiselle rannalle, missä voit sydän riemua ja\nvapautuksen tunnetta täynnä tervehtiä — uutta vuotta. Amen.\n\n\n\n\nHÄVIÄMÄTÖN OMAISUUS.\n\nUudenvuodenpäivän jälk. sunnuntai. — Ps. 73, 23—28.\n\n\nTaivaassa — sikäli kuin pystymme sitä ajattelemaan — on kaikki\nsellaista, mikä miellyttää ja ihastuttaa meitä. Siellä on lukemattomia\nihanuuksia, joita ihmiskieli ei kykene edes kuvaamaan.\n\nJa maankin päällä on paljon kaunista ja näkemisen arvoista. Sen\nihanuuksia me paremmin pystymme käsittämään. Lyhyessä tuokiossa on\nmahdotonta luetella edes vähäistä osaa siitä, mistä ihmismieli voi\nmaan päällä iloita. Näiden asioiden luetteleminen täyttäisi kokonaisen\nkirjan, monta kirjaa. Ajatelkaamme esim. matkoja vieraissa maissa.\nOlet kai joskus tuntenut halua päästä matkustamaan. Olet ajatellut:\n»Ah, kun pääsisi kerrankin näkemään maailman merkillisyyksiä!» Niin\n— paljon tuollaisella matkalla varmasti näkisi. Jo yksin Euroopassa.\nAjatelkaamme esim. Italian taideaarteita, sen museoita, sen muita\nmerkkipaikkoja. Ajatelkaamme Roomaa, »ikuista kaupunkia», josta olemme\nkuulleet ja lukeneet. Mitä kaikkea olisikaan siellä nähtävää ja\nkuultavaa.\n\nJa kuitenkin sanoo psalmin veisaaja: »Kun sinä, Herra, vain omani olet,\nei minua mikään taivaassa eikä maan päällä miellytä.»\n\nJos hän sanoisi vain »maan päällä», ymmärtäisimme sen paremmin. Mutta —\ntaivaassa? Sitä on hiukan vaikea käsittää.\n\nMitä hän tarkoittaa?\n\nHän tarkoittaa sitä, ettei Jumalan omistamista voida verrata mihinkään\ntaivaassa eikä maan päällä. Jumala on kaikki eikä mikään muu ole mitään.\n\nEivät myöskään ajalliset kärsimykset.\n\nNyt tulemme tutulle maaperälle. Kärsimykset — niistähän sinäkin jotakin\ntiedät. Ne eivät ole sinulle mikään »tuntematon seutu». Sillä niitähän\ntarjoaa tämä elämä kyllin runsaasti jokaiselle ihmislapselle.\n\nTuossa on eräs, joka jo syntymässä on saanut arat hermot. Hänen\nelämänsä on kuin kävelemistä pienten pistävien piikkien päällä. Elämä\ntuntuu hänestä monesti vallan hirvittävältä. Aamulla herätessään\nhänellä on se tunne, että olisi tuhat kertaa onnellisempaa olla\nkuollut. Hän on kuin eräässä kreikkalaisessa sadussa esiintyvä mies,\njoka on kytketty kallioon ja jonka maksaa kotka nokkii. Sellaisilta\ntuntuvat joskus arkahermoisen ihmisen kärsimykset. On, kuin olisi sielu\nalastonna, alttiina kaikille elämän pistäville okaille. Totisesti:\nsellaisen ihmisen sydän on rikkirevitty ja raadeltu.\n\nKuka voi luetella kaikki ihmiskunnan vaivat! Tämä maailmahan tekee\ntoisinaan sen vaikutuksen, kuin olisi se suuri sairashuone, jossa\nihmiset vaikeroivat tuskissaan. Mitä kuolettavaa toivottomuutta\nmahtaakaan sisältyä esim. sellaisen ihmisen elämään, joka on\nvuosikymmeniksi kahlehdittu tautivuoteeseen. Sen tietää ainoastaan\nse, joka on sitä kokenut. Entä kaikki sodan ruhjomat ja raatelemat,\nnuo monilukuiset invaliidijoukot, jotka matavat suurkaupunkien katuja\nsotaa käyneissä maissa ja koettavat elättää itseään mikä milläkin.\nTuntuu siltä, kuin olisivat sielun kärsimykset sittenkin suuremmat kuin\nruumiin. Ja niin varmaan onkin.\n\nVoimme lyhyesti sanoa: kärsivien huokaukset täyttävät maailman kuin\nsumu syksyisen suon.\n\nNyt ehkä ymmärrämme paremmin, kuinka onnellinen on se ihminen, joka voi\npsalmin kirjoittajan lailla sanoa: »Vaikka vielä ruumiini ja sieluni\nvaipuisi, olet sinä, Jumala, kuitenkin aina sydämeni turva ja minun\nosani.»\n\nVoiko sellainen olla mahdollista? Eikö tämä ole vain runollista\nhaltioitumista, jonka vallassa kirjoittaja on unohtanut elämän kovan\ntodellisuuden?\n\nKyllä. Näiden sanojen kirjoittaja on varmasti ollut runoilija Jumalan\narmosta, mutta sittenkään hän ei ole liioitellut. Hän on vain\npukenut kauniiseen muotoon oman sydämensä kokemukset. Tämä on elävää\ntodellisuutta. Ja sellaista se on jokaiselle, joka kerrankin on oikein\nkokenut Jumalan läsnäoloa.\n\nMikä onni, että heikko ihmislapsi voi jo tässä maailmassa kokea jotakin\ntällaista, päästä omistamaan tällaisen häviämättömän omaisuuden!\nSilloinhan menettävät merkityksensä tämän elämän vaivat. Ne muuttuvat\nniin äärettömän pieniksi. Ne ovat kokonaan toisarvoisia. Totisesti: jos\ntämä on totta — ja monen ihmisen syvin kokemus todistaa, että tämä on\ntotta — niin silloinhan kannattaa taistella tämän omaisuuden puolesta,\nkannattaa enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa.\n\nSillä silloinhan voi joka aamu ja ilta sanoa sielulleen: »Sieluni,\nsinun onnesi on siinä, että Jumala on sinua läsnä.» Amen.\n\n\n\n\nTOIVO.\n\nLoppiainen. — Matt. 2, 1—2.\n\n\nOn jotakin sanomattoman viehättävää tuossa ajatuksessa, että tähti\njohti Itämaan tietäjiä Vapahtajan seimelle. Se puhuu mitä voimakkaimmin\nmielikuvituksellemme.\n\nKyllähän me — nykyajan ihmiset varsinkin — olisimme taipuvaisia\nkysymään, kuinka tuo on käsitettävä. Ja voisimmehan kai kysymykseemme\njonkinlaisen selityksen myös saada: taivaalle oli ilmestynyt uusi,\ntavallista loistavampi tähti tahi tähtikuvio, jonka tähtitieteeseen\nperehtyneet Itämaan viisaat olivat erityisesti panneet merkille.\nNykypäivien tähtitiedehän voi tuontapaisesta kertoa. Mutta — me emme\nvälitä näistä kysymyksistä emmekä niihin annettavista vastauksista.\nTiedämme, että kysymykset särkevät kuvittelun, ja tavallisesti sitä\nperusteellisemmin kuta terävämpiä ne ovat. Me tahdomme kerta kaikkiaan\nvain ajatella tähteä, joka johti Itämaan viisaat Betlehemin seimelle.\nOlkoonpa, että sellainen tähti on kerran loistanut taivaalla taikka —\nse ei asiaa muuta. Me näemme Betlehemin tähdessä vertauskuvan, jota\nemme mielellämme tahdo menettää, koska siinä tapauksessa elämämme —tämä\ntaisteluista rikas elämämme, olisi paljon köyhempi.\n\nSe tähti, joka meille loistaa keskellä tämän elämän taisteluja, on\ntoivo — toivo siitä, että kaikki kerran päättyy kauniisti ja me saamme\nlevätä Jumalan valtakunnan iätiviheriöitsevillä rannoilla.\n\nMutta — kysynee joku — eikö tällainen toivo ole samaa kuin\ntoivottomuus? Toisin sanoen, että meillä kristityillä on tässä\nmaailmassa niin tukala elää ja raskas työskennellä, että sen vuoksi\nantaudumme toivomaan korvausta haudan toiselta puolen? Ja epäilijä\nlisää: eikö ihminen siten heittäydy haaveen valtaan, joka tosin voi\nolla viehättävä, mutta kuitenkin yhtä pettävä kuin esim. tarina\njoulupukista? Sellainenhan ei enää sovi aikaihmisille.\n\nTiedän, että moni ajattelee näin. Minulla on ystäviä, joiden kanssa\nkuljen pitkät matkat yhdessä, kunnes tässä kohden tiemme erkanevat.\nHe eivät usko elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen, kun minä taas olen\nsiitä lujasti vakuutettu.\n\nMutta — vastatakseni äskeiseen kysymykseen — toivon tulevasta levosta\nei tarvitse merkitä toivottomuutta eikä siis sitä, että meillä\nkristityillä olisi tässä maailmassa ylen tukala ja raskas elämä.\nSitähän se on kyllä monta kertaa, mutta toivottomuudeksi se ei koskaan\nkäänny. Sitä on kyllä selitetty niin ja se on ehkä kaikkein tavallisin\nselitys. Mutta se ei pidä yhtä Jumalan sanan kanssa. Ei — se toivo,\njosta tänään puhumme, tekee meistä juuri ihmisiä, jotka iloisin mielin\njaksavat täyttää tehtävänsä keskellä tuskaa ja ahdistustakin.\n\nOnko siinä mitään omituista, että matkamies silloin tällöin pysähtyy\nlepäämään tien varrelle ja levätessään ajattelee matkansa päämäärää,\nkotitaloa, josta on ollut kauan poissa? Eikö päinvastoin ole aivan\nluonnollista, että hän ajattelee, miltä kaikki tulee näyttämään,\nkun hän pääsee perille... onko vanha pihakoivu vielä paikoillaan\nja kasvaako ruohopenkin reunalla tuvan ikkunan alla vielä lemmikki\nniinkuin hänen lapsuutensa aikana.\n\nEi siinä pitäisi olla mitään luonnotonta.\n\nSamoin ei siinäkään pitäisi olla mitään omituista, että kristitty\nsilloin tällöin vaipuu ajattelemaan taivaallista kotitaloa... sitä\nhetkeä, jolloin hän saa astua sen suuria portaita ylös... hetkeä,\njolloin Vapahtaja itse tulee häntä vastaan ja toivottaa hänet\ntervetulleeksi pitkän, vaivaloisen matkan jälkeen. Kristityllä\non silloin suunnilleen samanlainen mieli kuin miehellä, joka\nkolmenkymmenen vuoden perästä seisoo lapsuutensa kurkihirren alla ja\nsydän onnea tulvillaan katselee vanhaa äitiä, joka laittaa hänelle\nruokaa pöydälle, — hänelle, väsyneelle kulkijalle. Sillä hän kulki\njalan viimeisen penikulman, koska ei malttanut jäädä odottelemaan\nkyytihevosta. Niin suuri oli koti-ikävä.\n\nMinä en ainakaan pitäisi minään tunteellisuutena, jos tuo maailmalta\npalannut poika pyyhiskelisi silmiään istuessaan kotoisella penkillä\nniin monen pitkän vuoden jälkeen.\n\nTämänkaltainen on meidänkin toivomme. Mekin toivomme kerran pääsevämme\nvapaiksi kaikista tämän elämän rasituksista, kivuista ja murheista ja\nsaavamme astua taivaallisen kotitalon avaraan tupaan, Silloin ei meitä\nenää vaivaa mikään. Ja tämä toivo auttaa meitä ponnistelemaan täällä\nmahdollisimman sitkeästi.\n\nTiedän, etten kerro mitään satua julistaessani tällaista toivoa.\nTiedän, että puheeni vahvistaa todeksi jokaisen kristityn kokemus ja\nelämän varrella saavutettu vakaumus. »Niin on kuin sanot, pappi...\nmeidän elämäämme kannattaa toivo Jumalan valtakunnan ikuisesta\nkesästä. Emme me nuru emmekä napise täällä. Päinvastoin olemme iloisia\nja rohkeita kuin koululapset, jotka ponnistavat viimeiset voimansa\nläksyjensä ääressä tietäessään kesäloman pian koittavan...»\n\nEikö tällainen toivo ole jotakin oleellista... jotakin, joka kannattaa\ntulla liitetyksi elämäämme lisäpurje elomme haahteen... niin, tai\noikeammin pääpurje?\n\nTotta kai.\n\nJa mistä olemme tämän toivon saaneet?\n\nBetlehemin lapselta, joka aikamiehenä lausui: »Minun Isäni kodissa on\nmonta asuntoa. Jos ei niin olisi, sanoisin teille, että minä menen\nvalmistamaan teille sijaa.»\n\nSellainen on meidän toivomme, sellainen se tähti, jota me seuraamme. Se\nvilkuttaa meille yhtä ystävällisesti, yhtä kutsuvasti kuin iltatähti,\njoka tuikkii huoneemme ikkunaan. Me katselemme sitä, sen ihmeellistä\nväikettä, ja mielemme valtaa aavistus jostakin oikein suuresta ja\nihanasta... kirkkauden maailmasta, jota kohti olemme matkalla.\n\nEikö Herran apostoli ole sanonut: »Toivo ei anna häpeään tulla»?\n\nOn.\n\nJa se on totta. Amen.\n\n\n\n\nLAPSEMME.\n\n1. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — Luukk. 2, 42—52.\n\n\nJoosefilla ja Marialla oli suuri huoli; he olivat palaamassa\njuhlilta ja olivat kadottaneet poikansa. Jeesusta ei löytynyt siitä\nmatkaseurueesta, johon vanhemmat kuuluivat. He olivat käyneet\nkokonaisen päivämatkan, etsien häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta.\nSaattoihan nim. helposti kuvitella, että vilkas poikanen oli kulkenut\nedellekäsin ja oleili jossakin tuttujen joukossa. Tuollaistahan kyllä\nsattui. Mutta turhaan: — poikaa ei löytynyt. Silloin palasivat Joosef\nja Maria Jerusalemiin syvästi huolestuneina.\n\nKesti kokonaista kolme päivää, ennenkuin he hänet löysivät. He\nolivat etsineet kaikki mahdolliset paikat, kadut ja kujat, torit ja\nkaupat; he olivat kyselleet tutuilta ja tuntemattomilta ja saaneet\njoka kerta kieltävän vastauksen. Oi, kuinka monta kertaa he olivat\nsaaneet kieltävän vastauksen. »Ei ole nähty.» Ja sitten kylmä\npäännyökkäys. Kukapa suuressa maailmankaupungissa kiinnitti huomionsa\nkaksitoistavuotiaaseen poikaseen. Vihdoin, pitkän ja tuskallisen\netsimisen jälkeen he löysivät hänet temppelistä.\n\nMe sanomme: kyllä on lapsista huolta. Ja se on totta. Mutta —\nhuolehdimmeko aina siitä, mikä on heille kaikkein tärkeintä?\n\nPerheenisä, jolla on suuri lapsijoukko, tietää kyllä, mitä merkitsee\ntyönteko heidän hyväkseen. Rahaa ruokaan, kenkiin ja vaatteisiin,\nrahaa kirjoihin ja koulunkäyntiin, rahaa mahdollisten sairaustapausten\nvaralle. Mutta onko siinä kaikki?\n\nMoni isä ajattelee: kun tämän kaiken kunnolla täytän, olen tehnyt\nvelvollisuuteni. Mutta onko niin? Eikö ole mitään enää jäljellä?\n\nRakkaat kuulijani! Pääasia on vielä jäljellä: lapsen sielu. Kuinka olet\nhuolehtinut siitä?\n\nEi riitä vain se, että ansaitsemme lapsillemme jokapäiväisen leivän.\nTarvitaan vielä muutakin. Lastemme sielu odottaa myös vaalijaansa. Ja\nse vaalija olet sinä, isä ja äiti.\n\nOletko koskaan tullut ajatelleeksi, että papinvirka on paljon\nyleisempi kuin mitä yleensä otaksutaan? Jokainen isä on pappi perheenä\nkeskuudessa.\n\nMistä johtuu, että niin moni, joka kerran oli puhdas, on joutunut\nturmioon?\n\nSinä sanot: se on tavattoman vaikea tehtävä. Koko tuo\nkasvatuskysymys... se antaa päänvaivaa enemmän kuin tarpeeksi. Ja\nkuinka pystyy siihen oppimaton isä ja äiti?\n\nEi ole kysymys opista eikä lahjoista. Nekin ovat kyllä kallisarvoisia,\nmutta sittenkään ne eivät ole pääasia. On kysymys sydämestä t.s. siitä,\nrakastatko lapsiasi koko sydämestäsi.\n\nSe saattaa tuntua tarpeettomalta kysymykseltä. Kukapa isä tai äiti\nei rakastaisi lapsiaan, noita herttaisia, viattomia olentoja, jotka\nantavat kodille sen oikean hengen. Niin — saattaa tuntua siltä. Mutta\nsittenkin tahtoisin väittää, ettemme riittävästi rakasta lapsiamme, jos\njätämme heidän sielunsa viljelemättä.\n\nKuinka sitten voimme viljellä sitä?\n\nSiihen kysymykseen annetaan kasvatusopin oppikirjoissa monta\nviisasta vastausta. Mutta minä en nyt välitä niistä. Otan asian\nkäytännöllisemmin.\n\nSanon ensiksikin, että sinun on omistettava aikaa lapsillesi.\n\nKun tulet työstäsi ja olet hiukan levännyt, mene lastesi luo ja ota\nselvää heidän puuhistaan. Kuuntele kärsivällisesti heidän pieniä\nkertomuksiaan päivän menosta. Älä ajattele, että ne ovat vähäpätöisiä\ntahi jonninjoutavia. Muista, että niihin kiinnitetään huomiota\nsellaisessa paikassa kuin taivas.\n\nEt usko, kuinka mielenkiintoiseksi muodostuu tuollainen iltahetki\nlasten parissa. Kun osoitat huomaavaisuutta heille kuuntelemalla\nheidän pikkujuttujaan, saavutat sen ehdottoman varman aseman, että\nhe luottavat sinuun kaikessa. Siten kykenet ohjaamaan heidän pienet\najatuksensa myös näkymättömän maailman asioihin, pääset käsiksi heidän\nsieluunsa.\n\nOnnellisia ne lapset, joiden vanhemmat omistavat aikaansa heille.\nHeidän pikku maailmansa portilla seisoo uskollinen vartija, joka estää\npahan sinne pääsemästä. Se vartija on oma isä ja äiti.\n\nLeiki lastesi kanssa. Se on toinen kohta, johon tahdoin tulla.\n\nMoni isä ja äiti ajattelee, ettei heille kuulu leikkiä lasten kanssa.\nLapset leikkikööt keskenään. Isä ja äiti korkeintaan valvovat, että\nleikit pysyvät oikeissa rajoissa. Mutta — se ei vielä riitä. Sinun\ntulee leikkiä lastesi kanssa.\n\nOi, kuinka leikki, iloinen, viaton leikki avaa lasten sydämen! Ja kun\nisä ja äiti vielä ottavat siihen osaa! Minä luulen, että useimmat\nlapset kuvittelevat Jumalan taivaassa leikkivän lasten kanssa.\n\nSitten voit puhua heille, kertoa jotakin Jumalasta ja Vapahtajasta.\nJa saat nähdä, kuinka tarkkaavasti sinua kuunnellaan. Tai jos et osaa\npuhua, voit lukea heille. Ole varma siitä, että muisto tällaisesta\nvanhemmasta, joka näin ottaa osaa lastensa elämään, säilyy lapsen\nsydämessä vielä kauan senkin jälkeen, kun hän on jättänyt lapsuutensa\nleikit, — niin — saattaa säilyä elämän loppuun asti.\n\nNämä ovat niin tavallisia asioita, mutta kuitenkin ne usein\nlaiminlyödään. Ja laiminlyönti tapahtuu lasten vahingoksi — ennen\nkaikkea heidän sielunsa vahingoksi.\n\nJoskus elämän varrella saattavat nämä laiminlyönnit ruveta painamaan\nomaatuntoa.\n\nLähetyssaarnaaja David Livingstonesta kerrotaan, että hänet kerran\nvaltasi suuri murhe. Hän silloin kaukana Sisä-Afrikassa, tuhansien\npenikulmien päässä kotimaasta. Se murhe, joka häntä tuolla kertaa\npainoi, johtui siitä, että hän oli niin vähän leikkinyt lastensa kanssa.\n\nAjattelepas — mies, jonka sydämellä on koko mustien maanosan hätä,\nitkee sen vuoksi, että on niin vähän joutanut leikkimään lastensa\nkanssa.\n\nEikö se ole merkillistä?\n\nNiin — salaisuus on siinä, että suuri lähetyssaarnaaja tiesi, kuinka\nleikki avaa lasten sydämen. Hän katui sitä, ettei ollut tarpeeksi\nkäyttänyt tuota keinoa päästäkseen käsiksi lastensa sieluun.\n\nKatso: älä ota sitä taakan kannalta. Ethän tee niin, ahertaessasi\nmuuten lastesi hyväksi. Sinähän teet työtä ilolla, tietäen, kuinka\nsuurta on työskennellä jonkun hyväksi. Ota samalta kannalta\ntuo muukin... ajanvietto ja leikit lastesi kanssa... koko tuo\nsielunhoidollinen työ lastenkamarissa. Puhu sinä vain lapsinesi ja jätä\nseuraukset Jumalalle. Tässäkin pitää paikkansa Raamatun sana: »Toinen\non, joka istuttaa ja toinen, joka kastelee, mutta Jumala on se, joka\nkasvun antaa.» Amen.\n\n\n\n\nKUULIAISUUS.\n\n2. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — 1 Moos. 12, 1—4.\n\n\nEi ole helppo lähteä omasta maasta vieraisiin, outoihin oloihin. Se,\njoka väittää päinvastaista, ei ole koskaan mitään sentapaista kokenut.\nTaikka sitten hän on kevytmielinen, pintapuolinen ihminen.\n\nVoimme siis melko hyvin ymmärtää Abramin tunteet sinä hetkenä, jolloin\nJumala hänelle sanoi: »Lähde maaltasi ja syntymäpaikastasi sille\nmaalle, jonka minä sinulle osoitan.» Ei Abram varmaankaan tervehtinyt\nilolla tuota käskyä. Päinvastoin hän tuli murheelliseksi. Olemme siitä\naivan varmat, vaikkei sitä Raamatussa nimenomaan sanotakaan.\n\nSilloin — tuon käskyn saatuaan — hän nimittäin vasta oikein huomasi,\nkuinka rakas oli kotiseutu. Tietysti hän oli rakastanut sitä ennenkin,\nmutta ei ollut tullut sitä erikoisemmin ajatelleeksi. Vasta sinä\nhetkenä, jolloin hänen käsketään luopua siitä, hän huomaa sen. Niin on\ntavallisesti, että jonkin asian arvo ja merkitys selviää vasta sitten,\nkun emme enää omista sitä.\n\nNiin kävi Abraminkin. Vasta nyt hän huomasi, kuinka kaunis saattoi olla\nlaaja ruohotasanko, missä tuuli hiljaa heilutteli täydeksi kasvanutta\nheinää. Vasta nyt hän havaitsi, kuinka runollisen kaunis oli kylän\nulkopuolella sijaitseva kaivo palmujen siimeksessä ja kuinka hauskaa\noli katsella, kun siellä karjaa juotettiin. Nyt hän näki tuon kaiken\navoimin silmin. Ja nyt hänen käskettiin se jättää.\n\nAbram suri, mutta totteli kuitenkin. Ei olisi johtunut hänen\nmieleensäkään ruveta Jumalan tahtoa vastustamaan. Vaikk'ei ollut tietoa\nmatkan suunnasta eikä päämäärästä, hän lähti. Hän luotti niin lujasti\nJumalaan ja hänen huolenpitoonsa.\n\nTässä kohden Abram on suuri, hän kohoaa niin paljon yläpuolellemme,\nettä on saanut uskon isän nimen. Hän sopii siis esikuvaksemme.\n\nElämässä joudutaan monta kertaa sellaiseen kohtaan, jolloin kysytään:\ntahdonko tehdä, niinkuin Jumala käskee? Oma tahto panee vastaan, mutta\nJumalan tahto, joka on omalletunnolle kirkastunut, vaatii ratkaisua.\nMitä teemme silloin?\n\nOn kysymys esim. köyhän ystävän auttamisesta. Hän kertoo suoraan ja\npeittelemättä, millainen hänen taloudellinen tilansa on. Rahasummalle,\njoka tässä on kysymyksessä, hän ei voi antaa muita takeita kuin sen,\nettä hän sen kyllä maksaa, jos saa elää. Siinä on tuo pieni _jos_.\nVastakkaisessa tapauksessa se kaiken todennäköisyyden mukaan jää\nmaksamatta.\n\nTämä ystävä on tuttu, hyvin tuttu. Tunnemme hänet kuin itsemme ja\nluotamme häneen ehdottomasti Siinä on vain tuo pieni _jos_ ja rahasumma\non suuri Mitä teemme?\n\nOma tahto ei olisi halukas taipumaan, mutta Jumalan tahto vaatii\nantamaan. Jos meillä on hituisenkin Abramin uskoa, me annamme, annamme\narvelematta, iloisella, vapaalla mielellä. Olemme kuuliaisia Jumalan\näänelle omassatunnossamme.\n\nTai voi ratkaisu olla vielä vaikeampi. Se on niin vaikea, että tuntuu\nsiltä, kuin riistettäisiin rinnastamme sydän ja poljettaisiin maahan.\nSilloin nousee kaikki meissä vastarintaan. Ei... me emme tahdo... emme\nvoi! Suostuminen sellaiseen on samaa kuin kuolema.\n\nMutta Jumalan tahto vaatii toisin. Se vaatii taipumaan, alistumaan,\nuhraamaan. Silloin on taas Abramin ratkaisu edessä: — lähde maaltasi!\n\nMitä teemme?\n\nKuuntelemme Jumalan ääntä, alistumme, taivumme. Tunnemme kyllä\nseisovamme kuin jyrkänteen reunalla ja syvyys ammottaa allamme. Mutta\n— jos luotamme Jumalaan — uskallamme hyppäyksen ja saamme iloksemme\nhavaita, että meidät otettiin pehmeästi vastaan. Mahdoton muuttui\nmahdolliseksi.\n\nSinä, kuulijani, tiedät kyllä, milloin olet elämässäsi ollut\nsuorittamassa Abramin muuttoa. Tiedät, että minä puhun totta. Se käy,\nse käy kyllä Jumalan ihmeellisellä avulla, jos vain ihminen uskaltaa\nkokonansa heittäytyä Jumalan käsiin.\n\nMutta — ehkä on joukossamme niitä, jotka ovat tähän saakka kiertäneet\ntuon kipeän paikan. Omatunto vie tavan takaa sen äärelle, mutta oma\ntahto, syntinen, heikko tahto, panee vastaan. Mitä teet? Aiotko\nedelleenkin jatkaa Jumalan kiusaamista?\n\nSillä se on Jumalan kiusaamista, jollei heti tottele häntä. Asia vain\npahenee. Huomenna on paljon vaikeampi panna täytäntöön sitä, mikä\nkuuluisi tälle päivälle. Viikon ja kuukauden päästä se on vieläkin\nvaikeampaa. Päätä tänään! Kuuntele Jumalan ääntä omassatunnossasi.\n\nOli kerran mies, jonka oli hyvin vaikea taipua Jumalan tahtoon. Se\noli niin vaikeaa, että tuskan hiki hänen otsaltaan tippui maahan\nveripisaroina. Jos hän olisi ollut syyllinen, olisi sen paremmin\nsaattanut käsittää. Mutta — hän oli syytön, viaton. Hän koetti ajatella\nmuita, mutta sittenkin se tuntui vaikealta.\n\nSe oli Jeesus, meidän Vapahtajamme.\n\nSinä tiedät, kuinka kävi. Vapahtaja taisteli Getsemanessa ja voitti.\nOli hyvä, että hän voitti. Miten olisi käynyt, jollei hän olisi\nvoittanut? Emme uskalla ajatella sitä.\n\nSinulla ei koskaan voi olla vaikeampi kuin Vapahtajalla. Senvuoksi\non sinun taivuttava, tuntukoon miltä tahansa. Vapahtajan ja Abramin\nkuuliaisuus on niin suurta — ensinmainitun vielä moninkertaisesti\nsuurempaa kuin jälkimmäisen — että meidän kannattaa ottaa siitä vaarin.\nMeidän kannattaa seurata sitä. Amen.\n\n\n\n\nANNA!\n\n3. Loppiaisen jälk. sunnuntai.\n\n\nTavallisesti selitetään tätä tekstiä siten, että vilutauti, josta\nVapahtaja paransi Pietarin anopin, on synti. Jeesus Kristus parantaa\nmeidät synnistä ja me »nousemme ja palvelemme häntä» t.s. antaudumme\nelämään hänen kunniakseen, hänen opetuslapsinaan.\n\nSe on kaunis tekstin sovitus eikä minulla ole mitään muuta sitä\nvastaan, kuin että se on liian tavallinen eikä tyydytä enää nykyajan\nihmistä.\n\nTätä älköön ymmärrettäkö niin, että tahtoisin väheksyä synnin\nmerkitystä ihmiselämässä taikka aliarvioida sen ihmissydämessä\nsynnyttämän levottomuuden. Ei — en ollenkaan tarkoita sitä. Myönnän,\nettä synti saa aikaan onnettomuutta, — että se juuri on ihmiskunnan\nkurjuuden syvimpänä syynä. Mutta — olen sitä mieltä — että nykyajan\nyhteiskunnassa kiintyy ihmisten huomio enemmän n.s. yhteiskunnalliseen\nhätään, tauteihin, kurjiin asunto-oloihin, puutteeseen ja köyhyyteen,\nja että synti uskonnollisessa merkityksessä tahtoo jäädä huomaamatta\n— synti, jonka seurauksia hyvin monessa tapauksessa juuri sairaus ja\npuute ovat.\n\nSiksi tahtoisin käsitellä kysymystä toisessa järjestyksessä. Kysyn,\nvoiko Vapahtaja puuttua aikamme yhteiskunnalliseen hätään, tuohon\nmonikirjavaan kurjuuteen, joka vallitsee varsinkin suurkaupungeissa.\n\nVastaan: hän ei ainoastaan voi, vaan myös tahtoo puuttua siihen.\n\nAsia olisi hyvin yksinkertainen, jos hän, tuo Natsaretin mies,\nvielä vaeltaisi täällä, jos hän esim. astuisi köyhään kotiin,\nmissä isä sairastaa lavantautia, ja josta välttämättömimmätkin\ntoimeentulovälineet puuttuvat. Ymmärtäisimme asian hyvin, jos Vapahtaja\nmuutamalla sanalla parantaisi tämän isän ja muutamalla kädenliikkeellä\nmuuttaisi ahtaan asunnon avarammaksi, silmäisi ruuan pöydälle ja\nhalkoja tyhjään halkovajaan.\n\nMutta niin ei tapahdu. Vapahtaja ei enää kulje täällä. Taikka: jos\nkulkeekin, niin ei ainakaan näkyväisessä muodossa eikä tartu asioiden\nkulkuun edelläkuvatulla tavalla.\n\nMutta sittenkin hän puuttuu asioiden kulkuun, vaikka emme sitä ehkä\nhuomaa.\n\nSe tapahtuu pääasiallisesti kahdella tavalla.\n\nJoko hän muuttaa olosuhteet tahi meidät. Kummassakin tapauksessa hän on\nvoimakkaasti tarttunut asioiden kulkuun.\n\nAjatelkaamme, että on köyhä työläiskoti, missä jouluaattona vallitsee\npuute ja sairaus. Ei ole polttopuita, ei ole valoa, ei ole ruokaa —\npuhumattakaan lääkkeistä. Toivottomuus mielessä odottavat kodin jäsenet\npyhän juhlan tuloa. Toivottomuus tuntuu vielä suuremmalta, kun on suuri\njuhla ovella. Kuinka siinä voitaisiin kiitosvirsiä laulaa?\n\nMutta — silloin kuin toivottomuus on korkeimmillaan, tulee apu.\nKaupunginlähetyksen työntekijä astuu sisään. Hän antaa rahaa puihin,\nruokaan ja lääkkeisiin. Kun jouluilta saapuu, palaa kynttilä pöydällä,\nuuni lämpiää, keitto on tulella ja sairas on saanut lievitystä.\n\nVapahtaja tuli »Pietarin majaan», sillä katsokaapa: Jumalan tahto\ntapahtuu ihmisten kautta, jotka ovat antautuneet hänen käytettävikseen.\n\nTässä tapauksessa Vapahtaja muutti olosuhteet. Mutta hän voi muuttaa\nmyös meidät. Sehän oli toinen kohta.\n\nSinä sanot: tuo edellinen on niin naurettavan pientä, niin sanomattoman\nvähäistä apua siihen suureen hätään verrattuna, mikä maailmassa\nvallitsee. Se on kyllä totta. Mutta tuolle köyhälle perheelle se on\npaljon — saat olla vakuutettu. Ja juuri jouluiltana ennen kaikkea.\n\nMiten on sitten jälkimmäisessä tapauksessa?\n\nPalatkaamme samaan kotiin. Ajatelkaamme, että perheenisä sairastaa.\nKalpea vaimo hoitaa häntä. Hän hoitaa niinkuin parhaiten taitaa. Lapset\nistuvat huoneen nurkassa puoleksi alastomina. Heillä on kylmä. Mutta\nsiitä huolimatta he juttelevat toisilleen, mitä kaikkea ihmeellistä\njouluna voi tapahtua.\n\nEi tapahdu mitään, ei ainakaan mitään näkyväistä. Ei tule\nkaupunginlähetyksen työntekijä tähän kotiin. Huone pysyy kylmänä.\nPöydälle ei ilmesty kynttilää eikä leipää. Mutta sittenkin on\ntapahtunut jotakin, sillä sairas sanoo heikolla äänellä:\n\n— Älkää olko huolissanne! Kyllä Jumala auttaa meitä.\n\nTällaisissa olosuhteissa tuota sanaa ei voida tulkita hurskaaksi\nlauseparreksi, kun hätä ja puute joka taholta puristavat. Se ilmaisee\npäinvastoin uskoa, horjumatonta luottamusta taivaan Jumalaan, vaikka\nkoko nykyisyys hyökkääkin tuota luottamusta vastaan. Se ilmaisee\nmuuttunutta mielenlaatua, jonka avulla kannetaan nurkumatta köyhyys\nja sairaus — mielenlaatua, joka ei säikähdä sellaista ajatusta kuin:\nmilläs nyt eletään? Saatte olla vakuutettuja, että tuossa kurjassa\nmajassa on ehkä onnellisempi joulu kuin monessa rikkaassa kodissa.\nSiellä on Vapahtaja muuttanut ihmissydämen.\n\nSanot: tuohan olisi sangen helppo ratkaisu yhteiskunnalliselle\nhädälle, kun köyhien ja sairaiden pitäisi noin vain nurkumatta alistua\nkohtaloonsa, sillä aikaa kuin rikkaat hekumoivat ylellisyydessä.\nOlet oikeassa: se ei ole mikään ratkaisu. Mutta tuossa yksityisessä\ntapauksessa sillä on merkityksensä. Vapahtaja astui »Pietarin kotiin».\nSiitä ei päästä mihinkään.\n\nEi — olen kanssasi yhtä mieltä siinä, ettei yhteiskunnallista hätää\nratkaista noin yksinkertaisesti. Eikä se ole Jumalankaan tarkoitus. Nuo\ntuollaiset käynnit ovat vain hätäkäyntejä. Ei Pietarin anoppikaan vielä\nvapautunut maallisesta puutteesta sillä, että Vapahtaja paransi hänet\nvilutaudista.\n\nSanoin, että Vapahtaja muuttaa meidät ja olen edelleenkin samalla\nkannalla. Ajattelepas, että Kristuksen henki muuttaisi rikkaitten\nsydämen, avaisi heidän kätensä antamaan, samaan aikaan kuin se muuttaa\nsairastavan työmiehen sydämen nöyrästi alistumaan Jumalan tahtoon.\nAjattelepas, että _jokaisesta_ kodista, jossa on runsaasti maallista\nhyvää, autettaisiin kärsivää lähimmäistä. Tämä maailma saisi toisen\nmuodon; täällä olisi taivaan valtakunta.\n\nSiihen tahdoin lopuksi tulla — että _sinä_ antaisit — sinä, jolla on,\nmistä antaa; että avaisit kätesi ja jakaisit vähempiosaisille lujassa\nluottamuksessa siihen, että Jumala on rikas. Sillä — »autuaampi on\nantaa kuin ottaa». Amen.\n\n\n\n\nELÄMÄN TAISTELUSSA.\n\n4. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — Hepr. 12, 1—7.\n\n\nI.\n\nTätä elämää on syystä sanottu taisteluksi. Sillä niin ankaraa, niin\nkiihkeää, niin epätoivoista se usein on, ja moni siinä sortuu.\n\nKaikki eivät kuitenkaan sitä huomaa.\n\nOn ihmisiä, jotka elävät huolettomina, siirtyen nautinnosta toiseen\nkuin perhonen kukasta kukkaan. He eivät milloinkaan tule syventyneeksi\nelämän ankaraan todellisuuteen. Joko heiltä puuttuu kykyä siihen tahi\nhe kuuluvat niihin harvoihin, alituisesti päivän puolella asuviin,\njotka eivät tiedä mitään siitä, miltä tuntuu varjossa istuminen.\nHeidän osalleen on langennut harvinainen menestys ja he hymyilevät\nvain sellaisille asioille kuin »vastoinkäyminen» ja »onnettomuus». He\npuolestaan eivät ole koskaan niitä kohdanneet.\n\nMutta suurin osa ihmiskuntaa elää kuitenkin painon alla. Meidän\nei tarvitse olla erikoisempia ihmistuntijoita voidaksemme tämän\ntodeta. Näemme sen väsyneistä katseista, kalpeista, kuihtuneista\nkasvoista. Eikä meidän tarvitse matkustaa kaupunkiin näitä havainnoita\ntehdäksemme; voimme todeta sen täällä maallakin, täällä ylhäällä\ntunturiseuduissakin, missä muuten tuntuu olevan keveämpi hengittää,\nt.s. terveempää ja raikkaampaa. Ei, elämän ankara todellisuus, sen\npuristava ote tuntuu täälläkin. Se kyyhöttää hämärtyvien pirttien\nloukoissa astuakseen esiin illan hiljaisina hetkinä, kun väki\nlaittautuu levolle.\n\nOlen toisinaan matkoilla ollessani joutunut odottelemaan tuollaisessa\npirtissä yösydännä. Talon väki nukkuu vaatimattomilla vuoteillaan.\nHeidän kasvonsa ovat huolten uurtamat; he näyttävät nukahtaneen kesken\nmurheita, joita eivät voi nimeltä mainita. He eivät tunne niiden nimiä\n— noiden kutsumattomien vieraiden, joiden läsnäolo saa heidät unessakin\nraskaasti huokaamaan.\n\nSellaisina hetkinä on sydämeni vallannut outo levottomuus: näitä\nihmisiä painaa jokin, jokin salaperäinen vaiva, jonka tuottama tuska on\nkaksin verroin raskaampaa, kun ei voi sanoa, mitä se on. Se johtuu ehkä\npuutteesta ja köyhyydestä eikä kuitenkaan ole sitä. Sen syynä on ehkä\npitkällinen sairaus eikä se kuitenkaan ole tuon vaivan pohjimmainen\nsyy. Mitä, mitä se on? kysyn levottomana itseltäni. Kalpea tuska vain\nojentaa käsivarsiaan jostakin minua vastaan ja minäkin tunnen, etten\nvoi sanoa sen nimeä. Tiedän vain sen olevan saman, joka usein saa\nminut murheellisiin mietteisiin, pusertaa rinnastani huokauksen kesken\ntöitäni, aivan kuin koetellakseen, elänkö vielä. Ah, minä tiedän! Se\non sitä, jota apostoli tekstissämme nimittää nimellä »kaikki, mikä\npainaa», ja jonka hän kehoittaa meidän panemaan pois.\n\nKuinka, kuinka sen voimme tehdä?\n\nKatsomalla uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään Jeesukseen.\n\nTässä on varmaankin jotakin meille, meille vaivanalaisille. Ja\nnyt pääsen puhumaan siitä, mikä on omiaan meitä lohduttamaan ja\nrohkaisemaan. Sydämeni, sinä arka ja levoton, ole rohkea, sillä on\nolemassa eräs, jonka nimi on Jeesus Kristus!\n\n\nII.\n\nAjatelkaamme nyt hetken häntä, tätä Jeesusta Kristusta. Millaista oli\nhänen elämänsä?\n\nHän kuvitteli sen paljon kauniimmaksi, kuin miksi se lopulta muodostui.\nHän kuvitteli esim. Jumalan valtakunnan syntyvän ihmisten keskuuteen jo\nhänen omana aikanaan. Sen käsityksen saamme, jos tarkkaavasti luemme\nevankeliumeita. Tuon valtakunnan ilmestyessä korjaantuisivat kaikki\nyhteiskunnalliset epäkohdat. Köyhät saisivat riittävän ravinnon,\nsairaat paranisivat, ontuvat kävelisivät ja kaikkien ihmisten kasvoilta\nloistaisi onni ja tyytyväisyys.\n\nTotta on, että hän teki monta tästä onnesta osalliseksi. Mutta siinä\nlaajuudessa, missä hän ajatteli tämän toteutuvan, se ei toteutunut.\nPäinvastoin; kuolema rupesi häämöittämään hänen silmäinsä edessä. Hänen\nnäköpiiriinsä kohosi risti, kärsimyksen puu.\n\nOlisi luullut Vapahtajan nyt sortuvan, murtuvan täydellisesti. Kaikki\nhänen ihanat unelmansa pirstaleina! Jumalan valtakunta ei tullutkaan.\nMaailma kulki entistä rataansa ja synti ja paha olivat edelleenkin\nvallassa.\n\nMitä hän tekee? Vaipuuko hän maahan itkemään? Rupeaako hän syyttämään\nkohtaloa?\n\nEi. Hänen kasvoilleen leviää vain kirkastuksen hohde, kun hän sanoo:\n»Kun minut maasta korotetaan, minä vedän kaikki tyköni!»\n\nHän kohosi hengessään lähestyvän kärsimyksen yli. Hän — niinkuin\napostoli sanoo — »odotettavanaan olevaa iloa varten kärsi ristin\nhäpeästä välittämättä.»\n\nSillä tavalla hän voitti.\n\nEntäs me, me vaivanalaiset, kuinka me voitamme? Katsomalla häneen,\nottamalla esimerkkiä hänestä. Ajattelemalla, että tämä elämä on vain\nkoulua, kärsimyksen koulua, mutta että sen tarkoitus on hyvä: —\nmeitä kasvatetaan parempaa, täydellisempää varten. Kuten lasta, joka\non saanut kurituksen isänsä kädestä ja tuntee itsensä sen jälkeen\nonnelliseksi tietäessään, että isä häntä rakastaa. »Sillä jota Herra\nrakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka ottaa\nomakseen. Sillä mikä on se lapsi, jota ei isä kurita?»\n\nTuntuu siltä, kuin aurinko taas pitkän ajan perästä paistaisi pirtin\nikkunaan näihin sanoihin päästössämme, — kuin alkaisi elämä uudestaan,\nkuin varustautuisimme vastaanottamaan juhlaa pitkän ja raskaan työajan\njälkeen, jolloin sydämen valtaa rauha ja kiitollisuus. Amen.\n\n\n\n\nKILPARADALLA.\n\nSeptuagesimasunnuntai. — 1 Kor. 9, 24—10, 5.\n\n\nOlemme kaikki kilparadalla. Se kilparata on tämä elämä. Kehdosta\nhautaan kestää tämä kilpailu.\n\nEn nyt ajattele lapsia, jotka viipyivät täällä vain tuokion. Olivatko\nhekin kilparadalla vai ei? Jos olivat — niin heidän kilpailunsa päättyi\nsangen kauniisti: — vain hetkinen ja he olivat määrän päässä. Ajattelen\nmeitä aikuisia, jotka olemme joutuneet mukaan elämän väkevään virtaan.\nSaammeko me voittopalkinnon?\n\nKilpailua on monenlaista. Ja etupäässä tahtoo tämä elämä muodostuakin\nkilpailuksi ajallisten etujen ja palkintojen saavuttamiseksi. Eikä\nsiitä suinkaan ole sanottava mitään pahaa. Maailma pysähtyisi\nkulussaan, jos kilpailu lakkaisi. Elämä muodostuisi kuolettavan\nyksitoikkoiseksi, jos ei kukaan enää viitsisi yrittää. Elämän ajallisia\nkilpakenttiäkin varten tarvitsemme tekstimme sanaa: »Juoskaa niinkuin\nhän, jotta sen saavuttaisitte.»\n\nMutta nyt on kysymys jalommasta kilpailusta kuin tämä ajallinen.\nOlkoonpa, että on ylevää ja jaloa kilpailla hengen vainiolla: tieteen\nja taiteen hurmaavilla radoilla, — olkoon, että on kunniakasta saada\ntunnustus omalta kansaltaan joko henkisen tahi aineellisen elämän\nalalla saavutetusta voitosta, — vielä suurempaa on kerran saada\nvoittopalkinto Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen kädestä, kun tämä mainen\nelo on päättynyt ja me seisomme iäisyyden rannalla, hämmästyneinä\nkatsellen eteemme aukenevaa valtavaa näkyä.\n\nSiitä kilpailusta puhuu tekstimme.\n\nMistä on tässä kilpailussa kysymys?\n\nSielun pelastuksesta.\n\nTämä on vanhanaikaista puhetta monen nykyaikaisen ihmisen mielestä.\nSielu... pelastus... sopiiko siitä enää tänä kehittyneenä aikakautena\npuhua, — aikakautena, jolloin ihmisjärki voittaa voittoja yhden\ntoisensa jälkeen?\n\nOlen sitä mieltä, että siitä sekä _sopii_ että _tulee_ puhua. Sillä\ntiedän löytyvän monia, jotka kaikesta kehityksestään huolimatta eivät\nvoi päästä erilleen kysymyksestä: Mikä on elämän päämäärä?\n\nSanon sen ja olen siitä lujasti vakuutettu: Elämän päämäärä on voittaa\nsielunsa, kuljettaa se perille pelastettuna.\n\nOlen joskus joutunut katselemaan viestinjuoksukilpailua. Kaksi ryhmää\nviestinjuoksijoita ryhtyy kilpailemaan. Kummankin ryhmän miehet\nkoettavat saada viestin perille mahdollisimman nopeasti. Kun yksi on\nkierroksensa juossut, varustautuu toinen ottamaan viestin vastaan ja\nlähtee kiidättämään sitä vereksin voimin, kunnes viesti lopulta saapuu\nmääräpaikkaansa. Se ryhmä, joka toi sen nopeimmin perille, on voittaja.\n\nSamanlaista on sekin kilpailu, jossa on kysymys sielun pelastuksesta.\nSe, joka tuo sen pelastettuna perille, saa voittopalkinnon.\n\nEi ole apostoli Paavali sattumalta lainannut kuvaa kreikkalaisten\nkilpaleikeistä. Nehän olivat keskeisiä tapauksia sen ajan elämässä,\nvarsinkin olympialaiset kisat. Näiden muinaisajan kilpailujen\nmainehikkuuden vuoksi on ne nykyaikana herätetty eloon. Koko maailman\nhuomio on kiintynyt olympialaisiin ja niissä saavutettuihin voittoihin.\n\nNoissa kilpailuissa kiintyy huomio usein varsinkin kahteen seikkaan:\nmiten kunkin maan etevimmät kilpailijat harjoitellevat ja kuka heistä\nensimmäisenä pääsee perille. Varsinkin n.s. Marathon-juoksun yhteydessä\npohditaan näitä kysymyksiä.\n\nYleensä tiedetään, että kilpailijat noudattavat säännöllistä elämää.\nHe kieltäytyvät esim. nautintoaineista. Se on välttämätöntä heidän\nkunnossapysymiselleen ja kehitykselleen. Yhtä välttämätöntä on sielujen\nkilpailussa kieltäytyminen kaikesta, mikä voi sielua vahingoittaa.\n»Jokainen kilpailija noudattaa itsensä hillitsemistä kaikessa», sanoo\nHerran apostoli, silmälläpitäen juuri tätä kilpailua.\n\nEi ole niinkään halveksittavaa tuo keskiajan munkkien itsensä kidutus.\nVaikka se usein muodostuikin vain ulkonaiseksi toimitukseksi,\nansiotyöksi, — oli se lähtöisin jalolta pohjalta. Sanoohan apostolikin\ntekstissämme: »Minä kuritan ruumistani ja masennan sitä.» Kieltäymys on\nsiis välttämätön.\n\nKieltäymys — niin, sitä on monenkaltaista. Yhdelle on välttämätöntä\nyksi, toiselle toinen, mutta kaikille sellainen, joka auttaa päämäärää\nkohti. Sinä, kuulijani, tiedät, mistä sinun on kieltäydyttävä.\n\nMuistan päivän, jolloin saapui sanoma ensimmäisistä\nolympialaisvoitoista kaukaiseen tunturipitäjään, missä silloin palvelin\npappina Se oli ilon ja riemun päivä. Suomalainen mies oli niittänyt\nmainetta suuren maailman kilpakentillä.\n\nMinkähänlainen mahtaa olla se päivä, jolloin kilpailija tästä synnin\nmaasta saapuu taivaan portille ja lukemattomat enkelijoukot ja kaikki\npyhät tervehtivät häntä riemuhuudoin? Varmasti se on päivä, joka\nvoittaa kaiken muun. Korkeinkin maallinen ilo on silloin osoittautuva\nvähäpätöiseksi sen riemun rinnalla, joka silloin ihmisrinnan täyttää.\nSilloin vasta oikein tajuamme nämä tekstimme sanat:»... he tosin\nsaadakseen katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman.» Amen.\n\n\n\n\nKYLVÄJÄ LÄHTI KYLVÄMÄÄN SIEMENTÄNSÄ.\n\nSeksagesimasunnuntai. — Luuk. 8, 4—15.\n\n\nVaikka hanget vielä peittävät maan ja talvi on vakavimmillaan,\nennustavat pitenevät päivät kevään tuloa. Päivän tekstikin vie meidät\nkevääseen, Jumalan valtakunnan kevääseen, jolloin siemen itää ja\nkasvaa, tuottaen satakertaisen hedelmän.\n\nMutta — sitä ennen on tehtävä paljon työtä pellolla: on saatava\nkovaksi tallatut polut pehmeiksi, kallioperäinen maa rikkiammutuksi ja\norjantappurapensaat raivatuiksi pois, jotta muodostuisi enemmän hyvää\nmaata.\n\n»Kylväjä lähti kylvämään siementänsä.» Me papit ja saamamiehet\nolemme kylväjiä. Me seisomme sunnuntai sunnuntaina täällä ylhäällä\nsaarnatuolissa ja siroittelemme siementä ympärillemme. Se siemen on\nkallista, kallisarvoisempaa kuin maallisen viljan siemen. Sillä se on\nJumalan sanaa — niinkuin Vapahtaja itse sen selittää.\n\nMutta samanlaisia kokemuksia kuin peltomies tekee, teemme mekin\nkylväessämme: osa siementä putoaa tien viereen ja joutuu tallatuksi.\nSana sattuu vain sydämen pintaan. Sen vaikutus jää lyhytaikaiseksi. Jo\njumalanpalveluksen jälkeen se on noukittu pois. Taivaanlinnut tulivat\nja söivät sen.\n\nTaivaanlinnut — niitä on monenlaisia, suurempia ja pienempiä.\nSuurempien sinä kyllä uskot pystyvän noukkimaan siemenjyviä. Mutta\npienempiä et pelkää. Ja ne ovat tavallisesti kaikkein pahimmat. Parvi\nvarpusia vain, niin tie on puhdas. Ei yhtään jyvää näy.\n\nPidät ehkä viattomina noita pieniä juttuja, joita tavallisesti\nkahvipöydän ääressä kerrotaan. Sinusta ne kuuluvat asiaan, varsinkin\nkirkonmenojen jälkeen. Mutta oletko koskaan tullut ajatelleeksi,\nettä monet niistä ovat ehkä juuri niitä lintuja, jotka »noukkivat\nsiemenet pois» ja aiheuttavat sen, ettei sinulle jäänyt kirkosta mitään\nmuistettavaa?\n\nPääsyy on tietysti se, että tien vierusta on kovaa; siinä ei siemen\nidä. Se pitäisi siis muokata pehmeäksi. Mutta mistä löytyy se aura,\njoka sen kyntää?\n\nJumalan varastossa niitä kyllä on. Tässä pyhässä sanassa on kohtia,\njotka voivat pehmittää kovankin maan, vieläpä särkeä kalliopohjankin.\nSillä kalliopohja on sittenkin ehkä vaarallisempi.\n\nSe nim. pettää niin helposti. Päällä on tuoretta, pehmyttä multaa\nja siinä itää siemen tavattoman joutuin. Sydän on herkkä; se tulee\nhelposti liikutetuksi. Yksi sattuva sana nostattaa kyyneleet silmiin.\nTuntuu niin hyvältä ja turvalliselta istua kirkossa ja kuunnella.\nLukemattomia hyviä päätöksiä risteilee mielessä. »Sen minä teen!\nJumalan avulla minä teen sen!» Mutta kotia tultua on tuo kaikki\nunohtunut. Sama henkilö, joka äsken itki kirkossa, käyttäytyy kotonaan\nkuin paatunut ilkimys. Hän haavoittaa ja loukkaa sanoillaan ja\nkäytöksellään, ja hänen läheisyydessään on tuskallista olla. He uskovat\nainoastaan ajaksi, mutta kiusauksen hetkellä he lankeavat pois. Heillä\nei ole »juurta». Siinä syy.\n\nEikä orjantappurainen pelto ole juuri sen parempi. Siinä on kyllä maa\nkuohkeaa, mutta se on orjantappuran siemenillä saastutettu. Ja ne\nkasvavat paljon nopeammin kuin vilja, tukahduttaen sen alkuunsa.\n\nNäitä ihmisiä on paljon. He aloittivat kerran kauniisti. He olivat\npäähenkilöstä kristillisissä yhdistyksissämme. Kuinka innostuneesti ja\nlämpimästi he puhuivat! Heitä oli ilo kuunnella. Jumalan seurakunta\nodotti heistä paljon, näistä voimakkaista, tulisieluisista nuorista.\nMutta kun tapaamme heidät vuosien päästä, niin ihmettelemme ja\noudoksumme. He ovat autioiden talojen kaltaisia, joiden asukkaat ovat\nkuolleet tai muuttaneet pois. Missä on tuli, tuo entinen hehkuva tuli?\nMissä on heidän äänestään lämmin sointu, joka ennen teki sydämelle\nhyvää, kun sitä kuunteli? Sammunut, sammunut! Tuli muita harrastuksia,\nrikkauden himo, elämän nautinnot ja ne sammuttivat pyhän tulen nuoresta\nrinnasta. Oi, heitä on paljon — näitä sammuneita tulivuoria, eikä ole\nminkäänlaista toivoa, että ne uudelleen alkaisivat toimia.\n\nJa sitten hyvä maa — tuo pehmeäksi muokattu. Sen pehmittivät elämän\nmurheet, pettymykset, nöyryytykset. Se oli niin kovan muokkauksen\nalaisena, että sydämelle teki oikein kipeää. Mutta lopulta se\nvalmistui. Ja kuinka vilja siinä nyt kasvaa! Se heilimöi niin kauniisti\nja sen tähkässä suhisee lämmin, kesäinen tuuli. Vilja aaltoilee ja\nnuokkuu. Tuntuu kuin se kuiskailisi: »Nöyräksi, nöyräksi on tultava,\nsillä Jumala on ylpeitä vastaan». Tuntuu kuin tarinoisivat tähkäpäät:\n»Näin pää riipuksissa rintaa vasten näemme kaunista unta, unta\nikuisesta levosta, rauhan maasta... Oi, rauhan maa! Ken meidät sinne\nvienee...? Se on Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme. Jolla on korvat\nkuulla, hän kuulkoon!»\n\nSellaista on hyvä maa, tuo siunattu musta multa, joka kasvattaa\nsatakertaisen sadon.\n\nJa mitä sanomme lopuksi.\n\nSanomme: Oi, hyvä Jumala! Muokkaa meidän sydämemme, pehmitä se! Oi,\nJeesus Kristus, rukoile puolestamme, että sydämemme uudistuisi! Oi,\nPyhä Henki, sinä sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö! Etsi kaikkia\neksyneitä, meitä ja muita! Amen.\n\n\n\n\nVEISATKAA HERRALLE UUSI VIRSI!\n\nKynttilänpäivä. — Ps. 96, 1—9.\n\n\nTuntuu omituiselta tänä raskaana aikana tällainen kehoitus. Ja vielä\nomituisemmalta, kun koko maan käsketään ottaa tähän veisuuseen osaa.\n\nSillä kansojen maailmassa raivoaa sota ja maa on täynnä verta ja\nkyyneleitä.\n\nKuinka silloin voidaan veisata Herralle uusi virsi?\n\nIhmiskunta näyttää vain kehittyvän pahuudessa. Missä on Herran kunnia?\n\nSotivien kansojen maissa kokoontuvat ihmiset kirkkoihin niinkuin mekin\ntäällä kotimaassa. Mutta ettekö luule hyvin monen kysyvän: Missä on\nJeesus Kristus? Eikö hän kuule, eikö hän auta?\n\nJa kuitenkin kuuluu meille tänä päivänä: »Veisatkaa Herralle uusi\nvirsi, veisatkaa Herralle kaikki maa!»\n\nEiköhän toivon sana hädän kovimmilla ollessa tunnu sittenkin kaikkein\nsuloisimmalta?\n\nVarmasti.\n\nTältä kannalta tulee meidän ottaa tämäkin kehoitus: meitä käsketään\nkatsomaan läpi pimeydenkin uutta päivää kohti.\n\nJumalan suunnitelmat eivät muutu aikakausien vaiheissa. On ollut\nennenkin sotia ja raskas aika maassa ja tulee edelleenkin olemaan.\nMutta siitä huolimatta kuuluu meille kehoitus: »Julistakaa päivästä\npäivään hänen pelastustansa!»\n\nJa siinä on juuri tämän uuden virren sisältö, että Jumala pelastaa ja\nauttaa. Hänen apuansa saavat kansat ja yksilöt kokea tällaisinakin\nmullistusten aikoina. Epätoivon korkeimmillaan ollessa kuuluu\nhuuto: »Älkää väsykö, ponnistakaa vielä voimianne! Sillä ennenkuin\nluulettekaan, olette pelastetut ja autetut.»\n\nMikä rohkaisee merihädässä olevia enemmän kuin kapteenin tyyni ja\nrohkea käytös. Hän on tottunut myrskyihin ja haaksirikkoihin. Monta\nkertaa hän on katsellut kuolemaa silmästä silmään. Hän on karaistunut\nja koeteltu mies.\n\nSellainen luja usko on psalmin kirjoittajallakin. Hänkin on kokenut\nelämän myrskyjä ja nähnyt ahtaita aikoja. Psalmien kirjassa on monta\ntodistusta siitä. Mutta siitä huolimatta hän kehoittaa: »Tuokaa\nHerralle, te kansain sukukunnat, tuokaa Herralle kunnia ja voima.»\nSe on juuri kykyä nähdä valo pimeydestä huolimatta, epätoivon ohella\ntoivo, ja voimattomuudesta ja alakuloisuudesta huolimatta tuntea voimaa\nja rohkeutta.\n\nTällaista valoisaa luottamusta tulevaisuuteen mekin tarvitsemme. Meidän\non sanottava sielullemme: »Mitäs murehdit, minun sieluni, ja olet\nniin levoton minussa? Turvaa Jumalaan, sillä vielä hän sinua auttaa\nkasvoillansa». Se on oikeaa elämisen rohkeutta. Eräs viisas mies\nsanoo. »Ihmiselle on paljon tärkeämpää tietää onnen olevan, kuin siitä\nnauttia». Ja se on totta. Meillekin on paljon tärkeämpää tietää, että\nJumalan apu löytyy, kuin päästä osalliseksi siitä. Sillä silloin kun\nme pääsemme siitä osallisiksi, osaamme myös antaa sille arvon, koska\nmeillä ei ole sitä aina ollut.\n\nNyt on Kynttilänpäivä. Tänä sunnuntaina vihitään roomalaiskatolisissa\nkirkoissa ne kynttilät, jotka vuoden aikana käytetään\njumalanpalveluksissa ja juhlakulkueissa. Meillä luterilaisilla\nkristityillä ei ole sellaista tapaa. Mutta mehän voimme suorittaa tuon\nsaman hengessämme: sytyttää kaikki toivon kynttilät palamaan ja niin\nastua täältä kirkosta ulos.\n\nMaailma ei ole suinkaan tänä lyhyenä hetkenä muuttunut. Sota raivoaa\nedelleen. Mutta sanokaamme me: »Kerran koittaa ikuinen rauha.» Jumalan\napua ei näy, mutta sanokaamme me: »Minä julistan päivästä päivään hänen\npelastustansa.» Epäjumalan palvelus rehoittaa eri muodoissa, mutta\nsanokaamme me: »Herra on taivaat tehnyt!»\n\nNäin veisaamme Herralle uutta virttä ja kehoitamme siihen yhtymään koko\nmaan. Amen.\n\n\n\n\nKÄY SISÄÄN KÄRSIMYSPORTISTASI!\n\nLaskiaissunnuntai. — Joh. 12, 23—33.\n\n\nRoomalaiskatolisessa kirkossa aloittaa pappi jumalanpalveluksen\nlaskiaisena lukemalla alttarilta loppuosan 31. psalmista: »Ole minulle\nvahva kallio ja linna minua auttamaan!»\n\nNämä sanat sopivatkin päällekirjoitukseksi sille portille, joka\nihmiselämässä johtaa kärsimyksen tielle.\n\nKärsimys on paastonajan johtava ajatus. Vapahtajan elämässä näemme\ntämän ajatuksen täydellisimmin toteutuneena. Hän jos kukaan oli\nkärsimyksen mies.\n\nOlemme joskus maininneet hänen yksinäisyydestään. Hän oli nim.\nyksinäisin ihminen maailmassa. Hänen parhaimmat ystävänsäkin käsittivät\nhänet väärin ja ratkaisevalla hetkellä jättivät hänet. Ja loppuelämänsä\najan hän oli koditon mies. Hänellä ei ollut pysyväistä asuinsijaa\nmissään. Itse hän sanoi kerran: »Ketuilla on luolansa ja taivaan\nlinnuilla pesänsä, mutta Ihmisen pojalla ei ole, mihin hän päänsä\nkallistaisi.»\n\nJa hänen elämäänsä loi risti varjonsa jo varhain.\n\nMutta — hän kesti kaiken tyynesti. Hän otti kohtalonsa vastaan ylevän\nrauhallisena. »Nyt on Ihmisen Poika kirkastettu», sanoi hän.\n\nJa hänen puheensa kohoaa runolliseen kauneuteen, kun hän huudahtaa.\n»Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei vehnänjyvä putoa\nmaahan ja kuole, se jää yksin; mutta jos se kuolee, se tuottaa paljon\nhedelmää».\n\nJa kuitenkin elämä oli hänellekin rakas. Totta kai se oli sitä\nmiehelle, joka sanoi: »Katsokaa kedon liljoja!» Miehen, jonka silmä oli\nsiinä määrin avoin luonnon kauneudelle, täytyi rakastaa elämää.\n\nNyt hän oli tullut sille kohdalle, jolloin elämä oli jätettävä: hänen\noli kuoltava, astuttava kärsimyksen portista sisään. Oli hyvä, että hän\nsaattoi lukea portin päältä tuon lohduttavan kirjoituksen: »Ole minulle\nvahva kallio ja linna minua auttamaan!»\n\nMe ihmiset emme haluaisi astua sisään kärsimyksen portista. Me\ntahtoisimme Eedeniin, paratiisiin — jo maallisesti. Meillä on niin\npaljon toiveita, suloisia, ihania toiveita, ja näiden toiveiden\ntoteutumisessa näemme oman Eedenimme.\n\nYksi haluaisi saavuttaa hyvän toimeentulon, päästä niin pitkälle, että\nomistaisi kerran pienen talon puutarhoineen. Hän pettyy: tuleekin eteen\nköyhyys, loppuvat varat ja vielä kaiken kukkuraksi terveys rupeaa\nhorjumaan. Talo puutarhoineen siirtyy saavuttamattomiin.\n\nToinen tavoittelee onnea toisella tavalla. Koko elämän kestävä liitto\nrakastamansa ihmisen kanssa on se päämäärä, johon hän pyrkii. Hän\nsaavuttaakin sen. Mutta — eräänä päivänä hän seisoo paarien ääressä\ntuska ja epätoivo sydämessä: rakastettu lepää siinä kuolleena. Silmät,\njoiden uskollisesta katseesta hän oli iloinnut, ovat iäksi sammuneet;\nääni, jonka sointua hän oli niin monesti sydän onnea täynnä kuunnellut,\non iäksi vaiennut; käsi, jota hän oli niin monta kertaa kiitollisena\npuristanut, on iäksi kylmennyt.\n\nSilloin on ihmiselämässä tullut laskiaissunnuntai. Ihminen on\nastunut kärsimyksen portille. Hän saa lähteä vaeltamaan suruineen,\npettymyksineen; hänen taakkansa on raskas.\n\nOn hyvä, että kärsimyksen portin päällä on kirjoitus: »Ole minulle\nvahva kallio ja linna minua auttamaan!» Sillä katsokaa: — ilman Jumalan\napua se ei käy.\n\nMeidän pienet, suloiset toiveemme ovat vehnänjyviä, joita emme hennoisi\nmaahan heittää. Olemme kiintyneet niihin liian lujasti. Mutta elämä\npakottaa meidät sen tekemään. Ja se on hyvä. Sillä siten niistä kasvaa\nmeille aarre, jonka omistaminen tekee meidät lopultakin onnellisiksi.\n\nSe aarre on kärsimyksen tulessa kirkastunut sielu.\n\nJo keskiajan munkit kirjoittivat luostarikammionsa seinälle: _Per\ncrucem ad lucem_ s.o. ristin kautta kirkkauteen. Se sana pitää\npaikkansa tähän ajalliseen elämään nähden. Tuskan ja kärsimyksen kautta\nsaamme kestävimmän rauhan, varsinkin, jos olemme kantaneet kuormamme\nJumalan avulla.\n\nOn siis hyvä meille, että yksi on käynyt edellämme kärsimyksen portista\nsisään: — Vapahtajamme. Hän on ensimmäisenä lukenut päällekirjoituksen:\n\n»Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!» Tosin hänkin teki\nsen vapisevin sydämin, mutta astui kuitenkin rohkein mielin sisään.\n\nNiin tahdomme mekin tehdä.\n\nMeidän sydämemme vapisee vielä enemmän kuin hänen. Mutta — hänen\nesimerkkinsä silmäimme edessä emme kuitenkaan epäröi, vaan otamme tuon\ntuskallisen askeleen. Vähän ajan perästä saamme nähdä, että se käy.\nVain itse läpikulku oli kaikkein vaikein. Siinä nim. eniten haavoittui.\nSillä porttiaukkoa reunustavat orjantappurat repivät kasvot ja kädet\nverille. Mutta — mitäpä siitä. Vapahtajallemme, hänen läpikulkiessaan,\njäi siitä orjantappuraseppel päähän. Se oli hänen voittoseppeleensä.\nMe kuljemme nyt hänen jäljessään, seuraten hänen tietään. Tosin tuon\ntien varrella on sellainenkin paikka, jossa enkelin täytyy vahvistaa\nmeitä, niinkuin hän vahvisti Vapahtajaammekin. Se oli hyvä, että\nhänet lähetettiin siihen. Sillä varmaan Vapahtaja sanoi hänelle: »Jää\ntähän. Jäljessä tulee sellaisia, jotka eivät mitenkään tahdo jaksaa.»\nJa siellä hän nyt seisoo — tuo enkeli — ollakseen valmiina meitä\nauttamaan. Hän sanoo: »Rohkeutta vain! Tästä kulki kerran eräs, jolla\noli kaikkein vaikein, — niin vaikea, että hänen hikensäkin oli niinkuin\nveren pisarat. Mutta — sittenkin hän jaksoi.» Ja tarttuen käteemme hän\nauttaa meitä vaikean paikan ohi — tuo laupias samarialainen enkelien\njoukossa — ja me kuljemme hetken päästä paremmin, rohkeammin ja\nvarmemmin. Amen.\n\n\n\n\nMISTÄ MEIDÄN ON ILOITTAVA.\n\n1. Paaston aik. sunnuntai. — Luukk. 10, 17—22.\n\n\nSe oli ollut loistava lähetysretki täynnä ihmeellisiä voittoja. »Herra,\nriivaajatkin ovat meille alamaiset sinun nimesi tähden!»\n\nMe ymmärrämme niin hyvin apostolien ilon. Totta kai he olivat iloisia\nnähdessään, minkälaisen vaikutuksen heidän puheensa sai aikaan. Se oli\nperin inhimillistä.\n\nSen vuoksi mahtoi heistä tuntua koko omituiselta, kun Vapahtaja ei\nottanut osaa heidän iloonsa. Hyvä oli. Kyllä hän oli huomannut,\nminkälainen menestys oli seurannut opetuslapsia. Mutta ei pitänyt\nliiaksi kiinnittää huomiota yksityisiin voittoihin. Niiden vuoksi\nloppuisi ilo lyhyeen. Piti ennen kaikkea iloita siitä, että nimi oli\ntaivaan kirjassa.\n\nMikä elämänkokemus, mikä tyyni viisaus. Sellaisesta on hyötyä jo\nihmisen maallisessakin kutsumuksessa.\n\nTiedemies tekee työtään ja saavuttaa huomattavan voiton, josta koko\nmaailma häntä kiittää. Hän ei kuitenkaan perusta iloansa yksin tämän\nvoiton varaan. Sillä sellainen ilo on liian lyhytaikainen. Hän iloitsee\nsiitä, että saa tehdä työtä, harrastaa rakasta tiedettään. Se ylläpitää\nhäntä joka päivä.\n\nMaamies kyntää peltojaan. Toisinaan hän saa erinomaisen sadon. Hän\niloitsee siitä, mutta hän ei jää tästä yhdestä hyvästä vuodentulosta\nniin riippuvaksi, että rupeaisi halveksimaan tavallisia vuosia ja ehkä\nkiroamaan katovuotta. Ei, hän iloitsee siitä, että on pysynyt terveenä\nja jaksanut tehdä jokapäiväisen työnsä.\n\nPappi työskentelee seurakunnassaan. Toisinaan hän onnistuu saarnoissaan\nja saa ihmiset liikkeelle. Syntyy herätys, joka leviää yli koko\npitäjän. Mutta jonkun ajan kuluttua tuo herätys lakkaa. Sinne tänne\non tosin jäänyt joku yksityinen valvomaan, mutta suurin enemmistö on\nmenettänyt ensimmäisen innostuksensa. Älköön pappi masentuko, vaikk'ei\nsaisikaan uutta herätystä aikaan. Tyytyköön hän siihen, että saa\njulistaa sanaa ja olla mukana Herran työssä, vaikk'ei se näkyväisiä\nhedelmiä tuottaisikaan.\n\nMe olemme kovin taipuvaisia perustamaan liian paljon hetken\nmenestykselle. Mutta se on huonoa elämän taitoa. Täytyy muistaa, että\njuhlaa seuraa arkipäivä.\n\nVapahtaja on viisas kasvattaja. Joku toinen hänen asemassaan olisi\nmenetellyt aivan päinvastoin. Hän olisi yhtynyt opetuslasten iloon,\nvieläpä kiihottanut sitä. Olisihan hän siten paraiten kirkastanut\nomaakin kunniaansa. »Katsokaapa, enkö sanonut! Niin kävi ja niin on\naina käyvä!» Mutta Vapahtaja tietää, että into herpautuu, jos ihminen\nyksipuolisesti kiinnittää huomionsa vain suureen myötäkäymiseen.\n\nEi, meidän pitää tyytyä siihen, mitä meillä on Terveys ja työkyky\nriittäköön ilonaiheeksemme jokapäiväisessä elämässämme, samoinkuin\ntieto siitä, että meillä on Jumala, joka pelastaa sielumme. Jos\nrupeamme odottamaan suuria ja väkeviä hengellisiä kokemuksia, voi käydä\nniin, ettei niitä tulekaan. Sitä suurempi on ilomme, kun Jumala joskus\nantaa erikoisemmin kokea läsnäolonsa suloisuutta.\n\n»Lapsenmieliset» iloitsevat vähästä, mutta »viisaat ja ymmärtäväiset»\nvaativat paljon, ennenkuin viitsivät ottaa harppunsa seinältä ja laulaa\nkiitoslaulun. Eikä se, että »nimemme ovat kirjoitetut taivaissa», ole\nsuinkaan vähäistä. Se on varallakin yhtä suurta kuin tyytyväisyys sen\njohdosta, että saa olla kansalainen kansalaisten joukossa ja täyttää\njokapäiväiset velvollisuutensa. Niin — se on vielä enemmän. Sillä tässä\non kysymys taivaan kansalaisuudesta.\n\n»Taivaan kansalainen» — kuka se on? Se olet sinä, jolle ei riitä\nyksinomaan tämä maallinen, vaan jonka sydän kaipaa korkeampaa,\npysyvämpää, kestävämpää. Se olet sinä, jonka henki halaa hengen\nmaailmaan. Se voi ehkä monen mielestä olla kovin epäkirkollinen — tuo\nsinun henkinen maailmasi. Mutta älä ole huolissasi: hengen maailma\njuuri on taivas. Ja sen, joka sinne halaa, sen nimi on pyrkijöiden\njoukossa.\n\nJa siitä sinun on ennenkaikkea iloittava. Amen.\n\n\n\n\nERÄS ELÄMÄNTARINA.\n\n2. Paaston aik. sunnuntai. — Luuk. 7, 36—50.\n\n\nOletko koskaan tullut ajatelleeksi, että Raamattu sisältää monta\nliikuttavaa elämäntarinaa, pieniä palasia ihmiselämästä, jotka\nvälittömyydellään vangitsevat meidät? Sellainen on tämäkin kertomus\nsyntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa.\n\nHänestä on tullut historiallinen henkilö, vaikka emme edes tiedä\nhänen nimeään emmekä sitä kaupunkia, jossa hän asui. Mutta — hänen\nkyyneleiset kasvonsa ovat niin painuneet ihmismieleen, että hänestä on\ntullut esikuva katumuksentekijästä, koskapa hänet mainitaan joka kerta,\nkun luetaan tuo liikuttavan kaunis rukous: »O sinä kaikkein armollisin,\nristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus». Tällaisena katumuksentekijänä\nhän on saanut paikan Pietarin ja katuvan ryövärin rinnalla.\n\nHän oli viettänyt sangen kevytmielistä elämää, niin että hän kyllä\noli hyvin tunnettu. Kaikki naimisissa olevat naiset ja nuoret siveät\nneitoset katselivat häntä halveksuen, kun hän joskus tuli heitä vastaan\nkaupungin kadulla. Oh, hän oli hyvin turmeltunut ja hyvin vaarallinen.\n\nHän asui jossakin kaupungin laitapuolella. Hänen asunnostaan emme tiedä\nmitään. Tiedämme ainoastaan, että hän omisti kauniin alabasteripullon,\njoka oli täynnä hyvänhajuista voidetta. Tuon pullon sisältö käytettiin\nsynninpalvelukseen. Nainen voiteli sillä itseään lähtiessään öisille\nretkilleen.\n\nKuinka kauan hän oli viettänyt tällaista syntistä elämää — emme tiedä.\nVarmaankin monia vuosia. Hän oli paatunut; ei hän välittänyt itsestään\neikä ihmisten ylenkatseesta. Hän eli huoletonna, vaipuen päivä päivältä\nyhä syvemmälle. Jokainen piti häntä parantumattomana.\n\nMutta — sitten tapahtui käänne. Hän oli kerran sattunut paikalle, kun\nNatsaretin profeetta saarnasi. Sellaista saarnaa hän ei ollut ennen\nkuullut. Hän oli kuvitellut sen käyvän samaan tyyliin kuin fariseusten\nja kirjanoppineiden puheen, — noiden, jotka olivat niin pyhiä, niin\ntavattoman pyhiä virallisesti, mutta joiden joukosta löytyi yksi ja\ntoinen sellainenkin, jolle hänenkin halveksittu, kirottu seuransa\nkelpasi. Sellaisille saarnamiehille hän oli hymyillyt pilkallisesti.\n\nMutta — tämä Natsaretin profeetta oli aivan toista maata. Hän itse\noli puhdas. Jos kukaan niin hän olisi voinut tuomita. Hänellä olisi\nollut valta siihen. Mutta — hän ei sitä tehnyt. Päinvastoin hän puhui\nlempeästi. Hänen puheestaan huokui syvä sääli kaikkia langenneita ja\nkovaosaisia kohtaan. Ilmankos publikaanit ja syntiset parveilivatkin\nhänen ympärillään eikä hän ajanut heitä pois. Tämä oli lähtemättömästi\npainunut naisen mieleen.\n\nSiitä ajasta alkaen hän ei enää ollut rauhallinen. Hän jatkoi kyllä\nentistä ammattiaan, mutta hän ei tehnyt sitä enää samalla mielellä kuin\nennen. Kotona yksin ollessaan hän itki, itki katketakseen, kurjaa,\nviheliäistä elämäänsä. Kerran hänkin oli ollut puhdas ja viaton ja\najatellut nuoren tytön puhtaita, kauniita ajatuksia. Mutta nyt — nyt\noli elämä hukattu — hukattu täydellisesti.\n\nMutta — sitten hän eräänä päivänä kuulee, että Natsaretin opettaja\nvierailee kaupungissa. Hänet oli kutsuttu fariseus Siimonin taloon\npäivällisille. Silloin nainen tekee päätöksensä.\n\nHän lähtee kiireesti. Alabasteripullon hän ottaa mukaansa. Hän\nkyllä tietää, ettei Siimonin taloon ole hänen kaltaistensa juuri\nhelppo päästä. Siellä on ovenvartijat ja edeskäyvät, suurilukuinen\npalvelusväki. Mutta vaimo raivaa tien rohkeasti heidän välitseen\nsiihen huoneeseen, missä Vapahtaja parastaikaa aterioi talon isännän\nja toisten pöytävierasten kanssa. Ja sitten tapahtuu se, mistä päivän\nevankeliumi kertoo.\n\nMitä me tässä kertomuksessa eniten ihailemme?\n\nVaimon rohkeus ansaitsee kyllä ihailuamme. Että hän uskalsi!\n\nMutta — hänellä oli niin suuri hätä, ettei hän enää kiinnittänyt\nhuomiotaan sovinnaisuussääntöihin. Talon isäntä ja pöytävieraat\nkiinnittivät kyllä. Ja varmasti Vapahtajakin huomasi tuon kaiken, mikä\ntässä tilaisuudessa oli omiaan vaikuttamaan kiusallisesti. Mutta — hän\nei antanut sen vaikuttaa itseensä. Hän oli jälleen se vapaa, suuri\npersoonallisuus, jota eivät sovinnaisuussäännöt sido. Hän näki sydämen.\n\nTämä puoli Vapahtajassa herättää tässä kertomuksessa eniten ihailuamme.\n\nSillä tässä tulemme siihen kohtaan, johon meillä jokaisella on täysi\nsyy kiinnittää huomiomme. Vapahtaja ei ole samanlainen kuin ihmiset.\nHän eroaa parhaistakin heistä.\n\nSillä — eikö usein käy niin, että parhaatkin ystävät, joihin\ntäydellisesti luotamme, pettävät meidät ratkaisevina hetkinä. Heillä\non kyllä halua auttaa, mutta he eivät voi sitä tehdä _juuri nyt_.\nTilaisuus ei ole sopiva. Kuinka emme ottaneet huomioon _tilaisuutta_?\nMe saamme nuhtelevia katseita osaksemme ja meidät työnnetään lempeästi,\nmutta samalla riittävän pontevasti ovesta ulos.\n\nJeesus Kristus ei ole sellainen. Hänelle ei ole olemassa erilaisia\ntilaisuuksia. Hän ottaa vastaan _aina_. Hän on niin täydellisesti ehyt,\nniin kokonansa vapaa, että hän herättää ehdotonta luottamusta.\n\nTällaista Vapahtajaa me tarvitsemme.\n\nMeillä on itsekullakin omat huolemme, omat surumme ja kärsimyksemme.\nElämässämme on sattunut tapauksia, joita parhaimpien ystäviemmekin\nolisi vaikea ymmärtää. Jollei Jeesusta Kristusta olisi, ei olisi\nketään, kenen puoleen kääntyisimme.\n\nMutta — nyt on _hän_ ja hän antaa synnit anteeksi.\n\nTästä, rakkaat ystävät, me iloitsemme. Vapahtaja tuntee elämän. Hän\ntietää, minkälaisia elämäntarinoita tämän vanhan maan pinnalla voi\nesiintyä — toinen toistaan murheellisempia.\n\nMutta — jos katumuksemme on vilpitön, on anteeksiantamus myös ehdoton.\nAmen.\n\n\n\n\nTULESTA TEMMATTU KEKÄLE.\n\n3. Paaston aik. sunnuntai. — Sak. 3, 1—15.\n\n\nTämä teksti sopii erityisesti meille papeille, mutta myös jokaiselle\nihmiselle.\n\nProfeetta Sakaria näki ylimmäisen papin Joosuan seisovan Herran\nenkelin edessä; ja saatana seisoi hänen oikealla puolellaan häntä\nvastustamassa. Päällekantajalla oli paljon tätä johtavassa asemassa\nolevaa miestä vastaan. Hän oli hoitanut huonosti korkean virkansa.\nHänen kotielämänsä antoi aihetta vakaviin muistutuksiin. Hän oli\nsortunut syntiin, mutta ruvennut katumaan ja armoa etsimään. Ja nyt hän\noli tuomittavana.\n\nTuomio kääntyi anteeksiantamukseksi. Noista kahdesta olennosta, jotka\nseisoivat hänen rinnallaan, puolustaja, enkeli, jäi paikalleen,\npäällekantajan vetäytyessä pois.\n\nIhminen seisoo täällä enkelin ja paholaisen välissä. Hyvä ja paha\nkamppailevat hänestä. Monesti asuvat enkeli ja paholainen samassa\nsydämessä rinnakkain ja elämä muodostuu sen mukaiseksi, kumman ääntä\nihminen kulloinkin noudattaa.\n\nEnkeli, hyvän edustaja, pyrkii johtamaan meitä hyvään. Niinkauan kuin\nseuraamme häntä, menestymme. Hyvä omatunto todistaa, että olemme\noikealla tiellä. Mutta tuo toinen »naapuri» kuvaa meille synnin\nkauniiksi ja luvalliseksi. Hän on taitava kääntämään käsitteitä,\nantamaan niille uusia merkityksiä. Hän vetoaa usein parhaimpiin\nominaisuuksiimme, saaden meidät kulkemaan hyvinkin mutkikkaita teitä.\nVasta sitten kun huomaamme, mihin nämä uudelleen arvioidut käsitteet\njohtavat, avautuvat silmämme näkemään, että tie on ollutkin väärä. Jos\nsilloin kadumme ja pyörrämme takaisin, on meillä vielä anteeksisaamisen\nja parannuksen mahdollisuus.\n\nTämä hyvän ja pahan välinen ristiriita näyttää sitä\nsilmiinpistävämmältä, kuta edustavammassa asemassa ihminen on.\nVarsinkin kärjistyy tämä ristiriita erikoisesti silloin, jos paha\nsaa vallan henkilössä, jonka ajalliseen kutsumukseen jo kuuluu olla\nesitaistelijana hyvän ja oikean puolesta, niinkuin esim. papin.\nSellaisen henkilön heikkoudet huomataan paljon paremmin kuin tavallisen\nihmisen. Ja sellaisen elämän esimerkillinen vaikutus kantaa paljon\nkauemmas kuin jonkin toisen.\n\nInhimillisesti katsoen näyttää päällekantaja olevan oikeassa. Kuinka\ntällainen mies soveltuu Herran seurakuntaa johtamaan, — mies, jonka\nyksityiselämä jo antaa aihetta mitä vakavimpiin muistutuksiin? Saarnaa\nmuille, mutta ei itse elä siitä totuudesta, jota toisille julistaa.\nEikö tämä ole pahennusta seurakunnassa?\n\nSitä se epäilemättä on, jollei synny muutosta, parannusta. Mutta\nmaailma ei tavallisesti tätä muutosta huomaa. Se pitää vain kiinni\naikaisemmista hairahduksista. Mutta Jumala tuomitsee toisin.\n\nOn vanha totuus, että Jumala on sielujen tuntija. Mutta vaikka se\non niin vanha, on se kuitenkin useimmille ihmisille uutta. Jumala\non heidän mielestään samanlainen kuin he itsekin ovat. Yhtä vaikeaa\nkuin heidän on unohtaa, luulevat he sen olevan myös Jumalalle. Mutta\nylimmäisen papin Joosuan kohtalo osoittaa toista.\n\nSiinä hän seisoo ylimmäispapillisessa puvussaan, mutta tuo puku on\nsaastutettu. Sen arvomerkit on häväisty synnissä. Ei hän voi siinä\npuvussa astua temppelin pyhimpään toimittamaan uhria kansan syntien\nedestä. Päällekantaja on varma, että puku riistetään hänen yltään ja\nkorkea virka otetaan pois. Ja sitä mieltä ovat myös ihmiset. He ovat\nmonessa asiassa yhtä mieltä päällekantajan kanssa, varsinkin, jos\nsaavat esiintyä syyttäjinä.\n\nMutta — Jumala näkee syvemmälle kuin päällekantaja; hän näkee\ntuon onnettoman miehen sydämen pohjaan saakka. Hän näkee, kuinka\nhän kärsii ja kuinka hän häpeää. Hän ei tahdo lausua yhtään sanaa\npuolustukseksensa, vaikka hän ehkä voisi senkin tehdä.\n\nJoosua seisoo enkelin edessä saastaisessa puvussaan. Hän vetoaa Jumalan\nlaupeuteen. Hän vetoaa siihen hyvään, jota hän on sydämessään tuntenut,\nmutta jota hän ei ole jaksanut seurata. Mutta nyt — hän tuntee senkin\n— jos hän vielä löytää armon, hän uskoo voivansa kaiken korjata. Eikä\nikuinen hyvyys muuta vaadikaan. Se lausuu vapauttavan sanansa.\n\n»Katso, minä olen ottanut sinulta pois sinun syntisi ja puetan sinut\njuhlavaatteisiin.»\n\nYlimmäinen pappi Joosua sai puhtaan päähineen ja uuden virkapuvun. Näin\nJumala käy oikeutta katuvaisen kanssa. Päällekantajan on pakko väistyä.\nHän on saanut tuomionsa. »Eikö tämä ole se kekäle, joka on tulesta\ntemmattu?» Päällekantaja olisi halunnut nähdä sen palavan. Mutta Jumala\ntempasi sen pois yhdennellätoista hetkellä.\n\n»Ja Herran enkeli jäi seisomaan.»\n\nOi, kuinka lohdullinen on tämä tekstimme viimeinen lause. Ikuinen\nhyvyys jäi jäljelle vaalimaan sitä hyvyyden orasta, joka syntisen\nsydämessä nyt oli puhjennut esiin. Oi, kunpa se voisi kasvaa ja\nvaurastua! Me vapisemme pelosta ajatellessamme ihmisen heikkoutta.\nMutta muistaessamme, että Jumala on suuri ja voimallinen, me tunnemme\nmielemme tyyntyvän. Hän, joka tempaa kekäleen tulesta, kykenee siitä\nvielä jotakin tekemään.\n\nSillä hän on rakkaus. Amen.\n\n\n\n\nJUMALAN SIUNAUS.\n\nPuolipaastosunnuntai. — Joh. 6, 1—15.\n\n\nTämän päivän evankeliumissa kerrotaan, kuinka Vapahtaja kerran\nruokki viisituhatta ihmistä viidellä leivällä ja kahdella kalalla.\nSuhtaudummepa nyt tähän kertomukseen kuinka tahansa, joka tapauksessa\nse sisältää yhden tärkeän totuuden: että Jumalan siunaus tekee\nrikkaaksi.\n\nToinen ajatus, joka esilläolevassa tekstissä erityisesti lämmittää\nmieltämme, on se, ettei Jumalalle ole suinkaan yhdentekevää meidän\najallinen toimeentulomme. Jokapäiväinen leipämme on Hänen sydämellään\nyhtä paljon kuin hengellinen edistymisemme ja kasvamisemme. Onhan\nVapahtaja itse Isämeidänrukouksessa kehoittanut meitä anomaan Jumalalta\njokapäiväistä leipää.\n\nSitäpaitsi: evankeliumi sisältää monta kertomusta siitä, että Vapahtaja\nauttoi maallisessa hädässä. Tästä vedämme sen johtopäätöksen, ettei\najallinen suinkaan ole mitään vähäarvoista. Jollei ensimmäinen sija\nelämässä kuulukaan sille, ei kuulu myös viimeinenkään. Jokin tarkoitus\non Vapahtajalla varmaankin siinä, kun hän seitsemän Isämeidän eri\nrukouksen joukkoon asettaa maallisia tarpeita koskevan rukouksen\n_neljänneksi_. Se ei ole ensimmäinen, mutta ei myöskään viimeinen.\n\nTänään puhumme ajallisesta toimeentulosta, jokapäiväisestä leivästä,\njoka on monella nykyajan ihmisellä verrattain lujassa. Mutta minä en\nkäsittele kysymystä opettaakseni sinulle, mitä kaikkea jokapäiväiseen\nleipään kuuluu. Sen on Martti Luther jo tehnyt neljännen rukouksen\nselityksessä. Vaan haluaisin kiinnittää huomiosi yhteen tärkeään\nkohtaan: että Jumala voi siunata leipämme.\n\nTämä ajatus edellyttää sitä, että Jumalalta tulee kaikki ajallinenkin\nhyvyys. Se, joka ei sitä usko, ei usko Jumalan siunaukseenkaan. Hän on\nmaterialisti, jolle ei ole olemassa mitään yliaistillista maailmaa.\nEdellytän kuitenkin sinun uskovan tähän ja siis myöskin siihen, että\nJumalalta tulee kaikki ajallinenkin hyvyys.\n\nMutta — usko siihen ei vielä suoranaisesti johda meitä _kokemaan_, että\nJumala siunaa. Siihen vaaditaan, että ihminen ottaa ajallisen hyvyyden\nJumalan kädestä hänen järjestyksensä mukaisesti: rukoilemalla ja työtä\ntekemällä.\n\nJos niin teemme, silloin näemme leivässä, jota syömme, osoituksen\nJumalan hyvyydestä. Silloin _tunnemme_, että se on Jumalan lahja. Ja\nsilloin luotamme lapsellisesti siihen, että Hän voi sen meille siunata.\n\nSuhteessamme jokapäiväiseen leipään tulee myös näkyviin suhteemme\nJumalaan. Toiset käyttävät ajallista hyvyyttä orjamaisesti, peljäten,\nettä Jumala katsoo karsaasti heihin t.s. kuin hän ei oikein mielellään\nnäkisi lastensa käyttävän ajallista hyvyyttä. Heidän suhteensa Jumalaan\non orjan suhdetta isäntäänsä.\n\nToiset taas nauttivat Jumalan lahjoja ilolla ja kiitoksella,\nsisällisesti vapaina, tietäen, että Jumala mielellään suo heille\njokapäiväisen leivän.\n\nSellainen oli Vapahtajan suhde ajalliseen hyvyyteen: hän kiitti Jumalaa\nsiitä.\n\nSe ihminen, joka uskoo Jumalan siunaukseen ja kokee sitä alituiseen\nelämässään, katsoo myös muiden parasta. Hän auttaa mielellään köyhiä,\ntietäen siten vain lainaavansa Herralle, joka on hänelle hänen hyvän\ntyönsä jälleen maksava. Ajallinen omaisuus ei tuota hänelle huolta;\nhän tietää, että sen yllä on Jumalan siunaus. Ja se tieto antaa hänen\nsydämelleen rauhan.\n\nJa silloin on myös vähin kylliksi. Ihminen ei nuru, vaikka toimeentulo\nolisi niukkakin. Köyhyys ei karkoita iloa siitä kodista, missä ihmiset\nuskovat Jumalan siunaukseen. Elämän välttämättömimmät tarpeet ovat\nheille kylliksi ja he kiittävät Jumalaa niistä. Sellaisessa kodissa\nosataan myös vähästä iloita. Ja se on suuri Jumalan lahja, joka ei\nsuinkaan tule kaikkien osaksi.\n\nIhmisjärki ei pysty ymmärtämään Jumalan salaisuuksia. Salaisuus on\nsekin, että Jumala voi siunata ajallisen leipämme. Me emme käsitä,\nkuinka se tapahtuu. Siinä kohden puhuu tekstimme totta: me emme käsitä,\nkuinka viidellä leivällä ja kahdella kalalla voi ruokkia viisituhatta\nihmistä ja vielä päällepäätteeksi koota kaksitoista korillista muruja.\nMutta — me voimme kokea, että siunaus on mahdollinen, vaikkumme\nkokisikaan sitä juuri tekstin kertomalla tavalla. Joka tapauksessa\nvoimme sanoa, että Herran siunaus tekee rikkaaksi, enentää köyhän\nkodin leivän ja lisää jauhot vakkasessa, kun siellä kiitollisella ja\npalvelevalla mielellä Jumalan hyvyyttä käytetään.\n\nOnnellinen se ihminen, joka tyytyy osaansa, olkoonpa tuo osa sitten\nkuinka pieni ja vaatimaton tahansa. Hän on silloin saavuttanut suuren\nvoiton. Amen.\n\n\n\n\nRISTIN VOIMA.\n\n5. Paaston aik. sunnuntai. — Joh. 11, 47—57.\n\n\nPoikasena lukiessani Robinson Crusoeta ihmettelin, miksi espanjalainen,\njonka Robinson pelasti villien käsistä, tämän tiedusteluun, mitä\nkansallisuutta hän oli, vastasi latinankielellä: kristitty. Ajattelin,\nmiksi hän ei voinut sanoa kotimaansa nimeä. Mutta — sitten jälkeenpäin\nminulle kirkastui, että jos espanjalainen olisi sanonut kotimaansa\nnimen, se ehkä ei olisi häntä niinkään auttanut. Sen vuoksi hän sanoi\nolevansa kristitty, ettei mitään väärinkäsitystä voisi syntyä. Sillä\neihän hän tiennyt minkä maan miehiä hänen pelastajansa oli. Sen vuoksi\nhän vetosi korkeampaan kansalaisuuteen kuin tämä maallinen.\n\nTämän päivän tekstissä Johannes huomauttaa eräästä seikasta, jonka\nVapahtajan kuolema on aiheuttanut. Hän on tahtonut sen kautta »koota\nyhdeksi hajalla asuvat Jumalan lapset», — siis tehdä rististä kaikkia\nkansoja yhdistävän tunnusmerkin.\n\nOnko Vapahtajan toive täyttynyt?\n\nOn ja ei.\n\nToisin sanoen: on aloja, joilla eri maiden kristityt kohtaavat toisensa\nveljinä, antamatta kansallisuusrajojen eroittaa heitä. Mutta on toisia\naloja, joilla ei yhteisymmärrystä synny, vaikka kaikki kunnioittavat\nristiä.\n\nEdelliseen ryhmään kuuluu esim. N.M.K.Y. ja N.N.K.Y., nuorten miesten\nja naisten kristillinen yhdistys. Se on kansainvälinen liike, jonka\ntarkoituksena on koota kaikkien maitten nuoret miehet ja naiset ristin\nympärille toteuttamaan Vapahtajan aatetta, rakkauden käskyä, josta hän\nylimmäispapillisessa rukouksessaan puhuu.\n\nNe ovat suuria ja valtavia liikkeitä ja meillä kaikilla, jotka tahdomme\nolla Jumalan ystäviä, on täysi syy kiinnittää niihin mitä vakavinta\nhuomiota. Niissä on jo osaltaan toteutunut Vapahtajan sana »Että he\nkaikki yhtä olisivat.»\n\nMeihin tekee valtavan vaikutuksen kuullessamme, että jossakin N.M.K.Y:n\nmaailmankonferenssissa on kahdellakymmenelläviidellä kielellä veisattu\nLutherin mahtava taisteluvirsi: »Jumala ompi linnamme.» Me näemme siinä\nristin voiman, joka kerran on oleva tunnustettu kaikessa maailmassa, ja\ntekevä maailman kansat veljiksi keskenään.\n\nNiin — on oleva, mutta ei vielä ole. Se on surullista. Vielä eivät\nmaailman kansat kohtaa veljinä toisiaan kaikilla elämän aloilla. Vielä\non olemassa sotia ja taisteluita. Parastaikaa riehuu maailmassa suuri\nsota ja kaikki sotaakäyvät valtiot ovat kristityitä — niin, melkein\nkaikki.\n\nKuinka se on ymmärrettävä?\n\nRisti ei ole tullut vielä voimaksi yhteisymmärrykseen ja veljelliseen\nrakkauteen. Siinä on syy.\n\nMutta — ilahduttavia merkkejä rupeaa jo näkymään. Itse\ntaistelutantereillekin tunkeutuu risti, sovintokuoleman ja jumalallisen\nrakkauden merkki.\n\nLuin äskettäin jostakin lehdestä kuvauksen Saksan itärintamalta. Siellä\nmakaavat venäläiset ja saksalaiset vastakkain juoksuhaudoissaan ja\nkuoleman enkeli kulkee rintamain välillä, niittäen saalistaan. Mutta\n— tuli jouluaatto. Koko edellinen päivä oli ankarasti taisteltu.\nJa kaiken todennäköisyyden mukaan taisteltaisiin seuraavanakin\npäivänä, jouluaattona. Niin tapahtuikin. Koko päivän riehui taistelu\nmitä kiihkeimpänä, kunnes se illan hämärtyessä vähitellen lakkasi.\nIhmeteltiin aluksi tuota outoa hiljaisuutta, — kunnes yhden ja toisen\nsotilaan mieleen molemmilla puolin hiipi ajatus: nythän on jouluaatto!\nJo kipuaa saksalainen sotilas juoksuhaudan reunan yli, kädessään\npieni kuusi, jossa lepattaa muutamia kynttilöitä, ja lähtee hiipimään\nvenäläisten linjoja kohti. Sykkivin sydämin hän kulkee, odottaen eikö\nlaukausta kuulu. Ei kuulu. Koko seutu, missä äsken taistelu riehui,\non aivan äänetön. Saksalainen saapuu vihollisten juoksuhaudalle.\nHänen takanaan virittävät toverit jouluvirren. Ja ihme: vihollisten\njuoksuhaudasta ojentuu saksalaista vastaan ystävällisiä käsiä ja\nkyyneleisiä kasvoja. On jouluaatto, Jeesuslapsen pyhä syntymäjuhla. Nyt\nei taistella, nyt annetaan aseiden levätä. Nyt vallitsee rauha maassa\nja ihmisten kesken mielisuosio.\n\nIhmeellinen kertomus. Siinä ilmenee risti voimassaan. On, kuin\nnäkisivät molemmat taistelevat kansat korkean ristinpuun ja Vapahtajan\nsiinä riippuvan. On, kuin kuuluisi ääni yli hämärään kääriytyvän maan:\n»... vaan myös kootakseen yhdeksi hajallaolevat Jumalan lapset.»\nSellaista saa risti aikaan.\n\nRisti, pyhä ristinmerkki! Jospa se tulisi voimaksi kaikkien maailman\nkansojen elämässä yhdistämään kansat rakkauden siteillä toisiinsa. Amen.\n\n\n\n\nÄITI.\n\nMarian Ilmestyspäivä. — Luukk. 1, 39—45.\n\n\nI.\n\nYmmärrämme hyvin roomalaiskatolilaisia, jotka ovat Neitsyt Mariasta\ntehneet taivaan kuningattaren. Sellainen pyhä nainen, äiti, ei heidän\nmielestään voinut kuolla, vaan astui suoraan taivaaseen.\n\nMe, luterilaiset, emme voi uskoa Neitsyt Marian synnittömään\nsikiämiseen paremmin kuin hänen taivaaseen astumiseensakaan. Meistä\non luonnollista, että hän kuoli luonnollisella tavalla ja kuolemansa\njälkeen kannettiin johonkin Juudanmaan kalmistoon monien onnellisten ja\nmonien murheellisten päivien jälkeen. Mutta meidän, luterilaistenkin,\ntäytyy syvästi kunnioittaa tätä pyhää naista, sillä hän on ollut\njaloimman ihmislapsen äiti. Me emme jumaloi häntä, emme rukoile häntä,\nvaan rakastamme häntä, niinkuin rakastamme jaloja ihmisiä.\n\nNeitsyt Maria on kokenut kaikki äidin ilot ja surut. Hänen sielunsa on\nkäynyt läpi tuon inhimillisen asteikon, jossa muutamat kielet väräjävät\nonnea, toiset syvintä surua.\n\nSiihen aikaan, josta tekstimme puhuu, hän eli vielä onnensa alkukautta.\nPyhät, suloiset aavistukset täyttivät hänen povensa: hän odotti\npoikansa syntymää. Ihanat tulevaisuuden toiveet liittyivät tähän\nodotettuun lapseen: hänestä oli tuleva suuri kansansa seassa.\n\nPyhä Raamattu ei ole meille säilyttänyt tietoja Jeesuksen\nvarhaisimmasta lapsuudesta. Mutta me voimme sen hyvin kuvitella.\nOnnellinen perhe eleli hiljaisessa Natsaretissa puuseppä Joosefin\nhuoneessa ja onnellisista onnellisin oli varmaankin perheen äiti,\nNeitsyt Maria.\n\nJa hänellä oli täysi syy siihen, sillä hänen poikasensa, tuo odotettu,\nluvattu, oli kaunis. Sellaisia syviä, miettiviä silmiä ei ollut kellään\ntoisella. Hän saattoi iltahetkinä takkavalkean ääressä vaipua syviin\nmietteisiin, kuunnellessaan kertomuksia Vanhasta Testamentista. Isä\nJoosef osasi niitä ja äiti Maria myös. Sellaisten hetkien jälkeen\nsaattoi poikanen juosta äitinsä luo, painaa päänsä tämän syliin ja\nhuudahtaa: »Oi, äiti! Minäkin tahdon tulla profeetaksi!»\n\nMitähän mahtoi Neitsyt Maria sellaisina hetkinä tuntea?\n\nÄidin onnea, äidin levottomuutta.\n\nVarmaankin hän silitti poikasensa päätä ja hymyili hellästi. Niin,\nhänen pojastaan oli kerran tuleva profeetta. Hän astuisi kansansa eteen\nsaarnaamaan. Ja sitä auringon paistetta, sitä valoa, joka silloin\ntulvahtaisi yli maan! Silloin toteutuisi tuo ihana sana: »Sinun\nvalkeutesi puhkeaa kuin aamurusko!» Mutta samalla hänen sydäntään\nvavahdutti pelko: profeetan kutsumus oli vaarojen alainen.\n\nNeitsyt Maria sai nähdä poikansa profeettana. Hän sai kuulla tämän\npuhuvan. Hän sai nähdä, kuinka köyhä kansa kiitti ja jumaloi häntä,\n— mutta myös, kuinka hän joutui riitaan johtomiesten kanssa. Hänen\näidinsydämensä kärsi.\n\nJa vielä: toisinaan muuttui hänen rakas poikansa niin omituiseksi,\nmelkeinpä vieraaksi. Erikoisesti painui yksi tapaus lähtemättömästi\nNeitsyt Marian mieleen. Hän oli kerran poikaansa hakemassa. Sanottiin\ntämän oleskelevan jossakin Juudean puolessa. Ei milloinkaan aikaisemmin\nollut Maria tuntenut sellaista levottomuutta kuin tällä matkalla.\nYhtäältä hän ihaili poikaansa, tämän rohkeutta, tämän intomielisyyttä,\nmutta toisaalta hän taas pelkäsi hänen puolestaan. Miten kävisi\ntuon rakkaan pojan, jos hän suututtaisi ylhäiset fariseukset ja\nkirjanoppineet?\n\nHe pääsivät vihdoin perille. Talon edusta oli täynnä kansaa ja sisältä\nhuoneesta kuului Jeesuksen ääni. Hän oli parastaikaa puhumassa.\nMaria lähetti jonkun sanomaan, että omaiset odottivat ulkona. Mutta\nmikä kylmä vastaanotto, mikä jäätävä vastaus! »Kuka on minun äitini?\nJokainen, joka tekee taivaallisen isäni tahdon, on minun veljeni,\nsisareni ja äitini!»\n\nSinä hetkenä Neitsyt Maria harhaili pimeässä: hänen rakas poikansa\nhäpesi häntä, ei tahtonut tunnustaa häntä omakseen.\n\nMutta — korkeimmilleen hänen tuskansa kohosi sinä hetkenä, jolloin tämä\npoika riippui ristillä. Silloin kävi miekka hänen sielunsa läpi.\n\nOi, hän oli ollutkin niin kiivas toisinaan... tämä poika, tämä iäkäs,\ntämä murheen ja ilon lapsi. Mutta hän tarkoitti sittenkin vain hyvää.\nJos johtomiehet olisivat tunteneet hänet niinkuin hän, Maria, tunsi,\neivät he olisi voineet noin julmasti häntä kohdella.\n\nVasta jälkeenpäin kirkastui Marialle, minkävuoksi hänen poikansa piti\nkärsiä ja kuolla.\n\n\nII.\n\nMihin kehoittaa meitä Marianpäivä?\n\nSe kehoittaa meitä iloitsemaan Neitsyt Marian kanssa, iloitsemaan\nsiitä, että Vapahtaja on niin suuri ja ihmeellinen, niin ymmärtäväinen\nja laupias, niin altis iloitsemaan iloitsevien kanssa ja kärsimään\nkärsivien kanssa.\n\nMutta tämä päivä kehoittaa meitä myös murehtimaan Marian kanssa,\nmurehtimaan sitä, että tämä mies, tämä ihmiskunnan ihanin ja paras,\nnaulittiin ristille, ja että tämä tapahtui meidän tähtemme.\n\nKun näin suremme ja iloitsemme Marian kanssa, asetamme hänet sille\npaikalle, joka hänelle kuuluu: ensimmäiseksi naisten joukossa, mutta\nsamalla vertaiseksemme. Meidän ilomme ja surumme on se Pyhä savu, jota\nhänelle suitsutamme. Ja tähän suitsutukseen sisältyy yhtäältä syvän\nkunnioituksen ja toisaalta yhteisen surun ja katumuksen tunne: ihminen\nsuree itseään, omaa huonouttaan ja kelvottomuuttaan Ihmisen pojan\nedessä.\n\nNyt paaston aikana Neitsyt Maria kulkee mustiin puettuna. Pukeutukaamme\nmekin mustiin, ei ulkonaisesti, vaan sisällisesti. Sillä kristikunnan\nsuuri muistopäivä, Pitkäperjantai, lähestyy. Amen.\n\n\n\n\nVANHA MUISTOLAHJA.\n\nPalmusunnuntai. — Luukk. 22, 14—22.\n\n\nPyhä Ehtoollinen on muistolahja, jonka Vapahtaja on jättänyt\nopetuslapsilleen näkyväiseksi korvaukseksi poissa-olostaan. Ja\nsellaisena sillä on suuri ja pysyväinen arvo.\n\nJoka kerta kun pappina valmistaudun p. Ehtoollista jakamaan, kun\nkirkonpalvelija ottaa sakariston kaapista esille pyhät astiat,\nkalkin ja ehtoollisleipälautasen, ja asettaa ne sakariston pöydälle\npienine, hopealla kirjailtuine samettipeitteineen, valtaa minut\njuhlallinen tunne: jälleen otetaan esille muistolahja, joka on säilynyt\nmuuttumattomana parisen tuhatta vuotta. Mieleeni muistuu ensimmäinen\nehtoollisenvietto, kun »Jeesus asettui pöytään ja apostolit hänen\nkanssaan», ja kun Vapahtaja sanoi: »Minä olen halajamalla halannut\nsyödä tämän pääsiäislampaan teidän kanssanne, ennenkuin kärsin.»\n\nMinä ajattelen niitä pitkiä vuosisatoja, jotka ovat kuluneet tuosta\nensimmäisestä ehtoollisenvietosta nykypäiviin saakka. Kuinka\nlukemattoman monta kertaa on nämä pyhät astiat otettu esille ja\nlausuttu nuo sanat: »Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni.»\nEikä minua yhtään häiritse se ajatus, että näitä sanoja on aikojen\nkuluessa eri tavoin tulkittu, vaan minä näen p. Ehtoollisen vietossa\nmerkin jumalallisesta ihmeestä, joka säilyy kautta aikojen,\nsukupolvesta toiseen, niinkauan kuin Kristuksen seurakuntaa on olemassa\ntämän maan päällä.\n\nSillä se on _ihme_, että jotakin on säilynyt muuttumattomana niinkin\nkauan kuin parisentuhatta vuotta — maailmassa, jossa kuitenkin kaikki\nmuuttuu ja häviää.\n\nKaksituhatta vuotta — se on pitkä aika. Siinä on ennättänyt paljon\ntapahtua. Suuria valtakuntia on syntynyt ja jäljettömiin kadonnut.\nKokonaiset kansakunnat ovat siirtyneet varjojen maahan ja uudet\nihmiset, jotka puhuvat eri kieltä, ovat ottaneet haltuunsa heidän\nasuinpaikkansa. Suuret sodat ovat hävittäneet maailmaa. Satoja\nkaupunkeja ja kyliä on ollut yhtä aikaa tuhkana. On näyttänyt joskus\nsiltä, että elämä on loppunut. Mutta — joidenkin vuosien jälkeen kohosi\nraunioitten keskelle pieni temppeli ja kellot kutsuivat kansaa kokoon.\n»Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni...» Nuo sanat lausuttiin\njälleen kuin hiljaisena kuiskauksena siitä, että Jumala pysyy, hänen\narmonsa kestää. Ja ihmiset, nääntyneet ja epätoivoiset, notkistivat\npolvensa alttarin ääressä ja ottivat vastaan pyhän sakramentin.\n\nEikä meidän tarvitse mennä näin kauaksi taaksepäin ajassa todetaksemme\nelämän muuttelevaisuuden. Jos sinä, vanhempi kuulijani, ajattelet\nomaa elämääsi... lapsuutesi aikaa ja nykypäiviä, huomaat, kuinka\npaljon elämä muuttuu jo yhden ihmisiän kuluessa. Sinun lapsuutesi\naikana poltettiin pärettä ja matkustettiin hevosella ja jalkaisin. Ei\nsilloin ollut sanomalehtiä eikä puhelimia. Kaikki oli yksinkertaista ja\nvaatimatonta. Mutta — miten onkaan kaikki siitä ajasta muuttunut.\n\nNyt käytetään sähkövaloa, öljylamputkin, joita lapsena ihmeenä ihailit,\nalkavat jo hävitä syrjäseuduiltakin. On saatu rautatiet ja puhelimet —\npuhumattakaan sellaisista kuin lentokoneista. Ihminen, joka nykyisin on\nsiinä 70—80 vuoden korvilla, ihmettelee maailman kehitystä ja toteaa\nsamalla, kuinka kaikki muuttuu. Tavat muuttuvat, vaateparsi muuttuu,\nkieli muuttuu. Sillä tavalla kuin sinun lapsuudessasi puhuttiin, ei\npuhuta enää nyt. Aika on tuonut niin paljon uusia käsitteitä, että\nkielikin on muuttanut muotoaan.\n\nJos yhden ihmispolven aikana voi näin paljon muuttua, kuinka paljon\nvoikaan sitten muuttua kymmenen ja kahdenkymmenen sukupolven aikana.\nLuulen, että nyt ymmärrät asian: ihmiselämä on tavattomien muutosten\nalainen.\n\nEikö ole kaiken tämän muuttuvaisuuden keskellä turvallista panna\nmerkille, että p. Ehtoollinen on säilynyt muuttumattomana niin kauan?\nTotta kai. Jos meillä on vähääkään kunnioitusta _vanhuutta_ kohtaan,\nniin tässä on meillä pyhä toimitus, joka jo vanhuutensa puolesta\nansaitsee kunnioituksemme.\n\nTavallisestihan me pidämme arvossa vanhoja esineitä — jos yleensä\nolemme ajattelevia ihmisiä; emme esim. halua myydä vanhoja,\nesivanhemmiltamme perityltä huonekaluja. Niitä ei meidän mielestämme\nvoida rahassa arvostella.\n\nTässä on meillä muistolahja vanhoilta ajoilta, Herran pyhä Ehtoollinen.\nSe asetettiin sangen vakavana ajankohtana. Sen asettajan piti muutaman\ntunnin kuluttua kuolla. Jos millään, niin sillä on testamentin pyhyys,\nkalliin perinnön arvo. Ja sellaisena me kristityt sitä säilytämme.\n\nMitä Herran Ehtoollisella käynti vaikuttaa, mikä merkitys sillä on\n— siitä puhun toisella kertaa. Olen tänään vain tahtonut kiinnittää\nhuomiosi p. Ehtoollisen korkeaan ikään, sen kunnianarvoisaan\nvanhuuteen. Se on nim. meille hyvänä tukena silloin, kun emme muita\npuolia sen arvosta ymmärrä. Sellaisellekin kohdalle ihminen toisinaan\njoutuu, — kylmäksi, penseäksi, välinpitämättömäksi. Silloin on\nhyvä muistaa, minkälaisen muistolahjan kanssa olemme tekemisissä.\nSe vaikuttaa ainakin sen, että kunnioituksesta paljastamme päämme.\nSillä siinä, missä jotakin kunnioitetaan, voidaan myös kunnioituksen\nesineeseen syventyä. Amen.\n\n\n\n\nSE ON TÄYTETTY!\n\nPitkäperjantai. — 5:des ahti.\n\n\nTänä päivänä kokoontuu kristikunta hengessä erään kukkulan ympärille,\njolla 1900 vuotta sitten näyteltiin suurenmoinen, järkyttävä näytelmä.\nKukkulalle pystytettiin kolme ristiä, joihin kuhunkin ripustettiin\nmies, kärsivä, kuoleva mies. Keskimmäinen noista kuolevista on käynyt\nmeille erikoisen rakkaaksi, koska hän kuoli viatonna. Hänen nimensä on\nJeesus Kristus ja kukkulan nimi on — Golgata.\n\nMutta — kysyt sinä — mitä liikuttaa meitä, nykyajan ihmisiä, Jeesuksen\nkärsimys ja kuolema? Eikö sillä ole yksinomaan vain muistoarvo,\nkorkeintaan historiallisen tapahtuman arvo?\n\nMe, nykyajan ihmiset, olemme sellaisia. Me kysymme aina: mitä varten?\nSe on meillä ikäänkuin verissä.\n\nEikä se suinkaan ole väärin. Me saamme kysyä niin. Jumala sen kyllä\nhyvin ymmärtää.\n\nVastaan kysymykseesi.\n\nJeesuksen Kristuksen kuolema tarjoaa meille, kahdennenkymmenennen\nvuosisadankin ihmisille, korkeimman todistuksen Jumalan rakkaudesta.\n\nJos tämä on totta, niin se on hyvinkin huomioonotettava asia. Jos\nkerran tässä maailmassa voi järkähtämättömästi uskoa johonkin hyvään\nasiaan, tekee se jo tämän vaivanalaisen elämän helpommaksi. Ja nyt\ntoivon voivani sinulle vakuuttaa, että Jumalan rakkauteen kannattaa\naina luottaa.\n\nKuinka se tulee näkyviin Vapahtajan kuolemassa? Eikö se pikemminkin\nosoita, että tämän luottamuksen laita oli niin ja näin? Siltä saattaa\nnäyttää, mutta asia muuttuu, kun sitä lähemmin tarkastelemme.\n\nVapahtajan elämä jos kenenkään oli ollut Jumalalle pyhitettyä. Voimme\nsanoa, että Jumala oli hänelle kaikki kaikessa. Olisi luullut Jumalan\nosoittavan hänelle mielisuosiotaan toisella tavalla.\n\nMutta ei — Vapahtaja joutui ristille riippumaan. Hänen tuskansa oli\nniin suuri, että hän tuntee itsensä Jumalan hylkäämäksi. Tuo epätoivon\nhuuto: »Eli, Eli, lamma sabaktani?» on todistuksena siitä.\n\nKuinka olisi nyt voinut käydä?\n\nEsim. siten, että Vapahtaja olisi huutanut ristiltä: »Ei kannata\nluottaa Jumalaan eikä hänen rakkauteensa! Katsokaa, minä olen koko\nelämäni ajan palvellut häntä. Minun ruokani ja juomani on ollut saada\ntehdä hänen tahtonsa. Ja tässä minä nyt riipun sanoin kuvaamattomien\ntuskien runtelemana!»\n\nMikä seuraus siitä olisi ollut?\n\nPäivä olisi laskenut viimeisen kerran ihmiskunnalle. Olisi tullut\nikuinen yö. Elämä olisi silloin mitä, voimallisimmin todistettu\nmielettömyydeksi. Ei kannata elää, koska elämä kerran johtaa\nkärsimyksiin sellaisen miehen kuin Jeesuksen Kristuksen. Parempi itse\npäättää päivänsä kuin jäädä laahautumaan elämän kilpa-ajovaunujen\njäljessä.\n\nMutta — Vapahtaja ei kapinoi. Vaikka hänen sielussaan on pimeä kuin\nyöllä, hän ei puhkea herjauksiin. Vaikka hän ei kykene selittämään,\nminkä vuoksi tällainen kohtalo on hänen osakseen sallittu, hän kärsii\näänettömästi. Jos hän jotakin ajattelee — ja varmasti täytyi hänen\nkuumeisessa päässään ajatusten toisinaan risteillä salamoiden tavoin\nhän keskittää ajatuksensa yhteen ainoaan asiaan: _Jumalaan_. Jos\nkoettaisimme jollakin tavoin tulkita hänen sielunsa liikkeitä, niin\nne olisivat tämänkaltaisia, »Jumala, Isäni! Olet peittänyt kasvosi\nminulta, joka kärsin, kärsin niin tavattomasti. Ojennan kätesi sinun\npuoleesi, mutta en saa otetta. En tunne, että pidät minusta kiinni.\nMinä kuolen nyt, mutta sittenkin tahdon turvata sinuun. Koko elämäni\non ollut sinulle pyhitettyä, olkoon siis kuolemanikin. Olkoon, että se\non ollut vain kaunista unta, en kuitenkaan tahdo herätä siitä unesta\nkuolemankaan hetkellä. Isä, Isä, älä hylkää, vaan auta minua!»\n\nSilloin, rakkaat ystävät, silloin aukeni taivas. Vapahtaja näki Jumalan\nkasvot jälleen, näki murheellisina, mutta niin sanomattoman lempeinä\nja rakkaina. Hänestä tuntui, kuin ottaisi Isä hänen päänsä käsiensä\nväliin ja puristaisi sitä hellästi, sanomattoman hellästi, ja kuin\nkuiskailisi hän hänen korvaansa lohdutuksen sanoja: »Poikani, rakas\npoikani! Hetkinen vielä, katso minä olen tässä. Tartu käteeni ja minä\nautan sinut rannalle tuskan merestä, joka on ollut upottamaisillaan\nsinut. Hetkinen vielä, poikani! Etkö kuule, kuinka enkelit laulavat? Ne\nlaulavat sinulle, rakas poikani, sinulle, sankarille!»\n\nSinä hetkenä virtasi Vapahtajan sydämeen rauha, suloinen, syvä rauha.\nHän oli päässyt perille. Niin ... todellakin hänen korviinsa kantautui\nihana laulu. Se muistutti hänen armaan äitinsä, Neitsyt Marian, laulua,\njota tämä hänen pienenä ollessaan hyräili hänen kehtonsa ääressä. Mutta\ntämä oli vielä kauniimpaa, vielä suloisempaa. Ja ennenkaikkea: se oli\npaljon voimakkaampaa. Hän huokasi helpotuksesta ja lausui: »Isä, sinun\nkäsiisi minä annan henkeni!»\n\n_Ja hän kallisti päänsä ja antoi henkensä._\n\nSuunnilleen sillä tavalla se tapahtui — sikäli kuin ihmiskieli kykenee\nsitä kuvaamaan. Mutta silloin olikin voitto jo saavutettu: ihmiskunta\noli lunastettu.\n\nJeesus Kristus oli osoittanut, osoittanut voimallisesti, että Jumalan\nrakkauteen kannatti luottaa, kävipä tässä elämässä kuinka tahansa.\nJokainen tuskan karpalo hänen pyhällä otsallaan oli todistuksena siitä.\nJokainen veripisara hänen lävistetyistä käsistään ja jaloistaan todisti\nsiitä. Ja ennen kaikkea — siitä todisti se rauha, joka levisi hänen\nkasvoilleen. Hän oli kuollut, mutta hän ei ollut yhtään kärsineen\nnäköinen.\n\nTotisesti: en pidä yhtään ihmeellisenä, että sellaisen vanhurskauden\nedessä maa rupeaa vapisemaan niin, että haudatkin aukenevat.\n\nNäin siis meidät lunastettiin. Näin meidät siis ostettiin vapaiksi\nkaikesta kärsimyksestä ja tuskasta — niin... miksen sanoisi: synnistä.\nSillä synnin vuoksihan on kärsimys ja tuska maailmaan tullut.\n\nYstäväni! Se on täytetty! Anna näiden sanojen soida povessasi, kun\nmenet jumalanpalveluksen jälkeen kotiisi. Se on täytetty! Kärsimyksen\nja tuskan kuorma on täytetty. Sinusta vain tuntuu toisinaan siltä, kuin\nolisi taakka laskettu sinun hartioillesi. Sinä erehdyt: se on täytetty!\nAmen.\n\n\n\n\nMINÄ USKON IANKAIKKISEEN ELÄMÄÄN.\n\nPääsiäispäivä. — Joh. 20, 1—10.\n\n\nKolmannessa uskonkappaleessa tunnustamme: Minä uskon iankaikkiseen\nelämään.\n\nMaailmassa on monta kertaa koetettu kieltää elämän jatkuminen kuoleman\njälkeen. On sanottu ja vieläkin sanotaan: »Ei ole mitään elämää\nkuoleman jälkeen». »Mihin puu kaatuu, siihen se jää.» Kuoleman jälkeen\ntulee ikuinen yö ja pimeys.\n\nTyydyttääkö tämä meitä?\n\nSeisot rakkaan omaisesi kuolinvuoteen ääressä.\n\nKatselet hänen riutuvia kasvojaan, joilla kuoleman varjot jo\nhäilähtelevät. Muistat, minkä näköinen hän oli ennen, — tarvitsi vain\nluoda silmäys häneen, niin tuntui jo hyvältä ja turvalliselta. Ja\nhänen naurunsa: — siinä soi hänen kultaisen sydämensä koko ihmeellinen\nrikkaus. Nyt hän ei ole enää viikkoihin voinut edes hymyillä: — hänen\nkärsimyksensä ovat liian suuret.\n\nMitä ajattelet hänen tulevaisuudestaan? Saatatko kuvitella, ettei häntä\nole enää sen jälkeen, kun laskette hänen kylmenneen ruumiinsa hautaan?\nLakkasiko tuo ennen niin reipas ja elämänhaluinen ihminen olemasta, —\ntuo rikas, henkevä sielu, jonka seurassa olet monta onnellista hetkeä\nviettänyt?\n\nEi — se on mahdotonta. Sinun täytyy läpi tuskan ja kyyneleidenkin\najatella: Minä uskon iankaikkiseen elämään.\n\nJollemme saa tarttua tähän sanaan, muuttuu ihmiselämä meille kokonaan\ntarkoituksettomaksi. Mitä järkeä olisi siinä, että ihminen elää ja\nkamppailee täällä 60—70 vuotta ja sitten kuoleman jälkeen vaipuu\nolemattomiin? Nykyajan epäuskoinen ihminen vastaa: Elämän tarkoitus on\nelämä itse. Se kuulostaa kyllä peräti viisaalta, mutta se ei tyydytä\nmeitä.\n\nKuinka moni kuolee kesken ikänsä. Elämä oli vasta alussa. Tuo nuori\nihminen ehti suunnitella tulevaisuutensa. Hänellä oli paljon toiveita,\nmonta ajatusta, jotka hän halusi toteuttaa. Mutta keuhkotauti katkaisi\nhänen toivorikkaan elämänsä.\n\nPitäisikö meidän ajatella, että niin olikin oikein — että tuo kaikki\nkuuluu tämän elämän kulkuun, yrittämättä lohduttautua sen paremmin? Ei\n— nuo puheet »kohtalosta» ja »elämän ankarista laeista», joita usein\nkuulemme haudoilla, voivat kyllä olla tosia, — mutta sydäntämme ne\neivät tyydytä. Ne jättävät sen kokonaan kylmäksi. Ei — me tahdomme\njotakin kestävämpää, jotakin, joka voi lohduttaa — jotakin, joka saa\nsydämemme jälleen toivosta sykkimään. Ja se on tämä sana: Minä uskon\niankaikkiseen elämään.\n\nTämän uskon lahjoittaa meille pääsiäispäivä.\n\nOpetuslapset elivät Vapahtajan kuoleman jälkeen juuri tuollaisessa\nturtuneessa, toivottomassa mielentilassa, jonka synnyttää elämän\nihanimpien kuvitelmien äkillinen luhistuminen ja sitä seurannut\npimeys. He harhailivat kuin eksyksissä. Joka puolelta ympäröi heitä\nvain kuoleman hiljaisuus. He tunsivat, ettei sellaista saattanut ajan\nmittaan kestää: — heistä muodostuisi varjoja ihmisten keskellä, —\nolentoja, joilla ei tässä maailmassa enää olisi mitään tekemistä.\n\nTuota mielentilaa ei onneksi kestänyt kauan, — vain kaksi yötä ja yhden\npäivän. Mutta — kuinka toivottoman synkkiä ne olivatkaan. Sellaisia\nhetkiä ei ihminen voi elää kuin kerran elämässään. Toista kertaa ei\nniitä jaksaisi kestää. Oli siis hyvä, että aurinko jälleen nousi. Ja se\nnousi pääsiäisaamuna.\n\nJeesus, heidän Mestarinsa, eli; hän ei ollutkaan kuollut.\n\nPääsiäispäivän evankeliumiin sisältyy sanoma iankaikkisesta elämästä.\nTämä päivä julistaa meille, että löytyy kuoleman jälkeinen elämä\nihmisiä, Jumalan kuviksi luotuja olentoja varten. Ja siinä elämässä\nkehittyy kaikki todellinen ja oikea ihmisyys täydellisyyteensä.\n\nSitä elämää elää nyt Jeesus Kristus, Vapahtajamme. Hän on kaikkein\nensimmäisenä päässyt siitä osalliseksi, koska hän on sen täydellisesti\nansainnut. Mutta — hän ei ole sitä voittanut ainoastaan itselleen, vaan\nmyös jokaiselle, joka häneen uskoo.\n\nNyt ei meidän siis tarvitse peljätä enää. Me uskomme elämän jatkuvan\nkuoleman jälkeen. Nyt voimme turvallisin mielin painaa kiinni\nkuolleiden omaistemme silmät. Nyt voimme itsekin turvallisin mielin\nodottaa omaa kuolemaamme.\n\nTämä usko ylläpitää ja kannattaa meitä elämän taistelussa. Elämä ei ole\nmeille enää tarkoituksetonta. Nyt emme kysy, miksi on niin ja niin. Nyt\ntiedämme, että ajallinen kärsimys kuuluu alkutaipaleen vaivoihin, jotka\nmatkan päämäärä kerran moninkertaisesti korvaa.\n\nNiinhän menettelemme tunturille noustessamme. Tiedämme jo lähtiessämme,\nettä nousu on kaikkein vaivaloisin. Tunturin rinne on täynnä kallioita\nja louhikoita, joissa jalka helposti livettää. Monta hikipisaraa\npusertuu otsaltamme, ennenkuin olemme perillä. Mutta — olemme\npäättäneet _kestää_ ponnistukset. Haluamme ylös, — sinne, mistä\navautuvat eteemme avarammat näköalat kuin alhaalta laaksosta. Ja siksi\nponnistelemme.\n\nNiin tahdomme ponnistella myös tässä ajallisessa elämässä, toivoen,\nettä kerran on oleva hiukan helpompaa siellä toisessa maassa, johon\nVapahtajamme on jo edeltä mennyt. Amen.\n\n\n\n\nKUN ELÄMÄ VALKENEE.\n\n2. Pääsiäispäivä. — Luukk. 24, 13—35.\n\n\nNyt seuraamme kahta opetuslasta, jotka ovat matkalla Emaukseen. Toisen\ntunnemme nimeltäkin; hän on Kleofas.\n\nHe olivat kaiken todennäköisyyden mukaan olleet läsnä sinä päivänä,\njolloin Jeesus ratsasti Jerusalemiin. Se oli ollut ilon ja riemun päivä.\n\nSilloin oli kaupungissa oleskellut paljon kansaa, ulkomaalaisia\nKreikasta, Roomasta, Afrikasta ja Vähästä-Aasiasta. Kaikki he olivat\nsaaneet nähdä Herran. Se oli ollut juhlapäivä. Silloin oli tuottanut\nkunniaa Jeesuksen seurassa esiintyminen.\n\nJa nyt — vain viikko tuon suurenmoisen päivän jälkeen oli kaikki\nmuuttunut: — Mestari kuollut ja opetuslapset pakosalla. Kuka saattoi\nsellaista käsittää?\n\nHe muistivat hetken, jolloin näkivät Mestarin Pilatuksen palatsin\nparvekkeella, sidottuna kuin suurin pahantekijä. He kuulivat\nkansajoukon raivokkaat huudot, näkivät Barrabaksen irti ja väkijoukon\nkantavan häntä olkapäillään, — tuon kuuluisan rosvon, joka oli monta\nmurhaa tehnyt. Silloin he säikähtivät ja pakenivat kaupungista. He\neivät voineet ymmärtää enää yhtään mitään.\n\nNyt he ovat matkalla Emaukseen. He olivat — ainakin Kleofas — sieltä\nkotoisin.\n\nJa he ovat niin tavattoman murheellisia: — pelko asuu heidän\nsydämessään. Mitä mahtanee heille itselleen vielä tapahtua? Olivathan\nhe molemmat nimeltä tunnettuja. Eivätkö jerusalemilaiset olleet nähneet\nheitä Jeesuksen seurassa. Eivätkähän he olleet sitä salanneetkaan.\nPäinvastoin: he olivat sen tunnustaneet loistavin silmin. »Olitko\nsinäkin mukana, Kleofas?» »Olin, etkö nähnyt minua? Minähän johdin\njoukkoa, joka lauloi: 'Hoosiannaa Daavidin Pojalle!'»\n\nIlta pimenee. Puut heittävät synkkiä varjoja tien yli. Tuuli tohahtelee\npahaenteisesti. Ah, kunpa he ehtisivät kylään ennen pimeän tuloa!\n\nMikä liikkuu tuolla puiden varjossa? Se on jokin — jokin olento.\nVarmaankin joku ylipappien lähettämä urkkija. He suhtautuvat\näärimmäisen varovasti jokaiseen tuntemattomaan. Nyt ei uskaltanut\nluottaa ystäväänsäkään. Oli oma henki vaarassa.\n\nMetsiköstä astuu heidän luokseen outo, tuntematon mies, ja liittyy\nheidän seuraansa. Oh, he kyllä osaavat olla varuillaan. Älköön tuo\nmuukalainen luulko niin vain saavansa heitä ansaan.\n\n»Mitä te kävellessänne puhelette keskenänne?»\n\nSiinä se oli tuo tuhoa ennustava kysymys. He seisahtuvat hämillään ja\npelon valtaamina. He luovat muukalaiseen epäluuloisia katseita. Mitä\nmies oikein tarkoitti?\n\nMutta — noissa kasvoissa oli jotakin, joka sai pelon poistumaan,\nepäluulon hälvenemään. Niin rauhalliset ja tyynet kasvot ja katse\nvakava ja syvä. Tuollaisessa katseessa ei voinut vilppi piileksiä.\n\nJa sitten alkaa keskustelu.\n\nEikö tässä tarjoudu katseltavaksemme mitä havainnollisin kuva ihmisen\nelämästä?\n\nMekin olemme monesti sanoneet: »Me toivoimme...» Ja eivätkö myös nuo,\njotka haudoissa lepäävät, ole kerran sanoneet: »Me toivoimme...?»\nOvatko toiveemme toteutuneet?\n\nSinä toivoit paljon pojastasi, jonka kuolema vei. Kuvittelit,\nminkälainen hän olisi aikamiehenä, ja kuinka hauskaa olisi silloin\ntällöin tulla käymään hänen kodissansa. Nyt hän lepää tuolla\nhautuumaassa kirkon vieressä. — Sinä toivoit elämältä hyvää osaa monen\nvuoden raadannan jälkeen, — pientä itsenäistä palstaa ja peltotilkkua,\nvanhuuden päivien varaa. Mutta sen sijaan menetit terveytesi ja jouduit\nkunnan hoitoon. — Sinä toivoit onnellista yhdyselämää rakastamasi\nmiehen kanssa. Mutta — eräänä yönä hänet murhattiin ja talo, johon\nsinun piti astua vastavihittynä vaimona, poltettiin. [Sellainen tapaus\nsattui Sodankylässä.] Oi, meidän rakkaimmat toiveemme ovat jääneet\ntoteutumatta. Me luulimme elämän vaikenevan, mutta se pimenikin\ntäydellisesti.\n\nSilloin — juuri synkimmän murheen hetkellä liittyy seuraamme mies, joka\nselittää meille kaiken. Hän kulkee vierellämme ja puhelee: »Niin...\nsinun poikasi kuoli. Ymmärrän murheesi. Mutta... ajattelepas, jos\nhänestä olisi tullut tuhlaajapoika... jos hän olisi tuottanut sinulle\nvain pelkkiä pettymyksiä. Taikka... jos hän juuri täysi-ikäiseksi\npäästyään olisi esim. tapaturmaisesti kuollut. Kumpi on parempi?\n\n»Sinä et saanut haluamaasi palstaa, vaan sensijaan jouduit\nkunnalliskotiin. Mutta ajattelepas, jos olisit menettänyt sielusi. Etkö\nmuista... sinä et viimeisenä kymmenenä vuotena puhunut muusta kuin\ntuosta palstasta ja _miten_ sinä puhuit? Sinä kerskailit ja sanoit:\n'Tämä mies kyllä saa, kun tahtoo! Ei siihen tarvita mitään Jumalan\nsiunausta.' Entäs nyt... nyt istut täällä, mutta sieluusi paistaa\nikuinen päivä: Jumalan valtakunnan ihana todellisuus. Kumpi on parempi?»\n\nNäin hän puhelee meille, tämä mies, joka liittyy seuraamme. Ja me\ntunnemme, kuinka hänen sanansa tyynnyttävät ja virvoittavat meitä. Hän\nselittää meille »kirjoitukset». Elämä on kärsimystä ja kipua. Miksi?\nSiksi, että se on koulua, joka kasvattaa meitä iankaikkisuutta varten.\n\nKun nämä asiat rupeavat lämmittämään sydäntämme, tunnemme, että se on\njuuri tuo ristiinnaulittu Jeesus Kristus, joka meille puhuu. Hän ei\nolekaan kuollut, vaan hän elää. Me tunnemme hänet elämämme vaikeissa\ntilanteissa.\n\nMutta — ennen kaikkea tunnemme hänet »leivän murtamisessa» t.s. tuolla\nkirkon perällä, pyhää Ehtoollista nauttiessamme. Sen vuoksi ohjatkaamme\naskeleemme usein sinne. Se paikka on kaikkia murheellisia sieluja\nvarten, kaikkia elämän raatelemia, kaikkia haaksirikkoon joutuneita\nvarten. Siellä elämämme polku parhaiten valkenee.\n\nNuo kaksi opetuslasta palasivat Jerusalemiin suurella ilolla. Nyt\nheitä ei enää peloittanut pimeä, yksinäinen tie. Heidän sielussaan\nloisti uusi valo. Jerusalem tuolla tähtitaivaan alla näytti\nsalaperäisen kirkkauden ympäröimättä. Se ei ollut enää se raakojen\nintohimojen kaupunki, joka äsken oli kammottanut heitä. Sitä valaisi\nylösnousemuksen aamunkoi.\n\nSellaiseksi muuttuu meidänkin elämämme. Sekään ei enää peloita eikä\nkammota. Kaikkine kärsimyksineen, pettymyksineen ja taisteluineen se\nvaikenee meille ihanaksi Jumalan lahjaksi, jota ajatellessa sydämen\nvaltaa kiitollisuus. Amen.\n\n\n\n\nJA AURINKO NOUSI, KUN HÄN KÄVI PNIELIN OHITSE.\n\n1. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — 1 Moos. 32, 24—31.\n\n\nTämä yö, joka alkoi siitä, että aurinko laski vuorten taa ja virran\nvesi muuttui mustaksi kuin Tuonelan joessa, epätoivoisen miehen mielen\nollessa vieläkin mustemman, — tämä yö, joka alkoi näin ja lopulta\nloppui siten, että tuska helpotti ja lopulta häipyi pois, kun aurinko\nnousi, kullaten vuoren huiput ja virran veden — tämä yö on yksi\nRaamatun merkillisimpiä öitä.\n\nJaakob on palaamassa enonsa Laabanin luota. Hän on elänyt vaiherikkaita\nvuosia. Kaksikymmentä vuotta takaperin hän matkusti tätä samaa tietä,\nmutta silloin hän oli hento nuorukainen. Virran ylimeno ei tuottanut\nsuurta vaivaa: hän ui sen poikki, sillä hän oli suuri ja kestävä. Ja\nenon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena mutta ihanana meno ei\ntuottanut suurta vaivaa, hän ui sen poikki, sillä hän oli nuori ja\nkestävä. Ja enon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena mutta ihanana\nkuin erämaan keidas.\n\nMitä kaikkea oli tapahtunutkaan noiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa?\n\nMuistellessaan nyt tuota aikaa saattoi Jaakob koota vuosien kokemukset\nyhteen sanaan: — työtä ... paljon työtä. Sillä hänen enonsa oli osannut\nkäyttää hyväkseen sukulaisensa voimia. Hän oli suuresti pettynyt. Eno\nei ollutkaan se mies, joksi hän tätä oli kuvitellut. Tuo aika oli\nollut rikas unettomista öistä, jolloin kodin muisto kalvoi mieltä...\nvuoroin vilua ja vuoroin hellettä, koko elämä kuin pohjaa vailla. Eikä\nenon hymyilevä muoto ollut suinkaan herättänyt luottamusta. Jaakob oli\nsaanut kokea, mitä on asua petollisessa ympäristössä, kuulla kauniita\nsanoja ja huomata ne vain sanoiksi.\n\nKunnes hän lopulta oli katkeroitunut ja paennut enon poissaollessa.\n\nJa nyt oli tultu tänne Jabbok-joen rannalle.\n\nKaikki vastukset olivat näyttäneet jo voitetuilta, kun seutua\ntarkastamaan lähetetyt palvelijat toivat sanan: Eesau tulee sinua\nvastaan neljänsadan miehen kanssa!\n\nSe oli synkin ilta Jaakobin elämässä, vielä synkempi kuin Beetelissä\nvietetty yö, jolloin hän nukkui kivi päänsä alla.\n\nNyt olivat kaikki varovaisuustoimenpiteet tarpeen. Jaakob johti\nperheensä ja karjansa virran toiselle puolelle, jääden itse virran\nvastakkaiselle rannalle yksinään. Ja nyt alkaa se sydämen taistelu,\njonka itämainen kuvakieli on pukenut niin havainnolliseen muotoon.\n\nSiinä käytiin sydämen käräjiä ja päällekantajia oli paljon. Jaakob\nistuu rannan kivellä ja kuuntelee syyttäviä ääniä, jotka kohoavat\nhänen povestaan. »Sinä petit kerran vanhan isäsi ja ainoan veljesi...»\n»Niin... mutta enkö ole jo saanut tarpeeksi rangaistusta? Eikö merkitse\nmitään, että on elänyt erossa kodistaan kaksikymmentä vuotta?» »Niin —\nmutta ... sinähän olet hyötynyt vain sillä aikaa. Onko tämä oikeastaan\nollutkaan mikään rangaistusmatka? Rikkaanahan sinä palaat, Jaakob. Ja\nhuomenna Eesau hyvittää kärsimänsä vääryyden...»\n\n»Niin... mutta vaimo ja lapset... eivätkö ne sentään ole viattomat?»\n»Vai viattomat! Eikö Raakel lähtiessään varastanut isänsä kotijumalia,\njoita tämä kaikesta petollisuudestaan huolimatta rukoili?» »Oh, se\noli viheliäistä jumalanpalvelusta!» »Niin... mutta se oli rikos\nsittenkin...»\n\nSuuri on Jaakobin tuska ja synkkä on yö. Tähdet vilkuttavat taivaalta\nkuin ivaten: Jopa olet joutunut satimeen, Jaakob! Aurinko on laskenut\nja seutua ympäröivät vuoret näyttävät uhkaavilta. Jabbok-joki virtaa\nmustana hänen edessään. Se on kuin kuoleman virta. »Noin pimeää, noin\nmustaa on elämä ja päättyy toivottomuuden yöhön».\n\nJaakobin tuska yltyy; hiki valuu hänen otsaltaan. »Siellä ovat\nkameelisi, aasisi ja lampaasi ja huomenna Eesau ryöstää ne, ja sinä\nitse, sinä rikas Jaakob, saat orjana palvella hänen majassaan... jos\nhän ylimalkaan jättää sinut henkiin...»\n\nTällaiset ajatukset risteilivät Jaakobin sielussa. »Oi, Herra, auta ja\npelasta minut!»\n\nMutta tuska vain yltyy. Se kasvaa lopulta niin suureksi, että\nJaakobista tuntuu, kuin painiskelisi hän miehen kanssa, — tuntemattoman\nmiehen, joka on väkevä, niin tavattoman väkevä. Hän ontuu, hän horjuu\ntuskissaan. On, kuin olisi häntä satutettu lonkkaluuhun.\n\nTaistelu yltyy vain; se ei helpota hetkeksikään. Jaakobin sydän on\nmurhetta ja epätoivoa täynnä. Hän aivan läähättää suuren tuskansa alla.\nJostakin sydämen sopukasta kohoaa hiljainen nyyhkytys. Se soi kuin\nlapsen itku. Mutta se kasvaa voimakkaammaksi ja nyt se on kuin miehen\nhätähuutoa: »Herra, en päästä sinua, jollet siunaa minua!»\n\nMiten käy nyt Jaakobin?\n\nToteutuu vanha, paljon koeteltu sana: »Avuksi huuda minua hädässäs,\nniin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua.»\n\nJo punertuvat vuorten huiput. Aurinko heittää niille ensimmäiset\nsäteensä. Aamun henkäys käy yli seudun. Jaakobin tuska helpottaa, hän\nkäy rantakivelle istumaan. Hän on uupunut, kuolemaan saakka väsynyt,\nmutta hänen sielussaan heläjää hiljainen sävel: »Herra on auttava\nminua. Herra on siunannut minut!»\n\nJa kun hän nousee seisomaan, kohoaa aurinko esiin vuorten takaa.\nSieltä, joen toiselta rannalta, näkyvät hänen omaistensa teltat. Siellä\nmärehtivät kameelit rauhassa ja kilahtaa niin leppoisasti aasin tiuku.\nOi, kuinka suloista on tuota katsella ja kuunnella, kun väsyneen miehen\nsydämessä vallitsee rauha. Hän on voittanut taistelussa, hän on nähnyt\nJumalan kasvoista kasvoihin ja hänen sielunsa on pelastettu.\n\n_Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse._\n\nRakkaat ystävät! Tällainen oli Jaakobin kamppailu ja se kamppailu on\nuusiintunut monen ihmisen sydämessä sen jälkeen. Elämän taistelussa hän\non joutunut kysymään itseltään: Mitä tämä kaikki merkitsee? Hallitseeko\nmaailmaa jumalallinen oikeus, vai onko se väkivalta ja vääryys, joka\nvoittaa? Eikö sattuma leikittele ihmislapsen kanssa? Oletko sinä\ntodellakin ylösnoussut, Herra Jeesus Kristus? Näin pääsiäisen jälkeen\ntämä kysymys tuottaa pistävää tuskaa.\n\nMutta — jos taisteleva pitää kiinni vain tästä: »Herra, en päästä\nsinua, jollet siunaa minua» — niin taistelu päättyy voittoon. Ja\naurinko nousee, kun sivuutamme tuon tuskallisen taistelun hetken. Amen.\n\n\n\n\nHERRA ON MINUN PAIMENENI.\n\n2. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Ps. 23.\n\n\nSe, joka on vaeltanut tunturiseudussa, tietää, kuinka vaivaloista kulku\nmonesti on. Edessä on vuoroin jyrkkiä nousuja, vuoroin vielä jyrkempiä\nlaskuja. Matkamies saa jännittää kaikki voimansa voidakseen säilyä\nvahingoittumatta. Sitten seuraa yhtäkkiä pohjaton suo, jänkä, jonka\nylikulkeminen vie monia pitkiä tunteja. Se on hidasta matkantekoa,\nkärsivällisyyttä koettelevaa, voimia kysyvää — varsinkin jos on vielä\ntaakka kannettavana. Mutta — sitten tulee ruohokas joenranta tahi\nkirkas, helmeilevä tunturipuro, jonka äärellä matkamies saa levätä ja\nsammuttaa janonsa. Matkan vaivat unhottuvat ja virkistynein voimin\nlähtee kulkija taivaltansa jatkamaan.\n\nIhmiselämä on juuri tuollaista, Sekin tarjoaa vaikeuksia, jos\nleppoisia, onnellisia hetkiäkin, — ensiksimainituita ehkä sentään\nenemmän. Päivät kuluvat yksitoikkoisessa, ilottomassa työssä, jolloin\nelämä tuntuu harmaalta, väsyttävältä. Vaikka työ on luotu meille\nsiunaukseksi, emme silti aina jaksa yhtä valoisin mielin siihen\nsuhtautua. Ajattelen maanviljelijää, jolla joka vuodenaika on edessään\nsamat tehtävät: kyntö, kylvö, karhitseminen, sitten heinänteko vuoroin\nparemmalla, vuoroin huonommalla menestyksellä j.n.e. Ajattelen\nopettajaa, jonka joka vuosi on aloitettava alusta. Hänen tehtäväänsä\nkuuluu ehkä yhden ainoan aineen opetus. Sen piirissä hänen on\nliikuttava koko pitkä elämänsä. Entäs tehdastyöläinen, joka koko ikänsä\nvalmistaa vain yhtä ainoata kappaletta. Silloin jo totisesti tuntee,\nkuinka työkin voi olla tappavaa.\n\nEivätkä elämän vaikeudet rajoitu vain tähän. Sillä on ylen rikas\nvarasto juuri tätä »lajia» tarjottavanaan. Työ epäonnistuu. On saanut\nvuosikausia ponnistella ja sitten tulee pettymys. Kaikki vaivat ovat\nmenneet hukkaan. Sattuu sairaustapaus, joka yhtäkkiä muuttaa kaikki\nennakolta tehdyt suunnitelmat, — tai kuolema, joka katkaisee ne yhdellä\niskulla. Tulee suuria taloudellisia vahingoita. On juuri pääsemässä\nvakavaraiseksi, kun yhtäkkiä lankeaa maksettavaksi suurempi takaus\nj.n.e. Silloin ei elämä tosiaankaan tunnu helpolta.\n\nJa — jos on säästynyt näiltä n.s. ulkonaisilta vaikeuksilta, on sitä\nenemmän saanut kamppailla sisäisten vaikeuksien kanssa. On saanut\nehkä vuosikausia taistella epäilysten kanssa. Se tähti, joka kerran\nloisti sielussa kirkkaana ja kauniina, on sammunut. Elämä on muuttunut\npimeäksi; ei näe enää mitään. Silloin ehkä mielellään vaihettaisi\nosansa sellaisen kanssa, joka on saanut osakseen vain ulkonaisia\nvaikeuksia.\n\nOletko, kuulijani, kokenut mitään tämänkaltaista? Luulen, että olet.\nMitäs me siis sanomme? Onko tähän mitään lisättävää?\n\nOn kyllä, tämä nim., että vaikeuksien jälkeen tulevat »virvoittavat\nvedet» ja »viheriät niityt».\n\nSe »niitty» ei ehkä ole suuren suuri, vain tuollainen lyhyt hetkinen.\nMutta sellainen hetki, joka tuntuu korvaavan vuosikausien odotuksen,\npitkien vuosien ikävän ja kaipauksen. Se on ehkä vain iltahetkinen,\nmutta niin tavattoman virkistävä, niin täynnä elämää. Elämän onni\ntulvii sieluun yltäkylläisenä ja sykähdyttävänä. Se pirskähtelee\nihmisen yli kuin tunturipuron pisarat, joita koetamme vangita\nkämmeneemme. Pitkä, paljon voimia ja aikaa kysyvä työ on esim.\nonnistunut. On saanut hyvien ystäviensä kanssa jakaa siitä johtuvan\nilon.\n\nMuistan, kuinka kerran muuan tuttavani soitti minulle ja ilmoitti\nsaaneensa ulkomailta kirjeen, joka teki hänet tavallista iloisemmaksi.\nSatuin olemaan masentuneella mielellä, mutta tuntui, kuin olisi\nystäväni ilo puhelinlankaa pitkin virrannut luokseni. Se oli siunattu\nhetki. Alakuloisuus haihtui ja loppuosan päivää tunsin itseni\niloisemmaksi kuin moneen viikkoon.\n\nOlen itsekin kokenut sellaisia hetkiä, jolloin on ollut melkein\nsuoranainen pakko kertoa jollekin tuttavalle jostakin asiasta, mikä\nsillä kertaa oli tehnyt mielen iloiseksi. Se on ollut kuin yhteistä\njuontia virkistävästä tunturilähteestä tahi yhteistä lepäämistä\nviheriällä niityllä. Sellaiset hetket painuvat mieleen. Vielä vuosien\ntakaakin on niitä virkistävä muistella.\n\nNäin Jumala kuljettaa meitä. Hän ei anna meidän alituisesti asustaa\nvirvoittavien vesien ääressä. Hän johtaa meidät työhön ja taisteluihin.\nEmmekä me enää sure, että on jälleen lähdettävä taivalta jatkamaan.\nOlemme saaneet kylliksi levätä. Nousemme siis ja sanomme: »Herra on\nminun paimeneni.»\n\nJa — jos olemme aina uskollisia tälle hyvälle paimenelle, luulen, että\nsaamme elämämme lopulla sanoa: »Kaikki Herran tiet ovat hyvyys ja\ntotuus niille, jotka hänen liittonsa pitävät.» Amen.\n\n\n\n\nMIESKOHTAINEN USKO.\n\n3. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. 1 Piet. 1, 3—7.\n\n\nKoulussa luki vanha rehtorimme usein aamurukouksissa esilläolevan\ntekstimme sanat: »Ylistetty olkoon Herramme Jeesuksen Kristuksen\nJumala ja Isä» j.n.e. Ja meihin, koulupoikiin, se teki aina erikoisen\njuhlallisen vaikutuksen.\n\nEmme osanneet sitä silloin selittää, minkävuoksi; emme jaksaneet\ntunkeutua asian ytimeen. Mutta — se tehosi meihin kuitenkin sanoin\nselittämättömällä tavalla. Juhlasali ikäänkuin kirkastui. Oli kevät\nja me tiesimme lukukauden kallistuvan loppuaan kohti. Juhlasalissa\nleijaili pääsiäisen tuntua. »Ylösnousemus» merkitsi meille heräävää\nkevättä, kukkaisvainioita, apilan ja hajuheinän tuoksua, talven\nkahleista vapautuvia virtoja ja järviä. Ja me kuuntelimme hartaina\nvanhan rehtorin sydämellistä äänensointua, joka yhdessä kohti melkein\naina värähti syvemmin: »... jossa meitä nyt vähän aikaa — jos tarvitaan\n— moninaisilla kiusauksilla vaivataan...»\n\nSitä emme silloin ymmärtäneet. Emme käsittäneet, että vanhan rehtorin\nlukemisessa, äänen sydämellisessä soinnussa, koko tuossa hartaudessa,\njolla hän rukoushetken toimitti, ilmeni mieskohtainen usko.\n\nVasta jälkeenpäin se on — ainakin allekirjoittaneelle — kirkastunut.\n\nMieskohtainen usko on ihana asia. Se on omaisuus, jonka arvoa emme voi\nkyllin korkeaksi arvostella. Se antaa turvallisuuden tunteen, kirkastaa\nmielen, antaa voimia alistumaan ja kärsimään, pitää yllä toivon loppuun\nasti.\n\nEi ole suinkaan sattuma, että tekstimme sanat on kirjoittanut apostoli\nPietari. Ne olisi tietysti myös voinut kirjoittaa Paavali, mutta\nsilloin ne olisivat saaneet toisen sävyn.\n\nPietari oli kerran kieltänyt Vapahtajan. Hän ei koskaan voinut unohtaa\nylimmäisen papin pihalla vietettyä koleaa yötä, jolloin hän lämmitteli\nhiilivalkean ääressä. Hänen mielestään oli aurinko silloin laskenut\nviimeisen kerran. Pietari ei jaksanut uskoa, että se nousisi enää.\n\nMutta — se nousi, nousi kirkkaana ja suurena. Se tapahtui\npääsiäisaamuna ja siinä oli Pietarinkin pelastus.\n\nMieskohtainen usko iloitsee siitä, että Jeesus Kristus elää.\nJärkeilköönpä ihminen pääsiäisaamun tapahtumasta miten hyvänsä — jos\nhänellä on mieskohtainen usko — hänen sydämensä iloitsee — siitä\nhuolimatta. Monesti voivat sydän ja järki olla ristiriidassa keskenään,\nmutta, uskon ollessa kysymyksessä, ihminen kuuntelee sydämensä ääntä.\nJa varmaa on, että silloin kuin ihminen antaa sydämensä puhua, hän\non eniten itseään. Järki on vain tuollainen hieno herraspoika, joka\nkepillänsä huiskii kukkaisistutuksia voimatta niitä kokonaan hävittää,\nvaikka turmeleekin suurimman osan.\n\nMieskohtainen usko elää turvallisena ja tyytyväisenä niinkuin rikas\ntalonpoika tilallaan. Hänellä on luja, aineellinen pohja eikä hän\nsäikähdä, vaikka yhtenä vuonna vieraileekin halla: hänellä on\nsäästöön pantua viljaa takavuosilta. Hengellisen elämän alalla johtaa\nmieskohtainen usko yhtä lujalle pohjalle: sekään ei petä vaivoissa.\n\nSellaisen lujan pohjan oli apostoli Pietari löytänyt. Senvuoksi\nvaikuttavat hänen sanansa niin tyyniltä ja arvokkailta. Niissä on\nvetoava voima, mieskohtaiseen kokemukseen vetoava voima. »Minä\ntiedän» — hän tahtoo sanoa — »minä, joka ennen olin kieltäjä, mutta\nnyt elävään, mieskohtaiseen vakaumukseen päässyt... minä tiedän,\nettä Jumala on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen\nKristuksen kuolleista nousemisen kautta.»\n\nMutta — mieskohtaista uskoa ei saavuteta helposti. Se ei ole tavaraa,\njota voidaan ostaa mistä tahansa. Se on aarre, joka kaivetaan\npäivänvaloon kärsimyksien maaperästä. Apostoli Pietari tietää sen\nkokemuksestaan.\n\nSiitä johtuu, että mieskohtaiseen uskoon päässyttä eivät kärsimykset\nja vaivat peloita. Ne ovat hänelle tuttua maata, sitä hengen kultaista\nkaskea, josta uskon vilja nousee. Hän riemuitsee kärsimyksistään,\nniinkuin maamies iloitsee uutisvainiosta, johon on paljon työtä ja\nvaivaa pannut. Hän tietää, että hänen on uudelleen iskettävä siihen\n— laajennettava ja perattava — tarpeen mukaan. Hänen menestyksensä\nmaanviljelijänä riippuu siitä, kuinka paljon hän jaksaa ponnistaa.\n\nNiin suhtautuu mieskohtainen uskokin ajallisiin kärsimyksiin. Ne ovat\nvain koetuksia, joissa hengen viljan viljelijää kasvatetaan. Niiden\nkautta usko puhdistuu ja vahvistuu.\n\nUudisviljelijä raivaa ja työskentelee toivossa, että esivallan edustaja\nkerran voisi hyväksyä hänen työnsä ja hän saisi kiinnekirjan taloonsa.\nOnnellinen se päivä, jolloin hän seisoo kädessään paperi, mikä takaa\nhänelle perintöoikeuden taloon, — hänelle ja hänen jälkeläisilleen.\n\nSamanlaisessa toivossa kamppailee täällä mieskohtainen uskokin. Sekin\nodottaa perintöoikeuttaan. Ja se perintöoikeus saadaan silloin, kun\nJeesus Kristus ilmestyy. Amen.\n\n\n\n\nSIELUN JANO.\n\n4. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Joh. 7, 37—39.\n\n\nOlemme joskus lukeneet, kuinka karavaani pitkällä erämaan taipaleella\non nääntynyt janoon. Juomavesi loppui, kameelit ja miehet kävivät\nheikoiksi, ja kun hakemisesta huolimatta ei löydetty keidasta, kuoli\nkoko retkikunta. Erämaan auringon paisteessa valkenevat luut osoittavat\nvielä vuosien perästä paikan, mihin sortui kerran karavaani, joka\ntoivorikkain mielin lähti matkaan.\n\nIhmiselämää voi monessa suhteessa verrata erämaahan, jonka läpi johtaa\nkaravaaniteitä. Jossakin kaukaisuudessa on matkan pää, viheriöitsevä\npalmukaupunki, joka tarjoaa lepoa ja suojaa väsyneille kulkijoille.\nMutta moni uupuu matkan kestäessä — janoon.\n\nRuumiillisen janon me kaikki tunnemme; olemme kokeneet sitä jokainen\nsuuremmassa tai vähemmässä määrässä. Tiedämme, että se voi usein\nvaivata pahemmin kuin nälkä. Nälkää sentään voi jotenkuten sietää,\nmutta janoa — ei. Se vie voimat paljon nopeammin kuin yleensä luullaan.\n\nOn olemassa myös sielun janoa, hengen janoa — kuinka nyt sitä\nkulloinkin nimitämme. Se merkitsee sitä, että ihminen haluaa omistaa\njotakin henkisesti varmaa ja pysyvää, esim. maailmankatsomuksen, joka\nei jätä häntä koskaan pulaan.\n\nTämä ajallinen on menevää. Elämä täällä loppuu kerran ja meidät\nkannetaan vainajina johonkin kalmistoon. On ihmisiä, jotka pelkäävät\nhautuumaita. Ne muistuttavat hänelle liian voimakkaasti elämän loppua.\nSielu tuntuu kovin avuttomalta; se ei uskalla lähteä lentämään sen\ntuntemattoman, kolkon maan ylitse, jonka nimi on kuolema. Sillä\nsielulla on jano eikä sillä ole, mistä juoda, juoda niin riittävästi,\nettä uskaltaisi tehdä tuon matkan.\n\nEi mikään tyydytä sitä — tai tyydyttää vain hetkeksi. Kirjallisuus,\ntiede, taide — nuo ajalliset janon sammuttajat eivät riitä. Ihmisellä\non sellainen tunne, kuin jos hän kulkisi tyhjän päällä. T.s. hän tuntee\nkyllä elävänsä täällä, mutta hänen sielullaan ei ole kiinteää pohjaa.\n\nEikä hän tunne tätä kammottavaa tyhjyyden tunnetta ainoastaan kuolemaa\najatellessaan; se tunne asuu hänessä aina. Hän on terve, hänellä on\nvirka tai jokin toimiala, mutta se, joka tekee työtä, ei ole _hän\nitse_. Hän itse on jossakin muualla... vaeltelee pimeitä, rannattomia\nmaita kuin eksyksissä oleva lapsi, joka ei enää muista nimeään. Se on\nkolkko, kammottava tunne, joka masentaa äärettömästi. Se on sielun\njanoa, jolle ei ole löytynyt tyydytystä.\n\nVoi, kuinka paljon on näitä janoisia! He laahustavat elämän harmaassa\nerämaassa ja heidän katseensa on tuskaa täynnä. Oi, olen nähnyt tämän\nkatseen joskus, — tämän sanomattoman surullisen, puoleksi sammuneen\nkatseen. Ja minun silmiini nousevat kyyneleet, kun ajattelen sitä.\n\nMiksi?\n\nSiksi, että tunnen siinä toisinaan itseni.\n\nRakkaat ystävät! Teistä tuntunee pahalta kuulla, kun sanon: Minäkin\nolen niin monta kertaa eksyksissä. Minäkin harhailen ja kuulostan, ja\nsieluni valtaa toisinaan suunnaton hätä. Olen eksynyt elämän erämaahan\nenkä tiedä nimeäni. Kuka minä olen? Minne olen matkalla? Mistä olen\nlähtenyt?\n\nEn tiedä.\n\nMutta — sitten... sitten minusta tuntuu, kuin kuulisin huutoa jostakin\npäin, kuin huhuilisi jostakin tuttu, lempeä ääni. Kuka se on? Herra,\nsinäkö se olet... sinäkö, Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme?\n\nJa kuin kaukaa... kuin hyvin kaukaa kuuluisi ääni: »Jos jonkun on jano,\nniin tulkoon minun tyköni ja juokoon!»\n\nRakkaat ystävät! Ettekö voisi kuvitella, että tuo huuto kuuluu juuri\nnyt... nyt kun istumme tässä hiljaisessa kirkossa? Me kuulemme\ntoisinaan puiden huminan tänne kirkkoon. Männyt tuossa kirkon vieressä\nhuokaavat. Minusta tuntuu joskus, kuin kuulisin tuossa huminassa\nVapahtajan äänen: »Jos jonkun on jano, niin tulkoon minun tyköni ja\njuokoon!»\n\nJoka tapauksessa voimme yrittää tätä ääntä kohti. Eikö niin?\n\nTällä kertaa en uskalla puhua mitään »juoksevista elävän veden\nvirroista.» Se olisi — ainakin minulle itselleni — liian paljon. Tunnen\nsaaneeni maistaa hiukan niiden vilvoittavaa vettä ja jään onnellisena,\nvaikka väsyneenä, niiden ääreen, hautautuen niiden autuaaseen kohinaan.\nAmen.\n\n\n\n\nKAIKKIEN SYDÄNTEN PÄIVÄ.\n\nRukoussunnuntai. — 2 Moos, 17. 8—15.\n\n\nI.\n\nIsrael taisteli Luvatun maansa puolesta. Teksti kuvaa muuatta kohtaa\nniiden monien sotien sarjassa, jotka Israel sai kestää. Tällä kertaa\noli vastassa mahtava Amalek.\n\nNiin kauan kuin Mooses jaksoi pitää käsiänsä koholla, voitti Israel.\nMutta kun hänen kätensä uupuivat, voitti Amalek. Lopuksi täytyi Aaronin\nja Huurin tulla auttamaan häntä.\n\nEmme halua viipyä tällä taistelukentällä; loppu siinä kävi hyvin:\n— pystytettiin alttari, jolle annettiin nimeksi: »Herra on minun\nlippuni.» Vaan tahdomme tarkastella erästä toista taistelukenttää,\njolla on suoritettu ja yhä vieläkin suoritetaan monta epätoivoista ja\ntuskallista kamppailua, — suoritetaan niin kauan kuin maailma seisoo.\n\nSe taistelukenttä on _ihmissydän_.\n\nRunoilija Koskenniemi antaa runossaan »Sydämen hauta» ihmissydämen\nlausua taisteluistaan:\n\n    »Leikkiä ollut on Marathon, on Zama ja Cannae,\nS    rinnalla taistelujen, jotka ma oon kokenut.»\n\nSe on totta: maailman historian taistelut ovat pieniä ihmissydämen\ntaistelujen rinnalla.\n\nKuinka moni sydän onkaan murtunut siinä epätoivoisessa kamppailussa,\njota Israel ja Amalek vieläkin käyvät ihmisen omistamisesta. Israelin\npuolelle kuuluu kaikki hyvä, toivorikas, valoisa, iloa tuottava,\nvoitokas, — sanalla sanoen: elämän onni. Amalek taas vyöryttelee\nsydäntämme vastaan ahneuden, huolten, himojen ja kaikenlaisten\nkiusausten valtavia joukkoja. Näiden kahden välillä käy nyt taistelu.\nKumpi voittaa, siitä riippuu ihmissydämen onni.\n\nTässä taistelussa on ihmisellä voimakas apu, jota ei ole halveksittava,\nvaan päinvastoin pyrittävä se omaksumaan. Se on rukous. Näin\nrukoussunnuntaina on paikallaan puhua siitä.\n\nVapahtajamme ymmärsi rukouksen salaperäisen, ihmeellisen voiman. Hänen\nelämänsähän oli rukousta täynnä. Usein hän vietti kokonaisia öitä\nrukouksessa. Kerran hän joutui erämaahan, jossa houkuttelevat ajatukset\ntäyttivät hänen mielensä: asevoimallako vai sanalla oli perustettava\nvaltakunta, jonka luojaksi hän oli syntynyt. Hän voitti ja palasi\ntyynenä kotiseudulleen. Kuolemansa edellä hän taas taisteli suurimman\ntaistelunsa Getsemanessa. Senkin hän voitti rukouksen avulla. Eipä ihme\nsiis, että hän on kyennyt opettamaan meille kauneimman rukouksen, mitä\najatella saattaa: »Isä meidän, joka olet taivaissa.» Vapahtaja on siis\nkokenut, kokenut kipeimmin ja tuskallisimmin, minkälaisia taisteluita\nihmissydän saattaa käydä. Mutta hän on myöskin kokenut täydellisemmin\nkuin kukaan muu rukouksen ihmeellisen voiman.\n\n\nII.\n\nMitä kaikkea liikkuu ihmissydämessä, sen tietää yksin Jumala.\nTaivaastaan hän katselee, kuinka hänen lapsensa täällä alhaalla\nkestävät. Hän tietää, että taisteluita on paljon.\n\nMaallinen köyhyys voi saattaa ihmissydämen hyvinkin ahtaalle: siinä\novat lapset, jotka pyytävät leipää eikä äidillä ole antaa. Suuri suru\nvoi uuvuttaa ihmisen niin, ettei hän tiedä, kuinka siitä kykenisi\nnousemaan: on kohonnut hautuumaalle yksi kumpu lisää, — kumpu,\njoka kätkee rakkaan omaisen, — ehkä rakkaimman, mitä ihminen tässä\nmaailmassa omisti. Heikko terveys, joka ratkaisevalla hetkellä aina\npettää, on myös omiaan tuottamaan tuskia, jotka eivät varmaankaan\nkuulu helpoimmin kannettaviin. Toteutumattomat toiveet, jotka lepäävät\nkuin kuihtuneet kukkaset elomme polun varrella, muodostavat niinikään\nosaltaan sen taakan, mikä on sydämelle laskettu. Syvä lankeemus, jota\non vaikea unohtaa, koskee ehkä kaikkein kipeimmin ja tuntuu vielä\nkauan jälkeenkin päin. Oi, kuka voisikaan luetella kaikki ihmissydämen\nkärsimykset! Me iloitsemme ja nauramme, mutta usein on sekin vain\nteeskentelyä: sydämemme _itkee_. Olemme vain taitavia salaamaan\ntoisiltamme todellisen tilamme, mutta mitä se oikeastaan meitä auttaa.\n\nRakas kuulijani! Rukous on annettu meille sitä varten, että\nvoittaisimme taistelussa. Käytä sitä siis omasta ja lähimmäistesi\npuolesta.\n\nOn lohdullista tietää, ettemme taistele yksin. Meillä on monta\nosaveljeä ja -sisarta, jotka käyvät samaa epätoivoista kamppailua.\nRukoile niiden puolesta niinkuin Aaron ja Huur, jotka pitivät koholla\nMooseksen käsiä.\n\nRoomalais-katolisilla kristityillä on — jollen väärin muista — eräs\njuhla, nimeltä »Pyhän sydämen juhla». Meillä evankelis-luterilaisilla\nei ole mitään vastaavaa. Mutta tahtoisin ristiä tämän rukoussunnuntain\n»kaikkien sydänten päiväksi» — kaikkien taistelevien ihmissydänten\nmuistopäiväksi. Se saisi myös muistuttaa lähimmäistemme sydämen\ntaisteluista t.s. siitä, että koko maailma on täynnä epätoivoisia,\nsairaita sydämiä.\n\nMutta — samalla kuin se muistuttaisi meitä tästä, se myös kehoittaisi\nmeitä väsymättömään rukoukseen itsemme ja lähimmäistemme puolesta.\nJos tätä tosiaankin uupumatta harrastamme, saamme mekin taisteluista\nrikkaan elämämme varrelle ehkä silloin tällöin pystyttää alttarin,\njonka nimi on: »Herra on minun lippuni». Ja sen alttarin ääreen on hyvä\nkiitollisena polvistua. Amen.\n\n\n\n\nKUINKA PÄÄSEMME TAIVAASEEN?\n\nHelatorstai. — Ap. Teot 1, 1—11.\n\n(Gustav Frenssenin mukaan.)\n\n\nI.\n\nOn paljon puhuttu Kristuksen taivaaseen astumisesta, sen puolesta\nja sitä vastaan. Mutta mitä auttavat kaikki nämä todistukset meitä?\nYksityiskohtiin ne voivat ehkä valaistusta luoda, mutta lopuksi\njää kaikki kuitenkin uskon varaan. Ja meidän on helppo uskoa, että\nsellainen ihminen kuin Jeesus Kristus on mennyt taivaaseen.\n\nMeillä on siihen sisäinen pakko, — jos niin tahtoisimme sanoa.\nSellaisen täydellisen, kirkkaan ja puhtaan maallisen elämän jatkona\ntäytyy olla taivas.\n\nMe uskomme siis, että Vapahtaja on noussut taivaaseen, — uskomme, että\nhän elää nyt siellä kirkkaassa, puhtaassa maailmassa, johon mekin\nkerran toivomme pääsevämme.\n\nTässä tulemmekin nyt asiaan, joka on meitä paljon lähempänä: omaan\ntaivaaseen astumiseemme. Sehän on kuitenkin tärkeä kysymys: pääsemmekö\n_me_ kerran taivaaseen?\n\nTekstissämme on yksi sana, joka helposti voisi jäädä huomaamatta, mutta\njoka kuitenkin on tavattoman tärkeä, kun on kysymys meidän taivaaseen\npääsystämme: »Hän puhui heille Jumalan valtakunnasta.»\n\nAsia on nim. niin, että jos tulemme Jumalan valtakuntaan, pääsemme\nmyös kerran taivaaseen. Sen vuoksi Vapahtaja viimeisinä hetkinään\npuhui opetuslapsilleen niin paljon Jumalan valtakunnasta. Hän halusi\nvalmistaa heitä pääsemään taivaaseen.\n\nVapahtajan tärkein tehtävä hänen maallisen vaelluksensa aikana oli\nkutsua ihmisiä Jumalan valtakuntaan. Voimme lyhyesti sanoa, että hän\neli sitä varten ja myös sitä varten kuoli. Tämän suuren tehtävän\ntaustaa vasten katsottuna näyttääkin hänen elämänsä tavattoman\nrikkaalta ja kauniilta samoinkuin hänen kuolemansa synkältä ja pimeältä.\n\nMutta, se jonka Vapahtaja elämänsä aikana lähtemättömästi istutti\nniiden aikalaistensa mieleen, jotka joutuivat lähemmin hänen kanssaan\ntekemisiin, oli usko hyvän lopulliseen voittoon. Ja se on se, joka\nvieläkin voimakkaasti kiinnittää ihmisiä häneen.\n\nMaailmassahan on niin paljon pahaa, sellaista, mikä on omiaan tekemään\nihmismielen synkäksi ja epätoivoiseksi. Onhan olemassa suunnattomasti\nonnettomuutta, sairautta, kuolemaa, surkeita elämänkohtalolta,\nepäterveellisiä asuntoja, kalpeita, kituvia lapsia, kylmyyttä,\nitsekkyyttä, paatuneita tuntoja, ja sydämetöntä armottomuutta. On\nvälistä vaikea uskoa hyvän voittoon. Mutta — kun katsomme Jeesukseen\nKristukseen, saamme sen iloisen varmuuden, että hyvä sittenkin voittaa.\nKaiken hädän ja kurjuuden keskellä me sittenkin uskomme Jumalan\nrakkauteen. Tässä kohden on kristinusko juuri niin luja ja ehyt:\nse julistaa rakkautta keskellä vihaa ja taistelua, elämää keskellä\nkuolemaa ja katoavaisuutta. Se viittaa katoamattomaan päämäärään\nkeskellä aineellisuutta ja mammonan palvelusta. Se julistaa: älä elä\nitseäsi, vaan lähimmäistäsi varten!\n\nNe, jotka ovat saaneet tällaisen vakaumuksen, tällaisen lujan\nlapsellisen uskon, kuuluvat Jumalan valtakuntaan. Emme nyt rupea\npuhumaan siitä, kuinka he ovat sinne tulleet; siitäkin kysymyksestä on\naikojen kuluessa paljon riidelty. Pidämme vain kiinni pääasiasta: ne,\njotka Vapahtajan lailla uskovat, että hyvä lopulta voittaa, kuuluvat\nJumalan valtakuntaan.\n\n\nII.\n\nMitä Jumalan valtakunnassa sitten tehdään?\n\nMonella on sellainen käsitys, että siellä pidetään vain ainaista\njuhlaa, istutaan ja lauletaan. Se voi ehkä tyydyttää lapsellisia\nsieluja, mutta se ei suinkaan ole oikea käsitys.\n\nJumalan valtakunnassa tehdään työtä. Jokainen, joka luulee pääsevänsä\nsinne vain toisia arvostelemaan ja päältä katsomaan, erehtyy suuresti.\nSiellä tehdään työtä Jumalalle.\n\nIhmiset ovat kovin malttamattomia. Päästyään Jumalan valtakuntaan,\nhe tahtoisivat suin päin rientää taivaaseen. Ja kun he eivät sinne\nheti pääse, he rupeavat kädet ristissä istumaan, ajatellen, etteivät\nheille nyt, kun ovat kerran tulleet Jumalan lapsiksi, enää kuulu »nämä\nmaalliset». Se on väärä käsitys. Apostoli sanoo: »Joka ei tahdo työtä\ntehdä, hän olkoon myös syömättä.» Ei — Jumalan valtakunnassa tehdään\ntyötä, tavattoman paljon työtä, ja siihen työhön tulee myös sinun ottaa\nosaa.\n\nSanoihan Jeesus kerran eräälle miehelle: »Mene tekemään työtä minun\nviinimäessäni». Ja opetuslapsilleen hän sanoi: »Ensin Jerusalemissa,\nsitten Samariassa ja sitten maailman ääriin.»\n\nTyötä siis tehdään ja työnteko jakaantuu itsekunkin lahjojen ja\nkutsumuksen mukaan. Perheenisä tekee työtä perheensä keskuudessa\nkasvattamalla lapsistaan jumalaapelkääviä, kunnon ihmisiä. Pappi\ntekee työtä virassaan, opettaja kutsumuksessaan. Maanviljelijä\ntekee työtä pellollaan ja tiedemies työhuoneessaan. Työn arvo\nriippuu mielenlaadusta, millä sitä tehdään. Siinä tulee ennenkaikkea\nkysymykseen _uskollisuus_. Jumala katselee taivaastaan, palveleeko\nihminen työllään lähimmäistään t.s. häntä. Tästä mielenlaadusta johtuu\nse hyvän olon tunne, joka ilmaantuu vanhurskautena, rauhana ja ilona\nPyhässä Hengessä.\n\nKun siis olemme tulleet Jumalan valtakuntaan ja siinä ruvenneet\ntekemään työtä, pääsemme kerran taivaaseen. Monestihan meidät kyllä\nepätoivo valtaa. Mutta — »joka loppuun asti vahvana pysyy, hän tulee\nautuaaksi.»\n\nTaivaassakaan emme saa jouten olla. Ei siellä yksinomaan lauleta ja\nkiitetä. Ei, vaan sielläkin tehdään työtä, eletään täydellistä elämää\nrakkaudessa.\n\nTällainen on päämäärä, rakas kuulijani. Sitä kohti pyri Herrasi ja\nVapahtajasi avulla. Amen.\n\n\n\n\nOPETUSLAPSENA OLEMISEN VAARA JA IHANUUS.\n\n6. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Luukk. 12, 4—12.\n\n\nI.\n\nVapahtaja oli ollut aterialla erään fariseuksen luona ja siellä\njoutunut nuhtelemaan fariseuksia ja lainoppineita heidän\nulkokultaisuudestaan. Vapahtajan puhe oli herättänyt ankaran vihan\nmyrskyn ja saanut suuren väkijoukon kokoontumaan talon edustalle.\nSilloin hän puhuu ne sanat, jotka tänään ovat tekstinämme.\n\nHän puhuu opetuslapsena olemisen vaarasta ja ihanuudesta.\n\nOn vaarallista olla Kristuksen opetuslapsi. Vapahtaja sanoo, että\nmaailmassa tulee olemaan vihamielisiä voimia, jotka suuntautuvat\nopetuslapsia vastaan. Ne ovat ihmiset.\n\nMutta — niitä ei tule peljätä, koska he pystyvät korkeintaan vain\ntappamaan ruumiin. On yksi, jota tulee peljätä vielä enemmän: häntä,\njolla on valta, jonkun tapettuaan, syöstä hänet helvettiin, t.s.\nJumalaa.\n\nTämä pelko oli apostoleilla ja on ollut kaikilla Jumalan valituilla.\nEn uskalla mennä sanomaan, missä määrin he ovat peljänneet nimenomaan\niankaikkista kadotusta — minkälainen käsitys heillä siitä on ollut.\nMutta joka tapauksessa he ovat peljänneet Jumalan _vanhurskautta_ ja\n_tämä_ pelko on antanut heille sen merkillisen vakavuuden, jota maailma\non aina ihmetellyt.\n\nHe ovat joutuneet esivallan ja valtamiesten eteen vastaamaan.\nLukemattomia kertoja. Mutta aina he ovat löytäneet oikeat sanat,\nniinkuin Pietari ja Johannes korkean raadin edessä, Paavali kuningas\nAgripan edessä ja Luther Wormsin valtiopäivillä.\n\nPitääkö Vapahtajan sana vieläkin paikkansa? Eikö maailma ole sentään\njonkun verran muuttunut? Eihän nykyajan kristityitä julkisesti vainota.\n\nEi — se on kyllä totta. Mutta vaaroja tuottaa opetuslapsena oleminen\nvieläkin.\n\nSuurin vaara on siinä, että nykyjään näyttää niin helpolta kristittynä\noleminen. Opetuslapset joutuvat monessa asiassa mukautumaan. Ja tämä\nmukautuminen voi helposti johtaa kieltämiseen. Siinä on vaara, joka\njokaisen Kristuksen seuraajan on otettava huomioon.\n\n\nII.\n\nMutta — jos opetuslapsena oleminen tuottaa vaaroja, tuottaa se myös\nonnea ja iloa. Vapahtaja vakuuttaa, että taivaallinen Isä pitää heistä\nhuolen kuten varpusista. »Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon?\nEikä Jumala ole yhtäkään niistä unohtanut.»\n\nVoidaanko ottaa juuri vaatimattomampaa esimerkkiä. Varpunen...\nkuka meistä ei tuntisi sääliä, nähdessään varpusen talvipakkasessa\nhöyheniään pöyhöttelevän. Kuinka se voi tulla toimeen, kun meitä,\njoilla on paksut turkit, vilu puistattaa? Mistä se saa elatuksensa, kun\nkaikki on jäässä?\n\nJumala pitää siitä murheen.\n\nVarpunen saarnaa siis meille uskosta. Katsopas minua... täällä minä\nvain istun ja tirskutan. Kylmä on... mutta hyvin sentään tulen toimeen.\nJa sinä ... ihminen, epäilet. Ettekö te sentään ole suurempiarvoiset\nkuin me?\n\n\nIII.\n\nVoimme siis olla vain kahdessa eri suhteessa Vapahtajaan. Joko\ntunnustamme hänet tai kiellämme.\n\nMeidän ei suinkaan tarvitse olla julkisia jumalankieltäjiä. Voimme olla\nkirkon uskollisia poikia ja tyttäriä ja kuitenkin kuulua kieltäjiin.\nTaikka — voimme olla jumalankieltäjiä ja kuitenkin kuulua tunnustajiin.\nSe on sydän, sisällinen ihminen, joka tässä ratkaisee.\n\nVaikka suun tunnustus onkin tärkeä, on elämä vielä tärkeämpi. »Sydämen\nuskolla me autuaiksi tulemme.» Ja tätä sydämen uskoa voi olla\nsellaisellakin, joka näyttää olevan Kristuksen julkinen vihollinen.\n\nMinulla on eräs ystävä, joka väittää olevansa kirkon vihamies. Hän\nei ole vuosikymmeniin avannut yhdenkään temppelin ovea eikä sano\navaavansa. Hänen mieliharrastuksensa on kielteisen kirjallisuuden\nlukeminen ja hyvin mielellään hän juttelee näistä asioista.\n\nMutta — hänen elämänsä on hänen oppinsa täydellinen vastakohta. Harvoin\nolen tavannut siinä määrin epäitsekästä ihmistä, kuin on tämä ystäväni.\nHäneen jos kehenkään voi luottaa. Hän on harvinaisen auttavainen ja\nhelläsydäminen; hän antaisi viimeisen leipäpalansa tarvitsevalle.\n\nKumpaan ryhmään hänet asettaisin: Vapahtajan ystävienkö vai vihollisten\njoukkoon?\n\nMinä asetan hänet Kristuksen tunnustajien puolelle. Hän on sitä\nkaikesta kielteisyydestään huolimatta.\n\nVarmasti Jumala katselee asioita toisin kuin me. Hän näkee uskoa siinä,\nmissä me näemme vain uskottomuutta ja päinvastoin. Sillä onhan hän\nvanhurskas ja lahjomaton. Amen.\n\n\n\n\nPYHÄ HENKI.\n\nHelluntai. — Joh. 14, 15—21.\n\n\nEi ole helppoa puhua Pyhästä Hengestä. Liikumme silloin Jumalan\nsalaisuuksissa. Mutta kun Jumalan sana puhuu siitä paljon ja päivän\nevankeliumi erikoisesti, on minun tänään siis saarnattava siitä.\n\nMitä opimme päivän tekstistä?\n\nOpimme ensiksikin, että voi olla Kristuksen opetuslapsi, vaikka ei\nvielä olisikaan saanut kokea Hengen vaikutusta sydämessään.\n\nOpetuslapsethan saivat Pyhän Hengen vasta helluntaina. Mutta sitä\nennen he olivat jo olleet Vapahtajan vaikutuksen alaisina. Jos joku\nheistä olisi kuollut ennen helluntaita, hän aivan vannaan olisi tullut\nautuaaksi. Jos siis joku meistä on huolissaan siitä, ettei ole tuntenut\nhengen asumista sydämessään, olkoon huoleti: Herra tuntee omansa.\n\nToiseksi opimme, että kehitys hengellisessä elämässä kulkee omaa\nsuuntaansa. Ja se kehitys on tavallisesti sellainen, että ihminen\nvähitellen rupeaa tuntemaan hengen läheisyyden, ja että tämä henki\nsitten ottaa asuntonsa hänessä: ihminen täytetään hengellä.\n\nErämaan matkaajille — 11\n\nOpetuslapset olivat nyt siinä tilassa. »Te tunnette hänet», sanoo\nVapahtaja, — »sillä hän pysyy teidän tykönänne». Helluntaina toteutui\nsitten tämä sana: »ja on teissä oleva».\n\nJotta siis ihminen tulisi täytetyksi hengellä, on hänen ensin koettava\nhengen läheisyyttä.\n\nKolmanneksi opimme sen, kuinka ihminen joutuu kokemaan hengen\nläheisyyttä. Se tapahtuu siten, että ihminen oppii rakastamaan\nVapahtajaa ja pitämään hänen käskynsä. Hänessä ilmaantuu siten Jumalan\nhengen työ.\n\nRakastamaan Vapahtajaa, sanoimme. Kuinka se käy päinsä?\n\nSiten, että opitaan rakastamaan hänen elämäänsä sellaisena kuin Uusi\nTestamentti sen meille esittää — hänen sanojaan, hänen antamaansa\nesikuvaa. Siten, että opitaan ihailemaan sitä nöyryyttä, uskon lujuutta\nja puhtautta, joka hänessä ilmenee, — eikä ainoastaan ihailemaan,\nvaan toteuttamaan sitä omassa elämässä. Silloin saadaan kokea hengen\nläheisyyttä.\n\nSitä voivat toisinaan kokea sellaisetkin ihmiset, jotka eivät Jumalasta\nvälitä, kun he taistelevat esim. jonkun jalon aatteen puolesta. Vaikka\ntoiselta puolen on vähän vaikea ajatella ihmistä, joka ei välittäisi\nJumalasta, ja kuitenkin taistelee jalon aatteen puolesta.\n\nNeljänneksi opimme, ettei Jumalan henki ole määrätty meitä vain\nlähentelemään, vaan valloittamaan sydämemme. Ja väkirynnäköllä.\n\nSe tapahtuu sinä hetkenä, jolloin meidän henkinen maailmamme avautuu\nJumalan hengelle.\n\nPuhutaan kahden ihmisen henkisestä sukulaisuudesta. Mitä sillä\ntarkoitetaan? Sitä, että näiden ihmisten sielut ovat avautuneet\ntoisilleen: he ymmärtävät toisensa täydellisesti. Kehittyneemmän\nihmisen hengenelämä vaikuttaa aina voimakkaammin sellaiseen, joka on\nalemmalla kehitysasteella. Sen todistaa todeksi elämä.\n\nJumala on täydellinen henki. Hänen henkensä voi siis aina vaikuttaa\nmeihin niinkuin alemmalla kehitysasteella oleviin. Ja kun se sen tekee,\ntapahtuu se voimalla, — suurella, valtavalla voimalla, niin että se\nottaa haltuunsa koko meidän olentomme, henkemme ja ruumiimme.\n\nMutta tämä asia jää hämäräksi, jollemme ota tähän yhteyteen Jeesusta\nKristusta. Me voimme nim. kysyä, missä on Jumala ja hänen henkensä.\n\nSe on Jeesuksessa Kristuksessa.\n\nJumala tuntee Kristuksen ja Kristus tuntee Jumalan. Hän tuntee myös\nmeidät. Hän on siis porras, joka yhdistää meidät Jumalaan ja hänen\nhenkeensä.\n\nSanoimme jo äsken, että ainoa edellytys hengen läheisyyden kokemiseen\non tulla hengen täyttämäksi, oppia rakastamaan Vapahtajaa ja pitämään\nhänen käskyjään. Nyt ehkä käsitämme, kuinka »johdot» tässä kohden\njuoksevat.\n\nYksi seikka on meidän kuitenkin aina muistettava: älkäämme koskaan\nrakentako tunteille. Tunteet haihtuvat. Lämmintä vuodenaikaa seuraa\nsyksy ja kylmä, pimeä talvi. Älä silloin joudu epätoivoon, jollet\nsydämessäsi tunnekaan suvisten helluntaituulten leyhyntää. Tottele vain\nKristusta, ole hänen käskyillensä kuuliainen. Hän on kerta kaikkiaan\nantanut sanansa, johon voit luottaa: »Minä olen ilmaiseva itseni\nhänelle». Tulee jälleen kevät, hengen suloinen, lämmittävä kevät,\njolloin saat iloita Jumalan armoauringon loisteesta ja kiittää häntä.\n\nHengen läsnäolo ei aina ilmaannu riemun ja autuuden tuntemuksena. Se\nvoi myös ilmetä murheen ja ahdistuksen tunteina. Henki vei kerran\nJeesuksenkin korpeen perkeleen kiusattavaksi. — Mutta sekä ilon hetkien\nettä murheen ja alakuloisuuden hetkien tarkoituksena on vetää meitä\nvain lähemmäksi Jumalaa, henkien Isää. Amen.\n\n\n\n\nHYVÄ SANOMA.\n\n2. Helluntaipäivä.— Joh. 3, 16—21.\n\n\nI.\n\nTuntuu niin hyvältä tänä vuoden aikana, jolloin luonto täällä\nLapissakin julistaa kevään hyvää sanomaa, puhua siitä hyvästä\nsanomasta, joka tuo maailmalle pelastuksen.\n\n_Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa,\njotta kuka ikinä uskoo häneen, ei hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen\nelämän._\n\nIhmiskunta oli elänyt kuin pimeää, raskasta talvikautta ennen\nVapahtajan tuloa. Olihan kyllä kevään enteitäkin näkynyt. Vanhan\nTestamentin profeetat, varsinkin Sakaria ja Malakia, olivat olleet\nsellaisia kevään ennustajia Israelin kansan keskuudessa. Samoin oli\npakanamaailmassa esiintynyt jaloja miettiä, joiden sana toisinaan oli\nvoimakkaasti liikuttanut ihmisten sydämiä. Mutta heidän vaikutuksensa\noli ollut lauhan suvipäivän kaltaista, joka keskellä talvea toisinaan\nsaapuu, sulattaen hiukan hangen pintaa.\n\nSen ohimentyä on pakkanen tavallisesti entistä ankarampi.\n\nEi ollut ihme, että ihmiskunta oli vähitellen menettänyt toivonsa.\nKoittaako enää koskaan kevät kärsivälle maailmalle?\n\nRooman valtakunta oli ennen Vapahtajan tuloa lopullisesti asettunut\nsille kannalle, että odotus oli turhaa. Pakanauskonnot olivat\nmenettäneet merkityksensä. Vanhoja jumalia pilkattiin. Ei kannattanut\nuskoa mihinkään. Pilatuksen kysymys: »Mikä on totuus?» ilmaisee\nselvästi roomalaisen maailman toivottomuuden.\n\nMutta kevät oli tulossa. Pienessä Juudanmaassa syntyi merkillinen mies,\njoka sanoi: »Minä olen ylösnousemus ja elämä.» »Minä olen maailman\nvalkeus!»\n\nJa niinkuin toukomettinen surinallaan ilmaisee, että kevät on tullut,\nniin rupesi ylt'ympäri Rooman valtakuntaa kaikumaan: »Jumala on\nrakastanut maailmaa! Hän on lähettänyt poikansa!»\n\nMerkillinen julistus, ihmeellinen oppi. Se ei asettanut minkäänlaisia\nrajoja eri kansallisuuksille, ei mitään määrättyjä valmistustöitä\nihmisille, niinkuin pakanauskonnot, vaan se kuulutti yksinkertaisesti:\n»Kuka ikinä häneen uskoo, se ei huku, vaan saa iankaikkisen elämän.»\n\nSe oli hyvä sanoma, joka kiiri yli vanhan maailman kuin lämpöaalto yli\ntalven kahleissa huokaavan maan. Syntyi liikettä, syntyi elämää. Routa\nsuli mielestä, talven valta oli murrettu. Oli tullut kevät, Jumalan\nvaltakunnan ihana kevätaika.\n\nTiedämme, että vuosisatoja sitten saapui tämä hengen kevät rakkaaseen\nSuomeemmekin, saapui tosin sotajoukkojen ja aseiden kera. Mutta\nkaikkialla, missä se kohtasi otollista maaperää, sen siunaukselliset\nvaikutukset tulivat näkyviin. Kristinusko kasvoi kuin kuusi keväisen\nmäen rinteellä ja aloitti Suomen kansa uutta tuon kuusen suojassa\nelämäänsä.\n\n\nII.\n\nMutta nyt emme tahdo kauemmin viipyä menneissä tapahtumissa. On\nvain virkistävää todeta, miten hyvä sanoma Jeesuksesta Kristuksesta\non lentänyt kuin muuttolintu maasta toiseen ja pesiytynyt lopuksi\nmeidänkin kaukaisille rannoillemme. Se on ollut Hengen kultaista aikaa\nja näin helluntaina on paikallaan muistaa sekin.\n\nMutta nyt tarkastelemme näitä kotiseudun oloja. Täälläkin on vallinnut\nhengen kevät aikoinaan, kun Laestadius, Lapin apostoli, saarnasi\nnäillä main. Hyvä sanoma Jeesuksesta Kristuksesta lensi yli näiden\ntunturiseutujen ja sytytti sydämet kaikkialla palamaan. Ihmiset\nheräsivät syntiunestaan ja tekivät parannuksen. Tuo vanha sana:\n»ei hukkumaan, vaan iankaikkisen elämän saamaan» vapisutti sydämiä\nvoimallaan kautta koko Lapinmaan ja yhtenä miehenä ylistettiin täällä\nsilloin Jumalaa.\n\nMissä on se hyvä sanoma nyt? Laestadius ja vanhimmat ovat kuolleet.\nHeidän äänensä on iäksi vaiennut. Onko hyvä sanoma mennyt heidän\nmukanaan hautaan?\n\nJumalan kiitos, ei ole. Se on vielä jäljellä, se voidaan vielä kuulla.\nToukomettisen ääni ei ole vaiennut. Joka helluntai se liitelee yli\nLapinkin ja sen rakas, tuttu ääni kuullaan yhä uudestaan: »Niin on\nJumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa.»\n\nOnko täällä sydämiä, jotka iloitsevat tästä äänestä? Onko sydämiä,\njoille tämä hyvä sanoma on kuin vesi kuivalle maalle? Me odotamme näin\nkeväisin lämmintä sadetta, joka pehmittäisi maan. Me tarkastelemme\nhuolestuneina taivasta, eikö näkyisi millään ilman suunnalla pilveä,\njoka toisi tullessaan siunatun sateen. Ja, oi, mikä riemu, kun näemme\npilven nousevan etelästä, lämpimän ilman suunnalta! Silloin iloitaan\nmataloissa tunturitaloissa.\n\nRakkaat ystävät! Tässä lähettää Jumala meille hengellisen sateen. Tämä\non se taivaan vihma, joka käy yli maan, pehmittääkseen kovettuneita\nsydämiä: Jumalan pelastuksen evankeliumi, hyvä sanoma Jeesuksesta\nKristuksesta. Antakaamme sen sattua sydämiimme.\n\nTämä maailma on kuin meri, myrskyä, kuolemaa ja tuhoa tuottava meri.\nVoimme sanoa niin, jollemme pyri asioita kaunistelemaan. Päivän\nevankeliumi tuo eteemme kuvan kirkkaasta päivästä, joka seuraa myrskyn\nja pimeyden jälkeen. Se päivä on niin sanomattoman ihana ja rauhaisa,\nloppumattoman pitkä ja onnellinen, että sydämen valtaa ilo sitä\nkatsellessa.\n\nKuulkaamme siis vielä kerran niitä suloisia sanoja, jotka tämän päivän\nmeille tuovat: »Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi\nainoan Poikansa, jotta, kuka ikänä häneen uskoo, ei hukkuisi, vaan\nsaisi iankaikkisen elämän».\n\nKiitos olkoon Jumalalle hyvästä sanomasta! Amen.\n\n\n\n"]