[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fd-TGSf4KqL8BS3aKGM3nXTsC0jZdpJueWWqTbiIjHPo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3054,"Punaisen Neilikan kaksintaistelu","Orczy, Emmuska",1865,1947,"3054-orczy-emmuska-punaisen-neilikan-kaksintaistelu","3054__Orczy_Emmuska__Punaisen_Neilikan_kaksintaistelu",null,"romaani",[],[],"fi",1919,1948,36241,234728,true,[],[],[],"Seikkailuromaani sijoittuu vuoden 1793 Pariisiin, missä vallankumouksen terrori on huipussaan. Sir Percy Blakeney, tunnettu salaperäisenä Punaisena Neilikkana, käy ovelaa kaksintaistelua arkkivihollistaan Chauvelinia vastaan pelastaakseen aatelisia giljotiinin varjosta.","Emmuska Orczyn 'Punaisen Neilikan kaksintaistelu' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3054. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen ja\nProjekti Lönnrot.","PUNAISEN NEILIKAN KAKSINTAISTELU\n\nKirj.\n\nParonitar Orczy [Emmuska Orczy]\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1948.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Pariisi v. 1793\n    II. Entinen lähettiläs Chauvelin\n   III. Kansanjuhla Richmondissa\n    IV. Sir Percy ja hänen vaimonsa\n     V. Pariisin köyhille\n    VI. Aavistus\n   VII. Kutsu\n  VIII. Neiti Candidelle\n    IX. Lady Blakeneyn kutsut\n     X. Taisteluvaatimus\n    XI. Aika — paikka — ehdot\n   XII. Varokeinoja\n  XIII. Kaikkivoittava intohimo\n   XIV. Jäähyväiset\n    XV. Matkalle lähtö\n   XVI. N:o 6\n  XVII. Heikkojen voima\n XVIII. Voitto\n   XIX. Odottaessa\n    XX. Ei kuolemaa\n   XXI. Panttivanki\n  XXII. Virkaveljet\n XXIII. Odottamaton vieras\n  XXIV. Ehto\n   XXV. Päätös\n  XXVI. Kansalaisjuhla\n XXVII. Juhlakulkue\nXXVIII. Lopullisia määräyksiä\n  XXIX. Kirje\n   XXX. Englantilainen vakoilija\n  XXXI. Angelus\n XXXII. Marguerite\n\n\n\n\nI\n\nPARIISI VUONNA 1793\n\n\nEi jälkeäkään mistään muutoksesta.\n\nKuohuva virta syöksyi yhä eteenpäin kylväen anarkismia ja terrorismiä,\nverenhimoa ja vihaa, hävitystä ja kauhua ympärilleen!\n\nPariisi vuonna 1793! Pariisi, tuo verenvuodatuksen kaupunki, tarjoaa\nmitä alhaisimman ihmisyyden näyn — Ranska, tuo hirviö, nielee kitaansa\noman itsensä, sen kaupungit ovat hävitetyt — Lyon tasoitettu maata\nmyöten, Toulon ja Marseille raunioina — sen uljaat pojat muuttuneet\nverenhimoisiksi petoeläimiksi!\n\nTämä on sinun työtäsi, voimakas, pyhä vallankumous!\n\nViisi viikkoa on kulunut siitä, kun verenhimoinen kansan ystävä Marat\nsai kuoliniskun naisen kädestä — kuukausi siitä, kun sama murhaaja\nastui intomielin mestauslavalle!\n\nEi, muutosta ei ole tapahtunut — kansa vetää vain hiukan henkeään,\nhuoahtaa syvään, jaksaakseen vaatia yhä useampia uhreja. Kuningas\nmestauslavalla! Vangittuna valtaistuimelta syösty ja häväisty\nkuningatar, jonka vankilan kynnyksellä vaanii kuolema P Sadoittain\naatelismiehiä, Ranskan kuuluisimpien sukujen jälkeläisiä, urhoollisia\nsotilaita, uskollisia isänmaanystäviä, jalomielisiä naisia giljotiinin\nuhreina! Ja sittenkin himoitaan yhä uusia.\n\nPariisi silmäilee ympärilleen. Jotakin uutta, se haluaa! Jotakin\nihmeellistä! Uuden valtiomuodon se on saanut, uuden oikeuden, uudet\nlait ja uuden almanakan!\n\nAntakaa sille uusi uskonto!\n\nKristinusko on vanhentunut, papit ovat ylimysmielisiä, rikkaita, kansan\nsortajia. Uusi uskonto on tarpeen, mutta jotta saataisiin uusi uskonto\ntarvitaan myös uusi Jumala.\n\nEi, ei Jumalaa tällä kertaa, sillä Jumala on majesteetti, kuningas,\nitsevaltias, juuri kaikkea sitä, mitä vastaan Ranskan kansa on\ntaistellut. Ei Jumalaa, mutta antakaa sille jumalatar, epäjumala,\nleikkikalu, sillä verenhimoinen tiikerikin tahtoo joskus leikkiä.\n\nNiin, Pariisi tarvitsee uuden uskonnon, uuden leikkikalun. Ja vakavat\nmiehet, innostuneet isänmaanystävät, hullut intoilijat istuvat\nkansalliskokouksessa vakavasti neuvotellen asiasta.\n\nChaumette ensimmäisenä ratkaisee probleemin — prokuraattori\nChaumette, Pariisin kunnallisneuvosten puheenjohtaja, hän jonka\nkäskystä valtaistuimelta syösty kuningatar kuljetettiin likaiseen\nConciergerie-vankilaan entisen palatsinsa, Tuileries-linnan ohitse,\njotta hänellä olisi tilaisuus verrata nykyistä alennustilaansa entiseen\nloistoonsa.\n\n»Hankkikaamme Pariisille Järjen jumalatar», sanoi Chaumette, »ja\nedustakoon sitä, jos niin haluatte, kaupunkimme kaunein nainen!\nPankaamme juhlat toimeen, Järjen jumalattaren juhlat, ja antakaamme\nkansan tanssia hänen uhritulensa ympärillä. Järjen jumalatar on ainoa,\njonka nuori ja uudestisyntynyt Ranska voi tunnustaa omakseen!»\n\nÄänekkäillä hyvähuudoilla muut kansalliskokouksen jäsenet ottivat tämän\nehdotuksen vastaan.\n\nProkuraattori Chaumette alkoi nyt tarkemmin selittää suunnitelmaansa.\n\n»Jumalattaren tulee olla kaunis», sanoi hän, »mutta ei liian nuori.\nJärki voi kulkea käsikädessä vain kypsyneen nuoruuden kera — hänen\ntulee olla pukeutuneet klassilliseen pukuun, olla vakava, mutta silti\nviehättävä, sminkattu ja maalattu, sillä oikeastaanhan hän on vain\nepäjumalankuva, jota uhritulin, soitoin ja nauruin on hyviteltävä.»\n\nMutta toiset väsyivät kesken Chaumetten pitkiin selityksiin, ja Danton,\njoka istui ylimmällä paikalla, haukotteli kuin suuri leopardi.\n\nNyt Henriot alkoi puhua. Hän ehdotti, että vietettäisiin suurta\nkansalaisjuhlaa, puoleksi uskonnollista, uuden uskonnon henkeen,\njoka repi rikki ja häpäisi kaiken eikä polvistunut missään kirkossa.\nKansalaisen Chaumetten ehdottama Järjen jumalatar oli kylläkin hyvä,\nmutta sen ympärille oli ryhmitettävä viraltapantuja pappeja, jotka\nedustaisivat hävitettyä pappisvaltaa, ja muuleja, joiden selkään\noli kuormitettu kirkoista varastettuja kalleuksia, sekä vihdoin\npuolialastomia tanssijattaria, jotka tanssivat uuden jumalattaren\nympärillä.\n\nYleinen syyttäjä, Fouquier-Tinville, piti näitä ehdotuksia liian\nlaimeina. Kansalle oli tehtävä selväksi, että aika, jossa he elivät,\nhuusi verta ja jälleen verta. Ja kiihkeässä innossaan hän lausui:\n\n»Oi, jospa kaikilla Ranskan pettureilla olisi _yksi ainoa_ pää, jotta\ngiljotiini yhdellä ainoalla iskulla voisi hakata sen poikki!»\n\nHän hyväksyi kansalaisjuhlan, mutta tahtoi, että giljotiinia oli\njollakin tavalla kunnioitettava. Ja hän lupasi hankkia siksi päiväksi\nkymmenentuhatta petturia, jotka mestattaisiin samalla kertaa.\n\nMutta Collot d'Herhois, jonka julmat toimenpiteet Etelä-Ranskassa\nolivat herättäneet suurta kauhua, tahtoi myös saada mielipiteensä\nkuuluville. Hän ehdotti, että pari kolme sataa petturia sidottaisiin\nyhteen ja heitettäisiin vuotavaan proomuun, jossa he hitaasti, suuren\nihmisjoukon silmien edessä, vajoisivat syvyyteen.\n\nSiten keskustelua jatkui jatkumistaan.\n\nSillä tähän aikaan jokainen tahtoi voittaa toisensa julmuudellaan ja\nraakuudellaan ja pelastaa oman päänsä uhkaamalla toista.\n\nAinoat, jotka pysyivät keskustelusta erillään, olivat puolueiden\njohtajat, kiivas Danton ja kylmäverinen Robespierre. Danton näytti\ntosin kärsimättömältä ja mutisi partaansa jotain uudesta itsevaltiuden\nmuodosta, uudesta sorrosta. Mutta Robespierre istui aivan rauhallisena\nkiilloitellen oikean kätensä kynsiä vasenta kämmentä vasten. Hän\nkuunteli tarkasti, ja julman itsekkyytensä ja rajattoman kunnianhimonsa\nvallassa hän punnitsi niinkuin ainakin, mitä etuja hänellä itsellään\nsaattaisi olla uudesta uskonnosta ja kansalaisjuhlasta.\n\nSillä hän ei välittänyt mistään muusta kuin itsestään ja omasta\nkunniastaan. Jokainen hänen tekonsa, jokainen hänen sanansa, siitä\nsaakka kun hän oli lähtenyt pienestä maaseutukaupungista, jossa hän oli\ntoiminut asianajajana ja heittäytynyt keskelle vallankumouksen kuohua,\noli tarkoittanut vain häntä itseään ja hänen omaa etuaan.\n\nHän näki entisten toveriensa toisen toisensa jälkeen joutuvan\nperikatoon — ystäviä ei hänellä enää ollutkaan, ei ainoatakaan, mutta\nvihamiehiä sen sijaan sadoittain. Ja nämäkin joutuivat nyt vähitellen\nsiihen kuohuvaan virtaan, jonka he itse olivat päästäneet valloilleen.\n\nHän istui kylmänä intohimojen riehuessa hänen ympärillään ja punnitsi\nja arvioi eri mielipiteitä järkensä vaa'alla. No niin, juhla oli\nvietettävä, iloinen tai kammottava, hurja tai kauhua herättävä —\nyhdentekevää, kunhan Ranskan kansa saisi tuntea, että oli olemassa\nvoimakas käsi, joka johti heidän kohtaloitaan, pää, joka sääti\nheille uusia lakeja, antoi heille uuden uskonnon ja kohotti heidän\npalveltavakseen uuden jumalattaren, Järjen jumalattaren.\n\nJa Robespierre oli hänen profeettansa.\n\n\n\n\nII\n\nENTINEN LÄHETTILÄS CHAUVELIN\n\n\nPienessä budoaarissa, joka aikoinaan oli ollut mahtavan Maria\nAntoinetten oma, istui kaksi miestä pöydän ääressä. Toisella oli\nulkonevat poskipäät, paksut, aistilliset huulet ja huolellisesti\njauhoitettu tukka. Toisen huulet olivat ohuet ja verettömät, silmät\nterävät, otsa, jolta pehmeä, ohut tukka oli kevyesti pyyhkäisty pois,\nkorkea ja älykäs.\n\nEdellinen näistä oli Robespierre, armoton ja lahjomaton kansanjohtaja,\njälkimmäinen kansalainen Chauvelin, vallankumoushallituksen entinen\nlähettiläs Englannin hovissa.\n\nOli myöhäinen ilta, ja melu suuresta, kuohuvasta yhteiskunnasta,\njoka valmistautui levolle, kuului tähän pieneen, hylättyyn Tuileries\npalatsin huoneeseen vain kaukaisena kaikuna.\n\nKaksi päivää oli kulunut siitä, kun kuolemaan tuomitut Paul Déroulède\nja Juliette Marny olivat kuin ihmeen kautta kadonneet niiltä\nvankirattailta, joilla heitä kuljetettiin vankilaan. Sitä paitsi oli\nArras'n kaupungista, vallankumousarmeijan saatua sen valtaansa, päässyt\nnoin 60 isänmaanpetturia pakenemaan aivan käsittämättömällä tavalla.\n\nKotitarkastuksia pidettiin, varsinkin Pariisissa, sillä epäiltiin\npaenneitten vankien piileskelevän siellä. Ja monien tiedusteluiden\ntuloksena olikin se, että keksittiin talo, jossa väitettiin erään\nenglantilaisen asuneen kaksi päivää.\n\nPaikalle tultua ja talon omistajaa puhuteltua saatiinkin tietää, että\nsiellä oli asunut vieras, joka oli maksanut viikon vuokran edeltäkäsin.\nMutta samana päivänä, jolloin mainitut vangit olivat päässeet karkuun,\noli hän lähtenyt ulos ja mennessään ojentanut emännälle paperilapun,\njota tämä ei kuitenkaan osannut lukea, ja käskenyt näyttää sitä, jos\njoku tulisi häntä kysymään.\n\nTuo paperi, jonka kulmassa oli pieni punaisella musteella piirretty\nkukka, oli otettu talteen ja lähetetty Robespierrelle. Nähtyään sen hän\noli heti lähettänyt sanan kansalaiselle Chauvelinille ja pyytänyt häntä\nvielä samana iltana kello kymmeneltä saapumaan hänen luoksensa entiseen\nTuileries palatsiin. Ja nyt oli kello puoli yksitoista.\n\nChauvelin ja Robespierre istuivat vastatusten kuningatar Maria\nAntoinetten entisessä budoaarissa, ja heidän välillään pöydällä oli\nrutistunut ja hyvin likaantunut paperipala. Se oli kulkenut monen\nlikaisen käden kautta, ennen kuin Robespierren puhtaat sormet olivat\nsilottaneet sen ja laskeneet sen entisen lähettilään Chauvelinin eteen.\n\nTämä ei kuitenkaan katsellut paperia. Hän oli sulkenut silmänsä, ja\nmielikuvituksissaan hän näki edessään ulkoasiainministerin valaistun\nsalin Lontoossa, jossa Marguerite Blakeney astui Walesin prinssin\nkäsipuolessa ja heidän jäljessään Sir Percy, jonka naurunhohotus ja\npilkkapuheet kuuluivat kaikkien muiden äänten yli. Ja heti tämän\nnäyn jälkeen seurasi toinen kuva — hän näki yksinäiset rantakalliot\nCalais'ssa ja kuuli tuon saman äänen laulavan englantilaista\nkansanlaulua, kuuli kanuunan laukauksen sekä Marguerite Blakeneyn\nhätähuudon — ja hänen mieltänsä kirveli nöyryytyksen ja täydellisen\ntappion katkera tuska.\n\nMutta Robespierre istui aivan levollisena ja odotti. Kun hän näki\nChauvelinin pyyhkäisevän otsaansa, kohosi hänen rinnastaan tyytyväinen\nhuokaus ja hän sanoi hymyillen:\n\n»Me olemme siis samaa mieltä siitä, että tilanne on aivan sietämätön,\nkansalainen?»\n\nJa kun toinen ei vastannut mitään, hän lisäsi:\n\n»Ja miten kiusallista ajatella, että tuo mies olisi jo giljotiinin\nuhrina, jollette te viime vuonna olisi käyttäytynyt niin peräti\ntyperästi.»\n\nHänen äänensä kuulosti terävältä, mutta kun Chauvelin ei sittenkään\nsanonut mitään, hän lisäsi:\n\n»Kansalainen Chauvelin, mitenkä te mahdattekaan vihata tuota miestä!»\n\n»Sen minä teenkin!» hän vastasi kiihkeästi.\n\n»Miksi te ette siis yritä hyvittää viime vuoden erehdystänne? Tasavalta\non ollut tavattoman kärsivällinen teidän suhteenne, se on ottanut\nhuomioon teidän isänmaallisuutenne ja ne monet palvelukset, jotka\nte olette sille tehnyt, mutta sen on mahdoton käyttää hyödyttömiä\ntyökaluja.»\n\n»Tasavalta ei ole koskaan antanut minulle tilaisuutta kostoon», sanoi\nChauvelin voimatta salata kiivauttaan. »Mitäpä minä voisin yksin tehdä?\nMinun on mahdoton lähteä Englantiin, jollei hallitus anna minulle\nerikoista tehtävää. Ja mitä Punaiseen neilikkaan tulee, niin täällä\nRanskassa kiristetään hampaita ja kiroillaan joka kerta, kun hän on\nollut liikkeellä ja riistänyt parikymmentä arvokasta uhria giljotiinin\nkidasta, mutta ei koeteta millään tavalla tuhota häntä ja hänen\njoukkoansa.»\n\n»Mutta te unohdatte, että me muut olemme vieläkin avuttomammat kuin te\nitse. Te puhutte heidän kieltään, te tunnette heidän tapansa, te olette\ntavannut heitä Englannissa, te olette nähnyt heidän johtajansakin.\nSanokaa minulle», lisäsi Robespierre kumartuen Chauvelinin puoleen,\n»kuka heidän johtajansa on, niin voimme helpommin tarttua asiaan.\nSanokaa minulle hänen nimensä!»\n\n»Minä en voi!» vastasi Chauvelin.\n\n»Kyllä te voitte, jos tahdotte. Mutta samapa se, en moiti vaitioloanne.\nTe tahdotte niittää oman voittonne hedelmän ja kostaa itse. Se onkin\naivan luonnollista. Mutta jos te tiedätte, kuka hän on, niin ottakaa\nselko hänestä ja viekoitelkaa hänet Ranskaan! Me tarvitsemme häntä,\nkansa tarvitsee häntä, ja jos kansa ei saa mitä se haluaa, niin sen\nviha voi kääntyä sitä kohti, joka on pidättänyt siltä sen saaliin.»\n\n»Minä ymmärrän, kansalainen — teidän ja hallituksen menestys riippuu\nPunaisen neilikan kiinniottamisesta», sanoi Chauvelin lyhyesti.\n\n»Ja teidän päänne — kansalainen Chauvelin.»\n\n»Niin, sen tiedän liiankin hyvin. Mutta se seikka ei tuota minulle\nhuolta. Kysymyksessä on nyt vain se, mitä te tahdotte tehdä hyväkseni,\njotta voisin viekoitella tuon miehen Ranskaan.»\n\n»Mitä hyvänsä — jos teillä vain on selvä suunnitelma.»\n\n»Se minulla on», vastasi Chauvelin. »Mutta minulle on annettava ainakin\npuolivirallinen tehtävä Englannissa. En voi saada mitään aikaan, jos\nminun on pakko esiintyä salassa.»\n\n»Sen asian me helposti järjestämme. Englantilaisten viranomaisten\nkanssa olemme neuvotelleet, mitä olisi tehtävä niiden rauhallisten\nranskalaisten alamaisten turvaamiseksi, jotka asuvat Englannissa.\nHe ovat ehdottaneet, että lähettäisimme puolivirallisen edustajan\nsinne valvomaan näiden kansalaistemme taloudellisia ja kauppaetuja.\nTe voisitte helposti saada tuon toimen, jos se edistäisi teidän\ntarkoituksianne.»\n\n»Erinomaista. Mutta sen lisäksi on minulle osoitettava täyttä\nluottamusta. Ennen kaikkea tarvitsen valtaa — rajatonta valtaa.»\n\nRobespierre tarkasteli Chauvelinia hetken aikaa päästäkseen selville\nsiitä, piilisikö tuon vallanhalun takana jokin itsekäs toive. Mutta\nChauvelin ei pelästynyt tätä terävää katsetta, ja hetken kuluttua\nRobespierre sanoi rauhallisesti:\n\n»Te saatte sotapäällikön rajattoman vallan joka kaupungissa, jonne te\ntulette, ja kaikki käskyt, joita te annatte tasavallan nimessä, tulevat\nehdottomasti täytetyiksi.»\n\nChauvelin päästi tyytyväisyyden huokauksen.\n\n»Mutta minä tarvitsen apulaisia», hän sanoi, »vai sanoisimmeko\nvakoilijoita, — ja tietysti myös rahaa».\n\n»Te saatte kumpaisiakin. Meillä on hyvin tarmokas poliisikunta\nEnglannissa, se on tehnyt meille suuria palveluksia. Ja tunnettehan\nnäyttelijätär Candeillen? Hänen on onnistunut päästä vapaamielisiin\npiireihin Lontoossa. Hän on antanut siellä hyväntekeväisyysnäytöksiä\nköyhiemme hyväksi.»\n\n»Nainen voi aina olla hyvänä apuna. Minä otan hänestä selkoa.»\n\n»Ja jos hän voi olla teille avuksi, niin lupaan hänelle hyvän\npalkinnon», sanoi Robespierre. »Naiset ovat aina kunnianhimoisia.\nMolière-teatterissa on paikka avoinna. Tai — sehän olisi vieläkin\nviekoittelevampaa — me emme ole vielä valinneet ketään Järjen\njumalattareksi kansalaisjuhlaa varten. Se varmaan olisi hänelle\nmieleen. Mitä arvelette?»\n\n»Olen teille hyvin kiitollinen», vastasi Chauvelin levollisesti. »Olen\naina toivonut voivani jälleen tehdä vallankumoushallitukselle jonkin\npalveluksen. Myönnän kyllä, että epäonnistuin viime vuonna. Tuolla\nenglantilaisella on monta apulaista ja paljon rahaa. Hän ei olisi\nonnistunut ilman kullan voimaa — ja sekä täällä että rannikolla on\nihmisiä, jotka kernaasti ottavat vastaan lahjuksia. Hän pääsi käsistäni\njoka kerta, kun luulin juuri saavani hänet kiinni. Mutta olen halukas\nhyvittämään erehdykseni. Olen heti valmis lähtemään.»\n\nHän aikoi ottaa hattunsa ja viittansa, mutta Robespierre pidätti\nhäntä. Hän oli kyllästynyt tuohon mieheen, joka isänmaallisessa\ninnostuksessaan oli paljon epäitsekkäämpi kuin hän itse. Hän kadehti\nhänen terävyyttään ja taitavuuttaan, niitä monia palveluksia, joita\nhän oli tasavallalle tehnyt. Ja hän halusi syrjäyttää hänet kokonaan\ntavalla tai toisella.\n\nSuostuessaan Chauvelinin ehdotuksiin ja myöntäessään hänelle sekä\nvaltaa että apua hänen suunnitelmansa toteuttamiseen, oli Robespierre\ntehnyt sen vain siksi, että hänellä oli jäljellä vielä viimeinen\nvaltti, joka selvemmin kuin mikään muu todistaisi hänelle, että\nhallitsijan kaikkivaltias käsi lepäsi hänen yllänsä.\n\n»Sanokaa vain, kuinka paljon rahaa te tarvitsette, kansalainen»,\nsanoi Robespierre hymyillen, »hallitus on osoittava teille, ettei se\nole saita, eikä teidän tarvitse epäonnistua ainakaan rahan ja vallan\npuutteen vuoksi».\n\n»Hauska kuulla, että hallituksella on niin paljon varoja», huomautti\nChauvelin ivallisesti.\n\n»Viime viikot ovat olleet varsin satoisat», vastasi Robespierre,\n»olemme ottaneet takavarikkoon rojalisteilta sekä rahaa että jalokiviä\nmonen miljoonan arvosta. Muistattehan petturi Juliette Marnyn, jonka\nvast’ikään onnistui paeta Englantiin? Hänen äitinsä jalokivet ja koko\njoukko kultaa löytyi erään Foucquet nimisen papin tallesta, jonka\nmeidän vakoilijamme keksivät Boulognessa. Mitä me papille teemme, siitä\nme emme vielä ole selvillä, vaikka voimmehan me milloin hyvänsä antaa\nhänen harmaan päänsä giljotiinin syötiksi. Mutta jalokivet ovat hyvät\nolemassa. Niiden joukossa on vanha historiallinen kaulakoriste, joka on\nvähintään puolen miljoonan arvoinen.»\n\n»Voisinko minä saada sen?» kysyi Chauvelin. Robespierre nauroi ja\nkohautti olkapäitään.\n\n»Te sanoitte, että se on kuulunut Marnyn perheelle», jatkoi lähettiläs.\n»Juliette Marny on Englannissa, ehkäpä tapaan hänet siellä. Minusta\ntuntuu, kuin tuo kaulakorlste voisi siellä olla suureksi hyödyksi.\nMutta samantekevä», lisäsi hän aivan välinpitämättömästi, »tuo ajatus\niski vain mieleeni teidän puhuessanne».\n\n»Osoittaakseni teille, miten täydellisesti tasavalta luottaa teihin»,\nvastasi Robespierre kohteliaasti, »annan tuon kallisarvoisen\nkaulakoristeen teidän käytettäväksenne ja sitä paitsi viisikymmentä\ntuhatta frangia menojanne varten Englannissa. Te huomaatte siitä», hän\nlisäsi ivallisesti, »ettei mikään puolustus voi tulla kysymykseen, jos\nte uudelleen epäonnistutte».\n\n»Mitään puolustusta ei tarvitakaan», vastasi Chauvelin lyhyesti nousten\nylös ja huoaten helpotuksesta, kun tämä keskustelu vihdoinkin näytti\npäättyneen.\n\nMutta Robespierrekin oli noussut paikaltaan ja astui askeleen\nlähemmäksi. Kylmä väristys kulki pitkin Chauvelinin selkäpiitä, kun\ntoinen laski suuren, luisevan kätensä hänen olkapäälleen.\n\n»Kansalainen Chauvelin», hän sanoi juhlallisella äänellä, »minusta\ntuntuu, että me tänä iltana olemme varsin nopeasti päässeet\nyksimielisyyteen. Te arvasitte, mitä minä tahdoin saada teille\nsanotuksi. Te väitätte haluavanne saada hyvittää erehdyksenne. Minä\nolen koko ajan tahtonut antaa teille siihen tilaisuuden, sillä\nolen ehkä nähnyt syvemmälle sieluunne kuin virkaveljeni. Olen\nhuomannut, että toinenkin tunne kuin isänmaallinen innostus, inho\nmaanne vihollisia kohtaan on kytenyt mielessänne, nimittäin aivan\npersoonallinen viha määrättyä henkilöä — tuota salaperäistä ja\ntuntematonta englantilaista kohtaan, joka viime vuonna voitti teidät.\nJa koska uskon, että viha on voimakkaampi ja terävänäköisempi kuin\nepäitsekkäin isänmaallisuus, niin kehoitin hallitusta antamaan teille\ntilaisuuden tyydyttää omaa kostonhaluanne sekä samalla palvella\nmaatanne tehokkaammin kuin ehkä kukaan muu. Te lähdette nyt Englantiin\ntoteuttamaan oman persoonallisen kostonne suunnitelmaa. Hallitus antaa\nteille rahaa ja apulaisia. Se antaa teille melkein rajattoman vallan\neikä kysy, mitä keinoja te käytätte, kunhan vain onnistutte. Ainoa,\nmitä me vaadimme teiltä, on se, että te tuotte meille Punaisen neilikan\njoko kuolleena tai elävänä — kernaimmin kuitenkin elävänä — ja niin\nmonta hänen liittolaistansa kuin mahdollista. Tuokaa heidät Ranskaan,\nniin me tiedämme kyllä mitä heille on tehtävä!»\n\nHän vaikeni hetkeksi, ikäänkuin vastausta odottaen, mutta Chauvelin ei\nsanonut sanaakaan. Hän oli aivan levollinen, hänen aivoissaan pyöri jo\nuusia suunnitelmia, eikä niissä ollut vähintäkään sijaa pelolle.\n\n»Kansalainen Chauvelin», aloitti Robespierre jälleen, »ehkäpä te\nolette jo arvannut, mitä minulla vielä on sanottavana. Mutta jotta ei\npieninkään epäilyksen tai toivon välähdys saisi sijaa mielessänne, niin\nsallikaa minun sanoa teille, että vallankumoushallitus antaa teille\nainoastaan tämän yhden tilaisuuden erehdyksenne hyvittämiseksi. Jos\nte epäonnistutte, niin teidän vihastunut isänmaanne ei armahda eikä\nsääli teitä. Yhdentekevää palaatteko Ranskaan vai jäättekö Englantiin,\nlähdettekö länteen vai itään, etelään vai pohjoiseen, kansanne kosto\nvainoaa teitä kaikkialla. Jos te epäonnistutte toistamiseen, niin\nolette te kuoleman oma, missä ikinä te oleskelettekin. Painakaa\nse mieleenne, kansalainen Chauvelin, sillä tällä kertaa teitä ei\narmahdeta!»\n\nHänen kimakka äänensä kaikui kaameana pienessä huoneessa. Chauvelin\nei vastannut — hänellä ei ollut mitään vastattavaa. Tässä ei ollut\nvalitsemisen varaa.\n\nNo niin! Hän tahtoi sittenkin uskaltaa. Tällä kertaa hän ei\nepäonnistuisi. Olosuhteet olivatkin nyt paljon edullisemmat kuin\nedellisellä kerralla. Tissihän hän, kuka se mies oli, jota hänen oli\nmäärä viekoitella Ranskaan ja varmaan kuolemaan.\n\nJa hän katsoi uhkarohkeasti Robespierreä silmiin, otti sitten hattunsa\nja viittansa ja astui ovesta ulos.\n\n\n\n\nIII\n\nKANSANJUHLA RICHMONDISSA\n\n\nOli syyskuun loppupuoli. Ilma oli vielä aivan kesäinen, aurinko paistoi\ntäydeltä terältä ja ruusut kukkivat puutarhoissa. Aika oli mitä\nedullisin suurten kansanjuhlien viettoon, joita joka vuosi pantiin\ntoimeen Richmondissa.\n\nSuuret olivat valmistukset, joita juhlaa varten oli tehty. Telttoja\nja markkinakojuja oli pystytetty, silmänkääntäjiä ja konstintekijöitä\noli saapunut kaikilta maailman ääriltä. Siellä oli koiria, suuria\nja pieniä, kaikenvärisiä, apinoita ja tanssivia karhuja, kääpiöitä\nja jättiläisiä, lihavia naisia ja laihoja miehiä, kaikkea, mikä\nsaattoi huvittaa uteliaita ja huvitushaluisia ihmisiä. Karusellit\npyörivät, pallopelit ja keilaradat olivat käynnissä: pyssyt paukkuivat\nampumaradoilla. Koneellisia leikkikaluja oli monenmuotoisia, soivia\nja liikkuvia ja tanssivia. Mutta hauskin kaikista, joka veti kaikkein\neniten katselijoita puoleensa, oli pieni nukketeatteri, jossa\nesitettiin Ranskan hirmutapauksia.\n\nTuo teatteri oli tavattoman havainnollinen. Keskellä näyttämöä oli\nlava, johon oli rakennettu omituinen laite, kahden pitkän seipään eteen\noli kiinnitetty litteä laatta, aivan kuin pöytä, jonka yläpuolella\nriippui terävä veitsi ja alapuolella pieni kori. Ympärillä oli joukko\nkirjavapukuisia nukkeja. Ihmiset, jotka olivat selvillä asiasta,\nväittivät, että se oli giljotiini.\n\nJa ihme ja kumma! Kun pisti viisipennisen lovesta sisään, alkoivat\nnuket liikkua. Yksi kerrallaan nousi lavalle ja painoi päänsä laatalle,\npunaiseen pukuun puettu nukke hirmulaitteen vieressä tarttui nuoraan,\nja veitsi iski nukke poloista niskaan leikaten sen pään poikki ja\nvierittäen sen alla olevaan koriin.\n\nTämä teltta, joka veti kaikkien huomion puoleensa, oli hiukan syrjässä\nmuista, ja sen kylkeen oli painettu ilmoitus suurin kirjaimin:\n\n»Uhratkaa ropo Pariisin köyhille lapsille!»\n\nMyöskin itse teltassa kerättiin hädänalaisille rahoja. Näytäntöjen\nväliajoilla kulki nuori, kaunis nainen ompeluilla kirjailtu laukku\nkädessä ojentaen sitä katselijoille ja pyytäen rukoilevalla äänellä:\n»Antakaa ropo Pariisin köyhille!» Hänen kasvoissaan oli jotakin\nepämiellyttävää, mutta silmät olivat niin kauniit ja rukoilevat, että\nenimmät miehet pakostakin pistivät kätensä housuntaskuun ja etsivät\nesille jonkin pennin.\n\nMutta niin uteliaita kuin ihmiset olivatkin näkemään tätä\nleikkihirmunäytelmää, niin jätti se heihin sittenkin kaamean\nvaikutuksen ja herätti monenlaista puhetta ja väittelyä heidän\nparissaan.\n\nPitkin aamupäivää oli puistossa liikkunut enimmäkseen vain alhaisempaa\nkansaa, mutta kun kello lähenteli kolmea, alkoi ylhäisöäkin saapua\npaikalle katsomaan kansan huvittelua. Englantilaisten aatelisherrojen\nja -naisten joukossa näkyi useita ranskalaisiakin, joiden kimakat äänet\nkuuluivat toisten yli. Vaikka he olivatkin yksinkertaisissa ja tummissa\npuvuissa, olivat he silti yhtä ylhäisiä kuin heidän englantilaiset\nseuralaisensa — herttuoita ja herttuattaria, kreivittäriä ja kreivejä,\njotka olivat paenneet omasta maastansa. Richmondissa näitä pakolaisia\nolikin joukoittain, sillä Sir Percy ja lady Blakeney olivat useille\ntarjonneet tyyssijan loistavassa kodissaan.\n\nTuossa saapui lordi Anthony Dewhurst, kaikkien nuorten naisten suuri\nsuosikki, sekä hänen ystävänsä Sir Andrew Ffoulkes nuoren ranskalaisen\nrouvansa kanssa. Ympärillä seisovien uteliaat katseet kiintyivät\nvarsinkin nuoreen rouvaan, sillä jokainen oli kuullut kerrottavan hänen\njännittävästä paostaan Ranskasta ja onnellisesta pelastumisestaan.\n\n»Kylläpä hän on kaunis kuin posliininukke», sanoi nuori tyttö,\njoka seisoi portin läheisyydessä katsellen tulokkaita, »ja miten\nmieheensä ihastuneelta hän näyttää! Mutta eihän se ihme olekaan, sillä\npelastihan hän hänet murhaajien käsistä Ranskassa tapeltuaan kokonaisen\nrosvoliudan kanssa. Ettekö tekin ole kuulleet siitä?»\n\nNuori mies, joka seisoi sievän tytön rinnalla, vastasi kiivaasti:\n\n»Ei hän sitä tehnyt, neiti Polly! Sir Andrew Ffoulkes on kylläkin\nurhoollinen mies, mutta ei kukaan muu uskalla yksin tapella noiden\nranskalaisten roistojen kanssa kuin Punainen neilikka.»\n\n»Mutta sanotaan, että Punainen neilikka on hirveän ruma», lisäsi hän\nhuomatessaan, että Punaisen neilikan nimen mainitseminenkin sai hänen\ntoverinsa silmät loistamaan, »ja siinä syy miksi ei kukaan saa häntä\nnähdä. Kerrotaan, että hevoset pillastuvat kohdatessaan hänet tiellä ja\nettä ranskalaisen on mahdoton kahdesti katsoa häntä silmiin; siksipä\nhe antavatkin hänen livistää tiehensä mieluummin kuin ottavat hänet\nkiinni.»\n\n»Lorun loruja», vastasi kaunis Polly. »Mutta jotakin ihmeellistä\nhänessä varmaankin on, koska ei kukaan saa tietää, kuka hän on. Ja ne,\njotka tietävät, eivät anna häntä ilmi. Minä tiedän aivan varmaan, sen\non Lucy, lady Blakeneyn kamarineitsyt minulle kertonut, että nuori\nranskalainen neiti, joka par'aikaa asuu heillä, on puhunut Punaisen\nneilikan kanssa. Sillä hän tuli kaksi viikkoa sitten Ranskasta yhdessä\nerään herra Déroulèden kanssa, ja molemmat ovat tavanneet Punaisen\nneilikan ja puhuneet hänen kanssaan. Mutta miksi he eivät kerro siitä\nmuille?»\n\n»Mitä he eivät kerro?» kysyi hänen seuralaisensa.\n\n»Kuka tuo salaperäinen Punainen neilikka on.»\n\n»Ehkei häntä ole lainkaan olemassa.»\n\n»Kuinka häntä ei olisi olemassa? Luuletteko, että hän olisi kuollut?»\n\n»Minä tiedän aivan varmasti», vastasi toinen, »ettei sitä miestä, jota\nnimitetään Punaiseksi neilikaksi, ole enää olemassa. Ranskalaiset\nottivat hänet viime vuonna vangiksi, eikä hänestä sen jälkeen ole\nmitään kuultu.»\n\n»Olisivatko nuo ilkeät ranskalaiset siis murhanneet hänet?» ja kaunis\nPolly huokasi syvään.\n\nMutta samassa hänen huomionsa kiintyi muualle. Parin askeleen päähän\nportista oli pysähtynyt iloinen seurue. Kookkaampana kaikkia muita,\ntarkastellen unisten silmäluomiensa alta kirjavaa kansanjoukkoa seisoi\nsiinä Sir Percy Blakeney pienen, juhlapukuisen seurueen keskipisteenä,\nja vähän matkan päässä heistä, suunnaten kulkunsa suoraan heitä kohti,\nastui Marguerite Blakeney kuljettaen käsipuolesta nuorta tyttöä. Hänen\nkauniit, nuorekkaat kasvonsa loistivat onnesta hänen kumartuessaan\nnuoren tytön puoleen ja sanoessaan:\n\n»Tuossahan teidän Paulinne on, lapsi kulta! Olettehan te nyt\nEnglannissa, jossa teidän ei tarvitse pelätä kiinniottoa eikä ryöväystä\nkeskellä valoisaa päivää.»\n\nJuliette Marny, sillä hän se oli, joka kulki Marguerite Blakeneyn\nrinnalla, yritti hymyillä, mutta hänen lapselliset kasvonsa olivat\nkalpeat ja niiden ilme huolestunut. Aivan vastikään hän oli saapunut\nEnglantiin päästyään kuin ihmeen kautta giljotiinia pakoon, ja hänen\noli vielä aivan mahdoton käsittää, että hän ja Paul Déroulède, se mies,\njota hän rakasti, todellakin olivat nyt turvassa.\n\nMiten kaunis olikaan se ryhmä, jonka nuo kaksi naista muodostivat.\nMarguerite pitkänä ja komeana kuin kuningatar loistavassa puvussaan\nja kallisarvoisissa jalokivikoristeissaan, kasvoillaan onnellisen\naviovaimon säteilevä ilme. Juliette solakkana ja tyttömäisenä,\nvalkeassa puvussa, pehmeä olkihattu päässä ja lapsellisilla kasvoillaan\nkestettyjen kärsimysten katkera leima.\n\nNiin pian kuin Sir Percy huomasi heidät, astui hän hitain askelin heitä\nvastaan.\n\nKädet syvällä verkahousujen taskuissa, yllä moitteettomasti istuva\ntakki, joka kohotti hänen kookasta vartaloaan, ja kallisarvoiset\npitsiröyhelöt kaulassa ja hihansuissa, hän lähestyi heitä ja saattoi\nheidät ystäviensä pariin.\n\n\n\n\nIV\n\nSIR PERCY JA HÄNEN VAIMONSA\n\n\nNe, jotka olivat nähneet Sir Percyn ennen, eivät huomanneet hänen\nlainkaan muuttuneen avioliittonsa ensi ajoista, jolloin hänen vaimonsa\noli häikäissyt Lontoon ylhäistä seurapiiriä sukkeluudellaan ja\nkauneudellaan. Vain hänen lähimmät ystävänsä aavistivat, että hänen\nvälinpitämättömän ja kömpelön käytöksensä ja puoleksi sieluttoman ja\nkyynillisen naurunsa takana piili nyt suuri onni.\n\nEttä lady Blakeney rakasti miestään, sen saattoi jokainen selvästi\nhuomata, ja Lontoon korkeimmissa, pintapuolisissa piireissä tämä\nihmeellinen seikka oli useasti antanut aihetta väittelyyn.\n\n»Miten naurettavaa, että ylhäinen nainen voi rakastaa omaa miestään!»\noli tämän huvittelunhaluisen pienen maailman yleisenä mielipiteenä.\n\nYleisesti tunnettua oli tosin, että Marguerite Blakeney oli ennen\npitänyt hyväntahtoista miestään purevan ivansa luonnollisena\nmaalitauluna, ja vielä nytkin saattoi tapahtua, että hän joskus laski\nhiukan pilaa hänestä. Mutta siinä suhteessa oli nyt niin suuri muutos\ntapahtunut, ettei häntä enää koskaan nähty missään huvitilaisuudessa\nilman miestään, niin, seurasipa hän hänen mukanaan kaikkiin\nkilpa-ajoihin ja oli eräänä iltana tanssinut hänen kanssaan gavottiakin.\n\nSeurapiiri ihmetteli ja päivitteli ja koetti selittää hänen kiihkeää\nrakastumistaan ulkomaalaisen intomielisyydeksi sekä lohdutti lopulta\nitseään sillä, ettei tällaista hullutusta voinut kauan kestää,\nsiksi Marguerite oli liiaksi viisas ja Sir Percy liian täydellinen\ngentlemanni.\n\nNaiset väittivät kuitenkin, että tämä rakkaus oli kokonaan\nyksipuolinen. Eikä kukaan voinutkaan huomata muuta kuin suurinta\nvälinpitämättömyyttä miehen puolelta. Hänen uniset silmänsä eivät\nkoskaan vilkastuneet, kun Marguerite astui tanssisaliin. Ja monet\ntiesivät kertoa, että kaunis rouva sai viettää päiväkausia yksikseen\nloistavassa kodissaan Richmondissa miehen vähän väliä poistuessa kotoa.\n\nSir Percyn läsnäolo kansanjuhlassa oli ollut monelle suuri yllätys,\nsillä kaikki luulivat hänen olevan yhä kalastusretkellään Skotlannissa\ntai metsästämässä Yorkshiressä, kaikkialla muualla pikemmin kuin\nrakastuneen vaimonsa kintereillä.\n\nHän itsekin näytti huomaavan, ettei häntä ollut odotettu juhlaan\nsaapuvaksi, sillä kun hän nyt astui vaimoaan ja Juliette Marnyta\nvastaan ja tervehti paikalle kerääntynyttä kansaa, niin hänen kauniille\nkasvoilleen levisi ujosteleva anteeksipyytävä hymy.\n\nMutta Marguerite astui onnellisesti hymyillen hänen luokseen.\n\n»Oi, Sir Percy», sanoi hän iloisesti, »oletteko käynyt jo kaikkea\nkatsomassa? Kylläpä täällä on paljon hauskaa nähtävänä. Jollei Juliette\nparka olisi niin alakuloinen, niin olisi tämä päivä kaikkein hauskimpia\nelämässäni.»\n\n»Älkää saattako minua häpeämään Sir Percyn edessä!» sanoi nuori tyttö\nkuiskaten ja tarkastaen ujosti komeaa kavaljeeria edessään. Turhaan hän\nkoetti tämän välinpitämättömän ja narrimaisen ulkomuodon takaa löytää\nvähintäkään jälkeä siitä tarmokkaasta ja rohkeasta miehestä, joka oli\npelastanut hänet ja hänen armaansa mestaajan rattailta.\n\n»Minä tiedän, että minun pitäisi olla iloinen, koettaa unohtaa kaikki»,\njatkoi hän koettaen hymyillä.\n\n»Lähdetään katsomaan telttoja», sanoi Marguerite. »Tahtoisin\nniin kernaasti nähdä lihavan naisen ja laihan miehen, kääpiöt ja\njättiläiset. No, herra Déroulède», lisäsi hän kääntyen nuoren\nranskalaisen puoleen, joka seisoi hänen lähellään, »tarjotkaa\nkäsivartenne neiti Juliettelle. Olen varma siitä, että hän on\nkyllästynyt minuun.»\n\nPieni juhlapukuinen seurue läksi liikkeelle. Juliette ja Paul Déroulède\nastuivat käsitysten edeltä, ja Sir Andrew Ffoulkesin huomio oli\nedelleen kiintynyt hänen nuoreen vaimoonsa.\n\nMarguerite katsahti mieheensä. Ei kukaan ollut lähikuuluvissa.\n\n»Percy!» sanoi hän. »Milloin sinä tulit takaisin?»\n\n»Varhain tänä aamuna.»\n\n»Miksi et ilmoittanut minulle aikaisemmin?»\n\n»En voinut, ystäväni. Saavuin kaupunkiasuntooni hirveässä kunnossa.\nMinun oli mahdoton näyttäytyä sinulle ennenkuin olin peseytynyt hiukan\nRanskan liasta. Heti sen jälkeen minut kutsuttiin hänen kuninkaallisen\nkorkeutensa luo, hän tahtoi saada tietoja herttuatar de Verneuirsta,\njonka juuri olin saattanut Ranskasta tänne. Päästyäni sieltä vapaaksi\ntiesin tapaavani sinut täällä.»\n\nMarguerite oli hetken aikaa vaiti. Synkkä pilvi nousi hänen kasvoilleen.\n\n»Percy!» sanoi hän äkkiä. »Minä en kestä tällaista tuskaa. Kahdesti\nsinä olet käynyt Ranskassa tämän kuukauden aikana ja pannut\nkevytmielisesti elämäsi vaaralle alttiiksi. Milloin sinä herkeät näistä\nmielettömistä seikkailuista ja annat toisten pitää huolta itsestään ja\npelastaa henkensä niin hyvin, kuin he voivat?»\n\nSir Percy ei vastannut heti, mutta tarkasteli kiinteästi Margueriten\nkasvoja, joilla kuvastui mitä sydäntäsärkevin tuska. Sitten hän kääntyi\npoispäin ja hänen silmänsä kiintyivät suureen ilmoitustauluun, jossa\nseisoi: »Tulkaa katsomaan giljotiinia!»\n\nMarguerite seurasi miehensä katseen suuntaa. Häntä värisytti, ja hän\nkäänsi jälleen rukoilevan katseensa Sir Percyyn. Hän huomasi omituisen\npinnistetyn piirteen hänen suupielissään ja näki hänen kätensä\npuristuvan nyrkkiin.\n\nVain hetken aikaa voimakas intohimo väreili hänen kasvoillaan.\nSitten hän kääntyi taas rauhallisena Margueriten puoleen, kumarsi\nritarillisesti hänelle ja kohottaen hänen kätensä huulilleen hän sanoi:\n\n»Silloin kun te, armollinen rouvani, ette enää ole Euroopan eniten\nihailtu nainen — se on, kun minä lepään haudassani!»\n\n\n\n\nV\n\nPARIISIN KÖYHILLE\n\n\nSen enempää ei siinä ollut aikaa sanoa, sillä nauravat ja leikkiä\nlaskevat ystävät piirittivät jälleen Margueriten ja hänen miehensä.\nNiin suuresti kuin Marguerite pelkäsikin miehensä puolesta, niin ei\nkukaan Punaisen neilikan liittolaisista voinut paremmin säilyttää\nhänen salaisuuttaan kuin hän. Sydämessään hän kunnioitti ja ihaili\nrajattomasti miestään, mutta hän ei uskaltanut näyttää sitä maailmalle,\nja siksi hän edelleen niinkuin avioliittonsa alkuaikoinakin, laski\nhiukan leikkiä hänen kustannuksellaan ihmisten kuullen. Sillä jos hän\nolisi kokonaan muuttanut käytöksensä, niin olisi se herättänyt liiaksi\nhuomiota hänen seurapiirissään.\n\nMutta että Sir Percyn hurja, mieletön seikkailunhalu oli hänen pahin\nkilpailijansa, sen Marguerite tiesi liiankin hyvin. Tuon halunsa vuoksi\nPercy oli valmis uhraamaan rakkautensakin.\n\nViime viikkojen kuluessa oli Sir Percy ollut kahdesti Ranskassa. Joka\nkerta, kun hän lähti matkaan, ei Marguerite voinut tietää, saisiko\nkoskaan enää nähdä häntä. Hänen oli aivan mahdoton käsittää, miten\nRanskan hirmuhallitus salli Punaisen neilikan liukua joka kerta\nkäsistään. Mutta hän ei uskaltanut estää häntä matkustamasta eikä edes\nvaroittaa häntä.\n\nKun Punaisen neilikan onnistui pelastaa Juliette Marny ja Paul\nDéroulède, otti Marguerite pakolaiset avosylin vastaan siksi, että hän\niloitsi ja oli ylpeä miehensä hengestä, jonka hän oli pannut alttiiksi\nheidän tähtensä. Hän rakasti Juliettea niiden vaarojen vuoksi, joihin\nPercy oli hänen tähtensä antautunut, sen tuskan tähden, jota hän itse\noli tuntenut.\n\nMutta tänään, keskellä tätä luonnon ihanuutta ja auringon kirkkautta,\nhän oli äkkiä tuntenut mieletöntä tuskaa, hirveää vihaa sitä elämää\nkohtaan, joka riisti Percyn alati hänen luotaan. Sir Percyn leikkisä\nvastaus esti häntä kuitenkin jatkamasta puheenaihetta, samalla\nkun väkijoukon iloiset äänet heidän ympärillään vaativat häntä\nvarovaisuuteen.\n\nMutta hänen teki mielensä hetken aikaa olla yksin, ja tietämättään hän\nalkoi astua telttaa kohti, jonka ulkopuolella fryygialaislakkinen mies\nseisoi.\n\n»Ette suinkaan te aio tuonne sisään, lady Blakeney?» Sir Ffoulkes\nsanoi, joka rouvansa kera oli seurannut hänen jäljessään. »Itse laite\non inhottava, mutta nainen, joka siellä laulaa, on kylläkin kaunis.»\n\n»Minä tahdon kernaasti kuulla hänen lauluaan», vastasi Marguerite.\n»Eihän minun ole pakko nähdä tuota hirmulaitetta käynnissä.»\n\n»Saammeko me tulla mukaan?»\n\n»Ei, minä menen mieluummin yksin», Margueriten ääni oli hiukan\nkärsimätön. »Voittehan odottaa minua musiikkiteltan luona.» Ja muitta\nmutkitta hän nyökäytettyään päätään katosi teltan ovesta sisään.\n\nTeltta teki pimeän ja synkän vaikutuksen ulkoa tullessa. Näytäntö\noli varmaan juuri loppunut, sillä muutamat henkilöt seisoivat\nepäröiden keskellä lattiaa aikeissa poistua teltasta, ja nukketeatteri\nmerkillisine laitteineen oli pysähdyksissä. Se ei näyttänytkään niin\nkauhealta, kuin Marguerite oli kuvaillut mielessään.\n\nSillä välin astui teltan perällä olevalle lavalle nuori, solakka\nnainen, jolla oli ompeluilla koristeltu laukku kädessään. Heti alkoi\nteltassa syntyä liikettä. Kaikki nousivat paikoiltaan ja vetäytyivät\nkiireesti ulos, sillä tuo laukku oli väkijoukolle kylläkin tuttu,\nja mielestään he olivat jo kylliksi uhranneet vähäisiä varojansa\nmuukalaisten hyväksi.\n\nKun Marguerite hetken katseltuaan nukketeatteria kääntyi poispäin,\nhuomasi hän olevansa yksin teltassa tumman, pitsipukuisen naisen kanssa.\n\n»Pariisin köyhille, rouva!» sanoi nuori nainen koneellisesti ojentaen\nlaukkuansa.\n\nMarguerite tarkasteli häntä. Kasvot tuntuivat hänestä tutuilta,\nloihtien hänen eteensä kauan sitten haihtuneita muistoja Pariisista.\nEhkäpä nainen oli joku nuori näyttelijätär, jonka vallankumous oli\nkarkottanut Ranskasta. Kasvot olivat kauniit, varsinkin silmien\nsurumielinen ilme oli omansa myötätuntoa herättämään. Ja sittenkin\nhänen olennossaan oli jotakin vastenmielistä. Vaistomainen tunne sanoi\nMargueritelle, että kasvojen surumielisyys oli teeskenneltyä ja ettei\nhänen avunpyyntönsä ollut vilpitöntä.\n\nMutta siitä huolimatta hän otti kukkaronsa esille ja pistäen kultarahan\nlaukkuun hän sanoi:\n\n»Toivottavasti päivätyönne on ollut tyydyttävä, rouva, joskin Englannin\nkansan rahat ovat kireällä.»\n\n»Oi, rouva», sanoi nainen huoaten, »me teemme mitä voimme\nnälkäänäkevien maanmiestemme hyväksi, mutta vieraassa maassa ei ole\nhelppo herättää myötätuntoa Ranskan surkuteltavaa kansaa kohtaan».\n\n»Te olette tietysti ranskalainen», sanoi Marguerite naiselle, joka\nmurtamisestaan huolimatta puhui sujuvasti englanninkieltä.\n\n»Aivan niinkuin lady Blakeney itsekin», vastasi tämä.\n\n»Te tunnette siis minut?»\n\n»Kuinka voisi tulla Richmondiin tietämättä, kuka lady Blakeney on?»\n\n»Mutta miksi olette tullut tänne?»\n\n»Minä käyn siellä, missä luulen voivani saada jonkun rovon sen asian\nhyväksi, joka on lähellä sydäntäni», vastasi ranskatar surullisella\näänellä.\n\nVaikka lady Blakeneyn täytyi myöntää, että kaikki, mitä tuo nuori\nnainen sanoi, oli kaunista ja epäitsekästä, niin tuntui hänen\nesiintymisensä sittenkin teeskennellyltä ja teatterimaiselta. Siitä\nhuolimatta hän koetti olla ystävällinen ja osaaottava ja salata\nvastenmielisyyden tunteen, jonka toinen hänessä herätti.\n\n»Se on erittäin kaunista teiltä, rouva...?» sanoi Marguerite kysyvästi.\n\n»Minun nimeni on Candeille — Désirée Candeille», vastasi ranskatar.\n\n»Candeille? — olisiko mahdollista...», huudahti Marguerite vilkkaasti.\n\n»Niin — Variété-teatterista.»\n\n»Oi, sitten minä ymmärrän, miksi teidän kasvonne tuntuivat niin\ntutuilta», sanoi Marguerite ystävällisyydellä, joka tällä kertaa ei\nollut teeskenneltyä. »Ennen aikaan olen monta kertaa taputtanut käsiäni\nteille. Minä olen teidän entisiä tovereitanne, nähkääs. Nimeni oli St.\nJuste ennen naimisiin menoani.»\n\n»Tiedän kyllä», sanoi Désirée Candeille, »ja olin niin toivonut, että\nte olisitte tuntenut minut. Mutta kukapa minua enää muistaisi.»\n\n»Kuinka niin? Tehän olitte teatteritaivaan loistavimpia tähtiä.»\n\n»Minun oli pakko valita maanpakolaisuuden tai giljotiinin välillä.»\n\n»Onko se mahdollista?» sanoi Marguerite suurella osanotolla.\n\nHän oli voittanut kaikki epäilynsä. Olihan tuo nainen entinen toveri —\nhän oli kärsinyt paljon ja saattoi siis vedota maanmiehensä ystävyyteen.\n\nJa niinpä Marguerite ojensi hänelle kätensä.\n\n»Eihän minun pitäisi kiusata teitä kertomalla kärsimyksistäni»,\nsanoi Désirée Candeille hetken kuluttua liikutuksen vallassa. »Sadat\nmuut ovat kärsineet yhtä paljon kuin minäkin. Minulla oli vihollisia\nPariisissa, Jumala tiesi minkä tähden, sillä en ole koskaan yrittänyt\nvahingoittaa ketään, mutta varmaankin joku vihasi minua ja tahtoi\nvahingoittaa minua. Se ei nykyään olekaan vaikeata Ranskassa.\n\n»Yhden ainoankin ilmiannon johdosta voi joutua syytteeseen. Ja silloin\ntäytyy paeta. Ja millainen pako! Väärennetty passi — valepuku —\nlunnaita — kärsimyksiä ja vaivoja — kaameita piilopaikkoja! Oi, olen\nkoettanut kaikkea tuota — kestänyt jos jonkinlaisia nöyryytyksiä ja\nloukkauksia. Enhän minä ole mikään hieno nainen, en herttuatar enkä\nkreivitär», lisäsi hän katkerasti, »jos olisin ollut, niin ehkäpä\nenglantilainen ritari, joka käy Punaisen neilikan nimellä, olisi ollut\nminustakin huvitettu. Mutta minähän olin vain näyttelijätär, ja sain\nitse pitää huolta pelastuksestani tai joutua giljotiinin uhriksi.»\n\n»Kertokaa, miten te olette tullut toimeen täällä Englannissa.»\n\n»Pääsin aluksi erääseen teatteriin, mutta muukalaisena en saanut kauan\npitää paikkaani. Silloin myin jalokiveni ja olen nyt elänyt niillä\nrahoilla. — Niin kauan kuin minulla oli palkka teatterista, lähetin\nosan siitä köyhimmille Pariisin työväenyhdistyksille. Minun oli niin\nsurku nälänhätäisiä... itsekkäät kansanjohtajat ovat vieneet heidät\nharhaan. Heidän tähtensä laulan joskus myös markkinoilla ja lähetän\nnoille raukoille ansioni.»\n\nMarguerite, joka itse oli äärimmäisyyteen saakka rehellinen ja\nluotettava, ei voinut uskoa, että toiset saattaisivat olla viekkaita\nja teeskenteleviä. Siksipä hän uskoi sokeasti Désirée Candeillenkin\nsanoihin ja moitti itseään siitä, että oli saattanut epäillä häntä.\n\n»Hyvä neiti», hän sanoi lämpimästi, »enkö voi auttaa teitä jollakin\ntavalla? Puhumattakaan rahoista, joita olen valmis teille antamaan,\nenkö muutenkin voisi olla teille hyödyksi?»\n\n»Te olette kovin ystävällinen, lady Blakeney, — jos te todellakin\ntahtoisitte — mutta minun on hiukan vaikea sitä sanoa — väitetään, että\nminulla on kaunis ääni — jos voisin saada laulaa pieniä ranskalaisia\nlauluja — eihän niitä täällä tunneta — jos saisin tilaisuuden esiintyä\nhienoissa piireissä...»\n\n»Tietysti te saatte», vastasi Marguerite innokkaasti, »te tulette\nmuotiin, minä vakuutan, että saatte laulaa itsensä Walesin prinssin\nkutsuissa — palkkionne voitte itse määrätä, neiti. Niin, te voitte\nkerätä kokonaisen omaisuuden Pariisin köyhille — ja näyttääkseni\nteille, että tarkoitan täyttä totta, saatte alkaa loistavan uranne jo\nhuomeniltana minun kodissani. Hänen kuninkaallinen korkeutensa tulee\nolemaan läsnä, ja te saatte laulaa kaikkein kauneimmat laulunne.\nPalkkiona tarjoan teille sata guineaa, jotka saatte lähettää Pariisiin\nSir Percy ja lady Blakeneyn nimessä.»\n\n»Kiitän teitä, rouvani, mutta — ymmärrättehän, en ole kovinkaan\nvanha», sanoi Candeille ujosti, »tosin olen näyttelijätär, mutta nuori\nnäyttelijätär ilman suojelijaa...»\n\n»Kyllä ymmärrän», vastasi Marguerite, »te olette liian kaunis\nesiintyäksenne yksin seuraelämässä, teillä on ehkä äiti, sisar tai\nystävä, jonka haluaisitte ottaa mukaanne huomenna. Sitäkö tarkoitatte?»\n\n»Ei, äitiä eikä sisarta ei minulla ole, mutta vallankumoushallituksemme\non lähettänyt tänne lähettilään valvomaan maasta karkotettujen\nranskalaisten alamaisten etuja. Tämä lähettiläs on ollut hyvin\nhuvitettu työstäni köyhien hyväksi. Hän on luvannut suojella minua,\njos minulle tapahtuisi jotakin ikävää. Yksinäisiä naisia uhkaavat niin\nmonet vaarat, varsinkin herrojen puolelta — siksi maani virallinen\nedustaja on myös minunkin luonnollinen suojelijani.»\n\n»Minä ymmärrän kyllä.»\n\n»Tahdotteko ottaa vastaan hänetkin?»\n\n»Tietysti.»\n\n»Saanko esittää hänet teille? Ehkäpä heti paikalla. — Niin — tuossa hän\ntuleekin — saadakseen kumartaa teille, rouvani.»\n\nDésirée Candeille katsoi Margueriten yli teltan toiseen päähän,\nsisäänkäytävään päin. Syntyi hetken hiljaisuus, ja Marguerite käänsi\nhitaasti päätään nähdäkseen, kuka tuo Ranskan virallinen edustaja oli,\njonka hän nuoren näyttelijättären pyynnöstä oli äsken luvannut ottaa\nvastaan kodissaan.\n\nTeltta-aukossa, kirjavien verhojen puitteissa ja täydessä\nauringonvalossa seisoi — Chauvelin.\n\n\n\n\nVI\n\nAAVISTUS\n\n\nMarguerite ei liikahtanut eikä sanonut sanaakaan. Mitä hirveimmällä\nponnistuksella hän sai estetyksi veren pakenemasta poskistaan ja\nhillitsi pienimmän kin liikkeen, joka olisi voinut ilmaista sitä\nonnettomuutta ennustavaa, kamalaa aavistusta, joka valtasi koko hänen\nolentonsa, kun hän näki Chauvelinin edessään.\n\nSiinä hän seisoi tavallisessa mustassa puvussaan, silmissään miltei\nnöyrä ilme, samoin kuin vuosi sitten Calais'ssa.\n\nOmituista, että hän tunsi vaistomaista pelkoa tänä hetkenä! Mitäpä\nsyytä hänellä oli muuta kuin sääliä tuota miestä, joka kerran oli\nkoettanut niin julmasti loukata häntä, mutta kerrassaan epäonnistunut\naikoessaan?\n\nSyvään kumartaen Chauvelin lähestyi Margueritea. Hän oli kuin\nepäsuosioon joutunut hoviherra, joka rukoilee kuningattarelta armoa.\n\n»Ehkäpä te ette halua keskustella minun kanssani, lady Blakeney?» sanoi\nChauvelin nöyrästi, kun hän huomasi Margueriten vetäytyvän hänestä\nloitommalle. »Tahdotteko, että minä poistun?»\n\n»Ehkä se on parasta», vastasi Marguerite kylmästi. »Meillä kahdella,\nherra Chauvelin, ei ole paljon sanottavaa toisillemme.»\n\n»Ei olekaan paljon», myönsi toinen hiljaa. »Voittajalla ja onnellisella\nei ole koskaan monta sanaa sanottavana nöyryytetylle ja voitetulle.\nMutta minä luulin, että lady Blakeneyllä kesken voittojaan olisi\nvarattuna minulle jokin säälin ja anteeksiannon sana.»\n\n»En tiennyt, että te kaipaisitte kumpaistakaan.»\n\n»Ainakin anteeksiantoa ja unohdusta. Minun aikeenihan epäonnistui\nkokonaan, ja sitä paitsi en tahtonut teille mitään pahaa.»\n\n»Joka tapauksessa niille, jotka olivat minua lähellä.»\n\n»Minunhan täytyi palvella maatani niin hyvin kuin saatoin. En\naikonutkaan vahingoittaa veljeänne. Ja Punainen neilikka, hänhän on\nteille vieras?»\n\nMarguerite koetti keksiä jonkin salaisen tarkoituksen näiden\nsanojen takaa. Vaisto sanoi hänelle, että tuo mies pysyi aina hänen\nvihollisenaan. Mutta hän näytti nyt niin murtuneelta, että viimeinenkin\npelon tunne katosi hänen sydämestään.\n\n»Minun ei onnistunut edes vahingoittaa tuota salaperäistä olentoa»,\njatkoi Chauvelin yhtä nöyrästi. »Sir Percy Blakeney, niinkuin\nmuistatte, teki suunnitelmani tyhjäksi — aivan tietämättään. Niin,\nminä epäonnistuin, jota vastoin te voititte. Onni on kokonaan hylännyt\nminut. Hallitus on antanut minulle pienen toimen täällä. Minä valvon\nEnglantiin muuttaneiden ranskalaisten etuja. Mutta valtani päivät ovat\nlopussa. Siksipä voitte ymmärtää, miten onnellinen olisin, jos te,\nlady Blakeney, vielä kerran ojentaisitte minulle kätenne ja antaisitte\nminulle anteeksi.» Marguerite epäröi. Chauvelin ojensi kätensä.\nMargueriten hyvä sydän vaati häntä olemaan ystävällinen, mutta vaisto\npuhui hänelle toista kieltä, vaikk'ei hän tahtonut kuulla sen ääntä.\nMitä syytä hänellä olisi ollut pelätä tuota kurjaa raukkaa, mitä\nvahinkoa hän voisi hänelle tuottaa? Hänen veljensä oli Englannissa.\nJa hänen miehensä, hänen tähtensä hänen kaikkein vähiten tarvitsi\npelätä. Ei, ei hän pelännyt häntä, mutta hän vihasi häntä, vihasi häntä\nkaikkien niiden kärsimysten vuoksi, niiden nöyryytysten tähden, jotka\nolivat kohdanneet häntä itseään.\n\nNiin, hän vihasi häntä — ja viha oli yksi niitä tunteita, joita hän\nvihasi kaikkein eniten.\n\nVoiko vihata limaista sammakkoa tai haisevaa kärpästä? Yhtä naurettavaa\noli vihata tuota surullista olentoa, Ranskan vallankumouksen kaatunutta\njohtajaa.\n\nDésirée Candeille sen sijaan herätti hänen vihaansa. Kierona,\nteeskentelevänä, teatraalisena — sellaisena kuin Margueriten ensi\nvaikutus hänestä oli ollut — oli hän liittoutunut Chauvelinin kanssa\nsaadakseen aikaan tämän vastenmielisen tapaamisen.\n\nMutta luotuaan silmäyksensä häneen ja nähtyään, miten hätääntyneenä ja\nkiusaantuneena hän seisoi siinä, muutti Marguerite mielensä. Kaikesta\npäättäen hänellä ei ollut mitään tietoa niistä tapahtumista, joihin\nChauvelin viittasi, ehkäpä hän oli vain työkalu entisen lähettilään\nkäsissä. Ja Marguerite oli luvannut hänelle apuaan ja suojelustaan, oli\npyytänyt hänet kotiinsa, hän oli liian ylpeä peruuttaakseen sanansa ja\nrikkoakseen heidän sopimuksensa selittämättömän pelon tunteen vuoksi.\n\nChauvelinin laita oli toinen. Häntä hänen ei tarvinnut ottaa vastaan.\nAinoa, mitä voitiin vaatia häneltä, oli ojentaa hänelle kätensä\nja antaa hänelle anteeksi ja sitten karkottaa hänet ikipäiviksi\nsilmistänsä. Mutta samalla hetkellä kun hän kääntyi hänen puoleensa,\nkuuli hän selkänsä takaa tuttua naurua sekä hitaan, laahaavan äänen,\njoka sanoi:\n\n»Minä vakuutan, teidän kuninkaallinen korkeutenne, ilma on siellä kovin\ntukahduttava! Kääntykäämme pois tältä helvetin portilta!»\n\nMutta estelyistä huolimatta astui Walesin prinssi Sir Percy Blakeneyn\nseuraamana telttaan.\n\n\n\n\nVII\n\nKUTSU\n\n\nOlipa tämä tosiaankin omituinen tilanne, kun Percy Blakeney ja entinen\nlähettiläs Chauvelin odottamatta kohtasivat toisensa.\n\nMarguerite tarkasteli miestään. Hän näki hänen kohauttavan leveitä\nolkapäitään astuessaan Chauvelinin ohitse ja luovan välinpitämättömän\nkatseen häneen. Ne sanat, jotka Marguerite oli aikonut lausua\nChauvelinille, eivät koskaan päässeet hänen huuliltaan. Tottuneena\nseuraelämän vaatimuksiin hän hillitsi itsensä ja teki syvän kumarruksen\nhänen kuninkaalliselle korkeudelleen.\n\nMutta prinssi unohti tavallisen ritarillisen käytöstapansa, siinä\nmäärin hänen huomionsa kiintyi siihen, mikä tapahtui ympärillään. Hän\nkatsoi vuoroin mustapukuiseen Chauveliniin, vuoroin keikarimaiseen Sir\nPercyyn ja ihmetteli mielessään, mitähän ajatuksia noiden molempien\nmiesten aivoissa liikkui.\n\nVähimmin hämmästynyt heistä kaikista oli Sir Percy. Hetken epäröityään\nhän astui käsi ojossa entistä lähettilästä kohti ja sanoi kaikkein\nystävällisin hymy huulillaan:\n\n»Oi, arvoisa ranskalainen ystäväni! Toivon, että te voitte hyvin meidän\nkiusallisessa ilmanalassamme.»\n\nIloinen ääni mursi jännityksen. Marguerite veti helpotuksen huokauksen,\nja Chauvelin, joka oli tottunut vihollisensa kylmäverisyyteen,\nei näyttänyt edes hämmästyneeltä, vaan kumarsi syvään hänen\nkuninkaalliselle korkeudelleen.\n\nWalesin prinssi, jota Sir Percyn päähänpisto suuresti huvitti, vastasi\narmollisesti tervehdykseen ja sanoi ivallisella äänellä:\n\n»En ole pitkiin aikoihin tavannut herra Chauvelinia. Jollen erehdy,\nniin lähtönne viime vuonna oli hiukan äkillinen.»\n\n»Niin, teidän kuninkaallinen korkeutenne», sanoi Sir Percy\nleikillisellä äänensävyllä, »ystävälläni, herra — hm — Chaubertinillä\nja minulla oli tärkeä asia selvitettävänä, sitä varten meidän oli pakko\nkohdata toisemme Ranskassa — inhottava soppa Calais'ssa, eikö totta? —\nAinoa, josta herra Chaubertin — ei, ei, suokaa anteeksi, Chauvelin — ja\nminä olimme eri mieltä, oli nuuska.»\n\n»Nuuska?» nauroi hänen kuninkaallinen korkeutensa, joka näytti olevan\nasiasta hyvin huvitettu.\n\n»Niin, teidän kuninkaallinen korkeutenne — niin juuri nuuska —. Herra\nChauvelinillä on niin sanoakseni siksi pilaantunut maku mitä nuuskaan\ntulee, että hän kernaimmin nauttii sitä pippuriin sekoitettuna. Vai\nmitä te sanotte, herra — Chaubertin?»\n\n»Chauvelin, Sir Percy», huomautti entinen lähettiläs kuivasti.\n\nHän näytti aivan rauhalliselta toisen laskiessa leikkiä hänen\nkustannuksellaan, sillä hän oli päättänyt, ettei hän antaisi minkään\nasian järkyttää tasapainoaan.\n\nMarguerite ei irroittanut silmiään noista kovista ja viekkaista\nkasvoista. Äkkiä hänestä tuntui, kuunnellessaan noiden kolmen miehen\nkeskustelua, ikäänkuin kaikki olisi ollut hänelle ennestään tuttua,\nikäänkuin hän olisi nähnyt ja kuullut tämän kaiken jo monta kertaa\nennen unessa. Ja samalla hänelle selvisi, että tämä kohtaus oli\njo aikoja sitten suunniteltu — teltta ilmoitustauluineen, neiti\nCandeillen pyyntö päästä hänen suojelukseensa ja Chauvelinin äkillinen\nilmestyminen — kaikki oli ennakolta suunniteltu ja järjestetty, ei\ntäällä Englannissa, vaan Pariisissa, jossakin verenhimoisten roistojen\nkaameassa kokouksessa, jossa oli keksitty viimeinen ansa tuolle\nrohkealle miehelle, joka kävi Punaisen neilikan nimellä.\n\nHän itsekään ei tänä hetkenä ollut muuta kuin nukke, joka esitti\ntoisten määräämää osaa. Ja hän oli esittänyt sen juuri niin, kuin he\nolivat toivoneet, oli lausunut juuri ne sanat, jotka olivat hänelle\nmäärätyt.\n\nHän katsoi Percyyn — hän ei näyttänyt aavistavankaan, mihin ansaan hän\noli joutunut.\n\nKuin unessa Marguerite kuuli prinssin kysyvän näyttelijättären nimeä.\n\nMarguerite esitti hänet ja lisäsi, että hän oli luvannut laulaa\nmuutamia ranskalaisia lauluja huomispäivän kutsuissa.\n\n»Niin, tehkää se!» sanoi prinssi. »Minä osasin niitä lapsena.\nIhastuttavia kerrassaan. Eikö totta, Blakeney», lisäsi hän\nhyväntuulisena, »te kutsutte myös herra Chauvelinin huomiseen\njuhlaanne?»\n\n»Tietysti, teidän kuninkaallinen korkeutenne», vastasi Sir Percy\nkumartaen kohteliaasti veriviholliselleen. »Toivon, että saamme nähdä\nteidät huomenna luonamme, herra Chauvelin! Me emme ole tavanneet\ntoisiamme niin pitkään aikaan.»\n\n\n\n\nVIII\n\nNEITI CANDEILLE\n\n\nNeiti Candeille oli alhaista syntyperää, sillä hänen äitinsä — niin\nainakin väitettiin — oli ollut keittäjättärenä herttua Marnyn talossa.\nMutta Désirée oli siitä huolimatta saanut hiukan kasvatusta, ja vaikka\nhän aloittikin uransa teatterin puvustonhoitajana, tuli hänestä lopulta\nPariisin loistavimpia tähtiä.\n\nHän oli pieni ja tumma, miellyttävä käytökseltään ja siro vartaloltaan.\nHänen hiuksensa olivat pehmeät, leuka pieni ja pyöreä, huulet\ntavattoman punaiset, Mutta kaunis hän ei sittenkään ollut, ei ainakaan\nnaisten mielestä. Miehiä hän sen sijaan suuresti miellytti. Ja he\nolivatkin niin kokonaan hänen vallassansa, että hänen onnistui aina\nsaada heidät pauloihinsa, jos hän hiukankin viitsi vaivata itseään.\n\nMutta kaikki nuo voitot oli neiti Candeille saavuttanut entisenä\nhyvänä aikana, ennen kuin hirmuhallitus oli päässyt valtaan ja Pariisi\njoutunut aivan suunniltaan.\n\nSen jälkeen oli hän saanut päähänsä lähteä Englantiin. Hän tahtoi\nopettaa flegmaattisille englantilaisille, jotka eivät ymmärtäneet\nteatterista yhtään mitään, miten oli näyteltävä. Hän toivoi\nvalloittavansa Lontoon parhaan teatterin ja saavansa luvan näytellä\nsiellä ranskalaisten toveriensa kanssa ranskalaisia näytelmiä ranskan\nkielellä. Hän oli ajatellut Marguerite S:t Justea, joka aikoinaan\nmyöskin oli ollut näyttelijätär, ja toivonut, että hän, samoin kuin\ntämä, voisi valloittaa jonkun rikkaan englantilaisen lordin, joka\nsirottelisi kultaa hänen ylitsensä ja laskisi arvonimensä hänen\njalkojensa juureen.\n\nMutta hänen toiveensa olivat pettäneet. Hän ja hänen toverinsa\nsaivat tosin näytellä eräässä pienessä teatterissa, mutta he eivät\nsaavuttaneet toivottua menestystä. Vastenmielisyys Ranskaa ja kaikkea\nranskalaista kohtaan oli Englannissa siksi suuri, varsinkin juuri\nsiinä seurapiirissä, nuorten aatelismiesten parissa, jonka neiti\nCandeille olisi tahtonut voittaa puolelleen, etteivät he halunneet\nnähdä Molièreä näyteltävän ranskan kielellä. Ja mitä neiti Candeillen\nomiin maanmiehiin tuli, niin he eivät välittäneet hänestä vähääkään.\nOsa heistä — aristokraatit ja emigrantit — epäilivät häntä hänen\nvallankumouksellisten mielipiteittensä vuoksi ja toisista — he olivat\nenimmäkseen vallankumoushallituksen asiamiehiä ja kätyreitä — hän itse\nkernaimmin ei olisi välittänyt. He olivat niin uutterasti käyttäneet\nhänen kukkaroaan, kykyään ja aikaansa, että hän oli kerrassaan\nkyllästynyt heihin. Sitä paitsi hän pelkäsi, että hänet leimattaisiin\nkuuluvaksi tuohon joukkoon, joka englantilaisten aatelismiesten parissa\noli niin huonossa huudossa.\n\nSodan sytyttyä oli toinen Désiréen tovereista toisensa jälkeen palannut\nRanskaan, hän yksin oli jäänyt Englantiin. Hänen ystävänsä kotimaassa\nolivat varoittaneet häntä palaamasta, sillä vallankumoushallituksen\nkätyrit olivat antaneet hänet ilmi ja siten kostaneet kaikki\nepäystävällisyydet, joita he hänen puoleltaan olivat saaneet kärsiä.\n\nNeiti Candeille ei siis uskaltanut palata Ranskaan, mutta hänen\nei ollut hyvä jäädä Englantiinkaan. Korkeimmassa paikassa olivat\nepäilykset kääntyneet häneen, ja niinpä hänelle eräänä päivänä saapui\nkäsky seitsemän vuorokauden kuluessa poistua maasta. Jollei hän\ntottelisi tätä käskyä, otettaisiin hänet vangiksi ja väkivallalla\nkarkotettaisiin maasta.\n\nMitäpä hän siis saattaisi tehdä! Hän ei uskaltanut palata Ranskaan,\nmutta Englantiin hän ei myöskään voinut jäädä!\n\nTämä tapahtui kolme päivää ennen kuuluisaa Richmondin juhlaa ja päivä\nsen jälkeen, kuin entinen lähettiläs Chauvelin oli saapunut Englantiin.\n\nSattumalta neiti Candeille oli tavannut Chauvelinin, ja yhdestä\nainoasta keskustelusta hänen kanssaan hän oli ilokseen todennut, ettei\nonnen jumalatar ollut häntä vielä kokonaan hylännyt.\n\nEnsimmäinen onnen potkaus oli se, että hän tänä iltana saisi laulaa\nyhdessä Englannin kaikkein ylhäisimmässä talossa. Se oli tosiaankin\nsuuri ilo! Walesin prinssi kuulisi ja näkisi hänet! Siitä voisi koitua\nvielä monta etua.\n\nHänen tuli vain tarkasti seurata Chauvelinin antamia neuvoja, näytellä\nosaa, jonka tämä oli hänelle määrännyt. Se ei ainakaan ollut vaikeaa,\nsillä se sopi aivan erinomaisesti hänen luonteelleen.\n\nHän tarkasteli itseään peilistä. Hänen kamarineitonsa, Fanchon,\nkiinnitti parhaillaan vallatonta kiharaa, joka oli irtaantunut korvan\njuuresta.\n\n»Ja nyt kaulakoriste, neiti», sanoi kamarineito koettaen hillitä\nihastustaan.\n\nPöydällä, avatussa sahviaaninahkaisessa kotelossa, kimalteli ihmeen\nihana kaulakoriste, joka vastikään oli saapunut.\n\nCandeille uskalsi tuskin siihen kajota, ja kuitenkin se oli aiottu\nhänelle. Sen mukana oli saapunut kirje, joka oli itsensä Robespierren\nallekirjoittama ja jossa sanottiin Ranskan hallituksen lähettävän sen\nhänelle palkaksi entisistä ja tulevista arvokkaista palveluksista.\n\nKaulakoriste oli kuninkaallisen omaisuuden arvoinen. Mutta sen lisäksi\noli hänelle luvattu vielä paljon muuta — hän saisi paikan Comédie\nFrançaisessa — saisi ottaa osaa suuriin juhliin, joissa hänen tuli\nesiintyä Järjen jumalattarena — olla kansalaisjuhlan keskipisteenä ja\nsaada osakseen koko Pariisin ihailu — ja kaikesta tästä vaadittiin\nhäneltä vain vähäinen palvelus — aivan yksinkertainen ja helppo, jonka\nChauvelin oli hänelle tarkoin selittänyt!\n\nMiten ihmeellistä! Miten käsittämätöntä!\n\nCandeille otti käteensä kaulakoristeen ja katseli noita kallisarvoisia\njalokiviä. Hän oli nähnyt ne ennen, kauan, kauan sitten — herttuatar\nMarnyn kaulassa. Siihen aikaan kun hänen äitinsä oli ollut\nherttuattaren palveluksessa oli hän usein ihaillen katsellut tuota\nkomeaa naista, joka oli tuntunut hänestä kuin satujen hengettäreltä.\n\nMiten omituiset onnen vaihtelut olivat! Désirée Candeille,\nkeittäjättären tytär, saisi nyt esiintyä entisen emäntänsä jalokivissä!\nVarmaankin ne oli otettu takavarikkoon suvun viimeisen jäsenen\nJulietten paettua Englantiin ja lähetetty nyt hänelle palkinnoksi tai\nlahjuksiksi.\n\nJoka tapauksessa hän otti ne ilolla vastaan. Varmaankin hän tapaisi\nJuliette Marnyn lady Blakeneyn luona, ja hän iloitsi jo edeltäpäin\najatellessansa, että hän saattaisi nyt kostaa hänelle kaikki ne\nnöyryytykset, joita hän oli saanut kestää Englannissa asuvien\nranskalaisten ylhäisten puolelta.\n\nTosin hän ei ollut oikein perillä Chauvelinin suunnitelmista, mutta\nluvatessaan auttaa häntä hän oli ymmärtänyt, että ne olivat hyvin\nlaajalle meneviä ja tärkeitä. Yksin tämä palkintokin, joka oli hänelle\nannettu, puhui kyllin selvää kieltä.\n\nJuuri kun Candeille kiinnitti kaulakoristeen kaulaansa, kuului portilta\nkovaa kolkutusta.\n\n»Nyt Chauvelin tulee minua hakemaan», sanoi neiti Candeille, »onko\nkaikki jo valmista?»\n\n»On, neiti», sanoi kamarineito, »kylläpä neiti on kaunis tänä iltana!»\n\n»Lady Blakeney on myöskin kaunis, Fanchon», sanoi näyttelijätär\nnaiivisti, »mutta tokkopa hänellä on koristetta, joka voi vetää vertoja\ntälle kaulakoristeelle».\n\nKolkutus uudistui jälleen. Candeille heitti viimeisen silmäyksen\npeiliin. Hän osasi roolinsa ja oli tyytyväinen valitsemaansa pukuun.\nSiveltyään vielä kerran kaulakoristettaan hän antoi Fanchonin auttaa\nviitan ylleen ja lähti matkaan.\n\n\n\n\nIX\n\nLADY BLAKENEYN KUTSUT\n\n\nLordi Blakeneyn talo ei koskaan ollut tehnyt loistavampaa vaikutusta\nkuin tänä muistorikkaana iltana — muistorikas niiden tapahtumien\njohdosta, jotka sen päättivät.\n\nWalesin prinssi oli saapunut Carlton Housesta, samoin prinsessat ja\nkoko Lontoon ylhäinen seurapiiri, joka jutellen ja nauraen näyttäen\nkomeita pukujaan ja kallisarvoisia jalokiviään liikkui huoneissa tai\nkäveli puutarhassa.\n\nMutta Marguerite oli hermostunut ja levoton. Vaikka hän koetti\nparhaansa mukaan taistella sitä vastaan, ei hän voinut vapautua\naavistuksesta, joka ennusti jotakin ikävää tapahtuvan tänä iltana. Hän\ntunsi selvästi, että hänen itsensä, näyttelijätär Candeillen, Percyn\nja vieläpä itse kuninkaallisen korkeudenkin oli pakko ottaa osaa\nnäytelmään, jonka Chauvelin oli kirjoittanut sekä ohjannut. Chauvelinin\nnöyryys, ystävällisyys, alistuvaisuus — kaikki oli petosta. Hän tunsi\nsen vaistomaisesti. Mutta sittenkin hänen miehensä käytös esti häntä\nmillään tavalla koettamasta ehkäistä niitä vaaroja, joiden hän tunsi\nuhkaavan häntä.\n\nJuuri ennen vieraiden tuloa hän oli hetken alkaa ollut yksin miehensä\nkanssa. Loistavan kauniina, hopealla kirjaillussa valkeassa puvussaan,\njalokivikoristeita päässään ja kaulallaan hän oli astunut miehensä\nhuoneeseen. Ne hetket, jolloin hän sai olla yksin hänen kanssaan,\nolivat hänen elämänsä suurin ilo. Vain silloin hän sai nähdä hänen\ntodellisen luonteensa, nähdä rakkauden ja kaipauksen säkenöivän hänen\nsilmissään. Sellaisina hetkinä Sir Percy saattoi ottaa hänet syliinsä\nja painaa rintaansa vasten toivoen voivansa riistää kaikki muut\najatukset ja halut mielestään ja olla hänen kauneutensa ja rakkautensa\norjana.\n\n»Percy!» kuiskasi nyt Marguerite irtautuen hänen syleilystään. »Percy,\net saa tehdä mitään ajattelematonta, et mitään hullutusta! Tuo mies oli\nsuunnitellut edeltäpäin kaikki eiliset tapahtumat. Hän vihaa sinua ja\n—.»\n\nÄkkiä Sir Percyn kasvojen ilme oli muuttunut — raskaat luomet painuivat\njälleen alas silmille, suun voimakkaat eleet velttonivat, ja hän\nhymyili jälleen puoleksi sielutonta, mieletöntä hymyään.\n\n»Tietysti hän vihaa minua, ystäväni», sanoi hän teeskennellyllä\näänellään, »mutta sehän juuri on niin hullunkurista! Hän ei oikeastaan\ntiedä, minkä verran hän tietää tai mitä minä tiedän —. Oikeastaan ei\nkukaan meistä tiedä mitään — juuri tällä haavaa.»\n\nHän naurahti huolettomasti ja tarkasteli kaulahuivinsa ruusuketta.\n\n»Percy! Viimeksi, kun kuljetit Déroulèden ja Juliette Marnyn Englantiin\n— olin minä äärettömässä tuskassa — ja —.»\n\nPercy huokasi, mutta sanoi hyvin hellästi:\n\n»Minä tiedän sen, ystäväni, ja siinä vaikeus juuri onkin. Minä tiedän,\nmiten se kiusaa sinua, ja siksi minun täytyy olla niin kauhean\nsukkela käänteissäni, jotta sinun ei tarvitsisi kauan olla levoton —.\nFfoulkesia minun on mahdoton riistää hänen nuoren vaimonsa luota — ja\ntoiset ovat niin inhottavan hitaita.»\n\n»Percy!» sanoi Marguerite jälleen.\n\n»Minä tiedän kyllä», vastasi Sir Percy. »Mutta minä en ansaitse sinun\nlevottomuuttasi. Herra tiesi, miten saatoin olla niin typerä, etten\npannut arvoa sinun rakkauteesi, jota ansaitakseni yhä edelleenkään en\ntee mitään.»\n\nSamassa Juliette Marny astui huoneeseen.\n\n»Osa vieraista on jo saapunut, lady Blakeney», sanoi nuori tyttö\nikäänkuin anteeksi pyytäen häiritsemistänsä.\n\nJuliette näytti hyvin nuorelta ja lapselliselta yksinkertaisessa,\nvalkeassa puvussaan, ilman ainoatakaan koristetta.\n\n»Te olette erittäin eduksenne, neiti — eikö totta, Percy?» sanoi\nMarguerite hyväksyen.\n\n»Kiitän teitä ystävällisyydestänne», sanoi Juliette alakuloisesti\nhymyillen. »Pukeutuessani tänä iltana ajattelin, miten hauskaa olisi\nollut käyttää äitini jalokiviä, joista hän oli aina niin ylpeä.»\n\n»Toivokaamme, että te saatte ne vielä takaisin, ystäväni», sanoi\nMarguerite seuraten nuorta tyttöä juhlahuoneisiin.\n\n»Sitä minäkin toivon», huokasi Juliette. »Kun ajat muuttuivat niin\ntukaliksi Ranskassa rakkaan isäni kuoleman jälkeen, otti hänen\nrippi-isänsä ja ystävänsä, abbé Foucquet, kaikki äitini jalokivet\nhuostaansa tallettaakseen ne minulle. Hän vakuutti, että ne olisivat\ntäydessä turvassa hänen kirkossaan Boulognessa, sillä hän ei uskonut,\nettä kirkkoa tultaisiin ryöstämään.»\n\nMarguerite ei vastannut tähän mitään, sillä hän ei tahtonut järkyttää\nnuoren tytön luottamusta.\n\n»Rakas abbé Foucquet», sanoi Juliette hetken kuluttua, »niin uskollista\nystävää kuin hän ei ole monta. Hän olisi voinut uhrata vaikka henkensä\nisän ja minun puolesta. Ja minä tiedän, ettei hän koskaan luovuta noita\njalokiviä muille, niin kauan kuin hänellä vain on voimaa säilyttää\nniitä.»\n\nMargueriten mielestä oli varsin tuskallista kuulla Julietten puhuvan\ntoiveistaan, jotka, sen hän varmaan tiesi, eivät koskaan toteutuisi.\nHän tiesi, mitä Ranskassa viime aikoina oli tapahtunut, miten siellä\noli ryöstetty kirkkoja, otettu tiloja takavarikkoon, hallitus itse\noli pannut toimeen ryöstöjä ja varkauksia — kaikki yhdenarvoisuuden,\nveljeyden ja isänmaanrakkauden nimessä! Abbé Foucquet’stä hän ei\ntietystikään ollut kuullut mitään, mutta hän tiesi, että Juliette,\nuskomalla kallisarvoiset perhejalokivet vanhan abbén huostaan, oli\ntietämättään saattanut hänet hallituksen vainon alaiseksi, joka ei\npitänyt pyhänä edes perheomaisuutta.\n\nMutta nyt ei ollut aikaa eikä tilaisuutta sen pitemmältä puhua asiasta.\nMolemmat naiset olivat nyt saapuneet juuri suureen juhlahuoneistoon\nensimmäisessä kerroksessa, jonne ensimmäiset vieraat olivat juuri\ntulossa. Marguerite pyysi Juliettea jäämään tanssisaliin, ja itse hän\nasettui komeasti koristettuun ylähalliin ottaakseen vieraitaan vastaan.\nJokaiselle hänellä oli ystävällinen sana ja hymyily varattuna.\n\nYhtämittaisena virtana Lontoon ylhäisin ja komein seurapiiri kulki nyt\nhänen ohitseen. Lakeijat ilmoittivat kaikkien vieraiden nimet, kun\nnämä astuivat leveitä portaita ylös — siinä oli nimiä, jotka olivat\nkuuluisia sekä valtiollisessa maailmassa että urheilun, tieteen ja\ntaiteen piirissä, niin hyvin historiallisia nimiä kuin yksinkertaisia\nja uusia, korkeita ja ylpeältä kuulostavia arvonimiä. Huoneet\ntäyttyivät nopeasti.\n\nJuuri kun soittokunta viritti ensimmäiset gavotin säveleet ilmoittivat\nlakeijat kovalla äänellä:\n\n»Neiti Désirée Candeille ja herra Chauvelin.»\n\nMargueriten sydän alkoi sykkiä ja hänen kurkkunsa puristui kokoon.\nEnsi hetkessä hän ei nähnyt neiti Candeillea, vaan Chauvelinin, joka\nniinkuin tavallisesti, oli mustassa puvussa, pää kumarassa ja kädet\nselän takana. Hän astui hitaasti leveitä portaita ylös kaikkien\nkatsellessa häntä uteliain silmin. Neiti Candeille kulki hänen\nedellään. Hän pysähtyi ylimmällä portaalla ja teki syvän ja taidokkaan\nkumarruksen talon emännälle. Hän näytti hymyilevältä ja loistavalta ja\noli pukeutunut aistikkaasti, pieni kultalehtiseppele päässään. Ainoa\nkoriste, mikä hänellä oli yllään, oli suorastaan kuninkaallinen —\nkimaltelevat jalokivikäädyt hänen kauniin kaulansa ympärillä.\n\n\n\n\nX\n\nTAISTELUVAATIMUS\n\n\nJuuri ennen sydänyötä se tapahtui — eräässä pienemmässä huoneessa,\ntanssisalin takana.\n\nTanssia oli kestänyt jonkin aikaa, mutta ilta oli lämmin, ja vieraat\nhalusivat kävellä vilpoisessa puutarhassa ja kasvitarhassa tai istua\njossakin, missä saattoi hengittää raitista ilmaa.\n\nKerrottiin, että ranskalaisen laulajattaren oli määrä laulaa omituisia\nja kauniita lauluja, joita ei vielä ollut Englannissa kuultu.\n\nTanssisalin vieressä oli musiikkisali, johon useita vieraita oli jo\nkerääntynyt, ja Marguerite itse lähti yhdessä Julietten kanssa etsimään\nneiti Candeillea, jotta tilapäinen konsertti voisi alkaa.\n\nDésirée Candeille oli pysytellyt kaiken iltaa syrjässä ja keskustellut\nvain muutamien herrojen kanssa, jotka emäntä hänen tullessaan oli\nesittänyt hänelle. Herra Chauvelin seurasi uskollisesti hänen\nkintereillään pitäen silmällä jokaista hänen liikettään.\n\nTanssin alkaessa hän vetäytyi pienempään budoaariin, jonne hän kävi\nistumaan odottaen, milloin lady Blakeney pyytäisi häntä esiintymään.\n\nMargueriten ja Juliette Marnyn astuessa huoneen kynnyksen yli nousi\nneiti Candeille paikaltaan ja astui heitä vastaan.\n\n»Olen valmis laulamaan, rouva», hän sanoi ystävällisesti, »milloin vain\nhaluatte. Olen valinnut lyhyen ohjelman — tahdotteko että laulan ensin\niloisia vai surumielisiä lauluja?»\n\nMutta ennen kuin Marguerite ennätti vastata, tunsi hän käsivarttaan\nlujasti puristettavan.\n\n»Kuka — — — kuka on tuo ihminen?» kuiskasi Juliette hänen korvaansa.\n\nNuori tyttö näytti kalpealta ja kiihtyneeltä, ja hänen suuret silmänsä\nolivat kiintyneet ranskalaiseen näyttelijättäreen. Ihmeissään ja\nvoimatta selittää Julietten käytöstä Marguerite koetti vastata\nesittämällä heidät muodollisesti toisilleen.\n\n»Tämä on neiti Candeille, Juliette rakas, näyttelijätär Pariisista, hän\non luvannut laulaa meille muutamia ranskalaisia lauluja tänä iltana.»\n\nHänen lausuessaan nuo sanat rauhallisesti valtasi hänet jälleen\nomituinen tunne, aavistus siitä, että Julietten äkillisen\ntunteenpurkauksen alla piili jokin salaisuus.\n\nMutta Juliette ei rauhoittunut. Maanpakolaisuudessa olevan aateliston\nviha ja halveksuminen vallananastajia vastaan kiehahti hänen nuoressa\nsielussaan. Hän oli kärsinyt niin paljon juuri tuon entisten\nkeittiöpalvelijoiden luokan tähden, jota tämä nainen hänen edessään\nmyös edusti. Vuosikausia oli hän saanut kestää surua ja köyhyyttä, hän\noli kadottanut omaisuutensa, sukulaisensa, ystävänsä, niin, eikö hän\nnytkin elänyt vieraiden ihmisten armoilla! Ja kaikki tämä oli kohdannut\nhäntä syyttömästi! Mahdollisesti hänen yhteiskuntaluokkansa erehdysten\ntähden, mutta ei hänen omiensa!\n\nNiin, hän oli kärsinyt paljon. Ja yhä vieläkin hän oli niin hermostunut\nja kiihtynyt, ettei hän voinut hillitä itseään nähdessään Candeillen\nkatselevan häntä ylimielisellä riemulla.\n\nMyöhemmin hän katui, ettei ollut purrut kieltänsä poikki mieluummin\nkuin päästänyt ilmoille kiihkeän mielentilansa.\n\n»Vai niin, neiti Candeilleko, te sanotte?» huudahti hän vihoissaan.\n»Désirée Candeille, äitini entinen keittäjätär, joka häpeämättömästi\nkomeilee rakkaan äitini jalokivillä. Varmaankin hän on ne varastanut...»\n\nNuori tyttö vapisi kiireestä kantapäähän saakka. Vihan kyyneleet\nnousivat hänen silmiinsä, ja ääni, joka ei ollut kuiskausta kovempi,\nkuulosti käheältä.\n\n»Juliette, Juliette! Minä pyydän!» sanoi Marguerite. »Hillitkää\nitsenne. Neiti Candeille, olkaa hyvä ja jättäkää meidät!»\n\nMutta Candeille, joka osasi hyvin osansa, ei aikonutkaan poistua\nnäyttämöltä.\n\nMitä kiihottuneempi ja harmistuneempi neiti de Marny oli, sitä\nylvästelevämmäksi ja riemuitsevammaksi muuttui nuoren näyttelijättären\nkoko ulkomuoto. Pilkallinen hymy karehti hänen huulillaan, ja puoleksi\nsuljetuin silmin hän tarkasteli nuorta ylhäistä tyttöä, joka seisoi\nvapisevin polvin hänen edessään. Hän oli heittänyt päänsä taakse,\nikäänkuin uhmaillakseen niitä seurapiirin sääntöjä, jotka kielsivät\nkaikki myrskyiset kohtaukset lady Blakeneyn vieraanvaraisessa talossa.\nJa hänen sormensa hypistelivät tuskaisesti jalokivikoristetta, joka\nvälkkyi hänen kaulassaan.\n\nHänen ei tarvinnut lainkaan ajatella sitä osaa, jonka Chauvelin oli\nkäskenyt hänen näytellä, hän on omat kiihtyneet tunteensa vaativat\nhäntä esiintymään juuri oikealla tavalla. Ja hänen synnynnäinen\nhalpamaisuutensa auttoi häntä tänä hetkenä valitsemaan juuri sellaisen\nkäytöstavan, jota Chauvelin olisi toivonut.\n\nEipä hän tosiaankaan ensi kertaa saanut kärsiä heidän ylpeydestään,\nvaikk'ei hän koskaan ennen ollut saanut tilaisuutta kostaa heille\neikä herjaten vastata niihin pilkallisiin huomautuksiin, joita nuo\nrutiköyhät mutta ylpeät emigrantit olivat viskanneet vasten hänenkin\nkasvojaan, nuo aateliset, joita avosylin oli otettu vastaan juuri\nniissä lontoolaisissa piireissä, joihin hän turhaan oli koettanut\ntunkeutua.\n\n»Ohhoh! Kuulkaahan tuota!» sanoi Candeille pilkallisesti nauraen. »Ei,\nkuulkaahan, mitä tuo tyttöheilakka väittää!»\n\nJuliette oli nyt kääntynyt Margueriten puoleen ja alkoi selittää\nhänelle asiaa.\n\n»Minun äitini kaulakoriste!» sanoi hän itkien. »Kysykää häneltä,\nmiten se on joutunut hänen haltuunsa! Tiedättehän, että annoin kaikki\njalokivikoristeeni abbé Foucquet’lle — hänen säilytettäväkseen — ja hän\nlupasi kätkeä ne sinne, missä hänen kirkkonsa kalleudetkin olivat — ja\nnyt näen kaulakoristeen — äitini kaulakoristeen — tuon naisen kaulassa.\n— Abbé ei ole antanut sitä käsistään, sen tiedän, niin kauan kuin\nhänessä kyti pieninkin elämänkipinä!»\n\nNyyhkyttäen hän puhui, ja Marguerite koetti saada hänet pois tästä\nhuoneesta, jotta ikävä kohtaus päättyisi.\n\nOikeastaan hänen olisi pitänyt paheksua Julietten lapsellista ja\njärjetöntä kiihkeyttä. Mutta sitä hän ei voinut, sillä hän tiesi,\nettä tämäkin kohtaus oli edeltäpäin suunniteltu — ei kohtalon eikä\nkaitselmuksen puolelta, vaan taitavimman vehkeilijän tahdosta.\n\nHän ei edes hämmästynyt, kun hän, saatuaan Julietten vihdoin ovelle,\nnäki Chauvelinin seisovan kynnyksellä. Yksi ainoa silmäys häneen\nriitti vahvistamaan hänen epäilyjään. Chauvelinin pienet, vaaleat\nsilmät ilmaisivat tyytyväisyyttä ja riemua, koko hänen olennostaan\nsaattoi päätellä, että hän hyväksyi Candeillen loukkaavan esiintymisen.\nHän näytti aivan teatterinjohtajalta, joka on tyytyväinen siihen\nvaikutukseen, jonka hän itse on saanut aikaan.\n\nMitä hän luuli voittavansa tällä — itsessään kovin halpamaisella\nriidalla — ei Marguerite tietenkään voinut arvata. Siitä hän vain oli\nvarma, että hän hautoi mielessään jotakin tuumaa, jolla hän yritti\nvahingoittaa Margueritea ja hänen miestään. Ja hän olisi kernaasti\ntänä hetkenä uhrannut henkensä saadakseen Candeillen ja Julietten\nvaikenemaan.\n\nMutta jos Juliette olisikin totellut häntä, niin ei Désirée\nCandeillella näyttänyt olevan vähääkään halua lopettaa tätä kohtausta.\n\n»Teidän mustakaapunne sai luvan luopua saaliistaan, nuori ystäväni»,\nsanoi Candeille nykäisten halveksivasti paljaita olkapäitään. »Pariisi\nja Ranska on vuosikausia nähnyt nälkää. Ja nyt isällinen hallitus\non riistänyt kaikki, mitä se on saanut käsiinsä palkitakseen niitä,\njotka ovat sitä uskollisesti palvelleet, jota vastoin häpeälliset\nmaanpetturit ovat ahnaasti piilottaneet kaiken sen, mikä olisi voinut\nhankkia köyhille leipää.»\n\nJuliette väänteli itseään kuullessaan nuo loukkaavat sanat. Liian\nmyöhään hän ymmärsi hyökkäyksellään kajonneensa likakasaan ja\nnostattaneensa lentoon haisevia hyönteisiä, jotka surisivat nyt hänen\nnenänsä ympärillä.\n\n»Neiti», sanoi Marguerite käskevällä äänellä, »minun täytyy pyytää\nteitä muistamaan, että neiti de Marny on ystäväni ja te itse minun\nvieraani».\n\n»Oi, minä koetan kyllä olla sitä unohtamatta», vastasi Candeille,\n»mutta teidän täytyy myöntää, kansalainen, että vaaditaan\npyhimyksen kärsivällisyyttä, jotta voisi sietää tuon rutiköyhän\nheilakan hävyttömyyttä, tuon heilakan, joka vastikään seisoi maansa\ntuomioistuimen edessä syytettynä epäsiveellisestä elämästä!»\n\nSyntyi hetken äänettömyys, jona aikana Marguerite saattoi selvästi\nkuulla Chauvelinin tyytyväisesti huoahtavan.\n\nSamassa tunkeutui iloinen nauru näiden neljän osaansa esittävän\nkorvaan. Ja Sir Percy Blakeney astui huoneeseen komeana ja hienona\nvalkeassa silkkitakissaan ja hienossa pitsiröyhelössään, moitteettomana\nkoko olennoltaan. Selkä hiukan kumarassa ja toinen käsivarsi ojossa hän\nlähestyi neiti Candeillea kohteliaasti sanoen:\n\n»Saanko luvan saattaa neidin kantotuoliinne?»\n\nHänen takanaan huoneen kynnyksellä seisoi hänen kuninkaallinen\nkorkeutensa Walesin prinssi huolettomasti keskustellen Sir Andrew\nFfoulkesin ja lordi Anthony Dewhurstin kanssa.\n\nJuliette ja Marguerite hämmästyivät, ja Candeille joutui myös ymmälle.\nChauvelin yksin oli levollinen. Hän siirtyi vain hiukan syrjään\npäästääkseen Sir Percyn ohitseen.\n\nCandeille tointui kuitenkin varsin pian. Tarttumatta Blakeneyn\nkäsivarteen hän sanoi kääntyen loukkaantuneena Margueriten puoleen:\n\n»Minuunko siis, joka olen kutsuttu tähän taloon, kaikki loukkaukset\nkohdistuvat! Minut ajetaan ulos, ikäänkuin olisin tunkeileva\nkerjäläinen. Täytyykö minun, joka olen vieras tässä maassa, tehdä\nse huomio, ettei kaikkien näiden komeiden englantilaisten herrojen\njoukossa ole ainoatakaan kunniallista miestä!»\n\n»Herra Chauvelin», lisäsi hän äänekkäästi, »minun isänmaani,\njollen erehdy, on antanut teille toimeksi puolustaa suojattomien\nkansalaistenne kunniaa ja omaisuutta. Minä pyydän teitä Ranskan nimessä\nkostamaan ne loukkaukset, joita tänä iltana olen saanut kärsiä!»\n\nCandeille loi ärsyttävän katseen ympärilleen, mutta kukaan ei\nliikahtanutkaan eikä vastannut mitään.\n\nYhä edelleen kohteliaasti kumartuneena seisoi Sir Percy hänen edessään,\nja Walesin prinssi katseli ystäviään huvitettuna kohtauksesta.\n\nVihdoin Chauvelin katkaisi äänettömyyden.\n\n»Uskokaa minua, kansalainen», sanoi hän kääntyen Candeillen puoleen.\n»Olen kokonaan teidän käytettävänänne, mutta ettekö huomaa, että olen\navuton, koska ne, jotka ovat loukanneet teitä, kuuluvat teidän omaan\nedesvastuuttomaan — joskin niin ihastuttavaan — sukupuoleenne?»\n\nAivan kuin suuri koira, joka äsken on nukkunut, suoristi Sir Percy nyt\nselkänsä ja ojentautui koko pituuteensa.\n\n»Kas vain!» sanoi hän iloisesti, »arvokas ystäväni Calais'sta!\nNäyttääpä minusta, kuin kohtalo vaatisi meitä aina keskustelemaan\nmiellyttävistä asioista —. Ettekö haluaisi lasia punssia, herra — hm —\nChauvelin?»\n\n»Minun täytyy pyytää teitä, Sir Percy, käsittelemään tätä asiaa\nvakavasti.»\n\n»Vakavuus ei sovellu iloiseen juhlaan, sir», sanoi Blakeney salaa\nhaukotellen, »ja naisten seurassa se on kovin sopimatonta».\n\n»Saanko käsittää tämän siten, Sir Percy, että te olette halukas\npyytämään neiti Candeillelta anteeksi niitä loukkauksia, joihin lady\nBlakeney on tehnyt itsensä syypääksi?»\n\nSir Percy yritti jälleen hillitä haukotusta, sitten hän karisti\npois tomuhitusen valkealta pitsiröyhelöltään ja pisti kätensä\nhousuntaskuihinsa. Vihdoin hän sanoi hyväntahtoisesti hymyillen:\n\n»Sir, oletteko nähnyt millaiset uudenkuosiset kaulahuivit ovat?\nKehoittaisin teitä tarkastamaan, millä tavalla me täällä Englannissa\nsidomme pitsikravattimme.»\n\n»Sir Percy», vastasi Chauvelin painokkaasti, »koska te ette tahdo\npyytää anteeksi neiti Candeillelta, niin haluatteko miekkailla kanssani\nniinkuin kaksi kunniallista miestä ainakin?»\n\nBlakeney naurahti tavalliseen tapaansa ja katsoi kuuden jalan ja kolmen\ntuuman korkeudestaan alas pieneen Chauveliniin.\n\n»Kysymys on vain siitä, sir», sanoi hän hitaasti, »olisiko meitä\ntodellakin kaksi kunniallista miestä miekkoja mittelemässä?»\n\nChauvelin, joka hetkeksi oli kadottaa mielenmalttinsa, ponnisti kaikki\nvoimansa voidakseen sanoa levollisesti:\n\n»Jos toinen meistä on siksi pelkurimainen, että hän vetäytyy pois\ntaistelusta, niin on tietenkin —.»\n\nHän ei lopettanut lausettaan, kohautti vain halveksivasti olkapäitään.\n\nOven toiselle puolelle oli kerääntynyt pieni ryhmä vieraita, joita\näänekäs puhe oli viekoitellut sinne. Sitä paitsi oli alettu kaivata\nisäntää ja emäntää, eikä hänen kuninkaallista korkeuttaankaan ollut\nhetkeen nähty missään.\n\nKoska hänen kuninkaallinen korkeutensa seisoi kuitenkin oviaukossa, ei\nkukaan voinut tunkeutua itse huoneeseen, mutta kurkistaa sisään oli\nsittenkin helppo ja saada vähäinen käsitys näytelmästä, joka siellä\ntapahtui. Epäilemättä kiista oli syttynyt ranskalaisen lähettilään ja\nSir Percyn välillä, ja edellinen näytti ottavan asian aivan vakavalta\nkannalta, jota vastoin toinen näytti vain kiusaantuneelta.\n\nWalesin prinssi, joka tähän asti oli pysytellyt riidan ulkopuolella,\nastui nyt äkkiä lähemmäksi sanoen Chauvelinille:\n\n»Loruja, mies! Puhutte! asioista, joita ette ymmärrä. Sir Percy on\nEnglannin alamainen, ja tämän maan lait eivät salli kaksintaistelua\nsiinä muodossa, kuin sitä on tapana Ranskassa suorittaa, enkä minä\npuolestani voi sallia —.»\n\n»Suokaa anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne», keskeytti Sir\nPercy hänet hyväntahtoisesti. »Teidän kuninkaallinen korkeutenne\nei käsitä täydelleen tilannetta. Arvokas ystäväni ei ehdota, että\nrikkoisin tämän maan lakeja, vaan että tulisin hänen kanssaan Ranskaan,\nsiihen maahan, jossa kaksintaistelut ja — hm — kaikenlaiset muut\nsentapaiset pikku asiat ovat luvallisia.»\n\n»Niin — tietenkin», vastasi prinssi. »Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä\nherra Chauvelin toivoo — mutta te — mikä on teidän tarkoituksenne,\nBlakeney?»\n\n»Ah», vastasi Sir Percy kevyesti, »minä olen tietysti valmis\nhyväksymään hänen vaatimuksensa».\n\n\n\n\nXI\n\nAIKA — PAIKKA — EHDOT\n\n\nTäydellinen hiljaisuus seurasi Sir Percyn sanoja. Kaikki tämän\nsalonkidraaman näyttelijät, jotka tähän saakka olivat varmasti\nesittäneet osiaan, näyttivät äkkiä keskeyttäneen näyttelemisensä, aivan\nkuin näkymätön esirippu olisi laskeutunut alas. Walesin prinssi ei\nsanonut mitään, ja katselijat ovella pidättivät henkeään, odottaen mitä\nnyt tapahtuisi.\n\nItsessään asia oli kuitenkin aivan yksinkertainen. Kaksi naista, jotka\nriitaantuivat keskenään — kaksi herraa, jotka sekaantuivat asiaan —\nmuutamia kiivaita sanoja — ja sen jälkeen taisteluvaatimus.\n\nSellaisia tapauksia tapahtui tuhka tiheään Lontoon salongeissa. Ja\nlukemattomia kertoja englantilaiset herrat olivat lähteneet Kanaalin\ntoiselle puolen selvittämään tuollaisia pikkuseikkoja.\n\nMutta tässä näytelmässä tuntui olevan jotakin erikoista. Ehkäpä siihen\ntunnelmaan vaikuttivat Margueriten kalpeat, kivettyneet kasvot, tai\nJulietten kauhistunut katse, tai ehkäpä Chauvelinin riemuitseva ilme,\njoista kaikista näytti käyvän ilmi, että murhenäytelmä häämötti tämän\nitsessään niin viattomalta tuntuvan jutun takana.\n\nJoka tapauksessa on varma, että koko seurue tunsi ikäänkuin\nsähkötärähdyksen ruumiissaan. Sir Percy yksin näytti\nvälinpitämättömältä ja karisteli vain puuteritahraa kultasankaisen\nlornjettinsa samettinauhasta.\n\n»Hyvät herrat», sanoi hänen kuninkaallinen korkeutensa äkkiä, »mehän\nunohdamme kokonaan naiset. Miesten kiistat eivät sovi naisten hienoille\nkorville.»\n\nSir Percy katsoi ylös ja kohtasi vaimonsa katseen. Marguerite\nseisoi siinä kuin marmoripatsas, tuskin tietäen mitä hänen\nympärillään tapahtui. Mutta Blakeney, joka ymmärsi jokaisen hänen\nmielenliikutuksensa, huomasi, että tämän kivettyneen levon takana piili\nmelkein vastustamaton halu huutaa kaikille näille marioneteille totuus\nvasten silmiä — sanoa, että tuo taisteluvaatimus itse asiassa merkitsi\nkuoleman ansaa, johon kostonhaluinen mies toivoi voivansa kietoa\nurhoollisen ja pelottoman vihollisensa.\n\nSekunnin ajan Sir Percyn tarkasti kätketty salaisuus leijaili hänen\nvaimonsa huulilla, sillä pieninkin ulkonainen seikka olisi voinut\nsaattaa hänet ääneensä huudahtamaan:\n\n»Älkää salliko sen tapahtua! Punainen neilikka, jota te kaikki\nihailette, seisoo tässä verivihollisensa edessä, joka yrittää\nviekoitella hänet perikatoon ja kuolemaan!»\n\nMutta omien silmiensä voimalla Sir Percy vangitsi nyt vaimonsa\nkatseen. Kaikki mitä hänessä oli rakkautta, luottamusta, rukoilevaa ja\nvaativaa hehkua lainehti Margueriten puolelle tämän katseen mukana.\nJa vähitellen Sir Percy huomasi, miten hänen vaimonsa jäykkyys alkoi\nsulaa. Hän sulki silmänsä ja näytti ponnistavan kaikki voimansa\nhillitäkseen itseään.\n\nSitten Marguerite tarttui Julietten käteen ja poistui hitaasti\nhuoneesta. Herrat kumarsivat, kun hän kulki heidän ohitseen,\njoillekuille hän nyökkäsi päätään, prinssille hän niiasi syvään,\nja viime hetkessä hän loi vielä silmäyksen mieheensä ikäänkuin\nvakuuttaakseen hänelle, että hänen salaisuutensa oli vaaran uhatessa\nyhtä varmassa tallessa kuin voitonkin hetkenä.\n\nMargueriten edellä poistui huoneesta Désirée Candeille erään herran\nsaattamana. Hän oli äkkiä käynyt ihmeellisen hiljaiseksi ja ikäänkuin\npelokkaaksi.\n\nPienessä huoneessa oli enää muutamia herroja koolla. Sir Andrew\nFfoulkes sulki oven naisten jälkeen, ja prinssi kääntyi Chauvelinin\npuoleen sanoen hänelle:\n\n»Kunniani kautta, hyvä herra, en ikinä voi sallia, että ystäväni\nBlakeney lähtee Ranskaan teidän vaatimuksestanne. Teidän hallituksenne\nei salli kenenkään ilman erikoista passia nousta maihin teidän\nrannikoillanne.»\n\n»Oi, teidän kuninkaallinen korkeutenne», sanoi Sir Percy, »älkää\nhuolehtiko minun tähteni! Arvoisalla ystävälläni on varmaankin, jollen\nerehdy, passi minulle varattuna mustan takkinsa taskussa. Eikö totta,\nherra», sanoi hän kääntyen Chauvelinin puoleen, »teillä on taskussanne\npassi — enintään nimen kohta on siinä täyttämättä?»\n\nHän lausui nämä sanat ystävällisellä ja huolettomalla äänellä, mutta\nChauvelin ymmärsi heti hänen tarkoituksensa. Hän käsitti, että Blakeney\ntahtoi ilmoittaa hänelle ymmärtävänsä liiankin hyvin, että tämän\nillan tapahtumat olivat edeltäpäin suunnitellut ja että hän avoimin\nsilmin ja vapaasta tahdosta oli antautunut siihen ansaan, jonka\nvallankumoushallituksen uskollinen kätyri oli hänelle virittänyt.\n\n»Passi kyllä saadaan», sanoi Chauvelin vältellen, »niin pian kuin\nsekundantit ovat järjestäneet kaikki muodollisuudet».\n\n»Sekundantit menkööt niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, herra!» vastasi\nSir Percy. »Ette kai suinkaan tahdo, että kokonainen karavaani lähtisi\nmeidän mukanamme Ranskaan?»\n\n»Aika, paikka ja ehdot on määrättävä, Sir Percy», vastasi Chauvelin.\n»Ja olen vakuutettu siitä, että te ritarina ette halua itse pitää\nhuolta kaikista muodollisuuksista.»\n\n»Te yhtä vähän kuin minäkään, herra — hm — Chauvelin», sanoi Sir\nPercy lempeällä äänellä, »ette kykene ratkaisemaan niitä seikkoja,\nja hyvä tuuli on sellaisissa tapauksissa kaikista tärkein kaikista\nmuodollisuuksista. Eikö totta?»\n\n»On kyllä, Sir Percy.»\n\n»Ja mitä sekundantteihin tulee, niin luopukaamme siitä ajatuksesta!\nYksi ainoa sekundantti riittää ja hänkin on nainen — kaikkein halutuin\n— kaikkein vihatuin — uskollisin ja kevytmielisin kaikista naisista —.\nSuostutteko siihen, herra?»\n\n»Te ette ole maininnut hänen nimeänsä, Sir Percy?»\n\n»Onnen jumalatar, herra, sattuma — määrätköön tuo omavaltainen neito\nteidän kuninkaallisen korkeutenne suostumuksella meidän puolestamme!»\n\n»En ymmärrä.»\n\n»Kolme arvanheittoa, herra. — Aika — paikka — ehdot, sanoitte te —\nkolme arvanheittoa, ja se joka voittaa, saa määrätä ne. Suostutteko\nsiihen?»\n\nChauvelin epäröi. Sir Percyn ivallinen mielentila ei soveltunut oikein\nhänen omiin huolellisesti punnittuihin suunnitelmiinsa. Sitä paitsi hän\npelkäsi jotakin ansaa, eikä tahtonut kernaasti jättää ratkaisua arvan\nmäärättäväksi.\n\nHän kääntyi vaistomaisesti prinssin puoleen ikäänkuin kysyäkseen hänen\nmieltään. Mutta sen ajan englantilaiset olivat synnynnäisiä pelaajia.\nHe kulkivat elämän läpi arpanappula toisessa ja korttipakka toisessa\ntaskussaan. Prinssi itse oli kaikkein innokkaimpia hasardipelin\nsuosijoita.\n\n»Antakaa sattuman ratkaista asia!» sanoi hän innostuneena.\n\nChauvelin huomasi, että hänen oli parasta alistua, sitä paitsi selvisi\nhänelle, että arpa ei voisi suuremmassa määrässä ehkäistä hänen\ntuumiaan. Kunhan kaksintaistelu vain saataisiin aikaan, niin kaikki\nolisi hyvin. Ja kohauttaen olkapäitään hän vastasi:\n\n»Aivan niinkuin haluatte.»\n\nHerrat asettuivat nyt pienen pöydän ympärille. Sir Percy otti käteensä\npikarin, jossa oli arpanappuloita ja sitten kumpainenkin vuorollaan\nheitti ensimmäisen heiton.\n\n»Minä voitin, herra», sanoi Blakeney huolettomasti Chauvelinille,\njoka seisoi hänen vieressään. »Minä saan määrätä paikan, missä tämä\nhistoriallinen taistelu on suoritettava Ranskan uskollisimman ja\ntarmokkaimman miehen sekä Englannin laiskimman keikailijan välillä. No,\nkeskustellaksemme vain asiasta, mitä paikkaa te ehdottaisitte?»\n\n»Oi, paikka on aivan samantekevä, Sir Percy», vastasi Chauvelin\nkylmästi. »Koko Ranska on käytettävänänne.»\n\n»Arvasinhan sen, mutta en kuitenkaan voinut olla oikein varma\nrajattomasta vieraanvaraisuudestanne», sanoi Blakeney rauhallisesti.\n\n»Miellyttäisikö teitä Pariisin läheiset metsät, herra?»\n\n»Liian kaukana rannikolta, herra. Voihan sattua, että tulen\nmerikipeäksi kulkiessani Kanaalin poikki, ja silloin tahdon suorittaa\njutun niin pian kuin suinkin... Ei, ei Pariisissa — sanokaamme\nkernaammin Boulognessa... se on sievä pieni kaupunki, eikö totta?»\n\n»Ehdottomasti, Sir Percy.»\n\n»No, siis Boulogne — ja vallituksilla, jos niin haluatte — kaupungin\neteläpuolella.»\n\n»Aivan niinkuin haluatte», vastasi Chauvelin kuivasti. »Heitämmekö nyt\ntoistamiseen arpaa?»\n\nYmpärillä seisovat herrat olivat nauraen seuranneet molempien\nvastustajien keskustelua. Nyt arpanappulat kalisivat jälleen, ja\ntaaskin he heittivät arpaa.\n\n»Tällä kertaa te voititte, herra Chauvelin», sanoi Blakeney\ntarkastettuaan nappuloita. »Kas, kuinka tasapuolisesti onni suosii\nmeitä! Minä sain valita paikan... ja nyt te saatte määrätä ajan. Mihin\naikaan siis?»\n\n»Neljän päivän kuluttua tuomiokirkon kellojen soittaessa\niltarukoukseen», vastasi Chauvelin viivyttelemättä.\n\n»Mutta minähän luulin, että teidän kirottu hallituksenne oli pannut\nviralta sekä tuomiokirkot, kellot että soitot... Ranskan kansa saa nyt\nmennä helvettiin, mitä tietä se itse haluaa — sillä taivaaseen johtavan\ntien kansalliskonventti on siltä sulkenut!... Enkö ole oikeassa? Minä\nluulin, ettei olisi sallittu soittaa iltarukoukseen.»\n\n»Boulognessa se luullakseni ei ole kiellettyä, Sir Percy», vastasi\nChauvelin lyhyesti. »Ja minä vakuutan kunniasanallani, että sinä iltana\nsiellä soitetaan iltarukoukseen.»\n\n»Mihin aikaan siis?»\n\n»Tuntia ennen auringonlaskua.»\n\n»Mutta miksi neljän päivän kuluttua? Miksei jo varhemmin?»\n\n»Minä olisin myöskin voinut kysyä miksi juuri etelänpuoleisilla\nvalleilla? Miksi ei läntisillä, Sir Percy? Minä olen valinnut neljännen\npäivän tästä illasta laskien — eikö se sovellu teille?» kysyi Chauvelin.\n\n»Sovelluko minulle? Hyvä herra, ei mikään voi sopia minulle sen\nparemmin», vastasi Blakeney hyväntahtoisesti nauraen. »Mutta\nkuulkaahan, mistä se johtuu, että te tulitte ajatelleeksi juuri\niltarukousta?»\n\nNyt kaikki läsnäolijat purskahtivat taas nauruun, ehkäpä hiukan\nsopimattomalla tavalla.\n\n»Oi!» jatkoi Blakeney iloisesti, »nythän muistankin... Olinhan aivan\nunohtaa, että viimeksi tavatessamme te olitte juuri siirtynyt tai\naioitte siirtyä hengelliseen säätyyn... Oi, miten hyvin iltarukous\nsopiikaan teidän papilliseen pukuunne... Se puku puki teitä aivan\nerinomaisesti...»\n\n»Emmekö voisi jatkaa toimitusta ja päättää taisteluehdoista, Sir\nPercy», sanoi Chauvelin katkaisten vastustajansa pilkkaavan sanatulvan\nja peittäen harminsa välinpitämättömyyden naamarin taakse.\n\n»Aseitten valintaa te kai tarkoitatte», puuttui nyt hänen\nkuninkaallinen korkeutensa puheeseen, »mutta minä luulin, että te\nolitte jo sopineet miekasta».\n\n»Niin, teidän korkeutenne», sanoi Blakeney, »mutta monet pikkuseikat\novat hyvin tärkeitä... Arvoisa ystäväni haluaa ehkä, että minulla\ntaistellessa hänen kanssaan on vihreät sukat jalassa, ja minä ehkä\ntoivon, että hänellä on punainen kukka napinlävessä.»\n\n»Ehkäpä punainen neilikka, Sir Percy?»\n\n»Niin, miksikä ei, herra? Se näyttäisi hyvin sievältä mustaa\npapinkauhtanaa vasten, jota te kuulutte joskus käyttävän Ranskassa...\nja kun neilikka on kuihtunut ja kuollut, niin saisitte kokea, että\nse on jättänyt tavattoman voimakkaan tuoksun nenäänne, paljoa\nvoimakkaamman kuin suitsutuksen haju.»\n\nYleinen nauru seurasi jälleen näitä sanoja, sillä kaikki tiesivät,\nmiten suuresti jokainen Ranskan vallankumoushallituksen jäsen — entinen\nlähettiläs Chauvelin niihin luettuna — vihasi englantilaista sankaria.\n\n»Ehdot siis, Sir Percy», sanoi Chauvelin välinpitämättömästi.\n»Heitetään nyt kolmannen kerran arpaa.»\n\nChauvelin ei ollut vähääkään huvitettu näistä vähäpätöisistä seikoista,\nsillä olihan taisteluvaatimus vain syötti, millä viekoitella vihollinen\nvaaralliselle maaperälle! Aika ja paikka oli määrätty, eikä Sir\nPercy jäisi tulematta. Siksi hyvin Chauvelin tunsi uhkarohkean,\nseikkailunhaluisen miehen, ja tänäkin hetkenä tarkastaessaan\nvastustajansa sopusuhtaista vartaloa, jänteviä käsiä, voimakasta\nleukaa, matalaa otsaa ja syvällä olevia silmiä, hän huomasi selvästi,\nettä Blakeney, vaikka hän pani henkensä vaaralle alttiiksi, oli\nkokonaan intohimoisen seikkailunhalunsa vallassa.\n\nNiin, Blakeney saapuisi kyllä määräpäivänä ja -hetkellä Boulognen\nkaupunginvallille, ehdottoman varmana siitä, että voisi välttää\nhänelle viritetyn ansan — luottaen tavalliseen ihmeelliseen onneensa,\nmielenmalttiinsa ja harvinaisiin sekä sielun että ruumiin voimiinsa.\n\nMitä silloin nuo vähäiset sivuseikat merkitsevät?\n\nYhden asian Chauvelin oli kuitenkin jo päättänyt, nimittäin, ettei\nmikään seikka tuona tärkeänä päivänä saisi jäädä sattuman varaan.\nHän kohtelisi ovelaa vihollistaan sekä viekkaudella että voimalla.\nNiin, vaikkapa koko se osa vallankumouksellista armeijaa, joka oli\nPohjois-Ranskassa, olisi kutsuttava apuun, niin hän estäisi rohkean\nNeilikan pakoonpääsyn.\n\nMutta Blakeneyn iloinen ääni keskeytti äkkiä kaikki nämä ajatukset.\n\n»Tuhat tulimmaista! Herra Chauvelin», sanoi hän, »luulenpa, että onni\non pettänyt teidät».\n\n»Sitten te, Sir Percy, saatte määrätä taisteluehdot.»\n\n»Aivan oikein, mutta en tahdo kiusata teitä monilla muodollisuuksilla.\nMe taistelemme takeissa, jos ilma on kylmä, mutta paitahihasllla, jos\non kuuma. —\n\n»Enkä minä vaadi vihreitä sukkia yhtä vähän kuin punaisia kukkiakaan.\nValitkaamme vain aseet, joilla meidän on taisteltava — Ffoulkes, saanko\nvaivata sinua hakemaan pari miekkaa kirjoituspöydältäni —.»\n\n»En tahtonut antaa palvelijan käydä niitä hakemassa», jatkoi Sir\nPercy, kun Ffoulkes oli poistunut huoneesta, »sillä onhan turhaa, että\npieni kiistamme tulee kaikkien tietoon. Miekat ovat varmaankin teille\nmieleen, hyvä herra, ja te saatte valita, kumman vain haluatte. Te\nolette varmaankin taitava miekkailija — ja saatte määrätä, riittääkö\npari pienempää naarmua hyvittämään neiti Candeillen loukattua\nturhamaisuutta vai pitääkö olla jokin suurempi haava.»\n\nHänen jatkaessaan täten hilpeää puhettaan, pysyttelivät kaikki muut\näänettöminä. Prinssi tarkasteli häntä tuikeasti, ihmetellen, mitähän\ntuumaa tuo ulkonaisesti niin mieletön ja ajattelematon huimapää mahtoi\nhautoa mielessään. Ja kaikki muut tunsivat painostusta. Jännittyneinä\nhe käänsivät katseensa oveen päin, kun Ffoulkes hetken kuluttua palasi\ntakaisin.\n\nBlakeney otti miekat ystävänsä kädestä ja laski ne pöydälle Chauvelinin\neteen.\n\nNe olivat aivan toistensa kaltaiset. Kumpainenkin oli yksinkertaisessa\nnahkatupessa ja kahvat olivat terästä.\n\n»No, mitä arvelette, herra?» kysyi Sir Percy.\n\nChauvelin veti toisen miekan tupesta ja tarkasteli sen ohutta,\nkiiltävää terää.\n\n»Hiukan vanhanaikaisia muodoltaan», sanoi hän koettaen matkia\nvastustajansa puhetapaa, »hiukan painavampia kuin mitä meillä viime\naikoina on totuttu käyttämään. Joka tapauksessa hyvin karaistua\nterästä.»\n\n»No, eipä pitäisi juuri olla moittimisen syytä, herra», sanoi Blakeney.\n»Nämä miekat taottiin Toledossa tasan kaksisataa vuotta sitten.»\n\n»Kas, tuohon on nimikin piirrettynä, Lorenzo Giovanni Cenci», luki\nChauvelin hitaasti.\n\n»Se on entisen omistajan nimi. Minä ostin ne eräältä hänen\nsukulaiseltaan Italiassa. Suurimpia lurjuksia muuten, mitä maailmassa\non ollut», hän jatkoi. »Mutta varmaankin te, herra, tunnette paremmin\nhänen tarinansa kuin me. Ryöstäjä, varas ja murhaaja hän oli — ei\nkammonut mitään keinoja, ei edes myrkkypikaria tai myrkytettyjä\ntikareja.»\n\nHän sanoi sen aivan kevyesti, yhä leikillisellä äänellä, mutta nuo\nviimeiset sanat saivat Chauvelinin hätkähtämään, ja laskettuaan miekan\npöydälle hän katsoi epäillen Blakeneyhin, joka seisoi nojaten polveaan\ntuoliin ja leikitteli toisella miekalla.\n\n»No, herra», sanoi Sir Percy vilkaistuaan ivallisesti vastustajaansa.\n»Oletteko tyytyväinen aseihin? Minkä niistä haluatte valita?»\n\n»Totta tosiaan, Sir Percy — », mutisi Chauvelin yhä epäröiden.\n\n»Niin, herra», keskeytti hänet Blakeney hyväntahtoisella äänellä,\n»ymmärrän kyllä, mitä tarkoitatte — vaikea on valita näin erinomaisten\nkaksosten välillä. Toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin. — Ja sittenkin\nteidän on pakko ottaa toinen ja minun toinen. — Saatte viedä sen\nkotiinne tänä iltana ja harjoitella miekkailua heinäsäkkiä vastaan.\nOlkaa hyvä, herra, ne ovat yhtä pitkät ja yhtä painavat — mutta teidän\ntulee valita.»\n\nBlakeney ojensi niitä ranskalaista kohti tuijottaen korkeudestaan\npieneen mustapukuiseen mieheen.\n\nChauvelin — hirmuvallan mies — näytti epäröivän. Vaikka hän kuuluikin\nniihin miehiin, jotka nerollaan, innostuksellaan ja julmuutensa\nvoimalla olivat rakentaneet uuden anarkistisen Ranskan, kumonneet\nvaltaistuimen ja murhanneet kuninkaan, niin hän epäröi sittenkin\ntämän teeskentelevän keikarin, tämän tylsän, hyväntahtoisen,\nseikkailunhaluisen olennon edessä. Ja turhaan hän koetti arvata niitä\najatuksia, jotka liikkuivat tuon matalan, sileän otsan takana.\n\nHän olisi tänä hetkenä uhrannut kernaasti useita vuosia elämästään\nvoidakseen silmätä tuon uhkarohkean miehen aivosoluihin ja nähdäkseen\nhänen hiukankin vapisevan tai hätkähtävän. Mikähän tuuma kyti Percy\nBlakeneyn mielessä hänen tarjotessaan viholliselleen toista näistä\nmiekoista, jotka kerran olivat olleet Lorenzo Cencin omat? Piilikö\nkaiken tämän takana jokin petos vai salaperäisiä, kuolettavia myrkkyjä?\nTuskin vain! Olihan suorastaan mieletöntä epäillä sellaista tässä\nvalaistussa englantilaisessa salissa.\n\nMutta hän oli ennen kaikkea diplomaatti, ja hän päätti ottaa asiasta\nselkoa. Hän pakottautui siis huolettomasti nauramaan ja tarttui pitkin,\nkapein sormin toiseen miekkaan.\n\n»Sanokaahan, minkä näistä te neuvotte minua ottamaan, Sir Percy?» sanoi\nChauvelin. »Kummassako näistä teidän mielestänne on myrkky varmemmin\nsäilynyt näiden kahden vuosisadan kuluessa?»\n\nBlakeney ei hätkähtänyt eikä näyttänyt pelästyvän. Hän purskahti vain\nnauruun ja sanoi ihmeissään:\n\n»Tuhat tulimmaista, herra! Te olette täynnä yllätyksiä! En koskaan\nolisi tullut sellaista ajatelleeksi! Suurenmoista! Vai mitä te\narvelette, teidän kuninkaallinen korkeutenne? Eikö arvoisalla\nystävälläni ole kovin omaperäisiä ajatuksia? No, tuon miekan te\nsiis haluatte? Älkää epäröikö enää kauemmin, mehän aivan väsytämme\nystäviämme. Siis tuon noin», hän sanoi, kun Chauvelin vihdoin otti\ntoisen miekoista käteensä. »Ja nyt punssia asian vakuudeksi. — Totta\ntosiaan, olipa tuo teidän äskeinen ajatuksenne ihmeen sukkela. Jääkää\nmeidän kanssamme punssia juomaan. Sellaista sukkeluutta kuin teidän on\njoskus kostutettava. Oi, toistakaa nuo sanat vielä kerran!»\n\nSitten hän kääntyi prinssin ja toisten herrojen puoleen lisäten:\n\n»Ja tyhjennettyämme lasimme palaamme ehkä jälleen naisten luokse?»\n\n\n\n\nXII\n\nVAROKEINOJA\n\n\nNäytti nyt siltä, kuin asia olisi päättynyt tähän. Joukko, joka äsken\noli ollut pienessä salissa koolla, oli jälleen hajaantunut, ja naurua\nja puheen sorinaa kuului kaikkialta.\n\nBlakeneyn huoleton käytös oli saattanut kaikki jälleen hyvälle\ntuulelle. Koska hän ei itse näyttänyt pitävän kaksintaistelua vakavana\nasiana, niin ei kukaan muukaan ollut siitä levoton.\n\nMuutamat niistä herroista, jotka olivat olleet läsnä asiaa\nratkaistaessa, pysyttelivät kuitenkin erillään iloisista joukoista.\nNäiden parissa oli ensi sijassa hänen kuninkaallinen korkeutensa, joka\ntarttuen Sir Percyä kainalosta keskusteli vakavasti hänen kanssaan.\nLordi Dewhurst ja Hastings puhuivat keskenään eräässä nurkassa, ja Sir\nAndrew Ffoulkes piti velvollisuutenaan Blakeneyn läheisenä ystävänä\nsanoa pari sanaa Chauvelinille.\n\nTämä oli kuitenkin halukas poistumaan juhlasta mitä pikimmin. Hän\nei voinut ottaa todesta Blakeneyn kutsua ja yhtyä toisten kanssa\npunssimaljojen ääreen. Hän tahtoi sitä paitsi ajatella rauhassa\näskeisiä tapahtumia.\n\nHän sanoi siis nopeasti jäähyväiset isännälle ja kiiruhti eteiseen,\njossa hän tapasi neiti Candeillen. Hän saattoi hänet kotiin, sillä hän\ntahtoi vielä keskustella hänen kanssaan muutamista asioista ja antaa\nhänelle joitakin neuvoja.\n\nYleensä Chauvelin oli tyytyväinen illan työhön. Nuori näyttelijätär\noli ollut hänelle hyvänä apuna ja näytellyt osaansa kiitettävällä\nkylmäverisyydellä ja taidolla. Sir Percy näytti haluavan syöksyä suoraa\npäätä siihen ansaan, joka hänelle oli viritetty.\n\nMutta juuri se seikka tuotti Chauvelinille paljon huolta. Kun hän\npuolen tunnin kuluttua oli eronnut liittolaisestaan, hän vaivasi\nsillä loppumattomasti päätään. Eipä ihme, jos Punainen neilikka jo\nkauan sitten oli huomannut, että Ranskan vallankumoushallitus tahtoi\nsaada hänet valtaansa. Tietysti hän myös ymmärsi, että Chauvelin\ntaisteluvaatimuksellaan tahtoi vain narrata hänet Ranskaan. Kun\nhän näytti nyt olevan halukas antautumaan kiinniotettavaksi, niin\ntapahtui se epäilemättä vain sen vuoksi, että jokin uhkarohkea tuuma\noli kypsynyt hänen mielessään, tuuma, jolla hän luuli voittavansa\nvastustajansa, tuuma, joka samalla tyydyttäisi hänen seikkailunhaluaan\nja tuottaisi kiusaa ja nöyryytystä hänen viholliselleen.\n\nLuonnollisesti Percy Blakeneyn oli pakko suostua hänen\ntaisteluvaatimukseensa, muuten hänen maineensa rohkeana johtajana olisi\nhänen omien miestensä parissa kärsinyt. Mutta hän näytti niin suurella\nilolla ja mielihyvällä suostuvan siihen, että Chauvelin alkoi pelätä,\nettei Punaisen neilikan kiinniotto Boulognessa ehkä tulisikaan käymään\nniin helposti, kuin hän aluksi oli kuvitellut mielessään.\n\nVielä samana iltana Chauvelin lähetti kirjeen Robespierrelle, jossa hän\nkoetti jossakin määrin vapautua tulevien tapausten edesvastuusta.\n\n»Minä olen nyt tehnyt, mitä minulta on vaadittu», hän kirjoitti. »Minä\nvastaan siitä, että mies, joka on tunnettu Punaisen neilikan nimellä,\nsaapuu neljän päivän kuluttua Boulogneen, ja minä jätän hänet silloin\nsen hallituksen käsiin, jota hän on loukannut. Mutta pitäkää te myös\nhuolta siitä, etteivät minun diplomaattisen taituruuteni hedelmät\njälleen mene hukkaan! Minun toimestani hän saapuu paikalle — teidän\nasianne on katsoa, ettei hän pääse pakenemaan.»\n\nAnnettuaan kirjeen erityiselle lähetille, joka sai käskyn viedä sen\nRanskaan, Chauvelin tunsi suurta tyytyväisyyttä. Vaikk'ei hän ollutkaan\nniin varma menestyksestään kuin hän olisi tahtonut olla, ei hän\nkuitenkaan voinut käsittää, miten hän olisi voinut epäonnistuakaan. Ja\nainoa asia, mikä kiusasi häntä, kun hän vihdoin nukahti, oli se, että\ntuo tärkeä hetki oli vielä niin kaukana.\n\n\n\n\nXIII\n\nKAIKKIVOITTAVA INTOHIMO\n\n\nVanhan komean kartanon ylitse oli laskeutunut hiljaisuus. Vieraat\nolivat poistuneet, ja heidän mentyään oli täydellinen rauhan ja\nyksinäisyyden tunne vallannut koko talon. Marguerite, joka varsinkin\nikävän kohtauksen jälkeen pienessä salissa oli saanut ponnistaa\nkaikki voimansa ollakseen kohtelias ja ystävällinen vierailleen,\nsai vihdoinkin päästää kiihtyneet ajatuksensa valloilleen ja katsoa\nlevottomuutta suoraan silmiin.\n\nSir Andrew Ffoulkes oli viimeinen, joka oli lähtenyt talosta, ja Sir\nPercy oli saattanut hänet puiston veräjälle, josta ystävällä ei ollut\nkuin muutaman metrin matka kotiinsa. Hänen nuori vaimonsa oli jo\naikaisemmin kantotuolissaan poistunut.\n\nMargueriten sydäntä vihlaisi hänen tahtomattaankin tuota vastanainutta\nparia ajatellessa. Monet nauroivat hiukan Sir Andrew'lle, sillä he\npitivät häntä tohvelisankarina, hänen hellyytensä kaunista pikku\nvaimoaan kohtaan tuntui heidän mielestään aivan liialliselta.\nMarguerite oli myös alussa hiukan hymyillyt nähdessään miten\nSuzanne oli käyttänyt koko naisellisen viehätysvoimansa sitoakseen\nmiehen kotiin ja estääkseen häntä seuraamasta Punaista neilikkaa\nseikkailuretkille. Mutta viime aikoina hänen tunteensa oli muuttunut\nkateudeksi.\n\nSillä miten toisenlainen hänen oma suhteensa mieheensä olikaan!\n\nPercy rakasti häntä syvästi ja kiihkeästi, mutta hän piti tunteitaan\naisoissa, ikäänkuin hänen rakkautensa ja Marguerite eivät olisi olleet\ntärkeitä hänen elämässään, ikäänkuin Margueriten levottomuus ja suru\nhänen tähtensä olisivat olleet vain vähäpätöisiä lukuja siinä suuressa\nelämän kirjassa, jonka hän oli suunnitellut itseään varten.\n\nMutta toisin ajoin hän vihasi noita ajatuksiaan. Sillä tokko kukaan\nmies koskaan oli rakastanut naista niin kiihkeästi kuin Percy häntä?\nVaikea hänen tosin oli käsittää häntä, ja ehkäpä — oi, tuo epäilys oli\nhirveä — jokin vähäinen epäilys häntä kohtaan kyti yhä edelleen hänen\nsielussaan.\n\nMarguerite avasi ikkunat, jotka olivat penkereelle päin. Kaikki oli nyt\nniin hiljaista ja rauhallista. Kukkien tuoksu täytti yöllisen ilman.\nJoen rannasta kuului hiljaista veden solinaa. Kaukaa kajahti petolinnun\nkaamea ääni.\n\nTuo ääni sai Margueriten hätkähtämään. Ja hänen ajatuksensa palasivat\njälleen illan tapahtumiin ja Chauveliniin, tuohon petolintuun, joka\nyritti syöstä salaperäisillä hankkeillaan perikatoon sen miehen, jota\nhän vihasi, mutta jota Marguerite rakasti koko sielustaan.\n\nOi, miten hän vihasikaan noita hurjia seikkailuja, jotka riistivät\nPercyn hänen luotaan! Eikö rakastava nainen — rakastakoon hän miestään\ntai lastaan — ole kaikkein itsekkäin ja tunteettomin olento niin pian,\nkuin rakastetun henki ja onni joutuvat suoranaiseen ristiriitaan\ntoisten elämän ja onnen kanssa?\n\nKernaasti hän olisi sulkenut silmänsä ja korvansa kaikilta niiltä\nkauheuksilta, joita tapahtui Ranskassa, kunhan hän vain olisi saanut\npitää miehensä luonaan. Ja sittenkin hänen täytyi kerran toisensa\njälkeen heittää vaaralle alttiiksi se henki, joka oli hänelle kaikkein\nrakkain, uhrata hänet toisille — aina vain toisille! Hänellä, hänen\nvaimollaan ei ollut voimaa pidättää häntä, kun hänen teki mielensä\nlähteä näille seikkailuretkilleen, joilta hän ehkä kerran ei palaisi\nenää. Ja vaikka hän olisi turvautunut mihin naiselliseen verukkeeseen\nhyvänsä, niin ei mistään ollut apua.\n\nMutta tällaisina hetkinä, jolloin hän tunsi vihaa ja kateutta,\nhän ikävöi entistä enemmän miestään, haluten sanoa hänelle miten\nsuunnattomasti hän kaipasi häntä ja hänen rakkauttaan.\n\nVaistomaisesti Marguerite astui nyt pengermälle ja sieltä joen rantaan,\nmissä hän niin usein oli kävellyt Sir Percyn kanssa heidän rakkautensa\nensi aikoina. Vanhanaikaisia villejä ruusuja kasvoi täällä kaikkialla,\nliljojen tuoksu täytti ilman ja tuhatkaunot loistivat hämärässä kuin\ntähdet.\n\nHän toivoi Percyn pian tulevan tätä tietä, ja tarkasti kuunnellen\npienintäkin ääntä hän tähysteli joka taholle.\n\nHetken kuluttua hän olikin kuulevinaan keveitten askelten kopinaa,\nja vaikka yö oli sangen pimeä, hän erotti pian viittaan kääriytyneen\nolennon, joka lähestyi tietä myöten.\n\n»Ken siellä?» huusi hän.\n\nOlento pysähtyi ja astui sitten nopeasti Margueritea kohti sanoen\nepäröiden:\n\n»Minä se olen — Désirée Candeille.»\n\n»Tekö!» huudahti Marguerite hämmästyneenä, »mitä te teette täällä —\ntähän aikaan?»\n\n»Hiljaa!» kuiskasi Candeille. »Olen aivan yksin — tahdoin niin\nkernaasti tavata jotakuta — saadakseni kuulla, mitä on tapahtunut.»\n\n»Mitä te tarkoitatte? En ymmärrä teitä.»\n\n»Mitä on tapahtunut Chauvelinin ja teidän miehenne välillä?»\n\n»Mitä se liikuttaa teitä?» sanoi Marguerite ylpeästi.\n\n»Älkää käsittäkö minua väärin? Ymmärrän kyllä, että olette harmistunut\nminuun. Mutta — oi! miten voisin vakuuttaa teille toimineeni vastoin\ntahtoani — että olin vain leikkikalu tuon miehen käsissä — jospa\ntietäisitte, miten julmasti Ranskan hallitus kohtelee kaikkia avuttomia\nkansalaisiaan, jotka ovat joutuneet sen kynsiin —.»\n\nMarguerite ei tiennyt mitä sanoa. Hän epäili näyttelijätärtä ja samalla\nhän kuitenkin tunsi sääliä häntä kohtaan. Olihan hän itsekin saanut\nkärsiä hirmuhallituksen tähden ja aivan syyttömästi, vain siksi, että\nepäluulon varjo oli ollut häntä vastaan. Ja sen tähden hän vastasi nyt\nlempeämmällä äänellä:\n\n»Mutta miksi te palasitte tänne takaisin?»\n\n»Minä toivoin tapaavani teidät voidakseni varoittaa teitä.»\n\n»En tarvitse varoituksia!»\n\n»Tai olette liian ylpeä kuunnellaksenne niitä. Tiedättekö, että\nChauvelin vihaa persoonallisesti miestänne?»\n\n»Mistä te sen tiedätte?»\n\nMargueriten oli mahdotonta käsittää Candeillen käytöstä. Minkä verran\nhän oikeastaan oli perillä Chauvelinin salaisista suunnitelmista?\nOliko hän hänen liittolaisensa vaiko ainoastaan hänen tottelevainen\nkäskyläisensä? Näyttelikö hän ehkä tänäkin hetkenä vain osaa, jota tuo\nvehkeilyjen kuningas oli käskenyt hänen esittää?\n\nMutta Candeille ei näyttänyt huomaavan Margueriten epäluuloa eikä\nvastenmielisyyttä, vaan hän sanoi rukoilevalla äänellä:\n\n»Olen nähnyt vihan leimahtavan Chauvelinin silmissä! Hän vihaa\nmiestänne — minkä vuoksi, sitä en tiedä, mutta hän aikoo tämän\nkaksintaistelun avulla tuottaa hänelle suurta tuhoa. — Oi, älkää antako\nhänen matkustaa, lady Blakeney!»\n\nMarguerite vetäytyi taaksepäin, jotta kädet, jotka ojentautuivat\nrukoillen hänen puoleensa, eivät kajoaisi häneen.\n\n»Te olette kiihkoissanne, neiti», hän sanoi kylmästi. »Minä en tarvitse\nteidän varoituksianne — enkä ymmärrä, mitä tämä asia teitä liikuttaa.\n— On jo kovin myöhäistä», hän lisäsi ystävällisemmin, »lähetänkö\nkamarineitoni teitä saattamaan? Hän on vaitelias ja kiintynyt taloon —.»\n\n»Vaiteliaisuutta ei tässä tarvita», vastasi näyttelijätär hiljaisella\näänellä. »En häpeä tuloani tänne. Te olette hyvin ylpeä, mutta\nminä rukoilen Jumalaa, ettei teidän tarvitsisi kokea sitä surua ja\nnöyryytystä, joka teitä nyt uhkaa —. Luultavasti me emme koskaan enää\ntapaa toisiamme — minä katoan teidän elämästänne yhtä nopeasti kuin\ntulinkin. — Mutta tuloni syynä oli toinenkin ajatus. — Jos Sir Percy\ntodellakin lähtee Ranskaan — kaksintaistelu tulee olemaan Boulognessa\n— sen verran asiasta vain tiedän — niin ettekö te halua lähteä hänen\nkanssaan?»\n\n»Minun täytyy todellakin toistaa teille —.»\n\n»Että asia ei liikuta minua — niin, minä tiedän ja myönnän sen kyllä.\nMutta, nähkääs, tullessani tänne ajattelin, että minä — naisena —\nvoisin saada teidän sydämenne liikutetuksi — en aavistanut, että\nolisitte niin ylpeä — olin vakuuttunut siitä, että tahtoisitte lähteä\nmiehenne mukana, jollette saisi häntä estetyksi pistämästä päätään\nsiihen ansaan, jonka Chauvelin varmaankin on virittänyt hänelle.\nMinä lähden itse piakkoin Ranskaan. Chauvelin on hankkinut minulle\nja kamarineidolleni passit — mutta kamarineitoni ei tarvitse seurata\nmukanani — tässä on hänen passinsa ja —. Oi, ei teidän tarvitse\nottaa sitä vastaan minun kädestäni», hän lisäsi, kun Marguerite ei\nojentanut kättään, vaan seisoi aivan jäykkänä ja kylmänä, ikäänkuin\nhän ei olisi lainkaan kuunnellut toisen puhetta. »Minä lasken sen tänne\nruusupensaaseen! Te epäilette minua — ja sehän on aivan luonnollistakin\n— mutta ehkäpä te ajattelette asiaa vielä rauhallisesti, ja silloin te\nkäsitätte, että tarkoitukseni oli epäitsekäs — ja että minä tahdoin\nvain palvella teitä ja miestänne.»\n\nCandeille kumartui maahan laskien paperin ruusupensaan oksalle ja\npoistui sitten äänettömästi.\n\nKaamea tunne valtasi Margueriten mielen hänen jäätyään yksin. Hän näki\nedessään valkean paperin, joka kiikkui ruusupensaan oksalla. Kauan hän\ntarkasteli sitä, kunnes tuuli heitti sen maahan. Silloin Marguerite\nkumartui alas ja otti sen ylös. Ja rutistettuaan sen käteensä hän\nkiiruhti nopein askelin sisään.\n\n\n\n\nXIV\n\nJÄÄHYVÄISET\n\n\nKun Marguerite lähestyi taloa, hän huomasi portaitten juurella\nuseita henkilöitä, jotka hiljaa kuiskaillen liikkuivat edestakaisin.\nHetkeäkään epäröimättä hän kiiruhti siipirakennusta kohti, missä Sir\nPercyn huoneet sijaitsivat. Ovella hän kohtasikin hänet, puettuna\nlaajaan viittaan ja pehmeään hattuun.\n\nEnnen kuin Marguerite ennätti ajatella, että Sir Percy oli aikeissa\nlähteä matkalle, ennen kuin hän ehti lausua ainoatakaan sanaa, hän\nlepäsi jo hänen sylissään.\n\n»Percy, sinä et saa lähteä — sinä et saa lähteä!» toisti hän yhä\nuudestaan.\n\nHän tunsi Percyn vahvojen käsivarsien puristavan häntä rintaansa vasten\nja hänen huuliensa koskettelevan hänen huuliaan, hänen silmiään ja\nhänen käsiään, ja epätoivon tuskassa hän kuiskasi hänelle:\n\n»Jos todellakin rakastaisit minua — niin et lähtisi pois. — En päästä\nsinua!»\n\nJa hän kietoi hellästi käsivartensa Sir Percyn kaulaan, ja hänen\näänensä värähteli liikutuksesta. Ja kun Sir Percy liikutettuna vastasi\nhänelle: »Jumalan tähden, älä puhu noin!» Niin Marguerite luuli jo\nhetken aikaa, että hänen rakkautensa pääsisi voitolle. »Armaani, älä\njätä minua!» jatkoi hän yhä kiihtyvällä äänellä, »älä jätä minua,\ntuskinhan olemme ennättäneet nauttia onnestamme. — Minulla on niin\npaljon sanottavaa sinulle. Sano, voitko todellakin jättää minut?»\n\nSir Percy, joka hetkeksi oli unohtanut kaiken muun pidellessään\nvaimoaan sylissään ja kiihkeästi hyväillessään häntä, laski kätensä\nMargueriten kyyneleisille silmille, jotta tämä ei näkisi miten vaikea\nhänen oli hillitä itseään. Sillä kaikki, mikä oli inhimillisintä\nhänessä, kaikki mikä hänessä oli pehmeää ja herkkää, mikä kalpasi\nrauhaa ja hiljaista onnea rakastetun vaimon rinnalla, nousi nyt hänessä\nkapinaan. Hän unohti kaikki giljotiinin kauhut, kaikkien viattomasti\nkärsineiden hätähuudot ja avunrukoukset sekä uhkarohkeat seikkailut\nja niiden kiihottavan jännityksen. Kaikki muu katosi hänen mielestään\npaitsi hänen rakkautensa Margueritea kohtaan, hänen intohimonsa, joka\nvaltasi hänet kokonaan.\n\nMutta tätä taistelua kesti vain sekunnin ajan. Juuri kun Marguerite\nnaisen vaistollaan luuli voittaneensa miehensä, tapahtui äkillinen\nmuutos hänessä, hänen käsiensä ote hölleni, ja suudellen vaimoaan\nhellästi otsalle hän siveli hiljaa hänen suortuviaan.\n\n»Minun on jo aika lähteä», hän sanoi rauhallisesti ja kylmästi.\n\nMarguerite tunsi pistoksen sydämessään. Ja ikään kuin heräten kauniista\nunesta hän kuiskasi tuskallisesti:\n\n»Percy, et suinkaan sinä aio lähteä! Jos rakastat minua, niin et jätä\nminua!»\n\n»Jos rakastan sinua!»\n\nSir Percyn ääni ilmaisi niin hellää rakkautta, että kaikki katkeruus\nkatosi Margueriten sydämestä ja hänen silmänsä kyyneltyivät.\n\n»Minun on pakko lähteä, armaani», sanoi Sir Percy kohottaessaan\nhellästi huulilleen Margueriten käden, jolle kyynel tipahti hänen\nsilmistään.\n\n»Mutta minkä tähden?» kysyi Marguerite itsepäisesti. »Enkö siis\nmerkitse sinulle mitään? Eivätkö minun huoleni, minun tuskani ole\nminkään arvoisia? Etkö ole jo yllin kyllin tehnyt toisten vuoksi — eikö\nsinun elämäsi merkitse tuhat kertaa enemmän minulle kuin kymmenelle\ntuhannelle muulle?»\n\n»Kultaseni», sanoi Sir Percy lempeästi, »tänään ei ole kysymys\nkymmenlstätuhansista ihmisistä, vaan enintään yhdestä ainoasta. Voitko\nrauhallisesti ajatella tuota pappiparkaa, jolta hänen haltuunsa jätetyt\njalokivet on ryöstetty? Varmaankin hän pelolla odottaa sitä hetkeä,\njolloin hänetkin vangitaan tai tuomitaan kuolemaan. En aio muuta kuin\nehdottaa hänelle pientä merimatkaa Kanaalin poikki, sillä varmaankin\nilma täällä Englannissa voisi olla varsin terveellinen hänelle, ja\nminun seurassani —.»\n\n»Percy!» pyysi Marguerite.\n\n»Oi, kyllä ymmärrän!» hän sanoi hiukan huoaten. »Sinä ajattelet tuota\ntyperää kaksintaistelua —.»\n\n»Ajattelehan hiukan tätä asiaa», hän lisäsi iloisemmalla äänellä:\n»Olisinko minä voinut prinssin sekä kaikkien naisten läsnäollessa\nkieltäytyä vastaanottamasta tuota taisteluvaatimusta? Ei, se oli\nsuorastaan mahdotonta. Sattuman oikkua se oli. — Hän tietenkin oli\nsuunnitellut kaikki edeltäpäin. — Mutta rohkea mies hän on, se meidän\non myönnettävä, ja vielä emme ole kuitit sen nöyryytyksen johdosta,\njonka hän tuotti minulle Calais'ssa.»\n\n»Niin, kaikki hän on edeltäpäin suunnitellut», vastasi Marguerite\nkiivaasti. »Tämän iltaisen riidan sekä matkasi Ranskaan, missä hän\naikoo virittää sinulle kuolettavan ansan.»\n\nSir Percy purskahti nauruun.\n\n»Rakas ystäväni», sanoi hän. »Kunniani kautta, teidän armonne\nhämmästyttää minua! Hänkö voisi virittää kuolettavan ansan teidän\nnöyrälle palvelijallenne! Ei, Ranskan johtavat kansalaiset saavat\ntoimia hyvin nopsasti, jos he tahtovat saada minut käsiinsä — tuhat\ntulimmaista, tällä kertaa siitä tosiaankin tulee hyvin jännittävä\ntakaa-ajo. — Ei, ei, pieni ystäväni, älä pelkää!» hän lisäsi äkkiä\nhyvin hellästi, »nuo kirotut murhaajat eivät vielä ole saaneet minua\nvaltaansa».\n\nOi, miten usein Marguerite täten oli taistellut hänen kanssaan,\nseikkailuritarin kanssa, joka oli hänen pahin vihollisensa ja\njoka riisti häneltä hänen rakastettunsa! Mutta vaikka tuo kiihkeä\nseikkailunhalu sekä samalla hänen vastustamaton tarpeensa saada auttaa\nja palvella onnettomia ranskalaisia näytti vaativan kaikki Sir Percyn\najatukset, niin ei hänen rakkautensa Margueriteen silti heikontunut,\npäinvastoin, se vain sen kautta puhdistui ja jalostui, ja heidän\nonnensa sai sitä runollisemman ja kauniimman hohteen.\n\nMutta tänä hetkenä Marguerite oli väsynyt taisteluunsa. Hänen sydämensä\nvuoti verta, ja hirveä paino lannisti hänen mieltään. Entistä suurempi\nvaara uhkasi varmaankin heitä. Ja tuo onnettomuuden aavistus oli niin\nsuuri, ettei hän voinut enää selvästi ajatella. Kaikki kietoutui\nikäänkuin utuharsoon. Epäselvänä, ikäänkuin jättiläisolentona hän näki\nmiehensä vartalon edessään ja kaukaisena hän kuuli hänen äänensä kaiun.\nHän sulki silmänsä, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hänen viimeisetkin\nvoimansa olisivat loppuneet.\n\nSir Percy tunsi vaimonsa solakan vartalon käyvän voimattomaksi ja hänen\njäsenensä veltostuvan. Ja puoleksi kantaen hän vei hänet läheiselle\nruohopenkereelle, laskien hänet varovaisesti maahan. Vielä viimeisen\nkerran hän suuteli hänen rakkaita silmiään, pieniä käsiään, hänen\nhuuliaan — ja poistui sitten hänen luotaan.\n\n\n\n\nXV\n\nMATKALLE LÄHTÖ\n\n\nAirojen loiske herätti Margueriten tajuntaan. Samassa kun hän heräsi,\nkatosi myös kaikki väsymys, ja hänen ajatuksensa alkoivat kiihkeästi\ntyöskennellä. Ensimmäinen selvä tunne, joka täytti hänen mielensä, oli\nse, että Percy oli poissa. Ei epäilystäkään, ettei hän ollut lähtenyt\njo matkalle, ehkäpä hän juuri tuossa veneessä, jonka airojen loiske oli\nherättänyt hänet, oli menossa huvialukseensa »Unelmaan» jatkaakseen\nsillä matkaa suoraan Boulogneen. Siellähän kaksintaistelun piti\ntapahtua, senhän Candeille oli sanonut hänelle kysyessään, eikö hän,\nMarguerite, halunnut seurata miestään sinne.\n\nSeurata häntä! Varmaankin hän voisi vielä saavuttaa hänet. Eihän Jumala\nvoinut sallia, että hän olisi erillään miehestään juuri tänä hetkenä,\njolloin hänen henkensä oli niin suuressa vaarassa.\n\nJos hän heti paikalla matkustaisi Doveriin, hän ennättäisi varmaan\nlaivalla Ranskaan samaan aikaan kuin Percykin. Ja varmaan hän\nhelposti tapaisi hänet siellä. Hänen ei tarvitsisi muuta kuin seurata\nChauvelinin askeleita, pitää silmällä hänen vehkeitään. Vaikka Jumala\ntiesi, voisiko hän sittenkään olla miksikään hyödyksi miehellensä.\nPainostava tunne sanoi hänelle, että kohtalo oli tällä kertaa käynyt\nhäntä voimakkaammaksi — että uhkarohkea seikkailija oli onnenpelissään\nuskaltanut nyt liian suuren panoksen ja häviäisi varmaan.\n\nPovellaan Marguerite tunsi paperin ratisevan. Se oli passi, jonka hän\nkoneellisesti oli ottanut maasta ja pistänyt pukunsa poimuihin. Tänä\nhetkenä hän siunasi ranskalaista näyttelijätärtä, joka oli antanut\nsen hänelle. Häntä, jota hän niin suuresti oli epäillyt, hän sai nyt\nkiittää elämänsä viimeisestä onnesta.\n\nEi hetkeäkään hän horjunut enää päätöksessään. Hänellä oli nyt passi\ntaskussaan — kaikki oli järjestyksessä — hän saattoi siis vaaratta\nlähteä.\n\nTallissa oli nopeita hevosia, palvelijat olivat uskollisia ja\ntottelivat hänen käskyjänsä, sitä paitsi he olivat tottuneet siihen,\nettä heidän isäntänsä usein matkusti pois useammiksikin päiviksi. Jos\narmollisen rouvan äkillinen lähtö nyt heitä ihmetyttäisikin, niin he\nsaisivat kernaasti ihmetellä ja juoruta. Mitäpä hän siitä välittäisi.\n\nHän poikkesi tallirakennukseen ja käski rengin valjastaa. Sitten hän\nkiiruhti asuinrakennukseen. Tultuaan omaan huoneeseensa hän pyysi\nLucietä auttamaan itseään ja kesken pukeutumistaan hän luki läpi\npassin, joka oli annettu Céline Dumont’in, kansalainen Candeillen\nkamarineidon nimiin — »pitkä; siniset silmät: vaalea tukka: ikä 35\nvuotta» seisoi siinä. Suunnilleen kaikki tuo soveltui Margueriteenkin.\n\nAivan levollisena ja vähääkään kiirehtimättä Marguerite valmistautui\nmatkaansa varten. Tummassa verkapuvussaan ja mustassa pitkässä\nviitassa, jonka hilkka peitti kokonaan hänen kultaiset hiuksensa, häntä\noli melkein mahdotonta tuntea. Ja otettuaan runsaasti rahaa mukaansa\nsekä pienen käsilaukun, johon Lucie oli pakannut välttämättömimmät\nmatkatarpeet, hän lausui ystävälliset jäähyväiset kamarineidolleen sekä\nkiiruhti vaunuihin.\n\nMatkalla Margueritellä ei ollut tilaisuutta ajatella onnettomuuttaan.\nHänen oli pakko matkustaa kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla, jotta\nhän ei antaisi itseänsä ilmi. Hän istui laivan keulakannella yhdessä\nvarattomien matkustajien kanssa, jotka kyyköttivät tavaranyyttiensä\npäällä nojautuneina toinen toiseensa. Ei mikään ollut hänelle sen\nvastenmielisempää, kuin tämä täyteen ahdettu kostea kansi tervan\nja meriveden hajuineen. Ja sittenkin tuo epämiellyttävä seura ja\nnuo kylmät suolavedenryöpyt, jotka vähän väliä kastoivat hänet\nläpimäräksi, tuntuivat hänestä miltei tervetulleelta piinalta, sillä\nalituinen ruumiillinen rasitus saattoi hänet unohtamaan sietämättömän\nsieluntuskan.\n\nSitä paitsi hän toivoi saavansa täällä olla täydessä turvassa. Ja siinä\nhän olikin oikeassa, sillä ei kukaan kiinnittänyt häneen minkäänlaista\nhuomiota: ei kukaan olisi voinut tuntea tuota kokoonlyyhistynyttä\nolentoa mustissa, likaisissa vaatteissaan lady Blakeneyksi.\n\nMarguerite oli kovin väsynyt matkan vaivoista, ja hänen istuessaan\nsiinä laivan kannella valtasi hänet jonkinlainen horrostila. Hän\noli hereillä ja sittenkin puoleksi unessa. Kuulematta tai näkemättä\nmitään hän tuijotti vain taivaanrantaa kohti, jossa vähitellen toinen\nBoulognen kirkontorni toisensa jälkeen kohosi synkkää taivasta vasten.\n\nKun laiva vihdoin laski rantaan, Marguerite heräsi ikäänkuin pitkästä\nunesta. Hänen jäsenensä olivat jäykät ja puutuneet, varmaankin hän oli\nnukkunut viimeisen puolentunnin ajan.\n\nPimeässä hän näki ihmisten liikkuvan ja kuuli sekavaa äänten sorinaa.\nMatkustajat työnsivät ja tuuppivat toisiaan, ja kalpeassa lyhdyn\nvalossa — ainoa valaistus, mitä kansimatkustajille oli suotu —\nnäyttivät nuo kalpeat ja laihat kasvot aavemaisilta ja pelottavilta.\n\nTylsin katsein hän seurasi tuota hälinää ympärillään. Hän ei tiennyt\nmitä tehdä eikä tahtonut myöskään kysyä keltään. Mutta vähitellen\nhänen ajatuksensa alkoivat selvetä ja hänen katseensa terästyi.\nHän näki matkustajien toisen toisensa jälkeen astuvan maihin ja\nhuomasi rannassa pienen avonaisen vajan, josta loisti lyhdyn valo.\nPöydän takana hän näki virkapukuisen miehen, jonka rinnassa loisti\ntrikolorinvärinen ruusuke. Kaikki matkustajat pysähtyivät vajan eteen\nja ojensivat virkapukuiselle miehelle passinsa. Tämä tarkasti niitä\nkauan ja perinpohjaisesti ja kirjoitettuaan nimensä niihin jätti ne\njälleen omistajilleen. Mutta joskus hän näytti epäröivän ja työnsi\npassin syrjään. Marguerite ei voinut kuulla mitään, mutta hän näki,\nettä siinä vaihdettiin sanoja, kiisteltiin ja selitettiin, joskin ilman\nminkäänlaista tulosta. Mies ei suostunut antamaan passia takaisin,\nja matkustajan oli pakko jäädä odottamaan, kunnes hänestä saataisiin\ntyydyttäviä tietoja.\n\nTämä tarkastus vei paljon aikaa. Marguerite oli hirveän väsynyt, hän\nsaattoi tuskin pysyä pystyssä. Sittenkin hän katseli koneellisesti\nohikulkevia ihmisiä koettaen arvata, kenen passit hyväksyttäisiin ja\nketkä olivat epäilyttäviä.\n\nEpäilyttäviä! Oi, miten sääli hänen oli kaikkia niitä, joilta passi\nriistettiin pois ja jotka sotilaitten saattamina kuljetettiin\narvatenkin vankilaan ja joutuivat usein kai kuoleman omiksi.\n\nOmasta puolestaan hän oli kuitenkin aivan rauhallinen — olihan\nChauvelinin oma kanssarikollinen antanut hänelle passin, täytyihän sen\ntietenkin olla kunnossa.\n\nKesken ajatuksiaan hän tunsi pistoksen sydämessään, pariksi sekunniksi\nse lakkasi lyömästä. Yksi matkustajista — mies, joka juuri astui vajan\neteen — oli varmaankin Chauvelin.\n\nHänellä ei ollut passia, mutta varmaankin virkamies tiesi, kuka\nhän oli, sillä hän nousi ylös ja tervehti häntä kunnioittavasti.\nChauvelin lausui hänelle pari sanaa, ja Margueritestä tuntui ikäänkuin\nhän olisi maininnut jotakin kahdesta naisesta, jotka seurasivat\nhänen jäljessään, sillä heidätkin päästettiin ohi passia kysymättä.\nMarguerite ei kuitenkaan ollut oikein varma asiastansa, vaikka miksi\nChauvelin ei olisi voinut olla täällä? Hän oli tietenkin heti lähtenyt\nDoveriin samoin kuin hän itsekin, sillä kuinka ei hänen asemassaan\nolevalla miehellä olisi ollut sekä rahaa että rajattomia apukeinoja\nkäytettävänänsä.\n\nMarguerite muisti hänen petolliset sanansa, jotka hän oli lausunut\nhänelle Richmondin kansanjuhlassa — hän oli väittänyt, että hän\noli joutunut epäsuosioon, että hänen ponnistuksensa tasavallan\nhyväksi olivat epäonnistuneet ja että hänen oli täytynyt väistyä\nkelvollisempien miesten tieltä. Se oli tietenkin ollut valhetta\nkaikki. Sillä täällä ranskalaisella maaperällä hänellä näytti olevan\naivan toinen asema, pikemmin hän täällä käski kuin totteli, ja kaikki\nnäyttivät olevan hänen kätyreitänsä.\n\nOlihan se itsessään aivan selvää. Marguerite yksin oli ollut sokea,\nmutta tällä hetkellä, nähtyään tuon pienen mustapukuisen olennon\njälleen, kaikki hänelle selvisi.\n\nMutta katsellessaan Chauvelinin jälkeen hän oli tuntevinaan vielä\ntoisenkin olennon, joka kulki aivan hänen kintereillään — kaikkia muita\npitemmän ja kookkaamman. Seuraavassa hetkessä hän kuitenkin jo ivasi\ntuota ajatusta. Sehän oli mahdotonta, se ei voinut olla hänen miehensä.\nHänhän oli lähtenyt meritse Richmondista ja voisi aikaisintaan\nseuraavana päivänä saapua Boulogneen.\n\nNyt vihdoinkin tuli toisen luokan matkustajien vuoro. Hirveä hälinä\nsyntyi, kun koko tuo ihmiskerä alkoi purkautua. Hitaasti vain askel\naskeleelta Marguerite pääsi eteenpäin.\n\n»Hoi, muoriseni, passinne!»\n\nNuo järeät sanat saivat Margueriten hätkähtämään. Aivan koneellisesti\nhän oli seurannut joukkoa, astunut laivasta rantaan ja seisoi nyt vajan\nedessä.\n\nNiin, passi! Sen hän oli kokonaan unohtanut. Mutta se oli hänellä\nhyvässä tallessa, ja ottaen sen esille poveltaan hän ojensi sen\nvirkapukuiselle miehelle.\n\n»Nimenne?» sanoi mies käskevällä äänellä.\n\n»Céline Dumont», vastasi Marguerite epäröimättä, sillä hän oli\ntoistanut lukemattomat kerrat tuon nimen mielessänsä, »neiti Candeillen\npalvelijatar».\n\nMies, tarkasteltuaan paperia hetken aikaa laski sen eteensä pöydälle ja\nsanoi:\n\n»Céline Dumont! Mitä petkutusta tämä on?»\n\n»Petkutusta? En ymmärrä —», sanoi Marguerite levollisesti, sillä hän\ntiesi, että passi oli kunnossa, eikä hänellä siis ollut pelon syytä.\n\n»Kyllä te ymmärrätte», vastasi virkamies pilkallisesti. »Kylläpä\ntämä on viekkaasti keksittyä! Ja ehkäpä kepposenne olisi hyvinkin\nonnistunut, jollei Céline Dumont vastikään olisi kulkenut tästä ohi\nemäntänsä kanssa.»\n\nMies osoitti pitkällä likaisella sormellaan kirjaansa, joka oli avoinna\nhänen edessään, ja johon hän arvatenkin merkitsi kaikkien ohikulkevien\nhenkilöiden nimet. Sitten hän katsoi vahingoniloisena Margue Tämä ei\nvieläkään tuntenut pelkoa, hän oli vain hämmästynyt. Siitä huolimatta\nkaikki veri pakeni hänen kasvoistaan.\n\n»Te erehdytte, kansalainen», sanoi hän yhä levollisella äänellä. »Minä\nolen neiti Candeillen kamarineito. Hän antoi itse passin minulle,\nennenkuin läksin Englannista. Voittehan kysyä häneltä itseltänsä.»\n\nMies kohautti olkapäitään ja nauroi halveksivasti. Tapaus näytti\nhuvittavan häntä.\n\nVajan perällä Marguerite oli huomaavinaan muutamia olentoja — sotilaita\narvatenkin, sillä siellä välkähti terästä. Virkamiehen takana pöydän\nmolemmin puolin seisoi pari miestä.\n\n»Kas, kas, pikku muori», sanoi virkamies yhä pilkallisella äänellä.\n»Kylläpä te osaatte keksiä valheita! Mutta minä voin vakuuttaa, että\nkansalainen Désirée Candeille seisoi vähän aikaa sitten samalla\npaikalla kuin tekin, ja hänen seurassaan oli hänen kamarineitonsa\nCéline Dumont.»\n\n»Mutta minä vakuutan teille, että tässä on tapahtunut erehdys», intti\nMarguerite vastaan. »Tuo toinen nainen valehteli — minun passini on\ntässä.»\n\n»Jo riittää!» keskeytti mies ankaralla äänellä. »Jos asia on niinkuin\nte sanotte, niin saatte jatkaa matkaanne huomenna annettuanne\nselityksen kuvernöörille. Nyt seuraava — pian!»\n\nMarguerite koetti vielä vastustaa, mutta turhaan. Raskas käsi laskeutui\nhänen olkapäälleen, ja hänet laahattiin syrjään.\n\nÄkkiä hän ymmärsi, mikä hirveä ansa oli viritetty sekä hänelle että\nhänen miehellensä. Miten sokea, miten lyhytnäköinen hän oli ollut.\nMiten huonosti hän oli osannut vastustaa sellaista vehkeilijää ja\njuonien mestaria kuin Chauvelinia. Hän oli tosiaankin ollut taitava\nviekoitellessaan Punaisen neilikan Ranskaan, mutta vieläkin suurempi\nmestariveto oli ollut, kun hänkin, Sir Percyn vaimo, viekoiteltiin\nväärällä passilla sinne.\n\nOi, miten typerä, miten yksinkertainen hän olikaan ollut!\n\nMiten hyvin Chauvelin tunsikaan naisen luonteen, miten oikein hän oli\narvannut hänen ajatuksensa ja hänen tunteensa! Miten hyvin hän oli\nymmärtänyt, että Marguerite heti saatuaan tietää, että vaara uhkasi\nhänen miestään, seuraisi hänen jäljissään. Nyt hän oli joutunut ansaan\n— hän ymmärsi kaikki nyt vasta, kun oli liian myöhäistä.\n\nPercy Blakeney Ranskassa — hänen vaimonsa vangittuna — Margueriten\nvapaus riippuisi hänen miehensä hengestä. Hirvittävällä selvyydellä\nhän näki tämän toivottoman totuuden edessään ja hän oli kadottaa\njärkensä, mutta vaistomaisesti hän koetti sittenkin taistella\nvapautensa puolesta. Jos hän vain pääsisi pakoon, niin hän kätkeytyisi\npiiloon, odottaisi kärsivällisesti eikä tekisi enää mitään turmiollisia\nerehdyksiä. Hän olisi varovainen, kunhan hän vain pääsisi pakoon.\n\nMutta miten yksinäinen nainen voisi taistella viittä miestä vastaan!\n\nVajassa oleva mies näytti huvittuneena katselevan hänen epätoivoista\ntaisteluaan. Mutta hetken kuluttua hän huusi karhealla äänellä: »Nyt\nriittää, meillä ei ole aikaa kadotettavissa, viekää pois tuo letukka,\nantakaa hänen rauhoittaa mieltään numero 6:ssa, kunnes kuvernööri antaa\ntarkempia käskyjä.»\n\n»Viekää pois hänet!» hän huusi vieläkin kovemmalla äänellä ja iski\nlikaisen nyrkkinsä pöytään, kun Marguerite sokean tuskansa vallassa\nkoetti ponnistella vastaan. »Tuhat tulimmaista, eikö kukaan voi\nvapauttaa meitä tuosta tyttöletukasta!»\n\nVäkijoukko tunkeili eteenpäin ja nauroi vahdeille, jotka koettivat\nviedä Margueriteä mukanaan, kunnes yksi miehistä kohotti voimakkaan\nnyrkkinsä ja kiroillen iski sillä onnetonta naista päähän. Isku oli\nniin kova, että Marguerite meni tajuttomaksi. Hänen käsivartensa\nvaipuivat veltosti sivulle, ja hän horjahti maahan. Siten hänen ylpeän\ntaipumattoman henkensä ei tarvinnut tuntea sitä tuskaa, jonka raa'at\nsotilaat tuottivat hänen ruumiilleen riistäessään hänet mukanaan.\n\n\n\n\nXVI\n\nN:o 6\n\n\nVain vähitellen Marguerite tointui. Oli ollut ilta, kun Marguerite\nviimeksi oli ollut tajuissansa, nyt oli valoisa päivä. Hänen päätänsä\nsärki kauheasti, ja auringonsäde, joka paistoi suoraan hänen silmiinsä,\nenensi tuskaa.\n\nHän makasi olkivuoteella, jolle hänen viittansa oli levitetty.\nJa katsellessaan ympärilleen hän näki tässä pienessä komerossa,\njossa tomuhiukkaset hyppelivät pienestä ikkunaluukusta virtaavassa\nauringonsäteessä, vastakkaisessa nurkassa toisen olkivuoteen, jolla\ntumma olento makasi pitkänään.\n\nMutta vaikka hän näki kaiken tuon, ei hän sittenkään voinut käsittää,\nmitä se oli ja missä hän oli. Hänen päätänsä särki niin kovasti, että\najatukset olivat aivan sekaisin. Hän sulki jälleen silmänsä ja koetti\nselvitellä ajatuksiaan. Hetken kuluttua hän kuuli äänen vieressään,\njoka sanoi:\n\n»Koettakaa juoda hiukan, lapseni.»\n\nÄäni oli hyvin lempeä, ja kun Marguerite avasi silmänsä, hän näki, että\nmusta olento toisella olkivuoteella oli kadonnut ja tullut aivan hänen\nlähelleen. Hän näytti tarjoavan hänelle jotakin, joka virkisti hänen\nhuuliaan. Samalla käsi tarttui hellävaroen hänen päähänsä kohottaen\nsitä hiukan, jotta hän saattoi juoda.\n\n»Nyt teidän varmaan on helpompi olla. Sulkekaa silmänne ja nukkukaa\njälleen!»\n\nMarguerite totteli tuota ystävällistä ääntä ja makasi puolihorroksissa\nsuurimman osan päivää. Vähitellen päänsärky hiukan helpotti, ja muisti\nalkoi palata jälleen ja sen mukaan kaikki edellisen päivän kauhut.\nMutta ajatuksistaan huolimatta oli Margueriten nyt hyvä olla. Vähän\nväliä hän tunsi ystävällisten käsien kostuttavan hänen huuliaan\nvirkistävällä juomalla tai tarjoavan hänelle lämmintä lihalientä tai\nmaitoa. Päivemmällä hän vaipui rauhalliseen uneen.\n\nMutta herättyään siitä selveni hänelle koko hänen tuskallinen tilansa.\nHän oli nyt niiden vankina, jotka jo kauan sitten olivat vannoneet\nottavansa Punaisen neilikan hengiltä! Hän, Punaisen neilikan vaimo,\noli heidän vallassaan. Varmaankin he tarjoisivat hänelle vapauden\nSir Percyn hengen hinnalla! Se ei ollut mikään uni, se oli täyttä\ntotta. Ja äkkiä hänelle selvisi, mihin hirveään tilanteeseen hän oli\najattelemattomalla teollaan saattanut sen miehen, jota hän rakasti.\n\nSillä hän tiesi, miten Sir Percy tulisi menettelemään, kun hänet\npakotettaisiin valitsemaan oman tai Margueriten pelastumisen välillä.\nTuhat kertaa Percy olisi valmis kuolemaan, kunhan Marguerite vain saisi\nvapautensa jälleen.\n\nItse hän ei pelännyt kärsimyksiä, ei edes kuolemaa. Miten kernaasti hän\nolisi nyt kuollut, juuri täällä olkivuoteellaan, yksinäisessä, synkässä\nvankilassa — jotta hän ei olisi enää Percyn tiellä, jotta Percyn ei\ntarvitsisi menettää henkeänsä hänen pelastamisekseen. Tietysti Percyyn\nkoskisi hirveästi, jos hän kadottaisi hänet. Mutta hän säästyisi\nnöyryytyksiltä, hänen ei tarvitsisi valita itsensä ja Margueriten\nvälillä.\n\nMutta kesken näitä toivottomia mietteitä Margueriten ajatukset kulkivat\näkkiä toiseen suuntaan. Hänen mielensä oli siksi joustava, että hänen\ntäytyi alituisesti tehdä uusia suunnitelmia, ja tuskin nuo epätoivoiset\nkuoleman ajatukset olivat nousseet hänen mieleensä, kun toivonkipinä\nsyttyi jälleen hänen sydämessään. Mitäpä, jollei kaikki vielä olisikaan\naivan toivotonta! Ja vaistomaisesti hän alkoi suunnitella pakoa. Miten\nhän, jonka mies oli ihmetyttänyt maailmaa tavattomalla rohkeudellaan\nja erinomaisella onnellaan, saattoi kaikkein vaarallisimpana ja\ntärkeimpänä hetkenään hetkeäkään epäillä, ettei Punainen neilikka tänä\nkaikkein vaarallisimpana ja tärkeimpänä hetkenään voisi voittaa kaikkia\nvaikeuksia? Olihan hän pelastanut lukemattomia ihmisiä yhtä vaikeista\ntilanteista, kuin missä hän itse nyt oli. Miksi hänen ei onnistuisi\nnyt pelastaa itsensäkin?\n\nJa äkkiä hän muisti nähneensä ihmisjoukossa laivarannassa pitkän ja\nkookkaan miehen, joka astui aivan Chauvelinin kintereillä. Se oli\nsittenkin Percy, niinkuin hän ensi hetkessä oli otaksunut, vaikka tuo\najatus oli sittemmin tuntunut aivan mahdottomalta. Miksi Percy ei\nolisi voinut ennättää Boulogneen jo eilisiltana? Hänhän toimi aina\nvastoin kaikkia oletuksia. Ja mitä kauemmin Marguerite ajatteli tätä\nmahdollisuutta, sitä uskottavammalta se hänestä tuntui, lopulta hän oli\njo varma siitä, että Percy tiesi hänen olevan Boulognessa, vangittuna\nja vaarassa.\n\nTietysti hän pelastaisi sekä itsensä että Margueriten, kun oikea hetki\nvain oli käsissä. Sitä hänellä ei ollut edes oikeutta epäillä.\n\nNuo toiveikkaat ajatukset palauttivat hänen voimansa, nojautuen\nkyynärpäähänsä hän nousi puoleksi ylös.\n\n»Oi, te voitte jo paremmin, lapseni», lausui ystävällinen ääni hänen\nvieressään. »Mutta te ette saa olla varomaton. Lääkäri sanoi, että te\nolette saanut kovan iskun päähän, teidän täytyy maata koko päivän aivan\nhiljaa, muuten päätänne alkaa jälleen särkeä.»\n\nMarguerite katsoi puhujaan. Se oli laiha, pieni kokoonlyyhistynyt\nolento, joka istui horjuvalla tuolilla puhdistaen kenkiään. Hänen\nselkänsä oli kumarainen ja jaloissa hänellä oli parsitut, paksut\nsukat. Se oli vanha, ryppyinen ukon rahjus, mutta hänen kasvojensa\nilme oli puhdas ja otsa, jota valkeat kiharat ympäröivät, oli sileä ja\nkiiltävä kuin norsunluu. Puhuessaan hän katseli lempein sinisin silmin\nMargueriteen.\n\nNiin paljon hyvyyttä ja hurskautta Marguerite ei mielestään koskaan\nollut nähnyt kuvastuvan kenenkään ihmisen kasvoista. Nämä ominaisuudet\nsuorastaan säkenöivät hänen silmistään, jotka näyttivät olevan täynnä\nvuotamattomia kyyneleitä.\n\nMiehellä oli yllään repaleinen, mutta puhtauttaan suorastaan hohtava\nviitta, joka aikoinaan oli ollut musta papinkauhtana, mutta nyt oli\nvain yhtenä ainoana rääsynä.\n\n»Kuka te olette?» kysyi Marguerite, jota tuo ukko, repaleistaan\nhuolimatta, miellytti.\n\n»Herran palvelija, lapseni», vastasi vanhus huoaten, »pappi, joka ei\nenää saa palvella jumalallista mestariansa. Vanha köyhä, voimaton\nukko, jolle on annettu toimeksi vartioida teitä. Mutta ei teidän silti\ntarvitse pitää minua vanginvartijana», lisäsi hän. »He ovat pakottaneet\nminut siihen vastoin tahtoani. — Mutta ehkäpä lopulta sittenkin»,\nlisäsi hän, »se on hyvän Jumalan tahto, ja hän tietää parhaiten, mikä\nmeille on hyväksi».\n\nMarguerite katseli häntä hymyillen. Miten tuo vanhus voisi olla\nvanginvartija? Hän näytti niin kovin aralta ja hiljaiselta eikä\nlaisinkaan verenhimoiselta anarkistilta istuessaan tuolillaan ja\npistäessään puhtaaksi harjatut kengät jalkaansa.\n\n»Te saatte antaa minulle anteeksi, tyttäreni», jatkoi vanhus jälleen\npuhettaan, »vaikka pukeudun tässä teidän nähtenne. Luulin ennättäväni\nvalmiiksi, ennen kuin te heräsitte. Viranomaiset eivät anna meille\nvankiparoille muuta kuin hiukan vettä ja saippuaa, millä pitää itsemme\npuhtaina ja siisteinä. Mutta hyvä Jumala rakastaa siistiä ruumista yhtä\npaljon kuin puhdasta sieluakin.»\n\n»Mutta hyvänen aika», sanoi hän hetken kuluttua, »ei minun pitäisi\njutella tällä tavalla. Varmaankin te tahtoisitte nousta ylös ja pestä\nkätenne ja kasvonne. Saattepa nähdä, miten sukkelasti järjestän tämän\nasian. — Ei minun tarvitse vahtia toimianne, ja kun te pukeudutte,\nvoitte olla aivan kuin olisitte yksinänne.»\n\nHän alkoi nyt järjestää huonetta asettaen pari tuolia keskelle lattiaa\nja pystyttäen niitä vasten olkipatjansa, joten huone jakautui kahtia.\nSitten hän nosti pöydän rikkinäisine vesikannuineen ja vateineen\ntilapäisen varjostimen viereen.\n\n»Kas näin!» sanoi hän katsellen tyytyväisenä työtänsä. »Nyt voin jatkaa\nrukoilemistani tämän vallituksen toisella puolella. Ja te olette täysin\nrauhassa. Koettakaa unohtaa, että vanha abbé on huoneessa! Häneen\non turha kiinnittää mitään huomiota, jo useita kuukausia sitten hän\nlakkasi olemasta, niin, aina siitä saakka kun Pyhän Joosefin kirkko\nsuljettiin ja häntä kiellettiin messuamasta.»\n\nVanhus vetäytyi suojelevan varustuksensa taakse ja otti rukouskirjan\ntaskustaan. Ja istahtaen sitten tuolin reunalle hän vaipui kokonaan\nhartauteensa.\n\nMarguerite katseli häntä hetken aikaa. Hän herätti hänen\nuteliaisuuttaan, tuo pieni ukko, joka oli niin lempeä ja ystävällinen,\nettei häntä voinut lainkaan pelätä. Hän yritti nyt nousta, ja se\nkävikin paremmin, kuin hän oli luullut. Tosin jäsenet olivat yhä hellät\nja päätä hiukan huimasi, mutta muuten hän oli terve. Lepo oli tehnyt\nhänelle hyvää ja hän tunsi voivansa valmistua sekä ruumiillisesti että\nhenkisesti niihin tärkeihin tapahtumiin, jotka näyttivät olevan tulossa.\n\nPeseytyessään ja pukeutuessaan hänen ajatuksensa kiersivät vain yhden\nainoan asian ympärillä: Percy oli Boulognessa, hän tiesi hänen olevan\nvankilassa, ja hän keksisi jonkin keinon, millä antaa itsestään tietoa.\nVarmaankin hän oli jo suunnitellut, miten hän pääsisi pakenemaan. Siksi\nhänenkin tuli olla varuillaan ja valmiina kaikkeen. Hänen täytyi olla\nvoimakas ja rohkea, jotta Percyllä ei olisi syytä moittia häntä.\n\nNiin pian kuin Marguerite oli valmis, yllätti hän itsensä hyräilemällä\nitsekseen. Niin toivoa täynnä oli hänen mielensä.\n\n\n\n\nXVII\n\nHEIKKOJEN VOIMA\n\n\n»Herra abbé!» sanoi Marguerite hiljaa.\n\n»Niin, lapseni.»\n\nVanhus nosti silmänsä rukouskirjastaan ja näki Margueriten kiinnittävän\nsuuret, vakavat silmänsä häneen.\n\nMarguerite istui vuoteensa reunalla, kädet sylissä. Erästä asiaa hänen\noli mahdotonta käsittää, ja tarkasteltuaan hetken aikaa abbéta hän ei\nmalttanut olla häneltä kysymättä:\n\n»Te sanoitte äsken, että teidät on pantu minua vartioimaan —.»\n\n»Niin, lapseni», vastasi vanhus huoaten. »He ovat kovin viekkaita, ja\nheillä on valta käsissään.»\n\n»Tarkoitatteko Ranskan anarkisteja ja terroristeja, herra abbé, jotka\nryöstävät ja murhaavat, loukkaavat naisia ja häpäisevät uskontoa —?»\n\n»Aivan niin, lapseni!»\n\n»Ja nekö ovat asettaneet teidät tänne vartioimaan minua? Sitä minun\non mahdotonta ymmärtää. — Sillä ette lainkaan näytä siltä, kuin te\nkuuluisitte heidän joukkoonsa, herra abbé.\n\n»Jumala varjelkoon minua siitä», huudahti vanhus. »Miten minä, Herran\nnöyrä palvelija, voisin kuulua niiden joukkoon, jotka pilkkaavat häntä?»\n\n»Ja kuitenkin minä olen tasavallan vanki ja te olette minun vartijani.»\n\n»Niin kyllä. Mutta minä olen vanha ja heikko mies. Tässä vankikomerossa\nminä istuin jo ennen teitä. Minun mukanani olivat minun sisareni\nlapset, François ja Félicité, kaksi viatonta lammasta, jotka he\ntahtoivat viedä teurastettaviksi! Eilen illalla sotilaat tulivat tänne\nja veivät heidät mukanaan. Kaikista kärsimyksistämme huolimatta me\nolimme onnelliset täällä yhdessä. Minä saatoin lukea messun heille, ja\nlapsikullat rukoilivat kanssani joka ilta ja aamu.»\n\nVanhus vaikeni hetkeksi. Kyyneleet alkoivat vieriä pitkin hänen\nryppyisiä poskiaan.\n\nMarguerite tunsi syvää sääliä herttaista vanhusta kohtaan, mutta hän ei\nsanonut kuitenkaan mitään, ja abbé jatkoi hetken kuluttua:\n\n»Kun lapset oli viety täältä, toivat he teidät tänne. Te näytitte kovin\nsurkealta, teidän silmänne olivat suljetut, te olitte tiedoton. Sitten\nminut saatettiin kuvernöörin eteen ja hän sanoi minulle, että saisin\njonkin aikaa asua teidän kanssanne, mutta että minun piti vartioida\nteitä yöt päivät, sillä —.»\n\nVanhus keskeytti puheensa, sanat tuntuivat takertuvan hänelle kurkkuun.\n\n»Sillä — mitä?» kysyi Marguerite lempeästi.\n\n»Sillä jos teidän onnistuisi paeta, niin lapset ja minä tulisimme\nmestatuiksi seuraavana aamuna.»\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi pitkän aikaa vankikopissa. Se, mitä abbé äsken\noli sanonut, tunkeutui syvälle Margueriten aivoihin. Ennen kuin hän\ntäysin tajusi näiden sanojen merkityksen, ei hän uskaltanut hiiskua\nsanaakaan. Mutta samassa hetkessä, kun hän ymmärsi mitä ne merkitsivät\nhänelle ja hänen miehelleen, hän käsitti myöskin, miten paljon hän oli\ntoivonut, monta vertaa enemmän kuin mitä hänen järkensä oikeastaan oli\nsallinut, ja mistä hänen oli pakko luopua. Sillä eivät mitkään salvat\nja lukot olisi voineet pidättää häntä sen varmemmin vankilassa kuin\ntämä käsky, joka moraalisesti vangitsi hänet katkeamattomin kahlein\nkoppiinsa. Ja tuo käsky merkitsi samalla myös sitä, ettei Percykään\nvoisi tehdä mitään hänen pelastamisekseen, vaikka hän tietäisikin,\nettä hän oli täällä, sillä hänen pelastamisensa merkitsisi nyt kolmen\nviattoman ihmisen kuolemaa.\n\nTällaisen Gordionin solmun selvittämiseen tarvittaisiin enemmän kuin\nPunaisen neilikan viekkaus.\n\n»Omasta puolestani en siitä välittäisi», sanoi vanhus alistuvasti.\n»Minä olen elänyt jo elämäni. Mitäpä sillä väliä, vaikka kuolisinkin\nhuomenna? Olen valmis lähtemään kotiin, milloin ikinä isäni kutsuu\nminua. Mutta nuo lapset, heitä minun täytyy ajatella, Francois on\näitinsä ainoa poika, perheen elättäjä ja sitä paitsi kelpo, viisas\npoika, ja Félicité on aina ollut heikko ruumiiltaan. Hän on sokeana\nsyntynyt —.»\n\n»Oi, älkää puhuko enempää», huokasi Marguerite. »Kyllä ymmärrän — ei\nteidän tarvitse huolehtia lasten puolesta, herra abbé. Minun tähteni\nheidän ei tarvitse kärsiä mitään.»\n\n»Kaikki on Jumalan kädessä», vastasi vanhus hiljaa.\n\nMarguerite vaikeni, ja vanhus alkoi nyppiä rukousnauhaansa. Siten\nhetket kuluivat, eikä vangilla ja hänen vartijallaan, jotka oli sidottu\nkaikkein lujimmilla siteillä toisiinsa, ollut mitään sanottavaa\ntoisilleen. Vanha pappi oli niin harras uskossaan, että hän saattoi\nnöyrästi alistua Jumalan tahtoon, mutta Marguerite oli nuori ja\nelämänhaluinen ja hän rakasti ja oli rakastettu — ylitsepääsemätön\nmuuri oli noussut hänen ja sen miehen väliin, jota hän rakasti!\n\nMuuri, jonka kahdet lapsenkädet olivat rakentaneet — ja toinen näistä\nlapsista oli sokea ja heikko!\n\nKoneellisesti Marguerite alkoi järjestää kaikkea paikoilleen likaisessa\nvankikopissa. Abbé auttoi häntä nostamaan patjan paikoilleen.\nSama hienotunteisuus, joka oli pakottanut hänet rakentamaan tämän\nvarustuksen heidän välilleen, esti häntä nyt puhumasta Margueritelle.\nSillä hän ei tahtonut tunkeutua hänen suruunsa ja epätoivoonsa.\n\nHetken kuluttua Marguerite pakottautui kuitenkin puhumaan jälleen ja\nkysyi, mikä oli vanhuksen nimi.\n\n»Minun nimeni on Foucquet», vastasi vanhus. »Pyhän Joosefin seurakunnan\nentinen kirkkoherra.»\n\nFoucquet! Tämä oli siis abbé Foucquet! Marnyn perheen uskollinen ystävä\nja palvelija!\n\nMarguerite katsoi häneen suurin, hämmästynein silmin. Mitä muistoja tuo\nnimi herättikään hänen sielussaan! Hän näki edessään kauniin kotinsa\nRichmondissa, monet palvelijansa ja vieraansa. Hänen kuninkaallisen\nkorkeutensa, koko tuon iloisen ja onnellisen elämän Englannissa — miten\nkaukana kaikki tuo oli nyt hänestä. Hänen korvaansa hiveli hidas,\nhiukan laahaava ääni ja hillitty nauru, joka kuulosti niin iloiselta,\nmutta samalla puoleksi ujolta ja joka oli hänelle niin sanomattoman\nrakas.\n\n»En aio muuta kuin ehdottaa hänelle pientä merimatkaa Kanaalin poikki,\nsillä varmaankin ilma täällä Englannissa voisi olla varsin terveellinen\nhänelle, ja minun seurassani —», siten kuiskasi tuo rakas ääni.\n\nOi, miten luottavilta ja rohkeilta nuo sanat olivat kuuluneet! Entäs\nnyt, tämä ahdas vankilakoppi ja tämä liikuttava, helläsydäminen pikku\nukko, joka vapisevine käsineen ja kyyneleisine silmineen oli kaikkein\nsäälimättömin vanginvartija, mitä hänen vihollisensa olisivat voineet\nhänelle keksiä!\n\nHetken kuluttua Marguerite alkoi puhua vanhuksen kanssa Juliette\nMarnysta. Abbé ei tiennyt, että hän oli päässyt onnellisesti\nEnglantiin, ja hän iloitsi suuresti kuullessaan sen.\n\nJa abbé kertoi Margueritelle Marnyn jalokivistä, miten hän oli kätkenyt\nne kirkkonsa maanalaiseen holviin, jossa ne olivat olleet täydessä\nturvassa, kunnes kansalliskonventti antoi käskyn sulkea kaikki kirkot\nja vaati pappeja joko luopumaan tai uhraamaan henkensä.\n\n»Minut on toistaiseksi pantu vain vankilaan, mutta täällä olen\nyhtä voimaton, kuin jos olisin joutunut giljotiinin uhriksi, sillä\nviholliset ovat tutkineet kirkkoni holvit ja varastaneet jalokivet,\njoita minun piti vartioida viimeiseen veripisaraan saakka.»\n\nVanhus oli mielissään saadessaan puhua Juliette Marnysta. Hänkin oli\nkuullut kerrottavan Punaisesta neilikasta ja hänen rohkeudestaan ja hän\noli hyvillään, että Juliette sai kiittää häntä pelastuksestaan.\n\n»Hyvä Jumala palkitsee varmaankin häntä ja hänen omaisiansa — », lisäsi\nvanhus suurella luottamuksella.\n\nMarguerite huokasi. Ensi kerran koko aikana kyyneleet nousivat hänen\nsilmiinsä, ja astuen vanhuksen luo hän polvistui hänen eteensä ja antoi\nkyynelten vapaasti vuotaa.\n\n\n\n\nXVIII\n\nVOITTO\n\n\nSe päivä, jolloin yleishyvän valiokunta vastaanotti kansalainen\nChauvelinin kirjeen, oli oikea ilon päivä. Kokouksessaan he päättivät\nsen johdosta armahtaa 60 vankia, joiden petollisuus tasavaltaa vastaan\nei ollut ehdottomasti todistettu, ainoastaan epäilty. Valiokunta\nsaattoi huoleti olla näin jalomielinen, koska Punainen neilikka ennen\npitkää joutuisi heidän käsiinsä.\n\nRobespierre ja hänen kymmenmiehinen neuvoskuntansa iloitsi suuresti,\nja kuusikymmentä armahdettua saattoi myös iloita. Suunniteltiin jo\nkansanjuhlia ja joukkoarmahduksia siksi päiväksi, jolloin hävytön\nenglantilainen sai oikeutetun rangaistuksensa.\n\nJoukkoarmahduksia, niin, joita helposti saattoi jälleen peruuttaa.\nNoiden kuudenkymmenenkin armahdus oli vain tuomion siirtämistä\nmyöhempään. Valiokunta hellitti vain hiukan ohjaksia ja oli\njalomielinen vain yhden ainoan päivän — voidakseen olla sitä julmempi\njo seuraavana.\n\nMutta iloitkaamme sydämestämme sillä välin!\n\nPunainen neilikka saapuu Ranskaan määräpäivänä ja tuntina, parhaiksi,\njotta tasavallan sotilaat ennättävät vangita hänet ja tuoda hänet\ngiljotiinin syötiksi. Ehkäpä hän on jo saapunut maahan, tuo meidän\närsyttävä, eniten vahinkoa tuottanut vihollisemme.\n\nChauvelinin kirje on kirjoitettu hyvin varmaan sanamuotoon: »Minä\ntakaan teille, tasavallan hallituksen jäsenet, jotka olette\nuskoneet minulle tämän arkaluontoisen tehtävän», Robespierren suu\nvetäytyi pilkalliseen hymyyn. Kansalainen Chauvelin käytti aina\nkernaasti koreaa, pöyhkeilevää tyyliä. »Uskoneet minulle tämän\narkaluontoisen tehtävän» ei oikein vastannut käskyä, joka oli annettu\nkuolemanrangaistuksen uhalla. Mutta samapa se!\n\n»— — — että mies, joka tunnetaan Punaisen neilikan nimellä, saapuu\nBoulognen vallille neljän päivän kuluttua tästä päivästä laskien.»\n\n»Ja te uskotte kansalainen Chauvelinin vakuutuksiin?» huomautti Danton\nRobespierrelle.\n\n»Vain siksi, että hän pyytää meidän apuamme», vastasi Robespierre\nkuivasti. »Hän on varma siitä, että mies saapuu paikalle, mutta hän ei\ntiedä, voiko hän saada hänet vangituksi.»\n\nMonet epäilivät kuitenkin, että Chauvelinin kirje oli vain turhaa\nkerskailua. Mutta koska hän pyysi apua, niin oli se hänelle\nmyönnettävä. Ei pienintäkään moitteen varjoa saanut langeta valiokunnan\ntoimien yli.\n\nCollot oli oikea mies hoitamaan tätä asiaa. Hänellä oli paljon valoisia\npäähänpistoja, hän kykenisi varmaan muuttamaan koko Boulognen yhdeksi\njättiläisvankilaksi, josta salaperäisen englantilaisen seikkailijan\nolisi mahdotonta päästä pakoon.\n\nKesken neuvotteluja saapui Chauvelinilta uusi kirje. Se oli aivan lyhyt\nja suoraan asiaan käypä. Robespierre avasi sen ja luki sen ääneen:\n\n»Me olemme vanginneet tuon naisen — hänen vaimonsa — ja mahdollista on,\nettä minua vastaan tehdään murhayritys. Lähettäkää heti tänne joku,\njoka voi panna toimeen käskyni siinä tapauksessa, että minua kohtaisi\näkkikuolema!»\n\nKaikki käsittivät, miten tärkeä tuon naisen — hänen vaimonsa\nvangitseminen oli. Ja he päättivät lähettää kansalainen Collot’n heti\npaikalla Boulogneen Chauvelinin avuksi.\n\nKaikki oli tehtävä, jotta »tuo nainen» ei pääsisi vapaaksi ja jotta\nPunainen neilikka joutuisi ansaan. Ja kun hänet oli saatu kiinni, niin\nkoko Ranska riemuitsisi, ja Boulognelle osoitettaisiin aivan erikoista\narmoa.\n\nKaikki vangit päästettäisiin vapaaksi sinä päivänä, jolloin Punainen\nneilikka saataisiin vangiksi! Yleistä juhla- ja vapaapäivää\nvietettäisiin, ja kaikki boulognelaiset, jotka olivat kuolemaan\ntuomitut, armahdettaisiin! Heidän sallittaisiin vapaasti lähteä maasta\nenglantilaisilla laivoilla, joita aina oli ankkurissa kaupungin\nsatamassa.\n\nJulistus kirjoitettiin heti paikalla ja jätettiin Collot’lle, joka\nsaisi sen lukea julki Boulognen valleilla. Ja siten varustettuna\nkansalainen Collot heti paikalla lähti matkaan. Vähääkään viivähtämättä\nhän ajoi ja ratsasti vuoroin saapuakseen ajoissa perille. Hän ei\nedes pysähtynyt syömään, vaan haukkasi voileipää ja juustoa vaunujen\ntäristessä eteenpäin tai istuessaan hevosen selässä.\n\nJa niinpä hän saapui vuorokauden kuluttua puolikuolleena ja jäsenet\nhellinä Boulogneen ratsastaen vanhan vaunuhevosen selässä, joka kaatui\nkuolleena maahan kaupungin portilla.\n\n\n\n\nXIX\n\nODOTTAESSA\n\n\nChauvelin oli Robespierreltä pyytänyt täyttä toimintavapautta, eikä\nhänen saavuttuaan takaisin Ranskaan tarvinnut valittaa, ettei sitä\nhänelle hallituksen puolelta olisi myönnetty. Kaikkialla häntä sokeasti\ntoteltiin, mitä ikinä hän käski.\n\nNiin pian kuin hän kuuli, että eräs nainen, jolla oli ollut Céline\nDumont’in passi, oli vangittu, arvasi hän Margueriten menneen hänelle\nviritettyyn ansaan. Se ei ihmetyttänyt häntä lainkaan, sillä hän oli\njo edeltäpäin tiennyt, että Marguerite olisi heti valmis käyttämään\ntilaisuutta voidakseen seurata miestään.\n\nMikä kohtalon iva siinä piilikään! »Euroopan intelligentein nainen»,\nniinkuin häntä aikoinaan oli nimitetty, oli nyt suorastaan jättänyt\nmiehensä Chauvelinin käsiin, eikä hän tällä kertaa päästäisi häntä\nlivahtamaan. Avoimin silmin, sydän täynnä rakkautta Marguerite,\naikoessaan uhrautua miehensä puolesta, oli syössyt hänet suoraan\nkuoleman kitaan!\n\nHeti tultuaan Boulogneen Chauvelin oli asettunut asumaan\nraatihuoneelle, jossa kaupungin kuvernööri, nöyrästi palvellen häntä,\noli luovuttanut hänelle asunnon, ja sitten hän oli pyytänyt saada nähdä\nluetteloa niistä vangeista, jotka syystä tai toisesta oli vangittu\nja odottivat tuomiotaan. Lista oli pitkä, mutta joukossa ei ollut\nainoatakaan nimeä, joka olisi herättänyt hänen mielenkiintoaan.\n\n»Ne on vapautettava», sanoi Chauvelin lyhyesti, sillä hän ei tahtonut,\nettä vanginvartijoilla olisi turhaa työtä, vaan että kaikki voimat\nolisivat hänen käytettävinään sitä tehtävää varten, josta hänen oma\nhenkensä ja kostonsa riippui.\n\n»Nainen — nimi tuntematon — jolla huomattiin olevan väärä passi ja\njoka ei kuulustelussa voinut antaa tyydyttäviä tietoja itsestään, on\nvangittu ja häntä säilytetään Gayole-vankilassa kopissa n:o 6.» Siten\nkuului listan viimeinen pykälä, ainoa, joka sai Chauvelinin ilosta\nhytkähtämään, mutta hilliten itseään hän pyysi saada nähdä listan\nniistäkin vangeista, jotka olivat teljettynä kaupungin linnoitukseen.\n\nTällä listalla herätti hänen huomiotaan heti paikalla abbé Foucquet’n\nja hänen sisarenlastensa nimet. Sen parempaa hän tuskin olisi voinut\nlöytää! Abbé itse — Juliette Marnyn ystävä — ja molemmat nuoret — poika\nlesken ainoa turva ja tyttö kivulloinen ja sokea! Ja nopeasti hän antoi\nkäskynsä — raihnainen abbé Foucquet oli pantava Margueriten vartijaksi,\nsillä hän kykenisi paremmin vartioimaan häntä kuin kokonainen rykmentti\nsotilaita!\n\nOnni ei ollut siis hylännyt häntä! Hän oli tehnyt suunnitelmiaan,\nja tapaukset olivat kehittyneet aivan hänen tahtonsa mukaan. Että\nMarguerite oli hänen vankinaan, sehän oli vain hänen omien laskujensa\ntulos. Ja mitä Punaiseen neilikkaan tuli, niin hän ei ollut vielä\noikein varma siitä, mitä hänen tulisi tehdä. Kaksintaistelu näytti nyt\nolevan aivan turha sen jälkeen, kun Margueriten henki oli vaarassa.\n\nVihdoinkin uhkarohkea seikkailija oli takertunut verkkoon, josta hänen\noli aivan mahdotonta selviytyä.\n\nMutta toinenkin ajatus valtasi nyt Chauvelinin mielen. Kosto oli ihanin\ntunne, mitä hänen loukkaantunut ja nöyryytetty ylpeytensä saattoi\ntuntea. Hän ei ollut vielä saanut sitä maistaa sen koko suloudessa,\nmutta tunti tunnilta hänen nautinnonpikarinsa täyttymistään täyttyi, ja\nparin päivän kuluttua se vuotaisi jo yli reunojensa. Siksi hän saattoi\nrauhallisesti odottaa.\n\nHän ei ollut vielä kuullut mitään Punaisesta neilikasta. Margueritesta\nhän ei tiennyt muuta, kuin että vahti oli kuullut hänen keskustelevan\nabbé Foucquet’n kanssa aamupäivällä. Hän oli pyytänyt yleishyvän\nvaliokunnan apua, mutta sitä ei ollut odotettavissa ennen kuin parin\nvuorokauden kuluttua. Ja sinä aikana saattoi tapahtua paljon. Ehkäpä\nmurhaajan käsi etsiskeli häntäkin ja kohtaisi hänet, ennen kuin hän oli\nsaanut kostetuksi.\n\nTämä ajatus yksin saattoi hänet rauhattomaksi. Hän ei tahtonut\nkuolla, ennen kuin hän oli nähnyt Punaisen neilikan muserrettuna\nsekä maineeltaan että kunnialtaan, niin nöyryytettynä, ettei edes\nkuolema voisi antaa hänelle hänen entistä loistoaan. Ei hän henkensä\npuolesta pelännyt, hän tahtoi vain nähdä suunnitelmansa täydellisesti\nonnistuneena. Sillä ei kukaan muu vihannut koko sydämestään niin\nsuuresti tätä Ranskan vihollista kuin hän, eikä kellään siis ollut\nsamaa mahdollisuutta saattaa onnelliseen päätökseen hänen aikeitansa\nkuin hänellä itsellään.\n\nRobespierre ja kaikki muut tahtoivat vain tuhota miehen, joka\noli vehkeillyt hirmuhallitusta vastaan. Chauvelin halusi paljoa\nenemmän. Hän vihasi häntä, sillä hän oli saanut persoonallisesti\nkärsiä nöyryytystä hänen tähtensä. Hän tahtoi saattaa hänet pikemmin\nhalveksumisen kuin säälin alaiseksi.\n\nSaadakseen nauttia tätä onnea hän pelkäsi nyt henkensä puolesta, ja sen\nvuoksi hän ei poistunut raatihuoneelta niinä kahtena päivänä, jotka\nkuluivat Margueriten vangitsemiseen ja Collot’n Boulogneen saapumisen\nvälillä, vaan antoi käskyn sotilaiden vartioida asuntoaan.\n\nNiin pian kuin kansalainen Collot oli saapunut Boulogneen, käski\nChauvelin, että nainen vankikoppi n:o 6:sta oli saatettava hänen\nluokseen.\n\n\n\n\nXX\n\nEI KUOLEMAA\n\n\nKaksi hirveää epätoivon ja epävarmuuden päivää oli kalvanut Margueriten\nmieltä. Rohkeuttaan ja uskoaan hän ei silti ollut kadottanut. Mutta hän\nei ollut saanut vähintäkään tietoa ulkomaailmasta, ja hänen oli ollut\npakko aivan yksin arvailla ja ihmetellä, toivoa ja taas luopua kaikista\ntoiveista.\n\nAinoa ääni, joka ulkoa oli tunkeutunut Margueriten korviin, oli\nkäytävästä vahdin kumeat askeleet, jotka iskivät kuin vasaranlyönnit\nhänen pakottaviin ohimoihinsa. Tuo ääni oli tehdä hänet hulluksi.\nTuntikausia — vai päiviä? — ehkä vuosiakin? — hän oli sitä jo\nkuunnellut; ainoa mikä tuotti hänelle hiukan lohdutusta, oli vanha\nabbé, joka kuiskasi rauhoittavia sanoja tai rukouksia hänen korvaansa.\n\nKoko ajan hänen silmänsä olivat olleet kiintyneinä rautaoveen,\nikäänkuin hän olisi yrittänyt lävistää sen katseillaan. Joka hetki\nhän odotti sen aukenevan, ja lopulta tuo odotus kävi niin kiihkeäksi,\nettä hän luuli järkensä sekaantuvan. Vaan ei, Percyn tähden hänen\ntäytyi pitää ajatuksensa koossa, ponnistaa kaikki voimansa, jotta hänen\njärkensä valo ei sammuisi.\n\nIllalla, kun kuun kirkas valo tunkeutui ikkunasta huoneeseen,\nlankesi sen salaperäinen säde suoraan rautaovelle. Se näytti niin\nkammottavalta, ikäänkuin se olisi johtanut peikkojen ja kummitusten\nlinnaan, ja Marguerite oli niin kokonaan mielikuvituksensa vallassa,\nettei hän uskonut korviaan, kun salpa todellakin työntyi syrjään ja ovi\nhiljalleen kääntyi saranoillaan. Samassa kajahti pari komentosanaa, ja\nlyhdyn valo tunkeutui pimeään komeroon. Muutamia miehiä astui sisään.\n\nEräs miehistä kohotti lyhtyä ja sanoi käskevällä äänellä:\n\n»Kuvernööri haluaa puhua teidän kanssanne. Seuratkaa meitä!»\n\nKaksi sotamiestä asettui nyt Margueriten kummallekin puolelle, ja koska\nvastustus näytti turhalta, hän nousi ylös valmiina seuraamaan heitä...\n\nHän ei jaksanut edes ajatella, mitä he aikoivat hänelle tehdä tai\nminne viedä. Kuin unessa hän kulki eteenpäin, ja hänen mielensä täytti\nepämääräinen toive, että kuolema häntä ehkä odotti. Kuuluivathan\näkilliset kuolemantuomiot päiväjärjestykseen. Hän ei toivonut enää\nmuuta kuin pikaista loppua viime päivien tuskalle.\n\nSotilaat kuljettivat häntä pitkää käytävää myöten, kunnes he saapuivat\novelle, joka johti pimeään huoneeseen. Keskellä lattiaa pienellä\npöydällä paloi vain kaksi talikynttilää, joiden liekit levottomasti\nlepattelivat vedossa. Pöydän ääressä istui mies selaillen papereita.\n\nKun sotilaat työnsivät Margueriten keskemmälle lattiaa, mies nousi\npöydän äärestä ja astui askeleen häntä kohti. Se oli Chauvelin.\n\nVaikka Margueriten voimat olivat niin heikot, että hän töin tuskin\njaksoi liikuttaa jalkojaan ja käydä istumaan tuolille, jonka yksi\nsotilaista työnsi hänen viereensä, saivat hänen sielunvoimansa entisen\njoustavuutensa niin pian kuin hän tunsi tuon miehen, joka oli ottanut\nelämäntehtäväkseen tuottaa hänelle surua ja tuskaa.\n\nHänen oli kuitenkin mahdotonta pysyä aivan rauhallisena, kun Chauvelin\nlähestyi häntä, ja hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmaksi, ja koko\nhänen olentonsa ikäänkuin jäykistyi. Mutta vaikka tuo liike olikin\naivan vähäinen, ei se jäänyt kuitenkaan Chauveliniltä huomaamatta, ja\nselvä tyytyväisyyden ilme levisi hänen kasvoilleen, ikäänkuin hän olisi\nsaavuttanut tarkoituksensa, ja hän käski sotilaitten poistua.\n\n»Pitäkää varanne ulkopuolella», hän sanoi heille, »ja tulkaa sisään\nniin pian kuin käsken!»\n\nNyt Margueriten vuoro oli hymyillä tälle selvälle pelon ilmaukselle, ja\nhänen huulensa kaareutuivat ivaan.\n\nHän oli nyt yksin Chauvelinin kanssa, ja hän odotti, milloin tämä\nrupeaisi hänelle puhumaan sekä mitä hän sanoisi. Mutta Chauvelinilla\nei näyttänyt olevan lainkaan kiirettä, hän tarkasteli häntä\nvain kiinteästi sanomatta sanaakaan. Eikä Marguerite puolestaan\nyrittänytkään auttaa häntä. Hän istui aivan ääneti katsoen hänen\nohitseen, ikäänkuin hän olisi ollut vain ilmaa.\n\n»Varmaankin te ihmettelette suuresti, lady Blakeney», sanoi Chauvelin,\n»että halusin nähdä teitä tänä iltana».\n\nKun Marguerite ei vastannut mitään, jatkoi Chauvelin melkein\nkunnioittavalla äänellä:\n\n»Tärkeitä asioita tulee tapahtumaan huomisen päivän kuluessa,\narmollinen rouva, ja minä vakuutan teille, että vilpitön ystävyys teitä\nkohtaan vaatii minua lieventämään sitä iskua, joka mahdollisesti kohtaa\nteitä huomenna.»\n\nMarguerite katsoi suurin kysyvin silmin Chauveliniin koettaen osoittaa\nhänelle niin paljon halveksumista ja uhkarohkeutta kuin mahdollista.\n\n»Minusta tuntuu, että teidän armonne jälleen tekee minulle suurta\nvääryyttä», sanoi Chauvelin kohottaen olkapäitään. »Mutta uskokaa minua\n—.»\n\n»Lopettakaa nuo mielettömät puheenne, herra Chauvelin!» keskeytti\nMarguerite hänet. »Älkää puhuko ystävyydestä ja kohteliaisuudesta —\ntäällä ei ole kuitenkaan ketään, joka voisi kuulla teitä. Sanokaa\nsuoraan asianne!»\n\nChauvelin huokasi tyytyväisenä. Margueriten kärsimättömyys osoitti\nkyllin selvästi, että hänen kylmyytensä oli vain ulkokuorta. Ja\nChauvelin tiesi, miten kiivautta oli kohdeltava. Hän leikitteli\nkernaasti kiivaan ihmisen mielikuvituksella. Toisen tyyneys ja kylmyys\nvain sai hänen oman mielenrauhansa järkytetyksi.\n\n»Niinkuin teidän armonne haluaa», sanoi Chauvelin pilkallisesti. »Sitä\nennen tahtoisin vain tehdä teille yhden kysymyksen. Oletteko ajatellut,\nmitä teidän nykyinen tilanne merkitsee keikarien ruhtinaalle, Sir\nPercylle?»\n\n»Onko teidän nykyisen päämääränne vuoksi tarpeellista mainita minun\nmieheni nimeä?» kysyi Marguerite.\n\n»Se on välttämätöntä, armollinen rouva», vastasi Chauvelin lempeästi,\n»sillä teidän miehenne kohtalo on niin läheisesti liittynyt teidän\nkohtaloonne, että teidän toimenpiteenne tulevat suuresti vaikuttamaan\nhänen omiinsa».\n\nMargueritea värisytti. Aikoiko Chauvelin esittää hänelle jonkin\nkauheista ehdoistansa? Jos hän oli lähettänyt häntä hakemaan\nesittääkseen vain jonkun hirveistä vaihtoehdoistaan, niin Marguerite\noli valmis suostumaan mihin hyvänsä, kunhan se vain pelastaisi hänen\nrakkaan miehensä.\n\nHän kääntyi nyt vihollisensa puoleen hiukan sovinnollisemmassa\nmielentilassa ja koetti osoittaa yhtä suurta viekkautta kuin\nChauvelinkin.\n\n»En ymmärrä oikein», hän aloitti. »Mitenkä minun tekoni voivat\nvaikuttaa mieheni kohtaloon? Minä olen vankina täällä — hänellä ei\nluultavasti ole siitä aavistustakaan, ja —.»\n\n»Sir Percy voi minä hetkenä hyvänsä saapua Boulogneen», keskeytti\nChauvelin hänet tyynesti. »Mutta minä voin vakuuttaa teille, että sinä\nhetkenä, jolloin hän nousee täällä maihin, kaksisataa silmäparia on\nseuraava hänen liikkeitään siltä varalta, että hänen tekisi mieli taas\njättää meidät.»\n\n»Ja vaikka heitä olisi kaksituhatta», sanoi Marguerite intomielisesti,\n»niin ette te voisi estää häntä tulemasta ja menemästä oman mielensä\nmukaan».\n\n»No mutta, kaunis rouvani», sanoi Chauvelin hymyillen, »arveletteko\nte siis, että ne ominaisuudet, joita suuri yleisö omistaa Punaiselle\nneilikalle, ovat Sir Percylle ominaiset?»\n\n»Miksi me täten taistelemme sanoilla?» sanoi Marguerite ärsyttyneenä.\n»Mikä olisi ollut teidän tarkoituksenne, kun te matkustitte Englantiin\nja panitte neiti Candeillen kanssa minun talossani toimeen tuon\nkomedian, jonka seurauksena oli tämä kaksintaistelu, jollette olisi\nhalunnut viekoitella Sir Percyä Ranskaan?»\n\n»Ja myöskin hänen ihastuttavan puolisonsa», lisäsi Chauvelin\nivallisesti.\n\nMarguerite puri huultaan, mutta ei vastannut mitään.\n\n»Emmeköhän voisi sanoa, että olemme onnistuneet varsin hyvin», jatkoi\nChauvelin, »ja että minulla on syytä toivoa, että Punainen neilikka\npian on saapuva meidän vieraanvaraiseen kaupunkiimme ja koettava\nriistää teidät meiltä, mutta uskokaa minua, siihen tarvittaisiin\nkymmenen Punaisen neilikan viekkautta ja uhkarohkeutta, jollei —.»\n\n»Jollei mitä?»\n\nMarguerite pidätti hengitystään. Jokin ehto siis sittenkin oli\nolemassa, johon sisältyisi kaikki mahdollinen julmuus. Ja siihen\nChauvelin jos kuka kykenisi. Hän oli oikea mestari pistämään puukon\nuhrinsa kurkkuun ja tuottamaan sille mitä hirveintä tuskaa.\n\nMutta sittenkin Marguerite oli aivan levollinen. Hän oli tehnyt\npäätöksensä. Hän oli valmis hyväksymään mitä ehtoja hyvänsä, kunhan hän\npelastaisi sillä miehensä hengen.\n\nSillä välin kun Marguerite katseli Chauvelinia purren huulensa yhteen,\njotta ei ainoatakaan tuskan ääntä pääsisi hänen suustaan, vetäytyi\nChauvelin jälleen kohteliaisuuden kuoren peittoon aivan kuin etana,\njoka liian aikaisin on näyttänyt sarvensa eikä ole valmistunut\nvastustamaan vihollistaan.\n\n»Oi, armollinen rouva», sanoi hän huolettomasti, aivan kuin hän olisi\nkeskustellut jonkun hienon naisen kanssa Pariisin salongeissa, »te\notatte tämän asian aivan liian vakavasti. Te toistitte viattoman sanani\n'jollei' ikäänkuin olisin pistänyt puukon kauniiseen kaulaanne. Ja\nkuitenkaan en tarkoittanut mitään pahaa. Enkö sanonut teille olevani\nteidän ystävänne? Antakaa minun todistaa se teille!»\n\n»Se kai on sentään hiukan vaikeaa», sanoi Marguerite kylmästi.\n\n»Vaikeat tehtävät ovat aina olleet viekoittelevia minun mielestäni.\nSallitteko, että koetan selittää?»\n\n»Tehkää niin hyvin.»\n\n»Teidän armonne luulee, että minä tahdon syöstä kuolemaan erään\nenglantilaisen herran, jota kohtaan tunnen kaikkein suurinta\nkunnioitusta. Eikö se ole totta?»\n\n»Mitä sitten?» kysyi Marguerite, »minä en ymmärrä teitä».\n\n»Te luulette, että tarkoitukseni on saattaa Punainen neilikka\ngiljotiinin uhriksi! Eikö totta?»\n\n»Aivan niin.»\n\n»Ei koskaan terävä-älyinen nainen ole sen pahemmin erehtynyt! Uskokaa\nminua, giljotiini on viimeinen paikka, jonne minä toivon tuon\nsalaperäisen ja alati käsistä liukuvan sankarin joutuvan. Minulla on\naivan toinen päämäärä kuin etsiä Sir Percy Blakeneyn kuolemaa.»\n\n»Mikä päämäärä sitten?» kysyi Marguerite hiukan kärsimättömästi. »Mikä\npäämäärä teillä oli viekoitellessanne mieheni Ranskaan?»\n\n»Minun päämääräni oli Punaisen neilikan tuhoaminen, mutta ei Sir\nPercyn hengen tavoittaminen. Uskokaa minua, miksikä en soisi, että\nniin sukkela, loistava ja hieno gentlemanni vielä kauan olisi Lontoon\nsalonkien kaunistuksena.»\n\nMarguerite katsoi Chauveliniin ihmeissään. Olisiko mahdollista, ettei\nChauvelin sittenkään olisi aivan varma siitä, kuka Punaisen neilikan\nliiton johtaja oli. Vaan ei, olihan se turha toive! Kerrassaan\nmahdotonta!\n\n»Minun sanani tuntuvat teistä varmaankin arvoituksellisilta», jatkoi\nChauvelin kohteliaasti, »mutta pitäisihän teidän toki voida käsittää,\nettä on olemassa muitakin keinoja vihollisen tuhoamiseksi kuin kuolema.\nEsimerkiksi hänen kunniansa tahraaminen.»\n\nTerävä, melkein hysteerinen nauru kajahti huoneessa.\n\n»Tahrata hänen kunniansa! hahahaa!» sanoi Marguerite. »Kylläpä te nyt\nkeksitte mahdottomuuksia, kun luulette voivanne tahrata Sir Percyn\nkunnian!»\n\nChauvelin pysyi aivan rauhallisena. Hän astui vain lähemmäksi\nMargueritea ja kierrettyään pöydän toiselle puolelle hän sanoi:\n\n»Saanko pyytää teitä ikkunan luo, armollinen rouva. Ilma on leuto,\nja se, mitä minulla on teille sanottavana, tulee helpommin sanotuksi\nkatsellessamme nukkuvaa kaupunkia.»\n\nChauvelinin ääni oli yhtä kohtelias, ja uteliaisuuden ajamana,\ntuntematta vähintäkään pelkoa, Marguerite totteli hänen kehoitustaan.\nVarmaankin Chauvelinilla oli vielä paljonkin hänelle sanottavaa. Se\nsielun piinapenkki, jolle hänet oli heitetty, ei vielä ollut täyttänyt\ntehtäväänsä.\n\nNo niin, täyttyköön se sitten! Hän oli tuon miehen vallassa, oman\najattelemattoman tekonsa kautta hän oli syössyt siihen. Tämä keskustelu\noli vain yksi monista kiusallisista kohtauksista, joita kohtalo\noli hänelle määrännyt. Ja jos hän alistumalla siihen saattoi edes\nvähimmässäkään määrässä vähentää omaa syyllisyyttään ja auttaa sitä\nmiestä, jota hän rakasti, niin hänen uhrauksensa oli vähäinen.\n\nNiinpä hän Chauvelinin käskystä astui ikkunan ääreen ja nojaten päätään\nsen pieleen hän katsoi ulos yöhön.\n\n\n\n\nXXI\n\nPANTTIVANKI\n\n\nSanomatta sanaakaan Chauvelin viittasi kädellään ulos, ikäänkuin\nkehoittaen Margueritea katselemaan kaupunkia. Margueritella ei ollut\naavistustakaan siitä, mitä kello oli, mutta varmaankin oli jo myöhäinen\nilta, sillä kaupunki näytti olevan syvään uneen vaipunut. Kuun valossa\nhän saattoi erottaa jylhän kellotornin, josta kellon lyönnit juuri\nalkoivat kaikua. Kymmenen lyönnin jälkeen ääni katkesi.\n\nKello oli kymmenen! Juuri tähän aikaan teatterinäytännöt Lontoossa\ntavallisesti loppuivat, ja komeapukuinen yleisö läksi jatkamaan illan\nhuvitusta tanssiaisiin ja kutsuihin. Miten usein hän itsekin oli tähän\naikaan illalla kävellyt kauniissa Richmondin puistossa joko yksin tai\nPercyn kanssa, milloin hän sattui olemaan kotona.\n\nJa kun pimeä ilta oli ympäröinyt heidät ja ilma oli ollut raskas\nruusujen tuoksusta, oli hän monesti levännyt Sir Percyn sylissä\npienessä lehtimajassa joen rannalla. Harvoin Sir Percy oli puhunut\ntuollaisina hetkinä — hänen äänensä vapisi liikutuksesta, jos hän\nlausui yhden ainoankin sanan. Mutta hänen ilveilevä panssarinsa oli\nmurtunut, hänen äänettömät huulensa olivat painuneet Margueriten\nhuulia vasten ja hänen rakkautensa oli kohottanut hänet sen maailman\nyläpuolelle, jossa puheen valta hallitsee.\n\nKalvava sydämen tuska värisytti Margueritea, kun hän nyt katseli\nnukkuvaa kaupunkia ja muisteli menneitä päiviä. Hän saattoi nähdä\nsuoraan edessänsä linnoituksen vallit, jotka olivat kolmenkymmenen\nmetrin levyiset ja joita molemmin puolin lehmusrivit reunustivat.\n\n»Nämä linnoitusvallit kuuluvat tämän kaupungin erikoisuuksiin», hän\nkuuli äänen takanaan. »Rauhan aikaan ne varjoisine puineen tarjoavat\nmieluisan kävely- ja yhtymäpaikan rakastaville pariskunnille tai\nvihollisille —.»\n\nTuo viimeinen sana herätti Margueriten unelmistaan, ja kalsea\ntodellisuus astui hänen silmiensä eteen. Jäätävä kylmyys kouristi\nhänen sydäntään, ja hän oli näkevinään alhaalla muureilla aavemaisia\nolentoja, jotka olivat astuvinaan edestakaisin ja keskustelevinaan\nhaudantakaisine äänineen omituisesta kaksintaistelusta, jonka oli\nmäärä tapahtua täällä kuuluisan ihmisteurastajan ja mielipuolen\nenglantilaisen välillä. Ja hän oli kuulevinaan ivallista naurua ja\nvihlovia huutoja, kunnes vihdoin haamut katosivat ja askelten ääni\nhälveni pimeään.\n\nNuo äänet ja kummitukset olivat tuntuneet Margueritesta niin\ntodellisilta, että hän kumartui ikkunanlaudan yli nähdäkseen selvemmin.\nMutta samassa käsi tarttui häneen ja ivallinen ääni kuiskasi hänen\nkorvaansa:\n\n»Kaunis rouva, seurauksena olisi vain taittunut jalka tai käsivarsi.\nIkkuna ei ole niin korkealla, että itsemurha voisi tulla kysymykseen,\nja noilla muureilla ei liiku muita kuin aaveita.»\n\nMarguerite hätkähti, ikäänkuin käärme olisi pistänyt häntä. Niin\nkokonaan hän oli unohtanut Chauvelinin läsnäolon: mutta hänen ei\nsittenkään tehnyt mielensä vastata. Vasta kun Chauvelin hetken\nkuluttua kysyi häneltä, kuuliko hän airuen äänen kadulta, hän vastasi\nmyöntävästi.\n\n»Se mitä tuo mies tänä hetkenä sanoo, on hyvin tärkeää teille,\narmollinen rouva», sanoi Chauvelin kylmästi.\n\n»Miten niin?»\n\n»Te olette arvokas panttivanki. Me tulemme tekemään kaikki voitavamme,\njotta kallisarvoinen omaisuutemme olisi täysin turvassa.»\n\n»Minusta te jo olette sen tehneet», sanoi Marguerite.\n\n»Emme kylliksi. Me tiedämme, miten uhkarohkea Punainen neilikka on, ja\nmiten erinomainen onni häntä suosii. Voisihan sattua, että vanha pappi\nja molemmat hänen suojattinsa pääsisivät karkuun, niin, vaikkapa itse\nlady Blakeneykin häviäisi aivan nenämme edestä —.»\n\n»Ah, minä huomaan», jatkoi Chauvelin hetken kuluttua, kun hän kuuli\nMargueriten huokaavan helpotuksesta, ikäänkuin uusi toivonkipinä olisi\nsyttynyt hänen rinnassansa, »minä huomaan, että te käsitätte minun\nsanani heikkouden merkiksi. No, kernaasti minun puolestani. Mutta\nheikkouden tunnustaminen on jo voimaa. Tosin Punainen neilikka käy\nvielä vapaana, mutta hänen panttivankiaan me vartioimme tarkasti — ja\nsitten me saamme hänet ansaamme.»\n\n»Niin, vapaa hän vielä on!» huudahti Marguerite uhkamielisesti.\n»Luuletteko te, että kaikki teidän lukkonne ja salpanne, koko teidän\nkätyrienne viekkaus voisi saada Punaista neilikkaa ansaan, nyt kun\nhänen tehtävänään on vapauttaa _minut_ teidän kynsistänne?»\n\nMarguerite tunsi jälleen uutta toivoa, ja hengittäessään raitista ilmaa\navonaisesta ikkunasta ja kuvaillessaan mielessään, että vähän matkan\npäässä rannasta oli Sir Percyn huvialus ankkuroituna, hänestä tuntui\naivan mahdottomalta, ettei Sir Percyn onnistuisi vapauttaa häntä sekä\nnoita ihmisraukkoja — vanhaa ukkoa ja molempia lapsia — joiden elämä\nriippui hänestä.\n\n»Ehkäpä ei», sanoi Chauvelin nauraen. »Se riippuu tietenkin teistä\nja teidän mielentilastanne — sekä siitä, haluaako englantilainen\ngentlemanni pelastaa oman nahkansa toisten kustannuksella.»\n\nMargueritea värisytti.\n\n»Minä huomaan», Chauvelin jatkoi tyynesti, »ettei teidän armonne ole\nvielä täysin tajunnut tilannetta eikä kuullut airuen sanoja. Ettekö\nusko meidän tietävän, että Punainen neilikka on käyttävä kaikki\nkeinonsa pelastaakseen lady Blakeneyn ja jos mahdollista samalla myös\nabbé Foucquet’n ja hänen sisarensa lapset. Neljä henkeä! Sehän on pieni\nasia hänelle, joka vähän aikaa sitten kuljetti salaa kaksikymmentä\naatelista Lyonin vankilasta! Mutta minä en tarkoittanutkaan abbé\nFoucquet’ta ja noita molempia lapsia sanoessani, että englantilainen\ngentlemanni ei tahtoisi pelastaa omaa henkeänsä toisten kustannuksella.»\n\n»Ketä te sitten tarkoitatte? Kenenkä muun te olette pannut vartioimaan\nkallista saalistanne?»\n\n»Koko Boulognen kaupungin —.»\n\n»En ymmärrä teitä —.»\n\n»Antakaa minun selittää! Virkaveljeni, kansalainen Collot, tuli eilen\ntänne Pariisista. Hän, samoin kuin minäkin, on Turvallisuusvaliokunnan\njäsen, jonka velvollisuus on suojella Ranskaa rankaisemalla kaikkia\nniitä, jotka vehkeilevät sen lakeja ja kansan vapautta vastaan.\nNäistä vehkeilijöistä pahin on tietenkin Punainen neilikka, joka on\ntuottanut Ranskan hallitukselle sangen paljon vaivaa estämällä kansaa\nrankaisemasta sen tyranneja ja pettureita.»\n\n»Onko välttämätöntä, että te toistatte kaiken tämän?»\n\n»Luullakseni kyllä. Tilanne on näet tällainen: Punainen neilikka\non tavallaan jo meidän vallassamme. Muutaman tunnin kuluttua hän\nsaapuu Boulogneen, jossa hänen on määrä taistella minun kanssani ja\njossa lady Blakeney satunnaisesti oleskelee. Niinkuin huomaatte, on\nBoulognella suuri edesvastuu. Sen täytyy vartioida lady Blakeneyta\nja ottaa vangiksi Punainen neilikka. Jos se epäonnistuu edellisessä\ntehtävässään, niin on sitä rangaistava. Jos se onnistuu jälkimmäisessä,\nse tulee palkituksi.»\n\nChauvelin kumartui ulos ikkunasta ja kuunteli. Marguerite tarkasteli\nhäntä henkeään vetämättä. Nyt hän alkoi käsittää —.\n\n»Kuunnelkaa!» sanoi Chauvelin jälleen. »Kuuletteko airuen ääntä? Hän\nilmoittaa Boulognen kansalaisille, että sinä päivänä, jolloin Punainen\nneilikka joutuu Turvallisuusvaliokunnan käsiin, kaikki kaupungin\nasukkaat, jotka tällä hetkellä ovat vangitut, päästetään vapaiksi,\nsekä armahdetaan kaikki kuolemaantuomitut, jotka ovat syntyneet tämän\nkaupungin muurien sisäpuolella. Eikö se ole suurenmoinen palkinto?\nMinä olen ottanut selkoa, että vankiloissa täällä on kolmekymmentä\nviisi kaupungin asukasta sekä tusinan verran Pariisissa, joista suurin\nosa on kuolemaan tuomittu. Jos siis Punainen neilikka vielä kerran\npääsee pakenemaan, niin se merkitsee kuolemaa lähes viidellekymmenelle\nhengelle. Jos taas te, lady Blakeney, olette päässyt pakenemaan\nsinä päivänä, jolloin Punainen neilikka vangitaan, niin tiedättekö,\nmikä rangaistus silloin kohtaa kaupunkia? Silloin armotta jokainen\nperheenelättäjä koko kaupungissa tulee ammutuksi!»\n\nKauhun huuto pääsi Margueriten huulilta.\n\n»Oletteko te siis kaikki paholaisia», läähätti hän, »koska te voitte\nkeksiä noin kauheita asioita?»\n\n»Te kunnioitatte meitä aivan liiaksi, lady Blakeney», sanoi Chauvelin\npilkallisesti. »Me olemme tavallisia ihmisiä, jotka tahdomme vain\nvartioida omaisuuttamme, emmekä suinkaan tarkoita mitään pahaa\nkaupungin asukkaille. Me olemme uhanneet heitä, se on kyllä totta,\nmutta teidän ja Punaisen neilikan asiana on pitää huolta siitä, ettei\ntätä uhkausta toteuteta.»\n\n»Oi, ette te voi koskaan sitä tehdä!» huudahti Marguerite kauhuissaan.\n\n»Älkää yrittäkö pettää itseänne! Tällä hetkellä käsky tuntuu vain\ntyhjältä uhkaukselta, mutta minä vakuutan teille, että jos meidän\nei onnistu vangita Punaista neilikkaa tai jos te tämän salaperäisen\nseikkailijan avulla pääsette pakenemaan vankilasta, niin me aivan\nvarmaan ammumme tai mestaamme jokaisen työhön kykenevän miehen ja\nnaisen tässä kaupungissa.»\n\n»Minä toivon, että minun vihdoinkin on onnistunut selvittää tilanne»,\nChauvelin jatkoi, kun Marguerite sanomattoman kauhun vallassa ei\nkyennyt sanomaan mitään. »Ajatelkaahan, miten helppo teidän asemanne\noikeastaan on! Teidän ei tarvitse muuta kuin pysytellä vankikoplssanne,\nja jos teille tarjoutuu tilaisuus karkaamiseen, niin te ajattelette\nvain kaikkia niitä perheitä, joilta riistettäisiin heidän elättäjänsä\n— isiä ja poikia enimmäkseen, mutta myöskin nuoria tyttöjä, jotka\nelättävät äitejään tai sisariaan — useimmat Boulognen kalansuolaajista\novat naisia, ja paljon on myöskin verkonkutojia ja ompelijattaria —\nkaikkia heitä kohtaisi rangaistus, jos te karkaisitte vankilastanne.\nMutta sen sijaan he saavat kaikki osansa armosta, jos Punainen neilikka\njoutuu meidän käsiimme.»\n\nChauvelin naurahti tyytyväisenä ja kääntyi sitten ympäri, palaten\nentiselle paikalleen. Marguerite jäi yhä avonaisen ikkunan ääreen.\nAirut saapui nyt lähemmäksi, ja hän saattoi selvästi kuulla osan\nsanoista, joita hän julisti — hän kuuli sanat »armahdus» ja »Punaisen\nneilikan vangitseminen» sekä »miehet, naiset ja lapset, jotka saavat\nuhrata henkensä hänen tähtensä».\n\nHän tiesi, mitä tämä kaikki merkitsi! Percy ei epäilisi hetkeäkään\nantautumasta vihollisensa valtaan, kunhan hän siten voisi pelastaa\nkaikki nuo toiset! Toiset! Aina vain toiset! Nuo sanat, jotka\nhän tuskissaan niin usein Englannissa oli lausunut hänelle, ne\nnäyttäytyivät nyt täällä koko kauheudessaan!\n\nOi, miten Percyn sydän ja ylpeys kärsikään hänen tähtensä, kun hänen\nolisi pakko luopua kaikista pelastamisyrityksistäkin toisten tähden,\njotta hän ei tuottaisi heille kuolemaa! Toisten tähden, aina vain\ntoisten tähden!\n\nMarguerite ihmetteli, olikohan Percy jo saapunut Boulogneen. Ja taaskin\nhän tuli ajatelleeksi tuota voimakasta vartaloa, jonka hän oli ollut\nnäkevinään rannassa, kun hän saapui Boulogneen.\n\nHeti kaupunkiin tultuaan hän saisi kuulla tuon julistuksen ja samalla\nmyös tietää, että Marguerite oli vangittuna. Mitähän hän silloin tekisi?\n\nMarguerite painoi kätensä sydäntänsä vasten. Sieluntuska tuotti hänelle\nsuorastaan ruumiillista kipua. Jospa se edes olisi merkinnyt kuoleman\nlähestymistä? Oi, miten helppo sellainen ratkaisu olisi ollut!\n\nMissähän Percy nyt saattoi olla? Hänen kätensä oli sidottu, epäilemättä\nhäntä kohtaisi se kamala kohtalo, että hänen täytyisi nähdä sen\nnaisen, jota hän rakasti, kuolevan mitä tuskallisimmalla tavalla omien\nsilmiensä edessä.\n\nNiin pian kuin he saivat hänet kiinni, he panisivat tuomion toimeen\ntutkimuksitta ja valmisteluitta. Aivan yksinkertaisesti hänet\nmestattaisiin suurella torilla aamun sarastaessa, pari kertaa\nvain rumpua rämisytettäisiin ja sen jälkeen vietettäisiin suurta\nkansanjuhlaa — siten päättyisi rohkean miehen elämä, jalo sydän\nlakkaisi iäksi sykkimästä — ja kokonainen kansa riemuitsisi tästä\nteosta!\n\n»Nukkukaa, hyvät boulognelaiset, nukkukaa! Rauha maassa!»\n\nYövahti oli nyt siirtynyt airuen paikalle.\n\nNiin, rauha oli maassa. Kaupungin asukkaat saattoivat nukkua\nlevollisesti. Hyväntahtoinen hallitus valvoi ja vartioi heidän\nparastaan.\n\nMonet ikkunat olivat kuitenkin vielä valaistut. Ja vähän matkan päähän,\nraatihuoneen nurkkauksen taakse, näytti kansanjoukko keräytyneen\nvankilan portin ulkopuolelle. Marguerite ei voinut heitä nähdä, mutta\nhän kuuli heidän äänensä, kun he vihamielisesti kerran toisensa jälkeen\nhuusivat: »Englantilaiset vakoilijat! Hirttäkää lyhtyihin!»\n\n»Boulognelaiset vartioivat nyt Ranskan aarteita», sanoi Chauvelin\npilkallisesti nauraen.\n\nSilloin Marguerite heräsi mietteistään. Hän ei tiennyt, miten kauan hän\noli seisonut ikkunan ääressä, ja hän pelkäsi, että tuo julma mies oli\nnähnyt hänen sieluntuskansa. Ja siksi hän oikaisi vartaloaan ja astui\nylpeänä pöydän ääreen, jossa Chauvelin näytti tutkivan papereitaan.\n\n»Joko tämä keskustelu on lopussa?» kysyi Marguerite tyynesti. »Saanko\npoistua täältä?»\n\n»Milloin vain tahdotte», Chauvelin vastasi kohteliaasti.\n\nHän katseli Margueritea ihailevin katsein, sillä hän oli totta\ntosiaankin kaunis, kuin kuningatar ryhdiltään, ja silmissä säihkyi\nuhmailevaa epätoivoa. Mies, joka viimeisenä puolena tuntina oli\nkiduttanut häntä, nautti nyt katseillaan tuon kidutuksen jälkiä, joita\ntoisen oli mahdotonta kokonaan salata.\n\n»Uskokaa minua, lady Blakeney, minä en vihaa teitä enkä teidän\nmiestänne. Minä en toivo hänen kuolemaansa.»\n\n»Ja kuitenkin te olette valmis lähettämään hänet giljotiinin suuhun\nniin pian kuin saatte hänet käsiinne.»\n\n»Olenhan sanonut teille, mitä olemme tehneet saadaksemme hänet\nkäsiimme. Hän itse saa sitten valita, tahtooko hän joutua giljotiinin\nuhriksi vai teidän seurassanne astua huvipurteensa.»\n\n»Te aiotte asettaa Sir Percylle kaksi vaihtoehtoa?»\n\n»Juuri niin.»\n\n»Te annatte hänen pitää henkensä?»\n\n»Ja myöskin ihastuttavan vaimonsa.»\n\n»Ja mitä te siitä hyvästä vaaditte?»\n\n»Hänen kunniansa.»\n\n»Hän tulee kieltäytymään, herra.»\n\n»Saadaanpa nähdä.»\n\nChauvelin tarttui nyt kelloon ja soitti. Pari sekuntia sen jälkeen\novi avautui ja sotilas, joka oli saattanut Margueriten sisään, astui\nhuoneeseen.\n\nKeskustelu oli loppunut. Se oli täyttänyt tehtävänsä. Marguerite tiesi,\nettei hän saisi edes ajatella pakoa tai toivoa pelastusta miehelleen.\nToiseen vaihtoehtoon, josta Chauvelin oli puhunut ja joka tarkoitti\nPercyn kunniaa, hän ei tuhlannut ainoatakaan ajatusta. Ja hän oli liian\nylpeä pyytääkseen Chauveliniltä mitään.\n\nChauvelin nousi paikaltaan ja kumarsi syvään Margueriten astuessa\nhuoneen poikki ja poistuessa avonaisen oven kautta takaisin\nvankikoppiinsa.\n\n\n\n\nXXII\n\nVIRKAVELJET\n\n\nNiin pian kuin ovi Margueriten jälkeen oli sulkeutunut, kuului huoneen\nnurkasta haukotusta ja kiroilua ja pimeästä astui esiin mies, joka\nkäheällä äänellä kysyi:\n\n»Joko tuo turkasen nainen vihdoinkin meni?»\n\n»Meni kyllä», vastasi Chauvelin lyhyesti pöytänsä äärestä.\n\n»Paljon aikaa te hänen kanssaan tuhlasittekin!» sanoi toinen. »Jos\nolisitte jutelleet vielä viisi minuuttia kauemmin, niin olisin totta\ntotisesti ottanut asian omiin käsiini.»\n\n»Siihen teillä ei olisi ollut oikeutta, kansalainen Collot.»\n\nCollot heittäytyi tuolille, jolla Marguerite äsken oli istunut. Hänen\npukunsa oli likainen ja tomuinen, ja hänen ulkomuotonsa, samoin kuin\nhänen mielialansakin näytti kärsineen matkan vaivoista.\n\n»Turhaan te sanojanne tuhlasitte hänen tähtensä», hän sanoi\nharmissaan, »ja ne varokeinot, joihin te ryhdytte, eivät tunnu oikein\nluotettavilta. Jos minulta olisi kysytty neuvoa, niin olisin vääntänyt\nniskat nurin tuolta vehkeilevältä naiselta.»\n\n»Sellainen väkivaltaisuus estäisi meitä saamasta Punaista neilikkaa\nkiinni», sanoi Chauvelin kohauttaen halveksivasti olkapäitään. »Jos\nhänen vaimonsa on kuollut, niin hän ei pistä päätään siihen ansaan,\njonka olen hänelle virittänyt.»\n\n»Niin te väitätte, kansalainen, ja siksi juuri olen ehdottanut\nvarokeinoja, jotta nainen ei pääsisi pakenemaan.»\n\n»Teidän on aivan turha sitä pelätä», sanoi Chauvelin. »Hän ei yritä\npaeta, sillä hän käsittää, että siinä tapauksessa panemme myös\nuhkauksemme täytäntöön.»\n\n»Uhkauksemmeko? Mikään tyhjä uhkaus se ei ollut! Sillä jos tuo nainen\npääsee pakoon, niin totta tosiaan, minä hoidan itse giljotiinia ja\nhakkaan poikki pään jokaiselta työhönpystyvältä mieheltä ja naiselta\nBoulognessa.»\n\nCollot’n kasvot ilmaisivat niin hirveää julmuutta ja verenhimoa hänen\nlausuessaan nämä sanat, että Chauvelinkin vavahti ja vetäytyi hänestä\nhiukan kauemmaksi.\n\nTuo hieno maailmanmies, joka oli tottunut Lontoon ja Brightonin\nhienoimpiin piireihin, oli tänä hetkenä kiusaantunut pakollisesta\nseurastaan, tuosta likaisesta miehestä, joka vetelehti tuolillaan ja\njonka koko olennosta huokui huonon tupakan ja happamen viinin haju.\n\nMutta kuvaavaa niille miehille, jotka olivat tehneet Ranskasta\njättiläissuuruisen teurastuslaitoksen, olikin se, että he vihasivat\nja pelkäsivät toisiaan melkein vieläkin enemmän kuin niin sanottuja\npettureita, joita he lähettivät giljotiinin syöteiksi. Ja varmaa on,\nettä sekä Collot että Chauvelin olisivat tänä hetkenä suurimmalla\nmielihyvällä antaneet toisensa yleisen syyttäjän käsiin. Niinpä he\neivät myöskään yrittäneetkään salata tunteitaan toisiltaan.\n\n»Mitä tuohon kirottuun englantilaiseen tulee», lisäsi Collot, »niin,\njos minulla on onni saada hänet kiinni, niin ammun hänet heti kuin\nkoiran ja vapautan Ranskan ikiajoiksi tuosta kirotusta vakoilijasta».\n\n»Ja luuletteko, että tämän yhden ainoan miehen kuolema vapauttaisi\nRanskan kaikista englantilaisista vehkeilijöistä? Hänellä on ainakin\nyhdeksäntoista liittolaista, jotka jatkaisivat hänen työtään. Ja kun\nmarttyyrikehä ympäröisi murhattua sankaria, niin hänen kuolemansa\nherättäisi henkiin sitä suurempaa innostusta... Ei, ei, kansalainen,\nte ette ole oleskellut englantilaisten parissa, te ette ymmärrä\ntätä asiaa, muuten ette tahtoisi kaivaa tälle ihaillulle sankarille\nkunniakasta hautaa.»\n\nMutta Collot pudisti vain pörröistä päätään osoittaakseen\nhalveksumistaan toisen mielipiteille ja sanoi:\n\n»Ette te vielä ole saanut käsiinne Punaista neilikkaa, kansalainen —.»\n\n»En, mutta huomenna auringonlaskun jälkeen se tapahtuu.»\n\n»Mistä te sen tiedätte?»\n\n»Olen käskenyt silloin soittaa kirkonkelloja, ja hän on luvannut sinä\nhetkenä taistella minun kanssani eteläisellä kaupungin vallilla.»\n\n»Pidättekö häntä pähkähulluna?» pilkkasi Collot. »Te luulette, että\nmies, jonka vaimo on meidän panttivankinamme ja jota koko Boulognen\nkaupunki oman pelastumisensa vuoksi koettaa saada kiinni, olisi niin\ntyperä, että hän määrätunnilla tulisi kaupungin vallille, jotta te\nvoisitte vangita hänet?»\n\n»Olen aivan varma siitä, että hän tulee, jollemme jo sitä ennen ole\nsaaneet häntä kiinni», vastasi Chauvelin aivan rauhallisesti.\n\n»Ja kun olette saanut kalan koukkuun, miten te aiotte suomustaa hänet?»\n\n»Kaksitoista miestä on paikalla ottamassa hänet kiinni, heti kun hän\ntulee.»\n\n»Ja ampuu hänet, toivoakseni.»\n\n»Vain hätätilassa, jos hän ei muuten antaudu. Jos mahdollista, tahdon\nsaada hänet hengissä valtaani.»\n\n»Mitä varten? Kuollut jalopeura on aina vähemmän vaarallinen kuin\nelävä.»\n\n»Oi, kyllä me otamme hänet hengiltä, olkaa huoleti, kansalainen!\nMinulla on varattuna Punaiselle neilikalle ase, joka on paljoa\nkuolettavampi kuin laukaus tai giljotiini.»\n\n»Minkälainen ase, kansalainen Chauvelin?»\n\n»Häväistystä ja pilkkaa», vastasi Chauvelin tuskin kuuluvasti, »joka\npelastaa hänen ja hänen vaimonsa hengen».\n\n»Hän ei suostu sellaiseen — sitähän hänen vaimonsakin juuri sanoi.»\n\n»Saadaanpa nähdä, kansalainen.»\n\n»Te olette hullu kuvitellessanne jotakin sellaista ja te teette huonon\npalveluksen tasavallalle säästäessänne sen pahimman vihollisen.»\n\nPilkallinen nauru kajahti Chauvelinin huulilta.\n\n»Säästäessäni hänet! Säästäessäni Punaisen neilikan», huudahti hän.\n»Ei, kansalainen, sitä teidän ei tarvitse pelätä. Mutta luottakaa\nminuun, olen tehnyt suunnitelman, joka saattaa tuon vihatun miehen\nkuolemaan paljon tehokkaammalla tavalla, joka saattaa tuon sankarin,\njota ihaillaan Englannissa kuin puolijumalaa, äkkiä halveksimisen ja\npilkan esineeksi. Vain siten me voimme vapautua noista sietämättömistä\nenglantilaisista vakoilijoista, vain sillä tavalla Punaisen neilikan\nkoko joukkue katoaa, että tuon miehen, jota kaikki ovat jumaloineet, on\npakko paeta itsemurhaajan hautaan pelastuakseen maailman halveksivilta\nkatseilta.»\n\nTäydellinen hiljaisuus seurasi näitä sanoja, ja molemmat miehet\ntuijottivat ääneti eteensä. Collot, joka ei voinut voittaa\nepäilyksiään, ei hyväksynyt täydellisesti Chauvelinin suunnitelmia,\nhänen mielestään yksinkertainen tuomio ja mestaus olisi ollut paljoa\ntehokkaampi ja varmempi keino. Hän ei käsittänyt, että pilkka ja\nkunnian häpäisy voisi tuhota miehen täydellisesti. Hän olisi tahtonut\ntoimia omin päin, ottaa hengiltä vangitun naisen, sekä sitten koettaa\nsaada kiinni hänen miehensä. Mutta hänelle oli annettu tarkat\nmääräykset, hänen oli käsketty totella Chauvelinia, ja siksi hän ei\nuskaltanut itse ryhtyä mihinkään. Sillä jos hän epäonnistuisi, niin hän\nsaisi hyvittää tekonsa hirveällä tavalla.\n\nJossakin määrin Collot kuitenkin oli tyytyväinen, sillä hänen\nehdotuksestaan Chauvelin oli antanut boulognelaisille määräyksen\nhengellään vastata Margueriten turvallisuudesta. Ja totta puhuaksemme\nei Chauvelinkään ollut tyytymätön tähän määräykseen. Hän tiesi, ettei\nSir Percy yhtä vähän kuin Margueritekään asiain näin ollessa yrittäisi\npaeta, etteivät he voisi koettaa pelastaa itseään toisten ihmisten\nkustannuksella; ja hän oli varmasti vakuutettu siitä, ettei mitään\nsellaista yritystäkään tehtäisi heidän puoleltaan niin kauan, kuin\nkaupunkilaisten turvallisuutta uhkaisi tuo julma käsky.\n\nKahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hänellä olisi vallassaan mies,\njoka kerran niin julkeasti oli vetänyt häntä nenästä. Siitä hän oli\naivan varma. Tämän yönsä hän saattoi nukkua rauhassa.\n\n»Pannaan nyt maata, kansalainen», sanoi Chauvelin Collot’lle, joka\nistui väsyneenä ja happamena tuolillaan. Hän tahtoi päästä erilleen\ntuosta unisesta, raa'asta miehestä, jonka läsnäolo kiusasi häntä. Ja\nhänen suureksi ilokseen tämä mutisi jotakin vastaukseksi ja nousten\ntuoliltaan poistui hitaasti huoneesta.\n\n\n\n\nXXIII\n\nODOTTAMATON VIERAS\n\n\nChauvelin kuunteli, kunnes Collot’n askelten ääni oli vaiennut, sitten\nhän asettui mukavampaan asentoon ja vaipui mieluisiin ajatuksiinsa.\nMarguerite oli hänen vallassaan, ja Sir Percyn oli pakko antautua\nkeskusteluihin hänen kanssaan, jollei hän halunnut nähdä vaimonsa\nheittävän henkensä omien silmiensä edessä.\n\n»Nyt, vehkeilevä, vaikeasti siepattava sankarini», mutisi hän\nitsekseen, »nyt vihdoinkin me saamme käydä tilinteolle».\n\nUlkona oli aivan hiljaista, tuulikin oli asettunut. Chauvelin oli aivan\nyksin ajatuksineen.\n\n»Häväistystä ja pilkkaa! Halveksimista ja ivaa!» sanoi hän ääneensä,\nnauttien näistä sanoista, joihin sisältyivät hänen hartaimmat\ntoiveensa. »Täydellistä alennusta ja sen jälkeen itsemurhaajan hauta —\nsiinä hänen kohtalonsa!»\n\nTuskin hänen äänensä oli vaiennut, kun hänen mieluisat ajatuksensa\nkeskeytyivät. Kovaääninen nauru katkaisi hiljaisuuden, ja laahaava ääni\nlausui:\n\n»Jumala silmätköön, herra Chaubertin! Kenelle te toivotte niin paljon\nhyvää?»\n\nKuin nuolen ampumana Chauvelin hyökkäsi ylös tuoliltaan ja tuijotti\nsilmät selällään ja suu auki avonaista ikkunaa kohti, sillä\nikkunalaudalla istui hajasäärin vaaleassa puvussaan ja laajassa\nviitassaan Sir Percy, niin levollisena ja huolettomana kuin ainakin.\n\n»Kuulin teidän mutisevan itseksenne niin ystävällisiä sanoja»,\njatkoi Blakeney rauhallisesti, »etten malttanut olla ottamatta\nosaa keskusteluun. Ihminen, joka keskustelee yksinään, on aina\nsurkuteltavassa tilassa — joko hän on hullu tai typerä —.»\n\nHän nauroi hohottavaa nauruaan ja lisäsi:\n\n»Ei minun tarkoitukseni ole sovelluttaa teihin kumpaakaan ominaisuutta,\nherra — kirotun tyhmää haukkua muita ihmisiä, varsinkin jolleivät he\nole oikein hyvissä voimissa — vai mitä? Ja te ette suinkaan tällä\nhetkellä ole oikein voimissanne, siltä minusta ainakin näyttää, herra\nChaubertin — hm — suokaa anteeksi, Chauvelin.»\n\nHän istui aivan levollisesti ikkunalaudalla nojaten toista kättään\nmiekkaansa — se oli Lorenzo Cencin miekka — ja pidellen toisessa\nkultasankaista lornjettia, jonka läpi hän tarkasteli vihollistaan.\nHän oli puettuna kuin tanssiaisia varten, ja hymyily karehti hänen\nhuulillaan.\n\nChauvelin oli aivan suunniltaan. Hän ei yrittänyt edes huutaa vahtia,\nniin hämmästynyt hän oli tästä Sir Percyn odottamattomasta kujeesta.\nVaikka olisihan hänen pitänyt tietää, että Punainen neilikka ilmestyi\naina sinne, missä häntä vähiten saattoi odottaa. Sitä paitsi hän\noli tietenkin heti kaupunkiin saavuttuaan airuen kautta saanut\ntietää, että hänen vaimonsa oli vangittuna, ja luonnollisesti hän\noli tullut vakoilemaan vankilan läheisyyteen. Ehkäpä hän oli kuullut\nosittain hänen keskustelunsakin Collot'n kanssa. Kaikkihan oli aivan\nluonnollista, mutta samalla sittenkin niin odottamatonta!\n\nHarmistuneena itseensä, että hän hetkeksikään oli kadottanut\nmielenmalttinsa, ponnisti Chauvelin nyt kaikki voimansa voidakseen\nkohdella vihollistaan yhtä kylmäverisesti kuin tämä häntä. Sitten hän\nastui ikkunan luo.\n\n»Ehkäpä teidän tekee mielenne tarttua minua jalkaan kiinni, herra\nChaubertin?» sanoi Sir Percy leikkiä laskien ja ojentaen toisen\njalkansa entistä lähettilästä kohti. »Se on varmempaa kuin pidellä\nolkapäästä. Voivathan teidän kuusi luotettavaa vahtianne tarttua\nkiinni toiseen jalkaani. No, älkää katsoko minuun tuolla tavalla! Minä\nvakuutan teille, että minä se tässä istun eikä minun haamuni. Mutta jos\nepäilette vieläkin, niin kutsukaa paikalle vahtinne, ennen kuin lennän\nilmaan —.»\n\n»Eipä niinkään, Sir Percy», sanoi Chauvelin hilliten täydellisesti\nääntään, »en minä pelkää teidän lentävän ilmaan. Varmaankin haluatte\nkeskustella kanssani, koska tulitte näin odottamattomaan aikaan.»\n\n»Ei, hyvä herra, ilma on liian tukahduttava, jotta haluaisin ruveta\npitkiin keskusteluihin. Minä kävelin vain valleilla ajatellen hauskaa\nkohtaustamme illalla, kun valo ikkunasta viekoitteli minua puoleensa.\nJa koska pelkäsin erehtyneeni tiestä, kiipesin tänne tiedustelemaan.»\n\n»Tietä lähimpään vankikoppiin vai kuinka, Sir Percy?» kysyi Chauvelin\npilkallisella äänellä.\n\n»Tietä mihin paikkaan hyvänsä, missä voisin istua hiukan mukavammin\nkuin tällä ikkunalaudalla. Tomuinen se varmaankin on ja kova kuin\nkivi...»\n\n»Varmaankin te kunnioititte minua ja virkaveljeäni kuuntelemalla\nkeskusteluamme, Sir Percy?»\n\n»Jos teidän tarkoituksenne oli puhua salaisuuksia, herra — hm —\nChaubertin — niin silloin teidän olisi pitänyt sulkea ikkuna — sekä\nkieltää ihmisiä kävelemästä valleilla.»\n\n»Emme me puhuneet mitään salaisuuksia, Sir Percy. Kaikki koko\nkaupungissa sen tietävät.»\n\n»Aivan niin — te paljastitte vain ajatuksenne paholaiselle.»\n\n»Minä keskustelin myöskin hetken aikaa lady Blakeneyn kanssa —\nkuulitteko te senkin, herra?»\n\nSir Percy ei varmaankaan kuullut kysymystä, sillä hän hieroi\ninnokkaasti tomua pois hatustaan.\n\n»Tämmöiset hatut ovat nykyään muodissa Englannissa», sanoi hän\nkevyesti, »mutta pian ne joutuvat taas pois muodista, ettekö tekin usko\nsitä? Niin pian kuin palaan kaupunkiin aion kiinnittää koko huomioni\nuuden hattumallin keksimiseen.»\n\n»Milloin te aiotte palata Englantiin, Sir Percy?» kysyi Chauvelin\npilkallisesti.\n\n»Huomenillalla, herra», vastasi Blakeney.\n\n»Yhdessä lady Blakeneyn kanssako?»\n\n»Tietysti, herra — ja tekin voitte seurata meidän mukanamme, jos suotte\nmeille sen kunnian.»\n\n»Jos te palaatte huomeniltana Englantiin, Sir Percy, niin pelkään,\nettei lady Blakeney voi seurata mukananne.»\n\n»Mikäpä häntä estäisi?» huudahti Blakeney hämmästyneenä.\n\n»Kaikki ne, jotka saisivat hengellään maksaa hänen pakonsa —.»\n\nSir Percy tuijotti Chauveliniin ihmeissään.\n\n»Herran tähden! Sehän kuuluu kauhealta —.»\n\n»Te ette siis ole kuullut mitään niistä varokeinoista, joihin on\nryhdytty, jotta lady Blakeneyn lähtö kaupungista estyisi?»\n\n»En, herra Chaubertin, en ole kuullut mitään», vastasi Sir Percy\nlempeällä äänellä. »Minä vietän hyvin eristettyä elämää ulkomailla —.»\n\n»Ehkäpä saan antaa teille joitakin tietoja?»\n\n»Se on aivan turhaa, herra, on jo siksi myöhäistä —.»\n\n»Sir Percy, tahdon vain sanoa teille, että jollette tahdo kuulla mitä\nminulla on teille sanottavana, niin teidän vaimonne laahataan lähimmän\nvuorokauden kuluessa Turvallisuusvaliokunnan eteen Pariisiin», sanoi\nChauvelin lujalla äänellä.\n\n»Kylläpä teillä on nopeat hevoset, herra!» huudahti Blakeney\nihailevalla äänellä. »Ja minä kun aina luulin, että ranskalaiset\nhevoset eivät voittaisi englantilaisia.»\n\nChauvelin ei antanut Sir Percyn näennäisen välinpitämättömyyden\nhäiritä itseään. Tarkkana huomioiden tekijänä häneltä ei ollut jäänyt\nhuomaamatta, että laahaava ääni oli hiukan muuttunut ja saanut\nterävämmän soinnun, niin pian kuin Margueriten nimi oli mainittu.\nSamoin näytti hänen suunsa ympärille ilmestyneen pinnistetty ilme,\nikäänkuin hän olisi purrut hampaansa yhteen ja hänen kätensä puristunut\nentistä lujemmin kaiteen ympärille.\n\n»Pelkäänpä, Sir Percy», sanoi Chauvelin, »että te luotatte tavalliseen\nhyvään onneenne ja luulette voivanne pelastaa lady Blakeneyn lukkojen\nja salpojenkin takaa. Mutta minä sanoin juuri äsken hänelle, että jos\nhän katoaa ennenkuin olemme saaneet Punaisen neilikan käsiimme, niin me\nammutamme armotta jokaisen perheen elättäjän Boulognessa.»\n\n»Lystikäs keksintö, herra, se tuottaa keksimiskyvyllenne suurta\nkunniaa!»\n\n»Lady Blakeney on siis varsin varmassa tallessa», jatkoi Chauvelin\nvälittämättä vihollisensa ivallisista huomautuksista, »ja mitä\nPunaiseen neilikkaan tulee —.»\n\n»Niin ei teidän tarvitse muuta kuin soittaa kelloa ja korottaa äänenne,\nniin hänkin on lukkojen takana, vai mitä? Mutta suokaa anteeksi, teidän\ntekee mielenne sanoa jotakin vielä, jatkakaa, olkaa niin hyvä!»\n\n»Minä tahtoisin tehdä teille erään ehdotuksen — antaa teille\ntilaisuuden lunastaa itsenne vapaaksi.»\n\n»Onko se mahdollista? Totta tosiaan, te tuotatte minulle yllätyksen\ntoisensa jälkeen — aivan kuin kaunis nainen —. No, esittäkää ehdot!»\n\n»Jotka minun on täytettävä vai teidän? Mitä haluatte ensin kuulla?»\n\n»Teidän, tietysti, herra. Sanoinhan teille, että te muistutatte\nkaunista naista. Naiset ensiksi — aina naiset ensiksi!»\n\n»Minä puolestani lupaan, että lady Blakeney saa yhdessä teidän ja\nniiden liittolaistenne kanssa, jotka mahdollisesti ovat täällä, lähteä\nkaupungista huomenillalla auringon laskettua, jos te vain lupaatte —.»\n\n»Vielä en tiedä, mitä minun tulee luvata, herra, mutta olettakaamme,\nvain keskustellaksemme asiasta, että en suostu ehtoihin. Mitä silloin\ntapahtuu?»\n\n»Silloin, Sir Percy — jos toistaiseksi syrjäytämme kokonaan Punaisen\nneilikan kysymyksen — silloin lady Blakeney kuljetetaan Pariisiin\nja suljetaan samaan vankilaan, josta Maria Antoinette vastikään\nvietiin — ja siellä häntä tullaan kohtelemaan samalla tavalla kuin\nentistä kuningatarta —. Tiedättekö, Sir Percy, mitä se merkitsee?\nSe merkitsee, että lyhyen kuulustelun jälkeen seuraa nopea kuolema\nmarttyyrikruunuineen — se merkitsee tuskaa ja nöyryytyksiä päivien,\nviikkojen, ehkäpä kuukausienkin ajan. Se merkitsee, ettei hän, samoin\nkuin Maria Antoinettekaan, saa hetkeäkään olla yksin, yhtä vähän päivin\nkuin öin, se merkitsee, että häntä alituisesti ympäröivät humalaiset,\nraa'at ja julmat sotilaat, jotka häpäisevät, loukkaavat ja pilkkaavat\nhäntä —.»\n\n»Lurjus! Koira! Käärme! Ettekö käsitä, että minun täytyy kuristaa\nteidät noiden sanojenne vuoksi —.»\n\nHyökkäys oli niin äkillinen, ettei Chauvelin ennättänyt huutaa edes\napua. Hetki sitten Blakeney oli istunut vielä kaikessa rauhassa\nikkunalaudalla, nyt hän kuristi vihollistaan kurkusta pitkillä kapeilla\nsormillaan. Mutta äkkiä hän irroitti otteensa, ja hänen kasvoilleen,\njotka olivat olleet vääntyneet ja kalmankalpeat vihasta, levisi tumma\npuna, ikäänkuin hän olisi hävennyt kiivauttaan. Hän heitti pienen\nranskalaisen luotaan aivan kuin elukan, joka on murahtanut hänelle.\nSitten hän siveli kädellään otsaansa.\n\n»Jumala suokoon minulle anteeksi!» hän sanoi tekeytyen levolliseksi.\n»Olin vähällä kadottaa mielenmalttini.»\n\nChauvelin tointui varsin pian, sillä hän oli rohkea ja reipas mies. Hän\nsiirsi paikoilleen kaulahuivinsa, joka oli joutunut epäkuntoon, ja niin\npian kuin hän saattoi jälleen puhua, hän sanoi:\n\n»Vaikka te kuristaisittekin minut, herra, niin siitä ei olisi paljon\nhyötyä. Sama kohtalo kohtaisi lady Blakeneyta sittenkin, sillä hän\non meidän vallassamme, eikä kukaan virkaveljistäni ole taipuvainen\ntarjoamaan teille pelastumisen mahdollisuutta.»\n\n»Aivan niin», sanoi Blakeney, joka seisoi nyt keskellä huonetta kädet\nhousuntaskuissa, »olin vähällä unohtaa koko asian — tehän puhuitte\njostakin sopimuksesta — lunastamisesta —. Minun henkeänikö te\ntavoittelette? Tahdotteko saada minut johonkin vankilaan Pariisissa?\nMinä vakuutan teille, että humalaiset sotilaat herättävät minussa\ninhoa, mutta mielenrauhaani he eivät voi järkyttää.»\n\n»Siitä minäkin olen varma enkä voi muuta kuin toistaa saman, minkä\nsanoin jo lady Blakeneyllekin — nimittäin etten halua niin täydellisen\ngentlemannin kuolemaa kuin teidän.»\n\n»Ihmeellistä, herra!» vastasi Blakeney ivallisesti. »Ihmeellistä! Minä\nsen sijaan en toivo mitään niin kiihkeästi kuin teidän kuolemaanne —\nsen kautta maailmasta häviäisivät kiusalliset tuhoeläimet suuressa\nmäärin —. Mutta suokaa anteeksi, minä keskeytin teidät. — Tahdotteko\ntehdä hyvin ja jatkaa?»\n\nChauvelin ei välittänyt tästä loukkauksesta. Hän oli nähnyt tämän\nhillityn maailmanmiehen purkavan raivoaan, vähällä hän oli saada\nmaksaa hengellään sen ilon, että hänen oli onnistunut herättää henkiin\nuinuva petoeläin Sir Percyssä. Ja jokainen loukkaus, jonka hän heitti\nhäntä vasten, todisti vain edelleen, ettei hän vieläkään voinut täysin\nhillitä itseään.\n\n»Koetan olla niin lyhyt kuin suinkin», sanoi hän, »ettekö tahdo olla\nhyvä ja istua. Meidän täytyy keskustella tästä asiasta kuin kaksi\nmaailmanmiestä — ja mitä minuun tulee, niin istun aina kernaimmin\npöydän ääressä, joka on täynnä papereita — en ole mikään taistelija,\nSir Percy — minä palvelen maatani kynälläni paljoa enemmän kuin\nnyrkeilläni.»\n\nChauvelin kävi pöydän ääreen istumaan ja tehden kohteliaan liikkeen\nkädellään hän osoitti toista tuolia. Sanaakaan sanomatta Sir Percy\nseurasi kehoitusta.\n\n»Mitä nyt lady Blakeneyn vangitsemiseen tulee, niin minulla ei ole\nmitään tekemistä sen asian kanssa», jatkoi Chauvelin tyytyväisesti\nhuoahtaen. »Virkaveljeni ovat järjestäneet koko asian, ja minä olen\nkoettanut parhaani mukaan sitä vastustaa. Mutta se menettely, jota on\nkäytetty entisen kuningattaren suhteen Pariisin vankilassa, osoittautui\nniin tehokkaaksi — se mursi kokonaan hänen ylpeytensä ja rohkeutensa —\nettä toverini arvelevat samalla tavalla voivansa nöyryyttää Punaisen\nneilikankin mielen hänen vaimonsa välityksellä.»\n\nChauvelin vaikeni nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat\ntehneet Sir Percyyn. Tämä istui aivan hiljaa ja levollisena, ja\nChauvelin aikoi juuri jatkaa esitystään, kun äkillinen ääni sai hänet\nhätkähtämään. Se oli pitkä ja voimakas kuorsaus.\n\nChauvelin työnsi syrjään talikynttilän, joka seisoi aivan hänen\nedessään, ja huomasi, että Sir Percy oli vaipunut syvään uneen. Kirous\npääsi hänen huuliltaan, ja hän iski nyrkkinsä pöytään, niin että\nkynttilä kilahti ja Sir Percy avasi toisen silmänsä.\n\n»Suokaa anteeksi, herra», sanoi Blakeney haukotellen. »Olen niin\nkauhean väsynyt ja teidän johdantonne oli kovin pitkä. Hirveän\nhävytöntä nukkua kesken saarnaa, sen tiedän kyllä, mutta en ole\nnukkunut hetkeäkään koko päivänä...»\n\n»Tahdotteko olla ystävällinen ja kuunnella nyt minua?» kysyi Chauvelin\nkäskevällä äänellä, »vai pitääkö minun kutsua vahti ja luopua kaikista\nkeskusteluaikeista teidän kanssanne?»\n\n»Tehkää mitä hittoa vain haluatte», vastasi Blakeney, ja hän\nojensi pitkät jalkansa, pisti kätensä taskuihinsa ja valmistautui\nsilminnähtävästi uuteen ettoneeseen.\n\nChauvelin tarkasteli häntä hetken aikaa tietämättä mitä tehdä.\nBlakeneyn käytös hermostutti häntä äärettömästi. Ja vaikka hän kovin\nkernaasti olisi tahtonut esittää hänelle sopimuksen ehdot, olisi hän\nsittenkin toivonut, että toinen olisi niitä häneltä tiedustellut.\nHän olisi tahtonut tuoda vaihtoehtonsa ankaruudella esille, eikä\ntällä tavalla pakottaa toista kuuntelemaan. Hän olisi itse tahtonut\nolla levollinen ja varma ja nähdä toisen edessään hermostuneena ja\nlevottomana.\n\nMutta Blakeneyn käytös pilasi hänen oikean mielialansa ja saattoi tämän\njännittävän hetken hiukan naurunalaiseksi. Ja entisen diplomaatin\nylpeyttä kiusasi suuresti se seikka, että aina jotakin odottamatonta\nsattui hänen joutuessaan tämän vaikeasti käsiteltävän, vehkeilevän\nvihollisensa kanssa yhteen, vaikka hän miten hyvin tahansa olisi\nedeltäpäin valmistunut kaikkeen.\n\nHetken mietittyään hän päätti toisella tavalla käsitellä asiaa. Hän\nnousi paikaltaan ja astui huoneen poikki pitäen koko ajan silmällä Sir\nPercyä. Tämä istui kuitenkin hiljaa torkkuen eikä näyttänyt aikovan\nlähteä liikkeelle. Chauvelin avasi nyt oven ja kuiskasi ulkopuolella\nseisovalle vahdille:\n\n»Vanki n:o 6! Käskekää heti tuoda hänet tänne.»\n\n\n\n\nXXIV\n\nEHTO\n\n\nPari kolme minuuttia kului, jona aikana Chauvelin kärsimättömästi\ntarkasteli nukkuvaa vihollistansa, sitten ovi avautui ja Marguerite\nastui sisään.\n\nSir Percy heräsi heti unestaan ja kääntyen rauhallisesti vaimonsa\npuoleen hän kumarsi syvään hänelle.\n\nYhdellä ainoalla silmäyksellä Marguerite käsitti koko tilanteen.\nPunainen neilikka — Sir Percy Blakeney — hänen miehensä oli\nranskalaisten terroristien vallassa! Vaikka hän istuikin aivan ikkunan\nläheisyydessä ja helposti siis olisi voinut paeta, niin oli Chauvelin\npitänyt huolta siitä, ettei hän voinut sormeakaan liikuttaa yhtä vähän\nomaksi kuin Margueritenkaan pelastukseksi. Hirveä loppu oli siis\ntullut. Onneksi tämä julma hetki riisti kuitenkin osaksi Margueriteitä\nsielunvoimien käytön. Hän saattoi liikkua, puhua ja kuulla, mutta\nsittenkin hän oli kuin unissakävijä, joka vain koneellisesti toimii\ntietämättä, mitä hän tekee. Jos hän olisi käsittänyt hetken koko\nkauheuden, niin ehkäpä hän pelosta olisi kadottanut järkensä.\n\n»Lady Blakeney», sanoi Chauvelin, kun sotilaat, jotka olivat saattaneet\nMargueriten sisään, olivat poistuneet, »kun me hetki sitten erosimme,\nei minulla ollut aavistustakaan siitä, että näin pian jo saisin\npersoonallisesti puhua Sir Percyn kanssa. Mutta uskokaa minua, teillä\nei ole syytä huoleen, vuorokauden kuluttua te voitte olla matkalla\nEnglantiin, ehkäpä Sir Percyn seurassakin. Olen varma siitä, että\nSir Percy on jo päättänyt hyväksyä ne ehdot, jotka asetin hänelle,\nennenkuin saatan täydellisesti vapauttaa teidät.»\n\n»Ehdot?» toisti Marguerite epävarmalla äänellä katsoen toisesta toiseen.\n\n»Sinä olet väsynyt, ystäväni», sanoi Sir Percy rauhallisesti, ja\nnostaen tuolin hänelle hän lisäsi: »etkö tahdo käydä istumaan?»\n\n»Kaikki riippuu vain vähäisestä allekirjoituksesta», sanoi Chauvelin\nnäyttäen Margueritelle erästä paperia. »Tässä on käskykirje, jonka\nnojalla te ja teidän miehenne saatte esteettä lähteä Boulognesta.»\n\nSamalla Chauvelin osoitti toistakin paperia, joka näytti tiheään\nkirjoitetulta kirjeeltä.\n\n»Minä olen valmis allekirjoittamaan teidän vapautuskäskynne, lady\nBlakeney», sanoi Chauvelin kiinnittäen katseensa Sir Percyyn, »niin\npian kuin teidän miehenne vain suostuu kopioimaan tämän kirjeen ja\nkirjoittamaan nimensä sen alle. Tahdotteko, että luen sen teille?»\n\n»Olkaa niin hyvä.»\n\n»Se on vain pieni muodollisuus, älkää näyttäkö niin pelokkaalta»,\njatkoi Chauvelin. »Se on vain alkunäytöksenä yleiseen armahdukseen\nja vapauttamiseen, joka varmaankin on ilahduttava Sir Percyn jaloa\nsydäntä, sillä vähintään kuusikymmentä Boulognen asukasta joutuu sen\nkautta kiitollisuudenvelkaan hänelle henkensä pelastumisesta.»\n\nChauvelin kiinnitti nyt katseensa paperiin ja alkoi lukea:\n\n »Kansalainen Chauvelin!\n\n Miljoonan frangin palkkiota vastaan sekä sillä edellytyksellä, että\n minut heti paikalla vapautetaan kaikista syytteistä Ranskan tasavaltaa\n vastaan tehdyistä salahankkeista ja sallitaan esteettömästi palata\n Englantiin, olen halukas ilmaisemaan teille niiden miesten nimet\n ja olinpaikat, jotka kuuluvat Punaisen neilikan liittoon. Niinkuin\n tiedätte, on minun, tekeytymällä seikkailunhaluisten englantilaisten\n nuorukaisten johtajaksi, onnistunut paljastaa useita rojalistisia\n salaliittoja sekä saattaa monta itsepäistä kapinoitsijaa giljotiinin\n uhriksi. Minua vain suuresti ihmetyttää, että te epäröitte maksaa\n minulle mainittua summaa siksikin tärkeän ilmiannon johdosta, koska\n jo useasti ennenkin olette suorittanut yhtä suuria summia paljon\n vähäpätöisemmistä ja helpommin suoritettavista toimista. Voidakseni\n menestyksellä palvella teidän hallitustanne tulee minulla olla\n runsaasti rahaa, jotta voin elää ylellisesti niinkuin minun arvolleni\n sopii. Jos muuttaisin elintapani, niin en voisi enää ottaa osaa\n seuraelämään niissä piireissä, joihin kaikki ystäväni kuuluvat ja\n joiden parissa — niinkuin kai te tiedätte — useimmat rojalistiset\n salahankkeet suunnitellaan.\n\nVarmasti odottaen suotuisaa vastausta, jonka jälkeen yllä mainittu\nluettelo heti teille annetaan, olen teidän nöyrin palvelijanne.»\n\nLuettuaan tämän kirjeen Chauvelin käänsi sen kokoon ja sitten vasta hän\nkatsahti mieheen ja naiseen, jotka olivat hänen edessään.\n\nMarguerite istui suorana, pää pystyssä; kasvot olivat kalmankalpeat ja\nkädet lujasti yhteenpuristetut.\n\nHän ei liikahtanut kertaakaan Chauvelinin lukiessa tuota halpamaista\nkirjoitusta, jonka tarkoituksena oli häväistä rehellisen miehen\nkunniaa. Vain kerran hän oli silmäillyt Sir Percyyn, joka seisoi\nvarjossa, muutaman askeleen päässä hänestä. Hän ei voinut nähdä hänen\nkasvojaan, mutta hänen vartalonsa oli liikkumaton kuin kuvapatsas, ja\nkätensä hän oli pistänyt housuntaskuihin.\n\nMarguerite ei epäillyt hetkeäkään, että Sir Percy voisi ostaa henkensä\n— ei edes vaimonsa henkeä — tuollaisesta hinnasta, mutta sittenkin hän\nolisi kernaasti toivonut, että hän olisi antanut hänelle jonkin merkin,\nedes katseen, joka olisi ilmaissut hänelle, mitä hänen oli nyt tehtävä.\n\nMutta hän ei antanut hänelle toivottua merkkiä, ja siksi Marguerite\npäätti osoittaa halveksivaa äänettömyyttä.\n\nMutta ennen kuin Chauvelinin silmät olivat ennättäneet siirtyä toisesta\ntoiseen, kuului raikasta naurua huoneessa.\n\n»Erinomainen kirjelmä, sir!» sanoi Sir Percy nauraen. »Missä te olette\noppinut näin teräväksi kynänkäyttäjäksi? Jos minä kirjoittaisin tuon\nkirjeen alle nimeni, niin ei kukaan uskoisi, että minä olen sen\nkirjoittanut, ja vielä lisäksi ranskaksi.»\n\n»Niin, Sir Percy», vastasi Chauvelin kylmästi, »sitäkin olen ajatellut,\nja jotta ei kukaan tulevaisuudessa epäilisi kirjettä väärennetyksi,\nasetan minä ehdoksi, että te kopioitte sen sanasta sanaan ja\nkirjoitatte sen alle lady Blakeneyn, minun sekä useiden muiden\nhenkilöiden läsnäollessa.»\n\n»Erinomainen keksintö», sanoi Sir Percy. »Saanko kysyä, mitä te aiotte\ntehdä tuolla kirjeellä? Älkää panko pahaksenne uteliaisuuttani — asia\nherättää tietenkin mielenkiintoani — ja teidän kekseliäisyytenne on\naivan verraton.»\n\n»Tuo kirje julkaistaan ranskalaisissa lehdissä syöttinä\nenglantilaisille sanomalehtimiehille. He tietenkin kiiruhtavat\njulkaisemaan sen Englannissa otsakkeella: 'Punaisen neilikan liitto\npaljastettu!' — 'Suurenmoinen petos!' — 'Blakeneyn miljoonien lähde!'\ntai jotakin muuta sen kaltaista. Teidän sanomalehtenne ovat tietysti\nlaajalle levinneitä omassa maassanne, ja ranskalaisiakin lehtiä luetaan\nEnglannissa, sitä paitsi pidämme huolen siitä, että teidän hyvät\nystävänne — sellaiset kuin Walesin prinssi — saavat tilaisuuden nähdä\nitse alkuperäisen kirjeen. Teidän ei tarvitse pelätä, että teidän\nkirjeenne joutuisi unohduksiin, Sir Percy.»\n\nÄkkiä Chauvelinin kasvoille levisi vihaa leimuava ilme ja hän lisäsi:\n\n»Siitä te voitte olla aivan varma, Sir Percy, että lokaa tullaan\nheittämään tuon ennen niin ylpeän ja ihaillun Punaisen neilikan\nsilmille — ja jotakin siitä aina on takertuva kiinnikin —.»\n\n»Oi, herra Chaubertin — », vastasi Sir Percy kevyesti, »en epäile\nlainkaan, ettette te ja teidän toverinne ole mestareita loan\nheittämisessä — mutta suokaa anteeksi, että keskeytin teidät. Asia on\ntotta tosiaan hyvin mielenkiintoinen.»\n\n»Tuon kirjeen julkaisemisen jälkeen teidän kunnianne ei ole enää\npaljonkaan arvoinen. Ja jotta ei mitään väärinkäsitystä syntyisi,\nniin tahdon sanoa teille, että todistajia tulee olemaan paikalla, kun\nkirjoitatte tuon kirjeen alle, niin että te ette myöhemmin voi kieltää\nkirjettä omaksenne. Te saatte istua tässä huoneessa aivan vapaana,\nilman kahleita — rahat, joista kirjeessä on puhe, jättää teille\nasiamieheni, ja otatte ne vastaan — todistajien läsnäollessa te otatte\nne vastaan sen jälkeen, kun ensin olette allekirjoittanut kirjeen —\nja he näkevät siitä, että Ranskan hallitus maksaa teille tiedoista,\njoita olette sille antanut — he käsittävät, että te olette Ranskan\npalveluksessa oleva maksettu vakoilija.»\n\n»Ihmeen hyvin kaikki on suunniteltu, se minun on myönnettävä», sanoi\nSir Percy lempeästi.\n\nChauvelin oli vaiennut hetkeksi, puoleksi tukehtuneena oman\nmielenliikutuksensa johdosta, ja hän pyyhki nenäliinalla hikipisaroita\notsaltaan.\n\n»Hiostavaa työtä tällainen, vai mitä, herra — Chaubertin», pisti hänen\njärkkymätön vihollisensa väliin.\n\nMarguerite ei sanonut sanaakaan. Hetki oli liian kauhea. Hän katseli\nvain suurin silmin miestään odottaen katsetta tai merkkiä, joka voisi\nlieventää hänen tuskaansa — mutta sellaista hän ei saanut.\n\nSuurella voimanponnistuksella Chauvelin hillitsi mielenliikutuksensa ja\nsanoi varsin rauhallisesti:\n\n»Te tiedätte luultavasti, Sir Percy, että me aiomme uuden uskontomme\nkunniaksi viettää täällä Ranskassa kansalaisjuhlia — neiti Candeille,\njonka te tunnette, tulee esittämään Järjen jumalatarta — hänelle on\nuskottu tämä kunniakas tehtävä palkaksi niistä palveluksista, joita hän\nvastikään on tehnyt meille — ja juhlat aloitetaan täällä Boulognessa\nsen vuoksi, että meidän on onnistunut viekoitella Punainen neilikka\ntähän kaupunkiin saamaan oikeutetun tuomionsa.»\n\n»Kylläpä täällä tulee aika iloiset juhlat», pisti Sir Percy väliin.\n\n»Aika iloiset todellakin, Sir Percy, sillä täällä tulee tapahtumaan\nse, mikä täyttää jokaisen ranskalaisen sydämen ilolla. Nähkääs, me\nemme tavoittele Punaisen neilikan kuolemaa, vaan ainoastaan hänen\nalennustaan ja häväistystään. Nyt te tiedätte, miten tämä häväistys\ntulee tapahtumaan — me pakotamme teidät allekirjoittamaan tämän\nkirjeen ja ottamaan vastaan minulta rahoja, jotka ikiajoiksi leimaavat\nteidät valehtelijaksi ja ilmiantajaksi ja heittävät häpeän lokaa ja\ntahrapilkkuja teihin.»\n\n»Jumaliste, herra, miten hyvin te hallitsette meidän kieltämme. — Jospa\nminä osaisin edes puoleksi niin hyvin ranskan kieltä —.»\n\nKoneellisesti Marguerite oli noussut paikaltaan. Hänen teki mielensä\nhuutaa ääneen, niin kauhealta tuon pirullisen olennon keksintö tuntui\nhänestä. Eikä hän voinut käsittää Sir Percyäkään. Hänen miehensä tuntui\nhänestä taaskin niin kaukaiselta, ikäänkuin sumuun peittyneeltä, ja\nhän itse oli niin yksin ja hylätty — sydän täynnä tuskaa ja samalla\nluottamusta Sir Percyyn.\n\nHänen mielestään, Sir Percyn olisi pitänyt aikoja sitten heittää kaikki\nnuo loukkaukset viholliselleen vasten silmiä. Eihän hän tiennyt, mitä\nChauvelin oli uhannut ja mitä lupauksia Sir Percy oli antanut, mutta\nettä hänen, Margueriten henki oli kysymyksessä, sen hän käsitti. Omasta\nhengestään hän ei suuria välittänyt, olisihan Percynkin pitänyt tietää,\nettei hän halunnut tulla pelastetuksi sellaisella hinnalla.\n\nHän olisi tahtonut sanoa sen hänelle, mutta miten se olisi voinut käydä\npäinsä tuon paholaisen kuullen, joka jo edeltäpäin iloitsi voitostaan?\nJa sitä paitsi, kyllä kai Percy tiesi sen ilmankin.\n\nMutta jos hän sen tiesi, niin miksi hän ei riistänyt paperia tuon\nlurjuksen käsistä ja heittänyt sitä vasten hänen kasvojansa? Mutta ehkä\nhän toivoi Margueriten poistuvan saadakseen jäädä yksin tuon miehen\nkanssa, joka oli loukannut hänen pyhimpiä tunteitaan — uhannut hänen\nkunniaansa ja hänen vaimoaan! Ehkäpä hän ei tahtonut, että hän olisi\nnäkemässä, kun hän aikoi kurittaa tuota hävytöntä lurjusta.\n\nMarguerite nousi pystyyn aikoen poistua, mutta loi vielä viimeisen\ntutkivan katseen mieheensä.\n\n»Pelkään pahoin», sanoi Sir Percy kumartaen vaimolleen, »että tämä\npitkä keskustelu on liiaksi väsyttänyt sinua. Meidän ei olisi pitänyt\npitkittää näin kauan tätä lystikästä pilaa. Ettekö salli, herra\nChauvelin, että armollinen rouva palaa takaisin huoneeseensa?»\n\nSir Percy seisoi yhä varjossa, ja Marguerite, joka ei enää voinut\nhillitä itseään, astui hänen luokseen. Ja rakkautta ja tuskaa\nväräjävällä äänellä hän lausui nopeasti: »Percy!»\n\nSir Percy peräytyi vieläkin kauemmaksi pimeään nurkkaan, ja samassa\nMarguerite huomasi, minkä erehdyksen hän oli tehnyt antaessaan miehensä\nkatkerimman vihollisen silmätä hänen tuskaiseen sydämeensä.\n\nChauvelinin ohuet huulet vetäytyivät tyytyväiseen hymyyn. Tuo äkkiä\nesiinpuhjennut tunne, tuo kuiskaus, tuo vapiseva ääni ilmaisi hänelle,\nmitä hän tähän saakka ei ollut tiennyt, nimittäin, että side, joka\nyhdisti tämän miehen ja naisen toisiinsa, oli paljoa vahvempi kuin\naviopuolisoiden tavallisesti.\n\nHuomatessaan erehdyksensä Marguerite häpesi syvästi, mutta hän kohotti\nkopeasti päätään ja katsoi uhmaten ja halveksivasti riemuitsevaan\nviholliseensa.\n\nSir Percy näytti täysin välinpitämättömältä, ja tavallisella\nuhkarohkeudellaan hän tarttui kelloon, joka oli pöydällä.\n\n»Suokaa anteeksi omavaltaisuuteni!» hän sanoi kevyesti, »mutta\narmollinen rouva on väsynyt. Parasta että hän saa palata huoneeseensa.»\n\nMarguerite katsoi kiitollisena mieheensä. Hän pelkäsi, että hänen\nvoimansa uupuisivat kesken. Ja koska hän ei saanut puhua miehensä\nkanssa, hän oli valmis poistumaan.\n\nKaksi sotilasta astui huoneeseen.\n\n»Jos lady Blakeney haluaa poistua, niin —», sanoi Chauvelin.\n\nMarguerite nyökkäsi myöntävästi, ja Chauvelin antoi käskyn sotamiehille\nviedä hänet takaisin vankilaan. Kun Marguerite astui miehensä ohi,\nojensi hän hänelle kätensä, ja tämä tarttui siihen painaen huulensa\nsitä vasten. Ja Marguerite tunsi, että voimakas, suonikas käsi, joka\ntarttui hänen omaansa, vapisi, ja että huulet, jotka painautuivat hänen\nsormiaan vasten, olivat polttavan kuumat.\n\n\n\n\nXXV\n\nPÄÄTÖS\n\n\nTaaskin miehet olivat kahden.\n\nChauvelin oli vielä hetki sitten ollut epätietoinen siitä, tulisiko\nSir Percy suostumaan hänen häpeällisiin ehtoihinsa vai heittäisikö\nhän nuo kuolettavat loukkaukset hänelle vasten kasvoja. Mutta nyt,\nkun hän oli kuullut tuon hiljaisen kuiskauksen, joka oli ilmaissut\nhänelle sen hehkuvan rakkauden, joka yhdisti nuo molemmat ihmiset\ntoisiinsa, hän oli varma siitä, miten asia tulisi päättymään. Sir Percy\nBlakeney, joka aina oli valmis pelaamaan korkeaa peliä, kun ihmishenki\noli kysymyksessä, olisi ehkä epäröinyt, ennenkuin hän pelastaakseen\nvaimonsa olisi allekirjoittanut sen paperin, joka todisti hänen\nhalpamaisuutensa. Mutta kun sellainen mies kuin hän oli silmittömästi\nrakastunut sellaiseen naiseen kuin Marguerite Blakeney, niin hän oli\nvarmaan valmis uhraamaan kaikki hänen tähtensä.\n\nAinoa pelko, jota Chauvelin tunsi, oli se, että Sir Percy voisi unohtaa\nkaikki muut ihmiset ja pelastaakseen vain itsensä ja vaimonsa yrittäisi\ntehdä hänelle väkivaltaa. Mutta tuo ajatus katosi yhtä nopeasti, kuin\nse oli herännytkin — Marguerite ei koskaan suostuisi siihen, hän ei\nuhraisi toisia tullakseen itse pelastetuksi. Hän oli sidottu! Siinä oli\nChauvelinin suurin voitto ja riemu!\n\nMargueriten poistuessa ei Sir Percy ollut tehnyt ainoatakaan liikettä\nseuratakseen häntä, vaan kääntyen levollisesti vastustajansa puoleen\nhän sanoi:\n\n»Te sanoitte siis, herra?»\n\n»Ei minulla enää ole mitään sanottavana», vastasi Chauvelin. »Te\ntiedätte nyt minun ehtoni. Lady Blakeney ja te olette samassa hetkessä\nvapaat, kun te allekirjoitatte tämän kirjeen. Mutta jollette suostu\nsiihen, odottaa teidän vaimoanne pitkä ja tuskallinen kidutuksen aika\nsekä lopulta giljotiini. Sama kohtalo odottaa teitäkin, mutta sitä\nminun on kai turha mainitakaan, sillä en usko sellaisen uhkauksen\npeloittavan teitä.»\n\n»Te erehdytte, herra! Se peloittaa minua hyvinkin suuresti — miten\ninhottavaa, jos pitäisi päättää päivänsä teidän giljotiinillanne\n— olen kuullut kerrottavan, että taitamaton parturi leikkaa\nonnettomien uhrien tukan — brr! — Mutta toisaalta minua miellyttää\nteidän kansalaisjuhlanne — tuo kaunis naikkonen Candeille puettuna\njumalattareksi — kanuunain pauketta, eikö totta, te annatte ampua\nkanuunoilla? — Ovathan ne hiukan meluavia, mutta vaikutus on sitä\nsuurempi, eikö niin?»\n\n»Te olette oikeassa, Sir Percy», pilkkasi Chauvelin, »ja kylläpä\nne saavatkin paukkua, juuri tästä linnoituksesta, jos se teistä on\nmieluisaa».\n\n»Milloin tulee kirjeen olla valmis, herra?»\n\n»Milloin vain haluatte, Sir Percy.»\n\n»Huvipurteni on valmis lähtemään kello kahdeksalta — sopisiko teille\ntuntia aikaisemmin?»\n\n»Erinomaista, Sir Percy — tahdotteko olla hyvä ja olla minun vieraanani\nsiihen mennessä, siis kello seitsemään huomenillalla?»\n\n»Kiitän, herra —.»\n\n»Voinko siis pitää sovittuna asiana, että —.»\n\n»Että minä suostun vaihtokauppaan!» äänekäs nauru kajahti Blakeneyn\nhuulilta. »Jumaliste, miksi en suostuisi. Minä kirjoitan kirjeen ja\nallekirjoitan sen — jos teillä vain on meidän passimme ja lupakirjamme\nvalmiina. Minä suostun — mutta antakaa minulle nyt kaikkien hornan\nhenkien nimessä hiukan illallista sekä vuode nukkuakseni, sillä olen\nkauhean väsynyt.»\n\nJa taaskin Sir Percy soitti kelloa sekä nauroi äänekkäästi. Mutta\njo seuraavassa hetkessä hänen naurunsa muuttui jättiläismäiseksi\nhaukotukseksi, hänen kookas vartalonsa vaipui tuolille, hän pisti\nkätensä taskuihinsa, ja seuraavassa tuokiossa hän oli vaipunut syvään\nuneen.\n\n\n\n\nXXVI\n\nKANSALAISJUHLA\n\n\n»Boulognen asukkaat, herätkää!»\n\nOi, eiväthän he olleet nukkuneetkaan koko yönä! Kaikki kaupungin miehet\nolivat olleet vahdissa vankilan edustalla, jotta nainen, josta heidän\nkaikkien kohtalo riippui, ei pääsisi pakenemaan. Ja kodeissa naiset\nolivat myöskin valvoneet kuunnellen vähintäkin liikettä ja melua\nkadulta ja peläten jokaista sanomaa, jonka yötuuli saattoi tuoda heille.\n\nJos tuo vaarallinen vanki pääsisi pakenemaan, niin jokainen koti\nBoulognessa kadottaisi elättäjänsä. Siksi naiset valvoivat ja yrittivät\nlukea »Pater nosteriansa», vaikka vapauden ja veljeyden itsevaltias\nolikin kieltänyt heitä rukoilemasta.\n\nJotkut naiset veivät varhain aamulla vahdissa oleville miehilleen\nkahvia tai lämmintä keittoa.\n\n»Oletteko nähneet jotakin?»\n\n»Oletteko nähneet tuon naisen?»\n\n»Missä huoneessa hän on?»\n\n»Miksi he eivät näytä häntä meille?»\n\n»Oletteko varmat siitä, ettei hän jo ole paennut?»\n\nKysymyksiä risteili sinne ja tänne, mutta kukaan ei kyennyt\nvastaamaan niihin.\n\n»Boulognen asukkaat, herätkää!»\n\nAuguste Moleux, Boulognen julkihuutaja, huusi nuo sanat lähestyessään\nihmisjoukkoa, ja hänen jäljessään astui kaksi sotilasta.\n\nIhmisjoukko väistyi hänen tieltään, mutta kun kukaan ei näyttänyt\npanevan häneen sen enempää huomiota, hän huusi jälleen:\n\n»Herätkää, lapsi kullat! Hallitus on määrännyt, että tänään on\nvietettävä suurta ilonpäivää.»\n\n»Ilonpäivää? No, totta tosiaan, jos jokainen perheen elättäjä —.»\n\n»Hiljaa, hiljaa!» huusi Auguste kärsimättömästi. »Kaikki vaara on nyt\nohi — nainen ei karkaa vankilasta — te saatte tanssia ja iloita kaikki.\n— Punainen neilikka on vangittu täällä eilen illalla —.»\n\n»Punainen neilikka kuka se on?»\n\n»Sehän on se englantilainen huimapää, joka on pelastanut ihmisiä\ngiljotiinin kidasta.»\n\n»Oi, rohkea sankari —.»\n\n»Ei, ei! Hän on englantilainen vakoilija, aatelismiesten ystävä — ei\nhän välitä vähääkään Boulognen asukkaista —.»\n\n»Hän ei olisi sormeaankaan nostanut pelastaakseen teitä.»\n\n»Kukapa tietää, ehkä hän tuli tänne pelastamaan meitä», huokasi naisen\nääni.\n\n»Joka tapauksessa hän on nyt vangittuna», sanoi Auguste Moleux. »Ja\nkuulkaahan, niin suuresti hallitus iloitsee tämän tapauksen johdosta,\nettä Boulognen kaupungille on luvattu aivan erikoinen armo.» Hän veti\nnyt taskustaan esille pergamenttikäärön ja alkoi lukea:\n\n»Kaikki Boulognen asukkaat sekä kaikki Boulognessa syntyneet\nkansalaiset, jotka tällä hetkellä ovat vangittuina, vapautetaan. Kaikki\nkuolemaan tuomitut armahdetaan. Kaikki saavat vapaasti matkustaa, minne\nikänä heidän mielensä tekee.»\n\nSyvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja.\n\n»Silloinhan André Legrand parka on myös armahdettu!» kuiskasi ääni\njoukosta. »Hänet oli määrä tänään mestata.»\n\n»Ja Denise Latour! Hän olikin aivan syytön, tyttö rukka!»\n\n»Nyt he päästävät kai abbé Foucquet’n pois vankilasta! Ja Francois'n\nmyöskin!»\n\n»Ja sokean Félicité rukan!»\n\n»Viisainta jos abbé lähtisi pois lasten kanssa.»\n\n»Sen hän tekeekin, ei nykyään ole hauska olla pappina.»\n\n»Parasta kun pääsemme mustatakeista!»\n\nMutta jotkut joukosta kuiskailivat vain kiihkeästi keskenään.\n\n»Eiköhän olisi viisainta, jos yrittäisimme lähteä pois maasta?» sanoi\nyksi miehistä tarttuen erästä naista kädestä kiinni.\n\n»Niin, voisihan tulla tietoon, että me hankimme veneen tuolle —.»\n\n»Sh, samaa minäkin ajattelin.»\n\n»No, mitäs te nyt sanotte», sanoi Auguste rikkiviisaalla äänellä,\n»emmekö ole kiitollisia kansalainen Robespierrelle?»\n\n»Olemme kyllä!»\n\n»Eläköön tasavalta!»\n\n»Ja nyt pannaan juhlat toimeen!»\n\n»Aivan niin.»\n\n»Juhlakulkueko?»\n\n»Soitoin ja tanssein!»\n\nKello löi juuri kuusi kaupungin kirkontornissa. Aurinko punasi itäistä\ntaivasta ja sen säteet leikittelivät kaupungin monissa torneissa.\n\n»Ja muistakaa nyt», jatkoi Auguste juhlallisesti, »että käskykirjeessä,\njonka Robespierre on lähettänyt meille Pariisista, seisoo myöskin, että\ntästä päivästä alkaen ei enää Jumalaa ole olemassa. On olemassa vain\nyksi uskonto Ranskassa — järjen uskonto! Me olemme kaikki kansalaisia!\nMe olemme kaikki vapaita ja riippumattomia! Robespierre on pannut\nJumalan pois viralta. Hyvä Jumala oli itsevaltias ja aatelismies, hänet\non tapettu samoin kuin enimmät aatelismiehetkin. Jumalaa ei ole enää\nolemassa, ei pyhää neitsyttä eikä pyhimyksiä — vain Järki on olemassa,\njumalatar, jota me kaikki kunnioitamme!»\n\n»Eläköön Järjen jumalatar!»\n\nMutta naiset ristivät silmiään sittenkin miesten selän takana peläten\nkaikesta huolimatta hyvää Jumalaa, joka ei koskaan ollut kadonnut,\nvaikka kansalainen Robespierre olikin julistanut hänet mitättömäksi.\n\nKun Auguste Moleux oli ilmoittanut tämän suuren uutisen ja naulannut\njulistuksen kaikkien julkisten rakennusten seiniin, oli kaikki pelko ja\nepäilys kadonnut kaupunkilaisten mielistä. He olisivat olleet valmiit\nhuutamaan eläköötä itse Punaiselle neilikallekin, sillä vaikka he eivät\noikein tienneet, kuka hän oli, niin hän se kuitenkin oli alkuperäisenä\nsyynä heidän iloonsa. Ja ilomielin kaikki kiiruhtivat nyt kotiinsa\nvalmistautumaan juhlapäivän viettoon, jotta siitä tulisi oikein hauska\nja iloinen.\n\nSuurelle torille päätettiin kokoontua tulisoihduin ja lyhdyin ja kulkea\nsitten koko kaupungin ympäri valleja pitkin. Kaikkien tuli pukeutua\nkirjaviin pukuihin, ja suurella kiireellä vaimot ja sisaret ryhtyivät\nvalmistuspuuhiin. Järjen jumalatarta ei myöskään unohdettu, hänen oli\nmäärä ajaa voittovaunuissa — edustaen tämän uuden uskonnon jumaluutta,\njonka tuli tehdä kaikki onnellisiksi, rikkaiksi ja vapaiksi!\n\nYön pelko ja tuska oli unohtunut, unohtunut kuoleman pelko, koko tuo\nsuuri kunniakas vallankumous, joka tänä ilonpäivänä ei vaatinut mitään\nveriuhria.\n\nEi kukaan ajatellut muuta kuin hetken iloa, joskus vain englantilaisen\nvakoilijan tai sankarin tai seikkailijan nimi tuli mainituksi —\nPunaisen neilikan, joka oli aiheuttanut kaiken tämän ilon.\n\n\n\n\nXXVII\n\nJUHLAKULKUE\n\n\nNykyisten boulognelaisten isovanhemmat muistavat vielä varsin hyvin sen\nsuuren kansalaisjuhlan, jolloin koko Boulogne kokonaisen vuorokauden\noli aivan hurjana ilosta ja riemusta.\n\nMonien perheitten isiä, veljiä ja poikia kitui vankiloissa syytettyinä\nkaikenlaisista petoksista — joko todellisista tai luulotelluista — niin\nmonien lähimpiä omaisia oli jo giljotiini uhannut, että juhla tänä\nmuistorikkaana syyskuun päivänä v. 1793 muodostui oikeaksi kiitos- ja\nilojuhlaksi, jota ei koskaan voitu unohtaa.\n\nIlma oli kaiken päivää ollut tavattoman kaunis, mutta illan suussa\nalkoi nousta kevyitä pilviä taivaanrannasta, ja meri siinsi tummana\nloistavaa taivaankantta vasten. Ja kun aurinko laskeutui mereen, oli\ntaivas ennättänyt peittyä kokonaan synkkiin pilviin.\n\nMutta tämä seikka ei vähentänyt juhlatunnelmaa. Päinvastoin\ntervehdittiin ilolla pimeyttä, sillä moniväriset lyhdyt ja soihdut\nloistaisivat siinä kahta kirkkaampina.\n\nKirjava oli tosiaan se joukko, joka kerääntyi kaupungin torille kellon\nlyödessä kuusi.\n\nMiehiä, naisia ja lapsia, pukeutuneina kaikenlaisiin kirjaviin\nrääsyihin — hirveitä naamioita, jotka esittivät merkillisiä eläimiä,\nkirjavia dominoja, harlekiinejä sateenkaaren kaikissa väreissä,\nsotilaskypäriä, tuomarinhattuja, jauhoitettuja peruukkeja sekä\nkaikenlaisia muita.\n\nKaikki oli kuitenkin repaleista ja likaista. Enimmät koristeet ja puvut\noli tehty paperista, ja riekaleita riippui joka puolella. Mutta mitä se\nteki? Ihmiset tunkeilivat, huusivat ja nauroivat. Tytöt kirkuivat, kun\nmiehet ryöstivät suukkoja vastahakoisilta tai myöntyviltä huulilta tai\nkietoivat käsivartensa heidän vyötäistensä ympärille. Vanhan kuningas\nKarnevaalin henki liiteli tänä iltana ilmassa — henki, joka vastikään\noli herännyt pitkästä unestaan.\n\nKeskelle toria oli pystytetty giljotiini; pitkin, kapein käsivarsin se\ntavoitteli taivasta, näyttäen aavemaiselta ja peloittavalta. Auringon\nviime säteissä välkkyi sen kolmikulmainen veitsi siltä kohdalta, missä\nse ei ollut veren tahraama.\n\nViikkokausien kuluessa oli Madame Guillotinella ollut kova työ. Nyt se\nseisoi pimeässä toimettomana ja liikkumattomana, ikäänkuin odottaen\njuhlapäivän loppua voidakseen jälleen seuraavana päivänä aloittaa\ntyönsä. Korkealla riemuitsevien joukkojen päitten yläpuolella se\nkohosi jalustallaan, jonka portaita niin monet viattomat jalat olivat\nnousseet. Ja sen vieressä seisoi repaleinen kori, johon monta viatonta\npäätä oli vierähtänyt.\n\nMutta mitäpä tänä iltana välitettiin Madame Guillotinesta tai niistä\nkauhuista, jotka liittyivät siihen? Joukko naamioita oli juuri\nkeräytynyt näiden portaiden ympärille. Nauraen ja kirkuen he ajoivat\ntoisiaan takaa kiertäen giljotiinia, kunnes eräs joukosta kompastui ja\nputosi koriin ja sai veritahroja vaatteisiinsa.\n\n»Eläköön giljotiini! Tänä iltana täytyy kaikkien olla iloisia ja\nhyvällä mielellä!»\n\nJa kaikki nämä ihmiset, jotka viikkokausia olivat katsoneet kuolemaa ja\ngiljotiinia suoraan silmiin ja tunteettomasti antaneet ilmi toisiaan\npelastaakseen oman nahkansa tai jotka päiväkausia olivat piileksineet\npimeissä kellareissa, jotta eivät joutuisi kiinni, nauroivat ja\nhyppivät nyt ilosta kuin hullut.\n\nAivan lähellä giljotiinia seisoivat riemuvaunut, joissa Järjen\njumalatar istui — se oli kansalaisjuhlan suuri loistonumero.\nRiemuvaunujen virkaa tekivät kuitenkin vain tavalliset torirattaat,\njotka taitamaton käsi oli maalannut punaisiksi ja koristanut kirjavilla\nlehdillä ja pihlajanmarjoilla, jotka oli kerätty kaupungin puutarhoista.\n\nPunaisella kankaalla päällystetyllä istuimella istui jumalatar\nvalkoisessa puvussa, loistava kaulakoriste kaulassa. Se oli Désirée\nCandeille, joka hiukan kalpeana ja levottomana oli totellut Chauvelinin\nviimeistä käskyä. Hän oli ollut sinä välineenä, jonka avulla Punainen\nneilikka oli saatu viekoitelluksi Ranskaan ja kostonhimoisten voimien\nvaltaan, ja siksi häntä nyt oli kunnioitettava ennen kaikkia naisia\nRanskassa.\n\nEpäselviä ajatuksia risteili hänen aivoissaan hänen istuessaan\nvaunuissa ja tarkastellessaan meluavia joukkoja ympärillään. Hän\najatteli sitä jalomielistä, ylpeätä naista, jonka hän oli viekoitellut\npois kauniista englantilaisesta kodistaan ranskalaiseen synkkään\nvankilaan, jossa hän oli saanut kokea vain surua ja nöyryytystä, ja hän\najatteli sitä komeaa, uljasta englantilaista miestä, jolla oli niin\nmiellyttävä ääni ja kohtelias, hyväntahtoinen käytöstapa. Chauvelin\noli vasta tänä aamuna kertonut hänelle, että molemmat oli nyt vangittu\nenglantilaisina vakoilijoina ja ettei neiti Candeillen enää tarvinnut\njoutua heidän kanssaan minkäänlaisiin tekemisiin.\n\nVähän sen jälkeen oli kaupungin kuvernööri tullut hänen luokseen\nsanomaan, että Chauvelin toivoi hänen esiintyvän Järjen jumalattarena\nkansalaisjuhlassa ja että Boulognen väestö oli valmis kunnioittamaan\nhäntä kuin jumalatarta ainakin. Tämä oli imarrellut Candeillen\nkunnianhimoa, ja laittaessaan itselleen pukua juhlaa varten hänen oli\npitkin päivää ollut pakko ajatella Englantia ja lady Blakeneytä. Mutta\nnyt kun hän oli torilla ja istui riemuvaunuissa, jotka kohosivat aivan\ngiljotiinin tasalle, hän tuli ajatelleeksi sitä vieraanvaraisuutta,\njota hän oli saanut nauttia Englannissa juuri lady Blakeneyn\nkauniissa kodissa. Hän ajatteli emännän herttaista olentoa ja isännän\nkohteliaisuutta — ja hän värisi hiukan, kun auringon viimeiset säteet\nosuivat giljotiinin veitseen.\n\nPian kuitenkin äänekkäät ilonhuudahdukset käänsivät hänen ajatuksensa\nmuualle. Suuri joukko harlekiinejä syöksyi torille palavat soihdut ja\npitkävartiset lyhdyt kädessä.\n\nJuhlakulkue oli nyt valmis aloittamaan kiertokulkunsa. Kova ääni\nkajahti ilmassa:\n\n»Eteenpäin, jättiläisrumpu!»\n\nJoukosta astui nyt esille suuri, kookas mies, joka oli puettuna\ntulipunaiseen ja kirkkaansiniseen pukuun. Päässä hänellä oli pahvinen\nleijonan naamio, suu oli veripunainen ja ammottava ja silmäkulmat\nolivat veriset, jotta silmät näyttäisivät oikein julmilta. Takki oli\ntulipunaista verkaa, ja sen repeämien ja reikien alta pilkisti esiin\nsinistä paperia. Sukat olivat siniset, kengät punaiset, ja selässä\nhänellä liehui punainen vaate, johon oli kirjailtu kultaisia aurinkoja,\nkuita ja tähtiä. Edessään hänellä oli suuri rumpu, joka oli sidottu\nköysillä hänen hartioihinsa kiinni.\n\n»Eteenpäin!» huusi tuo jättiläisolento, ja kohottaen raskaita\nrumpupalikoitaan hän alkoi rummuttaa kaikin voimin.\n\n»Eläköön, eläköön! Eteenpäin!»\n\nNyt kajahti fanfaari, jota kaksi koreapukuista nuorta miestä soitti\nastuen leijonan perässä torviaan toitottaen. Heidän jäljessään\nkuljetettiin riemuvaunuja, joissa neiti Candeille seisoi pidellen\nkädessään pitkää kultavapaa. Vaunujen ympärillä harlekiinit kantoivat\npalavia lyhtyjään ja soihtujaan, ja viimeisenä yhtyi saattoon koko muu\njoukko, heidän parissaan vakavia kaupunkilaisiakin, jotka tahtoivat\nmyös saada osansa juhlan ilosta.\n\nVastasävelletyn marseljeesin sävelten soidessa loppumaton joukko kiersi\npitkin kaupungin katuja.\n\nYhä synkempiin pilviin oli taivas peittynyt, ja hetken kuluttua alkoi\nsataa. Mutta siitä ei kukaan välittänyt. Ilo ja riemu oli niin suuri,\nettä se piti sydämet lämpiminä ja ihon kuivana. Vain paperinaamioissa\nvärit alkoivat sekaantua ja pukukoreudet lakastua. Mutta vähät\nsiitäkin! Olihan nyt suuri kansalaisjuhla, sillä englantilainen\nvakoilija oli saatu kiinni, eikä giljotiini tänä iltana uhannut ketään.\n\nHuutaen ja meluten korea ihmisjoukko vaelsi yhä kauemmaksi. Ja mitä\npitemmälle ilta kului, sitä äänekkäämmäksi ilo kohosi. Kello seitsemän,\nniinhän oli sanottu, piti kanuunanlaukausten kajahtaa kaupungin\nvanhasta tornista. Silloin vahdit avaisivat vankilanportit, ja kaikki\nonnettomat pääsisivät vapauteen.\n\nKun juhlasaatto saapui vankilan portille, oli sen edustalle kerääntynyt\nsuuri joukko äitejä, sisaria ja morsiamia, jotka odottivat siellä\nrakkaitaan — kaikki he pääsisivät nyt vapaiksi Punaisen neilikan\nvangitsemisen johdosta.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nLOPULLISIA MÄÄRÄYKSIÄ\n\n\nChauvelinille oli tämä päivä ollut levottomuuden ja tuskan päivä.\n\nCollot kiusasi häntä kysymyksillä ja moitteilla, joihin sekaantui\nuhkauksiakin. Hänen käskystään oli sotamiehiä toimitettu vankilan\nkaikkiin portaihin, käytäviin ja vahtihuoneihin, eikä Chauvelin\nollut tahtonut vastustaa hänen määräyksiään, joskin hän tiesi, ettei\nMarguerite aikonut yrittääkään karata ja että Sir Percy kernaammin\nantaisi vaimonsa kuolla omien silmiensä edessä, kuin ostaisi hänen\nhenkensä viattomien ihmisten verellä. Mutta vaikka hän olikin niin\nvarma asiastansa, niin hän pelkäsi sittenkin hiukan Collot’ta. Sillä\nhän tiesi liiankin hyvin, että jos hän epäonnistuisi, ja Punainen\nneilikka pääsisi pakenemaan, niin ei hän voisi odottaa vähintäkään\narmoa tovereittensa puolelta.\n\nSe suunnitelma, jonka hän oli laatinut, ei yksin Punaisen neilikan,\nvaan koko hänen puolueensa tuhoamiseksi, oli julmuudessaan erinomaisen\nhyvin keksitty. Chauvelin, joka oli ennättänyt hiukan perehtyä\nPercy Blakeneyn omituisesti kokoonpantuun luonteeseen, ei epäillyt\nhetkeäkään, ettei hän kirjoittaisi nimeänsä tuon alentavan kirjeen alle\nja pelastaisi vaimoansa uhraamalla kunniansa sekä sen jälkeen etsisi\nrauhaa ja unohdusta tekemällä itsemurhan.\n\nKun niin paljon häpeää ja lokaa tulisi heitetyksi Punaisen neilikan\nliiton johtajan ylitse, niin silloin itse liittokin lakkaisi olemasta.\n\nNiin, sellainen oli Chauvelinin suunnitelma ollut. Sellainen päämäärä\nsilmiensä edessä hän oli vehkeillyt ja keksinyt kaikenlaisia juonia\naina siitä hetkestä saakka, kun Robespierre oli antanut hänelle\ntilaisuuden voittaa jälleen kaiken sen, minkä hän edellisenä vuonna oli\nkadottanut.\n\nPala palalta hän oli rakentanut ilkeämielisen suunnitelmansa rakennusta\nsiitä alkaen, jolloin hänen kätyrinsä Candeille oli esiintynyt\nkansanjuhlassa Richmondissa ja saavuttanut Margueriten huomion,\naina siihen hetkeen saakka, jolloin lady Blakeney tuli vangituksi\nBoulognessa. Muuta tehtävää ei enää ollut, kuin pitää silmällä Sir\nPercyn käytöstä tänä iltana, kun hän kirjoittamalla nimensä kirjeen\nalle vapauttaisi vaimonsa vankeudesta.\n\nKaiken päivää Chauvelin oli aprikoinut, mitenkähän kaikki tulisi\nkäymään. Hän oli edeltäpäin pitänyt ikäänkuin pääharjoituksen\nnäytännöstä, mutta hänen oli mahdotonta tietää, tokko se näyttelijä,\njolle pääosa oli uskottu, tulisi sitä näyttelemään.\n\nVähän väliä, kun levottomuus kävi ylivoimaiseksi, hän lähti käymään\nvankilassa ja jonkin tekosyyn nojalla keskusteli milloin minkin vangin\nkanssa. Mutta Marguerite pysyi itsepäisesti vaiti hänen läsnäollessaan.\nVain kevyesti taivuttaen päätään hän vastasi hänen tervehdykseensä\nsamoin kuin kaikkiin hänen kysymyksiinsä tai korkeintaan antoi aivan\nlyhyitä vastauksia.\n\n»Toivottavasti teidän mukavuudestanne on täällä pidetty huolta, lady\nBlakeney?»\n\n»Kiitos, kyllä.»\n\n»Te saatte tänä iltana lähteä huvipurteenne. Onko teillä jotakin asiaa\nsinne?»\n\n»Ei kiitos.»\n\n»Sir Percy voi hyvin. Hän nukkuu sikeästi eikä ole kysynyt teidän\narmoanne. Ilmoitanko hänelle, että voitte hyvin?»\n\nMarguerite nyökkäsi myöntävästi, ja siihen Chauvelinin kysymysvarasto\nsillä kertaa loppui.\n\nHän ihmetteli Margueriten levollisuutta. Hänestä olisi tuntunut aivan\nluonnolliselta, jos hän olisi ollut vähintään yhtä hermostunut kuin hän\nitse.\n\nMyöhemmin päivällä hän — Collofn kehoituksesta — antoi siirtää\nMargueriten pois vankikopista n:o 6. Ja tämän johdosta hänellä oli\njälleen syytä käydä hänen luonaan. Nyt hän kohteli häntä kuitenkin\nkunnioittavasti, melkein anteeksipyytäen. »Toimenpide, joka tällä\nhetkellä tuntuu sopivimmalta, lady Blakeney», selitti hän, »ja minä\ntoivon, että teidän olonne sen kautta tulee vähemmän kiusalliseksi».\n\nTaaskin Marguerite nyökkäsi vain päätään, mutta kun Chauvelin oli\npoistunut, hän kääntyi hurjan tuskan vallassa abbé Foucquet’n puoleen,\njoka viimeisen vuorokauden kuluessa niin uskollisesti oli tukenut\nhäntä. Hän polvistui maahan hänen viereensä ja nyyhkytti.\n\n»Oi, jospa vain saisin jotakin tietää — jospa saisin nähdä hänet! —\nedes lyhyenkin hetken!»\n\nTämä kauhea epätietoisuus oli tehdä hänet hulluksi.\n\nJospa hän voisi vain saada tietää, mitä Percy aikoi tehdä.\n\n»Hyvä Jumala sen tietää», sanoi vanhus tyynesti, »ja ehkäpä kaikki on\nmeille parhaaksi».\n\nHuone, jonka Chauvelin oli nyt määrännyt Margueritelle, oli\nsaman suuren huoneen vieressä, jossa hän edellisenä iltana oli\nkeskustellut sekä Margueriten että Sir Percyn kanssa. Se oli pieni,\nnelikulmainen, pimeä koppi, ikkunaton, vain korkealla katon rajassa oli\nilmanvaihtoluukku, jonka edessä oli rautaristikko.\n\nChauvelin, joka tahtoi osoittaa Margueritelle, ettei hänen\ntarkoituksensa ollut lisätä hänen kärsimyksiään, oli käskenyt järjestää\ntämän huoneen niin hauskaksi kuin mahdollista. Paksu, pehmeä matto oli\nlevitetty lattialle, ja nojatuoli sekä mukava leposohva tyynyineen\nja vaippoineen oli siirretty sinne, vieläpä pöydälle oli asetettu\nmaljakkoon monivärisiä kukkia, jotka levittivät hiukan iloa tähän\nomituiseen ja synkkään huoneeseen.\n\nSitä paitsi oli huoneen perälle asetettu jonkinmoinen rautainen teline,\njonka eteen oli ripustettu verhot. Se muodosti ikäänkuin pienen\nalkoovin, johon oli asetettu pieni pesukaappi, raikasta vettä ja hienot\npyyhinliinat. Näyttipä siltä, kuin Boulognen puodeista olisi koetettu\nkerätä parasta, mitä ne saattoivat tarjota, jotta Margueriten vankila\ntuntuisi niin siedettävältä kuin suinkin.\n\nMutta ovien puolesta oli huone yhtä huonosti varustettu kuin\nikkunoidenkin. Ainoa ovi, mikä johti suureen saliin, oli nostettu\nsaranoiltaan, ja kummallakin puolella oviaukkoa seisoi aseistettu\nsotilas.\n\nChauvelin itse saattoi Margueriten tähän uuteen vankilaan.\n\nMarguerite seurasi häntä ääneti, osoittamatta vähintäkään\nmielenliikutusta, joka vielä puoli tuntia sitten oli saattanut hänet\naivan epätoivoon. Hän pysyi aivan levollisena nähdessään sotilaatkin.\nMutta hänen mieleensä muistuivat samassa hetkessä kaikki ne solvaukset\nja nöyryytykset, joiden alaisena kuningatar Maria Antoinette oli ollut,\nkun häntä joka hetki oli vartioitu ja pidetty silmällä. Ja syvän kauhun\npuna valahti hänen poskilleen, samalla kun koko hänen olentoansa\nvärisytti.\n\nUhkasiko siis häntä, Sir Percyn puolisoa, sama kohtalo, mikä oli tullut\nMaria Antoinetten osaksi!\n\n»Niinkuin näette, armollinen rouva», kuuli hän julman vihollisensa\nlausuvan mielistelevällä äänellä, »niin olemme kaikessa\nvaatimattomuudessa koettaneet tehdä parastamme, jotta olonne täällä\nolisi mahdollisimman mieluisa. Sallikaa minun lausua se toivomus, että\nte viihtyisitte tässä huoneessa, kunnes Sir Percy on valmis saattamaan\nteidät huvialukseenne.»\n\n»Kiitos, herra», vastasi Marguerite levollisesti.\n\n»Ja jos haluatte jotakin, niin huutakaa vain! Minä tulen oleskelemaan\nkoko päivän viereisessä huoneessa ja olen kokonaan teidän\nkäytettävänänne.»\n\nNuori sotilas astui nyt sisään tuoden ruokaa — munia, leipää, maitoa ja\nviiniä — ja asetti ne pöydälle.\n\nChauvelin kumarsi syvään ja poistui huoneesta.\n\nHetken kuluttua hän antoi sotilaille käskyn siirtyä oviaukon toiselle\npuolelle, jotta Margueriten ei tarvitsisi heitä nähdä ja jotta hän\nvoisi kuvitella olevansa vartioimatta.\n\nSotilaiden läsnäolo oli jo tehnyt tehtävänsä. Chauvelin oli huomannut,\nmiten Marguerite oli vavahtanut, ja hän tiesi hänen arvanneen, mitä\nheidän läsnäolonsa merkitsi. Hän oli tyytyväinen siihen, mitä oli\nsaavuttanut, eikä hän tahtonut kiusata uhriaan sen enempää.\n\nTotta tosiaan, Chauvelin saattoi olla tyytyväinen. Ei vähintäkään syytä\npelätä, että hänen vankinsa edes yrittäisivät paeta. Yksin Collot’nkin\noli pakko myöntää, että kaikki oli hyvin järjestetty.\n\nHän oli lukenut kirjeen konseptin ja oli tyytyväinen sen sisällykseen.\nHänen ainoa pelkonsa oli nyt vain se, ettei englantilainen herra ehkä\nsuostuisi kirjoittamaan nimeänsä sen alle. Mutta joka kerta kuin hän\noli maininnut tästä epäilyksestään Chauvelinille, tämä oli sanonut:\n\n»Mitä vielä! Hän tulee tietysti sen tekemään! Onhan se erinomainen tapa\npelastaa nahkansa!»\n\n»Te tietysti epäröimättä kirjoittaisitte sen alle, eikö totta,\nkansalainen Collot?» sanoi Chauvelin pilkallisesti. »Te ette\ntietenkään epäröisi, jos teidän henkenne olisi kysymyksessä ja teidän\nvalittavananne olisi joko kirjoittaa sellaisen kirjeen alle tai nousta\ngiljotiinille?»\n\n»En, tuhat tulimmaista!» huudahti Collot vakaumuksella.\n\n»Varsinkin jos teille samalla luvattaisiin miljoona», jatkoi Chauvelin\nivalliseen sävyyn.\n\n»Kirottu englantilainen!» kiroili Collot harmissaan. »Ette kai suinkaan\naio antaa hänelle niitä rahoja?»\n\n»Ainakin me asetamme ne esille, jotta näyttäisi siltä, kuin hän olisi\nottanut ne vastaan.»\n\nCollot tarkasteli virkaveljeään ihastunein katsein. Chauvelin ei totta\ntoisesti ollut jättänyt mitään tekemättä. Hän oli tarkasti punninnut\njokaisen yksityiskohdan tässä omituisen monimutkaisessa jutussa, jonka\ntarkoituksena oli syöstä perikatoon Ranskan verivihollinen.\n\n»Mutta kaikkien hornan henkien nimessä, kansalainen», varoitti Collot,\n»pankaa hyvään talteen tuo kirje, kun saatte sen käsiinne!»\n\n»Minä teen jotakin vielä parempaa», vastasi Chauvelin, »aion jättää sen\nteidän huostaanne, kansalainen Collot, jotta heti viette sen ratsain\nPariisiin».\n\n»Niin, niin, vielä tänä iltana!» huudahti Collot voitonriemulla\niskien nyrkkinsä pöytään. »Minä annan satuloida hevosen ja komennan\nsotilasjoukon mukaani — ja me ratsastamme kuin hornan henget, emmekä\npysähdy ennenkuin kirje on joutunut kansalainen Robespierren käsiin.»\n\n»Se on hyvä päätös, kansalainen!» sanoi Chauvelin hyväksyen. »Käskekää\nvaraamaan hevoset ja miehet kello seitsemäksi kaupunginportille.»\n\n»Toivoisinpa vain, että kirje nyt jo olisi käsissämme!»\n\n»Englantilainen kirjoittaa sen kyllä tänä iltana, siitä voitte olla\nhuoleti. Kello puoli kahdeksan on nousuvesi korkeimmillaan, ja hän\npitää kyllä kiirettä, jotta hänen vaimonsa pääsee laivaan, ennenkuin\nvesi laskee, vaikkapa hänen —.»\n\nHän keskeytti puheensa antautuen mieluisten ajatusten valtaan, jotka\ntäyttivät hänen mielensä. Ja vihan ja julman tyytyväisyyden ilme\nkarkotti hetkeksi teennäisen välinpitämättömyyden hänen kasvoiltaan.\n\n»Mitä te tarkoitatte, kansalainen?» kysyi Collot hädissään. »Vaikkapa —\nmitä?»\n\n»Oi, ei mitään! Minä tuumin vain, mitä hän tulee tekemään\nkirjoitettuaan kirjeen alle», vastasi Chauvelin miettiväisenä.\n\n»Tuhat tulimmaista! Hän palaa tietenkin kirottuun maahansa — hyvillään\nnahkansa pelastumisesta. Ettehän te suinkaan», lisäsi Collot epäröiden,\n»pelkää, että hän viime tingassa voisi kieltäytyä koko jutusta?»\n\nMolemmat miehet istuivat tämän keskustelun aikana siinä suuressa\nhuoneessa, jonka takana Marguerite parhaillaan istui vangittuna. He\nolivat ikkunan läheisyydessä, huoneen toisessa päässä, ja Chauvelin\npuhui enimmäkseen kuiskaten, mutta Collot suorastaan karjui. Ja\nChauvelin ihmetteli, mitenkähän paljon Marguerite saattoi kuulla heidän\npuheestaan.\n\nCollot’n tehtyä viimeisen levottoman kysymyksensä vilkaisi Chauvelin\nsalavihkaa toiseen huoneeseen, missä Marguerite istui niin ääneti, että\nolisi voinut luulla hänen nukkuvan.\n\n»Ette suinkaan te luule, että englantilainen kieltäytyy kirjoittamasta\nkirjeen alle?» uudisti Collot kysymyksensä.\n\n»En!» vastasi Chauvelin levollisesti.\n\n»Mutta jos hän sen tekee?»\n\n»Jos hän sen tekee, niin lähetän vielä tänään naisen Pariisiin ja\nhirtätän miehen vakoilijana vankilanpihalla täällä sen suuremmitta\nmutkitta», Chauvelin vastasi varmasti. »Joka tapauksessa siis», hän\nlisäsi kuiskaten, »on Punainen neilikka mennyttä miestä. Mutta minä\nolen varma siitä, että hän kirjoittaa kirjeen alle.»\n\n»Tuhat tulimmaista! Sen minäkin uskon!» vastasi Collot raa'asti nauraen.\n\n\n\n\nXXIX\n\nKIRJE\n\n\nKun Chauvelinin toveri hetken kuluttua läksi hänen luotaan antaakseen\nkäskyn hevosista ja sotilaista, kutsutti Chauvelin kersantti Hébertin,\nvanhan, luotettavan miehen luokseen. Ja hänelle hän antoi lopulliset\nmääräyksensä.\n\n»Angelusta on soitettava tavalliseen aikaan», hän alkoi ilkeämielisesti\nhymyillen.\n\n»Angelustako, kansalainen?» toisti kersantti ihmeissään. »Siitähän\non jo kuukausia, kun viimeksi soitettiin iltarukoukseen. Sehän on\nkiellettyä, enkä usko, että kukaan miehistämme edes osaa kelloja\nsoittaa.»\n\nChauvelin katseli eteensä välinpitämättömästi ilkeämielisen hymyn\nkarehtiessa yhä hänen huulillaan. Hän oli nyt kerran päättänyt, että\niltarukoukseen oli soitettava, ja hän oli kovin ihastunut tuumaansa.\n\nTänään oli juuri se päivä, jolloin kaksintaistelun oli määrä tapahtua.\nTäsmälleen kello seitsemän sen piti alkaa, ja iltarukoussoiton tuli\nolla taistelun alkamismerkkinä. Olipa tosiaankin mieluista ajatella,\nettä samainen soitto kajahtaisi ilmaan samassa hetkessä, kuin Punainen\nneilikka tulisi voitetuksi.\n\nHébertin hämmästyneeseen katseeseen vastasi Chauvelin aivan\nrauhallisesti:\n\n»Meidän pitää antaa jokin merkki, sillä määrähetkellä yleinen armahdus\nastuu voimaan ja satama julistetaan vapaaksi. Angelussoitto on tuo\nsovittu merkki. Kanuunat sekä kaupunginportilta että satamasta voivat\nsitten vastata siihen, ja sen jälkeen avataan vankiloiden ovet ja\nvangit saavat joko ottaa osaa kansalaisjuhlaan tai myöskin viipymättä\npoistua kaupungista, mitä vain kernaammin haluavat. Yhteishyvän\nvaliokunta on luvannut armahtaa heidät, ja se tulee pitämään\nlupauksensa täydellisesti — niin, niin pian kuin kansalainen Collot\nsaapuu Pariisiin ilahduttavine sanomineen, armahdetaan kaikki Pariisin\nvankiloihin teljetyt boulognelaiset.»\n\n»Niin, sen minä kyllä ymmärrän, kansalainen», sanoi Hébert yhä vieläkin\nhämillään. »Mutta iltarukoussoittoa en voi sittenkään käsittää.»\n\n»Se on päähänpisto, jonka tahdon toteuttaa!»\n\n»Mutta kuka soittaa kelloja?»\n\n»Tuhat tulimmaista! Eikö teillä Boulognessa ole ainoatakaan\nmustatakkia, joka kykenisi sitä tekemään?»\n\n»Mustatakkeja meillä on kyllä! Onhan meillä abbé Foucquet\nvankilakopissa n:o 6 —.»\n\n»Sehän onkin oikea mies», huudahti Chauvelin riemuitsevalla äänellä.\n»Hänen syntirekisterinsä on minulle ennestään tuttu. Niin pian kuin\nhän pääsee vapaalle jalalle, hän lähtee Englantiin — hän sekä hänen\nsukulaisensa — ja hän levittää kyllä uutisen Punaisen neilikan häpeästä\nja alennuksesta! Oikea mies hän on, Hébert! Tuokaa hänet tänne —\nkatsomaan kirjeen allekirjoittamista — rahojen luovuttamista — sillä\nsen näytelmän me suoritamme — ja sanokaa hänelle, että samassa hetkessä\njolloin minä annan hänelle käskyn, hänen tulee kiiruhtaa entiseen\nkirkkoonsa ja soittaa angelusta. — Vanha hupsu ihastuu ikihyväksi,\nvarsinkin kun hän saa kuulla, että hän antamalla tuon merkin vapauttaa\nsisarenlapsensa. Ymmärrättekö?»\n\n»Ymmärrän kyllä, kansalainen.»\n\n»Ja luuletteko, että saatte vanhan mustatakin myöskin ymmärtämään?»\n\n»Kyllä luulen, kansalainen. Te tahdotte, että hän tulee tänne, tähän\nhuoneeseen — mihin aikaan?»\n\n»Neljännestä vailla seitsemän.»\n\n»Minä saatan itse hänet tänne ja pidän häntä silmällä, jotta hän ei saa\ntehdä teille mitään kepposta.»\n\n»Oi, hänestä meillä ei tule olemaan vastusta», sanoi Chauvelin\nivallisesti. »Hän tulee olemaan hyvin huvitettu siitä, mitä hän\nsaa nähdä. Tuo nainen», jatkoi hän nopeasti viitaten Margueriten\nhuoneeseen, »tulee myöskin olemaan läsnä, ja he voivat seisoa rinnan\nneljä sotilasta ympärillään».\n\n»Hyvä, kansalainen. Tuleeko joidenkuiden meistä saattaa abbé\nFoucque'ta, kun hän lähtee kirkkoon?»\n\n»Tulee kyllä. Parasta, että kaksi miestä lähtee hänen mukanaan. Väkeä\ntulee olemaan kadut täynnä. Miten pitkältä on täältä kirkkoon?»\n\n»Noin viiden minuutin matka.»\n\n»Hyvä. Pitäkää huolta siitä, että ovi on auki ja kellon nuora kunnossa.»\n\n»Siitä voitte olla huoleti, kansalainen. Montako miestä tahdotte tänne\ntäksi illaksi?»\n\n»Asettakaa luotettavia miehiä pitkin seinänvierustaa. En luule, että\nmeidän tarvitsee pelätä vastarintaa tai levottomuutta. Kysymyksessä on\nvain muodollinen asia, johon englantilainen jo on suostunut alistumaan.\nJos hän viime tingassa muuttaisi mieltään, niin kelloja ei soiteta\neikä kanuunoita laukaista eikä vankilan portteja avata — silloin ei\narmahduksesta eikä anteeksiannosta tule mitään. Sen sijaan tuo nainen\nviedään heti Pariisiin ja —. Mutta hän ei muuta mieltään, Hébert»,\nlisäsi Chauvelin äkkiä muuttuneella äänellä ja suurella varmuudella,\n»hän ei muuta mieltään».\n\nChauvelin keskusteli kersanttinsa kanssa kuiskaten. Ei siksi, että hän\nolisi välittänyt siitä, kuuliko Marguerite keskustelua vai ei, mutta\nhänellä oli tapana puhua kuiskaten — hänen viekkaista vehkeistään ja\nkiemurtelevista teistään ei sopinut keskustella äänekkäästi.\n\nChauvelin istui keskellä lattiaa olevan pöydän ääressä, samalla\npaikalla kuin edellisenäkin iltana, jolloin Sir Percyn äkillinen tulo\noli häirinnyt hänen mietteitään.\n\nKaikki ne paperipinkat, jotka olivat olleet levitettyinä tälle\npöydälle, oli nyt siirretty muualle. Sillä seisoi nyt vain kaksi\nsuurta, raskasta haarakynttilää, ja niiden vieressä oli nahkainen\nsalkku ja mustetolppo, hiekkapurnukka ja muutamia hanhenkyniä — kaikki\nasetettu siihen monesti mainitun kirjeen allekirjoittamista varten.\n\nChauvelin näki jo hengessään vihollisensa pöydän ääressä piirtämässä\nnimeänsä siihen paperiin, joka todistaisi hänen omaa häpeäänsä.\n\nTällä kertaa hän ei ollut jättänyt mitään sattuman varaan, vaan kaikki\noli tarkoin edeltäpäin harkittu ja valmistettu. Ja vaikka tämä suuri\nnäytäntö päättyisi millä tavalla hyvänsä, niin hän se joka tapauksessa\nsuoriutuisi siitä voittajana. Se oli varma.\n\nJoko Sir Percy kirjoittaisi nimensä kirjeen alle ja pelastaakseen\nsiten vaimonsa kasaisi häpeää oman päänsä päälle. Tai hän peräytyisi\nviime hetkessä ja antaisi Chauvelinin tehdä sekä itselleen että lady\nBlakeneylle, mitä ikinä hän haluaisi.\n\n»Siinä tapauksessa joudut häpeäpaaluun, ystäväni, ja sen jälkeen tulet\nhirtetyksi!» jatkoi Chauvelin itsekseen. »Ja mitä vaimoosi tulee —. No,\nkun olen sinut raivannut tieltä, niin kadottaa hänenkin elämänsä kaiken\narvonsa.»\n\nHän jätti nyt Hébertin vahtimaan huoneeseen.\n\nVastustamaton halu veti häntä näet jälleen voitetun vihollisen luo\npäättelemään hänen käytöksestään, mitä hän illalla aikoi tehdä.\n\nSir Percy oli saanut huoneen vanhan vankilan yläkerroksessa. Häntä\nei vartioitu ankarasti, ja huone oli järjestetty niin mukavasti ja\nhauskasti kuin suinkin. Hän olikin näyttänyt erittäin tyytyväiseltä,\nkun Chauvelin edellisenä iltana oli saattanut hänet sinne.\n\n»Toivon teidän ymmärtävän, että olette minun vieraanani tämän yön», oli\nChauvelin kohteliaasti sanonut hänelle, »ja että saatte liikkua aivan\nvapaasti».\n\n»Niin, Jumala paratkoon», oli Sir Percy vastannut, »kuinka minä en sitä\nsaisi!»\n\n»Vain lady Blakeneytä meillä on syytä vartioida huomiseen saakka»,\nlisäsi Chauvelin painokkaasti. »Eikö totta, Sir Percy?»\n\nMutta joka kerran kun hänen vaimonsa nimeä mainittiin, näytti\nvastustamaton uni saavan Sir Percyn valtoihinsa. Ja hän haukotteli\nteennäiseen tapaansa ja kysyi, mihin aikaan herroilla oli tapana syödä\naamiaista Ranskassa.\n\nSiitä saakka ei Chauvelin ollut nähnyt häntä. Monta kertaa hän oli\ntiedustellut, miten englantilainen vanki jaksoi, oliko hän nukkunut\nhyvin ja söikö hän hyvällä ruokahalulla.\n\nJa vahtisotilas oli joka kerran vastannut, että englantilainen näytti\nvoivan hyvin, vaikka ruoka ei hänelle maittanutkaan. Sen sijaan hän oli\nlähettänyt hakemaan mitallisen viinaa ja pullollisen viiniä toisensa\njälkeen sekä maksanut niistä hyvän hinnan.\n\n»Ovatpa nuo englantilaiset hyvin omituisia», tuumi Chauvelin\nitsekseen. »Tuo niin sanottu sankari ei ole muuta kuin viiniä hörppivä\nluontokappale, joka koettaa vahvistaa itseään väkijuomilla voidakseen\nkestää ratkaisun. — Mutta ehkäpä koko asia loppujen lopuksi ei paina\nlainkaan hänen mieltään.»\n\nVielä kerran Chauvelin tahtoi nähdä tuon eriskummallisen olennon —\ntuon jalon sankarin eli seikkailijan eli typerän hupsun, jonka kaikki\nyritykset olivat onnistuneet niin hyvin.\n\nPäivemmällä Chauvelin lähti siihen huoneeseen, joka oli annettu Sir\nPercylle. Hänellä oli kuitenkin varmuuden vuoksi kaksi sotilasta\nmukanaan, sillä hän ei liikkunut missään enää ilman tätä varokeinoa.\n\nHän kolkutti ovelle saamatta vastausta. Hän käski sotamiesten odottaa\nkäytävässä, sitten hän väänsi hiljaa lukkoa ja astui huoneeseen.\n\nHuone oli täynnä viinan höyryä. Pöydällä oli useita tyhjiä viinipulloja\nsekä puoleksi tyhjennettyjä laseja. Telttavuoteella, joka oli liian\nlyhyt Sir Percyn pitkille säärille, makasi vanki levollisena syvässä\nunessa ja kuorsaten äänekkäästi.\n\nChauvelin astui vuoteen ääreen ja katseli nukkujaa. Tuota miestä, joka\nmakasi siinä hänen edessään, oli useasti nimitetty »Ranskan tasavallan\nvaarallisimmaksi viholliseksi».\n\nKomea vartalo hänellä todellakin oli — sen Chauvelin kernaasti myönsi.\nPitkät, voimakaslihaksiset jäsenet, leveä rinta, kapeat, valkeat kädet\n— kaikki ne todistivat ylhäistä sukua, kasvatusta, voimaa ja tarmoa.\nHänen kasvoiltaankin kuvastui voimaa, varsinkin nyt, kun ne olivat\nlevossa, eikä tuo alituinen, sieluton, typerä hymy karehtinut hänen\nsuupielissään.\n\nHetken ajan Chauvelinin oli miltei sääli häntä, mutta tuo tunne katosi\njo samassa, ja hän tuumi itsekseen, että jos hän olisi ollut samassa\ntilanteessa kuin Sir Percy, niin hän olisi rauhatonna astunut huoneessa\nedestakaisin ja tuskissaan aprikoinut, mitä tehdä. Mutta tämä mies vain\njoi ja nukkui!\n\n»Ehkäpä hän ei välitä koko asiasta mitään!»\n\nIkäänkuin vastaukseksi Chauvelinin ajatuksille tunkeutui voimakas\nkuorsaus nukkuvan huulilta.\n\nChauvelin huokasi tietämättä mitä ajatella.\n\nHän katseli ympärilleen pienessä huoneessa ja astui sitten pienen\npöydän ääreen, jolta oli mustetta ja pari hanhenkynää. Siinä oli myös\nmuutamia paperiarkkeja. Hän selaili niitä huolettomasti ja löysi niiden\njoukosta tiheään kirjoitetun paperin.\n\n»Kansalainen Chauvelin!» oli siihen kirjoitettu.\n\n»Miljoonan frangin palkkiota vastaan —.»\n\nSe oli kirjeen alku! Vain pari sanaa vielä lisäksi — useita korjauksia\nja oikeinkirjoitusvirheitä, sanoja jätetty pois, niin että ajatus\noli aivan sekava — juopuneen yritystä lausua ilmi ajatuksensa — vain\nvähäinen yritys — mutta alku sittenkin!\n\nVieressä oli Chauvelinin kirjoittama konsepti, jota Sir Percy\nepäilemättä oli alkanut kopioida.\n\nHän oli siis tehnyt päätöksensä! Hänen aikomuksensa oli siis omalla\nkädellään allekirjoittaa paperi, joka tuottaisi hänelle ikuista häpeää\n— ja tästä huolimatta hän nukkui sikeästi!\n\nChauvelin huomasi paperin vapisevan kädessään. Hän tunsi merkillistä\nkiihtymystä ja hermostumista nyt, kun menestys oli niin lähellä — ja\nniin varma!\n\n»Ei suinkaan tuolla paperilla ole niin kirotun suurta kiirettä, herra\n— hm — Chaubertin?» kuului nyt vuoteesta ääni, jota seurasi pitkä\nhaukotus. »En ole saanut tuota kirottua kirjoitusta vielä valmiiksi —.»\n\nChauvelin hämmästyi siinä määrin, että paperi putosi hänen kädestään.\nHän kumartui nopeasti maahan ja otti sen ylös.\n\n»Miksi te niin pelästyitte, herra?» jatkoi Sir Percy unisella\näänellään. »Luuletteko ehkä, että olen juovuksissa. — Vakuutan\nkunniasanallani, etten ole niin juovuksissa, kuin te luulette.»\n\n»Minä en epäile lainkaan, Sir Percy», sanoi Chauvelin pilkallisesti,\n»ettette ole täysissä hengenvoimissanne. Ja minun tulee pyytää\nanteeksi, että kajosin papereihinne», lisäsi hän laskien paperin\njälleen pöydälle. »Minä arvelin, että jos kirje oli jo valmis, niin —.»\n\n»Kyllä se tulee valmiiksi, sillä minä en ole juovuksissa ja osaan kyllä\nkirjoittaa sekä tiedän, miten tärkeä minun nimikirjoitukseni on —.»\n\n»Milloin te aiotte päättää kirjeen, Sir Percy?»\n\n»Huvialukseni on pakko lähteä rannasta, ennen kuin nousuvesi\nlaskeutuu», vastasi Sir Percy paksulla äänellä. »Siihenhän on vielä\naikaa, eikö totta?»\n\n»Auringonlaskun aikana siis, Sir Percy, ei sen myöhemmin —.»\n\n»Auringonlaskun aikana — ei sen myöhemmin», mutisi Sir Percy ojentaen\njälleen pitkät säärensä lyhyellä vuoteella.\n\nJa sitten hän haukotteli ääneensä.\n\n»Teidän ei tarvitse odottaa», mutisi hän sulkiessaan silmänsä ja\nkääntyessään mukavampaan asentoon, »— kirjeen minä kirjoitan kaikkein\nkauneimmalla käsi —. Totta totisesti, en minä ole niin juovuksissa,\nkuin te luulette.»\n\nMutta ikäänkuin todistuksena hänen vakuutuksensa valheellisuudesta\nalkoi vuoteesta kuulua äänekästä kuorsausta.\n\nKohauttaen olkapäitään ja luoden halveksivan katseen voitettuun\nviholliseensa Chauvelin kääntyi häneen selin ja poistui huoneesta.\n\nMutta saavuttuaan käytävään hän kutsui vahdin luokseen ja kielsi\njyrkästi, ettei saataisi millään ehdolla viedä englantilaiselle enempää\nväkijuomia.\n\n»Hänellä on nyt kaksi tuntia aikaa nukkua pois humalansa», tuumi\nChauvelin itsekseen, kun hän vihdoinkin palasi omiin huoneisiinsa, »ja\nsilloin hänen täytyy kyetä kirjoittamaan vakavalla kädellä».\n\n\n\n\nXXX\n\nENGLANTILAINEN VAKOILIJA\n\n\nVihdoinkin illan pimeät varjot alkoivat laskeutua maahan.\n\nAlakerran suuressa salissa, jonka ikkunat antoivat eteläisille\nvalleille, vallitsi painostava hiljaisuus. Ilma oli samea pöydällä\npalavien talikynttilöiden kärystä. Huoneen seinämillä seisoi taaja rivi\nsotilaita liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Keskipöydän läheisyyteen\noli asettunut viisi sotilasta, näiden joukossa kersantti Hébert. Ja\nheidän keskellään istui kaksi henkilöä — nainen ja vanha ukko.\n\nAbbé Foucquet oli vain pari minuuttia sitten tuotu paikalle\nvankikopistaan, ja hän oli saanut käskyn tarkasti seurata kaikkea, mitä\nhänen ympärillään tapahtui ja sen jälkeen lähteä vanhaan kirkkoonsa\nsoittamaan kelloja.\n\nAbbé Foucque'n oli vaikea käsittää tätä kaikkea. Vielä hetki sitten\nhän oli valmistunut siihen, että hänen viattomat lapsensa vietäisiin\ngiljotiinin eteen ja hän itsekin joutuisi kuoleman uhriksi, ja siksi\nhänen nyt oli vaikea käsittää, että armahdus ja vapaus todellakin\nodotti heitä.\n\nMutta hän oli aivan rauhallinen, sillä hän tiesi kaiken tapahtuvan\nJumalan tahdosta, ja hän iloitsi saadessaan vielä kerran soittaa\niltarukoukseen.\n\nMutta kun hänet työnnettiin saliin ja hän äkkiä joutui Margueriten\nviereen, keskelle sotilasvahteja, veti rukousnauhansa esille ja alkoi\nhiljaisella äänellä rukoilla Pater nosteria.\n\nMarguerite istui hänen vieressään jäykkänä kuin patsas, viitan hilkka\nheitettynä pään yli. Hänen olisi ollut aivan mahdotonta tehdä tiliä\nsiitä, miten tämä kauhea päivä oli kulunut ja miten hän jaksoi kestää\ntämän hetken jännityksen. Kauheinta hänestä oli se, että hänen miehensä\noli jossakin tässä samassa kammottavassa rakennuksessa — lähelläkö\nvai kaukana, sitä hän ei tiennyt, mutta erotettuna hänestä, ja kukapa\ntiesi, tokko hän koskaan enää tulisi häntä näkemään.\n\nEttei Percy, jos hän kirjoittaisi tuon kohtalokkaan kirjeen alle,\nkoskaan voisi elää sen hetken jälkeen, sen hän tiesi. Mutta hän\npelkäsi sittenkin, että hän Margueriten vuoksi kirjoittaisi kirjeen\nalle. Chauvelinin riemuitseva ilme herätti näet mitä hirveintä pelkoa\nhänessä. Ja kaikki epäilykset katosivat hänen mielestään, kun hänet\nkäskettiin sisään ja hän näki sotilaat seinävierustalla sekä paperia,\nkyniä ja mustetta valmiina pöydällä.\n\n»Jos nainen liikahtaa, puhuu tai huutaa, niin pankaa heti suukapula\nhänen suuhunsa!» sanoi Collot samassa, kun Marguerite kävi istumaan.\nMutta Marguerite ei liikahtanut — ei edes silloin, kun iloinen ääni\nkajahti kaukaa käytävästä ja ovi heti sen jälkeen avautui ja Sir Percy\nChauvelinin seuraamana astui sisään.\n\nEntinen lähettiläs näytti kovin hermostuneelta, mutta Sir Percy oli\nkuin itse välinpitämättömyys. Hänen pitsiröyhelönsä oli moitteeton,\nlornjettinsa hän oli nostanut nenälleen ja hänen vaalea viittansa\noli heitetty taaksepäin, niin että hieno verkatakki ja kirjaillut\nliivit näkyivät. Olisipa voinut luulla, että hän oli tulossa juhliin\nkunnioitetun vieraan seurassa.\n\nMarguerite ei kääntänyt katsettaan hänestä, niin pian kuin hän saapui\nkynttilöiden valoon. Mutta hän ei voinut huomata hänen kätensä, joka\npiteli kultasankaista lornjettia, vähääkään vavahtavan eikä hänen\nvoimakkaan suunsa värähtelevän.\n\nVanha tornikello löi juuri neljännestä vaille seitsemän, kun Sir Percy\nastui huoneeseen. Ja nyt kello läheni seitsemää, kun hän istui pöydän\nääressä täydessä valossa ja tarttui kynään kirjoittaakseen. Chauvelin\nseisoi hänen takanaan toisella puolella ja Collot toisella, kumpikin\njännityksellä seuraten tärkeää tehtävää.\n\nSir Percyllä ei näyttänyt olevan kiirettä. Hän kirjoitti hitaasti ja\nhuolellisesti. Jokaisen sanan, joka konseptiin oli piirretty, hän\nkopioi tarkasti. Muutamien ranskalaisten sanojen oikeinkirjoitus näytti\ntuottavan hänelle vaikeuksia, sillä kirjoittaessaan hän laski leikkiä\nvaillinaisesta sivistyksestään ja huonosta ranskan kielen taidostaan.\nMutta vähitellen hän kävi harvapuheisemmaksi, kun hän ei saanut\nhuomautuksiinsa muuta kuin lyhyitä vastauksia.\n\nViisi minuuttia oli nyt kulunut, jona aikana ei kuulunut muuta kuin\nSir Percyn kynän rapinaa. Mutta sillä välin alkoi kaukainen kohiseva\nääni, ikäänkuin aaltojen hyrsky kalliorantaa vasten, kuulua kesken\nhiljaisuutta. Yhä lähemmäksi se lähestyi, yhä voimakkaammaksi se\nkasvoi, kunnes kaukaiset äänet muuttuivat kimakammiksi ja naurun\nhohotus katkaisi yksitoikkoisen äänen. Boulognen iloinen, juhliva\nväestö kiersi pitkin kaupungin katuja ja lähestyi nyt vallikäytävää\npitkin.\n\nKuullessaan tämän melun kohotti Sir Percy hetkeksi katseensa ja sanoi\nosoittaen kirjettä:\n\n»Pian tämä on valmis.»\n\nJännitys ummehtuneessa huoneessa alkoi käydä sietämättömäksi.\n\nMarguerite katseli hellästi miestään, jota hän rakasti koko intohimonsa\nvoimalla. Hänen oli mahdotonta käsittää hänen vaikuttimiaan tai\ntekoaan, mutta hän halusi katseillaan hyväillä hänen kasvojaan,\nikäänkuin lausua hänelle viimeiset jäähyväisensä luopuessaan\nmaallisesta onnestaan.\n\nVanha pappi oli päästänyt rukousnauhan kädestään. Hänen hellä sydämensä\nymmärsi, mikä hirveä murhenäytelmä tapahtui hänen silmiensä edessä,\nja hän tarttui isällisellä hellyydellä Margueriten jääkylmään käteen\npuristaen sitä rohkaisevasti.\n\nMutta Chauvelinin ja hänen virkaveljensä sydämessä vallitsi tyydytetyn\nkostonhimon riemu sekä samalla ääretön jännitys, joka käy kauan\nodotetun ja tärkeän tapahtuman edellä.\n\nMutta kukapa voi sanoa, mitä tunteita liikkui uhkarohkean seikkailijan\nsydämessä tänä hetkenä, jolloin hän oli alentua suurimpaan\nalennustilaan, mihin ihminen voi joutua.\n\nJuhlasaattue oli nyt saapunut vallille avonaisen ikkunan edustalle.\nHuomatessaan nyt himmeästi valaistun huoneen edessään he päästivät\nraikuvan eläköönhuudon isällisen hallituksen kunniaksi, joka oli\nvalmistanut heille tilaisuuden tähän ilojuhlaan. Mutta samalla heidän\nmieleensä muistui, mikä oli tämän yleisen armahduksen aiheena, ja joku\njoukosta huusi:\n\n»Menkäämme katsomaan Punaista neilikkaa!»\n\nJa he huusivat ja hyppivät avonaisen ikkunan edustalla ja pyysivät\nsaada nähdä englantilaisen vakoilijan.\n\nSateesta kostuneet kasvot koettivat tirkistää ikkunasta sisään.\nSilloin Collot käski sulkea ikkunan ja ajaa ihmisjoukon pois. Mutta\nkun sotamiehet yrittivät täyttää Collot'n käskyä, rikkoivat ihmiset\nikkunaruudut ja uhkasivat heitä nyrkeillään.\n\n»Minä en voi lopettaa tätä kirjettä teidän lampaanlatinallanne, jos\ntuota kirottua melua yhä jatkuu», sanoi Sir Percy rauhallisella äänellä.\n\n»Paljon teillä ei ole enää jäljellä, Sir Percy», kiihotti Chauvelinin\nhäntä hermostuneesti. »Lopettakaa kirje ja lähtekää sitten pois\nkaupungista.»\n\n»Karkottakaa tuo roskajoukko ensin täältä!» vastasi Sir Percy\nlevollisesti.\n\n»He eivät tahdo poistua. He haluavat ensin nähdä teidät —.»\n\n»Vai niin, haluavatko he nähdä minut!» sanoi Percy naurahtaen. »No,\ntuhat tulimmaista, miksi emme soisi heille sitä iloa?»\n\nJa sitten hän lopetti nopeasti kirjeen ja piirsi nimensä sen alle\nväkijoukon huutaessa ja melutessa ulkopuolella ja kiroillessa\nsotilaita, jotka eivät päästäneet heitä katsomaan Punaista neilikkaa.\n\nChauvelinin sydän oli haljeta, niin kiivaasti se sykki.\n\nLaskien toisen kätensä kirjeen päälle Sir Percy työnsi tuolin syrjään\nja sanoi pehmeällä veitikkamaisella äänellä toistamiseen:\n\n»Tuhat tulimmaista, miksi emme soisi heille iloa nähdä minut!»\n\nSamassa hän hyppäsi pystyyn ja tarttui molemmin käsin suuriin,\nraskaisiin kynttilänjalkoihin, ojentautui koko pituuteensa ja nosti\nkynttilät päänsä tasalle.\n\n»Kirje —», mutisi Chauvelin käheällä äänellä.\n\nMutta juuri kun hän nopeasti ojensi kätensä ottaakseen kirjeen\npöydältä, heitti Blakeney ääneensä huudahtaen kynttilät lattialle.\nHirveällä jyrinällä ne kolahtivat maahan, kynttilät sammuivat ja huone\nmuuttui heti pilkkosen pimeäksi.\n\nVäkijoukko ulkopuolella päästi hirveän huudon. Vain silmänräpäyksen\najan he olivat nähneet tuon jättiläismäisen olennon, joka\nojennetuin käsin ja kynttilöiden lepattavassa valossa oli näyttänyt\nyliluonnollisen suurelta ja aavemaiselta. Seuraavassa tuokiossa hän oli\nkadonnut.\n\nÄkillisen pelon valtaamana ihmisjoukko hajosi juoksujalkaa kaikkiin\nilmansuuntiin.\n\nSisällä huoneessa vallitsi mitä hirvein sekasorto.\n\nSotilaat kuulivat pimeässä huudon:\n\n»Ikkuna! Ikkuna!»\n\nKuka näin huusi, sitä ei kukaan myöhemmin voinut muistaa, mutta se on\nvain varma, että useimmat huoneessa olijoista hyökkäsivät ikkunan\nluo ikäänkuin vihollisen takaa-ajamina, kiipesivät ikkunalaudalle ja\nhyppäsivät ulos, jatkaen sitten juoksujalassa matkaansa.\n\nMutta samassa kun kynttilänjalat paukahtivat maahan, huusi Chauvelin\nkauhuissaan:\n\n»Kirje! — Collot! — Apuun! — Kirje Collot’lle!»\n\nPimeässä kuului kumeaa melua, ikäänkuin tappelun ääntä, ja Collot huusi\nriemuitsevalla äänellä:\n\n»Minulla on kirje! Pariisiin!»\n\n»Voitettu!» huusi Chauvelin läähättäen. »Voitettu! Soittakaa angelusta,\nHébert! Viekää mustatakki mukananne angelusta soittamaan!!!»\n\nVain vaistonsa avulla Collot löysi oven. Hän repäisi sen voimalla auki,\njolloin heikko valonsäde tunkeutui käytävästä huoneeseen. Hän pysähtyi\nhetkeksi kynnykselle. Ojentaen kätensä korkealle ilmaan hän huiskutti\npaperia päänsä yläpuolella, tuota paperia, joka syöksi Ranskan pahimman\nvihollisen häpeään ja alennukseen.\n\n»Pariisiin», huusi Chauvelin hurjana hänelle. »Robespierren käsiin —\nkirje!»\n\nSitten hän vaipui läähättäen ja hervottomana lähimmälle tuolille.\n\nCollot kutsui kovalla äänellä niitä sotamiehiä, joiden oli määrä\nseurata hänen mukanaan Pariisiin.\n\nLiikkumatta nämä olivat melun aikana seisoneet paikallaan ja seurasivat\nnyt Collot’ta ulos huoneesta.\n\nViisi minuuttia myöhemmin kuului jo hevosten kavioitten kapsetta ulkoa\nja Collot miehineen oli matkalla Pariisiin.\n\n\n\n\nXXXI\n\nANGELUS\n\n\nVähitellen kaikki melu hiljeni vankilan ympäriltä, ja sisällä\nhuoneessakin vallitsi täydellinen hiljaisuus. Sotilaat olivat\npoistuneet, toiset olivat seuranneet Collot’n mukana, toiset menneet\nHébertin kanssa saattamaan vanhaa pappia kirkkoon. Chauvelin oli aivan\nherpaantunut jännityksestä, odotuksesta ja riemusta, mutta silti\ntäysin onnellinen ja tyytyväinen. Hän oli nyt voittanut. Eikä hän\npelännyt enää mitään. Yhdentekevää, saiko hän tämän jälkeen elää vai\nkuolla. Olihan hän elänyt siksi kauan, että hän oli nähnyt vihollisensa\nhäväistynä ja voitettuna. Miten Sir Percy Blakeneyn ja hänen vaimonsa\ntämän jälkeen kävisi, se ei liikuttanut häntä.\n\nLuultavasti englantilainen oli noussut ylös lattialta ja kiiruhtanut\nulos, sillä varmaankin hän tahtoi mitä pikimmin päästä pois\nvaimonsa kanssa. Hetken kuluttua angelussoitto kajahtaisi kirkosta,\nkaupunginportit avautuisivat, satama olisi vapaa —.\n\nJa Collot oli pian puolen penikulman päässä Boulognesta — puoli\npenikulmaa lähempänä Pariisia.\n\nVähäinen melu sai hänet hätkähtämään. Hän tuijotti ympärilleen\npimeässä, mutta ei voinut nähdä mitään. Silloin hän nousi ylös, astui\novelle ja toi käytävästä öljylampun. Samassa hetkessä kun hän palasi\ntakaisin huoneeseen, hän kuuli kellonsoiton ensi äänen kajahtavan\nilmassa. Ja kohottaen lampun korkealle päänsä yläpuolelle hän näki sen\nvalossa Sir Percyn komean, loistavan vartalon.\n\nSir Percy hymyili kohteliaasti Chauvelinille. Kädessään hänellä oli\ntoledolainen miekka, jonka pari oli — niin, Chauvelin ei tiennyt, missä\nse tällä hetkellä oli.\n\n»Nythän on juuri se päivä ja hetki, herra», sanoi Sir Percy hoviherran\nkohteliaisuudella, »jolloin teidän ja minun piti mitellä miekkojamme.\nJa tuossahan ovat eteläiset vallit, jollen erehdy. Tahdotteko astua\nedeltä, niin seuraan jäljessä.»\n\nNähdessään tuon häpeämättömän miehen Chauvelinin sydän puristui kokoon,\nhänen kasvonsa kalpenivat ja käsi, joka piteli lamppua, vapisi. Vain\nvaivoin hän sai hillityksi itsensä ja astui pöydän ääreen, jolle hän\nlaski lampun. Mutta samassa hänen mieleensä palasi vasta kulunut hetki\n— kirje — ja Collot, joka oli jo menossa Pariisiin! Mitäpä pelättävää\nhänellä siis olisi ollut! Korkeintaan tuo mieletön voisi ottaa hänet\nhengiltä.\n\n»Lakatkaa mielettömyydestänne, Sir Percy!» sanoi hän tuikeasti.\n»Ymmärrättehän te sen, etten koskaan aikonutkaan ruveta taistelemaan\nnäillä myrkytetyillä miekoilla ja —.»\n\n»Niin, sen kyllä tiesin, herra Chauvelin. Mutta tiedättekö, että\naikomukseni on nyt ottaa teidät hengiltä — tappaa teidät siinä missä\nnyt seisotte, aivan kuin koiran!»\n\nJa hän heitti miekan kädestään ja astui kiihkeästi Chauvelinin eteen\nseisoen siinä kuin kostonhimoinen jättiläinen ja nauttien koko\nsydämestään silmäillessään tuota pientä, surkeaa olentoa, jonka hänen\nvahvat kätensä olisivat voineet murskata.\n\nMutta Chauvelin ei tänä hetkenä tuntenut pelkoa.\n\n»Jos te tapatte minut, Sir Percy», sanoi hän levollisesti katsoen\nvihollistaan suoraan silmiin, »niin ette sittenkään voi hävittää sitä\nkirjettä, joka jo on matkalla Pariisiin».\n\nNämä sanat, niinkuin Chauvelin oli olettanutkin, muuttivat hetkeksi\nSir Percyn mielentilan. Kostonhimo katosi hänen silmistään, ja kovat\npiirteet tasoittuivat hänen suupielistään, ja äänekäs nauru kajahti\nvanhassa vankilan salissa.\n\n»No, mutta, herra Chaubertin!» huudahti hän nauraen. »Tämäpä on\nliian hullua! Olen nauruun aivan pakahtua! Kuulepas, ystäväni! Herra\ntässä luulee, että tuo kirottu kirje on matkalla Pariisiin ja että\nenglantilainen gentlemanni olisi maannut lattialla ja väkivallalla\nantanut riistää kirjeen itseltään —.»\n\n»Sir Percy», läähätti Chauvelin kauhean ajatuksen iskiessä kuin salaman\nhänen päähänsä.\n\n»Tuhat tulimmaista! Tämähän on se kirje, jonka kirjoitin tämän pöydän\nääressä», sanoi Blakeney vetäen taskustaan rypistyneen paperin esiin.\n»Tässä on se kirje, jonka kirjoitin voittaakseni aikaa ja vetääkseni\nteitä nenästä —. Mutta Jumala paratkoon, te olette paljon typerämpi\nkuin mitä minä luulin, jos oletitte, että tätä kirjettä käytettäisiin\nmuuhun kuin antamaan sillä isku teille vasten kasvoja!»\n\nJa nopeasti hän iski paperilla Chauvelinia kasvoihin.\n\n»Te tahtoisitte kernaasti tietää, herra Chaubertin», lisäsi hän\nkohteliaasti, »mitä kirjettä ystävänne Collot niin kovalla kiireellä\nlähti viemään Pariisiin. Se kirje ei ole pitkä, ja minä kirjoitin sen\nhuoneessani tänä päivänä, kun te luulitte minun olevan humalapäissäni.\nHelppo on kaataa viinaa ulos ikkunasta —. Luulitteko todellakin, että\nminä olisin juonut niin paljon? Mitä vielä, ettekö muista, että sanoin\nteille, etten ole niin humalassa, kuin te luulette? Ja tuo kirje, joka\non kirjoitettu runomitalla, kuuluu näin:\n\n    »Hakevat kaikkialta, ah, missä piilee mies,\n    vuorokausin vimmoin etsitään.\n    Taivasko hälle suotu vai hornan tuima lies'...\n    Punainen neilikka on yhä kätkössään!\n\n»Sievä runo, eikö totta, herra, ja varmaankin se tulee suuresti\nmiellyttämään ystäväänne ja valtijaanne Robespierreä. Toverinne Collot\non jo ehtinyt aika pitkälle Pariisiin vievällä tiellä —.»\n\nSamassa iltakellon ääni vaikeni ja satamasta sekä vanhasta linnasta\nkajahti kanuunain jyske. Yli koko Boulognen levisi nyt tieto, että\nportit ja satamat oli avattu ja yleinen armahdus ja vapautus astunut\nvoimaan.\n\nChauvelin oli kalmankalpea vihasta, pelosta ja pettyneestä\nkostonhimosta. Nopeasti hän lähestyi ovea toivoen voivansa huutaa apua,\nmutta Sir Percy oli nyt kylliksi leikitellyt saaliinsa kanssa. Minuutit\nkuluivat nopeasti, Hébert ja hänen miehensä saattoivat tulla takaisin\nja oli jo aika ajatella pelastusta ja pakoa. Nopeasti kuin takaa-ajettu\npantteri hän heittäytyi vihollisensa ja oven väliin ja esti häntä\nhuutamasta apua. Sitten hän tarttui pientä miestä olkapäihin ja työnsi\nhänet peremmälle huoneeseen.\n\nSuukapula sekä nuora, jotka oli varattu Margueritea varten, olivat\nlattialla, ja niiden avulla Sir Percy käden käänteessä sai muutetuksi\nChauvelinin mykäksi ja liikkumattomaksi möhkäleeksi. Neljän päivän\nhirveän hermojännityksen jälkeen, joka oli päättynyt näin valtavaan\nmielenliikutukseen, oli entinen lähettiläs sekä ruumiiltaan että\nsielultaan kerrassaan heikontunut, jota vastoin Blakeney oli täysin\nlevännyt ja erinomaisissa voimissa. Hän oli nukkunut hyvin koko\niltapäivän tehtyään suunnitelmansa, jossa hän ei ollut jättänyt\nvähintäkään sivuseikkaa sattuman varaan.\n\nSir Percy kantoi nyt Chauvelinin lujasti sidottuna viereiseen\nhuoneeseen sohvalle ja katseli hetken aikaa säälillä sekä\nhalveksumisella voitettua vihollistaan. Hän näytti menneen tainnoksiin,\nvain kädet vapisivat.\n\nSir Percy otti paperiliuskan taskustaan Ja pisti sen Chauvelinin käsien\nväliin. Siihen oli kirjoitettuna tuo pieni nelisäkeinen runo, jonka\nRobespierre ja hänen virkaveljensä saivat lukea vuorokauden kuluttua.\n\nSitten hän poistui huoneesta.\n\n\n\n\nXXXII\n\nMARGUERITE\n\n\nKun Sir Percy palasi suureen huoneeseen, seisoi Marguerite pöydän\nääressä.\n\nEi hetkeksikään tämän viimeisen tunnin kuluessa, jolloin hänen\nmiehensä henki oli vaarassa, hän ollut menettänyt malttiaan. Siitä\nsilmänräpäyksestä saakka, jolloin Sir Percy oli hypähtänyt tuoliltaan\npystyyn ja tarttunut kynttilänjalkoihin, oli Marguerite ikäänkuin\nkuudennen aistinsa avulla tajunnut, mikä Sir Percyn tarkoitus oli\nja miten hän toivoi hänen toimivan. Ja kun huone äkkiä pimeni, hän\nseisoi hiljaa paikallaan. Hän ei edes vavahtanut, kun hän kuuli\ntappelun melskeen lattialta, sillä hän tiesi, ettei Percy ikinä antaisi\nhäpeällistä kirjettä vihollistensa käsiin.\n\nYleisen hälinän aikana, jolloin kaikki muut poistuivat huoneesta ja\nChauvelin yksin jäi paikalleen, Marguerite oli vetäytynyt huoneen\npimeimpään nurkkaan. Hän tuskin hengitti — hän odotti vain — merkkiä\nmieheltään! Marguerite ei voinut nähdä häntä, mutta hän tunsi\nhänen läsnäolonsa ja tiesi, että hän toivoi hänen odottavan häntä.\nÄäneti hän kuunteli hänen puhettaan ja seurasi hänen liikkeitään\n— valmiina auttamaan häntä, jos hän kutsuisi. Vasta sitten kun\nhänen verivihollisensa oli kannettu pois huoneesta, hän astui esiin\nnurkastaan ja asettui pöydän ääreen lampun valoon.\n\nSiinä Sir Percy näki hänet palatessaan jälleen huoneeseen, ja hetkeksi\nhän pysähtyi ovelle, sillä onnen tunne, joka täytti nyt hänen rintansa,\ntuntui liian voimakkaalta.\n\nKaikki sieluntuskat, vaarat ja nöyryytykset unohtuivat tällä hetkellä,\nja vain se tunne, että hän rakasti ja jumaloi vaimoaan, täytti hänen\nrintansa.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän oli sulkenut Margueriten syliinsä.\n\nSyvä hiljaisuus ympäröi heitä, vain sade hiljalleen tihkui maahan, ja\njuhlivien joukkojen äänten kaiku kuului kaukaa.\n\nSamassa kajahti lokin kimeä kirkuna ikkunan ulkopuolella, Ja Blakeney\nja Marguerite heräsivät onnenunelmastaan. Rakastaja muuttui heti\ntoimekkaaksi mieheksi.\n\n»Se on Tony, jollen erehdy, ja muutamia muita meikäläisiä. Minä käskin\nheidän pysytellä läheisyydessä niin pian kuin täällä rauhoittuisi.»\n\n»Sinä olit siis varma onnistumisestasi, Percy?» kysyi Marguerite\nihmeissään.\n\n»Aivan varma», vastasi Percy yksinkertaisesti. Sitten hän veti\nMargueriten mukanaan ikkunan luo ja nosti hänet ikkunalaudalle. Se\nei ollut korkealla maasta, ja kaksi avuliasta käsivartta oli heti\nulkopuolella valmiina auttamaan häntä.\n\nSir Percy hyppäsi maahan hänen jäljessään, ja sitten koko seurue lähti\nrauhallisesti astumaan linnoituksen porttia kohti.\n\nVallit näyttivät nyt aivan autioilta ja tyhjiltä. Iloinen ihmisjoukko,\njoka antautui illan iloihin, oli kaukana poissa. Vain muutamia\nyksinäisiä kulkijoita astui heidän ohitseen kantaen myttyjä, varmaankin\nihmisiä, jotka olivat aikeissa poistua näiltä vaarallisilta seuduilta.\n\nPieni seurue kulki ääneti eteenpäin Margueriten nojautuessa miehensä\nkäsivarteen. Heidän astuessaan muutamien sotilaitten ohi, jotka\nseisoivat portin läheisyydessä, huusi yksi vahdeista:\n\n»Kas, siinä on englantilainen!»\n\n»Jumaliste! Hän on matkalla Englantiin!» sanoi toinen.\n\nBoulognen portit oli avattu heti angeluksen jälkeen. Yleinen armahdus\nja vapautus oli astunut voimaan — kaikilla oli lupa tulla ja mennä\nmiten itse halusi. Vahteja oli kielletty estämästä ketään.\n\nEi kukaan tiennyt, että Punaisen neilikan kiinniottaminen oli\nkerrassaan epäonnistunut, että Collot vei mukaan Pariisiin väärän\npaperin ja että mies, joka oli keksinyt kaikkein pirullisimman\nja julmimman suunnitelman vihollisensa tuhoamiseksi, makasi itse\nsidottuna, suukapula suussa ja avuttomana omien linnoitusmuuriensa\nturvissa.\n\nJa siten tuo pieni seurue, johon kuului Sir Percy ja Marguerite,\nlordi Anthony Dewhurst ja lordi Hastings, pääsi esteettä Boulognen\nkaupunginportista ulos.\n\nKaupungin ulkopuolella he tapasivat vielä kaksi ystäväänsä, jotka\nolivat hakeneet abbé Foucquet’n ja hänen sisarenlapsensa sekä heidän\näitinsä.\n\n»Me olimme kaikki mukana juhlakulkueessa», kertoi lordi Tony\nMargueritelle heidän kävellessään nopeasti satamaa kohti. »Me emme\ntienneet, mitä tulisi tapahtumaan, me olimme vain saaneet käskyn\nolla saapuvilla juuri sillä hetkellä, jolloin kaksintaistelun oli\nmäärä tapahtua. Kun me näimme Blakeneyn kohottavan ylös kynttilät,\nymmärsimme, miten tulisi käymään, ja me kiiruhdimme heti paikoillemme.\nSe kävi aivan yksinkertaisesti.»\n\nSatamassa oli hyvin vilkasta elämää. Englantilainen postilaiva oli\njuuri lähdössä, ja koska kuka hyvänsä sai nyt matkustaa passitta, niin\nmatkustajista, jotka suuntasivat kulkunsa vapauden maata kohti, ei\nollut puutetta.\n\nRannassa oli kaksi venettä Sir Percyn huvialuksesta. Ääneti pieni\nseurue asettui niihin, ja kun ne soutivat ulapalle, alkoi vanha\nabbé Foucquet hiljaa lukea Isä meidän rukousta rukousnauhan helmien\nsiirtyessä hänen sormiensa välissä.\n\nIlon, onnen ja pelastuksen hän otti yhtä lempeällä ja hiljaisella\nalistuvaisuudella vastaan kuin kuolemankin, jos se olisi tullut hänen\nosakseen. Mutta Margueriten tarkka korva keksi, että vanhus joka\nrukouksen jälkeen hiljaa pyysi Jumalaa suojelemaan ja varjelemaan\nheidän pelastajaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhden ainoan kerran Marguerite jälkeenpäin kosketteli tätä kauheaa\naikaa, joka oli vajonnut jo entisyyden hautaan. Se tapahtui eräänä\npäivänä, jolloin hän käveli miehensä kanssa Richmondin kauniissa\npuistossa. Oli ilta, ja ilma oli täynnä kostean mullan, kukkivien\nruusujen ja kuihtuneiden resedojen tuoksua.\n\nÄkkiä hän pysähtyi tiellä ja laski vapisevan kätensä miehensä\nkäsivarrelle ja katsoi häntä kostein silmin kasvoihin.\n\n»Percy», kuiskasi hän, »oletko antanut minulle anteeksi?»\n\n»Mitä sitten, ystäväni?»\n\n»Tuon hirveän illan Boulognessa — olinhan minä siihen kaikkeen syypää.»\n\n»En, oma kultani, minä kiitän sinua vain siitä.»\n\n»Kiität minua?»\n\n»Niin», sanoi Percy. Ja vaikka olikin hämärä, saattoi Marguerite nähdä,\nmiten hänen kasvonsa piirteet äkkiä kovenivat ja hehkuva intohimon\nliekki leimahti hänen silmissään. »Jollei tuota iltaa Boulognessa olisi\nollut, niin ehkä en koskaan olisi tiennyt, miten kallis sinä olet\nminulle.»\n\nVain muisto tuon illan tuottamasta tuskasta ja nöyryytyksestä näytti\nkokonaan muuttavan hänet. Hänen äänensä oli terävä ja hänen kätensä\npusertuivat nyrkkiin.\n\nMutta Marguerite painautui lähemmäksi miestään, ja laskien kätensä\nhänen rinnalleen hän sanoi hiljaa:\n\n»Entä nyt?»\n\nHuimaavaa onnea tuntien Sir Percy painoi hänet syliinsä ja sanoi\nvakavasti:\n\n»Nyt minä sen tiedän.»\n\n\n\n"]