[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ff2VOIU1dQYUWZsMyu3af3xkzWv9drDqQ7OW_VSgxQ54":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3056,"Jääkärivärväys Etelä-Karjalassa","Sihvo, Jussi",1892,1949,"3056-sihvo-jussi-jaakarivarvays-etela-karjalassa","3056__Sihvo_Jussi__Jääkärivärväys_Etelä-Karjalassa",null,"tietokirja",[],[],"fi",1937,35202,248672,true,[],[],[],"Teos käsittelee jääkäriliikkeen alkuvaiheita ja vapaaehtoisten värväystä Etelä-Karjalassa vuosina 1914–1916. Se perustuu värvääjien ja heidän avustajiensa haastatteluihin sekä kirjallisiin muistelmiin. Kirja valottaa Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan merkitystä itsenäisyysliikkeelle.","Jussi Sihvon 'Jääkärivärväys Etelä-Karjalassa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3056. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","JÄÄKÄRIVÄRVÄYS ETELÄ-KARJALASSA\n\nKirj.\n\nJussi Sihvo\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       Johdanto.\n    I. Jääkäriliikkeen alkuvaiheet.\n   II. Järjestelyt miesten hankkimiseksi Suomessa. — Etappitiet.\n       — Suunnittelut ja järjestelyt Saksassa ja Ruotsissa.\n  III. Majuri Bayerin suunnitelma vapaaehtoisten hankkimiseksi\n       Suomesta. — Värväyskomennuksia. — Matka Helsinkiin. — Viipuri.\n       — \"Karjalan aamulehti\" ja \"Karjala\". — Ensimmäiset värvätyt.\n   IV. Matkoja Kannaksella. — Vaikutelmat. — Värvääjäketjun\n       muodostaminen.\n    V. Karjalaisen osakunnan toimenpiteet Käkisalmen ympäristössä\n       ja Laatokan Karjalassa.\n   VI. Värväystoiminnan kehittäminen Vuoksenlaakson pitäjissä.\n  VII. Havaintoja etappitien varrelta.\n VIII. Jääkäriliikkeen sivutehtäviä. — Vihollisia vakoillaan.\n       — Isak Alftan.\n   IX. Lisää värvääjiä Saksasta.\n    X. Olosuhteet Viipurissa ja sen ympäristössä marras- ja\n       joulukuussa.\n   Xl. Tilannekuvia Kannakselta ja etappitien varrelta.\n  XII. Veikko Läheniemen paluu ja toiminta.\n XIII. Kohtalokkaita aikoja kohti.\n  XIV. Tammikuu 1916.\n   XV. Olojen kärjistyminen. — Ilmiantoja ja vangitsemisia.\n  XVI. Toiminnan loppu. Siirtymäkausi.\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\nTämän kirjan syntyyn antoi alkusysäyksen kansan edustaja Vilho\nNikkanen, joka kesällä v. 1934 ehdotti, että Etelä-Karjalassa\ntoimineet jääkärivärvärit kutsuttaisiin neuvottelemaan mahdollisista\ntoimenpiteistä värväystä koskevien tietojen keräämiseksi. Kokous\npidettiin Viipurin Pyöreässä Tornissa, ja osanottajien luku oli\nilahduttavan suuri. Tuloksena oli kuusihenkisen toimikunnan\nvalitseminen evästyksin, että toimikunnan oli ryhdyttävä kokoamaan\nkysymyksessä olevia tietoja värväreiltä, heidän avustajiltaan\nja yleensä kaikilta, jotka näistä asioista jotakin tiesivät,\nja toimittamaan kootun aineiston perusteella Etelä-Karjalassa\nsuoritettua jääkärivärväystyötä koskeva julkaisu. Tähän niin sanottuun\nEtelä-Karjalan jääkärivärväyshistoria-toimikuntaan valittiin\nkunnallispormestari B. Brunou ja kapteeni I. Alfthan Viipurista,\nkansanedustaja V. Nikkanen Kanneljärveltä, maisteri S. Cantell\nKaukjärveltä, pankinjohtaja L. Jortikka Kirvusta ja everstiluutnantti\nJ. Sihvo, joka sittemmin sai tehtäväkseen kirjan kirjoittamisen.\n\nPuheenaolevan aktiivisen toiminnan ajalta oli kulunut kaksikymmentä\nvuotta, joten moni värväri oli jo siirtynyt manan majoille, ja\nelossa olevien muistikuvat sen ajan tapahtumista olivat alkaneet\nhämärtyä, toisten enemmän, toisten vähemmän. Niinpä jotkut lähettivät\nkertomuksensa suppeina mainintoina, toiset seikkaperäisempinä\nkuvauksina ja muutamat — ehkä suurin osa kokemuksiaan niin\nvähäarvoisina, etteivät katsoneet niiden esille tuomisen maksavan\nvaivaa. Tiedustelujen, haastattelujen ja kirjeenvaihdon avulla\non onnistuttu kokoamaan tähän teokseen painetut tiedot, joiden\ntodenperäisyys on tarkistettu vertaamalla eri henkilöiden kertomuksia\ntoisiinsa. Kun olojen pakosta näin on saatu kokoon pääasiallisesti\nvain muistitietoa, on kirjaan kaikesta huolimatta voinut pujahtaa\nepätarkkuuksia, mutta toivottavasti se on tapahtunut vain\ntoisarvoisissa pikkuseikoissa.\n\nKun aineistoa oli kerätty lähes kaksi vuotta, ryhdyttiin sitä\nhahmottelemaan kirjan muotoon. Tietojen tarkistaminen ja täydentäminen\njatkui kirjaa kirjotettaessa, vieläpä senkin jälkeen, kun käsikirjoitus\njo oli luovutettu kustantajalle, aina oikolukuun saakka.\n\nToimikunta on saanut tukea ja myötätuntoa aineiston keräystä\nsuorittaessaan maakunnan sanomalehdiltä, jotka ovat maksuttomasti\njulkaisseet sitä koskevia uutisia ja ilmoituksia, ja raha-avustusta\nlahjoituksina seuraavilta säätiöiltä, yhtiöiltä ja yksityisiltä\nhenkilöiltä: Karjalan Kannaksen Kulttuurirahasto, Karjalan Kirjapaino\nO/Y, Kauppaneuvokset E.V. Sellgren ja Emil Tanninen, tukkukauppias\nVilho Karjalainen ja tilanomistaja Fritz Buttenhoff. Toimikunnan\ntaloudellinen puoli on näin ollen koko ajan ollut turvattu. Esitämme\nkiitollisuutemme mainituille lahjoittajille, sanomalehdille ja kaikille,\njotka tavalla tai toisella ovat työtämme tukeneet.\n\nToimikunta.\n\n\n\n\nI\n\nJääkäriliikkeen alkuvaiheet\n\n\n Maamme asema maailmansodan alussa tavallisen kansalaisen silmillä\n katsottuna. — Itsenäisyysaatteen henkiin virkoaminen. — Aktiivisen\n toiminnan alku. — Partiolaiskurssi. — Kurssin laajentamisen ja\n pitkittämisen puolesta käyty taistelu. — Pataljoonan perustamiskäsky.\n\nSuurvaltain välinen noottien vaihto ja sitä seuranneet sodanjulistukset\nheinäkuun lopulla ja elokuun alussa v. 1914 vaikuttivat mullistavasti\nkiertotähtemme asukkaiden säännölliseen elinkeinoelämään niinkuin\nmuihinkin toimintoihin pakottaen ne pois raiteiltaan muutaman\nvuoden ajaksi. Suomen suuriruhtinaskunnan kansalaisistakin nämä\nuutiset tuntuivat jo heti alussa hälyttäviltä, joskaan ei yleensä\narveltu asiain meitä varsin suuresti liikuttavan. Maallahan ei ollut\nomaa sotaväkeä, joten yleiseen voimain mittelyyn osallistumisen\nmahdollisuudet näyttivät sillä hetkellä vähäisiltä. Venäjällä oli\nmiehiä riittämiin selvitäkseen tässä suhteessa ilman Suomen apua,\nsillä järjellisesti laskien sota ei voinut kestää muuta kuin pari,\nkolme kuukautta ja siinä ajassa luultiin ehdittävän \"nykyajan sota\naseilla\" tuhota melkein miten suuret armeijat tahansa, eikä toisaalta\nvaltojen rahavarojenkaan katsottu kauempaa riittävän. Sota oli joka\ntapauksessa kaikessa hirmuisuudessaan mielenkiintoinen. Siihen asti\nvallinneen suhteellisen varmuuden tunteen tilalle astui epävarmuus\nyksilönkin tulevaisuuteen nähden. Mutta vaikka lisäksi maa julistettiin\nsotatilaan, katseli pääosa Suomen kansaa tätä kaikkea syrjästä, jatkaen\ntyötään entisillä saroillaan. Aavisteltiin sodan tulevan lähinnä\nvaikuttamaan elintarvikemarkkinoihin. \"Vanhat\" sanoivat, että oli\nostettava suolaa, sillä siitä oli entisten sotienkin aikoina ollut\nsuurin puute. Monet ryntäsivät kauppoihin ostaakseen itselleen muutaman\nkuukauden muonavaraston ja aiheuttivat siten levottomuutta varsinkin\nsiirtomaatavaramarkkinoilla. Venäläistä sotaväkeä virtasi maahan.\nSairaaloja perustettiin kaupunkeihin, ja huhuja venäläisten voitoista\nja ennen kaikkea tappioista, tuhansista kaatuneista ja haavoittuneista\nkiiri ajoittain kulovalkean tavoin ympäri maata.\n\nViipurissa ja muualla Etelä-Karjalassa saatiin jo elokuussa kokea\nsodan tuntua, saksalaiset aikoivat nousta maihin Viipurin seuduilla.\nSeurauksena oli jonkinlainen paniikki. Monet riensivät päätäpahkaa\nmaaseudulle, niin ettei ollut edes aikaa kokoilla tavaroita.\nKiinteistöjen hinnat laskivat kaupungin liepeillä aallon pohjaan. Kun\nsaksalaisia ei ruvennut muutaman päivän kuluessa kuulumaan, palasivat\nasukkaat paikoilleen ja olo entiselleen.\n\nHevosten arvo nousi, sillä kysyntä sotaväen tarpeisiin oli suuri.\nPietarissa sai käyttökelpoisen hevosen kaupaksi hyvään hintaan.\nKaikenlaisten tarvikkeiden hinnat alkoivat seurata kohoavaa käyrää.\n\nElettiin odotuksen merkeissä ja seurailtiin lehtien avulla suurten\nsotanäyttämöjen tapahtumia. Valveutuneemmat kansalaiset toivoivat\nkaikessa hiljaisuudessa perivihollisen saavan edes kunnollisesti\nselkäänsä, ellei Suomelle sodasta muuta iloa koituisikaan. Monen\naktivistin mielessä alkoi pyöriä haaveita, joita ei alussa oikein\nuskaltanut ilmaista luotetulle ystävälleenkään, niin musertavalta\nnäytti liikekannallepannun Venäjän mahti. Kapinan aloittaminen\nVoimaliiton aikoina maahan kaivetuilla, ruostuneilla \"pertaaneilla\"\nolisi sillä hetkellä ollut mielipuolten yritys.\n\nMutta sittenkin. Syksyn kuluessa alkoi ylioppilasnuorison keskuudessa\nitää Suomen vapauttamista koskevia haaveita. Ei vanhojen aseiden\navulla, vaan uusien, jotka oli hankittava kuten taistelutaitokin.\n\nSota ei kulkenutkaan panoraamana ohi kuukaudessa eikä kahdessa,\nvaan jatkui, eivätkä taistelevat vallat olleet joulukuun alkuun\nmennessä ehtineet vielä ilmeisesti saattaa kaikkia ikäluokkiaan\nliikekannalle. Tuo ajatus, että ennemmin tai myöhemmin sittenkin\nvoisi avautua mahdollisuuksia irroittaa maamme suurvallasta, johon\nse oli ollut kytkettynä alun toistasataa vuotta, alkoi saada\nmaaperää Helsingin yliopistossa opiskelevien keskuudessa. Osakuntien\nkuraattorit asettuivat useimmissa tapauksissa tämän aatteen ajamisen\njohtoon, ja heillä olikin epäilemättä siihen parhaat edellytykset.\nHeillä oli henkilöntuntemuksensa perusteella mahdollisuuksia koota\nhuomiota herättämättä luotettavat ylioppilaat neuvotteluihin ja\nkylliksi arvovaltaa pitääkseen heidät kurissa, jotta vältyttäisiin\nharha-askeleista, joita nuoriso yltiöpäisyydessään on kärkäs astumaan.\n\nViipurilaisen osakunnan kuraattori maisteri Väinö Puhakka ja\nKarjalaisen osakunnan kuraattori maisteri Lauri Hannikainen eivät\nsuinkaan tehneet tässä suhteessa poikkeusta. Viipurilaisessa\nosakunnassa pidettiin salaisia neuvotteluja jo syyslukukaudella 1914,\ntutkittiin Ruotsin jalkaväen ohjesääntöjä, jopa yritettiin pitää\njonkinlaisia sotilaallisia harjoituksiakin osakunnan huoneistossa,\nmistä kuraattori oli varannut erikoisen huoneen tätä toimintaa varten.\nHajaantuessaan joululomalle kotiseuduilleen ylioppilaat veivät tämän\najatuksen maaseudulle, missä se sai vastakaikua vanhempien aktivistien\ntaholta. Jakelivatpa jotkut luotetuille henkilöille lentolehtisiäkin,\njoissa kehoitettiin pitämään pää pystyssä ja olemaan valmiit, kun\ntoiminnan hetki löisi, sillä sen uskottiin vielä koittavan. Niin\nhuikean optimistiselta kuin tämä usko omaan apuun, maan vapauttamiseen\nvoimakeinoin, silloin näyttikin, se oli kuitenkin se tie, joka johti\npäämäärään. Itsenäistymisellämme oli joka tapauksessa omat vaiheensa,\njoista erästä yritämme edessä olevilla sivuilla kuvata rajoittuen\ntässäkin pääasiallisesti Etelä-Karjalan tapahtumiin ja toimintaan.\n\nJääkäriliikkeen synnystä ja eri vaiheista ovat kirjoittaneet monet\nhenkilöt, joilla on ollut tähän tehtävään paremmat edellytykset, joten\nsivuutamme nämä asiat lyhyillä maininnoilla.\n\nEdellä mainitsemamme kotoisen poliittisen toiminnan ohella ryhtyi\neräs ylioppilasryhmä syyslukukauden kuluessa toimenpiteisiin, jotka\nantoivat ns. jääkäriliikkeelle alkusysäyksen ja veivät koko toiminnan\ntosioloiselle pohjalle. Sanottu ryhmä, johon kuuluivat maisterit J.W.\nSnellman, R. Appelberg, V. Kokko, I. Alfthan, E. Jernström, Y. Ruuth\n(nykyinen Ruutu) ja P. Norrmén, ryhtyi neuvottelemaan ulkovaltojen\nkanssa mahdollisuuksista päällystökurssin järjestämiseen joko Ruotsissa\ntai Saksassa. He kääntyivät ensin Ruotsin viranomaisten puoleen, mutta\nkun hanketta Ruotsin neutraalisen asenteen vuoksi ei voitu toteuttaa\ntässä maassa, he asettuivat yhteyteen Saksan vastaavien viranomaisten\nkanssa. Saksasta tuli myönteinen vastaus vuoden vaihteessa.\nHelmikuun 25 päivänä 1915, saapuivat ensimmäiset kurssilaiset\nharjoituspaikalle, oli määrätty Lockstedtin leirikylä Holsteinissa\nlähellä Tanskan rajaa. Kurssin piti kestää 4-6 viikkoa ja se sai\npeitenimekseen \"Pfadfinderkursus Lockstedter Lager\" (Lockstedtin leirin\npartiolaiskurssi), ettei herättäisi huomiota, sillä kurssilaisten tuli\nsen loputtua voida palata kotimaahansa.\n\nEteläkarjalaisista matkustivat tälle partiolaiskurssille ennen kaikkea\näsken mainitut Erik Jernström ja Isak Alfthan. Viimeksi mainitun\ntuttavapiiriin kuului sanomalehdentoimittaja, ylioppilas Toivo\nKuisma, joka oli kotoisin Antrean pitäjän (nykyisin Vuoksenrannan)\nOravakydön kylästä. Alfthan ja Kuisma olivat yhteydessä keskenään jo\nneuvottelujen aikana, ja Alfthan oli kehoittanut Kuismaa osallistumaan\nkyseiseen kurssiin mutta tämä innokas aktivisti oli jo ryhtynyt\nhankkimaan itselleen sotilaskasvatusta toiselta taholta. Hänellä oli\ntuo ajatus ollut mielessään aikaa ennen maailmansotaa ja hän oli jo\npariin kertaan yrittänyt antautua sotilasuralle, tarjoutuen ensin\nheimokansamme Unkarin armeijaan, Honvéd-rykmenttiin, sitten Ranskan\nMuukalaislegioonaan, mutta syystä tai toisesta epäonnistunut molemmilla\nkerroilla. Kun maailmansota alkoi, oivalsi Kuisma tilaisuuden\ntulleen. Hän pyrki Pietarissa olleeseen Jalkaväen junkkarikouluun,\nja hänet hyväksyttiin. Kun sitten Alfthan ilmoitti, että Saksassa\nalkaisi 4-6 viikon kurssi vuoden 1915 alussa, joutui Kuisma vaikean\nratkaisun eteen. Viimeksi mainittu kurssi oli sinänsä liian lyhyt\neikä vastannut junkkarikoulua, mutta toisaalta hänestä tuntui siltä,\nettä hänen paikkansa oli Lockstedtin poikien joukossa. Kun Alfthan\nvielä kirjoitti, että kurssi koetettiin saada pidennetyksi, jätti\nKuisma junkkarikoulun ja matkusti Saksaan, jonne hän tuli ensimmäisten\njoukossa. Hän oli ensimmäinen, joka näillä matkoillaan kulki salateitse\nTornionjoen poikki, sillä junkkarikoululaisena hän ei voinut matkustaa\njulkisesti. Torniolainen ylioppilas Eero Heickell (nykyään Kuussaari)\nhuolehti jo silloin Saksaan-menijöiden ylikulusta. Hän otti Kuisman\nvastaan ja järjesti oppaan, mutta surukseen Kuisman täytyi jättää\nraskas matkalaukkunsa Tornioon. Kun se vapaussodan jälkeen haettiin\npiilopaikastaan Heickellin ullakolta, havaittiin sen sisältävän\nyksinomaan kirjoja, pääasiallisesti venäjänkielisiä ohjesääntöjä.\n\nToinen Isak Alfthanin värväämistä oli nykyinen 2. Divisioonan\nkomentaja, kenraali Valdemar Hägglund, joka vuorostaan värväsi nykyisen\nkenraali Unio Sarlinin sekä muutamia viipurilaisia, ylioppilas P.M.\nLjungbergin, A. Mellblomin ja Väinö Strömbergin. Paul Kirilov oli sodan\nalkaessa Saksassa opiskelemassa ja joutui sitä tietä harjoitusleirille.\n\nEdellä mainittujen lisäksi saapui leirille maaliskuun 2 päivänä 1915\nViipurilaisen osakunnan kuraattorin Väinö Puhakan sinne lähettämä\nlääketieteen ylioppilas Aarne Sihvo sekä hänen veljensä Jussi Sihvo,\ntämän kirjoittaja.\n\nOli päivänselvää, ettei kuukauden tai puolitoista kestävä kurssi\nriittänyt silloin kysymyksessä olevaan tarkoitukseen, eikä ollut\ntoisaalta asiallista menettää kosketusta Saksan sodanjohtoon, koska\nvain siltä suunnalta oli tarpeen tullen apua odotettavissa. Ruotsissa\nja Saksassa asuvat johtomiehemme, Berliinissä asuva kansalaisemme,\nSaksan alamaiseksi hakenut vara tuomari Fritz Wetterhoff etunenässä,\nryhtyivät siis heti puuhaamaan kurssin pidentämistä ja laajentamista.\nTässä tehtävässä heitä avusti partiolaiskurssin johtaja majuri\nMaximilian Bayer. Ensin onnistuikin diplomaattiemme, joiden selkänoja\nkotimaassa oli sillä hetkellä lievästi sanoen heikko, saada kurssin\nlopettaminen siirretyksi tuonnemmaksi, mikä ei Saksan omien etujenkaan\nkannalta ollut suinkaan epäedullista, kun otetaan huomioon jo\nyksinomaan siten avautuneet mahdollisuudet tietojen hankkimiseksi\nVenäjältä käsin. Kurssin laajentamisajatus sai sitä vastoin kokea\nkauan vastatuulta monelta taholta; yhtenä syynä tähän oli se, että\nSaksa silloin vielä toivoi erikoisrauhaa Venäjän kanssa, eikä tahtonut\ntämäntapaisilla yrityksillä kärjistää tilannetta. Fritz Wetterhoff,\nJonas Castrén, tohtori Herman Gummerus ja toiset Saksassa ja Ruotsissa\noleskelevat diplomaattimme eivät kuitenkaan hellittäneet otettaan\neivätkä jättäneet tekemättä mitään, minkä katsoivat asiaa edistävän.\n\nHe hankkivat asiallemme kannatusta Saksan vaikutusvaltaisissa piireissä\nja saivat nämä vakuuttumaan siitä, että yritys oli hyödyllinen sekä\nSaksalle että Suomelle.\n\nSillä aikaa kun tätä sitkeätä taistelua käytiin, polki noin 150\nsuomalaista käsittävä nuorukaisjoukko Holsteinin nummia hikisinä ja\npölyisinä kuluneissa ja paikatuissa partiolaispuvuissaan. Kesä oli\nkurssilaisille epätietoisuuden vuoksi pitkä. Monet pyrkivätkin Ruotsiin\nlomalle — ne, joilla näytti olevan siihen taloudelliset mahdollisuudet,\nja jotkut muistakin —, mutta pääosa pysytteli sitkeästi leirillä.\nSeurauksena oli, että sotilaspoliittisen tilanteen kääntyessä elokuussa\nmeille edullisemmaksi asiamme sai käänteen parempaan päin.\n\nSaksalaiset olivat luopuneet erikoisrauhan ajatuksestaan ja aloittaneet\nsuuren hyökkäyksensä itärintamalla. Voitonsanoma toisen jälkeen\nsaatettiin tiedoittaa maailmalle.\n\n5 päivänä elokuuta saksalaiset marssivat Varsovaan, valtasivat\n8 päivänä Ivangorodin, 17 päivänä Kaunasin (Kovnon), 20 päivänä\nNovogeorgievskin lujan linnoituksen ja ottivat rämeiden suojaavan\nOssoviecin haltuunsa 23 päivänä elokuuta. Seuraavana päivänä vara\ntuomari Fritz Wetterhoff oli esittelyllä kenraali v. Falkenhaynin\nluona suuressa päämajassa. Hetki oli asiallemme otollinen, sillä\nSaksan sodanjohto suunnitteli hyökkäyksen jatkamista pohjoiseen pitkin\nItämeren rannikkoa.\n\n28 päivänä elokuuta keisari Vilhelm allekirjoitti käskyn suomalaisen\nharjoitusjoukon perustamisesta Lockstedtiin ja 31 päivänä majuri Bayer\nluki sen riemuitsevalle suomalaisjoukolle leirissä.\n\nPari edellistä viikkoa oli Lockstedtissa jo eletty jännityksen ja\nodotuksen vallassa ja iloittu jokaisen itä-rintamalta saapuneen\nvoitonsanoman johdosta. Majuri Bayer, joka oli enimmät ajat oleskellut\nBerliinissä, oli silloin tällöin lähettänyt Lockstedtiin rohkaisevia\nsanomia, ilmoittaen jatkavansa taistelua asian puolesta.\n\nKun oli päästy näin pitkälle, kun oli tapahtunut ratkaisu, saapunut\nkäsky perustaa parituhatta miestä käsittävä suomalaisjoukko, legioona,\njoka oli aikanaan joko yhdessä saksalaisten kanssa nouseva maihin\nSuomessa ja ajava ryssät rajan taa tai esiintyvä kapinan nostaja\nmaassamme tai jollakin muulla tehokkaalla tavalla vapauttava maan,\nriemuittiin sen johdosta. Seuraavassa hetkessä meille suomalaisille\nkuitenkin valkeni, että pataljoonan muodostaminen oli nyt riippuva\nmeistä. Rahaa, aseet, varusteet, leirin, koulutusvälineet ja\n-henkilökunnan asetti Saksan valtio käytettäväksemme, puuttui vain\nmiehistö, parituhatta vapaaehtoista — ja ne oli saatava Suomesta.\n\nSaataisiinko näin suuri määrä nuoria miehiä lähtemään tämmöiseen\nepävarmaan, joskin isänmaan vapauttamista tarkoittavaan \"seikkailuun\",\njoksi sitä joskus on halventavassakin tarkoituksessa sanottu?\nSaataisiinko kansan syvät rivit mukaan ja jos saatiin, oliko\nmahdollisuuksia niin suuren joukon kuljettamiseen salaa sotaakäyvän\nvaltakunnan rajojen poikki, varsinkin kun venäläisillä riitti miehiä\nrajojen vartiointiin meidän silmillämme katsottuna rajattomasti?\n\nVastuuntuntoinen kansalainen tuli vakavaksi koettaessaan vastailla\nnäihin kysymyksiin, niin Suomessa kuin Tukholmassa ja Lockstedtin\nleirilläkin. Pataljoona odotti miehiään. Saksan sodanjohdon katseet\nkohdistuivat meihin. Ei ollut aikaa vitkasteluun, ja toiminta\naloitettiinkin viipymättä. Järjestelyihin ryhdyttiin yht'aikaa\nSuomessa, Ruotsissa ja Saksassa.\n\n\n\n\nII\n\nJärjestelyt miesten hankkimiseksi Suomessa. — Etappitiet. —\nSuunnittelut ja järjestelyt Saksassa ja Ruotsissa.\n\n\nKun tieto pataljoonan perustamista koskevasta myönteisestä ratkaisusta\nsaapui Helsinkiin syyskuun puolivälissä, muodostettiin siellä\naktiivisen toiminnan johtava keskuselin, Aktiivinen komitea (AK), joka\nsittemmin hoiti tärkeätä tehtäväänsä vapaussodan kynnykselle asti.\nSiihen kuului seitsemän miestä, jotka edustivat kaikkia porvarillisia\npuolueita, Suomen entisen sotaväen upseereita ja ylioppilasnuorisoa.\nViimeksi mainittujen edustajana oli komiteassa filosofian tohtori Kai\nDonner, joka siitä alkaen oli jääkäriliikkeen tärkeimpiä johtajia.\n\nMiesten värvääminen jätettiin pääasiallisesti eri ylioppilasosakuntien\nhuoleksi. Odotettiin ylioppilaiden kokoontumista Helsinkiin syyskuussa,\nja lokakuussa toivottiin värväyksen pääsevän alkuun kaikissa\nmaakunnissa. Osan opiskelevista piti palata takaisin kotiseudulleen,\nmissä he yhdessä vanhempien aktivistien kanssa: ryhtyisivät\ntoimintaan. Maaperä oli muokattu. Sortovuodet, laillisuustaislelu,\najan kirjallisuus, sanomalehdistö ja alati kasvava painostus Venäjän\nviranomaisten taholta oli herättänyt kansan syvät rivit.\n\nIlmitulemisen vaara kohtalokkaine seurauksineen oli tietenkin uhkana\nvarsinkin niille, jotka usein joutuisivat tekemisiin ennestään\ntuntemattomien henkilöiden kanssa. Siksi oli varovaisuus työskentelyssä\nja puheissa suorastaan elinehto sekä värväystoiminnalle että\nvärväreille itselleen. Jotteivät johtohenkilöt olisi tulleet laajalti\ntunnetuiksi, oli jokaisella maakunnalla oma yhdysmiehensä, joka piti\nyllä yhteyttä Helsingissä toimivan johdon kanssa, useissa tapauksissa\nasianomaisen osakunnan kuraattori. Toisena periaatteellisena\nnäkökohtana pidettiin sitä, että toimitsijoiden nimiä ei ilmaistu\nvarsinkaan ylöspäin useampaa kuin yksi, poikkeustapauksissa pari.\nMiten hyvin näitä suuntaviivoja sittemmin voitiin noudattaa, nähdään\ntuonnempana.\n\nVärväyksestä ja poikien matkoista aiheutuvat kulut oli maksettava\nvapaaehtoista tietä kootuilla varoilla, ja rahojen keräys olikin hyvin\nvaativa tehtävä. AK:n onnistui kuitenkin hankkia varoja melko hyvin\neräiden komitean ulkopuolella olevien aktivistien avulla, joista ennen\nmuita mainittakoon helsinkiläinen tohtori W. Zilliacus. Kesäkuuhun v.\n1916 mennessä komitea oli käyttänyt matkarahoihin ja muihin kuluihin\nnoin 300 000 mk.\n\nRuotsin rajalta alkaen huolehti Saksan valtio kustannuksista.\n\nVuoden 1915 alussa Saksaan matkustaneet olivat menneet Suomen\nrajan yli ulkomaan passilla — erästä poikkeusta lukuun ottamatta —\nuseimmat Tornion tai Karungin kohdalla. Heillä oli kullakin ollut\noma selityksensä valmiiksi ajateltuna siltä varalta, että passin\ntarkastuksessa olisi kysytty matkan syytä. Useimmat olivat muka\nmenossa Upsalaan \"opiskelemaan\". Etappijärjestöä ei silloin tarvittu.\nTorniossa toimi paikallinen asiamies, ylioppilas Eero Heickell, samoin\nTukholmassa helsinkiläinen ylioppilas Bertel Paulig, ja yhteyttä Saksan\nlähetystöön piti yllä tohtori Alma Söderhjelm. Hän hankki kaikille\nLockstedtiin matkustaville matka lupatodistukset.\n\nParisensataa enemmän tai vähemmän vieraisiin kieliin perehtynyttä\nnuorukaista oli näillä järjestelyillä toimitettu vaivattomasti\nSaksaan. Nyt kun oli kysymys yhtä monesta tuhannesta vähemmän\nkielitaitoisesta miehestä, se ei riittänyt, vaan tarvittiin vaativampi\nkoneisto. Oli selvää, että maamme rajan ylittäminen passilla kävisi\npian mahdottomaksi, samoin passien saanti ulkomaille, siksi oli eri\nkohtiin maamme länsirajalle järjestettävä etappiteitä, joita pitkin\nmatkaanlähtijöitä salakuljetettaisiin Ruotsiin. Kun värväys sittemmin\nalkoi tuottaa tuloksia, oli etappitietkin saatu toimintavalmiiksi.\n\nAni harvat lienevät kulkeneet Ahvenanmaan, Porin ja Rauman kautta, ja\nne, jotka käyttivät näitä teitä, menivät vuorolaivoissa Tavallisina\nmatkustajina.\n\nVaasan—Uumajan väylä, joka oli Tukholmassa olevien suomalaisten\njärjestelyjen tulos, oli syksyn kuluessa vuonna 1915 vähemmän\nkäytetty, joskin sillä oli oma tärkeä merkityksensä. Vasta talvella\n1916, jääkelin aitana, siitä tuli eteläpohjalaisten valtaväylä.\nEtelä-Karjalasta joutuivat vain harvat yksilöt matkustamaan tätä tietä.\n\nPääosa maan kaakkoiskulmilta lähteneistä matkusti Kemiin ja sieltä\njoko suoraan Pohjanlahden yli, kesällä moottoriveneellä, talvella\nhiihtäen jäätä pitkin, tai maitse tavallisimmin Kyläjoen pysäkin kautta\nTornionjoelle ja sen yli. Toimintaa johti Kemissä insinööri K. Pietilä\napulaisenaan maisteri Kahra ja lukuisat kaupunkilaiset koulupojista\nalkaen.\n\nKemiin rautateitse saapuneet otettiin tunnuksien perusteella vastaan\njo asemalla, vastaanotajina toimivat nuoret miehet ja koulupojat.\nNämä ohjasivat saapuneet Juho Heiskasen omistamaan \"Osula\"-nimiseen\nmatkailijakotiin ja sieltä heidät hoivattiin Ruotsiin tavalla tai\ntoisella. Matkustaja virran paisuessa korkeimmilleen ei Osula yksin\nriittänyt majoitukseen, vaan kaikki kaupungin matkustajakodit, osa\nyksityisasuntojakin, oli silloin otettava käytäntöön.\n\nTunnuksena oli alussa sytyttämätön savuke suupielessä, nenäliina\nkäärittynä käden ympärille, vieläpä ensimmäiset vuoropuhelutkin oli\nmäärätty. Kun joukko nuoria miehiä purkautui joka päivä junasta käsi\nkääreessä, sytyttämätön savuke suupielessä ja alkoi hermostuneena\nmarssia pitkin asemasiltaa, näytti se tietenkin oudolta. Tunnus oli\npian muutettava, sillä se alkoi käydä vastaanottajainkin hermoille,\nmutta uusi ei aina ehtinyt käden käänteessä Helsingin kautta maan\njokaiseen kolkkaan, joten miehiä saattoi vielä kauan aikaa virrata\nvanhoin tunnuksin Kemin asemalle. Monta jännittävää hetkeä mainitun\nasemarakennuksen vaiheilla sinä syksynä varmaankin vietettiin.\nSe lienee ollut paikka, jossa useimpien Saksaan menijöiden sydän\nlevottomimmin jyskytti.\n\nMajapaikoistaan miehet ohjattiin oikean hetken tullen pieninä parvina\nrannalle, josta heidät kuljetettiin sulan veden aikana moottoriveneellä\nPihlajankariin ja sieltä edelleen Ajoksen saaren ja Isomatalan\neteläpuolitse Seittenkariin Ruotsin rannikolle. Kuljettajina toimivat\nmuurari Jokisalo ja luotsi Aspegren. Seittenkarissa ottivat jääkärit\nOiva Villamo ja Vilho Suvirinne pojat hoiviinsa ja toimittivat heidät\nedelleen rannikkoa pitkin Haaparantaan. Mainitut jääkärit olivat usein\nmyöskin mukana meriretkillä.\n\nToisinaan matkamiehet joko huonon sään tai muun esteen takia joutuivat\nodottelemaan moottorivenettä Kemin edustalla olevien saarien\nkalasaunoissa.\n\nKun liikenne talven tultua jatkui jäitse, toimivat oppaina muurari\nJokisalo, saunan omistaja Karl Vinter sekä Suvirinne ja Villamo.\nTällöin mentiin useimmiten Röytän kautta Ruotsiin.\n\nSaksasta Suomeen komennetut jääkärit ylittivät rajan Tornion kaupungin\nläheisyydessä. Näille seuduille kehittyi myöhemmin koko vilkas\nliikenne molempiin suuntiin. Torniossa hoiti edelleen etappitehtäviä\nylioppilaita Eero Heickell (Kuussaari) apunaan Hällin veljekset;\nHeickell oli melkein jokapäiväisessä kosketuksessa Haaparannassa olevien\njääkärien kanssa.\n\nTähän asti oli Lockstedtin suomalaisjoukon ja kotimaan välillä\nhoitanut yhteyttä pääasiallisesti tohtori Herman Gummeruksen toimisto\nTukholmassa, ja se jatkoi toimintaansa muussa suhteessa, mutta niin\nkutsuttujen etappiasioiden hoito siihen liittyvine tehtävineen siirtyi\nnyt Saksasta lähetettyjen henkilöiden käsiin. Ensin matkusti Tukholmaan\nsaksalainen yliluutnantti Schuess ja otti johdon käsiinsä syyskuun\nalussa v. 1915, mutta kuukautta myöhemmin hän luovutti tehtävänsä\neräälle Jääkäripataljoonan kapteenille, insinööri Karl Heldtille.\nKapteeni Heldt ryhtyi lokakuun puolivälissä johtamaan värväys- ja\netappitoimintaa Skandinavian maissa ja Suomessa, sikäli kuin se\nTukholmasta käsin jääkärien avulla oli johdettavissa. Hän perusti\ntoimiston Karlavägenin neljääntoista, apulaisenaan Suomessa asunut\nSaksan alamainen Vilhelm Dahm.\n\nHaaparantaan, joka oli alussa huomattavin vastaan ottoasema rajalla,\nasettui viimeksi mainitun veli, viipurilainen liikemies, myöskin Saksan\nalamainen Rikhard Dahm. Ennestään siellä olivat jääkärit Heikki Kekoni\nja V.E. Tuompo.\n\nToinen etappitien päätekohta Ruotsissa, Uumajan kaupunki, miehitettiin\nmyös, ja sinne tuli aluksi asiamieheksi tohtori Th. Wolff, sittemmin\nRehnbäck, Paul Vallenius ja myöhemmin Kekoni.\n\nNäiden järjestelyjen ohella oli varauduttava tulemaan toimeen Ruotsin\nviranomaisten kanssa, eikä sekään ollut aivan yksinkertainen asia,\nkun otetaan huomioon, että pääosa Suomesta maahan tulijoita oli\npassittomia, siis irtolaisia, ruotsinkieltä taitamattomia kansalaisia\nja koko toiminta yleensä tuli pakostakin herättämään laajaa\nhuomiota. Tämän kohdan ohjelmasta suoritti aikaisemmin mainitsemamme\nviipurilainen jääkäri, maisteri Isak Alfthan. Ollen läheisessä\nkosketuksessa Ruotsin yleisesikunnan kanssa hän sai tämän laitoksen\navulla viranomaiset suostumaan siihen, että kaikki Jääkäripataljoonaan\nmenevät saivat häiriintymättä matkustaa läpi valtakunnan ja tarpeen\nvaatiessa oleskella maassa. Ruotsalaiset sallivatkin toimintamme\njotakuinkin vapaasti maassaan, jopa tukivatkin sitä ja suhtautuivat\nsiihen kaikin puolin suopeasti. Ruotsin yleisesikunta määräsi\nHaaparantaan upseerin pitämään yhteyttä meikäläisiin. Hänen tuli\nvalvontatehtävänsä ohella olla miehillemme apuna ja tukena.\n\n\n\n\nIII\n\nMajuri Bayerin suunnitelma vapaaehtoisten hankkimiseksi Suomesta.\n— Värväyskomennuksia. — Matka Helsinkiin. — Viipuri. — \"Karjalan\naamulehti\" ja \"Karjala\". — Ensimmäiset värvätyt.\n\n\nLockstedtin suomalaisjoukko oli elänyt keskikesän 1915 vain\npienen toivonkipinän varassa. Odotellessaan diplomaattiemme\nponnistelujen tuloksia tuo pienoinen ryhmä kursi pahoin kuluneisiin\npartiolaispukuihinsa tulleita reikiä, harjoitteli Holsteinin kentällä\nparaatimarssia niin, että tanner tömisi, ja lepohetkinään noitui\nloputonta, tylsää, melkeinpä epätoivoista odotusta, mutta oli kuitenkin\nsitkeä toivossaan. Käänne saattoi vielä tulla, ja niinhän se sitten\ntulikin. Kun tieto pataljoonan perustamiskäskystä tuli leirille,\nmuuttui joukko silmänräpäyksessä muurahaispesäksi. Elokuun auringon\npaahde ei enää vaikuttanut lamauttavasti ja aivoja tylsyttävästi,\neivätkä mitkään ponnistelut enää tuntuneet rasittavilta. Lomalla olleet\nalkoivat toinen toisensa jälkeen palata komppanioihinsa. Asioita\npohdittiin ja jatkoa odoteltiin.\n\nNäinä päivinä oli tarkastus, jonka perusteella ensimmäiset korpraalit,\nryhmän- ja joukkueenjohtajat valittiin. Preussilaisen upseerin tarkka\nja ankara silmä punnitsi jokaisen liikkeen suorituksen suljetussa ja\navoimessa järjestyksessä. Sen jälkeen alkoivat sotilaskilpailut, joissa\ntärkeimpinä lajeina olivat pistintaistelu ja kahdenkymmenenviiden\nkilometrin marssi. Kilpailujen viimeisenä päivänä, kun toiset lähtivät\ntuolle kahdenkymmenenviiden kilometrin taipaleelle, matkusti kolme\nnuorukaista Ruotsiin ja Suomeen, nimittäin Vilho Suvirinne, Oiva\nVillamo ja tämän kirjoittaja. Sivuutimme junalla Sulo Veikko Pekkolan\nhetkellä, jolloin hän oli sivuuttamassa Kellinghusenin aseman. —\n\"Hei, pojat!\" hän huusi meille kaukaa. — \"Onnea matkalle! Pohjoisessa\ntavataan.\" Hän tuli komennukselle myöhemmin.\n\nJulistettuaan suuret uutiset joukkomme laajentamisesta pataljoonaksi\nmajuri Bayer oli pitänyt puheen, jossa hän selosti suunnitelmaansa\nvapaaehtoisten saamiseksi Suomesta. Puhuen meille tutuksi käyneeseen\npartiopoikain kuninkaan tyyliinsä — hän oli Saksan partiopoikain\njohtaja — hän lausui muun muassa sanat, jotka suomennettuina kuuluivat\nlikimain seuraavasti:\n\n\"Lähetän ensin Suomeen yhden miehen, ja hän tuo tullessaan kolme\nmiestä. Sitten lähetän kolme miestä, ja he tuovat tullessaan kukin\nkolme miestä, ja niin edelleen, kunnes joukko on koossa.\"\n\nTämä kohta majuri Bayerin puheesta on jäänyt kirjoittajan mieleen ja\nlisäksi se, että hän kehoitti komennukselle halukkaita ilmoittautumaan.\n\nKeskusteltuani veljeni Aarne Sihvon ja Toivo Kuisman kanssa tulin\nsiihen tulokseen, että minulla, joka en ollut \"opiskelemassa\nUpsalan yliopistossa\" kuten melkein kaikki muut, vaan \"merillä\"\nmerimiespassilla, oli kenties parhaat mahdollisuudet palata kotimaahan.\n\nIlmoittauduin. Minut hyväksyttiin, ja lähdin heti matkalle. Toisen\nkomppanian kantakirjan mukaan matkustin 29 päivänä elokuuta 1915.\nSitä ennen kokosin tovereiltani kaikki tiedot heidän kotiseuduillaan\nasuvista luotettavista henkilöistä, joiden puoleen saattoi\nturvallisesti kääntyä. Veljeni kanssa tein pitkän kävelymatkan\nillan suussa autiolle leirikentälle. Neuvottelimme punniten\nkoulutovereillemme mahdollisuuksia ja todennäköistä suhtautumista\nasiaan. Olin ollut vuosia poissa Suomesta ennen Saksaan tuloani, joten\nhänen henkilötuntemuksensa oli tavattoman paljon laajempi kuin minun.\n\nKuten sanottu, Villamo, Suvirinne ja minä matkustimme Ruotsiin\nSassnitzin—Trelleborgin tietä. Tukholmassa tiemme erkanivat.\n\nKun olin saanut yliluutnantti Schuessilta ja maisteri A. Fabritiukselta\nmatkarahat ja ohjeet sekä käskyn järjestää värväyksen kotiseudullani,\nvärvätä henkilökohtaisesti niin paljon kuin mahdollista ja sen jälkeen\npalata Tukholmaan, varustauduin jatkamaan matkaani Haaparantaan.\nHankin itselleni merimiessäkin, joka sisälsi öljy-puvun ja merimiehen\ntyövälineitä, kuten purjeenneulontakäsineen, maalspiikin ja niin\nedespäin, E. Söderström Gummeruksen toimistosta tuli asemalle\nkatsomaan lähtöäni ja totesi tällöin, että olin täydellinen \"syvän\nmeren purjehtija\", kuten itse asiassa olinkin, sillä merimiespassini\nja palvelutodistukseni maailmansotaa edeltäneiltä vuosilta olivat\nhallussani. Mutta miten saatoin todistaa olleeni merillä viimeisen\npuolen vuoden ajan, jos siitä Suomessa tulisi kysymys? Sekin pulma\noli järjestetty, Isak Alftan oli hankkinut minulle tästä ajasta\npalvelutodistuksen eräältä varakkaalta tukholmalaselta tuttavaltaan,\njoka muun muassa omisti huvijahdin. Olin muka ollut kesän hänen\nhuvijahtinsa matruusina, ja omistaja oli ollut palvelukseeni tyytyväinen.\n\nMatkan varrella joukko Amerikasta palaavia suomalaisia siirtolaisia\ntuli samaan vaunuun, ja heidän rattoisassa seurassaan kului matka\nHaaparantaan. Joukossa oli muutamia nuoria miehiä, joille teki mieli\nehdottaa Saksaan menoa, mutta koska he olivat tulleet niin kaukaa,\nen uskonut yhdenkään heistä hennovan keskeyttää matkaansa näin kodin\nkynnyksellä. Toiseksi saattaisi joku heistä olla löyhäsuinen Suomen\npuolella ja aiheuttaa minulle ikävyyksiä. Jätin siis tämän tilaisuuden\nkäyttämättä, mutta pian minulle ilmestyi uusi.\n\nBodenin ja Haaparannan välillä nousi vaunuun eräs Pudasjärveltä\nkotoisin oleva työmies S. Saarikoski, joka oli ollut töissä\nPohjois-Ruotsissa ja oli nyt paluumatkalla Suomeen. Tehtyäni ensin\ntuttavuutta hänen kanssaan kutsuin hänet välisillalle, missä kiljuin\nhänen korvaansa asiani. Viuhuva tuuli pyrki viemään puolet sanoistani\nmennessään, ja junan kolina tahtoi vaimentaa loput, joten mitään\nkaunopuheista, lennokasta esitystä siitä ei syntynyt, mutta Saarikoski\nvakuuttui siitä huolimatta asian tärkeydestä. Hän kuunteli paljoa\npuhumatta, teki muutaman kysymyksen ja päätti lähteä. Sovimme,\nettä kohtaisimme Haaparannassa sen jälkeen, kun olisin saanut\nyhteyden siellä oleviin jääkäritovereihini. Hän tuli täsmällisesti\nkohtaamispaikalle, sai matkarahat ja matkusti Lockstedtiin. Hän\nsaapui sinne 17. 9. 1915. Sitä ennen lienee tuskin ketään uutta\nmiestä saapunut Jääkäripataljoonaan, joten hänestä sen muodostaminen\nvarsinaisesti alkoi.\n\nKekoni, Tuompo ja Dahm olivat tällöin jo Haaparannassa\ntoimintavalmiina. He asuivat eräässä kaupungin ulkopuolella olevassa\nhuvilassa, paikassa, josta ei ollut pitkää matkaa Tornionjoelle. Sieltä\noli helppo häipyä kenenkään huomaamatta rajalle ja rajan yli, ja\nsamalla se oli Suomesta tuleville sopiva levähdyspaikka.\n\nEero Heickell tuli Torniosta Haaparantaan käymään ja otti\nhaltuunsa vähäiset salaiset paperini rajan ylittämisen ajaksi. Sen\njälkeen sukeltauduin tulli- ja santarmitarkastukseen levottomana ja\njännittyneenä, se tunnustettakoon. Tarkastus meni hyvin — kuka välitti\nkotiin palaavasta merimiehestä — ei edes säkkiäni tarvinnut avata.\nMyöhemmin iltapäivällä astuin Helsinkiin menevään junaan.\n\nKävin tapaamassa tohtori Kai Donneria ja vein perille Tukholmasta\nsaamani terveiset, mahdollisesti myös jonkin kirjelapun. Sen jälkeen\netsin käsiini tohtori Yrjö Ruudun ja maisteri Väinö Puhakan. Viimeksi\nmainitun löysin Tikkurilasta maanviljelyskoelaitoksesta. Lienee\ntarpeetonta kertoa siitä ystävällisyydestä ja myötätunnosta, joka\nnäiden oppineiden henkilöiden taholta tuli osakseni. Varsinkin Väinö\nPuhakan kanssa minulla oli pitkät neuvottelut. Viipurilaisen osakunnan\nkuraattorina hän oli saanut huolekseen värväystoiminnan alkuunpanemisen\nViipurissa ja sen ympäristöpitäjissä. Ei ollut siis ihme, jos käyntini\nhäntä kiinnosti. Hän oli tietenkin erittäin kiitollinen kaikesta avusta.\n\nAsia oli vielä niin tuore, ettei värväyksessä Karjalassa ollut päästy\npitkälle. Paikalliseksi johtajaksi oli kuitenkin saatu lupautumaan\n\"Karjalan\" päätoimittaja Anto Södermann. Viipuriin tultuani minun oli\nmentävä hänen luokseen ja ryhdyttävä hänen kanssaan yhteistoimintaan.\nSaavuin sinne syyskuun 16 päivän seuduilla ja asetuin asumaan hotelli\nFinlandiaan, josta sittemmin tuli melkein vakinainen majapaikkani\nViipurissa oleskellessani.\n\nLähdin ensin käkinään niiden viipurilaisten luona, joita\nLockstedtissa olevat toverini olivat suositelleet. Alussa sain kokea\nvälinpitämättömyyttäkin, mutta kun tapasin \"Karjalan Aamulehden\"\nkonelatojan Karl Emil Rydmanin, kääntyi onni myötäiseksi. Hän oli\nVäinö Strömbergin entisiä tovereita, ja kuultuaan Vänän terveiset\nsekä muun selostukseni hän oli valmis toimimaan harvinaisen\nripeästi ja suoraviivaisesti. Tuota pikaa tulin esitellyksi lehden\npäätoimittajalle, maisteri Inkilälle, toimittaja Nikkaselle ja latomon\npuolella Rydmanin tovereille, joiden joukossa olivat muiden muassa\nnykyinen majuri Leppänen ja aluepäällikkö Ahma. Lehden toimitus- ja\nkirjapainopuoli olivat jonkin vuorokauden kiihtymyksen vallassa, sillä\nuseat pojista päättivät lähteä Lockstedtiin, Rydman johtajana. Rydman\nlupasi värvätä joukkoonsa Viipurista kymmenen nuorukaista.\n\nMaisteri Arvo Inkilä seurasi toimintaamme syrjästä ja antaessaan sille\nsiunauksensa oli meille moraalisena tukena.\n\nToimittaja Vilho Nikkanen ryhtyi myöskin työskentelemään innokkaasti\nasian hyväksi. Perheellisenä miehenä hän ei voinut itse lähteä\npataljoonaan, mutta sen sijaan hän osallistui värväykseen ja yhteyden\nylläpitoon maaseudun värvärien kanssa. En ollut vielä tavannut maisteri\nSödermannia, ja kun en häntä ennestään tuntenut, päätin mennä hänen\nluokseen yhdessä V. Nikkasen kanssa, joka sitä ennen sopi puhelimitse\nkohtaamispaikasta ja -ajasta. Sillä tavoin pääsin Södermannin kanssa\nalkuun luontevammin, kuin jos olisin tehnyt tämän vierailun yksin.\nTämä menettely poisti häneltä epäluulot mahdollisesta ansasta ja sen\najatuksen aiheuttaman varovaisuuden. Yhteistoiminta Södermannin,\nNikkasen ja allekirjoittaneen kesken jatkui, kuten oli alkanutkin,\nluottamukselliseen ja miellyttävään tapaan sen vuoden loppuun asti.\n\n\"Karjalan\" toimittajien joukossa oli maisteri Södermannin lisäksi\nmuitakin, jotka osallistuivat värväystoimintaan, alussa maisteri\nSödermannin uskottuina, myöhemmin hänen työnsä jatkajina. Heistä\nmainittakoon ennen muita toimittaja Mikko Puhakka, maisteri Väinö\nPuhakan setä.\n\nViipurin merkittävimmät lehdet, niiden toimitukset, olivat näin\nasettuneet värväyksen johtoon. Niistä muodostui koko Etelä-Karjalan\nkäsittäviin verkon solmukohta, kuten tuonnempana nähdään. Toimittajien\nlaaja tuttavapiiri maaseudulla lehtien leviämisalueilla helpotti\nensinnäkin asiamiesverkon suunnittelua ja järjestelyä sekä yhteyden\nylläpitoa. Toimitusten huoneistoissa saattoivat maalta tulleet\nasiakkaat värvärit ja värvätyt pistäytyä huomiota herättämättä.\n\nKun Viipurissa olin tavannut kaikki ne henkilöt, jotka tuimin oli määrä\ntavata, ryhdyin toteuttamaan ohjelmani seuraavaa kohtaa ja lähdin\nmaaseudulle. Matkustin ensinnä Muolaan pitäjän Lehtokylään, koska\nsiellä oli kotini ja koska tiesin siellä kahden nuorukaisen olevan\nvalmiina painumaan taipaleelle heti lähtölaukauksen kuultuaan.\n\nOli lauantai-iltapäivä, kun koputtamatta astuin sisään Lehtokylän\nkansakoulun opettajan asuntoon. Vanhempani ja siskoni eivät minut\nnähdessään sanottavasti hämmästyneet; en väitä, että he eivät olisi\nilostuneet. Sauna oli lämpiämässä maan tavan mukaan ja piiraat\npaistumassa. Olisiko Lockstedtista tullut mies voinut tähdätä\ntoiveitaan korkeammalle! Elämä näytti täällä muuten kulkevan hyvin\ntasaisesti vanhoja, rauhallisia latujaan, ja vaikka yhteytemme oli\nollut melkein kirjaimellisesti poikki kahdeksan kuukautta, tuntui\nsiltä, kuin olisin lähtenyt kotoa vasta viikko sitten.\n\nMolemmat täysikasvuiset veljeni olivat onneksi myöskin kotosalla.\nSaunaa odotellessaan he olivat menneet naapuriin istumaan ja\ntarinoimaan. Ennen kuin he palasivat, olin jo päässyt vanhempieni\nkanssa yhteisymmärrykseen veljieni Saksaan menosta, joten sen jälkeen\noli vain matkasuunnitelman teko enää jäljellä.\n\nPäätimme matkustaa Viipuriin kahta eri tietä välttääksemme tarpeetonta\nhuomiota: veljeni Sami Perkjärven, me toiset Vuosalmen—Antrean kautta.\nTämän jälkeen seuraavista toimenpiteistä päätettäisiin Viipurissa.\nIlmari-veljeni kanssa saavuin Vuosalmelle sunnuntai-iltana, ja kun\nlaiva lähti sieltä Antreaan vasta seuraavana aamuna, menimme yöksi\nkansakoulunopettaja Honkasalolle. Olin tutustunut hänen perheeseensä\nedellisenä kesänä. Opettaja Honkasalo oli tietoinen yhteyksistämme\nSaksaan, joten ilta kului keskustellessamme pääasiallisesti\nkansainvälisestä politiikasta ja sodankäynnistä.\n\nSeuraavana aamuna matkustaessamme laivassa Antreaa kohti neuvottelimme\nsiitä, ketkä entisistä koulutovereistamme olisivat pikapäiten valmiit\nlähtemään veljieni matkaseuraksi. Ilmari keksi tällöin Jussi Närväsen,\nnaapurikylän pojan, joka sillä haavaa oli kahdeksannella luokalla\nTerijoen yhteiskoulussa. Hänestä saatoimme olla melkein varmat, joten\nViipuriin tultuamme veljeni jatkoi matkaansa Terijoelle.\n\nVeljeni saapui yhteiskoulun pihalle iltapäivällä vähän ennen koulun\npäättymistä. Koulun ovet avautuivat kello kolme, ja poikajoukko virtasi\nulos, Jussi Närvänen toisten keskellä. Hän kummastui nähdessään\nveljeni, joka sivumennen mainiten oli pari päivää aikaisemmin käynyt\nTerijoella jollakin asialla, ja silloin he olivat tavanneet. Kun he\nolivat päässeet eroon toisista pojista, Jussi uteli levottomana, mistä\noli kysymys. Oliko tapahtunut jotakin erikoista? Oliko hänen kotonaan\nmahdollisesti sairautta? Ilmari sanoi juhlallisesti, että hän aikoi\nlähteä pitkälle matkalle ja halusi tietää, tulisiko Jussi mukaan.\n\n\"Mihin sitten?\"\n\n\"Sinne, minne jo paljon on mennyt —.\"\n\nNämä sanat lausuttuaan Ilmari katsoi merkitsevästi entiseen kouluja\nkasvinkumppaniinsa. Ei voi väittää, että hänen vastauksensa olisi ollut\ntyhjentävä, päinvastoin se jätti mielikuvitukselle vapaan liikkumisalaa\nkaikkiin ilmansuuntiin, vieläpä ylös- ja alaspäinkin, mutta joidenkin\nassosiaatioiden ja tuntemiensa tosi seikkojen perusteella Jussi\nNärvänen sijoittautui oikeaan juoneen puhetta seuranneen äänettömyyden\nvallitessa.\n\n\"Milloin on lähdettävä?\"\n\n\"Seitsemän junassa.\"\n\n\"Enhän ehdi saada eroa koulusta niin äkkiä. Luvatta katoaminen\nsynnyttäisi kovan hälinän.\"\n\n\"Mennään rehtorin puheille\", ehdotti Ilmari.\n\nHe menivät ja selittivät että Närvänen oli kutsuttu hoitamaan kotitilaa\nisän sairauden vuoksi. Kello puoli kuudelta Jussilla oli todistus\nnäpeissään, eikä tavaroiden pakkaus sen jälkeen enää kestänyt kauan.\n\n\"Mitä kirjoitan kotiin?\" kysyi Jussi Närvänen junan lähestyessä\nViipuria.\n\n\"Toistaiseksi älä kirjoita mitään. Meidän on oltava rajan tuolla puolen\nsilloin, kun kirjeesi saapuu Jaarilaan\", neuvoi veljeni.\n\nViikkoa myöhemmin Matti Ja Maria Närvänen saivat kirjeen, joka\nsisälsi lauseen: \"Hakekaa tavarani Terijoelta, älkää ryhtykö minua\netsimään.\" He saivat kuitenkin tarkemmat tiedot poikansa matkan\nmäärästä ja tarkoitusperästä vanhemmiltani, joiden kanssa he olivat\njatkuvasti kosketuksissa. Matti Närvänen, Jussin isä, tuli ensin hyvin\nmiettiväiseksi, mutta käsitettyään pian asian tärkeyden hän suhtautui\nsiihen kaikin puolin myönteisesti. Jussin äiti omaksui miehensä kannan\narvellen, että \"kai se niin oli sallittu\".\n\nTällä aikaa veljeni Sami oli matkustanut Helsinkiin värväämään entisen\nkoulutoverimme Veikko Matti Läheniemen, jonka tiedettiin äskettäin\nmenneen teatterikouluun antautuakseen näyttelijäksi. Hänet tunnettiin\npienestä pojasta alkaen eturivin mieheksi, kun oli kysymyksessä ryssiä\nvastaan tähdätty toiminta. Hänen ollessaan Käkisalmen yhteiskoulun\nensimmäisellä luokalla oli hänelle kerran sattunut vakava pettymys.\nKäkisalmen katukilpien venäjänkielistä tekstiä tervattaessa hän oli\njoten kuten jäänyt tämän toimituksen ulkopuolelle. Kun sitten asia\njoutui tutkimuksen alaiseksi ja syyllisiä kehoitettiin tunnustamaan\ntekonsa, tahtoi Veikko Läheniemi ottaa kuitenkin osan vastuusta\nniskoilleen. Hän astui tutkijain eteen ja sanoi:\n\n\"En mie ollut tervaamas, mut kyl mie sitä kannatan!\"\n\nJottei Veikko taaskin tietämättään olisi jäänyt käynnissä olevan\nsamanhenkisen, joskin sisällöltään laajakantoisemman ja rohkeamman\ntoiminnan ulkopuolelle, lähti veljeni hänen luokseen aikoen sieltä\njatkaa matkaa pohjaiseen.\n\nVeikko Matti Läheniemi kaatui vapaussodassa Kauksamon kylän laidassa,\nkuten Karjala vielä muistanee, joten häntä itseään ei ole voitu\nhaastatella vuosien 1915-1916 tapahtumista, mutta onneksi hän on noina\nvuosina pitänyt päiväkirjaa. Päiväkirjan on pojan muistoa vaaliva\näiti suonut käytettäväksemme, joten saatamme kertoa sen ajan vaiheita\nsemmoisina, kuin hän ne on nähnyt.\n\nEtelä-Karjalan aktiivisimman, Voimaliiton aikaisen aktivistin,\nmaanviljelijä, vänrikki Matti Läheniemen pojan luonteessa oli\nvoimakkaiden sotilasominaisuuksien ohella myös annos taiteilijaa.\nKäytyään keskikoulun Käkisalmessa Veikko Läheniemi palasi kotiinsa\nRäisälän Unnunkoskelle maamiehen tehtäviin, mutta hänessä piilevä\ntaiteilija ei antanut rauhaa, ennen kuin hän oli matkustanut Helsinkiin\nja kirjoittautunut teatterikouluun oppilaaksi. Tämä tapahtui syyskuun\n11 päivänä 1915. Hänen isänsä oli ollut kovasti vastaan, mutta\noli suostunut lopulta. Levoton aika ei ollut kuitenkaan suopea\nhänenlaisensa nuorukaisen taideharrastuksille. Hän tiesi ennestään\njotakin olevan tekeillä maan itsenäisyyshankkeen toteuttamiseksi\nmaailmaa mullistavan ryskeen aikana, mutta tuskin sen enempää. Hän\nkeskittyi taiteeseensa, suoritti ensimmäisen kokeensa hyväksyttävästi\n21 päivänä syyskuuta ja vietti sen illan entisten koulutoveriensa,\ntaiteilija Viljo Kojon ja ylioppilas Heikki Javanaisen, seurassa.\nHänen taiteilijanuransa päättyi seuraavana aamuna. Lopun aiheuttajana\noli Sami Sihvo, musiikin harrastaja ja kynäilijä, joka oli lähdössä\nsotapoluille.\n\nSami Sihvo astui huoneeseen, jossa Ruupertti Kainulainen ja Veikko\nLäheniemi nukkuivat. Viljo Kojo, kolmas asukas, oli jo lähtenyt\naamukahville. Se, minkä sisään tullut kertoi asianaan olevan, sai\nVeikon hereille. Taide sai jäädä — toistaiseksi —, hän oli valmis\nlähtemään. Viljo Kojon terveys ei antanut myöten, muuten hänkin olisi\nliittynyt seuraan; toiset tarvitsivat miettimisaikaa.\n\nSeuraavana päivänä Veikko Läheniemi ja Samuli Sihvo olivat matkalla\npohjoiseen. Poikettuaan välillä Vaasaan he tulivat Kemiin, missä\nJussi Närvänen ja Ilmari Sihvo heitä odottivat. Heidän piti Kemistä\npäästä Ruotsiin moottoriveneellä, mutta kun sitä ei neljän vuorokauden\nodotuksen jälkeen vielä kuulunut, lähetettiin heidät rautateitse\nKyläjoen pysäkille, missä muuan rivakan näköinen nuori mies oli heitä\nvastassa ja opasti heidät Kyläjoen rantaa vartioivien santarmien ohi.\nTuonnempana piti oppaan vaihtua, mutta seuraava mies ei ollutkaan\nyhtä täsmällinen, vaan odotutti itseään kokonaisen tunnin ja piti\nensimmäistä kertaa tämmöisillä poluilla vaeltavia nuorukaisia tietenkin\njännityksen vallassa. Hän tuli kuitenkin, ja matka jatkui. Miehet\nkahlasivat joen poikki ja tulivat pensaiden lomitse Tornionjoen\nrantaan, missä kolmas opas heitä jo odotteli. Oli pilkkoisen pimeä\nheidän soutaessaan kovanlaisessa aallokossa Tornionjoen alajuoksun\npoikki. Ruotsin puolella he löysivät huvilan, jossa Kekoni, Tuompo ja\nDahm ottivat heidät sydämellisesti vastaan, syöttivät ja juottivat.\nLevättyään he matkustivat 29 päivänä syyskuuta edelleen ja saapuivat\nLockstedtiin 3 päivänä lokakuuta. Ruotsissa heihin liittyi kolme muuta\npataljoonaan menevää. Tämä joukko oli ensimmäinen Suomesta saapunut\nhuomattava alokasryhmä, joka marssi leirin portista sisään, kohottaen\ntunnelmaa täydennystä odottelevien jääkärien keskuudessa.\n\n\n\n\nIV\n\nMatkoja Kannaksella. — Vaikutelmat. — Värvääjäketjun muodostaminen.\n\n\nSillä aikaa kuin Rydman värväili ryhmäänsä Viipurissa, päätin lähteä\nsuunnittelemalleni kierrokselle Kannakselle viedäkseni tovereitteni\nlähettämät terveiset eri henkilöille ja saadakseni käsityksen\nmahdollisuuksista ja mielialasta yleensä. Koska tehtäviini kuului myös\nasiamiesverkon järjestäminen niillä paikkakunnilla, joilla liikuin,\nsovin viipurilaisten kanssa ennen lähtöäni siitä, kenen puoleen, missä\nja minkälaisin tunnuksin maakunnan miehiä saattoi kehoittaa kääntymään\nViipurissa.\n\nSiihen aikaan ei ollut linja-autoja, joilla lyhyessä ajassa\nolisi voinut siirtyä paikkakunnalta toiselle kuten nykyään,\nmutta jalkapatikassa ei silloinkaan enää tarvinnut kulkea, sillä\nkäytettävissä oli junat, laivat ja hevoset. Niinpä matkustin\nrautateitse Antreaan ja sieltä laivassa myötävirtaa Vuoksea pitkin.\nAioin ensin mennä Kaukilaan tapaamaan maanviljelijä Juhana Kaukista,\njohon edellisenä kesänä olin Metsäpirtissä tutustunut. Paakkolan\nkanavaa lähestyttäessä joku laivassa oli tietävinään, että Kaukilaan\njohti Paakkolasta \"kirkas\" polku metsän läpi ja ettei matkaakaan ollut\nkuin kuutisen kilometriä. Arvelin, että kävelen tuon matkan ja samalla\nsäästän aikaa muutaman tunnin, ja niin nousin laivasta Paakkolassa\nvastoin aikaisempaa suunnitelmaani, jonka mukaan laivamatkani piti\npäättyä vasta Vuosalmella.\n\nKello oli jo kuusi iltapäivällä, ja hämärä oli pian tulossa, mutta\ntuntia myöhemmin laskin olevani perillä. Kysyin laiturin lähellä\nolevan kaupan hoitajalta tietä ja sain vahvistuksen tietoon, joka\nkoski oikopolkua, mutta kauppias ei ollut lainkaan varma siitä, että\nlöytäisin perille. Voisinhan kuitenkin koettaa. Oli ensin etsittävä\npeltojen perältä oikean polun pää ja sen jälkeen seurattava vetävintä\nhaaraa. Se oli kuiva kangaspolku, jollei vain hairahtunut poikkeamaan\nsuolle.\n\nOlin löytävinäni oikean lähtökohdan ja kulkevinani polun vetävintä\nhaaraa, mutta jo kymmenen minuutin kuluttua porskuttelin nilkkojani\nmyöten sammalsuossa. Palasin peltojen perälle ja etsin toisen polun\npään. Sama tulos. Tuli pimeä. Onneksi kuu nousi aikaisin taivaalle,\njoten sen valossa saatoin jatkaa oikean polun etsimistä. Kun minulla\nei ollut kompassia eikä karttaa, päättelin lopulta sen riittävän, että\nselviäisin takaisin samaan kylään, josta olin lähtenyt. Ties' miten\nolisin selvinnytkään, ellen olisi pannut merkille kuun suuntaa silloin,\nkun vielä olin selvillä omasta suunnastani. Vaelsin kuun mukaan, kunnes\nalkoi kuulua penin haukuntaa edestäpäin kylästä, sen jälkeen kuljin\nhaukuntaa kohti.\n\nKoputin lähimmän talon ovelle, sillä kello oli yksitoista, ja talon\nväki oli nukkumassa. Isäntä tuli avaamaan ovea alusvaatteissaan ja\npäästi minut ystävällisesti sisään. Joku naisväestä pani voita ja\nleipää pöytään ja laittoi vuoteen tuvan penkille.\n\nIsäntä kuunteli kiinnostuneena selostusta metsässä harhailemisestani ja\nlausui lohdutuksekseni, kun olin lopettanut:\n\n\"Mut kyl olit varma, ku osasit tän takasi!\"\n\nSeuraavana päivänä asiat eivät alussa tahtoneet edistyä. J. Kaukinen\noli matkoilla, ja sattui muutakin vastatuulta. Illansuussa menin\nlautalla Vuoksen yli, ja Vuosalmen puolella poikkesin tapaamaan Toivo\nKuisman entistä aktivistitoveria, erästä puuseppä Upolaa, jota Kuisma\noli suositellut varmana miehenä. Tapahtuma olisi tuskin mainitsemisen\narvoinen, ellei se liittyisi erääseen toiseen, joka sattuman oikusta\noli käydä kohtalokkaaksi tämän kertojalle.\n\nOli sateinen syysilta, kun kolkutin mainitun puusepän asunnon ovelle.\nHän tuli itse avaamaan ja päästi minut sisälle työhuoneeseen, joka oli\nerotettu asuinhuoneesta lautaseinällä. Viereisestä huoneesta kuului\npikkulapsen kitinää.\n\nKun sanoin, että halusin kahdenkeskistä keskustelua, hän viittasi\nkädellään, että olkaa hyvä. Mehän olimme kahden kesken. Hän näytti\nolevan jossain määrin epäluuloinen minuun nähden, mikä oli hyvin\nluonnollista. Huomasin heti, että aika ja paikka olivat tarkoitukseeni\nsopimattomat, mutta enhän voinut pyytää häntä lähtemään ulos\nrankkasateeseen. Päätin tehdä sen, mitä niissä olosuhteissa voin.\n\nHiljaisella äänellä haastellen sanoin terveiset Toivo Kuismalta ja\nselostin, mistä lähinnä oli kysymys. Se aiheutti ohimenevän innostuksen\npilkahduksen miehen silmissä, mutta hän arveli, ettei voisi tehdä asian\nhyväksi mitään.\n\nViivyin sisällä vain muutaman hetken, sillä lautaseinän ohuuden tähden\nen tohtinut jatkaa sen pitempään. Kysyin lähtiessäni tietä samassa\nkylässä asuvan kansanedustaja K.K. Pykälän taloon. Puuseppä tuli\nsateessa neuvomaan tietä, ja niin erosimme.\n\nK.K. Pykälä oli kotona ja otti minut ystävällisesti vastaan, vaikka\nemme ennestään olleetkaan tuttuja.\n\nHän lämpeni tuota pikaa asialle ja pyysi minua jäämään taloon yöksi.\nKeskustelimme myöhään yöhön, ja hän otti hoitaakseen värväyksen\npaikkakunnallaan. Hän lupasi vielä keskustella asiasta lähemmin sopivan\ntilaisuuden sattuessa illan suussa tapaamani puusepän kanssa.\n\nErottuamme K.K. Pykälä oli kysynyt tyttäreltään Bertta Pykälältä,\ntunsiko hän talossa käyneen vieraan. Saatuaan kieltävän vastauksen\nhän oli sanonut vieraan olleen opettaja Sihvon poikia Lehtokylästä ja\nkertonut sen jälkeen, mikä oli ollut asiani. Täten neiti Pykälä, joka\nsiihen aikaan aktiivisesti osallistui poliittiseen elämään ja joka\nmyöhemmin isänsä kuoltua tuli eduskuntaan maalaisliiton edustajaksi,\noli siitä lähtien myös asioista selvillä.\n\nK.K. Pykälä oli niitä toiminnan miehiä, joilta riitti aikaa\ntämmöisiin tehtäviin kaikkien muiden kiireitten lomatta, ja hän\ntunsi myöskin ympäristönsä sekä ne henkilöt, joiden puoleen saattoi\nluottamuksellisesti kääntyä.\n\nSeuraa vana aamuna K.K. Pykälä saattoi minut nuorella oriillaan\nOravankytöön Toivo Kuisman serkun, Armas Kuisman luo. Samalla kävin\ntervehtimässä myöskin T. Kuisman omaisia hänen kotonaan. A. Kuisma oli\njuuri mennyt naimisiin, joten hänestä ei tullut lähtijää.\n\nJatkoin matkaani Räisälään Läheniemeen, Läheniemen talo on Vuoksen\nrannalla, syrjässä valtatiestä, joten Räisälän kirkolle tultuani\nryhdyin hankkimaan uutta kyytimiestä. Mutta sitä ei tarvittukaan, sillä\nonni oli alkanut suosia minua. Maanviljelijä Matti Läheniemi oli sillä\nhetkellä rouvineen Räisälän kirkolla, missä heidät sattumalta tapasin.\nHe olivat juuri lähdössä hevosella kotiinsa, joten, kun tervehdittyämme\nsanoin olevani heille tulossa, he pyysivät minua nousemaan rattaille.\n\nNiin oltiin matkalla Unnunkoskea kohti, ja nyt katsoin tilaisuuden\ntulleen tunnustuksen tekemiseen, sikäli kuin tunsin olevani syypää\nheidän poikansa Veikon äkilliseen elämänuran vaihdokseen. Olin lyhyen\nvärväystoiminnan aikana saanut kokea erilaisia kannanottoja. Joskus\ntunsin pohjatuulta siellä, mistä olin odottanut lämmintä myötätuntoa,\nja päinvastoin. Ei voinut ennakolta arvata, miten kukin tuli asiaan\nsuhtautumaan, kun ratkaisu oli hänen kohdallaan. Niinpä tunsin\nitseni Veikon asian takia nyt epävarmemmaksi kuin esimerkiksi tuntia\naikaisemmin, vaikka tiesinkin hänen isänsä kannan maan itsenäisyyttä\nkoskevissa asioissa. Olihan kysymyksessä talon ainoa poika, ja isän ja\npojan välinen suhde oli erikoisen lämmin ja luottamuksellinen, äidistä\npuhumattakaan.\n\nKun kerran tunnustus oli tehtävä, tein sen muitta mutkitta, mutta en\nkuolemaksenikaan muista, mitä sanoja selostuksessani käytin. Jäin\nodottamaan seurauksia, ja ne selvisivät heti. Ukolle kertomukseni\noli ilonsanoma. Hän säteili tyytyväisyydestä kuultuaan poikansa\nratkaisun, sillä todennäköisesti hän ei vieläkään ollut sulattanut\ntämän antautumista näyttelijänuralle. Koska hän itse oli sotilas,\niloitsi hän siitä, että hänen poikansa oli menetellyt miehekkäästi ja\nantautunut vaaroihin maansa puolesta. Vanha, hieno rouva Läheniemi\nymmärsi poikansa teon ja hyväksyi sen, joskin tuntein, joihin sekoittui\nkaipausta.\n\nMatti Läheniemesta tuli jääkäriliikkeen vankimpia tukimiehiä\nKannaksella. Päästyämme Unnunkoskelle, Läheniemeen, syvennyimme\nsuunnitteluihin. M. Läheniemi ehdotti kiertäväksi asiamieheksi\nVuoksenlaakson pitäjiin luotettavaa naapuriaan, maanviljelijä Vilppu\nPaavilaista, jota myöskin kutsuttiin Pukiksi. Pukki oli tämmöiseen\ntehtävään hyvin sopiva, sillä hän tunsi enemmän kuin moni muu\nVoimaliiton ajan aktivisteja ja isänmaallisiksi tiettyjä henkilöitä\nKirvun, Räisälän, Sakkolan ja Antrean sekä Pyhäjärven pitäjistä. Vilppu\nPaavilaisen maatila oli Tiurin kylässä, joten, kun oli epävarmaa,\ntapaisinko hänet kotoa, Läheniemi lupasi toimittaa hänelle kutsun tulla\nViipuriin.\n\nMatti Läheniemen nimi oli ennestään siksi tunnettu, että hän oli\nmelkeinpä aina santarmien silmälläpidon alaisena ja arka \"kärähtämään\",\njoten hänen itsensä oli viisainta pysytellä hieman syrjässä. Siitä\nhuolimatta hän lupasi tukea värväystoimintaa kaikin tavoin.\n\nJäin taloon yöksi ja vietin virkistävän illan tämän kannakselaisen\ntalonpoikaisaktivistin seurassa. Paljon lukenut ja kokenut,\nvoimakasrakenteinen ja -tahtoinen mies, joka samalla kuitenkin oli\ntunneihminen sanan täydessä merkityksessä, haasteli suomensukuisten\nkansojen kohtaloista ja asuma-aloista ja loihti esiin Suur-Suomen\nrohkeana haavekuvana. Sen jälkeen keskustelimme buurisodasta ja\nsodankäynnistä yleensä, kunnes oli aika mennä nukkumaan.\n\nSeuraava pysähdyspaikkani oli Kaukolan kirkonkylä, isäni syntymä- ja\nesivanhempieni kotipaikka. Siellä oli taas hyvä onni. Kun jonkin\naikaa olin kuiskutellut serkkuni Armas Sihvon ja lähimmän naapurin\npojan, Ville Kuhmun, kanssa ja kun nämä molemmat vielä hetken olivat\ntouhunneet kylällä, oli neljä poikaa valmiina katoamaan paikkakunnalta.\nKolmas oli Kaukolan kirkkoherran poika Eino Kalervo, neljäs muuan\ntyömies Eenokki Lång. Kun kaikki heitä koskevat asiat olivat\njärjestyksessä, matkustin Suokkalaan kansankoulunopettaja Salon luo.\n\nArmas Sihvo, Ville Kuhmu ja heidän matkatoverinsa olivat jo ennestään\ntietäneet, joskin hämärästi, että jotakin erityistä oli tekeillä.\nHe olivat voimistelu ja urheiluharjoituksissaan keskustelleet siitä\ninnostuneesti lähtöhetkeä odotellessaan. Ei ollut siis ihme, että\nhe jo vuorokauden kuluttua matkustivat. Ennen lähtöään he iltasella\nkokoontuivat kirkkoherra Hyttisen taloon, sillä kirkkoherra, Eino\nKalervon isä, oli heidän uskottunsa ja moraalinen tukensa. Pojat\nsöivät siellä ja varasivat matkaevästä ja aamuyöstä lähtivät Ojajärven\nasemalle jättäen jälkeensä, Kalervoa lukuunottamatta, haikailevat\nomaisensa.\n\nKansakoulunopettaja Antti Salo, joka verrattoman tarmonsa ja\nitseluottamuksensa avulla oli köyhästä paimenpojasta taistellut\nitselleen aseman yhteiskunnassa oli Kaskelan kunnallisen ja\nsivistyselämän tärkeimpiä miehiä. Isänmaallisissa ja sivistysriennoissa\nhän oli aina ollut mukana ehtymättömän tarmonsa keskitetyllä voimalla,\nkuten kaikessa muussakin, mihin hän tarttui. Nuorisoseuratyön\ntekijänä ja opettajana hän tunsi ympäristön pojat ja nautti\ntällä taholla täydellistä luottamusta, ja mikä parasta, hän\ntarttui pitemmittä puheitta värväystoimeen, jota hän piti pyhänä\nisänmallisena velvollisuutenaan. Myöhemmin häneen liittyivät Liinamaan\nkansakoulunopettaja Anton Pitkänen Karjalaisen osakunnan taholta\ntulleesta vaikutuksesta sekä monet muut paikkakuntalaiset, ja he\ntoimivat niin rohkeasti ja tehokkaasti, että huolimatta epäedullisesta\nmaantieteellisestä asemastaan Kaukolan pieni pitäjä lähetti\nennätysmäärän poikia Saksaan.\n\nSuokkalassa ollessani tuli sinne sattumalta serkkuni Tauno Sihvo, Annas\nSihvon veli, lakitieteen ylioppilas ja asianajaja, jonka asuinpaikkana\noli Käkisalmi, Selityksenä siihen, miksi satuimme täällä tapaamaan,\nmainittakoon, että rouva Salo oli tätimme, ja Salo oli aina erittäin\nvieraanvarainen ja ystävällinen eno vaimonsa veljenpojille, joten\nmeidän oli tapana käydä siellä asein. Tauno Sihvo oli jo syystalvesta\n1914 alkaen ollut tietoinen ylioppilaiden poliittisista puuhista ja\nosallistunutkin niihin Helsingissä ollessaan. Oli siis luonnollista,\nettä hankin yhtyi vetämään koko voimallaan samasta köydestä.\n\nSalon ja Tauno Sihvon välille kehittyi sittemmin hyvin hyödyllinen\nyhteistoiminta. Viimeksi mainittu hoiti Käkisalmesta käsin yhteyttä\nViipuriin, mistä matkarahat ja ohjeet tavallisimmin tulivat. Hänen\nasianajotoimistonsa palveli myöskin tätä tarkoitusta, sillä useissa\ntapauksissa siellä saattoi huomiota herättämättä puhelimitsekin\npeitetyin sanoin järjestää asioita. Salo oli henkilökohtaisesti\nyhteydessä Vilho Nikkasen kanssa, jota hän toisinaan kävi Viipurissa\ntapaamassa, ja saipa hän tältä joskus rahaa postitsekin. T. Sihvo tunsi\nennestään myöskin maisteri Södermannin, joten hän piti yhteyttä sekä\nNikkaseen että Södermanniin käydessään Viipurissa.\n\nPalasin Suokkalasta T. Sihvon kanssa Kaukolan kirkolle ja aioin sieltä\nhänen seurassaan matkustaa Käkisalmeen. Serkkuni vanhempien kotona\nilmapiiri oli sillä hetkellä koko synkkä, sillä pojat olivat häipyneet\nmitään puhumatta edellisenä yönä, ja syy näytti olevan johdettavissa\ntämän kertojaan.\n\nTätini oli murheellinen eikä puhunut juuri mitään, mutta setäni\npuhui jonkin aikaa sitä enemmän. Annoimme hänen puhua puhuttavansa,\nja sen jälkeen serkkuni selosti juurta jaksain ja perusteellisesti,\nmistä oli kysymys. Voi sanoa, että siinä jyvä lankesi hyvään maahan.\nSerkkuni vanhemmat rauhoittuivat, ja siitä hetkestä alkaen setänikin\noli uskollisesti mukana puuhissamme. Varsinkin myöhemmin, olosuhteiden\nkiristyessä, hän oli usein korvaamattomana apuna tärkeiden viestien\nviemisessä ja varoitusten perille saattamisessa. Pitäjän vanhimpana\npoliisina häntä ei epäilty vehkeilystä \"esivaltaa\" vastaan.\n\nKäkisalmessa ei minulla ollut aihetta viipyä, sillä entiset\nkoulutoverini olivat hajaantuneet maailmalle. Tapasin sentään Juho\nKomosen hänen kotoaan Tenkalahden kylästä, ja vähän myöhemmin hänkin\nkatosi paikkakunnalta ja ilmestyi aikanaan Lockstedtin leiriin kolmen\nmuun pojan kera. Neljä näyttää siihen aikaan olleen onnen luku.\n\nJatkoin matkaani Pyhäjärvelle tavatakseni Taubilan tilan metsänhoitajan\nGösta Francken, jolle Valter Horn oli lähettänyt Lockstedtista\nterveiset. Saavuin Taubilaan illan hämärässä, löysin Francken asunnon,\nja minut otettiin tervetulleena vieraana vastaan. Kun rouva Francke\noli Valter Hornin sisar, sain kertoilla myöhään yöhön kaikenlaista\nelämästä Saksassa ja varsinkin leiristä. Minua pidettiin melkein yhtä\ntervetulleena, kuin jos olisin ollut Valter Horn itse.\n\nGösta Francke otti huolehtiakseen värväyksestä Pyhäjärvellä. Sovimme\ntoiminnan yksityiskohdista, ennen kuin erosimme seuraavana päivänä,\njolloin matkustin Metsäpirttiin kansakoulun opettaja Tuomas Toiviaisen\nluo. Tapasin siellä myöskin Juhana Kaukisen, rouva Toiviaisen isän,\njota matkani alkuvaiheessa olin Paakkolasta käsin lähtenyt etsimään.\nTäällä, kuten muuallakin matkani varrella, sain myötätuntoa ja tukea.\nMyöskin Tuomas Toiviainen lupasi tehdä voitavansa, joskaan hän vasta\nvähän aikaa paikkakunnalla asuneena ei vielä ollut selvillä siitä,\nmiten valveutunutta paikkakunta poliittisesti oli. Tämä tietenkin\npienensi hänen mahdollisuuksiaan.\n\nPaluumatkallani Antrean kautta Viipuriin sain laivassa kuulla\ntyrmistyttävän uutisen. Kansanedustaja K.K. Pykälä, jonka luona olin\nollut edellisen viikon keskivaiheilla, oli murhattu lauantai-iltana.\nKavala murhamies oli ampunut haulikolla ikkunan läpi hänen kylpiessään,\nja niin oli kaatunut yksi niistä toiminnan miehistä, joilta oli\nodotettu paljon. Ei ollut vielä kulunut viikkoakaan siitä, kun hän\nasiaamme innostuneena ja toiveikkaana oli saattanut allekirjoittaneen\nhevosellaan Vuosalmelta Oravankytöön. Tällä välin oli K.K. Pykälä jo\nkäynyt Viipurissa \"Karjalan Aamulehden\" toimituksessa V. Nikkasen\nluona. Hän oli sanonut itsellään olevan muutamia Saksaan lähtijöitä\ntiedossa ja oli luvannut toimittaa heidät matkaan pikapuoliin. Samalla\nPykälä oli tuonut julki ilonsa sen johdosta, että hän ja Nikkanen,\nvaikka olivatkin eri puolueisiin lukeutuvia miehiä — viimeksi mainittu\noli nuorsuomalainen, edellinen maalaisliittolainen —, joutuivat\nyhteistyöhön tällä linjalla. Yhteistyö oli nyt katkennut alkuunsa K.K.\nPykälän äkillisen kuoleman takia.\n\nSain myöhemmin kuulla sanomalehtimiehiltä, jotka olivat seuranneet\ntämän salaperäisen murhan poliisikuulusteluja, että minunkin nimeni\noli mainittu sen yhteydessä. Viipurilaiset rikospoliisit olivat\nkuulustelleet, paitsi kaikkia Pykälän taloon kuuluvia, myös kyläläisiä,\nja tällöin oli käynyt selville, että eräs nuori mies oli samalla\nviikolla, jolloin murha tapahtui, käynyt Pykälää tapaamassa. Neiti\nBertta Pykälä, joka myöskin oli läsnä kuulusteluissa, huomasi nyt, että\noltiin menossa arkaluontoisiin asioihin, sillä joku — todennäköisesti\nmainitsemamme puusepän vaimo — oli kertonut, että sama mies oli käynyt\nheilläkin ja tuonut hänen miehelleen terveisiä Saksasta Toivo Kuismalta\nsekä sen jälkeen kysynyt tietä Pykälälle.\n\nNeiti Pykälä selitti nyt, että kysymyksessä oleva henkilö oli hänen\nisänsä tuttava eikä ole voinut mitenkään olla murhatyön tekijä.\nHän pyysi nimismies Hagmanilta, ettei tästä tehtäisi mainintaa\npöytäkirjaan.\n\nNämä olivat todellakin hälyttäviä uutisia. Saattoivathan rikospoliisit\nsittenkin, pöytäkirjaansa täydentääkseen, etsiä käsiinsä tämän kertojan\nja kuulustella vähän niiden Kuisman terveistenkin johdosta, sillä\nmurhaajan jäljille ei vielä ollut päästy. Viipurissa oltiin sitä\nmieltä, että heti, kun sain tehtäväni Suomessa suoritetuksi, minun oli\nviisainta siirtyä valtakunnan rajan toiselle puolelle. Tuo uutinen\nsaikin minut kiirehtimään askeleitani ja valmistautumaan lähtöön.\n\nRikosetsivät eivät kuitenkaan suunnanneet tutkimuksiaan\nallekirjoittaneeseen, joten asia unohtui melko pian. Neiti Pykälä\noli siinä uskossa, ettei kuulustelupöytäkirjaan tullut tästä\nsivutapahtumasta minkäänlaista mainintaa. Se oli kuitenkin erehdys.\nKun asia tuli myö hemmin tuomioistuimen käsiteltäväksi ja tuomari luki\npoliisitutkinnon pöytäkirjaa, neiti Pykälä kauhukseen huomasi, että\nminua koskeva todistajan lausunto oli siinä sanasta sanaan kerrottuna.\nTuomari näytti hämmästyneeltä, harvensi sanojaan ja alkoi lukea\nepäselvästi, epämääräisesti. Neiti Pykälä keskeytti heti tuomarin\nja pyysi asianomistajan edustajana ilmoittaa, että mainittu henkilö\noli hänen isänsä tuttava, joka oli ollut silloin heillä vieraana,\nja ettei siltä taholta ollut mitään epäiltävää. Huomattuaan asian\narkaluontoisuuden tuomari sivuutti hienosti sanotun kohdan ja päästyään\nvaarattomalle pohjalle jatkoi pöytäkirjan lukemista, ikäänkuin ei\nmitään erityistä olisi ollutkaan. Oikeuden pöytäkirjaan ei tullut\nmainintaa allekirjoittaneesta.\n\nNoin kuukautta myöhemmin Vilppu Paavilainen otti neiti Pykälän\nvälityksellä yhteyden niihin nuorukaisiin, joiden K.K. Pykälä oli Vilho\nNikkaselle kertonut olevan valmiit lähtemään pataljoonaan. Heistä\ntuskin kukaan kuitenkaan lähti.\n\nMatkustaessani Vuoksea ylöspäin tulin laivan matruusin Matti Ryypön\nkanssa siinä määrin tutuksi tuon useita tunteja kestäneen matkan\nkuluessa, että ennen Antreaan tuloani rohkenin esittää hänelle Saksaan\nmenoa. Hän piti ehdotukseni mielessään ja matkustikin sittemmin\npurjehduskauden loputtua Lockstedtiin.\n\nK.E. Rydman oli tällä välin toiminut ahkerasti. Jotkut hänen\nvärväämistään miehistä olivat jo matkustaneet Saksaan, kun palasin\nKannakselta, ja hänen oma ryhmänsä oli lähtövalmiina. Nyt oli kuitenkin\nmennyt jo niin monta vuotta, että matkarahat olivat lopussa, ja\nHelsingistä ilmoitettiin, ettei sieltäkään ollut lähiaikoina tässä\nsuhteessa apua odotettavissa, sillä sikäläinen toimikunta poti\nitsekin rahan niukkuutta. Tilanne oli kaikkea muuta kuin miellyttävä,\nsillä aika riensi, ja elleivät kaupunkilaispojat päässeet viipymättä\nlähtemään, saattoi monen into väljähtyä ennen pitkää. Sitä paitsi\nuseat olivat varomattomuuteen taipuvaisia keskustellessaan tuttaviensa\nkanssa. Tieto saattoi tätä tietä levitä vääriin piireihin.\n\nNeuvottelin Nikkasen ja Rydmanin kanssa keinoista, joilla rahapula\nsaataisiin poistetuksi. Mieleeni juolahti tällöin tohtori T.\nWolffilta ruotsissa saamani neuvo, nimittäin, että kääntyisin rahaa\ntarvittaessa konsuli Eugen Wolffin, Tornatorin johtajan, puoleen.\nToisten kehoituksesta matkustin siis Imatralle ja ilmoittauduin\nkonsulin puheille. Puheille pääsy ei tuottanut vaikeuksia. Hän otti\nminut vastaan työhuoneessaan tehtaassa. Esitettyäni terveiset Saksasta\nsaavutin hänen luottamuksensa, mikä ei ollutkaan aivan helppoa jätkää\nmuistuttavalle nuorukaiselle, joka käyttäytyi lisäksi omituisesti eikä\ntahtonut ilmaista asiaansa muille kuin tehtaan johtajalle itselleen.\n\nKonsuli Wolff oli tietenkin varovainen puheissaan, mutta lupasi silti\ntoimittaa pyytämäni summan, Smk. 6000:-, maisteri A. Södermannille.\nEnnen kuin ehdin takaisin Viipuriin, olivatkin rahat jo Södermannin\nhallussa. Niillä päästiin melko pitkälle, ja sen jälkeen Helsinki\nsaattoi jo toimittaa taas lisää.\n\nRydman tovereineen lähti matkaan. Jotkut lupautuneista jäivät pois\njoukosta. Heillä oli kullakin tietenkin omat syynsä. Muutamat heistä\nkuitenkin matkustivat myöhemmin. Toiset epäröivät siihen asti, kunnes\nmeno oli myöhäistä matkareittien sulkeutumisen vuoksi. Kotiin jääneistä\noli sentään apua käytännöllisissä toimissa.\n\nVälittömästi Rydmanin lähdön jälkeen tein matkan Kuokkalaan, sillä olin\nsaanut Käkisalmessa kuulla, että entiset koulutoverini, ylioppilaat\nVäinö Vainio ja Pekka Häkli olivat siellä tullilaitoksen palveluksessa.\nHe asuivat erään tullivirkailijan, Stenlundin, luona, ja heidän\nvirkatehtäviinsä kuului Pietarista tulevien ja sinne menevien junien\ntarkastaminen. Kun olin selostanut, mistä oli kysymys, lähti Väinö\nVainio empimättä liikkeelle. Hän saapui Saksaan pian Rydmanin ryhmän\njälkeen, mutta Pekka Häkliä en saanut lähtemään. Hänelläkään ei ollut\nmitään itse asiaa vastaan, mutta sotilaan tehtävät eivät houkutelleet\nhäntä, ja lisäksi hänen mieliharrastuksensa sitoivat hänet kotimaahan.\n\nVaikka Pekka Häkli ei varsinaisesti ryhtynyt värväriksikään, hän\ntoimi kuitenkin jonkinlaisena asiamiehenä Kuokkalassa, joten olimme\nhänen kanssaan edelleenkin kosketuksessa. Tästä oli tuloksena se,\nettä ainakin kolme nuorta miestä sai hänen välityksellään tiedon\nmatkustamismahdollisuuksista, kun näille tuli tavallaan ajolähtö\nSuomesta. Yksi heistä oli sähköttäjä Stenlund, mutta tähän palaamme\ntuonnempana.\n\nVietettyäni yönseudun Kuokkalassa palasin taas Viipuriin, Vilppu\nPaavilainen oli tällä välin saapunut sinne Matti Läheniemen\nkehoituksesta. Hän oli jättänyt \"Karjalan Aamulehden\" toimitukseen\nsanan, että löytäisin hänet Papulan kaupunginosassa sijaitsevasta\nhotelli Bauerista Menin heti häntä tapaamaan, mutta hän ei ollut sillä\nkertaa siellä. Seuraavalla kerralla, myöhemmin iltapäivällä, onni oli\nmyötäisempi.\n\nTutustuttuamme toisiimme ja todettuamme molemmin puolin, että olimme\noikean henkilön kanssa tekemisissä, sillä emme olleet aikaisemmin\ntavanneet, siirryimme päivän polttavaan kysymykseen, nimittäin\nvärväykseen. Kuten Läheniemi oli arvellutkin, Paavilainen otti\ntehtävin empimättä hoitaakseen. Läheniemi oli jo selostanut hänelle\ntoiminnan tarkoitusperät ja suuntaviivat, joten niihin meidän\nei enää tarvinnut kajota, vaan syvennyimme toimintaa koskeviin\nyksityiskohtiin. Hänen älyllään ja muistillaan varustetulle miehelle\noli sekin pian selostettu. Hän antautui tehtäväänsä hellittämättömän\ninnokkaasti, oli liikkeellä varhain ja myöhään vaivojaan ja\nomaisuuttaankaan säästämättä. Kuten alkuaan oli suunniteltukin, tuli\nVilppu Paavilaisesta jonkinlainen kiertävä värväri eli asiamies\nKarjalan Kannasta ja erityisesti Vuoksenlaakson pitäjiä varten. Hänen\ntehtäväkseen jäi asiamiesverkon levittäminen sellaisille seuduille,\njoilla asiamiehiä ei vielä ollut, kuten esimerkiksi Antreaan, Kirvuun,\nHeinjoelle jne.\n\nSaadakseen matkoilleen asiallisen pohjan, jottei häntä pian\nruvettaisi virkavallan taholta katsomaan kieroon, Vilppu Paavilainen\nhankki Suomalaisen kirjakaupan johtajalta, maisteri Niskalalta,\nkirja-asiamiehen toimen. Hänen työnantajansa oli tietoinen hänen\ntodellisesta tehtävästään.\n\nToimittaja V. Nikkanen oli tällä välin hankkinut erään paikallisen\nasiamiehen lisää, nimittäin kauppias Väinö Uosukaisen Oravaniemestä.\nTämä oli ollut käymässä lehden toimituksessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän kertoja katsoi nyt tehneensä sen, minkä oli tehtäväkseen saanut\nmajuri Bayerilta ja myöhemmin luutnantti Schuessilta. Miesten hankinta\nJääkäripataljoonaan kotipaikkakunnallani oli käynnissä, pätevissä ja\ntyöteliäissä käsissä. Olin ottanut yhteyden kaikkiin tuttavapiiriini\nkuuluviin nuorukaisiin, joiden saattoi olettaa lähtevän Saksaan, ja\ntavannut vanhempia, jotka tulivat kysymykseen värväystoiminnassa. Muuta\nen katsonut enää voivani tehdä, eivätkä toimintaohjeenikaan enempää\nedellyttäneet, joten päätin lähteä paluumatkalle.\n\nKäytyäni vielä jäähyväisillä kotonani Lehtokylässä lähdin Rydmanin\njoukosta myöhästyneen pyhäjärveläisen nuorukaisen Antti Haikosen\nkanssa lokakuun 10 päivän seuduissa Elisenvaaran ja Savonlinnan kautta\npohjoiseen.\n\n\n\n\nV\n\nKarjalaisen osakunnan toimenpiteet Käkisalmen ympäristössä ja Laatokan\nKarjalassa.\n\n\nKuten eräässä, aikaisemmassa luvussa on mainittu, ylioppilasosakunnat\nryhtyivät maakunnissaan järjestelemään värväystoimintaa, sen jälkeen\nkuin tieto Jääkäripataljoonan perustamisesta oli saapunut Helsinkiin.\nToiminta lienee eri paikkakunnilla päässyt alkuun eri aikoina riippuen\nsiitä, miten aikaisin ylioppilaat kokoontuivat Helsinkiin ja miten\nnopeita he olivat palaamaan kotiseuduilleen näissä asioissa. Koska\nViipurilaisen osakunnan kuraattori, maisteri Väinö Puhakka, oli\ntietoinen siitä, mitä Kannaksella jo oli käynnissä, ja koska hän\nsitä toimintaa tuki, ei siltä taholta enempiin järjestelytoimiin\nryhdytty. Karjalaisen osakunnan kuraattori, maisteri Lauri Hannikainen\nsitä vastoin ei tietänyt allekirjoittaneen matkoista, joten hän\ntoimittaessaan miehiä Karjalaisen osakunnan alueelle järjestämään\nvärväystä lähetti heitä myöskin sinne, missä tämä työ oli jo osittain\nsuoritettu. Tästä ei kuitenkaan ollut haittaa, vaan päinvastoin se oli\nomiaan tehostamaan värväystoimintaa näillä seuduilla.\n\nLokakuun puolivälissä matkusti Helsingistä neljä karjalaista\nylioppilasta Lauri Forss Nurmekseen, Kosti Laaksonen Sortavalaan, Viljo\nLinni Jaakkimaan ja nykyiseen Lumivaaraan ja Sulo Cantell Käkisalmeen\nLinnin osalle lankesivat Jaakkima, Parikkala ja Kurkijoki, Cantellille\nKäkisalmen, Kaukolan ja Pyhäjärven pitäjät.\n\nYlioppilas Sulo Cantell saapui Käkisalmeen ja asettui asumaan tulevan\nappensa, tohtori G.V. Levanderin luo, jonka hän tiesi isänmaalliseksi\nmieheksi. Muita hyviä tuttuja hänellä täällä ei ollutkaan, joten hän\npäätti aloittaa maan tunnustelun G.V. Levanderista.\n\nTri Levander jäi ensin sanattomaksi, kun Cantell oli selostanut\nmatkansa tarkoituksen. Niin yllättävä, rohkea oli hänestä ajatus\nsuomalaisen pataljoonan perustamisesta Saksaan. Mutta syvennyttyään\nasiaan lähemmin hän tuli sille myötätuntoiseksi, ja vaikka hän\nepäilikin hankkeen onnistumismahdollisuuksia, hän teki voitavansa\ntukeakseen Cantellia.\n\nLääkärinä Levander tunsi hyvin sekä käkisalmelaiset että lähipitäjien\nasukkaat, joten hänen apunsa oli Cantellille korvaamaton. Viimeksi\nmainitun ajatuksena oli muodostaa Käkisalmeen keskuselin, jonka\nhuoleksi jäisi värväyksen laajempi järjestely ja johtaminen\npaikkakunnalla sen jälkeen, kun hän itse palaisi Helsinkiin.\n\nHuolellisen harkinnan jälkeen kutsuttiin tohtori Levanderin\nkotiin muutamia kansalaisia eräänä iltana lokakuun loppupuolella.\nKokoonkutsujien ohella oli kokouksessa läsnä silloinen\nkansakoulunopettaja Komulainen, turvalaitoksen lääkäri, tohtori Bremer,\nyhteiskoulun rehtori, maisteri Toiviainen, kansakoulunopettaja Vihonen\nja pankinjohtaja Komonen.\n\nSen sijaan, että kokouksessa olisi ryhdytty suunnittelemaan\nvärväystoiminnan kehittämistä tehokkaaksi paikkakunnalla, mikä\noli ollut Cantellin tarkoitus, keskusteltiin jääkäriliikkeen\nperiaatteellisesta puolesta, sen mahdollisuuksista ja oikeutuksesta\npoliittisena tekijänä, eikä keskuselimen muodostamisesta sillä kertaa\ntullut mitään. Asia oli vielä monelle tietysti liian uusi. Kokouksen\ntulos ei kuitenkaan ollut kokonaan kielteinen, sillä opettajat\nKomulainen ja Vihonen innostuivat siinä määrin asiaan, että he\nlupasivat osallistua toimintaan, edellinen yhdysmiehenä helsinkiläisten\nja paikallisten värvärien välillä, jälkimmäinen värvärinä\nkotipaikallaan Norsjoella.\n\nCantell oli nyt päässyt jonkinlaiseen alkuun, mutta se, mitä oli saatu\naikaan, ei vielä riittänyt. Hän mietti tohtori Levanderin kanssa, kenen\npuoleen voisi kääntyä asiamiesverkon laajentamiseksi, ja tiedusteli\nhenkilöitä, jotka kaupungissa tai sen ulkopuolella voisivat tulla\nkysymykseen paikallisina värväreinä. Semmoisten keksiminen ei tuntunut\nolevan helppoa. Näitä pohdittaessa tohtori Levanderin kasvot äkkiä\nkirkastuivat.\n\n\"Nytpä johtui mieleeni\", sanoi tohtori Levander painokkaasti. \"Mene\nKaukolaan opettaja Salon ja opettaja Pitkäsen luo.\"\n\nCantell matkusti Suokkalan kansakoululle. Kun opettaja tuli tunnilta,\nhän esitti asiansa. Salo ei ennestään tuntenut ylioppilas Cantellia,\neikä tämäkään aikaisemmin ollut nähnyt Saloa, mutta luottamuksellinen\nsuhde syntyi heti G. Levanderin suosituksen ansiosta. Syvennyttiin\nasiaan, ja oppilaiden leikkiessä vähän pitempään sillä välitunnilla\npäästiin yksimielisyyteen sekä periaatteista että menettelytavoista.\nSen jälkeen Cantell jatkoi matkaansa Liinamaan koululle.\n\nEttä Salo näin äkkiä otti värväysmiehen toimen hoitaakseen hänelle\nennestään tuntemattoman miehen pyynnöstä, johtui siitä, että hän oli\ntietänyt jääkäriliikkeen olemassaolosta jo sen alkuvaiheista lähtien,\nja kuten aikaisemmasta on käynyt selville, hän oli jo lokakuun\nalusta alkaen toiminut samassa tehtävässä ja oli jo muutamia poikia\nlähettänytkin Saksaan. Ettei hän tullut Cantellille maininneeksi\naikaisemmasta toiminnastaan, lienee johtunut siitä, että Salo pystyi\nsäilyttämään hänelle uskotun salaisuuden eikä hän ollut yleensä\nlörpöttelyyn taipuvainen. Sitä paitsi hän on saattanut olla siinä\nuskossa, että Sulo Cantell ja Tauno Sihvo olivat olleet keskenään\nkosketuksessa ennen edellisen Kaukolaan tuloa.\n\nLiinamaan koululla ei Cantellin asia kohdannut myöskään muuta kuin\nmyötätuntoa. Opettaja Anton Pitkänen oli myöskin jo ennestään tietoinen\nylioppilaitten Saksaan suuntautuvasta orientoitumisesta, jota hän\ntäysin kannatti. Kun Cantell oli selostanut tälle asian — tuotuaan\ntietenkin ensin perille sekä Levanderin että Salon terveiset — hän\nomaksui sen viipymättä. Kun kuitenkin senkaltaisesta toiminnasta koko\nperhe saattoi joutua arvaamattomiin kärsimyksiin, hän neuvotteli ensin\nvaimonsa kanssa. Rouva Pitkänenkin suhtautui asiaan myönteisesti, joten\naviopuolisot ryhtyivät toimimaan yhteisvoimin heille kalliin asian\nhyväksi.\n\nOpettaja Pitkänen kävi käsiksi värväystyöhön pelottomasti ja hartaasti,\nja tulokset olivatkin sen mukaiset. Parisenkymmentä nuorukaista\nlähti jääkäripataljoonaan yksistään hänen värväysalueeltaan, vain\nmuutamasta kylästä, ja hänen henkilökohtainen vaikutuksensa ulottui\nlaajemmallekin naapuripitäjiin.\n\nS. Cantell jätti Pitkäselle rahaa 200 markkaa, jotta tämä pääsisi\nhyvään alkuun, selosti tunnukset ja kulkutiet sekä yhteydet ja matkusti\nsen jälkeen takaisin Käkisalmeen ja sieltä Helsinkiin.\n\nKäkisalmessa Sulo Cantell sai kuulla lakitieteen ylioppilas Tauno\nSihvon oleskelevan paikkakunnalla. Koska Cantell tunsi hänet ennestään,\nhän meni tätä tapaamaan ja sopi yhteistoiminnasta hänen kanssaan.\nCantell lupasi lähettää Helsingistä rahaa T. Sihvolle, ja tämän tuli\nvälittää se edelleen paikallisille värväreille Kaukolaan ja Käkisalmen\nlähistölle. Tarpeen vaatiessa viimeksi mainitun oli matkustettava\nHelsinkiin saamaan rahaa tai uusia ohjeita tai molempia. Näin olivat\nKäkisalmen ja Kaukolan värvärit saaneet yhteyden sekä Viipuriin että\nHelsinkiin, mikä oli vain eduksi, sillä Kaukolassa tarvittiin syksyn\nkuluessa paljon rahaa Saksaan menijöiden runsaslukuisuuden vuoksi,\nja kun Viipurikin sai rahansa Helsingistä, pyrkivät ne tämän tästä\nloppumaan. Helsingistä suoraan Käkisalmeen ja Kaukolaan osoitetut\nlähetykset vähensivät tätä pulaa huomattavasti. Tauno Sihvon oli\nasianajotoimensakin vuoksi käytävä silloin tällöin Viipurissa, ja\nnäillä matkoillaan hän tavallisesti pistäytyi joko maisteri Södermannin\nluo \"Karjalan\" toimitukseen tai Vilho Nikkasta tapaamaan \"Karjalan\nAamulehteen\" pysyäkseen ajan tasalla.\n\nHelsingistä rahat tulivat tavallisesti henkilöiden mukana. Mainitut\nKarjalaiseen osakuntaan kuuluvat ylioppilaat Sulo Cantell, Viljo Linni\nja Kosti Laaksonen matkustivat kuriireina vuorotellen. Ollessaan\neräällä tämmöisellä matkalla myöhään syksyllä Sulo Cantell saapui\nHiitolaan juuri talven kynnyksellä. Lunta oli satanut niin paksulti,\nettä matka Hiitolasta Kaarlahteen oli ajettava reellä. Siihen aikaan\nei Hiitolan—Käkisalmen rautatie ollut vielä käytännössä, joten oli\nmatkustettava vanhan tavan mukaan hevoskyydillä Kaarlahteen ja sieltä\nedelleen kesällä laivassa pitkin Vuoksea Käkisalmeen.\n\nOli iltamyöhä Cantellin saapuessa Kaarlahteen. Laiva ei enää kulkenut\nsinä iltana, ja majatalosta ei saanut hevosta. Cantell suunnitteli\njo matkaa jalkaisin opettaja Salon luo Suokkalaan pyytääkseen tätä\nhankkimaan hevosen edelleen Käkisalmeen, sillä hänellä oli kiire,\nmutta samassa Käkisalmesta tullut S/S \"Vuoksi\" laski majatalon lähellä\nolevaan laituriin. Ennen kuin Cantell lähti jalkapatikkamatkalle,\nhän päätti tiedustella laivakyytimahdollisuutta ja kääntyi tässä\ntarkoituksessa laivan kapteenin puoleen.\n\nKippari oli suostuvainen, jos vain maksusta sovittiin. Laivakyyti\nKäkisalmeen maksoi kokonaista 12 markkaa. Se oli koko kallista\nmatkustamista — hevoskyyti olisi tullut maksamaan vain kolmanneksen\ntuosta summasta — mutta otettuaan muut ulkonaiset olosuhteet huomioon\nS. Cantell päätti matkustaa yksinään laivalla Käkisalmeen. Seuravana\naamuna tavattuaan T. Sihvon ja A.V. Komulaisen, jotka olivat kiinteässä\nyhteistoiminnassa, ja toimitettuaan asiansa heidän kanssaan hän lähti\njo paluu matkalle hevosella ja poikkesi matkallaan Salon luo Suokkalaan\nja Pitkäsen luo Liinamaalle.\n\nKuten jo mainittiin, ylioppilaat Linni ja Laaksonen matkustivat\nCantellin kanssa samanaikaisesti Laatokan Karjalaan. Kerron tässä\nlyhyesti Viljo Linnin toiminnasta, koska se alue, jolla hän\nvärväysasioita järjesteli, sivuaa Kannaksen pitäjiä ja koska sikäläiset\nvärvärit joutuivat yhteistoimintaan ja myöhemmin yhteisiin kohtaloihin\nKaukolan miesten kanssa.\n\nViljo Linni matkusti ensin Kurkijoelle rovasti Arokallion luo. Tälle\nhänen ei tarvinnut muuta kuin kertoa, mistä oli kysymys, ja rovasti\nvanhana aktivistina sanoi, että \"asia on selvä\". Hän lupasi järjestää\nkaiken, Linni matkusti tämän jälkeen Parikkalaan, missä Arokallion\nsuosituksesta meni keskellä yötä kolkuttamaan Hasselqvistin, Kirjailija\nAarno Karimon isän, ovelle. Hänkin otti Linnin esittämän tehtävän\nilomielin vastaan.\n\nViljo Linnin palatessa Kurkijoelta Elisenvaaran asemalle oli siellä\npassissa seisova santarmi tiedustellut paikkakuntalaisilta, kuka tämä\nmatkustavainen oli.\n\n\"Näkyy olevan se Vikmanin kirjuri\",\n\nLakitiedettä opiskeleva Viljo Linni oli ollut käräjillä tuomari\nVikmanin kirjurina näillä seuduilla.\n\n\"Ahaa\", oli santarmi sanonut, ja asia jäi sikseen.\n\nJaakkimassa nykyinen sanomalehden toimittaja Tommi Kilpiö otti\nhoitaakseen värväyksen, ja niin oli siis sielläkin tämä asia\njärjestyksessä. V. Linni palasi aikanaan Helsinkiin.\n\nKurkijoella rovasti Gustaf Arokallio kääntyi vanhan työ- ja\naatetoverinsa, kanttori Siilas Palmun puoleen, ja kun he vielä\nolivat neuvotelleet toisten uskottujensa, kirjakauppias J. Kaupin\nja kelloseppä E.F. Hurmeen kanssa, olivat alkuvalmistelut selvät.\nToiminnan johtajana ja sieluna rovasti G. Arokallio piti itse yhteyttä\nHelsinkiin, otti vastaan ohjeet ja matkarahat ja välitti ne kanttori\nSiilas Palmulle. Palmu suoritti värväystyön toisten edellä mainittujen\nlopottilaisten ollessa tarvittaessa apumiehinä. Kelloseppä J. Hurme\noli myöskin jonkin kerran todennäköisesti välittänyt rahat matkaan\nlähteville nuorukaisille, koska hänet sen johdosta sittemmin vangittiin\nlokakuussa 1916.\n\nKuten jo mainittiin, pitivät Linni, Laaksonen ja Cantell yhteyttä\nHelsingin ja Laatokan Karjalan sekä Käkisalmen seudun, joka\nlaskettaneen Kannakseen, välillä. He saivat ohjeet ja matkarahat\ntavallisimmin maisteri Yrjö Ruudulta Säätytalon eteisessä, mutta\nmyöskin maisteri Kai Donnerilta yliopiston eteisessä. Tavallisin summa\noli 300—400 markkaa, jonka piti riittää 6—8 miehen lähettämiseen.\nVuorotellen edellä mainitut ylioppilaat matkustivat viemään niitä\nKarjalaan. Toisinaan, kun kukaan heistä ei voinut matkustaa, kutsuttiin\nylioppilas Tauno Sihvo Käkisalmesta niitä noutamaan ja toisinaan\nlähetettiin rahat hänen mukanaan, kun hän sattumalta oli Helsingissä\nkäymässä.\n\n\n\n\nVI\n\nVärväystoiminnan kehittäminen Vuoksenlaakson pitäjissä.\n\n\nKaukolassa värväys pääsi heti alussa voimaperäiseen käyntiin Salon ja\nPitkäsen työskennellessä eri kulmilla pitäjää ja ollessa keskenään\nkiinteässä yhteistyössä. Edellisellä oli lähimpänä apulaisenaan\nkanttori Juho Kiuru, joka asui Ramissa muutaman kilometrin päässä Salon\nkoulusta. Jälkimmäisen työtoverina ja apulaisena oli maanviljelijä Yrjö\nKorte Kaukolan kylästä.\n\nOpettaja Pitkänen puhutteli harvoin henkilökohtaisesti värvättäviä.\nHän jätti tämän puolen Kortteelle, jolle hän ilmoitti, kenen puoleen\nkulloinkin oli käännyttävä. Koska Pitkänen hyvin tunsi paikkakuntansa\nnuorison, hän osasi valikoida oikeat ja luotettavat nuorukaiset. Työ\nedistyikin tavattoman ripeästi ja tulokset olivat poikkeuksellisen\nhyvät. Poikia meni Saksaan tältä seudulta Pitkäsen ja Kortteen\nvärvääminä parisenkymmentä ja olisi mennyt paljon enemmänkin, jos\nvärväys olisi saanut keskeytyksittä jatkua. Kuten tuonnempana nähdään,\nkeskeytykset johtuivat etapppiteillä sattuneista häiriöistä sekä\najoittaisesta matkarahojen puuttumisesta, vaikka niiden saanti olikin\njärjestetty kahdesta lähteestä pulppuavaksi. Kun Korte oli saanut\nkulloinkin kysymyksessä olevat nuorukaiset valmennetuiksi matkaa\nvarten, jakoi Pitkänen itse matkarahat, neuvoi matkareitit, antoi\nohjeet ja tunnukset. Joskus hän saatteli pojat Ojajärven asemalle\nsaakka nähdäkseen, että nämä todellakin lähtivät, sillä joskus sattui\nsemmoistakin, että pojat ottivat rahat eivätkä menneetkään. Ja yrittipä\nkerran eräs ryhmä saada Pitkäseltä vielä toiset matkarahat nostettuaan\nensin Salolta yhdet. Sorkkalasta matkustavat nousivat tavallisesti\njunaan Hiitolan asemalla.\n\nSalolla ja Kiurulla oli apulaisia, joista mainittakoon ylioppilas,\nnykyinen kirkkoherra, K. Palovaara, joka joululomansa aikana osallistui\nvärväystyöhön. Tulokset tällä kulmakunnalla olivat suunnilleen\nsamanlaiset kuin Liinamaan puolella. Ne olisivat olleet paljon\nparemmatkin, jos toiminta olisi saanut rauhassa jatkua, ellei rahasta\nolisi ollut ajoittain puutetta ja elleivät etappitiet olisi olleet\ntukossa parhaimpana aikana. Salon ja Kiurun toiminta oli pelotonta.\nMoitittiinpa heitä eräillä tahoilla liiallisestakin rohkeudesta, eikä\naiheettomastikaan, sillä Salo piti jo heti alussa erään laulukuoron\nperheiltamassa puheen, jossa hän pontevasti kehoitti kaikkia\nisänmaataan rakastavia nuorukaisia lähtemään jääkäreiksi Saksaan.\n\nSen jälkeen kuin Armas Sihvo, Ville Kuhmu ja heidän toverinsa olivat\nkadonneet paikkakunnalta, alkoi tietenkin nuorten miesten keskuudessa\nkierrellä erilaisia huhuja ja arveluja, sillä Kaukola on pieni pitäjä,\nja nuoriso oli vilkkaassa kanssakäymisessä keskenään urheiluja\nsivistysrientojensa takia. Huhut saivat vahvistusta, kun seuraava\nnuorukaisryhmä hävisi paikkakunnalta. Alettiin tietää jo tosiasioita,\nja pian kuiskailtiin poikien keskuudessa yleisesti Saksaan menosta.\nTiedettiin jo kuka antoi lähtijöille matkarahoja, ja yksi ja toinen\nalkoi pohtia matkalle lähtöä sekä hakea itselleen matkatoveria,\njolle puhui asiastaan sen jälkeen, kun oli saanut selvyyden\nmatkustamismahdollisuuksista. Jotkut ryhmät pitivät läksiäisiäkin\nmatkapäivän aattona. Vaikka nämä tanssiaiset, joihin lähiseudun pojat\nja tytöt kokoontuivat, kulkivatkin talkoiden tai muiden juhlien\nnimellä, levisivät niissä yhä laajempiin piireihin nämä tärkeät\nsalaisuudet, joita sitten oli tavattoman vaikea pitää omana tietonaan.\nJa kun noilta keski-iän jo sivuuttaneilta kansakoulunopettajilta,\nkunnan ja yhdistysten luottamusmiehiltä sitten seuraava ryhmä tuli\nkysymään, miten \"sinne\" pääsisi, eivät he kääntäneet poikia ovelta\ntakaisin.\n\nOlisi luullut poliisi- tai santarmiviranomaisten saavan tästä kaikesta\npian vihiä ja takertuvan asiaan. Niin kävikin, mutta vasta myöhemmin.\nPoliisiviranomaisten taholta ei ollut mitään pelättävää. Piirin\nnimismies, tuomari Akseli Alonen, jonka asuinpaikka oli Käkisalmessa,\nei ollut värväysliikkeelle haitaksi, vaan tuki sitä kaikin tavoin.\nHän ja hänen rouvansa, Lyyli Alonen, kirjoittivat matkustuslupia\nPohjois-Suomeen niin paljon kuin vain tarvittiin. Jotta tämmöisten\nlupien paljous ei rupeaisi mahdollisissa tarkastuksissa herättämään\nhuomiota, he jättivät ne merkitsemättä kirjoihin ja luetteloihin.\nKaukolan vanhempi poliisikonstaapeli Juho Sihvo ei myöskään ollut\nvaarallinen. Hänellä oli jo tähän mennessä Saksassa oma poikansa ja\nmuutamia veljenpoikia. Hän oli ylioppilas Tauno Sihvon isä, ja opettaja\nAntti Salo oli hänen lankonsa.\n\nTauno Sihvon Kaarlo-veli oli kansakoulunopettajana Hiitolan pitäjän\nKuoksjärven kylässä. Hän ja maanviljelijät, veljekset Antti ja Erkki\nVainio, toimivat värväreinä Hiitolan seuduilla, joskaan eivät yhtä\nmenestyksellisesti kuin edellä mainitut.\n\nKaarlo Sihvo joutui melkeinpä heti alussa vaikeuksiin, sillä hän puhui\nasiasta eräälle paikkakunnan suutarille, joka ensin lupasi lähteä ja\npiti jo tavanmukaiset läksiäistanssiaisetkin, mutta sitten \"jänisti\"\nja jäikin paikkakunnalle. Jo läksiäisissään suutari oli puhunut liian\navoimesti tehdäkseen itsensä tärkeäksi, eikä hän myöhemminkään osannut\npitää suutaan kiinni. Se oli kylläkin inhimillistä, mutta K. Sihvolle\nse oli käydä kohtalokkaaksi. Tieto joutui paikkakunnalla asuvan\nvenäläissyntyisen kauppiaan korviin, ja tämä lupasi toimittaa opettajan\n\"sinne, mistä ei värvätä ketään Saksaan\". Sihvon asema kävi siinä\nmäärin uhatuksi, että hän piti viisaimpana hävitä paikkakunnalta. Hän\npalkkasi sijaisen ja antautui itse henkivakuutusalalle.\n\nPyhäjärvellä Taubilan metsänhoitaja Gustaf Francke, sen jälkeen kuin\nolin käynyt hänen luonaan syyskuun lopussa 1915, ryhtyi etsimään\nitselleen apulaista värväystyöhön. Ennen pitkää hän löysikin useampia.\nRakenteilla olevan Hiitolan—Raasulin rautatien varastokirjurina toimi\npyhäjärveläinen Juho Tihveräinen, jonka poliittiseen kantaan saattoi\nluottaa. Kun Francke ja Tihveräinen olivat päässeet yhteisymmärrykseen,\nhe aloittivat toiminnan apulaisinaan Lemin nykyinen aluepäällikkö A.\nParkkola, joka myöskin oli silloin Taubilan kartanon palveluksessa, ja\neräs Heikki Inkinen Sortanlahdesta sekä lisäksi lakitieteen ylioppilas\nAappo Hämäläinen jouluja kesälomansa aikana. Hämäläinen teki matkoja\nlaajalti naapuripitäjiinkin suorittaen isänmaallista herätystyötä ja\njärjestellen paikallisia värvääjiä Sakkolaan ja Metsäpirttiin. Hän\nvärväsi muunmuassa pyhäjärveläisen Lauri Pelkosen ja kiviniemeläisen A.\nSuokkaan, joka viimeksi mainittu oli hänen sukulaisensa.\n\nGustaf Francke oli yhteydessä Käkisalmessa toimivan ylioppilas\nTauno Sihvon kanssa saaden tältä tarvittavat matkarahat. Viimeksi\nmainittu kävi joskus Francken luona ja tämä vuorostaan tapaamassa\nSihvoa. Francke tiesi sitä paitsi, kenen puoleen Viipurissa oli\nkäännyttävä tarpeen vaatiessa. Hän johti toimintaa pysytellen itse\nsyrjässä ja antoi apulaistensa suorittaa värväystyön, sillä hän tiesi,\nmiten nopeasti ja miten laajalle maaseudulla leviää tieto kaikesta\ntavallisuudesta poikkeavasta kiertäen suusta suuhun ja ennen pitkää\nmyös viranomaisten korviin. Lähin tämmöinen viranomainen oli Laatokan\nrannalla Sortanlahden satamassa asuva santarmi. Pitäjän nimismiehen\ntaholta ei liene ollut pahaa pelättävissä.\n\nKun apumiesten välityksellä joku oli saatu värvätyksi ja tämä oli\nvalmis lähtemään, Francke hankki itse matkarahat. Sen jälkeen sovittuna\naikana ja sovitussa paikassa joko Parkkola tai Tihveräinen luovutti\nrahat lähtijälle ja neuvoi tälle, mitä tietä oli matkustettava, missä\nhän tapaa seuraavan etappimiehen ja miten hän saa tähän yhteyden.\nMeillä on hyvin suppeat tiedot värväystoiminnasta Pyhäjärvellä\nsyksyllä 1915, mutta vuodelta 1916 olemme saaneet selostuksen eräästä\ntapauksesta, joka kuvaa silloista menettelytapaa ja senaikaisia\nolosuhteita.\n\nHeikki Inkinen oli värväystehtävään lupauduttuaan kääntynyt\nmaanviljelijän pojan Albert Häsän puoleen ja selittänyt tälle,\nmistä oli kysymys. Seurauksena oli, että viimeksi mainittu lupautui\nlähtemään. Tästä menestyksestään rohkaistuneena Inkinen päätti\npuhutella muuatta kotipaikkakuntansa työväenyhdistyksen toimihenkilöä,\nmutta sai pian sen jälkeen tietää, ettei etappiteiden katkeamisen takia\nsillä hetkellä ketään voitukaan lähettää matkaan. Hän päätti niin\nmuodoin siirtää keskustelunsa sanotun henkilön kanssa tuonnemmaksi.\nSe viisaan miehen antama neuvo, ettei pidä siirtää mitään huomiseen,\nminkä voi suorittaa tänään, olisi tässä tapauksessa toteutettuna\nsaattanut Heikki Inkisen vaikeuksiin. Sillä ei aikaakaan, kun hän sai\nkuulla tämän miehen, jota hän oli aikonut värvätä Jääkäripataljoonaan,\nesittävän sellaisia poliittisia mielipiteitä, että hänellä oli täysi\nsyy iloita vitkastelustaan. Tämä samainen mies lähti sittemmin\nvapaussodan aikana kommunistina Venäjälle, niissä hänen on kerrottu\nnääntyneen nälkään vuonna 1932.\n\nAlbert Häsäkään ei vielä ollut lähtenyt matkustuskiellon tähden,\nvaan odotteli edelleen kotonaan lähtökäskyä. Kun tieto matkareittien\naukenemisesta saapui Pyhäjärvelle, ilmoitti Juho Tihveräinen tästä\nHeikki Inkiselle. Inkinen, joka oli juuri silloin heinäpellollaan,\nkehoitti Tihveräistä menemään Häsän kotiin Sortanlahteen. Tihveräinen\nmeni ja neuvoi Albert Häsän määräpaikkaan, missä hän tulisi\nsaamaan tuntemattomalta mieheltä ohjeet ja matkarahat. Häsä saapui\ntäsmällisesti kohtaamispaikalle, missä Parkkola välitti matkarahat ja\nohjeet.\n\nA. Parkkola kertoo tästä tapahtumasta seuraavasti: Metsänhoitaja\nG. Francke tuli eräänä päivänä hänen luokseen ja tavanmukaisen\nleikinlaskunsa jälkeen kysyi vakavana, oliko Parkkolalla sinä iltana\naikaa auttaa siinä \"isossa asiassa\". Kun Parkkola oli vastannut\nmyöntävästi, Francke pyysi häntä tulemaan luokseen töiden loputtua\nsuunnittelemaan tarkemmin edessä olevaa tehtävää.\n\nIllalla, kun he olivat Francken luona, viimeksi mainittu sanoi, että\nkysymyksessä oli matkarahojen antaminen eräälle jääkäriksi aikovalle\nmiehelle, jonka nimeä enempää kuin kotipaikkaakaan Parkkola ei kysynyt.\nKohtaamispaikaksi sanotun henkilön kanssa oli sovittu metsikkö, joka\noli lähellä Taubilan riihirakennusta. Kun Francke ja Parkkola saapuivat\nsinne, edellinen vetäytyi syrjään seuraamaan toimitusta. Värvätty\nsaapui täsmällisesti paikalle. Parkkola antoi hänelle 80 markkaa rahaa\nja selosti matkustusohjeet pariin kertaan. Miehen tuli matkustaa\nKajaaniin, missä kohtauspaikkana oli Ämmänsillan limonadikojun\npuoleinen pää. Siinä oli oltava illan hämärtyessä. Tunnusmerkkinä\noli hakaneula nutun vasemmassa liepeessä. Häneltä tultaisiin siellä\nkysymään sitä ja sitä, johon hänen piti vastata niin ja niin. Sen\njälkeen häntä ohjattaisiin edelleen ja varustettaisiin matkarahoilla.\nMies teki rehdin vaikutuksen. Parkkolalle ei myöhemminkään ole\nselvinnyt, ken ja mistä hän oli, ja tuskinpa Albert Häsälläkään on\naavistusta siitä, kuka hänelle matkarahat luovutti.\n\nFrancke selittikin jo kohtauspaikalle lähdettäessä pyytäneensä\nParkkolaa tähän toimitukseen sen vuoksi, että tämä paikkakunnalle\näskettäin tulleena oli vähemmän tunnettu kuin hän itse.\n\nFrancke ja Parkkola tekivät toisen samanlaisen matkan Montruan kylään,\nmutta sillä kerralla ei värvätty tullut kohtaamispaikalle.\n\nSen jälkeen kuin olin Vilppu Paavilaisen kanssa tehnyt Viipurissa\ntuttavuutta, hän lähti kiertelemään keski-Vuoksen pitäjiä\njärjestääkseen asiamiesverkon värväystä varten niille alueille, missä\nse oli vielä tekemättä. Näillä matkoillaan hän kulki enimmäkseen\nvanhojen tuttujensa luona, ja milloin hän teki uusia tuttavuuksia,\nse tapahtui suositusten perusteella. Samalla kuin hän järjesteli\nasiamiesverkkoa, hän värväsi myöskin siinä sivussa henkilökohtaisesti\nkääntyen eri työmailla niiden nuorukaisten puoleen, joita\nluottamusmiehet hänelle suosittelivat. Luokkapoliittinen kiihko ja viha\nei ollut päässyt vielä tunkeutumaan Karjalan saloille. Halonhakkaajalla\nja ratapölkkyjen veistäjällä oli isänmaa, jota hän rakasti ja jonka\npuolesta kannatti taistella. Tässä suhteessa ei silloin ollut eroa\nruumiillisen ja henkisen työn tekijän välillä. Työmailla ei ollut\nmyöskään mitään poliittista järjestöä, joka olisi harjoittanut\nurkintaa vihollisen hyväksi pelkän aatteen vuoksi. Mikäli urkkijoita\noli liikkeellä, ne olivat irrallisia, santarmien palkkaamia olioita.\nToisaalta on muistettava, että santarmit pitivät korvansa auki, joten\nkovaäänisen ripustaminen työmaan laitaan — jos se vehje jo silloin\nolisi ollut tunnettu — ja kehoituksen huutaminen kaikille, kaikille ei\nmyöskään käynyt laatuun.\n\nV. Paavilaisella oli tietenkin parhaat värväysmahdollisuudet\nmaanviljelijöiden ja työväestön keskuudessa. Koulunuorison värväys jäi\nylioppilaiden ja toisten näitä lähellä olevien huoleksi. Valinnassaan\nV. Paavilainen piti ankarasti silmällä sitä, että vain kunnollinen\naines hyväksyttiin, sillä yritykseen, johon ainoana kannustimena oli\nuhrautuminen maan ja kansan hyväksi, ei kannattanut koota kelvottomia\nhulttioita, joista myöhemmin saattoi olla pelkkää vastusta. Vilppu\nPaavilainen itse ja koko hänen perheensä joutui uhraamaan paljon asian\nhyväksi. Hänen pieni tilansa ei muutenkaan elättänyt lapsirikasta\nperhettä ylitsevuotavan runsaasti, ja nyt, kun sen isäntä kierteli\npitäjiä, tulot olivat entistään niukemmat. Tämä aika muodostui\nloistokaudeksi kyllä kaikenlaisille keinottelijoille, eikä tarvinnut\nolla nerokaan rikastuakseen \"liikemiehenä\". Rahat tulivat \"gulassille\"\nmelkein itsestään, kun vain kurotti kätensä niitä ottamaan. Mutta\nsamaan aikaan Vilppu Paavilainen uhrasi aikansa, vaivansa ja melkeinpä\nomaisuutensakin isänmaan tulevaisuuden hyväksi. Hänen ei tarvinnut\nkuitenkaan suorittaa tätä työtä yksin, sillä sitä mukaa kuin hän\nKannasta kulki, liittyivät vakavat miehet ja naiset tukemaan värväystä\nmonella eri tavalla.\n\nRäisälä, Sakkola, Valkjärvi, Antrea, Heinjoki ja Kirvu olivat hänen\nvarsinaista toimintapiiriään, ja tämän lisäksi hän oli yhteydessä\nKaukolan, Käkisalmen, Pyhäjärven ja Viipurin värväreitten kanssa.\nHeinjoella ryhtyivät värväystyöhön maanviljelijä Tahvo Hätönen\nRistseppälästä ja Tatu Olkinuora.\n\nRäisälässä tietenkin M. Läheniemi, hänen rouvansa Anna ja tyttärensä\nLaina Katri osallistuivat värväystoimintaan. Muita avustajia olivat\npoliisit Yrjö Jortikka ja Matti Henttinen. Vilppu Paavilaisen naapuri,\nHenttinen, sanoi pojilleen, että jonkun tässä oli lähdettävä. \"Jos ei\npojat mää, ni kyll'hä ukko männöö\", hän oli leikillisesti sanonut,\nja se puhe riitti. Hänen poikansa Juho Henttinen oli ensimmäisiä\nlähtijöitä ja saapui Saksaan marraskuun alussa 1915.\n\nYlioppilas Heikki Javanainen oli myöskin yhteistoiminnassa Paavilaisen\nkanssa saavuttuaan jouluksi kotiinsa Helsingistä. Viimeksi mainitulla\noli vielä koko joukko uskottuja ja avustajia, joista mainittakoon\nSimo Kuisma, Simo Suutari, August Pirkkala, Tuomas Jääskeläinen, Juho\nSundell, Simo Virolainen, Aatami Karhinen, Matti Väkiparta, Axel ja\nAino Järnström sekä Kalle Mäkelä. Sitä paitsi pastori R. Rainion pojat,\nRobert, Yrjö ja Heikki, olivat tietoisia jääkäriliikkeestä ja pitivät\nsilloin tällöin koulukodissaan Viipurissa eräitä Saksasta komennettuja\njääkäreitä, muiden muassa tämän kertojaa. Pojista vanhin oli vasta\n15-vuotias, joten matkaan lähtijöiksi heistä ei vielä ollut.\n\nRäisälän pitäjässä ei värväys tuottanut niin runsaita tuloksia, kuin\nolisi pitäjän vanhan maineen perusteella saattanut odottaa. On vaikeata\nmennä sanomaan, mistä tämä johtui. Kenties se riippui osittain siitä,\nettä M. Läheniemen täytyi olojen pakosta toimia hyvin varovasti, ja\nPaavilainen kierteli muita pitäjiä alkuaikoina syyspuolella 1915, ja\nmyöhemmin, joulusta alkaen, ei enää ollut matkustusmahdollisuuksia.\nRyhmät, jotka silloin yrittivät matkustaa, palautettiin enimmäkseen\ntakaisin jo Viipurista.\n\nRäisälän nimismies Frans Otto Bergh suhtautui värväykseen samaan tapaan\nkuin Aksel Alonen Käkisalmessa. Hän kirjoitti matkustuslupia tarpeen\nmukaan ja eräässä tapauksessa oli omistaan antanut matkarahatkin.\nVoidaanpa sanoa, että Bergh tuki tehokkaasti värväystoimintaa, jopa\nvirkansa menettämisenkin uhalla.\n\nVilppu Paavilainen tapasi junassa maanviljelijä Juho Niukkasen\n(nykyisin ministeri) ja puhui tälle asiasta. Niukkanen oli jo\naikaisemmin kuullut ylioppilaitten Saksaan menosta, joten asia ei\ntullut hänelle yllätyksenä, vaikk'ei hän tarkemmin tuntenutkaan\nsuunnitelmia. V. Paavilainen selvitti hänelle liikkeen merkityksen\njuurta jaksain ja kertoi omista matkoistaan ja seikkailuistaan.\nKun Niukkanen suostui astumaan värvääjien rintamaan, hän kehoitti\ntätä toimimaan hyvin varovaisesti, ettei tämä joutuisi Tekemisiin\nsantarmilaitoksen kanssa, varsinkin kun hän oli eduskunnan jäsen.\nJ. Niukkanen ja kauppias — nykyisin pankinjohtaja — Lauri Jortikka\nsekä nahkatehtailija Heikki Inkinen hoitivat yhteisvoimin värväystä\nKirvussa, sen jälkeen kuin Paavilainen ja Niukkanen olivat uskoneet\nsalaisuuden myöskin kahdelle viimeksi mainitulle. Juho Niukkanen puhui\nasiasta vain semmoisille pojille, jotka hän tunsi täysin luotettaviksi.\nKun maaperä oli muokattu, hän lähetti pojat joko Jortikan tai Inkisen\nluo jättäen tavallisesti viimeksi mainittujen tehtäväksi käytännölliset\njärjestelyt, kuten matkarahojen ja ohjeiden antamisen. Ainakin oman\nveljensä ja naapurinsa pojan hän lähetti kuitenkin henkilökohtaisesti\nmatkalle. Pari poikaa hän neuvoi myöhemmin kevättalvella 1916 Viipuriin\nylioppilas Into Auerin luo.\n\nLauri Jortikka oli jo nuorena ylioppilaana kuullut Räisälän\nkansanopistossa sytyttäviä isänmaallisia puheita, ja siitä lähtien\nhän oli vannoutunut isänmaan ystävä. Hän oli sen jälkeen osallistunut\njatkuvasti isänmaalliseen valistustyöhön, ja maailmansodan puhjetessa\nhän oli Inkilän nuorisoseuran esimies. Tässä asemassa L. Jortikka\njoutui rettelöihin santarmi viranomaisten kanssa jo elokuun alussa\nv. 1914. Koska tapahtumalla oli merkitystä Jortikan myöhemmässä\ntoiminnassa, kerron sen tässä lyhyesti.\n\nElokuun 2 päivänä, siis juuri maailmansodan kynnyksellä, kun\nsuurvallat esittelivät sodanjulistuksiaan, Inkilän nuorisoseuralla oli\nkesäjuhlat. Paikkakunnan poliisi kielsi juhlien pidon vedoten ylempää\ntulleisiin määräyksiin ja \"suureen kansallisonnettomuuteen\", jonka\nsota oli tuonut mukanaan. Nuorisoseurapiirit eivät ensinkään pitäneet\npuhjennutta sotaa kansallisonnettomuutena, ja toiseksi ei poliisi ollut\noikea viranomainen juhlia kieltämään, sillä ne valtuudet kuuluivat\nnimismiehelle. Lauri Jortikka ei välittänyt poliisin määräyksistä, ja\ntämä oli voimaton. Poliisi ei kuitenkaan jättänyt asiaa sikseen, vaan\nuhkasi mennä nimismiehen luo saamaan apua.\n\nPoliisin ollessa matkalla Jortikka soitti nuorelle väliaikaiselle\nnimismiehelle ja kehoitti tätä pysyttelemään poissa kotoa ja olemaan\nnäyttäytymättä ennen kuin juhlat olisivat loppumaisillaan, jolloin hän\nsaapuisi niitä tarkastamaan. Nimismies menetteli Jortikan ohjeiden\nmukaisesti, joten poliisi ei saanut täitä taholta tukea. Mutta viimeksi\nmainittu ei vielä asettunut, vaan yritti nyt saada Viipurin läänin\nkuvernööriltä puhelimitse virka-apua. Onni ei kuitenkaan ollut hänelle\nnytkään suopea. Kuvernöörikään ei ollut sattumalta kotona. Tällöin tuo\nitsepintainen poliisimies soitti Viipurin poliisimestarille, Pekoselle,\nja komissaari Tabanokselle pyytäen näitä estämään tapahtumassa olevan,\nhänen mielestään kauhean rikoksen. Luultavasti hän tältä taholta\nsai myötätuntoa osakseen, mutta poliisipäällikkö ei halunnut antaa\nmääräyksiä vieraaseen piiriin, alueelle, joka ei kuulunut hänen\nhallintaansa.\n\nKaikista poliisin ponnistuksista huolimatta kesäjuhlat sillä kertaa\nvietettiin, mutta seurauksena oli, että mainitsemamme virkavallan\nedustaja teki santarmeille ilmiannon, että juhlapuheissa oli toivottu\nvoittoa Saksan aseille. Viikkoa myöhemmin santarmieversti Petit\nsaapui muutamien santarmien kanssa tutkimaan asiaa, ja tällöin sekä\nLauri Jortikka että muutamat muut nuorisoseuran johtomiehet joutuivat\nkuulusteltaviksi. Kun mitään raskauttavia seikkoja heitä vastaan ei\nilmennyt, päästettiin heidät pian vapaiksi. Poliisi oli kärsinyt\nhäviön. Tämä tappio jäi kuitenkin kalvamaan viimeksi mainitun mieltä.\nKostoajatus alkoi itää, eikä sitä suinkaan heikentänyt Jortikan\ntapa ruveta silloin tällöin hänen kanssaan kiivaasti väittelemään\npolitiikasta.\n\nKun jääkärivärväyksestä myöhemmin alkoi paikkakunnalla levitä huhuja,\njotka saapuivat kyseessä olevan poliisinkin korviin, otti tämä Jortikan\nvainoamisen elämäntehtäväkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVilppu Paavilaisen käytyä Kirvussa syksyllä 1915 L. Jortikka, J.\nNiukkanen ja H. Inkinen ryhtyivät värväykseen, mutta jostakin syystä\nvarsinainen lähetystoiminta pääsi vauhtiin vasta joulukuun alussa.\nSuurimpana syynä lienee ollut se, että yhteys Viipuriin ajoittain\nkatkesi. Siitä huolimatta, että kirvulaiset näin myöhästyivät lähdössä\nja että he pääsivät mukaan vasta silloin, kun etappivaikeudet olivat\nsuurena haittana, he pitivät sittemmin hyvää vauhtia yllä jatkuvasti,\nniin että jääkäreiden lukumäärään nähden Kirvu on Karjalan ensimmäisiä\npitäjiä.\n\nImatran ja Vuoksenniskan seuduilla pani värväyksen alulle ylioppilas\nPaavo Sivén (Susitaival), joka oli siellä viettämässä kesälomaansa.\nSyksyllä 1915 hän neuvotteli paikkakuntalaisen, Kaarlo Virenin kanssa,\njoka otti hoitaakseen värväyksen näillä seuduilla. Ensimmäiset\ntämän lähettämät pojat aloittivat matkansa marraskuun alkupäivinä.\nSeuraava ryhmä, pari nuorukaista, lähti joulukuussa 1915 ja loput\nkevättalvella 1916. Virénin lähettämä joukko vahvisti pataljoonaa\nkaikkiaan neljällätoista miehellä. Näistä kaksitoista oli imatralaisen\nvoimisteluseura \"Jyskeen\", jäseniä. He olivat tämän teollisuusalueen\neri ammatteja harjoittavia asukkaita. Vain kaksi oli mainitun\nvoimisteluseuran ulkopuolelta. He olivat maanviljelijöitä.\n\nVirén olisi saanut huomattavasti suuremmankin määrän nuorukaisia\nlähtemään, ellei rahavarojen niukkuus olisi ollut esteenä Monen pojan\nmatka jäi rahojen puutteessa toteuttamatta. Tämä sama pula oli aika\najoin muuallakin Karjalassa ja se vaikutti haitallisesti toimintaan,\nkuten tulemme huomaamaan. Mutta se tuntui varsinkin juuri Imatralla,\njoka oli välittömästi yhteydessä Helsinkiin ja sai käyttövarat suoraan\nsieltä. Koska Virén työskenteli melkein yksinään, yhteydenpito kävi\nhankalaksi.\n\nValitettuaan rahanpuutetta Virén oli saanut kehoituksen aivan\nvälttämättömissä tapauksissa kääntyä erään arvossa pidetyn henkilön\npuoleen. Kerran hän sitten tekikin sen ja sai esitykseensä seuraavan\nvastauksen:\n\n\"Elekee Herran nimessä hoastako. Ryssät jos suap tietee, niin uomma\nhirressä!\"\n\nTämä ei ollut juuri rohkaisevaa puhetta, eikä Virén sen koommin\nturvautunut tähän keinoon. Matkalle valmistautuneet nuorukaiset\npettyivät sillä kertaa, mutta apu tuli pian, sillä kartanonomistaja\nK. Mansén antoi heille Virénin ehdotuksesta matkarahat. K. Mansén oli\nmuutenkin asialle hyvin suopea ja tuki Viréniä tarvittaessa kaikin\ntavoin. Sillä seikalla, että viimeksi mainittu oli yksin värvärinä,\noli omat huonot mutta myöskin hyvät puolensa. Suuri etu oli se, että\nasiat pysyivät paremmin salassa, kun vain harvat niistä tiesivät.\nPaikkakunnan poliisiviranomaisten myötätuntoon — siinä tapauksessa,\nettä olisi joutunut kiinni — ei K. Virén liikoja luottanut, joten siis\nharkittu menettely oli elinehto. Ettei hän kuitenkaan kiinni joutumisen\npelosta lakannut tarmokkaasti värväämästä, nähdään runsaista tuloksista.\n\n\n\n\nVII\n\nHavaintoja etappitien varrelta.\n\n\nKuten mainittu tämän kirjoittaja matkusti lokakuun 10 päivän tienoissa\nAntti Haikosen kanssa Elisenvaaran ja Savonlinnan kautta Kajaaniin\njatkaaksemme sieltä edelleen laivassa Ouluun. Valitsimme tämän tien,\nkoska arvelimme sen olevan heikommin vartioidun kuin Ouluun johtavan\nrautatien. Yövyimme Kajaanissa, sillä juna saapui sinne iltapäivällä,\nja laiva lahti vasta seuraavana aamuna Vaalaan. Oli lauantai-ilta, ja\ntyöväentalossa oli iltamat, joten menimme sinne nähdäksemme, oliko\ntässä kaupungissa minkäänlaisia värväys-mahdollisuuksia. Juhlat olivat\nsiistit, mutta väkeä oli vähän, varsinkin nuoria miehiä, eikä meistä\ntuntunut pinnallisen tuttavuuden perusteella, joten menimme nukkumaan.\n\nKemin asemalla saimme määrättyjen merkkien avulla yhteyden\nmeikäläisiin, ja meidät ohjattiin matkailijakoti Osulaan. Osulan omisti\nJussi Heiskasen välityksellä tapasin vielä samana iltana insinööri K.\nPietilän, jolle selostin toimintaa Karjalassa ja ilmoitin kenen puoleen\nkotiin päin matkustavia jääkäreitä olisi siellä neuvottava. Seuraavana\niltana meidät vietiin veneellä muutamien Helsingistä ja muualta\nSuomesta saapuneiden nuorukaisten kanssa Ajoksen saaressa olevan\nkalasaunan rantaan. Nuorukaisten joukossa olivat muidenmuassa veljekset\nAarno ja Kaarlo Kaila.\n\nMajoituimme mainittuun kalasaunaan odottelemaan moottorivenettä,\njonka piti saapua Ruotsista meitä noutamaan. Söimme kuivaa leipää\nja poronlihaa kolmisen vuorokautta, ennen kuin noutajat saapuivat.\nPoropaisti ei enää kolmantena vuorokautena maistunut yhtä\nherkulliselta kuin ensimmäisenä, ja tilanteen romanttisuus alkoi\nhälvetä monen ensikertalaisen mielestä, jonka kärsivällisyys ei ollut\nkouliintunut tämmöisiä olosuhteita varten. Odotettu moottorivene\nsaapui vihdoin eräänä iltana pimeän tultua Jokisalon, Aspegrenin ja\nVillamon kuljettamana. Me kompuroimme siihen ja olimme pian matkalla\nSeittenkariin, Ruotsin puolelle Pohjanlahtea.\n\nMerellä vallitsi näköalaa pahasti rajoittava sumu, joten Aspegrenin,\nveneen luotsin, oli huolellisesti tarkattava kurssia, mutta se näkyi\nkäyvän vaivattomasti. Meri kohoili ja laski vanhan mainingin vyöryessä\nrauhallisena Perämereltä päin, sillä tuulta ei juuri ollut. Aamu\nvalkeni, ja kun olimme vielä jonkin aikaa jatkaneet matkaamme, alkoi\nsumun seasta häämöttää maata, sen ääriviivat selvenivät, ja piakkoin\nlaskimme rantaan muutaman kalamajan luona. Maalla majan edustalla\nseisoi meitä odottamassa tukevarakenteinen, öljypukuinen mies, jonka\nheti tunsi Suvirinteeksi. Hän avusti veneen kiinnittämisessä ja\nkehoitti käymään lämpimään kalasaunaan, missä hänellä oli valmiina\nvahvaa kahvia ja ruokaa.\n\nJostakin syystä meidän oli pakko viipyä pari kolme vuorokautta\nSeittenkarilla — sen aiheutti häiriö laivaliikenteessä tai jokin muu\nsentapainen syy — ennen kuin matkustimme edelleen Haaparantaan. Kekoni\nja Tuompo olivat myöskin sattumalta Seittenkarissa, joten meitä oli\nkoko joukko saman \"firman\" miehiä koolla tällä suomalaisten asuttamalla\ntehdasseudulla. Villamo ja Suvirinne harjoittivat myös seudun\nasukkaiden keskuudessa värväystä lähettäen silloin tällöin muutamia\npaikkakunnalla työskenteleviä suomalaisia toisten mukana Saksaan.\nMeihin liittyi Seittenkarista Juho Soininen, joka aivan äskettäin\nsiirtyi eläkkeelle palveltuaan komppaniaa vääpelinä Jääkäripataljoona\n2:ssa.\n\nToisten matkustaessa Haaparannasta edelleen pysäytettiin tämän kertoja\nsiellä. Saksalainen kapteeni Karl Heldt, uusi päällikkömme Ruotsissa,\noli yliluutnantti Schuessin kanssa tullut tutustumaan täkäläisiin\nolosuhteisiin viimeksi mainitun luovuttaessa hänelle tehtäviään. Heldt\noli kovin tyytyväinen tuloksiin Etelä-Karjalassa, ja kun sanoin olevani\nmatkalla takaisin Lockstedtiin, sanoi hän, ettei se käynyt päinsä.\nTyötä oli nyt jatkettava koko tarmolla, ja hän kysyi, enkö halunnut\npalata takaisin Viipuriin. Toisiakin jääkäreitä komennettaisiin lähi\npäivinä Suomeen samoihin tehtäviin, muutamia näistä Etelä-Karjalaankin.\n\nTietenkään minulla ei voinut olla mitään komennuksen jatkumista\nvastaan, mutta selostin kuitenkin käsitykseni olevan sen, että värväys\noli nyt Etelä-Karjalassa hyvissä käsissä ja etten enää tulisi saamaan\nmitään erityistä aikaan tässä suhteessa, vaan kenties vaarantaisin\nläsnäolollani paikallisten värvärien asemaa. Kapteeni Heldt oli\nkuitenkin järkähtämättä sitä mieltä, että minun oli mentävä, ja kenties\nhän oli oikeassa. Sitä ennen oli minun kuitenkin käytävä Tukholmassa\nselvittelemässä asioita.\n\nPaluumatkani Tukholmasta lienee alkanut lokakuun 25 päivän seuduissa.\nMerimiespassini oli leimattu viimeksi Torniossa ensimmäisellä\nmatkallani kotimaahan päin, joten siihen en enää tohtinut turvautua,\nvaan matkatoverinani Väinö Aapeli Paananen Jääkäripataljoonasta\nmatkustin Uumajalle. Tukholmassa oli meille vakuutettu, että etappitie\nUumajan ja Vaasan välillä oli nyt kunnossa. Muiden muassa maisteri Isak\nAlfthan oli pari viikkoa sitten matkustanut Suomeen sitä tietä, joten\nme päätimme tehdä samoin.\n\nTohtori Th. Wolff hoiti silloin etappiasemaa Uumajassa. Hän vaikutti\nhermostuneelta ja hajamieliseltä, ja kun hän lisäksi asui kaupungin\nkomeimmassa hotellissa, oli meidänlaisten vellosten hankalaa käydä\nhäntä siellä tapaamassa. Pukimemme sopivat paremmin vaatimattomampaan\nympäristöön. Moottorivenettä, jonka piti kuljettaa meidät Merenkurkun\npoikki, ei kuulunut muutamaan vuorokauteen, ja arveltiin, että\ntalven tulo olisi katkaissut tämän reitin kokonaan. Matkustimme\nsiis Haaparantaan ja pujahdimme Tornionjoen yli eräänä kuutamoisena\niltana marraskuun alussa. Kuuluisa opas \"Köytän suutari\" oli\nsaapunut meitä noutamaan. Työnsimme veneen jokeen Tornion kaupungin\neteläpuolella. Kun mainitsin, että \"pujahdimme\" joen yli, ei sitä ole\nkäsitettävä kovin ahtaasti eikä kirjaimellisesti. Aioimme pujahtaa,\nmutta äänetön ylikulku ei ollut sinä yönä mahdollista. Jo Ruotsin\npuoleisella rannalla, missä virta oli vuolaampi, kattoi rantaviivan\nmuutaman metrin levyinen ohut jäävyöhyke. Siitä selviydyimme lyhyellä\nkahauksella; keskivirta oli jäätön, mutta Suomen puolella jää ulottui\nkauas rannasta, ja sen läpäiseminen vei aikaa. Jääriite ei kantanut\nmiestä, mutta ei murtunut kuitenkaan helposti veneen keulan edessä,\njoten meidän oli pakko särkeä sitä airon tyvipuolella sitä mukaa kuin\netenimme. Tästä kaikesta syntyi tyynessä yössä tavaton rouske ja\nritinä, aivan kuin jäänsärkijä Sampo olisi raivannut tietään satamaan,\nja me olimme varmoja siitä, että vartiomiehet kuulivat tulomme\nvähintään kilometrin säteellä. Päätimme niin muodoin luopua kaikesta\nsalaperäisyydestä. Manaten huonoa onneamme ja muutenkin äänekkäästi\nkeskustellen ja kiroten kuin mustalaiset survoimme jäätä rantaa\nlähestyessämme ja teeskentelimme olevamme paikallisia asukkaita, jotka\nolivat muka korjaamassa venettään talviteloille. Rannalle päästyämme\nvedimme veneen kuivalle kauas veden rajasta, käänsimme sen kumoon ja\npiilotimme airot huolellisesti. Poltimme sen jälkeen vielä savukkeet\nveneeseen nojaten, ennen kuin lähdimme kävelemään Röyttää kohti. Kun\njonkin hetken kuluttua olimme panneet merkille, ettei meitä seurattu,\nkävimme vaiteliaiksi ja lisäsimme vauhtia. Keskiyön hetken nukuimme\nsuutarin kotona, ja aamulla oppaamme neuvoi meidät rautatien varteen,\nmissä Paanasen ja tämän kirjoittajan tiet erkanivat. Tieni Viipuriin\nkävi Helsingin kautta, sillä minun oli toimitettava sinne joitakin\ntietoja.\n\nSamaan aikaan kuin me olimme edellisenä iltana pyrkineet itään, oli\npieni ryhmä kannakselaisia ollut menossa Tornionjoen poikki länttä\nkohti, kuten perästä päin sain kuulla. Meluamisemme oli ollut vähällä\nsäikäyttää heidät yrityksessään, sillä heidän valitsemansa ylimenokohta\noli ollut meitä niin lähellä, että he olivat kuulleet karkeat puheemme.\nMutta sitten he olivat panneet merkille, että touhuamisessamme oli\nenemmän porua kuin villoja, ja he olivat työntäneet veneensä voimalla\njääriitteen läpi ja päässeet onnellisesti toiselle rannalle. Tässä\nryhmässä oli yhtenä Juho Komonen Käkisalmesta, jonka olin tavannut\nhänen kotonaan tehdessäni kierroksen Kannaksella syys- ja lokakuun\nvaihteessa. Komonen oli silloin ilmoittanut olevansa valmis lähtemään\nJääkäripataljoonaan, joten olin kehoittanut häntä kääntymään\nmatkaohjeiden saantia varten Tauno Sihvon puoleen. Se ei ollut hänelle\nkuitenkaan heti onnistunut, sillä T. Sihvo oli ollut käräjämatkoilla,\nja lähtö oli sen johdosta viivästynyt kolme viikkoa. Tällä välin\nJ. Komonen oli joutunut kosketuksiin Kaukolasta kotoisin olevan\ntyönjohtaja Juho Aution kanssa, ja viimeksi mainittu, jolle kanttori\nJ. Kiuru oli puhunut asiasta, oli innostunut tulemaan mukaan. Heidän\ntehdessään matkasuunnitelmiaan erään talon pihamaalla Käkisalmessa —\nkahden kesken, kuten he luulivat — ilmestyi läheisestä rakennuksesta\nmies, joka sanoi:\n\n\"Vai niin! Vai semmoisille matkoille te olette menossa?\"\n\nJoukkoon ilmestynyt oli rakennusmestari A. Johan Pekkarinen, joka oli\nkotoisin Kuopiosta. Ja pian heitä oli kolme Jussia lähdössä Saksaan.\nMenomatkallaan heidän piti tavata T. Sihvo Viipurissa ja saada tältä\nohjeet ja matkarahat. Viipuriin mennessä J. Komonen oli poikennut\nvielä Kaukolaan arvellen erään nuorukaisen — hänen usein kilpailuissa\ntapaamansa urheilijan — liittyvän heihin. Kyseessä oleva henkilö ei\nollut sattumalta kotona, mutta Kaarlahdessa tuli vastaan eräs toinen\nurheilija, Vilho Tattari, joten Komonen kevensi tälle sydämensä.\nTattari oli myöskin jo aikaisemmin Kiurulta ja Salolta kuullut näistä\nasioista. Hän teki nyt äkkiratkaisun ja sanoi, ettei hän enää lähde\nkotiinkaan, vaan tulee Komosen mukana.\n\nTattari, Komonen ja Autio olivat sitten yhdessä matkustaneet Kemiin,\nmissä Pekkarinen oli yhtynyt heihin paria päivää myöhemmin. Sen jälkeen\nheidät oli ohjattu Tornionjoelle, ja sattumalta he olivat juuri\nylittämässä tuota vaarallista osaa taipaleesta, kun me Paanasen ja\nRöytän suutarin kanssa pyrimme veneinemme päinvastaiseen suuntaan.\n\nHelsingissä en viipynyt kauan, vaan nousin junaan matkustaakseni\nViipuriin. Yöjunassa sattui vähäinen kommellus Kouvolan asemalla.\nVaunussa oli lämmin ja koska muita matkustajia ei ollut, oli minulla\nrunsaasti tilaa. Paneuduin pitkäkseni penkille ripustettuani sitä\nennen ulsterini ikkunan pieleen. Nukuin jaksoittain aika sikeästi,\nmutta Kouvolan asemaa lähestyttäessä heräsin johonkin salaperäiseen\nkahaukseen. Kohosin istumaan ja katsahdin samassa päällystakkiini,\ntoisin sanoen paikkaan, johon olin sen ripustanut vaunuun tultuani,\nmutta se ei enää ollut siinä. Se oli poissa, katsoinpa miten\nuseaan kertaan tahansa. Tunsin tulleeni loukatuksi ja suuttuneena\nmenin asemalle heti junan pysähdyttyä siinä toivossa, että näkisin\npäällystakkini jonkun yllä. Kello oli kaiketi kaksi tai kolme aamulla,\njoten asemasilta oli jotakuinkin tyhjä, mutta kolmannen luokan\nodotushuoneessa sen sijaan torkkui pitkin seiniä vähintään parisataa\njätkää — siltä ainakin minusta näytti sillä hetkellä. Kiersin hämärästi\nvalaistun huoneen ympäri ja tarkastin joka äijän, mutta ulsteriani en\nlöytänyt sieltä.\n\nAsemasillalla seisoskeli vanhanpuoleinen, unisen näköinen poliisi.\nIlmoitin hänelle tapahtumasta.\n\nKonstaapeli kaivoi esiin muistikirjansa ja lyijykynän ja oli nyt valmis\ntoimimaan.\n\n\"Nimi?\" kysyi hän.\n\n\"Kenen? Varkaanko?\" vastasin, sillä oman nimeni ilmoittaminen tuntui\nvastenmieliseltä.\n\n\"Ei, vaan teidän\", sanoi konstaapeli.\n\nSanoin nimeni pikaisesti ja mahdollisimman epäselvästi. Ajattelin, että\ntaisi tulla turha hälytys. Olin toivonut radikaalisia toimenpiteitä\nvarkaan kiinni saamiseksi, mutta nyt järjestysvallan edustaja rupesi\ntuhertamaan nimeäni muistikirjaansa. Häntä näytti asiassa eniten\nkiinnostavan nimeni, ja kun hän oli kysynyt sitä kolme kertaa kahden\nminuutin kuluessa, sanoin, että olkoon koko takki, sillä minun täytyy\njoutua junaan, ennen kuin se lähtee.\n\nViipuriin tultuani asetuin taas asumaan hotelli Finlandiaan ja sovin\nsikäläisten johtomiesten A. Södermannin ja V. Nikkasen kanssa tulevan\ntoimintani suuntaviivoista. Suunnitelmiin kuului joukko matkoja, joiden\ntarkoituksena oli värväysverkon lujittaminen ja laajentaminen.\n\n\n\n\nVIII\n\nJääkäriliikkeen sivutehtäviä. — Vihollisia vakoillaan. — Isak Alftan.\n\n\nMaisteri Isak Alfthan oli kesällä 1915 Lockstedtin kurssin\nensimmäisen jakson päätyttyä siirtynyt maisteri J.W. Snellmanin\nkanssa Ruotsiin. Heidän tarkoituksenaan oli suorittaa venäläisiin\nkohdistuvaa tiedustelua sekä Saksan että Ruotsin yleisesikuntien\nlaskuun. Tällaisilla palveluksilla oli muuten hyvin suuri merkitys\nkurssin jatkuvaisuudelle. Ensinnäkin siksi, että Saksan yleisesikunta\nsai täten jotakin vastineeksi uhrauksistaan suomalaisten asian\nhyväksi saadessaan näin halvemmalla ja luotettavampia tietoja\nvihollisestaan kuin palkattujen vakoojien avulla. Toiseksi tämä\nvastapalvelu suuresti helpotti suhteitamme Ruotsin viranomaisiin,\nerityisesti yleisesikuntaan, jonka velvollisuuksiin kuului\nnaapurimaan sotilaallisten toimenpiteiden silmällä pitäminen, mikäli\nne mahdollisesti uhkasivat Ruotsin neutraalisuutta. I. Alfthanilla\nolikin hyvin tärkeä asema liikkeessämme siinä suhteessa, että hänen\nvälityksellään monet tärkeät asiat saivat Ruotsin viranomaisten\ntaholla myönteisen ratkaisun. Mainittakoon tässä vain meikäläisten,\npassittomina maahan tulleiden nuorukaisten vapaa oleskelu ja\nkauttakulku Ruotsin valtakunnassa. Siihen nähden, että maan sotaväki\noli osittain mobilisoitu puolueettomuutta turvaamaan ja että vallitsi\npuolittainen sotatila, jääkärit saivat oleskella ja toimia siellä\ntäysin vapaasti, niin kauan kuin eivät rikkoneet yleisiä lakeja.\n\nKun Jääkäripataljoonaa ruvettiin perustamaan ja värväreitä alkoi\nSaksasta virrata eri puolille Suomea, tehostettiin myöskin\nvakoilutoimintaa. Tässä tarkoituksessa I. Alfthan matkusti Helsingin\nkautta Viipuriin lokakuun alussa. Hän ei kiertänyt Pohjanlahtea, vaan\nkäytti Uumajan—Vaasan etappia matkatienään. Viipurissa hän viipymättä\nasettui yhteyteen meikäläisten, ennen kaikkea maisteri Södermannin\nkanssa, ja ryhtyi sen jälkeen järjestelemään omia elimiään. Niiden\npääasiallisena tehtävänä oli tietojen hankkiminen venäläisten\nsotilaallisista toimenpiteistä Suomessa ja Venäjällä ja näiden\ntietojen kuljettaminen läntisen rajan yli Ruotsiin. Sivutoimena oli\nvärväys. I. Alfthanin neuvonantajina ja avustajina olivat Viipurissa\neverstiluutnantti Adolf Aminoff, ratsumestari, nykyinen kenraali,\nHannes Ignatius ja varatuomari Severin Avellan.\n\nI. Alfthan asui aluksi kotonaan Edenissä ja hoiti sieltä käsin\nsalaperäistä toimintaansa. Myöhemmin hän vuokrasi huoneiston \"Karjalan\"\ntalosta, silloisesta puurakennuksesta, ettei tuottaisi ikävyyksiä\nomaisilleen. Tiedustelujärjestöön, jonka hän perusti, kuului muiden\nmuassa \"Karjalan\" toimittaja Mikko Puhakka, rautatieläinen Yrjö Ahnger,\nrautatien virkamies Lindberg ja ennen muita Johan Hägglund, kenraali\nHägglundin isä. Vanhana rautatieläisenä J. Hägglund saattoi helposti\nhankkia tietoja sotilaskuljetuksista ym. tarkkailemalla liikennettä.\nHänen ympärilleen kokoontui tähän työhön vähitellen joukko luotettavia\nhenkilöitä: vaunumestareita, vaununtarkastajia, kuljettajia ja\nasemamiehiä, jotka kaikki toimivat hiljaisuudessa I. Alfthanin laskuun.\nAlfthan kehoitti J. Hägglundia myöskin värväämään poikia pataljoonaan\nnuorten rautatieläisten keskuudesta. Hägglund lupasikin tehdä tässä\nsuhteessa voitavansa. Hän puhui vuorostaan muutamien nuorempien\nrautatieläisten kanssa, jotka kuuluivat edellä mainittuun tiedustelu\njärjestöön. Vaununtarkastaja Juho Toikan välityksellä värväys sitten\ntapahtui, ja tuloksena oli, että kolme tai neljä nuorukaista matkusti\nSaksaan.\n\nJ. Hägglundin hallussa oli Alfthanin \"firman\" rahoja, ja hänellä\noli valtuudet käyttää niitä tiedustelutarkoituksiin. Tätä oikeutta\nlaajennettiin sikäli, että kiireellisissä tapauksissa hän voi antaa\nniistä myöskin pojille matkarahat, 50 mk henkeä kohti, jotka sitten\nmaksettiin hänelle takaisin.\n\nJuho Toikka oli perheellinen mies, joten hän ei itse voinut lähteä\nvärvättyjen mukana, mutta muuten hän toimi kaikkialla innokkaasti\nja tarmokkaasti asiain hyväksi. Hänen vaimonsakin kuljetti joskus\nviestejä, kerrankin Ouluun asti. Itse tiedusteluja tiedoitustoiminta\non tämän kirjan aihepiirin ulkopuolella, joten emme siihen tämän\nenempää kajoa. Mainitsemme vain, että tämän hyvin organisoidun\njärjestön avulla I. Alfthan ja J.W. Snellman pitivät sekä Saksan\nettä Ruotsin yleisesikunnat ajan tasalla Suomen ja Pietarin seutujen\nsotilaallisiin tapahtumiin nähden. Ennen joulua Alfthanin muun muassa\nonnistui hankkia Viipurin lääninvankilan apulaisjohtajan Walter v.\nGerighin avulla Karjalan Kannaksen sotilastopografiset kartat, jotka\nkomennuksella ollut Aarne Sihvo sitten mennessään vei Saksaan.\n\nPietarissa oli yhtenä avustajana Toivo Kuisman hyvä ystävä, junien\njohtaja Uuno Sahanen.\n\nI. Alfthan osasi itse pysytellä syrjässä näkymättömänä huolimatta\nuutterasta toiminnastaan, matkoistaan ja kiinteästä yhteistyöstään\nvärvärien kanssa. Vain silloin, kun Bruun, saksalaisen Hauptman\nLassenin asiamies Suomessa, joutui kiinni Torniossa vähän ennen\njoulua 1915, vaara uhkasi Alfthaniakin. Bruun oli nimittäin\nkuulustelussa kertonut, että Viipurissa järjestön johtajina toimi\nArthur Alfthan, Viipurin läänin kuvernöörin poika. Kun Viipurin\npoliisimestari tämän johdosta oli tiedustellut I. Alfthanin isältä,\nkuka semmoinen mies oli, ei hän ollut sanonut tietävänsä sen nimisen\nhenkilön olemassaolosta.\n\nI. Alfthan matkusti joulukuussa Tukholmaan neuvotellakseen Jonas\nCastrénin, J.W. Snellmanin ja Saksan yleisesikunnan tiedustelutoimiston\npäällikön kanssa Venäjää vastaan kohdistetusta tiedustelutoiminnasta.\nNachrichten-Abteilungenin (tiedustelutoimiston) päällikkö ei kuitenkaan\nsaapunut henkilökohtaisesti, vaan lähetti apulaisensa. I. Alfthan\npalasi Viipuriin helmikuussa 1916 ja toimi siellä edelleen saman vuoden\nelokuuhun saakka, jolloin hänen oli lähdettävä. Alfthanin sijaisena\nhänen poissaollessaan oli Johan Hägglund, joka sittemmin jatkoi\ntiedusteluja tiedoitustoimintaa vielä vapaussodankin aikana, silloin\nvain Karjalan armeijakunnan laskuun. Tietojen välittäjänä ja edelleen\nlähettäjänä oli tällöin majatalon pitäjä Hytönen Uudellakirkolla.\n\nEttei I. Alfthan suinkaan laiminlyönyt päätoimensa ohella myöskään\nvärväystä, käy selville everstiluutnantti J. Chr. Fabritiuksen saksaksi\njulkaisemista muistelmista, joissa selostetaan, miten hän, \"venäläinen\nupseeri\", eräältä nuoruuden ystävältä, maisteri Alfthanilta, sai tiedot\nsuomalaisten sotilaskoulutuksesta Saksassa. Eräs kirjan kohta kuuluu\nsuomennettuna seuraavasti:\n\n\"Hän (Alfthan) värväsi miehistöä Saksaan, ja kun hän tunsi minut kyllin\nhyvin tietääkseen, etten paljastaisi uskottua salaisuutta, ei hän\nempinyt kertoessaan minulle kaikki. Jo aikoja ennen sotaa olimme me\nryhtyneet valmistautumaan myöhempään vapaustaisteluun, jonka piti\nvapauttaa maamme venäläisten ikeestä.\"\n\n\"Sinun pitäisi jo lopettaa taisteleminen väärällä puolella, sinun\npitäisi seurata meitä, sinun, joka jo omaat sotakokemusta ja olet\nsaanut sotilaskoulutuksen. Sinun serkkusi Almar on yksi meikäläisistä\",\noli Alfthan sanonut Fabritiukselle ja jatkanut:\n\n\"Nyt, kun saattaisit toimia kiinteästi kanssamme maasi vapauttamiseksi,\nsinä jätät meidät pulaan.\"\n\nNäin kertoo Fabritius kirjassaan. Almarilla tarkoitti Alfthan\naikaisemmin mainitsemaamme maisteri Almar F. Fabritiusta.\n\n\n\n\nIX\n\nLisää värvääjiä Saksasta.\n\n\nNe värväystoimenpiteet, joihin Suomessa oli ryhdytty, eivät\ntietenkään saattaneet siinä silmänräpäyksessä tuottaa huomattavia\ntuloksia, sillä niinkuin olemme huomanneet, järjestelyt vaativat oman\naikansa, matkat oli tehtävä Pohjanlahden ympäri ja matkustaminen\noli hidasta. Lisäksi on huomioon otettava vielä jopa vuorokausia\nkestäneet odotusajat etappiasemilla useissa tapauksissa ja muut\nhidastuttavat seikat. Vähitellen alkoi kuitenkin miehiä virrata\nLockstedtin leiriin sekä suurina että pieninä ryhminä. Pataljoonan\nkomentaja tahtoi osaltaan puhaltaa hiillokseen niin kauan, kuin siitä\noli apua, ja omasta puolestaan jouduttaa pataljoonan kokoamista.\nTässä tarkoituksessa hän lähetti jääkärin toisensa jälkeen eri puolille\nSuomea. Etelä-Karjalaankin tuli syksyn mittaan useampia: Toivo Kuisma,\nAarne Sihvo, Veikko Läheniemi ja myöhemmin Antti Haikonen.\n\nToivo Kuisma lähti Lockstedtista jo lokakuun 22 päivänä, mutta ehti\nViipurin seuduille vasta joulukuussa, sillä hänelle annettiin tehtäviä\nsitä ennen muualla, ensin Ruotsissa ja sitten Suomessa. Tukholmassa\nhän sai joukon erilaisia ohjeita eri henkilöiltä. Varatuomari Fritz\nWetterhoff, joka silloin oli siellä, satoi määräyksen matkustaa\nHelsinkiin, ottaa yhteyden sikäläiseen toimikuntaan ja kehoittaa sitä\npontevampaan toimintaan. Kapteeni Karl Heldt lähetti hänet eräille\nmatkan varrella oleville paikkakunnille Pohjois-Ruotsissa järjestämään\nvärväystoimintaa sikäläisten suomalaisten työmiesten keskuuteen. Saksan\namiraliteetin tiedustelutoimiston Tukholmassa oleva johtaja, kapteeni\nLassen, taas tahtoi, että hän samalla matkalla järjestäisi asiamiehen\nPietariin tietoja hankkimaan. Huomaamme, että työmaa oli laaja sekä\npinta-alaltaan että tehtävien moninaisuuden puolesta, sillä tähän on\nvielä lisättävä hänen omat suunnitelmansa.\n\nToivo Kuisma poikkesi Haaparantaan mennessään sekä Bodeniin\nettä Jällivaaraan. Edellisessä paikassa hän vain totesi, että\nsuomalaiset työmiehet olivat muuttaneet sieltä. Jälkimmäiseen hän\nsai asiamieheksi erään poliisin, joka lähettikin sittemmin jonkin\nmäärän miehiä Jääkäripataljoonaan. Jällivaarasta Kuisma matkusti\nHaaparantaan ja sieltä yhdessä Sulo Veikko Pekkolan kanssa Tornionjoen\npoikki jonkin matkaa kaupungin alapuolelta. Pekkola kertoo tästä\nmatkasta ja heidän ensimmäisistä hetkistään kotimaassa teoksessaan\n\"Suomen Jääkärit\" seuraavaa:\n\n\"Ensin erään tullimiehen ja sitten erään nuorukaisen opastamana\nkuljimme sen jälkeen metsässä kiertäen Torniota kohti. Oppaamme otti\nheti selville tekaistut nimemme, kotipaikkamme ja ammattimme ja neuvoi,\nmitä meidän oli sanottava, jos joutuisimme kiikkiin. Olimme muka\nkäyneet hänen kotonaan talonkauppoja tekemässä ja nyt aioimme matkustaa\nOuluun.\n\nPitäen tavatonta kiirettä jouduimme juuri viime hetkessä Tornion\nasemalle. Tarjosin passiani muutaman santarmin tarkastettavaksi, mutta\nei kelvannut.\n\nNje nado, sanoi hän paperia käteensä ottamatta. Suuri pyöreä leima oli\nosunut hänen silmiinsä.\n\nNousimme kolmin junaan. Mahdollisten urkkijain varalta oli oppaammekin\ntullut mukaan, mutta ensimmäisellä pysäkillä hän jo hyppäsi pois —\n\nAstuimme kolmannen luokan tupakkavaunuun.\n\n— Onpa taas hauskaa istua kotimaan junassa, tokaisi K. hetken kuluttua\näänekkäästi.\n\nSanoin ruman sanan.\n\nJoku matkustaja katsoi meihin uteliaasti, mutta näytti hetken kuluttua\nrauhoittuvan.\n\nK. ei ollut huomannut oppaamme poistumista. Hän katsoi ympärilleen ja\nkysyi ihmeissään:\n\n— Mutta mihinkäs se meidän oppaamme hävisi? — En ollut kuulevinani,\nnousin ja siirryin loitommaksi hänestä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellä esitetty Pekkolan kertomus vain osoittaa, minkälaisiin\nkommelluksiin jokainen meistä saattoi tehdä itsensä syypääksi\nkriitilliselläkin hetkellä, kunnes oppi ajattelemaan äänettömästi.\n\nPekkolan ja Kuisman tiet erosivat pian. Kumpikin keskittyi omiin\ntehtäviinsä eri puolilla Suomea. Kuisma jäi varovaisuussyistä Ouluun,\nmissä hän tapasi sikäläisiä värväreitä, muiden muassa jääkäri A.\nPaanasen, jonka kanssa tämän kertoja oli noin viikkoa aikaisemmin\nylittänyt läntisen rajan. Helsinkiin tultuaan Kuisma meni tapaamaan\ntohtori Kai Donneria viedäkseen hänelle Fr. Wetterhoffin terveiset,\njoiden sisältö käsitti lyhyesti sanottuna sen ajatuksen, että oli\npantava töpinäksi. Kuisma oli tullut sitä varten, että hän tukisi ja\navustaisi toimikuntaa sen työssä.\n\nTohtori Donner — Kuisman virallisen toimintakertomuksen mukaan —\noli sikäläisen toimikunnan työn tehokkuudesta ja saavutuksista eri\nmieltä kuin tuomari Wetterhoff, mutta hyväksyi kuitenkin Kuisman\navuntarjouksen. Hänet lähetettiin Pohjanmaalle, Ouluun saakka\njonkinlaisena matkatarkastajina ja toiminnan elähdyttäjänä, mutta\nnäihin matkoihin emme tällä kertaa syvenny. Palattuaan Pohjanmaalta\nja tehtyään selkoa matkoistaan Kuisma tarjoutui matkustamaan Turun\nseuduille, missä hän ennen maailmansotaa oli ollut sanomalehtimiehenä,\nmutta sitä ei katsottu tarpeelliseksi. Sen sijaan olisi hänet lähetetty\nTukholmaan ja Saksaan entisen Suomen sotaväen upseerien asioissa: oli\nkysyttävä, mitä näiden olisi tehtävä asioiden edistämiseksi. Kuisma ei\nkuitenkaan ollut vielä valmis palaamaan, sillä Pietarin-matka oli vielä\ntekemättä.\n\nHelsingissä Toivo Kuisma tapasi tohtori Yrjö Ruudun, joka kysyi hänen\nmielipidettään johtajakurssien järjestämisestä niille Helsingissä\noleville ylioppilaille, joilla ei ollut tilaisuutta matkustaa Saksaan.\nKuisma oli asialle myötätuntoinen, mutta sen toteuttaminen siirtyi\nhänen Pietarin-matkansa johdosta tuonnemmaksi.\n\nMennessään Pietariin Kuisma pysähtyi vuorokaudeksi Viipuriin\nja tapasi meidän toisten ohella I. Alfthanin, jonka kanssa hän\njärjesteli tiedusteluasioita.\n\nVenäjän silloisessa pääkaupungissa Kuisma otti yhteyden sekä\nsikäläisiin suomalaisiin tuttaviinsa, muiden muassa junienjohtaja\nUno Sahaseen, kuten jo aikaisemmin mainittiin, että Venäjän\nvallankumouksellisiin. Kapteeni Lassenin asiamieheksi hän sai ryhtymään\nerään henkilön, joka oli kuulunut \"Sosiaalivallankumouksellisen\njärjestön keskustoimikuntaan\" ja jolla oli tuttavia kaikissa Pietarin\nja Kronstadtin tehtaissa ja telakoilla. Tämä vanha vallankumousmies\noli ollut sitä mieltä, ettei Venäjällä synny vallankumousta, ennen kuin\nsen joukot tulivat perin pohjin lyödyiksi.\n\nKuisman palattua onnistuneelta Pietarin-matkaltaan Viipuriin\nkeskustelimme yhdessä hänen toimintamahdollisuuksistaan\nVuoksenlaaksossa. Sen jälkeen hän meni kotiinsa Oravankytöön viettämään\njoulua.\n\nLepäiltyään Oravankydössä muutaman päivän T. Kuisma lähti\nsuunnittelemalleen matkalle Vuoksenlaaksoon. Näiltä matkoilta\nemme ole onnistuneet saamaan tarkkoja tietoja muuta kuin parista\ntapauksesta, joista hänen kanssaan kosketuksessa olleet, nyt vielä\nelossa olevat henkilöt ovat kertoneet. Ensin hän saapui Vuokselan\npitäjän Virkkilään Virkin veljesten luo.\n\nKoska T. Kuisma oli Väinö ja Aleks Virkin vanhoja tuttavia, hän oli\nkäynyt heidän luonaan jo ennen Saksaan lähtöään ja kertonut jo\nsilloin aikeistaan. Nyt värväyskomennuksella ollessaan hän ilmestyi\ntaas melkein ensimmäiseksi tänne, uskoi Virkin veljeksille\nsalaisuutensa ja sai näiltä suojaa ja tukea.\n\nJo aikaisemmin syksyllä ennen Kuisman tuloa Virkit olivat olleet\nmukana värväystoiminnassa, sillä sekä Väinö Uosukainen että Vilppu\nPaavilainen olivat käyneet siellä samoissa asioissa ja myöskin tämän\nkertoja. Olipa kerran värväyksen alkuaikoina sattunut niinkin, että\nPaavilainen ja Uosukainen tulivat Virkin taloon yhtaikaa. Miesväkeä ei\nollut sattumalta silloin kotona. He eivät tietäneet toistensa puuhista,\nmutta itsekseen he epäilivät kummankin olevan samoilla asioilla, ja\nkeskustellessaan värvärit kiertelivät pääasiaa kuin kissa kuumaa\npuuroa. Lopulta Vilppu Paavilainen ei enää malttanut, vaan heitti\npöytään viiden pennin, rahan lausuen sen tunnuksen, jota siihen aikaan\nkäytettiin Kemiin tultaessa. Se selvitti tilanteen. Nauraen miehet\nlöivät kättä, ja siitä heidän yhteistyönsä alkoi.\n\nToinen kiinnekohta Kuismalla oli Kiviniemi, missä hän tunsi\nmajatalonomistajan, maanviljelijä Pekka Puhakan. Puhakka oli jo vanha\nmies eikä Räisälästä aikoinaan paikkakunnalle muuttaneena pitänyt\nitseään kyllin sopivana värväysasiamiehen toimeen, mutta hän suositteli\nKuismalle naapuriaan, kauppias Eemil J. Koppasta. He lähtivät siis\nyhdessä Koppaselle ja sanoivat tälle, että heillä olisi vähän\nkahdenkeskistä asiaa. Neuvotteluhuoneen ovet lukittiin, ja salaperäisen\ntunnelman vallitessa Pekka Puhakka ensin selosti Koppaselle, mistä oli\nkysymys. Sen jälkeen Kuisma sai puheenvuoron ja täydensi Puhakalta\njääneet aukot.\n\nTämä kaikki oli Koppaselle uutta, eikä hän osannut tuota pikaa\nvastata myönteisesti enempää kuin kielteisestikään, ja asia jäi\ntoistaiseksi silleen. Kun aikaa sitten kului, hän tuli keskustelleeksi\ntästä muutamien luotettujensa kanssa ja värväsi siinä sivussa\nhenkilökohtaisesti viisi poikaa Saksaan. Sen ohella hän ohjasi useita\ntoisten värväämiä nuorukaisia etappiteille.\n\nVilppu Paavilainen kävi silloin tällöin ohimennessään häntä tapaamassa\nja toi terveisiä ja tietoja muilta seuduilta. Koppasen työtovereita\nja luottamusmiehiä näissä asioissa olivat Puhakan ohella Pekka\nPitkänen Sakkolan kirkolta, Emil Männikkö sekä muutamat muut naapurit.\nViipurissa hän piti yhteyttä \"Karjalan Aamulehden\" toimittajaan\nEero Turuseen, jolta hän sai sekä matkarahat että ohjeet poikien\nlähettämistä varten. Turusen luo hän myöskin neuvoi toisten värväämiä\npoikia.\n\nE.J. Koppasen Saksaan lähettämistä nuorukaisista Aapraham Suokas ja\nAimo Torri lähettivät hänelle silloin tällöin kirjeitä, joissa he\nkertoivat olevansa Ruotsissa töissä. Vaikka santarmit pitivätkin\nmyöhemmin etsintöjä Suokkaan kotona, tämän oltua jo pitkähkön ajan\npoissa paikkakunnalta, eivät heidän epäluulonsa kohdistuneet kauppias\nKoppaseen, joten hän sai olla rauhassa.\n\nKolme viikkoa oli kulunut Toivo Kuisman lähdöstä, kun seuraava\nKarjalaan komennettu, Aarne Sihvo, matkusti leiristä. Kun hän\nmarraskuun puolivälissä oli Tukholmassa saanut ohjeet kapteeni\nHeldtiltä sekä neuvoja, evästyksiä ja ehdotuksia tohtori Herman\nGummerukselta ja maisteri Almar Fabritiukselta, lähti hänkin\nvuorostaan kiertämään Pohjanlahtea. Passintarkastukset hän läpäisi\nSuomen puolella näyttämällä nuoremman veljensä Samin passia, joka oli\naikaisemmin syksyllä otettu metsätöihin pääsyä varten Pohjois-Suomeen.\nHelsingissä A. Sihvo tapasi ensinnä maisteri Väinö Puhakan. Tämän\njälleen näkemisen luonnollisena seurauksena oli pitkä keskustelu,\njoka alkoi Oopperakellarissa ja loppui aamulla Puhakan asunnossa.\nSiinä vaihdettiin tietoja ja punnittiin mahdollisuuksia sekä pohdittiin\npolitiikkaa ja asioita yleensä, kuten kuvitella saattaa.\n\nMaisteri Puhakka järjesti Viipurilaisen osakunnan jäsenille\nkokouksen ai päivänä marraskuuta 1915 osakunnan huoneistoon Uuteen\nylioppilastaloon. A. Sihvo piti puheen noin kolmellekymmenelle\nylioppilaalle, toi terveiset Saksasta ja selosti eri sotanäyttämöiden\ntilanteita niin hyvin, kuin hän sen eri maiden lehtien perusteella\nsaattoi tehdä. Tämän jälkeen siirryttiin keskustelemaan ylioppilaiden\nsuhtautumisesta ja osallistumisesta jääkäriliikkeeseen.\n\nInnostus oli läsnäolijani keskuudessa suuri. Hyvin monet päättivät\nmatkustaa pataljoonaan, ja toiset lupasivat ryhtyä suorittamaan\nvärväystyötä. Näiden joukossa olivat maiden muassa viipurilaiset Into\nAuer ja Jalmari Forsman, nykyinen asessori Koskia, jotka tultuaan\nkotiinsa joulua viettämään ryhtyivät tarmokkaasti toimintaan.\n\nPian edellä mainitun kokouksen jälkeen A. Sihvo tapasi sattumalta\nkadulla käkisalmelaisen ylioppilaan Ludvig Härkösen, jonka kanssa hän\nsyventyi keskustelemaan asioista. L. Härkönen tarjoutui järjestämään\nedellämainitunlaisia kokouksia Kauppakorkeakoulun ylioppilaille, sillä\nhän opiskeli parhaillaan siellä. Samanlaisia kokouksia hän lupasi\njärjestää, mikäli mahdollista, myös Teknilliseen korkeakouluun.\n\nL. Härkönen ryhtyi puuhaan ja kysyi ensin professori Ernst\nNevanlinnalta lupaa kokouksen pitoon Kauppakorkeakoulussa. Siihen\nmyönnyttiin. Sen jälkeen hän keskusteli samasta asiasta professori\nVoionmaan kanssa tunnustellakseen maaperää ja sai osakseen ymmärtämystä\ntältäkin taholta. Ludvig Härkönen järjesti kaikkiaan kolme kokousta eri\npaikkoihin. Yksi näistä pidettiin suppeammassa piirissä helsinkiläisen\nmaisteri Heikki Renqvistin kotona. Paitsi talon omia nuoria miehiä\noli siellä joukko Kauppakorkeakoulun oppilaita, joille Aarne Sihvo\nesitelmöi Jääkäripataljoonasta, sen merkityksestä ja sitä koskevista\nasioista. Toinen kokous pidettiin Kauppakorkeakoulussa. L. Härkönen\navasi sen. Kolmas kokous oli Teknillisessä korkeakoulussa. Ohjelma oli\nsuunnilleen sama kuin aikaisemmissakin kokouksissa, ja ylioppilaitten\ninnostus kohosi korkealle. Värväysliike sai näiden kokousten kautta\nlujan sysäyksen eteenpäin. Jääkäriliikkeen tärkeyden tajuaminen\nlevisi yhä laajempiin piireihin ja kulkeutui jouluksi kotiseuduilleen\nmatkustavien ylioppilaiden mukana maan eri kulmille, sillä useimmat\nnäihin kokouksiin osallistuneista ryhtyivät tavalla tai toisella\nedistämään asiaa.\n\nEdellä mainittujen kokousten ohella A. Sihvo neuvotteli asioista\nhelsinkiläisten johtomiesten Kai Donnerin ja Yrjö Ruudun kanssa ja\nmatkusti sen jälkeen Karjalaan.\n\nA. Sihvo teki matkan Muolaaseen vanhempiensa luo, missä hän viipyi vain\npari vuorokautta, ja palasi taas Viipuriin, josta käsin teki muutamia\nmatkoja Kannakselle. Hän on itse kertonut näistä matkoistaan ja\ntoimenpiteistään muistelmateoksessaan \"Kolmasti komennettuna\", joten\nemme niihin yksityiskohtaisesti syvenny.\n\nToivo Kuisma oli tuohon aikaan myöskin jo saapunut Viipuriin, joten\nmeitä oli neljä jääkäriä yhtaikaa joulukuun alkupuoliskolla tässä\nkaupungissa, ja piakkoin saapui viideskin, Veikko Läheniemi. Meidän\njokaisen pyrkimyksenä oli saada aikaan niin paljon kuin suinkin\nmahdollista. Jokainen käytti hyväkseen kaikki mahdolliset tilaisuudet\nlisätäkseen Saksassa muodostumassa olevan Jääkäripataljoonan vahvuutta.\n\n\n\n\nX\n\nOlosuhteet Viipurissa ja sen ympäristössä marras- ja joulukuussa.\n\n\nMarraskuun loppupuoli oli Etelä-Karjalassa värväystoiminnan parhainta\nja tuloksellisinta nousukautta. Poikia alkoi virrata yhä enemmän\npohjoista kohti, ja maamme läntistä rajaa lähellä olevat etappitiet\nolivat vielä kulkukelpoiset. Miesten lähettämiskieltoa ei vielä ollut\ntullut kertaakaan pääkaupungista, kuten myöhemmin tuli, ja rahan\nsaanti oli järjestetty kaikkialle, missä sitä tarvittiin. Oli tosin\nvielä paikkakuntia, joille ei ollut ehditty järjestää paikallisia\nvärväysasiamiehiä, mutta se johtui siitä, etteivät järjestäjät\ntunteneet sopivia henkilöitä niillä seuduin. Koko ajan työskenneltiin\nkuitenkin verkon täydentämiseksi.\n\nViipurista langat johtivat maaseudulle, ja puheluja, joissa\nkeskusteltiin halkosylistä, tuona halkokauppiaitten luvattuna aikana,\ntuli milloin Käkisalmesta, milloin Räisälästä tai Kaukolasta. Anto\nSödermann, Vilho Nikkanen tai joku heitä lähellä olevista henkilöistä\nlangan Viipurin puoleisessa päässä ymmärsi tavallisesti, mistä oli\nkysymys, ja tiesi varata rahaa syliluvun mukaan. Rahat toimitti perille\ntavalla tai toisella useimmiten joku henkilö, joka ei ollut kovin\nhuomatussa asemassa. Puhelinta käytettiin kuitenkin vain harvoissa\ntapauksissa, eikä kirjeitäkään, sensuurin vuoksi uskallettu kirjoittaa.\nEnimmäkseen asiat välitettiin lähettien avulla, ja hyvin usein värvääjä\nitse saattoi värvätyt Viipuriin, nosti rahat miesluvun mukaan ja\ntoimitti pojat matkalle. Siitä oli se etu, etteivät matkalle lähtijät\ntunteneet järjestöstä muita kuin lähettäjänsä, joten toisilla ei ollut\nilmi tulemisen vaaraa, jos värvätyistä joku olisi ollut petturi.\nUseimmat värvärit lähettivät poikansa suoraan lähimmältä asemalta\nKemiin. Jotkut kuitenkin lähettivät nuorukaiset viipurilaisten edelleen\nhoidettaviksi.\n\nAnto Södermann, joka oli varsinaisena johtajana ja yhdysmiehenä\nHelsinkiin päin, koetti välttää joutumasta suoranaiseen kosketukseen\nvärvättyjen kanssa. Hänen asemansa olikin hyvin tulenarka, sillä hän\noli istunut vankilassa aktivistipuuhiensa tähden. Jos epäilykset\nolisivat kohdistuneet häneen, olisi hän pian ollut myyty mies. Näin\nollen oli luonnollista, että hän rajoitti tuttavapiirinsä värväreiden\nkeskuudessa mahdollisimman harvoihin ja taattuihin henkilöihin.\n\nVilho Nikkasta jotkut maaseudun värvärit ja näiden lähettämät\nnuorukaiset kävivät silloin tällöin tapaamassa \"Karjalan Aamulehden\"\ntoimituksessa, joskus myöhemmin myös hänen kotonaan, saadakseen ohjeita\nja matkarahoja. Hänen apulaisenaan käytännöllisissä tehtävissä toimi\nusein myös joku paikkakunnan nuorista miehistä, kuten Tauno Lallukka\nja muutamat muut. Kaupungissa ollessaan tämän kertoja myös koetti\nolla apuna siellä, missä voi. Jotkut maaseudun luottamusmiehistä\nmenivät \"Karjalan\" toimitukseen, jonka liiketuttavia, asiamiehiä tai\nkirjeenvaihtajia he olivat. Siksi toimittaja Mikko Puhakka, maisteri\nVäinö Puhakan setä, joutui syksyn mittaan yhä aktiivisemmin\nosallistumaan värväystoimintaan.\n\nVilho Nikkanen joutui joulukuun ajaksi lääninvankilaan, sillä hänet\noli tuomittu kärsimään rangaistusta jonkin sanomalehtikirjoituksen\njohdosta, joka ei ollut sensuurin mieleinen. Tämmöinen oli siihen\naikaan tavallista. Hänen tilalleen tuli \"Karjalan Aamulehden\"\ntoimituskuntaan uusi mies, pirteä Eero Turunen, ja hän oli siitä alkaen\nrohkeimpia ja toimeliaimpia miehiämme Viipurissa.\n\nMitään varsinaista majapaikkaa, Kemin \"Osulan\" tyyliin, johon\nvärvätyt olisivat maaseudulta kokoontuneet, ei paikallinen johto\nViipurissa järjestänyt. Tosin muutamia luotettavia majapaikkoja aina\noli käytettävissä tilapäistä tarvetta varten. Oltiin sitä mieltä,\nettä varta vasten määrätyt kokoontumispaikat saattoivat muodostua\nsantarmien urkkijoille kiitollisiksi työmaiksi, ja niin jokainen\nViipuriin tullut sai itse huolehtia majoituksestaan. Aseman lähellä\nolevat pienet matkailijakodit olivat yleensä suosituimpia edullisen\nasemansa ja halpuutensa vuoksi. Jotkut menivät myös tuttaviensa luo\nasumaan. Muutamia kertoja Vilppu Paavilainen vei poikajoukkonsa\nyöksi tai pariksi postivirkailija Mikko Kymin pieneen asuntoon,\njoka sijaitsi Patterinmäen juurella. Joskus, varsinkin myöhemmin\njoulukuussa, majoittui nuoria miehiä myös vaatturimestari T. Forsmanin\nkotiin Maununkatu 1:een sen jälkeen, kun hänen poikansa, lakitieteen\nylioppilas Jalmari Forsman Helsingistä palattuaan toimi poikien\nlähettäjänä Viipurissa. Kolmantena tämän tapaisena turvapaikkana oli\nJuho Reinikaisen matkustajakoti sen jälkeen, kun sen omistaja liittyi\nmukaan värväystoimintaan. Hänen seikkailuistaan, työskentelystään,\nmatkoistaan, joutumisestaan vihdoin santarmien kynsiin ja Shpalernajaan\nmelkeinpä hirsipuuhun sekä sitten Venäjän vallankumouksen jälkeen\nlopultakin Jääkäripataljoonaan, jonne hän alun perin oli aikonutkin,\nkerrotaan Into Auerin teoksen \"Kalterijääkärit\" III osassa\nseikkaperäisesti, joten emme ryhdy niitä toistamaan.\n\nPostivirkailija Mikko Kymi ja hänen rouvansa ansaitsevat erityisen\nmaininnan, Mikko Kymi oli kotoisin Valkjärven pitäjän Nousealan\nkylästä. Hän oli käynyt viisi luokkaa Käkisalmen yhteiskoulua ja\noli Sam Sihvon, Veikko Läheniemen ja Mikko Pekin luokkatoveri.\nAloittaessani värväyksen syyskuun lopulla olin etsinyt käsiini melkein\nkaikki koulutoverini, sillä pidin näitä varmimpina kiintopisteinä,\nhenkilöinä, joihin saattoi luottaa. Eikä voi sanoa, että yhdessäkään\ntapauksessa olisi tullut täydellistä pettymystä, ei myöskään Mikko\nKymin tapauksessa. Hän olisi epäilemättä matkustanut ensimmäisen\nryhmän mukana, ellei perhe olisi sitonut häntä. Hänellä oli vaimo ja\nparin vuoden vanha poika. Varattomana, pienipalkkaisena virkailijana\nhän ei tietenkään voinut jättää näitä, mutta hän teki asiamme hyväksi\nsen, mitä niissä olosuhteissa voi. Paitsi edellä mainittuja Vilppu\nPaavilaisen tuomia ryhmiä hän piti silloin tällöin Paavilaisen\nitsensä tai tämän kertojan yötä luonaan vastoin sota-ajan ankaria\nmääräyksiä. Tämmöiset teot ja varsinkin suuremmat joukkomajoitukset\nnäin laitakaupungilla, missä naapurit pitivät silmällä lahimmäistensä\nvaellusta, vaativat rohkeutta ja uhrautuvaisuutta. Meille se\nmerkitsi silloin hyvin paljon, sillä kun majoituksesta ei lähetetty\npoliisikamariin ilmoitusta, ei sinne tarvinnut lähettää myöskään\npasseja, jotka olisivat saattaneet herättää passintarkastajissa\nepäilyksiä, koska ne oli otettu maan pohjoisten maakuntien\nmetsätyömaille.\n\nAllekirjoittanut ei myöskään aina halunnut lyhyen kaupungissa\nvierailunsa ajaksi luopua passistaan. Tällöin oli turvauduttava joko\nKymin perheen vieraanvaraisuuteen tai mentävä postivirkailija Vilho\nKouvon — myös entinen Käkisalmen yhteiskoululainen — poikamiesasuntoon.\nVilho Kouvo suosi monessa suhteessa toimintaamme. Muun muassa hän\nvälitti tietoja niille henkilöille, joiden kanssa olin yhteydessä, ja\ntoisaalta taas minulle tietoja heiltä.\n\nViipurissa oli paljon muitakin jääkäriliikkeen ystäviä, joilta saimme\nkäytännöllistä ja moraalista tukea. Muiden ohella tutustuin näissä\nasioissa voimistelunlehtori Oskari Väänäseen ja hänen rouvaansa.\nO. Väänänen, joka oli innokas miekkailun harrastaja, kiinnostui\nnyt pistintaistelusta. Muutamina iltoina keskustelimmekin hänen\nkotonaan siitä sekä mahdollisuuksista ottaa pistintaistelu salaiseksi\nharjoitusaineeksi ylimmän luokan oppilaille.\n\nViipuri, niinkuin muuten melkein koko Eurooppa siihen aikaan, eli\nsuursodan merkeissä. Sen vaikutukset pistivät silmään kaikkialla.\nVenäläistä sotaväkeä, upseereita, aliupseereita ja miehistöä, oli\nkaikkialla. Kaduilla marssi parin kolmensadan miehen komppanioita\nharjoituksiin ja harjoituksista, joukkueita saunaan ja milloin mihinkin\nlaulaen marssilaulujaan, kuten sotaväen on tapana. Kun olin pari\nkuukautta aikaisemmin kuullut saksalaisten ja suomalaisten joukkojen\nlaulua, ei saattanut olla tekemättä vertailuja.\n\nKuuntelin usein, kun Havilta päin nykyistä Linnankatua pitkin\nkeskuskasarmille marssiva kiväärikomppania lauloi rytmikästä, joskin\nuseiden mielestä yksitoikkoista laulua. Sen sanoista en puutteellisen\nkielitaitoni vuoksi saanut selvää, mutta suomeksi olen kuullut\nlaulettavan sitä seuraavasti:\n\n    \"Ylämäki, alamäki, etureki, takareki\n    Puljemati, puškii vindofka.\"\n\nSe ei suinkaan kuulostanut epämusikaaliselta! Päinvastoin! Mutta\ntiukkaa sotaisaa sävyä siinä ei havainnut. Komppanian alkupäässä marssi\nhyvä tenori. Hänen äänestään oli hyvin slaavilainen vivahdus, jota\nsuomalaisen lienee vaikea matkia. Kun hän oli kajahduttanut jonkin\nsoolo-osan, yhtyi muu komppaniaa siihen ikäänkuin jonkinlaisena arojen\nhumina, tahdottomana ja epäyksilöllisenä massana. Mikäli taisteluinto\noli tästä laulusta pääteltävissä, ei sitä tuntunut komppanian pääosalla\nolevan paljoakaan.\n\nTällöin johtuivat mieleen saksalaisen komppanian musikaaliset,\nreippaat ja vaihtelevat sävelet Lockstedtin kentällä. Ne olivat\nenimmäkseen leppoisia, joskus lapsellisia humoristisia, ja aihe liikkui\njokapäiväisen käytännöllisen elämän aloilla, kuten:\n\n    \"Mecklenburger Lewerwurst,\n    Holla hi, holla ha!\"\n\nNäihin molempiin verrattuna suomalaisen jääkärikomppanian laulu oli\nvakavampaa, raskaampaa, voimakkaammin tunteisiin vetoavaa, ja jos\nsiihen sisältyi leikkiä, sai se usein hirtehishuumorin vivahduksen.\nKomppanian palatessa harjoituskentältä ja kajahduttaessa:\n\n    \"Paljon on kärsitty vilua ja nälkää...\"\n\ntuli se niin voimakkaana mylvintä joka miehen rinnasta, kuin he\ntodella olisivat olleet palaamassa Suomen kaartissa Balkanin vuorilla.\nKertosäkeet\n\n    \"Oi kallis kotimaa,\n    Suomi sulo Pohjola\"\n\ntoivat omalaatuisen tunnelman yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka\nniitä olisi laulettu kuinka paljon. Ja ajoittain niitä laulettiin\nkoko usein.\n\nJouduin kerran Toivo Kuisman kanssa Viipurissa hotelli Suomen\nruokasalissa tarkkailemaan, kuinka viereisessä pöydässä\npuolisenkymmentä pulskannäköistä arojen poikaa pisteli poskeensa\naamiaista loistavalla ruokahalulla. Eivät he olleet mitään tavallisia\nmusikoita, vaan kaikesta päätellen sen tason yläpuolella. Siitä\nhuolimatta heissä oli sellaisia \"inhimillisiä\" piirteitä, etteivät\nmuun muassa tarvinneet veistä ja haarukkaa perunoiden kuorintaan eikä\nkalan syöntiin. He käyttivät, luonnon ihmiselle suomia välineitä.\n\nYleensä venäläinen, sotilas tai siviilimies, teki muuten\nhuomattavasti vaatimattomamman vaikutuksen joulukuussa 1915 kuin\nesimerkiksi puolitoista vuotta aikaisemmin. Sota oli jo tähän mennessä\nvähentänyt panslavistista pöyhkeyttä, joten ihmistä kaunistava\nvaatimattomuus pääsi pelkistämään esiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVilppu Paavilainen kulki maaseudulla Vuoksen varsilla värväillen ja\njärjestellen asiamiehiä eri paikkoihin, hän otti muun muassa yhteyden\nkansanedustaja K.K. Pykälä-vainajan tyttäreen, neiti Hertta Pykälään,\nja sai selville, keiden kanssa tämän isä ennen kuolemaansa oli ollut\nkeskusteluissa Saksaan menosta. Nuorukaiset, jotka silloin olisivat\nlähteneet, epäröivät nyt, ja heidän matkansa taisi jäädäkin tekemättä.\nMutta kuten olemme maininneet, Paavilainen löysi näillä matkoillaan\ntoisia, jotka hän johdatti Viipuriin ja toimitti Pohjanmaalle\nlähtevään junaan. Hänen luotetuimpia avustajiaan Viipurissa oli\ntorikauppias Eljas Vilkko, joka asui Säiniöllä. Vilkon toriputkan\n(Punaisenlähteentori n:o 6) luo Paavilainen järjesti usein tapaamisensa\njonkun henkilön kanssa tai jätti Vilkolle, hänen rouvalleen tai\nmyyjättärelle sanan, missä hän oli tavattavissa. Usein V. Paavilainen\nnautti myöskin Vilkon perheen vieraanvaraisuutta näiden kotona\nSäiniöllä, viettäen siellä yönsä ja lepohetkensä.\n\nPalattuani Tukholmasta Viipuriin olin Vilppu Paavilaisen kanssa\njatkuvassa yhteydessä, vaikkakin suuntisin toimintani alueille, missä\nhänellä oli vähemmän tuttuja.\n\nMaisteri A. Södermann kertoi, että värväystoiminta oli saatu alkuun\nmyöskin Lappeenrannassa, ja kehoitti tämän kertojaa matkustamaan sinne\nyhteyden saantia varten ja viemään ohjeita. Sikäläisen toiminnan\njohtajana ja sieluna oli rehtori Theodor Sahlgren. Rahojen välityksestä\nhuolehti kamreeri August Gestrin ja toiminnan käytännöllisestä puolesta\netupäässä valokuvaamon omistaja Eero Vuorikoski.\n\nTultuani Lappeenrantaan kävin tervehtimässä kaikkia näitä henkilöitä\nja selvitin asiat heidän kanssaan. Eräs lappeenrantalainen ylioppilas,\nVoldemar Oinonen, oli vähän aikaisemmin matkustanut suoraan Helsingistä\nSaksaan. Kun kaupungissa oloni tuli hänen vanhempiensa tietoon\nrehtori Sahlgrenin välityksellä, he kutsuivat minut iltaa istumaan\nkotiinsa ja selostamaan oloja ja elämää Saksassa ja ennen kaikkea\nJääkäripataljoonassa. Rouva Oinonen oli hyvin ystävällinen ja antoi\nluottamustehtäväkseni toimittaa jonkun pataljoonaan matkustavan mukana\npienen summan rahaa pojalleen. Kenen mukana rahat lähetin, sitä en\nmuista, mutta valitettavasti ne eivät koskaan joutuneet perille.\nTodennäköisesti sattui välittäjäksi joku sellainen, joka periaatteessa\noli sitä mieltä, että uskovaisten tavarat ovat yhteisiä!\n\nVärväystoiminnan tulokset eivät Lappeenrannan seuduilla olleet\nkovin runsaat. (Mistä se sitten lienee johtunut!) Muistan kuitenkin\nkerran olleeni läsnä, kun Vuorikoski tarvitsi rahaa parin miehen\nlähettämiseen, sillä kävin henkilökohtaisesti varhain eräänä aamuna\nnoutamassa tarvittavan summan kamreeri Gestriniltä.\n\nTein Lappeenrantaan useita matkoja, viimeisen kerran tammikuussa,\nmutta siihen palaamme tuonnempana.\n\nKun vanhempieni koti Muolaan Lehtokylässä oli verraten lähellä\ntoimintamme keskusta, oli selvää, että pistäydyin heitä silloin tällöin\nkatsomassa. Isäni oli puhunut värväysasioista parin henkilön kanssa,\njotka hän tiesi poliittisesti luotettaviksi, ja nämä olivat luvanneet\nosallistua värväykseen.\n\nEnsin isäni oli marraskuun alussa Kyyrölän kylässä tapaamassa\nvääpeli M. Väisästä. Tämä oli Suomen entisen sotaväen vääpeli, joka\nnyt leskimiehenä asui talossaan lähellä Kyyrölän tyhjiksi jääneitä\nreservikasarmeja. Hänen kantansa asiassa oli tuota pikaa selvä.\nTarvittiin vain toimintaohjeita, ja isäni lupasi ne hankkia.\n\nAjaessaan kotiin Lehtokylään Sormulan kylän kautta isäni päätti\nkeskustella vielä erään toisenkin henkilön kanssa. Tämä henkilö,\nmaanviljelijä Kaarlo Hasila, tulikin sattumalta vastaan maantiellä. He\nmenivät Hasilaan, ja neuvottelun tuloksena oli se, että K. Hasilakin\nlupautui värväriksi. Kun Hasila kuului sen kansakoulun johtokuntaan,\njonka opettajana isäni oli, oli heidän välilleen vuosien kuluessa\nkehittynyt luottamuksellinen suhde, ja heidän keskustelunsa oli\nuseimmiten liikkunut politiikan alalla.\n\nOllessani muutamaa päivää myöhemmin Muolaassa kävin tapaamassa sekä\nVäisästä että Hasilaa. Annoin heille toimintaohjeita ja neuvoin\ntarvittaessa kääntymään Viipurissa joko Vilho Nikkasen tai Eero\nTurusen puoleen.\n\nNäillä matkoillani tapasin sattumalta Kyyrölässä entisen\nkoulutoverini, kansakoulunopettaja Albert Tuokon, joka pyysi minua\nlähtemään hänen koululleen Taaperniemeen. Jostakin syystä tämä äsken\nleivottu virkamies ei saattanut itse lähteä Saksaan, mutta lupasi\navustaa toiminnassa minkä voi. Vasta hiljan ennestään tuntemattomalle\npaikkakunnalle muuttaneena — hänen kotipaikkakuntansa oli Metsäpirtti —\neivät hänen värväysmahdollisuutensa olleet suuret, sillä hän ei vielä\ntuntenut ympäristönsä asukkaita siinä määrin, että olisi tohtinut puhua\ntästä arkaluontoisesta asiasta. Keskusteltuamme yökauden hän päätti\nlähteä kanssani Terijoelle, missä oli pari hänen opiskelutoveriaan,\njoiden hän uskoi olevan asialle myötätuntoisia. Kyseiset opettajat,\nP. Ristolainen ja V. Untolahti, kiinnostuivat asiasta, kuten hän\noli arvellutkin ja toimivat siitä alkaen paikallisina avustajina\nTerijoella. Tällä matkalla kävin Kuokkalassa tapaamassa aikaisemmin\nVäinö Vainion lähdön yhteydessä mainittua Pekka Häkliä saadakseni\ntietää, oliko hän muuttanut mieltään, ja ilmoittaakseni, mistä hän\nminut tapaisi tarvittaessa.\n\nVilho Nikkasen kehoituksesta tein erään matkan myös Suomenlahden\nrantakyliin, hänen kotiseudulleen. Mutta kun en Vilakkalassa tavannut\nsitä henkilöä, jota hän oli suositellut, oli minun palattava tyhjin\ntoimin. Päätin tällöin mennä rautateitse ja pyrkiä Jukkolan kylän ja\nInon kautta Tyrisevän asemalle. Joten kuten epäonnistuin hevoskyydeissä\nja jouduin patikoimaan jalkaisin Inon valtavan linnoitusalueen ohi.\nSiellä linnoituspuuhat olivat parhaillaan käynnissä. Muun muassa\nsivuutin kangastiellä noin kaksisataa miestä käsittävän sotilasosaston,\njoka kuljetti järeäkaliberista tykinputkea, nähtävästi sen tulevaan\nsijoituspaikkaan. Pysähdyin kummastuksesta tuon hoilaavan rykelmän\nilmestyessä eteeni, tunsin vaistomaista halua pyörtää ympäri ja\ntihentää askeleitani, mutta sitten käsitin, että se olisi ollut\ntyperintä, mitä siinä tilanteessa saatoin tehdä, ja niin tallustelin\neteenpäin. Tultuani kohdalle panin merkille, että työnjohtajilla\nsamoin kuin sen suorittajillakin oli yllin kyllin tekemistä, kun\nsaivat raskaan putken siirtymään tuuman tuumalta eteenpäin. Minun\nvähäpätöisyyteni ei heille merkinnyt sillä haavaa mitään.\n\nÄsken mainitsemani Kaarlo Hasila ei ollut vielä oikein ehtinyt päästä\nalkuun värväystyössä, kun eräs nuori mies Joel Virolainen Vesikkalan\nkylästä saapui hänen luokseen ja kertoi olevansa lähdössä työn hakuun,\nsillä talven aikana ei häntä kotona tarvittu. Hän ei vain ollut oikein\nselvillä, mihin suuntaan lähtisi.\n\nNyt Hasilalle avautui tilaisuus, jota hän ei päästänyt menemään ohi.\nHän sanoi tietävänsä työmaan, mutta siitä oli oltava hiljaa.\n\nHasila sulki kamarin oven ja puhui vähän aikaa kuiskaten ymmällään\nolevalle nuorelle miehelle. Tämä tapahtui sunnuntaina iltapäivällä.\nSeuraavana tiistaina, 15. 11. 1915, Joel Virolainen matkusti. Hasila\nlähti häntä saattamaan Perkjärven asemalle.\n\nJ. Virolainen sai isältään vain vähän matkarahaa, sillä kotiväelle\nei ilmoitettu matkan todellista päämäärää. Kaiken varalta Hasila ja\nVirolainen kääntyivät yhdessä Sormulan kauppiaan, Ville Lehtosen\npuoleen ja lainasivat tältä 25 markkaa matkakassan vahvistukseksi.\nLehtonen antoi rahat ilomielin ja toivotti hyvää matkaa.\n\nPerkjärven asemalle päästyään Hasila ja Virolainen tulivat siihen\njohtopäätökseen, että kenties sittenkin oli viisainta, että he menivät\nyhdessä Viipuriin asti, jottei mitään erehdystä sattuisi. \"Karjalan\nAamulehden\" toimituksessa he tapasivat V. Nikkasen. Hasila antoi\nymmärtää, mistä oli kysymys, mutta toimittaja ei sillä kertaa ryhtynyt\npitkiin puheisiin, vaan kutsui Virolaista tulemaan uudelleen illalla\ntyöajan päätyttyä. K. Hasila palasi jo päiväjunassa Perkjärvelle ja\nsieltä kotiin.\n\nKello seitsemältä molemmat toimittajat, V. Nikkanen ja Eero Turunen,\nolivat jo odottamassa. Joel Virolaisen saavuttua he siirtyivät\nkolmisin kaikkein perimmäiseen huoneeseen ja lukitsivat ovet. Täällä\nNikkanen ja Turunen erehdysten välttämiseksi selostivat Virolaiselle\nvielä tarkoin, mistä oli kysymys.\n\n\"Emme ole siellä olleet, mutta sen tiedämme, että leikkiä se ei ole\",\nhe vakuuttivat.\n\nTämä ei muuttanut Virolaisen suunnitelmaa.\n\nPohjoisesta oli äskettäin tullut tieto, että Pohjanlahti oli\njäätymässä, joten veneellä ei enää päässyt sen yli, eikä jää liioin\nvielä kannattanut miestä. Siksi poikia ei saanut lähettää muutamaan\npäivään, ettei Kemiin tulisi ruuhkaa. Virolaisen täytyi jäädä Viipuriin\nodottelemaan. Siitä oli se etu, että hän saisi matkatovereita, jotka\neivät vielä sillä hetkellä olleet aivan valmiit lähtemään.\n\nParin päivän kuluttua Virolainen sai tietää, että meri oli jäätynyt.\nHän ei halunnut enää odottaa, vaan päätti lähteä viipymättä, vaikka ei\nsaanutkaan matkaseuraa.\n\nSytyttämätön savuke suupielessään ja nenäliina vasemman käden\nympäri kietaistuna Virolainen käveli edestakaisin Kemin asemalla.\nEräs nuorukainen tuli hänen luokseen ja suositteli hänelle erästä\nmatkustajakotia, jonne hän tulisi näyttämään tietä. Virolainen lähti\nnuorukaisen mukana ja päätyi \"Osulaan\". Paria päivää myöhemmin oli\njäälle Kemin edustalle kokoontunut illan pimettyä 38 toisilleen\nenemmän tai vähemmän tuntematonta nuorukaista, joilla oli yhteinen\npäämäärä. Oppaat Savirinne ja Jokisalo ottivat joukon komentoonsa, ja\nmatka Ruotsia kohti alkoi.\n\nRantajäällä oli puoleen sääreen vesisohjoa, ja siihen jäivät J.\nVirolaisen kalossit, mutta kengät pysyivät sentään jalassa Haaparantaan\nasti. Röytässä otti johdon käsiinsä Villamo, joka oli heitä siellä\nodottanut, ja entiset oppaat vapautuivat. Matkaa ei enää ollut pitkälti\nRuotsiin, mutta helppo ei sekään taival ollut, sillä Tornionjoen jäällä\noli paikoitellen sohjoa aina housunkaulukseen saakka.\n\nHaaparannasta lähtiessä suomalaisjoukolla oli omat vaununsa, niinkuin\nsotapalvelukseen astuvilla ainakin. Ravintola-asemilla pojat ottivat\nruokaa ja juomaa, ja kun juna vihelsi, he ryntäsivät siihen suin päin.\nKuka maksun suoritti, jäi J. Virolaiselle epäselväksi, sillä hän\nei nähnyt monenkaan maksavan syömisiään. Junan pysähdysajat olivat\nRuotsissa yleensä tavattoman lyhyet. Todennäköistä on, että kuljetuksen\njohtaja piti maksamisesta huolen, sillä eivät Ruotsin ravintoloitsijat\nolisi monta kertaa antaneet anteeksi maksamattomia laskuja.\n\n\n\n\nXI\n\nTilannekuvia Kannakselta ja etappitien varrelta.\n\n\nKuokkalan aseman läheisyydessä asuva tullivirkailija Väinö Stenlund,\nnykyinen kapteeni Väinölä, oli jo syyskuun lopulla käydessäni\nhänen vuokralaisensa P. Räkiin luona saanut tietää Saksaan menon\nmahdollisuuksista. Joulukuun alkuun mennessä Väinölä oli joutunut\nkronstadtilaisten tuttavuuksiensa vuoksi silmälläpidon alaiseksi. Häntä\nlienee epäilty sotilasvakoilusta, ja vangitseminen uhkasi milloin\ntahansa. Tätä välttääkseen hän päätti hävitä paikkakunnalta ajoissa\nja pyysi Kuokkalassa asuvaa Udelnajan aseman lennätin virkailijaa\nAmos Arttur Kemppiä lähtemään mukaansa. Kempp tekikin ratkaisevan\npäätöksen myönteiseen suuntaan. He sopivat siitä, että Häkli\nilmoittaisi Viipuriin tämän kirjoittajalle heidän tulevan seuraavana\naamuna, jolloin allekirjoittaneen piti olla heitä asemalla vastassa\nrahat mukana. Häkli kävi varmuuden vuoksi Viipurissa tapaamassa\nallekirjoittanutta ja sai tietää, että olin valmis ottamaan heidät\nvastaan.\n\nKempin palattua 2. 12. 1915 yövuoroltaan Udelnajasta hän ja Väinölä\njatkoivat yhdessä matkaa Viipuriin parin neitosen tullessa heitä\nsaattamaan. Viipurin asemalla heidän oli odotettava puolisen tuntia\npohjoiseen menevän junan lähtöä. Tämä odotusaika tuli nuorukaisille\njännittäväksi, sillä en halunnut kiirehtiä asemalle liian aikaisin,\nja he taas eivät olleet varmoja tulostani. Ja kun he lisäksi\ntavallaan olivat polttaneet sillat takaansa, ei edes seuraavaan\njunaan jääminen ollut terveellistä. Kumpikaan ei ollut näet pyytänyt\nminkäänlaista lomaa toimipaikastaan, joten illalla heidän poistumisensa\nhavaittaisiin. Koska Kemppi lennätinvirkamiehenä ja Stenlund muuten\nolivat tavallista tarkemman valvonnan alaisia, oli todennäköistä, että\nheitä ryhdyttäisiin viipymättä etsiskelemään. Kun saavuin toisen luokan\nodotussaliin, missä seurue oli, katseet kirkastuivat, ja jännitys\nlaukesi. Saatoin miehet junaan, ja matka alkoi.\n\n6 päivänä joulukuuta Aarne Sihvo saapui kotiinsa Lehtokylään.\nSeuraavana päivänä saman kylän pojat Vihtori Olkkonen ja Juho Longi\ntulivat häntä tapaamaan. Hän oli lähettänyt näille sanan viimeksi\nmainitun isän, Niilo Longin, mukana, joka oli hakenut hänet asemalta.\nPojat olivat noudattaneet kutsua ja istuivat koulun käsityösalissa\nkuunnellen entisen kasvinkumppaninsa puhetta. Yhdessä he olivat\nviettäneet poikavuotensa, käyneet ongella kesäisin ja laskeneet\njyrkänteitä talvisin, mutta välillä olivat poikien tiet eronneet\npuhujan mentyä opinteille. Viimeksi kuluneen vuoden aikana oli\nkuiskailtu opettajan poikien menneen Saksaan, ja tässä he kuulivat sen\nnyt omin korvin eräältä asianomaiselta itseltään.\n\nPuhe et jättänyt kuulijoita kylmäksi. Se loppui kysymykseen. Myönteisen\nvastauksen antaminen siihen järkyttäisi elämän raiteiltaan, syöksisi\nnuorukaiset tuntemattomiin, vaarallisiin seikkailuihin. Kummankin\noli vastattava omalta kohdaltaan, oliko hän valmis lähtemään\nJääkäripataljoonaan.\n\n\"Paljoks siel' maksetaa palkkaa?\" kysyi Vihtori Olkkonen hetken\nkuluttua. Hän oli äskettäin mennyt naimisiin, hänellä oli vanha äiti\nelätettävänään, ja hän oli köyhän torpan ainoa mies.\n\n\"Palkkaa ei siellä makseta ensinkään\", vastasi värväri, \"annetaan vain\nvähän tupakkarahaa\".\n\n\"Vai nii! No eihä miu sit passaa lähtee\", sanoi Vihtori Olkkonen.\n\nNiin oli 50 % värvättävistä tipahtanut pois. Jäljellä oli loput\nviisikymmentä. Katseet kääntyivät Juho Longiin.\n\nJuho Longi oli kaksikymmen-vuotias nuorukainen, solakka, mutta\nlujarakenteinen, raskaissa töissä karaistunut. Miettimisaika oli\nasian tärkeyteen verrattuna lyhyt, mutta se riitti kuitenkin. Hän antoi\nmyönteisen vastauksen.\n\nPuhumatta sanaakaan kotiväelle todellisista aikeistaan Juho Longi\nlähti seuraavana aamuna, muka työnhakuun. Kemiin asti hän pääsi\nvaikeuksitta, mutta junalla ei ollut sattumoisin ketään vastassa,\njoten hän meni kaupungille ja etsi itselleen majapaikan. Se ei ollut\n\"Osula\", joten hän ei täältä päässyt sen pitemmälle eikä tietänyt, mitä\ntehdä. A. Sihvo oli kehoittanut ostamaan junalipun Rovaniemelle saakka,\njottei asia herättäisi huomiota, ja jos häneltä kysyttäisiin, mihin hän\noli matkalla, sanomaan, että hän aikoi Muurolaan metsätöihin.\n\nSeuraavana päivänä Juho Longi siis enempää ajattelematta nousi junaan\nja matkusti Rovaniemelle. Täällä hän asemalla kääntyi pimeässä jonkun\nhenkilön puoleen tiedustellen, missä hän saisi majapaikan yöksi.\nPuhuteltu sattui olemaan tullivartija. Ensin tämä neuvoikin tien\njohonkin matkustajakotiin, mutta sitten hänen virkamiehenvaistonsa\nheräsivät, ja hän kysyi vuorostaan Longin passia.\n\n\"Mihin olette matkalla?\" kysyi tullivartija.\n\n\"Muurolaan, metsätöihin\", vastasi Longi.\n\n\"Joo joo, mutta eihän teillä ole sahaa eikä kirvestä eikä muitakaan\ntyökamppeita\", alkoi nyt tullimies vängätä ja viittaili siihen\nsuuntaan, että nuoria miehiä meni ihmeteltävän paljon ylimaihin.\n\n\"Mennäänpäs poliisikamarille\", sanoi virkamies lopuksi, ja Longi,\nluullen menettäneensä pelin, seurasi synkkänä. Hän päätti ainakin olla\nvaiti.\n\nSen jälkeen kuin tullivirkailija oli poistunut, tukeva-rakenteinen\npoliisikomisarjus tuli Longin luo, löi häntä olalle ja sanoi:\n\n\"Luojan kiitos, ettei se vienyt teitä santarmin luo.\" J. Longi huokasi\nhelpotuksesta, mutta hän ei ollut vielä varma siitä, ettei tässä ollut\nansa viritettynä. Hän oli vaiti.\n\nKomisarjus näytteli hänelle erilaisia salaperäisiä merkkejä, mutta\nyksikään niistä ei muistuttanut sitä, joka J. Longille. Lehtokylässä\noli lähtiessä opetettu. Hän oli edelleen vaiti.\n\nHiki nousi tukevan poliisimiehen otsalle, ja kuuma oli Longillakin.\nHe eivät kumpikaan olleet varmoja siitä, minkä leirin mies oli\nvastapelurina.\n\nPaikalle saapui paikkakunnan nimismies, jolloin Longista taivas näytti\nyhä vain synkkenevän. Äsken tullut kaivoi taskustaan viiden pennin\nrahan, tervehti Jussia ja sanoi:\n\n\"Yksi ynnä viisi on kuusi.\"\n\nLongi katsoi rahaa. Sen vuosiluvun (1905) ensimmäisen ja viimeisen\nnumeron summa oli kuusi. Nyt hän tiesi olevansa oikeiden miesten kanssa\ntekemisissä. Hän kertoi kenen värväämällä hän oli lähtenyt ja mitä\nteitä saapunut. Hän sai osakseen vieraanvaraisuutta ja huolenpitoa.\nSeuraa vana päivänä hänen oli jo palattava Kemiin. Saman päivän iltana\nkolmattakymmentä poikaa lähti Kemistä peilikirkasta jäätä pitkin\nHaaparantaan. Juho Longi oli heidän joukossaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmistuntemus oli tietenkin värvääjän parhaimpia ominaisuuksia, mutta\nsitä meille yleensä oli jaettu epätasaisesti, ja sekin, jolla sitä oli\nenemmän, saattoi monesti erehtyä. Jos hyvän ihmistuntemuksen omaavalla\nvärvärillä oli vielä laaja ja poliittisessa suhteessa luotettava\ntuttavapiiri, saattoi toivoa suhteellisen hyviä tuloksia. Sattui\nkuitenkin tapauksia, joissa varmana jääkäriehdokkaana pidetty naapuri\nasettui täysin kielteiselle kannalle. Joskus taas sellainen mies, josta\njo matkan päästä varmasti sanottiin, ettei siitä ole Saksaan menijäksi,\ntuli itse tiedustelemaan, miten sinne pääsee. Jos esimerkiksi mies oli\näskettäin ollut vihillä tai lähiaikoina oli menossa, jätettiin hänet\nrauhaan, koska eroa pidettiin liian kalseana menettelynä molempia\nnuoria kohtaan. Tässäkään ei aina osuttu oikeaan, kuten seuraavasta\nnähdään.\n\nAntti Junkkari oli kihloissa Matti Läheniemen tyttären kanssa, mutta\nvaikka hänen tuleva appiukkonsa värväilikin muita ja vaikka hän olikin\niloinnut oman poikansa Lockstedtiin menosta, ei hän puhunut Antille\nmitään näistä asioista arvellen kai, ettei hänestä ole lähtijäksi.\n\nMatti Läheniemen tyttärellä, Laina Katrilla, oli tietysti paljon\nparempi käsitys sulhasestaan. Hän kertoi tälle, mihin Veikko oli\nmatkustanut ja missä tarkoituksessa. A. Junkkari oli aavistanut\njotakin salaperäistä olevan tekeillä, mutta kun hänelle ei ollut\nmitään puhuttu, ei hän myöskään ryhtynyt utelemaan. Mutta nyt hän meni\nM. Läheniemen luo ja sanoi, että hän aikoo lähteä Saksaan, sekä\nkysyi, miten sinne pääsee.\n\nM. Läheniemi suhtautui tämän jälkeen tulevaan vävyynsä suuremmalla\nkunnioituksella kuin aikaisemmin. Hän kehoitti tätä odottamaan,\nkunnes \"Pukki\" — Vilppu Paavilainen — tulee käymään ja toimittaa\nhänet matkalle. Mutta Antti Junkkari sanoi lähtevänsä heti, jos se\nvain kävi päinsä, sillä \"Pukki\" saattoi viipyä matkoillaan pitkän\naikaa. M. Läheniemi neuvoi hänet \"Karjalan\" toimitukseen maisteri Anto\nSödermannin luo, jolle hän lähetti terveisensä.\n\nTämä ei kuitenkaan ollut se säännöllinen tie, jota järjestelmän\nmukaan tavallisesti oli kuljettava. Siksi katsottiin tätä kookasta,\nvakavannäköistä, tummatukkaista miestä pitkään, kun hän tuli\ntoimitukseen ja kysyi päätoimittajaa eikä suostunut ilmoittamaan\nasiaansa muille.\n\nPäätoimittaja ei ollut tavattavissa eikä sinä päivänä enää tullut\ntoimitukseen. A. Junkkari lupasi tulla seuraavana päivänä uudelleen.\nHän tulikin, mutta päätoimittaja ei nytkään ollut tavattavissa.\nVieras lupasi odottaa, mutta nyt sanottiin, että hän oli matkoilla. A.\nJunkkari poistui nyt jo hyvin vakavana, mutta sanoi tulevansa vielä\nseuraavana päivänä.\n\nTämä tapahtui joulukuun alussa 1915. Tämän kertoja oli silloin\nViipurissa ja asui tapansa mukaan Finlandia-hotellissa. Kun tuo\ntuntematon mies jo toista päivää oli pyrkinyt maisteri Södermannin\npuheille, viimeksi mainittu tuli levottomaksi, kutsui allekirjoittaneen\nluokseen asuntoonsa ja kertoi huolestuneena asiasta. Oli\nkäsittämätöntä, kuka mies saattoi olla. Kenties hän oli joku urkkija,\njoka oli lähetetty hänen kintereilleen, mutta semmoiseksi mies vaikutti\nliian rehelliseltä. Pohdimme asiaa ja päätimme lopuksi, että jos mies\nvielä ilmestyy seuraavana päivänä, Södermann kutsuu allekirjoittaneen\nottamaan selvää hänen tarkoitusperästään.\n\nOleskelin seuraavan aamupäivän hotellissa. Puhelin soi, ja Södermann\nkutsui minut toimitukseen. A. Junkkari istui toimituksen eteishallissa,\nmissä häntä oli kehoitettu odottamaan. Paikallisia oloja tuntevana oli\nminun helppo ottaa selvää hänen todellisista aikeistaan, vaikken häntä\nennestään tuntenutkaan. Läheniemen terveiset riittivät luottamuksen\ntakeiksi. Lähdimme yhdessä kadulle neuvottelemaan yksityiskohdista.\nMutta emme olleet ehtineet päästä asioihin kunnollisesti käsiksi,\nkun vastaamme tuli valkjärveläinen jumaluusopin ylioppilas Mikko\nPekki, entinen koulutoverini, joka nykyisin on rannikkolaivaston\nkapteeniluutnantti. Olin tavannut hänet aikaisemmin syksyllä, jolloin\nhän oli luvannut lähteä Saksaan, ja nyt hän etsi allekirjoittanutta\npuhuakseen tästä asiasta. M. Pekki matkustikin tammikuussa 1916\nserkkunsa Jooseppi Pekin kanssa Lockstedtiin. Sillä kertaa en\nehtinyt hänen kanssaan muuta puhua kuin sopia tapaamisesta. Jatkoin\nneuvotteluja A. Junkkarin kanssa.\n\nOdotellessaan Södermannin puheille pääsyä ja kun se oli alkanut näyttää\nmahdottomalta, oli Junkkari kaiken varalta jo ryhtynyt hankkimaan\nitselleen passia Amerikkaan. Sillä hän ajatteli, että kun pääsee\nRuotsiin saakka, niin kenties sieltä löytyy tie edelleen. Passi ei\nollut vielä valmis, joten hän joutui odottelemaan sitä muutaman\npäivän. Täksi ajaksi hän muutti asumaan huoneeseeni Finlandiaan.\n\nTukholmasta palatessani olin Haaparannassa saanut Rikhard Dahmilta\nsuorittaakseni pienen tehtävän. R. Dahm, viipurilainen liikemies, oli\nsodan puhjetessa Saksan alamaisena pikaisesti poistunut maastamme ja\nvienyt arvokkaan turkkinsa panttilainastoon säilytettäväksi. Hän antoi\npanttilipun haltuuni pyytäen, että lunastaisin turkin ja toimittaisin\nsen sopivan tilaisuuden tullen hänelle Haaparantaan. En ollut\ntähän mennessä voinut hänen toivomustaan täyttää, sillä salateitse\nmatkustavat eivät pukeudu upeihin turkkeihin. Ne herättävät huomiota\nja ovat liian raskaat kannettaviksi. Tämän parempaa tilaisuutta tuskin\ntulisi. Lunastimme panttilainastosta turkin, ja se sopi Junkkarille\nkuin se olisi ollut hänelle mittojen mukaan tehty. Hän otti sen\nilomielin viedäkseen, ja sattui niin, että tästä järjestelystä oli\nhänelle myöhemmin hyötyäkin.\n\nOli toisiakin, jotka toivoivat Junkkarilta palvelusta. Kun hän ennen\nlähtöään kävi jäähyväisillä erään Räisälästä kaupunkiin muuttaneen\ntuttavansa luona, missä hän oli asunut ennen tutustumistamme, oli\nsiellä sattumoisin käymässä eräs tamperelainen neitonen, joka oli\nViipurissa palveluksessa. Junkkari oli tuttavilleen selittänyt,\nettä hän aikoi Tampereelle teollisuuskouluun ja että hän oli nyt\nsinne menossa. Tästä kyseinen neitonen sai päähänsä ajatuksen, että\nhopeakalusto, jonka hän oli äskettäin saanut isäntäväeltään lahjaksi,\nmenisi mukavasti Antti Junkkarin mukana hänen kotiinsa Tampereelle.\n\nEnnen kuin Junkkari ehti keksiä pätevää syytä, jonka nojalla olisi\nkieltäytynyt tästä pikku palveluksesta, neitonen oli jo noutanut\nkaluston, ja Antti Junkkarilla oli se mukanaan hänen palatessaan\nFinlandiaan.\n\nSiitä tuli meille uutta päänvaivaa, sillä ei ollut ensinkään\nasiallista jäädä Tampereelle vuorokaudeksi melkein tuntemattoman\nneitosen kaluston tähden. Toisaalta ei sitä voinut heittää menemäänkään\nhyvin ymmärrettävistä syistä, joista muuan oli se, että elleivät\nhopeat tulisi aikanaan perille, neitonen ennemmin tai myöhemmin\nnostaisi hälyn ja saisi kenties poliisit liikkeelle. Ja se ei suinkaan\nollut toivottavaa meidän jälkeen jäävien kannalta.\n\nHarkittuamme asiaa päätimme vihdoin menetellä siten, että Antti\nJunkkari \"unohtaisi\" hopeat huoneeseeni Finlandiaan ja minä\npalauttaisin ne omistajalle Antti Junkkarin räisäläläisten tuttavien\nvälityksellä. Tämä päätös tehtiin vähän ennen kuin oli lähdettävä\nasemalle. Antti Junkkarilla oli yllään R. Dahmin hienot talvinöpsyt,\nja allekirjoittaneen kainalossa oli käärö, joka sisälsi hopeakaluston.\nHalusin päästä siitä eroon mahdollisimman nopeasti ja siksi aioin viedä\nsen määräpaikkaansa heti junan lähdettyä.\n\nKävellessämme asemalle Vilppu Paavilainen tuli meitä vastaan.\nNähdessään Junkkarin seurassani hienoissa kamppeissa hän kysyi\nihmeissään:\n\n\"Mihi sie määt?\"\n\n\"Enhä mie mihi\", vastasi Junkkari kuivakiskoisesti ja jatkoi matkaansa\npysähtymättä edes kättelemään oman pitäjän miestä. Hän ei jaksanut\nsulattaa sitä seikkaa, ettei Vilppu Paavilainen ollut hänelle\nasioista puhunut.\n\nMatka sujui Tornioon asti vaikeuksitta. Antti Junkkari läpäisi\npassintarkastukset sekä Oulussa että Kemissä, mutta rajalla vasta\nalkoi leikki. Kuten kaikkien muidenkin matkailijoiden oli hänen\nensin täytettävä joukko kaavakkeita. Tulli- ja tarkastusasemilla\nkuhisevat santarmit katsoivat häneen pitkään ja epäluuloisesti,\njopa vihamielisestikin, joten Junkkarista alkoi tuntua siltä, että\nhänen salaisuutensa, matkan todellinen tarkoitus, oli jo noiden käyrää\nmiekkaa kantavien sinelliherrojen tiedossa.\n\nAntti Junkkarin käytös ja olemus eivät kuitenkaan paljastaneet\nhänessä mahdollisesti tuntuvaa sisäistä levottomuutta. Perusteellisen\nruumiintarkastuksen jälkeen seurasivat kuulustelut.\n\n\"Te olette menossa Saksaan!\" kuului ensimmäinen töykeä kysymys, joka\noikeastaan kuulosti toteamukselta. \"En suinkaan\", kiisti Junkkari\nurheasti.\n\n\"Älkää kieroilko\" ärjyi kuulustelija.\n\n\"Kuinka niin? Näettehän passistanikin, että olen matkalla\nAmerikkaan\", väitti kuulusteltava päättäen pysyä lujana loppuun asti.\n\nKuulustelija naurahti ivallisen ylimielisesti ja poistui. Ensimmäinen\ntentti oli ohi, ja Junkkari uskoi vankasti saaneensa siinä reput.\nKuulustelija palasi hetken kuluttua, ja tutkinto jatkui.\n\n\"Mitä te puhutte Amerikkaan menosta? Eihän teillä ole rahaakaan enempää\nkuin kymmenen markkaa. Millä matkustatte täältä edelleen?\"\n\nSe oli totta. Antti Junkkarin rahat olivat huvenneet kovasti Viipurissa\npassia odotellessa, ja matkalla oli kulunut myöskin, joten vain\nmainittu summa enää oli jäljellä. Tilanne näytti yhä synkemmältä,\nmutta hänen harkitessaan, mitä vastaisi, hänelle välähti mieleen\nmuuan kuulutus, jonka hän junamatkalla oli lukenut lehdestä. Se\noli kenraalikuvernööri Seynin julistus, jossa kiellettiin viemästä\nmaasta rahaa viittäsataa markkaa suurempaa summaa. Se oli hänen\noljenkortensa, ja siihen hän tarttui, niin köykäiseltä kuin se sillä\nhetkellä tuntuikin.\n\n\"Luuletteko, että minä lähden viemään rahaa maasta, kun\nkenraalikuvernööri on sen kieltänyt?\" hän vastasi ja lisäsi niin\nkoppavalla äänellä kuin suinkin: \"Kun minä vain pääsen tuon joen\npoikki, niin kyllä minä sitten selviän.\"\n\n\"Menkää hiiteen!\" kuulustelija tiuskaisi ja poistui.\n\nAntti Junkkari oli nyt varma siitä, että peli oli pelattu ja että hän\noli hävinnyt. Pidättäminen tai vangitseminen tulisi tapahtumaan\nseuraavilla minuuteilla. Hän jäi seisomaan, ymmällä mitä tehdä, sillä\npassia ei kuulunut, ja toiset matkustajat olivat jo Tornionjoen\nsillalla menossa Haaparantaa kohti. Hän oli ainoa jäljelle jäänyt\nmatkustaja noin neljäkymmentä metriä pitkässä käytävässä, jonka\nmolemmilla puolilla tarkastuskopit olivat. Vartiosotilaat olivat vielä\npaikoillaan, ja pari santarmia seisoskeli käytävän Ruotsin puoleisessa\npäässä. Antti Junkkaria alkoi harmittaa.\n\n\"Ja minkä he minulle tekevät\", ajatteli hän, sillä sisu alkoi kiehua ja\nlevottomuus oli äkkiä tipo tiessään. Hän teki päätöksen, jota ryhtyi\nheti toteuttamaan.\n\nRipein askelin hän alkoi marssia käytävän Ruotsiin johtavaa päätä kohti\nvartiomiesten ja koppien ohi. Hän päätti rynnätä sillalle ja juosta\nRuotsin puolelle, ja jos santarmit asettuisivat tielle, pyhkäisisi hän\nheidät mennessään. Hän oli melko likellä käytävän päätä ja arvioi\njo matkaa, jolta aloittaisi pyyhkäisemisen, kun heleä naisääni kuului\nyllättäen hänen vierestään eräästä Hela auki olevasta kopista.\n\n\"Tässä on teidän passinne. Suokaa anteeksi viivytys!\"\n\nJunkkari pysähtyi säpsähtäen ja kääntyi puhujaan. Samalla hänen\npiirteensä lientyivät.\n\n\"Ei — eihän se mitään —.\"\n\nJokseenkin rauhallisen ja tyytyväisen näköisenä Antti Junkkari\npisti passin turkkinsa taskuun. Jännitys oli lauennut. Sen jälkeen\nhän purjehti santarmien ohitse ylevästi, ikäänkuin ei näitä olisi\nollutkaan, Tornionjoen sillalle ja sitä pitkin Haaparantaan. Siellä hän\nryhtyi etsimään Viipurissa saamaansa osoitetta Vestgatan 20. R. Dahmin\nja W. Tuompon piti asua siellä.\n\nHaaparanta ei ollut niin suuri kaupunki, ettei siellä pian löytäisi\netsimäänsä katua ja taloa, mutta henkilöt, joita hän haki, eivät\nolleet tuota pikaa löydettävissä. Sama huono onni, joka oli vaivannut\nJunkkaria Viipurissa \"Karjalan\" päätoimittajaa tavoitellessa, alkoi\nvaivata täälläkin, mutta lannistumaton itsepintaisuus vei nytkin\npäämäärään.\n\nEnsimmäisenä päivänä ei mainitun talon emäntä, jolta Antti Junkkari\nkysyi äsken mainittuja Haaparannan etappiaseman hoitajia, tietänyt\nsemmoisia siinä asuvankaan. Hänen täytyi mennä hotelliin yöksi,\nvaikka rahaa oli enää jäljellä 10 markkaa, kuten tarkastusasemalla\noli todettu. Hotellissa hän joutui keskusteluun Haaparannan komendantin\nkanssa, jolta hän vielä tiedusteli etsimiään henkilöitä. Tämä arveli\nheidän asuvan jossakin Länsikadulla, mutta oli kuitenkin jossakin\nmäärin pidättyväinen keskusteluissaan Antti Junkkarin kanssa.\n\nSeuraavana päivänä Antti Junkkari oli taas koputtelemassa \"firman\"\novelle, ja talon emäntäkin oli nyt jo huomaavaisempi ja lupasi katsoa,\nolivatko johtajat kotona. He eivät sattumalta olleet sillä hetkellä\nkotosalla, mutta kyllä myöhemmin.\n\nV. Tuompo ja R. Dahm olivat olleet Antti Junkkariin nähden epäluuloisia\nja epäilleet häntä urkkijaksi, kun he olivat saaneet kuulla hänen\ntulleen rajaviivan yli niin epätavallista tietä, aivan kuin\nlähetettynä. Nyt Junkkari esitti tämän kertojan terveiset ja antoi\nniiden vakuudeksi R. Dahmin turkin, ja ne yhdessä riittivät.\nEpäluulot haihtuivat, ja heistä tuli hyvät ystävät. Siihen päättyivät\nmenomatkan vaikeudet. Antti Junkkari matkusti edelleen yhdessä\naikaisemmin mainitsemamme Juho Longin kanssa ja saapui Lockstedtiin\n17.12. 1915.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHaaparannassa toimivan \"firman\" miesten varovaisuuden selvitykseksi\ntässä erikoistapauksessa lienee syytä luoda silmäys niihin\nolosuhteisiin, joissa he siihen aikaan toimivat.\n\nJoulukuussa 1915 ja myös myöhemmin, sen jälkeen kuin Suvirinne ja\nPekkola olivat paikallisten värvärien avustamina panneet Pohjolan\ntukkityömaitten jätkät liikkeelle ja solumaan Haaparantaa kohti,\nilmoittautui heitä ryhmissä ja yksitellen sanotun kaupungin\netappiaseman konttoriin. He sanoivat olevansa valmiit menemään\nSaksaan. Suurin osa menikin, mutta oli semmoisiakin, jotka nostivat\nvain matkarahat. Viimeksi mainittujen joukossa oli silloin\ntällöin santarmien palkkaamia urkkijoita. Ruotsissa toimiville\netapinhoitajillehan nämä eivät voineet mitään, mutta he saattoivat\ntoisilta värvätyiltä saada tietoonsa yhtä ja toista värväystoiminnasta\nSuomessa ja aiheuttaa ikävyyksiä kotimaassa oleville. Siksi\nsuhtauduttiin urkkijoihin mahdollisimman varovaisesti.\n\nJoskus urkkijain toiminta sai väkivaltaisiakin muotoja, mutta nekään\neivät tepsineet värväreihin. Kerrottiin tällaisestakin tapauksesta:\nKerran iltamyöhällä huone, jossa O. Villamo ja pari muuta jääkäriä\nasui, tulvahti täyteen rumannäköisiä miehiä, jotka ryhtyivät uhkaavassa\näänilajissa vaatimaan matkarahoja \"sinne alas\". Pöydän takana istuva\nVillamo ei puhunut mitään, ennen kuin oli sytyttänyt savukkeensa.\nSen hän teki ottamalla pöydältä pistolinsa ja ampumalla laukauksen\nkattoon, samalla pitäen savuketta sen suuliekissä. Kun savuke jo\noli hänen hampaissaan, kiinnitti hän ensimmäisen kerran katseensa\nvieraisiin ja kysyi että mistä olikaan kysymys.\n\nMatkalipun vaatijat olivat tähän mennessä jo unohtaneet asiansa ja\ntungeksivat kaikessa kiireessä alakertaan johtaville portaille.\n\nVarovaisuussyistä ei miehille itselleen enää annettu matkarahoja, vaan\njoku etapinhoitajista osti matkaliput, jakoi ne vähän ennen kuin juna\nlähti, ja katsoi, että tulivat junaan kuljetuksenjohtajan valvonnan\nalaisina.\n\nKuulin eräältä jääkäriltä seuraavan tarinan hänen oman ryhmänsä\nlähdöstä Haaparannasta. Heitä oli ollut koolla parisenkymmentä miestä\nheikosti valaistun asema-alueen laidassa. Jääkärillä, joka heille antoi\nmatkaohjeet, oli ollut nippu matkalippuja vasemmassa kädessään. Ennen\nniiden jakamista, parhaillaan selostaessaan tulevan matkan vaiheita ja\nantaessaan ohjeita lyhyin lausein ikäänkuin vääpeli käskynjaossa, hän\näkkiä kääntyi salamannopeasti ympäri, ja iski oikean suoran takanaan\nseisovan, selostuksen aikana pensaikosta hiipineen miehen leukaan,\nkääntyi ja jatkoi käskynjakoaan yhtä häiriintymättömän varmalla\näänellä kuin sitä ennenkin välittämättä siitä, mitä hänen selkänsä\ntakana tämän Lyöty, joka ilmeisesti oli urkkija, kaatui pensaikkoon,\notti \"luvun\" vaatimattomasti kaikessa hiljaisuudessa ja poistui.\n\nMitkä urkkijan tunteet olivat, ei kertojani tietänyt sanoa, mutta\nLockstedtiin matkustavien poikien mielialan tämä jääkärin kyky\nselvittää poikkeuksellisia tilanteita ripeästi mutta samalla\nrauhallisen luontevasti teki vaikutuksen.\n\n\n\n\nXII\n\nVeikko Läheniemen paluu ja toiminta.\n\n\nVeikko Läheniemi edistyi hyvin sotilasammatissaan Lockstedtissa. Hän\nsivuutti alokasasteen ja suoritti A-luokan tutkinnon tasan kaksi\nkuukautta sen jälkeen, kun hän oli saapunut pataljoonaan. Tutkinnossa\nhän sai komppanianpäälliköltä, kapteeni Knaatzilta, kiitokset muun\nmuassa reippaista kivääriotteista, ja asiat luistivat muutenkin kaikin\npuolin tyydyttävästi. Pettymystä tuotti vain se, että tarkastellessaan\nilta illan jälkeen kasarmin portista saapuvien rekryyttien joukkoa hän\nharvoin näki kotipitäjänsä Räisälän poikia näiden joukossa. Se alkoi\nhäntä harmittaa, ja hän ilmoittautui komennukselle Suomeen.\n\n13 päivänä joulukuuta Veikko Läheniemi paasikin matkustamaan. Lienee\nmielenkiintoista seurata tämän nuoren värvärin matkaa, josta hän on\nitse kertonut seuraavasti:\n\n\"Lähtöpäiväni iltana saavuin klo 11 aikaan Berliiniin selviytyen\nyksinollen ja kielitaitooni nähden hyvin. Hampurin jättiläisasema tosin\noli sotkea, varsinkin kun junan muuttoaikaa oli vain 13 minuuttia,\nmutta onni oli kuitenkin suotuisa ja viime tingassa pääsin vaunuun.\nBerliinin asemalle tultuani äimäilin ensin sinne ja tänne, mutta\npainuin lopulta sotilasjonon jäljessä. Lippuja tarkasteleva upseeri\nihmetteli ensin, miksi sotilaslipulla kulkeva on siviilissä, mutta\nnähtyään komennuskirjani hän soi minulle sen kunnioituksen, mikä\nSaksassa agentin vaikealle toimelle annetaan.\n\n\"Monen monien käytävien läpi kuljettuani pääsin vihdoin asematorille,\nmissä oli ajureita tarjolla. Ajuriukko luuli minua tosin ensin\nurkkijaksi, mutta nähtyään paperini antoi hyvänsuopaisena kyytiä\npitkin Berliinin suuria katuja. Oli jotakin nähdä Berliinin komeat\npuistot, kanavat, veistokset ja rakennustaide. Puoliyön aikaan painoin\nnappia hotelli 'Nickelin' ovella ja minut otettiin ystävällisesti\nvastaan, kun ilmoitin tulevani Lockstedtin leiriltä.\n\n\"Seuraavana päivänä menin meikäläisten sikäläiseen konttoriin, mistä\nerään lähettisotilaan opastamana sain kunnian ajaa sotilasautolla\nhalki Berliinin passivirastoon, missä menin sen päämiehen, erään\nharmaapäisen kenraalin luo. Kätellen hän toivotti onnea minulle ja\nmaalleni antaen allekirjoituksensa, jonka avulla pääsin matkustamaan\npois Saksasta.\n\n\"Palasimme konttoriin, ja kun olin vielä saanut matkustusohjeet,\najelin kuusi tuntia ympäri Berliiniä. Illalla menin erään meikäläisen\njääkärin kanssa muutamaan kahvilaan, johon mahtuu samaan saliin\nkaksituhatta ihmistä. Kävimme sitten myös kauppahuoneessa, jossa oli\nneljätuhatta myyjätärtä. Vielä kävimme eräässä kahvilassa, jossa sain\nkuulla erinomaisen etevää viulunsoittoa ja nähdä kahvilan yhteydessä\nolevan Berliinin suurimman peilisalin. Tulikin jo lähdön aika, jolloin\nasemalle mennessä sain vielä nähdä Unter den Lindenin.\n\n\"Kello 12 yöllä lähdin kohti Sassnitzia, jonne saavuin seuraavana\naamuna klo 7 aikaan. Täällä oli määrä olla vastassa erään meikäläisen\ntoimihenkilön, jonka piti opastaa minut passintarkastuksen läpi laivaan.\nHäntä en tavannut, mutta minun onnistui silti päästä omin neuvoin\nalukseen. Vasta merellä ollessani muistin, ettei tiedossani ollut\nmeikäläisen konttorin osoitetta Malmössä eikä Tukholmassa, minun kun\noli määrä saada nämä Sassnitzissa. Onneksi löysin kumminkin Tukholmaan\nvietävistä papereista sanotun osoitteen, joten hätää ei siis ollut.\n\n\"Ilmoittauduin Tukholman konttorin päämiehelle, kapteeni Heldtille,\nKarlavägenin 14. Hän ei tietänyt mitään komennuksestani, vaikka\ntiedon siitä olisi pitänyt saapua jo samana päivänä kun lähdin\nLockstedtista. Hän oli hyvin ystävällinen ja sähkötti asiasta\nmajurille, jolta hän sai käskyn lähettää minut hyvin varustettuna\nedelleen. Sain matkarahat sekä tarpeelliset tiedot toimintaani\nvarten. Katsottuani kaupunkia lähdin illalla Haaparantaan.\n\n\"Pari Tanskasta palaavaa suomalaista työmiestä sekä joukko Amerikasta\npalaavia ryssiä astui samaan vaunuun ja lisäksi eräs perheellinen\nmies, joka oli jotenkuten päässyt sotavankeudesta Saksasta. Ei siis\nollut ensinkään mieluista seuraa.\n\n\"18 päivänä tulin Haaparantaan, missä yli 40 asteen pakkanen tervehti\nminua ja antoi minulle aikamoisen tehtävän säilyttääkseni korvani\npaleltumasta kesälakissa. Viivyin Haaparannassa pari päivää kuullen\nsekavia juttuja kotimaasta, sinne pääsyn ja siellä olon vaikeuksista.\nHankin itselleni talvilakin ja villaiset alusvaatteet ym. lämpöistä\nja sunnuntai-iltana, 19 päivänä joulukuuta, kello 7 lähdin kävellen\nerään luotettavan kunnon kemiläisen opasukon mukana 40 kilometrin\nvaaralliselle taipaleelle poikki Pohjanlahden Kemiin. Pakkasta oli 43\nastetta ja oli niin ihmeellisen selkeä kuutamo, ettei päivällä olisi\nvoinut paremmin nähdä. Ukko oli harva-puheinen, ja niin sitä mentiin\nihan ääneti. Kuljettuamme seitsemän kilometriä Tornionjoen Ruotsin\npuoleista rantaa vastapäisellä rannalla olevien ryssien vahti-tupien\nvalojen vilkkuessa epäystävällisesti poikkesimme kahville erääseen\nmökkiin, jossa saimme kuulla arvelun, että vahdit tuskin olivat ulkona\nmoisella pakkasella, ja tullimiesten arveltiin olevan lähellä olevissa\niltamissa. Mökissä valehtelimme olevamme viinan haussa Haaparannasta.\n\n\"Saatuamme edellä mainitut tiedot tilanteesta päätimme mennä suorinta\ntietä, ja niin oikaisimme sanotun mökin kohdalta Suomen puolelle\nmennen aivan vahtituvan edestä metsään. Oppaallani oli sukset ja hän\narveli, että jos minussa oli miestä kahlaamaan lumessa, niin olisi ehkä\nturvallisempaa mennä metsän läpi Tuntien marssikykyni lähdin arvelematta\ntaipaleelle, ja kuljettuamme onnellisesti metsässä noin pari kilometriä\ntulimme jälleen jäälle, jota pitkin jatkoimme Kemiin.\n\n\"Vaieten kävi tie Pohjolan pakkasjuhlallisuudessa. Miten hartaalta\ntuntuikaan ja miten aulis olinkaan vastaanottamaan minkä kohtalon\ntahansa. Omatunto antoi lohduttavan hyvän ja oikean tunnetta ja\nhelpolta tuntui kuoloonkin käydä. — — —\n\n\"Kun sitten vaaranpaikan toisensa jälkeen onnellisesti sivuutin alkoi\ntuntua varmalta, että kaiken jälkeen vielä näen ja saan tehdä sen työn,\nmikä synnyinmaani hyväksi osalleni on joutunut.\n\n\"Tulimme opasukon mökille kello 1 yöllä, missä yksinkertaisen, mutta\nvahvan aterian jälkeen paneuduimme ukon kanssa vieretysten makaamaan.\nKello 8 seuraavana aamuna lähdin Kemin asemalle, jossa istuuduin\nrennosti vastapäätä ryssän upseeria. Passia ei tarkastettu, ja\nvaikkakin oudolta tuntui, niin hyvin sujui matka etelään päin.\nTarkoitukseni oli ollut pysähtyä Tampereella, mutta suunnitelmani\nmuutti eräs Oulusta junaan tullut henkilö, jolta sain määräyksen viedä\nerään tärkeän tiedon Helsinkiin. Saavuin sinne 21 päivänä.\"\n\nHelsingissä Veikko Läheniemi tapasi muutamia huomattavia aktivisteja.\nSen jälkeen hän matkusti kotiinsa Räisälään entisen koulutoverinsa\nViljo Kojon seurassa saapuen Unnunkoskelle 22 päivänä joulukuuta.\n\nPitkän ja paikoitellen vaivalloisen matkan jälkeen joulunpyhät kuluivat\nkotona levätessä omaisten parissa. Joulun jälkeen alkoi värvääminen.\n\nKarjalainen osakunta oli järjestänyt erääksi illaksi vankan ja uuden\njoulun välillä iltamat Käkisalmen palokunnantaloon. Veikko Läheniemikin\nmeni näihin iltamiin, sillä siellä oli hyvät mahdollisuudet tavata\nentisiä koulutovereita ja nuorisoa yleensä. Näissä iltamissa olivat\nmyöskin joululomaansa Käkisalmessa viettävät ylioppilaat Sulo Cantell\nja Ludvig Härkönen. Tilanne näytti lupaavalta, ja juhlalla oli hyvät\nonnistumisen mahdollisuudet. Mutta ennen kuin iltamat olivat\npäässeet kunnolla alkuun, tuli tieto, että santarmieversti Petit ja\nneljä muuta santarmia oli lähtenyt Hiitolasta hevosella Käkisalmeen.\n\nSe aiheutti tietenkin pienen hämmingin, kun ei tiedetty, mitä heidän\nmatkansa koski. Vanhat aktivistit, kuten esimerkiksi tohtori G.V.\nLevander, pitivät tarkastuksen laatikoissaan siltä varalta, että\npapereiden joukossa vielä olisi sattumalta ollut Bobrikovin aikaisia\njulistuksia tai muuta sentapaista. Ne, jotka eivät tahtoneet katsoa\nsilmästä silmään santarmeja, Varustautuivat häipymään näyttämöltä.\nMieliala muutenkin jännittyi, kun arveltiin, että santarmit pitäisivät\ntarkastuksen iltamapaikassa.\n\nPiakkoin tuli Hiitolasta lisätietoja. Käkisalmen pormestarin\nveljenpoika, Eero Grönlund, soitti Ludvig Härköselle saaneensa varmalta\ntaholta tietää, että santarmien aikomuksena oli suorittaa kotitarkastus\nJuho Komosen vanhempien luona Tenkalahdessa. Härkönen lähetti kiireesti\nsanan Juho Komosen kotiin, että siellä hävitettäisiin kaikki paperit,\njotka voisivat olla todistuksena hänen Saksaan menostaan. Juho\nKomoselta olikin vähän aikaisemmin tullut kirje. Se poltettiin, ja\nomaiset valmistautuivat muutenkin tulevaan tarkastukseen.\n\nJuho Komosen omaiset saivat myöhemmin illalla samansuuntaisen\nvaroituksen toiseltakin taholta. Santarmien saavuttua Käkisalmeen\nja asetuttua asumaan Seurahuoneeseen näistä joku soitti\nnimismies A. Aloselle, että he aikoivat pitää seuraavana päivänä\nkotitarkastuksen Ville Komosella Tenkalahdessa. Tenkalahti kuului\nAlosen nimismiespiiriin, joten tämä tiedoitus oli vain virallinen\nmuodollisuus. Tämän johdosta rouva Lyyli Alonen, joka oli Komosten\nperhetuttava, kävi miehensä kehoituksesta näitä varoittamassa ja\nneuvomassa, miten kuulustelussa oli meneteltävä, toisin sanoen, että\noli kiellettävä kaikki.\n\nA. Alonen ei tavallisesti halunnut olla mukana santarmien\ntarkastuksissa, mutta nyt hän ilmoitti tulevansa. Tämän hän teki\nvoidakseen tarvittaessa varoittaa vanhuksia ja antaakseen heille\nläsnäolollaan rohkeutta ja tukea.\n\nAamulla kello 8 santarmit olivat Komosen talossa ja aloittivat\ntarkastuksen, mutta mitään epäilyttävää ei havaittu. A. Alonen seisoi\nkuulustelun aikana eversti Petitin selän takana ja pudisti päätään\nmerkiksi, ettei vain pitänyt tunnustaa mitään. Santarmit poistuivat,\nmutta huhut Juho Komosen Saksaan menosta tulivat yhä uudelleen\nsantarmien tietoon. Nimismies Alonen sai useita kertoja virallisia\nkyselyjä tämän johdosta, mutta kun näissä kirjelmissä Juho Komosen nimi\noli säännöllisesti vääntynyt Kommoseksi tai Kammoseksi, Alonen vastasi\nlyhyesti, ettei sen nimistä asukasta tunnettu paikkakunnalla.\n\nSantarmit istuivat edellisenä iltana joukolla Karjalaisen osakunnan\njuhlassa, mutta eivät puuttuneet ohjelmansuoritukseen, joten kaikki\nsujui tasaisesti loppuun asti.\n\nKuten edellä olevasta olemme huomanneet, eivät olosuhteet Karjalaisen\nosakunnan iltamien yhteydessä olleet suotuisat värväykselle. Santarmien\nläsnäolo särki tunnelman. Veikko Läheniemi kohdisti nyt huomionsa\nkotiseutunsa lähiympäristöön. Kun hän tiesi myöskin Toivo Kuisman\nolevan kotonaan Oravankydössä, jonne oli matkaa vain noin parikymmentä\nkilometriä, hän otti tähän yhteyden.\n\nTammikuun alussa Vilppu Paavilainen järjesti kotikylässään Tiurissa\nnäille molemmille jääkäreille tilaisuuden puhua paikkakunnan pojille.\nKokous, johon oli kutsuttu tunnetusti luotettavia henkilöitä, pidettiin\nPekka Roinisen talossa.\n\nVilppu Paavilainen kertoi vähäisen tapauksen, joka osoittaa, ettei\nasioita maaseudulla yleensä voida pitää salassa. Hän oli matkalla\nedellä mainittuun kokoukseen Pyhäjärveltä, missä oli ollut kiertämässä.\nKyytimiehenä hänellä oli eräs pyhäjärveläinen isäntämies, jota hän\nei paljoakaan tuntenut ennestään. Vilppu Paavilainen puheli vain\nilmoista ja yleisistä asioista kiertäen politiikan. Mutta isäntä teki\naloitteen ja sanoi:\n\n\"Mie oon vanha sotamies. Kyll mie tiiän, niitä sie tiet...\"\n\nPaavilaisen täytyi tunnustaa toisen olevan oikeassa, ja sen jälkeen\nkeskustelu liikkui enimmäkseen vain politiikan piirissä. Kun he\nsaapuivat Tiuriin, osallistui kyytimieskin kokoukseen, jossa Räisälän\npoliisien Matti Henttisen ja Yrjö Jortikan ohella olivat läsnä Matti\nKiuru ja Anna Lallukka, joka huolehti kahvitarjoilusta. Lisäksi siellä\noli melkein kaikki Tiurin nuoret miehet sekä tietenkin jääkärit Toivo\nKuisma ja Veikko Läheniemi.\n\nVilppu Paavilainen piti innostavan avauspuheen. Sen jälkeen jääkärit\nperusteellisesti selostivat oloja ja elämää Saksassa ja jääkäriliikkeen\nmerkitystä. Ilta kului innostuksen ja toverillisen keskustelun\nmerkeissä. Havainnollistaakseen sotilaselämää jääkärit esittivät vielä\nsuljetun järjestyksen liikkeitä aseinaan leipälapiot, joiden tuli\nnäytellä kiväärin osaa.\n\nToinenkin äsken mainittuun kokoukseen liittyvä tapaus kuvaa, miten\nsalaisuuksia käsiteltiin maaseudulla.\n\nSamaan aikaan, kuin kokousta pidettiin, kerrotaan erään ylioppilaan\nhakeneen Vilppu Paavilaista ja Tiuriin saavuttuaan kysyneen erään talon\nemännältä, missä hän asui. Emäntä oli ensin kyllä neuvonut vieraalle\nPaavilaisen talon, mutta oli sitten tämän vaivoja säästääkseen lisännyt.\n\n\"Jos työ häntä niis salaisiss asjoiss oletta tulleet tappaamaa, ni\nmänkää Roinisell. Hää o siel pitämäss kokkousta. Siel ne ovat Lähenieme\nVeikko ja Kuismaki, ja siel ovat meijäki pojat.\"\n\nTaru ei kerro, mitä tämä erittäin salaisissa asioissa matkustava\nylioppilas tähän sanoi tai mitä teki. Kokoukseen hän ei tullut.\n\nKokouksen tuottamat tulokset olivat hyvät. Viisi tiurilaista\nnuorukaista lähti heti liikkeelle, mutta heidät käännytettiin takaisin\nViipurista. Tällä välin oli sattunut tapauksia, jotka sulkivat joksikin\naikaa kulkutiet pohjois-Suomessa, jopa siinä määrin, että ne tästä\nlähtien olivat jatkuvasti epävarmat, useimmiten poikki.\n\nKun tilanne ei näyttänyt pohjoisessa vakiintuvan, Veikko Läheniemi\nlähti 11 päivänä tammikuuta Viipuriin, käväisi Helsingissä ja sieltä\npalattuaan matkusti Kajaaniin. Matti Koskinen Räisälästä ja ylioppilas\nA. Hämäläisen värväämä Lauri Pelkonen Pyhäjärveltä olivat hänen\nmukanaan. Mainingit Helsingissä ja rajavyöhykkeellä tapahtuneista\npidätyksistä ja kotietsinnöistä olivat kantautuneet Kajaaniin asti,\njoten sielläkin oli hermostuneisuutta ilmassa.\n\nOulussa, jonne he saapuivat tammikuun 22 päivänä, vilisi urkkijoita\nkaikkialla. Toimihenkilöt olivat vaikeasti tavattavissa, ei kukaan\nvoinut sanoa, miten sieltä päästiin rajalle. Kemin toimikunta oli\nosittain vangittu, osittain hajaantunut. Saman päivän iltana\noululaiset lähettivät 15 miestä takaisin etelään, joten saatamme\nymmärtää Veikko Läheniemen katkerat tunteet sillä hetkellä. Hänen\nauttamisekseen paikkakuntalaiset koettivat keksiä keinoja, mutta hänen\ntovereitaan Pelkosta ja Koskista ei uskottu saatavan rajalle. Heidän\ntiensä näytti katkenneen. Veikko Läheniemi ei kuitenkaan luopunut\ntovereistaan.\n\nTammikuun 24 päivänä he kaikki pääsivätkin matkustamaan Kyläjoen\npysäkin kautta onnellisesti Ruotsiin Tukholmassa kapteeni Heldt\notti Veikko Läheniemen ystävällisesti vastaan ja tarjosi hänelle\nuusia tehtäviä kotimaassa, mutta tämä arveli, ettei hän voinut\nsillä hetkellä saada mitään arvokasta aikaan Suomessa, ja matkusti\nLockstedtiin.\n\n\n\n\nXIII\n\nKohtalokkaita aikoja kohti.\n\n\nSaatettuamme Veikko Läheniemen Tukholmaan on meidän palattava ajassa\ntaaksepäin joulukuun jälkimmäiselle puoliskolle 1915.\n\nVanhan tavan mukaan varustautui Suomen kansa viettämään joulua,\nvärvärit ja muut asioitsijat mukaan luettuina. Saksasta komennetut\njääkäritkin matkustivat koteihinsa, mikäli se kullekin sopi, viettämään\nrauhan juhlaa omaistensa parissa. Voidaan olettaa, että toiminnassa\ntällä taholla tuli lyhytaikainen herpaantuminen, mutta toisella taholla\nsantarmit ja näiden kätyrit jatkoivat työtään.\n\nAarne Sihvo oli palannut matkoiltaan Viipuriin muutamaa päivää\nennen joulua ja asettui asumaan hotelli Suomeen. Syyn, miksi hän ei\nmatkustanut Lehtokylään joulunpyhiksi, tulemme pian huomaamaan.\nAaton aattona hän soitti Tauno Sihvolle Käkisalmeen ja kutsui tätä\ntulemaan ensimmäisellä junalla Viipuriin. Viimeksi mainittu matkustikin\njouluaattona luullen matkaa tietenkin hyvin tärkeäksi. Opettaja Salo\nsaattoi hänet hevosellaan Ramiin ja kanttori Kiuru sieltä edelleen\nHiitolan asemalle.\n\nKun Tauno Sihvo Viipurissa tapasi serkkunsa, oli tällä tosiaankin\ntärkeät asiat esillä. A. Sihvo näet vietti kihlajaisiaan. Illalla\nkokoontui Espilään teatterin jälkeen seurue, jossa oli paitsi neiti\nElli Ikosta, Aarne Sihvon kihlattua, myös arkkitehti ja rouva Ikonen,\nnäyttelijä Jaakko Korhonen sekä Tauno ja Aarne Sihvo.\n\nKohta he huomasivat eräässä toisessa pöydässä lääninsihteeri\nMolanderin tyttäret Vappu ja Anni Molanderin, jotka olivat Sihvon\nserkusten vanhoja tuttuja kouluajoilta Käkisalmesta. Toinen neitosista\nviittasi T. Sihvon luokseen ja kuiskasi tämän korvaan, että kumpaakin\nnuorukaista vastaan oli tehty ilmianto santarmilaitokselle ja että\nsiitä oli tullut tiedoksianto maaherranvirastoon. Lääninsihteeri\nMolander oli ilmaissut salaisuuden tyttärilleen todennäköisesti siinä\ntarkoituksessa, että nämä saattaisivat sen asianomaisten tietoon.\n\nEspilästä serkukset menivät nyt hotelli Finlandiaan, mistä T. Sihvo\nvuokrasi huoneen. Myöskin Tauno Sihvon veli, opettaja Kaarlo Sihvo,\noli saapunut henkivakuutusmatkoillaan Viipuriin jouluaattona. Hän\ntavoitti ensin veljeään Finlandiasta, mutta kun tämä ei ollut siellä,\nhän meni \"Karjalan\" toimitukseen kysyäkseen M. Puhakalta, oliko tämä\nnähnyt Tauno Sihvoa kaupungissa. Puhakka ei sanonut tietävänsä\nhänestä ja oli huolissaan muista asioista. Hän pyysi Kaarlo Sihvoa\nkäymään edestakaisin Kouvolassa toteamassa, oliko Viipurin ja Kouvolan\nvälille järjestetty passintarkastus ja oliko junassa santarmeja.\n\nKaarlo Sihvo oli kylläkin aikonut matkustaa Kaukolaan jouluksi, mutta\nsiirsi nyt sen matkan tuonnemmaksi ja lähti iltajunassa Kouvolaan.\nHän istui toisen luokan vaunussa, ja kun tilaa oli runsaasti, hän\npaneutui penkille pitkäkseen ja nukahti sikeästi.\n\nHän oli nukkunut ties' miten kauan ennen kuin heräsi, mutta avattuaan\nsilmänsä ja katsottuaan ulos hän huomasi junan seisovan asemalla, jota\nlyhtyjen valaistuksesta muistutti auttamattomasti Kouvolaa, ja pitkä\nvastaantuleva juna seisoi toisella puolella. Hän luuli, että hän oli\nnukkunut liian pitkään ja että tuo toinen juna oli juuri se, jolla\nhänen piti palata Viipuriin Hän sieppasi päällystakkinsa ja ryntäsi\nulos. Samassa kuului pitkä vihellys. Hän hyppäsi tuon toisen junan\nvälisillalle. Juna lähti hiljaa liikkeelle.\n\n\"Luojan kiitos, että heräsin ajoissa\", ajatteli Kaarlo Sihvo\ntyytyväisenä, ettei sentään tarvinnut jäädä odottamaan seuraavaa\njunaa.\n\nJuna oli jo täydessä menossa, kun hän hengitettyään raikasta\naamuilmaa lähti vaunuun. Se oli tosin kolmannen luokan vaunu, ja\nhänellä oli toisen luokan edestakainen lippu, mutta hän päätteli,\nettä kai sen takana on joku toisenkin luokan vaunu. Tämä vaunu oli\ntäynnä nukkuvaa venäläistä sotaväkeä, joten hän painoi oven kiinni ja\nyritti vastakkaiselle puolelle. Sama juttu. Hän tarkasteli junaa nyt\nlähemmin ja huomasi, että hän olikin joutunut sotilaskuljetusjunaan,\njossa ei ollut hänelle tilaa muualla kuin vaunun sillalla.\n\n\"Nyt on kyllä viisainta, että hyppään pois junasta heti seuraavalla\nasemalla, ennen kuin joku tulee tarkastamaan ja huomaa minut\",\npäätteli hän itsekseen.\n\nJuna lähestyi seuraavaa asemaa, vihelsi, mutta ei hiljentänyt\nvauhtiaan. Asema vilahti ohitse, ja taas vihellettiin pimeydessä, ja\nseuraavakin asema sivuutettiin samaan tyyliin. \"Salamatkustajaa\"\nalkoi jo peloittaa, miten siinä lopulta tulisi käymään, sillä\njos hänet tavattaisiin vaunujen välistä kyyhöttämästä, luultaisiin\nhäntä varmasti vihollisen vakoojaksi ja kenties asetettaisiin\nkenttätuomioistuimen eteen ja ammuttaisiin. Ja vaikk'ei niinkään\nankaria oltaisi, niin joka tapauksessa kovat tutkimukset siitä\ntulisi muine seurauksineen. Tämmöisten ajatusten lämmittäessä Kaario\nSihvo joten kuten tarkeni paluumatkan! Lähestyttiin Viipuria, mutta\nnyt nousi kysymys, pysähtyykö juna edes siellä. Jos se meneekin yhtä\nmittaa Perkjärvelle tai Terijoelle! Yhä jännittyneempänä hän tarkkaili\nasemalle tultaessa, hiljentyykö vauhti vai ei. Kun hän huomasi, että\nvauhti alkoi vähetä, valmistautui hän hyppäämään, ja arvellessaan jo\nvoivansa sen tehdä hän hyppäsi heittäen pari kuperkeikkaa. Onneksi ei\nsen pahemmin käynyt, hän nousi ja kulki kiertoteitä asemalle. Kukaan ei\nollut hänen seikkailuaan nähnyt, joten hän huokaisi helpotuksesta ja\nlähti kaupungille. Kello oli viisi aamulla.\n\nKaarlo Sihvo käveli suoraan Finlandiaan ja kysyi, oliko siellä hänen\nveljensä. Hänelle sanottiin huoneen numero. Hän koputti ovelle ja astui\nsisään. Nukkujat, Tauno ja Aarne Sihvo, kohottivat päätään.\n\n\"Ole hiljaa! Nyt päätetään meidät hirttää. Eikös se olekin tuhma\npäätös...!\" sanoi Aarne Sihvo nauraen.\n\nMyöhemmin päivällä neiti Vappu Molander soitti Tauno Sihvolle ja sanoi,\nettä Aarne Sihvon oli mitä pikimmin poistuttava kaupungista. Aarne\nSihvo lähtikin Tapaninpäivänä pikajunalla Helsinkiin ilmoitettuaan\nhotellissa matkustavansa Muolaan. Hän otti mukaansa käärön Karjalan\nKannaksen sotilastopografisia karttoja, joiden mittakaava oli 1:42\n000. Isak Alfthan oli vankilanjohtaja Gerichin avulla hankkinut ne.\nAarne Sihvon piti viedä ne mennessään Ruotsiin ja sieltä edelleen\nSaksaan.\n\nTämä karttakäärö kainalossaan hän sitten Helsinkiin saavuttuaan\nmeni tervehtimään Edvard Bruunia, kapteeni Lassenin asiamiestä. Hänen\nasuntonsa ja samalla jonkinmoinen toimisto olivat Liisankadulla. Matka\nasemalta sinne ei ole pitkä, mutta jonkin vaiston vaikutuksesta\nAarne Sihvo ennen perille tuloaan kääntyi muuanne ja käveli kutuja\njonkin aikaa, ennen kuin suuntasi kulkunsa Liisankadulle. Tällöin\nhän sattumalta kohtusi maisteri Kalle Väänäsen ja hänen rouvansa ja\npysähtyi keskustelemaan näiden kanssa, jopa tapaamisesta ilostuen lähti\nheidän kanssaan vielä kahvillekin. Sen jälkeen hän suuntasi askeleensa\nkolmannen kerran Bruunin asuntoa kohti ja tällä kertaa entistä\npäättäväisempänä, mutta matkalla hän kohtasi taas tuttavan, maisteri\nKai Donneriin, ja se oli hänelle pelastukseksi. Kai Donner kysyi, mihin\nhän oli menossa. Aarne Sihvo sanoi menevänsä tapaamaan Bruunia. Kai\nDonner kertoi vuorostaan hyvin kiinnostavia asioita. Bruun oli vangittu\nTorniossa, hänen toimistonsa oli tarkastettu ja pengottu, ja vartijat\nistuivat siellä nyt, niin että oli viisasta pysytellä muualla. Lisäksi\nDonner kertoi santarmien saaneen haltuunsa paljon arvokkaita tietoja,\njoten lähiaikoina oli muitakin pidätyksiä odotettavissa.\n\nMaisteri Kai Donner oli tosiaankin tullut kuin sallimuksen lähettinä.\nAarne Sihvo otti saamansa tiedot ja neuvot kiitollisena vastaan ja\nSuuntasi askeleensa poispäin Liisankadulta. Paria päivää myöhemmin hän\nmatkusti karttoineen pohjoiseen. Hän palasi onnellisesti Lockstedtiin\n12 päivänä tammikuuta 1916.\n\nTauno Sihvo jäi Viipuriin, kun hänen serkkunsa matkusti Helsinkiin\ntapaninpäivänä. Seuraavana päivänä maisteri Södermann kutsui hänet\nluokseen ja kertoi saaneensa tietää, että Edvard Bruun oli vangittu, ja\nkehoitti Tauno Sihvoa viipymättä matkustamaan Helsinkiin varoittamaan\nAarne Sihvoa, jonka tiedettiin menneen Bruunia tapaamaan. Tauno\nSihvo matkusti ja sai ilokseen tietää, että hänen serkkunsa oli jo\nlähtenyt pohjoista kohti. Hän otti puhelun Viipuriin ilmoittaakseen\nSödermannille asiasta, mutta sai kuulla, että tämä oli tullut jo\nHelsinkiin ja asui hotelli Bristolissa. Hän meni uudenvuoden aamuna\nsanottuun hotelliin maisteri Södermannia tapaamaan. Viimeksi mainittu\noli vielä vuoteessa, mutta Tauno Sihvo istui hetken hänen luonaan\nkeskustellen. Södermann ilmoitti tilanteen olevan Kemissä semmoisen,\nettei sinne eikä liioin pohjoisempaankaan voitu lähettää poikia. He\nsöivät Catanissa kahdeltatoista aamiaista neuvotellen erinäisistä\nasioista, ja heidän piti tavata uudelleen seuraavana aamuna, mutta\nsilloin maisteri Anto Södermann oli jo rajaviivan tuolla puolella. Hän\noli kuollut sydänhalvaukseen.\n\nSe oli ankara isku Etelä-Karjalan värväysjärjestölle, mutta ei auttanut\ntyrmistyä. Oli saatava uusi johtaja kaatuneen tilalle. Tälle paikalle\nastui nyt tuomari Bertel Brunou, joka tähän saakka oli pysytellyt\nsyrjässä.\n\nTauno Sihvo sai kuulla tämän Helsingissä tuomari Otto Åkessonilta ennen\nViipuriin paluutaan. Tauno Sihvo oli nimittäin kysynyt helsinkiläisiltä\nneuvoa eräässä asiassa, jonka selvittely oli jäänyt kesken maisteri\nSödermannin kuoltua. Hänen painajaisenaan oli niinä aikoina ruvennut\nolemaan eräs värvätty Kaukolasta, eikä hän tietänyt, miten tästä\nkunnialla selviytyisi.\n\nTämä nuorukainen, jota Tauno Sihvo tuskin tunsi, oli tullut loka- ja\nmarraskuun vaihteessa hänen luokseen ja sanonut salaperäisenä:\n\n\"Tahtoisin lähteä sinne alas.\"\n\nJostakin syystä nuorukainen teki epäluotettavan vaikutuksen, vaikk'ei\nsiihen oikeastaan olisi pitänyt olla mitään perustetta. Tauno Sihvo ei\nolisi tahtonut ryhtyä hänen kanssaan mihinkään tekemisiin.\n\n\"Mihin alas?\" kysyi hän tiukasti.\n\n\"Sinne, minne teidän veljennekin on mennyt ja Ville Kuhmu.\"\n\n\"Olen kuullut, että he ovat menneet johonkin, mutta en tiedä mihin\",\nsanoi T. Sihvo vältellen.\n\n\"Minulla olisi harras halu lähteä sinne myöskin\", sanoi nuorukainen.\n\nVärvääjän into vei voiton hänen varovaisuudestaan. \"No, hyvä\", sanoi\nTauno Sihvo. \"Minä otan selvän Viipurista, vieläkö sinne pääsee.\nTulkaa hotelli Centraliin minua tapaamaan.\" He sopivat päivästä,\nja nuorukainen lupasi tuoda pari serkkuaan Kirvusta mukaan. Tämän\nnuorukaisen nimi oli Ville R.\n\nMääräpäivänä Ville R. soitti Kirvusta ja kysyi, tulevatko he kaikki\nhotelliin.\n\n\"Tulkaa vain yksin\", sanoi Tauno Sihvo edelleen epäluuloisesti.\nIlmiantaja oli paljon vaarallisempi kahden todistajan kera kuin\nyksinään.\n\nVille R. tuli siis yksin, nosti kolmen miehen matkarahat, sai Kemiin\ntunnuksen ja lähti.\n\nSeuraa vana päivänä Tauno Sihvon matkustaessa Käkisalmeen samainen\nVille R. nousi Sairalan asemalla samaan vaunuun. Nyt Tauno Sihvo alkoi\ntodella epäillä. Kun toisella kuitenkin saattoi olla jokin pätevä syy\nja kun hän itse oli oikeastaan siinä asemassa, ettei hän olisi voinut\nvihaansa käydä purkamaankaan, hillitsi hän itsensä ja kysyi.\n\n\"No, tähänkös se matka päättyi?\"\n\n\"Se oli sillä viisiin\", selitti Ville R., \"että kun me pidimme\nläksiäisiä, niin matkarahat hupenivat siihen emmekä enää kyenneetkään\nmatkustamaan. Mutta nyt minä menen kotiin, pyydän isäukolta rahat ja\nmatkustan.\"\n\nTauno Sihvon täytyi tyytyä siihen. Eihän sille mitään voinut, jos\nnyt niinkin oli käynyt. Pääasia oli, että naapuri vain lähtisi. He\nmatkustivat samassa hevosessa Ojajärven asemalta Kaukolan kirkolle,\nsillä Tauno Sihvokin meni sen kautta Käkisalmeen.\n\nParin viikon kuluttua sama Ville R. oli Käkisalmessa Tauno Sihvon luona\npyytämässä uusia matkarahoja. Hän sai ne sekä vakavat kehoitukset\nmatkustaa. Marraskuun lopulla hänen huomattiin vielä olevan kotonaan,\nja tällöin Tauno Sihvo koveni hänelle. Ville R. lupasi taas lähteä.\n\nTauno Sihvo neuvotteli tästä Viipurissa maisteri Södermannin kanssa\nja sai ohjeet lähettää miehen matkaan keinolla tahi toisella. Mutta\nkeinot eivät olleet moninaiset, kun mies oli saatava matkustamaan\nhalki Suomen, maan kaakkoisimmalta kulmalta sen luoteisrajalle.\nVoimakeinojen käyttö olisi ollut tuloksetonta. Ainoa tapa oli saada\nhänet matkustamaan suosiolla.\n\nTauno Sihvo tapasi taas miehen, joka oli edelleen lähtöpuuhissa. Ainoa\nseikka, joka vieläkin kiikasti, oli raha.\n\n\"Tulkaa Viipuriin\", sanoi Tauno Sihvo.\n\nMies tuli. Tauno Sihvo saattoi tämän junaan, osti matkalipun Kemiin ja\nkatsoi, että naapuri todellakin matkusti länteen.\n\nTämä olikin viimeinen yritys. Tampereelta Ville R. oli pyörtänyt\ntakaisin, palannut Viipuriin, mennyt santarmilaitokseen ja\npestautunut urkkijaksi. Hän sai kantaa salapoliisin merkkiä.\n\nSen jälkeen hän oli ajellut rennosti hevosella kotipitäjässään\nKaukolassa, näytellyt rahojaan ja kerskunut.\n\n\"Nyt minulla on valtaa kuin Pilatuksella.\"\n\nTästä huomaamme, että Ville R. oli kataluutensa ohella suuruudenhullu.\nHänen esikuvansa Raamatussa kulki nimellä Juudas Iskariot.\n\nTästä alkoi Ville R:n tuhoava toiminta Kaukolan pitäjässä. Hänellä\nolikin valtit käsissään. Tähän mennessä hänen oli ollut helppo urkkia\ntietoonsa niin paljon asioita, että hän voi saattaa kaikki sikäläiset\nvärvärit vankilanmuurien sisäpuolelle, nimittäin kaikki ne, jotka eivät\nsitä ennen ehtineet poistua paikkakunnalta.\n\nTämä oli tarina Ville R:n osallistumisesta jääkäriliikkeeseen. Sen\njohdosta Tauno Sihvo oli keskustellut Södermannin kanssa ennen tämän\nkuolemaa. Tämän jälkeen hän kääntyi saman asian takia tohtori Sivénin\npuoleen, mutta tämä oli neuvonut hänet tuomari Åkessonin luo. Viimeksi\nmainittu ei liioin voinut antaa ohjeita, miten päästä tästä pälkähästä,\nvaan kehoitti neuvottelemaan tuomari Bertel Brunoun kanssa Viipurissa.\n\nPalattuaan Viipuriin Tauno Sihvo tapasi \"Karjalan\" toimituksessa Mikko\nPuhakan ja Väinö Puhakan, joka oli joululomalla. Toimittaja Mikko\nPuhakka sanoi hänet nähtyään, ettei hänen pitäisi pitää kiirettä\nKäkisalmeen menollaan, sillä santarmit olivat matkustaneet sinne\ntodennäköisesti häntäkin tavatakseen. Hän jäi siis toistaiseksi\nViipuriin.\n\nLoppiaisen jälkeen Tauno Sihvo matkusti kotiinsa Kaukolaan, missä sai\nkuulla, että hänen kansliassaan oli pidetty kotitarkastus. Hän oli\nrauhallinen, sillä mitään vaarallisia papereita siellä ei ollut. Niitä\nei värväystoiminnassa tarvittu, sillä neuvottelut ja muut toimitukset\nolivat yleensä suullisia.\n\nTällä välin Käkisalmessa oli alkanut kierrellä huhuja, joiden mukaan\nmuun muassa Tauno Sihvo oli kuollut kuin aikoinaan Ilkka, nuijasodan\njohtaja, hirsipuussa. Kun hän nyt ilmestyi taas kaupungin kaduille,\nhämmästys oli suuri, ja monet varovaisuuteen taipuvat vanhemmat\ntuttavatkin karttoivat hänen seuraansa, todennäköisesti peläten, että\nse voisi johtaa tuttavuuteen santarmilaitoksen kanssa.\n\n\"Mitä! Eikö sinua vielä olekaan hirtetty?\" oli kysymys, johon eräskin\nkaupungin vanha asukas yllättyneenä odotti Tauno Sihvolta vastausta\nnähtyään tämän kadulla kasvoista kasvoihin.\n\nPaikallisten järjestysviranomaisten taholta vaara ei onneksi\nollut uhkaamassa. Nimismies A. Alosen kanta on jo kaikille tuttu,\nja poliisimestari Saraste suhtautui myöskin värväysliikkeeseen\nymmärtämyksellä. Se ilmeni niistä sanoista, jotka hän eräässä\ntilaisuudessa sivumennen sanoi Tauno Sihvolle:\n\n\"Kyllä tiedän, missä puuhissa olet. Niskaan en karkaa, mutta varo\nitseäsi!\"\n\nVaikk'ei santarmien Tauno Sihvon toimistossa pitämässä\nkotitarkastuksessa löytynytkään mitään, oli selvää, että hänen\ntoimintaansa tultaisiin tästä lähtien seuraamaan siltä taholta yhä\ntarkkaavaisemmin. Siltä varalta, että hänen olisi äkkiä paettava tai\nhänet vangittaisiin, keskitettiin nyt koko toiminta Käkisalmessa\nopettaja A.V. Komulaisen käsiin. Hänestä tuli keskushenkilö sanan\ntäydessä merkityksessä. Hän otti vastaan Helsingistä saapuvat\nrahalähetykset, uudet merkit, ohjeet ja varoitukset sekä toimitti\nne edelleen maaseudun värväreille. Ottaen huomioon santarmien\nyhä kiihtyvän toiminnan, kotietsinnät ja pidätykset, jotka silloin\nalkoivat olla jo jokapäiväisiä tapahtumia, vaadittiin tämmöisen postin\nhoitajalta rohkeutta ja kylmäverisyyttä.\n\nKun Tauno Sihvon sitten kuukautta myöhemmin oli äkkiä paettava\nja Kaukolan värvääjät kuljetettiin vankikyydillä tuntemattomia\nkohtaloita kohti, Komulainenkin lopetti toimintansa ja odotteli\njännittyneenä osalleen mahdollisesti lankeavia raskaita seuraamuksia.\nOnneksi hän välttyi niistä.\n\n\n\n\nXIV\n\nTammikuu 1916.\n\n\nVuoden 1916 alku oli hankalaa aikaa jääkäriliikkeelle koko maassa\nEtelä-Pohjanmaata ja Vaasan saaristoseutua lukuun ottamatta.\nMerenkurkun jäädyttyä rannikon lähellä olevat pitäjät alkoivat lähettää\npoikia entistä suuremmissa ryhmissä Uumajan kautta pataljoonaan.\nBruunin vangitsemisesta seurasi kotietsintöjä siellä ja täällä, ja\njohtomiehiä ruvettiin ennen pitkää vangitsemaan. Alaisten Yrjö Ruutu\nHelsingissä oli ensimmäinen, jonka kätyrit toimittivat telkien\ntaakse. Samat miehet, jotka olivat käyneet nostamassa häneltä rahat\nmatkustaakseen Saksaan, tulivat seuraavana päivänä santarmien\nkanssa noutamaan häntä itseään. Toiset ottivat tästä varoituksesta\nvaarin ja pysyttelivät syrjässä maaseudulla ja myöhemmin olojen vielä\nkiristyessä pakenivat maasta. Näistä mainittakoon tohtori Sivén sekä\nmaisterit Donner ja Puhakka.\n\nViipurissa urkkijat eivät päässeet selville johtohenkilöistä, mutta\nKaukolassa ja Käkisalmessa alkoi pilviä kasaantua näiden ympärille,\nsamoin Kurkijoella.\n\nKun joulun jälkeen palasin Viipuriin, sain kuulla veljeni Aarnen jo\nmatkustaneen Helsinkiin ja sitä tietä pohjoiseen. Isak Alfthan oli\nmyöskin sillä haavaa Tukholmassa. Tauno Sihvo saapui Helsingistä ja\nkertoi sikäläisistä tapahtumista. Maisteri Södermannin kaatuminen\nriveistä oli tullut yllättävänä iskuna, sillä kaatumiseksi sitä\nsaattoi sanoa. Hänen terveytensä, joka poliittisten taistelujen ja\nvankilassaolon aikana oli heikentynyt, ei jaksanut kestää jatkuvasti\nkasvavaa jännitystilaa. Varatuomari Bertel Brunou astui Södermannin\ntilalle tälle johtavalle ja vaaralliselle paikalle, ja hänen kanssaan\ntyöskentelivät nyt \"Karjalan\" vastaavaksi toimittajaksi siirtynyt Mikko\nPuhakka ja hovioikeuden neuvos John Nordgren, joiden esityksestä Brunou\noli tehtävän vastaanottanut.\n\nBertel Brunou sai jatkuvasti rahalähetyksiä Helsingistä salaisen\nkuriiripostin tuomana. Postin kuljettajina toimivat tavallisimmin\nylioppilaat, joskus muutkin liikkeeseen kuuluvat, joiden matka kävi\nsattumalta tähän suuntaan. Koska Bertel Brunou oli välittömässä,\nmelkein jokapäiväisessä kosketuksessa värvääjiin ja muihin\ntoimitsijoihin, hän jakeli asianajotoimistossaan Karjalankatu 10:ssä\nnäitä rahoja aina sikäli, kuin poikia oli kulloinkin matkalle lähdössä.\n\nRahastonhoitajan virka ei tämäntapaisessa \"firmassa\" ollut\nkadehdittava, sillä toisinaan sattui niinkin, että värvärit eri\npuolilta maakuntaa pyysivät rahaa ja kukkaron pohja oli tyhjä,\neikä lisää tahtonut Helsingistäkään saada. Tällöin ei auttanut muu\nkuin turvautua paikallisiin rahalähteisiin. Varatuomari Brunoulla\nolikin takanaan muutamia viipurilaisia liike- ja rahamiehiä, jotka\nolivat jääkäriliikkeen ystäviä. Ennen kaikkea mainittakoon näistä\nkauppaneuvos E. Sellgren, joka useaan otteeseen teki rahalahjoituksia.\nTuomari Severin Avellan oli toinen, ja kolmas oli silloinen\nratsumestari, nykyinen kenraali Hannes Ignatius.\n\nViimeksi mainittu oli kerrankin Brunoun istuessa työhuoneessaan konsuli\nPeranderin kanssa tullut tämän luo ja sanonut: \"Minäpä maksankin nyt\nsen velkani\" ja ojentanut Brunoulle neljäsataa markkaa.\n\nVaratuomari Brunou joutui ensin ymmälle, mutta kenraali Ignatius jatkoi\njo matkaansa, joten hän ei ehtinyt enempää kysellä. Nyt hän arvasi,\nmihin rahat oli tarkoitettu, sillä mitään saatavia Ignatiukselta\nhänellä ei ollut. Tammikuun puolivälistä 1916 alkaen verhosi muuan mies\nalinomaa Brunouta tämän liikkuessa kaupungilla. Sitä kesti Venäjän\nvallankumoukseen asti. Sillä aikaa kun Brunou oli sisällä toimistossaan\nistui mies talon rapulla. Kun Brunou lähti liikkeelle, seurasi tämä\nmuutaman askelen päässä mitään puhumatta. Vallankumouksen puhjettua\nmiestä ei enää näkynyt.\n\nAika ajoittain oli Brunoun tehtävä selkoa tilanteen kehittymisestä\ntohtori Ossi Sivénille ja tuomari Otto Åkessonillle. Nämä neuvottelut\npidettiin Helsingissä Hypoteekkiyhdistyksen kerhohuoneiston hiljaisissa\nhuoneissa.\n\nMikko Puhakka joutui yhä aktiivisemmin osallistumaan toimintaan, sillä\n\"Karjalan\" toimitus oli edelleenkin maaseudulta tulevien värvärien,\nlähettien ja toisinaan värvättyjenkin tavoite, paikka, josta he vanhan\ntavan mukaan saattoivat löytää tiensä edelleen. Kuten M. Puhakka oli\ntähän saakka toiminut hyvässä yhteisymmärryksessä maisteri Södermannin\nkanssa, samoin hän toimi tästä lähtien varatuomari Brunoun kanssa.\n\nToimittaja Ville Nikkanen oli vapautunut vankilasta, missä hän oli\nistunut kuukauden päivät jonkin sensuurin mielestä sopimattoman\nkirjoituksen johdosta. Vankilan painostava ilma oli tehnyt\nhänet jonkinverran entistä alakuloisemmaksi, kenties myöskin\nharkitsevammaksi. Mutta hän ryhtyi taas toimintaan yhtä päättäväisenä\nkuin ennenkin, rinnallaan nuorekas toimittaja Eero Turunen, Viimeksi\nmainittu oli Nikkasen vankilassaoloajan hoitanut hänen tehtäviään,\nkuten olemme aikaisemmin maininneet. Nyt, kun hämäräperäiset\nhenkilöt olivat ruvenneet virittämään ansojaan värvärien muutenkin\nvaarallisille poluille, jokapäiväinen toiminta alkoi käydä itse\nkullekin jännittäväksi, hermoja kysyväksi. Yksikään toimihenkilö ei\nsaattanut aavistaa, milloin ja missä loukku hänen kohdallaan laukesi.\nTämä kehoitti varovaisuuteen, mutta työtä ei voitu jättää kesken.\n\n\"En tule elämään tämän rytäkän yli: minulla on varma aavistus siitä\",\nvakuutti Eero Turunen tämän kertojalle, tosin leikillään, mutta siinä\noli toinen puoli totta. Hänen aavistuksensa piti paikkansa, joskin hän\nkaatui vasta vapaussodassa, sankarina Antrean rintamalla.\n\n\"Lähde pataljoonaan! Mennään yhdessä\", koetin häntä neuvoa, mutta hän\nei ottanut sitä varteen.\n\n\"Minulla on vanha äiti. En voi jättää häntä yksin!\"\n\nKävin joskus iltaisin Eero Turusen kotona teetä juomassa. Silloin\nminun tuli esiintyä Amerikasta palanneena insinöörinä, johon Eero\nTurunen sattumalta oli tutustunut. Näin tapahtui siksi, ettei vanha\nrouva Anna Turunen olisi saanut vihiä salaisista puuhistamme. Se olisi\nvain tehnyt hänet tarpeettomasti levottomaksi.\n\nHotelli Finlandiassa, jossa monet meistä pitkän matkan värväreistä\nasuivat, olimme tähän mennessä tutustuneet sekä henkilökuntaan että\nomistajiin. Vanha portieeri oli aikoja sitten lakannut vaatimasta\nminulta passia. Hän tyytyi papintodistukseeni, joten ulkomaanpassini\noli jatkuvasti hallussani äkillisen matkan varalta. Eräs venäläinen\nupseeri asui talossa vakinaisesti. Hänen kanssaan jouduimme silloin\ntällöin ruokailemaan yhtäaikaa, mutta hän ei häirinnyt meitä emmekä\nme häntä. Hotellin jokapäiväisenä vieraana oli sitä paitsi muuan\ntummatukkainen nuori mies, joka suursodan pauhinasta välittämättä eli\nkokonaan musiikin lumoissa, jota hän harrasti talon nuoremman tyttären\nkanssa. Nuorukainen oli nykyinen Viipurin Musiikkiopiston johtaja B.\nSirpo.\n\nHotellin väellä tuskin oli aavistusta salaisista toimistamme.\nMeidän annettiin hoitaa omat asiamme rauhassa, vaikka luonamme\nkävikin erilaisia nuorukaisia, joilla oli enemmän tai vähemmän\njännittynyt ilme kasvoillaan, mutta he eivät koskaan kuulleet meidän\npuhuvan liikeasioista. Mutta siihen aikaan tapahtui niin paljosi\nhämäräperäistä, että hotellin omistajan oli viisainta olla tietämättä\nmitään.\n\nPoikia tuli ja meni. Jotkut asuivat hotelli Europassa, jonka\nomisti Juho Reinikainen, tai muissa hotelleissa. Toiset yöpyivät\nvaatturimestari T. Forsmanin yksityisasunnossa ja jotkut tuttavissaan.\n\nYlioppilas Jalmari Forsman (nykyinen asessori J. Koskia) oli\nkiinteässä yhteistyössä Mikko Puhakan ja Bertel Brunoun kanssa toimien\nvarsinaisena poikien matkaan lähettäjänä. Hän otti nämä vastaan,\nmajoitti, hankki rahat Brunoulta, jakoi ne ja neuvoi tunnukset. Hän\ntoimitti matkaan muun muassa Kalle Kainuvaaran, Paul Henriksonin\n(Matan) ja Lönnbomin.\n\nMyöskin Into Auer oli joululomalle saavuttuaan innolla osallistunut\ntoimintaan Viipurissa. Kun Koskia matkusti helmikuussa taas Helsinkiin\nopintojaan jatkamaan, Into Auer jäi kotiinsa hoitamaan näitä yhä\nvaarallisemmiksi muodostuvia tehtäviä.\n\nMielessäni alkoi päivä päivältä varmistua se käsitys, että oleskeluni\npaikkakunnalla ei enää vastannut tarkoitustaan. Toiminnastani ei\nollut enää odotettavissa tuloksia, sillä etappitiet olivat ainoastaan\najoittain auki, ja siellä oleskelullani saatoin vain vaarantaa toisten\ntoimihenkilöiden asemaa. Sen jälkeen kuin sekä veljeni että serkkuni\nnimi oli joutunut santarmien luetteloihin, epäilykset saattoivat\nhelposti jonakin päivänä kohdistua minuunkin. Viipurilaiset olivat\nsamaa mieltä, ja niin päätin lähiaikana nostaa ankkurini.\n\nViipurin lääninvankilassa istui poliittisista syistä —\nmajesteettirikoksesta, ellen väärin muista — kolme henkilöä:\nvaratuomari Leo Kyander, insinööri Dillström ja eläinlääkäri Trygg.\nHeidän vankeusaikansa oli päättymässä, ja heidän piti vapautua eräänä\naamuna tammikuun alkupuolella, mutta ennen sitä oli lääninhallitukseen\ntullut kirjelmä, joka määräsi heidät edelleen pidettäväksi telkien\ntakana. Tarkoituksena lienee ollut karkottaa nämä vaaralliset miehet\nSiperiaan. Määräys oli luettu vankilanpäällikölle puhelimitse, kirjelmä\nseuraisi perässä. Joku virkailija oli kuitenkin piilottanut sanotun\nkirjelmän jonkin lakikirjan lehtien väliin ja nostanut kirjan hyllylle.\nKun sitä ryhdyttiin lähettämään ei kirjelmää löytynyt mistään.\nVankilanpäällikkö Stråhlman ja apulaispäällikkö Walter v. Gerich eivät\nkatsoneet voivansa puhelinsoiton perusteella pidentää vangittujen\nrangaistusaikaa, vaan he laskivat nämä heti tuomion päätyttyä vapaalle\njalalle.\n\nEnnen sitä Walter v. Gerich otti yhteyden meikäläisten johtoon, ja\nViipurissa ryhdyttiin vapautumisaamun edellisenä päivänä erinäisiin\nvalmisteluihin.\n\nKun Kyander, Dillström ja Trygg sitten aamulla kello kuudelta astuivat\nvankilan portista, seisoi kolme ajuria turkit mukaan odottelemassa.\nHe ajoivat kaikki eri suuntiin. Insinööri Dillström valitsi oman\nsuuntansa, eläinlääkäri Trygg ajoi muutamia asemavälejä pohjoiseen\npäin, ennen kuin nousi Elisen vaaraan menevään junaan, ja tuomari\nKyander ajoi suoraa päätä Lappeenrantaan.\n\nEn tiedä mitä toisten paon helpottamiseksi tehtiin, mutta minun\nosalleni lankesi Kyanderin tien tasoittaminen Lappeenrannassa.\nMatkustin sinne edellisenä päivänä ehtiäkseni ajoissa perille.\n\nJunan lähdettyä Viipurista seuraani lyöttäytyi lyhyenläntä nuorukainen,\njoka sanoi olevansa entinen kansakoulutoverini, eräs naapurikylän\npoika Muolaasta. Tuttuja piirteitä olinkin hänessä tuntevinani,\nvaikkakin hämärästi, sillä olin ollut kauan poissa kotiseudultani.\nHän sanoi olevansa tuottavissa liikehommissa ja tekevänsä silloin\ntällöin niiden takia Pietarin matkoja sekä kertoi yhtä ja toista\nelämästään. Sen jälkeen hän odotti minun kertovan omista puuhistani.\nMutta sillä hetkellä olin liian väsynyt kertomaan tekaistuja\njuttuja seurustelunhaluisille matkatovereille, joten olin vaiti. En\npitänyt tilaisuutta liioin sopivana ryhtyäkseni värväämään häntä\nJääkäripataljoonaan, sillä jos hänen puheessaan noista tuottavista\ngulaššausyrityksistä oli perää, ei ollut todennäköistä, että hän\nolisi niistä luopunut kolmenkymmenen Pfennigin päivätulon vuoksi.\nPuhuin siis, minkä puhuin, ilmoista, mutta hän halusi tietää, miksi\nolin matkalla Lappeenrantaan. Vastasin menevin tervehtimään eräitä\ntuttaviani, mutta se näytti hänestä tuntuvan liian turhalta syyltä,\njoten hän ahdisteli minua edelleen kysymyksillään. Käänsin puheen\ntaas ilmoihin. Tästä epäkohteliaisuudesta \"kansakoulutoverini\"\nloukkaantui, vaikeni ja siirtyi kohta toiseen vaunuun. Loppumatkan sain\nistua ilman puhetoveria, mikä olikin suuri helpotus.\n\nEn ole vielä tähän päivään mennessä saanut selville, oliko tässä\nmainitsemani henkilö muuten vain utelias tietämään, miten naapurikylän\npojan asiat huristivat, vai oliko tässä kenties viritetty ansa.\n\nLappeenrantaan tultuani menin Eero Vuorikosken valokuvaamoon, ja hän\notti järjestääkseen Kyanderin vastaanoton käytännöllisen puolen.\n\nSeuraavana aamuna odottelimme Leo Kyanderia valokuvaamossa hieman\njännittyneinä, sillä saattoihan pako epäonnistua jo alkuunsa tai\nkenties myös matkan varrella. Viipurista Lappeenrantaan on noin\nviisikymmentä kilometriä, joten laskimme hänen saapuvan kello\nkymmenen seuduissa, mutta hän tuli melkein puolta tuntia aikaisemmin.\nViipurilainen ajuri pysähtyi valokuvaamon eteen, reestä nousi suureen\nturkkiin kääriytynyt mustapartainen mies, ja pian ajurikin oli tipo\ntiessään. Hän ei jäänyt odottamaan enempää kyytikuin juomarahojakaan.\nViipurilaiset järjestäjät, luullakseni Into Auer, Tauno Lallukka sekä\nEero Turunen, huolehtivat niiden maksamisesta.\n\nTuomari Kyander riisui turkkinsa Vuorikosken asunnossa, joka oli\nvalokuvaamon yhteydessä. Vankilassa kasvanut musta täysiparta putoili\nlattialle parturin veitsen jäljiltä. Tukka leikattiin samaan menoon,\nja sen jälkeen Leo Kyander peseytyi ja pukeutui, ja aloimme nauttia\nrouva Vuorikosken tarjoamaa kahvia. Levättyään vähän ja ruokailtuaan\nKyander jatkoi toisennäköisenä miehenä matkaa Taipalsaarelle. Pako\noli onnistunut tähän saakka suunnitelman mukaisesti. Seuraavan kerran\nnäin hänet Lockstedtissa tammikuun 30 päivänä.\n\nKohta tämän jälkeen matkustin terijokelaisen koulupojan Ludvig\nMäntylän kanssa Ouluun. Tarkoituksenamme oli päästä katkenneita\netappiteitä pitkin rajan yli.\n\nMäntylällä oli oma tarinansa. Hänen vanhempansa olivat asuneet\nInkerinmaalla, joten hän oli Venäjän alamainen. Lisäksi hän kuului\nviimeksi aseisiin kutsuttuun ikäluokkaan, joten hänen olisi pitänyt\naivan lähiaikoina ilmoittautua johonkin täydennysmuodostelmaan\nkoulutettavaksi ja vietäväksi aikanaan rintamalle. Hän tiesi sen ja oli\njo aikaisemmin aikonut matkustaa Kempin ja Väinölän mukana Saksaan,\nmutta oli myöhästynyt. Nyt ennen lähtöäni hän ilmestyi Viipuriin joko\nPekka Häklin tai Untolahden lähettämänä. Otin hänet mukaani, vaikka\nmatkustusmahdollisuuksien sanottiinkin Oulusta eteenpäin olevan hyvin\nepävarmat.\n\nOulussa meillä oli vaikeuksia, mutta selviydyimme niistä Hällforsin\nveljesten avulla. Toinen heistä, Arvi Hällfors, pudisteli parastaikaa\nisänmaansa tomuja jaloistaan ja matkusti samana yönä Tornionjoen\npoikki kuin mekin. Oulussa oli sillä hetkellä toisiakin, jotka\nvälttämättömästi halusivat siirtyä rajan toiselle puolelle, nimittäin\nKuolemajärven nimismies Efraim Kemppainen ja ylioppilas Urho Sihvonen\nSortavalasta, nykyinen Viipurin suojeluskuntapiirin piiripäällikkö.\nViimeksi mainittu oli ylioppilas Kosti Laaksosen ja muutamien\nmuiden kanssa suorittanut hyvin tehokasta värväystyötä Sortavalassa ja\nsen ympäristössä. Maa oli alkanut polttaa hänenkin jalkojensa alla,\njoten hänen aikansa maasta poistumiseen oli tullut. Kemppaisen lähdön\nkiireellisyydestä olen myöhemmin kuullut seuraavan tarinan hänen\nseuraajaltaan Kuolemajärven nimismiehen virassa.\n\nKuolemajärven nimismies asui Koivistolla, jossa oli sodan aikana\nhuomattava laivastoasema. Eräänä iltana muuan naishenkilö oli\nsyöksähtänyt E. Kemppaisen huoneeseen ja kertonut juuri tappaneensa\nlaivaston rahastonhoitajan tämän asunnossa. Nimismies lähti heti\ntapahtumapaikalle ottaen sanotun naishenkilön mukaansa. Siellä hän\nnäki kassanhoitajan makaavan kuolleena lattialla, kassaholvi oli\nauki, ja suuria setelinippuja oli lattialla. Nimismies soitti ensin\nupseerikerhoon ja kutsui siellä sillä hetkellä olevat upseerit\ntutkimusten todistajiksi. Upseerit tulivat, mutta sillä välin, kuin\nnimismies suoritti kuulusteluja, rahat katosivat.\n\nSeuraavana päivänä nimismies Kemppainen passitti naisen Viipuriin\nodottamaan oikeudenkäyntiä, mutta rahat olivat nyt kateissa, eikä\nkukaan tietänyt, mihin ne olivat joutuneet. Tietäen viattomuutensa ei\nnimismies ollut omalta kohdaltaan huolestunut, mutta ei aikaakaan, kun\nsyy niiden katoamisesta alkoi vieriä hänen niskoilleen. Hän sai kutsun\ntulla Viipuriin tekemään selkoa tapahtumista. Hän matkusti eikä\npalannut enää Koivistolle, sillä hänen selviytymisensä jupakasta\nnäytti synkältä.\n\nEsimiesten taholta lienee nimismies Kemppaista neuvottu lähtemään\nSaksaan pälkähästä pääsemiseksi, ja nyt hän oli vielä Oulussakin\npitkäliepeisessä mustassa takissa ja viirullisissa housuissa, kuten\nViipurista lähtiessäänkin.\n\nE. Kemppainen ja A. Hällfors matkustivat yhdessä Kemistä Haaparantaan.\nSihvonen, Mäntylä ja allekirjoittanut muodostivat oman ryhmänsä. Emme\nsaaneet opasta, ja sen vuoksi jo iltapäivällä lähdimme hiihtämään\nkolmeen pekkaan Röyttää kohti tämän kertojan paikallistuntemukseen\nluottaen. Matkan varrella ryhmä kasakoita tuli vastaamme jäällä. Mutta\nkun pysyttelimme rauhallisina ja jo kaukaa vähitellen poikkesimme\nniiden tieltä, joten olimme noin puolen kilometrin päässä heistä\nsivuuttaessamme, he antoivat meidän jatkaa matkaamme kaikessa\nrauhassa.\n\nLevähdimme Röytän kansakoulussa opettajan ja hänen rouvansa\nystävällisessä seurassa. Opettaja piti silmällä, koska venäläinen\nvartiomiehistö pihan toisella puolella meni nukkumaan. Keskiyöllä\nylitimme rajaviivan ja hiihdimme Haaparantaan.\n\nHaaparannassa tapasin muun muassa Kalle Kainuvaaran, joka nykyisin\non majuri Karjalan kaartissa. Hän oli matkalla päinvastaiseen\nsuuntaan. Hänet oli lähetetty Tukholmasta takaisin pääasiallisesti\nvakoilutehtäviin Suomessa ja Venäjällä.\n\nVärväyskomennukseni Suomeen oli päättynyt. Jäljellä oli vain\nilmoittautuminen kapteeni Heldtille Tukholmassa. Hän lupasi pitää minut\nmielessään, eikä hän lupaustaan unohtanutkaan. Sen sain tuntea jo\nLockstedtiin saavuttuani ja varsinkin keväällä, kun vedet aukenivat ja\ntoiminta alkoi myöskin merellä.\n\n\n\n\nXV\n\nOlojen kärjistyminen. — Ilmiantoja ja vangitsemisia.\n\n\nVaikkakin etappitiet vuoden 1916 alusta alkaen tukkeentuivat tuon\ntuostakin ja olivat maan kaakkoiskulmasta matkustavien käytettävissä\nvain vähän aikaa kerrallaan, saapui täältä tilastojen mukaan vielä\nhelmikuussa suunnilleen yhtä paljon poikia pataljoonaan kuin\nparhaimpina kuukausina syyspuolella. Tämä johtui siitä, että värväys\noli nyt vasta päässyt täyteen tehoonsa, ja elleivät häiritsevät tekijät\nolisi tästä alkaen tulleet ylivoimaisiksi, olisi saatettu toivoa\nvielä hyviäkin tuloksia. Nyt täytyi miehiä palauttaa jo Viipurista\nkotiseudulle odottelemaan parempia mahdollisuuksia, joita ei koskaan\ntullut. Muun muassa palautettiin kerran ryhmä Heinjoelta kotoisin\nolevia nuorukaisia; toisen kerran joukko Väinö Uosukaisen ja samalla\nkertaa Vilppu Paavilaisen Viipuriin tuomia värvättyjä. Samaan aikaan\nmyöskin rahojen saanti vaikeutui. Samoin niiden toimittaminen maaseudun\nasiamiesten käytettäviksi, joten monesti ei poikia voitu senkään\nvuoksi lähettää. Tämmöistä sattui ajoittain kaikkialla. Mainitsemme\nvain erään tapauksen Käkisalmesta. Opettaja A. Pitkäsellä Kaukolassa\noli ryhmä nuorukaisia lähtövalmiina, jolloin hän matkusti Käkisalmeen\nsaadakseen näille matkarahat opettaja Komulaiselta. Hänen oli kuitenkin\npalattava tyhjin toimin, sillä rahoja ei ollut, ja pojat jäivät\nlähettämättä.\n\nKirvusta kerrotaan samanlaatuisesta tapauksesta, jolloin 4—5\nmiehen ryhmä palautettiin Viipurista. K. Virén Vuoksenniskalla\nkoki useaan kertaan samantapaisia vaikeuksia. Tämä herätti joskus\nkatkeruuttakin sekä värväreissä että värvätyissä, jotka eivät\npäässeet suunnittelemalleen matkalle. Väinö Uosukainen kertoo, että\nedellä mainitsemassamme tapauksessa eräs värvätyistä oli tullut niin\nmalttamattomaksi, että rupesi uhkailemaan ilmiannolla, ellei pääse\nlähtemään. Tähän oli Uosukainen sanonut, että on parempi, etteivät\nsemmoiset miehet lähdekään. Ja mitä ilmiantoihin tulee, niin yrittäköön\nvain, niin saa nähdä, mitä hänelle itselleen tapahtuu. Nuorukaisen\npuolelta tuo oli tietenkin ollut vain hermostunutta puhetta, jonka hän\nlopetti siihen.\n\nViipurissa työskentely keskittyi helmikuun aikana suuressa määrässä\nBertil Brunoun, Mikko Puhakan ja Into Auerin sekä muutamien heitä\nlähellä olevien henkilöiden, kuten Juho Reinikaisen, käsiin. Into\nAuer oli useissa tapauksissa yhdysmiehenä kahden ensiksi mainitun\nja maaseudun värvärien välillä. Tästä ajasta lähtien on saatu vain\nhyvin suppeita tietoja toiminnasta, lukuun ottamatta santarmien\nkäyntejä eri paikkakunnilla, kätyrien mellastusta ja pidätyksiä ja\nvangitsemisia. Kun kuitenkin mitalin toisesta puolesta, jääkäriliikkeen\naiheuttamista seurauksista niille toimitsijoille, jotka olojen\npakosta tai muuten joutuivat vankiloihin kärsimään, on jo laajasti ja\nperusteellisesti kerrottu Sulo Veikko Pekkolan alulle panemassa ja Into\nAuerin päätökseen saattamassa teoksessa \"Kalterijääkärit\", jätämme nämä\nseikat käsittelemättä. Kätyrien toiminta saattaisi muodostaa oman\nmielenkiintoisen lukunsa, mutta tarkemmin ajatellen ei sekään sovi\nkirjamme kansilehdellä olevan otsikon alle. Sivuutamme siis tämänkin\npuolen muutamalla ylimalkaisella maininnalla.\n\nVilppu Paavilainen ja Eljas Viikko olivat yhteistoiminnassa\nkeskenään, ja ensiksi mainittu piti yhteyttä Into Aueriin. He tapasivat\ntoisensa tavallisesti \"Karjalan\" edustalla, missä pysähtyivät\nkeskustelemaan näyteikkunan kuvien eteen.\n\nToimittaja Vilho Nikkanen ei saanut olla pitkää aikaa vapaalla jalalla,\nennen kuin hänet taas tuomittiin vankilaan istumaan liian rohkeasta\nkirjoitustyylistään \"Karjalan Aamulehden\" palstoilla. Vankilasta\npalattuaan hän oli vielä ajoittain kosketuksissa toisiin värväreihin.\n\nIsak Alfthan, joka oli joulukuussa matkustanut Tukholmaan, palasi\nhelmikuussa Viipuriin ja otti taas tietojenhankintatoiminnan johdon\nkäsiinsä. Hänen asuntonsa ja toimistonsa oli edelleen \"Karjalan\"\ntalon piharakennuksessa. Herättämättä huomiota hän toimi täällä\nvuoden 1916 elokuuhun saakka, jolloin hän palasi Tukholmaan.\n\nToivo Kuisma oli viettänyt joulun seudun kotonaan Oravankydössä\ntaktiikkaa opiskellen. Sen ohessa hän ei unohtanut värväystäkään,\nkuten olemme jo maininneet. Tammikuun 10 päivänä hän saapui neljän\nvärväämänsä miehen kanssa Viipuriin, missä joukkoon piti liittyä\nvielä kuusi. Näiden kanssa hän aikoi matkustaa Saksaan. Heidän oli\nkuitenkin pakko palata koteihinsa, sillä Viipurissa kerrottiin,\nettä Pohjois-Suomessa tiet olivat tukossa. Toivo Kuismalle luvattiin\nilmoittaa, milloin väylä taas olisi vapaa. Tällä välin hän kierteli\nlähipitäjissä käyden muun muassa tapaamassa Virkin veljeksiä\nVirkkilässä ja Väinö Uosukaista Oravaniemessä.\n\nKymmenen päivän kuluttua Toivo Kuisma sai tiedon kotiinsa, että nyt hän\nsaattoi matkustaa, mutta yksin. Seuraa vana päivänä, 21 tammikuuta,\nhän saapuikin Viipuriin. Täällä hän sai kuulla, että maisteri Donner\noli kutsunut häntä ennen lähtöä käymään Helsingissä. Toivo Kuisma\nmeni Helsinkiin, mutta ei tavannutkaan maisteri Donneria, sillä\nviimeksi mainittu oli siirtynyt maaseudulle. Sen sijaan hän tapasi\nYrjö Ruudun, joka sanoi, että aktiivisen komitean (A. K.) johto oli\nhyväksynyt suunnitelman johtajakurssin toimeen panemisesta Helsingissä\noleville ylioppilaille. Toivo Kuisma ryhtyi nyt laatimaan ohjelmaa 2—4\nviikkoa kestäville kursseille, ja sen jälkeen kurssit alkoivat. Ne\nloppuivat kuitenkin alkuunsa, sillä Toivo Kuisma ehti pitää vain yhden\noppitunnin, kun Yrjö Ruutu vangittiin. Silloin Kai Donner tiedoitti,\nettä kurssi oli ainakin toistaiseksi keskeytettävä.\n\nToivo Kuisma aikoi nyt palata Saksaan, mutta kapteeni Lassenin\nHelsingissä oleva uusi edustaja pyysi häntä matkustamaan Turkuun\nhankkimaan tietoja erinäisistä Venäjän laivastoa koskevista\nasioista. Hän tekikin onnistuneen Turun-matkan, mutta Hankoon häntä\nei päästetty, vaan pidätettynä käännytettiin Hangon asemalta jo\nseuraavassa junassa.\n\nPalattuaan Helsinkiin Toivo Kuisma aikoi jatkaa kurssitoimintaansa.\nMutta kapteeni Lassenin uuden edustajan vangitseminen 19 päivänä\nhelmikuuta sai hänet tarkistamaan suunnitelmaansa ja hän päätti nyt\nlopultakin lähteä maasta.\n\nEnnen lähtöään Toivo Kuisma oli tohtori Sivénin puheilla, joka A.K:n\nnimissä lähetti hänen mukanaan Tukholmaan terveiset, ettei pitänyt\nenää lähettää Tukholmasta miehiä takaisin Suomeen värväämään, sillä\nvärvääjistä täällä ei ollut puutetta eikä lähtijöistäkään. Toinen\nkysymys oli, miten värvätyt saatiin läntisen rajan yli. Toivo Kuisma\noli tästä asiasta samaa mieltä.\n\nPaitsi edellä mainittua toivomusta, Kuisma sai tehtäväkseen ilmoittaa\nTukholmassa, että päätoimikunta Helsingissä kärsi rahan vähyydestä\nja että se mahdollisesti saisi paljonkin aikaan, jos sen käytettävänä\nolisi suurehko rahasumma, esimerkiksi 2 000 000 markkaa.\nHelmikuun lopulla Toivo Kuisma lähti Haaparannan kautta Tukholmaan ja\nsieltä edelleen Lockstedtiin, sen jälkeen kuin hän oli tehnyt selkoa\nmatkastaan ja tuonut perille helsinkiläisten terveiset.\n\nHelsingissä opiskeleva valkjärveläinen ylioppilas Walter Asehan\noli mukana salaisessa toiminnassa Viipurilaisessa osakunnassa. Hän\npiti yllä yhteyttä toiseen valkjärveläiseen ylioppilaaseen, Mikko\nPekkiin, joten tämäkin tiesi asioista. Tuohon salaiseen toimintaan\nsisältyi vakoilu. Muun muassa oli saatava selville linnoitustöiden\nlaajuus Viipurin ympäristössä, ja tässä tarkoituksessa Mikko Pekki\nrupesi myöhemmin syksyllä tavalliseksi \"patterityöläiseksi\". Hän\ntapasi sivumennen tämän kertojan Viipurissa, sai lisävalaistusta\njääkäriliikkeen asioista ja lupasi lähteä Saksaan.\n\nWalter Aschanin tultua joululomalle Valkjärvelle hän ja Mikko Pekki\nlaajensivat toimintaansa sikäli, että ryhtyivät nyt myöskin värväämään,\nja viimeksi mainittu tuli Viipuriin ottamaan selvää allekirjoittaneelta\netappiteistä ynnä muista seikoista. Tapasimme sattumoisin Antti\nJunkkarin lähdön yhteydessä, kuten on mainittu, ja tällöin neuvoin\nhäntä kääntymään näissä asioissa Oravaniemessä asuvan Väinö Uosukaisen\npuoleen. Tämä opastikin Pekin vuorostaan Into Auerin luo siinä\ntapauksessa, että hänellä oli miehiä lähetettävähän.\n\nHelmikuun alussa Mikko Pekki saapui Viipuriin mukanaan valkjärveläiset\nKaapro Karjalainen Järvenpäästä, Otto Kaipainen ja Jooseppi Martikainen\nNirkkolasta. Into Auerilla oli samaan aikaan parisenkymmentä Kaukolan\nja Räisälän miestä lähetettävänään, mutta olosuhteiden pakosta hän\nsaattoi lähettää vain muutaman miehen kerrallaan. Suuri joukko olisi\nherättänyt liikaa huomiota.\n\nMikko Pekki jätti matkatoverinsa Into Auerin haltuun ja matkusti\nitse Helsinkiin liittyäkseen siellä Walter Aschaniin, jonka kanssa\nhe olivat sopineet siitä, että lähtisivät yhdessä. Pari savolaista\nylioppilasta seuranaan he saapuivatkin Kajaaniin ja ottivat yhteyden\nElja Rihtniemeen. Aschan ja savolaiset matkustivat sieltä viipymättä\nedelleen, mutta Elja Rihtniemen kehoituksesta Mikko Pekki jäi\ntoistaiseksi Kajaaniin avustamaan sikäläisiä toimitsijoita Into Auerin\nlähettämien miesten vastaanotossa. Henkilöntuntemuksen arveltiin olevan\nsuureksi eduksi tässä toimituksessa, ja Mikko Pekki tunsi ainakin osan\nViipurissa matkustusvuoroaan odottelevista pojista. Jotkut näistä\nolivat jo saapuneet, muiden muassa Kaapro Karjalainen Valkjärveltä ja\nEetu Puuska Kaukolasta, ja heidät oli toimitettu edelleen Oulua kohti.\nMutta sitten tuli pitkähkö tauko, jonka kestäessä ei kuulunut ketään.\n\nElja Rihtniemi antoi nyt Mikko Rekille matkarahat Viipuriin, ja\nviimeksi mainittu lähti ottamaan selvää, missä vika oli. Into Auer\nhätkähti nähdessään Mikko Pekin, jonka laskelmien mukaan olisi pitänyt\njo olla Saksassa. Hän rauhoittui kuitenkin Pekin selostuksen kuultuaan\nja selvitti vuorostaan, miksi poikien lähettämisessä oli tullut\npysähdys. Tällä välin oli sattunut useita vangitsemisia ympäri maata,\njoten sillä hetkellä rajaviivalle ei uskallettu ketään lähettää. Pojat\noli käännytetty takaisin kotiseuduilleen.\n\nNe olivat ikäviä uutisia Mikko Pekille, ja häntä kadutti nyt, ettei\nhän ollut mennyt Aschanin mukana. Into Auer suostui antamaan hänelle\nmatkarahat, jos hän tahtoi kaikesta huolimatta yrittää. Mikko\nPekki kävi välillä kotonaan Valkjärvellä, otti mukaansa serkkunsa\nJooseppi Pekin ja lähti. Matka Kajaaniin ja sieltä edelleen Ouluun\nasti meni vaikeuksitta, mutta sieltä lähtien se oli kovin mutkallista\nja monivaiheista. Lopulta he kuitenkin päätyivät Ruotsin Karunkiin\nhiihdettyään ilman opasta onnensa varassa viimeisen parinkymmenen\nkilometrin taipaleen.\n\nJääkärivärväystoimintaa arvostellessaan voisi joku olla sitä mieltä,\nettä oikein ja varovasti johdettuna sen ei olisi pitänyt tulla ilmi\nvielä pitkiin aikoihin. On kuitenkin otettava huomioon, että vaikka\ntoimitsijat olisivat tehneet miten suunnitelmallista työtä hyvänsä,\nvaikuttivat sen ilmi tulemiseen osaltaan myös ulkonaiset olosuhteet\nja ulkopuoliset henkilöt. Niinpä esimerkiksi \"Kappelissa\" Helsingissä\nSaksasta komennetulle värvärille, joka matkustaa vaatimattomasti\nincognito, joku tuttava huudahtaa: \"Terve, Pekkola! Siinähän sinä\noletkin! ja huhut kertovat, että sinä olet Saksassa.\" Kun tällöin\nläsnäolijani katseet kohdistuvat puhuteltuun, ei tämä voi tehdä muuta\nkuin siirtyä muuanne.\n\nJa kuka voi mitata toisen mielen ja aikomukset? Sattui joskus niinkin,\nettä värvääjän luo tuli poikia, jotka sanoivat lähtevänsä, mutta\nsaatuaan matkarahat eivät menneetkään, vaan jäivät paikkakunnalle.\nTällaiset henkilöt olivat ainaisena uhkana, kuten Kaukolassa\nVille R., joka rupesi kätyriksi, kun oli ensin saanut kiristetyksi\nmahdollisimman paljon rahaa ja urkituksi tietoja.\n\nEräs seikka, joka teki hallaa sanotussa pitäjässä, ja lienee\nsamantapaista sattunut muuallakin, oli vanhempien tietämättömyys\npoikiensa matkan todellisesta tarkoituksesta. Pojat lähtivät\nusein suoraan iltamapaikoista tai kilpailuista matkalle jättäen\npoliittisesti useinkin vähän valveutuneen isän ja äidin ihmettelemään.\nLopulta nämä saivat kiertoteitä kuulla, että se ja se oli lähettänyt\nhänet Saksan armeijaan. Kenties tähän lisättiin, että värvääjä sai\npojasta hyvän maksun. Nuorukaisen isä alkoi tästä lähtien kantaa\nkaunaa toimitsijalle, ja sattuipa muutamia sellaisia tapauksia,\nettä vanhemmat kääntyivät viranomaisten puoleen vaatien näitä\nryhtymään toimenpiteisiin. Eräässä toisessa pitäjässä kerrotaan Saksaan\nmatkustaneen nuorukaisen morsiamen isän tehneen samoin.\n\nMainitsemamme Ville R. ei säästänyt vaivojaan päästäkseen santarmien\nsuosioon. Hän koetti hankkia todistusaineistoa kaikkia värväystoimiin\nosallistuneita vastaan. Tässä tarkoituksessa hän oli kerran tullut\nRamin majataloon kanttori J. Kiurun luo ostamaan muka postimerkkejä,\nsillä Kiurulla oli postiasema. Siinä sivussa hän koetti päästä\nhivuttautumaan myöskin värväysasioihin ja kysyi:\n\n\"Onkos se Tauno Sihvo ajanut tästä ohi äskettäin?\"\n\n\"Ei ole\", sanoi Kiuru, jota Tauno Sihvo oli jo ehtinyt varoittaa Ville\nR:stä. \"Kuinka niin?\"\n\n\"No, olisi vain ollut vähän asiaa\", sanoi Ville R. katsoen\nmerkitsevästi Kiuruun. \"Vaikka kyllähän sinäkin sen voisit toimittaa.\"\n\n\"Minä en sinun kanssasi rupea mihinkään asioihin. Siitä saat olla ihan\nvarma\", sanoi Kiuru arvellen, että hän aikoi pyytää matkarahoja Saksaan\nmenoa varten. J. Kiuru tiesi, että tuo heittiö oli Sihvolta ottanut jo\nuseita satoja markkoja, alussa useammallekin miehelle kerrallaan.\n\nTammikuun 24 päivänä santarmit ilmestyivät Kaukolaan. Ensin he\nmenivät poliisi Sihvon kotiin, missä pitivät kotitarkastuksen etsien\nArmas Sihvolta mahdollisesti saapunutta postia, sitä kuitenkaan\nlöytämättä. Nuorin talon pojista, Vilho, lähti heti näiden saavuttua\nhevosella Suokkalaan varoittamaan Saloa, mutta tämä sanoi, ettei hän\nlähde kotoaan minnekään.\n\nSeuraava santarmien vierailupaikka olikin Suokkalan kansakoulu,\nmutta sieltä he eivät löytäneet mitään papereita, jotka olisivat\ntodistaneet Salon toimivan salaperäisissä hommissa. Suokkalasta\nsantarmi joukko ajeli hevosella Liinamaalle ja suoritti sielläkin\nkotitarkastuksen opettaja Pitkäsellä, mutta yhtä laihoin tuloksin.\n\nSantarmien matka johti sen jälkeen Käkisalmeen T. Sihvon\nasianajotoimistoon. Viimeksi mainittu ei ollut kotona, eikä mitään\nraskauttavaa aineistoa löytynyt.\n\nRauha vallitsi taas Kaukolan pitäjässä santarmien poistuttua, ja\ntyöskentely jatkui sikäli, kuin se muuten voi jatkua. Sillä, kuten\nolemme useita kertoja tulleet maininneeksi, poikia ei voitu ajoittain\netappi vaikeuksien vuoksi lähettää. Tällöin mahdollisuudet olisivat\nmuuten olleet hyvät, sillä miehiä kävi yhtenään kysymässä Kiurulta ja\nSalolta pataljoonaan pääsyä, samoin Pitkäseltä ja hänen apulaiseltaan\nYrjö Kortteelta. Tällä oli tietysti, paitsi hyviä puolia, myöskin omat\nhaittansa. Ensinnä se, että kätyreiden oli helppo toimia; toiseksi\njoukko semmoisiakin ilmoittautui matkalle, jotka luonteensa ja\nkansalaiskuntonsa puolesta eivät sopineet Jääkäripataljoonaan.\nNäissäkin tapauksissa oli pakko lähettää ilmoittautujat matkaan, koska\nhe kotona olisivat olleet ainaisena uhkana värvääjille.\n\nEräässä tämmöisessä tapauksessa eivät Salo ja Kiuru, Ville R:n\nmenettelystä viisastuneina, rohjenneet antaa pojille itselleen\nmatkarahoja, vaan matkustivat näiden kanssa Hiitolan asemalle. Kun\nsielläkin santarmi oli valvomassa liikennettä, he jättivät pojat\nhalkopinojen taa odottelemaan viime hetkeen saakka ja menivät itse\nostamaan lippuja. Salo meni ensin asemalle lähelle lippuluukkua ja\nkuiskasi asema virkamiehelle sillä hetkellä, kun santarmi käänsi\nselkänsä: \"Kolme pilettiä Kemiin!\" Salon jälkeen Kiuru meni vuorostaan\nluukulle ja osti kaksi lippua samaan paikkaan. Vasta silloin,\nkun junan lähettäjä julisti: \"Selvä on! Soittaa pois!\" pojat tulivat\npiilopaikastaan ja nousivat junaan.\n\nKuten huomaamme, eivät Suokkalan värvärit luottaneet tämän ryhmän\npoikien rehellisyyteen, ja vilppi heillä olikin mielessä. Ojajärvellä\nnämä viisi nuorukaista nousivat junasta, ottivat hevosen majatalosta,\nkirjoittivatpa nimensäkin majatalon päiväkirjaan ja ilmoittivat\nmatkansa päämääräksi Liinamaan. Sinne tultuaan kello 11 illalla he\nherättivät opettaja Pitkäsen. Kun opettaja tuli pihalle, he pyysivät\nkyytimiehensä kuullen matkarahoja Saksaan.\n\n\"Minä en tiedä semmoisista matkoista mitään enkä anna teille mitään\nrahoja\", sanoi Pitkänen suuttuneena ja lähti sisälle.\n\nPojat olivat ajaneet takaisin Ojajärven asemalle, nousseet junaan ja\ntodellakin saapuneet aikanaan Lockstedtiin. Heillä oli ollut vain\naikomus hankkia rahaa hiukan lisää.\n\nKun kuukausi oli kulunut santarmien käynnistä, he saapuivat uudelleen\nsuuremmalla joukolla, josta pääosa meni Liinamaalle, osa Suokkalan\nkoululle ja osa muualle. Näihin aikoihin levitettiin huhua, että\nSaksaan menijät lähetettiin muka Kaukolan kunnan varoilla, ja tämän\nkätyrit olivat syöttäneet varmana tosiasiana santarmilaitokselle\nViipurissa. Seurauksena oli, että kaikki kunnan virkailijat nyt\nvangittiin ja vietiin Viipuriin.\n\nSantarmieversti Petit, jonka mukana oli tulkki ja yhdeksän santarmia,\ntuli Liinamaan koululle. Vaikk'ei opettaja Pitkänen ollut edeltäkäsin\nsaanut varoitusta miltään taholta, hän säilytti mielenmalttinsa ja\nluontaisen tyyneytensä. Kuulustelu oli lyhyt ja tapahtui tulkin\nvälityksellä. Petit oli muun muassa käskenyt kysymään, montako lasta\nopettaja Pitkäsellä oli, ja saatuaan kuulla niitä olevan kaksi, hän oli\npaljastanut inhimillisiä piirteitään sanomalla: \"Sääli!\"\n\nSantarmit kuljettivat opettaja Pitkäsen Liinamaan kylässä olevaan\nHeikkosen taloon, missä heille oli suotu majapaikka. Jonkin ajan\nperästä myöskin Antti Salo saapui sinne omalla oriillaan ajaen ja pari\nsantarmia reessään. Hän oli perästäpäin kertonut aikoneensa matkan\nvarrella ajaa reen kumoon, jättää vartijansa tielle ja paeta hyvällä\nhevosellaan. Mutta sopivaa tilaisuutta ei sattunutkaan, eikä hän\npäässyt oikein tunnelmaan, vaan seurasi kiltisti perille asti.\n\nSamaan aikaan vangittiin myös muita kunnan virkailijoita: muun\nmuassa kunnallislautakunnan esimies, maanviljelijä A. Särkinen ja\nopettaja A. Saarilahti, jotka lienevät olleet tähän asti kaiken\ntoiminnan ulkopuolella. Heidät vapautetuinkin myöhemmin Viipurissa, kun\nkuulusteluissa oli todettu, etteivät he tietäneet värväysasioissa mitään.\n\nKanttori Juho Kiuru oli pidätysten tapahtuessa kirkkoherra Hyttisen\nkanssa kylänlukusilla, mutta kun hän sai kuulla santarmien ilmestyneen\nLiinamaalle, hän jätti kiireellisesti kinkeripaikan ja lähti\npostinkuljettaja Pirhosen mukana Soukkalaan. Santarmit tulivat vastaan\nJärvenpäässä ollen todennäköisesti tulossa juuri hänen kotoaan. Kun hän\nvähän myöhemmin meni Salolle, rouva Hilda Salo istui keinutuolissa ja\nitki.\n\nJuho Kiuru lakkautti värväystoimintansa tämän jälkeen, otti\nSuomi-yhtiön vakuutusasiamiehen toimen ja kierteli pitäjiä tullen\nkotiinsa vain sunnuntaipäiviksi. Hän oli valpas ja noudatti kaikin\npuolin varovaisuutta välttyäkseen poikittamassa kätyrien polkuja.\nHän ja ylioppilas K. Palovaara nimittäin saivat nimismies Aloselta\nkehoituksen pysytellä piilossa, sillä heidät eli määrätty vangittaviksi\nJ. Kiuru onnistuikin siinä, joskin se oli hermoja kuluttavaa hommaa\najan pitkään.\n\nJuho Kiuru kesti loppuun asti ja huokaisi helpotuksesta, kun viimeinkin\nmaaliskuussa vuoden kuluttua sai kuulla että vallankumoukselliset\nolivat Pietarissa vapauttaneet kaikki poliittiset vangit. Nyt hän\nitsekin tunsi olevansa vapaa kansalainen.\n\nYlioppilas K. Palovaara yritti hartaasti piileskellä oleskellen\nkesällä 1916 muun muassa Pyhäjärvellä eräässä Taubilan synkkien\nkorpien salomökissä, jonka metsänhoitaja G. Francke oli teettänyt\nkaiken kenties omaakin turvallisuutta ajatellen, Mutta aika oli käynyt\nsiellä pitkäksi hyttysten katkeroittaessa pakolaisen päiviä ja öitä.\nK. Palovaara turvautui välillä oman pitäjänsä syrjäisiin sopukoihin\nja uskollisiin naapureihin, mutta kaikki tämä kävi ajan mittaan\nsiinä määrin hermoille, että hän meni lopulta Käkisalmeen. Siellä\nhän ilmoittautui nimismies Aloselle vangittavaksi ajatellen, ettei\nhänellä ollut oikeastaan mitään erityistä omallatunnollaan. Toisiakaan\nkaukolalaisia ei vielä ollut siihen mennessä viety Viipuria kauemmaksi.\nAlonen oli ensin rouvansa välityksellä kehoittanut häntä häipymään ja\nantoi sitten yön ajatusaikaa käskien häntä tulemaan seuraavana päivänä\nkello kymmeneltä. Kun Palovaara kuitenkin tuli seuraavana päivänä,\nnimismies lähetti poliisin häntä saattamaan Viipuriin. Myöhemmin\nPalovaara todennäköisesti olisi ottanut tämän askeleensa takaisin,\nmutta se oli myöhäistä.\n\nVuorokautta ennen edellä kerrottua kohtalokasta päivää Kaukolassa, siis\nhelmikuun 23 päivänä, Tauno Sihvo oli matkustanut Viipuriin tapaamaan\ntuomari B. Brunouta, sillä Käkisalmessa ei ollut sillä hetkellä rahaa,\neikä tiedetty voimassa olevia tunnuksia, ja Kaukolassa oli muutama\npoika valmiina lähtemään. Viimeksi mainitut tulivat T. Sihvon mukana\nViipuriin, ja hän toimitti heidät sieltä edelleen sen jälkeen, kuin hän\noli tavannut B. Brunoun.\n\nT. Sihvo oli vuokrannut huoneen hotelli Finlandiasta. Kun hän\niltapäivällä tuli sinne, joku neitosista ilmoitti, että hänen passiaan\nei ollut vielä palautettu poliisilaitoksesta, mutta se oli luvattu\nlähettää heti, kun hotellista soitettaisiin.\n\n\"Jos herra tarvitsee passiaan, niin kyllä me soitamme\", sanoi neitonen.\n\nTauno Sihvo \"haistoi käryä\" tässä poliisien harvinaisena\nkohteliaisuudessa.\n\n\"Ei sillä ole kiirettä. Minä pistäydyn ensin Sainiolla. Kyllä ne tuovat\nsen soittamattakin\", sanoi hän huolettomasti.\n\nTauno Sihvo ei mennyt kuitenkaan Sainiolle, vaan \"Karjalan\"\ntoimitukseen tapaamaan Mikko Puhakkaa ja neuvottelemaan tilanteen\njohdosta. Kun hän kertoi tapahtuman Puhakalle, sanoi tämä:\n\n\"Älä lähde nyt hotelliin, vaan jää tänne toimittamaan 'Karjalaa'\ntoistaiseksi.\"\n\nTauno Sihvo jäi, vietti yönsä toimituksessa ja oli siellä vielä\nseuraavan päivänkin. Tällöin tieto Salon, Pitkäsen ja toisten Kaukolan\nmiesten vangitsemisesta tuli toimitukseen. Eiliset epäluulot eivät siis\nolleet aiheettomia. Tilanne oli saanut vakavan käänteen. Tauno Sihvo\njäi edelleen \"Karjalan\" toimitukseen, soitti isälleen Kaukolaan ja\nkutsui tämän Viipuriin.\n\nKun Juho Sihvo, Taunon isä, oli saapunut Viipuriin, he sopivat siitä,\nettä tämä hoitaisi pojaltansa järjestämättä jääneet asiat, sillä\nkatsottiin nyt ajan tulleen, jolloin Tauno Sihvonkin oli lähdettävä.\nHänen passinsa oli tosin vielä poliisilaitoksessa, mutta tämmöisen\nsattuman varalta hän oli varustautunut jo ennakolta. Kelloseppä\nJohn Schantz Käkisalmesta oli luovuttanut hänen käytettäväkseen\noman passinsa. Hän oli Ruotsin alamainen, joten hän oleskeli Suomessa\npassilla. Tauno Sihvo oli painanut mieleensä yhtä ja toista hänen\nsukutaulustaan selviytyäkseen myöskin tarpeen vaatiessa lyhyestä\nkuulustelusta, joka rajalla saattoi tulla. Mutta sittenkään hän ei\nuskaltanut lähteä suoraan Tornioon ja rajalle, vaan turvautui\nmutkallisempiin teihin.\n\nSattumalta Tauno Sihvo tapasi Viipurissa entisen opiskelutoverinsa\nHarry Blohmin, joka silloin oli Pyhtään piirin apulaisnimismiehenä,\nja kertoi tälle asiansa ja pyysi järjestämään matkalupatodistuksen\nPohjois-Suomeen. Harry Blohm kirjoitti esimiehelleen, nimismies\nSöderkrantzille, lyijykynällä seuraavan kirjeen: \"Kun tämä mies tulee\nluoksesi, anna hänen tehdä tarvitsemansa paperit. Harry.\"\n\nTämä suositus taskussaan Tauno Sihvo matkusti Kotkaan. Mutta\ntullakseen nimismiehen luo vasta virka-ajan jälkeen hän meni\nSeurahuoneeseen, josta hän tilasi itselleen huoneen. Hotellin\nvieraskirjaan hän kirjoitti John Schantz, kelloseppä, Käkisalmi.\n\nSen jälkeen Tauno Sihvo istuutui ruokapöytään hotellin ruokasalissa.\nTällöin eräs tarjoilijattarista tuli iloisena kysymään, tunsiko hän\nherra Tammelinin. Tammelin oli myöskin kotoisin Käkisalmesta ja kävi\nSeurahuoneessa säännöllisesti.\n\nTauno Sihvo tunsi kyllä Tammelinin, joka oli sitä paitsi Schantzin\nhyvä ystävä. Tammelin oli puutavaramies, jonka Tauno Sihvo tiesi\noleskelevan enimmäkseen Kotkassa. Mitä, jos joku sikäläisistä tuntisi\nmyöskin Schantzin ja tulisi häntä tervehtimään tahi jos Tammelin\nseuraavalla hetkellä astuisi ravintolaan ja sanoisi:\n\n\"Terve, Sihvo!\"\n\nTämmöisten ajatusten tärvellessä ruokahalua Tauno Sihvo söi nopeasti,\nmaksoi laskunsa ja lähti viipymättä nimismiehen luo. H. Blohmin\nlapulla oli odotettu vaikutus. Tulija vietiin heti kahville nimismiehen\nyksityisasunnon puolelle, ja matkatodistus järjestyi myöhemmin.\n\nTyönjohtaja Aapo Miettisenä Tauno Sihvo matkusti sen jälkeen\nSodankylään ja Rovaniemelle metsäasioissa. Viimeiseksi valtiksi rajan\nylittämistä varten nimismies Söderkrantz luovutti hänelle vielä erään\nulkomailla kuolleen merimiehen passin, joka oli palautettu nimismiehen\nkonttoriin.\n\nTauno Sihvo matkusti Kuopion kautta kohdatakseen siellä kaukolalaisen\nViljo Tukian, jonka kanssa hän aikaisemmin oli sopinut tapaamisesta.\nKuopiossa ensiksi mainittu sattumoisin näki taiteilija Aku Käyhkön\nteatterikiertueensa kanssa ja hänen mukanaan palautti Shantzin passin\nomistajalleen.\n\nKun Viljo Tukia ja Tauno Sihvo olivat Kajaanina ajettuneet asumaan\nKaupungin hotelliin, Elja Rihtniemi tuli tiedustelemaan, mihin he\nolivat menossa ja järjesti heille hevoskyydin pitkin Oulunjärven jäätä\nVaalaan. Oulusta alkaen heidän tiensä oli mutkallisempaa kuin siihen\nasti ja täynnä vaikeuksia, mutta he selviytyivät kuitenkin Muurolan\nkautta Aavasaksan pohjoispuolitse Ruotsiin.\n\n\n\n\nXVI\n\nToiminnan loppu. Siirtymäkausi.\n\n\nKevättalvi 1916 oli maaliskuun alkupuolelta alkaen hiljaisen toiminnan\naikaa muodostuen yhä hiljaisemmaksi vuoden loppuun mennessä.\nKen toimitsijoista ei tullut vangituksi, livistänyt karkuun tai\npiileskellyt lymypaikoissa, oli vaiti ja odotteli jännittyneenä, mitä\ntuleman piti.\n\nMaaliskuun 12 päivänä santarmit vangitsivat Juho Reinikaisen Viipurin\nasemalla. Nyt Vilppu Paavilainenkin katsoi elämän käyvän liian\nepävakaiseksi Etelä-Karjalassa. Maaliskuussa hän ajeli omalla\nhevosellaan Iisalmeen, möi siellä hevosen ja nousi Kajaaniin\nlähtevään junaan.\n\nMatkan varrella eräs tuttu mies nousi samaan vaunuun ja istuutui\nPaavilaista vastapäätä. Mies oli maisteri Väinö Puhakka, joka\nmyöskin haki rauhallisempia seutuja, sillä Helsinki oli käynyt liian\nlevottomaksi. Monet sikäläisistä johtohenkilöistä olivat jo joutuneet\nsantarmien käsiin.\n\n\"Terve!\" sanoi Vilppu. \"Mihi matka?\"\n\nPuhakka ei vastannut, vaan katsoi ällistyneenä silmälasiensa takaa\nuteliasta vierasta.\n\n\"Et sie tunne?\" kysyi nyt Vilppu Paavilainen.\n\n\"En\", sanoi Puhakka.\n\nNyt vasta Paavilaiselle vaikeni, että hänen oma muotonsa oli viime\nnäkemästä huomattavasti, hänen itsensä mielestä jopa ilahduttavasti\nmuuttunut. Hän asetti oikean kämmenensä leuan alle ja sanoi hymyillen:\n\n\"Paaha tähä parta!\"\n\nNyt Puhakka tunsi hänet äänestä ja ilmeistä.\n\n\"No, joko sinäkin olet menossa — — —?\" kysyi hän.\n\nYhdessä toverukset matkustivat Kajaaniin, missä he etsivät käsiinsä\nElja Rihtniemen. Viimeksimainittu toimitti Vilppu Paavilaisen Hallaan,\nHallan-Ukon turviin, missä hän pysyttelihe vallankumoukseen saakka,\nnoutipa sinne perheensäkin Räisälästä. Maisteri Väinö Puhakka jatkoi\nmatkaansa Ruotsiin ja asettui asumaan Tukholmaan, sillä hän ei ollut\nikänsä puolesta sopiva rivimieheksi Jääkäripataljoonaan.\n\nMaaliskuussa Juho Niukkasen veli, Matti, lähti Kirvusta\nerään naapurin pojan kanssa Saksaan. Piakkoin sen jälkeen\nmuuan rihkamakauppiaaksi naamioitunut mies toi J. Hiukkaselle\nkiristyskirjeen, jossa häntä kehoitettiin määräpäivään mennessä\nlähettämään Jääsken postitoimistoon J. Lankisen nimelle 500 markkaa\nikävyyksien välttämiseksi. Kirjeen kirjoittaja oli santarmien\npalveluksessa ja hän tiesi, että Juho Hiukkanen oli lähettänyt poikia\nSaksaan.\n\nJuho Hiukkanen ei tietenkään lähettänyt rahoja, vaan järjesti sen\nsijaan toimittaja M. Puhakan avulla valvonnan Jääsken postitoimistoon.\nJ. Lankisen nimeä käyttävää henkilöä ei kuitenkaan kuulunut kirjettä\nnoutamaan. Juho Niukkanen sai Kirvun poliisiviranomaisilta kyllä\ntietää, että santarmit pitivät häntä silmällä, mutta kotitalon hoito\nja monet kunnalliset tehtävät eivät sallineet siirtymistä muuanne.\nHänen oli pakko pysytellä kotipaikkakunnalla, niin hermoille käypää\nkuin se olikin, sillä santarmien tuloa saattoi odottaa millä hetkellä\ntahansa.\n\nToiset kirvulaiset värvääjät, Lauri Jortikka ja Heikki Inkinen, olivat\nsamanlaisessa hädässä. Eräs heidän Saksaan lähettämänsä nuorukainen,\nRavantti nimeltään, oli joutunut Lapualla santarmien käsiin, viety\nvankilaan, ja häntä oli kidutettu siinä määrin, että hän oli tullut\nhermosairaaksi ja kertonut, kuka oli hänet lähettänyt ja kuka oli\nantanut matkarahat. Tämä tapahtui keväällä 1916, mutta omituista\nkyllä Jortikka ja Inkinen vangittiin vasta marraskuun 24 päivänä.\n\nKaukolassa Juho Kiurun täytyi viettää piileskellen koko kesä 1916\nja seuraava talvi maaliskuuhun saakka, käydä varkain kotonaan ja\nkatsoa aina ja kaikkialla, että selkäpuoli oli vapaa pakoa varten.\nVaikka Ville R. ja toiset paikkakunnan kätyrit tekivätkin voitavansa\nsaattaakseen hänet santarmien käsiin, piti hänkin varansa, ja hänen\nonnistui kiertää nämä syrjäseudulla asuvien uskollisten naapureiden\navulla, joiden luota hän aina löysi turvapaikan. Hänen elämänsä näin\nlainsuojattomana ollen ei suinkaan ollut kadehdittavaa. Jatkuva\nvaruillaan olo kävi kuukausien mittaan hermoille, joten hän oli melko\nväsynyt, kun lopulta vapautuksen hetki koitti.\n\nLiinamaalla rouva Pitkänen sai kokea yhtä ja toista epämiellyttävää\nkätyrien taholta. Pitkänperjantainaattona oli \"Karjalan\" väliin\nliimattu pikilapulla seuraavan sisältöinen kirje:\n\n\"Ole hyvä, pane 700 markkaa täältä mennessä Juholan riihen salvameen\nmaasta rinnan tasalle. Käyn sen sieltä kymmeneen mennessä noutamassa.\nJos tämän teet, niin opettaja pääsee pois, mutta jos rahoja ei tule,\nniin huomenaamuna olet varmasti santarmien käsissä. Tee tämä pian ilman\nmitään seurauksia.\"\n\nRouva Pitkänen otti kaksi miestä mukaansa ja meni riihen luo\nodottelemaan rahojen noutajaa, mutta kun tätä ei kello yhteentoista\nmennessä kuulunut, he poistuivat. Kello seitsemältä seuraavana aamuna\neräs tunnettu naapuri oli käynyt kirjettä noutamassa. Saipa rouva\nPitkänen vielä selville, kuka oli kirjeen kirjoittanut sekä lisäksi\ntoiset kaksi yritykseen osallistunutta. Opettajanrouva Pitkäseen\nkohdistui pari muutakin kiristystä: toisessa tuntematon mies vaati\n700 markkaa, ja toisessa kaksi tunnettua kansalaista sanoi menevänsä\nseuraavana päivänä Viipuriin todistamaan opettajan asiassa. Miehet\nlupasivat, että jos rouva Pitkänen antaisi heille kummallekin 300\nmarkkaa, hänen miehensä vapautuisi.\n\nKäkisalmessa nimismies A. Alonen joutui värväyksen ja\nvärvääjien suosimisesta vähitellen myöskin huonoihin kirjoihin\nsantarmilaitoksessa, joskaan mitään raskauttavia todistuksia hänen\nsyyllisyydestään ei löydetty. Kehoittipa hänen lähin esimiehensä\nhäntä ottamaan eronkin, mutta Alonen ei siihen suostunut. Tämä tapahtui\nvähän ennen maaliskuun vallankumousta, joten asia ei ehtinyt\nkärjistyä sen pitemmälle.\n\nKiviniemen seuduilta kotoisin oleva liikemies Aimo Torri oli\nmarraskuussa 1915 matkustanut pataljoonaan. Ennen lähtöään hän\noli puhunut suunnitelmistaan maanviljelijä Emil Männikön nuorelle\nkasvattityttärelle, joka ei osannut pitää asiaa täysin salassa. Tieto\nTorrin menosta tuli ajan mittaan nimismies Helanderin korviin, ja hän\nmääräsi poliisin kuulustelemaan neitosta. Emil Männikkö ei kuitenkaan\npäästänet tyttöä menemään yksin, vaan saattoi hänet poliisin luo ja\noli itse läsnä kuulustelussa. Matkalla hän varoitteli kasvattiaan,\nettei tämä puhuisi mitään, vaan olisi olevinaan asiasta täysin\ntietämätön. Neitonen menetteli Männikön ohjeiden mukaan.\n\nVäinö Uosukaisen kaupassa Oravaniemessä alkoi lorvehtia eräs\npaikkakunnalla tuntematon mies, joku urkkija. Kerran kun Uosukainen oli\npitkähkön ajan poissa kotoaan yhteen menoon, oli santarmiviranomaisten\ntaholta tiedusteltu hänen olinpaikkaansa. Häntä vastaan ei\ntodennäköisesti saatu kerätyksi kylliksi todistusaineistoa, joten häntä\nei vangittu.\n\nMuolaassa nimismies J. Karvoselle tuli käsky toimittaa kotitarkastus\nLehtokylässä opettaja Antti Sihvon luona. Nimismies, joka oli\nselvillä jääkäriliikkeestä ja oli sen puolella, kutsui Lehtokylässä\nasuvan poliisi Tahvo Lahden luokseen ja antoi tälle ohjeet kyseisen\ntarkastuksen suorittamiseen. Paitsi kirjeitä, oli etsittävä opettajan\npoikien valokuvia, sillä virallisella taholla \"epäiltiin\" heidän\nmatkustaneen Saksaan.\n\nTahvo Lahti, opettaja Sihvon hyvä tuttava ja naapuri, kävi ensin\nSihvon luona iltaa istumassa ja kehoitti samalla talon väkeä panemaan\nkaikki poikien valokuvat piiloon. Seuraavana päivänä hän tuli taloon\nvirkamiehenä etsiäkseen poikien kirjeitä ja kuvia, joita tietenkään\nei löytynyt. Poliisi kirjoitti naureskellen opettaja A. Sihvon\nkanssa pöytäkirjan, jossa selvitettiin kysymyksessä olevien poikien\nolevan laillisilla matkoilla: Aarne oli muka mennyt Venäjälle, Jussi\nmerille, Sami oli musiikkiopistossa ja Ilmari maanviljelyslyseossa\nHelsingissä. Tahvo Lahti, joka oli selvillä poikien todellisista\nolinpaikoista, lupasi vastaisuudessakin ilmoittaa, kun vaara uhkaisi.\n\nKurkijoella kerrotaan värväystoiminnan tulleen ilmi loppupuolella\nvuotta 1916. Kun erään neitosen sulhanen oli äkkiä kadonnut ja tytön\nisä oli saanut tietää, että hän oli matkustanut Saksaan, ei isäukko\nantanut sitä anteeksi, vaan kosti värväreille. Hän nosti semmoisen\nmelun, että se kuului santarmien korviin asti. Kanttori Siilas\nPalmu, kirjakauppias Kauppi ja kelloseppä Hurme vangittiin ja vietiin\nPietariin Shpalernajan vankilaan odottamaan tuomiotaan.\n\nImatralla taas oli Kaarlo Viren vuoden lopulla viranomaisten\nsilmälläpidon alaisena. Samoin Käkisalmessa Sulo Cantell, jolle\nnimismies Alonen oli tästä ilmoittanut ja kehoittanut toimimaan\nvarovaisesti.\n\nViipurissa toimittajat Puhakka ja Riukuniemi, hallikauppias Vilkko\nsekä agentuuriliikkeenpitäjät Kinnunen ja Tanninen joutuivat vankilan\nmuurien sisälle.\n\nHeinjoella santarmit suorittivat kotietsinnän Poutiaisella, mutta eivät\nvanginneet ketään, kun ei mitään raskauttavaa ilmennyt.\n\nEdellä on tehty lyhyesti selkoa asiain kehityksen suunnasta eri\npitäjissä. Voitaneen katsoa värväyksen Etelä-Karjalassa suurin piirtein\nloppuneen maaliskuussa 1916, sillä sen jälkeen meni miehiä Saksaan maan\nkaakkoiskulmalta vain tippumalla, ja nekin, jotka vielä matkustivat,\nolivat aikaisemman toiminnan jälkisatoa. Toukokuun 3 päivänä 1916\nkeisari Vilhelm II antoi käskyn asettaa tuon nyt enemmän kuin 2 000\nmiestä käsittävän Kuninkaallisen Preussilaisen Jääkäripataljoonan 27:n\nliikekannalle. Pataljoona kuljetettiin sen jälkeen itärintamalle. Tämä\ntoimenpide, niin luonnolliselta — jopa välttämättömältäkin — kuin se\nnyt meistä tuntuu, ei saanut silloin kotimaan aktivistien yleistä\nhyväksymistä. Täällä oltiin sitä mieltä, ettei Saksan sodanjohto\nollut menetellyt täysin sopimusten mukaisesti, sillä värväys oli\nyleensä suoritettu sillä ehdolla, ettei poikia vietäisi rintamalle,\nvaan että heitä käytettäisiin yksinomaan Suomen vapauttamiseen. Koko\nJääkäripataljoona sitä vastoin otti liikekannallepano-määräyksen\nvastaan mitä suurimmalla innostuksella. Onkin todennäköistä, että\njos tuo joukko olisi joutunut viettämään koko ajan toukokuusta 1916\nalkaen tammikuun loppuun 1918 toimettomana Lockstedtissa, se olisi\nrappeutunut melkein käyttökelvottomaksi odotellessaan Suomeen lähtöä.\nSaksalaisetkaan eivät olisi sitä ilomielin katselleet ja pataljoonan\naiheuttamia kustannuksia maksaneet. Nyt pataljoona teki työtä\nmatkalippunsa edestä.\n\nHelsingissä asetuttiin nyt värväykseen nähden passiiviselle\nkannalle, annettiinpa värväyskieltokin maaseudulle, mikä tuskin oli\ntarpeellista, sillä toiminta oli jo ennestään aivan lamassa.\n\nJääkäripataljoonan komentaja, majuri Maximilian Bayer, ei kuitenkaan\nhellittänyt, vaan ryhtyi omin voimin hankkimaan Suomesta täydennystä\npataljoonalleen. Hänen suunnitelmiinsa lienee kuulunut vielä toisen,\nkenties useammankin pataljoonan muodostaminen. Saadakseen värväyksen\ntaas vauhtiin hän komensi keskikesällä 1916 Suomeen muun muassa\njääkärit Hannes Olkkosen, Armas Stålbergin, Janne Ahlrothin ja Aarne\nSihvon. Viimeksi mainittu lähti Mitausta kesäkuussa, poikitti rajan\nTornion seuduilla ja vaelsi Kajaanin, Kuopion ja Savonlinnan kautta\nLappeenrantaan kokien pettymyksiä kaikkialla matkan varrella. Entiset\nvärväriaktivistit olivat heittäneet kirveensä järveen sen jälkeen,\nkuin keskuskomitea Helsingistä oli antanut määräyksen värväyksen\nlopettamisesta. Ei uskottu enää koko asian onnistumiseen, ja siksi\npäästettiin ilmoille huuto: \"Pelastettakoon, mitä pelastettavissa on!\"\n\nLappeenrannasta Aarne Sihvo sai erään nuoren pojan soutamaan itsensä\nMikonsaareen lehtori Auerin huvilalle, missä hän tapasi ylioppilas\nInto Auerin kesälomaansa viettämässä. Vakavan keskustelun tuloksena\noli se, että Into Auer matkusti seuraavana päivänä Helsinkiin\npuhuakseen keskuskomitealle asioista, saadakseen sen jäsenet\nvakuutetuiksi toiminnan jatkamisen välttämättömyydestä ja pyörtämään\npyhät sanansa värväyksen lopettamisesta. Aarne Sihvo jäi siksi aikaa\nMikonsaareen lepäilemään.\n\nInto Auer palasi jonkin päivän kuluttua tuoden tullessaan hyviä\nuutisia. Hän oli tavannut keskuskomitean herroista vain Hugo\nStenbergin, mutta he olivat päässeet keskenään yhteisymmärrykseen ja\nlähettäneet ympäri maata värväyskieltoa koskevan peruutuksen.\n\nAarne Sihvo pääsi tämän jälkeen Ruotsiin samoja teitä kuin oli\ntullutkin. Syksyllä samana vuonna Aarne Sihvo tuli Suomeen kolmannen\nkerran, jolloin hänet vangittiin Jyväskylässä yhdessä nykyisen kenraali\nJuho Heiskasen, eversti Ilmari Relander-vainajan ja hädän seuraansa\nsattumalta joutuneen käkisalmelaisen ylioppilas Erkki Karvosen kanssa.\nHeidät kuljetettiin vankikyydillä Helsinkiin ja sieltä ajan mittaan\nPietariin Shpalernajan vankilaan, jonne \"kalterijääkärien\" joukko alkoi\nvähitellen kokoontua.\n\nMyös Into Auer oli vangittu ja joutunut vaeltamaan samoja teitä jo\nmuutamaa kuukautta aikaisemmin.\n\nEtelä-Karjalaan kesällä 1916 komennettu jääkäri Väinö Vainio kierteli\nkotiseudullaan ja oleskeli jonkin aikaa myöskin Kaukolassa Juho Kiurun\nluona lepäillen tämän piilopaikoissa. Hänellä oli värväyksen ohella\nmuitakin salaisia tehtäviä. Antti Haikonen, joka myöskin kotiseudulleen\n1916, pysytteli piilossa, kunnes vapaussodan valmistelmat alkoivat.\n\nSyyskesällä 1916 muualta Suomesta Merenkurkkuun ja Tornionjoelle\njohtavat läntiset etappitiet tulivat santarmien entisestään tiukennetun\nvalvonnan vuoksi yhä vaikeakulkuisemmiksi. Ei edes Etelä-Pohjanmaalta,\njoka on välittömästi Pohjanlahden rannalla, matkustanut Merenkurkun\npoikki juuri muita kuin poliittisia pakolaisia ja Suomeen komennettuja\njääkäreitä. Vilkkaampi yhteydenpito ja liikenne Etelä-Suomeen vaati\nerityisiä toimenpiteitä, ja niin perustettiin uusi itäinen etappitie\nPohjois-Suomen erämaiden läpi Hallaan ja Nurmekseen ja sieltä edelleen\nJoensuun kautta etelään. Tämän pitkän ja vaivalloisen etappitien\njärjestämistä ja kunnossapitoa varten majuri Bayer komensi suuren\njoukon jääkäreitä, joiden johtajana oli Friedel Jacobson.\n\nLauri Jortikka ja toiset Kirvun värvääjät olivat olleet varuillaan\nRavantin kiinnijoutumisen jälkeen ja olivat aina valmiina pakenemaan\nsantarmien ilmestyessä. Mutta kun aika kului ja oltiin jo marraskuussa\neikä pidättäjiä kuulunut, he tulivat hieman välinpitämättömiksi.\nJortikka ei enää ollut sanottavasti huolissaan kohtalostaan, mutta\nhän oli kuitenkin sopinut Sairalan aseman seudun uuden poliisin\nkanssa siitä, että tämä ilmoittaisi, jos pahoja vieraita ilmestyisi\nnäyttämölle. Marraskuun 24 päivinä niitä sitten tulikin, muuan\nsiviilipukuinen viipurilainen etsivä ja hänen seurassaan virkapukuinen\nsantarmi.\n\nJortikan liittolainen, paikkakunnan uusi poliisi, pyysi äsken tulleita\nvieraita kotiinsa ennen virantoimitusta, joksi he ilmoittivat\ntarkastuksen Jortikalla, voidakseen sillä aikaa lähettää viimeksi\nmainitulle sanan. Mutta tämä keino ei onnistunutkaan, Jortikka oli\nkaupassaan myymässä, kun vieraat tulivat. Hänen oli lopetettava\nkaupanteko ja siirryttävä vieraiden kanssa huoneisiin, missä nämä\npenkoivat joka paikan etsien kirjeitä ja paperia. He saivatkin\nsaaliikseen ison korillisen yksityiskirjeitä sekä Jortikan itsensä,\njonka he pidätettynä veisit Viipuriin iltapäivällä.\n\nSillä aikaa tieto pidättämisestä oli levinnyt kylällä, joten asemalle\noli kokoontunut satoihin nouseva joukko naapureita saattamaan.\nSaattajien myötätunto vangittua kohtaan lähtöhetkellä kiukutti\nVenäjän virkavallan edustajia, mutta heidän oli nieltävä harminsa.\n\nViipurissa alkoivat kuulustelut. Lauri Jortikka sai ensin tehdä selkoa\nRavantille antamastaan viidestäkymmenestä markasta. Tuon summan hän\nväitti olleensa velkaa nuorukaisen isälle jostakin kaupasta. Sen\njälkeen häneltä tiedusteltiin toisia Kirvusta häipyneitä, mutta hän\nkoetti pitää puolensa niin hyvin kuin taisi.\n\nSen kopin seinään, jossa Jortikka sai alussa viettää vuorokauden tai\npari kolmen rikollisen kanssa, oli joku taiteellisilla lahjoilla\nvarustettu henkilö piirtänyt kuvan, jossa joukko miehiä kiskoi hirteen\nerästä siihen aikaan ryssäläisyydestään kuuluisaa suomalaisnimistä\nvirkamiestä. Varpaan nenät enää tavoittivat maahan. Kuvan sisältämä\najatus oli tosin heikko lohdutus miehelle, jonka osaksi siinä kuvattu\nkohtalo pikemminkin saattoi langeta kuin mainitulle virkamiehelle,\nmutta lohdutus kuin lohdutus.\n\nMeikäläisten kärsimyksistä Suomen ja Venäjän vankiloissa ja\nmaanpaossa on paljon kirjoitettu, mutta jäljellä olisi vielä\naineistoa paksuihin teoksiin. Tässä sivuutamme ne kuitenkin vain lyhyin\nmaininnoin.\n\nSamaan aikaan kuin Lauri Jortikka kuljetettiin kotoaan, vietiin\nmyöskin hänen värvääjätoverinsa tehtailija Heikki Inkinen Viipuriin\nja teljettiin lääninvankilaan. Kuulustelut ja pidätettynäoloaika\nkesti jouluun asti, ja tällä välin toisiakin värvääjiä saapui vankilaan.\n\nJouluaattona Lauri Jortikka, Heikki Inkinen ja jo aikaisemmin\npidätetty E. Viikko julistettiin vangituiksi. Olihan tämäkin heille\njonkinlainen \"joulusanoma\".\n\nViipurin lääninvankilassa oli maaliskuun alussa 12 värväystoimintaan\nosallistunutta pidätettynä ja vangittuna. Kaksi näistä, Jortikka\nja Vilkko, kuljetettiin Pietariin Shpalernajan vankilaan. Heikki\nInkisen onnistui jotenkuten välttyä tästä matkasta. Hän jäi Viipuriin\nja vapautui helmikuun alussa v. 1917. Hän osallistui sen jälkeen\nvapaussodan valmisteluihin ja muun muassa Venäjänsaaren retkeen.\nVenäjänsaarelta palatessa punaiset saivat hänet kiinni, veivät\nlääninvankilaan ja murhasivat vankien keskuudessa suorittamassaan\nverilöylyssä 27.4.1918 valkoisten joukkojen juuri hyökätessä Viipuriin.\n\nNoin viikko sen jälkeen, kun Heikki Inkinen ja Lauri Jortikka oli\npidätetty Kirvussa, santarmit saapuivat noutamaan Juho Niukkasta.\nTämä oli nyt jo varuillaan, joten häntä ei ollut helppo tavata.\nHän ei nukkunut kotonaan eikä jättänyt mitään sattuman varaan.\nSunnuntaina 3 päivänä joulukuuta suuri joukko ihmisiä oli kokoontunut\njunan saapumista odottamaan Sairalan asemalle, kuten maaseudulla on\ntapana. Juho Niukkanen oli myös kansan joukossa. Kim hän silmäili\njunasta tulevia, hän huomasi niiden joukossa santarmiupseerin ja hänen\nseurassaan 4—5 siviilipukuista miestä. Juho Niukkanen arvasi heti,\nmistä oli kysymys. Hän häipyi väkijoukkoon, irroitti tavaramakasiinin\ntakana erään naapurinsa hevosen, nousi rattaille ja alkoi ajaa täyttä\nvauhtia kotiinsa. Hän laski, että santarmit ottaisivat hevosen\nmajatalosta, mikä veisi aikaa, joten hänelle jäi tilaisuus valmistautua\nsillä välin lähtökuntoon.\n\nNiukkanen oli arvannut oikein. Santarmeille tuli viivytys, sillä\nmajatalosta ei voitu antaa hevosta ennen kuin jonkin ajan kuluttua. Sen\njälkeen santarmit olivat vielä ajaneet kahdeksan kilometriä harhaan\nNiukkasen talon ohi erääseen toiseen kylään, sillä Niukkasia on\nKirvussa melkein joka kylässä. Vasta myöhään illalla he paikkakunnan\npoliisin opastamina löysivät oikean talon. Juho Niukkaselle tämä\najanvoitto oli hyvin tervetullut. Hän oli ehtinyt järjestellä\nkaikki asiansa ja varustautua matkalle, sillä hänen avustajansa\ntiedoittivat koko ajan vainoojien liikkeistä. Kun sitten santarmit\nsaapuivat, hän vietti jo kylän nuorten miesten kanssa läksiäisiään Erik\nVirolaisen riihessä, haulikoilla ja revolvereilla varustettujen poikien\nvartioidessa teitä.\n\nSantarmit takavarikoivat kaikki kirjeet, jotka Juho Niukkanen oli\njättänyt hävittämättä, ja lähtivät, kun talon isäntää ei kuulunut.\nKuitenkin yksi siviilipukuinen poliisi jäi hänen huoneeseensa, toinen\nsijoitettiin puutarhaan, kolmas Inkilän ja neljäs Sairalan asemalle,\nsillä he olettivat, että takaa-ajettava käyttäisi jompaa kumpaa\nkulkutietä.\n\nJuho Niukkanen ei mennyt enää kotiinsa, vaan lähti suoraan\nläksiäispaikalta Taavi Tainan, nykyisen Luumäen aluepäällikön, kanssa\njalan pohjoista kohti. Kuljettuaan noin kahdeksan kilometriä he ottivat\nAholan kylästä kyytihevosen. Ennen aamua he ehtivät Ruokolahdelle\nPietari ja Lauri Inkisen luo Inkilänmäelle ja jäivät tänne\nvuorokaudeksi lepäämään ja suunnittelemaan matkaansa edelleen. Lauri\nInkinen hankki Imatralta tietoja pohjoiseen johtavista etappiteistä, ja\nnäitä pitkin he sitten matkansa suuntasivat. Juho Niukkanen sai Lauri\nInkisen papinkirjan käytettäväkseen.\n\nKoska Taavi Tainan ja Juho Niukkasen matkakuvaus antaa jonkinlaisen\nläpileikkauksen elämästä silloisilla etappiteillä ja oloista\nItä-Suomessa, kerromme sen tässä pääkohdittain.\n\nJoka suhteessa hyvin varustettuina Juho Niukkanen ja Taavi Taina\nlähtivät jatkamaan matkaansa aluksi jalan, turvautuen vasta Sulkavalla\nmajatalon kyytiin. Sen jälkeen he ajelivat Etelä-Savon halki\nVarkauteen, missä oli etappiasema. Kun he Varkaudessa löysivät sen\ntalon, jossa etappiaseman hoitaja asui, ei siellä näkynyt yhtään\naikuista. Siellä oli vain eräs pikku poika, joka heitä jonkin aikaa\nkatseltuaan sanoi talossa olevan santarmeja. Tämän kuultuaan he\nlähtivät kiireen vilkkaa talosta ja saman tien kauppalastakin.\nSyrjäkatuja pitkin he painelivat läheisimpään metsään, odottelivat\nsiellä pimeän tuloa ja lähtivät sitten maantietä pitkin kävelemään.\nKuljettuaan jonkin matkaa he poikkesivat erääseen torppaan pyytämään\nruokaa.\n\nTorpan väeltä he saivatkin sitten ongituksi selityksen santarmien\nvierailuun etappiasemalla. Edellisenä päivänä oli Varkaudessa\nlöydetty rannasta kuolleena eräs mies, jota oli pidetty santarmien\nkätyrinä. Tästä seurasi kovat tutkimukset, joita varten joukko\nsantarmeja oli saapunut paikkakunnalle. Nyt vasta matkamiehemme oikein\nhuomasivat, minkälaisesta pesästä he olivat pelastuneet tuon pienen\npojan avulla.\n\nNiukkanen ja Taina kävelivät sinä yönä pari kievarinväliä, ottivat\nsen jälkeen majatalosta hevosen ja ajoivat Heinäveden ja Tuusniemen\nkautta Muuruvedelle, missä he poikkesivat kansanedustaja P. V.\nHeikkiselle lepäilemään. Matkan varrella he yöpyivät muun muassa\nKaavin majatalossa, jonne he saapuivat puolenyön aikaan. Majatalo\noli niin täynnä, ettei heille riittänyt makuupaikkoja muualla kuin\npirtin lattialla, mutta väsyneinä he oikaisivat itsensä patjoille.\nPitkäaikaista nukkumista siitä ei kuitenkaan tullut, sillä kohta\nvirkapukuinen poliisi herätti koko pirtin väen ja äänekkäästi vaati\nnäyttämään passeja.\n\nHerättyään näin äkkiä Niukkanen ja Taina vetivät unen pöpperössä esiin\npistolinsa passin asemesta. Poliisi näki sen ja sanoi nyt hyvin\nsäädyllisesti huomaavansa, että tuvassa olijoiden paperit olivat\nvarmaankin kunnossa. Hän poistui nopeasti ja vähemmällä melulla kuin\noli tullut sisään. Niukkanen ja Taina arvelivat nyt jo levänneensä\nkylliksi yhden yön osalle, pyysivät ja saivat talosta kyytihevosen\nja lähtivät, taas taipaleelle. He eivät kuitenkaan tohtineet ajaa\nseuraavaan majataloon asti, vaan palauttivat hevosen jo sitä ennen ja\nkulkivat, jalan syrjäteitä loppumatkan Muuruvedelle.\n\nLepäiltyään ja syötyään kunnollisesti kansanedustaja Heikkisen\nkotona matkamiehet suuntasivat kulkunsa Nurmekseen, jonne päästyään\nhe majoittuivat Eskelisen, osuusmeijerin johtajan, luo. Eskelinen\nhankki heille vielä samana iltana sukset ja muut tarpeelliset varusteet\nhiihtomatkaa varten täältä edelleen. He olivat nyt virallisella Saksaan\njohtavalla etappitiellä, jonka jääkärit olivat paikallisten asukkaiden\navustamina perustaneet ja jota he yhdessä näiden kanssa ylläpitivät.\nEskelisen välityksellä Niukkanen ja Taina saivat tietää seuraavan\netappiaseman pohjoisessa päin.\n\nMatkustaminen halki Savonmaan ei ollut kovinkaan miellyttävää\nsavolaisten hirveän uteliaisuuden vuoksi. Ennen kuin siellä\nmajataloissa sai ruokaa, yösijan tai hevosen, oli matkustajan talonväen\ntiedonhalun tyydyttämiseksi keksittävä selostuksia ja kertomuksia\nsiihenastisesta elämästään ja tulevista suunnitelmistaan. Sitä\nvastoin kun Nurmeksesta lähdettiin pohjoiseen päin, ei kukaan kysellyt\njuuri mitään. Mutta siellä ei myöskään ollut välttämätöntä salata\nhenkilöllisyyttään, ellei halunnut, sillä kaikki näkyivät pitävän\nselviönä, että heidänlaisensa matkaajat olivat Saksaan menijöitä tai\nsantarmeja pakoilevia, ja heihin suhtauduttiin niin ollen avuliaasti ja\ntoverillisesti. Nurmeksen—Valtimon— Sotkamon—Hallan reitillä liikkuikin\ntähän aikaan paljon miehiä samanlaisilla asioilla. Kaikkia heitä\nkutsuttiin yhteisellä nimellä \"firman miehiksi\", eikä heiltä vaadittu\nsukuselvitystä eikä kyselty muutakaan.\n\nPyysärkästä matkaajamme lähtivät hyvillä ohjeilla ja neuvoilla\nvarustettuina hiihtämään asumattomien salojen halki erikoisesti\npilkotettua etappitietä pitkin Sivakkavaaran kautta pohjoiseen.\nKuljettuaan parisen penikulmaa heitä vastaan tuli salolla yksinäinen\nhiihtäjä, jätkä kaikesta päätellen. Kun he olivat tämän kanssa jonkin\naikaa keskustelleet, he tutustuivat lähemmin tähän omituiseen\nkulkijaan, joka ei ollut kukaan muu kuin Urho Sihvonen, Sortavalasta,\njätkänimeltään Koponen. Hänen tehtävänään oli ollut etappilinjan\njärjestäminen Hallasta etelään, ja nyt hän oli matkalla hankkimaan\ntietoja Kaakkois-Suomen oloista.\n\nKeskustelun tuloksena oli se, että Sihvonenkin kääntyi pohjoiseen,\nsillä etelästä tulijat saattoivat antaa hänelle hänen haluamansa\ntiedot. Urho Sihvosen taitavalla johdolla he sen jälkeen hiihtivät\nturvallisin tuntein korpimaiden halki Ristijärvelle saakka, missä\nSihvosen tie erosi. Niukkanen tovereineen jatkoi matkaansa Hallaan.\nHe saapuivat sinne joulukuun 18 päivänä 1916 melkein nääntyneinä, sillä\nhe olivat eksyneet Hyrynsalmen reitillä ja kulkeneet harhaan, joten\nsen päivän hiihto-osuus oli kohonnut seitsemään penikulmaan.\n\nNyt hiihtäjät olivat saavuttaneet ensimmäisen päämääränsä,\njääkärietapin kiinteimmän pisteen ja levähdyspaikan, Hallan\nturvallisen talon, joka oli kaikkien santarmien vainoamien isänmaan\nystävien pakopaikka. Halla-Ukko otti heidät ystävällisesti vastaan\nja vei lämpimään vinttikamariinsa, jossa he nukkuivat rasitusten\nuuvuttamina kuin säkit tietämättä, mitä ympärillä tapahtui.\n\nAamulla herättyään Niukkanen ja Taina saivat kuulla, että Hallan talo\noli kuluneen yön ollut tavallaan piiritystilassa. Muutamia santarmeja\noli nimittäin edellisenä päivänä saapunut Kajaanista etsimään\ntohtori Sivéniä, joka myöskin oli tullut tänne turvaa hakemaan. Koko\nyön santarmit olivat kierrelleet taloa kuin kissa kuumaa puuroa\nuskaltamatta tulla pihaan. Talon miehet ja talossa majailevat jääkärit\nolivat myöskin olleet koko yön liikkeellä partioimassa taloon johtavia\nteitä.\n\nAamulla todettiin santarmien palanneen Kajaaniin, joten elämä palasi\nHallassa raiteilleen. Rehtori A. Wegelius on teoksessaan \"Aseveljet\"\nkuvannut Hallan oloja ja toimintaa siellä, joten olemme rajoittuneet\nvain seuraamaan joidenkin Etelä-Karjalasta sinne paenneiden askeleita\nheidän omien kertomustensa valossa.\n\nKun Hallassa saatettiin odottaa venäläisten lähettävän\nsuurenpuoleisen kasakkajoukon tutkimaan näitä seutuja, ei vieraita\nhaluttu jättää yllätyksille alttiiksi, ja sen vuoksi heidät\nsijoitettiin kaikki asumaan talosta noin neljän kilometrin päässä\nolevaan Saarijärven kalamajaan. Tässä noin neljä metriä pitkässä ja\nneljä leveässä, hellauunilla varustetussa tuvassa asui ajoittain\nkuusitoistakin miestä yhtaikaa. Kerrankin siellä oli jääkärit Jacobson,\nOesch, Wallenius, Sihvonen, Sutinen, Viitasalo, Ilmoniemi, Koivisto,\nSalminen, Savolainen ja Vilkman, tohtori Sivén ja Paavo Sivén sekä\nHiukkanen ja Taina. Näiden lisäksi saapui pian Herman Stenberg.\nMyöhemmin tuli vietä muita, mm. Matti Läheniemi Räisälästä. Vilppu\nPaavilainen, joka oli tullut näille seuduin jo maaliskuun 17 päivänä\n1916, asui Havukan torpassa, eräässä kauempana olevassa yksinäisessä\nsalomökissä perheineen. Varsinkin hänen perheensä karsi erittäin\npuutteellisista oloista. Niukkanen ja Taina kävivät kerran heitä\ntervehtimässä. Havukan torppa oli puolitoista penikulmaa Hallasta.\nTorppa oli kylmä ja yksinäinen, mutta muutakaan sijoituspaikkaa ei\nnäillä main ollut tälle perheelliselle pakolaiselle, eikä heitä voitu\nkasakoiden pelosta myöskään majoittaa taloon. Paavilaisen vaimo ja\nlapset olivat Niukkasen ja Tainan siellä käydessä sairaina, mutta\nmiehen silmissä ryssän viha ja toimintatarmo liekehti sammumattomana.\nHän innostui kertomaan vierailleen seikkailuistaan ja viimeisestä\nmatkastaan perheensä kanssa Räisälästä, jonne hän oli heittänyt kotinsa\nja omaisuutensa poliisi Matti Henttisen huollettaviksi. Hän oli ajellut\ntoistamiseen omalla hevosellaan halki Suomen Kajaaniin ja sieltä\nHallaan, eikä tämäkään matka tietenkään mennyt ilman jännittäviä\nseikkailuja.\n\nKajaanissa oli markkinat Vilppu Paavilaisen ajaessa laihtuneella\nhevosellaan kaupungin läpi. Tietä ei tahtonut väen tungoksessa kaikkein\nvilkkaimmalla kohdalla saada suuntaan eikä toiseen, ja poliisikin\nilmestyi tungosta hajoittamaan. Se hermostutti Vilppu Paavolaista, ja\nhän nyki hevostaan entistä ankarammin. Mutta siitä oli seurauksena,\nettä pieni coltpistoli, jonka hän oli ennen kaupunkiin tuloa\nsijoittanut kaiken varalta oikean kätensä kintaaseen, laukesi poliisin\nkorvan juuressa. Poliisi meni laukauksesta melkein tajuttomaksi, mutta\ntaaja väkijoukko tuli paljon huomaavaisemmaksi. Kaikkien katseet\nkääntyivät nyt matkueeseen. Tilanne oli epäilemättä kriitillinen, mutta\nVilppu Paavilaisen äly kiipesi tilanteen tasalle. Julmistuneena hän\nhypähti reessä seisomaan ja alkoi kirota karkeasti, että kuka täällä\npeloittelee hänen hevostaan!\n\nTietä annettiin nyt vapaasti, ja ennen kuin pamauksesta ällistynyt\npoliisi ehti toipua, Paavilaisen perhe oli ajellut pois näyttämöltä.\n\nSuunnilleen samaan aikaan kuin Jortikka ja Inkinen pidätettiin\nKirvussa, santarmit menivät myöskin Räisälän Unnunkoskelle noutamaan\nmaanviljelijä Matti Lähenientä. Joukko etsiviä ja santarmeja piiritti\niltamyöhällä talon. Isäntä oli äskettäin tullut saunasta ja oli\nmenossa vuoteeseen, joten hän oli alusvaatteissaan ja paljain jaloin,\nkun hänelle ilmoitettiin poliisien olevan pihalla. Matti Läheniemi oli\nsiksi paljon kokenut mies, että hän käsitti ajan olevan korvaamattoman\ntämmöisissä tapauksissa. Siksi hän ei ruvennut vetämään\npäällyshousuja ylleen, ei saappaita jalkaansa, vaan meni nopeasti\nnurkkakamariinsa aikoen hypätä ikkunasta ulos siinä puvussa missä\noli. Tultuaan ikkunan luo hän näki, että poliisi oli jo miehittänyt\nsen edustan. Hän palasi takaisin vierashuoneen kautta ulkoeteiseen,\njonka ovi oli vielä kiinni. Oven ulkopuolella oleva poliisi ei kuullut\nhänen äänettömiä askeleitaan. Samassa kun hän työnsi oven voimakkaasti\nauki, hän livahti itsekin siitä ulos, pyörähti vasemmalle rapun\nvieressä kasvavan kukkapensaan taitse ja juoksi pellolle nurkan takana\nvartioivan poliisin ohi. Tämä kaikki tapahtui niin äkkiä, että sekä\npihalla että nurkan takana seisovat poliisit ja santarmit näkivät vasta\npellolla karkuun pinkovan vaaleapukuisen haamun. He avasivat tulen,\njolla pimeässä ei tietenkään ollut vaikutusta, ja lähtivät sitten\njuoksemaan karkurin perässä.\n\nKeskellä peltoa oli iso valtaoja. Kevytpukuinen Matti Läheniemi hyppäsi\nsen yli, mutta takaa-ajajia se viivytti jonkin verran. Jäätynyt\nja karkea pellon kynnös sen sijaan pisteli takaa-ajettavan paljaita\njalkoja, mutta nyt ei ollut aikaa niitä sääliä. Hän pääsi pellon\nlaitaan, hyppäsi aidan yli ja oli nyt suojaavassa metsässä. Huutaen\nvainolaiset seurasivat perässä, mutta Matti Läheniemellä oli\netumatkaa, maasto oli hänelle tuttua, eivätkä takaa-ajajat tietäneet,\nmihin suuntaan hän oli menossa. Risut raapivat hänen jalkansa verille,\nmutta hän pakeni siitä huolimatta nopeasti jättäen poliisit jälkeensä\nkiroilemaan.\n\nMatti Läheniemi pakeni uskollisten naapureittensa turviin. Saatuaan\nvaatteita ja muita tarpeellisia välineitä myöskin hän alkoi vaeltaa\npohjoista kohti ja päätyi lopulta Hallaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun majuri Bayerin suunnitteleman toisen Jääkäripataljoonan\nperustamisesta ei käytännöllisten vaikeuksien vuoksi tullut mitään,\njääkärikomennuskunta sai käskyn vuoden 1917 alussa palata Saksaan.\nHeidän mukanaan menivät kaikki ne, jotka aikoivat Jääkäripataljoonaan,\nja myös ne, jotka päättivät mieluummin viettää pakolaisuutensa\nRuotsissa kuin täällä. Taavi Taina seurasi ensin mainittuja, mutta Juho\nNiukkanen jäi Hallan-Ukon kehoituksesta vielä heille asumaan. Viimeksi\nmainittu vainusi suuria mullistuksia Venäjällä lähiaikoina ja oli\nsitä mieltä, että tällöin maamme eduskunta joutuisi myöskin tekemään\nratkaisevia päätöksiä, joten Juho Niukkasen, joka oli eduskunnan jäsen,\nei hänen mielestään pitänyt lähteä ulkomaille. Tämä jäikin Hallaan\nja siirtyi myöhemmin etelämmäksi Joensuun seuduille. Kierreltyään\nmetsäkämpillä tavallisena työmiehenä, jätkänä jätkien parissa, ja\nopittuaan tuntemaan tämän rehdin kansanosan elämäntavat, puhetyylin ja\njärkkymättömän tyyneyden eri olosuhteissa hän lopulta monen seikkailun\njälkeen päätyi Niittylahden kansanopistoon. Näillä seuduilla hän sitten\npysyttelihe Venäjän vallankumoukseen saakka, ajoittain koululla,\najoittain rahtitöissä, kun santarmit olivat liikkeellä.\n\nVilppu Paavilainen ja Matti Läheniemi jäivät Hallan seuduille\nodottelemaan asiain valkenemista. Paavilainen ei suinkaan maannut\ntoimetonna erämaan kämpässään, vaan kierteli etappi- ja värväystehtävissä\nlaajalti ympäri maata. Hän kävi Kannaksellakin useaan otteeseen\nerilaisissa tehtävissä ja joutui jännittäviin tilanteisiin, usein\nsamanlaatuisiin, joista olemme edellä kertoneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden 1916 loppupuoli ja 1917 alku olivat värväyksen synkimpiä\naikoja, aikoja, jolloin maamme vapauttamiseen tähtäävä toiminta\nnäytti joutuneen kuolleeseen pisteeseen. Shpalernajan vankila alkoi\ntäyttyä suomalaisista aktivisteista, joita uhkasi synkkä tuomio ja\nteloitus. Tämä loppuselvitys ei voinut enää olla kaukana, sillä\nsantarmien heittämän nuotan perä alkoi jo paistaa. Ja kun saalis olisi\nkokonaisuudessaan maalla, loppuselvitys todennäköisesti olisi alkava.\n\nJääkärijoukko, pataljoona, jota olimme vuoden 1914 lopulta alkaen\ntouhunneet, oli nyt koossa taisteluvoimaisena, kokoamassa\nsotakokemuksia käytännön ankarassa koulussa, olosuhteissa, joissa sen\nkestävyys ja usko tulevaisuuteen pantiin kovalle koetukselle.\n\nSen ajan tunnelma oli kaikkialla Suomessa raskas: Miehet linnassa\ntai pakosalla, omaiset kotona jännityksen ja surun vallassa, pojat\nrintamalla vieraalla maalla, josta ei edes saanut viestejä. Valopilkkua\ntuskin näkyi missään, mutta synkkää oli muuallakin maailmassa.\n\nTie päämäärään näytti kaikista toivottoman pitkältä. Vuoden 1916\nlopulla Englanti ja Ranska lienevät viettäneet mustimpia hetkiään,\nSaksassa ei enää oltu sodan tulokseen nähden toiveikkaita, Venäjän\naseet olivat kärsineet jättiläismäisiä tappioita, sen armeija oli\ntoivottomassa tilassa, sen johto epäpätevissä käsissä, keisarin\nhovissa oli riitoja ja juonitteluja, ja kansa suurkaupungeissa näki\nnälkää. Tämmöinen oli maailmankuva karkein vedoin piirrettynä sillä\nhetkellä. Aika ja eri puolien sitkeys tulivat olemaan ratkaisevia\ntekijöitä.\n\nMeillä suomalaisilla oli näköpiirissä vain yksi merkitsevä tekijä:\nVallankumous Venäjällä. Sanottiin, että se oli tuleva, se oli vain\n\"ajan kysymys\". Mutta aikaa on toivottoman monta eri pituutta. Tästä\npituudesta riippui, säilyttivätkö vankiloissa istuvat miehemme\nhenkensä vai eivät. Vallankumous tuli ajoissa. Onneksi meille ja\n\"kalterijääkäreille\".\n\n12 päivänä maaliskuuta 1917 alkoi Shpalernajan muurien ulkopuolelta\nkantautua selleissä istuvien korviin melua ja pauketta ja jonkin ajan\nkuluttua huutoa ja kolinaa käytävistä. Ovien salvat kalahtelivat\nauki. Oviaukkoon ilmestyi hämmästyneen vangin eteen mies pistoli\nkourassa, kasvot innostuksesta hehkuen, puhui nopeasti jotakin omalla\nkielellään ja poistui. Käytävässä kuului jalkojen töminää vankien\nrientäessä nopein askelin portaita alas pihalle, jossa kalterijääkärit\nkokoontuivat omaksi ryhmäkseen. Heille hankittiin kaupungissa asuvien\nsuomalaisten toimesta rahaa, ja sen jälkeen he palasivat koteihinsa.\n\nSiirtymäkausi, jääkäriliikkeen kuollut kohta, oli nyt ohi. Virkeän\ntoiminnan aika alkoi taas. Mutta nyt ei enää kukaan ajatellut värväystä\neikä Libaussa majailevan suomalaisjoukon suurentamista, vaan sen\nkäyttöä alkuperäiseen tarkoitukseensa. Vallankumous oli vapauttanut\nVenäjään kuuluneet kansat keisarin vallasta, ja alussa kaikki näytti\nvain päivänpaisteiselta Suomenkin kansaa kohtaan. Mutta ajan oloon tämä\nvapaus ja veljeys oli muuttua yleisvenäläisen roskaväen tyranniudeksi,\nhirmuvallaksi, jossa omankin kansamme alhaiset vaistot pääsivät\nvapaasti temmeltämään. Siinä hallinnossa ei rehellisellä kansalaisella,\nei köyhällä eikä rikkaalla, ollut sananvaltaa. Kansamme lopulliseen\nperikatoon luisuminen oli ovella. Tällä hetkellä tarvittiin tilanteen\nselvittämiseen koulutettuja, karaistuneita johtajia, aseita ja tukea.\nJuuri tätä hetkeä jääkärit olivat ajatelleet Saksaan lähtiessään.\n\nKoulutus Saksassa oli kestänyt kolmisen vuotta. Siinä ajassa näistä\nnuorukaisista oli tullut täysikasvuisia miehiä, jotka olivat nyt\nvaativan tehtävänsä tasalla.\n\n\n\n"]