[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fscjEWjGyZoxQTarvNX9AU3YcilklT6AEfEwWUnRzYGk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},306,"Syyslehtiä","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"306-paivarinta-pietari-syyslehtia","306__Päivärinta_Pietari__Syyslehtiä",null,"romaani",[],[],"fi",1900,27560,172591,false,21207,[22,23],"Fiction","Short stories",[25],"Novels","\"Syyslehtiä\" by Pietari Päivärinta is a collection of narratives written in the early 20th century. This work explores themes of struggle, loss, and the search for companionship amid life's hardships. The opening chapters introduce us to characters who are deeply affected by the trials of existence, emphasizing the emotional connections between them as they navigate their personal battles.  At the start of the collection, we are presented with a philosophical meditation on life's struggles, likening life to an ongoing battle that extends from cradle to grave. The narrator contemplates the nature of companionship in these struggles, highlighting the importance of a loyal partner who can provide solace in times of grief and hardship. The narrative gradually shifts to a character about to embark on a journey, revealing a poignant encounter with a compassionate family grappling with their own loss, enhancing the theme of shared suffering and resilience in the face of despair. This powerful exploration of human emotion sets the stage for the unfolding stories in \"Syyslehtiä,\" promising a profound reflection on the human condition. (This is an automatically generated summary.)",[],317,"Viisi kertomusta sisältävä teos tarkastelee ihmiselämän vastoinkäymisiä ja moraalisia valintoja suomalaisessa maaseutuympäristössä. Tarinat käsittelevät muun muassa parisuhteen merkitystä elämän koettelemuksissa sekä yksilön pyrkimystä selviytyä vaikeuksista.","Pietari Päivärinnan 'Syyslehtiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 306.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SYYSLEHTIÄ\n\nKirj.\n\nP. Päivärinta\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1900.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nParas taistelukumppani\nIntohimojensa murtama\nPassula-Matti\nMatti Matinpojan rakkausseikkailut\nUudistalon emäntä\n\n\n\n\nPARAS TAISTELUKUMPPANI.\n\n\nI.\n\nElämä on taistelua, sanotaan, ja niin se onkin. Kehdosta hautaan saakka\nkestää tämä taistelu. Monenkaltaista on elämän kilvoitus ja monessa\nmuodossa, monta tietä pyrkii vaara vastaan. Milloin se tulee\nliikanaisena ilona, kulloin ankarana suruna ja murheena; siinä on\nlankeemista, nousemista, lupauksia, toivoja ja -- pettymystä. Tämmöistä\non elämäntaistelu.\n\nMoni sortuu auttamattomasti, ja onnellinen se, joka näistä vihureista\neheänä pääsee ja vielä kykenee toivomaan, tointumaan ja ylöspäin\npyrkimään.\n\nVarsin vaikeaksi käy tämä elämäntaistelu, ellei ihmisellä ole\nkelvollista taistelukumppania. Mutta kun sydän löytää sydämen, ja he\nsitten rakastavat ja kunnioittavat toisiansa, luottavat ehdottomasti\nkaikessa toisiinsa, eivätkä salaa mitään toisiltansa, niin silloin voi\nelämäntaistelu käydä voitolliseksi. Silloin heissä vallitsee oikeuden\nja totuuden tunto ja hyveen sisällinen, siveellinen voima. Ken\ntämmöisen sydämen löytää, hänellä on uskollisin, väkevin, urhollisin ja\nvarmin taistelutoveri elämän myrskyissä. Hän ei luovu sivultasi\nkoskaan, ei väisty eikä pelkää koskaan. Murtua, kaatua hän voi, vaan ei\nantautua. Myötäkäymisen vaarattomina hetkinä iloitsee hän niinkuin\nlapsi ja tämä tekee toisenkin kumppanin mielen niin rohkeaksi ja\niloiseksi. Murheen, tuskan ja hädän aikana lohduttaa, tukee, turvaa ja\nrohkaisee hän, kokee lievennellä ankaraa surua ja vieläkin toivoa,\nvaikka kaikki näyttää menneen. Jaloja lahjoja on tuolla\ntaistelukumppanilla, sillä kaiken muun lisäksi hän vielä rakastaa,\nanteeksi antaa ja peittää kaikki puutokset ja rikokset. Jos hän joskus\nsortuu taistelussa, kärsii hän nöyränä kohtalonsa, mutta toivoansa ei\nhän vaan heitä. Hän odottaa hiljaisena ja tyynenä niin kauvan kuin\nmyrsky on tauvonnut ja tyyni taasenkin tullut; ja jälkimaininginkin\naikana on hän vielä vaiti. Hän on viisas taistelija ja tietää aivan\nhyvin, millä tavalla voitto saavutetaan. Uudestaan rupeaa hän\nsiveellisellä voimallaan vaikuttamaan voiton saavuttamiseksi, ja katso!\nvoitto saavutetaan. Myrsky on lakannut, murhe on poistunut ja iloinen\ntyyneys ja rauhallinen toivo on taasen vallannut mielet. Rohkeasti\nkatsovat he taas tulevaisuutta silmiin, samassa kuin he, ahkerasti\nsotaneuvottelua pitäen, varustavat itseänsä aina lujemmiksi ja\nlujemmiksi uusia vaaroja ja taisteluja vastaan.\n\nOnnellisia ovat ne taistelukumppanukset, jotka näin yksistä neuvoin\ntaistelevat. Mikään myrsky ja vaara ei voi heitä elämän merellä\nkukistaa. Ilolla täyttävät he raskaita velvollisuuksiansa, eikä se\ntunnu vaikealta, sillä luottaen toisiinsa ja turvaten Jumalaansa\ntuntevat he sen olevan heidän velvollisuutensa.\n\nMutta tuleepa kerran semmoinenkin vihollinen, jota vastaan taistellessa\ntäytyy jommankumman tahi molempienkin taistelijain sortua. Se on tuo\nankara, säälimätön ja lahjomaton kuolema, jota ei taistelemallakaan\nvoiteta. Häntä ei liikuta orvoiksi jääneitten itku ja parku, ei\njäljelle jääneen taistelukumppanin murhe ja valitus. Kaikki on hänelle\nyhtäkaikki. -- Kova, tyly, armoton on kuolema.\n\nKun hän sitten saa temmatuksi uskollisen taistelukumppanin jälkeen\njääneen sivulta, murtuu, sortuu tämäkin usein. Eipä kummakaan, sillä\neipä hänellä ole enää lempeää kättä, joka häntä tukisi, ei lämmintä,\nhellivää sydäntä, joka häntä murheessa lohduttaisi, vaivoissa\nvirvottaisi ja lieventeleisi häntä useinkin kohtaavassa surussa; kaikki\non kolkkoa, tyhjää, kuollutta, autiota, ja murhe jäytää ja kalvaa\nlakkaamatta murtunutta sydäntä. Vieraat askeleet kaikuvat kylminä ja\nkolkkoina huoneissa ja vieras käsi kouhottelee rauhattoman leposijan.\n\nMaailma riehuu ja myllehtii. Mutta nyt ei ole halua riehuntaan, sillä\neipä ole minkä vuoksi enään riehuisi, kenen eduksi taisteleisi. Ihmiset\nnauravat ja iloitsevat, mutta ei voi ymmärtää, minkätähden he niin\ntekevät. Nyt ei voi nauraa, ei iloita eikä itkeäkään, sillä ankara suru\non polttanut kuiviksi kyynelten lähteet. Mikään ei huvita, mikään ei\ntunnu miltään, ei rikkaus, ei kunnia, ei ystävät eikä viholliset, ei\nitkut eikä ilot. Kaikki, kaikki on yhtäkaikki. Tuntuu siltä, että olisi\nhaahkeampi, kun pääsisi johonkin maailman soppeen, korven loukeroon tai\nvuoren vinkaloon, semmoiseen, jossa ei kuulisi yhdenkään ihmisen ääntä,\njossa ei kuulisi taistelevien sotahuutoja, ei sortuneiden valituksia\neikä huokauksia, ei voittaneiden iloa ja riemua, semmoiseen, jossa ei\nnäkisi ainoatakaan ihmistä, ei kyyneliä, eikä särkyneitä sydämiä. --\nNiin, semmoiselta se tuntuu, että siellä olisi vähän parempi\nyksinäisyydessään kärsiä sydämmensä tuskaa. Mutta auttaisiko sekään?\nMurhe tuntuu seuraavan sinnekin, sillä se on iskenyt sydämeen kiinni.\nParas pakopaikka tuntuisi olevan hauta, tuo peittävä kammio, joka on\nyhtä tasapuolinen kuin kuolemakin. Tuo, joka kaikki unhottaa ja\nsovittaa, tuo elämän taistelun aikana suljettu lepokammio, joka vasta\ntaistelujen loputtua sylinsä aukaisee, ja kylmänä ja synkkänä\nvastaanottaa kaikki. Se ei pidä lukua siitä, ovatko hänen\nvastaanotettavansa rikkaita tai köyhiä, ylhäisiä vai alhaisia,\nkunniassa pidettyjä tahi halveksittuja, ylönkatsottuja, sorrettuja,\nhyviä taikka huonoja taistelijoita.\n\nMieli liitelee ja harhailee sinne tänne, aina tähtitarhain tuolle\npuolen, etsien rauhaa ja lohdutusta polttavalle surulle, mutta\nlievitystä ei kuulu kustaan. Jospa sitä vielä mistäkin koettaa etsiä ja\nhaparoida, aina vaan mieli ja sydän lentää ja palaa tuon tasapuolisen\nja avosylisen haudan luo, joka poveensa kätki jalon ja armaan\ntaistelukumppanin. Siinä hänen rinnallaan olisi niin rauhallinen\nlevätä. Siinä unhottuisivat kaikki maailman taistelut, surut, tuskat ja\nhuolet. Siinä ei tulisi aika pitkäksi odottaissa sitä hetkeä, jolloin\nHerra kutsuu kaikki meidät eteensä tutkiaksensa, ken on ollut\nkelvollinen taistelija, ken ei.\n\nNiin, semmoiselta se tuntuu, mutta sinnekään ei ole lupa mennä,\nennenkuin aika joutuu.\n\nTämä on kovin elämän taistelu. Silloin tuntuu siltä, että pitäisi\nlähteä pois, kauvas pois, mutta mihin? Tuntuu siltä, että pitäisi saada\nsiivet, joilla pääsisi pikaisesti, hyvin pikaisesti lentämään halki\nilmojen, maiden ja metsien taa...\n\nMutta ei tunnu hyvältä näinkään, jotakin siis täytyy koettaa. Mitähän,\njos lähtisi ulkoilmaa haistelemaan, koska kuolema täälläkin kuitenkin\non välttämätön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKutsuin kestikievarista hevosen ja vaivuin sitten taas entiseen\nsurulliseen raskasmielisyyteeni.\n\n\"Hevonen on valmis,\" kajahtaa yht'äkkiä korviini. Minä säpsähdän, sillä\nolin jo unohtunut niin vähässä ajassa koko hevosen pyyntöni ja\nmatkahommani.\n\n\"Kyytihevonen, jota olette pyytänyt, on valmiina,\" sanoo oven suussa\noleva poikanen toistamiseen.\n\n\"Vai niin, no lähdetään sitten!\"\n\n\"Mihin ajetaan?\" kysyi kyytipoika.\n\n\"Aja mihin tahdot, se on minulle saman tekevä.\"\n\n\"No, ehkä minä sitten ajan alaspäin.\"\n\n\"Aja vaan.\"\n\nRaitis talvi-ilma hiveli poskiani ja polttavaa otsaani niin raittiisti\nja terveellisesti. Se tunkeutui keuhkoihinikin ja tuntui häikäisevän\nsydämeni paloa; oli kuin elon säde taas olisi tunkeutunut sieluuni.\n\nPoika vei minut seuraavan pitäjän kestikievariin. Kuulin kuinka he\nkeskustelivat, minkälainen kyydittävä heillä nyt on. Selittivät minut\numpimieliseksi, semmoiseksi, joka ei itsekään tiedä minne menee.\nPuolikasvuinen poikaressu näytti laahailevan ylleen jotakin vanhaa,\npitkää miehen röhjoä, köytellen sitä muutamalla nuoranpätkällä\nhinteräisen vartalonsa ympärille. -- Muuta en huomannut mitään.\n\n\"Hevonen on valjaissa,\" kajahti yht'äkkiä taas korviini ja kun\nkäännähdin ääntä kohden, oli edessäni äskeinen poika. Sivalsin nuttuni\nja kiirehdin kartanolle rekeen.\n\n\"Mihin ajetaan?\" kysyi poika, ja entiseen tapaani vastasin: \"aja mihin\ntahdot!\"\n\n\"Olen tuolta toisesta pitäjästä poikkimaisin; haluaisitteko sinne päin\nmatkustaa, niin minäkin saisin käydä kotonani?\"\n\n\"Aja vaan sinne, sama minulle on, missä ajelen.\"\n\nIlta oli jo tullut. Kireä pakkanen vallitsi. Revontulet roihusivat\ntaivaalla niin, että oli ikäänkuin sähinä niistä olisi kuulunut.\nPakkasen purema lumi narisi reen anturain alla niin kireästi, että\nolisi luullut kolmenkertaisen kuorman olleen hevosen perässä.\nRevontulet haihtuivat vähitellen ja ilma seestyi selkeäksi. Tähtitaivas\nnäkyi kaikessa loistossaan, pakkanen paukahteli metsässä, kiskoi jonkun\npetäjän, kuusen tai koivun pinnasta säleen irralleen koettaen siten\nnäyttää mahtiaan.\n\nAjoimme muutamalle parin kolmen kilometrin pituiselle järvelle. Sää\nvongahteli niin surunvoittoisesti. Kuu paistoi täydeltä terältä ja sen\nvalju varjo kiiti rinnallamme. Lumihiteet kimaltelivat kuun valossa\nniin sädehtivästi, että olisi luullut tuon pienen järven jäälle\nkokoontuneen koko maailman timantti-aarteet.\n\nMetsään päästyämme hyppeli peukalolintu ja talitiainen iloisesti\noksalta oksalle, etsien ruokaansa. Heillä ei tuntunut olevan surun\nkaunaa, heillä!\n\nKaikki tämä havainto- ja tunnemaailma saattoi minut yhä syvempiin\nmietelmiin. Mietin silloin: onkohan Jumala luonutkin vaan ihmisen\nnääntymään ja kärsimään, koska nuo lintuisetkin olivat niin iloisia,\nikäänkuin ei mitään surua olisi olemassakaan? Tuommoinen pakkanen, joka\nvaihteli neljänkymmenen pykälän vaihteessa, ei vaikuttanut noihin\npikkulintuihin niin mitään; pirteinä ja notkeloina lentelivät ne vaan\noksalta oksalle.\n\nKoko taipaleella en vaihtanut pojan kanssa luotuista sanaa, sillä\nminulla ja pojalla mahtoivat olla erinkaltaiset ajatussuunnat.\n\n\"Haluatteko käydä lämmittelemässä, sillä tässä on kotini,\" kuului\näkkiä, ja kun katsoin kyytipoikaa silmiin, huomasin häneltä tämän äänen\nlähteneen.\n\nPojan ääni kuului korviini niin onealta, että oikein säikähdin sitä.\n\n\"Yhtäkaikki,\" sanoin minä, \"missä häntä aikansa kuluttaa.\"\n\nPoika käänti hevosen kotikartanolleen.\n\nRästyneeltä näytti talo. Asuinhuone oli kokoon luhistunut, savutorvet\nkatolla murtuneet ja yksinkertaiset ikkunat olivat päreillä ja tuohilla\npaikatut. Tämän tähden olivat ikkunat niin paksussa jäässä, että oli\nniinkuin olisi jäätelit nostettu ikkunain reikiin. Ulkohuoneet\npuulukkoineen ja muine salpoineen olivat niin keloutuneet, että\nampiaiset kai niistä saivat hyvää pesänsä-ainetta.\n\n\"Olkaa hyvä ja käykää lämmittelemään,\" sanoi poika, ruveten hevostansa\nvaalimaan.\n\nLähdin kömpimään kurjia, jäätyneitä, liukkaita portaita huoneesen.\nTupaan päästyäni seisahdin hämärään ovipieleen.\n\nMikä näky! Huoneessa hääri valju, keski-ikäinen nainen. Hänen\nympärillään pyöri neljä lasta, jotka eivät olleet juuri toinen toistaan\nhärevämpiä. Pienimmät heistä vanuivat ehtimiseen äitinsä hameesen\nkiinni hokien: \"äiti, äiti.\"\n\nSamassa tuli kyytipoika huoneesen.\n\nKun äiti huomasi, että hänen poikansa tuli kotiin, syöksähti hän tätä\nvastaan varjokkaaseen ovipieleen ja syleili häntä. Selvästi näki\nhajamielisinkin, että perheessä vallitsi hellä sydämmellisyys.\n\n\"Voi, voi, tulitkos, Oskar, kotiin! Ja mitenkäs sinä oletkaan päässyt\nkotona käymään?\" sanoi ihastunut, kärsivän näköinen äiti.\n\n\"Minä olen kyydissä, äiti, ja tämä vieras halusi käydä\nlämmittelemässä,\" sanoi poika osoittaen samassa minua.\n\nVaimo näytti hämmästyneeltä, sillä hän ei ollut ennen huomannut minua.\nMelkein hajamielisin sanoin pyysi hän minua käymään peremmäksi.\n\nAstelin pöytälavitsan luo ja istahdin sille, vaikk'en oikeastaan\ntiennyt, mitä tein; omat askeleenikin kumisivat niin oudoilta.\n\nVaikka mieleni olikin niin apea, en kuitenkaan voinut olla huomaamatta\ntämän perheen keskinäistä suhdetta. Tuntui mielestäni niin\nkummalliselta, kun ei perheen keskuudessa näkynyt ainoatakaan aikaista\nmiestä, jota olisi voinut pitää perheen isänä.\n\n\"Missäs teidän isäntä on?\" kysyin melkein tietämättäni.\n\n\"Ei meillä olekaan isäntää,\" vastasi vaimo, samassa luoden minuun\nvakavan katseen; oli niinkuin hän olisi sanonut: \"oletkos ainoa\nmuukalainen joka et näitä tiedä.\"\n\n\"Kuinka se sitten on?\" kysyin minä hämmästyneenä.\n\n\"Niinpä se on: tuoni korjasi mieheni pois puoli vuotta sitten,\" sanoi\nvaimo surullisesti.\n\n\"Ettäkö teiltäkin on elämän kumppani temmattu pois?\"\n\n\"Niin on käynyt.\"\n\n\"Näyttää kuitenkin siltä, kuin ei teillä olisi surun kaunaa, olettehan\nlastenne keskessä iloinen kuin käki metsässä.\"\n\n\"Mitäpä minulla enää muuta maailmasta jäljellä olisikaan kuin nämät\nlapset. Pois on mennyt miesvainajani, joka oli niin hellä ja hyvä;\nkaikki tarmonsa uhrasi hän perheensä hyväksi. Mutta poissa, poissa on\nhän nyt, ja koko elämän taakka on laskettu hartioilleni.\"\n\n\"Minäkin olen sortunut ihminen. Minultakin on tuoni korjannut elämän\nkumppanin pois; sen takia olenkin nyt täällä hakemassa polttavalle\nsydämelleni jotakin hoivaa. Ja nyt tuntuu siltä kuin olisin tavannut\nristisisaren, jolla on yhtä suuri suru kannettavana kuin minullakin,\"\nsanoin.\n\n\"Vai niin, vai niin! Vai on kuolema teiltäkin temmannut pois kumppanin.\nKyllä ymmärrän täydellisesti, miltä sitä tietä tullut sydämen suru\nmaistaa,\" sanoi vaimo ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.\n\n\"Mihin tautiin kuoli miehenne?\"\n\n\"Keuhkotautiin; hän oli avutonna jo pari vuotta. Odottamaton ei kuolema\nollut, mutta sittenkin koski se kovasti,\" sanoi vaimo surullisesti.\n\nMinun ei haluttanut matkustaa edemmäksi. Pyysin talosta yösijaa ja se\nminulle luvattiinkin. Kyytipoika meni hevosta riisumaan ja illastamaan.\nPorstuan perässä oli pieni lämmitettävä kamari; sinne laitettiin\nminulle vuode. Se oli siistitty puhtaaksi: pöydällä oli valkoinen liina\nja palava talikynttilä levitti hämärää valoa huoneesen.\n\nYksinäisyyteen tultuani vaivuin yhä syvemmälle ajatuksiini.\nKokonaiskuvana esiintyi eteeni rapistunut sydänmaalla sijaitseva\nuudistalo, jossa jo monta miespolvea lie taisteltu ja kärsitty.\nNykyisen asukkaan, kärsivän vaimon surullisen lempeät kasvot suruisine\nsydämineen, lapsijoukkonsa ympäröimänä, painui niin syvästi mieleeni,\nett'eipä se sieltä lähtenytkään.\n\nOli miten oli, mutta kumma vaan oli se, että unhotin oman suruni ja\nitseni miettiessäni vaimoparan asemaa. Minulle selkeni, että tuo\n\"heikompi astia\", paljon hankalammassa tilassa ollessaan kuin minä, oli\nkuitenkin väkevämpi minua.\n\nNoita miettiessäni oli aika kulunut jo paljon sivu puolen-yön. Koko\najan oli kynttilä pöydällä ollut niistämättä, sillä se tehtävä ei ollut\nensinkään juolahtanut mieleeni. Havahtuessani oli kynttilä-karsi jäänyt\nniin pitkäksi, että sen ylipää oli lätistynyt semmoiseksi paksuksi ja\nleveäksi lieriöksi, että karrella oli ikäänkuin lakki päässä. Valokin\nhuoneessa oli niin hämärtynyt, ett'ei nähnyt toiselle puolen huonetta.\n\nTunsin väsymystä, ja puhdas, lämpöinen vuode houkutteli syliinsä.\nSammutin kynttilän ja nakkausin vuoteesen pitkälleni. Kun viikkokausiin\nen ollut viettänyt ainoatakaan levollista yötä, valtasi minut pian uni\nja minä nukuin niin rauhallisesti kuin ei mitään surua olisi koskaan\nollutkaan; en edes nähnyt rasittavia ja painostavia uniakaan.\n\nHerätessäni oli aurinko jo korkealla, kello lähellä kymmentä; moneen\nviikkoon en ollut niin levollisesti levännyt ja nyt tunsin itseni\nvirkistyneeksi. Iloisena tervehdin kärsivää perheen-äitiä, samassa\nilmoittaen kyytipojalle, että nyt lähdetäänkin kotiin. -- Kärsivä\nnainen oli näyttänyt minulle palasen elämän taistelua ja sen valossa\nhuomasin, että minunkin vielä tarvitsee lasteni tähden elää, ja tämän\nmuistoni turvissa minä vielä elänkin.\n\n\n\n\nINTOHIMOJENSA MURTAMA.\n\n\nOlin taasenkin pitemmällä rautatie-matkalla. Kolmannen luokan vaunu,\njossa istuin, oli väkeä täynnä. Useita tuttaviani oli vaunussa ja\nkeskenämme haastelimme yhtä ja toista. Muiden matkustajain joukossa oli\neräs tuntematon mies, joka näytti koettavan saada edes jonkunkaan sanan\nkuullaksensa, mitä me haastelimme. Huomasi heti hänen puvustansa ja\nkäytöksestänsä, että hän oli ollut Amerikassa.\n\nJoku sattui mainitsemaan minun nimeäni. Tämä näytti tuntemattomaan\ntekevän erityisen vaikutuksen.\n\nKun hän sai tilaisuuden, tuli hän ja istui ohelleni.\n\n\"Oletteko te se sama, joka olette kirjoja kirjoitellut?\" kysyi hän\nujosti.\n\n\"Olenhan minäkin joskus jotakin töhräillyt\", sanoin hänelle puoli\nkylmästi.\n\n\"Oletteko kuulleet Kalle K----sta mitään kerrottavan?\" kysyi hän\ntaasen.\n\n\"En. Minunhan on mahdoton tietää, mitä mistäkin milloinkin on\nkerrottu\", sanoin kylmän tylysti.\n\nSeurasi tovi äänettömyyttä. Hän näytti ikäänkuin hämmentyneeltä, loi\nsilmänsä lattiaan ja naputteli sormillaan hiljalleen penkinlaitaan.\n\nMinun alkoi käydä säälikseni miehen alakuloisuus ja häpeäkseni kylmä\nvastaukseni, koska tunsin hänen sentakia tulleen alakuloiseksi.\n\n\"Olisiko siinä Kallessa sitten jotakin vaariinotettavaa?\" kysyin\nikäänkuin lievennellen tylyyttäni ja saadakseni hänet elpymään entisiin\noloihinsa.\n\n\"Olisipa siinä kylläkin\", sanoi hän ja katsoa vilautti minua silmiin.\n\n\"Mitä laatua se sitten olisi?\"\n\n\"Minä en ole nähnyt koskaan vielä ainoatakaan ihmistä, johon intohimot\nolisivat niin väkevästi vaikuttaneet\", sanoi hän.\n\n\"Tunnetteko tuon Kalle K----n luonteen ja elämäntavat tarkoilleen ja\npitemmältä ajalta?\" kysyin.\n\n\"Aivan lapsuudesta saakka, koko hänen elämänsä\", vastasi hän.\n\n\"Haluaisitteko sitten niistä minulle kertoa?\"\n\n\"Aivan kernaasti, kun vaan halunnette kuunnella\". myönsi hän.\n\nKun vaunu oli matkustavaisia niin täynnä, että kaikki tarkempi\nkeskustelu kävi siinä mahdottomaksi, pyysin konduktööriltä, että\npääsisimme konduktööri-vaunuun. Luvan saatuamme menimme sinne ja mies\nalkoi kertoa:\n\nKalle oli pienen torpan poika ja vanhin neljästä sisaruksestaan. Torppa\nsijaitsi meidän maalla ja meidän talo oli hyvissä varoissa.\nLähiseutuvilla oli useita muitakin taloja ja torppia, jonka takia\nniillä piirteillä oli paljon lapsia. Melkein poikkeuksetta olivat\nympäristön lapset meillä leikkimässä ja telmimässä, eikä lasten kesken\nollut koskaan mitään eroa köyhän tai rikkaan välillä, sillä olimmehan\nvielä niin viattomat ja turmeltumattomat, ettei semmoista voinut\nkoskaan mieleenkään tulla.\n\nMeidän talo sijaitsi lähellä järven rantaa ja rannalla oli laajanlainen\nhiekkatasanko. Siinä sopi kesäiseen aikaan kilpaa juosta, pallia lyödä,\nnakella litteillä rannan kivillä voileipiä järven pinnalle, tai\nkoettaa, kuka korkeimmalle voisi kohtisuoraan kiven nakata ja kenen\nkivi teki veteen pudotessaan komeimman umpinaisen purskahduksen; mies\nse, joka parhaat tulokset sai. -- Talvisin laskettiin suksilla ja\nkelkalla mäkiä, ja tuo mäki ei joutanut pahoillakaan pyryillä kauvan\nummessa oleman, sillä kyllä me siitä huolen pidimme, että se auki\npysyi. Kyllä oli iloa ja riemua, ja tointa oli itsekullakin niin\npaljon, että sitä olisi riittänyt kahteenkin rekeen; posket punottivat\nja terveys, ilo ja ystävyys loisti jokaisen kasvoilta. Voi niitä\nmurheettomia ja iloisia lapsuuden aikoja!\n\nMelkein poikkeuksetta oli Kallekin telmimässä meidän kanssamme. Hän oli\nkaikissa leikeissä johtajana ja se kävikin laatuun. Me katsoimme ja\nluotimme häneen niin kuin päällikköömme ainakin.\n\nMutta jo aikaisin huomattiin hänessä ankaraa itsepintaisuutta. Minkä\nhän kerran sai päähänsä, sen täytyi niin olla ja tapahtua, eikä sinä\nauttanut mitään toisien lapsien ohjeet, neuvottelut, väitteet ja\nvastalauseet. Hänen piti vaan aina päästä voitolle kaikissa\nmielipiteissä ja kilpailuissa.\n\nEräänä kertana juostiin kilpaa ja eräs poika voitti hänet juoksussa.\nTuosta pahastui Kalle niin kovin, että hän haasti voittajansa vielä\npari eri tovia kilpailemaan. Mutta kun kilpailija voitti niissäkin\nkoetuksissa Kallen, niin ei hän ottanut enään koko päivänä osaa toisten\nleikkeihin; istua murjotti vaan erillään toisista erään kiven päällä.\nViikkokauteen ei hän tullut ottamaan osaa toisten kisoihin ensinkään.\nSaatiin kuulla, että hän oli niinä päivinä ahkerasti yksinään kotonansa\nharjoittanut juoksemista. Kun hän sitten ensikerran ilmestyi\nkisatantereelle, haastoi hän oitis voittajansa kilpajuoksuun. Kävi\nkuitenkin taasen niin onnettomasti, että Kalle menetti voiton\nkilpailijallensa. Nyt huomattiin, että Kalle suuttui silmittömäksi, hän\nleimahti punaiseksi, niinkuin turkin pippuri ja puri hammasta.\nPikaisesti kuiskattiin Kallen kilpatoverille, että hän tahallansa\nantaisi Kallelle perään, ettei mitään riitaa välillä syntyisi.\n\n\"Koetappa vielä yksi kerta\", sanoi Kalle kilpatoverilleen vihasta\npuhisten.\n\n\"Koetetaan vaan\", sanoi toinen naurussasuin ja niin sitä taasenkin\nlähdettiin juosta vilistämään.\n\nJa kas! Kalle voittikin nyt.\n\n\"Senhän minä tiesinkin, kun vaan oikein koettaa\", sanoi Kalle\ntyytyväisenä ja hänen vihansa lauhtui siihen paikkaan.\n\nSemmoista menoa elettiin eteenpäin. Niin pian kuin Kalle kykeni jotakin\ntekemään, tuli hän meille ansaitsemaan leipäänsä. Hän ei ollut mikään\näksy eikä pahantapainen, päin vastoin oli hän nöyrä ja tottelevainen ja\nteki mielihyvällä ja ahkerasti niitä askareita, joita hänen\ntehtäväkseen määrättiin. Jo aikaisin huomattiin hänessä hyvää aistia ja\ntyökykyä.\n\nKun olimme Kallen kanssa melkein päivän päälle samanikäiset, jouduimme\nyhtäaikaa rippikouluunkin. Hyvälukuisia kun olimme, pääsimme kumpikin\nloistavasti läpi, ja tämä korotti suuresti omanarvontuntoamme. Kalle\noli yhä edelleenkin meillä ja hänestä varttui mitä kunnollisin,\nsaattavin ja rotevin työmies, sekä isoissa että käsitöissä. Hänelle\nmaksettiin meillä korkeampia palkkoja kuin mitä paikkakunnalla oli\nkuultu.\n\nEräänä kertana sai hän päähänsä sen aatteen että hän lähtee kauvas\nerääsen ulkopitäjääsen, jossa hän oli kuullut rengeillä olevan paljon\nisommat palkat kuin kotipuolessa. Isä koetti tarjota hänelle niin isoa\npalkkaa kuin suinkin julkesi, mutta mikään ei auttanut, sillä kun hän\nkerran oli sen aatteen päähänsä saanut, ei hän voinut siitä perääntyä.\nMinä koetin myös kaikkeni panna estääkseni häntä lähtemästä. Vetosin\npitkälliseen ystävyyteemme ja yhteisiin perintöihimme, mutta kaikki\nturhaan.\n\nKun muuttoaika tuli, kääri Kalle tavaransa kokoon ja niin hän lähti.\n\nTuo paikkakunta oli niin kaukana ja sivulla yleisestä kulkureitistä,\netten Kallesta kuullut viiteentoista vuoteen yhtään mitään. Hän ei\nkirjoittanut ainuttakaan riviä minulle, enkä minä hänelle. Vähitellen\nhaihtui Kalle mielestäni, niin etten häntä monasti muistanutkaan;\njoskus vaan juolahti mieleeni: missähän oloissa siellä Kallekin lienee?\n\nMinäkin olin sillävälin joutunut uusiin oloihin: olin mennyt naimisiin.\n\n\nII.\n\nSuuresti hämmästyin eräänä aamuna huoneestani ulos mennessä. Oli niin\nvarhainen, ettei vielä ketään talonväestä ollut ylhäällä. Kun oli\nkesäinen aika ja kiireiset työt tehtävänä, olin menossa väkeä\nherättämään. Astuessani porstuasta portaille, oli Kalle siinä\nistumassa, pää käsiin nojattuna. Kun hän kuuli askelia takanansa,\nkääntyi hän katsomaan ja huomattuaan minut laskeutui yhtäkaikkisena\nsamaan asemaansa. Hämmästyin suuresti hänet nähtyäni. Hän oli niin\nlaihtunut, surkastunut ja vanhennut, etten ollut häntä tunteakaan.\nMenin häntä tervehtimään, sanoen samassa hänelle \"hyvän huomenen.\"\nVälinpitämättömästi, melkeinpä kylmäntylysti ojensi hän minulle\nkätensä.\n\n\"Odota nyt, veli hopea hiukkasen; minä käyn väkeä herättelemässä,\nmenemme sitten minun kamariini\", sanoin hänelle.\n\nKun palasin takasin, kehoitin häntä lähtemään mukaani. Hän ei näyttänyt\nkuulevan eikä näkevän, istua jurotti vaan alallansa.\n\nOtin häntä kädestä kiinni ja sanoin:\n\n\"Miksi sinä, Kalle, nyt olet noin kummallinen, etkö sinä enään pidä\nentisestä ystävästäsikään?\"\n\nHitaasti nousten kömpi hän ylös, kierasi kätensä irti minun kädestäni\nja alkoi astella jälissäni. Samassa hän huokasi pitkän, raskaan\nhuokauksen.\n\nMenimme semmoiseen huoneesen, jossa kenelläkään ei ollut asumusta eikä\nmitään toimintaa. Kehoitin häntä istumaan. Mutta hän kallisteli ja\nkäänteli itseään sinne ja tänne, ikäänkuin katsellen, missä hänelle\nolisi mukavin istuinpaikka. Vihdoin sivalsi hän erään tuolin, siirsi\nsen takanurkkaukseen ja istuutui sille.\n\n\"Miksi sinä, ystävä hyvä, olet nyt noin kummallinen? Et enään ole\nensinkään entisenlaisesi; olet niin vanhennut ja kuihtunut, etten ollut\nsinua enään tunteakaan. Koko entinen iloisuutesi, ohvakkuutesi ja\nterveenmoinen hyvinvointisi näkyy kerrassaan kadonneen, ja synkkä ilme\nja alakuloisuus jääneen sijalle. Kai sinulla on joku raskas murhe; tai\noletko menettänyt terveytesi?\" sanoin hänelle.\n\n\"Murhe minulla on raskainta laatua ja sen kanssa on terveyskin mennyt\",\nsanoi hän.\n\nOikein hämmästyin tuon äänen kuultuani, sillä se kuului niin kumealta\nja onealta, ikäänkuin se olisi haudasta noussut. Siinä ei ollut\nrahtuakaan sitä iloista ja heleää sointua, mikä hänen puheessaan ennen\noli ollut.\n\n\"Mitä? Olet kai löytänyt siellä mielitiettysi ja saanut häneltä\nrukkaset!\" sanoin ikäänkuin saadakseni häntä elpymään.\n\n\"Mielitiettyni olen kyllä löytänyt ja rukkasia en ole häneltä saanut;\nja siinäpä se nyt koko juttu onkin\", sanoi hän.\n\n\"Kuinka se sinun elämäsi on siellä oudossa paikkakunnassa alusta alkaen\nmennyt? Haluaisin sen pienoisuuksineen kuulla, kun näin kauvan olemme\nolleet toistemme elämästä mitään tietämättä\", sanoin.\n\n\"Kuinkahan toki muutoin kuin hyvästi: Heti sinne tultuani sain\nedullisen palveluspaikan ja hyvän palkan. Pian keksivät\npaikkakuntalaiset minut kaikinpuolin kelvolliseksi ja kunnolliseksi,\nsekä kaikkiin töihin kykeneväksi työmieheksi. Kilvan korottivat he\nminulle palkkaa, niin että se meni jo ennen kuulumattomiin. Niin olin\npalveluksissa yhtämittaa kymmenen vuotta. Säästävä kun olin, kokosin\nnoista palkoistani melkoiset säästöt. Kaikki ihmiset kunnioittivat\nminua, niinkuin arvon miestä ainakin. Luulempa, että moni tyttökin\nkatsoi hyvällä silmällä minuun, mutta ei heissä ollut semmoista, johon\nminun sydämeni olisi voinut kiintyä\", puheli Kalle hyvästi elpyneenä.\n\nKun hän tuntui siihen pysähtyvän, kysäsin:\n\n\"Entäs sitten?\"\n\nHän ei näyttänyt ottavan ensinkään huomioonsa tuota minun kysymystäni,\nsiirsi vaan hieman tuoliansa, kumartui alaspäin ja näytti vaipuvan\nentiseen surumielisyyteensä.\n\n\"Noh, kerrohan nyt toki eteenpäin\", muistutin häntä toistamiseen.\n\n\"Niin sitten, sitten -- --, sitten ilmestyi näkymölle eräs pienen talon\ntyttö. Alma oli hänen nimensä. Hän oli kaikkein nuortenmiesten\nmielitietty ja lempilintu. Kaikki hänen perässään hyppäsivät kaupaten\nmielisuosiotaan. Ei ollut sitä nuorten sijaa ja leikkipaikkaa, eikä\nniitä tansseja, häätilaisuuksia, joissa ei hän aina olisi leiskunut\nylimpänä. Hän olikin semmoinen tanssilintu, ettei hänen jalkansa\nnäyttänyt ensinkään koskevan lattiaan, kun hän valssissa ja polkassa\nmennä pyyhkäsi tanssituvan lattialla. Hän olikin aina menossa, eikä\nnäyttänyt ensinkään hengästyvän, niinkuin tavallisesti muille tytöille\nkäy ankarasti tanssiessa. Alma näytti olevan kuin keijukainen.\nVarreltaan oli hän pitemmänpuoleinen ja sorea, samalla kuin hän oli\nkasvoiltaan tavattoman kaunis.\n\n\"Kauvan aikaa katselin minä hänen viehkeyttään ja sulouttaan aivan\nkylmäverisesti, enkä välittänyt hänestä niin mitään. Vaan kun tuota oli\nkestänyt jonkun aikaa, alkoi tämä tenhotar minua vähitellen miellyttää.\nVihdoin kävivät tunteeni niin polttaviksi että ne ajoivat minut\nkaikkialle missä luulin saavani Alman nähdä.\n\n\"Mutta vaikka sydämeni oli näin kahlehtinut outo, minulle ennestään\ntuntematon tunne, pidin sen itselläni niin tarkoin, etten edes Almalle\nsitä ilmaissut saadakseni tietää hänen tunteittensa laatua.\n\n\"Hänellä oli, kuten sanoin, paljon kosijoita. Kun yksi heitti, otti\ntoinen ja ihmiset tiesivät aina kertoa Alman 'uudesta sulhasesta'.\"\n\n\"En tiedä, oliko noilla alinomaa vaihtuvilla sulhasilla ja Almalla ollut\nvakaisempia liittoja, vaiko ei, kumma vaan oli se, että sulhasia niitä\ntuli ja meni, yhdyttiin ja erottiin yhtenään. Tätä katsellessani tahtoi\nsydämeni pakahtua. Lopulta tulin siihen vakaumukseen, ettei noissa\nalinomaisissa vaihteluissa ollut sen syvempää pohjaa, kuin että Alma\ntahtoi vaan loistaa silläkin alalla, näyttääkseen kuinka suuresta\njoukosta hänellä oli valitsemisen varaa.\n\n\"Kaihoni ja ikäväni Almaan kävi vihdoin niin sietämättömäksi, että\npäätin kosia häntä, kävi miten kävikin. Tilaisuus ilmestyikin aivan\npian siihen, että pääsin keskustelemaan kahden kesken hänen kanssaan.\nSe oli kuuma hetki minulle. Sydämeni pamppaili ja löi niin kovasti,\nettä oikein henkeä ahdisti; ei tahtonut olla sanaa suuhuni tulevaa,\nkoetin niellä hämmästystäni ja vakavuuttaa itseäni. Viimein sain\nsenverran rohkeutta, että otin Almaa kädestä kiinni ja änkytin samassa:\n\n\"'Alma, minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni, enkä voi ilman sinutta\nelää; tahdotkos ruveta minun kanssani jakamaan tulevat ilot ja surut,\ntulevat ne sitte missä muodossa vielä tulevatkin?'\n\n\"Alma punastui punaiseksi kuin leppäkerttu ja kallisti hiljaa päänsä\nminun rintaani vasten.\n\n\"'Voi Kalle! Minä olen kauvan jo sitä samaa ajatellut, vaan en ole sitä\ntahtonut oikein itsellenikään uskoa, sitä vähemmin muille ilmoittaa',\nsanoi hän.\n\n\"Siinä me sitten vannoimme toisillemme ikuista rakkautta ja\nuskollisuutta.\n\n\"Voi herra, minkälaista rakkautta ja lempeä hehkui sydämeni! Oli kuin\nolisin kohonnut yläilmoihin ja sydämeni eronnut ruumiista. Tuo\npelonsekainen rakkaustunne, joka minua niin kauvan oli rasittanut,\nhaihtui kerrassaan niinkuin tuhka tuuleen, ja sanomaton ilo ja rauha\ntäytti sydämeni. Monikertaan syleilimme ja halailimme erotessamme.\n\n\"Mutta vaikka tunsin sielussani sanomatonta iloa ja autuutta, sekaantui\nnäihin tunteisiin kuitenkin jotakin kylmää ja tuskallista: Kaikki oli,\nmielestäni, tapahtunut liian helposti ja se siitti mielessäni katkeran\nepäluulon: ehkäpä se on muidenkin sulhasien kanssa käynyt yhtä\nhelposti, josta seurauksena on ollut nuo pikaiset erot. Kuitenkaan en\nantanut iloni ja rauhani häiritsijöille suurta valtaa, vaan koin niitä\nalaspainaa ja tukahuttaa niin paljon kuin voimissani oli. Mutta\nitsepintaisesti palasivat ne yhä uudelleen.\n\n\"Semmoisenaan kului aika.\n\n\"Nämät vastenmieliset ja kalseat tunteeni saivat pian uutta virkettä.\nSain, näet, tietooni, että Alma yhä edelleenkin otti vastaan muita\nkosijoita ja vieläpä öisinä aikoinakin.\n\n\"Arvattavahan on, minkä vaikutuksen tämä tieto minuun teki. Alma koki\ntuota kaikkea tehdä suurimmassa salaisuudessa, mutta kuitenkin se tuli\nilmi. Se hehkuva rakkaus, jota olin Almaa kohtaan tuntenut, muuttui nyt\nkatkeraksi pettymyksen tunteeksi, joka sellaisenaan täytti koko\nsieluni.\n\n\"Tuskalla jaksoin sietää häntä silmissäni, milloin näköpiiriini sattui.\nSeurustelimme kyllä nytkin toisinaan yksissä, mutta suhde oli kylmä ja\njäykkä, ja minä sydämestäni inhosin häntä. Poissa oli hehkuva ja\nintohimoinen rakkaus!\n\n\"Kaiken muun hyvän lisäksi rupesin epäilemään hänen\nsiveellisyyttänsäkin; en tiedä olisiko siinä ollut mitään epäilemisen\nsyytä, mutta asianhaarain takia lykkääntyi kuitenkin semmoisia\najatuksia mieleeni.\n\n\"Kukaan kuolevainen ei voi aavistaakaan, mihin tuskaan ja ahdistukseen\nminä nyt jouduin. Mitä on nyt tehtävä? Erotako heti hänestä? Se olisi\nehkä parasta muuten -- mutta ei, ei! Miehisenä miehenä en tahdo sitä\ntehdä, sillä olenhan antanut hänelle sanani ja pyhän lupaukseni, ja\nmiehen tulee aina pitää sanansa. Sitäkin vaikeammaksi kävi minun\npuoleltani ero, kun Alma ei näyttänyt sitä haluavan.\n\n\"Vaikka sydämeni oli niin täynnä katkeruutta ja inhoa Almaa kohtaan,\nruvettiin kuitenkin puuhaamaan lopullista yhtymistä.\n\n\"Säästövaroillani ostin hyvän torpan. Sen tiluksilla voitiin elättää\nviisi lehmää, hevonen ja joku määrä lampaita; peltoviljelystä oli\ntorpassa myös jotenkin runsaasti. Huoneet olivat välttävässä kunnossa.\nTämän torpan piti tulla uudeksi asunnoksemme.\n\n\"Asia pantiin menemään tavallista uraansa; meidät kuulutettiin\navioliittoon, pappilasta käytiin vihillä ja niin olimme nyt aviopari.\n\n\"Meille alkoi nyt aviollinen yhdyselämä, mutta minkälaista se oli!\nKuollutta, kylmää ja raskasta oli se. Olin kuvitellut, että kaikki\nvielä voisi käydä hyvin ja että inhoni ja ylönkatseeni Almaa kohtaan\nvoisivat haihtua ja tasaantua, varsinkin kun Almassa ei ollut mitään\ntodistettua syytä. Mutta, sen pahempi, tämä toivoni ei toteentunutkaan.\nMinä en parhaalla tahdollanikaan voinut poistaa mielestäni\nvastahakoisuuttani ja inhoani Almaa kohtaan, sillä se oli sydämessä\nkiinni ikäänkuin naulattuna. Näennäisesti koetin täyttää ihmisellisiä\nvelvollisuuksiani vaimoani kohtaan, mutta sydän se vaan pysyi kylmänä\nja kankeana.\n\n\"Naisen tarkalla vaistolla käsitti Alma aivan pian asian todellisen\nlaidan. Usein hän koetti tavallisella luonteenomaisella iloisuudellaan\nleperrellä ja kysellä, mikä minua vaivaa, kun olen niin kylmä ja\nsynkkämielinen, ja samassa hän katsoi niin lempeästi ja rakkaasti minua\nsilmiin, laskien kuitenkin kätensä minun kaulalleni.\n\n\"'Ole tuossa taas joutavoimatta, eihän minua mikään vaivaa', sanoin\ntavallisesti ja työnsin hänet tylysti pois luotani.\n\n\"Pian katosi Almaltakin kaikki entinen iloisuus ja hilpeä mieliala, ja\nraskas surumielisyys sai hänessä vallan: hän itki usein niin paljon,\nettä oli vedeksi rauveta, sillä hänellekin oli täydellisesti selvinnyt\nasiain nykyinen kamala tila. --\"\n\n-- \"Seis, veikkonen, nyt ymmärrän, että sinä juuri itse olet syypää\nnykyiseen katkeraan, raskaasen ja murheelliseen elämääsi\", sanoin\nKallelle.\n\n\"Sen kyllä itsekin hyvin kyllä tiedän ja sehän se juuri pahinta onkin.\nJos heti avioliittomme alussa olisin kohdellut Almaa hellästi ja\nsydämellisesti, niin olisi hänestä voinut tulla mitä parhain aviovaimo,\nsillä hän oli lempeä ja helläsydäminen ihminen, jonka ainoana ja\npahimpana vikana lienee ollut, että hänellä oli perhosen sydän, joka\ntahtoi lentää kukasta kukkaan ja nauttia elämästä silloin kuin sitä\ntarjolla oli. Ei minun olisi pitänyt niin pahakseni panna hänen iloista\nja ehkä viatonta hilpeää luonnettansa, mutta minä en voi siihen mitään.\nUsein olen itseäni pitänyt kovan tarkastuksen alaisena ja olen\nhuomannut, että minussa on paljon vääryyttä ja tylyyttä aviokumppaniani\nkohtaan. Olen koettanut lievennellä hänen suruaan ja asettua\nlempeämmälle kannalle hänen suhteensa, mutta se ei ole onnistunut.\nKylmäksi, kuolleeksi ovat nämät yritykset aina jääneet, ja sama\nsurumielisyys on jäänyt vallitsemaan kahdenpuolen.\n\n\"Sananlasku sanoo: 'Joka ei parane, se pahenee', ja niin kävi tässäkin.\nMinun suruni ja vastenmielisyyteni paheni vaan päivä päivältä. Se ei\njättänyt minua rauhaan teillä, ei tien vieressä, ei päivällä, eikä\nyöllä, ja levottomilla lepohetkillä olivat ne rauhattomasti nukkuessani\nunissakin vaivoinani. Jos olin työssä, oli murhe aina minua\nrasittamassa. Olinpa kotona tai kylässä, aina seurasi tuo polttava suru\nmukanani.\n\n\"Kun tulin illoin kotiani työstä, oli sinne meno niin vastahakoista,\nettei askel tahtonut askeleen eteen päästä. Arvaa sen, minkälainen\nsiellä kotona sitten oli olla. Surumielisen vaimoni katse kohtasi minua\nensimäiseksi, se vihloi sydäntäni, kun tiesin itsenikin suuresti\nsyypääksi nykyiseen sietämättömään tilaamme. Ruoka ei maistanut, ja\noikeata virkistävää unta en saanut vuosikausiin.\n\n\"Tuskissani rupesin ryypiskelemään, ensin salaa, mutta sittemminhän se\ntuli julkiseksi, sillä eihän ne toimet kauvan salassa pysy. Niin tavoin\ntuli minusta patajuoppo.\n\n\"Vaimoni surua tämä havainto lisäsi kaksinkerroin. Hän koetti minua\nlempeästi pyydellä luopumaan tuosta turmiota tuottavasta tavasta, mutta\nminä ilkuin ja pilkkailin vaan häntä. Ensimmältä tuntui tuo väärä lähde\nlieventävän sydämeni polttavaa surua, mutta pian se tuli takaisin\nkaksinkertaisella voimalla.\n\n\"Tämmöistä menoa kesti pari vuotta. Silloin huomasin, että jos tätä\njatkan pitemmältä, niin kiiruhtaa se kaksinkertaisella voimalla menoani\nmaan mustiin multiin. Aloin taistelun juomahimoani vastaan ja voitin\nsen, mutta se ei parantanut vähääkään asiain tilaa.\n\n\"Olen unhottanut mainita, että vaikka välimme oli semmoinen kuin se oli,\nsyntyi meille kuitenkin kaksi tervettä ja kaunista tytärtä, joista\nvanhimman nimi oli Ella ja nuorimman Lilli.\n\n\"Nämä olivat ainoa iloni tässä synkässä ja surkeassa elämässäni. Kun\nvanhin tytär tuli siihen ikään, että hän voi tuntea minut, oli hän heti\nkotiintultuani syliini pyrkimässä. En ollut saada takkiani riisutuksi\nyltäni, kun hän oli polvissani kiinni ja hoki: 'itä, itä!' Kun ehdin\nistumaan, oli hän kohta kömpimässä polvilleni, ja hän silitteli\nkuihtuneita kasvojani ja siivoamatonta partaani. Minä lemmin lapsiani\nkaikella isällisellä helleydellä ja rakkaudella, millä ikänä vanhin voi\nlastansa rakastaa. Kylällä käydessäni toin heille aina makeisia, vaalin\nkaikella tavalla heitä, riisuin maatepannessa ja puetin heidät\nylösnoustua sekä hyväilin heitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kaikki\nse tulinen rakkaus ja hellyys, millä olin Almaa rakastanut, kohdistui\nnyt lapsiin. Vaan Alman ja lasten suhde pysyi kylmempänä.\n\n\"Näytti siltä, kuin hänen sydämestään olisi onneton kokemus jo vienyt\nkaiken kyvyn rakkauteen niin typi tarkkaan, ettei voimakas äiteyden\ntunnekaan enää voinut näitä tunteita eheäksi tehdä ja eloon herättää.\n\n\"Tämmöistä on elämämme tähän saakka ollut, eikä se näytä siitä\nparanevan. Se on murtanut ja murskannut elämämme onnen, musertanut\nsydämemme ja turmellut ruumiini terveyden. Tässä seison nyt\nmusertuneena miehenä, enkä voi parhaalla tahdollanikaan elämäämme\nparemmaksi ja toisenlaiseksi tehdä,\" sanoi Kalle epätoivoisena ja\nalakuloisena.\n\nSurumielin jätteli hän minut hyvästi ja alkoi kävellä kotiansa kohden.\n\nMinä jäin huoneeseni käsiposkella miettimään ystäväni surullista\nelämäntarinaa.\n\n\nIII.\n\nOli kulunut aikaa kolmen vuoden paikkeille. Sillävälin oli kurja\nKalle-ystäväni alituisesti mielessäni. Ajattelin hänen surullista ja\nkatkeraa elämäänsä, ja Kallea pidin suurimpana syyllisenä. Hän oli\nperusteettomilla ennakkoluuloillaan ja liikanaisella jäykkyydellään,\njota hän mielestään kuvitteli miehuutensa merkkinä, katkeroittanut ja\nmyrkyttänyt sekä oman että vaimonsa elämän.\n\nEnpä aivan vähääkään hämmästynyt, kun eräänä aamuna Kalle astua\ntopsautti kamariini. Hän oli yhtä surkastunut ja kuihtunut kuin\nennenkin, mutta paljon iloisemmalta hän sentään näytti.\n\n\"Hyvää päivää, ystävä hyvä!\" sanoi hän iloisesti tullessaan minua\ntervehtimään.\n\n\"Noh, terve, terve tuloa!\" sanoin hänelle vastaukseksi ja kehoitin\nistumaan.\n\n\"No, kuinka siellä kotonasi nykyään voidaan?\" kysyin puheen aluksi.\n\n\"Aina vaan huonommasti ja huonommasti,\" vastasi hän yksikantaan.\n\n\"Mitenkä se niin on? ja mielestäni näytät sinä entistä iloisemmalta,\"\nsanoin.\n\n\"Minulla on minun syyni,\" sanoi hän.\n\n\"Kuinka sinun vaimosi nykyään voi?\" kysyin.\n\n\"Hänhän se kaikkian huonoimmasti voipikin; hänellä ei ole enään mitään\nentisyydestä jäljellä. Hän on tullut kiukkuisaksi ja ärtyisäksi.\nVähemmästäkin saapi hän aina uutta ärisemisen syytä. Hän antaa\nminullekin usein kiukkuisia, pisteliäitä ja pahoja sanoja, ja lapsiakin\nhän pitelee sanomattoman raa'asti: nakkelee ja lyödä kapsii heitä\ntavattomilla aseilla. Useinkin täytyy minun mennä hätään pelastamaan\nheitä hänen kynsistänsä ja nuhdella häntä hänen tavattomasta\nkäytöksestänsä. Mutta viisi hän minun sanoistani välittää. Itselleen\nsanoo nyt jo olevan yhtäkaikki, olivatpa asiat vielä mitenkä olivatkin:\nhyvästi tai huonosti, se oli hänelle aivan samantekevä. Hän kuihtuu\nja laihtuu vaan yhtämittaa, eikä syö, eikä juo paljon mitään. Ei\npoikkeustilassakaan luo hän ainuttakaan silmänluontia minuun,\nkärtyilee, pistelee ja mäikkää vaan omissa oloissaan, ikäänkuin muita\nihmisiä ei olisi mailla halmeillakaan. Poissa on nyt hänen hilpeytensä\nja iloisuutensa, poissa viehkeytensä ja hempeytensä, poissa\nkeikailemisensa ja lepertelemisensä, poissa 'perhos-sydän', poissa halu\n'lennellä kukasta kukkaan'. Hän on ikäänkuin elävältä kuollut, josta\nkaikki ihmisyys on loppuun kulunut ja haihtunut. -- -- Luulen, ettei\nhän ole enään pitkä-aikainen,\" selitteli Kalle.\n\n\"Siinä se nyt on, jota jo aikaa olen sinulle sanonut, ja tämä kaikki on\nsinun oma syysi,\" vakuutin hänelle.\n\n\"Hyvä on sen niin sanoa, jolla elämä ja sydämen asiat ovat kaikinpuolin\nsemmoiset, kuin niiden ollakin tulee. Sinä niin mielelläsi sysäät\nkaikki tämän surkeuden minun niskoilleni, ja syytä minussa onkin,\nsenhän olen jo ennenkin tunnustanut; mutta syytä on hänessäkin. Miksikä\nhän ei ollut semmoinen, kuin minä hänen olin toivonut olevan. Miksikä\nhän otti sitten vielä yöllä ja päivällä vastaan uusia kosijoita, kun jo\nolimme tehneet ikuiset lupaukset toisillemme ja pyhällä lupauksella\nluvanneet kuolemaamme saakka rakastaa toisiamme, eikä ketään muuta?\nMiksi hän tuolla kevytmielisyydellään myrkytti minun uskollisen ja\npuhtaan sydämeni? Miksikä ei hän ollut yhtä puhdas ja rehellinen kuin\nminäkin -- ah niin miksikä ei? sanopas nyt se minulle,\" intoili Kalle.\n\n\"Kun et kuitenkin ottanut eroa aikanasi heti silloin, kun tunsit\nensimäisen vastenmielisyyden häntä kohtaan!\" sanoin.\n\n\"Johan olen sinulle selittänyt, että sitä en voinut tehdä. Silloinhan\nolisin ollut petturi ja konna, joka ei olisi ollut oikeutettu\nyhdeltäkään ihmiseltä vaatimaan kunniallisen miehen nimeä. Petturi ja\nkonna, sanansa ja lupauksensa syöjä -- hyi, toki!\"\n\n\"Mutta tuo sinun jäykkyytesi ja sanasipitäväisyys kaikissa tiloissa on\njuuri se loukkauskivi, johon olet kompastunut ja musertunut,\" sanoin.\n\n\"Siihen en voi mitään,\" vastasi hän vaan alakuloisesti.\n\n\"Mutta näytäthän nyt kumminkin hieman iloisemmalta, kuin viimekerralla\nkäydessäsi. Onko sinulla mielessä jotakin parempaa elämäntoivoa?\"\nkysyin häneltä.\n\n\"On, kyllä on,\" sanoi hän melkein iloisesti.\n\n\"Noh, minkälaatuista se sitten olisi?\" kysyin.\n\n\"Minä olen nyt löytänyt oikean elämäni-ihanteen,\" sanoi hän ja samassa\nkatsoa vilkasi hän minua silmiin; selvästi huomasin, että hänen\nsilmistään välähti joku ilonsäde.\n\n\"Elämäsi ihanteen! Mikä se sitten olisi?\" tutkin uteliaana.\n\n\"Minä olen tavannut tytön, johon heti ensinäkemästäni saakka rakastuin\nkorviani myöten,\" sanoi hän vähääkään häikäilemättä.\n\n\"Löytänyt tytön, johon olet korviasi myöten rakastunut? Tuommoisia sinä\nrohkenet puhua minulle vähääkään punastumatta ja häpeämättä, vaikka\nsinulla on entinen laillinen vaimo!... Johan sinä menet nyt kaikkien\nsäädyllisyyden rajojen yli!\" pauhasin suuttuneena.\n\n\"Eihän sydämen tunteilla olekaan mitään säädyllisyyden rajoja,\"\npuolusteli hän.\n\n\"On, on! Ei intohimojen saa antaa vallita itseään, vaan ihmisen tulee\nhallita niitä. Joka intohimojensa valtaan suinpäin heittäytyy, hän\njoutuu välttämättömästi perikatoon. -- Etkö ole raamatusta lukenut\nJumalallista totuutta, että jonka Jumala yhteensovitti, ei pidä\nihmisten sitä eroittaman,\" sanoin hänelle.\n\n\"Minkäpä minä sydämeni tunteille teen, ei ne ole niin helposti\nhallittavissa, kuin sinä luulottelet.\"\n\n\"Onneton ystäväni! Tämä vielä sinulta puuttui. Sen saat nähdä, että\nhallitsevat intohimosi vievät sinut vielä perikatoon. Mutta kerrohan\nkuitenkin tuosta uudesta ihanteestasi minulle, että voisin, jos\nmahdollista, palauttaa sinut väärältä ja vaaralliselta tieltäsi! Mikä\nja missä hän on ja kuinka olet häneen tutustunut?\" kyselin.\n\n\"Ei hän kaukana ole meidän torpasta. Hän ei ole mitään huomiota\npaikkakunnalla herättänyt, sillä ei hän ole koskaan ollut\nnuortenkisoissa eikä leikeissä; hän ei ole vielä avannut tanssihuoneen\novia, eikä siis ole ollut tanssituvan lattioilla leiskumassa, eikä\nsillätavalla kunniaa itselleen hakemassa. Ei hänen sulhaisistaankaan\nole mitään kuulunut, sillä niitä ei ainakaan kenenkään tieten ole\nollutkaan, siis ei niistä alinomaisista tulevista, menevistä ja\nainaisista erojaisistakaan ole kukaan kuullut mistään mitään. Hän on\nvaan kotonaan hiljaisuudessa pysyvä ja töitään toimittava, vaatimaton,\nsiveä ihminen,\" selitteli hän välinpitämättömästi.\n\n\"Mitenkä olet sitten hänen kanssaan tuttavaksi tullut?\" kysyin.\n\n\"Hän on pienen talon tyttö. Eräänä kertana menin jollekin asialle hänen\nkotiinsa. Kuinka hämmästyinkään kun hänet ensikerran näin! Suu auki\nkatsoa töllötin minä häntä, hänen kuitenkaan siitä mitään tietämättä.\nMikä sulous, mikä jalous ilmeni hänen olennossaan! Minua suuresti\nkummastutti, kun semmoinen tyttö oli niin kauvan salassa pysynyt\nmaailmalta. Mutta samassa huomasin, että kalliimmat helmet ovatkin\nkuoreensa kätkettyinä, peitettyinä kaikilta ahnailta silmiltä, ja että\nhe vasta sitten, kun pääsevät päivän valoon ja oikeaan paikkaansa,\nloistavat sitä kirkkaammasti.\n\n\"Kummallinen oli mielialani, kun palasin kotiini. Minä en saanut\nsydämestäni pois hänen kuvaansa, vaikka vielä kuinkakin olisin\nkoettanut. Tunsin sydämeni tykyttävän tuimasti, ja veri virtaili\nsuonissani semmoista vauhtia, että korvani suhisivat.\n\n\"Rupesin salamyhkää tiedustelemaan hänen elämänsä juoksua, enkä saanut\nhänestä kuulla muuta kuin pelkkää kiitosta. Kaikki tuntuivat pitävän\nsuuressa arvossa ja kunnioittavan häntä. Sain nyt ehtimiseen asiaa\ntuohon taloon, useinkin pelkillä tekosyillä. Niiden keksiminen antoi\nminulle paljon päänvaivaa, saadakseni asiani niin sovitelluiksi,\netteivät ne mitään huomiota herättäisi. Yhtä levotonna, yhtä\nhurmaantuneena palasin aina näiltä retkiltäni,\" selitteli Kalle\ninnostuksissaan.\n\n\"Oletko sinä hänelle ilmoittanut mitään nykyisestä intohimostasi?\"\nkysyin häneltä.\n\n\"En. Kuinkas minä hänelle olisin voinut mitään semmoista ilmoittaa!\"\nsanoi hän.\n\n\"Pakene tuota kaunotarta, ennenkuin sinä hänen tähtensä syökset itsesi\nperikatoon! Vieroita hänet pois ajatuksistasi nyt, kun vielä aika on,\nja vangitse nuot turmiolliset intohimosi, sillä mahdotontahan on, että\nsinä voit hänet omaksesi saada entisen vaimosi eläessä!\" sanoin\nhänelle.\n\n\"Vangitse sinä riehuvat ja myrskyävät meren aallot. Vangitse myrskyn\nvihurit ja sen turmiota tuottava, kiitävä voima! Vangitse pääskynen\nlentoon! Vangitse kaikki tulen kuluttava ja murtava, mahtava voima.\nVangitse tulivuoren ammottava, tulta ja laavaa syöksyvä aukko. -- Niin,\nvangitse ihmissydämen tunteet ja ajatukset, jotka silmänräpäyksessä\nkiitävät halki maailman ja tähtitarhan tuolle puolenkin, aina\nijäisyyteen saakka. Vangitse näkevä silmä näkemättömäksi, ja\nkuuleva korva kuulemattomaksi. Luulen, että nämät jäävät kaikki\nonnistumattomiksi. Samoin jääpi onnistumatta minunkin sydämeni\ntunteiden vangitseminen,\" selitteli hän innokkaasti ja runollisesti.\n\n\"Oletko sitten varma siitä, että hän mielistyisi sinuun?\" kysyin\nhäneltä.\n\n\"En ensinkään. Minä en tiedä yhtään mitään hänen mielipiteistänsä minun\nsuhteeni, ja sehän onkin kaikkein pahinta. Hän ei ole pienimmälläkään\nmerkillä osoittanut mitään myötätuntoisuutta minua kohtaan, paremmin\nkuin minäkään hänelle, ja kuitenkin minun täytyy tavalla tai toisella\nsaada hänet omakseni,\" sanoi Kalle intohimoisesti.\n\n\"Olet mieletön! Miehellä elää aviovaimo, ja jos tuo sinun ihanteesi on\nniin siveä ihminen, kuin olet kertonut hänen olevan, niin ei hän\neninkään suostu sinun tuumiisi. Millä keinolla sitten luulet hänet\nomaksesi saavasi?\"\n\n\"Mutta jos hän mielistyy minun tuumiini, niin karkaamme yhdessä, sillä\nuseinhan semmoista tapahtuu. Ja minä luulen, että hän mielistyy, sillä\nsemmoinen hehkuva ja palava rakkaus, kuin minulla on häntä kohtaan, ei\nvoi turha olla,\" sanoi hän.\n\n\"Tuommoinen jumalaton ajatus! Heittää vaimonsa ja lapsensa tänne\nkurjuutta kärsimään ja karata toisen kanssa muihin maihin, se on kovin\npirullinen ajatus; ajatteletko vähääkään, mitä sinä puhut?\" sanoin\nkauhistuksissani.\n\n\"En ole heitä aikonutkaan kurjuuteen heittää. Minä myön kaikki, mitä\nminulla on, ja laitan heille asunnon ja jätän heille rahoja, että\nvoivat toimeen tulla, sillä eivät he voi kuitenkaan maata viljellä;\notan itse vaan senverran, että tulen matkarahoista toimeen,\" esitteli\nhän.\n\n\"Muuten luulen vielä, ettei vaimoni enään ole pitkäaikainen, ja siinä\ntapauksessa ei niitä toimia tarvittaisikaan,\" sanoi hän edellisen\njatkoksi.\n\n\"Ja etkö aio luopua näistä synnillisistä ja hirveistä ajatuksistasi?\"\nkysyin.\n\n\"En voi niistä luopua, vaikka paikalla henkeni menettäisin,\" sanoi hän\nitsepintaisesti.\n\n\"Sinulla ei ole yhtään vähää omaatuntoa. Mikään järjellinen puhe ei\nsinuun pysty tuon ankaran itsepintaisuutesi ja näiden intohimojesi\ntakia. Sinä olet kerrassaan auttamaton ja mennyt mies,\" sanoin hänelle\njotenkin tylysti.\n\nHän huokasi raskaasti ja sanoi: \"ja kuitenkaan en voi siihen mitään.\"\n\nNoiden niin paljon toisistaan eroavien, ristiriitaisten\nkatsantotapojemme takia kävi välimme kankeaksi, sen tunsimme molemmin\npuolin. Alkoi tulla äänettömyys ja kumpikin tunsimme sydämmemme\nkylmenneen toisiamme kohtaan.\n\nVihdoin oikasi Kalle itsensä, huokasi raskaasti ja sanoi tuskin\nkuultavasti: \"Sinä väärin ymmärrät minua.\"\n\n\"Sinä vielä vääremmin minua,\" sanoin minä.\n\nKalle nousi hitaasti ylös, ojensi sanaa sanomatta minulle kätensä ja\nniin hän lähti.\n\n\nIV.\n\nSiihen aikaan oli paikkakunnallamme kova Amerikkakuume. Ihmisiä riensi\nsinne joukottain, ja muutamat säästävimmät miehet lähettivät sieltä\nkelpolailla rahoja kotiinsa. Moni velallinen talo maksoi pian velkansa,\nja monikin itsellinen hankki sillätavoin itsellensä tilan. Vaikka\nolikin enemmältä semmoisia esimerkkiä, että eivät kaikki saaneet\nmatkarahojaankaan maksetuksi, sitä vähemmin mitään kotiin\nlähetettäväksi, ja vaimot ja lapset jäivät tänne turvattomiksi puutetta\nja nälkää kärsimään, eivät ne tiedot voineet kumminkaan ehkäistä\n\"Amerikka-kiihkoa\". Arveltiin vaan, että ne ovat niitä säästämättömiä\n\"hutilo-ihmisiä\", jotka eivät voi säästää mitään, vaikka heillä olisi\nkultavuori vieressä.\n\nVaikka meidän talo olikin jotenkin varakas, oli meitä kuitenkin kolme\nveljestä, ja tämä seikka lykkäsi mieleeni ehtimiseen, että kun isä\nkerran kuolee ja talo tulee jaettavaksi, ei siitä osaksi tule kovinkaan\nisoa taloa. Tämä tunne se sai minunkin ajattelemaan Amerikkaan lähtöä.\nTunne kävi aivan pian niin voimalliseksi, että matkaanlähtö tapahtui\npikemmin kuin olin aavistanutkaan.\n\nEn huoli ruveta kuvailemaankaan, kuinka katkeralta perheestään ja\nkotimaastaan eroaminen tuntui. Vaimoni lähti minua saattamaan Hankoon\nsaakka. Surullista oli tuo yhdessä matkustaminen, sillä koko ajan\nvaimoni itki yhtämittaa, ajatellessaan sitä eronhetkeä, joka pian oli\ntapahtuva. Täynnä oli oma sydämenikin ajatellessani kohta tapahtuvaa\neronhetkeä, mutta miehisenä miehenä salasin kyyneleeni ja koin vaimoani\nlohdutella, kuten parhaiten taisin, vaikka ei se paljon mitään\nvaikuttanut. Tuhansia surmansyitä ja vaaroja keksi hän, joiden\nalaisiksi minä tuolla vieraalla maalla muka joutuisin, ja hän ei saanut\nsitä päähänsä, että enään koskaan toisiamme tapaisimme.\n\nHankoon tultuamme, kun minun piti nousta laivaan, oli hän aivan peräti\nepätoivoinen. Hän vanui minuun lujasti kiinni ja itki niin kovin\nsydämensä pohjasta, että luuli hänet siihen paikkaan nääntyvän. Kun\nlaivankello soi kolmannen kerran, täytyi minun väkisin irroittaa itseni\nhänestä ja kiirehtiä laivaan. Siihen hän jäi laiturille itkemään ja\nniinkauvan kuin voin nähdä katsoin, kuinka hän epätoivoisena ja\nkumartuneena itki, painaen kasvojansa nenäliinaansa vasten. Laiva\nriensi kuitenkin yhä eteenpäin ja eroitti meidät toisistamme.\n\nKovin oli minunkin sydämeni täysi eronhetken tähden, ja maailma\nkaikkine rikkauksineen ei tuntunut miltään. Itsekseni istuin vaan\njossain nurkassa ja ehtimiseen pyhiskelin silmistäni valuneita\nkyyneliä. Ei maistanut ruoka eikä juoma, ja kahteen vuorokauteen en\nvoinut silmiäni ummistaa. Luonto vaatii kuitenkin velkansa ja vihdoin\nsain virkistävää unta, ja niin vähitellen voin ruveta ravintoakin\nottamaan.\n\nSuuremmitta seikkailuitta pääsin Amerikkaan. Oitis sain siellä\nedullisen työpaikan, ja heti kirjoitin kotiin vaimolleni onnellisesta\nmatkastani ja hyvästä työpaikastani. Samalla koetin lohduttaa ja\nvakuuttaa häntä, että kyllä meidät Jumala vielä yhteen auttaa.\n\nAhkerasti tein siellä työtä ja säästin. Kun oli hyvät palkat, tuntuikin\nrahoja karttuvan hyvästi, ja tämä innostutti minua niin, että\nvähitellen voin unhottaa suruni.\n\nOlin ollut Amerikassa noin pari vuotta. Menin eräänä iltana Floridassa\nmerimieskirkkoon, jossa silloin pidettiin suomalainen Jumalanpalvelus.\nSinne menollani oli kahdenkinlainen syy: menin sinne tuntemaan Jumalan\nsanaa omalla rakkaalla suomenkielellä, jota täällä niin harvoin saa\nkuulla, ja toinen tarkoitukseni oli, että ehkäpä tapaisin siellä jonkun\ntutun merimiehen, jolta saisi tietoja rakkaasta kotimaasta.\n\nMutta kuinka hämmästyinkään, kun Kalle K. oli myöskin siellä! Jos hän\nennen oli kuihtuneen ja kurjan näköinen, niin nyt hän vasta kurjaakin\nkurjemmalta näytti. Hän oli niin kuihtunut, ettei hänestä ollut jälellä\nmuuta kuin pelkkä varjo. Hänen vartalonsa oli käpristynyt käpräksi kuin\nkysymysmerkki, ja täysi työ näytti hänellä olevan, jotta hän voi pysyä\npystyssä. Tukka ja parta olivat siivoamatta, vaatteet epäjärjestyksessä\nja semmoisenaan näytti hän siltä, kuin joku villi-ihminen olisi tullut\nmuitten ihmisien sekaan.\n\nHän ei näyttänyt ensinkään huomaavan minua. Menin hänen luokseen ja\nlaskin hiljaa käteni hänen olkapäälleen, samassa sanoin hyvänpäivän.\n\nHän kääntyi minuun päin ja katsoa töllisteli, niinkuin jotain aivan\ntuntematonta ihmistä.\n\n\"Kuka te olette, joka minut tunnette?\" kysyi hän ihmetellen.\n\n\"Mitä, etkö tunne vanhaa ystävääsi Riston Mattia?\"\n\n\"No, johan nyt ihmettä! Luulin, ettei minua täällä kukaan tunne ja että\nsaan yksinäni raskasta murhettani kantaa,\" sanoi hän surumielisesti ja\nvälinpitämättömästi.\n\nMinä en ruvennut hänelle mitään puhumaan, enkä kyselemään, kehoitin vaan\nhäntä lähtemään asuntooni, joka ei ollut perin kaukana. Hän suostuikin\nsiihen mielellään ja alkoi kanssani kävellä horjua. En ruvennut\nasunnossanikaan heti häneltä mitään utelemaan, toimitin vaan hänelle\nruokaa ja sitten lepoa. Tosin ei hän paljon syönyt, mutta vähän\nkuitenkin; ja se näytti virkistävän häntä.\n\nAamulla noustuaan hän näytti hyväsestään virkistyneemmältä, ja nyt\nrupesin häneltä kyselemään kotipuolen asioita.\n\n\"Noh, mitenkä sinun asiasi, ystävä hyvä, nyt ovat?\" kysyin aluksi.\n\n\"Huonosti, niinkuin näet, paljon huonommasti kuin koskaan ennen. Olen\nnyt mennyt mies,\" sanoi hän synkästi.\n\n\"Mitenkä sinun sen ihailemasi Marin kanssa on käynyt?\"\n\n\"Se asiahan minut onkin peräti murtanut. Kun menin hänelle tunteitani\nja aikeitani ilmoittamaan, työnti hän minut inholla luotansa pois,\"\nsanoi hän.\n\n\"Mitä hän sinulle sanoi?\" kysyin.\n\n\"Hän sanoi: 'Luuletko minua niin halpasieluiseksi ihmiseksi, että\nuskallat minulta tulla tuommoisia kyselemään?' vastasi hän. 'Noo -- noo\nenhän toki, mutta jos minä jäisin leskeksi!' änkytin minä hätäpäissäni\nja tuskissani.\n\n\"'Vaikka jäisit kymmenen kertaa leskeksi, en antaisi kuitenkaan\ntuommoiselle miehelle mitään arvoa, sillä sinä olet huonosti ja\ntunnottomasti kohdellut vaimoasi ja saattanut hänet kuoleman partaalle.\nNainut mies, tuommoinen kurja raukka! -- ilkeää tulla minulle\ntuommoisia puhumaan. -- -- Häpeä toki vähäsenkään -- hyi!' sanoi hän ja\nkäänsi halveksien selkänsä minulle ja meni tiehensä,\" selitteli Kalle.\n\n\"Vieläkö Mari on naimatonna?\" kysyin.\n\n\"Eikös mitä. Hänet nai eräs uudistalon poika, sen joka on kylän\ntakalistolla kolmen pitkän virstan päässä, tiedäthän,\" sanoi hän.\n\n\"Niin, se Kaukelan poika, Iikka; minä tunnen hänet. Hän on siivo ja\nkomea mies. Eipä kummakaan, jos sinun ihanteesi häneen enemmän\nmieltyikin kuin sinun synnillisiin ja riettaisiin tarjouksiisi. Ja mikä\nväli sitten itse miehillä!\" sanoin.\n\n\"Niin, muillahan ihmisillä on aina onni mukana, minulla vaan\nvastoinkäymisiä, murheita ja pettymyksiä,\" sanoi hän alakuloisesti.\n\n\"Sinäkin olet kerran ollut samassa paratiisissa kuin kaikki muutkin,\nvaan et ole vapauttasi osannut oikein käyttää: olet itsesi antanut\nviedä harhaan ja siitä sinun surkeutesi,\" sanoin hänelle.\n\nHän näytti tulevan sangen alakuloiseksi, eikä vastannut mitään, huokasi\nvaan raskaasti.\n\n\"Mitenkäs sinun vaimosi laita nykyjään on?\" kysyin keskustelua\njatkaakseni.\n\n\"Sinnehän tuo jäi, eikä hän kuollutkaan niinkuin minä otaksuin, päin\nvastoin näytti hän virkistyvän ja vahvistuvan; tuntui ikäänkuin hänen\nsielunsa olisi muuttanut toiseen parempaan ruumiiseen ja ruvennut\nelämässään käyttämään aivan toisenlaista järjestelmää kuin siihen\nsaakka,\" sanoi hän.\n\n\"Siihenkö torppaan hän jäi asumaan?\" kysyin.\n\n\"Eikä mitä. Möin kaiken, mitä meillä oli, vuokrasin hänelle huoneet ja\njätin toimeentuloansa varten runsaasti varoja\", sanoi hän.\n\n\"Mitenkä lapset voivat?\"\n\n\"Lapset voivat hyvästi: he ovat terveitä, iloisia ja virkkuja.\"\n\n\"Ja sinä sitten!\"\n\n\"Niin kuin näet, tulin minä tänne Amerikkaan.\"\n\n\"Rahoja varmaan ansaitaksesi.\"\n\n\"En rahoja ansaitakseni, vaan kuolemaan tänne kauvas, jossa toivoin\nsaavani loppuun surra riutuneen sydämeni jäännöksen.\"\n\n\"Eihän aikaisen miehen niin ehdottomasti tarvitse kuolemalle antautua;\nonhan täällä kaikille tilaa elää niinkauvan, kuin oikea kuoleman-aika\ntulee\", sanoin.\n\n\"Mitäpä se muukaan neuvoksi tulee. Minä en kykene mitään tekemään enkä\ntoimimaan, ei muuta kuin suremaan ja kärsimään; mihinkä polonen tästä\nnyt joutunenkaan?\" sanoi hän alakuloisesti valittaen.\n\n\"Ole nyt tässä minun luonani joku aika, ehkäpä keksimme tuohon sinun\nkurjaan tilaasi jonkun keinon,\" kehoitin.\n\n\"Ei, ei se käy päinsä. Minulla ei ole rahoja, sillä vähät rahani, mitä\nmukaani otin, ovat loppuun kuluneet, enkä minä voi mitään työlläni\nansaita, enkä tahdo sinulle rasituksena olla.\"\n\n\"Vähätpä sinun rahoistasi; kyllä minulla jo siksi varoja on, että\nhaitatta voin sinut jonkun ajan luonani pitää. Ole nyt vaan vapaasti\ntäällä, niinkuin kotonasi, ja heitä kaikki huolesi ja surusi Herran\nhaltuun!\" koetin häntä lohdutella.\n\nHän jäikin olemaan luonani. Minä keritsin hänen tukkansa, ajelin\npartansa ja toimitin hänet kylpemään, jossa hän pestiin saippuan kanssa\npuhtaaksi; vaatteet puhdistettiin ja korjattiin, ja kaiken tämän tehtyä\nhänestä tuli niinkuin toinen mies; hän rupesi jo näyttämään ihmiseltä.\n\nEnsimältä ei hän syönyt paljon mitään, mutta vähitellen rupesi hän\nsyömään runsaammin. Tämä nähtävästi rupesi häntä virkistämään ja\nvoimistuttamaan. Moneen viikkoon ei hän kyennyt tekemään mitään, mutta\nvoimistuttuaan alkoi hänelle aika käydä ikäväksi ja hän rupesi tekemään\nkaikenlaista pientä askaretta.\n\nKun hän voimistui täydelleen, rupesin vihdoin esittelemään hänelle,\nettä hän ryhtyisi isompaan työhön, josta hän saisi palkan, ja lupasin\nhänelle hankkia työpaikan. Hän suostuikin esitykseeni, ja niin lähdimme\nyhdessä työhön.\n\nEnnen pitkää huomasivat päälliköt Kallen kelvolliseksi työmieheksi ja\nmaksoivat hänelle hyviä palkkoja; näyttipä siltä, että Kallessa rupesi\nelpymään uusia elämäntoiveita.\n\nYhtenä kävimme sitten aina työssä, tienasimme ja säästimme. Hän pyysi\nhartaasti, että hän saisi aina pitää majaa minun majapaikassani. Siihen\nminä ilolla suostuinkin, sillä tunsinpa mielessäni, että minussa oli\nhänelle jonkunlaista hoivaa tukalassa tilassaan.\n\nSurullinen ja raskasmielinen oli hän aina.\n\nKun illalla tulimme majapaikkaamme, vaipui hän aina synkkiin ja syviin\nmietteihinsä. Silloin koetin puhutella häntä ja otin puheenaineeksi\njotakin muuta kuin noita kotiasioita, jotka häntä parhaiten painoivat,\nsaadakseni hänen ajatuksensa käännetyksi toiselle tolalle. Usein\nonnistuinkin siinä niin, että hän hetkeksi unhotti surunsa ja tuli\niloisemmaksi. Mutta pian hän taasenkin lankesi entiseen\nraskasmielisyyteensä ja rupesi synkän näköisenä tuijottamaan eteensä.\nUsein hän ikäänkuin ääneensä ajatellen sanoi, tuskin kuultavasti: \"Voi,\nvoi kun en minä saanut sitä Maria omakseni!\" Toisinaan hän säpsähti,\nkun huomasi tuon tahtomattaan tulleen oman äänensä; silloin katsoa\nvilautti hän hätäpikaa minua silmiin, ikäänkuin tunnustellaksensa,\nhuomasinko minä tuota häneltä väkisin tullutta, huokaavaa huudahdusta.\n\nPuhelin hänelle usein, eikö hän järkevänä ihmisenä voinut sitä\nkäsittää, että hänen surunsa syy on aivan mahdoton ja ettei niitä\nkeinoja ole, joilla voisi saada hänen toiveensa toteutetuiksi. Samassa\nkoetin kehoittaa häntä heittämään semmoiset mahdottomuudet pois\nmielestään, jotka järjellisestä ihmisestä näyttävät jo lähenevän\nhulluuden rajoja. Muistutin hänelle, kuinka paljon parempi ja\nterveellisempi olisi, kun hän surisi ja muistelisi oman perheensä\ntilaa, jonka onnettomuuteen hänellä on niin suuri osa.\n\nUsein ei hän vastannut noihin puhelemisiini yhtään mitään, kuunteli\nvaan hiljaisena ja nöyränä puhettani ja pieniä neuvomisiani.\n\nYhä harvemmiksi kävivät Kallen tuijottelemishetket -- joten otaksuin\nhänen unohtamisesta saaneen terveellistä voidetta tuskia tuottaviin\nhaavoihinsa. Ahkera toimeliaisuus ja työ, ne ne olivat Kallen lääkäri\nja voide.\n\nNäin mennen olimme jo yhdessä olleet Amerikassa seitsemän pitkää herran\nvuotta. Eräänä iltana kun tulimme työstä kotiin, rupesi Kalle taas\nmurjottamaan.\n\nOtin häntä rinnuksista kiinni ja rupesin pyörittelemään, nujuuttamaan\nkelpo lailla.\n\n\"Mitä siinä taaskin? Kyllä minä sinut panen tässä tuijottamaan\", sanoin\nhänelle iloisesti.\n\n\"Älä, älä nyt, veikkonen!\" sanoi hän. Kun heitin hänet irti, meni hän\nnurkkaansa, istui käsi poskella ja huokaili alakuloisena.\n\n\"Etpähän heittänytkään pois tuota\", sanoin hänelle.\n\n\"Voi, voi ystävä kulta, kuinka pahasti minä olen menetellyt lapsiani,\nvaimoani ja itseäni kohtaan!\" sanoi hän ja purskahti valtavaan itkuun.\n\nTuo oli minulle outoa ja odottamatonta. Se teki minuunkin niin valtavan\nvaikutuksen että minultakin pääsi itku. Yhdessä sitten itkimme niinkuin\npienet lapset, sillä meidän molempien sydämemme oli niin täynnä outoa\nja kummallista tunnetta, ettemme voineet itseämme hillitä.\n\n\nSiitä herran hetkestä kääntyi Kallen elämä aivan toisenlaiseksi. Ei\nkertaakaan hän enään puhunut Maristaan luotuista sanaa, päivitteli vaan\nehtimiseen, kuinka kehnosti hän on elänyt perhettänsä kohtaan.\n\n\"Kas niin ystäväni! Nyt sinun parempi ihmisesi on voitolla, ja minä\nluulen, että Jumala laittaa sinun asiasi vielä hyväksi; ja minäkin\ntoivon, että sinusta tulee vielä kerran kunnon kansalainen ja hyvä\nperheen isä\", koin häntä lohdutella.\n\n\"Jospa se niin kävisi, jospa vaimoni antaisi minulle vielä anteeksi!\"\nsanoi hän.\n\nKalle rupesi nyt hommaamaan lähtöä kotimaahan. Mutta minä kehotin häntä\nvielä olemaan Amerikassa yhden vuoden, sillä minunkin aikomukseni oli\nsilloin lähteä. Kehoitin että hän kirjoittaisi vaimolleen elämästään ja\nolostaan, että hänkin saisi surullisen toivottomassa tilassaan\njonkunkaan lohdutuksen kipinän.\n\n\"En voi sitä tehdä, en uskalla, sillä mitä hän ajattelisikaan, kun\ntämmöinen konna ja roisto uskaltaa vielä tulla hänelle kirjoittamaan!\"\nsanoi Kalle surullisesti.\n\nPoissa oli nyt häneltä tuo kelpomiehisyys ja sanansa pitäväisyys,\njoista hän niin usein kerskasi ja jonka nojalla hän oli pyrkinyt\nkunniaan ja maineeseen. Omissa silmissään oli hän nyt konna ja roisto,\nnimi jota hän oli niinkauvan peljännyt, kammonut ja välttänyt, ettei\nhänestä kukaan voisi semmoista sanoa.\n\nHän suostui jäämään vielä Amerikkaan yhdeksi vuodeksi. Mutta pitkältä\nse hänestä tuntui, ja yhtenään hän puhui vaimostaan ja lapsistaan.\n\n\nV.\n\nKun määrä-aikamme oli kulunut täyteen, aloimme hommata lähtöä. Työ oli\nvaikuttanut erinomaisesti Kallen terveyteen, ja hän oli nyt pulska ja\nkaikinpuolin täysi mies. Kun olimme ahkerasti tehneet työtä ja\nsäästäneet saaden hyviä palkkoja, oli meillä runsaasti rahoja,\nKallellakin yli kymmenen tuhannen markan. Aineellisia varoja oli meillä\nsiis niin paljon, ettemme enempää kaivanneetkaan. Mutta ei siltikään\nKallen ollut hyvä olla, yhä hän pelkäsi sitä, antaako hänen vaimonsa\nhänelle ensinkään anteeksi.\n\nKun olimme saaneet kaikki kapineemme kokoon ja jutelleet tuttavamme\nhyvästi, hypähdimme rautatie-vaunuun, ja niin sitä lähdettiin.\nPitemmittä seikkailuitta pääsimme New-Yorkiin ja siitä laivaan.\nLaivassa ollessammekin puhui Kalle vaan aina vaimostaan ja sen\nanteeksiantamisesta. Ja irtipä oli usein omakin sydämeni, kun\nmielessäni kuvittelin sitä hetkeä, jolloin saan jalkani astua rakkaille\nrannoille ja jolloin saan syleillä rakasta perhettäni.\n\nKun kotimaan rannat hienona, sinertävänä viivana alkoivat tulla\nnäköpiiriin, ei kukaan kuolevainen voi arvata niitä tunteita, mitä\nsydän silloin tunsi. Tuolla, tuolla on rakas kotimaa, jossa olen\nensimäisen päivän-valon nähnyt ja jossa ovat ne, mitkä sydämelleni ovat\nrakkaimpia ja kalleimpia, mitä maailmassa koskaan voipi löytyä!\n\nKun astuimme Hangossa laivasta maalle, tuntui siltä kuin paikka olisi\nniin pyhä että, jos oikein tekisi, pitäisi riisua kengät jaloistansa.\n\nKalle oli vaan aina synkkämielinen ja pelon-alainen. Hän pelkäsi,\nkuinka hän kehtaa ja uskaltaa mennä vaimonsa eteen ja antaako tämä\nanteeksi. Koetin lohdutella miestä parhaan taitoni mukaan ja uskotella\nhänelle, että kaikki käypi hyvin. Toisinaan hän tulikin vähän\ntoiveellisemmaksi, mutta pian lankesi takaisin entiseen\ntoivottomuuteensa.\n\n\"Aina ja jokapaikassa ja joka tietä tulee minulle vaan surua ja tuskaa,\nyritän minä vielä mitä yritänkin; käännän minä aatteeni, pyrintöni\nmihin päin tahansa, aina vaan tulee murhe päälleni toista tietä ja\ntoisessa muodossa\", sanoi Kalle eräänä kertana surumielisesti.\n\n\"Se tulee siitä, ettet ole voinut hillitä intohimojasi\", sanoin hänelle\nikäänkuin muistuttaen jo ennen lausumiani mielipiteitä.\n\n\"Siitä se tulee, siitä se tulee, sen nyt täydellisesti huomaan; ja\noikeassa olet ollut jo alusta pitäen, ystäväni\", sanoi hän ja huokasi\nraskaasti.\n\nIstuimme nyt junaan ja aloimme kiitää sitä pitäjästä kohden, jossa\nKallen perhe asui. Kuta enemmän matka kului, sitä levottomammaksi kävi\nKalle. Hän käveli rauhatonna edestakaisin, väänteli käsiänsä ja\ntuskaili.\n\nKun tulimme sille rautatien-asemalle, jossa meidän tuli astua maahan,\noli siinä paljon kansaa. Kukaan ei tuntenut meitä, ei Kalleakaan,\nvaikk'ei hän ollut sen enempää aikaa ollut poissa paikkakunnalta.\nKurjana, kuihtuneena raukkana oli hän niiltä tienoin poistunut ja,\nhuolimatta hetken surustaan, oli hän nyt komea, täyteläinen, parrakas\nmies; sillä nykyinen suru ja pelko eivät olleet kuitenkaan kerinneet\nsuuresti vaikuttaa hänen ulkonaiseen ihmiseensä.\n\nKalle kyllä näki asemalla montakin tuttua, vaan ei tahtonut mennä heitä\nnyt tervehtimään.\n\nLähdettiin astelemaan Kallen vaimon asuntoa kohti. Kartanolle tullessa\noli hänen lapsensa pihalla leikkimässä. Kalle tunsi heti heidät, mutta\nlapset eivät tunteneet isäänsä. Kuinka kauniita ja terveen näköisiä he\nolivat ja kuinka paljon he olivat kasvaneet ja varttuneet! Vesikierteet\nnousivat isän silmiin.\n\n\"Onko teidän äitinne kotona?\" kysyi Kalle pelokkaasti.\n\n\"On, kyllä se on\", sanoivat lapset yhteen ääneen ja, sen enempää\nvieraista lukua pitämättä, rupesivat he taasen leikkimään.\n\nTykyttävin sydämin astuimme nyt huoneesen.\n\nVaimo näytti hämmästyvän miesten tulosta. Vuoroin toista, vuoroin\ntoista vilkasi hän meitä silmiin, eikä näyttänyt kumpaakaan tuntevan.\n\nKalle huomasi kohta, että vaimonsa oli hänen poissaolonsa ajalla paljon\nvahvistunut ja voimistunut, jopa niin paljon, että oli melkein\nentisellään.\n\n\"En suinkaan minä tunne vieraita? Tehkää niin hyvin ja istukaa!\" sanoi\nemäntä taasenkin vilkaisten vieraita silmiin.\n\nMinä tottelinkin heti kehoitusta, mutta Kalle ei hievahtanut\npaikaltakaan.\n\nSeurasi äänettömyys.\n\n\"Alma!\" virkahti Kalle nyt. Mutta tuo ääni tuntui niin toivottomalta,\nniin rukoilevalta ja valittavalta, kuin tuohon sanaan olisi sulkeutunut\nmurtuneen miehen vuosikausia kestänyt katumus ja itsesyytös.\n\nAlma säpsähti. Loi sitten terävästi silmänsä Kalleen. Veri syöksi hänen\nkasvoilleen ja suusta pääsi huudahdus:\n\n\"Kalle!\"\n\nAlma horjui ja kiirehti peremmäksi huonetta. Valahti siellä tuolille\nistumaan ja kalpeni.\n\nHän näytti olevan pyörtymäisillään.\n\nKun hän tuosta huumauksestansa toipui, loi hän kiinteän katseen Kalleen\nja kysyi: \"Kuinka sinä nyt olet voinut tänne tulla?\"\n\n\"Tulin katuvaisena, tuhlaajapoikana pyytämään sinulta anteeksi\", sanoi\nKalle värisevin äänin.\n\nRaskaasti hengittäen virkkoi vaimo:\n\n\"Kovin monasti olet murskannut sydämeni, olet hyljännyt minut, antanut\nrajuille intohimoillesi vallan. Kovia tuskia olen saanut kärsiä, sen\nJumala tietää! Nyt kun olen kaikki kiusaukseni ja kärsimykseni saanut\nniellyiksi, voitetuiksi ja päässyt voimistumaan ja vahvistumaan, tahdot\nsinä taasenkin tulla murtamaan sydän-raukkani! Ei, Kalle! Parasta on\nniinkuin se nyt on\", sanoi vaimo lujasti.\n\n\"Älä sano, Alma, sillätavoin! Minä tulen nyt aivan toisenlaisena\nihmisenä kuin ennen olen ollut. Minä olen saanut silmäni auki ja\nhuomaan, että minä olen paljon, paljon tehnyt vääryyttä sinua, itseäni,\nlapsiani ja kaikkia ihmisiä vastaan. -- -- -- Jos tietäisit, kuinka\nkauvan olen murehtien peljännyt tätä hetkeä, sitä ettet antaisi minulle\nanteeksi! Minä tahdon tulla uutena, parantuneena miehenä pyytämään\nanteeksi sinulta. Tahdon ruveta elämään uutta elämää, _tahdon rakastaa\nsinua ja lapsiani_ kaikesta sydämestäni. Nuo intohimoni, jotka ovat\nelämämme turmelleet, olen jo aikoja sitten voinut jalkaini alle\ntallata. Älä ole kova ja armoton minua kohtaan, sillä jos sinä minut\nnyt halveksien hylkäät, on minun elämäni pian lopussa!\" puhui Kalle\nsydäntä särkevällä äänellä, ja samassa hän purskahti valtavaan itkuun.\n\nViljavat vedet vuotivat vaimonkin silmistä.\n\nEn voinut olla sekaantumatta heidän väliinsä.\n\n\"Älkää nyt olko noin kovasydäminen katuvaista ja anteeksi pyytävää\nmiestänne kohtaan! Koko sen ajan, kun hän on Amerikassa ollut, on hän\nollut minun luonani ja minä tunnen tarkkaan hänen sielunsa tilan, sekä\nkoko hänen täällä oloajaltaan että sitten siellä vieraassa maassa\nollessamme. Olen Kallen vanha lapsuuden ystävä ja tunnen hänen\npyrintönsä ja elämänsä juoksun pienuudesta pitäen. Minä voin vakuuttaa,\nettä hän on nyt aivan toinen mies kuin ennen. Minä menen takuusen\nsiitä, että jos nyt annatte hänelle anteeksi ja rupeette jälleen\nyhdys-elämään, niin koittaa teille uusi, onnellinen aika\", puhelin\nheille.\n\n\"Jumala sen tietää, että minä voisin paljon unhottaa ja paljon\nanteeksiantaa, kun vaan tohtisin luottaa Kallen huikentelevaan\nsydämeen\", sanoi vaimo ja nyt hänkin vuorostansa purskahti itkuun.\n\nKun vaimo vähän tyyntyi, käveli Kalle avosylin vaimonsa luo ja sulki\nhänet syliinsä. Vaimo ei vastustellut, painoi vaan päänsä Kallen rintaa\nvasten ja itkeä nyyhkytti siinä hiljalleen.\n\n\"Nyt olemme, rakas vaimoni, taasenkin löytäneet toisemme, ja nyt\nrupeemme elämään uutta elämää. Kovan koulun olemme kumpikin läpi\nkäyneet ja se on puhdistanut väärän kuonan pois sydämistämme. Mutta tuo\nystäväni on se mies, jolle olemme suuressa kiitollisuuden velassa,\nsillä ilman hänettä olisin jo aikoja ollut mennyt mies; hän se on, joka\nminusta miehen on tehnyt\", sanoi Kalle iloissaan ja luottavasti.\n\nNyt kehoitti vaimo, että vieraat ottaisivat päällysvaatteensa pois,\nolisivat niinkuin kotonaan, sillä tarvitsevathan he nyt virkistävää\nlepoa niin pitkällisen ja vaivaloisen matkan perästä.\n\nKuinka iloiseksi Kalle nyt tuli! Hänestä tuntui niin kuin raskas kivi\nolisi vyörytetty pois äänen sydämestään.\n\nLapset katsoa töllistelivät noita vieraita ujoina, eikä he ymmärtäneet\nkoko asioista yhtään mitään. Mutta kun Kalle toi kovan matkakirstunsa\ntupaan, aukasi sen ja rupesi purkamaan sieltä tuomisiaan, tulivat\nlapset kovin uteliaiksi.\n\n\"Se on nyt isä, lapset; -- isä on tullut kotiin ja on tuonut teille\ntuomisia -- menkää nyt tervehtimään isää!\" sanoi vaimo.\n\nKun lapset sen kuulivat, menivät he oitis isänsä luo, halailivat ja\nhyväilivät häntä. Sitten he vasta elementtiinsä tulivat, kun isä antoi\nheille koreita ja arvokkaita tuliaisia. Äiti se kumminkin parhaan osan\ntuliaisista sai.\n\nOlin ystäväni luona useampia vuorokausia, sillä todellakin olin väsynyt\nmatkan vaivasta. Suloista ja ihanaa oli katsella noiden jälleen\ntoisensa löytäneitten uutta ja toivokasta elämänalkua niin kovien\nkamppausten perästä ja niin pitkän erillään olon jälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKertomuksemme on nyt lopussa. Mainitsen vaan vielä sen, että Kalle osti\nhyvän maatilan, johon he kohta muuttivat asumaan.\n\nElämän kärsimykset olivat todellakin heidän ylpeistä sydämistään\nkarsineet pois kulmat ja piikit siihen määrään, että heidän elämänsä\nnyt kului herttaisessa sovussa lapsilauman ympäröimänä. Kun muutamien\naikojen kuluttua kävin heidän luonaan vaimoni kanssa, näin siellä\nsellaisella yksimielisyydellä hoidetun talouden ja niin sopusointuisen\nperhe-elämän, että sellaista tapaa vaan harvoissa tapauksissa.\n\n\n\n\nPASSULA-MATTI\n\n\nRautaseppä hän oli ja siinä ammatissaan vähän kummanlainen.\nKummanlainen hän oli muutenkin miehekseen. Keskikokoinen mies\npituudelleen, mutta hartioita ja muuta ruumista oli hänelle suotu\nrunsaassa mitassa. Hänellä oli iso ja erinomaisen yhtämittainen, suuri\nvatsa, niin että se oli kuin sillitynnyri kaulasta lanteisiin saakka.\nSääret hieman lengat, mutta niin paksut kuin mitkäkin pölkyt. Samaa\nlaatua olivat kädetkin. Kouraansa puristi hän pitkän vanhan virsikirjan\nniin piiloon, ett'ei kumpaakaan päätä näkynyt hänen kourastansa. Pää\noli tavattoman suuri, niin että se pisti oitis ensinäkemältä oudon\nsilmiin; semmoisena se näytti ikäänkuin hautakurikalta. Hartiat olivat\nhänellä niin leveät, että ne kummastuttivat jokaista. Näiden\nominaisuuksien vuoksi kutsuttiin häntä ympäristössä Passula-Matiksi,\nvaikk'ei se ollutkaan hänen oikea nimensä.\n\nHän oli sanomattoman harvapuheinen ja mitä hän lausui, sen hän sanoi\nperin hiljaisella äänellä. Ei hän ollut mikään riidanhaluinen, mutta\nvastaansanomista hän ei ensinkään kärsinyt; minkä kerran piti oikeana,\nsiitä ei luopunut millään ehdolla.\n\nKotipitäjäässään oli hänellä torppansa luona omituinen pajansa, ja\npajan editse juoksi pieni soliseva puro. Tässä pajassa hän takoa\nmöykkäsi pienen pitäjäänsä tarpeita.\n\nPajavärkitkin olivat hänellä vähän kummalliset. Hänen takomavasaransa\noli niin iso ja raskas, että se oli melkein semmoinen kuin tavalliset\npajamoukarit, ja hänen pajapaljonsa oli niin raskas että ne piti olla\nvalitut miehet, jotka sitä voivat heiluttaa. Kun isoja rautoja oli\nta'ottavana, määräsi seppä itse, kenen pitää tulla hänelle\npajakumppaniksi. Kun hän sitten isojen, tulisesti riehuvien rautojen\nääressä muokkasi tuolla raskaalla majavasarallaan, silloin oli leikki\npoissa. Sydän kourassa sai silloin vahvakin pajakumppani olla, sillä\nnoin kiireessä ja tärkeässä kohdassa oli seppä aina pahalla päällä.\nEhtimiseen uhkaili hän pajakumppanilleen, että \"jos et, senkin vetelys,\nlyö lujemmasti, niin mäihään vasarallani otsaasi\". Mutta kun rauta\njäähtyi ja hän taasen sai sen ahjoon työnnetyksi, nauraa kiherteli hän.\n\nOlisipa luullut, ett'ei tuommoinen möykkäri kyennyt tekemään mitään\nhienoimpia takeita, mutta niin ei ollut asia. Ei niin hienoa työtä\nollut, jota hän ei pystynyt tekemään; yksin partaveitsiäkin teki hän,\nja ne tulivat niin kuuluisiksi, että ne vetivät vertoja paraille\ntehtaiden teoksille. Hänellä oli sorvissa mirkelitahkot, joilla hän\nlaski tekemänsä partaveitset, ja vieläpä hän lopuksi pani niihin\nkauniin puleerinkin lyijytahkolla, jonka selkään hän pani\ntimanttipulveria. Niin tavoin tulivat ne sekä ulkonäkönsä että teräinsä\npuolesta varsin hyviä. Veitset olivat niin mainioita, että jokainen\nniitä halusi saada. Tässä hänellä olisi ollut hyvä työala ja menekki\nolisi ollut varma, mutta tämäpä tämmöinen näpräystyö ei seppää\nmiellyttänytkään. Hän tahtoi vaan möykätä isojen rautojen ja raskaan\nvasaransa kanssa, sillä siinä työssä hän parhaiten viihtyi. Se oli\nhänen ihanteensa, sillä hän piti tuommoiset kaperustyöt vaan lasten\nleikkinä. Koko pienet vasarat ja muut kapistukset nakkasi hän nurkkaan.\nSiihen jäi noiden mainioiden partaveitsienkin teko, ja muutamat harvat\nniitä vaan saivat, joita he kokivat säilyttää kuin silmäteräänsä.\n\nErikois-alakseen oli hän ottanut pajanalasimien teon. Ja kun hän sai\nnoiden tulisien rautaharkkojen kanssa oikein mielin määrin huuhkia ja\nmöykätä sekä pitää pajakumppaniaan alituisessa pelossa, silloin hän oli\noikeassa elementissään. Alasimia tehdessään piti aina saatavissa olla\njoku juokseva puro, ja sen tähden oli hän pajansa rakentanut juuri tuon\njuoksevan puron luo. Hän ei, näette, ruvennutkaan alasimiaan\nkaraisemaan jokaisessa lätäkössä ja vesikolossa; se piti olla juokseva\nvesi, johon hän asetti alasimensa telain päälle: selän puolen vähäisen\nviistoon vasten virtaa, että aina uusi kylmä vesi myötäänsä hiveli\nalasimen selkää; ja kun hän sen virrasta pois nosti, oli alasimen selkä\nkarjennut niin valkeaksi kuin palttina. Silloin oli seppä hyvällä\ntuulella ja nauraa hihitteli tyytyväisenä, ja pajakumppanin sydänkin\npääsi rauhoittumaan.\n\nErinäiset vuoden-ajat ne olivat, jolloin hän ryhtyi alasimien tekoon.\nSe aika oli hänellä paras alasimien tekoaika, jolloin kevätvedet\nalkoivat juosta. Koko sen ajan, jolloin vesi pysyi kylmänä, oli hän\naina möykkäämässä ja muokkaamassa noiden alasimien kanssa. Mutta heti\nkun vesi lämpisi, heitti hän oitis niitten teon pois, sillä hän tahtoi,\nettä ne piti tulla kaikenpuolin kelvollisia. Minään muuna vuoden-aikana\nei häntä millään ehdolla saatu alasimen tekoon. Useinkin käytiin häntä\npyytämässä muinakin aikoina alasimen tekoon, mutta ei niitä keinoja\nollut, että hän olisi siihen myöntynyt.\n\nAlasimen tarvitsijat ehdottelivat hänelle uusia karastuskeinoja, mutta\nne eivät seppää tyydyttäneet; he esittelivät, että panna suuri amme\njääsekaista vettä täyteen ja siinä karasta alasin.\n\n\"Ei käy päinsä; eihän siinä vesi pääse lähellekään, kun ei se ole\njuoksevaa; ja viimein, kun alasin hiljoilleen jäähtyy ja vesi rupee\npintaan pääsemään, on se jo liian lämmintä ja alasin jääpi, kun\njääpikin pehmeäksi\", tuumata jarrutteli Matti.\n\n\"Mitä sen niin kovan juuri tarvitsee ollakaan; välttäähän se vähän\npehmeämpikin\", tuumaili eräs välttämättömästi alasinta tarvitseva\nteettäjä.\n\n\"Niin sinä sanot, joka et asiaa ymmärrä. Miltä se tuntuisi, kun\njälestäpäin tuskailisitte kun alasin on pehmeä, ja samassa sanoisitte,\nett'en minä saanut kelvollista alasinta. Minun maineeni ei ole niin\nhalpa, että minä panisin sen vaaraan joutua mielijohteen vuoksi\", sanoi\nseppä lujasti ja siihen asian täytyi jäädä.\n\nPian oli pienen pitäjään tarpeet taotut ja alasimet tehty. Kun\nkevätvedet alkoivat ruveta pääsemään valloillensa, silloin lähti seppä\ntoisiin pitäjiin alasimia tekemään. Hänellä oli suuri, siannahoista\ntehty laukku, johon mätti kaikki pajavärkkinsä. Sinne hän pani\nhirmuiset aseensa: vasaransa, paljunsa, pihtinsä, hakkunsa ja yksinpä\nalasimensakin. Siitä tuli aikamoinen tarakka, jota ei tavallinen mies\nsaanut maastakaan kohoutumaan. Yksin alasinkin painoi noin puoli\nkolmatta vanhaa leiviskää. Sitten alkoi hän lyödä takkeja päälleen\nmatkaa varten. Ensinnä hän pani pisimmän takkinsa, sitten lyhemmän ja\nlyhemmän aina siihen saakka kun niitä tuli viiteen ja kuuteenkin asti.\nSitten hän kääri vartalonsa kainaloista lähtien aina lanteisiin saakka,\nleveällä ja paksulla keltaisella vyöllä. Poveensa tukki hän\nkaikellaista pikkutavaraa, niinkuin veitsiä, joissa oli vaan terän\nympärillä tuppi, keritsimiä, pieniä ruuvipihtejä ja muuta semmoista.\nOlipa kumma nähtävä tuo matkalle lähtevä seppä tuossa matkapuvussaan:\nvatsa paksu ja pullea, niinkuin ennen on jo sanottu, ja povi vielä\npulleampi, sinne työnnetyn pienen kauppatavaran takia. Mahdoton paljous\nniitä sinne mahtuikin, sillä hänen päällimmäisen takkinsa povi oli\nmelkein helmoja myöten yhtenä ainoana taskuna.\n\nKeveästi heilahutti Matti tuon raskaan tarakkansa hartioilleen ja alkoi\nkävellä tarsia toista pitäjätä kohden. Useinkin oli hänen\nmatkasuuntansa synkkiä sydänmaita, joissa ei ollut mitään teitä eikä\ntaloja, sydänmaan harvoin kuljettuja polkuja vaan. Lumihyhmää ja vettä\noli useinkin kuljettavilla paikoilla, mutta Mattiamme ei estänyt\nmitkään esteet samoamasta päämääräänsä kohden. Kirves hänellä oli aina\nsemmoisilla retkillä mukanansa, ja tuliko eteen joku ylitse pääsemätön\npuro, kaasi hän pitkän puun sen ylitse, ja sitä myöten meni hän raskaan\ntaakkansa kanssa horjumatta ylitse.\n\nUseinkin olivat nuot taipaleet pariakin penikulmaa pitkät.\n\nKun hän pääsi matkansa perille laski hän ankaran kannalmuksensa\npenkille, istahti sen viereen ja pani tupakaksi.\n\nTupakka-kojeetkin olivat hänellä eriskummalliset: piipun koppa oli niin\nkauhean suuri, ett'ei olisi luullut kenenkään viitsivän sitä muassaan\nkuljettaa. Siinä oli monikertaan ruuvilla varustettu kansi, johon oli\nleikattu kaikenlaisia koristeita. Katsoen tuon kopan suuruuteen,\nhaluttiin se punnita, tietääksi mitä tuommoinen miehen huvikumppani\noikeastansa painaisi. Silloin huomattiin sen painavan tarkoilleen\nkuusisataa viisikymmentä grammaa.\n\nJos oli kopassa kokoa, kyllä oli varaa varressakin. Se oli niin pitkä,\nettä piti pitkällä päreellä piippua sytyttää, jos oli mieli siihen\nylettyä valkeaa panemaan. Jos varressa oli pituutta, kyllä oli\npaksuuttakin. Se oli sorvaamalla tehty, ja siinä oli kaikenlaisia\nkoristeita ja mukuloita; paksuimmat olivat kahmalon-täyteisiä.\n\nArvelimme hänelle: \"kuinka tuommoisella piipulla voi polttaa ja pidellä\nsitä hampaissaan, repimättä kaikkia hampaitaan pilalle!\"\n\n\"Miksikäs ei, näin vaan\", sanoi seppä ja kiikutteli tuota ankaraa\nvisapiippuansa niin keveästi hampaissaan, ikäänkuin se olisi ollut vaan\npieni nysä.\n\nTupakkakukkaro oli samaa maata kuin piippukin. Se oli ainakin\nkapanvetoinen nahkasäkki, joka riippui aina nauhoistaan hänen\nvasemmalla lonkallaan. Sisustana oli sillä hienoksi hakatuita\nnurkantakaisia, sillä Mattimme ei pitänyt tehdasten tuotteista, jotka\nolivat sotketut kaikenlaisilla liemillä, myrkyillä ja millä sotkuilla.\nKukkarossa oli niin leveä suu, että tuo ankara koppa pääsi kukkaron\nsisälle sukeltamaan, pienintäkään estettä sinne mennessään kohtaamatta;\nvieläpä sen sivuitse mahtuivat sepän sormetkin mukaan, täyttämään tuota\npienen tervahytin kokoista koppaa.\n\nKukkaron nauhassa riippui jalkaa pitkä, sormen paksuinen, raudasta\nmuovaeltu ja kaikenlaisilla niverryksillä koristettu kukkaronneula,\nsepän omaa tekoa, jota tehdessään hän lienee koettanut kaiken\nkoristustaiteensa liikkeelle panna. Liian jykevältä ja vankalta näytti\ntuo kukkaronneula oudon mielestä, mutta joka tarkemmin huomasi hänen\npiippuna suuruuden, ei hän enään kummeksinut kukkaronneulan jykevyyttä;\nsillä pian älysi hän, ett'ei tuon tupakkihaudan perskojen\npuhdistamiseen heikompi ase riittänyt.\n\nOikealla sivustallaan kantoi hän jalkaa pitkää tuppirustinkia, jonka\nsisällä oli samanmittainen puukko. Hirveältä näytti nuotkin kojeet,\nsemminkin kun hän sattui vetäsemään puukkonsa ulos tupesta jotakin\nsillä tehdäksensä.\n\nSuolainen ja jauhoinen oli seppä myöskin. Kun hän oli taloon tultuansa\nsaanut kyllikseen ankarasta piipustansa tupakoiduksi, pyysi hän\nemäntää, että tämä keittäisi hänelle puuroa ja toisi myöskin silakoita.\nMutta emännän ei hän koskaan antanut määritellä, kuinka paljon hän saa\njauhoja puuroon panna; itse seppä määräsi, kuinka monta naulaa häntä\nvarten pitää jauhoja punnita.\n\n\"Herra siunatkoon!\" huudahti emäntä, \"siitähän jauho paljoudesta tulee\npuuroa jo monelle hengelle!\"\n\n\"Älä sinä määrittele minun ruokani paljoutta; itse minä parhaiten\ntarpeeni tiedän\", sanoi seppä.\n\nMikäpä siinä muu neuvo oli emännällä, kuin että hänen täytyi keittää\npuuro sepälle punnituista jauhoista. Tavallisesti tuli siitä kolme isoa\nkuppia täyteen.\n\nKun puuro sitten tuli valmiiksi, asteli seppä juhlallisesti ruoan\nääreen. Ensinnä pohjusteli hän itsensä hyväksi silakalla ja leivällä,\nja kun hän tuon pohjustelemisensa oli lopettanut, oli silakka-lahturi\nsaanut aika kuraasia. Oliko silakoita joskus vähemmässä määrässä,\nnoposteli hän lahturista ennen väännellyt silakanpäät kaikki poskeensa.\nTuon pohjustelemisensa perinpohjin tehtyään kävi hän puuroon käsiksi.\nEnsin söi hän yhden kupin tyhjäksi, sitten toisen ja kolmannenkin.\n\nKun hän nousi syömästä, sanoi hän: \"Ohhoh, kylläpä nyt taasenkin tuntuu\njonkun ajan kestävän.\"\n\nKovalta näytti sepän ateria, mutta kun katsoi hänen jykevää\nruumiinsa-rakennusta, niin älysi ett'ei semmoinen lihakoko voinut\ntyhjällä voimassa pysyä. Ja mitäs varten hänellä olisi muutoin\nollutkaan tuommoinen pullea, tynnyrimäinen vatsa, ell'ei juuri sen\ntakia, että sinne pitää jotakin panna ja vieläpä runsaastikin voimain\nylöspitämistä varten.\n\nHän oli tuttu useimmissa ympäristön pitäjissä.\n\nKun hän sitten käveli kyläin läpi kulkevia teitä, raskas pajatarakka\nselässä, oli vatsa pullea ja täysi, kuin puhuttu rakko. Jos joku tuli\nhäntä vastaan, kysyi tulija heti: \"Onkos nyt sepällä puukkoja?\"\n\nOitis seisahtui seppä jo pistää tohvasi oikean kätensä vasempaan,\ntäyteläiseen povipieleensä, vetäsi sieltä puukon tuppeneen, ojensi sen\nkysyjälle ja niin kauppa syntyi.\n\nSepän tekemät kalut olivat niin taattuja, ett'ei seppä kärsinyt yhtään\ntinkaamista, eikä moni sitä tehnytkään. Siitä seurasi, että jos joku\nsepältä jotakin kalua kysyi, oli se sama kuin varma kauppa. Kävikö\nniin, että joku outo tinkasi kysymänsä kalun hintaa, sieppasi seppä\nsanan lausumatta kalun pois tinkaajan kädestä, pisti sen poveensa ja\nalkoi astella tiehensä. Useinkin lähti tinkaaja jälkeen ja lupasi sepän\nvaatiman hinnan, mutta seppä ei kääntänyt päätänsäkään, kävellä\njunttasi vaan eteenpäin.\n\nTuliko joku vaimo häntä vastaan ja kysyi keritsimiä, oitis työnsi\nsilloin seppä vasemman kätensä oikean puoleiseen poveensa, sieppasi\nsieltä paperiin käärityt keritsimet ja ojensi ne kysyjälle.\n\nEräänä kertana tuommoinen keritsimien ostaja ei tyytynytkään siihen,\nettä hänelle summassa vaan annetaan yksi pari.\n\n\"Eikö niitä saa valita?\" sanoi tuo ostaja.\n\n\"Mitä sinä niistä ymmärrät? Minä itse olen ne jo aikoja sitten\nvalinnut, ja minä olen ne niin tarkkaan valinnut, ett'ei niissä ole\nainuttakaan huonoa paria\", sanoi seppä ja yritti ottamaan keritsimiä\npois.\n\nMutta vaimo ei antanutkaan keritsimiä, hoki vaan hätäyksissään: \"Ei;\nkyllä minä nämät maksan\" ja koki työntää hintaa sepälle.\n\nTiheissä kylissä tuli häntä vastaan useinkin parvittain ihmisiä.\nSilloin sateli hänelle joukottain kysymyksiä: \"Onko puukkoja, onko\nkeritsimiä, onko ruuvipihtiä\" ja silloin sepälle näytti tulevan koko\nmarkkinat. Olisi luullut, että hän laskee selästänsä pois\npajatarakkansa tuommoisen ihmisparven hätyyttäessä, mutta ei! Siinä hän\nvaan seisoi pistellen vuoroin oikeaa ja vasempaa kättään povipieliinsä,\nvedellen sieltä kullenkin anojalle, mitä hän oli vailla; olipa hänellä\nkoko hänäkkä rahoja vastaan ottaessaan. Näyttipä syrjäisestä siltä, kun\nPassula-Matti olisi tuossa tiellä seisoessaan väkijoukon keskellä\ntehnyt pieniä sotatemppujaan; niin hullunkuriselta näytti se, kun hän\nvuorottaisin pisteli oikeaa ja vasempaa kättänsä noihin pullollaan\noleviin rintapieliinsä.\n\nKuitenkaan ei hän koskaan noita pieniä kapineitaan varsinaisesti käynyt\nmyöskentelemässä; hän möi niitä ainoastaan silloin, kuin oli menosta\njohonkin alasimen tekoon.\n\nNoita pieniä kapineitaan teki hän kotonaan ollessa, ilta- ja\naamupuhteina, ja joskus semmoisina talvisina päivinä, jolloin hänellä\nei ollut isompaa pajatyötä. Kun hän sitten kevätkorvassa lähti toisiin\npitäjiin alasimia tekemään, otti hän noita kapistuksia mukaansa ja\nmyöskenteli niitä matkoilla.\n\nKerran oli hän alasimen teossa eräässä talossa. Talonväki oli outo\nPassula-Matin tapoihin, sillä he eivät ennestään tunteneet häntä\nvähääkään. Kyllä oli talonväen sydän kourassa, kun Matti möykkäsi\npajassa, niin että seinät huiskuivat. Vaikka hänellä oli oma\nvalitsemansa vankka jos vankkakin pajakumppani, oli hänenkin sydämensä\nkintaan peukalossa, kun seppä uhkasi uhkaamasta päästyäkin mällistää\ntuolla hirveällä vasarallansa häntä otsaan, ell'ei vaan lyö lujemmasti;\noikein hänen polvensa tutisivat pelkästä pelosta.\n\nPäivällä toi emäntä kahvipannun pajaan, antaakseen sepälle, tuolle\nkuuluisalle alasimen tekijälle, ja hänen kumppanilleen kahvia. Kun\nseppä huomasi emännän aikeet ja hänen muassaan olevat kojeet, sieppasi\nhän kahvipannun emännän kädestä ja roppasi sen pitemmittä mutkitta\nnurkkaan kahvineen päivineen. Luonnollistahan on, että kahvi meni\nkaikki pajan lattialle, ja itse pannukin surkeasti sinne tänne viuruun.\n\nSanomaton hämmästys käsitti emännän, ja hän ei voinut sanoa ainuttakaan\nsanaa, seisoi vaan siinä tyhmistyneenä ja liikkumattomana, niinkuin\npajapölkky. Hän oli hyvää tarkoittanut ja hänen hyvä tahtonsa sai noin\nsurkean lopun. Erittäinkin kahvipannun kova kohtalo kirveli hänen\nsydäntänsä; eipä kummakaan, sillä se oli ainoa kahvipannu koko talossa,\nja millä nyt vasta kahvia keitettäisiin! Sama hämmästys käsitti sepän\npajakumppaninkin.\n\n\"Vai kannatte te tänne kaikkia sakka- ja tonttu-vesiänne minun\njuotavakseni; itse minä kahvini keitän\", sanoa nuhjerteli seppä\nhiljaisella äänen painolla.\n\nKun ilta tuli ja sepät tulivat tupaan, otti seppä tyyneesti käsiinsä\nkenenkään pyytämättä tuon kova-onnisen kahvipannun ja alkoi oikoa ja\nrustailla sitä. Pian olikin pannu entistä ehompana, ja heti ryhtyi\nseppä itsellensä kahvin keittoon. Kun hän sai sen valmiiksi, oli se\nniin väkevää ja sakeaakin, kuin sianveri; melkeinpä siinä tikku seisoi,\npystyyn pantaessa. Sen ääreen hän sitten istui ja härppi niin kauan kun\nsitä piisasi.\n\nNo niin. Pajasta piti seppä paljon, mutta semmoista karastuspaikkaa ei\nsen lähitienoissa ollut, jonkalaista seppä olisi tahtonut. Ei ollut\nmuuta neuvoa, kuin että, alasimen karastusta vaille tultua, täytyi\nlähteä semmoista pajaa kylältä hakemaan, jonka lähistöllä oli tuo\npaljon merkitsevä juokseva puro. Sanottiin semmoisen olevan puolen\npenikulman päässä. Eihän muuta kun sepän olalle tuo raskas\nalasimenmöhkäle ja kahdelle miehelle sysisäkit selkään. Alettiin\nkävellä tarsia osoitettuun taloon. Mutta mitäs! Pajan saatavilla ei\nollutkaan tuota juoksevaa ja solisevaa puroa; ainoastaan pellon oja,\njota myöten juosta lirisi vaan vettä senverran, että poikaset siinä\nhärkin myllyjään pyörittelivät. Sieltä neuvottiin hän samaan suuntaan,\njosta olivat tulleetkin, mutta taaskin vanhaa virstaa etemmäksi sitä\npajaa, jossa alasin oli tehty; näin tavoin tulivat he taakkojansa\nkantamaan toista vertaa pitemmältä, kuin ensiyrityksellä.\n\nMutta voi kauhistus! -- ei sielläkään ollut sen parempaa\nkarastuspaikkaa. Nyt heitä vihdoin neuvottiin kokonaista puolitoista\nvanhaa virstaa alemmaksi ja sinne he lähtivät.\n\nPäästyään perille havaitsi seppä paikan kelvolliseksi ja ryhdyttiin\ntyöhön.\n\nKun oli saatu avullinen karastuspaikka, tulikin alasimesta juuri\nsemmoinen, kun seppä oli tahtonutkin, ja hyvillämielin kantoi hän sen\nomistajalleen.\n\nSemmoinen oli seppä tavolltaan, ja ensimmältä oudot kaikki kauhistuivat\nhäntä, vaan ennenkun Matti talosta lähti, olivat kaikki häneen\nmieltyneet osittain hänen kelvollisen työnsäkin takia, mutta enemmän\nkuitenkin hänen sävyisän luonteensa, harvan, hiljaisen puheensa ja\nhauskan naureskelemisensa tähden.\n\nEräänä kertana, kun hän tuon ankaran pajalaukkunsa kanssa oli menossa\ntoiseen taloon alasinta tekemään, tuli häntä tiellä mastaan eräs suuri\nja voimakas nuorimies, joka piti itseään voimainsa vuoksi paikkakunnan\n\"kuninkaana\". Vastaantulija oli päissään ja se teki hänet tavallista\nröyhkeämmäksi. Kun tuli sepän kohdalle, töyttäsi hän Mattia ja sanoi:\n\"Mitä se, tuo Passu-Mattikin, tuossa taaristelee?\"\n\n\"Mikähän sinäkin luulet olevasi\", sanoi Mattimme ja samassa toppasi\nmiehen kiinni.\n\nKerskaaja lätistyi heti tielle, melkein niinkuin kuuma tina luhistuu\nsulatessaan. Matti kiepsahti hänen päälleen ja alkoi kouristella\nmiestä.\n\nKerskaaja oli hänkin puolestansa mies ja koki kaikin tavoin kiemurrella\nitseään alta pois, mutta Matti piti vaan hänet allaan, ja mies oli niin\nlujassa kiinni, kuin ruuvis-pihdissä.\n\nMatti jatkoi vaan yhä kouristella-vatvomistaan ja toposteli\nvastustajaansa, niinkuin karhu sammalikossa.\n\nKerskaaja koetti nyt äkäisyydellään voittaa takaisin, mitä hän\ntaistelussa oli menettänyt; luultavasti otaksui hän, että tuo häneltä\nniin ylönkatsottu Passula-Matti vihdoinkin heittäisi tuon ankaran\ntopostelemisensa pois. Sentähden oli hän aivan hiljaa, osottaaksensa\nsillä, ett'ei hän piitannut koko Matin kouristelemisesta niin mitään;\nkuitenkin ähyskeli hän hiljoilleen.\n\nMutta eipä Matti heittänytkään kouristelemistaan vaan noin äkkiä pois,\nsillä hän tunsi vastustajansa syvästi loukanneen itseänsä.\n\nKovin tukalalta näytti miesparan tila.\n\n\"Heitä, hyvä Matti, jo pois!\" äännähti hän vihdoin tuskissaan.\n\n\"Mihinkäs sinulle niin kiire on; tehdään nyt siivoon, kun kerran on\nruvettu\", tuumaili Matti hiljasesti ja jatkoi yhä kouristeluaan.\n\nEi kauvankaan viipynyt, kun mies taasen huudahti: \"Ai, saakeli!\nKipeästihän se käypi; heitä veikkonen jo pois!\"\n\n\"Sitähän minä juuri tarkoitankin; mutta sinä näyt olevan kovasydäminen\nmies, johon ei vähä tepsi\", sanoi Matti, levollisesti jatkaen vaan\nvatvomistaan.\n\n\"Heitä, heitä nyt jo pois! tukalaksi tässä tulee aika; minulla on\npovessani halli viinaa\", sanoi mies.\n\n\"No, se, se nyt joltatin kuuluu\", sanoi Matti heittäen heti\nkouristelemisensa ja nousi ylös miehen päältä.\n\nYhdessä he sitten istuivat maantien-ojan partaalle, ja mies veti pullon\ntaskustaan.\n\nKotitarpeen viinanpoltto oli silloin vielä voimassa. Matti ei suinkaan\nollut mikään juoppo, mutta ei ehdoton raitiskaan. Tavasta otti hän\nryypyn mielellään ja silloin otti hän aika kulauksen.\n\nKun mies oli avannut pullonsa ja tarjonnut Matille, ei hän ottanut sitä\nsuunsa edestä pois, ennenkun pullo oli puolillaan. Sitten tarjosi hän\nsen kumppanilleen. Tämä ryyppäsi puolen jäännöksestä ja tarjosi loput\nMatille.\n\n\"Jos minä vielä tuon tilkan maistaisin\", sanoi Matti ja kukisti\nloputkin pullosta leveään suuhunsa.\n\nSiinä he sitten hyvinä ystävinä haastelivat iloisesti keskenänsä hyvän\naikaa; oli niinkuin ei heidän välillänsä olisi mitään tapahtunut. Koko\ntuon näytelmän ajalla ei Matti ottanut raskasta pajalaukkuansa pois\nselästään.\n\nOlisi luullut Matin tulleen humalaan noin ankarasta ryypystä, mutta ei\nniistä mitään. Kun hän nousi ylös ja lähti maantietä myöten astelemaan\nuutta työpaikkaansa kohden, oli hän niin vakava liitteissään, ett'ei\nhänen olisi luullut koskaan viinaa nähneenkään. -- -- --\n\nEräänä kertana oli Matti menossa erääsen pitäjääsen alasin-töihinsä.\nKevätjolste oli ja hänellä oli pari penikulmanen taloton taival\nedellänsä. Mutta tietä ei ollut, kuin pahanpäivänen metsäpolku.\nPäästyänsä puoliväliin matkaansa erääsen synkkään korpeen, jossa oli\nuseampia pieniä sydänmaan lampia, oli polussa pitkänlainen ojelmus.\nYht'äkkiä töytää metsästä iso karhu polulle. Oitis huomaa peto Matin,\nnousee kahdelle jalalle ja karjahtaa kovasti. Peto oli Matista noin\nparinkymmenen sylen päässä.\n\nOlisi luullut Matin tyrmistyvän pahanpäiväiseksi, mutta hänpä ei\nollutkaan hätäpoikia; senverran tuo outo näky vaikutti häneen, että\nhänkin seisahtui.\n\nPitkiä miettimisen aikoja ei ollut sillä Matti huomasi, että karhu\nvarustelee hyökkäykseen. Puukko vilahti hänen mieleensä, mutta sen hän\nhylkäsi aivan pian, koska katsoi sen liian kehnoksi aseeksi. Nyt\nriepsahutti hän tuon pajalaukkunsa silmänräpäyksessä pois selästään,\njota hän ei ennen koskaan taipalilla käydessään ollut tehnyt. Pikasesti\nsieppasi hän tuon ankaran paljansa laukusta vahvoihin kouriinsa ja niin\nvarustettuna alkoi hän astella karhua kohden. Kun tämä näki Matin\naikeet, hyökkäsi peto Mattia kohden ja karjui kauheasti. Palja ojossa\nodotti hän karhun tuloa ja pianpa se olikin ulottuvissa. Kun peto tuli\nulottuviin, viuhahti Matin palja ilmassa ja karhu sai otsaansa\nsemmoisen mällin, ett'ei se muuta tarvinnutkaan.\n\nMutta kun Matin aseessa oli lyhkänen varsi, jolla ei ylettynyt taaemma,\nlyömään, oli karhu jo niin likellä, että hän ennätti kopata kiinni\nMattia vasemmasta reidestä. Ja vaikk'ei karhu ollut ehtinytkään kovin\nsyvälle kynsiänsä iskemään, oli se kuitenkin jo vähän saanut\nkouristetuksi ihoonkin kiinni. Tämän tähden karhu kaatua rojahtaessaan\nvei mennessään pienen palasen Matin reidestä; housuista ja noista\nmoninkertaisista takeista vei se isoja kaistaleita.\n\nKun karhu makasi hengetönnä, rupesi Matti tarkastelemaan reittänsä.\nMuita voitehia hänellä ei tuohon, hänen mielestään niin vähäpätöiseen,\nvammaan ollut, mutta olipa hänellä mukanaan tuo, häntä aina palveleva,\nmahtava piippu. Heti otti hän sen esille, väänsi ruuvillisen varren\nirti kopasta ja rupesi tarkastelemaan koppaan rakennettua öljysäiliötä,\nett'eikö sinne ajan pitkään olisi valunut tuota mainiota ja tehosaa\nlääkettä.\n\nTällä välin oli haava ruvennut kovasti vuotamaan. Matin täytyi riisua\nhousut jaloistaan ja ruveta kylmällä vedellä jäähdyttämään koko\njalkaansa ja pesemään sitä verestä puhtaaksi; pian tyrehtyikin\nverenjuoksu. Sitten otti hän piipunöljyä leveän kämmenensä kouruun,\nloppasi sen haavaansa ja hierusteli sillä kipeänsä ylt'yleensä. Tuota\ntehdessään, meni Matin naama vähän vinoon, mutta kelpo voiteen tulikin\ntehdä juuri tuommoisen kirvelevän vaikutuksen, jos mieli siitä jotakin\nhyötyä olla; ja Mattimme oli sangen tyytyväinen. Sitten levitti hän\nkukkarostaan sormen paksusti tupakan rouheita haavansa päälle, otti\nhuivin kaulastaan ja sitoi sillä haavan voiteineen kiinni.\n\nKun seppä oli saanut tämän kirurgillisen toimensa tehdyksi, nokkasi hän\npajalaukkunsa selkäänsä ja alkoi tallustella takaisinpäin. Hän ei\nuskaltanut tuota laukkuansa, joka oli hänelle niin välttämätön, heittää\nmetsään. Hänen vaimonsa säikähti kovin, kun Matti niin äkkiarvaamatta\npalasi kotiin.\n\n\"Hyvä Jumala! mikä sinulle nyt on tullut, kun näin pian palasit kotiin\nja olet noin verissäkin?\" kysyi vaimo hätäisesti.\n\n\"Ole aivan huoletta, ei minulle mitään vahingollista, eikä pahaa ole\ntapahtunut; metsän kiivas tuli vaan vastaani ja raapasi vähän vasempaa\nreittäni\", sanoi Matti tyynesti.\n\n\"Mitä sinä sanot, minkälainen se semmoinen metsän kiivas on, joka\nsinuakin raapii?\" kyseli vaimo.\n\n\"Mitä sinä noita joutavia utelet? Keitähän minulle vaan kahvi ja laita\njotakin syömistä\", sanoi Matti tavallisella salaperäisyydellänsä.\n\n\"Jos lienee haavasi pahakin, kun vaatteesi ovat noin verissä; eikö se\npitäisi sitoa ja korjata\", hätäili emäntä yhä.\n\n\"Ei se tarvitse mitään sitomisia ja korjauksia, sillä se on kyllin\nhyvästi sidottu\", sanoi vaan Matti.\n\nSen päivän ja yön Matti kuitenkin makaili, mutta seuraavana aamuna oli\nhän jo varhain ylhäällä; hän puki päälleen, söi kelpo aamiaisen ja\nlähti ulos, luotuista sanaakaan vaimollensa virkkamatta. Kovin\nlevottomaksi kävi vaimo, kun mies katosi teille tietämättömille, eikä\nosanuut aavistaakaan, minne hän joutui; huolta lisäsi vielä sekin, kun\nMatti oli haavoitettuna ehkäpä pahastikin, vaikk'ei hän sitä tahtonut\nilmoittaa. Pajalaukkukin oli tuossa nurkassa; siis ei hän ollut mennyt\npajatöillekään.\n\nIltapäivällä ajoi eräs hevosmies sepän pihalle. Heti töytäsi emäntä\nkartanolle kyselemään, eikö hän tietäsi Matista mitään. Mutta suuresti\nhämmästyi hän, kun reessä maata rötkötti iso karhu. Samassa tuli\nMattikin pihalle, vähän nilkuttaen.\n\n\"Herra siunatkoon! mikä otus tuossa reessä on!?\" huudahti emäntä\nkauhistuksissaan.\n\n\"Siinähän on nyt se metsän kiivas, joka eilen minua reidestä raapasi\",\nsanoi Matti levollisesti.\n\n\"Sekö se sitten se metsän kiivas on, -- mikä se oikeastaan on?\" kysyi\nvaimo.\n\n\"Etkö sinä koskaan ole kuullut karhusta puhuttavan?\" kysyi Matti\nlevollisesti.\n\n\"Hyvä Jumala! karhuko se on, se kauhea peto, josta olen niin monta\npöyristävää kertomusta kuullut?! Niinkö lähellä olet kauheaa vaaraa\nollut\".\n\n\"Ole nyt tuossa joutavia höpöttämättä; näethän, ett'ei minulle ole\nmitään isoa vaaraa tullut ja tule nyt likempää katsomaan, minkälainen\nkarhu on\", sanoi Matti.\n\nMutta vaimo ei uskaltanut petoa mennä kuollunnakaan lähelle; pelkäsi ja\nkauhistui tuota julmaa hirviötä, niin että oikein kauhusta vapisi.\n\nKun Matti aamulla katosi, oli hän mennyt muutaman tuttavan isännän luo\nja pyytänyt häntä hevosen kanssa noutamaan tapettua karhua metsästä, ja\nisäntä oli täyttänytkin ilolla tuon mieluisen tehtävän. Siinä syy,\nminkätähden Matti aamulla niin salaperäisesti katosi.\n\nPaljon kokousi kyläläisiä katsomaan tuota petoa, joka niin monta vuotta\noli kaikkein kauhuna ja pelkona ollut tuolla lampeinkorvessa, ja oli\ntuhonnut niin monta heidän kotieläimistään. --\n\nKun Matti oli tuommoinen jyky ja karhumainen, oli monenkin mielestä\nkysymys, nimittäin niiden, jotka eivät paremmin Matin perheoloja\ntunteneet: -- minkäläinen mahtanee Matti vaimolleen ja lapsilleen\nkotielämässään olla? Pian kuitenkin hekin pääsivät selville, että sen\nhellempää ja siivompaa perheenisää ei voinut löytyä, kuin Matti oli.\n\nHän oli vaimonsa edessä, niinkuin lammas, ja noudatti pienempiäkin\nhänen mielipiteitään. Lapsiaan helli ja vaali hän, niin ett'ei mikään\nisä ole lapsiaan sen hellemmin vaalinut ja hoitanut. Kun seppä vaan oli\nkotona, olivat lapset aina hänen kintereillään ja kiikkumassa hänen\npolvillaan. Näitä isä syötti ja juotti, riisui heidät maatapannessa,\npuki ylösnoustua, pesi heidän kasvonsa, kampasi päät ja vaali heitä\naina ja joka paikassa.\n\nEräänä kertana tuli herrasmiehiä koirainsa kanssa jahtiin. Eräs iso\nkoira tulla hulmusi Matin torpan pihalle, jossa lapset olivat\nleikkimässä. Kun tuo susimainen koira huomasi lapset, syöksyi se suin\npäin niiden päälle. Poika, joka oli vanhin sisaruksista, meni heti\nnurin koiran hyökätessä. Yhdestä kurkusta rupesivat kaikki lapset\ntäyttä väkeänsä parkumaan. Kun Matti kuuli huoneesen tuon hätähuudon,\ntormasi hän suin päin ulos. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle vaaran\nsuuruus, ja hän tormasi koiraan käsiksi ja sai oitis sitä hännästä\nkiinni. Samassa silmänräpäyksessä löi hän koiran saapuvilla olevaan\nisoon kiveen, niin että koiran pää meni aivan mäsäksi, ja muukin runko\nrunneltui niin, että useasta paikasta nahka halkesi ja murskaantuneet\nluunpäät törröttivät niistä ulos.\n\nVaara olikin suuri, sillä koira painoi etukäpälillään poikaa rintaan,\nja suu oli auki kuin heinähanko, ja oli se tarttumaisillaan pojan\nkurkkuun. Samassa piti koira kauhean julmaa rähäkkää ja ääntä, häristen\nja huutaen, kuten peto ainakin; tuon rähinänsä takia ei koira kuullut\nMatinkaan tuloa.\n\nPoika oli aivan mustanpuhuvana ankaran peljästyksen tähden. Hän ei\nvoinut puhua mitään, eikä paljon itkeäkään, juoksi vaan isänsä luo ja\ntarttui häneen kiinni. Siinä vapisi lapsi sitten, niinkuin haavanlehti.\n\nSamassa tuli nimismies ja kysyi: \"Onko täällä näkynyt minun koiraani?\"\n\nSanaa lausumatta osoitti Matti leveällä kädellään koiran raatoa.\n\nNimismies kalpeni. Vihasta kähisten huusi hän: \"Sinä lurjus, olet\ntappanut minun koirani! Mutta sen saat vielä kalliisti maksaa.\" Ja hän\nlaittausi lyömään Mattia kepillään.\n\n\"Seiso mies alallasi, tai muuten minun kärsivällisyyteni loppuu! Kiitä\nonneasi, että niin on käynnyt, sillä ell'en minä saanut koirasuttasi\najoissa kouriini, olisi se tappanut minun lapseni. Ei ihmislapsetkaan\nsaa nyt enään noilta kotoisilta susilta rauhaa, vaan ovat niiden tähden\nhengenvaarassa; mitä sitten ihmisten lampaat, joita nuot pedot\nhaaskaavat ja repivät niin paljon, että niiden raatoja on metsät\ntäynnä. Vielä sitten tullaan niiden tähden suuta pieksämään ja\nsuurentelemaan! Tuossa on portti, josta on vapaa ulos pääsy vielä;\nmutta jos kovin kauvan koettelet minun kärsivällisyyttäni, niin en\nensinkään tiedä, mitenkä sinun käypi\", sanoi Matti, ja selvästi näki\nettä hänen sydämessään nyt kiehui.\n\nNimismies silmäsi koiran raatoa ja nähdessään sen surkeam kohtalon,\nkatsoi parhaaksi poistua tuon ankaran Pasula-Matin likitienollta.\n\nMatin torppa oli kylän takalistolla metsäisessä seudussa; silti sinne\nosuivat nuot suomattomat metsästäjät.\n\nKun Matti tuli jolloinkin kipeäksi, oli hänellä omat parannuskeinonsa.\nEnnen on jo mainittu, mitenkä hän voiteli tuon karhun repimän haavansa,\nmutta ei ole mainittu, mikä seuraus tuommoisesta lääketieteellisestä\nMatin toimesta tuli. Samassa alkuperäisessä siteessä oli haava noin\nkolmisen viikkoa, eikä Matti näyttänyt aikovan sitä vähääkään;\nnilkuttihan vaan vähän ensi-aikoina. Kun hän sitten otti haavasta\nsiteet pois ja karisteli siitä tupakan routeet, olikin haava jo\nparannut aivan umpeen.\n\nTuliko Matille yskää, pani hän heti vettä tervapyttyynsä ja sekoitteli\nsitä. Kun vesi oli tervapytyssä määrätyn ajan seisonut, kaasi Matti\nveden pois tervan päältä eri astiaan. Sitä hän sitten rupesi määrä\najoilla hörppimään, ja ihme kumma viikon päiväin kuluttua oli Matilta\nyskä poissa.\n\nTuliko hänelle vatsatauti, roppasi hän hyväsestään ruutia tervaveteen,\nja nyt oli vatsanlääke valmis.\n\nKun hän sitä ryypätä karautteli, jäi hänen suunsa paljon ruudin vuoksi\nmustaksi, kuin sysihauta. Mutta monta kulausta ei hänen tarvinnutkaan\nottaa ennenkuin vatsatauti oli heittimissään.\n\nEräänä kertana tuli hänen silmänsä kipeiksi. Ne turvottuivat ja\npunottuivat kovasti; niissä oli sietämättömän ankara kipu ja hän ei\nvoinut katsoa ensinkään.\n\n\"Teestä nyt, eukko, kylpy'\" sanoi hän vaimolleen tuskitellessaan ja\nähkiessään silmänsä kanssa.\n\n\"Näin keskellä viikkoa!?\" sanoi vaimo ihmetellen.\n\n\"Vaikka kohtakin keskellä viikkoa -- tee nyt vaan kylpy, sillä minä\ntarvitsen sitä\", sanoi Matti.\n\nKun kylpy tuli valmiiksi, käveli Matti juhlallisesti saunaan,\ntervapytty kädessä.\n\n\"Mitä sinä tuolla tervapytyllä ai'ot tehdä?\" kysyi vaimo ihmetellen\nMatin kummallisia vehkeitä.\n\n\"Voitelen silmäni\", sanoi Matti yksi kantaan.\n\n\"Älähän nyt toki tervalla pilaa sllmiäsi aivan turmiolle; parasta on,\nettä kysyt lääkäriltä neuvoa\", hätäili vaimo.\n\n\"Ell'ei terva ja Suomen sauna auta, sitten ei auta mikään\", sanoi Matti\nitsepäisesti.\n\nSaunaan tultuansa, töljäsi Matti otsansa, kulmansa ja silmäluomensa\nylt'yleensä tervalla, ja tuon tehtyään näytti hän niin kummalliselta;\nolipa niinkuin olisi nähnyt lasisilmä käärmeen.\n\nUseita kyläläisiäkin oli tullut saunaan kylpemään. Matti näytti\nuskoineen, voiteineen nyt niin hullunkuriselta, ett'ei kukaan voinut\nnauruansa pidättää. Mutta Matti ei ollut tuosta milläänsäkään, nousi\nvaan lauteille ja alkoi tahtoa löylyä. Kun hän oli mielin määrin saanut\ntuota verratonta, hiostavaa ja terveeksitekevää höyryä, alkoi hän\ntuimasti kylvettää noita tervatuita silmiänsä. Saatuansa kylläksensä\nkylvetetyksi kasvonsa ja muunkin ruumiinsa, tuli hän alas ja pesi\nkasvonsa ja koko ruumiinsa; ja siihen toimeen tahtoi hän saippuaakin,\njota ei hän juuri monasti eläessään ollut käyttänyt.\n\nSaunasta tultuaan kuoppasi hän itsensä sänkyyn maata ja nukkui kohta\nlevollisesti, sillä enin kipu oli silmistä haihtunut.\n\nKolmen vuorokauden kuluttua oli Matin silmät terveet, ja hän katseli\nniillä niin avonaisesti ja kirkkaasti, kuin ikään.\n\nVaikea on uskoa, että noin alkuperäiset lääkkeet olisivat voineet hänet\nkivuista päästää; hänen vahva luontonsa kai hänelle avun tuotti; vaan\nkuitenkin lienevät Matin lääkkeetkin hänen vammoissansa jonakin apuna\nolleet.\n\nVaikka Matti olikin niin alkuperäisellä kannalla omia kipujansa\nkohtaan, eipä hän silti katsonut ylön lääkärienkään taitoa; sen\nosottakoon seuraava tapaus.\n\nEräänä kertana tuli Matin vaimo kovasti jairaaksi. Tämä kävi kovin\nMatin sydämelle ja hän pelkäsi, että kadottaa vaimonsa.\n\nJuuri silloin sattui tulemaan kuntaan lääkäri. Silloin Matti esitteli\nvaimolleen, että hänen piti päästä lääkärin luo, sillä eipä Matti nyt\nuskaltanut turvaantua omaan lääkintötaitoonsa.\n\n\"Se on peräti mahdoton, sillä eihän meillä ole hevosta, millä sinne\npäästäisiin\", sanoi vaimo.\n\n\"Eipä siitä ole mitään hätää; kyllä minä siitä huolen pidän\", sanoi\nMatti levollisesti,\n\n\"Mikähän neuvo sinulle sitten siihen olisi\", sanoi vaimo epäilevästi.\n\n\"Koetahan nyt panna vaatetta yllesi; kyllä minä lopusta huolen pidän\",\nsanoi Matti luottavasti.\n\nKun vaimo oli saanut vaatetta päälleen, kääräsi Matti hänet peitteihin,\nsivui syliinsä ja alkoi astella lääkärin luo. Niin kantoi hän vaimonsa\ntuon puolen penikulman pituisen taipaleen, niinkuin pienen lapsen.\n\nLääkäri tutki vaimon sairauden syyt ja määräsi lääkkeet. Sen tehtyä\nkääräsi Matti vaimonsa peitteisiin ja kantoi kotiinsa takaisin,\nniinkuin tuonutkin oli. Ihmetellen katsoi lääkäri tuota omituista\nsairaan kyytiä, jommoista ei hän vielä koskaan ennen ollut nähnyt.\n\nSeuraus tuosta lääkärin luona käymisestä oli se, että vaimo, lääkärin\nmääräämiä lääkkeitä nautittuansa, parani vammastaan, niinkuin vesillä\npesty. Ja Matti oli sanomattoman iloinen.\n\nMatti oli harras kristitty. Hän kävi ahkerasti kirkossa,\nlukukinkereillä ja muissa kirkollisissa toimissa. Oli mies välttävä\nlukijakin, ja kun otti kodissa, tai kylässä jonkun hengellisen kirjan\nkäteensä, paljasti hän heti päänsä. Jos kotosalla ollessaan otti\nkatekismuksen käteensä lukeakseen ja virkistääkseen ulkolukuaan, teki\nhän saman tempun. Lastensa kirjallepanemisesta piti Matti erinomaista\nhuolta. Kun oli vähänkin joutoaikaa, oli aina joku lapsista hänen\nopetettavanaan. Lapset tottelivatkin isäänsä mielellään, sillä isä\nkohteli heitä siinäkin toimessa kaikella rakkaudella ja helleydellä ja\noli lapsilleen siis todellinen isä.\n\nKun Matti palasi takomamatkoiltaan, laski hän tavallisesti raskaan\ntyökalulaukkunsa nurkkaan, kävi istumaan takkakivelle, kutsui,\nlapsenkielellä puhuen ja leperrellen nuorimman lapsen jykevälle\npolvelleen. Siihen ne kokoutuivat toisetkin lapset ja kaikille oli\ntilaa isän suurilla polvilla, kaikille ystävällistä hymyä isän\nhuulilla. Äiti silläaikaa laittoi ruokaa pöytään ja seurasi\nhymyilevällä silmänurkallaan takkakivellä kuhertelevaa ryhmää.\n\n\n\n\nMATTI MATINPOJAN RAKKAUSSEIKKAILUT.\n\n\nI.\n\nHän oli köyhän kirvesmiehen poika ja vanhin neljästä sisaruksesta.\nKovat ajat sattuivat olemaan silloin kun Matti näki pienessä torpassa\npäivän valon. Kovia katovuosia oli pitkät ajat perätysten, jonka takia\nei Matti suinkaan saanut kasvaa ruusujen ja kukkaisten päällä. Kauvan\naikaa oli pöydällä pettu- ja olkileipä. Työn ansio oli vähäinen, eikä\nisä-Matti voinut kirveellään paljonkaan ansaita suuruksia petun ja\noljen siteiksi.\n\nMatti oli kasvannaltaan hyvin hinterä ja risaton ja yleiseen luultiin,\nett'ei hänestä tule eläjää. Mutta kaikkein ihmeeksi pitikin poika\nhenkensä.\n\nMatti koki huonosta ravinnosta saada henkensä elatusta, joka siitä ei\ntosin runsaasti lipunut, mutta aina hiukan kuitenkin. Kun hän sai\nkupposen selvistä suuruksista keitettyä vesivelliä eteensä, oli hänellä\nsilloin aina mielestänsä oikein juhlapäivä.\n\nTämmöisissä oloissa kasvaneena oli hänellä elämän käsitys semmoinen,\nettä tämmöistä se elämä vaan aina onkin, eikä hän ottanut sitä sen\nparemmin vakavalta kannalta katsellakseen, oli vaan iloinen kuin käki\nmetsässä.\n\nKaikilla on kuitenkin rajansa. Katovuodet loppuivat ja Jumala siunasi\nmaanmiehen hien ja väen jyvillä ja ytimillä.\n\nKeitettiin kullankeltaisesta jauhosta uutispuuro; särpimenä oli vielä\nlisäksi maitotilkka. Kun Matti pääsi puurokupille, ei hän ensimättä\nraskinut sitä syödä kuin pikkuisen näpistelemällä niinkuin jotakin\nkallista yrttiä. Mutta kun häntä kehoitettiin vaan syömään mielinmäärin\nryhtyi hän tositoimiin ja silloin ei lusikka saanut kauvan olla yhdessä\nkohden. Kun hän pääsi syömästä, sanoi hän:\n\n\"Ohoh, jopa se oli hyvää ruokaa; en ikänä ole semmoista saanut;\nannetaanko tämmöistä useammankin kerran vuodessa? Kun hänelle annettiin\nkäteen palanen lämmintä uutisleipää, katseli hän ja käänteli sitä ja\nkysyi vihdoin:\n\n\"Saanko tätä syödä?\"\n\nKun hänelle selitettiin, että hän saapi nyt tästälähin syödä semmoista\nleipää ja keittoa niin paljon kuin haluaa, tuli hän iloiseksi, hyppeli\nja paukutteli käsiään ja sanoi:\n\n\"Tämä maailmahan on oikein hyvä.\"\n\nJo aikaisin huomattiin, että Matilla oli terävä ymmärrys. Lukemaan hän\noppi melkein itsestään. Vähän vöyreemmäksi tultuaan oppi hän\nkirjoittamaan, eikä hänellä ollut muuta opettajaa kuin aakkoset, jotka\nhän oli käynyt pappilan maisterilta pyytämässä.\n\nNäin toivoin yleni Matti mieheksi. Hän oli tavallista kokoa: ei mitään\nloistava, mutta ei vastenmielisenkään näköinen. Jo aivan nuorena rupesi\nhän vetämään yleisön huomiota puoleensa sekä teräväpäisyytensä, että\nhyvän lukunsa ja kirjoitustaitonsa tähden, sillä harva kansan lapsista\nosasi silloin kirjoittaa; ja tämän tähden pidettiin niitä, jotka\ntaisivat vähänkään töhräillä, päätään pitempinä muita vertaisiaan.\n\nMatti oli sanomattoman lukuhaluinen. Kaikki kirjat, mitkä hän vaan\nkäsinsä sai, luki hän kannesta kanteen.\n\nNuorten seurasta ei Matti juuri paljon välittänyt, mutta ei hänen ollut\nkaikesti hyvä olla ilmankaan heidän seuraansa. Menikö nuoret joihinkin\ntansseihin, meni Mattikin mukana, mutta siinäkin oli hänellä\nomituisuutensa. Jälempänä muita kävellä hytkytteli hän yksikseen,\nikäänkuin uneksien. Tavallisesti oli hänellä joku kirja taskussa ja hän\nmietiskeli missä hän saisi sitä rauhasta lukea. Oliko kesäinen aika,\nmeni hän jonkun pellon pientareelle kirjaansa lukemaan, siihen sijaan\nkun toiset nuoret heiluivat tanssituvan lattialla. Milloin ei hän ollut\ntoisien seurassa, lueskeli hän kotonaan kirjojaan.\n\nVaikka Matti oli köyhä kuin kirkkohiiri, oli hän kuitenkin tyttöjen\nhyvässä suosiossa nerokkaisuutensa ja muiden avujensa tähden. Vähistä\nrengin palkoistaan oli Matti kokenut auttaa vanhoja ja kivuloisia\nvanhempiansa.\n\nMatti oli hyvissä väleissä toisten nuorten kanssa, mutta erityisesti ei\nhän kiintynyt keneenkään, eikä edes tyttöihinkään, vaikka saikin heiltä\nusein kuulla mitä imartelevimpiä mieltymyksen osoituksia.\n\nKun Matti oli vähän yli kahdenkymmenen vuoden, heräsi hänestä harras\ntavaranhimo. Paikkakunnalla oli huonot ansiot ja rahaa ei saanut\npitkiin aikoihin nähdäkään, sillä työpalkat tavallisesti kuitattiin\nmaanantimilla taikka vaatevärkillä. Mies se, jolla oli rupla taskussa.\n\nPaikkakunnalla huhuttiin, että ulkopitäjissä on paremmat palkat ja että\nsiellä maksetaan kaikki palkka puhtaassa rahassa. Sinne paloi Matin\nmieli, eikä häntä voinut sinne menemästä estää vanhempien itkut ja\nrukoukset, eikä estävien varoitukset ja niin lähti hän.\n\nSinne päästyänsä rupesi hän palvelukseen erääsen taloon kahdenkymmenen\nruplan palkalla ja se oli Matin mielestä paljon.\n\nKovin ikäväksi kävi Matilla nämät oudot olot. Kaikki ihmiset vieraita,\nelämän tavat ja kaikki työt, toimet ja askareet outoja. Vaikka\nisäntäväki oli Matille ystävällinen ja kohteli häntä hyvästi, ei sekään\nvoinut tuota ankaraa ikävää poistaa. Hän ei saanut mitään lukeakseen,\nsillä talossa ei löytynyt mitään muuta kirjallisuutta kuin virsikirja\nja katekismus. Nämät kyllä pyhäaamuna juhlallisesti tuotiin tuvan\npöydälle, että väki saisi imeä niistä itselleen hengen ravintoa, mutta\nei Matti niistä paljoa hyötynyt, sillä hän oli ne jo monikertaan\nlukenut kannesta kanteen.\n\nKaikkien pahinta Matille teki se kun muut palkolliset pakkasivat häntä\nsortamaan sen takia, kun hän oli vieraasta paikkakunnasta kotoisin.\nHänen puheensa punnittiin sana sanalta ja matkittiin, käänneltiin ja\nväänneltiin niitä jos jonkunlaiseen suuntaan.\n\nMatille tuli nyt niin ikävä, että nukkuissaankin näki unta isästään ja\näidistään ja muista kotipitäjäänsä ihmisistä.\n\nEräänä pyhä-iltana kehoittivat toiset rengit Mattia lähtemään kylään.\nSinne oli kokoontunut paljon poikia. He päättivät ruveta pallille.\nTalon luona olikin sopiva paikka pallinlyöntiin, sillä siinä oli avara,\ntasainen hietanummi, jonka kamara oli niin maatunut, ett'ei nummi ollut\nmistään avonaisella hiekalla. Tuumasta toimeen. Mattikin sai kunnian\ntulla mukaan ja arpaa ruvettiin lyömään, kutka jäävät linnaan ja kutka\njoutuvat ulos. Onni potkasi Mattia niin huonosti että hän joutui\nvuohien puolelle.\n\nMatti teki tehtävänsä niinkuin unissaan eikä vällttänyt niin mitään,\nkävikö asiat hyvästi tai huonosti, oltiinko linnassa tai ulkona, se oli\nMatille yhtäkaikki.\n\nKun siinä sitten lyötiin pallia, tulla suhisi palli aivan Mattia kohti.\nJoku silloin huusi:\n\n\"Matti, Matti ota koppi!\"\n\nMatti sammassa havahtui ja rupesi käsillään hapuilemaan, mutta siitä\nhuolimatta mennä livisti palli Matin sivuitse aika vonkaa.\n\n\"Kylläpä on harva mies\", kajahti silloin joukosta.\n\nNyt vasta Matti täydellisesti havahtui, sillä tunsipa hän voivansa\nitsestään poistaa tuon kylläkin syystä annetun moitteen.\n\nNyt rupesi Matti todenteolla tekemään tuota nuorten rattoisaa työtä. Ei\nkauvankaan viipynyt ennenkuin hän toimitti puoleellensa linnan. Hän oli\nniin nokkela saamaan pallin kiinni sekä maasta että ilmasta, ett'ei\nlinnalaisilla ollut juuri helpot hetket saadaksensa linnan itselleen\nsäilytetyksi. Kopin ottaja oli hän niin oivallinen, että juoksi pitkät\nmatkat vastaan, sivulle ja taakse ottaakseen kiinni tuota sivupyrkivää\npallia ja melkein poikkeuksetta se onnistuikin. Ei Matti ollut nyt\nenään \"harva.\"\n\nPallia löi hän niin vinhasti, että ulkomiehet, nähtyään Matin rupeavan\nlyömään, hajausivat tuotakin tuokemmaksi, saadakseen vihdoinkin pallin\nkiinni. Ja ennenkun pallinlyönti loppui, tunnustettiin yleensä, että\nMatti on vilkkaampia poikia.\n\nNäin tavoin rupesi Matti saamaan nuorilta enemmän arvoa ja tämä\nhelpotti paljon hänen ankaraa ikäväänsä.\n\nSiinä lähitienoissa oli eräs varakas torppa, jossa oli kaksi aikaista\ntytärtä. Osui niin olla, ett'ei Matti nähnyt noita tyttäriä, ennenkuin\nkesällä.\n\nEräänä kertana tulivat molemmat sisarukset työhön siihen taloon, jossa\nMatti palveli. Kun Matti ensikerran näki nuot sisarukset, leimahti hän\nkorvia myöten niin punaiseksi kuin turkinpippuri ja hänen sydämensä löi\nniin kovasti, ett'ei hän oikein nähnytkään; samoin kävi nuorimman\nsisarenkin, jonka nimi oli Maija. Molempain hämmästys oli niin suuri,\nettä kaikki syrjäiset sen huomasivat.\n\nEnsikerran eläissään tapasi Matti neidon, johon hän oitis sydämen\npojastaan rakastui.\n\nNyt tuli Matille toinen ikävän syy. Tytön kuva painui niin syvälle\nhänen sydämeensä, ett'ei hän olisi siitä millään tavalla voinut irti\npäästä, jos vielä joku ulkonainen pakkokin olisi sitä vaatinut. Vaikkei\nMatilla ollut mitään toivonsijaa saavuttaaksensa ihanteensa omakseen,\nolisi kuitenkin Maijan pitänyt aina olla hänen nähtävillään. Matti piti\ntyttöä niin paljon itseään ylevämpänä, ett'ei hän tohtinut ajatellakaan\ntosiaan semmoista tapahtuvan, että hän voisi ja rohkeneisi tyttöä\nomakseen pyytää.\n\nTämmöinen asiain tila teki Matin elämän melkein sietämättömäksi. Hän\nrakasti sydämensä pohjasta totisella, vilpittömällä rakkaudella tyttöä,\nmutta oliko hänellä mitään toivoa vastarakkaudesta, siinäpä solmu. Voi,\nkuinka onnelliseksi Matti olisi itsensä tuntenut, jos hän olisi saanut\ntytöltä jonkin ystävällisen sanan tai silmänluonnin, mutta semmoista ei\ntullut, sillä ne hetket, mitkä he yksissä sattuivat muiden läsnäollessa\nolemaan, käytti tyttö siveellisen kainouden vaistosta niinkuin ei koko\nMattia olisi olemassakaan.\n\nNiin kului se autuas viikko, jolloin Matti sai syrjästä katsella\nihannettansa, mutta sisarukset menivät kotiinsa.\n\nSynkkämielisenä haaveili Matti tyttöänsä ja toivoi sydämensä pohjasta\nkerran saavansa tilaisuuden tälle ilmoittaa sydämensä hartaat toiveet.\n\nMatin palveluspaikka oli puoli penikulmaa syrjässä kirkolta. Tällä\nvälillä oli pitkänlainen metsätaival.\n\nEräänä pyhänä kirkonajan jälleen lähti Matti suruissaan ja ikävissään\nkävelemään kirkonkylään, saadaksensa siellä jotatin hupia ja hoivaa\nsydämensä surulle.\n\nKun hän tuli tuolle metsätaipaleelle, näkyi pitkänlaisen ojelmuksen\npäästä tulevan vastaan yksinäinen vaimoihminen. Kauvankaan ei tarvinnut\nMatin tuota vastaantulijaa tähystellä, ennenkuin hän huomasi sen olevan\nsydämensä rakastetun. Kovasti syöksyi veri Matille sydämeen ja päähän\ntuon havainnon tehtyänsä. Hänen koko ruumiinsa vapisi, niin ett'ei hän\nollut pystyssä pysyä.\n\nKovasti taisteli Matti tunteitansa vastaan, että olisi voinut\nlevollisena astua armastansa kohden. Levotonna näytti tyttökin olevan,\nsillä hän seisahtui tuon tuostakin noin hetkisen vaan ja katseli\nepäröivästi eteensä.\n\nKun he sitten tulivat vastakkain, seisahtivat molemmat ikäänkuin\nyhteisestä sopimuksesta. Tyttö oli niin punastuksissa kuin keitetty\nrapu ja tämmöisenä Matin mielestä vielä entistäkin kauniimpi; seurasi\ntuokio äänettömyyttä; tuntui siltä että kummallakin olisi ollut paljon\nsanomista, mutta kumpanenkaan ei uskaltanut sanoa mitään.\n\n\"Mihin nyt olet menossa?\" kysyi tyttö ja hänen äänensä värähteli niin\nkummalltsesti.\n\n\"Aionpahan kävellä ikävissäni tuonne kirkonkylään\", sanoi Matti ja\nhänenkin äänensä värähteli, sillä sydän löi niin kovasti.\n\n\"Eikö tällä perällä sitten löydy mitään hupia, kun sitä täytyy\nkirkonkylästä hakea?\" kysyi tyttö.\n\n\"Eipä täällä löydy kuin yksi ainoa, joka voisi polttavaa ikävääni\nviihdyttää\", sanoi Matti.\n\n\"No mikset hae sitten häneltä lievitystä?\" kysyi neito.\n\n\"En uskalla, en tohdi.\"\n\n\"Minkätähden ei?\"\n\n\"Voi, voi! Hän on niin paljon ylevämpi, niin paljon korkeammalla minua,\netten uskalla silmiänikään häntä kohden nostaa\", sanoi Matti.\n\n\"Nyt ymmärrän. Tarkoitat Kekolan Liisua, tuota isoa rikasta\", sanoi\ntyttö ja hän rupesi sllminnähtävästi vapisemaan.\n\n\"Ei, hyvä Maija, ei sinnepäinkään -- -- ei semmoista ole koskaan\nmieleenikään juolahtanut, eikä hänen tähtensä koskaan mieleni\nsurulliseksi tulisi, vaikka hänellä olisi vielä vuori kultaa vieressä\",\nsanoi Matti.\n\n\"No, kuka hän sitten on, joka voisi suruasi lievittää?\"\n\n\"En uskalla sanoa\", sanoi Matti ja loi silmänsä alas.\n\n\"Tottahan minulle näin halvalle ihmiselle voit sanoa.\"\n\n\"Voi älä sano halvalle, sillä kukaan kunniallinen ihminen ei ole\nhalvempi toistaan, sinä sitäkin vähemmin. Tuo tyttö on vaan\ntorpantyttö, joka minun ikäväni voisi lievittää\", sanoi Matti.\n\n\"Voi, hyvä Jumala! Ettäkö sinä torpan tyttö-raukkaakin voit pitää siinä\narvossa, että hän voisi olla sydämellesi lohdutukseksi\", sanoi Maija ja\npurskahti itkemään.\n\n\"Älä itke, Maija! Sinä se juuri olet, joka voit minulle lohdutusta\ntuoda, jos vaan se sinulle sopisi\", sanoi Matti ja meni Maijan luo ja\notti hänen vapisevan kätensä omaansa.\n\nMitään vastaamatta painoi tyttö päänsä Matin rintaa vasten ja siinä hän\nsitten hiljalleen itkeä nyyhki. Olipa liki, ett'ei Mattikin ruvennut\nitkemään.\n\nKun ensimäinen kiivain tunnelman puuska oli haihtunut kummaltakin,\nkehoitti tyttö, että istuttaisiin maantien ojan partaalle ja niin he\ntekivätkin.\n\n\"Nyt se on tullut. Nyt olet kuullut, mitä minun sydämessäni liikkuu,\nmutta pelko vaivaa vielä sydäntäni, sillä en ole vielä kuullut sinun\nvastaustasi ja vaadin nyt sen\", sanoi Matti.\n\n\"Voi rakas Matti, jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä olen kärsinyt\nsinun tähtesi. Heti kun ensikerran sinut näin, leimahti sydämeni\nilmiliekkiin ja yöt ja päivät olen sinua ajatellut. Olen odottanut\nniinkuin hepo kesää, että tulisit luokseni, sillä minulla on ollut\nikäänkuin salainen vaisto että sinä kuitenkin kerran tulet. Nyt olet\nsinä tullut ja koko sydämestäni rakastan sinua ja yhdyn kanssasi\njakamaan kaikki mitä vielä elämässä vastaan tuleekin\", sanoi Maija\ninnokkaasti.\n\nVoi sitä elämän autuutta, mitä he nyt sydämessään tunsivat! Ei mikään\nrikkaus, loistoisuus, korkeus ja kunnia olisi voinut sitä palkita, ja\nsitä elämäniloa ei olisi maailmassa voinut löytyä, johon he mykyisen\nonnensa olisivat vaihtaneet, sillä kun sydän on löytänyt sydämen, ei\nvoi sitä mihinkään muuhun onneen verrata.\n\nNyt näkyi ojelmuksen päästä tulevan joitakin ihmisiä. Kiireenkynttä\nottivat he muutamia polttavia suuteloita ja poistuivat tuolta\nrakkauden-tunnustuspaikalta.\n\nSiitä juuri kääntyi tie tytön kotiin ja tyttö esitteli, että\nlähdettäisiin sinne.\n\n\"En minä uskalla lähteä, sillä vanhempasi voisivat olla tyytymättömiä,\nkun minä, tämmöinen maankulkija seurustelen heidän tyttärensä kanssa.\"\n\n\"Ei asianlaita ole niin. Vanhempani kunnioittavat sinua kelpo\nnuorukaisena ja isä sanoo aina sinua viisaammaksi kaikista muista\nnuorukaisista ja sanoo sinusta tulevan pätevän miehen\", takaili tyttö.\n\nSinne sitä sitten lähdettiinkin.\n\nHuoneesen tultua pyysi Matti vanhuksilta anteeksi rohkeuttaan, kun hän\nuskalsi tulla saattamaan heidän tytärtänsä kotlin.\n\n\"Eihän se mitään haittaa, sillä olen havainnut sinut siivoksi ja kelpo\nnuorukaiseksi\", sanoi vaan isäukko.\n\nSiellä torpassa istuskeli Matti koko sen illan ja ahkerasti tekivät\nhänelle seuraa sekä vanhukset että molemmat sisarukset. Ei nyt joutanut\nMatille ikävä tulemaan, ja hänen murheensa oli haihtunut siihen\npaikkaan niinkuin tuhka tuuleen.\n\nHämärän tultua meni Matti kotiinsa ja hän tunsi nyt sydämessään\nsemmoista iloa ja autuutta kuin olisi ollut taivaassa.\n\nRakastavaiset tekivät semmoisen liiton keskenänsä, että he pitävät\nsydämensä asiat niin salassa ett'ei niitä kukaan saa tietää. Mutta kun\neivät he voineet tulla toimeen elleivät saaneet toisiansa tavata, niin\neipä heidän asiansa kovinkaan kauvan salassa pysynyt, sillä ihmisillä\non tarkka silmä. Kuitenkin olivat rakastavaiset siinä uskossa, ett'ei\nkukaan heidän liitostansa mitään tiedä, ja tuossa lemmen liittonsa\nliekissä nauttivat he sanomatonta autuutta. Ei Matilla nyt ollut surua,\neikä halua mihinkään muuhun lystin ja ilon etsintään, siinä oli\nkylläksi kun hän sai toisinaan tavata armastansa.\n\nKun rakaskavien väliset suhteet tulivat yleiseen tiedoksi, alkoi\nheti kielten kantaminen, kuten ainakin semmoisissa tapauksissa\nkäypi. Kontinkantajat alkoi rakennella perättömiä juoruja niin\ntoiselta kuin toiseltakin puolelta. Tytölle koetettiin selitellä,\nkuinka mitätön ja pahantapainen mies Matti on, mitä ja mitä epäkohtia\nja rikoksia hänellä on takanaan, ken vaan hänet tarkoin tuntee. Hänen\nelämäkertansa kotipuolessa oli heillä niin vississä tiedossa, että he\nlukivat ikäänkuin avonaisesta kirjasta kaikki Matin työt ja toimet\nkotipuolessaan olonsa ajoilta ja ne eivät suinkaan olleet edullisia\nkuulla Matin rakastetulle.\n\nMutta kun neito oli niin lujaluontoinen, ett'ei hän ottanut niitä\nkuuleviin korviinsakaan, tuli toinen ääni kelloon. Tyttö tunsi Matin\nluonteen paremmin kuin nuot kontinkantajat yhteensä ja silti heidän\ntietonsa eivät vaikuttaneet tyttöön yhtään mitään.\n\nKun kielittelijät tämän huomasivat, alkoivat he saada toista tietä\nasiansa toimeen. He alkoivat tytölle kuiskia, kuinka Matti takapuolella\npilkkaa Maijaa ja ilvehtii, kuinka helposti hän takertui muka hänen\nansaansa, jonka hän hänen eteensä piloillaan viritti ja ett'ei hän\nikänä yhdistäisi itseään tuommoisen kevytmielisen heitukan kanssa.\n\nTämäpä tepsi. Tytön sydämeen painui heti niin raskas kuorma, että hän\nluuli vajoovansa maan alle. Kuinka saattoikaan Matti tuommoista puhua\nja levitellä ja hänestä noin perättömiä lausua, vaikka on luvannut\nminua kuolemaansa asti rakastaa ja niin verrattomasti kun minä olen\nhäneen luottanut ja antanut koko sydämeni ja kaiken rakkauteni hänelle.\nVoi kuitenkin, minkälainen maailma on.\n\nNäitä mietti tyttö itseksensä ja itki niin paljon, että oli siihen\npaikkaan vedeksi raueta.\n\nToisaalta kielittiin Matille kuinka Maija ilkkuu häntä takapuolella ja\nkuinka Matti voikaan semmoinen houkkio olla, että luulee Maijan hänestä\njotakin pitävän. -- Ei sinne päinkään; on niitä parempiakin vieraita\nniin vähille makkaroille -- -- tuommoinen maankulkija resu -- --\nkaikkiakin häntä.\n\nTarkoitus oli voitettu. Jos tuommoiset toimet olivat saaneet tytön\nsurun äärimmilleen, niin Matin sydän se vasta runneltui. \"Voi minun\narmaani, kuinka saatoitkaan tuommoista tehdä. Koko sydämeni lämmöllä ja\nrakkaudella olen sinua rakastanut ja luottanut sinun ulkokullaiseen\nvastarakkauteesi ja nyt saan sinusta tuommoista kuulla ja kuitenkaan en\nvoi sinutta elää\", päivitteli Matti yksinäisyydessään surunsa\nvaltaamana.\n\nJos Matilla ennen oli tukalat ajat olleet, niin nyt ne vasta tukaliksi\ntulivat. Hän luuli saavuttaneensa sen päämäärän, joka oli hänen pyhin\npyrintönsä, ja nyt se raukesi yhdellä iskulla olemattomiin.\n\nHän kävi niin synkkämieliseksi, että hän käveli synkkänä kuin unissaan,\nei kuullut ei nähnyt mitään ja tuskin huomasi vastata jos joku häneltä\njotakin kysyi. Häntä ei huvittanut mikään, olipa huvitukset sitten mitä\nlaatua vielä olivatkin; niin raskas oli hänen mielensä.\n\nHänen ympäristönsä huomasi heti minkälainen mielenmuutos Mattiin oli\ntullut. Salaisesti iloitsivat he ja hykertelivät käsiään, kun heidän\nkavala juonensa oli niin hyvin onnistunut. Tämä heidän mielityönsä\njohtui siitä, että he niin myrkyllisesti kadehtivat Matin onnea. Moni\nheistä oli jo ennen tytölle tehnyt tarjouksensa, mutta eivät ne\ntyydyttäneet tytön sydämen tunteita ja niin hän hyljäsi kaikki nuot\nkosijansa. Mutta vaikka he olivatkin niin katalasti juonensa\nsolminneet, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut mitään kannetta tuoda tytön\nsiveellisyyttä vastaan.\n\nKaikin tavoin koettivat nyt rakastavaiset karttaa toisiansa, sillä he\nhäpesivät toinen toistansa. Jos jompikumpi heistä arveli toisen tai\ntoisen olevan siellä tai täällä nuorten leikki- ja kisapaikoissa,\nvältti hän sinne menoa, ett'ei vaan sattumaltakaan kohtaisi tuota\npetollisen sydämen kantajaa. Tämän johdosta kävi melkein aina niin,\nett'ei heitä kumpaakaan näkynyt nuorison leikeissä; yksinään he vaan\nkotonaan kantoivat sydäntensä raskasta taakkaa.\n\nTämmöisissä oloissa kului aika syyspuoleen kesää.\n\nEräänä pyhäiltana ei Matti saanut aikaansa mitenkään kulumaan. Hän\nlähti kävelemään kirkonkylään, saadakseen siellä edes jotakin\nvaihtelevaisuutta yksitoikkoiseen elämäänsä. Siellä hän ullankanteelta\nkatseli nuorison riehakasta elämää. He olivat iloisia kuin perhoset ja\nräjähtivät tavasta iloiseen nauruun, mutta Matista oli varsin\nkummallista mikä tässä maailmassa mahtoi olla sen arvoista, että se\nvoisi naurattaa.\n\nMaijaa ei siellä näkynyt.\n\nUseaan kertaan pyydettiin Mattiakin ottamaan osaa nuorten leikkiin,\nmutta Matin ei haluttanut niihin yhtyä.\n\nSillä perukalla missä Matti palveli oli koko joukko nuorisoa. Kun ilta\nalkoi lähestyä, alkoivat tuon perukan nuoret kokoontua yksiin, sillä he\npäättivät palata kotiin. Niin he lähtivät yhdessä parvessa liikkeelle\nja Matti käveli heidän jäljessään taaempana kuten tavallista.\n\nHe eivät olleet päässeet vielä kylästäkään ulos, kun Maija muutamasta\ntalosta pistäysi joukkoon. Hän oli ollut kirkossa ja sitten menmyt\ntervehtimään tätiänsä, joka asui kirkonkylässä, ja siellä hän oli\nviipynyt niin kauvan.\n\nKun Matti huomasi Maijan, oli niinkuin puukonpistos olisi käynyt hänen\nsydämeensä, niin kumman vaikutuksen teki se häneen. Hän katui ja\ntuskitteli mielessään kun hän ensinkään tuli tänne saamaan uusia\nhaavoja sydämeensä. Hyvinpä Maijakin näkyi pälyilevän ja punastelevan\nhavaittuaan Matin.\n\nKun nuoret pääsivät kylästä pois, alkoivat he heti laitella pareja ja\npian oli koko parvi parittain toistensa kanssa kävelemässä. Matilla ei\nvaan ollut paria eikäpä Maijallakaan. Kuten tavallista käveli Matti\nvaan jälempänä yksikseen alakuloisena.\n\nYht'äkkiä seisahtui Maija ja odotti niinkauvan kuin Matti ehti kävellä\nkohdalle. Pitemmittä mutkitta pisti Maija kätensä Matin käsikoukkuun ja\nalkoi kävellä leppasta Matin kanssa kynkässä muiden jäljessä.\n\nMatista tuntui siltä kuin käärme olisi koskettanut häneen; olipa\nvähältä, ett'ei hän vetäissyt kättään pois ja työntänyt Maijaa pois\nluotaan.\n\n\"Mitenkä sinä nyt saatat tämmöisen maankulkijan kanssa rinnakkain\nkävellä\", sanoi Matti kolkosti.\n\n\"Eihän täällä muuta semmoista ole\", sanoi Maija ujosti.\n\n\"Vai niin! Sinä kuitenkin pidät minua vielä hätävaranasi, mutta minäpä\nen olekaan kenenkään takatuuppari\", ajatteli Matti itsekseen, mutta ei\nkuitenkaan virkkanut mitään, sillä ei hän tahtonut vieläkään mistään\nhinnasta loukata entistä sydämensä rakastettua.\n\nNiin mentiin eteenpäin, eikä kummallakaan tuntunut olevan mitään\npuhumista, vaikka kummankin sydän oli kylläkin täysi.\n\nEdelliset menijät silmäilivät usein taaksensa, katsoakseen miten Maijan\nja Matin asiat olivat, ja kun huomasivat, että hekin kävelivät\nkynkässä, näytti heidän naamansa venyvän hyväsestään pitemmiksi.\n\nNiin tultiin sille kohdalle, josta kääntyi tie tytön kotiin.\nLuonnollistahan on, että Matti ja Maija seisahtuivät siinä.\n\n\"Hyvästi nyt\", sanoi Matti ja klersi kätensä irti.\n\n\"Hyvästi, vaan ei toki ijäksi\", sanoi tyttö värisevin äänin.\n\n\"Mitä! Aiotko minun pilkkanasi pitää aina äärimmäisyyteen asti?\" sanoi\nMatti kauhistuneena.\n\n\"En, hyvä ystävä, minä ole sinua koskaan pilkkanani pitänyt, enkä tule\npitämään vaikka sinä olet minusta niin pahoin puhunut\", sanoi Maija ja\nkyyneleet välkkyivät hänen kauniissa silmissään.\n\n\"Minä en ole sanonut sinusta ainuttakaan pahaa sanaa, mutta olen\nkuullut sinun pitävän pilkkanasi minua\", sanoi Matti.\n\n\"Samaahan on sinusta minulle sanottu\", sanoi Maija ja purskahti\ntäydelliseen itkuun.\n\n\"Nyt ymmärrän. Viekkaat kielet ovat saattaneet välimme näin\ntukalaksi. Miehisenä miehenä olisi minulla pitänyt olla niin paljon\narvostelukykyä, että olisin älynnyt pitää tuommoiset juonet pirullisina\nvalheina, vaan he ovat esitelleet ja syöttäneet niitä niin kavalasti\nminulle, etten voinut muuta tehdä kuin uskoa niitä. Voi, kataloita\nihmisiä! Kun nyt olemme asiasta päässeet selville, niin onko sydämesi\nyhtä avonainen ja lempeä minua kohtaan kuin ensialussakin?\" sanoi\nMatti.\n\n\"Jumala sen yksin tietää, että sydämeni sykkii yksin sinulle, eikä\nkenellekään muulle, ei elämässä eikä kuolemassa\", vakuutti Maija.\n\nNyt vyörähti kummankin sydämeltä pois tuo ankara, raskas ja painostava\ntaakka, joka heitä oli niin kauvan rasittanut. Ilo, rauha ja sanomaton\nautuus täytti heidän sydämensä.\n\nNopeasti syleilivät he toisiansa ja sitten erkanivat he; tyttö lähti\nkotiansa kohden ja Matti alkoi juosta kannikoimaan toisten jälkeen ja\nhän tapasikin heidät ennenkuin kotiin ehdittiin.\n\nNyt eivät rakastavaiset ensinkään koettaneet peitellä eikä salata\nrakkauttaan muilta ihmisiltä; heidän ähmälläänkin seurustelivat he\njulkisesti kaikissa tilaisuuksissa toisiensa kanssa, huolimatta\nvähääkään siitä mitä ihmiset puhuivat ja ajattelivat, eivätkä\njuorukellot enään yrittäneetkään mitään toimimaan, sillä he näkivät\nvaivansa turhaan rauenneen.\n\nNäin kului aika siihen saakka kun Matin palvelus-aika loppui ja Matin\npiti lähteä kotipuoleensa. Sanomattoman raskaalta ja katkeralta tuntui\nheistä tuo välttämätön eronhetki. Kun se aika tuli, että Matin täytyi\nlähteä, tuli tyttö saattamaan penikulman vielä kirkonkylän taaksekin.\nVoi, kuinka mielellään he nyt jo olisivat yhtyneet nauttimaan onneansa,\nmutta tuo kylmä välttämättömyys oli heidän välissään estämässä sitä.\nKolmea vuotta ennemmin ei Matti sanonut voivansa tulla armastansa\nomaksensa ottamaan, sillä välttämättömät asiat pakottivat hänet niin\nkauvan poissa olemaan.\n\nMonikertaan toisiansa syleillen ja kyynelten rumsaasti vuotaessa\nlupasivat ja vannoivat he toisillensa ikuista rakkautta ja pyhästi\nlupasivat he sydämensä puhtaina toisilleen säilyttää siihen saakka kun\nhe jälleen toisensa tapaavat. Niin he erkanivat. Ahkeralla\nkirjevaihdolla lupasivat he toisiaan muistaa ja välisuhteita vireillä\npitää.\n\n\nII.\n\nKun Matti tuli kotipuoleensa, ihmettelivät kaikki, kuinka paljon hän\noli vöyristynyt ja miehistynyt tällä yhden vuoden ajalla. Hänellä oli\nnyt kaksikymmentä ruplaa rahaa taskussa, sillä ei hän ollut\nkopeekkaakaan kuluttanut vuosipalkastaan. Hän oli nyt rikas mies,\nsillä eipä montakaan löytynyt kunnassa, jolla olisi ollut niin\npaljon käteistä rahaa. Moni mies kävi häneltä pyytämässä lainaksi,\nmutta Matillapa oli omat tuumansa. Hän ei ruvennut mihinkään\npalvelukseen, osteli tilaan kirjoja ja alkoi niiden avulla kehittää\nkirjoitustaitoansa ja luvunlaskuaan. Irvihampailta sai hän usein\nmaisterin nimen, mutta semmoisista nimityksistä välitti Matti viisi.\n\nHuolimatta kuitenkaan näistä pyrinnöistään teki Matti minkälaista\nruumiillista työtä hyvänsä, kun vaan tllaisuus siihen tarjoontui ja se\nkävikin kyllä laatuun. Kesäisenä aikana oli Matti ahkerasti työssä,\neikä joutanut silloin tieteilemään muulloin kuin pyhäsinä aikoina.\n\nTällä tavalla aikansa käyttäen kokosi Matti melkoisia varoja ja hänen\narvonsa kasvoi ihmisten silmissä päivä päivältä.\n\nPaikkakunnan immet katsoivat häneen hyvällä silmällä ja tuskinpa olisi\nlöytynyt semmoista tyttöä, joka ei olisi lähtenyt matkaan kun Matti\nolisi vaan kerran vihjannut.\n\nKuitenkin pysyi Matti vaan kylmänä kaikkia impiä kohtaan, vaikka hän\nolikin sisarellisella kannalla heidän suhteensa. Oliko kumma, jos niin\nolikin, sillä olihan hänellä tuolla kaukana oma armahansa, jolle hän\noli vannonut ikuista uskollisuutta ja rakkautta.\n\nKuitenkin oli eräs pienen talon tyttö, jonka suhteen ei Matti voinut\nolla aivan yhtäkaikkinen. Matti viihtyi hyvin hänen parissaan.\nKumminkaan ei hänen mieleensä koskaan vähääkään jolkahtanut, että hän\nvoisi Maijansa tähän vaihtaa.\n\nAhkeralla kirjevaihdolla piti Matti ja Maija keskenänsä vireillä\nrakkauttansa. Nämät kirjeet hehkuivat lämpöä ja ikuista uskollisuutta.\nVoi kuinka Matti tunsi sydämensä lämpiävän, kun hän sai kirjeen omalta\nsydämensä rakastetulta.\n\nMatin suurimpana huolena näillä ajoilla oli hankkia jotakin\npesäpaikkaa, että saisi armaansa tuoda oman kattonsa alle, sillä hän\nhalusi olla omassa tutussa paikkakunnassa, koska vieraat olot eivät\nhäntä ensinkään miellyttäneet. Siinä mielessä hankki hän itselleen oman\ntorpanmaan ja alkoi puuhata siihen asuinhuonetta. Hänellä oli siksi\nvaroja koossa, että voi lunastaa sopuhinnalla tarjolla olevan uuden\nhuoneuksen, jossa oli tupa ja kaksi kamaria. Sen hän puuhasi torppansa\nmaalle ja vuovasi sen yhteen puhkuun vesikaton alle; itse hän teki\nenimmät työt, ainoastaan vaikeimmissa paikoissa piti hän apua. Syksyllä\naikoi muurauttaa ja panna kaikinpuolin asuttavaan kuntoon ja sitten --\n\n\nIII.\n\nErään kuivatun järven takia tuli pitäjäässä iso riita. Ne, jotka järven\nolivat suurella työllä kuivanneet, eivät olleet työnsä takaamiseksi\nkuivaushankkeisiinsa noudattaneet laillisia muotoja. He eivät olleet\nhakeneet järvelle minkäänlaista syyniä eikä Tie- ja Vesi-hallituksen\nlupaa järven kuivaamiseen. Heillä oli vaan omat lakinsa ja\nperustuksensa, jonka he perustelivat siihen että vesi ei ollut\nisossajaossa pantu kenenkään tynnyrilukuun ja sen siis saa kuivata ken\nvaan siihen uskaltaa ryhtyä, keneltäkään lupaa kysymättä.\n\nKuitenkin tuo kuivaustyö tuotti paljon vahinkoa alempana oleville\ntiluksille sekä pelloille että niityille. Tästä tuli yleinen\ntyytymättömyys ja pitkiä suullisia riitoja, joissa kumpikin puolue\nkoetti kiivaasti oikeuksiansa puoltaa. Kaikesta tästä huolimatta ei\ntultu hullua viisaammaksi ja riita tuntui käyvän aina vaan ankarammaksi\nja suukopu kiivaammaksi ja ärtyisemmäksi.\n\nKun kellään ei ollut vissiä pohjaa miten asianlaita oikeastaan oli,\npäätettiin vihdoin laittaa asiamies läänin pääkaupunkiin ottamaan\nläänin maanmittauskonttorista järven kartta, että nähtäisiin onko se\nlaskettu kenellekään verolliseksi, ja ottamaan muutenkin lakimiehiltä\nselvä, kuinka semmoisissa tapauksissa on lainmukaan meneteltävä.\n\nAsia katsottiin niin paljon vaativaksi, että asiamiehelle myönnettiin\nsitävarten aikaa kolme viikkoa.\n\nKun tuli sitten kysymykseen, ken asiamieheksi valitaan, valittiin\nsiihen yksimielisesti -- Matti Matinpoika.\n\nKun tämä päätös Matille ilmoitettiin, tuskinpa hänelle olisi parempaa\nilosanomaa voitu tuoda. Nyt hän saapi aivan odottamatta samalla\nmatkalla tavata armaansa, jota hän niin kauvan on kaivannut ja\nikävöinyt.\n\nEihän muuta. Matti varustettiin eväillä ja riittävillä matkarahoilla.\nKumminkaan ei hän voinut paljon eväitä mukaansa ottaa, kun hänen tuli\njalkasin matkustaa, sillä eihän niin epämääräiselle matkalle voinut\nhevosta ottaa.\n\nYleisen maantien hylkäsi Matti heti matkasuunnitelmastaan, koska se\nolisi pitentänyt matkaa neljällä penikulmalla. Poikkimaisin päätti hän\nsamota päämääräänsä kohden ja olipa hänellä joku toinenkin syy valita\ntämä lyhempi tie, sillä silloin hän pääsisi muitta mutkitta tapaamaan\narmastansa.\n\nKun Matti oli samonut noin kuusi penikulmaa eteen päin, täytyi hänen\njäädä yöksi, lepuuttamaan väsyneitä jalkojansa. Siinä tuli selville,\nettä huomen-aamuna lähtee eräästä talosta hevosella ja rattailla\nviemään joku henkilö talon poikaa kaupunkiin kouluun, ja että niiden\nmukana pääsisi Mattikin huokealla maksulla kaupunkiin saakka.\nHiekkaharjanteita myöten päästiin niiltä paikoilta ajaa retuuttamaan\nkärryillä yleiselle maantielle. Tämä esitys tuntui Matista hyvältä,\nsillä olipa hänen jalkansa äkkinäisestä paljosta kävelemisestä niin\nkipeät, ett'ei hän aamulla ylösnoustuaan ollut päästä lattian poikki.\n\nKun hän senverran vertyi, että pääsi kävelemään, meni hän heti tuohon\ntaloon, kyytiä tiedustelemaan. Siellä hyväksyttiin Matin tuumat ja\naiottiin lähteä kello seitsemän aikana aamulla matkaan.\n\nIkävällä odotteli Matti tuota toivottua seitsemänlyöntiä. Voi, kuinka\npitkältä tuntui jo määrä-ajan odottaminen, sillä se oli toivon hetki,\njolloin hän pääsisi lähtemään päästäksensä lähenemään tuota sydämmensä\nvalittua. Hän luki jokaisen sekunnin ja minuutin seinällä olevasta\nkellosta, joka vielä päälliseksi kulkusen lyönnillä ilmoitti, milloin\npuoli- ja koko-tunnit olivat täyteen tulleet. Pitkältä tuntui aika,\nsillä Matti oli päättänyt vielä tänä-iltana tavata armaansa. Hevoskyyti\nolisi vienyt hänet puolipenikulmaa syrjään, mutta hän kyllä pian sen\nvälin juoksisi kun oli saanut kärryissä jalkojansa lepuuttaa.\n\nTuo toivottu seitsemän-aika tuli ja heleällä \"klin klank\" lyönnillä\nilmoitti tuo täsmällinen kello sen.\n\nMutta asianomaisia matkaanlähtijöitä ei kuulunut eikä näkynyt. Heillä\noli tuhannenkin asiaa toimitettavana. Piti, näet, käydä kaikkien\nsukulaisien ja tuttavien luona hyvästillä tai muilla asioilla ja useat\nheistä olivat pitemmän matkan päässä kuin Matti oli osannut\naavistaataan.\n\nNäin kului aika kulumistaan eikä lähdöstä näyttänyt tulevan niin\nmitään.\n\nKello oli jo yksitoista e.p.p. eikä lähtö näyttänyt olevan sen\nlikempänä. Silloin loppui Matilta kärsivällisyys, sillä hänen\nsydäntänsä kovin poltteli kun hän pelkäsi ett'ei saisikaan kultaansa\nvielä tänäiltana tavata. Hän heitti hitolle kaikki hevoskyydit,\nsieppasi kengät pois jaloistaan, otti mytyn käteensä ja alkoi jalkaisin\nsyrjäteitä myöten samota sydämensä mielitietyn kotia kohden.\nKuljettavana oli kahdeksan penikulmaa. Ei nyt tuntunut Matin jalat\nkipeiltä eikä taival pitkältä eikä rasittavalta, sillä palkinto, joka\nhäntä odotti, korvaisi kaikki vaivat ja rasitukset. Kiveltä kivelle,\nmättäältä mättäälle linkosi hän itseänsä niin keveästi kuin häntä olisi\njonkunlaiset siivet kannattaneet. Vilisten jäivät kivet, kannot ja puut\nsyrjään ja Matti riensi vaan samaa vauhtia eteenpäin. Ei hän joutanut\nsyömäänkään, sillä nyt oli kiire tarpeesen; tavasta hän vaan joi\npurosta kuivan kurkkunsa kostukkeeksi.\n\nTäsmälleen yhdentoista aikana illalla saapui hän tuon tutun torpan\nkartanolle, jossa hän tiesi armaansa olevan. Hänen sydämensä sykki\nilosta kun tiesi tuossa tuokiossa saavansa sulkea armaansa sykkivää\nsydäntänsä vasten. Kovin palavustunut kun oli, istahti hän kartanolla\nolevalle isolle kivelle pyyhkiäkseen hikeä pois kasvoistansa ja hiukan\ntyynnyttääkseen itseänsä.\n\nKuten luonnollista, oli asuinhuoneen ovet suljetut. Porstuan oven\nedessä oli isonpuoleinen kuisti, jonka molemmilla puolilla oli\nistumapenkit ja porstuasta meni ovi pieneen pihanpuoleiseen kamariin.\nNämät seikat olivat Matille ennestään tutut.\n\nKun väki lienee päässyt parhaaseen ilta-uneen, ei Matti raskinut heitä\nhäiritä jyryyttämällä kuistin ovea.\n\nSiinä luulossa, että tuosta porstuasta mentävässä kamarissa makaisi\njoku henkilö, meni hän sen akkunan taa ja naputti sormillansa hiljaa\nakkunaruutuun, ilmoittaen siten läsnäolonsa. Naputuksen jälkeen kuuli\nMatti selvästi, että huoneessa syntyi jotakin liikettä.\n\n\"Avatkaa ovi!\" sanoi Matti ja poistui kuistin eteen odottamaan oven\naukasemista.\n\nMatin mielestä tuntui aika jotenkin pitkältä, ennenkuin hän kuuli\nkamarin oven avattavan ja tultavan porstuaan. Kun sitten kuistin ovi\naukeni, seisoi hänen edessään keveässä työpuvussaan kaikessa\nkauneudessaan hänen oma armas Maijansa, jonka luokse hän niin suurilla\nponnistuksilla oli rientänyt -- oli harppassut yhdessätoista tiimassa\nkahdeksan penikulmaa. Silloin oli valoisa kesäinen yö.\n\nMolemmat hämmästyivät tuosta odottamattomasta kohtauksesta. Matti sen\ntähden, että Maija näytti ensin kovin hämmästyneeltä, luikuilevalta ja\nepäröivältä ja Maija sentähden, kun niin äkkiarvaamatta kohtasi Matin,\njolle hän oli ikuista uskollisuutta vannonut.\n\nMatista tuntui niin kummalliselta. Miksei Maija heti avosylin rientänyt\nhänen syliinsä? Miksi hän oli niin hätäilevän ja epäröivän näköinen?\nKylmä, yksitoikkoinen käden-anto oli vaan hänen tervehdyksensä.\n\nTämä kaikki vaikutti Mattiin sen, ett'ei hän pyrkinytkään sen etemmäksi\nhuoneisiin, istahti vaan verannan penkille ja tyttö istui häntä\nvastapäätä toiselle puolelle. Siinä sitten tyttö kyseli, miten Matti\noli joutunut niin odottamattomasti tulemaan. Lyhyesti kertoi Matti\nmatkansa syyn ja tarkoituksen, samalla ilmoittaen kuinka hartaasti hän\nhalusi tavata Maijaa ja kuinka pitkän matkan hän on rientänyt juuri\ntätä hetkeä varten.\n\nKun siinä puheltiin niitä näitä, narahti kamarin ovi ja nähtävästi\nMaija säpsähti.\n\nSamassa astui verantaan hyvin maneeripukuinen nuorimies ja tyttö kävi\nniin rauhattomaksi että hän sijoitteli itseänsä paikasta toiseen. Poika\nistui samalle penkille kuin Mattikin ja alkoi siivosti kysellä mitä hän\non miehiänsä ja mihin hän on kulkemassa. Lyhyesti ja jurosti vastaili\nMatti hänelle ja lopuksi selitti hän olevansa vanha tuttava tämän talon\nperheelle ja tahtoneensa tulla tervehtimään heitä, kun tilaisuus siihen\noli.\n\nKun hän oli saanut mielestänsä tarpeelliset selitykset, meni hän\nrauhallisesti pois.\n\nMatille selvisi nyt kaikki. Entisen kiihkeän ja palavan rakkauden\nsijaan sykähti nyt hänen sydämeensä yhdellä iskulla semmoinen kylmyys\nja vastenmielisyys Maijaa kohtaan niinkuin sinne olisi paiskattu\nkokonainen jäävuori. Hän ei ollutkaan pitänyt pyhiä rakkauden\nlupauksiaan, vaan oli rikkonut ne, herra ties, kuinkakin usein ja\nvieläpä niin siveettömällä tavalla, että oli ottanut öisinä ailoina\nvastaan nuoriamiehiä ja maannut heidän kanssaan, josta Matilla oli\nitsellään tuore ja varma todistus. Ei nyt Matin silmissä Maija ollut\nmistään arvosta kaikkine kauneuksineenkaan, epärehellinen, petturi\nvaan, joka ei ollut hänen uskollisen rakkautensa arvoinen.\n\n\"Eikö lähdetä huoneesen\", rupesi Maija esittelemään.\n\n\"Eipä minun haluta nyt juuri mihinkään lähteä\", sanoi Matti kylmän\ntylysti.\n\n\"Eihän se nyt mitenkään muutoin sovi; olet väsyksissä ja nälissäsi,\ntarvitset ruokaa ja lepoa\", sanoi tyttö ja meni herättämään\nvanhempiaan. Pian tulivatkin he kuistiin Mattia tervehtimään ja\nkehoittamaan häntä tulemaan huoneesen. Matti seurasikin juromaisena\nkehoitusta.\n\nMatille laitettiin nyt pulska jos pulska illallinen ja toiseen kamariin\nvuode; sitten kehoitettiin häntä syömään ja panemaan maata. Mutta Matin\nsydän oli niin täysi ett'ei hänen haluttanut kumpaakaan tehdä ja\njyrkästi kieltäysi hän sekä syömästä että makaamasta.\n\n\"Hyvä Jumala, mikä sinun nyt sitten on? Semmoisen taipaleen jalan\nkulkenut syömättä, luulisipa tarvitsevan ruokaa ja lepoa\", sanoi Maija\nsurumielisesti.\n\nMaijan vanhempi sisarkin, Anna, oli kotona ja koki hänkin muiden kanssa\nviihdyttää juroa Mattia.\n\n\"Ei minulle nyt maista ruoka eikä lepo: kaunis on tämä Pohjolan\nkesäinen yö, lähtekäämme kävelemään kylälle, tervehtimään vanhoja\nystäviä\", esitteli Matti tyttärille.\n\nHe hyväksyivät ohjelman ja heti lähtivät he kolmikannassa liikkeelle.\n\nEnnenkuin taloihin tultiin, oli välillä metsätaivalta. Iloisena lauleli\nisorastas, tuo \"Pohjolan satakieli\", monisävelisiä lauluja kullalleen.\nMatti vaipui syviin ajatuksiin. Yksin taivaan linnuillakin on\nuskollisuutta, rakkautta ja uhraavaisuutta ja ihmissydämessä piileytyy\nniin paljon vilppiä ja petosta, vaikka hän on jaloin kaikista Luojan\nluomista olennoista.\n\nNoita mietti Matti niin hartaasti ett'ei huomannut ennenkuin oltiin\nMatin entisen palveluspaikan pihalla. Mentiin nuorten huoneesen\ntervehtimään heitä. Siellä kovin sitä ja tätä juteltua lähdettiin\ntaasen liikkeelle. Mentiin nyt kävelemään eräälle kauniille\npeltovainiolle. Siellä istuttiin muutamalle pientareelle. Neitoset\nrupesivat noukkimaan marjoja ja kantoivat niitä Matin lakkiin hänen\nsyödäksensä. Voi, kun Matin oli nyt tukala olla. Hän tunsi sydämessään\nminkälainen loppupäätös oli tuleva hänen ja Maijan välisiin suhteisiin\nja kuitenkaan ei hän raskinut suorastaan murtaa tyttöraiskan sydäntä.\n\"Voi jospa sinä olisit lupauksesi pitänyt ja ollut yhtä uskollinen kuin\nminäkin, kuinka paljon toisin olisivatkaan nyt asiamme kuin ne nykyään\novat! Kaunis ja miellyttävä on hän näköään, mutta käärme on myrkyttänyt\nmeidän välimme ainiaaksi\", ajatteli Matti itseksensä.\n\nKun he tulivat kotiin, oli jo aamu ja Matti hankkiusi lähtemään\nmatkaan.\n\n\"Ei mitenkään se käy laatuun, että sinä lähdet tästä jalkasin menemään;\npannaan hevonen kärryin eteen ja lähteköön Maija kyyditsemään sinua\nkaupunkiin\", tuumaili Maijan isä.\n\n\"Ei mitenkään -- ei herran tähden ... älkää tehkö sitä, kyllä minä\ntämän matkan pääsen jalkasinkin\", koki Matti estellä.\n\nMutta mikään ei auttanut. Hevonen pantiin vaan aisoihin.\n\nKun sitten lähdettiin liikkeelle, oli kärryihin sälytetty pari isoa\nhinkkiä viilipiimää, suuren suuri voirasia, kaksi isoa juustoa ja\nmuutamia paksuja leipämöykkyjä. Kun Matti kysäsi mitä varten noita on\nlaitettu, sanottiin ne kaiketikin hänelle eväiksi kaupungissa\nollessaan.\n\nVoi, voi kuinka paha Matin oli olla. Nuot ihmiset olivat niin\nystävällisiä ja uhraavaisia ja kuitenkin täytyi hänen kerran tylysti ja\nkylmästi hyljätä sekä tyttö että vanhempain ystävällinen hyvyys.\n\nTiellä mennessä häpesi Matti tytön seuraa, ett'ei hän olisi suonut\nyhdenkään ihmisen heitä näkevän. Tuo tyttö, jonka edestä hän ennen\nolisi vaikka henkensäkin antanut, jos niin olisi tarvittu, tuo sama\ntyttö oli tullut nyt niin inhottavaksi, että jos vaatteet sattuivat\nyhteen koskemaan, tuntui Matista siltä että hän on tullut\nsaastutetuksi,\n\nTyttö koki puhetta vireillä pitää, mutta se ei onnistunut. Lyhyesti ja\nkylmästi vastasi Matti vaan \"on\" taikka \"ei.\"\n\nHeidän mennessään kaupunkiin kävi niin ohrasesti, että heidän\nhuomaamattaan putosi Matin pieni laukku, jossa oli hänen omat\neväsvaransa ja tärkeät asiapaperit.\n\nMatilla ei ollut tiedossa mitään majapaikkaa kaupungissa. Hevonen\npysäytettiin kadulle muutaman pienen talon kohdalle, jonka Matti\nennestään tunsi. Hän pyysi tyttöä, että tämä olisi hyvä ja heti\nherrojen syötyä palaisi takaisin ja tiedusteleisi pudonnutta laukkua\nja, jos sattuisi sen tavoittamaan, toimittaisi sen heti tähän taloon,\njosta Matti sen saisi periä. Samasta talosta saisi Maija myös tietää\nmissä Matti pitää asuntoa.\n\nTyttö rupesi purkamaan hinkkejä, rasioita y.m. kadulle.\n\n\"Miksi niitä siihen purat?\" kysyi Matti.\n\n\"Nämäthän on sinun eväitäsi\", sanoi tyttö.\n\n\"Minä en ota niitä vastaan.\"\n\n\"Mihinkä nämät sitten joutuvat?\" kysyi hän alakuloisesti.\n\n\"Vie torille ja myö ne siellä.\"\n\n\"Kuinka sinä, ystäväni, voit noin kova olla ja hyljätä kaikki meidän\nystävyytemme sinua kohtaan\", sanoi tyttö ja alkoi itkeä tihistellä.\n\n\"Mitä ne sitten maksavat?\" kysyi Matti.\n\n\"Mitäs -- -- eihän niitä maksun edestä ole annettukaan\", sanoi tyttö.\n\n\"Mutta minä en ota niitä maksutta vastaan.\"\n\n\"Ja minä en ota maksua millään ehdolla\", tenäsi tyttö.\n\nMatti oli pahemmassa kuin pulassa. Hänen ylpeytensä ei sallinut niitä\nmaksutta vastaan-ottaa ja tyttö ei suostunut niistä maksua ottamaan. Ei\nollut muuta neuvoa. Matti laski summittaisin, mitä ne tulisivat\nmaksamaan, otti rahat ja tarjosi tytölle, mutta kaikki turhaan.\n\nSilloin laski Matti rahat kadulle ja sanoi:\n\n\"Tottahan joku muu ne korjaa, jos et sinä, mutta minulta niiden täytyy\npois tulla.\"\n\nKun tyttö teki pois lähtöä ja Matti jätteli hyvästi, sanoi tyttö.\n\n\"Hyvästi, rakas ystävä, vaan eihän toki ijäksi.\"\n\nKovin tuntui Matin sydäntä helpottavan kun pääsi tytöstä erilleen.\n\nSeuraavana päivänä oli Matin laukku jo määräpaikassaan, sillä Maija oli\nniin ahkerasti etsinyt, että oli sen saanut käsiinsä ja lähettänyt heti\nkaupunkiin.\n\nKun Matti oli ollut viikon päivät kaupungissa, tuli Maija yht'äkkiä\nhänen majapaikkaansa. Tuo odottamaton jälleennäkeminen teki kumpaankin\nsemmoisen vaikutuksen, että talonväkikin huomasi sen.\n\n\"Eikö sinulla ole aikaa lähteä minun kanssani hetkeksi kävelemään\", sai\ntyttö vihdoin Matille kuiskaistuksi.\n\nKiireenkynttä pistäysi Matti ulos ja tyttö luikahti jälkeen.\n\nKartanolle tultua huomasi Matti, että Maijalla oli kartanolla hevonen\nja kärryissä sama määrä ruokavaroja kuin viime kerrallakin.\n\n\"Korjaa nuot eväät ensinnä pois ennenkuin lähdetään kävelemään\", sanoi\ntyttö.\n\n\"En koskaan.\"\n\nMutta tuosta Matin kieltosanasta huolimatta nosteli tyttö eväsvarat\nkartanolle. Entisellä maksutavallaan latoi Matti rahat viereen ja tytön\ntäytyi surumielin poimia ne siitä pois. Sitten pistäysivät he portista\nkadulle.\n\nKatu oli tyhjä ihmisistä, sillä se oli laitapuolella kaupunkia.\n\nHeti kadulle tultua rupesi tyttö innokkaasti Matille puhelemaan:\n\n\"Miksi sinä olet niin tyly ja kylmä minua kohtaan? Ei sinulla ole enään\nentistä lempeä ja rakkautta, kuten entisinä autuaina aikoina oli.\nTylysti ja kylmästi vaan vastaat minun rakkautta uhkuviin\nkysymyksiini\", sanoi tyttö ja purskahti hillittömään itkuun.\n\nMatti koki häntä tyynnyttiää parhaan taitonsa mukaan.\n\n\"Älä nyt itke! Paha kyllä sanoa, mutta minä en jouda sinun kanssasi\ntämän enempää puhumaan, enkä kävelemään, sillä minun pitää juuri nyt\nlähteä asiaini tähden maanmittauskonttoriin, jonne minut on kutsuttu.\nEn luule täällä enään viikkoakaan viipyväni, ja heti kun asiani olen\nsaanut toimeen, lähden kotimatkalle ja silloin saadaan keskenämme\nenemmän puhella. Mene nyt kotiasi rauhassa\", puheli Matti ja tarjosi\nkättään hyvästiksi tytölle.\n\nNeito aikoi tarttua syliksi Mattiin, mutta tämä torjui yrityksen.\n\n\"Hyvästi sitten, rakas ystäväni; mutta älköön tämä suinkaan olko\nviimeinen hyvästijättö! Minä luotan sinuun ja odotan\", sanoi tyttö\nitkeä niiskuttaen.\n\nMatti lähti nyt kiirehtimättä kävelemään muka maanmittauskonttoria\nkohden ja tyttö meni hevosensa luo ja alkoi hankkiutua matkaan.\nKyyneleet pyörivät Matinkin silmissä, kun hän pääsi yksinäiseen oloon.\nHän ei mennytkään maanmittauskonttoriin, eikä hänen ollut sinne\nmentäväkään; hän oli keksinyt semmoisen hätävalheen, päästäksensä\ntytöstä erilleen. Hän seisahtui vaan taaemma, kadun kulmaukseen, josta\nhän voi vakoilla milloin tyttö lähti pois.\n\nHeti kun tyttö oli poistunut, palasi Matti majapaikkaansa. Sielläkös\nrätinä nousi: \"Emmekös me heti huomanneet, että tyttö oli sinun\nhenttusi, etkä ole meillä siitä mitään virkkannut. Saakelin komea tyttö\nja hyvän huolen hän näytti sinusta pitävänkin, kun latoi kartanolle\ntuommoisen ruokakasan. Ei näy pojalle heti nälkä tulevan\", hälisi\nmajatalon väki.\n\nMatti oli niin raskaalla ja synkällä mielellä, ettei noihin hälinöihin\nvoinut juuri mitään vastata. Hän vetäytyi hallussaan olevaan pieneen\nkamariin, otti avaimen pois lukosta ja istui pöydän ääreen\nkirjoittamaan -- erokirjaa:\n\n\"Entinen rakastettuni!\n\n\"Niin vastenmieliseltä kuin se tuntuukin, täytyy minun sinulle totuus\ntunnustaa, vaikken ole, säälien sinua, voinut sitä ennen tehdä.\nKummailet,  miksi minä olen niin kylmä sinua kohtaan, mutta mene\nitseesi, niin että löydät vastauksen sieltä. Muistatko niitä pyhiä\nlupauksia ja valoja, jotka toisillemme vannoimme silloin erotessamme?\nMinä uskon, että nuot lupaukset lähtivät vilpittömistä puhtaasta\nrakkaudesta hehkuvista sydämistä, mutta sinä olet kaikki ne unhottanut.\nPitkällä poissaoloni ajalla en muistanut mitään muuta kuin sinua. Yöllä\nja päivällä olit sinä aina ajatusteni alkuna ja toivona. Minä kärsin ja\nodotin sitä hetkeä, jolloin sinut taasen saan syliini sulkea, ja se\ntoivo antoi minalle voimaa kestämään kaikki. Puhtaassa, vilpittömässä\nja uskollisessa sydämessäni oli yksin sinun kuvasi hallitsemassa, eikä\nmikään voima voinut sitä sieltä pois reväistä. Voi kuinka sydämeni\nsykki ilosta, kun tarjoontui semmoinen tilaisuus, että saisin sinut\njälleen nähdä ja syliini sulkea. En joutanut pitkin siekailemaan;\nkiskoin itseni irti kaikista syrjätoimista, sillä ne eivät tuntuneet\nolevan minkään arvoisia sinun rinnallasi. Intoni oli niin suuri ja\nrakkauteni niin voimallinen, etten voinut antaa minkään esteen pidättää\nitseäni tapaamasta sinua niin pian kuin mahdollista. Yhdessätoista\ntiimassa samosin jalkasin sydänmaiden halki kahdeksan penikulmaa,\nsaadakseni nauttia jälleennäkemisemme autuutta. Voi herra sitä iloa,\nmitä tunsin sydämessäni saavuttuani kotipihallesi. Mutta mitä minä\ntapasinkaan sinun kodissasi: petosta, vilpillisyyttä, uskottomuutta,\nvalheellisuutta, valapattoisuutta, ja vieläpä niin törkeässä muodossa.\nHyi toki. Semmoisen palkinnon minä sain kaiken uskollisuuteni ja\nvaivaini jälkeen!!! Silloin putosi raskas kuorma sydämelleni ja sitä ei\ntässä suhteessa voi kukaan pois vierittää. Olit kirjoittanut minulle\nrakkautta ja uskollisuutta hehkuvia kirjeitä, mutta tuona hetkenä\nselvisi että nekin olivat vaan petollisesta ja ulkokullatusta sydämestä\nlähteneitä. Luulen nyt jo ymmärtäväsi, minkätähden olen ollut sinulle\ntyly ja kylmä. Vai luuletko minua niin halpasieluiseksi ihmiseksi, että\ntyytyisin olemaan sinun hätävaranasi ja antaisin jotakin arvoa vielä\nnoin huikentelevaiselle luonteelle -- --. Ja lopuksi sanon nyt että\nmeidän välimme on ainiaksi rikottu. Älä millään tavalla koetakaan tätä\npäätöstäni saada toiseksi muuttumaan, sillä niitä keinoja ei löydy\nmaailmassa, jotka voisivat sen toiseksi muuttaa.\n\n\"Toivon, että löytäisit itsellesi semmoisen kumppanin, jolle voisit\nvarmempaa uskollisuutta osoittaa!\n\n\"Sinua ennen sydämestään rakastanut, mutta nyt murtunut\n\n                                              \"Matti Matinpoika.\"\n\nKun Matti sai kirjeen valmiiksi, pisti hän sen kuoreen ja juoksutti\npostikonttoriin.\n\nKauvan oli Matti apealla mielellä tapauksen jälkeen, eikä häntä\ntuntunut hyvittävän mikään, niin raskaasti koski häneenkin tuo ero,\nvaikkei voinutkaan millään ehdolle toisin tehdä.\n\n\nIV.\n\nHeti kun Matti oli saanut asiansa toimitetuksi, lähti hän kotimatkalle.\nTuon torpan, joka hänelle ennen niin tutunmoinen oli ollut, hän\nsivutti, sillä ei hän tuntenut enään olevan mitään semmoista\nvetovoimaa, joka hänet olisi sinne houkutellut.\n\nHänen kotikylässään odotettiin, että Matti toisi nyt tuon oudon\nmorsiamensa tullessaan, sillä yleisenä tietona oli että Matilla\nsemmoinen oli olemassa. Joku oli saanut salaa nähdä Maijan Matille\nlähettämän kirjeen ja pian sitten levisi asia ympäri kylää eikä Matti\nviitsinyt noita huhuja kieltääkään, koska hän tiesi sydämessään asian\nolevan oikean.\n\nKauvan ei viipynytkään ennenkuin suurissa parvissa tultiin hälisten\nkyselemään, oliko Matti tuonut morsiamensa ja missä hän nyt oli, vai\noliko hän vielä sen jättänyt kotiinsa. Varsin vaikea oli Matin ruveta\nselityksiä tekemään. Ei hän pitkiin puheisiin ruvennutkaan, sanoihan\nvaan vastaukseksi jonkun umpikuljuisen sanan.\n\nApealla mielellä oli Matti kauvan aikaa kotiin tultuansa. Ei viihtynyt\nmissään, eikä häntä huvittanut mikään, ei nuorison ilot eikä kemutkaan.\nYksinänsä istuskeli mies pyhäpäivätkin kotonaan, lueskellen kirjojaan\nja mietiskellen. Aret oli ahkerasti torppansa paikalla työssä\nrakentamassa tupaansa asuttavaan kuntoon, tai kuokkimassa peltoa;\nniissä toimissa viihtyi hän parhaiten. Syksyllä olikin asuinhuoneet\nvalmiit ja vieläpä rakennettu pikku navettakin.\n\nNyt oli Matti ruvennut lähentelemään tuota ainoata kotiseudun tyttöä,\njonka suhteen ei ennenkään ollut voinut olla aivan yhtämittainen. Matti\nalkoi nyt syventyä aina syvemmälle neitosen puhtaaseen, järkevään ja\nsiveelliseen luonteesen. Kuta enemmän hän tarkasteli ja tutki hänen\nsisällistä ihmistänsä, sitä suurempaa myötätuntoisuutta tunsi hän\ntyttöä kohtaan.\n\nEräänä kertana tyttö ujosti kysäsi, milloinka Matti tuopi morsiamensa\nkotiinsa.\n\n\"Nykyään ei ole minulla mitään morsianta\", vastasi Matti.\n\n\"Kuinka se niin on? Olethan itsekin tunnustanut, että sinulla on\nsydämesi valittu tuolla kaukana.\"\n\n\"Minulla on ollut, ei ole enään.\"\n\n\"Mitenkä se niin on?\"\n\n\"Niinpä se on. Siellä käydessäni otin eroni\", sanoi Matti.\n\n\"Ja minkä vuoksi?\"\n\n\"Tapasin hänet vilpillisenä ja uskottomana\", sanoi Matti ykskantaan.\n\nTyttö leimahti punaseksi ja nähtävästi vapisivat hänen kätensä.\n\nSiihen se keskustelu ja seurustelu sillä kerralla jäi.\n\nKului aikaa ummelleen vuosi. Matti oli rakastunut tuohon tyttöön siihen\nmäärään, että syksyllä rohkeni pyytää hänen kättään. Tyttö ei ensinkään\nempinyt, sillä hänkin lienee salaa sydämessään tähtäillyt Mattia. Niin\ntekivät he liitot, eikä Matin sydäntä enään yhtään vaivannut entisen\nrakkauden muistot.\n\nKylläpä tyttö olikin kelvollisen miehen arvoinen sekä sisällisen\nihmisensä että ulkonäkönsäkin puolesta. Hän oli pitkän solakka, kaunis\nvartaloinen ja muutenkin miellyttävän näköinen.\n\nSyksympänä he kuulutettiin avioliittoon ja niin tuli heistä aviopari.\n\nOlipa hyvä, että Matilla oli oma pieni koti, johonka sai nuorikkonsa\nviedä, eikä tuo nuori muori aristellut yhtään mennessään Mattinsa\npieneen kotiin, vaikkei siinä suinkaan suuria rikkauksia ollut.\nKuitenkin oli Matti hankkinut kesällä yhdelle lehmälle talviruoan ja\nvaimo toi tullessaan lehmän ja -- niin oli heillä jo karjanalku.\n\n\nV.\n\nOli kulunut aikaa toistakymmentä vuotta ja Matilla oli jo neljä\nkaunista ja tervettä lasta.\n\nHän sattui nyt matkustamaan kaupunkiin. Katua kävellessään huomasi hän,\nettä muutaman puodin akkunasta katseli hänen entinen morsiamensa. Matin\nsydän hiukan ailahti. Huolimatta kuitenkaan mitään tuosta ilmiöstä,\nkoetti hän voittaa hämminkinsä ja käveli vaan eteenpäin niinkuin ei\nolisi mitään tapahtunut.\n\nMutta Maija oli myös huomannut Matin ja oitis juoksahti hän ulos ja\notti Matin kiinni.\n\n\"Näkeepä joskus elävän silmät, vaan ei kuolleen koskaan\", sanoi Maija\niloisesti tervehtien Mattia.\n\n\"Joskus se sattumus laittaa niinkin, että saa tavata vanhoja\ntuttaviaan\", sanoi Matti jurosti.\n\n\"Etkö voi suoda minulle hetkistä ajastasi, että saisin sinun kanssasi\nvähän puhella? Tämä on viimmeinen pyyntöni\", sanoi Maija jo jotenkin\nsurullisesti.\n\n\"Mistäpä sitä saisi tilaa; jos tässä kadulla rupeamme enemmän aikaa\nseisoskelemaan ja puhelemaan, herättää se huomiota\", sanoi Matti.\n\n\"Minun majapaikkani on samassa talossa, jonka puodin akkunasta\nkatselin. Siellä on erityinen kamari, jossa saisimme vapaasti\nhaastella; tee nyt se hyvä työ minulle, että lähdet hetkiseksi sinne;\ntahtoisin niin mielelläni kertoa sinulle jotakin elämästäni\", pyyteli\nMaija.\n\nMatti lähti, vaikka kylläkin vastahakoisesti.\n\n\"Mitä sinulle erinomaisempia kuuluu sitten viimenäkemämme?\" kysyi\nMatti, kun he olivat tuohon kamariin tulleet.\n\n\"Voi, voi paljon minulle kuuluu. -- Miksi sen meidän asiamme pitikin\nniin käydä? Mikä kova onni satuttikin tuon pojan silloin luokseni ja\nkuitenkin oli se ainoa kerta sen kolmen vuoden ajalla, jolloin olimme\ntoisistamme eroitetut?\" päivitteli Maija.\n\n\"Mitäpä sitäkään tietää uskoa. Ja vaikkapa se olisi ollutkin ainoa\nkerta, oli se kuitenkin niin raskas rikos, että se olisi ollut sama\nvaikka olisit myötäänsä lupauksesi rikkonut.\"\n\n\"Niinhän se taisi olla sinun mielestäsi ja kuitenkin se oli ainoa\nkerta. -- -- -- Heti sinut silloin huomattuani tahtoi sydämeni tuskasta\npakahtua tuon hirmuisen erehdykseni tähden. Paikalla aavistin, miten\ntässä käypi, mutta olevaa en voinut olemattomaksi tehdä. Pitkin matkaa\nsittemmin huomasin sinun kylmästä ja tylystä käytöksestäsi, mitä sinun\nsydämessäsi liikkui, mutta yhä minä toivoin, luottaen sinun lempeään\nja rakastavaan sydämeesi ja jaloon mielenlaatuusi, varsinkin kun\nkaupungista lähtiessäni annoit minulle hiukan toivoa. Luulin sinun\nanteeksi antavan tuon hairahdukseni ja unhottavan kaikki. Voi kuinka\nsydämeni oli pinnistyksissä pelvon ja toivon välillä siihen asti kun\ntuo murhaava kirjeesi tuli. Voi sitä sydämen ja sielun tuskaa, minkä se\nkaikkiin meihin vaikutti, mutta minuun se koski kaikkein kipeimmin.\nItku, parku ja voivotus oli kaikkein yhteisenä työnä ja kolmeen\nvuorokauteen ei tullut nukutuksi, eikäpä paljon syödyksikään, niin\nkovasti koski se.\n\n\"Puoli vuotta olin melkein niinkuin mielenviassa. En voinut mitään tehdä\nenkä toimia, oleskelin vaan yksinäisyydessäni, sillä en saanut mitään\nlohdutusta enkä viihtynyt kenenkään parissa. Usein menin metsään\nistuskelemaan ja kuuntelemaan lintujen lauluja ja siellä viihdyin\nkaikkein parhaiten. En voinut syödä paljon mitään ja uni oli niin\nvähäistä, että toisinaan uinahdin vaan vähäisen niinkuin lintu oksalla.\nTilani kävi niin arveluttavaksi, että minun perääni ruvettiin katsomaan\nja minä laihduin, niin ettei minussa ollut muuta kuin napa luiden\npäällä\", päivitteli Maija.\n\n\"Sinä siis vieläkin uskottelet, että sinun uskottomuutesi oli vaan\npieni hairahdus\", sanoi Matti.\n\n\"Ei, ei; suuri se oli, koska se sai niin suuria aikaan. Minun se oli\nvikani eikä sinun, enkä syytä sinua, vaan itseäni; mutta kuitenkin\ntuntuu niin hyvältä kun saa vielä kerran avata sydämensä murheissaan\",\nmyönsi Maija.\n\n\"Paras on kun unhottaa pois mielestänsä nuot katkerat muistot. Asia on\nnyt sillä kannalla, ettei se parkuen parane, sillä suuri juopa on\nmeidän välillämme, jonka ylitse ei voi päästä\", sanoi hänelle vakavasti\nMatti.\n\n\"Sen tiedän kylläkin, mutta sanopas minulle oletko nyt onnellinen ja\noletko löytänyt itsellesi elämänkumppanin?\" kysyi Maija.\n\n\"Olen löytänyt itselleni kumppanin ja hyvän kumppanin, jossa ei ole\nvilppiä eikä petosta löydetty. Onnellinen myös olen, jopa niin\nonnellinen, etten luule kenenkään sen onnellisemman olevan. Mutta\nminkälaisissa oloissa sinä nykyään olet?\" kysyi Matti.\n\n\"Minä olen myöskin naimisissa.\"\n\n\"Samanko miehen kanssa, joka meidän välimme turmeli?\"\n\n\"Ei saman.\"\n\n\"Mitä sitten on miehiänsä nykyinen miehesi? Onko hän talollinen?\"\n\n\"Ei hän ole talollinen. Hän on ammatiltaan muurari ja kello rämppiä hän\nmyös kynsii ja rapailee\", selitti Maija.\n\n\"Oletko sinä nyt onnellinen hänen kanssaan?\" kysyi Matti häneltä.\n\n\"En, en ole. Hän haukkuu ja sättii minua myötäänsä ja käyttäytyy joskus\nniinkin raasti, että lyöpi ja repii tukasta. Tuommoiseksi on mennyt\nminun entinen kaunis, paksu tukkani\", sanoi hän, samassa sivaltaen\nhuivin pois päästään.\n\nNoita puhuessaan ja tuon tehdessään oli hän niin surumielinen, että\nkaikki hänen kasvojensa piirteet värisivät itkua pidätellessään.\n\nMatti hämmästyi tuota nähdessään. Ennen niin paksu ja kullankeltainen\ntukka, joka oli mahtava kuin jalopeuran harja, oli nyt melkein\nolemattomiin haihtunut; ei ollut jäljellä muuta kun pikkuisen untuvia,\njoita hän oli kokenut niskasta päin kokoilla, joista oli koettanut\nlaittaa jotakin palmikon tapaista, mutta siitä ei ollut tullut kuin\nsormenpituinen saparo.\n\n\"Tuommoinenko raakalainen? -- Hirveätä! Etkö ole koettanut lempeydellä\nhänen tiikeriluonnettansa voittaa?\" kysyi Matti kauhistuneena.\n\n\"Mitä siitä sitten on. Olen koettanut kaikkeni, mutta turhaan. Olen\npalvellut häntä parhaan taitoni mukaan. Olen koettanut olla hiljaa ja\nkärsiä silloin kun hän haukkuu ja sättii minua, mutta kaikki minun\nparhaat tarkoitukseni ja toimeni ovat pahoin päin ja aina vaan löytää\nhän niistä semmoista huonoa ja pahaa, että hän vihdoin pääsee minun\nkimppuuni, repimään ja pieksämään. -- Voi minua onnettomimmista\nonnettominta ihmistä\", valitteli Maija ja sitten purskahti hän sydäntä\nsärkevään valtavaan itkuun.\n\nMatti ei voinut tätä näkyä kauemmin katsella, vaan ojensi äänetönnä\nkätensä hänelle hyvästiksi ja itkien puristi vaimo sitä.\n\nMaija raukka!!\n\n\n\n\nUUDISTALON EMÄNTÄ.\n\n\nLampela oli uudistalon nimi. Se sijaitsi kahden yhtäsuuntaisesti\njuoksevan joen välisellä maanselänteellä. Jokien välimatkaa on neljä\npenikulmaa. Kun uudistalo oli puolivälissä tuota matkaa, oli siitä\nkirkolle pari penikulmaa, joka oli melkein talotonta taivalta.\nUudistalon ympäristöllä oli puolikymmentä metsälampea, joita\ntavallisesti lukuisasti löytyi jokilaaksojen välillä olevilla\nmaanselänteillä. Paljon veden aikaan juoksi näistä lampiloista vedet\nmilloin toista, milloin toista jokea kohti. Noiden useiden lampien\nvuoksi oli talokin saanut nimekseen Lampela; etäämmällä olevaan lampeen\noli Lampelasta matkaa kaksi kilometriä.\n\nLampelassa oli asuttu jo alku kolmatta miespolvea. Kun isojako oli\npitäjässä päättynyt ja kruununmaat tulleet tilallisten maista\neroitetuksi, haki eräs ulkopitäjästä tullut maalari kruununmetsän\nkovaan korpeen uudistalon paikkaa, sai syynin ja täyden\nasukasoikeuden Lampelan uudistalolle. Kuitenkaan ei maalari kovinkaan\npaljon saanut eläissään aikaan, sillä tiuha, jylhä korpi teki ankaraa\nvastusta rohkealle tungettelijalle, joka rohkeni tulla häiritsemään sen\nneitsyeellistä rauhaa. Jonkun verran sai maalari kuitenkin korpea\npakenemaan mökkipahasensa ympäriltä ja vähän peherretyksi siihen\npeltoakin, mutta kovaa vastarintaa tekivät vielä korven kannotkin,\nsillä lahoaminen ei käy niinkään joutuisasti. Korvella on kauvan ankara\nkostonhimo rauhansa häiritsijää vastaan. Niinpä tässäkin. Sillä kun\nmaalari vaivalla ja hiellä saatuun peltoonsa kylvi jotakin, oli\nkorvella heti kostontuumat mielessään. Sillä oli hallussaan avullinen\nkostonvälikappale, jota ahkerasti käytti, nimittäin: sen lievetten\nhelmoissa piiloittelihe ikuinen jää. Kun maalarin pelto rupesi\nkasvaa-rehottamaan, laski korpi helmoistansa hyisen hallan, ikäänkuin\nuhmaillen: tulitkin kanssani taistelemaan, tuosta nyt saat! Silloin\njäätyivät kaikki kasvit uudisviljelijän pellolla, ja vähäiset toiveet\nraukesivat, ja entinen raskas surumielisyys tuli sijaan.\n\nMaalari taisteli epätoivoista taisteluaan, kärsien ja toivoen. Kauvan\neivät hänen voimansa riittäneet tässä epävakaisessa kamppailussa.\nVoimat riutuivat ja vähenivät; vihdoin hän laski väsyneen päänsä\nikuiseen lepoon. Kohta hänen kuoltuaan kuoli myös hänen vaimonsakin. Ja\nniin loppuivat heiltä kaikki vaivat, kärsimiset, huolet, pelvot ja\ntoivot.\n\nLampela joutui nyt erään nuoren pariskunnan haltuun. Heillä ei ollut\naineellisia varoja enempää kuin maalarillakaan. Mutta he olivat nuoria\nja terveitä. Vastanaineena tunsivat he itsensä voimakkaiksi ja\nuhmaavasti katselivat he tietämätöntä tulevaisuutta kohden.\n\nNäintavoin oli heillä kuitenkin enemmän pääomaa, kuin jo ennen maailman\nmurhetten ja vaivain murtamalla keski-ikäisellä maalarilla uudistalon\ntekoon tullessaan, nimittäin: terveet, nuoret, raittiit voimat,\npelkäämätön ja luja tahto.\n\nNämät ihmiset rupesivat nyt voimakkaasti taistelemaan kovaa korpea\nvastaan. Palapalalta tuli lovi korpeen, palapalalta laajeni pelto ja\npalapalalta väistyi korven hyinen halla. Pellon tekokin kävi nyt paljon\nhuokeammasti, kun kannot olivat jo lahonneet, että niitä oli paljon\nhelpompi saada maasta irti.\n\nKorven jättämä, paksu multakerros kasvoi rehevästi viljaa, ja useinkin\nsaivat he pienistä kylvöksistään verrattain hyviä satoja. Tämä\ninnostutti heitä yhä enemmän ponnistelemaan. Se kävikin hyvin laatuun,\nkun heitä oli kaksi voimakasta ihmistä, sillä nuori vaimokin oli\nmiehensä kanssa aina töissä.\n\nMutta tulipa sekin aika, että toisen näistä pelkäämättömistä\ntyöntekijöistä täytyi väistyä työmaalta pois. Kävi, näette, niinkuin\nenimmiten semmoisissa oloissa tapaa käydä, että nuori vaimo synnytti\npojan ja hänen täytyi vetääntyä vuoteelle. Kastettaessa annettiin\npojalle isän nimi, Juho, mutta keskenään nimittivät he häntä Jukeksi.\n\nHuoneetkin olivat sangen kurjat, ja innolla rupesi Juho niitä\nrakentamaan, kun Maijasta ei nyt ollut työnapua, ja kun hän ei olisi\nsiihen työnlaatuun kyennytkään. -- Kiitos korvelle, kun ei\nrakennus-aineet olleet kovin etäällä.\n\nMitäpä ne joka työnlaadut erikseen selittelee, sillä kyllä uudistalossa\ntyötä löytyy. Summa vaan on, että kyllä ponnistettiin eteenpäin mitä\nvoimissa oli, ja talous parani vähitellen.\n\nJonkun vuoden kuluttua syntyi toinen poika, jolle annettiin nimeksi\nJaakko, josta heidän keskuudessaan tuli Jakke.\n\nKun aikaa kului, alkoivat pojatkin vähitellen vanhempiansa työssä\nauttaa, ja heidän miehiksi tultua kävi työ Lampelassa moninkerroin\nvoimakkaammasti. Toinen tuparakennus rakennettiin, ja nyt Lampela\nnäytti oikein talolta.\n\nJukke oli iloinen ja hilpeäluontoinen, jotavastoin Jakke oli hidas ja\njörömäinen. Ennenkuin Jukke oli vielä täyttänyt kahtakymmentäänkään,\nnai hän jo. Hyväpä oli, että oli jo huoneita, mihin tuoda uusi muori.\nJakke ei näyttänyt tietävän koko naimajutuista niin mitään. Olla\nmurjosteli vaan yksinään, eikä näyttänyt kaipaavan mitään seuraa.\n\nNyt sattui se surullinen tapaus, että isä Juho kuoli, vaikkei ollut\nvielä täyttänyt viittäkymmentänsäkään. Se tuotti perheesen sanomattoman\nsurun; mutta minkäpäs sille teki; kuolema on kuolema, jolle ei kukaan\nmitään mahda. Hän nääntyi ankaran taistelun uhrina.\n\nNiinä aikoina oli Lampela jo omistaan toimeentuleva talo.\n\nNiin sitä täytyi elää eteenpäin, ja yksistäneuvoin tehdä myllättiin\ntyötä ja Lampela yhä vaan vaurastui.\n\nJukella oli useampia lapsia ja niistä vanhimmat jo työkelpoisia. Jakke\nse vaan yksinäisenä ja vähäpuheisena olla nyhjersi, niinkuin ennenkin.\n\nNäin ollen olisi ollut kylläkin hyvin, mutta tuo Kaini, joka jo kauvan\nsitten turmeli veljesten välin, pakkausi turmelemaan näitäkin\nveljeksiä. Juken emännän mieleen kantoi, että he tekevät työtä aivan\nsuotta aikojaan Jaken eduksi, hänellä kun ei ole kuin yksi mies\npuoleltaan talon työssä, ja heitä on niin monta, ja yhtä kaikki Jakke\nsaa niin ison osan talosta kuin hekin.\n\nJukke koki kaikintavoin torjua eukkonsa mielipiteitä.\n\n\"Onhan Jakke ahkera ja kunnollinen työmies, ja hän tekee työtä\nniinpaljon kuin me kaikki yhteensä\", selitteli Jukke.\n\n\"Mitä sitten. Mutta kun meidän vanhimmat lapset jo yrittelevat\ntyöntekoon ja toiset pian joutuvat, ei silloin Jaken työnteko paljoa\nmerkitse\", liverteli eukko.\n\nKuinka se lienee niin ollut, mutta viimein rupesi Jukkekin samalla\ntavalla ajattelemaan.\n\nKun nämät hommat tulivat kyläläisille tiedoksi, kokivat hekin kaikella\ntavalla ehkäistä heidän erotuumiaan. He kokivat selitellä, kuinka\npaljon hyödyllisempi heidän olisi yhdessä elää, kuin että\njakaantuisivat, sillä eihän heidän taloutensa ole vielä niin pätevä,\nettä siinä olisi varaa jakaantua. Mutta mikään ei auttanut, he panivat\nvaan jaon toimeen.\n\nKun Jakke sai kuulla nuot hommat, koetti hän pyydellä, että hän saisi\nelää ja olla yhdessä; kyllä hän kokisi tehdä työtä ja eihän hän ole\nkoskaan jakoa tahtonut, eikä ollut tyytymätön elämäänsä. Mutta ei\nsekään auttanut; Jakke työnnettiin vaan ypö-yksinään erilleen.\n\nJakke tuli nyt kovin murheelliseksi; useampaan vuorokauteen ei hän\nkyennyt mihinkään toimeen.\n\nVeljesten äiti ei ollut vielä kovinkaan vanha, olihan vaan puolivälissä\nviittäkymmentä. Hänen kävi Jaken yksinäinen tila kovin sääliksi. Oitis\nrupesi hän Jaken taloutta hoitamaan. Tästä virkistyi Jakke, niin että\nhän rupesi taas työtä tekemään, ja elämä kävi hänelle semmoiseksi kuin\nei olisi mitään tapahtunut.\n\nTämmöisissä oloissa kului aikaa melkein kymmenkunnan vuotta. Eräänä\niltana kun Jakke tuli työstä kotiin, alkoi äiti Jaken kanssa haastella.\n\n\"Oletko sinä ajatellut elämääsi eteenpäin ensinkään?\" sanoi äiti.\n\n\"Mitäpä minä siitä ajattelisin\", sanoi Jakke.\n\n\"Ajatteles nyt. Talo ei tule emännättä aikaan. Oletkos sitä ajatellut?\"\nhuomautti äiti.\n\n\"Onhan minulla äiti, mitä minä semmoisista huolehtisin\", tuumaili\nJakke.\n\n\"Etkös huomaa, että olen jo vanha ihminen, ja minun tiimalasini on pian\ntyhjäksi juossut. Kuinkas sinun silloin käypi?\" sanoi äiti ikäänkuin\nsurumielisesti.\n\n\"Minkäpä minä sille tekisin\", sanoi Jakke.\n\n\"Löytyy kuitenkin sen asian auttamiseksi eräs keino.\"\n\n\"No mikä?\"\n\n\"Sinun täytyy naida\", esitteli äiti.\n\n\"Kukapa tämmöiseen paikkaan tulisi, ja kukapa näin vanhan miehen\nottaisi, sillä olenhan jo kolmenkymmenen vuoden ikäinen\", sanoi Jakke\nalakuloisesti, katsellen pitkin nokkavarttansa.\n\n\"Kyllä mies aina emäntänsä löytää, kun hänellä vaan on toimeliaisuutta\nsen verran, että rupeaa hommiin. Eihän sinun tarvitseisi korkealle\nkurkoitella, eikä rikkautta hakea; valitse vaan kumppaniksesi siveä ja\nroteva piika-tyttö\", ehdotteli äiti.\n\n\"Eipähän se pikku rikkauskaan olisi haitaksi näin pienessä pesässä\",\ntuumaili Jakke.\n\n\"Eipä kylläkään, kun se vaan tulisi oikeata tietä; mutta jos sen päälle\nrupeat nojailemaan, niin saattaa käydä niin ettet emäntääsi tapaa\nkoskaan; paitsi sitä käypi useinkin niinkuin sanotaan: 'Pian huono\nhevonen päällisensä syöpi.' Usein on huomattu emännän tuhlaavan sekä\nomat rikkautensa että talon varat, jota vastaan kelvollinen ja\ntoimelias piikatyttö on pienenkin pesän kohottanut vauraaksi taloksi\",\nselitteli äiti Jakelle.\n\nJakke heittäysi nyt aivan sananpuhumattomaksi, katseli vaan lattialle\nyhteen paikkaan ja pyöritteli saappaansa kärjillä erästä havun lehvää.\n\nSiihen se keskustelu jäi.\n\nMutta se kumma nähtiin nyt, että Jakke tuli hieman puheliaammaksi,\noikeinpa hän välistä vihelteli jotakin laulunnuottia työhön\nmennessänsä, jota hänen ei oltu kuultu ennen koskaan tekevän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kaunis, lämmin kesäinen aamu. Jakella oli jotakin tärkeätä asiaa\nkirkonkylään, ja hetimiten lähti hän sinne tallustelemaan.\nTukahduttavan lämmin ilma kun oli, riisui hän röijyn päältään\nkäsivarrelleen.\n\nLähempänä kylää oli erään lorisevan puron varrella talo. Kun Jakke\nläheni puroa, oli siinä muuan nainen pesuja pesemässä. Kivistä ladotun\npiisin päällä oli pata, jossa kiehua porisi lipeässä pesuja. Naisella\nei ollut kenkiä jaloissa, ei huivia päässä, vaan avojaloin seisoi hän\npuron vesikivien päällä. Hänen hihansa olivat käärityt, joten\nkäsivarret olivat kyynäspäitä myöden paljaina. Siinä hän sitten purnusi\nsaippuavedessä pesuja, niin että vaahto punkasta roiskahteli.\n\nKun Jakke oli siitä sivu astumaisillaan, havaitsi tyttö hänet.\n\n\"Noh, mihinkäs Jakke nyt astelee?\" kysyi tyttö.\n\n\"Käymmähän tuolla kirkonkylässä\", sanoi Jakke vähän säpsähtäen ja\nseisahtui samassa.\n\n\"Onko niin kiire, ettei jouda istahtamaan?\" kysyi impi.\n\n\"Kiitos! saispa tuota vähän jalkojaan lepuuttaa\", sanoi Jakke\nujostellen ja samassa istahti hän eräälle kivelle.\n\n\"Kuinka siellä Lampelassa nykyään voidaan?\" utasi neito.\n\n\"Kiitos, meneehän tuo laillaan; eihän siellä mitään erinomaista\",\nvastasi Jakke.\n\n\"Milloinkas se Jakke aikoo itselleen emännän ottaa?\" sanoi tyttö\nujostelematta.\n\n\"Kuka minusta tämmöisestä...?\" sanoi Jakke ja punastui korvia myöten.\n\n\"Kyllä niitä aina löytyy, kun vaan ottaa halunnee\", vakuutti tyttö.\n\n\"Missä ... sanopas?\" sanoi Jakke ikäänkuin vähän vertyneenä yhä enemmän\npunastellen.\n\n\"Vaikkapa tästä, jos vaan kelvannee\", sanoi tyttö ja katsoi kiinteästi\nJakkea silmiin; mutta samassa kourasi hän niin lujasti pesujaan, että\nvaahto ruiskahti tytölle vasten kasvoja.\n\n\"Sinä pilkkaat minua\", änkytti Jakke hämillään, samassa katsoa\nvilkaisten tyttöön. Siinä seisoi tyttö niin punakan ja täyteläisen\nnäköisenä ja ujostelemattomana. Vasten tahtoaankin tunsi Jakke\njonkunmoista mieltymystä häntä kohtaan.\n\n\"Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli\", sanoi tyttö ja\nsamassa nauraa heläytti niin että metsä kumisi. Jakke tuli niin\nhämilleen, että hän mutisi ikäänkuin puoliääneen: \"Piisaa se pilkka\npienempikin, ei harmajan hevosen kokoinen.\" Samassa nousi hän ylös ja\nalkoi astella kylää kohden.\n\nSe kumma nähtiin nyt, että Jakke oli kyläreissullaan yötä, jota ei oltu\nkoskaan ennen nähty. Aamulla kuiskailtiin talonväen kesken, että\nLampelan Jaken ja Lammin Maijan oltiin nähty iltamyöhän kahden kesken\nistuvan pellonpientareilla ja tuumailevan keskenään. Talon ovisängyssä\noli Jakke maannut sitten yönsä ja aamulla lähtenyt kotiinsa.\n\nJoku sana tuosta tytöstä. Hän oli joku aika sitten tullut jostakin\nulkopitäjästä siihen kuntaan. Hän oli yleensä tunnettu rotevaksi,\nsaattavaksi, työteliääksi ja ahkeraksi ihmiseksi, myöskin pystyväksi\nmihin työnlaatuun hyvänsä. Hän ei ruvennut palvelijaksi suurestakaan\npalkasta, vaan teki töitä urakalla, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä, ja\nroteva kun oli, pääsi hän aina hyville palkoille. Hänellä oli iso\nvarasto vaatteita koossa ja vähän rahojakin säästössä.\n\nRoteva siinä, roteva tässä, roteva kaikissa asioissa kun oli, oli hän\nnäissä kohdissa omituisen roteva, ja enimmiten katsottiin sitä\nliikanaiseksi rotevuudeksi. Jakke ei ollut ensimäinen, jota hän kosi,\nvaan hän oli jo ennen monta muutakin kosinut. Tästä sai hän\nylönkatsetta nuorten miesten puolelta, sillä he katsoivat sitä\nliialliseksi tungettelemiseksi. Niin tavoin hän sai monenkin\nvetäytymään itsestään ulommaksi, joka ehkä muuten olisi häneen\nmieltynyt ja omakseen ottanut. -- --\n\nKun Jakke tuli kotiin, oli hän kappaletta hilpeämpi entistään.\n\nEräänä iltana, työstä tultuaan, istui hän tapansa mukaan penkille,\nviputteli ahkerasti polviaan ja vihelteli jotakin laulun nuottia.\n\n\"Miksikäs Jakke nyt niin iloissaan on; enpä sinua ennen ole tuommoisena\nnähnyt?\" sanoi äiti sen havaittuaan.\n\n\"Istukaappa äiti tähän, niin haastellaan vähän\", kehoitti Jakke.\n\n\"Noh\", sanoi äiti istuttuaan.\n\n\"Minkälainen teistä olisi tuo Lammin Maija?\" sanoi Jakke ujostellen.\n\n\"Oh, parhaita ihmisiä, mitä meidän pitäjässä löytyy. Oletko kosinut\nhäntä?\" sanoi äiti.\n\n\"En; vaan hän on kosinut minua ja sekös minua harmittaa.\"\n\n\"Noh, mitä se sitten haittaa.\"\n\n\"Mutta eihän tytöt sitä tapaa käytä, että he kosisivat.\"\n\n\"Kiitä onneasi, että niin on käynyt, sillä ethän sinä nuhjus olisi itse\nsitä ikänä toimeen saanut. Ota pois Herran lahja, silloin kuin se\ntarjolla on; muuten menet onnesi yli, sillä minä pidän tämän Jumalan\nohjauksena\", tuumaili äiti.\n\nJakke ei vastannut siihen mitään, meni vaan askareihinsa.\n\nSeuraavana perjantaina puki Jakke pyhävaatteisiinsa ja lähti kirkolle.\nSeuraus matkasta oli se, että Lampelan Jakke ja Lammin Maija\nkuulutettiin avioliittoon.\n\nKesä oli kulunut jo syyskuun puoliväliin ennenkuin he joutuivat\nvihille. Silloin he kävivät pappilassa, eikä heillä ollut hääväkenä\nmuita kuin puhemies muorinsa kanssa. Kahden kahdastaan tulivat nuorikot\njalkasin Lampelaan, tuohon sydänmaan uudistaloon. Ei ollut kotonakaan\nlukuisaa hääväkeä morsiusparia vastaanottamassa, ei muita kuin\nanoppimuori; mutta hän ottikin heidät niin sydämmellisesti vastaan,\nettei moisempaa ja rakkaampaa vastaanottoa liene koskaan muillakaan\nollut.\n\nMorsian oli tuonut tullessaan kahvia ja vehnästä, että saataisiin\ntuossa pienessä kodissa häitä juoda. Kuitenkin väki oli kutsuttu näihin\nkekkereihin, vaan yksikään heistä ei tullut, sillä he katsoivat Jaken\nnaimapuuhat sydämestään ylön. Tästä tuli anoppi kovin apealle mielin.\nYhtenään hän paapatteli ja päivitteli, \"kun ihmiset saattavatkin olla\nniin tylyjä ja tyhmiäkin, etteivät nyt tulleet juomaan kahvikuppia\nveljensä hääpäivän muistoksi.\" Ja niin he voivat matkaansaattaa suurta\nmieliharmia Jaken nuorelle emännälle.\n\n\"Oh, ei se tee mitään. Kylläkai vielä leppyvätkin. Sen paremmat pidot,\nmitä vähemmän väkeä. Juodaan me nyt vaan häitä tänä iltana; huomenna\nalkaa toinen toimi, sillä silloin täytyy ryhtyä taloudentoimiin\",\ntuumaili nuori emäntä.\n\nSen verran Maija välitti koko sukulaistensa tylyydestä ja\nylönkatseesta.\n\nLämmin, kaunis syyskuun ilta oli. Linnut laulelivat iloisesti\niltavirsiään, ja kun nyt oli pyhäilta, ei talousasioista puhuttu sen\nenempää. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä nythän oli hääpäivä;\nsopihan tulevaiset huolet ja ponnistukset nyt unhottaa.\n\nAamu tuli. Ensimäisenä oli nuoriemäntä ylhäällä puuhaamassa einettä\nvähälukuiselle perheelleen.\n\nKun Jakke nousi ylös, istui hän alakuloisen näköisenä penkille. Maija\nsilmäili silmänurkallaan Jakkea.\n\n\"Miksikäs sinä noin alakuloisena istut? Ei nyt ole aikaa nurjottamisiin\nja miettimisiin, sillä nyt tarvitaan työtä ja tointa\", tuumaili\nnuoriemäntä.\n\n\"Voi, Maija rukka! Kovin kurjaan paikkaan sinä jouduit\", sanoi Jakke\nnolosti.\n\n\"Kuinka kurjaan?\" kysyi emäntä vähän kummastellen.\n\n\"Eihän tässä ole mitään, köyhyys vaan ahdistelee joka puolelta\",\nilmoitteli Jakke.\n\n\"Aivanhan sinä joutavia puhut. Eihän kaikilla ole tämmöistäkään\npesäpaikkaa elämäänsä alotellessa\", vakuutteli emäntä lohduttavaisesti.\n\n\"Paljon on vailla. Pitäisi pitää työmiestäkin, sillä yhtäällä on yhden\njälki, vaikka vielä kuinkakin ahkera olisi; mutta milläpä palkkaisi\ntyömiehen, kun ei ole varoja\", nurrutteli Jakke yhä.\n\n\"Mitä me sitten tuolla työmiehellä tekisimme?\" kysyi emäntä pyylevästi.\n\n\"Niin, ettehän te naiset ymmärrä talouden asioista niin mitään.\"\n\n\"Noh, mutta onhan meitä nyt kaksi; toisen verran enemmän työvoimia kuin\nennen on ollut, ja sehän on jo jotakin\", vakuutteli emäntä.\n\n\"Toisen verran!\" toisti Jakke ikäänkuin ylenkatseellisesti. \"Kyllähän\nne naistentyöt tietään, että paikallaan ja kutsumisessaan ovat kylläkin\ntarpeellisia, mutta mitä hyvää heistä on miesten töille? Miten minä\nehdin hakkuutyötkin tehdä ja hevosta ajaa?\" selitteli Jakke neuvotonna.\n\n\"Ole siitä huoletta; hakkaa sinä, kyllä minä hevosta ajan\", sanoa\nmäikäsi emäntä.\n\n\"Sinä hevosta ajat!\" sanoi Jakke revästen silmänsä tavallista\nsuuremmiksi.\n\n\"Juuri minä.\"\n\n\"Jopa nyt jotakin kuulee!\" sanoi Jakke ihmetellen ja huokasi raskaasti.\n\n\"Mutta se on kuitenkin tosi; sen saat vielä itse nähdä\", vakuutteli\nemäntä.\n\nSiihen se juttu silloin jäi.\n\n\"Pitäisi tehdä lahtiakin talven varaksi, mutta mistäpä teki, kun ei ole\nkuin kolme lehmä-kantturaa ja niistä ei olisi varaa hukata\", nurrutteli\nJakke yhä eräänä toisena kertana.\n\n\"Etkö sinä ole tottunut lintuja pyytämään?\" kysyä tokasi emäntä.\n\n\"En.\"\n\n\"Etkö milloinkaan?\"\n\n\"En milloinkaan; en ole edes yrittänytkään\", sanoi Jakke.\n\n\"Jopa kumma, ja mies asuu keskellä sydänmaata! Onko näillä piirteillä\nmuita linnun pyytäjiä?\"\n\n\"Ei minun tietääkseni ainuttakaan.\"\n\n\"Noh, sittenhän meillä on Jumalan yhteinen metsänkarja hallussamme,\njosta saamme talven varaksi ottaa niin paljon kuin vaan haluamme\",\niloitsi emäntä.\n\n\"Niin, mutta kukapa niitä pyytäisi?\" kysyi Jakke.\n\n\"Kyllä minä pyydän\", sanoi emäntä uhraavaisesti.\n\n\"Sinä!\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Noh, oletko sinä sitten tottunut lintuja pyytämään?\"\n\n\"Viisivuotiaasta saakka olen jo lintuja pyytänyt\", vakuutti emäntä.\n\n\"Ja olet saanut...\n\n\"Ja olen saanut.\"\n\n\"Jonkun nokan joskus\", sanoi Jakke ikäänkuin vieläkin epäillen.\n\n\"Tavasta suuria kontillisiakin.\"\n\n\"No, jotakin sitä kuulee\", sanoi Jakke vähän häpeillen.\n\nVielä samana iltana rupesi emäntä ansojen punontaan ja Rusko sai uhrata\npuolet häntäjouhistaan emännän tehdastarpeisiin. Ennen maatapanoa oli\nemännällä sata surmasilmukkaa valmiina kaikenlaisille metsälinnuille.\n\nEnnen maatapanoa äitimuori sai kuiskata Jakelle: \"Minä luulen, että\nsinulla oli erinomainen akanonni, niin että tuskinpa monella on moista\nollut.\"\n\n\"Saa nyt nähdä, kerskaukset ainakin ovat hyvät\", sanoi Jakke.\n\nKun emäntä oli huomenaamuna emännyyden työnsä tehnyt, sitoi hän\nansanipun kaulaansa ja kirvesnalkin kainaloonsa, aikoen lähteä\nmetsälle.\n\n\"Mitä nyt meinaat?\" kysyi Jakke.\n\n\"Menen ansoja virittämään.\"\n\n\"Mitä joutavata!\" sanoi Jakke. \"Aivan oudoille sydänmaille, eksyt vielä\nsinne.\"\n\n\"Onhan nyt selkeä päivä; aina sitä osaa määräpaikkaansa, kun aurinko\nnäkyy; paitse sitä tarvitseehan toki tutustua ympäristöönsä\", sanoi\nemäntä ja niin lähti hän.\n\nKun iltatyöt alkoivat lähestyä, tuli emäntä jo kotiin.\n\nHänellä ei ollut palatessaan enään ainuttakaan ansaa kaulassaan, vaan\nkirvesnalikkansa toi hän rehellisesti kotiinsa, pannen sen\nhuolellisesti hakaan, samassa lausuen: \"Onpa hyvä, kun minun varalleni\nsattui noin nätti kirves.\" Parin päivän perästä väänsi emäntä aamutyöt\ntehtyänsä suuren viikkokontin selkäänsä.\n\n\"Mitä tuolla aijot tehdä?\" kysyi Jakke ihmeissään.\n\n\"Tarvitsen sitä ansojani kokiessani\", sanoi emäntä.\n\n\"Mitähän siihen luulet panevasi, sammalia kai\", ivaili Jakke.\n\n\"Mihinkä minä sitten lintuja panisin, ellei konttia olisi\", arveli\nemäntä.\n\n\"Kyllä kai ne linnut, mitä sieltä saat, pysyy hankasessasikin, jos\nsiihenkään mitään tulee\", sanoi Jakke.\n\nHuolimatta Jaken ivallisesta puheesta niin mitään lähti emäntä.\n\nOli vähän jälkeen puolen päivän, kun emäntä tuli kotiin. Hänellä oli\nkontti täynnä lintuja, kielellä puristaen ja vieläpä muutamia\nhelmassakin. Hän jysäytti raskaan konttinsa lattialle ja muksautti\nsamassa helmastaan linnut pois. Sitten aukasi hän konttinsa ja kukisti\nsieltä linnut yhteen läjään lattialle. Joukossa oli kolme metsoa, viisi\nkoppeloa, teiriä, kanoja ja pyitä.\n\n\"Onkos hullumpata\", sanoi Jakke ja hänen suunsa meni makeaan hymyyn.\n\n\"Siinä on ensimäinen tulos; mutta vasta niitä tulee, sillä minä laitan\nkaksvertaa ansoja lisää. Tämmöinen hyvyys ympärillä ja vielä mies\narvelee, että mistä talven varaksi lahtia saadaan\", sanoi emäntä\nuhmaillen.\n\n\"Mene sinä Jakke kuokoksellesi, sillä olethan nyt jo syönyt puolisesi\nja levännyt. Mummu tekee hyvin ja menee pottumaalle pottuja kaivamaan,\nminä rupeen pienempiä lintuja siivoamaan ja keitetään illaksi oikein\naika lintukeitot; nyt ruvetaankin elämään herroiksi\", tuumaili emäntä\nedelleen.\n\nNöyrästi totteli Jakke emäntänsä komentoa ja lähti kuokokselleen.\nSiellä hän repi maan-kamaraa ikäänkuin uuden innon elähyttämänä, niin\nettä korpi humisi.\n\nIsoimmat linnut siivottuaan pani emäntä ne suolaan, sitten palvasi hän\nne saunassa ja vei aitan orrelle talven varaksi.\n\n\"Mutta mistäs luulet saavasi jouhia lisää, kun aiot vielä ansoja punoa;\nethän toki aikone Ruskolta viimeistäkin häntää riistää\", sanoi Jakke\neräänä kertana emännällensä.\n\n\"Enhän tokikaan; milläs sitten Rusko kärpäsiä huiskisi tulevana\nkesänä -- -- --. Kyllä minä jouhia saan, kun ma käyn ensipyhänä\nkirkolla\", vakuutteli emäntä.\n\nKun hän kirkolta palasi, oli hänellä aika kääry jouhia mukanaan. Pian\nolivat ne punotut ansoiksi ja viritetytkin metsään.\n\nNyt rupesi tulemaan lintuja niin paljon, että emännän täytyi kaksikin\nkertaa yhdellä hakukerralla kantaa niitä kotiinsa. Hän ei ollut tietää\nmihin niitä panna. Pienempien lintujen lihoja kantoi hän usein\nJukenkin kotiin, eikä ollut tietävinäänkään heidän ylönkatseestaan\nja nurjamielisyydestään. Tällä tavoin ehtimiseen osoittaen\nnaapureilleen ystävällistä mielialaansa, voitti hän vähitellen heidän\nnurjamielisyytensä ja ennen pitkää tuli heistä hyvät ystävät.\n\nHöyheniä ei hän missään tapauksessa antanut pois, vaan tarkasti\nsäilytti ne siltä varalta, että hän tekee niistä sekä pienempiä että\nisompia höyhenpatjoja; ainoastaan silloin kuin hän möi linnut\nkokonaisinaan, menivät höyhenetkin. Syksympänä kantoi hän kontilla\nlintuja kirkonkylän kauppiaille, jotka niitä halukkaasti ostivat ja\nniillä sai hän sievoset rahat; mutta isoimmat linnut ne yhä vaan\npääsivät aitanorsille.\n\nEräänä iltana syksympänä sanoi Jakke: \"Voi, kun kirkkoherran\nkesäsaatavatkin ovat vielä maksamatta!\"\n\n\"No, sinä nyt olet aikahinen; kylläkai talvivientikin on vielä\nmaksamatta\", sanoi emäntä.\n\n\"Mitenkä se on äiti, tulikohan nekään maksetuksi?\" sanoi Jakke ja\nkatsoi äitiään hartaasti silmiin.\n\n\"Enpä oikein muista; tuskinpa niitä on maksettu\", sanoi mummo.\n\n\"Senhän minä arvasinkin; te olette oikein aikaansaamattomia nuhjuksia\",\nsanoi emäntä vähän kärsimättömästi ja meni asioihinsa.\n\nSitten ei puhuttu enään koko asiasta mitään.\n\nEmäntä touhusi askareissaan, kävi hakemassa ansansa ja toi lintuja,\nkuten ennenkin.\n\nParin vuorokauden päästä mätti hän suuren konttinsa lintuja täyteen,\npani vähän parempata varrellensa ja alkoi vääntää konttia selkäänsä.\n\n\"No, mihinkä nyt?\" sanoi Jakke kummissaan.\n\n\"Lähden kirkkoherran saatavia maksamaan\", sanoi emäntä.\n\n\"Mitä joutavata, ennättäähän sen sittenkin!\" sanoi Jakke.\n\n\"Niin, ennättäähän sen sittenkin, ajattelet sinä, ja niin ne jäävät\nkerrasta toiseen, niin että viimein tulee ryöstöherra taloon. Kaikki\npitää ajallansa tehdä\", sanoi emäntä ikäänkuin vähän nuhtelevasti.\n\n\"Luuletkos kirkkoherran saatavistansa lintuja ottavan?\" sanoi Jakke\nepäillen.\n\n\"Ole siitä huoleti, kyllä herrat linnunlihan tuntevat\", sanoi emäntä\nvakuuttavasti.\n\nJa niin lähti hän.\n\nEmäntä kantoi lintukonttinsa suoraan pappilaan, heitti sen väentupaan\nja meni kirkkoherran kamariin.\n\nKirkkoherra oli istumassa keinutuolissa, jossa hän veteli savuja\npitkävartisesta piipustaan.\n\nKun emäntä oli hyvänpäivän toivottanut, sanoi kirkkoherra:\n\n\"Kah Lampelan nuori emäntähän se onkin!\" samassa nousi hän ylös ja meni\nvierastansa tervehtimään, kehoittaen istumaan.\n\n\"Mitäs emäntä nyt asioitsee?\" utasi kirkkoherra sitten.\n\n\"Olisihan minulla vähän asiaa: tulin kysymään, ottaisiko kirkkoherra\nlintuja?\"\n\n\"Onko teillä niitä useampiakin?\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"On niitä, en heitä ole lukenut.\"\n\n\"Oikein paljon?\"\n\n\"Oikein viikkokontillinen.\"\n\n\"Kyllähän linnut hyviä olisi, vaan sattui nyt niin kuiva rahasta; se\ntulee välistä katkelma minullekin\", sanoi kirkkoherra avonaisesti.\n\n\"En minä niistä rahaa tahdokkaan.\"\n\n\"No, mitenkäs sitten?\"\n\n\"Meillä tuntuu olevan rästinä kirkkoherran saatavat.\"\n\n\"Enpä häntä voi muistaa, mutta saadaanpa katsoa\", sanoi kirkkoherra ja\notti ylöskantokirjansa esille.\n\n\"Niin näkyy olevan kesäsaatavat\", sanoi kirkkoherra kirjaansa\nselaillen.\n\n\"Minä luulen, että on rästinä talvisaatavatkin\", sanoi emäntä.\n\n\"Niinpä näkyy olevan, vaan eiväthän ne niin pikkupaikasta suuriin\nnouse. Mutta lähdetäänpäs nyt niitä lintuja katsomaan\", tuumaili\nkirkkoherra.\n\nMentiin.\n\nOikein kirkkoherra kauhistui, kun näki niin suuren kontin täynnänsä\nkauniita vereksiä lintuja.\n\n\"Kannappas konttisi tänne salinporstuaan\", käski hän emäntää.\n\nKun tämä oli linnut kukistanut lattialle, näyttivät ne niin paljoilta,\nettä kirkkoherra huudahti: \"Ei minun saatavani riitä maksuksi tuosta\nlintupaljoudesta; minä maksan teille ylijäämästä rahat.\"\n\n\"En, hyvä kirkkoherra, minä niistä lisämaksuja tahdo; kiitos vaan\nodottamastanne\", sanoi emäntä ja aikoi lähteä.\n\n\"Älkääpäs nyt niin vain ilman aikojaan lähtekö; tulkaa nyt sisälle,\nettä saatte edes kahvikupin\", sanoi kirkkoherra.\n\nKirkkoherra haki vaimonsakin katsomaan sitä lintupaljoutta ja yhdessä\nhe sitten niitä ihailivat.\n\nLampelan emännälle tuotiin oikein vehnäsen kanssa kahvia, ja rovastinna\nistui viereen puhuttelemaan.\n\n\"Saisinko minä vastakin metsänriistalla maksaa kirkkoherran saatavat?\"\nkysyi emäntä.\n\n\"Saatte, saatte, emäntä hyvä; sittenhän meidän ei niitä tarvitse\nmistään muualta hakea\", vakuutti kirkkoherra.\n\nKun tuli rekikeli, meni Jakke metsään hakkaamaan ja emäntä rupesi\nhevosta ajamaan. Kun ajomatka oli lyhyt, ei luonnollisesti ollut\nmyötäänsä ajamista. Emäntä käytti väliajan hyödyksi siten että alkoi\nhakata haloiksi kotiinajamiaan rankoja.\n\nKun Jakke tuli kotiin illalla, ei hän ollut silmiään uskoa, kuinka oli\nmahdollista, että emäntä niin jolevasti ajoi hevosta ja vieläpä ennätti\nmelkoisen määrän halkojakin hakata.\n\n\"Sinä olet toimellinen vaimo\", sanoi Jakke ja oli vähällä tarttua\nemäntään syliksi. Pari kertaa hän jo kohautti käsiään sitä varten,\nmutta tavallinen juroutensa ja ujoutensa esti hänet siitä.\n\n\"Mitä sinä siinä töpistelet ja heristelet ja kuitenkin heität hyvät\naikeesi siihen?\" sanoi emäntä, samassa vanuen Jakkeen kiinni, ja hän\nnujuutti ja myllyytti miestään niin että sääret virveliä huusivat.\nJakke parka nauroi niin että oli siihen katketa. Kenties oli se Jakelle\nensimäinen sydämellinen nauru koko elämässään.\n\n\"Enkö minä sinulle, mokoma, jo ennakolta sanonut, että tältä tytöltä\nkäypi laatuun vaikka minkälainen työ.\"\n\n\"Mutta nyt meiltä loppuu tuoreen lihan syönnit\", sanoi Jakke eräänä\niltana.\n\n\"Miksikä niin?\"\n\n\"Onhan nyt jo lumi maassa, ettei enään voi lintuja pyytää.\"\n\n\"Ei siinä ole mitään perää. Jahka ma tässä saan jotakin loma-aikaa\nmenen metsään laittamaan katoksia kuusten juurille, ja kun enemmän\nlunta tulee, viritän jänislankoja niin kyllä tuoretta lihaa piisaa\",\nvakuutteli emäntä.\n\nSanottu ja tehty. Emäntä meni kun menikin metsään, laitti sinne\nkatoksia puiden juurille, ja kun lunta tuli enemmän, viritteli hän\njänispoluille surmasilmukoita. Aatoksissaan hän piti ansain alla\nmarjaisia puolanmarjanvarsia ja piti katosten alustat lumesta puhtaina.\nNiihin linnut mielellään menivät ruokaansa hakemaan, vaikka saivatkin\nsiellä usein surmansa. Olipa soma katsoa, kun emäntä puki Jaken takin\npäällensä, köytti sen vyötäisistään kiinni, pisti kirvesnalkin vyönsä\nalle, hyppäsi suksille ja alkoi mennä vilistää metsään. Mutta sieltä\npalatessaan oli hänellä useinkin metsoa, koppeloa, teertä ja valkoista\nkarvajalka-metsikanaa ja jänis tai parikin kontissa. Niillä retkillään\nei hän viipynyt parin tiiman päälle, ja pian hän taas joutui muihin\nasioihin.\n\nPitkät talviset iltapuhteet alkoivat lähestyä. Emäntä loukutti kesällä\nkasvaneet hamput ja laitti mummon niitä kehräämään. Itse hän laittoi\nverkonkudelman ja alkoi pitkinä puhteina pistellä verkkoa.\n\n\"Mitähän sinä luulet tuolla tekeväsi?\" kysyi Jakke.\n\n\"Tietysti minä pyydän kaloja\", sanoi emäntä avonaisesti.\n\n\"Kaikkea vielä, mistähän niitä luulet pyytäväsi?\" sanoi Jakke ikäänkuin\npitäen joutavana koko emäntänsä kalanpyyntihankkeet.\n\n\"Eikö noissa lammissa sitten kaloja otekaan?\" kysyi emäntä.\n\n\"Noo, onhan niitä; vaan kylläpähän ne siellä pysyvät\", tuumaili Jakke.\n\n\"Onko niistä kukaan pyytänyt kaloja?\"\n\n\"Eipä juuri ... joku koukkumies joskus.\"\n\n\"Etkö sinäkään ole koskaan pyytänyt?\" kysyi emäntä.\n\n\"Ei, mitäs minä; ei ne sieltä minun kynsiini tule\", sanoi Jakke.\n\n\"Senhän minä tiesinkin; et sinä mitään yritä. Mutta minun kynsiini ne\nkyllä tulevat, ja sen parempi kun ei ole ollut muita pyytäjiä; saan\nsitä enemmän kaloja. Tarvitseehan kesälläkin saada jotakin tuoretta\nruokaa, kun ei käy linnun pyytäminen laatuun\", tuumaili emäntä\nvakuuttavasti.\n\nKeväillä oli emännällä parikymmentä pientä rysätuppeloa valmiina. Itse\nhän ne vannehti ja laittoi kaikinpuolin reilaan.\n\nKun keväällä maan ja jään väliin ilmestyi joitakin avonaisia paikkoja,\npisteli emäntä niihin rysätuppeloitaan. Pian alkoi hän kantaa kotiinsa\nkontilla suuria haukia, kuin kotahalkoja. Niitä tuli niin viljalta,\nettei kaikkia voitu syödä vaikka emäntä vei usein Jukenkin taloon.\n\"Jospa olisi, mihin noita kaloja möisi, niin nyt rahaa tulisi! mutta on\nliian pitkä matka kantaa niitä kirkollekin näin kelirikon aikana\",\ntuumaili emäntä.\n\nMutta toimelias kuin ainakin keksi hän keinon siihenkin.\n\nMitä ei keittämällä ja paistamalla voitu syödä, perkkasi hän ne ja\nhalkasi selänpuolelta ja laitti seinille tikutettuna kuivamaan. Tällä\ntavalla teki hän monta isoa kimppua kapahaukia ja valmistuttua vei hän\nne aitan orrille vastasen varaksi. Niin hän pyysi koko kesän kaloja,\neikä tuorekala puuttunut koskaan heidän pöydältänsä, eikä se sentään\nyhtään ehkäissyt hänen muita toimiansa, sillä hän lähti sitä aikusemmin\nja oli toimissaan sitä myöhempään.\n\nKesätöissä oli hän aina Jaken kanssa rinnakkain. Kun oltiin niityllä\nheinänteossa, pökäsi hän heti syömästä päästyään metsään siksi ajaksi,\nkunnes muut olivat ruokalepoa viettämässä. Siellä hän repi pajuista\nparkkia irti, ja tullessa oli hänellä niitä vankka taakka selässä.\nSillä tavalla keräili hän kesän pitkään niitä hevoskuormittain ja\ntalvella sai hän niillä kauniit rahat. Hän oli aina ja jokapaikassa\npyynnin ja saannin puolella, eikä hän näkynyt väsyvän eikä uupuvan\nensinkään. Yhtä täyteliäs, yhtä punakka hän vaan oli kuin ennenkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikaa on kulunut. Sillä välin on Lampelassa tapahtunut suuria\nmuutoksia. Lampelan emännällä on jo kaksi pientä perillistä,\ntyttöjä molemmat. Nämät rajoittivat jonkun verran emännän työ- ja\ntoimintavapautta, mutta suurimmaksi osaksi saivat ne jäädä mummon\nhoitoon.\n\nSillävälin ruvettiin rakentamaan Oulun rautatietä. Rautatielinja osui\nkulkemaan noin puolen peninkulman matkassa Lampelan ohitse. Vielä osui\nkäydä niin onnellisesti, että toisenpitäjän kymmenkunnan sydänmaan\ntalon takia rakettiin pikkunen pysäkki juuri lyhimmän matkan päähän\nLampelasta. Tämä oli suuresta merkityksestä Lampelalle. Samalla kuin se\noli melkein likimmäinen naapuri, tuli se Lampelan emännälle oikeaksi\nmarkkinapaikaksi. Sinne hän möi lintunsa, kalansa, voinsa, marjansa ja\nmitä vaan myytävää oli. Muun muassa kokoili hän kulovalkean polttamista\nlepikoista kyhmyräsauvoja, kuori ne ja vei pysäkille. Siellä hän laitti\npylvästen nenään ison ammeenvanteen, jonka sisään hän asetteli\nkyhmyräsauvansa, ja niitä oli siellä välistä runsas varasto. Sauvat\nolivat varustetut niin julkiselle paikalle, että kaikki rautatietä\nmatkustavaiset ne heti havaitsivat. Yksi ja toinen matkustava meni\nniistä paraita valitsemaan, ja asemamies möi niitä määrätystä hinnasta\nja Lampelan Marilla oli siitä kaupasta melkein ainainen rahantulo.\n\nMutta vielä suurempiin hommiin ryhtyi Lampelan emäntä, hän rupesi nim.\nlaittamaan rautatielle ratapölkkyjä ja halkoja. Talo oli jo niin\nvaurastunut, että jaksettiin pitää vierasta väkeäkin. Itse emäntä\nse istua körötteli ratapölkky- tai halkokuorman päällä, viedä\nkiidättäen niitä asemalle. Sattuiko niin, ettei emäntä itse joutanut\nhevosta ajamaan, sai piikatyttö sen tehdä. Pysäkin päällikkö oli\nihmisystävällinen mies, ja hän oli aina apuna emännän ja piikatytön\nkuormaa purkamassa.\n\nVaikka noita uusiakin hommia tuli, ei emäntä silti heittänyt kalan- ja\nlinnunpyyntiänsä.\n\nKun vanhin tytär oli viisivuotias, sivalsi emäntä tytön selkäänsä ja\nlähti ansojansa kokemaan.\n\n\"Mitä sinä nyt hulluttelet, kun lähdet tuota lasta ympäri metsiä\nkantamaan, sillä onhan työtä tosissakin?\" ihmetteli Jakke.\n\n\"Pitäähän lapsen jo nuorena oppia. Viisivuotiaana minäkin olin isän\nkanssa linnustamassa\", sanoi vaan emäntä ja lähti.\n\nTalvikaudet oli hänellä kalanpyynti voimassa. Eräänä kertana oli\nLampelassa neljä päiväläistä ratapölkkyjen teossa. Asiansa tehtyä lähti\nemäntä kalanpyydyksiään kokemaan. Miehet tulivat metsästä kotiin\npuolista syömään ja emäntää ei näkynyt ei kuulunut.\n\n\"Kylläkai se on päällensä pudonnut rysäavantoonsa; muuton ei hän niin\nkauvan viipyisi. Täytyy pikasesti lähteä häntä hakemaan\", hätäili\nJakke. Samassa tormasi hän ulos ja sivalsi suksensa seinän nojalta,\naikoen hypätä niiden päälle ja lähteä emäntää hakemaan. Mutta emäntäpä\ntulla vihkasi suksillaan jo aika hamppua kotiin päin.\n\n\"Sain niin paljon kaloja, että hiihtää vihkasin konttineni rautatien\npysäkille myömään niitä ja näppäsin kahdeksan markkaa pussiini. Nyt on\nvero-raha täysi\", sanoi emäntä vähän hengästyksissään ja oli niin\npunainen, että luuli veren tipahtavan.\n\nEmännällä oli jo useita isompia ja pienempiä höyhenpatjoja aitan\norrella. Ei hän ensinkään käyttänyt niitä talouden tarpeisiin.\n\n\"Mihin sinä noita säästät, kuu et itse niitä käytä, makaat vaan\nolkivuoteella?\" muistutti eräänä kertana joku hänen ystävistään.\n\n\"Minä säästän niitä tyttärilleni; tarvitseehan lapsikullatkin jotakin\nsaada\", sanoi vaan emäntä. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.\nSillä kun hän eräänä kertana meni patjojaan tarkastelemaan, havaitsi\nhän, että hiiri oli kaivanut monen patjan läpi reijän ja vihdoin\nrakentanut kolmanteen patjaan pesänsä. Siellä oli koko pahna jo melkein\naikasia hiiriä, ja nekös olivat patjoissa pitäneet aika mylläkkää.\nHarmissaan kantoi emäntä patjat huoneeseen ja syötätti kissalla koko\ntuon tunkeilevan rosvojoukon. Ei emännän mielestä tahtonut mennä tuo,\nkenties ensimmäinen tappio hänen tavaransa kokoamisessa. Paapattamalla\npaapatteli hän yhtämittaa tuota kovanonnen kohtausta ja sitä tappiota,\nminkä ne hänelle tekivät. Muuta neuvoa ei ollut, vaan täytyi laittaa\nuudet päälliset patjoihin rikkeinten sijaan sekä eroitella turmeltuneet\nhöyhenet pois. Mutta kylläpä emäntä osasi nyt katsoa patjojensa perään,\netteivät niitä enään hiiret päässeet turmelemaan. Useat kerrat kesässä\nkantoi hän ne ulos tuultumaan ja tarkastellakseen, olivatko niihin\nhiiret mitään vikaa tehneet.\n\nJaken talous oli ensimmältä paljon huonommalla kannalla kuin Juken,\nsillä niin nuhjusmainen ja toimeton mies kuin Jakke oli, ei hän päässyt\nvaurastumaan, vaikka kyllä koki tehdä työtä kahden edestä. Mutta ei\nkauvan viipynyt, ennen kuin Jaken talous oli paljon edellä Juken\ntaloutta ja tämä kaikki oli Jaken emännän ansio.\n\nEräänä iltana sanoi emäntä Jakelle: \"Meidän vaurastumisemme käypi tällä\ntavalla kovin hitaasti, sillä emme me saa peltoa levenemään niin rohki\nkuin pitäisi, kun kova korpi ja kannikko on kova vastarinnan tekijä.\nMeillä on aivan pellon alla hyvä räme; siihen täytyy ryhtyä käsiksi,\nettä saisimme pikemmin karjaa lisääntymään.\"\n\n\"Tee kuin tahdot ... mitäpä minä hänestä\", sanoi Jakke\nvälinpitämättömästi ja tuhrasi nokkaansa.\n\n\"Senhän minä tiesinkin, mokoma nahjus; mutta sen sanon, että kyllä saat\ntulevana kesänä kuokkaa ja lapiota heiluttaa\", sanoi emäntä ikäänkuin\nuhmaellen.\n\n\"Tämä poika ei työtä pelkää\", sanoi Jakke ja hän oikein hypähteli ja\nreipasteli.\n\n\"Kas, vaan eipä uskoisi! ompa lepässäkin tervaa!\" sanoi emäntä\nnaurahtaen.\n\nSamassa kävi hän ukkoonsa kiinni, pöllyytti, nujuutti ja pyöritteli\nhäntä kelpolailla. Jakke nauraa tuhautteli vaan nokkaansa.\n\n\"Minulla on hyvä mies, nöyrä mies, siivo mies; hyvä työmies myöskin\nolet, mutta toimintakykyä ei sinulla ole vähän vähääkään.\"\n\n\"Eipä sitä paljon minulta taida yksinäni suopeltoa tulla\", arveli\nJakke.\n\n\"Kuka on sanonut, että sinun yksin sitä tulee tehdä? Otetaan joku mies\nsinulle avuksi; paiti sitä olenhan minäkin vielä joku\", tuumaili\nemäntä.\n\n\"Milläpä tässä miehiä palkataan\", tuumaili Jakke.\n\n\"Ole siitä huoleti, kyllä minun pussissani sen verran varoja on\",\nvakuutti emäntä.\n\nEnnenkun kesä oli lopussa, oli kaunis kaistale pantu rämettä nurin ja\nemäntä oli parhaana siellä kuokkaa ja lapiota heiluttamassa.\n\nKesäsydännä kun ei ansoilla ja rysillä saanut kaloja, kulki emäntä\nonkimassa ja koukkuamassa. Usein hän lähti järvelle ennen auringon\nnousua, ja ennenkun väki nousi ylös, oli höyryävä kalakeitto jo\nvalmiina pöydällä.\n\nEräänä kertana olivat Lampelaiset ottaneet tehdäksensä\nvaltionrautatielle isomman määrän halkoja. Mutta kävi niin\nonnettomasti, että Jakke rupesi sairastelemaan, eikä kyennyt\nensinkään metsätöihin.\n\n\"Mikä nyt tulee neuvoksi näiden valtion halkojen kanssa, kun minä en\nkykene metsään?\" arveli Jakke eräänä kertana alakuloisesti.\n\n\"Meidän täytyy ottaa poikanen avuksemme\", tuumaili emäntä.\n\n\"Mitäs semmoiselle työlle poikanen voi; tarvitseisi kaksikin aikaista\nmiestä, semminkin kun tänä talvena olisivat menneenvuotiset halotkin\najettavat rautatiepysäkille\", perusteli isäntä.\n\n\"Minkä tähden turhanpäiten niin paljon varojamme tuhlaisimme, koskapa\npoikanen kyllä voi sahaa toisesta päästä vetää. Kyllä minä raastan\ntoisesta. Ajakoon piikatyttö valtiohalkoja ja muutenkin hevosta\",\ntuumaili emäntä.\n\n\"Sinä häntä nyt olet aikahinen\", sanoi isäntä nauraa tuhautellen.\n\nSanottu ja tehty. Emäntä teetti itselleen päälle polven ulottuvat\nsaappaat, hankki poikasen kumppanikseen ja nyt metsään valtion halkojen\nsahaukseen. Ja huhtikuun ensimäisinä päivinä oli tuo isommoinen\nhalko-urakka kauniisti ladottuina pinoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLampelan emännän ei enään olisi tarvinnut olla niin ahkeran ja\nmonipuolisesti puuhaavan, sillä talous oli jo paisunut siihen määrään,\nettä hän olisi jo voinut vähemmällä touhulla toimeen tulla. Mutta hän\nei vaan voinut luopua entisestä tavastaan. Yhä hän eli ja toimi\nentiseen suuntaansa, ajoi hevosta, hakkasi melkein kaikki kesäpuut,\nlinnusti ja kalasteli. Syksyin oli hän jo niin heikolla jäällä\npyydystensä kanssa, että Jakke pelkäsi hänen putoavan heikkoon jäähän\nja menettävän henkensä. Mutta äläs mitään! Suksien kanssa laapusteli\nhän järvillä ja asetteli sinne pyydyksiään, eikä putoamisesta tullut\nniin mitään. Mutta usein olivat eukon helmukset kotiin tullessa niin\njäässä, että ne seisoivat lattialla, kuin tyhjä tynnyri, kun hän ne\npäältänsä pois riisui.\n\nKoko talvet läpeensä oli hänellä linnun katokset, jänis langat,\nkanavihit ja kalanpyydykset voimassa. Viimeiseltä piti hän\nkalamatkoillaan piikatyttöstä kumppalinaan. Oli eräänä kertana oikeen\npohjolan mallipakkanen. Tyttö ei arvannut olla niin varovainen, kuin\nemäntänsä oli. Muutaman lammin ojan suussa oli hautova kohta. Emäntä ei\nhuomannut pitää tyttöä silmällä ja yks kaks pudota muksahti tyttö\njärveen. Oitis kavahti emäntä suksiensa päälle, sai tyttöä niskasta\nkiinni ja veti hänet jäälle. Nyt tuli imelät kummat. Matkaa oli kotiin\nkolmatta kilometriä ja liki neljänkymmenen pykälän pakkanen kipristeli\nkuivissakin vaatteissa olevaa ihmistä, mitä sitten tuota kylmässä\nvedessä läpikastunutta tyttöä. Mutta emäntä ei pitkin neuvotellut.\nSiihen hän jätti rysänsä ja siellä potkivat kalat jäätymään, sieppasi\ntyttöä käsipuolesta kiinni ja alkoi häntä yhtenä siipenä viedä\nkiidättämään kotia kohden. Se oli semmoista nujakkaa ettei tyttö\njoutanut kovinkaan kylmettymään vaikka vaatteet olivat niin jäässä ja\npullallaan kuin rumpu. Kotiin päästyä riisuttiin tytöltä heti vaatteet\npäältä, kuopattiin lämpimiin peittoihin sänkyyn maate ja annettiin\nrunsaasti juoda kuumennettua maitoa. Näin hoidettuna tytölle ei tullut\nhikirupea koko kylmästä kylvystä. Mutta kylläpä emäntä oli punaistakin\npunaisempi kotiin päästyään; ankaran kiivaan ponnistuksen tähden hän\nlehasti niinkuin ison sammuvan nuotion hiillos.\n\nKun asiat oli saatu järjestykseen lähti emäntä jälleen pyydyksiään\nkokemaan ja oli niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Myöhemmällä kantoi\nhän kotiin ison kontillisen kaloja. --\n\nLampelan emäntä oli hyvin vierasvarainen. Kun hän sattui saamaan\nvieraita, hoiti ja kestitsi hän heitä kuten parhaiten taisi. Hän laitti\nheille saunat, pesi ja puhdisti vieraansa ja saunasta tultua kampasi ja\nruokkoi heidän päänsä. Tämän teki hän kaikille, olivatpa he sitten\nrikkaita tai köyhiä.\n\nTuo toimellinen emäntä oli tullut kuuluksi. Useinkin tuli\netäisimmistäkin piireistä ihmisiä oikein kättenmahtain katsomaan tuota\nkuulua, toimellista ja monipuolista emäntää. Mutta kylläpä emännällä\nolikin vieraillensa mitä eteenpanna. Ei ollut sitä aikaa vuodesta,\nettei hänellä ollut tuoretta kalaa ja lintua saatavilla, joista hän\nlaitti monipuolisia ruokia; ja herkkujen lisäksi oli hänellä\nsavustettua lintua, lipeäkalaa, puhumattakaan härän- ja lampaan lihasta\nlaitetuita ruokia, ja maitotalous sai runsaista varastoistansa\ntäydentää ruokalistan. Tyytyväisinä ja ihmetellen lähtivät vieraat\ntuosta sydänmaan talosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMerkillisintä merkillisin koko tässä jutussa on se seikka, että\nkaikesta tästä huolimatta oli emäntä kuitenkin nainen, sanan\nkauniimmassa merkityksessä. Kaiken tuon ankaran työn ja rehuamisen\ntakia olisi emännän luullut ennen aikojaan rapistuneen ja kuihtuneen,\nmutta ei. Hän oli aina vaan yhtä täyteliäs, yhtä iloinen, yhtä punakka\nkuin ennenkin; olisipa luullut, ett'ei ikä eikä vaivat hänen\npystyisikään.\n\nSitäpaitsi oli hänen henki-ihmisensä elossa. Kuuluen heränneitten\nkantaväkeen, oli Lampelan emäntä usein näiden seuroissa sekä kutsui\nseurat usein kotiinsa. Hän eli kristityn elämää, aina iloisena, aina\nluottavana ja aina toimellisena uudistalon emäntänä syvällä Suomen\nsalolla.\n\n\n\n"]