[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQGCVb949isEJTK8wDiBg3TJXllvNwW3VWs7ogmH4bfE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3061,"Ja sitten jätkä kuoli","Koskimaa, Juho",1891,1926,"3061-koskimaa-juho-ja-sitten-jatka-kuoli","3061__Koskimaa_Juho__Ja_sitten_jätkä_kuoli",null,"romaani",[],[],"fi",1921,22712,136563,false,73360,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Ja sitten jätkä kuoli\" by Juho Koskimaa is a novel written in the early 20th century. The story begins with the birth of the main character, Kankkus-Hilemooni, into a modest and tumultuous setting that highlights the struggles of rural Finnish life. The narrative follows the Kankkus family, particularly focusing on the protagonist as he navigates the challenges and aspirations of his upbringing, including family dynamics, societal expectations, and personal dreams.  At the start of the novel, the protagonist Kankkus-Hilemooni is born in a sauna, introducing an air of rawness to his existence. The story captures the everyday lives of his parents, Kankkus-Sakari and Hilta, who grapple with financial burdens while managing a growing family. We see Hilemooni's mother contemplating the implications of bringing another child into a strained household, while his father remains focused on work at the local sawmill. As Hilemooni grows, he begins to dream of a future that might free him from the weight of poverty, setting the stage for a journey through adolescence filled with the complexities of love, family, and the quest for identity in a rapidly changing world. (This is an automatically generated summary.)",[],237,"Romaani seuraa Kankkus-Hilemoonin eli Hilun elämää syntymästä lähtien. Teos kuvaa työläisperheen arkea, sahatyöläisten ja tukkijätkien elämäntapaa sekä pohjoissuomalaista luontoa 1900-luvun alkuvuosina.","Juho Koskimaan 'Ja sitten jätkä kuoli' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3061. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JA SITTEN JÄTKÄ KUOLI\n\nKirj.\n\nJuho Koskimaa\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nKankkus-Hilemoonille sattui sellainen onni ja ylellisyys, että hän\nsyntyi saunassa.\n\nTämä ei suinkaan edellytä, että häntä millään tavalla olisi\nvalmistauduttu tähän maailmaan juhlallisuuksin ja menoin\nvastaanottamaan, että hänelle edeltäkäsin olisi ommeltu flanellisia\nvaippoja, mantteleita, kapaloita ja napavöitä tai että hänen isänsä,\nKankkus-Sakari, olisi ollut peloissaan vaimonsa Hiltan terveydentilasta\nja kieltänyt häntä ahertamasta liiaksi. Suoraan sanoen sattui\nKankkus-Hilemoonin tulo hiukan liian aikaisinkin, niinkuin herra\npastori vihillä käydessä oli ennustanut. Minkäpäs sille! Ne eivät, ne\nHilemoonin tapaiset tulijat, ennenkään olleet katsoneet tulonsa aikaa\nja paikkaa eivätkä odottaneet sopivaa hetkeä. Kun olivat tullakseen,\nniin tulivat.\n\nKankkus-Hilemoonin syntymä sattui syyskesän loppupuolella tukinuitonkin\nollessa loppumaisillaan. Häntäpää oli vielä Javaruksella, mutta kun\ntänne, Kirkkoniemen kohdalle, ehti, silloin oli kaikki näiltä seuduin\ntälle vuodelle loppunut. Alusta kesää oli Sakarikin ollut kovassa\npuuhassa lähteä tukkijoelle, mutta Hilta oli sanonut, että se nyt\ntältä kesältä saa jäädä. Ja jäihän se. Sakari meni töihin Sörensenin,\nnorjalaisen, sahalle, vaikka päiväpalkka siellä olikin kuuttakymmentä\npenniä pienempi kuin joella. Vaistosi Hiltan ajatukset ja vastaan\nmukisematta jäi.\n\nKankkusilla oli velkainen mökki Kirkkoniemen takalistolla. Sakari oli\nhankkinut sen viikkoa myöhemmin kuin Hiltan, ja Sörensenin konttorissa\npidätettiin sen hintaa kymmenen markkaa tilissä. Tuntuihan se, kympin\npoisvetäminen, mutta toiselta puolen tuli pidetyksi tönöä melkein\nomanaan ja sitäpaitsi siihen kymmenen markan menettämiseen tottui.\nKuuden vuoden kuluttua vetäminen loppuisi ja mökki olisi oma saunaa ja\npuuvajaa myöten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEsikoinenhan se Hilemooni tuli olemaan, esikoinen hyvinkin, mutta\nei ollut arvannut Kankkus-Sakari enemmän kuin Hiltakaan, niinkuin\nalussa mainittiin, sen vastaanottamiseksi mihinkään toimenpiteisiin\nryhtyä. Elämisen puolikin vei aikaa ja eivät he olleet oikein asiasta\nselvilläkään. Sakari marssi kuudetta käydessä aamulla töihin kuten\naina muulloinkin. Aurinko oli jo noussut, mutta ohutta usvaa oli\nvielä ilmassa ja jätkät hoilasivat joella. Ja mitä lienee ollut\ntunteellisuutta: Sakarista tuntuivat nämä joka-aamuiset kolmatta\nkilometrin marssimiset jollakin tavoin mukavilta ja hauskoilta.\nAurinkonsäteet leikkivät vaarojen laella ja mäntymetsä tuoksui. Kulki\nsiinä vain ja killisteli niinkuin mikäkin inspehtoori ja tuntui,\nniinkuin kaikki olisi ollut maailmassa hyvin ja oikein eikä huolia\nlainkaan. Korkalon vaiheilla jo sitten alkoi nokkaan tuntua kuivamassa\nolevien lankkujen ja sahamuhien tuttu, kostea haju, ja Sakarikin alkoi\nmuistella, että töihinhän tässä oltiinkin menossa. Kaksi ja hilkku\npäivältä. - Niin käveli Sakari töihin sinäkin lauantaisena aamupäivänä,\njoka oli määrätty Hilemoonin syntymäpäiväksi.\n\nHilta joi vielä kahvia Sakarin lähdettyä ja siistaili ja lakaisi vähän\nhuonetta. Piti ovea auki pihalle asti niinkuin oli metsäherralla\npalveluksessa ollessaan oppinut. Syödä nutuutteli sitten porstuassa ja\najatteli asioita. Ei ollut tästäkään avioliitosta mitään nautintoa,\nkun oli tässä kunnossa ollut koko sen neljä kuukautta, mitkä yksissä\nleivissä oli asuttu. Milloinkahan tuo sitten on puhjetakseen? No,\nmitäpä minä hänestä, kylläpähän tulee, kun aikansa on täysi.\n\nSakari ei ehdi ruokatunneiksi kotiin. Vähitellen, itse tietämättä,\nHilta alkaa ajatella saunaa. Ja kun hän siinä aikansa on hämärästi\nmietiskellyt, kääntyy ajatuksen aivoitus päätöksen kirkkaudeksi: saahan\ntuon taas lämmittää pitkästä aikaa. Taitaisi Sakarikin siitä olla\nmielissään. Ja Hilta alkaa ripeästi kantaa puita kiukaan alle, sytyttää\ntulen ja alkaa sitten vintata vettä.\n\nSilloin pistää rinnan alle ja vatsan pohjaan. Karmaisee noin oikein\nniinkuin riivirauta ja yltyy sitten polttamaan.\n\n— Jokohan se nyt... ajattelee Hilta vaisusti, istahtaa ja katselee\nnaapurin mökkiä.\n\nEi tainnut olla sen kummempaa. Polte häviää, ja Hilta jatkaa veden\nvinttaamista.\n\nMutta hetken kuluttua polte yltyy taas. Taisi se sittenkin... Nyt Hilta\nlopullisesti heittää vinttaamisen ja menee naapuriin.\n\nKaisan-Sohvi on toimelias ja ymmärtäväinen tällaisissa asioissa.\nHänellä on neljä lasta, joiden isästä ei ole tietoa, mutta huhuavat\nsen viimeisen olevan Sörensenin puukhollarin. Sohvi edustaa siis\njonkunlaista asiantuntemusta näissä asioissa ja on heti juonessa kiinni.\n\n— No jo minä sen olen aikaa huomannut, touhuaa hän, - vaikken ole\nviitsinyt... Ajattelin, että jos suotta ennen aikojaan pelotan... No,\nei se niin kauheaa ole...\n\n— Vai on sinulla saunakin lämminnä, jatkaa hän sitten. - No, sen\nparempi. Mutta pompotahan nyt, Jumalan luoma, kotiisi... ei se tielle\ntipahda. Tulen heti perässä, vyöliinan vain muutan...\n\nKello käy kolmatta ja ennen viittä on Kaisan-Sohvi tehnyt tehtävänsä.\nHilemooni näkee ensi kerran saunan pimeän, piukaisee vimmatusti, mutta\nasettuu sitten aloilleen kuin miehinen mies ainakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Sakari Kankkunen illalla palaa kotiin, on mökissä oudoksuttavan\nhiljaista. Ruoka on pöydän nurkalla, mutta Hilta makaa valkeana ja\nvaiteliaana yhteisessä sänkysohvassa.\n\nMelkein pelottaa astua vaimon vuoteen viereen. Hän puhdistaa puseron\nmuhista ja jättää lakin tuolille.\n\n— No, joko sinä nyt...? hän kysyy melkein arasti.\n\n— Jo. Poika on.\n\n— Vai poika.\n\nKankkus-Sakari melkein kuin ilostuu ja nostaa varovaisesti peitettä.\n\n— Ka, niinpä on, hän sanoo hymyn väristessä suupielessä. — Onpahan\nolleeksi... tuollainen... pääkin niinkuin kahvikuppi.\n\n— Kyllä se siitä kasvaa, vakuuttaa Hilta.\n\n— Mikä ettei. Kasvaahan se muittenkin. No on siinä...\n\nSakari rupeaa syömään. Kun hän on syönyt, hän aikoo mennä Nikulasta\nostamaan nisua ja keittää kahvit. Mutta kahvit on jo keitetty ja\nnisutkin haettu, oikein sellaiset korvapuustit.\n\n— Kas, kun hoksasitte, sanoo Sakari. - Mutta mitäs tuolle nimeksi,\npojalle...\n\n— Ajattelin, että Hilemooni, vastaa Hilta.\n\n— Älä nyt ylpisty... Vai Hilemooni. Aivanhan siitä tulisi pehtoorin\nkaima.\n\nSakari nauraa hihittää. Hänen on hyvä olla. Aivan kuin lämmittäisi\njostakin. Se on hänen poikansa. Siitä tulee jätkä...\n\n— Mitäs siitä, sanoo Hilta vuoteestaan. -Ei se kuulu keneenkään, vaikka\nsille panisi nimeksi Nikolai tai Heertinanti. On siinä vähän osaa\nminullakin.\n\nSe osaa olla navakkaa, tuo Hilta.\n\n— No, onpa on, myöntää mies. — Pannaan sitten se Hilemooni. Pitkä se\nkyllä vähän on, mutta meneehän se.\n\nJa niinpä, muutamana sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen, ristittiin\nKankkus-Sakarin ja -Hiltan poika Hilemooni Kankkuseksi.\n\n— Se on nyt sitten, sanalla sanoen, Hilemooni Sakarinpoika\nKankkunen, selitti Sakari illalla Kaisan-Sohville, joka oli kutsuttu\nristiäiskahville, ja näytti hiukan itsetietoiselta.\n\n\n\n\nII\n\n\nKirkkokankaan takalistolla todettiin yksimielisesti, että se Kankkusen\nväki on sikiävää sorttia. Kun Hilemooni, esikoinen, jota nyt yleisesti\nsanotaan Hiluksi, on kymmenvuotias, on Kankkusen perheeseen siunautunut\nkuusi nuorempaa. Siinä on Väinöä, Santtua ja Aapia, on Marjaa, Liisaa\nja Pirjettaa. Ja uutta odotetaan.\n\nKankkus-Sakari kulkee edelleenkin töissä Sörensenin sahalla ja kun\nhän iltaisin tulee kotiin, hän kiroilee itsekseen. Ei silti, että\nhän luonnostaan olisi paha, vaan siksi, että elämän helle, niin\nsanoaksemme, tuntuu hänen kohdallaan auttamattomasti liian tukalalta,\nja tukeva kiroileminen tuntuu tuottavan ohutta virkistystä ja\nikäänkuin keventävän painetta. Koti on sitäpaitsi ainoa paikka, missä\nKankkus-Sakarin tapaisten eläjäin kiroilemiset ja mielenpurkaukset\npääsevät täysiin oikeuksiinsa. Maailmalla ne hukkuvat ilmaan niinkuin\nsääsken surina, ellei niille yksinkertaisesti naureta ja sanota:\nTukihan jo toki turpas!\n\n— Pirkule, sanoo Kankkus-Sakari, pistettyään kokonaisen perunan\nsuuhunsa, - pirkule, kun sinä osaisit tehdä muutakin kuin lapsia.\n\nHilta kuulee tämän sadannen, ellei tuhannennen kerran, ja toivomus on\nniin ollen menettänyt kärkensä. Ei se vaikuta tuvassa vallitsevaan\nmielialaankaan: kukaan lapsista ei vetäydy ovelle, Hilta häärää vatsa\npingoittuneena puuhissaan kuten ennenkin, kärpäset pörräävät kilpaa\nsääskien kanssa ja keitetyn ruuan lemu sekoittuu pirtin ummehtuneeseen\nhajuun.\n\n— Kolme ja hilkku, jatkaa Kankkus-Sakari ja jokainen arvaa, että hän\npuhuu palkastaan. - Kolme ja hilkku päivältä ja seitsemän kakaraa. Jos\nei kunta auttaisi, niin elävä saatana veisi...\n\nTänä iltana painaa elämän taakka kovin raskaasti Kankkus-Sakaria, mutta\nHilta vaikenee yhä. Hän on jo siihen tottunut eikä vaivaudu vastaamaan.\n- Aikansa marisee, sitten lopettaa, hän ajattelee.\n\nKankkus-Sakari syö kuin mies, röyhtäisee ja etsii uutta sanomisen\naihetta. Mutta hän on jo kymmeniin kertoihin sanottavansa sanonut eikä\ntällä kerralla keksi tuoreita käänteitä.\n\n— Kun tuo Hilu jo kelpaisi rimojen kärräykseen, sanoo viimein Hilta. —\nSaisihan siitäkin jo markan tai toista.\n\n— Niin kun kelpaisi, mutta kun ei kelpaa vielä. Ja tuommoinen\nunimestari.\n\nHilemoonilla on valkoinen, pörröinen tukka, kalvakka iho ja pyöreät,\navonaiset silmät, joiden ilme vaikuttaa pelästyneeltä. Hän istuu oven\nsuussa ja vuoleskelee tikkuja Liisu-siskolleen. Kun tulee puhe hänestä,\nhän näyttää pelästyvän ja heittää vuoleskelemisen. Pienempänä ollessaan\nhäntä on paljon kuritettu aiheellisesti jos aiheettomastikin.\n\n— Jos minä menisin kysymään pehtoorilta... hän sanoo, silmissään sama\npelästynyt ilme ja sen näköisenä kuin tuossa paikassa kapaisisi ovesta\nulos.\n\n— Kysymään, virkahtaa isä ylenkatseellisesti. - Niinkuin ei tässä\nparemmat osaisi kysellä, jos siinä mitään kysymistä olisi.\n\nHilu vaikenee ehdotuksineen ja jatkaa vuolemistaan, mutta hetken\nkuluttua hän hiljaa painuu ovesta ulos. Kankkus-Sakari huomaa sen\nkuitenkin ja ajattelee, että tiedä häntä vaikka menisikin pehtoorille\nhäpäisemään itsensä.\n\n— Meneppäs siitä vaan! huutaa hän mennen portaille ja heristäen\nnyrkkiään.\n\n— Antaisit mennä, sanoo Hilta.\n\n— Joo, kun entisiäkin löysätään...\n\nHilu seisoo keskellä pihaa ja juoksee ulkohuoneen taakse nähdessään\nisänsä, istuutuu siellä perunamaan laidalla olevalle kivelle ja\nalkaa aprikoida asioita. Eiväthän ne hänen pienessä päässää selviä.\nPitäisi mennä sittenpähän sitäkin rähinää pääsisi kuulemasta, mutta\nkun kiellettiin. Hän innostuu ajatellessaan, että hän olisi työssä\nSörensenin sahalla ja toisi kotiin rahaa. Iltaisin hän tulisi kotiin\nmuhaisena ja hikisenä, äiti laittaisi ruokaa yhtaikaa hänelle ja isälle\nja sanoisi pienemmille: - Olkaapa nyt hiljemmin, että isä ja Hilu\nsaavat nukkua. Hän olisi miehinen mies, aamulla hän lähtisi kuudetta\nkäydessä ja talvella hänellä olisi pitkävartiset saappaat. Joskus,\nruokatunnilla, tarjoaisivat miehet hänelle paperossin ja hän juttelisi\nheidän kanssaan palkkojen huonoudesta. Rippikoulusta päästyä hänestä\ntulisi jätkä, hänellä olisi morsian ja joskus hän lauantaisin kävisi\nKaisan-Sohvin mökillä ostamassa viinaa. Tarjoaisi isällekin, äitikin\nottaisi ryypyn, ja juttelisivat hauskasti asioita. - Kyllä se puulaaki\nosaa köyhän hiellä elää, sanoisivat.\n\nKuta enemmän ja kuta pitemmälle Hilu asioita miettii sitä enemmän hän\ninnostuu ja lopuksi hän nousee kiveltään varmana päätöksessään mennä\npehtoorin puheille. Se on nyt, se Hilun luonto, sellainen.\n\nMutta Kaisan-Sohvin Iinan ilmestyminen hänen eteensä pysähdyttää\nhetkeksi hänen suunnitelmansa. Iina on kahta vuotta vanhempi Hilua,\nhänellä on virkeät siniset silmät ja hän on se Kaisan-Sohvin\ntyttäristä, jonka isä kuuluu olevan Sörensenin puukhollari. Tällä\nkerralla hänelle näyttää tapahtuneen jotakin aivan erikoista, sillä\nsilmät loistavat nyt tavallista sirkeämmin ja hän hypistelee viiden\nkruunun seteliä.\n\n— Sinäpä et tiedä, että minä olen herrallista lähtöä, hän sanoo Hilulle\nsuu veikeässä hymyssä.\n\nHilun kehittymätön ajatuskoneisto joutuu epäkuntoon ja toisen ylemmyys\nloukkaa häntä.\n\n— Kyllä meidän äiti on sanonut, että sinä olet huorilapsi, hän vastaa\ntöykeästi, - ja että sinun äitisi myy viinaa. Sakotettukin on.\n\nIina joutuu toisen ynseydestä ymmälle, muttei loukkaannu.\n\n— Pörjeseeni, puukhollari, itse sanoi, vastaa hän hetken kuluttua\ntotisena ja asiallisesti. - Ja tämän antoi, tämän viisikruunusen. Se on\nseitsemän markkaa, ettäs tiedät. Pöhnässä oli vähän. Sitten ne menivät\näidin kanssa kamariin.\n\nIinan jokapäiväisiin kokemuksiin kuuluu, että joku tulee ja menee\näidin kanssa kamariin. Se ei millään tavalla ole häirinnyt häntä eikä\nhäntä toistaiseksi hävetä siitä kertoa. Kirkkokankaan takalistolla on\nvuosikymmenien kuluessa tapahtunut ja tapahtuu asioita, joille siellä\nvain nauraa tirskahdutetaan.\n\nHilu kuuntelee Iinaa kädet housujentaskuissa ja pelokkaat silmät\ntarkkaavaisesti narrillaan. Mutta tytön esittämiä tosiseikkoja hän\nei millään tavalla osaa kumota, eivätkä hänen tietämyksensä riitä\nosoittamaan äpärän ja avioliitosta syntyneen lapsen oleellista\neroavuutta. Sitäpaitsi hän pitää Iinasta ja, kääntääkseen huomion omaan\nitseensä, hän alkaa nyt puhua itsestään ja suunnitelmistaan.\n\n— Minäpä menen kyselemään pehtoorilta töitä, ja sitten kun pääsen\nrippikoulusta rupean jätkäksi.\n\n— Liian hontelo sinä olet jätkäksi.\n\n— Niin, vielä. Mutta viiden tai kuuden vuoden kuluttua.\n\n— Eivätkä sahalaiset kelpaa tukkijätkiksi, huomauttaa Iina\nasiantuntevasti.\n\n— Sitä sinä et pysty sanomaan.\n\n— Niin, mutta kaikki ukkoherrat ja kympit ovat sanoneet...\n\n— Päissään ovat törisseet, niinkuin teillä aina töristään, lopettaa\nHilu halveksivaisesti.\n\nIina ei todellakaan osaa kieltää Hilun väitteitä ja vaikenee. Ensin\nhän aikoo sanoa, että juo se sinunkin isäsi, kun vain rahaa sattuu\nliikenemään, mutta huomaa, ettei se vaikuttaisi mitään pääasiaan.\n\nIinalla on herkkä mieli ja nopeasti vaihtelevat ajatukset.\n\n— Milloin sinä menet sinne pehtoorille? kysyy hän.\n\n— Nyt tästä paikasta.\n\n— Älä!\n\n— Menen.\n\n— Minä lähden sinun kanssasi.\n\nHilu katseli tyttöä epäillen ja miettiväisenä.\n\n— Lähde nyt sitten, — päätti hän, — mutta sisälle et saa tulla.\n\n— Miksen?\n\n— Saattaa olla, ettei pehtoori hyvinkään siitä tykkäisi.\n\nHilemoonin ja Iinan iällä ei ole pitkä matka sanoista tekoihin.\nMinuuttia myöhemmin he jo kapaisevat paksuhiekkaista kujaa myöten\nisännöitsijän asuntoa kohden. Iinan ajatuksenjuoksu on vapautuneempi\nja keveämpi, hän on muutenkin vanhempi ja kehittyneempi ja hän alkaa\najatuksissaan rakennella.\n\n— Kyllä sinusta vainkin voi tulla jätkä, myöntää hän auliisti, - kunhan\nvain vähän kasvat ja miehistyt.\n\n— Mutta ensin minä ansaitsen paljon rahaa, ettei kotona tule nuusaa\nsillä aikaa kuin olen joella.\n\n— Niin. Ja sitten kun sinulla on jo tarpeeksi omaakin, niin sitten minä\ntulen sinulle.\n\nHilu miettii hetkisen ja vastaa sitten lyhyesti:\n\n— Niin.\n\n— Ei sitä köyhistä ole mihinkään, jatkaa Iina innostuen ja toistaen\najatuksia, joita harva se päivä on ympäristössään kuullut.\n\n— Ei, vastaa Hilu myöntäen. - Rahaahan sitä pitää olla.\n\nIinan ajatukset jatkavat yhä leikkiään ja lopuksi hän, ikäänkuin\npeläten rohkeuttaan, kuiskaa pojalle tosiasian, jonka hän,\nkuulemistaan, tietää varmasti tapahtuvaksi.\n\n— Sitten, sanoo hän, — nukumme me yhdessä.\n\nHiluun ei lause vaikuta lainkaan häkellyttävästä sillä Iinasta hän on\nmonessa asiassa jäljessä.\n\n— Meillä nukkuvat isä ja äiti melkein aina yhdessä, hän vastaa\nvilpittömästi ja melkein ylpeästi.\n\nSilloin jo alkavatkin puiden takaa häämöttää kirkonkylän suuret\nrakennukset ja isännöitsijän valkea talo saha-alueen toisella laidalla.\n\nSahan isännöitsijä ei huolinut Hilua töihinsä.\n\n— Menehän kotiisi, poika-rukka, sanoi hän, - ja kasva vielä muuan vuosi.\n\nJa rouvalleen hän lisäsi:\n\n— Pitäisihän niitä auttaa, mutta mitäpä tälläkin... Laittavat lapsia\nenemmän kuin kykenevät kunnolla elättämään.\n\nViimeksimainittua lausetta Hilu ei kuullut, mutta muutenkin hän jo oli\npettynyt tarpeeksi. Tämä pettymyksen tunne tarttui Iinaankin.\n\n— Arvasinhan minä, että hontelo olet, hän sanoi viisaasti, mutta\nvaistosi samalla tehneensä Hilulle vääryyttä ja jatkoi lohdutellen:\n\n— Välipä tuosta, kun kerran myöhemmin kelpaat.\n\nHilun silmät olivat kuitenkin entistä enemmän narrillaan ja naama\nentistäkin valkeampi. Ei siinä kyllin, ettei töitä lähtenyt, mutta\nlisäksi oli isä nyrkkiä puiden kieltänyt lähtemästä.\n\n— Älä sano niille mitään, neuvoi Iina.\n\n— Kyllä ne kuitenkin arvaavat.\n\n— No jos lyövät, niin huuda. Aina kun äiti yltyy minua pieksämään, niin\nnostan sellaisen melun, että kyllä heittää.\n\nKankkusen mökillä jäi kuitenkin sinä iltana Hilun asia tutkimatta.\nKaisan-Sohvin mökillä on nimittäin syntynyt pieni rytäkkä,\nkirkkokankaan takaliston jokapäiväisimpiä ja tuskin mainitsemisen\narvoisia asioita. Usein ne päättyvät \"perheen kesken\", joskus, niinkuin\ntälläkin kertaa, sekaantuu apulaisnimismies parin poliisin kanssa\nasiaan.\n\nTällä kertaa on rytäkän aikaansaanut Joki-Pekan Lauri. Illansuussa on\nhän viinalasteineen ja kaksine saattomiehineen tullut Kaisan-Sohvin\ntönölle panemaan varastoaan kätköön. Poliisit, joilla on jo ennakolta\nollut vihiä asiasta, ovat kyttäämässä metsänreunassa ja kun huomaavat\naikansa tulleen, astuvat hekin näyttämölle. Tappelun kulku on niitä\nkaikkein tavallisimpia: ensin kiihtyvää sananvaihtoa, sitten käsirysy,\njota Kaisan-Sohvi harjaantuneella sanatulvalla säestää, ja joka päättyy\nsiten, että Joki-Pekan Lauri livahtaa kuin livahtaakin seuralaisineen\nveneelleen ja sitten tiehensä. On tunnettu tosiasia, ettei häntä joella\nmikään tavoita, varsinkin kun uitto on parhaassa käynnissä. Hänellä on\nliian paljon suojelijoita jätkien ja heidän pomojensa joukossa.\n\nKun Hilu ja Iina saapuvat paikalle, on asia jo loppuvaiheissaan.\nUteliaita ihmisiä seisoskelee aidanvierillä vilkkaasti vaihdellen\nmielipiteitä ja Kaisan-Sohvi selittelee heille jotakin kimeällä\näänellä. Sahan kirjanpitäjä on punaisena ja pohmeloisena ilmestynyt\nportaille, hän on nukkunut sisällä koko ajan ja tiedustelee nyt\nympärillä olevilta, mitä on tapahtunut. Kun hän saa sen kuulla, hän\nköpittää hiljaa ja huomaamattomasti tiehensä. Toinen poliiseista istuu\nkaivon kannella ja pesee veressä olevia kasvojaan tuon tuostakin\nlausuen synkeitä uhkauksia, jotka eivät kuitenkaan näytä vaikuttavan\nläsnäoleviin.\n\n— Mitäs sitä pistää paitaansa toisen pyykkiin, vastataan hänelle.\n\n— Mene perässä, jos uskallat, lisää toinen. — Kyllä ne vielä tavoitat.\n\nKankkus-Sakarilla on suu salaperäisessä hymyssä ja silmät viirullaan,\nsillä hänelläkin on oma, tärkeä osansa juonessa: hän on nähnyt\npoliisien kyttäävän metsänreunassa ja siitä hyvän sään aikana mennyt\nilmoittamaan Sohville. Kunhan tästä väki vähenee, niin se merkitsee\nhänelle muutamia ryyppyjä ja mahdollisesti viisikruunusen tai\nkymmenmarkkasen.\n\nJa asiat ovat selvät ja aurinko paistaa ja suuri sovinnollisuus ja\nyksimielisyys vallitsee taas kirkkokankaan takalistolla.\n\n— Kyllä se vain on mies, se Joki-Pekan Lauri, sanoo Iina syvällä\nvakaumuksella päästyään selville tapahtumasta.\n\n— On se, myöntää Hilu innostuksesta melkein hengähtämättä.\n\nVähän ajan kuluttua äiti vie hänet nukkumaan. Mutta Hilu valvoo\nja aprikoi kauan. Mielessään hän ylentää Joki-Pekan Laurin\nsaavuttamattomaksi sankariksi, suureksi maineeltaan ja verrattomaksi\nvoimiltaan. Sellaiseksi hän kuvittelee tulevaisuutensa: myy viinaa,\ntienaa lujasti ja antaa poliiseja selkään. Näin hän valvoo ja\nsuunnittelee vielä kun isä puolen yön jälkeen hiukan keikahdellen ja\ntuoksahdellen astuu sisään ja huomaa hänen valvovan.\n\n— Piruakos siinä enää tirsotat, tiuskaisee hän. — Nuku!\n\nÖrähtää ja mässähtää sitten vaimonsa viereen.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKun Hilu tuli viisitoistavuotiaaksi, kelpasi hän rimojen ja sahamuhien\nkärrääjäksi Sörensenin sahalle.\n\nHilulle tämä merkitsi miehistymistä. Hänestä tuntui kuin häntä olisi\nnyt kotona kohdeltu eri tavalla. Hän ansaitsi rahaa, jonka vei\nkotiinsa, joskus hän sai päähänsä ostaa itselleen jotakin pientä eikä\nhäntä koskaan siitä sanottavammin estetty.\n\n— Mitä sitä nyt turhia, isä sanoi kun Hilulle tuli tällainen\npäähänpisto.\n\n— Anna sinä Hilun... eihän tuo paljon kuluta, puolusti äiti. — Ja\nitsehän tuo ansaitseekin.\n\nSiihen se jäi ja Hilun itsetunto kasvoi merkillisesti. Ensi kesänä hän\nmenisi rippikouluun ja sitten, niin, sitten hän menee joelle. Hänestä\ntulee jätkä.\n\nHilu oli näihin aikoihin pitkä, hontelo poika, jota sahalaiset\nnimittivät Kankkusen nukkujaksi. Ei hän silti sen kummempi nukkuja\nollut kuin muutkaan, kulki vain muuten niin omissa ajatuksissaan,\nettä asia saatiin sanoa kahteenkin kertaan, ennenkuin hän oivalsi,\nmistä oli kysymys. Ehkä oli tähän Hilun hajamielisyyteen syynsä\nkirjoissakin. Sahan lautatarhan työnjohtaja oli nimittäin pannut\nkouluakäyvän poikansa kesäksi rimahommiin \"koulurahoja ansaitsemaan\"\nja tällä pojalla oli maan ihmeellisiä kirjoja, joista pojat joskus\nolivat joutuneet keskusteluihin ja joita Hilu sitten sai viedä kotiinsa\nluettavaksi ehdolla, ettei sotke niihin rasvapilkkuja. Sellaisia\nihmeellisiä kirjoja ei Hilu ollut tiennyt olevankaan. Niissä puhuttiin\nrakkaudesta ja tytöistä, suurista metsänkävijöistä ja suurista\nrikkauksista ja sitten eräässä puhuttiin Aladinista, joka lamppunsa\nkylkeä kihnuuttamalla sai mitä vain näki hyväksi pyytää. Lienevätkö nuo\nkaikki edes olleet tosiakaan, mutta mukava niitä vain oli lukea ja Hilu\ntankkasi iltakaudet.\n\n— Parempi olisi sinunkin olla ylitöissä, sanoi Kankkus-Sakari, - ei\nsinusta kuitenkaan mitään rohvessooria tai tirehtööriä tule. Aika vain\nkuluu hukkaan.\n\nTähän ei Hilulla ollut mitään asiallista vastaanväittämistä, mutta\nHilulle sopivaa ylityötä ei sattunut olemaan. Seuraavana iltana hän\nmuutti nukkumaan puuvajan yliselle, saadakseen olla rauhassa kirjojensa\nkanssa, sillä kesä alkoi kallistua syksyksi, työnjohtajan pojan oli\nmentävä kaupunkiin ja silloin kirjojen lukeminen loppui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSahamuhien ja rimojen kärräys oli omituisesti Hilulle mieleistä työtä.\nKaikista sahoissa esiintyvistä töistä on se huonoimmin palkattua,\nhelpointa ja ala-arvoisinta. Siihen sanalla sanoen kelpaa \"ukko kun\nukko\". Järkeä se ei vaadi lainkaan, ruumiillisia voimiakin vain\nnimeksi, siinä kaikki. Kulkea vain rullavaunujen perässä kuin kone,\nkuormata ja purkaa, purkaa ja kuormata aamusta iltaan.\n\nMutta miettimiseen ja järkeilemiseen siinä jää aikaa.\n\nYlhäällä soivat ja surisevat raamit ja sirkkelit, edustalla pitää\nkiramo, tukinnostokone, ikuista kitinäänsä, kolinaansa ja ulvontaansa.\nVierestä kuuluu koneiden taukoamaton jyminä, kolkkona ja ikäänkuin\netäisyyteen häipyvänä. Tähän sekaantuvat miesten kehotus- ja\nvaroitushuudot, silloin tällöin joku karkea kirosana ja ontto kumahdus,\nkun katkaistu tukinpää putoaa lattialle. Mutta alhaalla on viileätä\nja hiukan kosteantuntuista. Elämä ylhäältä, sahahuoneesta, sekaantuu\ntäällä yhdeksi, korvia huumaa taukoamaton jyminä, johon harvoin\nsekaantuvat mitkään sivuäänet, sahamuhat putoilevat yhtäjaksoisesti\nmäärätyistä puutorvistaan ja rimat määrätyistä aukoistaan ja on vain\npidettävä huoli siitä, etteivät ne pääse kasautumaan. Joskus pistäytyy\ntyönjohtaja katselemaan, kuinka työt sujuvat, mutta työ on niin\nvähäpätöistä ja halpa-arvoista, että kuluu päiviä, joskus viikkokin,\njolloin hän ei viitsi näyttäytyä.\n\nKankkusen Hilu ei millään tavalla tunne itseään työn orjaksi.\nPäinvastoin on hänen mielestään hänen asemansa niitä kaikkein\nmukavimpia ja viihdykkäimpiä. Hänen mielikuvituksensa on saanut\njostakin sysäyksen ja hänen on hyvä olla kun ei tarvitse kuulla, tai\noikeammin: ei kuule mitään. Kulkee vain ja tekee työnsä ja ajattelee\nomia asioitaan, jotka vaihtelevat joka toinen hetki.\n\nJoskus soutelevat jätkät tukkien päällä kiramon eteen, lauleskelevat,\nnaureskelevat ja heidän hampaansa välkkyvät auringonpaisteessa.\nIlmaantuvat joskus sahanruuman ovellekin ja huutelevat pojille veikeitä\nasioita tytöistä ja viinasta ja väliin muustakin. Hilun veret joutuvat\nsilloin liikkeelle ja vaistomaisesti hänen ajatuksensa lentävät Iinaan\nja näihin ajatuksiin on tullut jotakin, joka poikkeaa entisistä. Niihin\non tullut jotakin kuumentavaa ja sykähdyttävää ja joskus Hilusta tuntuu\nniinkuin hänen pitäisi likistellä ja puristella Iinaa.\n\n— Kyllä se jätkä sentään on eri mies kuin tavallinen törsiäinen,\nselittelevät pojat innostuneina.\n\nJa eri mieshän se onkin. Kulkea korttipakka taskussa kylästä kylään,\nnarrailla tyttöjä, juoda viinaa ja lauleskella kauniita lauluja. On se,\non totisesti.\n\n\n\n\nIV\n\n\n— Kuule, perkele, mikä sinä oikein luulet olevasi?\n\n— Häh?\n\n— Niin että mikä sinä luulet olevasi?\n\nHilu pysähtyy ja pistää katkismuksen povitaskuunsa. Syysilta alkaa\npimetä, ollaan tulossa rippikoulusta.\n\n— Kyllä minä aina saman asian ajan kuin sinäkin, vastaa Hilu vavisten\nja katselee ympärilleen, mutta yhtään kirkkokankaan takaliston poikaa\nei näy joukossa.\n\nHilu ei vapise pelosta, vaan vihasta. Aamupäivällä, koulutuntien\nalkamista odotellessa, on jo ollut pientä sananharkkaa ja nyt se\njatkuu. Vitikan Arviiti, talollisten poikia, oli kertonut, että tänä\niltana sitä mennään kutittelemaan Iinaa, ja Hilu oli sanonut, että no\nsiitä ei ainakaan sinulta tule mitään. Oli käynyt vähän verille ja\nArviiti oli muutenkin sellainen isänsä rikkauksilla kerskuja.\n\n— Vai ajat! sanoo Arviiti ja astuu lähemmäksi.\n\n— Tuollainen kymmenen pennin mies.\n\n— Anna olla vain. Ei se sinulle paista.\n\nPojat ryhmittyvät tiiviimmin riitelevien ympärille. Asia alkaa käydä\nmielenkiintoiseksi.\n\n— Ole sinä vain luja Iinan puolesta, kehottaa joku Hilua, mutta Hilu\nkäsittää, että tämän kehotuksen saa ottaa siltä kannalta kuin itse\ntahtoo.\n\n— Anna turpiin, sanoo toinen Arviitille. - Ei se koikale kuitenkaan\nmuuten usko paremmaksensa.\n\nKuokan herastuomari ajaa ohi emäntineen ja poikarykelmä väistyy\nhetkeksi syrjään. Hän huomaa, että jotakin on tekeillä ja heristää\nnyrkkiään.\n\n— Hävetkää, rippikoulupojat! hän sanoo äkäisesti. - Rovastille pian\nmenen juttelemaan.\n\n— Ei tässä mitään ole, selittää Hilu.\n\n— Ettenkö minä näe! Pitäisi Kankkus-Sakarin pojankin muistaa, mistä on\nkotoisin. Paremmin se tie muille on kuin sinulle.\n\nVeri kuohahtaa Hilun päähän ja silmät iskevät tulta, mutta herastuomari\non sanonut sanottavansa ja lyö hevostaan selkään. Poikajoukko rähähtää\nnauramaan.\n\n— Pitäisi sille antaa, kerskuu Arviiti, - mutta pelkään, että peittoan\nkunnan housut.\n\n— Anna naamalle, sillä siitä pääset.\n\n— Mutta jos et pääsekään...\n\nHilun silmissä on pimennyt ja ajattelematta sen enempää lyö hän toista\nensin kasvoihin, sitten sydänalaan.\n\nNäky tyrmistyttää läsnäolijat, tämmöistä he eivät olleet osanneet\nHilulta odottaa. Joku tekee liikkeen ikäänkuin poimiakseen kiven\nmaantieltä, mutta jättää sitten aikomuksensa, Vitikan poika seisoo\nensin kalman kalpeana, veri valuen suusta ja sieraimista, mutta alkaa\nsitten painella kasvojaan ja sydänalaansa.\n\n— Tämän sinä vielä muistat, pirun juippi, kiristelee hän hampaittensa\nraosta.\n\nHilu on nyt kokonaan menettänyt malttinsa, hän on kuin kuumeessa ja\nvalmis tappelemaan vaikka kaikkien kanssa.\n\n— Ja jos kerrot kenellekään uhkaa hän, astuen aivan toisen eteen ja\npitäen nyrkkiään hänen nenällään, - niin lisää tulee, tulee niin kauan,\nettä loppuu halut...\n\nPoikalauma huomaa, että Kankkusen Hilussa on tällä hetkellä jotakin\npirullista ja että käsi uhkaavasti pitelee puukonkahvaa. Mikseikäs se\nvoisi mitä tahansa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä iltana tuntuu Kankkusen Hilusta kuin hän kulkisi unessa. Yhdellä\niskulla hän on saavuttanut jotakin, jota kuka tahansa saattaisi\nkadehtia. Samalla kun hän tuntee olevansa ystävä koko maailman kanssa\nhän tuntee olevansa kyllin voimakas lyömään maahan kenen vastaantulijan\ntahansa.\n\nKun nyt olisi viinaa! Hihkaisisi! Kovalla äänellä ja remsseesti\nniinkuin miehiset miehet joskus maantiellä tai kirkkokankaalla.\n\nMutta mitäpä siitä. Eihän se ole, viina, heikäläisiä, köyhiä varten.\nNiinkuin ei moni muukaan asia. Ja Hiluun menee hetkiseksi katkeruus,\nkun hän ajattelee osattomuuttaan, mutta sitä katkeruutta kestää vain\nhetken.\n\n— Sanoi kutittelevansa Iinaa. Mutta saipas, saipas piru vie.\n\nTämä kummallinen, onnentäyteinen mielentila ei jätä Hilua kotonakaan.\nEivät pysy ajatukset katkismuksessa. Täytyy mennä ulos, on kuin pakko\npanisi liikkeelle.\n\n— Lukisit nyt, huomauttaa äiti. - Ei siellä kannata toista vuotta\njuosta.\n\n— Eipähän tuota ole moitittu osaamattomuudesta.\n\n— Niin, mutta... Jokuhan sinne aina jää. Ja tavallisesti se on joku\nvähempiosainen.\n\n— Aina te siitä iankaikkisesta köyhyydestä, ärmähtää Hilu ja painuu\novesta pihalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHilu kiertelee kirkkokankaan tutuissa mökeissä eikä hänen juhlamielensä\nkatoa. Hän tietää, ettei kukaan edes aavista tapausta, joka muuan tunti\nsitten sattui pappilan ja kirkkotörmän välisellä maantiellä, mutta\nsiitä huolimatta hänestä näyttää kuin ihmiset antaisivat hänelle eri\narvon kuin esimerkiksi eilen.\n\n— Istuhan, Hilu!\n\n— Martta, katsoppas, olisiko Hilulle vielä kahvia.\n\nNäin on kyllä tapahtunut kymmeniä kertoja ennenkin, mutta nyt hänestä\ntuntuu kuin kaikessa sittenkin olisi jotakin tavallisuudesta poikkeavaa\nja samalla hän tuntee, että hänen kasvojensa juonteet ovat tavallista\njäykemmät ja hoikan varren ryhti suorempi.\n\nLopuksi hän ei saata olla poikkeamatta Kaisan-Sohvin mökkiin. Juhlavire\nei jätä häntä täälläkään ja sattuukin niin mukavasti, että Iina istuu\nyksin kotosalla. Iinalla on isot, voimakkaat kädet, punaiset, pyöreät\nposket ja leveät lanteet. Kun Hilu nyt istuu ja katselee häntä,\njoutuvat hänen verensä liikkeeseen ja sydän alkaa levottomasti tykkiä,\nmutta hän pysyttelee asiallisena ja muistelee, mitä Vitikan poika\njutteli maantiellä inittävällä äänellään.\n\n— No mikäs sinut nyt pani liikkeelle? kysyy Iina rauhallisesti.\n\n— Mikäpäs minut, vastaa Hilu hiljaisesti. - Muuten vain kuljeskelen.\n\nJa kuta kauemmin hän katselee Iinaa, sitä todenmukaisemmalta hänestä\ntuntuu Vitikan pojan puhe ja hienokseen hänessä alkaa viha nousta.\nMutta hän istua jurnuttaa vain pitkät kotvat eikä puhu mitään. Viimein\nhän, jotakin puhuakseen, kysyy:\n\n— Missäs äitisi on?\n\n— Kesiön puolella ovat siskon kanssa. Tulevatkin vasta huomenna.\n\nViimeinen lause pistää omituisesti Hilua. Kului taas pitkiä minuutteja.\nIina tekee työtään, mutta vilkaisee tuon tuostakin kysyvästi Hiluun.\n\n— No kun äitisi on poissa, Hilu sanoo viimein, — niin kai Vitikan\nArviiti tulee illalla.\n\nIina naurahtaa.\n\n— Suututtaisiko se sinua sitten?\n\n— Mitäpä se minua... Mutta kun pitkin teitä sitä huutelee.\n\nIina lentää punaiseksi ja luo Hiluun pitkän, kysyvän katseen.\n\n— Tässä juuri äsken kirkui tulevansa sinua kutittelemaan.\n\nSilloin Iina lyö kädellään pöytään.\n\n— Olisit sanonut sille, että saatana... huutaa hän.\n\nNyt Hilun tulee hyvä olla, hän ikäänkuin kylpee lämmössä.\n\n— Mitäs tuosta nyt kiljut, hän lohduttaa leppoisasti. — Sai se sen,\nminkä tarvitsikin.\n\n— Sinäkö se...? kysyy Iina henkeäkään pidätellen ja melkein kuin\nepäillen.\n\nHilu ei vastaa mitään, hymyilee vain umpinaista hymyä, ja Iina arvaa\nasianlaidan.\n\n— Et suinkaan sinä vaan liikaa takonut...?\n\n— Sattuisiko se sinuun? kysyy nyt Hilukin vuorostaan.\n\nHuoneessa vallitsi nyt puhuva hiljaisuus. Iinan rinta nousi ja laski ja\nkun hän katseli Hilua, kiilsivät hänen silmänsä.\n\n— Vähän vanhempi saisit olla, hän sanoi viimein naurahtaen väkinäisesti.\n\n— Mitä sinä sillä tarkoitat?\n\n— Sitä vain.\n\nEikä Iina sanonut mitään muuta. Hetkisen\n\nHilu istui paikallaan ja ihmetteli, mutta sitten hän otti lakkinsa ja\nalkoi kävellä ovea kohden.\n\n— No hyvästi nyt sitten.\n\nIina ehätti hänet.\n\n— Jäisit nyt sitten, hän sanoi melkein kuin itsestään ja hänen äänensä\noli verhottu ja tukahtunut kun hän lisäsi: Ei ole sitä pelkoa, että\nkukaan tulisi.\n\nTämä on Hilun juhlatunnelman korkein hetki, joka menee yli hänen\ntajuntansa. Veri nousee päähän, suonet alkavat polttaa ja lukkoa\npitelevä käsi vavahtaa. Hän ei osaa eikä uskalla ajatella ajatusta\nloppuun, mutta hän koettaa näyttää tyyneltä ja järkevältä, kun hän\nkatkonaisesti vastaa:\n\n— En... en minä nyt tällä kertaa.\n\nJa painuu huumautuneena ovesta ulos.\n\n\n\n\nV\n\n\n— Kyllä minä olin koko nauta, ajattelee Hilu kokoellessaan yhteen\nkasaan kaatamiaan koivurunkoja, - niinkuin siinäkin Iinan asiassa...\nToinen käski jäädä ja minä lähden niin vain kävelemään. Olisipa ollut\ntoinen poika...\n\nHiki valuu pitkin hänen kasvojaan ja tuontuostakin hän pyyhkäisee\notsaansa paidanhihaan. Kevätkesän aurinko paistaa kirkkaasti, muttei\nvielä kuumasti eikä sääskienkään aika ole vielä tullut. Koivuissa on\njo pienet, vaaleanvihreät lehdet ja metsästä kantautuu ruohikkoiselle,\nkoivuja kasvavalle jokitörmälle voimakas havuntuoksu.\n\nHilu on käynyt pyrkimässä sahalle töihin, mutta kun ei sinne vielä ole\nsopinut, hän on ottanut urakalla raivatakseen niittymaan Mäntyniemen\nisännälle. Täällä hän on jo ollut parisen viikkoa ja kun hän tarkemmin\najattelee niin paremmin tämä sopiikin. Pääsee paremmille palkoille ja\nsaa järjestää työnsä kuinka itse parhaaksi näkee. Saattaa vielä mennä\nvajaa kuukausi ja sitten on kaksi ja puoli sataa irti. Harva sitä\nnykysin sellaisille palkoille pääsee.\n\nRaivattava koivikko on pari peninkulmaa kirkolta ylöspäin juuri niillä\nseuduin, missä talot loppuvat. Lähin talo, Kraatari, on viitisen\nkilometriä ylöspäin, sitten alkavat peninkulmien välimatkat. Alussa on\nHilu kävellyt yön seuduksi taloon, mutta viime yöt hän on viettänyt\nrakonuotion ääressä ja syönyt laukustaan. Mikä sitä aikaa turhaan\nhaaskaamaan.\n\n— Niinkuin sekin Iinan asia, hän jatkaa ajatuksiaan, istahtaa hetkeksi\nja panee tupakaksi. — Mikä sitä ne naisten meiningit arvaa. Saattoipa\nhyvinkin tarkoittaa totta.\n\nSiitä kohtauksesta oli nyt kulunut syksystä toista vuotta. Sen jälkeen\nHilu ei ollu Iinaa paljon nähnyt, mutta ajatus oli viime aikoina\nruvennut vaivaamaan ja kaikertamaan. Kun olisikin ollut puheisilla\npitemmältä, mutta melkein karttaa oli pitänyt. Luonto vaati niin. Ja\nsuurimman osan aikaansa Iina oli viettänyt ompelumatkoilla ympäri\nkirkonkylää ja kaukaisemmissakin kylissä. Välistä meni kuukausia, ettei\nkotona nähtykään. Töitä teki, ei ollut tullut Kaisan-Sohviin, äitiinsä.\n\nMitenkä se ajatus niin taas tällä kertaa sytyttikin. Oikein työstä piti\nheretä, kun mietityttämään rupesi. Mokomakin asia.\n\nHilu naurahti suuttuneesti ja kävi taas työhön käsiksi. Ei tässä auta.\n\nEdessä virtaili joki leveänä, tyynenä ja rauhallisena. Vastapäätä\nkohosi metsäinen hiekkaranta, jolla joku sortunut puu juurestaan\nroikkui latva melkein vedessä, ympärillä muutaman tynnyrinalan raivio,\nsitten taas metsää ja metsien takana tummat vaarat. Päivä alkoi\nkallistua illaksi ja jossakin kukahteli käki. Kuulosti, niinkuin\nmetsässä olisi joku hiljaa hakannut kiveä, mutta se saattoi olla vain\nharhakuuloa. Mikäpä siellä...\n\nKankkusen Hilu innostui taas työhönsä ja entistä runsaammin valui\nhiki pitkin kasvoja. Ei malttanut keskenkään heittää, kun vielä hyvin\njaksoi. Kaksisataaviisikymmentä markkaa, sillä sitä jo saa aikaan\njotakin. Kotonakin tarvittiin kun ei, paitsi isää, ollut muita työhön\npystyviä kuin hän ja minkä Väinö vähän.\n\n— Parissa viikossa minä tämän suoritan, jos vain repimään rupean, hän\npäätti innostuneena. - Mutta mikä sitä suotta, ja saattaa jälkikin\ntulla sen mukaista.\n\nKraatarista piti tyttären mennä Marjalaan miniäksi ja emäntä oli\nsanonut, että jos Hilulla tulee käyntiä kirkolla, niin voisi kysyä\nsiltä Sohvin Iinalta, kerkiäisikö se heille neulomaan. Mutta Hilu oli\nvastannut, että eipä taida tulla käytyä, ennenkuin tuo niittysouvi\nloppuu. Miten lieneekin tullut niin ajattelemattomasti ja karskisti\nvastatuksi. Emäntä oli silloin arvellut, että saattaisihan tuolle\nlähettää sanan Autiokyläläisten mukana kun sattuisi huomaamaan, milloin\nsoutelevat ohi.\n\nNiin kun huomaisi. Hilukin on varmuuden vuoksi peräillyt joelle, muttei\nollut huomannut muita kuin jonkun yhtiön venheen, eikä niiden mukana\nvoinut sanaa lähettää. Taisivat muuten pian ruveta laskemaan johtoja\nja puomeja. On se, tuo Kannanlahti-yhtiö, sentään vähän toista kuin\nSörenseni.\n\n— Kun nyt Iina olisi Kraatarissa!\n\nHilua sykähdytti taas. Mutta kun ei ole, niin ei. Voitaisiin kuitenkin\njutella. Kävisi siellä aina kun päähän pistäisi ja kysyisi, että\nmitä sinä silloin oikein ajattelit. Jos tuo nyt vastaisi muuten kuin\nnauramalla. Ja parempi ehkä onkin, ettei ole. Puominlaskun kun alkavat,\nniin jätkät kortteeraavat Kraatarissa ja nekö antaisivat olla rauhassa.\nTaitaisi olla heistä hiukan vaikeampi selvitä kuin Vitikan Arviitista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana päivänä puominlaskijat saapuvat. Niitä on monta\nvenekunnallista iloisia poikia, joilta työ käy kuin siimaa, joilla\naina on vastaus puheeseen valmiina ja joitten laulu ja hoilotus kaikuu\npäivin ja öin. Mistä he tulevat ja minne he menevät, sitä ei kukaan\ntarkalleen osaa sanoa. Lienevätkö lähimmät päällikötkään selvillä\nmonenkaan oikeasta nimestä. Kevät heidät tuopi ja syksy heidät vie,\nmutta paennevatko sitten suuriin metsiin tai etelän lihavammille\ntalvimaille, sitäkään ei kukaan varmasti tiedä. Nämä ovat jätkiä,\nsinipuseroisia, pitkävartisilla saappailla ja heiluvalla tuppihoidolla\nvarustettuja, samoja jätkiä, joista puhutaan ja kerrotaan niin paljon\nhyvää ja huonoa, joita pelätään ja vihataan, mutta joita rakastetaan\nmyöskin ja joiden elämän lukemattomat nuorukaiset Pohjolan suurten\njokien varsilta asettavat ihanteekseen. Heissä on sentään tuulahdusta\nsuurista metsistä, he ovat rypeneet rantakaupunkien hämäräperäiset\nkapakat, heillä on tuntemattomia seikkailuja takanaan ja on edessä\nmyöskin, heitä ympäröi romanttisuuden houkutteleva sädekehä.\n\nJätkä on jo poikasena lumonnut Hilun ja kykenee lumoamaan hänet nytkin.\nHän laskee kirveensä ja sahansa maahan ja jää katselemaan elämää\njoella. Siinä on elämää, vilskettä ja ääntä. Kaikki käy eri tavalla\nkuin sahalla, käy niinkuin luonnonvoiman pakosta. Nyt on vielä kevät,\nollaan toivorikkaita ja ollaan innostuneita, vielä ei olla syksyssä,\njolloin mahdollisimman hiljaisessa tahdissa soudellaan eteenpäin\npomojen veneitä.\n\n— Älä mulkoile siellä, poika! huudetaan Hilulle. - Tule mukaan, jos\nlystää.\n\nHilu poistuu rannasta ja ryhtyy työhönsä, mutta se käy nyt hitaammin\nkuin aikaisemmin. Vähän ajan kuluttua soutaa muuan venekunta maihin ja\npari miestä astuu laukku kädessä hänen luokseen.\n\n— Keitäs, poika, kahvia! Tulemme vähän ajan kuluttua juomaan.\n\nHilun luonto nousee eikä hän vastaa mitään. Hän ei ole mikään jätkien\nkahvikokki.\n\n— Mitäs katselet! tiuskaisee toinen miehistä. — Ei sinun sitä\nilmaiseksi tarvitse tehdä.\n\n— Välipä tuolla, vastaa Hilu yksikantaan ja ottaa vastaan laukut.\n\nMiehiä on kolmattakymmentä ja kahvia juodessaan ennättää yksi roikka\nlyödä korttiakin.\n\n— Omaa maapalastasiko sinä tongiskelet? kysytään Hilulta.\n\n— Toisen se on.\n\n— Eikö vähän kismitä rikastuttaa talonjussia? Hilu naurahti.\n\n— Toistahan tekin rikastutatte, vastaa hän.\n\n— Joo, mutta se on ero asialla ja asialla, poika. Hilu ei huoli jatkaa\nkeskustelua, sillä ellei hän tiedä, niin hän vaistoaa eroavaisuuden.\nErohan on aina ollut rengillä ja jätkällä.\n\n— Paljonkos ollaan vaivoista velkaa?\n\n— Ei mitään.\n\n— No, onhan sinulla sisua, jos on suutakin. Muttei tästä maksamatta\nlähdetä. Tuossa on viitonen.\n\n— Ei se kannata.\n\n— Ota pois kun käsketään.\n\nHilulta käy, kuten sanottu, työ nyt entistä hitaammin. Vähitellen\nsiirtyy jätkäjoukko alemmaksi, muutaman päivän kuluttua se on kokonaan\nkadonnut näköpiiristä, mutta työn vauhti ei ota parantuakseen. Sen,\nminkä saa tehdyksi, tekee kuin puoliväkisin, vängällä.\n\nEivät ne luvassaolevat puolenkolmattasataa markkaakaan häntä enää\ninnostuta. Saahan niillä jotakin, mutta menevät sen tien, jonka\ntulevatkin ja saa taas alkaa miettiä, mistä uutta. Ja sitten taas\nmiettiä. Sillä tavalla elämän loppuun asti eikä kaiken lopuksikaan ole\ntullut yhtään kummemmaksi. Perkele! On se köyhän osa kanssa yksi osa.\n\nJa entistä vihaisemmin, mutta vähemmällä voimalla iskee kirves puun\njuureen. Työ tuntuu nyt taakalta.\n\n\n\n\nVI\n\n\nTyö on juuri vähän vailla loppumistaan, kun Hilu saa aatteen. Ensin se\naate häntä säpsähdyttää, mutta sitten se alkaa hyväilevästi lämmittää\nmieltä ja sydäntä.\n\nKun olisi omaa maata!\n\nMutta mistä sitä? Velaksiko? Kukaan viisas ihminen ei antaisi.\nTorppariksiko? Olisihan sekin jotakin, mutta verot ovat nykyisin\nniin suuret, eikä se olisi ollut kummempaa kuin nykyisinkään. Olihan\nisälläkin oma tönö ja hiukkasen perunamaata ympärillä, mutta jos pää\nkesken kaatui, niin siinä oltiin. Ei muuta kuin kunnan vieraiksi niin\nkauaksi, että kakarat tulivat työkuntoon.\n\nKatseleppas Vitikan isäntää, Mäntyniemen isäntää, Kuokan herastuomaria\ntai vaikka mitä pikku-isäntää tahansa. Eikö ollut heti eri meininkiä\nkävelyssä ja kaikessa, piipunlataamiseen asti. Minkä töitä tekivät,\nolipa se vaikka rahdinvetoa kauppiaille, niin omaan pussiinsa päin\ntekivät, lehmät lypsivät, niityt ja pellot kasvoivat ja jos nuusapaikka\ntuli, niin myy rojahduta vähän metsää — sillä siitä pääset. Samat\nominaisuudet siirtyvät lapsiin. Kirkonkylään tullessaan he ovat\nvaiteliaita ja vähän tollon näköisiä, mutta eiköpä olekin heissä\ntoisenlaista varmuutta ja kilahdusta kuin kirkkokankaan takaliston\npojissa, jotka tekemättä suoranaisesti mitään laihanaamaisina ja\npaljaskinttuisina luikkivat pitkin nurkkia ja kauppiaitten pihan\nperillä.\n\nHilu iski lujemmin kirveensä koivun kylkeen ja huokasi. Lentojätkän osa\noli sittenkin parempi kuin hänen, tekee ja suunnittelee niinkuin itse\ntahtoo, ei kumartele ketään ja jos on niitä miehiä, niin panee rahaakin\nsäästöön. On niitä sellaisiakin. Ja toiset naivat taloista, jätkällä\nkun on luonnostaan sellainen puoleensaveto.\n\nMutta kun olisi oma maa! Tämä mielikuva ei antanut Hilulle nyt\npahaistakaan rauhaa.\n\nEri tavalla siellä kirves heiluisi ja raiviomaat puhdistuisivat.\nAsuinrakennuksessa olisi tupa ja kaksi kamaria, edessä olisi joki ja\ntakana huokailisi kuusikko. Joo, ja sunnuntaisin tulisi joku vieras,\nIina keittäisi kahvia ja ylikuohuvasta pannusta leijailisi kahvinlemu\nyli koko tuvan. Saisi ottaa vaikka Santun ja Aapin avuksi ensi aluksi\nja vaikka Pirjetan ja Eevankin, nuorimman. Eiväthän ne tiellä olisi,\ntöitäkin vain tekisivät ja olisivat avuksi, ja kotiväellekin olisi\nhelpompi. Äiti kertoisi akoille kahvia juodessa: - Meidän Hilemooni,\njolla on talo...\n\nHilun mielikuvitus loi ja rakenteli. Hän unohti nykyisyyden ja unohti\nlopuksi työnsäkin raskauden. Joskus hänellä oli sellainen tunne kuin\nheiluisi omalla niityllään, mutta kun hän siitä havahtui, täytti hänet\nraskas, kalsea tunne.\n\nViikkoa ennen juhannusta työ loppui ja Hilun mieleen tuli, että hänellä\non ahdas, väkeä täynnä oleva, ummehtunut koti siellä kirkkokankaan\ntakana, jossa lyödään korttia, juodaan, tapellaan ja käytetään naisia.\nSiellä oli hänen kotinsa ja siellä oli Iinakin ja sinne oli nyt\npalattava ja ruvettava etsimään uutta souvia.\n\nSiinä se nyt sitten oli, se oma talo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt sattuikin niin, ettei Mäntyniemen isäntä ollut Hilun työhön oikein\ntyytyväinen ja tahtoi vähentää palkkiosta kaksikymmentäviisi markkaa.\n\n— No näyttäkää, missä vika on, niin kyllä se tulee korjatuksi.\n\nMutta Mäntyniemi katseli ikkunasta ulos ja sanoi, että mitäpä siitä nyt\nenää, kun juhannuskin on näin lähellä.\n\nHilua rupesi pistämään vihaksi. Vaikka lyhty kädessä hakisit, niin\nliian pitkiä kantoja et löytäisi.\n\n— Kyllä minä sen arvasin, sanoi Mäntyniemi, - että kun tottumattoman\nmiehen otan, niin ei siitä hyvä tule. Mutta kun olit työtä vailla, niin\najattelin, että menköön. Tuleepahan autetuksi.\n\nSe oli uskovainen mies, tämä Mäntyniemi, piti joskus seurojakin ja\nosasi asettaa sanansa sulavasti.\n\n— Ja pian sinä sieltä jouduitkin. Minä heti ihmettelemään, että jopa\nnyt.\n\n— Joutuu kai sitä kun tekee yötä päivää, vastasi Hilu äkäisesti. — Ja\neri tavallahan sitä urakkamies tekeekin kuin päiväpalkkalainen.\n\n— Enpä eri. Ota nyt ne kaksisataaviisikolmatta niin ollaan kuitit.\nSittenkin olet ansainnut kuin senaattori.\n\nHilu puri hampaitaan. Vikaa ei voinut osoittaa, mutta kitsaudessaan\nvain piti yrittää vähentää sovittua palkkaa. Ahnehti ja kadehti kun\nköyhä ansaitsi. Vai sellaista se nyt oli, sekin Mäntyniemen huudettu\nkristillisyys. Teki melkein mieli sanoa vasten naamaa, mutta kun vie,\nniin vieköön. Toista viikon palkan. Kun Hilu tätä ajatteli, niin veri\npakeni kasvoista. Viidelläkolmatta markalla sai jo hyvät, pohjatut\nsaappaat.\n\n— No, ellei teillä ole sitä viittäkolmatta markkaa, niin antakaa sitten\nse loppu!\n\nMäntyniemen punertavat kasvot tulivat entistä punaisemmiksi.\n\n— Kyllä se on parasta, että hillitset suusi, hän tiuskasi. - Ensin\nihmiset koettavat sinua auttaa ja sitten rupeat vielä suukoilemaan.\n\nHilu ei vastannut mitään, istui vain paikallaan tuijottaen isäntään\njäntevä ruumis vavisten.\n\n— Se on nyt sillä tavalla, isäntä, sanoi hän viimein, nousten\nseisomaan, - että joko te osoitatte minulle vian tai maksatte sen, mikä\non sovittu. Ja se on siitä poikki.\n\nMäntyniemi vavahti. Mies seisoi tuossa aivan hänen edessään, silmät\nkiiluen ja kirves kädessä. Kuka käski kutsua sitä kamariin, mutta hän\nluuli, että asia selviäisi parhaiten viisaasti puhumalla. Kun tuli\nluvatuksikin liikoja.\n\n— Ota Herran nimeen rahasi, päätti hän, työntäen setelitukun Hilun\nkouraan, - ota ja mene matkaasi, mutta älä vasta tule kyselemään töitä.\n\n— Kun löydätte vian, niin lähettäkää sana, vastasi Hilu mennessään\nulos, mutta Mäntyniemi naurahti katkeran ivallisesti.\n\n— Mene, mene veikkonen, sanoi hän vain painaen oven kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMäntyniemestä kuljetaan kesäisin kirkolle kapeata polkua pitkin.\nMilloin se seuraa jokitörmää tai vie jonkun kohdalle sattuvan talon\npihan läpi tai ikkunoitten alitse, milloin se, omia oikkujaan\nnoudattaen, työntyy vahvaan havumetsään vaaran juurelle etsiäkseen\nsieltäkin jonkun talon, jota voisi palvella, milloin se taas halkaisee\njonkun vetisen luonnonniityn, kunnes se niillä tienoin, missä joki\nlevittäytyy Apukan seläksi, yltyy kulkemaan pitkin metsäistä harjua,\nsivuuttaa harjulta laskeuduttuaan viimeisen taloryhmän ja päättyy\nyhtäkkiä jokirantaan, mistä kulkija lautturilla saa soudattaa itsensä\nkirkonkylän puolelle.\n\nTätä polkua kulkee nyt Hilu kotiinsa. Alussa hän on sadatellut\ntämän maailman menoa ja Mäntyniemen uskovaista isäntää, mutta jo\nKonelonojalla on hän unohtanut molemmat. Mitäpä hyödyttikään niitä\noikeastaan ajatella. Sellaista voi sattua itsekullekin ja täytyy\nvain pitää varansa, että tulee toimeen. Vaikka, suoraan puhuen, ei\nJumala liene antanut Mäntyniemen isännälle erikoisvapautta vääryyden\ntekemiseen, vaikkapa joskus pitikin seuroja ja kävi vanhurskaasta.\n\nKesä alkaa nyt olla kukkeimmillaan ja Hilu laskee, että nyt on\ntiistai-ilta. Ensi maanantaina on sitten juhannus. Sääsket ovat jo\nvironneet elämään, mutta kulkijaa ne eivät paljoa pysty häiritsemään.\nToista on jos istuu tai on seisovassa työssä... Tukinlaskukin on\njo alkanut. Puut soluvat verkalleen suvantopaikoissa eteenpäin\nkasaantuakseen koski- ja nivapaikoissa sumiksi tai ruuhkiksi. Silloin\ntällöin saattaa jokitörmältä tai puiden lomista erottaa joella\nsoutelevan venekunnan.\n\nNiin painelee Hilu verkalleen kotiansa kohden ja alkaa jo vähitellen\nolla siinä mielentilassa, jolloin ei ajatella suoranaisesti mitään,\nvaan nautitaan kuluvasta hetkestä. Taskussa on kaksisataaviisikymmentä\nmarkkaa ja tukkijoellehan tästä taisi tulla meno. Varustuksiin voi\nmennä viitisenkymmentä markkaa, vähän taskurahaa lisäksi ja lopun saa\nkotiväki. Hyvän niittymaan se sai, mäntyniemeläinen, satoja, ehkä\ntuhansia leivisköitä korjaa ja sittenkin viitsi... Mutta mitäpä siitä.\n\nKarvon haavikosta erkauduttuaan polku tekee pienen mutkan Vitikan\nulkoniitylle, ja kun Hilu niityltä alkoi nousta harjulle, tuli Iina\nvastaan. Hän kantoi pientä nyyttiä vasemmassa kädessään ja kenkiään\noikeassa eikä ollut huomatakaan Hilua ennenkuin melkein pahki töksähti.\nHilu värähti ja hän tunsi, että kasvoja alkoi polttaa, mutta hän\nhuomasi, että Iina oli käynyt leveämmäksi ja pyöreämmäksi ja että hän\nkoetti salata hämmentymistään.\n\n— Minne sinä nyt? kysyi Hilu.\n\n— Kraatariin. Lähettivät viime viikolla sanan. Ja sinäkö tulet\nsieltäpäin?\n\n— Niin.\n\n— Oikein myötyriksi?\n\n— Niin. Johan se lysti loppui.\n\n— Vai jo loppui.\n\nSiihen keskustelu pitkäksi aikaa taukosi.\n\n— Eiköhän istuta vähän, ehdotti Hilu lopuksi.\n\n— Mihinkähän tässä niin hengenhätä on. Istutaan vaan.\n\nEnsi kerran Hilu istui näin lähellä Iinaa ja hänen hengityksensä\nsalpautui. Koetti keksiä asiallista sanottavaa, ei voinut. Veret vain\nkävivät ja kohisivat, sydän löi. Hilu naurahti hämillään ja rykäisi.\n\n— Tässä sitä nyt ollaan.\n\nIina ei vastannut mitään. Hilu näki, kuinka hän veti polvensa koukkuun\npiiloittaakseen paljaat jalkansa. Ennen hän ei ollut niin tehnyt, nyt\nhän sen teki, ja näky kiihotti Hilua vieläkin enemmän. Hän rupesi\nhypistelemään Iinan hihaa, sitten hän tarttui häntä vyötäisiin ja veti\nvieläkin lähemmäksi eikä Iina puhunut mitään. Lopuksi hän veti Iinan\npuoleensa pitkäkseen ja painoi suunsa hänen suulleen.\n\n— No, älähän nyt, hokee Iina hengästyneenä, mutta koettamattakaan\nirtaantua. — Mikä sinuun nyt on mennyt?\n\n— Kyllä minä tiedän, mitä sinä silloin tarkoitit, kuiskaa Hilu.\n\nIinan kasvot hohtavat.\n\n— Anna olla. Joku saattaa tulla.\n\n— Eikä tule.\n\n— Niin, mutta... Eikä meistä kuitenkaan mitään tule.\n\n— Etteikö tule! Varmasti tulee.\n\n— Voi sinua kuitenkin...\n\nVastarannalla, Apukan selän toisella puolella, on kylä ja puomin täytyy\nnäillä paikoin olla vahdittu yötä päivää. Nykyisin ei muuten yöllä ja\npäivällä suurta eroa olekaan. Aurinko peittyy hetkeksi, mutta taivas\nromottaan punaisena niinkuin maailmanlopun edellä. Virta kimaltelee ja\nvilkkuu kuvastaen taivaan kaikkia värejä ja näyttää kuin se keskiyön\nhetkinä virtailisi hitaammin ja ikäänkuin juhlallisemmin, tuntien\noman, salaperäisen voimansa. Mutta puominvahtina on nuori poika ja\nhänen tulee aika pitkäksi yön yksinäisyydessä. Hiljakseen hän kulkee\nkaksoispuomilla ja työntelee syrjään venereiälle pakkautuvia puita.\nPuiden tulo on kuitenkin tänä yönä hidasta ja ikäänkuin jollakin\ntavoin vaivalloista eikä puominvahdilla ole juuri muuta tekemistä\nkuin seisoskella ja katsella luontoa. Lopuksi hän ei malta olla\nkajahduttamatta ilmoille laulua. Hänen äänensä ei ole lainkaan huono ja\nlaulussa on syvä, surunvoittoinen sävel.\n\n    Eikä ollut mulla ulsteria yllä\n    niinkuin paremmilla sälleillä,\n    vaan minä poika pikkutakkisilla,\n    lähdin maailmaa kiertelemään...\n\nLaulu kuuluu selvästi Apukanselän molemmille rannoille.\n\n— Niin sitä meilläkin lähdetään, sanoo viimein Hilu melkein kuin\nitsetiedottomasti ja posket hehkuen.\n\n— Tullaankos teillä takaisin kanssa? kysyy Iina.\n\n— Tullaan ja tullaan rytinällä.\n\nJa ennen juhannusta Hilu lähti.\n\n\n\n\nVII\n\n\nOli niinkuin miehet tänä yönä olisivat villiintyneet, vaikka tuskin oli\nsivuutettu viikon puoliväli. Olivat eilen illalla saaneet pirtua ja nyt\njoivat, rähisivät, pelasivat korttia ja pitivät pahaa elämää.\n\nHilu oli jo vaipunut uneen, mutta heräsi siihen, että muuan pari ryhtyi\ntappelemaan. Menivät toki ulos, mutta unesta ei enää tullut mitään.\n\nJa nyt Hilu makasi laverilla ja mietti. Yö oli jo melkein puolivälissä,\nmutta jokseenkin kaikki olivat vielä jalkeilla. Siellä täällä näkyi\nvain joku mies pitkällään, useimmat häärivät valkean ääressä, toiset\nistuivat ritsien reunoilla silmillään ja koko sielullaan seuraten remua\nja silloin tällöin huudahtaen jonkun kiihotus- tai hyväksymissanan;\nvain parilla kolmella oli luontoa nukkua, mutta vähän väliä he\nheräsivät, mutisivat jonkun tukahdutetun kirosanan ja käärivät sitten\npäänsä yhä tiukemmin huppuun.\n\nSeinän takaa, herrain puolelta, kuului äänekästä melua, naurua ja\npuheensorinaa. Kuulosti, niinkuin olisivat yrittäneet tanssiakin, mutta\nkesken se aina jäi. Henelli, ukkoherra, koetti aloittaa laulua, hänen\nrämisevä äänensä hukkui kuitenkin muitten nauruun ja metakoimiseen ja\nhän heitti kesken, mutta aloitti taas uudelleen. Eilen, ruokakuormien\nmukana, olivat kämpälle tulleet Raahen Iita ja Kulppi-Tiltu. Ne olivat\nnyt herrain puolella.\n\n— Viitsii sekin, Henelli, ajatteli Hilu, - akka ja kakaroita kyllä\nkotona...\n\nMuutamat käristelivät pannuissa silavaa ja silavan lemu leijaili yli\nkostean huoneen sekoittuen hien ja märkien vaatteiden hajuun. Oven\nreunat olivat jäässä, enimmin alhaalta, kynnyksen kohdalta, ja jää teki\nikuista sulamistaan muodostellen suuria vesilammikolta lattialle oven\neteen, mutta loppuun se ei pääsisi ennenkuin keväthankien aikana.\n\nHilu tiesi millaista oli ulkona. Tähdet kiiluvat korkealla taivaalla,\npakkanen tuntuu kiljuvan ja paukahtelee kuusikossa, äskeinen pari\ntappelee pihamaalla kirkkaassa kuutamossa, mutta kukaan ei viitsi edes\nmennä heitä katsomaan. Moinen välien selvittely kuuluu jokaviikkoisiin,\nellei jokapäiväisiin asioihin. Kaikkeenhan sitä tottuu, kaikkeen.\n\nOvi paukahtaa seljälleen, oven edusta on hetkisen harmaan, kylmän\nhuurun vallassa, mutta hetken kuluttua näkyvät huurun takaa Penttilän,\nkirjurin, juopuneet, punakat kasvot. Viimein hän astuu toisella\njalallaan sisään ja kääntyy valkean edessä istuvan synkännäköisen\njätkän puoleen.\n\n— Hei, Suutarinmäki! Tuleppas tuonne toiselle puolelle hetkeksi\nsoittelemaan.\n\nMutta Suutarinmäeksi puhuteltu on nyt saanut päänsä täyteen eikä ole\nsoittotuulella.\n\n— Kyllä te sen konstin osaatte musiikittakin, hän tokaisee päätään\nkääntämättä.\n\n— Mitä sinä kenkkuilet, Suutarinmäki. Tule pois, se tekee kaksikymmentä\nkruunua.\n\n— En, vastaa Suutarinmäki itsepintaisesti ja tuijottaa tuleen.\n\nPenttilä uskoo nyt ja painaa oven kiinni jälkeensä. Hän ymmärtää, ettei\njätkää tänä yönä komennella. Mutta nurkat paukahtelevat ja pakkanen\nkiristyy. Porolauma tolvaa ohitse, koparat napsahtelevat, ja intohimot\novat päässeet valloilleen keskellä erämaata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä kaikkea seuraa Hilu silmät puoliummessa laveriltaan. Kun joku\ntulee lähelle, hän painaa silmänsä kiinni ollen nukkuvinaan, mutta\nraottaa ne sitten taas. Ei tule enää uni, kun se kerran on mennyt, ei\nainakaan tällä kuulumalla. Viinapulloja avataan, Suutarinmäki ottaa\nesiin hanurinsa, pian alkaa kaikua laulunrenkutus. Korttien läiskettä\nsäestävät navakasti lausutut kirosanat. Tänä yönä vaihtavat viikkojen\nja kuukausien ansiot nopeasti omistajaansa. Aamulla alkaa taas toinen\nlaulu ja saa tarpeekseen nähdä synkkiä naamoja. Viimein Suutarinmäki,\nsynkkä katsannoltaan, kertomusten mukaan paljon kokenut, laskee\nhanurinsa pois ja yltyy laulamaan.\n\n    Eikä ollut mulla ulsteria yllä\n    niinkuin paremmilla sälleillä...\n\nLaululla on Hiluun oma, lämmittävä vaikutuksensa. Sitähän se lauloi, se\npuominvahti, neljättä vuotta sitten. Hilu nostaa päänsä ja kuuntelee,\nvähältä pitää, ettei pyydä ryyppyä noilta toisilta. Innostuttaa niin ja\ntuo muistiin Iinan. Mutta ei, olkoon nyt tällä kertaa.\n\nAnnappas olla, vai oli siitä jo neljättä vuotta. Senjälkeen ei ollut\ntullut kotipuolessa käytyä, kirjatkin oli viime kesänä siirrättänyt\nSallaan, ties sitten, mitä oli meinannut. Rahakipeneen oli silloin\ntällöin lähettänyt.\n\nHilu ei kernaasti ajatellut niitä aikoja, jotka olivat menneet. Tai\njos väkisinkin tulivat mieleen, koetti hän palauttaa muistiinsa vain\nmieleiset tapaukset ja antaa muiden mennä sen tiensä.\n\nVaikka eihän niitä, joita mieleensä saattoi hyvillä mielin palauttaa,\nollut monta. Miten olikin niin sattunut. Ensin oli ollut arka, oli\nniinkuin kaikkia olisi pitänyt pelätä, piileksinyt, väijynyt, vahtinut\nrahojaan ja tehnyt naurettavuuteen asti ylitöitä.\n\n— Kapitalistiksiko meinaat tulla, oli hänelle sanottu. - Älä sinä\nluule, että sitä näillä palkoilla... Hyvä, että henki naukuu luitten\nvälissä...\n\nJa muutenkin oli haukuttu. Akaksi ja nahjukseksi. Kyllä sitä\nkirkkokankaan takalistolla olisi pitänyt oppia.\n\nSitten oli vähitellen alkanut tottua ja lopuksi oli kaikki alkanut\naivan kuin nousta päähän. Tämä reilu meininki ja tämä vapaus! Teki mitä\nitse tahtoi. Saisi nyt kotiväki olla katselemassa. Ja Iina.\n\nKemissä, kun miehiä löysättiin, meni kaikki jo niinkuin vähän sekaisin.\nTuntuivat hymyilevän ihmiset ja naureskelevan kalsea, pikku kaupunki.\nNo nyt, Kankkus-poika, ryypylle. Joo, sehän kuuluukin asiaan, vaikka\nonkin vain tämmöinen Kankkus-Sakarin poika kirkkokankaan takaa,\nharmajasta töllistä. Ja sitten Tornioon, siellä kuuluu olevan töitä\ntiedossa jossakin Korpilompolon takana, Ruotsin puolella.\n\nMuutamana iltana istutaan Haaparannan krouvissa ja aamulla herätään\nputkassa. Eikä äyriäkään, ei yhtään penniä. Siinä olivat neljättä\nkuukauden ansiot ja reilusti oli luvattu lähettää kotiinkin. Vesi,\nvesipä oli pyrkinyt vertyneeseen silmään.\n\nMutta jätkien yhteistunto on eräissä tilanteissa suurenmoinen.\n\n— Ei tässä auta, perrr...Tienaa uutta! Sillä siitä pääset.\n\nJa joku paremmin varustettu työntää hänelle kymmenkruunusen. Mutta\nmaksa se, piru vie, myöskin kun saat tai muuten, tavattaessa, niskat\nnurin. Hä, että minnekö? Lähetä vaikka jonnekin puulaakin konttoriin,\nkäynpähän joskus tiedustelemassa.\n\nEikä muuten kuin apostolin kyydillä Korpilompoloon ja vähän äkäisesti\nsittenkin ennenkuin nälkä yllättää. Mikäpä siinä, marssitaan vain,\nsäästöähän se on sekin. Insinöörit ja muut herrat kuuluvat erämaissa\nsaavan markan kilometriltä.\n\nRahoja alkaa taas kerääntyä, viisikolmatta kruunua on lähetetty\nkotiinkin, ja ollaanpa jo helmikuussa. Saapa nähdä, eiköhän tässä\nlopultakin päästä käsiksi rahoihin. Hilu on miehekäs mies, hän on\ntullut puheliaaksi, ottaa ryypyn ja lyö \"markan sättiä\", mutta pitää\nvaransa, ettei menetä kaikkia rahojaan. Ei auta, kun on joutunut tähän\nkelkkaan, vaikka takki menisi.\n\nMaaliskuun puolella Hilu törrää päissään ja on pontevaa poikaa. Pistää,\nkun sattuu, pieneksi tappeluksikin, ei anna periksi, ei vaikka henki\nmenisi. Ja sitten tulee muutamana päivänä, muonantuojain mukana,\nniinkuin tavallisesti, joku nainen, joka mukamas pyrkii kahvikokiksi.\nHilu on aamupäivällä ollut poissa työstä ja pörrännyt Lars-Heikin,\nviinakuskin, kanssa. Nyt hän nousee pystyyn ja lyö nyrkin pöytään.\n\n— Se nyt on se, ettei tässä ruotupekan vuoroa tulekaan.\n\nMutta mikä ettei tule. Naisihminen tykkää hyvinkin Kankkus-Hilusta ja\nviikkoa myöhemmin sanoo ruotsalainen järjestysmies, että \"kun sine ole\nSuomen alammaine, pärkkele, niin sinun pittä mennä Suomi tekemä ittes\ntarve\". Puhuu ja kiekuttaa niinkuin kukko laulaisi ja lisää vielä, että\n\"kuinkka jo helveta me voisis tuollaist kärssi\".\n\nSairaalassa Hilu ikäänkuin herää. Siellä on monta samanlaista kuin\nhänkin, siellä on sekin mies, joka on Hilulle lainannut kymmenen\nkruunua.\n\n— Et suinkaan sinä tullut velkaasi maksamaan?\n\nLeikkipuheet, karskiudet ja viisastelut eivät nyt tehoa Hiluun. Hänestä\ntuntuu melkein kuin olisi linnassa.\n\n— Heitä pois vain tuo miini, poika. Kun kymmenennen kerran pääset\ntäältä, saat pitää jupileeumin.\n\n— Että minkä?\n\n— Jupileeumin. Etkös sitä tiedä? Yhdennellätoista kerralla ei tarvitse\nlähteä pois lainkaan.\n\nMuistuvat siinä mieleen kotitönö kirkkokankaan takana, muistuvat\nisä ja äiti ja muistuu ennen kaikkea Iina. Mitähän sanoisivat, jos\ntietäisivät? Mitäpä ne, kyllä kai ne käsittävät. Ja mikä sen Iinankin\ntietää... Kovin oli valmis. Ja äitinsäkin sellainen. Eikä nuo\nIinallekin liene menneet näkemänsä veriin...\n\nMutta seuraavassa hetkessä Hilu katuu ja ajattelee Iinaa\nkiihkonsekaisella hellyydellä. Eipä voineet syyttää Iinaa mistään, eikä\nollut Iina tehnyt itseään puheenalaiseksi niinkuin sisaret. Näki sen\nsilmistäkin, että eri maata oli.\n\nJa kun pappi sitten puheli synnistä ja syntisistä ja armosta ja\nlunastuksesta, kuunteli Hilu tosin asiallisen näköisenä, mutta\najatukset olivat muualla.\n\n— Kuinka tekin, noin siivon näköinen mies, eksytte syntiin, jolla on\ntällaiset seuraukset jo ajallisuudessa?\n\nMitäpä sellaiseen kysymykseen osaa vastata? Kuinka sitä syntiin\nylimalkaan eksyy, hitto vie. Eikä Hilu osaa muuta kuin katsella\npoispäin ja murista jotakin epäselvää toisten nauraa tirskahdellessa.\n\nEi se sentään sen vaarallisempaa ollut kuin että kuuden viikon kuluttua\nsai lähteä kävelemään. Kevät teki silloin täydellä todella tuloaan\nja raitis ilma ja vapaus menivät päähän kuin viina. Miten lieneekään\nniitä rahoja liiennyt ylijäämään asti, samana iltana hän jo toikkeroi\nhumalassa Rantakadulla. Ei se sentään teetättänyt typeryyksiä ja\nseuraavana aamuna hän löysi itsensä erään toverin seurassa painelemassa\nkairan poikki. Kotiinkin olisi voinut poiketa, mutta mitä iloa siitä\nolisi ollut sen enempää toiselle kuin toisellekaan. Ehkä Iinan\nvuoksi? Joo, pennittömänä, surkeana ja kertoen, että nyt sitä tullaan\nlasareetista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäitä asioita Hilu mietiskeli maatessaan silmät puoliummessa\nlaverilla ja miesten temutessa lattialla. Yksi ja toinen alkoi jo\nuupua, tappelupari oli jo aikoja sitten tullut pirttiin sulassa\nsovinnossa ja huuto, laulu ja meteli olivat vaipuneet humalaisten\nveljelliseksi, hyväileväksi puheenhyminäksi. Suutarinmäki nukkui\nlopullisesti rahillaan suojelevasti kumartuneena hanurinsa yli,\njotkut olivat pitemmittä mutkitta pötkähtäneet kosteutta ja likaa\nuhoavalle permannolle. Valkea oli hiipumassa, mutta joku muisti sentään\nhumalansakin keskellä käydä väliin lisäämässä puita.\n\n    Suri pappa ja suri mamma\n    ja molemmat suri.\n\nLaululla ei ollut enää tehoa, yrittäjä torkahti ja heitti kesken,\npäättäen laulunsa korahdukseen. Sitä oltiin jo sillä asteella. Päät\nretkahtelivat, hymy, milloin se jonkun kasvoille ilmaantui, oli tylsää,\npingoitettua ja lähenteli irvistystä. Eikö ollutkin huoneessa lopulta\ntäysi hiljaisuus ja hiilloskin teki loppua.\n\nHilu ei kuitenkaan saanut unta.\n\nHuonosti olivat asiat menneet senkin jälkeen. Joskus tuli työn puute,\nniin että sai viikkokausia luppoilla Niemelän pirtin loukossa, joskus\ntaas... no niin, mitäpä siitä. Se oli nyt sillä tavalla, että siihen\njoskus vastoin kaikkia päätöksiään sortui. Yhtä kaukana oltiin omasta\ntalosta kuin nelisen vuotta sitten ja mahtoiko tuo Iinakaan enää koko\njuttua... Se nyt oli sellaista kuin se oli.\n\nHilu kääntää kylkeä ja päättää nukkua. Kyllä sitä saa alkaa eri\ntavalla, jos mieli tulla johonkin. Mutta samalla hän havahtuu ja nousee\nistumaan. Hänellähän on lompakossa viitisensataa. Jos lähettäisi ja\nkysyisi, että muistatko? Ei suinkaan se Iina niitä turhaankaan...\nAntaisi sitten takaisin, ellei passaisi pitää säästössä. Ajatus\ninnostuttaa Hilua, hän vetää takin ylleen ja nousee istumaan ritsin\nlaidalle.\n\nSilloin naiset raoittavat ovea ja astuvat sisään. He joutavat nyt\nherrain puolelta.\n\n— Nukkuvathan täällä kaikki, sanoo toinen, mutta huomaa samassa Hilun.\n— No nyt, poika!\n\nHetkeksi menee Hilu sekaisin ja tuijottaa tyttöjä.\n\n— Menkää helvettiin... loput, sähähtää hän sitten hampaittensa raosta\nja menee heidän ohitseen ulos.\n\n— Etteikö kelpaa, kuulee hän takanaan. - Onpas siinä kopperaa poikaa,\nsaakuti.\n\nSekuntia myöhemmin hän koputtaa herrakamarin ovelle.\n\n— No, mikä siellä nyt keskellä yötä, kuuluu äreä, uninen ääni\nsisäpuolelta. — Sisään, perhana!\n\nVaisuvaloinen tuiju valaisee himmeästi höyryistä, viinalle tulevaa\nhuonetta. Penttilä, joka on kirjuri ja kasööri, istuu pää käsien\nvarassa pöydän luona. Silmät ovat vetisinä ja koko naama sairaan\nnäköinen. On tullut juoduksi liikaa.\n\n— No? kysyy hän melkein vihaisesti.\n\n— Olisin pyytänyt vähän paperia ja kynää... Kirje, tuota,\nruuankuljettajain mukana huomiseksi...\n\n— Etkö tuota sitten aikaisemmin keksinyt! Ja osaatko sinä edes\nkirjoittaa?\n\n— Huonostihan se käy, mutta eikö tuota nyt senverran...\n\nPenttilä on nyt melkoista ystävällisempi. Jos Hilu tahtoo, niin\nkyllähän hän kirjoittaa. Taitaa käydä vähän nopeammin.\n\n— Mikäs siinä.\n\n— No anna kuulua sitten.\n\nSe olisi vain neiti Iina Juovikkaalle. Siihen pitäisi panna, että tässä\nnyt olisi kolmesataa markkaa sitä hommaa varten, jos muistaa. Kyllä se\nsen siitä ymmärtää. Ja sen yhden satasen olisi hyvä ja antaisi kotiin.\nSitten vain että paljon terveisiä, muttei ole tietoa, koska käymään\npääsee. Alle ei tarvitse panna muuta kuin Hilu.\n\nPenttilä oli vielä huomattavasti juovuksissa, mutta kirjoitti, niinkuin\nnäytti, mielellään.\n\n— Onko se sinun morsiamesi? kysyi hän sitten.\n\n— Mikä lienee.\n\nPenttilä istui hetken vaiti, mutta sitten hän näytti muistavan jotakin\nja pudisti päätään.\n\n— On tämä kanssa yhtä hornaa, hän sanoi ikäänkuin puoleksi itselleen. —\nMinullakin on mukamas morsian, ja liian hyvä onkin, mutta eikös pidäkin\nvain ruveta saikkaamaan kaikenlaisten naaraitten kanssa. Helvetti!\nMutta sitä tämä yksinäisyys ja villiytyminen tekee. Eikä siinä auta\nkatuminen sitten enää... Annas rahat, niin pistän ne sinne sisään.\n\nOli Penttilä totista poikaa ja ellei toinen olisi ollut paikalla, niin\neivät vedet olisi olleet kaukana.\n\n— Tulivatko ne sinne teidän puolelle? kysyi hän sitten äkisti. — Ne\nnaiset, tarkoitan.\n\n— Näkyivät tulevan.\n\n— Käske niiden laputtaa hornan tuuttiin.\n\n— Mikäpä käskijä minä olen.\n\nUlkona on nyt aivan pimeä ja pakkanen tuntuu hiukan lauhtuneen. Hilu ei\nmalta mennä sisään, eikäpä nukkumisen kanssa kiirettä olekaan, sillä\nharva aamulla ehtii aikoinaan metsään. Hän seisoksii pihamaalla ja\nmenee sitten talliin katselemaan hevosia, vaikkei hänellä ole niiden\nkanssa mitään tekemistä. Tuntuupa hänestä kuin olisi hän koko joukon\npuhtaampi kuin ennen ja jossakin suhteessa melkein niinkuin parempi\nihminen. Oikein tuppautuu ajatuksenjuoksu käymään juhlalliseksi.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nKeskikesän kuumin aika, heinäkuun jälkipuolisko, on menossa, ja\nKankkus-Hilu on juuri riisunut vettyneet pieksunsa ja asettanut\nne varjoisaan paikkaan kuivamaan. Sääsket ovat nyt illan tullen\npahimmillaan, pitää tämän tästäkin lyödä saamaansa pikiöljyä eikä\nsittenkään tahdo saada pahaista rauhaa. Tunkeutuvat hihan- ja\nkaulantiestä vaatteiden alle ja siellä takertuvat pistimineen ihoon.\n\nHilu on linjahakkuussa ja työt ovat juuri loppu. Mittanauhat on\nkääritty kokoon, öljykankaiset teltat levitetty ja miehet ovat\näskettäin saaneet kuntoon rakovalkean. Nyt toiset jo oijentelevat\ntelttakatoksen alla, antaen tulen hohtaa vettyneisiin koipiinsa, toiset\nkaristelevat Amerikan läskiä vartaan nokassa tai keittävät kaurapuuroa\nkauhassa, elleivät kerta kaikkiaan ole saaneet päähänsä paistaa\nitselleen vehnäjauhoista, vedestä ja sokerista valmistettuja ohukaisia\neli \"plättyjä\". Ilma on edelleenkin raskas ja tyyni. Savu leijailee\nalhaalla sekoittuen haihtuvaan pikiöljyn- ja paistetun ruuan tuoksuun.\n\nInsinööri Trampenfelt makaa pitkin pituuttaan kankaalla ja parantelee\nmillimetripaperille päivemmällä piirtämiään karttakuvioita. Hänellä on\nlikaantunut, olkapäille asti ulottuva sääskilakki päässään, kädenselkä\nyltyleensä pikiöljyssä ja tuontuostakin hän kohentelee nenäkakkuloitaan\nsamalla jahdaten pois tunkeilevia sääskiä. Se on mukava mies ja\nalhainen mies, tämä insinööri Trampenfelt, koettaa kaikessa mukaantua\nympäristönsä kanssa ja jäljitellä heidän puhetapaansa, vaikkeihän se\ntahdo onnistua. Herruus siinä kuitenkin lopuksi pistää esiin, vaikka\nkuinka koettaisi olla vertainen.\n\nHilu on nyt toista kesää insinööri Trampenfeltilla teodoliitinkantajana\nja on häneen jollakin tavalla kiintynyt. On ollut puhetta siitäkin\ntalohommasta, mutta insinööri on sanonut, ettei jätkästä ole\ntalokkaaksi. Paras kun pysyy lestissään. Eikä hänen naamastaan voinut\npäättää, puhuiko leikkiä vai totta, mutta masentanut se Hilua ainakin\noli. Tässä nyt mukamas yrittää koota rahaa ja muutenkin kekkuloida,\nmutta kai se köyhän osa on sellainen. Tuskin kuolinpäiväänsä mennessä\nsaisi talon hintaa kokoon. Perhana, parasta olisi ollut ruveta\nviinakauppiaaksi, ei sitä rehellisellä työllä kuitenkaan koskaan talon\nhintaa saa irti. Selväähän se on.\n\nAurinko pohottaa vielä kuumasti. Ei pilven hattaraakaan näy\nPuitsitunturin takana. Kuivana kohisee valkoinen jäkäläkangas ja\nSankariojan läpikuultava, kirkas vesi on haalea. Puolisokea, surkean\nnäköinen räkkäporo ilmestyy kankaanlaitaan sääskien ja paarmojen\najamana, hyppelee hetkisen edestakaisin niinkuin hullu ja painuu sitten\ntakaisin metsään.\n\nAjatus, joka Hiluun iskeytyi joskus Mäntyniemen niittymaalla, ei\nole häntä jättänyt. Joskus se on unohtunut, mutta sitten se taas\non palannut entistä voimakkaampana. Kuta enemmän hän sai rahoja\nsäästetyksi, sitä selvemmäksi tuo ajatus hänessä kävi. Mutta toisinaan\nsattui niin, että hän oli oivaltavinaan sen mahdottomuudenkin. Mitäpä\nsitä, hänenlaisestaan! Eiväthän ne toki paremmatkaan. Sitten se\nkuitenkin aina ja yhäti tuli uudelleen. Johan hän tunsi tämän jätkän\nelämän, ei sitä tästäkään mihinkään. Ja jonkunlaisella kammolla hän\najatteli kirkkokankaan takaisia asumuksia, sellaiseen sitä loppuiäkseen\njoutuu, ellei kohtalo määrää niin, että kellistyy metsään jonkun puun\njuurelle. Iinakin voi pitkäksyä ja ottaa jonkun toisen. Ellei jo ole...\n\nHilu vaipui alakuloisiin mietteisiin. Niin, ellei jo tosiaankin ole.\nSe on sellainen terveverinen nainen, se Iina. Kyllä sillä ottajia on.\nEikä kirjettäkään ole tullut pariin vuoteen. Mutta vikahan oli hänessä,\nHilussa. Oli joskus vähän niinkuin kirjoituttanut, mutta oli ajatellut,\nettä mitäpä sitä töhertämään. Ja mitä ansioihin tulee, niin kyllä ne\npysyvät säiliössä täälläkin. Nykyisin.\n\nTänne tullessa oli taloasia taas tullut puheeksi insinööri\nTrampenfeltin kanssa. Liinahatun tällä puolen oli sivuutettu hyvä\nluonnonniitty.\n\n— Kumma, kun ei sitä kukaan ole huomannut, oli insinööri sanonut.\n\nSitten hän oli pysähtynyt ja silmällään mittaillut aluetta.\n\n— Joo, vietävä, ainakin viidelle lehmälle, oli hän jatkanut. —\nJa tarpeellinen peltomaa kankaanlaidassa. Onkohan tuo kenenkään\nnautinnossa? Mitä vielä, liian kaukana on kirkonkyläläisille ja\nkorjalaisille.\n\nInsinööri oli puhunut enemmän itselleen kuin muille — insinööri\nTrampenfelt suunnitteli usein ääneen itsekseen ja nautti jo senkin\ntakia jätkäkansan erikoista kunnioitusta, mutta Hilu seisoi aivan hänen\ntakanansa. Hänen rintaansa oli pistänyt omituisesti, hän oli melkein\nhengästynyt ja hän olisi kovin kernaasti ottanut asian puheeksi, muttei\nuskaltanut. Ei toistenkaan takia.\n\nJa yhä se sama asia häntä kiusasi ja vaivasi.\n\nInsinööri Trampenfelt laski nyt pois ylöspanonsa ja heittäytyi maahan\npitkin pituuttaan antaen auringon paahtaa itseään. Voiteli kasvonsa\nja kätensä kokonaan pikiöljyllä ja sulki silmänsä. Saipahan nyt edes\nhetken olla rauhassa. Mutta kauan hän ei siinä viihtynyt. Ensin hän\naikoi koota paperinsa ja mennä juttelemaan miesten kanssa, mutta jäi\nnyt, niinkuin monasti ennenkin, tarkastelemaan heitä syrjästä. Häntä\nhuvitti etsiä heidän joukostaan tyyppejä.\n\nEniten häntä oli miellyttänyt ja miellytti Kankkus-Hilu. Kookas,\nvaaleaverinen, reipas meiningeissään, mutta hiukan omituisella tavalla\nsulkeutunut. Mahtoikohan silläkin olla joku historia takanaan? Ei\nsitä oikein uskoisi, kasvot olivat liian avoimet ja sitäpaitsi: kyllä\nhän olisi jotakin vihiä saanut. Insinööri Trampenfeltin nuoruuden\nheikkoutena olivat olleet naiset ja kun hän tarkasteli Hilua\nsyrjästäpäin, tuli hän ajatelleeksi, että Hilulla saattaisi olla laulun\narvoinen menestys kyläpaikoissa, mutta mitään sellaista hän ei ollut\nhuomannut eikä sellaisesta kuullut. Ei ollut tärkeä suustaankaan,\nsiisti suunsa ainakin ihmisten kanssa puhuessaan.\n\n— Hilu, hän huusi, — tulepas tänne hiukan.\n\n— Mitenkä sen sinun talojuttusi kanssa oikein on? Tarkoitatko sinä\ntäyttä totta?\n\n— Kyllähän minä olen sellaista itsekseni aprikoinut.\n\n— Mutteihän sinulla ole edes akkaakaan.\n\n— Kaipa tuon sellaisen saisi.\n\nInsinööri Trampenfelt vaikeni. Vai niin, vai sillä tavalla.\n\n— Juotko sinä? hän tiedusteli hetken kuluttua.\n\n— Enpä nykyisin. Olen pannut viina- ja korttirahat säästöön.\n\nInsinööri Trampenfelt paransi silmälasiensa asentoa ja vaikeni taas\nhetkiseksi.\n\n— Enhän minä mikään kyselijä ole, jatkoi hän sitten, - mutta paljonko\nsinulla niitä säästörahoja oikein on?\n\n— Saattaa olla kahdeksan-, yhdeksänsadan markan vaiheilla.\n\n— Ja nekö ovat pankissa?\n\n— Ei, vaan omissa hoteissani. Ja sitten...\n\n— No, mitä sitten? Laula ulos vaan.\n\n— Ja sitten muutaman toisen takana. Vihellys. Asia selveni hiukan\ninsinööri Trampenfeltille.\n\n— Mikset pidä pankissa?\n\n— Ajattelin, että jos hyvinkin joutuvat hukkaan.\n\n— Lorua! naurahti insinööri. - Sinulta itseltäsi ne saattavat joutua\nhukkaan, mutta pankissa ne kasvavat korkoa.\n\nSaattoihan se niinkin olla, mutta mikä pankkiiri hän, Kankkus-Hilu,\noli ja toisekseen hän ei ollut täysin selvillä tällaisista asioista.\nSaattoi hyvinkin olla, niinkuin insinööri sanoi. Mutta mihinkähän\nse näillä puheillaan oikein tähtäsi? Hilu paloi kuin odotuksesta ja\ntoivosta, muttei uskaltanut kysellä.\n\n— Ja nyt sinä kuljet täällä kuin sadun orja, kuuli hän taas insinööri\nTrampenfeltin äänen, - ja kokoot mukamas rahaa omaa taloa varten. Se on\nkyllä periaatteessa kaunista, mutta se on pitkällistä ja pelkään, että\nennenkuin saat tarpeelliset rahat kokoon, saat vaatimattoman ristin\nhautakummullesi.\n\nHilun sisässä jokin ikäänkuin loksahti. Vai tätä se olikin,\npilkantekoa. Äreä sana oli tulossa, mutta hän peruutti sen. Saahan sitä\nsuunnitella, ei se silti pilkkaa siedä.\n\n— Kyllähän sinä olet työlläsi elävä ja varoistasi hyvin toimeentuleva,\nniinkuin asetus edellyttää, jatkoi insinööri Trampenfelt, - mutta ei\nsitä jätkästä ole maanviljelijäksi. Ei, saamari, irvikuva se on. Mene\nnyt ensin maatöihin jonnekin. Mene vaikka Niemelään tai Sallansuuhun,\nniissä tehdään jotakin muutakin kuin kärrätään rahtia ja tapetaan\nporoja. Sitten hankit itsellesi mökin, pari lehmää ja akan. Lapsia voit\nhankkia, jos itse tahdot. Senjälkeen olet valmis uutistalokasehdokas.\nHilu kuunteli kasvot hehkuen.\n\n— Luuleeko insinööri tosiaankin, että...?\n\n— Luulen. Käy juoneen vaan, mutta yritä oikein miehen tavalla, ettet\njää roikkumaan niinkuin monet, jotka eivät sitten koskaan saa talojaan\nperintölunastetuiksi. Minä puhun kyllä heti, kun tullaan kirkolle,\nmetsäherran kanssa siitä Liinahatun paikasta. Se on sitten riivatun\nhyvä paikka...\n\nNyt Kankkus-Hilu ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vaiko nauraa. Häneen\nmeni innostuttava tunne, joka melkein lähenteli raivoa, hän olisi ollut\nvalmis melkein vaikka mihin. Yhtäkkiä tuntui taas kaikki niin selvältä\nja suoraviivaiselta, ettei muuta kuin käy käsiksi vaan.\n\n— Viitsitkö vetää nuo saappaat koivistani, sanoi insinööri kuivasti,\n- reumatismi, vietävä, se taas... Sanoinhan minä ettei se eilinen\nyöpaikka ollut hyvä, siinä oli, pahuksessa, jotakin kosteutta alla.\nKyllä sitä pitää aina hakea kangaspaikkoja, vaikka olisi kymmenen\nrakonuotiota...\n\nIlta oli jo myöhäinen ja miehet olivat jo aikoja sitten menneet\nyöpuulle.\n\n— Kuulehan, kysyi insinööri, köntystäessään telttakatoksia kohden, —\nmikä se sinun morsiamesi oikein on?\n\n— Se on vain sellainen... sen nimi on Iina Juovikas.\n\nInsinööri, joka puolen miesikää oli viettänyt Lapissa, paljon\noleskellut Hilun kotipaikallakin, ja siis hyvin tunsi asiakkaansa,\nrypisti hiukan kulmiansa.\n\n— Juovikas, Juovikas, toisti hän itsekseen, -ei kai se ole Liisu tai\nAgneeta Juovikas?\n\n— Ei, vastasi Hilu hämmästyen, - samoja sisaruksia se kyllä on, mutta\nei... tuota... niin sanoakseni... ole sitä maata.\n\n— No, hyvä on, ellei ole. Itsepähän parhaiten tunnet.\n\nMutta Hilun riemuun sekaantui nyt pieni pisara pelkoakin, pelkoa,\njollaista hän ei ennen ollut tässä määrin tuntenut.\n\n\n\n\nIX\n\n\nEiväthän ne, Kankkus-Hilemoonin tapaiset eläjät, joilla on\nränsistynyt mökkirähjä vuokralla jossakin Keinuvaaran kupeella,\nkaksi lehmänkantturaa ja vanha akka hoitamassa taloutta, eiväthän\nne, sellaiset eläjät, lähde matkoille tärkeissäkään asioissa sillä\ntavoin kuin suuremmat eläjät. Annappas, että intikseen lähtevät:\nensinnäkin kuluvat rahat, toiseksi menetetään pitkiä työpäiviä ja\nkolmanneksi saattaa sillä aikaa mikä paikka tahansa joutua rempalleen.\nKauan, kovin kauan, oli Kankkus-Hilemoonikin tätä matkaa aikonut ja\noinastellut, mutta vaikka kuinka oli sisua polttanut, niin ei passannut\nkolmattasataa markkaa heittää menemään kun ei hengenhätää ollut.\nTaivaan Jumalakin siitä olisi ollut pahoillaan. Mutta nyt sattui Mutkan\nEerolle, jonka ammattina oli kuljettaa puulaakin kuormia edes ja\ntakaisin, että hän sai poltteen sydänalaansa ja tarvitsisi etulaisen.\nHilemooni tarjoutui lähtemään, viitonen päivältä, eikä siitä sen\nenempää.\n\nEi osannut syrjäinen arvata, mitkä tunteet Hilemoonin täyttivät, hänen\nlähtiessään tälle matkalle, jolla yhtä mittaa sai ajaa kolme päivää ja\nkolme yötä, ennenkuin oli perillä. Tuskin sitä täysin tajusi Hilemooni\nitsekään, tuntui melkein kuin olisi liikkunut unissaan.\n\n— On sillä jotakin meininkiä, tuolla Kankkus-Hilemoonilla, sanoivat\nkyläläiset, — mökin vuokraa ja lehmiä laittaa. Sanovat sen yrittävän\nuutistaloa Liinahatun tienoille, ei sitten tiedä...\n\n— Hulluja! vastasivat suurivaraiset. - Ei sitä kaikenlaisille anneta\nja sitäpaitsi akaton mies. Muuten vain koettanee saada elämäänsä\nparemmalle kannalle kuin muut jätkät.\n\nMutteivät hekään voineet Hilemoonissa sanottavia vikoja keksiä. Ei\nkulkenut ryssän puolella viina-asioissa, ei pelannut korttia, ei\nkärsinyt pahaa elämää. Ihmisiksi oli elänyt koko sen ajan, minkä\ntäällä oli ollutkin, työmiehen penskoja kuului olevan. Ei edes\nKannanlahtiyhtiön ison lakon aikana ollut mihinkään muiden mukana\nerehtynyt, oli vain yksinkertaisesti siirtynyt Kurtin töihin. Niin,\nettei sen puolesta... Mitä tuohon mökkiin tuli, jonka oli Sallansuun\nSanterilta vuokrannut, niin kaipa ei viihtynyt muitten pirtin loukossa.\nMikäpä sitä esti, kun hiljainen ja työtätekeväinen mies oli lisäksi.\nAina jotakin souvia keksi. Nyt se mökki oli sillä ollut vuoden verran,\nkaksisataa kuului olevan vuokraa niittyineen kaikkineen, ja hyvin se\noli sitä korjannut ja laitellut.\n\nMutta, - ja tässä metsänmyyjät ja poronomistajat menivät tärkeän\nja ymmärtäväisen näköisiksi, korottivat äänensä, sylkäisivät ja\nnaurahtivatkin hiukan, - ei sitä vain joka pekasta talokkaaksi ole, ei\nedes uutistalokkaaksikaan, jos lie perää muuten koko jutussa. Tarvitaan\nsiihen muutakin kuin hyvää tahtoa. Ei sitä jätkästä, se on jo koettu\nasia! Hyvä että talokkaat saavat, kovasti auttelemalla, uutistaloja\nasuvat omaisensa pysymään kintuillaan.\n\nJo karkaisi Saijan Aarieli luontonsa ja tiedusteli asiaa\nmetsäherra-paroonilta. Mutta parooni sattui olemaan synkällä\ntuulella, tuoksahti hiukan väkeville ja sanoi, ettei häntä saa\nvaivata sellaisilla kysymyksillä. Metsäherran puustelli ei ole mikään\ntietotoimisto, se piti kerta kaikkiaan olla selvillä.\n\nSaijan Aarieli laputti mitä kiireimmiten tiehensä. Ota siitä sitten\nselvä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa hiukan niinkuin unenäöltää tuntui Hilusta vaellus kirkolta\nkirkkokankaan taakse. Talvinen päivä alkaa hämärtää, joelta päin\npuhaltelee vieläkin jäätävä viima. Sörensenin saha on maalattu\npunaiseksi ja entisen, rautaisen savupiipun sijaan on rakennettu\nuusi, huimaavan korkea, tiilinen. Sahan ympärillä on asutus tihennyt,\nisännöitsijän talo on saanut kerroksen lisää, uusia valkeita taloja on\nilmestynyt ympärille, nyt tuikkivat kaikista tulet. Jossakin kankaan\ntakana huikkaa juna, siitä ei ollut tietoa lähtiessä...\n\nKankaan taakse vievää tietä on ehkä laitettu uuteen uskoon, se tuntuu\nleveämmältä kuin ennen ja puita on kaadettu tien molemmin puolin, mutta\ntien takana häämöttää mökkiläisasutus samanlaisena kuin ennenkin;\nmuutamia, muita varakkaammilta näyttäviä tönöjä on ehkä tullut lisää,\nmuuten on kaikki aivan samanlaista kuin ennenkin. Sinervon tönöstä\nkantautuu tielle hanurinsoittoa ja ikkunat ovat vetiset hiestä; niin,\nsiellä juodaan kaljaa ja pannaa ehkä jotakin muutakin sekaan. Hanuri\nsoi, yön päälle saattaa tulla pientä nahinaa. Aivan niin, se on niin\ntuttua sinervolaisille. Mistä lienevät itselleen keksineet sellaisen\nkorean nimen!\n\nMutta — nyt ei Hilu tahdo uskoa silmiään — Kankkusen mökkiä on\njatkettu. Hän pysähtyy katselemaan tätä merkillistä näkyä. Mökkiä on\ntosiaankin jatkettu. Katto on liitekohdasta kupera kuin kissan selkä ja\nkaksi pientä ikkunaa on tullut lisää. No niin, Hilu ei ehdi muistamaan,\nettä aika on kulunut ja nuorimmatkin tulleet työkykyisiksi. Mutta\nminuutin kuluttua hän sen muistaa ja hätkähtää, kun Kaisan-Sohvin\nmökki, muinoin punaiseksi sivuttu, tienpolvesta päästyä pilkistäiksen\nesiin Kankkus-Sakarin mökin takaa. Aika on tosiaankin kulunut ja on\nkulunut myöskin Iinan ja hänen kohdallaan.\n\nPitkän aikaa seisoo hän ja katselee molempia asumuksia ja jos olisi\nvaloisa, saattaisi huomata, että hänen kasvonsa värähtävät oudosti.\nLopuksi hän ikäänkuin tekee päätöksensä ja kävelee hiljaa ja\nepävarmasti Kaisan-Sohvin mökkiin sydämen ankarasti takoessa.\n\nLämmin ilma lyö tulijaa vasten kasvoja. Kirkkaasta valosta silmät\nhetkeksi huikaistuvat. Ompelukoneen ääressä, selin tulijaan, istuu\nnainen. Neljän tai viiden vuoden vanha lapsi leikkii lattialla.\n\n— Iltaa.\n\n— Iltaa.\n\nNainen ompelee palteen loppuun ennenkuin kääntyy.\n\n— Herra... Eikö se ole Hilu?\n\n— On.\n\nIinan kasvot eivät ole sanottavasti muuttuneet, varsi on ehkä käynyt\nentistä täyteläisemmäksi. Silmien alle on tullut tuskin huomattavia,\nhiuksen hienoja uurteita.\n\n— Nytkö sinä sitten tulit?\n\n— Nyt.\n\nIina kävelee kohti, hänen kasvonsa alkavat vertyä ja huulet vapisevat.\nHilun valtaa omituinen, poissaolevan mielentila. Hän huumaantuu, mutta\nkuitenkin on hänessä joku aisti kylmästi ja huomiokykyisesti vireillä.\nTällä hetkellä on hänen elämänsä eräässä ratkaisevimmista kohdistaan.\nHän tuntee, kuinka Iinan kädet kiertyvät hänen kaulansa ympärille ja\nkuinka Iinan povi lämmittää hänen poveaan ja hetkeksi hän menettää koko\ntajuntansa ja, jos niin voi sanoa, uppoaa onnentunnelmaan, mutta pian\nalkaa taas virkeänä oleva aisti kylmästi toimia ja hän huomaa taas mitä\ntapahtuu. Saavutettu lämmin, kodikas tunnelma ei kuitenkaan häntä jätä.\n\n— Sinä olet vanhentunut, sanoo Iina. - Ja olet kai pulskistunutkin.\n\n— Niinkö arvelet?\n\n— Niin minusta näyttää.\n\nHilu istuutuu puusohvalle ja Iina alkaa puuhata hellan luona. Lattialla\nleikkinyt lapsi katselee vierasta setää suurin, pyörein silmin,\nseinäkello nakuttelee. Muuten on huoneessa odottava hiljaisuus.\n\n— Minä tulin nyt sitten... niinkuin tiedät, pääsee viimein Hilulta.\n\nIinan kasvot jäykistyvät ja menevät valkeiksi. Pitkään aikaan hän ei\nvastaa mitään.\n\n— Olihan siitä puhetta, tulee lopuksi katkonaisesti, — mutta... eiköhän\nse nyt ole myöhäistä...?\n\nVeri pakkautuu Hilulla jäseniin, on kuin koko ruumis kauhusta\njäykistyisi.\n\n— Mitä sinä tarkoitat?\n\nIina purskahtaa itkuun ja lyhistyy tuolille. Lapsi lattialla käy\nlevottomaksi, tuijottaa molempiin ja helähtää sekin itkuun. Se ei ole\ntällaisiin tilanteisiin tottunut. Hilulle käy olo oneaksi, hän ei osaa\naluksi ajatella mitään. Tahtomattaan luo hän vihaisen katseen lapseen,\nja tämän itku käy entistä äänekkäämmäksi.\n\n— No, älähän nyt, Iina, äännähtää hän, - puhellaan...\n\nMutta hänen olonsa käy entistä tylymmäksi ja oudommaksi. Vaisto sanoo,\nmistä on kysymys ja ruumista alkaa jäädättää.\n\nIina koettaa hillitä itkuaan, mutta ajatukset ja tunteet ovat\nylivoimaiset. Piinallinen hiljaisuus ja epävarmuus jatkuu. Hilu koettaa\npuhua uudelleen, muttei ole itsekään selvillä siitä, mitä sanoo. Se on\nvain jotakin, jotakin epäasiallista.\n\nViimein Iina rauhoittuu, pyyhkii silmiään ja puhaltelee pesään.\n\n— Kyllä se on parasta, että menet, Hilu, sanoo hän. — Ei siitä\nkuitenkaan enää tule mitään.\n\nÄkkiä Kankkus-Hilu tuntee itsensä odottamattoman tyyneksi ja\nrauhalliseksi. On, niinkuin se merkillinen pelko, jota hän ajoittain\non tuntenut, nyt olisi toteutunut. Hän osoittaa Iinan luokse\nturvautunutta, pelkäävää lasta.\n\n— Onko se tuo?\n\nIinan valtaa taas itkunpuuska ja hän likistää lasta hermostuneesti\nitseään vasten.\n\n— On, vastaa hän.\n\nKuullessaan totuuden Iinan omasta suusta valtaa Hilun sittenkin raivo,\nsilmät pullistuvat ja kädet puristuvat nyrkkiin.\n\n— Saatana! sähisee hän. - Ja kuinka helvetissä se on mahdollista...\n\nHänen tekisi mieli hyökätä Iinan kimppuun, rusikoida hänet kappaleiksi\nja nakata hänet talvipakkaseen. Hän nousee jo seisoalleen ja Iina\nkyyristyy lapsineen pesäkulmaukseen.\n\n— Minä aavistin jo sellaista, perkeleen... Tässäkö nyt sitten ovat\nkaikki minun...\n\nIina ei puhu mitään ja Hilu seisoo kuin tiedoton keskellä lattiata,\nmutta sitten hän peräytyy, menee ensiksi ovelle, vaan palaa sitten\ntakaisin ja näyttää kuin miettisi hän jotakin.\n\nNiin, se on nyt vain muuan Kankkus-Hilu elämänsä ratkaisevimmassa\nkäänteessä. Hänen ajatuksensa juoksu ei ole niitä syvällisimpiä,\nongelmallisimpia, hermostuneimpia eikä monimutkaisimpia. Hän\nmuistelee vain entisiä aikoja ja varsinkin muuatta kohtalokasta\nkesäiltaa, jolloin muun muassa eräs tuntematon puominvahti sattui\nsurunvoittoiselle tuulelle ja lauloi muutaman surunvoittoisen laulun.\nSitten hän muistelee niitä vuosia, jotka ovat siitä lähtien kuluneet\nja tapauksia, jotka niiden varrella ovat sattuneet, niiden joukossa\nolemista eräässä sairaalassa. Edelleen hän ajattelee, että yhtä hyvin\ntuo lapsi voisi olla muuatta vuotta vanhempi eikä sitä luonnollisesti\nolisi kukaan muu vaalinut kuin Iina eikä tietysti kukaan muu kantanut\nsiitä häpeääkään. Ja vielä hän mielessään otaksuu, että onpa se Iina\nmahtanut tuota samaista lasta vihatakin, mutta eipä ole tehnyt sille\nmitään. Kun hän sitten näin melkein tiedottomasti on käynyt käräjää\nitsensä kanssa, tapahtuu niin, että myrsky hänen mielessään ensin\ntyyntyy, sitten se kokonaan lakkaa ja lopuksi sen sijaan astuu rajaton,\nmelkein itkettävä hellyys ja sääli. Hän menee Iinan luo ja laskee\nvavisten kätensä hänen olkapäilleen.\n\n— Älähän nyt... Iina... tuota, hokee hän neuvottoman ja lapsellisen\nnäköisenä, — ei tuo... tosiaankaan... kannata. Itse olen paljon\nhuonompi...\n\nJa kun toisen nyyhkytykset yltyvät, yltyy hänkin, vaikka tarmokkaasti\npinnistelee vastaan, samantapaiseen ja eräässä välissä hän kysyy:\n\n— Et suinkaan sinä... tuota... rakastanut häntä?\n\nSana rakastaa tuntuu hänestä liian juhlalliselta, on melkein vaikea\nsanoa sitä.\n\nIina voittaa vähitellen mielenmalttinsa ja istuutuu Hilun viereen\nsohvalle.\n\n— Ei se sellaista ollut, vastaa hän ja sana sanalta hänen mielensä\nkeventyy. — Se oli rakennusaikana... muuan rautatien mestareita...\nTiedäthän kyllä, millaista täällä oli...\n\nItku valtaa Iinan taas.\n\n— Kerro vaan, kyllä minä kestän, sanoo Hilu, vaikka ruumis vavahtelee.\n\n— Tulen muutamana iltana kotiin... juovat täällä. Äiti ja se mestari\nja sisaret ja Väinö-veljesi. En tiedä, kuinka tulin minäkin, vaikka\nolin aina pysynyt erilläni... Taisivat ikävätkin painaa. Sekosin kai ja\nsitten... En tiedä itse mitään, vannon sen vaikka...\n\n— Ei sinun vannoa tarvitse.\n\n— Se sattui sitten sillä tavalla. Ei ole senjälkeen tässä mökissä\nelämää pidetty. Kuollut on äitikin ja sisaret maailmalla. Mutta kun\nsattui, eihän siitä minnekään päässyt...\n\n— Eipä kylläkään, myönsi Hilu alistuvaisesti. Hetken kuluttua hän kysyi:\n\n— Voisitko sinä nyt sitten keskiviikkona lähteä mukaan? Se on nyt sillä\nmallilla...\n\n— Miksenkäs, kun sinä kerran... Ja taas Iina pillahti itkuun.\n\n— Eipähän tässä enää mitään itkemisiä näistä asioista, sanoi\nKankkus-Hilu. — Tulee uudet murheet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosien kuluessa ovat Kankkusen Hiltan kasvot saaneet ryppyjä ja\nsilmiin saattaa joskus asettua haljakka ilme, mutta Kankkus-Sakari on\nmelkein piristynyt, sillä elämän helle ei enää kuumota niin polttavana\nhänen kohdallaan. Joskus hän ottaa ryypynkin ja jää päiväksi tai\npariksi pois työstä. Aletaan jo tulla vanhoiksi, vaikkei olla iällä\npilattuja. On niistä lapsistakin hyötyä, ei ole enää täysin saamattomia\nmuita kuin tuo Eeva.\n\n— Väinö on maailmalla, meni kerran tukkijoelle ja sille reissulle\njäi. Mutta tulee kyllä, tulee kyllä niinkuin sinäkin. Viinanmyynnistä\nolivat kerran sakottaneet, sahalaiset olivat lehdestä lukeneet,\nja minä ajattelin, että katsoppas poikaa. Kaipa tuo sentään oli\nmoninkertaisesti sakkonsa voittanut.\n\n— Kaipa, vastaa Hilu jurosti.\n\n— Kyllä minä sentään Väinöä joka päivä muistelen, pisti Hilta\nhuokaisten väliin.\n\n— Ja minä sanon, että turhaan siinä naukuu. Kyllä miehinen mies hoitaa\nitsensä.\n\n— Kyllä se sentään, oma lapsi... aloittaa äiti taas, mutta isä on nyt\npuheliaalla tuulella ja katkaisee.\n\nÄiti menee keittämään uutta kahvia.\n\nKankkusella eletään nyt suhteellisen hyvin ja Kankkus-Sakari tahtoo,\nettä pidettäisiin pienet pidot. Hän kävisi Käpylässä hakemassa ainetta.\nKun tässä nyt kerran ollaan, niin otettaisiin, isä ja poika.\n\n— Eiköhän jätetä toiseen kertaan, vastaa Hilu. - Tulee sitä käyntiä\nvastakin ja asioillakin on pitkin päivää laukattava...\n\nKankkus-Sakari katselee ihmetellen poikaansa. Ei hän nyt saata\nolla oikein tyytyväinen, ellei sanan varsinaisessa merkityksessä\ntyytymätönkään. Vähän kummalta tuntuu. Ja Kankkus-Sakari istua\njurnuttaa pitkät ajat äänettömänä.\n\n— Tuota noin... niin se naiminen, aloittaa hän taas, - kyllä kai sinä\nolisit parempiakin saanut. Kun se teki sen lapsenkin.\n\nEi Hilua vihlaise. Häntä melkein huvittaa isän huolenpito.\n\n— Kyllä se minulle kelpaa, hän toteaa yksikantaan.\n\nÄiti pyyhkii astioita, mutta sekaantuu nyt hänkin keskusteluun.\n\n— Kyllä se Iina hyvä ihminen on, sanoo hän. - Kenellepä ei tässä\nmaailmassa erehdystä sattuisi... Jos nyt tuon kerran... Ei ole\nhuudonalaisena ollut ennen eikä jälkeen.\n\nÄidin sanat lämmittävät omituisesti Hilun mieltä.\n\n— Joo, niin se on, että erehtyy, päättää hänkin.\n\nJa Kankkus-Sakarikin, joka tällä välin on hiukan muuttanut mieltään,\nlisää:\n\n— Niin, mitäpä se oikeastaan. Omassa vallassasihan on, tästä eteenpäin,\nmeinaan, vaikka pirtin täyteen kakaroita sorvaisit... he... On se Iina\nsellainen, että kestää...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä sitten, keskiviikkona iltapuhteella, tekee Kankkus-Hilu\nIinoineen lähtöä. Iina on saanut mökkinsä myydyksi Juopperin Matille\nja tavaransa ympäri kankaantakaliston. Vain ompelukone ja pieni\nlaatikollinen pienempiä tavaroita nostetaan kuormalle.\n\nSanttu ja Liisa lähtevät mukaan. Kankkus-Sakari on sitä mieltä, että\ntarvittaisiin heitä kotonakin, mutta Hilta sanoo, että antaa niiden\nmennä. Kylläpähän täällä sen puolesta toimeen tullaan ja osaavatpahan\ntakaisin, jos ikävystyttämään rupeaa.\n\nLähdön hetki on, kuten aina, hiukan nolo. Olisi sanomista, mutta\nei tule sanotuksi, puhellaan kaikkein jokapäiväisimpiä asioita,\nkiinnitellään köysiä ja kukin odottaa itsekseen, että tämä nyt pian\nratkeaisi ja olisi ohi.\n\nJa viimein kuorma kitisten lähtee liikkeelle. Kalle, Iinan poika,\nsijoitetaan kuorman päälle, muut taivaltavat jalkaisin jälessä.\nIhmiset menevät huoneisiin, Kankkus-Sakari ensimmäisenä, mutta Hiltan\nhaalistunut, kuiva katse seuraa lähtijöitä niin pitkälle kuin saattaa.\n\nKulkue ajaa jäätyneen joen yli, matkaa sitten vaarojen yli pari päivää\nmelkein suoraan pohjoiseen, kääntyy suurten järvien luona itään ja\nkuljettuaan vielä kaksi päivää ohjaa se kulkunsa suoraan kolkkoa,\nasumatonta koillista kohden. Eikä tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen\ntällainen kulkue korkeassa pohjolassa. Monta tällaista kulkuetta on\nsamaa tietä kulkenut aikaisemmin, monta tulee kulkemaan myöhemminkin ja\nkaikkia niitä on elähdyttänyt sama toivo.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\nI\n\n\nJonakin päivänä — se saattaa olla kirkas ja auringonpaisteinen, mutta\nse saattaa yhtä hyvin olla kylmä, sateinen ja sumuinen — niin, jonakin\npäivänä menee mies metsään. Hänellä on viikon muona laukussa ja kirves\npistettynä laukunkielen alle. Näky on niitä kaikkein jokapäiväisimpiä\neikä se siis herätä kenenkään huomiota. Ihmiset tulevat vastaan\nniinkuin aina ennenkin, tervehtivät jos ovat tunnettuja, mutta\nsivuuttavat toisessa tapauksessa luoden vain lyhyen silmäyksen\nkulkijaan. Lehmiä viedään metsään tai laitumelle, varhaisessa\naamuilmassa kuulostaa niiden kellojen kalkatus tavallista kirkkaammalta\nja selvemmältä. Luonnossa ei ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa.\nRuohikko on märkänä aamukasteesta, tunturit seisovat harmaina ja\nkorkeina, niinkuin jo ovat seisoneet vuosituhansia, metsän kostea\nlemu kantautuu kivisten vainioiden ja ahontapaisten yli maantielle.\nSe on sellaista täällä päin. Jokainen näkee, että metsien, vaarojen\nja tunturien takana siintävät toiset vaarat ja tunturit, jokainen\ntietää, että siellä levitteleivät silmänkantamattomat, vellovat aavat\nja että näitä maanmuodostuksia leikkaavat epälukuiset joet, purot\nja ojat, milloin leveinä, tyyninä ja hitaasti virtaavina, milloin\näkkiä kaventuen ja muodostuen kohisevaksi koskeksi tai pauhaavaksi\nputoukseksi ja milloin levittäytyen siintäväksi järveksi, jota kapea,\nmatala suoranta reunustaa, mutta heti suorannan takana metsät, vaarat\ntai tunturit.\n\nKirkonkylässä alkavat ihmiset jo olla valveilla. Ne kulkevat\naamuvarhaisina ja toimeliaina pihojen poikki kiuluineen ja sankoineen.\nJätkät alkavat kokoontua joelle ja jotkut heistä pesevät kasvonsa\njokirannassa. Mutta pappilassa ja metsäherran puustellissa ovat\nuutimet vielä alasvedettyinä, sillä kirkonkylän aamujärjestys ei ulotu\npappilaan eikä metsäherran puustelliin.\n\nMies siis kulkee metsään, kulkee sinne aivan niinkuin jokapäiväiseen\nleipätyöhön kuljetaan. Syrjäinen, jos sattuisi lähemmin tarkastelemaan,\nei saattaisi nähdä hänen kasvoissaan mitään tavallisuudesta poikkeavaa\nintoa tai mitään erikoista tulevaisuudentoivoa tai elämänuskallusta.\nJos syrjästäkatselijassa heräisi joku vaikutelma kulkijan suhteen, niin\nhän ajattelisi, että siinä nyt menee joku sallalainen jätkä töihinsä ja\nvarhainpa onkin liikkeessä.\n\nTämä kulkija saattaa olla jonkunverran yli kolmenkymmenen, hänellä\non pitkähkö, karaistunut vartalo, vaaleat, umpimieliset kasvot ja\nhänen käyntinsä on etukumaraa, muttei raskasta. Juuri siitä huomaa,\nettä hän on kävellyt paljon ja tehnyt myöskin paljon raskasta työtä.\nHän on tavallisista jätkäeläjistä niitä kaikkein tavallisimpia eikä\nsellaisella suurin piirtein ole mitään menetettävää, vaan sensijaan\nhänellä saattaa olla koko joukon voitettavaa.\n\nTämä menee nyt raivaamaan itselleen uutistaloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiinahatun koskelta on kuusi neljännestä lähimpään taloon. Sinne johtaa\nvain kapea, vaarojen yli kiipeävä ja suopaikkoja kiertelevä polku.\nKosken alajuoksussa vie kapea porras yli virran. Kevättulvat ovat\nsen monta kertaa hajoittaneet, mutta yhtä monta kertaa ovat ihmiset\nrakentaneet sen uudelleen. Porrasta tarvitaan sentään kesäisin, vaikka\nseutu näyttää autiuden juurikuvalta.\n\nLiinahatun rannat ovat korkeat ja kallioiset. Itäpuoli kasvaa\npetäjikköä, jonka välistä polku kiemurteleikse, mutta länsipuoli on\nkuusikkokangasta, paksusammaleista, kovasta pohjastaan huolimatta\nhiukan kosteata. Näiden korkeiden rantojensa välissä pitää Liinahattu\niankaikkista kohinaansa. Valkoisena vaahtona ja jyrkästi laskien se\nvyöryy eteenpäin kymmeniä syliä, mutta portaan tienoilla, siinä,\nmihin yhtiö aikoinaan on rakentanut tukkipirtin, se vähitellen alkaa\ntyyntyä, tyyntyen tyyntymistään, kunnes lopulta levittäytyy tasaiseksi\nsuvannoksi. Tämän suvannon länsiranta on rehevää heinikkoa, mutta\nitäpuolella on kankaanranta ohuen mullan peitossa.\n\nKankkus-Hilu istuu kivellä ja antaa katseensa harhailla yli rehevän\nheinikon. Hän on juuri saapunut perille, parin, kolmen tunnin kuluttua\non päivä puolessa. Hän on kävellyt runsaan kuusi neljännestänsä,\nmutta häntä ei väsytä eikä hänellä myöskään ole nälkä. Jonkunlainen\nherpaannus on kuitenkin vallannut hänen jäsenensä, hän istuu siinä vain\nja katselee ja antaa ajatusten toimia miten itse tahtovat.\n\nTuo, tuossa edessä, se tulee siis olemaan kotiniittynä, tässä,\nkankaanlaidassa on rakennusten paikka ja tähän raivataan kotipelto.\nNiin, niin se tulee olemaan, niin on suunniteltu.\n\nHän on nyt, tänä aamuna, tullut tänne lyödäkseen ensimmäiset\nkirveeniskut ja iskut olivat seuraavat toinen toistansa, kunnes\nsuunnitelma oli toteutettu. Se voi kohdata vaikeuksia, voipa tulla\nylitsepääsemättömiä vaikeuksia, mutta niiden pelko ei estä yrittämästä.\n\nMitään hillitöntä riemua tai ylitsevuotavaa, teräksistä työintoa\nHilu ei tunne, sen sijaan on hänen mielensä tyyni ja rauhallinen,\nehkä toivorikas myöskin. Aivot ja mielikuvitus ovat jo niin paljon\nehtineet näissä asioissa askarrella, että nyt, kun suunnitelmat ovat\ntoteuttamisasteella, on kylmä järki ottanut ehdottoman ylivallan.\n\nKivet on jo talvella vedätetty paikalle, talolliset ja muutkin\nkyläläiset ovat katsoneet pitkään, ajatteleeko se tosiaankin... Nuo\nkatseet ovat hiukan hätkähdyttäneet Hilua, mutta hän on jatkanut\nniinkuin ei mitään olisi. Hänellä on nyt rahaa niin ja niin paljon,\nvierasta voimaakin voisi palkata joksikin aikaa, mutta koettaa nyt\nnäinkin ensiksi; ruokaa on kotona niin ja niin pitkäksi aikaa. Kyllähän\nsitä sentään koko kesän täällä heiluu ja menee sitten talveksi vaikka\nmetsiin vähäksi aikaa. Pitää vain pitää se vara, ettei välipäätä tule\nrahan eikä ruuan suhteen. Mitähän syrjäinen nyt mahtaisi sanoa, kun\nnäkisi hänet näissä hommissa ja kuulisi hänen hiljaiset mietteensä...\n\nAnnappa olla ensi kesänä: eikö olekin kankaanranta erinäköinen ja\neivätköhän paistane valkeat salvokset polulle...\n\nHilu katkaisee mietteensä ja nousee seisaalleen, kasvoissaan omituinen,\nhiljainen kirkkaus, nousee, riisuu takkinsa ja asettaa sen kivelle,\nriisuu puseronsa ja asettaa sen takin päälle. Sitten hän huomaa, että\naurinko on jo miltei korkeimmillaan ja että se lämmittää ja paahtaa\neväslaukkua ja hän nostaa laukun varjopaikkaan, koettelee vielä\nkirveensä terää ja astuu metsään. Iskut alkavat kajahdella ja pian\nkaatuu räiskien ja jymisten ensimmäinen puu.\n\nHilemooni Sakarinpoika Kankkunen on alkanut luoda uutistaloa.\n\n\n\n\nII\n\n\nHilu tekee työtä niin pitkälle kuin jaksaa, lepää vain sen, mikä\nvälttämätöntä on, ja jatkaa sitten taas. Alussa tuntuu jäsenissä hiukan\npakotusta, työn päätyttyä ne joskus tuntuvat lopen puutuneilta, mutta\nse johtuu vain tottumattomuudesta. Jonkun ajan kuluttua käy kaikki kuin\nitsestään, hän ei huomaa, kuinka aika kuluu ja kun hän sen viimein\nhuomaa, ei hän malta lopettaa. Se on nyt sellaista.\n\nVähitellen, hän ei huomaa itsekään kuinka, valtaa hänet samanlainen\ninto kuin silloin kerran Mäntyniemen raiviomaalla. Innostuksen\ntunteessa on nyt kuitenkin se ero, että se tällä kertaa on selvempää,\ntyynempää ja määrätietoisempaa. Tähän intoon liittyy ohut annos\npelkoakin jonkun seikan väliintulemisesta ja siitä, että jokin nyt\nvoisi lopettaa kaikki kun juuri ollaan päästy käsiksi. Mutta se tunne\nväistyy kuitenkin kaikkivoittavan innon edestä, ja yhä navakammin iskee\nkirves puun kylkeen.\n\n- On se kruunu sentään... ajattelee Hilu, - antaa köyhälle pirullekin\ntilaisuuden tällaiseen...\n\nNiin, onhan se kruunu ja on aina ollut. Yhdenveroisia, sanottakoonpa\nmitä tahansa, ovat sen edessä herrat ja jätkät, työmiehet ja\nasessoorit, poliisit ja kruununvoudit. Ja puulaakitkin. Tietenkin\nne herrat krateerailevat ihmiset oman mielensä mukaan ja hyvinkin\nkohtelevat eri tavalla herroja, talonpoikaa ja työmiehiä, mutta ne nyt\novat vain herroja. Mutta kun oikein kruunun eteen joudutaan, niin saman\narvoisiapa ollaan, siitä ei päästä yli eikä ympäri.\n\nRippikouluajoista Hilu muistaa, että kaikki valta on lähtöisin\nJumalasta.\n\n— Jumalasta, Jumalastapa hyvinkin, päättää hän sydämen vakaumuksella\nja hartaudella. - Ei toisin voisi ollakaan, tietenkään. Ja Jumala\non antanut osan maallista valtaansa keisarille ja keisari taas on\nluovuttanut valtaansa, mitä metsiin tulee, metsäherralle ja metsäherra\nosaltaan metsänvartijalle. Onhan se metsänvartijakin olevinaan joku\nherra, mutta tuskin se tosiasiallisesti on puulaakin kymppiä kummempi\neikä ainakaan ukkoherraa parempi...\n\nJa hän, Hilu siis on keisarin maalla ja keisarin metsässä perustamassa\nuutistaloa. Tietää hän keisarin, on kuvissa monastikin nähnyt.\nSellainen vähän pujopartainen, hiukan pystynokkainen mies. Iho kuin\nsamettia ja muutenkin mies mukavan näköinen. Mitähän sanoneekaan kun\npaperit näkee, jos nuo nyt sinne asti menevät. Majesteetti...\n\nHilu pyyhkii hikeä otsaltaan, huoahtaa hetkisen ja siirtyy seuraavan\npuun juurelle.\n\nNiin, ja nyt sitä ollaan yhdessä Iinan kanssa. Iinalla on kyllä lapsi\njonkun rakennusmestarin kanssa, mutta se nyt on sen lapsenkin kohta\nniinkuin se on. Alkujaankaan ei ole syytä Iinaa moittia ja sitäpaitsi\nse asia on jo niin moneen kertaan sovittu. Oli syytä hänessäkin,\nHilussa, ja mikä tietää, vaikka hänestäkin olisi siinnyt lapsi\njonnekin... Mutta mitäpäs näitä, turhaan tulevat mieleen. Ollaan nyt\ntässä, mihin ollaan pyrittykin. Siellä, kotona, Keinuvaaran kupeella,\non Iina. Aurinko paistaa tällä hetkellä suoraan ikkunoista sisään ja\npölyhiutaleet leijailevat valojuovissa. Iina odottaa häntä kotiin\nmyöhään lauantai-iltana, saattaa siksi tehdä juustonkin. Heittäydytään\nlevolle yhdessä... Ja kun heille lapsiakin tulee, niin ei Kalle sen\nhuonommalle osalle joudu. Ei tahdo aina muistaakaan, ettei se ole omia,\non päässyt siitä pitämäänkin niin... No, joko se taas!\n\nKun ihmiset kyläpaikoissa ovat jo aikoja sitten menneet levolle\nkaikuvat Hilun kirveen iskut vielä autiossa erämaassa, saavuttavat\nvaaran seinämän, ponnahtavat takaisin ja kantautuvat moninkertaisena\nkaikuna huokailevaan, varjottomaan yöhön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana päivänä Hilun työ äkkiä keskeytyy.\n\n— No, mies! Mitäs sinä jyystät?\n\nHilu nostaa katseensa. Hänen edessään seisoo lihavahko mies,\npunanokkainen, sänkipartainen, ja miehen takana laukunkantaja ja muuan\ntoinen mies. Mitä lienevät ohikulkijoita.\n\n— Päivää, vastaa Hilu. — Talon tapaistahan tässä koetetaan rustata.\n\n— Vai talontapaista!\n\nMies naurahtaa eikä näytä lainkaan ystävälliseltä. Saattaa olla joku\nyhtiön herroista.\n\n— Entä kenen luvalla? Hilu suutahtaa.\n\n— Ei kenenkään maantienkulkijan luvalla, vastaa hän tiuskaisemalla. —\nEikä ainakaan teidän luvallanne.\n\nVastaus näyttää hiukan ällistyttävän puhujaa ja hän miettii hetken,\nmutta kokoaa sitten koko mahtipontisuutensa.\n\n— Kyllä sen kuulee, että entinen jätkä on puhuttelemassa ihmisiä, hän\nsanoo sitten levollisesti. — Mutta sitä ei pidä mennä peukaloimaan\nyhtiön lanssimaita.\n\nHilu tarttuu kirveeseensä.\n\n— Se on vale.\n\n— Se on totta, vastaa vieras. - Ja paras, että lopetat tähän paikkaan.\n\nVeri nousee Hilun päähän ja viha taistelee ällistyksen ja nousevan\nepätoivon kanssa. Tähänkö sen nyt sitten piti loppua!\n\n— Lupa on paremmasta paikasta, sanoo hän näennäisesti rauhassa. - Eikä\ntyötä jokaisen kulkijan käskystä lopeteta.\n\n— No lähde kysymään metsäherralta.\n\nNyt Hilu jo saa naurahtaa. Jos vain siitä on kysymys, niin lähdetään\nvain. Mutta synti on heittää työtä kesken, sillä nyt on vasta tiistai.\nTulee melkein päivän tappio.\n\n— Kyllä se asia on jo sovittu, naurahtaa hän tyyntyneenä. - Jos\nmetsäherra tahtoo kieltää, niin kyllä hän lähettää sanan kun ilmoitatte.\n\nMutta samalla hän ajattelee, että jos tässä sittenkin on koira\nhaudattuna ja epäilyksen aavistus täyttää hänen mielensä. Saattaa\ntuolla toisella sittenkin olla jotakin pontta puheilleen tai sitten on\nhän erehtynyt paikasta.\n\n— Saatan minä teidän kanssanne lähteä metsäherrallekin, jatkaa Hilu\nmietittyään, - mutta sillä ehdolla, että maksatte ajan hukan, jos\nolette väärässä.\n\n— Olkoon niin sitten.\n\n— Se on sitten sata markkaa.\n\n— Vaikkapa!\n\n— Kuulkaa tarkasti, vieraat miehet, sanoo Hilu herran takana seisoville\nmiehille. Ei häntä vain niin juoksuteta.\n\nHilu oli huomannut, että ihmisten luonteenomainen korskeus, pöyhkeys ja\nitserakkaus väheni sitä mukaa kuta lähemmäksi he tulivat metsäherran\npuustellia ja kun he viimein astelivat verkalleen portaita ylös, olivat\nhe nöyriä poikia. Mutta kauhukseen hän pani merkille, että tämän\nherran luonto ei ottanut laskeakseen edes sittenkään kun portti oli\nauennut, vaan käski vielä miehensäkin sisään. Jospa sittenkin... Ajatus\nväristytti Hilua.\n\nMetsäherran työhuone on varjon puolella, mutta huonekalujen kiiltävät\npinnat välkähtelevät. Viipyy aikoja ennenkuin metsäherra tulee näkyviin.\n\n— Keitä te olette?\n\nMetsäherran katse pysähtyy ensin mieheen, jota Hilu luulee yhtiön\nherraksi, viivähtää sitten molemmissa seuralaisissa ja pysähtyy oven\nsuussa seisovaan Hiluun.\n\n— Kankkunen istuu, hän sanoo Hilulle.\n\nMies alkaa selittää asiaansa. Hän on yhtiön päälliköitä ja on tavannut\ntämän Kankkusen kaatamassa puita yhtiön lanssimaalla.\n\n— Mitä asiaa näillä toisilla on? kysäisee metsäherra vastaamatta yhtiön\nherralle vielä mitään.\n\n— Me olemme vain tämän Kotkasen, tämän ukkoherran, saattomiehiä...\n\n— Vai niin. Sittenhän teillä ei ole täällä mitään tekemistä.\n\nSe oli niin metsäherran-paroonin tapaista. Ei olla tekemisissä\nihmisten kanssa muissa kuin asioissa. Mutta ukkoherran kasvot lensivät\ntulipunaisiksi. Ei nyt taidettu tulla oikealle asialle.\n\n— Jaha, lanssimaa, sanoi metsäherra sitten kääntyen yhtiön miehen\npuoleen. — Mihin te tahdotte tulla?\n\nYhtiön herra koettaa selvittää asiaansa. Hän on tavannut tämän\nKankkusen kaatamassa puita paikalla, jonka yhtiö on katsonut\nlanssimaakseen. Yhtiö kai se sittenkin on suurin metsänostaja näillä\nmain.\n\n— Ensinnäkään teillä ei ole mitään lanssimaata Liinahatun tienoilla,\nvastaa metsäherra vähän ajan kuluttua. - Toiseksi ei Liinahatun\nvartiopiiristä ainakaan viiteen vuoteen myydä runkoakaan, joten\non hyvin epävarmaa, tuletteko siellä koskaan mitään lanssimaata\ntarvitsemaankaan. Ja kolmanneksi minä tulen kyllä neuvomaan tai\nneuvottamaan teille lanssimaan, kun te sitä tarvitsette.\n\nYhtiön herra hikoili. Tällaiseksi hän ei ollut metsäherraa kuvitellut.\n\n— Minä olen sieltä kulkenut katselemassa metsää, hän vastasi, oston\nvaralta. Ja minä ajattelin, että juuri siinä oli kaikkein parhaimpia\nlanssimaita...\n\n— Vai niin, sanoi metsäherra ilmeisen ylenkatseellisesti. - Vai\nte ajattelitte, jaha. Ja sitten te juoksutatte tätä Kankkusta\npeninkulmittain juuri silloin kun aika on tärkeintä. Se on kaunista ja\nyhtiönne tapaista.\n\n— Hän lupasi minulle sata markkaa, jos häviää, kiiruhti Hilu lisäämään.\n\n— Olkaa hyvä ja maksakaa, lopetti metsäherra, - ja menkää sitten\ntiehenne. Mutta Kankkunen tekee hyvin ja jää vähäksi ajaksi.\n\nYhtiön herran oli nuopean näköinen ja Hilun tuli häntä melkein sääli.\n\n— Kyllä se puolikin sentään riittää, sanoi hän nähdessään edessään\nsileän satamarkkasen.\n\n— Antakaa olla vain, huomautti metsäherra kuivasti. — Ottakoon yhtiöltä\ntakaisin.\n\nJa Hilu otti satamarkkasen, jonka ansaitsemiseen häneltä tukkijoella\nolisi mennyt kolme viikkoa ellei ylikin. Eihän hän muutakaan voinut,\nkun kerran metsäherran oli käsky. Kumma mies tuo metsäherra,\ntavalliselle ihmiselle ei tehnyt hyvää ellei pahaakaan, mutta yhtiötä\nkohtaan oli kuin paholainen.\n\n— Kai Kankkunen on hakannut osoitusteni mukaan? kysyi metsäherra yhtiön\nmiehen mentyä.\n\n— Kyllähän minä olen koettanut.\n\n— Hyvä on.\n\nMetsäherra istui pöydän ääressä ja Hilu luuli, että hän katseli häntä,\nmutta kun hän nosti silmänsä, huomasikin hän, että metsäherra katseli\nilmeettömin silmin ikkunasta ulos.\n\n— Ja työt sujuvat hyvin, luonnollisesti? Kysymys tuli pitkän ajan\nkuluttua ja aivan kuin ohimennen. Metsäherra nähtävästi ajatteli muita\nasioita, ja Hilu odotti jännityksellä.\n\n— Hyvinhän ne tietenkin menevät, myönsi hän.\n\n— Rakennuksiin olisi pian päästävä, jatkoi metsäherra taas pitkän tovin\nkuluttua.\n\nSitten hän nousi ja käveli muutaman kerran edestakaisin, pistäytyi\nvälillä toisessa huoneessa ja tuli taas takaisin.\n\n— On paras, että Kankkunen laittaa hakemuspaperinsa kuntoon jo tänään,\nsanoi hän melkein vilkkaasti ja katseli Hilua koko ajan kiinteästi\nsilmiin. — Hankitte tarpeelliset todistukset varallisuudestanne ynnä\nmuusta ja lähetätte sitten nimismiehen kautta kuvernöörille.\n\n— Nytkö jo tänään?\n\n— Nyt. Kankkus-Hilu teki lähtöä.\n\n— Voi käydä niin, jatkoi metsäherra hiukan empien, että yhtiö muuten\nhaetuttaa jollakin juipillaan ellei samalle paikalle, niin ainakin\nniille seuduin uutistalon ja siitä on sitten kaikenlaista ikävyyttä.\nNiin että Kankkunen on hyvä ja toimii nopeasti nyt. Saatte ehkä\nsyksyksi katselmuksen.\n\nHilu sai mennä ja hän riensi sydän pamppaillen portaita alas. Vai\novat asiat niin täpärällä. Hilu ei nimittäin tiennyt, että joskus\noli tapahtunut sellaistakin, että yhtiö oli jollakin jätkällään\nhaetuttanut uutistalon, auttanut kaikin puolin sen asianmukaiseen\nkuntoon saamisessa niin että se mahdollisimman pian tuli perinnöksi ja\nsukeltautui sitten metsään. Mutta metsäherra, hän oli kyllä tietoinen\nkonstista jos toisestakin, vaikka hän enimmäkseen piti suunsa kiinni.\n\n\n\n\nIII\n\n\nNyt sattuu niin, että Erkkilän Juhani, kunnallislautakunnan esimies,\non päissään, kun Hilu tulee häneltä pyytämään todistusta siitä, että\nhän on \"varoistaan elävä ja työllään hyvin toimeentuleva\". Miehet ovat\nhiljakkoin olleet käymässä Knjäsöissä, tuoneet tuomisia tullessaan,\nja Erkkilän Juhani on tehnyt itselleen useita puolikuppisia Venäjän\npirtusta, siitä sinileimaisesta. Pari miestä, toinen Erkkilän renki,\non tuupertunut aidan viereen ja he makaavat naamat punoittavina ja suu\nauki auringon helteessä. Näky hiukan ellottaa Hilua eikä hän saata olla\najattelematta, että hän on tullut vähän sopimattomaan aikaan.\n\nErkkilän Juhanilla on kaverina Könkään Sanhriiti ja hän istuu\nkamarissaan ja tavailee kirjoitusta pullon kyljestä.\n\n— On se ainetta tuokin, hän puhuu ja vetää pullon lähemmäksi silmiään,\n— on se... Katsoppas, ei sitä sopisi näin kunnan miesten, mutta\npiruakos... Mitä se oiken tuo kirjoitus tuossa kyljessä?\n\n— Kazjonnij spirt, vastaa Sanhriiti ponnekkaasti ja mojovasti, sillä\nhän on ollut joskus hommissa Kuolassa. -Se merkitsee, että valtion\npirtu. Katsos, se ryssä, ymmärräthän, kyllä se tietää, millä rahat\nomaan taskuun kierii.\n\n— Ymmärtää. Jaha, että valtion viinaa. No on se...\n\nErkkilän Juhani katselee viheriälasista pulloa syvällä hartaudella ja\nkääntyy sitten Hilun puoleen.\n\n— Niin, että mistäpä minä sinun varallisuutesi ja työkykysi tiedän.\n\n— Enhän minä ole ollut kunnan vastuksina enkä paljon muidenkaan,\nhuomauttaa Hilu.\n\n— Et, se on totta... Korkkikin niin mukavasti laitettu, ettei muuta\nkuin vähän pullon pyrstöön kämmenpohjaan tömähdyttää, niin lentää kuin\nlimlaatipullosta. Eikö se samppaniia ole samanlaista?\n\n— On, vakuuttaa Sanhriiti, vaan ei siinä väkevyyttä ole, tai kyllä sitä\non, mutta se on sellaista salaista. Särvit kuin limlaatia ja yhtäkkiä\nolet petleheemissä.\n\n— Vai petleheemissä... kas pirulaista. Mutta otahan vähän sinäkin,\nKankkus-Hilu.\n\n— En minä tällä kertaa, tokaisee Hilu kärsimättömästi. - Puhutaan jo\ntaas siitäkin todistuksesta.\n\n— Puhutaan, myöntää esimies ja koettaa olla asiallisen näköinen.\n\nSitten hän kääntyy Könkään Sanhriitin puoleen.\n\n— Mitä minä teen? hän kysyy.\n\n— Se on sinun asiasi. Mikäs tietäjä minä olen.\n\n— Etpä tietenkään. Kysynkin sinulta vain vähän niinkuin esimiehenä.\nHyvää neuvoa, ettäs älyät. Minulla on niin herkkä omatunto.\n\nHilu istuu kuin tulisilla hiilillä. Tuleekohan tästä koko päivänä\nmitään.\n\n— Herkkä omatunto, jatkaa Erkkilän Juhani odottamatta vastausta. —\nSe tulee viran mukana. Jolle Herra viran antaa, sille hän antaa myös\nviisautta...\n\n— Joo, niin se on, vahvistaa Sanhriiti. - Koetahan nyt harkita,\nmeinaan omantunnon mukaan ja laajaperäisesti, tätä Hilemooni Kankkusen\nedesottamista. Sillä on vähän kiire, näyttää.\n\n— Kiire, muttei niin kiire, ettei virkakunta ehtisi suorittamaan\ntehtäviään. Harkitaan.\n\nHilua alkoi yhä enemmän kyllästyttää ja hermostuttaa, mutta sitä ei\nsaanut näyttää. Erkkilän Juhani oli sen suunnan miehiä, että otti pian\nnokastuakseen ja sitten hänen kanssaan ei tullut toimeen kukaan.\n\n— Pitäisi vähän kylältäkin tiedustella, sanoi hän, tehden\npuolikuppisen, olen niin vähän sinua seurannut.\n\nTähän ei Hilulla ollut mitään sanottavaa. Mutta aika kului ja kului.\n\n— Kyllähän te minut tiedätte, yritti hän. - Ei ole koskaan tarvinnut...\n\n— Ei ole tarvinnut, ei. Mutta jos taloon joudut, piru tiennee, vaikka\ntarvitsisikin. Joo, se on sillä tavalla, Kankkus-poika. Pitää olla\nkaukonäköinen. Tule huomenna.\n\n— Ei passaa. Metsäherra sanoi, että tänään pitää.\n\n— Sanoiko herra hosmestari ja paruuni...\n\n— Kyllä se sanoi.\n\nErkkilän Juhanin vahvimpia puolia ei ollut erikoinen kunnioitus\nvirkamiessäätyä kohtaan, mutta tämä metsäherra oli pitänyt itsensä\nniin kaukana ja korkealla, että se oli väkevästi vaikuttanut\nesimieheenkin. Hän ikäänkuin selveni ja koetti harkita, mitä metsäherra\nkiiruhtamisellaan tarkoitti. Lopuksi hän jo kysäisi:\n\n— No mitäs herra hosmestari meinaa?\n\n— Mitäs se, selvässä asiassa.\n\nKönkään Sanhriitikin alkoi jo sekaantua asiaan.\n\n— Mitäs, sanoi hän Erkkilälle, annat plakaatin. Oikealle miehelle se\ntulee.\n\n— Pappilaankin pitäisi vielä tänä iltana ennättää, ehätti Hilu vähän\ninnostuen. — Ja sitten vielä nimismiehelle.\n\n— No, annahan nyt, kun minä mietin. Eihän sitä tällaisessa tilanteessa\nkuin räkkäporo... Haes kynää ja paperia, Sanhriiti, ne ovat tuossa\nkaapin päällä.\n\nErkkilän Juhani iski silmää viekkaasti ja kieli pyrki lallattelemaan,\nvaikkeivät ajatukset tahtoneet pysyä koossa. Hilun mieliala paranee,\nmutta samalla hänen mieleensä muistuvat monet lapsuudenaikaiset\nkohtaukset kankaan takaa ja myöhemminkin. Tällaistahan se on, kun\nollaan päissään.\n\n— Hyvä mieshän se Hilemooni on ollut, sanoo esimies, saatuaan kirjoitus\nvehkeet. - Kirjoltahan sinä, Sanhriiti, joka olet siihen parempi. Minä\nsitten vain pistän nimeni alle kuin kuvernööri.\n\n— Mitä minä siihen kirjoitan?\n\nHilun olo käy jännittäväksi. Erkkilän Juhani on tärkeän näköinen ja\nmiettii.\n\n— Ei sitä pitäisi näin piiput hampaissa, sanoo hän vihdoin, - mutta\nmenköön nyt tämä kerta. Autetaanpas Hilua korvilleen, vähän niinkuin\nsäätyyn, kun et sitten vaan kunnan niskoille... pirkele...\n\n— Mitäs minä, melkein yksinäinen mies.\n\n— Niin ne kaikki sanovat. Sanoi Kieringin Mattikin. Vähän jyrkkä\naskel...\n\n— Kyllähän se sitä on, myöntää Hilu antaumuksella.\n\n— Mitäs se muuta on. No, kirjoltahan, Sanhriiti, niinkuin pruukataan.\nKirjoita että työllään hyvin toimeentuleva ja varoistaan erinomaisesti\nelävä...\n\n— Erinomaisesti? kysyy Sanhriiti keskeyttäen puuhansa. — Onko se nyt\nlaillista?\n\n— Eiköhän se ole liikaa sanottu? kysyy Hilukin.\n\n— Anna olla, että erinomaisesti. Sittenpähän näkevät herrat ja\nkuvernööritkin. Ja soman kajahduksen se antaa. Autetaanhan nyt\nHilemoonia...\n\n— Sama minulle, sanoo Könkään Sanhriiti ja kirjoittaa todistuksen\nloppuun. - Alappas piirrellä nimeäsi.\n\nErkkilän Juhani tarttuu tarmokkaasti kynään ja piirtää nimensä alle.\nSitten hän aikoo lyödä kunnallislautakunnan sinetin alle, mutta\nvärityynystä on väri poissa ja uutta ei ole saatavissa.\n\n— Kaadahan vähän pirtua tyynylle, Sanhriiti.\n\n— Auttaisikohan tuo. Jos rupeaa koko todistus haisemaan pirtulle.\n\n— Anna haista. Kyllä se tekee hyvää herrain nokkaan. Minä kaadan itse,\nkoskei sinussa ole miestä...\n\nVäripula tulee autetuksi ja kunnallislautakunnan sinetti ilmestyy\nkoristamaan Erkkilän Juhanin painavaa nimikirjoitusta.\n\n— No siinä on sitten sellainen paperi, että talo lähtee vaikka olisi\nkeisarin pörssissä, kehuu Erkkilä ojentaessaan paperin Hilulle. - Eikä\nmaksa mitään. Paitsi ryypyt, jos tahdot asian kunniaksi Sanhriitin ja\nminun kanssa...\n\n— Eiköhän se jo meille riitä, väittää Könkään Sanhriiti.\n\n— Mitä kanssa! Nyt se vasta alkaa, kun ei ole noita virkatoimiakaan.\n\n— Kyllähän minä kernaasti, myöntää Hilu kiitollisena, — mutta kun ei\ntahdo olla aikaa.\n\n— Sepä, mutta käy tuolta pihalta hakemassa pullo. Kyllä me tämän\nSanhriitin kanssa...\n\nHilu epäröi, mutta menee pian. Onhan hän senverran kiitollisuuden\nvelassa. Kun hän palaa takaisin on hänellä pirtupullo kädessä.\n\n— Siinon, äijät.\n\n— Kiitos. Kyllä sinusta rento isäntä tulee. Ja sitten kun pirttirehtosi\non valmis, tulemme me tämän Sanhriitin kanssa ryypylle kuin vertaisiin.\nEikö niin.\n\n— No niin. Tervetuloa!\n\n— Joo, niinkuin vertaisiin tullaan. Joskus talvella. Mutta tästäkään et\npuhu kenellekään.\n\n— En. Hyvästi nyt.\n\n— No, hyvästi nyt sitten ja voi hyvin. Joko sinä ajattelet syyniä eli\nkatselmusta, niinkuin sanotaan, tänä vuonna?\n\n— Kyllä kai.\n\n— Menehän nyt sitten. Kyllä talo irtausi. Kevein mielin astelee Hilu\npappilaa kohden.\n\nOnpahan taas tehty yksi tärkeä askel. Ei siitä puulaakin herran\nhäiriöstä lopuksikaan ollut muuta kuin hyvää. Mutta sitten hän alkaa\najatella, että mahtoikohan se viinan osto sittenkään olla otollista.\nEi hän sen asian vuoksi eikä rahamenon vuoksikaan, eihän siihen mennyt\nkuin kahdeksan markkaa... Mutta jos syrjäläinen tiesi, niin lahjukseksi\nkäsitti. Saattoi sanoa, että viinan voimalla se Kankkusen Hilukin...\nVaikkeihän siitä aikaisemmin mitään puhetta ollut. Päissään olivat\nmuutenkin, varsinkin Erkkilän Juhani, joka harvoin kuului maistelevan.\nMutta eipähän hän omasta aloitteestaan, itse olivat esittäneet, eikä\nhän iljennyt vastaankaan panna. Hilusta tuntuu kuin olisi hän jossakin\nsuhteessa tullut entistä herkemmäksi. Siinä viinanostojutussa hän teki\nväärin, se ajatus ei jätä häntä kirkkoherran virkahuoneessakaan.\n\nMuuten Hilun asiat sujuvat tänä iltana hyvin. Kirkkoherra pyytää saada\nnähdä kunnallislautakunnan esimiehen todistuksen ja sanoo, että hyvänpä\nse kirjoittikin. Toivottaa vielä onnea ja kättelee, kun Hilu lähtee.\nEipä seurakunnalla ole Kankkusesta ollut haittaa, siivo ja työteliäs on\nollut.\n\nNimismies ottaa itse kirjoittaakseen hakemuksen. Kuuluu, sanoo hän,\nvirkaankin. Huomisaamuna lähtee posti ja toimittaa sen siinä menemään.\nVai sellainen kiire se nyt tuli. Mikäpäs siinä, metsäherra ne asiat\nparhaiten ymmärtää. Kyllä talo lähtee, ei siitä puhettakaan, mutta\nsaattaa se joskus lujalle panna...\n\nSe on mukava mies, tämä nykyinen vallesmanni, eikä sellainen kuin se\npoikanen, joka tässä takavuosina edusti kruunun komentoa, mukava mies\nja laatutuumainen mies ja köyhää kansaa kohtaan ymmärtäväinen ja höyli.\n\nHilu on siis tehnyt tehtävänsä ja päivä alkaa kallistua illaksi.\nSaattaisi mennä kotonakin käymään, mutta ennättääpä sitten lauantaina.\nVoisi Iina aluksi säikähtää, että mitä se nyt, keskellä viikkoa...\nHetken seisoo Hilu epätietoisena tien käänteessä, mutta kulkee sitten\npäättäväisesti takaisin metsään. Eikä se johdu mistään ahneuden\nhengestä, vaan siitä, että päivät on käytettävä tarkkaan. Aamusta pitää\ntaas aloittaa.\n\n\n\n\nIV\n\n\nSyksy tulee näille main aikaisin. Elokuun alkupuolella saattaa jo veden\nmukana heittäytyä lumensekaista, jonakin aamuhetkenä voi tunturinlaki\nolla valkeana kuin käärinliina. Maa on kosteana sateesta, kuusikot\nuhoovat kosteutta, jängät vettyvät ja murheellisina töröttävät harvat\nohrakuhilaat laihoilla, pienillä pelloilla. Syksyinen alakuloisuuden\nleima kantautuu huoneisiinkin. Lattiat kantautuvat täyteen kosteata\nlikaa, ihmiset pysyvät nurkissaan umpimielisinä ja tympeinä.\n\nIkävänä, sateisena syyspäivänä saapuu insinööri Trampenfelt Keinuvaaran\nkupeelle parin uskotun miehen kera, astuu tupaan ja tekee hyvän päivän.\nSitten hän viskaa lakin penkille, pyyhkii erinomaisen huolellisesti\nsilmälasinsa ja ilmoittaa, että katselmuskokous aloitetaan nyt pian.\nKai ovat kuulleet kirkossa luetun kuulutuksen.\n\nOnhan se kuultu.\n\nIina kantaa insinöörille ja uskotuille miehille kahvia ja insinööri\njuttelee hauskasti ja mukavasti kaiken maailman asiat. Taitaa tuntua\nhauskalta päästä joskus itse emännöimään.\n\n— Mahtaako tuo niin varmaa olla, että pääsee, vastaa Iina.\n\n— En minä ainakaan huomaa mitään estettä, sanoo insinööri.\n\nInsinööriä käsketään kamariin, mutta hän sanoo, että kyllähän sitä\ntässäkin. Kumma, ettei muita ihmisiä saavu, vai jokohan on sallittu\nkatselmuksen mennä vastaanpanijoitta.\n\n— Iso poikakinhan teillä on, huomauttaa insinööri katellen Kallea. —\nPian pystyy töihin sekin.\n\nInsinöörin sanat herättävät sekunnin piinallisen ällistyksen. Iina\nkääntyy takkaan päin salatakseen ilmettään.\n\n— Isohan se on, vastaa viimein Hilu. - Sen nimi on muuten Kalle. Ja\npian kai siitä on apuakin.\n\n— Eikä uutta väkeä ole tiedossa. Hilu käy sylkäisemässä takkaan.\n\n— Eipähän ole tällä tiedolla.\n\nPuolen tunnin kuluttua saapuu metsänhoitaja, kättelee insinööriä ja\ntalonväkeä ja istuutuu sitten sanaa puhumatta ikkunan ääreen. Synkät,\ntotiset silmät viipyvät kauan aikaa yhdessä paikassa ja kun hän on\njuonut kahvinsa, nyökähdyttää hän vain lyhyesti päätään. Viimein\ninsinööri katsoo kelloaan, sanoo jotakin ruotsinkielellä metsäherralle\nja metsäherra vastaa puoliääneen samalla kielellä.\n\n— Me kai voimmekin sitten aloittaa toimituksen, sanoo insinööri viimein.\n\nArkiset askareet tuvassa pysähtyvät. Insinööri siirtyy pitkän\npöydän taakse, kutsuu uskotut miehet lähemmäksi ja alkaa sitten\nlukea asiakirjoja aloittaen hakemuksesta ja lopettaen kuvernöörin\nvälipäätöksellä.\n\nTuvassa vallitsee muuten outo hiljaisuus. Hilun sisässä ailahtelee,\nhänet valtaa tunnelma, joka lähentelee itkua. Kun hän katsahtaa Iinaan,\nhuomaa hän tämän jännittyneesti hypistelevän esiliinaa ja tarkkaavasti\nseuraavan insinöörin lukemista. Viimein hän kääntää katseensa Hiluun\nja Hilu huomaa, että se on kostea ja että siinä väikkyy onnea ja\nkiitollisuutta. Hilu itse erottaa lukemisesta vain sanan silloin,\ntoisen tällöin. Ne menevät ohi korvain ja hän itse on kuin huumeessa.\nHän ajattelee vain kuluvaa hetkeä ja jollakin epäselvällä tavalla\nmyöskin tulevaisuutta.\n\n— Onko asianosaisilla mitään muistuttamista toimituksen laillisuutta,\ntoimitusinsinööriä tai uskottuja miehiä vastaan?\n\nKukaan ei vastaa mitää eikä insinööri näytä mitään erikoista vastausta\nodottavankaan.\n\n— Mitäpäs tässä, tulee Hilulta viimein puoliääneen.\n\nSitten Hilu saa tehdä selkoa maista, joita hän on viljeltäväkseen\naikonut.\n\nHilu on moneen kertaan asian miettinyt ja sanansa sommitellut, mutta\nnyt, kun kysymys totisessa tarkoituksessa hänelle tehdään, hän joutuu\nhämilleen ja sekoaa. Hetken juhlallisuus tehoaa häneen liiaksi, hänestä\ntuntuu siltä, kuin ei kaikki tämä olisi oikein tottakaan. Viimein hän\nsentään saa asiansa puhutuksi ja insinööri katselee läsnäolevia.\n\n— Onko kenelläkään mitään sanomista? Ainoastaan metsäherra pudistaa\npäätään. Se on merkki siitä, että korkea kruunu on asian puolella.\n\nToimituksen edellinen osa päättyy tähän. Insinööriä pyydetään syömään.\nHän on kyllä aikonut aterioida kestikievarissa, mutta koska talonväki\npyytää, niin voihan hän jäädä. Sanoo taas jotakin puoliääneen\nmetsäherralle ja metsäherra hymähtää, hyvästelee ja lähtee.\n\nUlkona yltyy sade, mutta tuskin on insinööri saanut syödyksi, kun hän\njo alkaa tehdä lähtöä. Täytyy vielä tänään ennättää toimittaa katselmus\ntalon paikalla ja huomenna ajatelluilla ulkopalstoilla. Hilu saa lähteä\nmukaan näyttelemään omuuksiansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun viimeinen pilkahdus lähtijöistä oli kadonnut puiden taakse, ei\nIina voinut muuta kuin istahtaa ja panna kätensä ristiin. Liisa sai\nkorjata ruuat pois pöydältä ja pestä astiat, Kalle leikki rauhallisena\nlattialla.\n\n— No mikä sinuun nyt meni? kysyi Liisa.\n\n— En minä käsitä. Kaikki tuntuu niin kummalta, niinkuin ei hyvä\nseuraisi.\n\n— Kaikkea! naurahti Liisa.\n\nPitkään aikaan ei huoneessa kuulu muuta kuin astioiden kalinaa ja\nsähähdys, kun takalla oleva kahvipannu kuohuu tuhkaan.\n\n— Eikö sinustakin tunnu vähän omituiselta? kysyi Iina vihdoin.\n\n— En minä ymmärrä. Aluksi kai se tuntui, tuo puuha, vähän semmoiselta\nolemattomalta, en oikein osaa sanoa, miltä. Mutta nyt kun olen läheltä\nseurannut, niin se on minusta niinkuin sen pitääkin olla.\n\n— Niin, mutta ajattele, miksi tämän juuri meille piti sattua. Miksei\njollekin muulle. Onhan niitä ansiokkaampiakin.\n\n— On kai, ei sen puolesta, myönteli Liisa hiljaisesti. — Mutta teillä\nkai on ollut sellainen onni.\n\n— Kuule, Liisa. Ei se ole onni, vaan Jumala se on, usko pois.\n\n— Saattaa hyvinkin olla Jumala. Mutta ettehän te vielä ole siellä\nLiinahatussa.\n\n— Ei kylläkään, mutta sittenkin...\n\nEikä Iina enää saata hillitä itseään, hän pillahtaa itkuun. Omaa\nonneaan hän itkee ja lankeemustansa myöskin eikä hän oikein osaa\nitsekään selvitellä, mitä hän itkee. Täytyy, eikä hän mahda sille\nmitään.\n\nLiisa katselee häntä ihmetellen.\n\n— Sinäpä nyt merkillinen olet, - sanoo hän, — mitä tuossa. Ja nyt\nsuotta...\n\nMutta kuluu pitkät ajat ennenkuin Iina pystyy vastaamaan mitään.\n\n— Kun sitä on ollut niin huono, nyyhkii hän viimein, kun sitä on ollut\nniin kovin kurja...\n\n— Märehdi sitä nyt, tokaisee Liisa kärsimättömästi. -Kenelleppä sitä\nei sattuisi ja jos olet saanut katua, niin onpahan Hilu jo kymmenesti\nantanut anteeksikin.\n\n— Niin, mutta Jumala, Jumala. Häntä ei ole tullut ajatelluksi niinkuin\npitäisi ja kuitenkin... Voi sentään!\n\nNyt ei Liisa enää ymmärrä Iinaa sitäkään vähää, mitä ennen. Kovin onkin\nIina ollut kummallinen koko sen ajan, mikä täällä on oltu. Ja muuttunut\non Hilukin, aina on puuhassa ja toimessa, mutta nyt, kun pitäisi olla\nreilu ja iloinen jos koskaan, hän on harvapuheinen, melkein nöyrä,\naivan kuin joka hetki pelkäisi jotakin. Tällaista ei Liisa jaksa\nkäsittää ja hän pyyhki astioitaan hiukan tyytymättömänä ja apean\nnäköisenä ja antaa Iinan itkeä. Kun itkee, niin itkeköön nyt sitten\nniin, että saakin tarpeensa kerrakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ulkona tuulessa ja sateessa kuljeskelevat insinööri uskottuine\nmiehineen ja Hilu suolta niitylle ja niityltä kankaiden ja ojien poikki\nuusille, heinää kasvaville jängille. Insinööri katselee ja puhelee\nitseksensä ja joskus hän tekee jonkun kysymyksen uskotuille miehille,\nmuttei näytä suurestikaan pitävän väliä sillä, mitä nämä milloinkin\nvastaavat. Kyseleepähän noin vain, muodon vuoksi. Joskus Hilu henkeään\npidätellen kuuntelee insinöörin lausuntoja ja taaskin hänestä tuntuu\nuskomattomalta, että oikein todellakin ollaan näillä asioilla.\nTalonpaikalla on jo sauna valmiina. Santun ja parin apumiehen avulla\novat rakennusten peruskivetkin jo paikoillaan, mutta salvaminen voidaan\naloittaa vasta ensi syksynä.\n\n— Hevonen sinun on hankittava, sanoo insinööri. - Sitä sinä tulet aina\ntarvitsemaan. Nyt, kun veljesikin on täällä, menette talveksi metsään\nja kun sitten pääset taloon, tarvitset sitä, varsinkin talvisin, aina.\n\n— Luuleeko insinööri sitten, että tästä tulee mitään? kysyy Hilu.\n\n— Epäiletkö vielä itsekin! Ei ole sinun uskosi vahvuudella pilattu.\nNo, kyllä sinä tähän pääset, mikäli minä ymmärrän, mutta oma asiasi on\nsitten, miten tulet toimeen.\n\nJa insinööri otattaa muilla ja ottaa itsekin askelmittoja, mittauttaa\nväliin oikein nauhallakin ja kumartuu joskus tutkimaan maan laatua.\n\n— Ei suinkaan tässä vain ole muitten nautinnossa olevia maita? kysyy\nhän joskus.\n\n— Ei ole. Kyllä minä olen selvän ottanut ja ne kiertänyt, vastaa Hilu.\n\nKolmantena päivänä, katselmus on ollut tarkka ja kestänyt insinöörinkin\nmielestä kauan, he ovat valmiit palaamaan kirkolle. Insinööri lukee nyt\nlausuntonsa, jonka mukaan haetulle paikalle on varsin sovelias perustaa\nitsensä kannattava uutistalo. Metsäherra sanoo olevansa samaa mieltä ja\nlupaa laajemmin perustella kantaansa kirjallisessa lausunnossaan.\n\n— Pidähän nyt huoli siitä, että rahavarasi ensi talvena karttuvat, hän\nsanoo Hilulle poistuessaan, - ja kun pääset käsiksi, niin älä anna\nkuokan tai kirveen ruostua.\n\n\n\n\nV\n\n\nJo ensi lumen aikana hankki Hilu itsellensä hevosen ja laittautui\ntukkimetsään. Tämä ei kuitenkaan käynyt ilman muuta päinsä. Täytyi\nmyydä toinen lehmistä ensinnäkin, että saataisiin lisää rahaa\nja toiseksi, jotta hevoselle säilyisi heiniä, sillä kokemus oli\nosoittanut, että yhtiö otti ruokatavaroistaan minkä suinkin ilkesi.\nEnnenkuin metsätöihin voitiin ryhtyä ennätti Hilu pari kertaa käydä\nrahdin haussa kotipitäjässään ja kertoi, että kotona meni kaikki hyvin,\nmutta että Väinöstä ei vieläkään tiedetty mitään.\n\nVarustukset olivat Hilulla jo ennestään hyvät, mutta Santulle oli pakko\nlaittaa uudet alusta alkaen. Nekin nielivät lähemmäs parisataa markkaa.\n\n— Kyllä te saatte vähän nyt alussa kiristää vöitänne täällä kotona,\npuheli Hilu, — mutta kyllä me Santun kanssa teemme pitkiä ja pyöreitä\npäiviä.\n\n— Joo, kyllä se puute pakenee, lisäsi Santtu, - jos tuo nyt lainkaa\ntullee.\n\nHilu katsahti ohimennen Santtuun. Aikaisemmin hän ei ollut tullut\najatelleeksi, että Santtu teki hänen töitänsä melkein ilmaiseksi. Nyt\nse äkkiä, aivan kuin välähdyksenä, juolahti mieleen. Se oli siivo\nja hiljainen poika, tämä Santtu, ei puhellut liikoja eikä paljon\nhommistaan maininnut.\n\n— Pitäisi meidän vähitellen ruveta sopimaan palkoistakin, sanoi Hilu\nmietittyään.\n\n— Niin palkoista, toisti Santtu. - Onhan tässä syöty ja juotu eikäpä\nhaitanne, jos välillä vähän paiskii töitäkin. Ei tuo vielä ole luita\nrikkonut.\n\nSanttu naurahteli itsekseen ja poltteli savukettaan. Sitten hän jatkoi:\n\n— Ajattelen, että kun tässä aikani seuraan sinun puuhiasi ja pistelen\nyhtä ja toista muistiin ja korvan taakse, niin eiköpähän, aikaa\nvoittaen, lohenne minullekin jonkunlainen maakappale...\n\nHilu kuunteli korvat höröllään.\n\n— Vai niin kaukaa sinä, ihmetteli hän. — Mutta eiköpä tuo lohenne.\nLääniä on viljalti.\n\n— On, onhan sitä kruunulla lääniä, jota vain riekot ja karhut ja muut\nmetsän eläimet viljelevät. Onhan tuo ihmispenikka samanarvoinen.\n\n— Mikä, ettei olisi.\n\nSanttu painuu ulos. Häntä hävettää aivan kuin olisi tullut puhuneeksi\nliikoja ja asiattomia.\n\n— On sillä tuolla Santullakin mietteensä, naurahti Hilu hänen mentyään.\n\n— No on. Mutta samat mietteet ja hunteeraukset ne ovat olleet\nitsekullakin, vastasi Iina.\n\nMuuatta päivää myöhemmin ovat Hilu ja Santtu valmiit lähtemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäihin aikoihin ja hiukan myöhemmin tapahtuu kirkonkylässä suuria\nasioita. Työttömyys on tänä talvena suuri ja jätkäkansa kokoontuu\nkirkonkylään, jossa se luppoilee talollisten ja mökkiläisten pirteissä.\nKenelläkään ei ole rahaa, mutta siitä huolimatta kulkevat pirtukuormat\nsäännöllisesti Knjäsöistä kirkolle. Ollaan päissään, pelataan korttia,\ntapellaan, talvi uhkaa todellakin käydä liian rauhattomaksi.\n\nNimismies on kaksine poliiseineen liikkeellä aamusta iltaan, mutta\nhän voi hyvin vähän tai ei oikeastaan mitään. Viimein lähetetään\nläänin pääkaupungista apua, yhtiö lähettää lisäksi järjestysmiehiä ja\nkirkonkylä alkaa vähitellen puhdistua. Levottomat ainekset siirtyvät\neteläisempiin kirkonkyliin, kunnes järjestysvalta karkoittaa heidät\nsieltäkin. Ja niin voi tapahtua, että sama mies, joka alkuaan on\npyrkinyt Tuntsan tai Tenniön tukkimetsiin, siunatuksi lopuksi päätyy\njonnekin Inhan ruukille tai Kotkan tai Pihlavan sahoille yrittääkseen\nseuraavana kesänä uudelleen Pohjolassa.\n\nKirkonkylässä on siis näennäisesti rauhallista, mutta salaiset\nviinalähteet kylän laipeilla pulppuavat yhä ja iltaisin tapella\nnujuutellaan. Nimimies on päässyt vauhtiin ja kulkee poliiseineen\niltakaudet ympäri kylää, mutta kaikkialle hän ei ehdi.\n\nJuolahtaapa silloin muutamien mieleen, että Marjaanan mökki Keinuvaaran\nkupeella oli entisaikaan sellainen paikka, että siellä saatiin olla\nrauhassa nimismieheltä jos poliiseiltakin. Vähän syrjässä kirkolta ja\nmuutenkin rauhallinen paikka. Mutta minkälainen asujain siellä nyt\nmahtaa olla? Muuan Kankkus-Hilu vain, entinen jätkä sekin ja kuuluu\nnytkin olevan tukkimetsissä. Mutta elleivät ne hyvinkään välitä\nvieraista! Mikä on, etteivät välitä ja elleivät välitä, niin mennään\nvängällä. Sellainen se on laki ja oorteri täälläpäin.\n\nNyt tapahtui kuitenkin niin, ettei Kankkus-Hilun mökillä oltu vieraille\nlainkaan suopeita. Siellä oli tosin vain kaksi naisihmistä kotosalla,\nmutta kahviakaan ei tahtonut saada pyytämälläkään.\n\n— Mitäs tänne tulette kahvittelemaan, sanoi emäntä. - Kirkonkylähän on\npaljon lähempänä.\n\n— Saa kai se jätkäkin, perkele, juoda rahallaan kahvinsa, missä itse\ntahtoo, vastattiin hänelle. — Kylläs tuon itsekin tiedät.\n\nMutta viinanjuontihommista ja kortinpeluusta ei tullut mitään eikä\nyöksi tällä kertaa voinut jäädä väkisinkään.\n\nSeuraavina päivinä uudistui näytelmä entistä uhkaavammassa muodossa.\nIina, joka oli kankaan takana nähnyt yhtä ja toista, käytti suutaan,\nmutta se ei auttanut. Tupa pakkautui miehiä täyteen, elivät kuin\nkotonaan niinkuin ei talonväkeä olisi ollutkaan. Alamaissa sai kuin\nsaikin sentään jotenkuten pidetyksi kurissa. Täällä niille ai auttanut\nmikään. Nyt Iina todellakin rupesi pelkäämään, mutta säilytti kuitenkin\nmalttinsa.\n\n— Lähtekää jo tiehenne, pyysi hän. - Ellette lähde, menen sanomaan\nnimismiehelle.\n\n— Älä väkätä! Kyllä me sinut tunnemme. Vanha hosa Sörensenin sahan\ntakaa... perkele... Ei kannata nostaa nokkaansa.\n\n— Nosta ennen hameesi, lisäsi joku toinen mies joukon nauraa\nrähättäessä.\n\nIina lensi kasvoiltaan ruumiin valkeaksi ja koko hänen olentonsa rupesi\nvärisemään. Ei auttanut noille puhua. Hyvä Jumala, millainen yö tästä\ntulisikaan. Mutta ei, kaiken uhallakin, asua piti saada rauhassa.\nMiehet rupesivat nyt laskettelemaan sukkeluuksia Liisalle eikä kukaan\npannut erikoisesti merkille, kun Iina hiljaisesti painui ovesta ulos.\n\nEi tässä enää auttanut mikään muu. Saattavat kyllä jälkeenpäin yrittää\njotenkin kostaa, mutta kun täytyi, niin täytyi. Herra Jeesus, että\npitikin joutua noiden huomion kohteeksi.\n\nIina nousi suksille ja oikaisi suoraan poikki metsän nimismiehen\nasunnolle, hiihti kuin elämä olisi ollut kysymyksessä. Kukaan ei voinut\ntaata, mitä Liisalle sillä aikaa ennättäisi tapahtua.\n\nNimismies oivalsi heti asian. Oli hyvä, että tultiin sanomaan, täällä\nei juuri kukaan sitä tee. Iina odottaa vain hiukan, että hän ennättää\nsaada sanan poliisille ja yhtiön järjestysmiehille. Takaa, että tulee\npuhdasta. Ja puolen tunnin kuluttua ajaa kahdeksan miestä metsätietä\nHilun mökille.\n\nTäällä on tilanne sillä välin kehittynyt korkeimmilleen. Muutamat\noljentelevat jo tukkihumalassa pitkin lattioita, toiset juovat ja\npelaavat korttia, kaksi miestä riepoittaa Liisaa käsivarresta ja tämä\nkiljuu, sylkee ja kynsii. Kalle on vetäytynyt uunin loukkoon ja itkee\nlapsekkaan katkerasti. Huone on täynnä tupakan savua ja viinan höyryä.\n\nJärjestysvalvojain ilmestyminen huoneeseen herätti painostavan\nhiljaisuuden. Pulloja koetettiin piilottaa, kortit lakkasivat\nläiskymästä, ne kaksi miestä jättivät Liisan rauhaan. Äänetön voimien\ntarkastelu: jätkäjoukko huomasi järjestysmiesten luvun liian suureksi.\n\n— No, miehet! karjaisi nimismies. - Miksikä pesäksi te olette tämän\ntalon tehneet?\n\n— Emme me ole mitään tehneet, vastasi joku.\n\n— Ette! Te olette väkivalloin tunkeutuneet toisen asuntoon ja siitä\nvastataan käräjillä. Ja sitten te olette pelanneet uhkapeliä ja\nsärpineet nahkaanne laittomasti kuljetettua viinaa. Mutta nyt tuli\nlähtö ja pitäkää se vara, etten pehmitytä teitä kaikkia tuolla\nkankaalla.\n\n— Ei ole lupa lyödä, murahtaa joku taas.\n\n— Suu poikki. Roistoille ja lorveille saa tehdä, mitä tahtoo.\n\nJätkällä on se yhtäläisyys ryssän kanssa, että hän tunnustaa ainoastaan\nvoiman oikeuden. Luonnostaan hän ei kylläkään ole pelkuri, mutta\nehdottoman väkevämmyyden hän hienoisesti muristen tunnustaa. Vieläpä\nhän voi sitä vastaan reagoidakin, mutta tavallisesti hän ei sitä\ntee, vallankin, jos tietää tavalla tai toisella olevansa väärällä\npuolella. Kaiken lopultakin hänessä useimmiten löytyy melkoinen annos\noikeudentuntoa, ellei maailmanranta ole sitä kokonaan hionut pois tai\nellei hän jo ole suoranainen hylky.\n\n— Nyt, pojat, järjestäydyttiin riviin ja sitten eteenpäin, komensi\nnimismies melkein iloisesti. - Ja voi sitä, joka pimeyteen turvaten\nyrittää lontia tiehensä. Heti läpi, niin että paukahtaa.\n\nValitsemisen vaivaa ei ole. Tolkuttomasti juopuneet patistellaan ylös,\nhe katselevat verestynein silmin ympärilleen ja älyävät viimein, mistä\non kysymys. Vai sekö tässä tulikin, perkeleen akka, kyllä muistat!\n\n— Ettehän te uskoneet vähemmällä, sanoo Iina.\n\nMiehet eivät katso asiakseen vastata, mutta he luovat Iinaan katseita,\njotka saavat hänet vapisemaan. Sitten kulkue lähtee.\n\nVähän ajan kuluttua kuuluu kolinaa oven takana ja Liisa kiiruhtaa\npelästyneenä tiedustelemaan, ketä siellä on.\n\n— Me sitä vain tulemme, vastataan ja kirkonkylän molemmat poliisit\nastuvat sisään.\n\nHe tulevat varmuuden vuoksi, nimismiehen lähettäminä. Oli täytynyt\njoitakuita päästää irti ja nimismies oli ajatellut, että jos yrittävät\nvieläkin jotakin. Saa niitten kanssa aina olla sodassa.\n\nHe tekivät aivan oikein siinä, että palasivat. Jälkeen puolenyön lentää\nruutu kilahtaen rikki, välipuu katkeaa ja raskas, jäinen juurakko\njämähtää lattialle. Puolta minuuttia myöhemmin käy toisen ikkunan\nsamalla tavalla. Silloin poliisit virittävät aseensa, pujahtavat ovesta\nulos ja hiipivät vielä pitkän matkaa seinän vierustaakin, kunnes\nlopulta ryntäävät esiin. Laukaukset kajahtelevat yön pimeydessä, mustat\nvarjot kahlaavat poikki hankien ja ilkityöntekijät joutuvat kiinni.\nAinoastaan yksi pääsee karkuun, mutta pitkälle hän ei tule menemään.\nVeriset pilkut osoittavat hänen jälkensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHilu ja hänen veljensä tekevät tosiaankin pitkiä ja pyöreitä työpäiviä\nja miehet sanovat, että rikastumaan nuo tänne ovat tulleetkin. Kotona\nsattuneista tapahtumista he eivät saa tietää ennenkuin jouluna, mutta\nnyt, kevät-talvella, niiden uusiintumisesta ei enää ole pelkoa.\n\n— Ei kai Väinö ollut siinä joukossa? tiedustelee Hilu ja hänen\näänessään soi pieni epäluulo.\n\n— Ei, vastaa Iina. — Miksi sinä sitä kysyt?\n\n— Metsissä puhutaan siitä paljon. Kuuluu yhä vain niissä\nviinahommissa... Ja kuuluu täälläkinpäin liikkuneen.\n\n— Ei ole täällä näkynyt. Tottahan minä toki olisin sen tuntenut.\n\n— Taitaa meitä vähän kiertääkin.\n\nHeti joulun jälkeen painuvat Hilu ja Santtu uudelleen metsään. Ei\nole aikaa laiskottelemiseen. Mutta Iinallekaan eivät talouspuuhat\nanna tarpeeksi työtä. Lopuksi hän alkaa tiedustella kirkolta töitä ja\nturvautuu ompelukoneeseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmikuun puolivälissä Hilu sitten kannetaan kunnan sairastupaan.\nMetsässä on tapahtunut onnettomuus, puu on kaatuessaan vikuuttanut\npäätä ja katkaissut jalan eikä sairaanhoitajatar osaa etukäteen sanoa,\nkuinka kauan täytyy olla työttömänä.\n\nAlussa Hilua raivostuttaa, mutta sitten hän tyynesti alistuu\nkohtaloonsa. Eikäpä siinä mikään muu auttaisikaan. Maailmanjärjestys on\nkai nyt sellainen, että eteenpäin pyrkivälle pitää sattua kaikenlaisia\nkommelluksia ja vastoinkäymisiä. Liian hyvin kai olisikin mennyt, jos\nolisi mennyt niinkuin oli suunnitellut.\n\nJa kai hänen hommissaan oli ollut ahneuden henki, ellei hiukan\nylpeyttäkin mukana. Se oli tuo elämänkatsomus muuttunut niin\nvähitellen, hiljaa ja mukavasti, ettei ollut sitä itsekään huomannut.\nTässä nyt vain oli rangaistus siitä eikä mitään muuta.\n\nHilu vaipui alakuloisiin mietteisiin, laski joka päivä, paljonko olo\nsairaalassa oli tullut maksamaan ja montako työpäivää oli menetetty.\nYhä kirkkaammin alkoivat auringonsäteet valaista sairashuoneen\nvaaleankeltaisia seiniä ja kuta kauemmin Hilu hengitti itseensä\nsairaalan lysoolin- ja karbolintuoksulla kyllästytettyä ilmaa, sitä\noneammiksi kävivät hänen mietteensä. Tokko kevääksikään pääsi täältä\npois.\n\n— Älähän huoli, sanoi hänen vaimonsa. - Onhan siellä Santtu\nansaitsemassa.\n\nNiin, mutta toinen mies oli poissa. Joka päivä menetettiin vähintään\nyksitoista ja kuusikymmentä. Yksitoista ja kuusikymmentä, -se on jo\nsalvumiehen puolentoista päivän palkka.\n\n— Niin, mutta huonomminkin olisi saattanut käydä, väitti vaimo\nhiljaisesti. - Ajattele: valmistumattomana iankaikkisuuteen...\n\nHilu säpsähti, katseli sitten vaimoaan, mutta vaikeni. Noista asioista\nheillä ei koskaan ollut Iinan kanssa puhetta.\n\n— On se sentään, jatkoi Iina katkonaisesti ja hiukan epävarmasti, —\nkallis... tuota... kaikkein tärkein asia se iankaikkisuuskysymys...\n\nMikähän siihen Iinaan nyt oli mennyt? Olikohan se kuinka joutunut\nnäihin asioihin? Ja olihan se kyllä totta, ettei kuoleman jälkeen ollut\nkukaan tullut kertomaan, minkälaista se on.\n\n— On, tärkeä kai se on, myönsi Hilu hiukan hajamielisesti.\n\nPäivät kuluivat ja pitkinä yksinäisyyden hetkinä vaivasi Hilu\najatuksiaan monenlaisilla mietteillä. Miten oli esimerkiksi sen\nLatsaruksen laita, josta sanassa puhuttiin? Mies oli ollut jo niin\nkauan aikaa kuollut, että ruumis oli mätänemistilassa ja kuitenkin\nhänet herätettiin henkiin. Jos hän oli hyvä mies, niin hänen sielunsa\ntietysti oli taivaassa, mutta miksi sen piti sitten autuudesta\ntaas palata tänne murheen ja vaelluksen laaksoon? Oliko sellainen\nmahdollista? Ja kuinka kauan Latsarus senjälkeen eli? Tietenkin\nkauemmin kuin sisarensa, ettei näiden tarvinnut uudelleen ruveta\nsuremaan.\n\nAjatukset vaivasivat Hilua ja muutamana päivänä hän jo pyysi\nhoitajattarelta Raamattua, koetti mukamas tutkistella sitä, mutta ei\ntullut sen hurskaammaksi. Päinvastoin alkoi tuntua siltä kuin ajatukset\nlopullisesti sekoaisivat. Lopulta hän ei malttanut olla tiedustelematta\nasiaa hoitajattarelta.\n\n— Herralle ei ole mikään mahdotonta, hän vastasi. — Ehkä hän tahtoi\nvain osoittaa olevansa Jumala.\n\n— Niin, niinhän se onkin, päätti Hilu yksinkertaisesti. - Turhaa sitä\non ruveta ihmisjärjellä aprikoimaan ja arssinoimaan.\n\nJa hänen mielikuvituksensa alkoi taas maalailla suurenmoisia\ntulevaisuudenkuvia, jotka läheisesti liittyivät ryteikköön Liinahatun\nalajuoksulla, maalaili ja maalaili, kunnes taas omaatuntoa pisti\njostakin paikasta.\n\n— On se kans... Ja kyllä se Iinakin asiat harkitsee.\n\nMaaliskuu oli jo loppumassa ja auringonsäteet panivat hanget\nkimmeltelemään, kun Hilu pääsi pois. Jalka oli kyllä kankea, muttei\nniin kankea, ettei sillä olisi työhön pystynyt. Ei ollut enää pitkiä\naikoja, piti yrittää. Ja hän viipyi vain pari päivää kotosalla ja\npainui taas savottaan.\n\nEnnen hän oli ollut hiljainen ja ahkera mies, nyt hän toisinaan\nvaikutti miltei synkältä.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKun Hilu ensi kerran menee käymään talonsa paikalla, on sauna,\njonka hän edellisenä kesänä on saanut valmiiksi, palanut poroksi ja\nasuinrakennusten peruskiviä on siirretty paikoiltaan. Hän muistaa\ntalvellisen tapauksen, hän vainuaa kostoa ja kirskahtava kirosana\non purkautumaisillaan hänen huuliltaan. Mutta samassa hän hillitsee\nitsensä. Eipähän se kiroilemisella tule takaisin ja, toisekseen,\nhuonomminkin olisi voinut käydä. Olisivat voineet sytyttää esimerkiksi\nhirret ja sitten olisi koko työ ollut hukassa.\n\n— Eivätpä ne sentään sitä uskaltaneet, virkahtaa veli Santtu.\n\n— Eivät. Mutta saunasta saamme taas aloittaa.\n\n— No, eihän tuo taivaankaato konsti ole. Ja veljekset ryhtyvät\ninnokkaasti työhön. Kesä on tänä vuonna tavattoman kuiva ja kuuma.\nLähteet ehtyvät, suonsilmäkkeetkin kuivuvat ja tulevat harmaalle,\nhalkeilevalle mullalle. Kuumuus haihtuu vain yön syvimmiksi hetkiksi.\nTuon tuostakin saa kuumuuden takia keskellä päivää pistäytyä joessa,\njonka vesi tuntuu haalealta. Jäkälikkö kahisee ja murtuu vähäisestäkin\nkosketuksesta, puut purkavat pihkaa ja tuoksuvat. Yksinpä sääskienkin\ninto tuntuu vaisummalta ja joskus se tuntuu loppuvan kokonaan.\n\n— Saadaan jo viikon päästä ruveta ajattelemaan timpereitä, huomauttaa\nSanttu.\n\nHilu on sitä jo ajatellut, mutta ajatus on tuntunut niin huikaisevalta\nja oudolta, että hänestä on ollut rohkeaa pukea sitä sanoiksi. Nyt, kun\ntoinen sen sanoo, tuntee hän onnellisen vihlaisun sydänalassaan.\n\n— Joo, ajattelemaanhan niitä pitää ruveta, myöntää hän kuin ohimennen.\n- Minä jo muuten vähän puhelinkin Aalto-Iivarille siihen suuntaan.\n\n— Mutta se uuninteko kuuluu tulevan kalliiksi, tietää Santtu. - Alle\nkolmensadan ei kuulu saavan kiuasta minkäänlaista.\n\n— Kestettävä kai sekin meno on, naurahtaa Hilu.\n\n— Niin. Ei kai sitä uunitta... Hetkinen kuluu taas hiljaisuudessa.\nKumpikin tekee työtään ja miettiin omia asioitaan.\n\n— Kyllä sinua sentään on lykästänyt, ryhtyy viimein taas Santtu\npuhumaan, - niinkuin nyt talvella tuon koipesi kanssa. Annappas:\npäivää myöhemmin kuin sinut olivat lasareetiin vieneet, rupesivat\nmiehet siihen lakkohommaan. Miehet menivät pois minkä kerkesivät\nja minäkin katselin silmät pyöreinä, että mihin tässä nyt... Jäin\nkuitenkin aloilleni, arvelin, että kaipa selviää. Niinkuin selvisikin.\nKolmen päivän kuluttua olivat palkat kaksinkertaiset, mutta suurin osa\nmiehistä oli mennyt pois, kun eivät odottaneet puulaakin taipuvan.\n\n— Ei kai se olisi taipunutkaan, mutta kuului olleen viimeinen talvi\nkäsissä. Ei passannut jättää maksettuja puita metsään seisomaan. Nyt\nottaa joella vahinkonsa moninkertaisesti takaisin. Palkat ovat hiukan\nyli puolen viime kesäisistä.\n\n— Mutta tuhansia se lakkohomma vain meille teki eikä kukaan päässyt\nrikkuriksi sanomaan. Ajattelin jo, kunpa olisi kaksi hevosta... Kuta\nenemmän kevät joutui, sitä enemmän puulaaki körötteli. Oikeaan aikaan\nsinäkin sitten jouduit.\n\nSanttu muistelee hymyssä suin viimetalvista rahatulvaa eikä odotakaan\nveljen vastausta.\n\n— Kyllä sinun täytyy tunnustaa, että onni sinua on potkinut, hän sanoo\nenemmän itsekseen kuin toiselle.\n\nHilu ei vastaa vieläkään mitään. Hän tekee työtään ja tuntee\nitsensä onnelliseksi, mutta samalla kertaa merkillisen nöyräksi.\nViimeksimainittua tunnetta hän olisi joku vuosi sitten reilusti\nnimittänyt ämmämäisyydeksi ja koettanut siitä päästä, nyt hän ei sitä\nyritäkään, sillä hän tietää, ettei hän siitä minnekään pääse. Hän\npuristaa vain huulensa entistä tiukemmin yhteen, ettei syrjäinen sitä\nhuomaisi.\n\nSyrjästäpäin tarkastelee Santtu veljeään. Häneltä ei ole jäänyt\nhuomaamatta, että Hilu viime aikoina on tasaisesti, mutta varmasti\nmuuttunut. Silmänluonti on aivan kuin tullut raskaammaksi, kasvot\novat käyneet vanhemmiksi ja joskus hän tuijottaa yhteen paikkaan\nsilmänalukset riipuksissa. Santtu ei ole mikään havaintojen tekijä,\nmutta nyt, kirkkaassa auringonvalossa, näkyvät nuo muutokset entistä\nselvemmin, ne on melkein pakko huomata. Tämä ei Santusta ole oikeaa\nlaitaa.\n\n— Onko sinulla jokin vaiva?\n\nHilu nostaa kysyväisesti katseensa.\n\n— Ei.\n\n— No mitä sinä sitten? Kun olet niinkuin olisit etikkaa ryypännyt.\n\nHilu menee hämilleen eikä tiedä, mitä vastata. Saattaa veli pitää\njoutavuutena. Mutta viimein hän sanoo aivan kuin vasten tahtoaan,\npakosta:\n\n— Minä tuota ajattelin, että on tässä vähän... johdatusta, tarkoitan...\nEi se muuten näin olisi mennyt... Tarkoitan, että Jumala... Moni on\nkoko ikänsä turhaan yrittänyt...\n\nSeuraa pitkä hiljaisuus, mutta Hilusta tuntuu niinkuin ilma olisi\npuhdistunut ja hänen tulee paljon keveämpi ja vapaampi olla. Santtu\nvaihtaa väriä ja naurahtaa hämillään ja väkinäisesti.\n\n— Aiotko sinä tulla uskovaiseksi? tiedustelee hän yrittäen lyödä\nleikkiä ja itsekseen vähän häveten veljen lapsellisuutta.\n\n— Enhän minä nyt sitäkään, Hilu vastaa odottamattoman selvästi, -muuten\nvain olen itsekseni tullut ajatelleeksi.\n\nTyöt jatkuvat entistä vauhtia. Hiki valuu veljesten kasvoilta ja\nvaatteet tahtovat takertua kiinni ruumiiseen. Kuluu tuntikausia eikä\nsanaakaan vaihdeta.\n\nKun he seuraavana maanantaina palaavat takaisin, heillä on salvumiehet\nmukana. Liinahatun väliaikainen uutistalo alkaa kerros kerrokselta\nnousta.\n\n\n\n\nVII\n\n\nLiinahatun alajuoksuun perustetun väliaikaisen uutistalon nimeksi tuli\nAlasuvanto ja sille määrättiin yksitoista verovapaata vuotta.\n\nJa eräänä päivänä huomasi Hilu, että hän perheineen oli muuttanut\nasumaan Alasuvantoon. Silloin oli kirkas heinäkuun päivä ja ihmiset\nolivat jo heinätöissä. Tavaroita ei ollut kesäisenä aikana käynyt\nkuljettaminen maitse, ne oli täytynyt kuljettaa jokitietä ja se\noli tehnyt kuuden peninkulman mutkan. Ihmiset olivat kyläpaikoissa\npysähtyneet katsomaan venematkuetta.\n\n— No nyt ne sitten muuttavat sinne Alasuvantoon, he olivat todenneet ja\ntaas syventyneet töihinsä.\n\n— Joo, miten sitten tullevat toimeen.\n\n— Mikäs niillä, nuorilla ihmisillä. Tekevä mieshän se Kankkus-Hilemooni\non aina ollut.\n\nViikatteet olivat taas ruvenneet heilumaan, haravat vetämään ja\nuteliaat poistuneet ikkunoista. Ylimaissa oli sentään ennenkin nähty\ntällaisia matkueita.\n\nTämän kaiken oli Hilu huomannut ja olivat sen huomanneet muutkin,\nmutta nähneet sen kuin unessa tai läpi sumun. Toisinaan sentään oli\nvapauduttu painostavasta, melkein juhlallisesta tunteesta ja ryhdytty\nleikinlaskuun, mutta sitä oli kestänyt vain vähän aikaa. Hiljaisuus\noli palannut, rannat olivat hiljaa liukuneet ohitse ja airot olivat\ntahdikkaasti nousseet ja taas hiljaa molskahtaen painuneet veteen.\nOltiin matkalla Alasuvantoon, sai sielläkin heti ryhtyä heinähommiin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oltiin siis Alasuvannossa. Laaja pirtti tuoksui pihkalta ja\npuhtaudelta. Pirtin takana oli lämmitettävä kamari ja kamarin takana\nisohko tupa, joka vielä oli kylmillään. Mutta kai siihen jo ensi kesänä\nsaadaan ruveta muuraamaan uunia.\n\n— On sitä nyt lääniä, vaikka sakkia tulisi vähän enemmältäkin, puhkesi\nviimein Santtu puhumaan.\n\nIina keitteli kahvia takan ääressä, olikin ensi kerta kun kotona,\nomassa kodissa, keitettiin kahvia. Takassa oli pidetty vain koevalkeita\nja minkä miehet olivat kerran tai pari kahvia keittäneet. Ulkona,\nnuotiolla, he olivat sen enimmäkseen tehneet.\n\nHilu istui ikkunan luona ja katseli välkähtelevää ja kimaltelevaa\njokea ja auringonpaisteista niittyä. Oudolta, perin oudolta tuntui\nistua tässä ja kutsua tätä omakseen. Santun lausuma jää pitkäksi aikaa\nvastaamatta.\n\nViimein Hilu havahtui.\n\n— On, onhan sitä, hän myönsi ja yritti laskea leikkiäkin: — Mikäpä\nsiitä sakistakaan vielä tietää.\n\n— Pitäisi sitä jo vähän merkkejä näkyä, tokaisi Santtu kerkeästi.\n\n— Älähän hätäile, poika. Kunhan tässä oman katon alla...\n\nPuhe taukosi taas sillä kertaa. Rupesivat taas mietteet Hilua\nahdistamaan, oli olo niin onnellista ja samalla kuitenkin paha-enteistä.\n\nSamanlainen oli tunne Iinallakin. Rajattomaan onneen ja tyytyväisyyden\ntunteeseen sekoittui vierasta ja raskasta. Parempi ehkä olisi kun\nelettäisiin pienessä tönössä jossakin kankaan takana, olisi silloin\nomissa oloissaan, nyt tuntuu kuin olisi kiivennyt liian ylös, josta\npian oli tuomittu tipahtamaan. Kun hän sitten kuuli Santun puheet,\ntäytyi hänen mennä toiseen huoneeseen.\n\nHeti kahvin jälkeen oli ryhdyttävä töihin.\n\n— Tulehan nyt sinäkin, Iina, heinään, sanoi Hilu. - Kylläpä Liisa\ntäällä sillä aikaa järjestelee ja Kalle auttaa...\n\n— Minä tulen myöskin niitylle, selitti Kalle hanakasti.\n\n— No tule, tule veikkonen...\n\nViimeiset sanat kuullessaan tuli Iinan sanomattoman hyvä olla. Hän\nolikin epäillyt, että kuinka se Hilu Kalleen pitemmän päälle suhtautuu,\nkun muutetaan omaan kotiin ja kun Kalle aina on silmäin edessä.\n\nAurinko paistaa kirkkaasti ja uudet, valkeat seinät hohtavat. Mennään\nheinään ensimmäistä kertaa...\n\n\n\n\nVIII\n\n\nAlasuvannossa eivät mitkään merkit osoita tipahtamista. Siellä tehdään\ntyötä syrjäisen mielestä melkein liikaakin. Kirkonkylän isännät alkavat\nkohdella Hilua vertaisenaan, synkkä metsäherra pistäytyy parikin kertaa\ntalvessa talossa ja muutamana päivänä kysyy Nurmivaaran talokas Liisaa\npojalleen.\n\n— Mitäpäs se minua liikuttaa, vastaa Hilu, - jos niillä sellaiset\npuheet ovat olleet.\n\nLiisan meno ei oikein sovellu Hilun tuumiin. Pitää ottaa uutta\ntyövoimaa, kalliisti palkattua. Nurmivaaralainen on neuvottoman\nnäköinen. Samalla Hilu kuitenkin muistaa jotakin ja jatkaa:\n\n— Menköön vain minun puolestani, jos tahtoo. Mutta minä sanon\nvalmiiksi, ettei sitä sitten tarvitse köyhyydellä haukkua...\n\nMitä sitä haukkua! Eihän hän, Nurmivaaran isäntä, ollut tullut Rietille\nrahoja naimaan. Olihan se tiedossa. Mutta jos asiat muuten sopeutuvat,\nniin... Onhan sitä Nurmivaarassa olemista.\n\n— Se on vain hampuusin tyttö, sanoo Hilu. - Minä ajattelen, että jos\ntuhannen markkaa rahaa... on se sen palkoissakin ansainnut... ja sitten\nlehmän ja nuoren...\n\nNurmivaaralaisen sänkinen naama paistaa ja ruskeahampainen suu on\nvirnallaan. Ajelee kirkonkylän kautta kotiin ja kertoo, että kyllä se\nalasuvantolainen... On se kans...\n\nNäin eletään Alasuvannossa päivästä päivään, mutta tapahtuu, että\nsiellä joskus vietetään unettomia öitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuudankirkkaana helmikuun yönä paukahtelevat nurkat ja susien ulvonta\nkuuluu Astervaisen takaa. Ei saada taas nukutuksi. Pyssyt ovat\nvalmiiksi ladattuina ja koira ulvoo surkeasti pihamaalla. Sopii pysyä\nvain porolaumojen kintereillä eikä tulla tänne, täällä pamahtaa... On\nennenkin pamahtanut. Tarvitsee vain laskea moninkertaiset tapporahat ja\nräknätä nyljetyt nahat... Paras pysyä siellä Astervaisen takana!\n\n— Hilu!\n\n— Jaa.\n\nIina ei pitkään aikaan sitten puhu mitään. Painaa vain rehevän,\nlihavuuteen taipuvan vartalonsa lähemmäksi miestään.\n\n— Etkö sinä saa nukutuksi? hän kysyy sitten.\n\n— Kuuntelen tuota ulvomista. Tuntuu lähenevän...\n\n— Eihän ne toki tänne...\n\n— ... tiedä niitä.\n\nPitkä hiljaisuus. Kuutamossa erottaa selvästi toistensa kasvot. Pitäisi\npuhua, nyt viimeinkin, muttei oikein tiedä, kuinka aloittaisi.\n\n— Luuletko sinä, kysyy Iina viimein epäröiden, -luuletko sinä, että\nmeille koskaan tulee mitään...?\n\nHilun on vaikea vastata.\n\n— Eihän sitä tiedä... kuuluu lopulta hiljaisesti.\n\n— Kyllä ei tule... kyllä minä tunnen sen... Iina rupeaa hiljaa\nnyyhkimään.\n\n— Ei tule, jatkaa hän, — synnit ovat liian suuret. Muistatko: silloin\nkesällä, vähää ennen kuin lähdit, silloin kun se jätkä lauloi Apukan\nselällä, — se oli ensimmäinen synti... Ja sitten tämä Kallen kohta...\nVoi hyvä Jumala sentään...\n\n— Älä nyt. Eihän se enää parane...\n\n— Ei, mutta kamalaa se sittenkin on.\n\nTämä ei ole Alasuvannon kruununuutistalon ensimmäinen rauhaton yö.\nValvotaan ja pelätään eikä tiedetä, mitä pelätään.\n\nHilu puree hampaitaan yhteen. Pitäisi hänenkin puhua totuuden ja\nrehellisyyden nimessä, pitäisi puhua, vaan kun sisu panee vastaan.\nLiian paljon ottaa Iina yksin omalletunnolleen, mutta vikaa, ja paljon\nenemmän vikaa on hänessä, Hilussa.\n\n— Älähän nyt viitsi, saattaa renkipoikakin kuulla, hän sanoo, mutta\naivot ajattelevat toista.\n\nKuta pitemmälle hän ajattelee, sitä vaikeammaksi käy hänen olonsa,\nruumis alkaa hitaasti hiestyä ja vähä väliä täytyy muuttaa asentoa.\nMutta parempihan on puhua kuin saada iankaikkinen viha ja piina... Ja\nHilu tekee jyrkän päätöksen.\n\n— Ethän sinä tiedä, Iina, hän aloittaa vaivalloisesti, — minunkaan\nsynneistäni, tuota...\n\n— Eiväthän ne minuun kuulu, mutta omani...\n\n— Varsinkin alkuaikoina, kun lähdin kotoa... Ei se ollut kunnon elämää.\nJuoduksi tuli ja pelatuksi korttia ja muutakin... huorien kimpussa...\nSairaalassakin olin... Oli se sellaista, että kauhistuttaa, kun\njälkeenpäin ajattelee...\n\nHilun tunnustukset eivät näytä tekevän Iinaan mitään vaikutusta.\n\n— Kyllä minä sen arvaan, hän sanoo, - että sellaista se kai on ollut.\nMitäs sinä siitä enää...\n\n— Niin, että minussa se päävika on, puhuu Hilu edelleen välittämättä\nIinan keskeytyksestä, - ei muusta puhettakaan. Sairaalassakin ajattelin\nkaikenlaista. Ja onhan sitä sitten ollut ahneutta ja jos mitäkin.\nVanhemmatkin melkein unohtuneet...\n\n— Kyllä sitä armon tarpeessa ollaan. Voi sentään!\n\nTämä yö kuuluu Alasuvannossa tuskien ja vaivojen merkeissä, puhutaan,\nvalvotaan, Iina itkee, tehdään katumusta. Mieli on herkkänä ja\nsynnintunto on suuri.\n\n— Pitäisi puhua jollekin, sanoo Iina, - papille tai saarnamiehelle.\n\n— Ei kai se siitä parane, vaan tehdään vain niinkuin tahdot...\n\nEikä sinä yönä tule nukutuksi. Mutta kun alkaa sarastaa ja kun vihdoin\ntulee aamu ja päivä valkenee, Hilusta tuntuu niinkuin kaikki olisi\nvaloisampaa, kevyempää ja toivorikkaampaa ja niinkuin ilmakin olisi\nvapaampi hengittää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväämmällä puhuttiin kirkonkylässä, että on se kanssa kummallista\nväkeä, se Alasuvannon isäntäväki. Eivät ole kenellekään mitään\npahaa tehneet ja kuitenkin tullaan mukamas synnintuntoon ja mennään\nSyväjärven saarnamiehen luo katumuksille, elleivät liene käyneet\npapinkin luona. Katuisivat ja pitäisivät hairahduksensa omana\ntietonaan. Ei lähde mitään hyötyä siitä, että rumpaa ne maailmalle.\n\n\n\n\nIX\n\n\nJuhannusaattona ilmestyy Alasuvannon Hilemooni pappilan pihamaalle.\nPappi on katselemassa perunamaataan, mutta nähdessään Hilun tulevan\npihaan, hän tulee kattelemaan.\n\n— Mitäs sinne Alasuvantoon kuuluu?\n\n— Eipähän tuonne erikoista.\n\n— Hyvin mennään, sehän on hauska. Ristiäisten takiako Hilemooni tuli?\n\nSe on kovin leikkisä ja mukava mies, tämä pappi.\n\n— Eipähän taida meille ristiäisiä tulla, kun ei tähän mennessä ole\nollut...\n\n— Eipä kai sitten, vaikka pitkäksihän se odottavan aika tulee, sanotaan.\n\n— Taida kannattaa enää odottaakaan.\n\n— Sitä ei koskaan tiedä. Käydäänpähän tuonne kanslian puolelle.\n\nPappi tarjoaa tupakkaa, vähän ajan kuluttua tuo palvelija kahvia.\n\n— No mitä sillä Hilemoonilla nyt sitten on sydämellään?\n\n— Tässä vain... Se koskisi sitä meidän poikaa, Kalle Alperttia.\n\nPappi käy tarkkaavaiseksi.\n\n— No niin, hän sanoo.\n\n— Se kai on kirkonkirjoissa jotenkin merkitty... se kai on merkitty\näpäräksi...\n\n— Niin, niinhän se on. Pappi rykäisee.\n\n— Mutta, hän sanoo arvokkaasti, — mikäli minä tiedän, on Hilemooni\nollut sille parempi kuin moni isä.\n\nHilu menee hämilleen.\n\n— ... tiedä, virkahtaa hän. — Vähän läheinen itse sanomaan.\n\n— Niin kai, jatkaa pappi äskeiseen tapaansa, - eihän se oma kiitos saa\nolla lähellä. Mutta minä oletan, ettei lapsiraukalla ole ollut omatta\nsyyttään kärsimyksiä. Että Hilemooni, sanalla sanoen, on kohdellut\nhäntä kuin omaa lastaan.\n\nHilu istuu vaiti ja katsoo eteensä. Palvelija tuo toiset kupit kahvia.\n\n— Hilemooni ottaa nyt toisenkin kupin, kehoittaa pappi.\n\n— Nyt on asia niin, sanoo Hilu äkisti, — että se onkin minun lapseni.\n\nPappi ei pane pois kahvikuppiaan.\n\n— Vai niin, hän vastaa vain hyvin pitkään ja katselee tyhjenevää kupin\npohjaa.\n\n— Joo, niin se on, vahvistaa Hilu. — Olisi tarkoitus, että se kaiken\nvaralta merkittäisiin kirkonkirjoihin.\n\n— Vai niin, sanoo pappi taas ja katsoo pitkään Hiluun. - Tarkoittaako\nHilemooni, että se nyt oikein tosiasiallisesti...\n\n— Minä tarkoitan, että asia kyllä niin voisi olla.\n\n— Niin — niin. Sitähän sattuu, ikävä kyllä.\n\n— Ja ettei Kallelle, kun hän tulee siihen ikään, tule suotta kärsimystä.\n\n— Minä ymmärrän kyllä. Tietääkö Hilemoonin emäntä tästä Hilemoonin\npäätöksestä.\n\n— Arvelen, että hän kyllä ehtii kuulla sen myöhemmin.\n\nPappi on nyt hyvin totisen näköinen, avaa suuren pulpettinsa laatikon,\nottaa esille paperia ja kirjoittaa sille jotakin.\n\n— Jos Hilemooni sitten kirjoittaa tämän alle, sanoo hän. - Hilemoonihan\nosaa kirjoittaa.\n\n— Vähin.\n\n— No, minä kyllä sitten järjestän tämän asian, virkkaa pappi, ottaen\npaperin. - Hilemooni saa olla aivan huoletta.\n\n— Tarkoitus olisi myöskin, ettei Kalle koskaan saa tietää.\n\n— Ei saa.\n\nAsia on nyt loppuun suoritettu ja Hilu nousee seisomaan ja hypistelee\ntakkinsa nappeja.\n\n— Minulla olisi sitten vielä jotakin, lausuu hän epävarmasti ja\nalkaa kaivaa povitaskuaan. - Tarkoitan, että seurakunnan hyväksi...\nkirkkoherran harkinnan mukaan.\n\nHän laskee uuden viisisatasen pulpetin kannelle, ja pappi katselee\nhäntä ihmetellen ja kauan. Viimein hän kysyy:\n\n— Tietääkö Hilemoonin vasen käsi nyt mitä oikea tekee? Hilun täytyy\npunastua.\n\n— En minä ainakaan omahyväisyydessäni, vastaa hän.\n\n— Emme omista ansioistamme, vaan armosta saamme me syntien\nanteeksiantamuksen, sanoo pappi.\n\n— Niin, armosta, toistaa Hilemooni.\n\nJa sitten Hilemooni lähtee pappilasta, kulkee kujan kautta maantielle\nja kävelee majapaikkaansa. Eivät hänen askeleensa nytkään keveät ole,\nmutta keveämmät sentään kuin pitkään aikaan. Eikö luullutkin hän äsken\nolevansa parempi kuin muut, eikö pistänytkin ahneus nokkaansa väliin,\nennenkuin sen viisisataisen antoi ja eikö tuntenut ylpeyden henkeä kun\nviimein sai sen annetuksi. Niin todellakin, armosta, armosta tulee\nkaikki. Ja kun Hilu nyt ryhtyy ajattelemaan sitä armoa, käy askel\nvieläkin keveämmäksi. - Mutta miten hän tällaiseen käänteeseen on\nelämässä tullut, sitä hän ei ajattele. Se on tullut niin, ettei hän\nsitä itsekään tiedä, hiljalleen ja vähitellen niinkuin kaikki muukin.\nToiset kääntyvät murheista ja vastoinkäymisistä, toiset myötäkäymisestä\nja kiitollisuudesta.\n\nPappi seisoo ikkunassa ja katselee kauan ja miettiväisenä hänen\njälkeensä. Alasuvannon isännän pitkä vartalo ja vahvat hartiat ovat\nkumarassa, hänen silmissään on totinen, sisäänpainunut katse ja suun\nympärille on muodostunut kova ja jyrkkä piirre. Ennen ei pappi näin\nselvään ole näitä ulkonaisia muutoksia huomannut. Ja vähitellen hänessä\nherää ajatus, että kenties Alasuvannosta käsin joskus ohjaillaan\nseutukunnan kohtaloita.\n\n\n\n\nX\n\n\nKesä vaihtuu syksyksi ja syksystä talveksi, vuodet seuraavat\ntoisiaan ja ihmiset muuttuvat ja vanhenevat. Alasuvannon Kalle on\nmelkein täysi-ikäinen, kun Alasuvanto murretaan kruunun liikamaasta\nja muodostetaan perintötilaksi. Siitä on kustannuksia, mutta ne\nkustannukset kestetään kyllä. Alasuvannossa ei enää kahdeksaan vuoteen\nole tarvinnut pelätä kustannuksia, asiat ovat menneet niin heidän\nosaltaan. Niin kuluvat vuodet, päivä aina murheineen kerrallaan, ettei\nhuomatakaan, missä ollaan, ennenkuin jonakin päivänä ja jostakin syystä\nhavahdutaan, ikäänkuin herätään, ruvetaan katsomaan taaksepäin ja\nihmetellään: karja on lisääntynyt, hevosia on kaksittain, porojakin on\nhankittu. Miten tähän on jouduttu?\n\nSiihen ei osata vastata. On tehty ahkerasti työtä, pelätty ja\nkärsittykin, mutta kun se on alkanut mennä, niin se menee kuin\nluonnonvoiman pakosta. Väinö, se isännän hylkyheitto veli, linnassa\nistunut, asuu pienessä tönössä talon takana, horisee itsekseen ja\ntoimittelee pieniä askareita. Joskus hän saa päähänsä mennä kyliin\njuomaan, mutta hän palaa pian takaisin kohmeloisena, surkeana ja\nkatuvaisena, kunnes taas tulee se kiiri, että pitää lähteä. Kerrankin\noli pantu jauhojen ostoon, mutta rahat olivat menneet juomahommiin.\nSenjälkeen ei oltu toista kertaa lähetetty.\n\nMutta heti Väinön tönön takana, kaitaisen metsäsaran erottamana, kohoaa\nSanteri Kankkusen uutistalo, Korjanojaksi mainittu, vähäinen kyllä\nAlasuvantoon verrattuna, mutta hyvin toimeentuleva. Oli sattunutkin\nniin mukavasti, että Santeri oli saanut emännän Nurmivaarasta, samasta,\njossa sisko emännöi. Oli niitä Kankkus-poikia täällä lykästänyt, niin\nettä messingillä olisi Kankkus-Sakarin suu, jos hän eläisi.\n\n— Mutta ne ovatkin niin helkutin itsepintaisia miehiä, sanoi nimismies,\n- että mistä lienevät saaneetkaan sen hengen päällensä.\n\nSehän nyt täytyikin kaikkien myöntää, vaikka ei mitään ulkonaisen\nkarskiuden merkkejä näkynytkään, sillä eihän se muuten näin olisi\nmennytkään.\n\nJa taas kuluvat vuodet. Sudet ovat nyt alkaneet kaikota näiltä main,\njoskus voi kuitenkin tapahtua, että ne nälkätalvina ryntäävät suurissa\nlaumoissa Astervaisen takaa ja sattuu niinkin, että karhu kaataa\nlehmän. Mutta Alasuvannossa on opittu ottamaan kaikki vastaan ja\nottamaan vahingotkin kaksinkertaisina takaisin. Ei nykyisin paljon\nsäikähdetä hallaakaan.\n\nYhä lyllyvämmäksi käy Iina ja yhä harvapuheisemmaksi Hilu, mutta\nkuta enemmän vuosia kuluu, sitä kiinteämmästi he seuraavat toisiaan.\nAnnappa olla, että isäntä talvisin päivämatkalla kirkolla käydessään\nmyöhäisempään viipyy, niin eikö pidäkin emännän huokaista, että\n\"kauanpa siellä nyt viivytäänkin\". Mutta kun yhteen tullaan, niin ei\nole paljon puhumista.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKuolema tapasi Alasuvannon isännän kuuman kirkkaana heinäkuun päivänä.\nAamulla pisti sydänalaan, ei siitä sen enempää. Kaipa tuo menee ohi,\nonhan tuo ennenkin mennyt.\n\nMutta tällä kertaa ei mennytkään. Kymmenen korvissa piti mennä kamariin\nmaata ja vetää uutimet ikkunoiden eteen. Ei muu auttanut. Hengitys\nkävi läähättäväksi, joskus piti oikein voihkaistakin. Kovallepa se nyt\nottikin, mutta kun pääsee uneen, niin ehkä se helpottaa. Siihen se\ntavallisesti on asettunut.\n\nTällä kertaa ei kuitenkaan tule unikaan. Tuska tosin vaimenee lyhyiksi\nhetkiksi, mutta palaa pian uudelleen. Ei enää kärsi maatakaan\npitkänään, täytyy ruveta istumaan. Kyllä se sittenkin niin on, että on\ntullut jokin pysyväinen vika, on tullut joskus reuhdottua liikaa.\n\nSilloin Hilussa herää ajatus, että hänen täytyy kuolla. Ajatus ei häntä\nlainkaan kammota, päinvastoin tuntuu siltä kuin ruumiilliset tuskat\ntyyten lakkaisivat, kun tuo ajatus hänessä selvenee ja kirkastuu.\n\nVäet ovat heinäniityllä, ainoastaan palvelustyttö häärii pirtissä\nja emäntä istuu vuoteen vieressä levottomana seuraten isännän tilan\nvaihteluita. Aurinko paistaa pohottaa kuumasti, mutta eteenvedetyt\nuutimet estävät sen säteitä täydellä voimallaan tunkeutumasta\nhuoneeseen.\n\n— Kuinka sinun nyt on? kysyy Iina.\n\nMies ei vastaa mitään. Hänen ajatuksensa harhailevat kaukana menneissä\najoissa. Hän muistelee lapsuuttansa kankaan takana, muistelee Iinan\nja hänen suhteen alkua ja kehitystä, muistelee nuoruutensa päiviä,\njotka kuluivat tukkijoella ja suurissa metsissä, ja viimein hänen\najatuksensa pysähtyy nykyisyyteen ja siihen, mistä se sai alkunsa. Hän\nei etsikään mitään kiinnekohtia eikä hän sellaisia löytäisikään, sillä\nhänen kannustimenaan ovat olleet vain hänen omat ajatuksensa, joiden\nalku on haettava Mäntyniemen raiviomaalta, eivätkä ulkonaiset seikat ja\nesimerkit. Taitaa olla nyt pulska pelto sielläkin, mutta poissa mahtaa\nolla Mäntyniemen isäntä, poissa monet muutkin. Siitä se sitten lähti\nvyörymään ja Jumala antoi armonsa ja auttoi. Ei häntä sitä mitenkään\nollut ansainnut, mutta auttoi kuitenkin. Valmis hän nyt on lähtemään\ntäältä, on koettanut minkä voi, ja Jumala armossansa antaa kyllä\nanteeksi sen, mitä ei ole voinut.\n\n— Kuinka sinun nyt on, Hilu? kysyy emäntä toistamiseen.\n\n— No, kyllähän se... vastaa isäntä vaivalloisesti. — Mutta kuulehan,\nIina.\n\n— Sano vaan.\n\nIsäntä luo vaimoonsa hymyilevän, sanomattoman lempeän ja kirkkaan\nkatseen.\n\n— Ethän vain pelästy? hän kysyy puhuen helpommin kuin äsken.\n\n— Älä nyt... En minä pelästy.\n\n— Äläkä rupea itkemään. Sinä olet niin kärkäs itkemään eikä sitten saa\npuhutuksi.\n\n— No en...\n\n— Olethan sinä jo sitäpaitsi siihen ajatukseen tottunut, itse tulet\npian jälessä... Mentävähän sitä on itsekunkin vuorolleen... Nyt on\nsitten minun vuoroni...\n\nEmäntä lentää kasvoiltaan kalman kalpeaksi, hänen kasvonsa jäykistyvät\nja hän heittäytyy itkuun purskahtaen isännän vuoteen yli. Siinä hän\nlepää kauan aikaa ja Hilu silittelee hänen päätään niinkuin joskus\nnuoruudessa.\n\n— Älä nyt, Iina. Eihän tästä minnekään päästä. Kuullessaan miehensä\npuhuvan emäntä rauhoittuu ja tointuu.\n\n— Jos minä lähettäisin tytön kirkolle hakemaan lääkäriä, hän ehdottaa\npyyhkien kyyneliä silmistään.\n\n— Ei se auta, Iina hyvä, vastaa sairas, - anna olla vain.\n\n— Mutta jos...\n\n— Ei, anna olla. Tuota... niille köyhille siellä kotikankaalla...\n\n— Kyllä-kyllä. Onhan siitä ollut monta kertaa puhetta.\n\nHilu makaa nyt pitkän aikaa hiljaa ja hänen katseensa harhailee pitkin\nseiniä. Hän käy viimeistä taistelua itsensä kanssa, sanoako vai olla\nsanomatta.\n\n— Ja sitten yksi asia, puhuu hän vihdoin, -en ole tullut sitä ennen\nsanoneeksi, en tiedä, miksi. Älä vahingossakaan sano Kallelle sitä...\ntiedäthän?\n\n— Herra Jeesus, Hilu, älä puhu... Saahan hän sen kuitenkin...\n\n— Ei saa. Se on jo papereissa toisin. Iina alkaa taas nyyhkiä.\n\n— Mikset ole ennen?\n\n— Ei ole tullut... Mutta älä itke. Eihän meillä kummallakaan ole siihen\nsyytä. Hyvä muisto jää...\n\nTaas makaa Hilu pitkän aikaa sanattomana. Emännän nyyhkytykset\nvaimenevat ja hän pitelee miehensä kylmänkosteata kättä. Huoneessa\nkuuluu vain kärpästen piittaamaton surina ja kahden ihmisen hengitys,\ntoisen puuskittainen ja läähättävä, toisen raskas ja tasainen, mutta\nnyyhkytysten keskeyttämä. Aurinko alkaa jo kallistua länteen.\n\n— Sinä olet ollut hyvä vaimo, sanoo Hilu, -ja armo on meitä kohtaan\nollut suuri. Mutta se tulee vielä suuremmaksi... Hyvä on lähteä, sinua\njää vain ikävä, vaikkei saisi....\n\nHilun katse lepää kirkkaana ja tyynenä Iinassa ja suu melkein\nhymyilee, mutta Iinan valtaa taas nyyhkytysten puuska ja hän pusertaa\nsuonenvedontapaisesti kuolevan kättä.\n\n— On se merkillistä ajatella, että oli lentojätkä, jatkaa Hilu kuin\nitsekseen, - merkillistä... Ellei Jumalan armo ja hyvät ihmiset...\n\nTähän Hilu pysähtyi. Kouristuskohtaus tuli uudelleen entistä\nvoimakkaammin, ruumis vetäytyi kokoon, kasvot vääristyivät tuskasta ja\nvapiseva ruumis peittyi kylmään hikeen.\n\n— Vettä, Iina, vettä, läähätti hän. — Joudu! Vaimo kiiruhti ulos. Kun\nhän puolen minuutin kuluttua palasi takaisin, lepäsi mies tyynenä\nja rauhallisena. Hengitys kulki tasaisesti, mutta se heikkeni hetki\nhetkeltä. Käsi ei kyennyt ottamaan vesilasia, mutta se tarttui hiljaa\nja hellästi vaimon käteen, hellästi ja kömpelösti niinkuin käsi, joka\nei ole tottunut hyväilemään. Huulet yrittivät puhua, mutta ääni ei enää\nkulkenut.\n\n— Nyt hyvästi, Iina, kuului viimein kuiskaten, - ja rukoile...\n\nSitten pää retkahti ja henki oli lähtenyt.\n\nSisällä tyrskivät nyyhkytykset, mutta ulkona paistoi aurinko, metsät\ntuoksuivat, niitty viheriöi, ja väet olivat kaukana yökunnissa. Joelta,\ntalon edestä kantautui sisään tukkilaisten surunvoittoinen laulu\nsamanlaisena kuin se kerran muutamana kesäiltana, kauan aikaa sitten,\noli kaikunut Apukanselällä.\n\n\n\n"]