[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fo4_4e5bmmlNC-SvrvAy5WKd-7MfDJaXG_Yu3Js7hszE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3060,"Syksyä ja rakkautta","Koskimaa, Juho",1891,1926,"3060-koskimaa-juho-syksya-ja-rakkautta","3060__Koskimaa_Juho__Syksyä_ja_rakkautta","Kertomuksia Kautisista ja Kulhiasta","romaani",[],[],"fi",1925,null,21774,133626,false,73361,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Novels","\"Syksyä ja rakkautta: Kertomuksia Kautisista ja Kulhiasta\" by Juho Koskimaa is a collection of interconnected narratives set in a small Finnish community, published in the early 20th century. The book appears to explore themes of love, social dynamics, and the lifestyles of the local gentry and common folk, focusing on the lives of characters from the Kautinen and Kulhia estates. The narratives likely capture the complexities of personal relationships amidst the backdrop of rural Finnish life.  The opening portion introduces us to two primary characters: Kautisten neuvos, a landowner who is portrayed as aloof and somewhat disconnected from the reality of his estate, and Kulhian patruuna, whose past and ambitions are hinted at through his encounters and observations. The neuvos is depicted as a man of routine and quiet discontent, while the patruuna grapples with his feelings about his family's legacy and the people around him. The story hints at a larger web of relationships, setting the stage for further exploration of these characters’ interactions, their internal struggles, and the overarching societal issues that define their lives. (This is an automatically generated summary.)",[],217,"Kertomuskokoelma sisältää tarinoita Kautisten ja Kulhian kartanoiden elämästä sekä niiden asukkaista. Tekstit kuvaavat säätyläisten arkea, ihmissuhteita ja maaseudun perinteistä elämänmenoa muuttuvan ajan kynnyksellä. Teos luo kuvan suomalaisen maaseudun sosiaalisista suhteista ja luokkaeroista.","Juho Koskimaan 'Syksyä ja rakkautta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3060. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","SYKSYÄ JA RAKKAUTTA\n\nKertomuksia Kautisista ja Kulhiasta\n\n\nKirj.\n\nJUHO KOSKIMAA\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK.J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKautisten neuvos\nKulhian patruunan menneisyys\nKulhian patruuna auttaa ihmistä\nTehdas\nSyksyinen Pan\nKruununvouti\nViimeinen harha-askel\nKulhian tytär\nKauppakirja\nKolmenlaista matkustamista\nKulhian patruuna lähtee\nSyksyn miehet\nUusi aika\n\n\n\n\nKautisten neuvos\n\n\nKun Kautisten neuvoksettarelle vasta tuodaan aamutee, on neuvos jo\nkauan aikaa ollut ylhäällä. Hän on juonut kahvinsa, pukeutunut,\npeseytynyt, lukenut tärkeimmät uutiset lehdistä ja tutkinut postia. Jos\nilma on siedettävä, on hän lisäksi pistäytynyt ulkosalla, seisahtunut\nkeskelle pihaa ja katsellut joka suunnalle ikäänkuin ennustaakseen\nilmaa, vaikkei hän osaa sitä tehdä; ja jos isännöitsijä on sattunut\npaikoille, niinkuin hän tavallisesti sattuu, kun neuvos on liikkeellä,\non hän muutaman minuutin keskustellut hänen kanssaan maanviljelyksestä,\nkarjataloudesta ja sen sellaisesta, myöskin ne asioita, joista hän\nei ymmärrä mitään. Mutta isännöitsijä kuuntelee häntä hartaasti ja\nkunnioituksella, ja voi käydä, että neuvos pistäytyy navetassa,\njolloin karjapiiat eivät tiedä kuinka olisivat, ja tallissa, jolloin\ntallirenkien innokas juttelu taukoaa.\n\nTalvet Kautisten neuvos asuu kaupungissa tai ulkomailla, usein on hän\nsangen pitkät ajat kesästäkin poissa, ja pitäjällä tiedetään, että\nhän neuvoksettarensa kanssa on käynyt Egyptissä asti. Eikä tila ole\nneuvoksen aikana tuottanut erinomaisempia tuloja ellei menojakaan.\nJoskus neuvos on tästä huomauttanut tilanhoitajaa, mutta tällä ovat\naina olleet painavat syynsä. Ja mitäpäs siitä, onhan neuvoksella tuloja\nmuutenkin, on omista perimistään ja on neuvoksettaren perimistä.\n\nKun ilma on kaunis, kun puutarha ja puisto ja sen monet koivut\ntuoksuvat, ulottaa neuvos kävelynsä kauemmaksikin. Milloin hän\nkävelee havupuiden reunustamaa tietä asemalle päin, milloin Kulhian\nsuunnalle, siihen asti, missä Kulhian alati levenevät vainiot alkavat.\nTilusten rajalla hän pysähtyy, ottaa hatun päästänsä ja pyyhkäisee\nnenäliinallaan otsaansa. Sitten hän palaa takaisin mietteissään\nheilutellen hopeakahvaista keppiänsä, mutta kun hän tulee Kautisten\npihamaalle, on hän tavallista äreämpi, ja hänen lempeässä, melkein\nanteeksipyytävässä äänessään on terävä sivusointi, kun hän käskee\nkäskeä isännöitsijän puheilleen.\n\n\"Voitteko te sanoa minulle\", kysyy hän, \"mikä on syynä siihen, että\nKulhia tuottaa yhdeksän kertaa enemmän kuin Kautinen.\"\n\n\"Kulhian peltoala on sata tai puolitoistakinsataa tynnyrinalaa\nsuurempi.\"\n\n\"Se ei selitä asiaa.\"\n\n\"Sitten Kulhian patruunalla on se pryki.\"\n\nKautisten neuvos kumartaa päätään ikäänkuin paremmin kuullakseen.\n\n\"Mikä?\" kysyy hän tarkkaavaisesti.\n\n\"Pryki\".\n\n\"Sanotaan oluttehdas tai -panimo eikä pryki. — Ei, sen minä olen\nerikseen ottanut huomioon.\"\n\n\"Sitten Kulhiassa lienevät paremmat maat.\"\n\n\"Lorua!\" sanoo neuvos muualle katsellen. Ja vähän ajan kuluttua hän\nkeppiään ajatuksissaan heilutellen jatkaa: \"Minä tiedän kyllä, että\nvarastatte minulta, mutta tehkää sitä edes kohtuullisesti.\"\n\nIsännöitsijä punastuu, vaikka auringonpaahde onkin kova.\n\n\"Herra hovioikeudenneuvos\", sanoo hän arvokkaasti, \"jos tässä nyt olisi\ntodistajia, niin, suvaitkaa minun sanoa, tiedätte oikein hyvin, että...\"\n\n\"Että mitä?\"\n\n\"Että voisin vaatia... hm, pyytää... herra neuvosta oikeudessa\nselittämään syytöksensä tarkemmin.\"\n\nKautisten neuvos naurahtaa.\n\n\"Sitä te ette varmaankaan tekisi\", päättää hän. \"Mutta jos se teitä\nerikoisesti huvittaa, niin voinhan toistaa sanani parin todistajan\nläsnäollessa.\"\n\nEikä neuvos jää odottamaan, olisiko toisella mahdollisesti jotakin\nlisättävää, vaan menee hitain askelin päärakennusta kohden. Sen\nedustalla hän hetkeksi pysähtyy ja pitää pienen tarkastuksen. Vanhalta\nKautisten kartano näyttää, mutta vanhahan se itse asiassa onkin eikä\nvielä ole korjaamisen tarpeessa. Tähän loppupäätökseen Kautisten neuvos\non tullut joka kesä, kun hän paahtavassa auringon helteessä tarkastelee\nkartanoansa.\n\nTänä aamuna neuvos viipyy tavallista kauemmin ulkona. Hän on ohimennen\ntullut ajatelleeksi, että jos hän möisi kartanon, niin korot nousisivat\nsuuremmaksi sitä summaa, minkä kartano nyt viljeltynä tuottaa.\nSillä itsekseen hän myöntää, ettei hän saa kartanoa sen kummemmaksi\nkuin mitä se on, ja poika sitten — ei hänkään. Kautinen on heille\nvain hankaluutena, mutta hän oli kerran — ja hän oli silloin jo\nasessori — isävainajalleen luvannut, että hän pitää Kautisen kaikkien\nmahdollisuuksien varalta, sillä ihmiselämästä ei tiedä, kuinka siinä\nkäy. Ja hän tahtoo myös lupauksensa pitää.\n\nOn jo aamiaisaika ja aamiaispöytä on katettu. Neuvoksetar on jo noussut\nja istuu miehensä työhuoneessa.\n\n\"Hyvää huomenta, Werner\", tervehtii hän. \"Katsoppas, täällä on sinulla\njoukko avaamattomia kirjeitäkin.\"\n\n\"Hyvää huomenta, Sigrid. Niin näkyy, kas, kun en sitä huomannut.\nViivähdin hiukan ulkosalla.\" Sitten hän ottaa kirjeet, avaa ne\nvarovaisesti ja verkalleen ja lukee ne hitaasti läpi. Hän aikoo sanoa\npuolisolleen, että ulkona on nyt kaunis ilma ja että heidän nyt sopisi\nhiukan kävellä ulkosalla ja katsella tiluksia. Tai voitaisiinhan\najellakin. \"Se tekisi sinulle niin hyvää, Sigrid\". Mutta hän ei\nkuitenkaan sano, sillä hän tietää, ettei se johtaisi mihinkään\ntuloksiin. Neuvoksettaren on kylmä, hänen on alati kylmä, ja nytkin,\nauringonpaisteisena kesä-aamuna, hän istuu shaali hartioillaan. Laiha\nja valkea ja kivuloinen hän on, tämä Kautisten neuvoksetar, ja aina\nulkomaiden ja lääkärien tarpeessa. Mutta ihana hän on ollut näöltään\nja ylhäinen synnyltään, niin ylhäinen, että hän koko ikänsä on pysynyt\nvieraana pitäjäläisille. Silloin kun hän otti Kautisten neuvoksen, teki\nsuuri runoniekka heistä runon, mutta ne ajat olivat nyt niin kaukana,\nah, niin kaukana. Ja senjälkeen kun heidän ainoa poikansa, vanhin ja\nainoa eloonjäänyt, rupesi melkein herkeämättä oleskelemaan ulkomailla,\non neuvoksetar lakkaamatta sairastellut.\n\nKautisten neuvos lukee edelleenkin kirjeitään eikä lihaskaan hänen\nkasvoillaan värähdä. Eikähän siihen syytä olekaan, sillä neuvokselle ei\nkoskaan tule ikäviä kirjeitä. Mutta häneen on mennyt pelko, että niitä\njoskus alkaisi tulla, vaikkei voi aavistaa, mistä.\n\n\"Onko erikoisempia?\" kysyy neuvoksetar.\n\n\"Täällä on kutsu Wierelmään kuudenneksi. Mutta lue itse.\"\n\n\"Oh, en minä välitä. Tunnen nuo kutsut ulkoa. Ja Wierelmään! Junamatka,\nlaivamatka, hevosmatka, — me kuolisimme, vanhat ihmiset, sillä\ntaipaleella. Werner, sinä saat kirjoittaa anteeksipyytävän kiellon.\"\n\n\"No niin sitten.\"\n\n\"Eikö ole mitään Einarilta?\"\n\n\"Näkyy olevan yksi, jossa on Brysselin postileima. Mutta malta mielesi,\nSigrid, paras tulee aina viimeiseksi.\"\n\nKautisten neuvos hymyilee. Jokin vaisto hänessä sanoo, että hänellä\nehkä olisi syytä hymyillä vähemmän, kun pojasta on kyse. Kolme- tai\nneljäkymmentä vuotta sitten neuvos hymyili vain asiasta: hän oli isänsä\npoika, ankara, täsmällinen, työteliäs. Mutta hän rakasti neuvoksetarta\nja neuvoksetar opetti hänet hymyilemään. Ja se hymy tuli jatkuvaksi.\nKautisten neuvoksen luonteen pääpiirteisiin tuli kuulumaan hymyilevä\neristäytyminen, ainainen laupeus kodin piirissä ja välinpitämättömyys.\n\n\"No, lue nyt\", pyytää neuvoksetar.\n\nVaan neuvos oli jo kirjeen lukenut.\n\n\"Se oli hyvin pian tehty\", vastaa hän. \"Pyytää rahaa\".\n\n\"Tietysti sinä lähetät.\"\n\n\"Tietysti. Eihän hän ilman rahaa voi tulla toimeen.\"\n\n\"Eikö hän kirjoita mitään kotiintulostaan?\"\n\n\"Ei. Mutta tietysti se tapahtuu syksyllä kuten aina ennenkin.\"\n\nKun neuvoksetar ei vastaa tähän mitään, jatkaa hänen miehensä:\n\n\"Ja uudelleen lähtö talven tullen.\"\n\nTähänkään ei neuvoksetar vastaa mitään ja aamiainen syödään\nhiljaisuuden vallitessa. Kumpainenkin ajattelee sitä, joka heidät\nkerran tulee perimään, mutta joka nyt on kaukana poissa.\n\n\"Luuletko, luuletko sinä\", kysyy neuvoksetar viimein, \"että hänellä\nkenties siellä ulkona olisi jotakin?\"\n\n\"Tarkoitatko jotakin sellaista, jota hän ei voisi tai tahtoisi meille\nkertoa.\"\n\n\"Niin, jotakin sen tapaista.\"\n\nKautisten neuvos on joskus peläten ajatellut samaa.\n\n\"Ajattele, että hän esimerkiksi joisi?\" sanoo neuvoksetar. \"Sitä hän\nvoisi tehdä kotona Suomessakin.\"\n\n\"Tai pelaisi.\"\n\n\"Myöskin sitä. Mutta siihen hänen rahansa eivät riitä, ja velkaan hän\nei tahdo kenellekään jäädä.\"\n\nNeuvoksettaren on selvästikin paha olla. Mutta sitten hänen kasvonsa\nkirkastuvat.\n\n\"Sitten on jälellä vain se mahdollisuus, että hän on rakastunut.\"\n\nNyt on Kautisten neuvoksen vuoro naurahtaa.\n\n\"Sellaista en usko. Ensinnäkään, mikäli ymmärrän, Einar ei ole\nerikoisen herkkä rakastumaan ja toiseksi hän siitä kyllä ilmoittaisi\nmeille, — niin, todellakin ilmoittaisi, olipa objekti kuka tahansa.\"\n\n\"Aivan niin, mutta — onnettomasti.\"\n\n\"Onnettomasti?\"\n\nKautisten neuvos miettii ja ajattelee omaa varhaisinta nuoruuttansa.\nViimein hän vastaa:\n\n\"Mutta ymmärräthän, Sigrid, ettei meidän poikamme _voi_ rakastua\nsellaiseen, jota hän syystä tai toisesta ei voi saada.\"\n\nNeuvoksetar vavahtaa, sillä hän kuulee kaiun omasta äänestään ja omasta\najatustavastaan. Myöskin neuvos vavahtaa, sillä hän huomaa vastanneensa\nkuin itsensä ulkopuolelta. Mutta lievittääkseen äskeisiä sanojansa hän\njatkaa:\n\n\"Muuten, minun nähdäkseni, olisikin hyvä, että hän rakastuisi\nonnellisesti tai onnettomasti, miten vaan.\"\n\nTähän ei Kautisten neuvoksetar kuitenkaan enää vastaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelteinen päivä päättyy rankkasateeseen ja ukkoseen. Pilvet nousevat\nKulhian takaa, kulkevat Kautisten yli ja painuvat asemalle päin.\nTällaisilla ilmoilla vanha Kautinen oikeastaan parhaiten esiintyykin\nedukseen syrjästäkatselijan mielestä. Harmajanvihertävä kartano\nnäyttää hukkuvan usvaan ja vesipisaroihin, kukaan ei ehdi huomata\nsen irtaantuneita kattopäreitä eikä muutakaan ikää ja pientä\nrappeutuneisuutta, näkee vain sen valtavat ääriviivat ja tulee\najatelleeksi sitä mahtia, mikä sillä on ollut ja ehkä vieläkin on.\n\nKautisten neuvos seisoo ikkunan luona ja katselee rajuilmaa. Silloin\nhänen mieleensä muistuu jotakin. Hän muistaa, että hänen äänetön\npoikansa useimmiten on ulkona myrskyllä ja rajusäässä, että hän\nsuorastaan hakee niitä.\n\nJa tällöin hän tulee ajatelleeksi, että tässä ehkä ovat ylivoimaiset\nsyyt, että pojan järjessä kenties on jotakin kaukaa tullutta, jolle hän\nei voi mitään.\n\nNiin ollen on parempi, että pysyy siellä, missä on.\n\n\n\n\nKulhian patruunan menneisyys\n\n\nEi Kulhian patruuna ole selvillä siitä, auttaako Niemen maisteria\nJumala, vai onko auttaja se toinen. Pikemminkin se voi olla se toinen,\nsillä Luoja kai kyllä miettii toisenkin kerran ennenkuin menee\npistämään sormiaan Niemen maisterin asioihin.\n\nKuinka moneen kertaan onkaan Niemen säteri ollut menossa ja hänkin,\nKulhian patruuna, tiedustellut pankista, voivatko ne sen ja sen\najan kuluessa hankkia niin ja niin paljon. Mutta aina ovat Niemen\nmaisterilla vaan rahat riittäneet eikä kukaan tiedä, mistä ne tulevat.\n\nVaan maisteri ei vain ota viisastuakseen. Eipä hän juuri Niemestä\npitäjälle liiku, mutta huseeraa kotonaan ja sitäkin enemmän kaupungissa\nmuitten maisterien, vanhojen toverien ja sotaherrain kanssa. Ja\nautonkin hän on itselleen hankkinut, että pääsee nopeasti liikkeelle ja\nettei asemalla tiedettäisi, koska hän tulee ja koska menee. Niinkuin ei\ntuosta törinästä kuultaisi.\n\nLaiha ja veretön hän on, tuo maisteri, ja tukkakin aivan harmaja,\nmutta varsi on kylläkin salskea ja puhetapa kipakkaa. Hyvä on, että on\njärvien takana koko Niemi, tuskin siitä olisikaan samaan naapuruuteen\nKulhian ja Kautisten kanssa.\n\nMuistetaanpa tuokin Linnan lokomobiili, jonka Linnan patruuna\nrahanhimossaan möi huutokaupalla. Olisi sille ollut paljonkin\ntarvitsijoita, Kauhajärvien isäntä olisi sen tarvinnut, Saarenpään\ntaloustirehtöörikin sitä havitteli ja myöskin hän, Kulhian patruuna oli\naikonut sen ostaa Porrasta varten, jonne hyvinkin olisi vanha käytetty\nrukki kelvannut. No niin, he päättävät kolmin miehin mennä huutamaan\nkilpaa.\n\nJa huutokauppa on juuri käynnissä ja hän, Kulhian patruuna, on tehnyt\nkorkeimman tarjouksen. Eikös Niemen maisteri juuri silloin ilmestynyt\nsinne automobiilinsa kanssa ja pehtoori istuu ajajan vieressä.\nNousematta edes koneestaan alkaa hän korottaa huutoja ja kun lyönti\npaukahtaa hänen kohdalleen ärähtää hän vain pehtorilleen:\n\n\"Käy maksamassa!\"\n\nSillä aikaa kuin pehtori oli huutoa maksanut, oli hän, Kulhian\npatruuna, veljellisesti käynyt maisterille sanomassa:\n\n\"Ettes nyt parempaa sijoituspaikkaa rahoilles keksinyt.\"\n\n\"Itse tiedän\", oli Niemen maisteri tokaissut.\n\n\"Niin aina. Vaan kun et sä tällä kertaa mitään lokomobiiliä tarvitse.\"\n\n\"Saattepahan te panna muutaman tuhannen lisää kun ostatte uuden.\"\n\nSilloin oli jo hänkin, Kulhian patruuna, kivahtanut ja tiuskaissut:\n\n\"No, samapa se sille. Kyllä meidän värkit sen kestävätkin.\"\n\n\"Ja meidän myöskin\", oli Niemen maisteri vastannut.\n\nSitten olikin jo pehtori tullut takaisin ja auto oli lähtenyt\nturisemaan sinnepäin, mistä oli tullutkin. Vaan että piti sivistyneen\nmiehen ja herrasmiehen tehdä tuollainen kiusa. Ja siellä virui\nlokomobiili vieläkin käyttämättömänä Linnan puuvajan vieressä, siellä\ntöröttänyt kuin mikäkin rekaali jo kolmatta vuotta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKulhian patruuna sylkäisee harmistuneena ja jatkaa kulkuaan.\nVarhaissyksyn haaleus laskeutuu yli seudun ja koivuissa on jo\nkellastuneita lehtiä havaittavissa. Pelloilla on leikkuu käynnissä ja\nkulkiessaan Kulhian patruuna pysähtyy tarkastelemaan kuhilaita, joista\nei varmuudella voi mennä sanomaan mikä niissä on lupausta ja mitä ne\nlopuksi antavat.\n\nMutta taas hänen ajatuksensa menevät Niemen maisteriin, koska hän\nnyt on sitäkin puolta asiassa, — niinkuin sanotaan, — ruvennut\najattelemaan. Ei hän tiedä mikä siinä on, että hän melkein säpsähtää\njoka kerta kun Niemen maisteri tulee vastaan, että hänelle, suoraan\nsanoen, tulee halu mennä toiselle puolen maantietä aivan niinkuin olisi\ntehnyt hänelle jotakin vääryyttä. Eikä hän kuitenkaan tiedä tehneensä\nmitään, tuskin edes puhuneensa, korkeinkaan hän on jotakin ajatellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten tämä maisteri tuli Niemeen?\n\nKulhian patruuna muistaa sen ajan oikein hyvin, antaa olla, että siitä\non jo yli neljännesvuosisadan ja että hänen oma avioliittonsa on\nnuorempi kuin maisterin. Se oli kuitenkin sitä aikaa.\n\nHänkin oli silloin nuori ja sitäpaitsi Kulhian ainoa poika. Siskokin\noli juuri naitu Linnaan. Ja isävainaja oli ollut tyyni ja järkähtämätön\nmies vaikka omistikin paitsi tätä Kulhiaa ja Porrasta, oluttehtaan ja\nvielä osingoita yhdessä viina- ja yhdessä liinatehtaassa.\n\n\"Öh\", oli isä usein kesken kaikkea hänelle, pojalleen, sanonut, \"mitäs\nsiinä murjottaa ja möllistelee Niemen suunnalle kun kerran Linnaan päin\non katsottava\".\n\nSilloin hän oli säikähtänyt niinkuin pahanteosta yllätettynä ja sanaa\npuhumatta taas ryhtynyt työhönsä.\n\nSe oli, isävainaja, ollut sellainen, millaiseksi hänet Luoja alkujaan\nlienee aikonutkin. Kerrankin hän oli kuullut sen muille suurille\nisännille juttelevan:\n\n\"Älkää tulko mulle selittelemään. Kyllä minä nämä nykyajan nuoret\nmiehet tunnen ja omani varsinkin. Aikansa kulkevat, kenen luona\nsattuvat, noin niinkuin itseään tunnustellakseen ja kokeillakseen,\nmutta kun oikea aika tulee, niin — öhöm, sanokaa minun sanoneeni.\"\n\nJa toiset olivat tietenkin nyökytelleet ja myönnelleet, että oikeassa\nKulhia tietenkin on nyt niinkuin aina ennenkin, mikäpäs siinä... Eikä\nkuitenkaan hän, Kulhian patruuna, ollut aikonutkaan kulkea kenenkään\nluona.\n\nSe oli se asia, mutta Niemen juttu oli toinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKulhian patruuna on huomaamattaan tullut kauas kartanonsa alueen\nulkopuolelle ja miltei säikähtää nähdessään edessään kruununvoudin\ntalon ja heti sen takana kirkon. Kuinka hän nyt näin, huomaamattaan...\nAlkaa iltakin jo tässä hämärrellä ja voi tulla kruununvoutikin\njuttelemaan, että mitä pirua hän näiden rästien kanssa kans tekee,\nkun ihmiset kernaasti maksaisivat, muttei ole eikä hän suotta niitä\nahdistelisi. Myöhemmin illalla se sitten soittelisi pianolla ja hän,\nKulhian patruuna, kuuntelisi torkkuen ja avaisi silmänsä aina kun\nkappale loppuu.\n\nNiin, se Niemen juttu. Hän on aikonut joskus ottaa puheeksi sen\nvaimonsa kanssa, mutta on tullut siihen johtopäätökseen, ettei se\nkannata. Kun siinä kaiken lopuksi ei mitään puhumista ole.\n\nSitä on niin lapsellinen nuorena. Kas, hän oli vain kirkonpenkissä\nkatsellut Niemen Elviiraa, tätä maisterin rouvaa, kun tämä isänsä,\nherra luutnantin kanssa pääkäytävää asteli Kautisten senaattorivainajan\nja hänen rouvansa viereen. Se oli silloin niin, että vaikka toinen\nolikin senaattori ja toinen luutnantti, niin ne täällä maalla kuuluivat\nkuin yhteen joukkoon. Vasta paljon myöhemmin oli Kulhian patruuna\ntullut oivaltamaan, mikä ero on senaattorin ja luutnantin välillä.\n\nNiin, hän oli vain katsellut ja kai ajatellut jotenkin siihen suuntaan,\nettä enkeli taivaasta oli Elviiran muodossa astunut alas heidän\nkirkkoonsa kuuntelemaan, miten rovasti ja ritari saarnaa. Niin hän oli\njoka pyhä kulkenut kirkkoon ja isä oli jo kerran hänelle sanonut, että\n\"ettes sinä vain ole tullut sellaiseksi pietistiksi\".\n\nMutta miksikään pietistiksi hän ei ollut tullut ja tuskinpa hän mitään\nsaarnasta oli kuullutkaan, hänhän olikin tullut vain katsomaan. Ja\nkerran hän huomasi, että neiti Elviira katsahti häneen pitkään ja\nkysyvästi ja punastui. Hän oli tuntenut jotakin sentapaista kuin taivas\nolisi hänelle auennut, mutta samalla hän olisi toivonut olevansa poissa\nkoko kirkkokansan näkyvistä.\n\nSe kerta ei jäänyt ainoaksi. Hän kulkee ajatuksissaan Niemen suunnalle\nja kerran hän on törmätä pahki puutarhanaitaan. Silloin hän oli kuin\nherännyt ja melkein juoksujalkaa kiiruhtanut kotiin.\n\nMitä tämä nyt sitten oli ollut?\n\nHän näkee tytön tuon tuostakin, tämä punastelee ja kuin salavihkaa\nnyökäyttää hänelle päätään.\n\nVaan kerran täytyy puhelemisenkin tapahtua. Hän on tulossa Linnasta\nsiskoa katsomasta ja kohtaakin äkkiä neidin kaupan kohdalla. Mikä\nauttaa, täytyy tönäistä lakkiaan. Ja tämä tulee juttelemaan, ehkä vielä\nujompana kuin hän itse.\n\n\"Tehän... tehän olette Kulhian... tuota... nuori herra?\"\n\n\"Joo\", oli hän kömpelösti ja typerästi vastannut, vaikka asiaan olisi\nkuulunut sanoa: \"Palvelukseksenne\".\n\n\"Minä aavistin sitä. Sehän on sellainen iso paikka.\"\n\n\"On, onhan se isonlainen\", oli hän totuudenmukaisesti vastannut.\n\n\"Olen kuullut. Ja teillä on paljon hevosia?\"\n\n\"Kyllä niitä on...\"\n\nNeiti oli tullut kirkolle ja valitettavasti väsynyt. Ehkä hän saisi\nvaivata herra Kulhiaa kyyditsemään häntä Niemeen. Hän kyllä odottaisi\ntäällä sen aikaa. Ja hän, Kulhian patruuna, olisi heti ammahtanut\nhakemaan hevosta, mutta sitten neiti olikin ajatellut, että on yhtä\nhyvä, jos herra Kulhia viitsii saattaa hänet kotiin.\n\nMiksei hän olisi sitä tehnyt. Hän kulkee tuon pitkän matkan Niemeen\nja kantaa koko matkan jotakin väskyä tai nesessääriä. Eihän siinä\nmitään kantamista ollut, mutta nyt, nyt hän tajuaa, miksi nuoret miehet\novat valmiita kiikuttamaan vielä pienempiä kappaleita virstottain ja\npeninkulmittain. Ja minkähänlainen sekin kulkue oli mahtanut olla? Ei\nsanaa vaihdeta, kuljetaan vain ja hän puolestaan toivoo, että Niemen\nkartano juoksisi heidän edellään eivätkä he sitä koskaan tavoittaisi.\n\nMutta se kulkue ei enää uusiinnu. Syksyllä kulhialaiset kutsutaan\nNiemeen häihin. Sinne on tullut vävyksi tämä maisteri, joka on korea\nnimeltään, suuri opiltaan ja rikas suvultaan.\n\nHäntä Kulhian patruunaa, oli vihlaissut, mutta sitten hän oli vain\nnaurahtanut: mitä tämä nyt oikein on. Ja häissä hän ensi kerran\noli ryypännyt niin, että se oli mennyt päähän, lyönyt maisteria\ntoverillisesti olalle ja sanonut:\n\n\"Kun olet saanut, niin pidä hyvänä kans.\"\n\nMaisteri oli ensin muljauttanut häneen vihaisesti, mutta sitten\npurskahtanut helisevään nauruun.\n\nEikä hän Kulhian patruuna, koko kolmen päivän kuluessa ollut saanut\npuhutella morsianta kuin yhden ainoan kerran. Morsian oli ollut vähän\nhämmästyneen näköinen ja sanonut vain:\n\n\"Näin se nyt kävi.\"\n\nEikä mitään muuta. Ja vieläkään hän ei ymmärtänyt mitä se merkitsi.\n\nMitä siinä sen pitempiä sitten onkaan. Eräänä päivänä hän menee isänsä\nkanssa Linnaan.\n\n\"Kun Linna ottaa meiltä ja me Linnasta\", oli ukko päätellyt, \"niin\nsiinä ei kummallakaan puolella ole mitään vaatimisia ja syrjäinen saa\npitää suunsa kiinni.\"\n\nJa vuotta myöhemmin oli maisteri vuorostaan saanut lyödä häntä olalle:\n\n\"No, patruunan-alku, kun olet saanut, niin pidä hyvänä myöskin.\"\n\nKulhian patruuna pysähtyy keskelle tietä.\n\nPiruako hän näitä miettii? Hänellä puolestaan ei ollut syytä\nvalittamiseen. Ketä muuta hän olisi rakastanut kuin Linnan Sofiaa. Eikä\nheillä koskaan ollut sananharkkaakaan tai pienintäkään erimielisyyttä\nollut.\n\nMutta kai se tuli siitä, että Niemen rouva aina oli niin kuihtuneen\nja väsyneen näköinen. Tuli kyllä ja jutteli hyvinkin hauskasti ja\nkyseli kuulumisia, mutta kasvoista näkyi, että ajatukset olivat jossain\nmaallisen yläpuolella.\n\nJa kuitenkaan ei kukaan Niemestä tiennyt mitään, ei hyvää eikä pahaa.\nSiellä elettiin kuin haudassa, oltiin kohteliaita, milloin vieraita\ntuli, harvoin sydämellisiä, kun itse käytiin vieraisilla. Mutta jotakin\nsiinä täytyi olla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKas, siinä se nyt oli!\n\nAuto tulee takaapäin, on sivuuttamaisillaan Kulhian patruunan, mutta\npysähtyykin kohdalle.\n\n\"Kas sinäpä se olet\", sanoo Niemen maisteri. \"Nouse vaunuun, niin vien\nsinut ohikulkiessani porraspäähän.\"\n\n\"Tiedä, onko vaaratonta tuollaiseen nousta.\"\n\nKulhian patruuna nousee kuitenkin maisterin viereen ja maisterista\nhuomaa selvästi, että hän tulee suoraan kaupungista.\n\n\"Sinulla on se tytär... Esterihän hänen nimensä oli?\" kysyy Niemen\nmaisteri.\n\n\"Niin. Mitä sitten?\"\n\n\"Ajattelin tässä vain itsekseni... Olen joskus häntä tarkastellut,\nnäyttää niin kovin hentoveriseltä ja poissaolevalta. Kuule, ethän pidä\npahana jos enemmän elämää nähneenä ja jonkunverran lukeneempana miehenä\nsanon sinulle erään asian.\"\n\n\"Mitäpäs minä, sano vaan.\"\n\n\"Niin, en tahdo antaa sinulle neuvoja. Mutta kun hänen aikansa tulee\n— ymmärräthän? — niin älä sekaannu hänen asioihinsa, vaan anna hänen\ntehdä kuinka itse tahtoo. Se on onnellisinta. Katsoppas, Kulhian\npatruuna, tämä mainen vaelluksemme vaatii ollakseen edes suhteellisen\nonnellista hiukan muutakin kuin rahaa.\"\n\nAuto tekee kauniin kaaren Kulhian porraspäässä ja kiitää sitten taas\npuistokujaa pitkin maantielle patruunan ehtimättä edes pyytää maisteria\npistäytymään sisällä tai kiittää kyydistä.\n\nSiinä hän seisoo kuin viskattuna omassa porraspäässään ja oman\nällistyksensä varassa. Hän miettii, mutta mihinkään johtopäätökseen hän\nei pääse. Viimein hän kuitenkin luulee keksineensä jonkun salaisuuden\nja hänen olonsa tuntuu tukalalta, kun hän nousee portaita ylös.\n\n\n\n\nKulhian patruuna auttaa ihmistä\n\n\nKulhian patruuna kuljeskelee rouvansa ja tyttärensä kanssa kaupungin\npääkatua ja silmäilee varrelle sattuvia taloja.\n\n\"Neljäkymmentäyhdeksänhän se oli\", sanoo hän vaimolleen. \"Eikö se niin\nollut?\"\n\n\"Niin, niin kai se oli\", vastaa rouva hajamielisesti. Sitten hän\nmuistaa jotakin ja jatkaa melkein vihaisesti:\n\n\"Sinä nyt kanssa olet... Käyt niinkin usein kaupungissa etkä tiedä oman\nserkkusi taloa.\"\n\n\"Katsos kun on oltu niin vähän tekemisissä\", myöntää Kulhian patruuna\nhiljaisesti, \"niin, ei oikeastaan missään tekemisissä ennenkuin nyt\nvasta. Kas, kun sentään muisti minutkin.\"\n\nSyyskuun auringossa on vielä lämpöä, mutta syksyn tuntu ikäänkuin\nväreilee ilmassa, ja puiden lehdet kellastuvat hitaasti, mutta\nvarmasti. Ah, miten se syksy aina tuleekin odottamatta, varkain ja\nyllättäen. Vaikka, sen puolesta, pitäisihän se tietää. Kulhiassa on\nleikattu ja leikataan parhaillaan eloa.\n\nTorin kulmassa patruuna tapansa mukaan hetkeksi seisahtuu. Hän\non tuon aamupäiväisen väen vilskeen, metelin ja liikkeen nähnyt\nvähintään sata kertaa aikaisemminkin, mutta aina se on hänestä uutta\nja mielenkiintoista. Siinä tulee torin yli parvittain koululaisia,\njoilla vielä loman jälkeen on väriä naamassaan. Niihin se tuo tytärkin,\nEsteri, kuului vielä joku vuosi sitten, mutta lieneekö hänellä\nmilloinkaan ollut tuollainen kiire ja noin rusoittavat posket. Olisi\nsekin saanut lukea eteenpäin aina vaan niinkuin Kelhon tytärkin ja\nsitten hankkia itselleen nimikortteja ja painattaa niihin nimen alle,\nettä \"fil.maist.\" ja lähettää niitä sitten ihmisille. Kun Kelhon isäntä\ntai emäntä joskus saattoivat tytärtä asemalle, niin näkipä sen jo\nheidän nenänsäkin päästä, että siinä se nyt istua touhottaa vieressä,\nse fil.maist. \"Kyllä se on Jumalan onni ja siunaus, että on varaa antaa\nlapsilleen oppia ja sivistystä\", saarnaavat jokaiselle, joka viitsii\nkuunnella. \"Se on kalleinta, mitä voi antaa.\" — No niin, saahan sitä,\nkun on sitten antamista muutakin kuin oppia ja sivistystä.\n\nKulhian patruuna heittää äkäisesti sammuneen sikarinpätkän maahan ja\nsytyttää uuden. Näkyypä joku tuttukin naama joukossa. Tuolla on Linnan\nvihannes- ja juurikaskuorma. Niillä on hallissakin joku kaupantapainen.\nPitäisi oikeastaan mennä kysymään, kannattaako se. Ja tuossahan tulee\nSaarenpään taloustirehtööri, — aivan päissään tietenkin. Mistä se\nnyt aamupäivällä on itsensä noin täyteen saanut. Paras, kun laittaa\ntästä itsensä tiehensä, saa taas muuten poiketa lähimpään kahvilaan\nkraapustamaan nimensä vekseliin.\n\n\"Joo\", päättelee Kulhian patruuna ja kääntyy vaimonsa ja tyttärensä\npuoleen. \"Menkäähän te nyt asioillenne, minä tässä vähän menen torin\nyli pankkiin asioimaan. Tavataan sitten jossakin, vaikkapa tuossa\nravintolassa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKulhian patruuna, kuten sanottu, käy usein kaupungissa, mutta koskaan\nhän ei lakkaa katselemasta eikä ihmettelemästä. Tämäkin ihmispaljous,\n— mihin sillä oikein on kiire, millä se elää ja mitä se toimittaa.\nJa palkkojensa pienuutta narisevat kaikki, poikkeuksetta. Jos ne nyt\nveisi maalle ja jokaiselle osoittaisi tarpeellisen kokoisen palstan,\nniin tietenkään ne eivät eläisi sielläkään, koskeivät ole syntyneet\nmaanviljelijöiksi.\n\nAnnappahan tuo Antti-serkkukin, tai oikeastaanhan se on vain vähäserkku\näidin puolelta. Mies on ison talon ainoa poika ja tuomariksi lukenut.\nOnpa lisäksi hyvän piirin vallesmannikin, mutta eikös, eikös vain\npidäkin heittää vallesmannin virka pois, myydä juhlallinen talo,\nja muuttaa kaupungin virkamieheksi ja ostaa kivitalo. Ja joutua\nvaikeuksiin. Siinä on nyt sitten, Kelhon äijä, sinun kouluviisautesi.\nVaikka kyllä sitä meidänkin tyttären pää olisi kestänyt saman kuin\nsinunkin tyttösi, jos vain olisi tahtonut. Yhtä paljon ja enemmänkin\neikä olisi kukkaron pohja alkanut paistaa eikä olisi tarvinnut virkaa\nottaa. Se, kunhan olisi vain muuten tiennyt paljon asioita ja kertonut\nvanhemmilleenkin. Vaan eipä se, Esteri.\n\nNiin, se Antti. Eikö se silloin kun oltiin poikasia, sanonut, että\nhänellä, Kulhian patruunalla, on pää täynnä sahajauhoja ja sammalia.\nEttä hän suoraan puhuen on vähän yksinkertainen ja tyhmä. Ja vielä\nmyöhemminkin sitä usein toistanut. Mutta niilläpä sahajauhoilla sitä on\ntultu toimeen, vaikkei olekaan tehty afäärejä eikä nautittu opetusta\nviisaudessa.\n\nNiinpähän tämä Antti sitten jonakin päivänä viime viikolla ilmestyy\nKulhiaan. Eivät ole miehen asiat oikein, sen hän, Kulhian patruuna,\nnäkee jo heti naamastakin. Ja käy heti suoralta kädeltä asioihin\nkäsiksi. Kulhian patruunan pitäisi ostaa toinen puoli hänen\nkivimuuristaan.\n\n\"Miksi?\" oli hän, patruuna, kysynyt.\n\n\"Se olisi hyvä sijoitus.\"\n\n\"Mitäpäs sinä minun sijoituksistani. Itse sijoitan sen pienen, mitä on\nsijoittamistakin.\"\n\n\"Mutta sinä et ole koskaan osannut oikein valvoa omia etujasi.\"\n\nKulhian patruunan oli täytynyt naurahtaa.\n\n\"En minä tiedä kuinka heitä olen valvonut\", oli hän vastannut. \"Mutta\nkyllä minä hyvin olen elänyt.\"\n\n\"Niin, mutta olisit voinut hankkia suuret voitotkin.\"\n\n\"Samapa. En minä niitä tarvitse. Niitä tavoitellessa voivat mennä\nentisetkin.\"\n\nSitten hänen oli täytynyt ruveta oikein vakavaksi.\n\n\"Kuule nyt, Antti\", oli hän sanonut, \"heitä pois tuo. Tiedäthän, että\nkaupassa täytyy toisen voittaa ja toisen hävitä. Miksi sinä tulet\nminulle kauppaamaan talosi puolikasta? Tiedäthän sinä, etten sitä\ntarvitse\".\n\n\"Tekisit hyvän sijoituksen.\"\n\n\"Saattaisihan olla niinkin. Mutta minä kun en tarvitse. Sano suoraan,\novatko asiasi huonosti?\"\n\nSiihen se sitten oli jäänyt. Antti tarvitsi rahoja. Mutta hän vaati\npuolesta taloa saman hinnan, minkä itse oli maksanut koko talosta.\n\n\"Rahan arvo on laskenut, mutta talojen arvo noussut\", oli Antti\nsanonut. \"Sinä tiedät sen kyllä\".\n\nKyllä sillä pojalla oli päässään vähän muutakin kuin sahajauhoja ja\nsammalia. Kulhian patruuna oli luvannut miettiä asiaa. Viikon vain, ei\nsen enempää.\n\n\"Käy nyt muulloinkin, paitsi milloin sinulla on taloja myytävänä\", oli\nhän sanonut.\n\nVaan hänestä näytti siltä kuin olisi Antin ilmeessä ollut jotakin\npyytävää ja säikähtynyttä, kun hän nousi kieseihin ajaakseen asemalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKulhian patruuna on jo vanhemmalla puolen ikää ja käveleminen on\nhänelle raskasta. Voisihan hän hyvin ottaa ajurinkin, mutta tuoreessa\nsyysilmassa liikkuu sentään kernaasti ja katselee vastaantulevia.\n\nHän on nyt ottanut selvän siitä talosta ja tullut siihen vakaumukseen,\nettä kauppa kannattaa. Jos tätä menoa menee, niin saattaa voittaakin.\nOn ihmeellistä, miten Antti on saanut asiansa tälle mallille ja\nmiten se keksi kääntyä juuri hänen puoleensa. Luulisihan sellaisella\nmiehellä olevan tuttavia kaupunki täynnä. Vaan jospa sillä on asioita\nmuuallakin. Olkoon, eivät ne häntä liikuta. Talojuttu ainakin on selvä.\nKulhian patruuna istahtaa hetkiseksi puiston penkille. Kun siihen\nkauppaan nyt ryhtyy, niin tuhottomasti siihen menee rahaa. Mutta\ntekeväthän ne muutkin kauppaa tänä aikana, tekevätpä vielä velaksikin,\nniinkuin Saarenpään taloustirehtööri. Mitenhän senkin miehen oikein\nsiunatuksi lopuksi käy? Kovin liikkuu suurissa asioissa eivätkä ole\nerinomaiset entuudestakaan. Hän on ainoita miehiä, joille Kulhian\npatruunan on täytynyt sanottaa, ettei ole kotona, vaikka hyvinkin on\nollut ja valehdella, ettei ole rahaa, vaikka on ollut. On niin kovin\nvaikea kieltää ihmisiltä.\n\nPatruuna lähtee taas liikkeelle. Vai tässä se nyt on, se\nneljäkymmentäyhdeksän! Onhan hän toki sen ennenkin huomannut, vaikkei\nole tullut aavistaneeksi, että tulisi sen kanssa mihinkään lähempiin\ntekemisiin. Ja Kulhian patruuna menee kadun toiselle puolelle ja\ntoteaa, että onhan se talon näköinen ja kerroksiakin on kolme, mutta\npaljon, hm, se maksaakin.\n\nSitten Kulhian patruuna menee sisäänkäytävään ja huomaa siellä kipsiin\nvalettuja äijänpäitä katonrajassa olevassa syvennyksessä. Mitähän\nnekin siellä oikein pyhittävät? Niinkuin ei tässä osattaisi kulkea\nilmankin. On hänelläkin kotona Lönnrot ja Snellman ja Esterillä on\npronssinen Topelius, ainakin se on pronssinvärinen, ja puistossa\nsitäpaitsi valkoinen, marmorinen poika, jolla on siivet selässä.\nMikähän sekin oikein lienee? Liian virnaileva ja maallisen näköinen se\non enkeliksikin, ja nuoletkin sillä on kädessä. Kun niiden pitääkin\naina veistää ne sellaiset alastomina kaahottamaan, panematta riepuakaan\nylle. Vaikka korealtahan se sen puolesta näyttää vihreyttä vastaan.\nTalveksi tytär sen aina korjaa pois. Mitenkähän on, taitavat nuo\näijänpäätkin maksaa koko paljon ja korottaa talon hintaa!\n\nTästä Kulhian patruuna taas muistaa varsinaisen asiansa ja kiipeää\nportaita ylöspäin. Kuinka se Anttikin nyt sille mallille... jaha, tässä\nse onkin. Hän painaa nappia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolihämärä, hiukan tuoksuava etehinen, josta ovi saliin on auki.\n\n\"Onkohan tuomari kotosalla?\"\n\n\"Kyllä se on. Odottakaa!\"\n\nMikähän tolsisko sekin oli piiaksi. Jättää siihen vain seisomaan\nkuin... Eikö se osaa eroittaa ihmistä kulkijasta.\n\nMutta pianpa siinä on Anttikin ja Kulhian patruunasta näyttää, kuin ei\nsäikähtynyt, kysyvä ilme hänen kasvoiltaan vieläkään olisi hävinnyt.\nPunastele siinä nyt vain, piika, ja auttele vanhanaikaista palttoota\nyltä.\n\n\"Kas, sinäkö se olitkin. Oli oikein hyvä, että tulit. Tervetuloa ja käy\nsisään, käy sisään!\"\n\nEipä se enään olekaan se entinen itsevarma Antti, jolla on päässä vähän\nmuutakin kuin sahajauhoja ja sammalia. Tämä on hermostunut ja kalpeaksi\nkäynyt, ja sen touhukkaisuudessa on jotakin alistuvaa ja mielistelevää,\njoka Kulhian patruunaa ellottaa ja tekee hänetkin miltei araksi. Ja\nhenkikin tulee väkeville kirkkaana aamupäivänä niinkuin Saarenpään\ntirehtöörillä. Eivät taida asiat olla erinomaisesti!\n\n\"Istahdapas tuohon sohvaan ja ole iloisen näköinen. Tässä on sitten\nvaimoni, — niin, tehän tunnette jo entuudestaan toisenne, — ja vanhin\npoikani, toisen vuoden ylioppilas, ja tyttäreni... noin monta niitä on,\nkatsopas, — kuusi.\"\n\nAntin rouvalla on kova ja käskevä katse, mutta Kulhian patruunasta\nnäyttää, kuin kaiken takaa kuultaisi suru. Hän tervehtii rouvaa ja koko\nlapsilaumaa ja tuntee itsensä vähän kömpelöksi ja saamattomaksi eikä\ntiedä, mitä oikein sanoisi.\n\n\"Onpa niitä sinulle siunautunut. Minulla ei ole kuin yksi... se voi\nolla vanhimman poikasi ikäinen.\"\n\n\"Onhan niitä. Ja niiden kouluutuksen takia minä etupäässä muutinkin\nkaupunkiin. Mutta taisi se tilanmyynti lopultakin olla hiukan hätiköity\njuttu\".\n\n\"En osaa sanoa. Mutta en minä ainakaan osaisi mennä myymään.\"\n\n\"Niin, no. Istuhan nyt ja puhellaan asioista. Ehkäpä tässä jotakin\nsaadaankin, kun jaksetaan rauhassa odottaa.\"\n\nKulhian patruuna katselee kaikkea sitä komeutta, mikä Anttia ympäröi,\nnahan ja plyyshin paljoutta, kirjoja, seinätauluja ja mattoja ja hän\najattelee, että mikähän senkin miehen niin panee hätäytymään ja saa\nliikkeelle. Onko se vain pelkkä väärä laskelma, vai olisiko siinä\nmuuta alla? Onhan hän kuullut, että Antti on korttimies ja vielä\nviinaan menevä, olisikohan sattunut joku harhapisto. — Eikä hänellä\nole mitään syytä olla Antille kiitollinen: ensinnäkin se puhe niistä\nsahajauhoista ja sammalista ja toiseksi se ajoi torpparien väärää asiaa\nhäntä pikkuserkkuansa, Kulhian patruunaa vastaan. Hävinnythän se sen\nkyllä oli, mutta ei ollut malttanut olla oikeuden eteishuoneessa nauraa\nräkättämättä:\n\n\"Häviöhän siinä tuli, tiesin sen jo edeltäpäin, mutta taisipa\nserkku-poika olla hermostunut.\"\n\nJohon Kulhian patruuna oli tiuskaissut:\n\n\"Piruakos sitten ajat sellaista asiaa ja kynit köyhiltä torppareilta\nheidän ainoat rahansa. Taisivat sinulle vielä velkaantuakin.\"\n\nTämä kaikki on hiukan kaivellut Kulhian patruunaa ja hän oli ajatellut\nAnttia vähän koukutakin, että \"kuinkas nyt löysit Kulhian\". Mutta\nrouvan ja lasten näkeminen on hänet häkellyttänyt. Voi olla vaara\nhyvinkin suuri ja syyttömiähän nuo ovat, rouva ja alaikäiset lapset.\nSitten lisäksi: mitä se turha koukkuileminen hyödyttää, on siinä\nAntilla muutenkin tekemistä.\n\n\"Se on sillä tavalla\", selittää Antti-serkku, \"että viikon kuluttua\ntarvitsen seitsemänkymmentäviisi, muuten on piru irti\".\n\nKulhian patruuna kohauttaa kulmakarvojansa: miten niin irti? Hän aikoo\nsitä kysäistä, mutta peruuttaa samalla päätöksensä. Mitä häneen toisen\nasiat koskevat, parempikin, kun ei tiedä.\n\n\"Niin että jos sinä kauppaan suostut\", jatkaa sukulainen, \"riittää kun\nmaksat heti kolmanneksen. Loput sitten sopimuksen mukaan.\"\n\nEipä tämä niin vaarallista näy olevankaan. Mutta Kulhian patruuna on\notattanut asioista selvän ja tietää, että kauppa kannattaa.\n\n\"Jos maksan, niin kerralla maksan koko homman\", sanoo hän\nyksitoikkoisesti.\n\nNyt Antti rehahtaa nauruun.\n\n\"Sinäpä olet\", nauroi hän, \"sinunhan pitäisi sitten saada jonkunlainen\nalennus\".\n\nKulhian patruuna suutahtaa, nyt se jo taas sai rämisevän\nitsevarmuutensa. Hän aikoo sanoa, että sillä ehdolla maksan, ettet enää\npuhukaan sahajauhoista ja herkeät ajamasta vääriä asioita. Mutta mitäpä\nhän! Ja sanookin vain:\n\n\"En minä alennuksia tarvitse. En minä siinä kaupassa aio hävitä.\"\n\nToisen varmuus tyrmistyttää sukulaismiestä ja hän tulee aivan totiseksi.\n\n\"Niinhän se on, että kauppa on kauppa\", myöntää hän hiljaisesti. \"Mutta\nkyllä sinä autoit minut pahasta pulasta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta paikallisjunassa Kulhian patruuna tapaa vaimonsa ja tyttärensä.\nHän on kävelemisestä ja kauppakirjain teosta väsynyt ja hän huohottaa\nastuessaan vaunuosastoonsa.\n\n\"Nyt on sitten niin, Esteri\", sanoo hän tyttärelleen, \"että kun äidistä\nja minusta aika jättää, on sinulla talo kaupungissa ja maalla.\"\n\nJuna nytkähtää ja lähtee liikkeelle.\n\n\"Mitä, mitä sinä oikein tarkoitat?\" kysyy hänen rouvansa. \"Me istumme\nja vahtaamme sinua tuntikausia ja sinä vain juokset talokauppoja\ntekemässä.\"\n\n\"Antilta ostin puolet hänen kivimuuristaan.\"\n\n\"Herrajess sentään! Ethän sinä niitä asioita ymmärrä.\"\n\nMutta Kulhian patruuna ei huoli vastata. Hän on väsynyt ja hän nojaa\npäänsä sohvan kulmaan. Silmäluomet painuvat itsestään umpeen ja pian\nhän alkaa kuorsata. Siinäpä hän sitten, väliin havahtuen, vuoroin\ntorkkuu, vuoroin nukkuu tämän vajaan tunnin matkan, nukkuu niinkuin\nmies, jolla on omatunto suurin piirtein reilassa.\n\n\n\n\nTehdas\n\n\n\"Neuvos käski sanoa terveisiä ja pyytää, että jos patruunan ja\npatrunessan sopisi, niin sitten illalla seitsemän aikana... Siellä on\nnyt nuori herrakin kotosalla...\"\n\nKulhian patruuna pyyhkäisee kämmenellään paksuja, harmahtavia\nviiksiänsä, ja raskaat silmäluomet rävähtävät. On aivan kuin ei hän\nKautisten palvelijaa huomaisikaan, vaan koko ajan ajattelisi muita\nasioita. Ja kuitenkin hän on kuullut jok'ainoan sanan, jopa niitä\ntarkasti punninnut ja harkinnutkin.\n\nMutta hänellä on niin paljon muuta mietittävää. Tuollakin nyt, jossakin\nkamarissa, kuuluu istuvan pitäjän emäntiä, ja kappalaisen rouva on\njoukossa. Ja hänelle niillä kuuluu olevan asioita. Eiköhän vaan taas\nliene jotakin siitä olutpruukista, ainaisesta vaivasta. No niin, pääsee\nsiitä. Elleivät osaa kohtuudella juoda, olkoot ilman.\n\n\"Niin että millaisen vastauksen minä saan viedä neuvokselle?\"\n\nJaha — vastauksen, aivan oikein. Aivan yhtäkkiä patruunan mieleen\njuolahtaa, ettei ole pitkä aika, ei monta vuosikymmentä, siitä kuin\nKulhian isännät kunnioittavasti ja paljastetuin päin puhuttelivat\nKautisten herroja. Ja samalla hän johtuu ajattelemaan, kuinka voi olla\nmahdollista, että neuvos talvikaudet ja melkein vuodet ympäriinsä\nasustaa milloin kaupungissa, milloin ulkomailla, ja inspehtuurit, ne\nhyväkkäät, sill'aikaa pruukaavat maata miten parhaaksi näkevät. Eivät\nkai nekään vanhan senaattorivainajan jättämät rahat iankaikkisesti\nmahtane riittää.\n\n\"Niin että millainen vastaus minulla on kunnia...\"\n\n\"Kuinka siellä Kautisissa oikein jaksetaan?\" keskeyttää Kulhian\npatruuna.\n\n\"Kiitos kysymästä, herra patruuna, minun nähdäkseni oikein hyvin.\"\n\n\"Jaha — jaha. Joo. Sanokaa nyt sitten neuvokselle, että kyllähän me,\nkyllähän me, sano, koetamme tulla. Seitsemän aikanako se oli?\"\n\n\"Seitsemän.\"\n\n\"Hyvä on. Tullaan.\"\n\nEikä Kulhian patruuna vähän ajan kuluttua muista Kautisten neuvosta\neikä kello seitsemää. Hänen on nyt järjestettävä ne ämmät siellä\njossakin kamarissa. Saavat jotakin ompeluseuroissaan päähänsä ja\nsitten juoksevat tänne lähetystönsä kanssa. Ja sitten istutaan kamarin\nloukossa ja juodaan kahvia. Ja ollaan kristillismielisiä ja raittiita.\n\n\"Päivää vain, rouvat\", tervehtii patruuna.\n\nSiinä on isojen talojen emäntiä, Joutsjärveä ja Puotinientä, on siinä\npari torpan muijaakin ja kaiken kruununa pastuurska.\n\n\"Hyvää päivää, patruuna\", vastaa pastuurska.\n\nEmännät ovat häkeltyneen näköisiä ja patrunessa silittelee pukuaan.\n\n\"Tässä on Sivusen ja Portaan torppien emännät sieltä meidän maalta\",\nesittelee hän muijat.\n\n\"Vai niin, jaha, kylläpä tunnen, kun tarkemmin katselen. Kai teille\ntuotiin ne uudet lattiavärkit?\"\n\n\"Tuotiin. Kiitoksia vaan hyvin paljon, patruuna\", vastaavat muijat\nkerkeästi ja yhteen ääneen.\n\n\"No, niin pästä sitten.\"\n\nPöydällä on kahvivehkeet ja viinilasit, ja pastuurska miettii, kuinka\nhän nyt alkaisi puhua patruunalle.\n\n\"Etkös sinä ota, isä?\" kysyy patrunessa.\n\n\"Enpä tiedä, jospa nyt lasin viiniä.\"\n\n\"Me tulimme nyt taas niinkuin lähetystönä patruunan luo\", aloittaa\npastuurska. \"Siitä vanhasta asiasta.\"\n\n\"Jaa, ettäkö sulkea pruuki.\"\n\n\"Niin, kun siitä on niin paljon kirousta pitäjälle.\"\n\nKulhian patruuna miettii. Tätä samaa laulua on hän kuunnellut jo\nmelkein kymmenen vuotta. Kaikissa asioissa pitäjäläiset voivat olla\nerimielisiä, mutta yhdessä asiassa he pitävät yhtä: oluttehtaan\nsulkemisessa. Ei suinkaan raittiuden vuoksi, vaan siksi, että pelkäävät\nhänen voittavan.\n\n\"Jos niinä suljen\", vastasi hän, \"niin tuovat ne kuitenkin kaupungista.\"\n\n\"Eihän se sitten tule patruunan omalletunnolle\", väittää pastuurska\nsanavalmiisti.\n\n\"Onhan se kyllä niinkin. Mutta minä kun en kauppaa tavaraani\nkenellekään. Ja mestarille olen antanut sellaisen määräyksen, ettei\nköyhille eikä juopoille saa myydä pulloakaan.\"\n\n\"Siinä patruuna on tehnyt oikein. Mutta saavat ne kiertotietä ja\nmuitten avulla.\"\n\nNyt patruunan täytyy hymyillä.\n\n\"Mutta kuinkas nyt, pastuurska\", sanoo hän, \"minä huomaan, että te\nsiinä ja te kaikki, luvalla sanoen, istutte viinilasit edessänne. Ja\nlisäksi tyhjät lasit. Täytäpäs, äiti.\"\n\n\"Mutta sehän onkin aivan eri asia, patruuna. Lasi tai pari hyvässä\nseurassa kiitollisuudella ja kaikella kohtuudella nautittuna. Vaan kun\nei osaa pitää rajaa ja köyhiltä menevät kaikki rahat, — kyllä patruuna\ntietää, älkää väittäkökään vastaan.\"\n\n\"No niin, no. Olenhan minä kuullut.\"\n\nMarraskuinen päivä on jo mennyt sivu puolen ja huone on tumma ja\ntotinen. Silloin Kulhian tytär tulee huoneeseen hiljaisena ja vaaleana,\ntulee ja istuutuu isänsä taakse.\n\n\"Joko se nyt taas on siitä pruukista?\" kysyy hän.\n\n\"Siitä, siitäpä aina.\"\n\n\"Ja siitä me sitten saamme joka vuosi niinkuin joululahjaksi.\"\n\nSe on tämän Kulhian tyttären ääni niinkuin kellonsoittoa eivätkä\nsanat ole kohdistetut oikeastaan kenellekään. Naiset istuvat hiljaa\nja vilkuilevat häntä vähän niinkuin ihaillen, mutta toiselta puolen\nkysyenkin. Ilmestyy vain siihen ja lieneekö edes tervehtinyt\ntullessaan. Ja lieneekö tuo edes oikein tervekään? Ei näy missään, ei\nliiku kotiporttia ulommaksi, käyneekö edes kirkossa? Pastuurska ei\ntodellakaan muista nähneensä häntä muualla kuin Linnan ristiäisissä,\nmissä hän muiden mukana seisoi kummina kruununvoudin kanssa.\nMerkillisen valkea ja väritön tyttö.\n\n\"Sulje vaan, isä\", sanoo tytär. \"Sillähän siitä pääsette.\"\n\nPastuurska tarttuu oitis asiaan ja emäntien silmät välähtävät.\n\n\"Kuulkaapa nyt, patruuna, mitä neitikin sanoo.\"\n\n\"Niin no\", ratkaisee Kulhian patruuna hiljaisesti. \"Mitäpäs minä sitä\nkäytän, jos siitä on haittaa ihmisille. Sanokaa nyt sitten terveisiä,\nettä ensi vuoden alusta saavat ihmiset tuottaa oluensa kaupungista, kun\neivät osanneet pitää rajaansa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän päätöksen teko ei lainkaan tuota Kulhian patruunalle edes\njälkimietteitä. Kun ihmiset koreasti pyytävät ja niin vähällä voi olla\nheille avuksi, niin miksei sitä sitten olisi. Toinen asia olisi, jos\nse tuottaisi taloudellisia vaikeuksia, rahanpuutetta ja sen sellaista,\nmutta oli kai tuolla jo tarpeeksi voitettukin. Eikähän hän toisekseen\nvälitä noista saksalaisista ja tanskalaisista panimomestareistakaan.\nJoka kuukausi vain pitäisi palkkaa lisätä, ja sittenkin tahtovat olla\ntietäväisempiä kuin herra itse. Niinkuin tämä nykyinenkin, Olaussen, —\ntulee muutamana päivänä ja sanoo, että hänellä pitäisi tehtaan puolesta\nolla vaunut. Vaunut! Perhana, — ei hänkään, Kulhian patruuna, ollut\nedes koskaan _ajatellut_ vaunuja.\n\nKulkiessaan tallilta navetalle Kulhian patruuna lauhduttaa mietteensä\nmitä vaunuihin tuli. Kun kesään päästään, niin eikö pitäne hänenkin\ntosiaankin hankkia vaunut. Äiti on tahtonut tulla huonokulkuiseksi\nja hänellä itselläänkin käy tuo hengenahdistus ja sydämentykytys...\novathan ne vaunut kaikin puolin mukavammat. Mutta vain yhden hevosen,\n— tai pitäisikö olla kahden. Saattaa olla liian ankaraa yhdelle\nhevoselle, eikä patruuna halua, että eläimiä vaivataan.\n\nNyt ei Kulhian patruuna enää ollenkaan muista tehdastaan. Ei hän tule\najatelleeksi, että hän olisi voinut koettaa myydä sen toiselle ja pestä\nkätensä. Ei hän edes muista, että sitä monesti on pyydetty häneltä\nostaa. Hän on vain päättänyt sulkea sen. Ja sillä hyvä. On mukavaa\nkatsella, rupeaako juopuneita nyt sitten näkymään vähemmän.\n\nYhtäkkiä hän sitten muistaa kutsun Kautisiin ja menee sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Niin, me kai menemme sitten, äiti\", sanoo hän sisälle tultuaan.\n\n\"Eiköhän\", myöntää patrunessa. \"Tiedätkö, onko Linnan väki kutsuttu.\"\n\n\"Ei minulle ainakaan mitään mainittu. Mutta eiköhän. Se nuori herrakin\nkuuluu muuten olevan kotosalla.\"\n\n\"No sekin... Ja mitähän se oikein hommaa?\"\n\n\"Mitäpä se meihin kuuluu\", murahtaa patruuna väsyneesti, mutta huutaa\nsitten toiseen huoneeseen:\n\n\"Esteri!\"\n\nSiellä on jo valo sytytetty ja tytär istuu käsityön ääressä.\n\n\"Niin\", vastaa hän.\n\n\"Tulepas tänne\", huudahtaa patrunessa tiukasti. \"Meillä on sinulle\nasiaa.\"\n\n\"Meitä on kutsuttu Kautisiin seitsemältä\", selittää hän sitten. \"Isä\ntahtoo, että sinä lähdet mukaan.\"\n\n\"Niin\", jatkaa Kulhian patruuna. \"Olisi kai epäkohteliasta, ellet\ntulisi. Siellä on nuori herrakin kotosalla.\"\n\nViipyy ennenkuin Kulhian tytär vastaa. Mutta sitten hän sanoo:\n\n\"Minä en välittäisi koko Kautisista, en sen herrasväestä enkä heidän\nnuoresta herrastaan.\"\n\n\"Et! Mutta tokko ketään heistä edes kunnollisesti tunnetkaan!\"\n\n\"En, mutta minä näen joka päivä heidän päätynsä kamarini ikkunaan. Se\non harmahtava ja vihertävä ja ränstynyt. Ja aina kun sen näen, tulee\nminun paha olla.\"\n\n\"Se on tyttö\", mutisi Kulhian patruuna. \"Mitä nyt sanomme neuvokselle?\"\n\n\"Sanokaa, että voin huonosti.\"\n\n\"Kuule, Esteri\", keskeytti hänen äitinsä. \"Ennen sinä et ole narrannut.\"\n\n\"Sanokaa sitten suoraan, etten halunnut tulla.\"\n\n\"Yhä hullumpaa!\"\n\nMutta Kulhian patruuna on arka tyttärensä suhteen, ja hän nousee\nmennäkseen muuttamaan pukuansa. Pientä mutinaa hän kyllä pitää\nitsekseen, mutta \"kun et tule, niin pysy poissa\".\n\nEikä hän myöskään välitä vaivata hevosta tälle viheliäisen lyhyelle\nmatkalle. Eikö juuri ole satanut puhdasta, kaunista lunta? Ja eikö\nterveydekseen kävele niitä paria tai kolmea kilometriä, jotka erottavat\nKautisten tienhaaran Kulhian puistokujasta! Tulee muutenkin niin vähän\nliikutuksi. Tulkoon renki sitten hakemaan, sanotaan nyt kymmenen\nvaiheilla. Voidaanhan kävellä hiljaa, ei tee mitään vaikka myöhästyykin\nmuutaman minuutin, sitähän vallasväet pitävät hienona ja \"fiininä\".\nMyöhästyvät ne muutkin, — jos nyt Kautisiin tänä iltana muita\nylimalkaan on käskettykään.\n\nKulhian patruuna ajattelee, että hän samalla kertaa voi katsella\nvainioitaan, miten ne alkavat peittyä lumeen. Jonkunlaisella\nnautinnolla hän muistelee, miten hänen peltonsa ulottuvat melkein\nKautisten porttipylväisiin asti ja miten vasta sitten alkavat Kautisten\npitkät, hoitamattomat sarat ja mustat, perkaamattomat metsät. Kun ei\nKautisten neuvos tuon paremmin asu kartanoansa ja ellei hän siitä kovin\nylettömiä vaatisi, niin ehkäpä hän, Kulhian patruuna... Tähän asti on\npatruuna monesti ennenkin ajatellut ja tällä kohtaa säännöllisesti\najatuksensa peruuttanut. Sillä mitäpä hän Kautisilla tekisi, hän,\njolla jo entuudestaan oli liiaksikin maata ja jolla oli vain yksi\nainoa perillinen. Mitäpä hän sillä tekee, ja hänen perillisensä, tämä\nhiljainen ja vaalea Kulhian tytär, tulee kyllä elämänsä toimeen.\n\nKun patruuna sitten puolisonsa kanssa hiljakseen tallustelee\npuistokujaa myöten maantietä kohden, ajattelee hän, tokko hänen\ntytärtään on tätä maista elämää varten luotukaan. Siinä on jotakin niin\nkalpeaa ja poissaolevaa, että patruuna joskus melkein pelkää puhutella\nhäntä. Hän aikoo huomauttaa tästä vaimolleenkin, mutta muuttaakin\nsitten mielensä ja sanoo ainoastaan:\n\n\"Mitä sinä oikein Esteristä ajattelet? Eikö häntä pitäisi toimittaa\nulkomaille tai jonnekin, että hän saisi vähän puhtia itseensä?\"\n\n\"Niin, kun se aina istua jurottaa kotona ja puuhaa niitä omiaan. Kävisi\nedes jossakin.\"\n\n\"Kuka sitä pakottamaan. Tekee mitä tahtoo. Se minun äitivainajani, — en\nhäntä paljon muistakaan, — kuuluu olleen samaan suuntaan. Istui vain ja\nnökötti. Ja mikäs oli istuessa.\"\n\nEikä Kulhian patruuna sen enempää haastele. Heikko kuunvalo lankeaa\nmaantielle, ja tämän tuostakin patruuna menee tien syrjään ja koettelee\naitaa. Kulhian patruuna on sellaisia miehiä, joiden paikkojen pitää\nolla kunnossa. Ovathan nämä aidat jo ennen koetellut, mutta hän ei ole\nkoskaan luottanut näihin kilometrin pituisiin säleaitoihin. Joku pylväs\npettää ja siinä sitten makaa koko homma.\n\nNiin kuluu sitten matka, askel askeleelta. Joku ajaa ohi, toinen tulee\nvastaan ja Liutun torpparikylästä kuuluu juopuneitten laulua.\n\n\"Taitaa olla hyvä, että tulee tehdas suljetuksi\", sanoo patruuna kuin\najatuksissaan.\n\nHänen vaimollaan ei tähän ole mitään vastaamista. Hän ajattelee, että\ntulot nyt pienenevät muutamilla tuhansilla, ehkäpä oikein kymmenilläkin\ntuhansilla, mutta enemmän hän ajattelee sitä seikkaa, että tässä nyt\nmennään Kautisiin ja jalkaisin. Eikä hän jaksa ymmärtää miehensä\npäähänpistoja. Hyvä että edes käski tulla perimään.\n\nMutta kansakoulun vaiheilla heitä vastaan horjuu juopunut mies, ja\npatruuna tulee toistamiseen ajatelleeksi tehdastaan.\n\n\"Hyvää iltaa, patruuna!\" tervehtii mies kohdalle tultuaan.\n\nSe on solakka, nuorehko mies, joka tulee hajuvedelle ja väkeville.\n\n\"Iltaa\", vastaa Kulhian patruuna tympeytyneesti ja väistää saadakseen\njatkaa matkaansa.\n\nMutta mies on hellittämätön ja asettuu keskelle tietä.\n\n\"Herra patruuna ei taida tunteakaan minua\", jatkaa mies. \"Minä\nolen juuri tulossa herrasväkeä vastaan. Katsokaa, koko Kautinen on\njuhlavalaistuksessa.\"\n\nKautisten toisen kerroksen ikkunoista kumottavat todellakin tulet, ja\nKulhian patruuna rouvineen pysähtyy neuvottomana.\n\n\"Te kai olette sitten Kautisten nuori herra.\"\n\n\"Se sama. Kävin tuolla läänissä katselemassa, — en tiedä, onko se\nKulhian vaiko Kautisten, Liutulla se joka tapauksessa oli...\"\n\n\"Kyllä se on meidän.\"\n\n\"Sen parempi sitten. Kävin siellä katsomassa, miten ne pojat siellä\noikein elävät. Ja kyllä ne elävät suoraan sanoen kuin sorsat. Joka mies\npäissään ja anteliaalla tuulella vierastakin kohtaan, niinkuin näette.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Niin olivat. Ja onhan nyt sitäpaitsi lauantai-ilta. Ei kukaan lyönyt\nnyrkkiä pöytään. Sitten tuli kotoa sana, että te tulette meille, ja\nminä päätin lähteä vastuulle. Eikö se ollut ylevä ja juhlallinen teko?\"\n\n\"Kieltämättä. Vaikka tässä tapauksessa olisi ehken ollut parempi, että\nolisitte pysynyt Liutussa.\"\n\n\"Kenties. Mutta lähtiessäni löin minä niinkuin patruuna Sintram\nennen... Kai tunnette hänet?\"\n\n\"Ei, en minä tunne herra Sintramia.\"\n\n\"No, se onkin vain kirjoissa. Minä löin siis muutaman satasen pöytään,\nkaksi tai kolme, ja sanoin: 'Kas siinä, miehet ja raatajat. Lähettäkää\nnyt maanantaina mies kaupunkiin ja ostakaa itsellenne viinaa!'\nAjattelin, että köyhälle kansalle pitää olla heidän muntrationinsa.\"\n\n\"Perkele!\" pääsi Kulhian patruunalta. Ja sitä sanaa hän ei vuosikausiin\nviljellyt.\n\nVaan mitäpäs Kautisten poika siitä. Hän vain jatkaa selittämistään eikä\nhuomaa aikaa eikä paikkaa.\n\n\"Entä neiti?\" kysyy hän. \"Kymmeniä vuosia olen kuullut, että teillä on\ntytär, mutta yhtään kertaa en ole häntä nähnyt.\"\n\n\"Hän ei tullut\", vastaa Kulhian patruuna yksinkertaisesti.\n\n\"Ei tullut, ei tullut\", toisti Kautisten poika itsekseen. \"Ehkä se\nolikin parempi. Miksei hän tullut?\"\n\nKulhian patruuna mietti ja rykäisi ennenkuin vastasi.\n\n\"Hän ei vaan tahtonut tulla\", virkkoi hän sitten lyhyesti.\n\n\"Niinkö? No niin sitten.\"\n\nJa nyt Kautisten poika on melkein kuin selvinnyt.\n\n\"En minä täällä kyllä pitkä-aikainen olekaan. Viikon tai pari ja siinä\nkaikki. Katsokaa, herra patruuna, tämä ilmasto ei sovi minulle. Minulle\npitää olla enemmän tummuutta ja enemmän vihreyttäkin. Mutta olisin\nhyvin kernaasti hänet nähnyt. Isäni...\"\n\n\"Hyvästi nyt, nuori herra\", keskeytti Kulhian patruuna, \"hyvästi ja\ntervehtikää isäänne. Varmasti hän ilostuu enemmän saadessaan teidät\nkotiin kuin jos me sinne kaikin yhdessä menisimme.\"\n\nEnempää siinä ei sitten enää puhuttu. Ja mitäpä sanottavaa enää\nolikaan. Kautisten poika jäi seisomaan maantielle ja Kulhian patruuna\nrouvineen palasi saman tien, jota oli tullutkin. Mutta päivä oli\nhänelle kieltämättä ollut erittäin tapausrikas. Luopua ensin kokonaisen\nomaisuuden koroista, tulla sitten kutsutuksi vieraisille ja saada\nlopuksi eteensä juopporaukka, joka saa parhaimmankin vireen pilalle.\nVaimolleenkaan hänellä ei ollut mitään sanomista, kulki vain ja ähki\nitsekseen.\n\n\"Nytkö sieltä jo palattiin?\" kysyy tytär.\n\n\"Nyt.\"\n\n\"Ja hauskaa oli?\"\n\n\"Ulkoilma virkistää aina. Sinäkin saisit enemmän olla ulkosalla.\"\n\n\"Ainahan sitä ehtii. Ja hyvänä pidettiin?\"\n\n\"Koko kartano juhlavalaistuksessa.\"\n\n\"Näin sen kyllä ikkunasta. Sehän oli hauskaa.\"\n\n\"Oikein hauskaa. Mutta se poika, nuori herra, sitä en olisi uskonut —\njuo kuin naakka.\"\n\n\"Se nyt ei kylläkään ollut mielenkiintoista kuultavaa.\"\n\nJa sitten Kulhian patruuna menee huoneeseensa. Mutta kun hän illalla\nkaataa itselleen pienen tuikun, ajattelee hän, että maailma on\nsellainen kuin se on, eikä hän, yksinkertainen maalaispatruuna, ole\noikea mies sitä kohentelemaan. Hoitakoon kukin omat asiansa parhaan\nomantuntonsa ja valistuneen harkintansa mukaan.\n\n\n\n\nSyksyinen Pan\n\n\nNiinpä siis syksy on saapunut pitäjään ja syksyn mukana Kautisten\n\"hullu poika\". Tämä on rumaa ja toivotonta syksyä: sataa ja tuulee,\ntuulee ja sataa vuorotellen. Puistot riistyvät paljaiksi, kellastuneet\nkoivunlehdet ajelehtivat pitkin kujia, ja maantiet ovat lätäköitä\ntäynnä. Siellä täällä käydä jyskyttelevät puimakoneet tai kuuluu\nriihistä varstojen jynkytys; ihmiset ovat harmaan, likaisen ja\nalakuloisen näköisiä.\n\nHarmaalta ja likaiselta tuntuu myös järvien äsken niin siintävä vesi\nja harmailta ja likaisilta järvien rannalle sijoittuneet, alastomien\npuiden takaa pilkistelevät valkoiset kartanot ja punaiset talot,\nalastomalta näyttää kuuluisa Kulhia ja autiolta suuri Kautinen. Ja\niltaisin tuikkii tuli Kautisten ylimmästä kerroksesta, sillä siellä on\nse hullu poika; omistajat ovat jo siirtyneet eteläisemmille maille, ja\nkartanoa vallitsee isännöitsijän väki.\n\nNiin on siis tullut se vuodenaika, jolloin luonto levittelee ja jakaa\nrunsaimmat rikkautensa, mutta ihmiset näyttävät asiallisuudessaan\nköyhemmiltä ja surkeammilta kuin milloinkaan ennen. Kaikki ilo on kuin\npoisvarissut ja kiteytynyt kiitäviin, kellastuneisiin koivunlehtiin\nja kirvelevään tuuleen, eikä illan tullen Mervin takamailta kuuluva\niloisuuteen pyrkivä hanurinrenkutus pysty särkemään vallitsevaa\ntunnelmaa.\n\n\"Se on tullut jo, se hullu poika\", sanovat ihmiset.\n\n\"Niin on. Me näimme sen eilen kirkonkylällä.\"\n\nSe on merkki siitä, että on tullut peruuttamaton, totinen syksy, ilman\nelvyttävää auringonpaistetta ja ilman jälkikesän mahdollisuuksia.\n\nOn pitäjällä tunnettu tosiseikka, ettei Kautisten poika ole hullu,\nvaikka hänellä on sellainen nimi. Hän vain tulee syksyn tullen ja\nmenee ensimmäisen lumen mukana, istuskelee yläkerran autioissa\nkamareissa ja välttelee ihmisiä. Hän on joskus lapsuudessaan ollut\nsairas, ja senjälkeen hän kuuluu tulleen sellaiseksi, umpimieliseksi ja\nihmisaraksi. Hän kuuluu muuten niihin ihmisiin, joista puhutaan vähän\nja kuiskailemalla. Eikä kukaan voi kuvailla hänen ajatustensa kulkua\neikä kertoa hänestä hyvää eikä pahaa.\n\nNyt on siis syksy, ja Kautisten poika kulkee kirkolta kotiansa\nsadetakin kaulus ylösnostettuna ja kädet syvällä taskuissa. Hän\nviheltelee itsekseen eikä pidä kiirettä; on kuin hän nauttisi siitä,\nettä saa kulkea hitaasti, jalkaisin, ja että hänen ympärillään\nvallitsee suuri yksinäisyys, tuuli ja sade. Maantien vettynyt hiekka\nnarskahtelee hänen jalkainsa alla, putoavat oksat risahtelevat\nmetsissä; nyt ei tosiaankaan ole mikään laitaihmisten kävelyilma.\n\nMutta Kautisten poika kävelee, kävelee ja viheltelee, kunnes hän\nKulhian kartanoon erkautuvan puistokujan kohdalla äkkiä lakkaa\nviheltelemästä. Nainen, joka Kulhian kujalta kääntyy maantielle,\nnäyttää säpsähtävän nähdessään odottamattoman kulkijan, mutta malttaa\nsitten mielensä ja menee toiselle puolelle tietä. Se on vain Kulhian\nainoa tytär, vaalea kuin auringonpaiste ja solakka kuin nuori koivu,\njoka ensi kerran kuraisella maantiellä tapasi Kautisten hullun pojan\nja pelästyi. Mutta, kuten sanottu, hän malttaa mielensä ja jatkaa\nmatkaa asiaa sen enempää ajattelematta. Korkeintaan vain: \"Siinä oli\nse Kautisten hullu poika.\" Sinä iltana ei Kautisten hullu poika paljoa\nviheltele, ellei tee muutakaan. Istuu ja tuijottaa ja pitää tulta\npesässä, ja kun isännöitsijän vaimo tulee pyytämään häntä illalliselle,\nvastaa hän katkaisevasti:\n\n\"En.\"\n\nMutta seuraavana päivänä hän taas kohtaa Kulhian tyttären, ja nyt se\ntapahtuu Vehkoon kohdalla. Kautisten poika kulkee ja viheltelee, ja\nnyt on sellainen ilmakin, ettei ihmisen luulisi raatsivan käskeä edes\nkoiraansa ulkosalle. Saa kulkea ja vihellellä eikä ole pelkoa siitä,\nettä suuret talokkaat ja kartanonherrat tulevat ja sanovat: \"Kas vain,\nnuori herrakin on jo tullut paikkakunnalle. Terve tuloa, terve tuloa!\"\nJa seisovat sitten neuvottoman näköisinä, kun eivät tiedä, miten\njatkaisivat, ja menevät kiiruusti tiehensä.\n\nKulhian tytär on kaunis ja hiukan uskonnollisuuteen taipuva, ja\nohikulkiessaan hän luo uteliaan katseen Kautisten poikaan, mutta tämä\nkatselee suoraan eteensä, niinkuin hänen tavakseen on tullut.\n\nIllan tullen hän antaa taas tulen loimuta, istuskelee vihellellen\nkeinutuolissa ja katselee ilmeettömin katsein pääkallon ja sääriluun\nkuvilla varustettuja lääkepullojaan. Kun hän menee levolle, on\nhän tyytymättömän näköinen. Kulhiassa saa kyllä olla tytär, mutta\ntuollainen hänen ei tarvitsisi olla.\n\nSyyssateet jatkuvat, ja kuoleman tunnelma käy voittavammaksi. Kun\nKautisten poika seuraavana päivänä kävelee sateessa, ei hän viheltele,\nmutta päivää myöhemmin hän jo viheltelee, sillä mitään odottamatonta\nvastaantulemista ei ole tapahtunut maantiellä. Ja niin hän kulkee\ntavallisen matkansa huomenna ja ylihuomennakin, eikä Kulhian tytärtä\nnäy hänen näköpiirissään. Se on hyvä asia, vaikkei Kautisten poika\nhäntä sen syvemmin ajattelekaan.\n\nMutta jo lauantaina hänen alituinen vihellyksensä kuoleutuu huulille.\nSillä tuo tavallinen kohtaus uudistuu taas. Ja samoin sunnuntaina ja\nmaanantaina.\n\nNyt Kautisten hullu poika ryhtyy ajattelemaan Kulhian valoisaa tytärtä.\nJa kuta pitemmälti hän ajattelee, sitä rauhattomammaksi hän käy. Kun\nilta hämärtyy, niin hän seisoo ikkunassa ja katselee sinne, mistä\nKulhian vaaleanruskea pääty häämöttää.\n\nEttä kaikkea pitää sattuakin hänen, Kautisten pojan, kohdalle. Mutta\nhän kiristää hampaitaan ja käy levolle.\n\nSeuraavana päivänä hän menee maantielle asiata tehden. Kun se on\nruvennut menemään, niin menköön nyt sitten, piru vieköön, ajattelee\nhän. Ja kun sitten Kulhian tytär Karhumäen vaiheilla tulee häntä\nvastaan, nostaa hän hattuaan kohteliaasti ja asiallisesti, niinkuin\nesiintymään tottuneen miehen tulee ja sopii. Ollaanhan samasta\npitäjästä, Herra nähköön, toinen suuresta Kautisesta ja toinen\nkuuluisasta Kulhiasta. Hän hymyilee, ja Kulhian tytär hymyilee myöskin,\nmutta laimeasti, hiukan hämmentyneesti ja punastuen.\n\nIllalla Kautisten poika muistaa Kulhian tyttären hymyn, ja häntä\nvärähdyttää, mutta samalla häntä myöskin itkettää. Se on nyt sillä\ntavalla hänen kohdallaan, mutta siitä huolimatta hän päättää\nseuraavanakin päivänä lujasti mennä maantielle ja kohdata Kulhian\ntyttären.\n\nSiitä kohtaamisesta ei kuitenkaan tule mitään, ei sinä päivänä, ei\nseuraavana eikä koko viikolla. Mutta Kautisten poika ei tiedä, että\nmerensininen silmäpari taukoamatta Kulhian päätyikkunoista tähtää sitä\nkumpua, millä Kautisten vanhuuttaan vihertävä kartano ylenee raiskatun\npuistonsa keskellä. Ja Kautisten poika tuskailee, kulkee ja kirahduttaa\nyhteen hampaitaan, ja hänessä herää jotakin esi-isistä ja nuoruudesta,\njoka vielä ympäröi hänet, mutta joka hänen kohdaltaan oikeastaan on\nmennyt.\n\nHän ei siis ole tavannut Kulhian tytärtä, ja hän voivottaa ja valittaa\nsitä itsekseen.\n\nSilloin hän muistaa, että Vehkoossa on illalla pidot. Miks'ei hän voisi\nmennä sinne. Hän on joskus viheriäisimmässä lapsuudessaan tuntenut\nVehkoon pojan. Eläköön poika tai ei, hän menee sinne kumminkin.\nValjastuttakoon isännöitsijä hevosen, hän ajaa Vehkooseen. Tällöin\nhän ei tule ajatelleeksi, että hän mahdollisesti saa koko Vehkoon\npitotunnelman pilalle, sillä hänessä asuu vain kiihkeä toimintahalu ja\ntarve olla jossakin muualla kuin Kautisten jylhässä yksinäisyydessä.\nMutta perilletultua on mieliala kuin poispuhallettu ja hän istuu\nvain nuoruutensa toverin kanssa ja juttelee, harvaan, harkitusti ja\nseikkaperäisesti. Mitä varten pidot? Nämä ovat elonleikkuupidot,\ntavanmukaiset. Vai niin, aivan oikein, minä muistan.\n\n\"Ja mitä sinä nyt?\" kysyy nuoruuden toveri, joka vielä on nuori.\n\n\"No, minä noin vaan\", vastaa Kautisten poika ja tekee epämääräisen\nliikkeen kädellään. Hulluhan hän ei ole, mutta jotakin hänessä on\nvialla. Hän ei ole halukas tekemään selkoa puuhistaan, hän on — noin\nvaan.\n\nAamupuolella juodaan muutamia maljoja. Siinä on joku vuodentulolle,\nmuutamia työlle, isänmaalle ja niin edespäin. Kautisten poika ottaa\nniihin kaikkiin osaa tyynesti ja asiantuntemuksella. Sen verran hän\non talonväelle velkaa, koska on kerran tänne tullut. Mutta ajatukset\nkiertävät edelleenkin Kulhian tytärtä. Hämäränä aamuhetkenä hän\nmahdollisesti tuoksahtaa hiukan, mutta ajatukset ovat selvät ja\nkirkkaat ja suuntaviivat varmat.\n\n\"Nyt minä lähden\", sanoo hän ja kiittelee kestityksestä. Vellikellot\nsoittavat silloin väkeä aamiaiselle, ja kello on kahdeksan.\n\nHän on päättänyt puhutella Kulhian tytärtä ja hän ajaa suoraan\nkartanoon. Se on Kautisten haltijain vanha tapa. Aamuhetki on tosin\nvielä varhainen, mutta Kulhian patruuna on jo ylhäällä, ja Kautisten\npoika, kuten todettiin, tuoksahtaa hiukan. Mutta patruuna on hieno mies\nja oivaltaa, ettei tässä käy liikoja tarkasteleminen, ja käskee sisään.\n\n\"Kiitoksia. Minulla olisi asiaa vain neidille.\"\n\nNyt patruunan katse lentää nopeasti varpaista päälakeen, sitten hän\npoistuu eikä palaa enää.\n\nMutta Kautisten poika ei tule levottomaksi, hän seisoo paikallaan\nkuin naulittu ja viimein hän istahtaa. Eteisessä nakuttelee suuri\nkaappikello, ja kolme entistä Kulhian omistajaa katselee häntä\nsisälle johtavien ovien päältä. On tämä hiukan toista kuin kuolleessa\nKautisessa.\n\nJa vihdoin tulee Kulhian tytär. Kalpenee, punastuu ja katselee\nneuvottomana odottajaa. Kautisten pojassa alkaa käydä, mutta hän\npysyttelee tyynenä ja harkitsevana.\n\n\"Minä tulin vain hakemaan neitiä ajelemaan\", sanoo hän.\n\n\"Hyvä. Haen vaan päällysvaatteeni\", vastaa Kulhian tytär.\n\nNäin hän ajelee ensimmäisen kerran Kulhian tyttären kanssa. Hän ei\ntunne tarvetta sanoa mitään, vaikka ihmiset pysähtyvät katselemaan\nheitä; hänestä on paras niinkuin on. Mitäpä hänellä oikeastaan\nolisikaan sanottavaa. Niin he kiertävät harjun ja ajavat Kirkkojärven\nympäri. Sitten hän kysyy, joko olisi aika mennä kotiin.\n\n\"En tiedä. Tehkää kuten itse haluatte.\"\n\nKautisten poika ei aja vielä kotiin. Hän ajaa Linnan tiluksille, jotka\novat pitäjän vanhimmat. Kun kierretään kartanon puistoa, huomaa hän,\nettä Kulhian tyttären sormessa kiiluu sormus.\n\n\"Minä olen kihloissa kruununvoudin kanssa\", sanoo Kulhian tytär.\n\n\"Vai niin\", vastaa Kautisten poika, mutta syrjäinen ei saata huomata,\nkuinka hänessä alkaa käydä ja jyskyttää. Sitten hän ehdottaa, että\najettaisiin kotiin.\n\n\"Sehän on kokonaan teidän vallassanne\", virkahtaa Kulhian tytär.\n\"Muuten: meidän häämme ovat jouluaattona.\"\n\n\"Vai niin. Siihen on siis vielä neljättä kuukautta.\"\n\nHevonen on käynyt kuinka on tahtonut, mutta nyt se yllytetään raviin ja\nse tekee komean kaaren Kulhian porraspäässä.\n\n\"Annattehan anteeksi, että vaivasin teitä?\" kysyy Kautisten poika.\n\n\"Totta kai.\"\n\nTämä oli siis heidän ensimmäinen tapaamisensa.\n\nKun Kautisten poika tulee kotiin, on hän raukea ja väsynyt, ja hänen\najatuskoneistonsa on todella jollakin tavoin joutunut epäkuntoon. Hän\nheittäytyy pitkäkseen, tuijottaa kattoon eikä saa kiinni yhdestäkään\njärjellisestä ajatuksesta.\n\n\"Hän sanoo olevansa kihloissa kruununvoudin kanssa\", puhelee hän\nitsekseen, ja sitten hän nousee ja menee ikkunaan, mutta näkee vain\nsyysmyrskyn raivoavan.\n\nSateet heittäytyvätkin tänä vuonna tavattoman pitkällisiksi, eikä\nyhtään täysin kirkasta päivää näy välillä. Syyskuun lopulla ovat\njo puut aivan paljaina, kynnetyt pellot vellinä ja metsät uhoavat\nkosteutta ja kylmyyttä. On melkein kuin marras- ja lokakuun rajamailla\ntoisinaan. Ja Kautisten poika viettää pitkiä, kuumeisia päiviä. Niinpä\nhän taas eräänä päivänä ajelee Kulhian tyttären kanssa. Tällä kertaa\nhänet on vastaanottanut Kulhian rouva ja luonut häneen pitkän, kysyvän,\npuoleksi moittivan katseen.\n\n\"Ettekö käy istumaan?\" oli Kulhian rouva kysynyt.\n\n\"Kiitos en. Minä odotan vain neitiä lyhyelle ajeluretkelle.\"\n\nMutta Kulhian rouva on tarmokas nainen ja tottunut puhumaan suunsa\npuhtaaksi. Hänen mahtava olentonsa täyttää koko oviaukon.\n\n\"Tiedättekö\", sanoo hän, \"minä en ollenkaan kannata teidän\najeluretkiänne. Minusta tuntuu, kuin koko kartanon rauha olisi\nhäiriintynyt, ja tyttäreni on sitäpaitsi kihloissa.\"\n\nUlkona piiskaa vihmasade viheliäistä maata, mutta Kautisten pojan\nsilmät kirkastuvat ja hymy leviää pian yli kasvojen.\n\n\"Niin, kruununvoudin kanssa\", vastaa hän. \"Minä tiedän sen kyllä.\"\n\nKoskaan Kulhian rouva ei ollut uskonut, että Kautisten väki osaisi\nhymyillä tuolla tavoin.\n\nNyt ajelevat sitten Kulhian tytär ja Kautisten poika toisen kerran.\nTällä kertaa Kautisten poika tuntee itsensä hiukan saamattomaksi ja\nneuvottomaksi, hänen pitäisi kaiken todennäköisyyden ja hyvien tapojen\nmukaan edes nyt puhua jotakin, mutta hän ei keksi sanoja. Ja hän tekee\ntaas entisen kierroksen, kiertää Linnan kartanon puiston, harjun ja\nKirkkojärven ja miettiessään hän kiiruhtaa hevostaan yhä nopeampaan\njuoksuun. Eihän hänellä tosin nytkään ole erikoista esilletuotavaa,\nmutta on outoa hakea jo toinen kerta vieras nainen ajelemaan kanssaan\neikä millään tavalla perustella sitä.\n\n\"Nyt on kaunis ilma\", sanoo hän vihdoin tuulen ja vihmasateen piestessä\nkasvoja.\n\nKulhian tytär naurahtaa lyhyesti ja ohimenevästi, ja Kautisten poika\nnykäisee vaistomaisesti suitsista.\n\n\"Tarkoitan, että tämä on onnellinen tilanne\", oikaisee hän ja antaa\nhevosen juosta kuinka tahtoo.\n\nNyt Kulhian tyttären silmäluomet värähtävät hermostuneesti eikä hän\nvastaa mitään, katselee vain kylmästi ja tunteettomasti harmahtavaa\navaruutta.\n\n\"Ehkä ajamme kotiin jo\", sanoo hän vihdoin.\n\n\"Kulhiaanko?\" kysyy Kautisten poika ajatuksettomasta\n\n\"Niin, Kulhiaan. Luonnollisesti. Sehän on minun kotini.\"\n\nAjeluretki oli kestänyt kolme tuntia, ja nämä olivat ainoat sanat,\njotka heidän välillään vaihdettiin.\n\nMutta tällaisista tilanteista yltyvät niin sanoaksemme runolliset\nmielikuvat. Ja Kautisten poika paloi kuin kuumeessa. Silloin hän ei\nmuistanut, mitä suuri tohtori Wernitz Saksanmaalla seitsemän vuotta\nsitten oli sanonut. Proosaahan hän oli sanonut, totisinta proosaa,\nmutta sitä ei Kautisten poika muistanut. Hän vain kulki, silmäluomet\npolttavina, ja tähtäsi sinnepäin, mistä Kulhian vaaleanruskea pääty\nkohosi. Kulki, katsoi, mietteissään rakenteli ja ajatteli Kulhian\ntytärtä.\n\nToisin Kulhian tytär. Häneen oli tullut ikäänkuin suurta\nalistuvaisuutta, ja veret poskipäillä olivat kenties hiukan kalvenneet.\nMutta nenän kaarevuus oli käynyt huomattavammaksi ja sierainten\nvärähtely herkemmäksi, alahuuli oli käynyt esiinpistävämmäksi, ja\nsilmät, jotka ennen olivat loistaneet kuin pohjaton meri, olivat\nkuin yön vanha jää. Hän oli luopunut kamarielämästään ja tullut\ntoimelliseksi ja asialliseksi, mutta iltaisin kostuttivat kyyneleet\nhänen päänalaisensa ja hän katseli Kautisten yläkerrasta tuikkivia\ntulia.\n\nNiin kuluu viikko ja niin kuluu toinenkin, ja muutamana päivänä he taas\nkohtaavat toisensa Karhumäen tienoilla.\n\n\"Minä en enää ole kihloissa kruununvoudin kanssa\", sanoo Kulhian tytär.\n\n\"Vai niin\", vastaa Kautisten poika, säpsähtää ja kalpenee. \"Ehkä teitte\najattelemattomasti\", jatkaa hän tovin kuluttua.\n\n\"Voi olla\", myöntää toinen tunteettomasti. \"Minä en kuitenkaan\ntahtonut, ja vanhempani surevat sitä kovin.\"\n\nNuori, lämmin veri läikähtelee Kautisten pojan rinnassa ja taitaa\nläikähdellä toisenkin. Tällä kertaa he kulkevat jalkaisin vettyneellä,\nkuraisella maantiellä ja tuntevat jossakin määrin olevansa poissaolevia\nja — uskaltaisimmeko sanoa — onnellisia. Kautisten pojan silmät\nloistavat, ja Kulhian tyttären hienosti piirtynyt, punainen suu on\nhymyssä.\n\n— Hän ei ole enää kruununvoudin kihlattu, — ajattelee Kautisten poika\nriemuiten.\n\nJa hetken hän tahtoisi hypätä ilmaan ilosta, mutta hillitsee itsensä ja\npuree hampaansa yhteen. Se johtuu Kautisten haltijain vanhasta tavasta\neikä siitä, että hän muistaisi, mitä suuri tohtori Wernitz seitsemän\nvuotta sitten oli sanonut.\n\nEikä syrjäinen saata huomata mitään. Maailman jokapäiväisiin ilmiöihin\nkuuluu, että kihlauksia puretaan. Niistä puhutaan aikansa, selitellään\npuolin ja toisin, ja kun ei uutta sytykettä löydetä, niin vaietaan.\nKulhian tytär on talousaskareissa päivisin, kylmänä ja tunteettomana,\nja nyyhkyttelee öisin. Joskus he tapaavat toisensa maantiellä. Mitä se\nsyrjäisiin kuuluu. Heidän mielipiteensä ja arvostelunsa eivät ulotu\nKautisiin eivätkä Kulhiaan.\n\nNiin elävät he molemmat, Kautisten poika ja Kulhian tytär, kumpikin\ntahollaan korkeinta aikaansa, tapaavat toisensa joskus maantiellä,\nmutta hetken tunnelmat eivät pukeudu sanoiksi. Elävät kumpikin\ntahollaan kahden virstan päässä toisistaan ja ajattelevat toisiaan\ntaukoamatta ja kiihkoisasti. Ja jossakin kirkonkylän seuduilla astelee\nherra kruununvouti taskussaan sormus, jonka hän aikoinaan suurin\ntoivein oli ostanut, ja Kulhian patruuna katselee kulmiensa alta\ntytärtään ja tokaisee tyytymättömänä:\n\n\"Ihme, ettet sinä jo rupea tekemään runoja.\"\n\nSillä — luvalla puhuen — eihän kukaan lähelläoleva enää saata olla\nepätietoinen siitä, että Kautisten hullu poika rakastaa Kulhian\nkaunista tytärtä ja päinvastoin.\n\nMutta Kulhian tyttären korkein aika ei pukeudu runomuotoon. Hän\nvalvoo ja nyyhkii, mutta on ensimmäinen kylmässä asiallisuudessa ja\ntoimellisuudessa, ja kun marraskuu sataa ensimmäisen lumen, panee hän\nlähetin viemään kirjelippua Kautisiin.\n\n\"Sanokaa, mitä Te minusta tahdotte?\" lukee Kautisten poika kirjelipusta\neikä mitään muuta.\n\nJa silloin Kautisten poika ikäänkuin heräsi unesta, johon oli pitkäksi,\npitkäksi aikaa nukahtanut.\n\nHän muisti ne vuodet kahdeksan, yhdeksän vuotta sitten ja olonsa\nSaksanmaalla ja suuren tohtori Wernitzin. Mutta lähetti seisoi\nalakerran eteisessä ja odotti vastausta.\n\nHänet valtasi suuri ja pyhä kauhu, kylmä hiki virtaili pitkin hänen\nruumistaan, ja hän kieriskeli vuoteella ja vaikeroi. Edessään hän näki\noman itsensä kaksoisolentona, entisen ja nykyisen, ja se entinen oli\nkokonaan tuhonnut nykyisen.\n\n— Kas vain, tämän piti tuleman, ja siinä sinä nyt kieriskelet,\nKautisten poika. Edestä syömätön löytyy, löytyy kuin löytyykin.\n\nMutta kun lähetti aikansa turhaan oli odottanut, lähti hän tiehensä ja\njätti Kautisten pojan kieriskelemään ja tekemään tiliä oman minänsä\nkanssa. Niin valvottiin kahdella taholla, Kulhiassa ja Kautisissa,\ntoisessa värähdellen ja odottaen, toisessa tuskaillen, hammasta purren\nja hikeä valuen. Ja kummallakin taholla rakastettiin.\n\nKolmantena päivänä Kautisten poika voitti itsensä. Hänen huulensa\nolivat polttavat ja kuivat, hänen silmiensä ympärillä oli sinertävät\nrenkaat, ja koko hänen olemuksensa vapisi ja hytkähteli, mutta\najatukset juoksivat suorina ja määrätietoisina. Sitä voi vaatiakin\nKautisten pojalta.\n\nHevonen oli valmiina viemään häntä asemalle, ja hänellä oli jo\npäällysvaatteet yllään, kun hän kirjoitti seuraavan vastauksen:\n\n\"Minä rakastin Teitä, niinkuin silloin kun ensi kerran rakastetaan:\nintohimoisesti, mutta kauniisti myöskin. Ja Teidän takianne unohdin,\nmitä suuri lääkäri Saksanmaalla minulle seitsemän vuotta sitten sanoi.\nHän sanoi: 'Ja tästä eteenpäin, nuori ystäväni, te ette enää koskaan\nettekä missään mielessä katsele naista. Ette katso häneen ettekä kajoa\nhäneen. Siinä on rangaistusta yllinkyllin.' — Siitä ymmärrätte, ettei\nminulla ole oikeutta tahtoa Teiltä mitään. Antakaa anteeksi koko\nolemassaoloni, sillä minä rakastin Teitä liian paljon. Ja nyt minä\nlähden.\"\n\nHän sulki kirjeen huolellisesti ja pani lähetin viemään sitä Kulhian\nkartanoon. Sitten hän astui rekeen, ja hetkistä myöhemmin kiidätti\nvauhko hevonen häntä asemalle.\n\nKautisten poika oli ollut tavoilleen uskollinen, sillä maa oli ensi\nkertaa yltyleensä valkoisen, puhtaan lumen peitossa.\n\n\n\n\nKruununvouti\n\n\nHerra kruununvouti on siivo mies ja hiljainen mies, mutta hän ei pidä\nsiitä, että häntä kutsutaan herra kruununvoudiksi. Häntä on puhuteltava\nherra kapteeniksi, sillä hän on ollut luutnanttina hajoitetussa\ntarkka-ampujapataljoonassa ja joutunut lakkautuspalkalle alikapteenin\narvolla. Sotaherra on aina sotaherra. Ja nyt hän muun lisäksi on vielä\nsuorittanut tuomarintutkinnon.\n\nMutta mitäpä kihlakunta siitä. Sen mielestä kruununvouti on\nkruununvouti. Eikä herra kapteeni siitä sen enempää välitä, hän antaa\nasian olla sillään.\n\nAikoinaan herra kruununvouti on pitäjän herrain kanssa keskustellut\nmuun muassa kysymyksestä, voiko naisten läsnäollessa kirota.\n\n\"Ei\", sanoivat pitäjän herrat, \"naisten läsnäollessa ei voi kirota\".\n\n\"Kyllä\", sanoi herra kruununvouti, \"naisten läsnäollessa voi kirota\nyhtä hyvin kuin muulloinkin. Mutta naiset eivät pidä siitä. Sitäpaitsi\nsitä ei katsota sivistyneeksi\".\n\nNäin puhui sotaherra, jonka entiseen ammattiin kiroamisen katsottiin\nkuuluvan oleellisena osana. Siitä oli kulunut pitkän aikaa, siitä\nsellaisesta keskustelusta, ainakin hänestä siltä tuntui, vaikkei siitä\nsuinkaan ollut kuin vuosi vain. Tuskinpa niinkään pitkä aika.\n\nOlihan sekin ollut aikaa, hiljaista ja varovaista kortinpeluuta,\nilta-istuntoja milloin täällä, milloin tuolla, ja todinjuontia.\nMutta siitä alkaen kuin herra kruununvouti joutui kihloihin Kulhian\npatruunan tyttären kanssa, on hän jollakin tavalla pitäjän herroista\nvieraantunut. Eivät he enää jytisevin vaunuin tai nytkyvin kiesein aja\nkruununvoudin talolle, vaan pitävät ilonsa keskenään.\n\n\"Kuinka se on mahdollista\", kysyivät he toisiltaan, \"kuinka hän Kulhian\ntyttären oikein sai?\"\n\nEivätkä he löydä vastausta kysymykselleen, ja jos heillä olisi\nrohkeutta kysyä herra kruununvoudilta itseltään, niin ei hänkään\nvarmaankaan osaisi siihen vastata. Hän on kihloissa Kulhian tyttären\nkanssa, sillä hyvä, siihen saa tyytyä. Miten hän siihen on joutunut,\nsitä hän ei osaa selittää.\n\nHerra kruununvoudin talo on siis pantu uudelleen kuntoon, vanha tomu ja\nnoki on poistettu ja paikat on kiilloitettu, putsattu ja puleerattu.\nKatsokaa messinkisiä, kiiltäviä käsipuita ja ison salin lattiaa, joka\non ruotsalaista parkettia. Sellaisia ei ole kuin Kautisissa, jos lie\nsielläkään. Kuka tietää.\n\nKautisissa, niin. Muutamana päivänä kerrotaan herra kruununvoudille,\nettä äsken näkyi Kulhian tytär kulkevan sateisella, syyskuraisella\nmaantiellä sen Kautisten puolihullun pojan kanssa.\n\n\"Vai niin\", vastaa herra kruununvouti.\n\nSillä asia ei liikuta häntä. Hän on kyllä kihloissa, mutta Kulhian\ntytär on sittenkin hänelle kaunis ja kaukainen kuin uni, hänet voi\nnähdä ja häntä voi muistella, mutta häneen ei voi koskea.\n\nJa herra kruununvouti alkaa soittaa, mitäpä hän muutakaan voi tehdä.\nHänen musta tukkansa alkaa ohimoilla saada harmaita hiuksia, mutta —\nhän tietää sen — tuli hänen silmistään ei ole hetikään sammunut ja\nhänen käyntinsä on joustava kuin nuorukaisen. Epäilemättä Kulhian tytär\nitse parhaiten tietää, mitä tekee.\n\nKuitenkin hän eräänä iltana ajaa Kulhiaan. Ei tänä vuonna arvatenkaan\nlunta tulekaan, syksyinen tuuli vain tuivertelee ja ilma on\nläpipääsemättömän musta. Tulet tuikkivat Linnan kartanosta, kirkkaat\nja itsetietoisen näköiset tulet niinkuin rikkailla ainakin, mutta\nmökkiryhmän valkeat ovat himmeät ja vaivaisen näköiset.\n\n\"Minä ajattelen\", sanoo herra kruununvouti, \"että häät pidettäisiin\njuhlien vaiheilla, ehkäpä jouluaattona.\"\n\nKulhian patruuna katselee sikariaan.\n\n\"Kuinka vain\", vastaa hän. \"Mutta jouluaattona... eikös pappien\nsilloin, ymmärtääkseni, pidä valmistautua juhliin. Mutta kuinka\ntahdotte, en osaa siihen sanoa sinne, en tänne.\"\n\nPatruuna on kodikas mies ja luo katseensa vaimoonsa ikäänkuin\nkysyäkseen, että \"kuinkasta sinä, äiti, olet tämän asian itse tykönäsi\nharkinnut.\" Mutta Kulhian patrunessa on iso ja leveä ja käskemään\ntottunut, hän pyörittelee vain lihavia, valkeita käsiään eikä vastaa\nmitään; hyvä on, että asia tulee järjestykseen ja hyvä on, että\nkartanoon saadaan kunnollinen vävy.\n\n\"Vaikka\", jatkaa herra kruununvouti, \"eihän tämä asia yksinomaan\nminusta riipu eikä teistäkään.\"\n\nEivätkö Kulhian tyttären silmät, jotka ovat olleet kuin tyven,\nselittämätön meri pilvisäällä, eivätkö ne hetkeksi välähdä niinkuin\njärvenpinta silloin, kun aurinko haihtuvaksi tuokioksi heittää sille\nsäteensä ja eikö tummaan, verhottuun ääneen ole tullut kuin helähdys\nsalatusta ilosta.\n\n\"Miten vain tahdot, kruununvouti\", vastaa hän. Ja sitten: \"Sanoitko\njouluaattona? Olkoon sitten jouluaattona.\"\n\nMutta ei herra kruununvouti ole sen iloisempi, kun hän syyspimeän läpi\najaa kotiinsa, eikä hänen mielensä tule sen valoisammaksi, vaikka hän\nkäskee sytyttää valot kaikkiin huoneisiinsa ja antaa pianon soida.\n\nHerra kruununvouti on yksinäinen, hänellä on virkansa, pienet\nrikkautensa ja suuri, laaja huoneustonsa eikä mitään muuta. Muutamana\niltana oli hän puhunut siitä Kulhian tyttärelle ja Kulhian tytär\nnyökäyttää vaaleaa päätään ja luo häneen pitkän katseen sinisistä\nsilmistään.\n\n\"Hyvä on\", sanoo hän, \"tiedän, mihin aiotte tulla. Minä rupean\ntoveriksenne teidän yksinäisyyteenne\".\n\nSellaista se oli ollut. Oliko se kenties jonkunlaista sääliä? Herra\nkruununvouti lyö loppuakordit ja huoahtaa. Sotaherrana hänen oikeastaan\npitäisi kirota.\n\nSeuraavana aamuna, varsin varhain, hän saa vieraan. Se vieras on hieno\nmies, vaikka tuoksahtaakin hiukan väkeville. Mutta muuten kai hän ei\nvoisi puhua. Jos herra kruununvoudilta jälkeenpäin tiedusteltaisiin,\nminkä näköinen kävijä oli, niin hän ei voisi antaa tyhjentävää\nselvitystä. Jotakin tummaa siinä vain oli ja jotakin niinkuin erämaasta.\n\n\"Istukaa\", sanoo herra kruununvouti.\n\n\"Kiitos\", vastaa vieras, muttei istuudu. \"Minä olen Kautisten\nkartanosta, tiedättehän.\"\n\n\"Tiedän\", sanoo herra kruununvouti, muttei saa terästetyksi katsettaan.\n\n\"Ja minä tulin vain katsomaan, minkä näköinen te olette\", jatkaa\nvieras. \"Sitä ette panne pahaksenne\".\n\n\"En.\"\n\n\"Lisäksi minä tahdoin sanoa teille, että kyllä kai te nyt olette\nonnellinen.\"\n\nHerra kruununvouti nousee seisomaan. Hän ojentautuu koko pituuteensa.\nPitääkö hänen sanoa: \"Tuossa on ovi, herra\". Mutta mies ei ole tullut\npilkalla, nyt hän jo nähtävästikin ajattelee jotakin muuta ja kääntyy\nlähteäkseen.\n\n\"Tämän minä vain tahdoin sanoa teille, kruununvouti\", lopettaa hän.\n\"Hyvästi\".\n\n\"Hyvästi\", vastaa herra kruununvouti soinnuttomasti.\n\nSen päivän ehtoolla ei kruununvoudin talo ole valaistu eikä piano soi.\nHän istuu työhuoneessaan ja joskus hän nousee ja kävelee läpi pimeitten\nhuoneitten rakennuksen päästä päähän.\n\n\"Illallinen olisi katettu\", sanoo emännöitsijä.\n\nHerra kruununvouti herää kuin jostakin unesta.\n\n\"Kiitoksia\", vastaa hän, \"mutta minä en syö illallista tänään\".\n\n\"Onpa tämä kummallista\", ajattelee vanha ja kokenut emännöitsijä.\n\"Ensin käy Kautisten nuori herra, sitten kapteeni kuljeskelee pimeässä\neikä syö illallista. Alkaakohan totisakki pian taas kokoontua?\"\n\nMutta totisakki ei ala kokoontua, ei ainakaan vielä. Herra kruununvouti\najattelee vain, että hänestä on viime aikoina tuntunut siltä kuin\naurinko olisi paistanut yölläkin ja kuin aavistettava, tuskin\nhuomattavissa oleva pilvi nyt juuri olisi vetäytynyt sen eteen. Mutta\nkun hän tulee kauemmaksi ajatuksissaan, naurahtaa hän niille itsekseen.\nAurinko, mikä helvetin aurinko yöllä paistaisi tälle pallonpuoliskolle!\nTähti se on, joka on tuikkinut, kirkas ja välkehtelevä tähti, joka\njuuri senvuoksi näyttää niin kauniilta, että se on niin kaukana ja\nkorkealla.\n\nSitten hän aikoo sekoittaa itselleen grogin, mutta lopultakaan hän ei\nsitä tee. Miksi hän ottaisi grogin? Hänhän voisi menettää miehekkään\ntasapainonsa ja kirjoittaa tunteellisen kirjeen. Eikä se sovi hänelle.\n\nJa hän menee taas pimeän huoneen ikkunan luo, jonne tulet paljaaksi\nriistetyn puiston läpi tuikkivat kylältä ja Linnan kartanosta. Mutta\nvaikka hän kuinka vetää kulmakarvansa ryppyyn ja puristaa huulensa\nyhteen, ei hän voi olla itsekseen huoahtamatta:\n\n\"Miksikä tämän teit, Kulhian valkoinen tytär?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka eihän Kulhian vaalea, äänetön tyttö ole hänelle mitään tehnyt.\nHänen omatuntonsa saattaa kyllä hyvinkin kestää tarkastuksen.\n\nMutta eräänä aamuna se tulee. Herra kruununvouti on juuri silloin\nasettunut pöytänsä ääreen virkatoimiinsa ja on syrjäisestä hyvinkin\njuhlallinen nähdä. Ulkona on sateista ja harmajaa ja ikkunat valuvat\nvettä, mutta työhuoneessa on lämmintä ja viihtyisää ja uunissa palaa\ntuli. Ja herra kruununvouti istuu ja kirjoittaa.\n\nSilloin Kulhian renki vääntyy sisälle.\n\n\"Täällä olisi muuan pieni paketti\", sanoo hän, \"ja kirje. Patruuna\nlähetti.\"\n\n\"Patruunako lähetti\"? kysyy herra kruununvouti varmuuden vuoksi ja\ntuntee piston rinnassaan.\n\n\"Niin, patruuna.\"\n\n\"Sanoiko hän, tuleeko vastausta.\"\n\n\"Ei se siitä puhunut mitään.\"\n\n\"Hyvä on. Pankaa ne tuohon pöydälle.\"\n\nSitten mies saa mennä.\n\nHerra kruununvouti kirjoittaa virkakirjeensä loppuun, kirjoittaa\nuhallakin. Hän juontaa kasvonsa koviksi ja tunteettomiksi, mikä on\nmennyt, se on mennyt. Hänhän on antanut parhaan ikänsä mennä työssä ja\nasiallisessa toiminnassa, miksi hän nyt rupesikaan...\n\nSorein kynänvedoin herra kruununvouti allekirjoittaa virkakirjeensä,\npanee sen laskoksille ja sulkee kellertävään kuoreen. Mutta sydäntä\nvihlaisee, niinkuin hän muistelee joskus nuorempana tapahtuneen.\n\nVaikk'eihän hän vielä tiedä, mitä Kulhian lähetys sisältääkään.\nOhimennen, kuin varkain, ottaa hän kirjeen ja paketin pöydältä ja menee\nsisähuoneisiin. Varovaisesti leikkaa hän kuoren auki ja ottaa esille\nkirjeen, joka on Kulhian patruunan hiukan kankeaa käsialaa. Eikä se\npitkä olekaan.\n\n \"Tyttäreni pyynnöstä lähetän tämän. En minä ollenkaan ymmärrä, mistä\n tämä nyt tuli. Mutta minä toivon hartaasti, että aika tasoittaa sen.\n mitä mahdollisesti on ollut välissä. Käykää talossa.\"\n\nHerra kruununvouti hymähtää, mutta hän ei tiedä, että veret samalla\npakenevat hänen kasvoiltaan. Turhaan Kulhian patruuna kirjoittaa\nmelkein kuin anteeksipyytäen, — Kautisten poika, se puolihupsu, tuli ja\nvei. Siinä ei ole sen enempää puhumista.\n\nPolkaistako jalkaa, kirahtaako! Se kannattaisi, mutta se ei parantaisi\ntapahtunutta tosiseikkaa. Onko hän rakastanut? On, omalla hiljaisella\ntavallaan, itsekseen, toiselle sitä näyttämättä. Ja se kai oli päivä\npäivältä kasvanut hänen itsensä siitä tietämättä.\n\nTuliko hän tunteelliseksi, eikö hänestä tuntunut kuin jokin hänen\nsisässään itkisi. Häntähän tukehdutti ja pakahdutti. Pois se, hän\nei ollut enää niitä miehiä, jotka poimivat lähtiä taivaalta. Sitä\ntehdäkseen täytyy olla runoilija, runoilija millä tavalla tahansa.\n\nMitä hän viitsii avata kääröä. Hän tietää, että sileä, kultainen sormus\nsieltä pyörähtää lattialle. Mutta hän avaa sen kuitenkin.\n\n\"Tässä se siis on\", sanoo hän ja hänen ensi ajatuksensa on viskata se\njonnekin.\n\nSitten hän alkaa katsella omaa kiiltävää sormustaan.\n\n\"Minun kai olisi lähetettävä tämä takaisin\", ajattelee hän ja ottaa sen\njo sormestaan, mutta asettaa sen taas entiselle paikalleen.\n\n\"Ruoka olisi pöydässä\", ilmoittaa emännöitsijä.\n\nHerra kruununvouti ei sitä kuule. Hän istuu tunti tunnin jälkeen ja\ntarkastelee sormuksia ajattelematta mitään, mutta joka hermollaan\ntuntien. Alkaa jo hämärtää.\n\n\"Nyt olisi jo päivällisen aika\", ilmoittaa emännöitsijä toistamiseen.\n\n\"Pankaa puita pesään, minulla on kylmä\", sanoo herra kruununvouti.\n\nHäntä palelee todellakin, sillä ulkona sataa ja kylmä viima tulee\njärveltä käsin. Mutta kun emännöitsijä tuo puita, sanoo hän uskotun\npalvelijan suulaudella:\n\n\"Kulhian tytär ja Kautisten poika siellä taas näkyivät ajelevan\nLinnasta käsin.\"\n\n\"Vai niin\", vastaa herra kruununvouti hiljaisesti.\n\n\"Kun tarkenevatkin tällaisella jumalanilmalla\".\n\n\"Hm\", sanoo herra kruununvouti.\n\nJa hän tarkastelee edelleenkin välkkyviä sormuksia.\n\n\"Kun Kautisten poikaa ei sinulla enää ole\", sanoo hän itsekseen, \"niin\ntule silloin hakemaan omasi, minun omani tai molemmat. Yön uni, tähden\nlento, — mikä meni, se meni, mutta toivomasta ei kukaan kiellä.\"\n\nMutta kun herra kruununvouti asettaa molemmat sormukset laatikkoon,\neivät taivaankannella kimmeltele tähdet. Sade piiskaa ikkunaruutuja ja\npimeys on läpäisemätön eikä kruununvoudin talosta kuulu pianonsoitto,\nvaan ikkunat ovat mustat ja pimeät ja kahlekoira ulvoo koppinsa\nedustalla, mutta muuten on talossa autiota ja yksinäistä niin kuin\nasuisi siellä suru.\n\n\n\n\nViimeinen harha-askel\n\n\nVieras maa ja vieraat ihmiset ja vieraat, oudot rakennukset ympärillä.\nMonessa maassa ja monessa kaupungissa hän on käynyt, muttei milloinkaan\ntässä. Ja monia, monia vieraita ihmisiä hän on nähnyt, muttei\nmilloinkaan näitä.\n\nKirkkojen kellot soivat ja sade putoaa maahan, lempeä ja lämmin sade,\nja Kautisten poika kulkee kadulta kadulle ja puistosta puistoon.\n\nSateisena sunnuntaipäivänä, valkenipa tuo päivä missä tahansa, elämä\naivan kuin hetkeksi seisahtuu. Mietitään sitä mikä on mennyt tai ei\nmietitä mitään, jotkut ovat tehdyn tai teeskentelemättömän hartaita\nja ajattelevat pelolla, että joskus on itsekunkin kuoltava. Ilman\nsitä pelkoa ei ylimalkaan mitään hartautta olisikaan, ei tehtyä eikä\nteeskentelemätöntä.\n\n\"Mikä päivä nyt on?\" kysyy Kautisten poika ensimmäiseltä\nvastaantulijalta.\n\n\"Saastattoman sikiämisen.\"\n\n\"Hm, kiitos\", murahtaa Kautisten poika ja koettaa palautella mieleensä\njotakin. Mutta sellaista päivää hän ei muista, sellainen ei kuulu\nmeidän uskontoomme.\n\nJa hän kulkee taas eteenpäin ja sairaus polttaa suonissa. Hän ei tahdo\nmiettiä eikä hän tahdo ajatella sitä, mikä on saavuttamatonta, hän\ntahtoo vain mennä eteenpäin ja unohtaa.\n\nJa kirkkojen kellot soivat.\n\nMitä on ylimalkaan tämä mainen vaelluksemme. Me synnymme kuollaksemme,\nsiinä vanha totuus. Toiselta elämä sujuu raskaammin, toiselta\nhelpommin, mutta vaikka miten suuria puuhaisimme, ei maailma siitä\nmuutu ja hauta on edessä joka tapauksessa.\n\n\"Niin vainkin, Kautisten vanhin ja ainoa poika.\"\n\nHän painaa hatun syvemmälle päähänsä ja jouduttaa askeleitaan.\nEteenpäin hänen täytyy.\n\nMe synnymme kuollaksemme, ja siinä Kautisten ja Kulhian rajamailla\nsyntyi myöskin jotakin kuollakseen. Sikisi ja syntyi saastattomasti.\nJa kuoli, koska se oli kuollakseen syntynytkin. Se täytyi tietää ja\nymmärtää edeltäpäin.\n\nSade hellittää hetkeksi, aurinko pilkahtaa esiin ja Kautisten poika\ntuntee itsensä synkäksi ja kuin kaikkien katselemaksi. Mutta pian alkaa\ntaas sataa. Kunhan päivä nyt vain menisi ja tulisi pimeys.\n\nVaan se ei mene. Vain harmaus, sade ja raskaus antavat aavistaa\npimeyden, joka on tuleva, tähdettömän pimeyden. Ihmiset kulkevat ohitse\nja joku luo häneen ohimennessään välinpitämättömän katseen.\n\nEi Kautisten poika muista hänen nimeänsäkään, lieneekö hän sitä\nmilloinkaan kuullutkaan. Hän muistaa vain totisen metsän, maantien ja\njotakin sinistä ja ihmeellisen vaaleaa.\n\nOliko hän silloin, tämän ihmeellisen vaaleuden kohdatessaan kenties\njotakin tietoisesti tai tiedottomasti suunnitellut, jotakin, joka\nehkä oli tekemisissä edessäpäin olevan elämän kanssa? Ei hän tiennyt,\nei tiennyt, mutta sen hän tiesi, ettei hänellä siihen ollut oikeutta\nja ettei hän ainakaan ollut siitä mitään puhunut. Tuskin he olivat\npuhuneet muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi. Hänen velvollisuuksiinsa\nkuului antaa ihmisten olla rauhassa. Vieläkin enemmän: parempi oli,\nettei hän heitä lähestynytkään.\n\nKautisten poika puree yhteen hampaitaan ja kiroilee itseään nyt\nniinkuin monesti ennenkin. Kulhia on siellä kaukana ja vanhemmat\nmyöskin ja hän itse täällä. Mutta oma syy, oma syy, älä yritä\nvierittää sitä kenenkään toisen niskoille. Kävele vain täällä ja odota\nvälttämättömästi tulevaa.\n\nJa Kautisten poika huokaisee ja huomaa, että hänen on enää suotta\nkirota itseään. Että hän jo muutamia aikoja sitten on kirottu. Että\npimeyteen tuomitut voivat katsella tähtiä vain kaukaa. Ja että se, mikä\noli tapahtunut Kautisten ja Kulhian rajamailla, oli ollut vain tähden\nkatselemista.\n\n\"Hyvä on\", koettaa hän tyynesti ja paatuneesti ajatella, \"mikä on\nmennyt, se ei tule takaisin. Kastuukin tässä. Pitäisi mennä ravintolaan\nlämmittelemään ja syömään.\"\n\nLiput satamassa riippuvat märkinä ja surkeina pitkin tankoja eikä\nKautisten poika löydä mitään sopivaa ravintolaa.\n\nHän paaduttaa vieläkin mieltänsä.\n\n\"On tämäkin merkillinen kaupunki\", sanoo hän itsekseen. \"Vain yhtä\njuhlaa ja hymistystä.\"\n\nNäin hän sanoo, mutta koko ajan hän ajattelee jotakin Kautisten ja\nKulhian rajamailta, ajattelee kaukaisesti, taltutellen ja vältellen. Ja\nvilunpuistatukset yltyvät.\n\nKautisten poika hymähtää ja kohauttaa olkapäitään. Kirkkoon kai tässä\non mentävä, se näkyy kuuluvan tämän kaupungin tapoihin.\n\nMutta kirkko on miltei tyhjä. Taustalla kukitetut alttarit ja sivuilla\nmustaverhoiset rippituolit, siellä täällä joku rukoileva, ja kaiken\nyllä, kuin avaruudesta kuuluvana, hiljainen urkujenhyminä. Kautisten\npoika ottaa hattunsa ja aikoo lähteä.\n\n\"Jos tahdotte rukoilla, on täällä oikeus viipyä. Ja kyllä muutenkin.\"\n\n\"Anteeksi, mutta minä en kuulu tähän uskontokuntaan\", vastaa Kautisten\npoika ja pyörittelee hattuaan. \"Olen vain muuten katselemassa.\"\n\n\"Tuolla ylhäällä\", sanoo mies lempeästi, \"eivät uskontokunnat mitään\nmerkitse.\"\n\n\"Aivan oikein\", myöntää Kautisten poika asiallisesti, \"se on hyvinkin\nmahdollista. En ole sitä asiaa tarkemmin harkinnut. Mutta mitä te\nminusta oikein tahdotte?\"\n\nHän tuntee olonsa rauhallisemmaksi ja viihtyisämmäksi kuin pitkään\naikaan, ja itsestään hän tulee ajatelleeksi, että pelkurit ja raukat\nviimeisillä hetkillään turvautuvat uskontoon. Hän ajattelisi eteenpäin,\nmuttei ehdi, kun toinen hänet keskeyttää.\n\n\"En halua teiltä mitään, mutta jos teillä on jotakin sydämellänne, niin\nkuuntelen kernaasti.\"\n\nKenelläpä ei jotakin olisi sydämellään. Kautisten pojalla on kokonainen\npitkä rekisteri, jonka hän Kulhian ja Kautisten vaiheilla olisi\ntahtonut saada olemattomaksi. Mutta mikä on ollut, se jää. Ehkä ei\nolisi aiheetonta kertoa kaikkea tuolle tuntemattomalle, ventovieraalle\npapille vieraalla maalla. Ehkä se, ellei juuri helpoittaisi, niin\nainakin antaisi uusia suuntaviivoja.\n\nNäin hän ajattelee, mutta kysyy siitä huolimatta:\n\n\"Oletteko te jesuiitta?\"\n\nMies hymähti.\n\n\"En juuri sitä\", vastaa hän, \"mutta kenties jotakin sinne päin.\"\n\nKautisten poika miettii, sitten hän ratkaisee.\n\n\"No, voittehan sen saada tietää, koska se teitä huvittaa\", sanoo hän\nvihdoin. \"Minä rakastan muuatta naista, mutten voi häntä saada.\"\n\n\"Ihminen rakastaa ja haluaa tässä maailmassa paljonkin, mitä ei voi\nsaada. Mikä tässä on esteenä?\"\n\n\"Olen sairas.\"\n\nNyt pappi luo häneen pitkän, tutkivan katseen.\n\n\"Nuoruutenne ylitsekäymisiäkö?\" kysyy hän.\n\nKautisten poika punastuu, sitäkin ensimmäisen kerran pitkästä aikaa.\n\n\"Niin\", myöntää hän. \"Sitäkin ja paljon muuta lisäksi.\"\n\n\"Mutta\", jatkaa hän hetken kuluttua, \"tiesinhän, ettette voisi minua\nauttaa. Olette nyt kuitenkin kaiken kuullut, ja siihen, mitä olen\nsanonut, sisältyy koko elämäni ja koko synnintunnustukseni.\"\n\n\"Se on todellakin paljon, hyvin paljon\", sanoo pappi ja nyökäyttää\najeltua päätänsä. \"Entä minne nyt aiotte mennä?\"\n\n\"Eteenpäin, aina vain eteenpäin, kunnes välttämätön piste tulee.\"\n\n\"Niin. Ja ajattelette mea culpa, mea maxima culpa, omalla syylläni,\nomalla suurella syylläni. Se on hyvä.\"\n\n\"En ymmärrä teitä.\"\n\n\"Tarkoitan, että teillä on syyllisyydentunto ja katumus, ja se on aina\nhyvä merkki. Herramme käyttää ihmeellisiä teitä halutessaan kääntää\nsyntisiä puoleensa: te ette ollut huomannut syntistä vaellustanne\nennenkuin olitte tavannut naisen, josta kerroitte, ettekä silloinkaan\nvielä huomannut syntiä synniksi, vaan kadutte ainoastaan sitä, että\nolitte hankkinut itsellenne parantumattoman taudin...\"\n\n\"Herra!\" keskeytti Kautisten poika kiivaasti.\n\nMutta pappi jatkoi rauhallisesti ja järkähtämättömästi:\n\n\"Ja sentähden loppuvaelluksenne tulee olemaan tarkoituksetonta\nkiertämistä paikasta toiseen, ainaista tunnonvaivaa, ainaista\nitsensäsyyttelemistä ja ainaista sen halajamista, jota ette koskaan\nvoi saada. Mutta minä rukoilen ja uskon, että te löydätte kirkkauden\nja rauhan. Misereatur tui omnipotens Deus... Armahtakoon teitä\nKaikkivaltias ja antakoon teille teidän syntinne anteeksi.\"\n\nNiin se oli sanottu. Askeleet kajahtavat autiossa kirkossa, kynttilät\njumalanäidin kuvan edessä lepattavat ja kukat tuoksuvat ja taas kuuluu\nkaiken yli urkujen hyminä kuin avaruudesta tulevana. Siinä seisoo siis\nKautisten vanhin ja ainoa poika. Ei hän ensin älyä, oliko tämä äskeinen\nunta vai tapahtunutta, mutta lopulta hän havahtuu ikäänkuin horroksista\nja horjuu suonet polttavina kadulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona on sade jo tauonnut ja katulyhdyt sytytetty. Ilma on kostea\nja raaka, ja Kautisten poika värisee viluissaan, mutta sitä hän ei\nhuomaa. Sen näköisenä kuin olisi loppuunajettu istahtaa hän lähimmälle\neteensattuvalle penkille.\n\nViimat yltyvät, lakkaavat sitten taas ja tulee yö. Mutta Kautisten\npoika ei huomaa sitäkään, hän vain istuu siinä, missä istuu ja\najattelee Kulhian tytärtä ja muutamia myöhäissyksyn päiviä.\n\n\"Ne eivät tule enää koskaan takaisin enkä minä enää koskaan teitä\nnäe, neiti, mutta ajattelemasta teitä ja rakastamasta teitä, — niin,\nsiitähän ei kukaan voi minua estää. Eikä kukaan sitä tahdokaan, ette\nedes te. Kenties, kentiespä te, siellä Kulhian yläkerrassa nähdessänne\nKautisten vanhan päädyn hiukan muistatte minuakin... Ainaista\nvaellusta, niinhän se sanoi...\"\n\nÄkkiä hän tuntee kyynelhelmen kuumentavan poskeaan ja nousee\nseisaalleen, mutta horjahtaa takaisin.\n\n\"Mitä helv...\", pääsee häneltä, \"olenko minä tunteellinen?\"\n\nAjatus pysähtyy tähän rientääkseen taas Kulhian tyttöön ja sitä tietä\najatukseen rauhasta ja kirkkaudesta. Sitähän se pappi, prelaatti, mikä\nhän lienee ollut, puhui. Misereatur tui...\n\nTähän Kautisten pojan tajunta sammui. Ja oli yö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän avaa silmänsä, ei hän tiedä, missä hän on. Hänen ympärillään on\nvain vaaleat seinät ja yhdellä seinällä jokin verho. Eikä mitään muuta.\n\n\"Toivon, etten olisi herännyt\", sanoo hän.\n\n\"Ellette olisi herännyt, missä sitten nyt olisitte?\"\n\nKautisten poika ei jaksa vastata. Hän kuulee vain hiljaisen, lempeän\nnaisäänen, muttei näe kysyjää. Hetken kuluttua hän jälleen avaa\nsilmänsä.\n\n\"Olenko minä sairas?\"\n\n\"Hyvin sairas.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Kuume.\"\n\n\"Entä muuta?\"\n\nKotvan hiljaisuuden jälkeen vastataan tukahtuneesti:\n\n\"Se mikä teitä aina seuraa.\"\n\nKautisten poika luulee purevansa hampaitaan yhteen, mutta sitä hän ei\nitse asiassa kykene tekemään.\n\n\"Neiti\", sanoo hän taas.\n\n\"Niin\".\n\n\"Kestääkö tätä kauan?\"\n\nNyt Kautisten poika kuulee sydämensä lyönnit. Huoneessa vallitsee\npitkä, odottava hiljaisuus.\n\n\"En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa sitä teille\", kuuluu viimein\nvienosti ja epäröiden, \"mutta ehkä teidän olisi hyvä tietää se.\"\n\n\"Niin, sanokaa vaan.\"\n\n\"Te ette, ellei ihmettä tapahdu, tule koskaan siitä nousemaan.\"\n\n\"Prelaatti siis erehtyi\", sanoi Kautisten poika viimein melkein kovasti.\n\n\"Miten erehtyi?\"\n\n\"Hän sanoi minun tulevan tarkoituksettomasti vaeltamaan... ja paljon\nmuutakin.\"\n\n\"Rukoilkaa ihmettä.\"\n\n\"Ihmeitten aika on ohi. Sitäpaitsi siitä ei kenellekään olisi hyötyä.\"\n\n\"Kuolemattomalle sielullenne.\"\n\n\"Hm.\"\n\nAika vierii. Kautisten poika ei tiedä, mitä hänen ääressään tapahtuu\ntai on tapahtumatta, ei, milloin hän on olemassa, milloin ei. Ja\nkerran hän herää siihen, että suuret, siniset silmät häntä katselevat.\nNähdessään, että Kautisten poika avaa silmänsä, kääntää nainen päänsä\npoispäin ja aikoo vetäytyä syrjään, mutta potilas saa tartutuksi hänen\npukunsa liepeeseen. \"Tekö se olette?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Älkää väistäkö, neiti. Katsokaa minuun vielä.\"\n\n\"Niin mutta... minulla ei ole siihen oikeutta...\"\n\nNainen seisoo epäröiden ja liikkumattomana. Viimein hän alkaa vetää\nhuntua kasvoilleen.\n\n\"Ei, ei\", pyytää Kautisten poika, ja nainen antaa hunnun olla.\n\n\"Sellaiset ne siis olivat\", sanoo Kautisten poika kuin itsekseen. \"Ja\nsellaiset... Sanokaa, neiti, olemmeko Suomessa?\"\n\n\"Mahdollisimman kaukana sieltä.\"\n\n\"Ah, niin. Mutta te ette tiedä, ettepä tiedä sitä tietä, joka vie\nKautisten tienhaarasta Kulhian puistokujalle, kiertää Kirkkojärven ja\nLinnan tilukset, ette tiedä sitä tietä ettekä mitä sillä tapahtui...\nKatsokaa, kesää seuraa syksy, ikuinen kaunis syksy, ja syksyn jälkeen\ntulee kuolema, valkea ja äänetön...\"\n\n\"Te ette saa kiihoittaa itseänne maallisilla mietteillä. Ajatelkaa\nsieluanne.\"\n\n\"Sieluani. Niin, näin paljon me emme milloinkaan puhelleet hänen\nkanssansa. Me ajelimme vain, kun sade putosi maahan, ajelimme\nja sanoimme hyvää päivää ja hyvästi. Minä en edes tiedä hänen\nristimänimeään, mutta mitä minä sillä tiedolla tein. Tehän ymmärrätte,\nettei meistä milloinkaan olisi voinut mitään tulla.\"\n\n\"Ymmärrän\", vastasi nainen soinnuttomasti ja peitti kasvonsa käsillään.\n\n\"Ottakaa pois kätenne, neiti. Tehän sanoitte, etten milloinkaan olisi\ntästä nouseva, ja se onkin minulle yhdentekevää. Saanko tietää teidän\nnimenne?\"\n\n\"Saatte sanoa minua miksi tahdotte.\"\n\n\"Hyvä on. Sinä olet siis nimetön niinkuin hänkin. Mutta hän oli\nKulhiasta, enkä tiedä, mistä sinä olet. Kuitenkin: sinä katselet\nsamalla tavalla kuin hänkin, vaikka kasvosi ovatkin erilaiset...\"\n\n\"Te houritte. Käskenkö tänne isän antamaan teille ehtoollisen ja\nviimeisen voitelun.\"\n\n\"Ei, minä en kuulu tähän uskontokuntaan, mutta jos tahdot, niin rukoile\nsinä minun puolestani, — niin, ja jos tahdot, myöskin hänen puolestaan,\njoka katseli niinkuin sinä.\"\n\n\"Voi teitä! Te siis tahdotte kuollakin vääräoppisena. Rukoilkaa,\nrukoilkaa ihmettä.\"\n\nKautisten pojan katse harhaili ympäri huonetta ja pysähtyi taas naiseen.\n\n\"Suutele minua!\" pyysi hän hiljaa, mutta nainen käänsi kasvonsa hänestä.\n\n\"Se on minulle kuolemansynti\", kuiskasi hän.\n\n\"Onko synti tehdä lähimmäiselleen hyvää?\"\n\n\"Rukoiletteko sitten ihmettä?\"\n\n\"Rukoilen.\"\n\n\"Ja otatte vastaan ehtoollisen ja viimeisen voitelun?\"\n\n\"Otan, mutta kiiruhda.\"\n\nSilloin nainen kumartui hänen ylitseen ja suuteli häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli siis määrätty, että Kautisten pojan oli kuoltavakin\nkaksinkertaiseen syntiin.\n\nHän oli suudellut nunnaa ja rakasti sen lisäksi toista.\n\n\n\n\nKulhian tytär\n\n\nMuutamana räntäisenä joulukuun päivänä alkaa Kulhian tytär niin sanotun\nvaelluksensa.\n\nKulhian kartanonväki sitä ei pidä niinkään ihmeenä. Jos Kulhian\ntytär tahtoo kulkea, niin hänellä on siihen kieltämätön oikeus.\nSitäpaitsi: eikö juuri edellispostissa ollut saapunut tieto Kautisten\npojan kuolemasta. Ja että poika oli kuollut kaukana vieraalla\nmaalla, luostarissa. Se oli siis Kautisten pojan loppu, eikäpä sitä\nmuunlaiseksi hänen kohdalleen juuri voinut ajatellakaan.\n\nKun siis Kulhian kartanon tytär lähtee kävelemään, ei mikään kohta\nkartanon ulkonaisessa elämässä osoita muuttumista.\n\nKartanon rouva sanoo vain:\n\n\"Ota kovasti yllesi, ettet vilustu.\"\n\nJa patruuna tokaisee:\n\n\"Ottaisit hevosen... Ilmakin sellainen, että hirvittää... Et nyt\nparempaa kävelypäivää keksinyt...\"\n\nHuolenpito Kulhian tyttärestä ei siis millään tavalla ole vähentynyt.\nMutta Kulhian tytär vastaa vain, etteipä hän vilustu. Ja mitäpä hän\nhevosellakaan, vaivaa vain ajamisessa.\n\nHän on ennenkin kulkenut näitä samoja teitä, niitä, jotka lähtevät\nKulhian puistokujasta ja vievät Kautisten tienhaaraan, kiertävät\nsitten Kirkkojärven ja Linnan tilukset ja palaavat Saarijoen lehdon\nja myllyntammen ohi Kulhian vainioita reunustavaan puistikkoon.\nKulhian patruunan tytär on ainakin ollut vaalea, mutta nyt harvat\nvastaantulijat arvelevat ohitse päästyään, että hän on käynyt\nentistäänkin vaaleammaksi. Ja toiset sanoivat:\n\n\"Näittekös sen silmiä, ne ovat tulleet vieläkin sinisemmiksi\".\n\nMutta Kulhian tytär ei näitä huomautuksia kuule. Hän kulkee aina vain\neteenpäin Kirkkojärven suunnalle ja ajattelee, että silloin kun hän\nviimeksi näitä teitä kulki, kulki hän Kautisten pojan kanssa. Se alkoi\nsilloin, kun riihiä alettiin puida ympäri Kirkkojärven sijoittuneissa\ntaloissa ja kartanoissa, ja loppui siihen aikaan, jolloin viimeinen\nlehti oli pudonnut puusta ja taivas valmistautui pudottamaan\nensimmäisen lumen. Eikä heidän välillään puhuttu mistään aiheettomasta.\nHe kulkivat vain syksyisellä maantiellä, ajattelivat ja tunsivat,\nmutteivät puhuneet. Ja sitten Kautisten poika eräänä aamuna lähti.\nJokainenhan saattoi jo ennakolta tietää, ettei hänestä ja Kautisten\npojasta, joka oli parantumattomasti sairas, voinut tulla mitään.\n\nNyt oli siis Kautisten synkkä poika poissa. Siinä nyt ei ollut mitään\nodottamatonta, jokaisen kohdalle se tulee aikoinaan, kun ennättää.\n\nEikä Kulhian tytär erikoisesti sure, tai jos sureekin, niin hän on niin\nturtunut, ettei sitä huomaa. Kaipa tulee sekin aika, jolloin surun on\npäästävä täysiin oikeuksiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKulhian tyttären syysaamuinen kävelyretki Kautisten tienhaaraan ja\nLinnan tilusten rajamaille ei jäänyt ainoaksi. Mutta tänä syystalvena\nsattuu niinkin, että aamut ovat kuivia, hiukan raakoja tunnultaan ja\naurinkoisia, ja sellaisina aamuina Kulhian tytär jää ullakkokamariinsa,\njonka ikkunoihin selvästi eroittautuu Kautisten kartanon vanhuuttaan\nharmahtava ja vihertävä pääty. Silloin hän on toimekas, kylmä ja\nasiallinen, sillä muistelmat Kautisten pojasta ja aurinko eivät sopeudu\nyhteen. Mutta kun taivas on pilvessä ja ulkona harmajaa ja kosteaa,\nsilloin Kulhian tytär laittautuu maantielle, eikä kukaan sitä lopuksi\npidä asiana eikä minään.\n\n\"Tämä ei käy\", ajattelee Kulhian patruuna ja päättää seurata tytärtään.\n\nMutta mitäpä se patruunan seuraamisesta olisi parannut. Tytär kulkee\nvain määrätyn tiensä ja palaa hiljaisesti kotiinsa takaisin. Patruuna\nei voi muuta kuin korkeintaan kastella jalkansa ja sitten iltakauden\njuoda totia ja vihoitella itsekseen. Sitten muutamana päivänä ajaa\nKautisten neuvos itse Kulhian kartanoon. Kautisten neuvos on vanha ja\nlaiha ja valkoinen, hän on ikänsä ollut suurissa viroissa kaupungissa,\nja jokainen tietää, ettei hän maanviljelysasioista tajua tuon\ntaivaallista. Hän katselee salaa ihmetellen Kulhian laajoja, mustia\npeltoja, mutta hän on sittenkin pitäjän mahtihenkilö, ja Kulhian\npatruuna on häntä pääovella vastassa.\n\n\"Se on kyllä vastoin poika-vainajani tahtoa\", sanoo hän, \"mutta siitä\nhuolimatta olemme päättäneet haudata hänet tänne\".\n\nKulhian patruuna nyökyttelee hartaan näköisenä suurta, lihavaa\nruumistaan. Eipähän häntä itse asiassa liikuta, minne Kautisten poika\nhaudataan, mutta onhan tuo kohtelias teko, tuo ilmoittaminen, neuvoksen\npuolelta.\n\n\"Joo-joo\", vastaa hän hyväntahtoisesti. \"Mikäpäs siinä... Ja parastahan\nse onkin... hm... että isänmaan multaan...\"\n\nLauseparsi \"isänmaan multa\" tuo Kulhian patruunan mieleen jonkunlaista\njuhlallisuutta, ja sitä haihduttaakseen hän niistää nenänsä äänekkäästi\nja jokapäiväisesti. Mutta Kautisten neuvos tiedustelee, voisiko hän\nsaada tavata neitiä. Tiedustellessaan hän ei lainkaan tiedä, mitä\nhänellä olisi Kulhian tyttärelle sanomista, mutta pitää kuitenkin\nvelvollisuutenaan puhutella häntä.\n\nKulhian patruuna poistuu raskaasti ja rasittuneen näköisenä huoneesta.\nSaattaa todellakin olla parasta, että tapahtunutta katsotaan suoraan\nsilmiin. Pian ovat hautajaiset, surraan aikansa, mikäli ylimalkaan\njotakin suremista on, ja sitten ei auta muu kuin katsella elämää\nsellaisena kuin se on. Vaan kun hän hetken kuluttua palaa, ei hänen\nauta muu kuin ilmoittaa:\n\n\"Kyllä minä sen asian ilmoitin, muttei hän ollut sillä tuulella, että\nolisi tullut...\"\n\nJa Kautisten neuvos nyökähdyttää kaunista, valkoista päätänsä ja\najaa tiehensä. Ei taida Kulhian patruuna itsekään tietää, kuinka\nhienoa ainesta hänen tyttärensä oli ja kuinka erinomaisesti hän olisi\nsopeutunut Kautisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuret hautajaiset herättävät kohua pitäjällä. Se on aina uusien\nhautajaisten sattuessa samanlainen, mutta varsinkin silloin, jos ne\nantavat aihetta muihin puheisiin kuin asiaan välttämättömästi kuuluvaan.\n\nKautisten poika ei tule kotipitäjäänsä suuressa sinkkikirstussa,\nniinkuin oli odotettu. Hän tulee pienessä, kiiltävässä uurnassa,\nja silloin tiedetään, ettei siinä ole hänen ruumiinsa, vaan hänen\ntuhkansa. No niin, tomuksi ja tuhkaksihan sitä itsekukin ajan mittaan\nmuuttuu, ei siinä sen kummempaa. Joulukuun päivä alkaa myrskyllä ja\nsateella, ja Kulhian tytär lähtee tavanmukaiselle kierrokselleen. Veden\nmukana tulee hiukan lumiräntääkin, mutta se ei estä hänen kulkuaan.\nNiinhän on ollut monesti aikaisemminkin. Vastaantulijoista ovat\nuseimmat mustissa ja luovat tervehtiessään kysyvän katseen Kulhian\ntyttäreen. Mitä se alituisesti yksinänsä vaeltelee, vähemmästäkin ovat\nihmiset tulleet hulluiksi.\n\nKulhian tytär kulkee kuitenkin sen minkä kulkee, syrjäisillä ei ole sen\nkanssa mitään tekemistä, tulee Kautisten tienhaaraan ja huomaa, että\nmaantie on kartanosta asti viheriällä peitetty.\n\nJuuri silloin sade hetkeksi lakkaa ja taivas näyttää käyvän\nkirkkaammaksi. Puolelta päivin tapahtuukin sangen usein sään vaihdos.\nAurinko pilkistäiksen esiin ja kostea vihreys välähtelee.\n\nTällä kertaa ei Kulhian tytär palaa kotiinsa Linnan tilusten kautta.\nHän seisoo tienhaarassa aikansa ikäänkuin yllättävän vihreyden\nsokaisemana, sitten hän äkisti kääntyy takaisin ja katoaa Kulhian\npuistokujaan, jonka puitten pudottamat lehdet jo on huolellisesti\nlakaistu pois.\n\nKello kahden vaiheilla alkaa kellojen soitto Kirkkojärven takaa\nkantautua Kulhian kartanoon. Patruuna on jo silloin täydessä\njuhla-asussa ja hevoset odottavat porraspäässä. Tytärtä ei kuulu, ja\nhiukan levottomana noputtaa hän varovaisesti hänen ovelleen.\n\n\"Etkö sinä joudu jo?\"\n\n\"Mihin sitten?\" kuuluu sisältä odottamattoman rauhallisesti ja\nkirkkaasti.\n\n\"Hautajaisiin, luonnollisesti.\"\n\nEi vastausta. Tuntuu kuin asianomainen miettisi ja valmistelisi\nitseään. Kulhian patruuna on täsmällinen mies ja hän käy jo\nkärsimättömäksikin, mutta hyvä, että tästä päästään ohitse.\n\n\"Etkö sinä ajattelekaan tulla?\" kysyy hän vihdoin.\n\n\"En... tietystikään\", vastataan sisältä aivan niinkuin asian pitäisi\nitsestään olla selvä.\n\nJa patruuna menee päätään pudistellen, mutta Kulhian vaalea tytär ei\nvuodata kyyneleitä. Miksipä hän suotta kyynelehtisi: mikä on mennyt,\nse on mennyt. Kerran hän rakasti Kautisten poikaa ja päinvastoin,\nmutta heistä ei voinut tulla mitään, siihen olivat omat syynsä. Nyt\nkiertää saattue Kirkkojärveä, ja hevoset eroittautuvat selvästi Kulhian\nyliskamariin... Kulhian tytär katselee näkyä kuivin, ilmeettömin\nsilmin, ja kun saattue katoaa kummun taakse, heittäytyy hän pitkäkseen\nja nukahtaa heti.\n\nNiin menevät ohi Kautisten hautajaiset, pakastuu ja sataa lunta\nja Kirkkojärvi alkaa jo rannoilta jäätyä. Kulhian tytär alkaa\nsääntöperäisen vaelluksensa, mutta Kautisten pojan haudan hän kiertää.\nTarkastelee kyllä sitä etäämpää, muttei koskaan astu luokse. Pitäjällä\naletaan jo arvella, etteikö, hm, lopultakin Kautisten pojan poismeno\nmahtanut koskea Kulhian tyttäreen hiukan niinkuin liian kovasti.\n\nMutta vasta myöhemmin siihen saatiin selvä vastaus.\n\nKirkkojärvi on jo silloin kokonaan jäässä ja aamuisin kimaltelevat\nlumikiteet puiden oksilla. Kesästä ja lämmöstä ei puhu mikään muu kuin\nSaarijoen sula myllyntammi siinä Linnan ja Kulhian rajamailla.\n\nNyt, muutamana ehtoopäivänä, kuljeksii Kulhian tytär Kautisten\ntienhaarasta tammelle, kulkee niinkuin on kulkenut lukemattomia\nkertoja ennenkin. Mutta nyt sattuu niin, että Kautisten isäntärenki,\nse hyväkäs, viheriäsilmäinen ja suurisuinen, on myllyttämässä kartanon\nviljoja. Ja kun hän näkee Kulhian tyttären, niin eipäs maltakaan pitää\nsuutansa kiinni. \"Kas vain, hyvää iltaa, röökynä!\" huutaa hän. Eipä ole\ntapana, että Kulhian tytär puhuttelee mitään renkejä ja palvelusväkeä\nylimalkaankaan, mutta hän oli nyt vähitellen tullut sellaiseksi kuin\noli.\n\n\"Iltaa\", vastaa hän hiljaisesti ja pysähtyy katselemaan tammea.\n\nKautisten isäntärenki ei ollut odottanut, että Kulhian tytär pysähtyisi\npuhelemaan hänen kanssaan ja miettii, mitä nyt sanoa.\n\n\"Suottapa röökynä siinä kulkee ja kantaa surua\", jatkaa hän sitten\nrohkeasti, \"ette taida tietääkään, että se meidän nuoriherra kuoli\nnunnan syliin...\"\n\nSilloin Kulhian tytär kiljahti ja syöksyi kohti mustaa tammea.\n\nJa vasta senjälkeen hänet selitettiin mielipuoleksi. Turhaa oli\nvakuuttaa, että Kautisten vouti oli puhunut vasten parempaa tietoaan,\nja turhaa enää ajaa häntä pois palveluksestaankaan. Sanottu sana on\nkuin ammuttu nuoli, — et ota sitä enää takaisin.\n\n\n\n\nKauppakirja\n\n\nPellit lentävät rämähtäen auki ja palvelustyttö pudottaa jysähdyttää\nhalkosylyksen tulisijan eteen lattialle. Huoneessa ei ole lainkaan\nkylmä, mutta siitä huolimatta tuntuu Kulhian patruunasta kuin häntä\npaleltaisi ja kuin hän ei olisi oikein kunnossaan. Ajatuskin menee ja\ntulee kuinka tahtoo, eikä sitä tahdo saada pysytetyksi kohdallaan.\n\nPalvelustyttö alkaa sytyttää tulta. Se on jostakin Potkeman kylästä,\nliikkuu raskaasti ja kömpelösti eikä osaa käyttäytyä edes vieraiden\naikana. Vaikka eihän sitä pelkällä käytöksellä pitkälle mennä, ja kun\nemännöitsijä kerran on sen pestannut, niin olkoon.\n\n\"Onkos patruunalla tulitikkuja?\" kysyy tyttö.\n\n\"On\", vastaa patruuna töykeästi ja mielestään kylläkin ilkeästi.\n\n\"Antakaas tänne!\"\n\nPatruuna ojentaa tulitikkulaatikon alistuvaisen näköisenä, eikä tyttö\nedes hoksaa kiittää. Sitten Kulhian patruuna menee ikkunan ääreen ja\nkatselee, miten lumiräntä vähitellen peittää pellot ja vainiot, pihan\nja keskiosan kujastakin ja yleensä kaiken, mitä Kulhiaan kuuluu. Eikä\nhän siinä ehdi huomata, miten Kautisten neuvos kuullessaan tytön\n\"antakaas tänne\" venähdyttää huulensa tuskin huomattavaan hymyyn ja\nkaupungista oleva varatuomari vetää suunsa oikein leveään nauruun.\nMutta hän, joka aikoo ostaa tilan, on ymmällä eikä älyä, mikä tässä\nherättää patruunan pienen harmin ja toisten silminnähtävän iloisuuden.\nJa niin hän hymyilee vain asianharrastuksesta.\n\n\"Me tahtoisimme mielellämme saada tämän asian valmiiksi päiväjunaan\nmennessä\", sanoi tuomari.\n\nNyt Kulhian patruuna taas muistaa, mistä on kyse, ja kääntyy päin.\n\n\"Hm... jaa... hm\", ääntää hän.\n\nMutta Kautisten neuvos tulee avuksi.\n\n\"Jos herroilla on kiire\", virkkoi hän pehmeästi, \"voitte kernaasti\nmatkustaakin. Herra patruuna saattaa ilmoittaa teille ehtonsa\nmyöhemmin.\"\n\nKulhian patruuna nyökäyttää päätään.\n\n\"Niin aina, niin aina. Minähän saatan, niinkuin sanotaan, palata\nasiaan.\"\n\nSanoilla on ällistyttävä vaikutus. Tuomari katsoo tilanostajaan ja\ntilanostaja katsoo tuomariin, eikä kumpainenkaan tiedä, mitä vastaisi.\nNäinköhän sitä nyt vaan lähetetään menemään.\n\n\"Me ajattelimme, me ajattelimme...\", aloitti tuomari, muttei sitten\ntarkemmin selvittänyt, mitä he olivat ajatelleet.\n\nEikä sillä erikoisempaa väliä olekaan, sillä he ovat tehneet\ntarjouksensa, ja nyt on Kulhian patruunan vuoro ajatella. Mutta\nKulhian patruuna, niinkuin sanottu, ei tahdo saada ajatuksiaan\npysymään kohdallaan. Hän kävelee edes ja takaisin, edes ja takaisin,\nmurahtaa jonkun sanan silloin tällöin ja katselee eteensä. Viimein\nhänen katseensa pysähtyy toisen vieraan käsiin, sen, joka aikoo ostaa\nKulhian. Ne ovat turpeat, karvaiset ja punertavat, mutta sormissa on\npaljon sormuksia.\n\n\"Onpa teillä paljon sormuksia\", sanoo hän aivan kuin naiselle lausutaan\nkohteliaisuuksia, ja toinen joutuu hämilleen.\n\n\"Ka, onhan niitä, on\", myöntää hän ymmällään.\n\n\"Tuossa keskimäisessä, arvaan ma, on rubiini\", jatkaa Kulhian patruuna\nhuomaamatta mitään. \"Tuota, oletteko te ollut Amerikassa.\"\n\n\"En\", sanoo tilanostaja hanakasti, \"en minä ole ollut Amerikassa.\"\n\n\"Minä vain ajattelin. Te... arvatenkin... pidätte noita vain\njuhlatilaisuuksissa.\"\n\n\"Niin, vain juhlatilaisuuksissa.\"\n\nTuomari on suutahtaneen näköinen, mutta Kautisten neuvos kohottaa\nkauniita, mustina säilyneitä kulmakarvojansa hopeisten hiustensa\nalla. Hän on ikänsä ollut Kulhian patruunan naapurina, muttei osaisi\ntoiselle hänestä kertoa yhtään oleellista piirrettä. Onko tuo nyt\nyksinkertaisuutta ja lapsellisuutta vai onko se suoraan sanoen\npirullisuutta?\n\nMutta Kulhian patruuna on taas muissa mietteissä. Hän muistelee juttuja\nkulanseista, tai mitä ne nyt ovat, ja hänen päähänsä menee ajatus, että\ntuo tuossa voisi yhtä hyvin olla sellainen. Kun sillä on niin paljon\nsormuksia ja lakkakengätkin, vaikka pitäisi olla maalaismiehen. Eiköpä\nvain kellokin liene kultaa. Hän on sitä melkein kysäisemäisillään,\nmutta huomaakin samalla, ettei se taida oikein sopia.\n\n\"Jos me vielä hiukan neuvottelemme tämän herra neuvoksen kanssa\", sanoo\nhän sen sijaan. \"Sitä ette panne pahaksenne.\"\n\n\"Mitäpäs... Mekin ajattelimme, että jos vielä kerran kävisimme\nkatselemassa talousrakennuksia ja niin poispäin.\"\n\n\"Kyllä vouti näyttää. Löydätte hänet siitä toisesta rakennuksesta.\"\n\n\"Kyllähän me.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKulhian patruuna ja Kautisten neuvos jäävät kahden kesken ja patruuna\npistäytyy toisessa huoneessa.\n\n\"Ei suinkaan neuvos pane pahakseen pientä lasia näin aamulla.\"\n\n\"Hyvin paljon kiitoksia, patruuna\". — Ja neuvos nyökäyttää keveästi. —\n\"Erittäin mielelläni.\"\n\nKautisten neuvos puhuu luontevasti ja pehmeästi, ja varsinkin ällät\nja ärrät tulevat kuin musiikin soitto. Ikänsä ovat he, nämä kaksi\nvanhusta, asuneet naapuruksina, mutta kaukana toisistaan ovat heidän\ntiensä kulkeneet. Vasta parina viimeisenä vuonna ovat he kuin itsestään\nruvenneet toisiaan lähestymään, ja kun Kulhian patruuna aivan äkkiä on\ntullut myyntipäälle, menee hän kuin luonnostaan neuvoksen luo.\n\n\"Minä arvelen, että herra neuvos, joka on lukenut mies ja ollut\nhovioikeuden jäsenenäkin\", oli Kulhian patruuna aloittanut.\n\nJa Kautisten neuvos oli tapansa mukaan nyökytellyt hopeanharmaata\npäätänsä. Kääntyä neuvoa kysyen hänen puoleensa, se on patruunan\npuolelta erittäin ystävällisesti ja luottamuksellisesti tehty. Kuinka\nsuuret patruunan pinta-alat nyt olivatkaan?\n\n\"Aijai. Se on kovin paljon, se.\"\n\nSiinä Kautisten neuvos nyt istuu Kulhian pienemmän vierashuoneen\nsohvalla ja ajattelee, kylmästi ja seikkaperäisesti, vähintään\nkymmenettä kertaa samaa asiaa. Vaan Kulhian patruuna ei voi pysyä\npaikallaan. Hän ottaa ryypyn ja toisenkin, mutta kävelee sitten taas.\n\n\"Kovin raskasta tämä on\", huokaa hän.\n\nKautisten neuvos laskee sikarin kädestään.\n\n\"Kyllä minä naapurina ja — hm, niinkuin toivon, — ystävänä kehoittaisin\nolemaan myymättä.\"\n\n\"En siksi\", jatkaa hän tovin kuluttua, \"etten pitäisi hintaa hyvänä ja\nsen maksamisen vakuuksia täysin riittävinä, mutta tunnesyistä. Kulhia\non jo niin kauan ollut patruunan suvulla...\"\n\n\"Minulla ei ole lähiomaisia\", tulee patruunalta odottamattoman\njyrkästi. \"Ja sitten minulla myöskin on tunnesyyni.\"\n\n\"Hankitte ainakin varmuuden ja takeet siitä, ettei Kulhia joudu\nkauppatavaraksi ja että sitä kunnollisesti hoidetaan.\"\n\n\"Voiko sen laillisesti valvoa?\"\n\n\"Kyllä. Kyllä sen voi tehdä. Ja jäähän teille sitäpaitsi kiinnitys\nkartanoon.\"\n\n\"Hm. No niin.\"\n\n\"Mitä patruuna muuten ajatteli ostajanne monista sormuksista?\"\n\nKulhian patruuna vilkastui.\n\n\"Huomasiko herra neuvoskin sen?\"\n\n\"Tietysti. Katsokaa, patruuna, se on sitä uutta polvea, jota me emme\nymmärrä emmekä tule ymmärtämään.\"\n\n\"Minä ajattelin kysyä, eikö kellokin ole kultaa, mutta ajattelin, että\nehkeipä se ole oikein järkiperäisesti tehty.\"\n\n\"Patruuna harkitsi aivan viisaasti. Tietenkin se oli kultaa. Minullakin\non vain tällainen vanha, sanoisinko, nauris, mutta sen takia en vielä\nole myöhästynyt mistään. Minä ajattelen, että kun isäni kelpasi\nseurata siitä aikaa senaatissa, kelpaa se minulle oikein hyvin samaa\ntarkoitusta varten hovioikeudessa.\"\n\nViimeiset sanat menevät ohi Kulhian patruunan korvain. Hän ajattelee\ntaas kaikkea sitä, mikä on mennyt ja mitä on edessä. Tässä, näillä\nmailla ja näiden seinien sisällä, on eletty jo neljä sukupolvea ja\nviides oli menossa, mutta se polvi meni... Ja sovussa on sentään eletty\nniin pitäjän kuin naapurienkin kanssa, ei kenenkään ole ainakaan hänen\naikanaan tarvinnut sanoa, että Kulhian puolelta olisi tahto ollut\npaha. Kun kaikki ympäri käy, niin eikö liene lopuksi oltu tavallaan\nonnellisiakin, ainakin elämäänsä tyytyväisiä. Ja nyt.\n\n\"Kunpa edes vaimovainajani olisi elänyt\", pääsee Kulhian patruunalta\nkuin nyyhkytys.\n\n\"Niin\", sanoo Kautisten herra hartaasti.\n\n\"Ei hän mikään erikoinen talousihminen ollut\", jatkaa patruuna\nikäänkuin itsekseen. \"Mutta meille ei elämämme varrella montakaan\nerimielisyyttä sattunut. Minä muistan ne kaikki hyvin. Ja iltaisin me\nistuimme useimmiten tuossa nurkkahuoneessa ja neuvottelimme, vaikkeihän\nmeillä sen erinomaisempia neuvottelemisia ollut. Hän myönteli aina\nvaan, ja ellei hän myönnellyt, niin myöntelin minä.\"\n\nKautisten neuvos hymähti surunvoittoisesti.\n\n\"Ja nyt minusta tuntuu\", puhui Kulhian patruuna edelleen, \"nyt minusta\ntuntuu kuin täällä kummittelisi. Aivan kuin voisin odottaa koska\ntahansa tapaavani hänet. Onkohan tuo sitten vanhuudenheikkoutta vai\nmitä!\"\n\n\"Me elämme syksyä molemmat, rakas patruuna. Kuljemme täällä aikamme ja\nsitten katoamme. Yhtä suurella syyllä minä voisin myydä kartanoni.\"\n\n\"Ei sentään, herra neuvos. Se ei ole teille sama kuin tämä Kulhia\nminulle. Ja sitten vielä: Saarijoen tammen ohi en koskaan voi mennä\ntulematta pahoinvoivaksi ja synkäksi mieleltäni. Ja se kestää\npäiväkausia. Jos minä olisin jyry luonteeltani niinkuin lankomieheni,\nLinnan patruuna, ja muutenkin ajattelisin asioita tylymmästi, saattaisi\nhyvinkin ehkä olla toista, vaan minkäpä luonnolleen tekee. Kun joskus\niltaisin menen vähän jaloittelemaan kujalle ja sitten kuulen pauhun\nSaarijoen tammen vaiheilta, tuntuu minusta aivan kuin tyttö-vainajani\nääni sekoittautuisi joukkoon. Eihän tyttäreni kylläkään ollut äänekäs,\npäinvastoin liiankin vaitelias, mutta sittenkin...\"\n\nKulhian patruuna ottaa ryypyn, puristaa sitten huulensa yhteen ja\ntukahduttaa kyyneleensä. Kautisten neuvos katselee ulos. Tämä on\nsellaisia asioita, joihin hänen on paras olla kajoamatta. Mutta miksi\nKulhian tytär meni tammeen, sitä hän ei jaksa käsittää.\n\n\"Minä olin erinomaisemmasti kiintynyt siihen tyttöön ja pitkin\nhänen ikäänsä ajattelin, että joskus käy niinkuin kävi. En minä\nsilloin Kulhiaa enkä tätä maallista vaurastumista ajatellut, en sitä\nenkä myöskään kuka Kulhiassa minun jälkeeni pitää komentoa. Koko\najan vain sen tytön onnea. Mutta katsokaas, neuvos, meikäläisellä\ntalonpoikaisella miehellä eivät aina käskemällä tule oikeat sanat\nhuulille. Kun joskus pitäisi sanoa jotakin hyvää ja hellää, niin\nmieluummin pitää suunsa kiinni, koska se on helpompaa ja koskei silloin\nvaikuta ainakaan akkamaiselta.\"\n\nKautisten neuvoksella ei ole lisättävää. Hän vain kuuntelee, mitä\ntoisella on sanottavana, mutta samalla hänestä tuntuu kuin erottaisi\nhän kaikuja omasta itsestään.\n\n\"Ja kerran\", jatkaa Kulhian patruuna, \"kun minä menin konttoriini,\njossa minäkin mukamas joskus käyn tarkastamassa numeroita ja\nsuunnitelmia ja kraapustelemassa nimeäni kirjeitten alle, niin minusta\noli aivan kuin tyttö-vainajani olisi seisonut keskellä huonetta.\nEihän siellä tietenkään ketään ollut, ja vaikka olisi ollutkin, niin\nkuinka minä tyttöäni pelkäisin, olipa se elävänä tai vainajana, mutta\nraskaalta, kovin raskaalta tuntui minusta senjälkeen taas olo monta\npäivää.\"\n\n\"Mutta\", — ja nyt Kulhian patruunan kasvot saavat hohdetta ja sanonta\nkäy vilkkaammaksi, — \"näin minä olen ajatellut. Antaa vain tämän\nKulhian mennä, minun jälkeenihän se kuitenkin menisi, ja on viisasta\njo totuttautua siihen ajatukseen. Minä eroitan itselleni pienen talon\nkokoisen maapalan Kirkkojärven tuolta puolen ja rakennutan sinne\nitselleni mitä tarvitsen. Enkähän minä kovin suuria asumuksia tarvitse.\nVoisinhan mennä kaupunkiinkin, mutta minä haluan sentään olla Kulhian\nlähistöllä, aina joskus sitä nähdäkin ja tarpeen tullessa käydä apuun.\nSiellä sitten elää retustan, niinkuin vanha mies loppuikänsä elää,\nmutta minun olisi paljon helpompi olla ja voisin paljon helpommalla\nmuistella kaikkea, mitä osakseni on tullut, hyvää jos ikävääkin.\"\n\nKautisten neuvos ei vieläkään vastaa mitään. Hän ymmärtää täysin\nKulhian patruunan aikomukset ja ajatukset, mutta hän tietää myöskin,\nettä tästä kaupasta tultaisiin laajalti puhumaan maakunnassa ja että\nsitä nykyisenä ajankohtana pidettäisiin huonona esimerkkinä. Ja olisi\nsurullista, jos se tulisi patruunan korviin.\n\n\"Emmeköhän vielä lykkäisi kauppaa\", ehdottaa hän lopuksi pelolla\najatellen, että kenties hän itse, ennemmin tai myöhemmin, seuraa\nesimerkkiä.\n\nVaan Kulhian patruuna pudistaa surullisesti päätänsä, ja silloin\nKautisten neuvos huomaa, että päätös on yhtä peruuttamaton kuin se on\nraskaskin.\n\n\"Käymme sitten toimeen\", sanoo hän ja tekee muistiinpanoja, mitä\nsilmälläpitäen kauppakirja on tehtävä. Ja kun nuori tuomari päämiehensä\nkanssa astuu huoneeseen, sanoo hän vain lyhyesti:\n\n\"Kirjoitatte tuon mukaan.\"\n\nHuoneessa vallitsee täysi hiljaisuus, vain kynä rapisee paperilla. Sana\nliittyy sanaan, lause lauseeseen, jokainen seuraa omine mietteineen\ntuomarin kynän liikkeitä.\n\n\"Se olisi valmis sitten.\"\n\nKulhian patruunan sormet lakkaavat rummuttamasta ikkunalautaa.\nHuoneessa ei nähtävästi enää ole liian kylmä: hänen kasvoillaan näkyvät\nsuuret hikihelmet.\n\n\"Vai on se valmis jo\", kuiskaa hän tukahtuneesti.\n\nSitten hän sanoo:\n\n\"Lukekaa se ääneen neuvokselle.\"\n\nItse hän ei tahdo sitä kuulla, hän menee toiseen huoneeseen. Mutta kun\nhän hetken kuluttua tulee takaisin, ei hän enää ole hikikarpaloiden\npeittämä, vaan kalpea kuin ruumis.\n\n\"Sekö on selvä sitten?\"\n\n\"Kyllä se on selvä.\"\n\n\"Käteisellä maksettavat rahat?\"\n\n\"Tuossa pöydällä.\"\n\nKulhian patruuna pysähtyy epätietoisen näköisenä keskelle lattiaa.\nMutta sitten hän rykäisee kuin hengitystään selvittääkseen, käy\nnopeasti pöydän ääreen ja tarttuu kynään.\n\nKulhian kohtalo kävi toteen.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä se siirtyi vieraalle.\n\n\n\n\nKolmenlaista matkustamista\n\n\nKun tarkastelemme sitä vajaata kahden peninkulman matkaa, joka on\nKulhian puistokujan suusta kaupungin keskukseen, emme huomaa siinä\nkovinkaan paljon mielenkiintoista. Samanlaisia järviä, harjuja ja\npeltoja, samanlaisia taloja ja puistojen ympäröimiä kartanoita tapaa\nkyllä muuallakin.\n\nJa kuitenkin tässä tulee kysymys niistä erilaisista tunnelmista ja\nmielialoista, mitä tuo samainen vajaan parin peninkulman pituinen\ntiekatkelma voi tarjota nykyaikaiselle ihmiselle, riippuen siitä,\nkulkeeko hän sen junalla, jalkaisin vai automobiililla. Mutta ennakolta\nmeidän on jo sanominen, ettei Kulhiasta koskaan kuljeta automobiililla\nkaupunkiin, mutta usein kyllä päinvastoin.\n\nSillä Kulhian komento on paljon entisestään muuttunut: siinä on\nuusi omistaja ja uudet tavat, niinkuin niin monessa vanhassa ja\nkunnianarvoisessa paikassa nykyisin valitettavasti on. Mutta\npuistokujakin on sentään entinen ja entiset ovat tietkin, jotka vievät\nkaupunkiin. On oikeastaan ihmeellistä, että tuo pitkä ja tunnettu kuja\nvielä on jäljellä: jokainen sen kymmenistä, kentiespä sadoista puista\non täysmittainen ja -arvoinen tukkipuu, jotapaitsi nykyinen Kulhian\nomistaja on vakuuttautunut siitä, että ne imevät voiman ympäröivistä\npelloista. Ehkäpä ne kuitenkin vain odottavat hyväksyttävää tilaisuutta\nsaadakseen kirveen juureensa, ja silloin on Kulhian puistokujasta vain\nmuisto jäljellä.\n\nSaatamme tyynellä mielellä seurata Kulhian nykyistä herraa, kun hän\najaa puistokujasta maantielle ja maantietä asemalle. Se on tavallista\nisäntämiehen ajelua, eikä syrjäinen huomaa siinä sen kummempaa.\n\nMutta Kulhian isäntä itse on asiallisessa ja arkipäiväisessä vireessä,\nostaa piletin ja astuu junaan. Aamuhetki on varhainen, mutta tällöin\nKulhian isäntä on sellaisessa mielentilassa, että hän selvimmin ja\nmäärätietoisimmin voi ajatella asioita ja niihin suhtautua.\n\nMatka ei ole pitkä, se kestää ehkä puolisen tuntia, mutta maisemat\nehtivät vaihtua ja ajatukset myöskin. Metsiköstä syöksyy juna harjun\npoikki tehtyyn leikkaukseen, mutta harjun takana alkavat laajat pellot,\npuistot, talot ja kartanot. Ja tuskin on viimeinen, pysäkin vierellä\noleva kartano sivuutettu, niin alkavat jo kaupungin savupiiput ja\nkirkkojen tornit näkyä.\n\nJunassa matkustaminen on nykyaikana asiallisinta kaikista\nmatkustamistavoista. Kun pysäkki on sivuutettu, alkaa Kulhian herra\nvalmistautua nousemaan junasta. Hän on menossa maitolaskuja perimään,\nja pankkiin olisi myöskin hiukan asioita: korot ja kuoletukset ovat\nKulhian entiselle patruunalle maksettavat päivälleen. Ei hän silti,\nKulhian nykyinenkään isäntä, valita kauppojaan. Halvasta, kovin\nhalvasta hän sai tilan, kun patruuna jostakin syystä halusi päästä\nkartanosta pois. Lieneekö hänellä ollut siinä perhesuruja liikaa,\nvai mitä. Mutta sittenkin häntä aivan kuin kaiken takana kalvaa\njonkunlainen tyytymättömyys. Tila on hänelle aivan liian suuri, eikä\nhän ole sellainen syntyperäinen rahamies, eikä rahamies muutenkaan.\nTila tuottaa kylläkin yli odotusten, mutta sittenkin tahtoo työntää\nhuolta ja vaivaa liiaksi. Pois saisi liikoja maita ja ne muutamat\nsyrjätalot myydä, mutta kun tuli tehdyksi sellainen lupaus, ettei\nkymmeneen vuoteen myy kiinteätä, ellei tule laillinen pakko... Saisivat\nnyt edes sen tilattomien lain valmiiksi!\n\nMutta onhan Kulhiassa, sen puolesta, maankuulu metsä.\n\nJuuri kun isäntä kohdistaa ajatuksensa metsään, porhaltaa juna\nasemalle. Ei nyt auta muu taas kuin ajatella käsissä olevia asioita,\nsillä muutaman päivän kuluttua on meno patruunan luo. Se on sellainen\nharvapuheinen, hyvänahkainen herra, kyllä sen kanssa asioissa tulee\ntoimeen. Ja suruakin ollut paljon; sellaisten kanssa parhaiten saa\npuheet käymään yhteen.\n\nKaupunki muodostuu usein maalaiselle pieneksi koetuksen kiveksi.\nToimitellaan asioita, ehkä vähän kylästelläänkin, mutta sitten onkin\njännitys lauennut, eikä tarvitse muuta kuin istua ja odotella junan\nlähtöä. Ja jos aikaa on riittämiin, niin sillä välin ehtii tapahtua jos\nmitä, joka alkuaan ei kuulu suunnitelmiin.\n\nKulhian isäntä joutui vanhojen tuttavien hyvään seuraan. Hän on taas\nselvittänyt yhden monista kiusauksistaan, ja hänen mielensä on avoin,\nhuoleton ja reipas. Saahan sitä puuhata, kun on Kulhian isäntä, saa\ntotisesti, mutta hyvyys tulee perästäpäin.\n\n\"Kun et ole emäntää itsellesi ottanut\", sanovat hyvät ystävät, joilla\nolisi montakin sellaiseksi sopivaa tiedossa.\n\nKulhian isäntä käy miettiväiseksi.\n\n\"Niin, emäntä, joo\", vastaa hän verkalleen. \"Mitäpäs tuosta — kun\nse kerran on jäänyt, niin saa jäädä. On köyhiä veljiä perheineen\nperimässä, jos perimistä jää.\"\n\nNiin, ja sitten. Kuuluu olevan sellainen taika, vaikka saattaahan se\nolla vain ämmäin puhetta, etteivät rakkaus ja sen sellaiset seikat\nsuoraan sanoen oikein soinnu Kulhiassa.\n\nJuna on jo aikoja sitten lähtenyt, ja se on saanutkin lähteä, sillä\nKulhian isäntä, — \"herra, patruuna, mikä sitten lienen\", — on tullut\njossakin määrin lennokkaaksi ja hiukan tunteelliseksikin, ja hän tahtoo\nkertoa elämäkertansa. On sekin jotakin, että torpan pojasta, ja niin\nvietävän köyhän, pääsee käsiksi tällaiseen Kulhiaan. Hä, eikö ole?\n\n\"On\", vastaavat läsnäolijat yksimielisesti.\n\nMutta nyt he alkavat olla sitä mieltä, että Kulhian isännän olisi paras\nmennä kotiinsa, ja yksi heistä menee hakemaan automobiilia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko on jo matalalla, kadut alkavat olla autiot, mutta kesäisenä\niltana on kaupungin kadulla oma erikoinen tunnelmansa. Kirkkojen\ntornit ja kupoolit, tehtaiden savupiiput ja korkeiden talojen katot\nheijastavat auringon viimeisiä säteitä, ja koko kaupungissa on\njonkunlainen huolista vapautuneisuuden leima.\n\nAuto vierii kadulta kadulle, sivuutetaan ryssänkirkko, ajetaan yli\nrautatien vievän sillan, ohi sairaalarakennusten, parakkien, ja\nsaavutaan vahvoja petäjiä kasvavalle kankaalle. Kaupungin hengestä ja\ntunnelmasta on vielä paljon jäljellä: mökkejä, joista useimmat ovat\nränsistyneitä ja kuin puolitekoisia ja joiden väliin muodostuneilla\nkujilla päivisin surkastuneennäköiset lapset leikkivät tai riitelevät.\n\nMitä Kulhian isäntään tulee, on hänen nousuvireensä vahvasti\nlaskemassa, ja kun hän ajaa mökkien ohi, tuntee hän itsensä melkein\nahdistetuksi ja alakuloiseksi. Olisi kylläkin saanut pitää ajasta\nvaarin ja mennä päiväjunaan. Saattaisi silloin olla eri mieliala\nhuomenna.\n\nMutta kankaalta laskettua tulvahtaa väkevästi vastaan väärentämätön\nmaahenki. Kulhian isäntä havahtuu ja vetää keuhkonsa täyteen mullan\nja kasvavan nurmen lemua. Nurmikoilta nousee ohut usva, ja tietä\nreunustavat koivut tuoksuvat. Nyt Kulhian isäntä muistaa jossakin\nlukeneensa Pohjolan kesäöistä, — eikö se ollut Maamme-kirjassa tai\njossakin sellaisessa. Siitä on jo kauan aikaa, mutta Kulhian isäntä\ntunnustaa mielessään, että kyllä ne viisaat miehet osaavat sanoa asian\npaikalleen.\n\nJa nyt hän unohtaa kokonaan äskeisen asiallisen kaupunkimatkansa, joka\noikeastaan muodostui pieneksi ryyppyreisuksi. Hän ajattelee menneitä,\nolevaa ja tulevia, ajattelee niitä täysin kirkkaasti ja selvästi, mutta\nkuitenkin sovinnollisemmin ja kauniimmasti kuin tavallisesti ja koko\najan vaistoten, että mitä hänelle elämässä tapahtuukin, se suurimmaksi\nosaksi riippuu hänestä itsestään.\n\nAuto hiljentää vauhtiaan.\n\n\"Niin, Kulhiaanko sitä ajettiin?\" kysyy kuljettaja.\n\n\"Kulhiaan.\"\n\nTaas vilahtavat ohi niityt, pellot, talot ja kartanot. Siinä\nmeni suuri Vainikkala, jonka parooni ei halvauksen takia päässyt\nvuoteestaan, tuossa kaunis Herrala, joka aivan kuin säteili valkeutta,\nvehreyttä ja hopeapalloja. Ja nyt, nyt mennään entisen Kulhian\npatruunan huvilan ohi, sekin kuin suuri talo, sementtinavettoineen\nja talousrakennuksineen. Ja siellä sisällä makaa lihava patruuna ja\nodottaa korkoja ja kuoletuksia tuotavan huomenna aamunaukun mukana tai\nviimeistään eineen vaiheilla.\n\nKulhian isäntä masentuu hetkiseksi ja huokaisee. Niinpä vain, vie\nvain nöyrästi ja koreasti korkoja ja kuoletuksia hänelle, joka\ntosiasiallisesti vielä on Kulhian isäntä ja patruuna.\n\nMutta samalla hän kohottaa itseänsä. Ei pidä kenelläkään olla syytä\nsanoa, että Kulhia on joutunut huonoihin käsiin, kun joutui hänelle.\nEnemmän työtä ja väkeä, enemmän vaivaa vain; ja metsään hän ei käy\nkäsiksi, vaikka piru veisi, ei ihmistenkään takia. Vuokraa ennen vaikka\nsuuren päärakennuksen virkakunnalle, mitäpä hän parillakymmenellä\nhuoneella. Sen verran voi alistua, mutta ei enempää. Parikymmentä\nhuonetta, kaikki loistokunnossa, niillä saa jo melkein puolen miljoonan\nkorot.\n\nJa häneen menee yllättävä ajatus, että hän paikalla pyörähdyttää\npatruunan luo ja lyö rahat pöytään. Juttelee sitten vain aamulla\nemäntäpiialle, että \"pistäydyin tämän kartanon entisen patruunan luona\ntullessani, heh\" — noin vain niinkuin ainakin ystävän ja kauppalangon,\nmelkein omaisen luona.\n\nMutta ei se sentään niinkään vain taida käydä, mennään sen sijaan\nhuomenna. Kulhian isäntä vaipuu taas tyytyväisyyteensä, katselee\nohikiitäviä maisemia, taloja ja tönöjä. Nyt alkaa metsä ja\nmetsänrannasta Kulhian raja. Mutta isäntä ei katsele metsää ja sen\njuhlallisia runkoja rahallisesti niitä arvioiden, vaan nauttii havupuun\nlemusta ja jylhästä tummuudesta. Pian metsä loppuu, järvi alkaa vilkkua\npuitten lomasta, kirkonkylä pistäiksen esiin, eikä sitten olekaan\npitkältä Kulhian puistokujalle, jonka päähän rakennukset ikäänkuin\nhukkuvat.\n\nOn siinä lehtevyyttä. Auto hyrisee hiljaa eteenpäin, tekee pääportaiden\nedessä kauniin kaaren ja kuljettaja sanoo:\n\n\"Perillä ollaan. Se olisi satakahdeksankymmentä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntisimme huonosti Kulhian isännän, jos sanoisimme, että hän nyt\nmenee levolle. Ei, vaan hän käyskentelee puistossa katsellen kukkia ja\nkastehelmiä. Vasta nyt hän älyää, miksi herrasväet laittavat itselleen\npuistoja ja muita vihannuuksia: ne niinkuin nostattavat mieltä ja\nantavat ajatusmeiningeille suurpiirteisyyttä. Ja ovathan ne kauniitakin.\n\nNäin hän käyskentelee viiteen asti, ja viideltä hän menee aamukahville.\nEnsin hän aikoo käskeä valjastuttaa hevosen, mutta antaakin sitten\npehtorille muita määräyksiä, ja ennenkuin hän itse oikein huomaakaan,\non hän puolivälissä puistokujaa matkalla maantielle.\n\nMinnekkä hän maantietä?\n\nKulhian patruunan luo.\n\nMutta jalkaisin? Sopiiko se?\n\nMiksei se sovi. Koko pitäjähän tietää, että hän kyllä voi mennä\nhevosella, kahdellakin, että hänellä on kahdeksantoista hevosta\ntallissa. Mutta mikä hänen on aamupuhteella terveydekseen kävellä puoli\npeninkulmaa tai vähän päälle. Ennen kahdeksaa hän on perillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamuaurinko näkee kookkaan, tukevan miehen verkalleen astelevan\nmaantietä pitkin. Siellä, missä maantie sivuaa järven rantaa,\nhän seisahtuu ja katselee ympärilleen. Taloista alkaa jo nousta\nvaaleanharmaa savu, järvi välkkyilee, koko luonto hymyilee ja tuoksuu.\n\nTällä kertaa ei Kulhian isäntä oikeastaan ajattele mitään. Hän on kuin\nkulkija, jonka tie on loputon, mutta sittenkin hänen tiensä päättyy\nentisen patruunan huvilalle. Ja hän tietää edeltäkäsin, kuinka siellä\ntulee käymään.\n\nPatruuna ojentaa lihavan kätensä ja sanoo:\n\n\"Huomenta. Varhainpa te olettekin liikkeellä. Käskittekö panna hevosen\ntalliin?\"\n\nJohon hän vastaa:\n\n\"Eipä minulla hevosta tällä kertaa olekaan. Jalkaisin tulin huvikseni.\"\n\n\"Vai jalkaisin! Se ei todellakaan ole hullumpaa kesäaamuna. Mutta\nodotetaan nyt ensin aamiaista ja haastellaan asioista.\"\n\nTuohon tapaan se tulee käymään. Silloin Kulhian isäntä tuntee jotakin\nonnen tapaista ja miettii, miksi patruuna kaikesta huolimatta möi\nkartanonsa.\n\n\n\n\nKulhian patruuna lähtee\n\n\nKulhian patruuna on vanha, elämään, kokemuksiin ja maalliseen\nrikkauteen väsynyt, — niin, ja eräänä päivänä vihlaisee häntä rinnan\nalle niinkuin ei koskaan ennen.\n\nSyystuuli, tällä kertaa kuiva ja pureva, lennättelee kellastuneita ja\npunertavia lehtiä pitkin käytäviä, puiden latvat suhisevat ja oksat\nrasahtelevat, ja Kulhian patruunan täytyy istahtaa lähimmälle penkille\nhuokaisemaan.\n\n\"Ohoh\", sanoo hän, \"ohoh, kovastipa se nyt ottikin.\"\n\nHän odottaa, että joku palvelusväestä kulkisi ohi, mutta ketään ei\nkuulu, ja Kulhian patruuna saa istua siinä ja katsella, kuinka oksat\nriistyvät paljaiksi ja latvat huojuskelevat.\n\nKulhian patruuna ei tule ajatelleeksi, että hän on vanha ja tutiseva\nja että tämä saattaa olla niitä lähinnä viimeisiä vihlaisuja, jotka\nnyttemmin kuuluvat päiväjärjestykseen, ei, hän ajattelee päinvastoin,\nettä kunhan tästä nyt vain pääsisi huoneeseen ja kaapille ja saisi\npienen tujauksen, niin eiköhän helpota niinkuin aina ennenkin.\n\nMutta Kulhian patruuna ei pääse liikahtamaankaan, hänen on istuttava\nsiinä, missä istuu. Aurinko paistaa keltaisena ja kalpeana, ja jostakin\nkaukaa kuuluu puimakoneen jynkytys.\n\n\"Kauhajärvellä puidaan\", ajattelee hän.\n\nJa jatkaa ajatuksiaan:\n\n\"Kun puinti loppuu, niin siellä on tanssit.\"\n\nPuiden lomasta vilkkuu Kirkkojärvi ja Linnan kartano ja Kautisten\nvanha, vihertävä pääty. Mutta kirkon harmaja kiviseinä ei pääse\nnäkymään eikä myöskään Kulhian rakennusryhmä maankuuluine\npuistokujineen.\n\nPatruunan ajatukset saavat nyt jonkinlaisen kiinnekohdan, ja hän alkaa\najatella Kulhian kartanoa, mutta kaukaa, varovaisesti ja aivan kuin\njotenkuten peljäten.\n\nMaakunta on häntä soimannut siitä, että hän luopui vanhasta Kulhiasta.\nMutta antaa soimata. Ensin tulee tyttö, ainoa, sekapäiseksi ja menee\ntammeen, sitten saa vaimo halvauksen, — mitäpä hän, vanhus, enää\nKulhialla, kolossilla. Ja kaiken lisäksi säätävät lakeja enemmän kuin\nmitä itse jaksavat muistaa. Ei tiedä, mikä on omaa, vaikka se olisi\nkuinka monesti perittyä tai rahalla ostettua, ei mikä viedään. Antoi\nmennä vaan Kulhian uusille yrittäjille, koetelkoot hekin neljä, viisi\nsukupolvea, ja katsellaan sitten, mitä heistä on jälellä. Ja Kulhian\npatruuna tiukentaa luontoaan ja korjaa asentoaan eikä tunne syystuulen\nkylmyyttä. Vaikka eihän se ollut helppoa, se Kulhian myyminen. Mutta\nkenellekäs sitä selvittelemään, kun eivät itse arvanneet. Kulkea\nsiellä, yksin jälelle jäänyt, salista saliin, huoneesta huoneeseen,\neikä tiedä, minkä oven takaa vainaja tulee vastaan. Mitä ja ketä varten\nhän sitä olisi pitänyt?\n\nKulhian patruuna korjaa taas asentoaan.\n\nKun kaikki ympäri käy, niin eikö tämä ole Kulhian tilusten kaunein\nkolkka. Kalliota, järveä, metsää, kymmenen hehtaaria peltoa, eikä\ntarvitse muuta kuin mennä puiston läntiselle aidalle, niin saa hyvän\nnäköalan yli entisten vainioittensa.\n\nMutta sille aidalle ei Kulhian patruuna viime vuosina ollut mennyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäyttää kuin varjot pysyisivät paikallaan eikä aurinko liikahtaisi ja\nnyt on vielä jotenkin varhaista. Kulhian patruuna ei tunne enää kipua,\nmutta hän istuu siinä paikallaan ja miettii menneitä.\n\nLopuksikin, eikö Kulhia sentään vielä, tosiasiallisesti, ollut hänen.\nOstajalle on kauppahinnan suorittaminen pitkin aikaa ollut hankalaa,\nmutta miksi hän kunniallisia ihmisiä hätyyttelisi? Tehkööt työtä,\nvaurastukoot, hän on rikas, hän ehtii kyllä omansa saada. Kulhiassa\npitää tehdä työtä, jos sen mieli pysyä suurena ja mahtavana. Väkeä joka\ntaholle ja väelle rahaa. Kompostipattereita pitkin peltoja rivissä kuin\nsotamiehiä. Siellä ei kanneta käsin peruskiviä nurkan alle eikä alta\npois.\n\nAivan kuin itsestään solahtavat ajatukset siihen aikaan, jolloin\nvielä oltiin nuoria ja jolloin ei ollut vetureja, traktoreita eikä\npuimakoneita. Se oli sitä aikaa, jolloin Kulhian isäntä vielä\nkirkkomäellä paljasti päänsä Linnan ja Kautisten herroille, mutta\nKulhian pojan ei silti sopinut mennä nurkkatansseihin muitten\npitäjäläisten kanssa.\n\nKulhian patruuna hymähtää, — nyt on Kulhia kasvanut vaaksan verran yli\nLinnan ja Kautisten.\n\nJa sen on _hän_ kasvattanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Kulhian patruuna, jolla on kolme miljoonaa, työntää pois\nsellaiset mietteet, jotka johtavat maalliseen ylpeyteen. Niin hän on\ntehnyt jo kauan aikaa sitten, jo kauan ennenkuin tytär meni tammeen\nja vaimo kuoli halvaukseen. Mitä on tämä mainen ylpeys? Hautaan\nsitä kuitenkin lopulta päädytään ja saadaan korea patsas päälle ja\nmahdollisesti pronssinen medaljonki patsaan kylkeen. Siinä sitten\nmaataan, niin tilalliset kuin tilattomatkin. Niin Kautisten neuvos\nja Kulhian patruuna kuin Mäki-Tuomaskin. Jokainen on tehnyt työtä\ntavallaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"No, joko se taas!\"\n\nKulhian patruuna ei olekaan huomannut hyvän sään aikana nousta\npenkiltään, ja nyt vihlaisu taas hänet yllättää. Aurinko, joka äsken\npaistoi melkein vasten kasvoja, on jo ehtinyt hänen sivulleen, ja\nKauhajärven taholta kuuluu puimakoneen jynkytys.\n\n\"Nyt on erinomainen puinti-ilma\", toteaa hän itsekseen.\n\nJokohan Kulhiassa puidaan? Ja kuinkahan jyvä erkanee? Ja puidaankohan\nsiellä vielä oma vilja riihessä ja myymävilja koneella? Hän, patruuna,\nei koskaan ole voinut kärsiä ulkokuivasta jauhettua. Ja ovatkohan ne\nälynneet pitää pellavaa? Tehdas kuuluu tänä vuonna maksavan erikoisesti.\n\nMutta mitäpä hän niistä asioista? Itse hoitanevat.\n\n\"Kas, kas, kun ei hellitä!\"\n\nVihlaisu yltyy jatkuvaksi vihlomiseksi, tuskaksi. Kulhian patruunan\notsalle nousee hiki, hänen täytyy ähkiä ja käpristyä kokoon. Kun ei\näsken tullut lähdettyä. Ei suinkaan tämä nyt vain liene kuolemaksi?\nTaikka olkoon vaan, joutilas hän on lähtemään. Ja valmis. Ei muista\ntieten tahtoen tehneensä kenellekään pahaa.\n\nHetkinen menee, ettei Kulhian patruuna ajattele mitään, ei näe mitään\neikä kuule mitään. Hänen ympärillään on vain kylmä, syksyinen puisto,\njonka käytäviä pitkin syystuulet ajelevat pudonneita lehtiä.\n\nMutta sitten tuska äkkiä antautuu, ja Kulhian patruuna herää kuin\nunesta. Hän havahtuu ja katselee ympärilleen: hän on samassa paikassa\nkuin äskenkin, puisto on ennallaan ja Kauhajärven taholta kuuluu\npuimakoneen jynkytys. On kuin ei mitään olisi välillä ollutkaan.\nJotakin on kuitenkin tullut. Kulhian patruuna tuntee itsensä pieneksi,\nvähäpätöiseksi ja melkein kuin lapselliseksi.\n\n\"Ne puivat siellä Kauhajärvellä\", hokee hän itsekseen, vähintäin\nkymmenennen kerran.\n\nNiin on tehty Kulhiassakin, syksy syksyltä, viikkokaupoin kerrallaan,\nja hän on aina ollut sitä seuraamassa. Ilmassa on mullan ja kuivaneen\nviljan lemua, syysaurinko paistaa, lokomobiili jyskyttää ja oljet\nkahisevat, lyhteet kulkevat miestä ja naista myöten katoksen alta\nkoneeseen. Tiedetään kyllä. Ja jyväsäkit nostetaan rullavaunuille\nmakasiiniin vietäviksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKulhian patruuna, vanha herra, nousee. Se käy hitaasti ja\nvaivalloisesti, mutta hän nousee kuitenkin ja ähkii noustessaan.\nOlisi nyt hyvä aika mennä huoneeseenkin, pieni tujaus, noin neljän\nruokalusikallisen verran, varmaankin helpottaisi, mutta...\n\nKatsoppas, eivätkö vaunut kolise pitkin maantietä. Saarenpään\ntirehtöörihän siinä ajelee, vanhana, hiukan juoppona ja rämisevänä\nhuonoine asioineen.\n\n\"Hei!\" huutaa Kulhian patruuna, mutta ääni tuntuu omituisen pieneltä ja\npingoitetulta.\n\nSaarenpään tirehtööri pysähdyttää vaununsa.\n\n\"Heipäs vain\", rämisee hän. \"Minne sinä kompuroit?\"\n\n\"Annatko minun tulla vaunuihisi?\"\n\n\"Annan oikein. Minne sinä sitten menisit?\"\n\n\"Kauhajärvelle\".\n\n\"Sinne minäkin kysymään konetta, kun ovat puintinsa lopettaneet.\"\n\n\"Sittenpä se sopikin hyvin.\"\n\nSaarenpään taloustirehtööri mutisee itsekseen jotakin, että \"kyllähän\nsinulle aina sopii\", mutta Kulhian patruuna ei sitä kuule. Hän\npainautuu sohvan nurkkaan ja hänestä tuntuu kuin olisi kesä ja lämmin.\nSaarenpään herra puhuu ja puhuu ja kyselee asioita, ja Kulhian patruuna\nmyhäilee ja myöntelee, kuulematta lainkaan, mistä on kysymys.\n\nMaisemat rientävät ohi, sivuutetaan Linna ja kierretään Kirkkojärvi,\nmutta Kulhian patruuna ei sitä huomaa. Eikä hän oikeastaan huomaa\nsitäkään, miten lopulta on jouduttu Kauhajärven puimakoneen viereen.\n\n\"Hyvää päivää, patruuna\", tervehtii Kauhajärven isäntä.\n\n\"Päivää vain, Kauhajärvi. Te täällä, niin sanoakseni, eroitatte jyviä\nakanoista.\"\n\n\"Niin aina, patruuna. Se meillekin tulee eteen, kun kärsivällisesti\nodotamme.\"\n\nSaarenpään tirehtööri ja Kauhajärvi alkavat toimitella asioitansa,\nmutta Kulhian patruuna istuu vaunun nurkassa ja katselee kullalle\nkimaltelevia olkia. Aurinko paistaa ja ilma tulee mullalle ja\nhedelmälle, ja ihmiset touhuavat hymyillen ja asiallisina. Illalla on\ntanssit, ja hänkin, vanha romu, on tullut katselemaan riihenpuintia.\nNoin sitä pitää: mies nostaa säkin hartioilleen ja kantaa sen sadan\nsylen päässä olevaan makasiiniin. Ei, totisesti, kyllä Kauhajärven\nolisi aika laittaa itselleen rullavaunu, säästäisi sekä ihmisiä että\naikaa.\n\n\"No miltäs patruunasta tämä meidän homma näyttää?\"\n\n\"Meneehän se, ei siitä minnekään pääse.\"\n\n\"Taitaa patruunallekin puinti-aika tulla mieleen.\"\n\n\"Hm.\"\n\n\"Sitä kun patruunakin liikkui vain sadoissa hehdoissa ja niin poispäin.\"\n\n\"Hm. Niin vain.\"\n\nSaarenpään tirehtööri ja Kauhajärven isäntä jatkavat asioittensa\ntoimittamista. Koneiden jyminän ja ryskeen lomasta eroittaa Kulhian\npatruuna tuon tuostakin Saarenpään tirehtöörin räikeän ja melkein kuin\nriitaa haastavan äänen, mutta hän muistelee vain kaukaa Kulhian aikoja\nja katselee, kuinka vilja katoaa koneeseen ja ihmiset ovat melkein\nonnellisen näköisiä. Syystuuli lennättää tuon tuostakin silppuja\nja akanoita hänen kasvoilleen, mutta hän ei sitä huomaa. Kaikki on\nniinkuin pitääkin.\n\n\"Eikö patruuna lähde taloon?\"\n\nMutta Kulhian patruuna ei vastaa.\n\n\"Eikö patruuna pistäydy talossa kahvilla ja muullakin?\" toistaa\nKauhajärvi kovemmin.\n\nEi Kulhian patruuna enää pistäydy missään. Hänen puoliavoimet,\nelottomat silmänsä tähtäävät jyskyttävää konetta, jonka ääressä\nihmiset, täynnä toiveita, häärivät ja hosuvat, jättäen ajatuksensa\nillaksi.\n\nSuuri manttaalimies on lopettanut maisen vaelluksensa, manttaalin\npuhuvin symbooli silmäinsä edessä.\n\n\n\n\nSyksyn miehet\n\n\nSyksyä heillä on ohimoilla ja syksyä heillä on sydämissään, mutta\nkavaljeereiksi he itse itseänsä nimittävät.\n\nSaahan sitä. Heidän iltansa ovat olleet runollisemmat kuin aamut,\nilloissa on ollut eloa ja kirkkautta ja hiukkasen välähdyksiä\nälystäkin, aamut ovat olleet harmajia ja kuin usvan verhoamia ja\nälyn lamppukin on läkähdellyt. Siinä yksi heidän elämänsä virheitä.\nSuurten tilallisten ja kartanonherrojen vanavesissä he kulkevat; jos he\njäisivät yksin, minne he sitten joutuisivat. Ja nyt on taasen syksy,\noikeastaan enemmänkin kuin syksy, sillä odotetaan joulua.\n\nLumi on langennut maahan, ilmassa on pakkasen huurua ja ikkunat\nloistavat. Mutta kuinka kauan aikaa se kestää. Jonakin päivänä lämpenee\nja pudottaa vettä, hyvästi silloin kanssasi, ihanuus ja teidän\nkanssanne, kilisevät kulkuset.\n\nTotikannu höyryää pöydällä, tuleekohan laki rikotuksi. Kas näillä,\nkavaljeereilla, heillä on konjakit ja totikannut silloin, kun muilla\nkunniallisilla ihmisillä ei tahdo olla mitään. Mutta antaa olla,\nkaikkea kestää aikansa, yksi toisensa jälkeen varisevat he pois ja\njälelle jää vain totikannu. Niinkuin muistopatsaaksi.\n\nNyt he ovat kruununvoudin luona. Sillä kruununvouti lukeutuu myöskin\nheihin, tämä harmajapäinen herra totisine silmineen, hiljainen ja\nyksivakainen herra, joka harvoin sanoo niinkään, että \"terve\" tai\n\"kippis\".\n\nLinnan patruuna on nyt päässyt vireeseen ja hänen äänensä rämisee\nitsetietoisena ja vaativana. Hän sanoo kruununvoutiin kääntyen:\n\n\"Katsopas, nyt veli, missä on sinun maallinen korskeutesi\".\n\nKorskeutesi! Herra kruununvouti ei ymmärrä, mistä on kysymys. Onko hän\nollut korskea? Milloin? Hän ei muista. Sanaa puhumatta lennähdyttää hän\nlasinsa vasten Linnan patruunan punaisia kasvoja.\n\nMutta Linnan patruuna ei suutu. Hän vain nauraa röhöttää:\n\n\"Siinä on vain jälellä sitä kapteenia! Annapas, että pilasi uuden\ntakkini. Ja lasi säpäleiksi. Eipähän täällä silti tule puutetta\nlaseista.\"\n\nEikä tulekaan. Kavaljeerit palvelevat itse itseänsä ja Kelhon\nluutnantti Ernst menee oitis keittiöön. Kun hän tulee takaisin, asettaa\nhän kaksi lasia kruununvoudin eteen.\n\n\"Tässä olisi sitten, — lasi ja reservilasi. Niin että ole hyvä ja jatka\nharjoituksia.\"\n\nKuka tuntee enää herra kruununvoudin. Hänen pukunsa on huolimattomasti\nyllä ja hänen housunsa ovat prässäämättömät. Ja jaloissa on hänellä\nvain tohvelit, aivan kuin hän juuri olisi noussut nukkumasta tai\nolisi aikeissa mennä levolle. Eikä hän katsele ihmisiä silmiin. Mutta\niltaisin hän istuu ja tujauttelee Kelhon luutnantti Ernstin kanssa. Tai\nsoittelee pianoaan. Mutta jumaliste, — sitä ei saa kukaan tietää. Hän\nkulkee ja katselee, ettei ihmisiä liiku ympäristöllä ja että rouva jo\non mennyt nukkumaan. Sillä kerran hän on tullut ja sanonut:\n\n\"Heitä nyt jo se rämpytys tälle illalle!\"\n\nEikä herra kruununvouti voi sitä antaa anteeksi eikä unohtaa. Mitä\nse musiikista, eihän se sitä ymmärrä. Mutta siitä huolimatta hän\nsoittelee vain silloin, kun luulee, ettei kukaan sitä kuule, ja avaa\nkannen kiihkeästi ja varovasti, puolivarkain, niinkuin morfinisti etsii\nruiskuansa.\n\nLinnan patruuna rämisee, hän on päässyt kavaljeerien joukkoon ja on\nylpeä siitä, mutta hän on rikas ja on siitä vielä ylpeämpi. Mitä\ntuostakin Kelhon luutnantista, joka tekee runoja ja köyhtyy vuosi\nvuodelta tai Siuruan aatelisherrasta, joka ei osaa muuta kuin olla\nkoppavaa ja sähdätä hevosten kanssa. Pirsatti, silloin kuin Kautisten\nneuvos ja Kulhian patruuna vielä elivät, silloin oli pienemmältä\neläjältä oksat poikki. Älä yhtään mukise, kun sille päälle sattuivat,\nniin hyväntahtoisia miehiä kuin muuten olivatkin.\n\n\"Anna kuulla sitä taidettasi\", sanoo Linnan patruuna, \"sinähän kuulut\nmusiseerailevan itseksesi.\"\n\n\"Muistatko sinä, Linnan patruuna, milloin Engelbrekt nosti\nkapinalipun?\" kysyi kruununvouti.\n\n\"Engelprektikö? Kuuluuko se meille! Kun mies tahtoo kapinoida, niin hän\nkapinoi.\"\n\n\"Ja lieneekö hänellä ollut lippua ensinkään\", keskeytti Kelhon\nluutnantti.\n\n\"Lippu tai ei\", sanoi herra kruununvouti, \"mutta sitä ei tämä Linnan\npatruuna tiedä. No, sanoppas minulle, milloin Cesar kulki Rubiconin\nyli.\"\n\n\"Kuule nyt, kapteeni, minä en istu koulun penkillä.\"\n\n\"Vahinko, ettet ole sitä koskaan tehnyt. Entiset Linnan patruunat\nolivat\".\n\nHerra kruununvouti on noussut seisomaan, hän ei katso keneenkään,\nsilmät ovat ilmeettömät kuin välkkyvät, mustat pallot. Totilasit\nunohtuvat.\n\n\"Sinä tahdot kuulla musiikkia, Linnan patruuna\", jatkaa herra\nkruununvouti. \"Etkö jo kuule jotakin?\"\n\n\"En\", vastaa toinen tolkuttomasti.\n\n\"Pidätä hengitystäsi ja kuuntele. Silloin kuulet varmaan. Kuuntele,\netkö kuule veden kohisevan ja soivan tuolla Linnan ja Kulhian\nrajamailla, Saarijoen tammen vaiheilla. Etkö kuule?\"\n\n\"Minun korvani on todellakin jotakin kohinaa eroittavinaan.\"\n\n\"Sinä et tiedä, mikä Rubicon on, mutta kuule, minä sanon sinulle yhden\nasian. Kun ajelet kotiisi, niin katsele sitä mustaa tammea, joka\nhäämöttää pimeydestä. Katsele sitä ja kuuntele ja sinä olet kohinan\nkeskeltä kuulevinasi naisen kiljahduksen. Siellä, Linnan patruuna,\nsiellä mentiin aikoinaan Rubiconin yli. Muun muassa.\"\n\nHerra kruununvouti on käynyt kasvoiltaan valkeaksi ja hänen mustat,\ntotiset silmänsä tuijottavat Linnan patruunaan.\n\n\"Oletko ymmärtänyt?\" kysyi hän.\n\n\"Vähemmästäkin minä ymmärrän\", vastasi Linnan patruuna.\n\n\"Ja nyt sinä saat musiikkia ja te muut myöskin. Mutta älkää menkö\npöydän alle.\"\n\nMiksei hän soittaisi? Eikö kruununvoudin sovi soittaa? Soitellut hän\noli silloin, kun kuolinkellot soivat Kautisten perilliselle, soitellut\nhän oli kuullessaan, että muuan ihminen oli vedetty Saarijoen tammesta.\nKuolinkellot olivat kumahdelleet yhdelle ja toisellekin, mutta\nkruununvoudin talossa oli piano soinut.\n\nMilloin ja missä välissä hän oli nainut? Ei hän tiedä eikä se asiaan\nkuulukaan. Niin kai oli täytynyt tapahtua, hän kai oli peljännyt\nautiutta. Mutta hän, herra kruununvouti, oli arvokas, kun tarvittiin,\nhoiti virkansa nuhteettomasti ja soitteli.\n\nKerran oli joku pitänyt puheen. Se oli joku noista, jotka kutsuivat\ntoisiaan kavaljeereiksi, joilla kaikilla oli joku vaiva, ja jotka\nolivat putoilleet pois toinen toisesa jälkeen, niin että vain neljä\ntai viisi oli jälellä ja he olivat ryhmittyneet herra kruununvoudin\nympärille. Kavaljeerit eivät periaatteesta käyneet hautajaisissa, — ah,\nhe ennättäisivät niissä kyllä olla ihan tarpeekseen, — mutta tämä tuli\näsken umpeenluodulta haudalta, oli mustissa, ja tahtoi pitää puheen.\n\n\"Me emme halua mitään puheita\", olivat kavaljeerit sanoneet.\n\nMutta hän oli kuitenkin saanut puheensa pidetyksi. Kuolema, mitä\nse on, oli hän sanonut. Se tulee, kun tulee, ja vaikka puhutaankin\nkaikenlaista, niin silloin, kun se tulee, me olemme kypsät. Joku\nsanoo, että meillä olisi vielä jotakin tärkeää toimitettavaa, mutta\nkuka takaa, että me ylimalkaan pystyisimme jotakin toimittamaan. Pieni\nhalvauskohtaus vain ja siinä virumme.\n\n\"Jaha, kyllä me sen jo kuulimme\", olivat kavaljeerit sanoneet. \"Täytä\nlasisi, istu ja juo\".\n\nMutta puhuja oli tahtonut jatkaa, ei suinkaan se, perhana, ollut\nhautajaisissa juonut itseään päihinsä. Tämä oli ollut aivan lähellä\nKulhian tyttären kukitettua kumpua. Muistavathan herrat, kavaljeerit,\nKulhian tyttären, sen sinisilmäisen, poissaolevan. Toiselta puolen kuin\nhempeä nunna, toiselta kuin kilahtava teräs. Niin, siihen aikaan me\nolimme hyvin paljon nuorempia, hyvät herrat. Mutta minä tahdon sanoa\nteille jotakin. Kun minä katselin häntä, niin minä samalla kertaa\najattelin syksyistä taivasta ja kukkaniittyä. Ja Kulhian peltoja\nmyöskin. Näittekö koskaan hänen nauravan. Ette, tuskinpa näitte edes\nhymyntapaisen karehtivan suupielissä. Mutta miksi hän lämmitti ja miksi\nhäntä rakastettiin? Emme tiedä, mutta sen tiedämme, että kaikki hän sai\nlevottomiksi, että hän tuotti rauhattomuutta tähän kauniiseen pitäjään.\nNyt teistä joku on valmis sanomaan, että hän meni pois liian varhain.\nMinä olen ajatellut sitä asiaa tänään katsellessani hänen kumpuansa.\nHän poistui juuri silloin, kun täytyi, ja juuri niinkuin täytyi. Mitä\nmeillä muuten olisi hänen muistostaan jälellä.\n\nJa ääntään alentaen oli puhuja lopettanut: \"Ja kuitenkin, arvelen ma,\nse kaikki oli vain inhimillistä heikkoutta\". Hän oli vielä enemmän\nalentanut ääntänsä: \"Niin, minä pelkään, ettei hän ollut oikein\nviisaskaan.\"\n\nJonka jälkeen hän oli luonut pitkän, kehoittavan katseen herra\nkruununvoutiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta herra kruununvouti soittaa, soittaa ja miettii ja elää entisissä\najoissa, jotka itse asiassa ovat enemmän mielikuvitusta kuin\ntodellisuutta. Hän ajattelee vain, kuinka olisi voinut olla ja unohtaa\nkaiken muun.\n\nTämä ei kuitenkaan ole hänen jokapäiväinen vireensä. Silloin hän\non vakava virkamies ja hiljainen, tunnollinen tilanhaltija. Tämä\ntulee vain puuskittain, silloin kun kesä alkaa vaihtua syksyksi\nja syksy talveksi. Ja usein niiden mukana, jotka puhuttelevat\ntoisiaan kavaljeereiksi, mutta jotka ovat vain pitäjän pinnallisesti\nrappeutuneita herroja, jotka mielellään elävät ajoissa, jotka ovat\nmenneet.\n\nSoitto jatkuu. Herra kruununvouti on vieraansa tyyten unohtanut.\nTotikannu seisoo pöydällä tyhjänä eikä kukaan mene sitä täyttämään.\nPäinvastoin he nyökäyttelevät toisilleen: antaapa hänen nyt soitella.\nJa pukevat hiljaa ylleen ja lähtevät. Vain kulkuset kilajavat\nmaantiellä.\n\nHerra kruununvouti havahtuu siihen, että huoneessa vetää. Joku on\ntodellakin työntänyt ikkunan auki, savu leijailee paksuina pilvinä\nkaton rajassa, ja Kelhon luutnantti istuu silmät puoliummessa sohvan\nnurkassa ja imee sikariaan. Huomenna hän lähtee omaan pitäjäänsä.\n\n\"Soita sinä vain, kruununvouti\", sanoo hän, \"soita ja ajattele\nasioitasi. Minä tässä mietiskelen sillä välin omiani\".\n\nHerra kruununvouti on kuin unesta herännyt eikä vastaa. Silloin\nluutnanttikin avaa silmänsä kokonaan, nousee ja laskee kätensä\nkruununvoudin olalle.\n\n\"Kuule, hyvä veli\", sanoo hän. \"Tiedän hyvin, mitä sinä ajattelet,\nmutta ajattele näin: hyvä, että synnyit, hyvä myöskin että menit. Elämä\non sellainen kuin se on, katsopas, piruako me sille voimme.\"\n\nUlkona sataa suuria, valkeita hiutaleita ja maailma on sinertävän\npimeä. Järvien jäät saattavat hyvinkin saada valkoisen lumipeitteen,\nmutta Saarijoen tammi on sulana ja siellä kohisee ja kuohuu. Kuuluiko\nsieltä heikko kiljahdus? Ei, joku vain kylällä kirkaisi.\n\nTänään on ollut vähän musiikkia ja mielikuvitusta, huomenna on\ntavallinen asiallinen ja toimekas arkipäivä.\n\n\"Eikö täällä, peijakas, ole ulosmittaus tulo- ja omaisuusverosta\nKulhiaankin. Mitenkähän isäntä sen järjestää?\"\n\nMutta mitäs näistä, huomisen murheista. Elämä ei ole sen mutkikkaampi\nkuin miksi sen itselleen tekee. Kehdosta ruumisarkkuun on todellakin\nvain suora viiva.\n\n\n\n\nUusi aika\n\n\nKäy nyt kohu ja suuri humu yli pitäjän, — uudet ovat tekijät ja uudet\novat mahtajat. Uudet miehet, mutta taitavat tavat olla vanhat. Linna\nalkaa taas olla mahtava ja mahtavaksi käy myös laaja Kauhajärvi.\nSillä Kautisten neuvos on myöskin laskenut päänsä lepoon, hänen\nhaudallaan on pidetty paljon yleviä puheita ja hauta on peittynyt\nvaltavan kukkaiskummun alle. Pitäjäläiset ovat sen lehdistä lukeneet\nja vasta silloin he älysivät, mikä merkkimies ja mikä suuri\nmaanviljelijä heidän keskuudestansa on poistunut. Suotta pudistelette\npäitänne, isäntämiehet, jälkimaailma on antanut tuomionsa ja sillä\nhyvä. Ja Kautisten kartanon omistaa nyt Ab. Kautis Gods Oy, jonka\nsuurisuuntaiset toimenpiteet herättävät pelonsekaista kunnioitusta.\n\nMutta harmajan syystaivaan alla näyttää Kirkkojärvi alakuloiselta ja\nsynkältä ja ikäviltä myöskin Linnan äsken kynnetyt pellot. Vaan nuoriso\non entisensä kaltaista. Illan tullen he kernaasti poikkeavat Kulhian\ntyttären haudalla ja katselevat myöskin Kautisten pojan haudalla olevaa\nuurnaa. Tapauksethan ovat oikeastaan vielä aivan tuoreet, ja jokainen\nheistä on nähnyt sekä Kulhian tyttären että Kautisten pojan. Ja he\nkuvittelevat mielessään seikkoja ja tapauksia, joista he itse asiassa\neivät tiedä mitään ja haaveilevat asioita, joista Kautisten pojalla\nja Kulhian tyttärellä ei ollut eläissään vielä aavistustakaan. Mutta\nmitäpä siitä, — heille riittää, että Kulhian tytär kuoli rakkaudesta\nKautisten poikaan ja päinvastoin. Niin ainakin kerrotaan ja he uskovat.\nKukapa nuori ei uskoisi sitä mitä kerrotaan rakkaudesta, vallankin, jos\nsiihen liittyy jotakin salaperäisyyttä hipovaa ja heidän mielestään\nkaunista ja vetisen tunteellista.\n\nEräänä päivänä saapuu paikkakunnalle mies ja nainen. He tulevat suoraan\nkaupungista ja ovat kylmän ja asiallisen näköisiä niinkuin tuleekin.\nMolemmat ovat he sinisilmäisiä ja solakoita, ja mies näyttää naiselle\nKautisen ja Kulhian, jonka puistokujaa jo on ruvettu harventamaan.\n\n\"Tässä siis on Kautinen\", sanoo hän antaen samalla ajomiehelle\ntakaisinpaluumääräyksen ja jatkaa kuin itsekseen: \"Tästä hän siis\nlähti, painui metsään ja tuli Kulhian aukealle. Niin, aivan oikein,\ntässähän jo onkin Kulhian puistokuja, — pidättäkääpäs hiukan.\"\n\nSiinä häämöittää todellakin puiston keskeltä Kulhia, jykevänä, mutta\nhiukan luhistuneen näköisenä. Ajoneuvot pysähtyvät ja miehen katse\ntarkkailee yläkerran ikkunoita. Nainen katselee häntä syrjäsilmällä\naivan kuin kysyäkseen: \"Mitähän tuo kaikki sinuun oikein koskee?\" Hän\njättää kuitenkin kysymättä, voihan olla, että miehellä on erikoinen\nsyy seurata niitä vaiheita, jotka ympäröivät Kautisten ja Kulhian\nkartanoita. Ja ajoneuvot lähtevät hiljalleen eteenpäin, voisihan\ntässä vielä katsella Kauhajärveäkin. Mutta tiet Kauhajärven suunnalla\nkäyvät kapeiksi ja mutkikkaiksi, huonosti hoidettua, alakuloisen\nnäköistä metsääkin siinä on välillä ja sitten taas joku puoleksi\nrappeutunut tönö, joka kuin häveten piilottautuu kivikkoisen mäen\ntaa metsän peittoon. Vaan tiedetäänhän, että kaiken takana ovat\nkuitenkin Kauhajärven pellot ja vainiot ja tiiliset talousrakennukset.\nVähitellen miehen mieleen muistuu jotakin. Kuinka olikaan, — eikö\nKulhian uusi isäntä mennyt naimisiin palvelijansa kanssa. Niin, niin\nse varmaankin oli. Eikä hän huomaa, miten ajomies, joka ei ole tuttu\ntäälläpäin, huomaamatta ajaa syrjätielle, ja Kauhajärven rakennusryhmä\njää häämöittämään kauas sivulle. Iltakin alkaa jo sitäpaitsi käydä\nhämäräksi.\n\n\"Sellaista se nyt oli\", sanoo hän naiselle. \"Mitäs siitä pidit?\"\n\n\"Luulin näitä paikkoja toisenlaisiksi\", vastaa nainen, \"täällä on\nkaunista, mutta liiaksikin alakuloisuuden tuntua ilmassa. Tulemmeko\nmuuten pian Kauhajärvelle?\"\n\n\"Emme. Se on jäänyt syrjään, ja luulen, että olemme jonkun verran\neksyksissä. Mutta me löydämme kyllä oikean tien.\"\n\nMitäs enää Kauhajärvestä, sinne päättyi Kulhian patruunan elämäntie,\njota vastaan kenelläkään ei ollut mitään muistuttamista. Ja matkaajat\nlöytävät kyllä oikean tien, kapeahan se on ja hankala ajaa, mutta se\nvie kuitenkin kiertoteitä sinne, mistä on lähdettykin. Hyvästi vain,\nKulhia ja Kautinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä Kulhian historiassa on alkanut uusi vaihe. Se uusi isäntä,\njota joku yrittää sanoa patruunaksikin, kas, hän ei viihdy ollenkaan\nlaajassa huoneustossa. Pimeinä iltoina hänestä näyttää, kuin puiden\noksat tahtoisivat tunkeutua ikkunoista sisään ja kuin pimeissä\nhuoneissa joku näkymätön kaahottaisi häntä vartioiden. Kentiespä\nKulhian patruuna-vainaja kulkee katselemassa, että kartanossa on\nkaikki kohdallaan. Hän paiskaa ovet kiinni, mutta tunnelma ei tule sen\nparemmaksi ja vasta aamunkoitteessa hän pääsee nukkumaan. Tukalalta\ntuntuu oleminen kaikin puolin, vaikka hän hitaasti selvittelee\nasioitaankin, tukalalta ja raskaalta ja kenties hän senvuoksi päivisin\ntarkastelee emäntäpiikaa, joka jo tosin alkaa lähetä keski-ikää, mutta\njolla siitä huolimatta on terve puna kasvoillaan ja tukeva, pyöreä\nvartalo. Hän tekee asiaa hänen vaiheilleen, mutta emäntäpiika ymmärtää\nasiansa ja tiuskaisee:\n\n\"Mitä isäntä siinä. Kyllä minä osaan tämän asian itsekin huoltaa.\"\n\nNiin vainkin. Ja kun Kulhian isäntä tarkemmin ajattelee, ei hänen niin\nsopisi piikaansa lähestyäkään. Saisi muuten katsella ympärilleen,\nmutta... Siinä on se \"mutta\", vaikka onkin Kulhian patruuna. Pitäjällä\nhäntä ei hyleksitä, muttei kaivatakaan. On aivan kuin odotettaisiin,\nettä mitähän tuosta oikein tulee. Vanha patruuna-vainaja oli tosin hyvä\nmies, mutta sittenkin Kulhian mahti riippui yhtä paljon hänestä kuin\nkartanon suuruudesta. Mies ei tule sen paremmaksi sillä, että velaksi\nostaa suuret maat ja mannut. Ja Kulhian nykyinen isäntä kiroilee pikku\nhiljaa itsekseen.\n\nMutta eikö tulekin syysmyrsky Kulhian isännän avuksi. Se raivoaa tänä\nvuonna voimalla ja väellä ja eräänä yönä se Kulhian puistosta rymisten\nkaataa suuren puun ja särkee kasvihuoneen ruutuja. Metsä laulaa ja\njärvet kohisevat ja ärjyvät ja aamulla tiedetään kertoa, että Kautisten\nhuvimajakin on mennyt tuusan säpäleiksi ja Linnan tuulimyllyn puomit\nirtaantuneet ja siivet alkaneet pyöriä kuin olisi piru ollut niitä\nveivaamassa. Hyvä, ettei syttynyt tuleen koko roska ja sytyttänyt koko\nLinnaa. Siinä olisi ollut kartanon meno.\n\nSellaista on muutamana syksyisenä yönä. Silloin Kulhian isäntä vetää\nkiiruusti ylleen, mitä ennättää ja juoksee alakertaan. Ja ennenkuin hän\nitsekään oivaltaa, mitä on tekemässä, löytää hän itsensä koputtelemassa\nemäntäpiian kamarin ovea.\n\n\"Mikä siellä ryskää?\" kuuluu sisäpuolelta.\n\n\"Avaa nyt. Se on isäntä.\"\n\n\"Mitä te täällä. Päissään tietenkin, — menkää nukkumaan.\"\n\nSillä tavalla puhutellaan Kulhian nykyistä isäntämiestä.\n\n\"En minä hönössä ole... tuota... Niin että avaahan nyt ja aika kyytiä.\"\n\n\"Mitä te täältä keskellä yötä haette. Piruko teitä ajattaa?\"\n\n\"No jos se sitten, mutta otahan nyt se reikeli auki.\"\n\nMikähän siinä auttoi, isäntä on sentään aina lopuksikin isäntä. Ja\nniin hän lopultakin astui lämpimään, valaistuun huoneeseen ja istahti\nhuohottaen palvelijansa sängyn laidalle ja puheli käsittämättömiä\nasioita.\n\nTästä se sai alkunsa. Seuraavalla kerralla ei enää tarvittu\nsyysmyrskyä, ei tuulen ulvontaa eikä kaatuneita puita, sillä isäntä\nosasi vaelluksensa päämäärään muutenkin. Eikä hänen enää tarvinnut\npitkiä aikoja kolkutella, kerta kerralta ne kävivät lyhemmiksi, ja\nlopuksi alkoi ovi olla raollaan. Ei muuta kuin ole hyvä, kävele sisään\nja kämmi viereen.\n\n\"Pitääköhän minun se naida\", ajatteli isäntä ja muisteli pienellä\nkauhulla Kulhian vielä aivan äskeistä mahtia.\n\nRengit ja piiat veivät huhun isännän vaelluksista pitäjälle, ja emännät\nja rouvat löivät päänsä yhteen: jos ja jos Kulhian palkollisesta tulee\nemäntä... hm, rouva, patrunessa... kuinka silloin on suhtauduttava. Vai\nonko ylimalkaan suhtauduttava ensinkään.\n\n\"Pitääkö minun hänet naida?\" kyseli siis Kulhian isäntä itseltään eikä,\nniinkuin olisi odottanut: \"Rakastanko minä häntä?\"\n\nLopuksi hän päätti lykätä kaiken toistaiseksi, — saahan nähdä, miten\nkäy. Ellei ole erikoisempaa lähtöä piika, niin ei ole korkealta\npudonnut hän itsekään, ja saahan siitä pulskan, terveen ihmisen, joka\npitää asioista vaarin. Mutta ei hätäillä, voi käydä toisinkin. Ja\nisännän vaellukset lakkasivat vähitellen ja loppuivat viimein kokonaan.\n\nSe oli kuitenkin ennenaikaista. Sillä eräänä marraskuun aamuna tuo\nemäntäpiika itse kahvia ja suu on merkillisessä hymyssä.\n\n\"Kyllä sitä nyt on lähdettävä pappilaan\", sanoo hän, \"ettei tule\nrötöksiä\".\n\nIsännän katse synkistyy hiukan ja joku kieltävä sana pyörähtää hänen\nhuulillaan, mutta sittenkin hän juo rauhallisesti kahvinsa loppuun.\n\n\"Rötöksiä!\" toistaa hän. \"Ettäkö sinusta tulisi Kulhian emäntä.\"\n\n\"Mikä tahansa. Ainakin sinun akkasi.\"\n\nIsäntää karmaisee. Että pitikin silloin yhtenä yönä niin ryskätä\nja pauhata. Saakeli! Rahallahan tästä pääsisi, se olisi vähän\nherrallistakin. Sanoisivat vain, että hairahtuihan se Kulhian herra,\nmutta rahalla se suori, — ei muuten olisi passannutkaan. Hän aikoo jo\nsanoa sen, mutta samalla hänen mieleensä tulee muuta, se, millainen\ntämä naisihminen oikeastaan on ja ettei se, kun kaikki ympäri käy, ole\nhuonompi kuin muutkaan. Ja hän virkkaa vain lyhyesti:\n\n\"Mene sitten muuttamaan parempia, niin lähdemme tästä sinne jo ennen\npäivällistä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä oli Kulhian kartanon uusi vaihe, joka ensin herätti puheita,\nmutta joka lopultakin, hiljaa ja varmasti syöpyi ihmisten tajuntaan.\nUusi aika, uudet meiningit. Ja mikäli tarina Kulhian tyttärestä ja\nKautisten pojasta unohtuu, sikäli kasvaa tarina Kulhian uudesta\nisännästä ja emännästä, jotka, niinkuin heistä varmaankin kerran\nkirjoitetaan \"työllä ja vaivalla olivat saavuttaneet yleisen\nkunnioituksen ja varman taloudellisen aseman\".\n\n\n\n"]