[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUs2ZVDzUySaPgGfzq03xlNAldMihmmacnf2HeVVtJ9o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3059,"Kaarlo Tiira","Soini, Wilho",1854,1934,"3059-soini-wilho-kaarlo-tiira","3059__Soini_Wilho__Kaarlo_Tiira","Novelli","romaani",[],[],"fi",1888,null,19743,126277,false,73342,[23],"Finnish fiction -- 19th century",[25],"Novels","\"KAARLO TIIRA: Novelli\" by Wilho Soini is a fictional novel written in the late 19th century. The story introduces readers to a young teacher, Kaarlo Tiira, who recently arrived in a small town to take up a position at the local reaalikoulu. The narrative explores his initial experiences and relationships, particularly with a local businessman and his sister-in-law, as they humorously discuss community matters, including the founding of a newspaper.  At the start of the novel, Kaarlo Tiira walks through the streets of the town, reflecting on his new role and the lack of acquaintances. He encounters Enok Pihlén, a local businessman who is upset over criticism regarding a construction project he oversaw. Their conversation quickly shifts to the idea of starting a newspaper, which excites Tiira and ignites a series of discussions about the need for local public discourse. As the dialogue unfolds, the plot hints at personal and societal challenges Tiira will face, including the expectations of his new community and his budding feelings toward women like Alma, Pihlén's sister-in-law. This opening sets the stage for a tale filled with humor, societal commentary, and elements of romance. (This is an automatically generated summary.)",[],212,"Nuori maisteri Kaarlo Tiira saapuu opettajaksi pikkukaupunkiin ja tutustuu paikalliseen seuraelämään. Teos kuvaa pikkukaupungin ihmissuhteita, juoruja ja yhteiskunnallisia jännitteitä, joita lehtikirjoittelut ja kauppaneuvosten edut värittävät.","Wilho Soinin 'Kaarlo Tiira' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3059.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KAARLO TIIRA\n\nNovelli\n\n\nKirj.\n\nWILHO SOINI\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1888.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKauppilan katuja pitkin käveli nuori mies kädet päällystakin\nlakkareissa. Hän oli saanut opettajan viran kaupungin reaalikoulussa ja\noli vasta pari viikkoa takaperin saapunut kaupunkiin. Hänellä ei vielä\nollut paljon tuttavia, jonka vuoksi hän viitsikin nostaa lakkiansa\nvastatessaan kadulla kulkevain oppilaittensa tervehdyksiin; mutta niitä\nei niin monta ollutkaan, että olisi lakin nostaminen rasittavaksi\nkäynyt.\n\nVastatullut opettaja aikoi juuri kääntyä kotiansa kun kadun\nkulmauksesta sukelsi esiin kiireesti astuva mies, joka antoi\nkoukkukeppinsä pyöriä ympäri niin että ilma vinkui. Opettaja pysähtyi\nodottamaan tulijata, joka oli hänen harvoja tuttaviansa.\n\n— No minne matka?\n\n— Ah, maisteri, huusi tulija ja iski keppinsä syvälle kadun pehmeään\nhiekkaan, minua on haukuttu sanomalehdissä!\n\n— Haukuttu... mistä syystä?\n\n— Kuulkaas nyt! Keppiherra pisti kätensä maisterin kainaloon ja, vetäen\nhäntä mukanaan sekä keppiänsä vinhasti heilutellen, kertoi ottaneensa\nviime talvena kaupungin kellotapulin laudoittaakseen, mutta nyt, kun\ntyö jo oli valmis, oli joku herjaaja sepittänyt häväistys-kirjoituksen\npääkaupungin lehteen, jossa sanotaan että hän, Enok Pihlén, kaupungin\nmelkein varakkain kauppias, oli siinä nylkenyt seurakuntaa ja vienyt\nköyhiltä työmiehiltä leivän suusta, taikka ainakin jotain sinne päin.\n\nKertomuksen aikana olivat he tulleet Pihlénin talon luokse ja\nastuivat pihaan, jonka perällä alkoi kaunis puisto. Siellä tuuheissa\npihlajoissa kiilsi kullankarvaisia terttuja ja parin kolmen omenapuun\noksat painuivat maahan runsaan hedelmätaakan alla. Maanpinnalle oli\nsomasti järjestetty kukkalavoja, joissa ylpeät georginit vielä täydessä\nloistossaan kukoistivat ja niiden juurella reseeda levitti hienoa\nhajuansa, johon levkoijain tuikeampi tuoksu yhtyi. Ruusupensaista\nolivat kukkaiset jo kuihtuneet ja niiden sijalla näkyi vaan punertavia\npumpuloita.\n\nHumalaköynnöksistä muodostetussa majassa oli kahvikalut pöydällä, jonka\nvieressä lyhyt, pyöreäposkinen rouvan-tylleröinen neuloskeli lapsen\nvaatteita ja hiekoitetulla käytävällä leikki kaksi pientä tyttöä,\näitinsä ilmikuvia.\n\nKun herrat tulivat lehtimajaan läksi rouva pois toimittamaan lisää\nkahvia, mutta toinen lapsista juoksi isänsä syliin ja, näyttäen jotakin\neläimen kuvaa, kysyi:\n\n— Pappa, onko tämä pätti vai kitta?\n\n— Kuules nyt, Siiri, saat tämän sokeripalan, jos sanot pässi vai kissa.\nKoetapas!\n\nLapsi katsoi vieraan herran silmiin, ponnisti sitte pari kertaa\nvoimiansa sanoaksensa pässi ja kissa, mutta aina tuli vaan pätti ja\nkitta, sai sokeripalan ja juoksi pois, poukahdellen joka toisella\naskeleella korkeammalle.\n\n— En ymmärrä kuinka heidän kielensä saisi ässään taipumaan, puhui\nPihlén itseksensä katsellen lapsen poistumista, mutta kääntyi sitte\näkkiä maisterin puoleen ja veti sanomalehden pöydältä.\n\n— Katsokaas, maisteri Tiira, tuossa se on! Hän osoitti; sormellansa\nerästä paikkaa.\n\nMaisteri otti lehden ja luki siitä \"Kirjeen Kauppilasta\", jossa muun\nmuassa puhuttiin tapulin laudoittamisesta ja sanottiin että \"urakkamies\nkuuluu työstä saaneen hyvät voitot, joka ei olekaan ihme kun\nhuutokaupasta oli hyvin vähän tietoa levitetty, niin että kilpailijoita\nei ollenkaan ilmaantunut ja urakkamies maksoi työväelle niin huonot\npäiväpalkat, että sillä oli mahdoton rehellisesti elää\".\n\n— Minä kysyn: eikö se ole hävytöntä? huudahti Pihlén kun maisteri oli\nlukemisen lopettanut. Oliko minun asiani antaa huutokaupasta tietoa\nja hankkia kilpailijoita? Ja mitä minuun työväen palkat tulee? Enhän\nitse teettänyt koko työtä, sen annoin urakalle toiselle ja jos hän sai\ntyöväkeä polkuhinnasta, niin se on hänen asiansa eikä minun. Vai häh?\n\nMaisteri nyökkäsi vastaukseksi. Samassa tuotiin kahvia ja kun se oli\njuotu löi kauppias maisteria polvelle ja sanoi:\n\n— Teidän pitää kirjoittaa siihen vastaus!\n\n— Minun?\n\n— Niin, nähkääs, minä en ole tottunut sellaisiin\nsanomalehti-kirjoituksiin. Niissä isketään kiinni joka ainoaan sanaan\nja niitä sitte jauhetaan ja jauhetaan, niin että lopulta ei tiedä onko\nsitä tupakkimyllyssä tai ryynitampissa. Toiseksi vielä on suomenkielen\nkirjoittaminen sellaista helkkarin venkuraa ettei sitä osaa moni mies\nSuomessa. Kyllähän sitä puhuu jokainen — puhuuhan sitä talonpoikakin,\nmutta annas kun ottaa kynän käteensä, niin ruotsia siitä vaan valuu;\nnäette, sen minkä konttoristina oppii, sen patruunana taitaa.\n\nPihlén pani kätensä ristiin rinnoilleen ja piirteli saappaansa kärjellä\nkoukeroita hiekkaan.\n\n— Hohhoi! huokasi hän sitte hiukan vaiti oltuansa; surkeata sentään\nettei omassa kaupungissa ilmesty sanomalehteä, jossa voisi itseänsä\npuolustaa.\n\n— Sitä minäkin olen ihmetellyt, tarttui maisteri puheesen. Nyt on\nSuomessa jo pienemmissäkin kaupungeissa oma äänenkannattajansa, jossa\nkaupungin asioista keskustellaan, mutta täällä näytään vielä nukuttavan\nviattomuuden unta.\n\n— Se on totta; mutta kenenkä se on vika? Täällä ei ole kynään kykeneviä\nmiehiä.\n\n— Oh, älkää sitä sanoko! Missäpä kaupungin kynämiehet olisivat voineet\nesiintyä? Vika on kokonaan kaupungin rahamiesten, jotka eivät hanki\nkirjapainoa tänne, vaikka se on yritys, josta voi saada rahoilleen\nhyvät korot.\n\nKauppias ällistyi; siltä kannalta hän ei ollut koskaan asiata ajatellut.\n\n— Luuletteko todellakin että kirjapaino kannattaisi?\n\nMaisteri oli siitä ihan vakuutettu. Hän selitti parhaan taitonsa mukaan\nsellaisen yrityksen etuja. Hän tunnusti, että siitä saakka kuin hän\nkaupunkiin muutti olivat hänen ajatuksensa liikkuneet sanomalehden\nperustamisessa. Opettajan palkka ei ollut runsas ja lisätulot olisivat\nsiis tervetulleet. Sitä paitsi maisteri Tiiraa, niinkuin useita nuoria\nmiehiä, viehätti suuresti sellainen toimi. Hän kuvaili itsellensä\njaloimmaksi tehtäväksi maailmassa olla yleisen mielipiteen johtajana,\npaljastaa epäkohtia ja puolustaa sorrettuja, sanalla sanoen olla kansan\nvapaaehtoisena johtajana ja isänä. Ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt,\nettei kukaan palvele oikullisempaa herraa kuin sanomalehden toimittaja\nja että se, joka luulee johtavansa, tavallisesti itse kulkee täysissä\nvaljaissa. Mutta jokaisella toimella on viehätyksensä, joka vaikuttaa\nettä aina ilmaantuu niitä, jotka ovat valmiit itsensä siihen uhraamaan,\nniin kiittämätön, vaivaloinen ja vaarallinen kuin toimi onkin. Mitä\non soturin toimi oikeastaan muuta kuin oppia sukkelasti tappamaan\ntoisia ihmisiä ja — tulemaan itse tapetuksi? Sitä ei siis luulisi\nerittäin viehättäväksi. Mutta kuinka se innostaa nuoria mieliä!\nSamoin on sanomalehden toimituskin. Niinkuin muutamat hyönteiset ovat\nmäärätyt kuolemaan sen kukkaisen sisällä, jonka ne hedelmälliseksi\nsaattavat, niinpä vetää salainen vietti monta teräväpäistä nuorukaista\nsanomalehti-toimiin, joissa peräti harvoille kunnian kukko laulaa.\nMutta valitettavasti myöskin moni tyhmeliini luulee olevansa luotu\nsanomalehden toimittajaksi ja ryhtyy työhön siinä vakuutuksessa, että\nkelle Herra viran antaa, sille hän myöskin antaa taidon sitä toimittaa.\nSellaista sopii pitää kansallisena vahinkona, jollei muun, niin turhaan\ntahritun paperin ja musteen vuoksi.\n\nTuon selittämättömän viehätyksen tunsi maisteri Tiirakin itseensä\nvaikuttavan kun hän Pihlénille selitti ajatuksiansa niin suurella\ninnolla, että kasvot hohtivat ja silmät säteilivät. Innostus tarttui\nvihdoin hänen toveriinsakin, joka vähitellen alkoi kuvailla itseänsä\nkaupungin mahtavimmaksi mieheksi kirjapainon omistajana ja sanomalehden\nulosantajana. Jopa kutsuttiin punssia pöydälle, veljenmaljat juotiin\nja kättä lyötiin siitä, että Pihlén hankkii ennen vuoden loppua\npienen kirjapainon ja maisteri Tiira alkaa toimittaa kerran viikossa\nilmestyvää sanomalehteä. Tulkoot sitte vielä haukkumaan tapulin\nlaudoittamisesta!\n\nOli juuri näin pitkälle päästy kun puistoon tuli nuori neiti, rouva\nPihlénin sisar, niinkuin punaisista poskista ja muusta ulkonäöstä\nsaattoi heti päättää, vaikka hän vartaloltaan olikin paljon hoikempi\nkuin rouva. Hän oli puettuna jonkinlaiseen kansallispukuun:\npunaraitainen hame, mustat liivit, joista valkoisen mekon hihat\nja rintamus pisti esiin. Tervehdittyänsä herroja tuollaisella\nepäonnistuneella niiauksella, joka on omituinen tytöille, jotka\nvast'ikään ovat saaneet pitkät hameet eivätkä vielä ole oppineet\narmollista pään-nyökkäystä antamaan, poimi tyttö muutamia kukkia, sitoi\nne yhteen ja, istuutuen maisterin vastapäätä, asetteli niitä povellensa\nliivin ja mekon väliin.\n\nMaisteri katseli ajatuksiinsa vaipuneena noita kukkia niin\nvärähtämättä, että tyttö, joka ei tietänyt olivatko hänen silmänsä\nkiintyneet kukkiin tai hänen pukuunsa, punastui hirveästi ja kääntyeli\nrauhattomana tuolilla. Maisterikin huomasi sen vihdoin ja punastui nyt\nvuorostaan.\n\nKeskeytynyttä puhetta sanomalehden perustamisesta jatkettiin vielä ja\nneiti Alma kuunteli sitä suurella uteliaisuudella ja ihastuksella.\nHänestä tuntui kuin olisi maisteri Tiira jalo sankari, joka\nvalmistaikse taisteluun Jumalan, kuninkaan ja lemmittynsä puolesta.\nKuka olisi tuo lemmitty — —?\n\nNeiti Alma katseli maisteriin niin viattomalla ihastuksella, että\nmaisterilta rupesivat sanat kesken puhetta takertumaan.\n\nMutta nyt oli Alma neidillä niin suuri uutinen tiedossa, että hänen\noli mahdoton kauan pysyä aloillaan. Hän heitti sen vuoksi hyvästi ja\nkiiruhti pois.\n\nKun Pihlén huomasi, että maisteri katsoi tytön jälkeen niin kauan kuin\nhametta hiukankin näkyi, sanoi hän hymyillen:\n\n— Hän on olevinaan hirveä fennomaani, tuo Alma, ja on muutamain toisten\ntyttöjen kanssa perustanut ompeluseuran, jossa ei puhuta muuta kuin\nsuomea.\n\n— Sepä lieneekin ainoa henkisen elämän merkki koko kaupungissa, sanoi\nmaisteri, ja lisäsi sitte, puristaen jäähyväisiksi kauppiaan kättä:\nmutta ensi vuonna alkaa toinen elämä!\n\nHe läksivät majasta; Pihlénin pienet lapset juoksivat heitä vastaan.\nIsä ojensi kummallekin etusormensa, johon lapset tarttuivat molemmin\nkäsin kiinni ja juosta tepsuttivat rinnalla isän astuessa verkalleen.\n\n— Te onkin kitta eikä mikään pätti, sanoi toinen, ja toinen, vanhempi,\nhuusi:\n\n— Täti Alma sanoi ettei mamman turnyyri ole kaunis!\n\n— Soo, soo! Ei semmoisista puhuta...\n\n\n\n\nII.\n\n\nMaisteri oli tuskin ennättänyt kotia kun jo suurin osa kaupungin\nasukkaita tiesi mitä Pihlénin puutarhassa oli päätetty. Neiti Alma oli\npois mennessään tavannut kadulla muutamia tuttaviaan ja kertonut heille\ntuon suuren uutisen ja sitten oli kauppaneuvos Polinin akkuna auki\nhänen ohikulkeissaan ja neiti Polin vaati häntä astumaan sisään. Siellä\noli viisi kaupungin rouvaa kahvilla ja muutamat tytöt nakertelivat\nkaramelleja ja etsivät manteleista \"vielliebchen'eitä\". Näille kaikille\ntäytyi Alman myöskin kertoa tuo asia ja sillä tavalla levisi tieto\nsiitä kulovalkean tavalla yhä laajempiin piireihin.\n\nNiin kauan kuin Alma oli huoneessa puhuttiin asiasta Polinin luona\nhyvin sävyisästi, mutta heti kun hän oli poistunut alkoi ankarampi\narvostelu.\n\nTohtorin rouva, laihanpuoleinen kalpea nainen, jonka suurista\nharmaan-sinisistä silmistä loisti sula hyväntahtoisuus, arveli että\nhänellä ei ollut mitään sitä vastaan että kaupunkiin sanomalehti\nperustetaan, mutta toimittajaksi ei kelpaa maisteri Tiira, joka,\nolkoonpa muutoin kuinka kunnon mies hyvänsä, on ollut niin vähän aikaa\nkaupungissa, ettei hän tunne oloja siellä kyllin hyvin, voidaksensa\npitää viranomaisia silmällä ja kurittaa siinä missä tarvitaan.\n\n— Aikooko hän sitte ruveta virkamiehiä silmällä pitämään? kysyi\npormestarin rouva selvällä kauhistuksella ja nykäsi alemmaksi hameensa\nmiehustaa, joka pakkasi kohoamaan paikoiltansa.\n\n— Mitä valtaa hänellä olisi pistää nokkaansa muiden ihmisten\nasioihin, köyhä maisteri! sanoi kaupungin kassöörin rouva painellen\nhiusneulojansa syvemmälle.\n\n— Jaa, jos hän rupee hävyttömäksi, niin minä sanon Fredrikille että hän\ntoimittaa sellaisen rauhanhäiritsijän kaupungista pois. Niin paljon\nvaltaa on kai pormestarilla kaupungissa.\n\nSe oli luonnollisesti pormestarin rouva, joka näin päättävästi puhui.\n\nPalvelusneitsyt, joka paraillaan korjasi pois kahvikuppeja, ymmärsi sen\nverran rouvain ruotsinkielistä puhetta, että hän kyökkiin tultuansa\ntiesi kertoa pormestarin uhanneen ajaa maisteri Tiiran kaupungista pois\nsen vuoksi, että maisten on ruvennut hävyttömäksi.\n\nKaupungin paras silittäjä, joka nyt oli kauppaneuvoksen paitoja\nkiilloittamassa, hämmästyi niin suuresti, että oli vähällä pudottaa\nkuuman raudan maahan. Mutta sitte hän kostutti huulillaan sormiensa\nkärkiä, kosketti vihaisesti kihahtavaan raudan pohjaan ja alkoi\nkaksinkertaisella innolla lykätä kauppaneuvoksen paitoja sileiksi. Hän\nnäytti naiselta, joka on asian oivaltanut ja aikoo pitää varansa.\n\nMutta salissa tuumaili kauppaneuvoksen rouva että kun tuo aiottu\nsanomalehti kuitenkin on suomenkielinen, niin se pyytää lukijoiksensa\nainoastaan alhaisempaa kansaa ja kaupungin säätyläisille sitä ei ole\nolemassakaan. Jos heidän piikansa tai renkinsä tahtovat sitä tilata,\nniin olkoon se heille sallittu, mutta salin pöydällä ei hän aijo\nsellaista lehteä suvaita.\n\nTällä kertaa kuitenkin kauppaneuvoksen rouva kohtasi vastarintaa\nsellaiselta puolelta, josta hän sitä vähimmin odotti. Hänen oma\ntyttärensä, näet, veti pitkän karamellin suustaan ja sanoi äänellä,\njoka ei sietänyt vastaväitteitä:\n\n— Minä kumminkin tilaan sen lehden itselleni.\n\n— No Julia, huudahtivat kaikki vieraat, mitä sinä siitä lukisit?\n\nNeiti Torn, joka oli opettajattarena kaupungin tyttökoulussa ja\ntunnettu ivallisuudestaan, sanoi nauraen: — Julia kai katselisi siitä\nnaima-ilmoituksia!\n\n— Minä luulen, vastasi Julia kuivasti, että joillekuille muille\nnaima-ilmoitukset saattaisivat olla tarpeellisempia kuin minulle.\n\n— Minä tarkoitin ilmoituksia kihlatuista ja vihityistä, sanoi neiti\nTorn, hienosti punastuen Julian vastauksesta.\n\n— Älkää siitä enään puhuko, rauhoitteli kauppaneuvoksen rouva. Julialla\non aina oikkunsa ja varsinkin on hänellä aina halu olla vastaista\nmieltä kuin äitinsä.\n\nSillä ajalla kuin tieto sanomalehden perustamisesta levisi kaupungissa,\nkäveli maisteri Tiira kamarinsa permannolla ja uneksi suuria asioita.\nHän mietti jo mitä kaikkia artikkeleita sopisi kirjoittaa ja pisti\nniiden nimet muistikirjaansa. Myöskin ajatteli hän pitäisikö ruveta\njotakuta hyvää novellia suomentamaan, mutta sitten arveli hän että\nalkuperäinen kertomus luonnollisesti olisi sopivampi, koska se,\nsamalla kuin antaisi lehdelle arvoa, myöskin hyödyttäisi kotimaista\nkirjallisuutta. Hän istui keinutuoliin ja alkoi miettiä jonkinlaista\nnovellin suunnitelmaa. Siinä täytyy välttämättömästi olla rakkautta,\nsanoi hän itsekseen, muutoin eivät naislukijat siitä pidä. Kun hän\nsiinä istui ajatuksiinsa vaipuneena ilmaantui hänen silmäinsä eteen\nsoma kukkavihkonen hiljaa kohoilevalla tytön rinnalla, ja hänen\nhuulensa vetäytyivät hymyyn muistellessaan Alma neidin punastusta.\n\nSeuraavana aamuna oli kaupungin torille tavan mukaan kokoontunut\nuseita kuormia maitoa ja piimää, pari kuormaa rukiita ja perunoita, ja\neräillä rattailla oli kopallinen paistetuita nauriita, joita koulupojat\nhalukkaasti ostelivat ja, syötyänsä kylläkseen, nakkelivat lopuilla\ntoisiansa silmille. Siinä kun sitte piimä pulppusi tynnyrin hanasta\nerään paksun matamin plakki-astiaan, sanoi matami piimän myyjälle:\n\n— Tämä meidän kaupunki se paisuu niinkuin hyvä taikina; uskottekos että\nensi vuonna täällä ruvetaan trykkäämään omaa tiitinkiä?\n\n— Noo vai? Mikä se tiitinki on? kysyi maalainen yhä vaan katsellen\npiimän juoksua.\n\n— Sellainen oikea sanomalehti, jossa saa lukea kaiken maailman asiat.\n\n— Noo vai? Tappi kiinni.\n\nMatamia hiukan harmitti kun hänen uutisensa ei maalaiseen sen suurempaa\nvaikutusta tehnyt.\n\n— Tottahan te tilaatte meidän lehteä, sanoi hän sellaisella painolla\nsanalle \"meidän\" kuin olisi hän itse tuon tulevan lehden sekä omistaja\nettä toimittaja.\n\n— Eipä häntä tiedä; raha on tätä nykyä hyvin kireällä, ja sitte tuolta\nryssän puodista on toisinaan saatu sanomia lehtitupakan ympärille\nkäärittynä, mutta ei niistä meidän lapset, vaikka muutoin solkenaan\nlukevat, saa sanaakaan kokoon; sanovat sen olevan latinaa. Lieneevätkö\nsitte kaikki samanlaisia?\n\nMatami ei viitsinyt vastata, vaan sieppasi astiansa ja läksi pois.\n\n— Unohditte maksaa! huusi maalainen.\n\nMatami palasi ja heitti rahat miehen kouraan.\n\nMaisteri Tiira oli aamulla pukemassa päällensä lähteäksensä kouluun kun\nsilittäjä-vaimo tuli hengästyneenä sisään.\n\n— Ennätin kuitenkin ajoissa, mutta kyllä teinkin työtä kaiken yötä; nyt\novat maisterin paidat valmiit.\n\n— Ei niillä olisi mitään kiirutta ollut.\n\n— No eikös maisteri lähde pois kaupungista?\n\n— En; mihinkä minä menisin?\n\n— Eikös pormestari ole mitään puhunut?\n\n— Mitä hittoja pormestarilla on minulle sanottavaa?\n\n— Eikös tuota... eikös maisteria sitten olekaan käsketty kaupungista\npois?\n\nMaisteri pani juuri kaulustansa kiinni, mutta nyt heltisivät hänen\nsormensa napista. Hän astui vihaisesti vaimon luokse ja sanoi,\nosoittaen sormellansa häntä otsaan:\n\n— Minä huomaan ettei teillä ole kaikki ruuvit paikoillaan tuossa!\n\nVaimo peräytyi pari askelta, nii'asi syvään ja pujahti ovesta ulos.\n\nMaisteri tuli oikein pahalle päälle. Hän kiroili itseksensä mitä\npormestarilla oli hänen kanssaan tekemistä, kiroili kaulusta, joka oli\nniin kankea ja kiiltävä kuin olisi posliinista valettu, ja kiroili\nnappia, joka pujotteli läven luona niinkuin itsepäinen härkä veräjän\nedessä eikä tahtonut millään ehdolla mennä sisälle.\n\n— Hupakko! mutisi hän itsekseen. Löylynlyömä! Varmaankin vanha piika.\nEnsi kerralla kysyn sitä asiaa tarkemmin.\n\nKouluun tultuansa maisteri ilokseen huomasi että pojat, jotka\nvallattomuudellansa jo monasti olivat panneet hänen kärsivällisyytensä\nkovaan koetukseen, olivat nyt erinomaisesti tarkkaavaisia. Pojat olivat\ntähän saakka, niinkuin aina uuden opettajan tullessa, koetelleet\nmitä miehiä hän on ja kuinka pitkälle hänen kanssaan uskaltaa\nvallattomuudessa mennä. Opettajan arvo oppilasten silmissä on niinkuin\nhento kasvi, jota kymmenet pahanilkiset kädet koettavat nyhtää\njuurineen irti. Onneton opettaja, jos se vaan kerrankin onnistuu:\nkasvia ei saa milloinkaan uudestaan juurtumaan. Mutta jos sitä alussa\nei saada revityksi, niin pian kasvaa se myöskin niin vahvaksi puuksi,\nettei sitä pahimmillakaan rynnäköillä voi enään kumoon saada.\n\nEipä tiedä kuinka maisteri Tiiralle olisi käynyt, jollei huhu olisi\nlevinnyt että hänestä tulee sanomalehden toimittaja. Hänen arvonsa\noppilasten silmissä nousi suurilla askelilla, sillä nuoriso on aina\nsen puolella, joka jotakin uutta yrittää ja sen kautta osoittaa\njonkinlaista rohkeutta. Poikain mielestä maisteri näytti nyt\nulkonaisestikin paljoa suuremmalta ja muhkeammalta kuin ennen ja kaikki\nmitä hän puhui tuntui niin erinomaisen viisaalta.\n\n— Hän on sentään viisaimpia miehiä, tuo maisteri Tiira, sanoivat pojat\ntoisillensa ja väittelyissä aikaihmisten kanssa oli sen jälkeen aina\nloppupäätöksenä, josta ei mitään vetoomista katsottu luvalliseksi: Niin\non maisten Tiira sanonut, ja tottahan hän sen tietää!\n\nPojat rupesivat keskenään toimittamaan käsin kirjoitettua sanomalehteä\nnimeltä \"Toivon tähti\", joka sisälsi vaivaisrunoja, lunttakäännöksiä ja\njokseenkin uskaliaita sanasukkeluuksia.\n\nKun maisteri Tiira illalla meni kestikievariin, kaupungin parhaasen\nravintolaan, juomaan pienen tuutingin ja samalla katselemaan viime\npostin sanomalehtiä, tapasi hän siellä kauppaneuvos Polinin, joka hyvin\nystävällisesti tarjosi hänelle kättä.\n\n— Te aiotte perustaa sanomalehden, kuulen ma, ja Pihlén laittaa\nkirjapainon. Miks'ette kääntynyt minun puoleeni? Minä olisin myöskin\nmielelläni sellaiseen yritykseen ruvennut.\n\n— En todellakaan saattanut sitä arvata, vastasi maisteri kummastuneena.\nPihlénin kanssa tutustuin täällä ensiksi ja kerran tuli tämäkin asia\npuheeksi. —\n\n— Paljonko Pihlén maksaa teille toimituksesta?\n\n— Ei mitään. Minä aion toimittaa lehteä omalla uhallani ja\nkustannuksellani.\n\n— Kuulkaapas, maisteri Tiira, sanoi kauppaneuvos ja otti maisterin\ntakin napista kiinni, minä takaan teille tuhannen markan tulot\nlehdestä, jos rupeatte minun kanssani puuhaan ja jätätte Pihlénin. Minä\nlupaan hankkia hyvän kirjapainon.\n\n— Herra kauppaneuvos, tarjoomuksenne on minusta suuri-arvoinen, mutta\nse tulee liian myöhään, enkä minä voi mistään hinnasta sanaani syödä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSyksy kului kaikenlaisissa valmistuksissa. Varsinkin kirjapainon\nhankkiminen ei ollut mikään vähäinen asia. Pihlén sai sen vuoksi\nolla alituisessa kirjeenvaihdossa. Marraskuussa se kuitenkin saatiin\nsellaiseen kuntoon, että voitiin painaa nimikortteja, joita kaikki\nkaupungin rengit ja piikatytöt, kisällit ja koulupojat tilasivat, sekä\nhautajaiskutsumuksia äärettömän leveillä mustilla reunuksilla.\n\nMaisteri valmisteli itseänsä ahkerasti oman arvelunsa mukaan erittäin\ntärkeään tehtäväänsä. Hän päätti jo edeltä päin ettei hänen osansa\nlehden toimituksessa rajoitu siihen, että leikkaa muista lehdistä\nmuutamia palaisia uutisiksi ja antaa lehden muutoin hoitaa itseänsä,\nsiten että suopi riidanhaluisille tilaisuutta purkaa sappeansa toinen\ntoisiansa vastaan ja odottaa että ihmiset toisivat ilmoituksia ja\nniistä maksaisivat. Ei, hänen lehdellänsä pitää olla oma kanta,\nerityinen karva, jonka kautta se eroo muista ja saavuttaa jonkinlaista\nvaikutusta. Sitä varten hän tutki viime aikain tapahtumia, etenkin\noman maan valtiollista kehitystä, lukipa taloudellisia teorioitakin,\njotka kaikki näin hätäisesti ahmattuina yhtyivät hänen päässänsä\njonkinlaiseksi sillisallaatiksi, jossa kyllä kaikki ainekset ovat\nyhteen sulamattomia, mutta joita tarpeen tullessa oli melkein mahdoton\ntoisistansa eroittaa.\n\nVarsin suurta päänvaivaa tuotti maisterille lehden programmin\nlaatiminen ja sitä hän tuumi kaiket päivät; toisinaan se seikka\nhäiritsi hänen yörauhaansakin. Kerran oli hän jo päättänyt panna\nlehtensä ohjelmaksi samat sanat kuin J.V. Snellman ennen lehdellensä:\n\"Se ei sisällä enempää kuin muutkaan sanomalehdet, siis ei juuri\nmitään\". Mutta sitte tuli hän ajatelleeksi että sitä kenties\npidettäisiin turhamaisena jäljittelemisenä eikä maisteri peljännyt\nmitään enemmän kuin sellaista epäluuloa. Hänen piti itse keksiä jotakin\nuutta, jota Snellmaninkaan äly ei ole voinut esiin tuoda.\n\nKauppilassa oli jo melkein unhotettu koko sanomalehti-puuha. Talvi oli\njo tullut, lumi peitti maan ja jäät rupesivat jo hevoista kannattamaan.\nNeiti Torn kävi tyttöjensä kanssa voimistelutunnilla mäkeä laskemassa\nja reaalikoulun pojat rakensivat suurta linnoitusta lumesta.\nPuhuttiinpa jo että kohdakkoin pidettäisiin ensimmäiset tanssiaiset ja\nneiti Polinin luona kävi neulojatar koettelemassa uutta pukua, jonka\netupietimessä oli monessa kerrassa leveitä pitsejä ja taka-osa aaltoili\nkäydessä ylös ja alas ja molemmille sivuille.\n\nAlma neiti oli kenties ainoa kaupungin asukkaista, joka sanomalehteä\nvielä muisti. Hän kävi melkein joka päivä Pihlénissä sisareltansa ja\nhänen mieheltänsä tiedustelemassa milloinka näyttönumero ilmaantuu ja\nmitä se sisältää. Pihlén neuvoi kälyänsä kyselemään maisteri Tiiralta,\nmutta sitä ei tyttö sanonut millään ehdolla tekevänsä.\n\nKun joulukuun ensimmäinen päivä valkeni kannettiin kaupungin kaikkiin\ntaloihin vielä kosteita lehtiä. Ihmiset tarttuivat niihin uteliaasti ja\nlukivat:\n\nKAUPPI.\n\n_Viikkolehti yleisiä ja paikkakunnan asioita varten._\n\nUteliaasti silmäili sitä maisteri Tiirakin loikoen vielä vuoteellansa.\nHänellä oli kaiken yötä ollut jonkinlainen kuume, niinkuin ainakin\nsillä, joka ensi kerran julkisesti esiintyy. Nyt luki hän vielä kerran\nlävitse lehden pääkirjoitusta. Siinä lupasi lehti olla tosikansallinen\nja valppaasti valvoa suomenkielisen väestön etuja. Eduskuntalaitoksemme\nkehitystä vapaamieliseen suuntaan harrastaa lehti myöskin, aina\nmuistaen että yksityisten säätyjen anomus-oikeus on Suomenmaan\nperustuslain kalliimpia lahjoja, sillä Suomen kansalla on aina ollut\noikeus suoraan lähestyä hallitsijaansa. Uskonnon asioista lehti ei aijo\nkoskaan puhua kevytmielisesti. Raittius-asia on nykyajan merkillisimpiä\nja terveellisimpiä liikkeitä, jolle toimitus katsoo velvollisuudeksensa\nantaa tehokasta apuansa. Vuosisatoja kestänyt naisen sortotila kaipaa\npikaista parannusta — —\n\nKun maisteri oli tähän saakka ennättänyt oman kirjoituksensa\nihailemisessa, koputti joku ovelle ja, ennenkuin hän ennätti mitään\nvastata, astui sisään nuori mies ylioppilaslakki päässä ja sanoi,\ntehden ivallisen syvän kumarruksen:\n\n— Hyvää huomenta, herra pään- ja vastuksen-alainen toimittaja!\nMinä tulen toivottamaan onnea, sillä sinun lehtesi tekee furooria\nkaupungilla. Moni piikatyttö on jo likistänyt sitä rintaansa vastaan\nlukeissaan sinun pikku kertomustasi \"Ensimmäinen suudelma\". Minä olen\njo nähnyt rusinoita kaadettavan sinun lehdestäsi tehtyyn tötteröön\nja arvattavasti on sitä tänä aamuna jo moneen muuhunkin tarpeesen\nkäytetty. Gratulor!\n\nMaisteri Tiira ei tuosta pitkästä tervehdyksestä närkästynyt, sillä hän\ntunsi tervehtijän luonteen varsin hyvin. Sen vuoksi hän vaan ojensi\npeitteen alta kätensä ja sanoi:\n\n— Paina puuta, pistä piippuun, ryyppää vettä ja ole iloinen.\n\n— Tackar som bjuder! vastasi ylioppilas, joka iloisella päällä\nollessaan mielellään sekoitti puheesensa kaiken maailman kieliä,\ntaikka oikeastaan puhui sitä kauheata sekamelskaa, jota Helsingin\nesplanaadeilla suomalaisten ylioppilasten keskuudessa kuulee ja joka\nsekamelska kulkee suomenkielen nimellä ja arvolla.\n\n— Tackar som bjuder! ja sitte heitti ylioppilas lakkinsa pöydälle,\nistui sohvalle ja otti uuden lehden käteensä.\n\nSillä välin oli huoneen isäntäkin kämpinyt sängystä ylös ja saanut\nvälttämättömimmät vaatteet yllensä.\n\n— Sanoppa nyt suoraan mitä sinä ajattelet tästä näyttönumerosta,\nmiellyttääkö se sinua? kysyi maisteri Tiira.\n\n— Se miellyttää minua ensimäisestä K:sta viimeiseen vuosilukuun saakka.\nSe on presiis niinkuin meidän kaupunkia varten tehty.\n\n— Minä en ymmärrä onko tuo kiittämistä vai laittamista.\n\n— Mitä sinä siitä huolit miellyttääkö se minua tai joitakuita stuffoja,\nkysy sinä miellyttääkö se naisia. Laita sinä vaan niin, että kaikki\nnaiset pitävät lehdestäsi, niin miehet myöskin pitävät lehteäsi, ja\nsilloin ei sinun tarvitse muuta kuin kelliä. A propos, minä näin Alma\nHegelin seisovan Pihlénin portilla sinun lehteäsi lukemassa. Hänellä\noli kai \"Ensimmäinen suudelma\" nautittavana, sillä hän punastui\nhirveästi ja kääri lehden kokoon kun minä siihen tulin. Eikös hän ole\nkerrassaan soma tyttö?\n\n— Hän on niin nuori vielä, mutisi maisteri.\n\n— Se ei estäne olemasta kaunis! \"Sie hat die schönsten Augen — mein\nLiebchen, was willst Du noch mehr?\" rallitti ylioppilas.\n\n— Nyt ei ole kysymys Alma neidin silmistä, vaan uudesta lehdestä, etkä\nsinä ole vieläkään ajatustasi lausunut.\n\n— Suo anteeksi, sen olen jo aikoja sitte tehnyt. Lehti on hyvä, sanon\nminä, paras lehti mitä kaupungissamme tätä nykyä ilmaantuu.\n\nMaisteri nykäytti kärsimättömästi olkapäitään.\n\n— Mutta jos tahdot kuulla muittenkin ihmisten mielipidettä, jatkoi\nylioppilas, niin lähtekäämme liikkeelle. Menkäämme kestikievariin\nsyömään aamiaista, niin saat ainakin kuulla Dulcinean mielipiteen, ja\nse ei varmaankaan paljon eroa minun mielipiteestäni, sen takaan.\n\nMaisteri olikin lopettanut pukemistoimensa, katsahti vielä mielihyvällä\npeiliin, kiersi viiksiänsä ja sitte lähdettiin.\n\nTorin poikki mennessä he kuulivat kuinka eräs maidon myyjä huusi\ntoiselle:\n\n— Hoi, Kestilän Leena, mistä hinnasta sinä maitoa myyt?\n\n— Kolmestakymmenestä pennistä kannun.\n\n— Tässä seisoo, ja samalla osoitti hän kädessään olevaa rypistynyttä\nlehteä, että maito maksaa torilla neljäkymmentä penniä kannu. Se\non laillinen hinta, sillä se seisoo präntättynä tässä, eikä meidän\ntarvitse halvemmalla myydä. Sano muille!\n\n— Kuuleppas, sinä sanomalehden toimittaja, puhui ylioppilas, nyt on\nsinun omallatunnollasi jo kymmenen penniä joka maitokannusta, mitä\nkaupungissa tänä päivänä syödään.\n\n- Mistä minä tiedän että lehmät näin joulun edellä niin runsaasti\npoikivat että maidon hinta saattaa muutamassa päivässä alentua. Jos\nlehteni valehtelee, niin se on passaaja-matamini, joka valehtelee. Niin\npuolusteli maisteri itseään.\n\n— Veliseni, pako paremp' on kuin huono lyönti. Minä toivon että ensi\nnumerossa kumminkin selität tuon maidon hinnan painovirheeksi ja että\nmaidon asemesta siinä on luettava \"piimä\".\n\nKun herrat olivat tulleet kestikievariin, meni ylioppilas suoraan\ntiskin takana istuvan neidin luokse, jonka hiukset olivat kammatut niin\nalas otsalle että silmät hiukan kiiluivat kiharain alta, ja puristi\nhyvin tuttavasti hänen kättänsä.\n\n— Hyvää huomenta, neiti Dulcinea, kuinkas teidän kalliin terveytenne\nlaita on?\n\nVastaukseksi neiti vaan nyrpisti pikkuista ärsyttävää alahuultansa.\nSiitä huolimatta ylioppilas jatkoi:\n\n— Me tahtoisimme tehdä tuttavuutta yhden bumaagissa paistetun\nsilliraukan ja useitten urhoollisten kaprokkiperunain kanssa; voitteko\nniitä meille esitellä?\n\nNeiti nousi ylös, hymyillen ivallisesti ja koputti sormellansa\nylioppilaan otsaan, mutta tämä vakuutti että nyt ei ollut kysymys\nkohmelon parantamisesta, vaan muutoin ajatusten selvittämisestä, jota\nvarten peruna ja silli ovat maailmassa yhteen sovitetut.\n\nSamassa huoneessa istui eräs outo herra ruokaansa odottamassa. Hänellä\noli harmaat vaatteet yllä ja päässä silmälasit, joiden yli hän loi\nodottavaisia silmäyksiä sinne päin, missä luuli kyökin olevan.\nToisinaan hän silmäili edessään olevaa \"Kaupin\" näyttönumeroa.\n\nYlioppilas meni raapaisemaan vieraan pöydällä olevasta tulitikkujalasta\nvalkeata papirossiinsa ja aloitti puhetta tuntemattoman kanssa.\n\n— Suokaa anteeksi, jos kysyn, mitä pidätte lehdestä?\n\n— Oletteko te kenties toimittaja? kysyi vieras.\n\n— En, vastasi ylioppilas, vilaisten maisteriin, joka pään puistamisella\nosoitti ettei hän halunnut tulla ilmaistuksi. Minä vaan kaupunkilaisena\nolen utelias kuulemaan vieraan ajatusta.\n\n— No sen saatte kyllä kuulla. Tämä lehti on samanlainen kuin kaikki\nmuut sanomalehdet; ei vähintäkään uusia aatteita, ei vähintäkään\nhäveliäisyyttä; samoja onteloita lauseparsia, paljon tyhjiä lupauksia\nsellaisten asiain ajamisesta, joita jokainen rehellinen ihminen ilman\nerityistä lupaustakin ajaa. Ja kaikki tapahtuu tässä sellaisella\näänellä kuin se, mitä luvataan, olisi jotakin erinomaista, jotakin,\njota ei kukaan muu osaa antaa, jotakin \"noch nicht dagewesenes\".\n\n— Mutta sanokaapa sitte, mitä uutta sanomalehti meidän maassa voisi\nluvata.\n\n— Oh, sanomalehdillä voisi olla suuri tehtävä! Niiden pitäisi katkoa\nhengen kahleita.\n\n— Eiköhän tuo ole ontelo lauseparsi tuokin?\n\n— Ei, ei, huusi vieras kiivaasti, te ette näy ymmärtävän mitä hengen\nkahlehtiminen onkaan, mutta menkää kirkkoon ja kuunnelkaa millä\ntavalla papit koettavat jokaista ajatuksen vapautta kahlehtia, kuinka\nsynkkää oppia he saarnaavat, niin synkkää että maailma hukkuisi, jos\nse toteutuisi; mutta onneksi sitä oppia ei kukaan noudata, ei edes\npapitkaan. Se on siis valhetta ja valhe on kukistettava, ilmaantukoon\nse missä muodossa hyvänsä. Entäs valtiollisessa elämässä? Jokainen\nnulikka, jonka korvantausta tuskin on kuiva, puhuu ja kirjoittaa kansan\ntahdosta, niinkuin papirossi-puntista, jonka voi milloin hyvänsä\nlakkaristaan ottaa. Usein tekee mieli kysymään, missä kansa sitä tai\ntätä on päättänyt ja missä herroille X. Y. Z. on annettu valtakirja\ntuota päätöstä perille ajaa. Hiisi vieköön, puhukoon jokainen omasta\ntahdostaan ja omasta puolestaan, mutta antakoon kansan olla rauhassa!\n\nNäin sanoen leikkasi puhuja vihaisesti palan paistista, joka sillä\nvälin oli hänen eteensä asetettu. Ylioppilas siirtyi myöskin omaan\npöytäänsä, johon oli tuotu paperissa paistettua silliä ja kuorimattomia\nperunoita, mutta huoneen yli jatkoi hän keskustelua tuntemattoman\nkanssa. Siihen yhtyi nyt maisterikin, joka, kuorien kahvelin kärkeen\npistettyä perunaa, sanoi:\n\n— Eiköhän teidän mielestänne sanomalehtien velvollisuus ole, yhteisen\nhyvän valvojina, edistää kansan onnellista elämää ja hyvinvointia?\n\n— Aivan niin, vastasi vieras.\n\n— No luuletteko että kansamme tulisi onnellisemmaksi, jos sen\nuskonnollinen vakuutus järkähdytettäisiin? Näettehän mitä seurauksia\nsiitä on ollut niinkutsutuissa suurissa sivistysmaissa: kapinoita,\nmurhia, irstasta elämää.\n\n— Luuletteko, jos sallitte mun vastata kysymykseenne toisella\nkysymyksellä, luuletteko että meidän maata ainaisesti voidaan pitää\nuskontoa ja yhteiskuntaa järkyttävistä liikkeistä erillään? Niin\nsyrjäinen kuin maamme onkin, tunkeutuvat suuressa maailmassa liikkuvat\najan kysymykset kerran tännekin, aivan samoin kuin tänne on tullut\ntelegraafi ja rautatiet. Meidän kaikkien ja etupäässä sanomalehtien\nvelvollisuus on valmistaa kansaa, ettei sellaiset aatteet tule meille\nniinkuin varkaat yöllä, ettei ne saata meitä kerran hämille, vaan että\njokainen tietää mitenkä niiden kanssa on menetteleminen.\n\n— Sitä on kyllä hyvä noin puhua, mutta millä sen toteutatte? Kuinka\nsitä kansalle selitätte?\n\n— Sanottakoon kaikille aina suora totuus, ei mustaa valkoiseksi eikä\nvalkoista mustaksi. Saarnattakoon vapautta, ensin ajatusten vapautta,\nse on hengen vapautta, sitte sanan vapautta, se on kansalaisvapautta.\nMutta siihen tarvitaan rohkeutta, sillä jos ken uskaltaisi kansalle\nsanoa totuuden jokaisessa asiassa, niin kaikki ne, joille kansan sokeus\non leipälähteenä: papit ja hallitsevaiset, yllyttäjät ja onnen-onkijat,\nlaiskurit ja tyhjäntoimittajat, kaikki karkaisivat hänen kimppuunsa.\nSellaista rohkeutta ei ole tämänkään lehden toimittajalla, sen tunnen\nkouraani.\n\nVieras laski kätensä lehden päälle ikäänkuin todellakin kourallansa\nkoettaisi sen toimittajan rohkeutta. Maisterin nousi veri kasvoihin,\nmutta hän ei sanonut mitään. Ylioppilas hymyili hänelle ivallisesti ja\nsanoi vieraalle:\n\n— Jospa lehden kanta painavimmissa asioissa vielä onkin epäselvä tai\nvanhan-aikuinen, ja eihän sitä maaseutulehdeltä voi suuria vaatiakaan,\nniin myöntänettehän että lehti muutoin on taitavasti kokoon pantu.\n\n— Muusta en minä suuresti huoli, sanoi vieras ottaen lehden uudestaan\nkäteensä. Tuo viivan alapuolella oleva kertomus \"Ensimmäinen suudelma\"\non sitä tavallista mesimarjahilloa, joka miellyttää koulusta äsken\npäässeitä tyttöjä ja muita piparikakku-ijässä olevia individejä.\n\n— Alma Hegel! kuiskasi ylioppilas, mutta maisteri loi häneen äkäisen\nsilmäyksen.\n\nHerra harmaissa vaatteissa jatkoi:\n\n— Sitten on tuossa juttu maailman vanhimmasta ihmisestä. Juttu on\nainakin yhtä vanha kuin ihminen, josta se puhuu; aina se on vanha akka,\njoka elää jossakin Mexikossa tai Brasiliassa, johon ei ole helppo\npäästä katsomaan, ja hän ei jouda milloinkaan kuolemaan sen vuoksi että\nhänen täytyy pari kertaa vuodessa kiertää kaiken maailman sanomalehtien\nlävitse.\n\n— Teilläpä on hauskoja havaintoja! nauroi ylioppilas.\n\n— Se on aivan totta. Pitäkääpä varalta jotakuta kertomusta esimerkiksi\n\"hännällisistä ihmisistä Afrikassa\", taikka \"tulenpurkauksista Javan\nsaarella\", taikka \"Annamin ylimysten pitkistä kynsistä\"... ikäänkuin\nmuualla ei olisi pitkäkyntisiä ylimyksiä, lisäsi vieras hymyillen\nensi kerran koko puheen ajalla; pitäkääpä varalla näitä ja muita\nsellaisia juttuja, niin huomaatte että ne jonkun ajan päästä palaavat\ntakaisin. Entäs kaikenlaiset sukkeluudet, kompalauseet ja sanaleikit?\nNiitä ei synny koko maailmassa, huomatkaa: koko maailmassa, kuin\nnoin parikymmentä uutta vuoden kuluessa. Mutta esim. jokapäiväinen\nsanomalehti, joka niitä tahtoo lukijoillensa tarjota, tarvitsee niitä\nvuodessa vähintäänkin tuhannen kappaletta. Mistä luulette niitä niin\npaljon saatavan? Samat kiertävät uudestaan ja yhä uudestaan moneen\nkertaan. Minä en sitä sano sen vuoksi että se olisi jotakin pahaa,\nsillä sanomalehtien lukijakunta uudistuu myöskin vuosittain ja se mikä\njollekulle saattaa olla ennen tuttua, on toiselle ihan uutta. Minä\ntahdon vaan huomauttaa kuinka turhamielisiä ne ovat, jotka luulevat\nvoivansa jotakin uutta esiin tuoda. Minä olen aivan varma siitä,\nettä jokaisen suomalaisen pää olisi turvassa, vaikka täällä olisikin\nvoimassa sellainen laki kuin ranskalaisten kertomuksen mukaan Saksassa\nvallitsee, joka tuomitsee pään poikki jokaiselta uuden sukkeluuden\nkeksijältä, ja sanotaan ettei sielläkään ole tarvinnut kenenkään kaulaa\nkatkaista.\n\n— Te olette varmaan ollut itse sanomalehden toimittajana, vai kuinka\nolette noita asioita tullut ajatelleeksi kysyi ylioppilas ihmetellen.\n\n— Aivan oikein, minä olen ollut sanomalehden toimittajana.\n\nSamassa tultiin ilmoittamaan että kyytihevonen jo odottaa. Herra nousi\nylös, kumarsi jäähyväisiksi ja läksi.\n\n— Kuka hän oli? kysyi maisteri ravintolan neidiltä.\n\n— En tiedä; mutta nähdäänhän hänen nimensä päiväkirjasta.\n\nNeiti toi päiväkirjan, mutta vieras oli unohtanut kirjoittaa siihen\nnimensä. Neiti juoksi kirja kädessä pihalle, mutta matkustaja oli jo\nennättänyt lähteä.\n\n— Mitä minä nyt tähän kirjoitan? vaikeroitsi neiti epätoivoissaan.\n\n— Kirjoittakaa: Antikristus, sanoi maisteri.\n\n— Taikka Uusi Lutherus, lisäsi ylioppilas.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nJo lokakuussa oli ollut Pihlén'in vastaus samassa sanomalehdessä, jossa\noli Kauppilan kellotapulin laudoituksesta puhuttu. Kun kauppaneuvos\nPolin sen luki arvasi hän heti kuka Pihlénillä oli ollut apuna.\n\n— Sillä miehellä on terävä kynä, mutisi hän itseksensä, juuri\nsellainen, jota minä tarvitsisin. Kirjoituksesta päättäen hän ei näy\ntietävän ketä vastaan hän tässä kirjoittaa. Minun täytyy saada hänet\nystäväkseni ja Pihlénin vallasta pois, vaikka hän ensi yrityksellä\nnäyttikin kovin lujamieliseltä.\n\nKauppaneuvos olisi jo suorastaan tahtonut kutsua maisteri Tiiran\npäivällisille luoksensa, mutta rouva pani vastaan, arvellen että se\nnäyttäisi jonkinlaiselta tuttavuuden hakemiselta, joka paremmin sopii\nmaisterille itsellensä.\n\nNyt joulukuussa valmisteltiin joka talossa lähtemään talven\nensimmäisiin tanssiaisiin, joita pidettiin kaupungin niinkutsutussa\n\"Seurahuoneessa\", eräässä yksityisessä suuressa salissa, joka oli\ntarkoitusta varten hyyrätty.\n\nMaisteri Tiira oli näinä aikoina käynyt hyvin hajamieliseksi. Hän\najatteli usein vieraan herran puhetta kestikievarissa. Erittäinkin\nkaikui hänen korvissansa lause: \"eikä tämänkään lehden toimittajalla\nole sitä rohkeutta\".\n\n— Entäs jos näyttäisin että minulla on rohkeutta, ajatteli maisteri\njoskus; mutta ei, se sotisi omaa vakuutustani vastaan. Tuo outo\npuhui ikäänkuin kaikki, jotka ajattelevat toisin kuin hän, tekisivät\nomaa vakuutustaan vastaan. Voihan olla vakuutettu olevaistenkin\nolojen oikeudesta, tarvitsematta siltä olla edistyksen vastustaja,\nja sen vakuutuksen puolustaminen vaatii yhtä suurta, jollei\nsuurempaa rohkeutta kuin kaikkien mullistus-aatteiden kannattaminen.\nHajoittamiseen kyllä jokainen kykenee, mutta minä tahdon rakentaa. Ei,\nei, sanoi joku ääni hänessä, sinä koetat rikkinäistä rikkinäisellä\npaikata etkä näe että paikka repee paikan vierestä ja vihdoin et voi\nrepaleita enään yhdistää.\n\nMaisteri koetti turhaan karkoittaa mielestänsä näitä asioita.\n\nTanssiais-iltana nämät ajatukset häntä taas vaivasivat ja hän aikoi\njäädä pois koko ilosta; mutta sitten arveli hän että sanomalehden\ntoimittajan velvollisuus on olla kaikessa mukana ja vastahakoisesti\nsitoi hän valkoisen liinan kaulaansa, otti hännystakin päällensä ja\nkoetteli valkoisia hansikkaitaan.\n\nMelkein koko yleisö oli jo kokoontunut ja tanssi alkanut kun maisteri\nTiira tuli saliin. Naisia istui siellä ympäri seiniä, herrat\npysyttelivät totisina ovien pielissä. Joku rohkeampi kavaljeeri\nuskalsi väli-aikoina mennä puhuttelemaan naisia, joiden joukossa\noli paljon vanhojakin. Kauniita kasvoja näki varsin harvassa. Aina\nkun tanssi alkoi vetäytyivät nuoret tytöt enemmän eturintamaan ja\nherrojenkin puolella syntyi suurempaa vilkkautta. Useita astui ulos\ntupakkahuoneesta puhaltaen tullessaan viimeistä savua rinnastaan, mutta\ntanssiessakin tuntui vielä tupakan haju selvästi, vaikka hännystakin\nrintapielestä lähtevä patshulin lemu koettikin sitä voittaa.\n\nMaisteri Tiiralla ei ollut vielä naisten joukossa monta tuttavaa,\njonka vuoksi hän aluksi pysähtyi katselemaan valssia, jota par'aikaa\ntanssittiin. Sitte huomasi hän salin toisessa päässä rouva Pihlénin,\njoka istui siellä kukoistavana ja onnellisena, silmissä jonkinlainen\nkostea, syvä hohde, joka kaunisti häntä erinomaisesti.\n\nMaisteri meni hänen luoksensa ja pyysi tanssimaan, mutta rouva\nkieltäytyi.\n\n— Ettekö sitte ollenkaan tanssia rakasta? kysyi maisteri.\n\n— Kyllä, vastasi rouva ja tuli hämilleen, mutta nyt en tahdo tanssia.\n\nOnneksi loppui samassa musiikki ja maisteri, joka muutoin kenties olisi\nrouvaa kauankin vaivannut, meni sivuhuoneesen, johon tulvaili tanssista\npäässeitä pareja kermajäätä ja limonaadia nauttimaan. Tyttöjä seisoi\nryhmittäin löyhyttelemässä toisillensa viileyttä. Siellä maisteri\ntapasi Pihlénin, jonka hihaan hän tarttui ja kysyi:\n\n— Onko sinun rouvasi minulle vihoissaan, vai minkä vuoksi hän ei tahdo\nkanssani tanssia?\n\n— Veliseni, sanoi Pihlén ja taputti maisteria olkapäälle, saat antaa\nhänelle anteeksi, sillä tanssiminen ei ole hänelle nyt terveellistä.\n\n— Ah! huudahti maisteri, jolle alkoi valo koittaa ja hän oikein häpesi\ntyhmyyttänsä.\n\nSamalla tunsi hän jonkun taputtavan hänen toisellekin olkapäällensä\nja kun hän kääntyi seisoi siinä kauppaneuvos Polin, joka erinomaisen\nystävällisesti hymyillen kysyi oliko maisteri jo esitelty hänen\nrouvallensa ja tyttärellensä. Saatuansa kieltävän vastauksen hän veti\nmaisteria kädestä pöydän luokse, jonka vieressä istui rouva ja neiti\nPolin.\n\nJulia oli hurmaavan kaunis. Kooltansa pitkä ja solakka, hän kantoi\npäätänsä hyvin ylpeällä tavalla ja antoi mustain säihkyväin\nsilmäinsä täydellisellä voiton varmuudella siirtyä miehestä mieheen.\nMustanruskeisin hiuksiin oli kiedottu helminauha ja korvan juureen\noli pistetty tuoksuava ruusu. Uusi puku sopi niinkuin valettu somalle\nruumiille. Se jätti puolivälistä paljaiksi käsivarret, joita koristi\npaksut kultaiset rannerenkaat. Pääntie oli leikattu avaraksi, ei\njuuri liikaa, mutta niin paljon että sai täydellisen käsityksen\nkaulan pyöreydestä ja hiviän loistavasta valkoisuudesta. Julia oli\nsanalla sanoen nainen täydessä kukoistuksessa ja tiesi myöskin minkä\nvaikutuksen hän kaikkiin miehiin teki.\n\nEipä ollut ihme että maisteri, joka istuutui Julian viereen, ei\nvoinut kääntää silmiänsä tästä ihastuttavasta olennosta, varsinkin\nkun Julia selvästi osoitti että maisterin läsnä-olo ei ollut hänelle\nvastenmielinen. Vanhemmat jättivätkin heidät melkein kokonaan kahden\nkesken. Julia hymyili ja näytteli kauniita hampaitaan, antaen\nmaisterille silmäyksiä, jotka panivat hänen verensä kuohumaan. Neiti\nkertoi lukeneensa \"Kaupin\" näytenumeron ja sanoi sen olevan varsin\nhyvän; samaa mieltä oli ollut pappakin. Kauppaneuvoksen taloon tilataan\nsitä kaksi kappaletta, toisen tilaa pappa ja toisen hän, Julia,\nitselleen.\n\nMaisteri ei voinut muuta kuin kumartaa vastaukseksi niin suurelle\nsuosiolle. Salista kuului franseesin kehoitussäveleet ja maisteri vei\nneiti Julian tanssimaan. Vastassa oli heillä ylioppilas Juslenius,\njonka jo tunnemme, sekä Alma Hegel.\n\nSilloin kuin maisteri Tiira tahtoi rouva Pihléniä tanssiin istui\nAlma aivan sisarensa läheisyydessä, mutta maisteri joutui siinä niin\nhämilleen, ettei huomannut häntä ollenkaan ja Alma jo ajatteli että\nkenties ei huomaa koko iltana, varsinkin nyt kun näkyy joutuneen Julian\npariin. Mitä ihmettä heillä lieneekin niin paljon puhumista? Olihan\nAlmakin niin soma, että hän kyllä ansaitsi hiukan huomiota. Lyhyeksi\nleikattu tukka oli käherretty niin että se jonkinlaisena glooriana\nympäröi suloisia kasvoja, antaen niille melkein poikamaisen ja\nsamalla lapsellisen ulkomuodon. Koko muu puku teki saman vaikutuksen.\nSininen suora hame osoitti selvästi kuinka vähän hänen vartalonsa\noli kehittynyt ja leveä, melkein olkapäille laskeutuva pitsikaulus\nmuistutti paljon koulutyttöä, mutta käsivarret näyttivät jo pyöreiltä\nja rinnan poikki röyhelletty harsokoriste teki hänet korkeapovisemmaksi\nkuin hän muutoin vielä olikaan. Outo ei oikein tietänyt pitikö häntä\naika-ihmisenä tai lapsena.\n\nKun maisteri franseesissa ensi kerran tanssi Almaa vastaan, tytön\nviehättävät liikkeet eivät voineet olla herättämättä hänen huomiotaan\nja samalla luuli hän lukevansa Alman silmissä moitetta siitä ettei\nollut häntä ennen tervehtinyt. Huolimatta tanssikumppalinsa loistavasta\nkauneudesta katseli maisteri aluksi niin paljon vastaisella seinällä\nistuvaa Almaa, että Julia vihdoin teki siitä ivallisen muistutuksen.\n\nMaisteri kääntyi silloin kokonaan hurmaavan toverinsa puoleen ja alkoi\nvilkkaan keskustelun, jota kesti tanssin loppuun saakka. He puhuivat\nelämästä Helsingissä, josta kummallakin oli muistoja, vaikka eivät\nsiellä olleetkaan tuttuja; kumpikin tunsi ihmisiä, joista tiesivät\nyhtä ja toista kertoa, joko hyvää taikka pahaa, jälkimäistä kuitenkin\nenemmän. Julia oli ollut Sveitsissä pensioonissa ja osasi jokseenkin\nhyvin jutella kaikenlaista vieraista maista. Sanalla sanoen aika\nkului heiltä erinomaisen hupaisesti. Tanssin lämmin nosti heleämmän\npunan poskille, silmät säihkyi ja suonet sykki ja kun maisteri\ngaloppaadissa likisti tuota muhkeata vartalota rintaansa vastaan, tunsi\nlämpimän käsivarren olkapäällänsä ja hienon tuokseen ympärillänsä,\nunhoitti hän kaikki muut ja näki vaan kaksi kirkasta silmää sekä\nhymyilevän suun, jotka olivat häntä niin lähellä. Hän tuskin muisti\nirroittaa käsivartensa kun joko hänen itsensä tai Julian tuli lähteä\nvastatanssiin.\n\nKun tanssi loppui huomasi maisteri salaisella kauhistuksella olevansa\naivan lumottu. Saatuansa palasen kermajäätä Julialle, jonka hän\nvei istumaan rouva Polinin luokse, kiiruhti hän tupakkahuoneesen\nvilvoittamaan itseänsä. Paristakymmenestä papirossista kohosi siellä\ntupakan savu kattoon, jossa se muodosti paksun, yhä alemmaksi vaipuvan\nkerroksen. Huoneessa tapasi maisteri Jusleniuksen ja molemmat ottivat\nlasin sherryä.\n\n— No sinähän näyt päässeen kuningattaren täydelliseen suosioon, sanoi\nylioppilas. Niin äkkinäiseen tuttavuuteen hän ei ole ketään nuorta\nmiestä tähän saakka päästänyt ja nyt kaikki kadehtivat sinun onneasi.\nMutta älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!\n\n— Ole huoleti, veli pyhä! vastasi maisteri, jonka itserakkautta\nkuitenkin kutkutti tieto siitä että kaupungin kaunein tyttö oli hänelle\nerityistä suosiota osoittanut.\n\n— Sinun pitäisi toki muistaa hiukan neiti Almaakin.\n\n— Olen aikonutkin pyytää häntä toiseen franseesiin.\n\n— Ai, ai, sehän on vaarallinen franseesi! Mutta paras on että teet\npyyntösi hyvissä ajoissa, muutoin saatat tulla liian myöhään.\n\nMaisteri menikin heti ja esitti pyyntönsä Almalle eikä sitte tanssinut\nenään ollenkaan ennen kuin toista franseesia aloitettiin. Syyksi hän\nsanoi kuumuutta.\n\nKun hän sitte vei Almaa franseesiin tuntui aivan kuin hän olisi\nvieraista tullut kotiansa. Vaikka hän verrattain harvoin oli tätä\nnuorta tyttöä puhutellut, pitivät he kuitenkin toisiansa jo vanhoina\ntuttuina. Puheen ainetta ei kummankaan tarvinnut väkisin etsiä ja\nkaivaa esiin kaikenlaista tarpeetonta kalua muistojen romu-aitasta;\nkeskustelun aine esiintyi itsestään ja itsestään se kehittyi. He olivat\nmolemmat mielipiteiltään suomalaisia, heillä oli samoja harrastuksia,\nsamoja yleisiä toiveita, samoja murheita ja he ymmärsivät toisiansa\ntäydellisesti. Sen lisäksi oli heidän välillänsä vielä jotakin, joka\naina tekee keskustelun hauskaksi ja vilkkaaksi: he ihmettelivät toinen\ntoisiansa. Maisteri ihmetteli kuinka tuo lapsi saattoi niin järkevästi\najatella ja puhua, hän ihmetteli tytön reippaita ja pelottomia\nmielipiteitä sekä sitä viehättävää iloisuutta, jolla hän ajatuksensa\nesiin toi. Alma puolestaan ihmetteli maisterin syvää oppia, sujuvata\npuhetta ja jaloja, korkeita ajatuksia. Kaikki mitä maisteri puhui oli\nhänen mielestään erinomaista, ja moni ajatus, jolle hän itse turhaan\noli oikeata muotoa etsinyt, pukeutui maisterin sanoissa toivottuun\nasuunsa. Tyttö parka usein punastui kun maisteri lausui aivan hänen\najatuksiansa, ikäänkuin olisi voinut ne hänen silmistänsä lukea.\n\nVaikka maisteri oli vielä aivan huumauksissa Julian lumoavan\nkauneuden vaikutuksesta, tunsi hän selittämättömän voiman vetävän\nitseänsä tuohon nuoreen tyttöön, joka häntä sinisillä silmillään\nniin hartaasti katseli. Hänen mieleensä johtui siinä kaikenlaisia\nkummallisia ajatuksia. Mitähän, ajatteli hän itsekseen, jos ihmisellä\nolisi tuollainen pikku vaimo, noin ymmärtäväinen ja noin iloinen?\nMitähän jos sanoisin häntä äkkiä sinuksi? Mitähän jos kumartuisin\nhiljaa ja painaisin suudelman noille punaisille huulille, jotka tuossa\nviehättävästi hymyilevät?\n\nMutta olenpa minä oikein kevytmielinen, ajatteli hän jälleen, leimahdan\nilmituleen missä vaan kauniin tytön tapaan. Hyi minua!\n\nRouva Pihlén tuli ja kysyi Almalta, lähteekö hän franseesin loputtua\npois. Ei, sitä Alma ei tahtonut, sillä hänellä oli nyt erinomaisen\nhauskaa. Maisteri Tiira lupasi saattaa hänet kotia. Rouva sanoi että\nhäntä nukuttaa ja lupasi lähteä pois.\n\nMaisteri katsoi hänen jälkeensä ja luuli nyt vasta huomaavansa\nerinomaista avaruutta rouvan puvussa.\n\n— Voi mikä tyhmeliini minä kuitenkin olin! mutisi hän sitte itseksensä.\n\nAlma kertoi maisterille ompeluseurasta, jonka hän oli kaupungin tyttöjä\nvarten perustanut ja jossa puhuttiin paljasta suomea; mutta sinne tuli\nainoastaan käsityöläisten ja työväen tyttäriä, kaikki kauppiasten ja\nvirkamiesten tyttäret pysyivät sieltä poissa, he muka olivat hienompia.\n\nMaisteri lupasi kirjoittaa siitä artikkelin lehteensä ja antaa noille\nhienoille muutamia hienoja sätkäyksiä.\n\nKun maisteri tanssin loputtua siirtyi tupakkahuoneesen, veti\nkauppaneuvos Polin hänet sohvalle istumaan ja tilasi konjakkia sekä\nlimonaadia. Kauppaneuvos alkoi hyvin vilkkaasti puhua sanomalehdestä ja\nselitti hyvin laveasti kansan opetuksen järjestämistä, mutta maisteri,\nvaikka olikin häntä hyvin tarkasti kuuntelevinaan, ei tietänyt asiasta\nmitään, hänen ajatuksensa liikkuivat aivan toisaalla. Hän heräsi\nunelmistaan vasta sitte kun kauppaneuvos puristi hänen kättänsä ja\nkysyi:\n\n— Te otatte siis kirjoituksen vastaan?\n\n— Suurella kiitollisuudella, herra kauppaneuvos, vastasi maisteri ja\najatteli sitte itsekseen: Mitähän minä nyt lupasin?\n\nLupauksensa mukaan saattoi maisteri kotia Almaa, joka käveli hänen\nvieressään niinkuin mikä vaatekääry liinoihin ja turkkeihin kiedottuna.\nMaisteri olisi tarjonnut käsivartensa, mutta Alman kädetkin olivat\nturkin sisällä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nUusi vuosi oli tullut ja sanomalehden säännöllinen ilmaantuminen\nalkanut. Tilaajoita oli karttunut niin paljon että lehden tulevaisuus,\ns.o. ensimäinen vuosi, oli turvattu. Toimittaja saattoi laskea että\nkun kirjapaino, paperi, y.m. kulungit ovat suoritetut, hänelle jääpi\nkaikkien vaivain palkkioksi noin 300—400 markkaa. Paljon huonomminkin\nolisi saattanut käydä, ajatteli maisteri Tiira. Hän tuumaili vaan\nmihinkä tuota voittoa olisi käytettävä ja päätti vihdoin ostaa niillä\nrahoilla ensi talveksi uudet turkit.\n\nTanssiaisten jälkeen olivat maisterin mielestä melkein kokonaan\nunohtuneet vieraan jutut kestikievarissa, hän oli nyt saanut muuta\najattelemista. Hän oli tuosta muutoksesta melkein iloissaan, eikä\näkkinäinen mieltymys molempiin tyttöihin tanssiaisissa myöskään\nhänen rauhaansa sanottavasti häirinnyt. Hän oli nyt levollinen siinä\nvakuutuksessa, että hän on yleisesti suosittu henkilö niissä piireissä,\njoiden suosiosta hän lukua piti, ja luulipa hän myös havaitsevansa että\netenkin naima-ikäisten tyttärien äidit häntä lempein silmin katselivat.\nPienessä kaupungissa ei ollutkaan monta nuorta miestä, joiden asema\nolisi perheelle edes sitä turvallisuutta tarjonnut kuin maisterin, joka\nvaltion koulun opettajana piti kruunun suuresta kaakusta kiinni.\n\nSanomalehden toimittaminen ei maisterille erittäin suurta vaivaa\ntuottanut, sillä apua alkoi tulvata ulkoa päin monelta haaralta. Eräänä\npäivänä astui hänen luoksensa mies, joka veti lakkaristaan paksun\nkääryn paperia ja kumarsi nöyrästi.\n\n— Te olette, herra toimittaja, luvannut lehdessänne edistää\nraittius-asiata. Minulla olisi tässä siitä pieni kirjoitus, jonka\npyytäisin lehteenne.\n\nMaisteri sanoi mielihyvällä ottavansa sen lehteen, mutta mies alkoi\nselittää raittius-asian suurta hyötyä kiihkeällä innolla ikäänkuin\nolisi tahtonut ruveta maisteria käännyttämään. Hän kertoi aikovansa\nperustaa kaupunkiin raittiusseuran ja tämä kirjoitus oli kehoitus sitä\nvarten. Maisterilla oli kiiru lähteä kouluun, mutta mies yhä vaan\nselitti. Hänen täytyi vihdoin jokseenkin epäkohteliaalla tavalla kesken\npuhetta ojentaa kätensä jäähyväisiksi ja kehoittaa miestä vastedeskin\nmuistamaan lehteä kirjoituksilla. Mies poistui silloin monilla\nkumarruksilla.\n\nKun maisteri palasi koulusta, yhtyi häneen kadulla ylioppilas\nJuslenius, joka seurasi häntä kotia. Pöydälle oli sillä aikaa tuotu\npaksu kirje, jonka kuoreen oli painettu kauppaneuvos Polinin nimi.\n\n— Ompas sinulla arvokkaita aputoimittajoita! huudahti ylioppilas\nkatsellen kirjettä.\n\nMaisteri hymyili, sillä hän arvasi että siinä nyt oli se kirjoitus,\njonka hän tanssiaisissa oli luvannut lehteensä ottaa. Hän avasi\nkirjoituksen ja alkoi lukea sillä aikaa kuin ylioppilas katseli\npöydällä olevaa raittiuskirjoitusta. Hetken luettuansa maisteri nousi\nylös ja huusi, tukkaansa tarttuen:\n\n— Herrajesta, mitä hullutusta tämä on? Eihän tässä ole päätä eikä perää!\n\nJuslenius otti paperin ja luki sitä hetkisen.\n\n— Löydätkö siinä ainoatakaan järjellistä lausetta? kysyi maisteri.\n\n— En vielä tähän saakka; mutta lopussa kiitos seisoo! Luettuansa\nkirjoituksen loppuun heitti ylioppilas paperin pöydälle ja sanoi\nlyhyesti:\n\n— Paperikoriin!\n\n— Ei veliseni, kuinkas se kävisi laatuun? Mutta mikä panikaan\nkauppaneuvos Polinin kirjoittamaan kansan opetuksen järjestämisestä,\njosta hänellä on noin sekavat ajatukset? Miks'ei hän kirjoittanut \"Voin\nviennistä Englantiin\", taikka \"Rautatien rakentamisesta Kauppilaan\",\ntaikka jostakin muusta, jota hän saattaa ymmärtää?\n\n— Etkö sinä tiedä, ettei mikään ole niin hauskaa kuin puhua asioista,\njoita ei ymmärrä? Jos minä, näet sä, ymmärrän jonkun asian perin\npohjin, niin on se minusta niin selvää ettei siitä kannata puhua;\nmutta annas kun otan asian, jota en ymmärrä, niin voin puhua siitä\nmitä hyvänsä, aivan niinkuin se, joka on tuntemattomissa maissa\nmatkustanut, voi sieltä kertoa mitä tahtoo. Jos sitte tulee joku toinen\nja sanoo: \"sinä valehtelet, asia onkin niin tai näin\", voi hän huoleti\nvastata: sinä valehtelet itse! Ja se, joka tahtoo uskoa molempia, tekee\nviisaimmin, jos uskoo että molemmat valehtelevat.\n\n— Sinä puhut niinkuin kirjasta, nauroi maisteri, mutta se ei\nlaisinkaan auta tässä pulassa. Minä en tahtoisi millään muotoa hyljätä\nkauppaneuvoksen kirjoitusta, mutta jos sen tällaisena painatan, \"niin\nhevosetkin nauraa\".\n\n— Siinä tapauksessa on paras että painatat sen ja loppuun lisäät\ntoimituksen puolesta: Risum teneatis amici!\n\n— Säästä sukkeluuksiasi toiseen kertaan, vaikeroi maisteri.\n\n— Siis on yleinen mielipide se, että kirjoitus toistaiseksi\npannaan pöydälle ja ryhdytään päiväjärjestykseen, puhui ylioppilas\njuhlallisella äänellä ja, muuttaen äkkiä äänensä tuttavalliseksi,\njatkoi:\n\n— Minä menen tänä iltana Alma Hegelin ompeluseuraan.\n\n— Soo! En luullut sinun osaavan neuloa.\n\n— Erehdyt, veikkoseni, minua on pyydetty pitämään siellä esitelmää, ja\nkoska minulla vielä on tallella se kansantajuinen esitelmä \"Sydämestä\",\njonka pari vuotta takaperin Helsingissä pidin, niin luen sen nyt\nheille. Etkö sinäkin tahtoisi kerran pitää tytöille esitelmää?\n\n— Ei minua ole pyydettykään.\n\n— Syy on siinä että tyttöparat eivät uskalla lähestyä sellaista\npotentaattia kuin sinä olet, seitsemäs tai kahdeksas suurvalta, näet.\nTytöillä on erinomainen respekti sinua kohtaan. Siitä saakka kuin\nlehdessä oli kirjoituksesi ompeluseurasta, olet sinä heidän sankarinsa,\nheidän ideaalinsa, heidän torttunsa ja rusinansa.\n\n— Ole vaiti!\n\n— Kas niin, saanko sanoa että sinäkin olet luvannut pitää esitelmän\nompeluseurassa?\n\n— Sano, jos tahdot.\n\nVähän aikaa sen jälkeen kuin Juslenius oli lähtenyt pois, toi\nposti useita kirjeitä \"Kaupin\" toimitukselle. Ne olivat kirjeitä\ntuntemattomilta tuttavilta lähiseuduilla. Yhdessä niistä oli\nrunomittainen tervehdys uudelle sanomalehdelle. Se alkoi näin:\n\n    \"Terve Kauppi kaupungista,\n    Terve valpas valvojamme,\n    Terve uutisten urija!\n    Terve teille, terve meille,\n    Terve sulo Suomellemme,\n    Terve tervehyttäjälle!\n    Posti toi sen poikalapsen,\n    Pienokaisen pussissansa,\n    Laukussansa lehtilauman.\n    Akat tuota kääntelivät,\n    Kääntelivät, vääntelivät:\n    Mitähän tuostakin tulevi,\n    Mikä kasvavi kananen?\"\n\nSellaista jatkui sitte pari arkkia lävitse. Maisteri huokasi.\n\n— Hyvä ystävä epäilemättä; mutta runo täyttäisi koko lehteni eikä\nhuvita ketään. Jos olisin kuningas, lähettäisin hänelle rahan rintaan,\ntaikka kultaisen nuuskarasian. Nyt ei auta muu kuin — paperikoriin.\nViimeisen sanan lausui hän matkien Jusleniusta. Toinen kirje oli näin\nkuuluva:\n\n \"Kaapin pää Toimi Tuksell!! kun hirviän dulen puhaltais valkia hävitti\n kaikki huonekset patron lingmanilta Joka sano että vasikat Jotka\n olivat karsinas että heitin piti ettiä avainta Jos ne palaisi, niin\n duli Jahtifouri Ja sano että yksi väskan hengi on yks väskan hengi\n Joka maksa korkeentans neljä tai 5 markka helsingin toril Jos ne\n palais kun sais vaan pykningin pelastuksi Ja sano että patron on hullu\n niinkuin sanotan höperö sen säikähryksen tähren, niin voi kauhiaa kun\n rupesi kiromaan Ja vannomaan Ja sanoi sinä ulosgulunut lurjus Ja sinut\n pitäs panna yhteen paikkaan Jota minä en ilkiä kirjottaa. Ja tohtarkin\n tuotin Ja toi kans paljon laastaria Ja buunöljyä että Jos olis\n palohaavoja niinkuin buuöljy on hyvää mutta ei auttanut täytyi panna\n rattaille Ja huusi niinkuin syötävä minulta leikataan pää Ja voi sinä\n birun pakana Joka oli tohtori Ja monta muuta kauhiata sanaa Joista\n karvat nousevat pystyn kuuluu nyt kuollen lapviikin sairashuonees\n se on raskas sanoma sillä sitä moni kiittää hyväntekijäksi Ja antoi\n paljon rahaa kansagoululle Ja opetti biikansa Ja renginsä kirjottaman.\n bytäisin kirjotusvirhet oikaseman. Jos niitä on.\"\n\nMaisteri sytytti papirossin ja luki kirjeen toiseen kertaan.\n\n— Tässä on joku hirveä uutinen kerrottuna, mutta mikä se on? Huomisessa\nlehdessä on vielä tilaa vereksimmille uutisille ja voihan jättää jonkun\njoutavan jutun pois.\n\nSamassa toi kirjapainon poika kosteita korrehtuuriliuskoja. Maisteri\nkäski hänen odottamaan, otti paperia ja kirjoitti:\n\n\"_Hirveä onnettomuus_. Viime viikolla paloi K:n pitäjässä, kovan\ntuulen raivotessa, patrona Klingmanin kaikki huoneet. Navettaan,\njoka oli lukossa, paloi useita vasikoita. Tämä onnettomuus vaikutti\nomistajaan niin kovasti että hän menetti järkensä ja vietiin Lapviikin\nsairashuoneesen, jossa hän jo kuuluu kuolleen. Kirjeenvaihtajamme\nkertoo että vainaja harrasti suuresti kansan sivistystä ja antoi\nrunsaasti apua pitäjän kansakoululle.\"\n\n— He, tuoss'on!\n\nPoika lennätti uutisen kirjapainoon.\n\nSeuraavana päivänä meni maisteri Pihlénin puotiin tupakoita ostamaan.\nPihlén huomasi hänet konttoristaan pyöreän kurkistusruudun lävitse ja\ntuli puotiin.\n\n— Mistä kummasta sinä olet tuon uutisen saanut? kysyi Pihlén ja osoitti\nsormellansa lehden viime numerossa uutista \"Hirveä onnettomuus\".\n\n— Eikös se ole sitten oikea?\n\n— On se sen verran oikea että K:n pitäjässä paloi huoneet, mutta ei\npatrona Klingmanilta, vaan Flinkmanilta, eikä se tapahtunut viime\nviikolla, vaan toista vuotta takaperin ja ilmoitus patronan kuolemasta\non jo pari viikkoa takaperin ollut pääkaupungin lehdissä.\n\nMaisteri ei voinut vastata mitään, vaan kirosi itseksensä omaa\ntyhmyyttään ja tuli peräti huonolle tuulelle. Hän aikoi jo lähteä\npois kun kuomasi että puodin toisella puolella oli neiti Torn kauppaa\ntekemässä. Tämä kokosi kiireesti kaikki myttynsä ja riensi ulos samalla\nkertaa kuin maisterikin.\n\n— Mitähän tuokin minun jälessäni juoksee? ajatteli maisteri ja nosti\nhattuansa hyvin kylmästi. Mutta ikään kuin kiusalla rupesi neiti Torn\nkäymään hänen rinnallansa ja aloitti puhetta.\n\n— Maisteri Tiira, otattehan te lehteenne pieniä kertomuksia?\n\n— Kas niin, sitä vielä puuttui! ajatteli maisteri itsekseen ja vastasi:\nKyllä! mutta sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut sanoa: menkää\nKyöpeliin kertomuksinenne!\n\nNeiti Torn kertoi että hänellä jo kauan oli ollut pieni novelli\nvalmiina, mutta hän ei uskaltanut tarjota sitä julaistavaksi. Nyt oli\nhän sitä kantanut lakkarissaan monta päivää toivossa tavata maisteria\nja pyysi saada nyt antaa sen, kun vaan se voisi tapahtua niin ettei\nkukaan huomaisi. Myöskin pyysi neiti Torn ettei hänen nimeänsä millään\nehdolla kenellekään ilmaistaisi.\n\n— Se tuskin tulee tarpeelliseksi, sanoi maisteri melkein hävyttömällä\nepäkohteliaisuudella.\n\nKun kadulla kulki alituisesti ihmisiä, ehdoitteli neiti Torn että hän\npudottaa myttynsä huomaamatta kadulle, josta maisteri sen sitten ottaa.\n\n— Kaikkien hupsujen kanssa tässä on tekemistä, mutisi maisteri\näkeissään ja hänen päähänsä pälkähti jo sekin ajatus että pitäisi\njättää koko mytty kadulle muitten löydettäväksi, niin kyllä neiti\nTornilta kirjoitushalu loppuisi. Mutta sitte häpesi hän omaa\nilkeyttään, otti mytyn ylös ja meni kotia. Hänen mielestään kaikki\nihmiset katsoivat häneen ilkkuen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa:\nKas tuo mies se vasta löysi tuoreen uutisen lehteensä!\n\nKotia tultua heitti maisteri mytyn pöydälle, se vierähti maahan ja\naukeni. Muutoin se kenties olisi jäänyt pitkiksi ajoiksi avaamatta,\nmutta nyt otti maisteri sen uudestaan käteensä ja alkoi selailla.\n\nKun hän oli muutamia lehtiä lukenut, pääsi häneltä huudahdus:\n\n— Tämähän on oivallista!\n\nLuettuansa vihon yhtä mittaa loppuun, otti maisteri paperia ja\nkirjoitti neiti Tornille tällaisen kirjeen:\n\n \"Arvoisa neiti!\n\n Teidän pieni novellinne on kultahelmi. Minä olen sen lukenut suurella\n ihastuksella alusta loppuun. Se on ihan todellisesta elämästä leikattu\n kappale. Kieli on rikasta ja sujuvaa, esitystapa teeskentelemätön ja\n viehättävä. Suokaa minun toivottaa teille onnea ja odottaa useita\n samanlaisia kertomuksia teidän kynästänne.\"\n\nKun neiti Torn sai tämän kirjeen oli hänen luonansa pari pientä tyttöä\nyksityistä opetusta saamassa. Luettuansa kirjeen punastui hän niin\nankarasti että tytötkin sen huomasivat. Hän meni silloin toiseen\nhuoneesen, veti siellä piirongista laatikon auki ja otti joukon\nkellastuneita papereita esille. Ne olivat vanhoja rakkauden kirjeitä.\n\n— Hän on oikeassa, huokasi neiti Torn, se on todellisesta elämästä\nleikattu kappale — minun omasta elämästäni.\n\nKyynel vierähti hänen silmästään maisterin kirjeen päälle; hän pisti\nsen noiden kellastuneitten paperien joukkoon ja lukitsi laatikon.\n\n— Teidän silmässänne on kyynel, huomautti toinen tytöistä kun neiti\nTorn palasi heidän luoksensa.\n\nNeiti Torn ei vastannut mitään, vaan pyyhkäsi silmäänsä ja suuteli\ntyttöä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nYlioppilas Juslenius oli lähtenyt Helsinkiin lukemaan.\nRaittiuden-harrastajalta oli jo tullut kolme pitkää kirjoitusta, joissa\nsamaa asiata eri kannoilta tarkastettiin.\n\nNe kaikki odottivat tilaa lehdessä. Odottamassa oli myöskin vielä\nkauppaneuvos Polinin kirjoitus kansan opetuksen järjestämisestä.\n\nEräänä päivänä sai maisteri kauppaneuvokselta kirjeen, jossa häntä\nkutsuttiin päivällisille. Maisteri tuota melkein säikähti. Mitä pitäisi\nhänen sanoa, jos puhe syntyy tuosta onnettomasta kirjoituksesta ja\nmahdotontahan on estää puhetta siihen kääntymästä. Jos hän ilmoittaisi\nitsensä sairaaksi? Se olisi melkein liian typerää.\n\nKun maisteri saapui päivällisille, ei hän vielä tietänyt mitä vastaisi,\njos kauppaneuvos kirjoitustansa kysyisi. Sen vuoksi hän alussa olikin\nhiukan ahdistetulla mielellä, varsinkin kun hän huomasi että talon\nrouva puhutteli häntä jokseenkin kylmällä kohteliaisuudella.\n\nMutta päivällispöydässä hyvät ruo'at ja oivalliset viinit maisterin\nluonnon pian virkistivät ja hän sai iloisuutensa takaisin. Häntä\nvastapäätä istui Julia viehättävän yksinkertaisessa mustassa\nkotipuvussa, ainoastaan rinnan vasemmalle puolelle oli kiinnitetty\nyksinäinen punertava ruusu, joka oli täydessä sopusoinnussa hänen\nkasvojensa värin kanssa. Tuon tuostakin kohtasivat heidän katseensa\nja maisteri huomasi salaisella ilolla että Julia usein katseli häntä\nsilloinkin kuin hänen silmänsä olivat muualle kääntyneet.\n\nMaisteri, joka itse oli köyhistä vanhemmista syntynyt ja nyt oli\nvähäpalkkainen koulunopettaja, katseli mielihyvällä rikkaan talon\nsisustusta, pehmeitä ja avaroita nojatuoleja ja sohvia, paksuja\nmattoja, kalliita tauluja seinillä, kuvateoksia ja komeisin kansiin\nsidottuja kirjoja pöydillä ja hyllyillä. Piano oli auki viistossa\nyhdellä seinällä ja korkeitten fikusten ja palmujen keskeltä katseli\nRunebergin rintakuva rauhallisena koverretuilla silmäterillään. Kaikki\noli niin kestävää, niin lämpöistä, niin hyväilevää.\n\nMaisteri ajatteli itsekseen: tällaisessa kodissa olisi sentään hauska\nelää! Voisikohan tuota milloinkaan itsellensä hankkia?\n\n— Kun hän sitä ajatellessaan katsahti Juliaan, joka hänelle hymyili,\nluuli hän kuulevansa äänen, joka kuiskasi: se ei ole laisinkaan\nmahdotonta, sinun ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätesi ja ottaa onnesi!\n\nPäivällisen jälkeen vetäytyivät herrat kauppaneuvoksen kamariin\ntupakoimaan. Maisteri oli aivan muissa ajatuksissa kun kauppaneuvos\nhymyillen äkkiä kysyi, eikö hänen kirjoituksellensa jo voida saada\ntilaa lehdessä.\n\nMaisteri punastui vasten tahtoansa.\n\n— Se on vähän viipynyt, sanoi hän sopertaen ja yskähdellen, sen vuoksi\nettä olen aina aikonut kysyä, saisinko tehdä siinä pieniä muutoksia,\njotka saattaisivat asian hiukan selvemmäksi.\n\n— Varsin kernaasti, vastasi kauppaneuvos. Enkö siitä teille\nkirjoittanutkin? No se taisi unohtua. Tehkää te vain muutoksia niin\npaljon kuin tahdotte.\n\nMaisteri pyysi kuitenkin saada muutamia suullisia selityksiä asiasta\nja herrat istuivat vieretysten sohvalle. Totta puhuen eivät selitykset\nolleet paljoa valaisevampia kuin itse kirjoitus, mutta maisteri katsoi\nkuitenkin velvollisuudekseen niitä hartaasti kuunnella.\n\nKun kahvi oli tuotu sisään tuli huoneesen myöskin Julia äitinsä kanssa.\nSilloin jätettiin keskustelu kansan opetuksesta, mutta kauppaneuvos löi\nmaisteria polveen ja sanoi:\n\n— Miksi ette ole lukenut tohtoriksi? Onhan teillä hyvä pää.\n\n— Niin, lukekaa itsenne tohtoriksi! sanoi Juliakin, luoden maisteriin\nkehoittavan silmäyksen.\n\n— Asian laita on sellainen, selitti maisteri, että tohtoriksi\nlukemiseen ei tarvita niin paljon hyvää päätä kuin hyvää kukkaroa. Minä\nolen köyhä poika ja minun täytyi päästä ansaitsemaan niin pian kuin\nmahdollista.\n\n— Jaa, jaa, köyhyys on suuri rasitus, huokasi kauppaneuvoksen rouva\nja lisäsi vielä: Tähän aikaan ei enää lukenutta miestä pidetä juuri\nmissään arvossa, jollei hän ole vähintään tohtori.\n\nMaisteri naurahti kuivasti ja kauppaneuvos kiiruhti selittämään, että\nhänen rouvansa tarkoittaa noin ulkonaista arvoa; ihmisen sisällinen\narvo luonnollisesti ei riipu yksinään opista, sillä onhan sitä nähty\nettä korkeasti oppinutkin henkilö voi ihmisenä olla suuri roisto.\n\nMaisteri sanoi sen hyvin ymmärtävänsä.\n\nKahvin juotua puhuttiin vielä yhtä ja toista päivän tapauksista ja\nmaisteri olisi viipynyt pehmeällä sohvalla ja kauniin Julian vastapäätä\nvaikka kuinka kauan, mutta ensin katosi rouva ja sitten alkoi\nkauppaneuvos haukoitella yhä pitempään ja kysyi vihdoin vieraaltaan,\neikö hänellä ole tapana hiukan nukahtaa päivällisen päälle.\n\nMaisteri ymmärsi yskän ja heitti hyvästi. Julia saattoi häntä eteiseen\nsaakka ja sulkeissansa ovea kuiskasi vielä ra'osta:\n\n— Lukekaa itsenne tohtoriksi, herra maisteri! Maisteri heitti\nsormisuukkosen, mutta onneksi Julia ei sitä enään nähnyt.\n\nMaisteri oli nyt erinomaisen hyvällä tuulella, niinkuin oivallisen\naterian syönyt ihminen ainakin. Sitä paitsi hän oli selvinnyt tuosta\nonnettomasta kirjoituksesta paljon helpommin kuin oli odottanutkaan ja\nsen lisäksi oli hän iloinen niinkuin mies, joka luulee kauniin tytön\nrakkauden voittaneensa.\n\nHän astuikin nyt, pää pystyssä ja hattu hiukan toisella korvalla,\npitkin katua vihellellen hiljaa itseksensä kun vastaan tuli\nhänen virkatoverinsa, reaalikoulun opettaja Grönqvist, laiha,\nsäämiskän-karvainen mies, joka jo parikymmentä vuotta oli ollut koulun\npalveluksessa ja jolla nyt oli vaimo ja seitsemän lasta elätettävänä.\nKun Grönqvist sai tietää mistä maisteri tuli, puisti hän tämän kättä ja\nsanoi:\n\n— Niin, niin, veliseni, pidä sinä vaan kiinni siitä talosta, siellä se\nasuu kultalintu!\n\nSitte kuiskasi hän maisterin korvaan ikäänkuin suurena salaisuutena:\n\n— Kyllä sieltä ainakin pari sataa tuhatta lohkee! Ja sitte taas\nkovemmalla äänellä:\n\n— Älä nai köyhää! Jollet rikasta saa, niin ole ilman; yksi suu syö\nvähemmän kuin yhdeksän. Muista minua!\n\nMaisteri hymyili ja tahtoi sanoa: no, no, ei sitä vielä naimapuuhissa\nolla! Mutta Grönqvist oli jo mennyt kauaksi, sillä hän ei joutanut\nmonta sekuntia paikallaan pysymään. Hänen täytyi kaiken päivää\nkiiruhtaa paikasta toiseen työtä tekemään. Paitsi varsinaisia\nkoulutunteja, joita oli neljättäkymmentä viikossa, hän antoi vielä\nyksityistä opetusta, piti pienempäin kauppiasten tilikirjoja, hoiti\nuseitten käsityöläisten kirjeenvaihtoa, suomenteli pieniä kirjoja\nj.n.e. Hänellä ei ollut aikaa siunata, mutta ei sittekään tahtonut\nsuuri lapsilauma pysyä eheissä vaatteissa, rouva kahvissa ja itse\ntupakassa. Ruokaa luonnollisesti ei saanut puuttua.\n\nKun maisteri tuli kotia rupesi hän kauppaneuvoksen kirjoitusta\nkorjaamaan. Se tapahtui sillä tavalla, että hän otti puhtaan arkin\npaperia ja alkoi kirjoittaa. Hän ei edes katsonutkaan kauppaneuvoksen\nsepustukseen, vaan laati aivan itsenäisen kirjoituksen, jossa\nluonnollisesti ei ollut ainoatakaan sanaa samalla tavalla kuin\nkorjattavassa kirjoituksessa, eikä sisältökään ollut samaa. Maisteri\nkirjoitti jokseenkin selvän esityksen kansan opetuksen järjestämisestä\nSuomessa ja pani loppuun kauppaneuvoksen nimimerkin. Mitään uutta tai\nerinomaista ei siinä ollut, mutta kaikki mitä kirjoitus sisälsi oli\nsellaista että sitä saattoi yksinkertainenkin ymmärtää.\n\nSaatuansa kirjoituksen valmiiksi alkoi maisteri miettiä äskeisiä\ntapauksia. Ensiksikin tunnusti hän itselleen että hän oli Juliaan\nrakastunut — oikein todellisesti rakastunut. Mutta miksi oli häntä\nkehoitettu tohtoriksi lukemaan ja mitä varten oli erittäin Julia häntä\nsiihen kehoittanut? Hän asetti ajatuksissansa oman rakkautensa tuon\nkehoituksen jonkinlaiseen yhteyteen keskenänsä. Jälkimäinen oli vastaus\nedelliseen. Tehkää itsenne tohtoriksi, niin voitte päästä vävykseni,\nluuli hän kauppaneuvoksen sanovan. Lukekaa tohtoriksi, niin annan\nteille ilolla käteni, kuiskasi Julia — hänen ajatuksissaan. Ja miks'ei\ntohtoriksi? Kannattaapa sellaisen palkinnon edestä puuhata, vieläpä\nvelkaakin tehdä.\n\nKaiken sen illan ja vielä yölläkin maisten mietti, mistä aineesta hänen\nsopisi tohtoriväitöksensä kirjoittaa.\n\nSeuraavana iltana oli maisterin määrä pitää esitelmä Alma Hegelin\nompeluseurassa. Kun hän tuli kokoushuoneesen otettiin häntä vastaan\nsuurella kunnioituksella ja kaikenlaisilla pienillä kohteliaisuuksilla,\njoilla ainoastaan naiset osaavat miesten enemmän tai vähemmän\nitserakasta mieltä suositella. Maisterin tullessa eteiseen kuului\nsalista iloista naurua ja puhetta, mutta sitte hän kuuli huudettavan\nHsh! aivan niinkuin koulussa opettajan tullessa luokalle, ja nauru\nlakkasi. Tuo hiljaisuus hiukan vaivasi maisteria, jota Alma ja\npari muuta tyttöä oli tullut vastaan ottamaan. Hän ei uskaltanut\npaljon katsoa ympärillensä, vaan kuunteli hajamielisenä Alman monia\nanteeksipyyntöjä siitä että häntä oli vaivattu, mutta kun hänen\ntiedettiin osaavan erinomaisen hyvin puhua ja kaikki halusivat häntä\nkuulla, niin oli hyvän tarkoituksen vuoksi rohjettu j.n.e.\n\nHuone ei ollut erittäin iso. Muutamien pyöreitten pöytien ääressä istui\nnuoria neitosia neulomassa. Peremmällä oli erityinen pieni pöytä, jolla\nseisoi juomalasiin pistetty kukkakimppu sekä vesikarahvi; pöydän takana\noli tuoli. Maisteri vietiin tälle tuolille istumaan. Aluksi hän katseli\nalaspäin kooten ajatuksiansa, mutta kun hän sitte puhetta aloittaen\nkohotti silmänsä, huomasi hän tyttöjen joukossa myöskin Julia Polinin.\nHeidän silmäyksensä kohtasivat, vieno puna nousi maisterin kasvoille\nja Julia hymyili niin hurmaavalla tavalla, että maisteri oli vähällä\nsekaantua esityksessään. Mutta voitettuansa ensi hämmästyksen puhui\nmaisteri kahta kauniimmasti Julian ihanain silmäin edessä.\n\nUseissa pöydissä kuiskaeltiin ja hiljaa nauraa kiherrettiinkin. Alussa\nse maisteria häiritsi, mutta sitten ei hän sillä enään lukua pitänyt.\nVarsinkin eräs tyttö saman pöydän ääressä, jonka luona Alma Hegel\nistui, oli hyvin levoton. Hän kumartui Alman puoleen ja kuiskasi:\n\n— Hänen kaulaliinansa on väärässä. Alma nyökkäsi päällään.\n\nVähän ajan päästä kumartui tyttö uudestaan.\n\n— Katsopas, eikö hänen silmänsä näytä viheriäisiltä?\n\nAlma puisti päätänsä vihaisesti, mutta tyttö piirsi neulansa kärjellä\npöytään maisterin kuvan niin luonnollisena että Almankin huulet vasten\ntahtoansa vetäytyivät hymyyn.\n\n— Kas kuinka Julia pöyhistelee, kuiskailtiin toisessa pöydässä. Hän on\nvarmaankin tullut tänne maisteri Tiiran tähden.\n\nSuurin osa seurasta kuunteli kuitenkin hartaasti esitelmää, jossa\npuhuttiin nais-emansipationin kehityksestä, eikä se ollutkaan varsin\npitkä. Esitelmän loputtua tarjottiin teetä ja maisteri istuutui Julian\nviereen. Hänestä oli aivan luonnollista että hän niin teki, mutta\nmoni seuran varsinaisista jäsenistä katsoi karsain silmin kuinka tuo\nsatunnainen tulokas anasti itsellensä sen, jota varten he olivat\nniin miehissä kokoon tulleet. Mieliala oli sen vuoksi yleensä hiukan\nraskas, vaikka Julia ja maisteri eivät sitä huomanneet, sillä he eivät\ntietäneet mikä iloisuus täällä ennen oli vallinnut.\n\nTavallista aikaisemmin tällä kertaa erottiinkin ja maisteri läksi\nsaattamaan Juliaa kotia. Niin pian kuin he olivat tulleet kahden kesken\nmuuttui heidän keskustelunsa heti tuttavammaksi. Maisteri ilmoitti\naikovansa ruveta lukemaan tohtoriksi.\n\n— Todellakin! huudahti Julia. Siinä teette oikein.\n\n— Ilahduttaako se teitä?\n\n— Minä otan aina osaa teidän elämänne vaiheisiin ja kunnioitan suuresti\nteidän pyrintöjänne.\n\nMaisterista tuntui kummalliselta. Hän kysyi itseltänsä, eikö hän\njo voisi olla rohkeampikin saattamatta onneansa vaaraan. Kun\nsitte Julia kertoi parin päivän päästä matkustavansa Helsinkiin\nlauluharjoituksiansa jatkamaan ja viipyvänsä siellä kevääsen saakka,\ntuli maisterille kiire. Hän näki sen ihanan kuvan, joka oli hänen\nedessänsä, äkkiä väistyvän kaukaiseen etäisyyteen, niinkuin se, joka\nkaukosilmän kautta maailmaa katseltuaan hämmästyen huomaa kaikkien\nesineiden pakenevan himmeään etäisyyteen niin pian kuin niihin\nluonnollisilla silmillä katsahtaa. He olivat jo lähellä Polinin talon\nporttia kun maisterille selvisi, että jollei hän tätä tilaisuutta käytä\nhyväksensä, niin kenties kaikki on menetetty. Rohkea rokan syö, kaino\nei saa kaaliakaan, ajatteli hän.\n\nUskaliaalla ajatuksen käänteellä johti maisteri äkkiä puheen heidän\nkeskinäiseen suhteesensa ja tunnusti rakkautensa kauniilla ja palavilla\nsanoilla, äänen värähdellessä sisällisestä mielenliikutuksesta.\n\nJulia kuunteli häntä vaieten ja ilta oli siksi pimeä, ett'ei maisteri\nvoinut kumppalinsa kasvoista nähdä minkä vaikutuksen hänen sanansa\ntekivät. Kun maisteri oli lopettanut ja ja henkeänsä pidättäen odotti\nvastausta, lausui Julia:\n\n— Olen jo puolittain arvannut ajatuksenne ennen kuin ne lausuittekaan\nilmi. Uskokaa minua kun sanon, että se, mitä nyt olette kertonut, minua\nsuuresti miellyttää; mutta voittehan arvata tilani ja ymmärtää ett'en\nvoi tällä hetkellä sen suorempaa vastausta antaa.\n\n— Oh, kun lupaatte vaan ett'ette minua unhoita, niin olen jo\nonnellinen, huudahti maisteri.\n\n— Siitä voitte olla varma. Mutta muistakaa myöskin te lupauksenne ja\nlukekaa itsenne tohtoriksi, sanoi Julia, joka jo oli pujahtanut portin\nsisäpuolelle.\n\nMaisteri ei vielä ennättänyt mitään vastata kun Julia portin ra'osta\nojensi kätensä ja sanoi:\n\n— Hyvästi maist... hyvästi... Kaarlo!\n\nNimen lausui hän niin viehättävällä ujoudella että maisteri aivan\nhurmaantuneena tarttui kätöseen ja painoi tulisen suudelman\nhansikkaalle, joka sitä peitti.\n\n— Julia! kuiskasi hän sitte, mutta portti oli jo kiinni ja hän kuuli\nJulian nopein askelin poistuvan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKun kauppaneuvos Polin tuli valtuusmiesten kokoukseen, toivotti hänelle\nmoni onnea sen oivallisen kirjoituksen johdosta, joka äsken oli ollut\nlehdessä julaistuna ja joka kaikkien kiittäjäin mielestä oli oikeaan\naikaan lausuttu sana. Merkillistä vaan että kauppaneuvos ennätti\nkaikkia asioita miettiä ja harrastaa, ja että hänellä oli niin selvät\najatukset sellaisessakin asiassa kuin kansan opetuksen järjestämisessä,\njosta useimmat muut kaupungin isät eivät vähintäkään huolineet.\nKauppaneuvos kuunteli noita ihmetteleviä lauseita myhäillen ja käsiä\npuristellen.\n\nKun kauppaneuvos itse ensin luki kirjoituksensa sanomalehdessä,\nällistyi hän suuresti, milt'ei loukkaantuikin siitä rohkeudesta, jolla\nmaisteri oli hänen kirjoitustaan pidellyt. Mutta sitte hän huomasi\nkuinka tyhmää oli siitä suuttua ja päätti olla ikäänkuin ei olisi\nmitään muutoksia huomannut, ja vihdoin, kun kirjoitusta hänelle paljon\nkiiteltiin, uskoi hän todellakin itse kirjoittaneensa joka sanan.\n\nMaisteri Tiiraa ei näinä aikoina paljon näkynyt; hän istui kotona\nja luki. Hän oli hankkinut huoneensa täyteen kirjoja ja ajatteli\nlakkaamatta tohtoriväitöksen kirjoittamista. Sanomalehtensä hoidosta\nhän ei enään pitänyt varsin suurta lukua, vaan painatti siihen\nkirjoituksia mistä niitä vain tuli. Sitä käytti hyväksensä etenkin\nse raittiuden harrastaja, joka jo ennenkin oli hänelle kirjoituksia\nlähettänyt. Nyt oli joka numerossa kirjoitus juoppoutta vastaan\nja muoto niissä ei aina ollut erittäin kohtelias eikä muutoinkaan\nvarovainen.\n\nEräänä päivänä tuli kauppaneuvos Polin maisterin luokse. Maisteri\nsäpsähti; hän luuli kauppaneuvoksen taas tarjoavan jotakin kirjoitusta\nkansan opetuksesta taikka muusta sellaisesta asiasta. Kauppaneuvos\nkatseli ensin uteliaasti huonetta. Kirjoituspöydällä oli muiden\nkapineiden joukossa kaksi valokuvaa seisovain puitteiden sisällä.\nToisessa oli vanhan naisen kuva, arvattavasti maisterin äidin, toisessa\n— Julian!\n\n— Minä sain sen neidiltä itseltänsä sinä päivänä, jona hän läksi\nHelsinkiin, selitti maisteri huomatessaan kauppaneuvoksen hämmästyksen.\n\nKauppaneuvos ei vastannut mitään, vaan istui maisterin tarjoamaan\nkeinutuoliin. Hän sytytti ensin maisterin tarjoaman papirossin, mutta\nlaski sen kesken-eräisenä pois ja otti omasta lakkaristaan sikaarin,\njosta puhuessaan napsautti erityisellä pienellä koneella pään poikki\nja ennen kuin sytytti, pyöritteli hetken leikattua päätä huuliensa\nvälissä. Puhuttuansa ensin niitä näitä, joutui hän vihdoin siihen\nasiaan, jota varten oli tullutkin.\n\n— Minun mielestäni, sanoi hän, vetäen pitkän sinertävän savun\nsikaaristaan, te ette ole oikein tasapuolinen kirjoitusten suhteen,\njoita lehteenne otatte. Muutamia kirjoituksia te korjaatte ja sorvaatte\nsiksi kuin ne saavat halutun muodon — ja se on aivan oikein, lisäsi\nhän kiiruusti, huomatessaan maisterin kasvoilla levottomuutta. Mutta\nteidän pitäisi tehdä samoin kaikille kirjoituksille. Minun mielestäni\nette kylliksi pidä silmällä niitä kirjoituksia, joita raittius-asiasta\nlehteenne lähetetään. Katsokaas viime numerossa on esimerkiksi\nkirjoitus, jossa sanotaan kaikkia viinapolttimoiden omistajoita\nmurhapolttajoiksi.\n\n— Todellakin! huudahti maisteri ja otti lehden käteensä. Hän ei ollut\nlukenut kirjoitusta lävitse ja oli antanut muiden lukea korrehtuuria.\nNiin siinä tosiaankin sanottiin ihan selvästi.\n\n— Siinä sen näette, jatkoi kauppaneuvos, ja kuitenkin on se ammatti\nyhtä luvallinen ja kunniallinen kuin muutkin elinkeinot, vai kuinka?\n\nKun maisteri ei mitään vastannut, vaan katseli yhä sanomalehteen, otti\nkauppaneuvos lakkaristaan paperin ja sanoi siinä antavansa pienen\nvastauksen tuolle kirjoitukselle.\n\nMaisteri sanoi velvollisuutensa olevan panna se ensi lehteen ja lupasi\nett'ei vastedes hänen lehdessänsä sellaisia loukkaavia lauseita\nkirjoiteta.\n\n— Täytyy pitää ukkoa hyvällä tuulella, mutisi hän itseksensä\nsulkeissaan ovea kauppaneuvoksen jälkeen.\n\nJo samana iltana tuotiin taas yksi raittiutta koskeva kirjoitus, mutta\nmaisteri heitti sen lukematta pöytälaatikkoonsa ja sinne seurasi\nsitä monet ajat jälestä päin kaikki kirjoitukset, jotka raittiutta\nsisälsivät. Pihléniltä sai maisteri tietää että kaupungin vieressä\noleva viinapolttimo oli suurimmaksi osaksi kauppaneuvoksen oma, vaikka\nse muutoin kulki osake-yhtiön nimellä.\n\nKun seuraavan numeron \"Kauppia\" piti ilmaantua, tapahtui jotakin,\njota siihen saakka ei ollut vielä sattunut. Tultiin ilmoittamaan että\npaino-asiamies on kieltänyt lehden ulosjakamisen ja että koko painos on\nvalmis. Paino-asiamiehenä ei ollut kukaan muu kuin kolleega Grönqvist,\njoka kokosi itselleen kaikki mahdolliset pienet virat. Maisteri riensi\nhänen luoksensa hyvin äkäisenä.\n\n— Mitä hiton skandaalia sinä aiot tehdä?\n\nSe ei ollut paino-asiamies, joka näin puhetta aloitti, vaan \"Kaupin\"\npäätoimittaja.\n\nGrönqvist näytti että erääsen hovi-uutiseen oli tullut huutomerkki\nhyvin kummalliselle paikalle; se teki lauseen ivalliseksi, suorastaan\nloukkaavaksikin. Hänen oli mahdoton päästää lehteä sellaisessa tilassa\nmaailmaan.\n\n— Ja tuollaisen pienen pilkun takia, jonka kärpäinenkin voi paperille\ntehdä, pitäisi minun hävittää kokonainen valmis painos — oletkos hullu?\n\n— Sellaisia kärpäisiä, jotka tekevät samanlaisen merkin samaan paikkaan\ntuhannessa eri lehdessä, ei ole maailmassa muita kuin yksi, nimittäin\nsinä itse, veli pyhä! nauroi Grönqvist. Minä en sille mitään voi, sillä\nminä saatan menettää virkani, jos päästän tuon menemään.\n\n— Vai niin, sanoi maisteri hiukan lauhtuneena, sinä pelkäät\nvirkasi menettämistä. Minä sanon sinulle yhden asian: joll'et sinä\nhyväksy lehteä sellaisenaan, niin minä lakkautan sen heti — sitä\nei hauskuudeksensa toimita, tiedä se. Kuinkas silloin sinun käy?\nSinua ei tarvita ja paino-asiamiehen virka täällä lakkautetaan. Nyt\non mahdollista että koko asiata ei huomata, taikka pääset pienellä\nmuistutuksella. Mutta sen minä sanon, että jos sinä minun lehdestäni\nteet makulatuuria, niin teen minä makulatuuria sinusta itsestäsi!\n\nMaisteri oli taas kiivastuksissaan; hän löi lakin päähänsä ja teiskaili\nlaattialla käsivarsiansa heilutellen. Grönqvist-paralla ei ollut muuta\nkeinoa kuin suostua — hän kirjoitti nimensä ja lehti jaettiin.\n\nMutta eipä viipynyt kauan ennenkuin maisteri itse olisi tehnyt koko\npainoksesta makulatuuria, jos se vielä olisi käynyt päinsä. Kotia\ntultuansa heittäytyi hän loikomaan ja otti käteensä lehden, jonka\nvastikään oli taistelemalla turmiosta pelastanut. Hän luki sen\njärjestänsä lävitse, päästäen pieniä huudahduksia taikka salaisen\nkirouksen jokaiselle painovirheelle minkä tapasi. Se oli hänen\ntavallinen nautintonsa, sen jälkeen kuin hän sanomalehden toimittajaksi\nrupesi, painovirheitten etsiminen. Ne tosin häntä aina harmittivat,\nmutta samalla hän myöskin tunsi jonkinlaista iloa löytäessään\npainovirheen; tuntui aivan kuin olisi saanut varkaan kiinni \"_in\nflagranti_\", taikka löytänyt harvinaisen kasvin metsästä. Tämä himo\nmeni hänessä niin pitkälle, että usein kirjojakin lukeissa sisällys\nunohtui halusta löytää painovirheitä, ja jos sitte joku sellainen\nsattui vastaan tulemaan, niin hänen silmänsä loistivat ilosta —\nvahingonilosta.\n\nMutta nyt hän yht'äkkiä kavahti pystyyn ja tarttui tukkaansa.\nKauppaneuvos Polinin kirjoituksessa hän luki seuraavan lauseen:\n\n\"Sellaiset sanat tuntuvat katkerilta kaikista, jotka, niinkuin tämän\nkirjoittaja, ovat monta löyhää ruokkineet ja monta alastonta pettäneet.\"\n\n— Voi minua! vaikeroi maisteri. \"Monta löyhää ruokkineet ja monta\nalastonta pettäneet\", kun pitäisi olla: köyhää ruokkineet ja alastonta\npeittäneet!\n\nPainovirhe on virheistä kiusallisin, sillä tuhannet saavat sen nähdä\nennen kuin ennättää sitä oikaistakaan, eikä sitä voi millään salata,\nniinkuin muita virheitä, ei millään muulla kuin äänettömyydellä — ei\nole tietääkseenkään. Se ei kuitenkaan aina käy laatuun; niinpä ei\ntässäkään tapauksessa.\n\nMaisteri kirjoitti sen vuoksi kauppaneuvokselle kohteliaan kirjeen,\njossa pyysi anteeksi painovirheitä ja lupasi oikaista ne seuraavassa\nnumerossa. Se ilmestyi vasta viikon päästä, siis oli yleisöllä kyllä\naikaa ilkkua ja nauraa.\n\nKorrehtuurin lukijalle, köyhälle koulupojalle, antoi maisteri ankarat\nnuhteet noista virheistä ja luki itse korrehtuurin oikaisuun. Mutta\nkova onni näytti tuota pientä lausetta seuraavan, sillä kun ensi\nnumerossa luettiin oikaisu, niin sanottiin siinä että puheena oleva\nlause on näin luettava: \"Sellaiset sanat tuntuvat katkerilta kaikista,\njotka, niinkuin tämän kirjoittaja, ovat monta köyhää ruokkineet ja\nmonta alastonta keittäneet.\"\n\nKuinka tämä uusi painovirhe oli syntynyt, sitä ei milloinkaan saatu\nselville. Maisteri katsoikin nyt parhaaksi jättää asia sillensä, ja\nniin varmaan ajatteli myöskin kauppaneuvos Polin, koska ei siitä\nsanaakaan hiiskunut. Mutta maisterin mieltä se kauan karvasteli ja\nteki hänet äreäksi. Siihen vaikuttivat vielä muutkin syyt. Hän sai\nJusleniukselta kirjeen, jossa oli \"Kauppia\" varten Kirje Helsingistä\nsekä näin kuuluva yksityinen kirje maisterille:\n\n \"Veliseni!\n\n Täällä minä istun ja luen niin että pää höyryää, mutta tulenko\n valmiiksi jo täksi kevääksi, se on vielä \"i gudarnes knä\", niinkuin\n ruotsalainen sanoo.\n\n Täällä on Kauppilan tyttöjäkin pääkaupungissa. Tuonaan kun kävelin\n pitkin Aleksanderin katua tuli vastaani Julia Polin niin ihanana\n kuin — pane itse tähän joku kaunis vertaussana. Luistimet kalisten\n reksuivat hänen käsivarressaan ja hän sanoi menevänsä radalle, jossa\n nyt oli \"samsis\". Aivan oikein, kävelihän kaduilla kaiken päivää\n mies, joka sitä ilmoitti sekä etu- että takapuolellansa, sanoin minä.\n Julialta pääsi pieni naurun tirskaus ja minä läksin häntä seuraamaan\n muka jonkinlaisena Romeona. Mutta kun tulimme luistinradalle, jossa\n sähkölamput juuri alkoivat levittää huikaisevaa valoansa ja josta jo\n etäälle kuului surina ja pörinä niinkuin suuresta ampiaispesästä,\n niin minun Romeuuteni loppui pian ja toiset teräs-anturoilla\n potkivaiset, hyppiväiset, kiitäväiset, huojuvaiset Romeot veivät minun\n kaunottareni. Juliallalaa — Julia! Hetken perästä näin hänen kiitävän\n luutnantti von Stormin käsivarressa pitkin sohjoksi luisteltua jään\n pintaa. Hän näytti niin onnelliselta kuin minkä pulskan pojan rinnalla\n hyvänsä. No se onkin yleinen luonnon laki että rikkaudet painuvat\n sinne missä niitä enimmin tarvitaan. Siis myöskin rikkaat tytöt\n joutuvat upseereille. Eikös se ole selvää, 'rookas pillit?'\n\n Täällä ruvetaan jo tulevain valtiopäiväin vuoksi puuhaamaan.\n Puolueitten johtajat valmistelevat ehdokaslistojaan. Porvarissääty se\n antaa nytkin enimmän päänvaivaa. Ei sen vuoksi että olisi ehdokkaista\n puutetta, vaan sen vuoksi että niitä on liiaksi paljon. Joka toinen\n helsinkiläinen tahtoo päästä tuohon huvitukseen, ja jokainen\n keltanokkainen jurisutriusqve, jokainen senaatin kanslisti, jokainen\n sanomalehden-toimittaja luulee syntyneensä edusmiehen valtakirja\n varpaan välissä, taikka toivoo saavansa sen jostakin kaupungin\n nimellä ja arvolla varustetusta kylästä. Kirjeitä ja tarjouksia\n ruvetaan jo lähettämään kaikkialle, markkinat ovat alkaneet. Älkää\n kiirehtikä tekään Kauppilassa, voitte saada täältä edusmiehen aivan\n polkuhinnasta. Jollei teidän raha-asianne olisi niin kukoistavassa\n tilassa, ehdoittelisin että myisitte edustus-oikeutenne enimmän\n tarjoavalle. Rahoja voisitte käyttää uuden ruiskun ostamiseksi\n kaupunkiin.\n\n Oletkos nähnyt Alma neitiä? Onko hänen poskensa yhtä punaiset ja\n silmänsä suloiset, ja ainako hän ihailee sinua yhtä vilpittömästi? Voi\n paksusti, toivoo\n\n                                                           Tuus\n\n P. Juslenius.\n\n P.S. Nyt minä tiedän kuka se harmaanuttuinen Antikristus siellä\n kestikievarissa oli. Sehän oli Moses Strohman itse! Olisihan meidän\n pitänyt tuntea hänet jo _ex ungue_.\"\n\nMaisteri luki kirjeen, joka tavallisissa oloissa olisi antanut hänelle\npaljon miettimisen aihetta, mutta nyt silti ei painunut hänen mieleensä\nmuuta kuin juttu Juliasta. Sanomaton kaiho ja luulevaisuus syttyi hänen\nsydämessään ja hän tunsi itsensä onnettomaksi, hyljätyksi olennoksi.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPihlénissä oli ristiäiset ja maisteri Tiira oli kutsuttu kummiksi.\nHänen vastassansa tyttökummina seisoi Alma joka ei uskaltanut nostaa\npaljon silmiänsä maasta, mutta kuitenkin huomasi, ett'ei maisteri\nhänestä ollenkaan lukua pitänyt. Ja kuitenkin oli hän viehättävin tyttö\nmitä ajatella saattaa, pienet hymykuoppaset poskipäissä ja lyhyt tukka\nkiharoina pään ympärillä. Hän oli pukeutunut tilaisuuteen erityisellä\nhuolella, vaikka hän ei tahtonut sitä itsellensä myöntää, ja nyt pisti\nhänen hiukan vihaksensa, että maisteri ei ollut häntä näkevinänsä.\n\nMaisteri olikin näinä aikoina tavattoman hajamielinen eikä huolinut\nmistään. Siihen oli syynä osaksi paljo lukeminen, osaksi Jusleniuksen\nkirje. Hänen ajatuksensa liikkuivat yhä Helsingissä, jossa hän luuli\nnäkevänsä Julian milloin jonkun upseerin sylissä, milloin nauramassa\njonkun muun kavaljeerin kanssa. Hän olisi jo mielellään kirjoittanutkin\nJulialle, mutta ei tietänyt hänen asuntoansa Helsingissä, eikä\nrohjennut mennä sitä Polinilta kysymään; muita hän ei tahtonut heidän\nväliinsä vetää, koska tähän saakka asia oli niin hyvin salassa pysynyt,\nettei mitään kulkupuheita ollut syntynyt.\n\nKun kastetoimituksen loputtua viiniä ja makeisia tarjoeltiin, kiertyi\nuseita tyttöjä, niiden joukossa Alma, maisterin ympärille. Oikeassa\nkädessään he pitivät viinilasia ja vasen käsivarsi oli laskettu\nvieruskumppalin vyötäisille. Siten muodostui keskeymätön rengas,\njota jokainen mies olisi ihastuksella katsellut, mutta maisteri vaan\nitseksensä nureksi, ett'eivät jätä häntä rauhaan.\n\nTytöt kertoivat kaikki melkein yhdellä suulla kuinka he ovat\nmielistyneet lehdessä tätä nykyä olevaan novelliin ja tahtoivat\nedeltäpäin tietää \"saavatko he toisensa\". Maisteri oli juuri\nsanomaisillansa että heidän piti tätä kysyä neiti Tornilta, mutta tämä,\njoka istui kauempana ja oli kuunnellut keskustelua, loi häneen niin\nrukoilevainen ja tuskaa ilmaisevan katseen, että maisterin tuli häntä\nsääli. Hän kehoitti sen vuoksi tyttöjä hillitsemään uteliasuuttansa ja\nodottamaan novellin jatkumista.\n\n— Voi voi, siihen menee niin monta viikkoa, sanoivat tytöt ja pyysivät\nmaisteria jos jollakin tavalla muodostamaan kertomusta niin, että\nse loppuisi heidän mielensä mukaan, eivätkä ottaneet korviinsakaan\nmaisterin vakuuttelemista, ettei kertomuksen muodostaminen ollut hänen\nvallassaan.\n\nKoko ajan istui neiti Torn aivan kuin neuloilla. Nyt tuli koko\ntyttöparvi hänen luoksensa. Lasia kilisteltiin, huulia kasteltiin ja\neräs tytöistä kuiskasi hiljaa, maisteriin vilaisten:\n\n— Onko hän todella rakastanut ja niin paljon kärsinyt, vai kuinka hän\nosaa sillä tavalla kirjoittaa?\n\n— Luultavasti, sanoi neiti Torn ja huokasi syvään. Kerrotaanhan että\nsimpukka ainoastaan suurta tuskaa kärsien voi helmiä synnyttää; ehkä\nkirjailijain laita on sama.\n\nMoni tytöistä katsoi uteliaasti maisteriin ja ajatteli: Jos voisi hänen\nsydämestään lukea niinkuin kirjasta, mitähän kaikkea silloin saisi\ntietää?\n\nPoislähteissä lyöttäytyi maisteri neiti Tornin seuraan ja saattoi häntä\nkotia. Hän kertoi kuinka neidin kirjoittama novelli on saavuttanut\nsuurta suosiota, niinkuin, itse saattoi tänään tyttöjen uteliaisuudesta\nnähdä. Maisteri sen vuoksi pyysi hyvin hartaasti että neiti Torn joko\njatkaisi novellia, joka kohta loppuu, taikka kirjoittaisi uuden, sillä\nnovelli on tuottanut lehdelle paljon uusia tilaajoita.\n\nNeiti Torn vastasi, ettei hän voi novellia jatkaa, sillä se on\nauttamattomasti lopussa, mutta uutta on hänellä jo alulla, sillä\nensimmäisen menestyminen on häntä suuresti kiihoittanut.\n\nMuutaman ajan päästä tuli neiti Tornilta paksu vihko käsikirjoitusta.\nMaisteri tarttui siihen innokkaasti ja alkoi lukea. Mutta suuri\noli hänen hämmästyksensä, sillä, yhtä luonnollinen, todenmukainen\nja liikuttava kuin edellinen novelli oli, yhtä teeskennelty, kuiva\nja mahdoton oli tämä. Niitä ei olisi voinut luulla saman henkilön\nkirjoittamiksi.\n\nEnsi kerran kun maisteri tapasi neiti Tornin, sanoi hän suoraan\najatuksensa uudesta novellista. Neiti Tornille herahti kyyneleet\nsilmiin. Hän sanoi itse samaa peljänneensä; mutta eroituksen oli\nvaikuttanut se, että edellisessä hän oli kertonut mitä itse oli\nkokenut, jälkimäisessä hän puhui ainoastaan mielikuvituksensa\nperustuksella, ja se ei mahtanut olla erittäin vilkas.\n\nMaisteri sääli tyttöparkaa, jonka hän arvasi paljon kärsineen, ja\nkun häntä itseänsäkin näinä aikoina kovat lemmen tuskat vaivasivat,\ntunsi hän erityistä hellyyttä tuota naista kohtaan, joka seisoi hänen\nedessänsä ja kyynelten lävitse katsoi niin rukoilevaisesti. Hän tarttui\nmelkein tahtomattansa tytön käteen ja koetti lohduttaa häntä, vaikka\nei oikein tietänyt mitä piti sanoa nuorelle naiselle, joka sydämen\nasioissa kenties oli kokeneempi kuin hän itse.\n\nHän lupasi kuitenkin korjailla kirjoitusta eikä antanut sitä takasin,\nvaikka neiti Torn pyysi.\n\nTämä kohtaus tapahtui vähää ennen Vapunpäivää kaupungin kirkon\nedustalla. Kadut olivat jo paljaat ja kerjäläistytöt tarjoilivat\npieniä vuokkotupsuja ohikulkeville. Seisoessaan tuossa kirkon\nportaitten läheisyydessä näkivät maisteri ja neiti Torn pormestarin\nja kauppaneuvoksen rouvain yhdessä tulevan heitä kohden. Vaikka jo\noli jotensakin lämmin, oli rouva Polinilla avara ketunnahkainen\nurkki kiiltävällä silkkipäällyksellä, pormestarin rouvalla oli\nruumiinmukainen palttoo sinertävästä sametista sekä päässä samanvärinen\nsoma kapotti, jossa ainoana koristuksena kiilsi hopeasolki.\n\nMaisteri ja neiti Torn heittivät kiireesti hyvästi ja läksivät kumpikin\neri haaralle. Neiti Tornin mennessä rouvain ohitse huomasivat nämät\nettä hänen silmänsä olijat itkuiset ja rouvat iskivät toisillensa\nsilmää.\n\nSeuraavana päivänä kerrottiin kaupungilla että maisteri Tiira ja neiti\nTorn olivat olleet salaisesti kihloissa, uutta nyt maisteri oli antanut\ntuolle köyhälle tytölle rukkaset, saatuansa parempia kiikariin. Huhua\nei kaupungissa paljon uskottu, ei ainakaan nuorien joukossa, sillä\nsiihen ei huomattu vähintäkään syytä olevan.\n\nMaisterilla ei moneen aikaan ollut mitään yhteyttä kauppaneuvoksen\nperheen kanssa ja noiden onnettomain painovirheitten jälkeen olikin\nheidän välillensä ilmaantunut jonkinlaista jäykkyyttä ja kylmyyttä,\njonka poistamista maisteri turhaan aprikoitsi. Suuri oli sen vuoksi\nhänen hämmästyksensä ja ihastuksensa kun eräänä päivänä kauppaneuvos\nvei hänet kadulta luoksensa ja tarjosi sikaaria ja sherryä.\n\nKun maisteri ihanteli komeata hopeista koteloa, josta sikaareja\ntarjottiin, pisti kauppaneuvos sen hänen käteensä, sanoen:\n\n— Olkaa hyvä, te voitte pitää sen muistona minulta.\n\nMaisteri ällistyi suuresti ja kielteli samalla kuin kiitti, ja laski\nsitte kotelon pöydälle.\n\nKauppaneuvos aloitti puhetta valtiopäivistä.\n\n— Minä olen huomannut, sanoi hän, että lehdessänne jo on ollut muutamia\nkirjoituksia, jotka koskevat tulevia valtiopäiviä. Te olette varmaankin\najatellut kuka meidän kaupungistamme lähetettäisiin, sillä teidän\nsanan saattaa viimeisellä hetkellä paljon vaikuttaa. Ketä olet aikonut\nehdottaa?\n\n— Kaikki, joiden kanssa olen asiasta keskustellut, vastasi maisteri,\nsanovat ett'ei voi olla puhettakaan muista kuin joko teistä, herra\nkauppaneuvos, taikka kauppias Pihlénistä.\n\n— Ei minusta millään ehdolla, huudahti kauppaneuvos, tehden torjuvan\nliikkeen kädellänsä. Minä olen aina ennenkin vastustanut valitsemistani\nja se onkin aina onnistunut, paitsi yhdellä kertaa, jolloin he minut\nsinne saivat; mutta toista kertaa en enää mene. Pihlén sitä vastaan on\nnuori ja innokas mies, hän tuntee kaupungin asiat hyvin ja teillä ei\nole aavistustakaan siitä, kuinka hyvät puhelahjat hänellä on. Kun hän\ntoisinaan valtuusmiesten kokouksessa pitää puhetta, niin luulisi, että\nse on itse Sokrates... tuota noin Demosthenes, joka puhuu.\n\nMaisteri kyllä myönsi Pihlénin suuret ansiot, mutta kohteliaisuuden\nvuoksi hän kuitenkin sanoi kauppaneuvosta ajatelleensa ja koetti kumota\nniitä syitä, joilla tämä valitsemistaan vastusteli.\n\nKauppaneuvos ylisteli Pihléniä ja maisteri kauppaneuvosta, ikäänkuin\nolisi ollut palkinto voitettavana teeskentelemisen taidossa. Sherry\nalkoi hiukan kuumentaa poskia ja kovasti siinä jo rähistiin ja\nnaurettiin ja kättä paiskattiin lähteissä ja erottiin erinomaisen\nhyvinä ystävinä.\n\nKun maisteri oli jo portailla juoksi kauppaneuvos jälessä ja toi\nsikaarikotelon, joka oli jäänyt pöydälle. Maisteri ei tahtonut ottaa\nsitä vastaan, mutta kauppaneuvos pisti sen hänen päällystakkinsa\nrintalakkariin.\n\nMaisteria suututti, hän ei tiennyt itsekään mistä syystä. Mitä\ntuommoinen lahjominen merkitsee? Tahdotaanko häntä luusia?\nMinkälaiseksi mieheksi häntä luullaankaan?\n\nKadulla muisti maisteri että olisi pitänyt kysyä jotakin Juliasta,\nmutta arveli sitte olleen parasta ettei siitä mitään puhunut.\nKauppaneuvos itse oli kertonut että hänen rouvansa oli matkustanut\nHelsinkiin.\n\nKun maisteri tuli kotia oli siellä käynyt Pihlén, joka oli jättänyt\npöydälle nimikorttinsa ja siihen kirjoittanut maisterille totihaaston\nillaksi.\n\nPihlénissä ei ollut maisterin tullessa ketään muita vieraita; myöhemmin\ntuli Grönqvist ja eräs konttoristi. Tuskin oli maisteri istunut\nmukavaan asentoon kun pieni tyttö juoksi piparkakku kädessä huoneesen\nja huusi:\n\n— Setä, setä, pikku veli imee!\n\n— Sissi! kuului toisesta huoneesta äidin varoittava ääni. Tule heti\npois!\n\n— Johan sinä osaat sanoa ässän, puhui maisteri ja otti tytön syliinsä,\n\n— Jo minä osaan sanoa: pässi ja kissa ja kukko ja kana ja setä ja\ntäti Alma, luetteli lapsi ruumistaan heilutellen ja piparkakkuansa\nnakerrellen.\n\nMaisteri ja pikku Siiri olivat parhaita ystäviä. Maisteri otti\nkellonsa ja antoi Siirin kuunnella sen raksutusta; sitte piti hänen\nnäyttää kuinka paljon rahaa oli kukkarossa, jonka tyttö tunsi hänen\nlakkarissaan olevan, ja sitte piti hänen kertoa pieni satu, jota\nkuunnellessaan tyttö ilosta potki hänen polviansa tomuisilla kengillään\nja tuon tuostakin veti märällä piparkakulla paksun viivan maisterin\npaidan lumivalkoiseen rintamukseen.\n\nKun tee oli juotu ja \"totikomento\" tuotu pöydälle, toimitti Pihlén\nlapsen pois ja alkoi hänkin puhua valtiopäivistä.\n\n— Kukahan meidänkin kaupungista valtiopäiville lähetetään? kysäsi hän\nnoin sivumennen.\n\n— Eihän voi olla puhettakaan muista kuin kauppaneuvos Polinista ja\nsinusta. Minä olen aikonut lehdessäni asettaa sinut ehdokkaaksi.\n\n— Mitäs ajattelet, Herran nimessä! Sitä et suinkaan saa tehdä. Sinun\ntäytyy kannattaa Polinia, joka kaupungin etevin mies.\n\nJa maisterin suureksi ihmeeksi alkoi Pihlén ylistellä kauppaneuvosta\nmelkein samoilla sanoilla kuin Polin muutamia tunteja sitä ennen\nPihléniä ylistellyt. Hän selitti että Polinilla on aina tapana\nteeskennellä itseään noin kainoksi, vaikka hän kyllä sydämessänsä\niloitsisi, jos tulisi valituksi.\n\nMaisten ei tiennyt mitä ajatella. Pihlénille täytyi hänen luvata\nkannattaa Polinin vaalia. Polinille oli hän jo luvannut kannattaa\nPihléniä. Mutta hänellä ei ollutkaan aikaa pitempiin tutkailemisiin,\nsillä eteisestä kuului kolinaa ja Pihlén sanoi:\n\n— Ts! nyt ei enään sanaakaan tästä asiasta.\n\nSisään tuli Grönqvist ja Pihlénin konttoristi, jotka olivat olleet\neräitä laskuja tarkastamassa, ja nyt hirveällä kiireellä valmistivat\nitsellensä totilasit, saadaksensa kiinni toiset, joiden lasit jo olivat\nmelkein tyhjinä. Kiinni-ottamisessa he onnistuivatkin niin hyvin, että\nkaikki neljä herraa yht'aikaa pani \"toiselle jalalle\".\n\nIllallisen syötyä läksivät maisteri ja Grönqvist yhdessä pois.\nKiiruisesta lasien tyhjentämisestä olivat Grönqvistin jalat käyneet\nhiukan epäluotettaviksi, jonka vuoksi maisteri katsoi parhaaksi tarjota\nhänelle käsivartensa. Yö oli ihana ja valoisa, ja kevään lempeät\ntuulahdukset hyväilivät kävelijäin kuumia poskia. Grönqvist oli hyvällä\npäällä, hän ei muistanut suurta perhettänsä eikä ikuista kiiruttansa,\nvaan käveli jalkojansa viskoen ja hiljaa hyräillen maisterin\nkäsikynkässä.\n\nSiinä käveltäissä kertoi maisteri Grönqvistille kuinka erinomaisia\nihmisiä Polin ja Pihlén ovat, jotka kumpikin voisivat olla ehdokkaina\nkaupungin edusmiehen vaalissa, mutta kuitenkin kaikin mokomin\nkannattavat toinen toistansa ja ylistelevät kilpailijaansa pilviin\nsaakka.\n\nGrönqvist rähähti suureen nauruun.\n\n‒ Etkö sinä vielä osaa sitä arvoitusta selittää?\n\nSenhän tietää täällä jokainen saunamuija. Polinilla ja Pihlénillä on\nyhteensä enemmän ääniä kuin kaikilla muilla kaupungin asukkailla, niin\nettä he yhdessä voivat lähettää kenenkä hyvänsä valtiopäiville. Mutta\nhe tahtoisivatkin lähettää sinne toinen toisensa siitä syystä, että he\novat kaiussa kauppa-asioissa vaarallisimmat kilpailijat; jos nyt toisen\nheistä täytyisi olla kolme tai neljä kuukautta kotoa poissa, niin\ntoisella olisi vapaat kädet voin ja viljan ostossa ja hän saattaisi\nsillä ajalla ansaita tuhansia ja toinen joutua yhtä paljon tappiolle.\nSen vuoksi he ovat niin erinomaisen vaatimattomia valtiollisissa\nasioissa ja suovat mielellänsä kunnian ystävälleen.\n\nMaisteri ei voinut estää pientä hämmästyksen huudahdusta, mutta\nGrönqvist jatkoi:\n\n— Tavallinen seuraus siitä, ettei kumpikaan tahdo lähteä, on se,\nettä he antavat äänensä jollekin helsinkiläiselle huolimatta siitä\nminkäkarvainen mies hän on, ja vaikka kaikki muut kaupunkilaiset\näänestäisivätkin jotakuta toista ei se merkitse mitään. Sinun\nvelvollisuutesi sanomalehden toimittajana on tehdä tuosta pelistä\nloppu. Jos sinä nyt asetat toisen heistä ehdokkaaksi, esimerkiksi\nPihlénin, joka minun mielestäni on sopivin, niin kaikki äänestävät\nhäntä, myöskin Polin, ja hän tulee valituksi. Samoin käy, jos\nPolinin asetat ehdokkaaksi. Mutta laita kaikin mokomin se häpeä pois\nkaupungistamme, että sen edustus-oikeus myydään vähimmän vaativalle\nhelsinkiläiselle!\n\nGrönqvist puhui innolla ja hän käveli jo aivan vakavasti. Maisteri\nheitti hänet hyvästi ja astui syviin ajatuksiin vaipuneena kotia.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKesä oli jo tullut ja kouluissa työ lopetettu; sekä opettajat että\noppilaat olivat kiiruhtaneet vapauteensa, hajoten kaikkialle ympäri\nmaata. Maisteri Tiira oli vielä kaupungissa; hän sanoi sanomalehden\npidättävän häntä Kauppilassa, mutta oikeastaan hän odotteli Juliata\nkotia tulevaksi. Juliata ei kuitenkaan kuulunut ja kerrottiin hänen\nmenneen Helsingistä jonnekin kylpemään, Hankoniemeen taikka Naantaliin.\n\nOdottaessansa maisteri hautaantui kokonaan kirjoihinsa ja valmisteli jo\ntohtoriväitöksensä luonnosta. Hän aikoi pyytää seuraavan vuoden alusta\nvirkavapautta tullaksensa Helsinkiin arkistoissa tutkimuksia tekemään.\nVäitöksen aineena oli Kauppilan historia, ja hän oli jo perin pohjin\ntutkinut kaupungin oman arkiston.\n\nOli jo sekin aika käsissä, jolloin valtiopäivämiehen vaali oli\ntoimitettava, ja päivä sitä varten oli jo määrätty. Maisterilla\noli myöskin vaalikehoitus valmiina. Siitä pitäin kuin Grönqvist\nhänelle paljasti kaupungin vaali-mysteeriat, oli hän tullut hyvin\nepäluuloiseksi kaikkia vaalipuuhia vastaan ja päätti menetellä aivan\nitsenäisesti. Hän huomasi harmiksensa että häntä on tahdottu vaan pitää\nmukavana välikappaleena ties minkälaisten tarkoitusten saavuttamiseksi.\nMutta Julian isää hän ei tahtonut mitenkään loukata ja kun hänen oma\nvakuutuksensa myöskin kallistui Pihlénin puolelle, niin hän päätti\nehdoittaa Pihléniä, sanokoon hän itse mitä hyvänsä.\n\nPäivää ennen vaalia istui Pihlénin puistossa rouva Pihlén, neiti Torn\nja maisteri Tiira. Pihlénin nuorin perillinen makasi vaunuissa, joita\nneiti Torn kädellänsä liikutteli edes takaisin. Äkkiä juoksi Alma Hegel\nheidän luoksensa, silmät ilosta säteilevinä, ja huusi kovalla äänellä:\n\n— Suuri uutinen! Suuri uutinen!\n\n— Mikä se on? kysyivät kaikki yht'aikaa.\n\n— Arvatkaapas, sanoi Alma ja loi epäluuloisen katseen maisteriin,\nikäänkuin nähdäksensä minkä vaikutuksen uutinen häneen tekee. Sitte\nlausui hän hyvin juhlallisesti:\n\n— Julia Polin on kihloissa!\n\nMaisteri kalpeni ja Alman silmistä välähti pieni vahingon ilo. Mutta\npian maisteri pakoitti luontonsa ja kysyi niin rauhallisella äänellä\nkuin mahdollista:\n\n— Kenenkä kanssa?\n\n— Luutnantti von Stormin.\n\nNeiti Torn lykkäsi silloin vaunua niin kiivaasti, että se lensi pitkän\nmatkan päähän ja lapsi heräsi. Kaikki katsoivat vaan vaunua eikä kukaan\nhuomannut kuinka kalpeana neiti Torn silmänräpäyksen ajan istui, kuinka\nhän sitten äkkiä kavahti pystyyn ja teeskenneltyyn nauruun purskahtaen\njuoksi vaunujen jälestä.\n\nAlma seurasi silmillänsä maisteria ja nähdessänsä kuinka syvän\nvaikutuksen sanoma häneen teki, katosi tuo ilkeä riemu tytön silmistä\nja hän katui että oli asian sillä tavalla esiin tuonut. Ikäänkuin\npuolustaaksensa käytöstänsä, veti hän povestansa kirjeen, jonka Julia\noli kirjoittanut eräälle ystävällensä ja joka nyt kulki tyttöjen kesken\nkädestä käteen. Niin se oli joutunut Almallekin, joka nyt luki siitä\nkihlausta koskevan osan ääneen.\n\nSe oli kirjoitettu Hankoniemestä. Siinä Julia ylisteli sulhaisensa\nkauneutta ja kuinka pulskalta hän näyttää komeassa univormussaan, ja\nkuinka erinomaisen kohtelias hän on ja hyvä tanssija.\n\n\"Et usko kuinka hauska on olla kihlattuna\", kirjoitti hän, \"todellisuus\nvoittaa tuhannesti kaikki mielikuvitukset ja unelmat. Joka aamu\ntulee Olof hakemaan minua kylpyyn ja hän odottelee minua sillä aikaa\npuistossa, niinkuin minäkin taas odottelen häntä kun hän on kylpyänsä\nsaamassa. Olof ottaa tulikivikylpyjä, jotka kuuluvat olevan erittäin\nterveellisiä, ja minä kylmiä lakanakylpyjä, joiden jälkeen hierotaan\nkovasti. Tohtori tahtoi myöskin antaa minulle vatsan huuhtomista,\nmutta minä en saata tuota ilkeätä letkua niellä. — Kun olemme saaneet\nkylpymme, kävelemme puistossa tai istumme penkillä ja puhumme\ntulevaisuudesta, taikka ripustaa Olof keinuverkkonsa puiden väliin,\nnostaa minut siihen ja lukee sitte ääneen jotakuta hauskaa romaania.\nHuvituksiin emme paljon ota osaa emmekä kaipaa seuraa; me olemme niin\nonnelliset kahden kesken.\"\n\nKoko ajan kuin kirjettä luettiin oli neiti Tornin suu ilkeässä hymyssä,\njoka suuresti rumensi hänen muutoin säännöllisiä kasvojaan.\n\nMaisteri heitti kohta hyvästi ja läksi pois. Hän käveli kotiansa aivan\nkuin unissaan. Tiellä tuli vastaan Pihlén, joka kuiskasi:\n\n— Jokos vaalikehoitus on valmiina? Muistahan vaan sopimuksemme?\n\n— Ole huoleti, minä teen mitä velvollisuuteni vaatii, vastasi maisteri\nkulkuansa keskeyttämättä.\n\nPihlén katsoi kummastuneena hänen jälkeensä.\n\nKotia tultuansa maisteri käveli kauan edestakaisin huoneensa\npermannolla sisällisen tuskan valtaamana. Vihdoin hän itseksensä\npuhkesi sanoihin:\n\n— Ja minä kun rakastin häntä niin hurjasti!\n\nHän löi nyrkkiänsä pöytään ja alkoi tuumia kirjoittaisiko kirjeen\ntuolle kauppaneuvoksen tyttärelle ja selittäisi hänelle minkälainen\nihminen hän oikeastaan on. Hän haki jo ajatuksissaan oikein katkeroita\nja ivallisia sanoja, joita kirjeessään käyttäisi; mutta sitte hän\najatteli, ettei hänellä ollut oikeutta moittia Juliaa, eihän heidän\nvälillänsä ollut minkäänlaista sopimusta eikä suinkaan voitu sanoa\nettä Julia hänet petti, ja kuitenkin — kuitenkin tunsi hän itsensä\npetetyksi, hyljätyksi, pilkkana pidetyksi! Hän otti Julian valokuvan\npöydältä ja oli jo vähällä viskata se uuniin, mutta hillitsi kuitenkin\nitsensä ja pisti kuvan pöytälaatikkoon.\n\nSitte hän luki koneentapaisesti korrehtuuria vaalikehoitukseen, joka\noli painettava huomispäivän lehteen. Pari sanaa hän muutti siinä\nsattuvammaksi, muutoin hän antoi sen olla sillänsä.\n\nJopa valkeni vihdoin vaalipäivä. Aamulla varhain vedettiin\nkirjapainossa ensimmäinen arkki sanomalehteä ja lähetettiin\npaino-asiamiehelle. Nyt ei enää jatkettu lehden painattamista ennen\nkuin oli lupa jakamiseen saatu, sillä makulatuuria ei tahdottu painaa.\nTyöväki meni välillä kirjapainosta pois, mikä kahvia juomaan, mikä\neinettä haukkaamaan.\n\nKirjapainon ollessa tyhjänä astui sinne sen isäntä, kauppias Pihlén,\nyönutussa ja tohvelit jalassa. Hän meni valmiin latomuksen luokse ja\nalkoi vaikeasti takaperin lukea ensimmäistä kirjoitusta.\n\n— Peijakkaan kirjatoukka! huudahti hän äkkiä päästyänsä kirjoituksen\nlopulle, jossa kehoitettiin valitsemaan kauppias Enok Pihléniä, ja nimi\noli vielä painettu suurilla kirjaimilla eri riville.\n\n— Olipa hyvä että tulin katsomaan. Mutta kyllä minä opetan sinut\nsanaasi syömään, mutisi Pihlén itseksensä, ja kun hän vuoden kuluessa\noli nähnyt kuinka latojat työtänsä tekevät, kaivoi hän ulos nimensä\nlatomuksesta ja asetti sijaan samoilla kirjaimilla sanat: \"Maisteri\nKaarlo Tiira.\" Sitte kiristi hän formua lujempaan ja läksi pois.\nOvessa tuli hänelle vastaan juoksupoika, joka toi hyväksytyn lehden\npaino-asiamieheltä.\n\nMaisteri oli edellisenä yönä myöhään nukkunut; uni ei tahtonut tulla\nhänen silmiinsä ja hän väänteli itseänsä öiseltä kyljeltä toiselle\nkuumeentapaisessa ahdistuksessa, niinkuin mies, jonka rakkaimmat\ntuulentuvat ovat äkkiä ankean luontonsa näyttäneet. Unia ja kummallisia\nhoureita nousi hänen silmäinsä eteen. Kerrankin hän jo kuvitteli\nitselleen että kaikki oli valhetta, että tuo kirje oli piloilla\nkirjoitettu, että Julia oli hänelle vielä uskollinen, tuo kaunis Julia\nsäihkyvine silmineen. Mutta sitte tuli hänen eteensä komea upseeri,\nkullalta hohtavassa puvussa, rinta täynnä tähtiä ja rahoja, miekka\nlaahasi kolisten jälessä ja kannukset helisivät. Maisteri sulki\nsilmänsä ja veti itsensä huppuun päästäksensä tuosta näystä, mutta se\nei kadonnut. Vihdoin aamupuolella yötä maisteri nukkui ja makasi sitte\nkauan.\n\nHerättyänsä ja puettuansa päälleen, löysi hän ovensa takana päivän\nlehden. Hän otti sen käteensä. Ensimmäinen, mikä hänen silmäänsä pisti,\noli hänen oma nimensä, jonka hän luki siinä suurilla kirjaimilla\npainettuna. Ensin hän ei käsittänyt mitä se merkitsi, mutta sitte\nhuomasi hän missä kirjoituksessa nimi oli.\n\n— Mitä konnamaisuutta tämä on! huusi hän kauhealla äänellä ja purskahti\nitkuun niin mies kun olikin.\n\nHän luki kirjoituksen vielä lävitse, siinä ei ollut mitään muuta\nmuutettu. Siinä puhuttiin kuinka kaupunkia viime valtiopäivillä oli\nedustanut vieras helsinkiläinen, joka ei paikkakunnan oloja ja tarpeita\ntuntenut. Sitte sanottiin että se oli häpeäksi kaupungille, jossa kyllä\noli omia miehiä sellaiseen toimeen kykenemään. Sitte lueteltiin mitä\nkaikkia ominaisuuksia valtiopäivämieheltä vaaditaan. Ne ominaisuudet\novat kaikki yhdistettyinä miehellä, jota lehti mitä hartaimmin sulki\narvoisain valitsijain suosioon, ja se mies oli _maisteri Kaarlo Tiira_.\n\n— Herra Jumala, huusi maisteri päätänsä pidellen, minkälaiseksi\npöllöksi minut on tehty! Minä, joka koulu-opettajana en edes ole\nvaalikelpoinen, minä ehdottelisin tuollaista tyhmyyttä! Minä, joka en\nkärsi omaa kiitosta kenenkään suussa, laskisin nyt omassa lehdessäni\ntuollaista suitsutusta itselleni!\n\nMaisteri sieppasi hattunsa ja kiiruhti juoksujalassa kirjapainoon.\nEnsimmäisenä hän tapasi kirjapainon johtajan, jonka kimppuun hän\nkarkasi niinkuin kissa.\n\n— Mies! huusi hän, kuinka se on mahdollista, kuinka olette uskaltanut\nsellaista tehdä? Ja hän ravisteli johtajaa kauluksesta.\n\nTämä, jolla ei ollut aavistustakaan mistään rikoksesta, luuli maisterin\ntulleen hulluksi ja koetti päästää itseänsä irti hänen kynsistään.\nMaisteri hellittikin kohta ja rauhoittui sen verran että molemmin\npuolin voitiin selityksiä antaa.\n\nJohtaja ei tietänyt mistään. Hän näytti maisterille paino-asiamiehen\nluona olleen numeron, jossa oli oikea nimi. Muu väki kirjapainossa ei\nmyöskään tietänyt mitään; juoksupoika vaan sanoi tavanneensa patruunan\novessa. Silloin maisteri heti arvasi asian oikean laidan ja läksi\nhammastaan purren pois.\n\nKun kaupungin porvaristo iltapäivällä kokoontui vaalia toimittamaan,\nnaurettiin raastuvassa paljon sanomalehden toimittajan ylpeyttä ja\nitserakkautta, joka aivan ujostelematta kehuu itseänsä kaupungin\netevimmäksi mieheksi ja kehoittaa valitsemaan itseänsä, vaikka ei edes\nkuulu porvarissäätyynkään. Toiset kertoivat nähneensä että Pihlén oli\nedellisenä iltana käynyt Polinin luona, ja silloin kaikki nyökkäsivät\npäätänsä ja sanoivat:\n\n— Vaali on siis päätetty, voimme lähteä kotia! Mutta kotia ei sentään\nkukaan lähtenyt, sillä uteliaisuus pidätti jokaista. Kun vaalitoimitus\nalkoi, ehdoitteli kauppaneuvos Polin että valittaisiin nimituomari se\nja se Helsingistä; hän on oppinut ja taitava mies eikä vaadi muuta kuin\nsata markkaa kuukaudelta niin kauan kuin valtiopäivät kestävät, mitään\nerityisiä matka- ja päivärahoja ei tule kysymykseenkään.\n\nPorvarit kuuntelivat ja syleksivät happamesti raastuvan nurkkiin,\nmutta kun Pihlén nousi ja sanoi täydellisesti kannattavansa\nkauppaneuvos Polinin ehdoitusta, niin kaikki antoivat äänensä tuolle\nhelsinkiläiselle ehdokkaalle. Vaikea olisikin ollut jollekulle muulle\nantaa, sillä Polinin ja Pihlénin konttoristit olivat edellisenä\npäivänä käyneet useimpain porvarein luona noin omituisella hymyllä\nilmoittamassa että velat ovat maksettavat kohta, koska nyt sattui\ntulemaan erityinen rahan tarvis. Vanhasta kokemuksesta tiesivät\nporvarit että vaalin jälkeisenä päivänä tullaan sanomaan, että velka\nsaa vielä olla toistaiseksi, koska muulla tavalla satuttiin tarvittavat\nrahat saamaan.\n\nKauppilalla oli siis taas edusmies valtiopäivillä ja juuri sellainen\nkuin se ansaitsikin. Mutta puolueet pääkaupungissa iloitsivat ja\nkiroilivat; toiset iloitsivat siitä että olivat saaneet yhden äänen\nlisää, toiset kiroilivat että sen olivat menettäneet. Oikeata syytä,\nmiksi niin oli käynyt, ei mikään puolue tiennyt.\n\n\n\n\nX.\n\n\nVaalin jälkeen luettiin \"Kaupin\" seuraavassa numerossa tällainen pätkä:\n\n\"Viime numerossa tahdoimme ehdoittaa valtiopäivämieheksi tästä\nkaupungista kauppias Enok Pihléniä, mutta kirjapainossa tehdyn\nhävyttömän petoksen kautta, jota emme tähän saakka ole mahdolliseksi\nluulleet, tuli hra Pihlénin nimen sijaan painetuksi tämän lehden\ntoimittajan nimi. Me voisimme saattaa tuon petoksen tekijän, jonka\nkyllä tunnemme, kovaan rangaistukseen, mutta katsomme paremmaksi jättää\nhänet omantuntonsa rangaistavaksi, jos se hänessä vielä hereillä on.\"\n\nMaisterissa oli tapahtunut suuri muutos. Heti tuon merkillisen päivän\njälkeen heitti hän kaikki kirjat nurkkaan ja kaikki tohtorin tuumat\nmyöskin.\n\n— Minä olen kylliksi oppinut voidakseni puolustaa oikeutta ja vastustaa\nvääryyttä, sanoi hän itsellensä. Minä olen tähän saakka ollut mammonan\npalveluksessa, ruvetaampas nyt palvelemaan kansaa, niinkuin alusta\naikain olisi pitänyt tehdä.\n\nHän avasi laatikkonsa ja otti esiin ensin kaikki raittiuskirjoitukset,\njotka olivat saaneet siellä kuukausia maata; nyt ne pääsivät taas\nkunniaan. Hän meni itse niiden kirjoittajan luokse ja pyysi anteeksi\nkirjoitusten viipymistä; hän kehoitti kirjoittamaan uusia ja neuvoi\nmillä tavalla ne olisivat ankarampaan muotoon puettavat. Erittäinkin\nhän kehoitti sotaan kaupungin anniskelu-yhtiötä vastaan, jonka\nkapakoissa vietettiin hurjaa elämää ja joihin moni mies päivätulonsa\nkantoi.\n\nToinen ääni tuli nyt muutoinkin lehteen. Joka ainoassa numerossa oli\nmitä rohkeimpia kirjoituksia kaikkein arkaluontoisimmista asioista.\nKaikissa kirjoituksissa alkoi kuulua sävel, jota lehdessä ei ennen\nhuomattu, nimittäin puhe köyhän sorrosta ja viha rikkaita vastaan.\n\nKun eräs vastaväittäjä, kaupungin pappi, kirjoitti että Jumalan edessä\nköyhä on yhtä hyvä kuin rikas ja että se, joka maan päällä puutetta\nkärsii, saa palkintonsa taivaassa, vastasi maisteri lehdessänsä\nettä sellaista lohdutusta on sen helppo antaa, joka suuren vatsansa\nkanssa istuu hyvin varustetun pöydän ääressä, mutta nälkäisen vatsaa\nse ei täytä. Hän kehoitti kirjoittajaa, joka epäilemättä taivaan\nilot ja niiden arvon tunsi ja joka tiesi että rikkaan on vaikeampi\npäästä taivaan valtakuntaan kuin kamelin kulkea neulansilmän lävitse,\nheittämään herkullisen pöytänsä ja odottamaan syömättömänä taivaan\niloja. Sitte tietäisi miltä se tuntuu.\n\nPappi vastasi että Jumala on määrännyt jokaisen työllänsä elämään ja\non sallinut maallistakin tavarata koota kun sitä vaan käytetään Hänen\nvaltakuntansa kartuttamiseksi.\n\nSiihen vastasi taas maisteri, ettei hän käsitä kuinka papin syöminen\nJumalan valtakuntaa paremmin kartuttaa kuin työmiehen syöminen. Mutta\njos Jumala on määrännyt että jokaisen pitää työllänsä elää, niin\nosoittaa jokapäiväinen kokemus, ettei tuota määräystä noudateta, sillä\npaljon on sellaisia, jotka elävät mahtavasti, vaikka eivät pane tikkua\nristiin, mutta työmies ei työllänsä elä, ei ainakaan silloin kuin hän\nei mitään työtä saa.\n\nLuonnollista on että näin kiivaat kirjoitukset olivat kaupungissa\nalituisena puheen aineena. Koko asujaimisto oli jaettu kahteen\npuolueesen, joista toinen, ja siihen kuuluivat kaikki kaupungin\nvarakkaammat, ankarasti moittivat maisteria ja pitivät häntä\nvillitsijänä, muutamat mutisivat sosialismista ja joku jo kuiskasi\nnihilismistäkin; mutta toiset, alhaisempi väki, piti häntä\nluonnollisena suojelijanaan. Moni kaupungin rikkaista lähetti hänelle\nvaroituskirjeitä ja vaati lakkaamaan sellaisesta kirjoitustavasta; moni\nlaittoi hänelle lehden takaisin ja ilmoitti ettei sellaista roskaa\ntarvitse enään tuoda. Mutta toiselta puolen kasvoi tilaajain luku\nkansan kerroksissa suuremmassa määrässä kuin se ylemmissä kerroksissa\nväheni.\n\nNyt kun oli ilmestynyt mies, joka rohkeni omalla vastuullansa asettaa\nkaikki päivän valoon, uskalsi monikin joka tähän saakka oli vaiennut,\nilmaista hänelle kaikenlaisia epäkohtia kaupungin oloissa, joista\nsiihen saakka monella ei ollut aavistustakaan. Maisteria oli joskus\nuhattu painokanteellakin, mutta ei kukaan ollut uhkaustansa toimeen\npannut, sillä hänen kirjoituksensa olivat yleensä varovasti laitettuja,\nja sitte pelkäsivät asianomaiset että sellainen oikeuden käynti vaan\nsaattaisi useampia vähemmän miellyttäviä asioita ilmi.\n\nSyksy oli jo tullut ja kaupungin nuori väki päätti tehdä vielä\nhuviretken kesän lopettajaisiksi. Retkellä piti paistettaman perunoita\nja nauriita ja muutoin huviteltaman leikeillä ja tansseilla. Julia\nPolin oli sulhaisensa kanssa tullut kotiansa ja tätä komeata paria\nihmetteli nyt koko kaupunki. Heidän piti myöskin tulla retkelle ja sen\nvuoksi kaupungin nuoriso sinne tulvaili, sillä kaikki tahtoivat nähdä\nsotaherraa, joka oli harvinainen ilmiö Kauppilassa.\n\nMaisteri päätti myöskin mennä sinne, vaikka tiesi että hänen\nläsnä-olonsa olisi monelle vastenmielinen, taikka kenties juuri sen\ntähden; hän ajatteli myöskin että hänen poissa-oloaan mahdollisesti\nväärin käsitettäisiin, luultaisiin ettei hän uskalla itseänsä näyttää,\ntai jotakin sellaista.\n\nNeiti Torn oli kauan kahden vaiheella; hänen oinastaan ei tehnyt\nmielensä lähteä, mutta salainen voima, ota hän itsekkään ei voinut\nkäsittää, pakoitti häntä menemään.\n\nHuviretki tehtiin eräälle saarelle, jonne soudettiin kaupungin rannasta\npienillä venheillä. Saarella oli tasailen tanner, jossa oli erittäin\nmukava leikkiä ja kisailla; rannalla keitettiin kahvia ja vähän\nylempänä koetettiin maahan kaivetussa kuopassa kuumien kivien avulla\npaistaa perunoita. Se oli kuitenkin huvitusta, joka enemmän miellytti\nvielä lastenkirjoissa olevia henkilöitä; vanhemmat tytöt ja pojat\nkävelivät parittain ja kolmittain kauniissa metsässä, jossa lehtipuut\njo alkoivat käydä kirjaviksi ja varsinkin haavat seisoivat kullalta ja\npurppuralta hohtavina.\n\nVaalipäivästä saakka maisteri Tiira ei ollut Pihlénissä käynyt eikä\njuuri paljon muuallakaan, jonka vuoksi hän ei ollut tavannut Alma\nHegeliäkään sitten kuin Pihlénin puistossa. Nyt huomasi hän Alman\npyrkivän hänen puheillensa ja hän meni tytölle puolitiehen vastaan. He\nläksivät yhdessä kävelemään.\n\nAlma oli taas tuossa viehättävässä kansallispuvussa, jossa maisteri\nhänet ensikerran oli nähnyt vuosi takaperin; mutta hän oli nyt paljon\nmuuttunut. Vuosi sillä ijällä tekee naisessa merkillisiä muutoksia.\nAlma oli erinomaisesti kehittynyt sekä ruumiin solakkuuden että\nkäytöksen varmuuden puolesta ja uteliaalla kummastuksella huomasi\nmaisteri, että hänen rinnallansa nyt oli täysikasvuinen nainen.\n\nKun he olivat hetken kävelleet äänettöminä, sanoi Alma:\n\n— Te olette suutuksissanne, maisteri Tiira.\n\n— En teille, olkaa siitä vakuutettu.\n\n— Ei, vaan koko maailmalle ja siis tavallansa minullekin.\n\n— Mistä syystä te sellaista luulette?\n\n— Minä huomaan sen kirjoituksistanne... Voi maisteri, lisäsi hän äkkiä\nrukoilevalla äänellä, miksi te olette niin suuresti kirjoitustapaanne\nmuuttanut? Minä muistelen aina viime kevättä, jolloin lehdessänne oli\nse erinomaisen liikuttava novelli ja kaikista kirjoituksista henki\ntyytyväisyys ja iloinen maailman katsanto.\n\n— Ja lehden toimittaja kulki viinapatronain ja nylkyrien kahleissa,\njatkoi maisteri matkivalla äänellä.\n\n— Te luulette vaan sitä! Ja jospa niin olisi ollutkin, niin se ei\nsuinkaan olisi teitä pakoittanut kohtelemaan pastoria sillä tavalla\nkuin teitte.\n\n— Te olette siis hyvin uskonnollinen, neiti Hegel?\n\n— Olen sen verran, ett'en voi sellaista kirjoitustapaa hyväksyä.\nTietäkää että se teki minuun oikein kipeätä. Minä olin luullut teitä\naivan toisenlaiseksi.\n\n— Ja petyitte surkeasti.\n\n— Niin saattaisi olla, jos uskoisin että siinä teidän todellinen\nmieli-alanne ilmaantuu; mutta minä luulen että teidän mielenne on\nmuutoin katkera ja siitä syystä katselette kaikkia väärältä kannalta,\njosta luovutte niin pian kuin katkeruus on unhoittunut.\n\n— Kas, kas, tuota pientä psykoloogia, eipä uskoisi! ajatteli maisteri\nitseksensä, mutta vastasi ääneen: Kenties.\n\nSitten alkoi maisteri lyödä leikiksi ja ehdoitti että neiti Hegel,\nkoska hän pitää niin tarkkaa huolta kirjoitustavastakin, rupeisi\nhänelle toimitussihteeriksi. Alma ei ehdoitusta pannut pahaksensa ja\nepäselvillä lauseilla kulki puhe samaan suuntaan ja kuka ties mihinkä\nloppupäätökseen olisi vihdoin vienytkään, jollei huvipaikalta olisi\nalkanut kuulua outoa hälinää ja kaikki metsässä kävelijät kääntyneet\nsinne kulkemaan.\n\nLuullen että joku uusi leikki oli alkanut riensivät Alma ja maisteri\nTiira nopein askelin takasin. Kun he tulivat avonaiselle kentälle,\nlevisi heidän silmäinsä eteen tällainen näytelmä: keskellä tannerta\nseisoi neiti Torn, joka piti nenäliinaa silmäinsä edessä ja nyyhki\nniin että olkapäät värisivät; jonkun matkaa hänestä seisoi luutnantti\nvon Storm aivan tulipunaisena kasvoiltaan ja hänen vieressään Julia,\njoka peljästyneenä katseli sulhaistaan. Muu yleisö hälisi ympärillä ja\ntoisia keräytyi yhä lisäksi metsästä, mikä tuoden oksan kädessään, mikä\nkukkia, kaikkien vaatteet havun-neulaisissa ja hämähäkin seitissä.\n\nMitä oli sitte tapahtunut?\n\nNeiti Torn oli heti saarelle tultuansa etsinyt Juliata ja hänen\nsulhaistaan. Nämät ilmaantuivatkin tantereelle ja istuivat suuren\nlitteän kiven syrjälle. Silloin asettui neiti Torn jonkun matkan\npäähän heistä ja alkoi katsella sulhaista niin omituisilla silmillä\nettä Juliakin sen huomasi ja kysyi luutnantilta, oliko hän tuttu neiti\nTornin kanssa. Oli hän ennen ollut, mutta ei ollut varma tunteeko neiti\nhäntä enään.\n\nKun tuo luopumaton katsominen alkoi luutnanttia liiaksi vaivata,\nnousi hän ylös ja astui hymysuin neiti Tornin luokse. Sitte kumarsi\nhän tervehtäen kohteliaasti sotilaan tavalla ja tarjosi kättä; mutta\nsilloin neiti Torn käänsi selkänsä ja sanoi jotakin, jota ei kukaan\noikein kuullut. Toiset väittivät hänen sanoneen: \"Kun et häpeä!\"\ntoiset taas: \"Hävytön!\" ja joku oli kuulevinansa sanan \"konna\". Kaikki\ntantereella olijat huomasivat tämän tapauksen. Luutnantti seisoi pari\nsilmänräpäystä käsi ojennettuna ja kaikki vaikenivat, mutta sitte\npalasi hän tulipunaisena morsiamensa luokse ja joukossa syntyi suuri\nhälinä.\n\nSilloin juuri tulivat Alma ja maisteri Tiira paikalle. Kun neiti Torn\nhuomasi heidät, juoksi hän äkkiä heidän luoksensa ja sanoi hätäisesti:\n\n— Viekää minut kaupunkiin, minä voin pahoin! Jos hän olisi joitakuita\nmuita pyytänyt, olisivat kenties kieltäytyneet, sillä kaikkien silmissä\nnäkyi ankara paheksiminen hänen äskeisestä käytöksestään. Maisteri ja\nAlma, jotka asiasta eivät mitään tietäneet, astuivat heti venheesen,\nmaisteri kävi soutamaan ja Alma piti perää, neiti Torn istui keskellä\nvenhettä.\n\nAlma teki neiti Tornille lukemattomia kysymyksiä siitä, mitä oli\ntapahtunut ja mikä häntä vaivasi. Aluksi neiti Torn ei vastannut\nmitään, mutta sitte hän kenties ajatteli että hänen käytöksensä sentään\nkaipaa selitystä, koska sitä muutoin voidaan väärin ymmärtää, sillä\nyht'äkkiä hän alkoi kertoa, katkonaisesti ja nyyhkytellen surullista\nhistoriaansa. Sen pääsisällys parilla sanalla selitettynä oli se, että\nhän oli ollut muutamia vuosia takaperin Helsingissä salaa kihloissa\nvon Stormin kanssa ja oli sangen onnellinen; mutta yht'äkkiä sulhainen\nhänet jätti sen vuoksi että oli ruvennut kietomaan verkkoihinsa erästä\nrikasta tyttöä, josta vehkeestä ei kuitenkaan mitään tullut. Kovaa\ntaistelua oli hän taistellut ennen kuin sulhaisensa päästi ja se\ntapahtui vasta sitte kun hän huomasi tuon jumaloidun miehen kokonaan\nkunnottomaksi, jolle rahan saanti morsiamen ha'ussa oli pää-asia.\n\nKun neiti Torn oli kertonut heidän kihlauksensa purkautumiseen saakka,\nhuudahti Alma:\n\n— Mutta sehän on sanasta sanaan niinkuin maisteri Tiiran novellissa!\nTunsitteko te, maisteri, tämän jutun, vai omasta päästännekö osasitte\nsen samalla tavalla kokoon panna?\n\nMaisteri ei tietänyt mitä vastata ja odotti että neiti Torn vastaisi.\nTuskallista äänettömyyttä kesti hetkinen, mutta sitte neiti Tornin\nvaaleat kasvot punastuivat ja hän sanoi:\n\n— Niin, minä olen sen maisterille kertonut...\n\nTuo lausuttiin kuitenkin sellaisella äänellä että Alma heti huomasi sen\nvalheeksi. Häntä suututti että noiden molempain välillä oli jotakin,\njota tahdottiin häneltä salata ja hän kävi harvapuheiseksi koko\nloppumatkaksi. Mutta neiti Torn jatkoi kertomustaan.\n\n— Kun minä sitte kuulin että Julia oli joutunut hänen pauloihinsa,\nsurkuttelin Juliaa, sillä hän on hyvä tyttö ja minä pidän hänestä\npaljon. Jos olisin ennen heidän kihlaustaan saanut asiasta vihiä,\nolisin kirjoittanut Julialle ja saanut hänet pelastetuksi, mutta nyt se\non liian myöhäistä. Sillä miehellä on erinomainen lumousvoima.\n\nNeiti Torn vaikeni hetkeksi muistoihin vaipuneena ja katseli veden\ntyyntä pintaa, johon kaikki esineet kuvastuivat ja airojen vetämät\nsynnyttivät yhä laajemmalle leviäviä kaaria. Sitte jatkoi hän taas:\n\n— Kuultuani että luutnantti von Storm oli kaupungissa tahdoin\nvälttää häntä, mutta en ymmärrä mikä voima pakoitti minua lähtemään\nsaarelle, jossa kuitenkin arvasin hänet tapaavani. Kun sitte näin\nhänet Julian sivulla niin onnellisena, niin autuaana kuin olisi\nhän viattomin ihminen maailmassa — en enään tietänyt mitä tein. En\nsitä kadu kuitenkaan, mutta Juliata surkuttelen suuresti. Käyköön\nhänelle paremmin kuin minulle. Minä tunnen ett'ei onnen aurinko enään\nmilloinkaan minulle koita, mutta te ja tuo neljänkolmatta vuotias tyttö\npuhui aivan kuin olisi ollut vanha äiti — te, joille onnen tie vielä\non avoinna, tutkikaa ensin onko teissä todellista rakkautta ennen kuin\nkoko elämäksenne sidotte itsenne.\n\nMaisteri hymyili, mutta Alma venheen perässä punastui hiuksiin saakka\nja puri huultansa äkeissään siitä ett'ei voinut kasvojansa mitenkään\nsalata.\n\nRannalle päästyä tytöt hetken kiistelivät siitä kumpaako maisteri\nlähtee saattamaan, sillä ei kumpikaan muka tahtonut häntä vaivata.\nVihdoin sovittiin niin, että kaikki yhdessä kävelivät Alman kotiin ja\nsieltä saattaa maisteri neiti Tornia.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nMokomaa skandaalia kuin se, mikä huviretkellä tapahtui, ei oltu\nKauppilassa ennen kuultu ja siitä puhuttiin seuraavina päivinä\nyksinomaisesti kaikkialla missä kaksi ihmistä toisensa tapasi. Sitä\npuhuttiin jo niinkin, että tuo opettaja-mamseli oli lyönyt luutnanttia\nkorvalle niin että kimahti, ja että se tapahtui palkinnoksi siitä että\nluutnantti oli — ja sitte supistiin jotakin korvaan.\n\nSe vaan on varmaa että luutnantti ja hänen morsiamensa olivat lähteneet\nhuviretkeltä hyvin aikaiseen pois ja että Julia oli itkenyt.\n\nAlma Hegeliä ahdistettiin kysymyksillä siitä mitä neiti Torn oli\nmatkalla puhunut, mutta hän ei kertonut mitään, sanoi vaan lyhyesti\nettä luutnantissa oli syy. Toiset tahtoivat välttämättömästi tietää,\nsaattoiko mistään merkeistä huomata että maisteri Tiira ja neiti Torn\nolivat kihloissa, niinkuin huhu kertoi.\n\n— En minä tiedä, vastasi Alma. Mutta onhan se mahdollista, lisäsi hän\naina, muistellen heidän salaperäisyyttään novelli-asiassa.\n\nJuttu ei päättynyt paljaasen juoruamiseen. Kaupungin tyttökoulu\noli yksityisten oma; sitä kannattivat kaupungin herrassäätyiset\nja valtio-apua saatiin myöskin. Koulun etevimpiä kannattajoita\nja koulun johtokunnan esimies oli kauppaneuvos Polin. Hän syytti\njohtokunnan edessä neiti Tornia sopimattomasta käytöksestä julkisessa\ntilaisuudessa, käytöksestä, joka ei suinkaan voinut olla hyväksi\nesimerkiksi huvissa läsnä olleille koulun oppilaillekaan; ja nyt\nkulki kaupungilla tästä opettajattaresta sellaisia juttuja, että\noli koulun arvolle aivan mahdotonta antaa neiti Tornin enään jatkaa\nopettajatointansa. Hän vaati sen vuoksi mainitun neidin eroittamista.\n\nKun joku johtokunnan jäsen arveli että neiti Tornia olisi kuulusteltava\nja asiata tutkittava, vastasi kauppaneuvos äreästi, että joko hänen\ntäytyy erota taikka neiti Tornin. Silloin luonnollisesti ei mikään\nauttanut, vaan tutkinnotta, tuomiotta ilmoitettiin neiti Tornille,\nett'ei häntä koulussa enään tarvita.\n\nMoni kaupungissa arveli että tuo oli aivan niinkuin ollakin pitää, ja\nkauppaneuvos sai kotona rouvaltansa lämpimän suukkosen.\n\nSeuraavassa \"Kaupin\" numerossa oli asiasta ankara kirjoitus, jossa\njohtokunnan käytöstä suorin sanoin selitettiin kunnottomaksi ja\nsanottiin, että ihmiset, jotka sillä talla saattavat menetellä\nturvatonta naista vastaan, ovat kaikkea kunniantuntoa ja rehellisyyttä\nvailla.\n\nMahtipontisilla sanoilla on aina syvä vaikutus heikkoihin sieluihin.\nMoni, joka vielä äsken oli pitänyt neiti Tornin rangaistusta\noikeutettuna, luettuansa tämän kirjoituksen ei enään uskaltanut lausua\njulki ajatustansa, vaan sanoi päätänsä puistaen, että asialla on aina\nkaksi puolta, ja tyytyi tuohon mielestään erinomaisen syvälliseen\nmietteesen.\n\nLehden toimittajalle tuotti tuo kirjoitus pahempia seurauksia. Jo\nkerran ennen, kun lehdessä oli maalaisille kerrottu mitä petoksia\nkaupungin kauppapuodeissa harjoitetaan kun voita ja viljaa ostettaissa\npunnitaan, oli maisten saanut Pihléniltä kirjeen, jossa hän ilmoitti,\nettei hän salli kirjapainossansa sellaisia valheita painettavan\nja uhkasi, jollei kirjoitustapaa muuteta, lakkauttaa koko lehden\npainamisen.\n\nMaisteri silloin torjui tuollaista isännöitsemistä, turvautui\nkontrahtiinsa ja ilmoitti aikovansa aina vapaasti kirjoittaa mitä\ntahtoo, huolimatta siitä loukkaako se jonkun mieltä tai ei.\n\nNyt, neiti Tornin asiassa olleen kirjoituksen jälkeen tuli Pihléniltä\nsäännöllinen irtisanomus, joka ensi vuoden alusta lakkautti kontrahdin\nsanomalehden painattamisesta Pihlénin kirjapainossa. Pihlén oli, näet,\nmyöskin koulun johtokunnan jäsen.\n\nParin päivän päästä tuli maisterille tyttökoulun johtokunnan puolesta\nhaasto raastuvan-oikeuteen vastaamaan kunnianloukkauksesta.\n\nTuo haasto maisteria ei niin suuresti huolettanut kuin tieto siitä,\nettä uusi kirjapaino oli hankittava, jos tahtoi lehden ulosantamista\ntulevana vuonna jatkaa. Tosin ei pieneen kirjapainoon paljon tarvittu,\nmutta vaikka maisteri olisi varansa kuinka moneen kertaan laskenut,\nei niissä kuitenkaan ollut liikenemään sellaiseen yritykseen. Hän oli\nvasta lukunsa päättänyt nuori mies, joka ei vielä ollut ennättänyt\nmitään kerätä. Hänen täytyi siis turvautua muihin. Kaupungin\nrahamiesten puoleen ei hänen ollut kääntymistäkään, sillä hän oli\njoutunut kokonaan heidän epäsuosioonsa. Ne varakkaammat käsityöläiset\nja muut, joilta olisi voinut kannatusta toivoa, vetäytyivät heti pois\nkun vaan tuli rahasta puhe. Useimmat pelkäsivät että maisterin koko\nyritys menee hukkaan jo senkin kautta että Pihlén, Polin ja muut hänen\nvastustajansa aivan varmaan panevat uuden lehden toimeen, ja sen he\nvoivat asettaa niin halpahintaiseksi, että kaikki ne, jotka eivät\nmuusta huoli kuin että vähällä maksulla saavat paljon paperia, tilaavat\nsitä.\n\nMaaseuduilla vielä vähemmin ymmärrettiin kaupunkilaisten riitoja ja\nminkä vuoksi uutta kirjapainoa tarvittiin.\n\nMoni vasta nyt ensi kerran kuuli että sellainenkin laitos on\nsanomalehden ilmaantumiselle tarpeellinen. Sellaisten mielestä\nsanomalehdet kasvavat, niinkuin muutkin lehdet, puissa, taikka saadaan\nniitä toimeen jollakin muulla tavalla, jota he eivät voineet oikein\nselittää.\n\nMaisteria peloitti velan ottaminen, sillä hänellä oli vielä velkoja\nluku-ajaltakin; ja tässä oli velan teko vielä sitä laatua, että siitä\nsaattoi suureen vahinkoon joutua. Hän päätti vihdoin kuitenkin, kun\nmuut keinot eivät auttaneet, ruveta velkaa hakemaan.\n\nSillä aikaa tuli kunnianloukkaus-juttu esille raastuvan-oikeudessa.\nMaisteri Tiira ajoi itse asiaansa. Kuuntelijoita ei ollut alussa\npaljon. Joku kurkisti ovelta ja vetäytyi pois, mutta tuli uudestaan ja\nuskalsi vihdoin astua sisään. Sillä tavalla karttui väkeä niin paljon\nettä ovensuun puoli huonetta oli täynnä. Juuri kuin juttu alkoi hiipi\nkuulijain taakse nainen, jonka kasvot olivat niin taajalla hunnulla\npeitetyt että oudon oli vaikea niitä eroittaa.\n\nMaisteri Tiira aloitti puolustus-puheensa sillä että sanoi\nkirjoittaneensa nuo ankarat sanat koulun johtokunnasta sen vuoksi että\nhänen mielestään neiti Tornin rangaistus ei ollut missään suhteessa\nhänen rikokseensa, jos hänen käytöstänsä ollenkaan voi rikokseksi\nsanoa. Sillä mitä oli tämä nuori nainen tehnyt? Maisteri kertoi juurta\njaksain mikä syy neiti Tornilla oli vihaan luutnantti von Stormia\nvastaan. Vasta sitten kuin hän oli kertomuksensa lopettanut sanoi\noikeuden puheenjohtaja, pormestari, ettei se asiaan kuulu, mutta\nsiihen saakka sekä oikeus että yleisö sitä erinomaisella hartaudella\nkuuntelivat.\n\nKun puheenjohtaja oli muistutuksensa tehnyt kiiruhti hunnutettu nainen\nhuoneesta pois. Moni yleisöstä kääntyi katsomaan hänen jälkeensä ja\njotkut luulivat käynnistä tuntevansa että se oli Julia Polin.\n\nOikeudessa vaati kantajain asian-ajaja vastaajan tuomitsemista\nkuritushuoneesen, mutta kun tuomio lankesi määräsi se maisterin\nmaksamaan sakkoa 800 markkaa, koska hän oli tahtonut alentaa koulun\njohtokunnan jäsenten arvoa ja luottamusta kansalaisten silmissä.\n\n— Kyllä hänet oikeastaan olisi pitänyt laittaa kuritushuoneesen, sanoi\npormestari hymyillen raatimiehille kun oikeushuoneesta lähdettiin.\nKyllä hän on niin paljon pahennusta tässä kaupungissa toimeen saanut.\n\nRaatimiehet myönsivät, ett'ei se liikaa olisi ollut.\n\nKun kauppaneuvoksen rouva illalla pistäytyi tyttärensä huoneesen, oli\nJulia kirjoittamassa, kauniit kasvot tavattoman vakaisina. Suukin, joka\nmelkein aina hymyili niin että valkoiset hampaat näkyivät, oli nyt\nlujasti suljettu.\n\n— Sinä kirjoitat kirjettä, sanoi rouva.\n\n— Niin teen.\n\n— Olofilleko?\n\nLuutnantti von Storm oli lähtenyt kaupungista pian huviretken jälkeen\nja häät oli päätetty viettää seuraavana kesänä. Sulhainen tahtoi niitä\njo joulun aikana vietettäväksi, mutta Julian myötäjäisiä ei voitu siksi\nvalmiiksi saada.\n\n— Niin Olofille, vastasi Julia hetken perästä.\n\n— Se on oikein... Mutta mikä sinua vaivaa, tyttö? Sinä näytät niin\nkummalliselta — oletko kipeä?\n\n— En, äiti.\n\nMutta kun Julia koetti katsoa äitiä silmiin puhkesi hän kyyneleihin ja\nheittäytyi äitinsä syliin. Rouva Polin hämmästyi tuosta suuresti sillä\nsellainen hellyyden osoitus Julian puolelta ei ollut tavallista, ja kun\nhän ei saanut tyttäreltänsä sen enempää selitystä, otti hän pöydältä\nkirjeen, jota Julia paraikaa sulhaisellensa kirjoitti, ja alkoi lukea.\n\n— Mitä tämä on? huudahti hän äkkiä. Oletko mieletön! Minkä vuoksi\nsinä et voisi luutnantti von Stormin kanssa onnelliseksi tulla? Onkos\nkummempaa kuultu!\n\n— Äiti, minä en voi...\n\nRouva luki eteenpäin.\n\n— Vai niin, vai sen vuoksi sinä hyljäät luutnantin, että hän on ennen\nollut rakastunut tuohon... vanhaan piikaan? Mistä sinä luulet löytäväsi\nmiehen, joka ei milloinkaan ennen olisi rakastunut? Minä luulin sinut\njo sen ikäiseksi, että tiedät kaikkien unelmain ensilemmestä olevan —\nunelmia vaan.\n\n— Oi äiti, siitä vähät! Olenhan minäkin ennen rakastanut, eikä sitä voi\nkellekään viaksi lukea; olisihan se ihminen kummitus ihmishaamussa,\njoka olisi minun ikääni päässyt kertaakaan rakkauden tulta sydämessään\ntuntematta. Mutta minun rakkauteni Olofiin on loppunut, on kerrassaan\npois pyyhitty, minä en tunne sitä enään.\n\n— Joutavia! Sinä et ole terve, sinä tarvitset lepoa. Tätä kirjettä ei\nlähetetä, lisäsi rouva ja repi paperin rikki. Sinä voit kirjoittaa\nviikon päästä, jos tahdot.\n\nRouva suuteli tytärtään ja läksi huoneesta pois. Julia jäi ankaran\nmielenliikutuksen valtaan. Hän näki aina silmissänsä maisteri Tiiran,\nkuinka hän seisoi oikeuden edessä ja puolusti yksinäistä naista, jota\noli sorrettu, jonka sydän oli särjetty. Kaarlo Tiira näytti hänestä\nerinomaiselta sankarilta ja hän muisteli salaisella sulouden tunteella\nsitä suudelmaa, jonka maisteri oli kerran hänen kädellensä painanut.\nHän muisti olleensa silloin todellakin hiukan rakastunut tuohon\nmieheen, joka silloin epäilemättä häntäkin rakasti. Mutta sitten olivat\nhe tulleet kauaksi eroitetuiksi, rakastetun kuva oli pääkaupungin\niloissa haihtunut ja tuo toinen oli saanut yhä enemmän valtaa hänen\nylitsensä.\n\nNiin, tuo toinen! Hän näytti nyt niin kurjalta kaikessa komeudessaan.\nMutta silloin hän oli viehättävä.\n\nÄiti tuli pääkaupunkiin ja suosi yhdistystä ja tyttärensä vapaasukuisen\nluutnantin välillä; äidin toimesta he kihlattiinkin. Mitähän maisteri\nTiira hänestä ajatteli? Pitikö häntä pettäjänä ja sydämettömänä, vai\neikö muistellut enään ollenkaan? Olipa hänelle kerrottu että maisteri\noli jo kihloissa eikä siis häntä odotellut. Se saattoikin kyllä olla\ntotta, sillä minkä vuoksi hän muutoin olisi niin innokkaasti neiti\nTornia puolustanut?\n\nJulia pehmeällä vuoteellaankin vielä kadehti virasta eroitettua\nopettajatar raukkaa.\n\nMutta kauppaneuvoksen rouva oli kuitenkin arvannut oikein. Kun Julia\nsai aikaa tyyntyäksensä, unohti hän koko aikomuksensa ja viikon päästä\nei enään ollut puhettakaan kihlauksen purkamisesta. Sulhaiselta tuli\nHelsingistä hauskoja kirjeitä, jotka todistivat kuinka oiva mies hän\nsentään oli, jospa sitte nuorena olikin ollut rakkaudessa \"onneton\".\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKohta sen jälkeen kuin oikeuden tuomio saatiin tietää, tuli neiti Torn\nmaisteri Tiiran luokse.\n\n— Te olette tuomittu, sanoi hän kalpeana.\n\n— Niin, mutta en kadotettu, vastasi maisteri hymyillen.\n\n— Ja minun tähteni kokonaan; millä voin sen teille palkita?\n\n— Älkäämme siitä puhuko, vaan puhukaamme teistä itsestänne, neiti Torn.\nTe olette jo jonkun aikaa ollut koulusta eroitettu, mitä aiotte tehdä?\nMillä aiotte elää?\n\n— Ah maisteri, sitä tuskin vielä tiedän. Olen tiedustellut monelta\npuolelta koti-opettajattaren paikkaa, mutta en ole vielä mistään varmaa\nvastausta saanut. Täällä on minulla myöskin ystäviä, jotka tahtoisivat\npitää minut Kauppilassa ja kehoittavat minua avaamaan pienten lasten\nkoulua, mutta minä en tahdo jäädä tänne. Minä en kuitenkaan epäile,\nkyllä Jumala minusta huolen pitää. Mutta te —\n\n— Josta Jumala ei huolta pidä, tahdotte kai sanoa.\n\n— Oi älkää puhuko sillä lailla! Hän pitää kyllä huolen teistäkin, sillä\nvastoin hänen tahtoansa ei pieninkään varpunen katolta putoa. Mutta\nkuinkas teidän käy?\n\n— Onhan minulla virkani.\n\n— Mutta pitihän teidän hankkia oma kirjapaino, ja nyt on sakko\nmaksettava.\n\n— Kirjapaino saa nyt jäädä ja sanomalehti myöskin. Se olisi muutoinkin\nturhaa yritystä, niinkuin näette.\n\nMaisteri ojensi virallisen lehden, jossa ilmoitettiin että kauppias\nPihlén oli saanut luvan perustaa Kauppilaan ensi vuoden alusta uuden\nsanomalehden.\n\nOltuansa hetken vaiti sanoi neiti Torn:\n\n— Suututteko te, maisteri, jos teen pienen ehdoituksen?\n\n— Puhukaa!\n\n— Te olette minun tähteni joutunut suuriin kulunkeihin... teille\nkenties käy vaikeaksi maksaa sakko...\n\n— Joka luultavasti ylä-oikeuksissa melkoisesti vähennetään, keskeytti\nmaisteri.\n\n— Minulla on, jatkoi neiti Torn, ikäänkuin ei olisi maisterin\nmuistutusta ollenkaan kuullut, säästössä noin tuhannen markkaa,\njäännökset pienistä palkoistani. Minä en voi tarjota teille mitään\nkorvausta, koska tiedän että te ette sellaista kuitenkaan ottaisi\nvastaan... mutta lainaksi...\n\nNeiti Torn punastui ja loi silmänsä maahan.\n\n— Jos nimittäin tarvitsette, sanoi hän sitte äkkiä ja katsahti ylös.\n\nMaisteri katseli kummastuneena edessänsä seisovaa tyttöä. Ensi kerran\nhuomasi hän että neiti Torn oli kaunis. Suurien mustien silmien\nsäteileminen, ihon erinomaisen lämmin väri, vartalon solakkuus,\nyksinkertaisen mustan puvun somuus, kaikki ilmaantui nyt hänelle\nyht'äkkiä ikäänkuin kaihi olisi silmäin edestä pudonnut. Hän luuli\nmyöskin huomaavansa että se olikin sisällisen elämän ilmaus, joka antoi\ntälle tytölle suurimman sulouden; hänen silmistään kuvastui koko hänen\nsielunsa intoisuus ja tyytymättömyys; ne ikäänkuin sanoivat: minä en\npyydä muuta kuin kuolla sen edestä, jota rakastan.\n\nNämät silmät katselivat nyt maisteria ja hän tunsi oudon tunteen\nheräävän itsessään, tunteen, jonka kaltaista hän ei ennen ollut\nitsessään huomannut, ei rakkaudessa eikä vihassa. Hän unohti kokonaan\nvastata neiti Tornin tarjoukseen.\n\n— Te pahastutte siis tarjouksestani? kysyi neiti Torn hiljaa ja\nvetäytyi askeleen takaperin, sillä maisterin katse alkoi tuntua\nkummalliselta.\n\n— En suinkaan, vastasi maisteri vihdoin ikäänkuin unesta heräten.\nMutta suokaa anteeksi jollen voi tarjoustanne hyväkseni käyttää, sillä\nnykyisessä tilassanne olisi se minun puoleltani jokseenkin kohtuutonta.\nJos minä nyt ottaisin teidän rahanne ja huomenna tiiliskivi putoisi\npäähäni, niin sinne ne olisivat menneet teidän säästönne. Ei, se ei käy\nlaatuun.\n\nMaisteri ei sallinut siitä sen enempää puhuttavan ja neiti Torn läksi\npois.\n\nMutta siitä pitäin nähtiin maisteri Tiira ja neiti Torn joka päivä\nyhdessä, eikä sitä kukaan ihmetellyt, sillä olihan kohtalo ikäänkuin\najanut yhteen nämät kaksi yksinäistä ja ainoastaan itseensä turvautuvaa\nihmislasta.\n\nTämä taaja seurustelu pian totutti heitä niin toinen toisiinsa, että\ntuskin osasivat ajatellakaan eroa mahdolliseksi tai tarpeelliseksi.\nToistensa läheisyydessä tuntui olo heistä niin turvalliselta ja\neroitettuina ajoi kaipaus heidät pian taas yhteen. Neiti Torn kysyi\nkaikessa neuvoa maisterilta, ja maisteri puhui kaikki tuumansa hänelle,\nlukipa hänelle kirjoituksiansakin ja kysyi hänen mielipidettänsä\nniistä. Toisinaan sellaisissa tapauksissa syntyi kiivas väittely, mutta\npäätös oli aina se, että neiti Tornin mielipide pääsi voitolle.\n\nNeiti Torn asui vanhan leskirouvan luona, joka oli hänelle hiukan sukua\nja joka hyvin mielellään olisi hänet naittanut. Rouva itse kaipasi\nTuomas-vainajataan liikuttavalla hellyydellä. \"Jos Tuomas eläisi, niin\nhän tekisi sitä ja sitä\", se oli hänen tavallisin lauseensa kaikissa\nasioissa. Ukkonsa kuolemasta hän laski kaiken aikansakin; siitä oli\njo kolmastoista vuosi kulumassa. Mutta vieläkin hän usein puhutteli\nTuomasta unissaan.\n\n— Ei, ei sitä tiedä minkä arvoinen mies on ennen kuin sen kadottaa,\nsanoi hän usein neiti Tornille. Jos sinullakin olisi mies, niin\nvoisitte ostaa tämän talorähjän ja minä pääsisin kaikista puuhista.\nMutta nyt sinä jäät tuohon, niinkuin lintu oksalle.\n\n— No hyvä täti, en minä siltä hukassa ole.\n\n— Jaa, jaa jaa! Minä tiedän — minä tiedän. Vanha muija näki\nmielihyvällä että maisteri Tiira heillä ahkeraan kävi, ja kun hän\nsynkkinä syys-iltoina, jolloin kylmä tuuli vonkui nurkissa ja sydän\nkaipasi lämmintä, oli saanut nuoret pehmeään sohvaan istumaan ja\nheittänyt lampun ylitse punertavan paperiverhon, joka rusoitti kasvot\nja laajensi silmäterän, hiipi hän itse toiseen huoneesen, pani\npaksusankaiset silmälasit nenälleen ja alkoi lukea Bunyanin \"Taivaasen\njuoksijata\".\n\nEräänä iltana joulukuun puolivälissä kun maisteri oli istunut sohvaan\ntuossa tutussa pienessä salongissa, ilmoitti neiti Torn että hän nyt\noli saanut koti-opettajattaren paikan ja että hänen piti lähteä sinne\njo jouluksi. Paikka oli Pohjanmaalla parin kymmenen peninkulman päässä.\n\nMaisteri säpsähti.\n\n— Meidänhän täytyy siis erota? sanoi hän omituisella äänellä.\n\n— Niin! naurahti neiti Torn ja katsoi häneen suurilla silmillään\nkysyväisesti. Olihan se luonnollista.\n\nMaisteri oli hetken vaiti, mutta sanoi sitte päätään puistaen:\n\n— Se on mahdotonta!\n\nTämä lause tuli niin sydämen pohjasta, että neiti Torn kalpeni.\nHän arvasi mitä nyt seurasi. Maisteri alkoikin heti selittää\nminkä vuoksi heidän eroamisensa on mahdotonta. Sen vuoksi että he\nrakastavat toisiansa, että he eivät voi elää eroitettuina. Hän puhui\nikäänkuin heidän molempain nimessä, ikäänkuin neiti Tornilla ei voisi\ntoisenlaisia ajatuksia olla.\n\nEikä hänellä ollutkaan, se hänen täytyi vihdoin tunnustaa nojatessaan\npäätänsä maisterin rintaa vastaan. Ei — ei koskaan erota, se oli\nhänenkin mielipiteensä; ei milloinkaan, vaan yhdessä kärsiä, yhdessä\nnauttia kaikki.\n\nSitte he menivät asiata tädille ilmoittamaan, mutta täti oli nukkunut\nkeinutuoliinsa, kirja syliin. Maisteri ei antanut häntä herättää, vaan\nläksi pois. Mutta silloin neiti Torn ei enään malttanut olla, vaan meni\nja suuteli vanhusta otsaan. Nukkuja heräsi ja alkoi katsella kirjaansa\nikäänkuin olisi koko ajan lukenut, mutta tyttö painoi kirjan alas ja\nkuiskasi tädin korvaan:\n\n— Täti, hän on tunnustanut.\n\n— Ja sinä?\n\n— Minä myöskin.\n\n— No Jumala teitä siunatkoon! sanoi vanhus riipaisten silmälasit pois.\nMutta sinullahan on kyyneleet silmissä, tyttö!\n\n— Rakkaus minua peloittaa, täti. Tiedättehän kokemukseni,\n\n— Tulessa kulta vaan puhdistuu. Ei nyt ole itkun aika, nyt ruvetaan\nhäitä ajattelemaan!\n\nVanha muija käännähteli niin nopsasti kuin olisi uudestaan nuoreksi\nmuuttunut, ja vielä kauan sen jälkeen kuin oli maata pantu ja valkea\nsammutettu, puhua ropotti hän vuoteeltansa pimeässä, antaen viisaita,\nkokemukseen perustuvia neuvojansa tytölle, jonka silmiin ei myöskään\nuni tahtonut tulla. Hän kiitti onneansa ettei täti pimeässä nähnyt\nhänen punastustansa kun neuvot toisinaan liiaksi yksityisseikkoihin\nkajosivat; mutta hän ei myöskään raskinut kieltää tätiä sopottamasta,\nsillä olihan sentään kenties hyvä panna tuollaisia neuvoja korvan\ntaakse tulevaisuuden varaksi.\n\nJuslenius, joka keväällä ei tullutkaan luvuissansa valmiiksi ja sen\nvuoksi oli jäänyt koko kesäksi Helsingin läheisyyteen lukemaan,\noli syksyn kuluessa suorittanut tutkintonsa ja palasi nyt jouluksi\nkandidaattina kotikaupunkiinsa. Hän tuli maisterin luokse ja huusi heti\novesta sisään päästyänsä:\n\n— No sinähän olet keittänyt itsellesi aika sopan! Sinä tulet kohta\nkuuluisaksi Suomenmaassa. Sinun käytöksestäsi väitellään pro et contra\njo muuallakin kuin Kauppilassa. Mutta hyvää päivää ensin! Wie steht's,\nvie geht's?\n\nVaikka sitte jo muutakin puhuttiin, palasi Juslenius uudestaan\naloittamaansa asiaan.\n\nKuinka tuo suurisilmäinen koulumamseli sai sinut ritariksensa noin\nonnettomilla seurauksilla? Sinua voisi nyt syystä sanoa \"surkean\nulkomuodon ritariksi\".\n\nKuules, minä annan sinulle yhden neuvon, sanoi maisteri vakaasti, puhu\naina kunnioituksella neiti Tornista, sillä hän ei ansaitse vähintäkään\npilkkaa.\n\n— Luonnollisesti minä puhun tällä tavalla ainoastaan meidän kesken; vai\noletko sinä kenties häneen niin mieltynyt, että et salli leikkipuhetta\nlaisinkaan?\n\n— Entäs jos olisin?\n\n— No ei mitään; mutta Hegel?\n\n— Alma Hegel! Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä?\n\n— En minä tiedä mitään, mutta Alma puhuu ainoastaan sinusta, hänellä\ntuskin muuta on koskaan esillä.\n\n— Mutta vast'ikäänhän sinä olet kaupunkiin tullut ja kuitenkin tiedät\nnoin paljon.\n\n— Sitä olen, näet, muiltakin kuullut.\n\n— Älä usko koskaan juoruja; neiti Alma puhuu minusta sen vuoksi, että\nkaikki muutkin tätä nykyä minusta puhuvat. Olenhan minä nyt jokaisen\nhampaissa, lisäsi maisteri katkeralla hymyllä.\n\n— Siitä olen oikein iloinen... nimittäin ett'et sinä Almasta välitä!\nhuudahti Juslenius ja säikähti sitte itsekin että oli näin ääneen\najatellut.\n\nHän oli hurjasti rakastunut Almaan, mutta pelkäsi että maisterin ja\nAlman välillä oli jonkinlainen sopimus olemassa, josta hän tahtoi saada\nselvän ennen kuin meni ilmaisemaan tunteensa tytölle. Siitä syystä hän\nei saattanutkaan iloansa salata kun huomasi ett'ei ainakaan maisterilla\nollut mitään hellempiä tunteita Almaa kohtaan.\n\nHän tahtoi heti kiiruhtaa pois, mutta maisteri pidätti häntä ja sanoi:\n\n— Kerropas nyt jotakin itsestäsi. Mitä aiot tehdä kun olet tutkintosi\nsuorittanut?\n\nJuslenius kävi hiukan hämillensä ja vastasi:\n\n— Minä en ole oikeastaan vielä mitään päättänyt, mutta Pihlén on\npyytänyt minua tuon uuden lehden toimittajaksi...\n\n— Ahaa! Meistä tulee siis virkaveljet, toivotan onnea!\n\n— Sinä aiot siis jatkaa lehteäsi?\n\n— En, en, sitä en enään uskalla ajatellakaan kun tiedän kuka\nkilpailijakseni tulee.\n\n— Kas, kas, kuinka sinä olet tullut myrkylliseksi!\n\nJuslenius alkoi selitellä kuinka hän on lukeissaan velkaantunut ja\nkuinka hänelle on tarpeellista päästä jotakin ansaitsemaan. Nyt tarjoo\nPihlén hänelle kaksisataa markkaa kuukaudessa ja hän on aikonut ottaa\nviran vastaan.\n\n— Niin, ota sinä vaan, minä kyllä ymmärrän asemasi. Sinulla on kai\nmyöskin hyvin suuret aikeet? Muistatkos vielä Moses Strohmanin puhetta\nkestikievarissa vuosi takaperin? Ai'otko olla rohkea toimittaja vai\ntavallinen?\n\n— Tavallinen, tavallinen! Näenhän sinusta kuinka käy kun liian\nrohkeaksi rupee.\n\nTällaisia puolittain pistosanoja päästellen erosivat ystävykset. Vaikka\nmaisteri tunnusti itsellensä, että hänelle nyt oli yhden tekevä kuka\nuuden lehden toimittajaksi tulee, olisi hän siihen virkaan kuitenkin\nsuonut jonkun toisen eikä hyvää ystäväänsä.\n\nMutta pian hän unohti sekä tämän asian että muut vastoinkäymiset, siliä\nhänelle alkoi uusi elämä täynnä iloa, täynnä sitä viehätystä, joka on\nsanoissa \"minä rakastan sinua\", kun ne lausuu lemmitty nainen. Hänen\nmielensä keveni, hän alkoi taas katsella maailmaa hauskemmalta kannalta\nja hän tunsi jäntereissään voimaa uudestaan taistelemaan vaikka koko\nmaailmaa vastaan, mutta ei enää koko maailman puolesta.\n\nIloisempi maisteri Tiira ei ollut koskaan kuin saadessaan lehtensä\nviimeisen numeron valmiiksi. Neiti Torn nojasi hänen olkapäätänsä\nvastaan ja katseli hänen kirjoittamistaan.\n\n— Kuulepas kultaseni, sanoi maisteri, minun tekee mieleni ilmoittaa\nkihlauksemme lehden viimeisessä numerossa, ettei kukaan luulisi minun\nsurumielin sitä lopettavan.\n\n— Tee niin, sanoi morsian ja suuteli häntä.\n\nMaisteri otti palan paperia ja kirjoitti:\n\n\"_Kihloissa_. Neiti Helena Torn ja Maisteri Kaarlo Tiira.\"\n\nIhmiset lukivat seuraavana aamuna suurella uteliaisuudella \"Kaupin\"\nviimeistä numerota, luullen saavansa siinä nähdä erinomaisia selityksiä\nlehden lakkauttamisesta ja ankaroita haukkumisia kaikille toimittajan\nvastustajoille. Mutta siinä he suuresti erehtyivät. Lehdessä vallitsi\ntäydellinen joulurauha. Hyvin lyhyesti vaan toimitus ilmoitti että\nyksityisten asiain vuoksi lehden ulosantamista ei voida jatkaa,\nlausuttiin kiitokset kaikille, jotka lehdelle olivat apuansa antaneet,\nja pyydettiin anteeksi niiltä, joiden oikeutettuja vaatimuksia kenties\nei ole voitu täysin tyydyttää. Tahdon puute ei siihen ainakaan ole\nollut syynä. Kun kaupunkilaiset lukivat kihlaus-ilmoituksen, sanoi\nmelkein jokainen jo arvanneensa asian, mutta moni ihmetteli mitä hyvää\nsiitä saattaa syntyä että kaksi köyhää yhteen menee.\n\nAlma Hegel istui, tuon ilmoituksen luettuansa, tuntikauden pää käteen\nnojautuneena ja tuijoitti ulos avaruuteen, mutta kavahti sitten\nikäänkuin unesta heränneenä ylös, pyyhkäsi silmille valuneet kähärät\notsalta pois, laittoi muutamista huonekukista pienen kukkakimpun ja\nläksi viemään sitä Helena Tornille.\n\n\n\n"]