[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fp1CY552xAt5jjsrbf_7BRAXTFyCWTU58tbjcOTN8UgA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3053,"Häviävää Helsinkiä","Tarvas, Toivo",1883,1937,"3053-tarvas-toivo-haviavaa-helsinkia","3053__Tarvas_Toivo__Häviävää_Helsinkiä","Novelleja","novelli",[],[],"fi",1917,null,21520,142039,false,73327,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Häviävää Helsinkiä: Novelleja\" by Toivo Tarvas is a collection of short stories written in the early 20th century. The text opens with vivid descriptions of Helsinki and introduces themes of nostalgia and change, centering around a character who reflects on the beauty and complexity of the city as well as his personal connections to it. The stories likely capture aspects of urban life, social dynamics, and an evolving landscape, set against the backdrop of a city experiencing transformations during that period.  The opening of the collection presents an evocative scene where the protagonist stands outside, admiring the view from a hotel balcony, observing the shimmering sea and the bustling city below. As he gazes out, he experiences a flurry of emotions, including nostalgia for his childhood and a deep sense of belonging to Helsinki. This initial reflection sets the stage for subsequent stories that explore the implications of urban development and the inevitable change brought about by progress, as well as the individual experiences of its residents, such as the struggles faced by the working-class individuals depicted in the later narratives. (This is an automatically generated summary.)",[],237,"Novellikokoelma sisältää kertomuksia 1900-luvun alun Helsingistä ja sen katoavasta tunnelmasta. Tarinat sijoittuvat eri puolille kaupunkia, kuten Pitkänsillan korvaan ja merenrannoille, kuvaten kaupunkilaisten elämää ja ympäristön muutosta.","Toivo Tarvaksen 'Häviävää Helsinkiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3053. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HÄVIÄVÄÄ HELSINKIÄ\n\nNovelleja\n\n\nKirj.\n\nTOIVO TARVAS\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSuomenlahden helmi (Prologi).\nMurtokadulla.\n»Enkeltensävel».\nHautoja kohti.\nHöyrylaivan palo.\nAntti Peltari.\nKahviputka.\nVanha sauna.\nOttilia Silfverbäck.\nPiilipuu (Epilogi).\n\n\n\n\nSUOMENLAHDEN HELMI\n\n(Prologi)\n\n\nHän seisoo eräässä Helsingin edustalla olevassa merensaaressa korkean\nhotellirakennuksen ylimmällä parvekkeella. Keskipäivän aurinko loistaa\ntäydellä terällään tänä heinäkuun kuumana päivänä. Häikäisevät auringon\nsäteet kiloilevat kultana merellä, jota kevyt kesätuuli nostattaa\npienille laineille, ja valaisevat voimallaan koko laajan näköalan.\n\nJos katsoo merelle päin, kukkii siellä saari saaren vieressä. Viaporin\nsaariryhmästä suurin lukuisine rakennuksineen lepää rauhallisena\nympärillä olevine pienempine saarineen niinkuin sotkaemo poikasineen\njossain sisäjärven aurinkoisessa poukamassa, missä kytän luoti ei\nhäiritse auringossa lekottelevien vesilintujen suloisen raukeata oloa.\nMutta jos kiinnittää huomiotaan yksityiskohtiin, huomaa pian, että koko\nmerenselkä poukamineen on täynnä liikettä ja elämää.\n\nLukemattomat höyrypurret halkovat aaltoja tupruttaen ilmoille sankkoja\nsavupilviä, ja pienet purjealukset leppoisan tuulen kiidättäminä\npaistattavat valkoisia purjeitaan kesäauringossa. Mutta näköpiirin\nrajalla lepää raudanraskaina muutamia harmaita möhkäleitä tuijottaen\njoka suuntaan tykkiensä mustilla kaukoputkilla. Kaiken yllä heloittaa\naurinko, ja meren ja taivaan välillä liitelee valkosiipisiä kalalokkeja\nvuoroin nousten ja laskien sekä päästäen ilmoille milloin nälän,\nmilloin riemun synnyttämiä huudahduksia.\n\nHän katselee kauan tätä aavan merenselän ja sen lukemattomien poukamien\nelämää ja auringon säteiden leikkiä aalloilla. Hän katsoo ja katsoo...\n\nMoni haikea ajatus ja muisto läikkyy hänen mielessänsä niinkuin meri,\njonka kuvaa hän sieluunsa painaa. Mutta voimakkain kaikista ajatuksista\non kaipaus vapauteen, ulos näköpiirin rannan taa, jossa aurinko aina\npaistaa... Hän on katsellut silmänsä uuvuksiin, niin että ohimoita\npakottaa tässä häikäisevässä auringon paisteessa, ja lepuuttaaksensa\nsilmiään hän suuntaa katseensa mannermaata kohti.\n\nHänen eteensä avautuu hurmaava näköala. Ikäänkuin Suomenlahden\nmerenrannalle heittämä kaunis helmi hohtaa hänen edessään suuri\nkaupunki. Sen täydessä vihreydessä olevat lukemattomat puistot lepäävät\nrauhallisina, silmää viihdyttävinä täplinä tässä tuhansien rakennusten\nsuuressa sikermässä.\n\nAurinko valaisee rakennusten päätyjä, ja tummat, kiiltävät katot\nsekä tuhannet akkunaruudut heijastelevat auringon kirkasta valoa.\nHän saattaa selvästi nähdä, kuinka leveät, suorat kadut johtavat\nrantalaitureilta kaupungin sydämeen niinkuin suuret, vastakaivetut ojat\nhyvin viljellyillä vainioilla.\n\nIlma on niin seesteinen ja kirkas, että hän saattaa selvästi\nhuomata vilkasta liikettäkin kaduilla. Eteenpäin rientävät ihmiset\nnäyttävät täältä etäisestä korkeudesta muurahaispesän toimellisilta\ntyöntekijöiltä. Autot ja muut liikkuvat ajoneuvot muistuttavat suuria\nkoppakuoriaisia tässä elämää ja liikettä täynnä olevassa järjellisten\nhyönteisten suuressa yhteiskunnassa...\n\nSiellä täällä yli kattojen ja puistojen latvain kohoaa korkea torni,\njoka ikäänkuin nousseena elämän yläpuolelle nostaa runkoaan kohti\njumaluutta upottaen kärkensä taivaan mittaamattomaan sineen, jonne\nihmisen sielukin aina kaipaa...\n\nKaiken tämän, mitä hän näkee, yhdistää ehjäksi kokonaisuudeksi\nkaupungin ympärille kultavanteeksi kietoutunut aurinkoinen meri,\nikäänkuin se olisi kihlannut toivikikseen tämän Suomenlahden merestä\nnousseen tyttären. Ja kaiken tuon kauneuden ja monivärisen helmihohteen\nyllä lepää tuhansien savutorvien ja lukemattomien katujen vähitellen\nnostattama siintävä huntu, joka lepää miltei liikkumattomana kaupungin\nyllä niinkuin vihille käyvän morsiamen huntu hänen kulmillansa...\n\nRannaton riemu valtaa hänet. Aikaisemmin herännyt kaipaus tuonne\nulapalle näkörannan taa on kadonnut, ja hän tuntee sanomatonta onnea\nja kiitollisuutta siitä, että tuo hurmaava kaupunki tuolla on hänen...\nJo hänen syntymästään saakka sen sielu on sointunut samaan vireeseen\nhänen olemuksensa kanssa, sillä onhan hän osa tuosta kaupungista, jos\nkohtakin vain mitättömin murto-osa. Mutta siihen hän kuitenkin kuuluu —\n‒ ‒\n\nMerenhiomat rantakalliot siellä ovat hänen lapsuutensa uimarantoja,\nja kaikki leikkitantereet ovat siellä. Hänen nuoruusvuosiensa\nkuutamounelmat kuuluvat sen puistoihin ja tanssisaleihin, ja\nhänen elämäntaistelunsa, surunsa ja ilonsa ovat tapahtuneet sen\nautereisen vaipan alla, joka nytkin värjyy kaupungin yllä... Siellä\nhän on syntynyt ja elänyt ja siellä hän toivoo löytävänsä viimeisen\nleposijansakin...\n\nHän istahtaa korkean parvekkeen leveälle kaidepuulle ja sulkee silmänsä\nkatsellaksensa sisäisessä näkemyksessään edessään olevaa kaunista\nkaupunkia. Hän tietää, kuinka siellä muutamien katujen varsilla matalat\npuutalot laajoine, huonosti hoideltuine puistoineen uinuvat keskellä\nkaupungin melua ajastaikojen romanttista untaan, ja hän tietää myöskin\nmielipahakseen, että ne ovat häviävään Helsinkiin kuuluvina tuomitut\npikaiseen kuolemaan.\n\nHän näkee kellertävistä lasiruuduista sisälle vanhoihin huoneisiin,\njoissa ikäloppuihmiset hiljaa liikkuvat vanhanaikuisten huonekalujensa\nkeskellä...\n\nHänen sisäinen katseensa osuu esikaupunkien mutkikkaitten kujanteiden\nvarsilla oleviin työläiskoteihin, ja sieltä se siirtyy aivan kaupungin\nreunamille, jossa metsä äänetönnä kuolee ja paljastaa korkeita\nkallioita, jotka louhitaan pois jättääkseen tilaa uusille kaduille.\n\nVerkalleen joluu hänen katseensa keskikaupungin vilkasliikkeisimmille\nseuduille, joilla toisia taloja puretaan, toisia rakennetaan, ja\nkaikkien näiden ulkonaisten puuhien yhteydessä hän näkee kaupungin\nasukkaat eri tasoilta ja mitä erilaisimmissa tilanteissa...\n\nÄkkiä hän heräsi ajatuksistaan, sillä korkean parvekkeen portaita\nkiipesi meluava muukalaisjoukko, joka äänekkäästi ilmaisi ihastustaan\nnähdessään edessään olevan näköalan.\n\n— Ihanaa, suurenmoista...\n\n— Mikä kaunis kaupunki! — huomautti toinen.\n\n— Ja merikin on kuin Rivieralla...\n\n— Mikä onnellinen maa, jolla on näin kaunis pääkaupunki! — sanoi joku.\n\nHän ei tahtonut enempää kuunnella muukalaisten äänekkäitä\nihastuksen ilmauksia, sillä hän ei kaivannut mitään vierasmaalaisia\ntodistuksia siitä, että hänen edessään oleva kaupunki oli kaunis.\nYlpeänä sydämessään siitä, että maan pääkaupunki oli ihana\nniinkuin Suomenlahden merenrannalle heittämä helmi, hän laskeutui\nalas parvekkeelta, sillä hänelle oli tullut vastustamaton halu\ntodellisuudessa päästä unelmiensa kaupunkiin, sen erilaisten ihmisten\npariin.\n\nMutta palatessaan kaupunkiin hän mietti kauan epätietoisena, oliko tämä\nmaa sittenkään niin onnellinen...\n\n\n\n\nMURTOKADULLA\n\n\nKeskikaupunki, jossa vilkasliikkeiset pääkadut kulkivat pitkinä,\nyhdensuuntaisina viivoina seuraten uskollisesti toisiaan niinkuin\nrautatiekiskot, oli suuren liikkeen takia käynyt ahtaaksi ja\nepämukavaksi. Näitä pääkatuja katkovia poikkikatuja tuntui olevan liian\nharvassa, niitä oli saatava uusia, keinoilla millä hyvänsä.\n\nKaupungin yleisten töiden hallitus olikin päättänyt puhkaista läpi\nkorkeitten kivimuurien uuden kulkureitin, maksoi mitä maksoi, ja paljon\nsiihen puuhaan kuluikin sekä päänvaivaa että rahoja...\n\nVanha, noin seitsemänkymmenen korvilla oleva rappari Kristian Hartzell\noli viisikolmattavuotiaan poikansa Vilhon kanssa purkamassa erästä\nnelikerroksista kivitaloa paikalla, johon »Murtokatua» rakennettiin.\n\nTämä tukeva kivitalo, jota hän nuoruusvuosinaan oli ollut rakentamassa\nja joka kallioperustuksensa ja paksujen seiniensä nojalla hänen\nmielestään olisi voinut seistä siinä vaikka tuomiopäivään asti, oli\nnyt mitä kurjimmassa tilassa. Ruskea peltikatto oli revitty irti, ja\nkäpristyneet, risareunaiset peltilevyt olivat sikin sokin pihalla\nniinkuin päremyllyn kupeella hylätyt susipäreet.\n\nUllakko ja ylin kerros olivat jo puretut. Muurien epätasaiset reunat\nmuistuttivat jättiläissahanterää, josta muutamia hampaita on katkennut.\nSurkeilta ja avuttomilta näyttivät paljastuneet huoneiden seinät, sillä\nrakennusta ei oltu purettu kokonaan, se oli ikäänkuin leikattu poikki.\nHuoneistojen sisustat tulivat näkyviin niinkuin muurahaispesän kammiot,\njotka ilkivaltainen, sydämetön ihmiskäsi on väkivaltaisesti saattanut\npäivänvaloon.\n\nRepeytyneet, likaiset seinäpaperit lepattivat epätoivoisesti tuulessa.\nTaulujen ja huonekalujen jäljet antoivat katselijalle täyden kuvan\nasunnoissa valinneista huonekaluasetteluista.\n\nHartzellin sydäntä vihlaisi, kun hän katseli tätä hävityksen\nkauhistusta. Hän istui poikansa kanssa pihalla, erään lautakasan\npäällä suurustamassa. He söivät ääneti niukkaa aamiaistaan, jona oli\npääasiallisesti kuiva leipä ja makkara. Palanpaineeksi he ryyppäsivät\nsamasta himmentyneestä läkkikannusta heikkoa, hapanta kaljaa.\n\nHartzellista tuntui, niinkuin tuo hajoamaisillaan oleva kivimuuri\nlasittomine akkunoineen olisi muistuttanut hirvittävän suurta\npääkalloa, jonka silmäreijistä aivot olivat valuneet ulos. Hänestä\ntuntui, niinkuin sen epäsäännölliset hampaat olisivat irvistelleet\nkuoleman ja häviön kaameata virnistystä...\n\nHänen oli oudon paha olla tuota säälimätöntä hävitystä katsellessaan.\n\n— Mitä varten kaikki tämä? — ajatteli hän itseksensä ja huokasi\nsyvään lopettaen syöntinsä. Samassa hänen katseensa kirkastui, sillä\nrakennusta ympäröivän lankkuaidan portille ilmestyi hänen nuorin\nlapsensa, Santra, joka oli tullut tuomaan Vilholle ja hänelle kahvia.\n\nSantra oli yhdeksäntoistavuotias, punaposkinen tyttö, joka oli\nkauniisti puettu. Hän oli erään pankin palveluksessa, mutta vietti nyt\nkahden viikon kesälomaansa hoitamalla isänsä ja veljensä hunningolle\njoutunutta taloutta. Iloisesti nauraen hän tuli pihalle ja hyppeli\nketterästi yli kalkin peittämien tiilikasojen ja heilutteli kädessään\nvillasukkaan pistettyä posliinitulpallista limonaadipulloa.\n\n— Tulitpa sinä tänäänkin, Santra. Enkös minä sinua kieltänyt, likaat\nvain vaatteesi täällä, ja onhan sinulla parempaakin tehtävää, —\nsanoi Hartzell lempeästi nuhdellen ja alkoi mielihyvällä hörppiä\nkuumaa kahvia pullosta, johon kerma tai oikeammin maito oli valmiiksi\nsekoitettu. Hän joi puolet pullon sisällyksestä ja tarjosi sitten sen\nVilholle, joka paperossistaan pitkiä sauhuja vedellen nautinnolla joi\nloput siskon tuomasta kahvista.\n\nMieliala oli mitä parhain. Hartzellkin elpyi huolimatta\npäivänpaisteesta ja väsymyksestään ja suostui polttamaan Vilhon\ntarjoaman paperossinkin, vaikka hän aina periaatteen vuoksi soimasikin\nankarasti poikaansa tämän suuresta rahan haaskauksesta. Vihdoin\nHartzell oikaisi itsensä pitkäkseen korkean muurin pimennossa olevalle\nlastukasalle.\n\nNuoret väistyivät syrjemmälle puhelemaan mukavia ja nauraa kikattamaan.\n\nHartzellia ei nukuttanut, hän vain muuten tunsi itsensä niin lopen\nväsyneeksi. Hänen ajatuksensa tuppasivat väkisinkin siihen yhteen ja\nsamaan. — Miksikä näin hyvin rakennettu ja kestävä talo purettiin?\nMokoman kadunko takia, niinkuin rakentamattomia maita ei olisi\nlöytynyt kaduiksi. Siinä missä rakennus seisoi piti sen saada olla.\nEi nykyaikana näin kunnollisia ja tukevia taloja pykättykään...\nHarakanpesiä ne nykyiset rakennukset olivat kaikki järjestänsä\nverrattuina oikeihin vanhan, hyvän ajan kivimuureihin. Ja nyt niitä\nrevittiin vallan turhanpäiten. — Hän ihan kiihtyi sitä haaskausta\najatellessaan.\n\nNuorena poikana hän noin viisikymmentä vuotta sitten oli ollut\nrapparinopissa sen oikean miesten miehen, rappari Raskin johdolla.\nSiihen aikaan sitä osattiin tehdä työtä, ja rahoja tuli kanssa, niin\nettä hurisi, mutta kyllä siinä urakassa heiluttiinkin ja hikoiltiin...\n\nRask oli ottanut koko rakennuksen urakalla sisältä rapattavaksi. Siinä\nlokakuussa se taksvärkki alkoi. Vastamuuratut, paksut tiiliseinät\neivät vielä olleet täysin kuivuneet, kun yläkerran akkunareiät lyötiin\nlaudoilla umpeen ja keskelle lautaluukkua pistettiin pieni, jostain\nvanhasta rakennuksesta otettu lasiruutu. Eihän siinä paljon valoa\ntarvittukaan, sillä olihan jo syksy, ja pahasti käryävän, lasittoman\nöljylampun kanssa siinä pääasiallisesti häärättiin.\n\nHän muisti vielä nyt niinkuin eilisen päivän, kun hän Raskin kanssa oli\nsaanut erääseen suureen saliin rakennetut lankkutelineet valmiiksi.\n»Pruukijamakka» oli kantanut tiinut pruukia täyteen. Se sitten oli\n»jyry» muija se »Laulaja-Miina». Se kiipesi vakavasti kuin lastattu\naasi »lankonkia» pitkin täysinäinen »pruukikontti» olkapäällään\nja laulaa heläytti siinä samassa hauskan viisun niinkuin herran\nSiionissa...\n\nJa sitten se työ alkoi. Rask oli juuri saanut paikallensa passattua ne\nvaikeat »sampluunalistat» katon koristelistaa varten. Hän hääräsi ja\nheilui kuin hullu myllyssä, haukkui koko ajan, mutta valmista siinä\ntuli.\n\nSitten he rupesivat yhdessä oikein olan takaa mätkimään pruukia\nsuurilla metallilastoilla katon ja seinän kulmaukseen, ja kun hän ei\noikein jaksanut mäiskäyttää pruukia niin kovasti, että se heti olisi\ntarttunut kiinni päreiden muodostamaan katto- ja seinäsäleistöön,\nkirosi Rask, niin että »tellinkit» vapisivat. Hyvä Jumala, kyllä se oli\nmenoa, mutta sellainen pitää oikean rapparin ollakin...\n\nRask lykkäsi »sampluunaa», niin että listat taipuilivat, ja hän taas\nkeräsi lastalla »tellinkeille» valunutta pruukia minkä kerkesi.\nSitten alkoi taas uusi rappaaminen samaan listaan, ja hyvää jälkeä\nsiitä tulikin. Listan pullea »makkara» oli ehjä ja täyteläinen kuin\nparhain »metvursti». Kun Rask sitten viimeiseksi itse rappasi listan\nkipsinsekaisella pruukilla ja varovaisesti veti »sampluunalla» pitkin\ntehtyä rataa, niin kaunis, monipoimuinen lista loisti sileänä ja\nvalkoisena kuin vastasatanut lumi.\n\nSitten huilattiin hetkinen ja juotiin »Laulaja-Miinan» kanssa pari\n»purkkia» olutta. Se sitten oli poikaa, kun »tellinkien» alla\noleva peltikamiina läpi huoneen johdettuine savutorvineen hohti\nkuumuutta niinkuin seitsemän leivän uuni, ja rautakourissa roikkuvat\npetroolilamput antoivat katkuista savua, min että kurkkua kirveli ja\nsieraimet oli noesta mustana kuin riihimiehillä.\n\nNyt alkoi se kaikkein tärkein ja vaikein työ. Rask käski hänen ottaa\nesille »värkkilootasta» ne kaikkein pienimmät ja hienoimmat lastat ja\n»putspulikat». Niitä sitten oli monensorttisia, oli suoria ja vääriä,\nkuperia ja koveroita, suurempia ja pienempiä, ja kaikki ne piti latoa\nhyvään järjestykseen nelikulmaiseen plootulaatikkoon, jossa oli hiukan\nkipsinsekaista pruukia.\n\nRask hieroi ja putsasi, leikkasi ja rappasi käyttäen taitavasti milloin\nmitäkin pulikkaa ja lastaa. Siinä sitten kysyttiin sorminäppäryyttä,\ntarkkaa silmää ja kättä. Hän seisoi vieressä pidellen laatikkoa ja\nihmetellen sitä taitavuutta, jolla mestari valmisteli listan nurkkaa.\nAikaa siihen meni, mutta valmiiksi se vaan tuli ja niin hyvää jälkeä\nsiitä lähti, että olisi voinut luulla nurkankin olevan tehdyn\n»sampluunalla», jos se vaan olisi ollut mahdollista. Mutta mistä sitä\nsellainen »sampluuna» saataisiin, jolla listojen kulmiakin tehdään...\n\nKun tämä tärkeä ja vaikea työ oli suoritettu, alkoi taas »krouvimpi»\ntyö. Lujasti töitä siihen aikaan tehtiinkin, ja Raskin viikkopalkka\nsaattoi parhaimpina aikoina nousta alulle kolmattakinsataa markkaa...\n\nTässä Hartzellin ajatukset hetkeksi keskeytyivät, sillä iastukasa,\njolla hän oli rentonaan, tuntui hänen vanhalle, jomottavalle\nruumiilleen epämukavalta. Hän pöyhi ja järjesteli lastuja ja muutti\nasentoa.\n\n— Jopa se vanhuus tuppaa jäseniä vaivaamaan, — ajatteli hän siinä\nlojuessaan.\n\n— Vaikka olisiko tuo nyt mikään ihme, jos alkaisikin herpaantua, sillä\nonpa sitä kanssa aikalailla vuosien kuluessa rääkätty.\n\nJa sitten muistuivat hänen mieleensä menneet vuodet, kuinka hän\nviidenkymmenen vuoden aikana oli ahertanut rakennuksilla. Hän oli\nansainnut paljon rahaa, mutta juomiseen ne kaikki olivat kuluneet,\nsillä eipä koiran kaapissa luut säästy.\n\n— Akoittunutkin hän oli, mutta akka oli häijy ja ahne. Aina se vain\nkärkkyi rahoja ja koetti niitä häneltä keplotella käyttääksensä sitten\nomiin »hepeneisiinsä», sillä kaksi perisyntiä sillä Ulla-vainaalla oli,\nsilkkipuserot ja pitkä aamu-uni...\n\nKun se ei enää millään onnistunut vikittämään häneltä rahoja, keksi se\nkärmeellisen konstin. Se tuli joka »litviikipäivänä» työmaalle kannun\nviinapullo matkassaan. Sitten se lirkutteli ja maklakoi, ottipa vielä\nitsekin ryypyn, pari, ja niin se sai narratuksi hänet kotiin, jossa\njatkettiin ryyppäämistä, kunnes hän nukkui, ja sitten se pulitti hänen\ntaskunsa tyhjiksi ja pani rahat pankkiin omalle nimelleen, vaikka\nhänelle selitti käyttävänsä niitä kotitarpeisiin.\n\nTämän kaiken hän vielä olisi kärsinyt, mutta sitten selvisi hänelle\nvallan sattumalta koko salaisuus. Se akka riiviö pitikin seuraa erään\nnuoren konttoristin kanssa ja sille se niitä rahoja tuppasi, sillä\neihän mokomalla retkulla mitään rahoja ollut.\n\nHän vihastui, niin että oli tappaa ne molemmat siihen paikkaan, mutta\nmalttoi kuitenkin mielensä eikä sen koommin palannut kotiinsa...\n\nPäivät hän oli töissä ja yöt makasi niinimatolla kosteissa\nkivihuoneissa kuuman kamiinin kupeella. Kun toista kylkeä paleli,\nniin toinen kuumotti kuin tulessa, eikä siinä uni tahtonut silmiin\ntulla. Aina sen Ullan ja sen kelvottoman Söderholmin kuvat tulivat\nväkisinkin mieleen juuri sellaisina kuin ne istuivat siinä hänen omassa\nkeinutuolissaan sylikkäin, ja silloin sisuksia poltti enemmän kuin\nkamiininpuoleista kuvetta...\n\nHän oli ensin murheessaan juopotellut enemmän kuin koskaan ennen,\nmutta sitten oli omatunto herännyt ja hän oli liittynyt niiden\nlestadiolaisten eli hihhulien seuraan. Pyhät pitkät hän kuunteli\nseuroissa sananselittäjien puhetta Jeesuksen veren puhdistavasta\nvoimasta ja Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa... Ja kun\nkanssaveljet seuroissa ääneen todistivat, että kaikki synnit olivat\nanteeksi annetut Jeesuksen veressä, niin vaiva sielussa helpotti, ja\nolipa hän muutamia kertoja ratkennut riemuunkin. Monena iltana hän\nnukkui hyräillen mielilauluaan:\n\n    »Jeesuksen veri,\n    se lasinen meri,\n    jonka päälle seurakunta rakettu on.\n    Sillä sitten seilaa\n    se uskovaisten laiva,\n    ja Jeesus on itse sen perämies...»\n\nHän oli käynyt hyvin säästäväiseksi, sillä hän oli päättänyt kerätä\njotain vanhain päiväinkin varaksi. Joka maanantai hän osti itsellensä\nkilon ameriikanläskiä ja ryssiltä kolme ryssänlimppua. Lisäksi hän osti\nkaksi litraa paksua piimää, johonka hän joka aterian jälkeen lisäsi\nvettä hiukan vähemmän kuin oli siitä sillä kertaa ryypännyt. Näin oli\nse tilkkanen piimäsintua, jonka hän pyhäiltana viimeiseksi nautti,\njokseenkin sinistä, heikkoa ja hapanta. Mutta eli sitä vaan niilläkin\nmuonilla, vaikka vatsassa tuppasikin toisinaan olemaan polttoja.\n\nNäin olivat vuodet kuluneet hiljalleen. Mitään erikoisempaa ei\ntapahtunut, paitsi että se Ulla eräänä juhannusaattona hukkui ollessaan\npurjehdusmatkalla sen Söderholmin kanssa. Viinoja kuuluivat silloinkin\nmolemmat nauttineen, ja siitä se onnettomuus lienee koitunutkin.\nKauheata oli ajatella, että nekin ihmisparat niin surkeassa\nsuruttomuuden tilassa saivat astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen\neteen...\n\nAhkerasti hän oli tehnyt työtä ja pysynyt kullakin työmaalla niin\nkauan kuin vaan siellä työtä riitti. Olipa hän viime vuosina väsyneenä\nliiallisiin ponnistuksiin palvellut yövahtina uutisrakennuksilla. Eikä\nse yövalvominen ollutkaan niin erikoisen rasittavaa, sillä vanhemmiten\nei nukkumisesta muutenkaan tahtonut mitään tulla, ihan sitä mielikseen\nkäveli joka »vartin» päästä vetämässä niitä vahtikelloja...\n\nNäin olivat kaupungin monet uutisrakennukset käyneet hänelle tutuiksi\nja rakkaiksi. Hän seurasi niiden syntyä aina perustuksien kaivamisesta\nasti, ja harjakannuja juotaessa hän tunsi rintaa paisuttavaa iloa\nuutisrakennuksen komeudesta, tukevuudesta ja korkeudesta. Hän muisti\nhyvin, minkälainen maapohja kullakin rakennuksella oli. Missä oli\nlouhittu pois suuri kallio, missä taas oli liejupohjaan juntattu satoja\nhirsiä.\n\nKaikilla rakennuksilla oli oma syntymis- ja rakennushistoriansa.\nKaikilla niillä oli omat etunsa ja varjopuolensa, ja hänestä\ntuntui, vastoin jumalansanan kieltoa ja opetusta, niinkuin niissä\nkaikissa olisi asunut jonkinlainen haltia, joka määräsi rakennuksen\nominaisuudet...\n\nSiksipä hänen mielensä oli niin sanomattoman apea ja katkera, kun\ntätä »Murtokatua» varten hävitettiin useita kunnollisia taloja. Oli\nkerrassaan sopimatonta häätää niin monta hyvää talonhaltiaa taivasalle,\nkadulle... Kostamatta ne eivät sitä jättäisi...\n\nRuokakello, jona käytettiin tukevan hirren nokassa riippuvaa\nrautakiskonpätkää, alkoi soida tuttua kalkutustaan häiriten työmiehiä\nheidän parhaassa ruokalevossaan ja katkaisten Hartzellin ajatukset.\n\nPian oli taas koko häviöön tuomittu rakennus vilkkaan elämän vallassa\nniinkuin säretty muurahaispesä. Kuului pauketta, ryskettä, kilkutusta\nja romahduksia, kun hajoavista tiiliseinistä kalkkilaastin ympäröimät\ntiilet putosivat korkeudesta särkyen maassa ja kohottaen ilmoille\nvalkoisia kalkkipilviä, keveitä kuin heinäkuun ukkospilvet.\n\nHartzell seisoi ylimmässä kerroksessa leveällä muurilla ja irroitteli\nhiljaa rautakangellaan lujasti toisiinsa liittyneitä tiiliä. Hänen\npoikansa Vilho oli uhkarohkeasti kiivennyt kadunpuoleisen akkunan\npuisen kehyksen kamanalle ja siellä seisten hakkasi rajusti kangellansa\npäätä poikki eräältä suurikokoiselta kipsikuvalta. Hän liikutteli\nkankeansa rajusti ja uhmaten, sillä muutamissa ihmisissä asuva\nluontainen hävittämisen halu oli saanut hänet kokonaan valtoihinsa.\n\n— Oleppas varovaisempi, poika siellä, — huusi Hartzell Vilholle\nnähdessään hänen uhkarohkean asentonsa.\n\n— Ei hätää mitään, — huusi Vilho ja hakkasi rajusti kangellansa\nkorinttilaista pylvästä, jonka puolitiessä oli kipsistä tehty\nisorintainen naisen vartalokuva. Hän hakkasi niin, että hiki valui\npitkin poskia, kaulaa ja paljaita ryntäitä.\n\nHän suuntasi voimakkaan iskunsa kipsinaisen vasemmanpuoliseen silmään,\nmutta isku oli liian raju ja kipsipää onttoudessaan liian heikko.\nKanki syöksähti voimalla silmästä sisään ja lävisti vinosti oikean\nposken. Pylväs liikahti, ja Vilho menetti tasapainonsa pudoten\nselälleen huimaavasta korkeudesta rakennuksen sisäpuolelle läpi kolmen\nkerroksen...\n\nKuului kamala parkaisu, ja korinttilainen pylväs syöksyi putoavan kera\nmaahan haudaten siruihinsa onnettoman miehen. Hartzell kirkaisi, hän\noli pudota leveältä muurilta ja vapisevin polvin hän vaivoin pääsi alas\nkorkealta paikaltaan.\n\nTultuaan maahan hän kiiruhti poikansa luo, jonka ympärille oli\nkerääntynyt paljon työmiehiä. Nämä poimivat tiiliä hänen päällänsä.\nTiedotonna lepäsi Vilho siinä silmät ummessa, ja suusta pursusi veristä\nvaahtoa. Ohimossa oli suuri, ammottava reikä, jonka sortuneen pylvään\nkipsinen akantuslehti oli siihen iskenyt. Veri syöksyi haavasta\npunaisena suihkuna ja valui pitkin paljasta rintaa, jossa se sekaantui\nkuivan kalkinporon kanssa tahmeaksi hyyhmäksi...\n\nHartzell polvistui poikansa ääreen.\n\n— Hän elää vielä, hän elää, — sanoi hän läähättäen ympärillä oleville,\n— auttakaa. Jumalan nimessä auttakaa, — vaikeroi hän käsiään väännellen.\n\nKun suuri tiilikasa oli saatu onnettoman ruhjoutuneen ruumiin päältä,\nkantoivat miehet hänet muurin pimennossa olevalle lastukasalle ja\nalkoivat odotellessaan paikalle kutsuttua lääkäriä pestä ja virvoittaa\nhaavoittunutta kylmällä vedellä.\n\nLoukkautuneen hengitys kävi heikommaksi. Onneton isä painoi likaisen\nkätensä poikansa ohimohaavan tulpaksi, ettei veri olisi kuiviin juossut.\n\nOnnettomuuspaikalle saapunut lääkäri ei voinut tehdä mitään, sillä\nmieheltä oli pudotessa selkäranka taittunut ja sen mukana pidennelty\nselkäydinkin. Vilho oli auttamattomasti kuollut...\n\nVanhus oli polvillansa kuolleen poikansa ruumiin ääressä ja väänteli\nvalitellen vapisevia käsiänsä, jotka olivat veren tahraamat.\nItkettyänsä kotvan hän kääntyi muutamien paikalle jääneitten puoleen ja\nsanoi syyttävästi:\n\n— Sellaista se on, kun rupeavat suottaspäiten hävittämään näitä\nvanhoja, oikeita taloja. Sen minä aina olen tiennyt, että haltia\nsellaisen kostaa... niin, haltia kostaa, mutta mistä se vihansa minuun\nnakkas, kun sen kosto koski näin kauheasti juuri minuun...?\n\nHän vaikeni hetkiseksi ja katseli tylsästi eteensä. Ympärillä olevat\npudistelivat merkitsevästi päätänsä, ja yksi kuiskasi toisen korvaan:\n\n— Voi sentäänkin sitä Hartzell-raukkaa, nyt sen järki vissisti sekos.\nEi se uskovainen mies muuten puhuisi tuommoista haltian kostosta...\n\nMutta Hartzell jatkoi:\n\n— Siitäköhän se suuttui, kun minä onneton ollenkaan suostuin\nhävittämään tätä samaa taloa, jota itse olen ollut rakentamassa...\n\nHän istui kotvan ääneti ja höpisi hiljaa itseksensä. Toiset\nolivat poistuneet hänen lähettyviltään ollen vakuutettuja hänen\nmielenvikaisuudestaan. Mutta heidän luulonsa oli turha, sillä todella\nhän uskoi tämän suuren onnettomuuden johtuneen siitä, että vanhaa,\nkunnollista taloa oli ryhdytty hävittämään, hänen käsityksensä mukaan,\naiheettomasti.\n\nKun vainajan ruumis oli viety kotiin, otti Hartzell esille\nlestadiolaisten laulukirjan, asetti nenällensä messinkisankaiset\nsilmälasinsa ja alkoi väräjävällä äänellä laulaa:\n\n    »Kun kutsumuskellomme\n    kerta vaan soi,\n    tuo Jeesuksen tulkaatte ääni,\n    niin silloinpa koittavi Eedenin koi,\n    ja ilolla kallistan pääni...»\n\nHän lauloi tämän laulun alusta loppuun useampaan kertaan. Vähitellen\nkuitenkin huoneessa hiljeni vanhuksen väräjävä ääni. Kuului vain\nSantran pidätetyt itkunnyyhkytykset, kun illan hämärä tummana hiipi yli\nkattojen ja katujen...\n\nHiljaisuuden katkaisi yht'äkkiä voimakas tärähdys, joka sai huoneen\nakkunat vapisemaan. Santra ponnahti kirkaisten pystyyn.\n\n— Älä huoli säikähtää, Santru — sanoi Hartzell rauhoittaen, — tuolla\nkadunpäässä ne vain poraavat kalliota uutta katua varten. Jospa olisi\ntyydytty vain uusien katujen tekoon, niin Vilhommekin vielä eläisi.\n\nSitten hän alkoi taas laulaa:\n\n    »Kun kutsumuskellomme\n    kerta vaan soi...»\n\n\n\n\n»ENKELTENSÄVEL»\n\n\nOli kevät. Peltiseppä Evert Pettersson ja maalari Anton Silvo olivat\njuuri kumpikin saattaneet vaimonsa lapsinensa asemalle. Perheet asuivat\nnaapuruksina Hermannissa, ja Petterssonin ehdotuksesta he olivat\nyhdessä vuokranneet eräästä Kirkkonummen talonpoikaistalosta saunan\nja kamarin, joihin molempien vaimot ja lapset oli päätetty sijoittaa\npariksi kuukaudeksi. Nyt oli sinne iltajunassa matkustanut koko rääkyvä\n»rajamäenrykmentti», kuten Petterssonilla oli tapana nimittää vaimoaan\nja lapsiliutaansa.\n\n— Helkkarinmoisen hien se mööpelien muutto hattuuni nostikin, — sanoi\nmaalari Silvo, joka oli ottanut pienen ryypyn »murheeseen». — Kyllä\nniiden klonttien ja akkaväen kanssa on helisemässä.\n\n— Jumal’auta, sanos muuta, ehätti peltiseppä Pettersson. — Siinä sitten\non kimpsua ja kampsua, kun ne lähtevät. Ota mukaasi pannut ja padat,\nlusikat ja lasit. Jumaliste, se sänkyvaatenyytti sitten oli raskas ja\npullea kuin torimatami Läskeläinen. Sen hynttykasan kanssa minä sain\npulata, niin että olin revetä, mutta minä ajattelin, että »sorovnoo»,\npulataan nyt vaan, kyllä siitä vielä litviiki lähtee...\n\n— Ja luuletko sinä, että minulla oli yhtään helpompaa, kun se akkapahus\ntahtoi sen sinkerimasiinansakin mukaansa, se kun sanoi, että voisi\nsillä maalla vähän neuloskella kirkonkylän herrasväille alusvaatteita\nja tienata jonkun pennin. Ota, ota koko roska, sanoin minä ja\naloin traisata sitä masiinaa käsikärryille, mutta silloin se pahus\nilkamustui ja karjaisi, että jos et sinä senkin viinalekku paremmin\nhantteeraa sitä lyyristä kalua, niin minä vedän sinut oikoseen tuohon\npiha-asfalttiin, ja sinähän tiedät, Silvo, että kun minä vaan aion,\nniin minä klippaan jo. Mutta minä olin vain hissuksiin, vaikka maksani\nkiehui kuin spakkeli palavassa seinässä, ja asemalle minä sen sain, ja\nnyt ajöös koko protupuulaaki...\n\n— Kuules, Silvo, — sanoi Pettersson, — puulaakista johtui mieleen ne\noikeat »puulaakit». Mitäs jos mentäis vähän pesemään hikeä kurkuistamme?\n\n— No se sopii, selvähän se, ei minulla koskaan ole mitään oikeata asiaa\nvastaan. »Purkki kaljaa» ei tekis näin kuumalla pahaa.\n\nHe vihelsivät ajurin ja käskivät ajaa »Karuselliin». Ajuri, nuori\nkokematon poika, maiskautti suutaan ja alkoi ajaa Töölöön päin.\n\n— Mitä helkkaria, mihinkäs sinä vuovaat? — huudahti Pettersson.\n\n— Ka, karuselliin...\n\n— Mene hiiteen, eihän se sielläpäin ole.\n\n— On maar, missäs se sitten olis, — tiuskaisi poika ärtyneenä. — Kait\nminä sen tiedän, että siellä se pyörii ja helisee joka Jumalan ehtoo.\n\n— Pyöri sinä missä pyörit, mutta meidän Karuselli pyörii Rööperillä,\nPunavuorilla, ymmärrätkö, häh? Stop, veivaappas nyt vaan koreesti\nympäri ja sassiin, — sanoi Silvo.\n\nAjuri käänsi muristen hevosensa, ja sitten sitä lähdettiin täyttä ravia\najamaan Punavuoria kohti.\n\n»Karuselli» oli tavallinen Anniskeluyhtiön kolmannen luokan kapakka,\njossa tarjoiltiin olutta ja viinaa annoksittain. Sen avarassa salissa\noli liinaton pöytä pöydän vieressä. Huone oli täynnä vieraita, pelkkiä\nmiehiä, ja pöydät ihan notkuivat suurten, iltavalossa mustilta\nnäyttävien olutpullojen painosta, joita kukin vieras sai itse noutaen\n»bufetista» yhden itsellensä, mutta joiden poiskorjaamisella ei pidetty\nkiirettä.\n\nSali oli täynnä tupakansavua, äänekästä puhetta, naurunhohotusta ja\nkaikenlaista melua. Kaksi sähkölläkäypää ilmanvaihtoluukkua surisi\nmetallisine myllyineen kuin kaksi raivostunutta, huoneeseen eksynyttä\njättiläisampiaista... »Karuselli» oli oikea paholaisen keilarata,\njossa keiloina olivat mustat olutpullot ja palloina karusellin tahtiin\nhuojuvat vieraitten humalaiset päät...\n\nPettersson ja Silvo asettuivat tiskin eteen jonottamaan ja pyysivät\nneidiltä kumpikin »purkin kahdenhevosenkaljaa». Silmänräpäyksessä\nolivat he juoneet oluensa, ja Silvo ehdotti, että he pyytäisivät\nneidiltä vielä »kirstunnaulankin», sillä eihän olut näin paljaaltaan\ntuntunut miltään.\n\nHetkisen jonotettuaan saivat he kumpikin pienen viina-annoksensa ja\nvalitsivat tiskillä olevasta voileipäläjästä itsellensä ryyppyyn\nkuuluvan »sakuskan», jonka päällä oli viipale amerikanläskiä tai\n»metvurstia». Istuuduttuaan pöytään ottivat he pienet naukut.\n\n— Vot,-se oli poikaa, se oikein vahvisti, — sanoi Silvo ja kulautti\nheti koko viina-annoksensa yhdellä hotkaisulla ja haukkasi päälle palan\n»sakuskasta».\n\n— Saamari, se oli väkevää kuin »tenu», — sanoi Pettersson, naukkasi\nvain puolen pikaria ja kakoi kauheasti suutansa vääristellen ryypyn\npäälle.\n\n— No, olet sinäkin heppu. Mikä mies ryypyn poikki puree! No, terveeks\nvaan, otetaan ryyppy toisellekin jalalle, — sanoi Silvo ja kulautti\nalas kurkustaan Petterssonilta jääneen ryypynpuolikkaan.\n\n— Sinä se osaat nauttia viinakullasta, — huomautti Pettersson.\n\n— Jaa mutta totisesti, minä nauttisin vielä enemmän, jos tuo\nkurkkupahus olisi edes tuumankaan pitempi, noin niinkuin sinulla, jolla\non oikea kuikan kaula. Juuri kurkussa viina tekee niin hyvää, että se\nväkisinkin vetää varpaat käppyrään. Jaa-a olisikin sitä kurkkua vähän\nviljemmältä, niin hekkuma ei loppuisi niin äkisti.\n\nKoska annokset olivat määrätyt, käväisivät he yläkerrassakin, aivan\nkuin vasta kadulta tulleet, ja saivat sielläkin annoksensa. Heidän\nmielialansa alkoikin käydä jo koko joukon hilpeämmäksi, ja puhe sujui\nkuin itsestään.\n\n— Nyt en minä enää ole köyhä enkä kipee, — sanoi Silvo. — Tuossa\nmatkalla sen akkapahuksen sturskius minua hieman vielä jurnutti,\nmutta nyt se on juur yhtä lystiä. Kyllä tämä kesäleskenä olo sentään\non poikaa, ei ole naista naukumassa eikä lasta parkumassa. Enhän\nminä sen akan partasaarnoista nyt juuri niin suuria piittaa, mutta\ntuppaa se sentään toisinaan, varsinkin noin krapula-aamuina, käymään\nsisuksille, kun muutenkin sydänalassa niin kääntää ja päässä takoo\noikea kupariseppä... Niin, niin, kyllä te peltisepät sentään olette\nkoko joukon keljumpaa ja köykäsempää väkeä kuin oikeat kuparisepät...\n\n— Meinaatko sinä maalihousu ruveta minua tässä nälvimään? — kysyi\nPettersson kasvoilla kiihtymyksen puna.\n\n— Stop, stop, äläpäs nyt kirmase... enhän minä... leikki sijansa\nsaakoon, sanoi akka kun sika nokan vei.\n\n— Jaa, se oli akka, mutta minun nokalleni ei saa edes hypätä, saatikka\nsitä vielä viedä, taikka minä leikkaan peltisaksilla toiselta kurkut\npoikki, kas näin, — hän jäljitteli peltiöljyn mustuttamilla sormillaan\nsaksien liikettä. He purskahtivat molemmat nauramaan ja tyhjensivät\nloput olutlaseistansa. »Karusellin» pyörryttävä hälinä ja melu\nlainehti jo salaisesti heidänkin olemuksissaan. He alkoivat käydä\nkovaäänisemmiksi.\n\n— Nyt piipahdetaan pikimmältään katsomaan »Kukkuvan kellon» Mantaa, —\nsanoi Silvo, — se sitten on pulska ja hemaseva vaimoihminen, ja sydän\nsillä on aina selällään kuin maantienveräjä...\n\n»Kukkuva kello» oli samanlainen »puulaakin» kapakka saman kadun\ntoisella puolella, ja se oli saanut nimensä salin seinällä olevasta\nsveitsiläisestä kellopahasesta, jonka puuveistosten koristamasta\nkaapista joka kellonlyönnillä puinen käki pistäytyi pienestä luukusta\nulos kukkuen kellonlyönnit.\n\nKun peltiseppä Pettersson ja maalari Silvo astuivat »Kukkuvan kellon»\nsaliin, kukkui käki parast’aikaa kymmentä. Käen kimakka ääni kuului yli\nmeluavan joukon heikosti kuin kohisevan meren saaresta. Kaikki paikat\npöytien ääressä olivat täynnä istujia, ja »Kukkuvan kellon» Mantan\nympärillä liehui ja huojui miestä kuin heinää.\n\n— Turkanen, täällähän on miestä kellaritöissä kuin talkoissa, — sanoi\nPettersson närkästyneenä, — eihän täällä ole platsia yhdellekään...\n\nMaalari Silvon katse oli tarkkaavaisesti kiintynyt maalattuun\nkiviseinään, jolla kello juuri piti ääntänsä. Hän huomasi, että kellon\nsoidessa sen kaapin takaa tulvehti pelästyneitä torakoita pitkin seinää\nsäteittäin niinkuin vesihanasta vettä, kun sen päällä pitää peukaloaan.\nKun käki lopetti kukuntansa, muuttivat torakatkin suuntaansa ja\nalkoivat varovaisesti pyrkiä takaisin kellokaapin alle.\n\n— Tuokin tuossa olisi spaklattava, — mutisi hän siinä itseksensä.\n\n— Mitä sinä siinä höpiset? — kysyi Pettersson kärsimättömänä. —\nEtkö sinä näe, ettei täällä ole platsia, ja täällähän on väkeä kuin\nhelluntaiepistolassa?\n\n— Näenhän minä, ei meidän passaakaan jäädä tänne, huomasin juuri,\nettä täällä ei ole muita kuin torakoita. Jumaliste, niitä on seinillä\nja joka lävessä... kaikki nämä ovat minusta torakan veroisia. Mutta\nme ollaan herroja, ettäs tiedät, ei me viitsitäkkään jäädä tänne, me\nmennään »Enkeltensäveleen»....\n\n— Oikein puhuttu, — sanoi Pettersson.\n\n— Ajöös, »Kukkuva kello», kuku sinä vaan kundeillesi, — sanoi Silvo, ja\nhe hoipertelivat ulos kapakasta.\n\nKadulle tultuaan he pysähtyivät erään porttikäytävän eteen, sillä\nPettersson muisti äkkiä erään tärkeän asian.\n\n— Minullahan ei ole kauluksia, eikä niin fiiniin paikkaan pääse ilman\nmaitolänkiä.\n\n— Ykskaikki, ole huoletta, kyllä se jenkkaantuu, — sanoi Silvo ja\nkaivoi taskustansa jotakin. — Kas tässä on palanen valkoista paperia,\näläs huoli nyt, kyllä minä värkkään...\n\nSilmänräpäyksessä hän taittoi maalarin paperinkäsittelytaidollaan\npaperin kolminkertaiseksi, taivutti sen kaarelle ja vetäisi\ntakinpielestä Petterssonin luoksensa. Hän asetti paperin toverinsa\nkaulaan, nosti hänen takinkauluksensa ylös, pisti kauluksen rinnustasta\nsäppineulalla kiinni, taivutti takinkauluksen taas alas puolitiehen ja\nsanoi:\n\n— Siinä sitten on kaveri, jonka nyt veisi vaikka vihille.\n\nKaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, että Pettersson ei vieläkään\ntäysin tajunnut muutosta, joka hänen ulkomuotonsa eduksi oli\ntapahtunut. Silvo vihelsi ajurin, ja sitten lähdettiin oikein herroiksi\n»Enkeltensäveltä» kohti.\n\nSilvo maksoi ja koetti käyttäytyä niin hienosti kuin osasi ja säläsi\nparhaansa mukaan pientä päihtymystään. Ovenvartija loi heihin pikaisen\nsilmäyksen ja avasi kohteliaasti kumartaen »herroille» oven.\n\n»Enkeltensävel» oli yksikerroksisessa puutalossa sijaitseva toisen\nluokan ravintola, joka käsitti kaksi huonetta. Etuhuone oli suuri,\nsalin tapainen. Peräseinällä oli punaisesta koivusta tehty »bufetti»\ntiskeineen, jolle oli ladottu runsaasti kaikenlaisia, eriarvoisia\nväkijuomapulloja. Bufetin takana istua lohotti lihava »frouva», kasvot\nkömpelösti maalattuina, halliten tätä punaisten samettisohvien,\nrautaisten pöytien ja savustuneiden uudinten koristamaa salia. Vieraita\noli runsaasti, ja kaikkien edessä höyrysi sikurille tuleva, väkevä\nkahvi, ja punssi helmeili matalissa pikareissa.\n\nTulokkaat tervehtivät »frouvaa», joka armollisesti hymyillen näytti\nkellastuneita tekohampaitaan ja sanoi ranskanpullaa muistuttavalla\nkädellään viitaten:\n\n— Härrat on hyvä ja astu vaan kammarin päälle, siellä vielä pitäisi\nolla joku platsi.\n\nPettersson seurasi Silvoa, ja he asettuivat pienen pöydän ääreen,\njonka marmorilevy oli halki. Huoneen seinät olivat paperoidut\ntummanpunaisilla tapeeteilla, ja katossa riippui punakupuinen lamppu,\njoka levitti huoneeseen salaperäistä hohdettaan. He tilasivat kahvia ja\npuolikkaan punssia. Kun he olivat kallistelleet muutamia laseja, sanoi\nPettersson:\n\n— Jumaliste, tämähän on kaikki kuin unta, punaista unta, ja sen\nfröökinänkin povi kun on niin korkee ja valkee, että ihan minua\npyörryttää.\n\n— Äläs turhia, mitäs tyhjästä pyörtyy, saahan sitä hiukan taputella,\njos näyttää lompsasta setelinkanttia...\n\nSamassa alkoi kuulua etuhuoneesta soittoa. Orkesteriin kuului piano,\nviulu ja harppu. Kappale, jota soitettiin, oli jokin surunvoittoinen\nvalssi, ja Pettersson vaipui suloisen raukeaan tunnelmaan. Kun soitto\noli loppunut, huokasi hän:\n\n— Jaa, kyllä täällä todella on kuin taivaan ilossa, ei tämän nimenä\nsuotta ole »Enkeltensävel». Se soitto niin sulatti sydänalaa.\n\n— Älä sinä Pettersson puhu pehmeitä... tavallista rämpytystä... sinussa\nvaan ei ole yhtään taiteilijaa, mutta me maalarit ollaan, jumaliste,\ntarkkoja konstin päälle... meitä ei turha huimase.\n\n— Tilataan lisää, — sanoi Pettersson alistuvasti, ja lisää tilattiin.\n\nNyt alkoi viulunsoittaja näyttää suurta taitoaan. Pettersson näki\navoimesta ovesta, kuinka hän asetti jousen polviensa väliin ja\nalkoi hangata viulunkieliä paikallaan olevaa jousta vasten soittaen\nreipastahtista polkkaa. Soitto sujui mainiosti, sen loputtua oli yleisö\nhaltioissaan. Kättentaputukset olivat myrskyisiä, ja sama kappale\nvaadittiin uudestaan.\n\nPettersson riehui ylinnä, tämä soitto oli hänestä taiteen huippu.\nSilvo oli moisesta esiintymisestä närkästynyt, sillä jouduttuansa\nalkoholin nauttimisesta vissille asteelle, herkistyivät hänen\ntaiteilijavaistonsa. Hänen musikaalinen korvansa tuli tavallista\ntarkemmaksi, niin että hän kuuli paremmin kuin muulloin epäpuhtaudet\nsoitossa.\n\n»Enkeltensävel» oli täydellisesti pikkutuntien tunnelmassa. Nautitut\njuomat ja intomielinen soitto olivat irroittaneet kaikkien kielet ja\nvapauttaneet kaikkien mielet jokapäiväisten huolien pimennoista elämän\npäivänpaisteisille rinteille. Laulajia esiintyi tuhkatiheään, ja\ntoisinaan tahtoivat kaikki laulaa yht'aikaa.\n\nVihdoin sai Petterssonkin tilaisuuden esittää oman lempilaulunsa. Hän\nnousi seisomaan ja horjui kuin »tärpästikkeli». Hän huusi minkä jaksoi:\n\n    »Merelle, merelle mennä aion,\n    merelle mieleni palaa...»\n\nHän joutui voimakkaan tunnelman valtaan, vaikka joku viereisessä\npöydässä huomauttikin kärmeellisesti, että niinhän se heiluu kuin\nlaivan kannella, ettei sen enää merelle tarvitse vuovatakaan.\n\nKun Pettersson oli lopettanut laulunsa, soimasi Silvo häntä siitä,\nettä hän oli laulanut »falskisti», niin turkasen keljusti, ettei sitä\nviitsinyt kuulla kukaan... sehän oli selvää sikolahtia...\n\n— Sinä olet itse sika, pahuksen maalihousu, sinut minä lahtaan, —\nkarjaisi Pettersson ja löi nyrkkinsä pöytään, niin että lasit hyppivät.\n\n— Stop, stop, Pettersson, ollaanpas nyt herroiksi, tämä ei olekaan\nmikään puulaakin poksi.\n\nHerroiksi, kyllä minä sinulle herrat näytän, perhanan keljunkreeni...\n\nSamassa Silvo mitään ajattelematta ponnahti pystyyn ja karkasi\nPetterssonin kaulukseen. Silmänräpäyksessä sieppasi hän paperipalasen\nPetterssonin takinkauluksen alta ja alkoi juosta ympäri huonetta\nheilutellen paperia ilmassa ja huusi nauraen:\n\n— Hei, kattokaas sällit Petterssonin maitolänkiä! Tämä kraaku on minun\nuuden hilsuni kirjeen takapuoli...\n\nAluksi Pettersson jäykistyi hämmästyksestä, mutta sitten hän karkasi\npystyyn ja kaatoi pöydän, niin että halkinainen marmorilevy putosi\nkovalla melulla kahtena kappaleena lattialle.\n\nSyntyi yleinen hämminki. Pettersson ajoi horjuen Silvoa, joka\nluikerteli ketteränä kuin kärppä pöytien välissä. Pettersson kaasi\nvielä pari pöytää saavuttamatta Silvoa, joka riehui paperikaulus\nkädessään. Samassa tarttuivat voimakkaat kädet Petterssonin niskaan\ntakaapäin ja hänen rimpuilemisestaan huolimatta ovenvartija raahasi\nhänet ovelle ja heitti kadulle potkaisten perään.\n\nSilvo nauroi ja ilakoi:\n\n— Tällä paperilla se peltiseppä pääsi tähän herrassakkiin, mutta ilman\ntätä se passitettiin ulos...\n\n— Mutta te saatte pitää sitä paluupilettinä, — huusi ovenvartija\nja heitti Silvon samaa tietä ulos. Kun rauha »Enkeltensävelessä»\noli palautettu, soitti orkesteri Porin marssin, ja yleisö osoitti\nmyrskyisästi suosiotaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitenkä peltiseppä Pettersson vihdoin aamuyöstä oli saapunut kotiinsa\nHermanniin, sitä hän ei muistanut. Mutta kun hän vaatteet päällään\nmakasi omassa vuoteessaan, joka heilui niin, että hän lujasta\npitelemisestään huolimatta luuli siitä putoavansa, lauleli hän\nväsyneesti:\n\n    »Merelle, merelle mennä aion,\n    merelle mieleni palaa...»\n\nJa hänen sielussansa soi vieläkin suloisen keinuttavana\n»Enkeltensävelen» pianon-, viulun- ja harpunsoitto. Vihdoin hän nukkui\ntähän suloiseen sävelaallokkoon...\n\nKun Pettersson seuraavana aamuna heräsi siihen, että aurinko kehtasi\npaistaa suoraan hänen kasvoihinsa, ihmetteli hän sitä, että huoneessa\noli niin kuolemanhiljaista. Ei kuulunut lasten melua eikä akkapahus\npitänyt tavanmukaista »partasaarnaansa».\n\n— On niin suloista olla kesäleskenä, — ajatteli hän ja oikoi särkeviä\njäseniään; varsinkin istumalihaksissa tuntui kipeää jomotusta.\nSiitä hän muistikin osan eilisestä retkestään, mutta muisto\n»Enkeltensävelestä» jäi kuitenkin suloisena hänen mieleensä väikkymään.\n\n— Jospa mamma tietäisi, kuinka hassusti pojan asiat nyt ovat, niin\nhän varmasti möisi viimeisen hameensa ja ostaisi pojalleen viinaa,\n— huokasi Pettersson noustessaan istumaan. Ja pidellessään kuumaa\npäätänsä, jossa »kuparisepät» takoivat, hän myönsi, että kyllä Silvo\nainakin siinä oli oikeassa, kun oli sanonut, että peltisepät ovat koko\njoukon keljumpaa väkeä...\n\nSitten hän nousi ja riensi ensimmäiseen »puulaakiin» juomaan »purkin\nkaljaa», sillä niin häntä janotti...\n\n       *       *       *       *       *\n\nViisitoista vuotta oli kulunut. Sen ajan oli peltiseppä Pettersson\nperheineen asunut Oulussa, jossa hänellä oli ollut hyvää työansiota,\nmutta nyt oli liike, jonka palveluksessa hän oli ollut, tehnyt\nvararikon, ja häneltä oli työ siten Oulussa loppunut.\n\nPettersson kulki taas pitkästä aikaa ensi kerran syntymäkaupunkinsa\ntuttuja katuja. Suuresti oli kaupunki näinä vuosina muuttanut\nulkomuotoansa, mutta kuitenkin tuntui se niin tutunomaiselta ja\nrakkaalta.\n\nPeltiseppä Petterssonia janotti. Hän päätti pistäytyä »puulaakiin»\nja ajatteli tänä iltana käydä niissä kaikkein tutuimmissa. Kun hän\ntuli »Karusellin» ovelle, huomasi hän hämmästykseksensä, että\nsisältä kuului voimakasta soittoa ja että koko kapakka oli muuttunut\nelävienkuvienteatteriksi. Häntä vihlaisi sydänalasta.\n\n— Mitä hemmettiä? Olisivat nyt edes pitäneet nimen »Karuselli», sehän\nolisi hyvin passannut. Mitä tuo »Biograf» muka on olevinaan, — mutisi\nhän harmistuneena.\n\nHän suuntasi kulkunsa kadun toiselle puolelle »Kukkuvaan kelloon».\n\nKas helkkari, — sanoi hän itseksensä, onkos sekin käki lakannut\nkukkumasta, ja nyt siinä kukoistaa panttilainasto, tuo tyhjätaskujen\nkurjuuden pankki ja onnettomuuksien itara »roikutuskonttoori», tuo\nriistäjien kultainen »kani»...\n\nHän oli ihan haljeta harmista sitä katsellessaan.\n\nPettersson jatkoi matkaansa mieli kuohuksissa, ja kuivuus hänen\nkurkussansa alkoi tuntua sietämättömältä. Hän joudutti askeleitaan\nmennäkseen »Enkeltensäveleen», sillä nyt hänellä oli oikea kauluskin\nkaulassansa. Mutta kun hän tuli sille kadulle, jossa »Enkeltensävel»\noli ennen ollut, oli hän jäykistyä mielenliikutuksesta. Sen puutalon\ntilalla, jossa tämä muistojen suloinen ravintola oli ollut, kohosi nyt\nviisikerroksinen kivitalo, oikea vuokrakasarmi.\n\nIlokseen hän huomasi kuitenkin, että eräästä suuresta lasiovesta\nmeni ja tuli runsaasti ihmisiä. Hänessä heräsi pieni toivo, että\n»Enkeltensävel» sittenkin on tässä uudessa talossa. Suuri oli hänen\npettymyksensä, kun hän huomasi, että se olikin vain tavallinen\nautomaatti...\n\n— Kaikki tutut paikat ovat hävinneet kuin tina tuhkaan, — ajatteli hän.\nEihän koko kaupungissa enää ole ainuttakaan paikkaa, jossa viitsisi\nottaa ryypyn murheeseen.\n\nHän kulki kauan katua ylös ja toista alas alakuloisen haikea tunne\nrinnassaan, sillä nyt hän vasta huomasi, kuinka tuttu kaupunki\nsittenkin oli ehtinyt käydä oudoksi ja muuttaa ulkomuotoaan.\n\nJoksikin aikaa hän oli unohtanut janonsa, mutta yht'äkkiä hän tunsi sen\nkahta kauheampana. Kuivuus kurkussa poltti miltei yhtä kovasti kuin\nsisuksissakin. Oli kuin hänellä olisi ollut kurkussa pala, jota hän\nlakkaamatta koetti niellä. Hän tarvitsi välttämättä palanpainetta ja\npoikkesi ensimmäiseen toisen luokan ravintolaan, joka hänen tiellensä\nosui.\n\nRavintola oli uusi nykyaikaisine kirjavapäällystäisine huonekaluineen.\nKoko sali oli jaettu pieniin osastoihin niinkuin tallin pilttuisiin.\nHän valitsi itsellensä yhden sellaisen komeron salin perältä ja\ntilasi itsellensä olutta, viinaa ja punssia. Mutta hänen oli siinä\nsanomattoman ikävä, pala kurkussa ei tahtonut millään painua alemmaksi.\nTuntui niin yksinäiseltä ja katkeralta. Ei ollut edes soittoakaan\nniinkuin »Enkeltensävelessä»...\n\nKun hän oli istunut siinä pari tuntia, alkoi olo tuntua hiukan\nhelpommalta, mutta ei häntä nyt haluttanut laulaa, vaan hän muuttui\nmieleltänsä pehmeämmäksi, ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin esille\nsilmänurkista.\n\nHäntä alkoi lopuksi harmittaa.\n\n— Täysi mies ja ämmän meiningit, — sanoi hän puoliääneen. Kirosi,\nmaksoi, nousi ja lähti ulos kaduille, jotka olivat samoja kuin\nennenkin, mutta jotka kuitenkaan eivät enää olleet samoja...\n\n\n\n\nHAUTOJA KOHTI\n\n\nKivijalkakerroksessa olevan pesutuvan ovi oli selkoselällään. Ovesta\ntulvehti vesihöyryä, keveätä kuin vaaleat poutapilvet. Mahdotonta oli\nnähdä sisälle, sillä maaliskuun aurinkoinen päivä oli vielä siksi\nkylmä, että ovesta tuleva kuuma, kostea ilma heti muuttui sankaksi\nsumuksi. Tuvassa vallitsi usvainen hämärä, sillä huoneen ainoa akkuna,\njoka antoi viereisessä talossa olevan hautakiviveistämön pihalle, oli\npaksussa hiessä. Hämärässä pesutuvassa oli kaksi pesumatamia, jotka\nkäsivarret kyynärpäitä myöten saippuavaahdossa pesivät kolmijalkaisissa\n»punkissaan» vaatteita. Suuren muuripadan alla paloi rätisevä tuli,\njoka loi märälle asfalttilattialle salaperäistä hohdettaan.\n\n— Vallanhan tässä saa flunssan, — sanoi Vepsäläiskä, roteva,\nkeski-ikäinen nainen Sundbergskalle, — kun te aina tuota ovea pidätte\nläämällänsä.\n\n‒ Mitäs siinä turhia toimitat, tiuskaisi Sundbergska, alulla\nkuudettakymmentä oleva pienehkö eukko. — Nuori ihminen ja kehtaakin\npitää tuosta ovesta aina sellaisen äläkän...\n\n— No tartteekos Sunbergskankaan aina olla niin hassu niiden\nhautajaisten perään?\n\n— Jotain vaihtelua kait minäkin sentään tarvitten. Tänään pitäisi olla\noikein hauskat hautajaiset flakujen ja kranssien kanssa. Lehdissä luki,\nettä ylioppilaatkin ottavat osaa professori Lindevallin hautajaisiin,\nja tästähän niiden täytyy mennä ohi.\n\nSundbergska kuivasi käsiänsä esiliinaksi vyötäisille sitaistuun paitaan\nja asettui pesutuvan ovelle, josta pihan yli pitkin porttikäytävää\nsaattoi nähdä kadulle. Hän jäi siihen kotvaksi seisomaan ja puheli\njotain itseksensä.\n\n— Ihmeellinen ihminen tuo Sundbergska, — ajatteli Manta Vepsäläinen\nsiinä pestessään. — Lähes viisikolmatta vuotta se on tässä pitänyt\ntuota peliään. Aina, jok'ikinen Jumalan päivä, se kyttää ja vahtaa\nhautajais-saattoja. Ihan se on kuin kipee, jos joku ruumis pääsisi\nlivahtamaan tästä ohi hänen sitä näkemättään...\n\n— Merkillistä kun ei niitä jo kuulu eikä näy, vaikka kello on jo\nkolme... Tähän aikaanhan niiden pitäisi tästä tulla, sillä ruumis\nkuulemma siunataan haudalla, — puheli Fiina Sundberg ikäänkuin\nitseksensä ovella.\n\nMutta Manta Vepsäläinen ei kuullut hänen puhettaan. Hänen ajatuksensa\nkulkivat omia latujaan. — Ja on se sentään ihmeen paikka, kun se ei\nväsy tuohon yhteen ja samaan. Aina se vaan jaksaa niitä varrota ja\nsitten se ampasee kuin vapsahainen portille ja katselee siinä syömättä\nvaikka koko päivän... Samassa Vepsäläiskän ajatukset katkesivat\njostain hänelle tuntemattomasta syystä, ja hän rupesi hyräilemään:\n»Saammeekoohan tulla yhteen tuolla puolen Joortaanin...»\n\nMaaliskuun aurinko paistoi lämpimästi. Räystäitten jääkynttilät\nkiloilivat kuin kristallipuikot ja tippuivat vettä. Muutamia kyyhkysiä\nkuhersi jossain akkunalaudan päällä, ja etäämmällä olevasta korkeitten\nkivimuurien ympäröimästä pihasta kuului posetiivin soittoa.\n\nSundbergskaa alkoi unettaa. Hän nojasi ovenpieleen, risti kätensä\nyli rinnan, ummisti silmänsä ja antoi auringon paistaa kurttuisille,\nlaihoille kasvoillensa. Talon tumma tiiliseinä hohti suloista lämpöä,\npesutuvan ovesta tulvehti lämmintä höyryä, ja ikäänkuin sen mukana tuli\nSundbergskan korviin tutun laulun harras sävel ja sanat: »Yhteeheen,\nyhteeheen...»\n\nHänen oli lämmin ja hyvä olo, hän raotti silmiänsä niinkuin kissa\nauringon paisteessa ja näki jonkun lipun liehuvan silmiensä ohi. Hän\nhuudahti hätääntyneenä:\n\n— Auta armias, Vepsäläiskä, Vepsäläiskä, tulkaa herran nimessä, nyt ne\najaa ohitte...\n\nHän riensi portille minkä vanhoilla, luuvaloisilla jaloillansa pääsi,\nja Vepsäläiskä seurasi käsiänsä pyyhkien perässä.\n\n— Jestas sentään, kun olin aivan torkkua ohi koko hautajaiset, mutta\nkun kevätilma tuppaa niin ramasemaan. Onneksi kerkesin sentään nähdä,\nse oli sellainen vaalea tamminen kirstu, oikein niitä neljänsadan\nmarkan arkkuja pislaakeineen ja hanttaakeineen. Annas olla nyt kun\nlasken flakut, yksi, kaksi, ... jaa-a, kokonaista seitsemän riepua.\nKyllä professori-vainaa näkyy olleen tykätty ihminen, — puheli\nSundbergska hengästyneenä, silmät ihastuksesta ja innostuksesta\nhehkuen, vaikka kasvoilla väreilikin tekopyhä hautajaisilme.\n\n— Noi on niitä ylioppilaita ja tossa vissiin ajaa professorska\nflikkansa kanssa, synti niitä rassuja, — sanoi hän nyökäyttäen\npäätään hartaalla osanotolla. — Ja noi on niitä professoreja ja muita\nopettajia, ai, ai, kyllä siinä sitten ajaa järkeä... Vepsäläiskä,\nkattokaa nyt totakin kranssia, se on vissiin yliopiston kranssi,\nsemmonen maksaa parisataa, niin että präikää; köyhä sillä rahalla\neläisi puhtaasti puolisen vuotta, kyllä se sentään on synti\nsellaisia rahoja... Olkaas vai nyt, etten vaan sekoo laskussani,\nkaksikymmentäseitsemän, kaksikymmentäkahdeksan, kaksikymmentä... no on\nsiinä hevosta ja saattajaa... Tossahan tulee pastori, ai, ai, rikas\nruumis, rikas ruumis, ei tämä pastori köyhiä hautaakkaan. Kovin on\ntykätty rikkailta, kuuluu tekevän sen kaidan tien hiukan leveämmäksi,\nja kannattaahan siitä vähän maksaakin, jos toi nyt sitten auttaa. —\nHän puhui koko ajan ja viittoili käsillään tehden kaikesta havaintoja.\nManta Vepsäläinen ei saanut suun vuoroa.\n\n— Viisikymmentäkolme hevosta, olipa siinä, pariton luku... taisipa\njoutua helvettiin, sillä niinpä sitä vaan sanotaan, että suruttomien\nsaattoon aina tuppaa väkisinkin epätasainen luku, vaikka mene nyt ja\ntiedä hänestä, — puheli Sundbergska asiantuntijan tavoin.\n\nSaattue oli jo kaikonnut hautausmaan portille asti, mutta yhä seisoi\nSundbergska paikallaan ja katseli päinvastaiseen suuntaan, näkyisikö\nsieltä toista saattoa, sillä tähän aikaan niiden kaikkien oli tapana\nsiitä ohi jolua.\n\nPortti, jonka pielessä Sundbergska seisoi, oli pimennon puolella,\nja maaliskuun tuuli oli vielä kylmä. Sundbergskaa paleli. Hän aikoi\npoiketa portista sisälle, mutta samassa näkyi kadunkäänteessä uusi\nruumissaatto, ja hän jäi paikalleen.\n\nKylmästä huolimatta hän teki tästäkin saattueesta kaikki samat\nhavainnot kuin edellisestäkin. Hän arvosteli arkun hinnan, vainajan\nyhteiskunnallisen aseman ja varallisuuden ja luki nimen seppeleitten\nnauhoista sekä laski samaan aikaan saattojoukon hevosluvun.\n\nNyt hän tällä kertaa olisi ollut jo tyytyväinen näkemäänsä, sillä niin\nhäntä vilutti, mutta vielä ilmestyi yksi ruumissaatto. Kaikkienhan\nniiden täytyy mennä siitä ohitse, jos mielivät kaupungin vanhalle\nhautausmaalle.\n\n— Köyhää väkeä, köyhää väkeä, — mutisi hän itseksensä, mutta ei\nmalttanut kuitenkaan poistua, ennenkuin oli laskenut hevoset, joita\noli kahdeksan kappaletta. Sitten hän riensi hampaat loukkua lyöden\npesutupaan, jonne Vepsäläiskä jo heti ensimmäisen saattueen nähtyään\noli rientänyt. Hän oli sulkenut oven, ja tuvassa tuntui miellyttävän\nlämpimältä, kun tuli ulkoa.\n\n— Eihän ne tahtoneet tänään loppua millään, paljon niitä ihmisiä näkyy\nkuolevan näin kevätpuoleen, — sanoi Sundbergska ja lähestyi muuripataa\nlämmitelläkseen itseään. — Ihan olin paleltua pilalle, niin mua\nvilutti...\n\n— No ja tartteeko Sundbergskan kanssa siinä vahdata tuntikaupalla ihan\nkuin palkan edestä, vaikka saisitte kuolemantaudin.\n\nSundbergska ei ollut kuulevinaankaan koko huomautusta, vaan alkoi\nkaataa kiehuvaa vettä »punkkaansa» ja ryhtyi pesemään vaatteita...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme vuorokautta oli kulunut.\n\nViimekeskiviikkoisen kylmässä kevättuulessa seisoskelemisen jälkeen\noli Sundbergska saanut niin pahan yskän, että hänen täytyi pysytellä\nhuoneessaan. Hän oli ahkerasti nauttinut »Tanskan kuninkaan\nrintatippoja», mutta siitä huolimatta oli yskä vain yltynyt, niin\nettä henkeä toisinaan salpasi vallan tukehtumiseen saakka. Ja hän kun\noli toivonut toipuvansa edes sen verran, että sunnuntaina kykenisi\nhautausmaalle katselemaan ja kuuntelemaan hautajaisia.\n\nAurinko paistoi lämpimästi akkunasta, joka antoi kadulle. Oli varhainen\nkevät ja kelirikon aika. Suuria lätäköltä näkyi likaisessa, pahalta\ntulevassa lumessa. Räystäät tippuivat, auringon säteet kimaltelivat\nputoilevissa vesipisaroissa ja heijastelivat kadun tummissa\nvesilätäköissä.\n\nSundbergska nojasi kyynärpäillään akkunalautaan ja katseli kaihoten\nulos. Hän painoi kasvonsa lujasti ruutuun ja koetti kurkotella\nnähdäksensä, oliko kadulla mitään suurempaa liikettä.\n\nMitään erikoista ei näkynyt. Vain jokunen sunnuntai-aamupäivän\nkävelijä tai muutamia pika-ajureita, joissa istui\nmustiinpuettuja naisia sylissään kukkaruukku tai havuista ja\nkeinotekoisista pihlajanmarjatertuista tehty seppele. He ajoivat\nsunnuntaitervehdykselle omaistensa haudoille.\n\nOli ikävystyttävän hiljaista. Aurinko paistoi raukaisevasti.\nSundbergskan mustanjuovikas, puolisokea kissa lojui lattialla auringon\npaisteessa ja kehräsi kuuluvasti... Hiljaisuutta häiritsivät vain\ntoisinaan ohitse ajavan raitiovaunun kellonkilahdukset ja öljyn\npuutteessa kiljahtelevan vanhan herätyskellon vongahdukset...\n\nSamassa alkoivat kaupungin suurimman kirkon kalseaääniset kellot\nsoida. Niiden tutut, kumeat lyönnit saivat Sundbergskan levottomaksi,\nsillä hän tiesi kokemuksesta, että nyt oli varmasti jokin suuri\nruumissaatto tulossa. Eikä kestänytkään kauan, vaikka odottavan aika\ntuntui pitkältä, kun kadulle ilmestyi komea ruumissaatto. Siinä oli\nsuuri joukko jalankävelijöitä, paljon hevosella-ajajia, kokonaista\nneljäkymmentä hevosta ja runsaasti seppeleitä.\n\nSundbergskan tuli paha olla, sillä hän saattoi arvata, että haudalla\ntullaan pitämään kauniita puheita. Pastori, jonka hän tunsi\npersoonallisesti, tulee pitämään oikeaan jumalansanaan perustuvan\nsaarnan, kuoro tulee laulamaan, seppeleitä lasketaan, kukat tuoksuvat\nsulavan lumen kanssa kilpaa, ja kyyneleitä vuotaa runsaasti tänä\nkauniina sunnuntaina... Monta kertaa hän oli ollut syrjemmällä\nmukana itkemässä tällaisissa tilaisuuksissa, sillä se oli niin\ntunnelmallista...\n\nNytkin hän herkistyi pelkästä mielikuvituksesta miltei kyyneliin.\nHänen päänsä oli niin hirvittävän kuuma, ja ohimot takoivat rajusti.\nHän painoi otsansa ruutuun, mutta sekin tuntui näin auringonpaisteessa\nliian kuumalta. Saatto jolui verkalleen ohitse, ja viimeisen ajurin\nreen perässä oleva numero muuttui epäselväksi häipyen olemattomaksi.\nKumeat kirkonkellojen lyönnit värisyttivät vieläkin keväistä,\nkuulakasta ilmaa, ja Sundbergskan mielen valtasi syvä hartaus. Hänen\nherkistynyt, kuumeinen mielikuvituksensa vieritti muistista kuluneen\nelämän monia raskaita muistoja hänen siinä nuokkuessaan aurinkoista\nakkunaa vasten.\n\nTyötä, köyhyyttä ja ainaista ponnistelua oli elämä läpeensä ollut.\nMuiden hyväksi oli saanut raataa, niin että oli katketa, ja vaivoin\nhenkensä pitimen oli ansainnut. Tuskinpa sitä muisti olleensakaan\nnuori, sillä niin varhain oli saanut alkaa taistella leipäkannikasta.\nMutta olihan sitä sentään, vaikkapa vain lyhyeen, oltu nuorikin, ja\nsilloin oli pidetty seuraa nuoren miehen kanssa niinkuin muutkin\nnuoret. Niitä herttaisia aikoja, sydänalasta oikein hemasi, ja komea se\nrakennusmestari Nordlund oli ollutkin. Siinä sitten oli ollut miesten\nmies, kun sen vain näki, niin polvet veti heikoksi, ja jalat olivat\nlentää alta. Ja vaikka se olikin ollut niin ylettömän nuori, niin\noli se ollut niitä ensimmäisiä siinä ammatissaan ihan. Hyvät heidän\nvälinsä olivat olleet, ja omaan kotiin oli päätetty muuttaa heti kun se\nosaketalo vain tulee valmiiksi...\n\nMutta toisin oli kaikkivaltias armossaan säätänyt. Kun sen osaketalon\nharjakannuja oli juotu, oli Nordlund hutikkapäissään pudonnut korkeilta\ntellinkeiltä ja itsensä kuoliaaksi satuttanut...\n\nAuta armias niitä kauheita aikoja. Ihan sitä oli luullut tulevansa\nkaistapääksi, ja muutama kuukausi sen Nordlundin kuoleman jälkeen\noli vielä syntynyt tyttölapsi. Voi sitä häpeää ja alennusta, mutta\nJumalalle kiitos, lapsi oli heti pienenä päässyt tämän maailman\npahennuksesta...\n\nToisten ihmisten likaisia vaatteita oli sitten pesty päivästä toiseen,\nvuodesta vuoteen, ja niin oli hiljalleen elää kituutettu. Mutta niistä\najoista pitäen olivat hautajaiset ja haudat käyneet rakkaiksi. Niitä\nkatselemalla, niitä seuraten oli elämä sentään tuntunut ikäänkuin\nparemmalta, helpommalta, ja olihan siinäkin jotain sisällystä.\n\nIhmisten hautajaiset osasivat sentään olla niin erilaisia. Vuosien\nkuluessa hän oli pannut merkille, mikä niissä todella oli tähdellistä,\nmikä itse vainajia, mikä jälkeenjääneitä ihmisiä varten... Mutta\nyhteistä kaikissa oli ollut se juhlallisuus, jonka herättää\nitsekussakin asustava tunto siitä, että kerran meidän kaikkien on\nkuljettava sitä tietä.\n\nHarvoin oli tullut kirkossa käydyksi, vaikka uskovaisten kirjoihin\nitsensä lukikin, sillä selvempää ja enemmän sydämeen käypää sanaa\nsai hautuumaalla kuulla, ja siksipä oli tullut tavaksi aina liittyä\nruumissaattoihin. Varsinkin keväällä, kun luomakunta oli heräämässä\nuuteen elämään, saattoi haudalla puhjeta ankaraan synnintuntoon ja\nratketa katumuksen karvaihin kyyneliin. Silloin parhaiten tunsi elämän\nturhuuden ja kuoleman varmuuden...\n\nNäin olivat hänen ajatuksensa kulkeneet, kun ankara yskäkohtaus\nherätti hänet mietteistään; päätä huimasi ja hänen täytyi kiiruhtaa\nvuoteeseensa.\n\nKun hänen asuinkumppaninsa Vepsäläiskä iltahämärissä palasi kaupungilta\nkotiinsa, löysi hän Sundbergskan ankarassa kuumehoureessa, ja vielä\nsamana iltana vietiin Sundbergska yleiseen sairaalaan.\n\nFiina Sundberg houraili ankarasti koko seuraavan yön ja eli mukana\nlukemattomissa hautajaisissa. Muutaman päivän kuluttua Sundbergska itse\noli valmis haudattavaksi.\n\nSeuraavana sunnuntaina lähti pitkä ruumisjuna Malmin hautausmaata\nkohti. Juna oli ahdinkoon saakka täynnä mustapukuisia ihmisiä, jotka\nsaattoivat omaisiaan viimeiseen lepoon. Eräässä kolmannen luokan\nvaunussa istui Vepsäläiskä erään tuttavansa kanssa ja puheli tälle\nmatalalla äänellä:\n\n— Äkkiä sen Sundbergskankin lähtö täältä tuli, mutta tarvitsiko sen\nkanssa itsensä vilustaa niitä ainaisia maahanpaniaisia vahdatessaan\nsiinä portinpielessä.\n\n— Mutta kun sillä nyt kerran oli sellainen luonto ja hinku niiden\nhautajaisten perään, — sanoi Vepsäläiskän seuralainen.\n\n— No, sehän se oli, mutta synti minun sitä, sittenkin käy, kun se saa\nnäin viheliäiset hautajaiset, sillä kait se oli toivonut parempiakin,\nse kun pani niin suuren arvon komeuden päälle.\n\n— Minkäs sille mahtaa, kun on köyhä eikä ole sukulaisiakaan.\n\n— Niin, jokaisellahan meillä on säätynsä mukainen loppusaatto.\n\nHe vaikenivat ja ajattelivat itsekseen tämän maailman menoa.\n\nMalmilla kannettiin ruumiit kappeliin, jossa pappi siunasi ne kaikki\nyhdellä kertaa ikäänkuin summakaupalla. Sitten alettiin ruumiita\nkärrätä kapearaiteisilla vaunuilla avaran hautausmaan eri osiin.\n\nRuumis numero kolmetoista, jonka Vepsäläiskä tiesi\nSundbergska-vainajaksi, laskettiin monien muiden kanssa pitkään\nlinjahautaan.\n\nHautaa umpeen luotaessa sanoi Vepsäläiskä toverilleen:\n\n— Kovin paha numero sen Sundbergskan kohdalle sattuikin. Se väitti\naina eläissään, että kolmetoista oli paha luku hautajaissaatossa.\nSielunvihollisen luku. Mahtoikohan se nyt joutua helvettiin?\n\n— Kuka sen tietää, — sanoi Vepsäläiskän toveri rauhallisena, — mutta\njonkun kait sekin numero pitää osalleen saada...\n\n— Niin, ja jonkun kait vaivanpaikkaankin pitää joutua, oma vika, —\nlohdutteli Vepsäläiskä itseänsä.\n\nKun hauta oli luotu umpeen ja pehmeään, valkoiseen hiekkaan oli\npistetty maalaamaton riuku, johon oli mustalla merkitty numero\nkolmetoista, kiinnitti Vepsäläiskä siihen pienen seppeleen, joka oli\ntehty kuivaneista lehdistä ja valkoisista vahakukista. Sitten hän\nkääntyi toverinsa puoleen ja sanoi:\n\n— Ikävät hautajaiset, olisi Sundbergska itse sanonut hautajaisistaan...\n\n\n\n\nHÖYRYLAIVAN PALO\n\n\nPääkaupunkilaisen sanomalehden nuori kesätoimittaja Einar Ruth makasi\nsairaana suuressa, autiossa huoneistossa, josta varsinaiset asukkaat,\nhänen varakas tätinsä perheineen, olivat matkustaneet maalle kesää\nviettämään. Huoneistoa vartioi ja kukkia kasteli perheen palveluksessa\nvuosikymmeniä ollut keittäjätär Liina, joka nyt hoiti Einar-herran\ntaloutta näin kesäaikaan.\n\nOvelle kolkutettiin, ja Liina, joka oli tunnettu tavattomasta\npuheliaisuudestaan, astui sisälle kädessään pieni, helmellä koristettu\nkultasormus.\n\n— No, tässä se nyt on se Einar-herran rinki. Kun minä tuolla\nkylpyhuoneessa siivosin, niin vilahti siellä ammeen alustaa lakaistessa\njokin kirkas esine, ja eikös siellä ollut tämä, sormus. Ai, ai,\nkyllä ne nuoret herrat sentään ovat hunttiomia tavaroittensa kanssa.\nTyyrishän tämäkin kalu on ja niin koree päärlykin kun siinä on, mutta\nvälittääkös ne nuoret herrat semmoisista, — puheli hän innostuneena\nkaikki yhteen henkäykseen punniten sormusta kämmenellään.\n\n— Sepä hauskaa, että Liina sen löysi. Kiitoksia vaan, minä olenkin\nollut niin pahoillani sen katoamisesta, se on minulle hiukan niinkuin\nrakas, — sanoi Einar Ruth.\n\n— Mutta tietääkös Einar-herra, että minullakin on yksi oikein tyyris\nsormus? — kysyi Liina silmät loistaen ja sivellen tyytyväisenä\nkädellään vuoroin leukaansa ja suupielihän.\n\n— Vai on Liinallakin sormus? Taitaakin olla oikein kihlakalu, — nauroi\nherra Ruth.\n\n— Ja vielä mun mitä! Jestas sentään mitä se Einar-herra minusta luulee.\nJohan minä nyt enää kihlakaluja... Ei, se onkin oikea klakkisormus\nkiven kanssa, sellainen rupiini sen päällä paistaa, — puhui Liina\nylpeydellä.\n\n— Jopa nyt jotakin, vai oikea rubiinisormus. Keneltä Liina sen on\nsaanut? — kysyi herra Ruth leikkisästi.\n\n— No eikö Einar-herra sitä ole kuullut,\n\nAlma-rouvaltahan minä sen sain, kun pelastin eräässä höyrylaivan\npalossa ne rouvan hopeet, — sanoi Liina hiukan ihmeissään siitä, ettei\nEinar-herra todellakaan näkynyt tietävän mitään hänen sormuksestaan ja\nkoko siitä tulipalojutusta, vaikka hän oli siitä niin monelle kertonut.\n\n— Liina kertoo nyt, enhän minä ole sitä kuullutkaan, — sanoi herra Ruth\nsilmissä pieni, iloinen veitikka, sillä kertomuksen höyrylaivan palosta\nhän oli kuullut Liinalta monta monituista kertaa. Hän tahtoi kuitenkin\ntällä tekosyyllä pidättää Liinaa jonkun aikaa huoneessaan, sillä yksin\nsairaana olo kuumassa, tuttavista tyhjässä kaupungissa oli niin ikävää.\n\nLiinaa, jolla aina oli olevinaan hirvittävä kiire kotiaskareiden takia,\nei kuitenkaan tarvinnut kehoittaa kahta kertaa, sillä paljon puhuminen\nkuului niihin hänen heikkouksiinsa, jotka eivät johtuneet vanhuudesta,\nvaan synnynnäisestä taipumuksesta. Hän seisoi keskellä lattiaa, otti\nlepoasennon nojaten kättänsä toiseen lonkkaansa, huojutteli hitaasti\nruumistansa ja siveli leukaansa ja suupieliään.\n\n— Voi voi Einar-herra, kun ei minulla olisi oikein tässä aikaa, mutta\nkyllä se vaan sitten oli kamala paikka se laivan palo. Mistäs minä nyt\noikein alkaisin, puheli hän ikäänkuin itsekseen ja muutti ruumiinpainon\ntoiselle jalalle.\n\n— Juu, nyt minä muistankin. Se oli oikein hehkeä juhannusaatto.\nHöyrylaivan kansi oli ihan väärällään väkeä, vallan sen olisi voinut\nluulla uppoavan siihen paikkaan koko höyrypaatin. Vihreät juhannuslimot\nkoristivat laivan akteria ja fööriä, ja niitä oli pitkin koko paatin\nstakettia. Se oli oikein juhlallista.\n\nVihdoin sitä monen mutkan ja viivytyksen jälkeen päästiin lähtemään\nHelsingin rannasta saaristoa kohti. Laivalla oli sitten yletön\nmenoaminen ja hoittaaminen. Kolmella hanurilla soitettiin niinkuin\nviimeistä päivää, että ihan olivat korvat haljeta niiden nälkäurkujen\npauhuun, ja niin siinä pidettiin pahaa ja rietasta ääntä, niinkuin\nJumalaa ei olisi ollutkaan olemassa...\n\nMeri makasi tyynenä ja kirkkaana kuin hyyhmä lahna-aladobin päällä, ja\nkun kapeissa salmissa mentiin, niin rannoilla koivujen kuvat tanssivat\nkuin häissä, ja kaislat niiasivat kuin koulutytöt...\n\nNiin oli luonto hehkee ja hellä, että oikein mulle tuli kiitollisuuden\ntunto Jumalaa kohtaan siitä, että hän armossaan oli antanut meille\nniin suloisen suven. Mutta ihmiset täkillä ja kajuutoissa eivät\npiitanneet mistään, hoilattiin ja soitettiin, niin että päätä huimasi\nja sydänalasta eto...\n\nJa auta armias, kuinka ne muutamat miehet matkan varrella tulivat\nhutikkaan. Kaikilla oli mukanaan juhannuseväitä, millä viinaa,\nmillä konjakkia ja jos jotakin väkevää... Mutta totta sanoen, kyllä\nminua äklötti, kun minä näin parinkin retkaleen ryyppivän pullosta\ntinatööriä...\n\nEihän se Einar-herra taida tietääkään mitä »tinatööri» on? Juu, nähkääs\nEinar-herra, se on aivan selvää lamppuspriitä, semmosta kun pannaan\npriimuskyökkiin. No, eihän ne nyt sitä aivan semmoseltaan latki, kyllä\nsitä ensin värkätään ja tisleerataan senkin seitsemällä konstilla.\nEnsin halkaistaan hapanlimppu noin pitkin leveyttään ja sen läpi sitten\nfadin päällä filtataan eli siivilöidään tenu pariin, kolmeen rupeamaan,\nettä se paha siitä lähtisi, se myrkky, joka miehen tappaa. Sitten\nsiihen ajetaan konjakkiesanksia ja kolmensorttiset kuminat, ja kuuluvat\nne sitä vielä kehuvankin. Mutta kyllä niiden henki vaan tulee niin\npahalle, että ihan luulisi nuuskivansa trankkitynnöriä. Mutta siitä\nhuolimatta näkyi se tinatööri menevän miehiin kuin voi kanaan...\n\nYhä se meno vaan yltyi ja paheni. Minä ajattelin sydän kurkussa, että\njos Jumala auttais minua vielä sen verran, että antais minun hengissä\npäästä maihin tästä uivasta helvetistä.\n\nMutta herrajestas sentään, silloin se tapahtui. Minä istuin silloin\nföörissä Signe-neidin vaatekorilla ja riivin hiljaa oksasta\nkoivunlehtiä ja nuustelin kämmeniäni, kun ne niin mukavasti tulivat\nvihreelle. Kuului kauhea huuto:\n\n»Tuli on irti, laiva palaa, laiva palaa...» Siunatkoon, parkasin\nminäkin ja ampasin pystyyn. Yksi akterissa ollut muija juoksi lapsi\nsylissä minkä kerkesi fööriin ja kertoi minulle, kuinka valkea oli\npäässyt irti...\n\nRyyppyhommissa olivat miehet sielläkin olleet ja olivat tölmässeet\nvahingossa viiden litran spriipulion rikki. Sprii oli tulvinut pullosta\nruutikuivalle täkille kuin kaffi ylikiehuvasta pannusta. Hätäyksissä\noli sitten yhdeltä niistä onnettomista pudonnut palava paperossi\nspriihin, ja niin oli tulipalo valmis...\n\nVoi sitä hötäkkää ja äläkkää mikä laivalla nousi. Vanhan laivan kuiva\ntäkki syttyi tuleen äkkiä kuin rohtimet. Ja valkea otti heti kohta\nsellaisen vallan, ettei sitä pitänyt styyrissä kukaan. Ihmiset tulivat\nvallan kuin hulluiksi. Vaimoväki huusi ja parkui kuin tapettaessa,\nja osa miehistä oli siksi hutikassa, etteivät voineet ryhtyä paljon\nmihinkään. Kaikki koettivat vain juosta alta pois minkä kerkisivät,\nmutta juokse nyt siinä, kun laiva oli ahdinkoon saakka väkeä täynnä ja\nvielä lisäksi tavaroita, kimpsua ja kampsua jos jonkin sorttista...\n\nTäydellä höyryllä sitä sitten ajettiin suoraan maata kohti kivistä ja\nkareista piittaamatta. Mutta kun oltiin merellä niinkin kaukana kuin\nme, ei sitä vaan niin yks-kaks rantaan päästy. Laivan pilli vihelsi\nja huusi kuin tuomiopasuuna, ja kyllä vaan siinä oltiinkin tuomiolle\nmenossa täyttä vauhtia.\n\nIhmiset tuuppivat toisiaan ihan armotta ja tappelivat vallan kuin\nsodassa. Siinä sai jokainen katsoa eteensä. Palava laiva lähestyi\nrantaa kuin tuuliaispää, mutta vedosta valkea vain yltyi ja sai lisää\nvirikettä... Pilli huusi, ja ihmiset huusivat. Ei nyt enää haitaria\nsoiteltu, vaan kolmella kielellä, suomeksi, ruotsiksi ja ryssäksi,\nihmiset siinä rukoilivat Jumalalta apua, mutta kyllä se nyt tuntui\nolevan tulematta...\n\nHädissään muutamat paiskasivat itsensä mereen, mutta ei se sinnekään\nmeno niin hääviä ollut, jos ei osannut uida. Toiset viskelivät\ntavaroitaan mereen niin paljon kuin vaan kerkesivät, ja tämmöisessä\nsekamelskassa laiva viimein pääsi joteskin lähelle rantaa. Sen kone\npysähtyi siinä paikassa, sillä kuumuuden takia täytyi höyry päästää\npannusta, ettei se räjähtäisi. Möljään saakka ei päästy, mutta hyvä\nniinkin...\n\nNyt uskalsivat useammat paiskata itsensä mereen, ja tavaroita tuli\nihan satamalla. Vettä oli rannassa tavalliselle miehelle kainaloihin\nasti. En minäkään ollut siinä toimetonna, vaan mitään sen enempää\najattelematta heitin Signe-neidin vaatekorin mereen. Mutta sitten\nminä peljästyin, niin että jalat oli aitani mennä, sillä minä muistin\nsamassa rouvan hopeet, jotka olivat väskyssä salongissa...\n\nSiinä salongin ovella vasta sitten kävi kova rytäkkä ja käsirysy. Mutta\nminä piinasin itseni vaan sisälle kovasta vastavirrasta huolimatta\nja palasin saman tien, vaikka siinä ovessa olinkin niin kovassa\npuristuksessa, että henki ei käynyt juuri hiventäkään. Mutta rouvan\nhopeet minä vaan sain täkille ja sitten suoraan mereen. Ajattelin,\nettä kaitpa ne siellä ovat paremmassa tallessa kuin tulessa, niinkuin\nolikin...\n\nSitten minäkin pääsin viime tingassa yhteen pikkupaattiin, jolla\nvaimoihmisiä maihin soudettiin. Eikä siinä rantaa keritty varrota,\nmereen vaan vyötäisiä myöten, kun paatti palasi toisia noutamaan...\n\nVihdoin sen valkeankin valta saatiin laantumaan ja laiva hinattiin\nlähemmä rantaa, vaikka ei se juuri laivalta näyttänyt, kun sen melkein\nkaikki puuosat olivat palaneet karreksi. Siinä se hylky maata kehitteli\nmustana ja kamalasti katkuavana kuin pahasti palanut paistinpannu...\n\nMutta auta armias, minkä näköistä joukkoa sieltä maihin lossattiin.\nMinä istuin läpimärkänä valkoisella rantahiekalla ja ihan nääntyneenä,\nsillä pitkät hameet päällä vedessä kahlaaminen ei ole mitään\nleikintekoa. Ajattelin juuri, että milläs ihmeen konstilla minä saisin\nne rouvan hopeet pelastettua sieltä merestä, kun samassa nostettiin\nrannalle eräs oikein hieno venäläinen rouva. Voi, sitä raukkaa,\nniin sen vaatteetkin olivat palaneet, ettei ollut jälellä kauniista\nprotyyrihameesta kuin muutamia siekaleita, mutta jaloissa sillä oli\nehjät, tulenpunaiset kengät kuin keitetyt hummerit. Voi hyvä Jumala\nsentään, hengissä se oli ja valitteli ryssäksi, ja ihan minun piti\npeittää silmäni, kun näin, että sen reidet olivat palaneet kuin\nkäristetty rosspiffi. Minä parkasin kauhusta ja olin pyörtyä ihan\nsiihen paikkaan...\n\nMutta ei sitä siinä kauan ehtinyt katsella, sillä samassa tuotiin\npari lasta, jotka olivat menneet pieniksi kuin nyrkki, aivan kuin\npalaneet pyyt padassa, kuolleet lapsiraukat... Ja niin siihen rannalle\nhommattiin ihmistä jos jonkin näköistä. Toiset olivat palaneet enemmän,\ntoiset vähemmän, mutta palaneita ne vaan olivat...\n\nKyllä siinä sitten piisasi itkua ja valitusta, enkä minäkään enää\njaksanut itseäni pidättää, vaan porasin ihan ääneen, vaikk'ei minulla\nollutkaan mitään hätää, mutta kun se oli niin ylettömän surkeeta...\n\nSitten minä rupesin oikein toden perään pelastamaan rouvan hopeita.\nSain erästä pitkää laivamiestä, jonka nimen tiesin olevan Antersson,\nsillä olinhan minä niin monasti siinä laivassa reisannut, plyysin\nhiasta kiinni. Se oli sellainen sinisen ja valkean raitainen plyysi,\nniinkuin Einar-herra tietää merimiesten pruukaavan. Minä pyysin häntä\nhakemaan rouvan hopeet merestä paikasta, jonka minä viisaisin. Mutta\nse ei ottanut kuuleviin korviinsakaan minun puhettani, nauroi vain ja\nnyhtäsi itsensä irti. Silloin mulle tuli ihan hätä ja pyysin oikein\nruotsiksi:\n\n»Säärä Antersson, rettä rouvans hopeet, säärä Antersson, rouvans\nhopeet...»\n\nAntersson vain nauroi ja aikoi lipottaa tiehensä, mutta silloin minä\ntarrasin häntä plyysinhiaan uudestaan kiinni kuin takkiainen ja\nrukoilin oikein poru kurkussa:\n\n»Säärä Antersson, retta rouvans hopeet, retta ny, jaak jeer Antersson\nkaffe och allt, retta ny para.» — Ja silloin sen miehen sisu pehmeni,\nse nauroi minun uikutukselleni ja alkoi kahlata mereen. Minä seurasin\nniin pitkälle kuin uskalsin, ja kun se jonkun aikaa oli siellä meressä\nlorinut, niin rouvan hopeet se löysi ja Signe-neidin korin kans...\n\nVoi, voi, kyllä minä sitten osasin olla iloinen ja onnellinen, kun ne\nhopeet saatiin merestä ja kun minä Signe-neidin vaatteita levittelin\nrannalle kuivamaan. Minä kiehautin oikein väkevää kaffeeta rouvan\ntyyriistä kaffeista siinä rantakivien välissä, ja mun mieleeni tuli\nniin sanomattoman suuri kiitollisuus Jumalaa ja Anterssonia kohtaan,\nettä mun täytyi siinä puoliääneen veisata »Sun haltuus rakas isäni...»,\nvaikka ihmiset vähän pitkään katselivatkin ja kai maar luulivat, että\nminä olin tullut kaistapääksi. Vaikka eihän se mikään ihme olisi\nollutkaan, jos semmoisessa löylyssä olisi järkensäkin menettänyt, ja\ntaisi se kuumuus siinä höyrypaatilla kysyä monenkin päätä...\n\nKun me sitten Anterssonin kanssa joimme siinä auringonpaisteisella\nrannalla hyvää kaffeeta — kerman minä olin juossut lähellä olevasta\ntorpasta, — niin minä olin vallan hassusti rakastunut Anterssoniin\nenkä malttanut olla hiukan paijaamatta sen suurta, ruskettunutta\nkättä, jossa hohti Anterssonin naimasormus. Olihan se oikeastaan\nsyntinen teko, hyväillä toisen miestä, mutta en minä silloin sille\nmitään mahtanut, kun minun kiitollisuuteni oli niin suuri Jumalaa ja\nAnterssonia kohtaan...\n\nTässä Liina hiukan hengähti, pyyhki muutamia liikutuksen kyyneliä\nuskollisista, tihruisista silmistään ja jatkoi sitten:\n\n— Ja kun Alma-rouva sai hopeensa takaisin ja kuuli, kuinka minä ne\nolin pelastanut, niin hän kiitti mua oikein kädestä ja kysyi, että\ntahtoisinko minä palkkioksi rohkeudestani rahalahjan vai jonkin\nmuistoesineen. Mutta mitäs minä rahoista, onhan minulla muutamia\ntuhansia pankkikirjan päällä, ja ne rahat minä olen määrännyt\npakanalähetykselle.\n\n— Vai aikoo Liina ostaa alastomille neekeripojille vaivalla ja hiellä\nkeräämillään rahoilla taskuraamattuja? — sanoi herra Ruth leikkiä\nlaskien. — Joutaisivathan ne rahat parempaankin.\n\n— Ai, ai, Einar-herra ei saa pilkata, kyllä kristityn ihmisen\npitää huolehtia siitä, että kaikki kansat tulisivat Jeesuksen\nopetuslapsiksi. No niin, minä pyysin Alma-rouvalta sormuksen, kun ei\nminulla, naimattomalla tytöllä, ole mitään semmoista. Ja sitten rouva\nantoi minulle kultasormuksen oikein rupiinin kanssa, ja siihen oli\nkaiverrettu sisäpuolelle »Liinalle uskollisesta palveluksesta».\n\nKun minä sain sen sormuksen, niin minä niiasin, niin että hameet maata\nveti, ja itkin niinkuin ensi kertaa Herran pyhälle ehtoolliselle\nkäydessä. Minä näytän sen sormuksen Einar-herralle joskus, ei se\nnyt ole minulla matkassa, sillä minä pidän tavarani tyystimmin kuin\nEinar-herra, joka paiskoo sormuksiaan vaikka ammeen alle. —\n\nTämän huomautuksen nuorelle herralle piti vanha Liina oikeutenaan,\nvieläpä velvollisuutenaankin. Tämän sanottuaan hän pelästyi kauheasti\nja huudahti hätääntyneenä:\n\n— Jestas sentään, kun minä vallan unohdin perunat tulelle! Kait ne nyt\novat kiehuneet ihan puuroksi.\n\nSamassa silmänräpäyksessä hän livahti ulos huoneesta.\n\nEinar Ruth tunsi väsymystä tämän yksinpuhelun jälkeen. Hän ei kaivannut\nenää seuraa. Helteinen, kesäinen aurinko paistoi uuvuttavasti akkunan\nedessä olevien keltaisten uudinten lomitse levittäen hiljaiseen\nhuoneeseen kellertävää tulipalon loimotusta.\n\nHän vaipui horrokseen ja nukkuen levottomasti tässä kellertävässä\nvalossa hän näki pahoja unia tulipaloista, merihädästä, tappeluista ja\nmuista suurista onnettomuuksista...\n\n\n\n\nANTTI PELTARI\n\n\nPitkänsillan eteläisen pään oikeanpuolisen kaiteen vieressä istui\npienellä kankaasta tehdyllä kirkkotuolilla vanha, parroittunut\ntupakkakauppias Antti Peltari. Hänen päällään oli paksu,\nkulunut talvinuttu, jonka yli oli heitetty vapaasti hartioille\nlikaisenkeltainen, öljykankaasta tehty sadetakki, sillä lokakuun viileä\nilma tuntui kostealta Kaisaniemenlahden lähettyvillä.\n\nKatukäytävällä hänen edessään seisoivat vanhat, ruskeaksi maalatut\nlasten korivaunut, joiden rautaiset linjaalit olivat vanhuuttaan\nliian notkeat ja oikoisiksi painuneet. Vaunujen koriin oli sijoitettu\nkömpelötekoinen puulaatikko, joka oli täynnä erilaisia paperossi- ja\ntulitikkulaatikoita. Huomattavana osana tässä paperossivarastossa\nolivat Bergströmin »Kaukasia» ja Rettigin »Beirutski», joita tupakoita\nuseimmat hänen ostajistaan käyttivät ja joita hän itsekin poltti\nennemmin kuin noita kaikkein uusimpia ja miedoimpia paperosseja.\nLukuunottamatta »Armiroa» ja »Fenniaa» hän suorastaan halveksi\nmuita varastossaan olevia paperosseja, sillä hänen mielestään ne\npääasiallisesti antoivat paperi- eikä tupakkisauhuja...\n\nVäkevistä »Kaukaassioista» hän ensimmäiset »sauhunsa» poikaviikarina\noli vetänyt ja niistä hän ensimmäisen pahoinvointinsakin oli saanut,\nmutta ehkäpä juuri siksi hän pitikin niitä parhaimpina.\n\n»Beirutskin» räikeänsininen laatikko oli aina tehnyt häneen voimakkaan\nvaikutuksen. Nytkin, vaikka hän ei enää voinutkaan erottaa laatikkojen\nerivärisiä kansia, oli hänellä elävä sisäinen näkemys »Beirutskin»\ntummansinisestä laatikosta penniä pienempine kultaisine mitaleineen.\n\nTänään, lauantaina, kuten koko kuluneena viikkona, oli liian kostea\nilma. Täysi työ oli suojella vanhalla, repaleisella takilla paperosseja\nkosteudelta. Ostajat olivat hänelle kiukkuisia, jos paperossit\nolivat nuoskeita ja huonosti palavia. Hän koetti aina leikillä\nselittää, että silloinhan ne kauemmin kestävät, mutta ei se selitys\nrauhoittanut ankaria ostajia, ja sentähden hän nytkin peitti tupakkansa\nhuolellisesti.\n\nTämä ainainen kylmä kosteus teki hänet alakuloiseksi, ja särky\njäsenissä yltyi. Istua ikuisessa pimeydessä ja kylmyydessä. Jospa hän\nolisi edes nähnyt ne ihmiset, joiden kanssa hän teki kauppaa ja jotka\nmeluavana jonona hänen ohitsensa kulkivat... Mutta hänen silmiensä\nvalo oli jo vuosikymmeniä sitten sammunut. Muut ihmiset valittivat\nsitä, että kaupunki nykyjään iltaisin ja öisin oli pimeä, mutta hänen\nkaupunkinsa oli päivälläkin valoton...\n\nEilen, perjantaina, viikon onnettomuuksien päivänä, oli hänelle\nsattunut järkyttävä tapaus. Hänen entinen asetoverinsa ja monivuotinen\nhuonekumppaninsa Kustaa Ihantola oli kuollut vuoteeseensa halvaukseen.\nIhantola oli saanut kuolla vuoteeseensa, ja se oli Antista suuri armo.\nMutta tällä hetkellä tahtoivat hänen ajatuksensa väkisinkin palata\nniihin aikoihin, jolloin Ihantola ja hän yhdessä nuorina miehinä olivat\nlähteneet Suomen kaartin kanssa Turkin sotaan.\n\nSilloin leikattiin vuosi 1878. Reipas ja iloinen oli heidän lähtönsä\nHelsingistä ollut... Ensin oli kokoonnuttu kasarmin avaralle pihalle,\nja sitten neljässä eri osassa oli marssittu kasarmin pieneen kirkkoon,\njossa sotarovasti oli pitänyt lyhyen, mutta rohkaisevan saarnan.\nTämä saarna oli haihduttanut viimeisenkin jäännöksen siitä iloon\nsekaantuneesta pienestä ahdistavasta tunteesta, joka aluksi oli\ntuntunut sydänalassa, kun ilmoitettiin kaartin sotaanlähdöstä, ja\nrinnan täytti rohkeus ja uljas riemu...\n\nSitä väen paljoutta Kaartintorilla ja kaduilla! Kun he marssivat läpi\nkaupungin, täyttivät uteliaat, hurraavat joukot katujen syrjäkäytävät,\nja talojen akkunoista kurkottelivat naiset, niin että olisi luullut\nniiden sieltä niskaan tippuvan. Sitä riemua ja sitä innostusta!\nMusiikki soitti, ja pojat marssivat reippaina...\n\nVeret alkoivat kiertää kiivaammin Antti Peltarin suonissa, kun hän\nmuisteli sitä lähtöä ja menoa. Ihantola ja hän olivat olleet pulskia\npoikia siihen aikaan. He olivat kumpikin pari tuumaa yli kolmen\nkyynärän pitkiä, ja poskilla paloi heillä terveet veret. Kookas\nruumis oli notkea ja voimakas, ja paraatiformu keveltyi niin turkasen\nhyvin. Moni tyttö heidän lähtiessään oli hyvästiksi huiskuttanut\nnenäliinaansa, ja paljon sitä silloin likat olivat murheissansa\n»keittäneet hiirenviinaa». Oikein tuppasi naurattamaan...\n\nSitten kiitivät hänen ajatuksensa sotatantereelle. Olivathan ne kovia\naikoja ja raskaita päiviä. Mutta suurin vaiva ja vastus tuppasi\nheillä sittenkin olemaan siitä ainaisesta koti-ikävästä, joka jäyti\nsydänalassa yötä ja päivää niinkuin paha omatunto. Hänen korvissaan\nsoivat vieläkin nuo surunvoittoiset, marssin tahtiin lauletut sävelet,\njoihin he iltaisin leiritulilla keksivät yhä uusia värsyjä ja joiden\nloppusäkeenä oli aina tuo sydänjuuria hellyttävä kertaus:\n\n    »Oi, terve kotimaa,\n    sulo Suomi, Pohjola,\n    ei löydy maata sen armaampaa.»\n\nHänen mielensä valahti äkkiä niin lämpimäksi ja herkäksi. Moni haikea\nmuisto hiipi mieleen, ja moni kaamea kuva järkytti sydäntä. Hänen teki\nmieli miltei itkeä... Jo ammoin unhotetut muistotko sen tekivät, vai\nainoan ystävänkö äkillinen kuolema... Poissa oli joka tapauksessa hänen\nasetoverinsa Ihantola. Kaikki hävisi, kaikki pääsivät lepoon, hän vain\nyksin kulki täällä ainaisessa pimeydessä...\n\nVieretysten he olivat seisoneet Gorny Dubniakin luona sinä\nkohtalokkaana päivänä, jolloin he urhoollisesti puolustaen asemiaan\nja torjuen vihollisen ankaran hyökkäyksen olivat valmistaneet tietä\nPlevnan valloitukselle. Siinä taistelussa oli Ihantola menettänyt\noikean kätensä, ja hän itse oli tullut sokeaksi kranaatin räjähtäessä\naivan hänen edessänsä. Moni reipas toveri oli jäänyt sinä päivänä\nainiaaksi sille tantereelle...\n\nKylmä innostuksen väre kävi läpi koko hänen ruumiinsa. Ne olivat\nsittenkin olleet suurenmoisia, ikuisesti mieleen syöpyneitä päiviä,\nvaikka niiden hänelle lahjoittama muisto olikin niin vihlovan raskas\nkantaa. Siitä päivästä oli tämä ainainen pimeys alkanut.\n\nKun he vihdoin monen vaivan ja vastuksen jälkeen olivat palanneet\nkotimaahan, ei hän enää voinut palvella kaartissa, vaan täytyi hänen\nryhtyä henkensä pitimiksi kaupittelemaan tupakkaa. Lähes neljäkymmentä\nvuotta hän oli harjoittanut tätä ammattia.\n\nAluksi hänen oli ollut vaikeata liikkua kaupungissa, jonka hän varsin\nhyvin tunsi lapsuudestaan, mutta joka vilkasliikkeisyydessään nyt oli\nkäynyt hänelle vaaralliseksi. Yksitoistavuotias sisarentytär Liisa oli\ntalutellut häntä, kun hän kulki kaupungilla kauppoja tehden, mutta kun\nLiisa varttui aikaihmiseksi, valitsi hän pysyväiseksi myymäpaikakseen\nPitkänsillan korvan. Hänen kuulonsa ja tuntonsa olivat vähitellen\nvuosien kuluessa herkistyneet, niin että hän saattoi yksin ilman\nkenenkään ohjausta varovaisesti sauvallaan tunnustellen tulla joka aamu\nkello neljän tienoissa asunnostaan Hermannista myymäpaikalleen.\n\nNäin varhain aamulla ei kaduilla vielä ollut suurta liikettä,\njotenka hänen oli vaarattomampaa kulkea ja hänelle oli ennen kaikkea\nvälttämätöntä olla ajoissa paikoillaan, kun tuhannet työmiehet\njoka aamu mykkänä jonona kulkivat hänen ohitsensa työmaalleen ja\nostivat ensimmäiset »sauhunsa». Hyvin kauppa silloin luisti, ja\nmonta sukkeluuttakin siinä lausuttiin aamureippaalla mielellä,\nja sanoipa joku uusi ostaja hänelle jonkun ystävällisen, kehuvan\nsanankin nähdessään hänen rinnassaan kuluneessa nauhassa riippuvan\nkunniamitalin...\n\nKuluihan se elämä näinkin kauppaa tehden ja muinaisia muistellen.\nHän oli syntynyt Hermannissa ja rakasti sitä kaupunginosaa, joka on\nPitkänsillan pohjoisella puolella. Poikana hän oli leikkinyt Hermannin\nkiveämättömillä, pölyisillä kaduilla ja lähellä olevissa metsiköissä.\nKevään ensimmäiset sini- ja valkovuokot hän oli poiminut kuritushuoneen\nlähellä olevasta männiköstä, ja »jääkonttinsa» hän oli heittänyt\n»Pyyholman» loivilla, liejuisilla rannoilla.\n\nHänen kuulonsa ja vaistonsa olivat kehittyneet Pitkänsillan korvassa\nistuessa, niin että hän vaivatta saattoi kuulon mukaan päättää mitkä\najopelit kulloinkin liikkuivat sillalla. Hän tiesi, että korkeassa\npylväässä juuri hänen kohdallaan oli taulu, johon suurilla kirjaimilla\noli kirjoitettu: »Aja hilja sillan yli, 10 markan sakko.» Mutta tästä\nvaroituksesta huolimatta ajoivat toisinaan raudoitetuilla pyörillä\nvarustetut maalaisrattaat juoksua kolisevalla sillalla, niin että silta\nvapisi.\n\nEräänä keväänä ilmestyivät sillan keskustaan rautaiset raiteet, joita\npitkin hevosten kiskomat vaunut rullata jyristivät. Tämä lisä-ääni\nyleisessä melussa tuntui Antista aluksi häiritsevältä, se sekoitti\nkuminallaan kaikki muut äänet, mutta vähitellen hän tottui siihenkin.\nKun vaunuja vetävät hevoset vaihdettiin sähköön, joka rätisten ja\nsalamoiden, niin että hänenkin silmissänsä tuntui jokin säilähdys,\nkuljetti vaunuja yli sillan, ei ääniin sillalla tullut enää mitään\nmuuta uutta suurempaa ja häiritsevämpää lisää...\n\nMutta vuosien kuluessa vanha Pitkäsilta alkoi lahota ja ränsistyä\naivan samassa suhteessa kuin Kaisaniemen lahden vesi alkoi tuoksua yhä\npahemmalle. Siltaa korjailtiin tuon tuostakin, mutta siitä huolimatta\nalkoi se yhä enemmän vavista ja natista niinkuin lahonnut puujaala\nmyrskyssä.\n\nEräänä päivänä Antti Peltari tunsi nenässään tuoreen puupihkan hajua,\nja pian alkoi kuulua sahan yksitoikkoista laulua, kirveitten ja\nvasarain pauketta. Kauan kestäneitten tiedustelujen jälkeen hän sai\ntietää, että vanhan sillan viereen alettiin rakentaa väliaikaista\npuusiltaa, ja vanha silta suljettiin liikenteeltä. Antinkin täytyi\nmuuttaa paikkaa vaunuineen, telttatuoleineen ja repaleisine\nsateenvarjoineen väliaikaisen sillan kupeelle. Hänestä tuntui haikealta\nja turvattomalta, kun hän kuuli vanhaa siltaa purettavan. Kun sillan\npalkkeja irroitettiin ja katkottiin, tuntui hänestä, niinkuin hänen\nomia kylkiluitaan olisi katkottu, sillä rakkaaksi oli hänelle käynyt\ntämä silta, jonka kupeella hän kymmeniä vuosia oli leipänsä ansainnut\nja jonka hän tunsi täydellisesti joka palkkia ja kaiteenristikkoa\nmyöten. Sitä paitsi hän oli nähnyt sen sillan nuorena ja muisti vielä\nhyvin sen ruskean, kiiltävän värin.\n\nKesti moniaita päiviä, ennenkuin hän oppi taas kopeloimalla ja\ntunnustelemalla tuntemaan tämän uuden, tilapäisen sillan. Sen\njyrinäkin, kun sillä ajettiin, oli niin ohut ja väritön. Tuntui aivan\nsiltä, kuin se ei olisi voinut kestää kaikkea sitä liikettä, mikä sillä\ntapahtui, eikä hän voinut kuulonsa mukaan päättää, mitkä ajopelit\nkulloinkin olivat sillä tulossa...\n\nEri kaupunginosia erottavaan salmeen ilmestyi melusta ja pauhusta\npäättäen suuria mudannostokoneita, jotka hirmuisesti jättiläisketjujaan\nkalistellen suurilla metallisangoilla nostivat pahalta löyhkäävää mutaa\nsalmen pohjasta. Tätä työskentelyä kesti yöt päivät.\n\nAntti Peltarin mielenrauha oli hävinnyt, ja hän olisi muuttanut toiseen\npaikkaan tekemään kauppojansa, ellei tupakalla olisi juuri tässä\nsillan korvassa ollut niin hyvä menekki ja elleivät hänen parhaimmat\nkauppatuttavansa olisi juuri tästä kulkeneet joka aamu ohitse.\n\nKun kivimiehet ilmestyivät vasaroineen ja perineen kilkuttelemaan,\narvasi hän, että vanha silta oli kokonaan purettu ja että sen\nsijalle alettiin rakentaa uutta kivisiltaa. Hän oli tottunut tykkien\npaukkeeseen, mutta joka kerta kun dynamiittipanos räjähti hänen\nlähettyvillään, pelästyi hän pahanpäiväisesti, ja hänen sydämensä\njyskytti kiihtyneesti kauan sen jälkeen, ikäänkuin hän olisi ollut\nhirmuisesti suuttunut, ja vihainen hän todella olikin niille\njumalattomille ihmisille, jotka olivat särkeneet hänen rakkaan siltansa\nja nyt rakensivat sen sijalle jotain kiviröykkiötä, josta ei tietänyt\nedes minkä näköinen siitä tulisi.\n\nSillan rakentamista kesti pari vuotta, ja Antti Peltari alkoi jo\nvähitellen tottua tuohon tilapäiseen puusiltaan. Mutta eräänä\nkevätpäivänä tapahtui kaikessa äkillinen muutos. Liikenne avattiin\nuudella kivisillalla, ja tilapäistä puusiltaa alettiin hävittää.\nTaas täytyi Antti Peltarin muuttaa tavaroineen ja asettua kivisillan\neteläiselle korvalle, mutta vaikeata hänen oli tottua tähän uuteen\nrakennukseen...\n\nHän kulki ensin sen oikeata puolta koetellen tarkasti sen kivitystä ja\nleveätä graniittikaidetta pysähtyen jokaisen pilarin ja lyhtypylvään\nkohdalla tarkastellen ja tunnustellen niiden muotoja ja arvioiden\nniiden etäisyyttä toisistaan. Sitten hän kulki sillan poikki sen\ntoisessa päässä ja palasi toista reunaa tutkien sen samalla tavalla ja\npäätyi vihdoin paikallensa tavaroittensa ääreen.\n\nHän myönsi kyllä itseksensä, että silta oli lujatekoinen ja tilavakin,\nmutta kuitenkaan ei hän voinut sitä hyväksyä, sillä sillan kova kivitys\nkolisi jokseenkin samalla tavalla kuin katu. Hänen oli mahdoton\nkuulonsa mukaan erottaa mitä liikettä sillalla kulloinkin tapahtui.\nKuorma-ajurien, pika-ajurien, raitiovaunujen ja yleensä kaikkien\najoneuvojen synnyttämä melu muodostui tällä sillalla yksijaksoiseksi,\nkovaääniseksi jyrinäksi ja pauhuksi, jonka kokonaisuudesta ei voinut\nerottaa mitään yksityisiä ääniä, aivan samoin kuin torvisoittokunnan\npuhaltaessa kaikki torvet sointuvat yhdeksi, valtavaksi marssiksi...\n\nSuurimpana syynä hänen tyytymättömyyteensä oli kuitenkin kaipaus,\njonka oli herättänyt vanhan puusillan menettäminen. Sen hän tunsi\nperinpohjaisesti, sen hän oli nähnyt nuorena poikana, ja kaartilaisena\nennen sotaanlähtöään hän oli monasti marssinut reippaan musiikin\npelatessa toveriensa kera Vanhaankaupunkiin ja Fredriksbergiin\naseharjoituksiin. Ja sitten kun hän kovan kohtalon lyömänä oli vihdoin\nvaivalloisten harhailujensa jälkeen asettunut ikäänkuin asumaan sen\nkupeelle, hän oli eläytynyt koko sen olemukseen ja tunsi itsensä\nkuuluvaksi siihen niinkuin simpukka kuuluu kuoreensa.\n\nHän oli ennen iloksensa kuullut, kuinka pakkas-aamuina pika-ajurien\nkulkuset olivat soineet heleästi hevosten koettaessa hiljaisessa\nhölkässä täyttää ajureille annettua määräystä »Aja hilja sillan yli».\nHän oli kuullut, kuinka kevättalvella lumien sulaessa reet töyssyivät\nja jyskivät sillan kuoppaisella kannella, ja hän oli tuntenut, kuinka\nilman oli täyttänyt mätänevän maan ja lian kevättäennustava tuoksu.\nHän oli tuntenut, kuinka Kaisaniemenlahdesta oli alkanut nousta yhä\nkosteampia, pahanhajuisia huuruja, kuinka jäät olivat ryskineet\ntuulisina päivinä lahden suulla...\n\nKesäisin hän oli tuntenut, kuinka lauhat tuulet olivat nostattaneet\nsillan kannella hienoa pölyä ja ajaneet sitä hänen silmiinsä, jotka\neivät vaaran tullessa arvanneet ajoissa sulkeutua. Pakastavina\nsyysaamuina olivat sillan palkit kolisseet kumeasti, ikäänkuin ne\nolisivat olleet kuivempia ja kaikuvia kuin viulun koppa. Jokaisena\nvuodenaikana oli sillan kolinalla ollut oma äänensä ja sointunsa, jonka\nAntti Peltari oli niin hyvin tuntenut.\n\nHän oli rakastanut sitä vanhaa, kulunutta siltaa, joka oli ollut\nyhdyssiteenä kahden niin erilaisen maailman välillä, hänen oman\nlapsuutensa kaupungin, Hermanninkaupungin, ja hänen sotilasmuistojensa\nkaupungin, keskikaupungin välillä. Oli ollut niin turvallista kulkea\nsen yli ja antaa kätensä hiljalleen solua pitkin sen puista kaidetta,\njonka ihmiskädet olivat kuluttaneet niin tasaiseksi ja liukkaaksi ja\njosta ei lähtenyt tikkuja käsiin, vaikka sitä olisi kuinka painanut.\nEikä siinä myöskään ollut tölmännyt kättänsä mihinkään outoon\npylvääseen taikka kylmään, kiviseen korokkeeseen niinkuin tylyssä,\nuudessa kivisillassa...\n\nVuosikymmenien kuluessa oli sen Pitkänsillan yli kulkenut ihmisten ja\neläinten loppumaton jono. Hän ei ollut nähnyt sitä kulkuetta, mutta\nhän oli kuullut minkälainen se kulloinkin oli ollut. Siitä olivat\nohitse rientäneet reipastahtiset sotajoukot, meluavat nuorisolaumat,\nkovaääniset työväenkulkueet, ja siitä olivat soluneet ontuvatahtiset,\nverkat ruumissaattueet... Kaiken tämän hän oli kuullut ja sielussansa\nnähnyt...\n\nMutta ei hän enää kuullut eikä siis myöskään sielussansa nähnyt mitään.\nKaikki ääni tällä uudella sillalla oli yhtenä kovaäänisenä pauhuna,\njonka säveltä hän ei tuntenut.\n\n— Kaikki vanha ja kaunis tässä kaupungissa häviää, ja kaikki kuolee,\n— sanoi hän puoliääneen itseksensä istuessaan siinä telttatuolillaan.\nLukemattomia vanhoja, puisia taloja oli säälittä hävitetty siitä\nkaupunginosasta, jonne silta johti ja jonka hän parhaiten tunsi.\nJokaisen häviävän puutalon kohdalla hän oli pysähtynyt ja saanut\nikäänkuin piston sydämeensä.\n\n— Senkin näön minä vielä muistan, — oli hän silloin itseksensä puhunut,\n— mutta ties Herra minkälainen siihenkin tilalle nousee.\n\nHänen Helsinkinsä oli alkanut yhä enemmän hävitä. Hän ei enää ollut\ntuntea sitä omaksensa. Keskikaupungilla, jossa liike oli kasvanut\nniin hirvittävän vilkkaaksi, ei hän enää vuosiin ollut uskaltanut\nyksin liikkua. Muutaman kerran hän oli jonkun saattamana käynyt\nkaartin kasarmin pihalla silittelemässä Gorny Dubniakin taistelussa\nkaatuneitten toveriensa muistoksi pystytetyn patsaan jalustaa ja\nsamalla hän oli pistäytynyt pienessä kappelissa, jossa kaikki mielen\nlevottomuus ja ikävä oli haihtunut niinkuin silloin sotaankin\nlähtiessä. Mutta eihän hänen enää viime vuosina sopinut sinne\nkappeliinkaan nykyisten epämiellyttävien kasarmiasukkaiden takia\npyrkiä. Kaikki muuttui, kaikki hävisi... Tuntui niin kaihoisalta sitä\najatellessa... Ja nyt oli vanha siltakin poissa.\n\nTänään hän tunsi sen taas raskaammin kuin moneen aikaan, mutta kait sen\nvaikutti ystävän äkillinen poismeno. Poissa oli Ihantola, hän yksin\noli jäänyt jälkeen. Nyt olisi hänkin toivonut, että hänetkin olisi\n»haudattu Balkanin santaan toiselle puolelle Tonavaa», niinkuin siinä\nkaartilaisten laulussa sanottiin...\n\nOli alkanut sataa tihuttaa. Antti Peltari avasi reiällisen\nsateenvarjonsa ja koetti huolellisesti peittää repaleisella takilla\npaperossejaan. Häntä vilusti, ilma oli niin kostea ja kylmä, ja\nhänen mielensä oli niin alakuloinen. Poismenneen ystävän kuolema oli\nsaattanut hänet elämään vanhoissa muistoissa, ja ystävän kuva värjötti\nkaipauksena hänen mielessään.\n\nSade yltyi. Hänen täytyi ryhtyä korjaamaan tavaroitansa kokoon,\nja olihan jo iltakin. Hän peitti vaunut huolellisemmin, nosti\ntelttatuolinsa vaunuille ja alkoi hiljalleen työntää niitä edellään.\n\nIlta oli pimeä, vain jokunen himmeä lamppu valaisi suurta kivisiltaa,\njolla siitä huolimatta oli vilkas liike, sillä kaikilla oli kiire\nsateensuojaan. Antti Peltaria ei häirinnyt kenenkään kiire eikä pimeä,\nsillä hän oli tottunut ainaiseen pimeyteen. Mutta tänä iltana eli hän\nvoimakkaammin kuin koskaan ennen omaa muistojensa elämää, ja hänen\nsielussaan oli entistä suurempi pimeys...\n\nSatoi märkää lumiräntää. Ihmiset tunkeilivat hänen ohitsensa, kaikilla\noli kiire, mutta kukaan ei huomannut häntä, kun hän jolui laahustaen\nja tahdottomana ihmisvirrassa. Antti Peltari sai monta sysäystä, mutta\nhän ei huomannut mitään. Hän oli kuuro kaikille äänille ja tunnoton\nkaikille kosketuksille. Hänen sielussaan oli ystävän hautajaiset...\n\nHän kulki ajatuksissaan ja työnsi hitaasti edellänsä korivaunujaan,\neikä hän ensinkään huomannut, että hän sohjuisella sillalla oli\njoutunut syrjäkäytävältä sillan ajotielle.\n\nYhtäkkiä ilmestyi sillan pohjoiseen päähän kovaa vauhtia ajava\nyksilyhtyinen auto, jonka silmiähuikaiseva valosuihku ikäänkuin\npaljasti kaikkien nähtäväksi elämän koko sillalla. Auton kuljettaja\nei kuitenkaan voinut vastatuulessa nähdä tiheän lumentulon takia\nparia metriä pitemmälle eteensä. Matalaääninen auton torvi ammui\nkuin tuomiopasuuna. Kuului kauhistuneita huutoja, ja samassa\nsilmänräpäyksessä Antti Peltari joutui auton alle...\n\nHänen korivaununsa kaatuivat, ja puulaatikko sisältöineen lensi\nkauaksi. Paperossi- ja tulitikkulaatikot sinkoilivat ylt'ympäri.\nAuto sätki ja jyrisi, ja kun vaunu oli saatu siirretyksi taaksepäin,\nnostettiin korivaunujen sirpaleiden keskeltä pahasti ruhjoutunut sokea\ntupakkakauppias...\n\nKun Antti Peltari kirurgisessa sairaalassa hetkiseksi virkosi\ntainnostilastaan, sanoi hän heikolla äänellä:\n\n— Kaikki häviää, vanha Helsinkikin katoaa, ja minä kuuluin siihen...\n\nJa hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:\n\n— Jumala on sittenkin armollinen... Tämän sanottuaan hän veti\nviimeisen henkäyksensä, ja Pitkänsillan tupakkakauppias oli siirtynyt\nkatoamattomuuteen.\n\n\n\n\nKAHVIPUTKA\n\n\nKahviputkan pitäjätär, lihava, aina herneitä ja ryynejä pureskeleva\nmatami Iita Fagerlund, oli harvinaisen huonolla tuulella, kun hän\neräänä sateisena lokakuun aamuna siinä kello viiden tienoissa avasi\nputkansa »kundeillensa».\n\nAvain ei ottanut mitenkään sopiaksensa ruosteiseen munalukkoon, joita\nirtolukkoja paljojen varkaiden takia riippui hänen kojunsa lautaovessa\nkokonaista kolme kappaletta. Fagerlundska oli niin kiihtyneessä\nmielentilassa, että hän epähuomiossa tuppasi lukkoon väärän avaimen. Se\ntarttui niin lujasti kiinni, ettei hän millään ollut saada sitä sieltä\npois.\n\nHän nyki ja riehui, potki ovea hiljaa sadatellen, niin että koko putka\ntärisi. Vihdoin hän sai sen väärän avaimen irti lukosta ja avasi\nviimeisen lukon.\n\n— Turkanen, sanon minä, mokomakin pahus, niinkuin minulla ei olisi\nmuuta työtä kuin loria noita iankaikkisia munalukkoja, — mutisi\nhän itseksensä. Hän aukaisi sisäpuolelta suurella säpillä kiinni\nolevan luukun, joka paukahtaen putosi saranoillensa varassa ulospäin\nkatkaisten kadunpuoleisen lautaseinän kahtia.\n\nPientä protkotusta pitäen hän meni ulos ja kiinnitti kahdella pitkällä\nrautahaalla seinänpuolikkaan sellaiseen asentoon, että se muodosti\nsuuren pöydän kojun eteen. Sitten hän pystytti likomärän, repaleisen\nkangaskatoksen tämän »siivun» yli, kuten hän nimitti tarjoilupöytäänsä,\nja raahasi putkasta nelijalkaisen, maalaamattoman rahin, jonka pinta\nkiilsi ahkerien istujien likaisten vaatteiden tummaksi »puleeraamana».\n\nPalattuansa kojuun hän äityi yhä enemmän, kun huomasi, että\ntervahuovalla peitetty katto oli taas yöllisen rankkasateen aikana\nvuotanut ja vesi kastellut hänen piskuisen sokerivarastonsa.\n\n— Kattiako minä tuota kattorähjääkään tässä rupesin tyyriinä\naikana petraamaan, niinkuin se siitä olisi parantunut. Lahoa ja\nperstaantunutta se kattohuopakin on kuin Tossavaisen tossut, —\nmutisi hän itseksensä pyyhkien joka sokeripalaa erikseen likaiseen\nkarttuuniesiliinaansa. — Ja jos sitten edes saisi pitää koko höskän,\nmutta vielä mun mitä, kehtaavatkin, — hän sylkäisi pitkän syljen ja\npuraisi poikki erään pahasti kastuneen sokeripalan.\n\nKuivattuansa sokerit hän alkoi sytytellä »priimuskyökkiä», mutta sekin\nteki tänä aamuna tenää, ei ollut millään syttyä.\n\n— Tuo priikin on kuin silkkaa vettä, ei ota palaakseen, mutta kun ne\nmiehet sitä niin nahkaansa ajavat, että kait se vähemmälläkin loppuu...\nja sitten sitä vapriikit heruttavat vedellä, — ajatteli hän myrtyneenä\nsaaden vihdoin priimuksensa vaivalla palamaan.\n\nHän järjesteli kojussa olevia tavaroita »tiskille» asetellen sille\npaperossilaatikoita, suuria posliinisia kahvimukeja ja muutamia\n»puntteja» tulitikkuja sekä lopuksi paperipäällisiä karamelleja\npuolillaan olevan, ruskean lasipurkin. Priimuskyökki kohisi ja täytti\npienen lautaputkan, jonka seinät olivat paperoidut kellastuneilla\nsanomalehdillä, petroolinsavulla ja sikurinsekaisen kahvin höyryllä.\n\nFagerlundska paiskeli kiukulla kaikkia käsiinsä osuvia tavaroita,\nikäänkuin ne olisivat olleet syynä hänen suureen onnettomuuteensa.\nSuoristaessaan tarjoiluaukon edessä olevia punareunaisia\nkarttuuni-uutimia hän kiskoi toista niin rajusti, että se irtaantui\nyläpäästään ja jäi pahasti rempallensa roikkumaan.\n\n— Olkoon ja menköön, — ajatteli hän katkerana. Kolmekymmentäviisi\npitkää vuotta hän oli tässä pienessä putkassaan puutalojen ympäröimän\ntorin nurkkauksessa harjoittanut pientä kauppaansa ja sillä henkensä\nelättänyt. Joka ikinen jumalan aamu hän ilmoista huolimatta oli\nkello viiden korvilla saapunut kojullensa liikettään harjoittamaan.\nPuuhaa ja vaivaa siinä »Fagerlundskan trahtöörin» pidossa oli ollut,\nmutta vaikeistakin ajoista huolimatta hän oli hankkinut kahvit ja\nsokerit, tupakat ja limonaadit, karamellit ja muut makeiset, voit\nja »kilopullat» ynnä monet muut liikkeeseen kuuluvat tavarat, eikä\nyhdenkään kundin passannut moittia huonosta trahtöörin pidosta...\n\nHänen putkassaan lähityömaiden sekä miehet että naiset olivat varhaisen\naamukahvinsa hörppineet, ja moni kilopulla sen tiskin ääressä oli\nläpensä löytänyt. Ei siinä oltu säästetty rahaa eikä tavaraa, antelias\nhän oli ollut. Ei mitään liikoja kiskomisia, kunhan vain tienasi vissit\n»rosentit» myydystä tavarasta.\n\nKunniallisesti ja ihmisiksi hän oli liikettänsä hoitanut, eikä\nsitä kukaan merkannutkaan... No jaa, eihän se nyt aina ollut niin\nkunniallistakaan ollut, jos nyt oikein syvimpiä sisuksia myöten alkoi\ntonkia. Olihan sitä viime vuosina hiukan tullut harjoitetuksi sitä\n»viinatrokarinkin» ammattia, mutta minkäs sille mahtoi, kun ne miehet\nolivat ihan kuin kipeitä, jolleivät saaneet joskus aamukylmään pientä\n»puolikupposta» viinan kanssa...\n\nJaa, totta puhuen, kyllä vaan tohtoritkin olisivat saaneet häntä\nkiitoksella mainita, jos olisivat tienneet kuinka monta vatsatautista\nFagerlundska »suutareillaan» oli parantanut. Eikä hän ollut tästäkään\nkaupasta häävisti kostunut, enemmän se vain oli ollut sellaista\nniinkuin laupeudentyötä... Ja olipa se juoppo poliisi Närhikin aina\nsilloin tällöin piipahtanut hänen putkaansa punaisen nokkansa färiä\nnostamaan. Oikein tuppasi naurattamaan, kun muisteli kaikkea, mitä\nvuosien kuluessa oli tapahtunut...\n\nHänen putkansa »parasollin» alla oli moni asia puhuttu oikein\ntäyteen reilaan. Siinä tiedettiin ihmisten asiat ja maailman uutiset\nparemmin kuin monen aviisin toimituksessa. Useinpa vaan »etsivänkin»\ntäytyi tulla hänen putkallensa tietämään siitä ja siitä jätkästä tai\n»reissusällistä», joka oli joutunut kiinni pitkäkyntisyydestään,\nkuinka se hänen kojullaan oli syönyt ja juonut ja oliko sillä ollut\nmaksaessaan suurikin raha. Mutta kyllä hän silloin osasi pitää\nsuunsa kiinni, sillä mitäs sitä olisi pahuuttansa parhaita kundejaan\nmokomillekin nuuskijoille kavaltanut...\n\nNäitä miettiessä alkoi Fagerlundskan kiukku hiukan laantua, ja kun hän\noli ryyppinyt pari mukillista kuumaa kahvia, hän tunsi itsensä kuin\nuudeksi ihmiseksi. Hän oli juuri alkanut juoda kolmatta mukillista,\nkun putkalle ilmestyi silmäpuoli kadunlakaisijatar Mimmi Juslin eli\n»Luuta-Jusu», kuten häntä yleisesti nimitettiin.\n\n— No huomentapäivää, mitä hyvää näin aamutuimaan? — sanoi hän veikeästi\nvilkuttaen näkevällä herasilmällään.\n\n— Huomenta, huomenta, Jusliinska, kyllä nyt asiat ovat ihan\ntoptykkönään, että loppu tästä tulee ihan tässä paikassa, — sanoi\nFagerlundska kaataen mukiin Jusliinskalle kuuluvan tavanmukaisen\nkahviannoksen.\n\n— No mitäs helkuttia, Fagerlundska, Fagerlundska kertoo nyt vaan?\n\n— Äh, se maistraatti, se maistraatti...\n\n— Niin, sanokaas muuta kuin asiaa, se kirottu maistraatti, — keskeytti\nJusliinska innostuneena, — se sitten on viheliäistä koplaa. Tietääkös\nFagerlundska, ettei ne herrat enää pistoovaa kunnollisia luutiakaan.\nNiin ne ovat pieniä kuin vispilät tai vanhat vihdat, lakaise ja kynsi\nniillä nyt sitten katuja, jos osaat, ja minkäsorttista jälkeä siitä\nsitten tulee, kaduilla on aina rivo uloskatsanto... — puhui Jusliinska\nyhteen hengenvetoon.\n\n— Niin kait se on, mutta leipänsä Jusliinska sentään vissisti niillä\nluudantyngillä tienaa, mutta toista se on meikäläisen, kun leipä\nviedään ihan suusta, ihan tässä oitis saa ripustaa hampaansa naulaan...\n\n— Jestas sentään, Fagerlundska, eihän asiat nyt vaan ole niin hassusti?\n\n— On ne hassumminkin, nälkään ne minut tahtovat tappaa, — kirkaisi\nFagerlundska kiihtyneenä.\n\n— Mutta Fagerlundska toimittaa nyt Herran nimessä minulle asian.\nIhanhan minä voin saada vaikka slaakin, kun te ette puhu...\n\n— No, totta se on joka sana, maistraatti on määrännyt tämän putkan\ntästä joko hävitettäväksi tai toisaalle siirrettäväksi. Pois se on\ntästä kuskattava.\n\n— Herrajestas sentään, eikö ne yhtään häpee, vai pois, ja mukamas miksi?\n\n— Juu, tässä lossataan ruveta pykäämään uutta kivimuuria ja tämän\ntäytyy pois, koska tämä herrain mielestä muka on kaupungin arvoa ja\nulkomuotoa alentava myymälä...\n\n— Vai alentava, niinkö Fagerlundska sanoi? Mitäs sitten esimerkiksi se\n»narinkka» on, jota ne tuolla Kampin laidassa hyysäävät.\n\nVoi, voi kyllä ne sitten osaavat olla häpeemättömiä, selkäänsä niiden\npitäisi saada...\n\n— Ne pitäisi pistää piikkitynnyriin, — kirkui Fagerlundska raivoksi\nkiihtyneenä. Sitten he yltyivät molemmat kilvan haukkumaan\nmaistraattia. He puhuivat molemmat yht'aikaa, eikä kumpikaan kuunnellut\nmitä toinen sanoi. Puhe vain kiihtymistään kiihtyi, eikä siinä sanoja\nja arvosteluja säästetty...\n\nVain hetkiseksi puheenääni laski, kun he hengästyneinä hörppäsivät\nkahvia väliin, ja silloin kuului hörppimisen lomassa priimuskyökin\nkeskeymätön kohina niinkuin pienen kosken pauhu. Mutta kotvan kuluttua\nsanatulvan pyörteet vaimensivat tämän yksitoikkoisen kohinan.\n\nVähitellen alkoi putkalle kerääntyä joka-aamuisia vieraita, ja\ntieto kojun hävittämisestä herätti vieraissa yleistä suuttumusta.\nFagerlundska ei enää jaksanut uudestaan ja uudestaan kertoa uteliaille\nkysyjille maistraatin päätöksestä. Hän oli jo puhunut äänensä käheäksi\ntässä syyskosteudessa ja istui nyt masentuneena kojun nurkassa olevalla\njakkaralla syöden hermostuneesti auringonkukan siemeniä. Hän sylkäisi\naina silloin tällöin siemenkuoria suustansa ja nieleksi väkisinkin\nesillepyrkivää itkuaan.\n\nMutta Jusliinska oli »ässässään»; hän tarjoili kahvia niinkuin putkan\nemäntä ainakin ja kertoi uupumatta kaikille, jotka vain tahtoivat\nkuulla, luutajuttunsa ja tämän viimeisen maistraatin hävyttömyyden.\nJoka kerta kun hän tuli siihen paikkaan kertomuksessaan, jossa\nmainittiin kojun hävittäminen perustuksiaan myöten muka sen tähden,\nettä se oli »kaupungin arvoa ja ulkomuotoa alentava», sai Fagerlundska\nkovan yskäkohtauksen, ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin hänen\nsilmiinsä...\n\nVieraat panivat ankaria vastalauseita ja kirosivat maistraatin herrat\nsiihen kuumimpaan paikkaan, ja niin jutellen ja hälyten kului se\naamupäivä. Toisia meni ja toisia tuli, ja muutamassa tunnissa oli\ntieto »Fagerlundskan trahtöörin» häädöstä tunnettu koko Fagerlundskan\nlaajassa kundi-piirissä. Fagerlundska tunsi itsensä heikoksi ja istui\näänetönnä jakkarallaan marttyyrin ilme lihavilla kasvoillaan...\n\nKuukausi oli kulunut siitä, kun Fagerlundska oli saanut\nhäätömääräyksensä, ankaran toran ja kiihtymyksen katkera kuukausi.\nMuuttopäivä oli koittanut.\n\nMarraskuun tummat, raskaat pilvet satoivat lumiräntää, kun Fagerlundska\napuriensa kanssa ryhtyi muuttopuuhaansa. Muutamat rantajätkät, jotka\nolivat olleet putkan uskollisimpia vieraita, olivat lupautuneet\n»hantlankareiksi» tänä kohtalokkaana hetkenä.\n\nFagerlundska oli äyskisellä ja trumantilla tuulella. Hänen surunsa ja\nhäpeänsä oli kovettunut vähitellen kuukauden kuluessa »sturskiudeksi».\nHän komenteli apureitaan kädet puuskassa niinkuin suuren laivan\nkapteeni, ja auringonkukan siementen kuoret pursusivat hänen suustaan\nniinkuin akanat viskuukoneesta hänen antaessaan määräyksiään.\n\n»Luuta-Jusu» hääräsi ylinnä; hänestä tuntui, niinkuin hän olisi ollut\njärjestämässä joitakin suuria pitoja taikka maahanpaniaisia, ja\nhautajaisethan nämä tavallaan olivatkin...\n\nNelipyöräisille »mööpelivaunuille» lastattiin jos jonkinlaista kojusta\notettua tavaraa. Siinä oli lavitsat ja jakkarat, priimuskyökit ja\npannut; varsinkin suurinokkainen »sumppipannu» vaikutti aika mahtavalta\nvaunujen etupuolella.\n\nJätkät raahasivat muutamia suuria ja painavia pakkalaatikoita,\njoissa oli laseja, posliinimukeja, pulloja, teevateja, lasipurkkeja,\ntupakoita, tulitikkuja, kaikenlaisia täysinäisiä paperipusseja,\nrisaisia kirjoja, vanhoja sanomalehtiä, likaisia korttipakkoja,\nkynttilänpätkiä, leipää, teepaketteja, öljylamppuja, »tiskipalju» ynnä\nmuita tähän talouteen kuuluvia tarvekaluja.\n\nFagerlundska tiuski ja komenteli ja antoi määräyksiään olantakaisesti\nniinkuin vallassa oleva keisarinna. Siitä huolimatta oli muuttajien\nmieliala mitä parhain, ja monta sukkeluuttakin siinä lasketeltiin,\nmutta Fagerlundska pysyi ylhäisen käskevänä ja kylmänä. Nauru ei\nkoristanut hänen vakavia, lihavia kasvojaan.\n\nKun kaikki putkan tavarat oli saatu lastatuksi huonekaluvaunuille,\nalkoivat miehet nostaa kojua särkyneistä tiilikivistä tehdyltä\nkivijalustalta. He olivat hankkineet neljä pientä pyörää, jotka kahden\npitkän rauta-akselin avulla kiinnitettiin putkan alle. Sitten siihen\nlyötiin parista rivasta tilapäiset aisat, joilla tämä »omnipussi»,\nkuten jätkät sitä nimittivät, kiinnitettiin muuttovaunujen perään.\n\nKun koju nostettiin paikoiltaan, juoksi sen alta muutamia rottia,\njotka olivat tehneet sinne pesänsä. Syntyi hirvittävän raju ja äänekäs\nrottajahti kesken kaiken. Tiilikiviä heiteltiin niiden päälle,\nhuudettiin ja meluttiin. Taistelutantereelle jäi kaksi ruumista, toiset\npääsivät pakoon erään lähellä olevan talon kellariin.\n\nNyt oli Fagerlundska valmis lähtöön. Hän istuutui muuttovaunujen\netupuolella olevalle pakkalaatikolle ja piteli sylissään\npientä, harvalehtistä fiikusta, joka kojun hämärässä oli käynyt\nkitukasvuiseksi. Muuttojoukko lähti liikkeelle, »mööpelivaunut» edellä\nja koju epävarmoilla pyörillään huojuen ja keikkuen perässä pitäen\npahaa räminää.\n\nMärkää lumiräntää satoi Fagerlundskan silmille, kun hän istui siinä\ntavaroittensa keskellä. Hänen keinotekoinen jäykkyytensä alkoi sulaa,\nniinkuin alastuleva lumi, ja hänen mielensä herkistyi niin surullisen\nhaikeaksi.\n\nAjettiin pikkuhiljaa läpi kaupungin, Söörnäisiin vievä Viertotie\npäämääränä, ja jota pitemmälle matka kului, sitä raskaammaksi kävi\nFagerlundskan sydän, kun hän tässä tärkeässä elämänsä käännekohdassa\najatteli menneitä vuosia...\n\nNuorena, ihan liiankin nuorena, hän oli joutunut naimisiin parturi\nOscar Fagerlundin kanssa, mutta liian lyhyitä olivat onnen kuukaudet\nolleet. Fagerlund oli tienannut paljon, mutta vielä enemmän hän oli\nhävittänyt juopotteluun ja kortinpeluuseen. Vuodesta toiseen oli\nsentään rähjätty, ja kokonaista seitsemän lasta hänellä oli ollut. Nyt\nniistä enää oli elossa vain nuorin poika, muut olivat lapsena kuolleet,\nja Alvar-raasukin istui nyt Hakolassa varkaudesta...\n\nSiihen aikaan kun heillä oli ollut oma parturinliike, olivat asiat\nolleet hiukan paremmin, mutta Fagerlundin hulttiomaisuuden takia oli\nliike lopuksi mennyt »nuijan alle», ja siitä se kurjuus sitten oli\noikein alkanut... Fagerlundskaa itketti, kun hän ajatteli kaikkia\nkärsimyksiensä vuosia. Hän pyyhki vyöliinallaan räntää kasvoiltansa,\nmutta taisi siinä samassa joku kyynelkin kuivua...\n\nVaunu huojui edelleen, ja Fagerlundska jatkoi ajatuksiaan »Luuta-Jusun»\njuostessa siinä sivulla koetellen aina vähän väliä saada keskustelua\nkäymään.\n\n... Kun Fagerlund vihdoin oli kuollut nautittuansa liian paljon\n»hiuskonjakkia», oli hän leskenä alkanut elättää itseänsä ja ainutta\nlastansa kahviputkan pidolla. Ja hyvin asiat olivatkin käyneet, Alvar\nvain vuosi vuodelta oli käynyt pahantapaisemmaksi, ja vihdoin se\nraukka oli tehnyt sellaisia kolttosia, että oli joutunut linnaan...\nFagerlundska niisti tässä nenäänsä vyöliinaansa oikein perinpohjaisesti.\n\nKulkue oli jo saapunut Viertotielle, ja Fagerlundskan mielenkiinto\nheräsi, kun hän näki ensimmäisen tien varrella olevan kahviputkan. —\nSiinä se »Ruiku-Leenankin» putka vaan näkyy kököttävän. Mahtaakohan\nsen koju-rähjä kannattaa? — ajatteli hän verraten katseillaan\n»Ruiku-Leenan» ja oman kojunsa ulkomuotoa. Mutta kohdalle tullen hän\njäykisti kasvonsa, kohensi ryhtiään eikä katsonut sinnepäinkään.\n\nVerkalleen jolui muuttojono kaupungin tullia kohti, ja Fagerlundska\nitki ääneen peittäen pöhöttyneitä kasvojaan esiliinaansa...\n\n\n\n\nVANHA SAUNA\n\n\nOli ankara helmikuun pakkas-ilta. Lääketieteen ylioppilas\nNiilo Ottelin oli istunut useampia tunteja yhteen rupeamaan\nlueskellen luonnontieteellistä kirjaa, joka käsitteli suolenpiin\nhiussuoniverkkoja. Aine tuntui hänestä ikävältä ja joutavalta.\n\nHän veti pitkän haukotuksen ja katsahti taas ulos akkunasta, kuten\nhän jo useampaan kertaan oli tehnyt siinä pikkuhiljaa lueskellessaan.\nKadun toisella puolella, aivan hänen akkunaansa vastapäätä, oli\nelävienkuvienteatteri, jonka erivärisistä sähkölampuista muodostettu\notsikkokirjoitus »Koko maailma» loisti pimeydessä niinkuin Belsazarin\npitojen tulikirjoitus.\n\nTämä Söörnäisissä oleva elävienkuvienteatteri oli ainoa, jossa\nylioppilas Ottelin kävi, sillä hän kuului niihin ihmisiin, jotka\nlöydettyänsä jonkun mieleisensä paikan, oli se sitten teatteri,\nruokala, asunto taikka jokin muu sellainen, eivät sen jälkeen osaa\nkäyttää toisia.\n\nIhmisiä meni ja tuli, ja yht'äkkiä ylioppilas Ottelin huomasi, että\nhuone, jossa hän istui, alkoi taas antaa hänelle iltaisin huomattavaa\npäänsärkyä. Hän lopetti lukunsa, paiskasi kirjan kiinni, niin että tomu\npölähti, ja syöksyi kadulle mennäksensä »Koko maailmaan».\n\nSiellä hän katseli ihanaa etelämaalaista rakkausfilmiä, joka rullaltaan\nvierien suristen kehräsi hänen silmiensä eteen kauniita kuvia. — Nuori,\nhäämatkalla oleva pari oli Venetsian Lidolla uimassa. Aurinko paistoi\nhäikäiseväsi, vesi lainehti ja kimalteli. Niilo Ottelinin valtasi\nvastustamaton halu lähteä heti »kuvista» tultuaan saunaan.\n\n»Tohtori» Ottelin oli pienestä maaseutukaupungista kotoisin. Hän oli\nkasvanut vaatimattomissa oloissa eikä hän tahtonut millään oppia\nelämään niin leveästi kuin useimmat hänen tovereistaan. Mikään varakas\nhän ei ollut, mutta ei niin köyhäkään, että hänen olisi ollut pakko\nsen tähden asua Söörnäisissä. Häntä miellyttivät pienet rakennukset\nja ahtaat kadut, ja siksi hän oli asettunut asumaan tähän köyhälistön\nkaupunginosaan.\n\nKauan hän oli saanut hakea mieleistänsä saunaa, sillä komeat,\nuudenaikaiset saunakasarmit marmorisine pesulavitsoineen,\nhöyrykaappeineen ja muine mukavuuksineen eivät miellyttäneet häntä. Ne\nolivat epäkodikkaita, ja siinä suhteessa hänellä oli suuret vaatimukset.\n\nLukemattomat olivat ne pienet saunapahaset, joissa hän oli kylpenyt,\nmutta ei yksikään ollut tyydyttänyt hänen vaatimuksiaan. Missä oli\nkiuas liian hatara ja löyly sen mukaan hikistä ja laimeata, missä\ntaasen oli liian kylmä ja vetoinen pukuhuone, jota hän tulevana\nhermolääkärinä ei voinut hyväksyä.\n\nMutta löytyipä vihdoinkin aivan sattumalta, kuten useimmiten kaikki\nhyvä, tässä suuressa kaupungissa yksi sauna, joka sai armon »tohtori»\nOttelinin silmissä. Kulkiessaan kaupungilla hän oli nähnyt eräällä\nrantakaduille vievällä poikkikadulla ränsistyneen puuportin, jonka\npäällystää kaunisti puuleikkauksilla koristettu lehtikiehkura, ja\nsen alla oli kömpelösti maalattu kyltti: _Sauna_. »Tohtori» Ottelin\npuikahti heti portista pihalle ja hämmästyi löytöään...\n\nKorkeitten kivimuurien ympäröimässä, harvinaisen suuressa pihassa oli\nvilliintynyt puisto, jonka keskessä oli pieni, harmaaksi rapattu, vino\nrakennus suurien pihlajoiden ympäröimänä. Sauna, oikein vanhaa, hyvää\nmallia. Tämän yksikerroksisen rakennuksen tiilikatto kasvoi sammalta,\nseinävieret olivat taikinamarjapensaiden peittämät, ja saunan akkunat\nolivat pienet ja vinot niinkuin jonkin maalaistöllin lasit.\n\n»Tohtori» Ottelin astui uteliaana ylös portaita, jotka olivat tehdyt\nparista myllynkiven puolikkaasta. Kun hän avasi oven, tulvehti heti\ntulijaa vastaan tiivis, kostea lämpö, jossa »tohtori» oli tuntevinaan\nkoivunlehtien suloista tuoksua. Holvikattoinen käytävä, jonka\nkummallakin puolella oli muutamia pieniä, numeroituja ovia, kaareutui\ntunnelmallisena niinkuin pienen maalaiskirkon katto.\n\nPukuhuoneessa kului häneltä paljon aikaa sen tutkimiseen. Sekin oli\nholvikattoinen ja matala. Harmahtavaksi maalatuissa seinissä ja katossa\nheijasteli kostea kiilto niinkuin itkua teettelevän naisen silmissä.\nVaikka ulkona olikin täysi päivä, paloi katossa pieni öljylamppu\nlisäten kodikasta tunnelmaa haalistuneiden karttuuniuutimien läpi\nsiivilöityvän, niukan päivänvalon kanssa.\n\nOttelin istuutui leposohvalle, joka muistutti muodoltaan Napoleonin\naikuisia empire-sohvia. Hän kohotti karheata peitelakanaa ja huomasi,\nettä sohva oli mahonkia ja saattoi polveutua jostain varakkaasta\nkodista, vaikka se aikansa palveltuaan vihdoin oli alennettu tähän\nympäristöön.\n\nHän riisuutui hitaasti, tarkasteli huoneen muitakin nähtävyyksiä, ja\njoka paikasta huokuivat häntä vastaan vanhojen esineiden kuvitellut\ntarinat. Hän kotiutui tuossa tuokiossa ympäristöönsä ja oli jo\nmiltei lopullisesti päättänyt rupeavansa tämän kylpylän vakituiseksi\nvieraaksi, kun ovelle koputettiin ja saunoittaja kutsui häntä kylpyyn.\n\nEnsi työkseen hän kysyi saunoittajan nimeä ja saatuaan kuulla, että se\noli Mimmi, hän arvosteli kriitillisenä, sopiko Mimmi tälle vanhalle,\nlaihahkolle saunoittajalle nimeksi.\n\n— Vai Mimmi, sehän sopii, — sanoi hän ääneen ikäänkuin jatkoksi omille\najatuksilleen ja astui saunaan.\n\nSe sitten oli kodikas ja mukava »kamurkka», pieni ja sumuinen. Tummat,\nmiltei lahot puuportaat johtivat lavolle, jonka penkki oli kaita kuin\nsilityslauta. Hän oikaisi itsensä lauteille ja katseli selällään\nmaaten holvikatossa liikkuvia vesipisaroita. Niin ne siinä pikkuhiljaa\nikäänkuin laskettelivat mäkeä toinen toistansa takaa-ajaen ja\nyhdyttyänsä suureksi vesipisaraksi tippuivat somasti nolpahdellen alas\nlauteille ja hänen päällensä.\n\nSeinällä paloi kituvaloinen öljylamppu, jonka liekki aina löylyä\nlisättäessä pieneni arveluttavasta mutta toipui kuitenkin taas kotvan\nkuluttua. Ammeeseen juokseva vesi pauhasi kuin pieni koski, ja kiuas,\njonka päällä vihta oli räytymässä levittäen suloista juhannustuoksuaan,\nkähähti aina löylyä lyötäessä kuin villikissa.\n\n»Tohtorista» tuntui olo oikein mukavalta; suloinen raukeus souti\nhänen suonissaan, eikä hän malttanut olla hiukan laulamatta siellä\nkelliessään.\n\n— Eikös herra tiedä, ettei saunassa passaa hoilata, — sanoi Mimmi\nnuhdellen.\n\n— Jaa mikä ettei?\n\n— No, kun haltia siitä säikkyy...\n\n— Eikö muuta, sen vanhan jutun minä kyllä tiedän.\n\n— No miksikäs herra sitten hoilaa?\n\n— Minä olen löylynlyömä.\n\nMolemmat purskahtivat nauramaan, ja siitä hetkestä he tulivat hyviksi\nystäviksi. Kun löylyt oli otettu ja tarpeeksi vihdottu, alkoi peseminen\nalhaalla olevalla lavitsalla, joka vapisi kuin lankavyyhti tuulessa.\nSiinä pestessä kävi juttuaminen. »Tohtori» kyseli, ja Mimmi selitti\nminkä kerkesi.\n\nKolmekymmentä vuotta hän oli tätä ammattia harjoittanut, ja vaikka\nse väliin »otti luille», niin että lihat olivat lohjeta, tuntui se\nkumminkin koko joukon mukavammalta ja »metkemmalta» kuin pyykinpesu.\n\nKahdeksantoistavuotiaana maalaistyttönä hän oli työnhaussa tullut\nkaupunkiin ja joutunut heti tälle alalle. Siitä pitäen hän oli\nsitten kylvettänyt ihmisiä vuodesta vuoteen yhteen menoon. Täällä\nsaunassa sitä sitten näki yhtä ja toista, näki ihmiset oikein täydessä\nalastomuudessaan sanan joka merkityksessä.\n\nMonet kylpyvieraat, jotka astuivat kadulta pukuhuoneeseen koreina ja\nhepeneissään, vasta täällä näyttivät oman hienoutensa valheen. Auta\narmias varsinkin niitä naisenpuolisia! Niin nainen kuin hän olikin,\ntäytyi hänen rehellisenä ihmisenä silti myöntää, että ne ne sitten\nvasta saattoivat olla oikeita pintapuolisuuden »mönstereitä». Niin\nkauheita alusvaatteita ei olisi luullut niin »fiinillä» ihmisellä\nolevankaan, ellei omin silmin olisi niitä saanut katsella, ja sillä\n»ootekolonkilla» ne monet koettivat asioitansa »petrata», mutta\nauttoikos se...\n\nJa niitä rasvaisia puheita sitten, joita varsinkin herrat kehtasivat\npitää... Eivät ne liikoja kursailleet tai hävenneet. Saunoittajalle\nkait sai syytää suustaan mitä moskaa vaan, sillä olihan sauna yleinen\npuhdistuslaitos ja kait siellä täytyi saada likaiset ajatuksensakin\nruumiinsa ohella puhdistaa. Mikäs hänen auttoi, täytyi kuunnella\nvain ja aina siihen väliin vielä jotakin tokaistakin, jos tahtoi\nsaada kunnolliset juomarahat, ja juomarahojenhan varassa täällä\nelettiin. Mutta kyllä hän vaan usein ajatteli, että löylynlyömiä nuo\nheikkohermoiset ihmiset vissisti olivat, sillä eivät suinkaan ne muuten\nolisi arvanneet niin höyniä puhua...\n\nPäätä häneltä sitten kysyttiin, ei siinä löyly saanut liikoja\nvaikuttaa, kestä ja kärsi vaan. Tämä oli sitten sitä oikeata\nhelvetin esimakua, niin että kyllä hän vissisti oli jo täällä maan\npäällä tottunut kuumuuteen, jotta kait hän kuoltuaan pääsee vähän\nvilpoisempaan paikkaan, vaikk'ei muuta niin vaihteen vuoksi, sillä\nrehellisesti ja kunniallisesti hän työnsä oli hoitanut.\n\nTulla joka jumalan aamu ensin saunaa lämmittämään ja siivoamaan ja\nalkaa sitten kello kahdelta tuo jokapäiväinen ihmisten »tiskaaminen».\nKyllä siinä vaan oli touhua ja puuhaa. Ja kaikensorttisia ihmisiä sitä\nsaikin hangata. Oli lihavia kuin jauhosäkki ja laihoja kuin luukantele,\ntavallisia ja epätavallisia, ja olipa hän pessyt pari neekeriäkin, ihan\noli tupannut ylenannattamaan niitä hangatessa, eikä niistä valkoista\nsaanut millään. Kerran hän oli pessyt sirkuksen jättiläisen, joka oli\nsuuri kuin kaksi miestä, ja »tupla» juomarahat se oli kouraan tupannut\nsanoen nauraen, että olihan hänessä pesemistäkin kahden edestä.\n\nMuuten kyllä suuret ja lihavat olisivatkin saaneet antaa juomarahoja\nvähän enemmän. Ei hän nyt sitä työtänsä niin suureksi laskenut, mutta\nkun täytyi itse pitää itsensä saippuassakin, niin niihin suuriin\nrohjoihin kului sitäkin lyyristä tavaraa niin loputtomasti...\n\nÄkkiä »tohtori» Ottelin keskeytti Mimmin sanatulvan, sillä hän huomasi,\nettä pitkin lavolle johtavaa kaidepuuta juoksi jono torakoita.\n\n— Vai on täällä tuotakin lajia, — kysyi hän nauraen.\n\n— No onhan toki, kuinkas muuten, eihän tämä olisikaan mikään oikea,\nvanha sauna ilman niitä, — sanoi Mimmi rauhallisena.\n\n— Älkääs huoliko, ensi kerralla minä tuon niille oikein suuren\nja komean kuningattaren, — sanoi Ottelin astuessaan kuhmuiseen\nmetalliammeeseen.\n\nKun kylpeminen oli suoritettu, antoi herra Ottelin Mimmille hyvät\njuomarahat ja sanoipa vielä nimensäkin ja ammattinsa.\n\n— Kiitoksia, paljon kiitoksia, tohtori tulee nyt vaan pian takaisin, —\nsanoi Mimmi hyvillään hyvästellessään.\n\nSeuraavalla kerralla »tohtori» toi lasipurkissa Töölön sokeritehtaalta\nsaamansa peukalonkokoisen elävän sokeritorakan jättäen sen saunan\nhyönteismaailman kuningattareksi ja risti sen Anna-Liisaksi, sillä\nhäntä huvitti toisinaan tehdä pientä viatonta pilaa.\n\n— Voi, voi niitä herrain konsteja, — sanoi Mimmi nauraen, sillä\nhäntäkin huvitti tämä pieni kuje.\n\n— Mimmi muistaa nyt vaan antaa Anna-Liisalle hiukan sokeria, muuten se\nkuolee, — varoitteli »tohtori» mennessään.\n\n— Kyllä minä, paljon kiitoksia vaan, hyvästä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin vuoden aikana kävi »tohtori» Ottelin säännöllisesti tässä\nvanhassa saunassa ja muisti joka kerta kysyä Anna-Liisan vointia.\nJa hyvin se näkyi viihtyvänkin tässä kuumassa, kosteassa ilmassa.\nKun Mimmi asetti sokeripalan akkunalaudalle, jossa se kosteuden\nvaikutuksesta alkoi sulaa, ilmestyi aina jonkun ajan kuluttua siihen\nAnna-Liisa syöden rauhallisesti, ellei sitä häiritty.\n\nKerran se oli pari päivää kadoksissa, ja Mimmi oli oikein levoton sen\nkohtalosta, sillä paljon iloa ja hupia oli hänellä ja kylpyvierailla\nollut kuningatar Anna-Liisasta. Mutta sitten se taas ilmaantui ja oli\nnälkäinen kuin susi.\n\nEnemmän kuin Anna-Liisaan oli Mimmi kuitenkin kiintynyt vanhaan\nsaunaansa, jossa hän oli työskennellyt miltei koko kaupungissa olonsa\najan. Oli hänelle tarjottu paikkaa muissakin saunoissa, mutta aina\nhän vain oli kieltäytynyt, sillä hän oli tohtorini kanssa yhtä mieltä\nsiinä, että tällainen tuli _oikean_ saunan olla ja että eivät ne uudet\nsaunat hienoudessaan passanneetkaan kaikille ihmisille.\n\nKolmas sotavuosi oli kulumassa, ja Mimminkin olo ja elämä alkoi käydä\ntukalammaksi, kun se saippuakin niin hirvittävästi kallistui. Mutta\nsiitä kahvisokerista vasta oikea pula nousi. Kaffeeta hän tarvitsi,\nvaikka sitten olisi ollut syömättäkin, mutta se sokeri, se sokeri...\n\nVähäisestä annoksestaan hän kuitenkin koetti aina antaa silloin tällöin\nAnna-Liisallekin pienen murusen, mutta vähitellen sokeri loppui häneltä\naina kesken kuun, ja vihdoin Anna-Liisa kuoli.\n\nKun »tohtori» Ottelin eräänä iltana saapui saunaan, kysyi hän tapansa\nmukaan Anna-Liisaa.\n\n— Vainaja, kun sokeri loppui, — sanoi Mimmi hymähtäen. — Ja pian kait\nme kaikki kuolemme nälkään.\n\n— Anna-Liisa taisi olla ensimmäinen suursodan uhri kotoisella pohjalla,\n— sanoi »tohtori» nauraen.\n\n— Mutta ei viimeinen. Samaa tietä minäkin tästä kohta menen perässä.\n\n— Ei suinkaan suru nyt niin kovalle ottane, ja eläähän ihminen täällä\nsaunassa ilman sokeriakin.\n\n— Mutta kun sauna otetaan pois, — sanoi Mimmi alakuloisena.\n\n— Mitä, poisko? — kysyi »tohtori» levottomana.\n\n— Niin, eräs »kulassi» kuuluu ostaneen koko tontin, eikä suinkaan se\nrupea pitämään tällaista saunarähjää...\n\nSyntyi hetken vaitiolo. Ammeeseen valuva vesi kohisi yksitoikkoisesti,\nsumupilvet leijailivat katossa, ja seinällä palava lamppu valaisi\nhuonetta heikosti. Mimmi pesi äänetönnä ja huokaili tuon tuostakin.\nPukuhuoneessa sanoi »tohtori» vihdoin:\n\n— Sitäköhän sen Anna-Liisan kuolema oli ennustavinaan, että tämä on\nsitten niinkuin viimeistä edellinen saunareisu... Vai gulashi..?\n\n— Niin, vaikkapa olisi ihan viimeinen, — huokasi Mimmi merkitsevästi.\n\n— Eihän toki, vielä tässä ainakin otetaan yhdet hyvät erolöylyt.\n\n— Jaa, kattotaan nyt sitten...\n\nMieli masentuneena lähti Ottelin saunasta, nosti päällysnuttunsa\nkarvakauluksen ja istuutui saunan iljanteisille rappusille. Vanhan\nsaunan katolla olevat lumet olivat jo sen verran sulaneet saunasta\ntulevan lämmön ja maaliskuunauringon vaikutuksesta, että pitkien\njääkynttilöiden rivi koristi räystäitä.\n\nSuloinen raukeus sykki hänen suonissaan, kun hän istui siinä\nkuulakkaassa illassa katsellen kahden korkean kivimuurin lomassa\nnäkyvää auringonlaskua ja hengitti vuoroin saunasta tulevaa kosteata\nhöyryä ja kevätenteistä raitista ilmaa...\n\nHän istui siinä kauan ja mietti väsähtäneesti elämän menoa ja kaiken\nkatoavaisuutta. Vihdoin vilu alkoi puistattaa hänen jäseniään, hän\nnousi, sulki päällysnuttunsa huolellisemmin ja lähti kaihoisasti\nsilmillänsä hyväillen vanhaa saunaa ulos portista...\n\nKun Ottelin viikon kuluttua saapui vanhalle saunalle ottaakseen\njäähyväislöylyt, jäi hän hämmästyneenä tuijottamaan autiolle\npihamaalle. Saunasta ei ollut muuta jäljellä kuin tulen ja savun\nmustuttamat seinät. Katto oli pudonnut sisään, ja lasittomat,\nmustapieliset akkunareiät tuijottivat aavemaisesti häneen. Saunan\nlähettyvillä olevat pihlajat olivat pahasti palaneet ja mustuneet.\n\n— Siis tulipalo, — ajatteli hän katsellessaan vanhan saunan hiiltyneitä\nraunioita. — Olikohan tapahtunut jokin onnettomuus, oliko vanha kiuas\npettänyt?\n\nYht'äkkiä välähti hänen mieleensä kummallinen ajatus, kun hän muisti\nMimmin salaperäisen puheen viime käynniltään.\n\n— Olikohan vanha Mimmi kostanut...? Oliko hän ehkä siten tahtonut\npelastaa saunansa polttamalla sen kuin rakkaan vainajan ruumiin...? Vai\nolikohan se sittenkin vahinko...?\n\nNäitä aatoksia hautoen katseli Ottelin kotvan palaneen saunan raunioita\nja poistui vihdoin verkalleen, sydänalassa outo tyhjyyden tunne...\n\n\n\n\nOTTILIA SILFVERBÄCK\n\n\nVanha neiti Ottilia Silfverbäck istui kymmenhuoneisen huoneistonsa\nkaikkein pienimmässä kamarissa. Päivällisen jälkeen hän oli vetäytynyt\ntapansa mukaan tähän vanhojen muistojensa ja jo ammoin kuolleitten\nsuurtoiveittensa hämärään pyhättöön.\n\nHän oli sulkenut ovensa lukkoon oikein huolellisesti, ettei vaan\nkukaan voisi häntä häiriten yllättää, sillä hän oli tänään tehnyt\ntavanmukaisen kuukausilopputilinsä, ja tässä tärkeässä tehtävässä ei\nkukaan saanut häntä häiritä.\n\nHän huokasi syvään, pudisti huolestuneena kahdeksankymmenenkolmen\nvuoden ikäistä päätänsä, jonka harvenneita, harmaita hiuksia peitti\npäälaella mustista pitseistä tehty pieni päähine. Sitten hän asetti\nlaihalle, kaarevalle nenällensä kultasankaisten silmälasiensa lisäksi\nkultaiset pincenez'nsä sekä sytytettyään väkevän Bergströmin »Kaukasia»\npaperossin tarkasteli vielä kerran huolellisesti suurennuslasin avulla\ntilikirjojansa...\n\nHuolimatta siitä, että tilikirjat vanhan arvioinnin mukaan osoittivat\nhänen omaisuutensa osakkeissa, rahoissa ja kaupungintalossa, jonka hän\nsisarustensa kanssa omisti, olevan miljoona kahdeksansataatuhatta,\ntuntui hänestä, että hän kuitenkin tulisi kuolemaan vaivaistalolla,\nsillä tänään oli hänelle kaupungin puolelta tapahtunut huutava vääryys,\njaa, oikea hävyttömyys. Kaupungin maistraatti oli näet kehdannut\nhuomauttaa hänelle, että hänen monien määräysten jälkeen sakon uhalla\nvihdoinkin täytyi korjauttaa katuosa, joka oli hänen kulmatalonsa\nkohdalla, sillä ne väittivät, että katu tällä kohtaa oli kerrassaan\nliikenteelle sopimattomassa kunnossa.\n\n— Kamppailu olemassaolosta käy päivä päivältä vaikeammaksi, — huokasi\nhän puoliääneen. — Minun kotini on vielä varmasti oleva vaivaistalo,\nsillä ensimmäiset kahdeksankymmentä vuotta kuluivat jotenkuten,\nmutta nyt, nyt on elämä vallan mahdotonta. Nuorempana olin varma\nsiitä, että minä tästä syntymätalostani, autuaasti nukkuneen Gustaf\nVilhelmin talosta, lähtisin viimeiselle matkalleni, mutta nyt se tuntuu\nepätietoiselta. Äh, tämä on todella kauheata...\n\nKöyhyyden ja alennuksen kauhea ajatus aivan pöyristytti häntä ja sai\nhänen laihat, luisevat olkapäänsä hermostuneesti nytkähtelemään. Hän\nlaski laihan, kallisarvoisten jalokivisormusten koristaman ylhäisen\nkätensä tilikirjalle ja vaipui mietteisiinsä.\n\nKoko ikänsä hän oli asunut tässä vanhassa, yksikerroksisessa\npuutalossa, joka nykyjään oli kaupungin keskustassa ja — kuten\nnykyajan ihmiset sanoivat — parhaimmalla liikepaikalla. Paitsi lyhyttä\nRuotsinmatkansa aikaa ei hän ollut asunut muualla kuin tässä talossa.\nHeidän vanhalla maatilallaan Uudellamaalla ei hän viihtynyt, sillä\nmaalaiselämä oli hänestä kovin yksitoikkoista ja vaivalloista, ja\nsiksipä hän olikin viettänyt useimmat vuotensa kesät talvet kaupungissa.\n\nJa nyt, tänä kalliina aikana, vaati kaupungin maistraatti häntä\nkorjauttamaan talon kohdalla olevaa katua. Jospa talon tontti olisi\nedes ollut pienempi, mutta ollen kulmatalo oli sen katuosuus niin\nhirvittävän pitkä... Ja mistä hän nyt saisi varoja ja työväkeä sen\nkorjaamiseen näinä lakkojen ja inhoittavien temmellysten aikoina...\n\nAivan varmaan hän vielä tuli kuolemaan rutiköyhänä. Hänen kuolemaansa\nodottavat lukuisat sukulaiset saisivat varmasti vain rahanmenoa hänen\nhautaamisestaan. Toiselta puolen hän nautti tästä ajatuksesta, sillä se\nolisi ollut oikein niille ahneille ja hävyttömille sukulaisille, mutta\nsamalla se olisi ollut hänelle itselleen niin hirvittävän suuri häpeä,\nettei hän oikein kehtaisi kuollakaan... Niin, varmasti hän kuolee\nköyhänä, mutta hänen oli koetettava välttää tätä häpeällistä kohtaloa\nja ansaita keinoilla millä hyvänsä...\n\nOttilia Silfverbäck ajatteli niinkuin yleensä useimmat vanhat, että\nelämä maksaa. Sen he ovat oppineet pitkän elämänsä taipaleella.\nHe luulevat elävänsä loppumattomiin ja he tietävät myöskin mikä\nvoima rahalla on; siksi heidän köyhyydenpelkonsa ja tuskansa on\nniin kammottavan suuri ja tosi, siksi he vanhemmiten muuttuvat niin\nitaroiksi.\n\nOvea jyskytettiin rajusti, Ottilia Silfverbäck hätkähti, heitti pois jo\nsammuneen paperossinsa sekä piilotti hätäisesti tilikirjansa pienen,\nmahonkisen kirjoituspöytänsä »klaffiin».\n\n— Minä tulen, tulenhan minä, minä avaan, älkää nyt Herran tähden\nhakatko hajalle minun omaa, kallista oveani, — puhui hän hätääntyneestä\nSitten hän sytytti uuden paperossin ja väänsi lukon auki. Huoneeseen\nsyöksähti kaksi lasta.\n\n— Täti, täti! — huusivat lapset yhteen ääneen. — Onko täti aatelia?\nTuolla pihalla talonmiehen Helmi sanoi, että täti ei ole aatelia.\n\nOttilia Silfverbäckin kasvot muuttuivat ylhäisen jäykiksi, kun hän\nnuhtelevalla, vihasta värisevällä äänellä sanoi:\n\n— Voi rakkaat lapset, ettekö te tietäneet sanoa, että täti on _enemmän_\nkuin aatelia, täti on vapaaherrallista sukua N:o 157. Oppikaa nyt\nHerran nimessä se, te suvuttomat vekarat.\n\nHän kohotti kuihtunutta, kyyryistä vartaloaan ja loi lapsiin samalla\nkertaa sekä säälivän että halveksivan, ylhäisen katseen.\n\nLapset purskahtivat nauruun ja juoksivat meluten ulos, sillä tämä\noli jo viides kerta tänään, kun he olivat tehneet tädillensä saman\nkysymyksen, ja joka kerta oli täti ollut yhtä järkytetty.\n\nOttilia Silfverbäck tuli huoneestaan kiihtyneessä mielentilassa ja\ntapasi sisarensa Auroren ja Augusten heidän suuressa salissansa. Tämä\nsali oli aikoinansa ollut kaupungin kauneimpia. Se oli kulmahuone,\nja kaksi sen neljästä akkunasta antoi toiselle ja kaksi toiselle\nkadulle. Lattia oli maalattu neliöille jäljitellen tammilattiaa, ja\nsen kulunut pinta hohti joka-aamuisesta pyyhkimisestä ja öljyämisestä\nniinkuin yön vanha, lumeton jää. Pitkin seiniä oli kolme mahonkista\nsohvaa, sellaisia, joita Goethen kodissa Weimarissa sanottiin olevan,\nja sohvien edessä oli kaunisjalkaiset mahonkipöydät, joiden päällä\nkäsinvirkatut pitsiliinat mutkikkaine kuvioineen loivat pöydän\npunaista pintaa vasten kuvan vastasataneesta lumesta, jolla linnut\novat temmeltäneet jättäen siihen mitä ihmeellisimpiä jalanjälkiä.\nKolme vanhaa, mahtavaa palmua levitteli suuria kämmeniään punertavilla\nmahonkijalustoillaan, akkunoiden välissä kertasivat lattiasta kattoon\nulottuvat suuret peilit salin sisustaa, ja katossa riippui sadoista\nkristalleista kimaltava suuri empiretyylinen kruunu palamattomine,\nkellastuneine kynttilöineen.\n\nOttilia astui varovaisesti punavalkoista kesämattoa myöten, ettei\nvaan olisi kuluttanut permannon herkkää vahausta. Hän oli ankaran\nmielenliikutuksen vallassa, mutta koetti kuitenkin hillitä itseänsä,\nniinkuin hänen vapaaherrallinen kasvatuksensa häneltä vaati. Hän\nistuutui peremmällä olevaan nojatuoliin, jonka selustaa koristi\nvirkattu valkoliina, pyyhki kasvojansa näennäisesti rauhallisena\nhienoon pitsireunustaiseen silkkinenäliinaansa, jonka kulmassa hänen\nnimikirjaimensa upeilivat vapaaherrallisen kruunun alla ja joka levitti\nhuoneeseen mietoa orvokin, hyljätyn lemmen, kesäistä tuoksua.\n\n— On kerrassaan sopimatonta, että sinä, Auguste, et ole voinut antaa\nniille papinlapsillesi edes sen vertaa kasvatusta, että ne tietäisivät\nvastata talonmiehen tytölle tämän kysyessä, että meidän sukumme on\naatelia, jaa, enemmän kuin aatelia, mehän ollaan vapaaherrallista sukua\nN:o 157... Vaikka mitäpä ne tietäisivät, nehän ovat aatelittoman papin\nlapsia, ja sinun vertasi, Auguste, ei niissä näy olevan pisaraakaan...\n\nHän lopetti hetkiseksi sanatulvansa ja sytytti sammuneen,\nhalpahintaisen paperossinsa, jonka väkevästä tuoksusta sisaret niin\nsanomattomasti kärsivät, mutta jota ikävää tapaa he eivät uskaltaneet\nhäneltä kieltää. Auguste koetti heikosti mutista jotain väliin\nselitykseksi, mutta tuntien vanhemman sisarensa sekä tavat että tahdon\nhän keskeytti lauseensa jo yritykseen ja vaikeni nöyrästi.\n\n— Niin, — jatkoi Ottilia kiihtyneemmin, — enkö minä sanonut sinulle,\nAurore, ja autuaasti nukkuneelle sisarellemme Minettelle, että sinun\navioliittosi, Auguste, oli täydellinen _mésalliance_... Ah, minä\nvieläkin punastun häpeästä muistellessani sitä kauheata juttua. —\nHän huokasi syvään, löi käsillänsä kuihtuneita, korkean kureliivin\npönkittämiä rintojansa ja jatkoi:\n\n— Auguste, eikö se ollut kauheata, tunnusta, eikö...? Mehän olimme\nkaikki neljä luvanneet autuaasti nukkuneelle isällemme jäädä\nneitseiksi, mutta sinä, sinä petit isän ja meidät. Enkö minä silloin\nsanonut, kun sinä ilmoitit Aurorelle, Minettelle ja minulle sen kauhean\nasian, että sinä olet kihloissa yhden savuttoman papin kanssa, että, se\non skandaali koko meidän suvullemme... Jaa, kuinka minä sanoinkaan...?\n\nAurore ehätti innostuneena vanhan muisteloissa väliin.\n\n— Näinhän sinä sanoit, Ottilia, juuri näin... Mene sinä Auguste vaan\npappisi luo, mutta me olemme _aatelia, me_...\n\n— Niinhän minä sanoin, — keskeytti Ottilia kiihkoisasti, — juuri\nniin, ja sen minä sanon vieläkin. Mitä ovat Pärnäset, Pärnäset...?\nOnko koskaan kuultu kauheampaa nimeä, rouva Pärnänen...? Enkä minä\nsilloinkaan erehtynyt, senhän osoittaa ja todistaa nykyisyyskin, sinun\nkauheat lapsesi, ne pikku Pärnäset...\n\n— Mutta rakas Ottilia, — keskeytti Auguste.\n\n— Ei mitään mutta, ei, ei, ei... siitä ei kannata puhua, ja olenhan\nminä jo antanut sinulle sen anteeksi, mutta kun ne sinun Pärnäsesi...\nAh, se oli niin suuri, niin kauhea skandaali...\n\nAuguste purskahti itkemään...\n\n— No mutta Auguste, älähän nyt, olenhan minä jo antanut sinulle\nanteeksi, olenhan, ja sinähän kuulut leskeksi tultuasi taas meidän\nfamiljaan...\n\nSamassa soitettiin ovikelloa. Kaikki sisarukset vaikenivat ja\nkuuntelivat jännittyneinä. Soitto uudistui. Kukaan ei mennyt avaamaan.\n\nYlioppilasneiti Hilma Orkamo sai odottaa kauan aikaa. Hän soitti vielä\nkerran, mutta sittenkään ei kukaan tullut aukaisemaan. Hänestä oli niin\nluonnollista, että tässä vanhassa talossa kaikki kävi hitaasti, ilman\nkiihkoa ja intomielisyyttä.\n\nNeiti Hilma Orkamo oli juuri hiljan saapunut kaupunkiin, sillä\nsyyslukukausi yliopistossa alkoi, ja hän haki itsellensä asuntoa. Hän\noli jo aamulla varhain lukenut kaikkien lehtien asuntoilmoitukset ja\njuossut itsensä väsyksiin korkeissa portaissa. Hän oli menettänyt\nkaiken toivonsa, sillä joko huoneet jo olivat vuokratut taikka olivat\nne niin viheliäisiä, ettei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut niitä\nasunnokseen hyväksyä. Nyt kulkiessaan ohi tämän keskikaupungilla olevan\nharvinaisen puutalon oli hän päättänyt koettaa vielä onneaan, koska\nsanomalehdessä oli ollut ilmoitus vuokrattavasta huoneesta täälläkin,\nmutta asunnon saaminen tuntui jo tähän aikaan mahdottomalta, sillä\nsaattoihan huone jo olla pois vuokrattu.\n\nTalon portti ja piha muistuttivat jotain hämeenlinnalaista taloa\npihoineen. Aivanhan siinä oli samanlainen puuportti puisine,\nrautahakoihin päättyvine puomeineen kuin siellä kotona Hämeenlinnassa.\n\nHän astui kivettyä porttikäytävää pihalle. Mikä näky, keskellä\nmeluavinta, korkearakenteisinta Helsinkiä? Mikä jumalien suojelema\npyhättö...?\n\nHänen sydämensä ailahti niin kumman tutunomaisesti. Oliko täälläkin,\ntiilikivien, asfaltin ja nupulakivien kaupungissa, jokin paikka, jossa\ntodella voisi lukea rauhassa...\n\nTässähän se oli aivan silmien edessä. Yksikerroksisena se siinä kohosi\nkorkeitten kivimuurien pimentoisessa puristuksessa. Matala kivijalka\nkellarinluukkuineen, laudoilla vuorattu, kauhtuneen harmahtava\npuutalo, jonka akkunain päälliset kolmikulmiot olivat muisto Engelin\nmonumentaalisista, julkisista kivirakennuksista.\n\nHän astui portista pihalle. Ah, kuinka hän oli väsynyt vuokrakasarmien\nkorkeissa portaissa ja hänen mielestään epävarmoissa hisseissä. Päätä\nmiltei huimasi ja polvet notkahtelivat. Mutta tässä, kas tässä oli\ntutunomainen, oikein herttainen talo pihoineen, puistoineen...\n\nOliko se mahdollista...? Tuossahan vasemmalla olivat ulkorakennukset\ntalleineen, vajoineen... Ja siinähän oli oikea tavallinen hämäläisluhti\npystyportaineen, sillä erotuksella vain, että luhdin kaiteen puolapuut\nmuistuttivat klassillisten parvekkeiden juhlallisia pikku pilaristoja.\n\nTässähän oli kivetty pihamaa, avara ja väljä, aivan toisenlainen kuin\nkorkeitten kivitalojen reunustamat asfalttipihat Pihan nupulakivityksen\nlomassa kasvoi heinää, voimakastuoksuisia juhannuskukkia ja lusikan\nterää muistuttavia rautalehtiä. Tuossa oli talli, jonka ovet kerran\nolivat olleet keltaisiksi maalatut. Ovessa oli suuri, varmaankin\nkyläsepän takoma avain, jonka mahtava lehti oli kuin äärettömän suuri\nkahdeksannumero.\n\nHän istahti punertavia pihlajanmarjaterttuja kantavan, suuren,\nseitsenhaaraisen pihlajan alle, jonka juurella oli vaappuvajalkainen,\nvihreä puupenkki. Hän hengitti syvään vihreän ruohon ja tuoreitten\npuiden puhdistamaa ilmaa. Penkin säleistä kyhätty, laho istuin taipuili\nja kitisi arveluttavasti hänen siihen istuessaan, mutta hän luotti\nkuitenkin, ettei se pettäisi pikkukaupungin kevyttä, väsähtänyttä\ntyttöä. Tuntui niin suloiselta istahtaa hetkiseksi tähän kotoisen\npihlajan alle, sillä hänestä tuntui, kuin hän aina olisi asunut tässä\ntalossa...\n\nKeskellä pihaa oli kaivo, jonka kehys kymmeniä vuosia sitten oli\ntervattu, sillä haalakka oli sen tervan väri niinkuin kirkkoveneessä,\njoka on vuosikausia kumollansa maannut Vanajaveden valkoisella\nrantahiekalla.\n\nHänen edessänsä kohosi matala asuntoryhmä. Yksikerroksinen puutalo,\njonka kivijalan luukusta valkoinen, räämäsilmäinen kissa kyttäsi häntä\nuteliaana. Rakennuksen kaikkien kuistien ovet olivat vinossa eri\nsuuntiin, niinkuin muodikkaan naisenhatun lierit. Vanhat, askelten\nkuluttamat kuistin kiviportaat olivat siirretyt syrjään, ja uudet,\nhyvin maalatut puuportaat johtivat kuistin pääsisäänkäytävään. Kuistin\npunaisista, sinisistä ja valkoisista laseista muodostetut vinoneliöt\nolivat säröisiä ja väriltään kauhtuneita.\n\nKuistin kupeella kohosivat kattoa kohti puiset tikkaat, joiden terva\noli yhtä haalistunut kuin kaivon kehyksen ja valunut suuriksi, mustiksi\nhelmiksi niinkuin pihka tervasmäntyjen kyljillä, ja niiden sivussa\nmaata lohotti jykevätekoinen palokeksi ruostuneine kärkineen niinkuin\njo ammoin käytännöstä poissa ollut tukkipojan jättiläiskeksi.\n\nPihan perällä oli sammaltuneen, puoleksi kumossa olevan aidan ympäröimä\n»trekooli». Veräjän molemmilla puolilla kasvoi kaksi suurta lehmusta,\njoiden lehdet olivat jo kellastumassa. Hän uskalsi varovaisesti\nsisälle portista, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi\nkotikaupungissaan... Vanhat muistot ja uteliaisuus antoivat hänelle\ntavallisuudesta poikkeavaa rohkeutta.\n\nHän astui villiviinin muodostamaan, lahojen ripojen tukemaan\nlehtimajaan. Siellä sammaltuneelta pöydältä hän löysi sateen\nkäpristämän ruotsinkielisen kirjan, »Tuomas Kempiläisen Kristuksen\nseuraamisesta»... Niin, uskonnollisiahan tämän talon asujaimet olivat,\nsillä mitäpä muuta ne olisivat voineetkaan olla, he kun kuuluivat\nvanhaan, hyvään aikaan, — päätteli hän itseksensä.\n\n»Parkin» keskellä oli kukkivien asterien ja suurten orvokkien ympäröimä\npuinen, doorilainen pylväs, jonka latvaa koristi suuri, lasinen\npallo. Hopea oli jo tästä pallosta osaksi kulunut pois, ja sen kupu\nhohti kellertävänä niinkuin jonkin vanhan hämäläisen maalaiskirkon\nlasiakkunat.\n\nHänet valtasi sanomaton koti-ikävä, sinne Hämeeseen, Vanajanlinnan\nhiljaiseen, helkasavujen jo ammoin pyhällä savullaan siunaamaan\nkaupunkiin... Juuri täällä, tässä talossa hän luuli voivansa suorittaa\nrohkean unelmansa naisesta, joka kestää siirron työtätekevän luokan\nlapsesta sivistysihmiseksi, joka toimii yhteiskunnassa vapaana,\nitsetietoisena, ulkopuolella kodin ahtaan piirin...\n\nVaikka sanomalehdessä oli ollut ilmoitus tässä talossa vuokrattavasta\nhuoneesta, valtasi hänet kuitenkin aavistamaton epävarmuus ja pelko,\nsillä hänestä tuntui tämä talo sittenkin erikoisen rauhoitetulta.\nKuitenkin hän rohkaisi itsensä ja päätti lähteä kysymään, vaikka se jo\nolisikin myöhäistä.\n\nHän soitti kelloa, mutta sai kauan odottaa. Hän uudisti epävarmana\nsoittonsa, ja vihdoin ilmestyi avaamaan vanha palvelijatar, joka\nketjulla varustetun oven kapeasta raosta tirkisteli eteiseen ja kysyi\nmitä hänellä olisi asiaa. Mutta nähtyänsä, että sisään pyrkijä oli\nnainen, hän veti oven ensin kiinni, irroitti ketjun ja päästi pyrkijän\nsisälle.\n\nOttilian puhe oli katkennut ovikellon soittoon, ja sisarukset\nkuuntelivat henkeään pidättäen mitä vanha Justiina puhui eteisessä.\n\n— Jaa, kyllä friiarinna ei ota tähän aikaan ketään vieraita vastaan,\n— kuului Justiinan puhe eteisestä, — mutta jos fröökynä varttoo, niin\nminä kysyn friiarinnalta, — kuului saliin, jossa sisarukset istuivat.\n\nOttilia, joka oli suvun vanhin ja aina tottunut hallitsemaan,\notti helmineuleilla koristellusta käsilaukustaan kultasankaiset\npincenez'nsä, antoi käskevän silmäyksen sisarilleen ja huusi\nJustiinalle:\n\n— Antaa fröökinän vaan tulla sisälle.\n\nAuguste ja Aurore poistuivat sanaakaan sanomatta, ja neiti Orkamo\nastui hiukan epävarmoin askelin saliin, jossa hänen aavistamattaan\nhäntä odotti vapaaherratar. Hän punastui hiusrajaa myöten ja olisi\nmielellänsä ottanut pois ylioppilaslakkinsa, ellei hiuksiin kiinnitetty\nneula olisi sitä estänyt.\n\n— Fröökinä on hyvä vaan ja ottaa sen stoolin. Mikä on fröökinän\nnimi...? — sanoi Ottilia Silfverbäck rauhallisen kohteliaasti ja\nviittasi kädellään ovensuussa olevaa mahonkituolia.\n\n— Kiitoksia. Minä olen ylioppilas Hilma Orkamo Hämeenlinnasta.\nAjattelin vain kohteliaimmin kysyä, olisiko mahdollisesti täällä vielä\nvuokrattavana huonetta, hiljaista huonetta, jossa lueskeleva ylioppilas\nvoisi rauhallisesti harjoittaa opintojaan.\n\nOttilia Silfverbäckin kasvot kirkastuivat.\n\n— Jaa, kyllä minä hyyrään kammareita fröökinöille, mutta asiat on\nnyt vallan niin hassusti, että minulla ei ole enään yksikään kammari\nvapaa, ne on kaikki ylösotettu, mutta kyllä minä mielelläni ottaisin\nhyyryvieraat, sillä minä on niin vallan köyhä.\n\nHän huokasi syvään.\n\nNeiti Orkamo kuuli, että nainen, jonka kanssa hän puhui, käytti\nhuonosti suomenkieltä, ja ollaksensa kohtelias hän vastasi ruotsiksi:\n\n— Mutta eikö mahdollisesti...\n\nOttilia Silfverbäck keskeytti samassa hänen lauseensa. Hän huomasi\nneiti Orkamon puheesta, että hän hallitsi huonosti ruotsinkieltä, ja\ntahtoi ainakin näin kahden kesken olla kohtelias ja jatkoi puhettaan\nsuomeksi:\n\n— Minä on friihärrinna, mutta minä on vallan köyhä ja minun olis\nkanssa tarpeen paljon rahat, sillä maistraatti tahtoo minun vallan\nkonkkurssiin, ja minä kyllä ottas vähä inakordentti, mutta kun se nyt\non niin hassusti, että minun kaikki kammarit on jo uloshyyrätty, niin\nei minä voi antaa fröökinälle ulos ei niin yks kammari.\n\n— Mutta onhan vapaaherrattarella tämä suuri sali, minä kyllä maksaisin\nkunnollisesti, sillä tämä talo on niin kaunis ja hiljainen, täällä\nvoisi lukea, tämähän on ihan kuin maalla.\n\n— Tämä salongi ei minä voi koskaan uloshyyrätä, sillä vaikka minulla ei\nenään ole yhtikääns vastaanotto, niin minä tarvitsen se aina.\n\n— Luonnollisesti, mutta voisinhan minä vallan hyvin nukkua\ntelttasängyssä, joka päiviksi siirrettäisiin pois, ja tämä sali olisi\nsilloin täydellisesti vapaaherrattaren käytettävissä.\n\n— Aivan niin, fröökinä on vallan oikeassa, kyllä te on praktillinen,\nja kyllä minä niin tarvitsen ne hyyryrahat, mutta katsokaas fröökinä,\nsiinä on yksi salaisuus.\n\nNeiti Orkamo vaikeni ja katsoi kysyvästi Ottilia Silfverbäckiin.\n\n— Niin, katsokaas fröökinä, asia on nyt semmoinen, että kun minä\nkuolen, niin täytyy minun maata tässä salongissa minun _lit de parade_,\nkuinka minä nyt sanois, minun ruumissänky...\n\n— Ah, ymmärrän varsin hyvin, — sanoi neiti Orkamo, kuitenkin\nällistyneen näköisenä tästä kummallisesta mielijohteesta.\n\n— Niin juuri, kun minun koko fiini familja tulee katsomaan minun\nruumis, niin täytyy minun maata _au lit de parade_ tässä salongissa,\nsillä minä olen friihärrinna, ja kaikki meidän familja on maannut tässä\noma ruumissänky...\n\n— Mutta voisihan vapaaherratar maata ruumiina tuolla puutarhan\nkauniissa lehtimajassa, sehän on niin runollinen, — ehdotti neiti\nOrkamo Ottilia Silfverbäckin rahanhimon rohkaisemana.\n\n— Ei koskaan, ei koskaan, yksi friihärrinna ei osaa maata blankin\ntaivas alla, kyllä se täytyy olla yksi salongi.\n\n— Jaa, voisinhan minä siinä tapauksessa, että vapaaherratar sattuisi\nkuolemaan minun teillä asuessani, jota en muuten ensinkään usko, sillä\nvapaaherratar näyttää niin terveeltä ja reippaalta, muuttaa heti pois.\n\n— Kiitoksia fröökinä hyvä komplimangista, mutta en minä kuitenkaan osaa\nsiihen luottaa, jos fröökinä ei sitten muuttas, niin minulle tapahtuisi\nyksi suuri skandaali. Suokaa nyt anteeksi, eihän minun passaa uskoa\nfröökinä falskiksi, mutta en minä voi, en voi...\n\n— Siinä tapauksessa oli minun pyyntöni aivan turha. Pyydän nöyrimmästi\nanteeksi, että olen häirinnyt vapaaherratarta, mutta kun tämä talo oli\nniin vanha ja kaunis, — sanoi neiti Orkamo ja nousi teetellen lähtöä.\n\n— Jaa, kyllä se on kovin suuri harmi, ettei minulla ole yhtään kammaria\nfröökinälle, sillä kyllä minä olis niin kipeesti kaivannut ne rahat,\ntämä aika on ihan vallan liian tyyris.\n\n— Mutta eikö vapaaherratar voisi myydä tätä taloa, tämä tonttihan\nmahtaa olla kovin kallis, se kun on näin keskellä kaupunkia? — sanoi\nneiti Orkamo.\n\n— Ai, ai fröökinä, ei Herran tähden, ei tätä myydä, minä tulen vallan\nkipeeksi, kun minä vaan sitä asiaa vähän fundeeraan. Kyllä tätä härrat\non spekuleerannut ja luvannut minulle paljon rahat, mutta en minä\nsentään sitä voi, en voi, tämä on minulle niin rakas.\n\n— Ymmärtäähän senkin, tällaisiin vanhoihin taloihin voi kiintyä\nniinkuin rakkaisiin ihmisiin.\n\n— Vallan niin, fröökinä Orkamo, te puhutte vallan viisaasti, tämä on\nminulle niin rakas. Kahdeksankymmentäkolme ajastaikaa sitten minä\nsynnyin tässä talossa; tässä pihassa ja parkissa minä olen leikkinyt ja\nnäissä kammareissa ja tässä salongissa minä on ollut niin onnekas ja\nniin onneton.\n\nMuutamille puheliaille, vanhoille ihmisille ominaisella\najattelemattomalla avomielisyydellä aikoi neiti Silfverbäck kertoa\nneiti Orkamolle elämänsä tarinaa, kun huomasi saaneensa tästä\nneitosesta kiitollisen kuulijan.\n\nNuorena hän oli rakastunut isänsä lapsuudenystävän poikaan, kreivi\nGustaf Enzio Hamilton-Barccaaseen, mutta Tukholmassa, jossa hän\nsisarensa Auroren kanssa oli käynyt tervehtimässä sulhasensa vanhempia,\nhän oli saanut kuulla, että kreivi Hamilton-Barccaalla ja hovineiti De\nla Rochella oli lemmensuhde, jonka koko hovi tiesi.\n\nSamalla matkalla oli kuningas häväissyt heidän vapaaherrallista sukuaan\nsillä, ettei ollut hovitanssiaisissa esityttänyt itsellensä hänen\nsisartaan Aurorea. Aurore oli syyttänyt häntä tästä skandaalista,\nja riidassa he olivat palanneet isänsä luo Suomeen. Isä samoin kuin\nhänkin oli menehtyä kreivi Hamilton-Barccaan halpamaisuudesta ja siitä\nhäpeästä, joka oli kuninkaan puolelta kohdannut heidän sukuaan...\n\nHeinäkuun loppupäivinä, jolloin pihalla kasvavat kaksi suurta lehmusta\npudottelivat kukintonsa viimeisiä, vaaleita suojuslehtiä, kuoli isä, ja\nhänen arkullensa murrettiin Silfverbäckien vapaaherrallinen vaakuna.\n\nIsän kuolinvuoteella lupasivat he kaikki neljä sisarusta Minette,\nAuguste, Aurore ja hän pyhästi, etteivät he mene naimisiin. Ja\nkauan he uskollisesti pitivätkin lupauksensa, kunnes Auguste lähes\nneljänkymmenen vanhana häpeällisesti petti sanansa ja meni naimisiin\nsuvuttoman papin kanssa...\n\nTässä Ottilia Silfverbäck hetkiseksi keskeytti kertomuksensa, sillä\nkylmä väristys puistatti hänen laihaa ruumistaan, kun hän ajatteli\nAugusten häpeällistä tekoa. Hän pyyhki silmiään ja jatkoi:\n\n— Niin, Auguste-sisareni teko oli todella häpeällinen, mutta minä olen\nantanut hänelle vallan kokonaan anteeksi.\n\nSamassa tulivat hämärtyvään huoneeseen Auguste ja Aurore, jotka olivat\nalkaneet epäillä, että Ottilia oli taas langennut tavanmukaiseen\nheikkouteensa ja ryhtynyt kertomaan heidän perheasioitaan.\n\n— No mutta Ottilia, — sanoi Aurore närkästyneenä, — joko sinä taas olet\nparjannut ventovieraalle ihmiselle meidän sukuamme?\n\n— Minä puhun mitä minä tahdon, — sanoi Ottilia kylmästi, — ja\nmuuten kait te tiedätte, että on sopivaa ja ylhäistä puhua omista\nsukulaisistaan. Ainoastaan aatelittomat parjaavat ystäviään ja\ntuttaviaan, mutta me, jotka olemme »kirjassa», me puhumme omista, sillä\nmeitä ei suvuttomat liikuta...\n\nNyt syntyi ankara kiista sisarusten kesken. Molemmat sisaret ryhtyivät\nyhdessä selittämään Ottilialle, että hän vanhuuden höperyydessään\nkäyttäytyi sopimattomasti.\n\nNeiti Orkamosta alkoi tilanne tuntua kiusalliselta. Hän pyyteli moneen\nkertaan anteeksi tuloaan ja poistui jättäen nuo ylhäiset, vanhat naiset\nkiistelemään siitä, mikä sopii, mikä ei...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen illan kiista sisarusten välillä oli ollut niin ankara, että Ottilia\nvihdoin oli saanut hermokohtauksen ja hänet oli täytynyt taluttaa\nvuoteeseensa.\n\nOttilia oli itkenyt katkerasti sitä, etteivät hänen sisarensa\nosoittaneet hänelle kylliksi kunnioitusta, vaikka hän oli suvun vanhin,\nja että he olivat käyneet antamaan hänelle neuvoja asioissa, joista he\nhänen ymmärryksensä mukaan eivät käsittäneet mitään.\n\nKiista oli kehittynyt niin pitkälle, että Ottilia oli raivoissaan\npilkannut Aurorea siitä, ettei tämä ollut tullut esitetyksi\nkuninkaalle, asia, josta he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta olivat\nolleet vaiti monta kymmentä vuotta. Lisäksi oli Ottilia syyttänyt\nAugustea hänen isälle antamansa lupauksen rikkomisesta, ja silloin oli\nAurore vetänyt esille Hamilton-Barccas-jutun. Ottilia oli pyörtynyt...\n\nToivuttuaan pyörtymyksestään oli Ottilia itkenyt hillittömästi, ja\nkun sisaret olivat nähneet hänen suuren surunsa, olivat hekin vihdoin\nitkeneet. Kun he olivat itkeneet menehtyäkseen ja vanhat kyynelten\nlähteet olivat kuiviin noruneet, oli Ottilia vihdoin kysynyt heikolla\näänellä:\n\n— Aurore, onko sinulla puuderia?\n\nSitten he kaikki puuteroivat itsensä, pyysivät Ottilialta anteeksi,\nitkivät taas kotvan ja käyttivät ahkerasti puuteriviuhkaa...\n\nMutta sydämen pohjasta lähtenyt itku on vanhoille ihmisille\nepäterveellistä, ja Ottilia sai kuumetta. Yöllä hän oikein houri ja eli\nTukholmassa nuoruutensa rakastetun, kreivi Gustaf Enzion seurassa.\n\nOttilian sairaus paheni, ja vaikka lääkärit tekivät parastansa, tuli\nhän päivä päivältä heikommaksi, sillä hänen vanha ruumiinsa oli jo\nalkanut lahota.\n\nEräänä aamupäivänä kuuli vuoteessaan makaava Ottilia paitsi\nkatukivitystä suorittavien ryssien kilkutusta kadulla, joka toi\nhänen mieleensä kaikki köyhyyden kauhut, puhetta salista. Hän kuuli\nselvästi, että siellä oli eräs herra, jonka kanssa sisaret kiistelivät.\nKeskustelu kävi yhä kiihkeämmäksi.\n\n— Me emme suostu, tätä taloa ei myydä, ei hyvällä eikä pahalla, siihen\nei kaupungilla ole oikeutta, — kuului Augusten kiihtynyt ääni.\n\nOttilia ei kestänyt enää, hän soitti kelloa ja käski Justiinan kutsua\nsalissa olevat huoneeseensa. Keski-ikäinen, kohtelias herra, jolla oli\nsuuri, nahkainen salkku kainalossaan, astui hämärään huoneeseen, jossa\nsairas makasi. Hän kumarteli moneen kertaan kohteliaasti ja pyyteli\nanteeksi tuloaan.\n\n— Selittäkää asianne, olkaa hyvä, — sanoi Ottilia Silfverbäck\nkäskevällä äänellä.\n\n— Kuten suvaitsette, neiti, — sanoi herra.\n\n— Niin, minä suvaitsen.\n\n— Asia on niin, että yleisten rakennusten hallitus on päättänyt\nkohteliaimmin ehdottaa, että tämän talon omistajat hyväntahtoisesti\nsuostuisivat myymään tämän tontin taloineen kaupungille, sillä\nkaupungin uuden asemakaavan mukaan tulee tähän paikkaan rakennettavaksi\ntori. Tämä on kaupungin vilkasliikkeisimpiä paikkoja, ja tässä on\navarampi tila aivan välttämätön.\n\n— Me emme myy tätä taloa, niin kauan kuin meistä yksikään elää, — sai\nOttilia Silfverbäck vaivoin liikutukseltaan sanotuksi.\n\n— Jaa, pyydämme arvoisilta daameilta anteeksi, mutta siinä tapauksessa\non kaupunki pakotettu ostamaan tämän tontin käypään hintaan\npakkoluovutuksella...\n\n— Ei koskaan, niin kauan kuin minä elän! huudahti Ottilia Silfverbäck\nja sai samassa ikäänkuin suonenvetokohtauksen. Sisaret kirkaisivat, ja\nherra poistui kohteliaasti kumarrellen ja anteeksi pyydellen.\n\nOttilia Silfverbäck ikäänkuin nukkui lievään kouristukseen...\n\nKaksi tuntia myöhemmin hän lepäsi _au lit de parade'isiensä_ suuressa\nsalissa valkoisten lakanoiden peittäessä salin neljää akkunaa, joista\nauringonpaiste pyrki tähän kuolemanhiljaiseen salonkiin. Ulkoa kuului\nkatukivitystä tekevien ryssäin vasarankilkutus, ja sisarukset Auguste\nja Aurora istuivat vainajan arkun ääressä lukien hiljaa mumisten\nkultakantisista virsikirjoistaan hautausvirsiä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähäistä myöhemmin kulki saman, vanhan puutalon ohitse ylioppilasneiti\nHilja Orkamo, joka yhä etsiskeli itsellensä sopivaa huonetta. Hän\nhuomasi hämmästyksekseen valkoiset lakanat salin akkunoissa.\n\n— Nyt siinä hiljaisessa talossa on vielä hiljaisempaa, — sanoi hän\nitseksensä puoliääneen, — ja se suuri, kaunis huone tulee nyt varmasti\nvapaaksi...\n\nMutta hän ei tiennyt, että vapaaherratar\n\nOttilia Silfverbäckin arkulla oli vaakunan asemesta häviävän Helsingin\nkaikki katoavaisuuteen määräävän leimasimen jälki, ja että vinopielisen\npuuportin kamanassa heloitti sama säälimätön merkki...\n\n\n\n\nPIILIPUU\n\n(Epilogi)\n\n\nMuutamia satoja vuosia sitten sijaitsi pienen merenrantakaupungin\nlähettyvillä, sen pohjoiseen päin vievän valtamaantien vasemmalla\npuolella, suoperäinen niitty. Niitty kasvoi korkeata korteheinää ja\nsuovillaa, joiden yllä kesäöinä sankat sumupilvet liikkumattomina\nlepäsivät.\n\nJoskus oli tätä niittyä ojitettu, ja sen ojanteilla kasvoi tiheää\npajukkoa. Siellä täällä kohosi joku korkeampi piilipuu muodostuen\nikäänkuin suoraksi, istutetuksi puuriviksi. Ihmiskäsi ei kuitenkaan\nollut tätä kasvullisuutta luonut, vaan vapaa tuuli oli tuonut pensaiden\nja puiden siemenet näille mutamultaisille ojanteille.\n\nKorkeampana muita kohosi eräs elinvoimainen, kaitalehtinen piilipuu,\njonka kaunispintainen kuori kosteutta tihkuen välkkyi auringon\npaisteessa. Tämä luonnon istuttama puu näkyi kätkevän itseensä suuria\nelämän mahdollisuuksia, lupaavampia ja kauniimpia kuin muut sen\nlähettyvillä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta pieni kaupunki niityn eteläpuolella mereen pistäytyvällä\nkallioniemekkeellään alkoi varttua ja vaurastua. Se valloitti\nvähitellen kivisine rantalaitureineen mereltä pieniä poukamia, se\ntäytti hersyviä soita kivipeitteisiksi toreiksi, se kasvoi laajuutta\nja korkeutta kuumeisella innolla ja peitti tienoon asumustensa ja\ntehtaittensa mustaan savuvaippaan.\n\nKaupungin kivetyt kadut oikoilivat itseänsä joka suuntaan niinkuin\nsataraajainen jättiläislonkeroeläin ulottimiaan. Ne valtasivat\nrämisevällä suomupeitteellään jokaisen pellon, puutarhan, niityn,\nmetsikön ja vesilammikonkin, jotka niiden tielle osuivat.\n\nUlottuipa muutamia tällaisia katuja sen korteniitynkin luo, jonka\nojanteella uhkea piilipuu varttansa taivasta kohti kohotti. Äkkiä\nkuivattiin niitty, pajupensaat kuolivat, ja ojien reunoilla kasvavat\npiilipuut kaadettiin armotta, sillä niitystä muodostettiin tori. Suurin\npiilipuu sai kuitenkin jäädä parin muun, sitä lähinnä suurimman puun\nkanssa kasvamaan torin reunalle.\n\nVaikeat ajat koituivat nyt näille vapaan luonnon herkille lapsille\ntästä muutoksesta. Ankara taistelu olemassaolosta alkoi niille tuolla\nkovaksi kivetyn torin reunalla, sillä sateiden suoma vesi ei voinutkaan\nläpäistä kivitystä eikä voinut tunkeutua niiden janoisille juurille.\n\nPuut ponnistelivat voimiensa takaa taistellen henkensä puolesta.\nNe koettivat tunkea juurensa yhä syvemmälle mustaan multaan, jonka\nuumenissa juurien herkät valkokärjet aavistelivat löytyvän pohjavettä\nja suon ruosteista ruokamultaa. Niiden onnistuikin jonkun aikaa ulottaa\njanoiset juurensa kosteuden lähteitä kohti.\n\nMutta aavistaen pienet mahdollisuutensa päästä juurinensa\nlähitulevaisuudessa pitemmälle ryhtyivät ne tulevaisuuttaan\njärkevästi suunnittelevien ihmisten tapaan etsimään itsellensä muita\nmahdollisuuksia. Ne paisuttivat lehvistönsä mahdollisimman runsaaksi\nja aukoivat silmujaan koko tarmollaan voidaksensa hengityselimillään\nlisätä sitä ravintoa ja kosteutta, jonka torin kuivuus niiltä kielsi.\n\nAlussa tuntui kaikki jossain määrin onnistuvan. Puut varttuivat\nja kasvoivat torin kaunistukseksi. Mutta vähitellen kävi niiden\nelämä kuitenkin tukalammaksi, sillä maa kuivui, ja ilma, jota puut\nhengittivät, kävi tomuisemmaksi ja savuisemmaksi, sillä torin ympärille\nkohosi korkeita kivirakennuksia, jotka lukemattomista savutorvistaan\ntupruttivat yöt, päivät ilmoille tukahduttavia savupilviä...\n\nKun sitten eräänä keväänä sille torin laidalle, jolla piilipuiden\nrivi seisoi, alettiin rakentaa suurta kivitaloa, alkoi puiden elämä\ntuntua kerrassaan mahdottomalta. Lehdille laskeutunut runsas kalkinpöly\noli tukehduttaa puut. Niiden lehdet surkastuivat, ja heikommat oksat\nkuivuivat.\n\nSeuraavana keväänä ei kevätaurinko voinutkaan tarpeeksi aikaiseen\nkohota piilipuiden lähettyvillä olevan kivimuurin takaa eikä herättää\npuita ajoissa talviunestaan. Silmut myöhästyivät, lehdet tulivat\npieniä, ja erikoisen kuiva kesä teki taistelun elämästä ja kuolemasta\nkiivaammaksi. Ja syksyn tullen kuolema vihdoin voitti ja katkaisi\nkahden heikomman maaseudunlapsen lupaavan ja kauniin elämän. Sydämetön,\nkaru kaupunki vaati nämä uhrit kuten niin monta muuta aikaisemmin...\n\nSuurin, vielä elossa oleva piilipuu sairasti sinä kesänä ankaraa,\nkuivuudesta johtunutta tautia. Se ponnisteli kaikin voimin elääkseen,\nsillä se ei tahtonut vielä kuolla. Mutta sen voimia vähensi näky\nrakkaitten toveriensa kohtalosta, ja haikeasti valittaen se syksyn\ntullen riipi keltaiset lehtensä lähettäen viimeisen tervehdyksensä\nnuorina kuolleitten toveriensa haudoille.\n\nKun piilipuu taas keväällä heräsi talviunestaan ja oikoili talven\nkangistamia jäseniään lauhassa kevättuulessa, tunsi se erään sadeyön\njälkeen puhjenneilla silmuillaan, että tovereistaan ei enää ollut\njäljellä mitään, niiden kuolleet rungot oli korjattu pois.\n\nYksin maailmassa, yksin tässä karujen katujen kaupungissa! Ilman\nheimonsa ja ystäviensä seuraa täytyi sen tästä lähtien taistella\nmaaseudunlapsen ankaraa taistelua olemassaolosta...\n\nKeväinen kaiho valtasi sen herkän mielen koko voimallaan. Ikävä maalle,\nvapaaseen luontoon puistatti koko sen olemusta, mutta hentomielisyys\nei auttanut tässä kohtalossa. Sen täytyi jäädä kaupunkilaiseksi siihen\npaikkaan, mihinkä sattuman oikku sen oli kiinnittänyt.\n\nSe iski uudella tarmolla juurensa maan uumeniin ja oppi käyttämään\nhyväksensä kaikkia niitä vähäisiä etuja, joita elinehdoista kitsas\nkaupunki sille tarjosi. Vähitellen sen voimat varttuivat, ja se kasvoi\nvuosien kuluessa suureksi puuksi.\n\nSen runko vahvistui, ja seitsemän komeata haaraa se rungostansa työnsi\nilmoille. Sen varsi kävi yhä paksummaksi, niin että kaksi miestä\nvaivoin sai sen sylillään mitatuksi, ja sen ennen niin sileä ja kostea\nkuori kävi tummaksi ja rosoiseksi. Kun latva pääsi kohoamaan yli\nvieressä olevan talon harjan, kävi elämä helpommaksi, sillä nyt se\nsaattoi hengittää ikäänkuin paremmin ja iloita varhaisen aamuauringon\nensi säteistä.\n\nSen varjoisan rungon juurella juttelivat ajurit helteisten kesäpäivien\nodotushetkinä, ja sateen yllättäessä pyrkivät kaikki ohikulkijat sen\nsuojaan. Piilipuu oli saanut kaupungissa jonkinlaisen aseman, josta\nse itsetietoisena ylpeili, sillä vaivalla ja ponnistuksilla se sen\noli hankkinut, ilman ihmisten apua. Mutta se vihasi kaupunkia ja sen\nitsekkäitä asujaimia.\n\nSydämettömiä ja ilkeitä olivat ihmiset piilipuulle. Milloin joku hurjaa\nvauhtia ohitseajava satutti sen kylkeä rattaillaan haavoittaen sitä\npahasti. Usein sen sydännesteet olivat juosta kuiviin haavasta, jota\npoltti ja kirveli, mutta aina haava kuitenkin suurien kärsimysten\njälkeen arpeutui. Näitä arpia syntyi vuosikymmenien kuluessa sen\nkupeeseen, niin että koko alaosa runkoa oli suurien, rumien känsien\npeittämä...\n\nMilloin taasen ohiajavat kuorma-ajurit korkeilla rattaillaan seisten\nriipivät sen herkkiä lehtiä tai huviksensa taittoivat sen nuorimpia\nvesoja ja vuosikasvuja. Miten se koski, ja silloin se oppi vihaamaan\nkaupungin julmia ihmisiä. Se imi kuivasta torista itseensä sitä\nkatkeruutta, jota hyljätyn yksinäisyys synnyttää...\n\nYlpeänä ja viileän ylhäisenä se seisoi siinä ja taisteli urhoollisesti\nolemassaolonsa puolesta. Ei kukaan tiennyt eikä huomannut sen suurta\nkärsimystä ja sisäistä kamppailua. Vasta sitten kun ikävän mato oli\nsyönyt sen sydäntä, niin että puuhun ilmaantui suuri ontelo, joka\nuhkasi sen olemassaoloa, huomasivat ihmiset, että piilipuu oli sairas.\n\nNe täyttivät suuren ontelon sementinsekaisella laastilla ja vyöttivät\npuun kupeet kahdella paksulla rautavanteella, ettei sen runko\nhalkeaisi, mutta muuta hoitoa ne eivät sille suoneet.\n\nMutta kun puu yhä varttui ja vaurastui torin kauneudeksi, alkoivat\nihmiset yhä enemmän kiinnittää siihen huomiotaan. Vanha piilipuu\noli käynyt ihmisille ikäänkuin välttämättömäksi. Kun puun lehdet\ntoisinaan kuivina kesinä olivat pieniä ja aikaiseen kellastuvia,\nvapautti kaupungin puutarhuri sen juuren torin kovasta suomupeitteestä\nirroittamalla kivet ja rakennuttamalla sen ympärille matalasta\nkatureunakivestä matalan, ympyränmuotoisen kehyksen. Se tunsi\nhelpotusta tästä vapautuksesta ja palkitsi hyvän ihmisen vaivannäön\nuudella lehtiupeudellaan.\n\nToista sataa vuotta seisoi piilipuu siinä torin reunassa ja katseli,\nkuinka ihmispolvi meni ja toinen tuli. Samanlaisia ne kaikki olivat\npääpiirteittäin, yhtä itsekkäitä, yhtä kevytmielisiä...\n\nSiinä itse itsellensä taistelemallaan paikalla tämä luonnonlapsi\nkatseli kaikkea, arvosteli kaikkea. Keväisin ensi silmujen puhjetessa\nse tuntien oman kaihonsa näki, kuinka kevätkaiho sydämissä ihmisetkin\nkulkivat. Yksinäisiä olivat ihmisetkin, mutta aina ne sentään löysivät\njonkun elämänkumppanin. Sen yksinäisyys oli auttamaton.\n\nVaikka se vihasikin ihmisiä, saattoi toisinaan senkin sydäntä herkistää\nhellä myötätunto, kun jokin nuori pari pimeinä loppukesän öinä eksyi\nsen pimennossa sadetta pitämään ja siinä odotellessaan kuiski kuumia\nlemmen sanoja. Silloin sekin huminoi kauneimmat kaipauksensa laulut\nja taivutteli alimpia oksiaan verhotakseen nuorilla vesoillaan\nlempiväisten salaisia syleilyjä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuodet vierivät, piilipuu vanheni, ja kaupunki sen ympärillä kasvoi,\nniin että se vähitellen oli joutunut keskelle meluavinta kaupunkia,\nkeskelle sen sankinta savua ja tomuisinta ilmapiiriä. Piilipuun olo\nkävi vuosi vuodelta vaikeammaksi, ja ikävän mato jäyti yhä syvemmältä\nsen sydäntä, niin että korkeassa, arveluttavasti huojuvassa latvassa\nnäkyi sen heikkous.\n\nPiilipuu tunsi loppunsa lähenevän. Elämänsä viimeisenä keväänä se jo\nvarhain aukoi keltaisten heteiden kaunistamia »kissojaan», synnytti\nsilmuja ja aukoi lehtiä niinkuin konsanaan nuoruutensa keväässä. Se\ntahtoi kuolla kauniina ja voittajana vaikean kilvoituksensa jälkeen...\n\nEräänä heinäkuun helteisenä päivänä olivat uhkaavat pilvenhattarat\ntaivaalla vähitellen kertyneet suuriksi möhkäleiksi, jotka ennustivat\nrajuilmaa. Vanha piilipuu seisoi oksat riipallaan väräjämättömin\nlehdin. Sen jokainen solu janosi vettä, ja siksi se lepäsi auringon\npaahteessa huumaantuneena niinkuin unen horroksissa ja näytti\nkuolleelta.\n\nTässä tajuttomuudenkin tilassaan se kuitenkin tunsi vihan myrskyn\nkiertävän kuumeisia suoniaan. Se vihasi ihmisiä, jotka jo ammoin olivat\nsiltä riistäneet luonnonlapsen vapauden ja pakottaneet sen elämään\nsairaalloista elämäänsä tässä kuivassa kiviröykkiössä. Ja kuitenkaan he\neivät suoneet sille pisaraakaan vettä lievitykseksi, sillä kaupungin\nlapset ovat niin itsekkäitä. Koristuksenaan, ilonaan ja hyötynään\nolisivat sitä kyllä pitäneet sillä oman vallan omistusoikeudella,\njoka imee itseensä maaseudun parhaat voimat. Mutta se tahtoi kostaa,\nkostaa...\n\nYht'äkkiä alkoi kuulua kaukaista ja sitten yhä lähenevää\nukkosenjyrinää. Taivas peittyi synkkiin pilviin, ja ankara tuulenpuuska\nalkoi rajusti heilutella piilipuun velttona riippuvia oksia. Piilipuu\nheräsi horroksistaan. Sen oksat taipuilivat ankarasti, ja niinkuin\nkuumetautinen heittelee levottomana käsiään sinne tänne, heilutteli\nvanha piilipuukin valittaen pitkiä oksiaan. Kuivat lehdet putoilivat\nsankkana sateena ja lensivät pyrynä yli suuren torin.\n\nRankkasade lankesi yli tomuisen kaupungin. Tummat peltikatot rämisivät\nvaltavana pauhuna sateen niitä rajusti naputellessa, ja räystäiltä\njohtavat vesirännit syöksivät vaahtoavaa vettä kidoistansa niinkuin\nsatujen jättiläislohikäärmeet myrkkyvaahtoaan.\n\nKatukäytävien mustalle asfaltille rajusti lankeavat vesipisarat\nmuuttuivat särkyessään vesihöyryksi, jota vinha tuuli kiidätti\neteenpäin, ja voimakkaat vesivirrat lakaisivat torin kivityksen lomista\nhiekkaa vieden sitä matkassaan syöksyessään kohti katuviemäreitä,\njoiden ahnaat suut eivät ehtineet niellä niin paljon vettä kuin taivas\nantoi.\n\nHätääntyneet, sateen yllättämät ihmiset juoksivat sateensuojaan\nleveitten räystäitten alle ja porttikäytäviin. Taivas salamoi, ja\nkorkeitten kivimuurien kaiku kertasi ankaria jyrähdyksiä.\n\nEräs ryysyinen katupoika lähti torilta juoksemaan piilipuun suojaan,\nmutta ihmiset varoittivat häntä ukonilmalla turvautumasta korkeaan\npuuhun. Kielloista huolimatta juoksi kasvatusta ja kuuliaisuutta vailla\noleva kadunlapsi vanhan piilipuun suojaan ja huusi puun alta, että\nsiellä oli parempi olla kuin »porttikongeissa»...\n\nRajuilma oli kohonnut huippuunsa. Sade ja ukkosenjyrinä pauhasivat\nniin, että ihmisäänet eivät kuuluneet yli sen valtavan pauhun. Vanha\npiilipuu heilui ja taipuili arveluttavasti myrskyn kynsissä, ja rappaus\nsen lahossa kyljessä lohkeili.\n\nKoko sen olemusta vavisti rajuilman jättiläisvoima, ja se tunsi\nvanhassa, sairaassa ruumiissaan, jota vasten katupoika nojasi, kuoleman\nankaran tulon. Mutta kuoleman kamppailussaankin se vihasi tuota kirotun\nkaupungin kadunlasta, joka uhmamielisyydessään uskalsi etsiä siltä\nmyrskyn suojaa...\n\nSamassa leimahti kirkas salama, ja siinä silmänräpäyksessä kajahti\nankara jyrähdys. Salama iski piilipuun korkeimpaan latvaan, ja suurella\npauhulla ja ryskeellä kaatui taittunut piilipuu yli torin lähellä\nolevan porttikäytävän suuta kohti sulkien ihmisiltä tien.\n\nSuuri melu ja hämminki syntyi ihmisjoukossa. Kuului hätääntyneitä\nhuutoja ja kirouksia. Osa ihmisistä syöksyi kiipeilemällä yli puun\nlehtevien oksien pelastamaan lasta, joka makasi tiedotonna piilipuun\ntukevan rungon alla.\n\nMuurisavi puun rungossa oli murtunut ja hajotessaan peittänyt katupojan\nsoran alle. Kun lapsi vihdoin suurella vaivalla saatiin esille\npuunrungon alta, oli se pahasti ruhjoutunut. Salama ja kaatuva puu\nyhdessä olivat vieneet siltä hengen. Väkijoukosta kuului huudahduksia:\n\n— Maistraatin olisi jo aikoja sitten pitänyt hävittää tämä iänikuinen,\nlaho puurähjä, joka siinä vuosikymmeniä on seissyt ihmisten kiusana...\n\n— Häviävään Helsinkiin tuollaiset roskat kuuluvat...\n\n— Minä olen aina sanonut, että se vielä kaatuessaan tappaa ihmisiä...\n\n— Niinkuin tappoikin...\n\nMutta vanha, paljon kovaa kokenut piilipuu lienee kuollessaan tuntenut\nhyvitystä ja koston suloa niistä vääryyksistä, joita kaupunki ja sen\nitsekkäät ihmiset olivat sille vuosikymmenien vankeudessa tehneet...\n\n\n\n"]