[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3se4uTxNfuWPbz_5fPColpGVCCD29WZ_YmUK2y06OXY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3052,"Ei-jumalainen komedia","Krasinski, Zygmunt",1812,1859,"3052-krasinski-zygmunt-ei-jumalainen-komedia","3052__Krasinski_Zygmunt__Ei-jumalainen_komedia",null,"naytelma",[],[],"fi",1835,1909,18076,113069,false,73321,[23,24,25,26,27],"Aristocracy (Social class) -- Poland -- Drama","Christian drama","Polish drama -- Translations into Finnish","Social classes -- Poland -- Drama","Social conflict -- Drama",[29],"Plays/Films/Dramas","\"Ei-jumalainen komedia\" by hrabia Zygmunt Krasiński is a romantic drama written in 1833. The work follows Count Henryk through personal tragedy and revolutionary upheaval. His poetic obsessions destroy his family—his wife descends into madness, his son loses sight and sanity. As revolution erupts, Henryk must choose sides between aristocrats and revolutionaries. The drama culminates in a final battle at the Holy Trinity Fortress, where earthly conflicts meet divine revelation in Krasiński's vision of cosmic struggle. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Kalima, Jalo Lahja",235,"Puolalainen romantiikan ajan näytelmä, jossa aristokratia ja nousevat kansanjoukot ajautuvat vastakkain yhteiskunnallisessa murroksessa. Se tarkastelee historian kulkua ja aatteiden vaikutusta ihmiskohtaloihin filosofisesta näkökulmasta.","Zygmunt Krasinskin 'Ei-jumalainen komedia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3052. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","EI-JUMALAINEN KOMEDIA\n\nKirj.\n\nZygmunt Krasinski\n\n\nPuolan kielestä suomentanut\n\nJalo Kalima\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nKIRJALLISHISTORIALLINEN JOHDANTO.\n\n\nJos kirjallishistoriallinen esipuhe on yleensä omiaan luomaan valoa\nkirjallisuuden merkkiteoksiin, on se »Ei-jumalaisen komedian»\nymmärtämiselle erikoisen tarpeellinen. Sillä me olemme siinä\ntekemisissä sangen omasävyisen kirjailijapersonallisuuden kanssa,\njonka filosofinen, aatteellisissa kuvissa askarteleva runoilija-henki\nei uhraa mitään helppotajuisuudelle. Mutta jos tutustuminen tähän\nkirjailijaan vaatiikin hiukan enemmän vaivannäköä, on uuden tuttavuuden\ntarjooma henkinen sisältö siksi kallisarvoinen, että sen vaivannäön\nmielellään unohtaa.\n\nSeuraavan pienen katsauksen tarkoituksena olisi antaa tästä\npuolalaisesta runoilijasta sellaisia kirjallishistoriallisia tietoja\nja selityksiä, jotka valaisevat hänen kehitystään ja varsinkin ovat\ntarpeellisia sen teoksen ymmärtämiseksi, joka tässä nyt ilmestyy\nsuomenkielisessä asussa.\n\n»Ei-jumalaisen komedian» kirjoittajalla, Zygmunt Krasinskilla on\nkirjallisuushistoriassa vakaantunut sijansa kolmantena Puolan suurten\nrunoilijain kolmimiehisessä ryhmässä. Hänellä ei ole Mickiewiczin\n— Puolan ja kaikkien slaavilaisten maitten suurimman runoilijan —\nsyvää elämäntuntoa ja elävää maalauksellisuutta, eikä myöskään toisen\nmaamiehensä ja aikalaisensa Slowackin helmeilevää runorikkautta, mutta\nhänellä on edellisiä kauemmas tähtäävä katse ja suurpiirteisempään\nfilosofiseen tarkasteluun taipuva henki.\n\nSyntyperältään oli Krasinski puhdasverinen aristokratti. Puolan\nylimystön vanhat katolisaateliset traditsionit olivat Krasinskin\nsuvusta saaneet monta kunniakasta puolustajaa. Kirjailijan isä Vincenty\nKrasinski, uljas, lujaluontoinen ja kunnianhimoinen sotilas, oli\nliittynyt puolalaisten jumaloimaan Napoleoniin ja voittanut laakereita\nhänen armeijassaan keisarin adjutanttina ja puolalaisen osaston\n»Chevaux-légers'in» päällikkönä.\n\nTämän napoleonilaisen kreivin ja ruhtinatar Maria Radziwillin\navioliitosta syntyi Parisissa helmikuun 12 p:nä 1812 tuleva puolalainen\nkirjailija Zygmunt Krasinski. Napoleonin kukistuttua muutti perhe\nVarsovaan, jossa kreivi Krasinski jatkoi sotilasuraansa Aleksanteri I:n\npalveluksessa, vastaperustetun puolalaisen armeijan kenraalina. Täällä\nsai tuleva runoilija mitä huolellisimman kasvatuksen, jota ohjasi ensin\neräs jalosukuinen ranskalainen kotiopettajatar, sitten kyvyistään\ntunnetut miehiset kotiopettajat, m.m. tunnettu puolalainen kirjailija\nJózef Korzeniowski.\n\nVarakkaan ylimyskodin ainoana lapsena kasvaen, omaisten, kotiopettajain\nja ystäväin alituisen huomion ja huolenpidon ympäröimänä, joutui\ntuleva kirjailija luonnottoman varhaisen kehityksen alaiseksi. Paitsi\nkodin ansari-ilmaa vaikutti siihen ennen kaikkea pojan herkkä luonne,\njonka hän hennon ruumiinrakennuksensa ohella oli perinyt sairaloisen\nherkältä, melankoliaan taipuvalta äidiltään. Kerrotaan pojan jo\nkuusivuotiaana kirjoittaneen kotiopettajattarelleen ranskankielisen\nkertomuksen. Se on kuitenkin perhetarina, jonka todenperäisyyttä on\nvaikea taata. Mutta viiden-, kuudentoista ikäisenä hän jo kirjoitteli\npitkiä kertomuksia, joista osa on painettukin.\n\nTätä kirjallista harrastusta ei riitä selittämään pelkkä luontainen\nkutsumus eikä kasvatuksen antamat vaikutelmat, vaan huomattavana\ntekijänä siinä oli ajan yleinen runollinen innostus, romantikan\nkeväinen kuohunta, jonka pirskahtelut tuntuivat jo Varsovan\nlahjakkaimman nuorison keskuudessa ja josta nuori Zygmunt ei voinut\njäädä tietämättömäksi. Lyseossa ja sittemmin yliopistossa tuli\nKrasinski välittömään kosketukseen sen nuorison kanssa.\n\nAjan suuret romantikot ne ensin leimahuttelivat hänen mielikuvitustaan.\nByronin demoninen intohimo, Walter Scottin värikkäät menneisyyden\nkuvat ritari-elämän kangastuksineen, Victor Hugon veristä julmuutta\nhuokuvat nuoruudenteokset olivat nuoren Krasinskin kuumeisen hengen\nhimoruokana. Kokonaan niiden vaikutuksen alaisena kirjoitti vasta\nnuoruusikään astunut runoilija joukon teoksia, joista useimmat ovat\nlaajoja pseudohistoriallisia romaneja hurjan intohimoisine sankareineen\nja pöyristyttävine situatsioneineen.\n\nKrasinski ei ollut vielä kasvanut siksi, mikä hänestä tuleva oli, ja\nsiksi saattoi hän tulla ainoastaan vakavain elämänkokemusten ja niistä\njohtuvien sielullisten kamppailujen kautta... Ensimäiset vakavat\nkokemukset johtuivat runoilijan suhteessa isäänsä.\n\nTämä entinen napoleonilainen upseeri oli siihen määrin järkähtämätön\nuskollisuudessaan uutta herraansa Venäjän keisaria kohtaan,\nettä hänen valtiollista malttiaan ja varovaisuuttaan alettiin\nvähitellen pitää venäjänmielisyytenä. Täydelliseen epäsuosioon omien\nkansalaistensa kesken joutui hän senjälkeen kun hän oli yksin n.s.\n»valtiopäivä-oikeudessa» äänestänyt kuolemanrangaistusta erään salaisen\nisänmaallisen kumousseuran sotilas-jäsenille.\n\nZygmunt oli silloin Varsovan yliopistossa, sen juridisessa\ntiedekunnassa. Suhteessaan isään, joka äidin varhain kuoltua oli\nhänen ainoa läheinen omaisensa, oli Zygmunt aina ollut kuuliainen ja\nkunnioittava lapsi ja sellaisena pysyi hän koko elämänsä läpi. Juuri\ntästä kuuliaisuudesta johtui hänen ensimäinen kova personallinen\nkokemuksensa. Äsken mainitun »valtiopäivä-oikeuden» esimies oli\nkuollut, ja koko akademinen nuorisoparvi otti mieltään-osoittavasti\nosaa hautajaisiin. Zygmunt yksin tuli isänsä käskystä eräälle\nluennolle. Seuraavana päivänä hän sai tovereiltaan suurinta\nylenkatsetta osakseen. Häneltä revittiin kaikki akademiset merkit ja\nhänet saatettiin ulos luentosalista. Nuori Zygmunt vaati häväistyksen\njohtajaa kaksintaisteluun, mutta kenraali katsoi parhaaksi kiireimmän\nkautta lähettää poikansa rajan yli ulkomaille.\n\nArvelemme tämän yliopistomuiston olleen ensimäisenä virikkeenä sen\ntunne- ja ajatuselämän syttymiseen, joka muutama vuosi myöhemmin johtaa\nkirjailijan »Ei-jumalaisen komedian» luomiseen. Eräässä myöhemmässä\nteoksessaan (Niedokończony poemat), muistellessaan tätä tapausta,\nkertoo runoilija toverien silloin huutaneen hänelle »panicz, panicz!»\n(herraspoika, herraspoika!) ja lisää: »ikäänkuin se olisi häpeä,\nettä voin osoittaa, missä niin moni esi-isistäni on antanut henkensä\nisänmaan edestä ja missä kirkossa kukin heistä nyt lepää». Päättäen\ntästä tunsi nuori ylimyssukuinen kirjailija silloin ensi kerran\naristokratin aseman traagillisuuden kasvavan demokratian keskellä.\n\nJätettyään kotimaansa 1829 asettui Krasinski Geneveen. Täällä hän\nystävystyi erään hienosti sivistyneen englantilaisen Henry Reeve'n\nkanssa ja sai häneltä hyviä vaikutelmia. Vielä syvemmän jäljen jätti\ntutustuminen isänmaastaan karkoitettuun Mickiewicziin kesällä 1830.\nKeskusteluista suuren runoilijan kanssa hänelle selveni, että — kuten\nhän kirjoittaa — »kaikki melu on tyhmyyttä, niin kirjoituksessa,\nteossa kuin puheessakin; että totuus ja totuus yksin voi olla kaunis\nja kiehtova meidän aikanamme; että kaikki koristeet ja tyylikuvat ovat\ntyhjää, — kun ajatus puuttuu; että jos mieli olla jotain nykyään, on\nopiskeltava, opiskeltava ja etsittävä totuutta kaikkialta, antamatta\nhetken virvatulien vietellä itseään, sillä ne sammuvat kuin kiiltomadot\ntoukokuun nurmella...»\n\nMutta enin kasvattivat kirjailijaa seuraavien vuosien sisäiset\nkamppailut. V:na 1830 oli Krasinski saapunut Roomaan ja ajatukset\nsen entisen mahtavuuden katoamisesta liikkuivat voimakkaina hänen\nsielussaan, kun saapui viesti Puolan kapinasta. Hänen ensimäinen\najatuksensa oli silloin kiiruhtaa taistelutantereelle isänmaataan\npuolustamaan. Hän halusi sinne sitä kiihkeämmin kun hän tunsi itsensä\nväärin tuomituksi. Mutta isän kielto pidätti häntä. Hänen polttava\nepätoivonsa kuvastuu hänen muutamassa senaikuisessa kertomuksessaan,\njossa ensi kerran tuntuu selvä personallinen sävy, ja useissa\nranskankielisissä kirjeissä geneveläiselle ystävälleen Reeve'lle.\n\nSe synnynnäinen taipumus mietiskelyyn ja skeptillisyyteen, joka\nrunoilijassa oli haaveellisuuden ohella, auttoi häntä vähitellen\ntyyntymään ja opetti viileämmin asioita arvostelemaan. Sitä paitsi\noli isä kirjeissään kiinnittänyt pojan huomiota tämän kapinataistelun\ntoiseen puoleen, joka suuntasi runoilijan mietteet laajemmille aloille,\nyleisinhimillisten kysymysten piiriin. »Kansallisuudet ovat kadonneet —\noli kenraali kirjoittanut — kaksi lippua hallitsee maailmaa: järjestys\nja anarkia, ja kaikki tarkoittaa sitä, että ne, jotka omistavat, eivät\nomistaisi ja että ne, jotka eivät omista, tulisivat omistamaan».\n\nNuori herkkä runoilija, jonka mielenliikutuksista järkkynyt terveys\npakoitti tuontuostakin kamarin yksinäisyyteen, ryhtyi ajatuksissaan\ntarkastamaan Europan valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän ilmiöitä.\n\nWienin kongressista asti olivat kumoukselliset virtaukset alkaneet\nyhä enemmän vavahutella Europan monarkistista valtiojärjestystä.\nDekabristien kapinan jälkeen Pietarissa (1825) ilmeni kumouksellista\nkiehuntaa ympäri Europpaa, kunnes se leimahti ilmiliekkiin melkein\nyhtaikaa Ranskassa, Puolassa ja Belgiassa. Nämä liikkeet olivat\nkuitenkin enemmän valtiollista laatua. Mutta syvemmällä koko\nolevaisen yhteiskuntajärjestyksen pohjalla tuntui kytevän voimakas\n_yhteiskuntataloudellinen_ kumousliike. Sillä oli omat apostolinsa —\nennen muita ranskalainen Saint-Simon ja hänen oppilaansa Bazard ja\nEnfantin — jotka saarnasivat koko yhteiskuntajärjestyksen muuttamista,\nnaisten ja työtätekeväin luokkien vapauttamista, omaisuuden\nyhteistyttämistä, sääty-etuoikeuksien ja kirkon — etenkin katolisen —\nsuistamista ja uuden uskon perustamista.\n\nSiihen taisteluun kiintyi ylimyssukuisen runoilijan katse. Erikoisen\nmerkitseväksi tuli hänelle tapaus, joka sattui vuosi jälkeen\nPuolan kapinan Lyonissa Ranskanmaalla ja jonka viestit saapuivat\nhänelle Geneveen. Se oli 40,000:n nälkääntyneen silkkityöntekijän\nmarraskuussa 1831 puhjennut kapina, joka vei julmiin katutaisteluihin\nja verenvuodatukseen... Tämän kapinan jälkeen kirjoittaa Krasinski\neräässä kirjeessään: »Silminnähtävää on, että pian lähenee Europan\nnykyisen yhteiskuntajärjestyksen häviö, että tasapaino on kaikkialta\nrikkoutunut, sopu turmeltu, perusteet horjutetut, ja pyörteiden ja\nkiistan verhossa pyrkii jotain uutta tuntematonta etukynteen ja\nvaltaamaan maailmaa. Olemme samassa asemassa kuin oli muinoin barbarien\nhyökkäyksistä kuoleva Rooman valtakunta. Ainoana panssarinamme on usko\nKristukseen.»\n\nTämä kirjeen-ote viittaa selvästi ei ainoastaan »Ei-jumalaiseen\nkomediaan», vaan myös »Iridioniin», Krasinskin toiseen pääteokseen.\n\nGenevestä tuli kirjailija isänsä käskystä surulliseen,\nkapinanjälkeiseen Varsovaan ja sieltä Pietariin, jonne kenraali oli\nkapinan jälkeen muuttanut. Isä tahtoi tehdä pojastaan valtiomiehen,\nmutta siitä kirjailijalle itselleen vastenmielisestä toiminnasta\npelasti hänet sisäisissä taisteluissa kehittynyt hermo- ja silmätauti.\nKirjailijan koko virkaura rajoittui audienssiin keisarin luona.\nKoko muun Pietarissa-olonsa ajan hän pysytteli huoneessaan lukien,\nkirjoitellen ja ennen kaikkea mietiskellen. Näissä mietteissä\nselkeni hänen runohenkensä täyteen tietoisuuteen. Täällä hän laski\nperustan molemmille merkkiteoksilleen »Ei-jumalaiselle komedialle»\nja »Iridionille». Ja kun hän viimein saatuaan passin pääsi lähtemään\nsumujen kaupungista takaisin ulkomaille terveyttään hoitamaan,\nkirjoitti hän ensimäisessä suuressa pysähdyspaikassaan, Wienissä,\nalun ensimäiseen täyskypsään, nerokkaaseen luomaansa, »Ei-jumalaiseen\nkomediaan», ja lopetti sen Venetsiassa samana vuonna, 1833. Silloin hän\noli kahdenkymmenen yhden vuoden vanha. Painosta ilmestyi teos vasta\npari vuotta myöhemmin (Parisissa 1835) — ilman tekijän nimeä, kuten\nkaikki Krasinskin teokset.\n\nMitä nuori runoilija oli yksinäisissä mietteissään ajatellut noiden\n»kahden lipun» välisestä sodasta, »järjestyksen» ja vanhoillisen\nylimysvallan taistelusta »anarkiaa» ja demokratiaa vastaan, sen on\nhän tässä teoksessa suppeiden, voimakkaiden ja kirkassointuisten\nreplikkien avulla loihtinut draamallisiksi kuviksi. Vakuutettuna\nsiitä, että runous »koskee koko ihmiskuntaa, eikä ainoastaan yhtä\nmaata ja yhtä ajan ja paikan tilkkua, että se valtaa siipiensä alle\nikuisuuden ja äärettömyyden», hän käsitteli kysymystä sen puhtaassa\nyleisinhimillisyydessä, yleistäen ja symbolisoiden sekä aatteita että\nniiden kannattajia. Hän veti äärimäiset johtopäätökset nykyisestä\nasiaintilasta, hän tutkisteli teitten lopullista suuntaa ja määrää,\nterästäen etsivän katseensa kauas tulevaisuuteen.\n\nTeoksen piti tekijän oman tunnustuksen mukaan tulla »puolustukseksi\nsille, mitä niin monet ryysyläiset koettavat repiä alas: uskonnolle\nja menneisyyden maineelle». Mutta runollinen inspiratsioni ja kirkas\ntotuudentunto ei sallinut hänen tulla kummankaan puolen asianajajaksi,\nvaan antoi hänelle filosofin laajasydämisen tasapuolisuuden koko\nyhteiskunnallisvaltiollisten ilmiöitten kokonaisuuteen nähden. Se\nauttoi häntä katsomaan rohkeasti totuutta silmiin, sellaisena kuin se\naikojen takaa hänelle kajasti. Ja sellaisena hän sen kuvasi ja se kuva\ntuli »syvä kuin meri ja surullinen kuin kuolema», kuten Krasinskin\nparas elämänkertoja on sanonut.\n\nVaikkakin tekijä tunsi sympatiojensa kuuluvan aristokratialle, johon\nhän itse syntymän ja kasvatuksen sitein oli sidottu, ei se estänyt\nhäntä näkemästä siinä auttamattomia perikadon oireita. Esi-isiensä\nrikoksiin on se ylimysluokka lisännyt »epäröinnän ja pelon» eikä sen\nnäennäinen alttarin ja isänmaan sekä esi-isien kunnian puolustaminen\nvoi säästää sitä kuolemanrangaistukselta ja sen jälkeen unhoitukselta.\n\nNäennäisesti on muita ylempänä kreivi Henrik, »mies», kuten häntä\ndraamassa kutsutaan — »Mies» oli alkuaan ajateltu koko teoksen nimeksi\n—, aristokratian peloton ja taipumaton johtaja, joka halveksii niitä,\njoihin on liittynyt. Mutta hänen luja omistautumisensa aristokratian\nasian palvelukseen ei ole sisäisen vakaumuksen, vaan kuvittelun ja\njärkeilyn tulos. Hän on auttamaton »romantikko», runoilija, jolle\nteatralisten asentojen ja deklamatoristen lauseiden tavoittelu on\ntullut luonteeksi.\n\nVahingoksi teoksen yhtenäisyydelle on tekijä omistanut ensimäiset kaksi\nnäytöstä tämän »miehen» luonnekuvaukselle. Oikeastaan voikin sanoa\n»Ei-jumalaisessa komediassa» yhdistyvän kaksi draamaa: kreivi Henrikin\noman personallisen ja yhteiskunnallis-valtiollisen, joskin painopiste\non jälkimäisessä. Tekijän ankara itse-erittely on saanut hänen\nantamaan Henrikin luonnekuvaukselle niin laajan sijan. Hän kuvaa siinä\nhaaveen ja fantasian orjaksi joutuneen »kaunosielun» — käyttääkseni\nnykyaikaista sanaa —, jolle todellinen elämä velvollisuuksineen on\nproosaa ja joka rakastaa vain omia mielikuviaan. Ajaessaan takaa\nkauneuden ja maineen fantomeja, joilla helvetti häntä houkuttelee, hän\ntallaa maahan todellisuudessa elävän vaimonsa koruttoman, uskollisen\nsielun, joka hämärtyy surusta, ettei voi seurata rakastettuaan\n»runouden» maailmaan. Krasinski tuomitsee sellaisen taiteen, joka on\nirtautunut elämästä ja teoista. Teoksen ensi osan ihanien alkusanojen\nlopussa hän asettaa sellaisen taiteen runoilijalle vastakohdaksi\ntoisenlaisen, jossa runous asuu itsetiedottomana, koko elämää ja\ntoimintaa hedelmöittävänä voimana, — sellaisen, jollaiseksi hän tunsi\nMickiewicz'in.\n\nKreivi Henrikin vaimosta tulee mielipuolisuudessa runoilija. Eikä siinä\nkyllin. Henrikin poika Orcio, surullinen, ennenaikaisesti kehittynyt,\npelkästä hengestä elävä lapsi, ainoa olento maan päällä, jota Henrik\ntodellisuudessa kykeni rakastamaan, tulee ikäänkuin kohtalon ivasta\nmyös runoilijaksi, ja siinä on hänen onnettomuutensa. Lapsen hento\norganismi on tuomittu sortumaan runollisten ajatusten ja vaikutelmain\npainon alle. Orcion syvästi taiteelliseen kuvaan on tekijä ottanut\npiirteitä itsestään niiltä ajoilta, jolloin hän vastoin muitten lasten\ntapoja ei »ratsastellut keppihevosilla, ei huvitellut nukeilla», vaan\nluki, kirjoitteli ja haaveili... Orcio tulee sokeaksi — se on symboli\naristokratian ruumiillisesta degeneroinnasta —, ja Henrik tuntee\nelämänsä tyhjyyden ja ikävän. Silloin puhuu hänelle suojelusenkelin\nhahmossa paremman tietoisuuden ääni kutsuen häntä rakkauden työhön.\nMutta taaskin voittaa korskea deklamoiva runous, joka kotkana ilmestyy\nkehoittamaan Henrikiä maineen ja kunnian tekoihin.\n\nKolmannen osan alusta alkaa varsinainen yhteiskunta-draama. Sen\nydinkohtana lienee pidettävä kreivi Henrikin l. »miehen» salaista\nvaellusta demokratian leirin läpi. Siitä on teos saanut nimensä. Kuten\nDantella »Jumalaisessa komediassa» on »miehelläkin» opastajansa, ei\nkuitenkaan mikään enkelimäinen Beatrice, vaan revolutsionin sameassa\nvedessä kalastava viekas egoisti, »kastettu juutalainen»». (Juutalaisia\noli paljon saint-simonistisissa järjestöissä.) Näyt, jotka »miehelle»\navautuvat tällä öisellä retkellä, ovat kaikkea muuta kuin jumalaisia.\n(Ne nojautuvat kertomuksiin jakobinien klubeista Ranskan suuren\nvallankumouksen aikana 1793.)\n\nHälisevä lauma pyrkii vain aineelliseen nautintoon vanhan\nelämän-järjestyksen raunioilla. Se on juonut herrainsa viinit ja\nteurastanut kyntöhärkänsä yhteisiin pitoihin. Se ei näytä aavistavan,\nettä sen, jollei se tahdo nälkään kuolla, on pian ryhtyminen työhön\ntaas, ja siltä on, ruumiin- ja hengenvoimien erilaisuuden takia,\nnouseva ennen pitkää uusi ylimystö, jonka ituja jo tuntuu joukon\nkeskuudessa.\n\nDemokratian etunenässä on Pankratius. Hän on lauman valtias,\nkunnianhimoinen, kylmä, illusioniton järjen mies — »järjen, ei\nsydämen, pois sydän ennakkoluuloineen». Suurten joukkojensa kautta,\njotka tottelevat häntä kuin Jumalaa, on hän Henrikiä voimakkaampi,\nmutta luovaa voimaa ei hänessäkään ole. Hän ei enää usko itseensä\neikä asiaan, jota ajaa, ja hän halveksii johtamaansa laumaa ja on\nsitä tuskin koskaan rakastanut. Nousukkaan kunnianhimossaan tahtoisi\nhän saada valtansa alle kreivi Henrikin, jonka hengen ylimyksellinen\nvoima on hänet imponoinut. Mutta kun moralinen triumfi osoittautuu\nmahdottomaksi, on aseiden ratkaistava.\n\n»Minä tiedän — kirjoittaa Krasinski eräässä kirjeessään, jota voi pitää\ntämän teoksen paraimpana kommentariona — minä tiedän, että meidän\nsivistyksemme lähenee kuolemaansa, tiedän, että lähenevät ajat, jolloin\nuudet rikokset tulevat rankaisemaan vanhoja ja saamaan tuomionsa\nJumalan edessä. Mutta minä tiedän, etteivät ne mitään luo, eivät mitään\nrakenna, menevät kuin Attilan ratsu ja autius jää heidän jälkeensä!\nVasta kun se, jota et sinä eikä kukaan tiedä eikä käsitä, tulee,\nkehkeytyy kaaoksesta, on myös uusi Jumalan tahdon mukainen maailma\nrakentuva ihmissukukunnan edellämääräyksestä, mutta silloin ovat minun\nja sinun luusi tomuna ja tuhkana.»\n\nPankratiuksen joukot ovat voittaneet. Aristokratian viimeinen linna on\nheidän hallussaan. Kreivi Henrik on syöksynyt linnanvallilta kuiluun.\nMutta Pankratius ei voi iloita katsellessaan kättensä töitä.\n\n— »Katso noita aavikoita, noita suunnattomia aloja, jotka ovat minun\nja ajatukseni välillä. Nuo erämaat on kansoitettava, nuo kalliot\nlohkaistava, nuo järvet yhdistettävä, jokaiselle annettava maa-alansa,\njotta syntyisi kaksi kertaa niin paljon elämää näille aavikoille, kuin\nniillä nyt on kuolemaa. Muuten hävityksen työ ei ole sovitettu.»\n\nJa Pankratius tuntee voimattomuutensa siihen positiviseen työhön, sillä\nhän on pyhittänyt elämänsä vihalle, eikä viha mitään rakenna.\n\nSen voiman, joka voi maailman uudistaa, on Krasinski symbolisoinut\nsiinä näyssä, jonka epäilyksen valtaama Pankratius näkee: kuin\nKristuksen tulemisen hetkenä häämöittää hänelle autioituneen maailman\nyllä ristiinnaulitun kuva, jonka silmäin loistoa hän ei kestä. Hän\nkuolee huutaen ne sanat, jotka tarinan mukaan huusi kuollessaan\nkristinuskon rehellinen vihamies Julianus Apostata: »Voitit,\ngalilealainen!» Ja se huuto merkitsee sitä, ettei veljesmurhat ja\ntaistelut aineellisista eduista, vaan rakkaus yksin voi saattaa\nihmiskuntaa todelliseen onneen ja vapauteen. Tosin tämä loppu tulee\n»Ei-jumalaisessa komediassa» hiukan odottamatta, ilman taiteellista\nvalmistelua ja psykologista perustelua. Mutta se on sittenkin paras\nmahdollinen ja Krasinskille erikoisen luonteenomainen.\n\n»Ei-jumalaisen komedian» suuruus ja traagillinen syvyys on juuri siinä,\nettei kummallakaan taistelevista ole pelastavaa periaatetta puolellaan.\nRunoilija ikäänkuin seisoo hajoavan maailman yllä ja tuomitsee sitä\npuolueettomasti ja intohimottomasti, mutta ei rakkaudettomasti.\n\nEn käy tässä syvemmin analysoimaan tämän teoksen taiteellista\nvaikutusta, vaan jätän sen lukijan oman vaiston varaan. Sanon vain,\nettä teoksen vaikutusvoima ei ole vähääkään vähentynyt siitä, mikä se\noli teoksen kirjoittamishetkenä, 75 vuotta sitten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKrasinskin myöhemmästä elämästä ja tuotannosta mainitsen tässä vain\npäätapaukset.\n\nTalvella 1833—1834 hän oleskeli taas Roomassa ja seuraavana vuonna\nhän kirjoitti toisen merkkiteoksensa, niinikään näytelmämuotoisen\nproosarunoelman, »Iridionin», jonka tapahtumapaikkana on Rooma. Siinä\nhän käsittelee kysymystä kansallisvihasta. Iridion, näytelmän sankari,\nomistaa sille elämänsä ja — hukkaa sen. Kreikkalaisen ja germanittaren\npoikana tahtoo hän hävittää Rooman, kostaa isänmaansa häviön, mutta\njoutuu keinoinaan käyttämänsä vihan ja pahuuden uhriksi. Mutta\nnäytelmään liitetyssä epilogissa antaa sovitusta kaipaava runoilija\ntaaskin ristin — rakkauden ja pyhityksen symbolin — voittaa.\n\nEnkeli ja pahahenki taistelevat Iridionista. — Kuolematon vihamieheni,\nhän on minun, hän on elänyt kostossa, hän on vihannut Roomaa, — sanoo\npahahenki.\n\n— Hän on minun, — sanoo enkeli — sillä hän on rakastanut Kreikkaansa.\n\nJa enkeli lähettää hänet Puolaan, »hautojen ja ristien maahan»,\nkieltäymyksessä, marttyriudessa ja rakkauden töissä hakemaan sovitusta\nerhetyksilleen.\n\n1830-luvun lopulla Krasinski kiintyi Hegelin filosofiaan. Hänen\ntuotantonsa kävi sen jälkeen yhä symbolistisemmaksi. »Kolmessa\najatuksessa» tuntuu jo suuri slaavilaisuuden ihannoima ja\n»Aamunsarastuksessa», joka ilmestyi v:na 1843, on se kehittynyt oman\nkansallisuuden sairaalloiseksi jumaloimiseksi, »messianismiksi». Puola\non hänen mielestään marttyri kansojen joukossa, ja sen marttyrius\non kirkastava kansoille uuden ajan suuren aatteen: kansainvälisten\nsuhteitten kristillistymisen, politikan sulautumisen uskontoon.\n\nKrasinskin viimeinen huomattavampi teos on »Kolme psalmia», jonka\njuhlallisen vakavissa säkeissä väräjää tosin vanhoillinen mutta syvä\nja harras isänmaallinen mieli. Sen jälkeen esti heikkenevä terveys ja\nkasvava sokeus Krasinskia enää kirjoittamasta. Hän kuoli v:na 1859\nParisissa, missä oli syntynytkin.\n\nKrasinskin ylevä näkökanta, voimakas ja värikäs tyyli sekä kantava\naatteellisuus takaavat hänelle vakavan aseman ei ainoastaan Puolan\nvaan koko Europan kirjallisuudessa. Hänen sopusoinnun ikävänsä ja\nrakkauden tien toistuva osoittamisensa puhuu vähentymättömällä voimalla\nnykyaikaisellekin lukijalle.\n\nEino Kalima.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\n    »Isiensä vikojen suureen joukkoon\n    he lisäsivät sen, mistä heidän\n    esi-lsänsä eivät tienneet — epäröinnän\n    ja pelon — ja tapahtui, että he\n    kahmivat maan pinnan päältä ja suuri\n    äänettömyys vain jäi heistä.»\n\n                            Nimetön.\n\n    »To be or not to be, that is the\n    question.»\n\n                            Hamlet.\n\n\nPääsi ympärillä tähdet — jalkaisi alla meren aallot — meren aalloilla\najaa sateenkaari hajoittaen sumut edestäsi — mitä näet, on sinun\nrannat, kaupungit ja kansat ovat sinun — taivas on sinun niinkuin ei\nkunniallasi olisi mitään vertaa.\n\nSinä soitat vieraille korville käsittämätöntä ihanuutta. Sinä punot\nyhteen sydämiä ja irroitat kuin seppelettä, sormiesi leikiksi —\npuserrat kyyneleitä — kuivaat ne hymylläsi, ja uudestaan ajat huulilta\nhymyn hetkeksi — muutamiksi hetkiksi — väliin ainiaaksi. — Vaan mitä\ntunnet itse? — Mitä teet itse? — Mitä ajattelet? — Sinun kauttasi\nvirtaa kauneuden vuo, vaan sinä et ole kauneus. — Voi sinua — voi. —\nLapsi, joka itkee imettäjänsä sylissä — kedon kukka, joka ei tiedä\ntuoksunsa suloudesta, on arvokkaampi Herran edessä kuin sinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMistä olet noussut sinä katoava varjo, joka kerrot valosta vaikka\net tunne valoa, et ole nähnyt etkä näe! Kuka on vihassaan tai\nivanhalussaan sinut luonut? — Kuka on antanut sinulle tuon kurjan ja\nniin pettävän elämän, että osaat näytellä enkeliä juuri ennen kuin\nvajoat likaan, ennen kuin lähdet matelijana ryömimään ja tukehdut\nliejuun? — Sinun ja naisen on alkuperä yksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sinäkin kärsit, vaikka sinun tuskasi ei mitään luo eikä mihinkään\nkelpaa. — Kurjimmankin vaivaisen vaierrus liittyy taivaan harppujen\nsävelten sekaan, sinun epätoivosi ja huokauksesi vajoavat syvyyteen, ja\nsaatana mielissään kokoaa ne, lisäten omiin valheisiinsa ja petoksiinsa\n— mutta Herra on kerran ne kieltävä niinkuin ne ovat kieltäneet Herran.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn kuitenkaan tuomitse sinua, Runous, Kauneuden ja Vapautuksen äiti. Se\nvain on onneton, jonka täytyy eloon syttyneissä, katoamaan tuomituissa\nmaailmoissa muistella sinua tahi aavistaa — sillä sinä viet vain ne\nturmioon, jotka ovat omistaneet itsensä sinulle, jotka ovat tulleet\nsinun kunniasi eläviksi ääniksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiunattu se, jossa olet ottanut asuntosi niinkuin Jumala maailmassa,\nnäkymättömänä, kuulumattomana, hänen kaikissa osissaan majestettisena\nvaltiaana, Herrana, jonka edessä luodut nöyrtyvät ja sanovat: »Hän\non tässä». — Sellainen on kantava sinua kuin tähteä otsallaan,\neikä anna sanan kuilun eroittaa itseään sinun hyvyydestäsi. Hän on\nrakastava ihmisiä ja kulkeva miehenä veljiensä parissa. — Vaan ken ei\nsinua vaali, ken pettää sinut uskottomuudellaan ja jättää ihmisten\nturhaksi nautinnoksi, sen päähän sinä sirotat muutaman kukan, ja\nkäännät selkäsi, ja hän leikkii kuihtunein kukin ja punoo itselleen\nhautaseppeltä kautta koko elämänsä. Hänen ja naisen on alkuperä yksi.\n\n\n\nSUOJELUSENKELI.\n\nRauha niille, joiden tahto on hyvä — siunattu luotujen seassa se, jolla\nsydän on — hän saattaa vielä pelastua. — Vaimo hyvä ja siveä, ilmesty\nhänelle — ja lapsi syntyköön teidän kotiinne.\n\n    (Lentää pois.)\n\nPAHOJEN HENKIEN KUORO.\n\nMatkaan, matkaan haamut, lentäkää hänen luokseen. — Ensimäisenä,\netumaisena sinä, eilen kuolleen jalkavaimon varjo, sumun somistama,\nkukkiin puettu runoilijan lemmitty, eteenpäin.\n\nMatkaan myös sinä maine, helvetin vaivoihin sysätty vanha kotka,\nirroitettu paalusta, johon metsämies sinut syksyllä ripusti — lennä ja\nlevitä suuret, auringon loisteessa välkkyvät siipesi runoilijan pään\nyli.\n\nTule ulos holveistamme sinä runneltu Edenin kuva, Belsebubin kätten työ\n— me muuraamme reiät kiinni ja kiillotamme lakalla — ja sitten nouse\npilviin sinä taikavoimainen kangas ja lennä runoilijan luo — levittäydy\näkkiä hänen eteensä, sulje hänet vuorien ja vesien keskeen, yön ja\npäivän vaihteluun. — Luonto-äiti, ympäröi runoilijaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylä. — Kirkko. — Kirkon yllä leijailee suojelusenkeli.\n\nSUOJELUSENKELI.\n\nJos pidät ijäti valasi, olet oleva veljeni taivaan Isän kasvojen edessä.\n\n    (Katoaa.)\n\nKirkon sisusta. — Seurakuntalaisia. — Messukynttilä alttarilla.\n\nPAPPI (vihkii).\n\nPitäkää se. —\n\nPari nousee. — Mies puristaa vaimonsa kättä ja jättää hänet\nsukulaiselleen. — Kaikki poistuvat. — Mies jää yksin kirkkoon.\n\nMIES.\n\nOlen suostunut maallisiin lupauksiin, sillä olen löytänyt sen, jota\nolen unelmoinut — kirous tulkoon ylitseni, jos milloinkaan lakkaan\nhäntä rakastamasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuone täynnä väkeä. — Tanssiaiset. — Soittoa. — Kynttilöitä. — Kukkia.\n— Morsian tanssii valssia ja muutaman kierroksen tehtyään pysähtyy,\nsattumalta tapaa väkijoukossa miehensä ja painaa päänsä hänen olkaansa\nvasten.\n\nSULHANEN.\n\nMiten olet väsymyksestä kaunis — kukat ja helmet ovat epäjärjestyksessä\ntukassasi, sinä hehkut kainoutta ja uupumusta — oi ijäti, ijäti olet\nsinä oleva minun lauluni.\n\nMORSIAN.\n\nMinä olen sinun uskollinen vaimosi, niinkuin äiti on käskenyt, niinkuin\nsydän käskee. — Mutta täällä on niin paljon väkeä, on niin kuumaa ja\nmeluisaa.\n\nSULHANEN.\n\nMene vielä kerran tanssimaan, minä seison täällä ja katselen sinua,\nniinkuin usein olen ajatuksissani katsellut liikehtiviä enkeleitä.\n\nMORSIAN.\n\nMenen, kun niin tahdot, vaikka oikeastaan en enää jaksaisi.\n\nSULHANEN.\n\nTee niin, rakkaani.\n\n    (Tanssia ja soittoa.)\n\nPilvinen yö.\n\nPAHA HENKI (lentää neidon haamussa).\n\nÄsken vielä juoksentelin maan päällä, tähän samaan aikaan — nyt ajavat\npaholaiset minua ja käskevät näyttelemään pyhimystä.\n\n    (Lentää puutarhan yli.)\n\nKukkaset, katketkaa ja lentäkää hiuksiini.\n\n    (Lentää hautausmaan yli.)\n\nKuolleiden neitojen tuoreus ja sulo, jota ilma huokuu ja joka hautojen\nyli leijaa, lennä minun poskilleni.\n\nTuossa lepää mustahiuksinen tyttö — hänen kutriensa varjot tulkoot\nriippumaan otsalleni. — Tuon kiven alla on kaksi sammunutta sinistä\nsilmää — minulle, minulle se tuli, joka niissä hehkui. — Tuon ristikon\ntakana palaa sata messukynttilää — ruhtinatar on tänään haudattu —\natlaskankainen, maidonvalkea puku, riistäydy irti hänestä — ristikon\nläpi kiitää puku minulle, lepattaen kuin lintu — vaan eteenpäin,\neteenpäin. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nMakuuhuone. — Yölamppu palaa pöydällä ja valaisee kalpeasti miehen,\njoka makaa vaimonsa vieressä.\n\nMIES (unissaan).\n\nMistä saavut sinä, niin kauan oltuasi näkymättömissä, kuulumattomissa\n— kuin vesi soljuu, niin soljuvat jalkapohjasi kahtena valkoisena\nlaineena — pyhäinen rauha on sinun ohimoillasi — kaikki mistä olen\nunelmoinut ja mitä olen rakastanut,-on yhtynyt sinussa.\n\n    (Herää.)\n\nMissä olen! — ahaa! vaimoni vieressä, — tuo on minun vaimoni.\n\n(Katselee vaimoaan.)\n\nLuulin, että sinä olisit unelmani, mutta nyt pitkän eron jälkeen on se\npalannut ja on toisellainen kuin sinä. — Sinä olet hyvä ja hellä, mutta\nhän...Jumalani, mitä minä näen — hereillä.\n\nNEITO.\n\nOlet pettänyt minut.\n\n    (Katoaa.)\n\nMIES.\n\nKirottu olkoon hetki, jolloin otin vaimon, jolloin jätin nuoruuteni\nlemmityn, aatosteni aatoksen, sieluni sielun...\n\nVAIMO (herää).\n\nMikä on — joko päivä on tullut — joko vaunut saapuneet — tänäänhän\nmeidän on mentävä niin monille asioille.\n\nMIES.\n\nSydänyö — nuku — nuku rauhassa.\n\nVAIMO.\n\nOletko äkkiä sairastunut, armaani, minä nousen antamaan eteriä.\n\nMIES.\n\nNuku.\n\nVAIMO.\n\nSano, armaani, mikä sinun on, sillä äänesi on outo ja poskesi ovat\nkuumeesta turvonneet.\n\nMIES (nousten äkkiä).\n\nTarvitsen raitista ilmaa — jää tänne — Jumalan nimessä, älä tule\nmukaani — älä nouse, pyydän vielä kerran.\n\n    (Menee ulos.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuun valaisema puutarha. — Aidan takana kirkko.\n\nMIES.\n\nVihkimäpäivästäni saakka olen nukkunut hervottomuuden unta, syömärin\nunta, saksalaisen tehtailijan unta saksalaisen vaimonsa vieressä — on\nkuin koko maailma olisi nukkunut ympärilläni — olen käynyt sukulaisten\nluona, lääkärin luona, puodeissa, ja kun lapsi on minulle kohta syntyvä\nniin olen ajatellut imettäjääkin.\n\n    (Kello lyö kaksi kirkontornissa.)\n\nTulkaa luokseni entiset väkirikkaat, elävät valtakuntani, jotka\nverhoudutte ajatukseni suojaan, jotka tottelette minun henkeni leimua —\nennen oli öinen kellon kajahdus teidän taikananne.\n\n    (Kulkee ja vääntää käsiään.)\n\nJumalani, oletko Sinä itse pyhittänyt kahden ruumiin yhteyden; oletko\nSinä itse säätänyt, ettei mikään saa niitä eroittaa, vaikka sydämet\nriistäytyvät pois toisistaan, kulkien kumpikin omaan suuntaansa, ja\nruumiit kahden vainajan tavoin jäävät toistensa luo.\n\nTaas olet sinä luonani — oi omani — omani, ota minut mukaasi — jos olet\nharhakuva, jos olen sinut keksinyt ja jos sinä olet syntynyt minusta ja\nnyt ilmestyt minulle, niin tahdon minäkin muuttua harhakuvaksi, tulla\nsumuksi ja savuksi yhtyäkseni sinuun.\n\nNEITO.\n\nSeuraatko minua koska tahansa, kun tulen sinua hakemaan.\n\nMIES.\n\nJoka hetki olen sinun omasi.\n\nNEITO.\n\nMuista.\n\nMIES.\n\nViivy — älä unen tavoin haihdu.—Jos olet kauneuksista ylin, jos olet\nkaikkien ajatusteni ajatus, miksi et viivy hetken toivomusta, hetken\naatosta kauemmin.\n\n    (Läheisen talon akkuna avautuu.)\n\nNAISEN ÄÄNI.\n\nArmaani, yön koleus käy rintaasi; tule pois, ihanaiseni, sillä minun on\nyksin ikävä tässä mustassa, avarassa huoneessa.\n\nMIES.\n\nHyvä — heti paikalla.\n\nHenki hävisi, mutta se sanoi palaavansa, ja silloin hyvästi puutarha ja\nkoti ja sinä, joka olet luotu puutarhaa ja kotia vaan ei minua varten.\n\nÄÄNI.\n\nTulehan, rakkaani — kylmenee yhä aamunnousuun.\n\nMIES.\n\nEntä lapseni — oi Jumalani!\n\n    (Menee pois.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nSali. — Kaksi kynttilää pianolla. — Nurkassa kehto, jossa makaa lapsi.\n— Mies loikoo nojatuolissa pää käsien peitossa. — Vaimo pianon ääressä.\n\nVAIMO.\n\nOlin isä Benjaminin luona, hän lupasi ylihuomenna.\n\nMIES.\n\nKiitos vaan.\n\nVAIMO.\n\nLeipurista olen tilannut muutamia leivoksia, sillä varmaan olet\nkutsunut paljon vieraita ristiäisiin — ajatteles — suklaaleivoksia Yrjö\nStanislawin nimikirjoituksin.\n\nMIES.\n\nKiitos vaan.\n\nVAIMO.\n\nJumalan kiitos, että tämä toimitus vihdoinkin tapahtuu, että\nOrciostamme [Orcio on hyväilymuoto nimestä Jerzy (= Yrjö)] tulee\nkokonaan kristitty sillä vaikka hän jo onkin vedellä kastettu, on\nminusta koko ajan tuntunut, että hän on vielä jotain vailla.\n\n    (Menee kehdon luo.)\n\nNuku lapsoseni — näetkö sinä jo jotain unta, kun olet heittänyt\npeitteen pois — kas niin — nuku nyt — Orcio on tänään rauhaton —\npienokaiseni, kultuni, nuku.\n\nMIES (syrjään).\n\nKuumaa — tukahduttavaa — myrsky on tulossa — pian singahtaa salama, ja\nsilloin sydämeni halkeaa.\n\nVAIMO (tulee takaisin, istuutuu pianon ääreen, soittaa, keskeyttää\nsoittonsa, taas alkaa soittaa ja taas keskeyttää.)\n\nTänään, eilen — ah! Jumalani, koko viikkoon, jo kolmeen viikkoon,\nkuukauteen et ole minulle sanaakaan sanonut — ja kaikki, joita olen\nnähnyt, ovat sanoneet, että olen huononnäköinen.\n\nMIES (syrjään).\n\nHetki on tullut — ei häneltä enää voi mitään peittää.\n\n    (Ääneen.)\n\nMinusta sinä päinvastoin näytät hyvinvoivalta.\n\nVAIMO.\n\nSinusta on yhdentekevää, sillä sinä et enää katso minuun, käännät pääsi\npois kun tulen sisään, ja peität kasvosi kun istun lähelläsi. — Eilen\nolin ripillä ja koetin muistella kaikkia syntejäni — mutta en voinut\nmuistaa mitään semmoista, joka olisi voinut loukata sinua.\n\nMIES.\n\nEt ole loukannut minua.\n\nVAIMO.\n\nVoi Jumalani —Jumalani!\n\nMIES.\n\nTunnen, että minun on sinua rakastaminen.\n\nVAIMO.\n\nSinä olet surmannut minut tuolla yhäti samalla: »on rakastaminen». —\nAh! parempi että nouset ja sanot — »en rakasta» — saan ainakin tietää\nkaikki — kaikki.\n\n    (Lähtee äkisti ottamaan lasta kehdosta.)\n\nÄlä jätä häntä, vaikka minä uhraankin elämäni sinun vihallesi — rakasta\nlastani — lastuni, Henrik.\n\n    (Polvistuu.)\n\nMIES (nostaen häntä).\n\nÄlä välitä siitä, mitä satun sanomaan — minulla on usein synkkiä hetkiä\n— ikävän hetkiä.\n\nVAIMO.\n\nYhtä sanaa pyydän sinulta — yhtä lupausta vain — lupaa, että rakastat\nhäntä aina.\n\nMIES.\n\nSekä sinua että häntä — usko minua.\n\n    (Suutelee vaimonsa otsaa — vaimo syleilee häntä — samassa\n    kuuluu jyrähdys — heti perästä soittoa — sointu toisensa\n    jälkeen yhä hurjemmin.)\n\nVAIMO.\n\nMitä se on?\n\n    (Painaa lapsen rintaansa vasten. — Soitto taukoaa.)\n\nNEITO (tulee sisään).\n\nOi armaani, minä tuon sinulle siunauksen ja elämän huuman — seuraa\nminua.\n\nArmaani, heitä pois maalliset kahleesi, jotka kytkevät sinua. — Minä\nolen uudesta maailmasta, jossa ei ole ääriä eikä yötä. — Olen sinun.\n\nVAIMO.\n\nPyhä Neitsyt, pelasta minut! — tuo kalpea haamu on kuin kuollut —\nsilmät sammuneet ja ääni kuin vaunujen rattaiden räminä.\n\nMIES.\n\nOtsasi on kirkas, hiuksiisi on kukkia siroitettu, armaani.\n\nVAIMO.\n\nRuumiin kääre putoaa riekaleina hänen hartioiltaan.\n\nMIES.\n\nValo hyppelehtii ympärilläsi — vielä kerran kuulen äänesi — sitten olen\nvalmis vaikka kuolemaan.\n\nNEITO.\n\nHän, joka sinua pidättää, on valhetta. — Hänen elämänsä on katoavaa\n— hänen rakkautensa on kuin lehti, joka häviää tuhansien kuivuneiden\nlehtien lailla — mutta minä en häviä.\n\nVAIMO.\n\nHenrik, Henrik, suojaa minua, älä jätä minua — minä tunnen rikin ja\nhaudan hajua.\n\nMIES.\n\nSavesta ja mudasta tehty nainen, älä kadehdi, älä toista — älä häpäise\n— katso, tuo on Jumalan ensimäinen ajatus sinusta, vaan sinä lähdit\nseuraamaan käärmeen neuvoa ja tulit siksi, mikä olet. —\n\nVAIMO.\n\nEn laske sinua. —\n\nMIES.\n\nOi armas! Jätän kodin ja seuraan sinua.\n\n    (Menee.)\n\nVAIMO.\n\nHenrik — Henrik.\n\n    (Menee tainnoksiin ja kaatuu lapsi sylissä. — Toinen jyrähdys.)\n\n       *       *       *       *       *\n\n    (Ristiäiset. — Vieraita. — Isä Benjamin. — Mieskummi.\n    — Naiskummi. — Imettäjä, lasta pitäen. — Sohvalla syrjässä\n    istuu _vaimo_. — Perällä palvelija.)\n\nENSIMÄINEN VIERAS (hiljaan).\n\nMerkillistä, minne kreivi on joutunut.\n\nTOINEN VIERAS.\n\nJossain huvittelee tai on kirjoittamassa.\n\nENSIMÄINEN VIERAS.\n\nMutta rouva on kalpea valvonnasta eikä puhu kenellekään mitään.\n\nKOLMAS VIERAS.\n\nNämä ristiäiset muistuttavat tanssiaisia, joiden isäntä, lähetettyään\nvieraille kutsun, aattoiltana hukkaa korttipelissä omaisuutensa ja\nsitten ottaa vastaan vieraat epätoivon kohteliaisuudella.\n\nNELJÄS VIERAS.\n\nJätin ihanan kirjan — saavuin — luulin tulevan komean aterian, mutta\nsen sijaan on täällä, kuten raamattu sanoo, itku ja hammasten kiristys.\n\nISÄ BENJAMIN.\n\nYrjö Stanislaw, tahdotko pyhän voitelun?\n\nRISTI-ISÄ JA -ÄITI.\n\nTahdon.\n\nERÄS VIERAISTA.\n\nKatsokaa, rouva on noussut ja kulkee kuin unissaan.\n\nTOINEN VIERAS.\n\nMenee kädet haralla ja hoippuen poikansa luo.\n\nKOLMAS VIERAS.\n\nMitä sanotte — emmekö mene häntä tukemaan, sillä hän pyörtyy. —\n\nISÄ BENJAMIN.\n\nYrjö Stanislaw, luovutko saatanasta ja hänen menoistansa?\n\nRISTI-ISÄ JA -ÄITI.\n\nLuovun.\n\nERÄS VIERAISTA.\n\nSt — kuulkaa.\n\nVAIMO (pannen kätensä lapsen pään päälle).\n\nMissä on isäsi, Orcio? —\n\nISÄ BENJAMIN.\n\nPyydän ettei häiritä.\n\nVAIMO.\n\nMinä siunaan sinut, Orcio, siunaan, lapsukaiseni. Tule runoilijaksi,\njotta isäsi rakastaisi sinua, eikä hylkäisi koskaan.\n\nRISTI-ÄITI.\n\nMutta sallihan, Marysiani —\n\nVAIMO.\n\nSinä tulet ansaitsemaan isäsi kunnioituksen ja suosion. — Ja sitten hän\nantaa anteeksi äidillesi.\n\nISÄ BENJAMIN.\n\nPeljätkää toki Jumalaa, rouva kreivitär.\n\nVAIMO.\n\nKiroan sinut, jollei sinusta tule runoilijaa.\n\n    (Menee tainnoksiin — palvelijat vievät hänet pois.)\n\nVIERAAT (yhtaikaa).\n\nJotain erikoista on tapahtunut tässä talossa — lähtekäämme,\nlähtekäämme —\n\n    (Samalla toimitus päättyy — itkevä lapsi kannetaan kehtoon.)\n\nRISTI-ISÄ (kehdon ääressä).\n\nYrjö Stanislav, nyt juuri on sinusta tullut kristitty ja olet astunut\nihmisten yhdyskuntaan, mutta vastaisuudessa tulet kansalaiseksi,\nja vanhempiesi avulla ja Jumalan armosta huomatuksi virkamieheksi\n— muista, että isänmaata tulee rakastaa ja että on kaunista kaatua\nisänmaan puolesta...\n\n    (Kaikki lähtevät.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaunis seutu. — Mäkiä ja metsiä. — Etäällä vuoria.\n\nMIES.\n\nSinua olen ikävöinyt, sinua olen pitkät vuodet rukoillut ja vihdoinkin\nolen päämäärääni lähellä — ihmisten maailman olen jättänyt taakseni\n— hyöriköön siellä kyllikseen jokainen muurahainen ja nauttikoon\nkorrestaan, ja kun sen jättää, hyppiköön kiukusta tai kuolkoon\nmurheesta.\n\nNEIDON ÄÄNI.\n\nTänne — tänne.\n\n    (Kulkee ohi.)\n\nVuoria ja rotkoja meren äyräällä. — Sakeita pilviä. — Myrsky.\n\nMIES.\n\nMihin hän minulta katosi — yhtäkkiä lemahtivat aamun tuoksut, ilma\nsynkistyi — seison tällä huipulla, syvyys on allani, ja tuulet ulvovat\nkauheasti.\n\nNEIDON ÄÄNI (etäältä).\n\nTule, rakkaani.\n\nMIES.\n\nMiten kaukana jo, enkä minä pääse rotkon yli.\n\nÄÄNI (läheltä).\n\nMissä ovat siipesi?\n\nMIES.\n\nPaha henki, miksi teet pilkkaa minusta, minä halveksin sinua.\n\nTOINEN ÄÄNI.\n\nSinun suuri kuolematon sielusi, jonka tuli yhdellä vedolla lentää\ntaivaan läpi, kuolee nyt kallion kielekkeelle! — ja raukkamaisuus\nrukoilee jalkojasi, etteivät ne menisi kauemmaksi suuri sielu — suuri\nsydän!\n\nMIES.\n\nTulkaa näkyviin, ottakaa muoto, jonka minä voin nujertaa ja kaataa.\n—Jos minä teitä säikähdän, suokoon Jumala, etten häntä koskaan saisi\nomakseni.\n\nNEITO (rotkon toiselta puolelta).\n\nOta kiinni minun kädestäni ja lennä.\n\nMIES.\n\nMikä sinun on — kukat irtautuvat ohimoiltasi ja putoavat maahan, ja\nheti kun koskettavat sitä, luikertavat kuin sisiliskot, ryömivät kuin\nkäärmeet.\n\nNEITO.\n\nRakkaani.\n\nMIES.\n\nJumalani, tuuli on riistänyt puvun olaitasi ja repinyt palasiksi.\n\nNEITO.\n\nMiksi viivyttelet?\n\nMIES.\n\nSade tippuu hiuksistasi — paljaat luut pistävät esiin povestasi.\n\nNEITO.\n\nOlet luvannut — vannonut.\n\nMIES.\n\nSalama on syönyt hänen silmäteränsä.\n\nPAHOJEN HENKIEN KUORO.\n\nSinä vanha, palaa takaisin helvettiin — olet vietellyt suuren ja\nkorkean sydämen, ihmisten ja itsesi ihastuksen. — Suuri sydän, mene\narmaasi perästä.\n\nMIES.\n\nJumalani, siksikö minut tuomitset, että uskoin sinun kauneutesi olevan\nkokonaisia taivaita korkeammalla kuin tämän maan kauneus — siksi, että\ntavoittelin sitä ja sen vuoksi kilvoittelin, kunnes jouduin paholaisten\nleikkikaluksi.\n\nPAHA HENKI.\n\nKuulkaa, veljet — kuulkaa.\n\nMIES.\n\nViimeinen hetki lyö. — Myrsky kiertää mustin pyörtein — meri vyöryy\nkallioille ja pyrkii luokseni — näkymätön voima sysää minua yhä\nkauemmas — yhä lähemmäs — ihmisjoukko on takaa noussut hartioilleni ja\ntunkee minua kuiluun.\n\nPAHA HENKI.\n\nIloitkaa, veljet — iloitkaa.\n\nMIES.\n\nTaistelu on turha — kuilun hekuma vetää minua — sieluni on pyörteessä\n—Jumalani, Sinun vihamiehesi voittaa!\n\nSUOJELUSENKELI (meren yllä).\n\n    Rauha teille, houkkiot, vaietkaa.\n    Tänä hetkenä sinun lapsesi pää\n    valellaan pyhällä vedellä.\n    Palaa kotiisi äläkä enää syntiä tee.\n    Palaa kotiisi ja rakasta lastasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSali ja piano. — Mies astuu sisään. — Palvelija kynttilä kädessä.\n\nMIES.\n\nMissä on rouva?\n\nPALVELIJA.\n\nArmollinen rouva on sairas.\n\nMIES.\n\nKävin hänen huoneessaan — se on tyhjä.\n\nPALVELIJA.\n\nArmollinen herra, kun armollinen rouva ei ole täällä.\n\nMIES.\n\nMissä sitten?\n\nPALVELIJA.\n\nVeivät hänet eilen...\n\nMIES.\n\nMinne?\n\nPALVELIJA.\n\nHulluinhuoneeseen.\n\n    (Juoksee pois huoneesta.)\n\nMIES.\n\nKuule, Maria, kenties olet olevinasi vihainen ja olet piilottautunut\nrangaistaksesi minua, tule esiin, ole hyvä — Maria — Mariaseni.\n\nEi — ei kukaan vastaa—Johannes — Katarina. — Koko tämä talo on tullut\nkuuroksi, mykäksi.\n\nSen, jolle vannoin uskollisuutta ja onnea, olen itse syössyt\nkadotettujen joukkoon jo tässä elämässä. — Kaikki olen tuhonnut, mihin\nolen koskettanut, ja oman itseni tuhoan lopuksi.\n\n— Sitäkö varten helvetti päästi minut käsistään, että vielä hetkisen\nolisin sen elävänä kuvana maan päällä?\n\nMillaiselle tyynylle hän nyt painaa päänsä.\n\n— Mitkä äänet ympäröivät häntä öisin. — Hullujen voihkeet ja laulut.\nNäen hänet, otsallaan aina tyyni ja tervehtivä ajatus, herttaisena\nja mietiskelevänä, pää alas vaipuneena, ja hyvän ajatuksensa hän on\nlähettänyt tuntemattomille aavikoille, kenties minua etsimään.\n\nÄÄNI JOSTAIN.\n\nSinä sepität draamaa.\n\nMIES.\n\nHaa! — minun paha henkeni ääntelee.\n\n    (Juoksee ovelle, paiskaa selälleen kaksoisoven.)\n\nSatulaan ratsu, tänne vaippani ja pistolini.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHulluinhuone vuorisessa seudussa. Ympärillä puutarha.\n\nLÄÄKÄRIN VAIMO (oven suussa, avainkimppu kädessä).\n\nOlette kenties kreivittären sukulaisia?\n\nMIES.\n\nOlen hänen miehensä ystävä, hän lähetti minut tänne.\n\nLÄÄKÄRIN VAIMO.\n\nTehkää hyvin — paljon toiveita ei hänestä voi antaa — mieheni on\nmatkustanut pois, hän olisi sen paremmin selittänyt — toivat hänet\neilen — hän oli saanut kouristuksen.— Miten on kuuma.\n\n    (Pyyhkii kasvojaan.)\n\nMeillä on paljon sairaita, ei kuitenkaan yhtään niin arveluttavaa kuin\nhän. — Kuvitelkaa, tämä laitos maksaa meille noin kaksisataatuhatta.\nKatsokaas, herra, millainen näköala vuorille — mutta te näytätte\nkärsimättömältä — eihän ole totta, että jakobinit ryöstivät hänen\nmiehensä yöllä? — Tehkää hyvin, herra.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuone. Ristikko-akkuna. Muutamia nojatuoleja. Vuode. Vaimo matalalla\nsohvalla.\n\nMIES (astuu sisään).\n\nTahdon olla hänen kanssaan kahden.\n\nÄÄNI OVEN TAKAA.\n\nMinun mieheni suuttuisi, jos...\n\nMIES.\n\nJättäkää minut rauhaan, hyvä rouva.\n\n    (Sulkee oven jälestään ja menee vaimonsa luo.)\n\nÄÄNI VÄLIKATON YLÄPUOLELTA.\n\nTe olette panneet kahleisiin Jumalan. Yksi on jo kuollut ristillä. Minä\nolen toinen Jumala ja samoin pyövelien keskellä.\n\nÄÄNI LATTIAN ALTA.\n\nKärventymään kuningasten ja herrojen päät — minusta alkaa kansan vapaus.\n\nÄÄNI OIKEAN SEINÄN TAKAA.\n\nPolvistukaa kuninkaan, teidän herranne edessä.\n\nÄÄNI VASEMMAN SEINÄN TAKAA.\n\nPyrstötähti loistaa jo taivaalla, viimeisen tuomion päivä lähenee.\n\nMIES.\n\nTunnetko minut, Maria?\n\nVAIMO.\n\nOlen vannonut sinulle uskollisuutta hautaan asti.\n\nMIES.\n\nTule, anna kätesi, menkäämme.\n\nVAIMO.\n\nEn voi nousta. Sielu on jättänyt ruumiini ja noussut päähän.\n\nMIES.\n\nSalli minun kantaa sinut.\n\nVAIMO.\n\nSuo vielä muutama hetki, ja minä tulen sinun arvoiseksesi.\n\nMIES.\n\nMitä sinä?\n\nVAIMO.\n\nOlen rukoillut kolme yötä, ja Jumala on kuullut minut.\n\nMIES.\n\nEn sinua ymmärrä.\n\nVAIMO.\n\nKun kadotin sinut, tapahtui minussa muutos. »Herra Jumala», lausuin ja\nlöin rintoihini ja panin pyhän messukynttilän rintaani vasten ja tein\nkatumusta rukoillen »lähetä minulle runouden henki» ja kolmannen päivän\naamuna tulin runoilijaksi.\n\nMIES.\n\nMaria.\n\nVAIMO.\n\nHenrik, nyt et enää minua ylenkatso. Olen pyhää hehkua täynnä; iltaisin\net enää jätä minua.\n\nMIES.\n\nEn koskaan, en koskaan.\n\nVAIMO.\n\nKatso minuun. Enkö ole päässyt sinun vertaiseksesi? Kaiken ymmärrän,\nkäsitän, lausun julki, soitan, laulan. Merta, tähtiä, myrskyä, sotaa.\n— Niin, tähtiä, myrskyä, merta — ah! minulta unohtui vielä jotain —\nsotaa. Sinun pitää viedä minut sotaan — näen sen ja kuvaan — ruumiin,\nkääriliinat, veren, aallon, kasteen.\n\n    Ijäisyyden rannat aukee,\n    Ja mä linnun pienen lailla\n    Harhaan sinen ylhän mailla\n    Kunnes siipein voima raukee,\n    Ikimustan äänet laukee.\n\nMIES.\n\nKirous — kirous!\n\nVAIMO (syleilee häntä ja suutelee hänen huuliaan).\n\nHenrik, oma Henrikini, miten onnellinen olen.\n\nÄÄNI LATTIAN ALTA.\n\nKolme kuningasta olen omin käsini surmannut, kymmenen on vielä jälellä\n— ja sata messuavaa pappia.\n\nÄÄNI VASEMMALTA.\n\nAurinko on menettänyt kolmannen osan valoaan, tähdet alkavat sattua\nvastakkain radoillansa — voi meitä, voi meitä.\n\nMIES.\n\nMinulle on tullut jo tuomionpäivä.\n\nVAIMO.\n\nKirkasta otsasi, sillä muuten teet minut uudelleen surulliseksi. Mitä\nminulta puuttuu? Kuule, minä sanon sinulle vielä jotain.\n\nMIES.\n\nSano, ja minä täytän kaikki.\n\nVAIMO.\n\nSinun pojastasi tulee runoilija.\n\nMIES.\n\nMitä?\n\nVAIMO.\n\nKasteessa pappi antoi hänelle ensimäiseksi nimeksi runoilija, ja\ntoiseksi, kuten tiedät, Yrjö Stanislav. Minä sen toimitin. Siunaukseen\nliitin kirouksen, hänestä tulee runoilija. — Ah! miten rakastan sinua,\nHenrik.\n\nÄÄNI VÄLIKATON YLÄPUOLELTA.\n\nIsä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä mitä tekevät.\n\nVAIMO.\n\nTuo tuolla on kummallisesti hullu — eikö ole?\n\nMIES.\n\nHyvin ihmeellisesti.\n\nVAIMO.\n\nHän ei tiedä mitä puhuu, mutta minä sanon sinulle miten käy, jos Jumala\nmenettää järkensä.\n\n    (Tarttuu miehensä käteen.)\n\nKaikki maailmat liitävät milloin alas, milloin ylös — jokainen ihminen,\njokainen mato huutaa: »Minä ole Jumala» — ja joka hetki ne kuolevat\ntoinen toisensa perästä — pyrstötähdet ja auringot sammuvat. — Kristus\nei meitä enää pelasta — hän on ottanut molemmin käsin ristinsä ja\nheittänyt syvyyksiin. Kuuletko miten se risti, miljonien toivo, särkyy\ntähtiä vasten, murtuu, halkeaa, menee kappaleiksi, ja yhä alemmas\nja alemmas — kunnes sen sirpaleista on syntynyt sakea sumu. — Pyhä\nJumalan-äiti yksin vielä rukoilee, ja tähdet, hänen palvelijansa,\neivät vielä ole häntä jättäneet — mutta hänkin menee sinne, minne koko\nmaailma menee.\n\nMIES.\n\nMaria, ehkä tahdot nähdä poikaasi?\n\nVAIMO.\n\nMinä olen antanut hänelle siivet ja lähettänyt maailmojen keskeen, että\nhän imisi itseensä kaikkea, mikä on kaunista ja hirmuista ja ylevää.\nHän palaa kerran ja tuo sinulle iloa. — Ah!\n\nMIES.\n\nVoitko pahoin?\n\nVAIMO.\n\nJoku on ripustanut lampun päähäni, ja lamppu heiluu sietämättömästi.\n\nMIES.\n\nMaria, kalleimpani, ole vaan tyyni kuten olet ennenkin ollut.\n\nVAIMO.\n\nKen on runoilija, se ei elä kauan.\n\nMIES.\n\nVoi! apua, auttakaa!\n\n    (Sisään syöksyy naisia ja lääkärin rouva.)\n\nLÄÄKÄRIN ROUVA.\n\nPilleriä, pulveria — ei, ei mitään kiinteätä, jotain nestelääkettä\nvain. Greeta, juokse aptekkiin. Herra, olette itse syypää, minun\nmieheni toruu tästä minua.\n\nVAIMO.\n\nHyvästi, Henrik.\n\nLÄÄKÄRIN ROUVA.\n\nTe olette siis herra kreivi omassa personassanne.\n\nMIES.\n\nMaria, Maria.\n\n    (Pusertaa häntä itseensä.)\n\nVAIMO.\n\nMinun on niin hyvä, kun saan kuolla luoksesi.\n\n    (Hänen päänsä vaipuu.)\n\nLÄÄKÄRIN ROUVA.\n\nMiten kreivitär on punainen. Veri on syössyt aivoihin.\n\nMIES.\n\nEihän hänelle vain tapahdu mitään!\n\n    (Lääkäri astuu sisään ja tulee sohvan luo.)\n\nLÄÄKÄRI.\n\nHän ei enää tarvitse mitään, hän on kuollut.\n\n\n\n\nII\n\n\nMiksi lapsonen, et ratsasta keppihevolla, et leiki nukeilla, et tapa\nkärpäsiä, et seivästä perhosia, et kieriskele nurmella, et varasta\nmakeisia, et tahraa kyynelin joka kirjainta A:sta Ö:hön? Kärpästen ja\nperhosten kuningas, ilveilijän ystävä, pikku pirunpoika, miksi olet\nniin enkelin näköinen? Mitä sanovat sinun siniset silmäsi, mietteiset\nsilmäsi, joskin eloisat, ja niin muistojen täyttämät, vaikka vasta\nmuutama kevät on vaeltanut pääsi yli? Miksi nojaat otsasi valkeita\nkätösiäsi vasten ja näytät haaveilevan, ja niinkuin kukkaa kastehelmi\npainavat ajatukset ohimoitasi.\n\nJa kun punehdut hehkuen kuin satateräinen ruusu, ja kutrisi taaksepäin\nvalahuttaen singahutat taivaisiin nuoren katseesi, kerro mitä kuulet,\nmitä näet, kenen kanssa puhelet silloin? Sillä otsallesi nousee\nryppyjä, näkymättömästä kerästä ohuitten lankojen tavoin valuen, —\nsillä silmissäsi säteilee kipuna, jota ei kukaan ymmärrä, ja imettäjäsi\nitkee ja huutaa sinulle ja luulee, ettet häntä rakasta, ja tuttavat ja\nsukulaiset huutavat sinulle ja luulevat, ettet heitä tunne. Vain isäsi\non vaiti ja katsoo alakuloisena, kunnes kyynel valahtaa hänen silmäänsä\nja jälleen katoo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLääkäri tarttui valtimoosi, laski lyönnit, ja sanoi että sinulla\non hermot. Kummi-isäsi toi sinulle leivoksia, taputti olkapäälle\nja ennusti, että sinusta tulee kansalainen suuren kansan pariin.\nProfessori tuli luoksesi ja tutki päätäsi ja lausui, että sinulla on\ntaipumusta täsmällisiin tieteisiin. Köyhä, jolle annoit hattuun lantin\nohikulkeissasi, lupasi sinulle kauniin vaimon maan päällä ja kruunun\ntaivaassa. Sotilas ehätti luoksesi, sieppasi syliinsä, heitti ilmaan\nja huusi: »Sinusta tulee eversti.» Mustalaisakka luki kauan oikeata\nja vasenta kämmentäsi, ei saanut mitään selvää, meni voivotellen\nmatkaansa eikä tahtonut ottaa dukattia. Magnetisoija viuhtoi sormillaan\nsilmiisi, veti kasvojesi ympäri pitkillä sormillaan ja pelästyi, sillä\ntunsi itse vaipuvansa uneen. Pappi valmisti sinut ensi kerran ripille\nja oli vähällä polvistua eteesi kuten pyhänkuvan eteen polvistutaan.\nTaiteilija tuli kun sinä olit vihainen ja poljit jalkaasi ja piirsi\nsinusta pienen paholaisen ja asetti sinut tuomiopäivän kuvaan\nkadotettujen henkien joukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamalla sinä kasvat ja kaunistut. Ei ole sinulla sitä maidon ja\nmansikan tuoksuvaa tuoreutta, joka on nuoruudelle ominaista, vaan\nsen sijaan ihmeellisten, käsittämättömien ajatusten kauneus, joka\nvarmaankin vuotaa sinulle toisesta maailmasta, sillä vaikka silmäsi\nusein ovat riutuneet, poskesi kalpeat ja rintasi painunut, pysähtyy\njokainen, joka sinuun katsoo, ja sanoo: »Miten ihana lapsi.» Jos\nkukalla, joka kuihtuu, olisi tulesta sielu ja taivaasta hengen pyhä\nlento, jos sen jokaisella maata kohti nuokkuvalla lehdellä olisi\nenkelin ajatus kastepisaran sijasta, niin se kukka olisi sinun\nnäköisesi, oi lapseni — kenties ne olivatkin sellaisia ennen Aadamin\nlankeemusta.\n\n\n\nHautausmaa. Mies ja Orcio goottilaisten pilarien ja tornien peittämän\nhaudan ääressä.\n\nMIES.\n\nOta hattu päästäsi ja rukoile äidin sielun puolesta.\n\nORCIO.\n\nSiunattu Neitsyt Maaria, Jumalan armoitettu, taivaitten Kuningatar\nja haltijatar kaiken, mikä kukoistaa maassa, pelloilla ja virtojen\näyräillä...\n\nMIES.\n\nMiksi muutat rukouksen sanoja? Rukoile niinkuin sinua on opetettu,\näitisi puolesta, joka kymmenen vuotta sitten juuri tällä samalla\nhetkellä kuoli.\n\nORCIO.\n\nYlistetty Neitsyt Maaria, Jumalan armoitettu, Herra olkoon kanssasi,\nsiunattu sinä enkelien seassa, ja jokainen heistä, kun sinä kuljet\nohitse, tempaa sateenkaaren siivistään ja heittää jatkaisi alle. Sinä\nkävelet niiden päällä kuin laineilla...\n\nMIES.\n\nOrcio!\n\nORCIO.\n\nKun nuo sanat kiertelevät ja kirvelevät päässäni niin, että minun, isä\nrakas, täytyy sanoa ne.\n\nMIES.\n\nNouse, semmoinen rukous ei tule Jumalan luo. Sinä et muista äitiäsi\netkä voi rakastaa häntä.\n\nORCIO.\n\nNäen äidin hyvin usein.\n\nMIES.\n\nMissä, pienokaiseni?\n\nORCIO.\n\nUnissani, tahi oikeastaan ei kokonaan unessa, vaan silloin kun vaivun\nuneen, esimerkiksi eilen.\n\nMIES.\n\nLapseni, mitä sinä puhut!\n\nORCIO.\n\nHän oli hyvin kalpea ja kuihtunut.\n\nMIES.\n\nPuhuiko hän sinulle mitään?\n\nORCIO.\n\nMinusta tuntui, kuin hän olisi kulkenut suuressa ja avarassa\npimeydessä, aivan valkoisena itse, ja sanonut:\n\n    Mä kauaksi harhaan,\n    Yön tähtien tarhaan,\n    Ja sielt' ihanuudet,\n    Tuon hohtoisat, uudet,\n    Sun niill' leikkiellä,\n    Oi lapseni hellä!\n    Ja lauluja viritellä.\n\n    Ja korkehimmilta\n    Ja alhaisimmilta\n    Hengiltä noudan\n    Varjot ja poudan;\n    Sointujen taikavuon\n    Sulle, oi lapsi, tuon.\n    Ett' oisit lapseni\n    Niin kuni enkeli.\n    Että sun taattosi\n    Sua rakastaisi —\n\nNäet isä, että muistan sanasta sanaan. Uskothan, rakas isä, minä en\nvalehtele. —\n\nMIES (nojaten hautapylvääseen).\n\nMaria, tahdotko oman lapsesi surmata ja panna minun hartioilleni kaksi\nkuolemaa... Mitä minä puhun? Hän on jossain taivaassa hiljaisena ja\ntyynenä, kuten eläessään maan päällä — poika-raukka näkee vain näkyjä.\n\nORCIO.\n\nNytkin kuulen hänen äänensä, vaikk'en mitään näe.\n\nMIES.\n\nMistä, mistä päin?\n\nORCIO.\n\nAivan kuin noista kahdesta lehtikuusesta, joihin laskevan auringon valo\nlankee.\n\n    Kaadan huulillesi\n    Sointuin voiman lauhan,\n    Sidon otsallesi\n    Kirkkauden nauhan,\n    Loihdin äidinlemmelläni\n    Sinuun kaiken, kaiken sen,\n    Minkä nimin kauneuden\n    Kutsuu taivas sekä maa:\n    Että vois sua rakastaa\n    Taattos, hellimpäni.\n\nMIES.\n\nSeuraavatko kuollessa viimeiset ajatukset sielua, vaikka se joutuu\ntaivaaseen? Voikohan sielu olla onnellinen, pyhä ja harhaantunut\nsamalla kertaa?\n\nORCIO.\n\nÄidin ääni hiljenee, häipyy jo melkein kalmiston muurien taakse, —\ntuolta, tuolta se vielä toistaa:\n\n    Että vois sua rakastaa\n    Taattos, hellimpäni.\n\nMIES.\n\nJumalani, armahda lastamme, jonka osaksi näytät vihassasi määränneen\nmielettömyyden ja ennenaikaisen kuoleman. — Herra, älä riistä järkeä\nomilta luomiltasi, älä hylkää temppelejä, jotka olet itse itsellesi\nrakentanut. Katsahda minun kärsimyksiini, äläkä anna tuota enkeliä\nhornan omaksi — minulle olet ainakin antanut voimaa kestämään\najatuksien, intohimojen ja tunteiden painoa, vaan hänelle! Hänelle\nolet antanut ruumiin hennon kuin hämähäkinverkon, jonka jokainen suuri\najatus repäisee rikki. Voi hyvä Jumala, voi Jumalani!\n\nKymmeneen vuoteen en ole rauhallista päivää nähnyt. Sinä olet\nlähettänyt tielleni paljon ihmisiä, jotka ovat toivoneet minulle\nonnea, kadehtineet, suoneet hyvää — olet syössyt päälleni tuskien ja\nhaihtuvien kuvien ja aavistusten ja haaveiden raesateen. Sinun armosi\non tullut järkeni, ei sydämeni osaksi. Anna minun rakastaa lastani\nrauhassa, ja tulkoon vihdoin sopu luojan ja luodun välille. — Poikani,\nsiunaa itsesi ja tule kanssani. Ikuinen lepo.\n\n    (Menevät.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaisia ja herroja kävelemässä. Filosofi. Mies.\n\nFILOSOFI.\n\nToistan, että minun oma ja järkkymätön itsenäinen uskoni on, että\nnaisten ja neekerien vapautuksen aika lähestyy.\n\nMIES.\n\nTe olette oikeassa.\n\nFILOSOFI.\n\nJäsen edellä suuret muutokset inhimillisessä yhteiskunnassa\nyksityisesti ja yhteisesti — josta johdan ihmissuvun uudestisyntymisen\nveren kautta ja vanhojen muotojen häviön.\n\nMIES.\n\nNiinkö teistä näyttää?\n\nFILOSOFI.\n\nSamoin kuin maapallomme oikenee tai kallistuu akselissaan äkkinäisten\nvallankumousten kautta.\n\nMIES.\n\nNäettekö tuota lahonnutta puuta?\n\nFILOSOFI.\n\nJonka alaoksilla on nuoria lehtiä?\n\nMIES.\n\nNiin. Mitä luulette, vieläkö se voi seistä monta vuotta?\n\nFILOSOFI.\n\nEn tiedä. Vuoden, pari.\n\nMIES.\n\nJa kuitenkin on siihen tänään puhjennut muutamia tuoreita pikku lehtiä,\nvaikka juuret mätänemistään mätänevät.\n\nFILOSOFI.\n\nEntä sitten?\n\nMIES.\n\nEi mitään. Se vain kaatuu ja joutuu hiiliksi ja tuhaksi, sillä se on\nkelvoton puusepällekin.\n\nFILOSOFI.\n\nVaan eihän siitä ole puhe.\n\nMIES.\n\nMutta se on sinun kuvasi ja kaikkien hengenheimolaistesi kuva, sinun\naikasi ja teoriasi kuva.\n\n    (Kulkevat ohi.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nRotko vuorten välissä.\n\nMIES.\n\nOlen tehnyt työtä monta vuotta löytääkseni kaiken tiedon, riemujen ja\najatusten loppulangan ja olen löytänyt haudantyhjyyden sydämessäni.\nTunnen kaikki tunteet nimeltään, vaan ei mitään halua, ei mitään\nuskoa eikä rakkautta ole minussa; vain muutamia aavistuksia kiertelee\nsiinä tyhjyydessä: aavistuksia pojastani, että hän menettää näkönsä,\nyhteiskunnasta, jossa olen kasvanut, että se hajoaa. Ja minä kärsin\nyhtä paljon kuin Jumala on onnellinen omassa itsessään, omaa itseään\nvarten.\n\nSUOJELUSENKELIN ÄÄNI.\n\nSairaita, nälkäisiä ja murtuneita rakasta, rakasta lähimäisiäsi, köyhiä\nlähimäisiäsi, ja sinä saat pelastuksen.\n\nMIES.\n\nKenen ääni?\n\nMEFISTO (mennen ohi).\n\nNöyrin palvelijanne, välistä pysäytän matkustavia taidolla, jonka\nluonto on minuun pannut. Olen vatsastapuhuja.\n\nMIES (kohottaen kätensä hattuun).\n\nJossain vaskipiirroksessa olen nähnyt samallaiset kasvot.\n\nMEFISTO (sivulle).\n\nKreivillä on hyvä muisti.\n\n    (Ääneen.)\n\nYlistetty olkoon.\n\nMIES.\n\nIankaikkisesta iankaikkiseen — amen.\n\nMEFISTO (mennen kallioiden väliin).\n\nSinä ja sinun tyhmyytesi.\n\nMIES.\n\nLapsi-raukka, isäsi syitten, äitisi heikkopäisyyden tähden ikuiseen\nsokeuteen tuomittu, keskeneräinen, intohimoton, vain haaveilusta\nelävä, ohilentävän enkelin varjo, joka on maahan heitetty ja harhailee\nhäviäväisyydessään. — Jokin tavattoman suuri kotka nousi ilmaan siitä\npaikasta, jonne se mies katosi.\n\nKOTKA.\n\nTerve sinulle, terve.\n\nMIES.\n\nSe lentää minua kohti sysimustana, sen siipien viuhke on kuin tuhannen\nluodin vingunta taistelussa.\n\nKOTKA.\n\nIsiesi sapelilla taistele heidän kunniansa ja valtansa puolesta.\n\nMIES.\n\nSe on levittäytynyt päälleni, kalkkarokäärmeen katsein imee se minun\nsilmäteräni — haa! minä ymmärrän sinut.\n\nKOTKA.\n\nÄlä peräydy, älä mukaudu koskaan, ja vihollisistani, kurjista\nvihollisistani on jäävä vain tuhka.\n\nMIES.\n\nJää hyvästi, kallioiden väliin katoava. Mikä lienetkin, valhe\nvai totuus, voitto vai turmio, minä luotan sinuun, sinä maineen\nsanansaattaja. — Menneisyys, anna minulle apuasi, ja jos henkesi on\npalannut Jumalan helmoihin, irroittukoon se sieltä uudelleen, astukoon\nminuun, tulkoon ajatuksekseni, voimakseni ja teokseni.\n\n    (Heittää käärmeen menemään.)\n\nMene, kurja mato — niinkuin heitin sinut eikä ole sääliä kohtaasi\nluonnossa, niin ne kaikki vyöryvät alas eikä jää sääliä heidän\njälkeensä, ei jää mainetta, ei yksikään pilvi käänny purjehtiessaan\nkatsomaan taakseen niin monen maan lapsen yhteistä hukkumista.\n\nEnsin he. Sitten minä.\n\nÄäretön sinitaivas, sinä kapaloit maan — niinkuin lapsi, nurkuu ja\nitkee maa jotain — vaan sinä et värähdäkään, et kuuntele sitä, sinä uit\nijäisyyden merta.\n\nLuonto-emo, jää hyvästi — minä menen muuttumaan ihmiseksi, menen\ntaistelemaan veljieni kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuone. Mies. Lääkäri. Orcio.\n\nMIES.\n\nEi mikään ole häntä auttanut. Teissä on viimeinen toivo.\n\nLÄÄKÄRI.\n\nSangen kunniakasta minulle...\n\nMIES.\n\nSano tälle herralle mitä tunnet.\n\nORCIO.\n\nEn voi enää erottaa sinua, isä, ja tätä herraa. Kipunoita ja mustia\nlankoja lentelee silmäini edessä, joskus niistä muodostuu kapean\nkäärmeen näköinen, ja nyt tulee keltainen pilvi — se pilvi liitää ylös,\nputoaa alas, siitä pirskahtaa sateenkaari, eikä se minuun yhtään koske.\n\nLÄÄKÄRI.\n\nAsettukaa, Yrjö-herra, varjoon. Kuinka vanha olette?\n\n    (Katsoo häntä silmiin.)\n\nMIES.\n\nHän on täyttänyt neljätoista.\n\nLÄÄKÄRI.\n\nKääntykää nyt ikkunaan päin.\n\nMIES.\n\nEntä nyt?\n\nLÄÄKÄRI.\n\nSilmänluomet ovat mitä kauneimmat, valkuainen mitä puhtain, suonet\nkaikki kunnossa, jänteet voimissaan.\n\n    (Orciolle.)\n\nOlkaa ihan huoletta, te tulette yhtä terveeksi kuin minä.\n\n    (Miehelle.)\n\nToivotonta. Tarkastakaa itse, herra kreivi, silmäterää. Aivan tunnoton\nvalolle. Täydellinen näköhermon surkastuminen.\n\nORCIO.\n\nPimeä peittää minulta kaiken, kaiken.\n\nMIES.\n\nNiin on: avoin, harmaa, eloton.\n\nORCIO.\n\nKun ummistan silmänluomen näen enemmän kuin silmät auki.\n\nLÄÄKÄRI.\n\nAjattelu on turmellut hänen ruumiinsa. Häntä uhkaa _katalepsis_.\n\nMIES (vieden lääkärin sivulle).\n\nKaikki mitä haluatte — puolet omaisuudestani.\n\nLÄÄKÄRI.\n\nDesorganisatsiota ei voi reorganisoida.\n\n    (Ottaa kepin ja hatun.)\n\nTeidän nöyrin palvelijanne, herra kreivi, minun täytyy lähteä\npuhkaisemaan kaihi erään rouvan silmästä.\n\nMIES.\n\nOlkaa armollinen, älkää jättäkö meitä vielä.\n\nLÄÄKÄRI.\n\nEhkä olette utelias tietämään tämän taudin nimen.\n\nMIES.\n\nEikö mitään, mitään toivoa siis?\n\nLÄÄKÄRI.\n\nKreikaksi sen nimi on _amavrosis_.\n\n    (Menee.)\n\nMIES (pusertaen poikaansa rintaansa vasten).\n\nMutta sinä näet vielä jotain?\n\nORCIO.\n\nMinä kuulen sinun äänesi, isä.\n\nMIES.\n\nKatso ikkunaan, sieltä näkyy aurinko, päivänpaiste.\n\nORCIO.\n\nKiertelee laumoittain olentoja silmäterän ja silmänluomen välillä. Näen\nnäkemiäni kasvoja, tuttuja paikkoja, lukemieni kirjojen lehtiä.\n\nMIES.\n\nNäet siis vielä?\n\nORCIO.\n\nNäen, sielun silmillä näen, mutta nämä ovat sammuneet.\n\nMIES (vaipuen polvilleen).\n\n    (Hetken äänettömyys.)\n\nKenen eteen olen polvistunut — missä voin minä muistella lapseni\nkärsimää vääryyttä.\n\n    (Nousten.)\n\nParempi olla vaiti. Jumala nauraa rukouksille, saatana kirouksille.\n\nÄÄNI JOSTAIN.\n\nPoikasi on runoilija — mitä toivot vielä?\n\n       *       *       *       *       *\n\nLääkäri. Risti-isä.\n\nRISTI-ISÄ.\n\nVarmaan on sokeana oleminen suuri onnettomuus.\n\nLÄÄKÄRI.\n\nJa sangen harvinaista niin nuorella iällä.\n\nRISTI-ISÄ. Hän on ollut aina heikkorakenteinen, ja hänen äitinsä kuoli\njotenkin... noin...\n\nLÄÄKÄRI.\n\nMiten?\n\nRISTI-ISÄ.\n\nJotenkin noin... Ymmärrättehän, armollinen herra, — ruuvit hiukan\nhataralla.\n\nMIES.\n\nPyydän anteeksi, että olen kutsunut teidät näin myöhäiseen aikaan\n— mutta jo useina päivinä on poika-raukkani herännyt aina noin\nkahdentoista aikaan, noussut ja unissaan puhunut, — pyydän tulemaan\nperästäni.\n\nLÄÄKÄRI.\n\nMenkäämme. Olen sangen utelias tämän ilmiön suhteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMakuuhuone. Palvelija. Sukulaisia. Risti-isä. Lääkäri. Mies.\n\nSUKULAINEN.\n\nHiljaa.\n\nTOISET.\n\nOn herännyt vaan ei kuule meitä.\n\nLÄÄKÄRI.\n\nPyydän herrasväkeä olemaan aivan puhumatta.\n\nRISTI-ISÄ.\n\nTämä on ylen ihmeellinen asia.\n\nORCIO. (nousten).\n\nJumalani, Jumalani.\n\nSUKULAINEN.\n\nMiten astuu hitaasti.\n\nTOINEN.\n\nMiten pitää käsiä ristissä rinnallaan.\n\nKOLMAS.\n\nEi rävähytä silmiään, tuskin avaa huuliaan, ja kuitenkin lähtee niistä\nterävä, kimeä ääni.\n\nPALVELIJA.\n\nJesus Natsarealainen!\n\nORCIO.\n\nPois luotani pimeydet. Olen syntynyt valon ja laulun lapseksi. Mitä\ntahdotte minusta, mitä pyydätte minulta?\n\nEn antaudu valtaanne, vaikka näköni on mennyt tuulten mukana ja\najelehtii jossain aavikoilla — vaan se palaa kerran rikkaana, tähtien\nsäteissä, ja sytyttää silmäni leimuun.\n\nRISTI-ISÄ.\n\nKuten äiti-vainajansa, hupertaa mitä sattuu. Järkyttävä näky.\n\nLÄÄKÄRI.\n\nOlen samaa mieltä kuin te, kunnioitettava herra.\n\nIMETTÄJÄ.\n\nPyhä Tšenstohovan Neitsyt, ota minun silmäni ja anna hänelle.\n\nORCIO.\n\nÄitini, minä pyydän — äitini rakas, lähetä nyt minulle kuvia ja\najatuksia elääkseni sisäisesti, luodakseni toisen maailman itseeni,\nyhtä hyvän kuin se, jonka olen kadottanut.\n\nSUKULAINEN.\n\nMitä arvelet, veli, tämä vaatii perheneuvottelua?\n\nTOINEN.\n\nOdota — hiljaa!\n\nORCIO.\n\nSinä et vastaa minulle — voi äiti! älä jätä minua.\n\nLÄÄKÄRI (miehelle).\n\nVelvollisuuteni on sanoa totuus.\n\nRISTI-ISÄ.\n\nNiin on, se on velvollisuus — ja kunnia, herra tohtori.\n\nLÄÄKÄRI.\n\nTeidän pojallanne on ajatusten sekaannus, johon liittyy äärimmilleen\nkehittynyt hermojen ärtyisyys, joka aiheuttaa joskus niin sanoakseni\nuni- ja valvontatilan yhtaikaa, senkaltaisen tilan, jonka selvästi\ntässä havaitsemme.\n\nMIES (sivulle).\n\nHerra, katso, hän selittää minulle Sinun tuomiosi.\n\nLÄÄKÄRI.\n\nHaluaisin kynää ja mustetta. — _Ceraris laurei_, laakeritippoja, kaksi\ngranumia j.n.e. j.n.e.\n\nMIES.\n\nTuosta huoneesta löydätte kaikki. Pyydän kaikkia käymään sinne.\n\nÄÄNIÄ ERI TAHOILTA.\n\nHyvää yötä, hyvää yötä, huomiseksi.\n\n    (Menevät.)\n\nORCIO (heräten).\n\nHyvää yötä toivottavat minulle. Puhukaa pitkästä yöstä, ikuisesta\nkenties, vaan ei hyvästä ja onnellisesta.\n\nMIES.\n\nNojaa minuun, minä vien sinut vuoteeseen.\n\nORCIO.\n\nIsä, mitä tämä on?\n\nMIES.\n\nPeitä itsesi hyvin ja nuku rauhallisesti, sillä lääkäri sanoo, että\nsaat takaisin näkösi.\n\nORCIO.\n\nMinun on niin paha olla—jotkin äänet ovat häirinneet untani.\n\n    (Vaipuu uneen.)\n\nMIES.\n\nLevätköön siunaukseni sinun päälläsi — mitään enempää en voi sinulle\nantaa, en onnea, valoa enkä kunniata, ja tulee hetki, jolloin\nminun on taisteleminen, muutamien harvojen avulla vastustaminen\nkokonaisia kansanjoukkoja. Mistä löydät sinä suojan ypö-yksin ja sadan\nkuilun keskellä, sokea heikko lapsukainen ja runoilija yhtaikaa,\nlaulaja-raukka ilman kuulijoita, joka elät sielullasi maan äären tuolla\npuolen ja ruumiillasi olet maahan kahlehdittu. Voi sinua poloinen,\nonnettomin enkeleistä, minun oma poikani.\n\nIMETTÄJÄ (ovella).\n\nHerra tohtori käskee pyytämään jalosukuista herraa.\n\nMIES.\n\nHyvä Katarina, jää lapsen luo.\n\n    (Menee.)\n\n\n\n\nIII\n\n\nLauluun, lauluun.\n\nKen sen alkaa, ken sen lopettaa? — Antakaa minulle teräkseen\npanssaroitu menneisyys liehuvine ritaritöyhtöineen. — Goottilaiset\ntornit loihdin minä teidän silmienne eteen, pyhien tuomiokirkkojen\nvarjon heitän minä teidän päittenne ylle. _Mutta se ei ole sitä_ — Sitä\nei enää koskaan tule.\n\nKen lienetkään, sano minulle, mihin uskot. Helpompi on sinun riistää\nelämä itseltäsi kuin löytää jokin usko, herättää usko itsessäsi.\nHävetkää, hävetkää kaikki, pienet ja suuret! Välittämättä teistä,\nvälittämättä siitä, että olette kohtuullisia ja viheliäisiä, vailla\nsydäntä ja aivoja, rientää maailmaa päämääräänsä kohti, tempaa mukaansa\nja ajaa edellään, leikittelee kanssanne, heittelee nurin ja viskaa\nsyrjään. Valssina pyörii maailma, parit häviävät ja nousevat, äkkiä\nkaatuvat, sillä on liukasta, — sillä on verta — kaikkialla verta —\npaljon verta, sanon minä.\n\nNäetkö noita laumoja, jotka seisovat kaupungin portin luona, kunnaiden\nja istutettujen poppelien keskellä, pystytettyjä telttoja, pölkyille ja\npuujalustoille asetettuja pitkiä lautoja, lihan ja juomien peittämiä...\nMalja lentää kädestä käteen, ja missä se huuliin koskee, sieltä kuuluu\nääni, uhkaus, vala tahi kirous. Malja lentää, mutkitteleikse, kierii,\ntanssii, aina täytenä, helähdellen, välkähdellen tuhansien keskellä.\nEläköön juopumuksen ja meluisan ilon malja!\n\nNäettekö, kuinka he odottavat kärsimättömästi, kuiskailevat toisilleen,\nvalmistautuvat meluun? — Kaikki viheliäisiä näöltään, helteen leima\notsallaan, pörrötukkaisia, repaleisia, ahavoittunein kasvoin, työstä\nrypistynein käsin. Toiset pitävät viikatteita, toiset ravistavat\nmoukareita, höyliä. Katso: tuo pitkäkasvuinen pitää kirveensä alhaalla,\nvaan tuo tuolla heiluttaa rautakankea päänsä yllä; kauempana syrjässä,\npajun alla pieni poika panee kirsikoita suuhunsa ja oikeassa kädessään\npuristaa pitkää naskalia. Naiset ovat myös saapuneet, heidän äitinsä\nja vaimonsa, — yhtä nälkäisinä ja köyhinä kuin he, ajan kuihduttamina,\nkauneuden jälkeäkään vailla — hiuksissa maantien tomua, povella\nrepaleiset puvut, silmissä jotain sammuvaa, synkkää, ikäänkuin kohtalon\nivaa... Vaan äkkiä kaikki elostuu: malja lentää kaikkialla, ehättää\nkaikkialle. Eläköön juopumuksen ja meluisan ilon malja.\n\nNyt nousi suuri humu joukossa. Onko se iloa, vaiko epätoivoa? Ken\nerottaa tunteen tuhansien äänessä? Hän, joka tuli vastikään, on noussut\npöydälle, hypännyt nojatuolille ja hallitsee heitä, puhuu heille. Hänen\näänensä on kimeä, terävä, ilmeikäs, jokaisen sanan erottaa, käsittää,\nhänen liikkeensä ovat hitaat, keveät ja säestävät sanoja kuin musiikki\nlaulua; otsa korkea, leveä, ei ainoatakaan hiusta päälaella, kaikki\novat pudonneet ajatusten karkoittamina; päälaelta ja kasvoilta on nahka\nkuivettunut ja kellertävänä ryppyilee luiden ja lihasten lomissa, ja\nohimoista lähtien reunustaa musta parta seppeleen tavoin kasvoja;\nei missään verta, ei missään värin muutosta koko kasvoilla; silmät\nliikkumattomat, kuulijoihin kiintyneet; ei epäilyksen tai hämmennyksen\nhiventäkään niissä. Ja kun hän kohottaa kätensä, ojentaa ja laskee ne\nheidän ylitsensä, kumartuvat päät, näyttää kuin he äkkiä polvistuisivat\nsuuren järjen siunauksen edessä, järjen, ei sydämen! Pois sydän\nennakkoluuloineen! Ja eläköön ilon ja murhan sana!\n\nHän on heidän vimmansa, heidän rakkautensa, heidän sielujensa ja\ninnostuksensa valtias: hän lupaa heille leipää ja ansiota. Huudot\nkajahtivat ilmoille, vyöryivät ja raikuivat joka haaralle. — »Eläköön\nPankratius!... leipää meille, leipää, leipää!» Ja pöytää vasten puhujan\njalkojen juureen nojautuu puhujan ystävä, kenties toveri tahi palvelija.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItämaiset mustat silmät, pitkien ripsien varjostamat, riippuvat\nolkapäät, väärät jalat, ruumis viallisesti sivulle kallistunut.\nJotain hekumallista, jotain ilkeätä on hänen huulillaan — sormissaan\nkultasormukset — ja hänkin huutaa kähein äänin: »eläköön Pankratius!»\n— Puhuja loi katseensa hetkeksi häneen. — »Kansalainen, kastettu\njuutalainen, anna minulle nenäliina.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillaikaa jatkuvat huudot ja kättentaputukset: »Leipää meille, leipää.\nKuolema herroille, kuolema kauppiaille — leipää leipää.»\n\n\n\nKenttämaja. Muutamia lamppuja. Pöydällä auki kirja. Kastettuja\njuutalaisia.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nHalvat veljeni, kostonhimoiset veljeni, rakkaat veljeni, imekäämme\nTalmudin lehtiä kuin maitoista rintaa, ruokkivaa rintaa, josta voima ja\nmesi vuotaa meille, heille sappi ja myrkky.\n\nKASTETTUJEN JUUTALAISTEN KUORO.\n\nJehova on meidän Herramme eikä kukaan muu. Hän on heittänyt meidät\nkaikkialle. Meidän kauttamme on hän kuin äärettömin käärmepalmikoin\nkietonut Ristin palvelijain maailman, meidän herrojemme, ylpeiden,\ntyhmäin, kirjan-oppimattomien maailman. — Sylkäiskäämme kolmasti heidän\nturmiokseen, kolmasti heidän kirouksekseen.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nIloitkaamme, veljet. Risti, meidän vihollisemme, on saanut iskun\njuureensa ja seisoo nyt lahonneena verilammikon äärellä, ja kun se\nkerran kaatuu niin se ei enää nouse. Vain siihen saakka herrat sitä\npuolustavat.\n\nKUORO.\n\nTäyttyy vuosisatain työ, meidän kiusallinen, tuskainen, vimmaisa\ntyömme. Kuolema herroille! Kolmasti sylkäiskäämme heidän turmiokseen,\nkolmasti heidän kirouksekseen.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nVapaudelle vailla järjestystä, teurastukselle, jolla ei loppua\nole, riidalle ja kiukulle, heidän tyhmyydelleen ja kopeudelleen me\nperustamme Israelin vallan. Vain muutama noita herroja, vaan muutama\nvielä maahan syöskäämme — heidän ruumiinsa haudatkaamme Ristin tomuun.\n\nKUORO.\n\nRisti on meidän pyhä lippumme, kasteen vesi on liittänyt meidät\nihmisiin — ylenkatsojat uskovat nyt ylenkatsottujen rakkauteen.\n\nIhmisten vapaus on lakinamme, kansan vapaus määränämme. Kristittyjen\npojat uskovat nyt Kaifaan poikiin. Vuosisatoja sitten esi-isämme\nkiduttivat vihamiestämme. Nyt me jälleen kidutamme häntä, eikä hän\nnouse kuolleista enää.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nMuutama hetki vielä, kyyn myrkkyä muutama tippa vielä — ja maailma on\nmeidän, meidän, oi veljet.\n\nKUORO.\n\nJehova on Israelin Herra eikä kukaan muu. Kolmasti sylkäiskäämme\nkansain häviöksi, kolmasti heidän kirouksekseen.\n\n    (Kuuluu koputusta.)\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nTyöhönne! Ja sinä pyhä kirja, pois täältä, ettei kirottu katse\nsaastuttaisi lehtiäsi.\n\n     (Piiloittaa Talmudin.)\n\nKuka siellä?\n\nÄÄNI OVEN TAKAA.\n\nOmaa väkeä. Vapauden nimessä avaa.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nVeljet, vasarat ja köydet käteen.\n\n(Avaa.)\n\nLEONARD (tullen sisään).\n\nHyvä, kansalaiset, että olette varuillanne ja hiotte tikarejanne\nhuomiseksi.\n\n    (Menee yhden luo.)\n\nMitä sinä teet täällä nurkassa?\n\nERÄS KASTETUISTA.\n\nHirttonuoria, kansalainen.\n\nLEONARD.\n\nTeet viisaasti. Ketä ei taistelussa kaada rauta, se kuolee hirsipuussa.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nRakas kansalainen Leonard, ollaanko huomispäivän asiasta varmat?\n\nLEONARD.\n\nHän, joka ajattelee ja tuntee voimakkaimmin meistä kaikista, kutsuu\nsinua minun kauttani keskusteluun. Hän vastaa sinulle itse siihen\nkysymykseen.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nMinä tulen — vaan älkää väsykö työssänne. Jankiel, pidä huolta heistä.\n\n    (Menee Leonardin kanssa.)\n\nKASTETTUJEN JUUTALAISTEN KUORO.\n\nKöydet ja tikarit, seipäät ja sapelit, meidän kättemme työt, tulkaa\nheille tuhoksi. He surmaavat herransa niityille, hirttävät puutarhoihin\nja kankaille, vaan sitten me tapamme ja hirtämme heidät. Ylenkatsotut\nnousevat vihassaan taisteluun, asestautuvat Jehovan kunniaksi; hänen\nsanansa, pelastus ja hänen rakkautensa on meitä varten, muille se on\nhäviöksi. Sylkäiskäämme kolmasti heidän turmiokseen, kolmasti heidän\nkirouksekseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeltta. Hajallaan pulloja, pikareja\n\nPANKRATIUS.\n\nViisikymmentä henkeä melusi tässä äsken ja jokaiseen sanaani huusi:\n»eläköön»; ymmärsikö yksikään minun ajatuksiani? Ymmärsikö sen\nmatkan päätä, jonka alussa meluaa? — oh! _servile imitatorum pecus_\n[orjamainen matkijakarja].\n\n    (Leonard ja kastettu juutalainen tulevat.)\n\nTunnetko kreivi Henrikin?\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nSuuri kansalainen, enemmän ulkonäöltä kuin sananvaihdosta. Muistan vain\nettä hän kerran mennessään Herran ehtoolliselle huusi minulle »pois\ntieltä» ja katsoi valtiaan katsein — josta minä toivotin sielussani\nhänelle hirttonuoraa.\n\nPANKRATIUS.\n\nLaittaudu hänen luokseen huomis-aamuna niin varhain kuin suinkin\nja ilmoita, että tahdon tavata häntä yksityisesti, salassa yöllä\nylihuomenna.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nPaljonko annat minulle väkeä? Sillä olisi varomatonta lähteä yksin.\n\nPANKRATIUS.\n\nLähdet yksin, minun nimeni on sinun vartiasi — hirsipuu, johon\ntoissapäivänä ripustitte paronin, on väkenäsi.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nVoi, voi!\n\nPANKRATIUS.\n\nSano, että tulen hänen luokseen kahdentoista aikaan ylihuomista vastaan\nyöllä.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nEntä jos hän käskee pistämään minut vankeuteen tai antaa surmata minut?\n\nPANKRATIUS.\n\nSinusta tulee silloin Kansan Vapauden marttyri.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nKaikki, kaikki Kansan Vapauden vuoksi.\n\n    (Syrjään.)\n\nVoi, voi!\n\nPANKRATIUS.\n\nHyvää yötä, kansalainen.\n\n    (Kastettu juutalainen menee.)\n\nLEONARD.\n\nMiksi nuo viivyttelyt, puolinaisuudet, myönnytykset ja keskustelut,\nkun olen vannonut jumaloivani ja tottelevani sinua, pitäväni sinua\nkorkeimpana sankarinani, kotkana, joka lentää suoraan päämääräänsä,\nmiehenä, joka uskaltaa panna itsensä ja kaiken kerrallaan peliin.\n\nPANKRATIUS.\n\nVaikene, lapsi.\n\nLEONARD.\n\nKaikki ovat valmiina, kastetut juutalaiset ovat takoneet aseet ja\npunoneet köydet. Joukot meluavat ja huutavat käskyä. Anna käsky, ja se\nkulkee kuin kipuna, kuin ukonnuoli ja muuttuu liekiksi ja jyrinäksi.\n\nPANKRATIUS.\n\nVeri on noussut päähäsi — se johtuu ijästäsi — et kykene sitä vastaan\ntaistelemaan, ja sitä sinä sanot innostukseksi.\n\nLEONARD.\n\nPunnitse mitä teet. Ylimystö on voimatonna sulkeutunut Pyhän\nKolminaisuuden linnaan ja odottaa tuloamme kuin gillotinin terää.\nEteenpäin, mestari, viipymättä eteenpäin, heidän niskaansa.\n\nPANKRATIUS.\n\nSamantekevä. He ovat menettäneet ruumiinvoimansa nautinnoissa,\nhengenvoimansa toimettomuudessa. Huomenna tai ylihuomenna täytyy heidän\nmurtua.\n\nLEONARD.\n\nKetä pelkäät — kuka sinua pidättää?\n\nPANKRATIUS.\n\nEi kukaan. Vain oma tahtoni.\n\nLEONARD.\n\nJa onko minun sitä sokeasti uskominen?\n\nPANKRATIUS.\n\nSokeasti, totisesti sanon sinulle.\n\nLEONARD.\n\nSinä petät meidät.\n\nPANKRATIUS.\n\nKuin jälkisäe laulussa on kavallus aina puheesi päätöksenä. Älä huuda,\nsillä jos joku kuuntelisi meitä salaa...\n\nLEONARD.\n\nTäällä ei ole vakoilijoita, ja mitä sitten?...\n\nPANKRATIUS.\n\nEi mitään — vain viisi kuulaa rintaasi siitä että olet uskaltanut\nkorottaa äänesi yhtä ääniaskelta ylemmäksi minun läsnäollessani!\n\n    (Menee hänen luokseen.)\n\nUsko minuun ja rauhoitu.\n\nLEONARD.\n\nMyönnän innostuneeni liiaksi, vaan en pelkää rangaistusta. Jos\nkuolemani kelpaa esimerkiksi ja voi lisätä asiamme ryhtiä ja voimaa,\nniin käske.\n\nPANKRATIUS.\n\nSinä elät täynnä toivoa ja uskot syvästi — onnellisin ihmisistä, en\ntahdo riistää sinulta elämää.\n\nLEONARD.\n\nMitä puhut?\n\nPANKRATIUS.\n\nAjattele enemmän, puhu vähemmin ja kerran olet minut ymmärtävä. —\nOletko lähettänyt varastohuoneeseen kaksituhatta latinkia?\n\nLEONARD.\n\nOlen lähettänyt Dejecin osastoineen.\n\nPANKRATIUS.\n\nOnko suutarien keräys lisätty meidän kassaamme?\n\nLEONARD.\n\nMitä vilpittömimmin liittyivät he kaikki ja toivat sata tuhatta.\n\nPANKRATIUS.\n\nHuomenna kutsun heidät illalliselle. — Oletko kuullut mitään uutta\nkreivi Henrikistä?\n\nLEONARD.\n\nHalveksin liiaksi herroja uskoakseni mitä heistä kerrotaan.\nRappeutuneilla ihmisroduilla ei ole työkykyä, ei saa olla, ei voi olla.\n\nPANKRATIUS.\n\nHän kokoaa kuitenkin talonpoikiaan ja heidän uskollisuudestaan varmana\nvalmistautuu katkaisemaan Pyhän Kolminaisuuden linnan piiritystä.\n\nLEONARD.\n\nKuka voi meitä vastustaa, meissähän on aikakautemme aate\nruumiillistuneena.\n\nPANKRATIUS.\n\nMinä tahdon nähdä hänet, katsoa silmiin, tunkeutua sydämen syvimpään,\nvetää meidän puolellemme.\n\nLEONARD.\n\nPinttynyt ylimys.\n\nPANKRATIUS.\n\nMutta runoilija samalla. — Jätä minut nyt yksikseni.\n\nLEONARD.\n\nAnnatko minulle anteeksi, kansalainen?\n\nPANKRATIUS.\n\nNuku rauhassa. Jollen olisi antanut sinulle anteeksi, olisit jo\nvaipunut ijäiseen uneen.\n\nLEONARD.\n\nHuomenna ei siis tule mitään?\n\nPANKRATIUS.\n\nHyvää yötä ja suloisia unia.\n\n    (Leonard lähtee.)\n\nHei, Leonard!\n\nLEONARD (palaten takaisin).\n\nMitä, johtaja-kansalainen?\n\nPANKRATIUS.\n\nEnsi yönä lähdet kanssani kreivi Henrikin luo.\n\nLEONARD.\n\nTottelen.\n\n    (Menee.)\n\nPANKRATIUS.\n\nMiksi se yksi mies on minun, tuhansien johtajan, tiellä? Hänen voimansa\novat pienet minuun verraten — muutama sata hänen sanaansa sokeasti\nuskovaa talonpoikaa, jotka ovat kiintyneet häneen kuin uskolliset\nkotieläimet... Ne merkitsevät yhtä vähän kuin tyhjä, kuin nolla. Miksi\nniin haluan hänet nähdä ja häikäistä? Onko henkeni tavannut vertaisensa\nja hetkeksi pysähtynyt? Se on viimeinen vastukseni näillä tasangoilla,\nse on kukistettava, ja sitten... Ajatukseni, etkö saata pettää itseäsi\nkuten petät muita? Häpeä, sillä tiedäthän sinä päämääräsi, sinä\nolet ajatus, kansan hallitsija, sinussa on yhtyneenä kaikkien tahto\nja mahti, ja mikä on muille rikos, on sinulle kunnia. Halvoille,\ntuntemattomille ihmisille olet hankkinut nimet, — ihmisille, joilta\npuuttuu tunne, olet antanut uskon, itsesi kaltaisen maailman, uuden\nmaailman olet luonut ympärillesi. Mutta itse harhaat, etkä tiedä mikä\nolet. Ei, ei, ei — sinä olet suuri.\n\n    (Vaipuu nojatuoliin ja miettii.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuusimetsä. Puihin ripustettuja liinoja. Keskellä niitty, siinä\nhirsipuu. Majoja. Telttoja. Nuotioita. Tynnyrejä. Väkijoukkoja.\n\nMIES (mustaviittaisessa valepuvussa, vapauden punainen lakki päässä,\ntulee pitäen kastettua juutalaista kädestä).\n\nMuista!\n\nKASTETTU JUUTALAINEN (hiljaan).\n\nJalosukuinen herra, minä ohjaan teidät, en anna ilmi, kunniani kautta.\n\nMIES.\n\nJos väräytät silmääsikään tai nostat sormeasi, niin ammun otsaasi.\nSaat ymmärtää, etten välitä sinun elämästäsi, kun olen kerran pannut\nomanikin alttiiksi.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nVoi, voi, sinä puristat kämmentäni kuin rautapihdeillä. Mitä minun\npitää tehdä?\n\nMIES.\n\nPuhu kanssani kuin tuttavan, äsken saapuneen ystävän kanssa. — Mitä\ntanssia tuo on?\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nVapaiden ihmisten tanssia.\n\n    (Miehet ja naiset tanssivat ja laulavat hirsipuun ympärillä.)\n\nKUORO.\n\nLeipää, ansiota, polttopuita talvisin, lepoa kesäisin — hurraa, hurraa!\n\nJumala ei ole säälinyt meitä, hurraa, hurraa!\n\nKuninkaat eivät ole säälineet meitä, hurraa, hurraa!\n\nHerrat ne ei ole säälineet meitä, hurraa, hurraa!\n\nJumalaa ja kuninkaita ja herroja nyt kiitämme palveluksestansa, hurraa,\nhurraa!\n\nMIES (tytölle).\n\nMinua ilahduttaa että olet niin punakka ja iloinen.\n\nTYTTÖ.\n\nJo sitä ollaan kyllin kauan varrottu tällaista päivää. Olen saanut\nikäni lautasia pestä, haarukoita kiillottaa rievulla, ystävällistä\nsanaa en ole ikänäni kuullut. Vaan onpas se tullut aika minun itseni\nsyödä, itseni tanssia, hurraa!\n\nMIES.\n\nTanssi, kansalaisetar.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN (hiljaan).\n\nVarjelkoon teitä, jalosukuinen herra. Joku voisi tuntea, lähtekäämme.\n\nMIES.\n\nJos joku minut, tuntee niin olet sinä hukassa. Menkäämme eteenpäin.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nTuon tammen alla istuu lakeijain klubi.\n\nMIES.\n\nKäykäämme lähemmäksi.\n\nERÄS LAKEIJA.\n\nMinä olen jo tappanut entisen herrani.\n\nTOINEN LAKEIJA.\n\nMinä etsin yhä paroniani. — Terveydeksesi.\n\nKAMARIPALVELIJA.\n\nKansalaiset, työtaakan alla, otsa hiessä ja nöyryytyksessä, kiillottaen\nkenkiä ja leikaten hiuksia tulimme me tuntemaan oikeutemme. Koko klubin\nmalja!\n\nLAKEIJAIN KUORO.\n\nEläköön puheenjohtajamme. Hän johdattaa meitä kunnian tietä.\n\nKAMARIPALVELIJA.\n\nKiitos, kansalainen.\n\nPALVELIJAIN KUORO.\n\nEteisistä, vankiloistamme, syöksyimme kaikki yhtenä miehenä. — Eläköön!\n— Me tunnemme salonkien narrimaisuudet ja irstaudet. — Eläköön! —\nEläköön!\n\nMIES.\n\nMitä ovat nuo kaikkein kovimmat ja hurjimmat äänet, jotka tulevat\ntuolta vasemmalla olevasta viidakosta.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nSe on teurastajain kuoro, jalosukuinen herra.\n\nTEURASTAJAIN KUORO.\n\nKirveen hamara ja puukko ovat aseemme, teurastus on elämäämme. Sama\nmeille, karjaako vai herroja teurastamme.\n\nMe voiman ja veren lapset katselemme välinpitämättöminä toisia\nheikompia ja valkeampia. Ken meidät kutsuu, hänen me olemme — herroille\nhärkiä, kansalle herroja teurastamme.\n\nKirveen hamara ja puukko ovat aseemme, teurastus on elämäämme,\nteurastus, teurastus, teurastus.\n\nMIES.\n\nNoista pidän — he eivät ainakaan puhu mitään kunniasta eikä\nfilosofiasta. — Hyvää iltaa, rouva.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN (hiljaa).\n\nJalosukuinen herra, sanokaa »kansalaisettareksi» tai »vapaaksi\nnaiseksi».\n\nNAINEN.\n\nMitä tuo arvonimi merkitsee, mistä se pääsi — hyi, hyi — sinä haiset\nmenneisyydeltä.\n\nMIES.\n\nKieleni sekaantui.\n\nNAINEN.\n\nOlen yhtä vapaa kuin sinäkin, olen riippumaton vaimo, ja annan\nyhteiskunnalle rakkauteni siksi, että se on tunnustanut oikeuteni.\n\nMIES.\n\nYhteiskunta puolestaan on siksi antanut sinulle nuo sormukset ja nuo\nametistivitjat. Oi, kaksinkerroin antelias hyvä yhteiskunta!\n\nNAINEN.\n\nEi, nämä rihkamat riistin ennen vapautustani — mieheltäni,\nviholliseltani, vapauden viholliselta, joka piti minua vankeudessa.\n\nMIES.\n\nToivon kansalaisettarelle hauskaa kävelyä!\n\n    (Jatkaa matkaansa.)\n\nKen on tuo kummallinen sotamies, joka nojaa kaksiteräiseen miekkaan,\njoka pitää poikkihakattua ihmisen päätä lakkinsa päällä, toista\nvyöllään, kolmatta rinnallaan? Eikö se ole kuuluisa Blanchetti,\nsamanlainen kansan kondottieri nykyään kuin olivat ruhtinasten ja\nhallitusten kondottierit ennen?\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nJuuri hän, jalosukuinen herra — vasta viikon on hän ollut luonamme.\n\nMIES.\n\nMiksi kenraali on niin ajatuksiinsa vaipunut?\n\nBLANCHETTI.\n\nTe näette, kansalaiset, tuon aukeaman vaahterain välissä — katsokaa\ntarkoin — eroitatte tuolla vuorella linnan — näen selvästi kiikarillani\nmuurit, vallihaudat ja neljä tornia.\n\nMIES.\n\nSe on vaikea valloittaa.\n\nBLANCHETTI.\n\nTuhat tulimaista! — voithan kiertää hautoja myöten, kaivaa alle\nräjäytysjohdot ja...\n\nKASTETTU JUUTALAINEN (vilkuttaen silmiään).\n\nKenraali, kansalainen.\n\nMIES (hiljaa).\n\nTunnetko viritetyn hanan viittani alla?\n\nKASTETTU JUUTALAINEN (syrjään).\n\nVoi! voi!\n\n    (Ääneen.)\n\nKuinka olet siis päättänyt, kansalaisemme, kenraali?\n\nBLANCHETTI (miettiväisenä).\n\nVaikkakin olette veljiäni vapaudessa, ette ole minun veljiäni\nnerokkuudessa — voittomme jälkeen saa jokainen kuulla suunnitelmistani.\n\n    (Menee pois.)\n\nMIES (kastetulle).\n\nAnnan teille neuvon: surmatkaa hänet, sillä niin alkaa kaikki\nylimyksellisyys.\n\nKÄSITYÖLÄINEN.\n\nKirous, kirous.\n\nMIES.\n\nMitä teet, mies raukka, sen puun alla. Miksi näytät niin hurjistuneelta\nja nääntyneeltä?\n\nKÄSITYÖLÄINEN.\n\nKirotut kauppiaat ja tehtaiden hoitajat! Parhaat vuodet, jolloin muut\nrakastavat tyttöjä, tappelevat avaralla kentällä, purjehtivat merien\nselillä, kituutin minä ahtaassa komerossa silkkiä kutoen.\n\nMIES.\n\nTyhjennä pikari, jota pidät kädessäsi.\n\nKÄSITYÖLÄINEN.\n\nVoimani ovat lopussa, en jaksa nostaa huulilleni, töin tuskin sain\ntänne ryömityksi. Minulle ei enää koita vapauden päivä. Kirotut\nkauppiaat, jotka silkkiä myövät, ja herrat, joilla on silkkiä päällään,\nkirotut, kirotut.\n\n    (Kuolee.)\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nMiten inhoittava ruumis.\n\nMIES.\n\nVapauden pelkurilapsi, juutalaisuudesta kastettu kansalainen, katso\ntuota elotonta päätä, joka kelluu laskevan auringon verisessä rusossa.\n\nMinne joutuvat nyt teidän komeat sananne, tasa-arvo, ihmissuvun\ntäydellisyys ja onni?\n\nKASTETTU JUUTALAINEN (sivulle).\n\nJospa sinäkin ajoissa kuolisit ja koirat raatelisivat ruumiisi\npalasiksi.\n\n    (Ääneen.)\n\nPäästä minut — minun täytyy tehdä tiliä lähettilästoimestani.\n\nMIES.\n\nSano, että pidin sinua vakoojana ja siksi otin kiinni.\n\n    (Katselee ympärilleen.)\n\nIhmisäänet vaikenevat takanamme. Edessämme on enää vain mäntyjä ja\nkuusia, joissa illan säteet välkähtelevät.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nPuiden ylle keräytyy pilviä. Sinun olisi parempi palata oman väkesi\nluo, joka jo muutenkin on kauan odottanut sinua pyhän Ignatiuksen\nrotkossa.\n\nMIES.\n\nKiitos huolenpidostasi, arvoisa juutalainen. Takaisin — tahdon nähdä\nkansalaiset vielä kerran illan hämärässä.\n\nÄÄNI PUIDEN VÄLISTÄ.\n\nHamin poika toivottaa hyvää yötä vanhalle auringolle.\n\nÄÄNI OIKEALTA.\n\nMaljasi, sinä vanha vihollisemme, joka olet ajanut meidät työhön ja\nhelteeseen. Kun huomenna nouset, tapaat orjasi lihapatojen ja kannujen\nääressä — ja nyt, lasini, joudat helvettiin.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nJoukko talonpoikia tulee tänne päin.\n\nMIES.\n\nEt saa hievahtaa. Seiso tuon puun takana ja ole vaiti.\n\nTALONPOIKIEN KUORO.\n\nMenkäämme, menkäämme telttojen suojaan, veljiemme luo — menkäämme,\nmenkäämme vaahterain varjoon, uinumaan, hupaisasti tarinoimaan illalla\n— siellä tytöt odottavat meitä — siellä ovat tapetut härät, entiset\nauranvetäjät odottavat meitä.\n\nERÄS ÄÄNI.\n\nMinä vedän häntä ja laahaan, se kyyristelee ja vastustelee — mars\nrekryytiksi, mars!\n\nHERRAN ÄÄNI.\n\nHyvät lapsukaiseni, armoa, armoa.\n\nTOINEN ÄÄNI.\n\nAnna minulle takaisin kaikki verotyöhön menneet päiväni.\n\nKOLMAS ÄÄNI.\n\nHerätäppäs eloon, herra, kasakkaruoskan iskuihin nääntynyt poikani.\n\nNELJÄS ÄÄNI.\n\nMoukat juovat sinun maljasi, herra, pyytävät sinulta anteeksi, herra.\n\nTALONPOIKIEN KUORO (ohikulkien).\n\nVampyyri on imenyt veremme ja hikemme. Nyt se on vankinamme, emme\npäästä vampyyriä. Hitto vieköön, hitto vieköön, sinä saat korkean\nlopun, — herra kun olet ja suuri herra, niin sinut vedetään meitä\nkaikkia korkeammalle. Surma tyranniherroille. Meille köyhille,\nmeille nälkäisille ja uupuneille, syömistä, lepoa ja juomaa meille.\n— Heidän ruumiitaan on oleva kuin lyhteitä pelloilla. Kuin akanoita\npuimakoneesta, jää tuhkaa heidän linnoistaan. Viikatteittemme,\nkirveittemme ja puintivarstaimme nimessä, eteenpäin, veljet.\n\nMIES.\n\nEn voinut eroittaa hänen kasvojaan joukon keskeltä.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nKenties on siellä joku jalosukuisen herran tuttava tai sukulainen.\n\nMIES.\n\nHäntä minä halveksin ja teitä minä vihaan — runous kultaa vielä joskus\nsen kaiken. — Menkäämme, juutalainen, menkäämme.\n\n    (Laskeutuu pensaikkoon.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinen kohta havumetsää. Kunnaita, joilla leimuaa nuotioita. Kansaa\nkoolla tulisoihtujen valossa.\n\nMIES (sukeltaen esiin alhaalta puiden takaa kastetun juutalaisen\nkanssa).\n\nOksat ovat repineet riekaleiksi vapaudenlakkini. — Mikä punertavain\nloimujen helvetti nousee tuolta kahden metsänseinämän keskeltä, kahden\npimeysröykkiön lomasta.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nOlemme eksyneet etsiessämme pyhän Ignatiuksen rotkoa. Takaisin\npensaikkoon, sillä täällä toimittaa Leonard uuden uskon juhlamenoja.\n\nMIES (tullen esiin).\n\nJumalan nimessä, menkäämme — sitä juuri olen halunnut. Älä pelkää, ei\nkukaan tunne meitä.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nVarovasti, hitaasti!\n\nMIES.\n\nKaikkialla jonkin suurrakennuksen raunioita, joka on saanut kestää\nvuosisatoja ennenkuin on kukistunut, pylväitä, jalustoja, otsikkoja,\nkappaleiksi lyötyjä kuvapatsaita, sikin sokin piirtokoristeita, joita\nkierrettiin muinaisten kaariholvien ympärille. Jaloissani välähti\njuuri survottu lasilevy — on kuin Pyhän Neitsyen kasvot olisivat\nhetkeksi tulleet näkyviin varjosta ja taas häipyneet — tuossa, katso,\non kokonainen kaariholvi — tuossa on soraan uponnut rautaristikko —\nylhäältä välähti tulisoihdun valo — näen puolet ritarista, joka nukkuu\nkeskellä hautaa — opas, missä olen?\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nVäkemme teki veristä työtään neljäkymmentä päivää ja yötä. Nyt\nhe vihdoinkin ovat saaneet hävitetyksi viimeisen kirkon näiltä\ntasangoilta. — Nyt juuri kuljemme hautausmaan ohi.\n\nMIES.\n\nTeidän laulunne, uudet ihmiset, kaikuvat katkerilta korvissani — tummia\nihmishaamuja tunkeilee takaa, edestä ja sivuilta, loimut ja varjot\nkulkevat tuulen ajamina joukkojen yli kuin elävät henget.\n\nOHIKULKIJA.\n\nVapauden nimessä onnittelen teitä molempia.\n\nTOINEN.\n\nHerrojen surman nimessä tervehdin teitä kumpaakin.\n\nKOLMAS.\n\nMiksi ette kiiruhda, tuolla laulavat vapauden papit.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nOn mahdotonta panna vastaan. Kaikkialta sysivät meitä.\n\nMIES.\n\nKuka on tuo nuori mies, joka seisoo rakennuksen raunioilla? Kolme\nroviota palaa hänen allaan, keskellä savua ja hiillosta hän seisoo,\nkasvot hehkuvat ja äänessä on mielettömyyden kaiku.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nSe on Leonard, vapauden intomielinen profetta. Ympärillä seisovat\nmeidän uhripappimme, filosofimme, runoilijamme, taiteilijamme, heidän\ntyttärensä ja lemmittynsä.\n\nMIES.\n\nHaa! teidän ylimystönne. Näytä minulle hänet, joka sinut lähetti.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nEn näe häntä täällä.\n\nLEONARD.\n\nAntakaa hänet minun suudeltavakseni, rintaani vasten puristaakseni,\nsyleilykseni häntä kaunokaistani, riippumatonta, vapautunutta,\nverhoista ja ennakkoluuloista paljastunutta vapauden valittua tytärtä,\nkihlattuani.\n\nNEIDON ÄÄNI.\n\nMinä riennän sinun luoksesi, rakkaani!\n\nTOINEN NAIS-ÄÄNI.\n\nKatso, minä ojennan sinulle käteni — olen vaipunut maahan uupumuksesta\n— olen tahrautunut kulkiessani pitkin suitsuavia raunioita, armaani.\n\nKOLMAS NAIS-ÄÄNI.\n\nOlen päässyt heidän edelleen. Läpi tuhkan ja helteen, läpi tulen ja\nsauhun tulen luoksesi, armaani.\n\nMIES.\n\nHiukset hajallaan, läähättävin rinnoin kapuaa hän raunioille\nintohimoisin liikkein.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nTällaista on joka yö.\n\nLEONARD.\n\nTule luokseni, tule, oi hekumani, vapauden tytär. Sinä vapiset\njumalaisessa tulessa — pyhä innostus, ota valtaasi minun sieluni.\nKuulkaa kaikki, nyt minä ennustan teille.\n\nMIES.\n\nNaisen pää vaipui, hän menee tainnoksiin.\n\nLEONARD.\n\nKatsokaa, me seisomme molemmat vapautetun, ylösnousseen ihmissuvun\nkuvana vanhojen muotojen, vanhan Jumalan raunioilla. Kunnia meille että\nolemme Hänen jäsenensä repineet, nyt ovat ne tomuna ja tuhkana. Ja\nHänen henkensä me olemme voittaneet omalla hengellämme, hänen henkensä\non suistunut tyhjyyteen.\n\nNAISTEN KUORO.\n\nOnnellinen, onnellinen on profetan kihlattu. Me seisomme alhaalla ja\nkadehdimme hänen kunniaansa.\n\nLEONARD.\n\nMinä julistan uuden maailman, uudelle jumalalle luovutan taivaat.\nVapauden ja hekuman Herra, rahvaan Jumala, jokainen koston uhri,\njokainen tyrannin ruumis olkoon sinun alttarinasi. Verimeriin hukkukoot\nihmissuvun vanhat kyyneleet ja kärsimykset — sen elämänä olkoon tästä\nlähtien onni — sen oikeutena tasa-arvoisuus — ja joka muuta luo, sille\nhirttonuora ja kirous.\n\nMIESTEN KUORO.\n\nRomahtanut on sorron ja ylpeyden rakennus. Ken siitä yhden kivenkään\nkorjaa, sille kuolema ja kirous.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN (syrjään).\n\nJehovan häpäisijät, kolmasti syljen teidän perikadoksenne.\n\nMIES.\n\nKotka, pidä lupauksesi, niin minä nostatan tähän heidän niskoilleen\nuuden kirkon Kristukselle.\n\nÄÄNIÄ SEKAISIN.\n\nVapaus — onni — hurraa — hei — hellerei — hurraa — hurraa.\n\nPAPPIEN KUORO.\n\nMissä ovat herrat, missä kuninkaat, jotka vielä äsken kuljeskelivat\nmaan päällä valtikkoineen ja kruunuineen, korskeina ja tuikeina.\n\nMURHAMIES.\n\nMinä olen tappanut kuningas Aleksanterin.\n\nTOINEN.\n\nMinä kuningas Henrikin.\n\nKOLMAS.\n\nMinä kuningas Emanuelin.\n\nLEONARD.\n\nKulkekaa pelottomina ja murhatkaa ilman tunnonvaivaa, sillä te olette\nvalituista valitut, pyhistä pyhimmät, sillä te olette vapauden\nmarttyrejä, vapauden sankareja.\n\nMURHAMIESTEN KUORO.\n\nLähtekäämme yön pimeyteen pusertaen tikareja kourissamme, lähtekäämme,\nlähtekäämme.\n\nLEONARD.\n\nHerää, sulottareni.\n\n    (Kuuluu ukkonen.)\n\nNo, antakaa vastaus elävälle Jumalalle. Kohottakaa laulunne, tulkaa\njälestäni kaikki, kaikki. Vielä kerran kierrämme ja tallaamme maahan\nkuolleen Jumalan temppelin.\n\nJa sinä, nosta pääsi, nouse ja herää.\n\nNEITO.\n\nPalan rakkautta sinuun ja Jumalaasi, koko maailmalle jaan rakkauteni —\npalan — palan.\n\nMIES.\n\nJoku on juossut hänen luokseen, vaipunut polvilleen, ponnistaa\nvoimiaan, sopertaa jotain ja voihkii.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nMinä näen, minä näen, se on kuuluisan filosofin poika.\n\nLEONARD.\n\nMitä tahdot, Herman?\n\nHERMAN.\n\nYlipappi, anna minulle pyhä voitelu murhatöihin.\n\nLEONARD (uhripapeille).\n\nAntakaa minulle öljy, tikari ja myrkky.\n\n    (Hermanille.)\n\nÖljyllä, jolla ennen on voideltu kuninkaita, voitelen nyt sinut\nkuninkaita surmaamaan — entisten ritarien ja herrojen aseet panen\nherrojen hävittämiseksi sinun käsiisi — rintaasi ripustan medaljongin,\nmyrkkyä täyden — minne ei rautasi ylety, siellä jäytäköön ja polttakoon\nmyrkky tyrannien sisuksia. — Mene ja hävitä vanhat sukupolvet kaikista\nmaan ääristä.\n\nMIES.\n\nHän läksi liikkeelle ja nousee joukon etunenässä mäelle.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nVäistykäämme tieltä.\n\nMIES.\n\nEi, minä tahdon nähdä loppuun tämän unen.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nKolmasti sylkäisen sinua.\n\n    (Miehelle.)\n\nLeonard saattaa tuntea minut, jalosukuinen herra. Katso miten suuri\npuukko riippuu hänen ryntäisillään.\n\nMIES.\n\nPeitä itsesi minun vaipallani — Mitä naisia ne ovat, jotka tanssivat\nedessämme.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nKreivittäriä ja ruhtinattaria, jotka ovat jättäneet miehensä ja\nsiirtyneet meidän uskoomme.\n\nMIES.\n\nMuinoin ne olivat enkeleitäni. — Joukko on tulvinut kaikkialta hänen\nympärilleen — hän on nyt hävinnyt näkyvistäni tungokseen, vain soitosta\narvaan, että hän etenee meistä. Tule jälestäni, tuolta on meidän\nhelpompi nähdä.\n\n    (Vetäytyy muurin jätteelle.)\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nVoi, voi, voi, kuka hyvänsä voi huomata meidät täältä.\n\nMIES.\n\nMinä näen hänet taas. Toiset naiset tunkeilevat hänen jälestään\nkalpeina, mielettöminä, kouristuksissaan. Filosofin poika suu vaahdossa\npudistelee tikaria. — He tulevat nyt pohjoisen tornin raunioille.\n\nHe pysähtyivät — tanssivat soraläjässä — repivät maahan pystyynjääneitä\nholvikaaria — heittävät kipunoita kaatuneille alttareille ja risteille.\nLiekit nousevat ja ajavat savupatsaita edellään. Voi teitä, voi teitä.\n\nLEONARD.\n\nVoi ihmisiä, jotka vielä kumartavat kuollutta Jumalaa.\n\nMIES.\n\nMustat peikot kääntyvät tänne ja tulevat kiireesti meitä kohti.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nVoi Abraham!\n\nMIES.\n\nKotka, eihän toki hetkeni liene vielä tullut?\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nMe olemme hukassa.\n\nLEONARD (pysähtyy kulkiessaan ohi).\n\nMikä mies sinä olet, veli, jolla on kasvot noin korskeina? Miksi et\nliity seuraamme?\n\nMIES.\n\nOlen kiiruhtanut kaukaa kuultuani teidän kumousliikkeenne\nherätyshuudon. Olen espanjalaisen klubin murhaaja ja vastikään saapunut.\n\nLEONARD.\n\nEntä tuo toinen, miksi hän on piilottanut päänsä viittasi poimuihin?\n\nMIES.\n\nHän on nuorempi veljeni. Hän on antanut sanan, ettei näytä kasvojaan\nihmisille ennenkuin on surmannut vähintään jonkin paronin.\n\nLEONARD.\n\nKenen kuolemasta voit sinä itse ylpeillä?\n\nMIES.\n\nVasta kaksi päivää ennen matkalle lähtöä antoivat vanhemmat veljeni\nminulle pyhän voitelun.\n\nLEONARD.\n\nKuka sinulla sitten on mielessä?\n\nMIES.\n\nSinä ensimäisenä, jos olet meille uskoton.\n\nLEONARD.\n\nVeli, sitä varten saat tästä tikarini.\n\n    (Vetää tikarin vyönsä alta.)\n\nMIES (ottaa esiin oman tikarinsa).\n\nVeli, siihen työhön omanikin riittää.\n\nVÄKIJOUKON ÄÄNI.\n\nEläköön Leonard. Eläköön espanjalainen murhamies.\n\nLEONARD.\n\nSaavu huomenna johtaja-kansalaisen teltan luo.\n\nPAPPIEN KUORO.\n\nTervehdimme sinua, vieraamme, vapauden hengen nimessä — sinun kädessäsi\non osa pelastuksestamme. Ken taistelee taukoamatta, ken murhaa\narkailematta, ken uskoo voittoon päivin ja öin, se vihdoin voittaa.\n\n    (Menevät ohi.)\n\nFILOSOFIEN KUORO.\n\nMe olemme kohottaneet ihmissuvun lapsuudestaan. Me olemme temmanneet\ntotuuden pimeyden povesta kirkkauteen. Taistele sen puolesta, murhaa ja\nkaadu.\n\n    (Menevät ohi.)\n\nFILOSOFIN POIKA.\n\nToveri ja veli, muinaisen pyhimyksen vadista juon sinun maljasi.\nNäkemiin.\n\n    (Heittää vadin menemään.)\n\nTYTTÖ (tanssien).\n\nMurhaa minulle ruhtinas Juhana.\n\nTOINEN.\n\nMinulle kreivi Henrik.\n\nLAPSET.\n\nMe pyydämme kiltisti ylimyksen päätä.\n\nTOISET.\n\nOnnea ja menestystä tikarillesi.\n\nTAITEILIJAIN KUORO.\n\nTähän goottilaisen temppelin raunioille me rakennamme uuden temppelin.\nSiinä ei saa olla kuvia eikä kuvapatsaita — holvit pitkistä tikareista,\npylväät kahdeksasta ihmisen päästä, ja kunkin pylvään huippu kuin\nhiukset, joista veri tihkuu. Alttari yksin olkoon valkea ja vain yksi\nmerkki sen päällä: vapauden lakki — hurraa!\n\nTOISET.\n\nEteenpäin, eteenpäin, aamu jo sarastaa.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nHirttävät meidät heti. Missä on hirsipuu?\n\nMIES.\n\nVaiti, juutalainen. He lentävät jo Leonardin jälestä eivätkä enää\nkatsele meitä. — Luon viimeisen silmäyksen, kokoan vielä kerran\najatuksiini tuon kaaoksen, joka nousee ajan syvyyksistä, pimeyden\nhelmasta minua ja kaikkia veljiäni tuhoamaan. Mielettömyyden ajamat,\nepätoivon repimät ajatukseni kiertävät koko voimallaan.\n\nJumalani, anna minulle voimaa, jota et ole koskaan minulta kieltänyt,\nja minä suljen yhteen sanaan tämän uuden, äärettömän maailman, joka\nei itse ymmärrä itseään. Mutta se sanani on tuleva koko tulevaisuuden\nrunoudeksi.\n\nÄÄNI ILMASTA.\n\nSinä sepität draamaa.\n\nMIES.\n\nKiitos neuvostasi. — Kostoa isieni häväistystä tomusta, kirous uusille\nsukupolville. Niiden pyörre ympäröi minut, vaan ei vie mukaansa. —\nKotka, kotka, pidä lupauksesi. — Mutta nyt seuraa minua laaksoon pyhän\nIgnatiuksen linnahautaan.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nPäivä on jo lähellä. En lähde enää kauemmas.\n\nMIES.\n\nNäytä minulle tie, minä päästän sinut sitten.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nMinne kuletat minua keskellä sumua ja raunioita, ohdakkeita ja tuhkaa?\nArmahda minua, armahda.\n\nMIES.\n\nEteenpäin, eteenpäin ja alas minun kanssani. Joukkojen viimeiset\nlaulut vaikenevat takanamme. Siellä täällä enää liekehtii tulisoihtu.\nNäetkö noiden kalpeiden usvahöyryjen, noiden kosteiden puiden välissä\nmenneisyyden varjoja, kuuletko noita valittavia ääniä?\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nUsva peittää kaikki. Me kiidämme yhä alemmas.\n\nHENKIEN KUORO METSÄSTÄ.\n\nItkekäämme Kristuksen tähden, poisajetun ja piinatun Kristuksen tähden.\nMissä on jumalamme, missä on hänen kirkkonsa?\n\nMIES.\n\nPian, pian miekan kahvaan ja taisteluun. Minä annan Hänet teille\ntakaisin. Tuhansiin risteihin ristiinnaulitsen Hänen vihollisensa.\n\nHENKIEN KUORO.\n\nMe vartioitsimme alttareja ja pyhiä muistomerkkejä, kellojen kaiun\nkannoimme siivillämme uskoville, urkujen sävelissä soivat meidän\näänemme, tuomiokirkon ikkunalasien väikkeessä, sen pilarien varjoissa,\npyhän pikarin loisteessa, Herran Ruumiin siunaamisessa oli elämämme.\nMinne me nyt painamme päämme.\n\nMIES.\n\nPäivä kirkastuu kirkastumistaan. Heidän haamunsa haihtuvat aamuruskon\nsäteissä.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nTuonne menee tiesi, siellä alkaa linnahauta.\n\nMIES.\n\nHoi! — Jesus ja sapelini.\n\n    (Ottaen lakkinsa ja pistäen rahaa siihen.)\n\nOta muistoksi tämä ja tunnussana samalla kertaa.\n\nKASTETTU JUUTALAINEN.\n\nOlethan, jalosukuinen herra, sanallasi taannut turvallisuuden sille,\njoka tänään puoliyön aikaan...\n\nMIES.\n\nVanha aatelismies ei toista sanaansa kahta kertaa. — Jesus ja sapelini.\n\nÄÄNI PENSAIKOSTA.\n\nMaria ja sapelimme. — Eläköön herramme.\n\nMIES.\n\nUsko, tule minuun! — Hyvästi, kansalainen.\n\nUsko, tule minuun! —Jesus ja Maria.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö. Pensaikko. Puita.\n\nPANKRATIUS (väelleen).\n\nAsettukaa kasvot nurmea vasten, maatkaa ääneti, tulta ei saa raapaista,\nei edes piippuun. Ja heti ensimäisestä laukauksesta rientäkää minulle\navuksi. Jollei laukausta kuulu, älkää liikahtako ennen selvää päivää.\n\nLEONARD.\n\nKansalainen, vannotan sinua vielä kerran.\n\nPANKRATIUS.\n\nPysy tuossa petäjässä kiinni ja ajattele siinä.\n\nLEONARD.\n\nOta ainakin minut mukaasi. Hän on herra, hän on aristokratti ja petturi.\n\nPANKRATIUS (käskien kädellään hänen jäämään).\n\nVanhat aatelismiehet pitävät joskus sanansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkähkö huone. Vallasnaisten ja ritarien kuvia siellä täällä seinillä.\nPerällä pilari, jolla riippuu vaakuna kilpi. Mies istuu pienen\nmarmoripöydän ääressä, jolla on lamppu, pari pistolia, ratsusapeli ja\nkello. Vastapäätä toinen pieni pöytä, hopeisia kannuja ja pikareja.\n\nMIES.\n\nMuinoin tähän samaan vuorokauden aikaan keskellä uhkaavia vaaroja ja\nsamallaisia ajatuksia ilmestyi Brutukselle Cesarin henki.\n\nJa minäkin odotan nyt samallaista näkyä. Hetken kuluttua seisoo\nedessäni mies ilman nimeä, ilman esi-isiä, ilman suojelusenkeliä, mies,\njoka on noussut tyhjyydestä ja alkaa kenties uuden aikakauden, jollen\nminä syökse häntä nurinniskoin takaisin olemattomuuteen.\n\nEsi-isäni, sytyttäkää minuun se henki, joka on tehnyt teidät\nmaailman valtiaiksi, kaikki leijonasydämenne antakaa minun rintaani,\nohimoittenne uljuus vuotakoon otsalleni. Usko Kristukseen ja Hänen\nkirkkoonsa, sokea, taipumaton, palava usko, teidän tekojenne innostaja\nmaan päällä, kuolemattoman kunnian toivo taivaassa, laskeutukoon minun\npäälleni ja minä olen murhaava ja polttava viholliseni, minä sadan\nsukupolven poika, teidän ajatustenne ja toimienne, teidän hyveittenne\nja paheittenne viimeinen perijä.\n\n    (Kello lyö kaksitoista.)\n\nNyt olen valmis.\n\n    (Nousee.)\n\nASEPUKUINEN PALVELIJA (astuu sisään).\n\nJalosukuinen herra, mies jonka piti tulla, on saapunut ja odottaa.\n\nMIES.\n\nTulkoon sisään.\n\n    (Palvelija poistuu.)\n\nPANKRATIUS (käyden sisään).\n\nTervehdin teitä, kreivi Henrik. — Sana kreivi kaikuu niin kummalliselta\nkurkussani. (Istuutuu, heittää pois viittansa ja vapauden-lakkinsa ja\nluo katseensa pylvääseen, jossa riippuu vaakuna.)\n\nMIES.\n\nKiitos, että olet osoittanut luottamusta kodilleni. Vanhan tavan mukaan\njuon maljasi.\n\n    (Ottaa pikarin, juo ja antaa Pankratiukselle.) Vieraani,\n    ota vastaan.\n\nPANKRATIUS.\n\nJollen erehdy niin noita punaisia ja sinisiä merkkejä nimitetään\nvaakunoiksi kuolleitten kielellä. Ne vähenevät vähenemistään maan\npinnalta.\n\n    (Juo.)\n\nMIES.\n\nJumalan avulla saat niitä pian nähdä tuhansittain.\n\nPANKRATIUS (ottaen pikarin huuliltaan).\n\nSellainen se on vanha aateli: aina varma itsestään, ylpeä,\nitsepintainen, toivon elähyttämä, vaikkei ole enää äyriäkään rahaa,\nei aseita eikä sotamiehiä. Uhkaileva kuin sadun kuollut kuskilleen\nhautausmaan portilla, Jumalaan uskova tai ainakin sitä teeskentelevä —\nsillä omaan itseensä on vaikea uskoa. Mutta näyttäkää minulle salamat,\njotka ovat teidän puolustukseksenne lähetetyt, ja enkelien legionat,\njotka ovat taivaasta laskeutuneet.\n\n    (Juo.)\n\nMIES.\n\nSaat nauraa omille sanoillesi! Ateismi on vanha laulu — minä odotin\nsinulta jotain uutta.\n\nPANKRATIUS.\n\nSaat nauraa omille sanoillesi. Minun uskoni on vahvempi ja suurempi\nkuin sinun. Huokaus, joka on tunkeutunut epätoivon ja tuskan läpi\ntuhansista rinnoista, käsityöläisten nälkä, maamiehen kurjuus, heidän\nvaimojensa ja tyttäriensä häpeä, ennakkoluulon ja horjunnan ja\neläimellisen tottumuksen ikeeseen kytketyn ihmiskunnan alennus — kas\nsiinä on uskoni ja Jumalani tällä hetkellä, siinä ajatukseni, siinä\nvoimani, joka antaa heille leipää ja kunniaa ikuisiksi ajoiksi.\n\n    (Juo ja heittää pikarin.)\n\nMIES.\n\nMinä olen pannut turvani Jumalaan, joilta isäni ovat saaneet valtansa.\n\nPANKRATIUS.\n\nJa koko elämäsi olet ollut paholaisen leikkikaluna.\n\nMuuten jätän tämän asian teologien selvitettäväksi, jos ainoatakaan sen\nammatin myyrää on vielä elossa koko seudulla. — Asiaan.\n\nMIES.\n\nMitä sitten haluat minulta, sinä kansojen pelastaja, sinä\nkansalais-jumala?\n\nPANKRATIUS.\n\nOlen tullut tänne saadakseni tutustua sinuun — toiseksi, pelastaakseni\nsinut.\n\nMIES.\n\nEdellisestä olen kiitollinen, toisen voit jättää sapelini toimeksi.\n\nPANKRATIUS.\n\nSapelisi samoin kuin Jumalasi on houretta. Tuhansien äänet ovat sinut\ntuominneet, tuhansien käsivarret ovat sinut kietoneet, maata on\nteille jäänyt muutama karpionala, joka tuskin riittää haudoiksenne.\nKahtakymmentä päivää ette voi puolustautua. Missä ovat tykkinne,\npanssarinne, muonavaranne, ja lopuksi, missä on miehuus?...\n\nJos olisin sinun sijassasi, niin tietäisin mitä tekisin.\n\nMIES.\n\nMinä kuuntelen — näethän miten olen kärsivällinen.\n\nPANKRATIUS.\n\nNiin näetkös, kreivi Henrik, näin sanoisin minä Pankratiukselle:\nHyvä, minä lasken hajalleen joukkoni, ainoan joukkoni, en mene pyhän\nKolminaisuuden linnan avuksi, vaan säilytän sen sijaan nimeni ja\nomaisuuteni, joiden koskemattomuuden takaat minulle sanallasi.\n\nKuinka vanha olet, kreivi?\n\nMIES.\n\nKolmekymmentäkuusi, kansalainen.\n\nPANKRATIUS.\n\nVielä korkeintaan viisitoista vuotta, sillä tuommoiset ihmiset\neivät elä kauan — poikasi on lähempänä hautaa kuin nuoruutta — yksi\npoikkeus joukosta ei haittaa. Ole sinä sitten viimeinen kreivi\nnäillä tasangoilla, hallitse kuolemaasi asti esi-isiesi talossa,\nkäske maalauttamaan isiesi kuvia ja kaivertamaan vaakunoita. — Ja\nnoita kurjia älä ajattele enää. Täyttyköön kansan tuomio mokomien\nkelvottomain yli.\n\n    (Kaataa itselleen toisen pikarin.) Terveydeksesi, viimeinen kreivi.\n\nMIES.\n\nSinä loukkaat minua joka sanallasi. Näyttää kuin koettelisit, voitko\ntehdä minut orjaksesi riemujuhlasi päiväksi. Lakkaa, sillä minä en voi\npalkita hyvyyttäsi. Minun sanani suojelus turvaa sinut.\n\nPANKRATIUS.\n\nPyhä kunnia, ritarillinen kunnia on astunut näyttämölle, tuo\nlakastunut rääsy ihmiskunnan lipussa. Oh, minä tunnen sinut, käsitän\nsinut perinpohjin. Sinä olet elämää täynnä, mutta liityt kuoleviin,\nsillä tahdot vielä uskoa kasteihin, mummon mummojen luihin, sanoihin\n_isänmaa_ ja sensemmoisiin. Mutta sielusi sisimmässä tiedät itse, että\nveljiäsi kohtaa rangaistus ja rangaistuksen jälkeen unhotus.\n\nMIES.\n\nJa sinuako ja joukkoasi taas jokin muu?\n\nPANKRATIUS.\n\nVoitto ja elämä. Tunnen vain yhden oikeuden ja sen edessä taivutan\nniskani, sillä oikeuden voimalla maailma kiitää yhä korkeammille\nradoille. Se oikeus on teidän turmionne ja huutaa nyt minun huulteni\nkautta:\n\n»Koukkuselät, madon syömät, juoman ja ruuan täyttämät, antakaa tietä\nnuorille, nälkää nähneille ja voimakkaille.»\n\nMutta sinut tahdon minä pelastaa, sinut yksin.\n\nMIES.\n\nTurma sinut periköön tuon säälisi vuoksi. Minä myös tunnen sinun\nmaailmasi ja sinut. Yön varjojen seasta olen katsellut ilakoivaa\nroskajoukkoa, jonka hartioilta sinä kurottaudut ylös. Olen nähnyt\nkaikki maailman vanhat rikokset uusiin pukuihin verhottuina, uutta\ntanssia pyörien — mutta heidän loppunsa on sama kuin tuhat vuotta\nsitten: tapainturmelus, paheet ja veri. Vaan sinä et ollut mukana, et\nsuvainnut astua lastesi pariin, sillä sielusi syvimmässä sinä heitä\nhalveksit. Muutama hetki enää, ja jollei järki sinusta pakene, niin\nsinä olet halveksiva omaa itseäsi.\n\nÄlä kiusaa minua kauempaa.\n\n    (Istuutuu vaakunansa alle.)\n\nPANKRATIUS.\n\nMinun maailmani ei ole vielä tuleentunut pellollaan, sen myönnän. Se\nei ole vielä kasvanut jättiläiseksi, se himoitsee vielä leipää ja\nmukavuutta, — mutta tulee aika —\n\n    (Nousee, menee miehen luo ja nojautuu vaakunapylvääseen.)\n\nMutta tulee aika, jolloin se ymmärtää itsensä ja sanoo itsestään:\n»Minä olen», eikä ole oleva muuta ääntä maan päällä, joka voisi samoin\nvastata: »Minä olen.»\n\nMIES.\n\nEntä sitten?\n\nPANKRATIUS.\n\nSukupolvesta, jota minä hallitsen, syntyy tahtoni voimasta heimo,\nviimeinen, korkein, tarmokkain. Maa ei ole vielä nähnyt sellaisia\nmiehiä. He ovat vapaita ihmisiä, maan herroja äärestä ääreen. Koko\nmaa tulee olemaan yhtenä kukoistavana kaupunkina, yhtenä onnellisena\nkotina, yhtenä ainoana rikkauksien ja teollisuuden työpajana.\n\nMIES.\n\nSanasi valhettelevat, mutta kasvosi ovat liikkumattomat, kalpeat, ne\neivät jaksa näytellä innostusta.\n\nPANKRATIUS.\n\nÄlä keskeytä, sillä on ihmisiä, jotka ovat polvillaan pyytäneet minulta\nnäitä sanoja, mutta minä en ole heille niitä lausunut.\n\nSiellä lepää Jumala, jonka ei enää kuoleman pidä, Jumala, joka aikain\ntyöllä ja tuskalla on temmaistu verhoistaan. Hänet ovat valloittaneet\ntaivaasta hänen omat lapsensa, jotka hän kerran heitti hajalleen maan\npäälle vaan jotka nyt ovat löytäneet ja ottaneet vastaan totuuden.\nIhmiskunnan Jumala on ilmennyt heille.\n\nMIES.\n\nVaan meille vuosisatoja sitten. Hänen kauttaan on ihmiskunta jo\nlunastettu.\n\nPANKRATIUS.\n\nIloitkoon ihmiskunta, jos voi, sellaisesta lunastuksesta — kurjuudesta,\njota on kestänyt kaksituhatta vuotta, aina Hänen kuolemastaan ristillä.\n\nMIES.\n\nOlen nähnyt, pilkkaaja, sen ristin vanhassa Roomassa. Hänen jaloissaan\nmakasivat sinua väkevämmät voimat tomuna, sata sinun kaltaistasi\njumalaa lojui tomussa uskaltamatta nostaa vaivaista päätään Hänen\npuoleensa, ja Hän seisoi korkealla, pyhät kädet ojennettuina itään ja\nlänteen, pyhä otsa auringon kullassa sädehtien. Kaikki todisti Hänet\nmaailman Herraksi.\n\nPANKRATIUS.\n\nVanha loru, ontto kuin vaakunasi kalahdus.\n\n    (Lyö kilpeen.)\n\nMutta minä olen jo kauan sitten lukenut ajatuksesi. Jos sinä\nosaat käsittää äärettömyyden, jos rakastat totuutta ja olet sitä\nvilpittömästi etsinyt, jos olet ihmiskunnan ihanteen mies etkä\nlellilaulujen kiehtoma lapsi, kuule, älä hylkää tätä pelastuksen\nhetkeä; verestä, jota tänään kumpikin vuodatamme, ei ole huomenna enää\njälkeäkään, — viimeisen kerran sanon sinulle: jos olet se, mikä näytit\nolevasi ennen, nouse, jätä kotisi ja seuraa minua.\n\nMIES.\n\nSinä olet perkeleen nuorempi veli.\n\n    (Nousee ja kulkee edestakaisin huonetta pitkin.)\n\nTurhia haaveita — kuka ne täyttää? Adam kuoli erämaassa, me emme palaa\nparatiisiin.\n\nPANKRATIUS (syrjään).\n\nOlen taivuttanut sormeni vasten hänen sydäntään ja löytänyt runouden\nhermon.\n\nMIES.\n\nEdistys, ihmiskunnan onni — olen minäkin siihen kerran uskonut: tässä\nolen, ottakaa pääni, kun vaan... Mutta ei enää. Sata vuotta, kaksisataa\nvuotta sitten onnellinen sovinto saattoi vielä... mutta nyt, olen siitä\nvarma, nyt täytyy meidän murhata toisiamme, sillä nyt on kysymys heillä\nvain sukukunnan vaihtumisesta.\n\nPANKRATIUS.\n\nVoi voitettuja. Älä epäröi, sano vain kerran »voi!» ja voita meidän\nkansamme.\n\nMIES.\n\nOletko tutkinut kaikki Kaitselmuksen tiet? Onko se näkyvässä muodossa\nasettunut yöllä telttasi ovelle ja jättiläiskädellään siunannut sinut,\ntai oletko kuullut Sen äänen sydänpäivällä, jolloin kaikki ovat\nnukkuneet helteessä ja sinä yksin olet mietiskellyt, kun niin varmana\nuhkailet minua voitolla, sinä maan tomusta tehty ihminen kuten minäkin,\nensimäisen oivan luodin, ensimäisen kelpo iskun vanki.\n\nPANKRATIUS.\n\nÄlä anna turhan toivon itseäsi pettää, sillä ei lyijy minuun satu eikä\nrauta koske niinkauan kuin yksikään teistä vastustaa minun asiatani. Ja\nmitä myöhemmin tulee, se ei kuulu teihin.\n\n    (Kello lyö.)\n\nAika pitää pilanaan meitä kumpaakin. Jos olet elämään uupunut, niin\nsäästä ainakin oma poikasi.\n\nMIES.\n\nHänen puhdas sielunsa on jo taivaaseen pelastettu, maan päällä odottaa\nhäntä isänsä kohtalo.\n\n    (Pusertaa käsillään päätään ja nousee.)\n\nPANKRATiUS.\n\nOlet siis hylännyt?\n\n    (Hetken äänettömyys.)\n\nSinä olet vaiti, mietit. Hyvä, miettiköön se, joka seisoo haudan\npartaalla.\n\nMIES.\n\nOlet kaukana salaisuuksista, jotka sinun ajatustesi äärien takaa\nsaapuvat nyt sieluni syvyyteen. Ruumiin maailma kuuluu sinulle, lihota\nsitä ruualla, huuhtele verellä ja viinillä, mutta kauemmas älä mene, ja\npois, pois minun luotani.\n\nPANKRATIUS.\n\nPelkän ajatuksen ja sen muotojen palvelija, pikkutarkka ritari, häpeä\nsinulle — katso minuun. Ajatukset ja muodot ovat vahaa minun käsissäni.\n\nMIES.\n\nHyödytöntä, sinä et ymmärrä minua koskaan, sillä jokikinen esi-isistäsi\non haudattu yhteen läjään roskaväen kanssa kuolleena esineenä eikä\nihmisenä, jolla on oma voimansa ja sielunsa.\n\n    (Ojentaa kätensä muotokuvia kohti.)\n\nKatsahda noihin kuviin. Isänmaan, kodin, syntymäseudun ajatus, tuo\nsinun vihaamasi ajatus on uurtein piirretty heidän otsalleen, ja\nmikä heissä on elänyt ja ollut, elää nyt minussa. Mutta sano sinä,\nmies, minulle missä on maasi. Illalla levität telttasi vieraan talon\nraunioille, aamulla varhain panet sen kokoon ja vaellat eteenpäin.\nTähän saakka et ole löytänyt itsellesi kotiliettä etkä ole löytävä\nennenkuin sadat ihmiset alkavat toistaa minun jälestäni: »kunniaa\nisillemme».\n\nPANKRATIUS.\n\nNiin, kunnia esi-isillesi niin maan päällä kuin taivaassa — niitä\nkannattaa todellakin ajatella.\n\nTuo ukko ampui noita-akkoja puista ja kärvensi juutalaisia elävältä. —\nTuo, jolla on sinetti kädessä ja jonka allekirjoituksena on _kansleri_,\nväärensi asiakirjoja, poltti arkistoja, lahjoi tuomareja, myrkyllä\njoudutti perinnönsaantia — siitä ovat kotoisin kyläsi, tulosi, mahtisi.\n— Tuo mustaverinen, jolla on palava katse, on harrastanut salavuoteutta\nystäviensä kodeissa. Tuo kultataljainen, yllään italialainen\nrautapaita, palveli tietenkin ulkomailla, ja tuo kalpea tummakutrinen\nrouva turmeli itsensä huonepoikansa kanssa. Tuo nainen tuossa lukee\nrakastettunsa kirjettä ja hymyilee, sillä yö on lähellä. Tuo tuossa,\nkoira hienossa sylissään, oli kuningasten jalkavaimo. Sieltä ne\nlähtevät teidän keskeymättömät ja tahrattomat sukuluettelonne. — Pidän\ntuosta, jolla on vihreä viitta. Hän joi ja metsästeli aatelisveljiensä\nkanssa ja lähetti koiransa talonpoikien mukana ajamaan hirveä. Koko\nmaakunnan villitys ja onnettomuus. Siinä on teidän järkenne ja\nvoimanne. — Mutta tuomion päivä on lähellä, ja sinä päivänä lupaan\nteille muistavani jok'ikistä teistä, jok'ikistä esi-isäänne, jok'ikistä\nkerskaustanne.\n\nMIES.\n\nErehdyt, porvarin poika. Et sinä eikä kukaan väestäsi eläisi, jollei\nsitä olisi elättänyt isieni armo ja suojellut heidän valtansa. He\nantoivat teille hädän hetkellä viljaa, ruton aikana järjestivät\nsairashuoneita, ja kun te villeistä elukoista vartuitte lapsiksi,\npystyttivät he teille temppelejä ja kouluja — sodan aikana vaan\njättivät kotiin, tietäen, ettei teistä ole sotatantereelle.\n\nSanasi särkyvät heidän kunniaansa vasten kuten muinoin pakanain nuolet\nheidän pyhiin panssareihinsa. Ne eivät koske edes heidän tomuaan, ne\nhäviävät kuin vimmaisen koiran ulvonta, kun se suu vaahdossa juoksee\nkunnes kuolee jonnekin tielle. — Vaan nyt on sinun jo aika lähteä\ntalostani. Vieras, päästän sinut vapaasti menemään.\n\nPANKRATIUS.\n\nNäkemiin Pyhän Kolminaisuuden valleilla. Ja kun teiltä loppuvat luodit\nja ruuti...\n\nMIES.\n\nNiin lähenemme toisiamme sapelin ylettyville. Näkemiin.\n\nPANKRATIUS.\n\nMe olemme kuin kaksi kotkaa — mutta sinun pesäsi on salaman lävistämä.\n\n    (Ottaa viitan ja vapauden-lakin.)\n\nAstuessani tämän kynnyksen yli jätän sille kirouksen, jonka se on\nvuosiensa tähden ansainnut. Ja sinut ynnä poikasi pyhitän häviölle.\n\nMIES.\n\nHoi, Jakob!\n\n    (Jakob tulee.)\n\nOpasta tämä mies minun viimeisiin vartioihini saakka mäelle.\n\nJAKOB.\n\nSiihen Herra minua auttakoon.\n\n    (Menee.)\n\n\n\n\nIV\n\n\nPyhän Kolminaisuuden torneista kaikille mäkien kukkuloille, oikealle,\nvasemmalle, taakse ja eteen leviää luminen, kalpea, liikkumaton,\näänetön usva, haamu valtameren, jolla kerran on ollut rantansa siellä\nmissä nuo mustat, terävät, rosoiset huiput kohoavat, ja syvyytensä\nsiellä missä on laakso, jota ei näy, ja aurinko, joka ei vielä ole\nnoussut näkyviin.\n\nAutiolta granittisaarelta nousevat linnan tornit, jotka ovat kallioon\nisketyt muinaisten ihmisten työllä ja kallioon kiinnikasvettuneet kuin\nihmisenrinta kentaurin selkärankaan. Niiden yllä liehuu sotalippu, ypö\nyksin yli kaiken muun, harmahtavan sinen keskellä.\n\nUinuvat kentät alkavat vähitellen herätä. Ylhäällä kuuluu tuulten\nhuminaa, alhaalla näkyy pilkistävä säde, ja musta pilvilauma kiitää\ntätä höyrymerta pitkin.\n\nToisia ääniä, ihmisääniä sekoittuu silloin tuohon katoavaan myrskyyn ja\nsumuröykkiöiden kiidättäminä häipyy linnan valleihin.\n\nNäkyy rotko lohjenneitten sumukenttäin alta.\n\nMustaa on sen syvyydessä, ihmispäistä mustaa. Koko laakso on niiden\npeittämä kuin meren pohja kivien.\n\nAurinko nousee vuorten takaa kallioille, kullassa kiitävät pois,\nkultaan sulavat pilvet, ja mitä enemmän niitä katoaa, sitä selvemmin\nkuuluvat huudot, sitä paremmin näkyvät alhaalta tulvivat joukot.\n\nVuorilta ovat sumut jo kohonneet ja haihtuvat nyt taivaan siniseen\ntyhjyyteen. Pyhän Kolminaisuuden rotko on täynnä välkkyväin aseitten\nvaloa, ja väki rientää kaikkialta sinne kuin viimeisen tuomion kentälle.\n\n\n\nTuomiokirkko Pyhän Kolminaisuuden linnassa. Herroja, senattoreja,\nneuvosherroja istuu molemmin puolin, kukin jonkin kuninkaan tai ritarin\nkuvapatsaan juuressa. Kuvapatsaiden takana joukottain aatelistoa.\nPerällä suuren alttarin edessä arkkipiispa kullatulla istuimellaan,\nmiekka polvilla. Alttarin ääressä pappien kuoro. Mies seisoo\nkynnyksellä hetkisen, lähtee sitten hitaasti kulkemaan arkkipiispaa\nkohti lippu kädessä.\n\nPAPPIEN KUORO.\n\nMe sinun viimeiset palvelijasi, Sinun Poikasi viimeisessä kirkossa\nrukoilemme Sinua isäimme kunnian tähden: vihollisistamme pelasta\nmeidät, Herra!\n\nENSIMÄINEN KREIVI.\n\nKatso miten ylpeästi hän katselee kaikkiin.\n\nTOINEN KREIVI.\n\nLuulee maailman mullistaneensa.\n\nKOLMAS KREIVI.\n\nJa hän vasta viime yönä pääsi tunkeutumaan moukkien leirin läpi.\n\nENSIMÄINEN KREIVI.\n\nSata kaatoi, vaan omiaan kaksisataa menetti.\n\nTOINEN KREIVI.\n\nÄlkäämme antako hänen päästä päälliköksi.\n\nMIES (polvistuu arkkipiispan eteen).\n\nSinun jalkaisi juureen lasken minä saaliini.\n\nARKKIPIISPA.\n\nPane vyöllesi tämä miekka, jonka pyhän Florianuksen käsi on siunannut.\n\nÄÄNIÄ.\n\nEläköön kreivi Henrik, eläköön!\n\nARKKIPIISPA.\n\nJa ota pyhän Ristin merkin kautta päällikkyys tässä linnassa, meidän\nviimeisessä valtakunnassamme. Kaikkien tahdosta nimitän sinut\njohtajaksi.\n\nÄÄNIÄ.\n\nEläköön, eläköön!\n\nERÄS ÄÄNI.\n\nEn hyväksy!\n\nTOISIA ÄÄNIÄ.\n\nPois, pois, ulos ovesta! — Eläköön Henrik!\n\nMIES.\n\nJos kenellä on jotain minua vastaan muistuttamista, astukoon esiin\nälköönkä piiloittautuko väkijoukkoon.\n\n    (Hetken äänettömyys.)\n\nIsä, minä otan vastaan tämän miekan, ja antakoon Jumala minulle\npikaisen, ennenaikaisen lopun, jollen sillä kykene teitä suojelemaan.\n\nPAPPIEN KUORO.\n\nAnna hänelle voimaa, anna hänelle Pyhä Henkesi, Herra. Vihollisistamme\npelasta meidät, Herra!\n\nMIES.\n\nNyt vannokaa kaikki, että tahdotte puolustaa esi-isienne uskoa ja\nkunniaa, että nälkä ja jano saavat näännyttää teidät kuolemaan, vaan ei\nhäpeään, ei antautumiseen, ei ainoankaan teidän Jumalallenne tai teille\nkuuluvan oikeuden luovuttamiseen.\n\nÄÄNIÄ.\n\nVannomme.\n\n    (Arkkipiispa polvistuu ja kohottaa ristiä. Kaikki polvistuvat.)\n\nKUORO.\n\nValanrikkojan ylitse tulkoon Sinun vihasi. Pelkurin ylitse tulkoon\nSinun vihasi. Kavaltajan ylitse tulkoon Sinun vihasi.\n\nÄÄNIÄ.\n\nVannomme.\n\nMIES (ottaa miekan).\n\nNyt lupaan teille kunnian — voittoa pyytäkää Jumalalta.\n\n    (Poistuu joukon ympäröimänä.)\n\nPyhän Kolminaisuuden linnan piha. Mies. Kreivejä. Paroneja. Ruhtinaita.\nPappeja. Aatelistoa.\n\nKREIVI (vie miehen syrjään).\n\nKuinka, onko kaikki hukassa?\n\nMIES.\n\nEi kaikki, jollei vaan miehuutenne lopu ennen aikojaan.\n\nKREIVI.\n\nEnnen mitä?\n\nMIES.\n\nEnnen kuolemaa.\n\nPARONI (vie hänet syrjään toisaannepäin).\n\nKreivi, kerrotaan että sinä olet nähnyt sen julman ihmisen. Onko\nhänellä pisaraakaan sääliä kohtaamme, kun joudumme hänen käsiinsä?\n\nMIES.\n\nTotisesti sanon sinulle, ettei yksikään isistäsi ole kuullut\nsellaisesta säälistä: sitä nimitetään hirsipuuksi.\n\nPARONI.\n\nPitää puolustautua minkä voi.\n\nMIES.\n\nMitä ruhtinas sanoo?\n\nRUHTINAS.\n\nPari sanaa kahden kesken.\n\n    (Menevät syrjään.)\n\nSe on kaikki paikallaan laumaa varten, mutta — meidän kesken — onhan\npäivänselvää, ettemme kykene puolustautumaan.\n\nMIES.\n\nMitä on siis tehtävä?\n\nRUHTINAS.\n\nSinut on valittu johtajaksi ja siksi on sinun ryhdyttävä sovitteluihin.\n\nMIES.\n\nHiljaa, hiljaa!\n\nRUHTINAS.\n\nMiksi?\n\nMIES.\n\nSiksi, että sinä korkea-arvoisa ruhtinas olet jo kuolemaan vikapää.\n\n    (Kääntyy joukon puoleen.)\n\nKen hiiskahtaakaan antautumisesta, hänet rangaistaan kuolemalla.\n\nKAIKKI.\n\nKuolemalla, kuolemalla. — Eläköön!\n\n    (Menevät.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nPylväskäytävä linnassa. Mies. Jakob.\n\nMIES.\n\nMissä on poikani?\n\nJAKOB.\n\nHän on istuutunut vanhan vankilan kynnykselle pohjoisessa tornissa ja\nlaulaa ennustuksiaan.\n\nMIES.\n\nMiehitä lujimmin Eleonoran vallitorni, pysy itse siellä ja aina\nmuutaman minutin perästä tähystele kapinoivain leiriä.\n\nJAKOB.\n\nKannattaisipa, Herra minua auttakoon, antaa miehillemme lasi viinaa\nyllykkeeksi.\n\nMIES.\n\nJos tulee tarvis niin käske avaamaan myöskin kreiviemme ja\nruhtinaittemme viinikellarit.\n\n    (Jakob menee.)\n\n    (Mies nousee muutamia portaita ylemmäs aivan sotalipun alle,\n    tasaiselle multavallille.)\n\nTerästynein silmin, sydän täynnä vihaa katselen teitä, viholliseni. Nyt\nen enää turhin sanoin, voimattomin innoin ole kanssanne taisteleva,\nvaan raudoin ja miehin, jotka ovat antautuneet johtoni alle.\n\nMiten ihanaa on olla herrana ja valtiaana, vaikkapa edes\nkuolinvuoteelta katsella ympärilleen liittynyttä vierasta tahtoa, ja\nteitä vastustajani, jotka olette rotkoon suistuneet ja sen syvyydestä\nhuudatte minun puoleeni, kuten kadotetut huutavat taivaan puoleen.\n\nMuutama päivä vielä, eikä kenties enään ole olemassa minua eikä\nketään niistä kurjista, jotka ovat suuret esi-isänsä unhoittaneet.\nOli miten oli, joku päivä on vielä jälellä, minä käytän heitä omaksi\ntyydytyksekseni, olen hallitseva, taisteleva, elävä. Se on viimeinen\nlauluni!\n\nAurinko vaipuu kallioiden taa pitkässä mustassa usvaisessa\nruumisarkussaan. Välkehtivä veri virtaa kaikkialta laaksoon. Kuolemani\nennustähdet, tervehdin teitä vilpittömämmin ja avonaisemmin sydämin\nkuin koskaan ennen olen tervehtinyt ilon, hurmaannuksen ja rakkauden\nlupauksia.\n\nSillä en ole kurjan teon, juonien tai laskelmien kautta saavuttanut\ntoivomusteni päätä, vaan yhtäkkiä, arvaamatta, kuten alati olin\nhaaveillut.\n\nJa nyt seison tässä ikuisen unen äärellä, kaikkien niiden johtajana,\njotka vielä eilen olivat minun vertaisiani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulisoihtujen valaisema linnan huone. Orcio istuu vuoteellaan. Mies\nastuu sisään ja panee aseensa pöydälle.\n\nMIES.\n\nKäske jättämään sata miestä vallituksille. Loput levätkööt niin pitkän\ntappelun jälkeen.\n\nÄÄNI OVEN TAKAA.\n\nSiihen Herra minua auttakoon.\n\nMIES.\n\nVarmaan olet kuullut laukauksia ja ryntäyksemme melskettä, mutta älä\nole huolissasi, lapseni, emme me vielä tänään eikä huomenna joudu\nvihollisen käsiin.\n\nORCIO.\n\nKuulin, vaan se ei koskenut sydämeeni — humu on kiitänyt ohi ja on nyt\njäljettömissä. Kokonaan toinen asia panee minut vapisemaan, isä.\n\nMIES.\n\nSinä olet ollut peloissasi minusta.\n\nORCIO.\n\nEn, sillä tiedän ettei sinun hetkesi ole vielä tullut.\n\nMIES.\n\nOlemme kahden. Paino on pudonnut sielustani täksi päiväksi, sillä\ntuolla laaksossa venyvät surmattujen vihollistemme ruumiit. Kerro\nminulle kaikki ajatuksesi, minä kuuntelen sinua kuin muinoin kodissamme.\n\nORCIO.\n\nTule jälestäni, jälestäni, isä. Tuolla toistuu joka yö viimeinen tuomio.\n\n    (Menee muurin sala-ovelle ja avaa sen.)\n\nMIES.\n\nMinne sinä menet? Kuka on sinulle neuvonut tuon käytävän? Siellä on\nikuisesti pimeitä komeroita. Siellä mätänevät muinaisten uhrien luut.\n\nORCIO.\n\nMissä sinun luonnollinen silmäsi ei eroita aurinkoa, siellä osaa minun\nhenkeni kulkea. Pimeydet, menkää pimeyksiin.\n\n     (Laskeutuu alas.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaanalaisia komeroita. Rautaristikoita, jalkarautoja, rikki menneitä\nkidutusesineitä maassa. Mies tulisoihtu kädessä paaden vieressä, jolla\nOrcio seisoo.\n\nMIES.\n\nAstu alas, minä rukoilen sinua, astu alas luokseni.\n\nORCIO.\n\nEtkö kuule heidän ääniään, etkö näe heidän haamujaan?\n\nMIES.\n\nHaudan hiljaisuus — ja tulisoihdun valo valaisee vain muutaman askeleen\nedessämme.\n\nORCIO.\n\nNe lähenevät yhä, ne käyvät yhä näkyvämmiksi, ne tulevat ahtaiden\nholvien alta toinen toisensa jälkeen ja istuutuvat tuonne perälle.\n\nMIES.\n\nSinun mielettömyydessäsi on minun tuomioni. Sinä hourit, lapseni, ja\nhävität minun voimani juuri kun niitä niin tarvitsisin.\n\nORCIO.\n\nNäen hengelläni heidän kalpeat haamunsa juhlallisina kokoontuvan\nviimeiselle tuomiolle. Syytetty saapuu jo paikalleen ja hiipii kuin\nusva.\n\nÄÄNIEN KUORO.\n\nVoimalla, jonka me saanehet oomme kärsimästämme, me muinoin kahlitut,\nkiusatut, piestyt, me revityt raudoin ja juotetut myrkyin ja haudatut\nalle tiilein ja soran, nyt kiusatkaamme ja tuomitkaamme, tuomitkaamme\nja kadottakaamme — ja saatanan valtahan luovuttakaamme.\n\nMIES.\n\nMitä näet?\n\nORCIO.\n\nSyytetty — syytetty vääntelee käsiään.\n\nMIES.\n\nKuka hän on?\n\nORCIO.\n\nIsä, isä!\n\nÄÄNI.\n\nSinuun loppuu kirottu suku. Sinuun, viimeiseen, on se koonnut\nkaiken voimansa, kaiken intohimonsa ja kaiken ylpeytensä, ainiaaksi\nkuollakseen.\n\nÄÄNTEN KUORO.\n\nSiksi ettet mitään rakastanut, et mitään kunnioittanut paitsi itseäsi,\npaitsi itseäsi ja ajatuksiasi, olet kadotettu, kadotettu ainiaaksi.\n\nMIES.\n\nEn voi mitään nähdä, mutta kuulen maan alta, maan yltä ja sivuilta\nhuokauksia ja valituksia, ennuslauseita ja uhkauksia.\n\nORCIO.\n\nHän korotti nyt päänsä kuten sinä, isä, kun olet vihoissasi, ja vastasi\nylpein sanoin kuten sinä, isä, kun halveksit.\n\nÄÄNTEN KUORO.\n\nTurhaan, turhaan. Ei ole hänelle pelastusta maan päällä eikä taivaassa.\n\nERÄS ÄÄNI.\n\nMuutama päivä vielä maallista, katoavaista kunniaa, jonka esi-isäsi\nriistivät minulta ja veljiltäni — vaan sitten hukut sinä ja sinun\nveljesi eikä sinun tomuasi saata hautakellot eikä ystäväin ja\nsukulaisten valitukset, niinkuin ei saattanut meitäkään tällä samalla\nmurheen kalliolla.\n\nMIES.\n\nKyllä tunnen teidät, kurjat henget, virvatulet, jotka juoksentelette\nenkeliparvien keskellä.\n\n    (Astuu muutamia askeleita eteenpäin.)\n\nORCIO.\n\nIsä, älä putoa syvyyteen. Kristuksen pyhän nimen kautta vannotan sinua,\nisä.\n\nMIES (kääntyen).\n\nKerro, kerro kenet näet.\n\nORCIO.\n\nSe on haamu.\n\nMIES.\n\nKenen?\n\nORCIO.\n\nTuo tuossa olet sinä, kalmankalpeana, kahlehdittuna. Nyt he kiduttavat\nsinua — minä kuulen sinun voihkeesi.\n\n    (Vaipuu polvilleen.)\n\nAnna minulle anteeksi, isä. — Äiti tuli keskellä yötä ja käski...\n\n    (Vaipuu tainnoksiin.)\n\nMIES (ottaa hänet syliinsä).\n\nTämä vielä puuttui — haa! oma lapseni on tuonut minut helvetin\nkynnykselle. Maria, lepyttämätön henki. Jumalani! Ja Sinä toinen Maria,\njota olen niin paljon rukoillut.\n\nSiellä alkaa kipujen ja pimeyden loppumattomuus. Takaisin — minun\ntäytyy vielä taistella ihmisten kanssa — sitten ikuinen taistelu.\n\n    (Juoksee pois poikansa kanssa.)\n\nÄÄNTEN KUORO (etäältä).\n\nSiksi, ettet mitään rakastanut, et mitään kunnioittanut paitsi itseäsi,\npaitsi itseäsi ja ajatuksiasi, olet sinä kadotettu, kadotettu ainiaaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyhän Kolminaisuuden linnan sali. Mies. Naisia, lapsia, muutamia\nvanhuksia ja kreivejä polvillaan hänen edessään. Risti-isä seisoo salin\nkeskellä. Väkijoukko perällä. Riippumaan pantuja aseita, goottilaisia\npilareja, koristeita, ikkunoita.\n\nMIES.\n\nEi, poikani kautta, vaimo-vainajani kautta, ei, minä sanon vielä\nkerran: ei.\n\nNAISTEN ÄÄNIÄ.\n\nArmahda. Nälkä polttaa omia ja lastemme sisälmyksiä, yöt päivät kalvaa\nmeitä kauhu.\n\nMIESTEN ÄÄNIÄ.\n\nVielä on tilaisuus, kuule lähettiä, älä laske lähettiä.\n\nRISTI-ISÄ.\n\nKoko elämäni on ollut kansalaispalvelusta enkä välitä sinun\nsyytöksistäsi, Henrik. Jos olen ottanut vastaan lähetin viran, jota\ntänä hetkenä toimitan, niin siksi, että tunnen aikani ja ymmärrän sen\noikean arvon. Pankratius on edustaja-kansalainen, niin sanoakseni...\n\nMIES.\n\nPois näkyvistäni, vanhus.\n\n    (Syrjään Jakobille.)\n\nTuo tänne osastomme.\n\n    (Jakob poistuu. Naiset nousevat itkien. Miehet väistyvät\n    muutaman askeleen päähän.)\n\nPARONI.\n\nSinä olet vienyt meidät perikatoon, kreivi.\n\nTOINEN.\n\nMe kieltäydymme sinua tottelemasta.\n\nRUHTINAS.\n\nMe säädämme itse tuon kunnioitettavan kansalaisen kanssa linnan\nantautumisehdot.\n\nRISTI-ISÄ.\n\nSuuri mies, joka on lähettänyt minut, lupaa teille hengen, jos liitytte\nhäneen ja tunnustatte ajan pyrkimyksen.\n\nUSEITA ÄÄNIÄ.\n\nMe tunnustamme, tunnustamme.\n\nMIES.\n\nKun valitsitte minut, vannoin minä kaatuvani näille muureille. Pidän\nsanani, ja te kaikki kaadutte minun kanssani.\n\nHaa! te tahtoisitte vielä elää.\n\nHaa! kysykää esi-isiltänne miksi he sortivat ja hallitsivat.\n\n    (Kreiville.)\n\nJa sinä, miksi näännytit alamaisiasi?\n\n    (Toiselle.)\n\nMiksi kulutit sinä nuoren ikäsi korttipeliin ja matkoihin kauas\nisänmaastasi?\n\n    (Taas toiselle.)\n\nSinä matelit ylempien edessä, ylenkatsoit alempiasi.\n\n    (Eräälle naisista.)\n\nMiksi et kasvattanut lapsiasi itsellesi puolustajiksi, ritareiksi? Nyt\nhe kelpaisivat johonkin. Vaan sinä rakastelit juutalaisia, asianajajia\n— pyydä nyt heiltä elämää.\n\n    (Nousee ja ojentaa kätensä.)\n\nMikä kiire teillä on häpeään, mikä teitä niin viettelee tahraamaan\nviimeiset hetkenne? Eteenpäin toki ennen, minun jälessäni eteenpäin,\narvoisat herrat, luoteja ja painetteja kohti, — eikä sinne missä\nhirsipuu ja äänetön mestaaja köysi kädessä odottaa kaulojanne.\n\nMUUTAMIA ÄÄNIÄ.\n\nHyvin puhuttu. Luoteja ja painetteja kohti.\n\nTOISIA ÄÄNIÄ.\n\nEi ole enään palastakaan leipää.\n\nNAIS-ÄÄNIÄ.\n\nMeidän lapsemme, teidän lapsenne.\n\nUSEITA ÄÄNIÄ.\n\nOn antautuminen. Sovitteluihin, sovitteluihin.\n\nRISTI-ISÄ.\n\nLupaan teille elämänne, niin sanoakseni, personanne ja ruumiinne\nkoskemattomuuden.\n\nMIES (lähestyy risti-isää ja tarttuu häntä rintaan).\n\nLähettilään pyhä persona, mene kätkemään harmaa pääsi kastettujen\njuutalaisten ja suutarien telttoihin, etten tahraisi sitä omalla\nverelläsi.\n\n    (Sisään tulee ryhmä asestettua väkeä Jakobin johdolla.)\n\nOttakaa ja viekää maaliksenne tuo halpahintaisen opin uurtama otsa,\nsamoin tuo vapauden lakki, joka sanojeni henkäyksestä vapisee tuossa\naivottomassa päässä.\n\n    (Risti-isä katoaa näkyvistä.)\n\nKAIKKI (yhtaikaa).\n\nKiinni hänet ja Pankratiuksen käsiin.\n\nMIES.\n\nHetkinen vielä, arvoisat herrat.\n\n    (Kulkee sotilaasta sotilaaseen.)\n\nSinun kanssasi olen muistaakseni samoillut kauas vuoristoon\nmetsästysretkille. Muistatko, kun nostin sinut kuilusta?\n\n    (Toisille.)\n\nTeidän kanssanne jouduin haaksirikkoon Tonavan kallioille. Hieronymus,\nKristoffer, te olitte kanssani Mustalla merellä.\n\n    (Toisille.)\n\nTeille rakennutin palaneiden mökkien sijalle uudet.\n\n    (Toisille.)\n\nTe pakenitte luokseni pahaa herraanne. Sanokaa nyt, seuraatteko minua\nvai jätättekö minut yksin pilkka huulille, etten noin suuresta joukosta\nlöytänyt ainoatakaan ihmistä.\n\nKAIKKI.\n\nEläköön kreivi Henrik, eläköön!\n\nMIES.\n\nMitä vielä on jälellä lihaa ja viinaa, se jakakaa heille. Ja sitten\nmuureille.\n\nKAIKKI SOTAMIEHET.\n\nViinaa, lihaa, ja sitten muureille.\n\nMIES.\n\nMene heidän kanssaan ja ole tunnin kuluttua valmis taisteluun.\n\nJAKOB.\n\nSiihen Herra minua auttakoon.\n\nNAIS-ÄÄNIÄ.\n\nPienokaistemme tähden kiroamme sinut.\n\nTOISIA ÄÄNIÄ.\n\nIsäimme tähden.\n\nTOISIA ÄÄNIÄ.\n\nVaimojenne tähden.\n\nMIES.\n\nJa minä teidät kurjan sielunne tähden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyhän Kolminaisuuden vallit. Ruumiita ylt'ympäri. Pirstoutuneita\ntykkejä. Maassa aseita. Siellä täällä juoksee sotamiehiä. Mies nojaa\nvallitusta vasten. Jakob hänen vieressään.\n\nMIES (työntäen sapelinsa huotraan).\n\nEi ole suurempaa riemua kuin leikkiä vaaraa ja voittaa aina, ja kun\ntulee tappion vuoro niin se ainoastaan yhden kerran.\n\nJAKOB.\n\nHe ovat peräytyneet saatuaan viimeisen haulisateemme, mutta tuolla\nalhaalla he taas parveilevat ja palaavat pian hyökkäykseen. Turhaan\n— ei kukaan ole säädettyä kohtaloaan päässyt pakoon niin kauan kuin\nmaailma on seissyt.\n\nMIES.\n\nEikö ole enää raehauleja?\n\nJAKOB.\n\nEi kuulia, ei sudenhauleja eikä raehauleja. Kaikki tyhjenee viimein.\n\nMIES.\n\nTuo sitten tänne poikani syleilläkseni häntä vielä kerran.\n\n    (Jakob poistuu.)\n\nTaistelun sauhu on sumentanut silmäni. Minusta näyttää kuin laakso\nkohoilisi ja kaatuisi takaisin. Kalliot pirstoutuvat sadoista\nsaumoistaan ja risteilevät. Kummallisessa jonossa kulkevat myös\najatukseni.\n\n    (Istuu muurille.)\n\nEi kannata elää ihmisenä — eikä enkelinä. Muutaman vuosisadan kuluttua,\nsamoin kuin me muutaman vuoden oltuamme olemassa, tunsi ensimäinen\nylienkeli ikävää sydämessään ja himoitsi väkevämpiä voimia. On oltava\njoko Jumala tai olemattomuus.\n\n    (Jakob tulee Orcion kanssa.)\n\nOta mukaasi muutamia miehiämme, kierrä linnan salit ja aja muureille\nkaikki ketä tapaat.\n\nJAKOB.\n\nPankkiirit, kreivit ja ruhtinaat.\n\n    (Menee.)\n\nMIES.\n\nTule poikani. Pane kätesi tuohon minun kädelleni ja paina otsasi minun\nhuulilleni. Äitisi otsa oli muinoin yhtä valkea ja pehmeä.\n\nORCIO.\n\nKuulin hänen äänensä tänään ennenkuin miehesi tarttuivat aseisiin.\nHänen sanansa liitivät kevyesti kuin tuoksahdus, ja hän sanoi: »Tänä\niltana istut minun vieressäni.»\n\nMIES.\n\nMainitsiko hän edes nimeäni?\n\nORCIO.\n\nHän sanoi: »Tänä iltana odotan poikaani.»\n\nMIES (syrjään).\n\nLoppuvatko voimani tien päättyessä? Jumala siitä varjelkoon. Hetkinen\nrohkeutta — sitten saat pitää minua vankinasi läpi iankaikkisuuden.\n\n    (Ääneen.)\n\nPoikani, anna anteeksi, että annoin sinulle elämän. Me eroamme —\ntiedätkö kuinka kauaksi?\n\nORCIO.\n\nOta minut äläkä jätä. Älä jätä, minä vedän sinut jälestäni.\n\nMIES.\n\nMeidän tiemme kulkevat erilleen. Sinä unohdat minut enkeliparvien\nkeskessä, sinä et heitä ylhäältä minulle kastepisaraakaan, oi Yrjö,\nYrjö, oma poikaseni!\n\nORCIO.\n\nMitä huutoja — minä aivan vapisen — yhä hurjemmin, yhä lähempänä.\nTykkien ja pyssyjen pauke jyrisee, ennustettu viimeinen hetki saapuu\nluoksemme.\n\nMIES.\n\nKiirehdi, kiirehdi, Jakob.\n\n    (Joukko asestettuja kreivejä ja ruhtinaita kulkee alapihan\n    yli. Jakob sotamiehineen menee heidän jälkeensä.)\n\nJONKUN ÄÄNI.\n\nOlette antaneet aseiden palasia ja käskette taistelemaan.\n\nTOINEN ÄÄNI.\n\nHenrik, armahda meitä.\n\nKOLMAS.\n\nÄlä aja meitä väsyneitä ja nälkäisiä muureille.\n\nTOISIA ÄÄNIÄ.\n\nMinne meitä ajetaan, minne?\n\nMIES (heille).\n\nKuolemaan.\n\n    (Pojalleen.)\n\nTällä syleilyllä tahtoisin yhtyä sinuun iäksi. Mutta minun on meneminen\ntoiseen suuntaan.\n\n    (Orcio kaatuu luodin satuttamana.)\n\nÄÄNI YLHÄÄLTÄ.\n\nTänne luokseni, puhdas henki! Tänne luokseni, poikaseni!\n\nMIES.\n\nHei! Tänne luokseni, pieni väkeni.\n\n    (Vetää esiin miekan ja panee makaavan huulille.)\n\nTerä on kirkas kuin äskenkin, henki ja elämä ovat kiitäneet pois\nyhtaikaa.\n\nHei, tänne, eteenpäin! He ovat tunkeutuneet jo sapelin ylettyville.\nTakaisin kuiluun, vapauden pojat.\n\n    (Sekasortoa ja tappelua.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinen puoli vallituksia. Kuuluu taistelun ääniä. Jakob pitkällään\nmuurilla. Mies juoksee verissään hänen luokseen.\n\nMIES.\n\nMikä sinun on, uskollinen vanhukseni?\n\nJAKOB.\n\nMaksakoon sinulle piru helvetissä itsepäisyytesi ja minun tuskani. Niin\nHerra minua auttakoon!\n\n    (Kuolee.)\n\nMIES (heittäen sapelinsa.)\n\nEn sinua enää tarvitse, väkeni on kaatunut, ja nuo tuolla polvillaan\nojentavat käsiään voittajille ja änkyttävät armoa!\n\n    (Katselee ympärilleen.)\n\nHe eivät tule vielä tänne päin. On aikaa vielä, levätkäämme hetkinen.\nHaa, he ovat jo päässeet pohjoisen tornin kimppuun, uutta väkeä on\ntunkeutunut pohjoiselle tornille — katselevat eikö löydy kreivi\nHenrikiä. — Täällä olen, täällä, mutta te ette pääse tuomareikseni.\nMinä olen jo lähtenyt matkalle, minä astun Jumalan tuomiolle.\n\n    (Asettuu kuilun yli riippuvalle tornin jätteelle.)\n\nNäen sen sysimustana, luokseni vyöryvinä pimeyden nummina, ijäisyyteni,\nrannattoman, saarettoman, loputtoman — ja sen keskellä Jumalan kuni\nauringon, joka ikuisesti paistaa, ijäti säteilee vaan ei mitään valaise.\n\n    (Siirtyy askeleen eteenpäin.)\n\nHe juoksevat, he näkivät minut. Jesus, Maria! Runous, ole kirottu sinä\nkuten itse olen ainiaaksi. Kädet, tulkaa ja lävistäkää nämä muurit.\n\n    (Syöksyy syvyyteen.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nLinnan piha. Pankratius. Leonard. Blanchetti joukkojen nenässä.\nHeidän edellään kulkee kreivejä ja ruhtinaita vaimoineen ja lapsineen\nrautoihin sidottuina.\n\nPANKRATIUS.\n\nNimesi?\n\nKREIVI.\n\nKristoffer Volsagunilainen.\n\nPANKRATIUS.\n\nLausuit sen viimeisen kerran. Entä sinun?\n\nRUHTINAS.\n\nVladislav, Tšarnolasin herra.\n\nPANKRATIUS.\n\nLausuit sen viimeisen kerran, — ja sinun?\n\nPARONI.\n\nAleksanteri Godalbergistä.\n\nPANKRATIUS.\n\nPoispyyhitty elävien kirjoista — mene!\n\nBLANCHETTI (Leonardille).\n\nKaksi kuukautta ovat vastustaneet, vaikka aseet ovat kurjat ja\nvallitukset kelvottomat.\n\nLEONARD.\n\nOnko niitä siellä vielä paljon?\n\nPANKRATIUS.\n\nMinä jätän heidät kaikki sinulle. Vuotakoon heidän verensä maailman\nnähtäväksi. Vaan sille, joka sanoo minulle missä kreivi Henrik on,\nlahjoitan minä elämän.\n\nUSEITA ÄÄNIÄ.\n\nHän katosi aivan viime hetkessä.\n\nRISTI-ISÄ.\n\nMinä rupean nyt välittäjäksi sinun ja niiden arvoisain kansalaisten\nvälille, jotka ovat laskeneet Pyhän Kolminaisuuden linnan avaimet sinun\nkäsiisi ja ovat nyt vankejasi, suuri mies.\n\nPANKRATIUS.\n\nEn tahdo tietää välittäjistä siinä missä olen omalla voimallani\nvoittoni saavuttanut. Saat itse valvoa heidän kuolemaansa.\n\nRISTI-ISÄ.\n\nKoko elämäni on ollut tosi kansalaisen elämää, josta on paljon\ntodistuksia, ja jos olen yhtynyt teihin niin en siksi että antaisin\nomat aatelisveljeni...\n\nPANKRATIUS.\n\nKiinni tuo vanha viisastelija, pois! Samaan matkaan muiden kanssa.\n\n    (Sotamiehet piirittävät risti-isän ja vangit.)\n\nMissä on Henrik? Eikö kukaan teistä ole nähnyt häntä elävänä tai\nkuolleena? Pussillinen kultaa Henrikistä — vaikkapa olisikin ruumiina.\n\n    (Joukko sotamiehiä laskeutuu muureilta.)\n\nEttekö te ole nähneet Henrikiä?\n\nOSASTON JOHTAJA.\n\nJohtaja-kansalainen, poikkesin kenrali Blanchetin käskystä vallien\nlänsipuolelle juuri kun olimme saapumassa linnoitukseen ja näin\nvallitornin kolmannessa kaarroksessa haavoittuneen miehen seisomassa\naseettomana toisen ruumiin ääressä. Käskin lisätä marssin kahta\nkiivaammaksi ottaaksemme hänet kiinni. Mutta ennenkuin olimme perillä,\nlaskeutui mies hiukan alemmas, nousi huojuvalle kielekkeelle ja katseli\nhetken mielettömin katsein. Sitten ojensi hän kätensä kuin uija, joka\naikoo heittäytyä sukeltamaan, ja ponnistihe kaikin voimin eteenpäin —\nme kuulimme kaikki kallionkamaraan putoavan ruumiin kumahduksen, ja\ntässä on sapeli, joka löytyi muutaman askeleen päästä.\n\nPANKRATIUS (ottaen sapelin).\n\nVeren jälkiä kahvassa. Alempana hänen sukunsa vaakuna.\n\nTämä on kreivi Henrikin sapeli. Hän yksin teistä on pitänyt sanansa.\nSiksi kunnia hänelle, teloitusrauta teille.\n\nKenrali Blanchetti, pidä huolta linnan hajoittamisesta ja tuomion\ntäyttämisestä.\n\nLeonard!\n\n    (Astuu torniin Leonardin kanssa.)\n\nLEONARD.\n\nNiin monen unettoman yön jälkeen pitäisi sinun levätä, mestari.\nKasvoissasi näkyy väsymyksen jälkiä.\n\nPANKRATIUS.\n\nEi ole vielä hetkeni levätä, lapseni, sillä vasta puolet työstäni on\npäättynyt heidän heittäessään henkensä. — Katso noita kenttiä, noita\näärettömiä aloja, jotka ovat minun ja ajatukseni välillä. Nuo erämaat\non kansoitettava, hakattava tieltä nuo kalliot, yhdistettävä nuo\njärvet, jaettava kullekin maa-alansa, että näille lakeuksille nousisi\nkaksi kertaa niin paljon elämää, kuin niissä nyt on kuolemaa. Muuten ei\nhävityksen työ tule lunastetuksi.\n\nLEONARD.\n\nVapauden Jumala antaa meille voimia.\n\nPANKRATIUS.\n\nMitä puhut Jumalasta — tässä jalka liukahtaa ihmisverestä. Kenen verta\nse on? Takanamme ovat linnan pihat — olemme yksin, mutta minusta tuntuu\nkuin joku kolmas olisi kerällämme.\n\nLEONARD.\n\nKenties tuon surmatun ruumis.\n\nPANKRATIUS.\n\nHänen uskollisen seuralaisensa ruumis, kuollut ruumis — mutta täällä\nhallitsee jonkun henki — entä tuo lakki — sama vaakuna on siinä. Katso\ntuonnemmas, kiveä, joka pistää kuilun yli — sillä paikalla pakahtui\nhänen sydämensä.\n\nLEONARD.\n\nSinä kalpenet, mestari.\n\nPANKRATIUS.\n\nNäetkö tuolla, korkealla, korkealla?\n\nLEONARD.\n\nTerävän huipun yllä näen kaltevan pilven, johon auringon säteet\nsammuvat.\n\nPANKRATIUS.\n\nKauhea merkki palaa siinä.\n\nLEONARD.\n\nVarmaan silmäsi pettävät.\n\nPANKRATIUS.\n\nMiljonajoukot kuuntelivat minua hetki sitten. Missä ovat joukkoni?\n\nLEONARD.\n\nKuuletko heidän huutoaan? He huutavat sinua, he odottavat sinua.\n\nPANKRATIUS.\n\nEukot ja lapset ovat lörpötelleet, että semmoinen on ilmestyvä, mutta\nvasta viimeisenä päivänä.\n\nLEONARD.\n\nKuka?\n\nPANKRATIUS.\n\nOn kuin lumivalkea patsas seisoisi kuilujen yllä — nojaa molemmin\nkäsin ristiin kuten kostaja sapeliinsa — yhteenpunotuista salamoista\norjantappurakruunu.\n\nLEONARD.\n\nMikä sinua vaivaa? Mikä sinun on?\n\nPANKRATIUS.\n\nTuon katseen salamasta voi elävänä kuolla.\n\nLEONARD.\n\nPuna pakenee pakenemistaan kasvoiltasi — menkäämme täältä — menkäämme.\nKuuletko minua?\n\nPANKRATIUS.\n\nPane kätesi silmilleni, paina nyrkeilläsi silmäluomiani — eroita minut\ntuosta katseesta, joka musertaa minut tuhaksi.\n\nLEONARD.\n\nOnko nyt hyvä?\n\nPANKRATIUS.\n\nSinulla on viheliäiset kädet — niinkuin hengellä, jolla ei ole luuta\neikä lihaa, läpinäkyvät kuin vesi, läpinäkyvät kuin ilma. Näen\nkerrassaan kaikki.\n\nLEONARD.\n\nNojaa minua vasten.\n\nPANKRATIUS.\n\nAnna minulle edes hiven pimeyttä.\n\nLEONARD.\n\nVoi, mestarini!\n\nPANKRATIUS.\n\nPimeyttä, pimeyttä!\n\nLEONARD.\n\nHoi, kansalaiset, hoi! Apuun, veljet demokratit. Hoi, apua, apua,\nauttakaa!\n\nPANKRATIUS.\n\nGalilæe vicisti.\n\n    (Vaipuu Leonardin syliin ja kuolee.)\n\n\n\n"]