[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frOf8LzbqsgVYkNHZEJBFYT3LyB64q_eYjTIhs_Ai1s0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3055,"Veres vanhaa veikeämpi","Välisalmi, Heikki",1886,1947,"3055-valisalmi-heikki-veres-vanhaa-veikeampi","3055__Välisalmi_Heikki__Veres_vanhaa_veikeämpi","Maalailuja Savon maalta","romaani",[],[],"fi",1925,null,27856,176237,false,73332,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Veres vanhaa veikeämpi: Maalailuja Savon maalta\" by Heikki Välisalmi is a fictional narrative written in the early 20th century. The story follows the life of a woman named Maijasstiina Poutiainen as she reflects on her past while journeying through her childhood surroundings in Savonia. The book delves into themes of rural life, nature, and the passage of time, evoking nostalgia and the simplicity of traditional Finnish culture.  The opening of the narrative introduces Maijasstiina on the eve of Midsummer, as she walks along the dusty road to Sukslevä. The reader is given a glimpse into her memories as she reminisces about her youth and reflects on changes in the landscape and her life. As she passes her childhood home and observes familiar sights, her thoughts drift to past hardships, her family, and the community's traditions. The atmosphere is rich with sensory details of the Finnish countryside, setting the stage for a story that celebrates both the joys and struggles of rural existence. (This is an automatically generated summary.)",[],269,"Savo-aiheinen romaani kuvaa elämää ja ihmiskohtaloita itäsuomalaisessa maalaismiljöössä. Tarina alkaa Maijasstiina Poutiaisen muisteloilla ja havainnoilla muuttuvasta maaseudusta, jossa uudet keksinnöt tekevät tuloaan perinteisen elämänmuodon rinnalle.","Heikki Välisalmen 'Veres vanhaa veikeämpi' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3055. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VERES VANHAA VEIKEÄMPI\n\nMaalailuja Savon maalta\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI VÄLISALMI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nMaijasstiina mennä hynttyytti maantietä, niin että pölisi. Oli\njuhannuksen aatonaatto ja helteinen päivä. Sinä kesänä olikin siunattu\ntuota lämmintä taas tavallista runsaammin. Tässä oli ollutkin välillä\nviileitä vuosia, mutta jo nyt paistaa lepetteli aurinko kuin ähmällä.\nEi uskoisi, että kerran hänkin, Maijasstiina Poutiainen, ajoi reellä\njuhannuskirkkoon. Siitä on nyt jo kauan, hän oli silloin parahiksi\naikaihmiseksi saapa ja palveli Pölökissä Hirvijärven takana. Oli se\ntosiaankin soma juhannus, kun Hirvijärven ylitse jäätä pitkin ajaa\nhurautettiin ja luntakin oli maassa toista korttelia. Sinä keväänä oli\nrouta sulanut aikaisin ja jo huhtikuussa oli kauraa kylvetty, mikä ei\nollut muuta kertaa tapahtunut hänen muistinsa aikana, mutta sitten oli\npakastanut siinä juhannuksen alla ja tuhonnut kevätkylvöt, eikä ollut\ntainnut jäädä paljon jälelle rukiistakaan. Pettua oli purtu seuraavana\ntalvena.\n\nMutta nythän tuo on Jumala antanut kunnon vuosia. Tämäkin on ollut niin\nsäännöllistä ja lupaavaa, kun vaan saisi jatkua tällä tapaa.\n\nOhhoh, kylläpä räätääkin, tuumi Maijasstiina itsekseen ja solautti\nhuivin kaulalleen. No, eipähän se lämmin luita säre, paistaa\nlekottele vaan Jumalan päivä, etpähän tuota taida tammikuussa paljon\npaistellakaan. Ja jos minkä joskus aitan harjan korkeudelle pääset,\nniin kovin on nuiva katseesi, ei siitä pahasti lämmintä lähde.\n\nSiinä hipaisi maantie Hirvijärven rantaa. Lahden pohjukassa kyhjötti\nkallellaan pieni tupa, jonka katon jo aika oli sammaloittanut. Siinä\nse seisoi kuin ruotiukko kainalosauvojen varassa. Nuo pönkät olivat\ntosiaan ihan kuin kainalosauvat. Siinä oli tämä Maijasstiina syntynyt\nja alkuvuotensa juoksennellut nurmikkoisella pihamaalla. — Ja niinpähän\nvielä lainekin liplattelee, kuten ennenkin. Se aina kesäisin kutitteli\nniin mukavasti pientä vaskenväristä pintaa ja yhdessä päivän säteitten\nkanssa sommitteli kiiltävän kuoren palleroisen perunamahalle, jota\nkantaessa sääret menivät mutkalle, kuten vanhemmat ihmiset sanoivat.\n\nNo, no, eipä ole enää tietoa siitä mahasta, sinne on hävinnyt maailman\nrannan markkinoille. Ja oijenneet ovat sääretkin. Eivätkä ne sen\nmahan painosta tainneet taipuakaan, vaan kun reikätuoliin pienenä\npistettiin omaan hoitoonsa, niin siinä längiksi menivät. Se on tuo\nreikätuoli köyhän pereen ainoa lapsenpiika. Se kun ei tämä mökin väki\nosaa järjestellä niitä lapsensaannin välejä niin, kuin kuuluvat herrat\nkaupungissa sovittelevan, niin on äidin aina nuorimmaisen edellinen\nheitettävä reikätuoliin ja hätistettävä vanhempaa siitä lattialle omin\nnokkinsa ryömimään. Sillä tavalla se käypi tämä kansan lastenkasvatus,\nja jos siinä sitten sääret vähän längelle kääntyvät, niin niillä\nsäärilläpä häntä on nämä matkat matkustettu, ja kyllä se maailma aina\nyhdet sääret oikaisee, jos on oikaistakseen.\n\nSellaisia johtui Maijasstiinan mieleen siinä vanhan kotimökin ohitse\nkulkiessa. Tästä oli alkanut elämän tie, jota sitten on riittänyt jo\nlähes seitsemänkymmentä vuotta. Paimentyttönä oli Pölökissä, järven\ntoisella puolella, aloittanut, sitten joutunut karjalle ja siitä rengin\nkanssa talosille, kuten sanotaan, vaikka pieneen oli se talosilla-olo\nsupistunut. Kyhäsivät uutistorpan sydänmaakaistaleelle, siinä elää\nretustivat, mutta sitten oli ukko heittäytynyt kituliaaksi Parahiksi\noli voimissaan ollen kerinnyt hommata lapsiliudan eukkonsa vastuksiksi,\nja sitten kuolla kupsahtanut. No, hyvä oli ollut miehekseen, eipä sitä\npassannut pahalla muistella, ja minkä se sille teki, ettei terveys\nkestänyt. Se mökki siihen oli jäänyt, ja siinä oli Maijasstiina\nlapsineen reuhkaissut, kun oli isäntä, se Sakari-vainaa, ollut hyvä\nmies, eikä ollut veroista ylettömän tiukalle pannut. Vanhin poika nyt\nmökkiä hallitsee, ja taitaa tuo tuossa mennäkin, kun ei vaan isäänsä\ntulle ja kitumaan ruvenne, vaikka johan se on ikämies sekin, eikä ole\ntähän mennessä vielä potenut muuta, minkä vähän mahatautia; mutta\nei taida sekään niin vaarallista olla. Ei ota sen maha sietääkseen\ntätä rukiista leipää, otrarieskalla sitä on elätetty, ja taitaa sekin\nsuuruksen asian ajaa, koska Hööpel-Aapelikin tuossa Kissakuusen mökillä\non sen turvin päässyt jo seitsemännellekymmenelle.\n\nPitäisi oikeastaan poiketa synnyinmökillekin, mutta mitäpä siellä\nvieraissa ihmisissä, sen puolesta, ja kun tässä on vielä olevinaan\nkiirekin. Pitää näet koettaa lytystää sinne Sukslevän Tarvaiselle niitä\nketruuksia jouduttamaan, jotta pääsevät syksyllä leikkuun perästä\noikeissa ajoin kangasta luomaan.\n\nNäin höpisi Maijasstiina itsekseen ja kulki mökin ohitse. Mutta\nmäentöyräällä piti vielä kääntyä taakseen katsomaan. Hölähti siinä\nkulkijan mieli täyteen lapsuusmuistelmia, joista ei näytä vanhempikaan\nihminen pääsevän. Tuosta nyt näkyi selvästi lahti, jonka pohjukkaan\noli uurtunut ruohojen väliin kummallinen paljas vana. Siinä oli\nkova hietikkopohja, ihan kuin tämä maantie tässä nyt. Siinä sitä\nräpisköitiin lapsena. Miten tehneekin luonto sellaisia ihmeitä?\nKeskellä hiekkalattia, ja ympärillä mutapohjaa. Köyhän mökin lapsille\nhupainen leikkipaikka Hirvijärven lipajavissa laineissa.\n\nKyllähän niitä siinä olisi katsellut lapsuuden leikkipaikkoja ja\nmuistellut muinaisia, mutta eipä tämä työstään elävä ihminen jouda\ntakertumaan sellaisiin hompsotuksiin kauemmaksi aikaa. Eteenpäin,\neteenpäin vaan kovaksi tarpoutunutta kärrinraidetta pitkin. Sukslevään,\nSukslevään on Maijasstiina Poutiaisen matka!\n\nJa kelpaahan tätä pistellä tätä maantietä vanhemmankin ihmisen, ei\nse ota niin nivusille kuin kivikkopolut, joita Maijasstiina oli\nsaanut marja- ja paimenreissuillaan tallata. Hyväthän nämä ovat nämä\nmaantiet. Ja mukavaahan on, jotta maailma edistyy, kun vaan siinäkin,\nedistyksessä, pysytään kohtuudessa. Mutta kun rikkaille eivät enää\nkelpaa tavalliset kärrit, vaan pitää ajaa oikein vaunuilla, jotta saa\nlököttää kuin saunan lauteilla.\n\nSillä tavalla ne kulkivat Maijasstiinan ajatukset, ja mikäs oli\nkulkiessa, kun oli selvä maantie edessä, juuri keväällä korjattu. Sitä\nmyöten ne astelivat nyt ajatukset, kuten itse Maijasstiinakin. Olihan\nhän jo lapsesta asti nähnyt tuossa tuon tien ja sitä taivaltanut, mutta\nsittenkin se oli Maijasstiinan mielestä kuin uusi, koska sitä ei ollut\nhänen mummovainaansa lapsuudessa ollut. Mummo-vainaan kertomukset\nsalolaiselämästä kangastelevat yhä vaan Maijasstiinan mielessä.\n\nEikä sitä olisi uskonut Maijasstiina eikä moni muukaan, että se maantie\ntodellakin noin komistaa seutukuntaa kuin nyt tämäkin sen perästä,\nkun sitä hiljan levitettiin. Se on näet olevinaan niin sileää ja\ntasaista, ja siinä kun on ne raviojat kahdenpuolen kuin kanttinauha,\nkivennyppylät porattu pois ja puskat kummaltakin puolelta raivattu.\nSitä myöten tuntee jo vastaantulijan, hevosmiehenkin, kaukaa ja tietää\nvarata hyvänpäivän. Ja se mutkittelee noita pahimpia mäkiä niin\nmukavasti kuin olisi varppi heitetty, pitkä varppi virstojen päähän.\nPienemmille mäentöyräille se nousta jököttää vakavana ja sitten taas\nlaskea hyräyttää toiselle puolelle, niin että siinä aina saa kulkija\nkorvauksen vaivoistaan. Kun tuoltakin kumpareelta katselee tätä Luojan\nluontoa, niin oikein sydäntä sykäyttää, että onpa, onpa totisesti\nvärkännyt se tämän maailman tekijä somia paikkoja tähän meidänkin\npitäjään, on — ja liekö tuolla ollut paljonkin päänvaivaa näistä\nlaitoksistaan?\n\nNo ja tuossahan se hököttää Sukslevän Tarvaisen talo ihan koko\nkomeudessaan! Katsoppahan, kun ovat portin maalata sujauttaneet\nätspunaiseksi! Nyt se alkaakin näyttää joltain!\n\nMaijasstiinan kasvoille on levinnyt ymmärtäväinen hymy, mutta se\njähmettyy äkkiä äkäiseksi rypistykseksi, kun hän huomaa lammaskatraan\nsiinä portin lähettyvillä ja ison pässin-rotjakkeen hieromassa\nitseään portinpylvääseen. Hän sieppaa seipäänkappaleen tien vierestä,\nmätkäyttää pässiä selkään ja tiuskaisee:\n\n— Peäsetkö siitä selekees syyhyttelemästä! Etkö nyt muuta paekkoo\nlöytännä?\n\nMaijasstiina on oikeastaan luontokappalten ystävä, mutta kaikella\non sentään rajansa. Hänen oikea suupielensä väpättää vielä kauan\nkohtauksen jälkeen, eikä hän malta olla kujalta kääntymättä ja\nvilkaisematta tyhmänä töllistelevään pässiin:\n\n— Niinku' ei sullekkaa' kelepois tavalline' lapeaita selän\nkalttoomissee...\n\nSiinähän se Tarvaisen emäntä tulla ryöpsähti Maijasstiina vastaan\nvistillä yhtä touhakkana kuin ennenkin ja kantaen kummallakin\nkämmenellään olkapäittensä päällä isoa viilipyttyä.\n\n— No, aena se tua emäntä vua' o' yhtä kaprakkoo immeistä' ku' ennennii!\n\n— Mikäpähän minnuu' oes männä, eikähän se taival taitu astumata, eikä\nkala tule kastumata. Pyöräätän nua viilpytyt eloaittaa', ku' eivät\nruokakonttuorissa sua raahoo kärpäsiltä. Mikä niitä nuitai ryökäleitä\nlie tellännä tuan pihanpuoljrakennuksen täätee?\n\nKesähän s'oon kärpäse' aika, millojnkapa nuita juur muullonj\ntavattannoonkaa?\n\nNo Maijasstiina ajjaikse vuan sinne tuvan puolelle, minä en ku' kään ja\nkiäntäyn.\n\nTekköö vuan työsä, emäntä, mitteepähä' tuassa yhen Maijasstiinan tautta\nruppee töitääj jättämää...\n\nJa siellä se emäntä jo mennä pyrryytti keskellä pihaa, kun Maijasstiina\nvasta kerkesi kääntymään tupaan päin.\n\nOli juuri aurinko korkeimmalta kohdaltaan siirrähtänyt hiukan illan\npuolelle, kun Maijasstiina saapui Sukslevän taloon. Talon nuori\ntytär Emma oli paraillaan puolisen laittohommissa väelle. Solakkana,\nverevänä ja vaaleat hiukset letille punottuina se siinä lieden ääressä\nvellipataa hämmenteli.\n\nMaijasstiina ei ollut käynyt tässä talossa vuodenpäiviin. Hänen\nsilmissään oli Emma kuluneena aikana varttunut oikein aikaihmiseksi.\nTulija ei voinut olla ihmettelemättä:\n\n— No, Herra hyväst siunatkoon, ihanko seon tämä Emma ite!\n\n— Minähän se vuan. Mittee kummoo se Maijastiina sittem minussa näkköö?\n\n— Ihahhan sinust' on tullu aikuine' immeine'! No niihhän s'oon: vuosj\nvanahav vanahentaa, kaks lapsen kasvattaa. Joko sinull' on mitem paljo\nniitä ikijä?\n\n— Johan seon tässä emälampaa' ikä. Mikonpäevä' aekaan neät jo\nyheksäästoista täättyy.\n\n— Niihhä' se tuo aeka männöö, sitä alat sinnäi olla jo siinä naimisem\npartaalla. Kuulehha tuota...\n\nMaijasstiina katseli ovelle, hivuttautui sitten aivan Emman viereen ja\nsuhahti hiljaa hänen korvaansa:\n\n— Luvellahe' Alapetti käsk sannoo hyvin paljo terveyksiä!\n\nJa samalla nyökäytti Maijasstiina ymmärtäväisesti päätään ja hymyili\nsamallaista leppoisaa hymyä kuin äsken siellä punaiseksi maalatulla\nmaantieportilla, ennenkuin se pässi pilasi hetkeksi hänen hyvän\ntuulensa.\n\nEmma punastui ja näytti hätääntyvän. Hän tuskin olisi osannut sanoa\nmitään, jos Maijasstiina olisi ehtinyt jatkaa keskustelua samaan\nsuuntaan, mutta onneksi astui emäntä samassa tupaan, minkä johdosta\nterveisten tuoja siirtyi loitommalle ja Emmalta säilyi velli\npohjaanpalamatta.\n\n— Eu tuossa äskönj kerennä kuulumisiakkaa' kysellä, niij jotta onko\nsitä mittää tualle Maijasstiinalle verestynnä sittev viime näkemän? —\ntiedusteli emäntä.\n\n— Mitteepä sitä tälle kööhänsekajselle immeiselle...\n\nMualimoo oun vuan kiertännä, vaikkei sitt' ou paljo tuata\nHirvijärverrantoo kaavemmaks kerinnä. Lensusta minä viimeks läksin,\nsiellä parraillaal — lehmee poejittivat, en ies ennättännä kuulla,\ntuljko lehmävasikka... Mittee vuan itellennä?\n\n— Eepähän sitä sen kummempoo... Vanahat vuav vanahenoo ja nuoret\nkoittaa tulla kelekertöö perässä sen kun kerkijäävät... Semmosjtaha'\nseon tua' immeise' elämä.\n\nSemmosjta, semmosjta o' elämä... Mitenkää' s'oon sittä niihen\nketruuksiin kansa?...\n\nKerkiipähän nuo ketruut. Tässä juur tulloo syönninnii aika, niij jotta\njos häntä ottasj ensiv vähä palasjta...\n\nTietysti siinä vähitellen tuli käsitellyksi hiukan muittenkin ihmisten\nasioita, sittenkun Maijasstiinan kielenkanta oli herkistynyt, mikä\ntapahtui jo kolmannen kahvikupin perästä. Tosin hän ei mitenkään olisi\nantanut talonväen keittää kahvia, koska puolinenkin oli juuri tulossa,\nmutta milläpä sen yks' akkanen ihminen estää, kun toiset hyvästä\ntahdostaan panevat vasken varistamaan. Ja siinähän se kiehahti kahvikin\nyksillä tulilla puolisvellin kanssa.\n\nEnimmän Maijasstiina vaan ihmetteli, kun talon pihanpuolirakennus\noli kengitetty ja porttikin ylvästeli punaisena kuin rovastilassa.\nHän vihjasi hienoisittain, että taidetaan odotella niinkuin sulhasia\ntaloon, mikä nyt ei ole ihmekään, kun ainoa tytär on päässyt\naikuiseksi, ja samalla hän salavihkaa vilautti toista silmäänsä\nEmmalle, joka tästä huomautuksesta punastui hiusrajaa myöten.\n\n—-Vae tulenoonko pijam minijä tuaha' emännä' avuks?—lopetti\nMaijasstiina liplatuksensa.\n\n— Senkö täätistä tähäv vielä minijöitä kiusaksee', vähäkö tuassa muute'\no' hommoo? — sukaisi emäntä muka tosissaan, vaikka hänen suupielestään\nnäkyi, että saattaa se niinkin käydä, olihan talossa täysikasvuinen\npoika ja toinenkin jo rippikouluiässä. — Ee sitä minijöihin tautta\nsentääm porttia punattu, mistä lie ukko vuan suanna peähäsä, että\nrotjoo hänet, portin, kun kerran tulj uus laitettua, — jatkoi hän\nselittääkseen vieraalle tämän maalausasian.\n\nSukslevässä oli perettä aivan parahiksi sellaiselle pienenpuoleiselle,\nmutta pääasiassa omillaan elävälle talolle. Talon oman joukon jatkoksi\n— omista väistähän tässä on jo päästy selville — oli vain roteva\npiian-möykky, nähtävästi oikein työihmiseksi syntynyt, ja renki, jolla\nkyllä oli miehen ikä, mutta miten lie jäänyt hiukan kitukasvuiseksi,\nniin ettei sitä pidetty oikein miesten rangissa, vaikka se vaolla\nmiten-kuten pysytteli talon vanhemman pojan perässä. Tämä väki se nyt\nkokoontui ulkotöistä puoliselle.\n\nTuossa kahdeksankymmen- ja yhdeksänkymmenluvun taitteessa oli isäntä\nSavon maakunnassa suuri herra, ainakin siinä Markkulan pitäjässä, jossa\ntämä kertomus liikkuu. Vaikkei tämäkään talo aloiltaan ollut kovin\nlaaja, ei isäntä Tuavetti Tarvainen tuntenut eikä tunnustanut muita\nitseään ylempiä kuin kupernyörin. Kuuluihan niitä Helsingissä olevan\nsinatyörejäkin, mutta mitäs niistä helsingeistä ja -työreistä, tämä\nkupernyöri Aminohvi Kuopiossa se oli oikea päämies läänissä, ja sitten\nTaavit Tarvainen, kuten kirkonkirjoissa luki, tämän Sukslevän talon\nitse miehiään. Hän oli isänsä vielä eläessä talon vanhimpana ja ainoana\npoikana ollut vain Sukslevän Tuakko, mutta nyt on Taavit tai vähintään\nTuavetti ja isäntä.\n\nEi hän kyllä mikään ylpeä ollut arvostaan tämä Taavit Tarvainen,\nIsrajeelin kuninkaan kaima, sen saman Taavitin, jolla ei ollut muuta\nrikettä mainekirjassaan kuin Patseepa. Ja käypi se viisaskin vipuun,\nminkä se kuningas Taavitkin, eikä siitä tarvitse moittia, sillä\nherranmies oli Taavit sittenkin. Niin, ei tämä Sukslevän isäntä ylpeä\nollut, sen verran vaan katsoi järjestyksen perään, ettei syödessä\nkukaan ennen häntä pöytään istunut, eikä siitä pois noussut, ja että\nvaimoväki sai syödä sitten jälkeenpäin, kun miehet olivat ehtineet\neineensä puraista. Se oli vanha talon tapa. Eikä sitten syönnin aikana\nsaanut turhaa suutansa ruukata, koska ruoka piti nauttia ristillisesti\nja ajatuksen kanssa.\n\nEikä siinä nytkään sanoja tuhlattu miesten syödessä, vaan istuttiin\nhiljaisina aina siihen hetkeen asti, kun isäntä oli puukkonsa\nhousunreiteen pyyhkinyt, sen tuppeen istuttanut, sitten hihalla\nsuutansa sutaissut ja pöydän päästä syrjään siirrähtäen ruvennut\npiippuansa lataamaan.\n\nSitten se rupesi puhe luistamaan, sillä mitäpä siitä akkain syönnistä,\nsen aikana saattaa vähän lohventeeratakin.\n\nMaijasstiina se vaan tahtoi kääntää puheen siihen porttiin. Se näkyi\nniin juuttuneen sen sydämelle.\n\n— Minä kun täss' oun uappiloinna, jotta mittää varte' s'oon isäntä tuom\nportin mualuuttanna punajseks. Saeskoon tuota niinku' iteltää utsia?\n\nIsäntä Tuavetti herkesi kovin salaperäiseksi. Myhähteli vaan ja\ntuhautteli kessusavuja piipustaan.\n\n— Suaphan sitä tiijustella, vuan s'oon sitte' toine' asija, mikä sill'\nom meininkinä.\n\nEikä se sitä sanonut, vaikka ihan nenästä näki, että kyllä sillä on\nomat metkunsa sen portin kanssa, mitkä lienevät. Sen nenä tuhahteli\ntaas niin omituisesti. Ei se tuollaista sihajamista pitäisi, jos\npunainen porttiin olisi ihan viattomasti vitaistu.\n\nMutta isäntä Tuavetti meni ruokalevolle, ja toiset miehet perässä. Se\nruokalevollemeno tapahtui kohta kun piippu oli loppupuolilleen polttaa\nkäryytetty ja perskat sujautettu suuhun. Tämä oli tärkeä toimitus,\ntämä ruokalepo, oikea elinehto, jolle ei saanut mitään estettä panna.\nMihinkä sellainen mies olisi kelvannut, joka ei puolisen päälle\npuoltatoista tuntia nurvahtanut. Akkaväen kanssa on eri asia, niillä\non sitä pientä hompsutusta aina, eikä niille tämä ruokalepo taida olla\nniin tarpeellistakaan.\n\nPihanmaan nurmikolle vääntyi pitkäkseen kolme kokonaista miestä\nja neljäntenä talon nuorin poika, sellainen rippikouluiässä oleva\njoukeamuotoinen pojanhuiskale. Akkaväki hoiteli pirtissä omia toimiaan,\nmutta jos jollekin sattui asiaa pihanmaan yli, kohottautui hän\nvarovasti varpailleen, sillä Sukslevän miesten pyhää unta ei saanut\nkesken häiritä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nJopa oli kimalteleva ja kaunis juhannusaatto sinä vuonna! Kun\ntalollinen Tuavetti Tarvainen astui pihanmaalleen, venytteli pitkään\njäseniään, sipaisi kämmenellään pitkää tukkaansa otsalta, hieraisi\nunen loput silmistään ja käänsi ne Hirvijärvelle, niin eipä tahtonut\nkatse kestää sitä koreutta. Järvi, joka muodoltaan oli pitkä ja\nsoukulainen, laajeni Sukslevän kohdalla parin virstan levyiseksi,\nniin että siihen jo sopi tuota kesäistä väikettä ihan huikaisemiin\nasti. Nyt sen pinnalla kävi sen verran viriä, että parahiksi vipaji\nkullalta koko leveys. Oli siinä soma näky, kun katsoi tuosta oman\nkaurapellon kohdalta yli järven toiselle puolelle. Ensin se kaurapelto\nlaskeutui kuin viheriä matto veteen, sitten oli Hirvijärvi auringon\nleikkipaikkana välissä kuin kultainen lattia, ja tuolta toiselta\npuolelta taas lähti Vorrin Pulliaisen otramaa samallaisena mattona,\njatkuen aivan pihaan asti. Pulliainen on vestänyt talonsa seinät\nvalkoisiksi, ja ne kun paistaa lekuttelevat niin iloisen näköisinä\nsieltä silmään. Oikein ovat veikeät, peijuonit, siinä Rukasmäen\nmahtavaa kumpua vastassa! Ja Rukasmäen nyppylällä leijailee sininen\nauer, jota lienee kuinka pitkälle hyvänsä, vaikka ihan maailman rantaan.\n\nJos hän missä lie se ranta, miettii Sukslevän ukko. Nuo kiertokoulua\nkäyneet näet kuuluvat oppineen senkin, ettei siellä tuolla ylhäällä\nole rajaa eikä rantaa, vaan yhtä tyhjää höppelöä vaan, avaruus vai\nmikä lie. Joo, joo, mistäpä hänen tiennee niin taktillaan saattaa olla\ntyhjääkin, ja saattaa olla täyttäkin, kukapa tuolla lie käynyt niissä\navaruuksissa ja muissa!\n\nKatsoisihan näitä kauemmankin, katsoisi niinkin näitä Luojan luomisia\nja tuotakin oman käden työtä. Tulipahan näet kengitetyksi tämäkin\ntuparakennus, ja kun ma siirräime tuohon nurkalle, niin sieltä se\npälyilee se entisen Sukslevän Tuakon punainen portti. Olipa ennen vähän\nhurvakka luonnoltaan se Sukslevän Tuakko, mutta tulipa tuosta vaan\nTaavit Tarvainen ja rakennuksensa kengitti ja porttinsa punaiseksi\nmaalasi, ja ristittyjen ihmisten kirjoissa kulkee Sukslevän isäntä.\nPitäisi tämän portin näkyä ohiajajan silmään, vaikka isompikin herra\nolisi, se ajaja.\n\nMutta ne saa olla nyt katselemiset katseltuina tämän Tuavetin puolesta,\nväki on ajettava ylös ja töihin, vaikka kohta on juhannusaatto.\nIltasella on kuitenkin kokolle meno, ja se rupsahtaa iltarupeamakin\npiloille, sillä ei niille enää työ maita, kun ovat mielessä\nkokkotanssit ja muut ryplötykset.\n\nEmäntä olikin jo nähtävästi ylhäällä, koska pieni savu pillahti piipun\nnokasta ja kierähti heittämään häränpyllyä aamukostealle katolle,\nkunnes lopulta pääsi jalkeilleen ja alkoi ohuena viivana vetäytyä\nkuulaaseen ilmaan.\n\nSe oli virkku eukko se Tuavetti Tarvaisen emäntä Justiina, ei sen\nsilmäluomissa kiviriippaa ollut aamuisin. Monessa aitassa oli Sukslevän\nTuakko käynyt, ennenkuin oli yhtynyt tähän Sammakontauksen Justiinaan.\nTämä oli ollut tunnettu vähän ylpeäksi ihmiseksi, eikä ollut ennen\nketään sen kanssa luonannut, mutta olipahan Tuakko suostutellut tytön\npuolelleen. Moni oli Justiinaa varoittanut Tuakon kelkkaan lähtemästä,\nmutta itsepäinen oli tyttö. Kun oli kerran sen pään ottanut, niin oli\npitänytkin ja Tuakolle oli tullut. Eikä ollut tarvinnut kauppojaan\nkatua, sillä mies on tämä Tuavetti siinä kuin joku toinenkin. Hyvin\non eletty yhdessä Sukslevässä jo vuosia parikymmentä, ja aina vaan\nhiljalleen vaurastuttu.\n\nÄkkiä se nytkin höyräytti, Justiina Tarvainen, omaa sukua Kolomainen\neli kirkonkirjojen mukaan Kolehmainen, aamukahvin. Tämä kahvin juonti\nei ollut läheskään yhtä tärkeä toimitus kuin syöminen, ei tarvinnut\nseurata isännän esimerkkiä; kukin nielasi kuppinsa miten parhaaksi\nnäki. Naisetkin olivat samassa touhussa, ja Maijasstiinalle jäi vielä\ntäysi teevadillinen vasemman käden sormien nokkaan, kun isäntä Tuavetti\noli jo lopettanut ja hurauttanut asianmukaisen kuuluvan aamuröyhtäisyn,\nsellaisen, joka ei ihan tyhjästä mahasta lähde.\n\nKun miehet olivat jo painuneet työmailleen, sanoi emäntä Justiina\nMaijasstiinalle, jotta:\n\n— Otetaam myö vielä pien tirraus tuata kahvil lientä, se niät teäv\nvaimose' immeisen syvän vuatii voeteluva.\n\nEihän toki Maijasstiinaa tarvinnut kahta kertaa käskeä kahvikupposen\nkimppuun. Ottihan se Maijasstiina tirauksen, otti hyvinkin. Mutta\nhänelläkin oli ne ketruukset siinä sielunpainona, olisi näet ollut\njo aika ryhtyä töihin, kun se elimenkin päivä oli mennä livahtanut\nomasta edestään, niin ettei ollut juuri niistä töistä, minkä vähän oli\nkauluulaudalla miesten paitoja pyöritellyt.\n\nMutta Justiina, joka tavallisesti oli aina menossa ja käsistään kiinni,\nei näyttänyt tällä kertaa olevan millänsäkään ketruusten kanssa, vaan\nsanoi, jotta aletaan sitten pyhän perästä, se kun päivä kuitenkin\non vähän niinkuin piloilla tämän aaton takia ja kaiketi se toki\nMaijasstiinakin lähtee kokolle Luvellahen pohjaan.\n\n— Mitteepä tua vanaha immeinen siellä tehnöön, — epäili Maijasstiina,\nvaikka kasvonpäissä karehti semmoinen ilme, että niinhän se on ollut\nmeininki, jotta jos vaan talonväen puolesta, niin mielellään lähtisi.\n\n— Ei sunkaa' siellä ikkee kysytä, ja kovihhan tua ov vielä hepsakkoo\nmummoo tua Maijasstiina, ja männööhän siinä yhessä venneessä.\n\nSillä se asia olikin sovittu, eikä sinä päivänä Maijasstiina ketrännyt\nlainkaan, vaan näperteli minkähän mitäkin pientä emännän apuna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka isä Tuavetti oli nuoruudessaan ollut vähän rillaantunut,\nniin jotta ukkivainaa oli sanonut, että tuolle meidän pojalle\npitäisi panna hanko kaulaan, kun se on sellaista aitomussorttia, ei\ntämä Tuavetin vanhin poika Toloppi, joka kyllä oli ristitty oikein\nAdolphiksi, osoittanut mitään isänsä entisiä ominaisuuksia. Hän oli\nhiljainen ja vakava kahteenkymmeneen pääsemässä oleva mies ja julmettu\ntyöntekijä. No, hyvä työmies oli ollut isänsäkin, mutta yökaudet se\noli juoksennellut omia juoksujaan ja tehnyt sellaista pientä ilkeyttä,\njosta ei tällä puolen maailmaa isoja asioita nosteta, vaikka se\npaneekin toisen korvanjuurtaan raapimaan. Isä Tuavetti toisinaan\nmelkein pelkäsi, ettei taida tästä hänen pojastaan miestä tullakaan,\nkoska on tuommoinen nuhjake nuorena, ja tuppaa vielä välistä postillaa\nlukemaan, ikäänkuin ei siihen hommaan olisi aikaa myöhemminkin, jos\nLuoja kerran ikää antaa.\n\nMutta eipä se Toloppi-poika jumalansanan vuoksi postiltaa lukenutkaan,\nvaan sillä oli sellainen kytö kaiken lukemisen perään, jottei mihin\npanna. Kun vaan mistä kirjan löysi, niin kohta oli nokka siinä\nkiinni, ja kun ei talossa muita kirjoja ollut kuin tämä Lutheruksen\nkirkkopostilla, virsikirja ja raamattu, niin se tutki niitä.\nKatkismuskin kyllä olisi tainnut löytyä, kun sitä rippikoulussa\ntarvittiin, mutta ei se sitä miellyttänyt, kun se oli niin väleen\nläpiluettu. Siitä pojasta olisi tainnut tulla koulunkäyjä ja vaikka\nkupernyöri Aminohvi, jos olisi ollut niitä kouluja tässä saatavilla,\nmutta mikäpä sen kustansi kaupunkiin asti, jossa olivat ne isot herrain\nkoulut. Täällä oli käynyt jutuuttanut kiertokoulua, ja sieltä se\noli sen avaruudenkin ja muun maan pyöreyden oppinut, ja saanut ihan\ntuhottoman iilin lukemiseen. Pappilasta oli väliin kulettanut kirjoja\nkotiin ja hotkaissut ne muutamana iltapuhteena, ja sitten oli pitänyt\ntaas turvautua postillaan.\n\nSellainen lukuhevonen oli se Toloppi, Tuavetti Tarvaisen vanhin poika.\nNuoremmassa taisi olla vähän isän vikaa. Ainakaan ei sillä niihin\nlukupuuhiin ollut halua, tuntui rippikouluakin pelkäävän. Sitä on\nnäet koetettu kotona hätistelläkin vähän kirjalle, katkismukselle\npääasiassa, jotta pääsisi ripille ja saisi lusikkansa pois pappilan\nsaunan porstuasta No, kaipa se sen saa, vaikka mieluummin kirjan\näärestä ongelle karkaa, taikka seisoo jossain tuolla rannalla ja\nkatselee järvelle ikäänkuin näkisi siellä jotain erikoista, vaikkei\ntoinen ihminen äkkää muuta kuin sorsaparin jossain heinikon syrjässä.\n\nSemmoinen kummallinen kyhäys on tämä nuorempi poika Rieti, väliin\nvirmapäinen ja vikkelä, väliin taas katsoa toljottaa yhteen paikkaan\nkuin olisivat päävärkissä, ihmisen tärkeimmässä verstaassa, koneet\nseisattuneet.\n\nMitä taas siihen keskimmäiseen, siihen tyttöön tulee, niin se nyt\non tämän isäntä Tuavetin mielestä tavallinen akanalku; eikäpähän\nnaiseläjän tarvitse muuta ollakaan. Kunhan rainta polvien välissä\npysyy, osaa lehmän herutella ja vellipataa hämmennellä. Ja kyllähän se\nEmma siihen pystyy, ja eikö tuo niillä taidoillaan maailmaa läväisse,\nvaikka tämä sitten olisi kuinka pyöreä hyvänsä.\n\nSe on sitten nyt semmoinen tämän Sukslevän Tuavetti Tarvaisen pere,\ntavallinen maatiaispere vaan Savon maakunnassa Markkulan pitäjässä. Se\nmyrää nyt kiviä pellosta raunioihin, se pere, taikka oikeastaan vaan\nmiehet, sillä tuskinpa sitä työtä naiselliset nivuset kestäisivätkään,\nkoska naukumaan pakkaa tuo renginkänttyräkin, Ietu eli oikeastaan\nEetvartti, pahanpäiväinen vätökäs, jolle kyllä alkaa kerääntyä ikää,\nmutta ei näy kokoa kertyvän. Kiviä, kiviä vääntelee nytkin taas muitten\nkiireellisten töitten toviksi päätyttyä Sukslevän miehinen väki.\nVääntää hiki hatussa, ja isäntä Tuavetti edellä muitten. Sitä onkin\nkiveä tässä Markkulan pitäjässä. Liekö Luoja ennen näitten nykyisten\nmarkkulaisten esi-isiä kivittänyt joistain heidän pahoista töistään kun\non niin ilmestynyt tuota kivenpuolta joka taholle? Mene tiedä sekin\nasia, mutta sieltä kivenkolosta se vaan leipä otetaan, ja jumalanviljan\nhenkipä tuo on tuvassa pysynyt.\n\nMutta ei ollut työllä tänä päivänä oikein siunausta. Rieti-poika\njäi tavallista useammin toilailemaan jonnekin etäisyyteen, ja\nrengin-vätyksen kädet isompaa kiveä kinatessa aina lipesivät. Se\ntäpisköi vaan paikallaan kuin harakka katolla eikä kyennyt auttamaan\njuuri nimeksikään. Isä Tuavetti ja Toloppi kyllä kantrasivat parhaansa\nmukaan, mutta mitäpä ne kaksi miestä suuren pohjakiven kimpussa.\nJa Tuavetillakin oli sydänalassa sellainen mukava tuntu kuin ennen\nnuoruudessaan näin juhannusaattona, jolloin ei työ maittanut, kun\nolivat mielessä kokkotanssit ja vähin Riähkä-Kekkosen viinaksetkin.\nSitä näet tuli siihen aikaan tirautettua tilkkanen Riähkän\ntisleerauksia.\n\nAamupuoli päivää siinä oli vielä junnattu joltisessakin tahdissa,\nmutta päivällisrupeamalla rupesi jo kangertelemaan. Vähin itsekukin\nkatsahteli aurinkoon ja vilkaisipa pihaankin päin, että minkälainen\nsavu piipusta nousee: joko akat siellä puolista puuhaavat. Ja kun\nsitten Justiina-emäntä kilahutti kirkkaalla äänellään, jotta syömääh\nhu-ui, niin äkkiä pistettiin kanget ja lapiot syrjään, jätettiin\npuoliksi nostettu kivi siihen lönkälleen kesantomaan keskelle ja\npuitettiin puoliselle.\n\nIltarupeamalla ei töihin enää yritettykään: onhan se juhannusaatto vaan\nkerran vuodessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä oli sitä aikaa, jona vielä Savonmaassa kaskessavut nousivat\njoka kylässä. Siinä juhannuksen edellä oli kasket poltettu ja palot\nvierretty, nokinaamoina tulevalla ruishalmeella myrätty. Pahin työ\noli takana. Kyllähän ne vielä oli palohalmeet nurin raavittava\npuusahraisella aatralla, jossa ei luotintakaan ollut, mutta se\nnyt ei ollut pahinta. Pian sen piikkopaitainen kyntömies sitten\nkaaviskeli. Lujassa oli leipä muutenkin kivikkoisessa Markkulan\npitäjässä. Kotitekoisilla aatroilla kynnettiin maat ja risukarhilla\najaa sossoteltiin päälle. Kyllähän ne kehuivat niitä välttiaatroja\ntoispitäjäläiset, mutta tuoppa heidät Markkulan kivisiin peltoihin,\nniin eipä taida mennä sänki nurin; kiveen, kiveen kolahtaa kohta\nvältti, ja siihen menevät kalliit rakkineet, millaisia he sitten\nlienevätkin. Ei niitä täällä tunneta, eikä tarvitakaan tuntea,\nkoukitaan vaan kivenkoloja näillä vanhoilla vehkeillä.\n\nEi se ohut ihme, että maamies päästyään kevättöistä ja heinäntekoa\nodotellessaan piti juhannusta tavallista suurempana juhlana, nuoria\nkoivuja pihamaalleen haki, aattoiltoina kokolla kävi ja pyhän sitten\nkoivujen alla varjossa unia veteli, jos ei sattunut niinkuin kirkolle\nlähtöä.\n\nTämä juhannus, se oli sellainen iloinen väläys niin rikkaan kuin\nköyhänkin elämässä, eikä niitä sen puolesta oikeita isoja rikkaita\ntässä Markkulan pitäjässä siihen aikaan ollutkaan. Mikä eli paremmin,\nmikä huonommin, mutta jokaisella taisi olla omat kiusansa. Ainahan se\njoku ylvästeli, kun ei tarvinnut talvella takkiraudan ajoon lähteä\nKourun ruukilta Mömmölänlahteen, vaan tuli läpi vuoden omillaan toimeen\nja siemeneksikin riitti, mutta, eiväthän ne toki kaikki ihmiset ole\ntehtyjä samalla lestillä, niin jotta suopihan heille pienen kopeudenkin\nilon, kun vaan kuka sen katsoo niinkuin itseänsä puettavan.\n\nNo niin, Sukslevän väki oli pannut lukon oveen ja lähtenyt suurella\nnuottaveneellä soutaa luikuttelemaan Hirvikoskelle, josta vielä oli\nhyvänpuoleinen huippaus metsätietä Luvelahen pohjaan, kokkopaikalle.\nTietysti oli ennen lähtöä haettu juhannuskoivut pihalle, ja muutapa\nsitä ei oltu iltarupeamalla tehtykään.\n\nSiihen sopivat yhteen matkaan sekä isäntäväki että palvelijat ja vielä\nMaijasstiina Poutiainenkin. Mikäpähän se oikeastaan onkaan muu ero\nisännällä ja palkollisella kuin että toinen maksaa palkan ja toinen sen\nsaa; yhtä työtähän ne muuten tavallisesti paiskivat. Ja jos nyt toinen\nkäskee ja toinen tottelee, niin välipä tällä, kyllähän sen puolesta\nsamaan veneeseen sopii ja peräkkäin metsäpolulle marssimaan. Sopii\nniinkin, ja aina oli sopinut tässä Sukslevässä ja melkein kaikissa\nmuissakin taloissa. Se on sellainen maan tapa.\n\nTämä oli hyvä peränpitäjä tämä Tuavetti Tarvainen, se taito oli hänelle\njäänyt perintönä isältään, jonka kanssa olivat ennen, isäntä Tuavetin\nohessa vaan tavallinen Sukslevän Tuakko ja pahainen vielä siksikin,\nsoudelleet Hirvijärven ristiin-rastiin. Sen piti tämän maalaisen kyetä\njo pienestä pitäen airoille tyynessä, jos tuulessakin. Ukko Tarvainen,\njonka oikeat ristimänimet olivat Helsingin horisontin allakasta otetut\nOptatus Anskaarius, oli ollut seutukunnan kovimpia kalamiehiä. Kohta\nkun keväällä oli rantaan vähän rakoa ilmestynyt, oli ukko Anskaarius\nsiellä rysiään panemassa, ja niihin kun ajautui haukia ja lahnaa, jotta\nhirvitti. Ja jos oli sattunut jokin sären-sorrikka uteliaisuudessaan,\ntai ahven, joka on niitä kalojen vähimpiä tuon järkensä puolesta,\nmenemään rysään isompien kalojen joukkoon, niin järveen takaisin\nheittää hujautti ukko semmoisen. Sanoi että kun ajakset, hylyt,\nsopimattomaan seuraan, eivätkä edes häpeä heiveröisyyttään. Vaikka ei\nse ukko muulloin särkeäkään ylenkatsonut, ei toki. Keväällä se niille\ntokeita teki ja mertojaan asetteli, ja särkikeittoon sai Sukslevän\npere tyytyä kaiket keväät; parhaat kalansa ukko kuljetti Kourun ja\nJyvänniemen ruukille herrojen särpimeksi. Mitenkäpä se muuten tämä\nvähävarainen talollinen pennin syrjään kiinni pääsee kuin ve'en\nviljasta ja aallon antimesta. Parempi on syöttää Kourun herroille\nkaloja kuin niitten takkirautoja talvikaudet rahdata, kun ei kuitenkaan\npelto perettä elätä. Näin haasteli ukko, ja oikeassa se mahtoi ollakin.\nSiitä pitäen on nyt maakin jo ruvennut tuntuvammin tuottamaan, mutta\nsillä oli ukolla omat meininkinsä. Ja kun oli kalamies mieleltään, niin\nkalasta puhui.\n\nJa sitten se oli kesäkauden myöhäiseen syksyyn saakka tuhrannut\nverkkojensa kanssa, eikä ollut unohtanut edes salakan kutuakaan.\nNiitä oli aina kolme kesässä, ja nyt taitaisi juuri olla toinen\ntässä juhannuksen seudussa, mutta ei ollut isäntä Tuavetilta tullut\nniitä seuratuksi, se kun on nuottapeli nykyisin pääasiallisimpana\npyyntikeinona, ja sillä lähtee aina kukkokalaa, joshan suolattavaakin.\nEi tullut Tuavetista isänsä laista pyyntimiestä. Ainoa, mikä lie täysin\nisältä periytynyt, oli matikan kudettaminen talvella. Liekö tuo siksi\nniin veriin jäänyt, kun se oli kaikista vaikeinta. Kuta pahempi pyry,\nsitä vikkelämpänä ukko Anskaarius oli heilunut matikanrysillään. Ja\ntämän Tuavetti Tarvaisen luonto on myöskin semmoinen, jotta se aina\nrakastaa ankaraa työtä. Se se vasta on poikaa Tuavetin mielestä, kun\ntammipakkasessa ja pyryssä saa syteä avantoa matikanrysälle. Silloin\npursuaa kaikista jäsenistä oikein esi-isien voima, ja uhallakin hän\nviskaa rukkaset hangelle ja huitelee paljain käpälin koetellen, jotta\nonko sinussa, tammikuun talvi, edes miehen käsille kävijää, saatko\npurruksi punaiseksi? Saahan se, peijuoni, mutta kun vähän puhaltaa\nkämmeniinsä, niin sillä se asettuu. Kun on kerran tämän muka pyöreän\npallon kylmälle kantille sattunut Sukslevän talo, niin pitää sen\nisännän koprien talven kouristus kestää.\n\nVanhoja asioita Tuavetti muisteli veneen perässä istuessaan. Kyllä hän\nnämä vedet tuntee Talluskoskia ja Hirvikoskia myöten. Kiviä tässä on\nHirvijärvessä, mutta totta Tuavetti kivet kiertää. Niin on hän ylpeä\ntästä taidostaan, että pitää venekunnalle huomauttaa, jotta:\n\n— Sitä ei tämmösjtäkkää lastija joka mies ossoo ohjata oekeeta reittiä.\nNiitä on neät nuita kivijä tässä järvessä melekeiv vier'vieressä.\n\nSamassa raapaisee veneen pohja kiveä, niin että oikein heittää toiselle\nlaidalle. Tuavetti ei siitä yhtään hämmenny, vaan jatkaa itsetietoisena:\n\n— Siinäkii o' yks, ja vielä kaekkiim pahimpija.\n\nMuuta kertaa ei onneksi raapaisekaan, joten Tuavetin maine taitavana\nperämiehenä jää vikaantumattomaksi. Yksi kolaus ei sille mahda mitään.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nLuvellahen pohjukka oli Hirvijärven, Pienen Talluksen ja Muuraisen\nympäristöläisten vanha kokkopaikka. Kukapa hänen tiesi, miten kauan\nsiinä oli juhannuskokkoja poltettu. Jokainen kyllä muisti siellä\nkäyneensä pienestä mallukasta, mutta missäpä nuo lie olleet kirjoitetut\nLuvellahen kokkojen historiat ja aikakirjat?\n\nLuvellahti pistää sujauttaa pohjukkansa Pienestä Tallus-järvestä noin\nruotsinvirstan päähän Hirvijärven eteläpäästä, josta Hirvikoski lappaa\nvesiä Ylä-Muuraiseen. Siinä oli pari-kolme kyläkuntaa mainittujen\nkolmen järven ympärillä, sellaista pohjois-savolaista harvaa kylää,\njoissa naapuriin saattaa olla hyvinkin kilometrin matka. Ne ovat\nasutukset täällä päin harvasteessa, koska seutukunta ei ole sivistyksen\nrintamaita, vaan semmoista ilman aikojaan jälestätulevaa Markkulan\npitäjää, jonka kansa kuitenkin on karun luonnon kanssa saanut käydä\nankaraa olemassaolon taistelua, jollaisesta rintamaan rikkailla ei ole\ntietoakaan.\n\nNo, tarpeellisia ovat molemmat, niin rintamaitten äveriäät kuin nämä\nkorven köyhätkin, samaa kansaa, eikähän sitä mistä jokaiselle niitä\nparaita paikkoja!\n\nMutta paitsi niitä kolmea mainittua kylää, kävi Luvellahen kokolla\nvielä paljon kansaa Hirvijärven toiselta puolelta. Varsinkin tämä\nSukslevän väki oli jokakesäinen vieras. Kuka hänen tiesi, miten kauan\nSukslevästä jo oli käyty Luvellahen kokolla? Ja mistä lie tällainen\nihmeellinen tapa ilmestynyt, kun ei tiettävästi mitään veren ja\nsukulaisuuksien siteitä siellä päin ollut. Taisi olla vaan tottumus,\njoka usein kulettelee tämän maailman vaeltajaa enemmän kuin muihin\nvahvempiin vietteihin perustuvat suhteet.\n\nSitä se nytkin taivalsi Sukslevän väki ynnä Maijasstiina Poutiainen\ntuttua kinttupolkua Hirvikosken niskasta Luvellahtea kohti. Tuohon\nihan lähelle pistää Matolahti Ylä-Muuraisesta, niin jottei kerkiä tämä\njalankulkija kunnolle henkeään vetäistä, kun jo joutuu kiertämään sitä\nMatolahden pohjukkaa. Somasti on se Luoja näitä vesiään viskellyt.\nMitähän varten se on tämänkin Matolahden tähän juohatellut, kun\nHirvikoski pauhaa tuossa vieressä semmoisella voimalla, etteipä mieli\ntee lähteä laskemaan veneellä sitä myöten Hirvijärvestä Ylä-Muuraiseen?\nEikö sen muka olisi passannut yhdistää näitä järviä tästä lahdesta\nkäsin vähän säveämmällä luonnolla, kun nämä nyt kuitenkin pakkautuvat\ntästäkin kohden niin lähekkäin? No, mistäpä nuo Luojankaan työt\nymmärtänee tämä syntinen ihminen, he vaikka ollut pahalla tuulella ja\ntuumannut, jotta sylkäisee häntä tuohon tuonkin Hirvikosken, niin on\nihmisparalla vähän vaivaa, ennenkuin saa veneensä solutelluksi toiseen\njärveen.\n\nEikä se etäällä ole Talluskaan, tämä Pieni Tallus näet. Huippaat siitä\nsen ruohikkoisen Matolahden ympäri ja pistelet ylävää maata Rukasmäen\nhännälle, niin sieltä se alkaa välkkyä Pienen Talluksen pinta kirkkaana\nja kapeana kuin hopeainen vyö. Rukasmäki ei ole enää tältä kohdalta\nkovin korkeata, mutta on siinä silmälle näkemistä tästäkin, kun vaan on\nkatsojaa, ja onhan sitä. Ainapahan luonto lumoo tämän puolen ihmisen\nja omituisen hykäyksen mielessä herättää, vaikka se ihminen niin kovin\nharvoin sen hyvänmielensä sanoiksi pukee. Mutta kyllä sen sielussa\nhetvahtaa semmoinen ajatus, että antoipa, antoipa se Maailman Mestari\nmeille tätä näköalaa, joshan kiveäkin ja huonoa kasvumaata lykkäsi.\n\nSitä on aika lailla tätä kansaa, savolaista lapikas- ja lipokasjalkaa,\nkoolla Luvellahen pohjassa, kun Sukslevän väki sinne saapuu. Siinä\nonkin soma kokoontumispaikka. Tanner tasainen kuin tuvan pöytä ja\ntarpeeksi laaja, jotta siinä passaa lyödä lapikasta lattiaan, olipa\nheitä sitten lyöjiä vaikka vähän enemmänkin. Sen tantereen kaikilla\npuolilla leviää lempeä lehdikko, jonne saattaa juosta, jos sattuu\nnuorelle väelle kertymään kahdenkeskistä asiaa. Ja sitä kun tulee\nnäille nuorille, eikä turhanpäiten tulekaan, sillä se nuoruus, se\non sitä kaikkein tärkeintä aikaa tämän ihmisen elämässä, ja ne on\nsilloin ne asiatkin tavallisesti setvittävä kahdenkesken. Sitten siellä\nlaitamilla on mättäitä ja joku kiven-kimpalekin istuksia vanhempien ja\nomasta mielestään viisaampien, vaikka sen viisauden kanssa tahtoo olla\nnäin juliannuskokolla hiukan niin ja näin. Rupeaahan se veri valumaan\nvanhemmankin jalkoihin silloin tällöin, ja eikös vain joku ukkelikin\nliuhupartoineen välistä tempaudu samaan hölkkään nuorempien kanssa.\nKeskelle on luonto jättänyt nyppylän niinkuin nenän naamaan, ja siinä\nse nytkin kyhjöttää juhannuskokko, kuten on kyhjöttänyt jo monet kerrat\nennen. Kolomkannan Karhulan vanha köysivene, johon oli aikanaan monen\nkoho — jos pohjanuotankin köydet lapettu, on nyt täysin palvelleena\nnostettu pystyyn nyppylälle, sen ympärille kasattu kuivaa karahkata,\njotta ei muuta kuin pistä tuleen vaan, niin pian höyrähtää ja liekki\nnäyttää Talluksen rantamille, että siellä se nyt palaa se Luvellahen\njuhannuskokko.\n\nTaitavat ollakin viimeisiä tulijoita nämä suksleväläiset, koskapa\non niin monta käteltävää ryhmissä kokon ympärillä. Vanhemmat miehet\nseisovat hiukan loitommalla, ukoilla suussa omatekoiset piipunniverät,\njollakin näkyy rojottavan leuvassa kaupunkitulijaisina tuotu\nletkuvarsi, silloin vielä harvinaisuus näillä mailla. Kiertelee,\nkierteleepä siinä keskustelu kevättöitä ja kalansaaliita. Onhan sitä\njuttua vanhoilla tutuilla, kun taas pitemmästä aikaa nokakkain pääsee.\nSeistään siinä jalat takakenossa, kädet kotikutoisten lahvihousujen\ntaskussa, kaksirivinen nuttu jonkinverran taakse päin törsköttäen,\nsavu renkaina tyynessä ilmassa kiemurtelee, ja tyytyväisenä väliin\nkäsi menee naurusta vipajavaan liuhupartaan, kun joku joukosta\nparemmanpuoleisen veistoksen keväisistä lahnankudettamisistaan vetäisee.\n\nToisessa ryhmässä hököttävät eukot, mikä mustissaan mikä harmaissaan.\nSiellä käy vain sellainen hiljainen sipattelu, kuten vanhemman naisväen\npiirissä tavallisesti. Emäntäväki harvoin paisuu äänekkääksi, sen pitää\nsäilyttää se äidillinen arvonsa, eihän iäkkäämpien eukkoisten ihmisten\nparvessa toki passaa lujempaa puhetta päästää. Ne on naurut naurettu\nja kitkatukset kitkatettu tyttönä ollessa. Kun on kerran mustapohjaan\nleninkiin päässyt, niin on osattava pitää suu suipommalla. Ja usein\nmenee äitiväen käsi vyötäryksille ja röijyn helmaa sivauttaa, jotta\nse suorassa pysyisi eikä pakkautuisi tekemään mitään kevytmielisiä\nröyhelyksiä. Mutta pyörii siinä toinenkin peukalo ja vikkelään\npyöriikin, kun juttu oikein justeeraantuu näilläkin akoilla.\n\nEntäs ne tytöt siellä omassa rykelmässään, juovikkaisissa vaatteissaan\nja kirjavissa huiveissaan! Niilläpäs ei olekaan vielä mitään emännän\nvelvollisuuksia eikä muita kotkotuksia. Saa olla vain niinkuin luonto\nlaatii ja vaatii. Ja se vaatii esimerkiksi Luvellahen Anna-Lovviisan\nsihahtamaan juuri tulleelle Sukslevän Emmalle, että:\n\n— Näitkös sinä, mitenkä meijä' Alapetin suu olj niinkuv vasta kuorittu\nreta, ku' se sulle kättä pist?\n\nJohon Emma ei vastaa mitään, vaan alkaa lipposensa kärellä kuopia maata\nja katsoo syntyvää kuoppaa pää kallellaan kuin vastasyntynyt vasikka.\nToisista tytöistäkin on joku kuullut kysymyksen, se lähtee kiertämään,\nkunnes jokainen on päässyt asian perille, minkä jälkeen nokat siirtyvät\nihan lähelle toisiaan, kuuluu pidätettyjä pyrskähdyksia, sitten nousee\nuseampi kämmen suun eteen ja kasvot kääntyvät sivulle, mutta jokaisen\nsilmät nauravat siinä kämmenen yläpuolella niin, että nenä rypistyy.\nNo, se on sitä tyttöjen kiherrystä, jota kestää niin kauan, kuin kaikki\nviime kesästä kertyneet salaisuudet ovat yhteisenä tietona.\n\nMutta ne pojat, ne pojat! Nekös alkavat herrastua! Eipä kelpaakaan\nniille enää tallintakainen ei niinkään. Niillä on peijakkailla\nmelkein jokaisella letkuvartinen, jossa kärisee venäjänlehti, ja\nmuutamilla törröttää rintataskusta jo ihan rettinkilaatikko. Se\nsisältää turkulaista paperossitupakkaa, sitä sivistyksen etuvartijaa,\ntallintakaisen ja venäjänlehdenkin vihollista. Siitä sitten vasta\nlähtee savut, jotka muikeina mahaa kiertävät. Aijai, poikia, kunhan\nniihin ei menisi ylpeyden henki, kun tuollaisia herrojen tupakkia\npolttelevat täällä Luvellahen kokolla! Alavan kauppias kirkonkylästä\nkuuluu niitä puotiinsa tuottaneen. Kyllä ovat tällä maailmalla kiikut\nja leikut, kun ei näet muuta kuin paneppas tupakka tuollaisiin\nkeltaisiin papereihin, pakkaa ne sitten sinikantiseen loutaan ja laske\nkauppaan. Mihinkähän tässä lopulta joudutaan, kun yhä kummempaa alkaa\ntulla. Mutta kyllä siinä rettingin savukiekuroitten keskellä käykin\nsitten sorina ja porina. Siinä ne jutellaan asiat jullilleen ja nauraa\nräväytetään väliin, jotta tanner raikuu. Semmoisia ne ovat nämä pojat,\nreteviä ja iloluontoisia!\n\nNo niin, tottapa kaikki olivat koossa, koska Luvellahen Alapetti,\nlikimmän talon ainoa miespuolinen perillinen, juuri täysikäiseksi\npäässyt roteva ja riuska poika, hyppäsi kokkonyppylälle ja pisti tulen\nkuiviin havuihin.\n\n— Siitä se lähtöö kohta Kolomkannav vene taivaaseen niinku' Elija ennen\ntulisilla vaunujlla. Ja nyt, poejat ja tytöt, kinttukiänteet kippuraaj\nja annappahal Lämpsän Aaku seh harmoonis laaloo! — huusi Alapetti ja\nkoppasi kohta, kun Lämpsän Aaku oli saanut ensimmäisen polkan tahdin\nkäsiharmonikastaan, kiinni laitimmaisen kylän tytön ja vei hänet\nvinhaan polkkaan.\n\nTämä kansa on vähän hidasta käänteissään kaikessa muussa paitsi\ntanssissa. Kun polkan tahti kuuluu, olivatpa he sitten häät tai\nkuuliaiset, taikka vain tavalliset talkootanssit eli muut hyppijäiset,\nniin ei nuoren väen jaloissa ole kivisiä töppösiä. Sen näki taaskin\ntässä Luvellahen kokolla. Kohta oli tanner yhtenä töminänä. Pojat\nolivat useimmat pistäneet letkuvartensa taskuun, ainoastaan muutamilla\nrenkimiehillä, joille se ylpeys oli tehnyt tuntuvan loven pieneen\nvuosipalkkaan, roikkui se vielä toisessa suupielessä kuin voittosaalis.\nTyttöjen helmat heiluivat, ja joskus täytyi oikein vinkeässä\npyöräyksessä kädellä sipaista hametta hiukan alemma, jottei se pääsisi\nkäsillä kudotun kirjavan sukkanauhan yläpuolelle, sillä siihen asti\nvaan sai punainen sukka vilkkaa.\n\nSe oli sitä tanssia se, ja sitähän kesti. Ei ne varsin vaihtelevia\nolleet sen ajan tanssit, kun olivat vielä keksimättä ne myöhäisemmät\nhöpsäykset, mutta välipä tällä sortilla, kunhan tuuri oli hyvä. Ja\nLämpsän harmonikasta se lähti se tuuri. Sen tahdin mukaan oli tämä\nHirvijärven, Muuraisen ja Talluksen seutujen karun kamaran kansa\nhyppinyt monet kihaukset, eikä ollut koskaan Lämpsän harmonikasta\nvieteri katkennut eikä kansi puhjennut. Jos nyt väliin joku paassikieli\nolikin ratkennut soimaan omia sointejaan, niin välipä tällä, kunhan\ntahti pysyi.\n\nMutta Sukslevän Emma jäi seisomaan ja supattelemaan Luvellahen\nAnna-Lovviisan kanssa. Kukaan ei heitä pyytänyt, mikä hänessä sitten\nlie kiikastanut? Pari keskenkasvuista rengin-retjaketta näkyi myöskin\njääneen pois tanssista. Siinähän nuo justiin olisivat olleet parit\nnäillekin tytöille, mutta eivät renkipojat vielä tainneet pitää itseään\nsen väärtteinä, jotta olisivat uskaltaneet talon tyttäriä pyytää,\nvaikka muuten ei tansseissa ollut mitään luokkarajoja. Toiseen tanssiin\npääsi jo Anna-Lovviisakin, mutta Emma jäi yhä sinne sivuun nypläämään\nkorean pyhähuivinsa nurkkaa. Tämä herätti jo huomiota emäntien ryhmässä.\n\n— Taetaa olla jumalinen tua teijän tytär, ku' ei tanssikkaav, vaikka\ntoiset riehkajsoovat kuv viimesjtä päevee, — huomautti Kolomkannan\nKarhulan emäntä Sukslevän Justiinalle.\n\nJustiina-emäntä, kuten tunnettua, oli harnakka eukko, ja vainusi\nvieraan huomautuksessa pientä ivan pilkahdusta, minkä vuoksi oli heti\nvalmis paneutumaan taisteluasentoon..\n\n— Mikäpä tuo lie sej jumalisemp' kum muutkaav, vuan kun sitä ei näy\nnäelle varattomille immeisille räkkeevä' ies tuota kengänpohjan\nkuluttamise' illookaa. Se niät suap' aina tua kööhä olla yksinää ku'\norpo herja helevetissä! vastasi Justiina viivyttelemättä.\n\nSiihen se alkuunsa katkesikin tämä vaimoväen sanailu, sillä samassa\ntuli Alapetti Emman luokse, kumarsi niin, että oli päällään pukata\nEmmaa mahaan, ja pyysi tanssiin. No, siinä se nyt oli! Justiina katsoi\nvoitonriemuisena Kolomkannan emäntään, joka näytti ainakin Justiinan\nmielestä olevan hiukan kuin hämillään. No, jo toki vähemmästäkin: kun\ntuli heitetyksi hukkaan hyvät humalat, eikä saanutkaan nirhaistua\nnaapuria niinkuin oli vähän meininki. Se näet menee niin usein\nvitalikkoon tämän akkasen ihmisen hyväkin ajatus. Menee se!\n\nSiellä se nyt leiskahteli tanssin pyörteessä Emman vaalea letti,\nhypähteli harteilla kuin taivaan ilossa. Keveätä, keveätä oli meno\nsiinä Alapetin käsivarsilla, niin teki mukavata, että olisi tehnyt\nmieli huudahtaa paljaasta hyvästä mielestä, tai edes sanoa Alapetille\njotakin, mutta eipä siinä tullut sanoja suuhun, ei tullut. Eikä tuolle\ntullut Alapetillekaan, vaikka senhän sen olisi pitänyt puheetkin alkaa,\ntotta kaiketi, sehän se on kavaljeeri, kuten poikaa aina sanotaan, kun\nhäissä ranseessia tanssitaan. Ei tullut sana Alapetin kieleltä, vaikka\nse siinä pyöri. Joskus meinasi kysyä, että mitenkäs se tämä Emma nyt\non jaksanut, mutta sitten taas rupesi niin somasti etomaan sydänalaa,\neikä se lähtenyt sieltä, missähän nyt lie sitten ollut juuttuneena, se\nkysymys. Mutta tanssivat he, tanssivat, ottivat yhdessä seuraavankin\ntanssin, ja lienevät yhä vieläkin viilettäneet, sillä tulipunaisina\nhohtivat molempien posket, Emmalla oli huivi kaulalla ja Alapetin hattu\nkeikkui takaraivolla.\n\nUkkojen sakissa oli sillä aikaa tarina yhä vilkastunut. Kolopuksen\nukon käppyrä, joka ei ollut paljon minkään näköinen, olipahan vähän\nniinkuin kuivettunut käkkyräpetäjä, oli käskenyt Sukslevän Tuavettia\nja Tervaharjun Herkko Tissarista jo muutamaan kertaan sivummalle\nja sanonut, että hänellä olisi tärkeitä terveisiä kauppaneuvos\nRaniselta. No, kyllähän ne terveiset tiedettiin: mitäpä se Raninen\nmuita terveisiä kuin sitä kahdesti kirkastettua, sillähän se Kuopiosta\nkäsin maakuntaa tervehti. Ei tämä Kolopuksen ukko kyllä mikään ahkera\nRanisen terveisten tuoja ollut, eikä sitä viinan viljaa ylimalkaankaan\nMarkkulan pitäjässä paljon käytetty, mutta pitihän ne nyt toki\nkaupunkituliaiset tuoda ja koettaa, jotta minkähän äjäyksen se antaa\ntämä kaupungin kirkastettu, sitä kun oli totuttu enimmäkseen näille\nomille suuruksille. Ennenhän ne oli joka talossa ne keittokompeet,\nmutta eipä tuota sitten sen kiellon perästä taittu enää monessakaan\npaikassa viinapannua liikuttaa. Melkein oli jäänyt Riähkä-Kekkosen\nhuoleksi se kiehuttaminen ja muu tisleeraus.\n\nMutta tällä nyt oli tällä Kolopuksen ukko Jahvetilla, käkkyräpetäjällä,\nsitä oikeata lientä, ja mainittua kahta kylänmiestä se sillä\nsivummalla kestitteli. Mitäpähän tuosta paljon pienestä putelista,\nmutta voitelihan vähän, minkä voiteli, kielenkantaa, jotta tämä\njuttu oli niinkuin joutuummin juoksevinaan. Ja samallaista hiljaista\ntissutusta taisi pitää Hööpel-Aapeli, halavattu, mistä hänet he senkin\notrarieskan syöjän siihen paiskannut, toisten äijien kanssa. No, sehän\ntuo, Hööpel-Aapeli, ajoikin alvariin kaupungissa kauppiaan rahtia,\nja kestipäs sen ryökäleen maha tätä Ranisen raania, vaikkei selvää\nrukiista leipää sisäänsä ottanut. Mutta menipäs tätä tisleerattua ja\nmuuta puhdistettua, menipäs vaan!\n\nSiellä nyt oli sitten se keskustelu käynnissä ukkojen rykelmässä.\nVälistä vilaistiin aina nuorten tanssia, ja sitten jauhettiin omia\njuttuja. Ja onhan niitä pakinoita ukoilla, kun harvasteeseen yhteen\nosuvat. Muuraismäen Mikko siellä niinkuin puheenkulettajan virkaa piti.\nSe olikin siihen koko mato. Vanha veitsentekijä ja suksien vuolija,\nkäsistään pääsevä mies oli tämä Mikko. Pienenpuoleinen keppura, kasvot\nkuin kurtistunutta pohjanahkaa, ilman aikojaan laiha ruipelo, kitulias\njotta joka toisen päivän uunin päällä makaili, mutta piisasipas sillä\npeijuonilla puhetta, piisasi sillä. Nyt se kertoi siitä uudesta\nkojeesta, jolla maitoa kuuluttiin kummattavan:\n\n— Ilopurollehan ne kuuluuvat tuoneen sennii uuvvem maetomyllyn,\nseparatyörj vai mikä se kuul' olova'. Hokkoovat,-jotta s'oon oikeel\nlaakermasjsiina ja siin' on semmojset pillit sittä, joista toisesta\njuosta lorottaa reta ja toisesta tuasj se kummattu maeto. Ei se\nkylläkää ennee kuulu olovam mittää kuvam maetoo, semmosjta vuan sinistä\nhöplötintä...\n\nHööpel-Aapeli, vanha kaupunginkävijä, jolla oli nopea puheentyyli,\nsanoa hötäisi siihen:\n\n— Vettä, vettä s'oon pahhuus, ei yhtää' kummempoo kum meijän kaivossa.\nKurriks' ne sitä tok' sannookkii, Ilopuror rengit on tehnä siitä jo\nlaalunnii...\n\nJa Hööpel-Aapeli alkoi kitistä kireällä kurkkuäänellään:\n\n    Kurrista ei tule kunnon ruoka,\n    kurri se kuohuu niinkun suopa,\n    vallatu vaa,\n    kurri se on kura-aa...\n\nUkkoja nauratti, käsi meni vipattavaan huhupartaan. Joku löi kämmentä\npolveensa.\n\n— Elähäm mitä... Vai semmosjta o' halavattu... Kurria, no kaikkee\nsitä... — kuului sekaisena kuorona.\n\n— Ei meille vuan sittä tuuvva separtieria. Kun s'ei kerran kelepoo se\nkurri, muuvahta, ies piimävelliinkää, niin mitteepä sillä kojjeella\nsittä ov virkoo. Meijäv väk' on niir ranttuva nuaista ruuvvistaa...\n\nKolopuksen ukko se semmoisia jahnasi. Mutta Muuraismäen Mikko ehätti\nväliin:\n\n— Nua herrathan ne vuntieroo niitä kaekellaisia värkkijä. Min noun\ntuassa aatellu' iteksen, jotta eiköön nuo oes yhellä väillään keksinnä\nsemmosjta sätöstä, jotta kul lehmee hännästä pyörittäsj, niij\njuoksis yhestä tissistä kurnaalj ja toesesta reta. Ja riittäsjhän\nniitä tissijä, jos panis vielä kolomannesta tulemaan seleväv voen ja\nneljännestä saes sittä tippuva vaekka kirnumaetoo...\n\nNyt tuli yleinen naurun remakka. Naurettiin ilopurolaiselle, joka\non olevinaan niitä eturinnan miehiä ja tarttuu jokaiseen herrain\njoutessaan keksimään koukkuun, niinkuin ei tämän maatiaisihmisen\npassaisi tulla toimeen näillä vanhoilla vehkeillä, joilla ovat\nhuushollinsa pitäneet esi-isät ja hoitaneet sen hekin, Markkulan\npitäjän nykyiset maanmuokkaajat.\n\n— Ei pijäl lähtee herroin kelekkaan, siinä pijaj jukko katkii, — oli\nKolopuksen Jahvetin lausuma loppupäätelmä, johon kaikki näkyivät\nyhtyvän.\n\nSitten se ukkojen jutustaminen säkeytyi eräisiin muihin kysymyksiin,\njotka koskivat pääasiassa vaan näitä tavallisia jokapäiväisiä\noloja. Kotvaksi aikaa joutui puheenaiheeksi Sukslevän Tuavetin\nportinmaalauskin. Siinä koetettiin utsia Tuavetilta syytä tähän\ntoimenpiteeseen, joka katsottiin verraten harvinaiseksi. Tuavetti\nitse pysyi kauan aikaa salaperäisenä, mutta liekö viina vai mikä\nvaikuttanut, että hän lopulta sanoa paukautti:\n\n— No, jos se nyt ei anna teille tunnor raahoo, niin suapahan tuon\nsannoo, jotta min noun Taavit Tarvainen Sukslevästä ja sen saesivat\nmuuttii tietee. Kuuluu tänä kesänä vielä kulukovan kupernyörj\nPielaveille siitä meijäm porti' ohite, nii' eihän tuo taija pahentoo,\nvaikka sekkii sais tiijoj, jotta s'oon niitä Sukslevän Tarvaisia se\nTuavetti, joka sem punajsem portin takana talojaam pittää.\n\nTämä tunnustus synnytti kahdenlaisia mielipiteitä ukkojen\njoukossa: toiset katsoivat, että ylpeyden, ylpeyden henki on\nmennyt tähänkin entiseen Sukslevän Tuakkoon, mutta toiset hiukan\nkadehtien mietiskelivät, että semmoistahan se on, ainahan se tuo\nmaantienvartelainen pääsee paremmin esille kuin tämä ihan korvessa\nasuja. Tuavetti itse oli oikeastaan tyytyväinenkin, että oli tullut\nsanotuksi tämäkin asia, onpahan sekin nyt poissa mieltä painamasta,\nja tiesivätpähän naapurit, että ei sitä porttiakaan turhan tautta ole\npunattu.\n\nSillä välin oli nuorten tanssi vaihtunut piirileikiksi. Tällainen\nvaihdos tapahtui aina myöhemmin, sillä tanssi oli koko pitkäksi illaksi\nja aamuyöksi liian raskasta. Sitäpaitsi oli kansalla halu karkeloida\npiirissä aina välillä ikäänkuin vaihteen vuoksi. Sieltä kuului nyt\npiiristä laulu:\n\n    Heijun veijun veikkoset\n    ja keijun veijun venneet,\n    missäs on se rakkavuus,\n    jok' oli meissä ennen.\n\nSitten pyörivät parit vinhasti keskellä piina, ja laulu jatkui:\n\n    Vanhat' ämmät sanoivat\n    sen koskesta alas menneen,\n    heijun veijun...\n\nSurutonta hyörinää ja pyörinää, kesäistä välitöntä juhannusiloa!\nNuorison huvitusta, jossa ei milloinkaan ollut mitään kaksimielisyyttä\ntai sivutarkoituksia.\n\nSillä tavoin kului yö puoleen. Ukot jatkoivat juttujensa jauhamista,\nakkojen puolella oli tarina vilkastunut myöskin, siinä oli setvitty\nlehmien poikimiset, mahdollisesti odotettavissa olevat naimiskaupat,\nvihjaistu vähin sinne vähin tänne, joskus asioita hiukan kärkevästikin\nkäsitelty, mutta ei riitaan asti koskaan päästy. Mitäpähän tässä,\nannetaan sana sanasta, kaksi paraasta, sätvitään ja sätystellään jutut\njengoilleen, mutta ei viitsitä välejä pilata.\n\nSitten siinä puolen yön tienoissa nousi Sukslevän Tuavetti miesten\nparvesta, meni akkain puolelle, otti Justiinaansa kädestä ja\nrauhallisesti sanoa jorautti:\n\n— Tuleppahan eukko, nii' otetaam myökiip pien' pyöräys tuossa nuorten\nringissä!\n\n— Niät se sen, mittee vehtoo vanaha mies... — Justiina koetti estellä,\nmutta lähti vaan mukaan, ja hyvät pyöräykset ottivatkin.\n\nSe Tuavetin temppu oli kuin merkki toisille äijille, ja niin ne hakivat\nomansa toinen toisensa perään, ja siellä heiluivat kohta miesten\nleikkotukat valoisassa juhannusyössä, ja eukkojen harmaa ja musta\nsekoittui somasti tyttöjen juovikkaisiin nuttuihin.\n\nKun tämä vanhojen piirileikki alkoi, oli Luvellahen Alapetti ottanut\nSukslevän Emmaa kädestä ja johdattanut hänet lehtoon sammalmättäälle.\nEi ollut Alapetti sanonut sanaakaan, ei pyydellyt eikä pokkuroinut, oli\nvain juohattanut sinne pehmeälle mättäälle istumaan, mutta eipä ollut\nEmmakaan vastustellut.\n\nSiinä he nyt istuivat rinnan, mutta ei tahtonut vieläkään puhe luistaa,\nvaikkei ollutkaan muita kuulijoita kuin kesäinen yö, eikä sekään\nkuulemiaan kylälle kerro. Emmasta tuntui nyt, että hän kyllä kykenisi\nhaastelemaankin, mutta kun ei tuo Alapetti, kavaljeeri, puhu, niin\neihän hänen passaa alkaa, kainon tyttöihmisen.\n\nVihdoin Alapetilta lakkasi se ainainen etominen sydänalasta ja hän\nsanoi verkalleen:\n\n— Niij jotta kertojko se Maijasstiina ne terveykset?\n\n— Kyllä se kertoj, kiitoksia vua' itelles, — lähti Emmalta niin\nherkästi, ettei toki uskonut olevan näin helppoa puhella silloin, kun\nhän tullessa otti Alapettia kädestä, eikä vielä silloinkaan, kun hän\nensimmäiseen tanssiin meni Alapetin kanssa.\n\nSitten kului taas kotvan aikaa. Kumpikin katseli syrjään, pois päin\ntoisestaan, Alapetti veteli heinänkortta huuliensa välitse, ja Emma\nnypelöi puolukan vartta omalla puolellaan. Olihan siinä jo niin paljon\nsanottukin, jotta mitäpä tästä enemmästä yhdellä kertaa.\n\nKuuluivat jo suksleväläiset tekevän lähtöä kokolta ja haikailevan\nEmmaa, kun Alapetti sai taas sanoiksi:\n\n— Kait sinä tulet heinäripille...\n\n— Tulehham minä, jos isä piästää...\n\n— ... muuten minä tule' aittaasj...\n\n— Elä vuan tulekkaa...\n\nMutta Emman äänessä oli jotain kutsuvaa, tai ainakin sellaista, että ei\nhänellä puolestaan mitään vastaankaan ole.\n\nEmma ei malttanut olla katsomatta taakseen muutamia kertoja, niin\nkauan kuin lehdon katvetta riitti. Siinä ihan laidassa huiskutti hän\nAlapetille huivinnurkallaan, ja toinen huitasi kädellään vastaukseksi.\n\nSitten sammui vähitellen Luvellahen senvuotinen juhannuskokko, sillä\nKolomkannan Karhulan vanha köysivene oli jo mennyt tulisilla vaunuilla\ntaivaaseen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nJuhannuksen jälkeen elämä taas laahusti Sukslevässä vanhaa latuaan.\nSitä ei tässä maalaisen olossa milloinkaan tapahdu isoja myllerryksiä,\nvielä vähemmän niitä sattui siihen aikaan, josta tässä on puhe.\nMarkkulan pitäjän yksinäisissä taloissa oli elämä vaan sellaista\nhiljaista nuhjaamista, ankaran luonnon kanssa kamppailemista, jossa ei\nollut levähdyspaikkoja muuta kuin suurina pyhinä.\n\nSellaisia isompia tapauksia, joista kerrottiin vielä vuosikymmeniä\njälkeenpäin ja kerrotaan niissä pienissä piireissä vielä nytkin, olivat\nkatovuodet, ne suuret surmanvuodet, jotka jokainen keski-ikään päässyt\nvielä hyvin muisti. Mutta niitä ei nyt, Jumalan kiitos, ollut enää\nsattunut, joten elämä kulki nyt sellaista tolaa kuin se kulkea saattoi\nkarussa Markkulan pitäjässä. Tärkeimpiä tapauksia olivat silloin lehmän\npoikimiset ja lasten synnyttämiset, joista edelliset hoideltiin omin\nvoimin, mutta jälkimmäisiin tilaisuuksiin haettiin joku apuvaimo saunan\nlämmittäjäksi ja muuksi passaajaksi. Siitä on näet tästä nykyisin\nelävästä keski-ikää lähentelevästäkin polvesta suurin osa kotoisin\nsaunasta.\n\nNo niin, Sukslevässä elettiin kuin ennenkin. Heinänteko ei ollut vielä\nalkanut, eikä sitä oikeastaan sopinut ennen heinärippiä aloittaakaan,\nvaikkapa heinä olisikin kasvunsa kasvanut ja ilmoja olisi ollut. Ei\nnäet katsottu olevan onnea semmoisella ripittömällä heinänkorjuulla.\nTänä vuonna tuo oli heinä joutunut hyvissä ajoin, ja kyllä kättä\nsyyhytti siltä paikalta, jotta oksi ollut tartuttava viitakkeen\nvarteen, mutta ei se nyt passannut. Siitä olisi rovasti saattanut\nsanoa, että »minä olen kuullunna, että sinä Taavit Tarvainen olet\ntehnynnä niitä heiniä, etkä ole Herran pyhällä ehtoollisella käynynnä»,\nja se olisi, rovasti, voinut lukea siitä hyvinkin kovan tuomion. Onhan\ntuo jo ensi pyhänä heinärippi, niin jotta kyllä kaiketi tämä Tuavetti\nTarvainen kestää vielä tämän viikon, ja sitten se saa tuppi ruveta\nheilumaan niinkuin hengenhädässä. Kestää, kestäähän tämä Tarvainen.\n\nTässä nyt on vielä semmoista väliaikaa, vääntelee häntä noita kiviä\npois pellolta, sopiipahan niittenkin sijalle jokin jyvänen sitten, kun\ntulee kylvön aika ja sopimaan pannaan. Akkaväellähän ne ovat aina omat\ntouhunsa pihasalla, niillä on sitä näppityötä ja hypeltämistä, ja nyt\nsiellä on se Maijasstiina Poutiainenkin keträämässä.\n\nKeträsihän se Maijasstiina, ja muu vaimoinen väki teki minkäpähän\nmitäkin. Nyt olivat leppäpösyläisiä taittamassa talveksi lampaitten\nruuaksi piika ja emäntä, Emman olivat jättäneet puolisesta huolehtimaan.\n\n— Lähempähäv vähä oekajsemmaan selekeen, — oli emäntä Justiina sanonut\nmetsään lähtiessään. — Seon nyt tuo leppä parraalla lehellä, männään\ntuan piikapalavelijan kansa riipajsemmaav vähäl lampaille evästä.\n\nMuutahan sillä ei ollutkaan tällä emäntä Justiinalla mielessä kuin\nkoettaa vaan aikanaan tehdä nämä talon työt, eikä sitä yhden vaimoisen\neläjän päässä tarvitse muuta ollakaan. Sitä on tässä talon emännän\ntoimessa virkaa ihan tarpeeksi. Mutta isäntä Tuavettia painoi se\nkupernyöri-kysymys, niin jotta huomaakohan tuo sen portin ja kysyyköhän\nvallesmannilta, että kuka mahtaa olla tämän talon isäntä, kun noin\nsiistinä pitää talonsa ja porttinsakin on punannut. Kun se sen\nverran oksi kysynyt, niin kyllä vallesmanni sitten olisi selittänyt,\nettä sillä on tällä Taavit Tarvaisella ansioita muikkukannankin\nistuttamisessa tähän Hirvijärveen, jonka kuvetta herra kupernyöri nyt\nsuvaitsee ajaa tämän halvan vallesmannin rinnalla. Siitä tulisi vähin\nkunniaa molemmille, sekä vallesmannille että tälle Taavit Tarvaiselle.\n\nSe oli näet tapahtunut niinikään, että tämä Tuavetti oli vuosia\nkymmenen taaksepäin hakenut Poijakselan Lemetti Huttus-vainaan\nkanssa muikkukannan Rasvangilta Kallion koholta ja istuttanut sen\ntähän Hirvijärveen. Se Lemetti oli ohut kova muikunsyöjä, ja eikähän\nse muikku pahaa tehnyt kellekään, ja se oli sitten sanonut tälle\nTuavetille, että kyllä ne nyt laitetaan muikut tähän omaan järveen,\njottei tarvitse aina Rasvangille asti nuottaansa kulettaa. Ja\nhaettuhan ne oli muikut. Sillä oli vielä Lemetti-vainaalla omat pienet\ntaikansakin, eikä se kala kuulemma ihan ilman taikoja istuunnukaan, se\non näet taidolla kuleteltava. No niin, olivat Lemetin kanssa ottaneet\nviidentoista kannun vaskisen kattilan, sen oli Lemetti vuorannut\nsammalilla ja sitten pannut mustan silkkihuivin pohjalle, ja siihen\noli silkin päälle otettu muikut omine vesineen. Hyvin olivat eläneet\nHirvijärveen asti, ja tuolta Vorrin hietikolta ne oli sitten laskettu\nuimasilleen. Ketterästi olivat lähteneetkin syväystä kohti, mutta\nsamalla oli ilmestynyt siihen ahvenparvi hietikon reunaan ja puittanut\nmuikkujen perään. Lienevät arvelleet ahvenet, jotta mikäs uusi kala nyt\nuitaksen tässä Hirvijärvessä, katsellaanpahan vähän, jotta passaisiko\ntuo eineeksi.\n\nSinne ne menivät muikut, mutta ei niitä ole sen perästä Hirvijärvessä\nnäkynyt, vaikka määhnämahoja olivat, juuri kudulle valmistuvia.\nOlisivatko ne ahvenet, halavatut, syöneet sen siemenen, vai eivätkö\nnuo vielä olisi ehtineet vuosikymmenessä sikiintyä niin paljon, jotta\nitsensä ilmoittaisivat? Olkoonpa nyt miten tahansa, mutta kyllä on\nkoettanut Tuavetti vallesmannille ja vähin muillekin ääntä pitää, jotta\nhän se muikkukannan Hirvijärveen toi ja kyllä se sieltä näytäksen,\nkunhan kerkiää. Saisi tuon nyt kuulla se kupernyörikin, kun kerran\ntästä kautta kuuluu kulkevan.\n\nNe olivat niitä Tuavetin huolia. Emma-tyttärellä olivat myöskin omat\nasiansa, joissa oli nuorelle mielelle ihan kylläksi. Oli semmoinen\nkumma ajatus ruvennut vatvomaan tuolla sydänalassa, vai missä hän\noikeastaan lie se ajatusten asuinpaikka tässä ihmisen ruumiissa, että\nse Luvellahen Alapetti on sentään muita poikia parempi ja että oli sen\nkanssa ollut lystiä juhannuskokolla, varsinkin siellä lehdossa. Se oli\nkatsonut kyllä pois päin, eikähän tuo ollut kohti katsonut Emmakaan,\nvaikka vähin mielikin oli tehnyt, mutta niin oli somasti jäänyt Emman\nmieltä etomaan se katse, ihan kuin olisi ollutkin suoraan silmiin\nsuunnattu. Ja kun se Alapetti sitten vielä oli kysynyt, että tuletko\nheinäripille, eikä hän, Emma, ollut osannut antaa suoraa vastausta,\nniin siinähän se oli pahin mutka. Tietysti Alapetti miehisenä miehenä\nja täyteen ikään päässeenä kykenee itse päättämään tulemisensa ja\nmenemisensä, mutta päätäppähän tämä Emma, tyttönen ihminen, ja vielä\nnuori. Saattaa isä hyvinkin määrätä hänet kotilaiseksi, niinkuin oli\nmäärännyt joskus tuonnoisina vuosina. Ja jos hän ei nyt pääse ja se\nAlapetti sitten tulee aittaan, niin mitä sille sanot hyväkkäälle.\nEikä sitä voisi olla päästämättä, sillä kun on siihen vähän niinkuin\noikeuskin.\n\nNiin, niin se vaan tuntuu Emmasta, jotta kyllä se isä heittää hänet\nkotilaiseksi, kenenkäpä se muunkaan. Piikapalvelija nyt ei kuitenkaan\njää, sille kun on pestissä luvattu kaksi rippipyhää vuodessa, ja kyllä\nse tämän heinäripin pitää. Silloin on näet kansaa kirkolla enemmän kuin\nmuulloin. Ja naisellisen kotilaisen tässä pitää olla, jos sattuvat\nnäet kirkolla viipymään yli iltalypsyn, vai minkä tautta tuo isä niin\ntahtonee? Kun uskaltaisi pyytää tuota Maijasstiinaa, saattaisihan\nhän, vanha ihminen, yhden heinäripin menettää, kun ei sillä ole\nheinäntekojakaan, omia enemmän kuin vieraitakaan. Kun rohkenisi, mutta\njos se arvaa, että hänellä, Emmalla, on kytö sen Alapetin perään!\n\nSe oli sellainen pulma, se ensipyhäinen, ettei Emma tiennyt, miten olla\nsen kanssa.\n\nPiian-möykky, Riikka, rojo työihminen, käveli askareillaan niin\nhuolettomana, jotta Emmaa oikein harmitti. Mikä hänessä lie, kun se\ntoisille kasaa noita huolia ja murheita, minkä hänellekin, Emmalle,\nvaikka tuolla piialla olisi selkää niitä paremmin kestää. Mutta mitäpäs\nse, iltasilla lehmille haudetta antaessaan laulella loilotteli vaan,\nettä:\n\n    Eikä sitä taita sammuttaa\n    sitä rakkavuuten tulta,\n    pittää se olla köyhälläkkii\n    toki oma kulta...\n\nNiin se laulaa jorottaa, mutta kun renki, se kitukasvuinen kitraus,\njota Veertiksi kutsutaan, yrittää lähennellä, tiuskaisee piika kuin\ntulisella kekäleellä pistettynä:\n\n— Senkö täätistä siinä kihnuttelet, mää tok' emosj alle höystymää',\njottet huonouttasj hevojsen kakaraan kuavu!\n\nSillä tavalla se piika; sillä tuolla ei taida olla mitään sydämen\nsuruja, vaikka sitä rakkauden tultansa laulaakin. Rengin-vätökäs\nnäkyy olevan koomin niinkuin pahoillaan; sillä saattaa olla tosi\nmielessä, eikähän se rakkaus katso, onko toinen suuri, vai pieni, vai\nparaskokoinen.\n\nMutta mikähän lie mennyt tämän Tuavetti Tarvaisen vanhempaan poikaan,\nsiihen Toloppiin, kun se ei sitten juhannuksen ole ollenkaan postillaa\nkatsellut? Olisikohan tuokin pälynyt liikaa sen Tervaharjun Hintriikan\nsilmiin? Kovin näkyi kokolla sitä tanssittaneen ja varsinkin piirissä\noli pyörinyt kuin villiintynyt. Se kulkee nyt kuin mietteissään,\neikä siltä tahdo sanaa saada. No, harvapuheinenhan se oli ennenkin,\nmutta nyt sillä on kuin pikilappu suun edessä. Sinneköhän haihtui\nHintriikan hameisiin tämän lukumiehen postilla-harrastukset? Mene hänet\nja tiedä. Hintriikka sille olisikin omansa, sekin kun kuuluu kirjoja\nharrastavan ja kirjoittavankin kuin lukkari. Jos ei lie sitten tämän\nTolopin itsensä lukuhalu mennyt sen tien. Nyt se kuitenkin kävelee kuin\nunissaan. Rakkausko hänen mieltään kaivanee?\n\nSe nuorempi poika, se nyt on aina tapaisensa, ja lapsihan tuo onkin\nvielä, ensi syksynä rippikoulua koettanee aloittaa. Sillä on vaan ne\nomat toilauksensa. Mikä liekään koko poika, toisinaan tekee kolttosiaan\nkuin paha mukula, toisinaan taas päästelee suustaan melkein kuin\nvärssyjä. Mikä Vihta-Paavo tahi muu virrentekijä hänestäkin tulenee\ntähän maailmaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli keskiviikkopäivä siinä heinäripin edellisellä viikolla. Sukslevän\nmiehet möyrivät pellolla kivien kimpussa. Niitä oli noussutkin\nmaasta jo joltinenkin röykkiö, ihan oli pitänyt tehdä uusi raunio\nniitä varten. Isäntä Tuavetti oli jo kerran hätääntynytkin, jotta\nuskaltaneeko näitä enää ottaakaan irti; mene tiedä, vaikka jäisi\nmaa liian kuivaksi ja kasvu pilaantuisi. Toloppi, se kirjamies, oli\nkuitenkin vakuuttanut, että se on vaan luuloa, kansaan juurtunutta\ntaikauskoa. Ei se kivi kosteutta anna, jos ei häntä Luoja muuten\nsateen kautta siunanne. Ja niin oli puhunut vakuuttavasti, Toloppi,\nrovastilasta aikoinaan lainaamiensa kirjojen viisautta, että oli\npitänyt itsensä Taavit Tarvaisenkin uskoa.\n\nHe vääntivät nyt maantien vieruspellolla, lähellä sitä Sukslevän\npunaista porttia. Oli yhä vaan pitänyt poutaa, minkä joskus vähän\nyönseutuina lie hiukan sataa rivautellut, ja tänäkin päivänä\nlekotteli lämmin semmoisena hienona autereena auringon edessä, kuten\npitkäaikaisen poudan perästä usein havaitaan.\n\nMutta mikäs lintu sieltä pitkin maantietä lentää? Kaikki Sukslevän\nmiehet isännästä hamaan renkipoikaan asti kääntyivät katsomaan tielle.\nSieltä tulla viuhotti sievoista vauhtia kummallinen koje, joka näytti\nvähän niinkuin olisi kaksi rukinpyörää hyrrännyt peräkkäin ja niitten\npäälle sätystelty jokin häkki, jolla mies istui ja polki niinkuin\nrukkiakin poletaan, mutta vielä kivakammin, ja molemmilla jaloilla.\n\nSepä oli ihmeellinen laitos! Ei ollut mokomaa kulkuvehettä ennen\nliikkunut näillä mailla. Passaisipa tuota lähemmin tarkastella. No,\nsiihen tulikin pian tilaisuus, sillä mies loikkasi pois kojeensa\nselästä, talutti oudon ajokkinsa aidan viereen ja alkoi juttelun.\nSe oli sellainen laihan sutjakka nuori mies, hiukset kuin puhdasta\npellavaa, hampaat valkoiset kuin Ahinkolan Mustilla, naama vähän kuin\nsälöinen, mutta muuten ei mikään rumakaan. Sellainen tavallinen miehen\nnaama, jolla pääsee tämän maailman läpi niinkuin ei mitään. Herrasmies\nnäytti olevan miehiään, koska oli päällä vaatteetkin oikein ostoverasta.\n\n— Hyvää päivää, mikäs tämä talo on nimeltään, jos saisi luvan kysyä? —\ntiedusti, tulija.\n\nPojat katselivat isäänsä, jotta se kuuluisi niinkuin isännälle\ntämä vastaaminen. Renki töllötti suu ammollaan tulijan kulkuneuvoa\naidan vieressä. Tuavetti ruilautti pitkän sylen, tarkasteli sitten\nvierasta kiireestä kantapäähän, jotta kannattaisikohan tuolle vastata.\nTarkastuksen tulokset osoittautuivat nähtävästi tyydyttäviksi, koskapa\nhän hetken perästä äänsi yksikantaan:\n\n— Kah, suaphan sitä kysyä, Suksleväkshän ne tuata ouvat haakkunna. Ja\nhyvvee päevee vuan vieraallennii. Mistee kaakoo sitä niinku' ollaan?\n\n— Kirkolta, minä olen kansakoulunopettaja. Koulunhan pitäisi syksyllä\naloittaa toimintansa, kuten täälläkin lienee tiedossa.\n\n— Vae ei sen kaavempoo! Noh, onhan sitä matkoo siinäi. Taetaa tästä\ntulla melekeen kolome vanahoo ruotivvirstoo... Vai kansan koolun...\nSinne neät kirkolle tulloo semmojnennii? Ei tuostoo kuuluuna mittää.\n\nTämän puolen kansa ei ole erittäin herkkää vierasta vastaanottamaan,\nse kun on luonnoltaan hiukan sulkeutunutta. Mutta päästyään tarkempaan\nselvyyteen tulijan henkilöstä saattaa kotikutoisen nutun alta löytyä\nhyvinkin avomielinen puhetoveri. Tämä Tuavettikin oli nyt saanut\nvieraasta tarvitsemansa tiedot, ja siksi hän alkoi hiljalleen lämmetä.\n\n— Eikö sev vieraam passois pistäätyvä tuonne pihhaan? Ehkä se akkaväkj\nsiellä panis vaskee porroo'? Taluttakkoo se hevojsennokkii tuonne tuvan\nseivviereen, vaekka eihän tuo taeja apetta tarvita.\n\nJa siitä nousi Tuavetti opettajan kanssa pihaan, veipä vieraan ihan\nporstuanpohjakammariinkin. Sinnehän se aina tulija vietiin, jos häntä\nkerran vieraana ruvettiin pitämään. Sellainen oli paikkakunnan tapa, ja\nporstuanpohjakammarissa kyllä sitten kestitystä riitti.\n\n— Vai kansan koolu? — kertasi Tuavetti käskettyään vieraansa istumaan\nja käytyään tuvan puolella sanomassa akkaväelle, että pannu poroon, nyt\non vieraita. — Mitähän tuossa sittä kansalle opetettaan siinä koolussa?\n\n— Kaikkea yleissivistykseen kuuluvaa. Sitä nyt on vaikeata muutamalla\nsanalla ilmaista, mutta kansakoulun antamat pohjatiedot ovat jokaiselle\nkansalaiselle erinomaisen tärkeitä.\n\n— Mahetaanko siellä kansan koolussai antoo ne semmojset tiijot, jotta\ntämä muakii om pyöree? Vua' eikö teistäi’ oes vähäh hontteroo seistap\npyöreellä myvyllä?\n\nOpettaja naurahti, hän ei nähtävästi ensimmäistä kertaa kuullut tätä\nkysymystä. Vasta kiertokoulujen ilmestyttyä pitäjiin oli kansa alkanut\najatella asiaa. Sitä ennen ei maan muoto ollut sen mieltä vaivannut.\nOpettaja vastasi hymyillen:\n\n— Kyllä, kyllä siitäkin tulee puhetta olemaan. Se maan pyöreys on jo\nhyvin vanha totuus, vaikka se ei vielä ole juurtunut tämän puolen\nkoulunkäymättömään kansaan.\n\n— Vae nii' o', vae ov vuan kum myky tappaeskeitossa tämä mualima, no\nelähäm mitä!\n\nTuavetti tunsi mielessään jonkinlaista pettymystä. Hän oli ajatellut\nitsekseen, jotta vouhkikoot mitä vouhkivat kiertokoulussa, kyllähän\nsen silmä näkee ja suuremmat koulut käyneet muutenkin tietävät,\nettei tämä maailma ole mikään kumipallo, jollaisilla pappilan lapset\nleikkivät. Oli ajatellut Tuavetti sopivan tilaisuuden tullen kysäistä\nrovastiltakin, taikka Neelmanni-papilta asiaa, mutta siihenpä se oli\njäänyt, ja nyt tämäkin sanoo ihan vaan naurussa suin, jotta pyöreä mikä\npyöreä. No, toisakseen: olkoon minkälainen hyviinsä maa, kunhan hänen\npinnallaan seisovilla pysyy. Se hänellä, mokomalla asialla, ruvetkoon\nmieltään vaivaamaan.\n\nMitään muita viisaustieteellisiä kysymyksiä ei Tuavetti halunnut esille\nottaakaan, tiedustelipahan vaan, jotta mistä tämä opettaja on niinkuin\nkotoisin. Keiteleeltä kuului olevan, ihan naapuripitäjästä. Siis\nyksiä Siekkisiä taitaa olla tämäkin, omasta maakunnasta. Saattaa olla\nmukavakin mies noin miehekseen. Ja puhettahan tuolta tuntuu tulevan,\nselväränttistä puhetta.\n\nOpettaja kertoi lähteneensä hiukan tutustumaan piiriinsä, kun syksyllä\npitäisi aloittaa opetustoimi vastaperustetussa kansakoulussa. Oli noin\nkautta rantain utelemassa mielialaa kylillä, että mitenkä suhtaudutaan\nuuteen kouluun, se kun on ensimmäinen pitäjässä. Kertoi kohdanneensa\nhyvinkin tiukkaa vastustusta, oli moniahtaalla pidetty koulua melkein\nsynnillisenä laitoksena. No, ne nyt olivat niitä körttiläisiä, joista\nkaikki maallinen tieto on syntiä, vaikka niillä on papit johtajina.\nToiset taas olivat sitä mieltä, että koulu vie työhalun nuorelta\nväeltä. Jos kerran kouluun panee perillisensä, niin pitäisi yksin tein\nkouluttaa herraksi asti, muuten siitä ei tule mitään, ei herraa eikä\nnarria. Sitäkin käsitystä oli opettaja kiertomatkallaan oikaissut:\neihän kansakoulu suinkaan vienyt ihmiseltä työlystiä, päinvastoin\nse sitä lisäsi, antoi tietopuolista ja käytännöllistäkin tukea\noppilaittensa pyrkimyksille. Joissakin paikoin oli toki tervehditty\nilollakin kansakoulun avaamista, mikä osoitti, että pitäjässä oli\ntodellista valistusharrastustakin. Nyt halusi opettaja tietää, mitä\nSukslevän isäntä, joka näyttää edistyshaluiselta mieheltä, koska on\nrakennuksensa korjannut niin siistiksi ja porttinsa punannut, ajattelee\ntästä kouluasiasta, ja onko hänellä mahdollisesti kouluun pantavia\nlapsia.\n\nTuavetin mieltä hykäytti mukavasti: katsohan vaan tuota opettajaa,\ntaitaa ollakin viisas mies. Johan, joutava, juttelee ihan kuin\nkirjanoppinut ainakin. Pahuus sentään, kun ovat nuo musikatkin tuossa\nkasvaa hojottaneet niin isoiksi, panisi heidät muuten sinne kouluun,\neiväthän nuo tuolla kait tuhmenisikaan.\n\n— Tohtii se olla hyväkii, se koolu, vuan kun neijou tuassa se' ikäsjtä,\neikä nuita taeja ennee kehata ruveta uusijakkaav värkkeemään neät sen\nkoolun tautta...\n\n— Minkä ikäinen se on isännällä nuorin? — kysyi opettaja.\n\n— Johan sille taetaa tulla puoljtoestakymmentä Martim päivä' aekaa'.\n\n— No, kyllähän tuota on ikää, mutta aikovat eräät muutkin isännät panna\nsen ikäisiä lapsiansa kouluun. Ne voitaisiin ottaa syyslukukauden\nloputtua toiselle osastolle ja siirtää keväällä, jos osoittautuvat\nhyväoppisiksi, kolmannelle. Sillä tavoin ne saavat päästötodistuksen\nkolmessa vuodessa.\n\nTuavetille tuli kiire lähteä hakemaan nuorinta poikaansa. Hän tapasi\nmolemmat opettajan polkupyörää tarkastelemasta. Nuorempi ihmetteli\nkovasti, että mitenkä siinä pysyy kahden pyörän päällä, mutta vanhempi\nkuului selittävän jotain tasapainolaista. Mistä lie rovastilan\nkirjoista kaikkia niitä viisauksia onkinut? Tuavettikin viehättyi\nhetkeksi, katselemaan kojetta..\n\n— No jo or rakkine! Kyllä sitä näkköö, ennenkun kuoloo, tässä\nmaalimassa jos minniillaista sätöstä. On niillä herrojlla kiikut ja\nleikut! — ihmetteli hän unohtamatta silti asiaansa. — Tulehhar Riet'\ntänne kammarii', sillä opettajalla oes vähä asijan tapasjta... Ja tule\nsinnäi Toloppi, niij' jutellaah häntä oekeem miesvoimalla.\n\n— Tämmöjnehän tämä o', isoj poijjar-rojjaus,— esitteli Tuavetti\nnuorimman poikansa opettajalle. — Ja tämä toinen s'oes kirjamies, vuan\ns'oon jo yljikäjne' siihen kouluhommaa'. Sill' on semmojnen kytö nuihin\nkirjoem perrään, jottei mihin panna.\n\n— Me olemme tässä isäsi kanssa tuumineet, että sinä tulisit syksyllä\nkansakouluun kirkonkylään. Mitäs sinä itse asiasta arvelet... mikäs\nsinun nimesi taas olikaan?\n\n— Rietikshän n'oon sitä kuhtunna, vaekka Reetrik se oikein kirjoem\nmukkaa o', — vastasi Tuavetti poikansa puolesta.\n\n— Niin, mitäs sinä Fredrik itse arvelet?\n\nPoika näytti joutuvan ikäänkuin hiukan pahoilleen. Suunnitelma\noli liian uusi, eikä ehkä sopinut yhteen hänen aikaisempien\nkuvittelujensa kanssa. Häntä oli verensä aina vetänyt järvelle ja\nmetsiin. Kalastusinto oli hänessä asunut pienestä pitäen, ja hänen\nsuuri unelmansa oli päästä vaarin rihlan haltijaksi. Sitä ei oltu\njuuri käytetty sitten vaarin aikojen. Ukko oli ollut vielä vanhanakin\ninnokas metsänkävijä, mutta pojasta polvi muuttuu: Tuavetti oli harvoin\nnuorempanakaan heittänyt pyssyn olalleen, ja nyt se oli jo hänen\npuolestaan saanut olla kokonaan koskematta naulassaan. Vanhemmassa\nveljessä ei liioin ollut metsästäjän verta, hän nyykötti niitten\nkirjojensa ääressä. Rieti taas tunsi outoa halua metsälle, mutta\nhänelle ei oltu vielä pyssyä annettu; isä oli vaan sanonut, jotta\nkylläpähän kerkiät, kun ensin miehistyt. Ilman pyssyäkin oli hän\nsentään metsää samoillut ja sen kummallisia ääniä kuunnellut. Monta\nkertaa oli hän luonut kaipaavan katseen naulassa riippuvaan rihlaan ja\ntoisinaan, kun oli sattumalta ollut yksin pihasalla, oli hän ottanut\nsen alas ja salapäiten sitä puhdistellut ja rassaillut. Muuten se kai\nolisi ruostunutkin ja tärveltynyt, mutta Rieti oli sitä kenenkään\ntietämättä vaalinut.\n\nJa nyt ehdotettiin hänelle kouluun-menoa. Tuntui kuin olisivat\nmusertuneet salaiset toiveet. Mutta sitten hänen silmänsä äkkiä\nkirkastuivat.\n\n— Jos minä suan hotteisiin' sev vuarin rihlan, niin suap häntä männä\nvaekka kooluunnii, — asetti poika ehtonsa.\n\nIsä Tuavetti oli pelännyt, että Rieti kokonaan kieltää, sillä kun ei\ntuntunut olevan ollenkaan halua kirjalle, eikä väkisin puun juurelle\najettu koira hauku. Tämä lupaus ikäänkuin pudotti taakan hänen\nhartioiltaan. Kun nyt ei muusta ole kysymys kuin siitä vaarin rihlasta,\nniin antaa hänet pojalle. Tottahan tuon ikäinen mies jo osaa pyssyä\npidellä. Sopimus siis tehtiin siekailematta: Rietistä oli syksystä\nalkaen tuleva kansakoululainen.\n\nKun opettaja jo oli lähdössä ja hommaili pyöränsä kanssa, lähestyi\nvanhempi poika, Toloppi, häntä ja kysyi, eikö hänkin saisi oppia\njollain tavalla, hänellä kun olisi halua. Opettaja mietti hetkisen\nja lupasi ottaa hänet koetteeksi yksityisoppilaaksi, koska hän\nvarsinaiseen kouluun oli ehdottomasti liian vanha.\n\nSovittiin niin, että heinänteon jälkeen Toloppi tulee opettajan luokse\nkoululle lukujaan aloittamaan.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKaunispa oli sinä kesänä heinärippipyhä, oikein helakka päivä. Se\nlupasi hyvää heinänkorjuulle, kunhan sitten vaan muistaisi lupauksensa\npitää.\n\nSukslevässä oli järjestynyt se kirkolle-meno kaikkien toivomuksen\nmukaan. Emmakin oli rohkaissut itsensä ja saanut kysytyksi\nMaijasstiinalta, suostuisiko tämä hänen etulaisekseen kotia jäämään,\njos isä niinkuin häntä vaatisi. Ja olihan se suostunut, Maijasstiina;\nmitäpä tuota hän, vanha ihminen, joka kesä heinäripillä puurtamaan, kun\nei ollut niitä heinäntekojakaan. Eikä kotona tarvittu sen enempää kuin\nyksi vaimoinen ihminen kaiken varalta, kuten isä oli sanonut.\n\nSe oli suuri kirkkopyhä tämä heinärippi, jouluun ja pääsiäiseen\nverrattava. Tämän kansan kunniaksi täytyy myöntää, että se yleensäkin\npitää asumuksensa puhtaana, mutta näiksi isoiksi pyhiksi, minkä\nheinäripiksikin, oli huoneet kuurattava oikein hiekan ja huosiamen\nkanssa, niin että ne suorastaan välkkyivät puhtautta. Ihan tahtoivat\nsälöt lähteä lattiasta, kun niitä akkavoimalla hangattiin. Kelpasi\nsemmoisesta hohtavalattiaisesta tuvasta kirkkoon lähteä, ja mukava oli\nsinne tulla takaisin lattialle levitettyjen pihlajanoksien lemuun.\nTosin siihen aikaan olivat näillä main enimmät tuvat vielä savutupia,\nmutta eipä se estänyt lattioita ja ikkunanpieliä puhtaaksi kuuraamasta.\nMitäpä hänestä, vaikka seinillä asustikin vanha karsta, eihän se sieltä\npäätä pilannut, kun oli siksi ylhäällä. Tässä ajan taitteessa ja vähän\nsitä ennenkin olivat jo useimmat tupiaan korjaillessaan tai uusia\nlaitellessaan muurauttaneet niihin uudet uloslämpiävät uunitkin, kuten\noli tehnyt tämä Tuavetti Tarvainenkin silloin, kun oli rakennuksensa\nkengittänyt. Se alkoi se ajan henki vaatia näitä uloslämpiäviä, vaikka\nsisäänlämpiävän pirtin muhevassa lämpimässä oli ollut niin mukava\nkuhjottaa.\n\nKahdella hevosella ajoi kirkolle tämä Sukslevän väki. Eipä sitä\ntavallisesti pojille ja palvelusväelle hevosta pistouvattu, vaan kun\nviimemainitulle kuului kaksi rippipyhää melkein kuin palkkaan, niin\npiti niitä ne kaksi kertaa rahdata oikein hevoskyydillä. Tosin ei\nSukslevässä ollut muuta kuin yhdet ajokärrit, joissa nyt köröttivät\nisäntä emäntineen ja Emma-tytär takaistuimella, mutta kelpasipahan\nnoitten poikien ja palvelijoiden ajaa paukkulaudallakin. Siinäpä\nkekottivat paukkulaudan päällä molemmat talon pojat, ja piikapalvelija\nynnä renkipoika istua nakottivat takana vierekkäin. No, eipä tuossa\nollut pitkä matkakaan, kyllä sen kestivät nuoret nivuset. Eikä\ntuo kuulunut se saki tätä ehtoollista ottavankaan, muuten vaan\nkirkolle tulevat kihupyhänä. Tuavetti oli lauantai-iltana käynyt\nrippikirjoituksessa ja itsensä oli vaan emäntineen ja tyttärineen\nmerkkauttanut, kuten oli lähtiessä sovittu. Niin no, mitäpä noista\nnuorista, kerkiävätpä he käydä ripillä, jos Luoja heille elonpäiviä suo.\n\nSiinä kelloseppä Puustisessahan se oli näitten suksleväläisten\nkirkkokortteeri, ja mistäpä tuota olisi paremman paikan löytänytkään,\nkun se Puustisen mökki kykötti ihan kirkon mäen laidassa. Siitä oli\nnäpäkkä pistäytyä kirkkoon, kun tulovirttä veisattiin, jos niinkuin\nkoko kirkonmeininkiä kuunnella halutti, ja hyvin taas kerkisi\nkuuluutuksillekin, jos ei sitä muuta sielunruokaa tarvinnut. Ja\nkelloseppä itse, paljon maailmanrantaa reissannut ja sieltä sen\nkellonkorjuunkin oppinut, oli suustaan pääsevä mies, niin jottei\nsen kanssa ikävä tullut, vaikkei aina kirkkoonkaan olisi muuta\nkuin kuuluutuksille parahiksi mennyt. Kalakukko vietiin nytkin\nPuustisen väelle, se oli vanha tapa. Toiset toivat mikä nytysen\nvoita, mikä kalaa, mikä muita kananmunia hilasi, joten taisi siitä\nkertyä viikkoinen eväs mestarin pienelle pereelle. No, kyllä se sen\nsietikin, kun ulkokyläläisille avuliaasti kortteeria piti. Ja varsinkin\nrippikouluaikoina sitä tuli muonaa mestarille, kun koululapsia useampia\nkotonaan kortteerasi. Taisi sillä ollakin se kellonkorjuu vaan niinkuin\nsivutyötä, sillä mistäpä niitä niin kelloja tästä Markkulan pitäjästä\nkorjattaviksi. Vaikka mitäpä tuo sekään asia sivulliseen kuuluu, kukin\nelää kujeellaan.\n\nMitäpähän siinä muuta kuin terveiset kerrottua ja kuulumiset mestarin\nväeltä kyseltyä lähteä kirkkomäelle toisia kirkkoihmisiä tapailemaan.\nSe näet moni ei pitänyt vakituista kirkkokortteeria varsinkaan näin\nkesäiseen aikaan, vaan sitaisi hevosensa kirkkopetäikköön, olipahan\ntuota siellä tilaa. Paljon olikin väkeä jo Markkulan kirkolla. Se\noli tämä heinärippi melkein paras kihupyhä, se kun sattui lämpimään\nvuodenaikaan ja muuten oli vanhoista ajoista pitäen tullut sellaiseen\nmaineeseen, että silloin sitä toki pitää kirkolle päästä jokaisen, joka\nvähänkin kynnelle kykenee.\n\nJa kelpasi tulla tälle Markkulan kirkolle! Olivat osanneet ne\nkirkontekijät aikoinaan, mikä hänestä lie jo hyvän hollin yli sata\nvuotta, kun tämä kappeliseurakunnasta omintakeiseksi määrättiin,\nolivat osanneet valita paikan temppelilleen. Se on sitten niin\nkeskellä pitäjää kuin olla taitaa, ja sellainen näkyvä paikka, jotta\neipä mistään olisi parempaa ihmisen järellä keksitty. Uhkealla mäellä\nse siinä seisoo, kirkko, ja tapuli vähän matkan päässä samalla\ntöyräällä. Siitä kun heläyttää kellot soimaan, niin jopa kuuluu\nlaajalle ympäristöön, ja julistavat ne kellot kaikelle kansalle, jotta\nnyt olisi tultava osilleen, jos meinaa tätä sananrieskaa eväikseen\nsaada. Ja siinä kummun alla levittäikse Markkulanlahti kapeana ja\nkirkkaana suikaleena, ja sen toisella puolella upeilee rovastin pappila\nkoivikkoisella mäellä. Voi yhden kerran sitä komeutta! On siinä soma\nnäky, kun kirkkoveneet Virmaan ja Kuttaselän puolelta viilettävät\nkirkkorantaan, onpa on! Passaa, passaa niinkin palvella Herraa tässä\nMarkkulan pitäjän temppelissä, jos häneen muuten vaan lie halua,\npalvelemiseen.\n\nKylläpä tapaa Markkulan heinäripillä tuttavan, ei siitä tarvitse\nhuolissaan olla. Se järjestys on täällä vähän samanlaista kuin\njuhannuskokolla, se vaan että täällä on mielessä niitä vakavampiakin\nasioita, eikä niinkuin juhannuskokolla ne maahiset metkut ja meiningit.\nVaikka ei sen puolesta, ettei heinärippipyhänäkin kuontuisi kieli\nkevyemmistäkin juttelemaan; kuontuu, kuontuupa hyvinkin. Eihän sitä\ntoki tarvitse suu tukossa mököttää, vaikka onkin ripille tullut; ei\nsuinkaan se suu siitä pilaannu, jos sitä asian kohdalla käyttää.\n\nNiin, tämä järjestys on täällä likipitäin samallaista kuin\njuhannuskokolla ja yleensä kansan kihauksissa. Isäntämiehet ja\nitselliset pohtivat omia pohdittaviaan eri ryhmissä, emännät myös\nerittäin, ja sitten se nuori väki, joka ei juuri käy ripilläkään,\npitää omia seurojaan ja tirskuu poskemmalla. Niitä muuten nuoria\nhäviää vanhalle hautuumaalle muka hautoja katselemaan, vaikka mitäpä\nne oikeastaan nuoret haudoista, paremminhan ne elämää ajattelevat.\nMutta kun ei ole muutakaan oikein sopivaa paikkaa, jonne voisi asiata\ntehdä, niin menee häntä hautuumaalle. Siellä ne kulkevat parittain ja\nsipattelevat omia sipatuksiaan. Siitä se monta kertaa vanhan haudan\npäältä alkaa tavallaan kuin uusi elämä.\n\nUkkojen kesken tuntui olevan puheenaineena se tavallinen kysymys\nvuodentulon toiveista. Mistäpä se muusta tämä maalainen osaisi ensi\nhätään jutella? Se kun on maalaisen elämässä sillä tavalla, jotta\njos ei jalka kapsa, niin ei suu napsa, ja niistäpähän sitä tietysti\nomista aikaansaannoksistaan ja vaivannäöistään ensiksi haastelee vähän\nitsekukin. Sittenkun rovehtuu puheelle ja kielenkanta hiukan vertyy,\nniin kyllähän sitä sitten tulee muutakin.\n\nKun siinä isäntien piirissä oli päästy tästä vuodentulo- ja\nheinänteko-asiasta, niin jo kysyä säväytti joku Sukslevän Tuavetilta,\njotta:\n\n— Joko s'oon nyt se kupernyörj eli muu muaherra nähnä sen sinum\npunajsem porttis?\n\nTuavetti ei ollut toppanaankaan, vaikka hän kyllä huomasi, että\ntoisen kysymykseen kätkeytyi hiukan ivaa. Kysyjä mikä lie ollut\nairakselankyläläinen, joka ei ollut kokolla silloin juhannusaattona.\nTaitaa vaan juria sitä itseään, kun ei hänen korpikyliään kupernyöri\nkuitenkaan kule. Näkyy levinneen tieto, kun tuli siellä kokolla\nsanotuksi; se oli sen viinan hyväkkään ansiota. Mutta mitäpähän\ntässä jokaisen syrjäkyläläisen puheista? Jos niitä kaikkia rupeaisi\nperäämään, niin ei muuhun kerkiäisikään. Vastasi sentään Tuavetti\nairakselankyläläiselle yksikantaan:\n\n— Eij jou nähnä, mut näätetää! Sinulla tuot'ei taitasj olla\nnäättämistäkääm muuta ku' ihtes ja sikopahnasj, vuan se ei kuulu teä\nkupernyörj olovan sikkoi' ystävä.\n\nSe juttu loppui siihen. Airakselankyläläisellä ei tuntunut olevan\nhalua jatkaa keskustelua tästä aineesta. Mitään välien katkeamista ei\ntämä pieni kahnaus toki merkinnyt. Se on näet tällä puolen maailmaa\nsemmoinen tapa, että sanaan vastataan sanalla, eikä sana naarmua tee.\n\nSiinä käpsehti Muuraismäen Mikkokin miesten joukossa, ja toiset\nkyselivät häneltä, miten ovat ne separaattoritutkimukset edistyneet.\nMitenkäpähän ne. Mikko sanoi koettaneensa nyt tuumia, miten saisi\nheinistä suoraan maitoa lehmän lävitse käyttämättä. Jos sen keksisi,\nniin saattaisi melko lailla säästää aikaa ja vaivoja. Ei tarvitsisi\npitää kallista karjaa, eikä touhuta sen kanssa. Joutaisi paremmin\nmuihin hommiin, kun se maitotalous yksinkertaistuisi. No, ne nyt olivat\nsen Mikon, ainaisen irvileuvan, puheita, joita se aina joukossa lateli.\n\nSitten lähti ukkojen parvi kirkkorantaan. Kesäisinä sunnuntaina\noli tapana käydä rannassa katsomassa, ketä sieltä oikein tulee\nkirkkoveneillä. Oli vielä hyvää aikaa. Kunhan papinkellojen soidessa\nlähtee nousemaan kirkkomäkeä ylös rannasta, niin hyvin ennättää\nkirkonmenojen alkuun, ja alkuunhan sitä on ennätettävä näitten ripille\nkirjoittautuneitten, mitenkäs muuten. Vaikka monta kertaa tavallisina\npyhinä on juostu vaan kuuluutukset kuulemaan, niin ei sitä rippilapsi\nsaa semmoista peliä pitää sen on istuttava kirkossa koko toimituksen\najan.\n\nSiinä juuri rantatielle käännyttäessä tulla hivotti mies kahden pyörän\npäällä kunnantuvalta päin pienen pappilan sivuitse.\n\n— No, elähäm mitä, joko nyt paholaenen kirkkomaille työnnäksen!\n—huudahti Kolomkannan Karhunen, — vai kahtooko minun silimänj vikkaa?\nVilikajskoopaham muuttiiv vieraammiehem puolesta!\n\nSukslevän Tuavetti ja jotkut muut, joitten talot sijaitsivat maantien\nvarrella, nauraa päräyttivät.\n\n— Kyllä sen näkköö, jotta tua kolomkantalainen on korvesta, kun nei\ntunne polokupyöree. Meillä päin nuit' on kun kärpäjsijä, — kehaisi\nTuavetti.\n\n— Vai semmojnen! No se tule ja puserra, kaikkeen se tuo rymä immeiset\nlapser riivoo, määppäs neät mokomav vehkeen selekää ja ala männä\nluirottoo! Minä luulij, jotta s'oon se ite peämestarj, taikka on siitä\njokkuu lähtennä sillä separatierillä ajamaa... Vai polokupyörä, no\nelähäm mittää!\n\nSemmoisia se kolomkantalainen päivitteli. Ajaja oli sama opettaja, joka\njo oli kerinnyt käydä monessa maantienvarren talossa, niin että hänet\nkerran pyörineen nähneet olivat jo olevinaan hyvinkin viisaita tämän\nrakkineen päälle.\n\nMutta odottipa ihme Sukslevän Tuavettiakin ja muita, jotka olivat niin\nvälinpitämättömiä polkupyörän suhteen. Olivat kerinneet siinä rannassa\nkätellä Kutan ja Virmaan rantalaiset, jotka suurilla, monihankaisilla\nkirkkoveneillään olivat saapuneet rantaan. Oli istuttu siinä\nmättäällekin ja pistetty kessuja piippuun papinkelloja odotellessa, kun\nse alkoi näkyä se ihme.\n\nLehmisalmelta päin rupesi kuulumaan kummaa uhkamista ja puhkamista,\nvähän niinkuin hevosen tuhritusta, mutta paljon kovempaa. Se kuului\nhyvän aikaa se puhke, ja sitten vääntäytyi Lehmisalmeen valkoinen\nmöhkäle, hiukan niinkuin venekin näköjään, mutta paljon suurempi\nja korkeampi kookastakin kirkkovenettä. Siinä oli oikein kattokin\nja pyöreä piippu kuin savutuvan lakeisen päällä, ja siitä piipusta\npussahteli yhtämittaa savua.\n\n— No nyt se lykkäsj! — äsähti Kolomkannan Karhunen, — tänä päevänähän\ntaetaa olla koko helevetiv valtakunta liikkeellä. Selitäppäs nyt,\nTuavetti, mikä pyörä se täm' on. Onko näetäi Sukslevässä kunj kärpäsijä?\n\nMutta nyt oli Tuavettikin ymmällä. Eipä ollut käynyt Sukslevässä\ntällaisia, ei ollut. Kyllä tältä Tuavetiltakin vastaus läksi\ntavallisesti työntämättä, varsinkin kun noin suoraan kysyttiin, mutta\neipäs nyt tullut selitystä.\n\nSillä aikaa tuli tämä outo otus lähemmäksi. Sillä oli kupeillaan jotkin\nkummalliset laitteet, jotka ruiskivat vettä ja pitivät sen täytistä\nlotinaa ja litkutusta.\n\n— Tua eij jou kuvan tulija, mikä liek kehnoj mualimal lopu' enteitä! —\npäätteli edelleen Karhunen, joka oli niitä paikallaanpysyjiä, korpeen\nsyntyneitä ja siellä kasvaneita.\n\nMutta olihan joukossa paljon kaupungissa käyneitä, ja siellä\nhöyrylaivoja enemmältäkin nähneitä, ja nämä heti käsittivät, mikä\ntämä Karhusen mielestä sellainen hirmulaitos oli. Kutan ja Virmaan\nrantalaiset olivat myöskin nähneet tämän saman laivan sätkyttelevän\nheidän vesillään. Ne olivatkin niitä selänrantalaisia, niillehän nuo\npistouvattanee laivat ja muut hörötykset, Hirvijärvellä ja Talluksella\nkuletaan vaan näillä vanhoilla koetelluilla vihtahanka-veneillä.\n\nHööpel-Aapeli, vanha rahtimies ja kaupunginkävijä, joka väitti olleensa\nTurkin sodassakin, vaikkei sitä täällä pitäjässä oikein tahdottu\nuskoa, kun se Aapeli oli vähän semmoinen hökläys miehekseen, riensi\nselittämään, että ei tämä mikään helvetin masiina ole, vaan höyrylaiva,\nsemmoinen siipiniekka rustinki, jonka Kourun rautatehtaan herrat ovat\ntilanneet malmia vedättämään, jotta ettekö te sitä tiedä, onhan tuosta\npuhe kulkenut kautta pitäjän. Ja ensi kesän nimissä kuuluu tulevan uusi\nlaiva, oikein rupelilla käypä. Niitähän Kallavedellä mennä luihottaa\nkuin muita veneitä ikään. Siellä jo kohta pääsee joka lahden pohjukkaan\nlaivalla.\n\n— Kiärmellahen Nieminennii Muaningalta neät kehuj, jotta höörällä sitä\nmeijänniir rantaaj jo ajetaa', eikä millää kepuljpelillä, — lopetti\nAapeli selityksensä.\n\nSe toi keihäslahtelaisia ja koululaisia heinäripille, tämä uusi laiva.\nRantaan kertyneitten joukossa oli paljon sellaisia, jotka eivät ennen\nkoskaan olleet nähneet höyrylaivaa; joko eivät olleet milloinkaan\nkäyneet viiden peninkulman päässä olevassa kaupungissa, taikka sitten\nolivat siellä olleet vaan markkinoilla, jotka molemmat, sekä tammi-\nettä maalismarkkinat, sattuivat jäitten aikaan. Tämä oli vanhanaikainen\nsiipilaiva, mistä lienevät Kourun ruukin herrat sellaisen löytäneetkin\nja tänne markkulaisten kummaksi hilanneet? Kolopuksen ukko-Jahvetti ei\nmalttanut olla ihmettelemättä tätä nykyajan menoa:\n\n— Tuas som mullaej jo toenej jalaka haavassa ja toeneh haavam\npartaalla, vua' eikö neät näättele tua mualima vielä nuita kummijaa.\nSitä alakaa olla tätä masjsiinoo jo vaikka minkälaista, minkä neät\nse saparotyörjrii, maetomasjsiina, mikä tuo liek, ja siittä ne\npolokupyörät ja muut lekkeet, ja eikös neät pitännä ennen kuolemoosa\nnähä vielä tuammojnennii vesjmasjsiina. No, jottae' se joutavalla\ntietättää, minkä niilläeh herrojlla!... Ja sill' or ryökäleellä, em\nparemmin sano, rattaat kuppeella kunj Savkoskem myllyllä. Suahhan nähä,\nvieläkö tuo mitä näättelöö, ennenku' tua toinenniij jalaka haataam\nputtoo?\n\nHööpel-Aapeli, joka viimeksi oli käynyt kaupungissa, ryhtyi\nhätiköivällä tavallaan selittämään ukoille, että kyllä niitä on vielä\nsuurempiakin kummia tulossa: Kuopioon näet on valmistumassa rautatie,\nihan pitäisi näihin aikoihin rautahevon porhaltaa kaupungin asemalle.\nSe se onkin eri sätös, se juna.\n\n— Ettäkös työ ou lehestä lukenna, jotta tulloo, tulloo raatatie\nKuopijoov valamiiks iham pijan? — höplötti Aapeli hätäistä höplötystään.\n\nUkot katsoivat Aapeliin vähän niinkuin syrjäsilmällä.\n\n— Lietkö tuota itekkääl lukenna? Eihän nuita taeja lehtiä tulla\ntännem meijäm pitäjääm muille kuv virkamiehille, ruukih herrojlle\nja pappiloillej' ja tulenoonko tuolle Ilopuro' ukolle, se ku' on\nniitä kunnam miehiä ja aena siitä kaikellaesesta ejistyksestä ja\nvalistuksesta puasoo? Vuan sinä kun siellä kaapunnissa aina puurrat,\nniil liet häntä siellä kuullu ja nyt meinoot sittä viisaana tiällä\nmeijän keskuuvessa essiintyvä... Vaikka kyllä kaeketi ne tällä\nmänöllä tulloo mitkä kommervenkit hyvviisä, alakaa tua jo olla ihav\nvihojvviimestä toohakkata. Jos sitä vuan tällä laella männä tuojataan,\nniin tämä entine' elämä luokkootuu kokonaam poikkeej ja kaekki ruppee\nkäämääm masjsiinalla.\n\nKolopuksen ukko se edelleen tällaisia haasteli. Taisi osata sanoa\nukko-Jahvetti yleisen mielipiteen, koskapa muilla ei ollut halua\njatkaa. Joku ihmettelyn huudahdus vieläkin miesjoukosta kuului, kunnes\nlopulta mentiin laivaa lähemmältä katselemaan. Mikäs oli mennessäkään,\nkun kapteenina oli kaikkien yhteinen tuttu, pitkä Pekka Jauhiainen,\nvanha Kourun asukas ja tukkijunnari. Pekka näytteli kaikki paikat\nukoille ja selitteli laivan rustinkeja. Päivittelyähän siitä riitti\nkotvaksi aikaa, mutta se tämä ihminen tottuu niin pian kaikkeen,\neivätkä ennakkoluulot varsinkaan tämän puolen kansan keskuudessa ole\nkoskaan olleet niin mahdottoman syvässä. Kun Pekka Jauhiainen oli\naikansa kehua retostanut kojeensa hyviä puolia, niin alkoivat siinä\nukot vähitellen myöntää, että saattaa, saattaa olla tämä kulkuvehkeenä\nparempikin kuin vanhan ajan leipämasiina, monisoutuinen kirkkovene.\n\n— On, on tok; ja kum minä ens' kesänä ajan tähär rantaa' oikeir\nrupeljmasjsiinalla, niin suatta nähä, jotta siinä Kutaj ja Virmaar\nrantalaistev venneet jeäp niinku' seisomaa'.\n\n— Vai rupelj? Minkäällaenen s'oon se rupelj? — tiedusteli joku\npuheliaalta kapteenilta.\n\n— S'oon semmojnem potkurj, joka pyrskyttää tuolla perässä ja vaahtia\nantaa. Siinä uuvvessa laevassa eij joukkaan näetä siipijä.\n\nMiehille jäi kyllä hiukan hämäräksi, jotta mitenkä se potkuri\noikein sitä vauhtia antaa, mutta kun siinä rupesivat parhaillaan\npapinkellotkin soimaan, niin ei passannut enää jäädä ottamaan siitä\ntarkempaa selvää. Sittenpähän tuon näkee sen rupelinkin, jos ensi\nkesään eletään; ja jos ei eletä, niin jäapi näkemättä, ja taitaahan\ntuota kelvata täältä lähtemään ilman sitä rupeliakin.\n\nMäkeä noustessaan kääntyivät ukot vielä katsomaan Pekka Jauhiaisen\nkulkuvehettä ja tavasivat sen kylestä kultaisin kirjaimin maalatun\nnimen »Lintu». Niinpä on, niinpä on nimikin mukaisensa, tuumivat äijät,\nsiivillähän se näkyy kulkea rätkyttävän. Mertalan Puavo Kuttakoskelta,\njosta »Lintu» usein kulki lävitse, kertoi, että sen puhkutus kuuluu jo\npitkän matkan päästä, ja silloin heidän pojat aina sanovat:\n\n— Tuntuu »Lintui» tulovan, koska kuuluu jo tuolta Juurikkaniemen\npuolesta: Uh-huh, uh-huh pit-kä Pek-ka!\n\nSe osoitti, että laivan ja sen päällikön välillä vallitsi tuttavallinen\nsuhde, jonka kansan huumori oli huomannut. Ukkojakin tämän kuuleminen\nvei ikäänkuin lähemmäksi näitä elettävänä olevan ajan omituisia ja\noutoja vehkeitä.\n\nSinne nyt lappautuivat miehet kirkkoon ottamaan hengellisiä eväitä\nheinäntekoa varten. Sitä oli katseltukin taas näitä maailman ihmeitä\nihan tarpeeksi. Olisi vielä nähtävä se rautatie, jotta minkälainen\nhökötys tuo mahtaa olla! Vaikka kaipa hänet senkin näkee, kun tästä\ntaas talvimarkkinoille lähtö tulee. Sehän tuo kuuluu olevan kulussa\nkesänsä talvensa. Mutta nyt täytyy panna pois mielestä ne maailmalliset\nja valmistautua siihen hengelliseen puoleen, jotta ei jäisi sekään\nkoettamatta, jos hänestä sitten lie hyväkin apu tälle maalaiselle, joka\nsaa riehkaista niukan leipänsä edestä kuin viimeistä päivää.\n\nEukot istuivat jo omissa penkeissään huivit kaulalla ja peukaloitansa\nhypeltäen, kun ukkojen lauma alkoi vanua kirkkoon. Se on tarkasti\nerotettu tässäkin Markkulan kirkossa vaimoväen puoli miesten puolesta.\nSitten on vielä erittäin herrain penkit, joissa istuvat molempien\npappilain väet, vallesmannilaiset, ja minkä heitä lie vielä muita\nherrasväkiä. Ne ovat, herrain penkit, lähellä saarnastuolia ja\nalttaria, jotta siitä ei rippipyhänäkään muuta kuin pujahtaa Herran\narmopöydän eteen. Ja kukapa tuonne näistä talonpoikaisista ihmisistä\nensimmäisenä ajaksenkaan; antaa herrojen nauttia sekin ehtoollinen\netumaisena, niinkuin nauttinevat muutkin tämän maailman antimet.\n\nSieltä tulevat nuoretkin vähitellen muitten perästä. Ovat supatelleet\nsupattamisensa hautuumaalla ja asettuvat nyt herranhuoneeseen. Eihän\nniistä puoletkaan ripille tule, tietäähän sen, mutta näin tärkeänä\npyhänä kaikki eivät ilkeä uloskaan jäädä, vaikka taitaisi olla asiaa\nvieläkin; loppunoonko tuo noilta ennen, kuin saavat sen solmunsa\nsolmituksi. Sitten kun se kerran on umpeen vedetty, niin ei taida olla\npaljon niistä sipatuksista.\n\nKovinpa ovat Sukslevän Emmankin korvukset punaiset. Mitenkähän lie,\ntaitaa olla mieli muissa asioissa, eikä tässä ehtoollisessa. Tokkopa\ntuolla he, Emmalla, ollutkaan erityistä kutsumusta ripille, mutta kun\nisä kysyi, jotta kuka haluaa, niin ei uskaltanut evätä, ettei olisi\nluullut isä hänen muitten mielitekojensa tautta kirkolle pyrkivän.\nSinneppä tuo vaan Emman katse kaartuu syrjittäin miesten puolelle,\njossa hyvin näkyvällä paikalla istuu Luvellahen Alapetti. Eipä tahdo\nsijojaan saada Luvellahen poikakaan, olkapäitään nostelee siinä\npenkissään, itseänsä kyhnyttelee ja kämmenselällään tavallista useammin\nnenäänsä vetäisee, ikäänkuin ei ilmankin olisi paikallaan, se nenä.\n\nKyllähän sen tietää, minne päin ne Sukslevän Emman ja Luvellahen\nAlapetin asiat ovat menossa; sinne umpisolmuun tietenkin. Hautuumaalla\nmaleksi tämäkin pari, miten kireälle lie sitten jo siellä vedetty sitä\nsolmua. Mistäpä sen poskeinen niin tarkkaan osannee sanoa, kun ei ole\nollut näkemässä eikä kuulemassa. Mutta kaipa he itse tiennevät, ja\nsinneppä tuo vaan Emman silmä vilkun Alapetin puoleen, ja Alapetilla\ntuntuu olevan raskaat oltavat penkissään.\n\nEikä malta Sukslevän vanhin poikakaan, se Toloppi, kirjaviisas, olla\ntoisinaan pälymättä eukkojen penkkiin, jossa kädet ristissä istua\nnököttää Tervaharjun Hintriikka, tarmokaspiirteinen tyttö, joka\nitsekseen on kirjoituksenkin opetellut. Ei sillä silloin ole pää\npaperista, sen arvaa. Olisi, olisi siinä Tolopille akkaa, Hintriikassa,\njos miten sopeutuisi. Ja eiköpä tuo vaan sopeutune, koska yksissä\nmatkoin ovat nekin vaeltaneet siellä hautuumaan varjoisten koivujen\nalla, ja näkihän sen jo juhannuskokolla, että siinä on ne vippaskonstit\nkäynnissä. Tulisi siitä hömpsäkkä miniä Sukslevään tästä Hintriikasta,\ntulisi niinkin.\n\nHerran sanaa on kuultu, väki purkautuu ulos. Sitä oli ollutkin\nkansaa tänä heinärippinä kirkossa, joshan lie ollut kirkollakin. Osa\nnuoristahan tietysti jäi kirkkomäelle, varsinkin ne, joilla ei ollut\nvakituista paria, eikä nuo tainneet kaikki paritkaan sieltä vanhalta\nhautuumaalta malttaa lähteä. Oli tainnut riittää sitä asiaakin,\nkahdenkeskistä näet, ja ennättääpähän tuota ehtoollistakin nauttia\nsitten, kun tosi tarve tulee. Nythän tuo mieli tahtoo heppelehtiä\nparemmin näissä maallisissa.\n\nNo niin, heinärippimatka oli tehty, nyt palattiin kotiin ja huomenna\nalkoi heinänteko, yksi niitä maalaisen talouden tärkeimpiä kausia.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSiunasi, siunasi se heinäpoutaakin vielä sinä kesänä. Saa hänen\nnähdä, kuinka kauan oikein tätä maantiestä suosii? No, onpa ollut\ntoisina vuosina suosimattakin. Taitaa nyt maksaa vanhoja velkojaan.\nJa ilahuttaa, ilahuttaahan se mieltä, kun sitä näinkin toisin vuosin\nedes saa vähän rohkeamman ja runsaamman korvauksen vaivoistaan, tämä\nmaalainen. Sitä huonoina vuosina tuleekin kenties hiukan liikaakin\nsätityksi kaupunkilaista, herraa, joka ei muuta kuin lapioi rahaa ja\nsitten sillä ostaa maatiaisen ihmisen ihan iltikseen. Saattoi tulla\nturhastakin moitituksi kaupunkilaista; eihän se sen vika ole, että\non sinne joutunut elämänsä asettamaan, kun jo usein on juuriaan ja\nperikuntiaan myöten kaupungin asukas. Eikä tuo taida sillekään ilman\ntyötä ja vaivaa raha loheta, vaikka sitä toisinaan pahalla päällä\nollessaan tämä maalainen niin päättelee. Mutta elä tykkää pahaa,\nkaupungin veli... kun näinkin hyvin heinänteko onnistuu kuin tänä\nkesänä, niin kyllä tässä toki toisiaan ymmärretään. Yksiä Jumalan\nluomia, mikäs on ymmärtäessä!\n\nKevyesti sujahteli viitake miesten kädessä sinä kesänä Markkulan\npitäjässä. Se tuo kunnon heinäilma antaa työkalullekin ihan toisen\nterän ja maun. Antaa se, vaikka sitä ei ymmärrä sellainen, joka ei\nole omintakeisesti joutunut näitä töitä tekemään. Ja naisväen kädessä\nhyppii harava kuin leikkikalu, ja karho syntyy kuin itsestään,\nhuomaamatta. Helähtää siinä helposti nauru ja laulukin haravoitsijain\nparvesta. Ja se lähtee sitten yhtä helposti talon oman väen kuin\npalvelijain ja kasakkaihmisten rinnoista. Tämä on sellainen yhteinen\nhyväntunne, joka naurattaa ja laulattaa. Se ryöpsähtelee koko\nluomakunnassa tuo elämisen riemu silloin tavallista korkeammalla.\nJoutilaat hevoset järjestelevät kilpajuoksuja haassa, ja jos sattuvat\nväljänmetsässä olemaan, kirmaisevat ne huolettomina ihan pisimpään\npohjukkaan, näykkien toisiaan ja ilonsa runsaudesta potkien. Lehmät\novat niitä luontokappalten yhteiskunnan vakavimpia, mutta joskus\nniilläkin leikkisä luonto ilmenee tällaisella pitkällä ja herkullisella\nheinäpoudalla. Ja lammas sitten: vaikka sen järki ei ole vahvimpia,\nymmärtää se hyvin kesäisen leikin. Ne ovat nämä luontokappaleetkin\nikäänkuin iloissaan sen johdosta, että tuleepa, tuleepa nyt evästä ensi\ntalveksi. Ihmisen ilo tarttuu hänen ympäristöönsäkin.\n\nOn se hujakkata, kun heinä kuivaa, jotta kahisee, eikä tarvitse\nsätystellä haasioita, huonon ilman kuivuuvehkeitä. Se käy kuin luomisen\ntyö silloin tämä heinänteko. Niittomiesten jälestä vaan vedellään\nkorret karhoille, siinä kouhotellaan muutamia kertoja, yön seuduksi,\nkasteen ajaksi, ruvolle pistetään, ja kun vielä toisena päivänä\nhajotellaan, niin jo illalla ovat latoon tahi pielekseen pantavia,\nheinät. Ja niistä tulee sitten kunnon tavara.\n\nSiellä huhkivat laajaa rantaniittyä viitakkeineen Sukslevän miehet,\nisäntä Tuavetti ja Toloppi etunenässä. Rengin-kytjäys ei pysy rinnalla;\nno, eihän tuolla ole miehen mittaakaan, vaikka sitä iän puolta alkaa\nkarttua. Ja viitake kourassa se vihtelee Rieti-poikakin. Taitaa olla\nensi kesää miesten matkassa, eikä sen viitake ota oikein ollakseen\nterässään, mutta hyvä on yritys. Jos sillä tuommoinen työhalu vaan\npysyy, niin kyllä siitä henkensä elättäjä tulee, Rietistäkin. Niin no,\nonhan sillä pojalla miehen luonto, vaikka sillä on niin kummallinen\nkaipuu metsään ja järvelle. Se on toisinaan kuin haltioita tai muita\nmetsän ihmeitä näkisi; sitä tuo metsä jollakin tapaa pitää lumoissaan.\n\nNiin herahtelee hyvänä isäntä Tuavetin mieli, että sen kouluasiankin on\nihan itsestään ottanut puheeksi jo monta kertaa. Oikein tuntuu olevan\nsuosiollinen sille ja sanoo, jotta on se sentään jotain, kun nykyaikana\nnuo koulutkin laitetaan aivan naapuriin. Kelpaa tämän nykyisen polven\nelää kelletellä, kelpaa. No, elettiinhän sitä ennenkin ilman kouluja\nja muita opinteitä, mutta ei taida se oppikaan ojaan kaataa, kun sitä\ntarkemmin aattelee. Ja saisihan tuo tulla pojasta viisaampi isäänsä,\njos hänestä, Rietistä, niinkuin koulunkäyjääkin olisi. Kyllähän tässä\ntyömiestäkin tarvittaisi kotona, mutta niinpä se sanoi opettaja, jotta\nei se koulu työhalua vie, jos häntä muuten miehessä lie. Niin jotta\nkoettakoon, Rieti, koulua käydä, sittenpä senkin näkee.\n\nJa vielä pitemmällekin hypähtelevät Tuavetin ajatukset siinä viitaketta\nheinän juureen sujautellessaan. Kummallistahan on tämä aika yhtähyvin,\nkun sitä oikein ajattelee. Noita koneita riivattuja näkyy työn täytyvän\njoka alalle. Kertoihan se Keiteleen Kamulan mies, joka tässä hevostaan\nsyötteli, jotta Haminalahdessa heinääkin koneella tehtiin. Niin, ja on\nnoita muualtakin tainnut kuulua samanlaisia puheita. Sillä laillahan\nse käy: se ei sekään vanhojen viisaus tainnut olla ihan kutinsa\npitävää, koskapa niitä näkyy sikiävän tähän maailman aikaan vieläkin\nviisaampia. Minkälainenhan hän lie sekään niittokone, mutta hyvin\ntuolla kuuluu heinä katkeavan, kertoi se Keiteleen mies. Oikein oli\nsekin mies hevosensa seisauttanut siihen hovin heinäpellon kohdalle ja\njalansyten käynyt katsomassa sitä rakkinetta. No, niissä hoviloissapa\nnuo tarvinnevat niitä vehkeitä, tämmöisen pikku talon niitokset\nkiikutellaan vaan vielä käsipelillä, eikä taitaisi ne koneet noissa\nmeidän mättäiköissä kestääkään. Mutta se nyt on merkkinä siitä, jotta\ntämä maailma menee eteenpäin, harasipa häntä vaikka vastaankin.\n\nVaan sitä ne kehuvat sitä separatieriä, vai mikä hän lie oikein\nsiltä tieteelliseltä nimeltään se maitomylly. Kuuluvat tuolla\nnaapuripitäjissä jo pienikarjaisetkin sen hankkineen. Meilläkin tässä\non jo kymmenen lypsävää ensi talvena, tuumiskeli Tuavetti edelleen,\nniin jotta jokohan tuota olisi mentävä vaan virran mukana ja ostettava\nse mylly?\n\nTämä ajatus vaivasi häntä niin, että piti kysäistä Tolopilta, joka\npaineli siinä vieressä. Kun Toloppi seuraavan kerran viitakettaan\nläppäämään rupesi, teki Tuavettikin saman asian ja tiedusteli:\n\n— Tuota... mittee sinä oekeen meinoot siitä maetomyllystä, jotta\noeskoon tuosta apuva tämmöjsessä talloovessa kunj tämä meijännii?...\n\nTolopilta ihan liippa pysähtyi, ja hän jäi pitkäksi aikaa katsoa\ntuijottamaan isäänsä, niin häntä ihmetytti tämä kysymys. Mistä\noli nyt ukko saanut semmoisia ajatuksia päähänsä? Hän, Toloppi,\noli lainaamiensa kirjojen avulla tullut havaitsemaan, että\nkonevoima oli maataloudessakin otettava vähitellen käytäntöön ja\nviljelysmenetelmiäkin oli uusittava, jos mieli pysyä nykyaikaisen\nkehityksen tasalla, mutta niistä havainnoistaan hän ei ollut\nuskaltanut virkkaa mitään isän kuullen. Tuavetti Tarvainen oli isäntä\nvanhaan patriarkalleen malliin, joka tahtoi esiintyä talossaan yksin\nmäärääjänä. Hän oli sitäpaitsi vielä sitä polvea, jossa vanhat tavat\nja tottumukset istuivat tiukassa. Toisin oli Tervaharjun isännän laita\ntuossa järven toisella puolella. Hän oli vähitellen taipunut poikansa\nja tarmokkaan tyttärensä Hintriikan tuumiin, ja nyt siellä kuuluttiin\njo ensi syksynä niittyjä ojitettavan ja soita ruvettavan perkaamaan.\nJa sitä kun oli, suota, kaikkiallakin tässä Markkulan pitäjässä.\nSiellä on eri peli, uudelta vuodelta kuulemma sanomalehtikin tilataan.\nMutta mikäs tämän meidän ukon mielessä kytee, kun se separaattorista\nhyötähyviään puhumaan puhkee?\n\n— Kyllähän seoes separaattorjrii hyvä kapistus olemassaan, vuan s'oon\nvasta sittä ihav välttämätön, kun suahaam meijer tuanne kirkolle.\nJohan tuota kuuluu semmosjtai huutoo, jotta muutamat talolliset sitä\npuuhoovat. Jos hänestä niinkun tosj tulloo, niin kaet se pittää sittä\nmeijännii se separaattorj ostoo ja alakoo viijjä retojaan sinnem\nmeijerii...\n\n— Mikäs se semmojnel laitos sittä o? — kysyi Tuavetti, jolle meijeri\nnäköjään oli taas joku uusi kone, joita näkyy tähän nykymaailman aikaan\nsikiävän kuin sieniä sateella.\n\n— Se ov vuan semmojnen konneellinev voev valamistuslaetos. Sinne viep'\nitekukkiir retasa, ja siellä ne sittä kirnuvaavat, meijerissä. Ne\nkuuluuvat maksavan tavallise' hyvä' hinnan retasjta. Oes se siitä hyvä,\njotta ei tarvihtis voenyyttisä kansa herrosjsa juoksennella, saes aena\nparj kertoo kuussa tilisä kättee.\n\nTuavetti oli taaskin vähän ihmeissään. Kyllähän hänkin mielestään oli\nymmärtävinään näitä koneita, mutta niitä taitaa tulla jo niin paljon,\njotta ei tämä maalaisen järki pysy matkassa. Mutta oikeastaan hän\nsittenkin jo hiljaisessa mielessään hyväksyi tämän meijerinkin. Ei se\nnäet mitään herkkua ollut kulkea kauppaamassa voitaan, minkä häntä\nsäästymään sai, kun sitä joka paikassa hypisteltiin ja maisteltiin,\njotta lopulta ei paljon ilennyt tarjotakaan enää koko voita, kun pala\noli päältä kuin hiiren nakertama. Ja jäisi sitten pois koko kirnuamisen\nvaiva, kun saisi retana meijeriin kulettaa.\n\nMutta Toloppi-poika tahtoi takoa raudan kuumana ollessa. Koska äijä\noli yht'äkkiä muuttunut niin edistysmieliseksi, niin koettaa häntä nyt\nkutkutella toisesta päästä, joka Tolopin mielestä oli tällä hetkellä\ntärkeämpi. Hän haasteli:\n\n— Jospa nuihe' antasj olla niihin separaattoriij ja muihi, siks kun\nnuo tulloot välttämättömään tarpeesee. Täss' oes näetä muita hommija\nhyvinnii tärkeitä.. Jos oes tuahii niitty oekee' ojittooj ja laettoo,\nniin siitä lähtisj er tavalla tätä heinee. Suattasj sittä myöhemmin\npanna nuri' ja vaikka kylyvyheinälle... Kuul tervaharjulaenennii\ntänä syksynä aekovan ojitella niittysä ja suotasakkii kuul ruppeevam\nperkkoomaa...\n\nTuavetti painui ajatuksiinsa. Hän pani viitakkeensa syrjään ja\nrupesi täyttämään piippuaan. Hän ei ollut mikään erittäin innostunut\ntupakkamies ja näin kiireenä aikana harvoin työmaalla savuiksi pisti.\nKun hän nyt tupakkapuuhiin ryhtyi, merkitsi se, että hänen päässään\nkulki tavallista enemmän ajatuksia. Siellä veuhtoilikin todella\nmietteitä sinne ja tänne. Uudistushommiin oli säkeytynyt nyt Tuavetti\nTarvainen. Se separaattori, vai mikä hän lie se maitomylly, se oli\npyöriä hyrrännyt hänen päässään jo kotvan aikaa. Nyt kertoi tämä\nToloppi, jotta Tervaharjun Herkko Tissarinen rupeaa oikein ojimaan\nniittyjään. Katsohan näet, vai semmoista se tervaharjulainen, ja ihan\ntuossa toisella puolen järven, vähän vaan vitalikkoon tästä Tuavetti\nTarvaisen talosta. Vai niin, vai sen poikia se Herkko? Se tuo taitaa\nymmärtääkin niitten uusaikaisten höpötysten päälle, sen kun kuuluvat\nsekä pojat että tyttäret juoksevan kaikkien tietojen ja oppien perässä.\n\n— Vai nii jotta tervaharjulaene' ojimaa ja muuta muokkailemmaa. Mittää\njos oes meijännii yrittee? äänsi Tuavetti tovin mietittyään.\n\nToloppi-poikaa hykäytti. Katsohan ukkoa, se ei halua olla huonompi\nnaapuriaan.\n\n— Yritettää, yritettään tok, ja suatta nähä, jotta siitä on hyötyvä.\nEiköpä tuota kerittäne tässä omim miehin, jos ei kovan suurta etteystä\noteta. Jos nyt vua' aluks tänä syksynä teä niitty ojitettasj ja nuo\npuskat perkattasj poikkee? — huomautti hän.\n\n— Nii ja jos ei peästä muuten, niim pietään taksvärkkäriä, eikö tuota\nsev verram pennijä löytyne.\n\nToloppi oli oikeastaan enemmän kuin tyytyväinen tällaiseen tulokseen,\njota hän vielä jonkin aikaa takaperin ei olisi uskaltanut odottaakaan.\nIsän luonne näkyi olevan sellainen, että hänet saa uudistuspuuhiinkin,\nkun hänellä vaan jossain tiettyvillä oli kilpailija. Kilpailu, se ukkoa\nusutti yrittämään. Nyt osaa Toloppi, joka jo kauan aikaa oli itsekseen\nmonenlaisista taloudellisista parannuksista haaveillut, vetää oikeasta\nnuorasta. Hänellä oli vielä yksi asia sydämellään, ja hän päätti antaa\nsenkin tulla nyt samassa. Heilläkin oli jo muutamaan kertaan käynyt\nompelukoneitten kauppias, mutta aina oli sille naurettu ja käsketty\nmennä narraamaan tyhmempiä, tai oli sanottu, etteipä tässä ole varoja\nsellaisiin kokeiluihin. Nyt oli hiljattain Tervaharjulle ostettu sekin\nmasiina, ja kun tässä kerran näkyy ukko olevan sopuisalla päällä, niin\nesitetäänpähän, jotta eikö tuo nyt tarttuisi asiaan.\n\n— Vua yks kone meille oes tarpeen, siit' oes tuolle äet’väille isoj\napu. Ohan ne kääneet meilläi ompelukonneen kaapalla, vua eipä hänt'\nou tullunna otetuks. Sen saes vähittäesmaksulla, ja sillä kävis tuo\nneolomine' er' topakast. Kuulhan nuo Tervaharjulle sennii hankkinee'.\n\nTuavetti tarttui heti onkeen.\n\n— Vai sennii! Katohhan neät sitä tervaharjulaesta, vae jo se sennii!...\nSe se riehkajsoo.\n\nTulikohan Tuavetin mielestä liian paljon näitä esityksiä yhdellä\nkertaa, vai muutenko lienee saanut kyllänsä tupakkahollin pidosta,\nmutta äkkiä kolisti hän piippunsa perskat suuhunsa — ja alkoi niittää\nkuin äkäpäissä. Toloppi-poika koetti painaa perässä minkä ennätti ja\najatteli itsekseen, jotta jo taisi äijä suuttua, ei sille ehkä olisi\nnyt pitänyt puhua koko ompelukoneesta mitään.\n\nMutta hetkisen perästä Tuavetin vauhti hiljeni. Hän näkyi aprikoivan\nviitaketta heilutellessaan. Sitten hän heitti taas niittämisen\nsanoakseen Toloppiin päin kääntyen:\n\n— Vae on Tervaharjun emännällä jo ompelukone? Se ostetaam meillekkii!\n\nJa sitten siitä asiasta ei enää puhuttu sen enempää sillä kertaa.\nMolemmat miehet paiskelivat kuin henkensä edestä. Tolopilla oli täysi\ntyö pysyä isä Tuavetin kintereillä. Renki, joka oli siinä levähdyksen\naikana saavuttanut, jäi taas pian, ja nuorempi poika missä lie\nollutkaan niityn toisessa päässä. Ja se oli leveä se isän ja vanhemman\npojan eteys.\n\nKotona illallista syödessä sanoi Tuavetti emännälleen ja yleensäkin\nkoko naisväelle:\n\n— Ku' ens kerran tulloo ompelukonneen kaappias, niin se, joka sattuu\nolemaam pihassa, tulukoon sanomaam minulle.\n\nEmäntä Justiina, joka oli juuri kantamassa täyttä vatia\npotattihauvikkaita pöytään, ihan seisattui tämän määräyksen kuullessaan.\n\n— Mittään sinä tuolla tiet? — kysäsi hän epävarmasti.\n\n— Meille ostetaan ompelukone, — jatkoi Tuavetti.\n\n— No kaikkee sitä kuulookii näillä korvillaa; mittään tuolla oes virkoo?\n\n— Ompelovahhan nuo tuolla kuuluu muuvallae, eikö tuota sitä sammoo\ntehtäne meilläi.\n\n— Kukapa nuilla uusaikajsilla sätöksillä osannoon?\n\n— Se on opittava!\n\nEikä siihen päätökseen enää ollut kellään mitään sanomista.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKatselihan se emäntä Justiina vähän syrjäkariin sitä ompelukonettaan,\nkun se tuotiin taloon, kuten oli katsellut asiamiestäkin silloin,\nkun häntä porstuanpohjakammarissa kahvitteli isännän käskystä.\nTällainen uusi suhtautuminen mieheen, joka jo muutamia kertoja oli\nmelkein hätistelemällä hätistetty talosta pois, tuntui hänestä\nliian ihmeelliseltä. Mutta se nyt oli, se asiamies, sitä lajia\nmiestä, että se tuli vaan uudestaan; taisi tietää, jotta kyllä siitä\nlopulta kaupatkin tulee. Pianhan tuo palasikin taas, ja nyt vieraana\npidettiin ja kestittiin. Kyllä sen onnettoman suu kävikin, vaikka\nvähemmälläkin olisi sen rakkineensa kaupaksi saanut, kun näkyi\nsekaantuvan ajatuksissaan vanhemmiten tämä-Tuavettikin, joka oli niin\nselvänuottinen mies ennen.\n\nSemmoisia se Justiina itsekseen intoili, mutta mikäpähän siinä auttoi\nmuuta kuin ota pois se kone. Pian se sen hommasikin, asiamies, ja\nopetti konstinkin samaan vähittäismaksuun.\n\nMutta pianpa se naisväen pää kääntyy, vaikka häntä sitten olisi,\nnaisihminen, hyvinkin timakkaa olevinaan, minkä tämä Justiinakin. Kun\nhän tuli huomaamaan, jotta tämähän käykin kuin luomisen työ siihen\nentiseen hyppyspeliin verrattuna, niin jopa meni nauruun emäntä\nJustiinan suupieli, ja hän alkoi kyläläisillekin kertoa, jotta tämä se\nonkin etuisa vehe tämä ompelumasiina, sillä pyöräyttää miehille paidan\nyhdessä touhauksessa.\n\nSukslevän Tuavetti Tarvaista alettiin pitää melkein kuin johtavana\nmiehenä tässä Hirvijärven eteläpään, Muuraisen ja osittain Pienen\nTalluksenkin kulmakunnilla. Sillä oli tällä Tuavetilla ollut se\nnuoruuden aika vähän sekaista silloin, kun se vaan tavallisena\nSukslevän Tuakkona isänsä eläessä kyliä juoksi ja pientä ilkeyttä\nteki, mutta työmies se oli ollut aina, sitä ei voinut kukaan kieltää.\nJa sehän se on pääasia. Mitäpä tuosta, vaikka vapaana aikanaan vähän\nhempsahtaakin, eihän se jokaisella ole veri yhtä vakainen. Ja mikä\ntuossa vaan lie, jotta niistä nuoruuden hurjista tulee useinkin\nrempseitä miehiä, sellaisia eteensä katsovia ja vähän kauemmaksi\nnäkeviäkin kuin tämä tavallinen nuhjottaja, joka pyörii vaan koko\nikänsä siinä yksillä jalkainsa sijoilla eikä vie maailmaa eteen, joshan\nei taaksekaan päin. Jotta taisi vaan olla eduksikin, että se entinen\nSukslevän Tuakko oli niin vetreä siltä luonnoltaan.\n\nVarsinkin tämän koneen oston jälkeen pidettiin Tuavettia eturivin\nmiehenä, ihan kuin ilopurolaista etelä-Markkulassa ja Sipukan Pekkaa,\njolla kuului olevan kanssa separaattorikin, pitäjän pohjoispäässä.\nOlisihan tässä Hirvijärven rannalla ollut tervaharjulainenkin, mutta se\noli sellainen enemmän itseensä sulkeutunut turjake, vaikka kohta sen\npäässä liikkui kaikellaista uudenaikaista, eikä siitä Herkosta koskaan\noltu puhuttu paljon hyvää eikä pahaa, niinkuin tästä Taavetista oli\nliikkunut juttua monenlaista.\n\nSiinä se kekotti ompelukone kaikessa komeudessaan Sukslevän tuvassa jo\nruistalkoon aikana. Niitä vaan oli riittänyt ilmoja vielä rukiinkin\nkorjuuksi. Parahiksi ennätti heinänteon lopettaa, kun jo ei muuta kuin\nala ottaa sirppi käteesi, jottei karisemaan pääse aikaisin joutunut\nruis. Harvoinpa sitä oli ennen näillä main kunnolle keritty saada ruis\nkuhilaille ennen Laurin päivää, josta alkoi uuden siemenen kyntö, se\nkun oli tässä pitemmän aikaa pitänyt semmoisia rämppäkesiä; mutta kyllä\nnyt kerittiin aumaankin asetella. Olisi vaikka passannut Sukslevässäkin\nuutisella siementää, mutta sillä oli Tuavetilla siemenet varattuna\nviimevuotisesta. Tosin oli pitänyt ostoviljaa käyttää lisänä, sillä\neipä tahtonut näissä Markkulan kivikkopeltoisissa taloissa omasta takaa\nvielä riittää vuoden ympäriinsä, mutta siemen sentään aina varattiin.\n\nRuistalkoohan se toki pidettiin elokuussa joka talossa ja potattitalkoo\nsitten syyskuussa, ja joskus kun sattui korjuun kanssa kiirettä\npakkaamaan, vähän muitakin viljoja talkoolla talteen otettiin. Siinä\non tässä talkoossa sellaista yhteistyön ja toisensa auttamisen henkeä.\nVuoron perään käydään seutukunnan taloista toisissaan, niin jotta niitä\nriittää talkoita joka päiväksi rukiinleikkuunkin aikana. Se sujuukin\ntalkootyö eri vauhdilla, kun siinä vähän niinkuin kilvoitellaan, jotta\nkuka se on oikein parempi toistaan.\n\nJa onhan niitä aina talkoossa muitakin viehätyksiä. Kas kun se ei\ntämä savolainen, jonka talot harvoin ovat yhdessä rysmässä niinkuin\nniitten rintamaalaisten, usein pitempiin aikoihin pääse naapurinsa\npakeille, ja kertyyhän sitä toki hänellekin asioita kielen alle,\nkertyy niinkin. No, siinä kun on talkoossa koolla koko seutukunnan\nväki, niin passaa naisväenkin säklättää ne säklätyksensä ja vapautua\nsiitä tunnonvaivasta, jotta kun ei ole kunnon puhetoveria; sillä\nmitäpä tuota lie juuri juttelemisia näitten oman talon asukkaitten\nkanssa, jotka aina tuossa silmän alla käpsäkehtivät. Ja niinpä ne vaan\nukon-kantturatkin alkavat käydä harvapuheisiksi jorauksiksi, jos aina\nkotijoukkojen parissa mököttävät, jottet kuvalle sanaa suusta saa\nmuuta kuin hiilikoukun kanssa haravoimalla. Mutta annas kun pääsevät\ntalkooseen, niin kyllä kieli liplattaa. No, mikäpä on liplattaessakaan,\nkun siellä vertaisiansa löytävät ja saavat sitten vatvata ja\njusteerata kaiken maailman asiat. Ihan ovat, vaivattavat, kuin pahoja\nakkoja silloin. Se on niinkuin kihupyhä tämä talkoo, mutta kun se on\nkokonaan maallista menoa, niin sillä on vielä retevämpi luonne kuin\nkirkkokihauksilla.\n\nNiin, ja entäs sitten nuoret, nehän ne toisiaan tarvitsevat. Kyllähän\nsitä joutilaampina aikoina osataan järjestellä tansseja ja muita\nhyppijäisiä, mutta järjestäpä heitä kesällä, kun on kiire työn touhu.\nSitä ei silloin vanhemman väen taholta katsella hyvillä silmillä\nnuorten riekkujaisia. Hypelkööt palvelusihmiset sitten riiviikon\naikana, sanovat talon isäntäväet, kun on oma aikansa, nyt pitää tupen\nheilua ja omat pidetään muuten kurissa. Onhan näitä sitäpaitsi talkoita\ntästäpuolin melkein joka päivä, jotta tottapa nuo niissä tulevat\nhoidetuiksi asiat työnteon ohella, ja mikäpäs sen somempaa.\n\nTuntuupa niille verestyneenkin yhtä ja toista nuorille. Nämä ovatkin\nensimmäiset talkoot tänä vuonna. Sukslevän Tuavetti pääsi etunenään.\nSiitäkin sen näkee, jotta se on kokoomassa pitäjän ökymiehen asemaan.\nTähän asti ne ovat useimmiten tuolla Pölökissä, kun niillä ovat pellot\npäivärinteellä, ehättäneet ensimmäisiksi, mutta eipä tuo töydännyt\npölökkiläinenkään nyt, vaan antoi suksleväläiselle tilaa. Niin, tuntuu\nolevan kiireitä kerrottavia, nuorilla, koskapa sellainen sohina ja\nkohina kuuluu niitten parvesta. Siellä leikkaavat tyttönsä ja poikansa\nkilpaa. Tässä työssä se rivakka naiseläjäkin pysyy miehisen miehen\nrinnalla, melkein on toisinaan pääsevämpikin käsistään. Vanhempi\nnaisväki on sitelemässä, ja ukoista useimmat kuhilaita pystyttelevät.\n\n— Siinä se o' ja pyssyy, eikä taekoja tarvita,— sanoo harvapuheinen\nHerkko Tissarinen, kun ensimmäiselle kuhilaalle hatun päähän panee,—\nhöystykööv vuan Sukslevän Tuavetin pelto!\n\nNiin, niin, taikojapa taikoja. Niistä alettiin päästä jo Markkulan\npitäjässä. Taisi olla se Aitto-ukko viimeinen suurempi taikoja,\nsillähän nuo olivat omat metkunsa joka asialle. Nyt on kaiketi\nsiltäkin luonto mennyt, kun käräjiin joutui, rapsut sai sen päiväiset\nja kelmiksi tuomittiin. Istunuthan tuo on sen istumisensa ja nyt\nvaarinpäivillä kotonaan kököttelee, mutta eipä ehkä ukko lähde enää\nhautaan kuolleen päänahkaa nylkemään, niinkuin teki vielä tässä\nvuosi muuvahta takaperin, josta se sitten kunnia meni ja linna peri.\nTapahtuuhan sitä vielä nytkin, jotta jotkut akan-höpäköt toisten\nnavettoihin työntäytyvät elukoitten nahkasta lämpäreitä leikkelemään,\nmutta-lähtö tulee taikojen tekijöille, jos talonväki vaan sattuu\nhuomaamaan, ja kuuluvathan nuo käräjiinkin moniaita saaneen. Se\naletaan nyt jo jokseenkin yleisesti katsoa ilkeydeksi taikojen teko,\nmokoma, vaikka toisethan noita vielä pelkäävätkin, mukamas. Tolomulan\nvanha emäntäkään ei kuulemma saa yön lepoa eikä päivän rauhaa, kun\nniin kammoaa taikojen voimaa, mutta sehän tuo muutenkin on vielä niin\nvanhansorttinen ihminen, ja taitaisi itsekin taikoa, jos rohkeutta\nriittäisi. Tämä Hirvijärven ranta ja koko muukin läheinen puolikunta on\nkuitenkin vapaa sellaisista höpsötyksistä.\n\nEikä siinä Sukslevänkään leikkuupellolla tarvittu muita taikoja kuin\nriskiä ja rivakkaa liikkumista, niin kyllä katkesi kaunis vilja. Ja\nsitähän oli, sitä työn iloa, varsinkin kun näin toisen askareissa\nliehuttiin. Mikä siinä lie, jotta toiselle se työ, ilmainenkin, maistaa\nparemmin kuin kotona? No, onhan ne syömiset ja juomisetkin vähän\nniinkuin valinnan perästä, ja nuorella väellä on ainakin sitten illalla\ntiedossa pieni tanssin rivaus kaiken vaivannäön päälle.\n\nNe nuorten asiat, nehän ne kehittyvät näissä talkoissa hyvää hytyä.\nMillä kannalla nuo lienevät sitten heinäripin jälkeen olleet\nesimerkiksi tämän Sukslevän tyttären Emman ja Luvellahen Alapetti-pojan\nvälit, sitä nyt on sivullisen vaikeata ihan rikulleen sanoa, mutta jos\nniihin oli silloin jäänyt jotain keskentekoista, niin kyllä ne nyt\ntänä talkoopäivänä pääsevät semmoiseen reilaan, jotta ei muuta kuin\nlumpsauta kansi kiinni kuin voivakkaseen. Sen näkee selvästi kummankin\nnaamasta. Katsohan nyt esimerkiksi tätä Emmaa: vaikka häntä lujastikin\nleikkaisi ja miesten rinnalla riehkaseisi, niin ei se paljaan työn\nväri ole ihan tuollainen. Sen poskilla kun välistä leiskahtaa niinkuin\nrevontulet! Se on jo muuta leiskutusta, eikä tämän työn aiheuttamaa.\nSe lähtee sieltä sydämestä, josta ne kummalliset, mitkä he lienevät\nvirrat ja vanat, johtavat poskiin tämmöisellä kokemattomalla ihmisellä\nkuin Emmakin on. Turhaa sitä on Emmankin pyyhkiä poskipäitään\nhuivinnurkalla, ei se siitä minnekään mene se leiskotus, se lekottelee\nvaan, kun Alapetti on lähellä.\n\nMitä taas tähän Alapettiin tulee, niin mitä häntä suotta on\nsotkeutuvinaan toisten miesten keskusteluihin, kun ei se kuitenkaan\nole mitään kuvan keskustelua, eikä hänen puheistaan kukaan saa\nsäällistä tolkkua. Katsoisi vaan suoraan Emmaan, kun nyt jo taitaa\nmuuten uskaltaa katsoa paremmin kuin siellä juhannuskokolla Luvellahen\npohjassa, sillä hoksaahan sen jokainen, jotta sinne sen silmiä vetää,\nvaikka on olevinaan niinkuin muitten miesten asioissa kiinni. Joo,\nkyllä sen huomaa, elkää te siinä luiruilko!\n\nVaikeampaa taitaa ollakin saada selvää tämän Sukslevän Tolopin ja\nTervaharjun Hermannin Hintriikka-tyttären välilöistä. Toloppi on\nsemmoinen itsetykönään tuumiskelevainen turilas, harvasanainen ja ehkä\n-verinenkin joksaus, että se saattaa peittää kaikki metkunsa. Eikäpä\ntuo ole paha pärpättämään Hintriikkakaan, isäänsä on tullut tasainen ja\ntyyni. Niitten molempien luonnolla sitä jo osaa peittääkin, jos oikein\nkoko tahtonsa yhteen kasaan kerää. Mutta jonkin verran silmän vilkettä\nnäytään pidettävän näittenkin kahden välillä, kyllä sen aina vanhempi\nja kokeneempi honaisee, kun vaan osaa katseensa järjestää oikealla\najalla ja oikeaan paikkaan.\n\nNiin — ja muista nuorista puhumattakaan. Totta kaiketi niitä parin\nalkuja aina on näin talkoissa, missäs sitten?\n\nSiinä jo puolishollilla katsellaan sitä uutta konetta ja pannaanpa\nemäntä Justiina näyttämään, jotta mitenkä se tämä rukki niinkuin\nhyrrää. Osaisihan se Emmakin, mutta ujoilee, kait tuon Alapetin\ntähden. Mutta Justiina ei ujoile. Se oli aika tormasija jo tyttönäkin\nollessaan, ja on pitänyt ollakin, ei se muuten olisi uskaltanut\nsilloiselle Suksleväp Tuakolle mennä. Ja arvollinen puolisopa tuosta\non tullut, ja sovussa ovat eläneet, ei ole tarvinnut katua kummankaan.\nKun siinä nyt tämä Justiina ottaa nuoremman pojan paidan ja sähäyttää\nsivukappaleet yhteen, niin se ei ole muuta kuin yksi punainen pyöräys,\nja ihmettelyn humina käy läpi koko joukon. Se on nyt taattu tällä\nkulmalla tämän ompelukoneen tulevaisuus, sitä ei tarvitse epäilläkään.\n\nOn jo jokseenkin myterää illalla, kun talkooväki kolmesta pitkästä\npöydästä nousee ja tuvassa raivataan tilaa tanssihaluisille.\nTalkooillalliseksi oli tapettu lihava pässi, ja siihenpä sen lihat\nnyt menivät leikkuuväelle keitettyyn tappaissoppaan, ja verestä\noli pyöritelty muhevat myvyt keittoon. Mutta välipä tällä yhdellä\nlampaalla, ovatpa rukiitkin kuhilaalla, ja Sukslevän tuvassa käy\nnyt tanssi. Nämä olivat viinattomat talkoot, sillä ei ole Tuavetti\nTarvainen akoituttuaan niitä aineita kotiinsa tuonut. Niin oli silloin\ntopannut kuin naulaan.\n\nMutta ketäs siellä aitan takana notkulaudalla istuu? Kaksi heitä\nniinkuin olisi, minkä tältä hämärältä erottaa. Ja lähekkäinpä ne\nistuvatkin, ei siihen sovi myteräkään väliin. Ja mitenkähän on,\neikös ne ole tyttö ja poika, ja eikös vaan tuon pojan käsi ole\nkoomin kuin tytön vyötäreillä? On, onpahan se. Kas kun ei näitä ole\ntanssituttanutkaan! Mitenkähän niitten asiat ovat? Kauanpa ne katsovat\ntoisiinsa, mitähän nuo näkevät? Tuolta hollilta tuota nyt nähnee\nmyterässä elokuun myöhäisessä illassakin. Mahtavatkohan ne oikein\nhaasteitakin keskenään?\n\n— Kyllä käet tätä sittä jo suap pittee varmana asijana, vae mittee sinä\nsanot, Emma? — kysyy se poika hiljaa.\n\nAhaa, se onkin tämä Sukslevän Emma, so-soo, no sitten ei ole vaikeata\narvata, kuka se toinen on siinä vierellä. Vai nämä ne ovat tänne\ntulleet tanssituvasta omille teilleen! Jaha, eipä sitten taida olla\nkaukana kuuliaiset. Mutta mitähän se tyttö nyt tuohon kysymykseen\nvastaa?\n\n— Mittee sinä sitä kysyt, Alapetti, tiijäthän sinä, jotta sinustaham\nminä tykkeen, ja oun aenai tykännä, pienestä pittäen, ihan siitä ast\nku' ensimäisen kerran kävil Luvellahen kokolla. Aena minä vuan oun\nsinuva muistanna, vaikka sin' et ou itestäsj antanna väljliin kuulta\npitkiin aekoin...\n\nHyvänen aika, onpas sillä tytöllä puhetta nyt! Ei oikein uskoisi\nSukslevän Emmaksi, joka toisinaan on vielä niin ujoinen, mutta kun\npääsee tänne hämärään, niin jopas on sanomista.\n\nSitten sieltä ei kuulukaan mitään, mutta samassa asennossa taitaisivat\nistua vaikka aamuun asti ja sivuitse siitäkin, jollei sattuisi tanssin\nväliä ja muitakin tulisi pihalle. Mutta ei niitä kukaan osaa täältä\netsiä, ja kullakin on omia asioitaan setvittävinä, niin jotta kyllä\nne täällä aitan takana saavat rauhassa olla. Parhaan paikan ovat\nvalinneetkin.\n\nTanssi alkaa jälleen, mutta sitten näitten välillä täällä alkaa\nikäänkuin taistelu. Antaahan olla, ovatkohan nämä suuttuneet jostain?\nMikäs niille nyt tuli?\n\n— Yks vuan... — kuuluu se poika sanovan siinä kahakassa.\n\n— Ei, Alapetti, ei nyt aenakaa, jos kuka näkköö...\n\n— Eikä neä, mittee sinä turhoo, Emma...\n\nMitä, eivätkös niitten naamapuolet käyneet siinä kamppailussa\nvastakkain?\n\n— Hyi, minkälaenen sin' out, Alapetti!\n\nSo, käviköhän tälle tytölle pahastikin? Mitenkäs ne noin rupeavat\nleikkimään kovakouraisesti, jotta toiselle tulee vahinko?\n\nNo nyt? Mitäs tämä nyt on? Eikös se tuo tyttö juokse sen pojan kaulaan\nihan solkenaan, ja oikein näyttää hyppäävän ja painavan huulensa toisen\nhuulia vastaan? No, nyt se ei enää muista siitä irrotakaan. Aijai,\njos sattuisi joku tulemaan. Onko tämä nyt soveliasta? Kyllä tännekin\nsaattaa joku osata.\n\nNyt se helpotti, Luojan kiitos!\n\nNo niin, siinä se nyt oli! Se on taas kiinni! Hyvät ihmiset, mitä tämä\nnyt tämmöinen...\n\nNe pitää jättää sinne. Iltakin näkyy myteröityvän yhä enemmän.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNo niin, se nyt oli sitten kesäkin taas menneilleen. Kauankopa\ntuo kestäneekään täällä pohjoisessa: parahiksi ennättää koreimmat\npyhävaatteensa päälleen pukea, kun jo ei muuta kuin ala riisua niitä\npois. Se on tämä pohjolan kesä niinkuin kiireimmittäin joissakin\npidoissa kävijä, istuutuu pöydän päähän ja syö juhla-atrian, ja\nsitten sille tulee kiire kuin mustalaiselle. Mutta nätin näköinen se\non siinä istuessaan, oikein hemaiseva kuin juuri naiseksi noussut\nkaunismuotoinen tyttö.\n\nNyt pudotteli jo se neiti hiljakseen korujaan yltään. Oltiin\nsyyskuussa. Annappahan tästä vielä muutaman viikon vierähtää, niin jo\non ihan alushameisillaan, ja sitten se alkaa panna päälleen paksuja\ntalvitamineitaan.\n\nSiihenpä se sitten suvitoukojen valmistumiseen mennessä oli kypsynyt\nse Emman ja Alapetinkin asia sellaiseen asteeseen, että passasi\nsaattaa se vanhempienkin tietoon. Alapetin puhemies, Särkän Israjel\nHuatainen, oli käynyt Sukslevässä kysymässä, jotta kävisikö se niinkuin\npäinsä. Ka mikäpähän siinä! Eihän Sukslevässä ollut mitään Alapettia\nvastaan, rivakka nuorimieshän se on Luvellahen poika, ja kyllähän\ntässä on nähty, jotta onhan niillä jotain kotkotusta keskenään, tällä\nEmmalla ja sillä Alapetillä, ja sehän siitä ruukkaa tulla. Oli vaan\nkysynyt Sukslevän isäntä, että milloinka sitä sitten vihkaistaisiin,\njolloin puhemies oli tiennyt kertoa Luvellahessa oltavan sitä mieltä,\nettä taitaa jäädä ensi vuoden nimiin, saattaa näet tammimarkkinain\njälkeen olla sopivinta aikaa sellaisiin hommiin. Samapahan se\nnäitten suksleväläisten puolesta, eihän noilla tainnut, nuorilla,\nniin hengenhätää olla yhteenmenon kanssa. Sillä laillahan se sitten\nsovittiin oiki neuvotteluin, jotta kohta uudelta vuodelta pannaan\nkuulutuksiin, ja sitten tammimarkkinain perästä juohetaan morsian\nhyvällä rekikelillä uuteen kotiinsa.\n\nSe asia oli mennyt sellaiseen päätökseen. Sitten oli siinä se\nkansakoulukin alkanut elokuun loppupuolella, ja Sukslevän Rieti käydä\njunttasi reppu selässä joka päivä noin yhdeksän kilometrin matkan\nedestakaisin kirkolla. Olihan se isäntä Tuavetti vähin pelännyt alussa,\njotta tuleekohan tästä pojasta koulunkäyjää, kun se oli sen rihlan\nsaatuaan kaikki vapaa-aikansa metsässä käydä tuojannut ja näytti vaan\nelävänkin niissä metsäläismeiningeissään, mutta mielelläänhän tuo\ntuolla kävi, ja lukea porottikin iltaisin kuin paras pappi. Leikillään\noli isä jo huomauttanutkin, että taidat lukeakin papiksi nyt yhtäpäätä\nvauhtiin päästyäsi, johon Rieti oli vastannut oikein vakavissaan,\njotta ei tässä papiksi, eikä muuksi, en minä eriä tästä Sukslevästä,\njos vaan saan tässä olla, mutta kansakoulun minä käyn lävitse, vaikka\nmikä tulisi. Niin se oli poika jo alusta pitäen selvällä tolalla sen\nlukuhommansa kanssa.\n\nJa koululakienhan se oli oikeastaan tämä Toloppikin„ Se oli jo\nkohta heinänteon perästä mennyt opettajan pakeille, ja siitä se oli\nalkanut. Iltaisin se siellä kävi koululla opettajan luona pari kertaa\nviikossa, niin ettei se kulkeminen sille raskasta ollut, vaan luettavan\nnäkyy kovasti. No, onpahan tuo tuohon jo ennestään tottunut, vanha\npostilla-mies. Taitavat olla vielä tavallista mieluisammatkin ne\nkulkemiset, kun Tervaharjun Hintriikkakin järven toiselta puolelta on\nsamassa matkassa; kuuluu sekin meinaavan yksityisoppilaana kansakoulun\ntutkinnon suorittaa. On niitä sillä opettajalla kuulemma muitakin\nyli-ikäisiä iltaoppilaina, mutta niinpä tuo oli sanonut tälle Sukslevän\nTuavetille kirkolla tavatessaan, että hän nyt jo puolisentoista\nkuukautisen kurssin jälkeen huomaa, jotteivät toiset pysy Hintriikan ja\ntämän Tolopin matkassa, vaan täytyy ne erottaa omaan sakiinsä. Jos vaan\ntätä menoa piisaa, ja miksipähän ei piisaisi, niin eivät kuulu nämä\nkaksi paljon ennättävän vanheta, kun kansakoulun kurssi on suoritettu.\nNo, suorittakoon Toloppikin, kun ei näy se luku töitäkään haittaavan,\nja onpahan sitä tästäpuolin puhdetta sen tuhrata pienen öljytuikun\nääressä.\n\nSillä kantilla ne nyt olivat Sukslevän talon nuorempien pereen jäsenten\nasiat. Nyt oli edessä potatin nosto ja nauriin listiminen, jotka\nolivat suoritettavat ennen Mikkeliä. Syyskynnöt niinikään vaativat\nmiehensä. Siitä nyt ei ollut nuoremmasta pojasta paljon apua, kun sen\naika meni niissä kouluhommissa, mutta toiset miehet olivat ahkerassa\ntouhussa, ja niin ne vaan asiat kulkivat tavallista kulkuaan. Sitten\nalkoi loppusyksyllä ojankaivu, sillä vakaasti aikoi Tuavetti pysyä\nsanassaan, jotta rantaniitty tänä syksynä ojitetaan, ja pannaan siten\nalku uusaikaiselle viljelykselle, siinä nyt ei auta kerrassaan mikään.\n\nNe nyt olivat niitä sisäisiä puuhia, omassa talossa tapahtuvia. Mutta\nolipa tässä muutakin ja tärkeämpää tulossa. Kirkossa oli hiljan\nkuuluutettu, että kupernyöri itse omassa korkeassa persoonassaan\ntulee Markkulan pitäjään ja pitää kokouksen kunnantuvalla. Se nyt jo\nkyllä aikaisemminkin tiettiin, että se tästä kautta kulkee, mutta ei\nluultu sen Markkulaan pysähtyvän, vaan ajavan suoraan Pielavedelle,\njossa mitä he erikoisia asioita käsiteltävänä. Mutta nyt kuuluikin\ntulevan Markkulan kunnantuvalle; osoittaa sillä tavoin huomiotaan\ntälle kivisellekin pitäjälle. Se on jo tapaus se. Ja nyt se on\nniinkuin huomenna se tulopäivä. Tuntuupa ihan Taavit Tarvainenkin\nolevan tavallista juhlallisemmalla mielellä. Ei tahdo olla paljon\ntöistäkään, ja ihan on kuin ei saisi sijojaan missään, kävelee vaan ja\nkäännähtelee, ja on jo tainnut ainakin kolmeen kertaan kiertää talonsa\nja käydä katsomassa sitä punaista porttiakin.\n\nVallanhan tämä Tuavetti on niinkuin kupernyöri tulisi hänen taloonsa\neikä kunnantuvalle. Pyhävaatteetkin on jo aikaisin iltapäivällä haettu\naitasta ja odottelevat tuvan sängyn päällä, jotta mikähän tästä oikein\ntulee, kun niin näyttää olevan tärkeätä kaikki nyt talossa ja isäntäkin\non niin levoton kuin olisi vähintään vihille menossa. Eikähän nyt ole\nedes pyhä eikä mikään, jotta mitähän varten meidät, pyhävaatteet, on\ntähän hilattu aitan orrelta? No, tottapa tästä tulee meno jonnekin,\nmilloin hän sitten tulenee?\n\nOlipa se ankara yö Taavit Tarvaiselle. Eihän tuota ennen muuta ole\ntarvinnut, kuin kääntyä oikealle kylelleen ja jättää Justiina leveän\nselkänsä taakse, niin siinä häntä on kohta päässyt unen päästä kiinni.\nMutta nyt on niinkuin kirppuja olisi paita täynnä ja ne pistelisivät\nja näykkisivät. Jos ennen on kirppukin joskus paitaan eksynyt, niin\nkerran on kädellään hosaissut, eikä sen kummempaa, vaan nythän nuo\neivät sitäkään tottele, ei vaikka kyhnäisi kylkeään ja koko ruumistaan\nhieroisi. Jos he sitten lienevätkään kirppuja, vaiko muuten kutijanee\nruumis, mitä kutijanee. Ihan panee piehtaroimaan Tuavetin, ikämiehen.\nJustiina on jo välillä vaipunut uneen, mutta herää toisen ruumiin\nhytkytykseen ja kuuluu ääntävän, jotta mikä riesa siihen tuohon ukkoon\non mennyt, kun kyhnyttelee itseään kuin olisi syyhy selässä. Tuavetti\nkoettaa olla yhdessä kohdin ja yrittelee houkutella unta luokseen,\nvaan se ei onnistu. Hikikin tulee siinä, ja yhä vaan tuntuvat ne\nkirpunpistokset.\n\nLienee jo hyvinkin myöhäistä, kun Tuavetti vihdoin vaipuu jonkinlaiseen\nhorrokseen. Ja sitten hänet ottaa kuin tuuliaispää koetellakseen\nja viepi jonnekin, minne vienee, hyvin ylös. Siellä on Justiina\nalhaalla, ja Tuavetti on kuulevinaan hänen huutonsa, jotta uneutit\nottaa evästä, jos kauankin viipynet sillä reissullasi, ja minulla\nkun olisi ollut jo voita vakkasessa, leivät varattuina ja piimälasku\ntäytettynä. Mutta Tuavetti huitasee vaan kädellään ja lentää, lentää...\nSitten hän yht'äkkiä joutuu suureen ja koreasti kirjailtuun saliin,\njossa viheriäverkaisen pöydän takana istuu iso punakkakasvoinen\nmiehen-rojaus, niinkuin tämä kupernyöri Aminohvi, jonka Tuavetti on\nkerran nähnyt; mutta sillä on siivet selässä kuin enkelillä. Ja se\nAminohvin näköinen enkeli kysyy Tuavetilta, jotta oletkos sinä se\nTaavit Tarvainen Markkulan pitäjästä, Sukslevän talosta. Tuavetti\nkumartaa niin syvään kuin suinkin kuontuu, ja vastaa, että juu, herra\nKupernyöri, kyllä minä olen Taavit Tarvainen. — No, onkos siinä perää,\nettä sinä olet istuttanut muikkukannan Hirvijärveen, ja onkos sinulla\npunaiseksi maalattu portti? — Kyllä siinä on perää, korkea-arvoinen\nherra Kupernyöri, on siinä. — Mutta minulle on kerrottu, että muikut\neivät ole siinneet Hirvijärvessä, onko se totta? — Sitä minä en niin\nvissiin tiedä, vaan kyllä niitten pitäisi ilmaantua, jos eivät ne\nahvenet vaan ole syöneet niitä muikkuja. — Jaa, jaa, Taavit Tarvainen,\nkun sinulla on punainen portti, niin se osoittaa, että sinä olet\nedistystä rakastava mies; mutta sinun pitää uudelleen tuoda muikkuja\nHirvijärveen, sillä Hirvijärven ympäristön kansa syöpi mielellään\nmuikkukalaa...\n\nTuavetti muisti hyvin aamulla tämän unensa ja ihmetteli, jotta mitähän\nse merkitsi, ja olikohan se enkeli itse tämä Kupernyöri Aminohvi. Kyllä\nse oli vaan sen näköinen, ja kun se puhui niistä muikuista. Taitaa olla\ntämä viittaus siihen, että uudestaan, uudestaan on istutettava muikkua\nHirvijärveen, ei tainnut juurtua siitä ensimmäisestä kerrasta, kun ne\nahvenet... Ja ehkä se oli vaan vahingoksi, kun pantiin se silkkihuivi\nsinne pohjalle. Mutta kun se Lemetti-vainaa oli aina niitten\ntaikojensa kanssa... Mutta pitänee tästä ilman taikoja yrittää, koska\nUni-Huppiaskin tuommoisia alkaa näytellä.\n\nOlipa sinne kokoontunutkin ukkoja kunnantuvalle, oli totta toisen\nkerran. Ja ukkoja vaan. Ei vilahtanutkaan siellä hametta, paitsi\nminkä lie vanha Korhos-vainaan Hanna, joka oli tässä kunnantuvalla;\nvähän kuin vahdin tapaisena, joskus ohi kulkea lytystänyt. Ne olivat\nnyt ne kuvernöörin käräjät tänä päivänä tässä Markkulan pitäjässä.\nOli tapahtunut sellainen kunnia näille puukirkon miehille, että\nitse maanvaari oli luvannut tulla ja oikein, asiata tehden kysellä\nmarkkulaisilta, jotta onko niinkuin mitä valittamista maan ja läänin\nhallintoon nähden. Eipä silti eikä sen tautta, että tämä Markkula olisi\nmikään syrjäpitäjä ollut, jopahan vielä: siinähän se kökötti ihan\nmaanvaarin pääkaupungin, maaseurakunnan kanssa rajakkain, mutta muuten\nnuo eivät Kupernyörit kehdanne tulla tähän köyhään pitäjään, joka vielä\nkuului olevan mukamas takapajulla. Mutta nyt se oli lähtenyt Aminohvi\najamaan sillä mielellä, jotta poikkeaa häntä Markkulankin kunnantuvalla\nukkojen turinaa kuulemassa, jos on mitä turisemista.\n\nPuhtaina kiilsivät kunnantuvan seinät ja lattiat, niin jotta melkein\nkuvaisensa näki, kun läheUe tuli, ja katajaranssit kiertelivät seiniä.\nKelpasi siihen tupaan tulla isonkin herran, ja olihan se toki herra,\nkupernyöri, mistäpä noita vielä suurempia. Ukot katselivat ihmeissään\ntupaa. Eivätpä oHeet monet nähneetkään sitä näin juhla-asussaan.\nTottumuksesta pistettiin piippuun, mutta Ilopuron Apneeri,\nkunnallislautakunnan esimies, äsähti kohta, jotta pellolle polttamaan,\nei saa savustaa juhlahuoneen seiniä. Aivan niin, oikeassa oli\nilopurolainen, järjestys ja siisteys se on oleva silloin, kun maanvaari\ntulee.\n\n— Vieläköön tuoll' on se vanaha kivalterj Niskanem matkassaan? — kysyi\nSukslevän Tuavetti miesrysmässä.\n\n— Mitenkäs sittä, — vastasi kaikkitietävä ilopurolainen, — seon\npalavellu jo monta muavvuaria, Niskanen, ja kova ukkohan s'oon. Seon\nsuanna jo renikat ja muut lätkät uskollisesta palveluksesta, ja niinpä\ntuo kuul’ olovan tämännii Aminohvin toenen käsj.\n\n— Taetaa se Niskanen tietee näestä leäni' asijoista yhtä paljon kunj\nite muavvuarjrii... — tuumi Kolomkannan Karhunen, joka myöskin oli\ntullut katsomaan »sitä ihteesä».\n\n— Minkä taatta s'ei tiijä, ja sille passoo vuam puhuva asijastaa', jos\nei niinku' itellee' ilikiis. Kyllä se Niskanen sittä hoastaa sopivassa\ntillaesuuvessa. Paljo neon silläe tavalla asijoetaa toemitelleet.\nSeon neät kivalterj kupernyöril lähheisim mies oekeestaa, selitti\nkuntakokouksen puheenjohtaja Kaspo Hyvönen, toinen kunnan pylväitä\nilopurolaisen ohella.\n\n— Vae on se kivalterj Niskanen niim mahtava mies. No, elähäm mitä, —\npäivitteli Karhunen.\n\nSeistiin pihanmaalla rykelmissä ja odoteltiin. Keskustelu kierteli nyt\npääasiallisesti tässä kivalterissa ja sen mahtavuudessa. Tiedettiin,\nettä se oli palvellut jo neljättäkymmentä vuotta, ja joku oli kuullut\nkaupungissa kerrottavan, että tämäkin Aminohvi oli sanonut, kun\nNiskanen oli meinannut jo kerran erota ja ruveta pernitsuonille, jotta\njos kivalteri vaan jättää virkansa, niin kyllä se on silloin hänenkin\nlähdettävä, sillä ei hän yksinään jaksa hallita täilaista suurta ja\npaljotöistä lääniä.\n\n— Vae on nii' ökymies tämä kivalterj Niskanen? — ihmeteltiin.\n\n— On se, — selitti jokin toinen, tietävämpi, — on se semmojnem mies,\nvaekka se vuan kuskpukilla istuu, mutta eipähän tulis Aminohvikaa\ntoemeen iliman sitä.\n\nKivalteri Niskasen arvo kohosi niittenkin silmissä, jotka ennen olivat\nluulleet häntä vaan tavalliseksi kuskiksi, nyt suunnattomasti. Häntä\nruvettiin odottamaan melkein samanlaisena uteliaisuudella kuin itseään\nmaanvaaria.\n\nIlopuron Apneeri, kunnanmies, kierteli siinä miessakissa ja koetti\ntolkuttaa, jotta kukaan ei saa mennä sisälle ennen kuin kuvernööri\non astunut pitkän pöydän taakse, ja sitäpaitsi on kaikkien tässä\npihanmaalla muodostettava seUainen kunniakuja, jota myöten maanvaari\nastuu ovelle, ja jokaisen on otettava hattu käteensä ja kumarrettava\nsyvään.\n\n— Minkäänlaenen seon se kunnijan kuja? — tiedusteli Kolomkannan\nKarhunen, ja toisetkin äijät katsoivat kysyvinä ilopurolaiseen.\n\n— No s'oon semmojnej, jotta työ asetutta seisomaan kahteer rivviiv\nvastakkae', ja kupemyörj sittä kulukoo siitä välistä, — selitti\nApneeri-ukko. — Ja muistoote, jotta kellää ei sua olla piippuva\nleuvassa, ja rassatkoo nokkanno kansa, ettei kukkaa sittä muavvuari\neissä räkkeesä pärski. Eikä kokkoushuoneessakkaa sua muut polttoo\ntupakkoo ku ite kupernyörj ja vallesmanni. Niij jotta kärryyttäkköö nyt\nminkä kärryytättä!\n\nJa ukothan kärryyttivät.\n\n— Veitään nyt, nuapurit, keohkommo täätee, kuka sen tietää, mitem pitkä\ntupakator ruppeema siitä tulloo, — huomautti joku joukosta.\n\nSitten tuntui ilopurolaisella vielä olevan jotain sydämellään. Hän\njulisti:\n\n— Sittä ov vielä yks tärkee asija, jotta ei pijä kaekkiim puhuva\nKupernyörille, vua' antakoo minuj ja Hyvös-Kaspon huastoo. Ei myökäär\nruveta muuta löpöttämmää' kum minkä se kyssyy.\n\nTämä ei näyttänyt kaikkia miellyttävän. Taisivat jotkut tuumia, jotta\nse on sopimatonta komentelemista, ja Kolopuksen ukon-käppyrä, se vanha\nJahvetti, pani vastalauseensa:\n\n— Vuan suattasjhan sitä olla jottae syvämmellää' muillae kun sulla ja\nKaspojlla, semminnii kun tämä on niih harvinaenev vieras ja vielä koko\nleänim peämies...\n\nHän olisi vieläkin jatkanut, mutta Sukslevän Tuavetti suhahti hänelle\nhiljaa, jotta:\n\n— Anna sev vua' esitellä, eihäm meijän tarvihe siitä piitata mittää...\n\nJahvetti vaikeni ja jäi mietteisiinsä. Hänellä näkyi todellakin olevan\njotain sydämellään, ehkä jokin ankara kysymys, johon pitäisi saada\nvastaus itseltään läänin päämieheltä.\n\nSitten siinä odottaa hökötettiin. Eikä kauan kulunutkaan, kun\nkirkkomäeltä tapulin takaa ilmestyivät kahden hevosen vetämät\nvaunut. Aluksi näkyivät vaan hevoset, yhdennäköiset kuin Savollahen\nkaksoistyttäret, ja niitten karva kiilsi jo kaukaa kuin silkki. Sitten\nerotti korkealta kuskipukilta mustaan kauhtanaan puetun miehen, jolla\noli korkea töyhtöhattu.\n\n— Jos tuassa vielä suanoom puhuva, niim minä en malttasj olla sanomata,\njotta ihan on tuo mies tuossa kuskpukilla niinkuin meijär rovast\nmessukaahtanassaa. Liekköön se tuo se ite? — haasteli Kolopuksen ukko\nJahvetti puoliääneen Sukslevän Tuavetille.\n\n— Ei seou, — vastasi puhuteltu niinikään puoliääneen, — seon se\nkivalterj.\n\nKun vaunut ajoivat portista kunnantalon pihanmaalle, havaittiin, jotta\nsiellä perässä istui vielä koreampi herra. Sillä oli oikein sotaherran\npuku, ja rinnalla roikkui ristiä ja tähteä jos minkälaista. Vallesmanni\nnäytti sen vierellä ihan tavalliselta mieheltä. Iso äijän-jysky se\nolikin, ja kun se nousi vaunuista, huomasivat ukot sen kummassakin\nhousunlahkeessa leveän punaisen viirun. Ja sen palttoossakin, jota\nvallesmanni kantoi, oli punainen vuori.\n\nKolopuksen ukko Jahvetti ei taaskaan malttanut olla huomauttamatta\nvieressään seisovalle Sukslevän Tuavetille:\n\n— Onkoon se tuo punajnen sem muavvuarin arvomerkki, vai liekkö tuo\nmuutem palttoov vuorjrii laetettu noaman kansa sammaav värjrii?\n\nTuavetti ei ennättänyt vastata, sillä nyt oli kunniakuja muodostettava\nja hatut otettava päästä. Se menikin ihan puhtaasti muuten, paitsi\nKolomkannan Karhunen niisti nenäänsä Kupernyörin ohitse kulkiessa.\n\n— Hyve peive! — tervehti maanvaari kumartavia ukkoja.\n\n— Päevee, päevee! — vastasivat miehet, ja Kolopuksen Jahvetin kielellä\npyöri kysymys, jotta »mittee sitä vuan kuuluu», mutta hän muisti\nviimeisessä nipukassa puhumiskiellon ja salpasi kysymyksensä hampaitten\ntaakse. Sillä tavalla sujui se vastaanotto kompastuksitta.\n\nMaanvaari asettui pitkän pöydän taakse vallesmanni vierelleen, ja\nukot painuivat perässä pirttiin. Lähimmäksi kiehittelivät itsensä\nilopurolainen poikineen, joka jo sekin sortteerasi näissä kunnan\nasioissa, Hyvös-Kaspo, ja jotkut muut, joita kupernyöri tervehti\nkädestä pitäen. Kauempana istuville ukoille nyökytteli vielä\nkertaalleen päätään. Sitten se pani tuleen ison sikarin. Ukkoja\nsyletti, olisi vaatinut kessua tämä suurustinki. Mutta eipä se\nilopurolainen ollut kieltänyt sylkemästä; mikäpähän tässä, rojautellaan\nnäitä pitkiä sylkiä vaan ja odotellaan.\n\nEnsin oli Kupernyörillä vallesmannin kanssa pitkänpuoleinen keskustelu.\nTaisivat venskata, koska eivät ukot ymmärtäneet siitä mitään. Sitten\nnousi vallesmanni ylös ja sanoi:\n\n— Herra kuvernööri haluaisi tietää, mitenkä on kansan yleisen\nvalistustason laita pitäjässämme, onko tänne perustettu kansakouluja ja\nonko niissä oppilaita.\n\nKaspo Hyvönen pyysi alamaisimmasti vastata, jotta kyllä täällä on\ntänä syksynä avattu kirkonkylässä kansakoulu ja siinä on lähemmä\nkolmekymmentä oppilasta. Harrastusta kansakouluasialle näyttää olevan\npitäjäläisten keskuudessa, ja mikäli on kuultu, aiotaan tulevana\nsyksynä avata vielä ainakin kaksi kansakoulua paikkakunnilla, jotka\novat kirkonkylästä kaukana, ja niin ollen lasten kouluttaminen täällä\nkävisi vaikeaksi.\n\nOn sillä tuolla Kaspolla hyvä ulosanti, ihmettelivät ukot itsekseen,\nei se suotta näissä kunnan hommissakaan ole joutunut etualalle. Kyllä\nsitä jo tuommoisella roplotuksella tohtii päästä vaikka hyväksikin\nvirkamieheksi.\n\nIlopurolainenkaan ei tietysti tahtonut olla miestä huonompi, vaan puhua\nrompotti sekin pitkän roklamentin niistä kansakouluasioista. Kuulosti\njo ilopurolaisen puheesta siltä, jottei tässä pitäjässä parin vuoden\nperästä enää olekaan muuta kuin kansakouluja.\n\n— Hyve on, tulke koolu, otta oppi! — sanoi maanvaari puheitten loputtua.\n\nSitten pyysi taas Ilopuron Apneeri puheenvuoron ja selitti, että tämä\nkunta on siksi suuri ja asukaslukukin on niin huomattavasti kohonnut,\nettä sen olisi saatava oma kunnanlääkäri. Naapurikunnissa alkaa jo\nolla sellaiset, mutta tämä Markkulan pitäjä on vielä siinä suhteessa\nlapsipuolen asemassa. Asia tulee seuraavassa kuntakokouksessa esille,\nmutta sitä ennen olisi hyvä saada herra kuveryörin suostumus ja\npuoltolause, jotta sitten sinaatissa varmasti läpäiseisi.\n\nUkkojen keskuudessa herätti tämä kysymys paljon enemmän mielenkiintoa\nkuin kansakouluasia. Tässäkin pitäjässä oli vielä hiljan luotettu\nyksinomaan verenseisottajiin ja kipeenkatsojiin, ja jos ei niistä\napua ollut, eikä sauna ja suolaviinakaan tepsinyt, niin oli tauti\nkuolemaksi. Mutta viime aikoina olivat jotkut vieneet potilaitaan\nkaupunkiin sairashuoneeseen, ja useimmat olivat sieltä tulleet terveinä\ntakaisin. Tämän johdosta oli usko omiin tietäjiin ja taitajiin\nhaprastunut, ja kun tämä kysymys herätettiin, tuntui se ukkojenkin\nmielestä ajan vaatimalta.\n\n— Kyllä se saes olla oekeel lukenut kippeenkahtoja, tohtuorj, meijännii\nkunnassa, — äänsi Sukslevän Tuavetti muistamatta enää, että oli\nkielletty muita puhumasta.\n\n— Pitäsj se olla semmojnev vähäv viisaamp kun nua meijän omat\ntohtuorit, ei tahoj niistä ennee olla apuva, — yhtyivät toiset.\n\n— Mine antta pooltolause, — sanoi kupernyöri. Kirjuttaka te vaan yks'\nannomus, kylle mine poolta.\n\nKiitoksija vua, herra kupemyörj, kyllä se siitä sittä läp männöö, —\nkumarteli ilopurolainen.\n\nSitten toi se vahtimestarin virkaa pitävä Hanna Korhonen kahvia.\nHannalla itsellään oli kahvitarjotin, ja mikä lie pieni tyttö kantanut\nleipäkoria. Tarjosivat kuvernöörille, vallesmannille ja kahdelle\nkunnan pösölle. Juuri siinä kahvia tuotaessa tuli sisään rovasti,\nNeelmanni-pappihan tuo kuului olleenkin jossain sairaan luona. Sinne\nasettui rovastikin Kupernyörin viereen pöydän taakse, ja Hanna tuoda\nhöyryytti hänelle pian kahvikupposen. Samalla reissullaan kuiskasi hän\nukoille:\n\n— Tulukee työ miehet tuonne toeseUe puolelle, niin suatta siellä tätä\nkahvija kunnan kustannuksella.\n\nUkot olivat vähän äkeissään. Vai sillä lailla, jotta tässä\nilopurolainen ja Hyvös-Kaspo ovat toisia parempia ja soklottelevat\nsiellä herrojen kanssa, sillä aikaa kun tämä tavalHnen rahvas särpii\nsikurivetensä porstuanpohjakammarissa. Ne näkyvät olevan eri rankia\nnuo kaksi. Vaikka saapihan nuo yhdellä tiellään vetää tupakansavut, ja\nnuo ne eivät toki uskallakaan sisällä maanvaarin nenän alla. Kas, kun\nsentään ovat nämä kahvit järjestäneet yhteisillä varoilla muillekin\nkuin itselleen, onpas sen verran tuntoa kuitenkin. No, itseppähän me on\nheidät kunnan hallitusmiehiksi nostettu, mitäpähän tässä on murajamista.\n\nKahviloman jälkeen alkoi Hyvös-Kaspo puhua osuusmeijeristä, jotta mitä\nniinkuin herra kupernyöri ajattelisi, jos semmoinen rustinki tähän\nMarkkulan pitäjään laitettaisiin. No, eipähän sillä mitä vastaan.\nSopiihan se, laittaa vaan, kyllähän se hänen puolestaan käypi päinsä,\nnostaahan se sekin pitäjän taloudellista tasoa. Kyllä hän toimittaa\nsäännöt vahvistettaviksi, kun ne vaan hänen kansliaansa lähetetään. Ja\nvallesmanni vielä auttaakin sääntöjen laatimisessa, ettei tule sutta.\nJa taas pokkuroivat Kaspo ja ilopurolainen, ja taisi jokin sieltä\nkauempaakin nousta kumartamaan. Eikö liene ollut Sipukan Pekka, se\npohjois-markkulainen edistyksen mies.\n\nTämän osuusmeijeriasian yhteydessä se sitten rupesi Kolopuksen\nJahvettia niin vaivaamaan se hänen sydämellään oleva kysymys, jotta hän\nei enaa jaksanut pidättää, vaan kakisti kurkkuaan, roiskaisi pitkän\nsylen ja otti puheenvuoron pyytämättä.\n\n— Mitenkään seon, jos tua ilima' aikojaani mualaenen saes tiijustoo,\njotta onko se saparotyörj vae mikä tuo oekeestaal lie nimeltaa, kuvan\nkalu, ja oesko siitä hyötyvä näem mualaestallouvessa. Jos että neät\npahhoo tykkee, herra kupemaattorj, niini niinä vuan kysyjsin.\n\nKuvernööri kääntyi vallesmannin puoleen, sillä hän ei nähtävästi\nymmärtänyt, mistä koneesta oli kysymys. Rovastin suu näkyi kääntyneen\nhymyyn, ja vallesmannilla oli täysi työ pidätellessä nauruaan. Saatuaan\nselityksen nauroi kuvernöörikin ääneensä.\n\n— Kylle separaattor ole hyvä kone, osta sinä ukko vaan separaattor, —\nyritti kuvernööri vastata, minkä sai naurultaan valtaa.\n\nMutta Jahvetti itse oli aivan vakava. Samoin useimmat muutkin ukot.\nMitähän tässä sitten muka on nauramista, selvässä asiassa; keltäs se\ntämä maalainen kysyy neuvoa, jollei herroilta ja ennen kaikkea läänin\npäämieheltä. Nyt oli Jahvetti saanut tehdyksi kysymyksensä, ja hänen\nmieleltään oli paino pudonnut. Tämä asia oli hänelle kaikkein tärkein\nkoko kokouksessa, ja kun hän nyt oli kuullut Kupernyörinkin kehuvan\nseparaattoria, niin hyväksyi hän sen täydellisesti. Mene tiedä, vaikka\nitsekin ostaisi.\n\nKaikkein viimeiseksi halusi kupernyöri tietää, minkälainen oli\nollut vuodentulo. Siihen vastasivat taas pitäjän pomot, ettei\nole moittimista. Isompaan aikaan ei ole ollut sellaista vuotta\nkasvullisuuden suhteen kuin tämä. Sen kuultuaan piti maanvaari\nseuraavan lopettajaispuheen:\n\n— Teille ole hyve voosi, se ole oikke hyve. Mutta ei pide syydä kaikki,\nmite saa. Tule toinen hoono voosi, mite sitte ette otat. Soolatka te\nvaan piimä ja jooka seeniä, ja pankka vilja kassa.\n\nSitten se lähti, kuului meinaavan vielä yöksi Pielavedelle.\n\nTuavetti Tarvainen kiirehti ajamaan Kupernyörin perään. Hänellä oli\nkärryillään Tervaharjun Herkko Tissarinen. Tuavetti oli totisella\ntuulella. Hän muisti viimeöisen unensa, ja hänestä tuntui, että olisi\npitänyt puhua maanvaarille siitä muikun istutuksesta, mutta ei ollut\ntullut otetuksi suunvuoroa. Hän melkein kadehti Kolopuksen ukkoa, joka\noli sanonut vaan asiansa pois poikkeen.\n\n— Taetaahan tua ollal lupsakka mies tua kupernyörj, vaekka ei se oekee'\nossoo tätä meijän kieltä, koska siltä sekkii sien- ja piimäjuttu mänj\nvähä sekalutta, — yritti tervaharjulainen aloittaa puhetta.\n\nMutta Tuavetti ei nyt ollut puhetuulella. Hänen mielessään alkoi\naskarrella semmoinen ajatus, jotta saahan nähdä, huomaako tuo\nkupernyöri edes sitä porttia. Se oli viimeinen toivo, muuten menee\nmahoksi koko juttu.\n\nKun vihdoin saavuttiin Sukslevän portille, näytti Tuavetista siltä,\nettä kupernyöri viittilöi taloon päin ja että ne molemmat vallesmannin\nkanssa katsahtivat taakseenkin. Tuntui myöskin kuin olisi kuski vähän\nhiljentänyt vauhtia talon kohdalla.\n\nTervaharjulainen kahviteltiin Sukslevässä, ja Tuavetti oli hyvin\npuheliaalla tuulella.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSiinä se oli vaan tämä aika mennyt, niin Markkulan pitäjässä kuin\nmuuallakin. Oli ohitse pestuupyhä, vuosipalvelijain nahkansa\nmyyntipäivä, lokakuun ensimmäinen sunnuntai, jolloin kirkkomäellä oli\nväen vilskettä ja jolloin siellä tehtiin niitä kaikkein maallisimpia\nkauppoja: ostettiin palkollisia ensi köyristä seuraavan vuoden köyriin.\nPidetty oli palkollisten riiviikkokin, tämä seitsemän päivää kestävä\nlomakausi, jolloin renkikin pyörähtää kantapäillään ja on itse miehiään\nja piikapalvelija kulkee rannukkaisissa pyhävaatteissaan niin kauan\nkuin se entinen luomisen työ kesti lepopäivineen ja kaikkineen.\n\nNe olivat nyt takana ne palkollisten kissanpäivät, ja ankara vuotinen\ntyö meni taas tavallista menoaan. Toiset olivat muuttaneet paikkaa,\ntoiset jääneet entisiin taloihinsa. Sukslevässä tuota ei ollut\ntapahtunut muutoksia. Ja mitäpä noista muuttelemisista, piikaa vastaan\nei ollut mitään muistuttamista, sehän oli rohnakka työihminen, eikä\npiiallakaan ollut mitään taloaan vastaan; renki kyllä oli vähän\nsellainen kitukasvuinen kitjake miehekseen, mutta kun sillä oli hyvä\nyritys eikä ollut pahan vaativa palkoilleen, niin olkoon nyt siinä,\nehkäpä seuraava vuosi tekee tehtävänsä ja nallikka kasvaa vähän\nhärövämmäksi.\n\nTakana oli jo joulukin, talkkunat syöty ja joulukirkot käyty. Siinä\njoulussa sitä olikin vielä vanhan ajan tunnelmaa. Silloin pantiin talo\nyhtä tyhjäksi kuin heinärippipyhänäkin ja ajettiin kirkkoon monella\nhevosella. Ja silloin piti olla kaikki helyt mukana, aisakellot\npompottamassa ja kulkuset länkien nokassa. Pitkänä jonona ajaa\nkörötettiin ja vähin kilpailtiinkin, jotta onko tässä yksi parempi\nkuin toinen? No, olihan se toisinaan, ja oli olemattakin. Miten\nmilloinkin sattui. Mutta pääasia oli se kalkatus ja kilkatus pimeässä\ntalviaamussa. Pitäjän-peräläiset saivat lähteä jo kukonlaulun aikaan,\njos mieli kuudeksi kirkkoon keritä. Ei sitä jouluaamuna yhdessäkään\ntöllissä maattu, sen tiesi; kyllä niistä tuli tuikki ohi ajaessa,\nvaikkei kaikista kyetty joulukirkkoon lähtemään, kun ei ollut niitä\nhevosia niinkuin talollisilla. Mutta tulen tuikkeella kunnioitettiin\njoulua kuitenkin matalimmassakin majassa, ja koko mökin väen kasvot\nlitistyivät ikkunaan kirkkomiesten jonon sivuitse ajaessa.\n\nNiin, oli ohitse joulu, uupunut muistojen joukkoon uusivuosikin,\nlopahtanut loppiaiseen pyhäinen aika, ja nyt oli taas joukko\nhärkäviikkoja edessä. Päivä oli jo pidentynyt muutamilla\nkukonaskelilla, mutta oli sitä aikaa, jona talvi tapansa näyttää,\njos on näyttääkseen. Tammikuussa se panettaa turkkihousut jalkaan ja\nhaettaa koirannahkarukkaset vinniltä, jos vielä siihen asti olisikin\nmiten-kuten tavallisissa tamineissa tarennut.\n\nMutta ovatpa tammikuun lopulla Kuopion talvimarkkinat, joille\nkansaa kaukaisistakin pitäjistä tulvii. Mitenkäs ei sitten mentäisi\nMarkkulasta, kun ollaan tässä ihan rajakkain? No, tuleehan sitä matkaa\nviitisen peninkulmaa, mutta mikäpä tämä nyt tämmöinen taival, kun se\npää otetaan, jotta lähdetään.\n\nSitä oli tällä Sukslevän Tuavetilla vähän kuin asian-tynkääkin\nmarkkinoille: olisi vaihdettava yksi hevosista vähän nuorempaan, jos\nmiten soveltuisi. Tuntuu tekevän tämänkin Tolopin mieli tällä kertaa\nkaupungissa käymään, ja sopiihan se siihen yhteen rekeen. Emma myöskin\nkuuluu havittelevan niitä menojaan, mutta se tuo lähtenee Alapetin\nmatkassa; ei noita kuulemma muita olekaan menoillaan Luvellahesta.\nNo, nehän ovat jo kuuluutuksissa, passaahan ne kahden päästää, ja\nsitäpaitsi samaa matkaahan tuota ajettanee ja yhteen kortteeriin\nkaupungissa yövyttänee.\n\nSiinä se on lähtövalmiina Sukslevän isännän reki. Pohjalle ovat\npakatut viemiset, minkä heitä lienee kertynyt vuotiset vasikan- ja\nlampaannahkat, ja pytyllinen voita, paljonkos sitä näin talvisydämellä\nsäästöön saa. Ja nuorempi poika, Rieti, sehän tuo on syys- ja\ntalvikorvan joutoaikansa rihloineen metsässä juosta nipottanut, ja nyt\non sitten oravan- ja jäniksenturkkeja kimpun kumpiakin markkinamiesten\nmukaan tellännyt. Ne kuuluu pitävän myödä ja ostaa sitten amitsuonia\nmetsänkävijälle. No, siinäpähän menevät, ja toimittaa se toki pitää\nnuoren miehen asia.\n\nAikaisin aamulla markkinain aatonaattona ajoi Luvellahen Alapetti\nSukslevään morsiantaan hakemaan. Päivän valetessa siitä lähdettiin\nkahdella hevosella kaupunkia kohti, nuoret edellä ja Sukslevän ukko\npoikineen perästä. Sitä kun on näin kolmesti kuuluutettu, kuten\nAlapettikin tähän Emmaan, niin sitä tuntee itsensä jo melkein kuin\nakoittuneeksi ja siirtyneeksi sinne elämän vakavammalle puolelle.\nTosinhan ne keskustelut vielä käyvät sellaiseen riijuuaikaiseen\ntyyliin, ja se tämä maalainenkin, joka ei ole tottunut liiallisiin\nkohteliaisuuksiin ja muihin kotkotuksiin, koettaa sentään kuuluutettua\nmorsiantaan avitella rekeen ja siitä pois, ja vähän muutenkin\nosoitella, jotta sitä ei nyt vielä ihan olla siinä päässä asti. Sitten\nkun sitä siihen saakka tullaankin, niin se saapi eukkokin tulla toimeen\nomin avuinsa, niinkuin tuleekin, sillä tämä maalainen vaimoihminen on\ntottunut pujottautumaan melkein samasta silmukasta kuin mieskin.\n\nEipä näin markkinain aatonaattona tarvitse markkulaisen yksinään\nkaupunkiin ajaa, sitä kun on tuota kulkijaa monesta pitäjästä aina\nViitasaarta ja Pihtiputaata myöten. Niitä kertyy menijöitä pitkät\njonot, miltei vielä isommat kuin joulukirkkoon kiirehtijöitä. Saitan\nlossilla, markkulaisten syöttöpaikassa, on tupa täynnä markkinamiestä\njos -naistakin. Siinä kääriytyy saarleinsa sisästä mummoa jos\nminkälaista, rehevää emäntää ja nuorta, punaposkista tyttölasta. Sitä\nei tiedäkään, mitä kääröä kukin rekensä perässä kulettaa, ennenkuin\nse purkautuu syöttöpaikassa. Silmät niiltä sieltä nyytistä paistavat,\nmutta mikäpä ne silmistään tuntee. Vasta kun ne liiat tamineet yltänsä\npurkavat, näkee sivullinenkin, kummoinen on kullakin kuorma.\n\nTähän jonoon ei ole sattunutkaan markkulaisia muita kuin Alapetin ja\nSukslevän Tuavetin matkueet. Kaikki muut kymmenkunta hevoskuormaa ovat\ntois pitäjäläisiä. Mutta siinä Saitan lossilla hevosia syötellessä ajaa\nhuristaa pihaan tuttuja pitäjäläisiä, vieläpä aivan naapureitakin.\nHerkko Tissarinen emäntänsä ja Hintriikka-tyttärensä kanssa työntyy\ntupaan ja juttelee, että hän oli tarkoittanut suksleväläisten matkaan,\nmutta näköjään myöhästynyt. Nyt sitä kuitenkin lähdetään völjyyn,\nkunhan hän kerkiää vaan vähän hevostaan puhalluttaa. Polokin isäntäkin\nHirvijärven takaa tulee siihen poikineen, ja sitten on vielä muutamia\npohjoismarkkulaisia. Mikäpähän siinä, syöttääpä häntä tämä Tuavetti\nvähän kauemmin ja lepuuttaa hevostaan, mukavampihan on sitten ajaa\nkönistää toinen puoli matkaa yhdessä tuttujen miesten kanssa;\nsaapipahan edes kunnon tarinatoverin, jos joskus mäessä reestä nousee\njalkojaan verryttelemään.\n\nJälkipäähän olivat jättäytyneet nämä markkulaiset Saitan lossilta,\nsyöttöpaikasta lähdettäessä. Olisivat he voineet edelläkin ajaa,\nkun kellään ei ollut suurta kuormaa, kuten viitasaarelaisilla ja\npihtiputaalaisilla muutamilla, mutta riekkukoot toispitäjäläiset\netunenässä, kun näkyy niin haluttavan, markkulaiset kerkiävät täällä\nhäntäpäässäkin ajaa lönkötellä. Ihan viimeiseksi oli heittäytynyt\nLuvellahen Alapetti nuoren morsiamensa kanssa. Siinä saattoi olla\ntarkoituksensa, sillä Alapetilla oli hevonen virkku ja kipakka menijä.\nMutta niillä on muut mielessä näillä nuorilla. Siellä ne kuhjottavat\nlähekkäin ja puolimakuullaan reslan pohjassa. Se vetää niitä nyt vielä\nvieriviereen, sylikkäin, taitaisivat saman turkin sisään ahtautua,\njos suinkin mahtuisivat. Ja niillä riittää sitä turinaa, tietysti,\nkun on juuri se suunnitelmien aika. Ja se passaakin hyvin tässä nyt\nniitä juttujaan jutella, kun ei tarvitse hoitaa hevosen menoa. Se\nlönkyttelee hiljalleen omia aikojaan toisten perässä. Eivätkä nuo\nAlapetinkaan silmät sen puolesta joudakaan menon mukaan katselemaan,\nniillä näkyy olevan tutkimista siinä vieressä, Emman-lyllerössä. No,\ntutkikoon nyt Alapetti, syökööt silmillään toisiaan ja sipiskööt\nsiinä, nuoret; eivätpä taida monta kertaa noin nokakkain markkinoille\najaakaan. Eikä ehkä tarvitse monasti kylmiä neniään vastakkain\nhangata tammipakkasessa; eiköpä tuota kohta saane itsekukin pitää\nhuolta omasta nokastaan, miten parhaaksi näkee. Se menee niin pian\nohitse tämä hipleys, kun alkaa jokapäiväinen elämä omine menoineen\nja huolineen. Senpä tautta sitä ei tarvitse kadehtiakaan, jos näin\numpisolmua vetämässä olevat nuoret ihmiset ovat vähän erilaisempia kuin\nmuut, ja jos ne mieluummin jättäytyvät häntäpäähän markkinamiestenkin\njonossa. Onhan tässä kolmisen tunnin matka Saitan lossilta kaupunkiin,\nantaa Alapetin ja Emman sen aikaa setviä siellä asioitaan jälkipäässä\ntoisten silmältä syrjässä. Kunhan vaan sen verran katsonevat, etteivät\nheitteisellä tiellä nurin kupsahda.\n\nNo, niin se vaan matka sujuu, vaikka häntä hiljalleenkin tehdään. Siinä\nvähän ennen aikaisen tammikuun illan pimenemistä olivat matkamiehet\njo nousemassa Savilahdesta Rättimäkeä ylös Kuopion kaupunkiin. Siitä\nhe ajoivat käyden sisään samasta tullista, jossa kerran kuuluisan\nKiho-Vauhkosen ennustuksen mukaan oli pölkky pyörivä veressä, koska\nniin suuri sota oli tuleva niille maille. Luojan kiitos, rauhassapa\ntuota oli saatu olla siihen asti; miten sitten käynee vast’edes,\nsitähän ei ole tämän syntisen ihmisen sallittu tietää.\n\nSiinäpä juuri Rättimäen rinteessä tulee vastaan kaksi kaupunkilaista\nsällismiestä. Nuttusillaan vaan onnettomat vihtelevät talvisessa\nsäässä, ja toisella vielä taitaa olla ruunista aivinaa housutkin.\nTuosta kai se lienee lähtenytkin se kansan sananparsi, jotta poikaa\nkuin ruuninen rivinä tammikuun päivinä. Eikä sillä aivinahousuisella\nole päässäänkään muuta kuin pahainen lippalakki, jonka alta äljöttää\niso punainen nenä.\n\nSiirtyvät siinä tien poskeen sällit ja antavat jonon mennä jollottaa\nsivuitsensa. Sukslevän Tuavetilla, joka ajaa viimeisen edellisenä,\non valkea hevonen, mutta aamulla, kun lähtöä niin joudutettiin, ei\nsiinä kiireen kaprakassa ja aamumyterässä tullut huomatuksi, jotta\nsen takapuoli on vähän ruskettunut; miten lie, ruuna, maannut pahasti\nomissa tekosissaan. Siitäpä se punanenäinen sälli ei malta olla\nirvottatamatta:\n\n— Kah, keskem mualuumpa ouvat miehet lähtennä ajjoo sohottammaa.\n\nTuavetti mulkaisee äkäisesti mieheen, mutta tuopa siinä samassa, mikä\ntuonee, vastuun hänen kielelleen:\n\n— Etköön sinä tulisj lopettelemaan, koska näkkyy olovan mualjpurkki\nnuamassasj.\n\nMuuta ei tarvinnutkaan, sällit eivät enää jatkaneet keskustelua.\nMutta heidän huomautuksensa oli sittenkin sattunut ajallaan. Tuavetti\nsanoi pojalleen Tolopille, jotta pitää muistaa huomenna su'ata ruunan\ntakaraajat, ennenkuin hevoslatsille viedään; ei sitä tuommoisena\nvaihtaakaan ilkeä.\n\nSiinäpä se ilta pimenikin, ennenkuin tulijat saivat hevosensa\nriisutuksi, appeen tehdyksi, tuomisensa Tuppuraisen väelle,\nkaupunkikortteerin asukkaille annetuksi ja tulokahvit hörpätyksi.\nVanhemmat miehet eivät kehdanneet enää lähteä minnekään, kun ei\nniistä enää pimeän aikana kaupoistakaan mitään olisi tullut; he\ntarinoivat siinä toispitäjäläisten kanssa ja sitten paneutuivat hyvissä\najoin pitkälleen ollakseen aamulla valmiina tavaroitansa myymään\nja hevoslaanille lähtemään. Alapetti ja Emmahan nuo olivat jossain\niltakauden maleksineet, ja sielläpä ne kaupungilla taisivat kävellä\nHintriikka ja Toloppikin, koskapa vasta myöhäiseen palasivat. Ukot\nsilloin jo kuorsasivat sellaista rauhallista horotusta, joka on hyvän\nomantunnon ja pienen väsymyksen merkki.\n\n\n\n\nX.\n\n\nJoo... niin seon nyt, s'oon teä meijän kylä korotettu kunnijapaekalle,\nsitä myö, neät niin tuota-a, ajetaar ruunum masjsiinalla, sillonj\nku' halu tulloo, eikä niinkuin muut markkulaeset, jotk' eivät peäse\nruununkyjtiim muuta kuv vesleipeesä syömää, ja sillonjnii vankvyörälin\nkärrissä... Seonnii nyt erittäin, ku herrat lerittää, joo, sitä, neät\nniin tuota-a, siitä meijän kyläl laetoo männöö tätä vähä jos vaekka\nminkä näkösjtä matkustajjoo, joo...\n\nSukslevän Tuavetti kuuli korvissaan tällaista purpatusta. Hän lienee\nsiihen herännytkin ja tunsi samalla ruumiissaan, jotta nyt on hevosen\nsyöttöaika, täytyy lähteä talliin.\n\nSe sama purpatus kuului vielä hänen tallista palatessaankin. Pöydän\nääressä istui kaksi miestä, toinen oli joku maaninkalainen, joka joskus\nennenkin oli ollut kortteeria tässä Tuppuraisella, taisi olla sukujakin\ntalonväen kanssa, miten liene ollut väärän koivun takaa, ja toinen\nnäytti olevan jokin Markkulan pitäjän Airakselan kylästä kotoisin oleva\npikku talollinen, se sama, joka Tuavetille oli yrittänyt veistellä\nheinärippipyhänä kirkkomäellä.\n\nAirakselankyläläinen jatkoi taas:\n\n— Joo, ihan totta, neät niin tuota-a, kyllä se vua' on semmosjta\npattoo, jotta ei sitä nyt passookkaa tulla aerakselalaesen\nnokalle jokkaesel lusikannuolijan, ei passoo, joo... ei sinunkaam\nmuaninkalaenen, vaekka aena kehuttiij, jotta sulia n'oon tasajset\nniityt ja pellot kun tuvam pöytä, mutt' onkos sulia raatamasjsiinoo,\nsanoppas se...\n\nMaaninkalainen ei näyttänyt olevan oikein puhetuulella, hän kuunteli\ntoisen juttua ja myhäili hiljakseen sen näköisenä kuin olisi tahtonut\nsanoa, jotta juttele häntä pois vaan.\n\n—... Vuar ryypätään sittennii, ei tässä ylypeitä olla, mouskis vuan\nmuaninkalaenen, ja toevotaaj, jotta saav vuonj peästä sinunnii\nasumukses ikkuna' alajte kulukoo höörähevojnen.\n\nNiillä oli puolikuppiset edessä. Olivat kaiketi itse keittäneet kahvia,\nsillä talonväki vielä oli yöpuullaan. Miten lienevätkään näin aikaisin\nukot ruvenneet tissuttelemaan? Sen tautta sen tuon airakselankyläläisen\nkieli niin laihaakin.\n\nSe lauloi taas edelleen:\n\n— Joo, seon, neät niin tuota-a, tässä mualimassa semmosjta pattoo,\njotta sit' ei kaekille räkkee tuota ruunuh hyvveekää, minkä teilekkääm\nmuaninkalaesille. Vuam meijät aerakselalaeset o' ukko ruunu ottanna\nenkelsiipiisä suojaa, ja siellä sitä suahaa' olla iha' ylösnoosemuksee'\nasti, neät niin tuota-a... Joo, katohhan, kun ne herrat ja siknatyörit\nriittasivat tätä Kuopijar rattoo, niin neolj sanonna, jotta\naerakselalaesille se pittää kuitennii laettoo teä raatatie, neo'\nhölöväkkätä väkkee ja niitä miestev viisaempija, neät niin tuota-a,\nja aseman ne tek kun tekivättii, vae mikä pysäkki tuo lienöön, ja nyt\nei tarvihe muuta kum panneuvut vaanuun, niin sitä, neät niin tuota-a,\npeäsöö hyrykyyjillä ihan tuahan kaapunnin eäree'...\n\nNyt vasta huomasi airakselankyläläinen Sukslevän Tuavetin, joka oli\njäänyt vähän etemmä penkille tupakoimaan ja kuuntelemaan humalaisen\nmiehen saarnaa. Airakselankyläläinen kääntyi Tuavetin puoleen:\n\n— Jassoo, tämä taetaakii olla se porttisa mualooja sieltä keskkylältä.\nNo, riipasjko tuo, neät niin tuota-a, porttis muavvuarin silimät\npuoleesa? Joo, no mitteepä tuosta, itekullae o' omat metkusa,\nvuam mittees sinä, kirkonkylän takalaenen sanot siitä, kum meillä\najetaan niinkuh herrattii raatahevojsella. Työ sitä vuav vanahalla\nkakaramasjsiinalla koitatta taevalta tehä. Seon sentäär retepelijä, kun\nsuap lämpöjsin käsin ajjoo kyhjöttöö kaapuntii ast...\n\nTuavetti myhähti. Hän ajatteli, että on tainnut airakselankyläläisen\npäähän nousta muukin kuin viina. Ei tuota nyt luulisi tarvitsevan\nnoin kehua retestää, jos rautatie on sattunutkin hipaisemaan\nmuutamien kymmenien sylien alalta kylän ulkolaitaa, ihan reunimaista\nkolkkaa, jossa ei ole edes asumuksiakaan. Mutta pitänee suoda\nairakselankyläläiselle tämä pieni ilo. Tuavetti ei sen vuoksi vastannut\nmitään. Toinen näkyi olevan sillä tuulella, jotta hän kyllä yksinkin\npuhetta pitää.\n\n— Joo, semmosjtahan seon, vuam mitteepä tuosta, elä sinä minulle siitä\nkaanoo kanna. Suatetaahham myö jonnii aijam perästä tehä teille sinne\nhuararata... Tule poes tänne ottamaa' uamutinatsut...\n\n— Minull' on tässä vähä muutae toemittamista, jottei passoo. S'ei\nneät tuo humalaene ou seleväv veärt, vaekka s'oes kui humalassa, —\ntorjui Tuavetti airakselankyläläisen tarjouksen. Hän oikaisi vielä\nvähäksi aikaa penkille pitkälleen odottamaan päivän valkenemista. Taisi\nsiinä Tuavetti vähän nurvahtaakin. Kun hän jälleen heräsi, olivat\nmuutkin markkinamiehet jo nousseet oliltaan. Airakselankyläläinen\nja maaninkalainen sen sijaan kuorsasivat täyttä päätä, he olivat\nluultavasti vasta nukkuneet.\n\nOlipa, olipa siellä kansaa Kuopion tammimarkkinoilla, olipa totisesti.\nIhan olivat kadut yhtenä vilinänä. Saipa siinä katsoa, jottei yhteen\naja, kun hevosmiehiäkin vuohkasi edestakaisin katua ylös, toista\nalas. Sitä aina näin markkinoilla ajetaan seisaallaan reessä, jotta\nvastaantulijan paremmin näkee. Taitaisikin tulla onnettomuuksia,\njos reen pohjassa istuisi, kuten tavallisesti on tapana. Näkyyhän\ntuossa joku rekensä perän päälläkin kököttävän, lieneekö hontteraa\nseisovaltaan ohjata, mutta se on jo sekin siksi korkea paikka, että\nselvästi ympärilleen näkee. Ja huutoa ja hoilausta sitä pitää olla\nnäin markkinoilla. Selvä mieskin toisinaan päästelee sellaisia\nulvahduksia, jotta luulisi sen hyvissäkin kesteissä olleen. Mutta sitä\nei markkina-aikana välttämättä tarvitse mielenylennystä, sitä lähtee\ntuota ääntä muutenkin. Kun yksi vaan öläkän päästää, niin toinen\nkohta perässä kurkkunsa ruuvaa. Mistäpä ne muusta nämä markkinat\nerottaisikaan tavallisesta meiningistä kuin kansan paljoudesta ja\nisosta äänestä.\n\nTuavetti tuo ei huutanut eikä hoilannut, vaan seisoi yksinään reslassan\nja ajeli hiljakseen katua pitkin. Jossain kulmauksessa hyppäsi rekeen\nmies, myllähti kuin mikä mytty siihen Tuavetin jalkojen juureen. Kun\nse oli päässyt pystyyn, huomasi Tuavetti, jotta tämähän näkyy olevan\nmuuan Pielaveden mies, joka usein markkinareissuillaan oli hevostaan\nSukslevässä syöttänyt.\n\n— Hyvvee päevee vua, hevosjtasjko sit' out myömässä?\n\n— Enpä tuassa myömässäkkää, vaehtoo suattasj, jos niinkun kohalle\nsattusj...\n\n— Vae ne, minä täss' ouv vähä ostohommissa. Minä kun oun aena\nmarkkinoella koittamia pittee semmosjta pientä hevosjkaappoo.\n\nAjoivat siitä jonkin matkaa, ja pielaveteläinen tuli nähtävästi siihen\nkäsitykseen, jotta Tuavetin ruuna on hiukan laiskan sutjakka. Hän\nesitti markkinahuijarien tavallista konstia:\n\n— Pitäsj tuar ruunan korvaan kuatoo vähäv viinoo, jotta siihen tulisj\nenemmä' elloo...\n\n— Annetaa' olla kuatamata, — vastusti Tuavetti, — jos s'ei muuten\nkelepoo, nii' olokoon kelepoomata.\n\n— No ne, omapaha' o' asijasj...\n\nPielaveteläinen seurasi vielä jonkin matkaa, mutta vyöräytti sitten\nitsensä kadulle jälleen. Luultavasti tarrasi hän kohta toiseen\nmarkkinamieheen ja alkoi sille esitellä ostopuuhiaan.\n\nTuavetti laskeutui loivaa rinnettä Kuopionlahdella sijaitsevalle\nhevoslatsille päin. Siinä tuli pari miestä vastaan, toinen huusi:\n\n— Mittees se mualoomator ruuna maksaa?\n\n— Ei kaupata kööhille, — vastasi Tuavetti, joka huomasi, etteivät nuo\nolleet edes mitään oikeita hevosen ostajia, mitä lienevät kaupungin\nkelvottomia sällismiehiä.\n\nVasta läänillä niitä oli sellaisia miehiä, jotka ammatikseen näitä\nhevosia ostivat. Ne tunsi jo kaukaa: lyhyt tyköistuva turkki päällä,\nsuippo lakki päässä, ja kädessä heilui näitten hevoshuijarien\nehdoton tunnusmerkki, pitkänpuoleinen piiska. Nämä ne olivat niitä\nkarjalaisia, ryssiä, kuten tämän puolen kansa heitä nimitti. Pietariin\nkuuluivat kulettavan hevosia täältäkin; joka markkinoilla ne huhtoivat\nhevoslaanilla kuin mitkä turkkilaiset. Paljonhan ne kauppoja tekivät,\nja taisivat toisinaan maalaista jymäyttääkin, mutta kyllä Tuavetista\ntuntui, jotta vallan sydämetön pitää olla sen, joka hevosensa, vanhan\nuskollisen palvelijansa, antaa noitten käsiin. Ennen häntä pitää, niin\nkauan kuin se jaksaa vetää, ja sitten antaa kunniallisen kuoleman, kuin\nnoitten »ryssien» käsiin hellittää. Mutta eiväthän ne kaikki ajattele\nsämalla tavalla. Sitä kun on tätä kansaakin markkinoilla kaikenlaista.\n\nTuavetti sivuutti karjalaiset hevoshuijarit puheisiin antautumatta.\nEi myö hän, Sukslevän isäntä, hevostaan, vaan jos sopiva vaihtokauppa\nsattuu, niin mikäpä hänessä, antaa mennä. Mutta Tuavetilla, niin\nentinen hurjimus kuin onkin, on sellainen käsitys, jotta sen pitäisi\nvaihtajankin olla omanmaakuntalainen, se kun on sääli vanhaa tutuksi\ntullutta ajokkiaan ihan vieraan hoteisiin heittää.\n\nTarttuuhan siinä kauppoihin aina joku, ja sitten sitä yhdessä\nkoetellaan ruunan juoksua, samoin kuin toisenkin hevosta. Niitä oli\nennen näille markkinoille kerääntynyt sellaisiakin heittiöitä, jotka\nhalusivat ilman isäntää lähteä pienelle koepyöräykselle tuohon noin\nvaan ihan lähelle, mutta jäivätkin sille tielleen. No, sitä on nyt\nviisastuttu, jotta ei ihan tuntemattomalle hevosta yksinään jätetä,\njos noita sitten vieläkin kuljeskellee sellaisia veijareita näissä\nmarkkinapaikoissa.\n\nHyvinpä se ruuna otaltaakin nyt, kun tänne oikein latsille tultiin,\neikä näy tarvitsevan ollenkaan niitä pielaveteläisen rohtoja. Se on\nkyllä vähän kovasuinen luonnostaan, mutta miten tuo täällä lie niin\nherkkä. Saattaa vaikuttaa tämä hevosten ja ihmisten vilinä ruunaankin,\njotta tekee mieli näyttää, mitä sitä osataan, jos oikein tosi tulee.\nTaitaa olla sama asia luontokappaleen kuin ihmisenkin kanssa, jotta\nse markkinoilla on iloisemmalla tuulella kuin tavallisesti, vaikka ei\nsuinkaan ole mitään keinotekoisia päänpirityksiä käytetty.\n\nNo, kaupathan siinä tuli. Väliä piti Tuavetin vähän tehdä,\nmutta sittenpähän saikin nuoremman tamman joltain Kuopion\nmaaseurakuntalaiselta, ja hyvään taloon taisi ruuna joutuakin.\n\nMitäpähän tämä Tuavettikaan sitten muuta kuin torille myömään\nnahkoja. Siellähän se, torilla, on koko markkinaelämän keskus ja\nhermo. Kumman paljon niitä sopiikin noita ihmisenlapsia kävelemään\nyhdelle torille, ja siinä kun vielä on sitten vaikka minkälaista tätä\nrahan ongintapaikkaa. Eipä siitä nyt sopisi hevosella ajamaan, sillä\nhevosteitä kulkea jorottaa yhtämittaa maalaisnuorisoa, tytöillä ja\npojilla rinkeliniput kaulassa, ja ne, joilla jo on vähän kuin yhteisiä\ntuumia, pitävät toisiaan hellästi pikkirillistä kiinni. Se on tämä\nsormesta pitäminen sitä maalaisen rakkauden julkista osoitusta.\nSitä näytetään melkein vaikka maanvaarille, ja siinähän tuota onkin\njuuri sen verran, kuin sivullisten tarvitsee tietää siitä tulesta ja\nliekistä, joka asianomaisen sisuksissa polttaa. Ja rinkelinipusta\nnipistetään aina kappale kerrassaan, jotta suukin siinä napsaa\nsamalla. Joku on ostanut oikein viipurinrinkelinkin, mutta se jätetään\nkortteeripaikassa kahvin kanssa nautittavaksi.\n\nTuossahan noita nyt on ihan torin laidassa nahkanostajia isot kimput\nkettua, oravaa ja jänistä käsivarrella. Niitä sitä et sitten petä.\nVaikka nahka onkin nurin nyletty, niin näkee se, halavattu, jo nurealta\npuoleltakin, missä on vähänkään likaisen vikaa, ja tinkii hintaa\nalaspäin kuin riivattu. Se on semmoinen mestari, se nahkanostaja, jotta\nsen kanssa ei pidä hätäillä, antaa sen haukkua vaan ja äystätä. Sopii\nmuuttaa välillä paikkaakin ja tulla taas kotvan kuluttua takaisin,\nsillä tavalla se hinta vähitellen kohoaa. Se on oppinut ne konstinsa,\nja myöjän pitää osata sen kanssa pitää puolensa.\n\nNo, siihen sitä mahtuu torille kaikellaista kaupantekijää. Ei totta\ntoisen kerran uskoisi maailmassa olevankaan niin paljon tavaraa, kuin\nsitä nyt kuitenkin itse asiassa on Kuopion tammimarkkinoilla. Kyllä\nsitä kynitään maakunnasta rahaa vaikka millä pelillä. Ja vähänpä tässä\nnyt tavarastakaan, saattaahan se olla tarpeenkin, kelle on, mutta tuota\nmuuta onkimiestä kun siinä on illan kihinänä. Yhdeksi esimerkiksi tuo\nukko, joka viisuja kaupittelee. Siinä se on punaisine potattinenineen,\nja huulet kuin otrarieskan puolikkaat, ja laulaa jollottaa sillä\njolsalla äänellänsä. Ja aina senkin vouhakkeen ympärillä on kansaa, ja\nostavan näytään niitä viisuja. Milloin se myöpi Sitä Pomperin piikaa,\nmilloin taas mistäin sillä on laulu tehtynä, ja nuotin se antaa sitten\ntuolla laulullaan kaupan päälle. Nyt se laulaa jo kuinka monetta kertaa\nlaulaneekaan »Siitä suuresta hukkumisen onnettomuudesta Pielisjärvellä,\njossa kuusi henkeä siepattiin Jumalan tuomioistuimen tykö ja ainoastaan\nyksi nuori piikainen, joka ei ennen osannut uidakaan, jäi vielä tähän\nmaalliseen vaellukseen.» Semmoinen latikka sillä on nimenä, ja sitten\nse äijä laulaa:\n\n    Ja Herra ihmeen osoitti\n    ja neiton uimaan opetti,\n    joka ei uinunna ollenkaan,\n    osannut uita ensinkään...\n\nKauppa käy, kauppa käy tämän ukon luona, ja kymmenpenniset solahtelevat\nlaulaa-jerottajan taskuun. No, mitenkäpäs, mitenkäpäs, pitäähän sitä\ntoki markkinoilta muistoja tuoda, kun vielä saapi näin vähällä rahalla\nvirren nuotin kanssa.\n\nTuo taitaakin olla uusi tuo akka tuossa, jolla höyryää semmoinen\nkummallinen kiehutuslaitos teltissään? Mikähän tämä oikein onkaan, ei\nse ainakaan tämän puolen ihmisiä ole, koska sillä on niin kummallinen\npuheenlaatu? Se huutaa hojottaa yhtämittaa:\n\n— Tulkaa maistamaan vari-makiata, piikkinää!\n\nMitäs piikkinää se semmoinen? Joku on ostanut viidellä pennillä\nja tietää, jotta eipä tuo ole paljon mistään kotoisin, mitä lie\nsiirappivettä. Vai sen poikia! No, kaikella sitä tässä matoisessa\nmaailmassa toiselta rahaa ketvotellaan.\n\nVaan eläpähän souda! Täällähän se vasta taitaa ollakin se oikea\nhyristin ja pyristin. Karuselli! Sitäpä tuota ei ole vielä ennen\nnäillä mailla nähtykään. Se on kait tullutkin tämän rautatien mukana,\nsillä airakselankyläläisen masiinalla. No mutta siinäpä häntä onkin\nrakkinetta kerrakseen! Siinä on hevosta ja muuta leijonaa, ja keinua\nja tuutua jos minkä näköistä. Niinhän ne soutaa kuin kätkyessä moniaat\nsiinä. Ja rimpsut ja rampsut, ja senkin seitsemät hetaleet. Se näet\npyörii, ryökäle, hevonen vetää keskellä, ja se pyöriä jytyyttää.\nIhankohan tuo on oikea hevonen, vai lie vaan muu kuvainen, niinkuin\nnämä tässä sen laiteilla? Ei, kyllä se on oikea, koska häntäänsäkin\nvälistä huiskauttaa.\n\nJa siinäpäs on nuorta väkeä siinä hyrysellissä! Ja posetiivi soi ja\npauhaa, niin että kauaksi kuuluu. No, ne keksivät!\n\nJassoo, siinäpä on Kolopuksen ukkokin, käkkyräpetäjä, mikäs senkin\nhyväkkään nyt parhaimpaan paikkaan lennätti? Onpa tainnut ukko Jahvetti\nsaada pienen tärskäyksen, koska toinen suupieli noin riippuu alhaalla?\nElähän mitä, eikös se vaan vuovaudu lähemmäksi!\n\nNyt se hyryselli seisattuu, ja nyt kysyy Kolopuksen äijän-käppyrä:\n\n— Mittees se teä luritus maksaa, jos niinkuin mänis soutamaan tuohon\nkätkyeen yheks löysiks?\n\n— Se olle kymmene penniä kertta.\n\n— Siin' on, katotaan nyt tämmäj lysti...\n\n— Mine kylle kantta sitten maksu.\n\n— No, kannappaham millonj hyvviisä, mut tuaham minä istuv vuan.\n\nSiellä se nyt ajaa Kolopuksen ukon-kyhäys, ajaa peijuoni, niinkuin ei\nmitään. Sillä näkyykin olevan hauska: pitää kätkyensä laidoista kiinni\nja nauraa, jotta kuola suusta tippuu. Kaikkeen se tuokin ajaksen.\n\nSukslevän Tuavetti vaan katselee, ei häneltä jouda kymmenpenniset\ntuommoisiin vehkeisiin, niillä on kyllä parempiakin reikiä. Ja saapihan\ntuota ilmaiseksi katsella, siinähän sitä onkin tälle tavalliselle\nmaalaiselle.\n\nKyllähän sitä olisi rahanreikää nykyisin näillä markkinoilla. On\ntainnut todellakin se airakselankyläläisen rautatie helpottaa niitten\nkulkua tänne, kaikkien pelimannien ja muitten tansmestarien. Mitäs\ntuonkin teltin päällä lukee: Eläinnäyttely ja sirkus. No mutta onpas\nsiinä komeljanttareja: nainenkin tuossa ketjuilee ihan ihon mukaisessa\npuvussa, vai liekö alasti, kuvatus, ja onpa sen miehen lahkeisiin\nollut rutosti kangasta. Ja eikö sen tuon samaisen naama ole maalattu\nkirjavaksi, ja se kun vääntelee ja kääntelee itseään. Jo on, jo on\nkujeet noillakin. Kaikella se tämä ihminen leipänsä tienaa, minkä\nnuokin eläinnäyttelijät. Ja nyt ne, vaivattavat, hilaavat karhun siihen\nlavalle, ihan oikean karhun, onhan niitä nähty.\n\n— Tulkaa katsomaan maailman suurinta eläinnäyttelyä. Maailman vahvin\nnainen, Euroopan mestari, nostaa yhdellä kädellään neljä täysikasvuista\nmiestä. Monta suurta ihmettä. Näytäntö alkaa!\n\nJa sitten se helistää kelloa, jotta korvat on mennä lumpeuksiin. Johan\ntuota taitaisi olla tässä kummaa kerrakseen, mutta ei mene Sukslevän\nTuavetti tärväämään rahojaan. Menkööt hassummat, ja näkyy niitä olevan\nmenijöitä. Eivätkö nuo käyne meidänkin nuoret kaikki nämä ryplötykset,\nkuuleepa tuon sitten heiltä.\n\nEikä Tuavetti mennyt vielä seuraavaankaan telttiin, jossa kuuluttiin\nnäytettävän »se kuuluisa murhatapaus, jossa aviovaimo murhasi oman\nmiehensä koululehtorin». Sinne saivat jäädä kuuluisat murhatapaukset ja\nmuut eläinnäyttelyt. Sitä näkyy saavan olla tämä maalainen varuillaan,\nmuuten ne vievät siltä rahat ja kukkarot. Ihan piti Tuavetinkin\nkoettaa, onko kukkaro oikealla paikallaan alushousujen taskussa.\nSielläpä tuo tuntui pullottavan lämpimästi mahaa vasten. Olkoon\nvaan siellä; Tuavetti ikäänkuin veti ajatuksissaan sen kurenauhaa\ntiukemmalle.\n\nMutta yksi on katsottava, kun kerran on kaupunkiin tullut: se rautatie.\nSen tuon nähnee maksuttakin. Tuavetti tapasikin parahiksi Herkko\nTissarisen, Tervaharjun isännän, ja yhdessä he läksivät osoitettua\nsuuntaa asemalle.\n\nSattuikin juuri junan tuloaika. Muhkeana porhalsi rautahepo kiskojaan\nmyöten ihan aseman eteen, ja sieltäkös purkautui väkeä kuin helluntain\nepistolasta. No, kun oikein tarkemmin ajattelee, niin mikäpä tämäkään\nnyt niin koko maailman ihme tämä junakaan. Isompi kumma näitten\nmaalaisten mielestä melkein on se laiva. Se toki vettä kulkee, mutta\nmikä tämän on mennessä selvää rautaista kiskoa myöten, ei siinä ole\nedes mitään peränpitovaivoja. Ja tuo kone tuossa edessä — veturiksi\nkuuluvat sitä kutsuvan — se keträä vaan tuolla vivullaan, ja siitähän\nne pyörät kiekahtelevat ympäri kuin itsekseen. Niin, mikäpäs ihme tämä\nnyt oikeastaan. Saattaisi se oudommaltakin tuntua, mutta kun on jo\nkuullut siitä niin paljon puhetta, ja kun se airakselankyläläinen sitä\nrautatietään niin kehua rellesti, niin melkeinpä sen jo arvasi, jotta\nei se tämän kummempi ole. Kyllähän ne herrat, suuria kouluja käyneet\nja paljon kirjoja lukeneet, kyllähän ne osaavat. Niillä on ne kiikut\nja leikut; mene tiedä, vaikka tässä vielä lentämään lähtevät ja vievät\nsitten meidät maalaisetkin perässään.\n\nKone, kone se näkyy tulevan joka kohtaan, tuumivat miehet asemalta\npalatessaan. Niitä tulee nyt jo kouluja näille maalaisillekin, sitä\nviisastutaan, ja pojasta polvi muuttuu, sanotaan. Mikä sen tietää,\nminkälaisia kummia niitä jo heidänkin perillisilleen näytetään. Maailma\nmenee eteenpäin ja heidän on mentävä myös. Sille ei mahda mitään, ja\nturhahan siinä on ruveta vastaan rimpuilemaan. Annetaan vaan suosiolla\nvalta nuoremmille, niittenhän se kuitenkin on tulevaisuus.\n\nJa kun on tähän päätökseen päässyt, niin voi taas huoleti pyllähtää\nolkikuvolleen Tuppuraisen tuvassa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKyllä se näkyy olevan siten, että itse Ukko Jumala se on näitten\nihmisten meininkien ja kohtaloitten ohjaksissa, ei siitä pääse\nkerrassaan mihinkään. Aatellaanpas nyt esimerkiksi tätä nuorta paria,\nSukslevän Emmaa ja Luvellahen Alapetti-poikaa: olihan se niitten\nyhteenmeno ollut päätetty jo syksystä asti, ennen potatinnostoahan\nse kävi Alapetin puhemies Sukslevässä, ja asia muurattiin silloin\nniin umpeen, ettei siihen pitänyt enää jäädä muuta rakoa kuin minkä\nnyt sitä viimeistä voitelua, kuuluutusta ja vihkimistä, varten\nvälttämättä tarvitsee. Ennen tammimarkkinoita olivat kuuluutuksetkin\njo julkiluetut, jotta tilallisen poika Alapetti Aaprahamin poika\nLiimatainen ja siviä neitsyt Emma Tuavetintytär Tarvainen ne nyt ovat\ntässä menoillaan aviosäätyyn. Ja Kuopion markkinoilla kulkivat molemmat\nyksissä matkoin niinkuin ainakin pari, jolta ei puutu muuta kuin\nhät’hätää amen.\n\nNiinhän se oli ollut, ja häitä oli odottaa hökötetty Hirvijärven\nrannalla ja vähin muuallakin Markkulan pitäjässä, mutta siihenpä oli\ntullutkin vielä mutka eteen. Tammimarkkinain jälkeen oli Alapetin\näiti, Luvellahen emäntä Ieva-Kaisa, alkanut tuntea omituista luistelua\njäsenissään, varsinkin ristiluissa, ja siitä se oli mojotus levinnyt\nyli koko ruumiin. Mitä lie ollut kylmänvihoja vai muita, mutta ei\nollut sauna eikä suolaviinakaan auttanut. Kipeenkatsojaakin oli\nkäytetty, vaikka ei sekään ollut sen kummempaa tiennyt; olipahan\naikansa tuijottanut ja jotain mutissut ja sarvetkin Ieva-Kaisan niskaan\niskenyt, mutta eipä ollut huolinut tauti senkään, muuahdan hupelon,\nhommista. Nelisen viikkoa minkä he siinä Luvellahen emäntä potennut,\nja olivat olleet aikeessa kyyditä hänet kaupungin sairashuoneellekin,\nmutta kun se oli itse pyytänyt, jottei vietäisi vieraisiin paikkoihin\nkuolemaan, niin ei oltu hennottu sen tahtoa vastaan tehdä. Tottapa tuo\nhe itsekin tuntenut, jotta tästä tulee loppu, vaikka eihän sen iän\npuolesta vielä olisi tarvinnut kuolemaa odotella.\n\nJa niin se oli sitten Ieva-Kaisan maallinen vaellus päättynyt\nviidennellä viikolla Kynttelistä. Hiljaa ja autuaallisesti oli nukkunut\nikuiseen uneensa nautittuaan pari päivää ennen lähtöään ehtoollisen\nitsensä rovastin kädestä.\n\nTämähän se sitten oli tämä Luvellahen emännän kuolema tehnyt virhin\naikaisempiin laskelmiin avioliiton päättämisen suhteen. Eihän sillä\nvainajalla puolestaan mitään ollut häitä vastaan; oli vaan sanonut\nsiinä muutama päivä lähtönsä edellä, jotta mitäpä tästä yhden vaimoisen\nihmisen kuolemasta, antaa nuorten mennä yhteen, kun kerran ovat asiansa\nsille pohjalle saattaneet; ei suinkaan se minun untani haittaa, vaikka\nhäitä tanssittekin, ja tarvitaanhan tässä talossa emännyyttä. Eipä\ntaida jaksaa Anna-Lovviisakaan yksin pitemmälti riehkaista, ja kuka sen\ntietää, mitenkä kauan se sekään tässä viipyy, koskapa minä olen ollut\nhuomaavinani vähän sellaista siiven haraamista tätä meidän tytärtä\nkohtaan Vorrin Pulliaisen Jussi-pojan puolelta. Niin jotta saattaa olla\ntyttökin lyhytaikainen olija tässä Aaprami Liimataisen talossa.\n\nVaikka ei siis emäntä-vainajan puolelta ollutkaan mitään estettä\nhäille asetettu, niin oli itse ukko Aaprami kuitenkin sanonut, jotta\nantaapahan nyt kuitenkin Ieva-Kaisan jäähtyä haudassaan. Eikä noilla\nnuorillakaan taida sen tuhantista hoppua olla, maistelkoot vielä\ntätä morsiusajan makeutta helluntaihin asti. Silloin olkoot häät,\nmutta niissä ei tanssita eikä tarjota sen väkevämpää kuin mitä nyt\nne Alapetin markkinoilta tuomat viinit juotanee. Ja se päätös oli\nseisonut, semminkin kun siihen yhtyi Sukslevän Tuavettikin morsiamen\nsuvun päämiehenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt olivat asiat jo joutuneet sille puulle, jotta helluntai, joka sinä\nvuonna sattui touko- ja kesäkuitten vaihteeseen, oli käsissä.\n\nNäihin aikoihin oli vielä Markkulan pitäjässäkin tapana, että\nmorsiamelle pidettiin hänen kotitalossaan läksiäiset, jotka usein\nkestivät pari päivää, ja sitten hänet juohettiin uuteen kotiinsa,\njossa häitä pitää ryllyteltiin tavallisesti monet vuorokaudet. Nyt\noli kuitenkin päätetty, että läksiäiset supistuvat kahvinjuontiin ja\npuolisensyöntiin ensimmäisenä helluntaipäivänä Sukslevässä. Sitten\niltasella tapahtuu juohtaminen, ja toisena helluntaipäivänä ovat häät\nLuvellahessa. Kun häätalossa kerran on äskettäin kuolema käynyt, niin\nei sovi järjestellä mitään riekkujaisia näin väleen.\n\nMaijasstiina Poutiainen, se vanha ketruumummo, oli juosta hölköttänyt\ntalosta taloon viemässä kutsuja sekä Sukslevän että Luvellahen isäntien\npuolesta. Ainoastaan rovastille ja kansakoulun opettajalle oli tiedon\nsaattanut itse Sukslevän Tuavetti; eihän toki passannut Maijasstiinaa,\nhöpäkköä, lähettää herrojen luokse.\n\nMaijasstiina olikin nyt taas oikein kunnia-asemassa. Hänet oli otettu\njo talvella Sukslevään auttamaan morsianta myynien teossa, sitten hän\noli, kuten sanottu, saanut toimittaa kutsut perille, ja kylläpä se\nnäkyi vielä kintuistaan pääsevän, sen oli helposti havainnut, ken vain\nseurasi hänen liikkeitään läksiäisten valmistamishommissa. Tässä vaan\nnuoremmat, minkä se Luvellahen emäntäkin, kuolevat kupsahtavat vähin\npotemisin, mutta katsoppahan tätä seitsenkymmentalviasta Maijasstiina\nPoutiaista, sehän tuo pyörii kuin mikä villikissa.\n\nEi sille suotta annettu huoleksi morsiamen valmistusta, kyllä sen\nnäpeistä läksi vielä vaikka ihan mitä. Oikeinpa ne olivat yhdessä Emman\nkanssa värkänneet valkoisen leningin, mikä niihin aikoihin ei ollut\nlainkaan tavallinen vaateparsi maalaismorsiamella. Justiina-emäntä oli\nnytkin vängännyt aluksi vastaan ja sanonut, jotta eihän nyt toki pidä\nmennä vihille valkoisissaan sellaisessa talossa, jossa vielä vallitsee\nsuru, mutta Emma oli kiinteästi ollut sitä mieltä, että eihän tässä\nhautajaisia pidetä, vaan häitä, ja sen minkä häntä ihminen joutuu\nitseänsä vihittämään, niin vihittää valkoisissa. Maijasstiinakin, vanha\nihminen, oli asettunut Emman puolelle, ja minkäpä siinä mahtoi Justiina\nmuuta kuin myönny vaan.\n\nHeleä oli se helluntaipäivä, jona Emman oli lähdettävä vanhempainsa\nkodista miehelään. Kun Emma astui aamulla kuistille ja tunsi\nkasvoillaan auringon hengähdyksen, tulvahti hänen mielensä täyteen\nelämänriemua. Oikein, ilojuhlahan tämä onkin, vaikka vanhat ihmiset\naina katselevat, itkeekö morsian isänsä talosta lähtiessä ja vihillä.\nHän ei itke, päätteli Emma. Johan nyt tässä vesiä valamaan sen\nvuoksi, että siirtyy talon tyttärestä toisen talon emännäksi. Ne\nvanhojen itkuhäät saavat olla häneltä pitämättä. Siksipä hän halusi\nvalkeisiinkin pukeutua, kun tämä ei ole mikään surujuhla. Ja nyt\ntuo aurinkokin ikäänkuin kehoitti nauramaan, tai ainakin hiljakseen\nhymähtämään sydämensä nuoruutta. Se nauraa itsekin, aurinko. No, naura\nsinä vaan, nauretaan vastakkain ja ollaan iloisia.\n\nIhmettelipä itse Taavit Tarvainenkin tätä helluntai-ilmaa. On tainnut\nYläpihan Ukko ruveta suosimaan Suomen kansaa ja erityisesti näitä\nmarkkulaisia, koska noin nauratteleksen ja päivä päivältä lämmintä\nlisää. Vaikka saattaa olla, kuten vanhat ihnanennustajat sanovat, jotta\nse pitää peräkkäin kolme hyvää vuotta, kun kerran pitämään rietaantuu,\nja sitten tulee taas kolme huonoa. No, kunhan kolmekin, kyllähän sitä\nniissäkin jo jonkin verran asioitaan kohentaa.\n\nSe on näitten pitojen puuhaamisessa tuo miehinen väki jokseenkin\ntarpeetonta; sillä ei ole oikeastaan muuta virkaa kuin että tappaahan\nnyt lahtielukan ja käy puodilla ostoksilla. Sen perästä se alkaa olla\nmelkeinpä tiellä, kun akkaväki käy siihen lopulliseen touhuun. Siinä\nnyt ei ihan viimeisinä päivinä ole juuri miesten töistäkään, niin jotta\nne joutavat kellastelemaan pihanmaalla ja kuistilla, ja minkäpähän\nmissäkin. Vasta sitten, kun vieraat alkavat saapua, on niilläkin\nolevinaan jotain touhua, kuten nyt tässäkin Sukslevän talossa.\n\nIsäntä Tuavetti siinä kirkkovaatteissaan kekkelehtii pihasalla ja\njohdattelee vieraita sisään. Pojat ovat molemmat rannassa veneellä\ntulevia vastaanottamassa, ja rengin-kyhäys, joka nyt vasta taitaa\nruveta kasvamaan, koska sen housunlahkeet ovat nylppääntyneet noin\nlyhyiksi, päästelee maantietä pitkin saapuneitten hevosia valjaista.\n\nOnhan sitä tulijaa. Lopuilleen kahdestakymmenestä talosta ovat\nlähteneet Sukslevän Emmaa Luvellahteen juohtamaan. Opettajakin tulee\ntaas sillä pyörällään, joka nyt kuitenkaan ei enää herätä mitään\nerityistä huomiota, sillä näitä on nähty jo; Sipukan pojallakin on jo\nsellainen rakkine. Ja niinhän nuo hölisevät, jotta tänä kesänä jo moni\nmies polkupyörän selässä ajaa könöttää. Sillä tavallahan se tämä aika\nmuuttuu.\n\nOnpa siinä ukkoa Sukslevän porstuanpohjakammarissa kerrakseen. Ei ole\ntainnutkaan olla näin runsaasti väkeä sitten Tuavetin häitten, ja\nniistä on jo kolmattakymmentä vuotta. No, ehkä nyt sentään kinkerillä\njonkin kerran, mutta se on vähän erilaista väkeä, sellaista hiukan\nhätäistä ja töytyilevää, kun sillä pyörivät päässä vaan ne katkismukset\nja uudet testamentit. Mutta tämä hääväki olla lokottaa huolettomana,\nsillä ei ole mitään päänvaivaa ja sielunpainoa. Eipä siis muuta\nmiehillä kiusaa kuin oleilla, oleilla vaan ja poltella tämän Sukslevän\nisännän ruunariima-sikareita, pullautella paksuja savuja ja ryyppäillä\nkahvia, jota kantavat Luvellahen Anna-Lovviisa ja Tervaharjun tytär\nHintriikka. Kyllähän siinä jonkin vanhan ukon-käppyrän, Kolopuksen\näijän ja ehkä muunkin mieleen johtuu, jotta mitenkähän on, tokkohan\nnäissä läksiäisissä tarjotaan edes piiskaryyppyä juohtamaan\nlähdettäessä, mutta niinpä tuo jo edeltäpäin kuihke kulki, ettei\nanneta. Joo-joo, siitä on entisestä Sukslevän Tuakostakin tullut sen\nsortin miehiä; ja tulkoon, kaipa tämän nyt kahvinkin nojalla kestää.\n\nMukavastipa tuo muutenkin heppelehtii ukkojen mieli. Ja kuinkapas\nsitten, kun on tällainen lupaava taas tämä kevät, kylvötkin työntyivät\noraalle kuin uhalla, ja nyt kasvaa hojottaa kaura ikäänkuin otran\nkanssa kilpaa. Ilauttaa, ilauttaa se mieltä. Ja se kun on semmoista\nsopivaa hääaikaa tämä kevät, jotta niitä pitäisi noita häitä vaikka\nvähän joka viikko.\n\nEi tarvitse tällaisena päivänä etsiä puheenaihetta, niitä tuntuu olevan\nsielu tulvillaan, jotta ei muuta kuin anna tulla vaan. Ja kun oikein\nkuuntelee näitten ukkojen juttuja, niin ihan panee ihmettelemään,\nmitenkä nämä samat miehet nyt suhtautuvat ilman leikkiä ja ivaa niihin\nuuden ajan tuulahduksiin, jotka viime aikoina ovat pitkin tätäkin\nMarkkulan pitäjää kulkeneet. Ei siinä nyt enää venkoilla uusista\nkoneista, eikä nokkaa todisteta koulukysymykselle, vaan jokainen\nkoettaa ikäänkuin pyrkiä toisensa edelle niitten uusien keksintöjen\nja muitten suuntien selvittelyssä. Ja mikä näitten päähän lie sitä\nviisauttakin nyt takonut, kun se uudistusten käsittely on tullut ihan\ntoiselle tolkulle? Vai se ajan henki, sekö tuo lie se koulumestari?\n\nMutta tuvan puolella istuvat eukot paljon totisempina. Se on soma tämä\nvaimoinen ihminen: kun se kerran miehen matkaan joutuu, niin se sitten\nnäin pitopaikoissa koettaa pitää näkösällä kirkkonaamaa, vaikka sen\nkielen alla on asioita kiemuranaan. No, ei se onneksi sentään kahvia\npitemmälle mökötä, kyllä se varsinkin toisen kupin perästä vertyy, ja\npuolisen jälkeen se ei enää malta olla siunaaman hetkeä häklättämättä.\nMutta isompaan ääneen nauraa höräytellä sen ei sovi, eikä kitkattaa\npuheensa päälle, vaimoisen eläjän ja emäntäihmisen.\n\nSe nauru ja kikatus, se on niitten tyttöjen asia, jotka ovat\nkokoontuneet Emman aittaan. Niitä kun pääsee lähemmä kymmenkuntakin\nmorsiamen ympärille, kuten nytkin on, niin ei pidä siinä pyrskähdysten\npuuttuman, eipä totisesti. Siinä on sitä kyselemistä ja utelemista;\nnykimistä ja näykkimistä, jotta se tule ja ota! No, niillä on\njokaisella samat ajatukset: että saahan nyt nähdä, milloinka, tämä\nmatka minun kohdalleni sattuu?\n\nSyöminen, syöminenhän se on pääasia näin pidoissa. Vaikka häntä\nmiten niukuin-naukuin elettäisiin, niin kyllä pidoissa pitää riittää\njokaiselle ihan vatsapakoille asti. Tämä on sellainen vanhan ajan\nlaki, jota Savonmaan kansa yleensä ja Markkulan pitäjäläiset omalta\nkohdaltaan ovat aina seuranneet. Oli sitä nytkin Sukslevän pitopöydässä\npopsimista, oli niinkin. Eihän tässä ollut muuta vikaa kuin että,\ntämä maalainen, joka oli tottunut puolisen päälle kupsahtamaan\nruokalevolle, sai nyt poiketa tavoistaan ja kantaa kaiken saamansa\nhyvän oikaisemattomaila ruumiilla. No, kärsiköön nyt ruumis, kylläpä\nhän huoppenee keskipaikka, ennenkuin ollaan Luvellahessa ja uutta taas\ntarjotaan.\n\nPientä keskinäistä turinaa pitäen oli puolinen syöty. Eiväthän ne\nsilloin juuri pöytäpuheet olleet tapana, minkä papit toisinaan\nrovehtuivat juttelemaan enemmänkin kuin mitä heidän varsinaiseen\nvirkaansa, vihkimätoimitukseen, kuului. Mutta mitäs nämä maalaiset,\nturpeenpuskijat, mitäpä puhujia nämä! Parahiksi ruokaluvun isäntä\ntällaisissa tapauksissa popotti, ja siinä ne sitten olivat ne\npuhumiset. Kyllähän Sukslevän Tuavetin kielen kantimissa tällä kertaa\nkaiveli vähän enemmänkin kuin se ruokaluku, mutta eihän tuo tuolta\nlähtenyt, se kaivelija, äkäytyi sinne vaan ja siellä pysyi. Mutta\nopettaja sanoi haluavansa lausua muutamia sanoja, ei niinkään paljon\nnäitten häitten vuoksi, kuten hän huomautti, vaan yleisesti kiitokseksi\nja kunnioitukseksi tämän seudun kansalle, joka oli ymmärtänyt opin ja\nvalistuksen hyödyn ja lähettänyt lapsiansa kouluun paljon suuremmassa\nmäärässä kuin hän oli osannut toivoakaan. Ensimmäinen oppivuosi oli\nvastikään päätetty, ja sen aikana oli tämänkin talon nuorin perillinen,\njoka istui tässä pöydässä mukana, siirretty jo kolmannelle osastolle,\nja näkyihän täällä olevan muitakin opin teille antautuneita sekä\nnuorempia että vanhempia. Oliko se nyt koulun ja kylvetyn valistuksen\nansiota, sitä ei opettaja sanonut uskaltavansa vakuuttaa, mutta\nkaikessa tapauksessa tuntui tällä nyt alkaneella häätilaisuudella\nolevan tavallista säveämpi ja säädyllisempi leima. Täällä vallitsee\nsuorastaan hartaus ja tapojen siivollisuus, ikäänkuin muutamia\nkuukausia sitten kuolleen sulhasen äidin muiston kunnioitus, ja nuori\npari valmistautuu todellisella mielenylennyksellä uuteen elämäänsä.\n\nSellaisiahan se lateli, opettaja. No, mikäpä sen on ladellessa, kun\non oppinut mies ja käynyt ne seminaarit ja muut. Nuoret opiskelijat\ntunsivat itsensä vähän kuin ylpeiksi, kun heitä näin julkisesti\nkiitettiin. Sukslevän Rieti-poikakin vei joukon nuorempiaan kassoilleen\nja näytteli niille, paitsi tietysti rihlaansa, myöskin koulukirjojaan,\nja selitteli innolla kuunteleville pojille oppimaansa viisautta. Näkyy\nvaan siitä pojasta vääntyneen koulunkäyjä, vaikka sillä onkin sellainen\nveto veressä metsiin ja järvelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitä kun ei siihen aikaan ollut Markkulassa muuta kuin yksi maantie\npitäjän halki, laidasta laitaan, niin nämä morsianten juohtamiset oli\nuseimmiten tehtävä kinttuteitä myöten jalkapelillä. Tässä nyt Sukslevän\nja Luvellahen välillä oli sentään venematkaakin Hirvikoskelle asti, ja\nsiitä vasta alkoi se apostolin taival. Niin, tuttu tiehän tämä oli,\nsama, jota Sukslevän väki oli monet kerrat kulkenut juhannuskokolle\nLuvellahen pohjaan. Mutta eipä oltu tällaisella joukolla oltu\nliikkeellä, eikä ollut tainnut ennen kenenkään mukanaolevan muistin\nmukaan Hirvikoskea kohti näin monta venettä yhtä matkaa viilettää.\nOlisipa vielä ollut itse rovasti mukana, niin sittenpä olisi ollut\njuhlava saattue, mutta ei kuulunut ukko kerkiävän ennenkuin huomenna\nvihkimistilaisuuteen. Vaikka onhan tätä tässäkin komeutta kerrakseen,\nja opettajahan tavallaan edustaa hengellistä säätyä.\n\nNauranut ja ilakoinut oli Emma aitassaan koko päivän, kuten aamulla\nauringolle lupasi. Hän oli vielä viime kesänä ollut ujöinen ja\nvähäpuheinen, aina siihen kohtaukseen saakka Alapetin kanssa aitan\ntakana. Siitä se oli muuttunut. Olisiko tuon veriin silloin vasta\npäässyt oikea elämäntunto? Silloin se riehahti Sukslevän Emma\nensimmäisen kerran, ja sen perästä tuota lienee sattunut monastikin\nnokakkainoloa Alapetin kanssa, ja Emma nauroi ja lauloikin yksinään\ntöissään kulkiessaan, mitä ei ennen oltu juuri kuultu. Vielä se nyt\nvanhempiensa veneessäkin Sukslevän rannasta erotessaan koettaa olla\nveikeä ja laskea leikkiä, mutta mitenkähän lie: näyttää niinkuin sen\nkasvoilla toisinaan häilähtäisi varjo. Mahtaakohan Emman mieleen\njohtua, jotta tässä ovat nyt viimeiset vitsat tulessa tätä tyttöyttä\n— ja jotta minkähänlaista se oikeastaan on akkana oleminen? Jos se\nhyvinkin muuttaa muulle mukalalle tämän tyttöihmisen elämän? Ja eiköhän\nsillä vaan ole pieni pisarakin silmänkulmassa, Emmalla? Se taitaa sen\nitsekin tuntea, koska salavihkaa huivinsa nurkalla pyyhkäisee juuri\nsitä paikkaa, jossa se helmi oli kimaltelevinaan. No no, antaahan se\najattelemista tämä vanhasta kodista eriäminen; sen tietää, mitä on\ntakana, mutta eteenpäin on työlästä arvailla.\n\nMutta ei ole sittenkään Emmalla sellaista hätää kuin on tällä\nJustiina-emännällä. Sehän on niinkuin itseänsä villille vietäisiin:\nvähin vaikenee palttinaksi ja toisen kerran taas tupsahtaa punaiseksi\nkuin kaikki veret juuri kasvoihin karkaisivat. Se on se äidin osa tämän\nJustiinan kannettavana. Minkä tautta sitä pitäneekin tämän äidin aina\nottaa lapsensa asia omakseen? Sen hartioilta ei kantamusta nosteta\ntässä elämässä — haudassa tuo sitten väkisinkin pois vierähtänee?\nVakava on Justiina ja näyttää vaan mietiskelevän. Niinhän sitä pitää\nhänen, äidin, mitäpä tuo tyttöheilakka itse asioistaan välittänee.\n\nTotinenpa se on Tuavettikin, mutta se on semmoista miehistä\nmietiskeleväisyyttä, joka oikeastaan kuuluu kirkkovaatteisiinkin, ja\nsitten tämä tällainen tapaus ikäänkuin ylentää miehen arvoa. Tästä\nsaattaa kohta joutua vaarin asemaan, ja mikäs se näin keski-ikään\npäässeelle miehelle sen veiterämpää? Taavit Tarvainen on muutenkin\nviime aikoina noussut vähän niinkuin yleisten asioitten hoitoon: hän on\njo kansakoulun johtokunnan jäsen, ja mene tiedä, mikä virkamies hänestä\nvielä tulee, kunhan niitä paikkoja taas ruvetaan jakelemaan. Saattaisi\npäästä vaikka kunnallislautakunnan esimieheksi ilopurolaisen tilalle,\njos olisi tullut aikanaan opetelluksi paremmaksi kirjoitusmieheksi.\nTuavetti nyt kylläkään ei, ikävä sanoa, muuta kuin parahiksi nimensä\njukertaa, mutta onhan niitä toki virkoja sellaisiakin, joissa se\nriittää. Nämä ajatukset ne Tuavetin mieltä askarruttavat hänen siinä\nveneen perässä istuessaan ja ohjatessaan Hirvikosken niskaa kohti.\n\nMenihän siinä aikaa, ennenkuin juohtoväki pääsi perille ja illallinen\nsaatiin syödyksi. Vieraat olivat juur'ikään kerinneet nousta pöydästä\nja siunata itsensä, kun aurinko viimeisen kerran vilkutti silmää ja\nköllähti sitten levolle Rukasmäen taakse.\n\nJa sitten alkoi keväinen iltayö levitellä läpinäkyvää hurstiaan\nyli rasvatyynen Pienen Talluksen ja sen rantaan viettävällä mäellä\nkököttävän Luvellahen talon. Siinä on sellainen kumma kiehtovaisuus\ntässä ensimmäisen kesäkuukauden yössä, jotta se ikäänkuin ei ole\nluotukaan levättäväksi. No, vanha ihminen, jolla ei enää ole vastaavaa\nkiihkoa veressään, nukkuu kohta niille sijoilleen, joille on luunsa\noikaissut, mutta nuoren silmään ei tahdo uni tulla. Kaikkein vähimmän\nnuorta raukaisemaan rupeaa tällaisena yönä, jonka edellisenä päivänä\nmorsian on juohettu kotoaan appelaan, ja nyt viimeistä tyttöysyötänsä\nuuden kotinsa aitassa silmät selkosen selällään valvoo. Toisiinkin\ntarttuu samanlainen tunne ja aavistelu, ja vaikka kaikki ovatkin\nvanhemman väen silmänlumeeksi olleet yöpuilleen kapuavinaan, niin\neipä niiltä taitaisi löytää juuri ketään nuorista ja naimattomista,\njos tunninkin perästä ryhtyisi aittojen ovia raottelemaan. Ne ovat\nnukkujat sieltä omilla teillään, ja niitä saattaisi kyllä tavata parin\nkerrallaan tuolta rakennusten kupeelta, rannan kiviltä, jopa läheisestä\nlehdostakin.\n\nTämän voi jo päätellä siitäkin, että Tervaharjun Hintriikka ja\nSukslevän Toloppi, joita on totuttu pitämään hyvin vakavina ja nuorten\npienelle hassuttelulle aivan vieraina, istuvat helluntain iltayötä ison\nkoivun alla rantapenkereellä. Kuinkas ne sitten vetreämpiluontoiset\nmalttaisivat sisällä pysytellä? Kyllä ne ovat kaikki vaan täällä\nparittain, sitä kun löytää toinen toisensa niin helposti kevätkesäisenä\nyönä ja vielä tällaisissa häätilaisuuksissa, joissa tunnelma on\nitsestään valmis kahdenkeskeiselle kaikkoamiselle sivummaksi muitten\nihmisten silmiltä.\n\nNe istuivat siinä penkereellä hyvin lähekkäin, Hintriikka ja Toloppi,\nkatsellen edessään hiljalleen varjostavaa vettä.\n\n— Mitä sinä nyt olet päättänyt? kysyy Hintriikka silmiään toisen\npuoleen kääntämättä.\n\nToloppi ei ihan kohta vastaa. Hänen kasvoistaan kyllä näkee, että\npäätös on tehty, mutta sen ilmaiseminen näyttää tuottavan jonkinlaisia\nvaikeuksia. Sitten hän ikäänkuin hiukan suoristautuu ja sanoo:\n\n— Kyllä minä menen.\n\n— Oikein! Se on minunkin mielipiteeni.\n\nHintriikka sanoo sen niin varmalla äänellä, kuin olisi hän jo ennakolta\ntiennyt vastauksen. Samalla kääntää hän silmänsä poikaan. Niissä\nloistelee ihmeellinen kirkkaus. Käsi hakee pojan kättä, löytää sen, ja\ntyttö jatkaa:\n\n— Sinulla on onni mukanasi, Toloppi. Kansakoulututkinnon sinä suoritat\ntänä kesänä ja syksyllä menet seminaariin, kuten opettaja on neuvonut.\nMinä vartoan sinua nämä neljä vuotta.\n\nPoikakin kääntyy jo kohti:\n\n— Mutta jos sinäkin lähtisit?...\n\n— Sinä tiedät, miten mielelläni sen tekisin, mutta minä en voi jättää\nvanhempiani...\n\nJa niin jatkuu asian selvittely näitten kahden välillä, joille opin\nja tiedon saanti on niin kauan ollut vain unelmana, mutta lopulta\nkuitenkin toteutuu. He laskevat siinä kevätyön hämyssä vuosia eteenpäin\nja ovat varmoja, että Tolopin valmistuttua opettajaksi on jo koulu\nHirvijärven rannalla. Siinä se sitten tulee olemaan heidän vastainen\ntyömaansa. Hintriikkakin käy sillä välin käsityökurssin ja pääsee\ntyttöjen käsitöitten opettajaksi. Niin he laskevat, ja heidän laskunsa\ntehdään sellaisella varmuudella, ettei niihin voi tulla erehdystä.\n\nTaisi jo näkyä itäiseltä taivaanrannalta auringon ensimmäinen\nsilmänisku, kun he nousivat pihaan ja astuivat kumpikin aittaansa\nlyhyelle unettomalle levolle ennen uuden päivän tapauksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt seisoivat Emma ja Alapetti sillä matolla ja sen pallin ääressä,\njolta heidän yhteinen vaelluksensa oli alkava. Emmalla oli löijä ja\nmyrttiruunu päässä. Morsiusparin takana seisoivat Hintriikka ja Toloppi\nmorsiustyttönä ja sulhaspoikana sekä Maijasstiina, jolle morsiamen\npukijana kuului tällainen etuoikeus.\n\nHääväki oli hajautuneena ympäri avaraa tupaa, miehet katselivat\nkattoon tai lasista ulos, paitsi minkä lienevät poikamiehet seuranneet\ntarkemmin toimitusta, luultavasti oppia ottaakseen, sillä kukapa sen\ntiesi, milloin he itse joutuisivat vihkimämatolle. Vaimot sen sijaan\ntarkkasivat toimitusta niin hartaasti, kuin siitä oksi riippunut heidän\nsielujensa autuus. Peukalot pyöriä vipelsivät kilpaa, ja oikein kaulat\nkurottuivat eteenpäin.\n\nEipä nyt Emmaa naurattanut, ja kovin oli poski vaalennut. Taisipa\nsittenkin tulla ratkaisevassa räpäyksessä hätä käteen Emmallekin.\nIhan on nyt yhtä vaalea kuin tuo leninkinsä. Alapetti se taas seisoo\nhiukan toisen jalkansa varassa, eikä ole tuonaankaan. Mitäpä tämä nyt\nmiehiselle miehelle yksi akanotto?\n\nMarkkulaiset olivat aikanaan moittineet tätä rovastia, se kun ei\nollut heille mieleinen, vaan mikä lienee ollut Lapin pappi ja tänne\nkeisarinpitäjään väkisin viskattu. Väittivät, ettei se edes osannut\nkunnolle tätä suomen kieltäkään. Mutta nyt oli jo vuosia sen ja tämän\nnykyisen ajan välissä, ja katkeruus oli ennättänyt lauhtua. Ja puhuihan\ntämä rovasti sen, minkä se nyt tämmöisessäkin tapauksessa puhumisesta\nparani. Jos sillä nyt olivat ne »nynnänsä» ja »nunnansa», jotta »kun\nte nyt olette tässä toisenne avioksi ottanunna», niin selvänhän tuosta\nsai, ja hyvänluontoinen ukon-nuhjerohan tämä muuten oli, rovasti.\n\nNyt ne olivat pallilla polvillaan, vihittävät, ja eukkojen kaulat\nkurkottuivat vielä entistäänkin pitemmälle. Vihdoin ne vetäytyivät\nikäänkuin tarpeekseen saaneina taaksepäin; joku kuului kuiskaavan:\nitkee, itkee morsian, kyllä siitä tulee onnellinen naiminen... Jaha, ne\nsiis sitä morsiamen itkua, nämä akat...\n\nToimituksen päätyttyä tuodaan sitten ne Alapetin markkinaviinit.\nTarjotaan ensin rovastille, sitten morsiusparille, minkä jälkeen vasta\nmuut saavat pikarin vuoronsa jälkeen. Näillä laseilla sitä käydään\nsitten kilauttamassa nuoren parin kanssa, ja jokainen koettaa toivottaa\nonnea ja menestystä parhaansa mukaan.\n\nTaavit Tarvainen, jonka asiaankuuluvasti on ensimmäisenä mentävä lasi\nkourassa nuorikkojen luokse, tuntee nyt vihdoinkin kielenkantansa\nlaukeavan. Se tulee nyt sieltä se puhe, joka jo eilisestä asti on\nkangerrellut, veuhkannut ja vuovannut ulospääsyä löytämättä:\n\n— Minä vuam meinasin sannoo yhen sanan, jotta työ kun nyt outta tuassa\nalakamassa ommoo elämeennö, nii' elekeete turhoo hangojtella vastaav,\nvaekka näkisittä minkälaesta rustinkia ja kojetta vastaanno tulovan.\nSe neät ei mikkää tässä maalimassa pysy paekallaav, vuam männä jyystää\netteempäen. Ottakoo vuan kaekki opiksenne, minkä niättä korjoovan tämä'\nimmeise' elämän kohtoo, ja koittakoote työ nuoret olla meitä vanahoja\nviisaampija, nii' ehkäpä teille tämä elämä kääp keppeemmäks...\n\nJustiina-emäntä, joka oli siinä Tuavetin vierellä onnittelujansa\nedeskantamassa, hierasi kyyneleen silmästään. Se oli siinä asunutkin\nelisestä alkaen, mutta toivottavasti se nyt pyyhkäistiin viimeisen\nkerran tähän tekkään, koska Justiinan huulille karahti pieni hymy.\nNiin, sitä kyyneltä nyt ei tarvittane ennen Emman ensimmäistä\nlapsensänkyä. Pitäähän toki äidilläkin olla hengähtämisen varaa.\n\nKolopuksen ukko Jahvetti joutui esille pian appivanhempain jälkeen.\nHänenkin täytyi lausua onnittelunsa hiukan laveammin:\n\n— Kasvakoote vuaj ja lissääntykkee, ja oekeen sano Tuavetti, jotta\nottoote vuarin tästä nykyjsestä aejasta... Ja ostoote separatierj, se\nkuul' olovah hyvä vehe... Ja sitä sammoo vua' itellennö ja uskokee\npoekkeej, jotta vaekka vanaha ov vakava, niiv veres ov vanahoo\nveikeemp'...\n\n\n\n"]