[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frER5gMQ7yKMBy290_k7PMSbmGsV1Uax-TfDcN9p19TU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3058,"Kasakat","Tolstoi, Leo",1828,1910,"3058-tolstoi-leo-kasakat","3058__Tolstoi_Leo__Kasakat","Kaukaasialainen kertomus","romaani",[],[15],"venalainen","fi",1863,1907,45790,275073,false,50172,[24,25],"Caucasus -- Fiction","Russia -- History -- Nicholas I, 1825-1855 -- Fiction",[27,28],"Novels","Russian Literature","\"Kasakat: Kaukasialainen kertomus\" by graf Leo Tolstoy is a novel published in 1863. Disenchanted nobleman Dmitry Olenin flees Moscow's superficiality to join the army in the Caucasus, seeking meaning among the \"simple\" Cossack people. He befriends an old hunter, adopts local customs, and falls dangerously in love with young Maryanka—despite her engagement to respected warrior Luka. As Olenin pursues an idealistic life of self-sacrifice and love, violence intrudes and he confronts harsh truths about belonging, desire, and the limits of transformation. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Kalima, Jalo Lahja",309,"Nuori aatelismies Dmitrij Olenin jättää Moskovan seuraelämän ja lähtee upseeriksi Kaukasiaan etsimään uutta suuntaa elämälleen. Hän lumoutuu kasakoiden vapaasta elämästä ja vuoriston luonnosta, mutta huomaa pian olevansa ulkopuolinen kahden eri maailman kohdatessa.","Leo Tolstoin 'Kasakat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3058. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","KASAKAT\n\nKaukasialainen kertomus\n\n\nKirj.\n\nLEO TOLSTOI\n\n\nSuomentanut\n\nJalo Kalima\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nMoskovassa on kaikki vaiennut. Silloin tällöin kuuluu jossain\nrattaiden vikinää talvisilta kaduilta. Ikkunoista ei näy enää\nvaloa, ja lyhdyt ovat sammuneet. Kirkoista kumajavat kellojen\näänet ja vyöryen nukkuvan kaupungin yli ennustavat aamua. Kadut\novat tyhjät. Väliin jossain öinen ajuri kapeajalaksisella reellään\nsekoittaa hiekkaa lumeen ja jouduttuaan toisen kadun kulmaukseen\nnukahtaa, odottaen kyydittävää. Vanha eukko menee kirkkoon, jossa\nvahakynttilät, pyhäin kuvain kultakehyksiin kuvastuen, palavat jo\nepätasaisina ja harvassa. Työväki jo nousee pitkän talviyön jälkeen\nja menee työhön.\n\nMutta herroilla on vielä ilta.\n\nYhdestä Chevalier'n ikkunasta, sulettujen luukkujen alta, laittomasti\npilkistelee tuli. Rappujen luona on vaunuja, rekiä ja ajureja,\najopelien perät kiinni toisissaan. Kolmivaljakkoiset kyytirattaat\novat siinä myös. Talonmies turkkiinsa kääriytyneenä ja käpristyneenä\nikäänkuin piiloitteleikse talon nurkan takana.\n\n\"Ja miksi ne lörpöttelevät kaikkea joutavaa? — miettii lakeija,\nistuen kasvot tyhmistyneinä eteisessä. — Ja aina kun on minun\nvuoroni!\" Vieressä olevasta pienestä valoisasta kamarista kuuluu\nillallispöydästä kolmen nuoren miehen ääni. He istuvat kamarissa\npöydän ympärillä, jolla on illallisen ja viinin tähteitä. Eräs\nheistä, pieni, siistinnäköinen, laiha ja ruma mies istuu ja\nkatsoo matkalle lähtevää hyväntahtoisin, väsynein silmin. Toinen,\npitkäkasvuinen, makaa tyhjien pullojen vallassa olevan pöydän\nvieressä ja leikkii kellonsa avaimella, kolmas, jolla on päällään\nuuden uutukainen lyhyt turkki, kävelee pitkin huonetta ja seisahtuen\ntuon tuostakin naksauttelee rikki manteleja jotenkin paksuilla\nja väkevillä, puhdaskynsisillä sormillaan ja koko ajan hymyilee\njollekin; hänen silmänsä ja kasvonsa hehkuvat. Hän puhuu innostuneena\ntehden liikkeitä käsillään; mutta saattaa huomata, ett'ei hän löydä\nsanoja, ja kaikki sanat, jotka hänelle tulevat suuhun, tuntuvat\nriittämättömiltä ilmaisemaan kaikkea sitä, mikä hänen mieltään\nkuohuttaa. Hän hymyilee lakkaamatta.\n\n— Nyt voin sanoa kaikki suoraan! — sanoo lähtöä tekevä. — Minä\nen suinkaan tahdo tehdä itseäni syyttömäksi, mutta minä toivoisin,\nettä ainakin sinä ymmärtäisit minua sillä tavoin kuin itse ymmärrän\nitseäni eikä niin kuin kaikellainen arkiväki tätä asiata katsoo.\nSinä sanot, että minä olen tehnyt väärin hänelle — kääntyy hän sen\npuoleen, joka hyväluontoisin silmin katselee häntä.\n\n— Niin oletkin — vastaa pieni ja ruma mies, ja vielä enemmän\nhyväntahtoisuutta ja väsymystä kuvastuu hänen katseestaan.\n\n— Minäpä tiedän miksi sinä niin sanot — jatkaa matkalle lähtevä. —\nRakastettuna oleminen on sinusta yhtä suuri onni kuin rakastaminen ja\nsitä onnea riittää koko elämän ajaksi, jos kerran on siihen päässyt.\n\n— Riittää hyvinkin, rakas veli! Paremmin kuin tarvitsisikaan, —\nvakuuttaa pieni ja ruma mies, avaten ja ummistaen silmänsä.\n\n— Mutta miksi en itsekkin rakastaisi? — sanoo matkalle lähtevä,\nvaipuu ajatuksiinsa ja ikäänkuin säälien katsoo ystäväänsä. —\nMiksi en rakasta? En osaa rakastua... Ei, olla jonkun rakastama\non onnettomuus, — onnettomuus, sillä tunnet olevasi syyllinen\nkun et anna takaisin yhtä paljon etkä voi antaa. Oi, Jumalani! —\nhän heilautti kättään: — jospa se kävisikin järkevästi, mutta se\nkun menee kaikki päin honkiin, ei niinkuin tahtoisi vaan omalla\nlaillaan. Minähän tavallani olin varastanut sen tunteen. Sitä mieltä\nolet sinäkin; älä väitä vastaan — sinun täytyy olla sitä mieltä.\nMutta uskotko, että kaikista tyhmyyksistä ja sikamaisuuksista,\njoita olen paljon ehtinyt tehdä elämässäni, on tämä ainoa, jota en\nkadu enkä voi katua. En alussa enemmän kuin jälkeenkään päin ole\nvalehdellut enemmän itselleni kuin hänellekään. Minä luulin, että nyt\nolin viimeinkin rakastunut, mutta sittemmin huomasin tahtomattani\nvalehdelleeni, tunsin, että niin oli mahdoton rakastaa enkä voinut\nmennä edemmäksi; mutta hän meni... Onko se minun syyni, ett'en\nvoinut? Mitä minä sille voin?\n\n— No, nytpähän se on sitten lopussa! — sanoi hänen ystävänsä\nsytyttäen sikarin karkoittaakseen uneliaisuuttaan. — Sen vain sanon:\nsinä et ole vielä rakastanut etkä tiedä mitä rakastaminen on.\n\nLyhytturkkinen tahtoi taaskin sanoa jotain ja tarttui päähänsä. Mutta\nei saanut ilmi sitä, mitä olisi tahtonut.\n\n— En ole rakastanut!... Se on totta, ett'en ole rakastanut.\nMutta minussa on halu rakastaa, niin voimakas halu, ett'ei sen\nvoimakkaampaa voi olla! Ja toiseksi, onko oikeata rakkautta? Kaikki\njää niin kesken! Ja mitä siitä puhuukaan! Paljon olen minä sotkenut\nelämässäni! Mutta nyt on kaikki lopussa, se on tosi. Ja minä tunnen,\nettä alkaa uusi elämä.\n\n— Jossa sinä sotket samalla lailla, — sanoi se, joka makasi\nsohvalla ja leikitteli kellonsa avaimella. Mutta matkalle lähtevä ei\nkuullut häntä.\n\n— Minun on sekä ikävä että hauska lähteä, — jatkoi hän. — Minkä\ntähden ikävä en tiedä itsekkään.\n\nJa lähtöä tekevä alkoi puhua vain itsestään, huomaamatta, ettei\nse toisia voinut huvittaa niinkuin häntä. Ihminen ei ole koskaan\nniin itsekäs kuin sisäisen riemun hetkenä. Hänestä tuntuu, ettei\nmaailmassa sinä hetkenä ole mitään ihanampaa ja intressantimpaa kuin\nhän itse.\n\n— Dmitrij Andrejevitsh, kuski ei rupea odottamaan! — sanoi\nhuoneeseen astunut, turkkiin vyötetty nuori palvelija. —\nKahdennellatoista tunnilla tulivat hevoset ja nyt on kello neljä.\n\nDmitrij Andrejevitsh katsoi Vanjushaansa. Tämän turkin ympäri\nkiedotussa vyössä, huopasaappaissa ja unisissa silmissä hän kuuli\näänen toisenlaisesta elämästä, joka kutsui häntä, — vaivojen,\npuutteiden ja toiminnan elämästä.\n\n— Niinpä tosiaankin, suo anteeksi! — sanoi hän katsoen, olisiko\nmikään hakanen jäänyt auki.\n\nVaikka toverit kehoittivat antamaan vielä juomarahaa kyytimiehelle,\nhän pani lakin päähänsä ja asettui keskelle huonetta. He suutelivat\ntoisiaan kauan yhteen mittaan, sitten uudestaan, pysähtyivät, ja\nvielä kolmannen kerran suutelivat. Lyhytturkkinen meni pöydän\nluo, joi pohjaan maljan, joka oli pöydällä, tarttui pienen ja\nrumannäköisen miehen käteen ja punastui.\n\n— Ei, sanon sen sittenkin... Sinun kanssasi pitää ja voikin olla\navomielinen, sillä pidän sinusta. Sinähän rakastat häntä, — niin\nolen aina luullut, — eikö niin?\n\n— Rakastan, — vastasi hänen ystävänsä vielä lempeämmin hymyillen.\n\n— Ja kentiesi...\n\n— Tehkää hyvin, käskettiin sammuttaa kynttilät! — sanoi uninen\nlakeija, joka oli kuunnellut viimeistä keskustelua ja mietiskellyt,\nmiksi herrat aina puhuvat yhtä ja samaa. — Kenelle käskette\nmerkitsemään laskun, teillekö? — hän lisäsi kääntyen pitkän herran\npuoleen, tietäen edeltäpäin kenen puoleen on käännyttävä.\n\n— Minulle, — sanoi pitkä mies. — Paljonko se tekee?\n\n— Kaksikymmentä kuusi ruplaa.\n\nPitkä mies mietti hetkisen, mutta ei sanonut mitään ja pani laskun\ntaskuunsa.\n\nMutta toisilla oli vielä omat keskustelunsa.\n\n— Hyvästi, sinä kunnon poika! — sanoi pieni, rumannäköinen ja\nlempeäsilmäinen herra.\n\nKyyneleet nousivat kummankin silmiin. He menivät rappusille.\n\n— Ai, niin! — sanoi lähtevä punastuen ja kääntyen pitkän miehen\npuoleen: — Chevalier'n laskun sinä suoritat ja kirjoitat sitten\nminulle.\n\n— Hyvä, hyvä, — sanoi pitkä mies vetäen hansikkaita käsiinsä. —\nMiten sinua kadehdin! — lisäsi hän aivan odottamatta, kun he olivat\ntulleet rappusille.\n\nLähtevä istuutui rekeen, kääri turkin ylleen ja sanoi: \"no niin,\najetaan!\" ja siirtihe antaakseen reessä sijaa sille, joka oli sanonut\nhäntä kadehtivansa; hänen äänensä värisi.\n\nSaattamaan lähtenyt sanoi: \"Hyvästi, Mitja, suokoon Jumala...\" Hän\ntoivoi ainoastaan, että toinen olisi mitä pikemmin lähtenyt eikä\nsentähden saanut sanotuksi loppuun mitä oli aikonut sanoa.\n\nHe vaikenivat. Vielä kerran joku sanoi \"hyvästi\".\n\nJoku sanoi \"aja!\" — ja kuski lähti ajamaan.\n\n— Jelizar, tänne hevonen! — huusi yksi saattajista.\n\nAjurit ja kuski alkoivat liikkua, hoputtivat hevosiaan ja vetivät\nohjaksista. Kohmeiset vaunut narisivat lumessa.\n\n— Kunnon poika tuo Olenin! — sanoi yksi saattajista. — Mutta\nmikä ihmeen halu Kaukasiaan ja vielä junkkariksi? Minä en mistään\nhinnasta... Tuletko huomenna klubiin päivälliselle?\n\n— Tulen.\n\nJa saattajat hajaantuivat.\n\nMatkustavasta tuntui lämpimältä, kuumalta turkissaan. Hän istuutui\nreen pohjalle, avasi turkkinsa levälleen ja takkuiset kyytihevoset\nkolmivaljakossa juosta hölköttivät pimeältä kadulta toiselle, talojen\nohi, joita hän ei ollut ennen nähnyt. Oleninistä tuntui, että vain\nne, jotka matkustavat pois, ajavat näitä katuja. Ympärillä oli\npimeää, äänetöntä, alakuloista, mutta sydän oli niin täynnä muistoja,\nrakkautta, sääliä ja suloisia, ahdistavia kyyneleitä...\n\n\n\n\nII.\n\n\n\"Rakastan! Rakastan niin! Erinomaisia! Kuinka hyvältä tuntuu!\" —\ntoisti hän ja hänen teki mieli itkeä. Mutta miksi hänen teki mieli\nitkeä? Ketkä olivat erinomaisia? Ketä hän niin rakasti? — Hän ei\nsitä oikein tiennyt. Väliin hän jäi tarkastelemaan jotain taloa ja\noli ihmeissään miksi se oli niin kummallisesti rakennettu; väliin\nhän ihmetteli, miksi kuski ja Vanjusha, jotka olivat hänelle niin\nvieraita, olivat niin lähellä häntä ja hänen kanssan tärisivät ja\nheilahtelivat jäätyneistä vetohihnoista kiinnitettyjen sivuhevosten\nriuhtomisista, ja uudelleen sanoi: \"erinomaisia, rakastan\", vieläpä\nmyös: \"jos riittää, niin on se mainiota!\" ja itsekkin ihmetteli miksi\nnäin puhui ja kysyi itseltään: \"olenkohan minä juovuksissa?\" Tosin\nhän oli osaltaan juonut pari pulloa viiniä, mutta ei viini yksin\nollut saanut aikaan tätä vaikutusta Oleniniin. Hänelle muistuivat\nmieleen kaikki ne ystävyyden sanat, jotka olivat tuntuneet niin\nsydämellisiltä ja joita oli kainosti, ikäänkuin erehdyksestä\nlausuttu hänelle ennen lähtöä. Muistuivat mieleen kädenpuristukset,\nkatseet, äänettömyydet, äänen sävy, joka oli sanoissa _\"hyvästi\nMitja!\"_ — kun hän jo istui reessä. Muistui mieleen oma epäröimätön\navomielisyys. Ja kaikki tuo oli omiaan liikuttamaan häntä. Lähdön\nedellä olivat kaikki, ei vain ystävät ja sukulaiset, vaan myös\nvälinpitämättömät, vieläpä epäsympatiset ja pahansuovatkin ihmiset\nikäänkuin liittoutuneet häntä enemmän rakastamaan ja anteeksiantamaan\nhänelle, kuten synnintunnustuksen tai kuoleman edellä. \"Kenties\nen minä koskaan palaakkaan Kaukasiasta\", ajatteli hän. Ja hänestä\ntuntui, että hän rakasti ystäviään sekä vielä jotakuta muutakin.\nJa hänen oli surku itseään. Mutta ei rakkaus ystäviin ollut saanut\nhänen sieluaan niin heltymään ja nousemaan, ett'ei hän voinut estää\nnoita tahtomattaan kielelle tulevia järjettömiä sanoja, eikä myöskään\nrakkaus naiseen (hän ei vielä koskaan ollut rakastanut) ollut\nsaattanut häntä tällaiseen tilaan. Rakkaus omaan itseensä, hehkuva,\ntäynnä toiveita oleva nuori rakkaus kaikkeen hyvään, mitä hänen\nsielussaan oli (ja hänestä näytti nyt siinä olevan pelkkää hyvää),\npani hänet itkemään ja sopertamaan yhteyttä vailla olevia sanoja.\n\nOlenin oli nuorukainen, joka ei ollut missään päättänyt kurssia eikä\npalvellut (hän oli ainoastaan ollut jonkin viraston kirjoissa), joka\noli tuhlannut puolen omaisuuttaan eikä kahdenkymmenen neljän vuoden\nikään saakka ollut vielä valinnut itselleen mitään virka-uraa eikä\nkoskaan mitään tehnyt. Hän oli niitä, joita moskovalaisessa seurassa\nkutsutaan nimellä \"nuori mies\".\n\nKahdeksantoistavuotiaana Olenin oli niin vapaa kuin yksin venäläiset\nneljäkymmenluvun rikkaat, jo varhain vanhemmistaan jääneet nuoret\nmiehet ovat olleet. Hän ei tiennyt mistään ruumiillisista eikä\nsiveellisistä siteistä; hän saattoi tehdä mitä hyvänsä eikä\ntarvinnut mitään, eikä mikään häntä sitonut. Hänellä ei ollut\nperhettä, ei isänmaata, ei uskoa eikä mistään puutetta. Hän ei\nuskonut mihinkään eikä tunnustanut mitään. Mutta vaikka hän ei\nmitään tunnustanut, ei hän ollut synkkä, ikävystynyt ja järkeilevä\nnuorukainen vaan päinvastoin alinomaa syttyvä. Hän väitti, ett'ei\nrakkautta ole, mutta nuoren ja kauniin naisen läsnäolo pani joka\nkerta hänen sydämensä seisahtumaan. Hän oli jo aikoja tiennyt,\nettä kunnianosoitukset ja arvonimet ovat hulluutta, mutta hän\ntunsi väkisinkin mielihyvää, kun tanssiaisissa ruhtinas Sergej\ntuli hänen luokseen ja puhui herttaisesti. Kaikesta innostui hän\nvain sen verran, ett'ei se päässyt kahlehtimaan häntä. Kun hän oli\nantautunut jotain harrastamaan ja alkoi vain vähänkin tuntea työn ja\ntaistelun, arkipäiväisen elämäntaistelun lähenevän, niin hän heti\nvaistomaisesti kiiruhti riistäytymään irti siitä tunteesta tai työstä\nsaadakseen takaisin entisen vapautensa. Niin hän oli aloittanut\nhienon seuraelämän, viran, talouspuuhat, musikin, jolle hän yhteen\naikaan aikoi pyhittää elämänsä, vieläpä rakkauden naisiinkin, johon\nhän ei uskonut. Hän mietiskeli sinne tänne, mihin kohdistaisi kaiken\nsen nuoruuden voiman, joka on ihmisessä vain kerran: taiteeseenko,\ntieteeseen, naisen rakastamiseen, — vai käytännölliseen\ntoimintaanko, järjen, sydämen, sivistyksen palvelukseen, — tuon\ninnon, joka ei enää toistu, vain kerraksi ihmiselle annetun vallan\ntehdä itsestään kaikkea, mitä vain tahtoo ja parhaana pitää, ja\nkoko maailmasta, mitä haluaa. Tosin on ihmisiä, joilta tuo hengen\nlevoton pyrkimys puuttuu, jotka astuessaan elämään heti kohta panevat\nkaulaansa ne länget, jotka ensinnä sattuvat käsiin, ja työskentelevät\nniissä uskollisesti elämänsä loppuun. Mutta Olenin tunsi itsessään\nliian selvästi tuon kaikkivaltiaan nuoruuden jumalan läsnäolon, kyvyn\nmuuttua yhdeksi ainoaksi haluksi, yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, —\nkyvyn tahtoa jotain ja tehdä jotain, heittäytyä suinpäin pohjattomaan\nkuiluun tietämättä miksi. Hän oli siitä tietoinen ja samalla ylpeä\nja oli onnellinen siitä, itse sitä tietämättään. Tähän saakka hän\noli rakastanut vain itseään eikä ollut voinut olla rakastamatta,\nsiksi että odotti itseltään vain hyvää eikä vielä ollut ehtinyt\npettyä itseensä nähden. Lähtiessään matkalle Moskovasta hän oli\nsiinä onnellisessa nuorekkaassa mielialassa, jolloin nähdessään\nentiset vikansa nuorukainen yhtäkkiä sanoo itselleen, että kaikki on\nollut erehdystä, että kaikki tähänastinen on ollut satunnaista ja\nmitätöntä, ett'ei hän ennen ollut tahtonutkaan elää _oikein hyvin_,\nmutta että nyt Moskovasta päästyä alkaa uusi elämä, jossa ei enää ole\nniitä vikoja eikä katumusta vaan jossa varmaan on pelkkää onnea.\n\nPitkillä matkoilla on aina niin, että kahdella-kolmella ensi\nkyytivälillä mielikuvitus pysyy siinä paikassa, josta olet lähtenyt,\nmutta ensimäisen matkalla viettämäsi aamun tullen se yhtäkkiä\nsiirtyy matkan määräpaikkaan ja rakentelee jo sinne tulevaisuuden\ntuulentupia. Niin kävi Olenininkin.\n\nKun hän oli päässyt kaupungin ulkopuolelle ja näki lumisia\nkenttiä niin hän ilostui siitä, että oli yksin keskellä noita\nkenttiä, kääriytyi turkkiinsa, laskeutui reen pohjalle, mieli\ntuli levolliseksi, ja hän vaipui uinailuun. Ystävien jäähyväiset\nliikuttivat häntä ja hänelle alkoi tulla muistoon koko viime talvi,\njonka oli viettänyt Moskovassa, ja hämärien ajatusten ja soimausten\nkeskeyttäminä alkoivat kutsumattomat kuvat tuosta kuluneesta ajasta\ntulla hänen mielikuvitukseensa.\n\nHänen mieleensä muistui häntä saattamassa ollut ystävänsä ja hänen\nsuhteensa tyttöön, josta he olivat puhuneet. Tuo tyttö oli rikas.\n\"Miten hän saattoi rakastaa tyttöä kun tämä rakasti minua? — mietti\nhän, ja ilkeitä epäilyksiä tuli hänen mieleensä. — Taitaa olla\nihmisissä paljon epärehellisyyttä. Mutta miksi minä en todellakaan\nole sitten vielä rakastanut? — tuli hänen eteensä kysymys. — Kaikki\nsanovat minulle, ett'en minä ole rakastanut. Olenko minä todellakin\nsiveellinen epäsikiö?\" Ja hän alkoi muistella huvittelujaan. Hän\nmuisti ensi ajat hienossa maailmassa ja erään ystävänsä sisaren,\njonka kanssa hän silloin vietti illat ja pöydällä oleva lamppu\nvalaisi tytön hienot sormet, jotka olivat kiinni työssä, ja alaosan\nhänen kauniita hienoja kasvojaan; muistui mieleen kaikki nuo\nkeskustelut, jotka olivat venyneet sanomattoman hitaasti, ja yleensä\nliika juhlallisuus ja kankeus ja alituinen kiusallinen tunne tuon\npingoitetun aseman vuoksi. Jokin ääni sanoi koko ajan: _ei näin, ei\nnäin!_ — ja niinpä se todellakaan ei päättynyt hyvin. Sitten hänen\nmieleensä tuli tanssiaiset ja masurkka kauniin D:n kanssa. \"Miten\nolin rakastunut sinä yönä, miten olin onnellinen! Ja miten minuun\nkoski ja miten minua harmitti, kun seuraavana aamuna herätessäni\ntunsin olevani vapaa! Miksi ei se rakkaus sitten tule ja köytä minua\nihan käsistä ja jaloista? — ajatteli hän. — Ei, ei ole rakkautta!\nNaapurin rouva, joka minulle, Dubrovinille ja johtajalle kertoi\nkaikille samalla tavalla, että rakasti tähtiä, ei myöskään ollut\n_oikea_.\" Ja nyt johtuu hänen mieleensä omat taloudelliset toimensa\nmaalla eikä taaskaan näissä muisteloissa ole mitään mihin mielellään\npysähtyisi. \"Puhuvatkohan nuo kauan minun lähdöstäni?\" — pälkähtää\nhänen päähänsä. Mutta ketä ne nuo ovat, ei hän tiedä, ja kohta sen\nperästä tulee mieleen asia, joka panee hänen otsansa ryppyyn ja\nantaa hänen lausua epäselviä äänteitä: muisto monsieur Cappellesta\nja 678:sta ruplasta, jotka hän oli jäänyt velkaa räätälille, ja\nhän muistaa sanat, joilla oli pyytänyt räätäliä odottamaan vielä\nvuoden ja hämmennyksen ja kohtaloonsa alistumisen ilmeen, joka oli\nkuvastunut räätälin kasvoilla. \"Voi Jumalani, Jumalani!\" — toistaa\nhän rypistäen otsaansa ja koettaen karkoittaa tuota kiusallista\najatusta. \"Siitä huolimatta hän kuitenkin rakasti minua, — ajattelee\nhän tyttöä, josta oli puhe hyvästiä jättäessä. — Niin, jos olisin\nmennyt hänen kanssaan naimisiin, ei minulla olisi velkoja, mutta\nnyt jäin velkaa Vasiljeville\". Ja hänen mieleensä muistuu viimeinen\npeli-ilta herra Vasiljevin kanssa klubissa, jonne hän oli mennyt\nsuoraan tuon naisen luota, ja tulevat mieleen omat alentavan nöyrät\npyynnöt jatkamaan peliä ja tämän kylmät kiellot. \"Vuosi säästävyyttä\nja kaikki se on maksettu ja vieköön heidät sitten vaikka piru!...\"\nMutta tästä varmuudesta huolimatta hän alkaa uudelleen laskea\njälelle jääneitä velkojaan, niiden määräaikoja ja otaksumiaan\nmaksupäiviä. \"Mutta minähän jäin vielä velkaa Morellillekin enkä\nvain Chevalier'ille\", muistui hänen mieleensä; ja hänen eteensä\ntulee koko se yö, jona oli niin suuresti velkaantunut. Oli vietetty\njuominkeja mustalaisten kanssa ja ne oli toimeenpannut Sashka B.,\nsivus-adjutantti, ja ruhtinas D., ja tuo hyvinarvoisa herra... Ja\nmiksi ne ovat niin tyytyväisiä itseensä nuo herrat, — ajatteli\nhän, — ja millä perustuksella he muodostavat oman piirinsä, johon\nkuuluminen muka on muille hyvin suuri kunnia? Senkö vuoksi, että ovat\nsivus-adjutantteja? Onhan ihan kauheata, miten tyhminä ja kurjina\nhe pitävät muita Minä sitä vastoin näytin heille, ett'en ollenkaan\nhalua heitä lähennellä. Luulen kumminkin, että työnjohtaja Andrej\nolisi hyvin ihmeissään jos kuulisi, että olen _sinä_ sellaisen\nherran kanssa kuin Sashka B:n, joka on eversti ja sivus-adjutantti.\nNiin, eikä kukaan juonut enemmän kuin minä sinä iltana; minä opetin\nmustalaisille uuden laulun ja kaikki kuuntelivat. \"Tosin olen tehnyt\npaljon tyhmyyksiä, mutta sittenkin olen hyvin hyvä nuori mies\",\najattelee hän.\n\nAamu valkeni kun Olenin oli ehtinyt kolmanteen pysähdyspaikkaan. Hän\njoi teetä, asetti uudestaan sälyt ja kapsäkit paikoilleen ja istuutui\nniiden keskeen järkevänä, suorana ja huolellisena, selvillä siitä\nmissä mikin on: missä on rahat ja paljonko niitä on, missä passi\nja matkakuitti — ja kaikki tuntui hänestä niin käytännöllisesti\njärjestetyltä, että hän tuli hyvälle tuulelle, ja kaukainen matka\ntuntui vain jonkunmoiselta kestävältä kävelyretkeltä.\n\nAamun ja keskipäivän hän vietti kokonaan aritmetisiin laskuihin\nvaipuneena: montako virstaa oli kulkenut, paljonko vielä oli\nlähimmälle pysäkille, paljonko lähimpään kaupunkiin, paljonko\npäivälliseen, teen juontiin, Stavropoliin, ja monesko osa koko\nmatkasta oli jo kuljettu. Samalla hän myös laski: paljonko on rahaa,\npaljonko jää jälelle, paljonko menee kaikkien velkojen maksamiseen ja\nkuinka suuren osan kaikista tuloista hän on kuluttava kuukaudessa.\nIllalla juotuaan teensä hän laski, että Stavropoliin oli seitsemän\nyhdettätoista osaa koko matkasta, velkoja oli jälellä kaikkiaan\nseitsemää säästäväisesti elettyä kuukautta kohti ja yksi kahdeksas\nosa koko omaisuudesta, — ja rauhoittuen hän kääri turkin ylleen,\nheittäytyi rekeen ja vaipui taas uinailuun. Hänen mielikuvituksensa\noli nyt jo tulevaisuudessa, Kaukasiassa. Kaikkiin vastaisiin unelmiin\nliittyi kuvia Amalat-bekeistä, tsherkessitytöistä, vuorista,\njyrkänteistä, kauheista putouksista ja vaaroista. Se kaikki esiintyy\nhimmeänä, epäselvänä, mutta kunnia houkutuksineen ja kuolema\nvaroittavana herättävät mielenkiintoa tuohon tulevaisuuteen. Väliin\nhän harvinaisen urheasti ja voimalla, jota kaikki hämmästyvät, surmaa\nja kukistaa lukemattomia vuorelaisia; väliin on hän itse vuorelainen\nja heidän kanssaan puolustaa riippumattomuuttaan venäläisiä\nvastaan. Milloin yksityisseikatkin tulevat näkyviin on noissa\nyksityisseikoissa aina osallisina entisiä Moskovan henkilöitä. Sashka\nB. tuossa joko venäläisten tai vuorelaisten kanssa taistelee häntä\nvastaan. Ottaapa, käsittämätöntä miten, räätäli monsieur Cappelle'kin\nosaa voittajien riemuun. Jos siinä samalla muistellaan entisiä\nsolvauksia, heikkouksia, erehdyksiä, on niiden muistelemisesta\nvain huvia. On selvää, ett'ei nuo erehdykset voi enää uudistua\nsiellä vuorien, putousten, tsherkessiläistyttöjen ja ainaisten\nvaarain keskellä. Kun on kerran tehnyt niistä synnintunnustuksen\nitselleen, niin on niistä päässyt. On vielä yksi haave, kaikkein\nkallein, joka tunkeutui kaikkiin nuoren miehen tulevaisuuden\najatuksiin: se oli unelma naisesta. Ja siellä, vuorten keskessä,\nse esiintyy mielikuvitukselle tsherkessiläis-orjattaren muodossa,\nsolakkavartaloisena, pitkäpalmikkoisena, nöyrä- ja syväsilmäisenä.\nHän näkee edessään vuorilla yksinäisen majan ja sen kynnyksellä on\nnainen odottamassa miestä, joka palaa hänen luokseen väsyneenä,\npölyisenä, veren ja maineen peittämänä, ja hän on tuntevinaan\ntuon naisen suudelmat, hänen hartiansa, viehättävän äänensä ja\nkuuliaisuutensa. Nainen on ihana, mutta sivistymätön, hurja, raaka.\nHän rupeaa kasvattamaan häntä pitkinä talvi-iltoina. Hän on viisas,\nälykäs ja lahjakas ja nopeasti omistaa kaikki välttämättömät tiedot.\nMiksi ei voisi? — hän voi hyvin helposti oppia kieliä, lukea teoksia\nranskalaisesta kirjallisuudesta, ymmärtää niitä... _Notre Dame de\nParis_ esimerkiksi on varmaan hänen mieleensä. Hän osaa puhuakkin\nranskaa. Salongissa hänellä saattaa olla enemmän synnynnäistä\narvokkuutta kuin kaikkein hienoimmalla maailmannaisella. Hän osaa\nlaulaa koruttomasti, voimakkaasti, intohimoisesti: \"Uh, mitä\nhullua!\" sanoo Olenin itselleen. Ja nyt he olivat tulleet johonkin\npysähdyspaikkaan ja piti siirtyä reestä toiseen ja antaa juomarahaa.\nMutta hän etsii uudestaan mielikuvituksellaan sitä hullua, jonka\noli hylännyt ja hänen eteensä tulevat taas tsherkessiläistytöt,\nmaine, paluu Venäjälle, sivus-adjutantin arvo, ihana vaimo. \"Mutta\nrakkauttahan ei ole, — hän sanoo itselleen, — arvonimet ovat\nroskaa. Mutta kuusisataa seitsemänkymmentä kahdeksan ruplaa?... Entä\nvalloitettu maa, joka on antanut minulle enemmän rikkautta kuin\ntarvitsen koko elämäkseni? Muuten ei ole hyvä yksin käyttää hyväkseen\nsitä rikkautta. Se on jaettava. Mutta kenelle? — Kuusisataa\nseitsemänkymmentä kahdeksan ruplaa Cappelle'lle, ja sittenpähän\nnäkee...\" Ja nyt laskeutuvat jo aivan epäselvät näyt tajuntaan ja\nvain Vanjushan ääni ja tunne liikkumisen pysähtymisestä keskeyttävät\ntervettä, raikasta unta, ja itse muistamattaan sitä hän siirtyy\ntoiseen rekeen uudella pysäkillä ja matkustaa eteenpäin.\n\nToisena aamuna tapahtuu aivan sama: samallaiset asemat, tee, hevosten\nliikkuvat lautaset, lyhyt sananvaihto Vanjushan kanssa, samat\nepäselvät unelmat ja horroksiin vaipuminen iltaisin ja raskas, terve,\ntuores uni yön kestäessä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMitä kauemmas Olenin tuli Venäjän keskustasta, sitä kaukaisemmilta\ntuntuivat hänestä kaikki omat muistonsa; ja kuta lähemmäksi Kaukasiaa\nhän saapui sitä hilpeämmäksi kävi hänen mielensä. \"Entä jos\nmatkustaisi kokonaan pois eikä koskaan palaisi eikä ilmaantuisi enää\nihmisten ilmoille\", tuli joskus hänen päähänsä. Mutta ne ihmiset,\njoita minä näen täällä, _eivät ole ihmisiä;_ ei yksikään niistä\ntunne minua, eikä koskaan kukaan heistä saata olla Moskovassa siinä\nseurapiirissä, jossa minä olen ollut, ja kuulla minun entisyydestäni.\nJa aivan uusi kaikesta entisestä vapautumisen tunne valtasi hänet\nnoiden karkeiden olentojen parissa, joita hän tapasi matkalla ja\njoita hän ei tunnustanut moskovalaisten tuttavainsa vertaisiksi\nihmisiksi. Mitä karkeampaa kansa oli, mitä vähemmin näkyi sivistyksen\nmerkkejä, sitä vapaammaksi hän tunsi itsensä. Stavropol, jonka läpi\nhänen oli matkustaminen, ärsytti häntä. Nimikilvet — niitä oli\npäällisiksi ranskankielisiäkin — vaunuissa istuvat naiset, ajurit\ntorilla, bulevardi ja sinelliin ja hattuun puettu herrasmies, joka\nkäyskenteli bulevardilla tarkastellen ohikulkevia, — vaikuttivat\nhäneen sairaasti. \"Kenties nuo ihmiset tuntevat jonkun tuttavistani?\"\n— ja hän muisti taas klubin, räätälin, kortit, hienoston...\nStavropolista lähtien oli sen sijaan taas kaikki tyydyttävää: jylhää\nja sen lisäksi kaunista ja sotaista. Ja Olenin ilostui ilostumistaan.\nKaikki, kuten kasakat, kuskit, majatalontarkastajat, olivat hänestä\nvääristämättömiä olentoja, joiden kanssa hänen kävi suoraan\nlaskeminen leikkiä ja puhuminen, miettimättä mikä arvo-aste kullakin\non. Kaikki kuuluivat ihmissukuun, joka oli kokonaan itsetiedottomasti\nystävällinen Olenille, ja kaikki suhtautuivat häneen suosiollisesti.\n\nVasta Donin joukkojen maassa vaihdettiin reki rattaihin, ja\nStavropolin tuolla puolen tuli ilma jo niin lämpimäksi, että Olenin\najoi ilman turkkia. Oli jo kevät — odottamaton, iloinen kevät\nOleninille. Öisin ei enää laskettu lähtemään kasakkakylistä ja\niltaisin sanottiin, että on vaarallista kulkea. Vanjushaa alkoi\nsilloin tällöin peloittaa ja pyssy oli ladattuna mukana rattailla.\nOleninin ilo kasvoi. Eräässä majapaikassa tarkastusmies kertoi\näskettäin matkalla tapahtuneesta kauheasta murhasta. Vastaan tulijat\nalkoivat olla aseilla varustettuja. \"Vai tässä se alkaa!\" — sanoi\nOlenin itselleen ja alati odotti milloin näkyisivät lumipeitteiset\nvuoret, joista oli niin paljon hänelle puhuttu. Kerran iltapuolella\npäivää nogajilainen kyytimies piiskallaan viittasi pilvien takaisiin\nvuoriin. Olenin alkoi ahneesti tähystellä mutta oli pilvinen päivä\nja pilvet puoleksi verhosivat taakseen vuoret. Oleninin silmiin\nsiinsi jotain harmaata, valkeata, kutrista, ja kuinka olisi\nkoettanutkin, hän ei voinut huomata mitään kaunista vuorien näyssä,\nvaikka oli niistä niin paljon lukenut ja kuullut. Hän arveli, että\nvuoret ja pilvet näyttävät aivan samanlaisilta ja että tuo hänelle\nuskoteltu lumivuorten erityinen kauneus on samanlainen keksintö\nkuin Bachin musikki ja rakkaus naiseen, joihin hän ei uskonut. Ja\nhän herkesi odottamasta vuoria. Mutta seuraavana päivänä varhain\naamulla hän rattaillaan heräsi viileydestä ja välinpitämättömästi\nkatsahti oikealle. Aamu oli aivan kirkas. Yhtäkkiä hän näki,\nnoin kahdenkymmenen askeleen päässä itsestään, kuten hän luuli\nensi näkemällä, puhtaan valkoisia röykkiöitä hienon hienoine\nrajapiirteineen ja kangastuksen tapaisen, selvän eetterimäisen viivan\nniiden harjain ja kaukaisen taivaan välillä. Ja kun hän tajusi koko\netäisyyden itsensä ja vuorten sekä taivaan välillä ja vuorten koko\nmahtavuuden ja kun hän alkoi tuntea että tuota kauneutta oli koko\nloppumattomuus, niin hän pelästyi, että se onkin näkyä, unta. Hän\nravistelihe herätäkseen. Vuoret vaan pysyivät samoina.\n\n— Mitä se tuo on? Mitä ihmettä tuo on? — kysyi hän kyytimieheltä.\n\n— Vuoria vaan, — vastasi nogajilainen välinpitämättömästi.\n\n— Minäkin olen niitä pitkän aikaa katsellut, — sanoi Vanjusha: —\nonpa se kaunista! Kotona eivät uskoisi.\n\nHevosten nopeasti kulkiessa tasaista tietä näyttivät vuoret juoksevan\npitkin taivaanrantaa, välkkyen ruusunhohteisin huipuin nousevan\nauringon valossa. Aluksi vuoret vain ihmetyttivät Oleninia, sitten\nriemastuttivat; mutta sitten yhä enemmän ja enemmän vaipuessaan tuon\nsuoraan arosta eikä toisista mustista vuorista nousevan ja pakenevan\nlumipeitteisen vuorijonon tarkasteluun, hän alkoi vähitellen\nkäsittää tuota kauneutta ja _tuntemalla tuntea_ noita vuoria. Siitä\nhetkestä kaikki, mitä hyvänsä hän näki, kaikki mitä hän ajatteli,\nkaikki mitä hän tunsi, sai häneen nähden uuden ankaran majestetisen\nvuorten luonteen. Kaikki Moskovan muistot, häpeä ja katumus, kaikki\nhalpamaiset haaveet Kaukasiasta kokonaan katosivat eivätkä palanneet\nenää. Oli kuin jokin juhlallinen ääni olisi sanonut hänelle: \"nyt\nse on alkanut\". Ja tie ja kaukana siintävä Terekin viiru ja kylät\nja ihmiset — kaikki tuo ei tuntunut enää miltään leikiltä. Hän\nkatsahtaa taivaalle — ja muistuu vuoret. Katsahtaa itseensä,\nVanjushaan — ja taas vuoret. Tuossa ratsastaa kaksi kasakkaa, ja\nkoteloihin pistetyt pyssyt tasaisesti heilahtelevat heidän selässään\nja hevosten tummanruskeat ja harmaat jalat hämmentyvät toisiinsa,\nmutta vuoret... Terekin takaa näkyy savua kylästä, mutta vuoret...\nAurinko nousee ja väikkyy kaislikon takaa siintävässä Terekissä,\nmutta vuoret... Kylästä ajetaan rattailla, naisia kulkee jalkaisin,\nkauniita naisia, nuoria, mutta vuoret... \"Abrekit mellastavat\narolla, minä ajan, en pelkää niitä — minulla on pyssy ja voimaa ja\nnuoruutta\", mutta vuoret...\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKoko se Tersk'in jakson osa, jota pitkin sijaitsevat grebeniläis-\n(s.o. harjanteilla olevat) kasakkakylät, on melkein 80 virstan\npituudelta pinnanmuodostuksen ja asutuksen puolesta samannäköistä.\nTerek, joka eroittaa kasakat vuorelaisista, virtaa sekaisena ja\nvuolaana, mutta jo leveänä ja levollisena, lakkaamatta kulettaen\nharmahtavaa hiekkaa matalalle, kaislaa kasvavalle oikeanpuoleiselle\nrannalle, ja syöden jyrkkää, joskaan ei korkeata, vasenta rantaa ja\nsen satavuotisten tammien, mätänevien platanien ja nuorten vesojen\njuuria. Oikealla rannalla ovat tosin nyt jo rauhassa mutta vieläkin\nlevottomina elävät paimentolaiskylät; pitkin vasenta rantaa, puolen\nvirstan etäisyydessä vedestä, seitsemän ja kahdeksan virstan päässä\ntoisistaan, ovat kasakkaosastojen kylät eli stanitsat. Ennen aikaan\nsuurin osa noita stanitsoja oli aivan rannalla, mutta Terek vuosi\nvuodelta siirtyen pohjoiseen päin vuorista huuhtoi ne ja nyt saattaa\nnähdä vain tiheään kasvettuneita vanhojen kaupunkien jäännöksiä,\npuutarhoja, päärynäpuita, yrttejä ja pyramidipoppeleja, joiden\nympärille sinivattupensaat ja villinä kasvavat viiniköynnökset\novat kietoutuneet. Ei kukaan asu enää siellä, ja hiekassa näkyy\nvain paikkaan mieltyneiden hirvien, susien, jänisten ja fasanien\njälkiä. Stanitsasta toiseen kulkee tie, joka on hakattu metsään\ntykin kantaman pituiseksi. Tien varrella on vartiopaikkoja, joissa\nkasakat palvelevat; vartiopaikkojen välillä on vahtitorneja, joissa\non vartioita. Vain kapea, noin kolmensadan sylen levyinen kaistale\nmetsäistä hedelmällistä maata on kasakkain aluetta. Pohjoiseen heistä\nalkaa Nogaiskin tai Mozdokskin aron aaltomainen hiekka-aavikko, joka\nulottuu kauas pohjoiseen Truhmenin, Astrakanin ja Kirgiz-Kaisakin\naroihin. Terekin takana etelässä on Iso-Tshetshnja, Kotshkalosovin\nharjanne, Mustat vuoret, vielä jokin harjanne ja vihdoin lumivuoret,\njotka vain näkyvät mutta joilla ei kukaan koskaan vielä ole käynyt.\nTällä hedelmällisellä, metsäisellä ja kasvillisuudesta rikkaalla\nkaistaleella asuu ikimuistoisista ajoista sotaisa, kaunis ja rikas\nvanhauskoinen venäläinen väestö, jota kutsutaan grebeniläiskasakoiksi.\n\nHyvin, hyvin kauan sitte heidän vanhauskoiset esi-isänsä pakenivat\nVenäjältä ja asettuivat Terekin taakse tshetshenien pariin\nGrebenillä, joka on ensimäinen harjanne Ison Tshetshnjan metsäisillä\nvuorilla. Tshetshenien parissa asuen kasakat sekoittuivat näihin\nja omistivat vuorelaisten tavat, elämän muodot ja luonteen; mutta\nhe säilyttivät täälläkin täydessä puhtaudessaan venäjän kielen ja\nvanhauskoisuuden. Taru, joka vielä tänäkin päivänä elää tuoreena\nkasakoilla, kertoo, että tsaari Iivana julma teki matkoja Terekille,\nkutsui Grebeniltä eteensä ukkoja, lahjoitti heille maan tällä\npuolen jokea, kehoitti elämään sovussa ja lupasi olla pakoittamatta\nheitä alamaisuuteen ja vaatimatta heiltä uskonsa muuttamista.\nVielä tänäkin päivänä kasakkasuvut selittävät heimolaisuuttaan\ntshetsheniläissukujen kanssa, ja vapauden rakkaus, mieltymys\ntoimettomuuteen, ryöstöön ja sotaan ovat heidän luonteensa\npääpiirteitä. Venäjän vaikutus ilmenee vain epäedulliselta puolelta\n— vaalien häiritsemisessä, kirkonkellojen poisottamisessa ja\nsotajoukoissa, joita pidetään siellä ja kuljetaan maan läpi. Kasakka\nvaistomaisesti tuntee vähemmin vihaavansa vuorelais-dzhigittiä,[1]\njoka on tappanut häneltä veljen, kuin sotamiestä, joka majailee\nhänen luonaan puolustaakseen hänen stanitsaansa mutta joka\ntupruuttaa hänen majansa täyteen tupakan savua. Hän kunnioittaa\nvuorelais-vihollistaan, mutta halveksii vennon vierasta sortajaansa\nja häiritsijäänsä sotamiestä. Oikeastaan venäläinen talonpoika\non kasakalle outo, eriskummallinen ja halveksittu olento, josta\nhän on saanut nähdä kuvan vain kiertelevissä kaupustelijoissa ja\nvähävenäläisissä siirtolaisissa, joita kasakat ylenkatseellisesti\nkutsuvat shapovaleiksi. Keikailla koetetaan matkimalla tsherkessiä\npuvussa. Paras ase saadaan vuorelaiselta, parhaat hevoset ostetaan\ntai varastetaan myös heiltä. Oikea kasakka ylpeilee tatarin kielen\ntaidollaan ja remutessaan hän iloisella päällä puhuu oman veljensäkin\nkanssa tataria. Siitä huolimatta tämä pieni, maailman kolkkaan\nheitetty kristitty kansa, puolivillien muhamettiläis-heimojen ja\nsotamiesten parissa, luulee olevansa korkealla kehitysasteella\nja tunnustaa ihmiseksi vain kasakan, kaikkea muuta se katsoo\nhalveksivasti. Enimmän aikansa kasakka viettää vartiopaikalla,\nsotaretkillä, metsällä ja kalalla. Hän ei juuri koskaan ole\nkotitöissä. Hänen viipymisensä stanitsassa on poikkeus säännöstä\nja silloin hän _hurjailee_. Kaikilla kasakoilla on oma viininsä\nja juoppoutta ei voi sanoa niin kaikkien yhteiseksi taipumukseksi\nkuin tavaksi, jonka laiminlyömistä pidettäisiin luopioisuutena.\nNaista kasakka pitää välikappaleena varallisuuteensa; vain neitosen\nsallii hän huvitella, vaimonsa sitävastoin antaa nuoruudesta kauas\nvanhuuteen saakka tehdä työtä itseään varten ja itämaalaiseen tapaan\nvaatii naiselta nöyryyttä ja työtä. Tämän katsantokannan vuoksi\nnainen, voimakkaasti kehittyen sekä ruumiillisesti että henkisesti,\nvaikkakin ollen ulkonaisessa alamaisuudessa, saa koti-elämässä, kuten\nyleensä itämailla, verrattomasti suuremman vaikutuksen ja tärkeyden\nkuin lännessä. Hänen vetäytymisensä yhteiskunnallisesta elämästä\nja tottumuksensa miesten raskaisiin töihin antavat hänelle sitä\nsuuremman painon ja vallan koti-oloissa. Kasakka, joka syrjäisten\nläsnäollessa pitää sopimattomana ystävällisesti taikka muuten suotta\npuhella vaimonsa kanssa, tuntee tahtomattaankin tämän etevämmyyden,\nkun jää hänen kanssaan kahden. Koko koti, kaikki omaisuus, koko\ntalous on vaimon hankkimaa ja pysyy pystyssä vain hänen vaivoillaan\nja huolenpidollaan. Vaikka miehellä on se varma usko, että työ\non kasakalle häpeä ja sopii vain nogajilaiselle rengille sekä\nvaimoväelle, tuntee hän kuitenkin itsessään hämärästi, että kaikki\nmistä hän elää ja mitä omakseen kutsuu on saman työn tuotetta ja\nettä naisen, äidin tai orjattarenaan pitämänsä vaimon, vallassa\non viedä häneltä kaikki mitä hänellä on. Sitä paitsi alituiset\nnaisten huoleksi jätetyt raskaat miestentyöt ja heille annetut\ntoimet ovat luoneet grebeniläisnaiseen erikoisesti itsenäisen,\nmiehekkään luonteen ja ovat ihmetyttävässä määrässä kehittäneet\nhänen ruumiillista voimaansa, tervettä järkeään, päättäväisyyttään\nja luonteensa kestävyyttä. Ylipäänsä ovat naiset sekä voimakkaampia,\nviisaampia, kehittyneempiä että kauniimpia kuin kasakkamiehet.\nGrebeniläisnaisen kauneudessa erityisesti ihmetyttää mitä puhtaimman\ntsherkessiläiskasvotyypin yhtyminen pohjoismaalaisen naisen leveään\nja voimakkaaseen vartaloon. Kasakkanaiset käyttävät tsherkessiläistä\npukua: tatarilaista paitaa, beshmettiä[2] ja kenkiä, mutta liinansa\nhe sitovat venäläiseen tapaan. Koreilu, puhtaus ja sirous puvussaan\nja tupiensa sievistämisessä kuuluvat tapaan ja ovat elämän\nvälttämättömyytenä. Suhteissaan miehiin naiset, etenkin tytöt, ovat\ntäysin vapaita. Novomlinin stanitsaa on pidetty grebeniläiskasakkain\nkehtona. Siellä on paremmin kuin muualla säilynyt vanhain\ngrebeniläisten luonne ja sen stanitsan naiset ovat jo ammoisista\najoista olleet kauneudestaan kuuluja yli koko Kaukasian. Kasakkain\ntulolähteinä ovat viini- ja hedelmätarhat, arbuseja ja meloneja\nkasvavat ryytimaat, kalastus, metsästys, maissin ja riisin viljely ja\nsotasaalis.\n\nNovomlinin stanitsa on kolmen virstan päässä Terekistä, josta sen\neroittaa sankka metsä. Toisella puolen stanitsan läpi kulkevaa tietä\non joki, toisella vihertää viini- ja hedelmätarhoja ja välkkää\nNogaiskin aron hiekkaburuneja (lentohiekkakumpuja). Stanitsaa\nympäröi multavalli ja pistävä orjantappurametsä. Stanitsan sisään\nja sieltä pois päästään korkean pylväillä lepäävän portin kautta,\njota peittää pieni kaisloilla päällystetty kansi, ja portin vieressä\npuisella jalustalla on tykki, kömpelönnäköinen, sata vuotta ampumatta\nollut, jonka kasakat jolloinkin ovat ottaneet saaliikseen. Kasakka\npalveluspuvussaan miekkoineen ja pyssyineen väliin seisoo, väliin\nei, vahtipaikalla portin luona; milloin tekee kunniaa rintaman ohi\nkulkevalle upseerille, milloin jättää tekemättä. Portin kamaran\nvalkeaan alalautaan on mustalla kirjoitettu: taloja 266, miespuolista\nväkeä 897 henkeä, naispuolista 1,012. Kasakkain asunnot ovat\npylväiden päällä, maasta melkein metrin korkeudella, niitä peittää\nsiisti kaislakatto korkeine harjoineen. Kaikki asunnot ovat, joskaan\nei uusia, niin puhtaita, ja niissä on erilaisia korkeita kuisteja\neivätkä ne ole toisissaan kiinni, vaan väljällään, sievästi leveiden\nkatujen ja välikujain varrella. Valoisain, suurten ikkunain edessä,\nkasvitarhain takaa, kohoaa useissa kodeissa majain yli ulottuen\ntummanvihreitä poppeleja, hentoja vaalealehväisiä akasioita valkeine\nlemuavine kukkineen sekä räikeinä loistavia keltaisia auringonkukkia\nja kiertoheinäin ja viinirypäleen kiemurtelevia köynnöksiä. Avaralla\ntorilla näkyy kolme pientä kojua, joissa on punaista rihkamaa,\nauringonkukan siemeniä, liskoja ja prenikoita; korkean muurin takaa,\nvanhojen poppelien keskeltä näkyy kaikkia muita korkeampi rykmentin\nkomentajan talo kaksipuolisine ikkunoineen. Väkeä ei stanitsan\nkaduilla arkipäivinä, etenkään kesällä, näy paljon. Kasakat ovat\npalveluksessaan: vartioissa ja sotaretkillä; vanhukset ovat metsällä,\nkalassa tahi vaimojen kanssa työssä puutarhoissa ja kasvismailla.\nVain ikäloput, pienokaiset ja sairaat jäävät kotiin.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOli semmoinen erityinen ilta, jommoisia on vain Kaukasiassa. Aurinko\noli vaipunut vuorten taa, mutta oli vielä valoisaa. Iltarusko\noli vallannut kolmannen osan taivasta ja ruskotuksen valossa\neroittautuivat selvästi vuorten kiillottoman valkeat röykkiöt. Ilma\noli harvaa, liikkumatonta ja kaikuisaa. Vuorista laskeutui arolle\nmuutamia virstoja pitkä varjo. Jos joskus sattuu näkymään jossain\nratsumiehiä niin jo heti kasakat vartiopaikoistaan ja tshetshenit\nleirikylästään katselevat ihmeissään ja uteliaina ratsastavia\nkoettaen arvata, ketä nuo vihamieliset ihmiset mahtavat olla.\nKun tulee ilta niin ihmiset toinen toistaan peläten ahtautuvat\nasuntoihinsa ja vain metsän peto ja lintu ihmistä säikähtämättä\nvapaana temmeltää tässä erämaassa. Puutarhoista korien punonnasta\nkiiruhtavat kasakattaret ennen auringon laskua, hilpeästi tarinoiden.\nPuutarhatkin käyvät tyhjiksi kuten koko ympäristö; mutta stanitsa\ntähän aikaan illasta vilkastuu erityisesti. Kaikilta tahoilta —\njalkaisin, ratsain ja narisevin rattain — liikkuu väkeä stanitsaa\nkohti. Tytöt vyöltä kohotetuissa paidoissa, vitsat kädessä,\niloisesti haastellen juoksevat karjaa vastaan, joka tungeskellen\nkulkee, ympärillään pilvi tomua ja arolta tuomiaan sääskiä. Lihavat\nlehmät ja niiden kanssa puhvelilehmät juoksentelevat kaduilla sinne\ntänne ja kasakattaret kuvikkaisissa puseroissaan, beshmeteissä,\nhäärivät niiden kesken. Kajahtaa heidän kimeät äänensä, iloinen\nnaurunsa ja kirkaisunsa, joihin sekoittuu karjan mylvintä. Tuolla\nkasakka, aseissaan, hevosen selässä, on päässyt lomalle vartiosta ja\nratsastaen majan viereen kumartuu ikkunaan ja koputtaa sitä, heti\nkoputettua tulee näkyviin kasakattaren kaunis nuori pää ja kuuluu\nhymyilevää, sydämellistä puhetta. Tuolla nogajilainen renki, jolla on\nulkonevat poskipäät ja jonka puku on repaleinen, on tuonut kuorman\nkaisloja arolta ja kaataa narisevat rattaat esaulin[3] puhtaalle,\navaralle pihalle, ottaa länget härkien nuokkuvista päistä ja vaihtaa\nisäntänsä kanssa joitakuita tatarinkielisiä huudahduksia. Lammikon\nvieressä, joka täyttää melkein koko kadun ja jonka ohi niin monta\nvuotta ihmiset ovat kulkeneet, kompuroi kasakatar, vaivaloisesti\npysytellen liki aitausta, kantamus puita selässään, valkoisia jalkoja\npeittävä paita korkealle nostettuna, ja metsältä palaava kasakka\nleikillään huutaa: \"nosta ylemmäs, kelvoton!\" — ja tähtää häneen;\nkasakatar laskee alas paidan ja pudottaa puut. Kasakkavanhus,\nhousunlahkeet käärittyinä ja harmaa rinta paljaana, palaa kalalta\nja kantaa olalle heitetyssä _sanetkassaan_[4] vielä hytkähteleviä\nhopeisia sillejä, ja kulkeakseen suorinta tietä kiipeää naapurinsa\nsärkyneen aidan yli ja irroittaa takkinsa, joka on takertunut aitaan.\nTuolla eukko vetää perässään kuivanutta rankoa ja nurkan takaa\nkuuluu kirveen iskuja. Kasakkalapset vikisevät ja heittävät kiekkoa\nkaikkialla missä vaan on tasaisia paikkoja. Päästäkseen kiertämästä\nkiipeävät vaimot aitojen yli. Kaikkialla nousee piipuista lemuava\nkizjakin[5] savu. Kaikilta pihoilta kuuluu kiireistä touhua, joka käy\nyön hiljaisuuden edellä.\n\nUlitka-eukko, jonka mies on kasakkavänrikki ja koulunopettaja, on\nkuten muutkin mennyt kartanon portille odottamaan karjaa, jota hänen\ntyttönsä Marjanka ajaa katua pitkin. Hän ei ole vielä ehtinyt avata\nvitsa-aitaa, kun mahdottoman iso puhvelilehmä sääskien vainoomana\nja ammuen raivaa itselleen tien veräjästä; sen perästä tulevat\nvähitellen kylläiset lehmät suurine silmineen tunnustellen emäntää\nja hännällään tahdissa viuhtoen kupeitaan. Solakka kaunotar Marjanka\ntulee portista ja heittäen risut, sulkee veräjän ja minkä jaloista\nlähtee hyökkää hätistämään erilleen pihamaalla puskeilevaa karjaa.\n\"Kengät pois, paholaisen tyttö! — huutaa äiti: — jalkineesi ovat\nihan mäsänä\". Marjanka ei hiukkaakaan pahastu saamastaan paholaisen\ntytön nimestä, pitää sanoja hellyytenä ja iloisesti jatkaa puuhaansa.\nMarjanka on sitonut liinan päähänsä; hänellä on päällään punertava\npaita ja vihreä pusero, beshmetti. Hän häviää kartanon katoksen\nalle, lihavan, uhkean karjansa perässä ja kuuluu vain karsinasta\nhänen äänensä, joka hellästi neuvoo puhvelilehmää. \"Ei nyt pysy\npaikoillaan! No mihin sinä oikein, emä kulta!...\" Pian astelee\ntyttö eukon kanssa olkikarsinasta maitohuoneeseen ja kumpikin vie\nsinne kaksi suurta ruukullista maitoa — tämänpäiväisen lypsyn.\nHuoneen savipiipusta nousee kohta kizjakin savu, maitoa keitetään\n_kaimakiksi;_ tyttö hoitaa tulta ja eukko menee veräjälle. Hämärä\non jo vallannut stanitsan. Kaikkialla ilmassa on kasviksien, karjan\nja kizjakin lemua. Porteilla ja kaduilla, kaikkialla vilisee\nkasakattaria, joilla on käsissään palavia vaateriepuja. Pihalta\nkuuluu puhkumista ja joutilaan karjan märehtimistä ja ainoastaan\nnaiset ja lapset huudahtelevat toisilleen pihamailla ja kaduilla.\nArkisin harvoin kuulee juopuneita miesääniä.\n\nKasakka-vaimo, vanha, pitkä, miehekäs nainen vastapäätä olevasta\ntalosta, lähestyy Ulitka-eukkoa ja pyytää tulta; hänellä on kädessään\nriepu.\n\n— Joko teillä on työt tehty? — sanoo hän.\n\n— Tyttö lämmittää. Tultako tarvitaan? — sanoo Ulitka-eukko ylpeänä\nsiitä että voi tehdä palveluksen.\n\nMolemmat kasakkavaimot menevät majaan; karkeat, pieniin esineihin\ntottumattomat kädet vavisten nostavat kannen kallisarvoisesta\ntulitikkulaatikosta, joka Kaukasiassa kuuluu harvinaisuuksiin.\nVieraaksi tullut miehekäs kasakkanainen istuutuu rapulle\nsilminnähtävästi aikoen vähän jutella.\n\n— Koulussako se vaan on miehesi? — kysyy vastatullut.\n\n— Yhä vain lapsia opettaa. Kirjoitti tulevansa pyhäksi kotiin, —\nsanoo vänrikin vaimo.\n\n— Viisas mies; hyvä se on.\n\n— Onpa tietenkin.\n\n— Mutta minun Lukashani se on vartiossa, eivätkä päästä kotiin, —\npuhuu vieraaksi tullut, vaikka vänrikin vaimo sen jo ammoin tietää.\nHänen pitää puhua Lukashastaan, jonka on juuri saanut kasakaksi ja\njolle hän toivoisi Marjanaa, vänrikin tytärtä.\n\n— Vai vartiossa yhä?\n\n— Niin on, emäntä. Pyhästä saakka ei ole käynyt. Äskettäin lähetin\npaitoja Fomushkinin mukana. Kaikki kuuluu olevan hyvin, päällysmiehet\novat mieleiset. Siellä kuulutaan taas abrekkeja etsittävän. Lukashka\non muka hyvällä tuulella eikä hätää mitään.\n\n— No sepä hyvä, — sanoo vänrikin vaimo. — Riuhtaisija se on\nkerrassaan.\n\nLukashkalle oli annettu _riuhtaisijan_ nimi uljuudesta, hän kun oli\nnostanut kasakkatytön vedestä, _riuhtaissut_. Ja vänrikin vaimo\nmainitsi sen sanoakseen omasta puolestaan jotain ystävällistä\nLukashkan äidille.\n\n— Luojan kiitos, emäntä, kunnon poika on; uljas, kaikkien mieliksi,\n— sanoo Lukashkan äiti. — Kun vain saisin hänelle vaimon niin\nkuolisin rauhassa.\n\n— No vähänkö on tyttöjä stanitsassa? — vastaa ovela vänrikin\nvaimo, kuivettuneilla raihnaisilla käsillään huolellisesti sulkien\ntulitikkulaatikon kannen.\n\n— Paljon on, paljon, emäntä, — huomauttaa Lukashkan äiti ja\nheiluttelee päätään: — sinun tyttäresi Marjanushka, siinäpä vasta\ntyttö, semmoista saa koko rykmentistä etsiä.\n\nVänrikin vaimo tietää Lukashkan äidin tarkoituksen, ja vaikka\nLukashka hänestä on oiva kasakka, karttaa hän tätä keskustelua\nensiksikin siksi, että hän on rikas vänrikin vaimo ja Lukashka on\nhalvan kasakan poika ja orpo; toiseksi siksi, että hän ei tahdo\nniin pian erota tyttärestään, mutta etupäässä kuitenkin siksi, että\nsäädyllisyys sitä vaatii.\n\n— No niin, kunhan Marjanushka kasvaa niin tyttöhän siitäkin tulee,\n— puhuu hän varovaisesti ja vaatimattomasti.\n\n— Lähetän puhemiehiä, lähetän, kunhan olemme korjanneet puutarhoista\nhedelmän, tulemme sinulta suostumusta pyytämään, — sanoo Lukashkan\näiti. — Ilja Vasiljevitshia kumartamaan tulemme.\n\n— Mitä Iljasta! — sanoo ylpeästi vänrikin vaimo: — minun kanssani\non puhuttava. Siitä kyllä keritään.\n\nLukashkan äiti näkee vänrikin vaimon ankarista kasvoista, ettei käy\npitemmältä puhuminen, sytyttää tulitikulla rievun, nousee ja sanoo:\n— älkää unohtako, emäntä, muistakaa mitä on sanottu. Minä lähden,\nkeittää pitää, — lisää hän.\n\nMatkalla kadun poikki hän ojennetussa kädessään heiluttaa palavaa\nriepua ja kohtaa Marjanan, joka tervehtii häntä.\n\n\"Kuningatar se on tuo tyttö ja mainio työntekijä! — ajattelee hän\nkatsellen kaunotarta. — Vai kasvaa hänen vielä tarvitsisi! Paras\naika naimisiin ja hyvään taloon, Lukashkalle.\"\n\nUlitka-eukolla taas on omat huolensa ja hän jää kynnykselle istumaan\nja istuu siinä, jokin vaivaloinen ajatus mielessään, kunnes tyttö\nhuutaa häntä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nStanitsan miesväki elää sotaretkillä ja vartiossa eli asemilla, kuten\nkasakat sanovat. Se _riuhtaisija_ Lukashka, josta eukot stanitsassa\nolivat puhuneet, seisoi iltapuolella päivää Nizhne-Prototskij'n\naseman vahtitornissa, aivan Terekin rannalla. Nojaten kyynärpäillään\ntornin kaidepuihin hän katseli silmiään siristellen milloin\nTerekin takaiseen etäisyyteen, milloin alas kasakkatovereihinsa,\njoiden kanssa hän silloin tällöin vaihtoi sanan. Aurinko läheni jo\nlumiharjannetta, joka valkeana hohti kutristen pilvien yläpuolella,\npilvet vaippuivat sen juurella ja kävivät yhä tummavarjoisemmiksi.\nIlmassa väikkyi illan heleä kirkkaus. Umpeen kasvaneesta\nkoskemattomasta metsästä huokui raikkautta, mutta aseman luona oli\nvielä kuuma. Tarinoivien kasakkain äänet kaikuivat heleämmin ja\nväräjöivät ilmassa. Ruskea, nopea Terek ja koko sen liikkuva vuo\neroittautui selvemmin liikkumattomista rannoista. Vesi siinä oli\nalkanut laskea ja paikoittain kostea hiekka punersi rannoilla ja\nsärkänteillä. Toisella rannalla, suoraan vartioaseman kohdalla, oli\naivan autiota; vain matalaa, loputonta ja alakuloista kaislikkoa\nulottui vuorten juurille saakka. Vähän syrjemmällä näkyivät matalalla\nrannalla tshetsheniläiskylän savirakennukset laakoine kattoineen ja\nsuppilonmuotoisine savupiippuineen. Kasakan tarkat silmät seurasivat\ntornista kaukaa rauhallisen kylän iltasauhun keskeltä näkyvien sini- ja\npunapukuisten tshetsheninaisten liikuntaa.\n\nVaikka kasakat joka hetki odottivat abrekkien[6] hyökkäystä joen\ntakaa tatarien puolelta, varsinkin juuri toukokuussa, jolloin\nmetsä Terekin rannalla on niin sankka, että jalkamiehen on\nvaikea tunkeutua sen läpi, ja joki niin matala, että paikoittain\nvoi kahlaten ratsastaa sen yli, ja vaikka kaksi päivää sitten\nkasakka oli rykmentin komentajalta tuonut _tsydulkan_,[7] jossa\nilmoitettiin, että vakoilijoilta saatujen tietojen mukaan\nkahdeksanmiehinen joukko oli hankkeissa kulkea Terekin yli ja\nsen vuoksi käskettiin noudattamaan suurta varovaisuutta, — ei\nvartiossa välitetty erikoisesti varovaisuudesta. Kasakat aivan kuin\nkotonaan, satuloimatta hevosiaan ja ilman aseita, vain kalastelivat,\njuopottelivat tai metsästelivät. Päivystäjän hevonen yksin kulki\nsatuloituna ja etujalat toisiinsa kytkettyinä orjantappuraa kasvavaa\nmetsänlaitaa, ja vain vahdissa olevalla kasakalla oli yllään\ntsherkessitakki, pyssy ja miekka. Aliupseeri, korkeakasvuinen\nja laihanpuoleinen kasakka, jolla oli pitkä selkä ja pienet\njalat ja kädet, istui tuvan seinän vieressä, yllään avonainen\nbeshmetti, ja päällikön veltto ja ikävystynyt ilme kasvoillaan\nsilmät ummessa siirteli päätään milloin toisen milloin toisen\nkätensä varaan. Iäkkäänpuoleinen kasakka, jonka parta oli leveä\nja harmahtavan musta ja jolla oli päällään vain mustalla remmillä\nkiinnitetty paita, makasi aivan veden äyräällä ja katseli veltosti\nyksitoikkoista, lirisevää ja mutkaista Terekiä. Toisista, jotka\nolivat kuumuudesta yhtä näännyksissä ja puolialastomia, mikä huuhtoi\nvaatteita Terekissä, mikä makasi maassa rannan kuumalla hiekalla\nlaulua hyräillen. Yksi kasakoista, kasvoiltaan laiha ja mustaksi\npäivettynyt, oli nähtävästi sikahumalassa ja makasi suullaan tuvan\nseinustalla, joka noin kaksi tuntia sitten oli ollut varjossa, mutta\njohon nyt iskivät suoraan kuumat vinot säteet.\n\nLukashka, joka seisoi tornissa, oli pitkä kaunis nuorimies, noin\nkahdenkymmenen ikäinen, hyvin äitinsä näköinen. Hänen kasvonsa\nja koko ruumiinrakenteensa ilmaisivat nuoruuden kulmikkuudesta\nhuolimatta suurta ruumiillista ja henkistä voimaa. Vaikka hänestä\nvasta äskettäin oli tehty sotamies, saattoi hänen kasvojensa\nleveästä ilmeestä ja asentonsa tyynestä varmuudesta huomata, että\nhän jo oli ehtinyt omistaa kasakoille ja yleensä aina asestettuina\noleville miehille ominaisen sotaisen ja hiukan ylpeän ryhdin,\nettä hän oli kasakka ja tunsi itsensä oikean kasakan arvoiseksi.\nLeveä tsherkessiläistakki oli paikoittain repeytynyt, lakki oli\ntshetsheniläiseen tapaan painettu niskaan, kengänvarret lasketut\nalapuolelle polvien. Hänen pukunsa ei ollut komea, mutta sen\nistumisessa oli sitä erityistä kasakkakeimailua, joka johtuu\ntshetsheniläisten dzhigittien (ratsumiesten) matkimisesta. Oikealla\ndzhigitillä on kaikki väljää, repaleista, huoletonta; vain aseet\novat komeat. Mutta tuo repaleinen puku aseinen on pantu ylle,\nvyötetty ja kiinnitetty omaan määrättyyn tapaansa, jota ei kuka\ntahansa osaa ja joka heti pistää kasakan tai vuorelaisen silmiin.\nLukashka näytti sellaiselta dzhigitiltä. Kädet miekassa kiinni ja\nsiristellen silmiään hän katseli katselemistaan kaukana olevaan\npaimentolais-kylään. Hänen kasvonpiirteensä yksitellen tarkaten\nolivat rumat, mutta jos loi silmäyksen koko hänen komeaan vartaloonsa\nja viisaisiin kasvoihinsa mustine kulmakarvoineen niin täytyi\nehdottomasti jokaisen sanoa: \"komea poika!\"\n\n— Eukkoja, eukkoja miten on kylvänyt kylään! — sanoi hän kimeällä\näänellä, veltosti avaten näkyviin kiiltävät valkeat hampaansa ja\nkääntymättä erityisesti kenenkään puoleen.\n\nNazarka, joka makasi alhaalla, kohotti heti kiireesti päätään ja\nhuomautti:\n\n— Eivätkö liene viinan haussa.\n\n— Kun olisi pyssyllä säikäyttää, — sanoi Lukashka naurusuin: —\nhavahtuisi ne vietävät!\n\n— Ei kanna sinne asti.\n\n— Sekö! Kantaa minun ylikin. Varros, kunhan tulee heidän pyhänsä\nniin menen tästä Girei-kaanin vieraaksi juomaan buzaa,[8] — sanoi\nLukashka, vihaisesti huitoen tungettelevia sääskiä ympäriltään.\n\nKahina tiheikössä veti kasakkain huomion puoleensa. Kirjava\nsekarotuinen lintukoira nuuski jälkiä ja touhuisasti heiluttaen\nkarvatonta häntäänsä juoksi vartiopaikalle. Lukashka tunsi sen\nmetsästäjänaapurinsa Jeroshka-sedän koiraksi ja heti perästä hän näki\nmetsämiehen itsensä lähenevän tiheiköstä.\n\nJeroshka-setä oli erittäin kookas kasakka, jolla oli vaalean harmaa,\nleveä parta ja niin leveät hartiat ja rinta, että hän metsässä,\nmissä ei ollut kehen vertaisi häntä, näytti lyhyeltä, — niin\nsopusuhtainen oli koko hänen voimakas jäsenistönsä. Hänen yllään\noli vyöllä kiinnitetty mekko, jaloissa riepujen päälle nuorilla\nköytetyt hirvennahkajalkineet ja päässään risainen valkea hatturähjä.\nSelässään oli hänellä toisen olan takana fasanipyydys ja pussi,\njossa oli kananpoika ja mehiläishaukka haukkojen houkuttelemiseksi;\ntoisella olallaan hän kantoi hihnassa tapettua villiä kissaa;\nselkäpuolella riippui vyöstä pussi haulien, ruudin ja leivän\nkantamista varten, hevosen häntä sääskien huiskimiseksi, iso tikari\nrikkonaisessa, vanhan veren tahraamassa huotrassa ja kaksi tapettua\nfasania. Hän katsahti vartiopaikalle ja pysähtyi.\n\n— Hei, Ljam! — huusi hän koiralleen niin täyteläisellä bassolla,\nettä kaiku vastasi kaukaa metsästä, heitti olalleen suuren pyssyn,\njota kasakat kutsuvat _flintaksi_, ja nosti lakkiaan.\n\n— Hyvinkö kuluu päivä, ystävät? Hei! — kääntyi hän kasakkain\npuoleen puhuen samalla voimakkaalla ja iloisella äänellä, ilman\nmitään ponnistusta ja kuitenkin niin kovasti kuin olisi huutanut\njollekulle toisella puolen jokea olevalle.\n\n— Hyvin setä, hyvin! — kajahtivat iloisina eri tahoilta kasakkain\nnuorteat äänet.\n\n— Mitä kuuluu, kertokaa? — huusi Jeroshka-setä pyyhkien\ntsherkessiläistakkinsa hihalla hikeä punaisilta, leveiltä kasvoiltaan.\n\n— Kuules, setä, tiedätkö minkälainen haukka tuossa poppelissa\nasustaa! Joka ilta liitelee niin vimmatusti, — sanoi Nazarka iskien\nsilmää ja hytkäytellen olkapäätään ja jalkaansa.\n\n— Valehtelet! — sanoi ukko epäluuloisena.\n\n— Ihan totta, setä, _koetappas istua_,[9] — vakuutti Nazarka suu\nnaurussa.\n\nKasakat alkoivat nauraa.\n\nVeitikka ei ollut nähnyt mitään haukkaa; mutta vartiossa olevilla\nnuorilla kasakoilla oli jo kauan ollut tapana härnätä ja petkuttaa\nJeroshka-setää joka kerta kun tämä tuli heidän luokseen.\n\n— Kunhan vain höpisee... — virkkoi Lukashka tornista Nazarkalle.\n\nNazarka vaikeni heti.\n\n— Täytyypä sitten _istua_. Jään _istumaan_, — vastasi ukko kaikkien\nkasakkain suureksi huviksi.\n\n— Entä sikoja, oletteko niitä nähneet?\n\n— Kaikkia, vai sikoja! — sanoi aliupseeri erittäin tyytyväisenä,\nettä oli saanut tilaisuuden pitää hauskaa, venytteli ruumistaan ja\nmolemmin käsin raapi pitkää selkäänsä. — Abrekkeja tässä pyydystää\npitää eikä sikoja. Sinä et ole mitään kuullut, setä, hä? — lisäsi\nhän, aiheettomasti rypistäen otsaansa ja päästäen valkeat tiheät\nhampaansa näkyviin.\n\n— Abrekeistako? — sanoi ukko: — ei, en ole kuullut. Entäs viiniä\nonko? Anna juoda, hyvä mies. Uupunut olen ihan kerrassaan. Minä tuon,\nkunhan ehdin, tuoresta sianlihaa, tuon kun tuonkin. Antakaa! —\nlisäsi hän.\n\n— Niin että _istuakko_ sinä aiot, niinkö? — kysyi aliupseeri,\nikäänkuin ei olisi kuullut, mitä tämä oli sanonut.\n\n— Tahtoisin _istua_ yön seudussa, — vastasi Jeroshka-setä: —\nehkäpä pyhäksi, Jumalan avulla, jotain nujerran; sitten annan\nsinullekin, annan varmasti!\n\n— Setä! Hoi, setä! — huusi Luka kimeästi ylhäältä, vetäen huomion\npuoleensa, ja kaikki katsahtivat Lukashkaan! — Meneppäs ylä-ojalle,\nsiellä on niitä aika lauma. Se ei ole valetta, ei! Äskettäin\nmeikäläisistä eräs ampui yhden. Totta puhun, — lisäsi hän korjaten\nselässään olevaa luodikkoa ja sellaisella äänellä, josta saattoi\ntuntea, ettei hän laskenut leikkiä.\n\n— Ahaa, onko Lukashka-riuhtaisija täällä! — sanoi ukko katsellen\nylös. — Missä ampui?\n\n— Sinä et nähnyt ensinkään! Pieni näyn olevan, — sanoi Lukashka.\n— Ihan ojan luona, setä, — lisäsi hän vakavasti, ravistellen\npäätään. — Me kuljimme paraillaan ojan vartta, kun se rusahti, mutta\nminulla oli pyssy huotrassa. Iljaska kun ampua pamautti... Minä\nnäytän sinulle, setä, missä kohden, — ei se ole kaukana. Odotas.\nMinä tiedän, hyvä veli, kaikki sen tiet... Mosev-setä!... lisäsi hän\nvarmasti ja melkein käskevästi aliupseerille: — on aika jo vaihtaa,\n— ja kohottaen pyssyään hän vastausta odottamatta alkoi laskeutua\ntornista.\n\n— Tule pois! — sanoi aliupseeri jälestäpäin, katsoen ympärilleen.\n— Sinun vuorosi, niinkö, Gurka? Mene! Aika poika on tullut sinun\nLukashkastasi, — lisäsi aliupseeri kääntyen ukon puoleen: — ihan\nkuin sinä, kulkee, eikä pysy kotona; eikä ole kauan kuin tappoi erään.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nAurinko oli jo mennyt piiloon ja yön varjot lähenivät nopeasti metsän\npuolelta. Kasakat lopettivat työnsä asemalla ja rupesivat lähtemään\nillalliselle tupaan. Vain ukko, yhä vielä haukkaa vahtien ja tempoen\njalastaan kiinni sidottua mehiläishaukkaa, jäi platanin alle.\nHaukka istui puussa, mutta ei iskenyt kananpojan kimppuun. Lukashka\nviritti verkalleen pahimpiin ohdake-pesiin fasanien poluille rihmoja\nfasaneille ja lauleli laulun toisensa jälkeen. Huolimatta hänen\npituudestaan ja suurista käsistään näkyi kaikki työ, suuri ja pieni,\nluistavan hänen käsissään.\n\n— Hei, Luka! — kuuli hän läheltä tiheiköstä Nazarkan läpitunkevan\nkimeän äänen. — Kasakat ovat menneet illalliselle!\n\nNazarka, jolla oli elävä fasani kainalossaan, tunkihe orjantappurain\nläpi ja pääsi polulle.\n\n— Oo! — sanoi Lukashka lakaten laulamasta: — mistä olet tuon kukon\nottanut. Varmaan minun loukustani...\n\nNazarka oli Lukashkan kanssa yhdenikäinen ja niinikään vasta keväästä\nsaakka palveli vartiossa.\n\nHän oli pieni, ruma, laihanpuoleinen, kivulloinen, hänellä oli\nkirkuva ääni, joka pani korvat helisemään. Hän ja Luka olivat sekä\nnaapureita että tovereja. Lukashka istui tatarilaiseen tapaan\nruohossa ja asetteli pauloja.\n\n— En tiedä kenen, kenties sinun.\n\n— Kuopan takana, platanin luonako? Minun on, eilen asetin.\n\nLukashka nousi ja tarkasteli kiinni saatua fasania. Silitettyään\nkädellään tummansinistä päätä, jonka kukko pelästyneenä ja silmiään\npyöritellen kurotti eteenpäin, hän otti sen syliinsä.\n\n— Me teemme siitä nyt puuroa: mene, tapa ja kyni se.\n\n— Miten, itsekkö syömme vai aliupseerille annamme?\n\n— Mitä siitä hänelle!\n\n— En minä uskalla niitä tappaa, — sanoi Nazarka.\n\n— Anna tänne.\n\nLukashka otti tikarin alta pienen veitsen ja nopeasti viilsi sillä.\nKukko räpytteli siipiään, mutta ei ehtinyt niitä oikaista kun jo\nverinen pää painui herpoutuneena alas.\n\n— Näin se on tehtävä! — sanoi Lukashka, heittäen käsistään kukon.\n— Siitä tulee rasvainen riisipuuro.\n\nNazarka vavahti kukkoa katsellessaan.\n\n— Kuules Luka, taas se piru lähettää meidät väijyntään, — lisäsi\nhän nostaen maasta fasanin ja pirulla tarkoittaen aliupseeria. —\nFomushkinin lähetti viiniä noutamaan, hänen vuoronsa olisi ollut.\nMonesko yö se meillä jo on! — Meillä se yksin kaikki teetättää.\n\nLukashka kulki vihellellen asemalle päin.\n\n— Ota köyttä mukaasi! — huusi hän.\n\nNazarka totteli.\n\n— Minä sanon sille heti, sanon, — jatkoi Nazarka. — Sanomme,\nettemme lähde kun olemme uuvuksissa, — ja sillä hyvä! Sano sinä, hän\nkuuntelee sinua. Onhan se hävytöntä!\n\n— No, ei kannata puhua! — sanoin Lukashka nähtävästi muuta\najatellen. — Roskaa! Toista jos stanitsasta olisi yön selkään\najanut, se olisi harmi. Siellä saa huvitella, mutta mitä täällä?\nAsemalla tai väijymässä, yksi ja sama. Älä turhia!...\n\n— Tuletko stanitsaan?\n\n— Pyhäksi tulen.\n\n— Gurka kertoi, että sinun Dunajkasi liehittelee Fomushkinia, —\nsanoi Nazarka yhtäkkiä.\n\n— Viis minä! — vastasi Lukashka näyttäen tiheitä valkeita\nhampaitaan, nauramatta. — Enkö minä sitten toista löydä?\n\n— Niinpä tuo Gurka kertoi: sanoi olleensa tytön luona, isän ei\nolleen kotona, vaan Fomushkinin istuneen siinä syömässä piirakasta.\nKun Gurka oli istunut ja läksi pois, oli hän ikkunan alla kuullut kun\ntyttö sanoi: \"läksipäs viimein tuo peeveli... Miksi et kultani syö\npiirakasta? Ja että: älä mene kotiin yöksi\". Mutta hänpä ikkunan alta\noli sanonut: \"hyvä\".\n\n— Valehtelet?\n\n— Totta, jumaliste!\n\nLukashka vaikeni. — Kun on löytänyt toisen, niin sama minusta!\nVähänkö niitä on tyttöjä? Hän on muutenkin jo vähän tympäissyt.\n\n— Kas niin pitääkin! — sanoi Nazarka. — Menisit vänrikin Marjankan\nluo. Onkos sillä ketään tiettyä?\n\nLukashka synkkeni. — Mitä Marjankasta? Samallainen! — sanoi hän.\n\n— No koeta nyt kuitenkin...\n\n— Miten sinä arvelet? Onko niistä puute stanitsassa.\n\nJa Lukashka alkoi taas viheltää ja kulki pitkin asemaa repien puiden\noksista lehtiä. Kulkiessaan pensaikossa hän yhtäkkiä pysähtyi, kun\nhuomasi sileän puun, otti tikarin alta puukon ja taittoi. — \"Siitäpä\nsyntyy oiva latasin!\" — sanoi hän vingahuttaen ilmassa vitsaa.\n\nKasakat istuivat illallisella aseman maalatun etehisen multalattialla\nmatalan pienen tatarilaisen pöydän ääressä, kun puheeksi tuli kenen\nvuoro oli mennä vakoilemaan.\n\n— Kenen on nyt mentävä? — huusi yksi kasakoista kääntyen\naliupseerin puoleen majan avatusta ovesta.\n\n— Kenen mentävä? — vastasi aliupseeri. — Burlak-setä on ollut,\nFomushkin on ollut, — sanoi hän hiukan epävarmasti. — Menkää\nte, eikö niin... sinä ja Nazar, — hän kääntyi Lukan puoleen, —\nJergushov menköön myös, lienee nukkunut jo tarpeekseen.\n\n— Ethän sinä itsekään koskaan pääse hereille, mitä sitten hänestä!\n— sanoi Nazarka puoliääneen.\n\nKasakat naurahtivat.\n\nJergushov oli juuri se kasakka, joka oli humalassa maannut tuvan\nvieressä. Hän oli juuri silmiään hieroen puskenut eteiseen.\n\nLukashka oli tällä välin noussut ja laittanut pyssyään kuntoon.\n\n— Ja menkää pian! Syökää illallinen ja lähtekää, — sanoi\naliupseeri. Ja odottamatta myöntymyksen ilmaisua aliupseeri sulki\noven, nähtävästi sangen pienin toivein kasakkain tottelemisesta,\n— jos ei olisi käsketty, en minä lähettäisi, mutta jollen sitä\ntee, niin saatte nähdä, että päällikkö meitä löylyttää. Kun vielä\nkerrotaan, että kahdeksan abrekkia on tullut yli.\n\n— Mitäs siinä muuta, mennä täytyy, — sanoi Jergushov: — järjestys!\nEi käy päinsä, aika on semmoinen. Minä sanon että mennä täytyy.\n\nLukashka sillä välin piti suunsa edessä suurta palaa fasanipaistia,\nkatseli milloin aliupseeria milloin Nazarkaa, näytti aivan\nvälinpitämättömältä siitä mitä tapahtui ja nauroi kummallekin.\nKasakat eivät olleet vielä ehtineet lähteä väijyntään, kun\nJeroshka-setä, joka yöhön saakka oli turhaan istunut platanin alla,\nastui pimeään kuistiin.\n\n— No, pojat, — kaikui matalassa kuistissa hänen bassonsa, joka\nsumensi kaikki muut äänet, — minäkin lähden teidän kanssanne. Te\nvahditte tshetshenejä ja minä vahdin sikoja.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nOli jo aivan pimeä, kun Jeroshka-setä ja kolme kasakkaa\nhuopavaipoissa ja pyssyt olalla kulki vartioasemalta pitkin Terekiä\nväijyntäpaikalle. Nazarka ei ollut ollenkaan halunnut lähteä, mutta\nLuka oli huutanut häntä ja pian olivat he matkalla. Kuljettuaan\nvaiti muutamia askeleita kasakat kääntyivät ojan viereltä ja tuskin\neroitettavaa polkua pitkin kaislikon läpi lähestyivät Terekiä.\nRannalla oli paksu musta pölkky, jonka vesi oli heittänyt ja kaislat\npölkyn ympärillä olivat vasta äsken survoontuneet.\n\n— Tässäkö vahditaan? — kysyi Nazarka.\n\n— Välipä sillä, — sanoi Lukashka: — istu tässä, minä tulen pian,\nneuvon vain sedälle paikan.\n\n— Ihan tämä on paras paikka: meitä ei näe kukaan, mutta me näemme,\n— sanoi Jergushov, — istutaan tässä; parhain paikka kerrassaan.\n\nNazarka ja Jergushov levittivät vaippansa ja asettuivat pölkyn taa,\nmutta Lukashka ja Jeroshka-setä menivät edemmäs.\n\n— Se ei ole enää kaukana tästä, setä, — sanoi Lukashka, astuen\nkuulumattomasti ukon edellä: — minä näytän mistä ne ovat kulkeneet.\nMinä sen, veliseni, yksin tiedän.\n\n— Näytä. Uljas sinä olet poika, oikea riuhtaisija, — samoin\nkuiskaamalla sanoi ukko.\n\nAstuttuaan muutamia askeleita Lukashka pysähtyi, kumartui lätäkön yli\nja päästi vihellyksen. — Tässä ne ovat käyneet juomassa, näetkö? —\nsanoi hän tuskin kuuluvasti, näyttäen verestä jälkeä.\n\n— Kristus sinut palkitkoon, — vastasi ukko: — Tähän se veitikka\ntulee mutaan rypemään, — lisäsi hän. — Minä istun, mene sinä.\n\nLukashka heitti vaippansa ylemmäs ja meni yksin takaisin rantaa\npitkin, nopeasti silmäillen milloin vasemmalla olevaa kaislaseinämää,\nmilloin Terekiä, joka lirisi äyrään alla hänen sivullaan. \"Olisi\nniitä vahdittava, taikka sattuvat vielä jostain pujahtamaan\",\najatteli hän tshetshenejä. Yhtäkkiä kova kahina ja läiskäys veteen\nsaivat hänen vavahtamaan ja tarttumaan luodikkoon: rannalta hyppäsi\nmetsäsika puhkuen jokeen ja sen musta haamu erottautui hetkeksi veden\nkiiltävästä pinnasta mutta piiloutui sitten kaislikkoon. Luka tempasi\nnopeasti pyssynsä, asettihe ampumaan, mutta ei ehtinyt laukaista, —\nmetsäsika oli jo paennut tiheikköön. Hän sylkäisi harmista ja meni\nkauemmas. Tullessaan lähelle väijyntäpaikkaa hän uudelleen pysähtyi\nja päästi heikon vihellyksen. Vihellykseen vastattiin ja hän meni\ntoveriensa luo.\n\nNazarka oli kääriytynyt vaatteisiinsa ja nukkui. Jergushov oli\nkäpristänyt jalat alleen ja istui siten ja väistyi hiukan antaakseen\ntilaa Lukashkalle.\n\n— Miten tässä on hauska istua, sattuipa kerrassaan hyvä paikka! —\nsanoi hän. — Neuvoit tien?\n\n— Näytin, — vastasi Lukashka vaippaansa levittäen. — Ja mikä\nmetsäsian junttura äsken ihan rannasta pääsi livahtamaan! Varmaan se\nsama! Kaiketi kuulit, mitä ilvettä se piti?\n\n— Kuulin miten pelihteli ja arvasin heti mikä otus se oli. Sitä\nminä arvelinkin, että nyt se Lukashka säikäytti otuksen, — sanoi\nJergushov kääriytyen vaippaansa. — Minä nukun nyt, — lisäsi hän: —\nherätä kun kukko on laulanut, sillä järjestys on oleva kaikessa. Minä\nrupean nukkumaan, levähdetään; ja sitten sinä nukut, minä vahdin, —\nsillä lailla.\n\n— Minä en, kiitos vaan, välitä koko nukkumisesta, — vastasi\nLukashka.\n\nYö oli pimeä, lämmin ja tyyni. Vain toisella puolen taivasta\ntuikkivat tähdet; toinen, suurempi puoli taivasta oli vuorista\nsaakka suuren synkän pilven peitossa. Musta pilvi sulautuen yhteen\nvuorten kanssa liikkui yön tyvenessä hitaasti kauemmas ja kauemmas,\njyrkästi eroittautuen kaartuvine reunoineen syvästä tähtitaivaasta.\nVain kasakan edessä siinti Terek ja taivaanranta, takaa ja sivuilta\nhänet ympäröi kaislaseinä. Kaislat väliin aivan kuin itsestään\nalkoivat huojua ja kahista toisiaan vasten. Nuokkuvat kaislojen\ntähkät näyttivät alhaalta katsoen tupsuisilta puunoksilta selkeällä\ntaivaanrannalla. Edessä, aivan jalkojen vieressä, oli ranta, jonka\nalla pulpahteli virta. Edempänä väreili yksitoikkoisesti ruskean\nveden lasimainen liikkuva vuo matalikkojen ja rannan kohdalla.\nKauempana vesi ja ranta ja pilvi sulautuivat läpitunkemattomaksi\npimeydeksi. Veden pinnalla väikkyi mustia varjoja, jotka kasakan\ntottunut silmä tunsi virran tuomiksi puurangoiksi. Vain väliin\nkalevanvalkea heijastui veteen kuin mustaan peiliin ja osoitti loivan\nvastaisen rannan rajajuovan. Alakuloiset öiset äänet, kaislikon\nkahinan, kasakkain kuorsaamisen, sääskien surinan ja virran lirinän\nkatkaisi välistä kaukainen pyssynlaukaus tai sortuvan rannan\npulahdus, väliin taas suuren kalan loiskahdus tai metsäeläimen\nrasahdus sankassa rytömetsässä. Kerran lensi pöllö Terekin vartta\nsatuttaen joka kolmannella vedolla siipensä vastakkain. Aivan\nkasakkain pään kohdalla se kääntyi metsään ja lentäessään puuhun se\njoka toisella ja viimein joka kerralla löi siipiään yhteen ja sitten\nkauan räpytellen istuutui vanhaan plataniin. Jokainen tällainen\nodottamaton ääni sai valveilla olevan kasakan jännittämään herkäksi\nkuuloaan, teroittamaan silmiään ja verkalleen kopeloimaan pyssyään.\n\nYöstä oli jo enin osa kulunut. Musta pilvi oli vetäytynyt länteen ja\nrepaleisten reunojensa takaa avannut näkyviin selkeän tähtitaivaan,\nja ylösalaisin oleva kuun kultainen sarvi alkoi punaisena loistaa\nvuorten takaa. Rupesi tuntumaan kylmältä. Nazarka heräsi, sanoi\nmuutaman sanan ja taas nukkui. Lukashkasta alkoi aika tuntua\npitkältä, hän nousi, otti puukon tikarinsa alta ja alkoi vuolla\nvitsaa latasimeksi. Hänen päässään pyöri ajatuksia siitä, miten\nmahtanevat tshetshenit asua noilla vuorilla, miten ne pelkäämättä\ntulevat joen yli tänne, miten vähän ne välittävät kasakoista ja\nmiten ne saattaisivat kulkea yli jostain toisesta kohdin. Ja hän\nkurotti ruumistaan ja katseli pitkin jokea, mutta ei mitään näkynyt.\nVähänväliä hän katseli jokea ja etäistä rantaa, joka eroittautui\nhimmeästi vedestä kuun arassa loisteessa, eikä enää ajatellut\ntshetshenejä ja odotti vain milloin saisi herättää toverinsa ja\npääsisi stanitsaan. Stanitsasta hän muisti Dunjkan, mielitiettynsä,\nja tuli kiukkuun ajatellessaan häntä. Aamua ennustaen alkoi hopeista\nusvaa vaippua veden yllä ja nuoret kotkat vinkuivat vihlovasti\nlähellä häntä ja läpäyttelivät siipiään. Vihdoin kuului kaukaa\nstanitsasta ensimäinen kukon kieunta, sitä seurasi heti toinen\nvenyttävä kukkokiekuu, johon muut äänet vastasivat.\n\n\"On aika herättää\", ajatteli Lukashka, saaden valmiiksi latasimen\nja tuntien silmiään raukaisevan. Hän kääntyi tovereihinsa päin ja\ntutkisteli mitkä jalat ovat minkin; mutta yhtäkkiä hänestä näytti,\nettä jotain läiskähti Terekin toisella rannalla ja hän katsasti vielä\nkerran valkenevaa vuorten äärtä nurinkäännetyn sirpin alla, vastaisen\nrannan juovaa, Terekiä ja sitä pitkin uivia puurankoja, jotka nyt\njo selvästi eroittautuivat vedestä. Hänestä tuntui kuin hän itse\nolisi liikkunut ja Terek ajelehtivine rankoineen ollut liikkumaton;\nmutta sitä kesti vain hetken. Hän rupesi uudelleen tähystelemään.\nSuuri musta, oksainen ranko herätti hänen huomiotaan. Pyörimättä\nja kiikkumatta kulki se omituisesti aivan keskellä jokea. Näyttipä\nhänestä, ettei se kulkenut aivan virran suuntaan vaan vetäytyi\nmatalikkoa kohti. Lukashka kurotti kaulaansa ja alkoi tarkkaavasti\nseurata sitä. Ranko kulki matalikolle, pysähtyi ja omituisesti\nliikahti. Lukashka oli näkevinään käden puun alta. \"Nyt nähdään miten\nminä yksinäni ammun abrekin!\" — ajatteli hän, tarttui pyssyyn,\nhätäilemättä mutta nopeasti pani pystyyn haarukkaisen kannattimen,\nasetti sen päälle pyssynsä, kuulumattomasti ja hilliten veti hanan\nja pidättäen henkeään alkoi tähdätä, koko ajan tarkaten eteensä.\n\"Minä en herätä\", ajatteli hän. Mutta sydän löi niin kovasti hänen\nrinnassaan että hän pysähtyi kuuntelemaan. Ranko yhtäkkiä keikahti\nja alkoi taas uida, virran suuntaa leikaten, tälle rannalle päin.\n\"Ettei vain pääsisi menemään!\" arveli hän ja nyt hän kuun himmeässä\nvalossa näki rangon edessä tatarin pään välkähtävän. Hän käänsi\npyssyn suoraan päätä kohti. Se näytti hänestä olevan aivan lähellä,\npyssyn piipun päässä. Hän katsoi ylempää. \"Abrekkipas on\", mietti\nhän hyvillään ja yhtäkkiä rajusti heittäytyi polvilleen, uudestaan\nsiirsi pyssyään, löysi tähtäyspilkun, jota tuskin saattoi nähdä\npitkän pyssyn päässä, ja lapsuudesta saakka tottumaansa kasakkain\ntapaan lausuen: \"Isälle ja Pojalle\", — painoi liipaisimen päätä.\nLeimahtava välähdys valaisi hetkiseksi kaislikon ja veden. Laukauksen\nraikas, äkkinäinen ääni kajahti pitkin veden vartta ja jossain\nkaukana muuttui jyrinäksi. Ranko ei enää uinut virran poikki vaan\nalas myötävirtaa pyörien ja keikahdellen.\n\n— Älä päästä, kuule! — huusi Jergushov kopeloiden pyssyään ja\nnousten pystyyn pölkyn takaa.\n\n— Oletko ääneti, senkin ryökäle! — kuiskasi hänelle Luka hampaitaan\nkiristäen: — abrekkeja!\n\n— Minkä sinä ammuit? — kyseli Nazarka: — kenen sinä ammuit,\nLukashka?\n\nLukashka ei vastannut mitään. Hän latasi pyssynsä ja seurasi\nkatseellaan virran kulettamaa rankoa. Se pysähtyi lähellä olevalle\nmatalikolle ja sen takaa näkyi jotain suurta vedessä kelluvaa.\n\n— Mitä sinä ammuit? Miksi et sano? — toistivat kasakat.\n\n— Abrekkeja, ettekö kuule! — toisti Luka.\n\n— Ole valehtelematta! Vai itsestäänkö pyssy laukesi?...\n\n— Tapoin abrekin, sitä minä ammuin! virkkoi Lukashka mielenkuohun\ntukahuttamalla äänellä, hypähtäen seisomaan. — Mies ui... — sanoi\nhän osoittaen matalikkoa. — Minä tapoin sen. Katsoppas tuonne.\n\n— Ole valehtelematta, — toisti Jergushov, hieroen silmiään.\n\n— Mitä ole? No, katso! Katso tuonne, — sanoi Lukashka tarttuen\nhänen hartioihinsa ja taivuttaen häntä itseensä päin niin\nvoimakkaasti että Jergushov älähti.\n\nJergushov katsoi minne Luka osoitti ja keksittyään ruumiin heti\nmuutti äänilajia.\n\n— Ahaa! Saat uskoa, tulee toisiakin, tulee, — sanoi hän hiljaa ja\nalkoi tarkastaa pyssyään. — Tämä on uinut etumaisena; joko ovat jo\ntäällä tai ihan lähellä toisella rannalla, se on varma.\n\nLukashka heitti vyön päältään ja alkoi riisua tsherkessiläisnuttuaan.\n\n— Minne sinä, hölmö? — huusi Jergushov: — meneppäs vaan ihan\ntyhjän takia hukkumaan, kuuletko. Jos se on tapettu niin eihän se\nmihin pääse. Anna minulle ruutia pyssyyn. Onko sinulla? Nazar! mene\nkiireesti asemalle, mutta älä kule rantaa pitkin, — tappavat vielä\nsinut, usko minua!\n\n— Vai yksin minä lähden! Mene itse, — sanoi Nazarka vihaisesti.\n\nLukashka oli riisunut tsherkessiläisnuttunsa ja meni rantaan.\n\n— Älä mene veteen, kuuletko! — sanoi Jergushov riputtaen ruutia\npyssyn reikään. — Katso, ei hievahda, minä näen. Aamuun ei ole\npitkälti, odota kunnes asemalta tulevat. Mene, Nazar, — tyhjää sinä\npelkäät! Älä jänistä, kuule!\n\n— Luka, Luka hoi, — sanoi Nazarka: — kerroppas miten sinä tapoit.\n\nLuka jätti aikomuksensa heti kohta mennä veteen.\n\n— Menkää pian asemalle, minä vahdin. Ja sanokaa kasakoille, että\nlähettävät vakoilemaan. Jos niitä kerran on tällä puolen, niin on ne\nsaatava kiinni.\n\n— Sitähän minä sanon, että pääsevät pakoon, — sanoi Jergushov\nnousten, — kiinni ne on saatava!\n\nJergushov ja Nazarka nousivat, tekivät ristinmerkin ja läksivät\nasemalle, mutta ei rantaa pitkin vaan orjantappurain läpi\npujottautuen metsäpolulle.\n\n— No, muista Luka ettet hievahda, — sanoi Jergushov, — taikka\nvielä tähän samaan paikkaan tappavat sinut. Pidä sinä varasi ja usko\nminua.\n\n— Mene, kyllä minä, — sanoi Lukashka, tarkasteli pyssyään ja\nistuutui taas pölkyn taakse.\n\nLukashka istui yksin, katseli matalikkoa ja kuunteli eikö kasakoita\nkuulu; mutta asemalle oli pitkä matka ja hän oli kärsimätön: oli näet\nvarma siitä, että nyt pääsevät pakoon ne abrekit, jotka ovat olleet\ntapetun mukana. Samoin kuin metsäsiasta, joka oli illalla päässyt\nkarkuun, oli hän nyt harmissaan abrekeista, jotka nyt pääsevät. Hän\nkatseli milloin ympärilleen, milloin toiselle rannalle odottaen\njuuri nyt näkevänsä vielä yhden miehen, laittoi paikoilleen pyssyn\nkannattimen ja oli valmis ampumaan. Hänelle ei mieleenkään tullut,\nettä hänet voitaisi tappaa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nAamu alkoi valjeta. Tshetshenin ruumis, joka oli jäänyt tuskin\nhuomattavasti kiikkumaan matalikolle, näkyi nyt selvästi. Yhtäkkiä\nalkoi kaislikko lähellä kasakkaa kahista ja kuulua askeleita ja\nkaislain tupsut liikahtelivat. Kasakka veti pyssyn vireeseen ja\nlausui: \"Isälle ja Pojalle.\" — Heti hanan napsahduksesta askeleet\nvaikenivat.\n\n— Hoi, kasakat, älkää ampuko setää! — kaikui tyyni basso ja\ntyöntäen tieltään kaisloja tuli Jeroshka-setä hänen luokseen.\n\n— Olin sinut vähällä ampua, usko pois! — sanoi Lukashka.\n\n— Mitä sinä ammuit? — kysyi ukko.\n\nUkon soinnukas ääni, joka kajahti metsään ja alas joelle, poisti heti\nöisen äänettömyyden ja salaperäisyyden, joka oli ympäröinyt kasakkaa.\nOli kuin olisi yhtäkkiä käynyt valoisammaksi ja selkeämmäksi.\n\n— Sinä et ole nähnyt mitään, setä, vaan minäpä ammuin aika otuksen,\n— sanoi Lukashka laskien hanan ja nousten luonnottoman tyynesti\nseisomaan.\n\nPäästämättä silmiään enää mihinkään muuhun katseli ukko valkeana\nkuultavaa selkää, jonka ympärillä Terek väreili.\n\n— Ranko selässä se ui. Minäpä hoksasin... Katsos tuonne... Katsos!\nSiniset housut, pyssy kuin ainakin... Näetkö, hä? — sanoi Luka.\n\n— Näenpä tietenkin! — sanoi ukko innoissaan, ja vakavuutta ja\nankaruutta kuvastui ukon kasvoilla. — Dzhigitin[10] olet ampunut, —\nsanoi hän ikäänkuin säälien.\n\n— Minä istuskelin siinä ja katselin, että mitä mustaa siellä näkyy\ntuolla toisella rannalla. Minä huomasin sen jo sieltä, ihan kuin\nolisi mies tullut tänne päin ja kaatunut. Ja jo on ihme! Puun ranko,\naika ranko kulkee vedessä, vaan ei kule pitkin vaan poikkivirtaa.\nJa näen miten sen alta pilkistää pää. Jo minä ihmettelin. Vedin\nhanan, vaan kaislikosta en oikein nähnyt; nousin pystympään,\nmutta se kuuli varmaan, ryökäle, kun matalikolle ryömi ja alkoi\nkatsella. Erehdyt, ajattelin, siihen sinä jäät. Ryömi maalle,\nkatseli (no mikä lie tarttunut kurkkuun!), minä varaan pyssyn, en\nhievahda, odotan. Seisoin, seisoin, ja jo uudelleen läksi uimaan ja\nkun tulee kuun kohdalle niin jo selkä näkyy. \"Isälle, Pojalle ja\nPyhälle Hengelle...\" Katson savun välistä — pulikoi mies. Lieneekö\nvoihkaissut vai muuten lie minusta kuulunut. No, Luojan kiitos,\najattelin, otan minä siltä hengen! Ja kun oli tullut matalikon luo,\nniin siinä se näkyi: ponnisteli, ponnisteli, vaan siihen jäi. Selvä\npaikka, kaikki näkyi hyvin. Katsoppas, ei hievahda, varmaan on henki\nlähtenyt. Kasakat juoksivat asemalle, etteivät toiset pääsisi pakoon.\n\n— Vai niin sinä sieppasit! — sanoi ukko. — Saat nyt pysytellä\nloitompana... — Ja hän heilutti taas surullisesti päätään. Samassa\nkuului rannalta jalan ja ratsain saapuvien kasakkain kovaa puhetta ja\noksien ryskettä.\n\n— Tuotte purren, niinkö? — huusi Luka.\n\n— Luka, sinä olit miestä! Kisko rantaan, — huusi yksi kasakoista.\n\nLukashka oli ruvennut riisuutumaan jo ennenkuin pursi saapuikaan eikä\npäästänyt saalista silmistään.\n\n— Odota, Nazarka tuo purren, — huusi aliupseeri.\n\n— Pöllö! elää kenties — on vaan olevinaan... Ota tikari! — huusi\ntoinen kasakka.\n\n— Ole lörpöttelemättä! — virkkoi Luka heittäen housut päältään.\nHän riisui vaatteet kiireesti, teki ristinmerkin, harppasi ja\nhyppäsi läiskähtäen veteen, kastausi ja voimakkain harauksin vetäen\nvalkeita käsiään ja nostaen selkänsä korkealle vedestä ja pulskuttaen\npoikkivirtaan alkoi luovia särkälle. Rannalta kasakkajoukosta kuului\nsoinnukas moniääninen puhe. Kolme ratsumiestä läksi vakoiluun. Pursi\ntuli näkyviin käänteen takaa. Lukashka nousi särkälle, kumartihe\nruumiin yli, käänteli sitä pari kertaa. \"Kuollut kuin kuollut!\" —\nhuusi sieltä Lukan kimeä ääni.\n\nLuoti oli sattunut tshetshenin päähän. Hänen yllään oli siniset\nhousut, paita ja tsherkessitakki, pyssy ja tikari olivat kiinnitetyt\nselkään. Kaiken yli oli sidottu suuri oksa, joka juuri oli aluksi\npettänyt Lukashkan.\n\n— Aika kalapas lähti! — sanoi yksi ympärille kerääntyneistä\nkasakoista kun purresta vedetty tshetshenin ruumis retkahti maahan\nsurvoen ruohoa.\n\n— Ja miten keltainen! — sanoi toinen.\n\n— Minne meidän miehemme menivät etsimään? Ne ovat kukaties kaikki\ntoisella puolen. Jos se ei olisi ollut etumaisin, ei se olisi niin\nuinut. Miksi se lie lähtenyt yksin? — sanoi kolmas.\n\n— Tämä se varmaan onkin veitikka, kaikkein ensimäiseksi työntäikse.\nNäkyy olevan oikea dzhigitti! — sanoi Lukashka leikillisesti,\nvääntäen märkiä vaatteitaan rannalla ja lakkaamatta väristen. —\nParta on värjätty ja lyhyeksi leikattu.\n\n— Ja mekkoaan on pitänyt selässään pussiin käärittynä. Niinpähän sen\non helpompi uida, — sanoi joku.\n\n— Kuule, Lukashka! — sanoi aliupseeri pitäen käsissään tikaria ja\npyssyä, jotka oli riisunut vainajalta. — Ota sinä itsellesi tikari\nja mekko myös, mutta pyssystä, kun käyt, niin saat minulta kolme\nruplaa. Kas, se oikein vinkuu, — lisäsi hän, puhaltaen sen suuhun:\n— onpa siinä mulle mieleinen muisto.\n\nLukashka ei vastannut mitään, — häntä nähtävästi harmitti tuo\nmankuminen; mutta hän tiesi, ettei sitä voinut välttää.\n\n— On siinä paholainen! — sanoi hän synkistyen ja heittäen maahan\ntshetshenin mekon: — olisi tuo edes hyvä mekko vaan kun on\nvihoviimeinen rääsy.\n\n— Kehtaa sillä käydä puita hakemassa, — sanoi toinen kasakka.\n\n— Mosev, minä menen kotiin, — sanoi Lukashka, joka näkyi jo\nunohtaneen harminsa ja tahtoi käyttää hyödykseen päällikölle\nantamaansa lahjaa.\n\n— Mene vaan!\n\n— Kiskokaa se asemalle, pojat! — aliupseeri kääntyi kasakkain\npuoleen yhä tarkastaen pyssyä. — Ja sen päälle on asetettava suojus,\nettei aurinko pääse. Kenties tulevat vuorilta sitä lunastamaan.\n\n— Ei ole vielä kuuma, — sanoi joku.\n\n— Entä jos shakali repii? Onko se sitten hyvä? — huomautti yksi\nkasakoista.\n\n— Pannaan sille vahdit, varma on, että tulevat lunastamaan: ei ole\nhyvä jos repii.\n\n— No, Lukashka, jos tahdot niin saat antaa pojille sangon viinaa, —\nlisäsi päällikkö iloisesti.\n\n— Niinpä se on ollut tapana, — yhtyivät kasakat. — Antoipas Luoja\nhyvän onnen, jo ensi työkseen abrekin tappoi.\n\n— Ostakaa tikari ja mekko. Rahaa vaan enemmän. Housutkin myön,\nhittoako niillä, — sanoi Luka. — Minun päälleni eivät mahdu, laiha\nronkelo oli piru.\n\nEräs kasakoista osti mekon ruplasta. Tikarista antoi toinen kaksi\nsangollista viinaa.\n\n— Juokaa pojat, sangollisen saatte! — sanoi Luka: — minä tuon itse\nstanitsasta.\n\n— Leikkaa sinä housut tytöille liinoiksi, — sanoi Nazarka.\n\nKasakat rähähtivät nauramaan.\n\n— Olkaa siinä nauramatta! — toisti päällysmies: — hilatkaa pois\nruumis. Mitä te siitä ruojasta tuvan luo jätitte?...\n\n— Minnekkä jäitte seisomaan? Kiskokaa se tänne, pojat! — huusi\nLukashka käskevästi kasakoille, jotka vastahakoisesti kävivät käsiksi\nruumiiseen, ja kasakat täyttivät hänen käskynsä kuin olisi hän ollut\npäällikkö. Vedettyään ruumista muutaman askeleen matkan kasakat\npäästivät irti jalat, jotka elottomasti värähtäen retkahtivat maahan,\nväistyivät syrjään ja seisoivat ääneti jonkun aikaa. Nazarka meni\nruumiin viereen ja oikaisi alassuin kääntyneen pään siten, että\nverinen pyöreä haava vainajan ohimon yläpuolella ja kasvot tulisivat\nnäkyviin. — \"Kas vaan minkälaisen merkin laittoi: ja ihan aivoihin!\n— virkkoi hän. — Ei se hukkaan mene, tulee se päällikköjen tietoon!\"\n\nEi kukaan vastannut mitään ja jälleen syvä hiljaisuus sai vallan.\n\nAurinko oli jo noussut ja väreilevin sätein valaisi kasteista\nvihantaa. Terek lirisi lähellä heräävässä metsässä; aamua tervehtien\nlähettivät fasanit toisilleen joka suunnalta huudahduksia. Kasakat\nseisoivat ääneti ja liikkumatta kuolleen ympärillä katsellen sitä.\nRuskea ruumis, jonka päällä oli vain mustuneen-siniset, märät,\npainuneen vatsan kohdalta vyöllä kiinnitetyt housut, oli solakka ja\nkaunis. Jäntereiset kädet lepäsivät suorina kupeilla. Sinettynyt,\nvasta-ajettu pyöreä pää, jonka sivussa oli hyytynyt haava, oli\nriipuksissa. Sileän, päivettyneen otsan ja leikatun tukan välillä\noli jyrkkä raja. Lasinavoimet silmät alas pysähtyneine silmäterineen\nkatsoivat ylös, kaiken ohi, kuten näytti. Ohuille huulille, jotka\npäistään olivat venyneet ja jotka pistivät esiin punaisten,\nlyhyeksi ajettujen viiksien alta, oli jäänyt hyväntahtoinen hieno\nhymy. Punertavia karvoja kasvavien pienten kämmenten sormet olivat\nsisäänpäin koukistuneet ja kynnet olivat värjätyt punaisiksi.\nLukashka ei vieläkään pukeutunut, hän oli märkä, kaula oli tavallista\npunaisempi ja silmät tavallista kiiltävämmät; leveät poskipäät\nvärähtelivät; valkeasta, raikkaasta ruumiista nousi hienon hieno\nhöyry vilpoisaan aamu-ilmaan.\n\n— Mies oli sekin! — sanoi hän nähtävästi ihastuksissaan vainajasta.\n\n— Oli, jos olisit sinä sen käsiin joutunut, ei olisi sekään vähällä\nlaskenut! — vastasi eräs kasakoista.\n\nÄänettömyys oli ohi. Kasakat alkoivat liikuskella ja puhella. Kaksi\nmeni hakkaamaan vesakkoa suojukseksi. Toiset painuivat vartiopaikalle\npäin. Luka ja Nazarka juoksivat stanitsaan mennäkseen.\n\nPuolen tunnin perästä kulki sankan metsän läpi, joka eroitti Terekin\nstanitsasta, Lukashka ja Nazarka melkein juoksujalkaa kotiin\nkeskustellen taukoamatta.\n\n— Älä sano hänelle, että minä lähetin; ja mene katsomaan onko sen\nisä kotona, vai missä, — sanoi Luka kimeällä äänellä.\n\n— Minäpä menen Jamkan luo: pidetään lystiä, eikö niin? — kysyi\nnöyrämielinen Nazar.\n\n— Milloin sitte jollei nyt, — vastasi Luka.\n\nTultuaan stanitsaan kasakat joivat itsensä juovuksiin ja maata\nrötköttivät sitten iltaan saakka.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKolmantena päivänä kerrotun tapauksen jälkeen tuli kaksi komppaniaa\nKaukasian jalkaväen rykmenttiä majailemaan Novomlinin stanitsaan.\nKomppanian kuormasto seisoi jo hajallaan torilla. Puuronkeittäjät\nolivat kaivaneet kuopan ja kulettaneet kaikkialta pihoista\npuunpalasia ja olivat jo puuronkeitossa. Vääpelit laskivat väkeään.\nKuormastosotilaat löivät paaluja, joihin sidottaisiin hevoset.\nMajoittajat hyörivät kaduilla ja kujilla kuin kotonaan näyttäen\nasuntoja upseereille ja sotamiehille. Tuolla oli vihreitä kirstuja\nrintamaksi järjestettyinä. Tuolla oli tykistörattaita ja hevosia.\nTuolla kattiloita, joissa keitettiin puuroa. Tuolla oli sekä\nkapteeni, luutnantti että Onisim Mihailovitsh, vääpeli. Ja kaikki\noli juuri siinä stanitsassa, johon kuuleman mukaan komppaniain tuli\njäädä, siis komppaniat olivat kotonaan. Mitä ne täällä tekevät? Mitä\nväkeä ne ovat nuo kasakat? Onko niille mieleen, että he majoittuvat\ntänne? Ovatko he lahkolaisia vai eikö? — Siitä vähät. Väenlaskusta\npäässeet nääntyneet ja pölyiset sotamiehet melua pitäen ja\nepäjärjestyksessä kuten laskeutuva mehiläisparvi hajaantuvat toreille\nja kaduille: ollenkaan huomaamatta kasakkain nyrpeyttä, kaksittain,\nkolmittain, iloisesti jutellen ja pyssyjään kolisuttaen astuvat\nmajoihin, ripustavat ampumatarpeensa jos jonnekin, selvittelevät\nsäkkejään ja laskevat leikkiä naisten kanssa. Sotilasten\nmielipaikkaan, puuron ääreen kokoontuu suuri joukko, ja piippu suussa\nkatselevat sotapojat vuoroin savua, joka huomaamatta nousee kuumalle\ntaivaalle ja sakenee korkeudessa valkoiseksi pilveksi, vuoroin\nnuotiotulta, joka sulan lasin tavoin väräjöi puhtaassa ilmassa,\nlaskevat sukkeluuksia ja viisastelevat kasakoista ja kasakattarista\nsiksi että nämä elävät aivan toisin kuin venäläiset. Kaikilla\npihoilla näkyy sotamiehiä ja kuuluu heidän nauruaan, kuuluu myös\nkasakattarien vihastuneita ja kimeitä huutoja kun he puolustavat\nkotejaan ja kieltävät ottamasta vettä tai astioita. Pikku pojat ja\ntytöt painautuvat äitinsä turviin ja toisiinsa kiinni ja pelästyneinä\nja ihmeissään seuraavat ennen tuntemattomien sotamiesten kaikkia\nliikkeitä ja kunnioittavan matkan päässä juoksevat heidän perästään.\nVanhat kasakat lähtevät majoistaan, istuutuvat nurmipenkereille\nrakennuksen viereen ja synkkinä ja äänettöminä katselevat sotamiesten\npuuhia: sama se heistä, tehkööt mitä tahtovat, he eivät voi ymmärtää,\nmikä tästä kaikesta vielä lopuksi tulee.\n\nOleninille, josta jo kolme kuukautta sitten oli tehty junkkari\nKaukasian rykmenttiin, oli toimitettu kortteeri taloon, joka oli\nstanitsan parhaita, vänrikki Ilja Vasiljevitshin, tai oikeammin\nUlita-eukon luona.\n\n— Mikä ihme tästä tulee, Dmitrij Andrejevitsh? — sanoi hengästynyt\nVanjusha Oleninille, joka tsherkessilakki päässään Groznajassa\nostamansa kabardinilaisen selässä viisituntisen matkan perästä\niloisena ajoi hänelle määrätyn talon pihaan.\n\n— Mistä niin, Ivan Vasiljevitsh? — kysyi hän hyväillen hevostaan\nja iloisesti katsellen hikistä, pörhöisin hiuksin ja hämmentynein\nkasvoin seisovaa Vanjushaa, joka oli tullut kuormaston mukana ja\njärjesteli tavaroita.\n\nOlenin oli ulkonäöltään nyt kokonaan toinen mies. Sileäksi ajetuissa\nleuoissa versoi nyt nuoret viikset ja pieni parta. Öisen elämän\nkuluttamien kellahtavain kasvojen sijasta oli poskilla, otsassa ja\nkorvantaustalla terve punainen hohde. Puhtaan uuden mustan frakin\nsijalla oli valkea, likainen leveäpoimuinen tsherkessitakki ja aseet.\nViileiden tärkättyjen kiiltokaulusten sijalla oli tatarilaisen mekon\npunainen kaulus, joka tuki päivettynyttä kaulaa. Hän oli puettu\ntsherkessiläiseen tapaan, mutta huonosti; ken tahansa olisi tuntenut\nettä hän on venäläinen eikä dzhigitti. Kaikki oli kuten tulee, eikä\nkuitenkaan ihan niin. Siitä huolimatta koko hänen olentonsa huokui\nterveyttä, iloisuutta ja tyytyväisyyttä itseensä.\n\n— Niinhän te nauratte, — sanoi Vanjusha, — mutta menkääpäs itse\npuhuttelemaan niitä: ei mihinkään lasketa, mitäs sitten. Kun ei\nniiltä saa sanaa suusta. — Vanjusha heitti vihaisesti rautasangon\nkynnykselle. — Mitä lienevätkään, ei ainakaan venäläisiä.\n\n— Olisit kysynyt kyläpäälliköltä?\n\n— Enhän minä tiedä hänen asuntoaan, — vastasi Vanjusha\nnärkästyneenä.\n\n— Kuka sinua sitten härnää! — kysyi Olenin katsellen ympärilleen.\n\n— Piru niitä ymmärtää... Hyi! Oikeata isäntää ei ole, jollekin muka\n\"kalatarhalle\" on mennyt ja eukko on sellainen paholainen, että\nauta armias! — vastasi Vanjusha tarttuen päähänsä. — Miten tässä\neletään, minä en tiedä. Paljon hullumpia kuin tatarit, jumaliste,\nvähät siitä että kuuluvat kristittyihin. Näiden rinnalla tatarilainen\non paljon jalomielisempi. \"Kalatarhalle meni...\" Minkä kalatarhan\novat keksineet, ota siitä selvä! — lopetti Vanjusha ja kääntyi pois.\n\n— Eikö ole niinkuin on kotona palvelusväki? — kysyi Olenin tehden\npilaa, nousematta hevosen selästä.\n\n— Antakaapa hevonen, — sanoi Vanjusha nähtävästi masentuneena\nuudesta järjestyksestä mutta taipuen kohtaloonsa.\n\n— Siis tatarilainen on jaloluontoisempi... hä, Vanjusha? — toisti\nOlenin, nousten hevosen selästä ja lyöden kämmenellään satulaa.\n\n— Naurakaa te siinä, teistä on hauskaa! — sanoi Vanjusha vihaisella\näänellä.\n\n— Malta, älä suutu, Ivan Vasiljitsh, — vastasi Olenin yhä\nhymyillen. — Annappas kun minä menen isäntäväen luo, — saat nähdä,\nkaikesta sovitaan. Mainiosti tässä vielä eletään. Kunhan sinä vain et\ntuskaile.\n\nVanjusha ei vastannut, siristi vain silmiään ja halveksien katseli\nherransa jälkeen ja puisti päätään. Vanjusha piti Oleninia vain\nherranaan ja Olenin Vanjushaa vain palvelijanaan. Ja he olisivat\nkumpikin kovasti hämmästyneet, jos joku olisi heille sanonut, että\nhe olivat ystäviä. Mutta he olivat ystäviä tietämättä sitä itse.\nVanjusha oli otettu hänen kotiinsa yhdentoistavuotiaana poikana,\njolloin Olenin oli yhtäikäinen. Viisitoistavuotiaana Olenin yhteen\naikaan antoi Vanjushalle opetusta ja opetti lukemaan ranskaa, josta\nVanjusha oli erittäin ylpeä. Vielä nytkin Vanjusha hyvän tuulen\nhetkinä päästi ranskalaisia sanoja ja sitten aina tuhmasti nauroi.\n\nOlenin juoksi majan rappusille ja tyrkkäsi eteisen ovea. Marjanka,\npelkkä vaaleanpunainen paita päällään, kuten kasakkatyttärillä on\ntavallisesti kotonaan, pelästyi, hyppäsi ovelta ja painautui seinää\nvasten peittäen alapuolen kasvojaan tatarilaisen paidan leveällä\nhihalla. Avattuaan selemmäksi ovea Olenin näki puolihämärässä\nnuoren kasakattaren pitkän ja solakan vartalon. Vilkkaassa ja\nkiihkeässä nuoruuden uteliaisuudessaan hän tahtomattaan huomasi ohuen\nkarttunipaidan alla näkyvät voimakkaat ja neitseelliset ruumiinmuodot\nsekä ihanat mustat silmät, jotka lapsellisesti kauhistuneina ja\nsäikkyisän uteliaina olivat häneen suunnatut. \"Siinä hän on! —\najatteli Olenin. — Ja niitä näen vielä monta\", tuli heti sen jälkeen\nhänen mieleensä, ja hän avasi majan toisen oven. Vanha Ulitka-eukko,\njolla myös oli päällään vain paita, lakaisi lattiaa kumarruksissa,\nselin häneen.\n\n— Hyvää päivää, emäntä! Minä tulin kortteerista... — alkoi hän.\n\nOikaisematta itseään käänsi kasakkavaimo häneen ankarat, mutta vielä\nkauniit kasvonsa.\n\n— Mitä sinä täällä teet? Pilkan vuoksi, hä? Saat sinä vielä\npilkatkin, periköön sinut rutto! — huusi vaimo katsoen syrjäsilmällä\ntulijaa rypistyneiden silmäluomiensa alta.\n\nOlenin oli alussa luullut, että uupunutta, urhoollista kaukasialaista\narmeijaa, jonka jäsen hän oli, kaikki, etenkin kasakat, sotatoverit,\nilomielin ottaisivat vastaan ja siksi tällainen kohtelu oli hänelle\narvoitus. Joutumatta kuitenkaan ymmälle hän ryhtyi selittämään, että\naikoi maksaa kortteerista, mutta eukko ei antanut hänen päättää\npuhettaan.\n\n— Pahuusko sinut toi? Rupiseksiko tahdot tulla, senkin höylätty\nnaama? Malta kunhan isäntä tulee, hän näyttää sinulle paikan... Minä\nen tarvitse sinun irstaita rahojasi. Kuin ei niitä olisi nähty!\nTupakalla talon tuhnuuttaa ja rahalla aikoo sen maksaa. Senkin\nvietävät! Ampuisivat mokomaa vatsaan, sydämeen!... — huusi hän\nkimakasti keskeyttäen Oleninin.\n\n\"Vanjusha näkyy olevan oikeassa! — ajatteli Olenin: — tatarilainen\non jalomielisempi\", ja läksi ulos majasta Ulitka-eukon haukkuessa\nhänen jälkeensä. Juuri kun hän astui ulos pujahti Marjana yhtäkkiä\neteisestä hänen ohitsensa yllään nytkin vain sama vaaleanpunainen\npaita, mutta pää silmiä myöten liinan peitossa. Tömisyttäen\nvikkelästi portaita paljain jaloin hän juoksi alas rappusilta,\npysähtyi hetkeksi, katsahti äkkiä hymyilevin silmin nuoreen mieheen,\nja katosi majan nurkan taa.\n\nKaunottaren luja, reipas käynti, säihkyväin silmäin hurja katse\nvalkean liinan alta ja voimakkaan ruumiinrakennuksen solakkuus vielä\nenemmän hämmästyttivät Oleninia. \"Hän se varmaankin on\", ajatteli hän\nja yhä huolettomampana asunnon suhteen, katsellen vain Marjankaa,\nmeni Vanjushan luo.\n\n— Samallainen hurja on tyttökin! — sanoi Vanjusha yhä puuhaten\nkuorman luona, mutta jo hiukan hilpeämpänä: — ihan kuin villin\nhevosen varsa. _Lafam!_[11] — lisäsi hän kovalla ja juhlallisella\näänellä ja purskahti nauramaan.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nIllaksi isäntä palasi kalalta ja kuultuaan, että saa maksun\nkortteerista, rauhoitti vaimoaan ja suostui Vanjushan vaatimuksiin.\n\nUusi asunto pantiin kaikin puolin kuntoon. Talonväki siirtyi\nlämpimään majaan ja junkkarille annettiin kylmä kolmesta ruplasta\nkuussa. Olenin söi ja rupesi nukkumaan. Kun hän iltapäivällä heräsi,\npesi hän kasvonsa, siisti itsensä, söi päivällistä ja sytyttäen\npaperossin istuutui kadulle päin olevan ikkunan ääreen. Kuumuus\noli vähentynyt. Majan ja sen lovikoristeisen katonharjan vino\nvarjo vaippui pölyisen kadun yli taittuen vielä talon alaosaan.\nVastapäätä olevan talon jyrkkä kaislakatto loisti laskevan auringon\nsäteissä. Ilma viileni. Stanitsassa oli hiljaista. Sotamiehet olivat\nasunnoissaan, heidän ääntään ei kuulunut. Karjaa ei vielä oltu kotiin\najettu eikä väki ollut vielä palannut työstä.\n\nOleninin asunto oli melkein stanitsan laidassa. Joskus jostain kaukaa\nTerekin takaa, sieltäpäin mistä Olenin oli tullut, kajahti kumeita\nlaukauksia: Tshetshnjasta tai Kumytskin tasangolta. Olenista tuntui\noikein hyvältä kolmikuukautisen leirielämän jälkeen. Hän tunsi\ntuoreuden pestyillä kasvoillaan, väkevässä ruumiissaan puhtauden,\njoka on sotaretkeltä saapuessa harvinainen, ja tyyneyttä ja voimaa\nlevänneissä jäsenissään. Hänen sielussaan oli myös raitista ja\nkirkasta. Hän muisteli sotaa, välttämäänsä vaaraa. Hän muisteli,\nettä oli vaaran hetkenä käyttäytynyt miehen tavoin, eikä häntä muita\nhuonommin oltu otettu urhoollisten kaukasialaisten piiriin. Moskovan\nmuistot olivat jo ties missä. Entinen elämä oli pyyhkäisty pois ja\noli alkanut uusi, aivan uusi elämä, jossa ei vielä ollut erehdyksiä.\nHän saattoi täällä uutena miehenä uusien ihmisten parissa hankkia\nitselleen uuden hyvän maineen. Hän tunsi sitä raikasta tunnetta,\njoka ilman mitään aihetta iloitsee elämästä, ja katsoessaan milloin\nikkunasta poikasia, jotka heittivät kiekkoa talon siimeksessä,\nmilloin uutta siistittyä asuntoaan, hän ajatteli kuinka hauskaksi\non järjestävä uuden stanitsaelämänsä. Hän katseli vielä vuoria ja\ntaivasta ja kaikkiin hänen muistoihinsa ja haaveihinsa sekoittui\nmahtavan luonnon ankara tunne. Hänen elämänsä ei ollut alkanut\nniinkuin hän oli olettanut Moskovasta lähtiessään, mutta se oli\nalkanut odottamattoman hyvin. Vuoret, vuoret, vuoret väikkyivät\nkaikkialla mitä hän ajatteli ja tunsi.\n\n— Narttua suuteli, ruukun nuoli!... Jeroshka-setä suuteli narttua!\n— alkoivat kirkua yhtäkkiä kasakkamuoskat, jotka ikkunan alla\nheittivät kiekkoa, ja kääntyivät kujalle. — Narttua suuteli!\nTikarinsa joi! — huusivat poikaviikarit tunkeutuen lähelle ja taas\nperäytyen.\n\nNämä huudot kohdistuivat Jeroshka-setään, joka pyssy selässä ja\nfasaneja vyössä kiinni palasi metsältä.\n\n— Pahoin olen tehnyt, lapsukaiset, pahoin! — myönteli hän,\nreippaasti huitoen käsiään ja katsellen majojen ikkunoihin kadun\nmolemmille puolille. — Nartun join, synti se oli! — toisti hän,\nhuomattavasti suutuksissa, mutta teeskennellen, kuin ei olisi\ntietävinään asiasta.\n\nOleninia kummastutti poikasten käytös vanhaa metsämiestä kohtaan ja\nvielä enemmän hämmästyttivät häntä Jeroshka-sedäksi kutsutun miehen\nilmehikkäät, viisaat kasvot ja voimakas ruumiinrakennus.\n\n— Vaari! kasakka! — kääntyi hän häneen päin. — Tuleppas tänne.\n\nUkko katsahti ikkunaan ja pysähtyi.\n\n— Terve, hyvä ystävä, — sanoi hän kohottaen lakkiaan\nlyhyttukkaisesta päästään.\n\n— Terve, hyvä ystävä, — vastasi Olenin. — Mitä ne pojat huutavat\nsinulle?\n\nJeroshka-setä meni akkunan luo.\n\n— Härnäävät vaan minua, vanhaa ukkoa. Ei se mitään. Se on mulle\nmieleen. Pitäkööt huvinaan setää, — sanoi hän äänessään luja laulava\nintonatsioni, joka on ominaista vanhojen ja kunnianarvoisten ihmisten\npuheelle. — Oletko sinä armeijan päällikkö?\n\n— Ei, minä olen junkkari. Mutta mistä olet fasanit saanut? — kysyi\nOlenin.\n\n— Metsässä nujersin kolme poikasta, — vastasi ukko, kääntäen\nikkunaan leveän selkänsä, jossa riippui kolme fasania päät vyön alle\npistettyinä ja tahraten verellään tsherkessitakkia. — Vai etkö ole\nennen nähnyt? — kysyi hän. — Jos tahdot, ota pari kappaletta. He!\n— ja hän antoi ikkunasta kaksi fasania... Metsästätkö sinä? — kysyi\nhän.\n\n— Metsästän. Minä sotamatkalla tapoin itse neljä.\n\n— Neljä? Siinäpä onkin! — leikillisesti sanoi ukko. — Entäs\nosaatko juoda? Juotko tshihiriä?\n\n— Miks'ei! Kyllä minä juonkin.\n\n— Kas, sinä näytkin olevan mies! Meistä tulee hyvät kaverit, —\nsanoi Jeroshka-setä.\n\n— Käy talossa, — sanoi Olenin. — Sitten juomme tshihiriäkin.\n\n— Voipihan sitä käydä, — sanoi ukko. — Ota tästä fasanit.\n\nUkon kasvoista saattoi nähdä, että junkkari oli hänen mieleensä, ja\nhän ymmärsi paikalla, että junkkarin luona sai juoda ilmaiseksi ja\nsiksi sopi lahjoittaa hänelle pari fasania.\n\nMuutaman minutin perästä majan ovelle ilmaantui Jeroshka-setä. Nyt\nvasta Olenin oikein huomasi miten kookas ja jäntevärakenteinen tuo\nmies oli, huolimatta siitä, että hänen punaisen ruskeat kasvonsa,\njoita kaunisti valkea tuuhea parta, olivat ihan täynnä vanhuuden\nvoimakkaita vaivan uurtamia ryppyjä. Jalkojen, käsien ja hartiain\njäntereet olivat niin täysinäiset ja pulleat kuin nuoren miehen.\nHänen päässään näkyi lyhyen tukan alta syviä paranneita arpia.\nSuoninen, paksu kaula oli kuten härällä ruutumaisten laskosten\npeitossa. Kovettuneet kädet olivat kurttuiset ja naarmuiset. Hän\nastui keveästi ja liukkaasti kynnyksen yli, päästi pyssyn, pani sen\nnurkkaan, nopein katsein tarkasti ja arvioi kaikki majaan asetetut\nkapineet ja virsut jalassa tömistämättä astui keskelle huonetta.\nHänen mukanaan lemahti huoneeseen voimakas, vaan ei vastenmielinen,\ntshihirin, viinan, ruudin ja hyytyneen veren hajusekoitus.\n\nJeroshka-setä kumartui pyhäinkuvain eteen, sukaisi partaansa ja\nmennen Oleninin luo antoi tälle mustan paksun kätensä.\n\n— _Koshkildy!_ — sanoi hän. — Se merkitsee tatariksi: toivomme\nterveyttä; rauha teille, heidän kielellään.\n\n— _Koshkildy!_ Tiedän, — vastasi Olenin antaen hänelle kättä.\n\n— Ähä, et tunne, et tunne tapoja... Hölmö! — sanoi Jeroshka-setä,\nmoittivasti pyörittäen päätään. — Jos sinulle sanotaan _koshkildy_,\nniin vastaa: _allah razi bo sun_, Jumala suojelkoon. Sillä tavalla,\nveikkoseni, eikä _koshkildy_. Minä opetan sinulle kaikki. Oli meillä\ntäällä ennen Ilja Moseitsh, teitä Venäjän miehiä, niin sen kanssa me\nolimme ihan veljeksiä. Se oli poika. Juomari, varas, metsämies —\nsiinä olikin metsämies! Minä opetin hänelle kaikkea.\n\n— Mitäs sinä minulle opetat? — kysyi Olenin yhä enemmän kiintyen\nukkoon.\n\n— Vien sinut metsälle, kalastamaan opetan, näytän tshetshenejä, jos\nheilaa haluat niin hankin senkin. Semmoinen minä olen mies! Minä\nolen veijari. — Ja ukko naurahti. — Minä istun, ystäväni, olen\nväsyksissä. Karga? — lisäsi hän kysyvästi.\n\n— Mitä se _karga_ merkitsee? — kysyi Olenin.\n\n— Se merkitsee: _hyvä_ grusian kielellä. Vaan minä puhun siten, se\non puheenparteni, mielisanani: karga, karga, sanon niin aina kun\nleikkiä lasken. Kuule ystäväni, käskeppäs tuoda tshihiriä. Sinulla\non sotamiesdrabantti? — Ivan! — huusi ukko. — Teillähän se on\nettä niissä vain on sotamies, niin aina Ivan. Ivanko se on sinunkin,\nniinkö?\n\n— Ivan on sekin. Vanjusha! hae talonväeltä tshihiriä ja tuo tänne.\n\n— Sama asia, Vanjusha tai Ivan. Miksi teillä sotilailla ovat kaikki\nIvaneja? Ivan! — toisti ukko — pyydä sinä, ystäväni, aloitetusta\ntynnöristä. Niillä on paras tshihiri koko stanitsassa. Ja katso\nett'et anna yli kolmenkymmenen kopekan kahdeksannesta vedroota,\nmuuten se noita-akka ilostuu... Meidän väkemme on vihoviimeistä,\ntyhmää väkeä, — jatkoi Jeroshka-setä luottavalla äänellä, kun\nVanjusha oli mennyt: ne eivät pidä teitä ihmisinäkään. Sinä olet\nniille tatarilaistakin huonompi. Venäläiset muka ovat maallisia.[12]\nMutta minusta vaikka oletkin sotamies,[13] niin ihminen olet sinäkin\nja sydän on sinullakin. Puhunko oikein? Ilja Moseitsh oli sotamies,\nja miten oli läpihyvä mies! Eikö niin, ystävä. Sentähden meidän\nväkemme ei minusta pidä; mutta sama minusta. Minä olen iloinen mies,\nminä pidän kaikista, minä olen Jeroshka, — niin juuri, veliseni!\n\nJa ukko ystävällisesti taputti nuorta miestä olalle.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nVanjusha, joka sill'aikaa oli ehtinyt järjestää taloutensa vieläpä\nkäydä komppanian parturissa ajamassa partansakin ja joka oli nostanut\nhousunsa lahkeet saappaiden sisästä merkiksi, että komppania majailee\navarissa kortteereissa, oli mitä paraimmalla tuulella. Hän katseli\ntarkkaavasti vaan ei hyvänsuovasti Jeroshkaan, kuten villiin,\ntuntemattomaan petoon, puisti päätään hänen likaamalleen lattialle,\nja otettuaan penkin alta kaksi tyhjää pulloa, läksi isäntäväen luo.\n\n— Hyvää päivää, armahaiseni, — sanoi hän päättäen olla oikein\nlempeä. — Herra käski ostaa tshihiriä; kaatakaa, hyvät ystävät.\n\nEukko ei vastannut mitään. Tyttö seisoi pienen tatarilaisen peilin\nedessä ja koristeli liinalla päätään; hän vilkaisi äänettömänä\nVanjushaan.\n\n— Minä maksan rahalla, kunnon ihmiset, — sanoi Vanjusha,\nhelskytellen lantteja taskussaan. — Olkaa te hyviä niin mekin olemme\nhyviä, se on parempi, — hän lisäsi.\n\n— Paljonko? kysyi eukko äkisti.\n\n— Kahdeksannen vedroota.\n\n— Mene, kultani, laske heille, — sanoi Ulita-eukko kääntyen\ntyttärensä puoleen. — Laske aloitetusta, ilosilmäseni.\n\nTyttö otti avaimet ja karahvin ja Vanjushan kanssa meni ulos majasta.\n\n— Sano, ole hyvä, kuka on tuo nainen? — kysyi upseeri osoittaen\nMarjankaa, joka juuri kulki akkunan ohi.\n\nUkko iski silmää ja nykäsi kyynärpäällään nuorta miestä.\n\n— Malta, — sanoi hän ja kurottautui ikkunasta. — Khm! Khm! — yski\nja mörisi hän. — Marjanushka! Hoi, Marjanka-neitsyt, hoi! Tule minun\nkullakseni, ihanaiseni!... Minä olen leikinlaskija, — lisäsi hän\nkuiskaten, kääntyen Oleniniin.\n\nTyttö päätään kääntämättä, tasaisesti ja voimakkaasti heiluttaen\nkäsiään, kulki ikkunan ohi sitä erityistä, keikailevaa, reipasta\nkäyntiään, joka kasakattarille on ominaista. Hän vain hitaasti loi\nukkoon mustat, varjokkaat silmänsä.\n\n— Tule minun kullakseni, niin onnea riittää! — huusi Jeroshka ja\niskien silmää kysyvästi katsahti junkkariin. — Minä olen iloinen\nmies, minä olen veitikka, — lisäsi hän. — Eikö ole tyttö kuin\nkuningatar, mitä?\n\n— Kaunotar, — sanoi Olenin. — Kutsu hänet tänne.\n\n— Ei, ei! — lausui ukko. — Hänet naitetaan Lukashkalle. Luka\non oikea kasakka, dzhigitti, äskettäin tappoi abrekin. Minä etsin\nsinulle paremman. Semmoisen hankin, että kokonaan silkissä ja\nhopeassa kulkee. Niinkuin puhuttu — kaunottaren tuon.\n\n— Vanha mies ja tuollaista puhut, — sanoi Olenin: — sehän on synti.\n\n— Synti? Missä on synti? — kysyi ukko varmasti. — Kauniin tytön\nihaileminen synti? Synti lystäillä sen kanssa? Vai synti sitä\nrakastaa? Niinkö teillä?... Ei, veliseni, se ei ole synti, vaan\nautuus! Jumala on tehnyt sinun. Jumala on tytönkin tehnyt. Kaikki on\nHän tehnyt, veliseni. Ei ole mikään synti katsella kaunista tyttöä.\nSitä vartenhan se on olemassakin, että sitä rakastettaisi ja että se\nolisi iloksi. Eikö ole oikein puhuttu, hyvä mies?\n\nKulettuaan pihan poikki ja mentyään pimeään, viileään aittaan, johon\noli ladottu tynnöreitä, Marjana tavanmukaisine rukouksineen meni\ntynnörin luo ja laski siihen imuputken. Vanjusha seisoi ovella ja\nhymyillen katseli häntä. Hänestä tuntui kauhean naurettavalta, että\ntällä on päällään vain paita, joka on takaa pingoitettu ja jonka\nhelmat ovat edestä nostetut, ja vielä naurettavammalta se, että hänen\nkaulassaan riippui puolenruplan rahoja. Hän mietiskeli, että se ei\nole venäläistä, ja että sitäpä vasta heillä palvelijat nauraisivat,\njos näkisivät sellaisen tytön. _La fil, kom setre bjö_[14] vaihtelun\nvuoksi, — hän ajatteli, — sanon nyt herralle.\n\n— Mitä sinä piru seisot valon edessä! — huusi tyttö äkkiä. —\nAnnatko karahvisi!\n\nLaskettuaan karahvin täyteen kylmää punaista viiniä Marjana antoi sen\nVanjushalle.\n\n— Rahat anna äidille, — sanoi hän, työntäen pois Vanjushan käden\nrahoineen.\n\nVanjusha hymähti.\n\n— Miksi te olette niin vihainen, kaunokaiseni? — sanoi hän\nhyväntahtoisesti ujostellen tytön peittäessä tynnöriä.\n\nTyttö naurahti.\n\n— Olettekos te sitten hyviä?\n\n— Herra ja minä olemme hyviä, — vastasi Vanjusha vakuuttavasti. —\nMe olemme niin hyviä, että missä ikinä vain olemme asuneet, niin aina\non isäntäväkemme jäänyt kiitolliseksi. Sillä hän on kunnon ihminen.\n\nTyttö pysähtyi kuunnellakseen.\n\n— Tuota niin, onko hän naimisissa, herrasi? — kysyi tyttö.\n\n— Ei! Meidän herra on nuori ja naimaton. Sillä säädylliset herrat\neivät voi koskaan mennä nuorena naimisiin, vastasi Vanjusha\nopettavasti.\n\n— Kaikkea vielä! Mies puhvelin kokoinen, ja nuori muka naimisiin!\nOnko hän teidän kaikkien päällikkö? — kysyi Marjana.\n\n— Minun herrani on junkkari, siis ei vielä upseeri. Mutta hänellä\non korkeampi arvo kuin kenraalilla — korkealla herralla. Sillä ei\nvain meidän everstimme vaan itse tsaari tuntee hänet, — Vanjusha\nselitti ylpeästi. — Me emme olekkaan kuten mitkä hyvänsä armeian\nkerjäläiset, vaan meidän isämme on senattori itse; tuhat, enemmänkin\nsielua talonpoikia omisti ja meille lähetetään tuhansia. Sen tähden\nmeistä aina pidetäänkin. Vähänkös sitä nähdään, että on vaikkapa\nkapteeni, vaan ei ole rahaa. Mitä semmoisesta?...\n\n— Mene, panen kiinni, — keskeytti tyttö.\n\nVanjusha toi viinin ja ilmoitti Oleninille, että _la fil se tre\nzhuli_,[15] ja heti paikalla tyhmästi hohottaen meni pois.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSill'aikaa torilla soitettiin auringonlaskukelloa. Väki palasi\ntyöstä. Porteilla ammui karja, tungeskellen kultaisessa tomupilvessä.\nSekä tytöt että vaimot alkoivat hääräillä kaduilla ja pihamailla\nkukin korjaten karjaansa. Aurinko oli peittynyt kokonaan kaukaisen\nlumiharjanteen taa ja sinertävä varjo oli verhonnut maan ja taivaan.\nTummenneiden puutarhojen yllä miltei huomaamatta syttyivät tähdet\nja äänet stanitsassa vähitellen vaikenivat. Suoriuduttuaan karjasta\nkasakattaret menivät katujen kulmiin ja pureskellen siemeniä\nistuutuivat seinäpenkereille. Sellaiseen ryhmään yhtyi Marjankakin\nlypsettyään kaksi lehmää ja yhden puhvelilehmän.\n\nPiirissä oli muutamia vaimoja ja tyttöjä sekä yksi vanhempi kasakka.\n\nOli puhe tapetusta abrekista. Kasakka kertoi, vaimot kyselivät.\n\n— Saako hän siitä suurenkin palkinnon? — sanoi kasakatar.\n\n— Mitenkäs? Sanotaan että ristin lähettävät. — Mosev meinasi tehdä\nhänelle vääryyttä. Otti pyssyn, mutta päälliköt Kizljarissa saivat\ntietää.\n\n— On siinä matala sielu Mosev-peijakkaassa!\n\n— Kertovat Lukashkan tulleen, — sanoi yksi tytöistä.\n\n— Jamkan luona (Jamka oli irstas vanhapiika, jolla oli kapakka)\nNazarkan kanssa hurjailee. Puoli sankoa kertovat niiden siemaisseen.\n\n— Oli se potkaus riuhtaisijalle! — sanoi joku. — On siinä\ntosiaankin aika riuhtaisija. Pulska ja ketterä poika. Ja rehti poika.\nSamallainen oli isäkin, Kirjak-vaari; hän on kokonaan isäänsä. Kun\nhänet tappoivat niin koko stanitsa itki. — Tuollahan ne tulevatkin,\n— jatkoi puhuja osoittaen kasakkoja, jotka tulivat kadulla heihin\npäin. — Onpas Jergushovkin ennättänyt seuraan... Senkin patajuoppo!\n\nLukashka, Nazarka ja Jergushov olivat tyhjentäneet puoli sankoa ja\nkulkivat tyttöjen luo. He olivat kaikki, etenkin vanha kasakka,\ntavallista punaisempia. Jergushov horjahteli ja kaiken aikaa\ntuuppaili Nazarkaa kylkeen äänekkäästi nauraen.\n\n— Miksi, ilotytöt, ette laula! — huusi hän tytöille. — Laulakaa te\nkun me pojat kemuilemme.\n\n— Hyvääkö kuuluu? Kuuluuko mitä? — kaikui tervehdyksiä.\n\n— Mikä juhla nyt on että laulaa pitäisi? — sanoi eukko. — Sinähän\njuopporatti voit laulaa itsekin.\n\nJergushov nauraa hohotti ja tuuppasi Nazarkaa.\n\n— Laula sinä, laulathan! Niin laulan minäkin; minä olen mestari,\nkuuletko.\n\n— Mitä, kaunottaret, nukutteko? — sanoi Nazarka. — Me tulimme\nasemalta onnen ryyppyjä ottamaan tuon Lukashan terveydeksi.\n\nLähestyen piiriä Lukashka hitaasti nosti korkeata kasakkalakkiaan ja\npysähtyi tyttöjen eteen. Hänen leveät poskipäänsä ja kaulansa olivat\npunaiset. Hän seisoi ja puhui hiljaa ja sävyisästi; mutta siinä\nliikkumisen hitaudessa ja sävyisyydessä oli enemmän eloa ja voimaa\nkuin Nazarkan lörpöttelyssä ja kiireessä. Hän muistutti valloilleen\npäässyttä varsaa, joka huiskauttaen ylös häntänsä ja päristäen on\näkkiä pysähtynyt kuin paikalleen kivettynyt. Lukashka seisoi hiljaa\ntyttöjen edessä; hänen silmänsä nauroivat; hän puhui vähän, katsellen\nvuoroon juopuneita tovereitaan, vuoroon tyttöjä. Kun Marjana\ntuli nurkalle, hän tasaisin, hitain liikkein kohotti lakkiaan,\nväistyi sivulle ja uudelleen asettui hänen eteensä jalat hieman\nhajallaan, työntäen peukalonsa vyön alle ja leikitellen tikarillaan.\nVastaukseksi hänen tervehdykseensä Marjana kumarsi hitaasti päätään,\nistuutui turvepenkille ja otti povestaan siemeniä. Lukashka silmiään\nkääntämättä katseli Marjanaa, puri siemeniä ja syljeskeli. Kaikki\nolivat vaienneet Marjanan saapuessa.\n\n— Tulitteko pitemmäksi aikaa? — kysyi kasakatar keskeyttäen\nvaitiolon.\n\n— Aamuun saakka, — vastasi Lukashka sävyisästi.\n\n— No niin, suokoon sinulle Luoja hyvää menestystä, — sanoi kasakka:\n— olen hyvilläni, vast'ikään puhuttiin.\n\n— Puhun minäkin, — tarttui päihtynyt Jergushov nauraen puheeseen.\n— Katsos noita vieraita! — hän lisäsi, osoittaen ohikulkevaa\nsotamiestä. — Sotamiesten viina on hyvää, kelpaa juoda.\n\n— Kolme saatanata meille ajoivat, — sanoi yksi kasakattarista. —\nIsoisä kävi jo kysymässä lautakunnalta: sanovat, ettei niille mitään\nvoi.\n\n— Ahaa! Saitkos nyt surua! — sanoi Jergushov.\n\n— Ovatko tupakkaansa tupruuttaneet? — kysyi toinen kasakatar. —\nPolttakoon pihalla minkä jaksaa, mutta sisään emme laske. Tulkoon\nvaikka päällikkö, _en laske!_ Varastavat vielä kaikki. Miksi ei se\npaholaisen penikka, hetmani, ottanut niitä omaan kotiinsa.\n\n— Etkö ole hyvilläsi? — sanoi taas Jergushov.\n\n— Ja kerrotaan vielä, että on käsketty tyttöjen tehdä tilat\nsotamiehille ja juottaa heille tshihiriä ja hunajaa, — sanoi Nazarka\nasettaen toisen jalkansa sivulle Lukashkan tapaan ja samoin kuin hän\ntyöntäen lakin niskaansa.\n\nJergushov rähähti nauramaan ja yhtäkkiä syleili tyttöä, joka istui\nlähinnä häntä.\n\n— Tosissani puhun.\n\n— No, senkin tungettelija! — vinkui tyttö, — sanon äidille.\n\n— Sano vaan! — huusi hän. — Totta se tuo Nazarka puhui: raportti\ntuli, osaa se poika lukea. Totta se on. — Ja hän ryhtyi syleilemään\ntoista tyttöä järjestyksessä.\n\n— Mitä tuppaudut, renttu? — nauraen kiljasi punakka,\npyöreäkasvoinen Ustenjka, huitoen häntä pois.\n\nKasakka väistyi ja oli vähällä kaatua.\n\n— Vielä sanovat, ettei tytöillä ole voimia: kun oli vähällä tappaa.\n\n— No, vietävän tungettelija, piruko sinut toi asemalta, — puhui\nUstenjka ja kääntyen pois hänestä taas nauraen hirnui. — Olitpa\nunissasi päästää abrekin. Se olisi sinun tappanut, ja parempi olisi\nollutkin.\n\n— Etköhän olisi volunnut! — naurahti Nazarka.\n\n— Kyllä minä sinulle voluan!\n\n— Vai ei se ole surevinaankaan. Ulvoisikohan tuo, Nazarka, hä? —\nsanoi Jergushov.\n\nLukashka koko ajan vaiti katseli Marjankaa. Hänen katseensa\nnähtävästi saattoi tytön hämille.\n\n— Kuule, Marjanka, päällikönkö ne teille toivat? — sanoi hän\nlähestyen tyttöä.\n\nMarjanka tapansa mukaan ei vastannut heti ja hitaasti loi silmänsä\nkasakkoihin. Lukashka nauroi silmillään kuin olisi jotain erityistä,\nkeskustelusta riippumatonta, sill'aikaa tapahtunut hänen ja tytön\nvälillä.\n\n— Niin, hyvähän niiden on kun on kaksi tupaa, — puuttui vanha eukko\nvastaamaan Marjanan puolesta: — mutta Fomushkineillepa olivat myös\nasettaneet yhden päällikön, ja kertovat sen sulloneen tavaroitaan\nnurkan täyden, niin ettei omalle perheelle ole paikkaa missään. Onko\nsitä ennen kuultu, että kokonaisen läänin stanitsaan ajavat! Minkä\nheille teet? — kysyi hän. — Ja mitä saakelin työtä niillä täällä on!\n\n— Sanotaan, että siltaa Terekin yli rupeavat rakentamaan, — sanoi\nyksi tytöistä.\n\n— Minullepa on kerrottu, — sanoi Nazarka, läheten Ustenjkaa, —\nettä kuoppaa rupeavat kaivamaan ja tyttöjä istuttamaan kun eivät\npidä pienistä lapsista. — Ja hän taas teki mielikyykähdyksensä,\njota kaikki nauroivat, vaan Jergushov rupesi syleilemään vanhaa\nkasakkanaista, jättäen väliin Marjankan, jonka vuoro olisi ollut.\n\n— Miksi et Marjankaa halaile? Pitäisi kaikki järjestyksessä, —\nsanoi Nazarka.\n\n— Ei, tämä vanha on rakkaampi ja makeampi, — huusi kasakka\nsuudellen puolustautuvaa eukkoa.\n\n— Kuristaa, — huusi eukko nauraen.\n\nTahdikas askelten töminä kadun päästä keskeytti naurun. Kolme\nsotamiestä sinellit päällä kulki tahdissa vahtivuorolle komppanian\nasesäiliölle. Jefreitteri, vanha keikari, vilkaisi vihaisesti\nkasakkoihin ja ohjasi sotamiehet niin, että Lukashkan ja Nazarkan,\njotka seisoivat keskellä tietä tulisi väistyä syrjemmäksi. Nazarka\nväistyi, mutta Lukashka vain rypisti kulmakarvojaan ja käänsi päätään\nja leveätä selkäänsä eikä liikahtanut paikaltaan.\n\n— Ihmisiä seisoo, kiertäkää, — sanoi hän, syrjäsilmällä\nhalveksivasti vilkaisten sotamiehiin.\n\nSotamiehet kulkivat äänettöminä ohi, tahdin mukaan tömistäen pölyistä\ntietä.\n\nMarjana herähti nauramaan ja hänen jälkeensä kaikki tytöt.\n\n— Jo oli upeita poikia! — sanoi Nazarka. — Ihan kuin\npitkäliepeiset lukkarit, — ja hän läksi marssimaan pitkin tietä\nmatkien heitä.\n\nKaikki taas purskahtivat nauramaan.\n\nLukashka läheni hitaasti Marjanaa.\n\n— Missä teillä asuu se päällikkö? — kysyi hän.\n\nMarjana mietti hetkisen.\n\n— Uuteen tupaan ottivat, — sanoi hän.\n\n— Onko se vanha vai nuori? — kysyi Lukashka istuutuen tytön luo.\n\n— En ole minä ikää kysellyt, — vastasi tyttö. — Tshihiriä kävin\nsille laskemassa, niin silloin näin, Jeroshka-sedän kanssa ikkunassa\nistui, punatukkainen mikä lie. Tavaroita täyden kuorman toivat.\n\nJa hän painoi silmänsä maahan.\n\n— Olen hyvilläni, että pääsin vartiosta täällä päin käväsemään!\n— sanoi Lukashka siirtyen lähemmäksi tyttöä turvepenkillä ja yhä\nkatsoen häntä silmiin.\n\n— Kuule, tulitko kauaksi aikaa? — kysyi Marjana, hiukan hymyillen.\n\n— Aamuun asti. Anna siemeniä, — lisäsi hän ojentaen kättään.\n\nMarjana hymyili suoraan ja avasi paidan kauluksen.\n\n— Älä ota kaikkia, — sanoi hän.\n\n— Ihan totta, olen koko ajan sinua ikävöinyt, usko minua, — sanoi\nLuka hillitysti, tyynesti kuiskaten, ottaen tytön povelta siemeniä,\nja vielä lähemmäksi häntä kumartuen alkoi kuiskaten jotain puhua\nnauru silmissä.\n\n— En tule, se on sanottu! — sanoi Marjana yhtäkkiä, väistyen\nhänestä.\n\n— Ei, kuulehan... mitä minä aioin sinulle sanoa, — kuiskasi\nLukashka: — kuule minua! Tule Mashenjka.\n\nMarjana puisti kieltävästi päätään, mutta hymyili.\n\n— Sisko, Marjanka! Sisko hoi! Äiti kutsuu illalliselle, — huusi\nkasakatarten luo juosten Marjanan pieni veli.\n\n— Tulen heti! — vastasi tyttö. — Mene sinä, veikko, mene yksin, —\nminä tulen heti.\n\nLukashka nousi ja nosti lakkiaan.\n\n— Lienee minunkin mentävä kotiin, parasta on, — sanoi hän tekeytyen\nvälinpitämättömäksi, mutta tuskin voiden olla hymyilemättä ja katosi\ntalon nurkan taa.\n\nSillä välin oli yö jo kokonaan laskeutunut stanitsan yli. Kirkkaat\ntähdet syttyivät pimeälle taivaalle. Kaduilla oli pimeätä ja tyhjää.\nNazarka jäi kasakatarten kanssa turvepenkille, josta kuului heidän\nnaurunsa, mutta Lukashka poistui hiljaa tyttöjen luota, kyyristyi\nkuin kissa ja yhtäkkiä varpaisillaan kuulumattomin askelin läksi\njuoksemaan, pitäen kiinni heiluvasta tikaristaan, — ei kotiin, vaan\nvänrikin talolle päin. Juostuaan kaksi katua ja käännyttyään kujalle\nhän nosti tsherkessitakin liepeet ja istuutui maahan aidan suojaan.\n\"Katsos sitä vänrikin tyttöä, — ajatteli hän Marjanaa, — ei se anna\nleikitellä, vietävä! Malta...\"\n\nLähestyvän naisen askeleet herättivät hänen huomiotaan. Hän alkoi\nkuulostella ja naurahti itsekseen. Marjana painunein päin kulki\nnopein ja tasaisin askelin suoraan häntä kohti, koputellen kepakolla\naidan seipäitä. Lukashka nousi. Marjanka säpsähti ja pysähtyi.\n\n— Oh, senkin vietävä! Säikäytit minut. Etpäs mennytkään kotiin? —\nsanoi hän ja kovasti nauroi.\n\nLukashka toisella kädellään syleili tyttöä ja toisella tarttui hänen\nkasvoihinsa. — Minä tahdoin sinulle sanoa... jumaliste!... —\nhänen äänensä värisi ja katkeili.\n\n— Mitä puheita olet keksinyt keskellä yötä! — vastasi Marjana. —\nÄiti odottaa, ja mene sinä heilasi luo.\n\nJa irtauduttuaan hänen kädestään tyttö juoksi pakoon muutamia\naskeleita. Päästyään pihansa aidalle tyttö pysähtyi ja kääntyi\nkasakkaan päin, joka oli juossut hänen vieressään yhä kehoittaen\ntyttöä odottamaan hetkisen.\n\n— No, mitä sitten tahdot sanoa, yöjuoksija? — ja tyttö herähti taas\nnaurahtelemaan.\n\n— Älä pidä minua pilkkanasi, Marjana, kuule! Mitä sinä siitä\nheilasta puhut? Piru hänet vieköön! Sano yksi sana vain, niin\nminä rakastan sinua aina, — mitä hyvänsä tahdot, niin teen.\nKuuletko näitä!... — ja hän helisytti rahoja taskussaan. — Nyt\nelämme. Ihmiset iloitsevat, vaan minä? En saa sinulta mitään iloa,\nMarjanushka!\n\nTyttö ei vastannut mitään, seisoi hänen edessään ja nopein sormien\nliikkein mursi kepakon pieniksi palasiksi.\n\nLukashka äkkiä puristi nyrkkiään ja hampaitaan.\n\n— Ja miksi yhä pitää odottaa ja odottaa! Enkö minä sinua rakasta,\nkuuletko! Mitä aiot minulle tehdä? — sanoi hän äkkiä, synkistyen\ntuimasti ja tarttuen tytön molempiin käsiin.\n\nMarjana ei muuttanut kasvojen ja äänen tyyntä ilmettä.\n\n— Älä sinä rehentele, Lukashka, vaan kuuntele minun sanojani, —\nvastasi tyttö, vetämättä käsiään pois, mutta työntäen loitommalle\nkasakan. — Vaikka olenkin tyttö, niin kuuntele minua kuitenkin. Tee\nkuten tahdot mutta jos minua rakastat, niin sanon sinulle sen...\nPäästä irti kätesi, minä sanon sen kuitenkin. Naimisiin menen, mutta\nmihinkään tyhmyyksiin et minua saa, — sanoi Marjana kääntämättä\nkasvojaan.\n\n— Niinkö, menet naimisiin? Naimisiin — siitä emme me päätä. Rakasta\nsinä muutenkin, Marjanushka, sanoi Lukashka, joka yhtäkkiä synkeästä\nja rajusta oli muuttunut lempeäksi, nöyräksi ja helläksi, ja katsoi\ntyttöä hymyillen läheltä silmiin.\n\nMarjana painoi itsensä häntä vasten ja voimakkaasti suuteli häntä\nhuuliin.\n\n— Veikkoseni! — kuiskasi tyttö, kiivaasti pusertaen häntä itseään\nvasten. Sitten hän yhtäkkiä tempasihe irti, ja kääntymättä taakseen\nlähti juoksemaan kotinsa porttia kohti.\n\nHuolimatta kasakan pyynnöistä jäämään vielä hetkeksi kuulemaan, mitä\nhän sanoisi, Marjana ei pysähtynyt.\n\n— Mene, näkevät! — virkkoi tyttö. — Vielä tuokin paholainen,\nmeidän hyyriläisemme, näkyy kulkevan pihalla.\n\n\"Vänrikin tyttö, — ajatteli itsekseen Lukashka, naimisiin tulee...\nNaimisiin — se on eri asia, vaan rakasta sinä minua.\"\n\nHän tapasi Nazarkan Jamkan luona ja kemuiltuaan hänen kanssaan meni\nDunjashkan luo ja tämän uskottomuudesta huolimatta vietti yönsä hänen\nluonaan.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nOlenin todellakin kulki pihalla kun Marjana tuli portista, ja kuuli\nkun tämä sanoi: \"hyyriläisemme, paholainen, näkyy kulkevan\". Koko\ntämän illan hän oli viettänyt Jeroshka-sedän kanssa uuden asuntonsa\nrappusilla. Hän oli käskenyt kantaa ulos pöydän, samovarin, viinin,\nsytytetyn kynttilän ja teelasin ja sikarin ääressä kuunteli ukon\nkertomuksia; ukko oli istuutunut rapulle hänen jalkainsa juureen.\nVaikka ilma oli tyyni, valui kynttilä ja liekki lepatteli kaikkiin\nsuuntiin, valaisten milloin rappusten pylvään, milloin pöydän ja\nastiat, milloin ukon lyhyttukkaisen pään. Yöperhoset liitelivät ja\nriputtaen pölyä siivistään löivät päänsä pöytään ja laseihin, milloin\nlensivät kynttilän liekkiin, milloin katosivat pimeään, valoisan\npiirin ulkopuolelle. Olenin joi Jeroshkan kanssa kahden viisi pulloa\ntshihiriä. Jeroshka joka kerta kun oli täyttänyt lasit tarjosi toisen\nniistä Oleninille, kilistäen hänen kanssaan, ja puhui lakkaamatta.\nHän kertoi kasakkain muinaisesta elämästä, _leveästä_ isästään, joka\nyksin oli selässään kantanut kymmenpuutaisen metsäsian ja yhteen\nkyytiin yksin juonut kaksi kannua tshihiriä. Kertoi omasta ajastaan\nja ystävästään Girtshikistä, jonka kanssa oli ruton aikana Terekin\ntakaa kuljettanut burka-vaippoja. Kertoi metsästysretkestä, jolla hän\noli yhtenä aamuna tappanut kaksi hirveä. Kertoi _kullastaan_, joka\noli öisin juossut hänen luokseen vartioon. Ja tämä kaikki kerrottiin\nniin kauniisti ja kuvaelmallisesti, ettei Olenin huomannut kuinka\naika kului.\n\n— Niin, veliseni, — puhui hän, — sinä et ole tuntenut minua minun\nkulta-aikanani, minä olisin sinulle kaikki näyttänyt. Nyt Jeroshka\nruukkua nuolee, mutta silloin Jeroshka läpi koko rykmentin jyrisi.\nKellä on ensimäinen hevonen, kellä gurdalainen miekka, kenen luo\njuomaan mentiin, kenen kanssa rymyttiin? Kuka lähetettiin vuorille\nAchmet-kaania surmaamaan? — Aina Jeroshka. Keneen tytöt mieltyvät?\n— Aina vaan Jeroshkaan. Sillä minä olin oikea dzhigitti. Ryyppääjä,\nvaras, hevoslaumoja vuorilta ryöstin, laulaja, — kaikkeen pystyin.\nNyt ei enää olekkaan semmoisia kasakoita. Niitä ei enää ilkeä katsoa.\nTämän verran maasta (Jeroshka osoitti arssinan korkeutta), jo panee\npöllö saappaat jalkaan, katselee koko ajan niitä, on sekin iloa.\nTaikka älyttömäksi pöhnään juo — eikä juokkaan ihmisten tavoin, vaan\nmiten juone. Mutta mikä olin minä? Minä olin Jeroshka-voro; eikä\ntunnettu vain stanitsassa, vaan vuorillakin. Ruhtinaat ne kavereina\ntulivat luokse. Minä olin ennen kaikkien kanssa kaveri. Tatarilainen\nkuin tatarilainen, armenilainen kuin armenilainen, sotamies kuin\nsotamies, upseeri kuin upseeri, minusta sama, kun vaan juoda osaa.\nSinun, sanotaan, pitää puhdistua maallisten suruttomain seurasta: älä\njuo sotamiehen, äläkä syö tatarilaisen kanssa.\n\n— Kuka niin sanoo? — kysyi Olenin.\n\n— Meidän saarnamiehemme... Mutta kuunteleppas mullaa tai\ntatarilaista kadia. Se sanoo: \"te uskottomat pakanat, miksi syötte\nsianlihaa?\" Siitä näkyy, että jokainen pysyy omassa säännössään. Vaan\nminusta on kaikki yhtä. Jumala on tehnyt kaiken ihmisten iloksi. Ei\nmissään ole syntiä. Katsotaan vaikka petoa. Se asuu niin tatarin kuin\nmeidän kaislistossa. Minne menee, siinä koti. Pistää poskeensa mitä\nsattuu. Ja meille puhutaan, että sen tähden saadaan vielä pannuja\nnuolla. Minä vaan luulen, että kaikki on yhtä valetta, — lisäsi hän,\noltuaan hetkisen vaiti.\n\n— Mikä on valhetta? — kysyi Olenin.\n\n— Mitä saarnaavat. Meillä oli, veli hyvä, Tshervlenajassa\nkasakkamajuri, — kaveri oli minulle. Mies oli niinkuin minäkin,\nsamallainen. Tappoivat hänet Tshetshnjassa. Niin hän sanoi, että\nsemmoiset asiat ovat papit omasta päästään keksineet. Kuolet, sanoi,\nnurmi kasvaa haudalle — siinä kaikki (ukko naurahti). Raju mies oli.\n\n— Miten vanha olet? — kysyi Olenin.\n\n— Herra sen tiennee! Seitsemänkymmenen tienoissa. Kun teillä oli\nkeisarinna, en minä enää ollut pieni. No laske siitä, paljonko tulee.\nTuleeko seitsemänkymmentä?\n\n— Tulee. Mutta sinä olet vielä reipas mies.\n\n— Mitäs, Luojan kiitos, terve minä olen kaikin puolin; eukko\nhittolainen pilasi...\n\n— Miten?\n\n— Pilasipahan vaan...\n\n— Siis kun kuolet, niin kasvaa ruoho päälle? — toisti Olenin.\n\nJeroshka nähtävästi ei tahtonut selvästi ilmaista ajatustaan. Hän\nvaikeni hetkeksi.\n\n— Entä miten sinä arvelet? Juo! — huusi hän, hymyili ja tarjosi\nviiniä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\n— Niin, mistä hitosta minä puhuin? — jatkoi hän muistellen. —\nNiin, saat kuulla millainen mies minä olen! Minä olen metsämies. Ei\nole rykmentissä toista metsästäjää minun rinnalleni. Minä löydän\nja näytän sinulle joka eläimen, joka linnun, mikä ja missä —\nkaikki tiedän. Koiria on minulla, ja kaksi pyssyä on, on verkkoja,\non maalitaulu, ja haukka, — kaikki on, Luojan kiitos. Vaan oikea\nmetsästäjä ei kehu, saat nähdä ne kaikki. Semmoinen mies minä\nolen! Kun näen jälen, niin heti sanon mikä otus ja tiedän missä\nse makaa, minne menee juomaan ja rypemään. Teen vahtimapaikan\npuuhun ja istun yön, vahdin. Mitä minä kotona tekisin. Paljasta\npahaa vaan teen ja juopottelen. Tulee vielä naisia — lörpötykset,\nlärpätykset, poikaviikarit huutavat; satut vielä saamaan häkää\npäähäsi. Toista on kun lähdet aamun valjetessa, katsot paikan, survot\nallesi kaislat, istut siihen kuin poika ja jäät odottamaan. Tiedät\nihan kaiken mitä metsässä tapahtuu. Katsot taivaalle, tähtöset\nkulkevat, tarkastelet niitä ja näet paljonko kello on. Katsahdat\nympärillesi: metsä huojahtaa, odotat — odotat että nyt rusahtaa,\nmetsäsika tulee rypemään. Kuuntelet miten nuoret kotkat vinkuvat,\nja kuulostat kukotko vai hanhet stanitsassa ääntelevät. Hanhet, ei\nvielä siis puoliyö. Ja kaikki minä tiedän. Ja jos pyssy jossain\nkaukana pamahtaa, niin tulee ajatuksia. Mietit: kukahan tuo ampui?\nOnkohan kasakka, samallainen kuin minäkin, tavannut otuksen, ja saiko\nsattumaan siihen, vai vikuuttiko vain ja nyt se kulkee poloinen\nkaislikkoa tuhrien ihan suotta verissään. Se on ilkeätä — hyi,\nilkeätä! Mitä meni eläintä pilaamaan? Hölmö, hölmö! Taikka mietit:\n\"jospa lie abrekki ampunut jonkun tyhmän kasakkanulikan!\" Päässäsi\npyörii kaikkea tällaista. Niinpä kerran istuin veden vieressä, näin\nettä kätkyttä toi virta ylhäältä päin. Aivan ehyt oli, reuna vain oli\nsärkynyt. Olipas silloin pää täynnä ajatuksia. Kenen se on kätkyt?\nVarmaankin on, ajattelin, teidän sotamiehiänne pirulaisia tullut\nkylään, tshetsheninaisia ovat ryöstäneet, lapsen tappoi piruista\njoku: otti jaloista kiinni ja nurkkaa vasten. Eivätkö tee sillä\nlailla? Hyi, ei ole sydäntä ihmisillä!... Semmoisia tuli ajatuksia,\nsääli tuli. Ajattelin: kätkyen ovat heittäneet ja vaimon ovat ajaneet\npois, talon ovat polttaneet, ja dzhigitti on ottanut pyssyn ja\nlähtenyt meidän puolellemme ryöväämään. Istut istumistasi, mietit.\nJa kun kuulet tiheikössä metsäsikalauman ruskavan, niin sinussa\nalkaa ihan hyppiä. Siskoseni, tulkaapas lähelle! Tuntevat hajun,\narvelet; istut, et liikahda ja sydän: dun, dun, dun! Heittelee sinua\nniin vietävästi. Nyt keväällä samaten tuli aika lauma, mustanaan\noli. \"Isälle ja Pojalle...\" meinasin jo ampua, — miten se röhähti\nporsailleen! \"Hätä, muka, lapsoset: mies väijyy\", ja kaikkosivat\nkaikki pois läpi pensaiden. Olisi luullut jo vaikka suuhun saavansa.\n\n— Kuinka sitten sika porsailleen sanoi, että mies väijyy? — kysyi\nOlenin.\n\n— Mitenkä sinä luulet? Sinä luulet, että elukka on hölmö? Ei, se on\nviisaampi kuin ihminen, vähät siitä että sitä siaksi kutsutaan. Se\ntietää kaikki. Otetaan vaan vaikka tästä esimerkki: ihminen kulkee\njälkeä pitkin, eikä sitä huomaa, mutta kun sika osuu sinun jälillesi,\nheti nuuskii ja menee tiehensä; älypäs sillä on, kun et sinä omaa\nhajuasi tunne, vaan se tuntee. On vielä toinenkin kohta: sinä tahdot\nsen tappaa, mutta se tahtoo kulkea elävänä metsässä. Sinulla on omat\nsääntösi ja sillä on omat sääntönsä. Se on sika, mutta se ei siltä\nole sinua huonompi, — yhtä hyvä on Jumalan luoma. Hohoi! tyhmä on\nihminen, tyhmä, tyhmä on ihminen! — toisti ukko useita kertoja ja\nlaskien päänsä alas vaipui ajatuksiinsa.\n\nOlenin myös vaipui mietteisiinsä, astui alas kuistista ja rupesi\nkädet selän takana ääneti kulkemaan pihaa pitkin.\n\nHeräten ajatuksistaan Jeroshka nosti päätään ja alkoi tutkivasti\ntarkastella yöperhosia, jotka liehuivat kynttilän lepattelevan liekin\nyllä ja koskettelivat sitä.\n\n— Hölmö, hölmö! — alkoi hän puhua. — Minnekkä lennät? Hölmö,\nhölmö! — Hän kohotti ruumistaan ja alkoi paksuilla sormillaan ajaa\npois perhosia. — Palat, pöllö! Tänne lennä, tilaa on kyllä, —\nkehoitteli hän lempeällä äänellä, koettaen paksuilla sormillaan ottaa\nsitä sievästi kiinni siivistä laskeakseen sen irti. Itse surmaat\nitsesi, mutta minä armahdan sinua.\n\nHän istui kauan, tarinoiden ja ryypäten lasista. Mutta Olenin kulki\npihalla edestakaisin. Yhtäkkiä kuiskutus portin takaa sai hänet\nsäpsähtämään. Huomaamattaan pidätti hän hengitystään ja kuuli naisen\nnaurua, miehen puhetta ja suutelemista. Tahallaan kahisuttaen\njaloillaan ruohoa hän meni pihan toiselle puolelle. Mutta lyhyen ajan\nperästä vitsa-aita narahti. Kasakka, jonka yllä oli tsherkessitakki\nja päässä korkea valkeakarvainen kasakkalakki (se oli Luka), kulki\naidan viertä ja pitkä nainen, valkea liina päässä, kulki Oleninin\nohi. Minulla ei ole sinun kanssasi, eikä sinulla minun kanssani\nmitään tekemistä, näytti Marjankan varma käynti sanovan. Olenin\nseurasi häntä katseellaan isäntäväen majan rapuille asti, näkipä\nvielä ikkunasta kuinka tyttö otti liinan päästään ja istuutui\npenkille. Ja yhtäkkiä valtasi nuoren miehen sielun yksinäisen ikävän\ntunne, epämääräiset halut ja toiveet sekä jonkunmoinen kateus jotakin\nkohtaan.\n\nViimeiset tulet majoissa sammuivat. Viimeiset äänet vaikenivat\nstanitsassa. Aidat, valkoiselta paistava karja pihoilla ja\nrakennusten katot ja solakat poppelit — kaikki näytti nukkuvan\ntuoresta, rauhallista ja toimellista untaan. Vain sammakkojen kimeät,\nkeskeymättömät äänet kuuluivat kaukaa kosteikosta tarkkaavaiseen\nkorvaan. Idässä tähdet harvenivat ja näyttivät katoavan valon\nlisääntyessä. Pään päällä ne sirottuivat yhä syvemmälle, yhä\nsuuremmissa joukoin. Ukko torkkui pää kättä vasten nojaten. Kukko\nkiekaisi vastapäätä olevalla pihalla. Mutta Olenin yhä vain kulki ja\nkulki miettien jotain. Laulu, johon oli useita yhtynyt, kaikui hänen\nkorvaansa. Hän meni aidan luo ja alkoi kuunnella. Kasakkain nuoret\näänet vierivät iloisena lauluna ja kaikista muista eroittautui eräs\nnuori, terävän voimakas ääni.\n\n— Tiedätkö kuka siellä laulaa? — sanoi ukko heräten. —\nLukashka-dzhigitti. Hän on tappanut tshetshenin, siksi hän nyt iloa\npitää. Ja mistä iloitsee?... Hölmö, hölmö!\n\n— Oletkos sinä tappanut ihmisiä? — kysyi Olenin.\n\nUkko kohottautui äkisti molempien kyynärpäidensä varaan ja vei\nkasvonsa aivan Oleninin kasvoihin kiinni.\n\n— Saakeli! — huusi hän hänelle: — mitä kyselet? Ei maksa puhua.\nSielua on vaikea surmata, — oh, vaikea! Hyvästi ystäväni: olen\nsaanut ruokaa, ja juomaa juovuksiin asti, — sanoi hän noustessaan.\n— Tulenko huomenna metsälle?\n\n— Tule.\n\n— Muista että nouset jo ajoissa ja jos nukut niin saat sakkoa.\n\n— Ehkäpä nousen ennen sinua, — vastasi Olenin.\n\nUkko läksi. Laulu vaikeni. Kuului askeleita ja iloista puhetta. Vähän\najan kuluttua kajahti taas laulu, mutta kauempana, ja Jeroshkan kova\nääni yhtyi äskeisiin ääniin. \"Minkälaisia ihmiset, millaista elämä!\"\nmietti Olenin, huokasi ja palasi yksin majaansa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nJeroshka-setä oli yksinäinen, varaväkeen kuuluva kasakka; hänen\nvaimonsa, joka noin kaksikymmentä vuotta sitten oli antanut kastaa\nitsensä oikeauskoisuuteen, oli karannut hänen luotaan ja mennyt\nnaimisiin venäläisen vääpelin kanssa; lapsia hänellä ei ollut. Hän\nei ollut kerskaillut kertoessaan itsestään, että oli muinoin ollut\nuljain poika koko stanitsassa. Hänet tunsi rykmentissä jokainen hänen\nentisen uljuutensa vuoksi. Ei ainoastaan tshetshenien ja venäläisten\ntappaminen ollut hänen sielullaan. Hän oli tehnyt vuorille matkoja ja\nvarastanut venäläisiltä ja kaksi kertaa istunut vankilassa. Suurin\nosa hänen elämästään oli kulunut metsästyksellä ja metsässä, missä\nhän vuorokauden eli yhdellä leipäpalalla eikä juonut mitään muuta\nkuin vettä. Sen sijaan hän stanitsassa hurjaili aamusta iltaan.\nPalattuaan Oleninin luota hän nukkui pariksi tunniksi ja herättyään\njo ennen auringon nousua loikoi sängyssään ja arvosteli miestä, jonka\noli eilen tullut tuntemaan. Oleninin _yksinkertaisuus_ miellytti\nhäntä suuresti (yksinkertaisuus siinä merkityksessä, ettei häneltä\noltu viiniä säästetty). Myös Olenin itse oli hänen mieleensä.\nHän ihmetteli, miksi kaikki venäläiset ovat _yksinkertaisia_ ja\nrikkaita ja miksi he eivät mitään tiedä, ja ovat kaikki oppineita.\nHän mietti itsekseen sekä näitä kysymyksiä että mitä voisi saada\nOleninilta itselleen. Jeroshka-sedän maja oli jokseenkin iso eikä\nmikään vanha, mutta saattoi huomata, että siitä puuttui kokonaan\nvaimoväki. Vastoin kasakkain tavallista huolenpitoa puhtaudesta\noli kamari aivan lian ja mitä suurimman epäjärjestyksen vallassa.\nPöydälle oli heitetty verinen takki, munapiirakkaan puolikas ja sen\nviereen kynitty ja paloiteltu naakka, haukan ruuaksi. Penkeillä\nräkyilivät hajallaan virsut, pyssy, tikari, märät vaatteet ja\nrievut. Nurkassa, sammion likaisessa, löyhkävässä vedessä olivat\ntoiset virsut liossa; nurkassa oli myös pyssy ja fasanien viekotin.\nLattialle oli heitetty verkko, muutamia tapettuja fasaneja, ja pöydän\nluona likaisella lattialla kävellä tapsutteli jalastaan sidottu\nkananpoika. Lämmittämättömässä uunissa oli malja, joka oli täynnä\njotain maitonestettä. Uunilla vinkui mehiläishaukka, joka koetti\nirtautua nuorasta ja vaalennut tavallinen haukka istui tyynesti uunin\nlaidalla katsoen kananpoikaan vinosti ja väliin taivuttaen päätään\noikealta vasempaan. Jeroshka-setä itse makasi selällään lyhyellä\nvuoteella, joka oli tehty seinän ja uunin väliin, vain paita päällä\nja vankat jalat uunille pistettyinä, repi paksulla sormellaan rupea\nkäsistään, joita haukka oli kynsinyt, kun hän oli sitä kulettanut\nulos ilman käsineitä. Koko huoneessa ja etenkin itsensä ukon luona\noli ilma täynnä sitä voimakasta, ei-epämieluista hajujen sekoitusta,\njoka seurasi ukkoa.\n\n— _Ujde-ma_, setä? (s.o. oletko kotona, setä?) — kuuli hän\nikkunasta terävän äänen, jonka hän heti tunsi Lukashka-naapurin\nääneksi.\n\n— _Ujde, ujde ujde!_... Kotona, tule sisään! — huusi ukko. —\nNaapuri Marka, Luka Marka, mitä varten olet tullut sedän luo? Vai\nvartioonko?\n\nHaukka pyrähti pystyyn isännän huudosta ja räpytteli siipiään,\ntempoen rihmaansa.\n\nUkko piti Lukashkasta ja vain hän teki poikkeuksen ukon ylenkatseesta\nkoko nuorta kasakkapolvea kohtaan. Sitä paitsi Lukashka ja hänen\näitinsä naapureina usein antoivat ukolle viiniä, kaimakkia (paksua\nkeitettyä kermaa) ynnä muita taloustuotteita, joita Jeroshkalla ei\nollut. Jeroshka-setä, joka oli koko elämänsä ollut syttyvä luonne,\nselitti aina käytännöllisesti vaikuttimensa. \"Mitäs siinä, ovat\nvarakkaita ihmisiä, — puhui hän itselleen. — Minä annan heille\ntuoresta sianlihaa, tai kanan, eivätkä hekään unohda setää: kun\nsattuu niin tuovat piirakasta, pannukakkua\".\n\n— Terve, Marka! Oikein tehty, — huusi ukko iloisesti ja ketterästi\nheittäen paljaat jalkansa vuoteelta, nousi pystyyn, astui pari\naskelta narisevalla lattialla, katsahti ulospäin kääntyneitä\njalkojaan ja yhtäkkiä näyttivät hänestä jalat hullunkurisilta: hän\nnaurahti, polkaisi kerran paljaalla kantapäällään, sitten toisen\nkerran ja teki hyökkäysliikkeen. — Eikös se ole somaa? — kysyi hän,\npienet silmät loistavina. Lukashka naurahti hiukan. — Vartioonko on\nmatka? kysyi ukko.\n\n— Toin sinulle tshihiriä, setä, niinkuin vartiossa lupasin.\n\n— Kristus sinua siunatkoon, — virkkoi ukko, nosti ylös lattialla\nretkottavat arkihousut ja mekon, puki ne päälleen, kiristi remmillä,\nvaloi maljasta vettä käsilleen, kuivasi ne vanhoihin housuihinsa,\nkamman kappaleella suki partaansa ja jäi Lukashkan eteen seisomaan.\n— Valmis! — sanoi hän.\n\nLukashka otti pikarin, pyyhki, kaatoi siihen viiniä, istuutui\npenkille ja tarjosi ukolle.\n\n— Terveydeksesi! Kunnia Isälle ja Pojalle! — sanoi ukko, ottaen\njuhlallisesti vastaan viinin. — Tapahtukoon sinulle kaikki mitä\nhaluat ja tulkoon sinusta semmoinen mies, joka vielä töillään\nristinkin ottaa.\n\nRukousta lukien Lukashkakin joi viiniä ja pani sen sitten pöydälle.\nUkko nousi, haki kuivaa kalaa, vei kynnykselle, hakkasi sitä kepillä\npehmeämmäksi, pani sen karkeilla käsillään ainoalle siniselle\nlautaselleen ja toi pöytään.\n\n— Minulla on kaikkea, särvintäkin on, Jumalan kiitos! — sanoi hän\nylpeästi... No, miten Mosev? — kysyi ukko.\n\nLukashka kertoi miten aliupseeri oli ottanut hänen pyssynsä, ja\nsaattoi huomata, että hän halusi kuulla ukon mieltä asiasta.\n\n— Pyssystä älä yhtään välitä, — sanoi ukko: — ilman pyssyn\nantamista ei palkintokaan tule.\n\n— Mitä vielä, setä, sanovat: vai palkinto alaikäiselle! Ja pyssy oli\nmainio, krimiläinen, kahdeksankymmentä ruplaa maksaa.\n\n— Heitä hiiteen! Niin ikään minä riitelin päällikön kanssa: pyysi\nminulta hevosta. Anna hevonen, sanoi, niin vänrikin teen sinusta.\nMinä en antanut ja niinpä en sitten päässytkään.\n\n— Entäs, setä, kun pitää hevonen ostaa ja sanotaan, ettei joen takaa\nsaa ilman viittäkymmentä ruplaa.\n\n— Huihai! me emme surreet, — sanoi ukko: — kun Jeroshka-setä oli\nsinun ijässäsi, hän jo nogajilaisilta hevoslaumoja varasteli ja\nTerekin toiselle puolelle ajoi. Ennen aikaan annettiin hyvä hevonen\nviinatuopista tai päällysvaipasta.\n\n— Miksi niin vähästä annoitte? — sanoi Lukashka.\n\n— Hölmö, hölmö, Marka! — sanoi ukko ylenkatseellisesti. — Mitäs\nmuuta: siksihän varastetaan, ettei tarvitse saita olla. Mutta te ette\nluultavasti ole oikein nähneetkään kuinka hevosia ajetaan? Miksi et\nsinä puhu?\n\n— Ei maksa puhua, setä! — sanoi Lukashka. — Me emme näy olevan\nniitä miehiä.\n\n— Hölmö, hölmö, Marka!... Vai ei niitä miehiä! — vastasi ukko\nhärnäten nuorta kasakkaa. — Toisellainen minä olin kasakka sinun\nijässäsi.\n\n— Entä sitten? — kysyi Lukashka.\n\nUkko halveksivasti heilutti päätään.\n\n— Jeroshka-setä oli suora mies, ei mitään surrut. Siksi koko\nTshetshnia oli paljaita minun kaveriani. Tulee luokseni kaveri, minä\nviinalla juotan humalaan, pidän hyvänä kaikin tavoin, panen viereeni\nnukkumaan; taas kun hänen luokseen menen niin lahjan, peshkeshin,\nvien. Niin ne miehet tekevät, toista se oli kuin nyt: ei näillä\nole lapsilla muuta lystiä kuin että siemeniä nakertavat ja kuoren\nsylkäisevät! — lopetti ukko halveksivasti, näyttäen liikkeillään,\nmiten nykyiset kasakat nakertavat siemeniä ja sylkevät kuoren.\n\n— Kyllä tiedän, — sanoi Lukashka: — niin se on!\n\n— Jos tahdot oikea mies olla, niin ole dzhigitti eläkä moukka.\nVaikka kyllä moukkakin hevosen ostetuksi saa, lyö rahat käteen ja\nottaa hevosen.\n\nHe olivat vaiti.\n\n— On sitten yhtä ikävä sekä stanitsassa että vartiossa olla,\nsetä, eikä ole minne menisi iloa pitämään. Kaikki ovat pelkureita.\nNazar vaikka esimerkiksi. Äskettäin olimme tshetshenien kylässä,\nGirei-kaani kutsui Nogajiin hevosia hakemaan, — ei kukaan lähtenyt;\nmitenkä sitä yksin?\n\n— No entä setä? Luuletko että minä olen näivettynyt? En minä ole!\nAnna hevonen, heti paikalla ajan Nogajiin.\n\n— Mitä tyhjää! — sanoi Luka. — Vaan sanoppas miten Girei-kaanin\nkanssa on oltava? Se sanoo, että toisin vaan hevosen Terekille asti,\nja sitten vaikka kokonainen hevosparvi saataisi, niin on niille\npaikka mihin piilotetaan... Mutta kerittypäinen on sekin, uskoa on\nvaikea.\n\n— Girei-kaaniin voit uskoa, koko hänen sukunsa on hyviä ihmisiä;\nhänen isänsä oli uskollinen kaveri. Mutta kuule setää, minä en\nsinulle pahaa opeta: anna hänen vannoa vala, silloin siitä on varma;\njos taas hänen kanssaan matkustat, pidä pistoli aina varalla. Etenkin\nkun rupeat hevosia jakamaan. Kerran oli minut siinä tappaa eräs\ntshetsheni; minä pyysin häneltä kymmentä ruplaa hevosta kohti. Usko\ntai älä, mutta ilman pyssyä älä käy levolle.\n\nLukashka kuunteli tarkkaavaisesti ukkoa.\n\n— Kuule, setä, olen kuullut, että sinulla on taikaheinä, jolla voi\npäästä minne hyvänsä, — virkkoi hän vaitiolon jälkeen.\n\n— Taikaheinää ei ole, mutta sinulle sanon, sanon minä sinulle: sinä\nolet hyvä poika, et unhota ukkoa... Sanonko?\n\n— Sano, setä.\n\n— Kilpikonnan tunnet? Se on koko saakeli, se kilpikonna.\n\n— Tunnen tietysti.\n\n— Etsi sen pesä ja puno vitsa-aita ympärille niin ettei se pääse\nläpi. Se tulee, tekee kierroksen ympäri ja heti takaisin, — löytää\ntaikaheinän, tuo sen mukanaan ja särkee vitsaraidan. Silloin\nsinä kiirehdi toisena aamuna katsomaan: mistä on rikki, siinä on\ntaikaheinä. Ota ja vie minne haluat. Eikä ole tielläsi lukot eikä\nsalvat.\n\n— Oletko sitten koettanut, setä?\n\n— Koettanut en ole, mutta ovat hyvät ihmiset kertoneet. Minulla on\nvaan sen verran loitsuja ollut, että luen \"terve sulle\", kun istun\nhevosen selkään. Eikä kukaan ole tappanut.\n\n— Mikä \"terve sulle\" se on, setä?\n\n— Sinä et tiedä? Hoh, sitä kansaa! Siksipä kysykkin sedältä. No,\nkuuntele, sanele minun perästäni:\n\n    Terve sulle Sioni.\n    Täss' on ruhtinaasi.\n    Me istumme hevosen selkään.\n    Sefania parkusuu,\n    Sakarias hirsipuu,\n    Isä mantrikki,\n    Ihmis-mihmis-laupeus.\n\n— Ihmis-mihmis-laupeus, — toisti ukko. — Osaatko? No, sano.\n\nLukashka naurahti.\n\n— Kuule, setä, niinkö, että sen vuoksi sinua ei ole tapettu? Ihanko?\n\n— Onpa teistä tullut viisaita! Opi ulkoa kokonaan ja sano sitten. Se\nei ole vahingoksi. No, kun olet \"Mantrikin\" laulanut, niin on siinä\ntarpeeksi, — ja ukko itse naurahti. — Mutta älä sinä mene Nogajiin,\nLuka, usko minua!\n\n— Minkä tähden?\n\n— Ei ole ne ajat, ette te ole niitä miehiä, — roskakasakoita te\nolette! Ja miten paljon venäläisiä ovat tuonne ajaneet! Jopa siinä on\nrangaistus! Jätä, kuule. Mihinkä teistä olisi! Mepä Girtshikin kanssa\nennen...\n\nJa ukko oli ryhtymäisillään loppumattomien juttujensa kertomiseen.\nMutta Lukashka katsahti ikkunaan.\n\n— On jo aivan valoisa, setä, — keskeytti hän hänet. — On aika\nlähteä, käy joskus meilläkin.\n\n— Herra olkoon kanssasi. Minäpä menen armeijalaisen luo, — lupasin\nsen metsälle viedä. Hyvä mies, niin näyttää.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nJeroshkan luota Lukashka poikkesi kotiin. Kun hän palasi, kohosi\nkostea, kasteinen usva maasta ja peitti stanitsan. Näkymätön\nkarja alkoi liikuskella eri suunnilta. Yhä useammin ja terävämmin\nääntelivät kukot. Ilma kävi läpinäkyväksi, ja väki alkoi nousta\nlevolta. Vasta aivan liki tultuaan Lukashka huomasi usvasta kostean\npihansa aidan, majan kuistin ja avoimen karsinan. Pihalla hän kuuli\nsumun keskeltä kirveen jysähdyksiä puuhun. Lukashka astui majaan.\nHänen äitinsä oli jo noussut, seisoi uunin edessä ja heitti uuniin\nhalkoja. Vuoteessa vielä makasi sisartyttö.\n\n— No, Lukashka, oletko iloa pitänyt? — kysyi äiti hiljaan. — Missä\nolit yön?\n\n— Stanitsassa olin, — vastahakoisesti vastasi poika, ottaen pyssyn\nhuotrasta ja tarkastaen sitä.\n\nÄiti heilutti päätään.\n\nSiroitettuaan ruutia pyssyreikään Lukashka otti pienen pussin,\nveti esiin muutamia tyhjiä koteloita ja rupesi tekemään latinkeja,\nhuolellisesti sulloen niitä tikulla, jonka ympäri oli kääritty riepu.\nVedettyään hampaillaan ulos täytettyjä koteloita ja tarkastettuaan\nniitä, hän laski ne pussiin.\n\n— Niin tuota, äiti, puhuin, että korjaisitte kontit: onko korjattu?\n— sanoi hän.\n\n— Mitenkäs muuten, mykkä korjaili eilen. Vai onko jo asemalle lähtö?\nEn minä ole vielä kerinnyt sinua nähdäkään.\n\n— Laitan vaan itseni kuntoon ja sitten on lähdettävä, — vastasi\nLukashka, kooten ruutinsa. — Entä missä mykkä on? Ulkonako?\n\n— Varmaankin hakkaa puita. Koko ajan on sinua surrut. En saa nähdä,\nsanoo, häntä enää ollenkaan. Noin hän kädellään viittaa kasvoihinsa,\nnapsauttaa sormiaan, ja painaa kädet rinnalleen, — ikävä muka. —\nMenenkö hakemaan? Abrekin ymmärsi kokonaan.\n\n— Mene, — sanoi Lukashka. — Ja minulla oli siellä rasvaa, tuo\ntänne. On miekka voideltava.\n\nEukko meni ulos ja muutaman minutin kuluttua narisevia portaita\nastui majaan Lukashkan mykkä sisar. Hän oli kuusi vuotta vanhempi\nveljeään ja olisi ollut äärettömästi hänen näköisensä, jollei hänellä\nolisi kasvoissa ollut kaikille kuuromykille yhteistä tylsyyttä ja\nraa'an muuttuvaista ilmettä. Hänen pukunaan oli karkea paita, johon\noli tilkkuja ommeltu; jalat olivat paljaat ja liassa; päässä oli\nvanha sininen liina. Kaula, kädet ja kasvot olivat suoniset kuten\ntalonpoikaismiehellä; sekä puvusta että kaikesta näkyi, että hän\noli aina raskaassa miesväentyössä. Hän toi sisään halkokannoksen\nja heitti sen uunin viereen. Sitten hän meni veljensä luo ja\nhymyili iloisesti, jolloin hänen kasvonsa kokonaan menivät ryppyyn,\nkosketti hänen olkapäätään ja rupesi käsillään, kasvoillaan ja koko\nruumiillaan tekemään Lukashkalle kiireesti merkkejä.\n\n— Hyvä, hyvä, kunnon Stepka! — vastasi veli nyökäyttäen päätään. —\nKaikki olet varustanut ja paikannut kuin mestari! Tuossa on sinulle\nsiitä! — hän otti taskustaan kaksi prenikkaa ja antoi tytölle.\n\nTytön kasvot tulivat punaisiksi ja hän alkoi hurjasti mumista ilosta.\nOtettuaan prenikat hän rupesi vielä nopeammin tekemään merkkejä,\nusein osoittaen yhtä suuntaa ja vieden paksua sormeaan kulmakarvoja\nja kasvoja pitkin. Lukashka ymmärsi ja nyökäytteli päätään hiukan\nhymyillen. Tyttö puhui, että veli antaisi tytöille makeisia, kertoi,\nettä tytöt pitävät hänestä ja että eräs Marjanka-tyttö on paras\nkaikista — ja hän rakastaa Lukashkaa. Marjankaa tyttö ilmaisi\nviittaamalla hänen kotiinsa päin, näyttämällä silmänluomiaan,\nkasvojaan, mauskauttamalla suutaan ja heilutellen päätään.\n\"Rakastaa!\" ilmaisi hän painaen kädellä rintaansa, suutelemalla\nkättään ja ikäänkuin syleillen jotakin. Äiti palasi majaan ja\nsaatuansa tietää mistä mykkä puhui hymyili ja heilutti päätään. Mykkä\nnäytti hänelle prenikoita ja taas mumisi ilosta.\n\n— Minä sanoin äskettäin Ulitalle, että lähetän kosimaan, — sanoi\näiti: — otti sanani hyvästi vastaan.\n\nLukashka äänetönnä katsahti äitiinsä.\n\n— Kuulkaapas, äiti, viiniä pitäisi viedä myytäväksi, — hevonen on\nsaatava.\n\n— Myyn, kun aika tulee, tynnörejä hankin, — sanoi äiti, joka\nnähtävästi ei olisi suonut pojan sekaantuvan talousasioihin. —\nKun lähdet, — sanoi eukko pojalleen, — niin ota eteisestä pussi.\nOlen saanut ihmisiltä lainaksi että olet varustettuna asemalla. Vai\npanenko laukkuun?\n\n— Hyvä, — vastasi Lukashka. — Ja jos joen takaa Girei-kaani tulee,\nlähetä hänet asemalle, eivät kuitenkaan anna minulle pitkää lomaa. On\nasiata hänelle.\n\nHän teki lähtöä.\n\n— Lähetän, Lukashka, lähetän. Jamkan luonako te koko ajan rymysitte,\nvarmaankin? — sanoi eukko. — Minäpä yöllä nousin karjaa katsomaan,\nkuuntelin, ihan kuin sinun äänelläsi olisi lauluja vedelty.\n\nLukashka ei vastannut, meni eteiseen, heitti repun olalle, työnsi\nmekon liepeet housujen alle, otti pyssyn ja pysähtyi kynnykselle.\n\n— Hyvästi, äiti! — sanoi hän äidilleen, sulkien portin jälestään.\n— Lähetäppä tynnöri Nazarkan mukana, — lupasin pojille; hän\npoikkeaa tänne.\n\n— Kristus sinua siunatkoon, Lukashka, Jumalan haltuun! Lähetän,\nuudesta tynnöristä saatte, — vastasi eukko, mennen aidan luo. —\nMutta kuuleppas mitä sanon, — lisäsi hän kumartuen aidan yli.\n\nKasakka pysähtyi.\n\n— Olet pitänyt täällä iloa, — no, se on oikein! — eikö nuorena\npitäisi huvitella? No niin, Jumala on onnenkin antanut. Se on hyvä.\nMutta siellä sinä katso, poikaseni, ettei... Ennen kaikkea ole\npäällikön mieliksi, — muuten ei! Minä myön viiniä, hankin rahoja\nhevosen ostoon ja puhun tytön valmiiksi.\n\n— Hyvä, hyvä! — vastasi poika rypistäen kulmiaan.\n\nMykkä huudahti kääntääkseen itseensä Lukashkan huomion. Osoitti päätä\nja kättä, joka merkitsi lyhyeksi leikattua tukkaa, tshetsheniä.\nSitten rypistäen silmäkulmiaan antoi kasvoillensa ilmeen kuin olisi\ntähdännyt pyssyllä, kirkaisi ja alkoi nopeasti laulaa päätään\nheiluttaen. Hän puhui, että Lukashka vielä ampuisi tshetshenin.\n\nLukashka ymmärsi, naurahti ja nopein, kevein askelin, pitäen pyssyä\nselässä viitan alla, katosi sakeaan sumuun.\n\nKun eukko oli ääneti seisonut portilla, palasi hän tupaan ja heti\npaikalla ryhtyi työhön.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nLukashka meni vartiopaikalle, mutta Jeroshka-setä sill'aikaa vihelsi\nkoirat ja kiivettyään vitsa-aidan yli kiersi takateitä Oleninin\nasunnolle (metsälle mennessä ei hän tahtonut, että naisia olisi\ntullut vastaan). Olenin vielä nukkui ja Vanjushakin, joka oli jo\nherännyt, mutta ei vielä noussut, katseli ympärilleen ja tuumi, onko\njo aika nousta vai eikö vielä ole, kun Jeroshka-setä, pyssy olalla ja\ntäysissä metsämiehen tamineissa, avasi oven.\n\n— Seivästä! — alkoi hän huutaa sakealla äänellään. — Hätä on\nkäsissä! Tshetshenit ovat täällä!... Ivan! laita herrallesi samovari.\nJa sinä kiireesti ylös! — huusi ukko. — Näin sitä meillä, hyvä\nystävä! Tytötkin ovat jo nousseet. Katsoppas ikkunasta, katsoppas,\nvettä on hakemassa, ja sinä nukut.\n\nOlenin heräsi ja hyppäsi pystyyn. Ja hän tuli niin ihmeen nuorteaksi\nja iloiseksi nähdessään ukon ja kuullessaan hänen äänensä.\n\n— Pian, pian!... Vanjusha! — huusi hän.\n\n— Silläkö lailla sinä metsälle lähdet? Aamiainen muilla ja sinä\nnukut? Ljam! Mihinkä? — huusi hän koiralleen.\n\n— Onko pyssy valmis, hä? — huusi ukko ihankuin kokonainen\nväkijoukko olisi ollut tuvassa.\n\n— No, minun syyni on, niin on. Vanjusha, ota ruutia ja laita pyssy\nlatinkiin! — sanoi Olenin.\n\n— Sakko! — huusi ukko.\n\n— Dy te vuleevuu? (tahdotteko teetä?) — sanoi Vanjusha naureskellen.\n\n— Sinä et ole meikäläisiä, mitä vierasta mongertanet, ryökäle! —\nhuusi hänelle ukko irvistäen hampaittensa tyngin.\n\n— Näin ensi kerralla annetaan anteeksi, — sanoi Olenin leikkiä\nlaskien ja vetäen suuria saappaita jalkaansa.\n\n— Annetaan anteeksi näin ensi kerralla: — vastasi Jeroshka: — vaan\ntoisella kerralla jos tapaan nukkumassa, niin kannu tshihiriä on\nsakko. Kun lämpenee ilma niin jää hirvi tavoittamatta.\n\n— Ja vaikkapa tavattaisikin niin se on meitä viisaampi, — sanoi\nOlenin, toistaen ukon illalla lausumia sanoja: — sitä ei petetä.\n\n— Naura sinä siinä! Ensin tapa ja sano sitten. No, pian! Katsoppas,\ntuolla tulee isäntäkin luoksesi, — sanoi Jeroshka, joka oli katsonut\nikkunasta. — Miten on laittautunut. Uuden mekon on päälleen pannut,\nettä huomaisit hänet upseeriksi. On ne miehiä, on!\n\nJa Vanjusha todellakin ilmoitti, että isäntä tahtoi tavata herraa.\n\n— Larzhan (rahaa), — hän sanoi syvämietteisesti, ilmaisten\nherralleen vänrikin käynnin tarkoituksen. Heti sen jälkeen vänrikki\nitse, päällään uusi tsherkessitakki ja upseerin olkalaput olkapäillä,\nkiillotetut kengät jalassa, — mikä on harvinaista kasakoilla, —\nkasvoilla hymy ja heilutellen ruumistaan astui huoneeseen ja toivotti\nonnellista pyhäpäivää.\n\nVänrikki Ilja Vasiljevitsh oli _sivistynyt_ kasakka, Venäjällä\noleskellut, koulunopettaja ja, mikä on pääasia, erittäin _kunnon\nmies_. Hän tahtoi näyttää kunnon mieheltä; mutta liukkauden,\nitsetietoisuuden ja soveltumattoman puheen kömpelön kiillon alta,\njolla hän oli itsensä hölvännyt, näkyi hänessä heti vaan tuo sama\nJeroshka-setä. Se näkyi myös hänen päivettyneistä kasvoistaan,\nkäsistään ja punakasta nenästään. Olenin pyysi häntä istumaan.\n\n— Terve, veli Ilja Vasiljevitsh! — sanoi Jeroshka nousten ja, kuten\nOleninista näytti, pilkallisen syvään kumartaen.\n\n— Päivää, setä! Joko sinä olet täällä? — vastasi vänrikki,\nhuolettomasti nyökäyttäen hänelle päätään.\n\nVänrikki oli noin neljänkymmenen ikäinen, hänellä oli harmaa,\nkiilanmuotoinen parta, hän oli kuiva, laiha ja kaunis, vielä sangen\ntuores neljäänkymmeneen vuoteensa katsoen. Tullessaan Oleninin luo\nhän nähtävästi pelkäsi, että häntä luultaisiin tavalliseksi kasakaksi\nja tahtoi siksi heti näyttää arvonsa hänelle.\n\n— Tässä on meidän _egyptiläinen Nimbrodimme_, — sanoi hän, itseensä\ntyytyväisesti hymyillen, kääntyi Oleniniin ja osoitti ukkoa. —\n_Metsämies herran edessä_. Joka suhteessa ensimäinen mies. Olette jo\nsuvainneet tutustua?\n\nJeroshka-setä katseli jalkojaan, joihin oli vedetty märät virsut,\nheilutti miettiväisenä päätään, ikäänkuin olisi ihmetellyt vänrikin\nkekseliäisyyttä ja oppia ja toisti itsekseen: _eptiläinen Nimbrot!_\nKaikkea se!\n\n— Niin, kas, me aiomme lähteä metsälle, — sanoi Olenin.\n\n— Aivan niin, — huomautti vänrikki: — mutta minulla on teille\npieni asia.\n\n— Mitä haluatte?\n\n— Koska te olette kunnioitettava mies, — alkoi vänrikki, — ja\nkoska minä voin ymmärtää itseni, että meillä myös on upseerin arvo,\nja sen vuoksi voimme aina vähitellen sovitella, kuten kaikkikin\nkunnon ihmiset... (hän pysähtyi ja hymyillen katsahti ukkoon ja\nOleniniin). Mutta jos teillä olisi toivomus, minun suostumuksellani,\nkatsoen, että vaimo on tyhmä nainen meidän säädyssämme, ei ole\nosannut nykyään täydellisesti tulla tajuisuuteen teidän sanoistanne\neilen. Siitä syystä asuntoni rykmentin adjutantille saatetaan\nsuorittaa, talli poislukien, kuudesta ruplasta, mutta ilmaiseksi\nminä aina, kunniallisena ihmisenä, luovutan itseltäni. Ja koska te\nhaluatte, niin minä ollen itse upseerisäätyä, saatan kaikessa sopia\nteidän kanssanne personallisesti ja, seudun asukkaana, ei niinkuin\nnoudattaen meidän tapojamme, vaan kaikessa voin ottaa huomioon\nolosuhteet...\n\n— Komeasti puhuu! — mörähti ukko.\n\nVänrikki puhui vielä kauan samaan tapaan. Kaikesta tästä Olenin,\ntosin ei ilman vaivaa, saattoi käsittää vänrikin haluavan asunnosta\nkuukaudelta kuutta ruplaa hopeassa. Hän mielellään suostui ja tarjosi\nvieraalleen lasin teetä. Vänrikki kieltäytyi.\n\n— Meidän tyhmän katsannon mukaisesti, — sanoi hän, — me pidämme\nikäänkuin syntinä käyttää maallisten[16] lasia. Vaikkakin sen,\nsivistykseeni katsoen, saattaisin käsittää, mutta minun vaimoni\ninhimillisen heikkouden vuoksi...\n\n— Kuinka, tahdotteko teetä?\n\n— Jos sallitte, minä tuon oman lasini, _erinäisen_, — vastasi\nvänrikki ja meni rappusille. — Anna lasi! — huusi hän.\n\nMuutaman minutin perästä ovi avautui ja päivettynyt nuori käsi,\nvaaleanpunaisen hihan alla, ojensi ovesta lasin. Vänrikki meni\nottamaan lasia ja kuiskasi jotain tyttärelleen. Olenin kaatoi teetä\nvänrikille _erinäiseen_, Jeroshkalle _maalliseen_ lasiin.\n\n— Mutta en halua olla teille esteenä, — sanoi vänrikki polttaen\nteellä suunsa ja tyhjentäen lasinsa. — Minulla, totta sanoakseni, on\nmyös kova halu kalastamaan ja olen täällä vain käymältä, ikäänkuin\nvirkalomalla. Myöskin olen halukas koettamaan onnea, eikö sattuisi\nosalleni _Terekin antimia_. On toivomukseni, että te käytte minunkin\nluonani joskus juomassa _kotoista_, meidän stanitsatapamme mukaan, —\nlisäsi hän.\n\nVänrikki sanoi jäähyväiset, puristi Oleninin kättä ja läksi.\nSill'aikaa kun Olenin varustautui lähtöön hän kuuli vänrikin käskevän\nja selittävän äänen antavan määräyksiä kotoväelle. Ja muutaman\nminutin kuluttua Olenin näki vänrikin, housut polviin saakka\nkäärittyinä ja repaleinen beshmetti päällään, verkko selässä kulkevan\nikkunan ohi.\n\n— Hunsvotti! — sanoi Jeroshka-setä lopettaen teetään maallisesta\nlasista. — Ihanko sitten aiot maksaa kuusi ruplaa? Onko mokomaa\nkuultu? Parhaimman majan stanitsassa saat kahdella ruplalla. Senkin\nryökäle! Ja minä annan tupani kolmesta ruplasta.\n\n— Ei, tähän minä nyt jään, — sanoi Olenin.\n\n— Kuusi ruplaa!... Jopa sitten ovat rahat joutilaita. Ohhoi! —\nvastasi ukko. — Anna tshihiriä, Ivan!\n\nOlenin söi hiukan ja joi viinaa matkan varalta ja läksi ukon kanssa\nkadulle kahdeksan tienoissa aamulla.\n\nPortissa tuli heitä vastaan kaksipyöräiset kärryt. Marjana, päässä\nvalkea liina silmiin saakka ja beshmetti paidan päällä, saappaat\njalassa ja pitkät vitsat kädessä, tempoi härkiä sarviin sidotusta\nnuorasta.\n\n— Kultaseni, — virkkoi ukko ollen ottavinaan häntä kiinni.\n\nMarjanka huitoi vitsallaan häntä kohti ja iloisesti loi molempiin\nkauniit silmänsä.\n\nOleninin mieli tuli yhä iloisemmaksi.\n\n— No mennään, mennään! — sanoi hän heittäen pyssyn olalleen ja\ntuntien että tyttö katselee häntä.\n\n— Hei, hei! — helähti hänen takanaan Marjanan ääni ja heti sen\nperästä narahtivat liikkeeseen päässeet rattaat.\n\nNiin kauan kuin matka kulki stanitsan takapihain kautta, laitumia\npitkin, Jeroshka jutteli. Hän ei voinut unohtaa vänrikkiä ja koko\najan haukkui häntä.\n\n— Mistä ihmeestä sinä olet niin vihainen hänelle? — kysyi Olenin.\n\n— Itara on! En kärsi semmoista, — vastasi ukko. — Kuolla\ntupsahtaa, niin kaikki jää. Kenelle kokoaa? Kaksi taloa on\nrakennuttanut. Toisen puutarhan veljeltään riiteli pois. Entäs\nminkälainen veijari on kirjoitushommissa! Toisista stanitsoista\ntulevat hänen luokseen papereitaan kirjoituttamaan. Niinkuin\nkirjoittaa, niin menee. Tekee kaikki ihan hiuskarvalleen. Vaan kelle\nsitte keräilee? On kaikkiaan vaan yksi poikaviikari ja tyttö; sen\nantaa miehelle, niin ei jää ketään.\n\n— Hänpä kokoaakin myötäjäisiksi, — sanoi Olenin.\n\n— Vai myötäjäisiksi? Tytön kyllä ottavat, tyttö ei olekkaan mikään\njoutava. Vaan isä on semmoinen peijakas, ettei tahdo antaakkaan\nmuulle kuin rikkaalle. Suuret lunnaat meinaa kiskoa. On Luka niminen\nkasakka, minun naapurini ja veljenpoikani, ja uljas mies kerrassaan,\njoka tshetshenin tappoi, kauan on jo pyydetty hänelle vaimoksi;\neipäs vaan anna. Milloin on mikäkin esteenä, tyttö on muka nuori.\nMutta tiedänpäs minä, mitä hän meinaa. Tahtoo, että kumartaisivat\nja pyytäisivät. Miten paljon on äskettäin ollut sen tytön tähden\nmieliharmia! Ja Lukashka sen kuitenkin ottaa. Sillä siinä on\nensimäinen kasakka stanitsassa, dzhigitti, tappoi abrekin, ristin\nantavat.\n\n— Entäs mitäs tämä merkitsi? Kun minä eilen kulin pihalla, niin\nnäin, että tyttö ja joku kasakka suutelivat, — sanoi Olenin.\n\n— Panet omiasi! — huusi ukko pysähtyen.\n\n— Niin totta kuin minä tässä! — sanoi Olenin.\n\n— Saamarin tyttö, — sanoi Jeroshka mietteissään. — Minkänäköinen\noli kasakka?\n\n— En nähnyt minkälainen.\n\n— No minkävärinen oli hattu, valkeista karvoista?\n\n— Niin.\n\n— Ja mekko punainen? Sinun kokoisesi, yhtä iso?\n\n— Ei, vähän isompi.\n\n— Se on ollut! — Jeroshka rupesi nauraa hohottamaan. — Se se oli,\nminun Markani. Lukashka se on ollut. Minä kutsun häntä Markaksi\nleikilläni. Sama mies! Niin sitä pitääkin! Semmoinenpa minäkin olin,\nystäväni. Mitä niistä välittää? Vaikka olisi äitinsä tai ystävänsä\nkanssa nukkunut minun heilani, niin minä kiipesin sen luo. Se asui\nkorkealla; sen äiti oli ihan noita, ryökäle: sietää ei voinut minua.\nTulin ystäväni kanssa, Girtshik-nimisen. Tulen ikkunan alle, kiipeän\nhänen hartioilleen, nostan ikkunan pois ja kopeloin. Tyttö makasi\nsiinä penkillä. Kerran herätin siten. Sekös säikähti! Ei tuntenut\nminua. Kuka siinä? Ja sainkos minä puhua! Äiti oli jo liikahtaa.\nMinä otin lakin ja tuuppasin hänen silmilleen: paikalla tunsi\nlovesta, joka oli lakissa. Hyppäsi pystyyn. Eipä ennen aikaan mitään\npuuttunut. Sekä kaimakkia että viinirypäleitä, kaikkea hilasi mulle,\n— lisäsi Jeroshka, joka selitti kaikki käytännöllisesti. — Eikä se\nollut ainoa tyttö. Toisenlaista oli ennen!\n\n— Entäs nyt?\n\n— Mennään koiran perästä, pistetään fasani puuhun, sitten ampumaan.\n\n— Liehittelisit sitä Marjankaa?\n\n— Pidä sinä huoli koirista. Illalla kerron loput, — sanoi ukko\nosoittaen lemmikkiään Ljamia.\n\nHe vaikenivat.\n\nKulettuaan noin sata askelta keskustellen, ukko taas pysähtyi ja\nosoitti risua, joka oli tien poikki.\n\n— Mitä sinä tästä luulet? — sanoi hän. — Luuletko, että se on\nniinkuin olla pitää? Ei. Tämä keppi on pahasti.\n\n— Mitenkä pahasti?\n\nHän naurahti.\n\n— Et sinä tiedä mitään. Kuuleppas. Kun keppi on noin, niin älä\nastu sen yli, vaan joko kierrä tai heitä tieltä näin ja lue rukous:\n\"Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle\", ja sitten mene minne haluat.\nSe ei tee mitään. Niin opettivat vanhat minulle ennen.\n\n— Tuollaista hassutusta! — sanoi Olenin. — Kerro sinä ennen\nMarjanasta. Kuule, Lukashkan kanssako hän kuhertelee?\n\n— Sht... nyt ääneti, — keskeytti taas kuiskaten ukko keskustelun:\n— kuuntele vain sinäkin. Kulemme metsää pitkin kierroksen.\n\nJa astuen kuulumattomasti virsuineen kulki ukko edellä kapeata\npolkua, joka vei tiheään, villiin umpimetsään. Hän katsahti muutaman\nkerran otsaansa rypistäen Oleniniin, joka kahisutti ja kolisutti\nsuuria saappaitaan ja varomattomasti kantoi pyssyään niin että\nse jonkun kerran takertui puiden oksiin, jotka olivat kasvaneet\ntoisiinsa kiinni tien yli.\n\n— Älä kolisuta, kulje hiljaan, sotamies! — sanoi hän hänelle\näkäisesti kuiskaamalla.\n\nIlmassa tuntui että aurinko oli noussut. Sumu hälveni, mutta peitti\nyhä metsän latvat. Metsä näytti kauhean korkealta. Joka askeleella\nmaisema edessä muuttui. Mikä näytti puulta, se olikin pensas; kaisla\nnäytti puulta.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSumu osaksi haihtui, avaten näkyviin kosteat kaislakatot, osaksi\nmuuttui kasteeksi, tehden tien ja nurmen aitojen vierellä kosteaksi.\nKaikkialla nousee savu piipuista. Väki on lähtenyt stanitsasta —\nmikä työhön, mikä joelle, mikä vartioihin. Metsämiehet kulkivat\nrinnatusten kosteaa ruohottunutta tietä. Koirat, häntiään huiskuttaen\nja vilkaisten isäntiinsä, juoksivat kupeilla. Hyttysparvia vaippui\nilmassa ja ajaen takaa metsästäjiä ne peittivät näiden selät,\nsilmät ja kädet. Tuoksui ruoholta ja metsän kosteudelta. Olenin\nlakkaamatta silmäili rattaita, joissa Marjanka istui kepakolla\nhoputtaen härkiä. Oli hiljaista. Stanitsasta tulevat äänet, joita\nvielä äsken kuului, eivät enää kantaneet metsämiesten korviin;\nkoirain juostessa orjantappurat risahtelivat; väliin linnut\nääntelivät. Olenin tiesi, että metsässä on vaarallista olla, että\nabrekkeja aina piiloitteleikse näissä paikoissa. Hän tiesi myös,\nettä metsässä pyssy jalkamiehelle on luja turva. Peloissaan hän ei\nollut, mutta hän tunsi, että toinen hänen sijassaan voisi pelätä ja\ntähystellen erityisen jännitettynä autereista, kosteata metsää, hän\nkuullessaan harvoja heikkoja ääniä otti kiinni pyssystään ja tunsi\nmieluista ja aivan uutta tunnetta. Kulkien edellä Jeroshka-setä\npysähtyi jokaiselle lätäkölle, missä oli kaksiosaisia eläinten\njälkiä, ja tarkkaavaisesti silmäillen osoitti niitä Oleninille.\nHän ei juuri ollenkaan puhunut; vain silloin tällöin kuiskaten\nteki huomautuksiaan. Tietä, jota he kulkivat, oli aikoinaan ajettu\nkaksipyörärattailla ja se oli jo aikoja sitten ruohottunut.\nVaivaisjalava- ja platanimetsä oli molemmin puolin niin sankka ja\numpeen kasvanut, ettei sen läpi saattanut nähdä mitään. Melkein\njokainen puu oli ylhäältä alas saakka villin viiniköynnöksen\nkiertämä; alhaalla kasvoi sankkana tumma orjantappurapensaikko.\nJokaisen pienen kedon olivat kokonaan vallanneet sinivattupensaat ja\nkaislaheinät, joiden harmaat tupsut nuokkuivat. Paikoittain läksi\ntiestä suuria eläinten polkuja ja pieniä tunnelintapaisia fasaniteitä\nmetsän tiheikköön. Kasvullisuuden voima tässä metsässä, johon karja\nei ollut päässyt tunkeutumaan, joka askeleella hämmästytti Oleninia,\njoka ei vielä koskaan ollut nähnyt mitään sellaista. Metsä, pelko,\nukko salaperäisine kuiskauksineen, Marjanka miehekkäine solakkoine\nvartaloineen ja vuoret — tuo kaikki tuntui Oleninista unelta.\n\n— Sain fasanin puuhun, — kuiskasi ukko, katsellen ympärilleen ja\nvetäen lakin silmilleen. — Turpasi peitä: fasani! — Hän heilautti\nvihaisesti kättään Oleninille ja ryömi kauemmas melkein nelinkontan.\n— Se pelkää ihmisen turpaa.\n\nOlenin oli vielä jälessä, kun ukko pysähtyi ja alkoi tarkastella\npuuta. Fasanikukko kotkotti puusta koiralle, joka sitä haukkui, ja\nOlenin näki fasanin. Mutta samalla pamahti laukaus kuin tykistä\nJeroshkan jykevästä pyssystä ja kukko räpytti siipiään, pudotti\nhöyheniä ja putosi maahan. Ukon luo mennessään Olenin säikäytti\ntoisen. Tyhjennettyään pyssynsä hän viritti sen ja ampui. Fasani\npyrähti pystysuoraan ylös ja sitten putosi kuin kivi tiheikköön\ntakertuen oksiin.\n\n— Mestari! — nauraen huusi ukko, joka ei osannut ampua lennosta.\n\nOtettuaan fasanit maasta he menivät eteenpäin. Olenin liikkumisen ja\nkiitoksen huumaamana puhui puhumistaan ukon kanssa.\n\n— Malta! tänne mennään, — keskeytti hänet ukko: eilen näin täällä\nhirven jälen.\n\nHe kääntyivät tiheikköön ja kulettuaan noin kolmesataa askelta\njoutuivat kedolle, joka kasvoi kaislikkoa ja jossa paikoittain oli\nvesilätäköitä. Olenin ei pysynyt vanhan metsämiehen perässä ja\nJeroshka-setä kumartui noin kahdenkymmenen askeleen päässä hänen\nedellään, merkitsevästi nyökäten ja kättään heilauttaen. Päästyään\nhänen luokseen Olenin näki ihmisen jalan jälen, jota ukko hänelle\nosoitti.\n\n— Näetkö?\n\n— Näen. Mitä? — kysyi Olenin, koettaen puhua niin tyynesti kuin\nsuinkin: — ihmisen jälki.\n\nHänen päässään välähti hänen tahtomattaan muisto Cooperin\nSukkajalasta ja abrekeista ja katsellen ukon käynnin salaperäisyyttä\nhän ei tahtonut uskaltaa kysyä ja oli epätietoinen siitä vaarako vai\nmetsästys aiheuttivat tuon salaperäisyyden.\n\n— Eipähän, se on minun jälkeni, — vastasi yksinkertaisesti ukko ja\nosoitti ruohoa, jonka alla näkyi tuskin huomattavasti eläimen jälki.\n\nUkko läksi eteenpäin. Olenin ei jäänyt hänestä jälelle. Kulettuaan\nnoin kaksikymmentä askelta ja painautuen alas, he tulivat tiheikköön,\ntuuhean päärynäpuun luo, jonka alla maa oli mustaa ja jossa oli\ntuoresta eläimen lantaa.\n\nViiniköynnöksen kietomana paikka oli katetun, kodikkaan, pimeän ja\nviileän huvimajan näköinen.\n\n— Aamulla on ollut siinä, — huoahtaen sanoi ukko: — näyttää\nmakuusija hikiseltä, tuoreelta.\n\nYhtäkkiä kauhea rysähdys kuului metsästä noin kymmenen askeleen\npäässä heistä. Molemmat säpsähtivät ja tarttuivat pyssyihinsä, mutta\nei mitään näkynyt; kuului vaan kuinka oksat taittuivat. Tasainen,\nnopea ravijuoksun kopse kuului hetken ajan, rysähteleminen muuttui\ntöminäksi, joka yhä kauempana ja kauempana, laajempana ja laajempana\nkaikui äänettömässä metsässä. Jotain ikäänkuin repeytyi Oleninin\nsydämessä. Hän tarkasti tähysteli viheriää tiheikköä ja vilkaisi\nvihdoin ukkoon. Jeroshka-setä puristi pyssyä rintaansa vasten ja\nseisoi liikkumatta, hänen lakkinsa oli taaksepäin heitetty, silmät\npaloivat tavattomin loistein ja auki oleva suu, josta tuikeina\ntörröttivät mädänneet keltaiset hampaat, jähmettyi paikalleen.\n\n— Sarvipäinen! — virkkoi hän. Ja toivotonna heittäen pyssynsä\nmaahan alkoi tempoa harmaata partaansa. — Tässä seisoin! Tieltä\nolisi pitänyt lähestyä sitä... Pöllö, pöllö! — ja hän kiukuissaan\ntarttui partaansa. — Pöllö, sika! — toisti hän, kovasti repien\nitseään parrasta. Metsän yllä sumussa ikäänkuin kiiri jotain; yhä\nkauempana ja kauempana, laajemmalta ja laajemmalta kumisi pakenevan\nhirven juoksu.\n\nVasta hämärissä Olenin palasi ukon kanssa, väsyneenä, nälissään ja\nväkevänä. Päivällinen oli valmis. Hän söi, joi ukon kanssa niin että\nhänen tuli lämmin ja hauska olla, ja meni rappusille. Taas silmien\nedessä kohosivat vuoret laskevassa auringossa. Taas ukko kertoi\nloppumattomia kertomuksiaan metsästyksestä, abrekeista, heiloista,\nhuolettomasta uljaasta elämästä. Taas Marjana-kaunotar kulki\nsisään, ulos ja pihan yli. Paidan alla kuulsi kaunottaren voimakas,\nneitseellinen ruumis.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nSeuraavana päivänä ei ukko ollut mukana ja Olenin meni yksin\nsille paikalle, missä oli ukon kanssa säikäyttänyt hirven.\nJottei tarvitsisi kiertää portin kautta, hän kiipesi kuten\nkaikki muutkin stanitsassa tekivät, piikkiaidan yli. Eikä hän\nollut vielä ehtinyt irroittaa piikkejä, jotka olivat takertuneet\nhänen tsherkessitakkiinsa, kun hänen koiransa, joka juoksi\nedellä, säikäytti lentoon kaksi fasania. Tuskin hän oli päässyt\norjantappurametsään, kun rupesi fasaneja joka askeleella lähtemään\nlentoon. (Ukko ei ollut näyttänyt hänelle eilen tätä paikkaa\nsäästääkseen sen metsästykseen pyydyksellä). Olenin ampui fasaneja\nviisi kappaletta kahdellatoista laukauksella ja ryömiessään\norjantappuroista niitä ottamaan uupui niin, että hiki virtanaan valui\nhänestä. Hän huusi koiran luokseen, laski hanat, pani pois luodit ja\nhaulit ja huiskien sääskiä tsherkessitakkinsa hihalla, hiljalleen\nläksi kulkemaan eiliselle paikalle. Mutta oli mahdoton hillitä\nkoiraa, joka aivan tien vierestä löysi jälkiä, ja hän ampui vielä\npari fasania ja niiden vuoksi viipyen hän vasta puolen päivän aikaan\nalkoi tulla eiliselle paikalle.\n\nPäivä oli aivan kirkas, tyyni, kuuma. Aamun tuoreus oli metsästäkin\nnuutunut ja hyttyslaumat tarttuivat suorastaan liimana kasvoihin,\nselkään ja käsiin. Koira oli muuttunut mustasta tummanharmaaksi;\nsen selkä oli kokonaan sääskien peitossa. Tsherkessitakki, jonka\nläpi ne työnsivät pistimensä, tuli samanlaiseksi. Olenin oli valmis\njuoksemaan sääskiä pakoon; hänestä tuntui jo, ettei kesällä voikkaan\nasua stanitsassa. Hän läksi jo kotiinsa päin kulkemaan, mutta muisti\nsitten, että elettävä on ihmisten näinkin, päätti kestää ja alkoi\nantaa niiden rauhassa purra itseään. Ja merkillistä, keskipäiväksi\ntämä tunne tuli hänestä jo mieluisaksikin. Tuntuipa hänestä, että\njollei olisi tätä joka puolelta ympäröivää hyttyskehää, tätä\nhyttystahdasta, joka käden alla siveltyi hikisille kasvoille, ja\ntätä rauhatonta kutkutusta yli koko ruumiin, niin tämä metsä hänen\nsilmissään menettäisi luonteensa ja sulonsa. Nuo hyönteisparvet\nniin sopivat tähän villiin, miltei pilalle saakka rikkaaseen\nkasvullisuuteen, metsän täydeltä vilisevien nisäkkäiden ja lintujen\nloppumattomuuteen, tuohon tumman metsän vehreyteen, lemuavaan,\nkuumaan ilmaan, noihin sameavesisiin ojiin, joita kaikkialle imeytyi\nTerekistä ja jotka lirisivät jossain riippuvain lehtien alla,\nettä hänelle kävi mieluisaksi juuri se, mikä ennen oli tuntunut\nkauhealta ja sietämättömältä. Kierrettyään sen paikan, jossa oli\neilen tavannut otuksen, ja löytämättä mitään teki hänen mielensä\nlevähtää. Aurinko paistoi kohtisuoraan metsän päältä ja sen säteet\nsattuivat aina suoraan hänen selkäänsä ja päähänsä, kun hän poikkesi\naholle tai tielle. Seitsemän raskasta fasania painoi kipeästi hänen\nvyötäreitään. Hän etsi eiliset hirven jälet, tunkihe tiheikköön\npensaan alle samaan paikkaan missä hirvi eilen oli maannut ja\nheittäytyi sen makuusijalle. Hän tarkasti ympärillään olevaa tummaa\nmetsän vihannuutta, tarkasti hikistä paikkaa, eilistä lantaa, hirven\npolvien merkkiä, mustamultaista turvetta, jonka hirvi oli nyhtäissyt\nirti, ja eilisiä jälkiään. Hänen oli viileä ja mukava olla; hän ei\najatellut mitään eikä halunnut mitään. Ja yhtäkkiä häneen tuli ilman\naihetta niin omituinen onnen ja kaiken rakastamisen tunne, että hän\nvanhaan lapsuudentapaansa rupesi tekemään ristinmerkkiä ja kiittämään\njotakuta. Hän havaitsi yhtäkkiä erityisen selvästi, että nyt minä,\nDmitrij Olenin, kaikista muista eroava olento, makaan tässä yksin,\nHerra ties missä, sillä sijalla jolla hirvi on ollut, — vanha\nhirvi, kaunis, joka kenties ei ole koskaan nähnyt ihmistä, — ja\nsellaisessa paikassa, jossa ei koskaan kukaan ihminen ole istunut\najatellen tätä samaa. Istun ja ympärilläni on nuoria ja vanhoja puita\nja yhden niistä kietovat syliinsä villin viiniköynnöksen lehvät;\nympärilläni teuhaavat fasanit, ajaen toisiaan takaa, tuntien kenties\nsurmattujen veljiensä hajun. Hän tunnusteli kädellään fasaneja,\ntarkasteli niitä ja pyyhki lämpimään vereen tahrautuneen kätensä\ntsherkessitakkiinsa. \"Kenties shakalit vainuavat ja tyytymättömin\nnaamoin pötkivät pois täältä päin; minun ympärilläni lentäen\noksien välitse, jotka niistä näyttävät suurilta saarilta, surisee\nhyttysiä: yksi, kaksi, kolme, neljä, sata, tuhat, miljona hyttystä\n— ja ne kaikki jotain ja jostain syystä surisevat ympärilläni\nja jokainen niistä on samallainen kaikista muista eroava Dmitrij\nOlenin, kuin minä itsekin.\" Hänen mielessään kuvastui selvästi, mitä\nsääsket ajattelivat ja surisivat. \"Tänne, tänne, ystävät! Tässä\non ketä voi syödä\", surisevat ne ja käyvät häneen liimana kiinni.\nJa hänelle selvisi, ettei hän ole mikään venäläinen aatelismies,\nMoskovan yhdistyksen jäsen, sen ja sen ystävä ja sukulainen, vaan\nyksinkertaisesti samanlainen sääski, tai samanlainen fasani, tai\nhirvi, kuin nekin, jotka nyt ovat hänen ympärillään. \"Samoin kuin ne,\nkuin Jeroshka-setä, elän, kuolen. Ja totta on, mitä hän puhuu: ruoho\nvain kasvaa päällesi.\"\n\n\"Entä sitten, jos kasvaa ruoho? — ajatteli hän yhä. — Täytyy\nkuitenkin elää, täytyy olla onnellinen, sillä minä haluan vain\nyhtä — onnea. Sama mikä lienenkin: samanlainen eläin, kuin kaikki\nmuutkin, joiden yli ruoho kasvaa, ja siinä kaikki, taikka kehys,\njohon on sovitettu osa ainoasta jumaluudesta, — joka tapauksessa on\nelettävä niin hyvin kuin suinkin. Kuinka sitten tulee elää tullakseen\nonnelliseksi, ja miksi minä en ole ennen ollut onnellinen?\" Ja hän\nalkoi muistella kulunutta elämäänsä ja hänen tuli inho itseään. Hän\nhuomasi itsensä niin vaativaiseksi egoistiksi, vaikka oikeastaan\nhäneltä ei itseltään puuttunut mitään. Ja yhä hän katseli ympärilleen\nlehtivihantaa, jonka lävitse valo pilkisti, laskevaa aurinkoa ja\nkirkasta taivasta — ja tunsi yhä itsensä yhtä onnelliseksi kuin\nennenkin. \"Mistä olen onnellinen, ja mitä varten olen tähän saakka\nelänyt? — ajatteli hän. — Miten olen ollut vaativainen itseäni\nkohtaan, miten paljon suunnitellut, enkä ole itselleni tehnyt\nmuuta kuin häpeätä ja surua! Ja nyt en onneen tarvitse mitään!\"\nJa yhtäkkiä hänelle ikäänkuin avautui uusi maailma. \"Mikä on\nonni, — sanoi hän itselleen: — onni on siinä, että elää toisten\nhyväksi. Ja se on selvä. Ihmiseen on pantu onnen tarve, — siis on\nse oikeutettu. Tyydyttämällä sitä itsekkäästi, se on, hakemalla\nitselleen rikkauksia, mainetta, elämän mukavuutta, rakkautta, voivat\nasianhaarat muodostua sellaisiksi, että onkin mahdoton tyydyttää\nnoita haluja. Siis nämä halut ovat laittomia, vaan onnen tarve\nei ole laiton. Mitä haluja voidaan aina tyydyttää ulkonaisista\nedellytyksistä huolimatta, mitä? — Rakkautta, uhrautuvaisuutta!\" Hän\nniin riemastui ja innostui tämän löydettyään, tämän, kuten hänestä\nnäytti, uuden totuuden, että hyppäsi pystyyn ja kärsimättömästi\nalkoi etsiä kenen hyväksi heti paikalla voisi uhrautua, kenelle\ntehdä hyvää, ketä rakastaa. \"Emmehän itsellemme tarvitse mitään,\n— hän ajatteli yhä, — miksi emme eläisi toisten hyväksi?\" Hän\notti pyssyn ja aikoen heti paikalla palata kotiinsa, pohtiakseen\nlopullisesti kaikkea tätä ja löytääkseen tilaisuuden tehdä hyvää,\ntuli pois vesakosta. Päästyään aholle hän katsahti ympärilleen:\naurinkoa ei enää näkynyt puiden latvain takaa; ilma viileni ja seutu\nnäytti hänestä aivan tuntemattomalta eikä sen seudun näköiseltä,\njoka ympäröi stanitsaa. Kaikki muuttui äkkiä, sekä sää että metsän\nluonne: taivas vetäytyi pilviin, tuuli humisi puiden latvoissa,\nympärillä näkyi vain kaislikkoa ja yli-ikäistä ryteikkömetsää. Hän\nrupesi huutamaan koiraansa, joka oli juossut hänen luotaan jotain\notusta ajaen ja hänen äänensä kaikui takaisin onttona. Ja yhtäkkiä\nhänen tuli kauhean paha olla. Hän alkoi pelätä. Tuli mieleen abrekit,\ntapot, joista hänelle oli kerrottu, ja hän odotti: nyt juuri hyökkää\njoka pensaasta tshetsheni, ja hänen täytyy puolustaa elämätään ja...\nkuolla tai olla raukka. Hän muisteli myös Jumalaa ja tulevaista\nelämää — hän ei ollut tällä tavoin kaukaan aikaan muistellut. Ja\njoka puolella oli tuo synkkä, ankara, villi luonto. \"Kannattaako\nsinun elää itseäsi varten, — ajatteli hän, — kun tuossa hetkessä\nkuolet ja kuolet tekemättä mitään hyvää ja kenenkään saamatta\nkuolematasi tietää?\" Hän kulki sitä suuntaa, missä luuli stanitsan\nolevan. Metsästystä hän ei enää ajatellut, tunsi tappavaa väsymystä\nja erittäin tutkivasti, melkein kauhun vallassa, katseli jokaista\npensasta ja puuta luullen joka hetki surman tulevan. Kierrettyään\njotensakin kauan, hän saapui ojalle, jossa juoksi hietaista, kylmää\nvettä Terekistä ja ollakseen enää eksymättä, päätti kulkea pitkin sen\nvartta. Hän kulki tietämättä itse minne oja hänet veisi. Äkkiä hänen\ntakanaan kaislat risahtivat. Hän vavahti ja tarttui pyssyynsä. Hän\nhäpesi, — hengästynyt koira läähättäen syöksyi ojan kylmään veteen\nja rupesi sitä latkimaan.\n\nHän joi sen kanssa yhdessä ja lähti siihen suuntaan, minne koira\nvei, olettaen, että se johtaa hänet stanitsaan. Mutta vaikka koira\noli mukana, tuntui hänestä kaikki ympäröivä vielä synkemmältä. Metsä\npimeni, tuuli yhä voimakkaammin ja voimakkaammin riehui vanhojen,\nkatkenneiden puiden latvoissa. Joitakin suuria lintuja kierteli\nkirkuen näissä puissa olevia pesiä. Kasvullisuus köyhtyi, yhä\nuseammin tuli vastaan suhajavaa kaislikkoa ja paljaita hiekkaketoja,\neläinten jälkien kirjailemia. Tuulen ulvontaan yhtyi vielä jokin\nikävä, yksitoikkoinen humu. Mieli kävi yleensä synkeäksi. Hän\nkoetteli takaa kädellään fasaneja, ja yksi oli poissa. Fasani oli\npäässyt irti ja pudonnut, ja vain verinen kaula ja pää törröttivät\nvyössä. Hänestä oli nyt kauheampaa kuin koskaan. Hän alkoi rukoilla\nJumalaa ja pelkäsi vain sitä, että kuolee tekemättä mitään hyvää\nja kaunista; ja hänen teki niin mieli elää, elää, suorittaakseen\nuhrautumisen urotyön.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nYhtäkkiä oli kuin aurinko olisi hänen sieluunsa paistanut. Hän kuuli\nvenäjänkielistä puhetta, kuuli Terekin nopean ja tasaäänisen juoksun,\nja pari askelta astuttuaan hänen eteensä avautui ruskea, liikkuva\njoen pinta, tummanruskea, märkä hiekka rannoilla ja särkänteillä,\nkaukainen aro, aseman vahtitorni, joka pisti esiin veden pinnan yli,\nsatuloitu hevonen, joka kulki orjanruoskapensaissa etujalat ja toinen\ntakajalka kytkettyinä yhteen, ja vuoret. Punainen aurinko pisti\nhetkeksi esiin päänsä ukkospilven takaa ja viimeisillä säteillään\niloisesti paistoi jokeen, kaislikkoon, vahtitorniin ja kasakkoihin,\njotka olivat ryhmässä ja joiden joukosta Lukashka ehdottomasti\nuljaalla muodollaan herätti Oleninin huomiota.\n\nOlenin tunsi taas, ilman mitään havaittavaa syytä, olevansa täysin\nonnellinen. Hän oli tullut Nizhne-Prototskijn vahtipaikalle, Terekin\nrannalle, jonka vastapäätä joen tuolla puolen oli rauhallinen\nnomadikylä. Hän tervehti kasakoita, mutta kun ei vielä löytänyt syytä\nkellekään tehdä hyvää, meni tupaan. Eikä tuvassakaan ilmaantunut\nsiihen tilaisuutta. Kasakat ottivat hänet kylmästi vastaan. Hän meni\nsavimajaan ja sytytti paperossin. Kasakat loivat vähän huomiota\nOleniin, ensiksikin siksi, että hän poltti paperossia, toiseksi\nsiksi, että heillä oli muuta huvia tänä iltana. Vuorilta oli tullut\nvakooja ja sodanhaluisia tshetshenejä, surmatun abrekin sukulaisia,\nruumista lunastamaan. Odotettiin stanitsasta kasakkapäällyskuntaa.\nSurmatun veli, pitkä, solakka mies, jolla oli siistiksi ajettu ja\npunaiseksi värjätty parta, oli repaleisesta tsherkessitakistaan ja\nrikkinäisestä korkeasta lakistaan huolimatta tyyni ja juhlallinen\nkuin tsaari. Hänen kasvonsa olivat hyvin surmatun abrekin näköiset.\nHän ei edes viitsinyt katsoa kehenkään, ei kertaakaan vilkaissut\nvainajaan, istui siimeksessä kyykyssä, vain syljeskeli ja poltti\npiippua ja väliin päästi muutamia käskeviä kurkkuääniä, joita hänen\nseuralaisensa kunnioittavasti kuunteli. Saattoi huomata, että\nhän oli dzhigitti, joka oli nähnyt, eikä vain kerran, venäläisiä\naivan toisissa olosuhteissa ja ettei mikään venäläisissä voinut\nherättää hänen mielenkiintoaan, vielä vähemmin ihmettelyään.\nOlenin oli menemäisillään vainajan luo ja rupesi sitä katselemaan,\nmutta sen veli, tyynen halveksivasti katsahtaen kulmakarvojen\nyläpuolelle Oleninia, lyhyesti ja vihaisesti sanoi jotain. Vakoilija\nkiiruhti peittämään tsherkessitakilla vainajan kasvot. Oleninia\nkummastutti dzhigitin kasvojen ilmeen majestetisuus ja ankaruus;\nhän oli rupeamaisillaan puheisiin tämän kanssa ja aikoi kysyä\nmistä kylästä hän oli, mutta tshetsheni hiukan vilkaisi häneen,\nhalveksivasti sylkäisi ja kääntyi pois. Olenin oli niin ihmeissään,\nkun vuorelainen ei hänestä välittänyt, että selitti itselleen tämän\nvälinpitämättömyyden vain tyhmyydeksi tai kielen taitamattomuudeksi.\nHän kääntyi hänen toverinsa puoleen. Toveri, vakoilija ja tulkki,\noli myös repaleissa, mutta musta- eikä punatukkainen, ketterä,\nhampaat ihan valkeat ja silmät loistavan mustat. Vakoilija mielellään\nantautui keskusteluun ja pyysi paperossia.\n\n— Niitä on viisi veljeä — kertoi vakoilija virheellisellä\npuolivenäläisellä kielellään: — nyt jo tämä kolmas veljeä venäläiset\nlyö, vain kaksi on jäänyt; hän on dzhigitti, oikein dzhigitti! —\npuhui vakoilija, osoittaen tshetsheniä. — Kun Achmet-kaani (niin\nkutsuttiin abrekki-vainajaa) sai surmansa, istui hän toisella puolen\nkaislikossa; hän näki kaikki, kuinka pantiin purteen ja kuinka\nvietiin rannalle. Hän istui yöhön saakka; tahtoi ampua ukon, vaan\ntoiset eivät sallineet.\n\nLukashka meni keskustelevien luo ja istuutui heidän viereensä.\n\n— Mistä kylästä? — kysyi hän.\n\n— Tuolta, noilta vuorilta, — vastasi vakoilija, osoittaen Terekin\ntakana vaaleansinertävää sumuista rotkoa: — Tiedätkö Sujuk-sun? Noin\nkymmenen virstaa sen takana.\n\n— Tunnetko Sujuk-sussa Girei-kaanin? — kysyi Lukashka,\nhuomattavasti ylpeänä tästä tuttavuudestaan: — minun toverini.\n\n— Minun naapurini, — vastasi vakoilija.\n\n— Siinä mies on! — ja Lukashka, hyvin innostuneena, sen näki, alkoi\npuhua tataria tulkin kanssa.\n\nPian saapui sotnikka (sadan miehen johtaja) ja stanitsan päällikkö,\nkaksi kasakkaa seurueenaan. Sotnikka, uusia kasakkaupseereja,\ntervehti kasakoita; mutta hänelle ei huutanut kukaan vastaukseksi\nkuten jalkaväessä: \"toivomme terveyttä, teidän jalosukuisuutenne!\"\nja vain yksinkertaisesti kumartaen vastasi hänelle joku. Muutamat,\nLukashka niiden mukana, nousivat ja ojentausivat suoriksi. Aliupseeri\nilmoitti, että kaikki oli vartiopaikalla järjestyksessä. Tämä kaikki\ntuntui Oleninista naurettavalta; aivan kuin nämä kasakat olisivat\nnäytelleet jalkaväen sotamiestä. Mutta muodollisuus siirtyi pian\nvälittömäksi suhteeksi; ja sotnikka, joka oli samallainen sukkela\nkasakka kuin muutkin, alkoi puhua vilkkaasti tataria tulkin kanssa.\nKirjoitettiin jokin paperi, annettiin tulkille, otettiin häneltä\nmaksu ja mentiin ruumiin luo.\n\n— Kuka teistä on Luka Gavrilov? — virkkoi sotnikka. Lukashka otti\nlakin päästään ja meni lähemmäksi.\n\n— Sinusta olen lähettänyt raportin rykmentin komentajalle. Miten\nkäy, en tiedä: kirjoitin pyynnön rististä, — aliupseeriksi on\naikaista. Oletko lukutaitoinen?\n\n— En ollenkaan.\n\n— Vaan oletpa kerrassaan uljas mies! — sanoi sotnikka näytellen\nyhä päällikköä. — Pane lakki päähäsi. Mitä Gavriloveja hän on...\nLeveänkö, vai?\n\n— Veljenpoika, — vastasi aliupseeri.\n\n— Tiedän, tiedän. No, käsiksi miehet, auttakaapa heitä, — kääntyi\nhän kasakkain puoleen.\n\nLukashkan kasvot loistivat pelkkää riemua ja näyttivät tavallista\nkauniimmilta. Mentyään aliupseerin luota ja pantuaan lakin päähänsä,\nhän taas istuutui Oleninin viereen.\n\nKun ruumis oli kannettu purteen, meni tshetshenin veli rantaan.\nKasakat vaistomaisesti väistyivät sivulle antaakseen tietä hänelle.\nHän työnsi voimakkaasti jalallaan veneen rannasta ja hyppäsi siihen.\nSilloin hän ensi kerran, sen huomasi Olenin, nopein katsein vilkaisi\nkaikkiin kasakkoihin, ja taas kysyi äkisti jotain toveriltaan. Toveri\nvastasi jotain ja osoitti Lukashkaa. Tshetsheni katsahti häneen ja\nhitaasti kääntyen pois rupesi katsomaan toista rantaa. Ei viha, vaan\nkylmä ylenkatse kuvastui tuossa katseessa. Hän sanoi vielä jotain.\n\n— Mitä hän sanoi? — kysyi Olenin liukaskieliseltä tulkilta.\n\n— Teitä meitä lyö, meitä teitä mukuroi. Kaikki yksi pörölörö, —\nsanoi vakoilija nähtävästi viekastellen, naurahti virnistäen valkein\nhampain ja hyppäsi purteen.\n\nVainajan veli istui liikkumatta ja kiinteästi katseli toista rantaa.\nHän niin vihasi ja halveksi, ettei hän edes ollut mistään utelias.\nVakoilija, seisoen purren nenässä ja siirtäen airon milloin toiselle,\nmilloin toiselle puolelle, ohjasi taitavasti ja puhui lakkaamatta.\nViistoon halkaisten virran tuli pursi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi,\näänet enää tuskin kuuluivat ja vain näkyi, kuinka he vihdoin laskivat\nrantaan, jossa heidän hevosensa olivat. He kantoivat ruumiin sinne.\nVaikka hevonen painon alla rusahti, pantiin ruumis satulan yli\npoikittain, noustiin hevosten selkään ja käyden ajettiin nomadikylän\nohitse, josta joukko väkeä tuli katsomaan heitä. Tällä puolen\nolevat kasakat olivat erittäin tyytyväisiä ja iloisia. Kaikkialta\nkuului naurua ja pilaa. Sotnikka ja stanitsanpäällikkö menivät\nvierailulle savihökkeliin. Lukashka iloisin kasvoin, joille hän\nkoetti huolellisesti antaa arvokkaan ilmeen, istui Oleninin vieressä\nkyynärpäät polvia vasten ja vuoli keppiä.\n\n— Miksi tupakoitte? — sanoi hän aivan kuin olisi ollut utelias: —\nmaistuuko hyvältä?\n\nHän sanoi sen nähtävästi ainoastaan siitä syystä, että oli huomannut,\nkuinka Oleninin oli nolo olla kun oli niin yksin kasakkain parissa.\n\n— Olen tottunut siihen, — vastasi Olenin; — entä sitten?\n\n— Hm... Jospa meikäläinen rupeaisi polttamaan — paha perisi!\nTuollahan vuoret eivät ole kaukana, — sanoi Lukashka osoittaen\nrotkoa, — vaan sinnepä ei pääse!... Mitenkäs te menette yksin\nkotiin, pimeä on? Tulen saattamaan, jos haluatte, — sanoi Lukashka:\n— pyytäkää lupa aliupseerilta.\n\n\"Miten uljas poika!\" ajatteli Olenin, katsellen kasakan iloisia\nkasvoja. Hän muisti Marjankaa ja suutelon, jonka oli salaa\nkuullut portin takaa, ja hänen tuli sääli Lukashkaa, sääli hänen\nsivistymättömyyttään. \"Mikä typeryys ja sotku, — ajatteli hän: —\nihminen on tappanut toisen — ja on onnellinen, tyytyväinen, kuin\nolisi tehnyt mitä kauneimman teon. Eikö tosiaankaan mikään sano\nhänelle, ettei siinä ole syytä suureen iloon, — ettei onni ole\ntappamisessa, vaan uhrautumisessa?\"\n\n— Ei ole sinun nyt hyvä joutua hänen kynsiinsä, veli, — sanoi yksi\nkasakoista, joka oli ollut saattamassa purrelle, kääntyen Lukashkaan:\n— kuulitko, miten kyseli sinua?\n\nLukashka nosti päätään.\n\n— Niin ristipoika? — kysyi Lukashka, tarkoittaen sillä sanalla\ntshetsheniä.\n\n— Ristipoika ei nouse vaan punatukkainen, ristiveli.\n\n— Kiittäköön Jumalaa, että itse pääsi eheänä, — sanoi Lukashka\nnauraen.\n\n— Mistä sinä olet iloissasi? — kysyi Olenin Lukashkalta. — Jospa\nsinun veljesi olisi tapettu, olisitkohan sinä iloinen?\n\nKasakan silmät nauroivat kun ne katselivat Oleninia. Hän näytti\nymmärtäneen kaiken, mitä tämä tahtoi sanoa hänelle, mutta oli\nsemmoisten mietelmien yläpuolella.\n\n— Entä sitten? Käyhän niinkin. Eikö sitten meidän miehiä tapeta?\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nSotnikka ja stanitsan päällikkö olivat lähteneet pois, ja\ntuottaakseen iloa Lukashkalle ja päästäkseen kulkemasta yksin\npimeässä metsässä pyysi Olenin lomaa Lukashkalle ja aliupseeri\nantoi. Olenin arveli, että Lukashka tahtoi tavata Marjankaa,\nja oli iloissaan muutenkin tuon hauskannäköisen ja puheliaan\nkasakan seurasta. Lukashka ja Marjanka tahtomattakin yhtyivät\nhänen mielikuvituksessaan ja hänestä oli hupaista ajatella heitä.\n\"Hän rakastaa Marjanaa, — ajatteli itsekseen Olenin, — vaan\nminäpä voisin rakastaa tyttöä\". Ja jokin voimakas ja hänelle uusi\nheltymyksen tunne piti häntä vallassaan, kun he kulkivat pimeätä\nmetsää pitkin kotiin. Lukashkan mieli oli myös iloinen. Jotain\nrakkauden kaltaista tuntui olevan näiden kahden niin erilaisen nuoren\nmiehen välillä. Joka kerta, kun he katsoivat toisiinsa, teki heidän\nmieli nauraa.\n\n— Mistä portista sinä? — kysyi Olenin.\n\n— Keskimäisestä. Mutta minä saatan teidät suolle saakka. Siellä ei\nole enää mitään pelättävää.\n\nOlenin naurahti.\n\n— Minäkö pelkäisin? Saat mennä takaisin, paljon kiitoksia. Menen\nyksin loppumatkan.\n\n— Ei tarvitse! Mihinkä mulla on hätä? Kyllä te pelkäätte. Mekin\npelkäämme, — sanoi Lukashka, nauraen hänkin ja tyynnyttäen Oleninin\nitserakkautta.\n\n— Tule minun luokseni. Juttelemme, ryyppäämme ja aamulla lähdet.\n\n— Eikö mulla ole sijaa missä yhden yön nukkuu? — naurahti Lukashka,\n— vaan aliupseerikin pyysi tulemaan.\n\n— Minä kuulin eilen kun sinä lauloit ja näinkin sinut.\n\n— Kaikki ihmiset... — Ja Luka heilutti päätään.\n\n— Niin, sinä menet naimisiin, niinhän? — kysyi Olenin.\n\n— Äiti tahtoisi naittaa. Vaan ei ole vielä hevostakaan.\n\n— Sinä et ole rintamakasakka?\n\n— Mitenpä minä? Vasta olen otettu. Ei ole vielä hevosta, eikä ole\nmistä saisi. Sentähden eivät naitakkaan.\n\n— Paljonko hevonen maksaa?\n\n— Kaupitsivat tuonnoin joen takana yhtä, niin kuuttakymmentä\nruplaakaan eivät tahtoneet, ja hevonen oli nogajilainen.\n\n— Tuletko minulle drabantiksi (sotaretkeltä drabantti on tavallaan\nlähetti, käskyläinen, joita annetaan upseereille)? Minä toimitan\nsinulle kaikki ja lahjoitan hevosen, — sanoi Olenin äkkiä. — Ihan\ntotta. Minulla on kaksi, minä en tarvitse.\n\n— Miten ette tarvitse? — nauraen sanoi Lukashka. — Mitäs te\nlahjoittelemaan? Kun vaurastumme, niin saadaan se Luojan avulla.\n\n— Ihan totta! Vai etkö rupea drabantiksi? — sanoi Olenin iloiten\nsiitä, että hänen oli juolahtanut päähän lahjoittaa hevonen\nLukashkalle. Hänestä tuntui kuitenkin jostain syystä nololta ja\npahalta. Hän etsi, eikä tiennyt mitä sanoisi.\n\nLukashka keskeytti vaitiolon ensiksi.\n\n— Onko teillä Venäjällä oma talo? — kysyi hän.\n\nOlenin ei voinut pidättyä kertomasta, ettei hänellä ole ainoastaan\nyksi talo, vaan on useampiakin taloja.\n\n— Hyvä talo? suurempi kuin meidän? — kysyi Lukashka hyvänsävyisästi.\n\n— Paljon suurempi, kymmenen kertaa, kolmikerroksinen, — kertoi\nOlenin.\n\n— Entäpä hevosia, onko semmoisia kuin meillä?\n\n— Minulla on sata päätä hevosia, kolmesataa, neljäsataa ruplaa\nkappale, — vaan ei semmoisia kuin teidän. Hopeassa kolmesataa!\nJuoksijoita, ajattele... Sittenkin pidän näistä enemmän.\n\n— Mitenkä te tulitte tänne, omasta tahdosta vaiko pakosta? — kysyi\nLukashka ikäänkuin pilaa tehden koko ajan. — Tässä, katsokaas, te\neksyitte, — lisäsi hän, osoittaen tietä, jonka ohi he kulkivat: —\nteidän olisi pitänyt kääntyä oikeaan.\n\n— Muuten vaan; omasta tahdosta, — vastasi Olenin: — teki mieli\nkatsella teidän seutujanne ja olla sotaretkillä.\n\n— Sotaan lähtisin nyt, — sanoi Luka. — Kuulkaas, shakalit ulvovat,\n— lisäsi hän kuunnellen.\n\n— Mutta eikö sinua peloita kun olet tappanut ihmisen? — kysyi\nOlenin.\n\n— Sitäkö minä pelkäisin... Sotaan minä lähtisin! — toisti Lukashka.\n— Tekee niin mieli, tekee niin niin mieli...\n\n— Ehkä menemme yhdessä. Meidän komppaniamme lähtee ennen pyhiä ja\nteidän sotnjanne myös.\n\n— Ja mikä halu teillä oli tänne tulla! Talo on, hevosia ja\npalvelijoita. Minäpä vain hurjailisin ja hurjailisin. Mikä on teidän\narvonne.\n\n— Minä olen junkkari ja nyt olen pääsemässä upseeriksi.\n\n— No, jos ette liikaa puhu, että teillä on semmoiset olot, niin en\nminä kotoa minnekään matkustaisi. Enkä minä nytkään lähtisi pois\nminnekään. Onko hyvä olla täällä?\n\n— On, hyvin hyvä, — sanoi Olenin.\n\nOli jo aivan pimeä, kun he näin keskustellen lähestyivät stanitsaa.\nVielä ympäröi heitä metsän synkkä pimeys. Tuuli ulvoi korkealla\nlatvoissa. Oli kuin shakalit olisivat ruvenneet yhtäkkiä niiden\nvieressä ulvomaan, hohottamaan ja itkemään, mutta edestäpäin\nstanitsasta kuului jo naisen puhetta, koiran haukuntaa, majojen sivut\neroittausivat selvästi, tulet tuikkivat ja tuntui hajua, kizjakin\nsavun erikoista hajua. Erityisesti tänä iltana tuntui Oleninista\nsiltä, että tuossa stanitsassa oli hänen kotinsa, hänen perheensä,\nkoko hänen onnensa ja ettei hän ole koskaan muualla ollut eikä\ntule olemaan kuin tuossa stanitsassa. Hän niin rakasti tänä iltana\nkaikkia, etenkin Lukashkaa! Päästyään kotiin Olenin, Lukashkan\nsuureksi hämmästykseksi, itse toi tallista Groznajassa ostamansa\nhevosen, — ei sitä, jolla itse aina oli matkustanut, — vaan toisen,\nei ollenkaan huonon vaikkakaan ei enää nuoren hevosen, ja antoi sen\nhänelle.\n\n— Mitä varten te minulle lahjoitatte? — sanoi Lukashka: — enhän\nminä ole tehnyt teille vielä mitään hyvää.\n\n— Usko pois, minulle se ei merkitse mitään, — vastasi Olenin: —\nota! Sinä voit lahjoittaa minulle sitten jotain... Sitten lähdemme\nsotaretkelle.\n\nLuka tuli hämilleen.\n\n— No, mitä tämä nyt on? Vähänkö se hevonen maksaa? — puhui hän,\nkatsomatta hevoseen.\n\n— Ota pois, ota! Jos et ota niin sinä pahoitat minua. Vanjusha,\ntaluta hänelle harmaa.\n\nLukashka tarttui suitsiin.\n\n— No, suuret kiitokset. Tulipa se arvaamatta, aavistamatta.\n\nOlenin oli onnellinen kuin kaksitoistavuotias poika.\n\n— Sido se tähän. Se on hyvä hevonen, minä ostin sen Groznajassa, ja\nlaukkaa vietävästi. Vanjusha, tuo meille tshihiriä. Mennään majaan.\n\nTuotiin viiniä. Lukashka istuutui ja otti pikarin.\n\n— Jos Jumala suo niin palkitsen teidät, — sanoi hän juoden pohjaan\nviinin. — Mikä sinun nimesi on.\n\n— Dmitrij Andreitsh.\n\n— No, Mitrij Andreitsh, Jumala sinut palkitkoon! Me olemme ystäviä.\nTule joskus meillä käymään! Vaikka emme olekkaan rikkaita, vaan kun\nollaan ystäviä, niin kestitsemme. Minä sanon äidillekin, jos mitä\npuuttuu, kaimakkia tai viinirypäleitä... Jos taas asemalle tulet,\nniin teen mitä käsket — metsälle, joen yli, minne tahansa. Kun\näskettäin tapoin semmoisen metsäsian ettei maailmassa! Ja kasakoille\njakelin, muuten olisin sinulle tuonut.\n\n— Hyvä, kiitoksia. Älä vaan pane valjaisiin sitä, sillä ei ole\najettu.\n\n— Mitä siitä valjaisiin! Vielä yksi asia, — sanoi Lukashka painaen\npäätään alemmaksi: — jos tahdot, minulla on kumppani, Girei-kaani;\nkäski piilottaumaan tien viereen, joka tulee vuorilta; niin yhdessä\nlähdemme, minä en sinua ilmaise, olen sinun vartiasi.\n\n— Mennään, mennään joskus!\n\nLukashka näytti kokonaan tyyntyneen ja käsittäneen Oleninin suhteen\nhäneen. Hänen tyyneytensä ja käytöksensä yksinkertaisuus ihmetytti\nOleninia, eikä ollut oikein hänen mieleensä. He juttelivat kauvan, ja\nLukashka läksi hänen luotaan vasta myöhään, selvänä, (hän ei ollut\nkoskaan juovuksissa), vaikka olikin paljon ryypännyt, puristaen\nOleninin kättä.\n\nOlenin katsoi ikkunasta nähdäkseen, mitä hän aikoi tehdä lähdettyään\nhänen luotaan. Lukashka kulki hiljaan, pää alas vaipuneena.\nTalutettuaan sitten hevosensa portin taakse, hän äkkiä ravisti\npäätään, kuin kissa hyppäsi sen selkään, tarttui suitsiin ja\nhihkaisten antoi kiitää pitkin katua. Olenin arveli, että hän menee\niloaan Marjankalle jakamaan; mutta vaikka Luka ei tehnyt niin oli\nhänen mielensä niin iloinen kuin olla voi. Hän iloitsi kuin pieni\npoika eikä voinut olla kertomatta Vanjushalle, että oli lahjoittanut\nhevosen Lukalle, vieläpä miksi oli lahjoittanut ja koko uuden\nteoriansa onnesta. Vanjusha ei hyväksynyt sitä teoriaa ja ilmoitti\nettä _larzhang ilniaapaa_[17] ja siksi se kaikki oli tyhmää.\n\nLukashka poikkesi kotiinsa, hyppäsi hevosen selästä ja antoi sen\näidilleen käskien että se päästettäisiin kasakkain hevoslaumaan;\nitsensä piti hänen vielä samana yönä palata asemalle. Mykkä otti\nviedäkseen hevosen ja merkeillä näytti, että jos hän tapaa miehen,\njoka hevosen lahjoitti, niin kumartaa hänelle maahan asti. Eukko vain\npuisti päätään pojan kertomukselle ja mielessään vakuutteli, että\npoika oli varastanut hevosen, ja siksi käski mykän viedä hevosen\nlaumaan jo ennen päivän nousua.\n\nLukashka meni yksin asemalle ja lakkaamatta mietiskeli Oleninin\ntekoa. Vaikk'ei hevonen ollutkaan hyvä hänen mielestään, maksoi se\nkuitenkin vähintäin neljäkymmentä ruplaa, ja Lukashka oli lahjasta\nhyvin hyvillään. Mutta miksi tämä lahja oli annettu, sitä hän ei\nvoinut käsittää, eikä siksi tuntenut pienintäkään kiitollisuuden\ntunnetta. Päinvastoin hänen päässään kierteli epäselvää epäluuloa\njunkkarin aikeiden huonoudesta. Mitä nuo aikeet olivat hän ei\nvoinut tehdä itselleen selväksi, mutta myös siihen uskoon jääminen,\nettä tuntematon mies, vain hyvästä sydämestä, ilman mitään syytä,\nlahjoittaisi hänelle neljänkymmenen ruplan hevosen, tuntui hänestä\nmahdottomalta. Jos olisi ollut juovuksissa, niin kävisi sitä vielä\nymmärtäminen: tahtoi olla reima mies. Mutta junkkari oli selvällä\npäällä ja siksi varmaan tahtoi lahjoa hänet johonkin huonoon tekoon.\n\"No, älä luule! — ajatteli Lukashka: — hevonen on minun, ja\nsittenpähän nähdään. Pidän minä silmäni auki. Kuka pettää ja kuka\npetetään, se sitten nähdään!\" ajatteli hän tuntien tarvetta olla\nvaruillaan Oleninin suhteen ja siksi koettaen synnyttää itsessään\npahansuopaa tunnetta häneen. Hän ei kellekään kertonut, kuinka oli\nsaanut hevosen. Toisille kertoi ostaneensa; toisista suoriutui\nvälttelevin vastauksin. Mutta stanitsassa saatiin totuus pian tietää.\nLukashkan äiti, Marjana, Ilja Vasiljevitsh ja muut kasakat, jotka\nsaivat kuulla Oleninin ilman aikojaan antamasta lahjasta, tulivat\nymmälle ja alkoivat varoa junkkaria. Tästä pelosta huolimatta tuo\nteko herätti heissä suurta kunnioitusta Oleninin _vaatimattomuuteen_\nja rikkauteen.\n\n— Kuule, viidenkymmenen ruplan hevosen työnsi Lukashkalle junkkeri,\njoka asuu Ilja Vasiljevitshin luona, — puhui eräs. — Rikas!\n\n— Olen kuullut, — vastasi toinen syvämietteisesti. — Varmaan on\ntehnyt jotain hyvää hänelle. Katsotaan, katsotaan, mikä siitä tulee.\nMikä onni Riuhtaisijalle!\n\n— On niillä juonensa, noilla junkkereilla, hitto vie! — puhui\nkolmas. — Nurkan alle tulen pistää taikka muuta...\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nOleninin elämä kulki yksitoikkoisesti, tasaisesti. Päällystön ja\ntoverien kanssa hänellä oli vähän tekemistä. Rikkaan junkkarin\nasema Kaukasiassa on erittäin edullinen tässä suhteessa. Töihin ja\nharjoituksiin opettamaan häntä ei lähetetty. Hänen sotaretkensä\nvuoksi oli ehdotettu hänen upseeriksi koroittamistaan ja siihen\nsaakka hän oli saanut jäädä rauhaan. Upseerit pitivät häntä\nylimysmielisenä ja siksi noudattivat arvokkuutta käytöksessään\nhäntä kohtaan. Korttipeli ja upseerijuomingit lauluineen, joista\nhän oli osastossaan saanut kokemusta, eivät tuntuneet hänestä\nhoukuttelevilta, ja hän puolestaan myös vetäytyi pois upseerien\nseurasta ja upseeri-elämästä stanitsassa. Upseeri-elämällä\nstanitsoissa on jo kauan ollut määrätty muotonsa. Kuten jokainen\njunkkari tai upseeri linnaväessä säännöllisesti juo portteria, pelaa\nshtossia, kiistelee sotaretkipalkinnoista, niin hän stanitsassa\nsäännöllisesti juo talonväen kanssa tshihiriä, kestitsee tyttöjä\nmakeisilla ja hunajalla, liehittelee kasakattaria, joihin rakastuu\nja joita jotkut ovat ottaneet vaimokseenkin. Olenin oli aina elänyt\nomaa elämätään ja sileäksi tehtyihin teihin oli hänellä luontainen\nvastenmielisyys. Eikä hän täälläkään kulkenut kaukasialaisen upseerin\nsileäksi polettua raidetta.\n\nIhan itsestään kävi niin että hän heräsi juuri päivän valjetessa.\nJuotuaan teetä ja ihastuksin katseltuaan rappusiltaan vuoria, aamua\nja Marjankaa, hän puki ylleen rikkinäisen härännahkatakin, liotetut\njalkineet, joissa oli pelkästään pohjat, pani vyölleen tikarin,\notti pyssyn, evästä ja tupakkaa varten laukun, kutsui koiran ja\nläksi noin kuudetta käydessä aamulla stanitsan takaiseen metsään.\nNoin seitsemättä käydessä illalla hän palasi väsyksissä, nälissään,\nviisi-kuusi asania vyöllä, välistä nelijalkainen otus mukanaan,\neväs- ja paperossipussi koskemattomana. Jos ajatukset päässä olisivat\nolleet samalla lailla järjestetyt kuin paperossit pussissa, niin\nolisi voinut nähdä, ettei siinä koko noina neljänätoista tuntina\nainoakaan ajatus ollut liikkunut. Hän tuli kotiin henkisesti\nvirkeänä, voimakkaana ja tuntien täyttä onnea. Hän ei olisi saattanut\nsanoa mitä oli koko tuon ajan ajatellut: oikeastaan ei ajatuksia,\neikä muistoja, eikä unelmia kulkenut hänen päässään, vaan palasia\nniistä kaikista. Jos hän havahtuu kysymään mitä nyt ajatteli, niin\nhän tapaa itsensä joko kasakkana, joka on työssä puutarhoissa\nkasakka-vaimonsa kanssa, tai abrekkina vuorilla, tai metsäsikana,\njoka juoksee juuri häntä pakoon. Ja koko ajan hän kuuntelee, katselee\nympärilleen ja odottaa fasania, metsäsikaa tai hirveä.\n\nIltasin istuu ihan ehdottomasti hänen luonaan Jeroshka-setä. Vanjusha\nnoutaa kahdeksannella vedroota tshihiriä, ja he tarinoivat hiljaan,\njuovat kylläkseen ja eroavat makuulle tyytyväisenä kumpikin.\nHuomiseksi taas metsästys, taas terve väsymys, tarinan kuluessa\ntaas samallainen juonti, ja taas he ovat onnellisia. Välistä hän\npyhänä tai lomapäivänä oli koko päivän kotona. Silloin oli parhaana\najanvietteenä Marjanka, jonka jokaista liikettä hän, itse sitä\nhuomaamatta, ahneesti seurasi ikkunoistaan tai rappusiltaan. Hän\nkatseli Marjanaa ja rakasti häntä, niin tuntui hänestä, samoin\nkuin rakasti vuorten ja taivaan kauneutta, eikä hän aikonut ruveta\nmihinkään suhteisiin häneen. Hänestä tuntui, ettei hänen ja Marjanan\nvälille saata tulla sitä suhdetta, joka on mahdollinen tuon tytön ja\nLukashka-kasakan välillä, vielä vähemmin sitä, joka on mahdollinen\nrikkaan upseerin ja kasakkatytön välillä. Hänestä tuntui, että\njos hän koettaisi tehdä sitä, mitä hänen toverinsa tekivät, niin\nhän vaihtaisi koko nautintonsa, joka oli hänellä tarkastelusta,\nsuunnattomiin kärsimyksiin, pettymyksiin ja katumuksiin. Sitä paitsi\nsuhteessaan tähän tyttöön hän oli jo tehnyt uhrautumisen urotyön,\njoka oli tuottanut hänelle niin paljon nautintoa; mutta ennen kaikkea\nhän jotenkuten pelkäsi Marjankaa eikä millään ehdolla olisi suostunut\nsanomaan hänelle sanaakaan leikillistä rakkautta.\n\nKerran kesällä Olenin ei mennyt metsälle vaan istui kotona. Aivan\nodottamatta tuli hänen luokseen hänen moskovalainen tuttavansa, hyvin\nnuori mies, jonka hän oli tavannut hienossa maailmassa.\n\n— Ah, mon cher, rakkaani, miten riemastuin kuullessani, että te\nolette täällä! — aloitti hän moskovalais-ranskalaisella kielellä ja\njatkoi samaan suuntaan, höystäen puhettaan ranskalaisilla sanoilla.\n— Minulle sanottiin: \"Olenin\". Mikä Olenin? Minä niin tulin\niloiseksi... Niin siis johti kohtalo näkemään. No miten te, mitä ja\nminkä tähden?\n\nJa ruhtinas Beletskij kertoi koko historiansa: kuinka hän oli astunut\ntoistaiseksi tähän rykmenttiin, kuinka ylipäällikkö oli tehnyt\nhänet adjutantikseen ja miten hän sotaretken jälkeen menee hänen\npalvelukseensa, vaikka se ei ollenkaan huvita häntä.\n\n— Kun kerran palvelee täällä, tässä korvessa, täytyy ainakin\nhankkia karieri... risti... titteli... ylennys kaartiin. Se on\nkaikki välttämätöntä, jos kohta ei minulle, niin sukulaisille,\ntuttaville. Ruhtinas otti minut hyvin hyvästi vastaan; hän on\nhyvin kelpo ihminen, — puhui Beletskij herkeämättä. — Sotaretken\ntähden on hänelle pyydetty annan-ristiä. Ja nyt olen täällä sotaan\nlähtöön saakka. Täällä on mainiota. Mitä naisia!... No, entä miten\nte voitte? Minulle kertoi kapteenimme — tunnettehan, Startsev:\nhyväntahtoinen, tyhmä olento? — hän kertoi, että te elätte kauheata\nraakalais-elämää, ette seurustele kenenkään kanssa. Käsitän, ettette\nhalua tulla lähelle täällä olevia upseereja. On niin hauska, nyt me\nseurustelemme yhdessä. Minä olen asettunut tänne aliupseerin luo.\nSiellä kun on tyttö, Ustenjka! Kuulkaa, se on kerrassaan ihana!\n\nJa yhä vaan satoi ranskalaisia ja venäläisiä sanoja siitä maailmasta,\njonka Olenin oli luullut jättäneensä ainiaaksi. Yleinen mielipide\nBeletskijstä oli se, että hän oli herttainen ja hyväntahtoinen nuori\nmies. Kenties hän todella olikin semmoinen; mutta Oleninista hän\noli, herttaisista, sievistä kasvoistaan huolimatta, erinomaisen\nepämiellyttävä. Hänestä niin tuoksahti kaikki se lika, jonka kanssa\nhän oli tehnyt eron. Mutta kaikkein harmillisinta oli hänestä\nse, ettei hän voinut, ei ollenkaan kyennyt jyrkästi sysäämään\nluotaan tuota siitä elämästä olevaa ihmistä, aivan kuin tuolla\nhänen vanhalla, entisellä maailmallaan olisi ollut epäämättömiä\noikeuksia häneen. Hän tunsi kiukkua Beletskij'tä, ja itseään kohtaan\nja vasten omaa tahtoaan pani ranskalaisia lauseita puheeseensa,\nosoitti mielenkiintoa ylipäällikköön ja moskovalaisiin tuttaviin\nja sen perustuksella, että he molemmat kasakkastanitsassa puhuivat\nranskansekaista kieltä, lausui halveksivia sanoja upseeritovereista,\nkasakoista ja ystävällisesti kohteli Beletskij'tä luvaten tulla hänen\nluokseen ja pyytäen häntä käymään luonaan. Olenin ei kumminkaan\nmennyt Beletskij'n luo. Vanjusha kehui Beletskij'tä sanoen että siinä\noli oikea herra.\n\nBeletskij kävi suoraan tavallisen rikkaan kaukasialaisen upseerin\nstanitsa-elämään. Oleninin silmissä hänestä tuli yhdessä kuukaudessa\nmelkein vakinaisen stanitsalaisen kaltainen: hän juotteli ukkoja,\npiti illanviettoja ja itse kävi tyttöjen iltakemuissa, kehui\nvoittojaan, vieläpä pääsi siihen saakka, että tytöt ja vaimot\nristivät hänet syystä tai toisesta vaariksi, ja kasakat, joiden\nmielessä tämä viiniä ja naisia rakastava mies oli selvästi\nmääriteltynä, tottuivat häneen, ja mieltyivät enemmän kuin Oleniniin,\njoka oli heille arvoitus.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nKello oli viisi aamulla. Vanjusha lietsoi saappaan varrella samovaria\nmajan rappusilla. Olenin oli jo ratsastaen lähtenyt Terekiin uimaan.\n(Hän oli äskettäin keksinyt itselleen uuden huvin — uittaa hevosta\nTerekissä). Emäntä oli _pirtissä_, jonka piipusta nousi lämpiävän\nuunin musta, paksu savu; tyttö karsinassa lypsi puhvelilehmää.\n\"Eipäs pysy alallaan, mokoma!\" — kuului sieltä hänen kärsimätön\näänensä, ja heti senjälkeen kuului tahdikas lypsämisen ääni. Kadulta,\ntalon kohdalta, kuului hevosen rivakka käynti, ja Olenin ratsasti\n_ilman satulaa_ kauniin, kiiltävän kostean, tummanharmaan hevosen\nselässä portille. Marjanan kaunis pää, johon oli punainen liina\nkasakattarien käyttämään tapaan sidottu, pisti ulos karsinasta ja\ntaas katosi. Oleninin päällä oli punainen kanausi-paita,[18] valkea\ntsherkessitakki, joka oli kiinni remmillä, josta riippui tikari,\nja korkea lakki. Hän istui hiukan keikailevasti lihavan, märän\nhevosensa selässä ja pitäen kiinni pyssystä, joka oli selässä,\nkumartui avaamaan porttia. Hänen hiuksensa olivat vielä märät,\nkasvot loistivat nuoruutta ja terveyttä. Hän kuvitteli olevansa\nkaunis, sukkela ja dzhigitin näköinen; mutta se oli erehdys. Jokaisen\ntottuneen kaukasialaisen silmissä hän oli sittenkin sotamies.\nHuomattuaan tytön kurkistautuvan pään, hän erittäin ketterästi\nkumartui, työnsi syrjään vitsaveräjän ja nostaen ohjaksia heilautti\nvitsaa ja ajoi pihaan. \"Onko tee valmis, Vanjusha?\" — huusi hän\niloisesti, katsomatta karsinan oveen. Hänen oli hauska nähdä kuinka\nkaunis hevonen, puristaen kokoon selkäpuoltaan, tempoen suitsista\nja joka lihas väristen, valmiina minkä pääsi hyppäämään aidan yli,\nkuopi pihan kuivanutta savea. _\"See pree!\"_[19] — vastasi Vanjusha.\nOleninista tuntui, että Marjanan kaunis pää yhä katseli karsinasta,\nmutta hän ei vilkaissut tyttöön. Hypättyään hevosen selästä, Olenin,\njonka pyssy takertui portaisiin, teki kömpelön liikkeen ja säikähtäen\nvilkaisi karsinaan, mistä ei näkynyt ketään, kuului vaan sama\ntahdikas lypsämisen ääni.\n\nKäytyään majassa hän tuli sieltä takaisin vähän ajan kuluttua\nja mukanaan kirja ja piippu istuutui syrjään teelasin ääreen,\nmihin eivät vielä aamun vinot säteet päässeet. Hän ei aikonut\nminnekkään tänään aamupäivällä ja ajatteli kirjoittaa kirjeitä,\njotka olivat jo kauan lykkäytyneet päivästä toiseen, mutta miten\nlie ollut hänen vaikea jättää paikkaansa rappusilla ja majaan teki\nmieli yhtä vähän kuin vankikoppiin. Emäntä oli lämmittänyt uunin,\ntyttö oli ajanut laitumelle karjan ja tultuaan takaisin ruvennut\naitoviereltä kizjakkia kokoamaan. Olenin luki, mutta ei tajunnut\nmitään siitä, mitä seisoi hänen edessään auki olevassa kirjassa.\nHän siirsi vähänväliä siitä pois silmänsä ja katsoi edessään\nliikuskelevaa voimakasta nuorta naista. Kulkipa tuo nainen aamun\nkosteaan varjoon, joka lankesi talosta, menipä hän iloisen, virkeän\nvalon kirkastaman pihan keskelle, jolloin koko hänen solakka,\nheleään puettu vartalonsa loisti auringon valossa ja heitti mustan\nvarjon, — hänen oli yhtä paljon pelko yhdenkään hänen liikkeensä\nkadottamisesta. Häntä riemastutti nähdä miten vapaasti ja sirosti\nhänen vartalonsa taipui; miten vaaleanpunainen paita, joka oli koko\nhänen pukunsa, meni poimuihin hänen rintansa kohdalta ja solakoita\njalkoja pitkin; miten hänen vartalonsa ojentui ja hänen kiinteäksi\nvedetyn paitansa alta vahvasti kuulsivat hengittävän rinnan piirteet;\nkuinka kapea jalkapohja, jota peitti vanhat punaiset korkeakorkoiset\nnaisenkengät, muotoaan muuttamatta kävi maahan; kuinka voimakkaat\nkädet käärityin hihoin ja lihaksien jännittyessä ikäänkuin vihoissaan\nheittivät lapiota, ja kuinka syvät mustat silmät katselivat joskus\nhäneen. Vaikkakin hienot kulmakarvat rypistyivät, kuvastui silmissä\ntyytyväisyys ja oman kauneuden tunto.\n\n— Kuulkaa, Olenin, joko olette kauan ollut ylhäällä? — sanoi\nBeletskij, joka kaukasialainen upseeritakki yllään astui pihalle ja\nkääntyi Oleniniin.\n\n— Aa, Beletskij! — lausui Olenin, ojentaen kätensä. — Miten te\nnäin varhain?\n\n— Minkä sille voi! Ajoivat. Minun luonani on kohta juhla. Marjana,\ntulethan sinä Ustenjkan luo? — kääntyi hän tyttöön.\n\nOleninia hämmästytti miten Beletskij saattoi niin huolettomasti\nkohdella tuota naista. Mutta Marjana, aivan kuin ei olisi kuullut,\npainoi alas päänsä ja heittäen lapion olalleen meni reippain,\nmiehekkäin askelin pirttiin.\n\n— Kainostelee tyttökulta, kainostelee, — virkkoi hänen jälkeensä\nBeletskij: teitä kainostelee, — ja hymyillen iloisesti, juoksi\nrappusille.\n\n— Mitkä kemut teillä on? Kuka on teidät ajanut?\n\n— Ustenjkan, minun emäntäni luona on kemut, ja tekin olette\nkutsuttu. Kemut, se on piirakasta ja joukko naisia.\n\n— Mitä me sitten teemme siellä?\n\nBeletskij viekkaasti hymyili ja iskien silmää osoitti päällään\npirttiin, jonne Marjana oli kadonnut.\n\nOlenin kohotti olkapäitään ja punastui.\n\n— Totisesti te olette kummallinen mies, — sanoi hän.\n\n— No, selittäkää!...\n\nOlenin rypisti otsaansa. Beletskij huomasi sen ja mielistelevästi\nhymyili.\n\n— Mitenkä ihmeen tavalla te, — sanoi hän, — asutte samassa\ntalossa... ja noin mainio tyttö, erinomainen tyttö, täydellinen\nkaunotar!...\n\n— Hämmästyttävä kaunotar! Minä en ole nähnyt niin kauniita naisia,\n— sanoi Olenin.\n\n— No, ja miten? — ollenkaan mitään ymmärtämättä kysyi Beletskij.\n\n— On kenties kummallista, — vastasi Olenin, — mutta miksipä en\nkertoisi miten on asianlaita? Siitä saakka kun olen asunut täällä on\nkuin ei minuun naiset mitenkään kuuluisi. Ja hyvä se onkin, uskokaa!\nJa mitä yhteistä voikaan olla meidän ja näiden naisten välillä?\nJeroshka — se on toinen asia: hänellä ja minulla on yhteinen into —\nmetsästys.\n\n— No jopa jotakin, mitä yhteistä!... Mitä yhteistä on sitten minulla\nja Amalia Ivanovnalla? Sama juttu. Te sanotte, että ne ovat likaisia,\n— no, se on toinen asia — A la guerre, comme à la guerre.\n\n— Minä en ole tuntenut Amalia Ivanovnoita enkä ole voinut koskaan\nniiden kanssa seurustella, — vastasi Olenin. — Mutta niitä ei saata\nkunnioittaa, vaan näitä minä kunnioitan.\n\n— No kunnioittakaa sitten, — kukas teitä estää?\n\nOlenin ei vastannut. Hän näytti tahtovan saada sanotuksi loppuun,\nmitä oli aloittanut. Se oli hänelle liian kipeä asia.\n\n— Minä tiedän olevani poikkeus... — Hän oli huomattavasti\nhämillään. — Mutta elämäni on tullut sellaiseksi, ettei minulta\nainoastaan puutu kokonaan tarve muuttaa sääntöjäni, vaan minä päälle\npäätteeksi en voisi elää täällä, — puhumattakaan niin hauskasti kuin\nnyt elän, — jos eläisin teidän tavallanne. Ja sitten minä etsin\naivan toista, näen heissä aivan toista kuin te.\n\nBeletskij epäluuloisena nosti kulmiaan.\n\n— Tulkaa kumminkin illalla luokseni, Marjanakin tulee, teen teidät\ntutuiksi. Tulkaa, olkaa hyvä! Niin, tulee ikävä jos jäätte pois.\nTuletteko?\n\n— Minä tulisin; mutta totta puhuen minua peloittaa varsinainen\nhuvittelu.\n\n— Oo! — huudahti Beletskij. — Tulkaa vain, minä saan teidät\nrauhoittumaan. Tuletteko?... Kunniansana?\n\n— Minä tulisin, mutta minä todella en ymmärrä mitä me teemme, mitä\nosaa me näyttelemme.\n\n— Olkaa hyvä, pyydän teitä. Tulette?\n\n— Kyllä, tulen kenties, — sanoi Olenin.\n\n— Ajatelkaa toki, niin ihania naisia ettei maailmassa, elää\nmunkkina... minkä ihmeen tähden? Miksi pitää turmella elämänsä eikä\nkäyttää hyväkseen mitä on käytettävissä? Oletteko kuullut, meidän\nkomppaniamme lähtee Vozdvizhenskajaan.\n\n— Tokkohan. Minulle on kerrottu, että kahdeksas komppania menee, —\nsanoi Olenin.\n\n— Ei, minä sain kirjeen adjutantilta. Hän kirjoittaa, että ruhtinas\non itse mukana retkellä. Se on hauska, saamme tavata. Minä alan jo\nsaada täältä kylläkseni.\n\n— Kuuluu kohta tulevan hyökkäys.\n\n— Sitä en ole kuullut; vaan sen kuulin, että Krinovitsynille\nhyökkäysretkestä tuli Anna. Hän odotti luutnantin arvoa, — sanoi\nBeletskij nauraen. Kävipä siinä mainiosti! Hän matkusti esikuntaan.\n\nAlkoi hämärtää ja Olenin rupesi ajattelemaan pitoja. Häntä kiusasi\nkutsu. Hänen mielensä teki mennä, mutta tuntui kummalliselta,\nhurjalta ja hiukan kauhealta ajatella mitä siellä on oleva. Hän tiesi\nettei kasakoita eikä eukkoja eikä ketään paitsi tyttöjä varmaan\nole siellä. Mitähän siitä tulee? Miten on siellä oltava? Mitä\npuhuttava? Mitä naiset siellä puhuvat. Mikä on suhde hänen ja noiden\nsivistymättömien kasakkatyttöjen välillä. Beletskij oli kertonut\nniin kummallisista, kyynillisistä ja samalla ankarista suhteista...\nHänestä oli omituista ajatella, että hän tulee siellä olemaan\nsamassa tuvassa kuin Marjana ja kenties hänen pitää puhella hänen\nkanssaan. Hänestä tuntui se mahdottomalta kun hän muisteli Marjanan\nylevää ryhtiä. Beletskij taas oli kertonut, että se oli kaikki niin\nyksinkertaista. \"Ihankohan Beletskij Marjanaakin on samoin kohteleva?\nTekee mieli nähdä, — ajatteli hän. — Ei, parempi on olla menemättä.\nSe on kaikki alhaista, likaista, ja ennen kaikkea ihan tyhjää.\" Mutta\ntaas häntä vaivasi kysymys: kuinka siellä kaikki käy päinsä? Ja\nhäntä tavallaan sitoi antamansa lupaus. Hän läksi tekemättä päätöstä\nsuuntaan tai toiseen, mutta tuli Beletskijlle saakka ja meni hänen\nluokseen.\n\nMaja, jossa Beletskij asui oli samallainen kuin Olenininkin asunto.\nSe oli pylväillä kahden arshinan korkeudessa maasta ja siinä oli\nkaksi kamaria. Ensimäisessä, johon Olenin oli noussut jyrkkiä\nportaita, oli höyhenpatjoja, mattoja, peitteitä, päänalusia, jotka\noli kasakkain tavalla kauniisti ja taiteellisesti järjestetty\nvierekkäin toisen valtaseinän viereen. Sivuseinillä taas riippui\nkuparitaasoja ja aseita; penkin alla oli arbuseja ja meloneja.\nToisessa huoneessa oli suuri uuni, pöytä, penkkejä ja vanhauskoisten\npyhänkuvia. Siinä asusteli Beletskij laskossänkyineen, sälyineen,\nkapsäkkineen, seinämattoineen, jolla riippui aseita, sekä pöydälle\nasetettuine toalettiesineineen ja valokuvineen. Silkkinen yönuttu\noli heitetty penkille. Pulska, siisti Beletskij itse makasi\nalusvaatteisillaan vuoteellaan ja luki _Les trois mousquetaires_\n(kolmea muskettisoturia).\n\nBeletskij hyppäsi pystyyn.\n\n— Katsokaa, miten asun! Eikös kelpaa? No, hyvä että tulitte. Niillä\non siellä jo kauhea touhu. Tiedättekö miten piirakkaat tehdään?\nTaikinasta, sianlihasta ja viinirypäleistä. Vaan ei se siinä ole\nvetovoima. Katsokaapas mikä hyörinä!\n\nHe näkivät todellakin ikkunasta ihmeellisen touhun talonpirtissä.\nTytöt milloin mitäkin juoksuttivat eteisestä ja juoksivat takaisin.\n\n— Joko kohta? — kysyi Beletskij.\n\n— Paikalla! Vai joko olet vaari nälissäsi? — ja majasta kuului\nkimeä kikatus.\n\nUstenjka, pulleahko, punakka, sievännäköinen tyttö, hihat käärittyinä\njuoksi Beletskijn majasta lautasia.\n\n— Äh, sinä! Särenkö lautasesi, — vinkui hän Beletskij'lle. —\nTulisit sinä auttamaan, — huusi hän nauraen Oleninille. — Ja\nvarustappas prenikat ja konvehit tytöille.\n\n— Onko Marjanka tullut? — kysyi Beletskij.\n\n— Mitenkäs muuten? Hän toi taikinaa.\n\n— Uskotteko, — sanoi Beletskij — että jos pukisi kauniiksi tuon\nUstenjkan ja siistisi ja putsaisi hiukan, hänestä tulisi kauniimpi\nkaikkia meidän kaunottariamme. Oletteko nähnyt kasakkanaista\nBorshtshevaa? Hän meni naimisiin everstin kanssa. Voi sentään mikä\ndignite (arvokkuus)! Mistä se tulee...\n\n— En ole nähnyt Borshtshevaa, mutta minusta ei voi olla mitään tuota\npukua kauniimpaa.\n\n— Ah, minä voin niin tottua vaikka minkälaiseen elämään, — sanoi\nBeletskij iloisesti huoaten: — menen katsomaan mitä ne siellä\ntekevät. — Hän heitti aamunutun ylleen ja juoksi. — Toimittakaa te\nmakeisia! — huusi hän.\n\nOlenin lähetti sotamiespalvelijan hakemaan prenikoita ja hunajaa, ja\nniin ilkeä oli hänestä antaa rahoja, tuntui kuin hän olisi jonkun\nlahjonut, ettei hän vastannut mitään varmaa palvelijan kysymykseen:\n\"paljonko on ostettava piparikakkuja, paljonko hunajakakkuja\".\n\n— Miten tahdot.\n\n— Koko rahalla? — merkitsevästi kysyi vanha sotamies. —\nPiparikakut ovat kalliimpia. Kuudellatoista ovat myyneet.\n\n— Koko rahalla, koko rahalla! — sanoi Olenin ja istuutui ikkunan\nluo, itsekkin ihmeissään, miksi hänen sydämensä löi niin kuin hän\nolisi ryhtymässä johonkin törkeään ja huonoon.\n\nHän kuuli mikä huuto ja kirkuna tyttöjen pirtissä nousi, kun\nBeletskij tuli sinne, ja muutaman minutin perästä hän näki, kuinka\ntämä rääkyen, meluten ja nauraen tuli sieltä alas ja juoksi pois\nrappusilta.\n\n— Ajoivat! — sanoi hän.\n\nMuutaman minutin kuluttua Ustenjka astui majaan ja juhlallisesti\nkutsui vieraat, ilmoittaen, että kaikki oli valmiina.\n\nKun he tulivat majaan oli todellakin kaikki valmiina, ja Ustenjka\nkorjasi seinää vasten olevia patjoja. Pöydällä, jota peitti\nkohtuuttoman pieni liina, oli tshihirillä täytetty karahvi ja kuivaa\nkalaa. Majassa oli taikinan ja viinirypäleiden hajua. Tyttöjä\nnoin kuusi kappaletta, koreissa beshmeteissä ja liinattomin päin,\ntavallisuuden mukaan pelihteli uunin takana nurkassa, kuiskaillen,\nnauraen ja kikatellen.\n\n— Pyydämme ystävällisesti juhlimaan minun päivänäni, — sanoi\nUstenjka, kutsuen vieraita pöydän luo.\n\nTyttöjen parissa, jotka poikkeuksetta olivat kauniita, Olenin huomasi\nMarjankan ja hänen oli paha ja ilkeä olla, kun kohtasi hänet niin\ninhottavassa ja nolossa tilaisuudessa. Hän tunsi olevansa tyhmä ja\nkömpelö ja päätti tehdä aivan niin kuin Beletskij teki. Beletskij\nmeni hiukan juhlallisesti, mutta itsetietoisesti ja luontevasti\npöydän luo, joi maljan Ustenjkan terveydeksi ja käski muita tekemään\nsamoin. Ustenjka ilmoitti, etteivät tytöt juo.\n\n— Voisihan ehkä hunajan kanssa, — sanoi jokin ääni tyttöjen\njoukosta.\n\nHuudettiin sotamiespalvelijaa, joka juuri oli palannut puodista\ntuoden hunajaa ja makeisia. Sotamies kulmainsa alta puoleksi\nkateellisesti, puoleksi halveksivasti katsahti tuohon muka\nkemuilevaan herrasväkeen ja huolellisesti ja säntilleen antoi\nharmaaseen paperiin käärityn hunajapötkyn ja prenikat ja aikoi juuri\ntehdä laveasti selkoa hinnasta ja takaisin annetusta rahasta, kun\nBeletskij ajoi hänet pois.\n\nSekoitettuaan hunajaa tshihirillä täytettyihin laseihin ja komeasti\nheitettyään kolme naulaa prenikoita pöydälle Beletskij kiskoi väkisin\ntyttöjä heidän nurkastaan, pani istumaan pöydän ääreen ja ryhtyi\njakamaan heille prenikoita. Olenin huomaamattaan tuli nähneeksi\nmiten Marjanan päivettynyt pienenlainen käsi sieppasi kaksi pyöreätä\npiparkakkua ja yhden ruskean prenikan, tietämättä mitä niille tekisi.\nKeskustelu sujui kankeasti ja kuivasti huolimatta Ustenjkan ja\nBeletskijn arkailemattomuudesta ja heidän halustaan huvittaa seuraa.\nOlenin oli hämillään, mietiskeli mitä sanoisi, tunsi herättävänsä\nuteliaisuutta, kenties tulevansa nauretuksi ja tartuttavansa toisiin\nujoutensa. Hän punehtui ja hänestä tuntui että etenkin Marjanan oli\npaha olla. \"Varmaankin he otaksuvat, että saavat meiltä rahaa? —\najatteli hän. — Miten me saatamme antaa? Ja kun antaisimme mitä\npikemmin ja lähtisimme!\"\n\n\n\n\nXXV.\n\n\n— Kuinka sinä et tunne hyyryläistäsi? — sanoi Beletskij kääntyen\nMarjanaan.\n\n— Miten hänet tuntisin, kun ei käy meillä koskaan? — sanoi Marjana\nkatsahtaen Oleniniin.\n\nOlenin säikähti jostain syystä, punehtui ja tietämättä mitä sanoisi,\nvirkkoi:\n\n— Minä pelkään äitiäsi. Hän haukkui minut niin ensi kerralla, kun\npistäysin teillä.\n\nMarjanka purskahti nauramaan.\n\n— Ihanko sinä säikähdit? — sanoi hän, katsahti Oleniniin ja kääntyi\npois.\n\nNyt Olenin näki ensi kerran kaunottaren kasvot kokonaan, ennen\nhän oli nähnyt tytön liina päässä silmiin saakka. Ei häntä suotta\npidetty stanitsan ensimäisenä kaunottarena. Ustenjka oli sievä tyttö,\npienenlainen, täyteläinen, punaposkinen, silmät olivat iloiset,\nruskeat, punaisilla huulilla ainainen hymy, ja hän nauroi aina ja\nlörpötti. Marjana sen sijaan ei ollut ollenkaan _sievä_, hän oli\n_kaunotar!_ Hänen kasvonpiirteensä olisivat saattaneet näyttää liian\nmiehekkäiltä ja melkein raaoilta, jollei hänellä olisi ollut niin\nsolakka vartalo ja rinta ja hartiat, ja etenkin, jollei olisi ollut\ntuota ankarata ja samalla vienoa ilmettä pitkissä mustissa silmissä,\njoita ympäröitsi tumma varjo mustien kulmakarvain alla, ja suun ja\nhymyn hyväilevää ilmettä. Hän hymyili harvoin, mutta sen sijaan hänen\nhymynsä aina hurmasi. Hänestä huokui naisellista voimaa ja terveyttä.\nKaikki tytöt olivat kauniita, mutta hekin, samoin kuin Beletskij ja\nsotamiespalvelija, joka oli tuonut prenikoita, kaikki huomaamattaan\nkatsoivat Marjanaa ja kääntyessään tyttöihin päin kääntyivät\nhänen puoleensa. Hän näytti toisten parissa ylpeältä ja iloiselta\nkuningattarelta.\n\nBeletskij, koettaen pysyttää kemujen säädyllisyyttä, lörpötteli\ntaukoamatta, antoi tyttöjen tarjota tshihiriä, kujeili heidän\nkanssaan ja lakkaamatta teki Oleninille ranskaksi rivoja huomautuksia\nMarjankan kauneudesta, kutsuen häntä \"teidän\", _la votre_, ja käskien\nOleninia tekemään samaa mitä itse teki. Oleninin tuli yhä tukalampi\nja tukalampi olla. Hän etsi tekosyytä juostakseen tiehensä, kun\nBeletskij julisti, että nimipäiväsankarin Ustenjkan pitää suudella\ntarjotessaan tshihiriä. Hän suostui, mutta ehtona oli se, että hänen\ntarjottimelleen pantaisiin rahoja kuten tehdään häissä. \"Hittoko\nminut toi tähän vietävään juhlaan!\" sanoi itsekseen Olenin, nousi ja\naikoi lähteä.\n\n— Minnekkä te?\n\n— Menen tupakkaa hakemaan, — sanoi hän aikoen lähteä. Mutta\nBeletskij tarttui hänen käteensä.\n\n— Minulla on rahaa, — sanoi hän hänelle ranskaksi.\n\n\"En pääse, — tässä on maksettava\", ajatteli Olenin ja häntä alkoi\nniin harmittaa oma kömpelyytensä. \"Enkö minä sitten voi tehdä mitä\nBeletskijkin tekee? Ei olisi pitänyt tulla; mutta kun on kerran\ntullut, ei saa turmella heidän hauskuuttaan. On juotava kasakkain\ntavalla\", ja ottaen, tshapuran (puisen maljan, johon menee noin\nkahdeksan lasia) kaatoi viiniä ja joi melkein kaikki. Tytöt hämillään\nja melkein säikähdyksissään katselivat häntä, kun hän joi. Se oli\nheistä kummallista ja säädytöntä. Ustenjka tarjosi heille vielä yhden\nlasin ja suuteli kumpaakin.\n\n— Nyt tytöt juhlimaan, — sanoi hän helistellen lautasellaan neljää\nruplanrahaa, jotka he olivat antaneet.\n\nOleninin ei enää ollut paha olla. Hän rupesi puhelemaan.\n\n— No nyt sinun, Marjana, on tarjottava suutelemalla, — sanoi\nBeletskij tarttuen tytön käteen.\n\n— Näin minä sinua suutelen! — sanoi tyttö, leikillään hujauttaen\nkäsiään häntä kohti.\n\n— Vaaria käy suuteleminen rahattakin, — yhtyi puheeseen toinen\ntyttö.\n\n— Kas mestaria! — sanoi Beletskij ja suuteli tyttöä, joka koetti\nhäntä ajaa luotaan. — Ei, tarjoa sinä! — vaati Beletskij, kääntyen\nMarjanaan, — tarjoa hyyryläisellesi. — Ja ottaen tyttöä kädestä hän\nvei hänet penkille ja pani istumaan Oleninin viereen.\n\n— Mikä kaunotar! — sanoi hän kääntäen tytön pään profiliin.\n\nMarjana ei vastustellut, vaan ylpeästi hymyillen loi Oleniniin pitkät\nsilmänsä.\n\n— Kaunotar, — toisti Beletskij.\n\n— \"Enkö ole kaunotar!\" näytti Marjanan katse toistavan. Olenin,\npunnitsematta ollenkaan mitä teki, syleili Marjanaa ja tahtoi\nsuudella häntä. Tyttö äkkiä tempasi itsensä irti, tyrkkäsi tieltään\nBeletskijn ja pöydän kannen ja pakeni uunin luo. Nousi huuto,\nkikatus. Beletskij kuiskasi jotain tytöille, ja äkkiä he kaikki\njuoksivat tuvasta eteiseen ja sulkivat oven.\n\n— Miksi sinä Beletskijtä suutelit, mutta et tahdo minua suudella? —\nkysyi Olenin.\n\n— Kun en tahdo, niin sillä hyvä, — vastasi hän väräyttäen\nalahuultaan ja silmäluomiaan. — Hän on vaari, — lisäsi hän\nhymyillen. Marjana meni ovelle ja rupesi sitä jyskyttämään. —\nJäittekös lukon taakse, paholaiset.\n\n— Mitäs siitä, olkoot siellä, me olemme täällä, — sanoi Olenin\nläheten häntä.\n\nMarjana rypisti otsaansa ja jyrkästi työnsi hänet kädellään luotaan.\nJa taas hän näytti Oleninista niin majestetisen kauniilta, että hän\nhavahtui ja häpesi tekoaan. Hän meni ovelle ja alkoi tempoa sitä.\n\n— Beletskij, avatkaa, — mitä tyhmää leikkiä?\n\nMarjana alkoi taas nauraa kirkasta, onnellista nauruaan.\n\n— Oh, pelkäätkö minua? — sanoi hän.\n\n— Sinähän olet yhtä vihainen kuin äitisi.\n\n— Kun istuisit enemmän Jeroshkan kanssa niin rupeaisivat tytöt\nsinusta pitämäänkin... — Ja hän hymyili ja katsoi Oleninia suoraan\nja läheltä silmiin.\n\nOlenin ei tietänyt mitä sanoisi.\n\n— Entä jos kävisin teidän luonanne?... — sanoi hän odottamatta.\n\n— Sitten olisi toista, — virkkoi tyttö keikauttaen päätään.\n\nSilloin Beletskij sysäsi oven auki ja Marjana karkasi Oleninin luota,\nniin että hänen lanteensa sattui Oleninin jalkaan.\n\n— \"Kaikki on roskaa, mitä olen tähän saakka ajatellut: niin\nrakkaus, uhrautuvaisuus, kuin Lukashkakin. On vain olemassa\nonni: kuka on onnellinen, se on oikeassakin\", välähti Oleninin\npäässä, ja itseäänkin hämmästyttävällä voimalla hän otti kiinni\nMarjanka-kaunottaren ja suuteli häntä ohimoon ja poskelle. Marjana ei\nsuuttunut, rupesi vaan kovasti nauramaan ja juoksi toisten tyttöjen\npariin.\n\nIllanvietto päättyikin siihen. Eukko, Ustenjkan äiti, palasi työstä,\nhaukkui tytöt ja ajoi heidät kaikki tiehensä.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\n\"Niin, — ajatteli Olenin palatessaan kotiin, — en tarvitsisi muuta\nkuin antaa hiukan itselleni valtaa ja minä voisin mielettömästi\nrakastua tuohon kasakkatyttöön\". Hän meni levolle näin ajatellen,\nmutta arveli, että se on kaikki menevä ohi ja hän palaa entiseen\nelämäänsä.\n\nMutta entinen elämä ei palannut. Hänen suhteensa Marjankaan oli\nmuuttunut toiseksi. Seinä, joka oli heidät tähän saakka eroittanut,\noli särjetty. Olenin tervehti häntä nyt joka kerta tavatessaan.\n\nIsäntä, joka oli tullut kotiin saadakseen hyyrin ja joka oli saanut\nkuulla Oleninin rikkaudesta ja anteliaisuudesta, kutsui hänet\nluokseen. Eukko otti hänet ystävällisesti vastaan ja iltahuvien\npäivästä saakka Olenin usein iltaisin poikkesi isäntäväkensä luo ja\nistuskeli heidän luonaan yöhön saakka. Näytti kuin hän olisi jatkanut\nentiseen tapaansa elämää stanitsassa, mutta hänen sydämessään oli\nkaikki mennyt toisin päin. Päivän hän kulutti metsässä, mutta\nkahdeksan tienoissa, kun alkoi hämärtää, pistäysi talonväen luo\njoko yksin tai Jeroshka-sedän kanssa. Talonväki oli häneen jo niin\ntottunut, että ihmeteltiin, jos hän ei tullut. Hän maksoi viinistä\nhyvin ja oli hiljainen mies. Vanjusha toi hänelle teetä; hän istui\nuunin luo nurkkaan; eukko puuhaili rauhassa omissa askareissaan\nja he juttelivat teetä ja tshihiriä juodessa kasakkain asioista,\nnaapureista, Venäjästä, josta Olenin kertoi ja he kyselivät. Väliin\nhän otti kirjan ja luki itsekseen. Marjana villin kauriin lailla,\njalat sykkyrässä allaan, istui uunilla tai pimeässä nurkassa. Hän\nei ottanut osaa keskusteluun, mutta Olenin näki hänen silmänsä,\nkasvonsa, kuuli hänen liikkeensä, ja miten hän särki kuoret\nsiemenistä ja tunsi, että Marjana kuunteli koko olennollaan, kun\nhän puhui, ja tunsi hänen läsnäolonsa kun luki hiljaa. Välistä\nhänestä tuntui, että tytön silmät olivat luodut häneen ja kun\nniiden loiste sattui häneen niin hän tahtomattaan vaikeni ja katsoi\nMarjanaan. Silloin tyttö heti meni piiloon, ja Olenin, tekeyten\nhyvin kiintyneeksi keskusteluun emännän kanssa, kuunteli Marjanan\nhengitystä ja kaikkia liikkeitä ja odotti milloin taas kohtaisi\nhänen katseensa. Kun toisiakin oli läsnä oli tyttö enimmäkseen\niloinen ja ystävällinen hänelle, mutta kahden kesken juro ja raaka.\nVäliin Olenin tuli heille kun Marjana ei vielä ollut palannut ulkoa:\nyhtäkkiä kuuluvat hänen voimakkaat askeleensa ja avatusta ovesta\nvälähtää hänen vaaleansininen karttunipaitansa. Marjana tulee majan\nkeskelle, näkee hänet — ja tytön silmiin tulee tuskin huomattava\nystävällinen hymy, ja Oleninin valtaa ilo ja pelko.\n\nOlenin ei hakenut häneltä mitään, ei halunnut mitään, mutta joka\npäivä hänen läsnäolonsa tuli hänelle yhä enemmän ja enemmän\nvälttämättömyydeksi.\n\nOlenin oli niin kasvanut kiinni stanitsaelämään, että menneisyys\ntuntui hänestä joltain aivan vieraalta, ja tulevaisuudesta,\nvarsinkin poissa siitä maailmasta, jossa nyt eli, hän ei ollenkaan\nvälittänyt. Saadessaan kirjeitä kotoaan omaisiltaan ja ystäviltään,\nhäntä loukkasi se, että silminnähtävästi huolehdittiin hänestä,\nkuin olisi hän ollut mennyttä miestä, kun hän taas stanitsassaan\npiti hukkaan joutuneina kaikkia niitä, joiden elämä ei ollut\nsamanlaista kuin hänen. Hän oli vakuutettu, ettei tule koskaan\nkatumaan irtautumista entisestä elämästään voidessaan nyt järjestää\nolonsa niin rauhalliseksi ja oman mielensä mukaiseksi stanitsassaan.\nSotaretkillä ja linnoituksissa oli hänen hyvä; mutta vasta täältä,\nvasta Jeroshka-sedän siipien alta, omasta metsästään, majastaan\nstanitsan laidassa, ja etenkin Marjankaa ja Lukashkaa muistaessa\nhän näki selvästi sen valheen, jossa oli elänyt ennen ja joka jo\nsilloin oli häntä vaivannut mutta nyt oli tullut hänelle sanomattoman\ninhoittavaksi ja naurettavaksi. Hän tunsi itsensä täällä päivä\npäivältä vapaammaksi ja vapaammaksi ja yhä enemmän ihmiseksi.\nKaukasian hän näki nyt aivan toisena kuin oli kuvitellut. Hän ei\ntavannut täällä mitään, joka olisi muistuttanut hänen haaveitaan\ntai kuvauksia, joita oli Kaukasiasta kuullut ja lukenut. \"Ei\ntäällä ole mitään burkia (viittoja), jyrkänteitä, Amalat-bekkejä,\nsankareja eikä pahantekijöitä, — ajatteli hän; — ihmiset elävät\nkuten luontokin: kuolevat, syntyvät, tulevat yhteen, taas syntyvät,\ntappelevat, juovat, syövät, iloitsevat ja taas kuolevat, eikä ole\nmitään elämän ehtoja, paitsi niitä muuttumattomia, jotka luonto\non asettanut auringolle, ruoholle, metsän pedolle, puulle. Muita\nlakeja ei heillä ole...\" Ja sen vuoksi nämä ihmiset verrattuina\nhäneen itseensä tuntuivat hänestä ihanilta, voimakkailta, vapailta,\nja katsellessaan heitä hänen tuli häpeä ja sääli itseään. Usein\nhän vakaasti aikoi heittää kaikki, kirjoittautua kasakaksi, ostaa\ntuvan sekä karjaa, ottaa kasakattaren vaimokseen, — ei kuitenkaan\nMarjanaa, hänet hän luovutti Lukashkalle, — ja elää yhdessä\nJeroshka-sedän kanssa, käydä hänen kanssaan metsällä ja kalalla ja\nkasakkain kanssa sotaretkillä. \"Miksi en sitten tee sitä? Mitä minä\nvarron? — kysyi hän itseltään. Ja hän härnäsi itseään, hän nolasi\nitseään: — vai pelkäänkö tehdä mitä pidän järkevänä ja oikeana? Onko\ntodella halu tulla yksinkertaiseksi kasakaksi, elää luontoa lähellä,\nolla tekemättä kellekään pahaa, vieläpä tehdä hyvää ihmisille, onko\ntämä haave tyhmempi kuin haaveilla, kuten ennen, että pääsisin\nesimerkiksi ministeriksi tai rykmentin komentajaksi?\" Mutta jokin\nääni sanoi hänelle, että hän vielä odottaisi eikä ratkaisisi. Häntä\nehkäisi siitä hämärä tunne, ettei hän voinut elää täydellisesti\nJeroshkan ja Lukashkan elämää, sillä hänen onnensa oli toisenlaista,\n— häntä pidätti ajatus, että onni on uhrautumisessa. Hänen tekonsa\nLukashkalle piti häntä yhä iloisena. Hän lakkaamatta etsi tilaisuutta\nuhrautua toisten hyväksi, mutta tilaisuutta ei ilmaantunut. Välistä\nhän unhoitti tuon äsken keksimänsä onnen reseptin ja piti itseään\nmahdollisena sulautumaan Jeroshka-sedän elämään; mutta sitten äkkiä\nhänen muistonsa heräsi, hän sieppasi heti itsetietoisen uhrautumisen\najatuksen ja sen pohjalta tyynesti ja ylpeästi katsoi kaikkia ihmisiä\nja toisten onnea.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nVähän ennen viininkorjuuta ratsasti Lukashka Oleninin luo. Hän näytti\nvielä pulskemmalta kuin tavallisesti.\n\n— No, menetkö sinä naimisiin? — kysyi Olenin, ottaen hänet\nystävällisesti vastaan.\n\nLukashka ei vastannut suoraan.\n\n— Olen vaihtanut teidän hevosenne joen takana toiseen. Tässä vasta\non hevonen! Siinä on kabardinilainen Lovin leima.[20] Pidän siitä\nihmeesti.\n\nHe tarkastivat uutta hevosta, tekivät sillä ratsastustemppuja\npihalla. Ratsu oli todella harvinaisen hyvä: tummanruskea, leveä ja\npitkä kiiltokarvainen ruuna, tuuheahäntäinen, harja sileä, hieno ja\nhyvälajinen, samoin otsatukka. Se oli niin lihava, että sen selkään\n_voit makuulle mennä_, kuten Lukashka sanoi. Kaviot, silmät, suun\naukaisu — kaikki siroa ja selvästi eroittuvaa, kuten on laita\nvain kaikkein puhdasverisimpäin hevosten. Olenin ei voinut olla\nihailematta hevosta. Hän ei ollut vielä nähnyt Kaukasiassa niin\npulskaa.\n\n— Entäs juoksu, — sanoi Lukashka, taputtaen sen kaulaa, — ja\ntasakäynti! Ja viisas... isäntänsä perässä vaan juoksisi.\n\n— Paljonko annoit väliä? — kysyi Olenin.\n\n— Enpä sitä laskenut, — sanoi Lukashka hymyillen: — sain\nkumppanilta.\n\n— Voi ihme sentään, miten pulska hevonen! Mitä tahdot siitä? —\nkysyi Olenin.\n\n— Antavat ne siitä puolitoista sataa ruplaa, vaan minä annan teille\nilman mitään, — sanoi Lukashka iloisesti. — Sanokaa vaan, heti\nsaatte. Riisun satulan ja siinä on. Antakaa minun jotenkin palkita\nteitä.\n\n— Ei, ei mitenkään.\n\n— No, sitten olen tuonut teille _peshkeshin_ (lahjan, tuomisia),\n— ja Lukashka irroitti vyönsä ja otti toisen tikareista, jotka\nriippuivat hihnasta. — Joen takaa sain.\n\n— No, kiitos.\n\n— Ja viinirypäleitä lupasi äiti itse tuoda.\n\n— Ei tarvitse, me saamme kyllä kuitatuksi. Enhän minä rupea antamaan\nsinulle rahaa tikarista?\n\n— Ei puhettakaan, vai kumppanien kesken! Joen takana Girei-kaani vei\nminut majaansa, sanoi: ota minkä haluat. Niinpä otin tämän miekan.\nSemmoinen tapa meillä on.\n\nHe menivät majaan ja joivat.\n\n— Jäätkö asumaan tänne? — kysyi Olenin.\n\n— En, tulin jäähyväisille. Minut ovat nyt lähettäneet vartiosta\nsotnjaan Terekin taakse. Kohta lähden Nazar-toverini kanssa.\n\n— Milloinka häät ovat?\n\n— Tulen pian takaisin, sitten on kihlajaiset, sitten on taas mentävä\npalvelukseen, — vastahakoisesti vastasi Luka.\n\n— Mitenkäs, kun et sitten saakaan morsiantasi nähdä?\n\n— Onpahan siitä! — Mitä hänestä katselee? Kun te käytte\nsotaretkellä niin kysykää sotnjastamme Lukashka Shirokij'ta. Siellä\nvasta metsäsikoja on! Minä pari tapoin. Vien teidät katsomaan... No,\nhyvästi! Jumalan haltuun.\n\nLukashka istuutui hevosen selkään ja poikkeamatta Marjankan luo ajoi\nratsastustemppuja tehden kadulle, missä Nazarka jo odotti häntä.\n\n— Mitenkä on, eikö mennä? — kysyi Nazarka vilkuttaen silmiään sinne\npäin, missä Jamka asui.\n\n— Mitenkäs! — sanoi Lukashka. — Tuossa on, vie hänen luokseen\nhevonen, ja jos viivyn kauan, anna hevoselle heiniä. Aamuksi tulen\njoka tapauksessa sotnjaan.\n\n— No eikö junkkeri ole enää lahjoittanut mitään.\n\n— Ei! Lahjoitin onneksi tikarin hänelle, muuten olisi ruvennut\nhevosta pyytämään, — sanoi Lukashka nousten hevosen selästä ja\nantaen sen Nazarkalle.\n\nAivan Oleninin ikkunan alta pujahti hän pihalle ja meni isäntäväen\nikkunan luo. Oli jo aivan pimeä. Marjanka paitasillaan suki hiuksiaan\nmenossa nukkumaan.\n\n— Minä olen tässä, — kuiskasi kasakka.\n\nMarjankan kasvot olivat ankaran välinpitämättömät; mutta ne\nelostuivat heti, kun hän kuuli nimensä. Hän nosti akkunan ja\npeloissaan ja iloissaan pisti siitä ulos päänsä.\n\n— Mitä?... Mitä tahdot? — sanoi Marjana.\n\n— Avaa, — virkkoi Lukashka. — Laske minut hetkeksi. Miten on\nikävä, ihan polttava ikävä!\n\nHän painoi ikkunasta syliinsä tytön pään ja suuteli sitä.\n\n— Kuule, laske!\n\n— Mitä puhut tyhjää! Usko yhdellä sanalla, en laske. Viivytkö vielä\nkauan?\n\nLukashka ei vastannut, suuteli vain häntä. Eikä hän kysellyt enää.\n\n— Katsoppas, eihän näin ikkunasta ylety oikein syleilemäänkään, —\nsanoi Lukashka.\n\n— Marjanushka! — kuului eukon ääni: — kuka on luonasi?\n\nLukashka otti lakkinsa, ettei siitä häntä nähtäisi, ja kyykistyi\nikkunan alle.\n\n— Mene pian! — kuiskasi Marjana.\n\n— Lukashka kävi, — vastasi hän äidille: — kysyi isää.\n\n— No kutsu hänet tänne.\n\n— Läksi jo; sanoi ettei jouda.\n\nLukashka todellakin nopein askelin ruumis kumarassa pakeni ikkunain\nalitse pihalle ja juoksi Jamkan luo; Olenin yksin näki hänet.\nJuotuaan tshihiriä pari pikaria, hän ratsasti Nazarkan kanssa\nstanitsan taa. Yö oli lämmin, pimeä ja hiljainen. He ratsastivat\nääneti, vain hevosten askeleet kuuluivat. Lukashka oli alkamaisillaan\nlaulun Mignal-kasakasta, mutta ei ollut vielä päässyt ensimäisen\nvärssyn loppuun, kun jo vaikeni ja kääntyi Nazarkaan päin.\n\n— Eihän se päästänyt, — sanoi hän.\n\n— Ohoo? — virkkoi Nazarka. — Arvasin, ettei laske. Jamka\nkertoi minulle, että junkkeri on ruvennut käymään heidän luonaan.\nJeroshka-setä on kehuskellut saaneensa junkkerilta pyssyn Marjankasta.\n\n— Hourii, sen vietävä! — vihaisena sanoi Lukashka: — ei se ole\nniitä tyttöjä. Kyllä minä siltä vanhalta paholaiselta sivut nujerran\npoikki, — ja hän alkoi laulaa mielilauluaan:\n\n    Kerran kylästä kaunihin Izmailovin,\n    Lempilehdikosta kuulun kuninkaan,\n    Läksi lentoon kirkassilmä haukka,\n    Sitä ampumaan läks' nuori metsämies,\n    Kutsui haukan kätehensä oikeaan.\n    Vastauksen haukka lausui tään:\n    Pitää et mua tainnut häkissä.\n    Etkä oikeassa tainnut kädessä,\n    Nyt mä lennän sinimerelle;\n    Tapan siellä valkojoutsenen\n    Syönpä makeata lihaa linnun sen.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nIsäntäväen puolella oli kihlajaiset. Lukashka oli tullut stanitsaan,\nmutta ei poikennut Oleninin luo. Eikä Olenin mennyt kihlajaisiin,\nvaikka vänrikki oli kutsunut. Hänen oli niin ikävä, ettei ollut vielä\nkoskaan ollut siitä saakka kun hän oli asettunut stanitsaan. Hän näki\nkuinka Lukashka juhlavaatteisiin puettuna illalla äitinsä kanssa\nmeni taloon, ja häntä kiusasi ajatus, miksi Lukashka oli niin kylmä\nhänelle. Olenin sulki majansa ovet ja alkoi kirjoittaa päiväkirjaansa.\n\n\"Paljon olen miettinyt ja paljon myös muuttunut nyt viime aikoina, —\nkirjoitti Olenin, — ja olen tullut siihen, mikä seisoo jo aapisessa.\nTullakseen onnelliseksi pitää vain — rakastaa, ja rakastaa\nuhrautuen, rakastaa kaikkia ja kaikkea, heittää kaikkiin suuntiin\nrakkauden verkkoja: kuka siihen menee, se on otettava. Niin olen\nsaanut Vanjushan, Jeroshka-sedän, Lukashkan, Marjankan.\"\n\nKun Olenin tätä kirjoitti, saapui hänen luokseen Jeroshka-setä.\n\nJeroshka oli mitä parhaimmalla tuulella. Joku päivä sitten, kun\nOlenin oli illalla poikennut hänen luokseen, oli hän tavannut\nhänet teurastetun metsäsian edessä, jota hän onnellisin ja ylpein\nkasvoin ketterästi paloitteli pienellä puukolla. Koirat, ja\nniiden joukossa lempikoira Ljam, loikoivat vieressä ja veltosti\nheiluttivat häntäänsä katsellessaan hänen puuhaansa. Poikaviikarit\nkunnioittavasti katselivat häntä aidan takaa eivätkä edes härnänneet\nkuten tavallisesti. Naapuri-eukot, jotka yleensä eivät olleet liian\nystävällisiä hänelle, tervehtivät häntä ja veivät hänelle mikä\nruukullisen tshihiriä, mikä kaimakkia, mikä jauhoja. Seuraavana\naamuna Jeroshka istui kotonaan aitassa, aivan veressä ja jakeli\nsianlihaa nauloittain, kenelle maksusta, kenelle viiniä vastaan.\nHänen kasvoillaan seisoi sanat: \"Luojan avulla sain metsänriistaa;\nnyt setää tarvitaan\". Tämän vuoksi hän tietysti alkoi juoda ja joi\njo neljättä päivää stanitsasta liikahtamatta. Sitä paitsi hän joi\nkihlajaisissa.\n\nJeroshka-setä tuli Oleninin luo isäntäväen majasta sikahumalassa,\nkasvot punaisina, parta sotkuisena, mutta yllään uusi punainen\nnauhareunuksinen beshmetti ja kädessä kasvivärillä maalattu\nbalalaika, jonka hän oli tuonut joen takaa. Hän oli jo kauan sitten\nluvannut Oleninille tämän huvin ja oli hyvällä tuulella. Huomattuaan\nOleninin kirjoittamassa hän vihastui.\n\n— Kirjoita, kirjoita, hyvä veli, — sanoi hän kuiskaten, ikäänkuin\nolisi luullut jonkin hengen istuvan itsensä ja paperin välillä\nja peläten säikäyttävänsä sen hiljalleen istui lattialle. Kun\nJeroshka-setä oli humalassa, oli hänen mieliasentonsa olla lattialla.\nOlenin vilkaisi häneen, käski tuoda viiniä ja jatkoi kirjoittamistaan.\n\nJeroshkan oli ikävä juoda yksin: hänen teki mieli tarinoida.\n\n— Olin talossa kihlajaisissa. Mitä niistä sioista!... En yhtään\nvälitä! Tulin sinun luoksesi.\n\n— Mistä olet balalaikan saanut? — kysyi Olenin ja yhä kirjoitti.\n\n— Olin joen takana, hyvä veli, antoivat balalaikan, — sanoi\nhän yhtä hiljaan. — Tämä poika osaa soittaa: tatarilaista,\nkasakkalaista, herrasväen, sotapoikain, — mitä vaan.\n\nOlenin vielä kerran katsahti häneen, hymyili ja jatkoi\nkirjoittamistaan.\n\nTuo hymyily rohkaisi ukkoa.\n\n— Heitä hiiteen, veli hyvä, heitä! — sanoi hän äkkiä päättävästi.\n— No, jos ovat loukanneet sinua, — välitä sinä viis kaikesta!...\nNo, mitä sinä vaan kirjoitat, mihinkä siitä on?\n\nJa hän teki kiusaa Oleninille, koputellen paksuja sormiaan lattiaan\nja vääntäen paksun naamansa ylenkatseelliseen ilmeeseen.\n\n— Mitä sinä konnankoukkuja laittelet? Pidä iloa, niin olet miestä.\n\nKirjoittamisesta ei hänen päähän mahtunut muuta käsitystä kuin että\nsen tarkoituksena oli aina ilkeän juonen sepittäminen.\n\nOlenin rähähti nauramaan. Jeroshka samoin. Hän ponnahti pystyyn\nlattialta ja ryhtyi näyttämään taitoaan balalaikan soitossa ja\ntatarilaisten laulujen laulamisessa.\n\n— Ole sinä kirjoittamatta, hyvä mies! Kuuntelisit ennemmin kun minä\nlaulan sinulle. Kun henki lähtee niin et kuulekkaan enää lauluja.\nIloitse!\n\nAluksi hän lauloi omatekoisen laulun, säestäen sitä tanssiliikkein:\n\n    He, le, le, le, lelelee,\n    Missä te hänet näitte?\n    Markkinoilla kojussa,\n    Myö nuppineuloja.\n\nSitten hän lauloi laulun, jonka oli oppinut entiseltä vääpeliltään.\n\n    Maanantaina lemmen sain,\n    Tiistain kuljin tuskissain,\n    Kesk'viikkona ilmoitin,\n    Torstain vastuut' odotin,\n    Perjantaina päätös tuli,\n    Hukkaan multa toivo suli,\n    Lauantaina valkeuisna\n    Päätin elon päättää tään;\n    Vaan kun sieluani surin\n    Sunnuntaina tuuman purin.\n\nJa taas:\n\n    He, le, le, le, lelelee,\n    Missä te hänet näitte?\n\nSitten hän vilkuttaen silmiään, nykien olkapäitään ja tehden\ntanssiliikkeitä lauloi:\n\n    Suutelen ja syliin painan,\n    Sidon ylles punanauhan,\n    Kutsun kullakseni sun.\n    Kultaseni, olet mun,\n    Todellako lemmit mua?\n\nJa niin hän teuhasi ja tuli intoihinsa, että vimmatusti hypäten teki\nhurjan harppauksen ja läksi tanssimaan yksin pitkin huonetta.\n\n_He-le-lee_ ja muita sentapaisia _herraslauluja_ hän lauloi vain\nOleninille; mutta sitten, juotuaan vielä noin kolme lasia tshihiriä,\nhänen mieleensä tuli entiset ajat ja hän rupesi laulamaan varsinaisia\nkasakka- ja tatarilauluja. Keskellä erästä mielilauluaan hänen\näänensä rupesi äkkiä värisemään, ja hän vaikeni, mutta näpsäytteli\nyhä vielä balalaikan kieliä.\n\n— Ah, ystäväiseni! — sanoi hän.\n\nOlenin vavahti hänen äänensä kummasta soinnusta: vanhus itki.\nKyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä, ja yksi niistä vieri\nposkelle.\n\n— Sinä olet ohitse, minun aikani, et palaa koskaan! — nyyhkyttäen\nvirkkoi hän ja vaikeni. — Juo, miksi et juo? — huusi hän äkkiä\njymisevällä äänellä, pyyhkimättä kyyneleitään.\n\nErittäin liikutti häntä eräs tavlinilainen laulu. Sanoja siinä oli\nvähän, mutta koko sen viehätys olikin surullisessa kertosäkeessä:\n\"ai-dai-dalalai!\" Jeroshka käänsi laulun sanat näin: \"Nuorukainen\non kostoretkellä ajanut karjan nomadikylästä vuorille, venäläiset\ntulevat, sytyttävät kylän, surmaavat kaikki miehet, ottavat kaikki\nnaiset vangiksi. Nuorukainen tulee vuorilta: missä kylä oli ollut, on\nnyt tyhjä paikka; äiti on poissa, veljet, kotoa ei ole; oli jäänyt\nvain yksi puu. Nuorukainen istui puun alle ja rupesi itkemään.\nYksin, kuten sinä, yksin olen jäänyt, ja nuorukainen lauloi:\nai-dai-dalalai!\" Ja tämän ulvovan, sydäntä vihlovan kertosäkeen\nvanhus toisti moneen kertaan.\n\nLaulaessaan viimeistä kertosäettä Jeroshka sieppasi seinältä pyssyn,\nkiireesti juoksi pihalle ja ampui molemmista piipuista ylös ilmaan.\nJa sitten hän vielä surullisemmin alkoi: \"Ai-dai-dalalai... a-a\" —\nja vaikeni.\n\nOlenin meni hänen perästään rappusille, ääneti katseli tummaa\ntähtitaivasta, sinne päin, missä laukaukset olivat välähtäneet.\nIsäntäväen asunnosta välkkyi tulia ja kuului ääniä. Tytöt\nkokoontuivat pihalle rappusten ja ikkunain luo, ja juoksentelivat\npirtistä eteiseen ja takaisin. Muutamia kasakoita syöksyi eteisestä,\neivätkä he malttaneet olla hihkaisten yhtymättä laulun loppuun ja\nJeroshka-sedän laukauksiin.\n\n— Mitäs sinä et ole kihlajaisissa? — kysyi Olenin.\n\n— Mitä heistä, mitä heistä! — virkkoi ukko, jota nähtävästi oli\nsiellä jotenkin loukattu. — En välitä, en välitä... Äh, sitä väkeä!\nMennään majaan! He pitävät erikseen iloa ja me erikseen.\n\nOlenin palasi majaan.\n\n— Entä Lukashka, onko hän iloinen? Eikö hän pistäydy minun luokseni?\n— kysyi hän.\n\n— Vai Lukashka! Häntä ovat narranneet, että minä puuhailen tyttöä\nsinulle, — sanoi ukko kuiskaten. — Entäs sitten? — Jos tahdotaan,\non tyttö meidän: annat vaan enemmän rahaa, niin meidän on! Minä\ntoimitan, usko.\n\n— Ei setä, rahoilla ei saa mitään, kun ei ole rakkautta. Parempi\nettä olet puhumatta tästä.\n\n— Hyljättyjä me olemme kumpikin, orpoja! — sanoi yhtäkkiä\nJeroshka-setä ja hyrähti itkuun.\n\nOlenin joi tavallista enemmän ukon tarinoita kuunnellessaan. \"Niin,\nnyt on minun Lukashkani onnellinen\", ajatteli hän; mutta hän oli\nsuruissaan. Ukko joi tänä iltana siksi kunnes vieri lattialle, ja\nVanjushan täytyi huutaa avukseen sotamiehiä, kun hän syljeskellen\ninhosta laahasi ukkoa ulos. Hän oli niin kiukuissaan ukkoon tämän\nhuonosta käytöksestä, ettei edes sanonut mitään ranskaksi.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nOli elokuu. Useina päivinä peräkkäin ei ollut näkynyt ainoatakaan\npilveä taivaalla; aurinko paistoi sietämättömästi ja aamusta saakka\noli puhaltanut lämmin tuuli, nostaen hiekkakummuilta ja teiltä kuumia\nhiekkapilviä ja kulettaen niitä ilmassa kaislikkojen, puiden ja\nstanitsojen yli. Ruoho ja puiden lehvät olivat pölyn peitossa, tiet\nja suolakentät olivat paljastuneet ja tulleet kumajavan koviksi.\nTerekin vesi oli jo aikoja laskeutunut ja ojista se nopeasti väheni\nja kuivui. Stanitsan viereisen lammikon liejuiset, karjan sotkemat\nrannat olivat paljastuneet, ja kaiken päivää kuului vedestä tyttöjen\nja poikasten pulikoimista ja huutoja. Arolla alkoivat kummut ja\nkaislistot jo kuivua ja karja pakeni ammuen päivällä pellolle.\nMetsänriista oli väistynyt kaukaisiin kaislistoihin ja vuorille\nTerekin taakse. Sääsket ja hyttyset parvina leijailivat rotkojen ja\nstanitsan yllä. Lumivuoret peittyivät harmaaseen sumuun. Ilma oli\nharvaa ja löyhkäsi pahalta. Abrekkien oli kuultu tulleen madaltuneen\njoen yli ja ne samoilivat nyt tällä puolen. Aurinko vaipui joka\nilta palavan punaiseen ruskotukseen. Oli kiirein työaika. Koko\nstanitsan väki puuhasi arbusi- ja viinitarhoilla. Puutarhat olivat\nkasvettuneet umpeen sotkuista lehdikkoa ja tulleet täyteen viileätä\nsankkaa varjoa. Kaikkialla näkyi leveiden lehvien alta, jonne valo\npilkisti, mustia, kypsiä, raskaita terttuja. Pölyistä puutarhoihin\nvievää tietä pitkin vieri narisevia kaksipyörärattaita, jotka olivat\nkukkuroillaan mustia viinirypäleitä. Pölyisellä tiellä retkotti\npyörien survomia terttuja. Poikaset ja tytöt, joiden paidat olivat\nviinirypälemehun likaamia, juoksivat äitiensä perästä, rypäleitä\nkäsissä ja suussa. Tiellä tuli alinomaa vastaan repaleisia työmiehiä,\njotka jäntevillä hartioillaan kantoivat viinirypälekoreja. Silmiä\nmyöten liinaan peitetyt äidit taluttivat härkiä, jotka olivat\nvaljastetut viinirypäleillä korkeiksi lastattujen vankkurien eteen.\nTavatessaan rattaita sotamiehet pyysivät kasakattarilta rypäleitä,\nja nousten rattaille niiden kulkiessa kasakatar otti kahmalollisen\nrypäleitä ja heitti sotamiehen syliin. Muutamilla pihoilla\npuserrettiin jo rypäleitä. Puserrettujen rypäleiden haju täytti\nilman. Verta sisältäviä punaisia kaukaloita näkyi katosten alla ja\nnogajilaiset rengit, housunlahkeet käärittyinä ja pohkeet punaisina,\nkulkivat pitkin pihaa. Siat röhkien latkivat puserrejätteitä ja\nmaata rötköttivät niiden päällä. Pirttirakennusten laakakatot olivat\nylt'yleensä mustien, auringossa kuivuvien meripihkalevyjen vallassa.\nVarikset ja harakat hyöriskelivät jyviä noukkien kattojen ympärillä\nja lentää loikahuttivat paikasta toiseen.\n\nIloisesti korjattiin vuoden töiden hedelmää ja tänä vuonna sato oli\ntavattoman runsas ja hyvä.\n\nVarjoisista viheriöistä puutarhoista, keskeltä viiniköynnösmertä ja\njoka suunnalta kuului naurua, laulua, iloa ja naisten ääniä, ja näkyi\nnaisten kirkkaita, kukikkaita, välkkyviä pukuja.\n\nAivan keskipäivän aikaan istui Marjana puutarhassa, persikkapuun\nvarjossa, ja valjaista riisuttujen kärrien alta otti esiin\npäivällisruokaa kotiväelleen. Hänen vastapäätään istui maahan\nlevitetyllä loimella vänrikki, joka oli palannut koulusta ja pesi\nruukussa käsiään. Pieni poika, Marjanan veli, oli juuri juossut\nlammikolta, pyyhki kasvojaan molemmin hihoin ja katseli levottomana\nsisarta ja äitiä päivällistä odottaen ja raskaasti hengittäen.\nÄitimuori, jäntevien päivettyneiden käsien hihat käärittyinä,\nasetteli rypäleitä, kuivaa kalaa, kaimakkia ja leipää matalalle\npyöreälle tatarilaiselle pöydälle. Vänrikki kuivasi kätensä,\notti lakin päästään, risti silmänsä ja siirtyi pöydän luo. Poika\nsieppasi ruukun ja rupesi ahneesti juomaan. Äiti ja tytär istuivat\npöytään koukistaen jalat allensa. Varjossakin oli sietämätön helle.\nIlmassa puutarhan yllä vaippui ilkeä löyhkä. Lämmin voimakas\ntuuli, joka puhalsi lehvien läpi, ei tuonut viileyttä, se vain\nyksitoikkoisesti taivutti puutarhoihin sinne tänne siroiteltujen\npäärynä-, persikka- ja silkkiäispuiden latvoja. Vielä kerran siunaten\nitsensä otti vänrikki selkänsä takaa viiniköynnöksen lehdellä katetun\ntshihiri-ruukun ja juotuaan sen suulta, antoi eukolle. Vänrikillä\noli päällään vain paita, joka oli kaulasta auki ja jonka alta näkyi\nlihaksinen karvainen rinta. Hänen kapeat, ovelat kasvonsa olivat\niloiset. Ei asennon eikä puheen läpi paistanut tällä kertaa hänen\ntavallinen politisuutensa; hän oli iloinen ja luonnollinen.\n\n— Ja illaksi lopetamme nurkan ladon vieressä? — sanoi hän pyyhkien\nkosteata partaansa.\n\n— Loppuu se, — vastasi eukko, — kun ei vaan olisi ilmasta haittaa.\nDjomkinit eivät ole vielä puoliakaan korjanneet, — lisäsi hän. —\nUstenjka yksin tekee työtä ja reutoo.\n\n— Mitäs ne! — ylpeästi vastasi ukko.\n\n— He, juo, Marjanushka! — sanoi eukko, antaen ruukun tytölle. —\nNo, kun Jumala suo, onpahan taas häiden varalta, — sanoi eukko.\n\n— Sillä asialla ei ole kiirettä, — sanoi vänrikki, rypistäen hiukan\notsaansa.\n\nTyttö painoi päänsä alas.\n\n— Miksi ei saisi puhua? — sanoi eukko: — asia on päätetty, eikä\nole enää paljon aikaakaan.\n\n— Älä päätäsi vaivaa, — sanoi taas vänrikki. — Viiniä on nyt\nkorjattava.\n\n— Oletko nähnyt Lukashkan uutta hevosta? — kysyi eukko. — Minkä\nMitrij Andreitsh lahjoitti, se ei enää ole hänellä, vaihtoi.\n\n— En, en ole nähnyt. Vaan puhuinpa äsken hyyriläisen rengin kanssa\n— sanoi vänrikki: — kertoi, että se on taas saanut tuhat ruplaa.\n\n— Pohatta kerrassaan, — vakuutti eukko.\n\nKoko perhe oli hyvällä tuulella ja kaikki olivat tyytyväisiä.\n\nTyö sujui hyvin. Rypäleitä tuli enemmän ja parempia kuin he itse\nolivat otaksuneet.\n\nLopetettuaan päivällisen Marjana vei härille ruohoa, käänsi beshmetin\npäänsä alle ja paneutui vankkurien alle levolle, survottuun mehevään\nruohoon. Hänellä oli yllään vain vaaleansininen, haalistunut\nkarttunipaita ja päässä punainen silkkihuivi, mutta hänen oli\nsietämättömän kuuma. Hänen kasvonsa hehkuivat, jalat eivät löytäneet\nasentoa, silmät olivat unesta ja uupumuksesta kosteat; huulet\nitsestään avautuivat ja rinta hengitti raskaasti ja syvästi.\n\nTyökausi oli alkanut jo kaksi viikkoa sitten, ja raskas keskeymätön\ntyö oli vienyt kaiken ajan nuorelta tytöltä. Varhain aamulla päivän\nsarastaessa hän nousi, pesi kylmällä vedellä kasvonsa, sitaisi\nliinan päähänsä ja avojaloin juoksi karjaansa katsomaan. Hän pani\nkiireesti kengät jalkaansa ja beshmetin päälleen, otti nyyttiin\nleipää, valjasti härät ja ajoi koko päiväksi puutarhoihin. Siellä hän\nvain tunnin verran lepäsi, leikkasi rypäleitä ja hilasi rypälekoreja\nja illalla iloisena ja virkeänä palasi stanitsaan, taluttaen härkiä\nnuorasta ja hoputtaen pitkällä vitsalla. Korjattuaan karjan hämärissä\nja siepattuaan siemeniä paidan leveään hihaan hän meni nurkkaukseen\ntyttöjen kanssa nauramaan. Mutta heti kun ruskotus alkoi sammua, meni\nhän jo majaan, söi illallista pimeässä pirtissä isän, äidin ja pikku\nveljen kanssa, huoletonna, virkeänä astui majaan, istuutui uunille ja\nuinaillen kuunteli hyyriläisen puhetta. Heti kun tämä oli lähtenyt\nheittäytyi tyttö vuoteelle ja nukkui aamuun saakka heräämättä,\nrauhallisesti. Seuraava päivä kului samalla lailla. Lukashkaa hän\nei ollut nähnyt kihlajaispäivästä saakka ja hän odotti tyynesti\nhäiden tuloa. Hyyriläiseen hän oli tottunut ja mielellään tunsi tämän\ntarkkaavan katseen seuraavan itseään.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nVaikka helteeltä ei ollut turvaa missään, vaikka hyttysparvet\npyörivät vankkurien viileässä siimeksessä ja poika väännellessään\nitseään sysäsi häntä, veti Marjana päänsä yli liinan ja oli jo\nsaanut unesta kiinni, kun äkkiä Ustenjka, naapurityttö, juoksi hänen\nluokseen ja sukeltaen rattaiden alle, laskeutui hänen viereensä\npitkäkseen.\n\n— Nyt nukkumaan tytöt, nukkumaan! — sanoi Ustenjka, laittaen\nitselleen sijaa rattaiden alle. — Malta! — sanoi hän nousten\npystyyn: näin ei ole hyvä.\n\nHän nousi pystyyn, taittoi vehreitä oksia, ripusti niitä molemmille\npuolille rattaiden pyöriin ja heitti vielä päälle beshmettinsä.\n\n— Laskeppas! — huusi hän pojalle, ryömien taas rattaiden alle: onko\nkasakkain paikka tyttöjen keskessä? Matkaasi sinä.\n\nJäätyään rattaiden alle ystävänsä kanssa kahden, Ustenjka äkkiä\ntarttui Marjanaan molemmin käsin ja pusertaen itseään häntä vasten,\nalkoi suudella hänen poskiaan ja kaulaansa.\n\n— Kultaseni, veikkoseni! — virkkoi hän, päästäen ohuen, selkeän\nnaurun.\n\n— Kas vaan, on _vaarilta_ oppinut, — vastasi Marjana, estellen\nhäntä. — Herkiä jo!\n\nJa he rupesivat molemmat niin kikattamaan että äiti huusi heille.\n\n— Käykö kateeksi? — sanoi kuiskaten Ustenjka.\n\n— Mitä höpiset! Anna nukkua. No, sitäkö sinä tulit?\n\nMutta Ustenjka ei talttunut.\n\n— Entäpä jos sanon sinulle jotain, mitä!\n\nMarjana nousi kyynärpäälleen ja korjasi valuneen liinan paikoilleen.\n\n— No, mitä sulla on sanottavaa?\n\n— Mitä sinun hyyryläisestäsi tiedän!\n\n— Mitä tietämistä hänessä on! — vastasi Marjana.\n\n— Voi sinua tytön lurjusta! sanoi Ustenjka tuupaten häntä\nkyynärpäällään ja nauraen: — et sinä mitään kerro: käykö hän teillä?\n\n— Käy. Entä sitten? — kysyi Marjana ja sävähti äkkiä punaiseksi.\n\n— Minä olen avoin tyttö, minä kerron kaikille. Mitä minä\npiiloittelisin? — sanoi Ustenjka, ja hänen iloiset, punakat kasvonsa\nsaivat miettivän ilmeen. — Teenkö kellekään siinä pahoin? Rakastan\nhäntä ja siinä kaikki!\n\n— Vaaria, niinkö?\n\n— No niin.\n\n— Eikö ole synti? — vastasi Marjana.\n\n— Ah, Mashenjka! Milloinka sitä huvittelisi, jollei neitopäivinään?\nMenen kasakalle, syntyy lapsia, saa kokea puutetta. Anna kun joudut\nLukashkalle, niin ei päähäsikään tule ilo, saat lapsia, on työtä.\n\n— Mitä siitä? Toisien on naimisissakin hyvä. Samantekevä! — vastasi\ntyynesti Marjana.\n\n— Kerro nyt sitten kerrankin, mitä teillä Lukashkan kanssa on ollut.\n\n— Mitäkö on ollut? Hän kosi. Isä siirsi vuodeksi eteenpäin; vaan nyt\novat sopineet, että syksyllä annetaan.\n\n— Mutta mitä hän on sinulle puhunut?\n\nMarjana hymyili.\n\n— Arvaa tuon nyt, mitä on puhunut. Sanoo rakastavansa. On aina vaan\npyytänyt tulemaan puutarhoihin kanssaan.\n\n— Kas vaan poikaa mikä takiainen! Ethän sinä varmaankaan ole mennyt?\nJa miten komea mies hänestä on nyt tullut, ensimäinen dzhigitti!\nSotnjassakin vaan hurjastelee. Muutama päivä sitten tuli sieltä\nmeidän Kirkamme; minkälaisen hevosen Lukashka kuuluu itselleen\nvaihtaneen! Ja aina vaan muka sinua ikävöi. Entä mitä hän vielä on\npuhunut? — kysyi Marjanalta Ustenjka.\n\n— Kaikki sinun tietää pitää... — nauroi Marjana. — Kerran yöllä\ntuli hevosen selässä ikkunan luo päissään. Pyrki sisään.\n\n— Sinä et laskenut?\n\n— Olisiko pitänyt? Jos minä kerran mitä sanon, niin se pysyy! Lujana\nkuin kivi, — vastasi Marjana vakavasti.\n\n— Komea mies! Kun hän vaan tahtoo niin ei ole yksikään tyttö\nvälittämättä.\n\n— Menköön muiden luo, — vastasi Marjana ylpeästi.\n\n— Sinun ei ole häntä sääli!\n\n— On, mutta tyhmyyksiä en tee, — se olisi pahaa.\n\nUstenjka äkkiä heitti päänsä ystävättären rintaa vasten, kietoi hänet\nkäsivarsillaan ja ihan tärisi naurun hytkähdyksistä.\n\n— Tyhmä sinä olet, hupero! — sanoi hän huohottaen, — et välitä\nomasta onnestasi, — ja rupesi taas Marjanaa kutkuttamaan.\n\n— Hui, jätä jo! — sanoi Marjana kirkuen kesken nauruaan. —\nLazutkan survoit.\n\n— Kas, peijakkaat, kun ovat villissään, jaksavatpas! — kuului taas\nrattaiden takaa eukon unelias ääni.\n\n— Et välitä onnestasi, — toisti Ustenjka kuiskaten ja nostaen\nruumistaan. — Mutta onnellinen sinä olet, ihan totta! Sinuakos\nrakastetaan. Sinä olet vaan tuommoinen jöröttäjä, mutta sinua ne\nrakastavat. Oh, olisinpa minä sinun sijassasi, voi miten minä\nhyyriläistäsi pyörittäisin! Minä katsoin häntä, kun oltiin meillä,\nihan näytti tahtovan syödä sinut silmillään. Minun _vaarini_ —\non sekin antanut minulle jos jotain. Mutta teidän, kuuleppas, on\nvenäläisten ensimäinen pohatta. Hänen renkinsä on kertonut, että\nheillä on omat alustalaiset.\n\nMarjana kohotti hiukan itseään ja miettiväisenä hymyili.\n\n— Sanoipa se hyyriläinen kerran kummia minulle, — virkkoi\nMarjana pureskellen ruohonkortta. — Tällä tavalla; tahtoisin olla\nLukashka-kasakka tai sinun veljesi Lazutka... Mitähän varten hän niin\nsanoi?\n\n— Se höpertää mitä päähän pistää, — vastasi Ustenjka. — Entäs\nminun, mitä kaikkea se juttelee... ihan kuin noiduttu!\n\nMarjana heitti päänsä käärittyä beshmettiä vasten, laski kätensä\nUstenjkan olalle ja ummisti silmänsä.\n\n— Hän aikoi nyt tulla tarhoille työhön; isä pyysi häntä, — virkkoi\nMarjana hetken vaitiolon jälkeen ja nukkui.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nAurinko oli jo tullut rattaita siimestävän päärynäpuun takaa näkyviin\nja vinoin sätein, Ustenjkan punomien oksienkin läpi, paahtoi\nrattaiden alla nukkuvien tyttöjen kasvoihin. Marjana heräsi ja\nrupesi sitomaan liinaa päähänsä. Vilkaistuaan ympärilleen hän näki\npäärynäpuun takana hyyriläisen, joka pyssy olalla seisoi isän kanssa\ntarinoiden. Hän tuuppasi Ustenjkaa ja ääneti hymysuin osoitti hänelle\nOleninia.\n\n— Eilen kävelin enkä löytänyt ainoatakaan, — sanoi Olenin\nlevottomasti katsellen ympärilleen ja näkemättä Marjanaa oksien takaa.\n\n— Vaan menkääpäs tuolle kulmalle, suoraan ympyrässä kiertäkää,\nsiellä entisessä puutarhassa, kutsuvat sitä takalistoksi, siellä on\naina jäniksiä, — sanoi vänrikki, heti vaihtaen kieltään.\n\n— Mitä joutavia työaikana jäniksiä haette! Tulisitte ennen meitä\nauttamaan, tekisitte tyttöjen kanssa työtä, — sanoi eukko iloisesti.\n— No, tytöt, ylös! — huusi hän.\n\nMarjana ja Ustenjka supattelivat toisilleen ja tuskin jaksoivat olla\nnauruun purskahtamatta rattaiden alla.\n\nSiitä saakka kun oli tiedoksi tullut, että Olenin oli lahjoittanut\nviidenkymmenen ruplan hevosen Lukashkalle, oli hänen isäntäväkensä\nmuuttunut ystävällisemmäksi; etenkin näytti vänrikki olevan hyvillään\nhuomatessaan Oleninin lähentymistä tyttäreensä.\n\n— Enhän minä osaa tehdä työtä, — sanoi Olenin koettaen olla\nkatsomatta vehreiden lehvien läpi rattaiden alle, missä hän huomasi\nMarjanan vaaleansinisen paidan ja punaisen liinan.\n\n— Tule, minä annan persikoita, — sanoi eukko.\n\n— Kasakkain muinaiseen vierasvaraiseen tapaan, paljasta eukkojen\ntyhmyyttä, — sanoi vänrikki selittäen ja ikäänkuin oikaisten eukon\nsanoja: — Venäjällä varmaankin olette syöneet sekä persikoita että\nananashilloa ja -mehua yllimmän kyllin.\n\n— Siis on entisessä puutarhassa? — kysyi Olenin: — minäpä käyn\nsiellä. — Ja vilkaistuaan kiireesti vehreiden oksien läpi hän\nkohotti korkeata suippolakkiaan ja katosi säännöllisten viheriäin\nköynnösrivien sekaan.\n\nAurinko jo kätkeytyi tarhojen aituuksen taa ja taittunein sätein\nloisti läpikuultavien lehtien lomitse, kun Olenin palasi puutarhaan\ntalonväkensä luo. Tuuli laantui ja vilpoisa viileys alkoi levitä\nköynnösmaille. Jostain vaistosta tunsi Olenin jo kaukaa Marjanan\nsinertävän paidan köynnösrivien lomitse ja meni marjoja poimien hänen\nluoksensa. Läähättävä koira myös joskus sieppasi kuolaisella suullaan\nmatalalla riippuvan tertun. Punaisin kasvoin, hihat käärittyinä\nja liina leuan alle vajonneena Marjana nopeasti leikkasi raskaita\nrypäleitä ja laski niitä koriin. Päästämättä kädestään vartta, jota\nsiinä piti, hän pysähtyi, ystävällisesti hymyili ja ryhtyi uudestaan\ntyöhön. Olenin tuli lähemmäksi ja heitti pyssyn olan taa saadakseen\nkätensä vapaiksi. \"Missä on teidän väkenne? Onnea työhön! Oletko\nyksin?\" aikoi hän sanoa, mutta ei saanut sanotuksi ja kohotti vain\nsuippolakkiaan. Hänen oli noloa Marjanan kanssa kahden, mutta hän\nmeni ihan kuin varsin omaksi kiusakseen hänen luokseen.\n\n— Noinhan sinä vielä pyssylläsi satut naisiin ampumaan, — sanoi\nMarjana.\n\n— Ei, en minä ammu.\n\nHe olivat kumpikin vaiti.\n\n— Auttaisitpa tässä.\n\nOlenin otti puukon ja rupesi ääneti leikkaamaan. Hän veti alhaalta\nlehtien alta raskaan, noin kolmen naulan painoisen sakean tertun,\njossa kaikki marjat olivat niin läjässä päällekkäin, ettei niille\nenää oikein ollut sijaa, ja näytti sitä Marjanalle.\n\n— Onko leikattava kaikki? Tämä ei ole viheriä.\n\n— Anna tänne.\n\nHeidän kätensä koskivat toisiinsa. Olenin otti hänen kätensä ja tyttö\nhymyillen katsoi Oleniniin.\n\n— Sinähän menet kohta naimisiin? — sanoi hän.\n\nVastaamatta mitään Marjana kääntyi ja loi häneen ankarat silmänsä.\n\n— Sinä rakastat Lukashkaa?\n\n— Mitä se sinuun kuuluu?\n\n— Minun käy kateeksi.\n\n— Kaikkea!\n\n— Ihan totta, sinä olet niin kaunis!\n\nJa hänen tuli heti kauhean ilkeä olla siitä mitä oli sanonut. Niin\nilettäviltä kaikuivat hänestä omat sanansa. Hän punehtui, joutui\nhämilleen ja otti tyttöä molemmista käsistä.\n\n— Mikä lienenkin, niin anna olla! Ei tarvitse pilkata... — vastasi\nMarjana, mutta hänen katseensa puhui, miten varmasti hän tiesi, ettei\nOlenin pilkannut.\n\n— Miten pilkata? Jos sinä tietäisit miten minä... — Sanat kaikuivat\nvielä ilkeämmiltä, vielä vähemmin siihen soveltuvilta, mitä hän\ntunsi; mutta hän jatkoi: — Minä en tiedä, mitä olisin valmis sinun\ntähtesi tekemään...\n\n— Menetkö siitä, takiainen!\n\nMutta Marjanan kasvot, hänen loistavat silmänsä, hänen korkea\nrintansa, solakat jalkansa puhuivat aivan toista. Oleninista tuntui\nsiltä kuin tyttö olisi ymmärtänyt, miten ilettävää kaikki oli,\nmitä Olenin hänelle puhui, mutta itse oli sellaisten mietteiden\nyläpuolella. Hänestä näytti, että tyttö aikoja oli tiennyt kaiken\nsen, mitä hän tahtoi mutta ei osannut sanoa hänelle, mutta tahtoi\nkuunnella kuinka hän sen sanoisi hänelle. \"Ja kuinka hän ei tietäisi,\n— ajatteli Olenin, — kun minä tahdoin sanoa Marjanalle vain\nyksistään kaiken sen, mitä Marjana itse oli? Mutta hän ei tahtonut\nymmärtää, ei tahtonut vastata\", ajatteli hän.\n\n— Huu! — kuului äkkiä läheltä köynnösryhmän takaa Ustenjkan ääni\nja hänen kimeä naurunsa. — Tule, Mitrij Andreitsh, auttamaan minua!\nOlen yksin... — huusi hän Oleninille, pistäen lehtien takaa näkyviin\npyöreät, naivit kasvonsa.\n\nOlenin ei vastannut mitään eikä liikahtanut paikaltaan.\n\nMarjana rupesi taas leikkaamaan, mutta katseli lakkaamatta\nhyyriläistä. Olenin oli aikeessa jotain sanoa, mutta jätti sanomatta,\nkohautti olkapäitään, ja heittäen pyssyn olalleen nopein askelin\nlähti tarhalta.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nPari kertaa hän pysähtyi kuuntelemaan Marjanan ja Ustenjkan\nheleätä naurua. Päästyään yhteen tytöt huusivat jotain. Koko illan\nOlenin harhaili metsässä metsästyksellä. Saamatta mitään hän jo\nhämärissä palasi. Kulkiessaan pihan yli hän huomasi talonväen\npirtin oven olevan auki ja siitä näkyi vaaleansininen paita. Hän\nhuusi erityisen kovasti Vanjushaa, ilmaistakseen tulonsa, ja istui\nrappusille tavanmukaiselle paikalleen. Talonväki oli jo palannut\ntarhoilta; he tulivat ulos pirtistä, siirtyivät majaansa, eivätkä\nkutsuneet häntä luokseen. Marjana kulki kaksi kertaa ulos portista.\nKerran puolipimeässä hänestä näytti kuin Marjana olisi katsahtanut\nhäneen. Olenin kiihkeästi seurasi jokaista hänen liikettään, mutta\nei rohjennut mennä hänen luokseen. Kun Marjana katosi majaansa,\nlaskeutui Olenin rappusilta ja rupesi kävelemään pihalla; mutta\nMarjana ei enää tullut ulos. Koko yön vietti Olenin ulkona silmää\nummistamatta kuunnellen jokaista ääntä isäntäväen majasta. Hän kuuli\nkuinka he illalla puhelivat, kuinka söivät, kuinka kantoivat patjoja\nja menivät levolle; kuuli kuinka Marjana jollekin naurahti; miten\nsitte kaikki vaikeni. Vänrikki virkkoi jotain kuiskaten eukolleen ja\njoku hengitti. Hän poikkesi majaansa. Vanjusha nukkui riisuutumatta.\nOlenin tunsi kateutta häntä kohtaan ja rupesi taas kävelemään pitkin\npihaa, koko ajan jotain odottaen, mutta ei kukaan tullut ulos, ei\nkukaan liikahtanut; kuului vain kolmen hengen tasainen hengitys. Hän\ntunsi Marjanan hengityksen ja koko ajan kuunteli sitä, ja kuunteli\nsydämensä tykytystä. Stanitsassa oli kaikki vaiennut, myöhäinen\nkuu oli noussut taivaalle ja yhä selvemmin alkoi näkyä karja, joka\npihamailla puhkuili, laskeutui makuulle ja hitaasti nousi. Olenin\nkiukuissaan kysyi itseltään: \"mitä minä tahdon?\" eikä voinut yöstään\nirtautua. Yhtäkkiä hän kuuli selvästi askeleita ja siltapalkin\nnarinaa isäntäväen majasta. Hän syöksyi ovelleen; mutta taaskaan ei\nkuulunut mitään paitsi tasaista hengitystä, ja taas pihalla raskaan\npuhkauksen perästä käännähti puhvelilehmä nousten etupolvilleen,\nsitten kaikille jaloilleen, huiskutteli häntäänsä, ja tasaisesti\nläiskähteli jotain pihan kuivaan saveen, ja taas se huokaisten\nasettui makaamaan kuun utuverhoon... Hän kysyi itseltään: \"mitä minun\non tehtävä?\" ja päättäväisenä rupesi lähtemään makuulle; mutta taas\nkuului ääniä, ja hänen mielikuvitukseensa nousi kuva Marjankasta,\njoka on tullut tuohon kuun valaisemaan sumuiseen yöhön, ja taas hän\nsyöksyi ikkunaan ja taas kuuli askeleita. Jo ennen päivän nousua\nhän meni ikkunan luo, sysäsi ikkunasuojusta, juoksi ovelle ja\ntodella kuului Marjankan huokaus ja askeleita. Hän tarttui säppiin\nja koputti. Varovaiset askeleet paljasjaloin, hiukan narisuttaen\nsiltapalkkeja, lähestyivät ovea. Liikahti säppi, ovi narahti,\ntuoksahti meiramin ja melonin hajulta, ja kynnyksellä näkyi Marjanan\nkoko varsi. Olenin näki häntä vain hetken kuun valossa. Hän paiskasi\noven kiinni, kuiskasi jotain ja juoksi kevein askelin takaisin.\nOlenin rupesi hiljaa koputtamaan, — ei mitään vastausta. Hän juoksi\nikkunan luo ja alkoi kuunnella. Äkkiä terävä, vinkuva miehen ääni\nkuului aivan odottamatta.\n\n— Mainiota! — sanoi pienenläntä kasakkapoika, jolla oli valkea\nsuippolakki päässä ja joka tuli aivan Olenin luo pihalta: — minä\nnäin, mainiota!\n\nOlenin tunsi Nazarkan eikä virkkanut mitään, sillä ei tiennyt mitä\ntekisi ja sanoisi.\n\n— Mainiota! Minäpä menen stanitsalautakunnalle ilmoittamaan ja\nhänen isälleen sanon. Vai semmoinen vänrikin tyttö! Hänelle ei yksi\nriitäkään.\n\n— Mitä sinä minusta tahdot, mitä on asiaa, — lausui Olenin.\n\n— Ei mitään, minä sanon vasta lautakunnalle.\n\nNazarka puhui hyvin kovasti, huomattavasti tahallaan.\n\n— Kas sitä, miten sukkela _junkkeri_ se on!\n\nOlenin vapisi ja kalpeni.\n\n— Tule tänne, tule!\n\nOlenin sieppasi häntä voimakkaasti kädestä ja vei hänet majansa luo.\n\n— Eihän tässä mitään ollut, hän ei minua laskenut, enkä minä\nmitään... Hän on kunniallinen!...\n\n— No, siitä kyllä saadaan selvä... — sanoi Nazarka.\n\n— Mutta minä annan kuitenkin sinulle... Maltahan!...\n\nNazarka oli vaiti. Olenin juoksi majaansa ja toi kasakalle kymmenen\nruplaa.\n\n— Eihän mitään ollut; tai samantekevä, minun syyni oli ja tästä\nsaat... mutta Jumalan tähden, ettei kukaan tiedä! Eikä mitään\nollutkaan...\n\n— Jääkäätte hyvästi, — sanoi Nazarka nauraen ja läksi pois.\n\nNazarka oli tänä yönä tullut stanitsaan Lukashkan asialla,\nhankkimaan paikkaa varastetulle hevoselle, ja kulkiessaan kotiinsa\nkatua pitkin hän oli kuullut askeleita. Hän palasi toisena aamuna\nsotnjaan ja kehuen kertoi toverilleen miten ovelasti oli saanut\nkymmenen ruplaa. Seuraavana aamuna Olenin näki talonväkeään eikä\nkukaan tiennyt mitään. Marjanan kanssa hän ei puhunut ja tyttö vain\nnaureskeli katsoessaan häneen. Yön hän taas vietti nukkumatta,\nhartaasti käyskennellen pihalla. Seuraavan päivän hän tahallaan\nvietti metsällä, ja illalla hän itseään paetakseen meni Beletskij'n\nluo. Hän pelkäsi itseään ja lupasi itselleen olla enää talonväen\nluo menemättä. Seuraavana yönä herätti Oleninin vääpeli. Komppanian\noli nyt heti lähdettävä hyökkäykseen. Olenin oli tästä tapauksesta\nhyvillään ja aikoi olla kokonaan tulematta stanitsaan takaisin.\n\nHyökkäysretki kesti neljä päivää. Päällikkö halusi nähdä Oleninia,\njolle hän oli sukua, ja ehdotti että hän jäisi esikuntaan. Olenin\nkieltäytyi. Hän ei voinut elää ilman stanitsaansa ja pyysi lupaa\npäästä kotiin. Hyökkäyksestä hänelle annettiin sotilaallinen risti,\njota hän ennen oli niin halunnut. Nyt hän sitävastoin oli aivan\nvälinpitämätön tästä rististä ja vielä välinpitämättömämpi upseeriksi\nehdottamisesta, josta ei vieläkään oltu päätetty. Hän matkusti\nonnellisesti Vanjushan kanssa linjalle ja ennätti muutamia tunteja\nennen komppaniaansa. Olenin vietti koko illan rappusilla katsellen\nMarjanaa. Koko yön hän taas ilman määrää ja tarkoitusta kulki pihalla.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nSeuraavana aamuna Olenin heräsi myöhään. Talonväki oli jo poissa.\nHän ei mennyt metsälle vaan milloin otti käteensä kirjan, milloin\nmeni rappusille ja taas takaisin majaansa ja heittäytyi vuoteelle.\nVanjusha luuli häntä sairaaksi. Illan tultua Olenin päättävästi\nnousi, ryhtyi kirjoittamaan ja kirjoitti myöhään yöhön. Hän kirjoitti\nkirjeen, mutta ei lähettänyt sitä, sillä ei kuitenkaan kukaan olisi\nymmärtänyt häntä mitä hän tahtoi sanoa, eikä sitä tarvinnut kukaan\nmuu ymmärtääkään kuin Olenin itse. Hän kirjoitti näin:\n\n\"Minä saan Venäjältä kirjeitä, jotka sisältävät valitteluja:\npelätään, että minä tähän korpeen hautautuneena olen mennyttä\nmiestä. Minusta sanotaan: hän raaistuu, jää kaikessa takapajulle,\nrupeaa juomaan ja vielä kukaties ottaa kasakattaren vaimokseen.\nSanotaan, ettei Jermolov ole suotta sanonut: ken palvelee kymmenen\nvuotta Kaukasiassa, se joko ikävästä juo itsensä kuoliaaksi tai\nottaa irstaan naisen vaimokseen. Miten kauheata! Mutta eihän minun\noikeastaan ole mitään syytä laskea itseäni turmiolle, kun minun\nosakseni voisi tulla suuri onni päästä kreivitär B:n mieheksi,\nkamariherraksi tai aateliston johtajaksi. Miten te kaikki olette\nminusta vastenmielisiä ja säälittäviä! Te ette tiedä mitä on onni ja\nmitä on elämä! On kerrankin elettävä elämää sen teeskentelemättömässä\nihanuudessa. Tulee saada nähdä ja ymmärtää mitä minä joka päivä näen\nsilmäini edessä: ikuisia, lähestymättömiä vuorten lumiröykkiöitä\nja majestetisen naisen siinä alkuperäisessä kauneudessa, jossa\nvarmaan ensimäinen ihminen on Luojansa kädestä lähtenyt, ja silloin\non selviävä, kuka menee turmioon, kuka elää totuudessa ja kuka\nvalheessa, tekö vai minä. Jos te tietäisitte, kuinka te olette\nminusta inhoittavia ja surkeita imarteluinenne! Kun vaan majani,\nmetsäni ja rakkauteni sijasta tulee mieleeni nuo salongit, nuo\nnaiset voideltuine hiuksineen ja vieraat kiharat kohokkeena niiden\nalla, nuo luonnottomasti liikkuvat pikku huulet, nuo piiloitetut\nja vääristellyt heikot jäsenet ja tuo salien löpertely, joka on,\nmuka keskustelua, mutta jolla ei ole mitään oikeutta siihen nimeen,\n— niin tulee minuun sietämätön vastenmielisyys. Näen edessäni nuo\ntylsät kasvot, nuo rikkaat morsiamet, kasvoissa ilme: 'ei se mitään,\nälä arkaile vaikka olenkin rikas morsian', nuo istumaan rupeamiset ja\nmuuttelemiset, tuo julkea parien liittäminen ja nuo ikuiset juorut\nja teeskentely; nuo säännöt: kenelle tarjottava kättä, kenelle\nnyökäytettävä päätä, kenen kanssa keskusteltava ja lopuksi tuo\nikuinen vereen tarttunut ikävä, joka siirtyy sukupolvesta sukupolveen\n(ja se kaikki on tietoista ja sen välttämättömyydestä ollaan\nvakuutettuja).\n\n\"Käsittäkää yksi asia tai uskokaa yhteen asiaan: tulee nähdä ja\nymmärtää, mitä on totuus ja kauneus, ja pölyksi hajoaa kaikki, mitä\nte puhutte ja ajattelette, kaikki teidän onnen toivomuksenne sekä\nminulle että itsellenne. Onni — se on seurustelu luonnon kanssa, sen\nnäkeminen, sen kanssa puhuminen. 'Hän vielä, varjelkoon Herra, ottaa\nvaimokseen sivistymättömän kasakkatytön ja on maailmalta kokonaan,\nkokonaan mennyttä', kuvittelen heidän puhuvan minusta, vilpittömästi\nsurkutellen. Mutta minä tahdonkin vain yhtä — olla kokonaan mennyttä\nteidän katsantonne mukaan, — tahdon ottaa vaimokseni tavallisen\nkasakattaren, enkä uskalla sitä tehdä, sillä se olisi korkein onni,\njota minä en ole ansainnut.\n\n\"Kolme kuukautta on kulunut siitä kun ensi kerran näin\nMarjana-kasakkatytön. Minussa olivat vielä tuoreina hylkäämäni\nmaailman käsityskanta ja ennakkoluulot. Minä en silloin uskonut, että\nvoisin rakastua tähän naiseen. Minä ihailin häntä samoin kuin vuorten\nja taivaan kauneutta, enkä voinut olla häntä ihailematta, sillä hän\non ihana niinkuin nekin. Sitten aloin tuntea, että tuon kauneuden\ntarkastelu oli tullut välttämättömyydeksi elämässäni, ja aloin kysyä\nitseltäni: enkö minä häntä rakasta; mutta mitään sen tapaista, miksi\nolin tuon tunteen kuvitellut, en löytänyt itsestäni. Tuo tunne ei\nollut yksinäisyyden ikävän eikä avioliiton kaipauksen kaltainen, eikä\nplatonisen, vielä vähemmin lihallisen rakkauden kaltainen. Minun\npiti saada nähdä, kuulla häntä, tietää että hän oli lähellä ja minä\nolin, jos en juuri onnellinen, niin ainakin rauhallinen. Illanvieton\njälkeen, jossa minä olin hänen seurassaan ja kosketin häntä, minä\naloin tuntea, että minun ja tuon naisen välillä oli katkeamaton,\nvaikkakin luvaton side, jota vastaan ei voinut taistella. Mutta\nminä taistelin vielä; minä sanoin itselleni: voinko sitten rakastaa\nnaista, joka ei koskaan käsitä elämäni sisimpiä harrastuksia? Voiko\ntodella rakastaa naista pelkän kauneuden vuoksi, rakastaa naista\nkuvapatsaana? — kyselin minä itseltäni, mutta jo rakastin häntä,\nvaikka en vielä uskonut tunteeseeni.\n\n\"Noiden iltakemujen jälkeen, joissa ensikerran puhuin hänen kanssaan,\nmeidän suhteemme muuttui. Ennen hän oli ollut minulle ympäröivän\nluonnon vieras, mutta majestetinen olento, — iltakemujen perästä\nhän oli minulle ihminen. Me aloimme tavata toisiamme, puhella\nkeskenämme, aloin käydä joskus hänen isänsä kanssa työssä ja\nkaiket illat istua heidän luonaan. Ja näissä läheisissä suhteissa\nhän pysyi minun silmissäni yhä yhtä puhtaana, lähentymättömänä ja\nmajestetisena. Hän aina ja kaikkeen vastasi samaten — tyynesti,\nylpeästi ja iloisen huolettomasti. Välistä hän oli sydämellinen,\nmutta useimmiten hänen joka katseensa, jokainen sanansa ja liikkeensä\nilmaisi välinpitämättömyyttä, — joka ei ollut halveksiva, mutta\nmusertava ja hurmaava. Teeskennelty hymy huulilla minä koetin joka\npäivä olla kaikin tavoin hänen mielikseen ja intohimon ja toiveiden\ntuska sydämessä leikillisesti aloin puhella hänen kanssaan. Hän näki,\nettä minä teeskentelin, mutta katsoi minuun suoraan, iloisesti ja\nrehellisesti. Tämä asema kävi minulle sietämättömäksi. Minä tahdoin\nolla valehtelematta hänelle ja tahdoin sanoa kaikki mitä ajattelin ja\nmitä tunsin. Olin erityisen hermostunut; se tapahtui köynnöstarhalla.\nMinä rupesin puhumaan hänelle rakkaudestani sanoin, joita minun on\nhäpeä muistella. Häpeä muistella siksi, etten minä olisi saanut\nuskaltaa sanoa hänelle sellaista, sillä hän oli verrattomasti\nylempänä niitä sanoja ja sitä tunnetta, jota tahdoin niillä\nilmaista. Minä vaikenin ja siitä päivästä saakka on minun asemani\nollut sietämätön. En ole tahtonut alentua entiseen leikilliseen\nsuhteeseen jäämällä ja olen tuntenut, etten vielä ole päässyt\nsuoraan ja välittömään suhteeseen häneen. Minä olen epätoivoissani\nkysynyt itseltäni: mitä on minun tehtävä? Typerissä haaveissani olen\nkuvitellut häntä milloin rakastajattarekseni, milloin vaimokseni,\nja inhoten työntänyt luotani kummankin ajatuksen. Tehdä hänet\nhuvinaiseksi olisi kauheata. Se olisi murhaa. Tehdä hänet rouvaksi,\nDmitrij Andreevitsh Oleninin vaimoksi, kuten eräs upseereistamme otti\ntäkäläisen kasakkatytön vaimokseen, olisi vielä pahempaa. Jospa minä\nvoisin muuttua kasakaksi, Lukashkaksi, varastaa hevoslaumoja, juoda\nhurjasti tshihiriä; vetää lauluja sydämen pohjasta, surmata ihmisiä\nja humalassa kiivetä ikkunasta Marjanan luo yöksi, ajattelematta\nkuka olen ja miksi olen olemassa, silloin olisi asia aivan toinen,\n— silloin me voisimme ymmärtää toisiamme, silloin minä voisin olla\nonnellinen. Minä olen koettanut antautua tähän elämään mutta olen\nsilloin vielä voimakkaammin tuntenut heikkouteni, särkyneisyyteni. En\nole voinut unohtaa itseäni ja sotkuista, epäsuhtaista, nurinkurista\nmenneisyyttäni. Ja tulevaisuus on edessäni vielä toivottomampana.\nJoka päivä ovat silmäini edessä kaukaiset lumivuoret ja tuo\nmajestetinen, onnellinen nainen. Mutta minä en saa tuota maailmassa\nainoata mahdollista onnea, eikä ole minun tuo nainen. Kaikkein\nkauheinta ja kaikkein suloisinta asemassani on se, että minä tunnen,\nettä minä ymmärrän hänet, mutta hän ei koskaan ole ymmärtävä minua.\nHän ei ole ymmärtävä, ei sen vuoksi että hän olisi alempana minua\n— päinvastoin hänen ei tulekaan minua ymmärtää. Hän on onnellinen;\nhän on kuten luonto, tasainen, tyyni ja itse itsessään. Mutta minä\n— nurinkurinen heikko olento — tahdon, että hän ymmärtäisi minun\nvaivaisuuteni ja kärsimykseni! Öisin en ole nukkunut, vaan olen\nturhanpäiten viettänyt yöt hänen ikkunansa alla, enkä ole itselleni\nselvittänyt, mikä minua on vaivannut. 18:na päivänä komppaniamme\nläksi hyökkäysretkelle. Minä olin kolme päivää poissa stanitsasta.\nMinä olin surullinen ja kaikesta välinpitämätön. Laulut, korttipeli,\njuomingit, juorut palkinnoista osastossamme olivat minusta vielä\ntavallista vastenmielisempiä. Äsken palasin kotiin, näin hänet,\noman majani, Jeroshka-sedän, näin lumivuoret rappusiltani, ja niin\nvoimakas riemun uusi tunne valtasi minut, että minulle kaikki\nselvisi. Minä rakastan tuota naista todellisella rakkaudella,\nensimäisen ja ainoan kerran elämässäni. Minä tiedän mikä minun on...\nEn pelkää alentuvani tunteeni vuoksi, en häpeä rakkauttani, — olen\nsiitä ylpeä... En ole itse syypää siihen että olen rakastunut.\nSe tapahtui vastoin tahtoani. Minä koetin uhrautumisen kautta\npelastua rakkaudesta, minä keksin itselleni huvituksen rakastaa\nLukashka-kasakkaa hänen Marjanansa kanssa ja siten vain ärsytin\nrakkauttani ja mustasukkaisuuttani. Tämä ei ole ihanteellista,\nniin sanottua ylevää rakkautta, jota olen ennen tuntenut; ei sitä\nviehätyksen tunnetta, jossa voi olla rakkaudestaan ihastunut ja\ntuntea itsensä tunteensa alkulähteeksi ja tehdä itse kaikki. Olen\ntuntenut sitäkin. Se on vasta pienempää nautinnon halua; tämä on\njotain muuta. Kenties minä hänessä rakastan luontoa, kaikkea mitä\nluonnossa on kaunista personoituna, mutta minulla ei ole omaa tahtoa,\nvaan minun kauttani rakastaa häntä joku luonnon alkuvoima, koko\nluomakunta, koko luonto tunkee sen rakkauden minun sieluuni ja sanoo:\nrakasta. Minä en rakasta häntä järjelläni, en mielikuvituksellani,\nvaan koko olennollani. Rakastaessani häntä tunnen olevani koko\nonnellisen luomakunnan erottamaton osa. Minä olen ennen kirjoittanut\nuusista periaatteista, jotka ovat syntyneet yksinäisessä elämässäni;\nmutta ei kukaan voi tietää, miten työläästi ne ovat minussa\nvalmistuneet, miten iloinen olen ollut päästessäni niistä tietoiseksi\nja nähdessäni uuden elämäntien avoimeksi. Mitään näitä vakaumuksia\nkalliimpaa ei minussa ole ollut... No niin... on tullut rakkaus, ja\nne ovat nyt poissa, ei ole edes niitä sääli! Minun on ymmärtääkin\nvaikea, että olen voinut antaa arvoa tuollaiselle yksipuoliselle,\nkylmälle, järkeilevälle mielentilalle. On tullut kauneus ja tuhaksi\nsiroittanut koko tuon egyptiläisen elämän sisäisen toiminnan. Ja\nmikä on mennyttä se ei yhtään sureta! Uhrautuvaisuus on pelkkää\nroskaa, hulluutta. Se on vain ylpeyttä, ansaitun onnettomuuden pakoa,\npelastusta toisen onnen kadehtimisesta. Elää toisen vuoksi, tehdä\nhyvää... mitä varten? — kun minun sydämessäni on vain rakkautta\nitseeni ja vain halu rakastaa häntä ja elää hänen kanssaan, hänen\nelämäänsä. En nyt halua muiden onnea, en Lukashkan onnea. Minä en\nnyt rakasta noita toisia. Ennen aikaan olisin sanonut itselleni,\nettä se on paha. Olisin tuskitellut miettien: miten käy hänen,\nminun, Lukashkan? Nyt on se minulle yhdentekevää. Minä en elä omassa\nitsessäni vaan on jotain minua voimakkaampaa, joka minua johtaa. Minä\nkärsin, mutta ennen olen ollut kuollut ja nyt vasta elän. Nyt lähden\nheidän luokseen ja sanon kaikki hänelle.\"\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nKirjoitettuaan tämän kirjeen Olenin myöhään illalla meni isäntäväen\nluo. Eukko istui penkillä uunin takana punoen silkkiäistoukan\nkudelmia. Marjana ompeli avoimin päin kynttilän valossa. Nähtyään\nOleninin hän hyppäsi pystyyn, otti liinan ja meni uunin luo.\n\n— Istu sinä meidän seurassamme, Marjanushka, — sanoi äiti.\n\n— En minä, kun olen paljain päin. — Ja hän hyppäsi uunille.\n\nOlenin saattoi nähdä vain hänen polvensa ja siron riippuvan jalkansa.\nOlenin kestitsi eukkoa teellä. Eukko kestitsi vierasta kaimakilla,\njota noutamaan laittoi Marjanan. Mutta pantuaan lautasen pöydälle\nMarjana taas hyppäsi uunille ja Olenin vain tunsi itsessään hänen\nsilmänsä. He juttelivat taloudesta. Ulita-muori hääräili ja joutui\nvierasvaraisuuden huumaukseen. Hän kantoi Oleninille kostutettuja\nviinirypäleitä, rypäleleivoksia, parasta viiniä, ja rupesi\nkestitsemään Oleninia sitä erikoista syvän kansan sivistymätöntä\nja ylpeätä vierasvaraisuutta noudattaen, joka on ominainen vain\nruumiillisella työllä leipänsä hankkiville. Eukko, joka ensin oli\nraakuudellaan niin saattanut Oleninin ymmälle, nyt usein liikutti\nhäntä yksinkertaisella hellyydellään tytärtään kohtaan.\n\n— Eipä tarvitse Jumalaa vihoittaa, veikkoseni! Meillä on kaikkea,\nLuojan kiitos, tshihiriä on puserrettu, ja suolattu on, ja noin kolme\ntynnöriä rypäleitä myömme ja vielä jää juodakin. Älä pidä kiirettä\nlähdölläsi. Häissä sitten yhdessä laitamme iloa.\n\n— Milloin on häät? — kysyi Olenin, tuntien miten kaikki veri\nyhtäkkiä syöksyi kasvoihin ja sydän alkoi epätasaisesti ja\nkiusallisesti lyödä.\n\nUunin takana alkoi liikahdella ja kuulua siementen pureskelua.\n\n— Mitäpä tässä enää, nousevalla viikolla pitäisi viettää. Meillä\non valmiina, — vastasi eukko luonnollisesti, tyynesti, ikäänkuin\nei Oleninia olisi ollut eikä olisi maan päällä. — Olen koonnut ja\nvarannut kaikki Marjanushkalle. Me annamme tytön hyvin. Se vaan\nei ole oikein hyvästi, että Lukashkamme on ruvennut, miten lie,\nhurjastelemaan kovin. Hurja on kerrassaan, pelihtelee! Muutama\npäivä sitten kävi kasakka sotnjasta, kertoi, että hän on Nogajiin\nratsastanut.\n\n— Kunpa ei vaan joutuisi pahoihin käsiin, — sanoi Olenin.\n\n— Sitä minäkin olen sanonut: älä sinä, Lukashka, pelihtele. No,\nnuori mies ja tietysti nyt reuhaa. Kaikellahan on aikansa. No,\nryösti, varasti, abrekin tappoi, — niin pitääkin! — no, mutta\neläisi sitten hiljakseen. Muuten ihan nurin menee.\n\n— Niin, minä näin hänet pari kertaa osastossa, hän vain hurjaili.\nHevosenkin on myönyt, — sanoi Olenin ja katsahti uunille.\n\nSuuret mustat silmät loistivat ankarina ja epäystävällisinä häneen.\nOleninin tuli paha olla siitä mitä oli sanonut.\n\n— Entäs sitten! Hän ei tee pahaa kellekään, — sanoi Marjana äkkiä.\n— Omilla rahoillaan hurjailee, — ja pudottaen jalkansa hän hyppäsi\nuunilta ja meni ulos paiskaten kovasti oven kiinni.\n\nOlenin seurasi silmin häntä niin kauan kun hän oli sisässä; sitten\nhän katseli ovea, odotti, eikä ymmärtänyt ollenkaan mitä Ulita-muori\npuhui hänelle. Muutaman minutin kuluttua tuli vieraita: ukko,\nUlita-muorin veli Jeroshka-sedän kanssa, ja heti heidän jälestään\nMarjana ja Ustenjka.\n\n— Hyvinkö hurisee? — vikisi Ustenjka. — Sinä pidät vaan iloa? —\nkääntyi Ustenjka Oleninin puoleen.\n\n— Niin pidän, — vastasi hän ja häntä rupesi jostain syystä\nhävettämään ja ilettämään.\n\nHän olisi tahtonut lähteä, mutta ei voinut. Äänetönnä oleminen\nhänestä myös tuntui mahdottomalta. Ukko auttoi häntä: hän pyysi\njuoda ja he joivat. Sitten Olenin joi Jeroshkan kanssa. Sitten vielä\ntoisen kasakan kanssa. Sitten taas vielä Jeroshkan kanssa. Ja mitä\nenemmän Olenin joi, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä. Mutta ukot\nilostuivat. Tytöt kumpikin kiipesivät uunille istumaan ja supatellen\nkeskenään katsoivat heihin, ja he joivat iltaan saakka. Olenin ei\nmitään puhunut vaan joi enin. Kasakat huusivat. Eukko ajoi heidät\nulos eikä antanut enää tshihiriä. Tytöt nauroivat Jeroshka-sedälle,\nja kello oli jo kymmenen seuduissa kun kaikki menivät rappusille.\nUkot itse tarjoutuivat tulemaan Oleninin luo lopettamaan juhlimista.\nUstenjka juoksi kotiinsa. Jeroshka vei kasakan Vanjushan luo.\nEukko meni puuhaamaan pirttiin, Marjana jäi yksin majaan. Olenin\ntunsi olevansa virkeä ja reipas, ikäänkuin olisi juuri herännyt.\nHän huomasi kaikki ja päästettyään edellään ukot luokseen palasi\nmajaan. Marjana laittautui levolle. Olenin meni hänen luokseen,\ntahtoi sanoa hänelle jotain, mutta hänen äänensä katkesi. Marjana\nistuutui vuoteelleen, koukisti jalat alleen, siirtyi pois hänestä\nperimmäiseen nurkkaan ja ääneti, pelästynein, hurjin katsein katseli\nhäntä. Marjana nähtävästi pelkäsi häntä. Olenin tunsi sen. Hänen tuli\nsurku itseään ja ilkeä olla ja samalla hän kuitenkin tunsi ylpeätä\ntyydytystä herättäessään Marjanassa edes tuon tunteen.\n\n— Marjana! — sanoi hän: eikö sinun koskaan tule sääli minua? Minä\nen tiedä, miten minä sinua rakastan.\n\nMarjana väistyi vielä kauemmas.\n\n— Kas, mitä viinistä on päähäsi tullut... Et hyödy sinä mitään!\n\n— Ei, ei viinistä. Älä mene Lukashkalle. Minä otan sinut vaimokseni.\n\"Mitä minä nyt puhun? — ajatteli hän samalla kun sanoi tätä. —\nSanonko minä samoin huomennakin? — Sanon, varmasti sanon ja nytkin\ntoistan!\" vastasi hänelle sisäinen ääni.\n\n— Tuletko minun omakseni?\n\nMarjana katsoi vakavasti häntä ja pelästys näytti menneen ohi.\n\n— Marjana! minä tulen hulluksi. Minä en ole oma itseni. Mitä käsket\nniin teen, — ja mielettömän helliä sanoja tuli hänen suustaan ihan\nkuin itsestään.\n\n— Ole siinä lörpöttelemättä! — keskeytti Marjana tarttuen äkkiä\nkäteen, jota Olenin ojensi hänelle. Mutta Marjana ei työntänyt pois\nhänen kättään vaan puristi sitä lujasti voimakkailla, karkeilla\nsormillaan. — Menevätkö nyt herrat naimisiin tyttömoukkien kanssa?\nLähde jo!\n\n— Tuletko sinä siis? Minä olen kokonaan...\n\n— Minne Lukashkan pistämme? — sanoi hän nauraen.\n\nOlenin riuhtaisi häneltä kätensä, jota Marjana piti, ja voimakkaasti\nsyleili hänen nuorta ruumistaan. Mutta Marjana hypähti pystyyn\nkuin hirvi, ja harppasi paljain jaloin ja juoksi rappusille.\nOlenin havahti ja kauhistui itseään. Hän näytti itsestään taas\nsanomattoman kurjalta Marjanan rinnalla. Mutta katumatta hetkeäkään\nmitä oli sanonut hän meni kotiinsa ja vilkaisematta ukkoihin, jotka\nryyppäilivät hänen luonaan, heittäytyi vuoteelle ja nukkui niin\nsikeään uneen, ettei ollut kaukaan aikaan nukkunut.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nSeuraavana päivänä oli juhlapäivä. Illalla kaikki väki oli ulkona,\njuhlapuvut laskevassa auringossa loistaen. Viiniä oli saatu\ntavallista enemmän puserretuksi. Väki oli päässyt työstä vapaaksi.\nKasakkain oli kuukauden kuluttua lähdettävä sotaretkelle, ja useissa\nperheissä valmistettiin häitä.\n\nTorilla stanitsahallinnon edessä ja kahden puodin ympärillä,\n— toisessa oli kaupan makeisia ja siemeniä, toisessa liinoja\nja karttunikangasta, — oli enin väkeä. Hallintohuoneen\nseinuspenkereillä istui ja seisoi ukkoja, päällään harmaat ja mustat\narvokkaannäköiset takit ilman hihanauhoja ja koristuksia. Ukot\ntyynesti, tasaisin äänin, keskustelivat vuodentulosta ja nuorista\nlapsista, yleisistä asioista ja menneistä ajoista, katsoen nuorta\nsukupolvea juhlallisesti ja välinpitämättömästi. Kulkiessaan heidän\nohitsensa vaimot ja tyttäret hiukan pysähtyivät ja laskivat päänsä\nalas. Nuoret kasakat kunnioittavasti hiljensivät käyntiään, ottivat\nlakin päästään ja pitivät sitä jonkun aikaa päänsä edessä. Ukot\nvaikenivat. He katselivat ohikulkevia tarkastelevasti, kuka ankarin,\nkuka lempein katsein, hitaasti nostivat ja painoivat takaisin\nlakkejaan.\n\nKasakkatytöt eivät olleet vielä alkaneet piirileikkejään vaan olivat\nkokoontuneet joukoiksi ja puettuina heleänvärisiin beshmetteihin ja\nvalkeisiin liinoihin, jotka olivat kiedotut pään ja silmien yli,\nistuivat maassa seinien viereisillä majojen turvepenkeillä, suojassa\nauringon vinosti sattuvilta säteiltä ja kimakasti tarinoivat ja\nnauroivat. Poikaset ja tytön-tylleröt olivat pallosilla, lyöden\npallon kauas ylös kirkkaalle taivaalle ja huutaen ja vikisten\njuoksentelivat torilla. Keskenkasvuiset tytöt torin toisessa\nkulmassa jo olivat piirissä ja kimein arastelevin äänin vikisivät\nlaulua. Kirjurit, palveluksesta vapautetut ja juhlaksi kotiin\npalanneet nuoret sotilaat, korkeissa valkeissa ja uusissa punaisissa\nnauhoilla reunustetuissa tsherkessitakeissa, iloisin pyhäpäiväisin\nkasvoin kulkivat kaksin, kolmin käsi kädessä naispiiristä\ntoiseen, pysähtelivät, laskivat leikkiä ja pitivät kujetta\nkasakkatyttöjen kanssa. Armenialainen kauppias, sininen hienoverkainen\ngalunireunuksinen tsherkessitakki päällään, seisoi avonaisella\novella, josta näkyi kuvikkaita liinakangaspakkoja, ja katseessaan\nitämaalaisen kauppiaan ylpeys ja tietoisuus omasta tärkeydestään\nodotti ostajia. Kaksi punapartaista tshetsheniä, jotka olivat\ntulleet Terekin takaa saamaan juhlasta huvia, istui paljain jaloin\njonkun tuttavansa talon vieressä ja huolettomasti polttaen pieniä\npiippujaan ja syljeksien vaihtoi keskenään nopeita kurkkuääniä väkeä\nkatsellessaan. Väliin arkipukuinen sotamies, vanha sinelli päällään,\nkiireesti kulki torin poikki kirjavien ryhmien lomitse. Sieltä täältä\nkuului jo juhlivien kasakkain juopuneita lauluja. Kaikki majat\nolivat lukitut, rappuset jo illalla pestyt. Vanhat eukotkin olivat\nulkona. Kuivilla kaduilla ja kaikkialla, pölyn seassa ja jalkain alla\nräkyili arbusin ja melonin siemeniä ja kuoria. Ilma oli lämmin ja\nliikkumaton, kirkas taivas sininen ja läpikuultava. Valkean-himmeä\nvuoriselänne, joka näkyi kattojen takaa, näytti läheiseltä ja rusotti\nlaskevan auringon säteissä. Silloin tällöin joen toiselta puolen\nkuului kanunan laukauksen kaukainen kumina. Mutta stanitsan yli\nvyöryi toisiinsa sulautuen erilaisia iloisia juhlivia ääniä.\n\nOlenin oli kävellyt koko aamun pihalla odottaen näkevänsä\nMarjanan. Mutta aamutyöt tehtyään tyttö meni rukousmajaan\npäivällisjumalanpalvelukseen; sitten milloin istui seinuspenkereellä\ntyttöjen kera siemeniä pureksien, milloin tavaroita tuoden juoksi\nkotiin ja katseli iloisesti ja ystävällisesti hyyriläiseen.\nOlenin pelkäsi puhella hänen kanssaan leikillisesti tai toisten\nläsnäollessa. Hän tahtoi saada sanotuksi kokonaan Marjanalle\neilisen saadakseen häneltä ratkaisevan vastauksen. Hän odotti taas\nsamanlaista hetkeä kuin eilen illalla; mutta sitä hetkeä ei tullut\nja hän tunsi ettei ole enää voimia jäädä tuohon ratkaisemattomaan\nasemaan. Marjana meni taas kadulle ja hetken kuluttua läksi Olenin\nhänen perässään, tietämättä itse minne meni. Olenin sivuutti\nkulmauksen, jossa Marjana istui atlasikankaasta oleva sinertävä mekko\nhohtaen, ja kipua sydämessään tuntien Olenin kuuli takanaan tyttöjen\nnaurua.\n\nBeletskijn maja oli torin varrella. Kulkiessaan sen ohi Olenin kuuli\nBeletskijn äänen: \"Käykää sisään!\" — ja hän kävi.\n\nSanottuaan toisilleen jonkun sanan he kumpikin istuutuivat ikkunan\nääreen. Pian heihin liittyi Jeroshka, uusi beshmetti päällään, ja\nistui heidän viereensä lattialle.\n\n— Tuossa noin on aristokratinen ryhmä, — sanoi Beletskij, osoittaen\npaperossillaan kirjavaa ryhmää kulmauksessa ja hymyillen. — Minunkin\non siellä, näettekö, punaisessa puvussa. Ensi kertaa päällä. — Miksi\nei piirileikki ala? — huusi Beletskij katsoen ulos ikkunasta. —\nOdottakaahan että tulee hämärä, niin mekin menemme. Sitten kutsumme\nheidät Ustenjkan luo; niille pitää hommata kemut.\n\n— Minäkin tulen Ustenjkan luo, — sanoi Olenin varmana. — Tuleeko\nMarjana?\n\n— Tulee, tulkaa tekin, — sanoi Beletskij vähääkään hämmästymättä.\n— Eikö ole hyvin kaunista? — lisäsi hän, osoittaen kirjavia ryhmiä.\n\n— Erittäin kaunista! — myönteli Olenin, koettaen näyttää\nvälinpitämättömältä. — Tämmöisissä juhlissa, — lisäsi hän,\n— minusta aina tuntuu kummalliselta, miksi kaikki ihmiset sen\njohdosta, että nyt esimerkiksi on viidestoista päivä ovat yhtäkkiä\ntulleet tyytyväisiksi ja iloisiksi. Kaikesta näkyy juhla. Silmissä,\nkasvoissa, äänessä, liikkeissä, puvuissa, ilmassa, auringossa,\nkaikessa on juhlaa. Vaan meillä ei ole enää juhlia.\n\n— Niin, — vastasi Beletskij, joka ei semmoisista mietelmistä\npitänyt. — Mutta miksi et sinä juo, ukko? — kääntyi hän Jeroshkaan.\n\nJeroshka iski Beletskijstä Oleninille silmää.\n\n— Ylpeä on tuo sinun kumppanisi!\n\nBeletskij nosti juomalasinsa.\n\n— _Alla birdy!_ — sanoi hän ja joi pohjaan (_alla birdy_ merkitsee:\nJumala on antanut; se on tavallinen kaukasialaisten käyttämä toivotus\nkun juodaan yhdessä).\n\n— _Saa bul_ (terveydeksi)! — sanoi Jeroshka hymyillen ja tyhjensi\nlasinsa. — Mitä sinä juhlasta puhut! — sanoi hän Oleninille,\nnousten ja katsoen ikkunasta: mikä juhla tuo on! Olisitpa nähnyt\nmiten ennen aikaan juhlittiin! Vaimot läksivät ja panivat päälleen\nnauhareunaiset sarafanipukunsa. Rinnan ripustivat täyteen kultia\nkahteen riviin. Päässä kullatut päähineet. Kun kulkee ohi niin vir\nvir!... oikein kahina nousee. Joka nainen oli kuin ruhtinatar. Kun\ntulivat, niitä oli koko liuta, lauluja lauloivat ja joltain kuului;\nkoko yön juhlivat. Ja kasakat pyörittivät tynnörejä pihalle, istuivat\nkoko yön, joivat päivän nousuun. Toisinaan tarttuivat toistensa\nkäsiin, kulkivat pitkin stanitsaa hyökkäysmarssissa. Kenen tapasivat,\nvetivät mukaansa ja yhden luota toisen luo kulkivat. Väliin kolme\npäivää hurjastelivat. Isäukko tuli kotiin, — muistan vielä, —\npunaisena, ihan turvoksissa, lakitta, tolkkua ei yhtään, tuli ja\nviskautui makaamaan. Äiti tiesi jo asian: tuoresta mätiä ja tshihiriä\nkantoi hänelle virvokkeeksi ja itse juoksi stanitsalle hänen lakkiaan\netsimään. Siten makaa mies kaksi vuorokautta. Semmoisia oli ihmiset,\nvaan mitä nyt?!\n\n— No, entäs tytöt sarafanipuvuissa? Yksinkö ne juhlivat? — kysyi\nBeletskij.\n\n— Yksin. Usein tulivat kasakat tai nousivat hevosten selkään ja\nsanoivat: mennäänpäs hajoittamaan piirit! — ja ajavat, mutta tytöt\nottavat seipäät käteensä. Laskiaisena, jos sattui että joku paraista\npojista oikein intoihinsa tuli, niin tytöt löivät, löivät hevosta,\nmiestä löivät. Sepä särki piirin, tempasi siitä kuka oli rakkain ja\nvei tiehensä. Armaani, kultaseni!... Ja niin hyvänä piti kuin taisi.\nJa oli ne tytötkin toiset, kuningattaria!\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nNyt tuli syrjäkadulta torille kaksi ratsumiestä. Toinen heistä oli\nNazarka, toinen Lukashka. Lukashka istui hiukan kallellaan lihavan\nkabardinilaisensa selässä, joka kepeästi astui kovaa tietä ja\nnosteli kaunista, kiiltävän hienon otsatukan peittämätä päätään.\nTaitavasti huotraan pistetty pyssy ja satulan taa kääritty vaippa\nmerkitsivät, ettei Lukashka tullut turvallisesta ja läheisestä\npaikasta. Hänen keikailevassa istumisessaan kallellaan, huolettomassa\nkädenliikunnassaan lyödessä hevosta tuskin kuuluvasti piiskalla\nvatsan alle, ja etenkin loistavissa mustissa silmissään, jotka\nylpeästi rypistyen katsoivat ympärilleen, kuvastui tietoisuus\nvoimasta ja nuoruuden itseluottamus. Oletteko nähneet tätä poikaa?\n— näyttivät hänen silmänsä puhuvan katsellessaan ympärilleen. Upea\nhevonen hopeoiduissa heloissaan, valjaat ja aseet ja kaunis kasakka\nitse vetivät kaikkien torilla olevien huomion puoleensa. Laiha ja\npienikasvuinen Nazarka oli puettu paljon huonommin kuin Lukashka.\nAjaessaan ukkojen ohi Lukashka pysähtyi ja nosti valkeata kutrista\nlakkiaan lyhyttukkaisesta mustasta päästään.\n\n— No, sieppasitko paljonkin nogajilaisia hevosia? — kysyi\nlaihanpuoleinen ukko katse tuikeana ja synkkänä.\n\n— Minäkös heitä lukemaan, vaariseni, kaikkea kyseletkin? — vastasi\nLukashka kääntyen pois.\n\n— Tuota poikasta sinä suotta kuletat matkassasi, — virkkoi ukko\nvielä synkeämpänä.\n\n— Kas pirua kun tietää kaikki! — sanoi itselleen Lukashka ja hänen\nkasvonsa saivat huolestuneen ilmeen; mutta vilkaistuaan kulmaukseen,\njossa seisoi paljon kasakattaria, hän käänsi hevosensa heitä kohti.\n\n— Hauskako teillä on, tytöt! — huusi hän kovalla, raikuvalla\näänellä, äkkiä pysäyttäen hevosen. — Vanhenneet olette minun poissa\nollessani, veitikat! — ja hän nauroi.\n\n— Hauska, Lukashka, hauska, veikkosemme! — kuului iloisia ääniä.\n— Tuotko paljon rahaa?... Ostappa tytöille makeisia!... Tulitko\npitkäksi aikaa? Eipä olekkaan vasta nähty.\n\n— Nazarkan kanssa tulin yöksi hurjailemaan, — vastasi Lukashka,\nsivallellen piiskalla hevosta ja ajaen tyttöjä kohti.\n\n— Marjankakin on kokonaan unhottanut sinut, — vikisi Ustenjka,\nsysäten kyynärpäällään Marjanaa ja kimakasti nauraa hihittäen.\n\nMarjana väistyi syrjään hevosta, heitti päänsä taaksepäin ja katsoi\ntyynesti loistavilla suurilla silmillään kasakkaa.\n\n— Etpä ole kaukaan aikaan ollutkaan! Mitä siinä hevosellasi\nsurvottelet? — sanoi Marjana kuivasti ja kääntyi pois.\n\nLukashka näytti erityisen iloiselta. Hänen kasvonsa loistivat\nuljuutta ja iloa. Marjanan kylmä vastaus nähtävästi tuli odottamatta.\nHän rypisti äkkiä kulmakarvojaan.\n\n— Nouse jalustimelle niin vuorille vien sinut, tyttöseni! — huusi\nhän äkkiä ikäänkuin karkoittaen pahoja ajatuksiaan ja tyttölauman\nkeskessä teettäen hevosellaan ratsastustemppuja. Hän kumartui\nMarjanan viereen. — Suutelen, niin minä suutelen että ihan!...\n\nMarjanan silmät kohtasivat Lukashkan katseen ja Marjana punastui\näkkiä ja väistyi pois.\n\n— No mitä sinä! Jalat murskaat, — sanoi Marjana ja painaen\nalas päänsä katsahti sieviin jalkoihinsa, joihin oli vedetty\nvaaleansiniset suikkelisukat ja kapealla hopeagalunalla reunustetut\npunaiset uudet naiskengät.\n\nLukashka kääntyi Ustenjkaan, mutta Marjana istuutui kasakkanaisen\nviereen, joka piti lasta sylissään. Lapsi painautui tyttöä vasten\nja pehmoisella kädellään tarttui helminauhaan, joka riippui hänen\nkaulassaan vaaleansinisen beshmetin päällä. Marjana kumartui\nlapsen yli ja katseli syrjästä Lukashkaa. Lukashka juuri otti\ntsherkessitakin alta mustan beshmettinsä taskusta makeisia ja\nsiemeniä sisältävän tötterön.\n\n— Tarjoan kaikille, — sanoi hän antaen käärön Ustenjkalle ja\nkatsahti hymyillen Marjankaan.\n\nTaas kuvastui tytön kasvoilla hämmennys. Oli kuin kauniit silmät\nolisivat vetäytyneet utuverhoon. Hän laski liinan huultensa alle ja\ntyöntäen äkkiä päänsä helminauhasta kiinni pitävän lapsen valkeita\nkasvoja vasten alkoi niitä kiihkeästi suudella. Lapsi nojasi\nkätösineen tytön korkeata rintaa vasten ja huusi avaten hampaattoman\nsuunsa.\n\n— Mitä kuristat minun poikasestani? — sanoi lapsen äiti ottaen\nsen häneltä ja avaten beshmettinsä napit antaakseen lapsen imeä. —\nSaisit sinä paremmin sanoa tervehdyksen pojalleni.\n\n— Vien vaan hevosen talteen, sitten tullaan Nazarkan kanssa, koko yö\nhurjaillaan, — sanoi Lukashka sivaltaen hevosta vitsalla ja ratsasti\npois tyttöjen luota.\n\nYhdessä Nazarkan kanssa käännyttyään syrjäkadulle he ajoivat kahden\nvierettäin olevan talon luo.\n\n— Perillä ollaan, veli! Tule pian! — huusi Lukashka toverilleen,\nnousten hevosen selästä naapurin pihan luona ja varovasti taluttaen\nhevostaan oman pihansa vitsa-aidasta. — Hyvää päivää, Stepka!\n— kääntyi hän mykän puoleen, joka ollen hänkin juhlavaatteisiin\npuettu tuli kadulta korjaamaan hevosta. Ja Lukashka merkeillä näytti\nhänelle, että hän panisi heiniä hevoselle eikä riisuisi satulaa.\n\nMykkä mumisi, maiskautti suullaan osoittaen hevosta ja suuteli sen\nturpaa. Se merkitsi että hän rakasti hevosta ja että hevonen oli hyvä.\n\n— Päivää, äitiseni! Etkö ole vielä käynytkään ulkona? — huusi\nLukashka kannattaen pyssyään ja nousten rappusille.\n\nÄiti-muori avasi hänelle oven.\n\n— Eipä yhtään luultu eikä arvattu! — sanoi eukko. — Kun Kirka\nsanoi, ettet tule.\n\n— Tuo tshihiriä, käyppäs tuomassa äiti. Minun luokseni tulee Nazarka\njuhlanviettoon.\n\n— Heti paikalla, Lukashka, heti paikalla! — vastasi eukko. —\nMeidän vaimoväkemme on juhlimassa. Eikö liene mykkätyttömmekin mennyt\nsinne.\n\nJa hän koppasi avaimet ja meni kiireesti pirttiin.\n\nPantuaan hevosen korjuuseen ja päästettyään pyssyn irti Nazarka meni\nLukashkan luo.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\n— Olkoon onneksi, — sanoi Lukashka, ottaen äidiltään täyden\ntshihiriruukun ja varovasti nostaen sitä kumartuneen päänsä luo.\n\n— Ei nyt vetele! — sanoi Nazarka — Burlak-vaari kun kysyi:\n\"montako hevosta olet varastanut?\" Näkyy tietävän asiat.\n\n— Senkin noita! — vastasi Lukashka lyhyesti. — Ja siitä viis! —\nlisäsi hän ravistaen päätään: ne ovat jo joen takana. Mene ja löydä!\n\n— Huono juttu sittenkin.\n\n— Mikä on huono juttu?... Viedään tshihiriä hänelle huomenna. Se on\ntehtävä, eikä tule siitä sen pahempaa. Nyt juhlitaan! Juo! — huusi\nLukashka samalla äänellä, jolla Jeroshka-ukko lausui tuon sanan:\n— Menemme ulos hurjailemaan tyttöjen luo. Käyppä sinä hunajata\nhakemassa, taikka minä lähetän mykkä-sisareni. Aamuun asti juhlitaan.\n\nNazarka hymyili.\n\n— Jäämmekö kauaksi? — sanoi hän.\n\n— Ensin hurjaillaan. Käy viinaa! He, rahat!\n\nNazarka juoksi kuuliaisesti Jamkan luo.\n\nJeroshka-setä ja Jergushov, petolintujen tavoin vainuten missä\nremutaan, törmäsivät majaan peräkkäin.\n\n— Anna vielä puoli sankoa! — huusi Lukashka äidilleen vastaukseksi\nheidän tervehdykseensä.\n\n— No, kerro, juupeli, mistä varastit? — huusi Jeroshka-setä. —\nSinä olet poikaa! Niin pitääkin!\n\n— Vai pitääkin... — vastasi Lukashka nauraen. — Tytöille kuletat\nmakeisia junkkerilta. Hyh, vanha mies!...\n\n— Valetta, ihan kerrassaan valetta!... Hyi, Marka! — Ukko nauraa\nhohotti. — Voi sun vietävä, miten se pyyteli minua, senkin mokoma!\nMene, sanoi, hommaa. Pyssyn antoi. Ei, viis minä! Olisin toimittanut,\nmutta säälin sinua. No, kerro, missä olet ollut. — Ja ukko alkoi\npuhua tatarinkieltä.\n\nLukashka vastasi hänelle vilkkaasti.\n\nJergushov, joka osasi huonosti tataria, vain silloin tällöin tokaisi\njoukkoon venäläisiä sanoja.\n\n— Ihan totta, ajoi hevoset. Minä tiedän varmaan, — vakuutteli hän.\n\n— Me ajoimme Gireikan kanssa, — kertoi Lukashka. (Siinä että hän\nkutsui Girei-kaania Gireikaksi oli paljon uljastelua kasakkain\nmielestä)... Joen takana yhtämittaa kehuskeli, että hän tuntee koko\naron ja vie suoraapäätä, mutta kun lähdettiin, yö pilkkopimeä,\n— eksyipä minun Gireikani, rupesi jänistämään, eikä tule tiestä\ntolkkua. Ei löydä kylää, seiso siinä! Mentiin kaiketi liiaksi\noikealle. Melkein puoliyöhön etsittiin. Kaikeksi onneksi rupesivat\nkoirat ulvomaan.\n\n— Hölmöt! — sanoi Jeroshka-setä. — Eksyttiin sitä mekin ennen\naikaan arolle yöllä, — piruko sieltä löytää. Minä silloin ajoin\nkummulle, aloin ulvoa suden äänellä, näin! (Hän asetti kätensä suun\nviereen ja ulvoi kuin olisi ollut lauma susia ja kaikki yhtä kurkkua\nulvoneet)... Heti paikalla koirat äännähtävät. No, puhu loppuun. No,\nmiten kävi, löysitte?\n\n— Vikkelästi iskettiin päitset päihin! Nazarkan olivat, hitto vie,\nottaa kiinni nogajilaiset eukot.\n\n— Ihan ottivat, — sanoi loukatusti huoneeseen palannut Nazarka.\n\n— Päästiin irti, taas Gireika eksyi tieltä, oli viedä tykkänään\nhiekkakummuille. Osoittaa koko ajan missä Terek, ja ihan toiseen\nsuuntaan ajettiin.\n\n— Olisit katsonut tähdistä, — sanoi Jeroshka-setä.\n\n— Sitä minäkin, — tokaisi joukkoon Jergushov.\n\n— Katso nyt niistä kun on ihan pimeä. Kyllä minä pinnistin,\npinnistin... Löysin yhden tamman, panin päähän suitset, ja oman\nhevoseni laskin irti: ajattelin, ehkä viepi oikeaan. No, mitenkä\narvelette? Korskahteli, korskahteli, sieramet kiinni maassa...\nLaukkasi etumaisinna ja suoraan vei stanitsaan. Hyvä olikin. Tuli jo\nihan päivä, kerkesimme vain kätkeä hevoset metsään. Tulin alasti joen\ntakaa ja otin ne.\n\nJergushov pyöritti päätään.\n\n— Viisaasti, sanon minä! Paljonko tuli?\n\n— Tuossa on kaikki! — sanoi Lukashka, taputtaen kukkaroaan.\n\nEukko astui samalla tupaan. Lukashka ei puhunut loppuun.\n\n— Juokaa, huusi Lukashka.\n\n— Samaten minä kerran läksin Girtshikin kanssa myöhään... — aloitti\nJeroshka.\n\n— Kuka sinua jaksaa kuunnella loppuun! — sanoi Lukashka. — Minäpä\nlähden. — Ja juotuaan pikarin tyhjäksi ja vedettyään kireämmälle\nremminsä Lukashka läksi ulos...\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nOli jo ihan pimeä, kun Lukashka tuli pihalle. Syysyö oli raitis ja\ntyyni. Kultainen täysikuu sukelsi esiin torin toisesta laidasta\nkohoavien tummien poppelien takaa. Pirttien piipuista nousi savu,\njoka valautui yhteen sumun kanssa ja laskeutui stanitsan yli.\nSiellä täällä ikkunoista loisti tulia. Kizjakin, rypäleiden,\npuserrejätteiden ja sumun hajua oli ilmaan imeytynyt. Puhe, nauru,\nlaulut ja siementen pureskelu kuuluivat yhtä sekaisin, mutta\nselvemmin kuin päivällä. Valkeita liinoja ja miesten suippolakkeja\nnäkyi laumoittain pimeässä lauta-aitojen ja talojen vieressä.\n\nTori puodin avonaista ja valaistua ovea vastapäätä on mustanaan ja\nvalkeanaan kasakkoja ja tyttöjä, ja kuului kova-äänistä laulua,\nnaurua ja puhetta. Pitäen toinen toistaan kädestä pyörivät tytöt\ntasaisesti käyden pölyisellä torilla. Laihanpuoleinen ja kaikkein\nrumin tyttö alkaa laulaa:\n\n    Tuli helmasta salon sinisen.\n    Ai da lu lii!\n    Tuli varjosta puiston vihreän,\n    Tuli poikaa kaks', poikaa uljasta,\n    Oli poikamies niistä kumpikin.\n    Kulki kumpikin, sitten seisattui,\n    Sitten seisattui, riitaan ratkesi.\n    Astui miesten luo kaunis neitonen,\n    Astui miesten luo, puhui heille näin:\n    Kummalleko mie kullaks' suostuisin?\n    Suostui kullaksi pojan valkean,\n    Pojan valkean, valkoverisen,\n    Käteens' otti nyt poika neion kä'en,\n    Piirin ympäri häntä pyörittäin,\n    Kehui ystävilleen: heipäs, heipäs vaan,\n    Emäntäisen millaisen mä sain?!\n\nEukot seisoivat vieressä kuunnellen lauluja. Poikaset ja tyttöset\njuoksevat ympäriinsä pimeässä ajaen toisiaan takaa. Kasakat seisovat\nympärillä kosketellen ohimeneviä tyttöjä, väliin katkaisten piirin\nmenemällä siihen. Pimeällä puolella puodin ovesta seisovat Beletskij\nja Olenin, tsherkessitakit ja suippolakit päällään, eivätkä puhu\nkeskenään kasakkain tavoin ja hiljaan, vaan kuuluvasti, ja tuntevat\nvetävänsä huomiota puoleensa. Vieretysten piirissä pyörivät pulleahko\nUstenjka, punaisessa beshmetissään ja komeavarsinen Marjana päällään\nuusi paita ja beshmetti. Olenin ja Beletskij keskustelivat siitä,\nmiten he voisivat ryöstää piiristä Marjankan ja Ustenjkan. Beletskij\nluuli, että Olenin halusi vain huvitella, mutta Olenin odotti\nkohtalonsa ratkaisua. Hän tahtoi millä hinnalla tahansa nyt juuri\nnähdä Marjanan yksinään, sanoa hänelle kaikki ja kysyä häneltä,\ntahtooko ja voiko hän tulla hänen vaimokseen. Siitä huolimatta, että\ntämä kysymys jo aikoja oli ratkaistu häneen nähden kieltävästi, hän\ntoivoi voivansa kertoa Marjanalle kaikki mitä tunsi ja luuli Marjanan\nymmärtävän hänet.\n\n— Miksi ette ole minulle ennemmin sanonut? — sanoi Beletskij:\n— olisin toimittanut sen teille Ustenjkan kautta. Te olette niin\nkummallinen!\n\n— Minkä sille voi!... joskus, hyvin pian, kerron teille kaikki.\nToimittakaa nyt vain, Jumalan tähden, että hän tulisi Ustenjkan luo.\n\n— Hyvä. Se käy helposti... No, sinä tulet valkealle pojalle,\nMarjanka, tuletko? eikä Lukashkalle? — sanoi Beletskij,\nsäädyllisyyden vuoksi kääntyen ensin Marjankaan päin, ja odottamatta\nvastausta hän meni Ustenjkan luo ja rupesi pyytämään, että hän\ntoisi mukanaan Marjanan. Hän ei ehtinyt sanoa sanottavaansa, kun\nlaulajatyttö aloitti toisen laulun, ja tytöt vetivät toinen toistaan\nkädestä. He lauloivat:\n\n    Kulki puiston aidan viertä,\n    Kaaretteli nuori mies,\n    Minkätähden — hiisi ties.\n    Ensi kerran kulkeissaan,\n    Kättänsä hän vilkuttaa,\n    Toisen kerran kulkeissaan,\n    Lakkiansa huiskuttaa,\n    Kolmannella kerrallaan,\n    Seisattuu.\n    Seisattuu ja tiedustaa:\n    \"Tulin luokses', armahain,\n    Tulin soima mielessäin.\n    Miks' et enää, armahain,\n    Tule kanssain kulkemaan?\n    Vaiko suotta, armaani,\n    Leikit kanssani?\n    Varrohan sä hetkinen,\n    Armaani.\n    Laitan sua kosimaan,\n    Otan sinut miehelään,\n    Itket vielä, armahain.\"\n    Tiesin kyllä vastuunkin,\n    Sanoa vain pelkäsin, —\n    Tohtinut en vastaamaan,\n    Lähdin kanssaan puutarhaan,\n    Tulen puistoon vihreään,\n    Syvään kumarran.\n    Kun mä, neito, kumarsin,\n    Liinan antoi kaunihin:\n    \"Ota tämä, armahain,\n    Käsihisi valkoisiin,\n    Valkoisihin kätösiin,\n    Mua armas lemmi vain.\n    Tiedä en mit' antaisin,\n    Millä armaan lahjoisin...\n    Annan vielä armaalleni\n    Saalin, suuren, sinisen,\n    Sitten eestä saalin sen\n    Kertaa viisi suutelen.\"\n\nLukashka ja Nazarka katkaisivat piirin ja menivät kävelemään tyttöjen\nkeskeen. Lukashka veti laulua kimeällä rintaäänellä ja heilutellen\nkäsiään kulki piirin keskellä. \"No tulkoon nyt joku tytöistä\" —\nvirkkoi hän. Tytöt tuuppasivat Marjankaa: tämä ei tahtonut mennä.\nLaulun lomasta kuului kimeätä naurua, lyöntejä, suudelmia, supatusta.\n\nKulkiessaan Oleninin ohi, Lukashka ystävällisesti nyökäytti hänelle\npäätään.\n\n— Mitrij Andreitsh! Sinäkin olet tullut katselemaan? — sanoi hän.\n\n— Olen, — jyrkästi ja kuivasti vastasi Olenin.\n\nBeletskij kumartui Ustenjkan korvaan ja sanoi hänelle jotain,\nUstenjka tahtoi vastata, vaan ei ehtinyt, mutta kiertäessään toisen\nkerran ohi hän sanoi:\n\n— Hyvä, me tulemme.\n\n— Marjanka myös?\n\nOlenin kumartui Marjanaan päin.\n\n— Tuletko? Ole hyvä, yhdeksi minutiksi edes, — minun täytyy saada\npuhua sinun kanssasi.\n\n— Jos tytöt tulevat niin minäkin tulen.\n\n— Sanotko minulle mitä pyysin? — kysyi hän taas kumartuen häneen\npäin. — Sinä olet nyt iloinen.\n\nMarjana eteni jo hänen luotaan. Olenin meni hänen perästään.\n\n— Sanotko?\n\n— Mitä on sanottava?\n\n— Mitä toissapäivänä kysyin, — sanoi Olenin kumartuen hänen\nkorvaansa. — Tuletko minun omakseni?\n\nMarjana jäi miettimään.\n\n— Sanon, — vastasi hän, — minä sanon nyt.\n\nJa hänen silmänsä välähtivät pimeässä, iloisesti ja ystävällisesti\nkatsoen nuoreen mieheen.\n\nOlenin kulki yhä hänen perässään. Hänestä oli hauska kumartua lähelle\nMarjanaa.\n\nMutta Lukashka yhä lauloi ja tempaisi Marjanaa kovasti kädestä ja\nsieppasi hänet piirin keskeen. Olenin ehti vain virkkaa: \"tule\nsitten Ustenjkan luo\" ja poistui toverinsa viereen. Laulu vaikeni.\nLukashka kuivasi huulensa, Marjanka samoin ja he suutelivat toisiaan.\n\"Ei, viisi kertaa!\" — sanoi Lukashka. Puhe, nauru ja hyörinä tuli\ntasaisten liikkeiden ja tasaisten äänten sijaan. Lukashka, joka\nnäytti olevan kovasti päissään, alkoi jaella tytöille makeisia.\n\n— Kaikille tarjoan! — sanoi hän ylpeästi ja koomillisen liikuttavan\nitsetietoisesti. — Kuka menee sotamiesten kanssa juhlimaan, se\npiiristä pois! — lisäsi hän äkkiä tuikeasti vilkaisten Oleniniin.\n\nTytöt sieppasivat häneltä makeisia ja nauraen tyrkkivät tieltään\ntoinen toistaan. Beletskij ja Olenin menivät syrjään.\n\nIkäänkuin anteliaisuuttaan häveten otti Lukashka päästään\nsuippolakin, pyyhki hihalla otsaansa ja meni Marjanan ja Ustenjkan\nluo.\n\n— _Vaiko suotta, armaani, leikit kanssani?_ — toisti hän juuri\nlauletun laulun sanoja ja kertasi vielä vihaisena: _leikit kanssani?_\n— kääntyen Marjanaan. — _Tulet miehelään, itket vielä armahain_, —\nlisäsi hän syleillen yhtaikaa Ustenjkaa ja Marjankaa.\n\nUstenjka riisti itsensä irti ja lyödä säväytti häntä selkään, niin\nettä hänen omaan käteensä koski.\n\n— No, vieläkö aiotte pyöriä? — kysyi Lukashka.\n\n— Tehkööt tytöt miten tahtovat, — vastasi Ustenjka, — vaan minä\nmenen kotiin ja Marjankakin lupasi tulla meille.\n\nKasakka yhä syleili Marjanaa ja vei hänet väkijoukosta pois talon\npimeän nurkan luo.\n\n— Älä mene, Mashenjka, — sanoi hän, — viimeisen kerran pidämme\nhauskaa. Mene kotiin, minä tulen luoksesi.\n\n— Mitä minä kotona teen? Sitä varten on juhla että iloitaan. Menen\nUstenjkan luo, — sanoi Marjana.\n\n— Otanhan sinut kumminkin.\n\n— Hyvä, — sanoi Marjana, — sittepähän se nähdään.\n\n— No, menetkö sinä? — kysyi Lukashka tuimana ja pusertaen häntä\nitseään vasten suuteli poskelle.\n\n— Älä nyt viitsi! Mene matkaasi! — ja Marjana riisti itsensä\nhänestä ja meni pois.\n\n— Malta, tyttö, käy sulle huonosti! — sanoi nuhdellen Lukashka,\njoka oli pysähtynyt ja heilutti päätään. _Itket vielä armahain_...\nja kääntyen pois hänestä Lukashka huusi tytöille: — Antakaa leikin\nkäydä!\n\nMarjankaa melkein pelästytti ja suututti se mitä Lukashka oli\nsanonut. Hän pysähtyi.\n\n— Mikä käy huonosti?\n\n— Se vaan.\n\n— Mikä se.\n\n— Se, että hyyriläis-sotilaan kanssa keimailet ja siksi oletkin\nminuun suuttunut.\n\n— Suutun jos tahdon. Sinä et ole minun isäni etkä äitini. Mitä se\nsinuun kuuluu. Minä rakastan ketä tahdon.\n\n— Niin, niin... — sanoi Lukashka: — pidä mielessäsi! — Hän meni\npuodin luo, — Tytöt! — huusi hän, — mitä siinä seisotte? Vielä\npiiri käymään! Nazarka, juokse hakemaan tshihiriä!\n\n— No, tulevatko tytöt? — kysyi Olenin Beletskij'ltä.\n\n— Tulevat heti, — vastasi Beletskij... — Mennään, kemut on saatava\nkuntoon.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nVasta yöllä myöhään Olenin läksi Beletskij'n majasta Marjanan ja\nUstenjkan jälestä. Tytön valkoinen liina välkkyi pimeällä kadulla.\nKullankimalteinen kuu painui aron laitaan. Hopeinen sumu verhosi\nstanitsan. Kaikki oli hiljaa, valoa ei ollut missään, kuuluivat\nvain etenevien naisten askeleet. Oleninin sydän sykki kovasti.\nKuumina hohtavat kasvot virkistyivät kosteassa ilmassa. Hän katsahti\ntaivaalle, vilkaisi majaan, josta oli tullut; siellä oli kynttilä\nsammunut, ja hän alkoi taas katsoa naisten etenevää varjoa. Valkea\nliina katosi sumuun. Hänestä oli kauheata jäädä yksin, — hän oli\nniin onnellinen. Hän juoksi rappusilta ja riensi tyttöjen jälestä.\n\n— Äh, sinua! Näkevät... — sanoi Ustenjka.\n\n— Ei se mitään!\n\nOlenin juoksi Marjanan luo ja syleili häntä.\n\nMarjana ei estänyt.\n\n— Ette vielä suudelleet tarpeeksi! — sanoi Ustenjka. — Kun pääset\nnaimisiin, niin suutele, vaan nyt odota.\n\n— Hyvästi Marjana, huomenna minä tulen isäsi luo, sanon itse. Älä\nsinä puhu.\n\n— Mitä minä puhuisin! — vastasi Marjana.\n\nKumpikin tyttö läksi juoksemaan. Olenin kulki yksin muistellen mitä\noli tapahtunut. Hän oli ollut koko illan Marjanan kanssa kahden\nnurkassa, uunin vieressä. Ustenjka ei ollut hetkeksikään poistunut\ntuvasta ja oli kujehtinut toisten tyttöjen ja Beletskij'n kanssa.\nOlenin oli puhellut kuiskaten Marjanan kanssa.\n\n— Tuletko omakseni? — kysyi hän tytöltä.\n\n— Petät vielä, etkä huolikaan, — vastasi Marjana iloisesti ja\ntyynesti.\n\n— Vaan rakastatko minua, sano Jumalan tähden?\n\n— Miksi en sinua rakastaisi, mikä sinulla on vikana? — vastasi\nMarjana nauraen ja puristaen karkeissa käsissään hänen käsiään.\n— Miten sinun kätesi ovat va-a-l-keat, va-a-lkeat, pehmeät kuin\nkaimakki, — sanoi hän.\n\n— Puhun tosissani. Sano tuletko omakseni.\n\n— Miksi ei, jos isä antaa luvan.\n\n— Muista, mitä sanoit, minä menetän järkeni, jos sinä petät minun.\nHuomenna sanon äidillesi ja isällesi, tulen kosimaan.\n\nMarjana purskahti yhtäkkiä nauramaan.\n\n— Mitä sinä?\n\n— Ilman, on niin hassua.\n\n— Ihan totta! Ostan puutarhan, talon, kirjoittaudun kasakkaväkeen...\n\n— Katso vaan ettet toisia naisia rakastele. Minä olen siitä vihainen.\n\nOlenin riemastuksissaan toisti mielikuvituksessaan kaikki nuo sanat.\nNiitä muistellessa hän milloin tunsi kipua, milloin hengitys pysähtyi\nonnesta. Hän tunsi kipua siksi, että tyttö oli hänen kanssaan\npuhuessaan yhtä tyyni kuin muulloinkin. Häntä ei näyttänyt vähääkään\nkuohuttavan tuo uusi asemansa. Oli kuin hän ei olisi uskonut\nOleniniin eikä ajatellut tulevaisuutta. Oleninista näytti, että tyttö\nrakasti häntä vain nykyhetkenä ja että tulevaisuudesta hänen kanssaan\nhän ei tiennyt. Onnellinen hän oli taas siksi, että kaikki Marjanan\nsanat tuntuivat hänestä todelta ja Marjana lupasi kuulua hänelle.\n\"Niin, — sanoi hän itselleen, — vasta silloin me ymmärrämme\ntoisiamme, kun hän on kokonaan minun. Sellaiseen rakkauteen ei ole\nsanoja vaan tarvitaan elämä, kokonainen elämä. Huomenna selviää\nkaikki. Minä en voi enää elää näin kauemmin, huomenna minä puhun\nkaikki hänen isälleen, Beletskij'lle ja koko stanitsalle...\"\n\nLukashka kahden unettoman yön jälkeen joi niin paljon juhlapäivänä,\nettä ei pysynyt jaloillaan tällä kertaa ja nukkui Jamkan luona.\n\n\n\n\nXL.\n\n\nSeuraavana päivänä Olenin heräsi tavallista aikaisemmin ja heti\nhereille päästessään tuli hänen mieleensä mikä hänellä oli edessään\nja hän muisteli hyvillä mielin Marjanan suudelmia, karkeiden käsien\npuristusta ja hänen sanojaan: \"miten sinun kätesi ovat valkeat!\"\nHän nousi ylös ja aikoi paikalla mennä talonväen luo pyytämään\nMarjanaa omakseen. Aurinko ei ollut vielä noussut ja Oleninista oli\nkylän kadulla eriskummallista hälinää: käveltiin, ratsastettiin ja\npuhuttiin. Hän heitti ylleen tsherkessitakin ja juoksi rappusille.\nTalonväki ei ollut vielä noussut. Viisi miestä kasakoita ratsasti\nkovalla äänellä keskustellen jostakin. Kaikkein etumaisimpana\nratsasti Lukashka leveän kabardinilaisensa selässä. Kaikki kasakat\npuhuivat ja huusivat: ei saattanut mitään selvästi eroittaa.\n\n— Aja ylä-vartioon! — huusi yksi.\n\n— Pane satulaan ja aja minkä pääset! — virkkoi toinen.\n\n— Tästä portista on lyhin tie.\n\n— Vai siitä! — huusi Lukashka: — keskiportista täytyy ajaa.\n\n— Sieltä onkin lyhempi tie, — virkkoi eräs kasakoista, joka\npölyisenä istui hikisen hevosensa selässä. Lukashkan kasvot olivat\npunaiset ja turvoksissa eilisestä juomingista; korkea suippolakki oli\nniskassa. Hän huusi käskevästi, aivan kuin päällikkö.\n\n— Mitä nyt? Minne matka? — kysyi Olenin, joka vaivoin sai vedetyksi\nkasakkain huomion puoleensa.\n\n— Abrekkeja ampumaan, ne ovat buruneille (hiekkakummuille)\nlaskeutuneet. Nyt heti lähdemme, vaan väkeä on vielä vähän.\n\nJa kasakat ajoivat katua eteenpäin yhä huutaen ja yhteen keräytyen.\nOleninin mieleen johtui, ettei hän tee hyvin jollei mene: hän\naikoikin palata pian sieltä. Hän pukeutui, pani luotia pyssyynsä,\nhyppäsi hevosen selkään, jonka Vanjusha oli jotenkuten satuloinut ja\ntapasi kasakat stanitsasta lähdössä. Kasakat olivat hypänneet pois\nhevosen selästä, seisoivat piirissä ja kaatoivat viiniä paikalle\ntuodusta tynnöristä puiseen tshapuraan (pikariin) ja tarjoten sitä\ntoisilleen joivat matkansa onneksi. Heidän joukossaan oli nuori\nkeikarimies-vänrikki, joka sattumalta oli stanitsassa ja joka oli\nottanut päällikkyyden kerääntyneen kymmenen kasakan yli. Koossa\nolevat olivat kaikki tavallisia ylentämättömiä kasakoita, ja vaikka\nvänrikki antoi itselleen päällikön-ilmeen, tottelivat kaikki vain\nLukashkaa. Oleniniin eivät kasakat luoneet mitään huomiota. Ja\nkun kaikki jo olivat hevosen selässä ja oli jo lähdetty ja Olenin\nratsasti vänrikin luo tiedustelemaan mistä oikein oli kysymys, niin\nvänrikki, joka tavallisesti oli ystävällinen, kohteli häntä kuin\nhyvin ylhäältä. Töin tuskin sai Olenin häneltä edes tietää miten\noli asia. Vakoilijat, jotka olivat lähetetyt abrekkeja etsimään,\nolivat tavanneet muutamia vuorelaisia buruneilla kahdeksan virstan\npäässä stanitsasta. Abrekit olivat asettuneet kuoppaan, ampuivat ja\nuhkasivat, etteivät elävinä antaudu. Aliupseeri, joka oli kahden\nkasakan kanssa ollut vakoilemassa, oli jäänyt sinne niitä vahtimaan\nja oli lähettänyt yhden kasakan stanitsaan kutsumaan toisia avuksi.\n\nAurinko oli juuri alkanut nousta. Noin kolmen virstan päässä\nstanitsasta tuli aro joka puolelta vastaan eikä näkynyt mitään\npaitsi yksitoikkoista kuivaa hiekkatasankoa, jota karjan jälet\nolivat kirjailleet, paikoittain vaaleata kuloa, matalaa kaislikkoa\nkuopissa, siellä täällä hiukan tallattuja teitä ja nogajilaisia\npaimentolaisleirejä, jotka siintivät kaukaa-kaukaa taivaan\nrannalta: Varjottomuus ja maiseman jurous kaikkialla teki omituisen\nvaikutuksen. Aurinko nousee ja laskee aina punaisena aroon. Kun käy\ntuuli niin se kuljettaa kokonaisia hiekkamäkiä. Kun on tyyni, kuten\ntänä aamuna, niin hiljaisuus, jota ei riko yksikään liike eikä ääni,\non erityisen valtava. Tänä aamuna aro oli äänetön ja sumuinen, vaikka\naurinko olikin noussut; oli jotenkin erityisesti autiota ja pehmeätä.\nIlma ei heilahtanut; kuului vain hevosten kapse ja korskuminen,\nsekin ääni kuului hiljaa ja heti sammui ilmaan. Kasakat ratsastivat\nenimmäkseen ääneti. Kasakalla ovat aseet aina niin, etteivät ne\npääse kilisemään eikä helisemään. Aseiden heliseminen on mitä suurin\nhäpeä kasakalle. Kaksi stanitsasta tullutta kasakkaa saavutti\nheidät tiellä ja he vaihtoivat pari-kolme sanaa. Lukashkan hevonen\npuoleksi kompastui, puoleksi takertui ruohikkoon ja hätääntyi. Se on\nhuono enne kasakoista. Kasakat katsahtivat toisiinsa ja kiireesti\nkäänsivät päänsä pois, koettaen olla huomaamatta tätä seikkaa, jolla\nnykyhetkenä oli erikoinen merkitys. Lukashka riuhtaisi ohjista,\nrypisti ankariksi kasvonsa, kiristi hampaitaan ja heilautti vitsaa\npäänsä päällä. Oiva kabardinilainen työnsi kaikkia jalkoja yhtaikaa,\ntietämättä mille astuisi ja ikäänkuin tahtoen siivin nousta ilmaan;\nmutta Lukashka sivautti kerran piiskalla sen lihavia sivuja, sivalsi\ntoisen, kolmannen kerran, — ja näyttäen hampaitaan ja häntä ilmassa,\nläksi kabardinilainen korskuen nelistämään ja meni muutamia askeleita\nedelle kasakkain ryhmästä.\n\n— Hei vaan sitä hevosta! — sanoi vänrikki.\n\n— Mainio hepo! — toisti yksi vanhemmista kasakoista.\n\nKasakat ratsastivat ääneti milloin käyden, milloin juoksua ja vain\ntämä tapaus keskeytti hetkeksi heidän kulkunsa äänettömyyden ja\njuhlallisuuden.\n\nKoko arolla, noin kahdeksan virstan matkalla he eivät tavanneet\nmuuta elävätä sielua kuin yhden nogajilaisen teltan, joka oli\nasetettu rattaille ja hitaasti liikkui noin virstan päässä heistä.\nSiinä nogajilainen perheineen kulki paimentolasta toiseen. Vielä\ntapasivat he kuopassa kaksi ryysyistä, kulmikaskasvoista nogajilaista\nvaimoa, jotka korit selässä kokosivat aroilla kulkevan karjan lantaa\nkizjakiksi. Vänrikki, joka puhui huonosti kumytskin kieltä, alkoi\njotain tiedustella nogajilaisnaisilta; mutta nämä eivät ymmärtäneet\nhäntä ja katselivat toisiinsa huomattavasti peloissaan.\n\nLukashka ratsasti viereen, pysäytti hevosensa, reippaasti lausui\ntavanmukaisen tervehdyksen, ja nogajittaret huomattavasti tulivat\niloisiksi ja alkoivat esteettömästi puhua hänelle aivan kuin\nveljelleen.\n\n— _Ai, ai, kop abrek!_ — virkkoivat he surullisesti osoittaen\nkäsillään sinne päin, mihin kasakat ratsastivat. Olenin ymmärsi, että\nhe sanoivat: \"paljon abrekkeja\".\n\nOlenin, joka ei milloinkaan ollut nähnyt tämäntapaisia seikkoja\nja jolla oli vain Jeroshka-sedän kertomuksista saamansa käsitys\nniistä, ei tahtonut jäädä kasakoista jälkeen, nähdäkseen kaikki.\nHän nautti nähdessään kasakoita, hän katseli kaikkea, kuunteli ja\nteki huomioitaan. Vaikka hän oli ottanut mukaansa miekan ja ladatun\npyssyn, niin hän huomattuaan miten kasakat häntä vieroivat, päätti\nolla ottamatta mitään osaa tähän toimeen, sitä suuremmalla syyllä\nkun hänen urhoollisuutensa hänen mielestään oli komennuskunnassa\njo todistettu asia, mutta etupäässä siksi, että hän oli nyt hyvin\nonnellinen.\n\nYhtäkkiä kuului kaukaa laukaus.\n\nVänrikki tuli levottomaksi ja alkoi jakaa määräyksiä, miten kasakkain\npiti jakautua ja miltä puolelta oli hyökättävä. Mutta näkyi\nselvästi, etteivät kasakat välittäneet mitään näistä määräyksistä ja\nkuuntelivat vain mitä Lukashka sanoi ja katsoivat vain häneen. Lukan\nkasvoissa ja olennossa kuvastui tyyneys ja juhlallisuus. Hän hoputti\njuoksuun kabardinilaistaan, jonka perässä eivät muut hevoset käyden\npysyneet, ja siristäen pieniksi silmänsä tähysteli eteensä.\n\n— Tuolla on jokin ratsastaja! — sanoi hän seisauttaen hevosensa ja\ntullen toisten rinnalle.\n\nOlenin katsoi niin tarkkaan kuin voi, mutta ei nähnyt mitään. Kasakat\neroittivat pian kaksi ratsastajaa, ja tyyntä käyntiä ajoivat suoraan\nheitä kohti.\n\n— Ovatko nuo abrekkeja? — kysyi Olenin.\n\nKasakat eivät vastanneet mitään kysymykseen, jossa ei ollut mitään\njärkeä heidän mielestään. Abrekit olisivat olleet hulluja, jos\nolisivat tulleet joen yli hevosineen.\n\n— Tuollahan Rodja-veli huiskii hevosta, vai mitä? — sanoi Lukashka\nosoittaen kahta ratsastajaa, jotka saattoi jo selvästi nähdä. — Kas\nse tulee meidän luoksemme.\n\nMuutaman minutin perästä todellakin näkyi selvästi, että ratsastajat\nolivat vakoilija-kasakoita, ja aliupseeri ratsasti Lukan luo.\n\n\n\n\nXLI.\n\n\n— Etäällä? — kysyi Lukashka ainoastaan.\n\nSamana hetkenä noin kolmenkymmenen askeleen päästä kuului lyhyt\nlaukaus. Aliupseerin kasvot menivät hiukan hymyyn.\n\n— Meidän Gurkamme jakaa niille laukauksia, — sanoi hän, viitaten\npäällään laukauksen suuntaan.\n\nRatsastettuaan vielä muutamia askeleita he näkivät Gurkan, joka\nistui hietakummun takana ja latasi pyssyään. Gurka joutessaan\noli laukausten vaihdossa abrekkien kanssa, jotka istuivat toisen\nhietakummun takana. Luoti singahti sieltä.\n\nVänrikki oli kalpea ja hätääntynyt. Lukashka nousi hevosen selästä,\njätti sen kasakalle ja meni Gurkan luo. Olenin teki samoin ja meni\nkumarassa hänen perästään. Tuskin olivat he tulleet ampuvan kasakan\nluo kun kaksi luotia vingahti heidän päänsä päällä. Lukashka vilkaisi\nnauraen Oleniniin ja kumartui.\n\n— Ampuvat vielä sinut, Andreitsh, — sanoi hän. — Parempi jos menet\npois, — tämä ei kuulu sinulle.\n\nMutta Olenin tahtoi välttämättä nähdä abrekkeja.\n\nKummun takaa hän näki noin kahdensadan askeleen päässä lakkeja ja\npyssyjä. Yhtäkkiä näkyi savun pölähdys sieltä, vingahti vielä luoti.\nAbrekit istuivat kummun alla kosteikossa. Oleninia ihmetytti paikka,\njossa he istuivat. Paikka oli samallainen kuin koko muukin aro; mutta\nsen kautta, että abrekit istuivat siinä paikassa, se oli ikäänkuin\näkkiä kaikesta muusta eroava ja jollain lailla merkillinen. Tuntuipa\nse hänestä vielä juuri siltä paikalta, missä abrekkien tuli istua.\nLukashka palasi hevosensa luo, ja Olenin meni hänen jälestään.\n\n— Täytyy hakea heinäkuorma, — sanoi Luka, — muuten surma perii.\nTuolla kummun takana on nogajilaiset heinärattaat.\n\nVänrikki kuunteli häntä, ja aliupseeri suostui. Heinäkuorma tuotiin,\nkasakat menivät heinien sisään ja alkoivat liikuttaa kuormaa joka\noli heidän päällään. Olenin ratsasti kummulle, josta saattoi nähdä\nkaikki. Heinäkuorma liikkui; kasakat keräytyivät sen taakse. Kasakat\nliikkuivat; tshetshenit, — heitä oli yhdeksän miestä, — istuivat\nrinnatusten, polvi polvessa kiinni, eivätkä ampuneet.\n\nOli aivan hiljaista. Yhtäkkiä tshetshenien taholta alkoi kuulua\nalakuloisen laulun omituisia säveliä, jotka olivat Jeroshka-sedän\n_ai-dai-da-la-lai'n_ kaltaisia. Tshetshenit tiesivät etteivät\nmitenkään pelastu, ja päästäkseen pakenemisen kiusauksesta olivat he\nsitoneet itsensä remmillä toinen toiseensa kiinni, polvi polvessa,\nvarustivat pyssyjään ja lauloivat laulua kuolemaan mennessään.\n\nKasakat heinäkuormineen tulivat yhä likemmäksi ja likemmäksi, ja\nOlenin odotti joka hetki laukauksia; mutta äänettömyyttä keskeytti\nvain abrekkien alakuloinen laulu. Yhtäkkiä laulu lakkasi, lyhyt\nlaukaus pamahti, luodit läsähtivät kärrien muodostamaa vallia vasten,\nkuului tshetshenien sadatuksia ja kirkaisuja. Laukaus kajahti\nlaukauksen perästä ja luoti toisensa jälkeen pamahti kuormaan.\nKasakat eivät ampuneet eivätkä olleet viittä askelta kauempana.\n\nKului vielä hetki ja kasakat hihkaisten syöksyivät kuorman molemmilta\npuolilta. Lukashka oli etumaisin. Olenin kuuli vain muutamia\nlaukauksia, huutoa ja voivotusta. Hän näki savua ja verta, niin\nhänestä näytti. Jättäen hevosensa ja unohtaen kaikki juoksi hän\nkasakkain luo. Kauhu sumensi hänen silmänsä. Hän ei käsittänyt\nmitään, ymmärsi vain että kaikki oli lopussa. Lukashka kalpeana kuin\npalttina piti haavoittunutta tshetsheniä käsistä, ja huusi: \"älkää\ntappako häntä! Minä otan elävänä!\" Tshetsheni oli se sama punainen\nmies, surmatun abrekin veli, joka oli tullut ruumista noutamaan.\nYhtäkkiä tshetsheni pääsi irti ja ampui pistoolilla. Lukashka kaatui\nmaahan. Hänen vatsastaan tuli verta. Hän nousi ylös, mutta kaatui\nuudestaan maahan kiroillen venäjäksi ja tatariksi. Verta hänen\npäälleen ja alleen tuli yhä enemmän ja enemmän. Kasakat menivät hänen\nluokseen ja alkoivat irroittaa vyötä. Yksi heistä, Nazarka, ennenkuin\nkävi häneen käsiksi koetti kauan aikaa pistää miekkaansa huotraan\nsaamatta sattumaan sitä oikein päin. Miekan terä oli veressä.\n\nTshetshenit, jotka olivat punatukkaisia ja joiden viikset oli ajettu,\nolivat maassa kuolleina ja silvottuina. Vain yksi, tuttu, haavoja\ntäynnä, se sama, joka oli ampunut Lukashkaa, oli elossa. Kuin haukka,\njohon luoti on sattunut, hän aivan verissään (hänen oikean silmänsä\nalta juoksi veri), hampaitaan kiristäen, kalpeana ja synkkänä,\närtyisin suurin silmin katsoen joka puolelle, istui kyykyssä ja piti\ntikaria kädessään varustautuen vielä puolustukseen. Vänrikki meni\nhänen luokseen ja sivulta, ikäänkuin kiertäen hänet, nopein liikkein\nampui pistolillaan häntä korvaan. Tshetsheni kiskaisihe ylös mutta ei\nehtinyt ja kaatui maahan.\n\nKasakat laahasivat hengästyneinä kuolleita ja riisuivat niiltä aseet.\nKukin näistä punatukkaisista tshetsheneistä oli ihminen, jokaisella\noli oma erikoinen ilmeensä. Lukashka vietiin rattaille. Hän yhä\nkiroili venäjän ja tatarin kielellä.\n\n— Älä luule, käsin sinut kuristan! Minun käsistäni et lähde?\n_Anna seni!_ — huusi hän riuhtoen ruumistaan. Pian hän vaikeni\nvoimattomuudesta.\n\nOlenin ratsasti kotiinsa. Illalla hänelle kerrottiin että Lukashka\noli kuolemaisillaan mutta joen takaa tullut tatari oli ryhtynyt\nlääkitsemään häntä ruohoilla.\n\nRuumiit kuletettiin stanitsapäällystön taloon. Vaimot ja pojat\nkiiruhtivat niitä katsomaan.\n\nOlenin palasi hämärissä eikä pitkään aikaan voinut selvästi tajuta\nkaikkea mitä oli nähnyt; mutta yöksi taas virtasivat häneen eiliset\nmuistot; hän katsahti ikkunaan: Marjana meni majasta navettaan\ntalouspuuhia toimittamaan. Äiti oli mennyt viinitarhalle. Isä oli\npäällystössä. Olenin ei malttanut odottaa siksi kunnes Marjana olisi\nsaanut puuhansa loppuun vaan meni hänen luokseen. Hän oli majassa ja\nseisoi selin Oleniniin. Olenin luuli Marjanaa hävettävän.\n\n— Marjana! — sanoi hän, — Marjana hoi! Saako sinun luoksesi tulla?\n\nMarjana kääntyi äkkiä. Hänen silmissään oli tuskin huomattavat\nkyyneleet. Hänen kasvoillaan oli kaunis suru. Hän katsahti ääneti ja\nmajestetisesti.\n\nOlenin toisti:\n\n— Marjana! minä tulin...\n\n— Anna minun olla rauhassa, — sanoi hän. Hänen kasvonsa eivät\nmuuttuneet, mutta kyyneleet valuivat hänen silmistään.\n\n— Miksi sinä? Mitä sinä?\n\n— Mitä? — toisti Marjana raa'alla ja tylyllä äänellä. — Kasakoita\novat tappaneet, sitä.\n\n— Lukashkan? — sanoi Olenin.\n\n— Mene pois! mitä sinä haluat?\n\n— Marjana! — sanoi Olenin mennen hänen luokseen.\n\n— Minusta sinä et koskaan mitään hyödy!\n\n— Marjana, älä sano niin! — rukoili Olenin.\n\n— Mene tiehesi, iänikuinen! — huusi tyttö, polki jalkaansa ja\nuhkaavana meni häntä kohti. Ja semmoinen inho, ylenkatse ja kiukku\nkuvastui hänen kasvoillaan, että Olenin heti käsitti, ettei hänellä\nollut mitään toivomista ja että se, mitä hän ennen oli luullut tämän\nnaisen luoksepääsemättömyydestä, oli epäilemätön totuus.\n\n\n\n\nXLII.\n\n\nPalattuaan kotiinsa hän makasi pari tuntia liikkumattomana\nvuoteellaan, sitten läksi komppanian komentajan luo ja pyysi tulla\nsiirretyksi esikuntaan. Sanomatta jäähyväisiä kellekään ja Vanjushan\nkautta tehtyään laskunsa talonväelle selväksi hän teki lähtöä\nlinnoitukseen, missä rykmentti oleskeli. Vain Jeroshka-setä oli\nhäntä saattamassa. He läksivät, vielä joivat ja taas vielä joivat.\nSamaten kuin saattajaisissa Moskovasta lähtiessä seisoivat nytkin\nkolmivaljakkoiset kyytihevoset rappusten edessä. Mutta Olenin ei\nenää kuten silloin arvostellut itseään eikä sanonut itselleen, että\nkaikki, mitä oli täällä ajatellut ja tehnyt, ei ollut _oikeata_. Hän\nei enää luvannut itselleen uutta elämää. Hän rakasti Marjanaa enemmän\nkuin koskaan ja tiesi nyt, ettei voi koskaan saada häneltä rakkautta.\n\n— No, hyvästi, ystäväni, — sanoi Jeroshka-setä. — Jos menet\nsotaan, niin ole viisas, kuule minua vanhaa ukkoa. Kun joudut\nhyökkäykseen tai muuhun (minä vanha susi olen nähnyt kaikellaista),\nja kun ampuvat, niin älä sinä mene joukkoihin, missä on monta miestä.\nAina on niin, että kun meidän miehemme pelkää niin väkijoukkoon\ntyöntäytyy, luulee että on kasassa hauskempi olla. Vaan siinä on\nkaikkein pahin: laumaan juuri ammutaan. Minä ennen aikaan aina\nkävelin yksin vähän loitommalla muista: eipäs ole kertaakaan minua\nhaavoitettu. Olen minä ijälläni saanut nähdä jos jotain!\n\n— Mitenkä sitten on luoti sinun selkääsi päässyt? — sanoi Vanjusha,\njoka järjesti huonetta.\n\n— Kasakkain pelihtelystä vaan, — vastasi Jeroshka.\n\n— Mitenkä kasakkain? — kysyi Olenin.\n\n— Niin vaan. Juotiin. Oli kasakka, Vanjka Sitkin nimeltään, ja se\nniin innostui ja kun pamautti, niin juuri tuo paikka sen pistolilta\narmon löysi.\n\n— No, koskiko? — kysyi Olenin. — Vanjusha, joko joudutaan? —\nlisäsi hän.\n\n— Äh, mitä hätäilet siinä! Anna kun kerron loppuun... Ja kun se\ntäräytti minut sillä lailla, eikä kuula mennyt luun läpi, siihen jäi.\nMinä sanoin: sinä taisit tappaa minut, veikkoseni, vai mitä? Mitä\nsinä olet minulle tehnyt? En minä sitä ilmaiseksi jätä. Saat antaa\nsangon viiniä.\n\n— No, koskiko se? — kysyi Olenin taas melkein kuulematta kertomusta.\n\n— Anna minun lopettaa. Antoi sangon. Juotiin. Ja veri yhä juoksi.\nKoko tuvan pani vereen. Burlak-vaari sanoikin: \"Johan nyt poika\nhenkensä heittää. Anna vielä tuoppi imelätä, muuten sinä joudut\ntuomiolle\". Hankkivat vielä. Työnnettiin, työnnettiin...\n\n— No, entäs koskiko sinuun? — kysyi Olenin taas.\n\n— Mitä koskiko! Älä keskeytä, minä en kärsi. Anna puhua.\nTyönnettiin, työnnettiin, aamuun saakka ryypättiin, ja sitten nukuin\nuunille juovuksiin. Aamulla heräsin, — ei mitenkään voinut taivuttaa\nitseään.\n\n— Hyvin kovasti koski? — toisti Olenin olettaen nyt viimeinkin\nsaavansa vastauksen kysymykseensä.\n\n— Olenko minä sanonut että koski? Ei koskenut, vaan taivuttaa ei\nvoinut, ei antanut kävellä.\n\n— No, ja parani? — sanoi Olenin eikä edes nauranut, — niin oli\nhänen mielensä raskas.\n\n— Parani, vaan luoti on yhä siinä. Koettele tuota. Ja hän veti ylös\npaitansa ja näytti tervettä selkäänsä, jossa luun juuressa vieri\nluoti.\n\n— Katsoppas miten se vierii, — sanoi hän ja näkyi, että luoti\nleikkikalun tavoin huvitti häntä. — Nyt se vieri takapuoleen.\n\n— Mitä luulet, paraneeko Lukashka? — kysyi Olenin.\n\n— Herra hänet tietää! Ei ole tohtoria. Ovat hakemassa.\n\n— Mistä ne sen tuovat, Groznajastako? — kysyi Olenin.\n\n— Ei, veikkoseni, teidän venäläisenne minä olisin aikoja sitten\nhirttänyt, jos olisin tsaari. Ne osaavat vaan silpoa. Niinpä meidän\nkasakastamme Baklashevista tekivät, ettei ole enää ihminenkään,\njalan leikkasivat. Ihan pöllöjä! Mihin Baklashevista nyt on? Ei,\nveikkoseni, vuorilla on oikeita tohtoreja. Niinpä Vortshik, minun\nkumppalini, sai sodassa haavan tähän kohtaan rintaansa, teidän\ntohtorinne eivät ollenkaan ruvenneet, vaan vuorilta tuli Saib ja\nparansi. Ne tuntevat ruohot, veli hyvä.\n\n— Jätä nuo lörpötykset! — sanoi Olenin. — Parempi kun lähetän\nlääkärin esikunnasta.\n\n— Lörpötykset! — härnäsi ukko. — Hölmö, hölmö! Lörpötykset!\nLähetän lääkärin!... Jospa teidän miehet parantaisivat niin kasakat\nja tshetshenit menisivät teidän luotanne apua saamaan, vaan teidän\nupseerinnehan ja everstinne tilaavat vuorilta tohtoreja. Teillä on\npelkkää petosta, kaikki pelkkää petosta.\n\nOlenin ei ruvennut vastaamaan. Hän oli liiaksi samaa mieltä siitä,\nettä kaikki oli petosta siinä maailmassa, jossa hän oli elänyt ja\njohon hän palasi.\n\n— Entä Lukashka? Oletko ollut hänen luonaan, kysyi hän.\n\n— Niin makaa kuin kuollut. Ei syö, ei juo, viina vain kelpaa sen\nsielulle. No, viina kelpaa, ei hätää. Vaan sääli on poikaa. Uljas\npoika oli, dzhigitti, niinkuin minäkin. Niin olin minäkin kerran\nkuolemaisillani: eukot jo ulvoivat, ulvoivat. Kuume kiehui päässä.\nPyhäin kuvain alle työnsivät. Niin sitä makaan ja pääni päällä\nuunilla on paljaita tällaisia... näin tällaisia pieniä rumpuja ja\nne pieksävät iltarummutusta. Minä huudan niille, ne vielä hullummin\nsoivat. (Ukko naurahti). Eukot toivat minun luokseni saarnamiehen,\naikoivat minut panna hautaan, sanoivat: se on niin suruton, naisten\nkanssa on elellyt, sieluja turmellut, rikkonut paastot, balalaikaa\nsoittanut. Katumaan käskivät. Minä rupesin katumaan. Syntinen olen,\nsanoin. Puhui pappi mitä hyvänsä niin minä koko ajan: syntinen olen.\nHän rupesi balalaikasta kyselemään. Missä se kirottu sinulla on,\nsanoo? Näytä tänne ja lyö kappaleiksi. Vaan minä sanon: ei minulla\nsitä olekkaan. Mutta minä olin sen itse piiloittanut pirttiin verkon\nsisään; tiesin etteivät löydä. Sittenpä jättivät minut rauhaan. Ja\nläksikös henki! Sittenpä minä vasta balalaikaa rimputtamaan... Tuota\nettä mitä hittoa minä puhuinkaan? — jatkoi hän, — kuule sinä minua,\nväestä pysy loitompana, muuten voivat pahanpäiväisesti surmata. Minun\non sääli sinua, ihan totta. Sinä olet ryyppääjä, semmoisista pidän.\nTeidän miehenne ne kaikki mielellään kummuille ratsastavat. Niinpä\nasui meillä yksi, oli tullut Venäjältä, aina ratsasti kummulle, ja\noli sille niin kummallisen nimen antanut. Heti kun näkee töyrään niin\nsinne laskee. Niinpä kerrankin laski. Pääsi perille ja oli hyvillään.\nVaan tshetsheni ampui hänet ja teki lopun. Oh, osaa ne tshetshenit\nampua kannattimelta! Minua paremmin osaavat. En kärsi ensinkään että\nnoin vaan huonosti tappavat. Katselin minä ennen teidän sotamiehiänne\nja ihmettelin. Se vasta on tyhmää! Kulkevat kaikki läjässä ja vielä\npunaisia kauluksia ompelevat. Mikä siihen on satuttaessa! Kun yhden\nvie surma ja kaatuu, laahaavat sitä poloista ja toinen menee. Se\nvasta on tyhmää! — toisti ukko, pudistaen päätään. — Mikä olisi\nsivulle mennessä ja yksitellen? Niin menekkin rehellisesti. Eihän se\nsinua tunne. Niin on sinun tehtävä.\n\n— No, kiitoksia! Hyvästi, setä! Jos Jumala suo niin näemme, — sanoi\nOlenin, nousten ja aikeessa mennä eteiseen.\n\nUkko istui lattialla eikä noussut.\n\n— Niinkö sitä jäähyväisiä sanotaan? Pöllö, pöllö! — virkkoi hän. —\nÄh, minkälaisiksi ihmiset käyvät! Yhtä seuraa on pidetty, kokonainen\nvuosi on pidetty: hyvästi ja silloin läksi. Minähän rakastan sinua,\nja mitenkä säälin sinua! Sinä olet niin apeamielinen, aina vaan yksin\nja yksin. Mikä lienetkin jörö! Väliin en nuku, kun ajattelen sinua,\nniin minä säälin. Kuten laulussa sanotaan:\n\n    \"Vaikeata, veljyt hyvä,\n    Elo maassa vierahan.\"\n\nNiin on sinunkin.\n\n— No, hyvästi, — sanoi Olenin taas.\n\nUkko nousi ja antoi kätensä hänelle, Olenin puristi sitä ja aikoi\nlähteä.\n\n— Naamasi, naamasi tuo tänne!\n\nUkko otti häntä molemmin paksuin käsin päästä kiinni, suuteli kolme\nkertaa kostein viiksin ja huulin ja rupesi itkemään.\n\n— Minä pidän sinusta, hyvästi!\n\nOlenin istui kärryihin.\n\n— Niinkö sitten lähdet? Anna edes jotain muistoksi, veliseni.\nPyssy lahjoitappas. Mitä sinä kahdella? — puhui ukko nyyhkyttäen\nvilpittömin kyynelin.\n\nOlenin otti pyssyn ja antoi hänelle.\n\n— Mitä te annoitte tuolle ukolle, — murisi Vanjusha: — eikö vielä\nriitä! Vanha mankuja!... Paljasta huikentelevaa väkeä, — virkkoi hän\nkääriytyen palttooseensa ja istuutuen etupäähän rattaita.\n\n— Ole ääneti, sika! — huusi ukko nauraen. — Kas, miten saita!\n\nMarjana tuli navetasta, välinpitämättömästi vilkaisi kolmivaljakkoon\nja teki kumarruksen ja meni majaan.\n\n— _La fille!_ — sanoi Vanjusha iskien silmää ja purskahti tyhmään\nnauruun.\n\n— Anna mennä! — huusi Olenin vihaisesti.\n\n— Hyvästi, veliseni! Hyvästi, en unhota sinua! — huusi Jeroshka.\n\nOlenin vilkaisi taakseen. Jeroshka-setä puheli Marjankan kanssa,\nnähtävästi omista asioistaan; ei ukko eikä tyttö katsonut häneen.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Mainio ratsumies ja aseenkäyttäjä. (Suom. muist.)\n\n[2] Tatareilla yleinen ihonuttu. (Suom. muist.)\n\n[3] Kasakkakapteeni.\n\n[4] _Sanetka_ merkitsee haavia.\n\n[5] Kizjakki on olilla sekoitettua, tiilinmuotoisiksi levyiksi\nkuivatettua lehmänlantaa, jolla lämmitetään huoneita. (Suom. muist.)\n\n[6] Abrekiksi kutsutaan sodanhaluista tshetsheniä, joka varastaakseen\ntai ryövätäkseen tulee Terekin yli venäläiselle puolelle jokea.\n\n[7] Tsydulka on kiertokirje, joka lähetetään kaikkiin\nvartiopaikkoihin.\n\n[8] Vehnästä valmistettua tatarilaista olutta.\n\n[9] Kasakat käyttävät suomen _istua_ sanaa vastaavaa verbiä\nmerkitsemään: vahtia pyydystettävää otusta.\n\n[10] Dzhigitiksi sanotaan etevää ratsastajaa, mutta myös yleensä\nuljasta, uhkarohkeata, voimakasta, älykästä miestä. (Suom. muist.)\n\n[11] = la femme, nainen. (Suom. muist.)\n\n[12] eikä vanhauskoisia.\n\n[13] vastakohtana kasakoille. (Suom. muist.)\n\n[14] = La fille, c'est très bien, kuinka sievä tyttö on! (Suom.\nmuist.)\n\n[15] La fille c'est très jolie, kuinka sievännäköinen tyttö on!\n\n[16] Kasakat ovat vanhauskoisia ja pitävät muita maallisina. (Suom.\nmuist.) lasia.\n\n[17] L'argent il n'y a pas = ei ole rahaa. (Suom. muist.)\n\n[18] _Kanausiksi_ kutsutaan kaukasialaista silkkiä. (Suom. muist.)\n\n[19] C'est pret = on valmis. (Suom. muist.)\n\n[20] Lovin varsoituslaitoksen leimalla merkityt kabardinihevoset\nkuuluvat Kaukasian parhaisiin.\n\n\n\n"]