[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5Gp9FCkhd-y1NaCd_c9Q0alpY8cDDvRK8mgHvaaJJ8Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3057,"Kohtalon koura","Välisalmi, Heikki",1886,1947,"3057-valisalmi-heikki-kohtalon-koura","3057__Välisalmi_Heikki__Kohtalon_koura",null,"romaani",[],[],"fi",1917,13685,87118,false,73337,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Kohtalon koura\" by Heikki Välisalmi is a novel written in the early 20th century. The book focuses on the life of Jahvetti Kumpulainen, a simple peasant grappling with the profound questions of his homeland and identity during a time of social turmoil and nationalistic fervor. It explores themes such as the clash between individual existence and larger societal forces, as well as the personal struggles of a man caught in historical upheaval.  At the start of the story, we are introduced to the protagonist Jahvetti Kumpulainen, characterized as an ordinary man with a simplistic understanding of life, who is suddenly confronted with the looming notion of \"fatherland\" amidst the chaos of changing times. He navigates his life working peacefully in a manor, contemplating his personal dilemmas about love and land ownership until the political strife of his nation pushes into his quotidian life. An unexpected encounter with a conflict around national loyalty ignites deeper questions within him, leading to a crisis of identity as he grapples with concepts he has previously never had to consider. The narrative sets the stage for a broader exploration of societal class struggles and personal destiny amid historical events that shake the foundations of Jahvetti’s existence. (This is an automatically generated summary.)",[],212,"Teos sisältää tarinoita tavallisten ihmisten elämänkohtaloista 1900-luvun alun Suomessa. Avausosuudessa seurataan mökkiläinen Jahvetti Kumpulaista, joka yrittää rakentaa vaatimatonta elämää perheelleen yhteiskunnallisten muutosten keskellä. Tekstissä tarkastellaan yksilön kamppailua ja sopeutumista silloisiin elämänolosuhteisiin.","Heikki Välisalmen 'Kohtalon koura' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3057. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KOHTALON KOURA\n\nKirj.\n\nHeikki Välisalmi\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJahvetti Kumpulaisen isänmaa\nKapinoitsija\nSammakonkutu\nHäväisty temppeli\nKerran keväällä\nOman onnensa seppä\nIhmisasunto\nIsä ja poika\nHullun kirjoissa\nSyntymäpäivälahja\nAhkerat kädet\nprinsessa\nKohtalo\n\n\n\n\nJAHVETTI KUMPULAISEN ISÄNMAA\n\nTARINA YKSINKERTAISESTA KANSANMIEHESTÄ\n\n\n\n\nJahvetti Kumpulaista pidettiin aikoinaan seutukunnalla juuri parahiksi\nsellaisella järjellä varustettuna kuin tavalliselle mökkiläiselle\nkuuluu. Ainakaan ei yleinen käsityskanta katsonut miehen sen enempää\ntarvitsevan osatakseen taivaltaa mutkattoman radan, joka täällä\nmatoisessa maailmassa on köyhän kuljettava.\n\nJotkut ovat pyrkineet nimittämään sellaista hiljaista nujuamista,\njoka on ollut havaittavissa mökkiläisten kamppailussa eteenpäin\npääsemiseksi, yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, mutta asianomaiset\nitse eivät sitä pitkiin aikoihin kutsuneet millään nimellä, siihen\nkun ei heidän mielestään sisältynyt muuta kuin yksinkertaisen ihmisen\nelämänosa. Eivät nämä ihmiset myöskään ole isosti vaivanneet päätänsä\nympäröivien elämänsuhteiden selvittämisellä. Heille ei ole ollut\nolemassa muuta kysymystä kuin se, mikä sopii oman aitauksen sisälle.\n\nTämä Jahvetti Kumpulainenkin oli vaeltanut kaikessa rauhassa\nrenkivuotensa Haljalan kartanossa, eikä hänen tiellään alkuaan ollut\nmuuta kuin kaksi ratkaisua odottelevaa kysymystä. Ensimmäinen oli\nsaman talon piika Anna Loviisa. Tämä kysymys tuntui Jahvetin mielestä\nkylläkin vaikealta, mutta selvisi hänelle edullisesti paljon helpommin\nkuin hän oli osannut toivoakaan. Jahvetti oli tuuminut koettaa\nkysymyksen ratkaisua vasta kesällä rukiinleikkuuaikaan, koska silloin\nolisi hänen mielestään ollut sopivinta yrittää saman tien toisenkin,\nnimittäin torpan paikkaa koskevan kysymyksen lopullista selvittelyä,\nmutta kohtalo teki omia laskelmiaan ja näki hyväksi ratkaista koko\njutun keväällä, siinä kauran kylvön maissa. Jahvetin täytyi tyytyä\ntähän menoon, ja kun patruunankin kanssa sopeutui se mökin asia melko\nsujuvasti, niin pääsi mies jo köyriltä oman tuvan tekoon.\n\nKun sitten tämä tupa oli valmis ja Anna Loviisa siinä emäntänä,\nniin tuntui Jahvetista, että nyt saa muu maailma mennä menojaan\nhänen puolestaan. Sitä hoitakoot herrat, kuten esim. patruuna ja\nhänen ylioppilaspoikansa, ja varakkaat talolliset; Jahvetin laisen\nilmanaikojaan mökkiläisen päänvaiva sai loppua tähän. Työ näet ei\nhalkaise aivoja.\n\nMutta sitten tuli yhtäkkiä semmoinen rysäys, joka pani Jahvetti\nKumpulaisen pään pyörälle.\n\nKartanossa päivätöissä käydessään oli Jahvetti kuullut, että isänmaa\noli vaarassa. Hänen ei milloinkaan ollut tarvinnut ajatella, mikä se\nsellainen isänmaa oikeastaan on, ja hän joutui nyt aivan ymmälle.\nJahvetin ajatusten maailmassa ei ollut edes minkäänlaista käsitystä\nisästä, hänellä kun ei sellaista ollut milloinkaan ollutkaan. Mistäpä\nse nyt Jahvetti Kumpulaiselle isänmaa!\n\nYksinkertainen, vanhan ajan kansanmies ymmärsi sen, mihin käsi yletti,\neikä yhtään pitemmälle. Ja Jahvetin käsi ei ollut koskaan yltänyt isän\npolveen. Maan tunsi kuokan kärjessä ja jalan alla, mutta se oli hänelle\nvain vuokrattua vierasta maata.\n\nTämä isänmaa-kysymys iskettiin nyt Jahvetti Kumpulaisen eteen\nihan äkkiarvaamatta. Se oli käynyt sillä tavalla, että kartanon\nylioppilaspoika oli kysynyt Jahvetilta, pitikö tämä passiivista\nvastarintaa nykyisessä tilanteessa ainoana keinona väkivallan\ntorjumiseksi. Ylioppilas vakuutti, että se voi pelastaa isänmaan,\nvaikka patruuna, hänen isänsä, oli toista mieltä, nimittäin että on\nkoetettava myöntyväisyydellä voittaa aikaa, eikä yleensäkään saa\nesivaltaa vastustaa, koska se on Jumalan asettama.\n\nSiitä tuli sanatulva, josta Jahvetti ei ymmärtänyt muuta kuin esivaltaa\nkoskevan kohdan, sillä hän muisti sen katkismuksesta. Hänen mielensä\nrauha oli kuitenkin järkytetty siitä, että hänen ajatusmaailmaansa oli\nilmestynyt selvittämätön kysymys, jollaisia siinä ei ollut enää pitkään\naikaan esiintynyt.\n\nJoka kerta kun Jahvetti nyt tuli kartanoon, tapahtui aina jotakin\nkummallista. Muutamakseen kertoi renki, että patruunan ja hänen\nylioppilaspoikansa välille oli noussut ilmiriita, kun poika oli omin\nlupinsa poistanut keisariperheen kuvan salin seinältä ja kutsunut\nkeisaria valapatoksi. Jahvetin käsityksessä oli keisari hyvin hämärä\nolento, jota hän ei tiennyt muualla olevankaan kuin kuvassa. Mutta kuva\nkuului seinälle, ja hänkin olisi pannut sen tupansa koristukseksi,\njos hänen olisi kannattanut sellainen hankkia. Ei Jahvetti ollut\nsitäkään ajatellut, minkä vuoksi keisarin kuva seinälle ripustettiin;\nse oli vain verissä jokaisella ja maan tapa, joten ei mitenkään ollut\nkäsitettävissä, kuinka isälle ja pojalle saattoi tulla kina tällaisesta\nasiasta.\n\nVielä oudompaa oli Jahvetista, kun palvelusväkikin alkoi hajaantua\nkahteen leiriin: toiset pitivät patruunan, toiset ylioppilaan puolta,\nja kaikki puhuivat isänmaasta. Jahvetti ei voinut asettaa noita toisia\nkyllin korkealle; hän itse tuntui jääneen vallan auttamattomasti\ntakapajulle, kun ei kykene riitelemään niin kuin toiset. Ja niin\npaneutui isänmaa-kysymys hänelle suorastaan vaivaksi ja taakaksi, jonka\nalle hän toisinaan oli nääntyä.\n\nSitten tuli tapauksia, jotka yhä vaan sotkivat Jahvetti Kumpulaisen\nkatsantoa tässä asiassa. Hän enemmän kuin hänen Anna Loviisansakaan\nei ollut kirjamies. Molempien lukutaito oli alunperin jäänyt\nheikonpuoleiseksi, eikä heillä ollut varojakaan kustantaa itselleen\nsanomalehteä. Korvakuulolta oli Jahvetti kuitenkin saanut selvän, että\nisänmaa oli välillä ollut pelastettukin, mutta sitten oli taas tullut\nsekaannusta ja syntynyt uudelleen riitaa kansalaisten kesken.\n\nKuitenkin oli lopulta muuan seikka ollut selvittävinään Jahvetti\nKumpulaiselle, mikä se on se isänmaa, joka oli antanut niin paljon\nylimääräistä työtä hänen ajatuksilleen. Patruuna oli kuollut ja\nhaudalla, jossa kaikki alustalaiset olivat läsnä, oli esiintynyt\nmonta puhujaa. Melkein jokainen heistä, papista alkaen, oli sanonut,\nettä tämä pitkän päivätyön suorittanut mies on nyt päässyt lepäämään\nisänmaan multaan. Silloin oli Jahvetti Kumpulainen hoksannut, että tämä\n_siunattu maa on juuri se paljon puhuttu isänmaa_.\n\nSen perästä oli kaikki ruvennut menemään taas latukantasiaan, sillä\nJahvetti oli saanut ratkaistuksi tämänkin kysymyksen. Hänelle oli\nannettu pitkäaikainen kirjallinen kontrahtikin, vaikkei hän itse\nollut koskaan käynyt sitä pyytämässä. Nykyinen patruuna, se entinen\nylioppilas, oli kerran kutsunut luokseen, ollut hyvin äkeä mieleltään\nja käskenyt Jahvetin piirtää puumerkkinsä pariinkin paperiin, joista\ntoinen oli annettu hänelle itselleen, sekä murissut jotain kirotuista\nsosialisteista.\n\nSiitä pitäen ei patruuna ollut suonut Jahvetille hyvää sanaa, eikä tämä\nvoinut ymmärtää, mikä kumma näin oli välit rikkonut. Maanvuokrakin\nruvettiin nyt ottamaan rahassa, vaikka Jahvetti olisi mielellään tehnyt\npäivätyönsä vanhaan tapaan. Tästä alkoi uusi vaiva Jahvetti Kumpulaisen\nsydämessä. Isänmaa-kysymys oli nyt selvillä, mutta tämä uusi hätyytti\nhänen ajatustaan, joka ei kyennyt selittämään, mistä patruunan ynseys\njohtuu.\n\nNyt alkaakin tämä kertomus lähetä loppuaan. Väliltä jää kyllä jotain\nkertomattakin, mutta se ei liity Jahvetti Kumpulaisen isänmaa-tarinaan,\njoskin sillä saattaisi olla hyvinkin paljon mielenkiintoa\nelämäkerralliselta kannalta. Se täytyy kuitenkin jättää pois eheyden ja\nyhtenäisyyden vuoksi.\n\nNyt siirrytään suorastaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa seisoi\nkaksi kansanluokkaa vastakkain ja jolloin Jahvetti Kumpulaisen kohtalo\njoutui tämän maallisen vaelluksen kohdalta päätepisteeseen. Hän ei\ntosin itse lukeutunut mihinkään luokkaan, kuten niin moni meidän\nmaassamme, vaan hukkui siitä huolimatta tapausten vilinään. Siltä\najalta onkin yleensä huomattava, että monesti kaikkein vähimmän asiain\nmenoon vaikuttaneet kärsivät kovimman kohtalon.\n\nJahvetti Kumpulainen ei ollut mikään liikkuva mies koko elinaikanaan.\nHän ei juuri seurannut seutukunnankaan elämää, puhumattakaan koko maan\ntapahtumista, jotka olivat hänestä liian kaukana. Kyllä hän tiesi, että\nmuutamien kilometrien päähän oli kohonnut rakennus, jota sanottiin\ntyöväentaloksi, mutta hän ei ollut siellä kertaakaan käynyt. Hän ei\nvälittänyt mistään seuroista, ja kun paikkakunnan akatkin olivat\nristineet uuden rakennuksen pirunkirkoksi, niin tuntui Jahvetilla\nolevan sitä vähemmän asiaa siihen.\n\nNyt oli kuitenkin eräänä päivänä käynyt sellainen omituinen humaus\ntämänkin seudun ylitse, että Jahvettikin oli muitten alustalaisten\nkanssa tempaantunut mukaan. Niitä tulee välistä kummallisia aikoja,\njoina yksinäisinkään sielu ei enää jaksa kestää sulkeutunutta\nelämäänsä, vaan pyrkii toisen sielun rinnalle yhteisiin puuhiin. Tämä\nkumma päivä se vei Jahvetti Kumpulaisenkin työväentalolle.\n\nSiellä tarinoitiin paljon työväenluokan tehtävästä ja vaikkei Jahvetti\nymmärtänyt mitään luokista ja luokkataisteluista, myönsi kuitenkin\njossain syvällä hänen sydämessään soipa ääni, että siellä talolla\npuhutaan tämän köyhän asiasta. Hän sopeutui koko kevään ja kesän siihen\njoukkoon, mutta syksyllä tuli ero.\n\nTalolla oli ruvettu puhumaan jostain kaartista. Jahvetilla ei aluksi\nollut mitään sitä vastaan, olihan Suomen maassa ennenkin ohut kaarti;\nsen Jahvetti tiesi. Hän oli oikein tämän uuden kaartin kokouksissakin,\neikäpä sitä muuta tehtykään kuin kokoonnuttiin. Mutta sitten oli tullut\nmuuan mies ja luvannut kaartille kiväärejä, joilla oli puolustettava\nköyhälistöä porvareita vastaan. Tämä seikka se oli käynyt Jahvetin\nsydämelle. Viis hän välitti porvareista, eikä hänen tarvinnut ketään\nvastaan puolustautua, kun ei häntä koskaan ollut kukaan uhannut,\nenemmän kuin hänkään ketään. Pyssyä hän vielä pelkäsikin, sillä se oli\nhänen mielestään vihoviimeinen kapine.\n\nSiinä kokouksessa, jossa kivääreistä puhuttiin, tuntui Jahvetti\nKumpulaisesta, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain vastaan. Siinä ne\npyörivätkin sanat ihan kielen kannalla, mutta eivät vaan tulleet ulos,\nminkä vuoksi hän puikki hiljakseen tiehensä, eikä sen koommin koko\ntalon ovea avannut.\n\nVierähtipä taas aikaa muutamia kuukausia ja oli uudelleen kevätpuoli\nkäsissä. Jahvetti oli koko talvenkorvan nuhjannut töitä mökillään\nkiinnittämättä huomiota maailman menoon sen enempää kuin ennenkään\nmonien vuosien kuluessa. Koko seutukunnalta oli varsinkin nuorempi\nmiehinen väki hävinnyt teille tietymättömille, akat vain kuljettivat\nkummia sanomia sotaisista melskeistä. Mitäpä Jahvetti niistä! Vähänkö\nsitä oli ollut sotaa ja meteliä maailmassa viime vuosina. Kylläpähän\nherkeävät, kun aikansa sotivat. Jahvetin mökille nyt ei vihollinen\nainakaan tule!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitten tapahtuikin juuri ensimmäisten päivien ilmestyttyä\npelloille ja metsän laitaan, että Jahvetti Kumpulaisen mökkiin työntyi\neräänä iltana kartanon patruuna kahden eriskummalliseen pukuun puetun\nja kivääreillä varustetun miehen kanssa.\n\nPatruuna näytti tuikealta ja sanoi kohta Jahvetin nähtyään äkäisellä\näänellä:\n\nVai täällä tämä punakaartilainen on, ja mukamas kaikessa rauhassa!\nLuuletko meitä narraavasi, isänmaan petturi? Missä aseesi?\n\nNyt se tuli taas esille, se isänmaa-kysymys ja vielä sellaisessa\nmuodossa, että Jahvetti tyrmistyi. Hän tunsi ihan niinkuin syksyllä\nsiinä kaartin kokouksessa, että jotain pitäisi sanoa, mutta sama\npainajainen, joka oli häntä ikänsä vaivannut, sulki taas suun.\n\n— Jaaha, kyllä tiedetään, mitä joukkoa olet, mars matkaan! — tiuskasi\npatruuna ja puhui sitten seuralaisilleen jotain semmoista, josta\nJahvetti ei ymmärtänyt sanaakaan.\n\nJahvetti tajusi vain sen, että hänen on lähdettävä, kun patruuna\nkäskee. Sen pitemmälle ei hänen ajatuksensa kantanut. Anna Loviisakaan\nei näyttänyt käsittävän sen enempää ja lapset, joita alkuvuosien\nhedelmättömyyden jälkeen oli kertynyt puolen tusinaa, olivat saaneet\nsuhinan aihetta oudoista vieraista.\n\nJos Jahvetin päässä pyssymiesten välissä kulkiessaan yleensä liikkui\njoku ajatus, niin pyöri se vain sen kysymyksen ympärillä, että\ntottapahan patruuna tietää; ainahan sitä ennenkin on hänen elämäänsä\nohjattu kartanosta käsin.\n\nMetsän laitaan pälveen Jahvetti vietiin. Siellä sanoi patruuna, että\nhänet ammutaan kapinallisena.\n\nSana oli outo Jahvetille, eikä hän vieläkään voinut ajatella muuta\nkuin että kylläpähän patruuna tietää. Sen hän ymmärsi, että nyt oli\nkuoltava, mutta kuolema ei tuntunut yhtään pahalta.\n\nSitten kysyi patruuna:\n\n— Onko sinulla jotain toivomista?\n\nNyt välähti Jahvetin aivoissa ikäänkuin joku kaukainen muisto.\n\n— Minä pyytäisin päästä _isänmaan multaan, siunattuun maahan_...\n\nPatruuna mutisi jotain epäselvästi ja puhui outoja sanoja vieraille,\njotka hiukan naurahtivat.\n\nSitten suoritettiin toimitus, joka sinä vuonna kohdistettiin niin\nmoneen tämän Suomen kansalaiseen.\n\n\n\n\nKAPINOITSIJA\n\nTAPAUS PAHOILTA PÄIVILTÄ\n\n\n\nI.\n\n\nKuka olisi uskonut, että Anshelmi Keltasestakin tulisi kapinoitsija,\nvaltio- ja maanpetturi ynnä isänmaankavaltaja, ja että hänetkin,\nrehellinen yhteiskunnan jäsen, leimattaisiin varkaaksi ja roistoksi.\n\nAnshelmi Keltanen oli oikeastaan hyvinkin tärkeä jäsen siinä pienessä\nkaupungissa, jonka asujameksi kohtalo oli hänet määrännyt, niin tärkeä,\nettä monet pienet maaseutukaupungit sellaisitta tuskin tulisivat\ntoimeenkaan. Hän ei tosin ollut mielipuolisuuteen saakka rakastunut\ntyöntekoon, sillä hänen heikkoutensa oli nuoruudesta pitäen ollut\nnäyttämötaide, mutta koska hänen osakseen oli tullut elättää itsensä\nkättensä työllä, kuten esivanhempaakin hamasta aikaisimmista polvista\nasti, tehtiin hänestä nahkuri, niinkuin monesta ehkä nahkurin ammattiin\nparemmin sopivasta on tehty näyttämötaiteilla. Tässä ammatissa ei\nAnshelmi kuitenkaan tuntunut oikein menestyvän, sillä häneltä jäi\nvuotaan karvaisia paikkoja. Kumpiko Anshelmin sopimattomuuden ensiksi\nhuomasi, asianomainenko itse vai mestari, siitä ei ole tarkkaa tietoa,\nmutta kaikessa tapauksessa pääsivät he yksimielisyyteen siitä, että\nAnshelmin oli vaihdettava ammattia.\n\nKuka ties: jos Anshelmi olisi paremmin onnistunut nahkapeitturina,\nei hänestä lainkaan olisi tullut ennenmainitunlaista petturia ja\nisänmaankavaltajaa. Olisi vain parkinnut nahkoja niin hyvien kuin\npahojenkin hallitusten aikana ja säästynyt kaikilta petollisilta\nhankkeilta. Anshelmista oli kuitenkin, myöhemmistä tapauksista päättäen\nhänen omaksi onnettomuudekseen, ehtinyt tulla ajuri useampia vuosia\nennen niitä kapinapuuhia. Hän otti uuden virkansa huomattavasti\nperusteellisemmalta kannalta kuin entisen. Se miellytti häntä,\nkoska siinä hänen mielestään oli paljon enemmän taiteellista kuin\nnahkurin ammatissa. Hän ajeli kuormia päivisin, ja illat ja yöt istui\npika-ajurin pukilla.\n\nNiin, Anshelmi oli uudessa virassaan tyytyväinen kaupunkiin ja kaupunki\nhäneen — aluksi. Hän oli aina altis lupaamaan palvelustaan ja täyttikin\nlupauksensa, jollei nyt ihan samana päivänä kuin puhe oli ollut, niin\nainakin samalla viikolla. Kaupungin herrat ja liikemiehet, jotka\nAnshelmin palvelusta tarvitsivat, hän tunsi yhtähyvin kuin hekin hänet.\nKaikkihan he olivat kaupungin lapsia, yhdessä pieninä piehtaroineet,\neikä sellaiseen pikku kylään juuri uusia tule, ja jos joku sattuu\neksymäänkin, oppii hän pian tuntemaan kaupungin huomatuimmat henkilöt,\njoihin Anshelmikin omalaatuisenaan tyyppinä kuului. Vuorovaikutus\nAnshelmin ja kaupungin säätyläisten välillä olikin niin täydellinen,\nettei ensinmainitun saatuaan hotellista myöhäisen kyydittävän koskaan\ntarvinnut kysyä tämän osoitetta. Hän tiesi jokaisen asiakkaansa\nasunnon, saattoipa vielä usein väsyneen matkustajan kohteliaasti ihan\nsänkyyn saakka.\n\nHyvällä syyllä voi siis sanoa, että Anshelmi Keltasen ja\nkaupunkilaisten välillä vallitsi täydellinen yhteisymmärrys. Senpä\nvuoksi häntä kutsuttiinkin kaikissa piireissä ristimänimeltä, joka\nsekin usein mukavuuden takia lyhennettiin Semmiksi. Niin kutsuivat\nhäntä sekä herrat että rouvat, joitten kumpaistenkin jakamatonta\nluottamusta hän nautti.\n\nSemmin puoluekannasta ei ollut tietoa, eikä sitä juuri koskaan\nudeltukaan. Hän kyllä lienee joskus suorittanut sisäänkirjoitusmaksun\nasianomaiseen ammattiosastoon ja saanut jäsenkirjan, mutta sekin oli\npuheitten mukaan jo aikoja sitten menettänyt voimansa jäsenmaksujen\nlaiminlyönnin tähden. Hän säilytti sitä enää vain jonkinlaisena\nmuistoesineenä, tai ehkä vilauttaakseen joskus epäilevälle\nammattitoverille, jotta älähän nyt, kaveri, miehiähän tässä ovat\nmuutkin miehet.\n\nMutta sitten tuli se kapina ja sotki hyvät humalat.\n\nAnshelmilla ei ollut tästä kapinatouhusta mitään omaa käsitystä. Niin\nkauan kuin oman kaupungin punaiset olivat vallassa, ei sellaista\ntarvittukaan, sillä he olivat hyvin lievästi vallankumouksellisia, eikä\nheidän ja herrojen välillä näyttänyt olevan sen pahempaa kaunaa kuin\nennenkään. Anshelmi ajoi entiseen tapaansa, kyydittävät olivat samoja\nja määrättynä vuorokauden aikana edelleenkin samassa kunnossa, sanalla\nsanoen: koko pikku yhteiskunnan elämä näytti menevän vanhaa latuaan.\n\nJonkin ajan perästä tuli kuitenkin muutos. Kaupunkiin tulvahti\ntoispaikkakuntalaisia, panivat entisen punakaartin päällikön viralta\nja rupesivat pitämään omaa komentoaan. Silloin hävisivät herrat\nkuin siivellä pyyhkäisten, ja Anshelmia alkoivat käyttää punaisten\ntoimihenkilöt. Aluksi ei hänellä nytkään ollut mitään kantaa kapinan\nsuhteen, mutta pian hänestä rupesi tuntumaan vastenmieliseltä koko\ntouhu. Punaiset päälliköt komensivat kyllä rehtevästi, mutta maksuksi\nlykkäsivät jonkin paperilapun, jolla muka piti saada rahat, mutta kun\nmeni kysymään osoitetusta paikasta, niin kohautettiin olkapäitä tai\nsanottiin porvariksi.\n\nAsiain näin ollen Anshelmi katsoi parhaaksi lopettaa koko ajon, kunnes\nolot vakiintuisivat. Tarvitsihan toki hevonenkin lepoa, kun oli\nvuosikausia ajaa ryyhätelty yhtämittaa.\n\nKauan ei Anshelmin kuitenkaan annettu apulaistaan lihotella, sillä\nmuutaman päivän päästä ilmestyi hänen asuntoonsa pistinniekka\npunakaartilainen ja vaati lähtemään kanssansa esikuntaan. Siellä istui\nkoolla koko esikunta ja yksi, nähtävästi päällikkö, koska sillä oli\nenemmän punaisia nauhoja kuin muilla, ilmoitti:\n\nEsikunta on päättänyt, että nytten kaikki vossikat mopilisoitaan kansan\npalvelukseen.\n\n— Vai kansan — äänsi Anshelmi — kyllähän tässä palvelisi vaikka\nkansaakin, mutta kun se ei maksa muuta kuin arvottomia paperinpalasia,\nniin minä aattelin...\n\n— Ei mitään vastavallankumousta — keskeytti päällikkö — sinä olet\nroletaari ja sinun pitää ymmärtää luokka-asemasi.\n\n— Niinpä niin — yritti taas Anshelmi — mutta se maistuu leipä tämän\nköyhänkin suussa, ja palkkansa pitäisi saada työmiehen...\n\n— Palkkasi saat sitten, kun kansan hallitus on vaurastunut, että voi\nmaksaa. Sinut on määrätty vetämään intentin varastosta rikoita ja\nnahkoja kaartin verstaan.\n\n— Vetänenpä heitä sitten, kun kerran on määrätty — myönsi Anshelmi ja\nläksi niine hyvineen.\n\nJa hän veti. Ei tosin millään erityisellä himolla, vaan niinkuin\npäiväpalkkalainen, joka ei edes ole varma tilistään.\n\nKaartin verstas oli venäläisellä kasarmilla, ja eräänä päivänä\nollessaan juuri lähdössä takaisin kaupunkiin kuuli Anshelmi nimeänsä\nhuudettavan. Pienestä kellarikerroksen luukusta pisti esiin\nkaupunginviskaalin hiukan karvoittunut naama.\n\n— Kuulehan, Semmi, etkö sinä menisi meille ja toisi vähän evästä tänne.\nMeitä on useampia, me ollaan täällä vankina.\n\n— Kukas kumma viskaalin on vanginnut?\n\n— Ei sitä nyt tässä kerkeä selittämään, mene sinä vain rouvan luo, hän\nkyllä järjestää. Tuo sitten tänne ja anna luukusta!\n\nSen pitempiä puheita ei siinä tarvittukaan. Tosin olisi Anshelmin\ntehnyt mieli tietää, miten viskaali on mokomaan paikkaan joutunut,\nmutta saapihan tuon kuulla rouvalta — ajatteli hän ja läksi ajaa\nnytkyttelemään kaupunkiin.\n\nViskaalska kiiruhti heti toisten rouvien luokse. Sovittuna aikana hän\nantoi Anshelmille suuren paketin ja liverteli:\n\n— On se sentään tämä Semmi siunattu mies! Kyllä Semmiä muistetaan, kun\ntästä ajat muuttuvat.\n\nAnshelmiin tuli taas henkeä ja elämää. Hän ei enää ollenkaan nurissut,\nvaan ajoi mielellään »rikolta ja nahkoja kaartiin verstaan». Hänellä\noli nyt sopiva sivuhomma: sai auttaa pulassa olevia ihmisiä, vieläpä\nvanhoja rakkaita herrojaan. Joka päivä, välistä useampaankin kertaan,\nkulki Anshelmin mukana paketteja kasarmin kellarikerroksen luukusta\nsisään. Myöhemmin niitä kuljetettiin sisäpuolen kauttakin, kun sattui\nolemaan omanpaikkakuntalainen kaartilainen vahdissa. Silloin jutteli\nAnshelmi pitkät lorut herrojen kanssa, painoi tarkasti muistiin kaikki\nheidän tarpeensa, vei terveisiä rouville ja toi seuraavalla kerralla\npyydetyt tavarat.\n\nJa herrat vakuuttivat aina:\n\n— Kyllä muistetaan Semmiä, kun täältä päästään.\n\n\n\nII.\n\n\nKapina oli kukistettu, valkoiset joukot olivat tulleet kaupunkiin,\nvankina olleet herrat pitivät nyt taas valtaa käsissään.\n\nAnshelmi oli pannut hevosensa talliin, rahdinveto kasarmille oli\nloppunut. Oikeastaan ei sitä olisi riittänyt niinkään kauaksi, jos\nAnshelmi olisi pitänyt kiirettä. Mutta häntä oli haluttanut olla\nmobilisoituna, koska herrat, joita hän oli tottunut palvelemaan, olivat\nistuneet kopissa ja tarvinneet hänen apuaan, ja sen vuoksi hän oli\npitkittänyt ajoa mahdollisimman kauan.\n\nAnshelmi lepäili nyt asunnossaan ja ajatteli, että antaa tämän vallan\nvaihdosta seuranneen ensi hötäkän mennä ohitse, niin nousee häntä\nsitten taas pukille entiseen tapaan ja alkaa kysellä ajoa.\n\nJa tästä tämä kertomus sitten rupeaakin joutumaan loppuansa kohden\nankaralla vauhdilla. Kuten tunnettua, oli vauhti siihen aikaan, jona\ntässä maassa suoritettiin n.s. kapinan jälkiselvittelyjä, yleensäkin\nankara. Ne, jotka kapinan kukistettua pääsivät valtaan ja vaikutukseen,\npitivät kapinallisten tilinmaksulla sellaista kiirettä, ettei\nlähimainkaan aina tullut katsotuksi, oliko palkansaaja edes tehnyt\ntyötä tiliänsä vastaavan määrän.\n\nMitä muuten tähän entiseen nahkuriin, sittemmin pika- ja kuorma-ajuri\nAnshelmi Keltaseen tulee, asetettiin hänetkin kapinallisten\npalkannauttijain luokkaan. Hänen lepäillessään asunnossaan ja\nmiettiessään, että on sentään hyvä, kun palasivat nämä säännölliset\nolot ja ihminen pääsee taas omaksi herrakseen eikä tarvitse kärrätä\nruokaa herroille kasarmille, ne kun ovat jälleen vapaina ja saavat\nsyödä kotonaan, tuli muutamia pyssymiehiä — tuttuja oman kaupungin\npoikia — ja sanoivat, että punikki lähtee nyt tekemään tiliä niistä\nkuormista, joita kauppaneuvoksen varastosta veteli.\n\nAnshelmi oli aluksi vähän ihmeissään, sillä hän ei ollut mitään\ntiliä odottanut, mutta hymähti sitten ajatellen, jotta tehdään tili,\nparempi vaan kun maksavat vetopalkan. Tarpeenhan se on tässä yleisessä\nniukkuudessa.\n\nVartiosto vei Anshelmin raatihuoneelle, jossa vanhastaan sijaitsi\nmyöskin kaupungin poliisilaitos. Siellä hänet tuupattiin putkaan\nmonien muitten joukkoon. Tällainen tilinteko tuntui Anshelmista hiukan\nomituiselta. Hän ei ollut milloinkaan ennen joutunut siihen paikkaan,\nminkä vuoksi mieleen hiipi epäilys, että nyt eivät asiat ole kuvan\ntolalla.\n\nTämä tapahtui aamulla, ja illalla sitten vietiin Anshelmi ylös\npoliisimestarin huoneeseen. Siellä istui muitten joukossa se sama\nviskaali, joka oli hänet ensiksi huutanut luoksensa kasarmin pihalla ja\ntilannut ruokia. Anshelmin jossain määrin laskeutunut hyvätuuli kohosi\ntaas. Ahaa, nyt ollaan oikeilla jäljillä. Kyllä nyt asiat selvenevät,\nkun tämä mies istuu pöydän takana. Hänhän oli monet monituiset kerrat\nluvannut muistaa Anshelmia, jota kutsui siellä kasarmilla heidän\nkaikkien hyväntekijäksi.\n\n— No, Keltanen, sanoppas nyt, kuinka paljon sinä varastit niitä\nkankaita ja nahkoja kauppaneuvos Blixströmin varastosta? — jyrähti\nviskaali pöydän päästä. Ja toisetkin herrat katsoivat häntä kuin jotain\nihme-elävää.\n\nViskaali oli nyt aivan toinen mies kuin kasarmilla. Siellä oli hänen\nsilmissään ollut samanlainen ilme kuin usein aikaisemmin, ennen näitä\nselkkauksia, jolloin Anshelmi oli pitänyt viskaalia kansanmiehenä. Se\nilme oli kasarmilla ollut vielä lempeämpikin kuin ennen, viskaali oli\naina taputellut Anshelmia, jonka mielestä hän oli vankina ollessaan\nvaikuttanut vähän »heeseliltä». Nyt oli hänen katseensa kova, melkeinpä\nraaka.\n\nJa totta sen täytyy ollakin muuttunut joksikin toiseksi, kun tuollaista\nkysyy Anshelmilta. Hänkö varastanut? Olisipa luullut tässä kaupungissa\ntiedettävän, ettei Anshelmi Keltanen ollut koskaan kättänsä toisen\nomaan laskenut. Rehellisellä työllä hän oli aina koettanut itsensä ja\nperheensä elättää, ja palvella moitteettomasti toisia, niinkuin oli\npalvellut kasarmillakin vankina olleita. Ja tuo mies syyttää nyt häntä\nvarkaaksi! Sanoisi sen edes jokin toinen, mutta kun tuo... Anshelmin\noli vaikeata uskoa korviansa, mutta kyllä se niin sanoi.\n\nJonkin toisen veri olisi sellaisesta pahastikin kuohahtanut, mutta\nAnshelmin mielen tasapaino ei vielä milloinkaan ollut horjahtanut. Jos\nhän nyt joskus vertaiselleen ärjähtikin, kun asiaa enemmän kertyi,\nmutta herrojen edessä oli hän tottunut kestämään terävänkin pistoksen.\nSiksipä hän vastasikin rauhallisesti:\n\n— Eipä ole tarvinnut iässäni varkaissa kulkea. Ja mitäpä minä niillä\nkankailla... mopilisoivat, niin vedin kasarmille, kyllä kaiketi sen\nherrat tietävät yhtä hyvin kuin minäkin.\n\nViskaali nyökkäsi omituisesti myhähtäen toisille herroille ikäänkuin\ntahtoen sanoa, että kyllä nämä pahukset tiedetään... katsoppahan\ntätäkin vintiötä, kun koettaa tekeytyä viattomaksi.\n\nSitten hän ärhenteli Anshelmille:\n\n— Kyllähän te osaatte kierrellä, mutta se ei auta. Nyt tehdään\nlyhyt loppu varkaista ja roistoista. Sinun puuhasi ovat tiedossa,\nja kauppaneuvos vaatii sinulle rangaistusta kankaitten varkaudesta.\nTunnusta pois.\n\nAnshelmin sisällä sävähti omituisesti, ikäänkuin olisi pakkautunut ylös\njokin iso ja kova kimpale.\n\nHänen päässään ehti käväistä ajatus, että sanoisiko noille jotain,\nmuistuttaisiko niistä selityksistä, taputuksista ja lupauksista\nkasarmilla, mutta häntä hävetti mennä sellaista puhumaan, minkä vuoksi\nhän äänsi vain yksikantaan:\n\n— Mitäpä tässä muuta tunnustamista kuin minkä jo sanoin...\n\nSiitä seurasi sitten kopissa istumista muutamia päiviä, sen jälkeen\nmatka lääninvankilaan, taas odotusta ja lopuksi eräänlainen oikeuden\nistunto, jossa Anshelmille annettiin kolme vuotta ehdonalaista ja\nnäpistettiin kunnia pois määrävuosiksi. Mutta sen ensimmäisen ja ainoan\nkuulustelun ja oikeuden istunnon välille sopi sellainen määrä henkistä\nkidutusta, että puhtaimmallakin tunnolla on sitä vaikea kestää.\n\nAnshelmi Keltanen on nyt jälleen kunniallisten ihmisten kirjoissa. Hän\nistuu ajurinpukillaan ja häntä kutsutaan taas tuttavallisesti Semmiksi.\nHän ajaa herroja ja narreja, jokaista, joka kyytiä tarvitsee, mutta\nherroihin hän suhtautuu nyt epäilevästi. Hänen mielestään niitten\nmenettelyssä työläistä kohtaan on jotain kieroa ja niitten oikeus ei\nole kohdallaan.\n\n\n\n\nSAMMAKONKUTU\n\nSATU\n\n\nVanha sammakko nosti varovaisesti päänsä lätäkön pintaan.\n\n... Kah, olipa kevät taas kuin olikin... Koko lätäkkö samean-sakeana\nkuin ennenkin... Ja laajalti sitä oli... piti oikein kurottaa\nkaulaansa, ennenkuin näki toiseen laitaan. Eikä enää juuri luntakaan,\netäällä pellon ojassa vain lähjötti ikäänkuin likaantunut ja lytistynyt\nvalkea lakki. Koivukin tuolla tien vieressä on kuin rakastunut neito,\njoka suunnittelee uutta vihreää kevätpukua... Ja mikä se on tuo sävel:\neikö maar kiurunen, Pohjolan aikainen ilonpitäjä koettelekin ääntään.\nJopa tottakin... Katsos, katsos, västäräkkikin huiskuttelee saralla\nylpeänä hännystakkiaan.\n\nKevät on... on... Ilmankos niin somasti hykähytti sydäntä. Se vaatii\nvielä vanhanakin veri osansa...\n\nVanhan sammakon piti ihan heristää kuulumaan tajutakseen, miten kevät\nsoi ja sirkuttaa. Ja silmää täytyi siristää, ennenkuin erotti huikeasta\navaruudesta alas hyppelevät hauraat valonsäteet...\n\nMutta kun ei kuulu tuttu kurnutus, sammakoitten keväinen kieli...\nOn sittenkin tainnut vanha, raihnas ruumis liian tukevan talviunen\nottaa... toiset jo laulunsa laulaneet ja — lakanneet.\n\nTuossa paistaa punainen seinä. Sen vierellä on entinen kutupaikka. Ei\ntoki elähtäneenkään silmä niin pahasti vikaan katsone.\n\nVanha sammakko ponnistaa pitkän hypyn ja pääsee kevätpuron suuhun.\n\n... Eikö yhtä sammakkosielua koko lakealla, eikö ainuttakaan nuppia näy?\n\n       *       *       *       *       *\n\nUjona pistäytyy pää vedenkalvoon vanhuksen vieressä. Kolmannenkeväinen\nnuorukainen tämä.\n\n— Mitä nyt, poika, onko luonto poikennut ladultaan, vai onko vanhan uni\npettänyt? Miksi ei kuulu keväinen laulu?\n\nArasti vastaa nuori:\n\n— Ei nyt kutemista, ei ilonpitoa, vaari. Tämä meidän maailmamme on\nmullin-mallin... Ihminen tappaa ihmisiä ja hautaa vainajat tänne meidän\nsuohomme.\n\n— Eikö olekaan enää harmaita tuon punaisen tiiliseinän takana, niitä,\njotka huvikseen ja harjoituksekseen ampuivat.\n\n— On harmaita, mutta ei niitä samoja, eivätkä nämä ammu kuvia, vaan\neläviä ihmisiä, omaa heimoaan murhaavat.\n\n— Miksi, poikaseni, ne sellaista tekevät?\n\n— Ne palauttavat järjestystä ja juhlivat vapautta. Sitä varten ne\nveljiään suohon sortavat ja siksi emme me sammakot laula lemmestä.\nMeillä on suru.\n\n— Mutta kuulehan, poika, kuinka kiuru kilkattaa, ja västäräkki on\nhännystakissa...\n\n— Ne eivät ymmärrä, mutta me olemme samaa sukua, noidutusta ihmisestä\npolveutuneita. Nyt ovat luomisen herrat itse noiduttuja: he ovat\nsaaneet vapauden... ihminen on heistä hävinnyt. Meidän sukumme lähtee\nnäiltä lätäköiltä. Me emme kude ihmisen veressä...\n\nMolemmat katosivat punaiselta paistavan rykelmän seinustalta, eikä sen\nperästä sieltä ole keväistä kurnutusta kuulunut.\n\n\n\n\nHÄVÄISTY TEMPPELI\n\n\nSe oli ihana paikka. Keväällä pälveili se ennen kuin mikään muu, sillä\nauringon lämpimät huulet hyväilivät sitä pitkin pituuttaan aina kehrän\nylimmillään heloittaessa.\n\nAjatelkaa: pitkä, korkea harjanne, kapea ja jyrkkä kahtaanne, aivan\nkuin taltalla muovailtu, taitavan mestarikäden ohjaamalla taltalla.\n\nLuonto vain voi olla niin suuri mestari.\n\nSen harjun hongat olivat ryhdikkäitä kuin nuori sulhanen. Väärä\nkäkkyräpetäjä ei sinne uskaltanut asettua; se osasi kaihtaa solakoita\nvaltiaita. Ja sammal sen harjun sivuilla oli pehmeä kuin morsiusvuode,\nsiihen upposi istuja ikäänkuin höyhenpatjaan.\n\nSe oli luonnon suuri temppeli, jossa on pilari pilarin vieressä ja\njossa käyskentelevä ihminen tuntee syvästi ja parastaan. Hän tuskin\nuskaltaa mennä sinne arkivaatteissaan, sillä hän tietää astuvansa\npyhättöön, jossa kävijällä pitää olla siisti näkö ja altis mieli.\n\nJa kun sen harjun kiireelle nousi, levittäytyi alla laakso, joka\npienempine pilareineen ikäänkuin kunnioittaen katseli kummun\nylhäistä rauhaa, ja siellä laakson pohjalla siinti soikea lampi kuin\ntummansininen silmä.\n\nToisella sivulla, vähän matkan päässä, hääräili pieni yhteiskunta\nomissa puuhissaan, mutta aina juhlapäivinä puki se pyhäpuvun ylleen\nja kulki harjulle hiljaisena ja hartaana, silmissä selittämätön\nriemu ja onni. Pieni yhteiskunta rakasti harjuaan ja mainitsi siitä\nylpeydellä, ei kerskailevalla ja kovalla, vaan sisäisen, syvän tunteen\nkirkastamalla.\n\nSe harju oli keväästä, läpi kesän, syksyyn saakka pienen yhteiskunnan\npyhiinvaelluspaikka.\n\nKaikki Suomen metsien laulajat viihtyivät siellä, ja jo aikaisesta\naamusta harju soi ja helisi.\n\nSiellä kävi kanssani vieraan maan mies, vaipui omituisesti ajatuksiinsa\nja onnesta säteillen sanoi:\n\n— Teillä on kaunis maa ja teidän kukkuloillenne on luotu ikuinen rauha.\n\n— Niin on, Jumalan kiitos, muusta me olemmekin köyhiä.\n\nVieraan maan mies viipyi kauan kanssani harjun rinteellä ja jälkeenpäin\nomasta maastaan kirjoitti kirjeitä, joissa hän aina palasi sille\nsamalle kukkulalle ja katseli sieltä leppoisaan laaksoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten tapahtui jotain kauheaa, sellaista, joka kyllä on piirretty\naikakirjoihin, mutta ei ole vielä täydellisesti selvinnyt luettavaksi.\nKun me koetamme ponnistaa siitä kuvan eteemme, niin se ehkä onnistuu,\nmutta me emme osaa sitä kirjoittaa. Toistaiseksi me vain tiedämme\ntajunnassamme, että hirveä onnettomuus on kulkenut ylitsemme,\nraastanut, revellyt ja iskenyt meihin haavan, joka ei mene kiinni, vaan\npolttaa ja pakottaa.\n\nMe saatamme olla sanan ja kynän miehiä, mutta sen kaamean turman edessä\nmeidän kielemme mykistyy ja kynä käy raskaaksi. Me kerromme kukin vain\nomasta onnettomuudestamme, haastamme oman rintamme haavoista, vaikka\nmeitä yhteinen kipu kirvelee.\n\nMeillä onkin vielä iso urakka siinä, mitä aikaisemman taipaleemme\nvarrelta on jäänyt muistiin merkitsemättä. Älköön siis tuomittako\nmeitä, vaikka olemme ajan ankaran surun edessä heikkoja ja\nkykenemättömiä, se kun meitä vuorena painaa. Ne, jotka meidän jälkeemme\ntulevat, osaavat tehdä meille oikeutta ja sanoa sen sanan, joka on\nsalpautunut meidän huultemme taakse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta yhden minä tiedän: kerran keväällä, kun päivän kultainen juova ei\nenää löytänyt hangen hopeaa ja hongat kohahtelivat auringon ylenemisen\niloa, kun kiuru kiiti korkealla ja lauloi häitä ja kaikkialla värähteli\nelämänriemu, kulki sen harjun vierteelle synkkiä saattoja, jollaisia ei\nennen niillä mailla ollut liikkunut. Niitä tuli sinne joka ilta ja aina\nsamat palasivat, toiset olivat jääneet harjun rinteelle, josta he eivät\nole tulleet, eivätkä koskaan tule kotiin.\n\nPieni yhteiskunta vähän matkan päässä harjun kupeella eli silloin\nparhaillaan sitä suurta onnettomuutta, josta yllä mainittiin.\n\nMuutamat päivät ja viikot tekivät silloin historiaa, joka, jos se\njoskus oikein kerrotuksi tulee, sisältää enemmän kuin sukupolvien\nuurastaminen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten meni vuosia, jotka eivät olleet jaksaneet luoda umpeen kuilua\nonnettomuuden ja sen muiston välillä.\n\nSe sama vieraan maan mies, joka ennen oli harjulla innostuksen\nhuudahdukseen puhjennut, tuli taas ja vaati mukaansa entiselle\npaikalle. Minä en voinut kieltäytyä, vaikka sydämessäni asui ankeus ja\ntuska.\n\nVieraan maan mies kysyi:\n\n— Mitä ovat nuo punaiset aitaukset rinteellä?\n\n— Siellä makaa kuopattuna kukkuloittemme ikuinen rauha...\n\n— Niin, teilläkin on ollut sota — teilläkin.\n\n— Ei, vaan murha... murha meillä oli.\n\nVieraan maan mies tahtoi pois. Hän ei puhunut mitään. Vasta myöhemmin\nhän kirjoitti, että siellä harjulla oli ilmojen orkesteri lakannut\nsoittamasta, hongat eivät huokuneet elämäniloa ja se lammensilmä\nalhaalla tuijotti melkein kuin pääkallosta.\n\n\n\n\nKERRAN KEVÄÄLLÄ\n\nMUISTIKIRJAN LEHTINEN\n\n\nKevät!\n\nJokaisella ihmisellä on oma vuodenaikansa, jota hän intohimoisemmin\nkuin muita rakastaa. Kesä koruineen on monien unelma, omat ihailijansa\novat talvenkin lumisilla tanhuvilla, eikä pidä luulla, ettei syksyn\nomituinen väririkkaus osaisi kiehtoa. Se on aivan turhaa puhetta, että\nkelta on syksyn ainoa väri. Kyllä sillä on muitakin, vielä tenhoavampia\nja häikäisevämpiä. Ja mikäpä vetäisi vertoja syksyn kireän-kuultavalle\ntaivaalle, joka kaartuu yllämme kuin moskean kupolikatto.\n\nMutta kevät! Sinua sittenkin useampi kaipaa. Keväässä on optimismia,\nhyvänuskoa, ja harva toki mielessänsä yksin elämän harmautta hautoo.\n\nKuta vanhemmaksi ihminen varttuu, sitä enemmän hän kaihoaa kevättä. Hän\nhaluaa siinä nähdä oman nuoruutensa innon ja uneksia aina uudestaan\nentiset sadat toivonsa, jotka elämä vuodesta vuoteen on jättänyt\ntoteuttamatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä olen kaikkien vuodenaikojen kannattaja, minulla ei ole erityisiä\nsuosikkeja. Minä löydän aina luonnosta sopusoinnun sydämelleni ja\nvirvoitusta väsyneelle mielelle. Minun sieluuni saapuu aina kevät, kun\nminä astun luonnon, suuren tutun ja tuntemattoman temppeliin.\n\nMinua kalvaa usein kauhea tuska, kun minä kuljen ihmisitsekkyyden\nkeskellä ja näen, kuinka pienen pyyteen vuoksi paljon uhrataan ja\nkuinka suuren haaveen ja onnen kaipuun annetaan tallautua tantereeseen\nmitättömän itserakkauden takia.\n\nNiin minä tunnen, enkä sittenkään ole sen parempi kuin muutkaan.\nIhminen, itsekkyydestä ja omanvoiton pyynnistä vapaa, on vain minun\nsalainen haaveeni. Itse olen minä hyvä ainoastaan humisevan metsän\npyhätössä, korkealla vaaralla, jonne alhaalta katsoo sininen lampi kuin\narmaan silmä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta mitäpä minä näitä haastelen, hullujani huutelen, minä, joka olen\nkerran nähnyt oikean kevään, tai ainakin _luullut_ näkeväni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoi, kuinka minä olin sairas ja masentunut, kun juna minua kiidätti yli\nrajan idästä Suomen puolelle!\n\nMinä olin jättänyt taakseni meluavan suurkaupungin, jonka kansa\nkulki jo kolmatta, vai lie ollut neljättäkin, viikkoa katselemassa\nkuulan reikiä julkisissa rakennuksissa ikäänkuin suurta ihmettä,\nvaikka pihoilla maleksi raajarikoiksi ammuttuja ihmisiä, joita monen\nedelläkäyneen sotavuoden aikana oli tehty miljoonittain ja joissa olisi\nollut kylliksi katsomista, enemmänkin: auttamista.\n\nKansa ihmetteli oman historiansa hävitystä, ja eniten se oli ihmeissään\nnähdessään pienen, nuhrautuneen punaisen lipun, jonka sotamies oli\nsisään tunkiossaan ennättänyt pistää entisen keisarillisen linnan\nportille.\n\nOli tapahtunut vallankumous, ja kansa katseli sen jälkiä.\n\nIhana asia se vallankumous! Lienen itsekin sen ylistystä laulanut.\n\nVapaus oli voitettu, olisi pitänyt olla iloinen, mutta sydämeen pisti\npahasti. Veli oli murhannut veljensä vapauden hinnaksi.\n\nTuleekohan tästä oikea vapaus?\n\nLähimmät kuukaudet vastasivat kysymykseen. Mikä oli vastaus...?\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta minä olin jättänyt jälkeeni sen levottoman kaupungin, jonka\nkansalaiset päivin kulkivat vallankumouksen jälkiä katselemassa, ja\nöisin ase kädessä rosvosivat toisiaan hämärillä kaduilla. Minä tulin\nkotimaahan.\n\nTäällä oli iloista väkeä, laulua, soittoa ja kukkia. Kevättä ilmassa ja\nsamaa sydämissä. Kukaan ei etsinyt kuulan reikiä — _silloin_.\n\nSe kevät pyyhkäisi kuin siivellä pois kaikki vuosien vaivat, pään\nraskaus keveni kohta, ja sydän löi terveesti.\n\nKansa kulki onnellisena kaduilla ja puistoissa, ja jokaisen kasvoista\nsaattoi lukea riemuitsevan: katso, me ollaan nyt omia itsiämme, ja\nnyt me ruvetaan luomaan sitä uutta Suomea, josta on ollut niin paljon\npuhetta.\n\nMinä yhdyin joukkoon ja ylistin vapautta, ja silloin minä todella\nuskoin vapauteen, toisen kerran elämässäni alun toistakymmenen vuoden\nväliajalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitten tuli kesä...\n\nTuli syksy...\n\nTalvikin tuli...\n\nLienee koittanut kevätkin... Mutta missä oli vapaus?...\n\nSitä toista kevättä minä en jaksa muistella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohtalo, anna meille vielä kunnon kevät!...\n\n\n\n\nOMAN ONNENSA SEPPÄ\n\n\nMeillä lauletaan ylistystä neroille ja tietoviisaille, jotka tämän\nmaailman kehityksen vauhtipyörää muka liikkeessä pitävät ja joita\nilman me ei oltaisi niitä kuin nyt ollaan, vaan kuljettaisiin\nmelkein yhtä mölöinä kuin karhut metsässä. Ja tämä maailma olisi muka\ntuntuvasti tökerömpää tekoa ilman näitä oppineita ja neroja, joitten\nälynystyröistä herahtelee viisautta meidänkin puolestamme ja joitten\nkallosta on kotoisin kulttuuri, sivistys ja valistus, niin että meidän\nei muuta kuin piehtaroida niissä.\n\nHyvä on: ei olla kitsaita, annetaan tunnustus opille ja nerolle,\nsemminkin jos se itsenäisenä ilmaiseikse; eihän tässä olla\nsivistysvihollisia, ei toki. Mutta mikä on tulla älyniekaksi, kun\nsuuria kouluja käydään ja paljon kirjoja luetaan. Toista se on, kun\npitää ottaa oppi omista hyppysistään ja kokemuksen mutkaiselta tieltä\ntietonsa kerätä.\n\nNe ovat neroja sellaisetkin, kansanmiehet, jotka eivät päivääkään\nole koulun penkkiä painaneet, eivätkä mestarien työpajoissa hihnaa\nmaistaneet opin alkajaisiksi, vaan on heistä sittenkin kehittynyt\ntaito- ja tietoniekkojakin, jotka voivat kerskata, jotta istukoon\ntuohon opinkäynyt rinnalle, niin katsotaan, onko konstinsa ovelampi.\n\nVoi, kuinka niitä on Suomen pitäjissä paljon sellaisia; kuka niitten\nluvun tietääkään!\n\nOtetaanpa yksi esille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaavetti oli tämän pojan nimi, ja Taavetti taisi olla isäkin. Siinä oli\nmonta kakaraa pienessä mökissä, jota Särkäksi kutsuttiin, ja Särkkiä se\noli sitten koko sukukin. Tuskin tämä Taavetti oli vanhinkaan. Lienee\nparemminkin ollut siinä keskivälillä, vaikka tästä vasta oli muistettu\ntehdä isän kaima, jollainen ehdottomasti perillisten joukossa oli\noleva. Toisille oli sattunut allakasta löytymään muita mukavia nimiä.\n\nTaavetin elämän juoksu alkoi kuten muittenkin samanlaisten töllien\nperillisten. Äiti oli jonain iltana lehmän lypsyltä paiskautunut\npitkälleen ja käskenyt hakea naapurin muijan saunaa lämmittämään\nja avittelemaan siinä puuhassa, jonka oli tuotava uusi suu perheen\nvähitellen täyttyvään pöytään. Niin tuli sitten Taavetti tähän\nmaailmaan ilman lääkäreitä, kätilöitä ja pihtisynnytyksiä, joista\nviimemainituista ei varsinainen kansa Suomen saloilla vielä tänäkään\npäivänä tiedä mitään. Milloin pääsee vähemmällä, milloin ottaa\nkovemmalle, ja jos on kuollakseen, niin kuolee. Muutaman päivän\nperästä oli äiti taas lehmää lypsämässä, ja pieni tulokas pilkisteli\nkapalostaan orteen kytketyssä kakskorvavakassa, joka jo oli ehtinyt\nerinäisiä muitakin Särkkiä soudatella. Äiti imetti minkä hänen kuivista\nrinnoistaan herui, ja loppua korvattiin lehmän utarien antimilla.\nSärkän töllissä ei tunnettu Maitopisaroita ja Lastenseimiä koelaseineen\nja komppeineen. Siellä oli vain yksi lehmä, Punikki, ja se oli sekä\nMaitopisarana että Lastenseimenä.\n\nSärkän mökissä ei myöskään valitettavasti oltu tutustuttu pienten\nlasten hoitoa käsittelevään kirjallisuuteen eikä luettu uusimpia\nkasvatusteorioja, vaan meneteltiin näitten asioitten suhteen\nsillä yleisellä tavalla kuin Suomen silloisen suuriruhtinaskunnan\nmaaseudulla oli totuttu menettelemään: annettiin lapsen kasvaa, jos\non kerran kasvaakseen. Särkän muorin kasvatusteoria ei ollut kovin\nmonimutkainen. Se kun ei yksi akkanen ihminen, jolla on puolitusinaa\npenskoja ympärillään ja mökin työt hoidettavinaan, kerkeä paljon\nkasvatusasioilla päätänsä vaivaamaan. Niin pian kuin Taavetin koivet\nvähänkin rupesivat kannattamaan, pistettiin hänet, kuten kaikki\nedeltäjänsä iässä, reikätuoliin, jonka Suomen kansan keski-ikään\nehtinyt enemmistö lapsuusajoiltaan vielä hyvin muistaa. Tämä reikätuoli\non kuulunut Suomen salojen pienten lasten hoitoon välttämättömänä\nvälineenä, vaikka lastenhoidon erikoislääkärit sitä pitänevät vähemmän\nsuositeltavana. Mutta Suomen kansan suurimmalla osalla on kiire, ja\nse on osannut turvata vekaransa parhaiten pistämällä hänet reikään\nseisomaan.\n\nKun Taavetti pääsi reikätuolista ja alkoi pysyä pöydän ääressä,\nlopetettiin Punikin maitopisara kuin naulankantaan ja hänet\nsiirrettiin yhteisille aterioille. Mökkiläisen ruokalista ei silloin\nollut kovin vaatelias, eikä se Savon sydämessä ole vielä nytkään.\nSiihen kuului leipää, suolakalaa — parhaimmassa tapauksessa muikkua\n— potattihauvikkaita ja piimää silloin, kun viimemainittua sattui\nolemaan. Muuten oli ryypättävänä vesi eli, kuten leikkisästi\nsanottiin, Mustikin maito. Tarpeellinen vaihtelu saatiin sen kautta,\nettä suolakalan puutteessa kannettiin pöytään kalansuolavettä, joka,\nluojankiitos, oli melkein puuttumaton. Niillä ruoilla sitä elettiin,\nkasvettiin miehiksi ja naisiksi, naitiin ja kuoltiin, ja kasvatettiin\ntaas uutta polvea samanlaisilla sapuskoilla.\n\nJa mieheksipä tuo varttui Särkän Taavettikin. Varttui ja oli\nakoittunutkin, vaikkei Luoja ollut siunannut hänen avioliittoaan\npienillä taaveteilla.\n\nHintelänpuoleinen oli sentään Taavetti tekojaan. Liekö johtunut siitä,\nettä liian nuorena sai tarttua aatran kurkeen ja viikatteen varteen,\nvai liekö muuten ollut sellainen jo luonnostaan. Kasvoihan noista\nmuista saman mökin muoskista yhtäläisillä eväillä rotevia miehiä. Ne\nolivat kuitenkin hajonneet kaikkeen maailmaan, ja tytöt oli naitu pois,\nniin jotta Taavetille oli jäänyt tölli käsiin ihan väkisten.\n\nIsä ja äitikin olivat silloin jo siirtyneet turpeen alle, ja oli isä\nvielä viime vuosinaan uudistanut torpan kontrahdin ylen raskailla\nehdoilla. Ei ollut Taavetille mikään makupala tämä kontu, ja monesti\najatteli hän katkerana, että senkö täytistä hänen piti jäädä tähän\nkitumaan, kun toiset lensivät tiehensä ikään kuin aavistaen, että sillä\npaikalla mies pian menehtyy.\n\nMutta kohtalonsahan se on kullakin, ja Taavetin kohtalona oli asua tätä\nlapsuudenkotiaan niin kauan, että se yhtenä kauniina päivänä mennä\npaukahti maksamattomista veroista.\n\nLähtiessään kotikonnultaan oli Taavetilla muutamia säkkejä perunoita,\npienoinen pönttö suolamuikkuja ynnä jokunen leivänkyrsä. Niine eväineen\npainui hän vieraan tuvan karsinaan loisiksi. Ei sovi sanoa, ettei\nhän olisi parastaan koettanut pysyäkseen kiinni maan kamarassa. Ei\nhän ollut laiska eikä saamaton, vaikkakaan vartensa ei ollut parhaan\ntyöjuhdan ruho, mutta kun kerran kohtalo laittaa tokeensa tielle, niin\nsiihen yritteliäinkin mies kompastuu. Ja kun kerran kompastuu, niin\ntapahtuu se tavallisesti siksi perusteellisesti, ettei jää miehelle\nmuuta kuin kaksi kättä tyhjää täyteen.\n\nMutta hyvä, että ovat edes kourat tallella, niillä kelpaa yrittää\neteenpäin. Ja Taavetti yritti.\n\nOli tullut mökiltä lähtö juuri talven selkään, parhaana tukkipuun\nkaatoaikana, ja läheiseltä tukkityömaalta meni Taavettikin leipäänsä\nhakemaan. Mikäpähän siinä, kyllähän mies kelpasi.\n\nMutta joka paikassa saa aloittelija maksaa oppirahat. Jo ensimmäisenä\npäivänä huomasi Taavetti että hänet oli osoitettu juuri pahimpaan\npaikkaan, jossa puut olivat suuria, oksaisia könttyröitä, kun taas\ntoiset, vanhemmat puulaakin miehet, kaatelivat muutamien satojen\nmetrien päässä solakoita honkia siihen nähden kuin leikillä.\n\nLäpiväsyneenä kuin uuvuksiin ajettu koni palasi Taavetti illalla\nsuolavesikupilleen, josta oli muodostunut hänen eroamaton\nelämäntoverinsa. Mutta hän oli vakaasti päättänyt hankkiutua seuraavana\npäivänä toisten luokse helpompaan souviin.\n\nTaavetti oli jo seuraavana päivänä metsässä jättiläistensä juurella,\nkun tukkipomo saapui uutta miestä katsomaan.\n\n— No, mitenkä käy kaato? — kysyi pomo;\n\n— Käyhän se miten käy, mutta ei tässä leiville pääse, — vastasi tukin\nkaataja, — kovin tiukan urakan annoitte, pitäisi päästä tuonne toisten\nmiesten sakiin.\n\n— Jaa, se on meillä sellainen tapa, että uusi mies saapi aina vähän\nlujemman eteyksen selvitettäväkseen, — myhähti pomo partaansa. — Kun\ntässä kuntoasi näytät ja viikon veistelet, niin sittenpähän katsotaan.\n\nMutta sellaiset kokeilut Taavettia harmittivat. Hän oli saanut jo\ntarpeensa näistä jättiläishongista. Mikä hän oli, että hänellä kokeeksi\nkaadatetaan. Pidettäköön mies miehen väärtinä.\n\n— Se on nyt katsottava, — sanoi hän päättävästi, — tämä loppuu heti\nhakkuu tältä paikalta.\n\n— So so, kuka täällä määrää? — muljautti pomo vihaisesti Taavettiin\npäin.\n\n— Minä määrään oman työni kohdalta. Lasketaanko toiseen paikkaan vai ei?\n\n— Ei lasketa.\n\n— Sitten lyön kirveen tuohon kantoon ja minun puoleltani saa riittää\npuskemista puulaakin hyväksi. Jos on mitä saamista, niin maksa pois! —\ntussahti Taavetti ja kiilasi kirveensä kannon päähän.\n\nPomon oli sääli menettää miestä.\n\n— Mitä sinä turhista, — puheli hän lauhtuneena — muuta nyt sitten\ntuonne muitten pariin, koska pääsi pitää tahdot. Eihän nyt toki, tällä\ntavalla erota.\n\n— Erotaanpahan. Kun kerkesin kirveeni kantoon lyödä ja sanoa, että\nlähden, niin en puhettani peru. Meillä ei yhtä asiaa moneen kertaan\nsetvitä.\n\nJa erohan siitä tuli siinä paikassa. Se oli kopeata siihen aikaan\nköyhäkin väki. Kun mitä sanoi, niin sanassaan pysyi.\n\nKovin ihmetteli eukko kotona, kun Taavetti niin lyhyen rupeaman perästä\nloisen karsinaansa talsi. Potattihauvikkaat sentään pyöräytti ja\nsuolavesikupin pöytään kantoi, köyhän särpimen.\n\nSattui siinä niukan aamuateriansa ahmaisseen käsiin sanomalehti,\njota joutessaan silmäili. Työtön mies aina mieluummin ilmoitussivuja\ntähyilee, jotta jos niinkuin sieltä avun äkkäisi. Ja löysihän se\nTaavetti ilmoituksen, johon katse pysähtyi. Muuan helsinkiläinen\nvalokuvien suurennusliike haki asiamiehiä jokaiseen pitäjään.\n\nSiinähän se nyt oli. Piti vain lähettää liikkeelle kaksitoista markkaa\nviisikymmentä penniä mallikuvaa ja näytteitä varten. Sadannen tilauksen\nlähetettyään saisi sitten summan pois, mutta siihen asti se pidettäisi\npanttina. Taitaisi tästä hyväkin homma tulla, mutta mistä ottaa rahat?\nYhden päivän tili tukinkaadosta ei tehnyt ihmeitä.\n\nMutta ken etsii, se löytää.\n\n— Eukko, minä menen myömään potatit, tähän onkeen tartutaan.\n\nEpäillen suhtautui eukko puuhaan, mutta arveli että kun kerran Taavetti\ntyytyy leipään ja kalansuolaveteen, niin omapa on asiansa.\n\nTaavetti pääsi perunoistaan ja muutamien päivien kuluttua oli hänellä\nasiamiespaperit käsissä.\n\nKymmenkunnan kilometrin päässä sijaitsi suuri tehdaslaitos, ja sinne\ntallusteli Taavetti Särkkä mallikuva kainalossaan. Siitä se sitten\nvarsinaisesti alkoi se oman onnen takominen, joka muutamien vuosien\nkuluessa antoi Taavetille ammattia loppuiäkseen.\n\nNäytti olleen oikea onnenlehti se mallikuva. Sitä kun näytti ja\nhinnan ilmoitti, niin jo piti olla kovasydäminen, joka ei suurennusta\ntilannut. Isonnettiin isovanhempia, tavallisia isiä ja äitejä, sulhoja\nja morsiamia, vieläpä kasvavia vesoja ja pikku penskojakin. Taavetti\nkirjoitti tilauslippuja kuin hätäapukomitean sihteeri katovuonna\navustuslappuja ja pisteli taskuunsa ennakkomaksuja. Jokaiselta kuvalta\nsai asiamies kolmekymmentäviisi penniä itselleen ja tilauksen täytettyä\ntuli vielä prosentit.\n\nIhan kaukaisimpaan nurkkaan piti palattua kutsua eukko laskemaan\nhankkeita. Eikä se ollutkaan mikään leskenropo, joka näin oli\nasiamiehelle alkutaipaleellaan kertynyt, vaan teki Suomen silloin\nhyvässä kurssissa olevassa valuutassa viisikymmentäkaksi markkaa\nkahdeksankymmentäviisi penniä.\n\nOli siinä rahaa, oli totta toisen kerran! Taavetti ei kuitenkaan jäänyt\nlepäilemään laakereilleen, vaan suunnitteli uusia matkoja.\n\nPian tavattiin hänet hiihtelemässä Pohjanmaan ja Savon rajapitäjissä\nsamaisissa asioimispuuhissa. Mikäpähän siinä, olisi kai kauppa käynyt\nsielläkin ja hyvin olisi käynytkin, mutta useammassa paikassa oli\ntiellä yksi paha vika: ei ollut valokuvia. Suomen kansa ei siellä päin\nollut muistanut käydä valokuvaajalla, kun sellainen asui kaupungissa.\nSillä oli ollut liian paljon muuta muistamista. Tämä oli sitä\nnälkämaan laitaa, jossa kuluu runsaasti kallista aikaa hengenpitimen\nhommaamiseen. Asian tärkeys kyllä ymmärrettiin oiki selityksin, mutta\nkysyttiin samalla, eikö herralla olisi sellaista kojetta, jolla voisi\nottaa koko kuvan elävästä mallista.\n\nEihän herralla ollut, valitettavaa kyllä, ja asia ei edistynyt. Mutta\nTaavetti sai tästä uuden ajatuksen: pitää ruveta valokuvaajaksi, koska\nkansa tahtoo saada naamataulunsa paperille.\n\nTämä Taavetti oli jo poikasena ollessaan Särkän mökillä oppinut, että\nasiat pitää hoitaa äkkinäisesti.\n\nIsällä, samoinkuin äidilläkin oli ollut sellainen kasvatusteoria, joka\noli punottu norjista koivunvitsoista, eikä se teoria tiennyt lainkaan\nlöytyvän suomalaista sananpartta: Jumala loi maailman, mutta ei puhunut\nkiireestä mitään.\n\nPian oli Taavetti Särkällä kuvakone ja kaksi tusinaa levyjä\nhyppysissään, ja niin alettiin uusi ammatti. Ainoa asiantuntija\nvalokuvauksen alalla koko pitäjässä oli lukkari, jonka puoleen uusi\nkuvantekijä kääntyikin päästäkseen konstin perille vähän syvemmin\nkuin koneen ja levyjen mukana seuranneitten osviittojen avulla oli\nmahdollista. Lukkari tahtoi kuitenkin pitää salaisuutensa itse ja sanoi:\n\n— Kun kerran rupeaa kuvia ottamaan, niin pitää osata kanssa.\n\nJa Taavetti, joka muisti, miten raskasta oli elämä ollut ennen mökissä\nja kuinka vähän houkuttelevalta tukinjymiläitten kaataminen oli\ntuntunut, jatkoi alistuvaisesti lukkarin ajatusta: kun kerran herra on\nkoneen antanut, niin tottapahan konstinkin opettaa.\n\nNiin tuli kuin tulikin Taavetti Särkästä valokuvaaja verraten\npienillä oppirahoilla. Hän on oppinut sen taidon niin hyvin kuin joku\ntoinenkin, ja hänen kopioimaansa naamavärkkiä kelpaa katsella. Vaikkei\nhän osaakaan kaupunkilaisen kuvaniekan ammattihymyä eikä kumarra\nnäppäämisen päälle yhtä näppärästi, niin tekee hän näköisen turhia\nsievistelemättä ja kaunistelematta. Ja maalaiskansa on mielissään, kun\nnäkee itsensä ihan Luojan laatimana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei se ollut tämä valokuvaaminen, joka antoi Taavetti Särkälle\nhänen oikean yhä vieläkin käytännössä olevan ammatillisen arvonimensä.\nKohtalo oli näet määrännyt, että hänelle oli kuuluva vielä jalompi\nammatti.\n\nSen varsinaisen tittelin toi mies, jonka nimeä Taavetti ei muista,\nvaikka tämä oli aseena kaikkivaltiaan kohtalon kädessä.\n\nKun Taavetti eräänä päivänä askarteli kehittämiensä valokuvalevyjen\nkanssa, työntyi sisälle mies herätyskello kainalossa ja kysyi:\n\n— Olisikohan kelloseppä hyvä ja korjaisi tämän kellon, kun se on\nruvennut ronklaamaan.\n\nTaavetti ensiksi hiukan hölmistyi, ja sitten hymähti, sillä hän ei\nosannut aavistaakaan, mikä kumma oli miehen hänen luokseen lähettänyt.\nHänen päässään kerkesi kuitenkin välähtää ajatus, että tässä saa uuden\nammatin, kun ottaa kellon korjatakseen. Ja sen ajatuksen vallassa hän\nvastasi:\n\n— Ooja, kyllä niitä tässä meillä korjataan.\n\nJa sillä puheella jäi kello Taavetille.\n\n— Nyt tässä tuli tuoreeltaan uusi ammatti, — virkkoi Taavetti\nmuijalleen, kun tämä pyykiltä palasi. — Mies toi kellon ja käski\nkorjata.\n\n— Anna olla kajoomatta, säret kuitenkin vieraan vehkeen, — vastusteli\neukko.\n\n— Elä joutavia, kai tuommoisen rakkineen miehinen mies korjaa.\n\nTaavetti purki kellon huolellisesti huomaamatta siinä mitään vikaa.\nSitten tuli kokoonpanon vuoro. Se olikin paljon kätevämpää puuhaa.\nNäppipelillä ei saanut kaikkia pieniä muttereita ja vipusimia\npaikoilleen. Täytyi tehdä ensin pihdit ja meisselit. Hikipäin viilaili\nmies naulanpätkiä, vanhoja kellonavaimia ja mitäpähän sattui romua\nkellosepän työvehkeiksi.\n\nMeni siinä päivä ja meni toinenkin, mutta kärsivällisesti näperteli\nTaavetti vieraan vekkarin kanssa, kunnes sitten yhtenä päivänä, kun\nkone oli jo melkein koossa, kuului paha parahdus ja pari hammasratasta\nkimposi lattialle. Niistä olivat hampaat porahtaneet poikki.\n\nSilloin tuli vastaleivotulle kellosepälle hätä käteen. Mutta hätä\nkeksii keinonkin. Taavetti muisti, että eukon veli on kaupungissa\nkellosepän sällinä.\n\nMitäpä siinä muuta kuin viisipenikuormaiselle matkalle kello nyytissä.\nTulivathan ne siellä rattaat uudestaan hammastetuiksi, ja Taavetti\nistui koko ajan ulosoppineen sukulaisen vieressä katselemassa, miten se\noikein konsti tottuneelta sujuu.\n\nKalliinpuoleinen tuli tästä Taavetin ensimmäisestä opinnäytteestä.\nAsiakasta ei tietysti voinut täydestä velottaa, joten mestarille jäi\njoukko kustannuksia oppirahoiksi.\n\nMutta kellosta tuli pätö kalu, ja sanoma levisi pian kautta kylien\nmainiosta kellonkorjaajasta. Työtä tuli tulvimalla, ja työ tekijänsä\nneuvoo.\n\nNyt asuu Markkulan pitäjän kirkonkylässä kelloseppä Taavetti Särkkä\nomassa mökissään. Sinne saa huoleti tuoda kellonsa korjattavaksi\nja naamansa jäljennettäväksi, kumpaakaan ei pilata. Kiireellisissä\ntapauksissa annetaan apua myös muille vikaantuneille masiinoille.\n\nKelloseppä Särkkä on kunnan luottamusmiehiä, ja hänen harteilleen\non laskettu raskas yhteiskunnallinen taakka. Hän ei ole kuitenkaan\nylpistynyt, vaan muistaa alati, että hän on oman onnensa seppä. Hänen\nmyötätuntonsa on kokonaan vähäväkisten puolella.\n\nHänen kunnallisesta toiminnastaan voisi kirjoittaa pitkän luvun, mutta\nse on toistaiseksi tarpeetonta, koska hän on vielä mies parhaissa\nvoimissaan ja hänen yleishyödyllisen työnsä historiaa piirretään\nparhaillaan kunnanvaltuuston ja sen alaisten laitosten ja lautakuntien\npöytäkirjoihin.\n\n\n\n\nIHMISASUNTO\n\n\nSiitä on jo lopuilleen toistakymmentä vuotta. Meitä oli kolme nuorta,\niloista ja reipasta poikaa sorsastamassa. Oli sellainen huolettoman\nsees elokuun ensimmäinen päivä, joka tietää vielä täyttä suvea.\nHeinäkuu on keskikesän kehkeimmän kukoistuksen kuukausi, ja usein on\nelokuu loppupuolilleen sitä samaa, ainakin keskipäivällä. Elokuun\naamussa sensijaan on jo jotain uneliasta, syksymäistä.\n\nSe elokuinen päivä oli tosiaankin kaunis ja kimmeltelevä. Aurinko\npaistoi kuin omaa riemuaan, ja lahden poukamissa, joita me veneinemme\nkolusimme, värähteli ihana rauha. Tuulenhenki oli niin hiljainen, että\nse tuskin kaislaakaan liikutti. Joskus vain vienosti hyväili poskea\nja leyhähti avoimesta paidanrinnasta sisälle leikittelemään auringon\npolttamalla iholla.\n\nIlmassa leijaili ihmeellinen raukeus. Joku mies souti ohitse, veteli\nverkalleen tasaisessa tahdissa, pysähtyi meidän kohdallemme ja sanoi:\n\n— Katsokaahan, pojat, että pääsette selän ylitse, tästä tulee ukonilma.\n\nMeillä oli selkävesi soudettavanamme, kaikki sen puolen poukamat olimme\njo kierrelleet.\n\n— Mitäpä tuosta, eihän sade sulata, vastasimme me itsetietoisesti.\n\n— Eipä taida, mutta tällaisen hioittavan raukeuden perästä tulee\nukkonen myrskyn kerällä.\n\n— Onpa veneessä varaa.\n\n— Onpa on... — Ja soutaja jatkoi matkaansa.\n\nMe soutelimme suurta selkää päämääränämme toisella rannalla näkyvä\ntalo, sillä aloimme uskoa ukkosen tuloon ja mielimme päästä kuivin\nnahoin. Ne pyssytkin olivat silloin sellaisia poikaisten käsiin\nannettuja halpoja vehkeitä, joiden lukot sade helposti ruostutti, ja\nsitten niillä ei ollut juuri ampumista; laukesivat jos lystäsivät.\n\nKotvan kuluttua ilmestyi kaakkoiselle taivaalle kuin mahdottoman suuren\nmustan härjän niska. Sitten tuli esille koko ruumis, ja se härkä puski\nhartiat kyömyssä meitä kohti. Kuului kumea möyrähdys, ja vähitellen\nalkoivat salamoiden tulipuikot sähähdellä kuin ilotulittajan raketit.\n\nNiin olimme keskellä ukonilmaa ja myrskyä, joka läheni hirmuisella\nkohinalla. Olimme parahiksi ehtineet suuren selän puoliväliin, taloon\nme emme mitenkään kerkeäisi kestämättä pitkää kamppailua rajuilman\nkanssa.\n\nMutta siinä olikin pikku saarenkumpare melkein nokan edessä. Ei siis\nmuuta neuvoksi kuin soutaa siihen. Autiolta se näytti, mutta eihän\nainakaan tarvitsisi tapella myrskyn kanssa. Ja kyllä kesä kuivaa jos\nkasteleekin.\n\nMyötäinen aalto paiskasi meidät hyvän matkaa rannalle. Veneen vetovaiva\noli verraten vähäinen. Saisiko nyt edes hiukan suojaa juuri alkavaa\nrankkasadetta vastaan?\n\nKas ihmettä, siinähän on ovi, kallellaan lähjöttävä ovi, joka johtaa\njonnekin maan sisälle. Potattikuoppako lie tehty hiekkatöyränteeseen?\nMutta kuka kumma täällä potattia viljelee? Kuka viljelleekin, mutta\ntuossa vierellä on pienoinen lämpäre peltoa, hiekkaista ja hiukan\nkivistäkin. Astutaan sisään perunakuoppaan!\n\nEipä se olekaan perunakuoppa, vaan ilmetty ihmisasunto, maanalainen\ntupa. Pari metriä suuntaansa, nelikulmainen tötterö, jossa lyhyenläntä\nmies tuskin sopii suoraksi ojentautumaan. On siinä takkakin nurkassa,\nmutta se muistuttaa melkein herrasväen lasten leikkiuuneja, vaikkei\nse ole läheskään niin siisti ja siloiteltu, vaan onpahan kuin pieni\nkiuas tai yleensä vain säännötön kivikasa. Ukkosen pimentämästä\nulkoilmasta ei oven auetessa jaksa paljon valoa levitä huoneeseen,\njoten sen piirteet jäävät aluksi varsin epämääräisiksi. Mutta silmä\ntottuu pian hämärään ja toteaa helposti, ettei siinä mitään erityisiä\npiirteitä olekaan. Pienestä ikkunapahaisesta katon rajassa tuijottaa\nmusta ilta, jota vain aika-ajoin välähtelevä salama valaisee. Lattiaa\nei juuri lainkaan erota, mutta jalka tuntee, että siinä on joitakin\nirtolautoja, jotka askeleen alla pahasti notkahtelevat. Seinän viereen\nsijoitettu vuode, ikkunan tapaisen alla laudoista kyhätty rottelo, joka\nluultavasti edustaa pöytää. Katosta vilkkuu turve harvojen lautojen\nvälistä.\n\nSe on ihmisasunto, totisesti ihmisasunto, kahdennenkymmenennen\nvuosisadan ensimmäisen kymmenen loppupuolella, sivistyneessä\nSuomessa, muutamia kilometrejä kirkonkylästä, suuressa ja touhuisassa\npitäjässä, jossa on kolmetoista kansakoulua, kaksi — välistä kolmekin\n— pappia ja huomattavasti kunnallista varallisuutta. Ja siinä\nasunnossa istuu ihminen, vanha vaimo, joka lukee jotakin luultavasti\nvanhasta virsikirjasta kotoisin olevaa virttä tai rukousta raju-\nja myrskyilmassa. Se vaimo on itsekin jollakin tavoin vanhasta\nvirsikirjasta, ainakin sellaisten nuorten ja hirveän viisaitten\nlyseopoikien mielestä kuin me kolme hänen majaansa säänpitoon\njoutunutta.\n\nMutta mitä tässä auttaa sivistyksen läheisyys, kun kerran mökissä,\nmaanalaisessa kuopassa asustaa köyhyys. Yhteiskunnassa ovat alati\nvalo ja varjo vierettäin, ja niiden raja kulkee niin lähellä, ettei\narvaakaan.\n\nRankkasadetta kesti koko yön. Ukkonen meni ohitse, mutta unohti sulkea\ntaivaan ikkunat lähtiessään. Meidän oli yövyttävä siihen mökkiin. Minä\nja toinen toveri otimme haltuumme sängyn lautakasan yhdellä seinämällä\n— ja kolmas sai oikaista luunsa lattialle, jonnekin sen vanhasta\nvirsikirjasta otetun eukon viereen. Yöllä hän kuitenkin hiipi meidän\nluoksemme valittaen, että lattialla kulkevat muurahaiset eivät anna\nhänelle pahaakaan rauhaa.\n\nMutta ennen maatamenoa kertoi se eukko kasvattaneensa tässä samaisessa\ntöllissä viisi lasta, jotka nyt ovat maailmalla ja lähettävät aina\nvälistä apua. Se oli hyvin lyhyt ja intohimoton kertomus, vanhan\nvirsikirjan nuotilla esitetty. Minä vain ihmettelin mielessäni, miten\ntässä tuvassa on sopinut asumaan seitsemän henkeä. Ja sen kertomuksen\naikana minä katselin, kuinka sammakko ulkona koetti nousta märkää\nikkunaa vasten, mutta luiskahti aina takaisin.\n\nJa minä muistan vieläkin sen eukon sanat:\n\n— Tästä töllistä on ollut hyvä apu, kun tämä saari ei ole kenenkään\nkartassa. Tämä on ilmainen asunto. Ja mies on melkein koko ikänsä\npalvellut renkinä talossa tuolla rannalla. Siellä hän on nytkin.\n\nVoi voi, mitä varten tässä maailmassa on niin paljon tyytyväisyyttä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nViime kesänä minä kävin samassa saaressa. Töllin sijalla oli nyt\nkuoppa, jossa kalastajat olivat pitäneet yötuliaan. Sen asukkaat olivat\nmuutamia vuosia sitten muuttaneet toiseen maakuoppaan, jossa ei ole\ntakkaa nurkassa.\n\n\n\n\nISÄ JA POIKA\n\n\nEheh, vai ovat veljekset taas vesillä?\n\nSe oli omituinen pari, joka kulki pitkin kirkonkylän lävitse johtavaa\ntietä. Hyvin mataloilla rattailla, »rilloilla», istua kyhjötti\nkummallinen käärö, jota pitemmältä matkalla olisi voinut luulla\njauhosäkiksi, mutta lähempää katsoen huomasi, että sillä säkillä oli\nisopartaiset miehen kasvot ja kädet, jotka melkein velttoina riippuivat\nsivulla. Muuten se todella olikin aivan täyden jauhosäkin näköinen\nharmaine puolipalttoineen. Jaloista ei ollut jäljellä muuta kuin tyvet;\nmolemmat olivat menneet melkein juuresta. Ihmeellisintä oli, miten se\nsäkki istui niin tanakasti ahtailla »rilloilla», joitten pyörät pahasti\nloksahtelivat ja heittelehtivät kovalla maantiellä. Mutta hyvin se\nsiinä istui, eikä yhtämittainen nytkytyskään näyttänyt sitä mitenkään\nhäiritsevän.\n\nTosin kulkukaan ei ollut varsin kovaa. Lyhyestä hihnasta veti\nrattaita vähänläntä, hintelä ja suuripäinen nuorukainen, jolla näytti\nolevan juuri sen verran ruumiillista voimaa, että sai pienet rattaat\nkuormineen liikkeelle.\n\nTämä ihmeellinen valjakko kulki pari kertaa viikossa kirkonkylällä.\nKesäisin näillä rattailla ja talvella kelkalla. Kesäkulku oli hitaampaa\nja vaivaloisempaa, sillä puujalaksinen kelkka juoksi paljon keveämmin\ntalven nuoskeassa lumessa kuin nämä louskuttavat »rillat».\n\nNiin, he tekivät pari kertaa viikossa kiertokulkunsa kirkonkylän\nherroihin, saivat kahvikuppinsa, jossain hiukan aterian tähteitä\npussiinsa ja palasivat sitten takaisin hoitolaan, pitäjän vaivaistaloon.\n\nHeidät nähdessään pysähtyivät ihmiset kohdalle ja sanoivat: Jopas taas\novat veljekset esillä.\n\nHe eivät kuitenkaan olleet veljeksiä, vaan isä ja poika. Ihmiset\nkoettivat ottaa heidän vaelluksensa leikillisesti, vaikka siitä\noli leikki kaukana, kyllähän se nyt oli sellaista kuin oli,\nhiljaista mihinkään muuhun kykenemättömän nyhjäämistä, eräänlaista\nverryttelemistä yksitoikkoisen koitossa istumisen jälkeen, mutta\nkerjääminen on aina kerjäämistä, eikä siinä ole leikkiä.\n\nSen jauhosäkin suusta pääsi joskus nauru, lyhyt ikäänkuin pienellä\npakolla esiin sysätty, mutta isopäinen, vaalea nuorukainen ei nauranut\nkoskaan. Hänen huulensa tuskin kuontuivat muuhun kuin yhteen asentoon:\nmitään-sanomattomaan liikkumattomuuteen, joka sopi erinomaisesti yhteen\nsilmien valottomuuden kanssa.\n\nMutta tuo käärö, tuo säkki tuossa »rilloilla», oli kerran ollut terve\nmies, ja poikakin oli leikkinyt, nauranut ja laulanutkin lasten\ntavallisia lirityksiä. Siitä on kyllä kauan, ehkä viisitoista vuotta,\neikä poika muista mitään sellaisesta ajasta, mutta ukko muistaa, vaikka\nhän ei mielellään kerro. Tietääpä sen pitäjäkin.\n\nUkko oli ollut sahatyömies jossain kauempana suurilla\nteollisuusseuduilla, jonne hän täältä oli muuttanut jo nuorena. Siellä\noli akoittunut ja saanut pojankin. Vaimo oli kuollut kohta, mutta\nhyvin olivat toimeen tulleet kahdenkin pojan kanssa, joka oli siinä\nihan silmin nähden kasvanut ja vahvistunut. Joku pyykkieukko oli\nasunut heillä kotona ja kortteeriaan vastaan pesunsa lomassa hoidellut\ntaloutta. Työlästähän se on sellainenkin elämä, kun on omituisen\nvaimoisen ihmisen talossa-oloon tottunut, mutta eipä tuota ollut\nsattunut toista sellaista, jonka olisi oikein omiin nimiinsä ottanut.\nJa menihän se näinkin.\n\nSitten tuli onnettomuus. Poika taisi olla siinä viiden, kuuden korvilla\nja kulki jo sahalla tuomassa isälleen kahvia.\n\nSamanlaisella matkalla se oli ollut silloinkin sinä kohtalokkaana\npäivänä. Oli naureskellut siinä isänsä vieressä ja kysellyt, milloin\nmennään isän kotipitäjään, josta tämä oli niin paljon puhunut. Ensi\nkesänä mennään, oli isä luvannut, koska hän ehkä saa lomaa, ja\ntalouskin on jo silloin sillä kannalla, että kannattaa pieni loma pitää\nnäin monen pyöreän työvuoden perästä.\n\nSilloin oli pudonnut hihna vauhtipyörän päältä ja isä oli rientänyt\nsitä korjaamaan.\n\nSiinä oli tapahtunut onnettomuus. Kukaan ei tiedä, kuinka se oli oikein\nsattunut. Jos sellaista rupeaisi kuvaamaan, niin kirjailija panisi\nvarmaan omiaan, hän kun on kaikista vähimmän sellaisia onnettomuuksia\nnähnyt. Eivätkä niistä osaa kertoa nähneetkään; ne vain tapahtuvat,\nniin äkkiä ja huomaamatta, että tajutaan vasta seuraukset.\n\nPikku poika sen parhaiten näki, mutta hänkään ei milloinkaan ole\nosannut siitä kertoa. Hänet korjattiin isän mukana tajuttomana\nsairaalaan, eikä hän sen koommin ole puhunut juuri muistakaan asioista,\nsaatikka siitä onnettomuudesta. Oli saanut kauan aikaa jälkeenpäin\nkummallisia puistatuksia ja lopulta jossain määrin selvittyään jäänyt\nkitukasvuiseksi. Sen pää vain on kasvanut suhteettomasti enemmän kuin\nmuu ruumis.\n\nIsä oli kyllä seuraavana kesänä palannut kotipitäjäänsä, mutta oli\ntuotu sinne jalattomana ja mukanaan vaitelias poika, joka otettiin\nyhdessä hänen kanssaan hoitolaan.\n\nSe oli sellainen kohtalo. Yksi silmänräpäys oli tuhonnut koko elämän,\njota tosin saattaa jatkua elä pitkällekin, mutta se ei ole oikeata\nelämää, isälle eikä pojalle, joissa kummassakin elää vain riutuva\nruumis. Heidän henkisestä elämästään ei kukaan ole huomannut juuri\nmitään merkkejä sen perästä, kun heidät kotipitäjänsä hoitolaan tuotiin.\n\n\n\n\nHULLUN KIRJOISSA\n\n\nNiin hiljaista miestä minä en muista toista tavanneeni kuin oli se\nIisakki... niin, hänen sukunimeään minä en milloinkaan kuullutkaan.\nKaipa hänellä oli sellainenkin, vaikkei se ole köyhälle mikään\ntarpeellinen kapine, sillä hänelle riittää paljas Iisakki tai Herkko\nj.n.e. Sukunimeä vanhempaan aikaan tuskin kaivattiin muualla kuin\nverokuiteissa ja kauppiaan tilikirjoissa.\n\nIisakki hän nyt kaikessa tapauksessa oli ja hyvin vaitelias. Hän\nei ryhtynyt kenenkään kanssa puheisiin, vaan vilkaisi omituisesti\njuttusille yrittäjän sivuitse ja vetäytyi arkana syrjään.\n\nHän oleskeli hoitolassa, pitäjän vaivaistalossa, mutta kävi mielellään\nruokapalkkaa vastaan kirkonkylässä töissä, mikäli se sallittiin. Hän\nei polttanut edes tupakkaa, joten hänellä ei ollut työstään muita\nvaatimuksia kuin ruoka. Muuten hän oli erinomainen työmies, pystyi\nmelkein vaikka mihin.\n\nSanalla sanoen: hänessä ei ollut mitään muuta vikaa kuin että hän oli\nhullu. No, siinäkin kyllä on vikaa kerrakseen, jos hullu on raivopää,\nmutta Iisakki ei kuulunut riehaantuneen koskaan. Hän oli aina ollut\nhiljainen ja säyseä.\n\nHän oli jo ikäpuoli mies silloin, kun minä hänet ensi kerran näin.\nJoku varotti minua, poikasta, menemästä lähelle Iisakkia, koska hän\nmuka saattoi tehdä pahaa. Ihmisillä on nyt kerta kaikkiaan sellainen\nkäsitys, että kaikki hullut tekevät pahaa. Mutta äitini, joka\nerinomaisesti tuli toimeen hoitolan hullujen kanssa, sanoi, että\nIisakki on peräti siivo mies, kun vain kukaan ei härnää häntä. Minä\ntaas näin pojanvekarain juoksentelevan hänen ympärillään rallattaen:\n\n    li... ii... Iisakki,\n    Iisakki verkon varasti,\n    Iisakki vietiin vankilaan\n    kalakeittoa popsimaan.\n\nMutta Iisakki ei siitäkään suuttunut. Minusta näytti, että hänen\nkasvoilleen lehahti vielä tavallista pelokkaampi ja syvästi kärsivä\nilme ja että hän pyrki mahdollisimman nopeasti pakoon.\n\nMinä olin kuullut hyvin usein tuon saman ratkutuksen poikien suusta\nja kysynyt heiltä, mitä se merkitsi, sillä selvästi sillä oli jotain\nyhteyttä Iisakin kohtalon kanssa.\n\nVasta myöhemmin sain kuulla hänen tarinansa. Jos se nyt yleensä on\nmikään tarina. Sehän oli vain tavallinen vastoinkäyminen, vaikka se\nniin raskaasti koski köyhään ja kunnialliseen mieheen.\n\nNiin, olihan se sanottu tuossa poikien värsyssäkin, sillä todellakin\noli Iisakki kerran varastanut verkon ja viety siitä linnaan.\n\nHän oli ollut mökinmies ja tietysti suuriperheinen, sillä\npieniperheisiä mökinmiehiä ei tuonnoisina aikoina juuri tavattu.\nEteenpäinpääsyssä oli ollut tietämistä. Yleensä vain kuiva kannikka\nja suolakala pöydässä, eikä sitten lopulta enää ollut kalaakaan\nsärpimeksi, sillä edellisenä kesänä olivat verkot hukkuneet myrskyn\nkouriin. Siihen oli vielä kaiken muun kurjuuden lisäksi eukkokin\njoutunut vuoteen omaksi, ruvennut saamaan kovia kouristuksia. Se\noli juuri keväällä synnyttänyt viimeisen lapsen, eikä ollut saanut\nkunnollista ruokaa, minkä vuoksi oli potemaan paneutunut.\n\nYlen oli eukko ruikuttanut, että kun saisi edes kerran tuoreesta\nkalasta keiton, niin ehkä tästä vielä kuontuisi jalkeille. Iisakki oli\naikansa kuunnellut sitä voivottelua, ja lopulta se oli käynyt niin\nluonnolle, että oli lähtenyt vieraita verkkoja kokemaan.\n\nMutta kun on ensi kertaa luvattomilla teillä ja vielä semmoinen mies,\njoka ei halusta toisen omaan koske, niin eipäs osannut ottaa lahnaa tai\nparia vieraan verkosta, vaan koko verkon hätäpäissään nosti ja kotiinsa\nkantoi. No, niin oli tullut synti tehdyksi, mutta ei ollut vielä\nehtinyt kalakeittoa tulelle panna, vielä vähemmän verkkoa takaisin\nviedä, kuten oli ollut vakaa aikomus, kun tulivat oikeat omistajat.\nMiten lienevät heti jäljille päässeet? Vaikka niinhän se on, että\nköyhää aina epäillään. Omansa saivat, sekä kalansa että verkkonsa,\nmutta eiväthän ne siihen tyytyneet, vaan lakitupaan veivät ja linna\nperi.\n\nEihän se kyllä ollut pitkä, se istuminen, mutta kuitenkin oli\nvankilassa tullut Iisakista sellainen hiljainen hullu, jollaisena hän\nyhä hoitolassa ja väliin kirkonkylälläkin esiintyi. Kun oli linnasta\npalannut, oli eukko jo ollut haudassa. Äkkiä olikin mennyt surusta ja\nmuusta taudista. Lapset olivat kunnan niskoilla, ja itse Iisakki joutui\nhoitolaan. Sillä tavalla hävisi perhe sen yhden syömättömän kalakeiton\ntakia. Ja parhaan ikänsä joutui Iisakki vähämielisenä vaeltamaan\nmokoman vaivaisen verkon vuoksi, jota hän ei edes ollut aikonut\nvarastaa. Mutta kun se laki on niin ankara köyhää kohtaan.\n\nNyt olivat lapsetkin jo kasvaneet suuriksi ja päässeet omille\njaloilleen. Joskus kävivät katsomassa hullua isäänsä hoitolassa, kun\nsattui asiaa kirkolle ja muuten ennättivät. Oli tainnut Iisakki omat\nlapsensakin unohtaa, koska ei heillekään haastelemaan ruvennut. Eivätkä\nlapset ottaneet isäänsä luokseen, kun heidänkin elämänsä oli tukalaa,\nja sitäpaitsi isä oli hullun kirjoissa.\n\nVaikka hän minusta hiljaisessa sulkeutuneisuudessaan oli viisaampi\nkuin moni muu, jota suurenakin nerona pidetään. Mutta hänestä, jolla\noikeastaan ei ollut muuta virhettä kuin köyhyys, oli tehty varas. Se\noli niin suuri onnettomuus, ettei hän jaksanut sitä kantaa muuten kuin\nmielipuolena. Siksi hän kivettyi omaan itseensä ja antoi tylyn elämän\nympärillä mennä menojaan.\n\n\n\n\nSYNTYMÄPÄIVÄLAHJA\n\n\nHänen elämänsä oli kulkenut aivan tavallista rataa, kuten työläisen\nelämä yleensä kulkee. Siinä oli tuskin ollenkaan niin sanottuja\nnousukohtia, joita tarvitaan menekkiromaaniin. Senkö tautta työläisen\nelämästä ei ylipäänsä kirjoitettanekaan romaaneja?\n\nHänellä oli nimi, mikähän lie ollut joku Pekka Ovaskainen, jollainen\nsaattaa olla kenellä hyvänsä ja hän teki kuusi päivää viikossa työtä\neräässä rullatehtaassa — taisi olla ensimmäisiä sellaisia tehtaita\nmaassamme —, nosti joka lauantai tilinsä ja lepäsi seitsemäntenä\npäivänä. Aivan kuin Isä Jumala, jonka kuva hänkin lienee ollut, vaikka\nhän sitä ehkä vain lievästi muistutti, sillä Jumala on luultavasti\npaljon suurempiselkäinen kuin tämä Pekka Ovaskainen, jonka hartiat\nolivat painuneet kuuruun jo nuoruudessa.\n\nNe oli työ taivuttanut. Alkuperäisten ja puutteellisten kojeitten\nääressä seisominen tuskin oli leikintekoa, ja työpäivä oli siihen\naikaan vielä ylettömän pitkä. Vartalo mutkistui sellaiseksi kuin\nkoukkupäinen ryhmäsauva, eikä se enää muutamien vuosien perästä\njaksanut oietakaan entiseen suoruuteensa. Oikea käsi alkoi vielä\nomituisesti nytkähdellä olkapäästään, se oli vain aina pitävinään samaa\ntahtia kuin tehtaassa. Niin että sellainen ryhmysauvan näköinen ja\nnytkähtelevä Pekka Ovaskainen oli verraten huono jumalankuva. Häntä\ntuskin olisi voinut suositella kuvaraamattuun.\n\nNiin olivat vuodet vierineet, Pekka Ovaskainen oli akoittunut ja saanut\npaljon mukuloita, jotka kulkivat alaspäin tasaisesti pienenevässä\nsarjassa kuin urkujen torvet.\n\nJa kun Pekka Ovaskainen oli saattanut runsaasti lisääntyneen perheensä\nsiihen olotilaan, että vanhin tyttö oli jo päässyt edes ja sai\npientä palkkaa samassa tehtaassa, eikä enää näyttänyt tavallisin,\nväliajoin tulevan uusia perillisiä, ja kun hän alkoi toivoa, että tämä\npuutteenalainen ja kitulias elämä tästä valkenisi, sattui onnettomuus.\nSellaisia sattui siihen aikaan hyvin usein, mutta Pekka Ovaskaista oli\nonni siihen saakka varjellut. Miten lie nyt sitten rusentunut vasen\nkäsi sorvin välissä niin pahasti, ettei siitä enää kunnon kättä tullut\ntohtorinkaan avulla. Se oikea, joka nytkähteli silloinkin, kun ei olisi\ntarvinnut, jäi kyllä jäljelle, mutta se oli yksinään vähän honttero,\neikä työstä enää sairasvuoteesta noustua tahtonut tulla mitään.\n\nSitten oli vielä käynyt niin hassusti, ettei se perheenkään\nlisääntyminen loppunut siihen, vaikka Pekka Ovaskainen oli niin\nuskonut. Äidistä ei kyllä enää näkynyt olevan tekijäksi, mutta se\nvanhin tytär oli synnyttänyt pikkuisen kahdeksantoista vuoden iässä.\nMikä lie mestari siellä tehtaassa suostutellut tytön puolellensa. No,\nniinhän ne aina tekivät, mestarit, niillä oli omat konstinsa: jos ei\nhyvällä ruvennut, niin ottivat pahalla. Eikä niille riivatuille koskaan\nriittänyt oma akkansa.\n\nNiin että perheeseen tuli taas uusi avuton hoidettava, kun ei sentään\nraatsinut tyttöä lähettää maailmalle oman onnensa nojaan. Ei suinkaan\nse siellä olisi ainakaan paremmille jäljille joutunut.\n\nJa siihen aivan samaan menoon sattui se ylläkerrottu onnettomuus.\n\nTehtaan työnjohtajat ja isännistö huomasivat pian, ettei Pekka\nOvaskainen enää ollut entisen veroinen työmies, minkä vuoksi heidän\nei sopinut pitää häntä tärkeässä kohdassa, vaan annettiin hänelle\nhelpompaa työtä, josta oli vastaavassa suhteessa helpompi palkka.\nIsännistön puolesta selitettiin, että tämä on oikeastaan armeliaisuutta\nPekka Ovaskaista kohtaan, sillä yhtä hyvin hänet olisi voitu\nkelvottomana kokonaan erottaa tehtaasta. Mutta kun hän oli terveytensä\npäivinä ohut ahkera ja tunnollinen työmies, niin pidettiin häntä\nnyt koommin niinkuin tehtaan elättinä ja annettiin hänen kapsehtia\nkeveämpiä töitä.\n\nLieneekö Pekka Ovaskaiseen vaikuttanut se onnettomuus, vaiko sitä\nseurannut vielä suurempi puute pienessä mökissä, vai oliko hänelle vain\nmuuten tullut aika vanhentua ja heikontua, sitä ei osaa oikein sanoa,\nmutta onnettomuuden perästä alkoi hän yhä enemmän, ihan silmissä,\npainua kokoon. Se omituinen nytkähteleminen oli levinnyt oikeasta\nkädestä yli koko ruumiin, niin että hän pian oli kuin nuorempien lasten\nvuoleksima saha-äijä, jonka jokainen jäsen retkahteli nivelistään..\n\nJa kun hän sitten pääsi viisikymmenvuotiseen syntymäpäiväänsä, ei\nhänestä enää ollut jäljellä muuta kuin rääsyihin kiedottu luukasa, joka\nmakasi pienen tuvan peräseinäsängyssä.\n\nMutta sinä päivänä hän sai julkisen tunnustuksen, jollaista hän\nei ollut osannut ajatellakaan ja jollaisen hyvin harva työmies\nsaa eläessään. Hänen mökkiinsä työntyi tehtaan isännöitsijä\nkonttoripäällikön kanssa ja toi rullalle käärityn paperin, josta\nhän luki tehtaan hallituksen onnittelut viisikymmenvuotiaalle sekä\ntunnustuksen hänen kolmekymmenvuotisesta työstään tehtaassa.\n\nRääsyinen luukasa peräseinäsängyssä kuunteli lyhyttä puhetta ilmeisellä\nvälinpitämättömyydellä. Lopuksi hän kuitenkin väänsi suutaan melkein\nyhtä pahasti kuin tehtaan hallituksen edustajat tunkeutuessaan varsin\npian ulos pahanhajuisesta mökistä.\n\nMutta Pekka Ovaskainen oli saanut kunniakirjan, joka samalla oli\nhänelle niinkuin ulosseteli, sillä hän kuoli viikon kuluttua.\n\nHänen haudallaan ei ollut yhtään tehtaan hallituksen edustajaa.\n\n\n\n\nAHKERAT KÄDET\n\n\nHän istui vaivaistalon etelänpuoleisen päätyikkunan vieressä. Siinä\nolin nähnyt hänet monena vuonna, jo aikoja ennen kuin vaivaistalo,\njonka nimi soi kunnanmiesten korvissa jossain määrin ikävältä ja\npahalta, ristittiin kunnalliskodiksi.\n\nHän oli nuori silloin, kun minä hänet ensimmäisen kerran näin. Minä\nmenin äitini kanssa hänen luokseen viemään työtä, sillä hän kuului\nolevan ahkera ja tottunut nypläämään pitsejä ja tekemään kaikenlaista\nkäsityötä. Pitäjän rouvien kesken pidettiin häntä aivan erikoisessa\narvossa, ja pakanalähetyksen hyväksi toimiva ompeluseura teetti\nhänellä paitoja pikku pakanoitten mustien ruumiitten verhoksi.\nOikeastaan tämä työ olisi kuulunut rouville itselleen, mutta kun heidän\naikansa useimmiten meni juorujen kutomiseen kirkonkylässä niukalti\ntarjona olevasta ainehistosta, ja kun Hanna — se oli hänen nimensä\nei vaivaistalon asukkaana voinut vaatia mitään määrättyä palkkaa,\nja kun hän, kuten sanottu, oli vielä näppärä sormistaan, kannettiin\nhänelle suurin osa ompeluksia. Paitsi pakanalähetyksen töitä, kertyi\nHannalle muutakin hienompaa ja sormivikkelyyttä kysyvää puuhaa.\nPitäjän rouvien yömyssyihin ja paitoihin tarvittiin pitsejä, vieläpä\nuseimmassa tapauksessa mainitut tarve-esineet kokonaisuudessaankin\njoutuivat Hannan valmistettaviksi. Hänen luonaan kävi asiakkaita usein,\nja vaivaistalon eteläpään ikkunan ohitse kyläilylle kulkevat rouvat\npysähtyivät armollisesti puhuttelemaan Hannaa ja kertoilemaan hänelle\nkuulumisia siitä maailmasta, johon tytöllä itsellään ei ollut pääsyä.\n\nHän oli näet sidottu paikoilleen sillä tavoin, että molemmat jalat\nolivat täydellisesti halvatut; Kun häntä puhutteli ikkunan lävitse,\nei sitä ollenkaan huomannut. Sisältä katsoivat vain nuoret kasvot,\nsäännölliset ja ilmehikkäät, vaikka monivuotisesta sisällä-istumisesta\ntavattomasti kalvenneet. Silmät välähtivät välistä hehkuvaa\nelämänhalua, mutta enimmäkseen niissä asusti surumielinen kiilto.\nJa suorastaan synkkä ilme sävähti niihin, jos joku sattui kysymään,\nhaluttaisiko Hannaa tulla ulos näin kauniina kesäisenä päivänä.\n\nSilloin saattoivat muutoin lempeät ja miettivät silmät toisinaan\nlingota kysyjään suorastaan vihaisen katseen, vaikka mokoma kysyjä\nsitä tuskin huomasi, kuten yleensä ihminen, jolla ei ole riittävää\nhienotunteisuutta, ei havaitse epähienoutensa seurauksia.\n\nMutta pian hiipi jälleen Hannan silmiin tavanmukainen kohtaloonsa\ntyytyjän ilme. Hän ei ollut tottunut kapinoimaan välttämättömyyttä\nvastaan, ja hänen kohdalleen oli sattunut sellainen välttämättömyys,\nettä piti istua kytkettynä yhteen paikkaan, vieläpä verraten ikävään.\n\nKaikki ihmettelivät, miten ahkerasti Hannan kädet tekivät työtä, mutta\nkukaan ei juuri kysellyt, miten hänestä oli tullut jalaton nuorella\niällään. Hän oli tullut useimmille ilmestyksenä sinne vaivaistaloon,\nvalmiina jalattomana, eikähän sinne ehyitä ja terveitä ihmisiä\ntuodakaan, se kun on vaivaisten koti.\n\nMutta minä kuulin sittemmin Hannan onnettomuuden tarinan. Siihen oli\nkuitenkin kulunut aikaa, sillä minusta vasta aikamiehenä tuli siinä\nmäärin utelias, että minä halusin kuulla ihmisten onnettomuudestakin,\nenkä vain onnesta, josta useimmat ovat kyllä kärkkäitä kertomaan.\n\nSe tarina ei ollut pitkä, ja ehkä Hanna juuri sen vuoksi sen kertoikin.\nPitkää onnettomuuden historiaa ei kukaan mielellään haasta julki,\nvaikka sille kuuntelijoita löytyisikin.\n\nHän oli aikoinaan ollut pienen mökin pikkuinen tyttö, vanhin suuresta\nsisaruskatraasta. Varsin tuhoisena hänet jo pantiin paimenelle, ensin\nkaitsemaan kahta omaa lehmää ja sitten hiukan suurempana pitämään\nhuolta kartanon karjasta. Ne ajat olivat olleet hänen onnellisimpansa.\nHän oli rakastanut avaroita laitumia, leppoisia lehtoja, ja kukkulalla\noli hän välistä kirkaissut elämänriemusta. Milloinkaan hän ei ollut\nkadehtinut toisia parempiosaisia, sillä hänen mielestään ei ollut\nmitään sen parempaa osaa kuin juosta vapaana pitkin maita ja metsiä.\nKarja ei kovin paljoa orjuuttanut, sillä oli laajat laitumet,\nja paimeniakin oli useampia. Niin oli hän pitkät tovit joutanut\nkatselemaan auringon kirkkautta ja ihmettelemään, miten suuri voima\nsillä oli keväällä ja kesällä ja miten se syksyllä muuttui ikäänkuin\nvanhemmaksi ja vakavammaksi.\n\nSitten hänestä oli tullut melkein aikaihminen. Hän oli jo päässyt\nripille, ja rouva oli sanonut, että Hanna on näppärä tyttö, nopea\nja täsmällinen työssään, hänet otetaan sisälle, siten hän pääsee\nhelpommalle.\n\nVoi, miten omituiset käsitykset herrasväellä on helppoudesta! Hannasta\noli hänen uusi asemansa päinvastoin mahdollisimman vaikea. Hän joutui\npalvelemaan kaikissa herrasväen pidoissa ja kutsuissa, joita oli\nyhtämittaa. Niin menivät päivät ja kuluivat yöt yhdessä ryöpyssä.\nHanna ei juuri milloinkaan kerinnyt kunnolla lepäämään, sillä hän oli\nvähitellen saavuttanut isäntäväkensä ehdottoman luottamuksen. Ilman\nhäntä ei enää tultu toimeen, piti olla joka paikassa Hanna ja aina vain\nHanna.\n\nTämä luottamus häntä vaivasi. Hän kaipasi metsää ja ikävöi aurinkoa, ja\nsitten tuli se kaikkein pahin.\n\nHäntä rupesi kummasti väsyttämään. Sitä väsymystä hän itsekin tavallaan\nhäpesi. Nuori ihminen, vasta alun kolmannellakymmenellä, ja nyt\njo jalkoja pakottaa. Hän ei edes uskaltanut kenellekään vaivaansa\nvalittaa: olisivat tietenkin sanoneet, että joko Hannaakin laiskoittaa;\nse on niin yleistä palvelusväellä tähän maailman aikaan, mutta kuka\nolisi uskonut Hannasta, joka on aina ollut niin reilu ja nuhteeton!\n\nSitä soimausta hän ei jaksanut kuulla, ja sen vuoksi hän ei virkkanut\nkellekään halaistua sanaa.\n\nMutta sitten eräänä päivänä hän kaatui seisovilta jaloiltaan, eikä\nnoussutkaan siitä enää ylös. Haettiin lääkäri, ja tämä, sanoi, että\nHannaa on kohdannut jonkinlainen halvaus; saattaa olla, että jalat\nmenevät sen tiensä.\n\nNyt hän on ollut kaksikymmentä vuotta vaivaistalon hoidokkina, mutta\nhän tyytyy nöyrästi kohtaloonsa, semminkin kun lääkäri oli vakuuttanut,\nettei siihen muuta syytä ollut kuin jalkojen heikkous. Toisen jalat\neivät sellaisesta olisi olleet minäänkään, mutta Hanna ei oltu luotu\nolemaan paljon jalkojensa päällä yhtämittaa.\n\nKun hänelle nyt sanotaan, että Hannalla on niin erinomaisen ahkerat\nkädet, myhähtää hän joskus surumielisesti, sillä hän muistaa, että\nhänellä ovat joskus olleet ahkerat jalatkin, vaikka ne olivat heikot\neivätkä kestäneet.\n\nVain joskus hän, kuten sanottu, hiukan suutahtaa, jos joku kysyy,\ntahtoisiko hän ulos aurinkoon. Hän oli rakastanut aurinkoa niin\nrajattomasti ennen pienenä paimenessa juostessaan.\n\n\n\n\nPRINSESSA\n\n\nPitäjäläiset muistivat hänet hyvin. Hän oli ollut harvinaisen kaunis,\nniin hienohipiäinen ja solakkavartinen, jotta häntä ei mitenkään\nolisi uskonut tavalliseksi palvelustytöksi, jollei hän olisi kantanut\nkansannaisen pukua ja ollut palvelijana vanhassa aateliskartanossa.\nTalon neidit katselivat häntä kateellisesti, mutta nuoren herran\nsilmiin tuli aivan toisenlainen loiste, kun nuori tyttö askareitaan\ntoimitellessaan keinui hänen ohitseen. Tämä nuori herra oli joskus\nennenkin katsellut piikojaan, mutta kukaan heistä ei ollut vielä\nmilloinkaan vetänyt sillä tavalla puoleensa kuin tämä Anna.\n\nKansa on viisasta ja harkitsevaa, ja se sanoi Annalle: Ole sinä\nvarovainen, kartanon nuori herra katselee sinua niin, ettei siitä hyvä\nseuraa.\n\nMutta Anna loi suuret, ihmeellisen kostean verhon peittämät siniset\nsilmänsä puhujaan eikä sanonut mitään. Siitä pitäen hän kuitenkin alkoi\nhuomata nuoren herran katseen, vaikka kulkikin ohitse niinkuin se ei\nolisi häneen lainkaan koskenut.\n\n»Sinä olet kyllä kuin prinsessa, mistä lienet sellaiseksi tullutkin,\nmutta piikatyttö ei pääse hoviin», sanoi viisas kansa.\n\nAnna ei vieläkään puhunut mitään, pyöräyttihän vain päätänsä ja meni\nmenojaan.\n\nHän oli ennen ollut karjalla, mutta sitten hänet otettiin sisälle. Se\njohtui siitä, että useat talon lukuisista vieraista olivat huomanneet\ntytön kauneuden ja sanoneet rouva vapaaherrattarelle: Teillähän on\nkokonainen aarre navetassa, siirtäkää hänet toki tänne kaunistukseksi,\nhänhän on aivan kuin prinsessa.\n\nSiitä pitäen oli nuori herra yhtämittaa Annan tiellä, ja hänen\nkatseeseensa alkoi ilmestyä yhä enemmän tulta. Aluksi ei Anna sitä\nhuomannut, mutta kerran oli herra auttanut häntä mattojen kokoamisessa\nja kysynyt Annalta, eikö työ ollut hänelle raskasta. Anna oli silloin\nkatsonut ihmetellen herraa silmiin ja ollut sanomaisillaan, että\nmitäpä tämä nyt on, tavallista työihmisen askaretta. Mutta se tuli oli\npolttanut häntä, hän oli jäänyt mykäksi ja mennyt omituisesti hämilleen.\n\nJa sitten oli nuori herra aina ehättäytynyt puhumaan Annalle, että\ntällainen palvelijan työ ei sovi hänelle, koska hän on niin kaunis kuin\nprinsessa.\n\nKului kuukausia ja tuli kevät. Vanha ja viisas kansa alkoi kuiskia,\nettä nyt kuuluu hovin nuori herra kulkevan sen Annan kanssa tuolla\nlehdoissa; niin se sitten sillekin tytölle kävi. Kovin olikin hieno\nja herrashipiäinen. Eivät ne säily tuollaiset kansanlapset, joilla on\nprinsessan näkö. Mikä heitä sitten meikäläisistä synnyttäneekin...\n\nSitten tuli syksy. Annan posket olivat painuneet kuopille, varsi\nei ollut enää solakka, silmistä oli hävinnyt se kostea kiilto,\nne tuijottelivat nyt jonnekin hyvin kauas, menneisyyteenkö vai\ntulevaisuuteen, sitä on vaikea arvata.\n\nKerran silloin syksyllä oli Anna ilmestynyt palvelijattarien\nkamariin hyvin touhuissaan. Sillä kertaa eivät hänen silmänsä olleet\ntuijottaneet, vaan oli niissä ollut varsin käskevä ilme. Hän oli\nsanonut, että tästä lähtien ei tarvitse kuulla muuta kuin häntä, koska\nhän on emäntä talossa. Sitten hän oli mennyt vanhan vapaaherrattaren\nluokse ja vaatinut avaimia, sillä hallitus siirtyy hänelle, nuorempiin\nkäsiin.\n\n»Se kuuluu Annakin tulleen hulluksi tuolla hovissa», kohisi kansa,\n»mitä lienee nuori herra sille uskotellut himonsa vallassa; nyt se\nkuuluu vaatineen vanhalta rouvalta avaimia. Maantielle on kuulemma\ntullut lähtö. Taitavat sen asiat olla hullusti.»\n\nSitten kului monta kuukautta, ennenkuin kansa tiesi mitään Annasta. Hän\noli hävinnyt seudulta, eikä kansa tavallisesti pidä huolta muusta kuin\nomasta piiristään. Vasta seuraavana keväänä kertoi joku, että Annaa oli\npidetty vankilassa lapsensa surmaamisesta, sitten hänet oli siirretty\nmielisairaalaan, josta kuitenkin pian päästetty pois hiljaisena ja\nvaarattomana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoista tapauksista oli kulunut jo ainakin kymmenen vuotta.\n\nAnna oli huutolaisena eräässä talossa. Hän oli talvisin aina työteliäs,\neikä liikkunut minnekään. Mutta keväällä hän meni metsään, sitoi\nseppeleen päähänsä ja vietti häitä jonkun prinssin kanssa. Syksyllä hän\nvaati emännältä avaimia, mutta ei pahastunut, kun tämä hyväluontoinen\nihminen hänelle selitti, että eihän prinsessan sovi kantaa avaimia, ne\nkuuluvat emäntäpiialle.\n\n\n\n\nKOHTALO\n\n\nSuurenpuoleinen, upeasti kalustettu huone. Seinillä tauluja,\njotka kiinnittävät huomiota etupäässä koollaan ja paksuilla\nkultakehyksillään. Lattialla kalliita mattoja. Pöydiltä riippuvat\nisot samettiset liinat kuin norsun korvat. Uljaissa maljakoissa\nkeinotekoisia kukkia. Koko kalustus tekee sellaisen vaikutuksen kuin\nolisi se jonkin erikoisliikkeen joulunäyttely, josta hintaliput vain\npuuttuvat.\n\nKeskellä riippuu katosta sähköruunu, joka on ainoastaan puoleksi\nsytytetty, joten seinämillä häilyvät tummat varjot. Ruunun alla\nylellisesti katettu illallispöytä.\n\n_Varatuomari Hallas_ kävelee kärsimättömänä edestakaisin. Kello on\nvähän yli yhden yöllä. Hallas näyttää odottavan jotain, astuu väliin\nikkunan ääreen, raottaa akutinta ja katsoo talvikuutamoiselle kadulle,\nkuuntelee, sitten laskee uutimen alas, kävelee, seisahtuu taas ja\nkuuntelee, sitten kävelee jälleen niin kuulumattomasti, että pieninkin\nääni eteisestä saattaisi estymättä yltää hänen korviinsa.\n\nHetken perästä kuuluu kadulta reen jalasten kitinää ja kulkusten\nhelähdyksiä. Tuomari Hallas rientää eteiseen ja palaa jonkin ajan\nkuluttua takaisin _Elsan_ seurassa.\n\n_Hallas_. Tulittehan kumminkin. Minä jo luulin, ettette pidä\nlupaustanne.\n\n_Elsa_ (nuori komea nainen, huolellisesti ja maulla, mutta ei\nylellisesti puettu, kaunis, tummatukkainen, säihkyväsilmäinen,\nkasvoilla puhdas ja rehellinen, joskin hiukan väsynyt ilme).\nToistaiseksi ei minun ole tarvinnut rikkoa lupauksiani. Minä en\nnimittäin vielä milloinkaan ole luvannut sellaista, mitä en voisi\ntäyttää. Minä kyllä hieman viivyin, mutta sille ei mahda mitään;\nammatti sen teki.\n\n_Hallas_. Minä jo aioin lähteä teitä hakemaan.\n\n_Elsa_. Ettekö te sitten muista, että minä kerran hylkäsin tarjoomanne\nsamanlaisen palveluksen? Te pyysitte lupaa tulla minua noutamaan, mutta\nminä kielsin. Minä en tahtonut saattaa teitä ihmisten silmätikuksi.\nKenties olisi joku sattunut näkemään, ja arvaan kyllä, mitä olisi\npuhuttu, jos tunnettu asianajaja Hallas olisi nähty ravintolanaisen\nseurassa.\n\n_Hallas_. Te liioittelette, Elsa. Mutta minä aivan unohdin pyytää teitä\nistumaan.\n\n_Elsa_. Kiitoksia paljon. Sallikaa minun kuitenkin katsoa hiukan\nympärilleni. — Ei, herra Hallas, en minä liioittele. Joku vanhempi\nherra minun seurassani, se nyt vielä ei olisi mitään. Vilkutettaisiin\nehkä vain silmää ja kuiskattaisiin: katsos vain vanhaa syntisäkkiä.\nMutta te olette nuori ja vielä naimaton, teidän täytyy varoa\nmainettanne. Muuten teiltä voi sulkeutua tie kunniallisiin perheisiin,\njoilla on naimaiässä olevia tyttäriä.\n\n_Hallas_. Neiti Elsa, oletteko huomannut minussa sellaisia\nominaisuuksia, joitten nojalla voitte päätellä minun haluavan\nseurustella kanssanne salapäin.\n\n_Elsa_ (hieman leikillisesti). No no, herra Hallas, älkää unohtako,\nettette nyt ole oikeussalissa. Miksi te haluatte tulkita sanojani\ntoisin kuin ne ovat ymmärrettävät? Ette te pelkää minua, vaan minä\npelkään teidän puolestanne. Te olette aina kohdellut minua hyvin, enkä\nminä halua tärvellä teidän nimeänne.\n\n_Hallas_. Jättäkäämme tämä. Istukaa toki! Tehkää sekin minun tähteni.\nMinä tahtoisin niin mielelläni istahtaa, mutta eihän minun sovi istua\nnaishenkilön seisoessa.\n\n_Elsa_. Älkää välittäkö minusta, herra Hallas. Minun tehtäväni\non seista. Ettehän te klubissakaan koskaan kursaile istua minun\nläsnäollessani.\n\nMuuten, voinhan minä nyt jo istuakin. Minä olen saanut käsityksen\nhuoneestanne. Se on ammattitaitoa sekin: voi puhua yhtä ja ajatella\ntoista. (Keveästi huokaisten). Olen jo riittävästi saanut sitä taitoa\nharjoitella.\n\n_Hallas_. Ja mikä on tarkastuksen tulos, jos saan luvan kysyä?\n\n_Elsa_. Olenkohan minä oikeutettu sen sanomaan? Ehkä ei minun makuni\nole terve? (Lyhyt vaitiolo.)\n\nTe asutte komeasti. Muistaakseni olette ennen kertonut, että teillä\non neljä asuinhuonetta. Ensimmäisestä näkemästänikin voin jo päättää,\nettä tämän talon isännällä on varaa järjestää elämänsä hyvin. Mutta\nsittenkin täältä puuttuu jotain.\n\n(Taas lyhyt vaitiolo. Hallas nähtävästi haluaisi sanoa jotakin, mutta\nei löydä ilmaisua.)\n\nPuuttuu ymmärtäväisen naisen käden jälkeä. (Hiukan värähtävällä\näänellä.) Sellaisen käden, jota ohjaisi sydän ja silmä, etupäässä\nsydän, toista sydäntä ilahuttaa haluava. — Tämä ei ole koti, herra\nHallas, vaan ikäänkuin jäljennös komeasta ravintolasta.\n\nSuokaa anteeksi, että minä puhun näin suoraan, mutta joskus tekee\nmieli haastella rehellisesti. Sitä kaipaa meikäläinenkin, vaikkei\nhänellä siihen tavallisesti ole tilaisuutta, ja vaikka hän vähitellen\nalkaa uskoa kadottaneensa oman mielipiteensä voiman ja osaavansa vain\nammattivalheen.\n\n(Koettaen keventyä ja saada äänensä leikilliseksi.)\n\nÄlkää ottako minun sanojani vallan vakavasti, eiväthän ne suuria\nmerkitse. (Vasten tahtoaan katkeroituen.) Minähän olen ainoastaan\nravintolatyttö, jolla ei ole makua eikä kauneusaistia.\n\n_Hallas_, (joka on katsellut Elsaa ihastuneena, tarttuen tämän käteen).\nPuhukaa, Elsa, jatkakaa, minä ymmärrän, minä tiedän, että puhutte\ntotta, olen sen itsekin tuntenut. Minä haluan kuulla tuon kaiken juuri\nteidän suustanne.\n\n_Elsa_ (irroittaen hiljaa kätensä). Illastakaamme toki. Te ette\nlainkaan näy muistavan huomauttaa, että pöytä on katettu. Palvelijanne\non jo varmaankin aikoja sitten mennyt nukkumaan. Te olette\nhuolellisesti noudattanut määräyksiäni. Häntä ei tarvitakaan. Minussa\nherää heti ruokapöydän nähdessäni ammatti-ihminen, ja minä tunnen\nvastustamattoman halun ryhtyä tarjoilemaan. Kas niin. — (Kaataa viiniä\nlaseihin ja asettaa Hallaan lautaselle kylmiä ruokia, sitten omalleen.\nKaikki tämä tapahtuu keskustelun käydessä.)\n\n_Hallas_, (joka on vihdoin yrittänyt ottaa asiakseen tarjoilun, minkä\nElsa on estänyt). Suokaa anteeksi, neiti Elsa, olen niin hajamielinen,\nkatselen yksinomaan teitä, ja unohdan isännän velvollisuudet.\n\n_Elsa_. Joutavia, herra Hallas, se on teilläkin tottumus. Miksi poiketa\ntotutuista tavoistaan? Antakaa edelleenkin toisten palvella itseänne\nniinkuin ennenkin.\n\n_Hallas_ (huudahtaen). Elsa, minkätähden te olette niin ivallinen?\n\n_Elsa_. Älkää pahastuko, herra Hallas. Ehkä teistä tämä juttu on ikävä,\nmutta minua haluttaa olla nyt rehellinen. Minä puhun totta, enkä\nyritä ivata, vaikka teistä ehkä siltä tuntuu. Te olette oppinut minut\ntuntemaan siinä piirissä, jossa ei puhuta yhtään teeskentelemätöntä\nsanaa. Me näyttelemme siellä kaikki, minä ja vieraani.\n\nMutta siirtykäämme illalliseen! (Hetken vaiteliaisuus.)\n\n_Hallas_. Kuinka minä olen iloinen, Elsa, että tänään tulitte luokseni.\nMinä odotin teitä niin levottomana.\n\n_Elsa_. Miksi levottomana?\n\n_Hallas_. Pelkäsin, ettette tule.\n\n_Elsa_. Minähän lupasin.\n\n_Hallas_ (aikoo sanoa jotain, mutta sitten äkkiä vaikenee).\n\n_Elsa_. Miksi ette sano suoraan, että luulitte minun syövän sanani?\nEn minä loukkaannu. Minä tiedän, että meistä ihmisillä yleensä\non sellainen käsitys. Mutta sanoinhan minä teille, ettei minun\ntoistaiseksi ole tarvinnut pettää sanaani. Minun ei vielä ole ollut\npakko liikoja luvata. (Näyttää odottavan, että Hallas jotain sanoisi,\nmutta kun tämä yhä vaikenee, jatkaa.) Lupaaminen ja lupauksensa\npettäminen kuuluvat myös meidän ammattiimme. Herrat ovat tottuneet\nsiihen, että me myönnymme kaikkeen, vaikka emme tietenkään voi kaikkea\ntäyttää. He uskovat meitä illalla, mutta aamulla ovat he unohtaneet\nsekä meidät että meidän lupauksemme. Seuraavana iltana palaavat he\nsitten taas uusina vanhaan helppojen lupausten maailmaan.\n\n_Hallas_. Te maalaatte liian synkin värein, Elsa. Te ainakin olette\npoikkeus.\n\n_Elsa_. Ehkä, tähän saakka, mutta pitemmän päälle ei poikkeuksia\nsuvaita. Minunkin täytyy lopulta mukautua yleisiin tapoihin, muuten on\ntie tukossa.\n\n_Hallas_. Minä en ymmärrä teitä, Elsa.\n\n_Elsa_. Hyvin paljon mahdollista. Mutta ajatelkaapa, että teidän\ntoverinne saavat tietää minun olleen tänä yönä teidän luonanne. Mitä\nte luulette siitä seuraavan? (Hallas ei vastaa.) Ettekö te sitäkään\nymmärrä? (Lyhyt vaikeneminen.) He vaativat minua seuraavalla kerralla\nluokseen. Me olemme yhteistä tavaraa, se kuuluu ammattiin...\n\n_Hallas_ (sulkien kiihkeästi Elsan käden omaansa). Elsa, Elsa, älkää\npuhuko noin, älkää uskoko minusta niin halpamaista, että minä muille\nlörpöttelisin...\n\n_Elsa_ (sallien kätensä jäädä). Minä olen itse astunut ensimmäisen\naskeleen sillä tiellä, jota meidän kaikkien lopulta täytyy kulkea, ja\nsiinä on tarpeeksi. (Hän on muutaman kerran täyttänyt viinilasinsa.)\nViininne on väkevää, herra Hallas.\n\n_Hallas_ (tarttuen molemmin käsin Elsan päähän ja katsoen häntä\ntulisesti silmiin). Teidän silmienne tuli, Elsa, on väkevämpi, se\nhuumaa minua enemmän kuin viini.\n\n_Elsa_ (katsoen Hallasta suoraan silmiin). Aiotteko nyt käydä asiaan?...\n\n_Hallas_ (vetäytyen takaisin). Mitä te tarkoitatte?\n\n_Elsa_. Tarkoitan, että nyt alatte pyrkiä siihen, mitä varten olette\nminut tänne kutsunut.\n\n_Hallas_. En ymmärrä teitä.\n\n_Elsa_ (hieman närkästyen). Mikä yksinkertaisuus! Kuinka hullunkurista,\nettä minun täytyy lukea teidän ajatuksianne. (Hilliten itsensä.) Mutta\nsamapa se, kun kerran olen puheliaalla tuulella.\n\nEtte suinkaan te tahtone uskotella minulle, että kutsuitte minut\nluoksenne puhellaksenne kanssani ilmoista. Mikäli minä tapoja tunnen,\nei säädyllisen perhenaisen sovi tulla nuoren miehen asuntoon edes\npäivällä, saatikka sitten tällaisena vuorokauden aikana. Eikö niin,\nherra Hallas?\n\n_Hallas_ (ikäänkuin hämillään). Ehkä olette oikeassa, minä en tunne\nkaikkia sääntöjä niin tarkoin.\n\n_Elsa_ (katkeruudella). Tämä on yölepakkojen hetki, päivälinnut\nnukkuvat nyt siveyden hurskasta unta...\n\n_Hallas_ (loukkaantuneena). Elsa!\n\n_Elsa_. Ehkä tämä puhe ei teitä miellytä. Ei se minuakaan miellytä,\nuskokaa pois! Mutta minä olen nyt päättänyt olla rehellinen, vaikkapa\nvain tämän kerran, rehellinen itselleni ja teille. Kenties on nyt\nminulla siihen viimeinen tilaisuus.\n\n_Hallas_. Elsa, jättäkää katkeruus, uskokaa minua...\n\n_Elsa_ (keskeyttäen). Mitä joutavia, enhän minä lainkaan ole\nloukkaantunut. Hyvänen aika, jospa minun ei milloinkaan tarvitsisi\nsietää tämän enempää!\n\nKyllä minä jo tänne tullessani tiesin, millä matkalla olen. Minulle oli\ntäysin selvillä, että minä täältä lähtiessäni olen oppinut viimeisen\nammattisalaisuuden. Minä palaan huomisaamulla ulosoppineena, ja kykenen\nkaikesta keskustelemaan toisten kanssa.\n\n_Hallas_. Minä en täysin käsitä hämäriä sanojanne. (Tarttuu hänen\nmolempiin käsiinsä.) Mutta luottakaa minuun, Elsa, uskokaa, että\nminä ihailen teitä, te olette järkevä nainen ja yläpuolella toisten\nteikäläisten.\n\n_Elsa_. Kas niin, siinä se nähtiin. Te ette edes ihailunnekaan vallassa\nvoi olla vertaamatta minua toisiin meikäläisiin. Te ette voi unohtaa,\nmistä piiristä minä olen.\n\nEhkä juuri senvuoksi, että te uskotte minun olevan jonkin verran\nylempänä ammattitovereitani, te käytte asiaan hiukan toista tietä;\nniin sanoakseni varovammin ja mutkallisemmin kuin tavallista. Jos te\nolisitte ollut varma, että minä olen tovereitteni tasalla, niin te\naivan yksinkertaisesti olisitte ryhtynyt hieromaan kauppaa kanssani.\n\n_Hallas_ (intohimoisen kiihkeästi). Keneksi te luulette minua, Elsa!\n\n_Elsa_ (naurahtaen). Jättäkää paatos! Minä myönnän mielelläni, että te\nolette parempi kuin monet muut, mutta eihän sen seikan tarvitse estää\nteitä kokonaan kauppaa käymästä. Te vain valitsette huolellisemmin\nostoksenne.\n\nMutta puhukaamme mieluummin yksinomaan minusta, niin ei tule riitaa.\nMistä te päätätte, että minä olen parempi toisia meikäläisiä, kuten te\nsuvaitsette sanoa?\n\n_Hallas_. Minä tunnen sen, tiedän sen, minussa on herännyt sellainen\najatus vähitellen teitä katsellessani, ja tänä iltana on se kehittynyt\ntäydelliseksi varmuudeksi.\n\n_Elsa_. Odottakaapa, minä ehkä voin määritellä tarkemmin: eiköhän\nsen vuoksi, etteivät toverinne klubissa ole koskaan voineet kerskata\nomistaneensa minua? Eikö totta?\n\n_Hallas_ (empien). Ehkä — osaksi. (Sitten leimahtaen.) Mutta kuitenkin\non syy syvemmällä, Elsa, vaikka te ette salli minun sanoa ajatustani\nloppuun. Minä rakastan teitä, Elsa!... Elsa, minä rakastan sinua\nmielettömästi. Se tunne on minussa syntynyt jo aikoja sitten, ja tänä\niltana on se leimahtanut vastustamattomaksi liekiksi.\n\n(Elsa on kuunnellut Hallaan sanoja silmänsä sulkien ja taaksepäin\nnojautuen. Hän ei ole vastustanut, kun Hallas on kiertänyt kätensä\nhänen ympärilleen. Näin on mennyt tuokio. Hallaan hyväilyt yhä\nkiihtyvät ja lopulta Elsa vastaa niihin. — Sitten hän ikäänkuin kokoaa\nvoimansa, irtautuu H:n syleilystä ja nousee.)\n\n_Elsa_. Sittenkin, sittenkin... Minä luulin, että _sellainen_ nainen\nminussa oli kuollut, tai että se ei milloinkaan ollut elänytkään. Mutta\nminä olen erehtynyt... erehtynyt...\n\n_Hallas_ (nousee myös ja siirtyy Elsan luokse). Elsa, miksi sinä\npakenet? (Tarttuu Elsan vastustamatta häntä vyötäisistä ja taluttaa\nhänet takaisin sohvaan.) Älä loittone minusta, Elsa, sinä rakastat\nminua! Sano!\n\n_Elsa_ (on vähitellen saavuttanut entisen mielenmalttinsa). Mitä\nvarten? Riittänee toki, kun en minä hyväilyjänne vastusta.\n\n_Hallas_. Ei, Elsa, se ei riitä! Minä tahdon omistaa sinut\ntäydellisesti, koko elämäni ajaksi.\n\n_Elsa_. Minulle voitte puhua noin, minä en siinä suhteessa ole\nvaarallinen. Mutta ajatelkaapa itse, kuinka varomattomia te miehet,\nparhaimmatkin teistä, olette. Intohimonne puuskassa olette te valmiita\nlupaamaan mitä tahansa, mutta kuinka moni teistä kykenee pitämään\nsanansa?\n\n_Hallas_ (itserakkaan kylmästi). Jos teillä on huono kokemus miehistä,\nniin älkää sovittako sitä minuun.\n\n_Elsa_ (myös kylmästi). Minulla ei ole miehistä siinä suhteessa, kuin\nte luultavasti tarkoitatte, minkäänlaista kokemusta. Jos te katsoitte\nolevan syytä loukkaantua minun sanoistani, niin eiköhän minulla olisi\nvielä enemmän syytä panna pahakseni teidän pistävä huomautuksenne,\nsillä siinä oli liian hyvin tahkottu kärki. Mutta minä en ole siitä\nmillänikään. Minä tiedän, mistä piiristä minä olen kotoisin, ja olen\nvalmis kestämään enemmänkin. Koska te kuitenkin haluatte puhdistautua\nminun edessäni, mikä muuten on aivan turha vaiva, niin miksi en minä\ntekisi samaa teidän edessänne. Niin ihmeelliseltä kuin se teistä\nsaattaa kuuluakin, ei minulla ole tähän saakka ollut minkäänlaisia\nsuhteita kehenkään mieheen.\n\n_Hallas_ (kiihkeästi). Elsa, armas, anna anteeksi! En tiedä itsekään,\nmistä nuo sanat suuhuni tulivat. Elsa, sinä...\n\n_Elsa_ (keskeyttäen). Sanoinhan jo, ettei kursailemisia tarvita,\nen minä loukkaannu. Minä en ole sen parempi kuin muutkaan, kaikki\nriippuu vain sattumasta. Ehkä on minun tahtoni joskus ollut toinen ja\npyrkimykseni jalompi, mutta ympäristö on jo ehtinyt turmella minun\nsieluni, vaikka kohtalon oikku on jättänyt ruumiini tähän saakka\nkoskemattomaksi. Älkää kuitenkaan luulko, että minä olisin tätä\nsattumaa kiittänyt. Päinvastoin. Juopuneet kädet vaanivat joka päivä,\ntai paremminkin joka yö, kuin suden kynnet, ja monta kertaa olen minä\ntuntenut niitten kouristuksen jälkeenpäin unettomana vuoteellani\nviruessani. Minun sieluni ovat ne jo raadelleet verille, ja siksi olen\nminä melkein kironnut kohtaloa, joka ei ole sallinut niitten kynsien\nvielä repiä minun ruumistani. Ei mikään ole kauheampaa kuin laskea\nhetkiä: tänäänkö vai huomenna?\n\n_Hallas_. Elsa, älä ole katkera. Sinuun eivät pedot saa koskea, minä\nsuojelen sinua. Sinä tulet vaimokseni, sinä olet aarre, jota minulla ei\nole oikeutta löydettyäni jättää.\n\n_Elsa_ (hymyillen raukeasti). Ei, ei, älkää puhuko noin. Älkää\nherättäkö minussa taas naista, sitä entistä ja kaukaista. Jos se\ntänään herää, on se kuitenkin ehkä jo huomenna jälleen kuollut.\nMinun elämäni soitto on lasien kilinä, minä elän vain viininhöyryjen\nhuomaavassa ilmassa. Toisissa, raittiimmissa oloissa minä sammun ja\njäähdyn. Minulla ei ole oikeutta ajatellakaan sitoa elämääni toiseen,\njoka ei ole samasta piiristä. Ammattihymyily ei ole sovelias kodin\nkaunistukseksi.\n\n_Hallas_. Elsa, sinä suotta kuvailet asemaasi liian synkin värein: Sinä\ntotisesti olet parhain nainen, minkä minä elämässäni olen tavannut.\n\n_Elsa_. Jokohan? Ja mistä te sen tiedätte? Ettehän te tunne edes minun\nsukunimeäni. Kummallisia olette te miehet. Te olette valmiita menemään\nnaimisiin tietämättä edes morsiamenne nimeä... Ei, älkää puhuko\njoutavia. Ravintolanainen ei sovi avioelämään. Hän on ainoastaan Elsa\ntai Katri tai joku muu, ja sellaisena hänen täytyy pysyä, jollei hän\ntahdo turmella omaansa ja muitten elämää.\n\n_Hallas_. Elsa, ajattele toki, mitä puhut. Miksi haluat sinä kieltää\nonnemme? Sinulla on omat synkät kuvittelusi, mutta minä en usko niihin,\nja minä todistan sinulle, että ne ovat paikkansa pitämättömät.\n\n_Elsa_ (hellästi, hyväillen). Minä tiedän, mitä onnea sinä tavoittelet,\nja sen minä sinulle lahjoitan. Juuri sinulle, sillä sinä olet parempi\nmuita. (Hiukan katkerasti.) Ken kerran on määrätty kuulumaan yhteiseen\nomaisuuteen, hänen täytyy siksi tulla, ennemmin tai myöhemmin. Minä en\nvoi välttää kohtaloani, enkä minä pitemmälle tahdokaan. Täydellisesti\nammattitaitoinen menestyy aina parhaiten. Se täydellisyys minun täytyy\nsaavuttaa.\n\n(Taas hellästi.) Rakas, minä lahjoitan sinulle ensi kerran onnen. En\ntiedä, tuottaako se onnea myöskin minulle, mutta ei se ainakaan ole\nmikään uhri, sillä minä olen jo sielussani aikoja sitten menettänyt\nsen, minkä sinä nyt ensiksi saat minun ruumiiltani.\n\nTule!...\n\n\n\n"]