Jääkärivärväys Etelä-Karjalassa
Jussi Sihvo (1892–1949)
Teos käsittelee jääkäriliikkeen alkuvaiheita ja vapaaehtoisten värväystä Etelä-Karjalassa vuosina 1914–1916. Se perustuu värvääjien ja heidän avustajiensa haastatteluihin sekä kirjallisiin muistelmiin. Kirja valottaa Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan merkitystä itsenäisyysliikkeelle.
Jussi Sihvon 'Jääkärivärväys Etelä-Karjalassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3056. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
JÄÄKÄRIVÄRVÄYS ETELÄ-KARJALASSA
Kirj.
Jussi Sihvo
Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1937.
SISÄLLYS:
Johdanto.
I. Jääkäriliikkeen alkuvaiheet.
II. Järjestelyt miesten hankkimiseksi Suomessa. — Etappitiet.
— Suunnittelut ja järjestelyt Saksassa ja Ruotsissa.
III. Majuri Bayerin suunnitelma vapaaehtoisten hankkimiseksi
Suomesta. — Värväyskomennuksia. — Matka Helsinkiin. — Viipuri.
— "Karjalan aamulehti" ja "Karjala". — Ensimmäiset värvätyt.
IV. Matkoja Kannaksella. — Vaikutelmat. — Värvääjäketjun
muodostaminen.
V. Karjalaisen osakunnan toimenpiteet Käkisalmen ympäristössä
ja Laatokan Karjalassa.
VI. Värväystoiminnan kehittäminen Vuoksenlaakson pitäjissä.
VII. Havaintoja etappitien varrelta.
VIII. Jääkäriliikkeen sivutehtäviä. — Vihollisia vakoillaan.
— Isak Alftan.
IX. Lisää värvääjiä Saksasta.
X. Olosuhteet Viipurissa ja sen ympäristössä marras- ja
joulukuussa.
Xl. Tilannekuvia Kannakselta ja etappitien varrelta.
XII. Veikko Läheniemen paluu ja toiminta.
XIII. Kohtalokkaita aikoja kohti.
XIV. Tammikuu 1916.
XV. Olojen kärjistyminen. — Ilmiantoja ja vangitsemisia.
XVI. Toiminnan loppu. Siirtymäkausi.Johdanto.
Tämän kirjan syntyyn antoi alkusysäyksen kansan edustaja Vilho Nikkanen, joka kesällä v. 1934 ehdotti, että Etelä-Karjalassa toimineet jääkärivärvärit kutsuttaisiin neuvottelemaan mahdollisista toimenpiteistä värväystä koskevien tietojen keräämiseksi. Kokous pidettiin Viipurin Pyöreässä Tornissa, ja osanottajien luku oli ilahduttavan suuri. Tuloksena oli kuusihenkisen toimikunnan valitseminen evästyksin, että toimikunnan oli ryhdyttävä kokoamaan kysymyksessä olevia tietoja värväreiltä, heidän avustajiltaan ja yleensä kaikilta, jotka näistä asioista jotakin tiesivät, ja toimittamaan kootun aineiston perusteella Etelä-Karjalassa suoritettua jääkärivärväystyötä koskeva julkaisu. Tähän niin sanottuun Etelä-Karjalan jääkärivärväyshistoria-toimikuntaan valittiin kunnallispormestari B. Brunou ja kapteeni I. Alfthan Viipurista, kansanedustaja V. Nikkanen Kanneljärveltä, maisteri S. Cantell Kaukjärveltä, pankinjohtaja L. Jortikka Kirvusta ja everstiluutnantti J. Sihvo, joka sittemmin sai tehtäväkseen kirjan kirjoittamisen.
Puheenaolevan aktiivisen toiminnan ajalta oli kulunut kaksikymmentä vuotta, joten moni värväri oli jo siirtynyt manan majoille, ja elossa olevien muistikuvat sen ajan tapahtumista olivat alkaneet hämärtyä, toisten enemmän, toisten vähemmän. Niinpä jotkut lähettivät kertomuksensa suppeina mainintoina, toiset seikkaperäisempinä kuvauksina ja muutamat — ehkä suurin osa kokemuksiaan niin vähäarvoisina, etteivät katsoneet niiden esille tuomisen maksavan vaivaa. Tiedustelujen, haastattelujen ja kirjeenvaihdon avulla on onnistuttu kokoamaan tähän teokseen painetut tiedot, joiden todenperäisyys on tarkistettu vertaamalla eri henkilöiden kertomuksia toisiinsa. Kun olojen pakosta näin on saatu kokoon pääasiallisesti vain muistitietoa, on kirjaan kaikesta huolimatta voinut pujahtaa epätarkkuuksia, mutta toivottavasti se on tapahtunut vain toisarvoisissa pikkuseikoissa.
Kun aineistoa oli kerätty lähes kaksi vuotta, ryhdyttiin sitä hahmottelemaan kirjan muotoon. Tietojen tarkistaminen ja täydentäminen jatkui kirjaa kirjotettaessa, vieläpä senkin jälkeen, kun käsikirjoitus jo oli luovutettu kustantajalle, aina oikolukuun saakka.
Toimikunta on saanut tukea ja myötätuntoa aineiston keräystä suorittaessaan maakunnan sanomalehdiltä, jotka ovat maksuttomasti julkaisseet sitä koskevia uutisia ja ilmoituksia, ja raha-avustusta lahjoituksina seuraavilta säätiöiltä, yhtiöiltä ja yksityisiltä henkilöiltä: Karjalan Kannaksen Kulttuurirahasto, Karjalan Kirjapaino O/Y, Kauppaneuvokset E.V. Sellgren ja Emil Tanninen, tukkukauppias Vilho Karjalainen ja tilanomistaja Fritz Buttenhoff. Toimikunnan taloudellinen puoli on näin ollen koko ajan ollut turvattu. Esitämme kiitollisuutemme mainituille lahjoittajille, sanomalehdille ja kaikille, jotka tavalla tai toisella ovat työtämme tukeneet.
Toimikunta.
I
Jääkäriliikkeen alkuvaiheet
Maamme asema maailmansodan alussa tavallisen kansalaisen silmillä katsottuna. — Itsenäisyysaatteen henkiin virkoaminen. — Aktiivisen toiminnan alku. — Partiolaiskurssi. — Kurssin laajentamisen ja pitkittämisen puolesta käyty taistelu. — Pataljoonan perustamiskäsky.
Suurvaltain välinen noottien vaihto ja sitä seuranneet sodanjulistukset heinäkuun lopulla ja elokuun alussa v. 1914 vaikuttivat mullistavasti kiertotähtemme asukkaiden säännölliseen elinkeinoelämään niinkuin muihinkin toimintoihin pakottaen ne pois raiteiltaan muutaman vuoden ajaksi. Suomen suuriruhtinaskunnan kansalaisistakin nämä uutiset tuntuivat jo heti alussa hälyttäviltä, joskaan ei yleensä arveltu asiain meitä varsin suuresti liikuttavan. Maallahan ei ollut omaa sotaväkeä, joten yleiseen voimain mittelyyn osallistumisen mahdollisuudet näyttivät sillä hetkellä vähäisiltä. Venäjällä oli miehiä riittämiin selvitäkseen tässä suhteessa ilman Suomen apua, sillä järjellisesti laskien sota ei voinut kestää muuta kuin pari, kolme kuukautta ja siinä ajassa luultiin ehdittävän "nykyajan sota aseilla" tuhota melkein miten suuret armeijat tahansa, eikä toisaalta valtojen rahavarojenkaan katsottu kauempaa riittävän. Sota oli joka tapauksessa kaikessa hirmuisuudessaan mielenkiintoinen. Siihen asti vallinneen suhteellisen varmuuden tunteen tilalle astui epävarmuus yksilönkin tulevaisuuteen nähden. Mutta vaikka lisäksi maa julistettiin sotatilaan, katseli pääosa Suomen kansaa tätä kaikkea syrjästä, jatkaen työtään entisillä saroillaan. Aavisteltiin sodan tulevan lähinnä vaikuttamaan elintarvikemarkkinoihin. "Vanhat" sanoivat, että oli ostettava suolaa, sillä siitä oli entisten sotienkin aikoina ollut suurin puute. Monet ryntäsivät kauppoihin ostaakseen itselleen muutaman kuukauden muonavaraston ja aiheuttivat siten levottomuutta varsinkin siirtomaatavaramarkkinoilla. Venäläistä sotaväkeä virtasi maahan. Sairaaloja perustettiin kaupunkeihin, ja huhuja venäläisten voitoista ja ennen kaikkea tappioista, tuhansista kaatuneista ja haavoittuneista kiiri ajoittain kulovalkean tavoin ympäri maata.
Viipurissa ja muualla Etelä-Karjalassa saatiin jo elokuussa kokea sodan tuntua, saksalaiset aikoivat nousta maihin Viipurin seuduilla. Seurauksena oli jonkinlainen paniikki. Monet riensivät päätäpahkaa maaseudulle, niin ettei ollut edes aikaa kokoilla tavaroita. Kiinteistöjen hinnat laskivat kaupungin liepeillä aallon pohjaan. Kun saksalaisia ei ruvennut muutaman päivän kuluessa kuulumaan, palasivat asukkaat paikoilleen ja olo entiselleen.
Hevosten arvo nousi, sillä kysyntä sotaväen tarpeisiin oli suuri. Pietarissa sai käyttökelpoisen hevosen kaupaksi hyvään hintaan. Kaikenlaisten tarvikkeiden hinnat alkoivat seurata kohoavaa käyrää.
Elettiin odotuksen merkeissä ja seurailtiin lehtien avulla suurten sotanäyttämöjen tapahtumia. Valveutuneemmat kansalaiset toivoivat kaikessa hiljaisuudessa perivihollisen saavan edes kunnollisesti selkäänsä, ellei Suomelle sodasta muuta iloa koituisikaan. Monen aktivistin mielessä alkoi pyöriä haaveita, joita ei alussa oikein uskaltanut ilmaista luotetulle ystävälleenkään, niin musertavalta näytti liikekannallepannun Venäjän mahti. Kapinan aloittaminen Voimaliiton aikoina maahan kaivetuilla, ruostuneilla "pertaaneilla" olisi sillä hetkellä ollut mielipuolten yritys.
Mutta sittenkin. Syksyn kuluessa alkoi ylioppilasnuorison keskuudessa itää Suomen vapauttamista koskevia haaveita. Ei vanhojen aseiden avulla, vaan uusien, jotka oli hankittava kuten taistelutaitokin.
Sota ei kulkenutkaan panoraamana ohi kuukaudessa eikä kahdessa, vaan jatkui, eivätkä taistelevat vallat olleet joulukuun alkuun mennessä ehtineet vielä ilmeisesti saattaa kaikkia ikäluokkiaan liikekannalle. Tuo ajatus, että ennemmin tai myöhemmin sittenkin voisi avautua mahdollisuuksia irroittaa maamme suurvallasta, johon se oli ollut kytkettynä alun toistasataa vuotta, alkoi saada maaperää Helsingin yliopistossa opiskelevien keskuudessa. Osakuntien kuraattorit asettuivat useimmissa tapauksissa tämän aatteen ajamisen johtoon, ja heillä olikin epäilemättä siihen parhaat edellytykset. Heillä oli henkilöntuntemuksensa perusteella mahdollisuuksia koota huomiota herättämättä luotettavat ylioppilaat neuvotteluihin ja kylliksi arvovaltaa pitääkseen heidät kurissa, jotta vältyttäisiin harha-askeleista, joita nuoriso yltiöpäisyydessään on kärkäs astumaan.
Viipurilaisen osakunnan kuraattori maisteri Väinö Puhakka ja Karjalaisen osakunnan kuraattori maisteri Lauri Hannikainen eivät suinkaan tehneet tässä suhteessa poikkeusta. Viipurilaisessa osakunnassa pidettiin salaisia neuvotteluja jo syyslukukaudella 1914, tutkittiin Ruotsin jalkaväen ohjesääntöjä, jopa yritettiin pitää jonkinlaisia sotilaallisia harjoituksiakin osakunnan huoneistossa, mistä kuraattori oli varannut erikoisen huoneen tätä toimintaa varten. Hajaantuessaan joululomalle kotiseuduilleen ylioppilaat veivät tämän ajatuksen maaseudulle, missä se sai vastakaikua vanhempien aktivistien taholta. Jakelivatpa jotkut luotetuille henkilöille lentolehtisiäkin, joissa kehoitettiin pitämään pää pystyssä ja olemaan valmiit, kun toiminnan hetki löisi, sillä sen uskottiin vielä koittavan. Niin huikean optimistiselta kuin tämä usko omaan apuun, maan vapauttamiseen voimakeinoin, silloin näyttikin, se oli kuitenkin se tie, joka johti päämäärään. Itsenäistymisellämme oli joka tapauksessa omat vaiheensa, joista erästä yritämme edessä olevilla sivuilla kuvata rajoittuen tässäkin pääasiallisesti Etelä-Karjalan tapahtumiin ja toimintaan.
Jääkäriliikkeen synnystä ja eri vaiheista ovat kirjoittaneet monet henkilöt, joilla on ollut tähän tehtävään paremmat edellytykset, joten sivuutamme nämä asiat lyhyillä maininnoilla.
Edellä mainitsemamme kotoisen poliittisen toiminnan ohella ryhtyi eräs ylioppilasryhmä syyslukukauden kuluessa toimenpiteisiin, jotka antoivat ns. jääkäriliikkeelle alkusysäyksen ja veivät koko toiminnan tosioloiselle pohjalle. Sanottu ryhmä, johon kuuluivat maisterit J.W. Snellman, R. Appelberg, V. Kokko, I. Alfthan, E. Jernström, Y. Ruuth (nykyinen Ruutu) ja P. Norrmén, ryhtyi neuvottelemaan ulkovaltojen kanssa mahdollisuuksista päällystökurssin järjestämiseen joko Ruotsissa tai Saksassa. He kääntyivät ensin Ruotsin viranomaisten puoleen, mutta kun hanketta Ruotsin neutraalisen asenteen vuoksi ei voitu toteuttaa tässä maassa, he asettuivat yhteyteen Saksan vastaavien viranomaisten kanssa. Saksasta tuli myönteinen vastaus vuoden vaihteessa. Helmikuun 25 päivänä 1915, saapuivat ensimmäiset kurssilaiset harjoituspaikalle, oli määrätty Lockstedtin leirikylä Holsteinissa lähellä Tanskan rajaa. Kurssin piti kestää 4-6 viikkoa ja se sai peitenimekseen "Pfadfinderkursus Lockstedter Lager" (Lockstedtin leirin partiolaiskurssi), ettei herättäisi huomiota, sillä kurssilaisten tuli sen loputtua voida palata kotimaahansa.
Eteläkarjalaisista matkustivat tälle partiolaiskurssille ennen kaikkea äsken mainitut Erik Jernström ja Isak Alfthan. Viimeksi mainitun tuttavapiiriin kuului sanomalehdentoimittaja, ylioppilas Toivo Kuisma, joka oli kotoisin Antrean pitäjän (nykyisin Vuoksenrannan) Oravakydön kylästä. Alfthan ja Kuisma olivat yhteydessä keskenään jo neuvottelujen aikana, ja Alfthan oli kehoittanut Kuismaa osallistumaan kyseiseen kurssiin mutta tämä innokas aktivisti oli jo ryhtynyt hankkimaan itselleen sotilaskasvatusta toiselta taholta. Hänellä oli tuo ajatus ollut mielessään aikaa ennen maailmansotaa ja hän oli jo pariin kertaan yrittänyt antautua sotilasuralle, tarjoutuen ensin heimokansamme Unkarin armeijaan, Honvéd-rykmenttiin, sitten Ranskan Muukalaislegioonaan, mutta syystä tai toisesta epäonnistunut molemmilla kerroilla. Kun maailmansota alkoi, oivalsi Kuisma tilaisuuden tulleen. Hän pyrki Pietarissa olleeseen Jalkaväen junkkarikouluun, ja hänet hyväksyttiin. Kun sitten Alfthan ilmoitti, että Saksassa alkaisi 4-6 viikon kurssi vuoden 1915 alussa, joutui Kuisma vaikean ratkaisun eteen. Viimeksi mainittu kurssi oli sinänsä liian lyhyt eikä vastannut junkkarikoulua, mutta toisaalta hänestä tuntui siltä, että hänen paikkansa oli Lockstedtin poikien joukossa. Kun Alfthan vielä kirjoitti, että kurssi koetettiin saada pidennetyksi, jätti Kuisma junkkarikoulun ja matkusti Saksaan, jonne hän tuli ensimmäisten joukossa. Hän oli ensimmäinen, joka näillä matkoillaan kulki salateitse Tornionjoen poikki, sillä junkkarikoululaisena hän ei voinut matkustaa julkisesti. Torniolainen ylioppilas Eero Heickell (nykyään Kuussaari) huolehti jo silloin Saksaan-menijöiden ylikulusta. Hän otti Kuisman vastaan ja järjesti oppaan, mutta surukseen Kuisman täytyi jättää raskas matkalaukkunsa Tornioon. Kun se vapaussodan jälkeen haettiin piilopaikastaan Heickellin ullakolta, havaittiin sen sisältävän yksinomaan kirjoja, pääasiallisesti venäjänkielisiä ohjesääntöjä.
Toinen Isak Alfthanin värväämistä oli nykyinen 2. Divisioonan komentaja, kenraali Valdemar Hägglund, joka vuorostaan värväsi nykyisen kenraali Unio Sarlinin sekä muutamia viipurilaisia, ylioppilas P.M. Ljungbergin, A. Mellblomin ja Väinö Strömbergin. Paul Kirilov oli sodan alkaessa Saksassa opiskelemassa ja joutui sitä tietä harjoitusleirille.
Edellä mainittujen lisäksi saapui leirille maaliskuun 2 päivänä 1915 Viipurilaisen osakunnan kuraattorin Väinö Puhakan sinne lähettämä lääketieteen ylioppilas Aarne Sihvo sekä hänen veljensä Jussi Sihvo, tämän kirjoittaja.
Oli päivänselvää, ettei kuukauden tai puolitoista kestävä kurssi riittänyt silloin kysymyksessä olevaan tarkoitukseen, eikä ollut toisaalta asiallista menettää kosketusta Saksan sodanjohtoon, koska vain siltä suunnalta oli tarpeen tullen apua odotettavissa. Ruotsissa ja Saksassa asuvat johtomiehemme, Berliinissä asuva kansalaisemme, Saksan alamaiseksi hakenut vara tuomari Fritz Wetterhoff etunenässä, ryhtyivät siis heti puuhaamaan kurssin pidentämistä ja laajentamista. Tässä tehtävässä heitä avusti partiolaiskurssin johtaja majuri Maximilian Bayer. Ensin onnistuikin diplomaattiemme, joiden selkänoja kotimaassa oli sillä hetkellä lievästi sanoen heikko, saada kurssin lopettaminen siirretyksi tuonnemmaksi, mikä ei Saksan omien etujenkaan kannalta ollut suinkaan epäedullista, kun otetaan huomioon jo yksinomaan siten avautuneet mahdollisuudet tietojen hankkimiseksi Venäjältä käsin. Kurssin laajentamisajatus sai sitä vastoin kokea kauan vastatuulta monelta taholta; yhtenä syynä tähän oli se, että Saksa silloin vielä toivoi erikoisrauhaa Venäjän kanssa, eikä tahtonut tämäntapaisilla yrityksillä kärjistää tilannetta. Fritz Wetterhoff, Jonas Castrén, tohtori Herman Gummerus ja toiset Saksassa ja Ruotsissa oleskelevat diplomaattimme eivät kuitenkaan hellittäneet otettaan eivätkä jättäneet tekemättä mitään, minkä katsoivat asiaa edistävän.
He hankkivat asiallemme kannatusta Saksan vaikutusvaltaisissa piireissä ja saivat nämä vakuuttumaan siitä, että yritys oli hyödyllinen sekä Saksalle että Suomelle.
Sillä aikaa kun tätä sitkeätä taistelua käytiin, polki noin 150 suomalaista käsittävä nuorukaisjoukko Holsteinin nummia hikisinä ja pölyisinä kuluneissa ja paikatuissa partiolaispuvuissaan. Kesä oli kurssilaisille epätietoisuuden vuoksi pitkä. Monet pyrkivätkin Ruotsiin lomalle — ne, joilla näytti olevan siihen taloudelliset mahdollisuudet, ja jotkut muistakin —, mutta pääosa pysytteli sitkeästi leirillä. Seurauksena oli, että sotilaspoliittisen tilanteen kääntyessä elokuussa meille edullisemmaksi asiamme sai käänteen parempaan päin.
Saksalaiset olivat luopuneet erikoisrauhan ajatuksestaan ja aloittaneet suuren hyökkäyksensä itärintamalla. Voitonsanoma toisen jälkeen saatettiin tiedoittaa maailmalle.
5 päivänä elokuuta saksalaiset marssivat Varsovaan, valtasivat 8 päivänä Ivangorodin, 17 päivänä Kaunasin (Kovnon), 20 päivänä Novogeorgievskin lujan linnoituksen ja ottivat rämeiden suojaavan Ossoviecin haltuunsa 23 päivänä elokuuta. Seuraavana päivänä vara tuomari Fritz Wetterhoff oli esittelyllä kenraali v. Falkenhaynin luona suuressa päämajassa. Hetki oli asiallemme otollinen, sillä Saksan sodanjohto suunnitteli hyökkäyksen jatkamista pohjoiseen pitkin Itämeren rannikkoa.
28 päivänä elokuuta keisari Vilhelm allekirjoitti käskyn suomalaisen harjoitusjoukon perustamisesta Lockstedtiin ja 31 päivänä majuri Bayer luki sen riemuitsevalle suomalaisjoukolle leirissä.
Pari edellistä viikkoa oli Lockstedtissa jo eletty jännityksen ja odotuksen vallassa ja iloittu jokaisen itä-rintamalta saapuneen voitonsanoman johdosta. Majuri Bayer, joka oli enimmät ajat oleskellut Berliinissä, oli silloin tällöin lähettänyt Lockstedtiin rohkaisevia sanomia, ilmoittaen jatkavansa taistelua asian puolesta.
Kun oli päästy näin pitkälle, kun oli tapahtunut ratkaisu, saapunut käsky perustaa parituhatta miestä käsittävä suomalaisjoukko, legioona, joka oli aikanaan joko yhdessä saksalaisten kanssa nouseva maihin Suomessa ja ajava ryssät rajan taa tai esiintyvä kapinan nostaja maassamme tai jollakin muulla tehokkaalla tavalla vapauttava maan, riemuittiin sen johdosta. Seuraavassa hetkessä meille suomalaisille kuitenkin valkeni, että pataljoonan muodostaminen oli nyt riippuva meistä. Rahaa, aseet, varusteet, leirin, koulutusvälineet ja -henkilökunnan asetti Saksan valtio käytettäväksemme, puuttui vain miehistö, parituhatta vapaaehtoista — ja ne oli saatava Suomesta.
Saataisiinko näin suuri määrä nuoria miehiä lähtemään tämmöiseen epävarmaan, joskin isänmaan vapauttamista tarkoittavaan "seikkailuun", joksi sitä joskus on halventavassakin tarkoituksessa sanottu? Saataisiinko kansan syvät rivit mukaan ja jos saatiin, oliko mahdollisuuksia niin suuren joukon kuljettamiseen salaa sotaakäyvän valtakunnan rajojen poikki, varsinkin kun venäläisillä riitti miehiä rajojen vartiointiin meidän silmillämme katsottuna rajattomasti?
Vastuuntuntoinen kansalainen tuli vakavaksi koettaessaan vastailla näihin kysymyksiin, niin Suomessa kuin Tukholmassa ja Lockstedtin leirilläkin. Pataljoona odotti miehiään. Saksan sodanjohdon katseet kohdistuivat meihin. Ei ollut aikaa vitkasteluun, ja toiminta aloitettiinkin viipymättä. Järjestelyihin ryhdyttiin yht'aikaa Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa.
II
Järjestelyt miesten hankkimiseksi Suomessa. — Etappitiet. — Suunnittelut ja järjestelyt Saksassa ja Ruotsissa.
Kun tieto pataljoonan perustamista koskevasta myönteisestä ratkaisusta saapui Helsinkiin syyskuun puolivälissä, muodostettiin siellä aktiivisen toiminnan johtava keskuselin, Aktiivinen komitea (AK), joka sittemmin hoiti tärkeätä tehtäväänsä vapaussodan kynnykselle asti. Siihen kuului seitsemän miestä, jotka edustivat kaikkia porvarillisia puolueita, Suomen entisen sotaväen upseereita ja ylioppilasnuorisoa. Viimeksi mainittujen edustajana oli komiteassa filosofian tohtori Kai Donner, joka siitä alkaen oli jääkäriliikkeen tärkeimpiä johtajia.
Miesten värvääminen jätettiin pääasiallisesti eri ylioppilasosakuntien huoleksi. Odotettiin ylioppilaiden kokoontumista Helsinkiin syyskuussa, ja lokakuussa toivottiin värväyksen pääsevän alkuun kaikissa maakunnissa. Osan opiskelevista piti palata takaisin kotiseudulleen, missä he yhdessä vanhempien aktivistien kanssa: ryhtyisivät toimintaan. Maaperä oli muokattu. Sortovuodet, laillisuustaislelu, ajan kirjallisuus, sanomalehdistö ja alati kasvava painostus Venäjän viranomaisten taholta oli herättänyt kansan syvät rivit.
Ilmitulemisen vaara kohtalokkaine seurauksineen oli tietenkin uhkana varsinkin niille, jotka usein joutuisivat tekemisiin ennestään tuntemattomien henkilöiden kanssa. Siksi oli varovaisuus työskentelyssä ja puheissa suorastaan elinehto sekä värväystoiminnalle että värväreille itselleen. Jotteivät johtohenkilöt olisi tulleet laajalti tunnetuiksi, oli jokaisella maakunnalla oma yhdysmiehensä, joka piti yllä yhteyttä Helsingissä toimivan johdon kanssa, useissa tapauksissa asianomaisen osakunnan kuraattori. Toisena periaatteellisena näkökohtana pidettiin sitä, että toimitsijoiden nimiä ei ilmaistu varsinkaan ylöspäin useampaa kuin yksi, poikkeustapauksissa pari. Miten hyvin näitä suuntaviivoja sittemmin voitiin noudattaa, nähdään tuonnempana.
Värväyksestä ja poikien matkoista aiheutuvat kulut oli maksettava vapaaehtoista tietä kootuilla varoilla, ja rahojen keräys olikin hyvin vaativa tehtävä. AK:n onnistui kuitenkin hankkia varoja melko hyvin eräiden komitean ulkopuolella olevien aktivistien avulla, joista ennen muita mainittakoon helsinkiläinen tohtori W. Zilliacus. Kesäkuuhun v. 1916 mennessä komitea oli käyttänyt matkarahoihin ja muihin kuluihin noin 300 000 mk.
Ruotsin rajalta alkaen huolehti Saksan valtio kustannuksista.
Vuoden 1915 alussa Saksaan matkustaneet olivat menneet Suomen rajan yli ulkomaan passilla — erästä poikkeusta lukuun ottamatta — useimmat Tornion tai Karungin kohdalla. Heillä oli kullakin ollut oma selityksensä valmiiksi ajateltuna siltä varalta, että passin tarkastuksessa olisi kysytty matkan syytä. Useimmat olivat muka menossa Upsalaan "opiskelemaan". Etappijärjestöä ei silloin tarvittu. Torniossa toimi paikallinen asiamies, ylioppilas Eero Heickell, samoin Tukholmassa helsinkiläinen ylioppilas Bertel Paulig, ja yhteyttä Saksan lähetystöön piti yllä tohtori Alma Söderhjelm. Hän hankki kaikille Lockstedtiin matkustaville matka lupatodistukset.
Parisensataa enemmän tai vähemmän vieraisiin kieliin perehtynyttä nuorukaista oli näillä järjestelyillä toimitettu vaivattomasti Saksaan. Nyt kun oli kysymys yhtä monesta tuhannesta vähemmän kielitaitoisesta miehestä, se ei riittänyt, vaan tarvittiin vaativampi koneisto. Oli selvää, että maamme rajan ylittäminen passilla kävisi pian mahdottomaksi, samoin passien saanti ulkomaille, siksi oli eri kohtiin maamme länsirajalle järjestettävä etappiteitä, joita pitkin matkaanlähtijöitä salakuljetettaisiin Ruotsiin. Kun värväys sittemmin alkoi tuottaa tuloksia, oli etappitietkin saatu toimintavalmiiksi.
Ani harvat lienevät kulkeneet Ahvenanmaan, Porin ja Rauman kautta, ja ne, jotka käyttivät näitä teitä, menivät vuorolaivoissa Tavallisina matkustajina.
Vaasan—Uumajan väylä, joka oli Tukholmassa olevien suomalaisten järjestelyjen tulos, oli syksyn kuluessa vuonna 1915 vähemmän käytetty, joskin sillä oli oma tärkeä merkityksensä. Vasta talvella 1916, jääkelin aitana, siitä tuli eteläpohjalaisten valtaväylä. Etelä-Karjalasta joutuivat vain harvat yksilöt matkustamaan tätä tietä.
Pääosa maan kaakkoiskulmilta lähteneistä matkusti Kemiin ja sieltä joko suoraan Pohjanlahden yli, kesällä moottoriveneellä, talvella hiihtäen jäätä pitkin, tai maitse tavallisimmin Kyläjoen pysäkin kautta Tornionjoelle ja sen yli. Toimintaa johti Kemissä insinööri K. Pietilä apulaisenaan maisteri Kahra ja lukuisat kaupunkilaiset koulupojista alkaen.
Kemiin rautateitse saapuneet otettiin tunnuksien perusteella vastaan jo asemalla, vastaanotajina toimivat nuoret miehet ja koulupojat. Nämä ohjasivat saapuneet Juho Heiskasen omistamaan "Osula"-nimiseen matkailijakotiin ja sieltä heidät hoivattiin Ruotsiin tavalla tai toisella. Matkustaja virran paisuessa korkeimmilleen ei Osula yksin riittänyt majoitukseen, vaan kaikki kaupungin matkustajakodit, osa yksityisasuntojakin, oli silloin otettava käytäntöön.
Tunnuksena oli alussa sytyttämätön savuke suupielessä, nenäliina käärittynä käden ympärille, vieläpä ensimmäiset vuoropuhelutkin oli määrätty. Kun joukko nuoria miehiä purkautui joka päivä junasta käsi kääreessä, sytyttämätön savuke suupielessä ja alkoi hermostuneena marssia pitkin asemasiltaa, näytti se tietenkin oudolta. Tunnus oli pian muutettava, sillä se alkoi käydä vastaanottajainkin hermoille, mutta uusi ei aina ehtinyt käden käänteessä Helsingin kautta maan jokaiseen kolkkaan, joten miehiä saattoi vielä kauan aikaa virrata vanhoin tunnuksin Kemin asemalle. Monta jännittävää hetkeä mainitun asemarakennuksen vaiheilla sinä syksynä varmaankin vietettiin. Se lienee ollut paikka, jossa useimpien Saksaan menijöiden sydän levottomimmin jyskytti.
Majapaikoistaan miehet ohjattiin oikean hetken tullen pieninä parvina rannalle, josta heidät kuljetettiin sulan veden aikana moottoriveneellä Pihlajankariin ja sieltä edelleen Ajoksen saaren ja Isomatalan eteläpuolitse Seittenkariin Ruotsin rannikolle. Kuljettajina toimivat muurari Jokisalo ja luotsi Aspegren. Seittenkarissa ottivat jääkärit Oiva Villamo ja Vilho Suvirinne pojat hoiviinsa ja toimittivat heidät edelleen rannikkoa pitkin Haaparantaan. Mainitut jääkärit olivat usein myöskin mukana meriretkillä.
Toisinaan matkamiehet joko huonon sään tai muun esteen takia joutuivat odottelemaan moottorivenettä Kemin edustalla olevien saarien kalasaunoissa.
Kun liikenne talven tultua jatkui jäitse, toimivat oppaina muurari Jokisalo, saunan omistaja Karl Vinter sekä Suvirinne ja Villamo. Tällöin mentiin useimmiten Röytän kautta Ruotsiin.
Saksasta Suomeen komennetut jääkärit ylittivät rajan Tornion kaupungin läheisyydessä. Näille seuduille kehittyi myöhemmin koko vilkas liikenne molempiin suuntiin. Torniossa hoiti edelleen etappitehtäviä ylioppilaita Eero Heickell (Kuussaari) apunaan Hällin veljekset; Heickell oli melkein jokapäiväisessä kosketuksessa Haaparannassa olevien jääkärien kanssa.
Tähän asti oli Lockstedtin suomalaisjoukon ja kotimaan välillä hoitanut yhteyttä pääasiallisesti tohtori Herman Gummeruksen toimisto Tukholmassa, ja se jatkoi toimintaansa muussa suhteessa, mutta niin kutsuttujen etappiasioiden hoito siihen liittyvine tehtävineen siirtyi nyt Saksasta lähetettyjen henkilöiden käsiin. Ensin matkusti Tukholmaan saksalainen yliluutnantti Schuess ja otti johdon käsiinsä syyskuun alussa v. 1915, mutta kuukautta myöhemmin hän luovutti tehtävänsä eräälle Jääkäripataljoonan kapteenille, insinööri Karl Heldtille. Kapteeni Heldt ryhtyi lokakuun puolivälissä johtamaan värväys- ja etappitoimintaa Skandinavian maissa ja Suomessa, sikäli kuin se Tukholmasta käsin jääkärien avulla oli johdettavissa. Hän perusti toimiston Karlavägenin neljääntoista, apulaisenaan Suomessa asunut Saksan alamainen Vilhelm Dahm.
Haaparantaan, joka oli alussa huomattavin vastaan ottoasema rajalla, asettui viimeksi mainitun veli, viipurilainen liikemies, myöskin Saksan alamainen Rikhard Dahm. Ennestään siellä olivat jääkärit Heikki Kekoni ja V.E. Tuompo.
Toinen etappitien päätekohta Ruotsissa, Uumajan kaupunki, miehitettiin myös, ja sinne tuli aluksi asiamieheksi tohtori Th. Wolff, sittemmin Rehnbäck, Paul Vallenius ja myöhemmin Kekoni.
Näiden järjestelyjen ohella oli varauduttava tulemaan toimeen Ruotsin viranomaisten kanssa, eikä sekään ollut aivan yksinkertainen asia, kun otetaan huomioon, että pääosa Suomesta maahan tulijoita oli passittomia, siis irtolaisia, ruotsinkieltä taitamattomia kansalaisia ja koko toiminta yleensä tuli pakostakin herättämään laajaa huomiota. Tämän kohdan ohjelmasta suoritti aikaisemmin mainitsemamme viipurilainen jääkäri, maisteri Isak Alfthan. Ollen läheisessä kosketuksessa Ruotsin yleisesikunnan kanssa hän sai tämän laitoksen avulla viranomaiset suostumaan siihen, että kaikki Jääkäripataljoonaan menevät saivat häiriintymättä matkustaa läpi valtakunnan ja tarpeen vaatiessa oleskella maassa. Ruotsalaiset sallivatkin toimintamme jotakuinkin vapaasti maassaan, jopa tukivatkin sitä ja suhtautuivat siihen kaikin puolin suopeasti. Ruotsin yleisesikunta määräsi Haaparantaan upseerin pitämään yhteyttä meikäläisiin. Hänen tuli valvontatehtävänsä ohella olla miehillemme apuna ja tukena.
III
Majuri Bayerin suunnitelma vapaaehtoisten hankkimiseksi Suomesta. — Värväyskomennuksia. — Matka Helsinkiin. — Viipuri. — "Karjalan aamulehti" ja "Karjala". — Ensimmäiset värvätyt.
Lockstedtin suomalaisjoukko oli elänyt keskikesän 1915 vain pienen toivonkipinän varassa. Odotellessaan diplomaattiemme ponnistelujen tuloksia tuo pienoinen ryhmä kursi pahoin kuluneisiin partiolaispukuihinsa tulleita reikiä, harjoitteli Holsteinin kentällä paraatimarssia niin, että tanner tömisi, ja lepohetkinään noitui loputonta, tylsää, melkeinpä epätoivoista odotusta, mutta oli kuitenkin sitkeä toivossaan. Käänne saattoi vielä tulla, ja niinhän se sitten tulikin. Kun tieto pataljoonan perustamiskäskystä tuli leirille, muuttui joukko silmänräpäyksessä muurahaispesäksi. Elokuun auringon paahde ei enää vaikuttanut lamauttavasti ja aivoja tylsyttävästi, eivätkä mitkään ponnistelut enää tuntuneet rasittavilta. Lomalla olleet alkoivat toinen toisensa jälkeen palata komppanioihinsa. Asioita pohdittiin ja jatkoa odoteltiin.
Näinä päivinä oli tarkastus, jonka perusteella ensimmäiset korpraalit, ryhmän- ja joukkueenjohtajat valittiin. Preussilaisen upseerin tarkka ja ankara silmä punnitsi jokaisen liikkeen suorituksen suljetussa ja avoimessa järjestyksessä. Sen jälkeen alkoivat sotilaskilpailut, joissa tärkeimpinä lajeina olivat pistintaistelu ja kahdenkymmenenviiden kilometrin marssi. Kilpailujen viimeisenä päivänä, kun toiset lähtivät tuolle kahdenkymmenenviiden kilometrin taipaleelle, matkusti kolme nuorukaista Ruotsiin ja Suomeen, nimittäin Vilho Suvirinne, Oiva Villamo ja tämän kirjoittaja. Sivuutimme junalla Sulo Veikko Pekkolan hetkellä, jolloin hän oli sivuuttamassa Kellinghusenin aseman. — "Hei, pojat!" hän huusi meille kaukaa. — "Onnea matkalle! Pohjoisessa tavataan." Hän tuli komennukselle myöhemmin.
Julistettuaan suuret uutiset joukkomme laajentamisesta pataljoonaksi majuri Bayer oli pitänyt puheen, jossa hän selosti suunnitelmaansa vapaaehtoisten saamiseksi Suomesta. Puhuen meille tutuksi käyneeseen partiopoikain kuninkaan tyyliinsä — hän oli Saksan partiopoikain johtaja — hän lausui muun muassa sanat, jotka suomennettuina kuuluivat likimain seuraavasti:
"Lähetän ensin Suomeen yhden miehen, ja hän tuo tullessaan kolme miestä. Sitten lähetän kolme miestä, ja he tuovat tullessaan kukin kolme miestä, ja niin edelleen, kunnes joukko on koossa."
Tämä kohta majuri Bayerin puheesta on jäänyt kirjoittajan mieleen ja lisäksi se, että hän kehoitti komennukselle halukkaita ilmoittautumaan.
Keskusteltuani veljeni Aarne Sihvon ja Toivo Kuisman kanssa tulin siihen tulokseen, että minulla, joka en ollut "opiskelemassa Upsalan yliopistossa" kuten melkein kaikki muut, vaan "merillä" merimiespassilla, oli kenties parhaat mahdollisuudet palata kotimaahan.
Ilmoittauduin. Minut hyväksyttiin, ja lähdin heti matkalle. Toisen komppanian kantakirjan mukaan matkustin 29 päivänä elokuuta 1915. Sitä ennen kokosin tovereiltani kaikki tiedot heidän kotiseuduillaan asuvista luotettavista henkilöistä, joiden puoleen saattoi turvallisesti kääntyä. Veljeni kanssa tein pitkän kävelymatkan illan suussa autiolle leirikentälle. Neuvottelimme punniten koulutovereillemme mahdollisuuksia ja todennäköistä suhtautumista asiaan. Olin ollut vuosia poissa Suomesta ennen Saksaan tuloani, joten hänen henkilötuntemuksensa oli tavattoman paljon laajempi kuin minun.
Kuten sanottu, Villamo, Suvirinne ja minä matkustimme Ruotsiin Sassnitzin—Trelleborgin tietä. Tukholmassa tiemme erkanivat.
Kun olin saanut yliluutnantti Schuessilta ja maisteri A. Fabritiukselta matkarahat ja ohjeet sekä käskyn järjestää värväyksen kotiseudullani, värvätä henkilökohtaisesti niin paljon kuin mahdollista ja sen jälkeen palata Tukholmaan, varustauduin jatkamaan matkaani Haaparantaan. Hankin itselleni merimiessäkin, joka sisälsi öljy-puvun ja merimiehen työvälineitä, kuten purjeenneulontakäsineen, maalspiikin ja niin edespäin, E. Söderström Gummeruksen toimistosta tuli asemalle katsomaan lähtöäni ja totesi tällöin, että olin täydellinen "syvän meren purjehtija", kuten itse asiassa olinkin, sillä merimiespassini ja palvelutodistukseni maailmansotaa edeltäneiltä vuosilta olivat hallussani. Mutta miten saatoin todistaa olleeni merillä viimeisen puolen vuoden ajan, jos siitä Suomessa tulisi kysymys? Sekin pulma oli järjestetty, Isak Alftan oli hankkinut minulle tästä ajasta palvelutodistuksen eräältä varakkaalta tukholmalaselta tuttavaltaan, joka muun muassa omisti huvijahdin. Olin muka ollut kesän hänen huvijahtinsa matruusina, ja omistaja oli ollut palvelukseeni tyytyväinen.
Matkan varrella joukko Amerikasta palaavia suomalaisia siirtolaisia tuli samaan vaunuun, ja heidän rattoisassa seurassaan kului matka Haaparantaan. Joukossa oli muutamia nuoria miehiä, joille teki mieli ehdottaa Saksaan menoa, mutta koska he olivat tulleet niin kaukaa, en uskonut yhdenkään heistä hennovan keskeyttää matkaansa näin kodin kynnyksellä. Toiseksi saattaisi joku heistä olla löyhäsuinen Suomen puolella ja aiheuttaa minulle ikävyyksiä. Jätin siis tämän tilaisuuden käyttämättä, mutta pian minulle ilmestyi uusi.
Bodenin ja Haaparannan välillä nousi vaunuun eräs Pudasjärveltä kotoisin oleva työmies S. Saarikoski, joka oli ollut töissä Pohjois-Ruotsissa ja oli nyt paluumatkalla Suomeen. Tehtyäni ensin tuttavuutta hänen kanssaan kutsuin hänet välisillalle, missä kiljuin hänen korvaansa asiani. Viuhuva tuuli pyrki viemään puolet sanoistani mennessään, ja junan kolina tahtoi vaimentaa loput, joten mitään kaunopuheista, lennokasta esitystä siitä ei syntynyt, mutta Saarikoski vakuuttui siitä huolimatta asian tärkeydestä. Hän kuunteli paljoa puhumatta, teki muutaman kysymyksen ja päätti lähteä. Sovimme, että kohtaisimme Haaparannassa sen jälkeen, kun olisin saanut yhteyden siellä oleviin jääkäritovereihini. Hän tuli täsmällisesti kohtaamispaikalle, sai matkarahat ja matkusti Lockstedtiin. Hän saapui sinne 17. 9. 1915. Sitä ennen lienee tuskin ketään uutta miestä saapunut Jääkäripataljoonaan, joten hänestä sen muodostaminen varsinaisesti alkoi.
Kekoni, Tuompo ja Dahm olivat tällöin jo Haaparannassa toimintavalmiina. He asuivat eräässä kaupungin ulkopuolella olevassa huvilassa, paikassa, josta ei ollut pitkää matkaa Tornionjoelle. Sieltä oli helppo häipyä kenenkään huomaamatta rajalle ja rajan yli, ja samalla se oli Suomesta tuleville sopiva levähdyspaikka.
Eero Heickell tuli Torniosta Haaparantaan käymään ja otti haltuunsa vähäiset salaiset paperini rajan ylittämisen ajaksi. Sen jälkeen sukeltauduin tulli- ja santarmitarkastukseen levottomana ja jännittyneenä, se tunnustettakoon. Tarkastus meni hyvin — kuka välitti kotiin palaavasta merimiehestä — ei edes säkkiäni tarvinnut avata. Myöhemmin iltapäivällä astuin Helsinkiin menevään junaan.
Kävin tapaamassa tohtori Kai Donneria ja vein perille Tukholmasta saamani terveiset, mahdollisesti myös jonkin kirjelapun. Sen jälkeen etsin käsiini tohtori Yrjö Ruudun ja maisteri Väinö Puhakan. Viimeksi mainitun löysin Tikkurilasta maanviljelyskoelaitoksesta. Lienee tarpeetonta kertoa siitä ystävällisyydestä ja myötätunnosta, joka näiden oppineiden henkilöiden taholta tuli osakseni. Varsinkin Väinö Puhakan kanssa minulla oli pitkät neuvottelut. Viipurilaisen osakunnan kuraattorina hän oli saanut huolekseen värväystoiminnan alkuunpanemisen Viipurissa ja sen ympäristöpitäjissä. Ei ollut siis ihme, jos käyntini häntä kiinnosti. Hän oli tietenkin erittäin kiitollinen kaikesta avusta.
Asia oli vielä niin tuore, ettei värväyksessä Karjalassa ollut päästy pitkälle. Paikalliseksi johtajaksi oli kuitenkin saatu lupautumaan "Karjalan" päätoimittaja Anto Södermann. Viipuriin tultuani minun oli mentävä hänen luokseen ja ryhdyttävä hänen kanssaan yhteistoimintaan. Saavuin sinne syyskuun 16 päivän seuduilla ja asetuin asumaan hotelli Finlandiaan, josta sittemmin tuli melkein vakinainen majapaikkani Viipurissa oleskellessani.
Lähdin ensin käkinään niiden viipurilaisten luona, joita Lockstedtissa olevat toverini olivat suositelleet. Alussa sain kokea välinpitämättömyyttäkin, mutta kun tapasin "Karjalan Aamulehden" konelatojan Karl Emil Rydmanin, kääntyi onni myötäiseksi. Hän oli Väinö Strömbergin entisiä tovereita, ja kuultuaan Vänän terveiset sekä muun selostukseni hän oli valmis toimimaan harvinaisen ripeästi ja suoraviivaisesti. Tuota pikaa tulin esitellyksi lehden päätoimittajalle, maisteri Inkilälle, toimittaja Nikkaselle ja latomon puolella Rydmanin tovereille, joiden joukossa olivat muiden muassa nykyinen majuri Leppänen ja aluepäällikkö Ahma. Lehden toimitus- ja kirjapainopuoli olivat jonkin vuorokauden kiihtymyksen vallassa, sillä useat pojista päättivät lähteä Lockstedtiin, Rydman johtajana. Rydman lupasi värvätä joukkoonsa Viipurista kymmenen nuorukaista.
Maisteri Arvo Inkilä seurasi toimintaamme syrjästä ja antaessaan sille siunauksensa oli meille moraalisena tukena.
Toimittaja Vilho Nikkanen ryhtyi myöskin työskentelemään innokkaasti asian hyväksi. Perheellisenä miehenä hän ei voinut itse lähteä pataljoonaan, mutta sen sijaan hän osallistui värväykseen ja yhteyden ylläpitoon maaseudun värvärien kanssa. En ollut vielä tavannut maisteri Södermannia, ja kun en häntä ennestään tuntenut, päätin mennä hänen luokseen yhdessä V. Nikkasen kanssa, joka sitä ennen sopi puhelimitse kohtaamispaikasta ja -ajasta. Sillä tavoin pääsin Södermannin kanssa alkuun luontevammin, kuin jos olisin tehnyt tämän vierailun yksin. Tämä menettely poisti häneltä epäluulot mahdollisesta ansasta ja sen ajatuksen aiheuttaman varovaisuuden. Yhteistoiminta Södermannin, Nikkasen ja allekirjoittaneen kesken jatkui, kuten oli alkanutkin, luottamukselliseen ja miellyttävään tapaan sen vuoden loppuun asti.
"Karjalan" toimittajien joukossa oli maisteri Södermannin lisäksi muitakin, jotka osallistuivat värväystoimintaan, alussa maisteri Södermannin uskottuina, myöhemmin hänen työnsä jatkajina. Heistä mainittakoon ennen muita toimittaja Mikko Puhakka, maisteri Väinö Puhakan setä.
Viipurin merkittävimmät lehdet, niiden toimitukset, olivat näin asettuneet värväyksen johtoon. Niistä muodostui koko Etelä-Karjalan käsittäviin verkon solmukohta, kuten tuonnempana nähdään. Toimittajien laaja tuttavapiiri maaseudulla lehtien leviämisalueilla helpotti ensinnäkin asiamiesverkon suunnittelua ja järjestelyä sekä yhteyden ylläpitoa. Toimitusten huoneistoissa saattoivat maalta tulleet asiakkaat värvärit ja värvätyt pistäytyä huomiota herättämättä.
Kun Viipurissa olin tavannut kaikki ne henkilöt, jotka tuimin oli määrä tavata, ryhdyin toteuttamaan ohjelmani seuraavaa kohtaa ja lähdin maaseudulle. Matkustin ensinnä Muolaan pitäjän Lehtokylään, koska siellä oli kotini ja koska tiesin siellä kahden nuorukaisen olevan valmiina painumaan taipaleelle heti lähtölaukauksen kuultuaan.
Oli lauantai-iltapäivä, kun koputtamatta astuin sisään Lehtokylän kansakoulun opettajan asuntoon. Vanhempani ja siskoni eivät minut nähdessään sanottavasti hämmästyneet; en väitä, että he eivät olisi ilostuneet. Sauna oli lämpiämässä maan tavan mukaan ja piiraat paistumassa. Olisiko Lockstedtista tullut mies voinut tähdätä toiveitaan korkeammalle! Elämä näytti täällä muuten kulkevan hyvin tasaisesti vanhoja, rauhallisia latujaan, ja vaikka yhteytemme oli ollut melkein kirjaimellisesti poikki kahdeksan kuukautta, tuntui siltä, kuin olisin lähtenyt kotoa vasta viikko sitten.
Molemmat täysikasvuiset veljeni olivat onneksi myöskin kotosalla. Saunaa odotellessaan he olivat menneet naapuriin istumaan ja tarinoimaan. Ennen kuin he palasivat, olin jo päässyt vanhempieni kanssa yhteisymmärrykseen veljieni Saksaan menosta, joten sen jälkeen oli vain matkasuunnitelman teko enää jäljellä.
Päätimme matkustaa Viipuriin kahta eri tietä välttääksemme tarpeetonta huomiota: veljeni Sami Perkjärven, me toiset Vuosalmen—Antrean kautta. Tämän jälkeen seuraavista toimenpiteistä päätettäisiin Viipurissa. Ilmari-veljeni kanssa saavuin Vuosalmelle sunnuntai-iltana, ja kun laiva lähti sieltä Antreaan vasta seuraavana aamuna, menimme yöksi kansakoulunopettaja Honkasalolle. Olin tutustunut hänen perheeseensä edellisenä kesänä. Opettaja Honkasalo oli tietoinen yhteyksistämme Saksaan, joten ilta kului keskustellessamme pääasiallisesti kansainvälisestä politiikasta ja sodankäynnistä.
Seuraavana aamuna matkustaessamme laivassa Antreaa kohti neuvottelimme siitä, ketkä entisistä koulutovereistamme olisivat pikapäiten valmiit lähtemään veljieni matkaseuraksi. Ilmari keksi tällöin Jussi Närväsen, naapurikylän pojan, joka sillä haavaa oli kahdeksannella luokalla Terijoen yhteiskoulussa. Hänestä saatoimme olla melkein varmat, joten Viipuriin tultuamme veljeni jatkoi matkaansa Terijoelle.
Veljeni saapui yhteiskoulun pihalle iltapäivällä vähän ennen koulun päättymistä. Koulun ovet avautuivat kello kolme, ja poikajoukko virtasi ulos, Jussi Närvänen toisten keskellä. Hän kummastui nähdessään veljeni, joka sivumennen mainiten oli pari päivää aikaisemmin käynyt Terijoella jollakin asialla, ja silloin he olivat tavanneet. Kun he olivat päässeet eroon toisista pojista, Jussi uteli levottomana, mistä oli kysymys. Oliko tapahtunut jotakin erikoista? Oliko hänen kotonaan mahdollisesti sairautta? Ilmari sanoi juhlallisesti, että hän aikoi lähteä pitkälle matkalle ja halusi tietää, tulisiko Jussi mukaan.
"Mihin sitten?"
"Sinne, minne jo paljon on mennyt —."
Nämä sanat lausuttuaan Ilmari katsoi merkitsevästi entiseen kouluja kasvinkumppaniinsa. Ei voi väittää, että hänen vastauksensa olisi ollut tyhjentävä, päinvastoin se jätti mielikuvitukselle vapaan liikkumisalaa kaikkiin ilmansuuntiin, vieläpä ylös- ja alaspäinkin, mutta joidenkin assosiaatioiden ja tuntemiensa tosi seikkojen perusteella Jussi Närvänen sijoittautui oikeaan juoneen puhetta seuranneen äänettömyyden vallitessa.
"Milloin on lähdettävä?"
"Seitsemän junassa."
"Enhän ehdi saada eroa koulusta niin äkkiä. Luvatta katoaminen synnyttäisi kovan hälinän."
"Mennään rehtorin puheille", ehdotti Ilmari.
He menivät ja selittivät että Närvänen oli kutsuttu hoitamaan kotitilaa isän sairauden vuoksi. Kello puoli kuudelta Jussilla oli todistus näpeissään, eikä tavaroiden pakkaus sen jälkeen enää kestänyt kauan.
"Mitä kirjoitan kotiin?" kysyi Jussi Närvänen junan lähestyessä Viipuria.
"Toistaiseksi älä kirjoita mitään. Meidän on oltava rajan tuolla puolen silloin, kun kirjeesi saapuu Jaarilaan", neuvoi veljeni.
Viikkoa myöhemmin Matti Ja Maria Närvänen saivat kirjeen, joka sisälsi lauseen: "Hakekaa tavarani Terijoelta, älkää ryhtykö minua etsimään." He saivat kuitenkin tarkemmat tiedot poikansa matkan määrästä ja tarkoitusperästä vanhemmiltani, joiden kanssa he olivat jatkuvasti kosketuksissa. Matti Närvänen, Jussin isä, tuli ensin hyvin miettiväiseksi, mutta käsitettyään pian asian tärkeyden hän suhtautui siihen kaikin puolin myönteisesti. Jussin äiti omaksui miehensä kannan arvellen, että "kai se niin oli sallittu".
Tällä aikaa veljeni Sami oli matkustanut Helsinkiin värväämään entisen koulutoverimme Veikko Matti Läheniemen, jonka tiedettiin äskettäin menneen teatterikouluun antautuakseen näyttelijäksi. Hänet tunnettiin pienestä pojasta alkaen eturivin mieheksi, kun oli kysymyksessä ryssiä vastaan tähdätty toiminta. Hänen ollessaan Käkisalmen yhteiskoulun ensimmäisellä luokalla oli hänelle kerran sattunut vakava pettymys. Käkisalmen katukilpien venäjänkielistä tekstiä tervattaessa hän oli joten kuten jäänyt tämän toimituksen ulkopuolelle. Kun sitten asia joutui tutkimuksen alaiseksi ja syyllisiä kehoitettiin tunnustamaan tekonsa, tahtoi Veikko Läheniemi ottaa kuitenkin osan vastuusta niskoilleen. Hän astui tutkijain eteen ja sanoi:
"En mie ollut tervaamas, mut kyl mie sitä kannatan!"
Jottei Veikko taaskin tietämättään olisi jäänyt käynnissä olevan samanhenkisen, joskin sisällöltään laajakantoisemman ja rohkeamman toiminnan ulkopuolelle, lähti veljeni hänen luokseen aikoen sieltä jatkaa matkaa pohjaiseen.
Veikko Matti Läheniemi kaatui vapaussodassa Kauksamon kylän laidassa, kuten Karjala vielä muistanee, joten häntä itseään ei ole voitu haastatella vuosien 1915-1916 tapahtumista, mutta onneksi hän on noina vuosina pitänyt päiväkirjaa. Päiväkirjan on pojan muistoa vaaliva äiti suonut käytettäväksemme, joten saatamme kertoa sen ajan vaiheita semmoisina, kuin hän ne on nähnyt.
Etelä-Karjalan aktiivisimman, Voimaliiton aikaisen aktivistin, maanviljelijä, vänrikki Matti Läheniemen pojan luonteessa oli voimakkaiden sotilasominaisuuksien ohella myös annos taiteilijaa. Käytyään keskikoulun Käkisalmessa Veikko Läheniemi palasi kotiinsa Räisälän Unnunkoskelle maamiehen tehtäviin, mutta hänessä piilevä taiteilija ei antanut rauhaa, ennen kuin hän oli matkustanut Helsinkiin ja kirjoittautunut teatterikouluun oppilaaksi. Tämä tapahtui syyskuun 11 päivänä 1915. Hänen isänsä oli ollut kovasti vastaan, mutta oli suostunut lopulta. Levoton aika ei ollut kuitenkaan suopea hänenlaisensa nuorukaisen taideharrastuksille. Hän tiesi ennestään jotakin olevan tekeillä maan itsenäisyyshankkeen toteuttamiseksi maailmaa mullistavan ryskeen aikana, mutta tuskin sen enempää. Hän keskittyi taiteeseensa, suoritti ensimmäisen kokeensa hyväksyttävästi 21 päivänä syyskuuta ja vietti sen illan entisten koulutoveriensa, taiteilija Viljo Kojon ja ylioppilas Heikki Javanaisen, seurassa. Hänen taiteilijanuransa päättyi seuraavana aamuna. Lopun aiheuttajana oli Sami Sihvo, musiikin harrastaja ja kynäilijä, joka oli lähdössä sotapoluille.
Sami Sihvo astui huoneeseen, jossa Ruupertti Kainulainen ja Veikko Läheniemi nukkuivat. Viljo Kojo, kolmas asukas, oli jo lähtenyt aamukahville. Se, minkä sisään tullut kertoi asianaan olevan, sai Veikon hereille. Taide sai jäädä — toistaiseksi —, hän oli valmis lähtemään. Viljo Kojon terveys ei antanut myöten, muuten hänkin olisi liittynyt seuraan; toiset tarvitsivat miettimisaikaa.
Seuraavana päivänä Veikko Läheniemi ja Samuli Sihvo olivat matkalla pohjoiseen. Poikettuaan välillä Vaasaan he tulivat Kemiin, missä Jussi Närvänen ja Ilmari Sihvo heitä odottivat. Heidän piti Kemistä päästä Ruotsiin moottoriveneellä, mutta kun sitä ei neljän vuorokauden odotuksen jälkeen vielä kuulunut, lähetettiin heidät rautateitse Kyläjoen pysäkille, missä muuan rivakan näköinen nuori mies oli heitä vastassa ja opasti heidät Kyläjoen rantaa vartioivien santarmien ohi. Tuonnempana piti oppaan vaihtua, mutta seuraava mies ei ollutkaan yhtä täsmällinen, vaan odotutti itseään kokonaisen tunnin ja piti ensimmäistä kertaa tämmöisillä poluilla vaeltavia nuorukaisia tietenkin jännityksen vallassa. Hän tuli kuitenkin, ja matka jatkui. Miehet kahlasivat joen poikki ja tulivat pensaiden lomitse Tornionjoen rantaan, missä kolmas opas heitä jo odotteli. Oli pilkkoisen pimeä heidän soutaessaan kovanlaisessa aallokossa Tornionjoen alajuoksun poikki. Ruotsin puolella he löysivät huvilan, jossa Kekoni, Tuompo ja Dahm ottivat heidät sydämellisesti vastaan, syöttivät ja juottivat. Levättyään he matkustivat 29 päivänä syyskuuta edelleen ja saapuivat Lockstedtiin 3 päivänä lokakuuta. Ruotsissa heihin liittyi kolme muuta pataljoonaan menevää. Tämä joukko oli ensimmäinen Suomesta saapunut huomattava alokasryhmä, joka marssi leirin portista sisään, kohottaen tunnelmaa täydennystä odottelevien jääkärien keskuudessa.
IV
Matkoja Kannaksella. — Vaikutelmat. — Värvääjäketjun muodostaminen.
Sillä aikaa kuin Rydman värväili ryhmäänsä Viipurissa, päätin lähteä suunnittelemalleni kierrokselle Kannakselle viedäkseni tovereitteni lähettämät terveiset eri henkilöille ja saadakseni käsityksen mahdollisuuksista ja mielialasta yleensä. Koska tehtäviini kuului myös asiamiesverkon järjestäminen niillä paikkakunnilla, joilla liikuin, sovin viipurilaisten kanssa ennen lähtöäni siitä, kenen puoleen, missä ja minkälaisin tunnuksin maakunnan miehiä saattoi kehoittaa kääntymään Viipurissa.
Siihen aikaan ei ollut linja-autoja, joilla lyhyessä ajassa olisi voinut siirtyä paikkakunnalta toiselle kuten nykyään, mutta jalkapatikassa ei silloinkaan enää tarvinnut kulkea, sillä käytettävissä oli junat, laivat ja hevoset. Niinpä matkustin rautateitse Antreaan ja sieltä laivassa myötävirtaa Vuoksea pitkin. Aioin ensin mennä Kaukilaan tapaamaan maanviljelijä Juhana Kaukista, johon edellisenä kesänä olin Metsäpirtissä tutustunut. Paakkolan kanavaa lähestyttäessä joku laivassa oli tietävinään, että Kaukilaan johti Paakkolasta "kirkas" polku metsän läpi ja ettei matkaakaan ollut kuin kuutisen kilometriä. Arvelin, että kävelen tuon matkan ja samalla säästän aikaa muutaman tunnin, ja niin nousin laivasta Paakkolassa vastoin aikaisempaa suunnitelmaani, jonka mukaan laivamatkani piti päättyä vasta Vuosalmella.
Kello oli jo kuusi iltapäivällä, ja hämärä oli pian tulossa, mutta tuntia myöhemmin laskin olevani perillä. Kysyin laiturin lähellä olevan kaupan hoitajalta tietä ja sain vahvistuksen tietoon, joka koski oikopolkua, mutta kauppias ei ollut lainkaan varma siitä, että löytäisin perille. Voisinhan kuitenkin koettaa. Oli ensin etsittävä peltojen perältä oikean polun pää ja sen jälkeen seurattava vetävintä haaraa. Se oli kuiva kangaspolku, jollei vain hairahtunut poikkeamaan suolle.
Olin löytävinäni oikean lähtökohdan ja kulkevinani polun vetävintä haaraa, mutta jo kymmenen minuutin kuluttua porskuttelin nilkkojani myöten sammalsuossa. Palasin peltojen perälle ja etsin toisen polun pään. Sama tulos. Tuli pimeä. Onneksi kuu nousi aikaisin taivaalle, joten sen valossa saatoin jatkaa oikean polun etsimistä. Kun minulla ei ollut kompassia eikä karttaa, päättelin lopulta sen riittävän, että selviäisin takaisin samaan kylään, josta olin lähtenyt. Ties' miten olisin selvinnytkään, ellen olisi pannut merkille kuun suuntaa silloin, kun vielä olin selvillä omasta suunnastani. Vaelsin kuun mukaan, kunnes alkoi kuulua penin haukuntaa edestäpäin kylästä, sen jälkeen kuljin haukuntaa kohti.
Koputin lähimmän talon ovelle, sillä kello oli yksitoista, ja talon väki oli nukkumassa. Isäntä tuli avaamaan ovea alusvaatteissaan ja päästi minut ystävällisesti sisään. Joku naisväestä pani voita ja leipää pöytään ja laittoi vuoteen tuvan penkille.
Isäntä kuunteli kiinnostuneena selostusta metsässä harhailemisestani ja lausui lohdutuksekseni, kun olin lopettanut:
"Mut kyl olit varma, ku osasit tän takasi!"
Seuraavana päivänä asiat eivät alussa tahtoneet edistyä. J. Kaukinen oli matkoilla, ja sattui muutakin vastatuulta. Illansuussa menin lautalla Vuoksen yli, ja Vuosalmen puolella poikkesin tapaamaan Toivo Kuisman entistä aktivistitoveria, erästä puuseppä Upolaa, jota Kuisma oli suositellut varmana miehenä. Tapahtuma olisi tuskin mainitsemisen arvoinen, ellei se liittyisi erääseen toiseen, joka sattuman oikusta oli käydä kohtalokkaaksi tämän kertojalle.
Oli sateinen syysilta, kun kolkutin mainitun puusepän asunnon ovelle. Hän tuli itse avaamaan ja päästi minut sisälle työhuoneeseen, joka oli erotettu asuinhuoneesta lautaseinällä. Viereisestä huoneesta kuului pikkulapsen kitinää.
Kun sanoin, että halusin kahdenkeskistä keskustelua, hän viittasi kädellään, että olkaa hyvä. Mehän olimme kahden kesken. Hän näytti olevan jossain määrin epäluuloinen minuun nähden, mikä oli hyvin luonnollista. Huomasin heti, että aika ja paikka olivat tarkoitukseeni sopimattomat, mutta enhän voinut pyytää häntä lähtemään ulos rankkasateeseen. Päätin tehdä sen, mitä niissä olosuhteissa voin.
Hiljaisella äänellä haastellen sanoin terveiset Toivo Kuismalta ja selostin, mistä lähinnä oli kysymys. Se aiheutti ohimenevän innostuksen pilkahduksen miehen silmissä, mutta hän arveli, ettei voisi tehdä asian hyväksi mitään.
Viivyin sisällä vain muutaman hetken, sillä lautaseinän ohuuden tähden en tohtinut jatkaa sen pitempään. Kysyin lähtiessäni tietä samassa kylässä asuvan kansanedustaja K.K. Pykälän taloon. Puuseppä tuli sateessa neuvomaan tietä, ja niin erosimme.
K.K. Pykälä oli kotona ja otti minut ystävällisesti vastaan, vaikka emme ennestään olleetkaan tuttuja.
Hän lämpeni tuota pikaa asialle ja pyysi minua jäämään taloon yöksi. Keskustelimme myöhään yöhön, ja hän otti hoitaakseen värväyksen paikkakunnallaan. Hän lupasi vielä keskustella asiasta lähemmin sopivan tilaisuuden sattuessa illan suussa tapaamani puusepän kanssa.
Erottuamme K.K. Pykälä oli kysynyt tyttäreltään Bertta Pykälältä, tunsiko hän talossa käyneen vieraan. Saatuaan kieltävän vastauksen hän oli sanonut vieraan olleen opettaja Sihvon poikia Lehtokylästä ja kertonut sen jälkeen, mikä oli ollut asiani. Täten neiti Pykälä, joka siihen aikaan aktiivisesti osallistui poliittiseen elämään ja joka myöhemmin isänsä kuoltua tuli eduskuntaan maalaisliiton edustajaksi, oli siitä lähtien myös asioista selvillä.
K.K. Pykälä oli niitä toiminnan miehiä, joilta riitti aikaa tämmöisiin tehtäviin kaikkien muiden kiireitten lomatta, ja hän tunsi myöskin ympäristönsä sekä ne henkilöt, joiden puoleen saattoi luottamuksellisesti kääntyä.
Seuraa vana aamuna K.K. Pykälä saattoi minut nuorella oriillaan Oravankytöön Toivo Kuisman serkun, Armas Kuisman luo. Samalla kävin tervehtimässä myöskin T. Kuisman omaisia hänen kotonaan. A. Kuisma oli juuri mennyt naimisiin, joten hänestä ei tullut lähtijää.
Jatkoin matkaani Räisälään Läheniemeen, Läheniemen talo on Vuoksen rannalla, syrjässä valtatiestä, joten Räisälän kirkolle tultuani ryhdyin hankkimaan uutta kyytimiestä. Mutta sitä ei tarvittukaan, sillä onni oli alkanut suosia minua. Maanviljelijä Matti Läheniemi oli sillä hetkellä rouvineen Räisälän kirkolla, missä heidät sattumalta tapasin. He olivat juuri lähdössä hevosella kotiinsa, joten, kun tervehdittyämme sanoin olevani heille tulossa, he pyysivät minua nousemaan rattaille.
Niin oltiin matkalla Unnunkoskea kohti, ja nyt katsoin tilaisuuden tulleen tunnustuksen tekemiseen, sikäli kuin tunsin olevani syypää heidän poikansa Veikon äkilliseen elämänuran vaihdokseen. Olin lyhyen värväystoiminnan aikana saanut kokea erilaisia kannanottoja. Joskus tunsin pohjatuulta siellä, mistä olin odottanut lämmintä myötätuntoa, ja päinvastoin. Ei voinut ennakolta arvata, miten kukin tuli asiaan suhtautumaan, kun ratkaisu oli hänen kohdallaan. Niinpä tunsin itseni Veikon asian takia nyt epävarmemmaksi kuin esimerkiksi tuntia aikaisemmin, vaikka tiesinkin hänen isänsä kannan maan itsenäisyyttä koskevissa asioissa. Olihan kysymyksessä talon ainoa poika, ja isän ja pojan välinen suhde oli erikoisen lämmin ja luottamuksellinen, äidistä puhumattakaan.
Kun kerran tunnustus oli tehtävä, tein sen muitta mutkitta, mutta en kuolemaksenikaan muista, mitä sanoja selostuksessani käytin. Jäin odottamaan seurauksia, ja ne selvisivät heti. Ukolle kertomukseni oli ilonsanoma. Hän säteili tyytyväisyydestä kuultuaan poikansa ratkaisun, sillä todennäköisesti hän ei vieläkään ollut sulattanut tämän antautumista näyttelijänuralle. Koska hän itse oli sotilas, iloitsi hän siitä, että hänen poikansa oli menetellyt miehekkäästi ja antautunut vaaroihin maansa puolesta. Vanha, hieno rouva Läheniemi ymmärsi poikansa teon ja hyväksyi sen, joskin tuntein, joihin sekoittui kaipausta.
Matti Läheniemesta tuli jääkäriliikkeen vankimpia tukimiehiä Kannaksella. Päästyämme Unnunkoskelle, Läheniemeen, syvennyimme suunnitteluihin. M. Läheniemi ehdotti kiertäväksi asiamieheksi Vuoksenlaakson pitäjiin luotettavaa naapuriaan, maanviljelijä Vilppu Paavilaista, jota myöskin kutsuttiin Pukiksi. Pukki oli tämmöiseen tehtävään hyvin sopiva, sillä hän tunsi enemmän kuin moni muu Voimaliiton ajan aktivisteja ja isänmaallisiksi tiettyjä henkilöitä Kirvun, Räisälän, Sakkolan ja Antrean sekä Pyhäjärven pitäjistä. Vilppu Paavilaisen maatila oli Tiurin kylässä, joten, kun oli epävarmaa, tapaisinko hänet kotoa, Läheniemi lupasi toimittaa hänelle kutsun tulla Viipuriin.
Matti Läheniemen nimi oli ennestään siksi tunnettu, että hän oli melkeinpä aina santarmien silmälläpidon alaisena ja arka "kärähtämään", joten hänen itsensä oli viisainta pysytellä hieman syrjässä. Siitä huolimatta hän lupasi tukea värväystoimintaa kaikin tavoin.
Jäin taloon yöksi ja vietin virkistävän illan tämän kannakselaisen talonpoikaisaktivistin seurassa. Paljon lukenut ja kokenut, voimakasrakenteinen ja -tahtoinen mies, joka samalla kuitenkin oli tunneihminen sanan täydessä merkityksessä, haasteli suomensukuisten kansojen kohtaloista ja asuma-aloista ja loihti esiin Suur-Suomen rohkeana haavekuvana. Sen jälkeen keskustelimme buurisodasta ja sodankäynnistä yleensä, kunnes oli aika mennä nukkumaan.
Seuraava pysähdyspaikkani oli Kaukolan kirkonkylä, isäni syntymä- ja esivanhempieni kotipaikka. Siellä oli taas hyvä onni. Kun jonkin aikaa olin kuiskutellut serkkuni Armas Sihvon ja lähimmän naapurin pojan, Ville Kuhmun, kanssa ja kun nämä molemmat vielä hetken olivat touhunneet kylällä, oli neljä poikaa valmiina katoamaan paikkakunnalta. Kolmas oli Kaukolan kirkkoherran poika Eino Kalervo, neljäs muuan työmies Eenokki Lång. Kun kaikki heitä koskevat asiat olivat järjestyksessä, matkustin Suokkalaan kansankoulunopettaja Salon luo.
Armas Sihvo, Ville Kuhmu ja heidän matkatoverinsa olivat jo ennestään tietäneet, joskin hämärästi, että jotakin erityistä oli tekeillä. He olivat voimistelu ja urheiluharjoituksissaan keskustelleet siitä innostuneesti lähtöhetkeä odotellessaan. Ei ollut siis ihme, että he jo vuorokauden kuluttua matkustivat. Ennen lähtöään he iltasella kokoontuivat kirkkoherra Hyttisen taloon, sillä kirkkoherra, Eino Kalervon isä, oli heidän uskottunsa ja moraalinen tukensa. Pojat söivät siellä ja varasivat matkaevästä ja aamuyöstä lähtivät Ojajärven asemalle jättäen jälkeensä, Kalervoa lukuunottamatta, haikailevat omaisensa.
Kansakoulunopettaja Antti Salo, joka verrattoman tarmonsa ja itseluottamuksensa avulla oli köyhästä paimenpojasta taistellut itselleen aseman yhteiskunnassa oli Kaskelan kunnallisen ja sivistyselämän tärkeimpiä miehiä. Isänmaallisissa ja sivistysriennoissa hän oli aina ollut mukana ehtymättömän tarmonsa keskitetyllä voimalla, kuten kaikessa muussakin, mihin hän tarttui. Nuorisoseuratyön tekijänä ja opettajana hän tunsi ympäristön pojat ja nautti tällä taholla täydellistä luottamusta, ja mikä parasta, hän tarttui pitemmittä puheitta värväystoimeen, jota hän piti pyhänä isänmallisena velvollisuutenaan. Myöhemmin häneen liittyivät Liinamaan kansakoulunopettaja Anton Pitkänen Karjalaisen osakunnan taholta tulleesta vaikutuksesta sekä monet muut paikkakuntalaiset, ja he toimivat niin rohkeasti ja tehokkaasti, että huolimatta epäedullisesta maantieteellisestä asemastaan Kaukolan pieni pitäjä lähetti ennätysmäärän poikia Saksaan.
Suokkalassa ollessani tuli sinne sattumalta serkkuni Tauno Sihvo, Annas Sihvon veli, lakitieteen ylioppilas ja asianajaja, jonka asuinpaikkana oli Käkisalmi, Selityksenä siihen, miksi satuimme täällä tapaamaan, mainittakoon, että rouva Salo oli tätimme, ja Salo oli aina erittäin vieraanvarainen ja ystävällinen eno vaimonsa veljenpojille, joten meidän oli tapana käydä siellä asein. Tauno Sihvo oli jo syystalvesta 1914 alkaen ollut tietoinen ylioppilaiden poliittisista puuhista ja osallistunutkin niihin Helsingissä ollessaan. Oli siis luonnollista, että hankin yhtyi vetämään koko voimallaan samasta köydestä.
Salon ja Tauno Sihvon välille kehittyi sittemmin hyvin hyödyllinen yhteistoiminta. Viimeksi mainittu hoiti Käkisalmesta käsin yhteyttä Viipuriin, mistä matkarahat ja ohjeet tavallisimmin tulivat. Hänen asianajotoimistonsa palveli myöskin tätä tarkoitusta, sillä useissa tapauksissa siellä saattoi huomiota herättämättä puhelimitsekin peitetyin sanoin järjestää asioita. Salo oli henkilökohtaisesti yhteydessä Vilho Nikkasen kanssa, jota hän toisinaan kävi Viipurissa tapaamassa, ja saipa hän tältä joskus rahaa postitsekin. T. Sihvo tunsi ennestään myöskin maisteri Södermannin, joten hän piti yhteyttä sekä Nikkaseen että Södermanniin käydessään Viipurissa.
Palasin Suokkalasta T. Sihvon kanssa Kaukolan kirkolle ja aioin sieltä hänen seurassaan matkustaa Käkisalmeen. Serkkuni vanhempien kotona ilmapiiri oli sillä hetkellä koko synkkä, sillä pojat olivat häipyneet mitään puhumatta edellisenä yönä, ja syy näytti olevan johdettavissa tämän kertojaan.
Tätini oli murheellinen eikä puhunut juuri mitään, mutta setäni puhui jonkin aikaa sitä enemmän. Annoimme hänen puhua puhuttavansa, ja sen jälkeen serkkuni selosti juurta jaksain ja perusteellisesti, mistä oli kysymys. Voi sanoa, että siinä jyvä lankesi hyvään maahan. Serkkuni vanhemmat rauhoittuivat, ja siitä hetkestä alkaen setänikin oli uskollisesti mukana puuhissamme. Varsinkin myöhemmin, olosuhteiden kiristyessä, hän oli usein korvaamattomana apuna tärkeiden viestien viemisessä ja varoitusten perille saattamisessa. Pitäjän vanhimpana poliisina häntä ei epäilty vehkeilystä "esivaltaa" vastaan.
Käkisalmessa ei minulla ollut aihetta viipyä, sillä entiset koulutoverini olivat hajaantuneet maailmalle. Tapasin sentään Juho Komosen hänen kotoaan Tenkalahden kylästä, ja vähän myöhemmin hänkin katosi paikkakunnalta ja ilmestyi aikanaan Lockstedtin leiriin kolmen muun pojan kera. Neljä näyttää siihen aikaan olleen onnen luku.
Jatkoin matkaani Pyhäjärvelle tavatakseni Taubilan tilan metsänhoitajan Gösta Francken, jolle Valter Horn oli lähettänyt Lockstedtista terveiset. Saavuin Taubilaan illan hämärässä, löysin Francken asunnon, ja minut otettiin tervetulleena vieraana vastaan. Kun rouva Francke oli Valter Hornin sisar, sain kertoilla myöhään yöhön kaikenlaista elämästä Saksassa ja varsinkin leiristä. Minua pidettiin melkein yhtä tervetulleena, kuin jos olisin ollut Valter Horn itse.
Gösta Francke otti huolehtiakseen värväyksestä Pyhäjärvellä. Sovimme toiminnan yksityiskohdista, ennen kuin erosimme seuraavana päivänä, jolloin matkustin Metsäpirttiin kansakoulun opettaja Tuomas Toiviaisen luo. Tapasin siellä myöskin Juhana Kaukisen, rouva Toiviaisen isän, jota matkani alkuvaiheessa olin Paakkolasta käsin lähtenyt etsimään. Täällä, kuten muuallakin matkani varrella, sain myötätuntoa ja tukea. Myöskin Tuomas Toiviainen lupasi tehdä voitavansa, joskaan hän vasta vähän aikaa paikkakunnalla asuneena ei vielä ollut selvillä siitä, miten valveutunutta paikkakunta poliittisesti oli. Tämä tietenkin pienensi hänen mahdollisuuksiaan.
Paluumatkallani Antrean kautta Viipuriin sain laivassa kuulla tyrmistyttävän uutisen. Kansanedustaja K.K. Pykälä, jonka luona olin ollut edellisen viikon keskivaiheilla, oli murhattu lauantai-iltana. Kavala murhamies oli ampunut haulikolla ikkunan läpi hänen kylpiessään, ja niin oli kaatunut yksi niistä toiminnan miehistä, joilta oli odotettu paljon. Ei ollut vielä kulunut viikkoakaan siitä, kun hän asiaamme innostuneena ja toiveikkaana oli saattanut allekirjoittaneen hevosellaan Vuosalmelta Oravankytöön. Tällä välin oli K.K. Pykälä jo käynyt Viipurissa "Karjalan Aamulehden" toimituksessa V. Nikkasen luona. Hän oli sanonut itsellään olevan muutamia Saksaan lähtijöitä tiedossa ja oli luvannut toimittaa heidät matkaan pikapuoliin. Samalla Pykälä oli tuonut julki ilonsa sen johdosta, että hän ja Nikkanen, vaikka olivatkin eri puolueisiin lukeutuvia miehiä — viimeksi mainittu oli nuorsuomalainen, edellinen maalaisliittolainen —, joutuivat yhteistyöhön tällä linjalla. Yhteistyö oli nyt katkennut alkuunsa K.K. Pykälän äkillisen kuoleman takia.
Sain myöhemmin kuulla sanomalehtimiehiltä, jotka olivat seuranneet tämän salaperäisen murhan poliisikuulusteluja, että minunkin nimeni oli mainittu sen yhteydessä. Viipurilaiset rikospoliisit olivat kuulustelleet, paitsi kaikkia Pykälän taloon kuuluvia, myös kyläläisiä, ja tällöin oli käynyt selville, että eräs nuori mies oli samalla viikolla, jolloin murha tapahtui, käynyt Pykälää tapaamassa. Neiti Bertta Pykälä, joka myöskin oli läsnä kuulusteluissa, huomasi nyt, että oltiin menossa arkaluontoisiin asioihin, sillä joku — todennäköisesti mainitsemamme puusepän vaimo — oli kertonut, että sama mies oli käynyt heilläkin ja tuonut hänen miehelleen terveisiä Saksasta Toivo Kuismalta sekä sen jälkeen kysynyt tietä Pykälälle.
Neiti Pykälä selitti nyt, että kysymyksessä oleva henkilö oli hänen isänsä tuttava eikä ole voinut mitenkään olla murhatyön tekijä. Hän pyysi nimismies Hagmanilta, ettei tästä tehtäisi mainintaa pöytäkirjaan.
Nämä olivat todellakin hälyttäviä uutisia. Saattoivathan rikospoliisit sittenkin, pöytäkirjaansa täydentääkseen, etsiä käsiinsä tämän kertojan ja kuulustella vähän niiden Kuisman terveistenkin johdosta, sillä murhaajan jäljille ei vielä ollut päästy. Viipurissa oltiin sitä mieltä, että heti, kun sain tehtäväni Suomessa suoritetuksi, minun oli viisainta siirtyä valtakunnan rajan toiselle puolelle. Tuo uutinen saikin minut kiirehtimään askeleitani ja valmistautumaan lähtöön.
Rikosetsivät eivät kuitenkaan suunnanneet tutkimuksiaan allekirjoittaneeseen, joten asia unohtui melko pian. Neiti Pykälä oli siinä uskossa, ettei kuulustelupöytäkirjaan tullut tästä sivutapahtumasta minkäänlaista mainintaa. Se oli kuitenkin erehdys. Kun asia tuli myö hemmin tuomioistuimen käsiteltäväksi ja tuomari luki poliisitutkinnon pöytäkirjaa, neiti Pykälä kauhukseen huomasi, että minua koskeva todistajan lausunto oli siinä sanasta sanaan kerrottuna. Tuomari näytti hämmästyneeltä, harvensi sanojaan ja alkoi lukea epäselvästi, epämääräisesti. Neiti Pykälä keskeytti heti tuomarin ja pyysi asianomistajan edustajana ilmoittaa, että mainittu henkilö oli hänen isänsä tuttava, joka oli ollut silloin heillä vieraana, ja ettei siltä taholta ollut mitään epäiltävää. Huomattuaan asian arkaluontoisuuden tuomari sivuutti hienosti sanotun kohdan ja päästyään vaarattomalle pohjalle jatkoi pöytäkirjan lukemista, ikäänkuin ei mitään erityistä olisi ollutkaan. Oikeuden pöytäkirjaan ei tullut mainintaa allekirjoittaneesta.
Noin kuukautta myöhemmin Vilppu Paavilainen otti neiti Pykälän välityksellä yhteyden niihin nuorukaisiin, joiden K.K. Pykälä oli Vilho Nikkaselle kertonut olevan valmiit lähtemään pataljoonaan. Heistä tuskin kukaan kuitenkaan lähti.
Matkustaessani Vuoksea ylöspäin tulin laivan matruusin Matti Ryypön kanssa siinä määrin tutuksi tuon useita tunteja kestäneen matkan kuluessa, että ennen Antreaan tuloani rohkenin esittää hänelle Saksaan menoa. Hän piti ehdotukseni mielessään ja matkustikin sittemmin purjehduskauden loputtua Lockstedtiin.
K.E. Rydman oli tällä välin toiminut ahkerasti. Jotkut hänen värväämistään miehistä olivat jo matkustaneet Saksaan, kun palasin Kannakselta, ja hänen oma ryhmänsä oli lähtövalmiina. Nyt oli kuitenkin mennyt jo niin monta vuotta, että matkarahat olivat lopussa, ja Helsingistä ilmoitettiin, ettei sieltäkään ollut lähiaikoina tässä suhteessa apua odotettavissa, sillä sikäläinen toimikunta poti itsekin rahan niukkuutta. Tilanne oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, sillä aika riensi, ja elleivät kaupunkilaispojat päässeet viipymättä lähtemään, saattoi monen into väljähtyä ennen pitkää. Sitä paitsi useat olivat varomattomuuteen taipuvaisia keskustellessaan tuttaviensa kanssa. Tieto saattoi tätä tietä levitä vääriin piireihin.
Neuvottelin Nikkasen ja Rydmanin kanssa keinoista, joilla rahapula saataisiin poistetuksi. Mieleeni juolahti tällöin tohtori T. Wolffilta ruotsissa saamani neuvo, nimittäin, että kääntyisin rahaa tarvittaessa konsuli Eugen Wolffin, Tornatorin johtajan, puoleen. Toisten kehoituksesta matkustin siis Imatralle ja ilmoittauduin konsulin puheille. Puheille pääsy ei tuottanut vaikeuksia. Hän otti minut vastaan työhuoneessaan tehtaassa. Esitettyäni terveiset Saksasta saavutin hänen luottamuksensa, mikä ei ollutkaan aivan helppoa jätkää muistuttavalle nuorukaiselle, joka käyttäytyi lisäksi omituisesti eikä tahtonut ilmaista asiaansa muille kuin tehtaan johtajalle itselleen.
Konsuli Wolff oli tietenkin varovainen puheissaan, mutta lupasi silti toimittaa pyytämäni summan, Smk. 6000:-, maisteri A. Södermannille. Ennen kuin ehdin takaisin Viipuriin, olivatkin rahat jo Södermannin hallussa. Niillä päästiin melko pitkälle, ja sen jälkeen Helsinki saattoi jo toimittaa taas lisää.
Rydman tovereineen lähti matkaan. Jotkut lupautuneista jäivät pois joukosta. Heillä oli kullakin tietenkin omat syynsä. Muutamat heistä kuitenkin matkustivat myöhemmin. Toiset epäröivät siihen asti, kunnes meno oli myöhäistä matkareittien sulkeutumisen vuoksi. Kotiin jääneistä oli sentään apua käytännöllisissä toimissa.
Välittömästi Rydmanin lähdön jälkeen tein matkan Kuokkalaan, sillä olin saanut Käkisalmessa kuulla, että entiset koulutoverini, ylioppilaat Väinö Vainio ja Pekka Häkli olivat siellä tullilaitoksen palveluksessa. He asuivat erään tullivirkailijan, Stenlundin, luona, ja heidän virkatehtäviinsä kuului Pietarista tulevien ja sinne menevien junien tarkastaminen. Kun olin selostanut, mistä oli kysymys, lähti Väinö Vainio empimättä liikkeelle. Hän saapui Saksaan pian Rydmanin ryhmän jälkeen, mutta Pekka Häkliä en saanut lähtemään. Hänelläkään ei ollut mitään itse asiaa vastaan, mutta sotilaan tehtävät eivät houkutelleet häntä, ja lisäksi hänen mieliharrastuksensa sitoivat hänet kotimaahan.
Vaikka Pekka Häkli ei varsinaisesti ryhtynyt värväriksikään, hän toimi kuitenkin jonkinlaisena asiamiehenä Kuokkalassa, joten olimme hänen kanssaan edelleenkin kosketuksessa. Tästä oli tuloksena se, että ainakin kolme nuorta miestä sai hänen välityksellään tiedon matkustamismahdollisuuksista, kun näille tuli tavallaan ajolähtö Suomesta. Yksi heistä oli sähköttäjä Stenlund, mutta tähän palaamme tuonnempana.
Vietettyäni yönseudun Kuokkalassa palasin taas Viipuriin, Vilppu Paavilainen oli tällä välin saapunut sinne Matti Läheniemen kehoituksesta. Hän oli jättänyt "Karjalan Aamulehden" toimitukseen sanan, että löytäisin hänet Papulan kaupunginosassa sijaitsevasta hotelli Bauerista Menin heti häntä tapaamaan, mutta hän ei ollut sillä kertaa siellä. Seuraavalla kerralla, myöhemmin iltapäivällä, onni oli myötäisempi.
Tutustuttuamme toisiimme ja todettuamme molemmin puolin, että olimme oikean henkilön kanssa tekemisissä, sillä emme olleet aikaisemmin tavanneet, siirryimme päivän polttavaan kysymykseen, nimittäin värväykseen. Kuten Läheniemi oli arvellutkin, Paavilainen otti tehtävin empimättä hoitaakseen. Läheniemi oli jo selostanut hänelle toiminnan tarkoitusperät ja suuntaviivat, joten niihin meidän ei enää tarvinnut kajota, vaan syvennyimme toimintaa koskeviin yksityiskohtiin. Hänen älyllään ja muistillaan varustetulle miehelle oli sekin pian selostettu. Hän antautui tehtäväänsä hellittämättömän innokkaasti, oli liikkeellä varhain ja myöhään vaivojaan ja omaisuuttaankaan säästämättä. Kuten alkuaan oli suunniteltukin, tuli Vilppu Paavilaisesta jonkinlainen kiertävä värväri eli asiamies Karjalan Kannasta ja erityisesti Vuoksenlaakson pitäjiä varten. Hänen tehtäväkseen jäi asiamiesverkon levittäminen sellaisille seuduille, joilla asiamiehiä ei vielä ollut, kuten esimerkiksi Antreaan, Kirvuun, Heinjoelle jne.
Saadakseen matkoilleen asiallisen pohjan, jottei häntä pian ruvettaisi virkavallan taholta katsomaan kieroon, Vilppu Paavilainen hankki Suomalaisen kirjakaupan johtajalta, maisteri Niskalalta, kirja-asiamiehen toimen. Hänen työnantajansa oli tietoinen hänen todellisesta tehtävästään.
Toimittaja V. Nikkanen oli tällä välin hankkinut erään paikallisen asiamiehen lisää, nimittäin kauppias Väinö Uosukaisen Oravaniemestä. Tämä oli ollut käymässä lehden toimituksessa.
Tämän kertoja katsoi nyt tehneensä sen, minkä oli tehtäväkseen saanut majuri Bayerilta ja myöhemmin luutnantti Schuessilta. Miesten hankinta Jääkäripataljoonaan kotipaikkakunnallani oli käynnissä, pätevissä ja työteliäissä käsissä. Olin ottanut yhteyden kaikkiin tuttavapiiriini kuuluviin nuorukaisiin, joiden saattoi olettaa lähtevän Saksaan, ja tavannut vanhempia, jotka tulivat kysymykseen värväystoiminnassa. Muuta en katsonut enää voivani tehdä, eivätkä toimintaohjeenikaan enempää edellyttäneet, joten päätin lähteä paluumatkalle.
Käytyäni vielä jäähyväisillä kotonani Lehtokylässä lähdin Rydmanin joukosta myöhästyneen pyhäjärveläisen nuorukaisen Antti Haikosen kanssa lokakuun 10 päivän seuduissa Elisenvaaran ja Savonlinnan kautta pohjoiseen.
V
Karjalaisen osakunnan toimenpiteet Käkisalmen ympäristössä ja Laatokan Karjalassa.
Kuten eräässä, aikaisemmassa luvussa on mainittu, ylioppilasosakunnat ryhtyivät maakunnissaan järjestelemään värväystoimintaa, sen jälkeen kuin tieto Jääkäripataljoonan perustamisesta oli saapunut Helsinkiin. Toiminta lienee eri paikkakunnilla päässyt alkuun eri aikoina riippuen siitä, miten aikaisin ylioppilaat kokoontuivat Helsinkiin ja miten nopeita he olivat palaamaan kotiseuduilleen näissä asioissa. Koska Viipurilaisen osakunnan kuraattori, maisteri Väinö Puhakka, oli tietoinen siitä, mitä Kannaksella jo oli käynnissä, ja koska hän sitä toimintaa tuki, ei siltä taholta enempiin järjestelytoimiin ryhdytty. Karjalaisen osakunnan kuraattori, maisteri Lauri Hannikainen sitä vastoin ei tietänyt allekirjoittaneen matkoista, joten hän toimittaessaan miehiä Karjalaisen osakunnan alueelle järjestämään värväystä lähetti heitä myöskin sinne, missä tämä työ oli jo osittain suoritettu. Tästä ei kuitenkaan ollut haittaa, vaan päinvastoin se oli omiaan tehostamaan värväystoimintaa näillä seuduilla.
Lokakuun puolivälissä matkusti Helsingistä neljä karjalaista ylioppilasta Lauri Forss Nurmekseen, Kosti Laaksonen Sortavalaan, Viljo Linni Jaakkimaan ja nykyiseen Lumivaaraan ja Sulo Cantell Käkisalmeen Linnin osalle lankesivat Jaakkima, Parikkala ja Kurkijoki, Cantellille Käkisalmen, Kaukolan ja Pyhäjärven pitäjät.
Ylioppilas Sulo Cantell saapui Käkisalmeen ja asettui asumaan tulevan appensa, tohtori G.V. Levanderin luo, jonka hän tiesi isänmaalliseksi mieheksi. Muita hyviä tuttuja hänellä täällä ei ollutkaan, joten hän päätti aloittaa maan tunnustelun G.V. Levanderista.
Tri Levander jäi ensin sanattomaksi, kun Cantell oli selostanut matkansa tarkoituksen. Niin yllättävä, rohkea oli hänestä ajatus suomalaisen pataljoonan perustamisesta Saksaan. Mutta syvennyttyään asiaan lähemmin hän tuli sille myötätuntoiseksi, ja vaikka hän epäilikin hankkeen onnistumismahdollisuuksia, hän teki voitavansa tukeakseen Cantellia.
Lääkärinä Levander tunsi hyvin sekä käkisalmelaiset että lähipitäjien asukkaat, joten hänen apunsa oli Cantellille korvaamaton. Viimeksi mainitun ajatuksena oli muodostaa Käkisalmeen keskuselin, jonka huoleksi jäisi värväyksen laajempi järjestely ja johtaminen paikkakunnalla sen jälkeen, kun hän itse palaisi Helsinkiin.
Huolellisen harkinnan jälkeen kutsuttiin tohtori Levanderin kotiin muutamia kansalaisia eräänä iltana lokakuun loppupuolella. Kokoonkutsujien ohella oli kokouksessa läsnä silloinen kansakoulunopettaja Komulainen, turvalaitoksen lääkäri, tohtori Bremer, yhteiskoulun rehtori, maisteri Toiviainen, kansakoulunopettaja Vihonen ja pankinjohtaja Komonen.
Sen sijaan, että kokouksessa olisi ryhdytty suunnittelemaan värväystoiminnan kehittämistä tehokkaaksi paikkakunnalla, mikä oli ollut Cantellin tarkoitus, keskusteltiin jääkäriliikkeen periaatteellisesta puolesta, sen mahdollisuuksista ja oikeutuksesta poliittisena tekijänä, eikä keskuselimen muodostamisesta sillä kertaa tullut mitään. Asia oli vielä monelle tietysti liian uusi. Kokouksen tulos ei kuitenkaan ollut kokonaan kielteinen, sillä opettajat Komulainen ja Vihonen innostuivat siinä määrin asiaan, että he lupasivat osallistua toimintaan, edellinen yhdysmiehenä helsinkiläisten ja paikallisten värvärien välillä, jälkimmäinen värvärinä kotipaikallaan Norsjoella.
Cantell oli nyt päässyt jonkinlaiseen alkuun, mutta se, mitä oli saatu aikaan, ei vielä riittänyt. Hän mietti tohtori Levanderin kanssa, kenen puoleen voisi kääntyä asiamiesverkon laajentamiseksi, ja tiedusteli henkilöitä, jotka kaupungissa tai sen ulkopuolella voisivat tulla kysymykseen paikallisina värväreinä. Semmoisten keksiminen ei tuntunut olevan helppoa. Näitä pohdittaessa tohtori Levanderin kasvot äkkiä kirkastuivat.
"Nytpä johtui mieleeni", sanoi tohtori Levander painokkaasti. "Mene Kaukolaan opettaja Salon ja opettaja Pitkäsen luo."
Cantell matkusti Suokkalan kansakoululle. Kun opettaja tuli tunnilta, hän esitti asiansa. Salo ei ennestään tuntenut ylioppilas Cantellia, eikä tämäkään aikaisemmin ollut nähnyt Saloa, mutta luottamuksellinen suhde syntyi heti G. Levanderin suosituksen ansiosta. Syvennyttiin asiaan, ja oppilaiden leikkiessä vähän pitempään sillä välitunnilla päästiin yksimielisyyteen sekä periaatteista että menettelytavoista. Sen jälkeen Cantell jatkoi matkaansa Liinamaan koululle.
Että Salo näin äkkiä otti värväysmiehen toimen hoitaakseen hänelle ennestään tuntemattoman miehen pyynnöstä, johtui siitä, että hän oli tietänyt jääkäriliikkeen olemassaolosta jo sen alkuvaiheista lähtien, ja kuten aikaisemmasta on käynyt selville, hän oli jo lokakuun alusta alkaen toiminut samassa tehtävässä ja oli jo muutamia poikia lähettänytkin Saksaan. Ettei hän tullut Cantellille maininneeksi aikaisemmasta toiminnastaan, lienee johtunut siitä, että Salo pystyi säilyttämään hänelle uskotun salaisuuden eikä hän ollut yleensä lörpöttelyyn taipuvainen. Sitä paitsi hän on saattanut olla siinä uskossa, että Sulo Cantell ja Tauno Sihvo olivat olleet keskenään kosketuksessa ennen edellisen Kaukolaan tuloa.
Liinamaan koululla ei Cantellin asia kohdannut myöskään muuta kuin myötätuntoa. Opettaja Anton Pitkänen oli myöskin jo ennestään tietoinen ylioppilaitten Saksaan suuntautuvasta orientoitumisesta, jota hän täysin kannatti. Kun Cantell oli selostanut tälle asian — tuotuaan tietenkin ensin perille sekä Levanderin että Salon terveiset — hän omaksui sen viipymättä. Kun kuitenkin senkaltaisesta toiminnasta koko perhe saattoi joutua arvaamattomiin kärsimyksiin, hän neuvotteli ensin vaimonsa kanssa. Rouva Pitkänenkin suhtautui asiaan myönteisesti, joten aviopuolisot ryhtyivät toimimaan yhteisvoimin heille kalliin asian hyväksi.
Opettaja Pitkänen kävi käsiksi värväystyöhön pelottomasti ja hartaasti, ja tulokset olivatkin sen mukaiset. Parisenkymmentä nuorukaista lähti jääkäripataljoonaan yksistään hänen värväysalueeltaan, vain muutamasta kylästä, ja hänen henkilökohtainen vaikutuksensa ulottui laajemmallekin naapuripitäjiin.
S. Cantell jätti Pitkäselle rahaa 200 markkaa, jotta tämä pääsisi hyvään alkuun, selosti tunnukset ja kulkutiet sekä yhteydet ja matkusti sen jälkeen takaisin Käkisalmeen ja sieltä Helsinkiin.
Käkisalmessa Sulo Cantell sai kuulla lakitieteen ylioppilas Tauno Sihvon oleskelevan paikkakunnalla. Koska Cantell tunsi hänet ennestään, hän meni tätä tapaamaan ja sopi yhteistoiminnasta hänen kanssaan. Cantell lupasi lähettää Helsingistä rahaa T. Sihvolle, ja tämän tuli välittää se edelleen paikallisille värväreille Kaukolaan ja Käkisalmen lähistölle. Tarpeen vaatiessa viimeksi mainitun oli matkustettava Helsinkiin saamaan rahaa tai uusia ohjeita tai molempia. Näin olivat Käkisalmen ja Kaukolan värvärit saaneet yhteyden sekä Viipuriin että Helsinkiin, mikä oli vain eduksi, sillä Kaukolassa tarvittiin syksyn kuluessa paljon rahaa Saksaan menijöiden runsaslukuisuuden vuoksi, ja kun Viipurikin sai rahansa Helsingistä, pyrkivät ne tämän tästä loppumaan. Helsingistä suoraan Käkisalmeen ja Kaukolaan osoitetut lähetykset vähensivät tätä pulaa huomattavasti. Tauno Sihvon oli asianajotoimensakin vuoksi käytävä silloin tällöin Viipurissa, ja näillä matkoillaan hän tavallisesti pistäytyi joko maisteri Södermannin luo "Karjalan" toimitukseen tai Vilho Nikkasta tapaamaan "Karjalan Aamulehteen" pysyäkseen ajan tasalla.
Helsingistä rahat tulivat tavallisesti henkilöiden mukana. Mainitut Karjalaiseen osakuntaan kuuluvat ylioppilaat Sulo Cantell, Viljo Linni ja Kosti Laaksonen matkustivat kuriireina vuorotellen. Ollessaan eräällä tämmöisellä matkalla myöhään syksyllä Sulo Cantell saapui Hiitolaan juuri talven kynnyksellä. Lunta oli satanut niin paksulti, että matka Hiitolasta Kaarlahteen oli ajettava reellä. Siihen aikaan ei Hiitolan—Käkisalmen rautatie ollut vielä käytännössä, joten oli matkustettava vanhan tavan mukaan hevoskyydillä Kaarlahteen ja sieltä edelleen kesällä laivassa pitkin Vuoksea Käkisalmeen.
Oli iltamyöhä Cantellin saapuessa Kaarlahteen. Laiva ei enää kulkenut sinä iltana, ja majatalosta ei saanut hevosta. Cantell suunnitteli jo matkaa jalkaisin opettaja Salon luo Suokkalaan pyytääkseen tätä hankkimaan hevosen edelleen Käkisalmeen, sillä hänellä oli kiire, mutta samassa Käkisalmesta tullut S/S "Vuoksi" laski majatalon lähellä olevaan laituriin. Ennen kuin Cantell lähti jalkapatikkamatkalle, hän päätti tiedustella laivakyytimahdollisuutta ja kääntyi tässä tarkoituksessa laivan kapteenin puoleen.
Kippari oli suostuvainen, jos vain maksusta sovittiin. Laivakyyti Käkisalmeen maksoi kokonaista 12 markkaa. Se oli koko kallista matkustamista — hevoskyyti olisi tullut maksamaan vain kolmanneksen tuosta summasta — mutta otettuaan muut ulkonaiset olosuhteet huomioon S. Cantell päätti matkustaa yksinään laivalla Käkisalmeen. Seuravana aamuna tavattuaan T. Sihvon ja A.V. Komulaisen, jotka olivat kiinteässä yhteistoiminnassa, ja toimitettuaan asiansa heidän kanssaan hän lähti jo paluu matkalle hevosella ja poikkesi matkallaan Salon luo Suokkalaan ja Pitkäsen luo Liinamaalle.
Kuten jo mainittiin, ylioppilaat Linni ja Laaksonen matkustivat Cantellin kanssa samanaikaisesti Laatokan Karjalaan. Kerron tässä lyhyesti Viljo Linnin toiminnasta, koska se alue, jolla hän värväysasioita järjesteli, sivuaa Kannaksen pitäjiä ja koska sikäläiset värvärit joutuivat yhteistoimintaan ja myöhemmin yhteisiin kohtaloihin Kaukolan miesten kanssa.
Viljo Linni matkusti ensin Kurkijoelle rovasti Arokallion luo. Tälle hänen ei tarvinnut muuta kuin kertoa, mistä oli kysymys, ja rovasti vanhana aktivistina sanoi, että "asia on selvä". Hän lupasi järjestää kaiken, Linni matkusti tämän jälkeen Parikkalaan, missä Arokallion suosituksesta meni keskellä yötä kolkuttamaan Hasselqvistin, Kirjailija Aarno Karimon isän, ovelle. Hänkin otti Linnin esittämän tehtävän ilomielin vastaan.
Viljo Linnin palatessa Kurkijoelta Elisenvaaran asemalle oli siellä passissa seisova santarmi tiedustellut paikkakuntalaisilta, kuka tämä matkustavainen oli.
"Näkyy olevan se Vikmanin kirjuri",
Lakitiedettä opiskeleva Viljo Linni oli ollut käräjillä tuomari Vikmanin kirjurina näillä seuduilla.
"Ahaa", oli santarmi sanonut, ja asia jäi sikseen.
Jaakkimassa nykyinen sanomalehden toimittaja Tommi Kilpiö otti hoitaakseen värväyksen, ja niin oli siis sielläkin tämä asia järjestyksessä. V. Linni palasi aikanaan Helsinkiin.
Kurkijoella rovasti Gustaf Arokallio kääntyi vanhan työ- ja aatetoverinsa, kanttori Siilas Palmun puoleen, ja kun he vielä olivat neuvotelleet toisten uskottujensa, kirjakauppias J. Kaupin ja kelloseppä E.F. Hurmeen kanssa, olivat alkuvalmistelut selvät. Toiminnan johtajana ja sieluna rovasti G. Arokallio piti itse yhteyttä Helsinkiin, otti vastaan ohjeet ja matkarahat ja välitti ne kanttori Siilas Palmulle. Palmu suoritti värväystyön toisten edellä mainittujen lopottilaisten ollessa tarvittaessa apumiehinä. Kelloseppä J. Hurme oli myöskin jonkin kerran todennäköisesti välittänyt rahat matkaan lähteville nuorukaisille, koska hänet sen johdosta sittemmin vangittiin lokakuussa 1916.
Kuten jo mainittiin, pitivät Linni, Laaksonen ja Cantell yhteyttä Helsingin ja Laatokan Karjalan sekä Käkisalmen seudun, joka laskettaneen Kannakseen, välillä. He saivat ohjeet ja matkarahat tavallisimmin maisteri Yrjö Ruudulta Säätytalon eteisessä, mutta myöskin maisteri Kai Donnerilta yliopiston eteisessä. Tavallisin summa oli 300—400 markkaa, jonka piti riittää 6—8 miehen lähettämiseen. Vuorotellen edellä mainitut ylioppilaat matkustivat viemään niitä Karjalaan. Toisinaan, kun kukaan heistä ei voinut matkustaa, kutsuttiin ylioppilas Tauno Sihvo Käkisalmesta niitä noutamaan ja toisinaan lähetettiin rahat hänen mukanaan, kun hän sattumalta oli Helsingissä käymässä.
VI
Värväystoiminnan kehittäminen Vuoksenlaakson pitäjissä.
Kaukolassa värväys pääsi heti alussa voimaperäiseen käyntiin Salon ja Pitkäsen työskennellessä eri kulmilla pitäjää ja ollessa keskenään kiinteässä yhteistyössä. Edellisellä oli lähimpänä apulaisenaan kanttori Juho Kiuru, joka asui Ramissa muutaman kilometrin päässä Salon koulusta. Jälkimmäisen työtoverina ja apulaisena oli maanviljelijä Yrjö Korte Kaukolan kylästä.
Opettaja Pitkänen puhutteli harvoin henkilökohtaisesti värvättäviä. Hän jätti tämän puolen Kortteelle, jolle hän ilmoitti, kenen puoleen kulloinkin oli käännyttävä. Koska Pitkänen hyvin tunsi paikkakuntansa nuorison, hän osasi valikoida oikeat ja luotettavat nuorukaiset. Työ edistyikin tavattoman ripeästi ja tulokset olivat poikkeuksellisen hyvät. Poikia meni Saksaan tältä seudulta Pitkäsen ja Kortteen värvääminä parisenkymmentä ja olisi mennyt paljon enemmänkin, jos värväys olisi saanut keskeytyksittä jatkua. Kuten tuonnempana nähdään, keskeytykset johtuivat etapppiteillä sattuneista häiriöistä sekä ajoittaisesta matkarahojen puuttumisesta, vaikka niiden saanti olikin järjestetty kahdesta lähteestä pulppuavaksi. Kun Korte oli saanut kulloinkin kysymyksessä olevat nuorukaiset valmennetuiksi matkaa varten, jakoi Pitkänen itse matkarahat, neuvoi matkareitit, antoi ohjeet ja tunnukset. Joskus hän saatteli pojat Ojajärven asemalle saakka nähdäkseen, että nämä todellakin lähtivät, sillä joskus sattui semmoistakin, että pojat ottivat rahat eivätkä menneetkään. Ja yrittipä kerran eräs ryhmä saada Pitkäseltä vielä toiset matkarahat nostettuaan ensin Salolta yhdet. Sorkkalasta matkustavat nousivat tavallisesti junaan Hiitolan asemalla.
Salolla ja Kiurulla oli apulaisia, joista mainittakoon ylioppilas, nykyinen kirkkoherra, K. Palovaara, joka joululomansa aikana osallistui värväystyöhön. Tulokset tällä kulmakunnalla olivat suunnilleen samanlaiset kuin Liinamaan puolella. Ne olisivat olleet paljon paremmatkin, jos toiminta olisi saanut rauhassa jatkua, ellei rahasta olisi ollut ajoittain puutetta ja elleivät etappitiet olisi olleet tukossa parhaimpana aikana. Salon ja Kiurun toiminta oli pelotonta. Moitittiinpa heitä eräillä tahoilla liiallisestakin rohkeudesta, eikä aiheettomastikaan, sillä Salo piti jo heti alussa erään laulukuoron perheiltamassa puheen, jossa hän pontevasti kehoitti kaikkia isänmaataan rakastavia nuorukaisia lähtemään jääkäreiksi Saksaan.
Sen jälkeen kuin Armas Sihvo, Ville Kuhmu ja heidän toverinsa olivat kadonneet paikkakunnalta, alkoi tietenkin nuorten miesten keskuudessa kierrellä erilaisia huhuja ja arveluja, sillä Kaukola on pieni pitäjä, ja nuoriso oli vilkkaassa kanssakäymisessä keskenään urheiluja sivistysrientojensa takia. Huhut saivat vahvistusta, kun seuraava nuorukaisryhmä hävisi paikkakunnalta. Alettiin tietää jo tosiasioita, ja pian kuiskailtiin poikien keskuudessa yleisesti Saksaan menosta. Tiedettiin jo kuka antoi lähtijöille matkarahoja, ja yksi ja toinen alkoi pohtia matkalle lähtöä sekä hakea itselleen matkatoveria, jolle puhui asiastaan sen jälkeen, kun oli saanut selvyyden matkustamismahdollisuuksista. Jotkut ryhmät pitivät läksiäisiäkin matkapäivän aattona. Vaikka nämä tanssiaiset, joihin lähiseudun pojat ja tytöt kokoontuivat, kulkivatkin talkoiden tai muiden juhlien nimellä, levisivät niissä yhä laajempiin piireihin nämä tärkeät salaisuudet, joita sitten oli tavattoman vaikea pitää omana tietonaan. Ja kun noilta keski-iän jo sivuuttaneilta kansakoulunopettajilta, kunnan ja yhdistysten luottamusmiehiltä sitten seuraava ryhmä tuli kysymään, miten "sinne" pääsisi, eivät he kääntäneet poikia ovelta takaisin.
Olisi luullut poliisi- tai santarmiviranomaisten saavan tästä kaikesta pian vihiä ja takertuvan asiaan. Niin kävikin, mutta vasta myöhemmin. Poliisiviranomaisten taholta ei ollut mitään pelättävää. Piirin nimismies, tuomari Akseli Alonen, jonka asuinpaikka oli Käkisalmessa, ei ollut värväysliikkeelle haitaksi, vaan tuki sitä kaikin tavoin. Hän ja hänen rouvansa, Lyyli Alonen, kirjoittivat matkustuslupia Pohjois-Suomeen niin paljon kuin vain tarvittiin. Jotta tämmöisten lupien paljous ei rupeaisi mahdollisissa tarkastuksissa herättämään huomiota, he jättivät ne merkitsemättä kirjoihin ja luetteloihin. Kaukolan vanhempi poliisikonstaapeli Juho Sihvo ei myöskään ollut vaarallinen. Hänellä oli jo tähän mennessä Saksassa oma poikansa ja muutamia veljenpoikia. Hän oli ylioppilas Tauno Sihvon isä, ja opettaja Antti Salo oli hänen lankonsa.
Tauno Sihvon Kaarlo-veli oli kansakoulunopettajana Hiitolan pitäjän Kuoksjärven kylässä. Hän ja maanviljelijät, veljekset Antti ja Erkki Vainio, toimivat värväreinä Hiitolan seuduilla, joskaan eivät yhtä menestyksellisesti kuin edellä mainitut.
Kaarlo Sihvo joutui melkeinpä heti alussa vaikeuksiin, sillä hän puhui asiasta eräälle paikkakunnan suutarille, joka ensin lupasi lähteä ja piti jo tavanmukaiset läksiäistanssiaisetkin, mutta sitten "jänisti" ja jäikin paikkakunnalle. Jo läksiäisissään suutari oli puhunut liian avoimesti tehdäkseen itsensä tärkeäksi, eikä hän myöhemminkään osannut pitää suutaan kiinni. Se oli kylläkin inhimillistä, mutta K. Sihvolle se oli käydä kohtalokkaaksi. Tieto joutui paikkakunnalla asuvan venäläissyntyisen kauppiaan korviin, ja tämä lupasi toimittaa opettajan "sinne, mistä ei värvätä ketään Saksaan". Sihvon asema kävi siinä määrin uhatuksi, että hän piti viisaimpana hävitä paikkakunnalta. Hän palkkasi sijaisen ja antautui itse henkivakuutusalalle.
Pyhäjärvellä Taubilan metsänhoitaja Gustaf Francke, sen jälkeen kuin olin käynyt hänen luonaan syyskuun lopussa 1915, ryhtyi etsimään itselleen apulaista värväystyöhön. Ennen pitkää hän löysikin useampia. Rakenteilla olevan Hiitolan—Raasulin rautatien varastokirjurina toimi pyhäjärveläinen Juho Tihveräinen, jonka poliittiseen kantaan saattoi luottaa. Kun Francke ja Tihveräinen olivat päässeet yhteisymmärrykseen, he aloittivat toiminnan apulaisinaan Lemin nykyinen aluepäällikkö A. Parkkola, joka myöskin oli silloin Taubilan kartanon palveluksessa, ja eräs Heikki Inkinen Sortanlahdesta sekä lisäksi lakitieteen ylioppilas Aappo Hämäläinen jouluja kesälomansa aikana. Hämäläinen teki matkoja laajalti naapuripitäjiinkin suorittaen isänmaallista herätystyötä ja järjestellen paikallisia värvääjiä Sakkolaan ja Metsäpirttiin. Hän värväsi muunmuassa pyhäjärveläisen Lauri Pelkosen ja kiviniemeläisen A. Suokkaan, joka viimeksi mainittu oli hänen sukulaisensa.
Gustaf Francke oli yhteydessä Käkisalmessa toimivan ylioppilas Tauno Sihvon kanssa saaden tältä tarvittavat matkarahat. Viimeksi mainittu kävi joskus Francken luona ja tämä vuorostaan tapaamassa Sihvoa. Francke tiesi sitä paitsi, kenen puoleen Viipurissa oli käännyttävä tarpeen vaatiessa. Hän johti toimintaa pysytellen itse syrjässä ja antoi apulaistensa suorittaa värväystyön, sillä hän tiesi, miten nopeasti ja miten laajalle maaseudulla leviää tieto kaikesta tavallisuudesta poikkeavasta kiertäen suusta suuhun ja ennen pitkää myös viranomaisten korviin. Lähin tämmöinen viranomainen oli Laatokan rannalla Sortanlahden satamassa asuva santarmi. Pitäjän nimismiehen taholta ei liene ollut pahaa pelättävissä.
Kun apumiesten välityksellä joku oli saatu värvätyksi ja tämä oli valmis lähtemään, Francke hankki itse matkarahat. Sen jälkeen sovittuna aikana ja sovitussa paikassa joko Parkkola tai Tihveräinen luovutti rahat lähtijälle ja neuvoi tälle, mitä tietä oli matkustettava, missä hän tapaa seuraavan etappimiehen ja miten hän saa tähän yhteyden. Meillä on hyvin suppeat tiedot värväystoiminnasta Pyhäjärvellä syksyllä 1915, mutta vuodelta 1916 olemme saaneet selostuksen eräästä tapauksesta, joka kuvaa silloista menettelytapaa ja senaikaisia olosuhteita.
Heikki Inkinen oli värväystehtävään lupauduttuaan kääntynyt maanviljelijän pojan Albert Häsän puoleen ja selittänyt tälle, mistä oli kysymys. Seurauksena oli, että viimeksi mainittu lupautui lähtemään. Tästä menestyksestään rohkaistuneena Inkinen päätti puhutella muuatta kotipaikkakuntansa työväenyhdistyksen toimihenkilöä, mutta sai pian sen jälkeen tietää, ettei etappiteiden katkeamisen takia sillä hetkellä ketään voitukaan lähettää matkaan. Hän päätti niin muodoin siirtää keskustelunsa sanotun henkilön kanssa tuonnemmaksi. Se viisaan miehen antama neuvo, ettei pidä siirtää mitään huomiseen, minkä voi suorittaa tänään, olisi tässä tapauksessa toteutettuna saattanut Heikki Inkisen vaikeuksiin. Sillä ei aikaakaan, kun hän sai kuulla tämän miehen, jota hän oli aikonut värvätä Jääkäripataljoonaan, esittävän sellaisia poliittisia mielipiteitä, että hänellä oli täysi syy iloita vitkastelustaan. Tämä samainen mies lähti sittemmin vapaussodan aikana kommunistina Venäjälle, niissä hänen on kerrottu nääntyneen nälkään vuonna 1932.
Albert Häsäkään ei vielä ollut lähtenyt matkustuskiellon tähden, vaan odotteli edelleen kotonaan lähtökäskyä. Kun tieto matkareittien aukenemisesta saapui Pyhäjärvelle, ilmoitti Juho Tihveräinen tästä Heikki Inkiselle. Inkinen, joka oli juuri silloin heinäpellollaan, kehoitti Tihveräistä menemään Häsän kotiin Sortanlahteen. Tihveräinen meni ja neuvoi Albert Häsän määräpaikkaan, missä hän tulisi saamaan tuntemattomalta mieheltä ohjeet ja matkarahat. Häsä saapui täsmällisesti kohtaamispaikalle, missä Parkkola välitti matkarahat ja ohjeet.
A. Parkkola kertoo tästä tapahtumasta seuraavasti: Metsänhoitaja G. Francke tuli eräänä päivänä hänen luokseen ja tavanmukaisen leikinlaskunsa jälkeen kysyi vakavana, oliko Parkkolalla sinä iltana aikaa auttaa siinä "isossa asiassa". Kun Parkkola oli vastannut myöntävästi, Francke pyysi häntä tulemaan luokseen töiden loputtua suunnittelemaan tarkemmin edessä olevaa tehtävää.
Illalla, kun he olivat Francken luona, viimeksi mainittu sanoi, että kysymyksessä oli matkarahojen antaminen eräälle jääkäriksi aikovalle miehelle, jonka nimeä enempää kuin kotipaikkaakaan Parkkola ei kysynyt. Kohtaamispaikaksi sanotun henkilön kanssa oli sovittu metsikkö, joka oli lähellä Taubilan riihirakennusta. Kun Francke ja Parkkola saapuivat sinne, edellinen vetäytyi syrjään seuraamaan toimitusta. Värvätty saapui täsmällisesti paikalle. Parkkola antoi hänelle 80 markkaa rahaa ja selosti matkustusohjeet pariin kertaan. Miehen tuli matkustaa Kajaaniin, missä kohtauspaikkana oli Ämmänsillan limonadikojun puoleinen pää. Siinä oli oltava illan hämärtyessä. Tunnusmerkkinä oli hakaneula nutun vasemmassa liepeessä. Häneltä tultaisiin siellä kysymään sitä ja sitä, johon hänen piti vastata niin ja niin. Sen jälkeen häntä ohjattaisiin edelleen ja varustettaisiin matkarahoilla. Mies teki rehdin vaikutuksen. Parkkolalle ei myöhemminkään ole selvinnyt, ken ja mistä hän oli, ja tuskinpa Albert Häsälläkään on aavistusta siitä, kuka hänelle matkarahat luovutti.
Francke selittikin jo kohtauspaikalle lähdettäessä pyytäneensä Parkkolaa tähän toimitukseen sen vuoksi, että tämä paikkakunnalle äskettäin tulleena oli vähemmän tunnettu kuin hän itse.
Francke ja Parkkola tekivät toisen samanlaisen matkan Montruan kylään, mutta sillä kerralla ei värvätty tullut kohtaamispaikalle.
Sen jälkeen kuin olin Vilppu Paavilaisen kanssa tehnyt Viipurissa tuttavuutta, hän lähti kiertelemään keski-Vuoksen pitäjiä järjestääkseen asiamiesverkon värväystä varten niille alueille, missä se oli vielä tekemättä. Näillä matkoillaan hän kulki enimmäkseen vanhojen tuttujensa luona, ja milloin hän teki uusia tuttavuuksia, se tapahtui suositusten perusteella. Samalla kuin hän järjesteli asiamiesverkkoa, hän värväsi myöskin siinä sivussa henkilökohtaisesti kääntyen eri työmailla niiden nuorukaisten puoleen, joita luottamusmiehet hänelle suosittelivat. Luokkapoliittinen kiihko ja viha ei ollut päässyt vielä tunkeutumaan Karjalan saloille. Halonhakkaajalla ja ratapölkkyjen veistäjällä oli isänmaa, jota hän rakasti ja jonka puolesta kannatti taistella. Tässä suhteessa ei silloin ollut eroa ruumiillisen ja henkisen työn tekijän välillä. Työmailla ei ollut myöskään mitään poliittista järjestöä, joka olisi harjoittanut urkintaa vihollisen hyväksi pelkän aatteen vuoksi. Mikäli urkkijoita oli liikkeellä, ne olivat irrallisia, santarmien palkkaamia olioita. Toisaalta on muistettava, että santarmit pitivät korvansa auki, joten kovaäänisen ripustaminen työmaan laitaan — jos se vehje jo silloin olisi ollut tunnettu — ja kehoituksen huutaminen kaikille, kaikille ei myöskään käynyt laatuun.
V. Paavilaisella oli tietenkin parhaat värväysmahdollisuudet
maanviljelijöiden ja työväestön keskuudessa. Koulunuorison värväys jäi ylioppilaiden ja toisten näitä lähellä olevien huoleksi. Valinnassaan V. Paavilainen piti ankarasti silmällä sitä, että vain kunnollinen aines hyväksyttiin, sillä yritykseen, johon ainoana kannustimena oli uhrautuminen maan ja kansan hyväksi, ei kannattanut koota kelvottomia hulttioita, joista myöhemmin saattoi olla pelkkää vastusta. Vilppu Paavilainen itse ja koko hänen perheensä joutui uhraamaan paljon asian hyväksi. Hänen pieni tilansa ei muutenkaan elättänyt lapsirikasta perhettä ylitsevuotavan runsaasti, ja nyt, kun sen isäntä kierteli pitäjiä, tulot olivat entistään niukemmat. Tämä aika muodostui loistokaudeksi kyllä kaikenlaisille keinottelijoille, eikä tarvinnut olla nerokaan rikastuakseen "liikemiehenä". Rahat tulivat "gulassille" melkein itsestään, kun vain kurotti kätensä niitä ottamaan. Mutta samaan aikaan Vilppu Paavilainen uhrasi aikansa, vaivansa ja melkeinpä omaisuutensakin isänmaan tulevaisuuden hyväksi. Hänen ei tarvinnut kuitenkaan suorittaa tätä työtä yksin, sillä sitä mukaa kuin hän Kannasta kulki, liittyivät vakavat miehet ja naiset tukemaan värväystä monella eri tavalla.
Räisälä, Sakkola, Valkjärvi, Antrea, Heinjoki ja Kirvu olivat hänen varsinaista toimintapiiriään, ja tämän lisäksi hän oli yhteydessä Kaukolan, Käkisalmen, Pyhäjärven ja Viipurin värväreitten kanssa. Heinjoella ryhtyivät värväystyöhön maanviljelijä Tahvo Hätönen Ristseppälästä ja Tatu Olkinuora.
Räisälässä tietenkin M. Läheniemi, hänen rouvansa Anna ja tyttärensä Laina Katri osallistuivat värväystoimintaan. Muita avustajia olivat poliisit Yrjö Jortikka ja Matti Henttinen. Vilppu Paavilaisen naapuri, Henttinen, sanoi pojilleen, että jonkun tässä oli lähdettävä. "Jos ei pojat mää, ni kyll'hä ukko männöö", hän oli leikillisesti sanonut, ja se puhe riitti. Hänen poikansa Juho Henttinen oli ensimmäisiä lähtijöitä ja saapui Saksaan marraskuun alussa 1915.
Ylioppilas Heikki Javanainen oli myöskin yhteistoiminnassa Paavilaisen kanssa saavuttuaan jouluksi kotiinsa Helsingistä. Viimeksi mainitulla oli vielä koko joukko uskottuja ja avustajia, joista mainittakoon Simo Kuisma, Simo Suutari, August Pirkkala, Tuomas Jääskeläinen, Juho Sundell, Simo Virolainen, Aatami Karhinen, Matti Väkiparta, Axel ja Aino Järnström sekä Kalle Mäkelä. Sitä paitsi pastori R. Rainion pojat, Robert, Yrjö ja Heikki, olivat tietoisia jääkäriliikkeestä ja pitivät silloin tällöin koulukodissaan Viipurissa eräitä Saksasta komennettuja jääkäreitä, muiden muassa tämän kertojaa. Pojista vanhin oli vasta 15-vuotias, joten matkaan lähtijöiksi heistä ei vielä ollut.
Räisälän pitäjässä ei värväys tuottanut niin runsaita tuloksia, kuin olisi pitäjän vanhan maineen perusteella saattanut odottaa. On vaikeata mennä sanomaan, mistä tämä johtui. Kenties se riippui osittain siitä, että M. Läheniemen täytyi olojen pakosta toimia hyvin varovasti, ja Paavilainen kierteli muita pitäjiä alkuaikoina syyspuolella 1915, ja myöhemmin, joulusta alkaen, ei enää ollut matkustusmahdollisuuksia. Ryhmät, jotka silloin yrittivät matkustaa, palautettiin enimmäkseen takaisin jo Viipurista.
Räisälän nimismies Frans Otto Bergh suhtautui värväykseen samaan tapaan kuin Aksel Alonen Käkisalmessa. Hän kirjoitti matkustuslupia tarpeen mukaan ja eräässä tapauksessa oli omistaan antanut matkarahatkin. Voidaanpa sanoa, että Bergh tuki tehokkaasti värväystoimintaa, jopa virkansa menettämisenkin uhalla.
Vilppu Paavilainen tapasi junassa maanviljelijä Juho Niukkasen (nykyisin ministeri) ja puhui tälle asiasta. Niukkanen oli jo aikaisemmin kuullut ylioppilaitten Saksaan menosta, joten asia ei tullut hänelle yllätyksenä, vaikk'ei hän tarkemmin tuntenutkaan suunnitelmia. V. Paavilainen selvitti hänelle liikkeen merkityksen juurta jaksain ja kertoi omista matkoistaan ja seikkailuistaan. Kun Niukkanen suostui astumaan värvääjien rintamaan, hän kehoitti tätä toimimaan hyvin varovaisesti, ettei tämä joutuisi Tekemisiin santarmilaitoksen kanssa, varsinkin kun hän oli eduskunnan jäsen. J. Niukkanen ja kauppias — nykyisin pankinjohtaja — Lauri Jortikka sekä nahkatehtailija Heikki Inkinen hoitivat yhteisvoimin värväystä Kirvussa, sen jälkeen kuin Paavilainen ja Niukkanen olivat uskoneet salaisuuden myöskin kahdelle viimeksi mainitulle. Juho Niukkanen puhui asiasta vain semmoisille pojille, jotka hän tunsi täysin luotettaviksi. Kun maaperä oli muokattu, hän lähetti pojat joko Jortikan tai Inkisen luo jättäen tavallisesti viimeksi mainittujen tehtäväksi käytännölliset järjestelyt, kuten matkarahojen ja ohjeiden antamisen. Ainakin oman veljensä ja naapurinsa pojan hän lähetti kuitenkin henkilökohtaisesti matkalle. Pari poikaa hän neuvoi myöhemmin kevättalvella 1916 Viipuriin ylioppilas Into Auerin luo.
Lauri Jortikka oli jo nuorena ylioppilaana kuullut Räisälän kansanopistossa sytyttäviä isänmaallisia puheita, ja siitä lähtien hän oli vannoutunut isänmaan ystävä. Hän oli sen jälkeen osallistunut jatkuvasti isänmaalliseen valistustyöhön, ja maailmansodan puhjetessa hän oli Inkilän nuorisoseuran esimies. Tässä asemassa L. Jortikka joutui rettelöihin santarmi viranomaisten kanssa jo elokuun alussa v. 1914. Koska tapahtumalla oli merkitystä Jortikan myöhemmässä toiminnassa, kerron sen tässä lyhyesti.
Elokuun 2 päivänä, siis juuri maailmansodan kynnyksellä, kun suurvallat esittelivät sodanjulistuksiaan, Inkilän nuorisoseuralla oli kesäjuhlat. Paikkakunnan poliisi kielsi juhlien pidon vedoten ylempää tulleisiin määräyksiin ja "suureen kansallisonnettomuuteen", jonka sota oli tuonut mukanaan. Nuorisoseurapiirit eivät ensinkään pitäneet puhjennutta sotaa kansallisonnettomuutena, ja toiseksi ei poliisi ollut oikea viranomainen juhlia kieltämään, sillä ne valtuudet kuuluivat nimismiehelle. Lauri Jortikka ei välittänyt poliisin määräyksistä, ja tämä oli voimaton. Poliisi ei kuitenkaan jättänyt asiaa sikseen, vaan uhkasi mennä nimismiehen luo saamaan apua.
Poliisin ollessa matkalla Jortikka soitti nuorelle väliaikaiselle nimismiehelle ja kehoitti tätä pysyttelemään poissa kotoa ja olemaan näyttäytymättä ennen kuin juhlat olisivat loppumaisillaan, jolloin hän saapuisi niitä tarkastamaan. Nimismies menetteli Jortikan ohjeiden mukaisesti, joten poliisi ei saanut täitä taholta tukea. Mutta viimeksi mainittu ei vielä asettunut, vaan yritti nyt saada Viipurin läänin kuvernööriltä puhelimitse virka-apua. Onni ei kuitenkaan ollut hänelle nytkään suopea. Kuvernöörikään ei ollut sattumalta kotona. Tällöin tuo itsepintainen poliisimies soitti Viipurin poliisimestarille, Pekoselle, ja komissaari Tabanokselle pyytäen näitä estämään tapahtumassa olevan, hänen mielestään kauhean rikoksen. Luultavasti hän tältä taholta sai myötätuntoa osakseen, mutta poliisipäällikkö ei halunnut antaa määräyksiä vieraaseen piiriin, alueelle, joka ei kuulunut hänen hallintaansa.
Kaikista poliisin ponnistuksista huolimatta kesäjuhlat sillä kertaa vietettiin, mutta seurauksena oli, että mainitsemamme virkavallan edustaja teki santarmeille ilmiannon, että juhlapuheissa oli toivottu voittoa Saksan aseille. Viikkoa myöhemmin santarmieversti Petit saapui muutamien santarmien kanssa tutkimaan asiaa, ja tällöin sekä Lauri Jortikka että muutamat muut nuorisoseuran johtomiehet joutuivat kuulusteltaviksi. Kun mitään raskauttavia seikkoja heitä vastaan ei ilmennyt, päästettiin heidät pian vapaiksi. Poliisi oli kärsinyt häviön. Tämä tappio jäi kuitenkin kalvamaan viimeksi mainitun mieltä. Kostoajatus alkoi itää, eikä sitä suinkaan heikentänyt Jortikan tapa ruveta silloin tällöin hänen kanssaan kiivaasti väittelemään politiikasta.
Kun jääkärivärväyksestä myöhemmin alkoi paikkakunnalla levitä huhuja, jotka saapuivat kyseessä olevan poliisinkin korviin, otti tämä Jortikan vainoamisen elämäntehtäväkseen.
Vilppu Paavilaisen käytyä Kirvussa syksyllä 1915 L. Jortikka, J. Niukkanen ja H. Inkinen ryhtyivät värväykseen, mutta jostakin syystä varsinainen lähetystoiminta pääsi vauhtiin vasta joulukuun alussa. Suurimpana syynä lienee ollut se, että yhteys Viipuriin ajoittain katkesi. Siitä huolimatta, että kirvulaiset näin myöhästyivät lähdössä ja että he pääsivät mukaan vasta silloin, kun etappivaikeudet olivat suurena haittana, he pitivät sittemmin hyvää vauhtia yllä jatkuvasti, niin että jääkäreiden lukumäärään nähden Kirvu on Karjalan ensimmäisiä pitäjiä.
Imatran ja Vuoksenniskan seuduilla pani värväyksen alulle ylioppilas Paavo Sivén (Susitaival), joka oli siellä viettämässä kesälomaansa. Syksyllä 1915 hän neuvotteli paikkakuntalaisen, Kaarlo Virenin kanssa, joka otti hoitaakseen värväyksen näillä seuduilla. Ensimmäiset tämän lähettämät pojat aloittivat matkansa marraskuun alkupäivinä. Seuraava ryhmä, pari nuorukaista, lähti joulukuussa 1915 ja loput kevättalvella 1916. Virénin lähettämä joukko vahvisti pataljoonaa kaikkiaan neljällätoista miehellä. Näistä kaksitoista oli imatralaisen voimisteluseura "Jyskeen", jäseniä. He olivat tämän teollisuusalueen eri ammatteja harjoittavia asukkaita. Vain kaksi oli mainitun voimisteluseuran ulkopuolelta. He olivat maanviljelijöitä.
Virén olisi saanut huomattavasti suuremmankin määrän nuorukaisia lähtemään, ellei rahavarojen niukkuus olisi ollut esteenä Monen pojan matka jäi rahojen puutteessa toteuttamatta. Tämä sama pula oli aika ajoin muuallakin Karjalassa ja se vaikutti haitallisesti toimintaan, kuten tulemme huomaamaan. Mutta se tuntui varsinkin juuri Imatralla, joka oli välittömästi yhteydessä Helsinkiin ja sai käyttövarat suoraan sieltä. Koska Virén työskenteli melkein yksinään, yhteydenpito kävi hankalaksi.
Valitettuaan rahanpuutetta Virén oli saanut kehoituksen aivan välttämättömissä tapauksissa kääntyä erään arvossa pidetyn henkilön puoleen. Kerran hän sitten tekikin sen ja sai esitykseensä seuraavan vastauksen:
"Elekee Herran nimessä hoastako. Ryssät jos suap tietee, niin uomma hirressä!"
Tämä ei ollut juuri rohkaisevaa puhetta, eikä Virén sen koommin turvautunut tähän keinoon. Matkalle valmistautuneet nuorukaiset pettyivät sillä kertaa, mutta apu tuli pian, sillä kartanonomistaja K. Mansén antoi heille Virénin ehdotuksesta matkarahat. K. Mansén oli muutenkin asialle hyvin suopea ja tuki Viréniä tarvittaessa kaikin tavoin. Sillä seikalla, että viimeksi mainittu oli yksin värvärinä, oli omat huonot mutta myöskin hyvät puolensa. Suuri etu oli se, että asiat pysyivät paremmin salassa, kun vain harvat niistä tiesivät. Paikkakunnan poliisiviranomaisten myötätuntoon — siinä tapauksessa, että olisi joutunut kiinni — ei K. Virén liikoja luottanut, joten siis harkittu menettely oli elinehto. Ettei hän kuitenkaan kiinni joutumisen pelosta lakannut tarmokkaasti värväämästä, nähdään runsaista tuloksista.
VII
Havaintoja etappitien varrelta.
Kuten mainittu tämän kirjoittaja matkusti lokakuun 10 päivän tienoissa Antti Haikosen kanssa Elisenvaaran ja Savonlinnan kautta Kajaaniin jatkaaksemme sieltä edelleen laivassa Ouluun. Valitsimme tämän tien, koska arvelimme sen olevan heikommin vartioidun kuin Ouluun johtavan rautatien. Yövyimme Kajaanissa, sillä juna saapui sinne iltapäivällä, ja laiva lahti vasta seuraavana aamuna Vaalaan. Oli lauantai-ilta, ja työväentalossa oli iltamat, joten menimme sinne nähdäksemme, oliko tässä kaupungissa minkäänlaisia värväys-mahdollisuuksia. Juhlat olivat siistit, mutta väkeä oli vähän, varsinkin nuoria miehiä, eikä meistä tuntunut pinnallisen tuttavuuden perusteella, joten menimme nukkumaan.
Kemin asemalla saimme määrättyjen merkkien avulla yhteyden meikäläisiin, ja meidät ohjattiin matkailijakoti Osulaan. Osulan omisti Jussi Heiskasen välityksellä tapasin vielä samana iltana insinööri K. Pietilän, jolle selostin toimintaa Karjalassa ja ilmoitin kenen puoleen kotiin päin matkustavia jääkäreitä olisi siellä neuvottava. Seuraavana iltana meidät vietiin veneellä muutamien Helsingistä ja muualta Suomesta saapuneiden nuorukaisten kanssa Ajoksen saaressa olevan kalasaunan rantaan. Nuorukaisten joukossa olivat muidenmuassa veljekset Aarno ja Kaarlo Kaila.
Majoituimme mainittuun kalasaunaan odottelemaan moottorivenettä, jonka piti saapua Ruotsista meitä noutamaan. Söimme kuivaa leipää ja poronlihaa kolmisen vuorokautta, ennen kuin noutajat saapuivat. Poropaisti ei enää kolmantena vuorokautena maistunut yhtä herkulliselta kuin ensimmäisenä, ja tilanteen romanttisuus alkoi hälvetä monen ensikertalaisen mielestä, jonka kärsivällisyys ei ollut kouliintunut tämmöisiä olosuhteita varten. Odotettu moottorivene saapui vihdoin eräänä iltana pimeän tultua Jokisalon, Aspegrenin ja Villamon kuljettamana. Me kompuroimme siihen ja olimme pian matkalla Seittenkariin, Ruotsin puolelle Pohjanlahtea.
Merellä vallitsi näköalaa pahasti rajoittava sumu, joten Aspegrenin, veneen luotsin, oli huolellisesti tarkattava kurssia, mutta se näkyi käyvän vaivattomasti. Meri kohoili ja laski vanhan mainingin vyöryessä rauhallisena Perämereltä päin, sillä tuulta ei juuri ollut. Aamu valkeni, ja kun olimme vielä jonkin aikaa jatkaneet matkaamme, alkoi sumun seasta häämöttää maata, sen ääriviivat selvenivät, ja piakkoin laskimme rantaan muutaman kalamajan luona. Maalla majan edustalla seisoi meitä odottamassa tukevarakenteinen, öljypukuinen mies, jonka heti tunsi Suvirinteeksi. Hän avusti veneen kiinnittämisessä ja kehoitti käymään lämpimään kalasaunaan, missä hänellä oli valmiina vahvaa kahvia ja ruokaa.
Jostakin syystä meidän oli pakko viipyä pari kolme vuorokautta Seittenkarilla — sen aiheutti häiriö laivaliikenteessä tai jokin muu sentapainen syy — ennen kuin matkustimme edelleen Haaparantaan. Kekoni ja Tuompo olivat myöskin sattumalta Seittenkarissa, joten meitä oli koko joukko saman "firman" miehiä koolla tällä suomalaisten asuttamalla tehdasseudulla. Villamo ja Suvirinne harjoittivat myös seudun asukkaiden keskuudessa värväystä lähettäen silloin tällöin muutamia paikkakunnalla työskenteleviä suomalaisia toisten mukana Saksaan. Meihin liittyi Seittenkarista Juho Soininen, joka aivan äskettäin siirtyi eläkkeelle palveltuaan komppaniaa vääpelinä Jääkäripataljoona 2:ssa.
Toisten matkustaessa Haaparannasta edelleen pysäytettiin tämän kertoja siellä. Saksalainen kapteeni Karl Heldt, uusi päällikkömme Ruotsissa, oli yliluutnantti Schuessin kanssa tullut tutustumaan täkäläisiin olosuhteisiin viimeksi mainitun luovuttaessa hänelle tehtäviään. Heldt oli kovin tyytyväinen tuloksiin Etelä-Karjalassa, ja kun sanoin olevani matkalla takaisin Lockstedtiin, sanoi hän, ettei se käynyt päinsä. Työtä oli nyt jatkettava koko tarmolla, ja hän kysyi, enkö halunnut palata takaisin Viipuriin. Toisiakin jääkäreitä komennettaisiin lähi päivinä Suomeen samoihin tehtäviin, muutamia näistä Etelä-Karjalaankin.
Tietenkään minulla ei voinut olla mitään komennuksen jatkumista vastaan, mutta selostin kuitenkin käsitykseni olevan sen, että värväys oli nyt Etelä-Karjalassa hyvissä käsissä ja etten enää tulisi saamaan mitään erityistä aikaan tässä suhteessa, vaan kenties vaarantaisin läsnäolollani paikallisten värvärien asemaa. Kapteeni Heldt oli kuitenkin järkähtämättä sitä mieltä, että minun oli mentävä, ja kenties hän oli oikeassa. Sitä ennen oli minun kuitenkin käytävä Tukholmassa selvittelemässä asioita.
Paluumatkani Tukholmasta lienee alkanut lokakuun 25 päivän seuduissa. Merimiespassini oli leimattu viimeksi Torniossa ensimmäisellä matkallani kotimaahan päin, joten siihen en enää tohtinut turvautua, vaan matkatoverinani Väinö Aapeli Paananen Jääkäripataljoonasta matkustin Uumajalle. Tukholmassa oli meille vakuutettu, että etappitie Uumajan ja Vaasan välillä oli nyt kunnossa. Muiden muassa maisteri Isak Alfthan oli pari viikkoa sitten matkustanut Suomeen sitä tietä, joten me päätimme tehdä samoin.
Tohtori Th. Wolff hoiti silloin etappiasemaa Uumajassa. Hän vaikutti hermostuneelta ja hajamieliseltä, ja kun hän lisäksi asui kaupungin komeimmassa hotellissa, oli meidänlaisten vellosten hankalaa käydä häntä siellä tapaamassa. Pukimemme sopivat paremmin vaatimattomampaan ympäristöön. Moottorivenettä, jonka piti kuljettaa meidät Merenkurkun poikki, ei kuulunut muutamaan vuorokauteen, ja arveltiin, että talven tulo olisi katkaissut tämän reitin kokonaan. Matkustimme siis Haaparantaan ja pujahdimme Tornionjoen yli eräänä kuutamoisena iltana marraskuun alussa. Kuuluisa opas "Köytän suutari" oli saapunut meitä noutamaan. Työnsimme veneen jokeen Tornion kaupungin eteläpuolella. Kun mainitsin, että "pujahdimme" joen yli, ei sitä ole käsitettävä kovin ahtaasti eikä kirjaimellisesti. Aioimme pujahtaa, mutta äänetön ylikulku ei ollut sinä yönä mahdollista. Jo Ruotsin puoleisella rannalla, missä virta oli vuolaampi, kattoi rantaviivan muutaman metrin levyinen ohut jäävyöhyke. Siitä selviydyimme lyhyellä kahauksella; keskivirta oli jäätön, mutta Suomen puolella jää ulottui kauas rannasta, ja sen läpäiseminen vei aikaa. Jääriite ei kantanut miestä, mutta ei murtunut kuitenkaan helposti veneen keulan edessä, joten meidän oli pakko särkeä sitä airon tyvipuolella sitä mukaa kuin etenimme. Tästä kaikesta syntyi tyynessä yössä tavaton rouske ja ritinä, aivan kuin jäänsärkijä Sampo olisi raivannut tietään satamaan, ja me olimme varmoja siitä, että vartiomiehet kuulivat tulomme vähintään kilometrin säteellä. Päätimme niin muodoin luopua kaikesta salaperäisyydestä. Manaten huonoa onneamme ja muutenkin äänekkäästi keskustellen ja kiroten kuin mustalaiset survoimme jäätä rantaa lähestyessämme ja teeskentelimme olevamme paikallisia asukkaita, jotka olivat muka korjaamassa venettään talviteloille. Rannalle päästyämme vedimme veneen kuivalle kauas veden rajasta, käänsimme sen kumoon ja piilotimme airot huolellisesti. Poltimme sen jälkeen vielä savukkeet veneeseen nojaten, ennen kuin lähdimme kävelemään Röyttää kohti. Kun jonkin hetken kuluttua olimme panneet merkille, ettei meitä seurattu, kävimme vaiteliaiksi ja lisäsimme vauhtia. Keskiyön hetken nukuimme suutarin kotona, ja aamulla oppaamme neuvoi meidät rautatien varteen, missä Paanasen ja tämän kirjoittajan tiet erkanivat. Tieni Viipuriin kävi Helsingin kautta, sillä minun oli toimitettava sinne joitakin tietoja.
Samaan aikaan kuin me olimme edellisenä iltana pyrkineet itään, oli pieni ryhmä kannakselaisia ollut menossa Tornionjoen poikki länttä kohti, kuten perästä päin sain kuulla. Meluamisemme oli ollut vähällä säikäyttää heidät yrityksessään, sillä heidän valitsemansa ylimenokohta oli ollut meitä niin lähellä, että he olivat kuulleet karkeat puheemme. Mutta sitten he olivat panneet merkille, että touhuamisessamme oli enemmän porua kuin villoja, ja he olivat työntäneet veneensä voimalla jääriitteen läpi ja päässeet onnellisesti toiselle rannalle. Tässä ryhmässä oli yhtenä Juho Komonen Käkisalmesta, jonka olin tavannut hänen kotonaan tehdessäni kierroksen Kannaksella syys- ja lokakuun vaihteessa. Komonen oli silloin ilmoittanut olevansa valmis lähtemään Jääkäripataljoonaan, joten olin kehoittanut häntä kääntymään matkaohjeiden saantia varten Tauno Sihvon puoleen. Se ei ollut hänelle kuitenkaan heti onnistunut, sillä T. Sihvo oli ollut käräjämatkoilla, ja lähtö oli sen johdosta viivästynyt kolme viikkoa. Tällä välin J. Komonen oli joutunut kosketuksiin Kaukolasta kotoisin olevan työnjohtaja Juho Aution kanssa, ja viimeksi mainittu, jolle kanttori J. Kiuru oli puhunut asiasta, oli innostunut tulemaan mukaan. Heidän tehdessään matkasuunnitelmiaan erään talon pihamaalla Käkisalmessa — kahden kesken, kuten he luulivat — ilmestyi läheisestä rakennuksesta mies, joka sanoi:
"Vai niin! Vai semmoisille matkoille te olette menossa?"
Joukkoon ilmestynyt oli rakennusmestari A. Johan Pekkarinen, joka oli kotoisin Kuopiosta. Ja pian heitä oli kolme Jussia lähdössä Saksaan. Menomatkallaan heidän piti tavata T. Sihvo Viipurissa ja saada tältä ohjeet ja matkarahat. Viipuriin mennessä J. Komonen oli poikennut vielä Kaukolaan arvellen erään nuorukaisen — hänen usein kilpailuissa tapaamansa urheilijan — liittyvän heihin. Kyseessä oleva henkilö ei ollut sattumalta kotona, mutta Kaarlahdessa tuli vastaan eräs toinen urheilija, Vilho Tattari, joten Komonen kevensi tälle sydämensä. Tattari oli myöskin jo aikaisemmin Kiurulta ja Salolta kuullut näistä asioista. Hän teki nyt äkkiratkaisun ja sanoi, ettei hän enää lähde kotiinkaan, vaan tulee Komosen mukana.
Tattari, Komonen ja Autio olivat sitten yhdessä matkustaneet Kemiin, missä Pekkarinen oli yhtynyt heihin paria päivää myöhemmin. Sen jälkeen heidät oli ohjattu Tornionjoelle, ja sattumalta he olivat juuri ylittämässä tuota vaarallista osaa taipaleesta, kun me Paanasen ja Röytän suutarin kanssa pyrimme veneinemme päinvastaiseen suuntaan.
Helsingissä en viipynyt kauan, vaan nousin junaan matkustaakseni Viipuriin. Yöjunassa sattui vähäinen kommellus Kouvolan asemalla. Vaunussa oli lämmin ja koska muita matkustajia ei ollut, oli minulla runsaasti tilaa. Paneuduin pitkäkseni penkille ripustettuani sitä ennen ulsterini ikkunan pieleen. Nukuin jaksoittain aika sikeästi, mutta Kouvolan asemaa lähestyttäessä heräsin johonkin salaperäiseen kahaukseen. Kohosin istumaan ja katsahdin samassa päällystakkiini, toisin sanoen paikkaan, johon olin sen ripustanut vaunuun tultuani, mutta se ei enää ollut siinä. Se oli poissa, katsoinpa miten useaan kertaan tahansa. Tunsin tulleeni loukatuksi ja suuttuneena menin asemalle heti junan pysähdyttyä siinä toivossa, että näkisin päällystakkini jonkun yllä. Kello oli kaiketi kaksi tai kolme aamulla, joten asemasilta oli jotakuinkin tyhjä, mutta kolmannen luokan odotushuoneessa sen sijaan torkkui pitkin seiniä vähintään parisataa jätkää — siltä ainakin minusta näytti sillä hetkellä. Kiersin hämärästi valaistun huoneen ympäri ja tarkastin joka äijän, mutta ulsteriani en löytänyt sieltä.
Asemasillalla seisoskeli vanhanpuoleinen, unisen näköinen poliisi. Ilmoitin hänelle tapahtumasta.
Konstaapeli kaivoi esiin muistikirjansa ja lyijykynän ja oli nyt valmis toimimaan.
"Nimi?" kysyi hän.
"Kenen? Varkaanko?" vastasin, sillä oman nimeni ilmoittaminen tuntui vastenmieliseltä.
"Ei, vaan teidän", sanoi konstaapeli.
Sanoin nimeni pikaisesti ja mahdollisimman epäselvästi. Ajattelin, että taisi tulla turha hälytys. Olin toivonut radikaalisia toimenpiteitä varkaan kiinni saamiseksi, mutta nyt järjestysvallan edustaja rupesi tuhertamaan nimeäni muistikirjaansa. Häntä näytti asiassa eniten kiinnostavan nimeni, ja kun hän oli kysynyt sitä kolme kertaa kahden minuutin kuluessa, sanoin, että olkoon koko takki, sillä minun täytyy joutua junaan, ennen kuin se lähtee.
Viipuriin tultuani asetuin taas asumaan hotelli Finlandiaan ja sovin sikäläisten johtomiesten A. Södermannin ja V. Nikkasen kanssa tulevan toimintani suuntaviivoista. Suunnitelmiin kuului joukko matkoja, joiden tarkoituksena oli värväysverkon lujittaminen ja laajentaminen.
VIII
Jääkäriliikkeen sivutehtäviä. — Vihollisia vakoillaan. — Isak Alftan.
Maisteri Isak Alfthan oli kesällä 1915 Lockstedtin kurssin ensimmäisen jakson päätyttyä siirtynyt maisteri J.W. Snellmanin kanssa Ruotsiin. Heidän tarkoituksenaan oli suorittaa venäläisiin kohdistuvaa tiedustelua sekä Saksan että Ruotsin yleisesikuntien laskuun. Tällaisilla palveluksilla oli muuten hyvin suuri merkitys kurssin jatkuvaisuudelle. Ensinnäkin siksi, että Saksan yleisesikunta sai täten jotakin vastineeksi uhrauksistaan suomalaisten asian hyväksi saadessaan näin halvemmalla ja luotettavampia tietoja vihollisestaan kuin palkattujen vakoojien avulla. Toiseksi tämä vastapalvelu suuresti helpotti suhteitamme Ruotsin viranomaisiin, erityisesti yleisesikuntaan, jonka velvollisuuksiin kuului naapurimaan sotilaallisten toimenpiteiden silmällä pitäminen, mikäli ne mahdollisesti uhkasivat Ruotsin neutraalisuutta. I. Alfthanilla olikin hyvin tärkeä asema liikkeessämme siinä suhteessa, että hänen välityksellään monet tärkeät asiat saivat Ruotsin viranomaisten taholla myönteisen ratkaisun. Mainittakoon tässä vain meikäläisten, passittomina maahan tulleiden nuorukaisten vapaa oleskelu ja kauttakulku Ruotsin valtakunnassa. Siihen nähden, että maan sotaväki oli osittain mobilisoitu puolueettomuutta turvaamaan ja että vallitsi puolittainen sotatila, jääkärit saivat oleskella ja toimia siellä täysin vapaasti, niin kauan kuin eivät rikkoneet yleisiä lakeja.
Kun Jääkäripataljoonaa ruvettiin perustamaan ja värväreitä alkoi Saksasta virrata eri puolille Suomea, tehostettiin myöskin vakoilutoimintaa. Tässä tarkoituksessa I. Alfthan matkusti Helsingin kautta Viipuriin lokakuun alussa. Hän ei kiertänyt Pohjanlahtea, vaan käytti Uumajan—Vaasan etappia matkatienään. Viipurissa hän viipymättä asettui yhteyteen meikäläisten, ennen kaikkea maisteri Södermannin kanssa, ja ryhtyi sen jälkeen järjestelemään omia elimiään. Niiden pääasiallisena tehtävänä oli tietojen hankkiminen venäläisten sotilaallisista toimenpiteistä Suomessa ja Venäjällä ja näiden tietojen kuljettaminen läntisen rajan yli Ruotsiin. Sivutoimena oli värväys. I. Alfthanin neuvonantajina ja avustajina olivat Viipurissa everstiluutnantti Adolf Aminoff, ratsumestari, nykyinen kenraali, Hannes Ignatius ja varatuomari Severin Avellan.
I. Alfthan asui aluksi kotonaan Edenissä ja hoiti sieltä käsin
salaperäistä toimintaansa. Myöhemmin hän vuokrasi huoneiston "Karjalan" talosta, silloisesta puurakennuksesta, ettei tuottaisi ikävyyksiä omaisilleen. Tiedustelujärjestöön, jonka hän perusti, kuului muiden muassa "Karjalan" toimittaja Mikko Puhakka, rautatieläinen Yrjö Ahnger, rautatien virkamies Lindberg ja ennen muita Johan Hägglund, kenraali Hägglundin isä. Vanhana rautatieläisenä J. Hägglund saattoi helposti hankkia tietoja sotilaskuljetuksista ym. tarkkailemalla liikennettä. Hänen ympärilleen kokoontui tähän työhön vähitellen joukko luotettavia henkilöitä: vaunumestareita, vaununtarkastajia, kuljettajia ja asemamiehiä, jotka kaikki toimivat hiljaisuudessa I. Alfthanin laskuun. Alfthan kehoitti J. Hägglundia myöskin värväämään poikia pataljoonaan nuorten rautatieläisten keskuudesta. Hägglund lupasikin tehdä tässä suhteessa voitavansa. Hän puhui vuorostaan muutamien nuorempien rautatieläisten kanssa, jotka kuuluivat edellä mainittuun tiedustelu järjestöön. Vaununtarkastaja Juho Toikan välityksellä värväys sitten tapahtui, ja tuloksena oli, että kolme tai neljä nuorukaista matkusti Saksaan.
J. Hägglundin hallussa oli Alfthanin "firman" rahoja, ja hänellä oli valtuudet käyttää niitä tiedustelutarkoituksiin. Tätä oikeutta laajennettiin sikäli, että kiireellisissä tapauksissa hän voi antaa niistä myöskin pojille matkarahat, 50 mk henkeä kohti, jotka sitten maksettiin hänelle takaisin.
Juho Toikka oli perheellinen mies, joten hän ei itse voinut lähteä värvättyjen mukana, mutta muuten hän toimi kaikkialla innokkaasti ja tarmokkaasti asiain hyväksi. Hänen vaimonsakin kuljetti joskus viestejä, kerrankin Ouluun asti. Itse tiedusteluja tiedoitustoiminta on tämän kirjan aihepiirin ulkopuolella, joten emme siihen tämän enempää kajoa. Mainitsemme vain, että tämän hyvin organisoidun järjestön avulla I. Alfthan ja J.W. Snellman pitivät sekä Saksan että Ruotsin yleisesikunnat ajan tasalla Suomen ja Pietarin seutujen sotilaallisiin tapahtumiin nähden. Ennen joulua Alfthanin muun muassa onnistui hankkia Viipurin lääninvankilan apulaisjohtajan Walter v. Gerighin avulla Karjalan Kannaksen sotilastopografiset kartat, jotka komennuksella ollut Aarne Sihvo sitten mennessään vei Saksaan.
Pietarissa oli yhtenä avustajana Toivo Kuisman hyvä ystävä, junien johtaja Uuno Sahanen.
I. Alfthan osasi itse pysytellä syrjässä näkymättömänä huolimatta
uutterasta toiminnastaan, matkoistaan ja kiinteästä yhteistyöstään värvärien kanssa. Vain silloin, kun Bruun, saksalaisen Hauptman Lassenin asiamies Suomessa, joutui kiinni Torniossa vähän ennen joulua 1915, vaara uhkasi Alfthaniakin. Bruun oli nimittäin kuulustelussa kertonut, että Viipurissa järjestön johtajina toimi Arthur Alfthan, Viipurin läänin kuvernöörin poika. Kun Viipurin poliisimestari tämän johdosta oli tiedustellut I. Alfthanin isältä, kuka semmoinen mies oli, ei hän ollut sanonut tietävänsä sen nimisen henkilön olemassaolosta.
I. Alfthan matkusti joulukuussa Tukholmaan neuvotellakseen Jonas
Castrénin, J.W. Snellmanin ja Saksan yleisesikunnan tiedustelutoimiston päällikön kanssa Venäjää vastaan kohdistetusta tiedustelutoiminnasta. Nachrichten-Abteilungenin (tiedustelutoimiston) päällikkö ei kuitenkaan saapunut henkilökohtaisesti, vaan lähetti apulaisensa. I. Alfthan palasi Viipuriin helmikuussa 1916 ja toimi siellä edelleen saman vuoden elokuuhun saakka, jolloin hänen oli lähdettävä. Alfthanin sijaisena hänen poissaollessaan oli Johan Hägglund, joka sittemmin jatkoi tiedusteluja tiedoitustoimintaa vielä vapaussodankin aikana, silloin vain Karjalan armeijakunnan laskuun. Tietojen välittäjänä ja edelleen lähettäjänä oli tällöin majatalon pitäjä Hytönen Uudellakirkolla.
Ettei I. Alfthan suinkaan laiminlyönyt päätoimensa ohella myöskään värväystä, käy selville everstiluutnantti J. Chr. Fabritiuksen saksaksi julkaisemista muistelmista, joissa selostetaan, miten hän, "venäläinen upseeri", eräältä nuoruuden ystävältä, maisteri Alfthanilta, sai tiedot suomalaisten sotilaskoulutuksesta Saksassa. Eräs kirjan kohta kuuluu suomennettuna seuraavasti:
"Hän (Alfthan) värväsi miehistöä Saksaan, ja kun hän tunsi minut kyllin hyvin tietääkseen, etten paljastaisi uskottua salaisuutta, ei hän empinyt kertoessaan minulle kaikki. Jo aikoja ennen sotaa olimme me ryhtyneet valmistautumaan myöhempään vapaustaisteluun, jonka piti vapauttaa maamme venäläisten ikeestä."
"Sinun pitäisi jo lopettaa taisteleminen väärällä puolella, sinun pitäisi seurata meitä, sinun, joka jo omaat sotakokemusta ja olet saanut sotilaskoulutuksen. Sinun serkkusi Almar on yksi meikäläisistä", oli Alfthan sanonut Fabritiukselle ja jatkanut:
"Nyt, kun saattaisit toimia kiinteästi kanssamme maasi vapauttamiseksi, sinä jätät meidät pulaan."
Näin kertoo Fabritius kirjassaan. Almarilla tarkoitti Alfthan aikaisemmin mainitsemaamme maisteri Almar F. Fabritiusta.
IX
Lisää värvääjiä Saksasta.
Ne värväystoimenpiteet, joihin Suomessa oli ryhdytty, eivät tietenkään saattaneet siinä silmänräpäyksessä tuottaa huomattavia tuloksia, sillä niinkuin olemme huomanneet, järjestelyt vaativat oman aikansa, matkat oli tehtävä Pohjanlahden ympäri ja matkustaminen oli hidasta. Lisäksi on huomioon otettava vielä jopa vuorokausia kestäneet odotusajat etappiasemilla useissa tapauksissa ja muut hidastuttavat seikat. Vähitellen alkoi kuitenkin miehiä virrata Lockstedtin leiriin sekä suurina että pieninä ryhminä. Pataljoonan komentaja tahtoi osaltaan puhaltaa hiillokseen niin kauan, kuin siitä oli apua, ja omasta puolestaan jouduttaa pataljoonan kokoamista. Tässä tarkoituksessa hän lähetti jääkärin toisensa jälkeen eri puolille Suomea. Etelä-Karjalaankin tuli syksyn mittaan useampia: Toivo Kuisma, Aarne Sihvo, Veikko Läheniemi ja myöhemmin Antti Haikonen.
Toivo Kuisma lähti Lockstedtista jo lokakuun 22 päivänä, mutta ehti Viipurin seuduille vasta joulukuussa, sillä hänelle annettiin tehtäviä sitä ennen muualla, ensin Ruotsissa ja sitten Suomessa. Tukholmassa hän sai joukon erilaisia ohjeita eri henkilöiltä. Varatuomari Fritz Wetterhoff, joka silloin oli siellä, satoi määräyksen matkustaa Helsinkiin, ottaa yhteyden sikäläiseen toimikuntaan ja kehoittaa sitä pontevampaan toimintaan. Kapteeni Karl Heldt lähetti hänet eräille matkan varrella oleville paikkakunnille Pohjois-Ruotsissa järjestämään värväystoimintaa sikäläisten suomalaisten työmiesten keskuuteen. Saksan amiraliteetin tiedustelutoimiston Tukholmassa oleva johtaja, kapteeni Lassen, taas tahtoi, että hän samalla matkalla järjestäisi asiamiehen Pietariin tietoja hankkimaan. Huomaamme, että työmaa oli laaja sekä pinta-alaltaan että tehtävien moninaisuuden puolesta, sillä tähän on vielä lisättävä hänen omat suunnitelmansa.
Toivo Kuisma poikkesi Haaparantaan mennessään sekä Bodeniin että Jällivaaraan. Edellisessä paikassa hän vain totesi, että suomalaiset työmiehet olivat muuttaneet sieltä. Jälkimmäiseen hän sai asiamieheksi erään poliisin, joka lähettikin sittemmin jonkin määrän miehiä Jääkäripataljoonaan. Jällivaarasta Kuisma matkusti Haaparantaan ja sieltä yhdessä Sulo Veikko Pekkolan kanssa Tornionjoen poikki jonkin matkaa kaupungin alapuolelta. Pekkola kertoo tästä matkasta ja heidän ensimmäisistä hetkistään kotimaassa teoksessaan "Suomen Jääkärit" seuraavaa:
"Ensin erään tullimiehen ja sitten erään nuorukaisen opastamana kuljimme sen jälkeen metsässä kiertäen Torniota kohti. Oppaamme otti heti selville tekaistut nimemme, kotipaikkamme ja ammattimme ja neuvoi, mitä meidän oli sanottava, jos joutuisimme kiikkiin. Olimme muka käyneet hänen kotonaan talonkauppoja tekemässä ja nyt aioimme matkustaa Ouluun.
Pitäen tavatonta kiirettä jouduimme juuri viime hetkessä Tornion asemalle. Tarjosin passiani muutaman santarmin tarkastettavaksi, mutta ei kelvannut.
Nje nado, sanoi hän paperia käteensä ottamatta. Suuri pyöreä leima oli osunut hänen silmiinsä.
Nousimme kolmin junaan. Mahdollisten urkkijain varalta oli oppaammekin tullut mukaan, mutta ensimmäisellä pysäkillä hän jo hyppäsi pois —
Astuimme kolmannen luokan tupakkavaunuun.
— Onpa taas hauskaa istua kotimaan junassa, tokaisi K. hetken kuluttua äänekkäästi.
Sanoin ruman sanan.
Joku matkustaja katsoi meihin uteliaasti, mutta näytti hetken kuluttua rauhoittuvan.
K. ei ollut huomannut oppaamme poistumista. Hän katsoi ympärilleen ja kysyi ihmeissään:
— Mutta mihinkäs se meidän oppaamme hävisi? — En ollut kuulevinani, nousin ja siirryin loitommaksi hänestä."
Edellä esitetty Pekkolan kertomus vain osoittaa, minkälaisiin kommelluksiin jokainen meistä saattoi tehdä itsensä syypääksi kriitilliselläkin hetkellä, kunnes oppi ajattelemaan äänettömästi.
Pekkolan ja Kuisman tiet erosivat pian. Kumpikin keskittyi omiin tehtäviinsä eri puolilla Suomea. Kuisma jäi varovaisuussyistä Ouluun, missä hän tapasi sikäläisiä värväreitä, muiden muassa jääkäri A. Paanasen, jonka kanssa tämän kertoja oli noin viikkoa aikaisemmin ylittänyt läntisen rajan. Helsinkiin tultuaan Kuisma meni tapaamaan tohtori Kai Donneria viedäkseen hänelle Fr. Wetterhoffin terveiset, joiden sisältö käsitti lyhyesti sanottuna sen ajatuksen, että oli pantava töpinäksi. Kuisma oli tullut sitä varten, että hän tukisi ja avustaisi toimikuntaa sen työssä.
Tohtori Donner — Kuisman virallisen toimintakertomuksen mukaan — oli sikäläisen toimikunnan työn tehokkuudesta ja saavutuksista eri mieltä kuin tuomari Wetterhoff, mutta hyväksyi kuitenkin Kuisman avuntarjouksen. Hänet lähetettiin Pohjanmaalle, Ouluun saakka jonkinlaisena matkatarkastajina ja toiminnan elähdyttäjänä, mutta näihin matkoihin emme tällä kertaa syvenny. Palattuaan Pohjanmaalta ja tehtyään selkoa matkoistaan Kuisma tarjoutui matkustamaan Turun seuduille, missä hän ennen maailmansotaa oli ollut sanomalehtimiehenä, mutta sitä ei katsottu tarpeelliseksi. Sen sijaan olisi hänet lähetetty Tukholmaan ja Saksaan entisen Suomen sotaväen upseerien asioissa: oli kysyttävä, mitä näiden olisi tehtävä asioiden edistämiseksi. Kuisma ei kuitenkaan ollut vielä valmis palaamaan, sillä Pietarin-matka oli vielä tekemättä.
Helsingissä Toivo Kuisma tapasi tohtori Yrjö Ruudun, joka kysyi hänen mielipidettään johtajakurssien järjestämisestä niille Helsingissä oleville ylioppilaille, joilla ei ollut tilaisuutta matkustaa Saksaan. Kuisma oli asialle myötätuntoinen, mutta sen toteuttaminen siirtyi hänen Pietarin-matkansa johdosta tuonnemmaksi.
Mennessään Pietariin Kuisma pysähtyi vuorokaudeksi Viipuriin ja tapasi meidän toisten ohella I. Alfthanin, jonka kanssa hän järjesteli tiedusteluasioita.
Venäjän silloisessa pääkaupungissa Kuisma otti yhteyden sekä sikäläisiin suomalaisiin tuttaviinsa, muiden muassa junienjohtaja Uno Sahaseen, kuten jo aikaisemmin mainittiin, että Venäjän vallankumouksellisiin. Kapteeni Lassenin asiamieheksi hän sai ryhtymään erään henkilön, joka oli kuulunut "Sosiaalivallankumouksellisen järjestön keskustoimikuntaan" ja jolla oli tuttavia kaikissa Pietarin ja Kronstadtin tehtaissa ja telakoilla. Tämä vanha vallankumousmies oli ollut sitä mieltä, ettei Venäjällä synny vallankumousta, ennen kuin sen joukot tulivat perin pohjin lyödyiksi.
Kuisman palattua onnistuneelta Pietarin-matkaltaan Viipuriin keskustelimme yhdessä hänen toimintamahdollisuuksistaan Vuoksenlaaksossa. Sen jälkeen hän meni kotiinsa Oravankytöön viettämään joulua.
Lepäiltyään Oravankydössä muutaman päivän T. Kuisma lähti suunnittelemalleen matkalle Vuoksenlaaksoon. Näiltä matkoilta emme ole onnistuneet saamaan tarkkoja tietoja muuta kuin parista tapauksesta, joista hänen kanssaan kosketuksessa olleet, nyt vielä elossa olevat henkilöt ovat kertoneet. Ensin hän saapui Vuokselan pitäjän Virkkilään Virkin veljesten luo.
Koska T. Kuisma oli Väinö ja Aleks Virkin vanhoja tuttavia, hän oli käynyt heidän luonaan jo ennen Saksaan lähtöään ja kertonut jo silloin aikeistaan. Nyt värväyskomennuksella ollessaan hän ilmestyi taas melkein ensimmäiseksi tänne, uskoi Virkin veljeksille salaisuutensa ja sai näiltä suojaa ja tukea.
Jo aikaisemmin syksyllä ennen Kuisman tuloa Virkit olivat olleet mukana värväystoiminnassa, sillä sekä Väinö Uosukainen että Vilppu Paavilainen olivat käyneet siellä samoissa asioissa ja myöskin tämän kertoja. Olipa kerran värväyksen alkuaikoina sattunut niinkin, että Paavilainen ja Uosukainen tulivat Virkin taloon yhtaikaa. Miesväkeä ei ollut sattumalta silloin kotona. He eivät tietäneet toistensa puuhista, mutta itsekseen he epäilivät kummankin olevan samoilla asioilla, ja keskustellessaan värvärit kiertelivät pääasiaa kuin kissa kuumaa puuroa. Lopulta Vilppu Paavilainen ei enää malttanut, vaan heitti pöytään viiden pennin, rahan lausuen sen tunnuksen, jota siihen aikaan käytettiin Kemiin tultaessa. Se selvitti tilanteen. Nauraen miehet löivät kättä, ja siitä heidän yhteistyönsä alkoi.
Toinen kiinnekohta Kuismalla oli Kiviniemi, missä hän tunsi majatalonomistajan, maanviljelijä Pekka Puhakan. Puhakka oli jo vanha mies eikä Räisälästä aikoinaan paikkakunnalle muuttaneena pitänyt itseään kyllin sopivana värväysasiamiehen toimeen, mutta hän suositteli Kuismalle naapuriaan, kauppias Eemil J. Koppasta. He lähtivät siis yhdessä Koppaselle ja sanoivat tälle, että heillä olisi vähän kahdenkeskistä asiaa. Neuvotteluhuoneen ovet lukittiin, ja salaperäisen tunnelman vallitessa Pekka Puhakka ensin selosti Koppaselle, mistä oli kysymys. Sen jälkeen Kuisma sai puheenvuoron ja täydensi Puhakalta jääneet aukot.
Tämä kaikki oli Koppaselle uutta, eikä hän osannut tuota pikaa vastata myönteisesti enempää kuin kielteisestikään, ja asia jäi toistaiseksi silleen. Kun aikaa sitten kului, hän tuli keskustelleeksi tästä muutamien luotettujensa kanssa ja värväsi siinä sivussa henkilökohtaisesti viisi poikaa Saksaan. Sen ohella hän ohjasi useita toisten värväämiä nuorukaisia etappiteille.
Vilppu Paavilainen kävi silloin tällöin ohimennessään häntä tapaamassa ja toi terveisiä ja tietoja muilta seuduilta. Koppasen työtovereita ja luottamusmiehiä näissä asioissa olivat Puhakan ohella Pekka Pitkänen Sakkolan kirkolta, Emil Männikkö sekä muutamat muut naapurit. Viipurissa hän piti yhteyttä "Karjalan Aamulehden" toimittajaan Eero Turuseen, jolta hän sai sekä matkarahat että ohjeet poikien lähettämistä varten. Turusen luo hän myöskin neuvoi toisten värväämiä poikia.
E.J. Koppasen Saksaan lähettämistä nuorukaisista Aapraham Suokas ja Aimo Torri lähettivät hänelle silloin tällöin kirjeitä, joissa he kertoivat olevansa Ruotsissa töissä. Vaikka santarmit pitivätkin myöhemmin etsintöjä Suokkaan kotona, tämän oltua jo pitkähkön ajan poissa paikkakunnalta, eivät heidän epäluulonsa kohdistuneet kauppias Koppaseen, joten hän sai olla rauhassa.
Kolme viikkoa oli kulunut Toivo Kuisman lähdöstä, kun seuraava Karjalaan komennettu, Aarne Sihvo, matkusti leiristä. Kun hän marraskuun puolivälissä oli Tukholmassa saanut ohjeet kapteeni Heldtiltä sekä neuvoja, evästyksiä ja ehdotuksia tohtori Herman Gummerukselta ja maisteri Almar Fabritiukselta, lähti hänkin vuorostaan kiertämään Pohjanlahtea. Passintarkastukset hän läpäisi Suomen puolella näyttämällä nuoremman veljensä Samin passia, joka oli aikaisemmin syksyllä otettu metsätöihin pääsyä varten Pohjois-Suomeen. Helsingissä A. Sihvo tapasi ensinnä maisteri Väinö Puhakan. Tämän jälleen näkemisen luonnollisena seurauksena oli pitkä keskustelu, joka alkoi Oopperakellarissa ja loppui aamulla Puhakan asunnossa. Siinä vaihdettiin tietoja ja punnittiin mahdollisuuksia sekä pohdittiin politiikkaa ja asioita yleensä, kuten kuvitella saattaa.
Maisteri Puhakka järjesti Viipurilaisen osakunnan jäsenille kokouksen ai päivänä marraskuuta 1915 osakunnan huoneistoon Uuteen ylioppilastaloon. A. Sihvo piti puheen noin kolmellekymmenelle ylioppilaalle, toi terveiset Saksasta ja selosti eri sotanäyttämöiden tilanteita niin hyvin, kuin hän sen eri maiden lehtien perusteella saattoi tehdä. Tämän jälkeen siirryttiin keskustelemaan ylioppilaiden suhtautumisesta ja osallistumisesta jääkäriliikkeeseen.
Innostus oli läsnäolijani keskuudessa suuri. Hyvin monet päättivät matkustaa pataljoonaan, ja toiset lupasivat ryhtyä suorittamaan värväystyötä. Näiden joukossa olivat maiden muassa viipurilaiset Into Auer ja Jalmari Forsman, nykyinen asessori Koskia, jotka tultuaan kotiinsa joulua viettämään ryhtyivät tarmokkaasti toimintaan.
Pian edellä mainitun kokouksen jälkeen A. Sihvo tapasi sattumalta kadulla käkisalmelaisen ylioppilaan Ludvig Härkösen, jonka kanssa hän syventyi keskustelemaan asioista. L. Härkönen tarjoutui järjestämään edellämainitunlaisia kokouksia Kauppakorkeakoulun ylioppilaille, sillä hän opiskeli parhaillaan siellä. Samanlaisia kokouksia hän lupasi järjestää, mikäli mahdollista, myös Teknilliseen korkeakouluun.
L. Härkönen ryhtyi puuhaan ja kysyi ensin professori Ernst
Nevanlinnalta lupaa kokouksen pitoon Kauppakorkeakoulussa. Siihen myönnyttiin. Sen jälkeen hän keskusteli samasta asiasta professori Voionmaan kanssa tunnustellakseen maaperää ja sai osakseen ymmärtämystä tältäkin taholta. Ludvig Härkönen järjesti kaikkiaan kolme kokousta eri paikkoihin. Yksi näistä pidettiin suppeammassa piirissä helsinkiläisen maisteri Heikki Renqvistin kotona. Paitsi talon omia nuoria miehiä oli siellä joukko Kauppakorkeakoulun oppilaita, joille Aarne Sihvo esitelmöi Jääkäripataljoonasta, sen merkityksestä ja sitä koskevista asioista. Toinen kokous pidettiin Kauppakorkeakoulussa. L. Härkönen avasi sen. Kolmas kokous oli Teknillisessä korkeakoulussa. Ohjelma oli suunnilleen sama kuin aikaisemmissakin kokouksissa, ja ylioppilaitten innostus kohosi korkealle. Värväysliike sai näiden kokousten kautta lujan sysäyksen eteenpäin. Jääkäriliikkeen tärkeyden tajuaminen levisi yhä laajempiin piireihin ja kulkeutui jouluksi kotiseuduilleen matkustavien ylioppilaiden mukana maan eri kulmille, sillä useimmat näihin kokouksiin osallistuneista ryhtyivät tavalla tai toisella edistämään asiaa.
Edellä mainittujen kokousten ohella A. Sihvo neuvotteli asioista helsinkiläisten johtomiesten Kai Donnerin ja Yrjö Ruudun kanssa ja matkusti sen jälkeen Karjalaan.
A. Sihvo teki matkan Muolaaseen vanhempiensa luo, missä hän viipyi vain pari vuorokautta, ja palasi taas Viipuriin, josta käsin teki muutamia matkoja Kannakselle. Hän on itse kertonut näistä matkoistaan ja toimenpiteistään muistelmateoksessaan "Kolmasti komennettuna", joten emme niihin yksityiskohtaisesti syvenny.
Toivo Kuisma oli tuohon aikaan myöskin jo saapunut Viipuriin, joten meitä oli neljä jääkäriä yhtaikaa joulukuun alkupuoliskolla tässä kaupungissa, ja piakkoin saapui viideskin, Veikko Läheniemi. Meidän jokaisen pyrkimyksenä oli saada aikaan niin paljon kuin suinkin mahdollista. Jokainen käytti hyväkseen kaikki mahdolliset tilaisuudet lisätäkseen Saksassa muodostumassa olevan Jääkäripataljoonan vahvuutta.
X
Olosuhteet Viipurissa ja sen ympäristössä marras- ja joulukuussa.
Marraskuun loppupuoli oli Etelä-Karjalassa värväystoiminnan parhainta ja tuloksellisinta nousukautta. Poikia alkoi virrata yhä enemmän pohjoista kohti, ja maamme läntistä rajaa lähellä olevat etappitiet olivat vielä kulkukelpoiset. Miesten lähettämiskieltoa ei vielä ollut tullut kertaakaan pääkaupungista, kuten myöhemmin tuli, ja rahan saanti oli järjestetty kaikkialle, missä sitä tarvittiin. Oli tosin vielä paikkakuntia, joille ei ollut ehditty järjestää paikallisia värväysasiamiehiä, mutta se johtui siitä, etteivät järjestäjät tunteneet sopivia henkilöitä niillä seuduin. Koko ajan työskenneltiin kuitenkin verkon täydentämiseksi.
Viipurista langat johtivat maaseudulle, ja puheluja, joissa keskusteltiin halkosylistä, tuona halkokauppiaitten luvattuna aikana, tuli milloin Käkisalmesta, milloin Räisälästä tai Kaukolasta. Anto Södermann, Vilho Nikkanen tai joku heitä lähellä olevista henkilöistä langan Viipurin puoleisessa päässä ymmärsi tavallisesti, mistä oli kysymys, ja tiesi varata rahaa syliluvun mukaan. Rahat toimitti perille tavalla tai toisella useimmiten joku henkilö, joka ei ollut kovin huomatussa asemassa. Puhelinta käytettiin kuitenkin vain harvoissa tapauksissa, eikä kirjeitäkään, sensuurin vuoksi uskallettu kirjoittaa. Enimmäkseen asiat välitettiin lähettien avulla, ja hyvin usein värvääjä itse saattoi värvätyt Viipuriin, nosti rahat miesluvun mukaan ja toimitti pojat matkalle. Siitä oli se etu, etteivät matkalle lähtijät tunteneet järjestöstä muita kuin lähettäjänsä, joten toisilla ei ollut ilmi tulemisen vaaraa, jos värvätyistä joku olisi ollut petturi. Useimmat värvärit lähettivät poikansa suoraan lähimmältä asemalta Kemiin. Jotkut kuitenkin lähettivät nuorukaiset viipurilaisten edelleen hoidettaviksi.
Anto Södermann, joka oli varsinaisena johtajana ja yhdysmiehenä Helsinkiin päin, koetti välttää joutumasta suoranaiseen kosketukseen värvättyjen kanssa. Hänen asemansa olikin hyvin tulenarka, sillä hän oli istunut vankilassa aktivistipuuhiensa tähden. Jos epäilykset olisivat kohdistuneet häneen, olisi hän pian ollut myyty mies. Näin ollen oli luonnollista, että hän rajoitti tuttavapiirinsä värväreiden keskuudessa mahdollisimman harvoihin ja taattuihin henkilöihin.
Vilho Nikkasta jotkut maaseudun värvärit ja näiden lähettämät nuorukaiset kävivät silloin tällöin tapaamassa "Karjalan Aamulehden" toimituksessa, joskus myöhemmin myös hänen kotonaan, saadakseen ohjeita ja matkarahoja. Hänen apulaisenaan käytännöllisissä tehtävissä toimi usein myös joku paikkakunnan nuorista miehistä, kuten Tauno Lallukka ja muutamat muut. Kaupungissa ollessaan tämän kertoja myös koetti olla apuna siellä, missä voi. Jotkut maaseudun luottamusmiehistä menivät "Karjalan" toimitukseen, jonka liiketuttavia, asiamiehiä tai kirjeenvaihtajia he olivat. Siksi toimittaja Mikko Puhakka, maisteri Väinö Puhakan setä, joutui syksyn mittaan yhä aktiivisemmin osallistumaan värväystoimintaan.
Vilho Nikkanen joutui joulukuun ajaksi lääninvankilaan, sillä hänet oli tuomittu kärsimään rangaistusta jonkin sanomalehtikirjoituksen johdosta, joka ei ollut sensuurin mieleinen. Tämmöinen oli siihen aikaan tavallista. Hänen tilalleen tuli "Karjalan Aamulehden" toimituskuntaan uusi mies, pirteä Eero Turunen, ja hän oli siitä alkaen rohkeimpia ja toimeliaimpia miehiämme Viipurissa.
Mitään varsinaista majapaikkaa, Kemin "Osulan" tyyliin, johon värvätyt olisivat maaseudulta kokoontuneet, ei paikallinen johto Viipurissa järjestänyt. Tosin muutamia luotettavia majapaikkoja aina oli käytettävissä tilapäistä tarvetta varten. Oltiin sitä mieltä, että varta vasten määrätyt kokoontumispaikat saattoivat muodostua santarmien urkkijoille kiitollisiksi työmaiksi, ja niin jokainen Viipuriin tullut sai itse huolehtia majoituksestaan. Aseman lähellä olevat pienet matkailijakodit olivat yleensä suosituimpia edullisen asemansa ja halpuutensa vuoksi. Jotkut menivät myös tuttaviensa luo asumaan. Muutamia kertoja Vilppu Paavilainen vei poikajoukkonsa yöksi tai pariksi postivirkailija Mikko Kymin pieneen asuntoon, joka sijaitsi Patterinmäen juurella. Joskus, varsinkin myöhemmin joulukuussa, majoittui nuoria miehiä myös vaatturimestari T. Forsmanin kotiin Maununkatu 1:een sen jälkeen, kun hänen poikansa, lakitieteen ylioppilas Jalmari Forsman Helsingistä palattuaan toimi poikien lähettäjänä Viipurissa. Kolmantena tämän tapaisena turvapaikkana oli Juho Reinikaisen matkustajakoti sen jälkeen, kun sen omistaja liittyi mukaan värväystoimintaan. Hänen seikkailuistaan, työskentelystään, matkoistaan, joutumisestaan vihdoin santarmien kynsiin ja Shpalernajaan melkeinpä hirsipuuhun sekä sitten Venäjän vallankumouksen jälkeen lopultakin Jääkäripataljoonaan, jonne hän alun perin oli aikonutkin, kerrotaan Into Auerin teoksen "Kalterijääkärit" III osassa seikkaperäisesti, joten emme ryhdy niitä toistamaan.
Postivirkailija Mikko Kymi ja hänen rouvansa ansaitsevat erityisen maininnan, Mikko Kymi oli kotoisin Valkjärven pitäjän Nousealan kylästä. Hän oli käynyt viisi luokkaa Käkisalmen yhteiskoulua ja oli Sam Sihvon, Veikko Läheniemen ja Mikko Pekin luokkatoveri. Aloittaessani värväyksen syyskuun lopulla olin etsinyt käsiini melkein kaikki koulutoverini, sillä pidin näitä varmimpina kiintopisteinä, henkilöinä, joihin saattoi luottaa. Eikä voi sanoa, että yhdessäkään tapauksessa olisi tullut täydellistä pettymystä, ei myöskään Mikko Kymin tapauksessa. Hän olisi epäilemättä matkustanut ensimmäisen ryhmän mukana, ellei perhe olisi sitonut häntä. Hänellä oli vaimo ja parin vuoden vanha poika. Varattomana, pienipalkkaisena virkailijana hän ei tietenkään voinut jättää näitä, mutta hän teki asiamme hyväksi sen, mitä niissä olosuhteissa voi. Paitsi edellä mainittuja Vilppu Paavilaisen tuomia ryhmiä hän piti silloin tällöin Paavilaisen itsensä tai tämän kertojan yötä luonaan vastoin sota-ajan ankaria määräyksiä. Tämmöiset teot ja varsinkin suuremmat joukkomajoitukset näin laitakaupungilla, missä naapurit pitivät silmällä lahimmäistensä vaellusta, vaativat rohkeutta ja uhrautuvaisuutta. Meille se merkitsi silloin hyvin paljon, sillä kun majoituksesta ei lähetetty poliisikamariin ilmoitusta, ei sinne tarvinnut lähettää myöskään passeja, jotka olisivat saattaneet herättää passintarkastajissa epäilyksiä, koska ne oli otettu maan pohjoisten maakuntien metsätyömaille.
Allekirjoittanut ei myöskään aina halunnut lyhyen kaupungissa vierailunsa ajaksi luopua passistaan. Tällöin oli turvauduttava joko Kymin perheen vieraanvaraisuuteen tai mentävä postivirkailija Vilho Kouvon — myös entinen Käkisalmen yhteiskoululainen — poikamiesasuntoon. Vilho Kouvo suosi monessa suhteessa toimintaamme. Muun muassa hän välitti tietoja niille henkilöille, joiden kanssa olin yhteydessä, ja toisaalta taas minulle tietoja heiltä.
Viipurissa oli paljon muitakin jääkäriliikkeen ystäviä, joilta saimme käytännöllistä ja moraalista tukea. Muiden ohella tutustuin näissä asioissa voimistelunlehtori Oskari Väänäseen ja hänen rouvaansa. O. Väänänen, joka oli innokas miekkailun harrastaja, kiinnostui nyt pistintaistelusta. Muutamina iltoina keskustelimmekin hänen kotonaan siitä sekä mahdollisuuksista ottaa pistintaistelu salaiseksi harjoitusaineeksi ylimmän luokan oppilaille.
Viipuri, niinkuin muuten melkein koko Eurooppa siihen aikaan, eli suursodan merkeissä. Sen vaikutukset pistivät silmään kaikkialla. Venäläistä sotaväkeä, upseereita, aliupseereita ja miehistöä, oli kaikkialla. Kaduilla marssi parin kolmensadan miehen komppanioita harjoituksiin ja harjoituksista, joukkueita saunaan ja milloin mihinkin laulaen marssilaulujaan, kuten sotaväen on tapana. Kun olin pari kuukautta aikaisemmin kuullut saksalaisten ja suomalaisten joukkojen laulua, ei saattanut olla tekemättä vertailuja.
Kuuntelin usein, kun Havilta päin nykyistä Linnankatua pitkin keskuskasarmille marssiva kiväärikomppania lauloi rytmikästä, joskin useiden mielestä yksitoikkoista laulua. Sen sanoista en puutteellisen kielitaitoni vuoksi saanut selvää, mutta suomeksi olen kuullut laulettavan sitä seuraavasti:
"Ylämäki, alamäki, etureki, takareki
Puljemati, puškii vindofka."Se ei suinkaan kuulostanut epämusikaaliselta! Päinvastoin! Mutta tiukkaa sotaisaa sävyä siinä ei havainnut. Komppanian alkupäässä marssi hyvä tenori. Hänen äänestään oli hyvin slaavilainen vivahdus, jota suomalaisen lienee vaikea matkia. Kun hän oli kajahduttanut jonkin soolo-osan, yhtyi muu komppaniaa siihen ikäänkuin jonkinlaisena arojen humina, tahdottomana ja epäyksilöllisenä massana. Mikäli taisteluinto oli tästä laulusta pääteltävissä, ei sitä tuntunut komppanian pääosalla olevan paljoakaan.
Tällöin johtuivat mieleen saksalaisen komppanian musikaaliset, reippaat ja vaihtelevat sävelet Lockstedtin kentällä. Ne olivat enimmäkseen leppoisia, joskus lapsellisia humoristisia, ja aihe liikkui jokapäiväisen käytännöllisen elämän aloilla, kuten:
"Mecklenburger Lewerwurst,
Holla hi, holla ha!"Näihin molempiin verrattuna suomalaisen jääkärikomppanian laulu oli vakavampaa, raskaampaa, voimakkaammin tunteisiin vetoavaa, ja jos siihen sisältyi leikkiä, sai se usein hirtehishuumorin vivahduksen. Komppanian palatessa harjoituskentältä ja kajahduttaessa:
"Paljon on kärsitty vilua ja nälkää..."
tuli se niin voimakkaana mylvintä joka miehen rinnasta, kuin he todella olisivat olleet palaamassa Suomen kaartissa Balkanin vuorilla. Kertosäkeet
"Oi kallis kotimaa,
Suomi sulo Pohjola"toivat omalaatuisen tunnelman yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka niitä olisi laulettu kuinka paljon. Ja ajoittain niitä laulettiin koko usein.
Jouduin kerran Toivo Kuisman kanssa Viipurissa hotelli Suomen ruokasalissa tarkkailemaan, kuinka viereisessä pöydässä puolisenkymmentä pulskannäköistä arojen poikaa pisteli poskeensa aamiaista loistavalla ruokahalulla. Eivät he olleet mitään tavallisia musikoita, vaan kaikesta päätellen sen tason yläpuolella. Siitä huolimatta heissä oli sellaisia "inhimillisiä" piirteitä, etteivät muun muassa tarvinneet veistä ja haarukkaa perunoiden kuorintaan eikä kalan syöntiin. He käyttivät, luonnon ihmiselle suomia välineitä.
Yleensä venäläinen, sotilas tai siviilimies, teki muuten huomattavasti vaatimattomamman vaikutuksen joulukuussa 1915 kuin esimerkiksi puolitoista vuotta aikaisemmin. Sota oli jo tähän mennessä vähentänyt panslavistista pöyhkeyttä, joten ihmistä kaunistava vaatimattomuus pääsi pelkistämään esiin.
Vilppu Paavilainen kulki maaseudulla Vuoksen varsilla värväillen ja järjestellen asiamiehiä eri paikkoihin, hän otti muun muassa yhteyden kansanedustaja K.K. Pykälä-vainajan tyttäreen, neiti Hertta Pykälään, ja sai selville, keiden kanssa tämän isä ennen kuolemaansa oli ollut keskusteluissa Saksaan menosta. Nuorukaiset, jotka silloin olisivat lähteneet, epäröivät nyt, ja heidän matkansa taisi jäädäkin tekemättä. Mutta kuten olemme maininneet, Paavilainen löysi näillä matkoillaan toisia, jotka hän johdatti Viipuriin ja toimitti Pohjanmaalle lähtevään junaan. Hänen luotetuimpia avustajiaan Viipurissa oli torikauppias Eljas Vilkko, joka asui Säiniöllä. Vilkon toriputkan (Punaisenlähteentori n:o 6) luo Paavilainen järjesti usein tapaamisensa jonkun henkilön kanssa tai jätti Vilkolle, hänen rouvalleen tai myyjättärelle sanan, missä hän oli tavattavissa. Usein V. Paavilainen nautti myöskin Vilkon perheen vieraanvaraisuutta näiden kotona Säiniöllä, viettäen siellä yönsä ja lepohetkensä.
Palattuani Tukholmasta Viipuriin olin Vilppu Paavilaisen kanssa jatkuvassa yhteydessä, vaikkakin suuntisin toimintani alueille, missä hänellä oli vähemmän tuttuja.
Maisteri A. Södermann kertoi, että värväystoiminta oli saatu alkuun myöskin Lappeenrannassa, ja kehoitti tämän kertojaa matkustamaan sinne yhteyden saantia varten ja viemään ohjeita. Sikäläisen toiminnan johtajana ja sieluna oli rehtori Theodor Sahlgren. Rahojen välityksestä huolehti kamreeri August Gestrin ja toiminnan käytännöllisestä puolesta etupäässä valokuvaamon omistaja Eero Vuorikoski.
Tultuani Lappeenrantaan kävin tervehtimässä kaikkia näitä henkilöitä ja selvitin asiat heidän kanssaan. Eräs lappeenrantalainen ylioppilas, Voldemar Oinonen, oli vähän aikaisemmin matkustanut suoraan Helsingistä Saksaan. Kun kaupungissa oloni tuli hänen vanhempiensa tietoon rehtori Sahlgrenin välityksellä, he kutsuivat minut iltaa istumaan kotiinsa ja selostamaan oloja ja elämää Saksassa ja ennen kaikkea Jääkäripataljoonassa. Rouva Oinonen oli hyvin ystävällinen ja antoi luottamustehtäväkseni toimittaa jonkun pataljoonaan matkustavan mukana pienen summan rahaa pojalleen. Kenen mukana rahat lähetin, sitä en muista, mutta valitettavasti ne eivät koskaan joutuneet perille. Todennäköisesti sattui välittäjäksi joku sellainen, joka periaatteessa oli sitä mieltä, että uskovaisten tavarat ovat yhteisiä!
Värväystoiminnan tulokset eivät Lappeenrannan seuduilla olleet kovin runsaat. (Mistä se sitten lienee johtunut!) Muistan kuitenkin kerran olleeni läsnä, kun Vuorikoski tarvitsi rahaa parin miehen lähettämiseen, sillä kävin henkilökohtaisesti varhain eräänä aamuna noutamassa tarvittavan summan kamreeri Gestriniltä.
Tein Lappeenrantaan useita matkoja, viimeisen kerran tammikuussa, mutta siihen palaamme tuonnempana.
Kun vanhempieni koti Muolaan Lehtokylässä oli verraten lähellä toimintamme keskusta, oli selvää, että pistäydyin heitä silloin tällöin katsomassa. Isäni oli puhunut värväysasioista parin henkilön kanssa, jotka hän tiesi poliittisesti luotettaviksi, ja nämä olivat luvanneet osallistua värväykseen.
Ensin isäni oli marraskuun alussa Kyyrölän kylässä tapaamassa vääpeli M. Väisästä. Tämä oli Suomen entisen sotaväen vääpeli, joka nyt leskimiehenä asui talossaan lähellä Kyyrölän tyhjiksi jääneitä reservikasarmeja. Hänen kantansa asiassa oli tuota pikaa selvä. Tarvittiin vain toimintaohjeita, ja isäni lupasi ne hankkia.
Ajaessaan kotiin Lehtokylään Sormulan kylän kautta isäni päätti keskustella vielä erään toisenkin henkilön kanssa. Tämä henkilö, maanviljelijä Kaarlo Hasila, tulikin sattumalta vastaan maantiellä. He menivät Hasilaan, ja neuvottelun tuloksena oli se, että K. Hasilakin lupautui värväriksi. Kun Hasila kuului sen kansakoulun johtokuntaan, jonka opettajana isäni oli, oli heidän välilleen vuosien kuluessa kehittynyt luottamuksellinen suhde, ja heidän keskustelunsa oli useimmiten liikkunut politiikan alalla.
Ollessani muutamaa päivää myöhemmin Muolaassa kävin tapaamassa sekä Väisästä että Hasilaa. Annoin heille toimintaohjeita ja neuvoin tarvittaessa kääntymään Viipurissa joko Vilho Nikkasen tai Eero Turusen puoleen.
Näillä matkoillani tapasin sattumalta Kyyrölässä entisen koulutoverini, kansakoulunopettaja Albert Tuokon, joka pyysi minua lähtemään hänen koululleen Taaperniemeen. Jostakin syystä tämä äsken leivottu virkamies ei saattanut itse lähteä Saksaan, mutta lupasi avustaa toiminnassa minkä voi. Vasta hiljan ennestään tuntemattomalle paikkakunnalle muuttaneena — hänen kotipaikkakuntansa oli Metsäpirtti — eivät hänen värväysmahdollisuutensa olleet suuret, sillä hän ei vielä tuntenut ympäristönsä asukkaita siinä määrin, että olisi tohtinut puhua tästä arkaluontoisesta asiasta. Keskusteltuamme yökauden hän päätti lähteä kanssani Terijoelle, missä oli pari hänen opiskelutoveriaan, joiden hän uskoi olevan asialle myötätuntoisia. Kyseiset opettajat, P. Ristolainen ja V. Untolahti, kiinnostuivat asiasta, kuten hän oli arvellutkin ja toimivat siitä alkaen paikallisina avustajina Terijoella. Tällä matkalla kävin Kuokkalassa tapaamassa aikaisemmin Väinö Vainion lähdön yhteydessä mainittua Pekka Häkliä saadakseni tietää, oliko hän muuttanut mieltään, ja ilmoittaakseni, mistä hän minut tapaisi tarvittaessa.
Vilho Nikkasen kehoituksesta tein erään matkan myös Suomenlahden rantakyliin, hänen kotiseudulleen. Mutta kun en Vilakkalassa tavannut sitä henkilöä, jota hän oli suositellut, oli minun palattava tyhjin toimin. Päätin tällöin mennä rautateitse ja pyrkiä Jukkolan kylän ja Inon kautta Tyrisevän asemalle. Joten kuten epäonnistuin hevoskyydeissä ja jouduin patikoimaan jalkaisin Inon valtavan linnoitusalueen ohi. Siellä linnoituspuuhat olivat parhaillaan käynnissä. Muun muassa sivuutin kangastiellä noin kaksisataa miestä käsittävän sotilasosaston, joka kuljetti järeäkaliberista tykinputkea, nähtävästi sen tulevaan sijoituspaikkaan. Pysähdyin kummastuksesta tuon hoilaavan rykelmän ilmestyessä eteeni, tunsin vaistomaista halua pyörtää ympäri ja tihentää askeleitani, mutta sitten käsitin, että se olisi ollut typerintä, mitä siinä tilanteessa saatoin tehdä, ja niin tallustelin eteenpäin. Tultuani kohdalle panin merkille, että työnjohtajilla samoin kuin sen suorittajillakin oli yllin kyllin tekemistä, kun saivat raskaan putken siirtymään tuuman tuumalta eteenpäin. Minun vähäpätöisyyteni ei heille merkinnyt sillä haavaa mitään.
Äsken mainitsemani Kaarlo Hasila ei ollut vielä oikein ehtinyt päästä alkuun värväystyössä, kun eräs nuori mies Joel Virolainen Vesikkalan kylästä saapui hänen luokseen ja kertoi olevansa lähdössä työn hakuun, sillä talven aikana ei häntä kotona tarvittu. Hän ei vain ollut oikein selvillä, mihin suuntaan lähtisi.
Nyt Hasilalle avautui tilaisuus, jota hän ei päästänyt menemään ohi. Hän sanoi tietävänsä työmaan, mutta siitä oli oltava hiljaa.
Hasila sulki kamarin oven ja puhui vähän aikaa kuiskaten ymmällään olevalle nuorelle miehelle. Tämä tapahtui sunnuntaina iltapäivällä. Seuraavana tiistaina, 15. 11. 1915, Joel Virolainen matkusti. Hasila lähti häntä saattamaan Perkjärven asemalle.
J. Virolainen sai isältään vain vähän matkarahaa, sillä kotiväelle ei ilmoitettu matkan todellista päämäärää. Kaiken varalta Hasila ja Virolainen kääntyivät yhdessä Sormulan kauppiaan, Ville Lehtosen puoleen ja lainasivat tältä 25 markkaa matkakassan vahvistukseksi. Lehtonen antoi rahat ilomielin ja toivotti hyvää matkaa.
Perkjärven asemalle päästyään Hasila ja Virolainen tulivat siihen johtopäätökseen, että kenties sittenkin oli viisainta, että he menivät yhdessä Viipuriin asti, jottei mitään erehdystä sattuisi. "Karjalan Aamulehden" toimituksessa he tapasivat V. Nikkasen. Hasila antoi ymmärtää, mistä oli kysymys, mutta toimittaja ei sillä kertaa ryhtynyt pitkiin puheisiin, vaan kutsui Virolaista tulemaan uudelleen illalla työajan päätyttyä. K. Hasila palasi jo päiväjunassa Perkjärvelle ja sieltä kotiin.
Kello seitsemältä molemmat toimittajat, V. Nikkanen ja Eero Turunen, olivat jo odottamassa. Joel Virolaisen saavuttua he siirtyivät kolmisin kaikkein perimmäiseen huoneeseen ja lukitsivat ovet. Täällä Nikkanen ja Turunen erehdysten välttämiseksi selostivat Virolaiselle vielä tarkoin, mistä oli kysymys.
"Emme ole siellä olleet, mutta sen tiedämme, että leikkiä se ei ole", he vakuuttivat.
Tämä ei muuttanut Virolaisen suunnitelmaa.
Pohjoisesta oli äskettäin tullut tieto, että Pohjanlahti oli jäätymässä, joten veneellä ei enää päässyt sen yli, eikä jää liioin vielä kannattanut miestä. Siksi poikia ei saanut lähettää muutamaan päivään, ettei Kemiin tulisi ruuhkaa. Virolaisen täytyi jäädä Viipuriin odottelemaan. Siitä oli se etu, että hän saisi matkatovereita, jotka eivät vielä sillä hetkellä olleet aivan valmiit lähtemään.
Parin päivän kuluttua Virolainen sai tietää, että meri oli jäätynyt. Hän ei halunnut enää odottaa, vaan päätti lähteä viipymättä, vaikka ei saanutkaan matkaseuraa.
Sytyttämätön savuke suupielessään ja nenäliina vasemman käden ympäri kietaistuna Virolainen käveli edestakaisin Kemin asemalla. Eräs nuorukainen tuli hänen luokseen ja suositteli hänelle erästä matkustajakotia, jonne hän tulisi näyttämään tietä. Virolainen lähti nuorukaisen mukana ja päätyi "Osulaan". Paria päivää myöhemmin oli jäälle Kemin edustalle kokoontunut illan pimettyä 38 toisilleen enemmän tai vähemmän tuntematonta nuorukaista, joilla oli yhteinen päämäärä. Oppaat Savirinne ja Jokisalo ottivat joukon komentoonsa, ja matka Ruotsia kohti alkoi.
Rantajäällä oli puoleen sääreen vesisohjoa, ja siihen jäivät J. Virolaisen kalossit, mutta kengät pysyivät sentään jalassa Haaparantaan asti. Röytässä otti johdon käsiinsä Villamo, joka oli heitä siellä odottanut, ja entiset oppaat vapautuivat. Matkaa ei enää ollut pitkälti Ruotsiin, mutta helppo ei sekään taival ollut, sillä Tornionjoen jäällä oli paikoitellen sohjoa aina housunkaulukseen saakka.
Haaparannasta lähtiessä suomalaisjoukolla oli omat vaununsa, niinkuin sotapalvelukseen astuvilla ainakin. Ravintola-asemilla pojat ottivat ruokaa ja juomaa, ja kun juna vihelsi, he ryntäsivät siihen suin päin. Kuka maksun suoritti, jäi J. Virolaiselle epäselväksi, sillä hän ei nähnyt monenkaan maksavan syömisiään. Junan pysähdysajat olivat Ruotsissa yleensä tavattoman lyhyet. Todennäköistä on, että kuljetuksen johtaja piti maksamisesta huolen, sillä eivät Ruotsin ravintoloitsijat olisi monta kertaa antaneet anteeksi maksamattomia laskuja.
XI
Tilannekuvia Kannakselta ja etappitien varrelta.
Kuokkalan aseman läheisyydessä asuva tullivirkailija Väinö Stenlund, nykyinen kapteeni Väinölä, oli jo syyskuun lopulla käydessäni hänen vuokralaisensa P. Räkiin luona saanut tietää Saksaan menon mahdollisuuksista. Joulukuun alkuun mennessä Väinölä oli joutunut kronstadtilaisten tuttavuuksiensa vuoksi silmälläpidon alaiseksi. Häntä lienee epäilty sotilasvakoilusta, ja vangitseminen uhkasi milloin tahansa. Tätä välttääkseen hän päätti hävitä paikkakunnalta ajoissa ja pyysi Kuokkalassa asuvaa Udelnajan aseman lennätin virkailijaa Amos Arttur Kemppiä lähtemään mukaansa. Kempp tekikin ratkaisevan päätöksen myönteiseen suuntaan. He sopivat siitä, että Häkli ilmoittaisi Viipuriin tämän kirjoittajalle heidän tulevan seuraavana aamuna, jolloin allekirjoittaneen piti olla heitä asemalla vastassa rahat mukana. Häkli kävi varmuuden vuoksi Viipurissa tapaamassa allekirjoittanutta ja sai tietää, että olin valmis ottamaan heidät vastaan.
Kempin palattua 2. 12. 1915 yövuoroltaan Udelnajasta hän ja Väinölä jatkoivat yhdessä matkaa Viipuriin parin neitosen tullessa heitä saattamaan. Viipurin asemalla heidän oli odotettava puolisen tuntia pohjoiseen menevän junan lähtöä. Tämä odotusaika tuli nuorukaisille jännittäväksi, sillä en halunnut kiirehtiä asemalle liian aikaisin, ja he taas eivät olleet varmoja tulostani. Ja kun he lisäksi tavallaan olivat polttaneet sillat takaansa, ei edes seuraavaan junaan jääminen ollut terveellistä. Kumpikaan ei ollut näet pyytänyt minkäänlaista lomaa toimipaikastaan, joten illalla heidän poistumisensa havaittaisiin. Koska Kemppi lennätinvirkamiehenä ja Stenlund muuten olivat tavallista tarkemman valvonnan alaisia, oli todennäköistä, että heitä ryhdyttäisiin viipymättä etsiskelemään. Kun saavuin toisen luokan odotussaliin, missä seurue oli, katseet kirkastuivat, ja jännitys laukesi. Saatoin miehet junaan, ja matka alkoi.
6 päivänä joulukuuta Aarne Sihvo saapui kotiinsa Lehtokylään. Seuraavana päivänä saman kylän pojat Vihtori Olkkonen ja Juho Longi tulivat häntä tapaamaan. Hän oli lähettänyt näille sanan viimeksi mainitun isän, Niilo Longin, mukana, joka oli hakenut hänet asemalta. Pojat olivat noudattaneet kutsua ja istuivat koulun käsityösalissa kuunnellen entisen kasvinkumppaninsa puhetta. Yhdessä he olivat viettäneet poikavuotensa, käyneet ongella kesäisin ja laskeneet jyrkänteitä talvisin, mutta välillä olivat poikien tiet eronneet puhujan mentyä opinteille. Viimeksi kuluneen vuoden aikana oli kuiskailtu opettajan poikien menneen Saksaan, ja tässä he kuulivat sen nyt omin korvin eräältä asianomaiselta itseltään.
Puhe et jättänyt kuulijoita kylmäksi. Se loppui kysymykseen. Myönteisen vastauksen antaminen siihen järkyttäisi elämän raiteiltaan, syöksisi nuorukaiset tuntemattomiin, vaarallisiin seikkailuihin. Kummankin oli vastattava omalta kohdaltaan, oliko hän valmis lähtemään Jääkäripataljoonaan.
"Paljoks siel' maksetaa palkkaa?" kysyi Vihtori Olkkonen hetken kuluttua. Hän oli äskettäin mennyt naimisiin, hänellä oli vanha äiti elätettävänään, ja hän oli köyhän torpan ainoa mies.
"Palkkaa ei siellä makseta ensinkään", vastasi värväri, "annetaan vain vähän tupakkarahaa".
"Vai nii! No eihä miu sit passaa lähtee", sanoi Vihtori Olkkonen.
Niin oli 50 % värvättävistä tipahtanut pois. Jäljellä oli loput viisikymmentä. Katseet kääntyivät Juho Longiin.
Juho Longi oli kaksikymmen-vuotias nuorukainen, solakka, mutta lujarakenteinen, raskaissa töissä karaistunut. Miettimisaika oli asian tärkeyteen verrattuna lyhyt, mutta se riitti kuitenkin. Hän antoi myönteisen vastauksen.
Puhumatta sanaakaan kotiväelle todellisista aikeistaan Juho Longi lähti seuraavana aamuna, muka työnhakuun. Kemiin asti hän pääsi vaikeuksitta, mutta junalla ei ollut sattumoisin ketään vastassa, joten hän meni kaupungille ja etsi itselleen majapaikan. Se ei ollut "Osula", joten hän ei täältä päässyt sen pitemmälle eikä tietänyt, mitä tehdä. A. Sihvo oli kehoittanut ostamaan junalipun Rovaniemelle saakka, jottei asia herättäisi huomiota, ja jos häneltä kysyttäisiin, mihin hän oli matkalla, sanomaan, että hän aikoi Muurolaan metsätöihin.
Seuraavana päivänä Juho Longi siis enempää ajattelematta nousi junaan ja matkusti Rovaniemelle. Täällä hän asemalla kääntyi pimeässä jonkun henkilön puoleen tiedustellen, missä hän saisi majapaikan yöksi. Puhuteltu sattui olemaan tullivartija. Ensin tämä neuvoikin tien johonkin matkustajakotiin, mutta sitten hänen virkamiehenvaistonsa heräsivät, ja hän kysyi vuorostaan Longin passia.
"Mihin olette matkalla?" kysyi tullivartija.
"Muurolaan, metsätöihin", vastasi Longi.
"Joo joo, mutta eihän teillä ole sahaa eikä kirvestä eikä muitakaan työkamppeita", alkoi nyt tullimies vängätä ja viittaili siihen suuntaan, että nuoria miehiä meni ihmeteltävän paljon ylimaihin.
"Mennäänpäs poliisikamarille", sanoi virkamies lopuksi, ja Longi, luullen menettäneensä pelin, seurasi synkkänä. Hän päätti ainakin olla vaiti.
Sen jälkeen kuin tullivirkailija oli poistunut, tukeva-rakenteinen poliisikomisarjus tuli Longin luo, löi häntä olalle ja sanoi:
"Luojan kiitos, ettei se vienyt teitä santarmin luo." J. Longi huokasi helpotuksesta, mutta hän ei ollut vielä varma siitä, ettei tässä ollut ansa viritettynä. Hän oli vaiti.
Komisarjus näytteli hänelle erilaisia salaperäisiä merkkejä, mutta yksikään niistä ei muistuttanut sitä, joka J. Longille. Lehtokylässä oli lähtiessä opetettu. Hän oli edelleen vaiti.
Hiki nousi tukevan poliisimiehen otsalle, ja kuuma oli Longillakin. He eivät kumpikaan olleet varmoja siitä, minkä leirin mies oli vastapelurina.
Paikalle saapui paikkakunnan nimismies, jolloin Longista taivas näytti yhä vain synkkenevän. Äsken tullut kaivoi taskustaan viiden pennin rahan, tervehti Jussia ja sanoi:
"Yksi ynnä viisi on kuusi."
Longi katsoi rahaa. Sen vuosiluvun (1905) ensimmäisen ja viimeisen numeron summa oli kuusi. Nyt hän tiesi olevansa oikeiden miesten kanssa tekemisissä. Hän kertoi kenen värväämällä hän oli lähtenyt ja mitä teitä saapunut. Hän sai osakseen vieraanvaraisuutta ja huolenpitoa. Seuraa vana päivänä hänen oli jo palattava Kemiin. Saman päivän iltana kolmattakymmentä poikaa lähti Kemistä peilikirkasta jäätä pitkin Haaparantaan. Juho Longi oli heidän joukossaan.
Ihmistuntemus oli tietenkin värvääjän parhaimpia ominaisuuksia, mutta sitä meille yleensä oli jaettu epätasaisesti, ja sekin, jolla sitä oli enemmän, saattoi monesti erehtyä. Jos hyvän ihmistuntemuksen omaavalla värvärillä oli vielä laaja ja poliittisessa suhteessa luotettava tuttavapiiri, saattoi toivoa suhteellisen hyviä tuloksia. Sattui kuitenkin tapauksia, joissa varmana jääkäriehdokkaana pidetty naapuri asettui täysin kielteiselle kannalle. Joskus taas sellainen mies, josta jo matkan päästä varmasti sanottiin, ettei siitä ole Saksaan menijäksi, tuli itse tiedustelemaan, miten sinne pääsee. Jos esimerkiksi mies oli äskettäin ollut vihillä tai lähiaikoina oli menossa, jätettiin hänet rauhaan, koska eroa pidettiin liian kalseana menettelynä molempia nuoria kohtaan. Tässäkään ei aina osuttu oikeaan, kuten seuraavasta nähdään.
Antti Junkkari oli kihloissa Matti Läheniemen tyttären kanssa, mutta vaikka hänen tuleva appiukkonsa värväilikin muita ja vaikka hän olikin iloinnut oman poikansa Lockstedtiin menosta, ei hän puhunut Antille mitään näistä asioista arvellen kai, ettei hänestä ole lähtijäksi.
Matti Läheniemen tyttärellä, Laina Katrilla, oli tietysti paljon parempi käsitys sulhasestaan. Hän kertoi tälle, mihin Veikko oli matkustanut ja missä tarkoituksessa. A. Junkkari oli aavistanut jotakin salaperäistä olevan tekeillä, mutta kun hänelle ei ollut mitään puhuttu, ei hän myöskään ryhtynyt utelemaan. Mutta nyt hän meni M. Läheniemen luo ja sanoi, että hän aikoo lähteä Saksaan, sekä kysyi, miten sinne pääsee.
M. Läheniemi suhtautui tämän jälkeen tulevaan vävyynsä suuremmalla
kunnioituksella kuin aikaisemmin. Hän kehoitti tätä odottamaan, kunnes "Pukki" — Vilppu Paavilainen — tulee käymään ja toimittaa hänet matkalle. Mutta Antti Junkkari sanoi lähtevänsä heti, jos se vain kävi päinsä, sillä "Pukki" saattoi viipyä matkoillaan pitkän aikaa. M. Läheniemi neuvoi hänet "Karjalan" toimitukseen maisteri Anto Södermannin luo, jolle hän lähetti terveisensä.
Tämä ei kuitenkaan ollut se säännöllinen tie, jota järjestelmän mukaan tavallisesti oli kuljettava. Siksi katsottiin tätä kookasta, vakavannäköistä, tummatukkaista miestä pitkään, kun hän tuli toimitukseen ja kysyi päätoimittajaa eikä suostunut ilmoittamaan asiaansa muille.
Päätoimittaja ei ollut tavattavissa eikä sinä päivänä enää tullut toimitukseen. A. Junkkari lupasi tulla seuraavana päivänä uudelleen. Hän tulikin, mutta päätoimittaja ei nytkään ollut tavattavissa. Vieras lupasi odottaa, mutta nyt sanottiin, että hän oli matkoilla. A. Junkkari poistui nyt jo hyvin vakavana, mutta sanoi tulevansa vielä seuraavana päivänä.
Tämä tapahtui joulukuun alussa 1915. Tämän kertoja oli silloin Viipurissa ja asui tapansa mukaan Finlandia-hotellissa. Kun tuo tuntematon mies jo toista päivää oli pyrkinyt maisteri Södermannin puheille, viimeksi mainittu tuli levottomaksi, kutsui allekirjoittaneen luokseen asuntoonsa ja kertoi huolestuneena asiasta. Oli käsittämätöntä, kuka mies saattoi olla. Kenties hän oli joku urkkija, joka oli lähetetty hänen kintereilleen, mutta semmoiseksi mies vaikutti liian rehelliseltä. Pohdimme asiaa ja päätimme lopuksi, että jos mies vielä ilmestyy seuraavana päivänä, Södermann kutsuu allekirjoittaneen ottamaan selvää hänen tarkoitusperästään.
Oleskelin seuraavan aamupäivän hotellissa. Puhelin soi, ja Södermann kutsui minut toimitukseen. A. Junkkari istui toimituksen eteishallissa, missä häntä oli kehoitettu odottamaan. Paikallisia oloja tuntevana oli minun helppo ottaa selvää hänen todellisista aikeistaan, vaikken häntä ennestään tuntenutkaan. Läheniemen terveiset riittivät luottamuksen takeiksi. Lähdimme yhdessä kadulle neuvottelemaan yksityiskohdista. Mutta emme olleet ehtineet päästä asioihin kunnollisesti käsiksi, kun vastaamme tuli valkjärveläinen jumaluusopin ylioppilas Mikko Pekki, entinen koulutoverini, joka nykyisin on rannikkolaivaston kapteeniluutnantti. Olin tavannut hänet aikaisemmin syksyllä, jolloin hän oli luvannut lähteä Saksaan, ja nyt hän etsi allekirjoittanutta puhuakseen tästä asiasta. M. Pekki matkustikin tammikuussa 1916 serkkunsa Jooseppi Pekin kanssa Lockstedtiin. Sillä kertaa en ehtinyt hänen kanssaan muuta puhua kuin sopia tapaamisesta. Jatkoin neuvotteluja A. Junkkarin kanssa.
Odotellessaan Södermannin puheille pääsyä ja kun se oli alkanut näyttää mahdottomalta, oli Junkkari kaiken varalta jo ryhtynyt hankkimaan itselleen passia Amerikkaan. Sillä hän ajatteli, että kun pääsee Ruotsiin saakka, niin kenties sieltä löytyy tie edelleen. Passi ei ollut vielä valmis, joten hän joutui odottelemaan sitä muutaman päivän. Täksi ajaksi hän muutti asumaan huoneeseeni Finlandiaan.
Tukholmasta palatessani olin Haaparannassa saanut Rikhard Dahmilta suorittaakseni pienen tehtävän. R. Dahm, viipurilainen liikemies, oli sodan puhjetessa Saksan alamaisena pikaisesti poistunut maastamme ja vienyt arvokkaan turkkinsa panttilainastoon säilytettäväksi. Hän antoi panttilipun haltuuni pyytäen, että lunastaisin turkin ja toimittaisin sen sopivan tilaisuuden tullen hänelle Haaparantaan. En ollut tähän mennessä voinut hänen toivomustaan täyttää, sillä salateitse matkustavat eivät pukeudu upeihin turkkeihin. Ne herättävät huomiota ja ovat liian raskaat kannettaviksi. Tämän parempaa tilaisuutta tuskin tulisi. Lunastimme panttilainastosta turkin, ja se sopi Junkkarille kuin se olisi ollut hänelle mittojen mukaan tehty. Hän otti sen ilomielin viedäkseen, ja sattui niin, että tästä järjestelystä oli hänelle myöhemmin hyötyäkin.
Oli toisiakin, jotka toivoivat Junkkarilta palvelusta. Kun hän ennen lähtöään kävi jäähyväisillä erään Räisälästä kaupunkiin muuttaneen tuttavansa luona, missä hän oli asunut ennen tutustumistamme, oli siellä sattumoisin käymässä eräs tamperelainen neitonen, joka oli Viipurissa palveluksessa. Junkkari oli tuttavilleen selittänyt, että hän aikoi Tampereelle teollisuuskouluun ja että hän oli nyt sinne menossa. Tästä kyseinen neitonen sai päähänsä ajatuksen, että hopeakalusto, jonka hän oli äskettäin saanut isäntäväeltään lahjaksi, menisi mukavasti Antti Junkkarin mukana hänen kotiinsa Tampereelle.
Ennen kuin Junkkari ehti keksiä pätevää syytä, jonka nojalla olisi kieltäytynyt tästä pikku palveluksesta, neitonen oli jo noutanut kaluston, ja Antti Junkkarilla oli se mukanaan hänen palatessaan Finlandiaan.
Siitä tuli meille uutta päänvaivaa, sillä ei ollut ensinkään asiallista jäädä Tampereelle vuorokaudeksi melkein tuntemattoman neitosen kaluston tähden. Toisaalta ei sitä voinut heittää menemäänkään hyvin ymmärrettävistä syistä, joista muuan oli se, että elleivät hopeat tulisi aikanaan perille, neitonen ennemmin tai myöhemmin nostaisi hälyn ja saisi kenties poliisit liikkeelle. Ja se ei suinkaan ollut toivottavaa meidän jälkeen jäävien kannalta.
Harkittuamme asiaa päätimme vihdoin menetellä siten, että Antti Junkkari "unohtaisi" hopeat huoneeseeni Finlandiaan ja minä palauttaisin ne omistajalle Antti Junkkarin räisäläläisten tuttavien välityksellä. Tämä päätös tehtiin vähän ennen kuin oli lähdettävä asemalle. Antti Junkkarilla oli yllään R. Dahmin hienot talvinöpsyt, ja allekirjoittaneen kainalossa oli käärö, joka sisälsi hopeakaluston. Halusin päästä siitä eroon mahdollisimman nopeasti ja siksi aioin viedä sen määräpaikkaansa heti junan lähdettyä.
Kävellessämme asemalle Vilppu Paavilainen tuli meitä vastaan. Nähdessään Junkkarin seurassani hienoissa kamppeissa hän kysyi ihmeissään:
"Mihi sie määt?"
"Enhä mie mihi", vastasi Junkkari kuivakiskoisesti ja jatkoi matkaansa pysähtymättä edes kättelemään oman pitäjän miestä. Hän ei jaksanut sulattaa sitä seikkaa, ettei Vilppu Paavilainen ollut hänelle asioista puhunut.
Matka sujui Tornioon asti vaikeuksitta. Antti Junkkari läpäisi passintarkastukset sekä Oulussa että Kemissä, mutta rajalla vasta alkoi leikki. Kuten kaikkien muidenkin matkailijoiden oli hänen ensin täytettävä joukko kaavakkeita. Tulli- ja tarkastusasemilla kuhisevat santarmit katsoivat häneen pitkään ja epäluuloisesti, jopa vihamielisestikin, joten Junkkarista alkoi tuntua siltä, että hänen salaisuutensa, matkan todellinen tarkoitus, oli jo noiden käyrää miekkaa kantavien sinelliherrojen tiedossa.
Antti Junkkarin käytös ja olemus eivät kuitenkaan paljastaneet hänessä mahdollisesti tuntuvaa sisäistä levottomuutta. Perusteellisen ruumiintarkastuksen jälkeen seurasivat kuulustelut.
"Te olette menossa Saksaan!" kuului ensimmäinen töykeä kysymys, joka oikeastaan kuulosti toteamukselta. "En suinkaan", kiisti Junkkari urheasti.
"Älkää kieroilko" ärjyi kuulustelija.
"Kuinka niin? Näettehän passistanikin, että olen matkalla Amerikkaan", väitti kuulusteltava päättäen pysyä lujana loppuun asti.
Kuulustelija naurahti ivallisen ylimielisesti ja poistui. Ensimmäinen tentti oli ohi, ja Junkkari uskoi vankasti saaneensa siinä reput. Kuulustelija palasi hetken kuluttua, ja tutkinto jatkui.
"Mitä te puhutte Amerikkaan menosta? Eihän teillä ole rahaakaan enempää kuin kymmenen markkaa. Millä matkustatte täältä edelleen?"
Se oli totta. Antti Junkkarin rahat olivat huvenneet kovasti Viipurissa passia odotellessa, ja matkalla oli kulunut myöskin, joten vain mainittu summa enää oli jäljellä. Tilanne näytti yhä synkemmältä, mutta hänen harkitessaan, mitä vastaisi, hänelle välähti mieleen muuan kuulutus, jonka hän junamatkalla oli lukenut lehdestä. Se oli kenraalikuvernööri Seynin julistus, jossa kiellettiin viemästä maasta rahaa viittäsataa markkaa suurempaa summaa. Se oli hänen oljenkortensa, ja siihen hän tarttui, niin köykäiseltä kuin se sillä hetkellä tuntuikin.
"Luuletteko, että minä lähden viemään rahaa maasta, kun kenraalikuvernööri on sen kieltänyt?" hän vastasi ja lisäsi niin koppavalla äänellä kuin suinkin: "Kun minä vain pääsen tuon joen poikki, niin kyllä minä sitten selviän."
"Menkää hiiteen!" kuulustelija tiuskaisi ja poistui.
Antti Junkkari oli nyt varma siitä, että peli oli pelattu ja että hän oli hävinnyt. Pidättäminen tai vangitseminen tulisi tapahtumaan seuraavilla minuuteilla. Hän jäi seisomaan, ymmällä mitä tehdä, sillä passia ei kuulunut, ja toiset matkustajat olivat jo Tornionjoen sillalla menossa Haaparantaa kohti. Hän oli ainoa jäljelle jäänyt matkustaja noin neljäkymmentä metriä pitkässä käytävässä, jonka molemmilla puolilla tarkastuskopit olivat. Vartiosotilaat olivat vielä paikoillaan, ja pari santarmia seisoskeli käytävän Ruotsin puoleisessa päässä. Antti Junkkaria alkoi harmittaa.
"Ja minkä he minulle tekevät", ajatteli hän, sillä sisu alkoi kiehua ja levottomuus oli äkkiä tipo tiessään. Hän teki päätöksen, jota ryhtyi heti toteuttamaan.
Ripein askelin hän alkoi marssia käytävän Ruotsiin johtavaa päätä kohti vartiomiesten ja koppien ohi. Hän päätti rynnätä sillalle ja juosta Ruotsin puolelle, ja jos santarmit asettuisivat tielle, pyhkäisisi hän heidät mennessään. Hän oli melko likellä käytävän päätä ja arvioi jo matkaa, jolta aloittaisi pyyhkäisemisen, kun heleä naisääni kuului yllättäen hänen vierestään eräästä Hela auki olevasta kopista.
"Tässä on teidän passinne. Suokaa anteeksi viivytys!"
Junkkari pysähtyi säpsähtäen ja kääntyi puhujaan. Samalla hänen piirteensä lientyivät.
"Ei — eihän se mitään —."
Jokseenkin rauhallisen ja tyytyväisen näköisenä Antti Junkkari pisti passin turkkinsa taskuun. Jännitys oli lauennut. Sen jälkeen hän purjehti santarmien ohitse ylevästi, ikäänkuin ei näitä olisi ollutkaan, Tornionjoen sillalle ja sitä pitkin Haaparantaan. Siellä hän ryhtyi etsimään Viipurissa saamaansa osoitetta Vestgatan 20. R. Dahmin ja W. Tuompon piti asua siellä.
Haaparanta ei ollut niin suuri kaupunki, ettei siellä pian löytäisi etsimäänsä katua ja taloa, mutta henkilöt, joita hän haki, eivät olleet tuota pikaa löydettävissä. Sama huono onni, joka oli vaivannut Junkkaria Viipurissa "Karjalan" päätoimittajaa tavoitellessa, alkoi vaivata täälläkin, mutta lannistumaton itsepintaisuus vei nytkin päämäärään.
Ensimmäisenä päivänä ei mainitun talon emäntä, jolta Antti Junkkari kysyi äsken mainittuja Haaparannan etappiaseman hoitajia, tietänyt semmoisia siinä asuvankaan. Hänen täytyi mennä hotelliin yöksi, vaikka rahaa oli enää jäljellä 10 markkaa, kuten tarkastusasemalla oli todettu. Hotellissa hän joutui keskusteluun Haaparannan komendantin kanssa, jolta hän vielä tiedusteli etsimiään henkilöitä. Tämä arveli heidän asuvan jossakin Länsikadulla, mutta oli kuitenkin jossakin määrin pidättyväinen keskusteluissaan Antti Junkkarin kanssa.
Seuraavana päivänä Antti Junkkari oli taas koputtelemassa "firman" ovelle, ja talon emäntäkin oli nyt jo huomaavaisempi ja lupasi katsoa, olivatko johtajat kotona. He eivät sattumalta olleet sillä hetkellä kotosalla, mutta kyllä myöhemmin.
V. Tuompo ja R. Dahm olivat olleet Antti Junkkariin nähden epäluuloisia
ja epäilleet häntä urkkijaksi, kun he olivat saaneet kuulla hänen tulleen rajaviivan yli niin epätavallista tietä, aivan kuin lähetettynä. Nyt Junkkari esitti tämän kertojan terveiset ja antoi niiden vakuudeksi R. Dahmin turkin, ja ne yhdessä riittivät. Epäluulot haihtuivat, ja heistä tuli hyvät ystävät. Siihen päättyivät menomatkan vaikeudet. Antti Junkkari matkusti edelleen yhdessä aikaisemmin mainitsemamme Juho Longin kanssa ja saapui Lockstedtiin 17.12. 1915.
Haaparannassa toimivan "firman" miesten varovaisuuden selvitykseksi tässä erikoistapauksessa lienee syytä luoda silmäys niihin olosuhteisiin, joissa he siihen aikaan toimivat.
Joulukuussa 1915 ja myös myöhemmin, sen jälkeen kuin Suvirinne ja Pekkola olivat paikallisten värvärien avustamina panneet Pohjolan tukkityömaitten jätkät liikkeelle ja solumaan Haaparantaa kohti, ilmoittautui heitä ryhmissä ja yksitellen sanotun kaupungin etappiaseman konttoriin. He sanoivat olevansa valmiit menemään Saksaan. Suurin osa menikin, mutta oli semmoisiakin, jotka nostivat vain matkarahat. Viimeksi mainittujen joukossa oli silloin tällöin santarmien palkkaamia urkkijoita. Ruotsissa toimiville etapinhoitajillehan nämä eivät voineet mitään, mutta he saattoivat toisilta värvätyiltä saada tietoonsa yhtä ja toista värväystoiminnasta Suomessa ja aiheuttaa ikävyyksiä kotimaassa oleville. Siksi suhtauduttiin urkkijoihin mahdollisimman varovaisesti.
Joskus urkkijain toiminta sai väkivaltaisiakin muotoja, mutta nekään eivät tepsineet värväreihin. Kerrottiin tällaisestakin tapauksesta: Kerran iltamyöhällä huone, jossa O. Villamo ja pari muuta jääkäriä asui, tulvahti täyteen rumannäköisiä miehiä, jotka ryhtyivät uhkaavassa äänilajissa vaatimaan matkarahoja "sinne alas". Pöydän takana istuva Villamo ei puhunut mitään, ennen kuin oli sytyttänyt savukkeensa. Sen hän teki ottamalla pöydältä pistolinsa ja ampumalla laukauksen kattoon, samalla pitäen savuketta sen suuliekissä. Kun savuke jo oli hänen hampaissaan, kiinnitti hän ensimmäisen kerran katseensa vieraisiin ja kysyi että mistä olikaan kysymys.
Matkalipun vaatijat olivat tähän mennessä jo unohtaneet asiansa ja tungeksivat kaikessa kiireessä alakertaan johtaville portaille.
Varovaisuussyistä ei miehille itselleen enää annettu matkarahoja, vaan joku etapinhoitajista osti matkaliput, jakoi ne vähän ennen kuin juna lähti, ja katsoi, että tulivat junaan kuljetuksenjohtajan valvonnan alaisina.
Kuulin eräältä jääkäriltä seuraavan tarinan hänen oman ryhmänsä lähdöstä Haaparannasta. Heitä oli ollut koolla parisenkymmentä miestä heikosti valaistun asema-alueen laidassa. Jääkärillä, joka heille antoi matkaohjeet, oli ollut nippu matkalippuja vasemmassa kädessään. Ennen niiden jakamista, parhaillaan selostaessaan tulevan matkan vaiheita ja antaessaan ohjeita lyhyin lausein ikäänkuin vääpeli käskynjaossa, hän äkkiä kääntyi salamannopeasti ympäri, ja iski oikean suoran takanaan seisovan, selostuksen aikana pensaikosta hiipineen miehen leukaan, kääntyi ja jatkoi käskynjakoaan yhtä häiriintymättömän varmalla äänellä kuin sitä ennenkin välittämättä siitä, mitä hänen selkänsä takana tämän Lyöty, joka ilmeisesti oli urkkija, kaatui pensaikkoon, otti "luvun" vaatimattomasti kaikessa hiljaisuudessa ja poistui.
Mitkä urkkijan tunteet olivat, ei kertojani tietänyt sanoa, mutta Lockstedtiin matkustavien poikien mielialan tämä jääkärin kyky selvittää poikkeuksellisia tilanteita ripeästi mutta samalla rauhallisen luontevasti teki vaikutuksen.
XII
Veikko Läheniemen paluu ja toiminta.
Veikko Läheniemi edistyi hyvin sotilasammatissaan Lockstedtissa. Hän sivuutti alokasasteen ja suoritti A-luokan tutkinnon tasan kaksi kuukautta sen jälkeen, kun hän oli saapunut pataljoonaan. Tutkinnossa hän sai komppanianpäälliköltä, kapteeni Knaatzilta, kiitokset muun muassa reippaista kivääriotteista, ja asiat luistivat muutenkin kaikin puolin tyydyttävästi. Pettymystä tuotti vain se, että tarkastellessaan ilta illan jälkeen kasarmin portista saapuvien rekryyttien joukkoa hän harvoin näki kotipitäjänsä Räisälän poikia näiden joukossa. Se alkoi häntä harmittaa, ja hän ilmoittautui komennukselle Suomeen.
13 päivänä joulukuuta Veikko Läheniemi paasikin matkustamaan. Lienee mielenkiintoista seurata tämän nuoren värvärin matkaa, josta hän on itse kertonut seuraavasti:
"Lähtöpäiväni iltana saavuin klo 11 aikaan Berliiniin selviytyen yksinollen ja kielitaitooni nähden hyvin. Hampurin jättiläisasema tosin oli sotkea, varsinkin kun junan muuttoaikaa oli vain 13 minuuttia, mutta onni oli kuitenkin suotuisa ja viime tingassa pääsin vaunuun. Berliinin asemalle tultuani äimäilin ensin sinne ja tänne, mutta painuin lopulta sotilasjonon jäljessä. Lippuja tarkasteleva upseeri ihmetteli ensin, miksi sotilaslipulla kulkeva on siviilissä, mutta nähtyään komennuskirjani hän soi minulle sen kunnioituksen, mikä Saksassa agentin vaikealle toimelle annetaan.
"Monen monien käytävien läpi kuljettuani pääsin vihdoin asematorille, missä oli ajureita tarjolla. Ajuriukko luuli minua tosin ensin urkkijaksi, mutta nähtyään paperini antoi hyvänsuopaisena kyytiä pitkin Berliinin suuria katuja. Oli jotakin nähdä Berliinin komeat puistot, kanavat, veistokset ja rakennustaide. Puoliyön aikaan painoin nappia hotelli 'Nickelin' ovella ja minut otettiin ystävällisesti vastaan, kun ilmoitin tulevani Lockstedtin leiriltä.
"Seuraavana päivänä menin meikäläisten sikäläiseen konttoriin, mistä erään lähettisotilaan opastamana sain kunnian ajaa sotilasautolla halki Berliinin passivirastoon, missä menin sen päämiehen, erään harmaapäisen kenraalin luo. Kätellen hän toivotti onnea minulle ja maalleni antaen allekirjoituksensa, jonka avulla pääsin matkustamaan pois Saksasta.
"Palasimme konttoriin, ja kun olin vielä saanut matkustusohjeet, ajelin kuusi tuntia ympäri Berliiniä. Illalla menin erään meikäläisen jääkärin kanssa muutamaan kahvilaan, johon mahtuu samaan saliin kaksituhatta ihmistä. Kävimme sitten myös kauppahuoneessa, jossa oli neljätuhatta myyjätärtä. Vielä kävimme eräässä kahvilassa, jossa sain kuulla erinomaisen etevää viulunsoittoa ja nähdä kahvilan yhteydessä olevan Berliinin suurimman peilisalin. Tulikin jo lähdön aika, jolloin asemalle mennessä sain vielä nähdä Unter den Lindenin.
"Kello 12 yöllä lähdin kohti Sassnitzia, jonne saavuin seuraavana aamuna klo 7 aikaan. Täällä oli määrä olla vastassa erään meikäläisen toimihenkilön, jonka piti opastaa minut passintarkastuksen läpi laivaan. Häntä en tavannut, mutta minun onnistui silti päästä omin neuvoin alukseen. Vasta merellä ollessani muistin, ettei tiedossani ollut meikäläisen konttorin osoitetta Malmössä eikä Tukholmassa, minun kun oli määrä saada nämä Sassnitzissa. Onneksi löysin kumminkin Tukholmaan vietävistä papereista sanotun osoitteen, joten hätää ei siis ollut.
"Ilmoittauduin Tukholman konttorin päämiehelle, kapteeni Heldtille, Karlavägenin 14. Hän ei tietänyt mitään komennuksestani, vaikka tiedon siitä olisi pitänyt saapua jo samana päivänä kun lähdin Lockstedtista. Hän oli hyvin ystävällinen ja sähkötti asiasta majurille, jolta hän sai käskyn lähettää minut hyvin varustettuna edelleen. Sain matkarahat sekä tarpeelliset tiedot toimintaani varten. Katsottuani kaupunkia lähdin illalla Haaparantaan.
"Pari Tanskasta palaavaa suomalaista työmiestä sekä joukko Amerikasta palaavia ryssiä astui samaan vaunuun ja lisäksi eräs perheellinen mies, joka oli jotenkuten päässyt sotavankeudesta Saksasta. Ei siis ollut ensinkään mieluista seuraa.
"18 päivänä tulin Haaparantaan, missä yli 40 asteen pakkanen tervehti minua ja antoi minulle aikamoisen tehtävän säilyttääkseni korvani paleltumasta kesälakissa. Viivyin Haaparannassa pari päivää kuullen sekavia juttuja kotimaasta, sinne pääsyn ja siellä olon vaikeuksista. Hankin itselleni talvilakin ja villaiset alusvaatteet ym. lämpöistä ja sunnuntai-iltana, 19 päivänä joulukuuta, kello 7 lähdin kävellen erään luotettavan kunnon kemiläisen opasukon mukana 40 kilometrin vaaralliselle taipaleelle poikki Pohjanlahden Kemiin. Pakkasta oli 43 astetta ja oli niin ihmeellisen selkeä kuutamo, ettei päivällä olisi voinut paremmin nähdä. Ukko oli harva-puheinen, ja niin sitä mentiin ihan ääneti. Kuljettuamme seitsemän kilometriä Tornionjoen Ruotsin puoleista rantaa vastapäisellä rannalla olevien ryssien vahti-tupien valojen vilkkuessa epäystävällisesti poikkesimme kahville erääseen mökkiin, jossa saimme kuulla arvelun, että vahdit tuskin olivat ulkona moisella pakkasella, ja tullimiesten arveltiin olevan lähellä olevissa iltamissa. Mökissä valehtelimme olevamme viinan haussa Haaparannasta.
"Saatuamme edellä mainitut tiedot tilanteesta päätimme mennä suorinta tietä, ja niin oikaisimme sanotun mökin kohdalta Suomen puolelle mennen aivan vahtituvan edestä metsään. Oppaallani oli sukset ja hän arveli, että jos minussa oli miestä kahlaamaan lumessa, niin olisi ehkä turvallisempaa mennä metsän läpi Tuntien marssikykyni lähdin arvelematta taipaleelle, ja kuljettuamme onnellisesti metsässä noin pari kilometriä tulimme jälleen jäälle, jota pitkin jatkoimme Kemiin.
"Vaieten kävi tie Pohjolan pakkasjuhlallisuudessa. Miten hartaalta tuntuikaan ja miten aulis olinkaan vastaanottamaan minkä kohtalon tahansa. Omatunto antoi lohduttavan hyvän ja oikean tunnetta ja helpolta tuntui kuoloonkin käydä. — — —
"Kun sitten vaaranpaikan toisensa jälkeen onnellisesti sivuutin alkoi tuntua varmalta, että kaiken jälkeen vielä näen ja saan tehdä sen työn, mikä synnyinmaani hyväksi osalleni on joutunut.
"Tulimme opasukon mökille kello 1 yöllä, missä yksinkertaisen, mutta vahvan aterian jälkeen paneuduimme ukon kanssa vieretysten makaamaan. Kello 8 seuraavana aamuna lähdin Kemin asemalle, jossa istuuduin rennosti vastapäätä ryssän upseeria. Passia ei tarkastettu, ja vaikkakin oudolta tuntui, niin hyvin sujui matka etelään päin. Tarkoitukseni oli ollut pysähtyä Tampereella, mutta suunnitelmani muutti eräs Oulusta junaan tullut henkilö, jolta sain määräyksen viedä erään tärkeän tiedon Helsinkiin. Saavuin sinne 21 päivänä."
Helsingissä Veikko Läheniemi tapasi muutamia huomattavia aktivisteja. Sen jälkeen hän matkusti kotiinsa Räisälään entisen koulutoverinsa Viljo Kojon seurassa saapuen Unnunkoskelle 22 päivänä joulukuuta.
Pitkän ja paikoitellen vaivalloisen matkan jälkeen joulunpyhät kuluivat kotona levätessä omaisten parissa. Joulun jälkeen alkoi värvääminen.
Karjalainen osakunta oli järjestänyt erääksi illaksi vankan ja uuden joulun välillä iltamat Käkisalmen palokunnantaloon. Veikko Läheniemikin meni näihin iltamiin, sillä siellä oli hyvät mahdollisuudet tavata entisiä koulutovereita ja nuorisoa yleensä. Näissä iltamissa olivat myöskin joululomaansa Käkisalmessa viettävät ylioppilaat Sulo Cantell ja Ludvig Härkönen. Tilanne näytti lupaavalta, ja juhlalla oli hyvät onnistumisen mahdollisuudet. Mutta ennen kuin iltamat olivat päässeet kunnolla alkuun, tuli tieto, että santarmieversti Petit ja neljä muuta santarmia oli lähtenyt Hiitolasta hevosella Käkisalmeen.
Se aiheutti tietenkin pienen hämmingin, kun ei tiedetty, mitä heidän matkansa koski. Vanhat aktivistit, kuten esimerkiksi tohtori G.V. Levander, pitivät tarkastuksen laatikoissaan siltä varalta, että papereiden joukossa vielä olisi sattumalta ollut Bobrikovin aikaisia julistuksia tai muuta sentapaista. Ne, jotka eivät tahtoneet katsoa silmästä silmään santarmeja, Varustautuivat häipymään näyttämöltä. Mieliala muutenkin jännittyi, kun arveltiin, että santarmit pitäisivät tarkastuksen iltamapaikassa.
Piakkoin tuli Hiitolasta lisätietoja. Käkisalmen pormestarin veljenpoika, Eero Grönlund, soitti Ludvig Härköselle saaneensa varmalta taholta tietää, että santarmien aikomuksena oli suorittaa kotitarkastus Juho Komosen vanhempien luona Tenkalahdessa. Härkönen lähetti kiireesti sanan Juho Komosen kotiin, että siellä hävitettäisiin kaikki paperit, jotka voisivat olla todistuksena hänen Saksaan menostaan. Juho Komoselta olikin vähän aikaisemmin tullut kirje. Se poltettiin, ja omaiset valmistautuivat muutenkin tulevaan tarkastukseen.
Juho Komosen omaiset saivat myöhemmin illalla samansuuntaisen varoituksen toiseltakin taholta. Santarmien saavuttua Käkisalmeen ja asetuttua asumaan Seurahuoneeseen näistä joku soitti nimismies A. Aloselle, että he aikoivat pitää seuraavana päivänä kotitarkastuksen Ville Komosella Tenkalahdessa. Tenkalahti kuului Alosen nimismiespiiriin, joten tämä tiedoitus oli vain virallinen muodollisuus. Tämän johdosta rouva Lyyli Alonen, joka oli Komosten perhetuttava, kävi miehensä kehoituksesta näitä varoittamassa ja neuvomassa, miten kuulustelussa oli meneteltävä, toisin sanoen, että oli kiellettävä kaikki.
A. Alonen ei tavallisesti halunnut olla mukana santarmien tarkastuksissa, mutta nyt hän ilmoitti tulevansa. Tämän hän teki voidakseen tarvittaessa varoittaa vanhuksia ja antaakseen heille läsnäolollaan rohkeutta ja tukea.
Aamulla kello 8 santarmit olivat Komosen talossa ja aloittivat tarkastuksen, mutta mitään epäilyttävää ei havaittu. A. Alonen seisoi kuulustelun aikana eversti Petitin selän takana ja pudisti päätään merkiksi, ettei vain pitänyt tunnustaa mitään. Santarmit poistuivat, mutta huhut Juho Komosen Saksaan menosta tulivat yhä uudelleen santarmien tietoon. Nimismies Alonen sai useita kertoja virallisia kyselyjä tämän johdosta, mutta kun näissä kirjelmissä Juho Komosen nimi oli säännöllisesti vääntynyt Kommoseksi tai Kammoseksi, Alonen vastasi lyhyesti, ettei sen nimistä asukasta tunnettu paikkakunnalla.
Santarmit istuivat edellisenä iltana joukolla Karjalaisen osakunnan juhlassa, mutta eivät puuttuneet ohjelmansuoritukseen, joten kaikki sujui tasaisesti loppuun asti.
Kuten edellä olevasta olemme huomanneet, eivät olosuhteet Karjalaisen osakunnan iltamien yhteydessä olleet suotuisat värväykselle. Santarmien läsnäolo särki tunnelman. Veikko Läheniemi kohdisti nyt huomionsa kotiseutunsa lähiympäristöön. Kun hän tiesi myöskin Toivo Kuisman olevan kotonaan Oravankydössä, jonne oli matkaa vain noin parikymmentä kilometriä, hän otti tähän yhteyden.
Tammikuun alussa Vilppu Paavilainen järjesti kotikylässään Tiurissa näille molemmille jääkäreille tilaisuuden puhua paikkakunnan pojille. Kokous, johon oli kutsuttu tunnetusti luotettavia henkilöitä, pidettiin Pekka Roinisen talossa.
Vilppu Paavilainen kertoi vähäisen tapauksen, joka osoittaa, ettei asioita maaseudulla yleensä voida pitää salassa. Hän oli matkalla edellä mainittuun kokoukseen Pyhäjärveltä, missä oli ollut kiertämässä. Kyytimiehenä hänellä oli eräs pyhäjärveläinen isäntämies, jota hän ei paljoakaan tuntenut ennestään. Vilppu Paavilainen puheli vain ilmoista ja yleisistä asioista kiertäen politiikan. Mutta isäntä teki aloitteen ja sanoi:
"Mie oon vanha sotamies. Kyll mie tiiän, niitä sie tiet..."
Paavilaisen täytyi tunnustaa toisen olevan oikeassa, ja sen jälkeen keskustelu liikkui enimmäkseen vain politiikan piirissä. Kun he saapuivat Tiuriin, osallistui kyytimieskin kokoukseen, jossa Räisälän poliisien Matti Henttisen ja Yrjö Jortikan ohella olivat läsnä Matti Kiuru ja Anna Lallukka, joka huolehti kahvitarjoilusta. Lisäksi siellä oli melkein kaikki Tiurin nuoret miehet sekä tietenkin jääkärit Toivo Kuisma ja Veikko Läheniemi.
Vilppu Paavilainen piti innostavan avauspuheen. Sen jälkeen jääkärit perusteellisesti selostivat oloja ja elämää Saksassa ja jääkäriliikkeen merkitystä. Ilta kului innostuksen ja toverillisen keskustelun merkeissä. Havainnollistaakseen sotilaselämää jääkärit esittivät vielä suljetun järjestyksen liikkeitä aseinaan leipälapiot, joiden tuli näytellä kiväärin osaa.
Toinenkin äsken mainittuun kokoukseen liittyvä tapaus kuvaa, miten salaisuuksia käsiteltiin maaseudulla.
Samaan aikaan, kuin kokousta pidettiin, kerrotaan erään ylioppilaan hakeneen Vilppu Paavilaista ja Tiuriin saavuttuaan kysyneen erään talon emännältä, missä hän asui. Emäntä oli ensin kyllä neuvonut vieraalle Paavilaisen talon, mutta oli sitten tämän vaivoja säästääkseen lisännyt.
"Jos työ häntä niis salaisiss asjoiss oletta tulleet tappaamaa, ni mänkää Roinisell. Hää o siel pitämäss kokkousta. Siel ne ovat Lähenieme Veikko ja Kuismaki, ja siel ovat meijäki pojat."
Taru ei kerro, mitä tämä erittäin salaisissa asioissa matkustava ylioppilas tähän sanoi tai mitä teki. Kokoukseen hän ei tullut.
Kokouksen tuottamat tulokset olivat hyvät. Viisi tiurilaista nuorukaista lähti heti liikkeelle, mutta heidät käännytettiin takaisin Viipurista. Tällä välin oli sattunut tapauksia, jotka sulkivat joksikin aikaa kulkutiet pohjois-Suomessa, jopa siinä määrin, että ne tästä lähtien olivat jatkuvasti epävarmat, useimmiten poikki.
Kun tilanne ei näyttänyt pohjoisessa vakiintuvan, Veikko Läheniemi lähti 11 päivänä tammikuuta Viipuriin, käväisi Helsingissä ja sieltä palattuaan matkusti Kajaaniin. Matti Koskinen Räisälästä ja ylioppilas A. Hämäläisen värväämä Lauri Pelkonen Pyhäjärveltä olivat hänen mukanaan. Mainingit Helsingissä ja rajavyöhykkeellä tapahtuneista pidätyksistä ja kotietsinnöistä olivat kantautuneet Kajaaniin asti, joten sielläkin oli hermostuneisuutta ilmassa.
Oulussa, jonne he saapuivat tammikuun 22 päivänä, vilisi urkkijoita kaikkialla. Toimihenkilöt olivat vaikeasti tavattavissa, ei kukaan voinut sanoa, miten sieltä päästiin rajalle. Kemin toimikunta oli osittain vangittu, osittain hajaantunut. Saman päivän iltana oululaiset lähettivät 15 miestä takaisin etelään, joten saatamme ymmärtää Veikko Läheniemen katkerat tunteet sillä hetkellä. Hänen auttamisekseen paikkakuntalaiset koettivat keksiä keinoja, mutta hänen tovereitaan Pelkosta ja Koskista ei uskottu saatavan rajalle. Heidän tiensä näytti katkenneen. Veikko Läheniemi ei kuitenkaan luopunut tovereistaan.
Tammikuun 24 päivänä he kaikki pääsivätkin matkustamaan Kyläjoen pysäkin kautta onnellisesti Ruotsiin Tukholmassa kapteeni Heldt otti Veikko Läheniemen ystävällisesti vastaan ja tarjosi hänelle uusia tehtäviä kotimaassa, mutta tämä arveli, ettei hän voinut sillä hetkellä saada mitään arvokasta aikaan Suomessa, ja matkusti Lockstedtiin.
XIII
Kohtalokkaita aikoja kohti.
Saatettuamme Veikko Läheniemen Tukholmaan on meidän palattava ajassa taaksepäin joulukuun jälkimmäiselle puoliskolle 1915.
Vanhan tavan mukaan varustautui Suomen kansa viettämään joulua, värvärit ja muut asioitsijat mukaan luettuina. Saksasta komennetut jääkäritkin matkustivat koteihinsa, mikäli se kullekin sopi, viettämään rauhan juhlaa omaistensa parissa. Voidaan olettaa, että toiminnassa tällä taholla tuli lyhytaikainen herpaantuminen, mutta toisella taholla santarmit ja näiden kätyrit jatkoivat työtään.
Aarne Sihvo oli palannut matkoiltaan Viipuriin muutamaa päivää ennen joulua ja asettui asumaan hotelli Suomeen. Syyn, miksi hän ei matkustanut Lehtokylään joulunpyhiksi, tulemme pian huomaamaan. Aaton aattona hän soitti Tauno Sihvolle Käkisalmeen ja kutsui tätä tulemaan ensimmäisellä junalla Viipuriin. Viimeksi mainittu matkustikin jouluaattona luullen matkaa tietenkin hyvin tärkeäksi. Opettaja Salo saattoi hänet hevosellaan Ramiin ja kanttori Kiuru sieltä edelleen Hiitolan asemalle.
Kun Tauno Sihvo Viipurissa tapasi serkkunsa, oli tällä tosiaankin tärkeät asiat esillä. A. Sihvo näet vietti kihlajaisiaan. Illalla kokoontui Espilään teatterin jälkeen seurue, jossa oli paitsi neiti Elli Ikosta, Aarne Sihvon kihlattua, myös arkkitehti ja rouva Ikonen, näyttelijä Jaakko Korhonen sekä Tauno ja Aarne Sihvo.
Kohta he huomasivat eräässä toisessa pöydässä lääninsihteeri Molanderin tyttäret Vappu ja Anni Molanderin, jotka olivat Sihvon serkusten vanhoja tuttuja kouluajoilta Käkisalmesta. Toinen neitosista viittasi T. Sihvon luokseen ja kuiskasi tämän korvaan, että kumpaakin nuorukaista vastaan oli tehty ilmianto santarmilaitokselle ja että siitä oli tullut tiedoksianto maaherranvirastoon. Lääninsihteeri Molander oli ilmaissut salaisuuden tyttärilleen todennäköisesti siinä tarkoituksessa, että nämä saattaisivat sen asianomaisten tietoon.
Espilästä serkukset menivät nyt hotelli Finlandiaan, mistä T. Sihvo vuokrasi huoneen. Myöskin Tauno Sihvon veli, opettaja Kaarlo Sihvo, oli saapunut henkivakuutusmatkoillaan Viipuriin jouluaattona. Hän tavoitti ensin veljeään Finlandiasta, mutta kun tämä ei ollut siellä, hän meni "Karjalan" toimitukseen kysyäkseen M. Puhakalta, oliko tämä nähnyt Tauno Sihvoa kaupungissa. Puhakka ei sanonut tietävänsä hänestä ja oli huolissaan muista asioista. Hän pyysi Kaarlo Sihvoa käymään edestakaisin Kouvolassa toteamassa, oliko Viipurin ja Kouvolan välille järjestetty passintarkastus ja oliko junassa santarmeja.
Kaarlo Sihvo oli kylläkin aikonut matkustaa Kaukolaan jouluksi, mutta siirsi nyt sen matkan tuonnemmaksi ja lähti iltajunassa Kouvolaan. Hän istui toisen luokan vaunussa, ja kun tilaa oli runsaasti, hän paneutui penkille pitkäkseen ja nukahti sikeästi.
Hän oli nukkunut ties' miten kauan ennen kuin heräsi, mutta avattuaan silmänsä ja katsottuaan ulos hän huomasi junan seisovan asemalla, jota lyhtyjen valaistuksesta muistutti auttamattomasti Kouvolaa, ja pitkä vastaantuleva juna seisoi toisella puolella. Hän luuli, että hän oli nukkunut liian pitkään ja että tuo toinen juna oli juuri se, jolla hänen piti palata Viipuriin Hän sieppasi päällystakkinsa ja ryntäsi ulos. Samassa kuului pitkä vihellys. Hän hyppäsi tuon toisen junan välisillalle. Juna lähti hiljaa liikkeelle.
"Luojan kiitos, että heräsin ajoissa", ajatteli Kaarlo Sihvo tyytyväisenä, ettei sentään tarvinnut jäädä odottamaan seuraavaa junaa.
Juna oli jo täydessä menossa, kun hän hengitettyään raikasta aamuilmaa lähti vaunuun. Se oli tosin kolmannen luokan vaunu, ja hänellä oli toisen luokan edestakainen lippu, mutta hän päätteli, että kai sen takana on joku toisenkin luokan vaunu. Tämä vaunu oli täynnä nukkuvaa venäläistä sotaväkeä, joten hän painoi oven kiinni ja yritti vastakkaiselle puolelle. Sama juttu. Hän tarkasteli junaa nyt lähemmin ja huomasi, että hän olikin joutunut sotilaskuljetusjunaan, jossa ei ollut hänelle tilaa muualla kuin vaunun sillalla.
"Nyt on kyllä viisainta, että hyppään pois junasta heti seuraavalla asemalla, ennen kuin joku tulee tarkastamaan ja huomaa minut", päätteli hän itsekseen.
Juna lähestyi seuraavaa asemaa, vihelsi, mutta ei hiljentänyt vauhtiaan. Asema vilahti ohitse, ja taas vihellettiin pimeydessä, ja seuraavakin asema sivuutettiin samaan tyyliin. "Salamatkustajaa" alkoi jo peloittaa, miten siinä lopulta tulisi käymään, sillä jos hänet tavattaisiin vaunujen välistä kyyhöttämästä, luultaisiin häntä varmasti vihollisen vakoojaksi ja kenties asetettaisiin kenttätuomioistuimen eteen ja ammuttaisiin. Ja vaikk'ei niinkään ankaria oltaisi, niin joka tapauksessa kovat tutkimukset siitä tulisi muine seurauksineen. Tämmöisten ajatusten lämmittäessä Kaario Sihvo joten kuten tarkeni paluumatkan! Lähestyttiin Viipuria, mutta nyt nousi kysymys, pysähtyykö juna edes siellä. Jos se meneekin yhtä mittaa Perkjärvelle tai Terijoelle! Yhä jännittyneempänä hän tarkkaili asemalle tultaessa, hiljentyykö vauhti vai ei. Kun hän huomasi, että vauhti alkoi vähetä, valmistautui hän hyppäämään, ja arvellessaan jo voivansa sen tehdä hän hyppäsi heittäen pari kuperkeikkaa. Onneksi ei sen pahemmin käynyt, hän nousi ja kulki kiertoteitä asemalle. Kukaan ei ollut hänen seikkailuaan nähnyt, joten hän huokaisi helpotuksesta ja lähti kaupungille. Kello oli viisi aamulla.
Kaarlo Sihvo käveli suoraan Finlandiaan ja kysyi, oliko siellä hänen veljensä. Hänelle sanottiin huoneen numero. Hän koputti ovelle ja astui sisään. Nukkujat, Tauno ja Aarne Sihvo, kohottivat päätään.
"Ole hiljaa! Nyt päätetään meidät hirttää. Eikös se olekin tuhma päätös...!" sanoi Aarne Sihvo nauraen.
Myöhemmin päivällä neiti Vappu Molander soitti Tauno Sihvolle ja sanoi, että Aarne Sihvon oli mitä pikimmin poistuttava kaupungista. Aarne Sihvo lähtikin Tapaninpäivänä pikajunalla Helsinkiin ilmoitettuaan hotellissa matkustavansa Muolaan. Hän otti mukaansa käärön Karjalan Kannaksen sotilastopografisia karttoja, joiden mittakaava oli 1:42 000. Isak Alfthan oli vankilanjohtaja Gerichin avulla hankkinut ne. Aarne Sihvon piti viedä ne mennessään Ruotsiin ja sieltä edelleen Saksaan.
Tämä karttakäärö kainalossaan hän sitten Helsinkiin saavuttuaan meni tervehtimään Edvard Bruunia, kapteeni Lassenin asiamiestä. Hänen asuntonsa ja samalla jonkinmoinen toimisto olivat Liisankadulla. Matka asemalta sinne ei ole pitkä, mutta jonkin vaiston vaikutuksesta Aarne Sihvo ennen perille tuloaan kääntyi muuanne ja käveli kutuja jonkin aikaa, ennen kuin suuntasi kulkunsa Liisankadulle. Tällöin hän sattumalta kohtusi maisteri Kalle Väänäsen ja hänen rouvansa ja pysähtyi keskustelemaan näiden kanssa, jopa tapaamisesta ilostuen lähti heidän kanssaan vielä kahvillekin. Sen jälkeen hän suuntasi askeleensa kolmannen kerran Bruunin asuntoa kohti ja tällä kertaa entistä päättäväisempänä, mutta matkalla hän kohtasi taas tuttavan, maisteri Kai Donneriin, ja se oli hänelle pelastukseksi. Kai Donner kysyi, mihin hän oli menossa. Aarne Sihvo sanoi menevänsä tapaamaan Bruunia. Kai Donner kertoi vuorostaan hyvin kiinnostavia asioita. Bruun oli vangittu Torniossa, hänen toimistonsa oli tarkastettu ja pengottu, ja vartijat istuivat siellä nyt, niin että oli viisasta pysytellä muualla. Lisäksi Donner kertoi santarmien saaneen haltuunsa paljon arvokkaita tietoja, joten lähiaikoina oli muitakin pidätyksiä odotettavissa.
Maisteri Kai Donner oli tosiaankin tullut kuin sallimuksen lähettinä. Aarne Sihvo otti saamansa tiedot ja neuvot kiitollisena vastaan ja Suuntasi askeleensa poispäin Liisankadulta. Paria päivää myöhemmin hän matkusti karttoineen pohjoiseen. Hän palasi onnellisesti Lockstedtiin 12 päivänä tammikuuta 1916.
Tauno Sihvo jäi Viipuriin, kun hänen serkkunsa matkusti Helsinkiin tapaninpäivänä. Seuraavana päivänä maisteri Södermann kutsui hänet luokseen ja kertoi saaneensa tietää, että Edvard Bruun oli vangittu, ja kehoitti Tauno Sihvoa viipymättä matkustamaan Helsinkiin varoittamaan Aarne Sihvoa, jonka tiedettiin menneen Bruunia tapaamaan. Tauno Sihvo matkusti ja sai ilokseen tietää, että hänen serkkunsa oli jo lähtenyt pohjoista kohti. Hän otti puhelun Viipuriin ilmoittaakseen Södermannille asiasta, mutta sai kuulla, että tämä oli tullut jo Helsinkiin ja asui hotelli Bristolissa. Hän meni uudenvuoden aamuna sanottuun hotelliin maisteri Södermannia tapaamaan. Viimeksi mainittu oli vielä vuoteessa, mutta Tauno Sihvo istui hetken hänen luonaan keskustellen. Södermann ilmoitti tilanteen olevan Kemissä semmoisen, ettei sinne eikä liioin pohjoisempaankaan voitu lähettää poikia. He söivät Catanissa kahdeltatoista aamiaista neuvotellen erinäisistä asioista, ja heidän piti tavata uudelleen seuraavana aamuna, mutta silloin maisteri Anto Södermann oli jo rajaviivan tuolla puolella. Hän oli kuollut sydänhalvaukseen.
Se oli ankara isku Etelä-Karjalan värväysjärjestölle, mutta ei auttanut tyrmistyä. Oli saatava uusi johtaja kaatuneen tilalle. Tälle paikalle astui nyt tuomari Bertel Brunou, joka tähän saakka oli pysytellyt syrjässä.
Tauno Sihvo sai kuulla tämän Helsingissä tuomari Otto Åkessonilta ennen Viipuriin paluutaan. Tauno Sihvo oli nimittäin kysynyt helsinkiläisiltä neuvoa eräässä asiassa, jonka selvittely oli jäänyt kesken maisteri Södermannin kuoltua. Hänen painajaisenaan oli niinä aikoina ruvennut olemaan eräs värvätty Kaukolasta, eikä hän tietänyt, miten tästä kunnialla selviytyisi.
Tämä nuorukainen, jota Tauno Sihvo tuskin tunsi, oli tullut loka- ja marraskuun vaihteessa hänen luokseen ja sanonut salaperäisenä:
"Tahtoisin lähteä sinne alas."
Jostakin syystä nuorukainen teki epäluotettavan vaikutuksen, vaikk'ei siihen oikeastaan olisi pitänyt olla mitään perustetta. Tauno Sihvo ei olisi tahtonut ryhtyä hänen kanssaan mihinkään tekemisiin.
"Mihin alas?" kysyi hän tiukasti.
"Sinne, minne teidän veljennekin on mennyt ja Ville Kuhmu."
"Olen kuullut, että he ovat menneet johonkin, mutta en tiedä mihin", sanoi T. Sihvo vältellen.
"Minulla olisi harras halu lähteä sinne myöskin", sanoi nuorukainen.
Värvääjän into vei voiton hänen varovaisuudestaan. "No, hyvä", sanoi Tauno Sihvo. "Minä otan selvän Viipurista, vieläkö sinne pääsee. Tulkaa hotelli Centraliin minua tapaamaan." He sopivat päivästä, ja nuorukainen lupasi tuoda pari serkkuaan Kirvusta mukaan. Tämän nuorukaisen nimi oli Ville R.
Määräpäivänä Ville R. soitti Kirvusta ja kysyi, tulevatko he kaikki hotelliin.
"Tulkaa vain yksin", sanoi Tauno Sihvo edelleen epäluuloisesti. Ilmiantaja oli paljon vaarallisempi kahden todistajan kera kuin yksinään.
Ville R. tuli siis yksin, nosti kolmen miehen matkarahat, sai Kemiin tunnuksen ja lähti.
Seuraa vana päivänä Tauno Sihvon matkustaessa Käkisalmeen samainen Ville R. nousi Sairalan asemalla samaan vaunuun. Nyt Tauno Sihvo alkoi todella epäillä. Kun toisella kuitenkin saattoi olla jokin pätevä syy ja kun hän itse oli oikeastaan siinä asemassa, ettei hän olisi voinut vihaansa käydä purkamaankaan, hillitsi hän itsensä ja kysyi.
"No, tähänkös se matka päättyi?"
"Se oli sillä viisiin", selitti Ville R., "että kun me pidimme läksiäisiä, niin matkarahat hupenivat siihen emmekä enää kyenneetkään matkustamaan. Mutta nyt minä menen kotiin, pyydän isäukolta rahat ja matkustan."
Tauno Sihvon täytyi tyytyä siihen. Eihän sille mitään voinut, jos nyt niinkin oli käynyt. Pääasia oli, että naapuri vain lähtisi. He matkustivat samassa hevosessa Ojajärven asemalta Kaukolan kirkolle, sillä Tauno Sihvokin meni sen kautta Käkisalmeen.
Parin viikon kuluttua sama Ville R. oli Käkisalmessa Tauno Sihvon luona pyytämässä uusia matkarahoja. Hän sai ne sekä vakavat kehoitukset matkustaa. Marraskuun lopulla hänen huomattiin vielä olevan kotonaan, ja tällöin Tauno Sihvo koveni hänelle. Ville R. lupasi taas lähteä.
Tauno Sihvo neuvotteli tästä Viipurissa maisteri Södermannin kanssa ja sai ohjeet lähettää miehen matkaan keinolla tahi toisella. Mutta keinot eivät olleet moninaiset, kun mies oli saatava matkustamaan halki Suomen, maan kaakkoisimmalta kulmalta sen luoteisrajalle. Voimakeinojen käyttö olisi ollut tuloksetonta. Ainoa tapa oli saada hänet matkustamaan suosiolla.
Tauno Sihvo tapasi taas miehen, joka oli edelleen lähtöpuuhissa. Ainoa seikka, joka vieläkin kiikasti, oli raha.
"Tulkaa Viipuriin", sanoi Tauno Sihvo.
Mies tuli. Tauno Sihvo saattoi tämän junaan, osti matkalipun Kemiin ja katsoi, että naapuri todellakin matkusti länteen.
Tämä olikin viimeinen yritys. Tampereelta Ville R. oli pyörtänyt takaisin, palannut Viipuriin, mennyt santarmilaitokseen ja pestautunut urkkijaksi. Hän sai kantaa salapoliisin merkkiä.
Sen jälkeen hän oli ajellut rennosti hevosella kotipitäjässään Kaukolassa, näytellyt rahojaan ja kerskunut.
"Nyt minulla on valtaa kuin Pilatuksella."
Tästä huomaamme, että Ville R. oli kataluutensa ohella suuruudenhullu. Hänen esikuvansa Raamatussa kulki nimellä Juudas Iskariot.
Tästä alkoi Ville R:n tuhoava toiminta Kaukolan pitäjässä. Hänellä olikin valtit käsissään. Tähän mennessä hänen oli ollut helppo urkkia tietoonsa niin paljon asioita, että hän voi saattaa kaikki sikäläiset värvärit vankilanmuurien sisäpuolelle, nimittäin kaikki ne, jotka eivät sitä ennen ehtineet poistua paikkakunnalta.
Tämä oli tarina Ville R:n osallistumisesta jääkäriliikkeeseen. Sen johdosta Tauno Sihvo oli keskustellut Södermannin kanssa ennen tämän kuolemaa. Tämän jälkeen hän kääntyi saman asian takia tohtori Sivénin puoleen, mutta tämä oli neuvonut hänet tuomari Åkessonin luo. Viimeksi mainittu ei liioin voinut antaa ohjeita, miten päästä tästä pälkähästä, vaan kehoitti neuvottelemaan tuomari Bertel Brunoun kanssa Viipurissa.
Palattuaan Viipuriin Tauno Sihvo tapasi "Karjalan" toimituksessa Mikko Puhakan ja Väinö Puhakan, joka oli joululomalla. Toimittaja Mikko Puhakka sanoi hänet nähtyään, ettei hänen pitäisi pitää kiirettä Käkisalmeen menollaan, sillä santarmit olivat matkustaneet sinne todennäköisesti häntäkin tavatakseen. Hän jäi siis toistaiseksi Viipuriin.
Loppiaisen jälkeen Tauno Sihvo matkusti kotiinsa Kaukolaan, missä sai kuulla, että hänen kansliassaan oli pidetty kotitarkastus. Hän oli rauhallinen, sillä mitään vaarallisia papereita siellä ei ollut. Niitä ei värväystoiminnassa tarvittu, sillä neuvottelut ja muut toimitukset olivat yleensä suullisia.
Tällä välin Käkisalmessa oli alkanut kierrellä huhuja, joiden mukaan muun muassa Tauno Sihvo oli kuollut kuin aikoinaan Ilkka, nuijasodan johtaja, hirsipuussa. Kun hän nyt ilmestyi taas kaupungin kaduille, hämmästys oli suuri, ja monet varovaisuuteen taipuvat vanhemmat tuttavatkin karttoivat hänen seuraansa, todennäköisesti peläten, että se voisi johtaa tuttavuuteen santarmilaitoksen kanssa.
"Mitä! Eikö sinua vielä olekaan hirtetty?" oli kysymys, johon eräskin kaupungin vanha asukas yllättyneenä odotti Tauno Sihvolta vastausta nähtyään tämän kadulla kasvoista kasvoihin.
Paikallisten järjestysviranomaisten taholta vaara ei onneksi ollut uhkaamassa. Nimismies A. Alosen kanta on jo kaikille tuttu, ja poliisimestari Saraste suhtautui myöskin värväysliikkeeseen ymmärtämyksellä. Se ilmeni niistä sanoista, jotka hän eräässä tilaisuudessa sivumennen sanoi Tauno Sihvolle:
"Kyllä tiedän, missä puuhissa olet. Niskaan en karkaa, mutta varo itseäsi!"
Vaikk'ei santarmien Tauno Sihvon toimistossa pitämässä kotitarkastuksessa löytynytkään mitään, oli selvää, että hänen toimintaansa tultaisiin tästä lähtien seuraamaan siltä taholta yhä tarkkaavaisemmin. Siltä varalta, että hänen olisi äkkiä paettava tai hänet vangittaisiin, keskitettiin nyt koko toiminta Käkisalmessa opettaja A.V. Komulaisen käsiin. Hänestä tuli keskushenkilö sanan täydessä merkityksessä. Hän otti vastaan Helsingistä saapuvat rahalähetykset, uudet merkit, ohjeet ja varoitukset sekä toimitti ne edelleen maaseudun värväreille. Ottaen huomioon santarmien yhä kiihtyvän toiminnan, kotietsinnät ja pidätykset, jotka silloin alkoivat olla jo jokapäiväisiä tapahtumia, vaadittiin tämmöisen postin hoitajalta rohkeutta ja kylmäverisyyttä.
Kun Tauno Sihvon sitten kuukautta myöhemmin oli äkkiä paettava ja Kaukolan värvääjät kuljetettiin vankikyydillä tuntemattomia kohtaloita kohti, Komulainenkin lopetti toimintansa ja odotteli jännittyneenä osalleen mahdollisesti lankeavia raskaita seuraamuksia. Onneksi hän välttyi niistä.
XIV
Tammikuu 1916.
Vuoden 1916 alku oli hankalaa aikaa jääkäriliikkeelle koko maassa Etelä-Pohjanmaata ja Vaasan saaristoseutua lukuun ottamatta. Merenkurkun jäädyttyä rannikon lähellä olevat pitäjät alkoivat lähettää poikia entistä suuremmissa ryhmissä Uumajan kautta pataljoonaan. Bruunin vangitsemisesta seurasi kotietsintöjä siellä ja täällä, ja johtomiehiä ruvettiin ennen pitkää vangitsemaan. Alaisten Yrjö Ruutu Helsingissä oli ensimmäinen, jonka kätyrit toimittivat telkien taakse. Samat miehet, jotka olivat käyneet nostamassa häneltä rahat matkustaakseen Saksaan, tulivat seuraavana päivänä santarmien kanssa noutamaan häntä itseään. Toiset ottivat tästä varoituksesta vaarin ja pysyttelivät syrjässä maaseudulla ja myöhemmin olojen vielä kiristyessä pakenivat maasta. Näistä mainittakoon tohtori Sivén sekä maisterit Donner ja Puhakka.
Viipurissa urkkijat eivät päässeet selville johtohenkilöistä, mutta Kaukolassa ja Käkisalmessa alkoi pilviä kasaantua näiden ympärille, samoin Kurkijoella.
Kun joulun jälkeen palasin Viipuriin, sain kuulla veljeni Aarnen jo matkustaneen Helsinkiin ja sitä tietä pohjoiseen. Isak Alfthan oli myöskin sillä haavaa Tukholmassa. Tauno Sihvo saapui Helsingistä ja kertoi sikäläisistä tapahtumista. Maisteri Södermannin kaatuminen riveistä oli tullut yllättävänä iskuna, sillä kaatumiseksi sitä saattoi sanoa. Hänen terveytensä, joka poliittisten taistelujen ja vankilassaolon aikana oli heikentynyt, ei jaksanut kestää jatkuvasti kasvavaa jännitystilaa. Varatuomari Bertel Brunou astui Södermannin tilalle tälle johtavalle ja vaaralliselle paikalle, ja hänen kanssaan työskentelivät nyt "Karjalan" vastaavaksi toimittajaksi siirtynyt Mikko Puhakka ja hovioikeuden neuvos John Nordgren, joiden esityksestä Brunou oli tehtävän vastaanottanut.
Bertel Brunou sai jatkuvasti rahalähetyksiä Helsingistä salaisen kuriiripostin tuomana. Postin kuljettajina toimivat tavallisimmin ylioppilaat, joskus muutkin liikkeeseen kuuluvat, joiden matka kävi sattumalta tähän suuntaan. Koska Bertel Brunou oli välittömässä, melkein jokapäiväisessä kosketuksessa värvääjiin ja muihin toimitsijoihin, hän jakeli asianajotoimistossaan Karjalankatu 10:ssä näitä rahoja aina sikäli, kuin poikia oli kulloinkin matkalle lähdössä.
Rahastonhoitajan virka ei tämäntapaisessa "firmassa" ollut kadehdittava, sillä toisinaan sattui niinkin, että värvärit eri puolilta maakuntaa pyysivät rahaa ja kukkaron pohja oli tyhjä, eikä lisää tahtonut Helsingistäkään saada. Tällöin ei auttanut muu kuin turvautua paikallisiin rahalähteisiin. Varatuomari Brunoulla olikin takanaan muutamia viipurilaisia liike- ja rahamiehiä, jotka olivat jääkäriliikkeen ystäviä. Ennen kaikkea mainittakoon näistä kauppaneuvos E. Sellgren, joka useaan otteeseen teki rahalahjoituksia. Tuomari Severin Avellan oli toinen, ja kolmas oli silloinen ratsumestari, nykyinen kenraali Hannes Ignatius.
Viimeksi mainittu oli kerrankin Brunoun istuessa työhuoneessaan konsuli Peranderin kanssa tullut tämän luo ja sanonut: "Minäpä maksankin nyt sen velkani" ja ojentanut Brunoulle neljäsataa markkaa.
Varatuomari Brunou joutui ensin ymmälle, mutta kenraali Ignatius jatkoi jo matkaansa, joten hän ei ehtinyt enempää kysellä. Nyt hän arvasi, mihin rahat oli tarkoitettu, sillä mitään saatavia Ignatiukselta hänellä ei ollut. Tammikuun puolivälistä 1916 alkaen verhosi muuan mies alinomaa Brunouta tämän liikkuessa kaupungilla. Sitä kesti Venäjän vallankumoukseen asti. Sillä aikaa kun Brunou oli sisällä toimistossaan istui mies talon rapulla. Kun Brunou lähti liikkeelle, seurasi tämä muutaman askelen päässä mitään puhumatta. Vallankumouksen puhjettua miestä ei enää näkynyt.
Aika ajoittain oli Brunoun tehtävä selkoa tilanteen kehittymisestä tohtori Ossi Sivénille ja tuomari Otto Åkessonillle. Nämä neuvottelut pidettiin Helsingissä Hypoteekkiyhdistyksen kerhohuoneiston hiljaisissa huoneissa.
Mikko Puhakka joutui yhä aktiivisemmin osallistumaan toimintaan, sillä "Karjalan" toimitus oli edelleenkin maaseudulta tulevien värvärien, lähettien ja toisinaan värvättyjenkin tavoite, paikka, josta he vanhan tavan mukaan saattoivat löytää tiensä edelleen. Kuten M. Puhakka oli tähän saakka toiminut hyvässä yhteisymmärryksessä maisteri Södermannin kanssa, samoin hän toimi tästä lähtien varatuomari Brunoun kanssa.
Toimittaja Ville Nikkanen oli vapautunut vankilasta, missä hän oli istunut kuukauden päivät jonkin sensuurin mielestä sopimattoman kirjoituksen johdosta. Vankilan painostava ilma oli tehnyt hänet jonkinverran entistä alakuloisemmaksi, kenties myöskin harkitsevammaksi. Mutta hän ryhtyi taas toimintaan yhtä päättäväisenä kuin ennenkin, rinnallaan nuorekas toimittaja Eero Turunen, Viimeksi mainittu oli Nikkasen vankilassaoloajan hoitanut hänen tehtäviään, kuten olemme aikaisemmin maininneet. Nyt, kun hämäräperäiset henkilöt olivat ruvenneet virittämään ansojaan värvärien muutenkin vaarallisille poluille, jokapäiväinen toiminta alkoi käydä itse kullekin jännittäväksi, hermoja kysyväksi. Yksikään toimihenkilö ei saattanut aavistaa, milloin ja missä loukku hänen kohdallaan laukesi. Tämä kehoitti varovaisuuteen, mutta työtä ei voitu jättää kesken.
"En tule elämään tämän rytäkän yli: minulla on varma aavistus siitä", vakuutti Eero Turunen tämän kertojalle, tosin leikillään, mutta siinä oli toinen puoli totta. Hänen aavistuksensa piti paikkansa, joskin hän kaatui vasta vapaussodassa, sankarina Antrean rintamalla.
"Lähde pataljoonaan! Mennään yhdessä", koetin häntä neuvoa, mutta hän ei ottanut sitä varteen.
"Minulla on vanha äiti. En voi jättää häntä yksin!"
Kävin joskus iltaisin Eero Turusen kotona teetä juomassa. Silloin minun tuli esiintyä Amerikasta palanneena insinöörinä, johon Eero Turunen sattumalta oli tutustunut. Näin tapahtui siksi, ettei vanha rouva Anna Turunen olisi saanut vihiä salaisista puuhistamme. Se olisi vain tehnyt hänet tarpeettomasti levottomaksi.
Hotelli Finlandiassa, jossa monet meistä pitkän matkan värväreistä asuivat, olimme tähän mennessä tutustuneet sekä henkilökuntaan että omistajiin. Vanha portieeri oli aikoja sitten lakannut vaatimasta minulta passia. Hän tyytyi papintodistukseeni, joten ulkomaanpassini oli jatkuvasti hallussani äkillisen matkan varalta. Eräs venäläinen upseeri asui talossa vakinaisesti. Hänen kanssaan jouduimme silloin tällöin ruokailemaan yhtäaikaa, mutta hän ei häirinnyt meitä emmekä me häntä. Hotellin jokapäiväisenä vieraana oli sitä paitsi muuan tummatukkainen nuori mies, joka suursodan pauhinasta välittämättä eli kokonaan musiikin lumoissa, jota hän harrasti talon nuoremman tyttären kanssa. Nuorukainen oli nykyinen Viipurin Musiikkiopiston johtaja B. Sirpo.
Hotellin väellä tuskin oli aavistusta salaisista toimistamme. Meidän annettiin hoitaa omat asiamme rauhassa, vaikka luonamme kävikin erilaisia nuorukaisia, joilla oli enemmän tai vähemmän jännittynyt ilme kasvoillaan, mutta he eivät koskaan kuulleet meidän puhuvan liikeasioista. Mutta siihen aikaan tapahtui niin paljosi hämäräperäistä, että hotellin omistajan oli viisainta olla tietämättä mitään.
Poikia tuli ja meni. Jotkut asuivat hotelli Europassa, jonka omisti Juho Reinikainen, tai muissa hotelleissa. Toiset yöpyivät vaatturimestari T. Forsmanin yksityisasunnossa ja jotkut tuttavissaan.
Ylioppilas Jalmari Forsman (nykyinen asessori J. Koskia) oli kiinteässä yhteistyössä Mikko Puhakan ja Bertel Brunoun kanssa toimien varsinaisena poikien matkaan lähettäjänä. Hän otti nämä vastaan, majoitti, hankki rahat Brunoulta, jakoi ne ja neuvoi tunnukset. Hän toimitti matkaan muun muassa Kalle Kainuvaaran, Paul Henriksonin (Matan) ja Lönnbomin.
Myöskin Into Auer oli joululomalle saavuttuaan innolla osallistunut toimintaan Viipurissa. Kun Koskia matkusti helmikuussa taas Helsinkiin opintojaan jatkamaan, Into Auer jäi kotiinsa hoitamaan näitä yhä vaarallisemmiksi muodostuvia tehtäviä.
Mielessäni alkoi päivä päivältä varmistua se käsitys, että oleskeluni paikkakunnalla ei enää vastannut tarkoitustaan. Toiminnastani ei ollut enää odotettavissa tuloksia, sillä etappitiet olivat ainoastaan ajoittain auki, ja siellä oleskelullani saatoin vain vaarantaa toisten toimihenkilöiden asemaa. Sen jälkeen kuin sekä veljeni että serkkuni nimi oli joutunut santarmien luetteloihin, epäilykset saattoivat helposti jonakin päivänä kohdistua minuunkin. Viipurilaiset olivat samaa mieltä, ja niin päätin lähiaikana nostaa ankkurini.
Viipurin lääninvankilassa istui poliittisista syistä — majesteettirikoksesta, ellen väärin muista — kolme henkilöä: varatuomari Leo Kyander, insinööri Dillström ja eläinlääkäri Trygg. Heidän vankeusaikansa oli päättymässä, ja heidän piti vapautua eräänä aamuna tammikuun alkupuolella, mutta ennen sitä oli lääninhallitukseen tullut kirjelmä, joka määräsi heidät edelleen pidettäväksi telkien takana. Tarkoituksena lienee ollut karkottaa nämä vaaralliset miehet Siperiaan. Määräys oli luettu vankilanpäällikölle puhelimitse, kirjelmä seuraisi perässä. Joku virkailija oli kuitenkin piilottanut sanotun kirjelmän jonkin lakikirjan lehtien väliin ja nostanut kirjan hyllylle. Kun sitä ryhdyttiin lähettämään ei kirjelmää löytynyt mistään. Vankilanpäällikkö Stråhlman ja apulaispäällikkö Walter v. Gerich eivät katsoneet voivansa puhelinsoiton perusteella pidentää vangittujen rangaistusaikaa, vaan he laskivat nämä heti tuomion päätyttyä vapaalle jalalle.
Ennen sitä Walter v. Gerich otti yhteyden meikäläisten johtoon, ja Viipurissa ryhdyttiin vapautumisaamun edellisenä päivänä erinäisiin valmisteluihin.
Kun Kyander, Dillström ja Trygg sitten aamulla kello kuudelta astuivat vankilan portista, seisoi kolme ajuria turkit mukaan odottelemassa. He ajoivat kaikki eri suuntiin. Insinööri Dillström valitsi oman suuntansa, eläinlääkäri Trygg ajoi muutamia asemavälejä pohjoiseen päin, ennen kuin nousi Elisen vaaraan menevään junaan, ja tuomari Kyander ajoi suoraa päätä Lappeenrantaan.
En tiedä mitä toisten paon helpottamiseksi tehtiin, mutta minun osalleni lankesi Kyanderin tien tasoittaminen Lappeenrannassa. Matkustin sinne edellisenä päivänä ehtiäkseni ajoissa perille.
Junan lähdettyä Viipurista seuraani lyöttäytyi lyhyenläntä nuorukainen, joka sanoi olevansa entinen kansakoulutoverini, eräs naapurikylän poika Muolaasta. Tuttuja piirteitä olinkin hänessä tuntevinani, vaikkakin hämärästi, sillä olin ollut kauan poissa kotiseudultani. Hän sanoi olevansa tuottavissa liikehommissa ja tekevänsä silloin tällöin niiden takia Pietarin matkoja sekä kertoi yhtä ja toista elämästään. Sen jälkeen hän odotti minun kertovan omista puuhistani. Mutta sillä hetkellä olin liian väsynyt kertomaan tekaistuja juttuja seurustelunhaluisille matkatovereille, joten olin vaiti. En pitänyt tilaisuutta liioin sopivana ryhtyäkseni värväämään häntä Jääkäripataljoonaan, sillä jos hänen puheessaan noista tuottavista gulaššausyrityksistä oli perää, ei ollut todennäköistä, että hän olisi niistä luopunut kolmenkymmenen Pfennigin päivätulon vuoksi. Puhuin siis, minkä puhuin, ilmoista, mutta hän halusi tietää, miksi olin matkalla Lappeenrantaan. Vastasin menevin tervehtimään eräitä tuttaviani, mutta se näytti hänestä tuntuvan liian turhalta syyltä, joten hän ahdisteli minua edelleen kysymyksillään. Käänsin puheen taas ilmoihin. Tästä epäkohteliaisuudesta "kansakoulutoverini" loukkaantui, vaikeni ja siirtyi kohta toiseen vaunuun. Loppumatkan sain istua ilman puhetoveria, mikä olikin suuri helpotus.
En ole vielä tähän päivään mennessä saanut selville, oliko tässä mainitsemani henkilö muuten vain utelias tietämään, miten naapurikylän pojan asiat huristivat, vai oliko tässä kenties viritetty ansa.
Lappeenrantaan tultuani menin Eero Vuorikosken valokuvaamoon, ja hän otti järjestääkseen Kyanderin vastaanoton käytännöllisen puolen.
Seuraavana aamuna odottelimme Leo Kyanderia valokuvaamossa hieman jännittyneinä, sillä saattoihan pako epäonnistua jo alkuunsa tai kenties myös matkan varrella. Viipurista Lappeenrantaan on noin viisikymmentä kilometriä, joten laskimme hänen saapuvan kello kymmenen seuduissa, mutta hän tuli melkein puolta tuntia aikaisemmin. Viipurilainen ajuri pysähtyi valokuvaamon eteen, reestä nousi suureen turkkiin kääriytynyt mustapartainen mies, ja pian ajurikin oli tipo tiessään. Hän ei jäänyt odottamaan enempää kyytikuin juomarahojakaan. Viipurilaiset järjestäjät, luullakseni Into Auer, Tauno Lallukka sekä Eero Turunen, huolehtivat niiden maksamisesta.
Tuomari Kyander riisui turkkinsa Vuorikosken asunnossa, joka oli valokuvaamon yhteydessä. Vankilassa kasvanut musta täysiparta putoili lattialle parturin veitsen jäljiltä. Tukka leikattiin samaan menoon, ja sen jälkeen Leo Kyander peseytyi ja pukeutui, ja aloimme nauttia rouva Vuorikosken tarjoamaa kahvia. Levättyään vähän ja ruokailtuaan Kyander jatkoi toisennäköisenä miehenä matkaa Taipalsaarelle. Pako oli onnistunut tähän saakka suunnitelman mukaisesti. Seuraavan kerran näin hänet Lockstedtissa tammikuun 30 päivänä.
Kohta tämän jälkeen matkustin terijokelaisen koulupojan Ludvig Mäntylän kanssa Ouluun. Tarkoituksenamme oli päästä katkenneita etappiteitä pitkin rajan yli.
Mäntylällä oli oma tarinansa. Hänen vanhempansa olivat asuneet Inkerinmaalla, joten hän oli Venäjän alamainen. Lisäksi hän kuului viimeksi aseisiin kutsuttuun ikäluokkaan, joten hänen olisi pitänyt aivan lähiaikoina ilmoittautua johonkin täydennysmuodostelmaan koulutettavaksi ja vietäväksi aikanaan rintamalle. Hän tiesi sen ja oli jo aikaisemmin aikonut matkustaa Kempin ja Väinölän mukana Saksaan, mutta oli myöhästynyt. Nyt ennen lähtöäni hän ilmestyi Viipuriin joko Pekka Häklin tai Untolahden lähettämänä. Otin hänet mukaani, vaikka matkustusmahdollisuuksien sanottiinkin Oulusta eteenpäin olevan hyvin epävarmat.
Oulussa meillä oli vaikeuksia, mutta selviydyimme niistä Hällforsin veljesten avulla. Toinen heistä, Arvi Hällfors, pudisteli parastaikaa isänmaansa tomuja jaloistaan ja matkusti samana yönä Tornionjoen poikki kuin mekin. Oulussa oli sillä hetkellä toisiakin, jotka välttämättömästi halusivat siirtyä rajan toiselle puolelle, nimittäin Kuolemajärven nimismies Efraim Kemppainen ja ylioppilas Urho Sihvonen Sortavalasta, nykyinen Viipurin suojeluskuntapiirin piiripäällikkö. Viimeksi mainittu oli ylioppilas Kosti Laaksosen ja muutamien muiden kanssa suorittanut hyvin tehokasta värväystyötä Sortavalassa ja sen ympäristössä. Maa oli alkanut polttaa hänenkin jalkojensa alla, joten hänen aikansa maasta poistumiseen oli tullut. Kemppaisen lähdön kiireellisyydestä olen myöhemmin kuullut seuraavan tarinan hänen seuraajaltaan Kuolemajärven nimismiehen virassa.
Kuolemajärven nimismies asui Koivistolla, jossa oli sodan aikana huomattava laivastoasema. Eräänä iltana muuan naishenkilö oli syöksähtänyt E. Kemppaisen huoneeseen ja kertonut juuri tappaneensa laivaston rahastonhoitajan tämän asunnossa. Nimismies lähti heti tapahtumapaikalle ottaen sanotun naishenkilön mukaansa. Siellä hän näki kassanhoitajan makaavan kuolleena lattialla, kassaholvi oli auki, ja suuria setelinippuja oli lattialla. Nimismies soitti ensin upseerikerhoon ja kutsui siellä sillä hetkellä olevat upseerit tutkimusten todistajiksi. Upseerit tulivat, mutta sillä välin, kuin nimismies suoritti kuulusteluja, rahat katosivat.
Seuraavana päivänä nimismies Kemppainen passitti naisen Viipuriin odottamaan oikeudenkäyntiä, mutta rahat olivat nyt kateissa, eikä kukaan tietänyt, mihin ne olivat joutuneet. Tietäen viattomuutensa ei nimismies ollut omalta kohdaltaan huolestunut, mutta ei aikaakaan, kun syy niiden katoamisesta alkoi vieriä hänen niskoilleen. Hän sai kutsun tulla Viipuriin tekemään selkoa tapahtumista. Hän matkusti eikä palannut enää Koivistolle, sillä hänen selviytymisensä jupakasta näytti synkältä.
Esimiesten taholta lienee nimismies Kemppaista neuvottu lähtemään Saksaan pälkähästä pääsemiseksi, ja nyt hän oli vielä Oulussakin pitkäliepeisessä mustassa takissa ja viirullisissa housuissa, kuten Viipurista lähtiessäänkin.
E. Kemppainen ja A. Hällfors matkustivat yhdessä Kemistä Haaparantaan. Sihvonen, Mäntylä ja allekirjoittanut muodostivat oman ryhmänsä. Emme saaneet opasta, ja sen vuoksi jo iltapäivällä lähdimme hiihtämään kolmeen pekkaan Röyttää kohti tämän kertojan paikallistuntemukseen luottaen. Matkan varrella ryhmä kasakoita tuli vastaamme jäällä. Mutta kun pysyttelimme rauhallisina ja jo kaukaa vähitellen poikkesimme niiden tieltä, joten olimme noin puolen kilometrin päässä heistä sivuuttaessamme, he antoivat meidän jatkaa matkaamme kaikessa rauhassa.
Levähdimme Röytän kansakoulussa opettajan ja hänen rouvansa ystävällisessä seurassa. Opettaja piti silmällä, koska venäläinen vartiomiehistö pihan toisella puolella meni nukkumaan. Keskiyöllä ylitimme rajaviivan ja hiihdimme Haaparantaan.
Haaparannassa tapasin muun muassa Kalle Kainuvaaran, joka nykyisin on majuri Karjalan kaartissa. Hän oli matkalla päinvastaiseen suuntaan. Hänet oli lähetetty Tukholmasta takaisin pääasiallisesti vakoilutehtäviin Suomessa ja Venäjällä.
Värväyskomennukseni Suomeen oli päättynyt. Jäljellä oli vain ilmoittautuminen kapteeni Heldtille Tukholmassa. Hän lupasi pitää minut mielessään, eikä hän lupaustaan unohtanutkaan. Sen sain tuntea jo Lockstedtiin saavuttuani ja varsinkin keväällä, kun vedet aukenivat ja toiminta alkoi myöskin merellä.
XV
Olojen kärjistyminen. — Ilmiantoja ja vangitsemisia.
Vaikkakin etappitiet vuoden 1916 alusta alkaen tukkeentuivat tuon tuostakin ja olivat maan kaakkoiskulmasta matkustavien käytettävissä vain vähän aikaa kerrallaan, saapui täältä tilastojen mukaan vielä helmikuussa suunnilleen yhtä paljon poikia pataljoonaan kuin parhaimpina kuukausina syyspuolella. Tämä johtui siitä, että värväys oli nyt vasta päässyt täyteen tehoonsa, ja elleivät häiritsevät tekijät olisi tästä alkaen tulleet ylivoimaisiksi, olisi saatettu toivoa vielä hyviäkin tuloksia. Nyt täytyi miehiä palauttaa jo Viipurista kotiseudulle odottelemaan parempia mahdollisuuksia, joita ei koskaan tullut. Muun muassa palautettiin kerran ryhmä Heinjoelta kotoisin olevia nuorukaisia; toisen kerran joukko Väinö Uosukaisen ja samalla kertaa Vilppu Paavilaisen Viipuriin tuomia värvättyjä. Samaan aikaan myöskin rahojen saanti vaikeutui. Samoin niiden toimittaminen maaseudun asiamiesten käytettäviksi, joten monesti ei poikia voitu senkään vuoksi lähettää. Tämmöistä sattui ajoittain kaikkialla. Mainitsemme vain erään tapauksen Käkisalmesta. Opettaja A. Pitkäsellä Kaukolassa oli ryhmä nuorukaisia lähtövalmiina, jolloin hän matkusti Käkisalmeen saadakseen näille matkarahat opettaja Komulaiselta. Hänen oli kuitenkin palattava tyhjin toimin, sillä rahoja ei ollut, ja pojat jäivät lähettämättä.
Kirvusta kerrotaan samanlaatuisesta tapauksesta, jolloin 4—5 miehen ryhmä palautettiin Viipurista. K. Virén Vuoksenniskalla koki useaan kertaan samantapaisia vaikeuksia. Tämä herätti joskus katkeruuttakin sekä värväreissä että värvätyissä, jotka eivät päässeet suunnittelemalleen matkalle. Väinö Uosukainen kertoo, että edellä mainitsemassamme tapauksessa eräs värvätyistä oli tullut niin malttamattomaksi, että rupesi uhkailemaan ilmiannolla, ellei pääse lähtemään. Tähän oli Uosukainen sanonut, että on parempi, etteivät semmoiset miehet lähdekään. Ja mitä ilmiantoihin tulee, niin yrittäköön vain, niin saa nähdä, mitä hänelle itselleen tapahtuu. Nuorukaisen puolelta tuo oli tietenkin ollut vain hermostunutta puhetta, jonka hän lopetti siihen.
Viipurissa työskentely keskittyi helmikuun aikana suuressa määrässä Bertil Brunoun, Mikko Puhakan ja Into Auerin sekä muutamien heitä lähellä olevien henkilöiden, kuten Juho Reinikaisen, käsiin. Into Auer oli useissa tapauksissa yhdysmiehenä kahden ensiksi mainitun ja maaseudun värvärien välillä. Tästä ajasta lähtien on saatu vain hyvin suppeita tietoja toiminnasta, lukuun ottamatta santarmien käyntejä eri paikkakunnilla, kätyrien mellastusta ja pidätyksiä ja vangitsemisia. Kun kuitenkin mitalin toisesta puolesta, jääkäriliikkeen aiheuttamista seurauksista niille toimitsijoille, jotka olojen pakosta tai muuten joutuivat vankiloihin kärsimään, on jo laajasti ja perusteellisesti kerrottu Sulo Veikko Pekkolan alulle panemassa ja Into Auerin päätökseen saattamassa teoksessa "Kalterijääkärit", jätämme nämä seikat käsittelemättä. Kätyrien toiminta saattaisi muodostaa oman mielenkiintoisen lukunsa, mutta tarkemmin ajatellen ei sekään sovi kirjamme kansilehdellä olevan otsikon alle. Sivuutamme siis tämänkin puolen muutamalla ylimalkaisella maininnalla.
Vilppu Paavilainen ja Eljas Viikko olivat yhteistoiminnassa keskenään, ja ensiksi mainittu piti yhteyttä Into Aueriin. He tapasivat toisensa tavallisesti "Karjalan" edustalla, missä pysähtyivät keskustelemaan näyteikkunan kuvien eteen.
Toimittaja Vilho Nikkanen ei saanut olla pitkää aikaa vapaalla jalalla, ennen kuin hänet taas tuomittiin vankilaan istumaan liian rohkeasta kirjoitustyylistään "Karjalan Aamulehden" palstoilla. Vankilasta palattuaan hän oli vielä ajoittain kosketuksissa toisiin värväreihin.
Isak Alfthan, joka oli joulukuussa matkustanut Tukholmaan, palasi helmikuussa Viipuriin ja otti taas tietojenhankintatoiminnan johdon käsiinsä. Hänen asuntonsa ja toimistonsa oli edelleen "Karjalan" talon piharakennuksessa. Herättämättä huomiota hän toimi täällä vuoden 1916 elokuuhun saakka, jolloin hän palasi Tukholmaan.
Toivo Kuisma oli viettänyt joulun seudun kotonaan Oravankydössä taktiikkaa opiskellen. Sen ohessa hän ei unohtanut värväystäkään, kuten olemme jo maininneet. Tammikuun 10 päivänä hän saapui neljän värväämänsä miehen kanssa Viipuriin, missä joukkoon piti liittyä vielä kuusi. Näiden kanssa hän aikoi matkustaa Saksaan. Heidän oli kuitenkin pakko palata koteihinsa, sillä Viipurissa kerrottiin, että Pohjois-Suomessa tiet olivat tukossa. Toivo Kuismalle luvattiin ilmoittaa, milloin väylä taas olisi vapaa. Tällä välin hän kierteli lähipitäjissä käyden muun muassa tapaamassa Virkin veljeksiä Virkkilässä ja Väinö Uosukaista Oravaniemessä.
Kymmenen päivän kuluttua Toivo Kuisma sai tiedon kotiinsa, että nyt hän saattoi matkustaa, mutta yksin. Seuraa vana päivänä, 21 tammikuuta, hän saapuikin Viipuriin. Täällä hän sai kuulla, että maisteri Donner oli kutsunut häntä ennen lähtöä käymään Helsingissä. Toivo Kuisma meni Helsinkiin, mutta ei tavannutkaan maisteri Donneria, sillä viimeksi mainittu oli siirtynyt maaseudulle. Sen sijaan hän tapasi Yrjö Ruudun, joka sanoi, että aktiivisen komitean (A. K.) johto oli hyväksynyt suunnitelman johtajakurssin toimeen panemisesta Helsingissä oleville ylioppilaille. Toivo Kuisma ryhtyi nyt laatimaan ohjelmaa 2—4 viikkoa kestäville kursseille, ja sen jälkeen kurssit alkoivat. Ne loppuivat kuitenkin alkuunsa, sillä Toivo Kuisma ehti pitää vain yhden oppitunnin, kun Yrjö Ruutu vangittiin. Silloin Kai Donner tiedoitti, että kurssi oli ainakin toistaiseksi keskeytettävä.
Toivo Kuisma aikoi nyt palata Saksaan, mutta kapteeni Lassenin Helsingissä oleva uusi edustaja pyysi häntä matkustamaan Turkuun hankkimaan tietoja erinäisistä Venäjän laivastoa koskevista asioista. Hän tekikin onnistuneen Turun-matkan, mutta Hankoon häntä ei päästetty, vaan pidätettynä käännytettiin Hangon asemalta jo seuraavassa junassa.
Palattuaan Helsinkiin Toivo Kuisma aikoi jatkaa kurssitoimintaansa. Mutta kapteeni Lassenin uuden edustajan vangitseminen 19 päivänä helmikuuta sai hänet tarkistamaan suunnitelmaansa ja hän päätti nyt lopultakin lähteä maasta.
Ennen lähtöään Toivo Kuisma oli tohtori Sivénin puheilla, joka A.K:n nimissä lähetti hänen mukanaan Tukholmaan terveiset, ettei pitänyt enää lähettää Tukholmasta miehiä takaisin Suomeen värväämään, sillä värvääjistä täällä ei ollut puutetta eikä lähtijöistäkään. Toinen kysymys oli, miten värvätyt saatiin läntisen rajan yli. Toivo Kuisma oli tästä asiasta samaa mieltä.
Paitsi edellä mainittua toivomusta, Kuisma sai tehtäväkseen ilmoittaa Tukholmassa, että päätoimikunta Helsingissä kärsi rahan vähyydestä ja että se mahdollisesti saisi paljonkin aikaan, jos sen käytettävänä olisi suurehko rahasumma, esimerkiksi 2 000 000 markkaa. Helmikuun lopulla Toivo Kuisma lähti Haaparannan kautta Tukholmaan ja sieltä edelleen Lockstedtiin, sen jälkeen kuin hän oli tehnyt selkoa matkastaan ja tuonut perille helsinkiläisten terveiset.
Helsingissä opiskeleva valkjärveläinen ylioppilas Walter Asehan oli mukana salaisessa toiminnassa Viipurilaisessa osakunnassa. Hän piti yllä yhteyttä toiseen valkjärveläiseen ylioppilaaseen, Mikko Pekkiin, joten tämäkin tiesi asioista. Tuohon salaiseen toimintaan sisältyi vakoilu. Muun muassa oli saatava selville linnoitustöiden laajuus Viipurin ympäristössä, ja tässä tarkoituksessa Mikko Pekki rupesi myöhemmin syksyllä tavalliseksi "patterityöläiseksi". Hän tapasi sivumennen tämän kertojan Viipurissa, sai lisävalaistusta jääkäriliikkeen asioista ja lupasi lähteä Saksaan.
Walter Aschanin tultua joululomalle Valkjärvelle hän ja Mikko Pekki laajensivat toimintaansa sikäli, että ryhtyivät nyt myöskin värväämään, ja viimeksi mainittu tuli Viipuriin ottamaan selvää allekirjoittaneelta etappiteistä ynnä muista seikoista. Tapasimme sattumoisin Antti Junkkarin lähdön yhteydessä, kuten on mainittu, ja tällöin neuvoin häntä kääntymään näissä asioissa Oravaniemessä asuvan Väinö Uosukaisen puoleen. Tämä opastikin Pekin vuorostaan Into Auerin luo siinä tapauksessa, että hänellä oli miehiä lähetettävähän.
Helmikuun alussa Mikko Pekki saapui Viipuriin mukanaan valkjärveläiset Kaapro Karjalainen Järvenpäästä, Otto Kaipainen ja Jooseppi Martikainen Nirkkolasta. Into Auerilla oli samaan aikaan parisenkymmentä Kaukolan ja Räisälän miestä lähetettävänään, mutta olosuhteiden pakosta hän saattoi lähettää vain muutaman miehen kerrallaan. Suuri joukko olisi herättänyt liikaa huomiota.
Mikko Pekki jätti matkatoverinsa Into Auerin haltuun ja matkusti itse Helsinkiin liittyäkseen siellä Walter Aschaniin, jonka kanssa he olivat sopineet siitä, että lähtisivät yhdessä. Pari savolaista ylioppilasta seuranaan he saapuivatkin Kajaaniin ja ottivat yhteyden Elja Rihtniemeen. Aschan ja savolaiset matkustivat sieltä viipymättä edelleen, mutta Elja Rihtniemen kehoituksesta Mikko Pekki jäi toistaiseksi Kajaaniin avustamaan sikäläisiä toimitsijoita Into Auerin lähettämien miesten vastaanotossa. Henkilöntuntemuksen arveltiin olevan suureksi eduksi tässä toimituksessa, ja Mikko Pekki tunsi ainakin osan Viipurissa matkustusvuoroaan odottelevista pojista. Jotkut näistä olivat jo saapuneet, muiden muassa Kaapro Karjalainen Valkjärveltä ja Eetu Puuska Kaukolasta, ja heidät oli toimitettu edelleen Oulua kohti. Mutta sitten tuli pitkähkö tauko, jonka kestäessä ei kuulunut ketään.
Elja Rihtniemi antoi nyt Mikko Rekille matkarahat Viipuriin, ja viimeksi mainittu lähti ottamaan selvää, missä vika oli. Into Auer hätkähti nähdessään Mikko Pekin, jonka laskelmien mukaan olisi pitänyt jo olla Saksassa. Hän rauhoittui kuitenkin Pekin selostuksen kuultuaan ja selvitti vuorostaan, miksi poikien lähettämisessä oli tullut pysähdys. Tällä välin oli sattunut useita vangitsemisia ympäri maata, joten sillä hetkellä rajaviivalle ei uskallettu ketään lähettää. Pojat oli käännytetty takaisin kotiseuduilleen.
Ne olivat ikäviä uutisia Mikko Pekille, ja häntä kadutti nyt, ettei hän ollut mennyt Aschanin mukana. Into Auer suostui antamaan hänelle matkarahat, jos hän tahtoi kaikesta huolimatta yrittää. Mikko Pekki kävi välillä kotonaan Valkjärvellä, otti mukaansa serkkunsa Jooseppi Pekin ja lähti. Matka Kajaaniin ja sieltä edelleen Ouluun asti meni vaikeuksitta, mutta sieltä lähtien se oli kovin mutkallista ja monivaiheista. Lopulta he kuitenkin päätyivät Ruotsin Karunkiin hiihdettyään ilman opasta onnensa varassa viimeisen parinkymmenen kilometrin taipaleen.
Jääkärivärväystoimintaa arvostellessaan voisi joku olla sitä mieltä, että oikein ja varovasti johdettuna sen ei olisi pitänyt tulla ilmi vielä pitkiin aikoihin. On kuitenkin otettava huomioon, että vaikka toimitsijat olisivat tehneet miten suunnitelmallista työtä hyvänsä, vaikuttivat sen ilmi tulemiseen osaltaan myös ulkonaiset olosuhteet ja ulkopuoliset henkilöt. Niinpä esimerkiksi "Kappelissa" Helsingissä Saksasta komennetulle värvärille, joka matkustaa vaatimattomasti incognito, joku tuttava huudahtaa: "Terve, Pekkola! Siinähän sinä oletkin! ja huhut kertovat, että sinä olet Saksassa." Kun tällöin läsnäolijani katseet kohdistuvat puhuteltuun, ei tämä voi tehdä muuta kuin siirtyä muuanne.
Ja kuka voi mitata toisen mielen ja aikomukset? Sattui joskus niinkin, että värvääjän luo tuli poikia, jotka sanoivat lähtevänsä, mutta saatuaan matkarahat eivät menneetkään, vaan jäivät paikkakunnalle. Tällaiset henkilöt olivat ainaisena uhkana, kuten Kaukolassa Ville R., joka rupesi kätyriksi, kun oli ensin saanut kiristetyksi mahdollisimman paljon rahaa ja urkituksi tietoja.
Eräs seikka, joka teki hallaa sanotussa pitäjässä, ja lienee samantapaista sattunut muuallakin, oli vanhempien tietämättömyys poikiensa matkan todellisesta tarkoituksesta. Pojat lähtivät usein suoraan iltamapaikoista tai kilpailuista matkalle jättäen poliittisesti useinkin vähän valveutuneen isän ja äidin ihmettelemään. Lopulta nämä saivat kiertoteitä kuulla, että se ja se oli lähettänyt hänet Saksan armeijaan. Kenties tähän lisättiin, että värvääjä sai pojasta hyvän maksun. Nuorukaisen isä alkoi tästä lähtien kantaa kaunaa toimitsijalle, ja sattuipa muutamia sellaisia tapauksia, että vanhemmat kääntyivät viranomaisten puoleen vaatien näitä ryhtymään toimenpiteisiin. Eräässä toisessa pitäjässä kerrotaan Saksaan matkustaneen nuorukaisen morsiamen isän tehneen samoin.
Mainitsemamme Ville R. ei säästänyt vaivojaan päästäkseen santarmien suosioon. Hän koetti hankkia todistusaineistoa kaikkia värväystoimiin osallistuneita vastaan. Tässä tarkoituksessa hän oli kerran tullut Ramin majataloon kanttori J. Kiurun luo ostamaan muka postimerkkejä, sillä Kiurulla oli postiasema. Siinä sivussa hän koetti päästä hivuttautumaan myöskin värväysasioihin ja kysyi:
"Onkos se Tauno Sihvo ajanut tästä ohi äskettäin?"
"Ei ole", sanoi Kiuru, jota Tauno Sihvo oli jo ehtinyt varoittaa Ville R:stä. "Kuinka niin?"
"No, olisi vain ollut vähän asiaa", sanoi Ville R. katsoen merkitsevästi Kiuruun. "Vaikka kyllähän sinäkin sen voisit toimittaa."
"Minä en sinun kanssasi rupea mihinkään asioihin. Siitä saat olla ihan varma", sanoi Kiuru arvellen, että hän aikoi pyytää matkarahoja Saksaan menoa varten. J. Kiuru tiesi, että tuo heittiö oli Sihvolta ottanut jo useita satoja markkoja, alussa useammallekin miehelle kerrallaan.
Tammikuun 24 päivänä santarmit ilmestyivät Kaukolaan. Ensin he menivät poliisi Sihvon kotiin, missä pitivät kotitarkastuksen etsien Armas Sihvolta mahdollisesti saapunutta postia, sitä kuitenkaan löytämättä. Nuorin talon pojista, Vilho, lähti heti näiden saavuttua hevosella Suokkalaan varoittamaan Saloa, mutta tämä sanoi, ettei hän lähde kotoaan minnekään.
Seuraava santarmien vierailupaikka olikin Suokkalan kansakoulu, mutta sieltä he eivät löytäneet mitään papereita, jotka olisivat todistaneet Salon toimivan salaperäisissä hommissa. Suokkalasta santarmi joukko ajeli hevosella Liinamaalle ja suoritti sielläkin kotitarkastuksen opettaja Pitkäsellä, mutta yhtä laihoin tuloksin.
Santarmien matka johti sen jälkeen Käkisalmeen T. Sihvon asianajotoimistoon. Viimeksi mainittu ei ollut kotona, eikä mitään raskauttavaa aineistoa löytynyt.
Rauha vallitsi taas Kaukolan pitäjässä santarmien poistuttua, ja työskentely jatkui sikäli, kuin se muuten voi jatkua. Sillä, kuten olemme useita kertoja tulleet maininneeksi, poikia ei voitu ajoittain etappi vaikeuksien vuoksi lähettää. Tällöin mahdollisuudet olisivat muuten olleet hyvät, sillä miehiä kävi yhtenään kysymässä Kiurulta ja Salolta pataljoonaan pääsyä, samoin Pitkäseltä ja hänen apulaiseltaan Yrjö Kortteelta. Tällä oli tietysti, paitsi hyviä puolia, myöskin omat haittansa. Ensinnä se, että kätyreiden oli helppo toimia; toiseksi joukko semmoisiakin ilmoittautui matkalle, jotka luonteensa ja kansalaiskuntonsa puolesta eivät sopineet Jääkäripataljoonaan. Näissäkin tapauksissa oli pakko lähettää ilmoittautujat matkaan, koska he kotona olisivat olleet ainaisena uhkana värvääjille.
Eräässä tämmöisessä tapauksessa eivät Salo ja Kiuru, Ville R:n menettelystä viisastuneina, rohjenneet antaa pojille itselleen matkarahoja, vaan matkustivat näiden kanssa Hiitolan asemalle. Kun sielläkin santarmi oli valvomassa liikennettä, he jättivät pojat halkopinojen taa odottelemaan viime hetkeen saakka ja menivät itse ostamaan lippuja. Salo meni ensin asemalle lähelle lippuluukkua ja kuiskasi asema virkamiehelle sillä hetkellä, kun santarmi käänsi selkänsä: "Kolme pilettiä Kemiin!" Salon jälkeen Kiuru meni vuorostaan luukulle ja osti kaksi lippua samaan paikkaan. Vasta silloin, kun junan lähettäjä julisti: "Selvä on! Soittaa pois!" pojat tulivat piilopaikastaan ja nousivat junaan.
Kuten huomaamme, eivät Suokkalan värvärit luottaneet tämän ryhmän poikien rehellisyyteen, ja vilppi heillä olikin mielessä. Ojajärvellä nämä viisi nuorukaista nousivat junasta, ottivat hevosen majatalosta, kirjoittivatpa nimensäkin majatalon päiväkirjaan ja ilmoittivat matkansa päämääräksi Liinamaan. Sinne tultuaan kello 11 illalla he herättivät opettaja Pitkäsen. Kun opettaja tuli pihalle, he pyysivät kyytimiehensä kuullen matkarahoja Saksaan.
"Minä en tiedä semmoisista matkoista mitään enkä anna teille mitään rahoja", sanoi Pitkänen suuttuneena ja lähti sisälle.
Pojat olivat ajaneet takaisin Ojajärven asemalle, nousseet junaan ja todellakin saapuneet aikanaan Lockstedtiin. Heillä oli ollut vain aikomus hankkia rahaa hiukan lisää.
Kun kuukausi oli kulunut santarmien käynnistä, he saapuivat uudelleen suuremmalla joukolla, josta pääosa meni Liinamaalle, osa Suokkalan koululle ja osa muualle. Näihin aikoihin levitettiin huhua, että Saksaan menijät lähetettiin muka Kaukolan kunnan varoilla, ja tämän kätyrit olivat syöttäneet varmana tosiasiana santarmilaitokselle Viipurissa. Seurauksena oli, että kaikki kunnan virkailijat nyt vangittiin ja vietiin Viipuriin.
Santarmieversti Petit, jonka mukana oli tulkki ja yhdeksän santarmia, tuli Liinamaan koululle. Vaikk'ei opettaja Pitkänen ollut edeltäkäsin saanut varoitusta miltään taholta, hän säilytti mielenmalttinsa ja luontaisen tyyneytensä. Kuulustelu oli lyhyt ja tapahtui tulkin välityksellä. Petit oli muun muassa käskenyt kysymään, montako lasta opettaja Pitkäsellä oli, ja saatuaan kuulla niitä olevan kaksi, hän oli paljastanut inhimillisiä piirteitään sanomalla: "Sääli!"
Santarmit kuljettivat opettaja Pitkäsen Liinamaan kylässä olevaan Heikkosen taloon, missä heille oli suotu majapaikka. Jonkin ajan perästä myöskin Antti Salo saapui sinne omalla oriillaan ajaen ja pari santarmia reessään. Hän oli perästäpäin kertonut aikoneensa matkan varrella ajaa reen kumoon, jättää vartijansa tielle ja paeta hyvällä hevosellaan. Mutta sopivaa tilaisuutta ei sattunutkaan, eikä hän päässyt oikein tunnelmaan, vaan seurasi kiltisti perille asti.
Samaan aikaan vangittiin myös muita kunnan virkailijoita: muun muassa kunnallislautakunnan esimies, maanviljelijä A. Särkinen ja opettaja A. Saarilahti, jotka lienevät olleet tähän asti kaiken toiminnan ulkopuolella. Heidät vapautetuinkin myöhemmin Viipurissa, kun kuulusteluissa oli todettu, etteivät he tietäneet värväysasioissa mitään.
Kanttori Juho Kiuru oli pidätysten tapahtuessa kirkkoherra Hyttisen kanssa kylänlukusilla, mutta kun hän sai kuulla santarmien ilmestyneen Liinamaalle, hän jätti kiireellisesti kinkeripaikan ja lähti postinkuljettaja Pirhosen mukana Soukkalaan. Santarmit tulivat vastaan Järvenpäässä ollen todennäköisesti tulossa juuri hänen kotoaan. Kun hän vähän myöhemmin meni Salolle, rouva Hilda Salo istui keinutuolissa ja itki.
Juho Kiuru lakkautti värväystoimintansa tämän jälkeen, otti Suomi-yhtiön vakuutusasiamiehen toimen ja kierteli pitäjiä tullen kotiinsa vain sunnuntaipäiviksi. Hän oli valpas ja noudatti kaikin puolin varovaisuutta välttyäkseen poikittamassa kätyrien polkuja. Hän ja ylioppilas K. Palovaara nimittäin saivat nimismies Aloselta kehoituksen pysytellä piilossa, sillä heidät eli määrätty vangittaviksi J. Kiuru onnistuikin siinä, joskin se oli hermoja kuluttavaa hommaa ajan pitkään.
Juho Kiuru kesti loppuun asti ja huokaisi helpotuksesta, kun viimeinkin maaliskuussa vuoden kuluttua sai kuulla että vallankumoukselliset olivat Pietarissa vapauttaneet kaikki poliittiset vangit. Nyt hän itsekin tunsi olevansa vapaa kansalainen.
Ylioppilas K. Palovaara yritti hartaasti piileskellä oleskellen kesällä 1916 muun muassa Pyhäjärvellä eräässä Taubilan synkkien korpien salomökissä, jonka metsänhoitaja G. Francke oli teettänyt kaiken kenties omaakin turvallisuutta ajatellen, Mutta aika oli käynyt siellä pitkäksi hyttysten katkeroittaessa pakolaisen päiviä ja öitä. K. Palovaara turvautui välillä oman pitäjänsä syrjäisiin sopukoihin ja uskollisiin naapureihin, mutta kaikki tämä kävi ajan mittaan siinä määrin hermoille, että hän meni lopulta Käkisalmeen. Siellä hän ilmoittautui nimismies Aloselle vangittavaksi ajatellen, ettei hänellä ollut oikeastaan mitään erityistä omallatunnollaan. Toisiakaan kaukolalaisia ei vielä ollut siihen mennessä viety Viipuria kauemmaksi. Alonen oli ensin rouvansa välityksellä kehoittanut häntä häipymään ja antoi sitten yön ajatusaikaa käskien häntä tulemaan seuraavana päivänä kello kymmeneltä. Kun Palovaara kuitenkin tuli seuraavana päivänä, nimismies lähetti poliisin häntä saattamaan Viipuriin. Myöhemmin Palovaara todennäköisesti olisi ottanut tämän askeleensa takaisin, mutta se oli myöhäistä.
Vuorokautta ennen edellä kerrottua kohtalokasta päivää Kaukolassa, siis helmikuun 23 päivänä, Tauno Sihvo oli matkustanut Viipuriin tapaamaan tuomari B. Brunouta, sillä Käkisalmessa ei ollut sillä hetkellä rahaa, eikä tiedetty voimassa olevia tunnuksia, ja Kaukolassa oli muutama poika valmiina lähtemään. Viimeksi mainitut tulivat T. Sihvon mukana Viipuriin, ja hän toimitti heidät sieltä edelleen sen jälkeen, kuin hän oli tavannut B. Brunoun.
T. Sihvo oli vuokrannut huoneen hotelli Finlandiasta. Kun hän iltapäivällä tuli sinne, joku neitosista ilmoitti, että hänen passiaan ei ollut vielä palautettu poliisilaitoksesta, mutta se oli luvattu lähettää heti, kun hotellista soitettaisiin.
"Jos herra tarvitsee passiaan, niin kyllä me soitamme", sanoi neitonen.
Tauno Sihvo "haistoi käryä" tässä poliisien harvinaisena kohteliaisuudessa.
"Ei sillä ole kiirettä. Minä pistäydyn ensin Sainiolla. Kyllä ne tuovat sen soittamattakin", sanoi hän huolettomasti.
Tauno Sihvo ei mennyt kuitenkaan Sainiolle, vaan "Karjalan" toimitukseen tapaamaan Mikko Puhakkaa ja neuvottelemaan tilanteen johdosta. Kun hän kertoi tapahtuman Puhakalle, sanoi tämä:
"Älä lähde nyt hotelliin, vaan jää tänne toimittamaan 'Karjalaa' toistaiseksi."
Tauno Sihvo jäi, vietti yönsä toimituksessa ja oli siellä vielä seuraavan päivänkin. Tällöin tieto Salon, Pitkäsen ja toisten Kaukolan miesten vangitsemisesta tuli toimitukseen. Eiliset epäluulot eivät siis olleet aiheettomia. Tilanne oli saanut vakavan käänteen. Tauno Sihvo jäi edelleen "Karjalan" toimitukseen, soitti isälleen Kaukolaan ja kutsui tämän Viipuriin.
Kun Juho Sihvo, Taunon isä, oli saapunut Viipuriin, he sopivat siitä, että tämä hoitaisi pojaltansa järjestämättä jääneet asiat, sillä katsottiin nyt ajan tulleen, jolloin Tauno Sihvonkin oli lähdettävä. Hänen passinsa oli tosin vielä poliisilaitoksessa, mutta tämmöisen sattuman varalta hän oli varustautunut jo ennakolta. Kelloseppä John Schantz Käkisalmesta oli luovuttanut hänen käytettäväkseen oman passinsa. Hän oli Ruotsin alamainen, joten hän oleskeli Suomessa passilla. Tauno Sihvo oli painanut mieleensä yhtä ja toista hänen sukutaulustaan selviytyäkseen myöskin tarpeen vaatiessa lyhyestä kuulustelusta, joka rajalla saattoi tulla. Mutta sittenkään hän ei uskaltanut lähteä suoraan Tornioon ja rajalle, vaan turvautui mutkallisempiin teihin.
Sattumalta Tauno Sihvo tapasi Viipurissa entisen opiskelutoverinsa Harry Blohmin, joka silloin oli Pyhtään piirin apulaisnimismiehenä, ja kertoi tälle asiansa ja pyysi järjestämään matkalupatodistuksen Pohjois-Suomeen. Harry Blohm kirjoitti esimiehelleen, nimismies Söderkrantzille, lyijykynällä seuraavan kirjeen: "Kun tämä mies tulee luoksesi, anna hänen tehdä tarvitsemansa paperit. Harry."
Tämä suositus taskussaan Tauno Sihvo matkusti Kotkaan. Mutta tullakseen nimismiehen luo vasta virka-ajan jälkeen hän meni Seurahuoneeseen, josta hän tilasi itselleen huoneen. Hotellin vieraskirjaan hän kirjoitti John Schantz, kelloseppä, Käkisalmi.
Sen jälkeen Tauno Sihvo istuutui ruokapöytään hotellin ruokasalissa. Tällöin eräs tarjoilijattarista tuli iloisena kysymään, tunsiko hän herra Tammelinin. Tammelin oli myöskin kotoisin Käkisalmesta ja kävi Seurahuoneessa säännöllisesti.
Tauno Sihvo tunsi kyllä Tammelinin, joka oli sitä paitsi Schantzin hyvä ystävä. Tammelin oli puutavaramies, jonka Tauno Sihvo tiesi oleskelevan enimmäkseen Kotkassa. Mitä, jos joku sikäläisistä tuntisi myöskin Schantzin ja tulisi häntä tervehtimään tahi jos Tammelin seuraavalla hetkellä astuisi ravintolaan ja sanoisi:
"Terve, Sihvo!"
Tämmöisten ajatusten tärvellessä ruokahalua Tauno Sihvo söi nopeasti, maksoi laskunsa ja lähti viipymättä nimismiehen luo. H. Blohmin lapulla oli odotettu vaikutus. Tulija vietiin heti kahville nimismiehen yksityisasunnon puolelle, ja matkatodistus järjestyi myöhemmin.
Työnjohtaja Aapo Miettisenä Tauno Sihvo matkusti sen jälkeen Sodankylään ja Rovaniemelle metsäasioissa. Viimeiseksi valtiksi rajan ylittämistä varten nimismies Söderkrantz luovutti hänelle vielä erään ulkomailla kuolleen merimiehen passin, joka oli palautettu nimismiehen konttoriin.
Tauno Sihvo matkusti Kuopion kautta kohdatakseen siellä kaukolalaisen Viljo Tukian, jonka kanssa hän aikaisemmin oli sopinut tapaamisesta. Kuopiossa ensiksi mainittu sattumoisin näki taiteilija Aku Käyhkön teatterikiertueensa kanssa ja hänen mukanaan palautti Shantzin passin omistajalleen.
Kun Viljo Tukia ja Tauno Sihvo olivat Kajaanina ajettuneet asumaan Kaupungin hotelliin, Elja Rihtniemi tuli tiedustelemaan, mihin he olivat menossa ja järjesti heille hevoskyydin pitkin Oulunjärven jäätä Vaalaan. Oulusta alkaen heidän tiensä oli mutkallisempaa kuin siihen asti ja täynnä vaikeuksia, mutta he selviytyivät kuitenkin Muurolan kautta Aavasaksan pohjoispuolitse Ruotsiin.
XVI
Toiminnan loppu. Siirtymäkausi.
Kevättalvi 1916 oli maaliskuun alkupuolelta alkaen hiljaisen toiminnan aikaa muodostuen yhä hiljaisemmaksi vuoden loppuun mennessä. Ken toimitsijoista ei tullut vangituksi, livistänyt karkuun tai piileskellyt lymypaikoissa, oli vaiti ja odotteli jännittyneenä, mitä tuleman piti.
Maaliskuun 12 päivänä santarmit vangitsivat Juho Reinikaisen Viipurin asemalla. Nyt Vilppu Paavilainenkin katsoi elämän käyvän liian epävakaiseksi Etelä-Karjalassa. Maaliskuussa hän ajeli omalla hevosellaan Iisalmeen, möi siellä hevosen ja nousi Kajaaniin lähtevään junaan.
Matkan varrella eräs tuttu mies nousi samaan vaunuun ja istuutui Paavilaista vastapäätä. Mies oli maisteri Väinö Puhakka, joka myöskin haki rauhallisempia seutuja, sillä Helsinki oli käynyt liian levottomaksi. Monet sikäläisistä johtohenkilöistä olivat jo joutuneet santarmien käsiin.
"Terve!" sanoi Vilppu. "Mihi matka?"
Puhakka ei vastannut, vaan katsoi ällistyneenä silmälasiensa takaa uteliasta vierasta.
"Et sie tunne?" kysyi nyt Vilppu Paavilainen.
"En", sanoi Puhakka.
Nyt vasta Paavilaiselle vaikeni, että hänen oma muotonsa oli viime näkemästä huomattavasti, hänen itsensä mielestä jopa ilahduttavasti muuttunut. Hän asetti oikean kämmenensä leuan alle ja sanoi hymyillen:
"Paaha tähä parta!"
Nyt Puhakka tunsi hänet äänestä ja ilmeistä.
"No, joko sinäkin olet menossa — — —?" kysyi hän.
Yhdessä toverukset matkustivat Kajaaniin, missä he etsivät käsiinsä Elja Rihtniemen. Viimeksimainittu toimitti Vilppu Paavilaisen Hallaan, Hallan-Ukon turviin, missä hän pysyttelihe vallankumoukseen saakka, noutipa sinne perheensäkin Räisälästä. Maisteri Väinö Puhakka jatkoi matkaansa Ruotsiin ja asettui asumaan Tukholmaan, sillä hän ei ollut ikänsä puolesta sopiva rivimieheksi Jääkäripataljoonaan.
Maaliskuussa Juho Niukkasen veli, Matti, lähti Kirvusta erään naapurin pojan kanssa Saksaan. Piakkoin sen jälkeen muuan rihkamakauppiaaksi naamioitunut mies toi J. Hiukkaselle kiristyskirjeen, jossa häntä kehoitettiin määräpäivään mennessä lähettämään Jääsken postitoimistoon J. Lankisen nimelle 500 markkaa ikävyyksien välttämiseksi. Kirjeen kirjoittaja oli santarmien palveluksessa ja hän tiesi, että Juho Hiukkanen oli lähettänyt poikia Saksaan.
Juho Hiukkanen ei tietenkään lähettänyt rahoja, vaan järjesti sen sijaan toimittaja M. Puhakan avulla valvonnan Jääsken postitoimistoon. J. Lankisen nimeä käyttävää henkilöä ei kuitenkaan kuulunut kirjettä noutamaan. Juho Niukkanen sai Kirvun poliisiviranomaisilta kyllä tietää, että santarmit pitivät häntä silmällä, mutta kotitalon hoito ja monet kunnalliset tehtävät eivät sallineet siirtymistä muuanne. Hänen oli pakko pysytellä kotipaikkakunnalla, niin hermoille käypää kuin se olikin, sillä santarmien tuloa saattoi odottaa millä hetkellä tahansa.
Toiset kirvulaiset värvääjät, Lauri Jortikka ja Heikki Inkinen, olivat samanlaisessa hädässä. Eräs heidän Saksaan lähettämänsä nuorukainen, Ravantti nimeltään, oli joutunut Lapualla santarmien käsiin, viety vankilaan, ja häntä oli kidutettu siinä määrin, että hän oli tullut hermosairaaksi ja kertonut, kuka oli hänet lähettänyt ja kuka oli antanut matkarahat. Tämä tapahtui keväällä 1916, mutta omituista kyllä Jortikka ja Inkinen vangittiin vasta marraskuun 24 päivänä.
Kaukolassa Juho Kiurun täytyi viettää piileskellen koko kesä 1916 ja seuraava talvi maaliskuuhun saakka, käydä varkain kotonaan ja katsoa aina ja kaikkialla, että selkäpuoli oli vapaa pakoa varten. Vaikka Ville R. ja toiset paikkakunnan kätyrit tekivätkin voitavansa saattaakseen hänet santarmien käsiin, piti hänkin varansa, ja hänen onnistui kiertää nämä syrjäseudulla asuvien uskollisten naapureiden avulla, joiden luota hän aina löysi turvapaikan. Hänen elämänsä näin lainsuojattomana ollen ei suinkaan ollut kadehdittavaa. Jatkuva varuillaan olo kävi kuukausien mittaan hermoille, joten hän oli melko väsynyt, kun lopulta vapautuksen hetki koitti.
Liinamaalla rouva Pitkänen sai kokea yhtä ja toista epämiellyttävää kätyrien taholta. Pitkänperjantainaattona oli "Karjalan" väliin liimattu pikilapulla seuraavan sisältöinen kirje:
"Ole hyvä, pane 700 markkaa täältä mennessä Juholan riihen salvameen maasta rinnan tasalle. Käyn sen sieltä kymmeneen mennessä noutamassa. Jos tämän teet, niin opettaja pääsee pois, mutta jos rahoja ei tule, niin huomenaamuna olet varmasti santarmien käsissä. Tee tämä pian ilman mitään seurauksia."
Rouva Pitkänen otti kaksi miestä mukaansa ja meni riihen luo odottelemaan rahojen noutajaa, mutta kun tätä ei kello yhteentoista mennessä kuulunut, he poistuivat. Kello seitsemältä seuraavana aamuna eräs tunnettu naapuri oli käynyt kirjettä noutamassa. Saipa rouva Pitkänen vielä selville, kuka oli kirjeen kirjoittanut sekä lisäksi toiset kaksi yritykseen osallistunutta. Opettajanrouva Pitkäseen kohdistui pari muutakin kiristystä: toisessa tuntematon mies vaati 700 markkaa, ja toisessa kaksi tunnettua kansalaista sanoi menevänsä seuraavana päivänä Viipuriin todistamaan opettajan asiassa. Miehet lupasivat, että jos rouva Pitkänen antaisi heille kummallekin 300 markkaa, hänen miehensä vapautuisi.
Käkisalmessa nimismies A. Alonen joutui värväyksen ja värvääjien suosimisesta vähitellen myöskin huonoihin kirjoihin santarmilaitoksessa, joskaan mitään raskauttavia todistuksia hänen syyllisyydestään ei löydetty. Kehoittipa hänen lähin esimiehensä häntä ottamaan eronkin, mutta Alonen ei siihen suostunut. Tämä tapahtui vähän ennen maaliskuun vallankumousta, joten asia ei ehtinyt kärjistyä sen pitemmälle.
Kiviniemen seuduilta kotoisin oleva liikemies Aimo Torri oli marraskuussa 1915 matkustanut pataljoonaan. Ennen lähtöään hän oli puhunut suunnitelmistaan maanviljelijä Emil Männikön nuorelle kasvattityttärelle, joka ei osannut pitää asiaa täysin salassa. Tieto Torrin menosta tuli ajan mittaan nimismies Helanderin korviin, ja hän määräsi poliisin kuulustelemaan neitosta. Emil Männikkö ei kuitenkaan päästänet tyttöä menemään yksin, vaan saattoi hänet poliisin luo ja oli itse läsnä kuulustelussa. Matkalla hän varoitteli kasvattiaan, ettei tämä puhuisi mitään, vaan olisi olevinaan asiasta täysin tietämätön. Neitonen menetteli Männikön ohjeiden mukaan.
Väinö Uosukaisen kaupassa Oravaniemessä alkoi lorvehtia eräs paikkakunnalla tuntematon mies, joku urkkija. Kerran kun Uosukainen oli pitkähkön ajan poissa kotoaan yhteen menoon, oli santarmiviranomaisten taholta tiedusteltu hänen olinpaikkaansa. Häntä vastaan ei todennäköisesti saatu kerätyksi kylliksi todistusaineistoa, joten häntä ei vangittu.
Muolaassa nimismies J. Karvoselle tuli käsky toimittaa kotitarkastus Lehtokylässä opettaja Antti Sihvon luona. Nimismies, joka oli selvillä jääkäriliikkeestä ja oli sen puolella, kutsui Lehtokylässä asuvan poliisi Tahvo Lahden luokseen ja antoi tälle ohjeet kyseisen tarkastuksen suorittamiseen. Paitsi kirjeitä, oli etsittävä opettajan poikien valokuvia, sillä virallisella taholla "epäiltiin" heidän matkustaneen Saksaan.
Tahvo Lahti, opettaja Sihvon hyvä tuttava ja naapuri, kävi ensin Sihvon luona iltaa istumassa ja kehoitti samalla talon väkeä panemaan kaikki poikien valokuvat piiloon. Seuraavana päivänä hän tuli taloon virkamiehenä etsiäkseen poikien kirjeitä ja kuvia, joita tietenkään ei löytynyt. Poliisi kirjoitti naureskellen opettaja A. Sihvon kanssa pöytäkirjan, jossa selvitettiin kysymyksessä olevien poikien olevan laillisilla matkoilla: Aarne oli muka mennyt Venäjälle, Jussi merille, Sami oli musiikkiopistossa ja Ilmari maanviljelyslyseossa Helsingissä. Tahvo Lahti, joka oli selvillä poikien todellisista olinpaikoista, lupasi vastaisuudessakin ilmoittaa, kun vaara uhkaisi.
Kurkijoella kerrotaan värväystoiminnan tulleen ilmi loppupuolella vuotta 1916. Kun erään neitosen sulhanen oli äkkiä kadonnut ja tytön isä oli saanut tietää, että hän oli matkustanut Saksaan, ei isäukko antanut sitä anteeksi, vaan kosti värväreille. Hän nosti semmoisen melun, että se kuului santarmien korviin asti. Kanttori Siilas Palmu, kirjakauppias Kauppi ja kelloseppä Hurme vangittiin ja vietiin Pietariin Shpalernajan vankilaan odottamaan tuomiotaan.
Imatralla taas oli Kaarlo Viren vuoden lopulla viranomaisten silmälläpidon alaisena. Samoin Käkisalmessa Sulo Cantell, jolle nimismies Alonen oli tästä ilmoittanut ja kehoittanut toimimaan varovaisesti.
Viipurissa toimittajat Puhakka ja Riukuniemi, hallikauppias Vilkko sekä agentuuriliikkeenpitäjät Kinnunen ja Tanninen joutuivat vankilan muurien sisälle.
Heinjoella santarmit suorittivat kotietsinnän Poutiaisella, mutta eivät vanginneet ketään, kun ei mitään raskauttavaa ilmennyt.
Edellä on tehty lyhyesti selkoa asiain kehityksen suunnasta eri pitäjissä. Voitaneen katsoa värväyksen Etelä-Karjalassa suurin piirtein loppuneen maaliskuussa 1916, sillä sen jälkeen meni miehiä Saksaan maan kaakkoiskulmalta vain tippumalla, ja nekin, jotka vielä matkustivat, olivat aikaisemman toiminnan jälkisatoa. Toukokuun 3 päivänä 1916 keisari Vilhelm II antoi käskyn asettaa tuon nyt enemmän kuin 2 000 miestä käsittävän Kuninkaallisen Preussilaisen Jääkäripataljoonan 27:n liikekannalle. Pataljoona kuljetettiin sen jälkeen itärintamalle. Tämä toimenpide, niin luonnolliselta — jopa välttämättömältäkin — kuin se nyt meistä tuntuu, ei saanut silloin kotimaan aktivistien yleistä hyväksymistä. Täällä oltiin sitä mieltä, ettei Saksan sodanjohto ollut menetellyt täysin sopimusten mukaisesti, sillä värväys oli yleensä suoritettu sillä ehdolla, ettei poikia vietäisi rintamalle, vaan että heitä käytettäisiin yksinomaan Suomen vapauttamiseen. Koko Jääkäripataljoona sitä vastoin otti liikekannallepano-määräyksen vastaan mitä suurimmalla innostuksella. Onkin todennäköistä, että jos tuo joukko olisi joutunut viettämään koko ajan toukokuusta 1916 alkaen tammikuun loppuun 1918 toimettomana Lockstedtissa, se olisi rappeutunut melkein käyttökelvottomaksi odotellessaan Suomeen lähtöä. Saksalaisetkaan eivät olisi sitä ilomielin katselleet ja pataljoonan aiheuttamia kustannuksia maksaneet. Nyt pataljoona teki työtä matkalippunsa edestä.
Helsingissä asetuttiin nyt värväykseen nähden passiiviselle kannalle, annettiinpa värväyskieltokin maaseudulle, mikä tuskin oli tarpeellista, sillä toiminta oli jo ennestään aivan lamassa.
Jääkäripataljoonan komentaja, majuri Maximilian Bayer, ei kuitenkaan hellittänyt, vaan ryhtyi omin voimin hankkimaan Suomesta täydennystä pataljoonalleen. Hänen suunnitelmiinsa lienee kuulunut vielä toisen, kenties useammankin pataljoonan muodostaminen. Saadakseen värväyksen taas vauhtiin hän komensi keskikesällä 1916 Suomeen muun muassa jääkärit Hannes Olkkosen, Armas Stålbergin, Janne Ahlrothin ja Aarne Sihvon. Viimeksi mainittu lähti Mitausta kesäkuussa, poikitti rajan Tornion seuduilla ja vaelsi Kajaanin, Kuopion ja Savonlinnan kautta Lappeenrantaan kokien pettymyksiä kaikkialla matkan varrella. Entiset värväriaktivistit olivat heittäneet kirveensä järveen sen jälkeen, kuin keskuskomitea Helsingistä oli antanut määräyksen värväyksen lopettamisesta. Ei uskottu enää koko asian onnistumiseen, ja siksi päästettiin ilmoille huuto: "Pelastettakoon, mitä pelastettavissa on!"
Lappeenrannasta Aarne Sihvo sai erään nuoren pojan soutamaan itsensä Mikonsaareen lehtori Auerin huvilalle, missä hän tapasi ylioppilas Into Auerin kesälomaansa viettämässä. Vakavan keskustelun tuloksena oli se, että Into Auer matkusti seuraavana päivänä Helsinkiin puhuakseen keskuskomitealle asioista, saadakseen sen jäsenet vakuutetuiksi toiminnan jatkamisen välttämättömyydestä ja pyörtämään pyhät sanansa värväyksen lopettamisesta. Aarne Sihvo jäi siksi aikaa Mikonsaareen lepäilemään.
Into Auer palasi jonkin päivän kuluttua tuoden tullessaan hyviä uutisia. Hän oli tavannut keskuskomitean herroista vain Hugo Stenbergin, mutta he olivat päässeet keskenään yhteisymmärrykseen ja lähettäneet ympäri maata värväyskieltoa koskevan peruutuksen.
Aarne Sihvo pääsi tämän jälkeen Ruotsiin samoja teitä kuin oli tullutkin. Syksyllä samana vuonna Aarne Sihvo tuli Suomeen kolmannen kerran, jolloin hänet vangittiin Jyväskylässä yhdessä nykyisen kenraali Juho Heiskasen, eversti Ilmari Relander-vainajan ja hädän seuraansa sattumalta joutuneen käkisalmelaisen ylioppilas Erkki Karvosen kanssa. Heidät kuljetettiin vankikyydillä Helsinkiin ja sieltä ajan mittaan Pietariin Shpalernajan vankilaan, jonne "kalterijääkärien" joukko alkoi vähitellen kokoontua.
Myös Into Auer oli vangittu ja joutunut vaeltamaan samoja teitä jo muutamaa kuukautta aikaisemmin.
Etelä-Karjalaan kesällä 1916 komennettu jääkäri Väinö Vainio kierteli kotiseudullaan ja oleskeli jonkin aikaa myöskin Kaukolassa Juho Kiurun luona lepäillen tämän piilopaikoissa. Hänellä oli värväyksen ohella muitakin salaisia tehtäviä. Antti Haikonen, joka myöskin kotiseudulleen 1916, pysytteli piilossa, kunnes vapaussodan valmistelmat alkoivat.
Syyskesällä 1916 muualta Suomesta Merenkurkkuun ja Tornionjoelle johtavat läntiset etappitiet tulivat santarmien entisestään tiukennetun valvonnan vuoksi yhä vaikeakulkuisemmiksi. Ei edes Etelä-Pohjanmaalta, joka on välittömästi Pohjanlahden rannalla, matkustanut Merenkurkun poikki juuri muita kuin poliittisia pakolaisia ja Suomeen komennettuja jääkäreitä. Vilkkaampi yhteydenpito ja liikenne Etelä-Suomeen vaati erityisiä toimenpiteitä, ja niin perustettiin uusi itäinen etappitie Pohjois-Suomen erämaiden läpi Hallaan ja Nurmekseen ja sieltä edelleen Joensuun kautta etelään. Tämän pitkän ja vaivalloisen etappitien järjestämistä ja kunnossapitoa varten majuri Bayer komensi suuren joukon jääkäreitä, joiden johtajana oli Friedel Jacobson.
Lauri Jortikka ja toiset Kirvun värvääjät olivat olleet varuillaan Ravantin kiinnijoutumisen jälkeen ja olivat aina valmiina pakenemaan santarmien ilmestyessä. Mutta kun aika kului ja oltiin jo marraskuussa eikä pidättäjiä kuulunut, he tulivat hieman välinpitämättömiksi. Jortikka ei enää ollut sanottavasti huolissaan kohtalostaan, mutta hän oli kuitenkin sopinut Sairalan aseman seudun uuden poliisin kanssa siitä, että tämä ilmoittaisi, jos pahoja vieraita ilmestyisi näyttämölle. Marraskuun 24 päivinä niitä sitten tulikin, muuan siviilipukuinen viipurilainen etsivä ja hänen seurassaan virkapukuinen santarmi.
Jortikan liittolainen, paikkakunnan uusi poliisi, pyysi äsken tulleita vieraita kotiinsa ennen virantoimitusta, joksi he ilmoittivat tarkastuksen Jortikalla, voidakseen sillä aikaa lähettää viimeksi mainitulle sanan. Mutta tämä keino ei onnistunutkaan, Jortikka oli kaupassaan myymässä, kun vieraat tulivat. Hänen oli lopetettava kaupanteko ja siirryttävä vieraiden kanssa huoneisiin, missä nämä penkoivat joka paikan etsien kirjeitä ja paperia. He saivatkin saaliikseen ison korillisen yksityiskirjeitä sekä Jortikan itsensä, jonka he pidätettynä veisit Viipuriin iltapäivällä.
Sillä aikaa tieto pidättämisestä oli levinnyt kylällä, joten asemalle oli kokoontunut satoihin nouseva joukko naapureita saattamaan. Saattajien myötätunto vangittua kohtaan lähtöhetkellä kiukutti Venäjän virkavallan edustajia, mutta heidän oli nieltävä harminsa.
Viipurissa alkoivat kuulustelut. Lauri Jortikka sai ensin tehdä selkoa Ravantille antamastaan viidestäkymmenestä markasta. Tuon summan hän väitti olleensa velkaa nuorukaisen isälle jostakin kaupasta. Sen jälkeen häneltä tiedusteltiin toisia Kirvusta häipyneitä, mutta hän koetti pitää puolensa niin hyvin kuin taisi.
Sen kopin seinään, jossa Jortikka sai alussa viettää vuorokauden tai pari kolmen rikollisen kanssa, oli joku taiteellisilla lahjoilla varustettu henkilö piirtänyt kuvan, jossa joukko miehiä kiskoi hirteen erästä siihen aikaan ryssäläisyydestään kuuluisaa suomalaisnimistä virkamiestä. Varpaan nenät enää tavoittivat maahan. Kuvan sisältämä ajatus oli tosin heikko lohdutus miehelle, jonka osaksi siinä kuvattu kohtalo pikemminkin saattoi langeta kuin mainitulle virkamiehelle, mutta lohdutus kuin lohdutus.
Meikäläisten kärsimyksistä Suomen ja Venäjän vankiloissa ja maanpaossa on paljon kirjoitettu, mutta jäljellä olisi vielä aineistoa paksuihin teoksiin. Tässä sivuutamme ne kuitenkin vain lyhyin maininnoin.
Samaan aikaan kuin Lauri Jortikka kuljetettiin kotoaan, vietiin myöskin hänen värvääjätoverinsa tehtailija Heikki Inkinen Viipuriin ja teljettiin lääninvankilaan. Kuulustelut ja pidätettynäoloaika kesti jouluun asti, ja tällä välin toisiakin värvääjiä saapui vankilaan.
Jouluaattona Lauri Jortikka, Heikki Inkinen ja jo aikaisemmin pidätetty E. Viikko julistettiin vangituiksi. Olihan tämäkin heille jonkinlainen "joulusanoma".
Viipurin lääninvankilassa oli maaliskuun alussa 12 värväystoimintaan osallistunutta pidätettynä ja vangittuna. Kaksi näistä, Jortikka ja Vilkko, kuljetettiin Pietariin Shpalernajan vankilaan. Heikki Inkisen onnistui jotenkuten välttyä tästä matkasta. Hän jäi Viipuriin ja vapautui helmikuun alussa v. 1917. Hän osallistui sen jälkeen vapaussodan valmisteluihin ja muun muassa Venäjänsaaren retkeen. Venäjänsaarelta palatessa punaiset saivat hänet kiinni, veivät lääninvankilaan ja murhasivat vankien keskuudessa suorittamassaan verilöylyssä 27.4.1918 valkoisten joukkojen juuri hyökätessä Viipuriin.
Noin viikko sen jälkeen, kun Heikki Inkinen ja Lauri Jortikka oli pidätetty Kirvussa, santarmit saapuivat noutamaan Juho Niukkasta. Tämä oli nyt jo varuillaan, joten häntä ei ollut helppo tavata. Hän ei nukkunut kotonaan eikä jättänyt mitään sattuman varaan. Sunnuntaina 3 päivänä joulukuuta suuri joukko ihmisiä oli kokoontunut junan saapumista odottamaan Sairalan asemalle, kuten maaseudulla on tapana. Juho Niukkanen oli myös kansan joukossa. Kim hän silmäili junasta tulevia, hän huomasi niiden joukossa santarmiupseerin ja hänen seurassaan 4—5 siviilipukuista miestä. Juho Niukkanen arvasi heti, mistä oli kysymys. Hän häipyi väkijoukkoon, irroitti tavaramakasiinin takana erään naapurinsa hevosen, nousi rattaille ja alkoi ajaa täyttä vauhtia kotiinsa. Hän laski, että santarmit ottaisivat hevosen majatalosta, mikä veisi aikaa, joten hänelle jäi tilaisuus valmistautua sillä välin lähtökuntoon.
Niukkanen oli arvannut oikein. Santarmeille tuli viivytys, sillä majatalosta ei voitu antaa hevosta ennen kuin jonkin ajan kuluttua. Sen jälkeen santarmit olivat vielä ajaneet kahdeksan kilometriä harhaan Niukkasen talon ohi erääseen toiseen kylään, sillä Niukkasia on Kirvussa melkein joka kylässä. Vasta myöhään illalla he paikkakunnan poliisin opastamina löysivät oikean talon. Juho Niukkaselle tämä ajanvoitto oli hyvin tervetullut. Hän oli ehtinyt järjestellä kaikki asiansa ja varustautua matkalle, sillä hänen avustajansa tiedoittivat koko ajan vainoojien liikkeistä. Kun sitten santarmit saapuivat, hän vietti jo kylän nuorten miesten kanssa läksiäisiään Erik Virolaisen riihessä, haulikoilla ja revolvereilla varustettujen poikien vartioidessa teitä.
Santarmit takavarikoivat kaikki kirjeet, jotka Juho Niukkanen oli jättänyt hävittämättä, ja lähtivät, kun talon isäntää ei kuulunut. Kuitenkin yksi siviilipukuinen poliisi jäi hänen huoneeseensa, toinen sijoitettiin puutarhaan, kolmas Inkilän ja neljäs Sairalan asemalle, sillä he olettivat, että takaa-ajettava käyttäisi jompaa kumpaa kulkutietä.
Juho Niukkanen ei mennyt enää kotiinsa, vaan lähti suoraan läksiäispaikalta Taavi Tainan, nykyisen Luumäen aluepäällikön, kanssa jalan pohjoista kohti. Kuljettuaan noin kahdeksan kilometriä he ottivat Aholan kylästä kyytihevosen. Ennen aamua he ehtivät Ruokolahdelle Pietari ja Lauri Inkisen luo Inkilänmäelle ja jäivät tänne vuorokaudeksi lepäämään ja suunnittelemaan matkaansa edelleen. Lauri Inkinen hankki Imatralta tietoja pohjoiseen johtavista etappiteistä, ja näitä pitkin he sitten matkansa suuntasivat. Juho Niukkanen sai Lauri Inkisen papinkirjan käytettäväkseen.
Koska Taavi Tainan ja Juho Niukkasen matkakuvaus antaa jonkinlaisen läpileikkauksen elämästä silloisilla etappiteillä ja oloista Itä-Suomessa, kerromme sen tässä pääkohdittain.
Joka suhteessa hyvin varustettuina Juho Niukkanen ja Taavi Taina lähtivät jatkamaan matkaansa aluksi jalan, turvautuen vasta Sulkavalla majatalon kyytiin. Sen jälkeen he ajelivat Etelä-Savon halki Varkauteen, missä oli etappiasema. Kun he Varkaudessa löysivät sen talon, jossa etappiaseman hoitaja asui, ei siellä näkynyt yhtään aikuista. Siellä oli vain eräs pikku poika, joka heitä jonkin aikaa katseltuaan sanoi talossa olevan santarmeja. Tämän kuultuaan he lähtivät kiireen vilkkaa talosta ja saman tien kauppalastakin. Syrjäkatuja pitkin he painelivat läheisimpään metsään, odottelivat siellä pimeän tuloa ja lähtivät sitten maantietä pitkin kävelemään. Kuljettuaan jonkin matkaa he poikkesivat erääseen torppaan pyytämään ruokaa.
Torpan väeltä he saivatkin sitten ongituksi selityksen santarmien vierailuun etappiasemalla. Edellisenä päivänä oli Varkaudessa löydetty rannasta kuolleena eräs mies, jota oli pidetty santarmien kätyrinä. Tästä seurasi kovat tutkimukset, joita varten joukko santarmeja oli saapunut paikkakunnalle. Nyt vasta matkamiehemme oikein huomasivat, minkälaisesta pesästä he olivat pelastuneet tuon pienen pojan avulla.
Niukkanen ja Taina kävelivät sinä yönä pari kievarinväliä, ottivat sen jälkeen majatalosta hevosen ja ajoivat Heinäveden ja Tuusniemen kautta Muuruvedelle, missä he poikkesivat kansanedustaja P. V. Heikkiselle lepäilemään. Matkan varrella he yöpyivät muun muassa Kaavin majatalossa, jonne he saapuivat puolenyön aikaan. Majatalo oli niin täynnä, ettei heille riittänyt makuupaikkoja muualla kuin pirtin lattialla, mutta väsyneinä he oikaisivat itsensä patjoille. Pitkäaikaista nukkumista siitä ei kuitenkaan tullut, sillä kohta virkapukuinen poliisi herätti koko pirtin väen ja äänekkäästi vaati näyttämään passeja.
Herättyään näin äkkiä Niukkanen ja Taina vetivät unen pöpperössä esiin pistolinsa passin asemesta. Poliisi näki sen ja sanoi nyt hyvin säädyllisesti huomaavansa, että tuvassa olijoiden paperit olivat varmaankin kunnossa. Hän poistui nopeasti ja vähemmällä melulla kuin oli tullut sisään. Niukkanen ja Taina arvelivat nyt jo levänneensä kylliksi yhden yön osalle, pyysivät ja saivat talosta kyytihevosen ja lähtivät, taas taipaleelle. He eivät kuitenkaan tohtineet ajaa seuraavaan majataloon asti, vaan palauttivat hevosen jo sitä ennen ja kulkivat, jalan syrjäteitä loppumatkan Muuruvedelle.
Lepäiltyään ja syötyään kunnollisesti kansanedustaja Heikkisen kotona matkamiehet suuntasivat kulkunsa Nurmekseen, jonne päästyään he majoittuivat Eskelisen, osuusmeijerin johtajan, luo. Eskelinen hankki heille vielä samana iltana sukset ja muut tarpeelliset varusteet hiihtomatkaa varten täältä edelleen. He olivat nyt virallisella Saksaan johtavalla etappitiellä, jonka jääkärit olivat paikallisten asukkaiden avustamina perustaneet ja jota he yhdessä näiden kanssa ylläpitivät. Eskelisen välityksellä Niukkanen ja Taina saivat tietää seuraavan etappiaseman pohjoisessa päin.
Matkustaminen halki Savonmaan ei ollut kovinkaan miellyttävää savolaisten hirveän uteliaisuuden vuoksi. Ennen kuin siellä majataloissa sai ruokaa, yösijan tai hevosen, oli matkustajan talonväen tiedonhalun tyydyttämiseksi keksittävä selostuksia ja kertomuksia siihenastisesta elämästään ja tulevista suunnitelmistaan. Sitä vastoin kun Nurmeksesta lähdettiin pohjoiseen päin, ei kukaan kysellyt juuri mitään. Mutta siellä ei myöskään ollut välttämätöntä salata henkilöllisyyttään, ellei halunnut, sillä kaikki näkyivät pitävän selviönä, että heidänlaisensa matkaajat olivat Saksaan menijöitä tai santarmeja pakoilevia, ja heihin suhtauduttiin niin ollen avuliaasti ja toverillisesti. Nurmeksen—Valtimon— Sotkamon—Hallan reitillä liikkuikin tähän aikaan paljon miehiä samanlaisilla asioilla. Kaikkia heitä kutsuttiin yhteisellä nimellä "firman miehiksi", eikä heiltä vaadittu sukuselvitystä eikä kyselty muutakaan.
Pyysärkästä matkaajamme lähtivät hyvillä ohjeilla ja neuvoilla varustettuina hiihtämään asumattomien salojen halki erikoisesti pilkotettua etappitietä pitkin Sivakkavaaran kautta pohjoiseen. Kuljettuaan parisen penikulmaa heitä vastaan tuli salolla yksinäinen hiihtäjä, jätkä kaikesta päätellen. Kun he olivat tämän kanssa jonkin aikaa keskustelleet, he tutustuivat lähemmin tähän omituiseen kulkijaan, joka ei ollut kukaan muu kuin Urho Sihvonen, Sortavalasta, jätkänimeltään Koponen. Hänen tehtävänään oli ollut etappilinjan järjestäminen Hallasta etelään, ja nyt hän oli matkalla hankkimaan tietoja Kaakkois-Suomen oloista.
Keskustelun tuloksena oli se, että Sihvonenkin kääntyi pohjoiseen, sillä etelästä tulijat saattoivat antaa hänelle hänen haluamansa tiedot. Urho Sihvosen taitavalla johdolla he sen jälkeen hiihtivät turvallisin tuntein korpimaiden halki Ristijärvelle saakka, missä Sihvosen tie erosi. Niukkanen tovereineen jatkoi matkaansa Hallaan. He saapuivat sinne joulukuun 18 päivänä 1916 melkein nääntyneinä, sillä he olivat eksyneet Hyrynsalmen reitillä ja kulkeneet harhaan, joten sen päivän hiihto-osuus oli kohonnut seitsemään penikulmaan.
Nyt hiihtäjät olivat saavuttaneet ensimmäisen päämääränsä, jääkärietapin kiinteimmän pisteen ja levähdyspaikan, Hallan turvallisen talon, joka oli kaikkien santarmien vainoamien isänmaan ystävien pakopaikka. Halla-Ukko otti heidät ystävällisesti vastaan ja vei lämpimään vinttikamariinsa, jossa he nukkuivat rasitusten uuvuttamina kuin säkit tietämättä, mitä ympärillä tapahtui.
Aamulla herättyään Niukkanen ja Taina saivat kuulla, että Hallan talo oli kuluneen yön ollut tavallaan piiritystilassa. Muutamia santarmeja oli nimittäin edellisenä päivänä saapunut Kajaanista etsimään tohtori Sivéniä, joka myöskin oli tullut tänne turvaa hakemaan. Koko yön santarmit olivat kierrelleet taloa kuin kissa kuumaa puuroa uskaltamatta tulla pihaan. Talon miehet ja talossa majailevat jääkärit olivat myöskin olleet koko yön liikkeellä partioimassa taloon johtavia teitä.
Aamulla todettiin santarmien palanneen Kajaaniin, joten elämä palasi Hallassa raiteilleen. Rehtori A. Wegelius on teoksessaan "Aseveljet" kuvannut Hallan oloja ja toimintaa siellä, joten olemme rajoittuneet vain seuraamaan joidenkin Etelä-Karjalasta sinne paenneiden askeleita heidän omien kertomustensa valossa.
Kun Hallassa saatettiin odottaa venäläisten lähettävän suurenpuoleisen kasakkajoukon tutkimaan näitä seutuja, ei vieraita haluttu jättää yllätyksille alttiiksi, ja sen vuoksi heidät sijoitettiin kaikki asumaan talosta noin neljän kilometrin päässä olevaan Saarijärven kalamajaan. Tässä noin neljä metriä pitkässä ja neljä leveässä, hellauunilla varustetussa tuvassa asui ajoittain kuusitoistakin miestä yhtaikaa. Kerrankin siellä oli jääkärit Jacobson, Oesch, Wallenius, Sihvonen, Sutinen, Viitasalo, Ilmoniemi, Koivisto, Salminen, Savolainen ja Vilkman, tohtori Sivén ja Paavo Sivén sekä Hiukkanen ja Taina. Näiden lisäksi saapui pian Herman Stenberg. Myöhemmin tuli vietä muita, mm. Matti Läheniemi Räisälästä. Vilppu Paavilainen, joka oli tullut näille seuduin jo maaliskuun 17 päivänä 1916, asui Havukan torpassa, eräässä kauempana olevassa yksinäisessä salomökissä perheineen. Varsinkin hänen perheensä karsi erittäin puutteellisista oloista. Niukkanen ja Taina kävivät kerran heitä tervehtimässä. Havukan torppa oli puolitoista penikulmaa Hallasta. Torppa oli kylmä ja yksinäinen, mutta muutakaan sijoituspaikkaa ei näillä main ollut tälle perheelliselle pakolaiselle, eikä heitä voitu kasakoiden pelosta myöskään majoittaa taloon. Paavilaisen vaimo ja lapset olivat Niukkasen ja Tainan siellä käydessä sairaina, mutta miehen silmissä ryssän viha ja toimintatarmo liekehti sammumattomana. Hän innostui kertomaan vierailleen seikkailuistaan ja viimeisestä matkastaan perheensä kanssa Räisälästä, jonne hän oli heittänyt kotinsa ja omaisuutensa poliisi Matti Henttisen huollettaviksi. Hän oli ajellut toistamiseen omalla hevosellaan halki Suomen Kajaaniin ja sieltä Hallaan, eikä tämäkään matka tietenkään mennyt ilman jännittäviä seikkailuja.
Kajaanissa oli markkinat Vilppu Paavilaisen ajaessa laihtuneella hevosellaan kaupungin läpi. Tietä ei tahtonut väen tungoksessa kaikkein vilkkaimmalla kohdalla saada suuntaan eikä toiseen, ja poliisikin ilmestyi tungosta hajoittamaan. Se hermostutti Vilppu Paavolaista, ja hän nyki hevostaan entistä ankarammin. Mutta siitä oli seurauksena, että pieni coltpistoli, jonka hän oli ennen kaupunkiin tuloa sijoittanut kaiken varalta oikean kätensä kintaaseen, laukesi poliisin korvan juuressa. Poliisi meni laukauksesta melkein tajuttomaksi, mutta taaja väkijoukko tuli paljon huomaavaisemmaksi. Kaikkien katseet kääntyivät nyt matkueeseen. Tilanne oli epäilemättä kriitillinen, mutta Vilppu Paavilaisen äly kiipesi tilanteen tasalle. Julmistuneena hän hypähti reessä seisomaan ja alkoi kirota karkeasti, että kuka täällä peloittelee hänen hevostaan!
Tietä annettiin nyt vapaasti, ja ennen kuin pamauksesta ällistynyt poliisi ehti toipua, Paavilaisen perhe oli ajellut pois näyttämöltä.
Suunnilleen samaan aikaan kuin Jortikka ja Inkinen pidätettiin Kirvussa, santarmit menivät myöskin Räisälän Unnunkoskelle noutamaan maanviljelijä Matti Lähenientä. Joukko etsiviä ja santarmeja piiritti iltamyöhällä talon. Isäntä oli äskettäin tullut saunasta ja oli menossa vuoteeseen, joten hän oli alusvaatteissaan ja paljain jaloin, kun hänelle ilmoitettiin poliisien olevan pihalla. Matti Läheniemi oli siksi paljon kokenut mies, että hän käsitti ajan olevan korvaamattoman tämmöisissä tapauksissa. Siksi hän ei ruvennut vetämään päällyshousuja ylleen, ei saappaita jalkaansa, vaan meni nopeasti nurkkakamariinsa aikoen hypätä ikkunasta ulos siinä puvussa missä oli. Tultuaan ikkunan luo hän näki, että poliisi oli jo miehittänyt sen edustan. Hän palasi takaisin vierashuoneen kautta ulkoeteiseen, jonka ovi oli vielä kiinni. Oven ulkopuolella oleva poliisi ei kuullut hänen äänettömiä askeleitaan. Samassa kun hän työnsi oven voimakkaasti auki, hän livahti itsekin siitä ulos, pyörähti vasemmalle rapun vieressä kasvavan kukkapensaan taitse ja juoksi pellolle nurkan takana vartioivan poliisin ohi. Tämä kaikki tapahtui niin äkkiä, että sekä pihalla että nurkan takana seisovat poliisit ja santarmit näkivät vasta pellolla karkuun pinkovan vaaleapukuisen haamun. He avasivat tulen, jolla pimeässä ei tietenkään ollut vaikutusta, ja lähtivät sitten juoksemaan karkurin perässä.
Keskellä peltoa oli iso valtaoja. Kevytpukuinen Matti Läheniemi hyppäsi sen yli, mutta takaa-ajajia se viivytti jonkin verran. Jäätynyt ja karkea pellon kynnös sen sijaan pisteli takaa-ajettavan paljaita jalkoja, mutta nyt ei ollut aikaa niitä sääliä. Hän pääsi pellon laitaan, hyppäsi aidan yli ja oli nyt suojaavassa metsässä. Huutaen vainolaiset seurasivat perässä, mutta Matti Läheniemellä oli etumatkaa, maasto oli hänelle tuttua, eivätkä takaa-ajajat tietäneet, mihin suuntaan hän oli menossa. Risut raapivat hänen jalkansa verille, mutta hän pakeni siitä huolimatta nopeasti jättäen poliisit jälkeensä kiroilemaan.
Matti Läheniemi pakeni uskollisten naapureittensa turviin. Saatuaan vaatteita ja muita tarpeellisia välineitä myöskin hän alkoi vaeltaa pohjoista kohti ja päätyi lopulta Hallaan.
Kun majuri Bayerin suunnitteleman toisen Jääkäripataljoonan perustamisesta ei käytännöllisten vaikeuksien vuoksi tullut mitään, jääkärikomennuskunta sai käskyn vuoden 1917 alussa palata Saksaan. Heidän mukanaan menivät kaikki ne, jotka aikoivat Jääkäripataljoonaan, ja myös ne, jotka päättivät mieluummin viettää pakolaisuutensa Ruotsissa kuin täällä. Taavi Taina seurasi ensin mainittuja, mutta Juho Niukkanen jäi Hallan-Ukon kehoituksesta vielä heille asumaan. Viimeksi mainittu vainusi suuria mullistuksia Venäjällä lähiaikoina ja oli sitä mieltä, että tällöin maamme eduskunta joutuisi myöskin tekemään ratkaisevia päätöksiä, joten Juho Niukkasen, joka oli eduskunnan jäsen, ei hänen mielestään pitänyt lähteä ulkomaille. Tämä jäikin Hallaan ja siirtyi myöhemmin etelämmäksi Joensuun seuduille. Kierreltyään metsäkämpillä tavallisena työmiehenä, jätkänä jätkien parissa, ja opittuaan tuntemaan tämän rehdin kansanosan elämäntavat, puhetyylin ja järkkymättömän tyyneyden eri olosuhteissa hän lopulta monen seikkailun jälkeen päätyi Niittylahden kansanopistoon. Näillä seuduilla hän sitten pysyttelihe Venäjän vallankumoukseen saakka, ajoittain koululla, ajoittain rahtitöissä, kun santarmit olivat liikkeellä.
Vilppu Paavilainen ja Matti Läheniemi jäivät Hallan seuduille odottelemaan asiain valkenemista. Paavilainen ei suinkaan maannut toimetonna erämaan kämpässään, vaan kierteli etappi- ja värväystehtävissä laajalti ympäri maata. Hän kävi Kannaksellakin useaan otteeseen erilaisissa tehtävissä ja joutui jännittäviin tilanteisiin, usein samanlaatuisiin, joista olemme edellä kertoneet.
Vuoden 1916 loppupuoli ja 1917 alku olivat värväyksen synkimpiä aikoja, aikoja, jolloin maamme vapauttamiseen tähtäävä toiminta näytti joutuneen kuolleeseen pisteeseen. Shpalernajan vankila alkoi täyttyä suomalaisista aktivisteista, joita uhkasi synkkä tuomio ja teloitus. Tämä loppuselvitys ei voinut enää olla kaukana, sillä santarmien heittämän nuotan perä alkoi jo paistaa. Ja kun saalis olisi kokonaisuudessaan maalla, loppuselvitys todennäköisesti olisi alkava.
Jääkärijoukko, pataljoona, jota olimme vuoden 1914 lopulta alkaen touhunneet, oli nyt koossa taisteluvoimaisena, kokoamassa sotakokemuksia käytännön ankarassa koulussa, olosuhteissa, joissa sen kestävyys ja usko tulevaisuuteen pantiin kovalle koetukselle.
Sen ajan tunnelma oli kaikkialla Suomessa raskas: Miehet linnassa tai pakosalla, omaiset kotona jännityksen ja surun vallassa, pojat rintamalla vieraalla maalla, josta ei edes saanut viestejä. Valopilkkua tuskin näkyi missään, mutta synkkää oli muuallakin maailmassa.
Tie päämäärään näytti kaikista toivottoman pitkältä. Vuoden 1916 lopulla Englanti ja Ranska lienevät viettäneet mustimpia hetkiään, Saksassa ei enää oltu sodan tulokseen nähden toiveikkaita, Venäjän aseet olivat kärsineet jättiläismäisiä tappioita, sen armeija oli toivottomassa tilassa, sen johto epäpätevissä käsissä, keisarin hovissa oli riitoja ja juonitteluja, ja kansa suurkaupungeissa näki nälkää. Tämmöinen oli maailmankuva karkein vedoin piirrettynä sillä hetkellä. Aika ja eri puolien sitkeys tulivat olemaan ratkaisevia tekijöitä.
Meillä suomalaisilla oli näköpiirissä vain yksi merkitsevä tekijä: Vallankumous Venäjällä. Sanottiin, että se oli tuleva, se oli vain "ajan kysymys". Mutta aikaa on toivottoman monta eri pituutta. Tästä pituudesta riippui, säilyttivätkö vankiloissa istuvat miehemme henkensä vai eivät. Vallankumous tuli ajoissa. Onneksi meille ja "kalterijääkäreille".
12 päivänä maaliskuuta 1917 alkoi Shpalernajan muurien ulkopuolelta kantautua selleissä istuvien korviin melua ja pauketta ja jonkin ajan kuluttua huutoa ja kolinaa käytävistä. Ovien salvat kalahtelivat auki. Oviaukkoon ilmestyi hämmästyneen vangin eteen mies pistoli kourassa, kasvot innostuksesta hehkuen, puhui nopeasti jotakin omalla kielellään ja poistui. Käytävässä kuului jalkojen töminää vankien rientäessä nopein askelin portaita alas pihalle, jossa kalterijääkärit kokoontuivat omaksi ryhmäkseen. Heille hankittiin kaupungissa asuvien suomalaisten toimesta rahaa, ja sen jälkeen he palasivat koteihinsa.
Siirtymäkausi, jääkäriliikkeen kuollut kohta, oli nyt ohi. Virkeän toiminnan aika alkoi taas. Mutta nyt ei enää kukaan ajatellut värväystä eikä Libaussa majailevan suomalaisjoukon suurentamista, vaan sen käyttöä alkuperäiseen tarkoitukseensa. Vallankumous oli vapauttanut Venäjään kuuluneet kansat keisarin vallasta, ja alussa kaikki näytti vain päivänpaisteiselta Suomenkin kansaa kohtaan. Mutta ajan oloon tämä vapaus ja veljeys oli muuttua yleisvenäläisen roskaväen tyranniudeksi, hirmuvallaksi, jossa omankin kansamme alhaiset vaistot pääsivät vapaasti temmeltämään. Siinä hallinnossa ei rehellisellä kansalaisella, ei köyhällä eikä rikkaalla, ollut sananvaltaa. Kansamme lopulliseen perikatoon luisuminen oli ovella. Tällä hetkellä tarvittiin tilanteen selvittämiseen koulutettuja, karaistuneita johtajia, aseita ja tukea. Juuri tätä hetkeä jääkärit olivat ajatelleet Saksaan lähtiessään.
Koulutus Saksassa oli kestänyt kolmisen vuotta. Siinä ajassa näistä nuorukaisista oli tullut täysikasvuisia miehiä, jotka olivat nyt vaativan tehtävänsä tasalla.