Punaisen Neilikan kaksintaistelu

PUNAISEN NEILIKAN KAKSINTAISTELU

Kirj.

Paronitar Orczy [Emmuska Orczy]

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1948.

SISÄLLYS:

I. Pariisi v. 1793

II. Entinen lähettiläs Chauvelin

III. Kansanjuhla Richmondissa

IV. Sir Percy ja hänen vaimonsa

V. Pariisin köyhille

VI. Aavistus

VII. Kutsu

VIII. Neiti Candidelle

IX. Lady Blakeneyn kutsut

X. Taisteluvaatimus

XI. Aika — paikka — ehdot

XII. Varokeinoja

XIII. Kaikkivoittava intohimo

XIV. Jäähyväiset

XV. Matkalle lähtö

XVI. N:o 6

XVII. Heikkojen voima

XVIII. Voitto

XIX. Odottaessa

XX. Ei kuolemaa

XXI. Panttivanki

XXII. Virkaveljet

XXIII. Odottamaton vieras

XXIV. Ehto

XXV. Päätös

XXVI. Kansalaisjuhla

XXVII. Juhlakulkue

XXVIII. Lopullisia määräyksiä

XXIX. Kirje

XXX. Englantilainen vakoilija

XXXI. Angelus

XXXII. Marguerite

I

PARIISI VUONNA 1793

Ei jälkeäkään mistään muutoksesta.

Kuohuva virta syöksyi yhä eteenpäin kylväen anarkismia ja terrorismiä, verenhimoa ja vihaa, hävitystä ja kauhua ympärilleen!

Pariisi vuonna 1793! Pariisi, tuo verenvuodatuksen kaupunki, tarjoaa mitä alhaisimman ihmisyyden näyn — Ranska, tuo hirviö, nielee kitaansa oman itsensä, sen kaupungit ovat hävitetyt — Lyon tasoitettu maata myöten, Toulon ja Marseille raunioina — sen uljaat pojat muuttuneet verenhimoisiksi petoeläimiksi!

Tämä on sinun työtäsi, voimakas, pyhä vallankumous!

Viisi viikkoa on kulunut siitä, kun verenhimoinen kansan ystävä Marat sai kuoliniskun naisen kädestä — kuukausi siitä, kun sama murhaaja astui intomielin mestauslavalle!

Ei, muutosta ei ole tapahtunut — kansa vetää vain hiukan henkeään, huoahtaa syvään, jaksaakseen vaatia yhä useampia uhreja. Kuningas mestauslavalla! Vangittuna valtaistuimelta syösty ja häväisty kuningatar, jonka vankilan kynnyksellä vaanii kuolema P Sadoittain aatelismiehiä, Ranskan kuuluisimpien sukujen jälkeläisiä, urhoollisia sotilaita, uskollisia isänmaanystäviä, jalomielisiä naisia giljotiinin uhreina! Ja sittenkin himoitaan yhä uusia.

Pariisi silmäilee ympärilleen. Jotakin uutta, se haluaa! Jotakin ihmeellistä! Uuden valtiomuodon se on saanut, uuden oikeuden, uudet lait ja uuden almanakan!

Antakaa sille uusi uskonto!

Kristinusko on vanhentunut, papit ovat ylimysmielisiä, rikkaita, kansan sortajia. Uusi uskonto on tarpeen, mutta jotta saataisiin uusi uskonto tarvitaan myös uusi Jumala.

Ei, ei Jumalaa tällä kertaa, sillä Jumala on majesteetti, kuningas, itsevaltias, juuri kaikkea sitä, mitä vastaan Ranskan kansa on taistellut. Ei Jumalaa, mutta antakaa sille jumalatar, epäjumala, leikkikalu, sillä verenhimoinen tiikerikin tahtoo joskus leikkiä.

Niin, Pariisi tarvitsee uuden uskonnon, uuden leikkikalun. Ja vakavat miehet, innostuneet isänmaanystävät, hullut intoilijat istuvat kansalliskokouksessa vakavasti neuvotellen asiasta.

Chaumette ensimmäisenä ratkaisee probleemin — prokuraattori Chaumette, Pariisin kunnallisneuvosten puheenjohtaja, hän jonka käskystä valtaistuimelta syösty kuningatar kuljetettiin likaiseen Conciergerie-vankilaan entisen palatsinsa, Tuileries-linnan ohitse, jotta hänellä olisi tilaisuus verrata nykyistä alennustilaansa entiseen loistoonsa.

»Hankkikaamme Pariisille Järjen jumalatar», sanoi Chaumette, »ja edustakoon sitä, jos niin haluatte, kaupunkimme kaunein nainen! Pankaamme juhlat toimeen, Järjen jumalattaren juhlat, ja antakaamme kansan tanssia hänen uhritulensa ympärillä. Järjen jumalatar on ainoa, jonka nuori ja uudestisyntynyt Ranska voi tunnustaa omakseen!»

Äänekkäillä hyvähuudoilla muut kansalliskokouksen jäsenet ottivat tämän ehdotuksen vastaan.

Prokuraattori Chaumette alkoi nyt tarkemmin selittää suunnitelmaansa.

»Jumalattaren tulee olla kaunis», sanoi hän, »mutta ei liian nuori. Järki voi kulkea käsikädessä vain kypsyneen nuoruuden kera — hänen tulee olla pukeutuneet klassilliseen pukuun, olla vakava, mutta silti viehättävä, sminkattu ja maalattu, sillä oikeastaanhan hän on vain epäjumalankuva, jota uhritulin, soitoin ja nauruin on hyviteltävä.»

Mutta toiset väsyivät kesken Chaumetten pitkiin selityksiin, ja Danton, joka istui ylimmällä paikalla, haukotteli kuin suuri leopardi.

Nyt Henriot alkoi puhua. Hän ehdotti, että vietettäisiin suurta kansalaisjuhlaa, puoleksi uskonnollista, uuden uskonnon henkeen, joka repi rikki ja häpäisi kaiken eikä polvistunut missään kirkossa. Kansalaisen Chaumetten ehdottama Järjen jumalatar oli kylläkin hyvä, mutta sen ympärille oli ryhmitettävä viraltapantuja pappeja, jotka edustaisivat hävitettyä pappisvaltaa, ja muuleja, joiden selkään oli kuormitettu kirkoista varastettuja kalleuksia, sekä vihdoin puolialastomia tanssijattaria, jotka tanssivat uuden jumalattaren ympärillä.

Yleinen syyttäjä, Fouquier-Tinville, piti näitä ehdotuksia liian laimeina. Kansalle oli tehtävä selväksi, että aika, jossa he elivät, huusi verta ja jälleen verta. Ja kiihkeässä innossaan hän lausui:

»Oi, jospa kaikilla Ranskan pettureilla olisi yksi ainoa pää, jotta giljotiini yhdellä ainoalla iskulla voisi hakata sen poikki!»

Hän hyväksyi kansalaisjuhlan, mutta tahtoi, että giljotiinia oli jollakin tavalla kunnioitettava. Ja hän lupasi hankkia siksi päiväksi kymmenentuhatta petturia, jotka mestattaisiin samalla kertaa.

Mutta Collot d'Herhois, jonka julmat toimenpiteet Etelä-Ranskassa olivat herättäneet suurta kauhua, tahtoi myös saada mielipiteensä kuuluville. Hän ehdotti, että pari kolme sataa petturia sidottaisiin yhteen ja heitettäisiin vuotavaan proomuun, jossa he hitaasti, suuren ihmisjoukon silmien edessä, vajoisivat syvyyteen.

Siten keskustelua jatkui jatkumistaan.

Sillä tähän aikaan jokainen tahtoi voittaa toisensa julmuudellaan ja raakuudellaan ja pelastaa oman päänsä uhkaamalla toista.

Ainoat, jotka pysyivät keskustelusta erillään, olivat puolueiden johtajat, kiivas Danton ja kylmäverinen Robespierre. Danton näytti tosin kärsimättömältä ja mutisi partaansa jotain uudesta itsevaltiuden muodosta, uudesta sorrosta. Mutta Robespierre istui aivan rauhallisena kiilloitellen oikean kätensä kynsiä vasenta kämmentä vasten. Hän kuunteli tarkasti, ja julman itsekkyytensä ja rajattoman kunnianhimonsa vallassa hän punnitsi niinkuin ainakin, mitä etuja hänellä itsellään saattaisi olla uudesta uskonnosta ja kansalaisjuhlasta.

Sillä hän ei välittänyt mistään muusta kuin itsestään ja omasta kunniastaan. Jokainen hänen tekonsa, jokainen hänen sanansa, siitä saakka kun hän oli lähtenyt pienestä maaseutukaupungista, jossa hän oli toiminut asianajajana ja heittäytynyt keskelle vallankumouksen kuohua, oli tarkoittanut vain häntä itseään ja hänen omaa etuaan.

Hän näki entisten toveriensa toisen toisensa jälkeen joutuvan perikatoon — ystäviä ei hänellä enää ollutkaan, ei ainoatakaan, mutta vihamiehiä sen sijaan sadoittain. Ja nämäkin joutuivat nyt vähitellen siihen kuohuvaan virtaan, jonka he itse olivat päästäneet valloilleen.

Hän istui kylmänä intohimojen riehuessa hänen ympärillään ja punnitsi ja arvioi eri mielipiteitä järkensä vaa'alla. No niin, juhla oli vietettävä, iloinen tai kammottava, hurja tai kauhua herättävä — yhdentekevää, kunhan Ranskan kansa saisi tuntea, että oli olemassa voimakas käsi, joka johti heidän kohtaloitaan, pää, joka sääti heille uusia lakeja, antoi heille uuden uskonnon ja kohotti heidän palveltavakseen uuden jumalattaren, Järjen jumalattaren.

Ja Robespierre oli hänen profeettansa.

II

ENTINEN LÄHETTILÄS CHAUVELIN

Pienessä budoaarissa, joka aikoinaan oli ollut mahtavan Maria Antoinetten oma, istui kaksi miestä pöydän ääressä. Toisella oli ulkonevat poskipäät, paksut, aistilliset huulet ja huolellisesti jauhoitettu tukka. Toisen huulet olivat ohuet ja verettömät, silmät terävät, otsa, jolta pehmeä, ohut tukka oli kevyesti pyyhkäisty pois, korkea ja älykäs.

Edellinen näistä oli Robespierre, armoton ja lahjomaton kansanjohtaja, jälkimmäinen kansalainen Chauvelin, vallankumoushallituksen entinen lähettiläs Englannin hovissa.

Oli myöhäinen ilta, ja melu suuresta, kuohuvasta yhteiskunnasta, joka valmistautui levolle, kuului tähän pieneen, hylättyyn Tuileries palatsin huoneeseen vain kaukaisena kaikuna.

Kaksi päivää oli kulunut siitä, kun kuolemaan tuomitut Paul Déroulède ja Juliette Marny olivat kuin ihmeen kautta kadonneet niiltä vankirattailta, joilla heitä kuljetettiin vankilaan. Sitä paitsi oli Arras'n kaupungista, vallankumousarmeijan saatua sen valtaansa, päässyt noin 60 isänmaanpetturia pakenemaan aivan käsittämättömällä tavalla.

Kotitarkastuksia pidettiin, varsinkin Pariisissa, sillä epäiltiin paenneitten vankien piileskelevän siellä. Ja monien tiedusteluiden tuloksena olikin se, että keksittiin talo, jossa väitettiin erään englantilaisen asuneen kaksi päivää.

Paikalle tultua ja talon omistajaa puhuteltua saatiinkin tietää, että siellä oli asunut vieras, joka oli maksanut viikon vuokran edeltäkäsin. Mutta samana päivänä, jolloin mainitut vangit olivat päässeet karkuun, oli hän lähtenyt ulos ja mennessään ojentanut emännälle paperilapun, jota tämä ei kuitenkaan osannut lukea, ja käskenyt näyttää sitä, jos joku tulisi häntä kysymään.

Tuo paperi, jonka kulmassa oli pieni punaisella musteella piirretty kukka, oli otettu talteen ja lähetetty Robespierrelle. Nähtyään sen hän oli heti lähettänyt sanan kansalaiselle Chauvelinille ja pyytänyt häntä vielä samana iltana kello kymmeneltä saapumaan hänen luoksensa entiseen Tuileries palatsiin. Ja nyt oli kello puoli yksitoista.

Chauvelin ja Robespierre istuivat vastatusten kuningatar Maria Antoinetten entisessä budoaarissa, ja heidän välillään pöydällä oli rutistunut ja hyvin likaantunut paperipala. Se oli kulkenut monen likaisen käden kautta, ennen kuin Robespierren puhtaat sormet olivat silottaneet sen ja laskeneet sen entisen lähettilään Chauvelinin eteen.

Tämä ei kuitenkaan katsellut paperia. Hän oli sulkenut silmänsä, ja mielikuvituksissaan hän näki edessään ulkoasiainministerin valaistun salin Lontoossa, jossa Marguerite Blakeney astui Walesin prinssin käsipuolessa ja heidän jäljessään Sir Percy, jonka naurunhohotus ja pilkkapuheet kuuluivat kaikkien muiden äänten yli. Ja heti tämän näyn jälkeen seurasi toinen kuva — hän näki yksinäiset rantakalliot Calais'ssa ja kuuli tuon saman äänen laulavan englantilaista kansanlaulua, kuuli kanuunan laukauksen sekä Marguerite Blakeneyn hätähuudon — ja hänen mieltänsä kirveli nöyryytyksen ja täydellisen tappion katkera tuska.

Mutta Robespierre istui aivan levollisena ja odotti. Kun hän näki Chauvelinin pyyhkäisevän otsaansa, kohosi hänen rinnastaan tyytyväinen huokaus ja hän sanoi hymyillen:

»Me olemme siis samaa mieltä siitä, että tilanne on aivan sietämätön, kansalainen?»

Ja kun toinen ei vastannut mitään, hän lisäsi:

»Ja miten kiusallista ajatella, että tuo mies olisi jo giljotiinin uhrina, jollette te viime vuonna olisi käyttäytynyt niin peräti typerästi.»

Hänen äänensä kuulosti terävältä, mutta kun Chauvelin ei sittenkään sanonut mitään, hän lisäsi:

»Kansalainen Chauvelin, mitenkä te mahdattekaan vihata tuota miestä!»

»Sen minä teenkin!» hän vastasi kiihkeästi.

»Miksi te ette siis yritä hyvittää viime vuoden erehdystänne? Tasavalta on ollut tavattoman kärsivällinen teidän suhteenne, se on ottanut huomioon teidän isänmaallisuutenne ja ne monet palvelukset, jotka te olette sille tehnyt, mutta sen on mahdoton käyttää hyödyttömiä työkaluja.»

»Tasavalta ei ole koskaan antanut minulle tilaisuutta kostoon», sanoi Chauvelin voimatta salata kiivauttaan. »Mitäpä minä voisin yksin tehdä? Minun on mahdoton lähteä Englantiin, jollei hallitus anna minulle erikoista tehtävää. Ja mitä Punaiseen neilikkaan tulee, niin täällä Ranskassa kiristetään hampaita ja kiroillaan joka kerta, kun hän on ollut liikkeellä ja riistänyt parikymmentä arvokasta uhria giljotiinin kidasta, mutta ei koeteta millään tavalla tuhota häntä ja hänen joukkoansa.»

»Mutta te unohdatte, että me muut olemme vieläkin avuttomammat kuin te itse. Te puhutte heidän kieltään, te tunnette heidän tapansa, te olette tavannut heitä Englannissa, te olette nähnyt heidän johtajansakin. Sanokaa minulle», lisäsi Robespierre kumartuen Chauvelinin puoleen, »kuka heidän johtajansa on, niin voimme helpommin tarttua asiaan. Sanokaa minulle hänen nimensä!»

»Minä en voi!» vastasi Chauvelin.

»Kyllä te voitte, jos tahdotte. Mutta samapa se, en moiti vaitioloanne. Te tahdotte niittää oman voittonne hedelmän ja kostaa itse. Se onkin aivan luonnollista. Mutta jos te tiedätte, kuka hän on, niin ottakaa selko hänestä ja viekoitelkaa hänet Ranskaan! Me tarvitsemme häntä, kansa tarvitsee häntä, ja jos kansa ei saa mitä se haluaa, niin sen viha voi kääntyä sitä kohti, joka on pidättänyt siltä sen saaliin.»

»Minä ymmärrän, kansalainen — teidän ja hallituksen menestys riippuu Punaisen neilikan kiinniottamisesta», sanoi Chauvelin lyhyesti.

»Ja teidän päänne — kansalainen Chauvelin.»

»Niin, sen tiedän liiankin hyvin. Mutta se seikka ei tuota minulle huolta. Kysymyksessä on nyt vain se, mitä te tahdotte tehdä hyväkseni, jotta voisin viekoitella tuon miehen Ranskaan.»

»Mitä hyvänsä — jos teillä vain on selvä suunnitelma.»

»Se minulla on», vastasi Chauvelin. »Mutta minulle on annettava ainakin puolivirallinen tehtävä Englannissa. En voi saada mitään aikaan, jos minun on pakko esiintyä salassa.»

»Sen asian me helposti järjestämme. Englantilaisten viranomaisten kanssa olemme neuvotelleet, mitä olisi tehtävä niiden rauhallisten ranskalaisten alamaisten turvaamiseksi, jotka asuvat Englannissa. He ovat ehdottaneet, että lähettäisimme puolivirallisen edustajan sinne valvomaan näiden kansalaistemme taloudellisia ja kauppaetuja. Te voisitte helposti saada tuon toimen, jos se edistäisi teidän tarkoituksianne.»

»Erinomaista. Mutta sen lisäksi on minulle osoitettava täyttä luottamusta. Ennen kaikkea tarvitsen valtaa — rajatonta valtaa.»

Robespierre tarkasteli Chauvelinia hetken aikaa päästäkseen selville siitä, piilisikö tuon vallanhalun takana jokin itsekäs toive. Mutta Chauvelin ei pelästynyt tätä terävää katsetta, ja hetken kuluttua Robespierre sanoi rauhallisesti:

»Te saatte sotapäällikön rajattoman vallan joka kaupungissa, jonne te tulette, ja kaikki käskyt, joita te annatte tasavallan nimessä, tulevat ehdottomasti täytetyiksi.»

Chauvelin päästi tyytyväisyyden huokauksen.

»Mutta minä tarvitsen apulaisia», hän sanoi, »vai sanoisimmeko vakoilijoita, — ja tietysti myös rahaa».

»Te saatte kumpaisiakin. Meillä on hyvin tarmokas poliisikunta Englannissa, se on tehnyt meille suuria palveluksia. Ja tunnettehan näyttelijätär Candeillen? Hänen on onnistunut päästä vapaamielisiin piireihin Lontoossa. Hän on antanut siellä hyväntekeväisyysnäytöksiä köyhiemme hyväksi.»

»Nainen voi aina olla hyvänä apuna. Minä otan hänestä selkoa.»

»Ja jos hän voi olla teille avuksi, niin lupaan hänelle hyvän palkinnon», sanoi Robespierre. »Naiset ovat aina kunnianhimoisia. Molière-teatterissa on paikka avoinna. Tai — sehän olisi vieläkin viekoittelevampaa — me emme ole vielä valinneet ketään Järjen jumalattareksi kansalaisjuhlaa varten. Se varmaan olisi hänelle mieleen. Mitä arvelette?»

»Olen teille hyvin kiitollinen», vastasi Chauvelin levollisesti. »Olen aina toivonut voivani jälleen tehdä vallankumoushallitukselle jonkin palveluksen. Myönnän kyllä, että epäonnistuin viime vuonna. Tuolla englantilaisella on monta apulaista ja paljon rahaa. Hän ei olisi onnistunut ilman kullan voimaa — ja sekä täällä että rannikolla on ihmisiä, jotka kernaasti ottavat vastaan lahjuksia. Hän pääsi käsistäni joka kerta, kun luulin juuri saavani hänet kiinni. Mutta olen halukas hyvittämään erehdykseni. Olen heti valmis lähtemään.»

Hän aikoi ottaa hattunsa ja viittansa, mutta Robespierre pidätti häntä. Hän oli kyllästynyt tuohon mieheen, joka isänmaallisessa innostuksessaan oli paljon epäitsekkäämpi kuin hän itse. Hän kadehti hänen terävyyttään ja taitavuuttaan, niitä monia palveluksia, joita hän oli tasavallalle tehnyt. Ja hän halusi syrjäyttää hänet kokonaan tavalla tai toisella.

Suostuessaan Chauvelinin ehdotuksiin ja myöntäessään hänelle sekä valtaa että apua hänen suunnitelmansa toteuttamiseen, oli Robespierre tehnyt sen vain siksi, että hänellä oli jäljellä vielä viimeinen valtti, joka selvemmin kuin mikään muu todistaisi hänelle, että hallitsijan kaikkivaltias käsi lepäsi hänen yllänsä.

»Sanokaa vain, kuinka paljon rahaa te tarvitsette, kansalainen», sanoi Robespierre hymyillen, »hallitus on osoittava teille, ettei se ole saita, eikä teidän tarvitse epäonnistua ainakaan rahan ja vallan puutteen vuoksi».

»Hauska kuulla, että hallituksella on niin paljon varoja», huomautti Chauvelin ivallisesti.

»Viime viikot ovat olleet varsin satoisat», vastasi Robespierre, »olemme ottaneet takavarikkoon rojalisteilta sekä rahaa että jalokiviä monen miljoonan arvosta. Muistattehan petturi Juliette Marnyn, jonka vast’ikään onnistui paeta Englantiin? Hänen äitinsä jalokivet ja koko joukko kultaa löytyi erään Foucquet nimisen papin tallesta, jonka meidän vakoilijamme keksivät Boulognessa. Mitä me papille teemme, siitä me emme vielä ole selvillä, vaikka voimmehan me milloin hyvänsä antaa hänen harmaan päänsä giljotiinin syötiksi. Mutta jalokivet ovat hyvät olemassa. Niiden joukossa on vanha historiallinen kaulakoriste, joka on vähintään puolen miljoonan arvoinen.»

»Voisinko minä saada sen?» kysyi Chauvelin. Robespierre nauroi ja kohautti olkapäitään.

»Te sanoitte, että se on kuulunut Marnyn perheelle», jatkoi lähettiläs. »Juliette Marny on Englannissa, ehkäpä tapaan hänet siellä. Minusta tuntuu, kuin tuo kaulakorlste voisi siellä olla suureksi hyödyksi. Mutta samantekevä», lisäsi hän aivan välinpitämättömästi, »tuo ajatus iski vain mieleeni teidän puhuessanne».

»Osoittaakseni teille, miten täydellisesti tasavalta luottaa teihin», vastasi Robespierre kohteliaasti, »annan tuon kallisarvoisen kaulakoristeen teidän käytettäväksenne ja sitä paitsi viisikymmentä tuhatta frangia menojanne varten Englannissa. Te huomaatte siitä», hän lisäsi ivallisesti, »ettei mikään puolustus voi tulla kysymykseen, jos te uudelleen epäonnistutte».

»Mitään puolustusta ei tarvitakaan», vastasi Chauvelin lyhyesti nousten ylös ja huoaten helpotuksesta, kun tämä keskustelu vihdoinkin näytti päättyneen.

Mutta Robespierrekin oli noussut paikaltaan ja astui askeleen lähemmäksi. Kylmä väristys kulki pitkin Chauvelinin selkäpiitä, kun toinen laski suuren, luisevan kätensä hänen olkapäälleen.

»Kansalainen Chauvelin», hän sanoi juhlallisella äänellä, »minusta tuntuu, että me tänä iltana olemme varsin nopeasti päässeet yksimielisyyteen. Te arvasitte, mitä minä tahdoin saada teille sanotuksi. Te väitätte haluavanne saada hyvittää erehdyksenne. Minä olen koko ajan tahtonut antaa teille siihen tilaisuuden, sillä olen ehkä nähnyt syvemmälle sieluunne kuin virkaveljeni. Olen huomannut, että toinenkin tunne kuin isänmaallinen innostus, inho maanne vihollisia kohtaan on kytenyt mielessänne, nimittäin aivan persoonallinen viha määrättyä henkilöä — tuota salaperäistä ja tuntematonta englantilaista kohtaan, joka viime vuonna voitti teidät. Ja koska uskon, että viha on voimakkaampi ja terävänäköisempi kuin epäitsekkäin isänmaallisuus, niin kehoitin hallitusta antamaan teille tilaisuuden tyydyttää omaa kostonhaluanne sekä samalla palvella maatanne tehokkaammin kuin ehkä kukaan muu. Te lähdette nyt Englantiin toteuttamaan oman persoonallisen kostonne suunnitelmaa. Hallitus antaa teille rahaa ja apulaisia. Se antaa teille melkein rajattoman vallan eikä kysy, mitä keinoja te käytätte, kunhan vain onnistutte. Ainoa, mitä me vaadimme teiltä, on se, että te tuotte meille Punaisen neilikan joko kuolleena tai elävänä — kernaimmin kuitenkin elävänä — ja niin monta hänen liittolaistansa kuin mahdollista. Tuokaa heidät Ranskaan, niin me tiedämme kyllä mitä heille on tehtävä!»

Hän vaikeni hetkeksi, ikäänkuin vastausta odottaen, mutta Chauvelin ei sanonut sanaakaan. Hän oli aivan levollinen, hänen aivoissaan pyöri jo uusia suunnitelmia, eikä niissä ollut vähintäkään sijaa pelolle.

»Kansalainen Chauvelin», aloitti Robespierre jälleen, »ehkäpä te olette jo arvannut, mitä minulla vielä on sanottavana. Mutta jotta ei pieninkään epäilyksen tai toivon välähdys saisi sijaa mielessänne, niin sallikaa minun sanoa teille, että vallankumoushallitus antaa teille ainoastaan tämän yhden tilaisuuden erehdyksenne hyvittämiseksi. Jos te epäonnistutte, niin teidän vihastunut isänmaanne ei armahda eikä sääli teitä. Yhdentekevää palaatteko Ranskaan vai jäättekö Englantiin, lähdettekö länteen vai itään, etelään vai pohjoiseen, kansanne kosto vainoaa teitä kaikkialla. Jos te epäonnistutte toistamiseen, niin olette te kuoleman oma, missä ikinä te oleskelettekin. Painakaa se mieleenne, kansalainen Chauvelin, sillä tällä kertaa teitä ei armahdeta!»

Hänen kimakka äänensä kaikui kaameana pienessä huoneessa. Chauvelin ei vastannut — hänellä ei ollut mitään vastattavaa. Tässä ei ollut valitsemisen varaa.

No niin! Hän tahtoi sittenkin uskaltaa. Tällä kertaa hän ei epäonnistuisi. Olosuhteet olivatkin nyt paljon edullisemmat kuin edellisellä kerralla. Tissihän hän, kuka se mies oli, jota hänen oli määrä viekoitella Ranskaan ja varmaan kuolemaan.

Ja hän katsoi uhkarohkeasti Robespierreä silmiin, otti sitten hattunsa ja viittansa ja astui ovesta ulos.

III

KANSANJUHLA RICHMONDISSA

Oli syyskuun loppupuoli. Ilma oli vielä aivan kesäinen, aurinko paistoi täydeltä terältä ja ruusut kukkivat puutarhoissa. Aika oli mitä edullisin suurten kansanjuhlien viettoon, joita joka vuosi pantiin toimeen Richmondissa.

Suuret olivat valmistukset, joita juhlaa varten oli tehty. Telttoja ja markkinakojuja oli pystytetty, silmänkääntäjiä ja konstintekijöitä oli saapunut kaikilta maailman ääriltä. Siellä oli koiria, suuria ja pieniä, kaikenvärisiä, apinoita ja tanssivia karhuja, kääpiöitä ja jättiläisiä, lihavia naisia ja laihoja miehiä, kaikkea, mikä saattoi huvittaa uteliaita ja huvitushaluisia ihmisiä. Karusellit pyörivät, pallopelit ja keilaradat olivat käynnissä: pyssyt paukkuivat ampumaradoilla. Koneellisia leikkikaluja oli monenmuotoisia, soivia ja liikkuvia ja tanssivia. Mutta hauskin kaikista, joka veti kaikkein eniten katselijoita puoleensa, oli pieni nukketeatteri, jossa esitettiin Ranskan hirmutapauksia.

Tuo teatteri oli tavattoman havainnollinen. Keskellä näyttämöä oli lava, johon oli rakennettu omituinen laite, kahden pitkän seipään eteen oli kiinnitetty litteä laatta, aivan kuin pöytä, jonka yläpuolella riippui terävä veitsi ja alapuolella pieni kori. Ympärillä oli joukko kirjavapukuisia nukkeja. Ihmiset, jotka olivat selvillä asiasta, väittivät, että se oli giljotiini.

Ja ihme ja kumma! Kun pisti viisipennisen lovesta sisään, alkoivat nuket liikkua. Yksi kerrallaan nousi lavalle ja painoi päänsä laatalle, punaiseen pukuun puettu nukke hirmulaitteen vieressä tarttui nuoraan, ja veitsi iski nukke poloista niskaan leikaten sen pään poikki ja vierittäen sen alla olevaan koriin.

Tämä teltta, joka veti kaikkien huomion puoleensa, oli hiukan syrjässä muista, ja sen kylkeen oli painettu ilmoitus suurin kirjaimin:

»Uhratkaa ropo Pariisin köyhille lapsille!»

Myöskin itse teltassa kerättiin hädänalaisille rahoja. Näytäntöjen väliajoilla kulki nuori, kaunis nainen ompeluilla kirjailtu laukku kädessä ojentaen sitä katselijoille ja pyytäen rukoilevalla äänellä: »Antakaa ropo Pariisin köyhille!» Hänen kasvoissaan oli jotakin epämiellyttävää, mutta silmät olivat niin kauniit ja rukoilevat, että enimmät miehet pakostakin pistivät kätensä housuntaskuun ja etsivät esille jonkin pennin.

Mutta niin uteliaita kuin ihmiset olivatkin näkemään tätä leikkihirmunäytelmää, niin jätti se heihin sittenkin kaamean vaikutuksen ja herätti monenlaista puhetta ja väittelyä heidän parissaan.

Pitkin aamupäivää oli puistossa liikkunut enimmäkseen vain alhaisempaa kansaa, mutta kun kello lähenteli kolmea, alkoi ylhäisöäkin saapua paikalle katsomaan kansan huvittelua. Englantilaisten aatelisherrojen ja -naisten joukossa näkyi useita ranskalaisiakin, joiden kimakat äänet kuuluivat toisten yli. Vaikka he olivatkin yksinkertaisissa ja tummissa puvuissa, olivat he silti yhtä ylhäisiä kuin heidän englantilaiset seuralaisensa — herttuoita ja herttuattaria, kreivittäriä ja kreivejä, jotka olivat paenneet omasta maastansa. Richmondissa näitä pakolaisia olikin joukoittain, sillä Sir Percy ja lady Blakeney olivat useille tarjonneet tyyssijan loistavassa kodissaan.

Tuossa saapui lordi Anthony Dewhurst, kaikkien nuorten naisten suuri suosikki, sekä hänen ystävänsä Sir Andrew Ffoulkes nuoren ranskalaisen rouvansa kanssa. Ympärillä seisovien uteliaat katseet kiintyivät varsinkin nuoreen rouvaan, sillä jokainen oli kuullut kerrottavan hänen jännittävästä paostaan Ranskasta ja onnellisesta pelastumisestaan.

»Kylläpä hän on kaunis kuin posliininukke», sanoi nuori tyttö, joka seisoi portin läheisyydessä katsellen tulokkaita, »ja miten mieheensä ihastuneelta hän näyttää! Mutta eihän se ihme olekaan, sillä pelastihan hän hänet murhaajien käsistä Ranskassa tapeltuaan kokonaisen rosvoliudan kanssa. Ettekö tekin ole kuulleet siitä?»

Nuori mies, joka seisoi sievän tytön rinnalla, vastasi kiivaasti:

»Ei hän sitä tehnyt, neiti Polly! Sir Andrew Ffoulkes on kylläkin urhoollinen mies, mutta ei kukaan muu uskalla yksin tapella noiden ranskalaisten roistojen kanssa kuin Punainen neilikka.»

»Mutta sanotaan, että Punainen neilikka on hirveän ruma», lisäsi hän huomatessaan, että Punaisen neilikan nimen mainitseminenkin sai hänen toverinsa silmät loistamaan, »ja siinä syy miksi ei kukaan saa häntä nähdä. Kerrotaan, että hevoset pillastuvat kohdatessaan hänet tiellä ja että ranskalaisen on mahdoton kahdesti katsoa häntä silmiin; siksipä he antavatkin hänen livistää tiehensä mieluummin kuin ottavat hänet kiinni.»

»Lorun loruja», vastasi kaunis Polly. »Mutta jotakin ihmeellistä hänessä varmaankin on, koska ei kukaan saa tietää, kuka hän on. Ja ne, jotka tietävät, eivät anna häntä ilmi. Minä tiedän aivan varmaan, sen on Lucy, lady Blakeneyn kamarineitsyt minulle kertonut, että nuori ranskalainen neiti, joka par'aikaa asuu heillä, on puhunut Punaisen neilikan kanssa. Sillä hän tuli kaksi viikkoa sitten Ranskasta yhdessä erään herra Déroulèden kanssa, ja molemmat ovat tavanneet Punaisen neilikan ja puhuneet hänen kanssaan. Mutta miksi he eivät kerro siitä muille?»

»Mitä he eivät kerro?» kysyi hänen seuralaisensa.

»Kuka tuo salaperäinen Punainen neilikka on.»

»Ehkei häntä ole lainkaan olemassa.»

»Kuinka häntä ei olisi olemassa? Luuletteko, että hän olisi kuollut?»

»Minä tiedän aivan varmasti», vastasi toinen, »ettei sitä miestä, jota nimitetään Punaiseksi neilikaksi, ole enää olemassa. Ranskalaiset ottivat hänet viime vuonna vangiksi, eikä hänestä sen jälkeen ole mitään kuultu.»

»Olisivatko nuo ilkeät ranskalaiset siis murhanneet hänet?» ja kaunis Polly huokasi syvään.

Mutta samassa hänen huomionsa kiintyi muualle. Parin askeleen päähän portista oli pysähtynyt iloinen seurue. Kookkaampana kaikkia muita, tarkastellen unisten silmäluomiensa alta kirjavaa kansanjoukkoa seisoi siinä Sir Percy Blakeney pienen, juhlapukuisen seurueen keskipisteenä, ja vähän matkan päässä heistä, suunnaten kulkunsa suoraan heitä kohti, astui Marguerite Blakeney kuljettaen käsipuolesta nuorta tyttöä. Hänen kauniit, nuorekkaat kasvonsa loistivat onnesta hänen kumartuessaan nuoren tytön puoleen ja sanoessaan:

»Tuossahan teidän Paulinne on, lapsi kulta! Olettehan te nyt Englannissa, jossa teidän ei tarvitse pelätä kiinniottoa eikä ryöväystä keskellä valoisaa päivää.»

Juliette Marny, sillä hän se oli, joka kulki Marguerite Blakeneyn rinnalla, yritti hymyillä, mutta hänen lapselliset kasvonsa olivat kalpeat ja niiden ilme huolestunut. Aivan vastikään hän oli saapunut Englantiin päästyään kuin ihmeen kautta giljotiinia pakoon, ja hänen oli vielä aivan mahdoton käsittää, että hän ja Paul Déroulède, se mies, jota hän rakasti, todellakin olivat nyt turvassa.

Miten kaunis olikaan se ryhmä, jonka nuo kaksi naista muodostivat. Marguerite pitkänä ja komeana kuin kuningatar loistavassa puvussaan ja kallisarvoisissa jalokivikoristeissaan, kasvoillaan onnellisen aviovaimon säteilevä ilme. Juliette solakkana ja tyttömäisenä, valkeassa puvussa, pehmeä olkihattu päässä ja lapsellisilla kasvoillaan kestettyjen kärsimysten katkera leima.

Niin pian kuin Sir Percy huomasi heidät, astui hän hitain askelin heitä vastaan.

Kädet syvällä verkahousujen taskuissa, yllä moitteettomasti istuva takki, joka kohotti hänen kookasta vartaloaan, ja kallisarvoiset pitsiröyhelöt kaulassa ja hihansuissa, hän lähestyi heitä ja saattoi heidät ystäviensä pariin.

IV

SIR PERCY JA HÄNEN VAIMONSA

Ne, jotka olivat nähneet Sir Percyn ennen, eivät huomanneet hänen lainkaan muuttuneen avioliittonsa ensi ajoista, jolloin hänen vaimonsa oli häikäissyt Lontoon ylhäistä seurapiiriä sukkeluudellaan ja kauneudellaan. Vain hänen lähimmät ystävänsä aavistivat, että hänen välinpitämättömän ja kömpelön käytöksensä ja puoleksi sieluttoman ja kyynillisen naurunsa takana piili nyt suuri onni.

Että lady Blakeney rakasti miestään, sen saattoi jokainen selvästi huomata, ja Lontoon korkeimmissa, pintapuolisissa piireissä tämä ihmeellinen seikka oli useasti antanut aihetta väittelyyn.

»Miten naurettavaa, että ylhäinen nainen voi rakastaa omaa miestään!» oli tämän huvittelunhaluisen pienen maailman yleisenä mielipiteenä.

Yleisesti tunnettua oli tosin, että Marguerite Blakeney oli ennen pitänyt hyväntahtoista miestään purevan ivansa luonnollisena maalitauluna, ja vielä nytkin saattoi tapahtua, että hän joskus laski hiukan pilaa hänestä. Mutta siinä suhteessa oli nyt niin suuri muutos tapahtunut, ettei häntä enää koskaan nähty missään huvitilaisuudessa ilman miestään, niin, seurasipa hän hänen mukanaan kaikkiin kilpa-ajoihin ja oli eräänä iltana tanssinut hänen kanssaan gavottiakin.

Seurapiiri ihmetteli ja päivitteli ja koetti selittää hänen kiihkeää rakastumistaan ulkomaalaisen intomielisyydeksi sekä lohdutti lopulta itseään sillä, ettei tällaista hullutusta voinut kauan kestää, siksi Marguerite oli liiaksi viisas ja Sir Percy liian täydellinen gentlemanni.

Naiset väittivät kuitenkin, että tämä rakkaus oli kokonaan yksipuolinen. Eikä kukaan voinutkaan huomata muuta kuin suurinta välinpitämättömyyttä miehen puolelta. Hänen uniset silmänsä eivät koskaan vilkastuneet, kun Marguerite astui tanssisaliin. Ja monet tiesivät kertoa, että kaunis rouva sai viettää päiväkausia yksikseen loistavassa kodissaan Richmondissa miehen vähän väliä poistuessa kotoa.

Sir Percyn läsnäolo kansanjuhlassa oli ollut monelle suuri yllätys, sillä kaikki luulivat hänen olevan yhä kalastusretkellään Skotlannissa tai metsästämässä Yorkshiressä, kaikkialla muualla pikemmin kuin rakastuneen vaimonsa kintereillä.

Hän itsekin näytti huomaavan, ettei häntä ollut odotettu juhlaan saapuvaksi, sillä kun hän nyt astui vaimoaan ja Juliette Marnyta vastaan ja tervehti paikalle kerääntynyttä kansaa, niin hänen kauniille kasvoilleen levisi ujosteleva anteeksipyytävä hymy.

Mutta Marguerite astui onnellisesti hymyillen hänen luokseen.

»Oi, Sir Percy», sanoi hän iloisesti, »oletteko käynyt jo kaikkea katsomassa? Kylläpä täällä on paljon hauskaa nähtävänä. Jollei Juliette parka olisi niin alakuloinen, niin olisi tämä päivä kaikkein hauskimpia elämässäni.»

»Älkää saattako minua häpeämään Sir Percyn edessä!» sanoi nuori tyttö kuiskaten ja tarkastaen ujosti komeaa kavaljeeria edessään. Turhaan hän koetti tämän välinpitämättömän ja narrimaisen ulkomuodon takaa löytää vähintäkään jälkeä siitä tarmokkaasta ja rohkeasta miehestä, joka oli pelastanut hänet ja hänen armaansa mestaajan rattailta.

»Minä tiedän, että minun pitäisi olla iloinen, koettaa unohtaa kaikki», jatkoi hän koettaen hymyillä.

»Lähdetään katsomaan telttoja», sanoi Marguerite. »Tahtoisin niin kernaasti nähdä lihavan naisen ja laihan miehen, kääpiöt ja jättiläiset. No, herra Déroulède», lisäsi hän kääntyen nuoren ranskalaisen puoleen, joka seisoi hänen lähellään, »tarjotkaa käsivartenne neiti Juliettelle. Olen varma siitä, että hän on kyllästynyt minuun.»

Pieni juhlapukuinen seurue läksi liikkeelle. Juliette ja Paul Déroulède astuivat käsitysten edeltä, ja Sir Andrew Ffoulkesin huomio oli edelleen kiintynyt hänen nuoreen vaimoonsa.

Marguerite katsahti mieheensä. Ei kukaan ollut lähikuuluvissa.

»Percy!» sanoi hän. »Milloin sinä tulit takaisin?»

»Varhain tänä aamuna.»

»Miksi et ilmoittanut minulle aikaisemmin?»

»En voinut, ystäväni. Saavuin kaupunkiasuntooni hirveässä kunnossa. Minun oli mahdoton näyttäytyä sinulle ennenkuin olin peseytynyt hiukan Ranskan liasta. Heti sen jälkeen minut kutsuttiin hänen kuninkaallisen korkeutensa luo, hän tahtoi saada tietoja herttuatar de Verneuirsta, jonka juuri olin saattanut Ranskasta tänne. Päästyäni sieltä vapaaksi tiesin tapaavani sinut täällä.»

Marguerite oli hetken aikaa vaiti. Synkkä pilvi nousi hänen kasvoilleen.

»Percy!» sanoi hän äkkiä. »Minä en kestä tällaista tuskaa. Kahdesti sinä olet käynyt Ranskassa tämän kuukauden aikana ja pannut kevytmielisesti elämäsi vaaralle alttiiksi. Milloin sinä herkeät näistä mielettömistä seikkailuista ja annat toisten pitää huolta itsestään ja pelastaa henkensä niin hyvin, kuin he voivat?»

Sir Percy ei vastannut heti, mutta tarkasteli kiinteästi Margueriten kasvoja, joilla kuvastui mitä sydäntäsärkevin tuska. Sitten hän kääntyi poispäin ja hänen silmänsä kiintyivät suureen ilmoitustauluun, jossa seisoi: »Tulkaa katsomaan giljotiinia!»

Marguerite seurasi miehensä katseen suuntaa. Häntä värisytti, ja hän käänsi jälleen rukoilevan katseensa Sir Percyyn. Hän huomasi omituisen pinnistetyn piirteen hänen suupielissään ja näki hänen kätensä puristuvan nyrkkiin.

Vain hetken aikaa voimakas intohimo väreili hänen kasvoillaan. Sitten hän kääntyi taas rauhallisena Margueriten puoleen, kumarsi ritarillisesti hänelle ja kohottaen hänen kätensä huulilleen hän sanoi:

»Silloin kun te, armollinen rouvani, ette enää ole Euroopan eniten ihailtu nainen — se on, kun minä lepään haudassani!»

V

PARIISIN KÖYHILLE

Sen enempää ei siinä ollut aikaa sanoa, sillä nauravat ja leikkiä laskevat ystävät piirittivät jälleen Margueriten ja hänen miehensä. Niin suuresti kuin Marguerite pelkäsikin miehensä puolesta, niin ei kukaan Punaisen neilikan liittolaisista voinut paremmin säilyttää hänen salaisuuttaan kuin hän. Sydämessään hän kunnioitti ja ihaili rajattomasti miestään, mutta hän ei uskaltanut näyttää sitä maailmalle, ja siksi hän edelleen niinkuin avioliittonsa alkuaikoinakin, laski hiukan leikkiä hänen kustannuksellaan ihmisten kuullen. Sillä jos hän olisi kokonaan muuttanut käytöksensä, niin olisi se herättänyt liiaksi huomiota hänen seurapiirissään.

Mutta että Sir Percyn hurja, mieletön seikkailunhalu oli hänen pahin kilpailijansa, sen Marguerite tiesi liiankin hyvin. Tuon halunsa vuoksi Percy oli valmis uhraamaan rakkautensakin.

Viime viikkojen kuluessa oli Sir Percy ollut kahdesti Ranskassa. Joka kerta, kun hän lähti matkaan, ei Marguerite voinut tietää, saisiko koskaan enää nähdä häntä. Hänen oli aivan mahdoton käsittää, miten Ranskan hirmuhallitus salli Punaisen neilikan liukua joka kerta käsistään. Mutta hän ei uskaltanut estää häntä matkustamasta eikä edes varoittaa häntä.

Kun Punaisen neilikan onnistui pelastaa Juliette Marny ja Paul Déroulède, otti Marguerite pakolaiset avosylin vastaan siksi, että hän iloitsi ja oli ylpeä miehensä hengestä, jonka hän oli pannut alttiiksi heidän tähtensä. Hän rakasti Juliettea niiden vaarojen vuoksi, joihin Percy oli hänen tähtensä antautunut, sen tuskan tähden, jota hän itse oli tuntenut.

Mutta tänään, keskellä tätä luonnon ihanuutta ja auringon kirkkautta, hän oli äkkiä tuntenut mieletöntä tuskaa, hirveää vihaa sitä elämää kohtaan, joka riisti Percyn alati hänen luotaan. Sir Percyn leikkisä vastaus esti häntä kuitenkin jatkamasta puheenaihetta, samalla kun väkijoukon iloiset äänet heidän ympärillään vaativat häntä varovaisuuteen.

Mutta hänen teki mielensä hetken aikaa olla yksin, ja tietämättään hän alkoi astua telttaa kohti, jonka ulkopuolella fryygialaislakkinen mies seisoi.

»Ette suinkaan te aio tuonne sisään, lady Blakeney?» Sir Ffoulkes sanoi, joka rouvansa kera oli seurannut hänen jäljessään. »Itse laite on inhottava, mutta nainen, joka siellä laulaa, on kylläkin kaunis.»

»Minä tahdon kernaasti kuulla hänen lauluaan», vastasi Marguerite. »Eihän minun ole pakko nähdä tuota hirmulaitetta käynnissä.»

»Saammeko me tulla mukaan?»

»Ei, minä menen mieluummin yksin», Margueriten ääni oli hiukan kärsimätön. »Voittehan odottaa minua musiikkiteltan luona.» Ja muitta mutkitta hän nyökäytettyään päätään katosi teltan ovesta sisään.

Teltta teki pimeän ja synkän vaikutuksen ulkoa tullessa. Näytäntö oli varmaan juuri loppunut, sillä muutamat henkilöt seisoivat epäröiden keskellä lattiaa aikeissa poistua teltasta, ja nukketeatteri merkillisine laitteineen oli pysähdyksissä. Se ei näyttänytkään niin kauhealta, kuin Marguerite oli kuvaillut mielessään.

Sillä välin astui teltan perällä olevalle lavalle nuori, solakka nainen, jolla oli ompeluilla koristeltu laukku kädessään. Heti alkoi teltassa syntyä liikettä. Kaikki nousivat paikoiltaan ja vetäytyivät kiireesti ulos, sillä tuo laukku oli väkijoukolle kylläkin tuttu, ja mielestään he olivat jo kylliksi uhranneet vähäisiä varojansa muukalaisten hyväksi.

Kun Marguerite hetken katseltuaan nukketeatteria kääntyi poispäin, huomasi hän olevansa yksin teltassa tumman, pitsipukuisen naisen kanssa.

»Pariisin köyhille, rouva!» sanoi nuori nainen koneellisesti ojentaen laukkuansa.

Marguerite tarkasteli häntä. Kasvot tuntuivat hänestä tutuilta, loihtien hänen eteensä kauan sitten haihtuneita muistoja Pariisista. Ehkäpä nainen oli joku nuori näyttelijätär, jonka vallankumous oli karkottanut Ranskasta. Kasvot olivat kauniit, varsinkin silmien surumielinen ilme oli omansa myötätuntoa herättämään. Ja sittenkin hänen olennossaan oli jotakin vastenmielistä. Vaistomainen tunne sanoi Margueritelle, että kasvojen surumielisyys oli teeskenneltyä ja ettei hänen avunpyyntönsä ollut vilpitöntä.

Mutta siitä huolimatta hän otti kukkaronsa esille ja pistäen kultarahan laukkuun hän sanoi:

»Toivottavasti päivätyönne on ollut tyydyttävä, rouva, joskin Englannin kansan rahat ovat kireällä.»

»Oi, rouva», sanoi nainen huoaten, »me teemme mitä voimme nälkäänäkevien maanmiestemme hyväksi, mutta vieraassa maassa ei ole helppo herättää myötätuntoa Ranskan surkuteltavaa kansaa kohtaan».

»Te olette tietysti ranskalainen», sanoi Marguerite naiselle, joka murtamisestaan huolimatta puhui sujuvasti englanninkieltä.

»Aivan niinkuin lady Blakeney itsekin», vastasi tämä.

»Te tunnette siis minut?»

»Kuinka voisi tulla Richmondiin tietämättä, kuka lady Blakeney on?»

»Mutta miksi olette tullut tänne?»

»Minä käyn siellä, missä luulen voivani saada jonkun rovon sen asian hyväksi, joka on lähellä sydäntäni», vastasi ranskatar surullisella äänellä.

Vaikka lady Blakeneyn täytyi myöntää, että kaikki, mitä tuo nuori nainen sanoi, oli kaunista ja epäitsekästä, niin tuntui hänen esiintymisensä sittenkin teeskennellyltä ja teatterimaiselta. Siitä huolimatta hän koetti olla ystävällinen ja osaaottava ja salata vastenmielisyyden tunteen, jonka toinen hänessä herätti.

»Se on erittäin kaunista teiltä, rouva...?» sanoi Marguerite kysyvästi.

»Minun nimeni on Candeille — Désirée Candeille», vastasi ranskatar.

»Candeille? — olisiko mahdollista...», huudahti Marguerite vilkkaasti.

»Niin — Variété-teatterista.»

»Oi, sitten minä ymmärrän, miksi teidän kasvonne tuntuivat niin tutuilta», sanoi Marguerite ystävällisyydellä, joka tällä kertaa ei ollut teeskenneltyä. »Ennen aikaan olen monta kertaa taputtanut käsiäni teille. Minä olen teidän entisiä tovereitanne, nähkääs. Nimeni oli St. Juste ennen naimisiin menoani.»

»Tiedän kyllä», sanoi Désirée Candeille, »ja olin niin toivonut, että te olisitte tuntenut minut. Mutta kukapa minua enää muistaisi.»

»Kuinka niin? Tehän olitte teatteritaivaan loistavimpia tähtiä.»

»Minun oli pakko valita maanpakolaisuuden tai giljotiinin välillä.»

»Onko se mahdollista?» sanoi Marguerite suurella osanotolla.

Hän oli voittanut kaikki epäilynsä. Olihan tuo nainen entinen toveri — hän oli kärsinyt paljon ja saattoi siis vedota maanmiehensä ystävyyteen.

Ja niinpä Marguerite ojensi hänelle kätensä.

»Eihän minun pitäisi kiusata teitä kertomalla kärsimyksistäni», sanoi Désirée Candeille hetken kuluttua liikutuksen vallassa. »Sadat muut ovat kärsineet yhtä paljon kuin minäkin. Minulla oli vihollisia Pariisissa, Jumala tiesi minkä tähden, sillä en ole koskaan yrittänyt vahingoittaa ketään, mutta varmaankin joku vihasi minua ja tahtoi vahingoittaa minua. Se ei nykyään olekaan vaikeata Ranskassa.

»Yhden ainoankin ilmiannon johdosta voi joutua syytteeseen. Ja silloin täytyy paeta. Ja millainen pako! Väärennetty passi — valepuku — lunnaita — kärsimyksiä ja vaivoja — kaameita piilopaikkoja! Oi, olen koettanut kaikkea tuota — kestänyt jos jonkinlaisia nöyryytyksiä ja loukkauksia. Enhän minä ole mikään hieno nainen, en herttuatar enkä kreivitär», lisäsi hän katkerasti, »jos olisin ollut, niin ehkäpä englantilainen ritari, joka käy Punaisen neilikan nimellä, olisi ollut minustakin huvitettu. Mutta minähän olin vain näyttelijätär, ja sain itse pitää huolta pelastuksestani tai joutua giljotiinin uhriksi.»

»Kertokaa, miten te olette tullut toimeen täällä Englannissa.»

»Pääsin aluksi erääseen teatteriin, mutta muukalaisena en saanut kauan pitää paikkaani. Silloin myin jalokiveni ja olen nyt elänyt niillä rahoilla. — Niin kauan kuin minulla oli palkka teatterista, lähetin osan siitä köyhimmille Pariisin työväenyhdistyksille. Minun oli niin surku nälänhätäisiä... itsekkäät kansanjohtajat ovat vieneet heidät harhaan. Heidän tähtensä laulan joskus myös markkinoilla ja lähetän noille raukoille ansioni.»

Marguerite, joka itse oli äärimmäisyyteen saakka rehellinen ja luotettava, ei voinut uskoa, että toiset saattaisivat olla viekkaita ja teeskenteleviä. Siksipä hän uskoi sokeasti Désirée Candeillenkin sanoihin ja moitti itseään siitä, että oli saattanut epäillä häntä.

»Hyvä neiti», hän sanoi lämpimästi, »enkö voi auttaa teitä jollakin tavalla? Puhumattakaan rahoista, joita olen valmis teille antamaan, enkö muutenkin voisi olla teille hyödyksi?»

»Te olette kovin ystävällinen, lady Blakeney, — jos te todellakin tahtoisitte — mutta minun on hiukan vaikea sitä sanoa — väitetään, että minulla on kaunis ääni — jos voisin saada laulaa pieniä ranskalaisia lauluja — eihän niitä täällä tunneta — jos saisin tilaisuuden esiintyä hienoissa piireissä...»

»Tietysti te saatte», vastasi Marguerite innokkaasti, »te tulette muotiin, minä vakuutan, että saatte laulaa itsensä Walesin prinssin kutsuissa — palkkionne voitte itse määrätä, neiti. Niin, te voitte kerätä kokonaisen omaisuuden Pariisin köyhille — ja näyttääkseni teille, että tarkoitan täyttä totta, saatte alkaa loistavan uranne jo huomeniltana minun kodissani. Hänen kuninkaallinen korkeutensa tulee olemaan läsnä, ja te saatte laulaa kaikkein kauneimmat laulunne. Palkkiona tarjoan teille sata guineaa, jotka saatte lähettää Pariisiin Sir Percy ja lady Blakeneyn nimessä.»

»Kiitän teitä, rouvani, mutta — ymmärrättehän, en ole kovinkaan vanha», sanoi Candeille ujosti, »tosin olen näyttelijätär, mutta nuori näyttelijätär ilman suojelijaa...»

»Kyllä ymmärrän», vastasi Marguerite, »te olette liian kaunis esiintyäksenne yksin seuraelämässä, teillä on ehkä äiti, sisar tai ystävä, jonka haluaisitte ottaa mukaanne huomenna. Sitäkö tarkoitatte?»

»Ei, äitiä eikä sisarta ei minulla ole, mutta vallankumoushallituksemme on lähettänyt tänne lähettilään valvomaan maasta karkotettujen ranskalaisten alamaisten etuja. Tämä lähettiläs on ollut hyvin huvitettu työstäni köyhien hyväksi. Hän on luvannut suojella minua, jos minulle tapahtuisi jotakin ikävää. Yksinäisiä naisia uhkaavat niin monet vaarat, varsinkin herrojen puolelta — siksi maani virallinen edustaja on myös minunkin luonnollinen suojelijani.»

»Minä ymmärrän kyllä.»

»Tahdotteko ottaa vastaan hänetkin?»

»Tietysti.»

»Saanko esittää hänet teille? Ehkäpä heti paikalla. — Niin — tuossa hän tuleekin — saadakseen kumartaa teille, rouvani.»

Désirée Candeille katsoi Margueriten yli teltan toiseen päähän, sisäänkäytävään päin. Syntyi hetken hiljaisuus, ja Marguerite käänsi hitaasti päätään nähdäkseen, kuka tuo Ranskan virallinen edustaja oli, jonka hän nuoren näyttelijättären pyynnöstä oli äsken luvannut ottaa vastaan kodissaan.

Teltta-aukossa, kirjavien verhojen puitteissa ja täydessä auringonvalossa seisoi — Chauvelin.

VI

AAVISTUS

Marguerite ei liikahtanut eikä sanonut sanaakaan. Mitä hirveimmällä ponnistuksella hän sai estetyksi veren pakenemasta poskistaan ja hillitsi pienimmän kin liikkeen, joka olisi voinut ilmaista sitä onnettomuutta ennustavaa, kamalaa aavistusta, joka valtasi koko hänen olentonsa, kun hän näki Chauvelinin edessään.

Siinä hän seisoi tavallisessa mustassa puvussaan, silmissään miltei nöyrä ilme, samoin kuin vuosi sitten Calais'ssa.

Omituista, että hän tunsi vaistomaista pelkoa tänä hetkenä! Mitäpä syytä hänellä oli muuta kuin sääliä tuota miestä, joka kerran oli koettanut niin julmasti loukata häntä, mutta kerrassaan epäonnistunut aikoessaan?

Syvään kumartaen Chauvelin lähestyi Margueritea. Hän oli kuin epäsuosioon joutunut hoviherra, joka rukoilee kuningattarelta armoa.

»Ehkäpä te ette halua keskustella minun kanssani, lady Blakeney?» sanoi Chauvelin nöyrästi, kun hän huomasi Margueriten vetäytyvän hänestä loitommalle. »Tahdotteko, että minä poistun?»

»Ehkä se on parasta», vastasi Marguerite kylmästi. »Meillä kahdella, herra Chauvelin, ei ole paljon sanottavaa toisillemme.»

»Ei olekaan paljon», myönsi toinen hiljaa. »Voittajalla ja onnellisella ei ole koskaan monta sanaa sanottavana nöyryytetylle ja voitetulle. Mutta minä luulin, että lady Blakeneyllä kesken voittojaan olisi varattuna minulle jokin säälin ja anteeksiannon sana.»

»En tiennyt, että te kaipaisitte kumpaistakaan.»

»Ainakin anteeksiantoa ja unohdusta. Minun aikeenihan epäonnistui kokonaan, ja sitä paitsi en tahtonut teille mitään pahaa.»

»Joka tapauksessa niille, jotka olivat minua lähellä.»

»Minunhan täytyi palvella maatani niin hyvin kuin saatoin. En aikonutkaan vahingoittaa veljeänne. Ja Punainen neilikka, hänhän on teille vieras?»

Marguerite koetti keksiä jonkin salaisen tarkoituksen näiden sanojen takaa. Vaisto sanoi hänelle, että tuo mies pysyi aina hänen vihollisenaan. Mutta hän näytti nyt niin murtuneelta, että viimeinenkin pelon tunne katosi hänen sydämestään.

»Minun ei onnistunut edes vahingoittaa tuota salaperäistä olentoa», jatkoi Chauvelin yhtä nöyrästi. »Sir Percy Blakeney, niinkuin muistatte, teki suunnitelmani tyhjäksi — aivan tietämättään. Niin, minä epäonnistuin, jota vastoin te voititte. Onni on kokonaan hylännyt minut. Hallitus on antanut minulle pienen toimen täällä. Minä valvon Englantiin muuttaneiden ranskalaisten etuja. Mutta valtani päivät ovat lopussa. Siksipä voitte ymmärtää, miten onnellinen olisin, jos te, lady Blakeney, vielä kerran ojentaisitte minulle kätenne ja antaisitte minulle anteeksi.» Marguerite epäröi. Chauvelin ojensi kätensä. Margueriten hyvä sydän vaati häntä olemaan ystävällinen, mutta vaisto puhui hänelle toista kieltä, vaikk'ei hän tahtonut kuulla sen ääntä. Mitä syytä hänellä olisi ollut pelätä tuota kurjaa raukkaa, mitä vahinkoa hän voisi hänelle tuottaa? Hänen veljensä oli Englannissa. Ja hänen miehensä, hänen tähtensä hänen kaikkein vähiten tarvitsi pelätä. Ei, ei hän pelännyt häntä, mutta hän vihasi häntä, vihasi häntä kaikkien niiden kärsimysten vuoksi, niiden nöyryytysten tähden, jotka olivat kohdanneet häntä itseään.

Niin, hän vihasi häntä — ja viha oli yksi niitä tunteita, joita hän vihasi kaikkein eniten.

Voiko vihata limaista sammakkoa tai haisevaa kärpästä? Yhtä naurettavaa oli vihata tuota surullista olentoa, Ranskan vallankumouksen kaatunutta johtajaa.

Désirée Candeille sen sijaan herätti hänen vihaansa. Kierona, teeskentelevänä, teatraalisena — sellaisena kuin Margueriten ensi vaikutus hänestä oli ollut — oli hän liittoutunut Chauvelinin kanssa saadakseen aikaan tämän vastenmielisen tapaamisen.

Mutta luotuaan silmäyksensä häneen ja nähtyään, miten hätääntyneenä ja kiusaantuneena hän seisoi siinä, muutti Marguerite mielensä. Kaikesta päättäen hänellä ei ollut mitään tietoa niistä tapahtumista, joihin Chauvelin viittasi, ehkäpä hän oli vain työkalu entisen lähettilään käsissä. Ja Marguerite oli luvannut hänelle apuaan ja suojelustaan, oli pyytänyt hänet kotiinsa, hän oli liian ylpeä peruuttaakseen sanansa ja rikkoakseen heidän sopimuksensa selittämättömän pelon tunteen vuoksi.

Chauvelinin laita oli toinen. Häntä hänen ei tarvinnut ottaa vastaan. Ainoa, mitä voitiin vaatia häneltä, oli ojentaa hänelle kätensä ja antaa hänelle anteeksi ja sitten karkottaa hänet ikipäiviksi silmistänsä. Mutta samalla hetkellä kun hän kääntyi hänen puoleensa, kuuli hän selkänsä takaa tuttua naurua sekä hitaan, laahaavan äänen, joka sanoi:

»Minä vakuutan, teidän kuninkaallinen korkeutenne, ilma on siellä kovin tukahduttava! Kääntykäämme pois tältä helvetin portilta!»

Mutta estelyistä huolimatta astui Walesin prinssi Sir Percy Blakeneyn seuraamana telttaan.

VII

KUTSU

Olipa tämä tosiaankin omituinen tilanne, kun Percy Blakeney ja entinen lähettiläs Chauvelin odottamatta kohtasivat toisensa.

Marguerite tarkasteli miestään. Hän näki hänen kohauttavan leveitä olkapäitään astuessaan Chauvelinin ohitse ja luovan välinpitämättömän katseen häneen. Ne sanat, jotka Marguerite oli aikonut lausua Chauvelinille, eivät koskaan päässeet hänen huuliltaan. Tottuneena seuraelämän vaatimuksiin hän hillitsi itsensä ja teki syvän kumarruksen hänen kuninkaalliselle korkeudelleen.

Mutta prinssi unohti tavallisen ritarillisen käytöstapansa, siinä määrin hänen huomionsa kiintyi siihen, mikä tapahtui ympärillään. Hän katsoi vuoroin mustapukuiseen Chauveliniin, vuoroin keikarimaiseen Sir Percyyn ja ihmetteli mielessään, mitähän ajatuksia noiden molempien miesten aivoissa liikkui.

Vähimmin hämmästynyt heistä kaikista oli Sir Percy. Hetken epäröityään hän astui käsi ojossa entistä lähettilästä kohti ja sanoi kaikkein ystävällisin hymy huulillaan:

»Oi, arvoisa ranskalainen ystäväni! Toivon, että te voitte hyvin meidän kiusallisessa ilmanalassamme.»

Iloinen ääni mursi jännityksen. Marguerite veti helpotuksen huokauksen, ja Chauvelin, joka oli tottunut vihollisensa kylmäverisyyteen, ei näyttänyt edes hämmästyneeltä, vaan kumarsi syvään hänen kuninkaalliselle korkeudelleen.

Walesin prinssi, jota Sir Percyn päähänpisto suuresti huvitti, vastasi armollisesti tervehdykseen ja sanoi ivallisella äänellä:

»En ole pitkiin aikoihin tavannut herra Chauvelinia. Jollen erehdy, niin lähtönne viime vuonna oli hiukan äkillinen.»

»Niin, teidän kuninkaallinen korkeutenne», sanoi Sir Percy leikillisellä äänensävyllä, »ystävälläni, herra — hm — Chaubertinillä ja minulla oli tärkeä asia selvitettävänä, sitä varten meidän oli pakko kohdata toisemme Ranskassa — inhottava soppa Calais'ssa, eikö totta? — Ainoa, josta herra Chaubertin — ei, ei, suokaa anteeksi, Chauvelin — ja minä olimme eri mieltä, oli nuuska.»

»Nuuska?» nauroi hänen kuninkaallinen korkeutensa, joka näytti olevan asiasta hyvin huvitettu.

»Niin, teidän kuninkaallinen korkeutenne — niin juuri nuuska —. Herra Chauvelinillä on niin sanoakseni siksi pilaantunut maku mitä nuuskaan tulee, että hän kernaimmin nauttii sitä pippuriin sekoitettuna. Vai mitä te sanotte, herra — Chaubertin?»

»Chauvelin, Sir Percy», huomautti entinen lähettiläs kuivasti.

Hän näytti aivan rauhalliselta toisen laskiessa leikkiä hänen kustannuksellaan, sillä hän oli päättänyt, ettei hän antaisi minkään asian järkyttää tasapainoaan.

Marguerite ei irroittanut silmiään noista kovista ja viekkaista kasvoista. Äkkiä hänestä tuntui, kuunnellessaan noiden kolmen miehen keskustelua, ikäänkuin kaikki olisi ollut hänelle ennestään tuttua, ikäänkuin hän olisi nähnyt ja kuullut tämän kaiken jo monta kertaa ennen unessa. Ja samalla hänelle selvisi, että tämä kohtaus oli jo aikoja sitten suunniteltu — teltta ilmoitustauluineen, neiti Candeillen pyyntö päästä hänen suojelukseensa ja Chauvelinin äkillinen ilmestyminen — kaikki oli ennakolta suunniteltu ja järjestetty, ei täällä Englannissa, vaan Pariisissa, jossakin verenhimoisten roistojen kaameassa kokouksessa, jossa oli keksitty viimeinen ansa tuolle rohkealle miehelle, joka kävi Punaisen neilikan nimellä.

Hän itsekään ei tänä hetkenä ollut muuta kuin nukke, joka esitti toisten määräämää osaa. Ja hän oli esittänyt sen juuri niin, kuin he olivat toivoneet, oli lausunut juuri ne sanat, jotka olivat hänelle määrätyt.

Hän katsoi Percyyn — hän ei näyttänyt aavistavankaan, mihin ansaan hän oli joutunut.

Kuin unessa Marguerite kuuli prinssin kysyvän näyttelijättären nimeä.

Marguerite esitti hänet ja lisäsi, että hän oli luvannut laulaa muutamia ranskalaisia lauluja huomispäivän kutsuissa.

»Niin, tehkää se!» sanoi prinssi. »Minä osasin niitä lapsena. Ihastuttavia kerrassaan. Eikö totta, Blakeney», lisäsi hän hyväntuulisena, »te kutsutte myös herra Chauvelinin huomiseen juhlaanne?»

»Tietysti, teidän kuninkaallinen korkeutenne», vastasi Sir Percy kumartaen kohteliaasti veriviholliselleen. »Toivon, että saamme nähdä teidät huomenna luonamme, herra Chauvelin! Me emme ole tavanneet toisiamme niin pitkään aikaan.»

VIII

NEITI CANDEILLE

Neiti Candeille oli alhaista syntyperää, sillä hänen äitinsä — niin ainakin väitettiin — oli ollut keittäjättärenä herttua Marnyn talossa. Mutta Désirée oli siitä huolimatta saanut hiukan kasvatusta, ja vaikka hän aloittikin uransa teatterin puvustonhoitajana, tuli hänestä lopulta Pariisin loistavimpia tähtiä.

Hän oli pieni ja tumma, miellyttävä käytökseltään ja siro vartaloltaan. Hänen hiuksensa olivat pehmeät, leuka pieni ja pyöreä, huulet tavattoman punaiset, Mutta kaunis hän ei sittenkään ollut, ei ainakaan naisten mielestä. Miehiä hän sen sijaan suuresti miellytti. Ja he olivatkin niin kokonaan hänen vallassansa, että hänen onnistui aina saada heidät pauloihinsa, jos hän hiukankin viitsi vaivata itseään.

Mutta kaikki nuo voitot oli neiti Candeille saavuttanut entisenä hyvänä aikana, ennen kuin hirmuhallitus oli päässyt valtaan ja Pariisi joutunut aivan suunniltaan.

Sen jälkeen oli hän saanut päähänsä lähteä Englantiin. Hän tahtoi opettaa flegmaattisille englantilaisille, jotka eivät ymmärtäneet teatterista yhtään mitään, miten oli näyteltävä. Hän toivoi valloittavansa Lontoon parhaan teatterin ja saavansa luvan näytellä siellä ranskalaisten toveriensa kanssa ranskalaisia näytelmiä ranskan kielellä. Hän oli ajatellut Marguerite S:t Justea, joka aikoinaan myöskin oli ollut näyttelijätär, ja toivonut, että hän, samoin kuin tämä, voisi valloittaa jonkun rikkaan englantilaisen lordin, joka sirottelisi kultaa hänen ylitsensä ja laskisi arvonimensä hänen jalkojensa juureen.

Mutta hänen toiveensa olivat pettäneet. Hän ja hänen toverinsa saivat tosin näytellä eräässä pienessä teatterissa, mutta he eivät saavuttaneet toivottua menestystä. Vastenmielisyys Ranskaa ja kaikkea ranskalaista kohtaan oli Englannissa siksi suuri, varsinkin juuri siinä seurapiirissä, nuorten aatelismiesten parissa, jonka neiti Candeille olisi tahtonut voittaa puolelleen, etteivät he halunneet nähdä Molièreä näyteltävän ranskan kielellä. Ja mitä neiti Candeillen omiin maanmiehiin tuli, niin he eivät välittäneet hänestä vähääkään. Osa heistä — aristokraatit ja emigrantit — epäilivät häntä hänen vallankumouksellisten mielipiteittensä vuoksi ja toisista — he olivat enimmäkseen vallankumoushallituksen asiamiehiä ja kätyreitä — hän itse kernaimmin ei olisi välittänyt. He olivat niin uutterasti käyttäneet hänen kukkaroaan, kykyään ja aikaansa, että hän oli kerrassaan kyllästynyt heihin. Sitä paitsi hän pelkäsi, että hänet leimattaisiin kuuluvaksi tuohon joukkoon, joka englantilaisten aatelismiesten parissa oli niin huonossa huudossa.

Sodan sytyttyä oli toinen Désiréen tovereista toisensa jälkeen palannut Ranskaan, hän yksin oli jäänyt Englantiin. Hänen ystävänsä kotimaassa olivat varoittaneet häntä palaamasta, sillä vallankumoushallituksen kätyrit olivat antaneet hänet ilmi ja siten kostaneet kaikki epäystävällisyydet, joita he hänen puoleltaan olivat saaneet kärsiä.

Neiti Candeille ei siis uskaltanut palata Ranskaan, mutta hänen ei ollut hyvä jäädä Englantiinkaan. Korkeimmassa paikassa olivat epäilykset kääntyneet häneen, ja niinpä hänelle eräänä päivänä saapui käsky seitsemän vuorokauden kuluessa poistua maasta. Jollei hän tottelisi tätä käskyä, otettaisiin hänet vangiksi ja väkivallalla karkotettaisiin maasta.

Mitäpä hän siis saattaisi tehdä! Hän ei uskaltanut palata Ranskaan, mutta Englantiin hän ei myöskään voinut jäädä!

Tämä tapahtui kolme päivää ennen kuuluisaa Richmondin juhlaa ja päivä sen jälkeen, kuin entinen lähettiläs Chauvelin oli saapunut Englantiin.

Sattumalta neiti Candeille oli tavannut Chauvelinin, ja yhdestä ainoasta keskustelusta hänen kanssaan hän oli ilokseen todennut, ettei onnen jumalatar ollut häntä vielä kokonaan hylännyt.

Ensimmäinen onnen potkaus oli se, että hän tänä iltana saisi laulaa yhdessä Englannin kaikkein ylhäisimmässä talossa. Se oli tosiaankin suuri ilo! Walesin prinssi kuulisi ja näkisi hänet! Siitä voisi koitua vielä monta etua.

Hänen tuli vain tarkasti seurata Chauvelinin antamia neuvoja, näytellä osaa, jonka tämä oli hänelle määrännyt. Se ei ainakaan ollut vaikeaa, sillä se sopi aivan erinomaisesti hänen luonteelleen.

Hän tarkasteli itseään peilistä. Hänen kamarineitonsa, Fanchon, kiinnitti parhaillaan vallatonta kiharaa, joka oli irtaantunut korvan juuresta.

»Ja nyt kaulakoriste, neiti», sanoi kamarineito koettaen hillitä ihastustaan.

Pöydällä, avatussa sahviaaninahkaisessa kotelossa, kimalteli ihmeen ihana kaulakoriste, joka vastikään oli saapunut.

Candeille uskalsi tuskin siihen kajota, ja kuitenkin se oli aiottu hänelle. Sen mukana oli saapunut kirje, joka oli itsensä Robespierren allekirjoittama ja jossa sanottiin Ranskan hallituksen lähettävän sen hänelle palkaksi entisistä ja tulevista arvokkaista palveluksista.

Kaulakoriste oli kuninkaallisen omaisuuden arvoinen. Mutta sen lisäksi oli hänelle luvattu vielä paljon muuta — hän saisi paikan Comédie Françaisessa — saisi ottaa osaa suuriin juhliin, joissa hänen tuli esiintyä Järjen jumalattarena — olla kansalaisjuhlan keskipisteenä ja saada osakseen koko Pariisin ihailu — ja kaikesta tästä vaadittiin häneltä vain vähäinen palvelus — aivan yksinkertainen ja helppo, jonka Chauvelin oli hänelle tarkoin selittänyt!

Miten ihmeellistä! Miten käsittämätöntä!

Candeille otti käteensä kaulakoristeen ja katseli noita kallisarvoisia jalokiviä. Hän oli nähnyt ne ennen, kauan, kauan sitten — herttuatar Marnyn kaulassa. Siihen aikaan kun hänen äitinsä oli ollut herttuattaren palveluksessa oli hän usein ihaillen katsellut tuota komeaa naista, joka oli tuntunut hänestä kuin satujen hengettäreltä.

Miten omituiset onnen vaihtelut olivat! Désirée Candeille, keittäjättären tytär, saisi nyt esiintyä entisen emäntänsä jalokivissä! Varmaankin ne oli otettu takavarikkoon suvun viimeisen jäsenen Julietten paettua Englantiin ja lähetetty nyt hänelle palkinnoksi tai lahjuksiksi.

Joka tapauksessa hän otti ne ilolla vastaan. Varmaankin hän tapaisi Juliette Marnyn lady Blakeneyn luona, ja hän iloitsi jo edeltäpäin ajatellessansa, että hän saattaisi nyt kostaa hänelle kaikki ne nöyryytykset, joita hän oli saanut kestää Englannissa asuvien ranskalaisten ylhäisten puolelta.

Tosin hän ei ollut oikein perillä Chauvelinin suunnitelmista, mutta luvatessaan auttaa häntä hän oli ymmärtänyt, että ne olivat hyvin laajalle meneviä ja tärkeitä. Yksin tämä palkintokin, joka oli hänelle annettu, puhui kyllin selvää kieltä.

Juuri kun Candeille kiinnitti kaulakoristeen kaulaansa, kuului portilta kovaa kolkutusta.

»Nyt Chauvelin tulee minua hakemaan», sanoi neiti Candeille, »onko kaikki jo valmista?»

»On, neiti», sanoi kamarineito, »kylläpä neiti on kaunis tänä iltana!»

»Lady Blakeney on myöskin kaunis, Fanchon», sanoi näyttelijätär naiivisti, »mutta tokkopa hänellä on koristetta, joka voi vetää vertoja tälle kaulakoristeelle».

Kolkutus uudistui jälleen. Candeille heitti viimeisen silmäyksen peiliin. Hän osasi roolinsa ja oli tyytyväinen valitsemaansa pukuun. Siveltyään vielä kerran kaulakoristettaan hän antoi Fanchonin auttaa viitan ylleen ja lähti matkaan.

IX

LADY BLAKENEYN KUTSUT

Lordi Blakeneyn talo ei koskaan ollut tehnyt loistavampaa vaikutusta kuin tänä muistorikkaana iltana — muistorikas niiden tapahtumien johdosta, jotka sen päättivät.

Walesin prinssi oli saapunut Carlton Housesta, samoin prinsessat ja koko Lontoon ylhäinen seurapiiri, joka jutellen ja nauraen näyttäen komeita pukujaan ja kallisarvoisia jalokiviään liikkui huoneissa tai käveli puutarhassa.

Mutta Marguerite oli hermostunut ja levoton. Vaikka hän koetti parhaansa mukaan taistella sitä vastaan, ei hän voinut vapautua aavistuksesta, joka ennusti jotakin ikävää tapahtuvan tänä iltana. Hän tunsi selvästi, että hänen itsensä, näyttelijätär Candeillen, Percyn ja vieläpä itse kuninkaallisen korkeudenkin oli pakko ottaa osaa näytelmään, jonka Chauvelin oli kirjoittanut sekä ohjannut. Chauvelinin nöyryys, ystävällisyys, alistuvaisuus — kaikki oli petosta. Hän tunsi sen vaistomaisesti. Mutta sittenkin hänen miehensä käytös esti häntä millään tavalla koettamasta ehkäistä niitä vaaroja, joiden hän tunsi uhkaavan häntä.

Juuri ennen vieraiden tuloa hän oli hetken alkaa ollut yksin miehensä kanssa. Loistavan kauniina, hopealla kirjaillussa valkeassa puvussaan, jalokivikoristeita päässään ja kaulallaan hän oli astunut miehensä huoneeseen. Ne hetket, jolloin hän sai olla yksin hänen kanssaan, olivat hänen elämänsä suurin ilo. Vain silloin hän sai nähdä hänen todellisen luonteensa, nähdä rakkauden ja kaipauksen säkenöivän hänen silmissään. Sellaisina hetkinä Sir Percy saattoi ottaa hänet syliinsä ja painaa rintaansa vasten toivoen voivansa riistää kaikki muut ajatukset ja halut mielestään ja olla hänen kauneutensa ja rakkautensa orjana.

»Percy!» kuiskasi nyt Marguerite irtautuen hänen syleilystään. »Percy, et saa tehdä mitään ajattelematonta, et mitään hullutusta! Tuo mies oli suunnitellut edeltäpäin kaikki eiliset tapahtumat. Hän vihaa sinua ja —.»

Äkkiä Sir Percyn kasvojen ilme oli muuttunut — raskaat luomet painuivat jälleen alas silmille, suun voimakkaat eleet velttonivat, ja hän hymyili jälleen puoleksi sielutonta, mieletöntä hymyään.

»Tietysti hän vihaa minua, ystäväni», sanoi hän teeskennellyllä äänellään, »mutta sehän juuri on niin hullunkurista! Hän ei oikeastaan tiedä, minkä verran hän tietää tai mitä minä tiedän —. Oikeastaan ei kukaan meistä tiedä mitään — juuri tällä haavaa.»

Hän naurahti huolettomasti ja tarkasteli kaulahuivinsa ruusuketta.

»Percy! Viimeksi, kun kuljetit Déroulèden ja Juliette Marnyn Englantiin — olin minä äärettömässä tuskassa — ja —.»

Percy huokasi, mutta sanoi hyvin hellästi:

»Minä tiedän sen, ystäväni, ja siinä vaikeus juuri onkin. Minä tiedän, miten se kiusaa sinua, ja siksi minun täytyy olla niin kauhean sukkela käänteissäni, jotta sinun ei tarvitsisi kauan olla levoton —. Ffoulkesia minun on mahdoton riistää hänen nuoren vaimonsa luota — ja toiset ovat niin inhottavan hitaita.»

»Percy!» sanoi Marguerite jälleen.

»Minä tiedän kyllä», vastasi Sir Percy. »Mutta minä en ansaitse sinun levottomuuttasi. Herra tiesi, miten saatoin olla niin typerä, etten pannut arvoa sinun rakkauteesi, jota ansaitakseni yhä edelleenkään en tee mitään.»

Samassa Juliette Marny astui huoneeseen.

»Osa vieraista on jo saapunut, lady Blakeney», sanoi nuori tyttö ikäänkuin anteeksi pyytäen häiritsemistänsä.

Juliette näytti hyvin nuorelta ja lapselliselta yksinkertaisessa, valkeassa puvussaan, ilman ainoatakaan koristetta.

»Te olette erittäin eduksenne, neiti — eikö totta, Percy?» sanoi Marguerite hyväksyen.

»Kiitän teitä ystävällisyydestänne», sanoi Juliette alakuloisesti hymyillen. »Pukeutuessani tänä iltana ajattelin, miten hauskaa olisi ollut käyttää äitini jalokiviä, joista hän oli aina niin ylpeä.»

»Toivokaamme, että te saatte ne vielä takaisin, ystäväni», sanoi Marguerite seuraten nuorta tyttöä juhlahuoneisiin.

»Sitä minäkin toivon», huokasi Juliette. »Kun ajat muuttuivat niin tukaliksi Ranskassa rakkaan isäni kuoleman jälkeen, otti hänen rippi-isänsä ja ystävänsä, abbé Foucquet, kaikki äitini jalokivet huostaansa tallettaakseen ne minulle. Hän vakuutti, että ne olisivat täydessä turvassa hänen kirkossaan Boulognessa, sillä hän ei uskonut, että kirkkoa tultaisiin ryöstämään.»

Marguerite ei vastannut tähän mitään, sillä hän ei tahtonut järkyttää nuoren tytön luottamusta.

»Rakas abbé Foucquet», sanoi Juliette hetken kuluttua, »niin uskollista ystävää kuin hän ei ole monta. Hän olisi voinut uhrata vaikka henkensä isän ja minun puolesta. Ja minä tiedän, ettei hän koskaan luovuta noita jalokiviä muille, niin kauan kuin hänellä vain on voimaa säilyttää niitä.»

Margueriten mielestä oli varsin tuskallista kuulla Julietten puhuvan toiveistaan, jotka, sen hän varmaan tiesi, eivät koskaan toteutuisi. Hän tiesi, mitä Ranskassa viime aikoina oli tapahtunut, miten siellä oli ryöstetty kirkkoja, otettu tiloja takavarikkoon, hallitus itse oli pannut toimeen ryöstöjä ja varkauksia — kaikki yhdenarvoisuuden, veljeyden ja isänmaanrakkauden nimessä! Abbé Foucquet’stä hän ei tietystikään ollut kuullut mitään, mutta hän tiesi, että Juliette, uskomalla kallisarvoiset perhejalokivet vanhan abbén huostaan, oli tietämättään saattanut hänet hallituksen vainon alaiseksi, joka ei pitänyt pyhänä edes perheomaisuutta.

Mutta nyt ei ollut aikaa eikä tilaisuutta sen pitemmältä puhua asiasta. Molemmat naiset olivat nyt saapuneet juuri suureen juhlahuoneistoon ensimmäisessä kerroksessa, jonne ensimmäiset vieraat olivat juuri tulossa. Marguerite pyysi Juliettea jäämään tanssisaliin, ja itse hän asettui komeasti koristettuun ylähalliin ottaakseen vieraitaan vastaan. Jokaiselle hänellä oli ystävällinen sana ja hymyily varattuna.

Yhtämittaisena virtana Lontoon ylhäisin ja komein seurapiiri kulki nyt hänen ohitseen. Lakeijat ilmoittivat kaikkien vieraiden nimet, kun nämä astuivat leveitä portaita ylös — siinä oli nimiä, jotka olivat kuuluisia sekä valtiollisessa maailmassa että urheilun, tieteen ja taiteen piirissä, niin hyvin historiallisia nimiä kuin yksinkertaisia ja uusia, korkeita ja ylpeältä kuulostavia arvonimiä. Huoneet täyttyivät nopeasti.

Juuri kun soittokunta viritti ensimmäiset gavotin säveleet ilmoittivat lakeijat kovalla äänellä:

»Neiti Désirée Candeille ja herra Chauvelin.»

Margueriten sydän alkoi sykkiä ja hänen kurkkunsa puristui kokoon. Ensi hetkessä hän ei nähnyt neiti Candeillea, vaan Chauvelinin, joka niinkuin tavallisesti, oli mustassa puvussa, pää kumarassa ja kädet selän takana. Hän astui hitaasti leveitä portaita ylös kaikkien katsellessa häntä uteliain silmin. Neiti Candeille kulki hänen edellään. Hän pysähtyi ylimmällä portaalla ja teki syvän ja taidokkaan kumarruksen talon emännälle. Hän näytti hymyilevältä ja loistavalta ja oli pukeutunut aistikkaasti, pieni kultalehtiseppele päässään. Ainoa koriste, mikä hänellä oli yllään, oli suorastaan kuninkaallinen — kimaltelevat jalokivikäädyt hänen kauniin kaulansa ympärillä.

X

TAISTELUVAATIMUS

Juuri ennen sydänyötä se tapahtui — eräässä pienemmässä huoneessa, tanssisalin takana.

Tanssia oli kestänyt jonkin aikaa, mutta ilta oli lämmin, ja vieraat halusivat kävellä vilpoisessa puutarhassa ja kasvitarhassa tai istua jossakin, missä saattoi hengittää raitista ilmaa.

Kerrottiin, että ranskalaisen laulajattaren oli määrä laulaa omituisia ja kauniita lauluja, joita ei vielä ollut Englannissa kuultu.

Tanssisalin vieressä oli musiikkisali, johon useita vieraita oli jo kerääntynyt, ja Marguerite itse lähti yhdessä Julietten kanssa etsimään neiti Candeillea, jotta tilapäinen konsertti voisi alkaa.

Désirée Candeille oli pysytellyt kaiken iltaa syrjässä ja keskustellut vain muutamien herrojen kanssa, jotka emäntä hänen tullessaan oli esittänyt hänelle. Herra Chauvelin seurasi uskollisesti hänen kintereillään pitäen silmällä jokaista hänen liikettään.

Tanssin alkaessa hän vetäytyi pienempään budoaariin, jonne hän kävi istumaan odottaen, milloin lady Blakeney pyytäisi häntä esiintymään.

Margueriten ja Juliette Marnyn astuessa huoneen kynnyksen yli nousi neiti Candeille paikaltaan ja astui heitä vastaan.

»Olen valmis laulamaan, rouva», hän sanoi ystävällisesti, »milloin vain haluatte. Olen valinnut lyhyen ohjelman — tahdotteko että laulan ensin iloisia vai surumielisiä lauluja?»

Mutta ennen kuin Marguerite ennätti vastata, tunsi hän käsivarttaan lujasti puristettavan.

»Kuka — — — kuka on tuo ihminen?» kuiskasi Juliette hänen korvaansa.

Nuori tyttö näytti kalpealta ja kiihtyneeltä, ja hänen suuret silmänsä olivat kiintyneet ranskalaiseen näyttelijättäreen. Ihmeissään ja voimatta selittää Julietten käytöstä Marguerite koetti vastata esittämällä heidät muodollisesti toisilleen.

»Tämä on neiti Candeille, Juliette rakas, näyttelijätär Pariisista, hän on luvannut laulaa meille muutamia ranskalaisia lauluja tänä iltana.»

Hänen lausuessaan nuo sanat rauhallisesti valtasi hänet jälleen omituinen tunne, aavistus siitä, että Julietten äkillisen tunteenpurkauksen alla piili jokin salaisuus.

Mutta Juliette ei rauhoittunut. Maanpakolaisuudessa olevan aateliston viha ja halveksuminen vallananastajia vastaan kiehahti hänen nuoressa sielussaan. Hän oli kärsinyt niin paljon juuri tuon entisten keittiöpalvelijoiden luokan tähden, jota tämä nainen hänen edessään myös edusti. Vuosikausia oli hän saanut kestää surua ja köyhyyttä, hän oli kadottanut omaisuutensa, sukulaisensa, ystävänsä, niin, eikö hän nytkin elänyt vieraiden ihmisten armoilla! Ja kaikki tämä oli kohdannut häntä syyttömästi! Mahdollisesti hänen yhteiskuntaluokkansa erehdysten tähden, mutta ei hänen omiensa!

Niin, hän oli kärsinyt paljon. Ja yhä vieläkin hän oli niin hermostunut ja kiihtynyt, ettei hän voinut hillitä itseään nähdessään Candeillen katselevan häntä ylimielisellä riemulla.

Myöhemmin hän katui, ettei ollut purrut kieltänsä poikki mieluummin kuin päästänyt ilmoille kiihkeän mielentilansa.

»Vai niin, neiti Candeilleko, te sanotte?» huudahti hän vihoissaan. »Désirée Candeille, äitini entinen keittäjätär, joka häpeämättömästi komeilee rakkaan äitini jalokivillä. Varmaankin hän on ne varastanut...»

Nuori tyttö vapisi kiireestä kantapäähän saakka. Vihan kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja ääni, joka ei ollut kuiskausta kovempi, kuulosti käheältä.

»Juliette, Juliette! Minä pyydän!» sanoi Marguerite. »Hillitkää itsenne. Neiti Candeille, olkaa hyvä ja jättäkää meidät!»

Mutta Candeille, joka osasi hyvin osansa, ei aikonutkaan poistua näyttämöltä.

Mitä kiihottuneempi ja harmistuneempi neiti de Marny oli, sitä ylvästelevämmäksi ja riemuitsevammaksi muuttui nuoren näyttelijättären koko ulkomuoto. Pilkallinen hymy karehti hänen huulillaan, ja puoleksi suljetuin silmin hän tarkasteli nuorta ylhäistä tyttöä, joka seisoi vapisevin polvin hänen edessään. Hän oli heittänyt päänsä taakse, ikäänkuin uhmaillakseen niitä seurapiirin sääntöjä, jotka kielsivät kaikki myrskyiset kohtaukset lady Blakeneyn vieraanvaraisessa talossa. Ja hänen sormensa hypistelivät tuskaisesti jalokivikoristetta, joka välkkyi hänen kaulassaan.

Hänen ei tarvinnut lainkaan ajatella sitä osaa, jonka Chauvelin oli käskenyt hänen näytellä, hän on omat kiihtyneet tunteensa vaativat häntä esiintymään juuri oikealla tavalla. Ja hänen synnynnäinen halpamaisuutensa auttoi häntä tänä hetkenä valitsemaan juuri sellaisen käytöstavan, jota Chauvelin olisi toivonut.

Eipä hän tosiaankaan ensi kertaa saanut kärsiä heidän ylpeydestään, vaikk'ei hän koskaan ennen ollut saanut tilaisuutta kostaa heille eikä herjaten vastata niihin pilkallisiin huomautuksiin, joita nuo rutiköyhät mutta ylpeät emigrantit olivat viskanneet vasten hänenkin kasvojaan, nuo aateliset, joita avosylin oli otettu vastaan juuri niissä lontoolaisissa piireissä, joihin hän turhaan oli koettanut tunkeutua.

»Ohhoh! Kuulkaahan tuota!» sanoi Candeille pilkallisesti nauraen. »Ei, kuulkaahan, mitä tuo tyttöheilakka väittää!»

Juliette oli nyt kääntynyt Margueriten puoleen ja alkoi selittää hänelle asiaa.

»Minun äitini kaulakoriste!» sanoi hän itkien. »Kysykää häneltä, miten se on joutunut hänen haltuunsa! Tiedättehän, että annoin kaikki jalokivikoristeeni abbé Foucquet’lle — hänen säilytettäväkseen — ja hän lupasi kätkeä ne sinne, missä hänen kirkkonsa kalleudetkin olivat — ja nyt näen kaulakoristeen — äitini kaulakoristeen — tuon naisen kaulassa. — Abbé ei ole antanut sitä käsistään, sen tiedän, niin kauan kuin hänessä kyti pieninkin elämänkipinä!»

Nyyhkyttäen hän puhui, ja Marguerite koetti saada hänet pois tästä huoneesta, jotta ikävä kohtaus päättyisi.

Oikeastaan hänen olisi pitänyt paheksua Julietten lapsellista ja järjetöntä kiihkeyttä. Mutta sitä hän ei voinut, sillä hän tiesi, että tämäkin kohtaus oli edeltäpäin suunniteltu — ei kohtalon eikä kaitselmuksen puolelta, vaan taitavimman vehkeilijän tahdosta.

Hän ei edes hämmästynyt, kun hän, saatuaan Julietten vihdoin ovelle, näki Chauvelinin seisovan kynnyksellä. Yksi ainoa silmäys häneen riitti vahvistamaan hänen epäilyjään. Chauvelinin pienet, vaaleat silmät ilmaisivat tyytyväisyyttä ja riemua, koko hänen olennostaan saattoi päätellä, että hän hyväksyi Candeillen loukkaavan esiintymisen. Hän näytti aivan teatterinjohtajalta, joka on tyytyväinen siihen vaikutukseen, jonka hän itse on saanut aikaan.

Mitä hän luuli voittavansa tällä — itsessään kovin halpamaisella riidalla — ei Marguerite tietenkään voinut arvata. Siitä hän vain oli varma, että hän hautoi mielessään jotakin tuumaa, jolla hän yritti vahingoittaa Margueritea ja hänen miestään. Ja hän olisi kernaasti tänä hetkenä uhrannut henkensä saadakseen Candeillen ja Julietten vaikenemaan.

Mutta jos Juliette olisikin totellut häntä, niin ei Désirée Candeillella näyttänyt olevan vähääkään halua lopettaa tätä kohtausta.

»Teidän mustakaapunne sai luvan luopua saaliistaan, nuori ystäväni», sanoi Candeille nykäisten halveksivasti paljaita olkapäitään. »Pariisi ja Ranska on vuosikausia nähnyt nälkää. Ja nyt isällinen hallitus on riistänyt kaikki, mitä se on saanut käsiinsä palkitakseen niitä, jotka ovat sitä uskollisesti palvelleet, jota vastoin häpeälliset maanpetturit ovat ahnaasti piilottaneet kaiken sen, mikä olisi voinut hankkia köyhille leipää.»

Juliette väänteli itseään kuullessaan nuo loukkaavat sanat. Liian myöhään hän ymmärsi hyökkäyksellään kajonneensa likakasaan ja nostattaneensa lentoon haisevia hyönteisiä, jotka surisivat nyt hänen nenänsä ympärillä.

»Neiti», sanoi Marguerite käskevällä äänellä, »minun täytyy pyytää teitä muistamaan, että neiti de Marny on ystäväni ja te itse minun vieraani».

»Oi, minä koetan kyllä olla sitä unohtamatta», vastasi Candeille, »mutta teidän täytyy myöntää, kansalainen, että vaaditaan pyhimyksen kärsivällisyyttä, jotta voisi sietää tuon rutiköyhän heilakan hävyttömyyttä, tuon heilakan, joka vastikään seisoi maansa tuomioistuimen edessä syytettynä epäsiveellisestä elämästä!»

Syntyi hetken äänettömyys, jona aikana Marguerite saattoi selvästi kuulla Chauvelinin tyytyväisesti huoahtavan.

Samassa tunkeutui iloinen nauru näiden neljän osaansa esittävän korvaan. Ja Sir Percy Blakeney astui huoneeseen komeana ja hienona valkeassa silkkitakissaan ja hienossa pitsiröyhelössään, moitteettomana koko olennoltaan. Selkä hiukan kumarassa ja toinen käsivarsi ojossa hän lähestyi neiti Candeillea kohteliaasti sanoen:

»Saanko luvan saattaa neidin kantotuoliinne?»

Hänen takanaan huoneen kynnyksellä seisoi hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi huolettomasti keskustellen Sir Andrew Ffoulkesin ja lordi Anthony Dewhurstin kanssa.

Juliette ja Marguerite hämmästyivät, ja Candeille joutui myös ymmälle. Chauvelin yksin oli levollinen. Hän siirtyi vain hiukan syrjään päästääkseen Sir Percyn ohitseen.

Candeille tointui kuitenkin varsin pian. Tarttumatta Blakeneyn käsivarteen hän sanoi kääntyen loukkaantuneena Margueriten puoleen:

»Minuunko siis, joka olen kutsuttu tähän taloon, kaikki loukkaukset kohdistuvat! Minut ajetaan ulos, ikäänkuin olisin tunkeileva kerjäläinen. Täytyykö minun, joka olen vieras tässä maassa, tehdä se huomio, ettei kaikkien näiden komeiden englantilaisten herrojen joukossa ole ainoatakaan kunniallista miestä!»

»Herra Chauvelin», lisäsi hän äänekkäästi, »minun isänmaani, jollen erehdy, on antanut teille toimeksi puolustaa suojattomien kansalaistenne kunniaa ja omaisuutta. Minä pyydän teitä Ranskan nimessä kostamaan ne loukkaukset, joita tänä iltana olen saanut kärsiä!»

Candeille loi ärsyttävän katseen ympärilleen, mutta kukaan ei liikahtanutkaan eikä vastannut mitään.

Yhä edelleen kohteliaasti kumartuneena seisoi Sir Percy hänen edessään, ja Walesin prinssi katseli ystäviään huvitettuna kohtauksesta.

Vihdoin Chauvelin katkaisi äänettömyyden.

»Uskokaa minua, kansalainen», sanoi hän kääntyen Candeillen puoleen. »Olen kokonaan teidän käytettävänänne, mutta ettekö huomaa, että olen avuton, koska ne, jotka ovat loukanneet teitä, kuuluvat teidän omaan edesvastuuttomaan — joskin niin ihastuttavaan — sukupuoleenne?»

Aivan kuin suuri koira, joka äsken on nukkunut, suoristi Sir Percy nyt selkänsä ja ojentautui koko pituuteensa.

»Kas vain!» sanoi hän iloisesti, »arvokas ystäväni Calais'sta! Näyttääpä minusta, kuin kohtalo vaatisi meitä aina keskustelemaan miellyttävistä asioista —. Ettekö haluaisi lasia punssia, herra — hm — Chauvelin?»

»Minun täytyy pyytää teitä, Sir Percy, käsittelemään tätä asiaa vakavasti.»

»Vakavuus ei sovellu iloiseen juhlaan, sir», sanoi Blakeney salaa haukotellen, »ja naisten seurassa se on kovin sopimatonta».

»Saanko käsittää tämän siten, Sir Percy, että te olette halukas pyytämään neiti Candeillelta anteeksi niitä loukkauksia, joihin lady Blakeney on tehnyt itsensä syypääksi?»

Sir Percy yritti jälleen hillitä haukotusta, sitten hän karisti pois tomuhitusen valkealta pitsiröyhelöltään ja pisti kätensä housuntaskuihinsa. Vihdoin hän sanoi hyväntahtoisesti hymyillen:

»Sir, oletteko nähnyt millaiset uudenkuosiset kaulahuivit ovat? Kehoittaisin teitä tarkastamaan, millä tavalla me täällä Englannissa sidomme pitsikravattimme.»

»Sir Percy», vastasi Chauvelin painokkaasti, »koska te ette tahdo pyytää anteeksi neiti Candeillelta, niin haluatteko miekkailla kanssani niinkuin kaksi kunniallista miestä ainakin?»

Blakeney naurahti tavalliseen tapaansa ja katsoi kuuden jalan ja kolmen tuuman korkeudestaan alas pieneen Chauveliniin.

»Kysymys on vain siitä, sir», sanoi hän hitaasti, »olisiko meitä todellakin kaksi kunniallista miestä miekkoja mittelemässä?»

Chauvelin, joka hetkeksi oli kadottaa mielenmalttinsa, ponnisti kaikki voimansa voidakseen sanoa levollisesti:

»Jos toinen meistä on siksi pelkurimainen, että hän vetäytyy pois taistelusta, niin on tietenkin —.»

Hän ei lopettanut lausettaan, kohautti vain halveksivasti olkapäitään.

Oven toiselle puolelle oli kerääntynyt pieni ryhmä vieraita, joita äänekäs puhe oli viekoitellut sinne. Sitä paitsi oli alettu kaivata isäntää ja emäntää, eikä hänen kuninkaallista korkeuttaankaan ollut hetkeen nähty missään.

Koska hänen kuninkaallinen korkeutensa seisoi kuitenkin oviaukossa, ei kukaan voinut tunkeutua itse huoneeseen, mutta kurkistaa sisään oli sittenkin helppo ja saada vähäinen käsitys näytelmästä, joka siellä tapahtui. Epäilemättä kiista oli syttynyt ranskalaisen lähettilään ja Sir Percyn välillä, ja edellinen näytti ottavan asian aivan vakavalta kannalta, jota vastoin toinen näytti vain kiusaantuneelta.

Walesin prinssi, joka tähän asti oli pysytellyt riidan ulkopuolella, astui nyt äkkiä lähemmäksi sanoen Chauvelinille:

»Loruja, mies! Puhutte! asioista, joita ette ymmärrä. Sir Percy on Englannin alamainen, ja tämän maan lait eivät salli kaksintaistelua siinä muodossa, kuin sitä on tapana Ranskassa suorittaa, enkä minä puolestani voi sallia —.»

»Suokaa anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne», keskeytti Sir Percy hänet hyväntahtoisesti. »Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei käsitä täydelleen tilannetta. Arvokas ystäväni ei ehdota, että rikkoisin tämän maan lakeja, vaan että tulisin hänen kanssaan Ranskaan, siihen maahan, jossa kaksintaistelut ja — hm — kaikenlaiset muut sentapaiset pikku asiat ovat luvallisia.»

»Niin — tietenkin», vastasi prinssi. »Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä herra Chauvelin toivoo — mutta te — mikä on teidän tarkoituksenne, Blakeney?»

»Ah», vastasi Sir Percy kevyesti, »minä olen tietysti valmis hyväksymään hänen vaatimuksensa».

XI

AIKA — PAIKKA — EHDOT

Täydellinen hiljaisuus seurasi Sir Percyn sanoja. Kaikki tämän salonkidraaman näyttelijät, jotka tähän saakka olivat varmasti esittäneet osiaan, näyttivät äkkiä keskeyttäneen näyttelemisensä, aivan kuin näkymätön esirippu olisi laskeutunut alas. Walesin prinssi ei sanonut mitään, ja katselijat ovella pidättivät henkeään, odottaen mitä nyt tapahtuisi.

Itsessään asia oli kuitenkin aivan yksinkertainen. Kaksi naista, jotka riitaantuivat keskenään — kaksi herraa, jotka sekaantuivat asiaan — muutamia kiivaita sanoja — ja sen jälkeen taisteluvaatimus.

Sellaisia tapauksia tapahtui tuhka tiheään Lontoon salongeissa. Ja lukemattomia kertoja englantilaiset herrat olivat lähteneet Kanaalin toiselle puolen selvittämään tuollaisia pikkuseikkoja.

Mutta tässä näytelmässä tuntui olevan jotakin erikoista. Ehkäpä siihen tunnelmaan vaikuttivat Margueriten kalpeat, kivettyneet kasvot, tai Julietten kauhistunut katse, tai ehkäpä Chauvelinin riemuitseva ilme, joista kaikista näytti käyvän ilmi, että murhenäytelmä häämötti tämän itsessään niin viattomalta tuntuvan jutun takana.

Joka tapauksessa on varma, että koko seurue tunsi ikäänkuin sähkötärähdyksen ruumiissaan. Sir Percy yksin näytti välinpitämättömältä ja karisteli vain puuteritahraa kultasankaisen lornjettinsa samettinauhasta.

»Hyvät herrat», sanoi hänen kuninkaallinen korkeutensa äkkiä, »mehän unohdamme kokonaan naiset. Miesten kiistat eivät sovi naisten hienoille korville.»

Sir Percy katsoi ylös ja kohtasi vaimonsa katseen. Marguerite seisoi siinä kuin marmoripatsas, tuskin tietäen mitä hänen ympärillään tapahtui. Mutta Blakeney, joka ymmärsi jokaisen hänen mielenliikutuksensa, huomasi, että tämän kivettyneen levon takana piili melkein vastustamaton halu huutaa kaikille näille marioneteille totuus vasten silmiä — sanoa, että tuo taisteluvaatimus itse asiassa merkitsi kuoleman ansaa, johon kostonhaluinen mies toivoi voivansa kietoa urhoollisen ja pelottoman vihollisensa.

Sekunnin ajan Sir Percyn tarkasti kätketty salaisuus leijaili hänen vaimonsa huulilla, sillä pieninkin ulkonainen seikka olisi voinut saattaa hänet ääneensä huudahtamaan:

»Älkää salliko sen tapahtua! Punainen neilikka, jota te kaikki ihailette, seisoo tässä verivihollisensa edessä, joka yrittää viekoitella hänet perikatoon ja kuolemaan!»

Mutta omien silmiensä voimalla Sir Percy vangitsi nyt vaimonsa katseen. Kaikki mitä hänessä oli rakkautta, luottamusta, rukoilevaa ja vaativaa hehkua lainehti Margueriten puolelle tämän katseen mukana. Ja vähitellen Sir Percy huomasi, miten hänen vaimonsa jäykkyys alkoi sulaa. Hän sulki silmänsä ja näytti ponnistavan kaikki voimansa hillitäkseen itseään.

Sitten Marguerite tarttui Julietten käteen ja poistui hitaasti huoneesta. Herrat kumarsivat, kun hän kulki heidän ohitseen, joillekuille hän nyökkäsi päätään, prinssille hän niiasi syvään, ja viime hetkessä hän loi vielä silmäyksen mieheensä ikäänkuin vakuuttaakseen hänelle, että hänen salaisuutensa oli vaaran uhatessa yhtä varmassa tallessa kuin voitonkin hetkenä.

Margueriten edellä poistui huoneesta Désirée Candeille erään herran saattamana. Hän oli äkkiä käynyt ihmeellisen hiljaiseksi ja ikäänkuin pelokkaaksi.

Pienessä huoneessa oli enää muutamia herroja koolla. Sir Andrew Ffoulkes sulki oven naisten jälkeen, ja prinssi kääntyi Chauvelinin puoleen sanoen hänelle:

»Kunniani kautta, hyvä herra, en ikinä voi sallia, että ystäväni Blakeney lähtee Ranskaan teidän vaatimuksestanne. Teidän hallituksenne ei salli kenenkään ilman erikoista passia nousta maihin teidän rannikoillanne.»

»Oi, teidän kuninkaallinen korkeutenne», sanoi Sir Percy, »älkää huolehtiko minun tähteni! Arvoisalla ystävälläni on varmaankin, jollen erehdy, passi minulle varattuna mustan takkinsa taskussa. Eikö totta, herra», sanoi hän kääntyen Chauvelinin puoleen, »teillä on taskussanne passi — enintään nimen kohta on siinä täyttämättä?»

Hän lausui nämä sanat ystävällisellä ja huolettomalla äänellä, mutta Chauvelin ymmärsi heti hänen tarkoituksensa. Hän käsitti, että Blakeney tahtoi ilmoittaa hänelle ymmärtävänsä liiankin hyvin, että tämän illan tapahtumat olivat edeltäpäin suunnitellut ja että hän avoimin silmin ja vapaasta tahdosta oli antautunut siihen ansaan, jonka vallankumoushallituksen uskollinen kätyri oli hänelle virittänyt.

»Passi kyllä saadaan», sanoi Chauvelin vältellen, »niin pian kuin sekundantit ovat järjestäneet kaikki muodollisuudet».

»Sekundantit menkööt niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, herra!» vastasi Sir Percy. »Ette kai suinkaan tahdo, että kokonainen karavaani lähtisi meidän mukanamme Ranskaan?»

»Aika, paikka ja ehdot on määrättävä, Sir Percy», vastasi Chauvelin. »Ja olen vakuutettu siitä, että te ritarina ette halua itse pitää huolta kaikista muodollisuuksista.»

»Te yhtä vähän kuin minäkään, herra — hm — Chauvelin», sanoi Sir Percy lempeällä äänellä, »ette kykene ratkaisemaan niitä seikkoja, ja hyvä tuuli on sellaisissa tapauksissa kaikista tärkein kaikista muodollisuuksista. Eikö totta?»

»On kyllä, Sir Percy.»

»Ja mitä sekundantteihin tulee, niin luopukaamme siitä ajatuksesta! Yksi ainoa sekundantti riittää ja hänkin on nainen — kaikkein halutuin — kaikkein vihatuin — uskollisin ja kevytmielisin kaikista naisista —. Suostutteko siihen, herra?»

»Te ette ole maininnut hänen nimeänsä, Sir Percy?»

»Onnen jumalatar, herra, sattuma — määrätköön tuo omavaltainen neito teidän kuninkaallisen korkeutenne suostumuksella meidän puolestamme!»

»En ymmärrä.»

»Kolme arvanheittoa, herra. — Aika — paikka — ehdot, sanoitte te — kolme arvanheittoa, ja se joka voittaa, saa määrätä ne. Suostutteko siihen?»

Chauvelin epäröi. Sir Percyn ivallinen mielentila ei soveltunut oikein hänen omiin huolellisesti punnittuihin suunnitelmiinsa. Sitä paitsi hän pelkäsi jotakin ansaa, eikä tahtonut kernaasti jättää ratkaisua arvan määrättäväksi.

Hän kääntyi vaistomaisesti prinssin puoleen ikäänkuin kysyäkseen hänen mieltään. Mutta sen ajan englantilaiset olivat synnynnäisiä pelaajia. He kulkivat elämän läpi arpanappula toisessa ja korttipakka toisessa taskussaan. Prinssi itse oli kaikkein innokkaimpia hasardipelin suosijoita.

»Antakaa sattuman ratkaista asia!» sanoi hän innostuneena.

Chauvelin huomasi, että hänen oli parasta alistua, sitä paitsi selvisi hänelle, että arpa ei voisi suuremmassa määrässä ehkäistä hänen tuumiaan. Kunhan kaksintaistelu vain saataisiin aikaan, niin kaikki olisi hyvin. Ja kohauttaen olkapäitään hän vastasi:

»Aivan niinkuin haluatte.»

Herrat asettuivat nyt pienen pöydän ympärille. Sir Percy otti käteensä pikarin, jossa oli arpanappuloita ja sitten kumpainenkin vuorollaan heitti ensimmäisen heiton.

»Minä voitin, herra», sanoi Blakeney huolettomasti Chauvelinille, joka seisoi hänen vieressään. »Minä saan määrätä paikan, missä tämä historiallinen taistelu on suoritettava Ranskan uskollisimman ja tarmokkaimman miehen sekä Englannin laiskimman keikailijan välillä. No, keskustellaksemme vain asiasta, mitä paikkaa te ehdottaisitte?»

»Oi, paikka on aivan samantekevä, Sir Percy», vastasi Chauvelin kylmästi. »Koko Ranska on käytettävänänne.»

»Arvasinhan sen, mutta en kuitenkaan voinut olla oikein varma rajattomasta vieraanvaraisuudestanne», sanoi Blakeney rauhallisesti.

»Miellyttäisikö teitä Pariisin läheiset metsät, herra?»

»Liian kaukana rannikolta, herra. Voihan sattua, että tulen merikipeäksi kulkiessani Kanaalin poikki, ja silloin tahdon suorittaa jutun niin pian kuin suinkin... Ei, ei Pariisissa — sanokaamme kernaammin Boulognessa... se on sievä pieni kaupunki, eikö totta?»

»Ehdottomasti, Sir Percy.»

»No, siis Boulogne — ja vallituksilla, jos niin haluatte — kaupungin eteläpuolella.»

»Aivan niinkuin haluatte», vastasi Chauvelin kuivasti. »Heitämmekö nyt toistamiseen arpaa?»

Ympärillä seisovat herrat olivat nauraen seuranneet molempien vastustajien keskustelua. Nyt arpanappulat kalisivat jälleen, ja taaskin he heittivät arpaa.

»Tällä kertaa te voititte, herra Chauvelin», sanoi Blakeney tarkastettuaan nappuloita. »Kas, kuinka tasapuolisesti onni suosii meitä! Minä sain valita paikan... ja nyt te saatte määrätä ajan. Mihin aikaan siis?»

»Neljän päivän kuluttua tuomiokirkon kellojen soittaessa iltarukoukseen», vastasi Chauvelin viivyttelemättä.

»Mutta minähän luulin, että teidän kirottu hallituksenne oli pannut viralta sekä tuomiokirkot, kellot että soitot... Ranskan kansa saa nyt mennä helvettiin, mitä tietä se itse haluaa — sillä taivaaseen johtavan tien kansalliskonventti on siltä sulkenut!... Enkö ole oikeassa? Minä luulin, ettei olisi sallittu soittaa iltarukoukseen.»

»Boulognessa se luullakseni ei ole kiellettyä, Sir Percy», vastasi Chauvelin lyhyesti. »Ja minä vakuutan kunniasanallani, että sinä iltana siellä soitetaan iltarukoukseen.»

»Mihin aikaan siis?»

»Tuntia ennen auringonlaskua.»

»Mutta miksi neljän päivän kuluttua? Miksei jo varhemmin?»

»Minä olisin myöskin voinut kysyä miksi juuri etelänpuoleisilla valleilla? Miksi ei läntisillä, Sir Percy? Minä olen valinnut neljännen päivän tästä illasta laskien — eikö se sovellu teille?» kysyi Chauvelin.

»Sovelluko minulle? Hyvä herra, ei mikään voi sopia minulle sen paremmin», vastasi Blakeney hyväntahtoisesti nauraen. »Mutta kuulkaahan, mistä se johtuu, että te tulitte ajatelleeksi juuri iltarukousta?»

Nyt kaikki läsnäolijat purskahtivat taas nauruun, ehkäpä hiukan sopimattomalla tavalla.

»Oi!» jatkoi Blakeney iloisesti, »nythän muistankin... Olinhan aivan unohtaa, että viimeksi tavatessamme te olitte juuri siirtynyt tai aioitte siirtyä hengelliseen säätyyn... Oi, miten hyvin iltarukous sopiikaan teidän papilliseen pukuunne... Se puku puki teitä aivan erinomaisesti...»

»Emmekö voisi jatkaa toimitusta ja päättää taisteluehdoista, Sir Percy», sanoi Chauvelin katkaisten vastustajansa pilkkaavan sanatulvan ja peittäen harminsa välinpitämättömyyden naamarin taakse.

»Aseitten valintaa te kai tarkoitatte», puuttui nyt hänen kuninkaallinen korkeutensa puheeseen, »mutta minä luulin, että te olitte jo sopineet miekasta».

»Niin, teidän korkeutenne», sanoi Blakeney, »mutta monet pikkuseikat ovat hyvin tärkeitä... Arvoisa ystäväni haluaa ehkä, että minulla taistellessa hänen kanssaan on vihreät sukat jalassa, ja minä ehkä toivon, että hänellä on punainen kukka napinlävessä.»

»Ehkäpä punainen neilikka, Sir Percy?»

»Niin, miksikä ei, herra? Se näyttäisi hyvin sievältä mustaa papinkauhtanaa vasten, jota te kuulutte joskus käyttävän Ranskassa... ja kun neilikka on kuihtunut ja kuollut, niin saisitte kokea, että se on jättänyt tavattoman voimakkaan tuoksun nenäänne, paljoa voimakkaamman kuin suitsutuksen haju.»

Yleinen nauru seurasi jälleen näitä sanoja, sillä kaikki tiesivät, miten suuresti jokainen Ranskan vallankumoushallituksen jäsen — entinen lähettiläs Chauvelin niihin luettuna — vihasi englantilaista sankaria.

»Ehdot siis, Sir Percy», sanoi Chauvelin välinpitämättömästi. »Heitetään nyt kolmannen kerran arpaa.»

Chauvelin ei ollut vähääkään huvitettu näistä vähäpätöisistä seikoista, sillä olihan taisteluvaatimus vain syötti, millä viekoitella vihollinen vaaralliselle maaperälle! Aika ja paikka oli määrätty, eikä Sir Percy jäisi tulematta. Siksi hyvin Chauvelin tunsi uhkarohkean, seikkailunhaluisen miehen, ja tänäkin hetkenä tarkastaessaan vastustajansa sopusuhtaista vartaloa, jänteviä käsiä, voimakasta leukaa, matalaa otsaa ja syvällä olevia silmiä, hän huomasi selvästi, että Blakeney, vaikka hän pani henkensä vaaralle alttiiksi, oli kokonaan intohimoisen seikkailunhalunsa vallassa.

Niin, Blakeney saapuisi kyllä määräpäivänä ja -hetkellä Boulognen kaupunginvallille, ehdottoman varmana siitä, että voisi välttää hänelle viritetyn ansan — luottaen tavalliseen ihmeelliseen onneensa, mielenmalttiinsa ja harvinaisiin sekä sielun että ruumiin voimiinsa.

Mitä silloin nuo vähäiset sivuseikat merkitsevät?

Yhden asian Chauvelin oli kuitenkin jo päättänyt, nimittäin, ettei mikään seikka tuona tärkeänä päivänä saisi jäädä sattuman varaan. Hän kohtelisi ovelaa vihollistaan sekä viekkaudella että voimalla. Niin, vaikkapa koko se osa vallankumouksellista armeijaa, joka oli Pohjois-Ranskassa, olisi kutsuttava apuun, niin hän estäisi rohkean Neilikan pakoonpääsyn.

Mutta Blakeneyn iloinen ääni keskeytti äkkiä kaikki nämä ajatukset.

»Tuhat tulimmaista! Herra Chauvelin», sanoi hän, »luulenpa, että onni on pettänyt teidät».

»Sitten te, Sir Percy, saatte määrätä taisteluehdot.»

»Aivan oikein, mutta en tahdo kiusata teitä monilla muodollisuuksilla. Me taistelemme takeissa, jos ilma on kylmä, mutta paitahihasllla, jos on kuuma. —

»Enkä minä vaadi vihreitä sukkia yhtä vähän kuin punaisia kukkiakaan. Valitkaamme vain aseet, joilla meidän on taisteltava — Ffoulkes, saanko vaivata sinua hakemaan pari miekkaa kirjoituspöydältäni —.»

»En tahtonut antaa palvelijan käydä niitä hakemassa», jatkoi Sir Percy, kun Ffoulkes oli poistunut huoneesta, »sillä onhan turhaa, että pieni kiistamme tulee kaikkien tietoon. Miekat ovat varmaankin teille mieleen, hyvä herra, ja te saatte valita, kumman vain haluatte. Te olette varmaankin taitava miekkailija — ja saatte määrätä, riittääkö pari pienempää naarmua hyvittämään neiti Candeillen loukattua turhamaisuutta vai pitääkö olla jokin suurempi haava.»

Hänen jatkaessaan täten hilpeää puhettaan, pysyttelivät kaikki muut äänettöminä. Prinssi tarkasteli häntä tuikeasti, ihmetellen, mitähän tuumaa tuo ulkonaisesti niin mieletön ja ajattelematon huimapää mahtoi hautoa mielessään. Ja kaikki muut tunsivat painostusta. Jännittyneinä he käänsivät katseensa oveen päin, kun Ffoulkes hetken kuluttua palasi takaisin.

Blakeney otti miekat ystävänsä kädestä ja laski ne pöydälle Chauvelinin eteen.

Ne olivat aivan toistensa kaltaiset. Kumpainenkin oli yksinkertaisessa nahkatupessa ja kahvat olivat terästä.

»No, mitä arvelette, herra?» kysyi Sir Percy.

Chauvelin veti toisen miekan tupesta ja tarkasteli sen ohutta, kiiltävää terää.

»Hiukan vanhanaikaisia muodoltaan», sanoi hän koettaen matkia vastustajansa puhetapaa, »hiukan painavampia kuin mitä meillä viime aikoina on totuttu käyttämään. Joka tapauksessa hyvin karaistua terästä.»

»No, eipä pitäisi juuri olla moittimisen syytä, herra», sanoi Blakeney. »Nämä miekat taottiin Toledossa tasan kaksisataa vuotta sitten.»

»Kas, tuohon on nimikin piirrettynä, Lorenzo Giovanni Cenci», luki Chauvelin hitaasti.

»Se on entisen omistajan nimi. Minä ostin ne eräältä hänen sukulaiseltaan Italiassa. Suurimpia lurjuksia muuten, mitä maailmassa on ollut», hän jatkoi. »Mutta varmaankin te, herra, tunnette paremmin hänen tarinansa kuin me. Ryöstäjä, varas ja murhaaja hän oli — ei kammonut mitään keinoja, ei edes myrkkypikaria tai myrkytettyjä tikareja.»

Hän sanoi sen aivan kevyesti, yhä leikillisellä äänellä, mutta nuo viimeiset sanat saivat Chauvelinin hätkähtämään, ja laskettuaan miekan pöydälle hän katsoi epäillen Blakeneyhin, joka seisoi nojaten polveaan tuoliin ja leikitteli toisella miekalla.

»No, herra», sanoi Sir Percy vilkaistuaan ivallisesti vastustajaansa. »Oletteko tyytyväinen aseihin? Minkä niistä haluatte valita?»

»Totta tosiaan, Sir Percy — », mutisi Chauvelin yhä epäröiden.

»Niin, herra», keskeytti hänet Blakeney hyväntahtoisella äänellä, »ymmärrän kyllä, mitä tarkoitatte — vaikea on valita näin erinomaisten kaksosten välillä. Toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin. — Ja sittenkin teidän on pakko ottaa toinen ja minun toinen. — Saatte viedä sen kotiinne tänä iltana ja harjoitella miekkailua heinäsäkkiä vastaan. Olkaa hyvä, herra, ne ovat yhtä pitkät ja yhtä painavat — mutta teidän tulee valita.»

Blakeney ojensi niitä ranskalaista kohti tuijottaen korkeudestaan pieneen mustapukuiseen mieheen.

Chauvelin — hirmuvallan mies — näytti epäröivän. Vaikka hän kuuluikin niihin miehiin, jotka nerollaan, innostuksellaan ja julmuutensa voimalla olivat rakentaneet uuden anarkistisen Ranskan, kumonneet valtaistuimen ja murhanneet kuninkaan, niin hän epäröi sittenkin tämän teeskentelevän keikarin, tämän tylsän, hyväntahtoisen, seikkailunhaluisen olennon edessä. Ja turhaan hän koetti arvata niitä ajatuksia, jotka liikkuivat tuon matalan, sileän otsan takana.

Hän olisi tänä hetkenä uhrannut kernaasti useita vuosia elämästään voidakseen silmätä tuon uhkarohkean miehen aivosoluihin ja nähdäkseen hänen hiukankin vapisevan tai hätkähtävän. Mikähän tuuma kyti Percy Blakeneyn mielessä hänen tarjotessaan viholliselleen toista näistä miekoista, jotka kerran olivat olleet Lorenzo Cencin omat? Piilikö kaiken tämän takana jokin petos vai salaperäisiä, kuolettavia myrkkyjä? Tuskin vain! Olihan suorastaan mieletöntä epäillä sellaista tässä valaistussa englantilaisessa salissa.

Mutta hän oli ennen kaikkea diplomaatti, ja hän päätti ottaa asiasta selkoa. Hän pakottautui siis huolettomasti nauramaan ja tarttui pitkin, kapein sormin toiseen miekkaan.

»Sanokaahan, minkä näistä te neuvotte minua ottamaan, Sir Percy?» sanoi Chauvelin. »Kummassako näistä teidän mielestänne on myrkky varmemmin säilynyt näiden kahden vuosisadan kuluessa?»

Blakeney ei hätkähtänyt eikä näyttänyt pelästyvän. Hän purskahti vain nauruun ja sanoi ihmeissään:

»Tuhat tulimmaista, herra! Te olette täynnä yllätyksiä! En koskaan olisi tullut sellaista ajatelleeksi! Suurenmoista! Vai mitä te arvelette, teidän kuninkaallinen korkeutenne? Eikö arvoisalla ystävälläni ole kovin omaperäisiä ajatuksia? No, tuon miekan te siis haluatte? Älkää epäröikö enää kauemmin, mehän aivan väsytämme ystäviämme. Siis tuon noin», hän sanoi, kun Chauvelin vihdoin otti toisen miekoista käteensä. »Ja nyt punssia asian vakuudeksi. — Totta tosiaan, olipa tuo teidän äskeinen ajatuksenne ihmeen sukkela. Jääkää meidän kanssamme punssia juomaan. Sellaista sukkeluutta kuin teidän on joskus kostutettava. Oi, toistakaa nuo sanat vielä kerran!»

Sitten hän kääntyi prinssin ja toisten herrojen puoleen lisäten:

»Ja tyhjennettyämme lasimme palaamme ehkä jälleen naisten luokse?»

XII

VAROKEINOJA

Näytti nyt siltä, kuin asia olisi päättynyt tähän. Joukko, joka äsken oli ollut pienessä salissa koolla, oli jälleen hajaantunut, ja naurua ja puheen sorinaa kuului kaikkialta.

Blakeneyn huoleton käytös oli saattanut kaikki jälleen hyvälle tuulelle. Koska hän ei itse näyttänyt pitävän kaksintaistelua vakavana asiana, niin ei kukaan muukaan ollut siitä levoton.

Muutamat niistä herroista, jotka olivat olleet läsnä asiaa ratkaistaessa, pysyttelivät kuitenkin erillään iloisista joukoista. Näiden parissa oli ensi sijassa hänen kuninkaallinen korkeutensa, joka tarttuen Sir Percyä kainalosta keskusteli vakavasti hänen kanssaan. Lordi Dewhurst ja Hastings puhuivat keskenään eräässä nurkassa, ja Sir Andrew Ffoulkes piti velvollisuutenaan Blakeneyn läheisenä ystävänä sanoa pari sanaa Chauvelinille.

Tämä oli kuitenkin halukas poistumaan juhlasta mitä pikimmin. Hän ei voinut ottaa todesta Blakeneyn kutsua ja yhtyä toisten kanssa punssimaljojen ääreen. Hän tahtoi sitä paitsi ajatella rauhassa äskeisiä tapahtumia.

Hän sanoi siis nopeasti jäähyväiset isännälle ja kiiruhti eteiseen, jossa hän tapasi neiti Candeillen. Hän saattoi hänet kotiin, sillä hän tahtoi vielä keskustella hänen kanssaan muutamista asioista ja antaa hänelle joitakin neuvoja.

Yleensä Chauvelin oli tyytyväinen illan työhön. Nuori näyttelijätär oli ollut hänelle hyvänä apuna ja näytellyt osaansa kiitettävällä kylmäverisyydellä ja taidolla. Sir Percy näytti haluavan syöksyä suoraa päätä siihen ansaan, joka hänelle oli viritetty.

Mutta juuri se seikka tuotti Chauvelinille paljon huolta. Kun hän puolen tunnin kuluttua oli eronnut liittolaisestaan, hän vaivasi sillä loppumattomasti päätään. Eipä ihme, jos Punainen neilikka jo kauan sitten oli huomannut, että Ranskan vallankumoushallitus tahtoi saada hänet valtaansa. Tietysti hän myös ymmärsi, että Chauvelin taisteluvaatimuksellaan tahtoi vain narrata hänet Ranskaan. Kun hän näytti nyt olevan halukas antautumaan kiinniotettavaksi, niin tapahtui se epäilemättä vain sen vuoksi, että jokin uhkarohkea tuuma oli kypsynyt hänen mielessään, tuuma, jolla hän luuli voittavansa vastustajansa, tuuma, joka samalla tyydyttäisi hänen seikkailunhaluaan ja tuottaisi kiusaa ja nöyryytystä hänen viholliselleen.

Luonnollisesti Percy Blakeneyn oli pakko suostua hänen taisteluvaatimukseensa, muuten hänen maineensa rohkeana johtajana olisi hänen omien miestensä parissa kärsinyt. Mutta hän näytti niin suurella ilolla ja mielihyvällä suostuvan siihen, että Chauvelin alkoi pelätä, ettei Punaisen neilikan kiinniotto Boulognessa ehkä tulisikaan käymään niin helposti, kuin hän aluksi oli kuvitellut mielessään.

Vielä samana iltana Chauvelin lähetti kirjeen Robespierrelle, jossa hän koetti jossakin määrin vapautua tulevien tapausten edesvastuusta.

»Minä olen nyt tehnyt, mitä minulta on vaadittu», hän kirjoitti. »Minä vastaan siitä, että mies, joka on tunnettu Punaisen neilikan nimellä, saapuu neljän päivän kuluttua Boulogneen, ja minä jätän hänet silloin sen hallituksen käsiin, jota hän on loukannut. Mutta pitäkää te myös huolta siitä, etteivät minun diplomaattisen taituruuteni hedelmät jälleen mene hukkaan! Minun toimestani hän saapuu paikalle — teidän asianne on katsoa, ettei hän pääse pakenemaan.»

Annettuaan kirjeen erityiselle lähetille, joka sai käskyn viedä sen Ranskaan, Chauvelin tunsi suurta tyytyväisyyttä. Vaikk'ei hän ollutkaan niin varma menestyksestään kuin hän olisi tahtonut olla, ei hän kuitenkaan voinut käsittää, miten hän olisi voinut epäonnistuakaan. Ja ainoa asia, mikä kiusasi häntä, kun hän vihdoin nukahti, oli se, että tuo tärkeä hetki oli vielä niin kaukana.

XIII

KAIKKIVOITTAVA INTOHIMO

Vanhan komean kartanon ylitse oli laskeutunut hiljaisuus. Vieraat olivat poistuneet, ja heidän mentyään oli täydellinen rauhan ja yksinäisyyden tunne vallannut koko talon. Marguerite, joka varsinkin ikävän kohtauksen jälkeen pienessä salissa oli saanut ponnistaa kaikki voimansa ollakseen kohtelias ja ystävällinen vierailleen, sai vihdoinkin päästää kiihtyneet ajatuksensa valloilleen ja katsoa levottomuutta suoraan silmiin.

Sir Andrew Ffoulkes oli viimeinen, joka oli lähtenyt talosta, ja Sir Percy oli saattanut hänet puiston veräjälle, josta ystävällä ei ollut kuin muutaman metrin matka kotiinsa. Hänen nuori vaimonsa oli jo aikaisemmin kantotuolissaan poistunut.

Margueriten sydäntä vihlaisi hänen tahtomattaankin tuota vastanainutta paria ajatellessa. Monet nauroivat hiukan Sir Andrew'lle, sillä he pitivät häntä tohvelisankarina, hänen hellyytensä kaunista pikku vaimoaan kohtaan tuntui heidän mielestään aivan liialliselta. Marguerite oli myös alussa hiukan hymyillyt nähdessään miten Suzanne oli käyttänyt koko naisellisen viehätysvoimansa sitoakseen miehen kotiin ja estääkseen häntä seuraamasta Punaista neilikkaa seikkailuretkille. Mutta viime aikoina hänen tunteensa oli muuttunut kateudeksi.

Sillä miten toisenlainen hänen oma suhteensa mieheensä olikaan!

Percy rakasti häntä syvästi ja kiihkeästi, mutta hän piti tunteitaan aisoissa, ikäänkuin hänen rakkautensa ja Marguerite eivät olisi olleet tärkeitä hänen elämässään, ikäänkuin Margueriten levottomuus ja suru hänen tähtensä olisivat olleet vain vähäpätöisiä lukuja siinä suuressa elämän kirjassa, jonka hän oli suunnitellut itseään varten.

Mutta toisin ajoin hän vihasi noita ajatuksiaan. Sillä tokko kukaan mies koskaan oli rakastanut naista niin kiihkeästi kuin Percy häntä? Vaikea hänen tosin oli käsittää häntä, ja ehkäpä — oi, tuo epäilys oli hirveä — jokin vähäinen epäilys häntä kohtaan kyti yhä edelleen hänen sielussaan.

Marguerite avasi ikkunat, jotka olivat penkereelle päin. Kaikki oli nyt niin hiljaista ja rauhallista. Kukkien tuoksu täytti yöllisen ilman. Joen rannasta kuului hiljaista veden solinaa. Kaukaa kajahti petolinnun kaamea ääni.

Tuo ääni sai Margueriten hätkähtämään. Ja hänen ajatuksensa palasivat jälleen illan tapahtumiin ja Chauveliniin, tuohon petolintuun, joka yritti syöstä salaperäisillä hankkeillaan perikatoon sen miehen, jota hän vihasi, mutta jota Marguerite rakasti koko sielustaan.

Oi, miten hän vihasikaan noita hurjia seikkailuja, jotka riistivät Percyn hänen luotaan! Eikö rakastava nainen — rakastakoon hän miestään tai lastaan — ole kaikkein itsekkäin ja tunteettomin olento niin pian, kuin rakastetun henki ja onni joutuvat suoranaiseen ristiriitaan toisten elämän ja onnen kanssa?

Kernaasti hän olisi sulkenut silmänsä ja korvansa kaikilta niiltä kauheuksilta, joita tapahtui Ranskassa, kunhan hän vain olisi saanut pitää miehensä luonaan. Ja sittenkin hänen täytyi kerran toisensa jälkeen heittää vaaralle alttiiksi se henki, joka oli hänelle kaikkein rakkain, uhrata hänet toisille — aina vain toisille! Hänellä, hänen vaimollaan ei ollut voimaa pidättää häntä, kun hänen teki mielensä lähteä näille seikkailuretkilleen, joilta hän ehkä kerran ei palaisi enää. Ja vaikka hän olisi turvautunut mihin naiselliseen verukkeeseen hyvänsä, niin ei mistään ollut apua.

Mutta tällaisina hetkinä, jolloin hän tunsi vihaa ja kateutta, hän ikävöi entistä enemmän miestään, haluten sanoa hänelle miten suunnattomasti hän kaipasi häntä ja hänen rakkauttaan.

Vaistomaisesti Marguerite astui nyt pengermälle ja sieltä joen rantaan, missä hän niin usein oli kävellyt Sir Percyn kanssa heidän rakkautensa ensi aikoina. Vanhanaikaisia villejä ruusuja kasvoi täällä kaikkialla, liljojen tuoksu täytti ilman ja tuhatkaunot loistivat hämärässä kuin tähdet.

Hän toivoi Percyn pian tulevan tätä tietä, ja tarkasti kuunnellen pienintäkin ääntä hän tähysteli joka taholle.

Hetken kuluttua hän olikin kuulevinaan keveitten askelten kopinaa, ja vaikka yö oli sangen pimeä, hän erotti pian viittaan kääriytyneen olennon, joka lähestyi tietä myöten.

»Ken siellä?» huusi hän.

Olento pysähtyi ja astui sitten nopeasti Margueritea kohti sanoen epäröiden:

»Minä se olen — Désirée Candeille.»

»Tekö!» huudahti Marguerite hämmästyneenä, »mitä te teette täällä — tähän aikaan?»

»Hiljaa!» kuiskasi Candeille. »Olen aivan yksin — tahdoin niin kernaasti tavata jotakuta — saadakseni kuulla, mitä on tapahtunut.»

»Mitä te tarkoitatte? En ymmärrä teitä.»

»Mitä on tapahtunut Chauvelinin ja teidän miehenne välillä?»

»Mitä se liikuttaa teitä?» sanoi Marguerite ylpeästi.

»Älkää käsittäkö minua väärin? Ymmärrän kyllä, että olette harmistunut minuun. Mutta — oi! miten voisin vakuuttaa teille toimineeni vastoin tahtoani — että olin vain leikkikalu tuon miehen käsissä — jospa tietäisitte, miten julmasti Ranskan hallitus kohtelee kaikkia avuttomia kansalaisiaan, jotka ovat joutuneet sen kynsiin —.»

Marguerite ei tiennyt mitä sanoa. Hän epäili näyttelijätärtä ja samalla hän kuitenkin tunsi sääliä häntä kohtaan. Olihan hän itsekin saanut kärsiä hirmuhallituksen tähden ja aivan syyttömästi, vain siksi, että epäluulon varjo oli ollut häntä vastaan. Ja sen tähden hän vastasi nyt lempeämmällä äänellä:

»Mutta miksi te palasitte tänne takaisin?»

»Minä toivoin tapaavani teidät voidakseni varoittaa teitä.»

»En tarvitse varoituksia!»

»Tai olette liian ylpeä kuunnellaksenne niitä. Tiedättekö, että Chauvelin vihaa persoonallisesti miestänne?»

»Mistä te sen tiedätte?»

Margueriten oli mahdotonta käsittää Candeillen käytöstä. Minkä verran hän oikeastaan oli perillä Chauvelinin salaisista suunnitelmista? Oliko hän hänen liittolaisensa vaiko ainoastaan hänen tottelevainen käskyläisensä? Näyttelikö hän ehkä tänäkin hetkenä vain osaa, jota tuo vehkeilyjen kuningas oli käskenyt hänen esittää?

Mutta Candeille ei näyttänyt huomaavan Margueriten epäluuloa eikä vastenmielisyyttä, vaan hän sanoi rukoilevalla äänellä:

»Olen nähnyt vihan leimahtavan Chauvelinin silmissä! Hän vihaa miestänne — minkä vuoksi, sitä en tiedä, mutta hän aikoo tämän kaksintaistelun avulla tuottaa hänelle suurta tuhoa. — Oi, älkää antako hänen matkustaa, lady Blakeney!»

Marguerite vetäytyi taaksepäin, jotta kädet, jotka ojentautuivat rukoillen hänen puoleensa, eivät kajoaisi häneen.

»Te olette kiihkoissanne, neiti», hän sanoi kylmästi. »Minä en tarvitse teidän varoituksianne — enkä ymmärrä, mitä tämä asia teitä liikuttaa. — On jo kovin myöhäistä», hän lisäsi ystävällisemmin, »lähetänkö kamarineitoni teitä saattamaan? Hän on vaitelias ja kiintynyt taloon —.»

»Vaiteliaisuutta ei tässä tarvita», vastasi näyttelijätär hiljaisella äänellä. »En häpeä tuloani tänne. Te olette hyvin ylpeä, mutta minä rukoilen Jumalaa, ettei teidän tarvitsisi kokea sitä surua ja nöyryytystä, joka teitä nyt uhkaa —. Luultavasti me emme koskaan enää tapaa toisiamme — minä katoan teidän elämästänne yhtä nopeasti kuin tulinkin. — Mutta tuloni syynä oli toinenkin ajatus. — Jos Sir Percy todellakin lähtee Ranskaan — kaksintaistelu tulee olemaan Boulognessa — sen verran asiasta vain tiedän — niin ettekö te halua lähteä hänen kanssaan?»

»Minun täytyy todellakin toistaa teille —.»

»Että asia ei liikuta minua — niin, minä tiedän ja myönnän sen kyllä. Mutta, nähkääs, tullessani tänne ajattelin, että minä — naisena — voisin saada teidän sydämenne liikutetuksi — en aavistanut, että olisitte niin ylpeä — olin vakuuttunut siitä, että tahtoisitte lähteä miehenne mukana, jollette saisi häntä estetyksi pistämästä päätään siihen ansaan, jonka Chauvelin varmaankin on virittänyt hänelle. Minä lähden itse piakkoin Ranskaan. Chauvelin on hankkinut minulle ja kamarineidolleni passit — mutta kamarineitoni ei tarvitse seurata mukanani — tässä on hänen passinsa ja —. Oi, ei teidän tarvitse ottaa sitä vastaan minun kädestäni», hän lisäsi, kun Marguerite ei ojentanut kättään, vaan seisoi aivan jäykkänä ja kylmänä, ikäänkuin hän ei olisi lainkaan kuunnellut toisen puhetta. »Minä lasken sen tänne ruusupensaaseen! Te epäilette minua — ja sehän on aivan luonnollistakin — mutta ehkäpä te ajattelette asiaa vielä rauhallisesti, ja silloin te käsitätte, että tarkoitukseni oli epäitsekäs — ja että minä tahdoin vain palvella teitä ja miestänne.»

Candeille kumartui maahan laskien paperin ruusupensaan oksalle ja poistui sitten äänettömästi.

Kaamea tunne valtasi Margueriten mielen hänen jäätyään yksin. Hän näki edessään valkean paperin, joka kiikkui ruusupensaan oksalla. Kauan hän tarkasteli sitä, kunnes tuuli heitti sen maahan. Silloin Marguerite kumartui alas ja otti sen ylös. Ja rutistettuaan sen käteensä hän kiiruhti nopein askelin sisään.

XIV

JÄÄHYVÄISET

Kun Marguerite lähestyi taloa, hän huomasi portaitten juurella useita henkilöitä, jotka hiljaa kuiskaillen liikkuivat edestakaisin. Hetkeäkään epäröimättä hän kiiruhti siipirakennusta kohti, missä Sir Percyn huoneet sijaitsivat. Ovella hän kohtasikin hänet, puettuna laajaan viittaan ja pehmeään hattuun.

Ennen kuin Marguerite ennätti ajatella, että Sir Percy oli aikeissa lähteä matkalle, ennen kuin hän ehti lausua ainoatakaan sanaa, hän lepäsi jo hänen sylissään.

»Percy, sinä et saa lähteä — sinä et saa lähteä!» toisti hän yhä uudestaan.

Hän tunsi Percyn vahvojen käsivarsien puristavan häntä rintaansa vasten ja hänen huuliensa koskettelevan hänen huuliaan, hänen silmiään ja hänen käsiään, ja epätoivon tuskassa hän kuiskasi hänelle:

»Jos todellakin rakastaisit minua — niin et lähtisi pois. — En päästä sinua!»

Ja hän kietoi hellästi käsivartensa Sir Percyn kaulaan, ja hänen äänensä värähteli liikutuksesta. Ja kun Sir Percy liikutettuna vastasi hänelle: »Jumalan tähden, älä puhu noin!» Niin Marguerite luuli jo hetken aikaa, että hänen rakkautensa pääsisi voitolle. »Armaani, älä jätä minua!» jatkoi hän yhä kiihtyvällä äänellä, »älä jätä minua, tuskinhan olemme ennättäneet nauttia onnestamme. — Minulla on niin paljon sanottavaa sinulle. Sano, voitko todellakin jättää minut?»

Sir Percy, joka hetkeksi oli unohtanut kaiken muun pidellessään vaimoaan sylissään ja kiihkeästi hyväillessään häntä, laski kätensä Margueriten kyyneleisille silmille, jotta tämä ei näkisi miten vaikea hänen oli hillitä itseään. Sillä kaikki, mikä oli inhimillisintä hänessä, kaikki mikä hänessä oli pehmeää ja herkkää, mikä kalpasi rauhaa ja hiljaista onnea rakastetun vaimon rinnalla, nousi nyt hänessä kapinaan. Hän unohti kaikki giljotiinin kauhut, kaikkien viattomasti kärsineiden hätähuudot ja avunrukoukset sekä uhkarohkeat seikkailut ja niiden kiihottavan jännityksen. Kaikki muu katosi hänen mielestään paitsi hänen rakkautensa Margueritea kohtaan, hänen intohimonsa, joka valtasi hänet kokonaan.

Mutta tätä taistelua kesti vain sekunnin ajan. Juuri kun Marguerite naisen vaistollaan luuli voittaneensa miehensä, tapahtui äkillinen muutos hänessä, hänen käsiensä ote hölleni, ja suudellen vaimoaan hellästi otsalle hän siveli hiljaa hänen suortuviaan.

»Minun on jo aika lähteä», hän sanoi rauhallisesti ja kylmästi.

Marguerite tunsi pistoksen sydämessään. Ja ikään kuin heräten kauniista unesta hän kuiskasi tuskallisesti:

»Percy, et suinkaan sinä aio lähteä! Jos rakastat minua, niin et jätä minua!»

»Jos rakastan sinua!»

Sir Percyn ääni ilmaisi niin hellää rakkautta, että kaikki katkeruus katosi Margueriten sydämestä ja hänen silmänsä kyyneltyivät.

»Minun on pakko lähteä, armaani», sanoi Sir Percy kohottaessaan hellästi huulilleen Margueriten käden, jolle kyynel tipahti hänen silmistään.

»Mutta minkä tähden?» kysyi Marguerite itsepäisesti. »Enkö siis merkitse sinulle mitään? Eivätkö minun huoleni, minun tuskani ole minkään arvoisia? Etkö ole jo yllin kyllin tehnyt toisten vuoksi — eikö sinun elämäsi merkitse tuhat kertaa enemmän minulle kuin kymmenelle tuhannelle muulle?»

»Kultaseni», sanoi Sir Percy lempeästi, »tänään ei ole kysymys kymmenlstätuhansista ihmisistä, vaan enintään yhdestä ainoasta. Voitko rauhallisesti ajatella tuota pappiparkaa, jolta hänen haltuunsa jätetyt jalokivet on ryöstetty? Varmaankin hän pelolla odottaa sitä hetkeä, jolloin hänetkin vangitaan tai tuomitaan kuolemaan. En aio muuta kuin ehdottaa hänelle pientä merimatkaa Kanaalin poikki, sillä varmaankin ilma täällä Englannissa voisi olla varsin terveellinen hänelle, ja minun seurassani —.»

»Percy!» pyysi Marguerite.

»Oi, kyllä ymmärrän!» hän sanoi hiukan huoaten. »Sinä ajattelet tuota typerää kaksintaistelua —.»

»Ajattelehan hiukan tätä asiaa», hän lisäsi iloisemmalla äänellä: »Olisinko minä voinut prinssin sekä kaikkien naisten läsnäollessa kieltäytyä vastaanottamasta tuota taisteluvaatimusta? Ei, se oli suorastaan mahdotonta. Sattuman oikkua se oli. — Hän tietenkin oli suunnitellut kaikki edeltäpäin. — Mutta rohkea mies hän on, se meidän on myönnettävä, ja vielä emme ole kuitit sen nöyryytyksen johdosta, jonka hän tuotti minulle Calais'ssa.»

»Niin, kaikki hän on edeltäpäin suunnitellut», vastasi Marguerite kiivaasti. »Tämän iltaisen riidan sekä matkasi Ranskaan, missä hän aikoo virittää sinulle kuolettavan ansan.»

Sir Percy purskahti nauruun.

»Rakas ystäväni», sanoi hän. »Kunniani kautta, teidän armonne hämmästyttää minua! Hänkö voisi virittää kuolettavan ansan teidän nöyrälle palvelijallenne! Ei, Ranskan johtavat kansalaiset saavat toimia hyvin nopsasti, jos he tahtovat saada minut käsiinsä — tuhat tulimmaista, tällä kertaa siitä tosiaankin tulee hyvin jännittävä takaa-ajo. — Ei, ei, pieni ystäväni, älä pelkää!» hän lisäsi äkkiä hyvin hellästi, »nuo kirotut murhaajat eivät vielä ole saaneet minua valtaansa».

Oi, miten usein Marguerite täten oli taistellut hänen kanssaan, seikkailuritarin kanssa, joka oli hänen pahin vihollisensa ja joka riisti häneltä hänen rakastettunsa! Mutta vaikka tuo kiihkeä seikkailunhalu sekä samalla hänen vastustamaton tarpeensa saada auttaa ja palvella onnettomia ranskalaisia näytti vaativan kaikki Sir Percyn ajatukset, niin ei hänen rakkautensa Margueriteen silti heikontunut, päinvastoin, se vain sen kautta puhdistui ja jalostui, ja heidän onnensa sai sitä runollisemman ja kauniimman hohteen.

Mutta tänä hetkenä Marguerite oli väsynyt taisteluunsa. Hänen sydämensä vuoti verta, ja hirveä paino lannisti hänen mieltään. Entistä suurempi vaara uhkasi varmaankin heitä. Ja tuo onnettomuuden aavistus oli niin suuri, ettei hän voinut enää selvästi ajatella. Kaikki kietoutui ikäänkuin utuharsoon. Epäselvänä, ikäänkuin jättiläisolentona hän näki miehensä vartalon edessään ja kaukaisena hän kuuli hänen äänensä kaiun. Hän sulki silmänsä, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hänen viimeisetkin voimansa olisivat loppuneet.

Sir Percy tunsi vaimonsa solakan vartalon käyvän voimattomaksi ja hänen jäsenensä veltostuvan. Ja puoleksi kantaen hän vei hänet läheiselle ruohopenkereelle, laskien hänet varovaisesti maahan. Vielä viimeisen kerran hän suuteli hänen rakkaita silmiään, pieniä käsiään, hänen huuliaan — ja poistui sitten hänen luotaan.

XV

MATKALLE LÄHTÖ

Airojen loiske herätti Margueriten tajuntaan. Samassa kun hän heräsi, katosi myös kaikki väsymys, ja hänen ajatuksensa alkoivat kiihkeästi työskennellä. Ensimmäinen selvä tunne, joka täytti hänen mielensä, oli se, että Percy oli poissa. Ei epäilystäkään, ettei hän ollut lähtenyt jo matkalle, ehkäpä hän juuri tuossa veneessä, jonka airojen loiske oli herättänyt hänet, oli menossa huvialukseensa »Unelmaan» jatkaakseen sillä matkaa suoraan Boulogneen. Siellähän kaksintaistelun piti tapahtua, senhän Candeille oli sanonut hänelle kysyessään, eikö hän, Marguerite, halunnut seurata miestään sinne.

Seurata häntä! Varmaankin hän voisi vielä saavuttaa hänet. Eihän Jumala voinut sallia, että hän olisi erillään miehestään juuri tänä hetkenä, jolloin hänen henkensä oli niin suuressa vaarassa.

Jos hän heti paikalla matkustaisi Doveriin, hän ennättäisi varmaan laivalla Ranskaan samaan aikaan kuin Percykin. Ja varmaan hän helposti tapaisi hänet siellä. Hänen ei tarvitsisi muuta kuin seurata Chauvelinin askeleita, pitää silmällä hänen vehkeitään. Vaikka Jumala tiesi, voisiko hän sittenkään olla miksikään hyödyksi miehellensä. Painostava tunne sanoi hänelle, että kohtalo oli tällä kertaa käynyt häntä voimakkaammaksi — että uhkarohkea seikkailija oli onnenpelissään uskaltanut nyt liian suuren panoksen ja häviäisi varmaan.

Povellaan Marguerite tunsi paperin ratisevan. Se oli passi, jonka hän koneellisesti oli ottanut maasta ja pistänyt pukunsa poimuihin. Tänä hetkenä hän siunasi ranskalaista näyttelijätärtä, joka oli antanut sen hänelle. Häntä, jota hän niin suuresti oli epäillyt, hän sai nyt kiittää elämänsä viimeisestä onnesta.

Ei hetkeäkään hän horjunut enää päätöksessään. Hänellä oli nyt passi taskussaan — kaikki oli järjestyksessä — hän saattoi siis vaaratta lähteä.

Tallissa oli nopeita hevosia, palvelijat olivat uskollisia ja tottelivat hänen käskyjänsä, sitä paitsi he olivat tottuneet siihen, että heidän isäntänsä usein matkusti pois useammiksikin päiviksi. Jos armollisen rouvan äkillinen lähtö nyt heitä ihmetyttäisikin, niin he saisivat kernaasti ihmetellä ja juoruta. Mitäpä hän siitä välittäisi.

Hän poikkesi tallirakennukseen ja käski rengin valjastaa. Sitten hän kiiruhti asuinrakennukseen. Tultuaan omaan huoneeseensa hän pyysi Lucietä auttamaan itseään ja kesken pukeutumistaan hän luki läpi passin, joka oli annettu Céline Dumont’in, kansalainen Candeillen kamarineidon nimiin — »pitkä; siniset silmät: vaalea tukka: ikä 35 vuotta» seisoi siinä. Suunnilleen kaikki tuo soveltui Margueriteenkin.

Aivan levollisena ja vähääkään kiirehtimättä Marguerite valmistautui matkaansa varten. Tummassa verkapuvussaan ja mustassa pitkässä viitassa, jonka hilkka peitti kokonaan hänen kultaiset hiuksensa, häntä oli melkein mahdotonta tuntea. Ja otettuaan runsaasti rahaa mukaansa sekä pienen käsilaukun, johon Lucie oli pakannut välttämättömimmät matkatarpeet, hän lausui ystävälliset jäähyväiset kamarineidolleen sekä kiiruhti vaunuihin.

Matkalla Margueritellä ei ollut tilaisuutta ajatella onnettomuuttaan. Hänen oli pakko matkustaa kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla, jotta hän ei antaisi itseänsä ilmi. Hän istui laivan keulakannella yhdessä varattomien matkustajien kanssa, jotka kyyköttivät tavaranyyttiensä päällä nojautuneina toinen toiseensa. Ei mikään ollut hänelle sen vastenmielisempää, kuin tämä täyteen ahdettu kostea kansi tervan ja meriveden hajuineen. Ja sittenkin tuo epämiellyttävä seura ja nuo kylmät suolavedenryöpyt, jotka vähän väliä kastoivat hänet läpimäräksi, tuntuivat hänestä miltei tervetulleelta piinalta, sillä alituinen ruumiillinen rasitus saattoi hänet unohtamaan sietämättömän sieluntuskan.

Sitä paitsi hän toivoi saavansa täällä olla täydessä turvassa. Ja siinä hän olikin oikeassa, sillä ei kukaan kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota: ei kukaan olisi voinut tuntea tuota kokoonlyyhistynyttä olentoa mustissa, likaisissa vaatteissaan lady Blakeneyksi.

Marguerite oli kovin väsynyt matkan vaivoista, ja hänen istuessaan siinä laivan kannella valtasi hänet jonkinlainen horrostila. Hän oli hereillä ja sittenkin puoleksi unessa. Kuulematta tai näkemättä mitään hän tuijotti vain taivaanrantaa kohti, jossa vähitellen toinen Boulognen kirkontorni toisensa jälkeen kohosi synkkää taivasta vasten.

Kun laiva vihdoin laski rantaan, Marguerite heräsi ikäänkuin pitkästä unesta. Hänen jäsenensä olivat jäykät ja puutuneet, varmaankin hän oli nukkunut viimeisen puolentunnin ajan.

Pimeässä hän näki ihmisten liikkuvan ja kuuli sekavaa äänten sorinaa. Matkustajat työnsivät ja tuuppivat toisiaan, ja kalpeassa lyhdyn valossa — ainoa valaistus, mitä kansimatkustajille oli suotu — näyttivät nuo kalpeat ja laihat kasvot aavemaisilta ja pelottavilta.

Tylsin katsein hän seurasi tuota hälinää ympärillään. Hän ei tiennyt mitä tehdä eikä tahtonut myöskään kysyä keltään. Mutta vähitellen hänen ajatuksensa alkoivat selvetä ja hänen katseensa terästyi. Hän näki matkustajien toisen toisensa jälkeen astuvan maihin ja huomasi rannassa pienen avonaisen vajan, josta loisti lyhdyn valo. Pöydän takana hän näki virkapukuisen miehen, jonka rinnassa loisti trikolorinvärinen ruusuke. Kaikki matkustajat pysähtyivät vajan eteen ja ojensivat virkapukuiselle miehelle passinsa. Tämä tarkasti niitä kauan ja perinpohjaisesti ja kirjoitettuaan nimensä niihin jätti ne jälleen omistajilleen. Mutta joskus hän näytti epäröivän ja työnsi passin syrjään. Marguerite ei voinut kuulla mitään, mutta hän näki, että siinä vaihdettiin sanoja, kiisteltiin ja selitettiin, joskin ilman minkäänlaista tulosta. Mies ei suostunut antamaan passia takaisin, ja matkustajan oli pakko jäädä odottamaan, kunnes hänestä saataisiin tyydyttäviä tietoja.

Tämä tarkastus vei paljon aikaa. Marguerite oli hirveän väsynyt, hän saattoi tuskin pysyä pystyssä. Sittenkin hän katseli koneellisesti ohikulkevia ihmisiä koettaen arvata, kenen passit hyväksyttäisiin ja ketkä olivat epäilyttäviä.

Epäilyttäviä! Oi, miten sääli hänen oli kaikkia niitä, joilta passi riistettiin pois ja jotka sotilaitten saattamina kuljetettiin arvatenkin vankilaan ja joutuivat usein kai kuoleman omiksi.

Omasta puolestaan hän oli kuitenkin aivan rauhallinen — olihan Chauvelinin oma kanssarikollinen antanut hänelle passin, täytyihän sen tietenkin olla kunnossa.

Kesken ajatuksiaan hän tunsi pistoksen sydämessään, pariksi sekunniksi se lakkasi lyömästä. Yksi matkustajista — mies, joka juuri astui vajan eteen — oli varmaankin Chauvelin.

Hänellä ei ollut passia, mutta varmaankin virkamies tiesi, kuka hän oli, sillä hän nousi ylös ja tervehti häntä kunnioittavasti. Chauvelin lausui hänelle pari sanaa, ja Margueritestä tuntui ikäänkuin hän olisi maininnut jotakin kahdesta naisesta, jotka seurasivat hänen jäljessään, sillä heidätkin päästettiin ohi passia kysymättä. Marguerite ei kuitenkaan ollut oikein varma asiastansa, vaikka miksi Chauvelin ei olisi voinut olla täällä? Hän oli tietenkin heti lähtenyt Doveriin samoin kuin hän itsekin, sillä kuinka ei hänen asemassaan olevalla miehellä olisi ollut sekä rahaa että rajattomia apukeinoja käytettävänänsä.

Marguerite muisti hänen petolliset sanansa, jotka hän oli lausunut hänelle Richmondin kansanjuhlassa — hän oli väittänyt, että hän oli joutunut epäsuosioon, että hänen ponnistuksensa tasavallan hyväksi olivat epäonnistuneet ja että hänen oli täytynyt väistyä kelvollisempien miesten tieltä. Se oli tietenkin ollut valhetta kaikki. Sillä täällä ranskalaisella maaperällä hänellä näytti olevan aivan toinen asema, pikemmin hän täällä käski kuin totteli, ja kaikki näyttivät olevan hänen kätyreitänsä.

Olihan se itsessään aivan selvää. Marguerite yksin oli ollut sokea, mutta tällä hetkellä, nähtyään tuon pienen mustapukuisen olennon jälleen, kaikki hänelle selvisi.

Mutta katsellessaan Chauvelinin jälkeen hän oli tuntevinaan vielä toisenkin olennon, joka kulki aivan hänen kintereillään — kaikkia muita pitemmän ja kookkaamman. Seuraavassa hetkessä hän kuitenkin jo ivasi tuota ajatusta. Sehän oli mahdotonta, se ei voinut olla hänen miehensä. Hänhän oli lähtenyt meritse Richmondista ja voisi aikaisintaan seuraavana päivänä saapua Boulogneen.

Nyt vihdoinkin tuli toisen luokan matkustajien vuoro. Hirveä hälinä syntyi, kun koko tuo ihmiskerä alkoi purkautua. Hitaasti vain askel askeleelta Marguerite pääsi eteenpäin.

»Hoi, muoriseni, passinne!»

Nuo järeät sanat saivat Margueriten hätkähtämään. Aivan koneellisesti hän oli seurannut joukkoa, astunut laivasta rantaan ja seisoi nyt vajan edessä.

Niin, passi! Sen hän oli kokonaan unohtanut. Mutta se oli hänellä hyvässä tallessa, ja ottaen sen esille poveltaan hän ojensi sen virkapukuiselle miehelle.

»Nimenne?» sanoi mies käskevällä äänellä.

»Céline Dumont», vastasi Marguerite epäröimättä, sillä hän oli toistanut lukemattomat kerrat tuon nimen mielessänsä, »neiti Candeillen palvelijatar».

Mies, tarkasteltuaan paperia hetken aikaa laski sen eteensä pöydälle ja sanoi:

»Céline Dumont! Mitä petkutusta tämä on?»

»Petkutusta? En ymmärrä —», sanoi Marguerite levollisesti, sillä hän tiesi, että passi oli kunnossa, eikä hänellä siis ollut pelon syytä.

»Kyllä te ymmärrätte», vastasi virkamies pilkallisesti. »Kylläpä tämä on viekkaasti keksittyä! Ja ehkäpä kepposenne olisi hyvinkin onnistunut, jollei Céline Dumont vastikään olisi kulkenut tästä ohi emäntänsä kanssa.»

Mies osoitti pitkällä likaisella sormellaan kirjaansa, joka oli avoinna hänen edessään, ja johon hän arvatenkin merkitsi kaikkien ohikulkevien henkilöiden nimet. Sitten hän katsoi vahingoniloisena Margue Tämä ei vieläkään tuntenut pelkoa, hän oli vain hämmästynyt. Siitä huolimatta kaikki veri pakeni hänen kasvoistaan.

»Te erehdytte, kansalainen», sanoi hän yhä levollisella äänellä. »Minä olen neiti Candeillen kamarineito. Hän antoi itse passin minulle, ennenkuin läksin Englannista. Voittehan kysyä häneltä itseltänsä.»

Mies kohautti olkapäitään ja nauroi halveksivasti. Tapaus näytti huvittavan häntä.

Vajan perällä Marguerite oli huomaavinaan muutamia olentoja — sotilaita arvatenkin, sillä siellä välkähti terästä. Virkamiehen takana pöydän molemmin puolin seisoi pari miestä.

»Kas, kas, pikku muori», sanoi virkamies yhä pilkallisella äänellä. »Kylläpä te osaatte keksiä valheita! Mutta minä voin vakuuttaa, että kansalainen Désirée Candeille seisoi vähän aikaa sitten samalla paikalla kuin tekin, ja hänen seurassaan oli hänen kamarineitonsa Céline Dumont.»

»Mutta minä vakuutan teille, että tässä on tapahtunut erehdys», intti Marguerite vastaan. »Tuo toinen nainen valehteli — minun passini on tässä.»

»Jo riittää!» keskeytti mies ankaralla äänellä. »Jos asia on niinkuin te sanotte, niin saatte jatkaa matkaanne huomenna annettuanne selityksen kuvernöörille. Nyt seuraava — pian!»

Marguerite koetti vielä vastustaa, mutta turhaan. Raskas käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja hänet laahattiin syrjään.

Äkkiä hän ymmärsi, mikä hirveä ansa oli viritetty sekä hänelle että hänen miehellensä. Miten sokea, miten lyhytnäköinen hän oli ollut. Miten huonosti hän oli osannut vastustaa sellaista vehkeilijää ja juonien mestaria kuin Chauvelinia. Hän oli tosiaankin ollut taitava viekoitellessaan Punaisen neilikan Ranskaan, mutta vieläkin suurempi mestariveto oli ollut, kun hänkin, Sir Percyn vaimo, viekoiteltiin väärällä passilla sinne.

Oi, miten typerä, miten yksinkertainen hän olikaan ollut!

Miten hyvin Chauvelin tunsikaan naisen luonteen, miten oikein hän oli arvannut hänen ajatuksensa ja hänen tunteensa! Miten hyvin hän oli ymmärtänyt, että Marguerite heti saatuaan tietää, että vaara uhkasi hänen miestään, seuraisi hänen jäljissään. Nyt hän oli joutunut ansaan — hän ymmärsi kaikki nyt vasta, kun oli liian myöhäistä.

Percy Blakeney Ranskassa — hänen vaimonsa vangittuna — Margueriten vapaus riippuisi hänen miehensä hengestä. Hirvittävällä selvyydellä hän näki tämän toivottoman totuuden edessään ja hän oli kadottaa järkensä, mutta vaistomaisesti hän koetti sittenkin taistella vapautensa puolesta. Jos hän vain pääsisi pakoon, niin hän kätkeytyisi piiloon, odottaisi kärsivällisesti eikä tekisi enää mitään turmiollisia erehdyksiä. Hän olisi varovainen, kunhan hän vain pääsisi pakoon.

Mutta miten yksinäinen nainen voisi taistella viittä miestä vastaan!

Vajassa oleva mies näytti huvittuneena katselevan hänen epätoivoista taisteluaan. Mutta hetken kuluttua hän huusi karhealla äänellä: »Nyt riittää, meillä ei ole aikaa kadotettavissa, viekää pois tuo letukka, antakaa hänen rauhoittaa mieltään numero 6:ssa, kunnes kuvernööri antaa tarkempia käskyjä.»

»Viekää pois hänet!» hän huusi vieläkin kovemmalla äänellä ja iski likaisen nyrkkinsä pöytään, kun Marguerite sokean tuskansa vallassa koetti ponnistella vastaan. »Tuhat tulimmaista, eikö kukaan voi vapauttaa meitä tuosta tyttöletukasta!»

Väkijoukko tunkeili eteenpäin ja nauroi vahdeille, jotka koettivat viedä Margueriteä mukanaan, kunnes yksi miehistä kohotti voimakkaan nyrkkinsä ja kiroillen iski sillä onnetonta naista päähän. Isku oli niin kova, että Marguerite meni tajuttomaksi. Hänen käsivartensa vaipuivat veltosti sivulle, ja hän horjahti maahan. Siten hänen ylpeän taipumattoman henkensä ei tarvinnut tuntea sitä tuskaa, jonka raa'at sotilaat tuottivat hänen ruumiilleen riistäessään hänet mukanaan.

XVI

N:o 6

Vain vähitellen Marguerite tointui. Oli ollut ilta, kun Marguerite viimeksi oli ollut tajuissansa, nyt oli valoisa päivä. Hänen päätänsä särki kauheasti, ja auringonsäde, joka paistoi suoraan hänen silmiinsä, enensi tuskaa.

Hän makasi olkivuoteella, jolle hänen viittansa oli levitetty. Ja katsellessaan ympärilleen hän näki tässä pienessä komerossa, jossa tomuhiukkaset hyppelivät pienestä ikkunaluukusta virtaavassa auringonsäteessä, vastakkaisessa nurkassa toisen olkivuoteen, jolla tumma olento makasi pitkänään.

Mutta vaikka hän näki kaiken tuon, ei hän sittenkään voinut käsittää, mitä se oli ja missä hän oli. Hänen päätänsä särki niin kovasti, että ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän sulki jälleen silmänsä ja koetti selvitellä ajatuksiaan. Hetken kuluttua hän kuuli äänen vieressään, joka sanoi:

»Koettakaa juoda hiukan, lapseni.»

Ääni oli hyvin lempeä, ja kun Marguerite avasi silmänsä, hän näki, että musta olento toisella olkivuoteella oli kadonnut ja tullut aivan hänen lähelleen. Hän näytti tarjoavan hänelle jotakin, joka virkisti hänen huuliaan. Samalla käsi tarttui hellävaroen hänen päähänsä kohottaen sitä hiukan, jotta hän saattoi juoda.

»Nyt teidän varmaan on helpompi olla. Sulkekaa silmänne ja nukkukaa jälleen!»

Marguerite totteli tuota ystävällistä ääntä ja makasi puolihorroksissa suurimman osan päivää. Vähitellen päänsärky hiukan helpotti, ja muisti alkoi palata jälleen ja sen mukaan kaikki edellisen päivän kauhut. Mutta ajatuksistaan huolimatta oli Margueriten nyt hyvä olla. Vähän väliä hän tunsi ystävällisten käsien kostuttavan hänen huuliaan virkistävällä juomalla tai tarjoavan hänelle lämmintä lihalientä tai maitoa. Päivemmällä hän vaipui rauhalliseen uneen.

Mutta herättyään siitä selveni hänelle koko hänen tuskallinen tilansa. Hän oli nyt niiden vankina, jotka jo kauan sitten olivat vannoneet ottavansa Punaisen neilikan hengiltä! Hän, Punaisen neilikan vaimo, oli heidän vallassaan. Varmaankin he tarjoisivat hänelle vapauden Sir Percyn hengen hinnalla! Se ei ollut mikään uni, se oli täyttä totta. Ja äkkiä hänelle selvisi, mihin hirveään tilanteeseen hän oli ajattelemattomalla teollaan saattanut sen miehen, jota hän rakasti.

Sillä hän tiesi, miten Sir Percy tulisi menettelemään, kun hänet pakotettaisiin valitsemaan oman tai Margueriten pelastumisen välillä. Tuhat kertaa Percy olisi valmis kuolemaan, kunhan Marguerite vain saisi vapautensa jälleen.

Itse hän ei pelännyt kärsimyksiä, ei edes kuolemaa. Miten kernaasti hän olisi nyt kuollut, juuri täällä olkivuoteellaan, yksinäisessä, synkässä vankilassa — jotta hän ei olisi enää Percyn tiellä, jotta Percyn ei tarvitsisi menettää henkeänsä hänen pelastamisekseen. Tietysti Percyyn koskisi hirveästi, jos hän kadottaisi hänet. Mutta hän säästyisi nöyryytyksiltä, hänen ei tarvitsisi valita itsensä ja Margueriten välillä.

Mutta kesken näitä toivottomia mietteitä Margueriten ajatukset kulkivat äkkiä toiseen suuntaan. Hänen mielensä oli siksi joustava, että hänen täytyi alituisesti tehdä uusia suunnitelmia, ja tuskin nuo epätoivoiset kuoleman ajatukset olivat nousseet hänen mieleensä, kun toivonkipinä syttyi jälleen hänen sydämessään. Mitäpä, jollei kaikki vielä olisikaan aivan toivotonta! Ja vaistomaisesti hän alkoi suunnitella pakoa. Miten hän, jonka mies oli ihmetyttänyt maailmaa tavattomalla rohkeudellaan ja erinomaisella onnellaan, saattoi kaikkein vaarallisimpana ja tärkeimpänä hetkenään hetkeäkään epäillä, ettei Punainen neilikka tänä kaikkein vaarallisimpana ja tärkeimpänä hetkenään voisi voittaa kaikkia vaikeuksia? Olihan hän pelastanut lukemattomia ihmisiä yhtä vaikeista tilanteista, kuin missä hän itse nyt oli. Miksi hänen ei onnistuisi nyt pelastaa itsensäkin?

Ja äkkiä hän muisti nähneensä ihmisjoukossa laivarannassa pitkän ja kookkaan miehen, joka astui aivan Chauvelinin kintereillä. Se oli sittenkin Percy, niinkuin hän ensi hetkessä oli otaksunut, vaikka tuo ajatus oli sittemmin tuntunut aivan mahdottomalta. Miksi Percy ei olisi voinut ennättää Boulogneen jo eilisiltana? Hänhän toimi aina vastoin kaikkia oletuksia. Ja mitä kauemmin Marguerite ajatteli tätä mahdollisuutta, sitä uskottavammalta se hänestä tuntui, lopulta hän oli jo varma siitä, että Percy tiesi hänen olevan Boulognessa, vangittuna ja vaarassa.

Tietysti hän pelastaisi sekä itsensä että Margueriten, kun oikea hetki vain oli käsissä. Sitä hänellä ei ollut edes oikeutta epäillä.

Nuo toiveikkaat ajatukset palauttivat hänen voimansa, nojautuen kyynärpäähänsä hän nousi puoleksi ylös.

»Oi, te voitte jo paremmin, lapseni», lausui ystävällinen ääni hänen vieressään. »Mutta te ette saa olla varomaton. Lääkäri sanoi, että te olette saanut kovan iskun päähän, teidän täytyy maata koko päivän aivan hiljaa, muuten päätänne alkaa jälleen särkeä.»

Marguerite katsoi puhujaan. Se oli laiha, pieni kokoonlyyhistynyt olento, joka istui horjuvalla tuolilla puhdistaen kenkiään. Hänen selkänsä oli kumarainen ja jaloissa hänellä oli parsitut, paksut sukat. Se oli vanha, ryppyinen ukon rahjus, mutta hänen kasvojensa ilme oli puhdas ja otsa, jota valkeat kiharat ympäröivät, oli sileä ja kiiltävä kuin norsunluu. Puhuessaan hän katseli lempein sinisin silmin Margueriteen.

Niin paljon hyvyyttä ja hurskautta Marguerite ei mielestään koskaan ollut nähnyt kuvastuvan kenenkään ihmisen kasvoista. Nämä ominaisuudet suorastaan säkenöivät hänen silmistään, jotka näyttivät olevan täynnä vuotamattomia kyyneleitä.

Miehellä oli yllään repaleinen, mutta puhtauttaan suorastaan hohtava viitta, joka aikoinaan oli ollut musta papinkauhtana, mutta nyt oli vain yhtenä ainoana rääsynä.

»Kuka te olette?» kysyi Marguerite, jota tuo ukko, repaleistaan huolimatta, miellytti.

»Herran palvelija, lapseni», vastasi vanhus huoaten, »pappi, joka ei enää saa palvella jumalallista mestariansa. Vanha köyhä, voimaton ukko, jolle on annettu toimeksi vartioida teitä. Mutta ei teidän silti tarvitse pitää minua vanginvartijana», lisäsi hän. »He ovat pakottaneet minut siihen vastoin tahtoani. — Mutta ehkäpä lopulta sittenkin», lisäsi hän, »se on hyvän Jumalan tahto, ja hän tietää parhaiten, mikä meille on hyväksi».

Marguerite katseli häntä hymyillen. Miten tuo vanhus voisi olla vanginvartija? Hän näytti niin kovin aralta ja hiljaiselta eikä laisinkaan verenhimoiselta anarkistilta istuessaan tuolillaan ja pistäessään puhtaaksi harjatut kengät jalkaansa.

»Te saatte antaa minulle anteeksi, tyttäreni», jatkoi vanhus jälleen puhettaan, »vaikka pukeudun tässä teidän nähtenne. Luulin ennättäväni valmiiksi, ennen kuin te heräsitte. Viranomaiset eivät anna meille vankiparoille muuta kuin hiukan vettä ja saippuaa, millä pitää itsemme puhtaina ja siisteinä. Mutta hyvä Jumala rakastaa siistiä ruumista yhtä paljon kuin puhdasta sieluakin.»

»Mutta hyvänen aika», sanoi hän hetken kuluttua, »ei minun pitäisi jutella tällä tavalla. Varmaankin te tahtoisitte nousta ylös ja pestä kätenne ja kasvonne. Saattepa nähdä, miten sukkelasti järjestän tämän asian. — Ei minun tarvitse vahtia toimianne, ja kun te pukeudutte, voitte olla aivan kuin olisitte yksinänne.»

Hän alkoi nyt järjestää huonetta asettaen pari tuolia keskelle lattiaa ja pystyttäen niitä vasten olkipatjansa, joten huone jakautui kahtia. Sitten hän nosti pöydän rikkinäisine vesikannuineen ja vateineen tilapäisen varjostimen viereen.

»Kas näin!» sanoi hän katsellen tyytyväisenä työtänsä. »Nyt voin jatkaa rukoilemistani tämän vallituksen toisella puolella. Ja te olette täysin rauhassa. Koettakaa unohtaa, että vanha abbé on huoneessa! Häneen on turha kiinnittää mitään huomiota, jo useita kuukausia sitten hän lakkasi olemasta, niin, aina siitä saakka kun Pyhän Joosefin kirkko suljettiin ja häntä kiellettiin messuamasta.»

Vanhus vetäytyi suojelevan varustuksensa taakse ja otti rukouskirjan taskustaan. Ja istahtaen sitten tuolin reunalle hän vaipui kokonaan hartauteensa.

Marguerite katseli häntä hetken aikaa. Hän herätti hänen uteliaisuuttaan, tuo pieni ukko, joka oli niin lempeä ja ystävällinen, ettei häntä voinut lainkaan pelätä. Hän yritti nyt nousta, ja se kävikin paremmin, kuin hän oli luullut. Tosin jäsenet olivat yhä hellät ja päätä hiukan huimasi, mutta muuten hän oli terve. Lepo oli tehnyt hänelle hyvää ja hän tunsi voivansa valmistua sekä ruumiillisesti että henkisesti niihin tärkeihin tapahtumiin, jotka näyttivät olevan tulossa.

Peseytyessään ja pukeutuessaan hänen ajatuksensa kiersivät vain yhden ainoan asian ympärillä: Percy oli Boulognessa, hän tiesi hänen olevan vankilassa, ja hän keksisi jonkin keinon, millä antaa itsestään tietoa. Varmaankin hän oli jo suunnitellut, miten hän pääsisi pakenemaan. Siksi hänenkin tuli olla varuillaan ja valmiina kaikkeen. Hänen täytyi olla voimakas ja rohkea, jotta Percyllä ei olisi syytä moittia häntä.

Niin pian kuin Marguerite oli valmis, yllätti hän itsensä hyräilemällä itsekseen. Niin toivoa täynnä oli hänen mielensä.

XVII

HEIKKOJEN VOIMA

»Herra abbé!» sanoi Marguerite hiljaa.

»Niin, lapseni.»

Vanhus nosti silmänsä rukouskirjastaan ja näki Margueriten kiinnittävän suuret, vakavat silmänsä häneen.

Marguerite istui vuoteensa reunalla, kädet sylissä. Erästä asiaa hänen oli mahdotonta käsittää, ja tarkasteltuaan hetken aikaa abbéta hän ei malttanut olla häneltä kysymättä:

»Te sanoitte äsken, että teidät on pantu minua vartioimaan —.»

»Niin, lapseni», vastasi vanhus huoaten. »He ovat kovin viekkaita, ja heillä on valta käsissään.»

»Tarkoitatteko Ranskan anarkisteja ja terroristeja, herra abbé, jotka ryöstävät ja murhaavat, loukkaavat naisia ja häpäisevät uskontoa —?»

»Aivan niin, lapseni!»

»Ja nekö ovat asettaneet teidät tänne vartioimaan minua? Sitä minun on mahdotonta ymmärtää. — Sillä ette lainkaan näytä siltä, kuin te kuuluisitte heidän joukkoonsa, herra abbé.

»Jumala varjelkoon minua siitä», huudahti vanhus. »Miten minä, Herran nöyrä palvelija, voisin kuulua niiden joukkoon, jotka pilkkaavat häntä?»

»Ja kuitenkin minä olen tasavallan vanki ja te olette minun vartijani.»

»Niin kyllä. Mutta minä olen vanha ja heikko mies. Tässä vankikomerossa minä istuin jo ennen teitä. Minun mukanani olivat minun sisareni lapset, François ja Félicité, kaksi viatonta lammasta, jotka he tahtoivat viedä teurastettaviksi! Eilen illalla sotilaat tulivat tänne ja veivät heidät mukanaan. Kaikista kärsimyksistämme huolimatta me olimme onnelliset täällä yhdessä. Minä saatoin lukea messun heille, ja lapsikullat rukoilivat kanssani joka ilta ja aamu.»

Vanhus vaikeni hetkeksi. Kyyneleet alkoivat vieriä pitkin hänen ryppyisiä poskiaan.

Marguerite tunsi syvää sääliä herttaista vanhusta kohtaan, mutta hän ei sanonut kuitenkaan mitään, ja abbé jatkoi hetken kuluttua:

»Kun lapset oli viety täältä, toivat he teidät tänne. Te näytitte kovin surkealta, teidän silmänne olivat suljetut, te olitte tiedoton. Sitten minut saatettiin kuvernöörin eteen ja hän sanoi minulle, että saisin jonkin aikaa asua teidän kanssanne, mutta että minun piti vartioida teitä yöt päivät, sillä —.»

Vanhus keskeytti puheensa, sanat tuntuivat takertuvan hänelle kurkkuun.

»Sillä — mitä?» kysyi Marguerite lempeästi.

»Sillä jos teidän onnistuisi paeta, niin lapset ja minä tulisimme mestatuiksi seuraavana aamuna.»

Syvä hiljaisuus vallitsi pitkän aikaa vankikopissa. Se, mitä abbé äsken oli sanonut, tunkeutui syvälle Margueriten aivoihin. Ennen kuin hän täysin tajusi näiden sanojen merkityksen, ei hän uskaltanut hiiskua sanaakaan. Mutta samassa hetkessä, kun hän ymmärsi mitä ne merkitsivät hänelle ja hänen miehelleen, hän käsitti myöskin, miten paljon hän oli toivonut, monta vertaa enemmän kuin mitä hänen järkensä oikeastaan oli sallinut, ja mistä hänen oli pakko luopua. Sillä eivät mitkään salvat ja lukot olisi voineet pidättää häntä sen varmemmin vankilassa kuin tämä käsky, joka moraalisesti vangitsi hänet katkeamattomin kahlein koppiinsa. Ja tuo käsky merkitsi samalla myös sitä, ettei Percykään voisi tehdä mitään hänen pelastamisekseen, vaikka hän tietäisikin, että hän oli täällä, sillä hänen pelastamisensa merkitsisi nyt kolmen viattoman ihmisen kuolemaa.

Tällaisen Gordionin solmun selvittämiseen tarvittaisiin enemmän kuin Punaisen neilikan viekkaus.

»Omasta puolestani en siitä välittäisi», sanoi vanhus alistuvasti. »Minä olen elänyt jo elämäni. Mitäpä sillä väliä, vaikka kuolisinkin huomenna? Olen valmis lähtemään kotiin, milloin ikinä isäni kutsuu minua. Mutta nuo lapset, heitä minun täytyy ajatella, Francois on äitinsä ainoa poika, perheen elättäjä ja sitä paitsi kelpo, viisas poika, ja Félicité on aina ollut heikko ruumiiltaan. Hän on sokeana syntynyt —.»

»Oi, älkää puhuko enempää», huokasi Marguerite. »Kyllä ymmärrän — ei teidän tarvitse huolehtia lasten puolesta, herra abbé. Minun tähteni heidän ei tarvitse kärsiä mitään.»

»Kaikki on Jumalan kädessä», vastasi vanhus hiljaa.

Marguerite vaikeni, ja vanhus alkoi nyppiä rukousnauhaansa. Siten hetket kuluivat, eikä vangilla ja hänen vartijallaan, jotka oli sidottu kaikkein lujimmilla siteillä toisiinsa, ollut mitään sanottavaa toisilleen. Vanha pappi oli niin harras uskossaan, että hän saattoi nöyrästi alistua Jumalan tahtoon, mutta Marguerite oli nuori ja elämänhaluinen ja hän rakasti ja oli rakastettu — ylitsepääsemätön muuri oli noussut hänen ja sen miehen väliin, jota hän rakasti!

Muuri, jonka kahdet lapsenkädet olivat rakentaneet — ja toinen näistä lapsista oli sokea ja heikko!

Koneellisesti Marguerite alkoi järjestää kaikkea paikoilleen likaisessa vankikopissa. Abbé auttoi häntä nostamaan patjan paikoilleen. Sama hienotunteisuus, joka oli pakottanut hänet rakentamaan tämän varustuksen heidän välilleen, esti häntä nyt puhumasta Margueritelle. Sillä hän ei tahtonut tunkeutua hänen suruunsa ja epätoivoonsa.

Hetken kuluttua Marguerite pakottautui kuitenkin puhumaan jälleen ja kysyi, mikä oli vanhuksen nimi.

»Minun nimeni on Foucquet», vastasi vanhus. »Pyhän Joosefin seurakunnan entinen kirkkoherra.»

Foucquet! Tämä oli siis abbé Foucquet! Marnyn perheen uskollinen ystävä ja palvelija!

Marguerite katsoi häneen suurin, hämmästynein silmin. Mitä muistoja tuo nimi herättikään hänen sielussaan! Hän näki edessään kauniin kotinsa Richmondissa, monet palvelijansa ja vieraansa. Hänen kuninkaallisen korkeutensa, koko tuon iloisen ja onnellisen elämän Englannissa — miten kaukana kaikki tuo oli nyt hänestä. Hänen korvaansa hiveli hidas, hiukan laahaava ääni ja hillitty nauru, joka kuulosti niin iloiselta, mutta samalla puoleksi ujolta ja joka oli hänelle niin sanomattoman rakas.

»En aio muuta kuin ehdottaa hänelle pientä merimatkaa Kanaalin poikki, sillä varmaankin ilma täällä Englannissa voisi olla varsin terveellinen hänelle, ja minun seurassani —», siten kuiskasi tuo rakas ääni.

Oi, miten luottavilta ja rohkeilta nuo sanat olivat kuuluneet! Entäs nyt, tämä ahdas vankilakoppi ja tämä liikuttava, helläsydäminen pikku ukko, joka vapisevine käsineen ja kyyneleisine silmineen oli kaikkein säälimättömin vanginvartija, mitä hänen vihollisensa olisivat voineet hänelle keksiä!

Hetken kuluttua Marguerite alkoi puhua vanhuksen kanssa Juliette Marnysta. Abbé ei tiennyt, että hän oli päässyt onnellisesti Englantiin, ja hän iloitsi suuresti kuullessaan sen.

Ja abbé kertoi Margueritelle Marnyn jalokivistä, miten hän oli kätkenyt ne kirkkonsa maanalaiseen holviin, jossa ne olivat olleet täydessä turvassa, kunnes kansalliskonventti antoi käskyn sulkea kaikki kirkot ja vaati pappeja joko luopumaan tai uhraamaan henkensä.

»Minut on toistaiseksi pantu vain vankilaan, mutta täällä olen yhtä voimaton, kuin jos olisin joutunut giljotiinin uhriksi, sillä viholliset ovat tutkineet kirkkoni holvit ja varastaneet jalokivet, joita minun piti vartioida viimeiseen veripisaraan saakka.»

Vanhus oli mielissään saadessaan puhua Juliette Marnysta. Hänkin oli kuullut kerrottavan Punaisesta neilikasta ja hänen rohkeudestaan ja hän oli hyvillään, että Juliette sai kiittää häntä pelastuksestaan.

»Hyvä Jumala palkitsee varmaankin häntä ja hänen omaisiansa — », lisäsi vanhus suurella luottamuksella.

Marguerite huokasi. Ensi kerran koko aikana kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja astuen vanhuksen luo hän polvistui hänen eteensä ja antoi kyynelten vapaasti vuotaa.

XVIII

VOITTO

Se päivä, jolloin yleishyvän valiokunta vastaanotti kansalainen Chauvelinin kirjeen, oli oikea ilon päivä. Kokouksessaan he päättivät sen johdosta armahtaa 60 vankia, joiden petollisuus tasavaltaa vastaan ei ollut ehdottomasti todistettu, ainoastaan epäilty. Valiokunta saattoi huoleti olla näin jalomielinen, koska Punainen neilikka ennen pitkää joutuisi heidän käsiinsä.

Robespierre ja hänen kymmenmiehinen neuvoskuntansa iloitsi suuresti, ja kuusikymmentä armahdettua saattoi myös iloita. Suunniteltiin jo kansanjuhlia ja joukkoarmahduksia siksi päiväksi, jolloin hävytön englantilainen sai oikeutetun rangaistuksensa.

Joukkoarmahduksia, niin, joita helposti saattoi jälleen peruuttaa. Noiden kuudenkymmenenkin armahdus oli vain tuomion siirtämistä myöhempään. Valiokunta hellitti vain hiukan ohjaksia ja oli jalomielinen vain yhden ainoan päivän — voidakseen olla sitä julmempi jo seuraavana.

Mutta iloitkaamme sydämestämme sillä välin!

Punainen neilikka saapuu Ranskaan määräpäivänä ja tuntina, parhaiksi, jotta tasavallan sotilaat ennättävät vangita hänet ja tuoda hänet giljotiinin syötiksi. Ehkäpä hän on jo saapunut maahan, tuo meidän ärsyttävä, eniten vahinkoa tuottanut vihollisemme.

Chauvelinin kirje on kirjoitettu hyvin varmaan sanamuotoon: »Minä takaan teille, tasavallan hallituksen jäsenet, jotka olette uskoneet minulle tämän arkaluontoisen tehtävän», Robespierren suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn. Kansalainen Chauvelin käytti aina kernaasti koreaa, pöyhkeilevää tyyliä. »Uskoneet minulle tämän arkaluontoisen tehtävän» ei oikein vastannut käskyä, joka oli annettu kuolemanrangaistuksen uhalla. Mutta samapa se!

»— — — että mies, joka tunnetaan Punaisen neilikan nimellä, saapuu Boulognen vallille neljän päivän kuluttua tästä päivästä laskien.»

»Ja te uskotte kansalainen Chauvelinin vakuutuksiin?» huomautti Danton Robespierrelle.

»Vain siksi, että hän pyytää meidän apuamme», vastasi Robespierre kuivasti. »Hän on varma siitä, että mies saapuu paikalle, mutta hän ei tiedä, voiko hän saada hänet vangituksi.»

Monet epäilivät kuitenkin, että Chauvelinin kirje oli vain turhaa kerskailua. Mutta koska hän pyysi apua, niin oli se hänelle myönnettävä. Ei pienintäkään moitteen varjoa saanut langeta valiokunnan toimien yli.

Collot oli oikea mies hoitamaan tätä asiaa. Hänellä oli paljon valoisia päähänpistoja, hän kykenisi varmaan muuttamaan koko Boulognen yhdeksi jättiläisvankilaksi, josta salaperäisen englantilaisen seikkailijan olisi mahdotonta päästä pakoon.

Kesken neuvotteluja saapui Chauvelinilta uusi kirje. Se oli aivan lyhyt ja suoraan asiaan käypä. Robespierre avasi sen ja luki sen ääneen:

»Me olemme vanginneet tuon naisen — hänen vaimonsa — ja mahdollista on, että minua vastaan tehdään murhayritys. Lähettäkää heti tänne joku, joka voi panna toimeen käskyni siinä tapauksessa, että minua kohtaisi äkkikuolema!»

Kaikki käsittivät, miten tärkeä tuon naisen — hänen vaimonsa vangitseminen oli. Ja he päättivät lähettää kansalainen Collot’n heti paikalla Boulogneen Chauvelinin avuksi.

Kaikki oli tehtävä, jotta »tuo nainen» ei pääsisi vapaaksi ja jotta Punainen neilikka joutuisi ansaan. Ja kun hänet oli saatu kiinni, niin koko Ranska riemuitsisi, ja Boulognelle osoitettaisiin aivan erikoista armoa.

Kaikki vangit päästettäisiin vapaaksi sinä päivänä, jolloin Punainen neilikka saataisiin vangiksi! Yleistä juhla- ja vapaapäivää vietettäisiin, ja kaikki boulognelaiset, jotka olivat kuolemaan tuomitut, armahdettaisiin! Heidän sallittaisiin vapaasti lähteä maasta englantilaisilla laivoilla, joita aina oli ankkurissa kaupungin satamassa.

Julistus kirjoitettiin heti paikalla ja jätettiin Collot’lle, joka saisi sen lukea julki Boulognen valleilla. Ja siten varustettuna kansalainen Collot heti paikalla lähti matkaan. Vähääkään viivähtämättä hän ajoi ja ratsasti vuoroin saapuakseen ajoissa perille. Hän ei edes pysähtynyt syömään, vaan haukkasi voileipää ja juustoa vaunujen täristessä eteenpäin tai istuessaan hevosen selässä.

Ja niinpä hän saapui vuorokauden kuluttua puolikuolleena ja jäsenet hellinä Boulogneen ratsastaen vanhan vaunuhevosen selässä, joka kaatui kuolleena maahan kaupungin portilla.

XIX

ODOTTAESSA

Chauvelin oli Robespierreltä pyytänyt täyttä toimintavapautta, eikä hänen saavuttuaan takaisin Ranskaan tarvinnut valittaa, ettei sitä hänelle hallituksen puolelta olisi myönnetty. Kaikkialla häntä sokeasti toteltiin, mitä ikinä hän käski.

Niin pian kuin hän kuuli, että eräs nainen, jolla oli ollut Céline Dumont’in passi, oli vangittu, arvasi hän Margueriten menneen hänelle viritettyyn ansaan. Se ei ihmetyttänyt häntä lainkaan, sillä hän oli jo edeltäpäin tiennyt, että Marguerite olisi heti valmis käyttämään tilaisuutta voidakseen seurata miestään.

Mikä kohtalon iva siinä piilikään! »Euroopan intelligentein nainen», niinkuin häntä aikoinaan oli nimitetty, oli nyt suorastaan jättänyt miehensä Chauvelinin käsiin, eikä hän tällä kertaa päästäisi häntä livahtamaan. Avoimin silmin, sydän täynnä rakkautta Marguerite, aikoessaan uhrautua miehensä puolesta, oli syössyt hänet suoraan kuoleman kitaan!

Heti tultuaan Boulogneen Chauvelin oli asettunut asumaan raatihuoneelle, jossa kaupungin kuvernööri, nöyrästi palvellen häntä, oli luovuttanut hänelle asunnon, ja sitten hän oli pyytänyt saada nähdä luetteloa niistä vangeista, jotka syystä tai toisesta oli vangittu ja odottivat tuomiotaan. Lista oli pitkä, mutta joukossa ei ollut ainoatakaan nimeä, joka olisi herättänyt hänen mielenkiintoaan.

»Ne on vapautettava», sanoi Chauvelin lyhyesti, sillä hän ei tahtonut, että vanginvartijoilla olisi turhaa työtä, vaan että kaikki voimat olisivat hänen käytettävinään sitä tehtävää varten, josta hänen oma henkensä ja kostonsa riippui.

»Nainen — nimi tuntematon — jolla huomattiin olevan väärä passi ja joka ei kuulustelussa voinut antaa tyydyttäviä tietoja itsestään, on vangittu ja häntä säilytetään Gayole-vankilassa kopissa n:o 6.» Siten kuului listan viimeinen pykälä, ainoa, joka sai Chauvelinin ilosta hytkähtämään, mutta hilliten itseään hän pyysi saada nähdä listan niistäkin vangeista, jotka olivat teljettynä kaupungin linnoitukseen.

Tällä listalla herätti hänen huomiotaan heti paikalla abbé Foucquet’n ja hänen sisarenlastensa nimet. Sen parempaa hän tuskin olisi voinut löytää! Abbé itse — Juliette Marnyn ystävä — ja molemmat nuoret — poika lesken ainoa turva ja tyttö kivulloinen ja sokea! Ja nopeasti hän antoi käskynsä — raihnainen abbé Foucquet oli pantava Margueriten vartijaksi, sillä hän kykenisi paremmin vartioimaan häntä kuin kokonainen rykmentti sotilaita!

Onni ei ollut siis hylännyt häntä! Hän oli tehnyt suunnitelmiaan, ja tapaukset olivat kehittyneet aivan hänen tahtonsa mukaan. Että Marguerite oli hänen vankinaan, sehän oli vain hänen omien laskujensa tulos. Ja mitä Punaiseen neilikkaan tuli, niin hän ei ollut vielä oikein varma siitä, mitä hänen tulisi tehdä. Kaksintaistelu näytti nyt olevan aivan turha sen jälkeen, kun Margueriten henki oli vaarassa.

Vihdoinkin uhkarohkea seikkailija oli takertunut verkkoon, josta hänen oli aivan mahdotonta selviytyä.

Mutta toinenkin ajatus valtasi nyt Chauvelinin mielen. Kosto oli ihanin tunne, mitä hänen loukkaantunut ja nöyryytetty ylpeytensä saattoi tuntea. Hän ei ollut vielä saanut sitä maistaa sen koko suloudessa, mutta tunti tunnilta hänen nautinnonpikarinsa täyttymistään täyttyi, ja parin päivän kuluttua se vuotaisi jo yli reunojensa. Siksi hän saattoi rauhallisesti odottaa.

Hän ei ollut vielä kuullut mitään Punaisesta neilikasta. Margueritesta hän ei tiennyt muuta, kuin että vahti oli kuullut hänen keskustelevan abbé Foucquet’n kanssa aamupäivällä. Hän oli pyytänyt yleishyvän valiokunnan apua, mutta sitä ei ollut odotettavissa ennen kuin parin vuorokauden kuluttua. Ja sinä aikana saattoi tapahtua paljon. Ehkäpä murhaajan käsi etsiskeli häntäkin ja kohtaisi hänet, ennen kuin hän oli saanut kostetuksi.

Tämä ajatus yksin saattoi hänet rauhattomaksi. Hän ei tahtonut kuolla, ennen kuin hän oli nähnyt Punaisen neilikan muserrettuna sekä maineeltaan että kunnialtaan, niin nöyryytettynä, ettei edes kuolema voisi antaa hänelle hänen entistä loistoaan. Ei hän henkensä puolesta pelännyt, hän tahtoi vain nähdä suunnitelmansa täydellisesti onnistuneena. Sillä ei kukaan muu vihannut koko sydämestään niin suuresti tätä Ranskan vihollista kuin hän, eikä kellään siis ollut samaa mahdollisuutta saattaa onnelliseen päätökseen hänen aikeitansa kuin hänellä itsellään.

Robespierre ja kaikki muut tahtoivat vain tuhota miehen, joka oli vehkeillyt hirmuhallitusta vastaan. Chauvelin halusi paljoa enemmän. Hän vihasi häntä, sillä hän oli saanut persoonallisesti kärsiä nöyryytystä hänen tähtensä. Hän tahtoi saattaa hänet pikemmin halveksumisen kuin säälin alaiseksi.

Saadakseen nauttia tätä onnea hän pelkäsi nyt henkensä puolesta, ja sen vuoksi hän ei poistunut raatihuoneelta niinä kahtena päivänä, jotka kuluivat Margueriten vangitsemiseen ja Collot’n Boulogneen saapumisen välillä, vaan antoi käskyn sotilaiden vartioida asuntoaan.

Niin pian kuin kansalainen Collot oli saapunut Boulogneen, käski Chauvelin, että nainen vankikoppi n:o 6:sta oli saatettava hänen luokseen.

XX

EI KUOLEMAA

Kaksi hirveää epätoivon ja epävarmuuden päivää oli kalvanut Margueriten mieltä. Rohkeuttaan ja uskoaan hän ei silti ollut kadottanut. Mutta hän ei ollut saanut vähintäkään tietoa ulkomaailmasta, ja hänen oli ollut pakko aivan yksin arvailla ja ihmetellä, toivoa ja taas luopua kaikista toiveista.

Ainoa ääni, joka ulkoa oli tunkeutunut Margueriten korviin, oli käytävästä vahdin kumeat askeleet, jotka iskivät kuin vasaranlyönnit hänen pakottaviin ohimoihinsa. Tuo ääni oli tehdä hänet hulluksi. Tuntikausia — vai päiviä? — ehkä vuosiakin? — hän oli sitä jo kuunnellut; ainoa mikä tuotti hänelle hiukan lohdutusta, oli vanha abbé, joka kuiskasi rauhoittavia sanoja tai rukouksia hänen korvaansa.

Koko ajan hänen silmänsä olivat olleet kiintyneinä rautaoveen, ikäänkuin hän olisi yrittänyt lävistää sen katseillaan. Joka hetki hän odotti sen aukenevan, ja lopulta tuo odotus kävi niin kiihkeäksi, että hän luuli järkensä sekaantuvan. Vaan ei, Percyn tähden hänen täytyi pitää ajatuksensa koossa, ponnistaa kaikki voimansa, jotta hänen järkensä valo ei sammuisi.

Illalla, kun kuun kirkas valo tunkeutui ikkunasta huoneeseen, lankesi sen salaperäinen säde suoraan rautaovelle. Se näytti niin kammottavalta, ikäänkuin se olisi johtanut peikkojen ja kummitusten linnaan, ja Marguerite oli niin kokonaan mielikuvituksensa vallassa, ettei hän uskonut korviaan, kun salpa todellakin työntyi syrjään ja ovi hiljalleen kääntyi saranoillaan. Samassa kajahti pari komentosanaa, ja lyhdyn valo tunkeutui pimeään komeroon. Muutamia miehiä astui sisään.

Eräs miehistä kohotti lyhtyä ja sanoi käskevällä äänellä:

»Kuvernööri haluaa puhua teidän kanssanne. Seuratkaa meitä!»

Kaksi sotamiestä asettui nyt Margueriten kummallekin puolelle, ja koska vastustus näytti turhalta, hän nousi ylös valmiina seuraamaan heitä...

Hän ei jaksanut edes ajatella, mitä he aikoivat hänelle tehdä tai minne viedä. Kuin unessa hän kulki eteenpäin, ja hänen mielensä täytti epämääräinen toive, että kuolema häntä ehkä odotti. Kuuluivathan äkilliset kuolemantuomiot päiväjärjestykseen. Hän ei toivonut enää muuta kuin pikaista loppua viime päivien tuskalle.

Sotilaat kuljettivat häntä pitkää käytävää myöten, kunnes he saapuivat ovelle, joka johti pimeään huoneeseen. Keskellä lattiaa pienellä pöydällä paloi vain kaksi talikynttilää, joiden liekit levottomasti lepattelivat vedossa. Pöydän ääressä istui mies selaillen papereita.

Kun sotilaat työnsivät Margueriten keskemmälle lattiaa, mies nousi pöydän äärestä ja astui askeleen häntä kohti. Se oli Chauvelin.

Vaikka Margueriten voimat olivat niin heikot, että hän töin tuskin jaksoi liikuttaa jalkojaan ja käydä istumaan tuolille, jonka yksi sotilaista työnsi hänen viereensä, saivat hänen sielunvoimansa entisen joustavuutensa niin pian kuin hän tunsi tuon miehen, joka oli ottanut elämäntehtäväkseen tuottaa hänelle surua ja tuskaa.

Hänen oli kuitenkin mahdotonta pysyä aivan rauhallisena, kun Chauvelin lähestyi häntä, ja hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmaksi, ja koko hänen olentonsa ikäänkuin jäykistyi. Mutta vaikka tuo liike olikin aivan vähäinen, ei se jäänyt kuitenkaan Chauveliniltä huomaamatta, ja selvä tyytyväisyyden ilme levisi hänen kasvoilleen, ikäänkuin hän olisi saavuttanut tarkoituksensa, ja hän käski sotilaitten poistua.

»Pitäkää varanne ulkopuolella», hän sanoi heille, »ja tulkaa sisään niin pian kuin käsken!»

Nyt Margueriten vuoro oli hymyillä tälle selvälle pelon ilmaukselle, ja hänen huulensa kaareutuivat ivaan.

Hän oli nyt yksin Chauvelinin kanssa, ja hän odotti, milloin tämä rupeaisi hänelle puhumaan sekä mitä hän sanoisi. Mutta Chauvelinilla ei näyttänyt olevan lainkaan kiirettä, hän tarkasteli häntä vain kiinteästi sanomatta sanaakaan. Eikä Marguerite puolestaan yrittänytkään auttaa häntä. Hän istui aivan ääneti katsoen hänen ohitseen, ikäänkuin hän olisi ollut vain ilmaa.

»Varmaankin te ihmettelette suuresti, lady Blakeney», sanoi Chauvelin, »että halusin nähdä teitä tänä iltana».

Kun Marguerite ei vastannut mitään, jatkoi Chauvelin melkein kunnioittavalla äänellä:

»Tärkeitä asioita tulee tapahtumaan huomisen päivän kuluessa, armollinen rouva, ja minä vakuutan teille, että vilpitön ystävyys teitä kohtaan vaatii minua lieventämään sitä iskua, joka mahdollisesti kohtaa teitä huomenna.»

Marguerite katsoi suurin kysyvin silmin Chauveliniin koettaen osoittaa hänelle niin paljon halveksumista ja uhkarohkeutta kuin mahdollista.

»Minusta tuntuu, että teidän armonne jälleen tekee minulle suurta vääryyttä», sanoi Chauvelin kohottaen olkapäitään. »Mutta uskokaa minua —.»

»Lopettakaa nuo mielettömät puheenne, herra Chauvelin!» keskeytti Marguerite hänet. »Älkää puhuko ystävyydestä ja kohteliaisuudesta — täällä ei ole kuitenkaan ketään, joka voisi kuulla teitä. Sanokaa suoraan asianne!»

Chauvelin huokasi tyytyväisenä. Margueriten kärsimättömyys osoitti kyllin selvästi, että hänen kylmyytensä oli vain ulkokuorta. Ja Chauvelin tiesi, miten kiivautta oli kohdeltava. Hän leikitteli kernaasti kiivaan ihmisen mielikuvituksella. Toisen tyyneys ja kylmyys vain sai hänen oman mielenrauhansa järkytetyksi.

»Niinkuin teidän armonne haluaa», sanoi Chauvelin pilkallisesti. »Sitä ennen tahtoisin vain tehdä teille yhden kysymyksen. Oletteko ajatellut, mitä teidän nykyinen tilanne merkitsee keikarien ruhtinaalle, Sir Percylle?»

»Onko teidän nykyisen päämääränne vuoksi tarpeellista mainita minun mieheni nimeä?» kysyi Marguerite.

»Se on välttämätöntä, armollinen rouva», vastasi Chauvelin lempeästi, »sillä teidän miehenne kohtalo on niin läheisesti liittynyt teidän kohtaloonne, että teidän toimenpiteenne tulevat suuresti vaikuttamaan hänen omiinsa».

Margueritea värisytti. Aikoiko Chauvelin esittää hänelle jonkin kauheista ehdoistansa? Jos hän oli lähettänyt häntä hakemaan esittääkseen vain jonkun hirveistä vaihtoehdoistaan, niin Marguerite oli valmis suostumaan mihin hyvänsä, kunhan se vain pelastaisi hänen rakkaan miehensä.

Hän kääntyi nyt vihollisensa puoleen hiukan sovinnollisemmassa mielentilassa ja koetti osoittaa yhtä suurta viekkautta kuin Chauvelinkin.

»En ymmärrä oikein», hän aloitti. »Mitenkä minun tekoni voivat vaikuttaa mieheni kohtaloon? Minä olen vankina täällä — hänellä ei luultavasti ole siitä aavistustakaan, ja —.»

»Sir Percy voi minä hetkenä hyvänsä saapua Boulogneen», keskeytti Chauvelin hänet tyynesti. »Mutta minä voin vakuuttaa teille, että sinä hetkenä, jolloin hän nousee täällä maihin, kaksisataa silmäparia on seuraava hänen liikkeitään siltä varalta, että hänen tekisi mieli taas jättää meidät.»

»Ja vaikka heitä olisi kaksituhatta», sanoi Marguerite intomielisesti, »niin ette te voisi estää häntä tulemasta ja menemästä oman mielensä mukaan».

»No mutta, kaunis rouvani», sanoi Chauvelin hymyillen, »arveletteko te siis, että ne ominaisuudet, joita suuri yleisö omistaa Punaiselle neilikalle, ovat Sir Percylle ominaiset?»

»Miksi me täten taistelemme sanoilla?» sanoi Marguerite ärsyttyneenä. »Mikä olisi ollut teidän tarkoituksenne, kun te matkustitte Englantiin ja panitte neiti Candeillen kanssa minun talossani toimeen tuon komedian, jonka seurauksena oli tämä kaksintaistelu, jollette olisi halunnut viekoitella Sir Percyä Ranskaan?»

»Ja myöskin hänen ihastuttavan puolisonsa», lisäsi Chauvelin ivallisesti.

Marguerite puri huultaan, mutta ei vastannut mitään.

»Emmeköhän voisi sanoa, että olemme onnistuneet varsin hyvin», jatkoi Chauvelin, »ja että minulla on syytä toivoa, että Punainen neilikka pian on saapuva meidän vieraanvaraiseen kaupunkiimme ja koettava riistää teidät meiltä, mutta uskokaa minua, siihen tarvittaisiin kymmenen Punaisen neilikan viekkautta ja uhkarohkeutta, jollei —.»

»Jollei mitä?»

Marguerite pidätti hengitystään. Jokin ehto siis sittenkin oli olemassa, johon sisältyisi kaikki mahdollinen julmuus. Ja siihen Chauvelin jos kuka kykenisi. Hän oli oikea mestari pistämään puukon uhrinsa kurkkuun ja tuottamaan sille mitä hirveintä tuskaa.

Mutta sittenkin Marguerite oli aivan levollinen. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän oli valmis hyväksymään mitä ehtoja hyvänsä, kunhan hän pelastaisi sillä miehensä hengen.

Sillä välin kun Marguerite katseli Chauvelinia purren huulensa yhteen, jotta ei ainoatakaan tuskan ääntä pääsisi hänen suustaan, vetäytyi Chauvelin jälleen kohteliaisuuden kuoren peittoon aivan kuin etana, joka liian aikaisin on näyttänyt sarvensa eikä ole valmistunut vastustamaan vihollistaan.

»Oi, armollinen rouva», sanoi hän huolettomasti, aivan kuin hän olisi keskustellut jonkun hienon naisen kanssa Pariisin salongeissa, »te otatte tämän asian aivan liian vakavasti. Te toistitte viattoman sanani 'jollei' ikäänkuin olisin pistänyt puukon kauniiseen kaulaanne. Ja kuitenkaan en tarkoittanut mitään pahaa. Enkö sanonut teille olevani teidän ystävänne? Antakaa minun todistaa se teille!»

»Se kai on sentään hiukan vaikeaa», sanoi Marguerite kylmästi.

»Vaikeat tehtävät ovat aina olleet viekoittelevia minun mielestäni. Sallitteko, että koetan selittää?»

»Tehkää niin hyvin.»

»Teidän armonne luulee, että minä tahdon syöstä kuolemaan erään englantilaisen herran, jota kohtaan tunnen kaikkein suurinta kunnioitusta. Eikö se ole totta?»

»Mitä sitten?» kysyi Marguerite, »minä en ymmärrä teitä».

»Te luulette, että tarkoitukseni on saattaa Punainen neilikka giljotiinin uhriksi! Eikö totta?»

»Aivan niin.»

»Ei koskaan terävä-älyinen nainen ole sen pahemmin erehtynyt! Uskokaa minua, giljotiini on viimeinen paikka, jonne minä toivon tuon salaperäisen ja alati käsistä liukuvan sankarin joutuvan. Minulla on aivan toinen päämäärä kuin etsiä Sir Percy Blakeneyn kuolemaa.»

»Mikä päämäärä sitten?» kysyi Marguerite hiukan kärsimättömästi. »Mikä päämäärä teillä oli viekoitellessanne mieheni Ranskaan?»

»Minun päämääräni oli Punaisen neilikan tuhoaminen, mutta ei Sir Percyn hengen tavoittaminen. Uskokaa minua, miksikä en soisi, että niin sukkela, loistava ja hieno gentlemanni vielä kauan olisi Lontoon salonkien kaunistuksena.»

Marguerite katsoi Chauveliniin ihmeissään. Olisiko mahdollista, ettei Chauvelin sittenkään olisi aivan varma siitä, kuka Punaisen neilikan liiton johtaja oli. Vaan ei, olihan se turha toive! Kerrassaan mahdotonta!

»Minun sanani tuntuvat teistä varmaankin arvoituksellisilta», jatkoi Chauvelin kohteliaasti, »mutta pitäisihän teidän toki voida käsittää, että on olemassa muitakin keinoja vihollisen tuhoamiseksi kuin kuolema. Esimerkiksi hänen kunniansa tahraaminen.»

Terävä, melkein hysteerinen nauru kajahti huoneessa.

»Tahrata hänen kunniansa! hahahaa!» sanoi Marguerite. »Kylläpä te nyt keksitte mahdottomuuksia, kun luulette voivanne tahrata Sir Percyn kunnian!»

Chauvelin pysyi aivan rauhallisena. Hän astui vain lähemmäksi Margueritea ja kierrettyään pöydän toiselle puolelle hän sanoi:

»Saanko pyytää teitä ikkunan luo, armollinen rouva. Ilma on leuto, ja se, mitä minulla on teille sanottavana, tulee helpommin sanotuksi katsellessamme nukkuvaa kaupunkia.»

Chauvelinin ääni oli yhtä kohtelias, ja uteliaisuuden ajamana, tuntematta vähintäkään pelkoa, Marguerite totteli hänen kehoitustaan. Varmaankin Chauvelinilla oli vielä paljonkin hänelle sanottavaa. Se sielun piinapenkki, jolle hänet oli heitetty, ei vielä ollut täyttänyt tehtäväänsä.

No niin, täyttyköön se sitten! Hän oli tuon miehen vallassa, oman ajattelemattoman tekonsa kautta hän oli syössyt siihen. Tämä keskustelu oli vain yksi monista kiusallisista kohtauksista, joita kohtalo oli hänelle määrännyt. Ja jos hän alistumalla siihen saattoi edes vähimmässäkään määrässä vähentää omaa syyllisyyttään ja auttaa sitä miestä, jota hän rakasti, niin hänen uhrauksensa oli vähäinen.

Niinpä hän Chauvelinin käskystä astui ikkunan ääreen ja nojaten päätään sen pieleen hän katsoi ulos yöhön.

XXI

PANTTIVANKI

Sanomatta sanaakaan Chauvelin viittasi kädellään ulos, ikäänkuin kehoittaen Margueritea katselemaan kaupunkia. Margueritella ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kello oli, mutta varmaankin oli jo myöhäinen ilta, sillä kaupunki näytti olevan syvään uneen vaipunut. Kuun valossa hän saattoi erottaa jylhän kellotornin, josta kellon lyönnit juuri alkoivat kaikua. Kymmenen lyönnin jälkeen ääni katkesi.

Kello oli kymmenen! Juuri tähän aikaan teatterinäytännöt Lontoossa tavallisesti loppuivat, ja komeapukuinen yleisö läksi jatkamaan illan huvitusta tanssiaisiin ja kutsuihin. Miten usein hän itsekin oli tähän aikaan illalla kävellyt kauniissa Richmondin puistossa joko yksin tai Percyn kanssa, milloin hän sattui olemaan kotona.

Ja kun pimeä ilta oli ympäröinyt heidät ja ilma oli ollut raskas ruusujen tuoksusta, oli hän monesti levännyt Sir Percyn sylissä pienessä lehtimajassa joen rannalla. Harvoin Sir Percy oli puhunut tuollaisina hetkinä — hänen äänensä vapisi liikutuksesta, jos hän lausui yhden ainoankin sanan. Mutta hänen ilveilevä panssarinsa oli murtunut, hänen äänettömät huulensa olivat painuneet Margueriten huulia vasten ja hänen rakkautensa oli kohottanut hänet sen maailman yläpuolelle, jossa puheen valta hallitsee.

Kalvava sydämen tuska värisytti Margueritea, kun hän nyt katseli nukkuvaa kaupunkia ja muisteli menneitä päiviä. Hän saattoi nähdä suoraan edessänsä linnoituksen vallit, jotka olivat kolmenkymmenen metrin levyiset ja joita molemmin puolin lehmusrivit reunustivat.

»Nämä linnoitusvallit kuuluvat tämän kaupungin erikoisuuksiin», hän kuuli äänen takanaan. »Rauhan aikaan ne varjoisine puineen tarjoavat mieluisan kävely- ja yhtymäpaikan rakastaville pariskunnille tai vihollisille —.»

Tuo viimeinen sana herätti Margueriten unelmistaan, ja kalsea todellisuus astui hänen silmiensä eteen. Jäätävä kylmyys kouristi hänen sydäntään, ja hän oli näkevinään alhaalla muureilla aavemaisia olentoja, jotka olivat astuvinaan edestakaisin ja keskustelevinaan haudantakaisine äänineen omituisesta kaksintaistelusta, jonka oli määrä tapahtua täällä kuuluisan ihmisteurastajan ja mielipuolen englantilaisen välillä. Ja hän oli kuulevinaan ivallista naurua ja vihlovia huutoja, kunnes vihdoin haamut katosivat ja askelten ääni hälveni pimeään.

Nuo äänet ja kummitukset olivat tuntuneet Margueritesta niin todellisilta, että hän kumartui ikkunanlaudan yli nähdäkseen selvemmin. Mutta samassa käsi tarttui häneen ja ivallinen ääni kuiskasi hänen korvaansa:

»Kaunis rouva, seurauksena olisi vain taittunut jalka tai käsivarsi. Ikkuna ei ole niin korkealla, että itsemurha voisi tulla kysymykseen, ja noilla muureilla ei liiku muita kuin aaveita.»

Marguerite hätkähti, ikäänkuin käärme olisi pistänyt häntä. Niin kokonaan hän oli unohtanut Chauvelinin läsnäolon: mutta hänen ei sittenkään tehnyt mielensä vastata. Vasta kun Chauvelin hetken kuluttua kysyi häneltä, kuuliko hän airuen äänen kadulta, hän vastasi myöntävästi.

»Se mitä tuo mies tänä hetkenä sanoo, on hyvin tärkeää teille, armollinen rouva», sanoi Chauvelin kylmästi.

»Miten niin?»

»Te olette arvokas panttivanki. Me tulemme tekemään kaikki voitavamme, jotta kallisarvoinen omaisuutemme olisi täysin turvassa.»

»Minusta te jo olette sen tehneet», sanoi Marguerite.

»Emme kylliksi. Me tiedämme, miten uhkarohkea Punainen neilikka on, ja miten erinomainen onni häntä suosii. Voisihan sattua, että vanha pappi ja molemmat hänen suojattinsa pääsisivät karkuun, niin, vaikkapa itse lady Blakeneykin häviäisi aivan nenämme edestä —.»

»Ah, minä huomaan», jatkoi Chauvelin hetken kuluttua, kun hän kuuli Margueriten huokaavan helpotuksesta, ikäänkuin uusi toivonkipinä olisi syttynyt hänen rinnassansa, »minä huomaan, että te käsitätte minun sanani heikkouden merkiksi. No, kernaasti minun puolestani. Mutta heikkouden tunnustaminen on jo voimaa. Tosin Punainen neilikka käy vielä vapaana, mutta hänen panttivankiaan me vartioimme tarkasti — ja sitten me saamme hänet ansaamme.»

»Niin, vapaa hän vielä on!» huudahti Marguerite uhkamielisesti. »Luuletteko te, että kaikki teidän lukkonne ja salpanne, koko teidän kätyrienne viekkaus voisi saada Punaista neilikkaa ansaan, nyt kun hänen tehtävänään on vapauttaa minut teidän kynsistänne?»

Marguerite tunsi jälleen uutta toivoa, ja hengittäessään raitista ilmaa avonaisesta ikkunasta ja kuvaillessaan mielessään, että vähän matkan päässä rannasta oli Sir Percyn huvialus ankkuroituna, hänestä tuntui aivan mahdottomalta, ettei Sir Percyn onnistuisi vapauttaa häntä sekä noita ihmisraukkoja — vanhaa ukkoa ja molempia lapsia — joiden elämä riippui hänestä.

»Ehkäpä ei», sanoi Chauvelin nauraen. »Se riippuu tietenkin teistä ja teidän mielentilastanne — sekä siitä, haluaako englantilainen gentlemanni pelastaa oman nahkansa toisten kustannuksella.»

Margueritea värisytti.

»Minä huomaan», Chauvelin jatkoi tyynesti, »ettei teidän armonne ole vielä täysin tajunnut tilannetta eikä kuullut airuen sanoja. Ettekö usko meidän tietävän, että Punainen neilikka on käyttävä kaikki keinonsa pelastaakseen lady Blakeneyn ja jos mahdollista samalla myös abbé Foucquet’n ja hänen sisarensa lapset. Neljä henkeä! Sehän on pieni asia hänelle, joka vähän aikaa sitten kuljetti salaa kaksikymmentä aatelista Lyonin vankilasta! Mutta minä en tarkoittanutkaan abbé Foucquet’ta ja noita molempia lapsia sanoessani, että englantilainen gentlemanni ei tahtoisi pelastaa omaa henkeänsä toisten kustannuksella.»

»Ketä te sitten tarkoitatte? Kenenkä muun te olette pannut vartioimaan kallista saalistanne?»

»Koko Boulognen kaupungin —.»

»En ymmärrä teitä —.»

»Antakaa minun selittää! Virkaveljeni, kansalainen Collot, tuli eilen tänne Pariisista. Hän, samoin kuin minäkin, on Turvallisuusvaliokunnan jäsen, jonka velvollisuus on suojella Ranskaa rankaisemalla kaikkia niitä, jotka vehkeilevät sen lakeja ja kansan vapautta vastaan. Näistä vehkeilijöistä pahin on tietenkin Punainen neilikka, joka on tuottanut Ranskan hallitukselle sangen paljon vaivaa estämällä kansaa rankaisemasta sen tyranneja ja pettureita.»

»Onko välttämätöntä, että te toistatte kaiken tämän?»

»Luullakseni kyllä. Tilanne on näet tällainen: Punainen neilikka on tavallaan jo meidän vallassamme. Muutaman tunnin kuluttua hän saapuu Boulogneen, jossa hänen on määrä taistella minun kanssani ja jossa lady Blakeney satunnaisesti oleskelee. Niinkuin huomaatte, on Boulognella suuri edesvastuu. Sen täytyy vartioida lady Blakeneyta ja ottaa vangiksi Punainen neilikka. Jos se epäonnistuu edellisessä tehtävässään, niin on sitä rangaistava. Jos se onnistuu jälkimmäisessä, se tulee palkituksi.»

Chauvelin kumartui ulos ikkunasta ja kuunteli. Marguerite tarkasteli häntä henkeään vetämättä. Nyt hän alkoi käsittää —.

»Kuunnelkaa!» sanoi Chauvelin jälleen. »Kuuletteko airuen ääntä? Hän ilmoittaa Boulognen kansalaisille, että sinä päivänä, jolloin Punainen neilikka joutuu Turvallisuusvaliokunnan käsiin, kaikki kaupungin asukkaat, jotka tällä hetkellä ovat vangitut, päästetään vapaiksi, sekä armahdetaan kaikki kuolemaantuomitut, jotka ovat syntyneet tämän kaupungin muurien sisäpuolella. Eikö se ole suurenmoinen palkinto? Minä olen ottanut selkoa, että vankiloissa täällä on kolmekymmentä viisi kaupungin asukasta sekä tusinan verran Pariisissa, joista suurin osa on kuolemaan tuomittu. Jos siis Punainen neilikka vielä kerran pääsee pakenemaan, niin se merkitsee kuolemaa lähes viidellekymmenelle hengelle. Jos taas te, lady Blakeney, olette päässyt pakenemaan sinä päivänä, jolloin Punainen neilikka vangitaan, niin tiedättekö, mikä rangaistus silloin kohtaa kaupunkia? Silloin armotta jokainen perheenelättäjä koko kaupungissa tulee ammutuksi!»

Kauhun huuto pääsi Margueriten huulilta.

»Oletteko te siis kaikki paholaisia», läähätti hän, »koska te voitte keksiä noin kauheita asioita?»

»Te kunnioitatte meitä aivan liiaksi, lady Blakeney», sanoi Chauvelin pilkallisesti. »Me olemme tavallisia ihmisiä, jotka tahdomme vain vartioida omaisuuttamme, emmekä suinkaan tarkoita mitään pahaa kaupungin asukkaille. Me olemme uhanneet heitä, se on kyllä totta, mutta teidän ja Punaisen neilikan asiana on pitää huolta siitä, ettei tätä uhkausta toteuteta.»

»Oi, ette te voi koskaan sitä tehdä!» huudahti Marguerite kauhuissaan.

»Älkää yrittäkö pettää itseänne! Tällä hetkellä käsky tuntuu vain tyhjältä uhkaukselta, mutta minä vakuutan teille, että jos meidän ei onnistu vangita Punaista neilikkaa tai jos te tämän salaperäisen seikkailijan avulla pääsette pakenemaan vankilasta, niin me aivan varmaan ammumme tai mestaamme jokaisen työhön kykenevän miehen ja naisen tässä kaupungissa.»

»Minä toivon, että minun vihdoinkin on onnistunut selvittää tilanne», Chauvelin jatkoi, kun Marguerite sanomattoman kauhun vallassa ei kyennyt sanomaan mitään. »Ajatelkaahan, miten helppo teidän asemanne oikeastaan on! Teidän ei tarvitse muuta kuin pysytellä vankikoplssanne, ja jos teille tarjoutuu tilaisuus karkaamiseen, niin te ajattelette vain kaikkia niitä perheitä, joilta riistettäisiin heidän elättäjänsä — isiä ja poikia enimmäkseen, mutta myöskin nuoria tyttöjä, jotka elättävät äitejään tai sisariaan — useimmat Boulognen kalansuolaajista ovat naisia, ja paljon on myöskin verkonkutojia ja ompelijattaria — kaikkia heitä kohtaisi rangaistus, jos te karkaisitte vankilastanne. Mutta sen sijaan he saavat kaikki osansa armosta, jos Punainen neilikka joutuu meidän käsiimme.»

Chauvelin naurahti tyytyväisenä ja kääntyi sitten ympäri, palaten entiselle paikalleen. Marguerite jäi yhä avonaisen ikkunan ääreen. Airut saapui nyt lähemmäksi, ja hän saattoi selvästi kuulla osan sanoista, joita hän julisti — hän kuuli sanat »armahdus» ja »Punaisen neilikan vangitseminen» sekä »miehet, naiset ja lapset, jotka saavat uhrata henkensä hänen tähtensä».

Hän tiesi, mitä tämä kaikki merkitsi! Percy ei epäilisi hetkeäkään antautumasta vihollisensa valtaan, kunhan hän siten voisi pelastaa kaikki nuo toiset! Toiset! Aina vain toiset! Nuo sanat, jotka hän tuskissaan niin usein Englannissa oli lausunut hänelle, ne näyttäytyivät nyt täällä koko kauheudessaan!

Oi, miten Percyn sydän ja ylpeys kärsikään hänen tähtensä, kun hänen olisi pakko luopua kaikista pelastamisyrityksistäkin toisten tähden, jotta hän ei tuottaisi heille kuolemaa! Toisten tähden, aina vain toisten tähden!

Marguerite ihmetteli, olikohan Percy jo saapunut Boulogneen. Ja taaskin hän tuli ajatelleeksi tuota voimakasta vartaloa, jonka hän oli ollut näkevinään rannassa, kun hän saapui Boulogneen.

Heti kaupunkiin tultuaan hän saisi kuulla tuon julistuksen ja samalla myös tietää, että Marguerite oli vangittuna. Mitähän hän silloin tekisi?

Marguerite painoi kätensä sydäntänsä vasten. Sieluntuska tuotti hänelle suorastaan ruumiillista kipua. Jospa se edes olisi merkinnyt kuoleman lähestymistä? Oi, miten helppo sellainen ratkaisu olisi ollut!

Missähän Percy nyt saattoi olla? Hänen kätensä oli sidottu, epäilemättä häntä kohtaisi se kamala kohtalo, että hänen täytyisi nähdä sen naisen, jota hän rakasti, kuolevan mitä tuskallisimmalla tavalla omien silmiensä edessä.

Niin pian kuin he saivat hänet kiinni, he panisivat tuomion toimeen tutkimuksitta ja valmisteluitta. Aivan yksinkertaisesti hänet mestattaisiin suurella torilla aamun sarastaessa, pari kertaa vain rumpua rämisytettäisiin ja sen jälkeen vietettäisiin suurta kansanjuhlaa — siten päättyisi rohkean miehen elämä, jalo sydän lakkaisi iäksi sykkimästä — ja kokonainen kansa riemuitsisi tästä teosta!

»Nukkukaa, hyvät boulognelaiset, nukkukaa! Rauha maassa!»

Yövahti oli nyt siirtynyt airuen paikalle.

Niin, rauha oli maassa. Kaupungin asukkaat saattoivat nukkua levollisesti. Hyväntahtoinen hallitus valvoi ja vartioi heidän parastaan.

Monet ikkunat olivat kuitenkin vielä valaistut. Ja vähän matkan päähän, raatihuoneen nurkkauksen taakse, näytti kansanjoukko keräytyneen vankilan portin ulkopuolelle. Marguerite ei voinut heitä nähdä, mutta hän kuuli heidän äänensä, kun he vihamielisesti kerran toisensa jälkeen huusivat: »Englantilaiset vakoilijat! Hirttäkää lyhtyihin!»

»Boulognelaiset vartioivat nyt Ranskan aarteita», sanoi Chauvelin pilkallisesti nauraen.

Silloin Marguerite heräsi mietteistään. Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli seisonut ikkunan ääressä, ja hän pelkäsi, että tuo julma mies oli nähnyt hänen sieluntuskansa. Ja siksi hän oikaisi vartaloaan ja astui ylpeänä pöydän ääreen, jossa Chauvelin näytti tutkivan papereitaan.

»Joko tämä keskustelu on lopussa?» kysyi Marguerite tyynesti. »Saanko poistua täältä?»

»Milloin vain tahdotte», Chauvelin vastasi kohteliaasti.

Hän katseli Margueritea ihailevin katsein, sillä hän oli totta tosiaankin kaunis, kuin kuningatar ryhdiltään, ja silmissä säihkyi uhmailevaa epätoivoa. Mies, joka viimeisenä puolena tuntina oli kiduttanut häntä, nautti nyt katseillaan tuon kidutuksen jälkiä, joita toisen oli mahdotonta kokonaan salata.

»Uskokaa minua, lady Blakeney, minä en vihaa teitä enkä teidän miestänne. Minä en toivo hänen kuolemaansa.»

»Ja kuitenkin te olette valmis lähettämään hänet giljotiinin suuhun niin pian kuin saatte hänet käsiinne.»

»Olenhan sanonut teille, mitä olemme tehneet saadaksemme hänet käsiimme. Hän itse saa sitten valita, tahtooko hän joutua giljotiinin uhriksi vai teidän seurassanne astua huvipurteensa.»

»Te aiotte asettaa Sir Percylle kaksi vaihtoehtoa?»

»Juuri niin.»

»Te annatte hänen pitää henkensä?»

»Ja myöskin ihastuttavan vaimonsa.»

»Ja mitä te siitä hyvästä vaaditte?»

»Hänen kunniansa.»

»Hän tulee kieltäytymään, herra.»

»Saadaanpa nähdä.»

Chauvelin tarttui nyt kelloon ja soitti. Pari sekuntia sen jälkeen ovi avautui ja sotilas, joka oli saattanut Margueriten sisään, astui huoneeseen.

Keskustelu oli loppunut. Se oli täyttänyt tehtävänsä. Marguerite tiesi, ettei hän saisi edes ajatella pakoa tai toivoa pelastusta miehelleen. Toiseen vaihtoehtoon, josta Chauvelin oli puhunut ja joka tarkoitti Percyn kunniaa, hän ei tuhlannut ainoatakaan ajatusta. Ja hän oli liian ylpeä pyytääkseen Chauveliniltä mitään.

Chauvelin nousi paikaltaan ja kumarsi syvään Margueriten astuessa huoneen poikki ja poistuessa avonaisen oven kautta takaisin vankikoppiinsa.

XXII

VIRKAVELJET

Niin pian kuin ovi Margueriten jälkeen oli sulkeutunut, kuului huoneen nurkasta haukotusta ja kiroilua ja pimeästä astui esiin mies, joka käheällä äänellä kysyi:

»Joko tuo turkasen nainen vihdoinkin meni?»

»Meni kyllä», vastasi Chauvelin lyhyesti pöytänsä äärestä.

»Paljon aikaa te hänen kanssaan tuhlasittekin!» sanoi toinen. »Jos olisitte jutelleet vielä viisi minuuttia kauemmin, niin olisin totta totisesti ottanut asian omiin käsiini.»

»Siihen teillä ei olisi ollut oikeutta, kansalainen Collot.»

Collot heittäytyi tuolille, jolla Marguerite äsken oli istunut. Hänen pukunsa oli likainen ja tomuinen, ja hänen ulkomuotonsa, samoin kuin hänen mielialansakin näytti kärsineen matkan vaivoista.

»Turhaan te sanojanne tuhlasitte hänen tähtensä», hän sanoi harmissaan, »ja ne varokeinot, joihin te ryhdytte, eivät tunnu oikein luotettavilta. Jos minulta olisi kysytty neuvoa, niin olisin vääntänyt niskat nurin tuolta vehkeilevältä naiselta.»

»Sellainen väkivaltaisuus estäisi meitä saamasta Punaista neilikkaa kiinni», sanoi Chauvelin kohauttaen halveksivasti olkapäitään. »Jos hänen vaimonsa on kuollut, niin hän ei pistä päätään siihen ansaan, jonka olen hänelle virittänyt.»

»Niin te väitätte, kansalainen, ja siksi juuri olen ehdottanut varokeinoja, jotta nainen ei pääsisi pakenemaan.»

»Teidän on aivan turha sitä pelätä», sanoi Chauvelin. »Hän ei yritä paeta, sillä hän käsittää, että siinä tapauksessa panemme myös uhkauksemme täytäntöön.»

»Uhkauksemmeko? Mikään tyhjä uhkaus se ei ollut! Sillä jos tuo nainen pääsee pakoon, niin totta tosiaan, minä hoidan itse giljotiinia ja hakkaan poikki pään jokaiselta työhönpystyvältä mieheltä ja naiselta Boulognessa.»

Collot’n kasvot ilmaisivat niin hirveää julmuutta ja verenhimoa hänen lausuessaan nämä sanat, että Chauvelinkin vavahti ja vetäytyi hänestä hiukan kauemmaksi.

Tuo hieno maailmanmies, joka oli tottunut Lontoon ja Brightonin hienoimpiin piireihin, oli tänä hetkenä kiusaantunut pakollisesta seurastaan, tuosta likaisesta miehestä, joka vetelehti tuolillaan ja jonka koko olennosta huokui huonon tupakan ja happamen viinin haju.

Mutta kuvaavaa niille miehille, jotka olivat tehneet Ranskasta jättiläissuuruisen teurastuslaitoksen, olikin se, että he vihasivat ja pelkäsivät toisiaan melkein vieläkin enemmän kuin niin sanottuja pettureita, joita he lähettivät giljotiinin syöteiksi. Ja varmaa on, että sekä Collot että Chauvelin olisivat tänä hetkenä suurimmalla mielihyvällä antaneet toisensa yleisen syyttäjän käsiin. Niinpä he eivät myöskään yrittäneetkään salata tunteitaan toisiltaan.

»Mitä tuohon kirottuun englantilaiseen tulee», lisäsi Collot, »niin, jos minulla on onni saada hänet kiinni, niin ammun hänet heti kuin koiran ja vapautan Ranskan ikiajoiksi tuosta kirotusta vakoilijasta».

»Ja luuletteko, että tämän yhden ainoan miehen kuolema vapauttaisi Ranskan kaikista englantilaisista vehkeilijöistä? Hänellä on ainakin yhdeksäntoista liittolaista, jotka jatkaisivat hänen työtään. Ja kun marttyyrikehä ympäröisi murhattua sankaria, niin hänen kuolemansa herättäisi henkiin sitä suurempaa innostusta... Ei, ei, kansalainen, te ette ole oleskellut englantilaisten parissa, te ette ymmärrä tätä asiaa, muuten ette tahtoisi kaivaa tälle ihaillulle sankarille kunniakasta hautaa.»

Mutta Collot pudisti vain pörröistä päätään osoittaakseen halveksumistaan toisen mielipiteille ja sanoi:

»Ette te vielä ole saanut käsiinne Punaista neilikkaa, kansalainen —.»

»En, mutta huomenna auringonlaskun jälkeen se tapahtuu.»

»Mistä te sen tiedätte?»

»Olen käskenyt silloin soittaa kirkonkelloja, ja hän on luvannut sinä hetkenä taistella minun kanssani eteläisellä kaupungin vallilla.»

»Pidättekö häntä pähkähulluna?» pilkkasi Collot. »Te luulette, että mies, jonka vaimo on meidän panttivankinamme ja jota koko Boulognen kaupunki oman pelastumisensa vuoksi koettaa saada kiinni, olisi niin typerä, että hän määrätunnilla tulisi kaupungin vallille, jotta te voisitte vangita hänet?»

»Olen aivan varma siitä, että hän tulee, jollemme jo sitä ennen ole saaneet häntä kiinni», vastasi Chauvelin aivan rauhallisesti.

»Ja kun olette saanut kalan koukkuun, miten te aiotte suomustaa hänet?»

»Kaksitoista miestä on paikalla ottamassa hänet kiinni, heti kun hän tulee.»

»Ja ampuu hänet, toivoakseni.»

»Vain hätätilassa, jos hän ei muuten antaudu. Jos mahdollista, tahdon saada hänet hengissä valtaani.»

»Mitä varten? Kuollut jalopeura on aina vähemmän vaarallinen kuin elävä.»

»Oi, kyllä me otamme hänet hengiltä, olkaa huoleti, kansalainen! Minulla on varattuna Punaiselle neilikalle ase, joka on paljoa kuolettavampi kuin laukaus tai giljotiini.»

»Minkälainen ase, kansalainen Chauvelin?»

»Häväistystä ja pilkkaa», vastasi Chauvelin tuskin kuuluvasti, »joka pelastaa hänen ja hänen vaimonsa hengen».

»Hän ei suostu sellaiseen — sitähän hänen vaimonsakin juuri sanoi.»

»Saadaanpa nähdä, kansalainen.»

»Te olette hullu kuvitellessanne jotakin sellaista ja te teette huonon palveluksen tasavallalle säästäessänne sen pahimman vihollisen.»

Pilkallinen nauru kajahti Chauvelinin huulilta.

»Säästäessäni hänet! Säästäessäni Punaisen neilikan», huudahti hän. »Ei, kansalainen, sitä teidän ei tarvitse pelätä. Mutta luottakaa minuun, olen tehnyt suunnitelman, joka saattaa tuon vihatun miehen kuolemaan paljon tehokkaammalla tavalla, joka saattaa tuon sankarin, jota ihaillaan Englannissa kuin puolijumalaa, äkkiä halveksimisen ja pilkan esineeksi. Vain siten me voimme vapautua noista sietämättömistä englantilaisista vakoilijoista, vain sillä tavalla Punaisen neilikan koko joukkue katoaa, että tuon miehen, jota kaikki ovat jumaloineet, on pakko paeta itsemurhaajan hautaan pelastuakseen maailman halveksivilta katseilta.»

Täydellinen hiljaisuus seurasi näitä sanoja, ja molemmat miehet tuijottivat ääneti eteensä. Collot, joka ei voinut voittaa epäilyksiään, ei hyväksynyt täydellisesti Chauvelinin suunnitelmia, hänen mielestään yksinkertainen tuomio ja mestaus olisi ollut paljoa tehokkaampi ja varmempi keino. Hän ei käsittänyt, että pilkka ja kunnian häpäisy voisi tuhota miehen täydellisesti. Hän olisi tahtonut toimia omin päin, ottaa hengiltä vangitun naisen, sekä sitten koettaa saada kiinni hänen miehensä. Mutta hänelle oli annettu tarkat määräykset, hänen oli käsketty totella Chauvelinia, ja siksi hän ei uskaltanut itse ryhtyä mihinkään. Sillä jos hän epäonnistuisi, niin hän saisi hyvittää tekonsa hirveällä tavalla.

Jossakin määrin Collot kuitenkin oli tyytyväinen, sillä hänen ehdotuksestaan Chauvelin oli antanut boulognelaisille määräyksen hengellään vastata Margueriten turvallisuudesta. Ja totta puhuaksemme ei Chauvelinkään ollut tyytymätön tähän määräykseen. Hän tiesi, ettei Sir Percy yhtä vähän kuin Margueritekään asiain näin ollessa yrittäisi paeta, etteivät he voisi koettaa pelastaa itseään toisten ihmisten kustannuksella; ja hän oli varmasti vakuutettu siitä, ettei mitään sellaista yritystäkään tehtäisi heidän puoleltaan niin kauan, kuin kaupunkilaisten turvallisuutta uhkaisi tuo julma käsky.

Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hänellä olisi vallassaan mies, joka kerran niin julkeasti oli vetänyt häntä nenästä. Siitä hän oli aivan varma. Tämän yönsä hän saattoi nukkua rauhassa.

»Pannaan nyt maata, kansalainen», sanoi Chauvelin Collot’lle, joka istui väsyneenä ja happamena tuolillaan. Hän tahtoi päästä erilleen tuosta unisesta, raa'asta miehestä, jonka läsnäolo kiusasi häntä. Ja hänen suureksi ilokseen tämä mutisi jotakin vastaukseksi ja nousten tuoliltaan poistui hitaasti huoneesta.

XXIII

ODOTTAMATON VIERAS

Chauvelin kuunteli, kunnes Collot’n askelten ääni oli vaiennut, sitten hän asettui mukavampaan asentoon ja vaipui mieluisiin ajatuksiinsa. Marguerite oli hänen vallassaan, ja Sir Percyn oli pakko antautua keskusteluihin hänen kanssaan, jollei hän halunnut nähdä vaimonsa heittävän henkensä omien silmiensä edessä.

»Nyt, vehkeilevä, vaikeasti siepattava sankarini», mutisi hän itsekseen, »nyt vihdoinkin me saamme käydä tilinteolle».

Ulkona oli aivan hiljaista, tuulikin oli asettunut. Chauvelin oli aivan yksin ajatuksineen.

»Häväistystä ja pilkkaa! Halveksimista ja ivaa!» sanoi hän ääneensä, nauttien näistä sanoista, joihin sisältyivät hänen hartaimmat toiveensa. »Täydellistä alennusta ja sen jälkeen itsemurhaajan hauta — siinä hänen kohtalonsa!»

Tuskin hänen äänensä oli vaiennut, kun hänen mieluisat ajatuksensa keskeytyivät. Kovaääninen nauru katkaisi hiljaisuuden, ja laahaava ääni lausui:

»Jumala silmätköön, herra Chaubertin! Kenelle te toivotte niin paljon hyvää?»

Kuin nuolen ampumana Chauvelin hyökkäsi ylös tuoliltaan ja tuijotti silmät selällään ja suu auki avonaista ikkunaa kohti, sillä ikkunalaudalla istui hajasäärin vaaleassa puvussaan ja laajassa viitassaan Sir Percy, niin levollisena ja huolettomana kuin ainakin.

»Kuulin teidän mutisevan itseksenne niin ystävällisiä sanoja», jatkoi Blakeney rauhallisesti, »etten malttanut olla ottamatta osaa keskusteluun. Ihminen, joka keskustelee yksinään, on aina surkuteltavassa tilassa — joko hän on hullu tai typerä —.»

Hän nauroi hohottavaa nauruaan ja lisäsi:

»Ei minun tarkoitukseni ole sovelluttaa teihin kumpaakaan ominaisuutta, herra — kirotun tyhmää haukkua muita ihmisiä, varsinkin jolleivät he ole oikein hyvissä voimissa — vai mitä? Ja te ette suinkaan tällä hetkellä ole oikein voimissanne, siltä minusta ainakin näyttää, herra Chaubertin — hm — suokaa anteeksi, Chauvelin.»

Hän istui aivan levollisesti ikkunalaudalla nojaten toista kättään miekkaansa — se oli Lorenzo Cencin miekka — ja pidellen toisessa kultasankaista lornjettia, jonka läpi hän tarkasteli vihollistaan. Hän oli puettuna kuin tanssiaisia varten, ja hymyily karehti hänen huulillaan.

Chauvelin oli aivan suunniltaan. Hän ei yrittänyt edes huutaa vahtia, niin hämmästynyt hän oli tästä Sir Percyn odottamattomasta kujeesta. Vaikka olisihan hänen pitänyt tietää, että Punainen neilikka ilmestyi aina sinne, missä häntä vähiten saattoi odottaa. Sitä paitsi hän oli tietenkin heti kaupunkiin saavuttuaan airuen kautta saanut tietää, että hänen vaimonsa oli vangittuna, ja luonnollisesti hän oli tullut vakoilemaan vankilan läheisyyteen. Ehkäpä hän oli kuullut osittain hänen keskustelunsakin Collot'n kanssa. Kaikkihan oli aivan luonnollista, mutta samalla sittenkin niin odottamatonta!

Harmistuneena itseensä, että hän hetkeksikään oli kadottanut mielenmalttinsa, ponnisti Chauvelin nyt kaikki voimansa voidakseen kohdella vihollistaan yhtä kylmäverisesti kuin tämä häntä. Sitten hän astui ikkunan luo.

»Ehkäpä teidän tekee mielenne tarttua minua jalkaan kiinni, herra Chaubertin?» sanoi Sir Percy leikkiä laskien ja ojentaen toisen jalkansa entistä lähettilästä kohti. »Se on varmempaa kuin pidellä olkapäästä. Voivathan teidän kuusi luotettavaa vahtianne tarttua kiinni toiseen jalkaani. No, älkää katsoko minuun tuolla tavalla! Minä vakuutan teille, että minä se tässä istun eikä minun haamuni. Mutta jos epäilette vieläkin, niin kutsukaa paikalle vahtinne, ennen kuin lennän ilmaan —.»

»Eipä niinkään, Sir Percy», sanoi Chauvelin hilliten täydellisesti ääntään, »en minä pelkää teidän lentävän ilmaan. Varmaankin haluatte keskustella kanssani, koska tulitte näin odottamattomaan aikaan.»

»Ei, hyvä herra, ilma on liian tukahduttava, jotta haluaisin ruveta pitkiin keskusteluihin. Minä kävelin vain valleilla ajatellen hauskaa kohtaustamme illalla, kun valo ikkunasta viekoitteli minua puoleensa. Ja koska pelkäsin erehtyneeni tiestä, kiipesin tänne tiedustelemaan.»

»Tietä lähimpään vankikoppiin vai kuinka, Sir Percy?» kysyi Chauvelin pilkallisella äänellä.

»Tietä mihin paikkaan hyvänsä, missä voisin istua hiukan mukavammin kuin tällä ikkunalaudalla. Tomuinen se varmaankin on ja kova kuin kivi...»

»Varmaankin te kunnioititte minua ja virkaveljeäni kuuntelemalla keskusteluamme, Sir Percy?»

»Jos teidän tarkoituksenne oli puhua salaisuuksia, herra — hm — Chaubertin — niin silloin teidän olisi pitänyt sulkea ikkuna — sekä kieltää ihmisiä kävelemästä valleilla.»

»Emme me puhuneet mitään salaisuuksia, Sir Percy. Kaikki koko kaupungissa sen tietävät.»

»Aivan niin — te paljastitte vain ajatuksenne paholaiselle.»

»Minä keskustelin myöskin hetken aikaa lady Blakeneyn kanssa — kuulitteko te senkin, herra?»

Sir Percy ei varmaankaan kuullut kysymystä, sillä hän hieroi innokkaasti tomua pois hatustaan.

»Tämmöiset hatut ovat nykyään muodissa Englannissa», sanoi hän kevyesti, »mutta pian ne joutuvat taas pois muodista, ettekö tekin usko sitä? Niin pian kuin palaan kaupunkiin aion kiinnittää koko huomioni uuden hattumallin keksimiseen.»

»Milloin te aiotte palata Englantiin, Sir Percy?» kysyi Chauvelin pilkallisesti.

»Huomenillalla, herra», vastasi Blakeney.

»Yhdessä lady Blakeneyn kanssako?»

»Tietysti, herra — ja tekin voitte seurata meidän mukanamme, jos suotte meille sen kunnian.»

»Jos te palaatte huomeniltana Englantiin, Sir Percy, niin pelkään, ettei lady Blakeney voi seurata mukananne.»

»Mikäpä häntä estäisi?» huudahti Blakeney hämmästyneenä.

»Kaikki ne, jotka saisivat hengellään maksaa hänen pakonsa —.»

Sir Percy tuijotti Chauveliniin ihmeissään.

»Herran tähden! Sehän kuuluu kauhealta —.»

»Te ette siis ole kuullut mitään niistä varokeinoista, joihin on ryhdytty, jotta lady Blakeneyn lähtö kaupungista estyisi?»

»En, herra Chaubertin, en ole kuullut mitään», vastasi Sir Percy lempeällä äänellä. »Minä vietän hyvin eristettyä elämää ulkomailla —.»

»Ehkäpä saan antaa teille joitakin tietoja?»

»Se on aivan turhaa, herra, on jo siksi myöhäistä —.»

»Sir Percy, tahdon vain sanoa teille, että jollette tahdo kuulla mitä minulla on teille sanottavana, niin teidän vaimonne laahataan lähimmän vuorokauden kuluessa Turvallisuusvaliokunnan eteen Pariisiin», sanoi Chauvelin lujalla äänellä.

»Kylläpä teillä on nopeat hevoset, herra!» huudahti Blakeney ihailevalla äänellä. »Ja minä kun aina luulin, että ranskalaiset hevoset eivät voittaisi englantilaisia.»

Chauvelin ei antanut Sir Percyn näennäisen välinpitämättömyyden häiritä itseään. Tarkkana huomioiden tekijänä häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että laahaava ääni oli hiukan muuttunut ja saanut terävämmän soinnun, niin pian kuin Margueriten nimi oli mainittu. Samoin näytti hänen suunsa ympärille ilmestyneen pinnistetty ilme, ikäänkuin hän olisi purrut hampaansa yhteen ja hänen kätensä puristunut entistä lujemmin kaiteen ympärille.

»Pelkäänpä, Sir Percy», sanoi Chauvelin, »että te luotatte tavalliseen hyvään onneenne ja luulette voivanne pelastaa lady Blakeneyn lukkojen ja salpojenkin takaa. Mutta minä sanoin juuri äsken hänelle, että jos hän katoaa ennenkuin olemme saaneet Punaisen neilikan käsiimme, niin me ammutamme armotta jokaisen perheen elättäjän Boulognessa.»

»Lystikäs keksintö, herra, se tuottaa keksimiskyvyllenne suurta kunniaa!»

»Lady Blakeney on siis varsin varmassa tallessa», jatkoi Chauvelin välittämättä vihollisensa ivallisista huomautuksista, »ja mitä Punaiseen neilikkaan tulee —.»

»Niin ei teidän tarvitse muuta kuin soittaa kelloa ja korottaa äänenne, niin hänkin on lukkojen takana, vai mitä? Mutta suokaa anteeksi, teidän tekee mielenne sanoa jotakin vielä, jatkakaa, olkaa niin hyvä!»

»Minä tahtoisin tehdä teille erään ehdotuksen — antaa teille tilaisuuden lunastaa itsenne vapaaksi.»

»Onko se mahdollista? Totta tosiaan, te tuotatte minulle yllätyksen toisensa jälkeen — aivan kuin kaunis nainen —. No, esittäkää ehdot!»

»Jotka minun on täytettävä vai teidän? Mitä haluatte ensin kuulla?»

»Teidän, tietysti, herra. Sanoinhan teille, että te muistutatte kaunista naista. Naiset ensiksi — aina naiset ensiksi!»

»Minä puolestani lupaan, että lady Blakeney saa yhdessä teidän ja niiden liittolaistenne kanssa, jotka mahdollisesti ovat täällä, lähteä kaupungista huomenillalla auringon laskettua, jos te vain lupaatte —.»

»Vielä en tiedä, mitä minun tulee luvata, herra, mutta olettakaamme, vain keskustellaksemme asiasta, että en suostu ehtoihin. Mitä silloin tapahtuu?»

»Silloin, Sir Percy — jos toistaiseksi syrjäytämme kokonaan Punaisen neilikan kysymyksen — silloin lady Blakeney kuljetetaan Pariisiin ja suljetaan samaan vankilaan, josta Maria Antoinette vastikään vietiin — ja siellä häntä tullaan kohtelemaan samalla tavalla kuin entistä kuningatarta —. Tiedättekö, Sir Percy, mitä se merkitsee? Se merkitsee, että lyhyen kuulustelun jälkeen seuraa nopea kuolema marttyyrikruunuineen — se merkitsee tuskaa ja nöyryytyksiä päivien, viikkojen, ehkäpä kuukausienkin ajan. Se merkitsee, ettei hän, samoin kuin Maria Antoinettekaan, saa hetkeäkään olla yksin, yhtä vähän päivin kuin öin, se merkitsee, että häntä alituisesti ympäröivät humalaiset, raa'at ja julmat sotilaat, jotka häpäisevät, loukkaavat ja pilkkaavat häntä —.»

»Lurjus! Koira! Käärme! Ettekö käsitä, että minun täytyy kuristaa teidät noiden sanojenne vuoksi —.»

Hyökkäys oli niin äkillinen, ettei Chauvelin ennättänyt huutaa edes apua. Hetki sitten Blakeney oli istunut vielä kaikessa rauhassa ikkunalaudalla, nyt hän kuristi vihollistaan kurkusta pitkillä kapeilla sormillaan. Mutta äkkiä hän irroitti otteensa, ja hänen kasvoilleen, jotka olivat olleet vääntyneet ja kalmankalpeat vihasta, levisi tumma puna, ikäänkuin hän olisi hävennyt kiivauttaan. Hän heitti pienen ranskalaisen luotaan aivan kuin elukan, joka on murahtanut hänelle. Sitten hän siveli kädellään otsaansa.

»Jumala suokoon minulle anteeksi!» hän sanoi tekeytyen levolliseksi. »Olin vähällä kadottaa mielenmalttini.»

Chauvelin tointui varsin pian, sillä hän oli rohkea ja reipas mies. Hän siirsi paikoilleen kaulahuivinsa, joka oli joutunut epäkuntoon, ja niin pian kuin hän saattoi jälleen puhua, hän sanoi:

»Vaikka te kuristaisittekin minut, herra, niin siitä ei olisi paljon hyötyä. Sama kohtalo kohtaisi lady Blakeneyta sittenkin, sillä hän on meidän vallassamme, eikä kukaan virkaveljistäni ole taipuvainen tarjoamaan teille pelastumisen mahdollisuutta.»

»Aivan niin», sanoi Blakeney, joka seisoi nyt keskellä huonetta kädet housuntaskuissa, »olin vähällä unohtaa koko asian — tehän puhuitte jostakin sopimuksesta — lunastamisesta —. Minun henkeänikö te tavoittelette? Tahdotteko saada minut johonkin vankilaan Pariisissa? Minä vakuutan teille, että humalaiset sotilaat herättävät minussa inhoa, mutta mielenrauhaani he eivät voi järkyttää.»

»Siitä minäkin olen varma enkä voi muuta kuin toistaa saman, minkä sanoin jo lady Blakeneyllekin — nimittäin etten halua niin täydellisen gentlemannin kuolemaa kuin teidän.»

»Ihmeellistä, herra!» vastasi Blakeney ivallisesti. »Ihmeellistä! Minä sen sijaan en toivo mitään niin kiihkeästi kuin teidän kuolemaanne — sen kautta maailmasta häviäisivät kiusalliset tuhoeläimet suuressa määrin —. Mutta suokaa anteeksi, minä keskeytin teidät. — Tahdotteko tehdä hyvin ja jatkaa?»

Chauvelin ei välittänyt tästä loukkauksesta. Hän oli nähnyt tämän hillityn maailmanmiehen purkavan raivoaan, vähällä hän oli saada maksaa hengellään sen ilon, että hänen oli onnistunut herättää henkiin uinuva petoeläin Sir Percyssä. Ja jokainen loukkaus, jonka hän heitti häntä vasten, todisti vain edelleen, ettei hän vieläkään voinut täysin hillitä itseään.

»Koetan olla niin lyhyt kuin suinkin», sanoi hän, »ettekö tahdo olla hyvä ja istua. Meidän täytyy keskustella tästä asiasta kuin kaksi maailmanmiestä — ja mitä minuun tulee, niin istun aina kernaimmin pöydän ääressä, joka on täynnä papereita — en ole mikään taistelija, Sir Percy — minä palvelen maatani kynälläni paljoa enemmän kuin nyrkeilläni.»

Chauvelin kävi pöydän ääreen istumaan ja tehden kohteliaan liikkeen kädellään hän osoitti toista tuolia. Sanaakaan sanomatta Sir Percy seurasi kehoitusta.

»Mitä nyt lady Blakeneyn vangitsemiseen tulee, niin minulla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa», jatkoi Chauvelin tyytyväisesti huoahtaen. »Virkaveljeni ovat järjestäneet koko asian, ja minä olen koettanut parhaani mukaan sitä vastustaa. Mutta se menettely, jota on käytetty entisen kuningattaren suhteen Pariisin vankilassa, osoittautui niin tehokkaaksi — se mursi kokonaan hänen ylpeytensä ja rohkeutensa — että toverini arvelevat samalla tavalla voivansa nöyryyttää Punaisen neilikankin mielen hänen vaimonsa välityksellä.»

Chauvelin vaikeni nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet Sir Percyyn. Tämä istui aivan hiljaa ja levollisena, ja Chauvelin aikoi juuri jatkaa esitystään, kun äkillinen ääni sai hänet hätkähtämään. Se oli pitkä ja voimakas kuorsaus.

Chauvelin työnsi syrjään talikynttilän, joka seisoi aivan hänen edessään, ja huomasi, että Sir Percy oli vaipunut syvään uneen. Kirous pääsi hänen huuliltaan, ja hän iski nyrkkinsä pöytään, niin että kynttilä kilahti ja Sir Percy avasi toisen silmänsä.

»Suokaa anteeksi, herra», sanoi Blakeney haukotellen. »Olen niin kauhean väsynyt ja teidän johdantonne oli kovin pitkä. Hirveän hävytöntä nukkua kesken saarnaa, sen tiedän kyllä, mutta en ole nukkunut hetkeäkään koko päivänä...»

»Tahdotteko olla ystävällinen ja kuunnella nyt minua?» kysyi Chauvelin käskevällä äänellä, »vai pitääkö minun kutsua vahti ja luopua kaikista keskusteluaikeista teidän kanssanne?»

»Tehkää mitä hittoa vain haluatte», vastasi Blakeney, ja hän ojensi pitkät jalkansa, pisti kätensä taskuihinsa ja valmistautui silminnähtävästi uuteen ettoneeseen.

Chauvelin tarkasteli häntä hetken aikaa tietämättä mitä tehdä. Blakeneyn käytös hermostutti häntä äärettömästi. Ja vaikka hän kovin kernaasti olisi tahtonut esittää hänelle sopimuksen ehdot, olisi hän sittenkin toivonut, että toinen olisi niitä häneltä tiedustellut. Hän olisi tahtonut tuoda vaihtoehtonsa ankaruudella esille, eikä tällä tavalla pakottaa toista kuuntelemaan. Hän olisi itse tahtonut olla levollinen ja varma ja nähdä toisen edessään hermostuneena ja levottomana.

Mutta Blakeneyn käytös pilasi hänen oikean mielialansa ja saattoi tämän jännittävän hetken hiukan naurunalaiseksi. Ja entisen diplomaatin ylpeyttä kiusasi suuresti se seikka, että aina jotakin odottamatonta sattui hänen joutuessaan tämän vaikeasti käsiteltävän, vehkeilevän vihollisensa kanssa yhteen, vaikka hän miten hyvin tahansa olisi edeltäpäin valmistunut kaikkeen.

Hetken mietittyään hän päätti toisella tavalla käsitellä asiaa. Hän nousi paikaltaan ja astui huoneen poikki pitäen koko ajan silmällä Sir Percyä. Tämä istui kuitenkin hiljaa torkkuen eikä näyttänyt aikovan lähteä liikkeelle. Chauvelin avasi nyt oven ja kuiskasi ulkopuolella seisovalle vahdille:

»Vanki n:o 6! Käskekää heti tuoda hänet tänne.»

XXIV

EHTO

Pari kolme minuuttia kului, jona aikana Chauvelin kärsimättömästi tarkasteli nukkuvaa vihollistansa, sitten ovi avautui ja Marguerite astui sisään.

Sir Percy heräsi heti unestaan ja kääntyen rauhallisesti vaimonsa puoleen hän kumarsi syvään hänelle.

Yhdellä ainoalla silmäyksellä Marguerite käsitti koko tilanteen. Punainen neilikka — Sir Percy Blakeney — hänen miehensä oli ranskalaisten terroristien vallassa! Vaikka hän istuikin aivan ikkunan läheisyydessä ja helposti siis olisi voinut paeta, niin oli Chauvelin pitänyt huolta siitä, ettei hän voinut sormeakaan liikuttaa yhtä vähän omaksi kuin Margueritenkaan pelastukseksi. Hirveä loppu oli siis tullut. Onneksi tämä julma hetki riisti kuitenkin osaksi Margueriteitä sielunvoimien käytön. Hän saattoi liikkua, puhua ja kuulla, mutta sittenkin hän oli kuin unissakävijä, joka vain koneellisesti toimii tietämättä, mitä hän tekee. Jos hän olisi käsittänyt hetken koko kauheuden, niin ehkäpä hän pelosta olisi kadottanut järkensä.

»Lady Blakeney», sanoi Chauvelin, kun sotilaat, jotka olivat saattaneet Margueriten sisään, olivat poistuneet, »kun me hetki sitten erosimme, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että näin pian jo saisin persoonallisesti puhua Sir Percyn kanssa. Mutta uskokaa minua, teillä ei ole syytä huoleen, vuorokauden kuluttua te voitte olla matkalla Englantiin, ehkäpä Sir Percyn seurassakin. Olen varma siitä, että Sir Percy on jo päättänyt hyväksyä ne ehdot, jotka asetin hänelle, ennenkuin saatan täydellisesti vapauttaa teidät.»

»Ehdot?» toisti Marguerite epävarmalla äänellä katsoen toisesta toiseen.

»Sinä olet väsynyt, ystäväni», sanoi Sir Percy rauhallisesti, ja nostaen tuolin hänelle hän lisäsi: »etkö tahdo käydä istumaan?»

»Kaikki riippuu vain vähäisestä allekirjoituksesta», sanoi Chauvelin näyttäen Margueritelle erästä paperia. »Tässä on käskykirje, jonka nojalla te ja teidän miehenne saatte esteettä lähteä Boulognesta.»

Samalla Chauvelin osoitti toistakin paperia, joka näytti tiheään kirjoitetulta kirjeeltä.

»Minä olen valmis allekirjoittamaan teidän vapautuskäskynne, lady Blakeney», sanoi Chauvelin kiinnittäen katseensa Sir Percyyn, »niin pian kuin teidän miehenne vain suostuu kopioimaan tämän kirjeen ja kirjoittamaan nimensä sen alle. Tahdotteko, että luen sen teille?»

»Olkaa niin hyvä.»

»Se on vain pieni muodollisuus, älkää näyttäkö niin pelokkaalta», jatkoi Chauvelin. »Se on vain alkunäytöksenä yleiseen armahdukseen ja vapauttamiseen, joka varmaankin on ilahduttava Sir Percyn jaloa sydäntä, sillä vähintään kuusikymmentä Boulognen asukasta joutuu sen kautta kiitollisuudenvelkaan hänelle henkensä pelastumisesta.»

Chauvelin kiinnitti nyt katseensa paperiin ja alkoi lukea:

 »Kansalainen Chauvelin!

 Miljoonan frangin palkkiota vastaan sekä sillä edellytyksellä, että
 minut heti paikalla vapautetaan kaikista syytteistä Ranskan tasavaltaa
 vastaan tehdyistä salahankkeista ja sallitaan esteettömästi palata
 Englantiin, olen halukas ilmaisemaan teille niiden miesten nimet
 ja olinpaikat, jotka kuuluvat Punaisen neilikan liittoon. Niinkuin
 tiedätte, on minun, tekeytymällä seikkailunhaluisten englantilaisten
 nuorukaisten johtajaksi, onnistunut paljastaa useita rojalistisia
 salaliittoja sekä saattaa monta itsepäistä kapinoitsijaa giljotiinin
 uhriksi. Minua vain suuresti ihmetyttää, että te epäröitte maksaa
 minulle mainittua summaa siksikin tärkeän ilmiannon johdosta, koska
 jo useasti ennenkin olette suorittanut yhtä suuria summia paljon
 vähäpätöisemmistä ja helpommin suoritettavista toimista. Voidakseni
 menestyksellä palvella teidän hallitustanne tulee minulla olla
 runsaasti rahaa, jotta voin elää ylellisesti niinkuin minun arvolleni
 sopii. Jos muuttaisin elintapani, niin en voisi enää ottaa osaa
 seuraelämään niissä piireissä, joihin kaikki ystäväni kuuluvat ja
 joiden parissa — niinkuin kai te tiedätte — useimmat rojalistiset
 salahankkeet suunnitellaan.

Varmasti odottaen suotuisaa vastausta, jonka jälkeen yllä mainittu luettelo heti teille annetaan, olen teidän nöyrin palvelijanne.»

Luettuaan tämän kirjeen Chauvelin käänsi sen kokoon ja sitten vasta hän katsahti mieheen ja naiseen, jotka olivat hänen edessään.

Marguerite istui suorana, pää pystyssä; kasvot olivat kalmankalpeat ja kädet lujasti yhteenpuristetut.

Hän ei liikahtanut kertaakaan Chauvelinin lukiessa tuota halpamaista kirjoitusta, jonka tarkoituksena oli häväistä rehellisen miehen kunniaa. Vain kerran hän oli silmäillyt Sir Percyyn, joka seisoi varjossa, muutaman askeleen päässä hänestä. Hän ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hänen vartalonsa oli liikkumaton kuin kuvapatsas, ja kätensä hän oli pistänyt housuntaskuihin.

Marguerite ei epäillyt hetkeäkään, että Sir Percy voisi ostaa henkensä — ei edes vaimonsa henkeä — tuollaisesta hinnasta, mutta sittenkin hän olisi kernaasti toivonut, että hän olisi antanut hänelle jonkin merkin, edes katseen, joka olisi ilmaissut hänelle, mitä hänen oli nyt tehtävä.

Mutta hän ei antanut hänelle toivottua merkkiä, ja siksi Marguerite päätti osoittaa halveksivaa äänettömyyttä.

Mutta ennen kuin Chauvelinin silmät olivat ennättäneet siirtyä toisesta toiseen, kuului raikasta naurua huoneessa.

»Erinomainen kirjelmä, sir!» sanoi Sir Percy nauraen. »Missä te olette oppinut näin teräväksi kynänkäyttäjäksi? Jos minä kirjoittaisin tuon kirjeen alle nimeni, niin ei kukaan uskoisi, että minä olen sen kirjoittanut, ja vielä lisäksi ranskaksi.»

»Niin, Sir Percy», vastasi Chauvelin kylmästi, »sitäkin olen ajatellut, ja jotta ei kukaan tulevaisuudessa epäilisi kirjettä väärennetyksi, asetan minä ehdoksi, että te kopioitte sen sanasta sanaan ja kirjoitatte sen alle lady Blakeneyn, minun sekä useiden muiden henkilöiden läsnäollessa.»

»Erinomainen keksintö», sanoi Sir Percy. »Saanko kysyä, mitä te aiotte tehdä tuolla kirjeellä? Älkää panko pahaksenne uteliaisuuttani — asia herättää tietenkin mielenkiintoani — ja teidän kekseliäisyytenne on aivan verraton.»

»Tuo kirje julkaistaan ranskalaisissa lehdissä syöttinä englantilaisille sanomalehtimiehille. He tietenkin kiiruhtavat julkaisemaan sen Englannissa otsakkeella: 'Punaisen neilikan liitto paljastettu!' — 'Suurenmoinen petos!' — 'Blakeneyn miljoonien lähde!' tai jotakin muuta sen kaltaista. Teidän sanomalehtenne ovat tietysti laajalle levinneitä omassa maassanne, ja ranskalaisiakin lehtiä luetaan Englannissa, sitä paitsi pidämme huolen siitä, että teidän hyvät ystävänne — sellaiset kuin Walesin prinssi — saavat tilaisuuden nähdä itse alkuperäisen kirjeen. Teidän ei tarvitse pelätä, että teidän kirjeenne joutuisi unohduksiin, Sir Percy.»

Äkkiä Chauvelinin kasvoille levisi vihaa leimuava ilme ja hän lisäsi:

»Siitä te voitte olla aivan varma, Sir Percy, että lokaa tullaan heittämään tuon ennen niin ylpeän ja ihaillun Punaisen neilikan silmille — ja jotakin siitä aina on takertuva kiinnikin —.»

»Oi, herra Chaubertin — », vastasi Sir Percy kevyesti, »en epäile lainkaan, ettette te ja teidän toverinne ole mestareita loan heittämisessä — mutta suokaa anteeksi, että keskeytin teidät. Asia on totta tosiaan hyvin mielenkiintoinen.»

»Tuon kirjeen julkaisemisen jälkeen teidän kunnianne ei ole enää paljonkaan arvoinen. Ja jotta ei mitään väärinkäsitystä syntyisi, niin tahdon sanoa teille, että todistajia tulee olemaan paikalla, kun kirjoitatte tuon kirjeen alle, niin että te ette myöhemmin voi kieltää kirjettä omaksenne. Te saatte istua tässä huoneessa aivan vapaana, ilman kahleita — rahat, joista kirjeessä on puhe, jättää teille asiamieheni, ja otatte ne vastaan — todistajien läsnäollessa te otatte ne vastaan sen jälkeen, kun ensin olette allekirjoittanut kirjeen — ja he näkevät siitä, että Ranskan hallitus maksaa teille tiedoista, joita olette sille antanut — he käsittävät, että te olette Ranskan palveluksessa oleva maksettu vakoilija.»

»Ihmeen hyvin kaikki on suunniteltu, se minun on myönnettävä», sanoi Sir Percy lempeästi.

Chauvelin oli vaiennut hetkeksi, puoleksi tukehtuneena oman mielenliikutuksensa johdosta, ja hän pyyhki nenäliinalla hikipisaroita otsaltaan.

»Hiostavaa työtä tällainen, vai mitä, herra — Chaubertin», pisti hänen järkkymätön vihollisensa väliin.

Marguerite ei sanonut sanaakaan. Hetki oli liian kauhea. Hän katseli vain suurin silmin miestään odottaen katsetta tai merkkiä, joka voisi lieventää hänen tuskaansa — mutta sellaista hän ei saanut.

Suurella voimanponnistuksella Chauvelin hillitsi mielenliikutuksensa ja sanoi varsin rauhallisesti:

»Te tiedätte luultavasti, Sir Percy, että me aiomme uuden uskontomme kunniaksi viettää täällä Ranskassa kansalaisjuhlia — neiti Candeille, jonka te tunnette, tulee esittämään Järjen jumalatarta — hänelle on uskottu tämä kunniakas tehtävä palkaksi niistä palveluksista, joita hän vastikään on tehnyt meille — ja juhlat aloitetaan täällä Boulognessa sen vuoksi, että meidän on onnistunut viekoitella Punainen neilikka tähän kaupunkiin saamaan oikeutetun tuomionsa.»

»Kylläpä täällä tulee aika iloiset juhlat», pisti Sir Percy väliin.

»Aika iloiset todellakin, Sir Percy, sillä täällä tulee tapahtumaan se, mikä täyttää jokaisen ranskalaisen sydämen ilolla. Nähkääs, me emme tavoittele Punaisen neilikan kuolemaa, vaan ainoastaan hänen alennustaan ja häväistystään. Nyt te tiedätte, miten tämä häväistys tulee tapahtumaan — me pakotamme teidät allekirjoittamaan tämän kirjeen ja ottamaan vastaan minulta rahoja, jotka ikiajoiksi leimaavat teidät valehtelijaksi ja ilmiantajaksi ja heittävät häpeän lokaa ja tahrapilkkuja teihin.»

»Jumaliste, herra, miten hyvin te hallitsette meidän kieltämme. — Jospa minä osaisin edes puoleksi niin hyvin ranskan kieltä —.»

Koneellisesti Marguerite oli noussut paikaltaan. Hänen teki mielensä huutaa ääneen, niin kauhealta tuon pirullisen olennon keksintö tuntui hänestä. Eikä hän voinut käsittää Sir Percyäkään. Hänen miehensä tuntui hänestä taaskin niin kaukaiselta, ikäänkuin sumuun peittyneeltä, ja hän itse oli niin yksin ja hylätty — sydän täynnä tuskaa ja samalla luottamusta Sir Percyyn.

Hänen mielestään, Sir Percyn olisi pitänyt aikoja sitten heittää kaikki nuo loukkaukset viholliselleen vasten silmiä. Eihän hän tiennyt, mitä Chauvelin oli uhannut ja mitä lupauksia Sir Percy oli antanut, mutta että hänen, Margueriten henki oli kysymyksessä, sen hän käsitti. Omasta hengestään hän ei suuria välittänyt, olisihan Percynkin pitänyt tietää, ettei hän halunnut tulla pelastetuksi sellaisella hinnalla.

Hän olisi tahtonut sanoa sen hänelle, mutta miten se olisi voinut käydä päinsä tuon paholaisen kuullen, joka jo edeltäpäin iloitsi voitostaan? Ja sitä paitsi, kyllä kai Percy tiesi sen ilmankin.

Mutta jos hän sen tiesi, niin miksi hän ei riistänyt paperia tuon lurjuksen käsistä ja heittänyt sitä vasten hänen kasvojansa? Mutta ehkä hän toivoi Margueriten poistuvan saadakseen jäädä yksin tuon miehen kanssa, joka oli loukannut hänen pyhimpiä tunteitaan — uhannut hänen kunniaansa ja hänen vaimoaan! Ehkäpä hän ei tahtonut, että hän olisi näkemässä, kun hän aikoi kurittaa tuota hävytöntä lurjusta.

Marguerite nousi pystyyn aikoen poistua, mutta loi vielä viimeisen tutkivan katseen mieheensä.

»Pelkään pahoin», sanoi Sir Percy kumartaen vaimolleen, »että tämä pitkä keskustelu on liiaksi väsyttänyt sinua. Meidän ei olisi pitänyt pitkittää näin kauan tätä lystikästä pilaa. Ettekö salli, herra Chauvelin, että armollinen rouva palaa takaisin huoneeseensa?»

Sir Percy seisoi yhä varjossa, ja Marguerite, joka ei enää voinut hillitä itseään, astui hänen luokseen. Ja rakkautta ja tuskaa väräjävällä äänellä hän lausui nopeasti: »Percy!»

Sir Percy peräytyi vieläkin kauemmaksi pimeään nurkkaan, ja samassa Marguerite huomasi, minkä erehdyksen hän oli tehnyt antaessaan miehensä katkerimman vihollisen silmätä hänen tuskaiseen sydämeensä.

Chauvelinin ohuet huulet vetäytyivät tyytyväiseen hymyyn. Tuo äkkiä esiinpuhjennut tunne, tuo kuiskaus, tuo vapiseva ääni ilmaisi hänelle, mitä hän tähän saakka ei ollut tiennyt, nimittäin, että side, joka yhdisti tämän miehen ja naisen toisiinsa, oli paljoa vahvempi kuin aviopuolisoiden tavallisesti.

Huomatessaan erehdyksensä Marguerite häpesi syvästi, mutta hän kohotti kopeasti päätään ja katsoi uhmaten ja halveksivasti riemuitsevaan viholliseensa.

Sir Percy näytti täysin välinpitämättömältä, ja tavallisella uhkarohkeudellaan hän tarttui kelloon, joka oli pöydällä.

»Suokaa anteeksi omavaltaisuuteni!» hän sanoi kevyesti, »mutta armollinen rouva on väsynyt. Parasta että hän saa palata huoneeseensa.»

Marguerite katsoi kiitollisena mieheensä. Hän pelkäsi, että hänen voimansa uupuisivat kesken. Ja koska hän ei saanut puhua miehensä kanssa, hän oli valmis poistumaan.

Kaksi sotilasta astui huoneeseen.

»Jos lady Blakeney haluaa poistua, niin —», sanoi Chauvelin.

Marguerite nyökkäsi myöntävästi, ja Chauvelin antoi käskyn sotamiehille viedä hänet takaisin vankilaan. Kun Marguerite astui miehensä ohi, ojensi hän hänelle kätensä, ja tämä tarttui siihen painaen huulensa sitä vasten. Ja Marguerite tunsi, että voimakas, suonikas käsi, joka tarttui hänen omaansa, vapisi, ja että huulet, jotka painautuivat hänen sormiaan vasten, olivat polttavan kuumat.

XXV

PÄÄTÖS

Taaskin miehet olivat kahden.

Chauvelin oli vielä hetki sitten ollut epätietoinen siitä, tulisiko Sir Percy suostumaan hänen häpeällisiin ehtoihinsa vai heittäisikö hän nuo kuolettavat loukkaukset hänelle vasten kasvoja. Mutta nyt, kun hän oli kuullut tuon hiljaisen kuiskauksen, joka oli ilmaissut hänelle sen hehkuvan rakkauden, joka yhdisti nuo molemmat ihmiset toisiinsa, hän oli varma siitä, miten asia tulisi päättymään. Sir Percy Blakeney, joka aina oli valmis pelaamaan korkeaa peliä, kun ihmishenki oli kysymyksessä, olisi ehkä epäröinyt, ennenkuin hän pelastaakseen vaimonsa olisi allekirjoittanut sen paperin, joka todisti hänen halpamaisuutensa. Mutta kun sellainen mies kuin hän oli silmittömästi rakastunut sellaiseen naiseen kuin Marguerite Blakeney, niin hän oli varmaan valmis uhraamaan kaikki hänen tähtensä.

Ainoa pelko, jota Chauvelin tunsi, oli se, että Sir Percy voisi unohtaa kaikki muut ihmiset ja pelastaakseen vain itsensä ja vaimonsa yrittäisi tehdä hänelle väkivaltaa. Mutta tuo ajatus katosi yhtä nopeasti, kuin se oli herännytkin — Marguerite ei koskaan suostuisi siihen, hän ei uhraisi toisia tullakseen itse pelastetuksi. Hän oli sidottu! Siinä oli Chauvelinin suurin voitto ja riemu!

Margueriten poistuessa ei Sir Percy ollut tehnyt ainoatakaan liikettä seuratakseen häntä, vaan kääntyen levollisesti vastustajansa puoleen hän sanoi:

»Te sanoitte siis, herra?»

»Ei minulla enää ole mitään sanottavana», vastasi Chauvelin. »Te tiedätte nyt minun ehtoni. Lady Blakeney ja te olette samassa hetkessä vapaat, kun te allekirjoitatte tämän kirjeen. Mutta jollette suostu siihen, odottaa teidän vaimoanne pitkä ja tuskallinen kidutuksen aika sekä lopulta giljotiini. Sama kohtalo odottaa teitäkin, mutta sitä minun on kai turha mainitakaan, sillä en usko sellaisen uhkauksen peloittavan teitä.»

»Te erehdytte, herra! Se peloittaa minua hyvinkin suuresti — miten inhottavaa, jos pitäisi päättää päivänsä teidän giljotiinillanne — olen kuullut kerrottavan, että taitamaton parturi leikkaa onnettomien uhrien tukan — brr! — Mutta toisaalta minua miellyttää teidän kansalaisjuhlanne — tuo kaunis naikkonen Candeille puettuna jumalattareksi — kanuunain pauketta, eikö totta, te annatte ampua kanuunoilla? — Ovathan ne hiukan meluavia, mutta vaikutus on sitä suurempi, eikö niin?»

»Te olette oikeassa, Sir Percy», pilkkasi Chauvelin, »ja kylläpä ne saavatkin paukkua, juuri tästä linnoituksesta, jos se teistä on mieluisaa».

»Milloin tulee kirjeen olla valmis, herra?»

»Milloin vain haluatte, Sir Percy.»

»Huvipurteni on valmis lähtemään kello kahdeksalta — sopisiko teille tuntia aikaisemmin?»

»Erinomaista, Sir Percy — tahdotteko olla hyvä ja olla minun vieraanani siihen mennessä, siis kello seitsemään huomenillalla?»

»Kiitän, herra —.»

»Voinko siis pitää sovittuna asiana, että —.»

»Että minä suostun vaihtokauppaan!» äänekäs nauru kajahti Blakeneyn huulilta. »Jumaliste, miksi en suostuisi. Minä kirjoitan kirjeen ja allekirjoitan sen — jos teillä vain on meidän passimme ja lupakirjamme valmiina. Minä suostun — mutta antakaa minulle nyt kaikkien hornan henkien nimessä hiukan illallista sekä vuode nukkuakseni, sillä olen kauhean väsynyt.»

Ja taaskin Sir Percy soitti kelloa sekä nauroi äänekkäästi. Mutta jo seuraavassa hetkessä hänen naurunsa muuttui jättiläismäiseksi haukotukseksi, hänen kookas vartalonsa vaipui tuolille, hän pisti kätensä taskuihinsa, ja seuraavassa tuokiossa hän oli vaipunut syvään uneen.

XXVI

KANSALAISJUHLA

»Boulognen asukkaat, herätkää!»

Oi, eiväthän he olleet nukkuneetkaan koko yönä! Kaikki kaupungin miehet olivat olleet vahdissa vankilan edustalla, jotta nainen, josta heidän kaikkien kohtalo riippui, ei pääsisi pakenemaan. Ja kodeissa naiset olivat myöskin valvoneet kuunnellen vähintäkin liikettä ja melua kadulta ja peläten jokaista sanomaa, jonka yötuuli saattoi tuoda heille.

Jos tuo vaarallinen vanki pääsisi pakenemaan, niin jokainen koti Boulognessa kadottaisi elättäjänsä. Siksi naiset valvoivat ja yrittivät lukea »Pater nosteriansa», vaikka vapauden ja veljeyden itsevaltias olikin kieltänyt heitä rukoilemasta.

Jotkut naiset veivät varhain aamulla vahdissa oleville miehilleen kahvia tai lämmintä keittoa.

»Oletteko nähneet jotakin?»

»Oletteko nähneet tuon naisen?»

»Missä huoneessa hän on?»

»Miksi he eivät näytä häntä meille?»

»Oletteko varmat siitä, ettei hän jo ole paennut?»

Kysymyksiä risteili sinne ja tänne, mutta kukaan ei kyennyt vastaamaan niihin.

»Boulognen asukkaat, herätkää!»

Auguste Moleux, Boulognen julkihuutaja, huusi nuo sanat lähestyessään ihmisjoukkoa, ja hänen jäljessään astui kaksi sotilasta.

Ihmisjoukko väistyi hänen tieltään, mutta kun kukaan ei näyttänyt panevan häneen sen enempää huomiota, hän huusi jälleen:

»Herätkää, lapsi kullat! Hallitus on määrännyt, että tänään on vietettävä suurta ilonpäivää.»

»Ilonpäivää? No, totta tosiaan, jos jokainen perheen elättäjä —.»

»Hiljaa, hiljaa!» huusi Auguste kärsimättömästi. »Kaikki vaara on nyt ohi — nainen ei karkaa vankilasta — te saatte tanssia ja iloita kaikki. — Punainen neilikka on vangittu täällä eilen illalla —.»

»Punainen neilikka kuka se on?»

»Sehän on se englantilainen huimapää, joka on pelastanut ihmisiä giljotiinin kidasta.»

»Oi, rohkea sankari —.»

»Ei, ei! Hän on englantilainen vakoilija, aatelismiesten ystävä — ei hän välitä vähääkään Boulognen asukkaista —.»

»Hän ei olisi sormeaankaan nostanut pelastaakseen teitä.»

»Kukapa tietää, ehkä hän tuli tänne pelastamaan meitä», huokasi naisen ääni.

»Joka tapauksessa hän on nyt vangittuna», sanoi Auguste Moleux. »Ja kuulkaahan, niin suuresti hallitus iloitsee tämän tapauksen johdosta, että Boulognen kaupungille on luvattu aivan erikoinen armo.» Hän veti nyt taskustaan esille pergamenttikäärön ja alkoi lukea:

»Kaikki Boulognen asukkaat sekä kaikki Boulognessa syntyneet kansalaiset, jotka tällä hetkellä ovat vangittuina, vapautetaan. Kaikki kuolemaan tuomitut armahdetaan. Kaikki saavat vapaasti matkustaa, minne ikänä heidän mielensä tekee.»

Syvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja.

»Silloinhan André Legrand parka on myös armahdettu!» kuiskasi ääni joukosta. »Hänet oli määrä tänään mestata.»

»Ja Denise Latour! Hän olikin aivan syytön, tyttö rukka!»

»Nyt he päästävät kai abbé Foucquet’n pois vankilasta! Ja Francois'n myöskin!»

»Ja sokean Félicité rukan!»

»Viisainta jos abbé lähtisi pois lasten kanssa.»

»Sen hän tekeekin, ei nykyään ole hauska olla pappina.»

»Parasta kun pääsemme mustatakeista!»

Mutta jotkut joukosta kuiskailivat vain kiihkeästi keskenään.

»Eiköhän olisi viisainta, jos yrittäisimme lähteä pois maasta?» sanoi yksi miehistä tarttuen erästä naista kädestä kiinni.

»Niin, voisihan tulla tietoon, että me hankimme veneen tuolle —.»

»Sh, samaa minäkin ajattelin.»

»No, mitäs te nyt sanotte», sanoi Auguste rikkiviisaalla äänellä, »emmekö ole kiitollisia kansalainen Robespierrelle?»

»Olemme kyllä!»

»Eläköön tasavalta!»

»Ja nyt pannaan juhlat toimeen!»

»Aivan niin.»

»Juhlakulkueko?»

»Soitoin ja tanssein!»

Kello löi juuri kuusi kaupungin kirkontornissa. Aurinko punasi itäistä taivasta ja sen säteet leikittelivät kaupungin monissa torneissa.

»Ja muistakaa nyt», jatkoi Auguste juhlallisesti, »että käskykirjeessä, jonka Robespierre on lähettänyt meille Pariisista, seisoo myöskin, että tästä päivästä alkaen ei enää Jumalaa ole olemassa. On olemassa vain yksi uskonto Ranskassa — järjen uskonto! Me olemme kaikki kansalaisia! Me olemme kaikki vapaita ja riippumattomia! Robespierre on pannut Jumalan pois viralta. Hyvä Jumala oli itsevaltias ja aatelismies, hänet on tapettu samoin kuin enimmät aatelismiehetkin. Jumalaa ei ole enää olemassa, ei pyhää neitsyttä eikä pyhimyksiä — vain Järki on olemassa, jumalatar, jota me kaikki kunnioitamme!»

»Eläköön Järjen jumalatar!»

Mutta naiset ristivät silmiään sittenkin miesten selän takana peläten kaikesta huolimatta hyvää Jumalaa, joka ei koskaan ollut kadonnut, vaikka kansalainen Robespierre olikin julistanut hänet mitättömäksi.

Kun Auguste Moleux oli ilmoittanut tämän suuren uutisen ja naulannut julistuksen kaikkien julkisten rakennusten seiniin, oli kaikki pelko ja epäilys kadonnut kaupunkilaisten mielistä. He olisivat olleet valmiit huutamaan eläköötä itse Punaiselle neilikallekin, sillä vaikka he eivät oikein tienneet, kuka hän oli, niin hän se kuitenkin oli alkuperäisenä syynä heidän iloonsa. Ja ilomielin kaikki kiiruhtivat nyt kotiinsa valmistautumaan juhlapäivän viettoon, jotta siitä tulisi oikein hauska ja iloinen.

Suurelle torille päätettiin kokoontua tulisoihduin ja lyhdyin ja kulkea sitten koko kaupungin ympäri valleja pitkin. Kaikkien tuli pukeutua kirjaviin pukuihin, ja suurella kiireellä vaimot ja sisaret ryhtyivät valmistuspuuhiin. Järjen jumalatarta ei myöskään unohdettu, hänen oli määrä ajaa voittovaunuissa — edustaen tämän uuden uskonnon jumaluutta, jonka tuli tehdä kaikki onnellisiksi, rikkaiksi ja vapaiksi!

Yön pelko ja tuska oli unohtunut, unohtunut kuoleman pelko, koko tuo suuri kunniakas vallankumous, joka tänä ilonpäivänä ei vaatinut mitään veriuhria.

Ei kukaan ajatellut muuta kuin hetken iloa, joskus vain englantilaisen vakoilijan tai sankarin tai seikkailijan nimi tuli mainituksi — Punaisen neilikan, joka oli aiheuttanut kaiken tämän ilon.

XXVII

JUHLAKULKUE

Nykyisten boulognelaisten isovanhemmat muistavat vielä varsin hyvin sen suuren kansalaisjuhlan, jolloin koko Boulogne kokonaisen vuorokauden oli aivan hurjana ilosta ja riemusta.

Monien perheitten isiä, veljiä ja poikia kitui vankiloissa syytettyinä kaikenlaisista petoksista — joko todellisista tai luulotelluista — niin monien lähimpiä omaisia oli jo giljotiini uhannut, että juhla tänä muistorikkaana syyskuun päivänä v. 1793 muodostui oikeaksi kiitos- ja ilojuhlaksi, jota ei koskaan voitu unohtaa.

Ilma oli kaiken päivää ollut tavattoman kaunis, mutta illan suussa alkoi nousta kevyitä pilviä taivaanrannasta, ja meri siinsi tummana loistavaa taivaankantta vasten. Ja kun aurinko laskeutui mereen, oli taivas ennättänyt peittyä kokonaan synkkiin pilviin.

Mutta tämä seikka ei vähentänyt juhlatunnelmaa. Päinvastoin tervehdittiin ilolla pimeyttä, sillä moniväriset lyhdyt ja soihdut loistaisivat siinä kahta kirkkaampina.

Kirjava oli tosiaan se joukko, joka kerääntyi kaupungin torille kellon lyödessä kuusi.

Miehiä, naisia ja lapsia, pukeutuneina kaikenlaisiin kirjaviin rääsyihin — hirveitä naamioita, jotka esittivät merkillisiä eläimiä, kirjavia dominoja, harlekiinejä sateenkaaren kaikissa väreissä, sotilaskypäriä, tuomarinhattuja, jauhoitettuja peruukkeja sekä kaikenlaisia muita.

Kaikki oli kuitenkin repaleista ja likaista. Enimmät koristeet ja puvut oli tehty paperista, ja riekaleita riippui joka puolella. Mutta mitä se teki? Ihmiset tunkeilivat, huusivat ja nauroivat. Tytöt kirkuivat, kun miehet ryöstivät suukkoja vastahakoisilta tai myöntyviltä huulilta tai kietoivat käsivartensa heidän vyötäistensä ympärille. Vanhan kuningas Karnevaalin henki liiteli tänä iltana ilmassa — henki, joka vastikään oli herännyt pitkästä unestaan.

Keskelle toria oli pystytetty giljotiini; pitkin, kapein käsivarsin se tavoitteli taivasta, näyttäen aavemaiselta ja peloittavalta. Auringon viime säteissä välkkyi sen kolmikulmainen veitsi siltä kohdalta, missä se ei ollut veren tahraama.

Viikkokausien kuluessa oli Madame Guillotinella ollut kova työ. Nyt se seisoi pimeässä toimettomana ja liikkumattomana, ikäänkuin odottaen juhlapäivän loppua voidakseen jälleen seuraavana päivänä aloittaa työnsä. Korkealla riemuitsevien joukkojen päitten yläpuolella se kohosi jalustallaan, jonka portaita niin monet viattomat jalat olivat nousseet. Ja sen vieressä seisoi repaleinen kori, johon monta viatonta päätä oli vierähtänyt.

Mutta mitäpä tänä iltana välitettiin Madame Guillotinesta tai niistä kauhuista, jotka liittyivät siihen? Joukko naamioita oli juuri keräytynyt näiden portaiden ympärille. Nauraen ja kirkuen he ajoivat toisiaan takaa kiertäen giljotiinia, kunnes eräs joukosta kompastui ja putosi koriin ja sai veritahroja vaatteisiinsa.

»Eläköön giljotiini! Tänä iltana täytyy kaikkien olla iloisia ja hyvällä mielellä!»

Ja kaikki nämä ihmiset, jotka viikkokausia olivat katsoneet kuolemaa ja giljotiinia suoraan silmiin ja tunteettomasti antaneet ilmi toisiaan pelastaakseen oman nahkansa tai jotka päiväkausia olivat piileksineet pimeissä kellareissa, jotta eivät joutuisi kiinni, nauroivat ja hyppivät nyt ilosta kuin hullut.

Aivan lähellä giljotiinia seisoivat riemuvaunut, joissa Järjen jumalatar istui — se oli kansalaisjuhlan suuri loistonumero. Riemuvaunujen virkaa tekivät kuitenkin vain tavalliset torirattaat, jotka taitamaton käsi oli maalannut punaisiksi ja koristanut kirjavilla lehdillä ja pihlajanmarjoilla, jotka oli kerätty kaupungin puutarhoista.

Punaisella kankaalla päällystetyllä istuimella istui jumalatar valkoisessa puvussa, loistava kaulakoriste kaulassa. Se oli Désirée Candeille, joka hiukan kalpeana ja levottomana oli totellut Chauvelinin viimeistä käskyä. Hän oli ollut sinä välineenä, jonka avulla Punainen neilikka oli saatu viekoitelluksi Ranskaan ja kostonhimoisten voimien valtaan, ja siksi häntä nyt oli kunnioitettava ennen kaikkia naisia Ranskassa.

Epäselviä ajatuksia risteili hänen aivoissaan hänen istuessaan vaunuissa ja tarkastellessaan meluavia joukkoja ympärillään. Hän ajatteli sitä jalomielistä, ylpeätä naista, jonka hän oli viekoitellut pois kauniista englantilaisesta kodistaan ranskalaiseen synkkään vankilaan, jossa hän oli saanut kokea vain surua ja nöyryytystä, ja hän ajatteli sitä komeaa, uljasta englantilaista miestä, jolla oli niin miellyttävä ääni ja kohtelias, hyväntahtoinen käytöstapa. Chauvelin oli vasta tänä aamuna kertonut hänelle, että molemmat oli nyt vangittu englantilaisina vakoilijoina ja ettei neiti Candeillen enää tarvinnut joutua heidän kanssaan minkäänlaisiin tekemisiin.

Vähän sen jälkeen oli kaupungin kuvernööri tullut hänen luokseen sanomaan, että Chauvelin toivoi hänen esiintyvän Järjen jumalattarena kansalaisjuhlassa ja että Boulognen väestö oli valmis kunnioittamaan häntä kuin jumalatarta ainakin. Tämä oli imarrellut Candeillen kunnianhimoa, ja laittaessaan itselleen pukua juhlaa varten hänen oli pitkin päivää ollut pakko ajatella Englantia ja lady Blakeneytä. Mutta nyt kun hän oli torilla ja istui riemuvaunuissa, jotka kohosivat aivan giljotiinin tasalle, hän tuli ajatelleeksi sitä vieraanvaraisuutta, jota hän oli saanut nauttia Englannissa juuri lady Blakeneyn kauniissa kodissa. Hän ajatteli emännän herttaista olentoa ja isännän kohteliaisuutta — ja hän värisi hiukan, kun auringon viimeiset säteet osuivat giljotiinin veitseen.

Pian kuitenkin äänekkäät ilonhuudahdukset käänsivät hänen ajatuksensa muualle. Suuri joukko harlekiinejä syöksyi torille palavat soihdut ja pitkävartiset lyhdyt kädessä.

Juhlakulkue oli nyt valmis aloittamaan kiertokulkunsa. Kova ääni kajahti ilmassa:

»Eteenpäin, jättiläisrumpu!»

Joukosta astui nyt esille suuri, kookas mies, joka oli puettuna tulipunaiseen ja kirkkaansiniseen pukuun. Päässä hänellä oli pahvinen leijonan naamio, suu oli veripunainen ja ammottava ja silmäkulmat olivat veriset, jotta silmät näyttäisivät oikein julmilta. Takki oli tulipunaista verkaa, ja sen repeämien ja reikien alta pilkisti esiin sinistä paperia. Sukat olivat siniset, kengät punaiset, ja selässä hänellä liehui punainen vaate, johon oli kirjailtu kultaisia aurinkoja, kuita ja tähtiä. Edessään hänellä oli suuri rumpu, joka oli sidottu köysillä hänen hartioihinsa kiinni.

»Eteenpäin!» huusi tuo jättiläisolento, ja kohottaen raskaita rumpupalikoitaan hän alkoi rummuttaa kaikin voimin.

»Eläköön, eläköön! Eteenpäin!»

Nyt kajahti fanfaari, jota kaksi koreapukuista nuorta miestä soitti astuen leijonan perässä torviaan toitottaen. Heidän jäljessään kuljetettiin riemuvaunuja, joissa neiti Candeille seisoi pidellen kädessään pitkää kultavapaa. Vaunujen ympärillä harlekiinit kantoivat palavia lyhtyjään ja soihtujaan, ja viimeisenä yhtyi saattoon koko muu joukko, heidän parissaan vakavia kaupunkilaisiakin, jotka tahtoivat myös saada osansa juhlan ilosta.

Vastasävelletyn marseljeesin sävelten soidessa loppumaton joukko kiersi pitkin kaupungin katuja.

Yhä synkempiin pilviin oli taivas peittynyt, ja hetken kuluttua alkoi sataa. Mutta siitä ei kukaan välittänyt. Ilo ja riemu oli niin suuri, että se piti sydämet lämpiminä ja ihon kuivana. Vain paperinaamioissa värit alkoivat sekaantua ja pukukoreudet lakastua. Mutta vähät siitäkin! Olihan nyt suuri kansalaisjuhla, sillä englantilainen vakoilija oli saatu kiinni, eikä giljotiini tänä iltana uhannut ketään.

Huutaen ja meluten korea ihmisjoukko vaelsi yhä kauemmaksi. Ja mitä pitemmälle ilta kului, sitä äänekkäämmäksi ilo kohosi. Kello seitsemän, niinhän oli sanottu, piti kanuunanlaukausten kajahtaa kaupungin vanhasta tornista. Silloin vahdit avaisivat vankilanportit, ja kaikki onnettomat pääsisivät vapauteen.

Kun juhlasaatto saapui vankilan portille, oli sen edustalle kerääntynyt suuri joukko äitejä, sisaria ja morsiamia, jotka odottivat siellä rakkaitaan — kaikki he pääsisivät nyt vapaiksi Punaisen neilikan vangitsemisen johdosta.

XXVIII

LOPULLISIA MÄÄRÄYKSIÄ

Chauvelinille oli tämä päivä ollut levottomuuden ja tuskan päivä.

Collot kiusasi häntä kysymyksillä ja moitteilla, joihin sekaantui uhkauksiakin. Hänen käskystään oli sotamiehiä toimitettu vankilan kaikkiin portaihin, käytäviin ja vahtihuoneihin, eikä Chauvelin ollut tahtonut vastustaa hänen määräyksiään, joskin hän tiesi, ettei Marguerite aikonut yrittääkään karata ja että Sir Percy kernaammin antaisi vaimonsa kuolla omien silmiensä edessä, kuin ostaisi hänen henkensä viattomien ihmisten verellä. Mutta vaikka hän olikin niin varma asiastansa, niin hän pelkäsi sittenkin hiukan Collot’ta. Sillä hän tiesi liiankin hyvin, että jos hän epäonnistuisi, ja Punainen neilikka pääsisi pakenemaan, niin ei hän voisi odottaa vähintäkään armoa tovereittensa puolelta.

Se suunnitelma, jonka hän oli laatinut, ei yksin Punaisen neilikan, vaan koko hänen puolueensa tuhoamiseksi, oli julmuudessaan erinomaisen hyvin keksitty. Chauvelin, joka oli ennättänyt hiukan perehtyä Percy Blakeneyn omituisesti kokoonpantuun luonteeseen, ei epäillyt hetkeäkään, ettei hän kirjoittaisi nimeänsä tuon alentavan kirjeen alle ja pelastaisi vaimoansa uhraamalla kunniansa sekä sen jälkeen etsisi rauhaa ja unohdusta tekemällä itsemurhan.

Kun niin paljon häpeää ja lokaa tulisi heitetyksi Punaisen neilikan liiton johtajan ylitse, niin silloin itse liittokin lakkaisi olemasta.

Niin, sellainen oli Chauvelinin suunnitelma ollut. Sellainen päämäärä silmiensä edessä hän oli vehkeillyt ja keksinyt kaikenlaisia juonia aina siitä hetkestä saakka, kun Robespierre oli antanut hänelle tilaisuuden voittaa jälleen kaiken sen, minkä hän edellisenä vuonna oli kadottanut.

Pala palalta hän oli rakentanut ilkeämielisen suunnitelmansa rakennusta siitä alkaen, jolloin hänen kätyrinsä Candeille oli esiintynyt kansanjuhlassa Richmondissa ja saavuttanut Margueriten huomion, aina siihen hetkeen saakka, jolloin lady Blakeney tuli vangituksi Boulognessa. Muuta tehtävää ei enää ollut, kuin pitää silmällä Sir Percyn käytöstä tänä iltana, kun hän kirjoittamalla nimensä kirjeen alle vapauttaisi vaimonsa vankeudesta.

Kaiken päivää Chauvelin oli aprikoinut, mitenkähän kaikki tulisi käymään. Hän oli edeltäpäin pitänyt ikäänkuin pääharjoituksen näytännöstä, mutta hänen oli mahdotonta tietää, tokko se näyttelijä, jolle pääosa oli uskottu, tulisi sitä näyttelemään.

Vähän väliä, kun levottomuus kävi ylivoimaiseksi, hän lähti käymään vankilassa ja jonkin tekosyyn nojalla keskusteli milloin minkin vangin kanssa. Mutta Marguerite pysyi itsepäisesti vaiti hänen läsnäollessaan. Vain kevyesti taivuttaen päätään hän vastasi hänen tervehdykseensä samoin kuin kaikkiin hänen kysymyksiinsä tai korkeintaan antoi aivan lyhyitä vastauksia.

»Toivottavasti teidän mukavuudestanne on täällä pidetty huolta, lady Blakeney?»

»Kiitos, kyllä.»

»Te saatte tänä iltana lähteä huvipurteenne. Onko teillä jotakin asiaa sinne?»

»Ei kiitos.»

»Sir Percy voi hyvin. Hän nukkuu sikeästi eikä ole kysynyt teidän armoanne. Ilmoitanko hänelle, että voitte hyvin?»

Marguerite nyökkäsi myöntävästi, ja siihen Chauvelinin kysymysvarasto sillä kertaa loppui.

Hän ihmetteli Margueriten levollisuutta. Hänestä olisi tuntunut aivan luonnolliselta, jos hän olisi ollut vähintään yhtä hermostunut kuin hän itse.

Myöhemmin päivällä hän — Collofn kehoituksesta — antoi siirtää Margueriten pois vankikopista n:o 6. Ja tämän johdosta hänellä oli jälleen syytä käydä hänen luonaan. Nyt hän kohteli häntä kuitenkin kunnioittavasti, melkein anteeksipyytäen. »Toimenpide, joka tällä hetkellä tuntuu sopivimmalta, lady Blakeney», selitti hän, »ja minä toivon, että teidän olonne sen kautta tulee vähemmän kiusalliseksi».

Taaskin Marguerite nyökkäsi vain päätään, mutta kun Chauvelin oli poistunut, hän kääntyi hurjan tuskan vallassa abbé Foucquet’n puoleen, joka viimeisen vuorokauden kuluessa niin uskollisesti oli tukenut häntä. Hän polvistui maahan hänen viereensä ja nyyhkytti.

»Oi, jospa vain saisin jotakin tietää — jospa saisin nähdä hänet! — edes lyhyenkin hetken!»

Tämä kauhea epätietoisuus oli tehdä hänet hulluksi.

Jospa hän voisi vain saada tietää, mitä Percy aikoi tehdä.

»Hyvä Jumala sen tietää», sanoi vanhus tyynesti, »ja ehkäpä kaikki on meille parhaaksi».

Huone, jonka Chauvelin oli nyt määrännyt Margueritelle, oli saman suuren huoneen vieressä, jossa hän edellisenä iltana oli keskustellut sekä Margueriten että Sir Percyn kanssa. Se oli pieni, nelikulmainen, pimeä koppi, ikkunaton, vain korkealla katon rajassa oli ilmanvaihtoluukku, jonka edessä oli rautaristikko.

Chauvelin, joka tahtoi osoittaa Margueritelle, ettei hänen tarkoituksensa ollut lisätä hänen kärsimyksiään, oli käskenyt järjestää tämän huoneen niin hauskaksi kuin mahdollista. Paksu, pehmeä matto oli levitetty lattialle, ja nojatuoli sekä mukava leposohva tyynyineen ja vaippoineen oli siirretty sinne, vieläpä pöydälle oli asetettu maljakkoon monivärisiä kukkia, jotka levittivät hiukan iloa tähän omituiseen ja synkkään huoneeseen.

Sitä paitsi oli huoneen perälle asetettu jonkinmoinen rautainen teline, jonka eteen oli ripustettu verhot. Se muodosti ikäänkuin pienen alkoovin, johon oli asetettu pieni pesukaappi, raikasta vettä ja hienot pyyhinliinat. Näyttipä siltä, kuin Boulognen puodeista olisi koetettu kerätä parasta, mitä ne saattoivat tarjota, jotta Margueriten vankila tuntuisi niin siedettävältä kuin suinkin.

Mutta ovien puolesta oli huone yhtä huonosti varustettu kuin ikkunoidenkin. Ainoa ovi, mikä johti suureen saliin, oli nostettu saranoiltaan, ja kummallakin puolella oviaukkoa seisoi aseistettu sotilas.

Chauvelin itse saattoi Margueriten tähän uuteen vankilaan.

Marguerite seurasi häntä ääneti, osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta, joka vielä puoli tuntia sitten oli saattanut hänet aivan epätoivoon. Hän pysyi aivan levollisena nähdessään sotilaatkin. Mutta hänen mieleensä muistuivat samassa hetkessä kaikki ne solvaukset ja nöyryytykset, joiden alaisena kuningatar Maria Antoinette oli ollut, kun häntä joka hetki oli vartioitu ja pidetty silmällä. Ja syvän kauhun puna valahti hänen poskilleen, samalla kun koko hänen olentoansa värisytti.

Uhkasiko siis häntä, Sir Percyn puolisoa, sama kohtalo, mikä oli tullut Maria Antoinetten osaksi!

»Niinkuin näette, armollinen rouva», kuuli hän julman vihollisensa lausuvan mielistelevällä äänellä, »niin olemme kaikessa vaatimattomuudessa koettaneet tehdä parastamme, jotta olonne täällä olisi mahdollisimman mieluisa. Sallikaa minun lausua se toivomus, että te viihtyisitte tässä huoneessa, kunnes Sir Percy on valmis saattamaan teidät huvialukseenne.»

»Kiitos, herra», vastasi Marguerite levollisesti.

»Ja jos haluatte jotakin, niin huutakaa vain! Minä tulen oleskelemaan koko päivän viereisessä huoneessa ja olen kokonaan teidän käytettävänänne.»

Nuori sotilas astui nyt sisään tuoden ruokaa — munia, leipää, maitoa ja viiniä — ja asetti ne pöydälle.

Chauvelin kumarsi syvään ja poistui huoneesta.

Hetken kuluttua hän antoi sotilaille käskyn siirtyä oviaukon toiselle puolelle, jotta Margueriten ei tarvitsisi heitä nähdä ja jotta hän voisi kuvitella olevansa vartioimatta.

Sotilaiden läsnäolo oli jo tehnyt tehtävänsä. Chauvelin oli huomannut, miten Marguerite oli vavahtanut, ja hän tiesi hänen arvanneen, mitä heidän läsnäolonsa merkitsi. Hän oli tyytyväinen siihen, mitä oli saavuttanut, eikä hän tahtonut kiusata uhriaan sen enempää.

Totta tosiaan, Chauvelin saattoi olla tyytyväinen. Ei vähintäkään syytä pelätä, että hänen vankinsa edes yrittäisivät paeta. Yksin Collot’nkin oli pakko myöntää, että kaikki oli hyvin järjestetty.

Hän oli lukenut kirjeen konseptin ja oli tyytyväinen sen sisällykseen. Hänen ainoa pelkonsa oli nyt vain se, ettei englantilainen herra ehkä suostuisi kirjoittamaan nimeänsä sen alle. Mutta joka kerta kuin hän oli maininnut tästä epäilyksestään Chauvelinille, tämä oli sanonut:

»Mitä vielä! Hän tulee tietysti sen tekemään! Onhan se erinomainen tapa pelastaa nahkansa!»

»Te tietysti epäröimättä kirjoittaisitte sen alle, eikö totta, kansalainen Collot?» sanoi Chauvelin pilkallisesti. »Te ette tietenkään epäröisi, jos teidän henkenne olisi kysymyksessä ja teidän valittavananne olisi joko kirjoittaa sellaisen kirjeen alle tai nousta giljotiinille?»

»En, tuhat tulimmaista!» huudahti Collot vakaumuksella.

»Varsinkin jos teille samalla luvattaisiin miljoona», jatkoi Chauvelin ivalliseen sävyyn.

»Kirottu englantilainen!» kiroili Collot harmissaan. »Ette kai suinkaan aio antaa hänelle niitä rahoja?»

»Ainakin me asetamme ne esille, jotta näyttäisi siltä, kuin hän olisi ottanut ne vastaan.»

Collot tarkasteli virkaveljeään ihastunein katsein. Chauvelin ei totta toisesti ollut jättänyt mitään tekemättä. Hän oli tarkasti punninnut jokaisen yksityiskohdan tässä omituisen monimutkaisessa jutussa, jonka tarkoituksena oli syöstä perikatoon Ranskan verivihollinen.

»Mutta kaikkien hornan henkien nimessä, kansalainen», varoitti Collot, »pankaa hyvään talteen tuo kirje, kun saatte sen käsiinne!»

»Minä teen jotakin vielä parempaa», vastasi Chauvelin, »aion jättää sen teidän huostaanne, kansalainen Collot, jotta heti viette sen ratsain Pariisiin».

»Niin, niin, vielä tänä iltana!» huudahti Collot voitonriemulla iskien nyrkkinsä pöytään. »Minä annan satuloida hevosen ja komennan sotilasjoukon mukaani — ja me ratsastamme kuin hornan henget, emmekä pysähdy ennenkuin kirje on joutunut kansalainen Robespierren käsiin.»

»Se on hyvä päätös, kansalainen!» sanoi Chauvelin hyväksyen. »Käskekää varaamaan hevoset ja miehet kello seitsemäksi kaupunginportille.»

»Toivoisinpa vain, että kirje nyt jo olisi käsissämme!»

»Englantilainen kirjoittaa sen kyllä tänä iltana, siitä voitte olla huoleti. Kello puoli kahdeksan on nousuvesi korkeimmillaan, ja hän pitää kyllä kiirettä, jotta hänen vaimonsa pääsee laivaan, ennenkuin vesi laskee, vaikkapa hänen —.»

Hän keskeytti puheensa antautuen mieluisten ajatusten valtaan, jotka täyttivät hänen mielensä. Ja vihan ja julman tyytyväisyyden ilme karkotti hetkeksi teennäisen välinpitämättömyyden hänen kasvoiltaan.

»Mitä te tarkoitatte, kansalainen?» kysyi Collot hädissään. »Vaikkapa — mitä?»

»Oi, ei mitään! Minä tuumin vain, mitä hän tulee tekemään kirjoitettuaan kirjeen alle», vastasi Chauvelin miettiväisenä.

»Tuhat tulimmaista! Hän palaa tietenkin kirottuun maahansa — hyvillään nahkansa pelastumisesta. Ettehän te suinkaan», lisäsi Collot epäröiden, »pelkää, että hän viime tingassa voisi kieltäytyä koko jutusta?»

Molemmat miehet istuivat tämän keskustelun aikana siinä suuressa huoneessa, jonka takana Marguerite parhaillaan istui vangittuna. He olivat ikkunan läheisyydessä, huoneen toisessa päässä, ja Chauvelin puhui enimmäkseen kuiskaten, mutta Collot suorastaan karjui. Ja Chauvelin ihmetteli, mitenkähän paljon Marguerite saattoi kuulla heidän puheestaan.

Collot’n tehtyä viimeisen levottoman kysymyksensä vilkaisi Chauvelin salavihkaa toiseen huoneeseen, missä Marguerite istui niin ääneti, että olisi voinut luulla hänen nukkuvan.

»Ette suinkaan te luule, että englantilainen kieltäytyy kirjoittamasta kirjeen alle?» uudisti Collot kysymyksensä.

»En!» vastasi Chauvelin levollisesti.

»Mutta jos hän sen tekee?»

»Jos hän sen tekee, niin lähetän vielä tänään naisen Pariisiin ja hirtätän miehen vakoilijana vankilanpihalla täällä sen suuremmitta mutkitta», Chauvelin vastasi varmasti. »Joka tapauksessa siis», hän lisäsi kuiskaten, »on Punainen neilikka mennyttä miestä. Mutta minä olen varma siitä, että hän kirjoittaa kirjeen alle.»

»Tuhat tulimmaista! Sen minäkin uskon!» vastasi Collot raa'asti nauraen.

XXIX

KIRJE

Kun Chauvelinin toveri hetken kuluttua läksi hänen luotaan antaakseen käskyn hevosista ja sotilaista, kutsutti Chauvelin kersantti Hébertin, vanhan, luotettavan miehen luokseen. Ja hänelle hän antoi lopulliset määräyksensä.

»Angelusta on soitettava tavalliseen aikaan», hän alkoi ilkeämielisesti hymyillen.

»Angelustako, kansalainen?» toisti kersantti ihmeissään. »Siitähän on jo kuukausia, kun viimeksi soitettiin iltarukoukseen. Sehän on kiellettyä, enkä usko, että kukaan miehistämme edes osaa kelloja soittaa.»

Chauvelin katseli eteensä välinpitämättömästi ilkeämielisen hymyn karehtiessa yhä hänen huulillaan. Hän oli nyt kerran päättänyt, että iltarukoukseen oli soitettava, ja hän oli kovin ihastunut tuumaansa.

Tänään oli juuri se päivä, jolloin kaksintaistelun oli määrä tapahtua. Täsmälleen kello seitsemän sen piti alkaa, ja iltarukoussoiton tuli olla taistelun alkamismerkkinä. Olipa tosiaankin mieluista ajatella, että samainen soitto kajahtaisi ilmaan samassa hetkessä, kuin Punainen neilikka tulisi voitetuksi.

Hébertin hämmästyneeseen katseeseen vastasi Chauvelin aivan rauhallisesti:

»Meidän pitää antaa jokin merkki, sillä määrähetkellä yleinen armahdus astuu voimaan ja satama julistetaan vapaaksi. Angelussoitto on tuo sovittu merkki. Kanuunat sekä kaupunginportilta että satamasta voivat sitten vastata siihen, ja sen jälkeen avataan vankiloiden ovet ja vangit saavat joko ottaa osaa kansalaisjuhlaan tai myöskin viipymättä poistua kaupungista, mitä vain kernaammin haluavat. Yhteishyvän valiokunta on luvannut armahtaa heidät, ja se tulee pitämään lupauksensa täydellisesti — niin, niin pian kuin kansalainen Collot saapuu Pariisiin ilahduttavine sanomineen, armahdetaan kaikki Pariisin vankiloihin teljetyt boulognelaiset.»

»Niin, sen minä kyllä ymmärrän, kansalainen», sanoi Hébert yhä vieläkin hämillään. »Mutta iltarukoussoittoa en voi sittenkään käsittää.»

»Se on päähänpisto, jonka tahdon toteuttaa!»

»Mutta kuka soittaa kelloja?»

»Tuhat tulimmaista! Eikö teillä Boulognessa ole ainoatakaan mustatakkia, joka kykenisi sitä tekemään?»

»Mustatakkeja meillä on kyllä! Onhan meillä abbé Foucquet vankilakopissa n:o 6 —.»

»Sehän onkin oikea mies», huudahti Chauvelin riemuitsevalla äänellä. »Hänen syntirekisterinsä on minulle ennestään tuttu. Niin pian kuin hän pääsee vapaalle jalalle, hän lähtee Englantiin — hän sekä hänen sukulaisensa — ja hän levittää kyllä uutisen Punaisen neilikan häpeästä ja alennuksesta! Oikea mies hän on, Hébert! Tuokaa hänet tänne — katsomaan kirjeen allekirjoittamista — rahojen luovuttamista — sillä sen näytelmän me suoritamme — ja sanokaa hänelle, että samassa hetkessä jolloin minä annan hänelle käskyn, hänen tulee kiiruhtaa entiseen kirkkoonsa ja soittaa angelusta. — Vanha hupsu ihastuu ikihyväksi, varsinkin kun hän saa kuulla, että hän antamalla tuon merkin vapauttaa sisarenlapsensa. Ymmärrättekö?»

»Ymmärrän kyllä, kansalainen.»

»Ja luuletteko, että saatte vanhan mustatakin myöskin ymmärtämään?»

»Kyllä luulen, kansalainen. Te tahdotte, että hän tulee tänne, tähän huoneeseen — mihin aikaan?»

»Neljännestä vailla seitsemän.»

»Minä saatan itse hänet tänne ja pidän häntä silmällä, jotta hän ei saa tehdä teille mitään kepposta.»

»Oi, hänestä meillä ei tule olemaan vastusta», sanoi Chauvelin ivallisesti. »Hän tulee olemaan hyvin huvitettu siitä, mitä hän saa nähdä. Tuo nainen», jatkoi hän nopeasti viitaten Margueriten huoneeseen, »tulee myöskin olemaan läsnä, ja he voivat seisoa rinnan neljä sotilasta ympärillään».

»Hyvä, kansalainen. Tuleeko joidenkuiden meistä saattaa abbé Foucque'ta, kun hän lähtee kirkkoon?»

»Tulee kyllä. Parasta, että kaksi miestä lähtee hänen mukanaan. Väkeä tulee olemaan kadut täynnä. Miten pitkältä on täältä kirkkoon?»

»Noin viiden minuutin matka.»

»Hyvä. Pitäkää huolta siitä, että ovi on auki ja kellon nuora kunnossa.»

»Siitä voitte olla huoleti, kansalainen. Montako miestä tahdotte tänne täksi illaksi?»

»Asettakaa luotettavia miehiä pitkin seinänvierustaa. En luule, että meidän tarvitsee pelätä vastarintaa tai levottomuutta. Kysymyksessä on vain muodollinen asia, johon englantilainen jo on suostunut alistumaan. Jos hän viime tingassa muuttaisi mieltään, niin kelloja ei soiteta eikä kanuunoita laukaista eikä vankilan portteja avata — silloin ei armahduksesta eikä anteeksiannosta tule mitään. Sen sijaan tuo nainen viedään heti Pariisiin ja —. Mutta hän ei muuta mieltään, Hébert», lisäsi Chauvelin äkkiä muuttuneella äänellä ja suurella varmuudella, »hän ei muuta mieltään».

Chauvelin keskusteli kersanttinsa kanssa kuiskaten. Ei siksi, että hän olisi välittänyt siitä, kuuliko Marguerite keskustelua vai ei, mutta hänellä oli tapana puhua kuiskaten — hänen viekkaista vehkeistään ja kiemurtelevista teistään ei sopinut keskustella äänekkäästi.

Chauvelin istui keskellä lattiaa olevan pöydän ääressä, samalla paikalla kuin edellisenäkin iltana, jolloin Sir Percyn äkillinen tulo oli häirinnyt hänen mietteitään.

Kaikki ne paperipinkat, jotka olivat olleet levitettyinä tälle pöydälle, oli nyt siirretty muualle. Sillä seisoi nyt vain kaksi suurta, raskasta haarakynttilää, ja niiden vieressä oli nahkainen salkku ja mustetolppo, hiekkapurnukka ja muutamia hanhenkyniä — kaikki asetettu siihen monesti mainitun kirjeen allekirjoittamista varten.

Chauvelin näki jo hengessään vihollisensa pöydän ääressä piirtämässä nimeänsä siihen paperiin, joka todistaisi hänen omaa häpeäänsä.

Tällä kertaa hän ei ollut jättänyt mitään sattuman varaan, vaan kaikki oli tarkoin edeltäpäin harkittu ja valmistettu. Ja vaikka tämä suuri näytäntö päättyisi millä tavalla hyvänsä, niin hän se joka tapauksessa suoriutuisi siitä voittajana. Se oli varma.

Joko Sir Percy kirjoittaisi nimensä kirjeen alle ja pelastaakseen siten vaimonsa kasaisi häpeää oman päänsä päälle. Tai hän peräytyisi viime hetkessä ja antaisi Chauvelinin tehdä sekä itselleen että lady Blakeneylle, mitä ikinä hän haluaisi.

»Siinä tapauksessa joudut häpeäpaaluun, ystäväni, ja sen jälkeen tulet hirtetyksi!» jatkoi Chauvelin itsekseen. »Ja mitä vaimoosi tulee —. No, kun olen sinut raivannut tieltä, niin kadottaa hänenkin elämänsä kaiken arvonsa.»

Hän jätti nyt Hébertin vahtimaan huoneeseen.

Vastustamaton halu veti häntä näet jälleen voitetun vihollisen luo päättelemään hänen käytöksestään, mitä hän illalla aikoi tehdä.

Sir Percy oli saanut huoneen vanhan vankilan yläkerroksessa. Häntä ei vartioitu ankarasti, ja huone oli järjestetty niin mukavasti ja hauskasti kuin suinkin. Hän olikin näyttänyt erittäin tyytyväiseltä, kun Chauvelin edellisenä iltana oli saattanut hänet sinne.

»Toivon teidän ymmärtävän, että olette minun vieraanani tämän yön», oli Chauvelin kohteliaasti sanonut hänelle, »ja että saatte liikkua aivan vapaasti».

»Niin, Jumala paratkoon», oli Sir Percy vastannut, »kuinka minä en sitä saisi!»

»Vain lady Blakeneytä meillä on syytä vartioida huomiseen saakka», lisäsi Chauvelin painokkaasti. »Eikö totta, Sir Percy?»

Mutta joka kerran kun hänen vaimonsa nimeä mainittiin, näytti vastustamaton uni saavan Sir Percyn valtoihinsa. Ja hän haukotteli teennäiseen tapaansa ja kysyi, mihin aikaan herroilla oli tapana syödä aamiaista Ranskassa.

Siitä saakka ei Chauvelin ollut nähnyt häntä. Monta kertaa hän oli tiedustellut, miten englantilainen vanki jaksoi, oliko hän nukkunut hyvin ja söikö hän hyvällä ruokahalulla.

Ja vahtisotilas oli joka kerran vastannut, että englantilainen näytti voivan hyvin, vaikka ruoka ei hänelle maittanutkaan. Sen sijaan hän oli lähettänyt hakemaan mitallisen viinaa ja pullollisen viiniä toisensa jälkeen sekä maksanut niistä hyvän hinnan.

»Ovatpa nuo englantilaiset hyvin omituisia», tuumi Chauvelin itsekseen. »Tuo niin sanottu sankari ei ole muuta kuin viiniä hörppivä luontokappale, joka koettaa vahvistaa itseään väkijuomilla voidakseen kestää ratkaisun. — Mutta ehkäpä koko asia loppujen lopuksi ei paina lainkaan hänen mieltään.»

Vielä kerran Chauvelin tahtoi nähdä tuon eriskummallisen olennon — tuon jalon sankarin eli seikkailijan eli typerän hupsun, jonka kaikki yritykset olivat onnistuneet niin hyvin.

Päivemmällä Chauvelin lähti siihen huoneeseen, joka oli annettu Sir Percylle. Hänellä oli kuitenkin varmuuden vuoksi kaksi sotilasta mukanaan, sillä hän ei liikkunut missään enää ilman tätä varokeinoa.

Hän kolkutti ovelle saamatta vastausta. Hän käski sotamiesten odottaa käytävässä, sitten hän väänsi hiljaa lukkoa ja astui huoneeseen.

Huone oli täynnä viinan höyryä. Pöydällä oli useita tyhjiä viinipulloja sekä puoleksi tyhjennettyjä laseja. Telttavuoteella, joka oli liian lyhyt Sir Percyn pitkille säärille, makasi vanki levollisena syvässä unessa ja kuorsaten äänekkäästi.

Chauvelin astui vuoteen ääreen ja katseli nukkujaa. Tuota miestä, joka makasi siinä hänen edessään, oli useasti nimitetty »Ranskan tasavallan vaarallisimmaksi viholliseksi».

Komea vartalo hänellä todellakin oli — sen Chauvelin kernaasti myönsi. Pitkät, voimakaslihaksiset jäsenet, leveä rinta, kapeat, valkeat kädet — kaikki ne todistivat ylhäistä sukua, kasvatusta, voimaa ja tarmoa. Hänen kasvoiltaankin kuvastui voimaa, varsinkin nyt, kun ne olivat levossa, eikä tuo alituinen, sieluton, typerä hymy karehtinut hänen suupielissään.

Hetken ajan Chauvelinin oli miltei sääli häntä, mutta tuo tunne katosi jo samassa, ja hän tuumi itsekseen, että jos hän olisi ollut samassa tilanteessa kuin Sir Percy, niin hän olisi rauhatonna astunut huoneessa edestakaisin ja tuskissaan aprikoinut, mitä tehdä. Mutta tämä mies vain joi ja nukkui!

»Ehkäpä hän ei välitä koko asiasta mitään!»

Ikäänkuin vastaukseksi Chauvelinin ajatuksille tunkeutui voimakas kuorsaus nukkuvan huulilta.

Chauvelin huokasi tietämättä mitä ajatella.

Hän katseli ympärilleen pienessä huoneessa ja astui sitten pienen pöydän ääreen, jolta oli mustetta ja pari hanhenkynää. Siinä oli myös muutamia paperiarkkeja. Hän selaili niitä huolettomasti ja löysi niiden joukosta tiheään kirjoitetun paperin.

»Kansalainen Chauvelin!» oli siihen kirjoitettu.

»Miljoonan frangin palkkiota vastaan —.»

Se oli kirjeen alku! Vain pari sanaa vielä lisäksi — useita korjauksia ja oikeinkirjoitusvirheitä, sanoja jätetty pois, niin että ajatus oli aivan sekava — juopuneen yritystä lausua ilmi ajatuksensa — vain vähäinen yritys — mutta alku sittenkin!

Vieressä oli Chauvelinin kirjoittama konsepti, jota Sir Percy epäilemättä oli alkanut kopioida.

Hän oli siis tehnyt päätöksensä! Hänen aikomuksensa oli siis omalla kädellään allekirjoittaa paperi, joka tuottaisi hänelle ikuista häpeää — ja tästä huolimatta hän nukkui sikeästi!

Chauvelin huomasi paperin vapisevan kädessään. Hän tunsi merkillistä kiihtymystä ja hermostumista nyt, kun menestys oli niin lähellä — ja niin varma!

»Ei suinkaan tuolla paperilla ole niin kirotun suurta kiirettä, herra — hm — Chaubertin?» kuului nyt vuoteesta ääni, jota seurasi pitkä haukotus. »En ole saanut tuota kirottua kirjoitusta vielä valmiiksi —.»

Chauvelin hämmästyi siinä määrin, että paperi putosi hänen kädestään. Hän kumartui nopeasti maahan ja otti sen ylös.

»Miksi te niin pelästyitte, herra?» jatkoi Sir Percy unisella äänellään. »Luuletteko ehkä, että olen juovuksissa. — Vakuutan kunniasanallani, etten ole niin juovuksissa, kuin te luulette.»

»Minä en epäile lainkaan, Sir Percy», sanoi Chauvelin pilkallisesti, »ettette ole täysissä hengenvoimissanne. Ja minun tulee pyytää anteeksi, että kajosin papereihinne», lisäsi hän laskien paperin jälleen pöydälle. »Minä arvelin, että jos kirje oli jo valmis, niin —.»

»Kyllä se tulee valmiiksi, sillä minä en ole juovuksissa ja osaan kyllä kirjoittaa sekä tiedän, miten tärkeä minun nimikirjoitukseni on —.»

»Milloin te aiotte päättää kirjeen, Sir Percy?»

»Huvialukseni on pakko lähteä rannasta, ennen kuin nousuvesi laskeutuu», vastasi Sir Percy paksulla äänellä. »Siihenhän on vielä aikaa, eikö totta?»

»Auringonlaskun aikana siis, Sir Percy, ei sen myöhemmin —.»

»Auringonlaskun aikana — ei sen myöhemmin», mutisi Sir Percy ojentaen jälleen pitkät säärensä lyhyellä vuoteella.

Ja sitten hän haukotteli ääneensä.

»Teidän ei tarvitse odottaa», mutisi hän sulkiessaan silmänsä ja kääntyessään mukavampaan asentoon, »— kirjeen minä kirjoitan kaikkein kauneimmalla käsi —. Totta totisesti, en minä ole niin juovuksissa, kuin te luulette.»

Mutta ikäänkuin todistuksena hänen vakuutuksensa valheellisuudesta alkoi vuoteesta kuulua äänekästä kuorsausta.

Kohauttaen olkapäitään ja luoden halveksivan katseen voitettuun viholliseensa Chauvelin kääntyi häneen selin ja poistui huoneesta.

Mutta saavuttuaan käytävään hän kutsui vahdin luokseen ja kielsi jyrkästi, ettei saataisi millään ehdolla viedä englantilaiselle enempää väkijuomia.

»Hänellä on nyt kaksi tuntia aikaa nukkua pois humalansa», tuumi Chauvelin itsekseen, kun hän vihdoinkin palasi omiin huoneisiinsa, »ja silloin hänen täytyy kyetä kirjoittamaan vakavalla kädellä».

XXX

ENGLANTILAINEN VAKOILIJA

Vihdoinkin illan pimeät varjot alkoivat laskeutua maahan.

Alakerran suuressa salissa, jonka ikkunat antoivat eteläisille valleille, vallitsi painostava hiljaisuus. Ilma oli samea pöydällä palavien talikynttilöiden kärystä. Huoneen seinämillä seisoi taaja rivi sotilaita liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Keskipöydän läheisyyteen oli asettunut viisi sotilasta, näiden joukossa kersantti Hébert. Ja heidän keskellään istui kaksi henkilöä — nainen ja vanha ukko.

Abbé Foucquet oli vain pari minuuttia sitten tuotu paikalle vankikopistaan, ja hän oli saanut käskyn tarkasti seurata kaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtui ja sen jälkeen lähteä vanhaan kirkkoonsa soittamaan kelloja.

Abbé Foucque'n oli vaikea käsittää tätä kaikkea. Vielä hetki sitten hän oli valmistunut siihen, että hänen viattomat lapsensa vietäisiin giljotiinin eteen ja hän itsekin joutuisi kuoleman uhriksi, ja siksi hänen nyt oli vaikea käsittää, että armahdus ja vapaus todellakin odotti heitä.

Mutta hän oli aivan rauhallinen, sillä hän tiesi kaiken tapahtuvan Jumalan tahdosta, ja hän iloitsi saadessaan vielä kerran soittaa iltarukoukseen.

Mutta kun hänet työnnettiin saliin ja hän äkkiä joutui Margueriten viereen, keskelle sotilasvahteja, veti rukousnauhansa esille ja alkoi hiljaisella äänellä rukoilla Pater nosteria.

Marguerite istui hänen vieressään jäykkänä kuin patsas, viitan hilkka heitettynä pään yli. Hänen olisi ollut aivan mahdotonta tehdä tiliä siitä, miten tämä kauhea päivä oli kulunut ja miten hän jaksoi kestää tämän hetken jännityksen. Kauheinta hänestä oli se, että hänen miehensä oli jossakin tässä samassa kammottavassa rakennuksessa — lähelläkö vai kaukana, sitä hän ei tiennyt, mutta erotettuna hänestä, ja kukapa tiesi, tokko hän koskaan enää tulisi häntä näkemään.

Ettei Percy, jos hän kirjoittaisi tuon kohtalokkaan kirjeen alle, koskaan voisi elää sen hetken jälkeen, sen hän tiesi. Mutta hän pelkäsi sittenkin, että hän Margueriten vuoksi kirjoittaisi kirjeen alle. Chauvelinin riemuitseva ilme herätti näet mitä hirveintä pelkoa hänessä. Ja kaikki epäilykset katosivat hänen mielestään, kun hänet käskettiin sisään ja hän näki sotilaat seinävierustalla sekä paperia, kyniä ja mustetta valmiina pöydällä.

»Jos nainen liikahtaa, puhuu tai huutaa, niin pankaa heti suukapula hänen suuhunsa!» sanoi Collot samassa, kun Marguerite kävi istumaan. Mutta Marguerite ei liikahtanut — ei edes silloin, kun iloinen ääni kajahti kaukaa käytävästä ja ovi heti sen jälkeen avautui ja Sir Percy Chauvelinin seuraamana astui sisään.

Entinen lähettiläs näytti kovin hermostuneelta, mutta Sir Percy oli kuin itse välinpitämättömyys. Hänen pitsiröyhelönsä oli moitteeton, lornjettinsa hän oli nostanut nenälleen ja hänen vaalea viittansa oli heitetty taaksepäin, niin että hieno verkatakki ja kirjaillut liivit näkyivät. Olisipa voinut luulla, että hän oli tulossa juhliin kunnioitetun vieraan seurassa.

Marguerite ei kääntänyt katsettaan hänestä, niin pian kuin hän saapui kynttilöiden valoon. Mutta hän ei voinut huomata hänen kätensä, joka piteli kultasankaista lornjettia, vähääkään vavahtavan eikä hänen voimakkaan suunsa värähtelevän.

Vanha tornikello löi juuri neljännestä vaille seitsemän, kun Sir Percy astui huoneeseen. Ja nyt kello läheni seitsemää, kun hän istui pöydän ääressä täydessä valossa ja tarttui kynään kirjoittaakseen. Chauvelin seisoi hänen takanaan toisella puolella ja Collot toisella, kumpikin jännityksellä seuraten tärkeää tehtävää.

Sir Percyllä ei näyttänyt olevan kiirettä. Hän kirjoitti hitaasti ja huolellisesti. Jokaisen sanan, joka konseptiin oli piirretty, hän kopioi tarkasti. Muutamien ranskalaisten sanojen oikeinkirjoitus näytti tuottavan hänelle vaikeuksia, sillä kirjoittaessaan hän laski leikkiä vaillinaisesta sivistyksestään ja huonosta ranskan kielen taidostaan. Mutta vähitellen hän kävi harvapuheisemmaksi, kun hän ei saanut huomautuksiinsa muuta kuin lyhyitä vastauksia.

Viisi minuuttia oli nyt kulunut, jona aikana ei kuulunut muuta kuin Sir Percyn kynän rapinaa. Mutta sillä välin alkoi kaukainen kohiseva ääni, ikäänkuin aaltojen hyrsky kalliorantaa vasten, kuulua kesken hiljaisuutta. Yhä lähemmäksi se lähestyi, yhä voimakkaammaksi se kasvoi, kunnes kaukaiset äänet muuttuivat kimakammiksi ja naurun hohotus katkaisi yksitoikkoisen äänen. Boulognen iloinen, juhliva väestö kiersi pitkin kaupungin katuja ja lähestyi nyt vallikäytävää pitkin.

Kuullessaan tämän melun kohotti Sir Percy hetkeksi katseensa ja sanoi osoittaen kirjettä:

»Pian tämä on valmis.»

Jännitys ummehtuneessa huoneessa alkoi käydä sietämättömäksi.

Marguerite katseli hellästi miestään, jota hän rakasti koko intohimonsa voimalla. Hänen oli mahdotonta käsittää hänen vaikuttimiaan tai tekoaan, mutta hän halusi katseillaan hyväillä hänen kasvojaan, ikäänkuin lausua hänelle viimeiset jäähyväisensä luopuessaan maallisesta onnestaan.

Vanha pappi oli päästänyt rukousnauhan kädestään. Hänen hellä sydämensä ymmärsi, mikä hirveä murhenäytelmä tapahtui hänen silmiensä edessä, ja hän tarttui isällisellä hellyydellä Margueriten jääkylmään käteen puristaen sitä rohkaisevasti.

Mutta Chauvelinin ja hänen virkaveljensä sydämessä vallitsi tyydytetyn kostonhimon riemu sekä samalla ääretön jännitys, joka käy kauan odotetun ja tärkeän tapahtuman edellä.

Mutta kukapa voi sanoa, mitä tunteita liikkui uhkarohkean seikkailijan sydämessä tänä hetkenä, jolloin hän oli alentua suurimpaan alennustilaan, mihin ihminen voi joutua.

Juhlasaattue oli nyt saapunut vallille avonaisen ikkunan edustalle. Huomatessaan nyt himmeästi valaistun huoneen edessään he päästivät raikuvan eläköönhuudon isällisen hallituksen kunniaksi, joka oli valmistanut heille tilaisuuden tähän ilojuhlaan. Mutta samalla heidän mieleensä muistui, mikä oli tämän yleisen armahduksen aiheena, ja joku joukosta huusi:

»Menkäämme katsomaan Punaista neilikkaa!»

Ja he huusivat ja hyppivät avonaisen ikkunan edustalla ja pyysivät saada nähdä englantilaisen vakoilijan.

Sateesta kostuneet kasvot koettivat tirkistää ikkunasta sisään. Silloin Collot käski sulkea ikkunan ja ajaa ihmisjoukon pois. Mutta kun sotamiehet yrittivät täyttää Collot'n käskyä, rikkoivat ihmiset ikkunaruudut ja uhkasivat heitä nyrkeillään.

»Minä en voi lopettaa tätä kirjettä teidän lampaanlatinallanne, jos tuota kirottua melua yhä jatkuu», sanoi Sir Percy rauhallisella äänellä.

»Paljon teillä ei ole enää jäljellä, Sir Percy», kiihotti Chauvelinin häntä hermostuneesti. »Lopettakaa kirje ja lähtekää sitten pois kaupungista.»

»Karkottakaa tuo roskajoukko ensin täältä!» vastasi Sir Percy levollisesti.

»He eivät tahdo poistua. He haluavat ensin nähdä teidät —.»

»Vai niin, haluavatko he nähdä minut!» sanoi Percy naurahtaen. »No, tuhat tulimmaista, miksi emme soisi heille sitä iloa?»

Ja sitten hän lopetti nopeasti kirjeen ja piirsi nimensä sen alle väkijoukon huutaessa ja melutessa ulkopuolella ja kiroillessa sotilaita, jotka eivät päästäneet heitä katsomaan Punaista neilikkaa.

Chauvelinin sydän oli haljeta, niin kiivaasti se sykki.

Laskien toisen kätensä kirjeen päälle Sir Percy työnsi tuolin syrjään ja sanoi pehmeällä veitikkamaisella äänellä toistamiseen:

»Tuhat tulimmaista, miksi emme soisi heille iloa nähdä minut!»

Samassa hän hyppäsi pystyyn ja tarttui molemmin käsin suuriin, raskaisiin kynttilänjalkoihin, ojentautui koko pituuteensa ja nosti kynttilät päänsä tasalle.

»Kirje —», mutisi Chauvelin käheällä äänellä.

Mutta juuri kun hän nopeasti ojensi kätensä ottaakseen kirjeen pöydältä, heitti Blakeney ääneensä huudahtaen kynttilät lattialle. Hirveällä jyrinällä ne kolahtivat maahan, kynttilät sammuivat ja huone muuttui heti pilkkosen pimeäksi.

Väkijoukko ulkopuolella päästi hirveän huudon. Vain silmänräpäyksen ajan he olivat nähneet tuon jättiläismäisen olennon, joka ojennetuin käsin ja kynttilöiden lepattavassa valossa oli näyttänyt yliluonnollisen suurelta ja aavemaiselta. Seuraavassa tuokiossa hän oli kadonnut.

Äkillisen pelon valtaamana ihmisjoukko hajosi juoksujalkaa kaikkiin ilmansuuntiin.

Sisällä huoneessa vallitsi mitä hirvein sekasorto.

Sotilaat kuulivat pimeässä huudon:

»Ikkuna! Ikkuna!»

Kuka näin huusi, sitä ei kukaan myöhemmin voinut muistaa, mutta se on vain varma, että useimmat huoneessa olijoista hyökkäsivät ikkunan luo ikäänkuin vihollisen takaa-ajamina, kiipesivät ikkunalaudalle ja hyppäsivät ulos, jatkaen sitten juoksujalassa matkaansa.

Mutta samassa kun kynttilänjalat paukahtivat maahan, huusi Chauvelin kauhuissaan:

»Kirje! — Collot! — Apuun! — Kirje Collot’lle!»

Pimeässä kuului kumeaa melua, ikäänkuin tappelun ääntä, ja Collot huusi riemuitsevalla äänellä:

»Minulla on kirje! Pariisiin!»

»Voitettu!» huusi Chauvelin läähättäen. »Voitettu! Soittakaa angelusta, Hébert! Viekää mustatakki mukananne angelusta soittamaan!!!»

Vain vaistonsa avulla Collot löysi oven. Hän repäisi sen voimalla auki, jolloin heikko valonsäde tunkeutui käytävästä huoneeseen. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Ojentaen kätensä korkealle ilmaan hän huiskutti paperia päänsä yläpuolella, tuota paperia, joka syöksi Ranskan pahimman vihollisen häpeään ja alennukseen.

»Pariisiin», huusi Chauvelin hurjana hänelle. »Robespierren käsiin — kirje!»

Sitten hän vaipui läähättäen ja hervottomana lähimmälle tuolille.

Collot kutsui kovalla äänellä niitä sotamiehiä, joiden oli määrä seurata hänen mukanaan Pariisiin.

Liikkumatta nämä olivat melun aikana seisoneet paikallaan ja seurasivat nyt Collot’ta ulos huoneesta.

Viisi minuuttia myöhemmin kuului jo hevosten kavioitten kapsetta ulkoa ja Collot miehineen oli matkalla Pariisiin.

XXXI

ANGELUS

Vähitellen kaikki melu hiljeni vankilan ympäriltä, ja sisällä huoneessakin vallitsi täydellinen hiljaisuus. Sotilaat olivat poistuneet, toiset olivat seuranneet Collot’n mukana, toiset menneet Hébertin kanssa saattamaan vanhaa pappia kirkkoon. Chauvelin oli aivan herpaantunut jännityksestä, odotuksesta ja riemusta, mutta silti täysin onnellinen ja tyytyväinen. Hän oli nyt voittanut. Eikä hän pelännyt enää mitään. Yhdentekevää, saiko hän tämän jälkeen elää vai kuolla. Olihan hän elänyt siksi kauan, että hän oli nähnyt vihollisensa häväistynä ja voitettuna. Miten Sir Percy Blakeneyn ja hänen vaimonsa tämän jälkeen kävisi, se ei liikuttanut häntä.

Luultavasti englantilainen oli noussut ylös lattialta ja kiiruhtanut ulos, sillä varmaankin hän tahtoi mitä pikimmin päästä pois vaimonsa kanssa. Hetken kuluttua angelussoitto kajahtaisi kirkosta, kaupunginportit avautuisivat, satama olisi vapaa —.

Ja Collot oli pian puolen penikulman päässä Boulognesta — puoli penikulmaa lähempänä Pariisia.

Vähäinen melu sai hänet hätkähtämään. Hän tuijotti ympärilleen pimeässä, mutta ei voinut nähdä mitään. Silloin hän nousi ylös, astui ovelle ja toi käytävästä öljylampun. Samassa hetkessä kun hän palasi takaisin huoneeseen, hän kuuli kellonsoiton ensi äänen kajahtavan ilmassa. Ja kohottaen lampun korkealle päänsä yläpuolelle hän näki sen valossa Sir Percyn komean, loistavan vartalon.

Sir Percy hymyili kohteliaasti Chauvelinille. Kädessään hänellä oli toledolainen miekka, jonka pari oli — niin, Chauvelin ei tiennyt, missä se tällä hetkellä oli.

»Nythän on juuri se päivä ja hetki, herra», sanoi Sir Percy hoviherran kohteliaisuudella, »jolloin teidän ja minun piti mitellä miekkojamme. Ja tuossahan ovat eteläiset vallit, jollen erehdy. Tahdotteko astua edeltä, niin seuraan jäljessä.»

Nähdessään tuon häpeämättömän miehen Chauvelinin sydän puristui kokoon, hänen kasvonsa kalpenivat ja käsi, joka piteli lamppua, vapisi. Vain vaivoin hän sai hillityksi itsensä ja astui pöydän ääreen, jolle hän laski lampun. Mutta samassa hänen mieleensä palasi vasta kulunut hetki — kirje — ja Collot, joka oli jo menossa Pariisiin! Mitäpä pelättävää hänellä siis olisi ollut! Korkeintaan tuo mieletön voisi ottaa hänet hengiltä.

»Lakatkaa mielettömyydestänne, Sir Percy!» sanoi hän tuikeasti. »Ymmärrättehän te sen, etten koskaan aikonutkaan ruveta taistelemaan näillä myrkytetyillä miekoilla ja —.»

»Niin, sen kyllä tiesin, herra Chauvelin. Mutta tiedättekö, että aikomukseni on nyt ottaa teidät hengiltä — tappaa teidät siinä missä nyt seisotte, aivan kuin koiran!»

Ja hän heitti miekan kädestään ja astui kiihkeästi Chauvelinin eteen seisoen siinä kuin kostonhimoinen jättiläinen ja nauttien koko sydämestään silmäillessään tuota pientä, surkeaa olentoa, jonka hänen vahvat kätensä olisivat voineet murskata.

Mutta Chauvelin ei tänä hetkenä tuntenut pelkoa.

»Jos te tapatte minut, Sir Percy», sanoi hän levollisesti katsoen vihollistaan suoraan silmiin, »niin ette sittenkään voi hävittää sitä kirjettä, joka jo on matkalla Pariisiin».

Nämä sanat, niinkuin Chauvelin oli olettanutkin, muuttivat hetkeksi Sir Percyn mielentilan. Kostonhimo katosi hänen silmistään, ja kovat piirteet tasoittuivat hänen suupielistään, ja äänekäs nauru kajahti vanhassa vankilan salissa.

»No, mutta, herra Chaubertin!» huudahti hän nauraen. »Tämäpä on liian hullua! Olen nauruun aivan pakahtua! Kuulepas, ystäväni! Herra tässä luulee, että tuo kirottu kirje on matkalla Pariisiin ja että englantilainen gentlemanni olisi maannut lattialla ja väkivallalla antanut riistää kirjeen itseltään —.»

»Sir Percy», läähätti Chauvelin kauhean ajatuksen iskiessä kuin salaman hänen päähänsä.

»Tuhat tulimmaista! Tämähän on se kirje, jonka kirjoitin tämän pöydän ääressä», sanoi Blakeney vetäen taskustaan rypistyneen paperin esiin. »Tässä on se kirje, jonka kirjoitin voittaakseni aikaa ja vetääkseni teitä nenästä —. Mutta Jumala paratkoon, te olette paljon typerämpi kuin mitä minä luulin, jos oletitte, että tätä kirjettä käytettäisiin muuhun kuin antamaan sillä isku teille vasten kasvoja!»

Ja nopeasti hän iski paperilla Chauvelinia kasvoihin.

»Te tahtoisitte kernaasti tietää, herra Chaubertin», lisäsi hän kohteliaasti, »mitä kirjettä ystävänne Collot niin kovalla kiireellä lähti viemään Pariisiin. Se kirje ei ole pitkä, ja minä kirjoitin sen huoneessani tänä päivänä, kun te luulitte minun olevan humalapäissäni. Helppo on kaataa viinaa ulos ikkunasta —. Luulitteko todellakin, että minä olisin juonut niin paljon? Mitä vielä, ettekö muista, että sanoin teille, etten ole niin humalassa, kuin te luulette? Ja tuo kirje, joka on kirjoitettu runomitalla, kuuluu näin:

    »Hakevat kaikkialta, ah, missä piilee mies,
    vuorokausin vimmoin etsitään.
    Taivasko hälle suotu vai hornan tuima lies'...
    Punainen neilikka on yhä kätkössään!

»Sievä runo, eikö totta, herra, ja varmaankin se tulee suuresti miellyttämään ystäväänne ja valtijaanne Robespierreä. Toverinne Collot on jo ehtinyt aika pitkälle Pariisiin vievällä tiellä —.»

Samassa iltakellon ääni vaikeni ja satamasta sekä vanhasta linnasta kajahti kanuunain jyske. Yli koko Boulognen levisi nyt tieto, että portit ja satamat oli avattu ja yleinen armahdus ja vapautus astunut voimaan.

Chauvelin oli kalmankalpea vihasta, pelosta ja pettyneestä kostonhimosta. Nopeasti hän lähestyi ovea toivoen voivansa huutaa apua, mutta Sir Percy oli nyt kylliksi leikitellyt saaliinsa kanssa. Minuutit kuluivat nopeasti, Hébert ja hänen miehensä saattoivat tulla takaisin ja oli jo aika ajatella pelastusta ja pakoa. Nopeasti kuin takaa-ajettu pantteri hän heittäytyi vihollisensa ja oven väliin ja esti häntä huutamasta apua. Sitten hän tarttui pientä miestä olkapäihin ja työnsi hänet peremmälle huoneeseen.

Suukapula sekä nuora, jotka oli varattu Margueritea varten, olivat lattialla, ja niiden avulla Sir Percy käden käänteessä sai muutetuksi Chauvelinin mykäksi ja liikkumattomaksi möhkäleeksi. Neljän päivän hirveän hermojännityksen jälkeen, joka oli päättynyt näin valtavaan mielenliikutukseen, oli entinen lähettiläs sekä ruumiiltaan että sielultaan kerrassaan heikontunut, jota vastoin Blakeney oli täysin levännyt ja erinomaisissa voimissa. Hän oli nukkunut hyvin koko iltapäivän tehtyään suunnitelmansa, jossa hän ei ollut jättänyt vähintäkään sivuseikkaa sattuman varaan.

Sir Percy kantoi nyt Chauvelinin lujasti sidottuna viereiseen huoneeseen sohvalle ja katseli hetken aikaa säälillä sekä halveksumisella voitettua vihollistaan. Hän näytti menneen tainnoksiin, vain kädet vapisivat.

Sir Percy otti paperiliuskan taskustaan Ja pisti sen Chauvelinin käsien väliin. Siihen oli kirjoitettuna tuo pieni nelisäkeinen runo, jonka Robespierre ja hänen virkaveljensä saivat lukea vuorokauden kuluttua.

Sitten hän poistui huoneesta.

XXXII

MARGUERITE

Kun Sir Percy palasi suureen huoneeseen, seisoi Marguerite pöydän ääressä.

Ei hetkeksikään tämän viimeisen tunnin kuluessa, jolloin hänen miehensä henki oli vaarassa, hän ollut menettänyt malttiaan. Siitä silmänräpäyksestä saakka, jolloin Sir Percy oli hypähtänyt tuoliltaan pystyyn ja tarttunut kynttilänjalkoihin, oli Marguerite ikäänkuin kuudennen aistinsa avulla tajunnut, mikä Sir Percyn tarkoitus oli ja miten hän toivoi hänen toimivan. Ja kun huone äkkiä pimeni, hän seisoi hiljaa paikallaan. Hän ei edes vavahtanut, kun hän kuuli tappelun melskeen lattialta, sillä hän tiesi, ettei Percy ikinä antaisi häpeällistä kirjettä vihollistensa käsiin.

Yleisen hälinän aikana, jolloin kaikki muut poistuivat huoneesta ja Chauvelin yksin jäi paikalleen, Marguerite oli vetäytynyt huoneen pimeimpään nurkkaan. Hän tuskin hengitti — hän odotti vain — merkkiä mieheltään! Marguerite ei voinut nähdä häntä, mutta hän tunsi hänen läsnäolonsa ja tiesi, että hän toivoi hänen odottavan häntä. Ääneti hän kuunteli hänen puhettaan ja seurasi hänen liikkeitään — valmiina auttamaan häntä, jos hän kutsuisi. Vasta sitten kun hänen verivihollisensa oli kannettu pois huoneesta, hän astui esiin nurkastaan ja asettui pöydän ääreen lampun valoon.

Siinä Sir Percy näki hänet palatessaan jälleen huoneeseen, ja hetkeksi hän pysähtyi ovelle, sillä onnen tunne, joka täytti nyt hänen rintansa, tuntui liian voimakkaalta.

Kaikki sieluntuskat, vaarat ja nöyryytykset unohtuivat tällä hetkellä, ja vain se tunne, että hän rakasti ja jumaloi vaimoaan, täytti hänen rintansa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli sulkenut Margueriten syliinsä.

Syvä hiljaisuus ympäröi heitä, vain sade hiljalleen tihkui maahan, ja juhlivien joukkojen äänten kaiku kuului kaukaa.

Samassa kajahti lokin kimeä kirkuna ikkunan ulkopuolella, Ja Blakeney ja Marguerite heräsivät onnenunelmastaan. Rakastaja muuttui heti toimekkaaksi mieheksi.

»Se on Tony, jollen erehdy, ja muutamia muita meikäläisiä. Minä käskin heidän pysytellä läheisyydessä niin pian kuin täällä rauhoittuisi.»

»Sinä olit siis varma onnistumisestasi, Percy?» kysyi Marguerite ihmeissään.

»Aivan varma», vastasi Percy yksinkertaisesti. Sitten hän veti Margueriten mukanaan ikkunan luo ja nosti hänet ikkunalaudalle. Se ei ollut korkealla maasta, ja kaksi avuliasta käsivartta oli heti ulkopuolella valmiina auttamaan häntä.

Sir Percy hyppäsi maahan hänen jäljessään, ja sitten koko seurue lähti rauhallisesti astumaan linnoituksen porttia kohti.

Vallit näyttivät nyt aivan autioilta ja tyhjiltä. Iloinen ihmisjoukko, joka antautui illan iloihin, oli kaukana poissa. Vain muutamia yksinäisiä kulkijoita astui heidän ohitseen kantaen myttyjä, varmaankin ihmisiä, jotka olivat aikeissa poistua näiltä vaarallisilta seuduilta.

Pieni seurue kulki ääneti eteenpäin Margueriten nojautuessa miehensä käsivarteen. Heidän astuessaan muutamien sotilaitten ohi, jotka seisoivat portin läheisyydessä, huusi yksi vahdeista:

»Kas, siinä on englantilainen!»

»Jumaliste! Hän on matkalla Englantiin!» sanoi toinen.

Boulognen portit oli avattu heti angeluksen jälkeen. Yleinen armahdus ja vapautus oli astunut voimaan — kaikilla oli lupa tulla ja mennä miten itse halusi. Vahteja oli kielletty estämästä ketään.

Ei kukaan tiennyt, että Punaisen neilikan kiinniottaminen oli kerrassaan epäonnistunut, että Collot vei mukaan Pariisiin väärän paperin ja että mies, joka oli keksinyt kaikkein pirullisimman ja julmimman suunnitelman vihollisensa tuhoamiseksi, makasi itse sidottuna, suukapula suussa ja avuttomana omien linnoitusmuuriensa turvissa.

Ja siten tuo pieni seurue, johon kuului Sir Percy ja Marguerite, lordi Anthony Dewhurst ja lordi Hastings, pääsi esteettä Boulognen kaupunginportista ulos.

Kaupungin ulkopuolella he tapasivat vielä kaksi ystäväänsä, jotka olivat hakeneet abbé Foucquet’n ja hänen sisarenlapsensa sekä heidän äitinsä.

»Me olimme kaikki mukana juhlakulkueessa», kertoi lordi Tony Margueritelle heidän kävellessään nopeasti satamaa kohti. »Me emme tienneet, mitä tulisi tapahtumaan, me olimme vain saaneet käskyn olla saapuvilla juuri sillä hetkellä, jolloin kaksintaistelun oli määrä tapahtua. Kun me näimme Blakeneyn kohottavan ylös kynttilät, ymmärsimme, miten tulisi käymään, ja me kiiruhdimme heti paikoillemme. Se kävi aivan yksinkertaisesti.»

Satamassa oli hyvin vilkasta elämää. Englantilainen postilaiva oli juuri lähdössä, ja koska kuka hyvänsä sai nyt matkustaa passitta, niin matkustajista, jotka suuntasivat kulkunsa vapauden maata kohti, ei ollut puutetta.

Rannassa oli kaksi venettä Sir Percyn huvialuksesta. Ääneti pieni seurue asettui niihin, ja kun ne soutivat ulapalle, alkoi vanha abbé Foucquet hiljaa lukea Isä meidän rukousta rukousnauhan helmien siirtyessä hänen sormiensa välissä.

Ilon, onnen ja pelastuksen hän otti yhtä lempeällä ja hiljaisella alistuvaisuudella vastaan kuin kuolemankin, jos se olisi tullut hänen osakseen. Mutta Margueriten tarkka korva keksi, että vanhus joka rukouksen jälkeen hiljaa pyysi Jumalaa suojelemaan ja varjelemaan heidän pelastajaansa.

Yhden ainoan kerran Marguerite jälkeenpäin kosketteli tätä kauheaa aikaa, joka oli vajonnut jo entisyyden hautaan. Se tapahtui eräänä päivänä, jolloin hän käveli miehensä kanssa Richmondin kauniissa puistossa. Oli ilta, ja ilma oli täynnä kostean mullan, kukkivien ruusujen ja kuihtuneiden resedojen tuoksua.

Äkkiä hän pysähtyi tiellä ja laski vapisevan kätensä miehensä käsivarrelle ja katsoi häntä kostein silmin kasvoihin.

»Percy», kuiskasi hän, »oletko antanut minulle anteeksi?»

»Mitä sitten, ystäväni?»

»Tuon hirveän illan Boulognessa — olinhan minä siihen kaikkeen syypää.»

»En, oma kultani, minä kiitän sinua vain siitä.»

»Kiität minua?»

»Niin», sanoi Percy. Ja vaikka olikin hämärä, saattoi Marguerite nähdä, miten hänen kasvonsa piirteet äkkiä kovenivat ja hehkuva intohimon liekki leimahti hänen silmissään. »Jollei tuota iltaa Boulognessa olisi ollut, niin ehkä en koskaan olisi tiennyt, miten kallis sinä olet minulle.»

Vain muisto tuon illan tuottamasta tuskasta ja nöyryytyksestä näytti kokonaan muuttavan hänet. Hänen äänensä oli terävä ja hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin.

Mutta Marguerite painautui lähemmäksi miestään, ja laskien kätensä hänen rinnalleen hän sanoi hiljaa:

»Entä nyt?»

Huimaavaa onnea tuntien Sir Percy painoi hänet syliinsä ja sanoi vakavasti:

»Nyt minä sen tiedän.»