[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fA8W5RvSyajyX4zZ7H0Jc7bkcKzcvx-mewsFW30eCJTQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3062,"Saaren Helmin kunnia","Koskimaa, Juho",1891,1926,"3062-koskimaa-juho-saaren-helmin-kunnia","3062__Koskimaa_Juho__Saaren_Helmin_kunnia","Romaani","romaani",[],[],"fi",1924,null,19570,113776,false,73367,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Saaren Helmin kunnia: Romaani\" by Juho Koskimaa is a novel written in the early 20th century. The story is set in a rural Finnish community and follows the emotional and social struggles of the main character, Helmi, as she navigates her relationships and societal expectations in the wake of her romantic involvement with the worker Nikolai. The narrative explores themes of love, duty, and the clash between personal desires and family honor.  At the start of the novel, the protagonist, Saaren Juhani, reflects on his life and the recent losses he has faced, including the deaths of family members. As he grapples with his grief, he becomes increasingly concerned about his daughter Helmi's behavior, particularly regarding her connection with Nikolai. The beginning introduces a tense atmosphere as Juhani discovers that Helmi's affections may lead to potential scandal, and he is left torn between his protective instincts and societal norms. As the narrative unfolds, hints of family conflict, romantic longing, and the weight of expectations set a poignant tone that engages the reader in the unfolding drama of rural life. (This is an automatically generated summary.)",[],240,"Maaseudulle sijoittuva romaani kuvaa Saaren isännän huolta perheensä maineesta ja ainoan tyttärensä Helmin kohtalosta. Kertomuksessa seurataan talonväen ja palkollisten välisiä suhteita sekä kunnian ja rakkauden välisiä valintoja.","Juho Koskimaan 'Saaren Helmin kunnia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3062. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SAAREN HELMIN KUNNIA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nJUHO KOSKIMAA\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nSaaren Juhani-isäntä palaa päärakennukseen. Tuvan portailla hän\nhetkeksi pysähtyy ja katselee ympärilleen aivan kuin aikoisi hän\npalata takaisin, mutta tekeekin sitten päätöksensä, avaa oven ja käy\nhuoneeseen.\n\nAskeleet, jotka hän tänä varhaisena aamuhetkenä on ottanut, ovat\nraskaimmat, mitkä hän muistaa käyneensä. Hän on haudannut isänsä ja\näitinsä, ja hän on saattanut hautaan vanhimman poikansa ja vanhimman\ntyttärensä, mutta ne askeleet, jotka hän silloin otti, ne on kunkin\njälkeen jäävän aikanaan otettava ja niissä oli sentään jotakin lohtua,\nryhtiä ja syrjäistenkin myötätuntoa mukana.\n\nMutta nämä askeleet tuvasta aitan ovelle! Vaikkei syrjäinen koskaan\nsaisikaan niistä tietää, niin hän ne kuitenkin tietäisi.\n\nSaaren Juhani istahtaa tuvan penkille ja painaa päänsä käsiinsä.\nAurinko on jo korkealla eikä hän huomaa, että emäntäpiian silmät\nuteliaasti tirkistelevät häntä vuode-uudinten raosta.\n\nKuinka hän juuri tänä yönä tuli valvoneeksi ja kuinka hänessä juuri\nnyt oli herännyt epäilys, epäilys, johon ei ulkonaisesti katsoen ollut\npienintäkään aihetta.\n\nKeväällä otetaan taloon lisäväkeä niinkuin jokaisessa suuremmassa\ntalossa on pakko tehdä. Siinä on tarjolla myöskin muuan Sarkan Nikolai,\nruskeasilmäinen ja surunvoittoiselta vaikuttava, mutta työtätekevän\nnäköinen mies. Eikö hän mahdollisesti kelpaisi? Mikäpä siinä, kun vain\npalkoissa sovitaan, onhan se riskin ja pulskan näköinen mies.\n\nJa mies tyytyy vähään ja jää. Kun Saaren Juhani nyt häntä ajattelee, ei\nhän muista hänessä mitään moittimisen syytä. Ei se kulje iltamissa eikä\ntanssipaikoissa kuin joskus, kitkuttaa vaan toisten hanuria, milloin\nsattuu saamaan sellaisen käsiinsä tai hyräilee laulunpäitä. Väliin\nSaaren isäntä tulee ajatelleeksi, että hän pestaa hänet koko talveksi.\n\nMutta samalla hän huomaa jotakin muutakin. Helmikin, hänen ainoa\nlapsensa, käy totiseksi ja vakavaksi, kulkee omissa mietteissään ja\njää pois sieltä, niissä huvitellaan ja missä peli ja musiikki soivat.\nTai jos niihin meneekin, menee kuin pakosta, muodon vuoksi, ja aivan\nkuin jotakin peittääkseen. Saaren Juhani on harras ja uskonnollinen\nmies eikä hänellä ole mitään sitä vastaan, vaikka kaikki seurantalot\nja huvipaikat jäisivät kerrassaan autioiksi, mutta Helmin menettelyn\ntakana hän vainuaa jotakin asiaankuulumatonta. Ja hän väijyy ja vaanii,\nmuttei huomaa sen kummempaa: Helmi käy entistäkin nöyremmäksi ja Sarkan\nNiku tekee työtä kahden edestä. Eihän hän, Saaren Juhani, voi näillä\nedellytyksillä ottaa asiaa edes puheeksikaan.\n\nKunnes hän nyt, tänä yönä, tapaa tuon miehen tyttärensä aitasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Saaren Juhani tulee tähän kohtaan mietteissänsä kohottaa hän\npäänsä. Miehestä puhutaan, että se on niitä ryssäin tekemiä, ja\nhän tapaa sen tyttärensä aitasta. Mutta hän ei silti kiivastu eikä\nheittäydy julmistuneeksi. Hän sanoo vain miehelle, että tässä ovat\ntavarasi ja litviikkisi ja nyt on paras lähteä. Niin, hän menee\nvieläkin pitemmälle, hän sanoo tyttärelleen ja sille miehelle, että\nteillä on puoli tuntia aikaa keskustellaksenne, sillä te ette koskaan\nenää tule näkemään toisianne.\n\nJa nyt hän istuu täällä, tuvan sivupenkillä, ja odottelee Helmiä,\ntytärtään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko nousee ja aika kuluu, mutta Saaren Juhani-isäntä sitä ei\nhuomaa. Joskus hän vilkaisee kelloansa, mutta ajatuksen voima on\nturtunut aivan kuin joku kesken kaikkea olisi tullut ja lyönyt häntä\nvasten kasvoja: sellainen on kaikkien mahdollisten olettamusten\nulkopuolella.\n\nEmäntäpiikakin on siinä välissä noussut vuoteeltaan, käynyt aitoissa\nkarhaamassa muita hereille ja pannut kahvipannun tulelle. Hän\nkatselee kummissaan isäntää, joka on siinä tuntikausia istunut tuvan\nsivupenkillä, muttei puhu mitään. Mitäpä hänellä olisikaan isännälle\nsanomista.\n\nVäki alkaa yksitellen lappautua sisälle, mutta Helmiä ei kuulu.\n\n\"Tulee viimmeisenä niinkuin aina muulloinkin\", ajattelee Saaren Juhani.\n\"Niin oikein, niin oikein. Väki ei saa mitään huomata.\"\n\nJa hän istuu siinä yhä ja sytyttää jo sikarinkin.\n\n\"Kun ei Nikua vielä kuulu\", sanoo emäntäpiika kaataessaan kahvia\nkuppeihin.\n\nSaaren Juhani otti sikarin hampaistaan.\n\n\"Ei\", pääsi häneltä, \"se lähti jo illalla. Tuli äkkiä sille tuulelle.\"\n\n\"Vai tuli! Kun ei se meille mitään puhunut.\"\n\n\"Hm. Kun ei puhunut, niin ei puhunut. Minkäs minä sille mahdan.\"\n\nEikä siitä asiasta sen enempää virkattu. Saaren isäntä imee\ntaas sikariaan. Hän tietää kyllä, että väki kernaastikin tekisi\nlisäkysymyksiä, mutta se on nyt vain väki ja hänellä on muutakin\najattelemista.\n\nTuolla, esimerkiksi, muutaman seinän takana nukkuu hänen vaimonsa,\nSaaren talon emäntä. Kertoako hänelle kaikki se, mitä on nähnyt ja\nminkä tietää vai ollako kertomatta? Ja tytär tietysti istuu aitassaan\nja vetistelee. Mutta kumpaa hän itkee, sitäkö, että on murehduttanut\nisänsä mielen, vai sitäkö, että Sarkan Nikolai lähetettiin menemään? Ja\nuskaltaako hän ylimalkaan tulla huoneisiin ollenkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVäet alkavat jo mennä ulos. Saaren isäntä ei hievahdakaan paikaltaan\nei antaakseen määräyksiä eikä muutenkaan. Hän istuu paikallaan kuin\nnaulittu, mutta hän tuntee, että hänen ajatuksensa alkavat saada\nvarmoja suuntaviivoja, että hän aivan kuin herää ensimmäisestä lyövästä\nällistyksestään ja että hän selvemmin näkee suuren kokonaisuuden.\nJa samalla kun hän melkein itsetiedottomasti alkaa suunnitella\ntoimenpiteitä tulevaisuutta varten, alkaa hänessä myöskin herätä\njoitakin tunteita. Hänen kasvonsa värähtävät ja hänen ohimosuonensa\npullistuvat, mutta tapahtuuko se vihasta vaiko tuskasta, sitä hän ei\ntiedä. Häpeä on joka tapauksessa käynyt Saaren talossa.\n\nSamassa ovi avautuu ja Helmi tulee sisälle.\n\n\n\n\nII\n\n\nSaaren isäntä kohottaa katseensa ja hän tuntee, että silmät kipenöivät\nja että veri alkaa nousta kasvoihin. Mutta hampaat pureutuvat yhä\ntiukemmin sikarin päähän, savut käyvät yhä sakeammiksi ja suu vaikenee.\nVain katse seuraa tyttären liikkeitä ja kasvojen ilmeitä.\n\nHelmi seisahtuu oven suuhun ja tarkastelee, onko tuvassa muita kuin\nisä. Sitten hän menee tyynesti kaatamaan itselleen kahvia ja istuutuu\npöydän alapäähän. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja sen näköiset, kuin hän\näskettäin olisi itkenyt, mutta muuten niillä on rauhallinen, miltei\niloinen ilme. Aivan kuin hän olisi vapautunut raskaasta taakasta ja\naivan kuin hän olisi nyt valmis kestämään, tuli mitä tuli.\n\nJa Saaren Juhani nouseekin penkiltään. Sikari heitetään lattiaan, suu\navautuu, huulet värähtävät ja kädet puristautuvat nyrkkiin, mutta\nsamalla hän taas painuu istumaan ja raskas huokaus tunkeutuu esiin:\n\n\"Voi taivaallinen isä! Tätä minä en toki luullut ansainneeni.\"\n\nEnempää hän ei sillä kertaa sano eikä tytär kuule edes sitäkään.\nMutta yhtäkkiä hän huomaa, kuinka isä on käynyt vanhaksi ja hiukan\nkumaraksikin, kahvikupillinen jää kesken ja hän luo puoleksi\npelästyneen, puoleksi rukoilevan ja kysyvän katseen isäänsä.\n\n\"En minä uskonut, että minun pitäisi näitä askeleita ottaa sinun\ntakiasi eikä miettiä näitä ajatuksia.\"\n\nNiin on moni muukin vanhin saanut sanoa lapselleen ja Helmi on\nvalmistautunut niitä vastaanottamaan. Nyt ne tulivat. Eikä hänellä\nollut mitään vastaamista.\n\nPitkiä hetkiä kuluu hiljaisuudessa. Helmi yrittää jotakin toimitella,\nettei tunnelma kävisi liian raskaaksi, mutta isän katse pakottaa hänet\ntuon tuostakin pysähtymään. Joskus hän on aikeissa mennä ulos ja sinne\njäädä, mutta oivaltaa, että takaisin tuleminen olisi kaksin verroin\nvaikeampaa.\n\nTuvan seinäkello lyö kahdeksaa, puolen tunnin kuluttua alkaa ruokakello\nsoida. Emäntäpiika pistäytyy sisällä, katselee hiukan keittopataa ja\nmenee sitten taas pihalle, jolla meijeriin lähtevät rattaat kolisevat.\nSiitä on nyt vain muuan tunti kulunut, kun Nikolai pantiin lähtemään,\nmutta Helmistä tuntuu siltä, kuin olisivat siitä iät ja ajat kuluneet\nja kuin edessä olisi jokin aivan uusi ajanjakso uusine huolineen,\nvieläpä uusine aurinkoineenkin. Hänen mielialansa käy tyyneksi ja\nrauhalliseksi, niinkuin monien ihmisten käy uuden päivän tullessa.\n\nMutta tilapäisestä mielenvireestään hän havahtuu hyvinkin pian.\nEnsimmäinen renki tulee sisään. Silloin Saaren Juhani nousee, menee\nporstuaa kohden ja viittaa Helmiä seuraamaan jälessään. Liikettä täynnä\noleva tupa, jonne kuka hyvänsä ja milloin tahansa saattaa tulla, ei\nolekaan oikea paikka perheen keskinäisiä selvittelyjä varten.\n\n\n\n\nIII\n\n\nSana rakkaus, mikäli sillä ei ole tekemistä uskonnon ja\nuskonnollisuuden kanssa, ei oikein sopeudu käytettäväksi vankan\ntalonpoikaistalon jykevien seinien sisäpuolella. Siinä ja sen\njohdannaisissa on jotakin äitelää ja asiallisista asioista syrjässä\nolevaa, jolla ei ole mitään tekemistä arkisen, toimeliaan elämän\nkanssa. Riiastellaan aikansa, vähin hyväilläänkin, otetaan pois,\nvihitään ja sillä hyvä. Elämä on alkanut. Rakkaus, — se on jotakin\nhaihattelua, jota kestää aikansa ja joka ei parhaimmassakaan\ntapauksessa pääty vallitsevien sääntöjen mukaisesti.\n\nJa kuitenkin tässä tulee kysymys hiukan siitäkin.\n\nHelmi seuraa isäänsä porstuan läpi. Hän tietää, että tupakamarin läpi\nei mennä senvuoksi, että äiti, joka on kivulloinen, saisi vielä jonkun\nhetken levätä rauhassa. Isä ei siis aio nostaa jyräkkää, niin, eikähän\nse hänen tapaistaan olekaan. Tekee pitkittä puheitta ja ratkaisevasti\nsen, minkä tekee. Voi, Nikolai, nyt saisit olla näkemässä, mutta sinä\nharpot jo, tavarasi selässäsi, kaukana maantiellä.\n\nSaaren Juhani ei istuudu eikä sitä tee Helmikään. Hän pelkää, mutta\nsamalla hänestä tuntuu kuin olisi hän ikävillä vieraisilla. Hän on\nharvoin käynyt tässä huoneessa, jossa on kylmyyttä ja ummehtuneisuutta\neikä hänellä koskaan ole ollut kahdenkeskisiä puhuttavia isän kanssa.\n\nViimein Saaren Juhani kääntyy päin tytärtänsä.\n\n\"No\", sanoo hän, \"mitä sinulla oikein on sanomista?\"\n\nHän ei oikein ole itsekään selvillä siitä, miten aloittaisi, mutta\npiinallinen ja samalla kertaa ellottavan tunteelliselta vaikuttava\nhiljaisuus on käynyt ylivoimaiseksi. Oikeastaan hän oli aikonut kysyä:\n\"Miten sinun asiasi oikein ovat, tyttö\", mutta sekin olisi vaikuttanut\nkarkealta ja raa'alta ja ehkäpä se — lopultakin — olisi ollut\naiheetontakin. Hän kysyi nyt näin, kuinka kysyi, ja tiesi jo hyvin\nedeltäpäin, ettei saisi vastausta.\n\nEikä sitä tulekaan. Helmin katse on tyyni ja kyyneletön, hän puristaa\nhuulensa yhteen ja hypistelee vain vaatteitansa. Miten sellaiseen\nkysymykseen yhtäkkiä osaisi vastata!\n\n\"Kuinka sinä oikein tulit päästäneeksi sen sisälle?\" tuli toisen kerran.\n\nTähän kysymykseen on jo helpompi vastata. Helmi kokoaa kaiken\nrohkeutensa ja vastaa:\n\n\"Minä rakastin häntä!\"\n\nSaaren Juhani pysähtyy kulussaan ja luo tyttäreensä pitkän, tuijottavan\nkatseen.\n\n\"Että mitä sinä teit?\" kysyy hän, aivan kuin ei olisi kuullut oikein\ntai kuin ei hän olisi uskonut korviaan.\n\n\"Rakastin\", kuuluu toistamiseen tyynesti ja järkähtämättömästi.\n\nEnsi kerran vuosikymmeniin kuulee Saaren isäntä tämän sanan tässä\nyhteydessä ja hän pysähtyy miettimään. Niin, sellaista kai se oli, se\nmaallinen rakkaus, ja tästä hän johtuu ajattelemaan omaa, jo kauan\nsitten mennyttä nuoruuttaan ja sen eri vaiheita. Ei, ei voinut hänkään\nväittää, että hänen omatuntonsa siihen aikaan niin puhdas ja klaari\noli ollut, joskin hän myöhemmin oli tullut uskovaiseksi. Se kai, se\nsen aikainen, oli myöskin ollut yhtä lajia rakkautta. — Ja ne karvaat\nsanat, jotka hän oli aikonut tyttärelleen sanoa, jäivät sanomatta.\n\n\"Oliko se nyt sitten mukamas oikeata rakkautta\", kysyi hän tylysti,\n\"vai oliko se vain kiimaa?\"\n\nHelmi säpsähtää, punastuu ja luo katseensa maahan, hän ei ollut koskaan\najatellut, että isä osaisi tehdä tällaisia kysymyksiä. Mutta Saaren\nJuhani ei vastausta odottanutkaan.\n\n\"Olipa tuo kumpaa tahansa\", jatkoi hän, \"niin pitäisihän sinun älytä,\nettä mikä ei käy, se ei käy. Uppo-outo mies tulee taloon. Emme\ntiedä, mistä hän tulee ja minne hän menee, suihkeita vain kuulemme\nkaikenlaisia. Ja tämä alkaa viettää öitä vieressäsi, ellei jo\nmuutenkin...\"\n\nSaaren Juhanin ohimosuonet pullistuvat taas, mutta hän vaikenee\nhetkisen, hillitsee itsensä ja jatkaa:\n\n\"Vaikkenhän minä mikään ihmisten sortteeraaja ole. Paikallaan-asuja\ntai kulkijain, tilallinen tai tilaton, rikas tai köyhä, — yhtä hyviä\nsaattavat silti olla. En minä kiellä, etteikö tämä näyttänyt siivolta\nmieheltä, ja hyvä työmies se ainakin oli. Mutta sittenkin... me,\nvanhemmat ja talo, merkitsemme myöskin jotakin. Minkälaiset puheet\nteillä viimeksi oli?\"\n\n\"Me rakastamme toisiamme.\"\n\nJo kolmannen kerran sama asia. Saaren Juhani naurahti.\n\n\"Sinua rakastaisi, niinkuin sanot, niin moni muukin — tavaran tähden.\"\n\n\"Se lupasi hakea vakinaisen työpaikan, laittaa kodin kuntoon ja tulla\nminua sitten hakemaan, ellen itse mene.\"\n\nVärit Saaren isännän kasvoilla vaihtuvat ja hän pysähtyy kulussaan.\n\n\"Niin\", sanoi hän vihdoin, \"en minä tahdo syöstä sinua onnettomuuteen.\nMinun puolestani tee, miten parhaaksi näet: rakkaushan on luotu\nkärsimään.\"\n\nPuhuminen ei ole Saaren Juhanin vahvimpia puolia ja tälle aamulle sitä\non tullut enemmän kuin tavallisesti kuukaudessa. Hän hiukan häpeää\nitsekin sanavuolauttaan, mutta toiselta puolen hän toivoo, että olisi\nedes tyttärensä kanssa puhellut aikaisemmin ja useammin.\n\n\"Voi tyttö-parka, ellei sinun vaan jo ole käynyt huonosti\", pääsee\nhäneltä.\n\nEikä hän odota edes vastausta, vaan menee ovea kohden. Mutta kun hän jo\nlaskee kätensä lukon kahvaan, kysyy hän päätään kääntämättä:\n\n\"Tahdotko sinä, että minä puhun äidillesi?\"\n\n\"Ei\", vastaa Helmi hätäisesti, \"ei vielä.\"\n\n\"No ei sitten.\"\n\nOvi painuu kiinni ja Helmi vaipuu itkuun. Vasta nyt hän huomaa, kuinka\nlähellä tuo yössä vanhentunut vanhus häntä oli ja kuinka hän häntä\nrakasti.\n\n\n\n\nIV\n\n\nPäivän Helmi kulkee kuin unessa eikä saa käydyksi katsomassa äitiään,\njoka koko päiväksi jää vuoteeseen. Hän tietää, ettei isä ole äidille\nasiasta puhunut, ja tietää myöskin, että jos isä sen tekisi, seuraisi\nsiitä kohtaus, johon kuuluisi itkua, voivotusta ja viimein kovia\nsanoja. Äiti oli tosin sairaalloinen, mutta hänellä olivat silmät\nauki ja hän oli tottunut saamaan tahtonsa perille. Ja äiti oli\nkylläkin harras ja uskonnollinen, mutta Helmi tiesi, ettei se estänyt\nhäntä epäluulolla katselemasta ihmisiä, jotka olivat alapuolella\ntalollissäädyn ja sen lisäksi vielä köyhiä.\n\nNiin kuluu tämä päivä kuin unta nähden. Vaikka vain yksi väestä on\nmennyt pois, yksi, joka muutenkaan ei pitänyt ääntä itsestään, tuntuu\nsittenkin kuin talossa olisi tullut hiljaisempaa hänen jälkeensä. Mutta\nsiltä kai tuntuu aina.\n\nHelmi ajattelee poislähtenyttä Nikolaita ja hänen tuskaansa sekaantuu\njotakin riemullista, josta hän ei tiedä, mistä se johtuu. Olkoon vain,\nettä Nikolai on työmies ja köyhä, mutta se osaa tehdä ja tekee työtä\nja se tulee sitten häntä hakemaan. Samalla kuin Helmi odottaa iltaa ja\nyksinäisyyttä, hän sitä vähin pelkääkin.\n\nPitkältäkin tuntuvan päivän, yksitoikkoisuudessaan rikkaan, täytyy\nperältäkin vaihtua illaksi. Pitkin päivää on väki työn lomassa\naprikoinut Sarkan Nikolain äkillistä poislähtemistä. Nyt kun\ntyön jälkeen kokoonnutaan tupaan käy arvaileminen ja aprikointi\nperusteellisemmaksi.\n\n\"Ellei hyvinkään viihtynyt\", sanoo joku rengeistä. \"Ne sellaiset\nkulkijaimet, mene ja sano, niistä ei koskaan tiedä, milloin tulevat\nlähtöpäälle.\"\n\nRieti, joka on ollut talossa kolmisenkymmentä vuotta ja jota vaivaa\nainainen tupakka-yskä ja äänenkäheys, sylkäisee ja ottaa puhevuoron.\n\n\"Ei tämä tyytymätön ollut\", virkkoi hän, \"kyllä ihmisen naamastakin\nnäkee, milloin hän on tyytymätön. Vaan ei tämän naama sellaiselta\nnäyttänyt. Ja hyvä työmies.\"\n\nIkäänkuin varmemmaksi vakuudeksi sanoilleen hän sytytti uuden tupakan,\nnyökäytti muutaman kerran päätään ja hoki:\n\n\"Hyvä työmies se oli, hyvä.\"\n\n\"Ja sellainen tanssija!\"\n\nHilja, joka oli erikoisesti kiinnittänyt huomiota tähän puoleen,\nmuistelee hengästyneenä Sarkan Nikolain tanssitaitoa ja jatkaa\ninnostuneena:\n\n\"Siltä pojalta se lähti askel kuin luonnosta vaan. Muistatteko,\ntytöt! Eikä kukaan ollut opettanut, niin se itse sanoi. Se on\nniinkuin veressä, sanoi. Ei sitä olisi uskonut, niin kulki aina kuin\nmörökölli...\"\n\n\"Anna olla, että mörökölli, mutta hemaiseva nähtävyys se oli\nsinustakin.\"\n\n\"Ja siitä sitten. Se on menneentalvista lunta.\"\n\nTyttö olisi kernaasti nähnyt, että häntä olisi puhuttu Nikolaihin,\nmutta ne toiveet olivat rauenneet, ja vaikka silmät loistivat, pääsi\nhäneltä huokaus.\n\n\"Siellä se nyt on\", sanoi hän sitten.\n\n\"Eikä taida tulla takaisin. Mutta mikä sen sai lähtemään?\"\n\nSitäpä juuri ei kukaan tiennyt. Kulkuriveri, kyllästyminen, mikä\ntahansa. Turhaa on koettaa arvailla.\n\nMutta nyt emäntäpiika näkee velvollisuudekseen tarttua asiaan. Hän\nonkin tässä suotta kuunnellut toisten rupatteluja, sillä hänellä ovat\nolleet silmät auki. Hän on ensinnäkin nähnyt isännän olevan varhain\nliikkeessä, toiseksi hän tietää, että isännällä on Helmin kanssa ollut\nkahdenkeskinen keskustelu ja kolmanneksi ovat Helmin silmät olleet\nitkettyneen näköiset ja kasvot kalpeat. Hän vilkuilee varovaisuuden\nvuoksi ympärilleen ja lähestyy sitten muita.\n\n\"Sanokaa minun sanoneeni\", puhelee hän vakuuttavasti, vaikka puoleksi\nkuiskaamalla, \"Helmiä se katseli liian pitkään ja siksi se sai lähteä.\"\n\nKuuntelijat vaikenevat hetkisen, uutinen kieltämättä hiukan\nhämmästyttää. Mutta viimein jännitys laukeaa ja joku remahtaa jo\nnauramaankin.\n\n\"Katsellut! Eikö tässä itsekukin ole osaltaan katsellut Helmiä eikäpä\nvaan ole tarvinnut lähteä kävelemään.\"\n\n\"Joo, mutta sitä on ero asiassa\", inttää emäntäpiika.\n\n\"Eropa tietenkin. Meinaan, että Helmi kyllä tuntee arvonsa liiankin\nhyvin.\"\n\nNyt emäntäpiika jo suuttuu.\n\n\"Tuntee minkä tuntee\", tiuskahtaa hän. \"Mutta ihminen se on hänkin ja\nluonto se on hänelläkin. Eikö joku jo sanonut, että Niku oli näkemys,\nhä! Hiljako se oli tai kuka? Sellaiset juuri kuin Helmi, ne ne osaavat\npelata, ettei meikäläinen sitten likikään. Ota selvä jos saat!\"\n\nEipä niin, ettei kylvetty siemen alkaisi vähitellen itää. Emännöitsijä\nolisi vielä halunnut lyödä kaikki valttinsa pöytään, sillä hän oli\noppinut kerta kaikkiaan tukkimaan suut, mutta tällä kertaa hänen täytyi\nsiitä luopua. Siitä ei kuitenkaan väliä, päiviä on vielä muitakin ja\npuheenaihetta tulee riittämään.\n\nHelmi tulee kamarien puolelta tupaan. Hän on todellakin valkoinen,\nsilmät ovat itkettyneet eikä niiden katse tahdo löytää kiinnekohtaa.\n\n\"Mitä hauskaa teillä nyt on?\" kysyy hän niinkuin monasti ennenkin.\n\n\"Ilman aikoja tässä vain arssinoimme.\"\n\n\"Sitä Nikun lähtöä tässä mietiskelemme\", sanoo emäntäpiika reippaasti.\n\"Puhuttiin, että on siinä kans knuppia, kun sanaa puhumatta painaltaa\nvarmasta ja hyvästä paikasta maantielle.\"\n\nJuuri tätä on Helmi aavistanutkin, mutta silti hän ei voi estää\nleukaansa vavahtamasta, ja hän tarvitsee kaikki voimansa, kun hän\nvastaa:\n\n\"Onhan se vähän kummallista. Mutta ellei paikka miellyttänyt, niin\nemmehän me sille mitään voi.\"\n\nSitten hän toivottaa hyvää yötä ja menee aittaansa.\n\n\n\n\nV\n\n\nAittaansa tultuaan Helmi sytyttää saman kynttilän, minkä Sarkan Nikolai\njohonkin aikaan viime yönä oli sammuttanut. Ja samalla hän herahtaa\nitkuun. Siinä hän, kynttilän lepattaessa, itkee itkemistään eikä\nitsekään oikein tiedä, mitä itkee. Sillä vaikka Niku onkin lähtenyt,\nniin häntä vartenhan hän elää ja tekee työtä ja häntä hakemaan hän\nkerran tulee takaisin. Eikä siihen mene, eikä saakaan mennä, pitkää\naikaa.\n\nTulee takaisin!\n\nSiitä ei ole monta tuntia kulunut kun Helmi oli ajatellut ja\nkuvitellut, että aika kuluisi vain arkiaskareissa ja odottamisessa.\nEi muuta kuin antaa vain päivien kulua ja odottaa. Nyt tuntui aivan\ntoiselta. Tuntuu siltä kuin Nikun lähdöstä olisivat jo iät ja ajat\nkuluneet ja kuin hän ei koskaan enää tulisi häntä näkemään.\n\nMitä, tuleeko joku?\n\nHelmi pidättää hengitystään ja kuuntelee. Ei, ulkona vain joku liikkui\ntai saattoi olla niinkin, että nurkka naksahti. Ulkona panikin jo\npieneksi kylmäksi. Missähän asti Niku nyt mahtoi olla menossa ja\nminnehän hän ensiksi ohjasi kulkunsa.\n\nKynttilän liekki lepattelee ja luo tummia varjoja huoneen nurkkiin ja\nesineiden taakse. Ei ole täyttä vuorokauttakaan siitä, kun hän näin\nistui — ei, makasi, — ja odotti kaikki aistit vireillä, että Nikun\nhiljaiset, varovaiset askeleet alkaisivat kuulua portailla ja sitten\npehmeä, tuttu koputus. Ja yhtäkkiä hänestä tuntuu siltä, kuin olisi\nNiku aivan lähellä, kuin hän tuossa paikassa ilmestyisi oven taakse ja\nkoputtaisi.\n\nTämä mielikuva valtaa Helmin niin voimakkaasti, että hän nousee\nseisomaan, pidättää taas hengitystään ja kuuntelee. Mutta mikä on\nmahdotonta, se on mahdotonta. Hän tietää Nikun: vaikka rakkaus\nkäskisikin takaisin, niin rakkauteen liittyvä velvollisuus käskee pois,\ntekemään työtä ja ansaitsemaan. Sitäpaitsi saattaa isä vartioida.\n\nVaan entäpä sitten, vaikka vartioisikin, jos nyt ylimalkaan sitä\ntekeekään. Ei ainakaan aamulla siltä tuntunut, mutta eihän tiedä, mitä\nhän itsekseen ajattelee. Kun Niku tulee, niin hän, Helmi, on valmis\nlähtemään.\n\nJa nyt hän alkaa kuvitella, millaista heillä tulisi olemaan. Se\nlähteminen olisi tietystikin sellaista kuin olisi ja ehkä siinä\nolisi vihaa ja halveksimista, jos itkuakin. Mutta se on asia, josta\nei minnekään päästä. Pientähän heillä tietenkin tulisi olemaan ja\nihan köyhää ja ahdasta, aivan toista kuin täällä Saaressa, mutta\nmitä siitä, kun vain eletään ja rakkaus säilyy. Aikahan sen kaiken\nsitten tasoittaisi. Ellei tasoittaisi, niin syy ei ainakaan olisi\nheissä. Niku kulkisi työssä ja iltaisin Helmi odottaisi häntä kotiin\npöytä katettuna. Ja sitten... Helmi hurmaantuu omista mielikuvistaan\nja pitkät ajat hän istuu huomaamatta ajan kulumista, kuvitellen ja\nmielessänsä rakennellen.\n\nVaan äkkiä hän muistaa, mitä lääkäri oli sanonut ja oman tilansa.\nRaskaana! Hyvä Jumala, ennättääkö Nikolai niin pian saada kaikkea\nvalmiiksi. Siihen ei saa mennä vuotta, ei puoltakaan. Pian tulee se\naika, jolloin ihmiset alkavat huomata ja jolloin hän ei voi katsella\nheitä silmiin.\n\nHelmi heittäytyy suulleen nahkasille ja ratkeaa uudelleen itkuun.\nTekikö hän oikein antaessaan Nikun mennä juuri nyt? Eikö olisi ollut\nverrattomasti parempi tunnustaa isälle kaikki ja sanoa nöyrästi\nja rehellisesti, että niin ovat asiat. Antakaa minun mennä hänen\nkanssaan, niin pääsette samalla kertaa hänestä, minusta ja häpeästä.\nSiinä tapauksessa hän nyt olisi Nikun kanssa matkalla tuntemattomia\nkohtaloita kohden, he olisivat vain kahden, mutta se olisi sittenkin\nturvallisempaa. Kylmyyskin tuntuisi lämpimältä.\n\nJos tapahtuisi, että Niku tapaisi toisia tiensä varrella ja kokonaan\nunohtaisi hänet. Voisihan se olla mahdollista, kun lähtö oli sellainen\nja isä oli sanonut, että hän nyt näkee Nikun ja Niku hänet viimeisen\nkerran. Miksei, — Niku voisi hyvinkin pitää rakkauttansa toivottomana\nja koettaisi unohtaa, luullen hänen tekevän samoin.\n\nHelmi nostaa päänsä. Häntä jäähdyttää ja kammottaa tämä ajatus. Mutta\nhän karkottaa sen pian. Kävi miten tahansa, Niku tulee kyllä oikealla\naikaa takaisin. Eikö hän ollut melkein viimeisiksi sanoikseen lausunut:\n\"Me panemme sille nimeksi Nikolai\".\n\nTämä tuo taas Helmin mieleen varmuuden ja turvallisuuden tunteen,\nhän alkaa kuvitella ja suunnitella ja mieli käy lämpimäksi ja\ntoivorikkaaksi.\n\nKynttilä alkaa palaa yhä isommalla liekillä, alkaa jo tehdä loppuaan.\nÄkillisen päähänpiston valtaamana Helmi etsi uuden kynttilän, sytytti\nsen ja sammutti äskeisen, kätkien sen arkkuunsa. Se sai hyvin jäädä\njälelle, miksi hän sen polttaisi olemattomiin? Olihan se valaissut\nviimeisenä yönä, minkä Nikolai oli ollut hänen luonaan. Hän pitäisi\nsitä muistona, ottaisi joskus esiin ja katselisi.\n\nSamalla hän huomasi muutakin. Lattialla oli vielä jälellä tuhkaa\nSarkan Nikolain savukkeesta. Jos joku syrjäinen sen näkisi, niin nuo\ntuhkahiutaleet voisivat juoruta jotakin. Mutta nekin saavat olla niin\nkauan kuin pysyvät. Hän tulisi niitä kiertämään, jotta ne kauemmin\nsäilyisivät paikoillaan. Ne olisivat näkyvä merkki siitä, että täällä\noli oltu ja ettei — muilla enää olisi tänne asiaa.\n\nVaan vällyt Helmi vaihtoi. Hän ei voinut mennä nukkumaan samojen\nvällyjen alle, joiden alla hän Nikun kanssa ei vuorokauttakaan sitten\noli levännyt.\n\nEikä hän tiennyt, kuinka aika oli kulunut. Jos hän olisi katsahtanut\nulos, ennenkuin laskeutui pitkäkseen koettaakseen saada unen päästä\nkiinni, olisi hän huomannut, että idässä jo alkoi valjeta. Mutta\nhän olisi ehkä vain ajatellut, että auringon nousun väli on vain\nvähäpätöinen osa ajattomasta iäisyydestä ja ehkä niinkin, että\nunettoman yön kerran korvaa onnellinen uni.\n\n\n\n\nVI\n\n\nAamulla Helmi tulee tupaan tavallista myöhemmin. Ei senvuoksi, että\nhän olisi tavallista kauemmin nukkunut, vaan muuten ei ole saanut\naikaisemmin lähdetyksi. On täytynyt maata valveillaan ja miettiä\nasioita.\n\nVäki on jo aikoja sitten juonut aamukahvinsa ja posti on jo tuotu\npöydälle. Helmi näkee, kuinka isä tarkastellen punnitsee muuatta\navaamatonta kirjettä kädessään, tarkastelee sitä joka puolelta ja\nheittää sen Helmin tullessa tupaan taitavalla liikkeellä pesään.\n\n\"Oliko se minulle?\" kysyi Helmi.\n\n\"Näkyi olevan.\"\n\nHelmi lensi kasvoiltaan punaiseksi, mutta hän ei suutahtanut. Melkeinpä\nhän hymähti kysyessään:\n\n\"Mitäs sitä sitten poltitte?\"\n\nTähän ei Saaren Juhani vastaa mitään, puristaa vain huulensa yhteen ja\non niinkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Mutta Helmi ei voi olla\nnaurahtamatta.\n\n\"Ei se siltä ollut\", sanoo hän. \"Ei olisi vielä ehtinytkään.\"\n\n\"Eikä tarvitse ehtiäkään\", vastaa isä yksikantaan.\n\nNyt ei Helmi enää vastaa mitään. Mikä ei häviä, se ei häviä kirjeitten\npolttamisella. Hän on varma siitä, että hän aikoinaan, kaikesta\nhuolimatta, saa tietoja Nikolailta. Ja hän malttaa niitä kyllä\nodotellakin. Kun hän tarkemmin ajattelee, niin hän nauttiikin siitä,\nettä saa kärsiä Nikun tähden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät kuluvat verkalleen ja toistensa kaltaisina. Syksy vain käy yhä\nkylmemmäksi ja päivät pimeämmiksi. Ja muutamana aamuna on pöydällä\nkirje Nikulta. Ei se ole pituudella eikä monisanaisuudella pilattu.\nHän ilmoittaa vain, että hän pitkän etsimisen jälkeen viimeinkin\non saanut pysyväistä työtä. Kyllä se nyt alkaa luistaa, niin ettei\nHelmin tarvitse ollenkaan olla huolissaan, vaan ilmoittaa, jos jotakin\nerikoisempaa tapahtuu.\n\nHelmi hytkähtää ilosta. Päivä ei tahdo kulua mitenkään, hän odottaa\nvain iltaa päästäkseen kirjoittamaan. Aitassa on kylmä ja ulkona käy\nviima, mutta Helmi ei sitä huomaa. Hän kirjoittaa, millaista kotona\noli Nikolain lähdettyä. \"Ei sinun sitä pelätä tarvitse, että minua\nhuonosti kohdellaan. Totinen ja surullinen isä kyllä oli, mutta sehän\non luonnollistakin. Toimitan askareeni kuten ennenkin ja ajattelen\nsinua. Äiti, jota kuitenkin on eniten pelättävä, on siitä alkaen taas\nollut melkein kokonaan vuoteen omana, mutta isä ei ole hänelle puhunut\nkoko asiasta mitään.\"\n\nTähän mennessä oli siis kaikki hyvin. Mutta Helmi jatkaa, että Nikolain\npiti kaikesta huolimatta pitää kiirettä, sillä aika kului päivä\npäivältä ja pian tulisi se aika, jolloin ihmiset alkaisivat häntä\nkatsella. Kuinka hänen silloin kävisi?\n\nPäästyään tähän kohtaan Helmi pysähtyy. Kyyneleet tulevat silmiin ja\nhäntä rupeaa värisyttämään, kun hän ajattelee sitä mahdollisuuttakin,\nettä kaikki tulisi ilmi. Ihmiset häntä katselisivat, kylillä\npuhuttaisiin Saaren tyttärestä ja Saaren entisestä rengistä, isä\nvanhenisi silmissä ja äiti ehkä kuolisi häpeästä. Vaan vaikka Helmi\nmiten päin ajattelee, ei hän saata katua mennyttä eikä myöskään syyttää\nNikua. Molempien oli syy ja yhdessä ovat seuraukset kestettävät. Mutta\nmiten on, mahtaneeko Niku ehtiä!\n\nHän ajattelee jo, että hänen ehkä olisi paras koota välttämättömät ja\npainua taipaleelle, paras tehdä se nyt heti, ajoissa, kun hänellä on\nNikun osoitekin selvillä. Mutta lopultakin hän malttaa mielensä, —\neihän tässä vielä mitään hätää ole, jos sellainen tulee, niin ehtiihän\nvielä sittenkin huomaamatta lähteä.\n\nHän lopettaa kirjeensä vain yhdellä sanalla: \"Joudu\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta aamulla ovat tuska ja epävarmuus hänet jättäneet ja vaikka\nkasvot ovatkin kalpeat, on katse kirkas ja tyyni. Hän on nähnyt Nikun\npellolla ja niityllä, hän on nähnyt Nikun kaikissa töissä, mitä talossa\nesiintyy, ja tietää, että Niku osaa raataa. Siellä kaupungissa hän\ntekee päivät öiksi ja yöt päiviksi, on aina liikkeessä. Helmi ei tiedä,\nmitä lajia työtä Niku siellä tekee, mutta hän on näkevinään, kuinka\nhänen poskilihaksensa pingoittuvat, kasvot käyvät uurastamisesta\nkalpeiksi ja totisiksi ja ruskeista silmistä leimahtaa tuo tuttu,\nsamalla kertaa villi ja tarmoa osoittava välähdys. Sillä Niku tietää,\nettä hänen nyt on oltava toimessa kahden, pian kolmen, edestä.\n\n\"Suotta, suotta et raada Nikolai\", ajattelee Helmi ja tekee päätöksen,\nettä hänestä tulee hyvä vaimo. Sillä puutteessa ja ahdistuksessakin\nsaattaa olla onnellinen kun vain omatunto on hyvä. Miksikä heidän\nsitten pitäisi olla puutteessa, — osaahan Niku toki työn tekemisen\ntaidon.\n\nÄkkiä hän sitten kohtaa isänsä.\n\nSaaren Juhani ei katso tytärtään silmiin kysyessään:\n\n\"Mitäs se nyt kirjoitti?\"\n\n\"Kuka?\" kysyy Helmi vältellen.\n\nMutta Saaren Juhani ei mahdu sanomaan Nikolain nimeä.\n\n\"Kyllä tiedät, kuka\", sanoo hän vain.\n\n\"Kertoo olevansa työssä\", vastaa Helmi yksinkertaisesti.\n\nSaaren Juhanin kasvot eivät ilmaise sitä eivätkä tätä ja silmät\nkatsovat edelleenkin tyttären sivu.\n\n\"Ja sinä vastasit?\" kysyy hän taas, muttei odotakaan vastausta, vaan\nkääntyy melkein selin mennäkseen ulos. Hän ottaa jo askeleen ovea\nkohden, mutta pysähtyy ja sanoo, kääntymättä tyttäreensä päinkään,\npuoliääneen:\n\n\"Heittäisin minä jo sinuna, Helmi, vaivaamasta itseäni niillä\najatuksilla. Huomaat itsekin ajan kuluessa, että parempi olisi ollut,\njos olisit tehnyt sen ajoissa.\"\n\nJa Helmi huomaa, että enemmän kuin tuskastumista ja vihaa on isän\näänessä surua. Mutta isä, — hänhän ei tiedäkään kaikkea.\n\n\n\n\nVII\n\n\nLunta on jo muutaman kerran satanut, mutta pysyväiseksi se ei vielä ole\njäänyt. Yöt saattavat olla hyvinkin kylmät ja aamuisin on ilma sininen\nja maa yltyleensä kuurassa. Väki ei ole odottanut vapaaviikkoa, vaan on\njo aikaa sitten muuttanut sisälle nukkumaan. Helmi vain yhä viettää yöt\naitassaan.\n\n\"Eikö sinua jo ala kylmä vaivata?\" kysytään.\n\n\"Mitä vielä.\"\n\n\"Saat pian kuoleman taudin.\"\n\n\"En ainakaan kylmän takia. Vedän kahdet vällyt korviini.\"\n\nJo on kummallista. Ennen tuskin juhannukseksikaan kamaristaan liikkui\nja jo Pärttyliksi kiiruhti takaisin. Ja nyt! Jotakin siinä täytyy olla\nalla. Mutta vaikka he kuinka koettavat peräillä ja vartioida, eivät\nhe huomaa mitään, joka poikkeaisi tavallisuudesta. Jonakin iltana\nhuomataan kyllä isännänkin myöhään liikkuvan pihamaalla ja aittojen\nvaiheilla, mutta voihan hän yhtä hyvin liikkua omillakin asioillaan.\nTai olisiko hänelläkin epäilyksensä?\n\nKukaan ei tiedä.\n\nJa päivä päivän jälkeen kuluu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta syyttä suotta väki pitää silmänsä ja korvansa auki ja itseksensä\naprikoi, ja suotta Saaren Juhani pimeän tullen kulkee pihamaalta\naitoille ja takaisin. Ei Helmi vielä ketään odottele eikä hänellä ole\nmuuta seuraa kuin omat ajatuksensa ja tunteensa. Milloin ne lähtevät\nliikkeelle omasta painostaan ja kulkevat tavallista latuaan, milloin\nniille antaa sysäyksen joku Sarkan Nikulta tullut kirje.\n\nTänä iltana Helmi tulee aittaansa tavallista aikaisemmin, sytyttää\nkynttilän ja alkaa uudelleen lukea saamiaan kirjeitä. Joka kerta kun\nhän ottaa ne esille tuntuvat ne uusilta ja joka kerta antavat ne hänen\nelämälleen uutta vauhtia ja toivoa. Sitten hän ne taas kätkee arkun\npohjalle.\n\nTuossa on vielä se kynttilänpätkä, joka paloi silloin viimeisenä yönä.\nHelmi punnitsee sitä hetkisen kädessään, katselee sitä miltei hellästi\nja käärii sen sitten paperiin laskien sen kirjeiden viereen, ja\npaperossin tuhkastakin on vielä tuskin huomattavaa hiutaleita jälellä.\nIlmavirta on vienyt suurimman osan, mutta jotakin on sentään jäänyt.\nSiinä se on, harmahtava tuhka, ja silloin kun se tippui lattialle,\nsilloin keskusteltiin asioista ja tulevaisuudesta. Voi, kun se Niku\nnyt pian saisi ne hommansa päätökseen ja kun se ei ottaisi niitä kovin\nperinpohjaisesti. Aika vain kuluu ja he tulisivat lopultakin niin\nvähällä toimeen.\n\nKun eivät vaan ihmiset ennättäisi huomata. Mikseivät, jos osaisivat tai\narvaisivat tarkata, jo voisi sitä tehdäkin.\n\nKynttilän valossa Helmi tarkastelee kasvojaan kuvastimesta. Eivätkö\nhänen silmänsä ole käyneet värittömämmiksi ja kuin hailakammiksi?\nJa eikö katse ole jonkun verran harhaileva? Mutta sehän voi johtua\nunettomuudesta ja jännityksestä. Entä posket, eivätkö ne ole kuopalla\nja kasvojen väri kalvakampi?\n\nEi, Helmi ei rupea katselemaan eikä ajattelemaan enempää. Hän on\nväsynyt ja tahtoo nukkumaan. Niku kyllä tekee työtä ja ajattelee\nhänenkin puolestaan.\n\nHelmi aikoo laskea peilin paikalleen, mutta liike jää puolitiehen ja\nhengitys salpautuu. Tuntuu kuin joku olisi ajanut latotietä hevosella\nlähistölle ja parhaillaan sitä kiinnittäisi. Taivaan vallat, ei\nsuinkaan se vaan ole...!\n\nAskelet lähenevät aittaa, raskaat, varmaat askelet. Nyt ne nousevat\nportaita ja tulija tuntuu hiukan empivän. Helmin sydän alkaa kiivaasti\nlyödä ja vaistomaisesti hän sammuttaa kynttilän. Ei, se ei voi olla\nmahdollista, juuri tänäänhän hän viimeksi sai kirjeen Nikulta.\n\nSilloin kuuluvat ensimmäiset koputukset.\n\nHelmi nousee puoliväliin seisomaan eikä uskalla hengittää.\n\nKoputukset uudistuvat. Ei, tuolla tavoin ei Nikolai koputtaisi.\n\nNyt Helmi jo hengittää ja istuutuu vuoteensa laidalle. Tuota ei hänelle\njuuri ole tapahtunut, — mutta kolkutelkoon nyt aikansa, kylläpähän\nlähtee. Ja aivan välinpitämättömänä hän kuuntelee yhä uudistuvia ja\nalati kovenevia lyöntejä. Mutta toinen ei tunnu hellittävän.\n\n\"Heretkää jo!\" tiuskaisee Helmi vihdoin. \"Kuka te olette ja mitä te\nhaette?\"\n\n\"Onko se Helmi?\" kuuluu hiljainen, pehmeä ääni oven takaa. \"Avaa toki.\"\n\nHelmi koettaa tuntea ääntä, ei muistu mieleen. Nyt hän jo suutahtaa.\n\n\"Oletteko te hullu!\" sanoo hän kärsimättömästi. \"Laittautukaa tiehenne\nsieltä. Se on viisainta ja itsellenne parasta.\"\n\n\"Älä nyt suutu\", kuuluu taas pehmeä, hyväntahtoinen ääni. \"Minä se vain\nolen, Heikki.\"\n\n\"Mikä ihmeen Heikki. Paras kun nyt lähdette tai... minä... minä haen\nisän.\"\n\n\"Kuule nyt... älä nyt. Suontaan Heikki minä olen.\"\n\n\"Suontaan Heikki! Herranen aika, mitä asioita sinulla on minulle tähän\naikaan? Mikset pysy kauniisti kotonasi.\"\n\n\"Avaa nyt ovi ja anna kun vähän selitän.\"\n\n\"En avaa enkä rupea kuuntelemaan selityksiäsi. Kulje päivällä, niinkuin\nkunnon ihmisten sopii.\"\n\nNäin hän sanoo. \"Kulje niinkuin kunnon ihmisten sopii!\" Helmiä melkein\npuistattaa, kun hän kuulee korkealta tulevat sanansa. Jos kukaan oli\nkunnon ihminen, niin ainakin tuo tuolla oven takana. Helmin mieleen\ntulee vilpitön, karkeatekoinen nuorukainen, joka tekee työtä kuin mies\nja tanssii kuin mies. Hän on sen kanssa yhdessä käynyt koulua ja hänen\nkanssaan tanssinut ensimmäisen julkisen tanssinsa, ja myöhemmin häntä\noli paljon kiusattu Heikkiin. Miksei se olisi sopinutkin. Jos Saaren\nainoa tytär oli rikas, oli Suontaan poika, jos mahdollista, vielä\nrikkaampi. Kaksi yhtä hyvää. Kuin välähdyksenä tulee Helmin mieleen,\nettä hänen vanhempansa aina olivat erityisen merkityksellisesti ja\nkunnioituksella puhuneet Suontaan väestä. Nyt tuo Heikki seisoo\nhänen ovensa takana. Siitä on aikoja, kun hän viimeksi on Heikin\ntavannut, eikä hän löydä hänestä varmaa mielikuvaa: siinä on jotakin\nsamalla kertaa melkein naurettavan yksinkertaista, mutta rehellistä,\nluotettavaa ja oman arvonsa tuntevaa. Hänen suuttumuksensa unohtuu\nmelkein kokonaan.\n\n\"Kuule nyt, Heikki\", sanoo hän vakavasti ja menee oven luo, \"etkö sinä\nymmärrä, että minun maineeni kärsii, kun sinä tulet tuolla tavalla.\"\n\nHän sanoo sanansa aivan kylmästi ja kuin ulkopuolelta itseään.\n\n\"Ei suinkaan se siitä kärsi, että niinä tulen\", kuuluu oven takaa\nrauhallisesti.\n\nHelmi säpsähtää ja tuntee vihlaisua. Tiesiköhän Heikki jotakin.\n\n\"Mitä, mitä sinä tarkoitat?\" kysyy hän kiivaasti ja kokoaa kaikki\nvoimansa.\n\n\"Sitä vain, etteivät syrjäiset pysty sinun ja minun välisiin asioihin.\"\n\n\"Asioihin!\" Helmi on jo rauhoittunut. \"Mutta eihän meillä pitäisi olla\nmitään asioita.\"\n\n\"Ei kylläkään, mutta... Kuule, etkö voisi avata?\"\n\n\"En. En sinulle enkä muillekaan.\"\n\nOlikohan tuo valhe synti? Ja tekisikö hän suuren vääryyden, jos avaisi\nkuullakseen, mitä Heikillä oli sanomista. Ei, hän ei voisi sitä tehdä.\nMiten hän sen sitten Nikulle selittäisi.\n\n\"Vaan ethän sinä siitä pahene, jos avaatkin\", kuuluu taas melkein\npyytävästi.\n\n\"Vaikka kohta.\"\n\nHiljaisuus. Hetken perästä Helmi kysyy:\n\n\"Mistä sinä sait tietää, että vielä nukun täällä?\"\n\n\"Otin selvän. Mutta ethän siitä suutu?\"\n\n\"Turhia puheita vain sellainen herättää ihmisten joukossa.\"\n\n\"En minä sitä suoraan kysynyt, otin vain selon muussa yhteydessä. Anna\nminun edes istua kynnyksellä, täältä on niin vaikea puhua.\"\n\n\"Voi, hyvä ihminen!\" pääsee Helmiltä tuskastuneesti. \"Anna minun nyt\nolla tai sano sanottavasi lyhyesti. Minulle tulee vilu.\"\n\nHelmi kuulee, että Heikki on istahtanut portaille ja että hän raskaasti\nhengittää.\n\n\"Pitääkö minun nyt näin\", kuuluu viimein kuiskaus. \"Sitä minä vain,\nettä rakastan sinua... olen jo kauan aikaa...\"\n\nHelmi ei tiedä, mitä vastata. Pitikö hänen itkeä, nauraa vaiko\nloukkaantua. Heikki! Suontaan Heikki! Viimein hän sanoo ynseästi ja\njokapäiväisesti.\n\n\"Jaha.\"\n\nJa kysyy:\n\n\"Oliko muuta sitten?\"\n\n\"Ei\", vastataan alakuloisesti. \"Pyydän vain, että viitsisit ajatella\nasiaa. Hyvää yötä sitten, Helmi.\"\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\nAskelet etenivät. Helmi ajattelee, että taas hänelle tulee uneton yö,\nmutta vastoin tavallisuutta tuleekin uni nopeasti ja yllättämällä. Ehkä\nyökin oli jo kovin pitkälle kulunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun Suontaan Heikki parhaillaan irroittaa hevostaan, valaistaan\nhänen kasvojaan. \"Vai niin. Sinäkö se oletkin.\"\n\nÄäni on Saaren isännän.\n\n\"Joo, minä\", toteaa Heikki yksinkertaisesti.\n\n\"Mitä sinä asioit tähän aikaan?\"\n\n\"Helmin puheille yritin päästä, mutten päässyt.\"\n\n\"Etkö sinä voisi asioitasi päivällä toimittaa?\"\n\n\"Kyllä, kyllä ne hyvin päivänvalon kestävät.\"\n\n\"Paras on sitten, että päivällä...\"\n\n\"Niin kai sitten. Hyvää yötä.\"\n\nSaaren Juhani mutisee jotakin vastaukseksi ja kävelee hitaasti,\nsähkölampulla valaisten, päärakennusta kohden. Suontaan Heikin kiesit\nrämisevät iljanteisella kujalla ja vasta, kun ne ovat ehtineet\nkappaleen maantietä, lakkaa niiden kolina ja kavioiden kapse kuulumasta.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nSaaren emäntä pääsee nyttemmin vain harvoin vuoteelta. Lopulta hän ei\nenää yritäkään nousta ja jos nouseekin, niin hän ei liiku kamaristaan\nminnekään. Passauttaa vain itseään sinne ja ottaa siellä vastaan\nuskonasioista tai iäisestä autuudesta ja piinasta puhuvia vieraitaan.\n\nEmännän tauti on alkanut niin, ettei kukaan oikeastaan ole huomannut,\nmilloin ja miten se on alkanut. Iho on käynyt kellertäväksi, posket\npainuneet kuopalle ja silmät loistavat kuin tulipallot. Mahtaneeko\nisäntä enemmän kuin tytärkään tietää, mikä emäntää oikeastaan vaivaa.\n\nMutta käskevä on Saaren emäntä vielä tällaisenaankin ja asioista\nhän tahtoo olla selvillä. Hän on vasta loppukesällä joutunut\nvuoteeseen eikä hän tahdo oikein mukautua välttämättömyyteen, hän\nei saata käsittää, ettei hän voi olla kaikessa mukana nyt niinkuin\naikaisemminkin. Joskus hänen levottomuutensa yltyy kiukuksi ja ääni\nkäy silloin kimeäksi ja katse pistäväksi. Helmi on ainakin peljännyt\näitiänsä enemmän kuin isäänsä, nyt hän tekee sitä vieläkin enemmän.\n\n\"Istupa vähäksi aikaa, Helmi\", sanoo äiti kerran ja ääni koettaa\nolla lempeä, mutta silmien katse käy tutkivammaksi ja ikäänkuin\npolttavammaksi. Eikä hän siirrä sitä pois Helmistä.\n\n\"Mikä sinua oikein vaivaa?\" kysyy hän sitten aikansa tarkasteltuaan.\n\n\"Minuako\", toistaa Helmi uskaltamatta katsoa äitiinsä. \"Ei minua mikään\nvaivaa.\"\n\nHelmi alkaa pelätä. Onkohan äidin silmä huomannut jotakin. Ja jos\non, mitä ja miten hän oikein selittäisi. Vavistuksella hän odottaa\nseuraavaa lausetta. Jos äiti olisi edes terve, niin sittenhän sitä\nvoisi jotenkuten... mutta nyt.\n\nVaan Saaren emäntä ei puhukaan mitään. Hän vain korjaa asentoaan,\nparantaa peitettä ja mutisee itsekseen:\n\n\"Kummallista. Kummallista vähän...\"\n\nJos äiti olisi terve, jatkaa Helmi ajatuksiaan, niin pian hän\nottaisi asiasta selon. Ja seuraukset olisivat välittömät: suuttuisi\nsilmittömästi, puhuisi kovia sanoja ja ajaisi kotoa pois. Eikä sitten\nolisi asiaa takaisin. Se olisi surullista, mutta selvää, — ainoa\nmahdollinen loppu.\n\nHelmi puree hampaansa yhteen vastustaakseen mielikuvan aiheuttamaa\nnyyhkytystä, ja hänen silmänsä katselevat ilmeettöminä seinäpaperien\nkuvioita.\n\nSaaren emäntä alkaa taas puhua.\n\n\"Kertoi isäsi Suontaan pojan käyneen sinulle yrittämässä\", sanoi hän.\n\"Taisi käydäkin?\"\n\n\"Kävihän se.\"\n\n\"Et sinä ottanut sen asioista selvää?\"\n\n\"Mitenkäs minä... Silloinhan oli yö.\"\n\nKuluu pitkä aika, ennenkuin äiti sanoo mitään. Ei saa selvää,\nhyväksyykö hän vai ei tyttärensä menettelyn.\n\nViimein:\n\n\"Olisihan saanut kuulostella, mitä sillä oli sanottavana.\"\n\n\"Voi tulla puhumaan asiansa päivänvalossakin.\"\n\n\"Aivan. Mutta Suontaahan on pitkä matka ja siellä tehdään kovasti\ntyötä...\"\n\nHelmi naurahtaa väkinäisesti.\n\n\"Syystyöt ovat lopussa jo\", keskeyttää hän. \"Sitten: kyllä meilläkin\ntehdään työtä ja tarvitaan yöt lepoa varten.\"\n\nTaasen tulee hiljaisuus. Onko Helmi lyhyessä ajassa näin paatunut vai\nkuinka hän voi puhua näin. \"Tarvitaan yöt lepoa varten.\" Hän ei saa\nsitä selvitetyksi. Mutta pian hänelle tulee siihen tilaisuus. Saaren\nemännän kirkkaat silmät rävähtelevät ja hän pysähdyttää niiden katseen\nliikkumattomana tyttäreen.\n\n\"Sinulla on ehkä käynyt muita kopistelijoita?\" kysyy hän.\n\n\"Ei\", vastaa Helmi kirkkaasti ja melkein kovasti.\n\nÄidin silmät näyttivät loistavan kirkkaammin, ehkä mielihyvästä, mutta\nsaattoi vain muutenkin siltä näyttää. Menee taas aikoja, ennenkuin hän\nalkaa puhua.\n\n\"Ei se minun nähdäkseni kunniattomilla teillä kulje, joka hevosella\nliikkuu, että on koko talon väen herättää.\"\n\n\"Liikkukoon päivällä.\"\n\n\"Isällesi kuuluu sanoneen, että kyllä hänen asiansa päivän valon\nkestävät.\"\n\n\"On voinut sanoa.\"\n\n\"Ja kunniallisten ihmisten kirjoissa on Suontaan väki näihin mennessä\nkulkenut. Niin vanhemmat kuin poika ja tytärkin.\"\n\n\"En kai minä sitä koskaan ole epäillytkään.\"\n\n\"Me alamme jo isäsi kanssa tulla vanhoiksi. Mutta me näkisimme\nmielellämme, kuka tässä meidän jälkemme rupeaa pitämään isännyyttä.\"\n\nHelmi sävähti tulipunaiseksi. Siinä se nyt sitten oli.\n\n\"Tarkoitatteko te\", kysyy hän mahdollisimman rauhallisesti,\n\"tarkoitatteko te sitä, että Suontaan Heikistä pitäisi tulla Saaren\nisäntä?\"\n\n\"Minä en tiedä. Mutta parempaakaan vävymiestä ei tästä pitäjästä saa.\"\n\nHelmi ei vastaa mitään.\n\n\"Eikähän sinulla ennen ole Heikkiä vastaan mitään ollut\", jatkaa äiti\nlempeästi, melkeinpä tuttavallisesti.\n\n\"Mutta, äiti hyvä, eihän hän ole minua pyytänytkään.\"\n\n\"Jos kohta. Vaan hän voi sen tehdä. Me emme ole isäsi kanssa\npitkä-ikäisiä. En ainakaan minä. Ja minä tahtoisin, että lähdettyämme\nolet turvassa.\"\n\n\"Ihmisen elämä ja kuolema ovat Luojan käsissä ja minun vastaisuuteni\nmyöskin.\"\n\nNäinkö hän puhuu äidilleen. Onko hän enää sama Helmi kuin muutamia\nkuukausia sitten! Eikö olisi paras sanoa suora totuus, — tuli, mitä\ntuli. Mutta hän ei uskalla eikä voi, ei nyt ainakaan. Ah, kunpa hän\nsaisikin ne voimat.\n\n\"Vanhempien velvollisuus on joka tapauksessa pitää huoli lapsistaan,\nniin kuin näiden velvollisuus on seurata heidän neuvojaan ja tahtoaan.\nJa vieläkin muistelen, etteihän sinulla ennen ole ollut mitään Suontaan\nHeikkiä vastaan.\"\n\n\"Yhä te vain tuota. Minä en rakasta Heikkiä.\"\n\nSaaren emäntä naurahti, hiljaa ja vaisusti.\n\n\"Rakasta!\" toisti hän. \"Kiitä, ettet tiedä, mitä se on, jota hokevat\nrakkaudeksi.\"\n\nJälleen Helmin on punastuttava. Voipa äiti, jos tietäisit, ja voi, kun\nsinun kanssasi voisi edes puhua.\n\n\"Se tulee kyllä silloin kun tarvitaan\", jatkaa Saaren emäntä.\n\n\"Mutta tehän nyt olette\", puhuu Helmi päättävästi ja samalla\ntyynnytellen. \"Mistä te nyt tuon Heikin olette saanut. Annetaan nyt\nolla ja odotellaan, oliko hänellä edes sen suuntaisia asioita, ja\npuhellaan sitten.\"\n\n\"Ajattelin vain\", lopettaa Saaren emäntä hiljaisesti, \"että jos niin\nsattuisi, niin et antaisi hänen vallan niine hyvineen... Parastasi minä\ntarkoitan.\"\n\nHelmi on näihin asti äitiään pelännyt ja kunnioittanut. Nyt kun hän\nnäkee hänet tuossa avuttomana ja kuitenkin huolehtivana, tulee hänen\nhäntä itkettävän sääli. Kun hän menee tupaan, on hänen päänsä sekaisin\neikä hän tahdo saada otetta ajatuksillensa.\n\n\n\n\nIX\n\n\nTapaukset kehittyvät. Helmillä ei ole ketään, joka häntä tukisi ja\njonka kanssa hän voisi avoimesti puhella.. Hän aikoo kirjoittaa\nNikolaille ja pyytää häntä tulemaan, mutta se olisi hyppäys pahasta\nvielä pahempaan. Tietysti Niku heti olisi täällä ja turvallista olisi\nhänen kanssaan lähteä, mutta millainen elämä täällä kotona syntyisi\nja kuinka kävisi äidin. Ja Helmi kirjoittaa ainoastaan, että Niku\njouduttaisi, jouduttaisi minkä suinkin voi. Parempi on lähteä salaa,\nkenenkään tietämättä, kun se aika tulee. Siitä puhutaan aikansa\nja sitten puhe itsestään lakkaa. Hyvä vain, kun ei tarvitse olla\nkuulemassa eikä kärsimässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuontaan Heikki, — mistä hänkin nyt keksi ilmestyä. Helmi on tuntenut\nHeikin niin kauan kuin ajassa taaksepäin muistaa, mutta milloinkaan\nhän ei ole pienimmässäkään määrässä huomannut Heikissä oireita tähän\nsuuntaan.\n\nVaikkei hän tahtoisikaan, on hänen kuitenkin ajateltava asiaa. Onko\nse rakkautta, vai onko se jotakin muuta, harkittua. Suontaa on rikas,\nmutta Saari on sitä myöskin. Olisiko se jotakin sellaista?\n\nNyt hänen on pakko palauttaa mieleensä myöskin Heikin kuva.\nVaaleaverinen, tanakkatekoinen, silmät luottavat ja hiukan\nyksinkertaiset. Ja nauru avonaista ja vilpitöntä.\n\nAnnahan olla, hän muistelee. Eikö Heikki ollut säpsähtänyt ja\npunastellut, kun Helmi oli yhtäkkiä ilmestynyt hänen eteensä ja alkanut\nhäntä puhutella. Se oli jo ennen Nikua, mutta nyt Helmi sen vasta\nmuisti. Eihän hän ollut osannut panna sellaisia asioita merkillekään.\nJa kun hän nyt tarkemmin muisteli, niin olihan, siltä hänestä nyt\ntuntui, Heikki katsellut häntä erikoisella tavalla, puoliujosti, vähän\nkuin arkaillen. Kerran, juhlien tai iltamain päätyttyä, oli Suontaan\nHeikki tullut hänen luokseen. — \"Jospa minä nyt kerran veisin sinut\nkotiin\", oli Heikki sanonut. — \"Mitä hulluja\", oli hän, Helmi, siihen\nvastannut. \"Sinullehan tulisi nelinkertainen matka.\" — \"Mutta tulisin\nmielelläni, jos vain seuraasi huolit.\" — \"Miksen huolisikin, mutta\naiheetta vain vaivaat itseäsi.\"\n\nJotakin tämän tapaista hän muisteli tapahtuneen. Mutta siitä oli\njo aikaa kulunut. Millä tavalla hän silloin oli Suontaan Heikkiä\najatellut? Ei erikoisemmalla kuin muitakaan samanikäisiä. Jos siinä\njotakin muuta oli ollut, niin se oli hyvänsuopaa sääliä. Olihan Heikki\nniin viaton ja lapsellinen.\n\nJa nyt tämä samainen Heikki tulisi kaiken todennäköisyyden mukaan häntä\nkosimaan, — oikein vakavissaan.\n\nHelmi ajattelee edelleen, koettaa keskittää ajatuksensa vain Suontaan\nperilliseen, aivan kuin ei Nikua olisi ollutkaan. Mutta hän ei siinä\nonnistu. Toinen tulee ehdottomasti mieleen ja vertailuja on pakko tehdä.\n\n\"Kuinka voisi toisin ollakaan\", ajattelee Helmi. \"Häntähän minä\nrakastan ja hänen last...\"\n\nEi, hän ei uskalla ajatella ajatustansa loppuun. Samalla kertaa kun\npelko tulevaisuudesta täyttää hänen mielensä, samalla kertaa herättävät\nkuvitelmat Nikun ja hänen tulevaisuudestaan epämääräistä, vapisuttavaa\nhurmaa.\n\nHelmi menee ikkunan ääreen. Maa on yltyleensä nuoskean, valkoisen lumen\npeitossa ja uutta putoilee suurina rauhallisina hiutaleina. Kun ei isä\njo ole huomauttanut, että hänen olisi muutettava kamariinsa. Niin,\nhänhän voi muuttaa jo tänä iltana, niin eivät ala puhua.\n\nTuossahan isä tuleekin tallin puolelta. Onko hän noin vanhentunut\nja köyristynyt, tuskin tuntisikaan samaksi mieheksi kuin muutamia\nkuukausia taaksepäin. On Helmi sen aiemminkin huomannut, mutta nyt,\nvalkoista lunta vastaan, on erotus vieläkin räikeämpi. Ja katse on\nsurullinen ja totinen. Voi, jos isä tietäisi kaiken, minkähänlaista\nsilloin olisi! Helmi ei uskallakaan enää katsella pihalle, vaan alkaa\npuuhailla jotakin tuvassa.\n\n\n\n\nX\n\n\n\"Vai Suontaahanko sitä Helmiä.\"\n\nHelmi säpsähtää, mutta rauhoittuu taas. Emäntäpiika on lieden ääressä\nruuanlaittopuuhissa.\n\n\"Miten niin, että Suontaahan?\" kysyy Helmi välinpitämättömästi.\n\n\"Niinkuin ei tiedettäisi. Älä salaa ollenkaan.\"\n\n\"No jos tiedät jotakin, niin kerro!\"\n\nHelmi koettaa saada ääneensä iloisen, huolettoman sävyn, mutta katse\nkarttaa puhujaa.\n\n\"Eikös se Suontaan nuori isäntä tässä yhtenä yönä käynyt Helmiä\nkatsomassa?\"\n\n\"Heikkikö?\"\n\n\"Heikkipä tietenkin. Enhän minä sitä heidän vävyään tarkoita.\"\n\n\"On tainnut käydä. Vaan en minä sitä ainakaan ole nähnyt.\"\n\n\"Ovatpa muut nähneet.\"\n\n\"Vai ovat.\"\n\n\"Joo. Isäsikin. Isäntä, tarkoitan.\"\n\n\"Oho.\"\n\n\"Vai ei Helmi sitä nähnyt!\"\n\nEmäntäpiika on pelkkänä kysymysmerkkinä.\n\n\"En. Mutta äänen minä kyllä kuulin — oven takaa.\"\n\nNyt ei emäntäpiian ällistys löydä rajaa.\n\n\"Ettäkö Helmi antoi Heikin kärvistellä oven takana! En usko korviani.\"\n\n\"Entäpä! Miksei kulje päivällä?\"\n\n\"Onko se ovi aina niin ollut lukittuna ja salvassa?\" kysyy emäntäpiika\nsitten veikeästi.\n\nHelmi säikähtää ensin, mutta malttaa mielensä ja luo pitkän, kysyvän\nkatseen puhujaan.\n\n\"Mitä sinä oikein tarkoitat?\"\n\n\"Kun kertovat Heikin käyneen kaupungissa. Eikö liene ollut kihlojen\nostossa.\"\n\n\"Kihlojen ostossa!\"\n\nSaaren tytär menee ensin hämmästyksestä sanattomaksi, mutta sitten\nhänen on pakko purskahtaa nauruun.\n\n\"Vai kihlojen ostossa!\" toistaa hän. \"Silläpä asialla kiirettä ja\nsalaperäisyyttä on. Ja minä kun en tiedä koko hommasta mitään.\"\n\n\"Mutta\", lisää hän sitten vakavammin, \"jos hyvinkin lienee käynyt\nostamassa kihloja jollekin toiselle. Vaikka kaksihan siinä hommassa\ntavallisesti kuuluu tarvittavan.\"\n\nEmäntäpiika on nyt kokonaan unohtanut ruoka- puuhat ja katselee Helmiä\nkysyen ja ihmetellen. Lopuksi hän kuitenkin reippaasti kääntää kaikki\nleikiksi.\n\n\"Kyllä Helmi osaa\", sanoo hän, \"mutta niinhän sanotaankin, että\ntyynessä vedessä isot kalat kutevat.\"\n\nHelmi on niin hämmentynyt, ettei osaa mitään sanoa. Mutta parempi on,\nettä puhuvat tästäkin kuin että alkavat puhua muuta.\n\n\"Ja kaikenlaisia arveluita sitä syntyykin...\", jatkaa emäntäpiika\ntopakasti.\n\n\"No?\"\n\nHelmi on pelkkänä korvana.\n\n\"No me kun ajattelimme, kun Helmi on tullut niin vaiteliaaksi ja\nmuodoltaankin kalvakkaammaksi, — näkeehän sen nyt jokainen, jolla vain\non silmät päässä, — niin me ajattelimme, että jos se Nikolai hyvinkin\nolisi katsellut vähän pitempään Helmiä ja Helmi myöskin puolestaan...\"\n\nHelmi puristaa kätensä nyrkkiin. Nyt hänen on vaikea sanoa tylysti ja\nkovasti, mutta hänen on pakko se tehdä.\n\n\"Kyllä tekin keksitte\", tulee hiljaisesti ja — niinkuin emäntäpiiasta\ntuntuu — yliolkaisesti.\n\n\"Jotakinhan sitä keksii! Sitä kun Helmikin muuttui heti sen lähdön\njälkeen. Vaikka sanoinhan minä heti väelle, että ei sinnepäinkään.\"\n\nSaaren tyttären on mahdoton sanoa mitään. Hän antaa toisen puhua ja\nkuuntelee vain. Eivätkä emäntäpiialta sanomiset lopukaan.\n\n\"Vaikka kyllähän Nikussa sen puolesta katselemista olikin\", jatkaa hän\ninnokkaasti, \"komea mies se oli, työteliäs ja tanu mies kaikin puolin,\nkyllä sen kelkassa turvassa oli, vaikka ryssän tekoja oli...\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Ei kai se sitä salannut, jos puheeksi tuli. Liian oli reilu mies\nsiihenkin, vaikka joskus vähän kolkonvoittoinen. Mutta sanoin minä\ntoki heti, ettei se Saaren Helmi palkollisiin ja enköpä ollut taaskin\noikeassa.\"\n\n\"Olit. Vaikka ihminen kai se on palkollinenkin — niinkuin sinäkin.\"\n\n\"Ihminen, ihminenpä tietenkin. Mutta tässä tapauksessa erikoisesti...\nei, sanoin minä heti, että mikä on mahdotonta, se on mahdotonta. Minkä\ntakia se oikein lähti?\"\n\n\"En tiedä, vastasi Helmi synkästi.\n\n\"Mutta kun se isäsi puhutteli Helmiä silloin lähtöaamuna.\"\n\nOn kuin Helmin suoniin ajettaisiin kylmiä jäitä. Hänellä menee aikaa,\nennenkuin hän ehtii keksiä vastauksen.\n\n\"Puhutteli\", kertaa hän miettien. \"Niin, — hän tiedusteli, olisinko\nminä häntä mahdollisesti loukannut joten kuten.\"\n\nHelmille on vaikea lausua edes Nikun nimeä vierasten kuullen.\n\n\"No kas siinä se nyt sitten oli.\" — Emäntäpiika lyö kätensä yhteen. \"Ja\njuuri siitä koko puhe tai arssinoiminen, miksi häntä nyt sanoisin, sai\nalkunsa. Ei kai kukaan hyvää työmiestä iltikseen menetä.\"\n\n\"Eipä tietenkään.\"\n\n\"Ei. Mutta kun lähtee, — senkös teet. Ja ne sellaiset hommat, jos olisi\nsattunut olemaan, eivät ne olisi salassa pysyneet.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLumi putoilee maahan suurina hiutaleina, tarvitaan vain vähän pakkasta\nja talvi jää pysyväiseksi. Mutta taivas on alakuloinen ja harmaja ja\npilvet uivat alhaalla, joskus ne näyttävät ikäänkuin roikkuvan ilmassa,\n— ei tiedä, miten vielä käy. Jos vaan tämä lumi sulaa, niin kauhea keli\nsiitä tulee.\n\nVielä ei siis tiedetä mitään. Ja mitä epäilyksiä on kytenyt, ne\novat toistaiseksi sammuneet. Mutta pian, pian huomataan postissa\nkirjevaihtokin ja sitten saadaan taas vettä myllyyn. Vaan ilman\nsitäkin, se kaikkein kohtalokkain, kaikkein kauhein on jälellä. Hyvä\nJumala, auta minua pääsemään tämän yli kunnialla.\n\nEntä Suontaan Heikki kaupunkimatkoineen. Onko olemassa savua ilman\ntulta! Olisiko Heikissä sen verran miestä, että hänelle voisi, niinkuin\nystävälle, kertoa koko asian. Ei, sitä kai hänelle ei voisi tehdä,\nmutta vihjaista, että hänen asiansa on toivoton, se kai ei olisi\nmahdollisuuksien ulkopuolella. Mutta pian on toimittava, sillä päivät\nkuluvat.\n\nSaaren Helmi on kuin päästään sekaisin. Tekee päätöksen ja peruuttaa\nsen taas. Rehellisyys olisi itselle paras ja sitä se olisi\nlähimmäisillekin, mutta sittenkin: äiti. Ja hän rupeaa aprikoimaan\nrakkautensa suhdetta neljänteen käskyyn. Vaikka miten päin tekisi,\nsyntiä tulee tehdyksi joka tapauksessa.\n\n\n\n\nXI\n\n\n\"Niin todellakin, teinpä kummin päin tahansa, syntiä tulee tehdyksi\njoka tapauksessa. Mutta mikä on pienempi synti.\"\n\nTällöin ei Helmi tule ajatelleeksi, että synti oli jo tehty ja että\nedessä ovat vain välttämättömät seuraukset. Aamulla hän on saanut\nkirjeen, jonka on moneen kertaan lukenut ja joka nytkin on hänen\nedessään levällään pöydällä.\n\n\"Sitä ei tavallisen työmiehen palkalla kovin äkillisiin saavutuksiin\nehdi eikä pystykään\", luetaan siinä, \"mutta tiedät, että teen kaiken,\nmitä voin.\"\n\nHelmi kätkee päänsä käsiinsä. Onko hän kenties liiaksi rasittanut Nikua\nja oliko tämä ehkä tuskastuneisuuden ilmaus? Mutta sitten hän kohottaa\npäänsä ja kasvoille tulee uhmaava ja kova ilme. Kyllä hänen, Saaren\ntyttären, takia kannattaa hiukan ponnistellakin.\n\n\"Kuitenkin\", lukee hän edelleen, \"jos sinun on siellä paha ja vaikea\nolla, niin voithan tulla tänne. Elät siinä, missä minäkin. Vaikkei\nkaikki nyt niin valmista olekaan, niinkuin olin aikonut, niin\nvalmistuuhan aikaa myöten. Tässä seuraisi rahaa siltä varalta, että\nhaluaisit tulla.\"\n\nAamulla, heti kirjeen saatuaan, oli hän sen lukenut kyyneleisellä\nnöyryydellä ja kiitollisuudella. Nyt oli hänen mielensä jollakin\ntavalla muuttunut. Hänen ajatuksensa olivat kovia ja arkipäiväisiä.\n\n\"Sitä ei tavallisen työmiehen palkoilla...\"\n\nHän ajattelee vieläkin asiaa. Se on selvästi tuskastumista. Hänen\non _pakko_ mennä Sarkan Nikolaille ja Nikulla on oikeus häntä siitä\nhuomauttaa. Hänen on pakko ottaa vastaan, mitä tarjotaan, antautua\narmoille.\n\nKenessä oli suurempi syy, hänessä vaiko Nikussa? Ellei hän olisi oveaan\navannut, ei myöskään tätä kaikkea olisi tullut. No niin, hänhän voi...\nEi, hänen viakseen jää vain, että hän oli liiaksi Nikua rakastanut. Ja\nmyöskin Niku häntä. Mutta kestääkö se rakkaus nyt, kun elämän kovuus\nastuu esiin.\n\nJa Helmi alkaa kuvitella, miten Niku kenties voisi häntä kovien aikojen\nsattuessa kohdella.\n\n\"Sitä ei tavallisen työmiehen palkoilla...\"\n\nJossakin yhteydessä isä oli kerran sanoa tokaissut aivan samaa.\n\n\"Voihan se nyt hyvältä näyttää, mutta jätkämiehen tilapäisillä\nansioilla ei pitkälle mennä. Sen sinä varmasti saat joskus kuulla. Ja\nvaikka työpaikka olisikin vakinainen, niin se, joka on työnantajasta\nriippuvainen, se on sitä. Siitä tosiasiasta et pääse mihinkään,\nkatselitpa asioita miltä kannalta tahansa.\"\n\nEikä isä ollenkaan tiennyt, miten asiat olivat. Jos hän olisi tiennyt,\nniin kuinkahan hän silloin olisikaan mahtanut puhua.\n\nKirjeen lopussa oli vielä:\n\n\"Kun yhdessä on syntiä tehty, niin kaipa yhdessä on kärsittäväkin!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmin yliskamarissa, jonne mennään vierasporstuan kautta, on\ntummansiniset seinät ja vaaleat huonekalut. Sen ikkunoista näkyy\nSaaren viljelysaukea, taloon johtava kuja maantielle asti, Sarvakon\nlikaisenharmaa, köyhännäköinen kylä ja sitten vain viheriää metsää ja\nmetsän takana ylenevä kukkula.\n\nMaa on lumen peitossa ja vaikka aurinko onkin esillä, näyttää siltä,\nkuin olisi ilmassa pientä pakkasta. Harvinaista, ollaanhan vasta\nmarraskuussa.\n\nMilloin hän tänne kamariinsa muutti? Siitä voi olla viikko, mutta\nvoi olla vain pari päivääkin. Hilja hyvine puhelahjoineen oli käynyt\nlaittamassa hänen aittansa talvikuntoon ja harja oli tehnyt puhdasta\njälkeä. Mutta huomatessaan tuhkaa lattialla ei tyttö ollut malttanut\npitää suutaan kiinni.\n\n\"Eipä Helmillä näy täällä ikävät ajat olleen\", oli hän nauraen sanonut.\n\nKun Helmi ei ollut vastannut, oli hän kuin puoli itsekseen jatkanut:\n\n\"Ei kummaa, jos täällä niin hyvin on viihtynytkin.\"\n\nTähänkään ei Helmi ollut huolinut sanoa mitään. Tuhka oli mennyt\nmenojansa, ja Helmin silmäluomet olivat vain hiukan rävähtäneet.\n\nKun Helmin mieleen nyt tulee tämä asia, arvaa hän kyllä, että tuhka\nlopultakin on tullut Suontaan pojan laskuun. Saakin tulla! Mutta\nsamalla hän ajattelee: minulle on aivan yhdentekevää, mitä joku\npalvelustyttö minusta ajattelee. Sillä tavalla hän ei milloinkaan ennen\nollut ajatellut.\n\nHänestä tuntuu kuin katselisi hän asioita aivan eri tavalla täällä\nkamarissaan kuin joku päivä sitten aitassaan, katselee uhmaten ja\nitsetietoisesti ja kuin syrjässä oleva, jonka tehtävänä on vain\narvostella. Välistä hän tuntee suuttumusta Nikua kohtaan, mutta sitten\nhän muistaa entiset, sydän sykähtää ja vähällä pitää, ettei hän ratkea\nitkuu.\n\n\"Yhdessä kärsittäväkin!\"\n\nAjatus sykähdyttää häntä kuin ennenkin. Mutta lisäksi tulee toinen:\nkärsittävä, mutta kumpikin tahollaan. Voisi olla niinkin, että Nikun\non helpompi ilman häntä ja että hän tekisi palveluksen ja hyvän työn\nNikulle, kun vapauttaisi hänet. Vaan samalla hän ajattelee varakasta,\nlämmintä kotiaan, jossa hänen aina on ollut hyvä ja viihtyisä\nolla, vanhempiaan ja neljättä käskyä. — Silmät tähtäävät totisina\nja liikkumattomina harmenevaan avaruuteen ja käsi tarttuu kuin\nitsetiedottomasti kynään.\n\nHän kiittää kirjeestä ja rahasta, joka kenties voi olla tarpeeseen.\nMutta Nikun ei pidä liiaksi rasittua hänen takiansa, kyllähän täällä\ntoistaiseksi menee.\n\nKun hän illalla vie kirjettä postiin on hän kasvoiltaan tyyni ja\nkova, mutta silti tuntuu pakahduttavalta ja on kuin sisästä nousisi\nnyyhkytyksiä.\n\n\n\n\nXII\n\n\n\"No ei siitä Suontaan Heikistä sen koommin ole mitään kuulunut?\"\n\nAsia on nähtävästi Saaren emännän omallatunnolla ja hänen terävät\nsilmänsä katsovat totisesti tyttäreen.\n\n\"Ei ole\", vastaa Helmi hiljaisesti.\n\nÄiti yrittää hymyillä.\n\n\"Jos sinä sen liiaksi peloitit\", sanoo hän.\n\nHelmikin koettaa naurahtaa.\n\n\"Ei miehen pitäisi vähistä säikähdellä, jos hänellä on vakaat\naikomukset.\"\n\n\"Niin\", myöntää äiti miettivästi katseen yhä viipyessä tyttäressä,\n\"onhan kyllä niinkin, ettei Saaresta Suontaahankaan viedä tytärtä noin\nvain...\"\n\nKeskustelulla on leppeä, kodikas sävy, Helmistä niin outo ja imelä,\nettä hänen melkein tekee pahaa. Mutta samalla hänestä tuntuu kuin\nilmassa olisi jotakin, hänellä ovat kaikki hermot vireessä ja hän\npelkää.\n\n\"Sekö siellä luonasi on istuskellut?\" tulee sitten äkkiarvaamatta.\n\nHelmi säikähtää.\n\n\"Miten niin istuskellut?\" kysyy hän, tuntien, että katse käy\nepävarmaksi.\n\n\"Niin että Heikkikö on luonasi iltaisin istuskellut?\" tulee\ntoistamiseen, näennäisen rauhallisesti.\n\nNyt Helmi tuntee, että hänen poskipäänsä kylmenevät.\n\n\"Kuka siellä olisi istuskellut\", sanoo hän väkinäisesti, syrjäinen\nsaattaisi sanoa: kärsimättömästi.\n\n\"Älä salaa, minä tiedän kyllä!\"\n\nEi tiedä, onko äänessä leikkiä vaiko uhkaa, vai onko niin, että sanoja\nei itsekään tiedä, kumpaa siinä pitäisi olla. Helmi nykäisee päätään\npystymmäksi ja puristaa huulensa yhteen.\n\nSaaren emäntä on hetkiseksi kiivastunut, nyt hän lauhtuu. Mutta hänen\nkatseensa pysyy edelleenkin tutkivana. Huoneessa vallitsee raskas,\npainostava hiljaisuus.\n\nMitähän tässä oikein on tulossa. Äidin katse vetäytyy pois tyttärestä\nja kasvot saavat miettivän, sisäänpäin kääntyneen ilmeen. Niin kuluu\npitkiä hetkiä.\n\n\"Haepa minulle puhdas nenäliina tuolta kaapista, Helmi!\"\n\nHelmi rauhoittuu täydelleen. Se oli vain sitä tavallista. Ehkäpä tästä\npian pääsee lähtemään.\n\nVaan kun hän palaa vastapäisellä seinällä olevan vaatekaapin luota,\nei hän ole tuntea äitiään. Kellertävät kasvot ovat käyneet kaamean\nkalpeiksi, silmät palavat kuin tulen liekki, hän on noussut puoliväliin\nistualleen, ja suupielet nyähtelevät.\n\n\"Tyttö!\" tulee käheästi ja raivokkaasti. \"Sinun... nyt minä huomaan\nsen... sinun asiasi eivät ole oikealla tolalla.\"\n\nHelmi kalpenee, alkaa vavista ja pysähtyy auki levitetty nenäliina\nkädessään keskelle lattiata.\n\n\"Mi... mitä te oikein tarkoitatte?\" sopertaa hän.\n\n\"Mitäkö tarkoitan!\"\n\nSaaren emännän ääni on enemmän kihisemistä ja vinkumista kuin\nkiljahdusta.\n\n\"Mitäkö tarkoitan!\" parkaisee hän toisen kerran. \"Et kai sinä ole niin\nvastasyntynyt, ettet sitä itsekin älyäisi.\"\n\nTässä se nyt oli. Maailma tummenee Helmin silmissä, menee aikaa,\nennenkuin hän saa kootuksi malttinsa voidakseen edes jotakin vastata.\n\n\"Se ei ole mahdollista\", sanoo hän sitten kuiskaamalla.\n\n\"Mahdollista! Mutta kuka... kenelle...!\"\n\nSaaren emännän raivolla ei ole rajoja. Mutta Helmi on nyt saavuttanut\nmielenmalttinsa. Sen verran hän älyää, että _vielä_ on syrjäisen\nmelkein mahdoton mitään huomata. Se on johonkin perustuvaa epäluuloa,\nmutta varmaa ja — totta epäluuloa.\n\n\"Sano minulle heti\", huudahtaa äiti kiivaasti, \"kenelle sinä... Voi\ntaivas!\"\n\n\"Te olette sairas, äiti\", vastaa Helmi rauhallisesti ja maanitellen.\n\"Te olette sairas ja tarvitsette lääkäriä. Minä menen soittamaan.\"\n\n\"Lääkäriä! Sinä tarvitset lääkäriä ja sinusta hän saa ottaa selon! Ja\npoliisia vielä lisäksi!\"\n\nNyt Saaren tyttären silmät leimahtavat ja poskille syttyvät punaiset\ntäplät.\n\n\"Joskin niin olisi\", sanoo hän harvakseen ja hammasta purren, \"niin\nminkä yksi köyhä, oppimaton poliisi sille mahtaisi! Mutta kun ei ole!\"\n\n\"Sinä... ulos, mene paikalla tiehesi ja käske isäsi tänne!\"\n\nHelmi ei enää rupea vastustelemaan. Hän kiertää välikamarien ja salin\nkautta vierasporstuaan ja menee sieltä ylös omaan huoneeseensa.\nPorstuassa ollessaan hän kuulee, kuinka ovi käy ja isä menee äidin luo.\nHän vavahtaa, mutta yhä hän uhmaten pitää päätään pystyssä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta kun hän pääsee lämpimään, kodikkaaseen huoneeseensa, hänen\nhermovoimansa pettävät ja hän vaipuu itkien levitetylle vuoteelleen.\n\nEi tästä enää mitään tule. Pois hän täältä tahtoo. Hän lähtee jo ensi\nyönä Nikun luo, kyllä he tulevat toimeen.\n\nMutta voiko hän lähteä, olematta äitinsä murhaaja. Ja maailma on niin\nkylmä ja kavala, nytkin siellä sataa kylmää, kosteaa räntää ja tie\nasemalle on pitkä.\n\nErehdys. Oli jo herennyt satamasta räntää, ilma oli pakastunut ja\ntaivaalla vilkkuivat kirkkaat tähdet.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nKun Saaren isäntä illalla kiipeää tyttärensä kamariin, on hän\nhuolestuneen ja tuskastuneen näköinen. Helmi on jo sytyttänyt lampun\nja hänen kasvonsa ovat kalpeat ja itkettyneet. Hän ei kuule oven\nkäyntiä ja, kun hän äkkiarvaamatta näkee isänsä takanaan, kiljaisee hän\npelästyksestä ja vetäytyy kokoon aivan kuin isä aikoisi häntä lyödä.\n\n\"Mitä säikkyilet. Ei kai sinulla ole huono omatunto?\"\n\nHelmi pelästyy yhä enemmän. Mutta Saaren Juhani ei ole lainkaan lyövän\nnäköinen, vaan valitsee paikan ja istuu pitkän tovin äänettömänä.\n\n\"Äitisi on siellä kovin huonona\", sanoo hän vihdoin. \"Lääkäri määräsi\nsille jotakin rauhoittavaa. En tiedä, mitä se oli.\"\n\nHelmillä ei ole mitään vastattavaa.\n\n\"Oliko teillä jotakin sanan vaihtoa?\" kysyy isä vähän ajan kuluttua.\n\n\"Ei. Mutta äiti kuvittelee kaikenlaisia ja kiihoittaa itseään suotta...\nja sitten käy niinkuin käy.\"\n\n\"Helmi. Sinä tiedät niinkuin minäkin, ettei äiti ole pitkä-aikainen\nkeskuudessamme... Oliko se jotakin siitä Suontaan pojasta ja sinä\nvastasit ynseästi.\"\n\n\"En minä muista, mitä se oli. Olen nyt itsekin kipeä.\"\n\n\"Se on ikävää. Tarvittaisiin äitisi hoitamisessa, mutta pitänee ottaa\nhoitaja muualta.\"\n\nIsä on taas vaiti. Olisiko äiti kertonut, — niin, miksei olisi, on vain\nodotettava, mitä tulee.\n\nVihdoinkin:\n\n\"Äiti jutteli, vielä tohtorin tultuakin, käsittämättömyyksiä, enkä\nmitenkään tahtonut saada häntä olemaan vaiti.\"\n\nNyt, nyt se tulee välttämättömyyden pakosta. Paras, kun nyt olisi\nmahdollisimman kaukana täältä. Mutta Saaren Juhani on taas aikansa\nvaiti. Sitten hän luo surullisen katseen tyttäreensä.\n\n\"Sellaisia asioita puheli, että minua oikein kauhistutti. Mutta sairas\non sairas ja minä tiedän kyllä, mitä minun pitää uskoa ja mitä ei.\"\n\nEikö nyt olisi selvintä langeta polvilleen, tunnustaa kaikki ja, pyytää\nanteeksi ja sitten lähteä. Mutta koko Helmin olento on kuin herpautunut\nja ajatusvoima turtunut. Hän istuu vain paikallaan ja silmät katsovat\nsuoraan eteen.\n\n\"Jos minä lähtisin pois — joksikin aikaa\", aloittaa hän viimein\nneuvottomasti.\n\n\"Ei, se olisi vain pahennukseksi. Koettaisit sen sijaan jollakin\ntavalla sovittaa.\"\n\n\"Niin, mutta miten?\"\n\n\"En osaa sitä sanoa. Sinun itsesihän se pitäisi parhaiten tietää. Me\nolemme, äitisi ja minä, aina katsoneet parastasi emmekä ole tähän\nmennessä kylläkään saaneet kokea epäkiitollisuutta ja kunnioituksen\npuutetta puoleltasi.\"\n\nIsä nousee niinkuin sanottavansa sanonut. Mutta ovelle tultuaan hän\nvielä pysähtyy ja kääntyy ympäri.\n\n\"Oliko teillä puhetta siitä, siitä...?\"\n\nHelmi arvaa kyllä, kenestä on kysymys.\n\n\"Ei ollut\", vastaa hän.\n\n\"Se on hyvä. Koeta sinäkin unohtaa joutavuudet.\"\n\nTaas hän empii, ennenkuin jatkaa:\n\n\"Lopettaisit sen kirjepuuhankin. Jos muistaa, niin, kun aika tulee,\nmuistaa muutenkin. Saattaa sinulle kirjoitella, vaikka toinen jo onkin\nkärryillä. Tiedetään ne sällimiehet ja kaupunkipaikat.\"\n\nPainaa oven jälessään kiinni ja menee portaita alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana yönä ei Helmi saa unta silmiinsä ja vielä päivän valjetessa\nhän makaa valveillaan. Hänestä tuntuu kuin koko maailma olisi sekaisin\nja kun hän yön kuluessa ei olisi ajatellut yhtään selvää ajatusta.\n\nJa kuitenkin hän on olevinaan selvillä yhdestä asiasta. Sarkan Nikolai\nei saa häntä enää rakastaa, hänen täytyy siis häntä vihata. Mutta ketä\nhän, Helmi, pettää: itseään, Nikuako vaiko kaikkia, koko maailmaa.\n\nAh, Nikolai, minä olin sinulle kuin köyhän miehen ainoa lammas, joka\nvietiin. Sinulla ei ollut edes vanhempia, omasi olin vain minä, siinä\nsuhteessa olit minua samalla kertaa onnellisempi ja onnettomampi. En\nvoi tulla luoksesi haudan yli, mutta sittenkään älä unohda minua. Ellet\nrakasta, niin vihaa, kun vaan muistat.\n\nNäin hän aikoo kirjoittaa, muttei kirjoita mitään — toistaiseksi.\nTulkoon nyt, mitä tulee.\n\nAamulla, kun hän menee tupaan, ovat hänen kasvonsa yhäkin kalpeat ja\nväsyneet, mutta katse on teräksinen ja kirkas ja hän antaa määräyksiä\nniin lyhyesti ja täsmällisesti, että väki säpsähtää ja katsoo häneen\nkummeksien.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nSaaren Helmi odottelee eikä hän itsekään tiedä, mitä hän odottelee,\nmutta jotakin vaan, joka pakosta on tuleva. Hänen hermonsa ovat\npaatuneet, hän on valmis vastaanottamaan mitä muuta tahansa kuin\nhäpeän ja siihen kuuluvat ihmisten katseet. Sarkan Nikolaille on\nhän kirjoittanut, pyytänyt häntä olemaan työssä ja touhussa, mutta\nkirjoittamaan harvemmin. Kirjeet herättävät huomiota, oli hän sanonut.\nEikö työ ole surun paras lääke? kysyi hän itseltään vaatiessaan Nikulta\nyhä enemmän ja enemmän työtä. Sillä jos Nikolai rakasti häntä niin,\nniinkuin hän uskoi, niin suuri oli se suru, joka oli Nikua kohtaava.\n\nMutta kun kerran Niku on ollut mies minut ottamaan, niin kai on mies\njättämäänkin, ajattelee hän ja sydän tahtoo itkeä, mutta hän pakottaa\nsilmänsä kyynelettömiksi.\n\nOlenko minä hullu? kysyy hän itseltään viedessään kirjeen postiin ja\ntoteaa tylysti:\n\nEn, vaan minuun on mennyt pahahenki, perkele.\n\nItse hän ei kuitenkaan niin ollut tahtonut. Hän oli tahtonut olla\nrehellinen ja hän oli tahtonut olla kokonainen, mutta hänen oli\npidettävä kunniassa neljäs käsky eikä hän saanut ehdoin tahdoin saattaa\näitiään hautaan.\n\nJa hän vartoo. Antaa nyt tulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllat ovat pitkät ja ilmat käyvät yhä kylmemmiksi. Helmi istuu\nkamarissaan ja tulet uunissa ja lampussa palavat kauan. Eikö nyt jo ala\nolla maatamenon aika, lähimain.\n\nMutta portaissa kuuluu askelia, askelmat narisevat. Olisiko joku\ntytöistä tai isä? Vaan mitäpä he täältä hakisivat. Nyt koputetaan\novelle. Kukahan! Hän on ihmeellisesti vieraantunut entisistä\ntovereistaankin.\n\n\"Sisään!\"\n\nJa sitten:\n\n\"Sinäkö siinä taas. Aina sinä osaat valita sellaiset merkilliset\nvierailu-ajat.\"\n\nValo huikaisee Suontaan Heikin silmiä.\n\n\"Anna anteeksi\", pyytää hän, \"en voinut olla enää tulematta.\"\n\n\"Olet sinäkin. Mutta istu nyt kiireimmäksi aikaa. Mitähän ihmiset\noikein ajattelevat, kun tällaisella ajalla tulit?\"\n\n\"Ei minua kukaan nähnyt. Olen jalkaisin liikkeellä ja kun näin valon\nkamaristasi ja vierasporstuan oven auki puikahdin sisälle kenenkään\nhuomaamatta.\"\n\n\"Se on sisälle, mutta entä ulos.\"\n\nNuori mies painaa katseensa alas. Helmin mielikuva hänestä ei ole\nollut erehdyttävä. Siinä on suoruutta, rehellisyyttä ja omalaatuisensa\nkomeuttakin. Mutta... Helmi karkoittaa ajatuksen luotaan ja puree\nhuultansa. Nyt Suontaan Heikki kohottaa katseensa ja katselee häntä\nrukoilevasti.\n\n\"Ja senkö asian takia sinä tulit?\" kysyy Helmi hymyillen.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta etkö sinä, poika parka, käsitä, että maineeni kärsii\ntällaisesta. Ensin kolkuttelet aittani takana, niin että koko maailma\nsaa sen tietää ja sitten hiiviskelet kamariini. Ei reilu kosiomies\nsillä tavalla kulje.\"\n\n\"Vaan enhän voi oriilla reippaasti ajella pihaan saamaan rukkasiakaan.\nPitäähän minun toki saada edes aavistus siitä, mitä minulla on\nodotettavissa.\"\n\nHelmi hymyilee ensi kerran pitkästä aikaa ja hänen hampaansa\nvälkähtelevät lampunvalossa.\n\n\"Ahaa, sinä tarkoitat, että meidän sitä ennen täytyisi, niinkuin\nsanotaan, pitää seuraa.\"\n\n\"Ei\", sanoo poika ujosti, \"tahdoin vain saada selon siitä, huolitko\nminusta.\"\n\n\"Vai niin. Mutta tässä on kysymys muustakin asiasta: rakastatko minua.\"\n\n\"Olen sen jo kerran sinulle sanonut.\"\n\n\"Tahdon todellakin muistella, että kuiskuttelit minulle jotakin\nsentapaista oven takaa.\"\n\nSuontaan Heikki hengitti kiivaasti, hänen poskensa saivat hehkua ja\nhänen silmänsä leimusivat.\n\n\"Älä tee pilkkaa, Helmi\", huohotti hän, \"sen takia, että olen ujo\nja saamaton. Sillä minä en ole tällaisissa asioissa ennen kulkenut,\nminulla ei ole tottumusta. Kuule Helmi, minä en ole sen laadun miehiä,\nettä voisin lakkaamatta, vuosikausia, juosta jälessäsi ja mahdollisissa\nja mahdottomissa tilaisuuksissa kuiskata: Helmi, Helmi, minä rakastan\nsinua. Mutta sen tahdon sanoa sinulle, että siitä asti, kuin ylimalkaan\nolen tiennyt, mitä rakkaus on, on se kohdistunut sinuun, sen sanon\nvieläkin eikä se muuksi muutu, vaikka elävä saatana olisi.\"\n\nHelmi nousi seisomaan. Hän oli käynyt kasvoiltaan aivan valkeaksi.\n\n\"Muistatko sinä, mitä sanoit?\" kysyi hän nopeasti.\n\n\"Muistan.\"\n\n\"Sinä sanoit: vaikka elävä saatana olisi.\"\n\n\"Minä sanon sen vaikka vieläkin.\"\n\n\"Mutta et kai sinä tahdo, että piru on siunaamassa meidän\navioliittoamme!\"\n\nNyt Suontaan Heikkikin kavahti seisomaan ja tarttui Helmiä käteen.\n\n\"Helmi\", sanoi hän hengittäen raskaasti, \"sanoitko sinä: avioliittomme?\nTuletko sinä? Rakastatko sinä — edes vähän?\"\n\nSaaren Helmi on jo rauhoittunut. Hän ei tunne mitään, hänen hermonsa\novat kuin puuta, mutta hänen aivonsa ovat toiminnassa ja hän harkitsee,\nharkitsee.\n\n\"Poika rukka\", kuiskaa hän laskien kätensä hänen päälaelleen, \"enhän\nminä tiedä ja kuinka minä voisinkaan näin äkikseltään mitään tietää,\nmutta minä tahdon koettaa...\"\n\nSe onkin Suontaan Heikille kylliksi. Hän sulkee Helmin syliinsä,\nsuutelee hänen huuliaan, silmiään, kaulaansa. Ja Helmi sallii sen\ntapahtua. Se ei ollenkaan häiritse hänen rauhaansa. Hän pysyy vain\nsyrjästäkatsojana ja tekee havainnoita asioista, jotka — kuuluvat\nasiaan. Ei ikimaailmassa hän olisi uskonut, että Heikki Heikinpoika\nSuontaa voisi olla noin kiihkeä ja intohimoinen.\n\n\"Sinä et tule katumaan, Helmi\", kuiskaa poika, \"minä teen sinut\nonnelliseksi, vaikka mikä olisi...\"\n\n\"Vaikkako mikä olisi!\" keskeyttää Helmi tyynesti ja soinnuttomasti.\n\n\"Vaikka mikä olisi ja teen vaikka väkisin.\"\n\n\"Kuule, Heikki, minä panen kaikki mieleeni, kaiken, mitä sanot ja ehkä\nmuistutan sinua siitä joskus.\"\n\n\"Pane, muistuta. Voi, Helmi, vuosikausia olen tätä ajatellut,\nvuosikausia olen itsekseni aprikoinut, uskallanko...\"\n\nToisen nuorekas, rehellinen into lämmittää Helmiä. Ah, kunpa poika\ntietäisi, mutta ei, ei saa edes ajatellakaan. Täytyy olla tyyni ja\nharkitsevainen. Ja aika kuluu Helminkään sitä huomaamatta ja valot\nSarvalan kylässä ovat jo aikaa sitten sammuneet.\n\n\"Kuulehan nyt, poika\", sanoo hän äkkiä kylmästi ja hyydyttävästi.\n\"Miten sinä aiot päästä täältä pois?\"\n\n\"Hoh! Minä osaan kyllä mennä hiljaa. Ja sitäpaitsi: minä tulen huomenna\nhevosella takaisin, — isäsi puheille, alakertaan.\"\n\nHelmi hymähti.\n\n\"Tarkoitatko, ettei sen poismenon kanssa niin väliä olekaan?\" kysyi hän.\n\nPoika lensi punaiseksi.\n\n\"En\", vastasi hän. \"Mutta vuosia olen sinua ajatellut enkä ole luoksesi\npyrkinyt kuin sen yhden ainoan kerran. Ja silloinkin vain puhellakseni.\"\n\nHelmi miettii, yhä vain miettii ja silmissä palaa tuli, joka voisi\nkammottaa Suontaan Heikkiä, jos hän sen huomaisi.\n\n\"Ihmiset eivät saa saada tietää, että olet ollut täällä yömyöhällä\",\npuhuu hän viimein matalasti ja ikäänkuin neuvottomana kääntäen\nkatseensa pois. \"Alhaalla voivat vielä valvoa äidin kanssa. Parempi,\nettä menet viiden vaiheilla tai hiukan sitä ennen. — Lupaatko maata\nlattialla rauhallisesti?\"\n\n\"Voi, Helmi, minähän tulen kuitenkin huomenna takaisin. Älä vaadi\nsellaista, jota en voi luvata tai anna minun mennä.\"\n\n\"Sinä et voi mennä sen syyn takia, josta jo kerroin.\"\n\nSuontaan pojan posket hehkuivat ja silmät olivat kuin verhon takana.\n\n\"Kyllä minä koetan\", kuiskasi hän, \"mutta anna kun suutelen sinua\nensin.\"\n\n\"No, suutele, mutta käännä sitten selkäsi, että saan riisuutua.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLamppu sammuu, tunnit alkavat kulua. Helmin ajatus valvoo, mutta ruumis\nja hermot ovat kuin turruksissa. Ah, ei uskalla ajatellakaan sitä, mitä\ntahtoisi. Tämä on kauheata.\n\n\"Helmi\", kuuluu kuiskaus lattialta.\n\nMutta Helmi ei vastaa ja aikoja kuluu, jolloin kuuluu vain kahden\nihmisen hengitys.\n\n\"Helmi\", kuuluu uudelleen, \"nukutko sinä.\"\n\nSaaren Helmi painaa luomensa lujemmin kiinni ja kääntää kylkeään.\n\n\"Saanko minä tulla luoksesi?\"\n\nEi vastausta. Helmistä tuntuu kuin hänen ajatuksensa olisivat matkojen\npäässä täältä ja vain hänen eloton ruumiinsa makasi sängyssä. Hän\ntuntee, kuinka kuumat huulet koskettavat hänen kasvojaan, kuinka\npeitettä nostetaan ja kuinka hänen asentoaan muutetaan eikä hän tee\nliikettäkään mitään torjuakseen. Sitten hän kuin kaukaa kuulee oman\näänensä:\n\n\"Hyvä Luoja, Heikki, mitä sinä oikein teet?\"\n\nMutta minkä pitää tapahtua, se tapahtuu.\n\nVasta sitten hän havahtuu, nousee istumaan ja sytyttää kynttilän. Ja\nhänen silmänsä ovat uhkaavat ja hänen äänensä värisee kun hän sanoo:\n\n\"Tiedätkös, mitä teit?\"\n\nSuontaan Heikki on kalpea ja totinen eikä hän voi muuta kuin sopertaa:\n\n\"Minähän rakastan sinua ja, niinkuin sinä olet minun, niin olen minä\nsinun.\"\n\nVaan Helmi heittäytyy suulleen vuoteelleen ja alkaa itkeä, itkee\nsuonenvedontapaisesti ja taukoamatta niin että hartiat vavahtelevat.\n\nMutta mitä hän itkee, — sen tietää vain hän itse.\n\n\n\n\nXV\n\n\nPäivän valjetessa ei Helmi tahdo voida ottaa kuvastinta käteensä. Mutta\ntäytyy, on pakko tehdä se, vaikka käsi enemmän kieltää kuin toinen\nkäskee.\n\nOnko se sama Saaren Helmi kuin ennen, joka nyt katselee häntä\nkiiltävästä pinnasta, vaikeitten kehysten keskeltä. Ensin Helmi\nperäytyy ja laskee kuvastimen syrjään, mutta ottaa sen heti uudelleen\nkäteensä. Ellei uskalla itseään katsella, niin mitä sitten!\n\nKasvot ovat harmaankalpeat, — entä sitten, ulkonakin on taivas harmaja\nja alakuloinen.\n\nSilmät ovat ilmeettömät ja niitä ympäröivät siniset renkaat, — niin,\ntakanahan onkin valvottu yö.\n\nHuulet ovat ikäänkuin käyneet kovemmiksi ja verettömämmiksi, — sen ne\nvoivat tehdä vähemmästäkin tuskasta ja jännityksestä.\n\nJa pienemmistä ja lyhytaikaisemmistakin mielenliikutuksista saattaa\nvartalo saada lyhistyneen, kuluneen leiman.\n\nMutta antaa olla. Helmi naurahtaa oneasti ja laskee peilin lopullisesti\npois. Näinpähän on tahdottukin.\n\n\"Hyvin, hyvin kelpaan Suontaahan\", ajattelee hän. \"Kaikki eivät\nkelpaisi paremmankaan näköisinä.\"\n\nKun hän nyt antaa ajatuksensa kääntyä Sarkan Nikolaihin, on tämä\nniinkuin kaiken ulkopuolella. Niku, mitä hän oikeastaan menettää?\nRyhdittömän, huonon ihmisen. Niku kenties suree aikansa, ellei heti ala\nvihata, mutta tuhannet mahdollisuudet ovat hänellä jälellä.\n\nEntä hän itse, Helmi, mitä hän menettää? Uskon ihmisyyteen ja\nomaan voimaansa. Mutta hänkin voittaa sentään jotakin: saa varman\ntulevaisuuden ja hyvän maineen. Ja kun aika kuluu niin ehkäpä hän oppii\ntämän lisäksi älyämään, ettei talontyttö, vaikkapa kaksinkertaisesti\nlangennutkin, sittenkään oikein sovellu sällimiehelle ja että\nsellaisella useimmiten kaikesta huolimatta on paremmatkin ottajansa.\n\nEikä Saaren Helmi tunne omaa nauruaan, kun hän naurahtaa,\najatellessaan, mitä Suontaan Heikki lopulta on voittanut:\nhuononpuoleisen naisihmisen, joka lisäksi on häntä verisesti pettänyt,\nmutta lohdutukseksi jonkun verran maata, rahaa ja tavaraa. Eivätkö\nSuontaat ole sen suunnan väkeä, että osaavat lohduttautua silläkin.\n\nSilmänräpäykseksi Helmi jäykistyy ajatellessaan Heikkiä: näinkö hän\nvastaa toisen vilpittömään rakkauteen. Mutta samassa hän keikahduttaa\npäätänsä taaksepäin. Niin täytyy ollakin, niin on tahdottu ja kuka\nmenee takaamaan toisen tunteiden aitoutta ja vilpittömyyttä!\n\nNyt hän alkaa olla valmis. Hän huuhtelee kasvonsa huolellisesti\nkylmällä vedellä, pukeutuu ja menee alas. Vieraseteisessä isä hänet\npysähdyttää.\n\n\"Minusta tuntui kuin joku olisi sieltä tullut aamuvarhaisella\", sanoo\nhän.\n\nHelmi punastuu korviaan myöten, mutta voittaa heti itsensä.\n\n\"Ei se varhaista ollut\", vastaa hän tavattoman kovasti ja\narkipäiväisesti. \"Ihmiset liikkuivat jo tuvassa ja pihallakin.\"\n\nIsä liikahtaa kuin tahtomattaan askeleen tytärtään kohti. Korvapuusti\nei tällä hetkellä ole varsin kaukana.\n\n\"Vai niin\", virkahtaa hän sitten jääden odottamaan.\n\n\"Suontaan Heikki se oli. Tuli nousun aikana ja äsken lähti.\"\n\n\"Vai niin\", tulee taas, mutta puhujan kasvoista ei huomaa, että uutinen\nhäntä ilahduttaisi.\n\n\"Kävi kysymässä, että saako hän tulla isänsä kanssa päivällä.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Ja minä vastasin, että kun asiat niin päin näyttävät olevan, niin\neihän siinä muu auta.\"\n\nHelmi aikoo mennä sisälle, mutta isän katse pidättää häntä. Helmi\nsäpsähtää sitä katsetta, siinä on melkein kammoa.\n\n\"Ihmiseksi sinä synnyit\", sanoo Saaren Juhani viimein, \"ja ihmiseksi\nsinua on koetettu kasvattaa, mutta nyt en tiedä, vaikka olisit kotoisin\nhelvetistä.\"\n\n\n\n\nXVI\n\n\nSuontaan vanha isäntä on saita ja laiha ja saituuttaan kai hän onkin\nlaiha. Hänen silmänsä ovat pienet ja tihruiset ja hänen äänensä kuin\nkitisevän saranan. Housujenkin takamustat hänellä aina riippuvat\nvelttoina ja puku hänellä useimmiten on alapuolella keskinkertaista\nolevaa laatua, mutta silti hän tietää arvonsa ja tahtoo, että muutkin\nsen tietävät.\n\nMutta kun hän nyt harmajana syystalven päivänä ajelee poikansa\nkanssa kotiin Saaresta, on hän kuin puulla päähän lyöty eikä hänen\nihmettelynsä löydä rajoja. Hän on odottanut pieniä kestejä, hymyileviä\nnaamatauluja ja sen sellaista, mutta näin nyt on käynyt: Saaren Juhani\non omissa puuhissaan eikä tule näkyviin ollenkaan ja morsian vastaa\njuuri ja juuri sen verran, mikä on välttämätöntä. Ainoa, joka näyttää\ntyytyväiseltä ja onnelliselta, on emäntä, mutta sekin on kai — kuka\ntietää — koko loppuiäkseen sänkyyn tuomittu.\n\nEi ota Suontaan isäntä tätä käsittääkseen. Hyvä, että tuli vaan asia\nmyönteiseen suuntaan toimitetuksi.\n\n\"Ei näytty paljon merkitsevän\", vikisee hän pojalleen. \"Anna, jos\nolisi pitäjässä parempia ollut, niin ei muuta kuin ajele koreasti vain\nkotiisi, ajele pois!\"\n\nPoika ei nähtävästi kuuntele isänsä puhetta, murahtaa vain jotakin\nepäselvää niinkuin kohteliaisuudesta tai velvollisuudentunnosta.\n\n\"Minä jo mennessämme ajattelin\", jatkaa äijä, \"että puhun nyt koko\nasian valmiiksi loppuun asti...\"\n\n\"No, tulihan se puhutuksi\", tokaisee poika väliin.\n\n\"Tuli niinkuin tuli. Mutta minä ajattelin puhua niin, että sinä olisit\npäässyt Saareen kotivävyksi. Meillä kun on jo sellainen entuudestaan ja\nSaarikin alkaa jo tulla vanhaksi ja tarvitsee hyvinkin apulaisen...\"\n\nPojan äänessä soi hieno iva, kun hän vastaa:\n\n\"Vai olitte te ajatellut niin pitkälle.\"\n\n\"Niinpä. Mutta menepä siinä juttelemaan, kun Saaren Juhani ei pidä sen\nvertaa arvossa, että tulisi näkyvillekään.\"\n\n\"Ajatteli kai\", sanoo poika samaan tapaan kuin äsken, \"että kahden\nkauppa, kolmannen korvapuusti.\"\n\nSuontaan ukko ei pitkään aikaan vastannut mitään. Hänestä oli koko\nkohtelu Saaressa ollut ällistyttävää, tuskinpa, että juuri ja juuri\nvastata viitsittiin. Paitsi emäntä tietenkin, mutta sehän olikin aina\nollut sellainen pitkälle ajatteleva ihminen. Mietteissään hän sivaltaa\nhevosta nopeampaan juoksuun rosoisella ja jäätyneellä, lumen hyvin\nvähän peittämällä tiellä.\n\nMutta isän puheet olivat saaneet pojan ajatukset käyntiin. Ne olivat\nuinuneet onnessaan viime tunnit, nyt ne heräsivät.\n\n\"Asia on niin\", virkahti hän, \"että jokainen nai itselleen. Kun minä\nmenen naimisiin, niin otan vaimon itselleni enkä teille. Onko selvä?\"\n\nUkko hellittää ohjaksia ja luo pienillä tihruisilla silmillään häneen\nkysyvän katseen: Mikä siihen nyt meni?\n\n\"Jos miniä on teille mieleinen\", jatkoi poika, \"niin sehän on sitä\nparempi asia. Mutta ellei sattuisi olemaan, niin sitä ei voitaisi\nauttaa.\"\n\n\"Häh! Mihin sinä oikein tähtäät? Kuka sen on sanonut, ettei Saaren\nHelmi olisi meille mieleinen.\"\n\n\"Siitähän juuri onkin kysymys ja minähän jo sanoin, että sitä parempi.\nMutta mitä te siihen sitten sekoitatte kotivävyyttä ja sen sellaista!\"\n\n\"No mutta saa kai sitä katsoa eteenpäin asioita.\"\n\n\"Saa kai, mutta minä katson nyt itse omat asiani.\"\n\n\"Katsot, mitä katsot\", murahti ukko puoleksi itsekseen. \"Nulikka olet\nniin ikäsi kuin järkesikin puolesta.\"\n\nPoika kuuli kaiken, muttei ollut kuulevinaan, jatkoi vain kuin muina\nmiehinä:\n\n\"Ellemme me Helmin kanssa mahdu Suontaahan, niin en minä rupea liioin\ntunkeilemaan Saareen. Ettäs sen jo valmiiksi tiedätte! Ellei kaksi\ntervettä, rakastavaista ihmistä, jotka osaavat tehdä työtä, elä missä\nmaailman kolkassa tahansa, niin sepä sitten on ihme.\"\n\nTämä on Suontaan vanhalle, kitsaalle äijälle aivan uutta oppia eikä\nhän voi käsittää, mistä hänen poikansa on saanut sellaista päähänsä.\nVarmuuden vuoksi hän ohimennen kysäisee:\n\n\"Sinä meinaat, että olisit ottanut Helmin, vaikka se olisi ollut tyhjä\nkuin... kuin ravistunut saavi?\"\n\n\"Niin.\"\n\n95\n\nSilloin vanha, laiha Suontaa tulee siihen johtopäätökseen, että tämä\nnyt sitten on sitä rakkautta. Ja hyvä on, että se osui Saaren Helmiin.\n\nMiettiväinen hän on, kun hän kääntää hevosen taloon vievälle tielle.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nEi näy arkinen viihtyisyys menestyvän Saaren talossa. Ennen siellä\naherrettiin ahkerasti aamusta iltaan ja illan tullen jokainen meni\ntyytyväisenä levolle. Päivä toisensa jälkeen kului tasaisena ja\nrauhallisena.\n\nMutta entä nyt! Tytär on miehelle menemässä, ainoa tytär kaiken\nlisäksi, tuleva vävy on niitä mieluisimpia ja talossa pitäisi siis\nolla iloa ja touhua. Vaan sen sijaan on talon elämä kuin pysähtynyt\nja asukkaista tuntuu ikäänkuin he vartioisivat toinen toistansa.\nHiiviskellään, supatellaan, katsellaan toisiaan syrjäsilmällä ja ollaan\nkuin odotettaisiin jotakin ikävää.\n\nIsäntä on aivan kuin hänellä ei olisi asian kanssa mitään tekemistä.\n\n\"Suontaan isäntä kävi täällä kosimassa Helmiä pojalleen\", kertoo emäntä\nja hänen kuluneet, jännittyneet kasvonsa loistavat ensi kerran pitkästä\naikaa.\n\n\"Vai niin. Mitäs Helmi?\"\n\n\"Lupasi\", vastaa emäntä äänen kuvastaessa riemua.\n\n\"Vai niin.\"\n\nSiihen se jäi ja isäntä menee askareilleen, niinkuin sen kummempaa ei\nolisi tapahtunut.\n\nEikä ole muuttunut Helmikään. Pitäisi olla iloinen ja onnellinen ja on\npäinvastoin kuin mieleen olisi tullut suru. Ei hänellä ole aiemminkaan\nollut väelle erikoisempia sanottavia, nyt pitäisi olla joku virkistävä\nsana silloin tällöin, mutta puhelahja näkyy tyyten loppuneen. Mitä\nkihlautumista se sellainen on.\n\nMuutamana päivänä sanoo Suontaan Heikki hänelle ujoisesti ja tapaillen:\n\n\"Isä on sellainen vanhanaikainen mies. Se oli ajatellut, että minä\ntulisin tänne niinkuin kotivävyksi, isällesi avuksi.\"\n\n\"Se on käsitettävää\", vastasi Helmi hyvin arkisesti. \"Teillähän on\nsiellä jo vävy entuudestaan ja tytär omasta takaa. Sinä, isäsi poikana,\ntietenkin lupasit yrittää.\"\n\n\"Vastasin, että ellemme, sinä ja minä, meille mahdu, niin en tungettele\nminnekään. Sanoin, että se nyt on kumma, ellei kaksi tervettä ihmistä,\njotka osaavat tehdä työtä, tule toimeen missä maailman kolkassa\ntahansa.\"\n\nHelmi kalpenee eikä voi vastata mitään. Mutta Suontaan Heikki ei ole\nmitään huomannut, vaan jatkaa:\n\n\"Se on sellainen, se isä. Mutta siihen se sitten jäi. Huomautin hänelle\nkerta kaikkiaan, että vaikkei sinulla olisi kotia eikä ryysyjäkään\nylläsi, niin... Mutta mikä sinun on?\"\n\nSaaren Helmi ei ollut voinut kuunnella enempää, vaan oli kätkenyt\npäänsä käsiinsä ja purskahtanut itkuun. Kuitenkin hän pian tointui.\n\n\"Ei se mitään ollut\", vastasi hän. \"Minusta vain tuntui niin oudolta,\nettä minua noin rakastat.\"\n\nJa hetken kuluttua hän lisää:\n\n\"Mene jo taas, Heikki. Olen todellakin hiukan huonovointinen.\"\n\nSiltä hän kylläkin näyttää. Sillä heti Suonpään Heikin mentyä vetää\nhän sormestaan kihlasormuksensa ja asettaa sen pöydälle, riisuutuu ja\nmenee vuoteeseensa. Mutta kauan aikaa lampun sammuttua kuuluu vuoteesta\nnyyhkytys ja nyyhkytysten väliltä valitus ja voivotus.\n\nSellaisia päiviä vietetään nykyisin Hirvikylän Saaressa. Elämä on\nlamassa ja surkastumaan päin, vain emäntä on, kuin rupeaisi hän\nvähitellen toipumaan. Tosin se on hetkellistä, puuskittaista ja itsensä\nkostavaa. Mutta joskus hän omin avuin ja suurella vaivalla nousee\nvuoteestaankin ja ilmestyy yhtäkkiä tupaan väen keskelle. Ja kun väki\nhäntä silmät pyöreinä ja voimatta sanoa sanaakaan katselee, sanoo hän\näänellä, josta ei tiedä, onko siinä katkeruutta vaiko leikillisyyden\ntapaista:\n\n\"Mitä siinä töllistelette? Kuolleistako luulitte minun nousseen?\"\n\nVälkkyvät, pistävät silmät katselevat vaanien joka soppea, sanat ovat\nhiljaisemmat kuin ennen, mutta yhtä tiukat ja täsmälliset. Pian hän\nkuitenkin on pakoitettu huohottaen menemään omaan huoneeseensa.\n\nVaan eräänä iltapäivänä käskee hän emäntäpiian mennä hakemaan taloon\nneulojan, Söterin Maijan ja hänelle jonkun avuksi. Alusta viikon jo\nsaisivat tulla.\n\nHumahdus käy läpi talon.\n\nNäin siis Saaressa alettiin valmistella häitä.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\n\"Kun et sinä koskaan käy talossa\", sanoo Heikin sisko kerran ollessaan\nSaaressa Helmin luona vieraisilla. \"Lienetkö koskaan käynyt meillä.\"\n\n\"Olen toki, vaikka taitaa siitä olla aikoja.\"\n\n\"Kävisit nyt. Eikö se kuulu vähän niinkuin asiaankin.\"\n\nHelmi hymähtää ja punastuu lievästi ja toinen käsittää sen väärin.\n\n\"Ei oikein tahdo olla aikaa\", vastaa Helmi viivytellen, ja Heikin sisar\nnyökäyttää ymmärtävästi.\n\n\"Arvaa sen\", nauraa hän.\n\nTosiasiassa Helmillä tällä kertaa ei ole mitään niin runsaasti kuin\naikaa. Hän ei kajoa mihinkään eikä tee mitään. Hänelle neulotaan,\nhänestä otetaan mittoja, hänen ympärillään hyöritään ja hän antaa sen\ntapahtua. Hän on antanut asian saada alkunsa ja nyt se menee kuin\nitsestään hänen tarvitsematta nostaa sormeaankaan sen auttamiseksi.\n\nMutta joskus hän pysähtyy ajattelemaan ja silloin häntä alkaa\nkauhistuttaa. Ulkoa, ikkunaruutujen takaa, katselee häntä musta ja\ntähdetön yö ja yön keskeltä kuin kavalat, irvistelevät kasvot. Mitä se\non? Henki salpautuu kurkkuun ja hän tahtoisi kirkaista, juosta alas ja\nkertoa kaikki, mutta joku voima pidättää häntä. Sen sijaan hän tarttuu\nkynään ja alkaa kirjoittaa. Siihen tulee verta ja tuskanhuutoa joka\nriville, muttei sitä, mitä pitäisi.\n\n\"Ole kärsivällinen kanssani, rakas Niku. Ehkä kaikki muuttuu piankin.\"\n\nEdellisen hän uskoo, jälkimmäistä hän toivoo, muttei usko. Askel on\notettu ja se on peruuttamaton.\n\n\"Älä vastaa\", lopettaa hän kirjeensä. \"Se vain pahentaisi asemaani.\"\n\nKuinka syvälle hän oli vaipuva ja millainen oli loppuratkaisu oleva.\nVai tuliko koko hänen loppuelämänsä olemaan jatkuvaa rangaistusta.\nHelmi ei uskalla sitä ajatellakaan, hän karkoittaa kaikki tarpeettomat\najatukset luotaan. Mistä hän saa siihen voiman? Kun hän öisin miettii\nasiaa, tulee hän siihen johtopäätökseen, että piru itse on häntä\nauttamassa.\n\nNytkin hänellä on kirje Nikolaille pöytäliinan alla. Pieni kohottaminen\nvain ja asia olisi selvä.\n\n\"Käy nyt katsomassa\", nauraa Suontaan Heikin sisar, \"että tiedät,\nminkälaiseen paikkaan joudut.\"\n\n\"Jos haluaisit niinkuin peräytyä\", jatkaa hän sitten.\n\nHelmi kohottaa katseensa ja näyttää siltä kuin hän ei käsittäisi, mistä\non kysymys.\n\n\"Heikkihän voi tulla tänne\", sanoo hän. \"Suontaassa kai on isäntiä jo\nkaksittainkin.\"\n\nTulevan kälyn silmät välähtävät tyytyväisyydestä.\n\n\"Arveletko, että niin olisi parempi?\" kysyy hän.\n\n\"Niin, en minä tiedä. Vaan ei kai teillä kolmea isäntää tarvita — eikä\nemäntää myöskään.\"\n\nTämän sai Suontaan Heikin sisar ottaa aivan miltä kannalta itse tahtoi.\nHelmiä tuskastutti jo pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi käydä\nSuontaassa. Vaikka hän oli mennyt näin pitkälle, niin niin pitkälle hän\nei kuitenkaan menisi: Suontaan seinätkin saastuisivat, jos hän astuisi\nniiden sisäpuolelle.\n\nMutta Heikin sisar on onnellinen. Hän nousee ja tekee lähtöä. Parempaa\nvaimoa ei hänen veljensä voisi saada, ei missään tapauksessa. Eikä hän\nvoi olla sanomatta sitä Helmillekin.\n\nJa Helmin tekisi mieli taas itkeä tai — kirota. Mutta hän ei tee\nkumpaakaan. Hänen olentonsa vain kuin jäykistyy ja käy elottomaksi. Hän\naikoo sanoa: \"älä ennen aikaa kehu\", muttei saa sanotuksi sitäkään.\n\nSulhasen sisar katsoo häneen ihmetellen.\n\n\"Älä nyt suotta sen asian kanssa itseäsi vaivaa\", kehoittaa hän.\n\"Miehelään sinä joka tapauksessa ennen pitkää olisit joutunut.\"\n\nMutta ne sanat eivät tehneet asiaa ollenkaan paremmaksi.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nKuitenkin Saaren Helmille tulee asiaa Suontaahan, ennenkuin hän\naavistaakaan. Miten siihen on tultu ja kuinka hän on saanut lähdetyksi,\nsitä hän ei muista. Kaikki on kuin pahaa unta, josta hän muistaa vain\npieniä yksityiskohtia eikä vallan tarkoin niitäkään. Nyt hän vain\nhuomaa istuvansa yksin reessä ja ajelevansa pitkin talvista tietä\npäämääränään Suontaa. Siinä kaikki. Mitä hän perillä tulee sanomaan,\nsitähän saa ajatella sitten, kun sinne ensin joudutaan.\n\nMutta jotenkin seuraavasti on tapahtunut.\n\nSaaren emännän kasvot käyvät aina luisevammiksi, aina kellertävämmiksi\nja hänen välkkyvissä silmissään viipyy kova, kysyvä katse. Helmistä\ntuntuu niinkuin se välkkyvä, kova katse seuraisi häntä aina hänen\npienissä puuhissaan ja kuin se puhkaisisi yön pimeydenkin pistäen\nja kiiltäen. Ja Helmi alkaa vieläkin enemmän pelätä ja säikkyä, hän\nkarttaa sen huoneen lähistöäkin, niissä äiti oleskelee eikä ole\nkuulevinaan, kun häntä kehoitetaan sinne menemään tai kutsutaan\nkuulemaan jotakin asiaa.\n\nPuolenpäivän aikana muutamana päivänä hän kiipeää kamariinsa. Hän\non menettämäisillään tajuntansa, hän luulee, että hänen edessään\non harhanäky. Miten tämä voi olla mahdollista, millä voimalla äiti\non päässyt tänne? Vaan mahdoton on mahdollista. Siinä seisoo hänen\näitinsä, Saaren emäntä, ja kädessään hänellä on äsken kiinni liimattu\nkirjekuori.\n\nHelmi kirkaisee kauhusta.\n\n\"Antakaa sen olla\", huutaa hän.\n\nJoku ratkaisu on nyt peruuttamattomasti tulossa. Saaren emäntä ei\nsäikähdä, eipä edes hämmästy, hän laskee vain kirjeen takaisin pöydälle\nja iskee tyttäreensä katseen, jossa on vihaa ja inhoa.\n\n\"Ryssän lutkia oli kyllä minun tyttö-aikanani\", sanoo hän viimein\nkoleasti, \"mutten minä luullut, että niitä vieläkin olisi.\"\n\nHelmin jäsenet jäykistyivät ja posket käyvät kylmiksi. Tässä olisi\ntarvittu vain joku ymmärtävä, hellä sana ja hän olisi vaipunut\npolvilleen ja sulanut kyyneliin. Mutta edessä oli vain jäinen kallio,\njota yksikään auringonsäde ei lämmittänyt.\n\n\"Te tiedätte kyllä\", vastasi hän, \"että vain teidän takianne olen\nuhrautunut.\"\n\nSe oli enemmän särähdys kuin nauru, joka nyt pääsi Saaren emännältä.\n\n\"Uhrautunut!\" toisti hän ja sitten taas: \"Uhrautunut! Kuule, — sillekö\nsinä olet raskaana?\"\n\nHelmi kovettuu yhä. Hän on aikeissa vastata: \"Se ei kuulu teihin\", tai:\n\"Sama kenelle, itse saan siitä vastata.\" Mutta se olisi ollut melkein\nsamaa kuin myönnytys, joka tapauksessa siinä vastauksessa olisi ollut\ntotuutta. Hänen aivonsa toimivat kiihkeästi punniten asioita myötä ja\nvastaan ja arvioiden mahdollisia seurauksia. Viimein hän keikahduttaa\npäätään taaksepäin ja luo äitiinsä uhmaavan katseen.\n\n\"En\", tulee huulilta hiljaa, mutta varmasti.\n\nVaan Saaren emäntä ei näy paljoa välittävän siitä, mitä tytär sanoo.\n\n\"Kaikkea minä uskoin\", virkahtaa hän, \"mutten minä sentään uskonut\nsinua huoraksi.\"\n\nMaailma väikkyy verenpunaisena Helmin silmissä. Hän kirahtaa ja\npolkaisee jalkaansa.\n\n\"Jumal'auta sentään!\" huutaa hän vimmastuneena. \"Pitäkää huoli omista\nsynneistänne ja antakaa minun jo olla rauhassa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJotenkin tähän tapaan oli siis tapahtunut.\n\nOliko tämä sitten unta vai totta?\n\nTotisinta totta se oli ollut. Kun hän virkosi, makasi hän suullaan\nlattialla. Äiti oli poissa, — kuinka hän oli päässyt? Ja tiesivätkö\nihmiset alhaalla mitään! No niin, jos tiesivät, niin yhdentekevää.\n\nPäivä tuntuu jo kallistuvan illaksi ja huoneessa hämärtää. Helmin\najatuksen juoksu on nyt tyyni ja kirkas. Hän tuntee miltei viihtyvänsä\nsiinä suullaan lattialla ja kiinnittää huomionsa aivan toisarvoisiin\nasioihin. Kuinkahan kauan hän tässä oikein on mahtanut maata, kun jo\nalkaa hämärtää? Kas, miten matto vastaa lämpimältä, ennen hän ei sitä\nole huomannut. Ja hän alkaa tarkastella maton väriä, sen loimia ja\nkuteita.\n\nRaskaana, hän saa lapsen. Niin hän se sanoi ja niin se on, minne siitä\npääsee. Sarkan Nikolaille hän saa lapsen ja Heikin kanssa hän menee\nnaimisiin. Eikö se ole naurettavaa.\n\nEikös ulkona alakin jo tähdet kiilua? Nekin loistavat ja välkkyilevät,\nmutta eri tavalla kuin äidin silmät. Sillä niistä, äidin silmistä,\nkatselee vain leppymätön tuomio, vaan tähdille on samantekevää, mitä me\npuuhailemme. Vaikkapa sitten tulisimme raskaiksikin ilman aviovuodetta.\nTaas paukahti pakkanen nurkissa. Ei, paras tästä on mennä levolle.\n\nSinä yönä Helmi nukkui raskaasti ja vavahtelematta.\n\nJa nyt hän on matkalla Suontaahan. Aamulla hän ei ollut asiaa ollenkaan\najatellutkaan, mutta nyt hän on jo matkalla. Hän meni vain tupaan ja\nsanoi ilman muuta:\n\n\"Valjastakaa hevonen.\"\n\n\"Jaha\", vastaa penkillä istuva renki. \"Pitäisikö lähteä kyytiin?\"\n\n\"Ei. Minä ajan kyllä itse.\"\n\nKaarteessa hän oli katsahtanut taakseen ja huomannut, miten\nikkunaverhot äidin huoneen ikkunoissa oli vedetty syrjään. Hirvijärvi\noli jo jäässä, mutta tuolla ja täällä näkyi pitkulaisia mustia\npaikkoja. Kuka se olikaan, joka oli täyttä laukkaa ajanut sulaan? Helmi\nantaa vauhdin hiljetä ja silmäilee järvelle. Eikö hänellekin olisi\nniinkuin asiaan kuuluvaa kääntää oikealle ja ohjata sulapaikkaa kohden.\nNiinhän ne tapaavat tehdä. Antaa mennä vaan täyttä laukkaa ja keskellä\npäivää, ihmisten avuttomina katsellessa ja huudellessa toisilleen.\nTerve vaan sitten kanssanne.\n\nAjatus on repäisevä ja tavallaan se viihdyttää Helmiä, mutta sitten hän\nkiihottaa hevosen uudelleen raviin. Mikä tässä oikeastaan on hätänä, —\nmutta sulaan mennyt ei koskaan ole palannut kertomaan, minkälaista on\nsenjälkeen kun vesi on huljahtanut ylitse ja pinta taas tyyntynyt.\n\nTalvinen kalpea aurinko paistaa ja lumi kimmeltelee. Joku tuttava tulee\nvastaan, katsoo ihmeissään ja pysähtyy.\n\n\"Ptruu, hevonen. Päivää!\"\n\n\"Päivää — päivää. Minä tässä, että minne se Saaren tytär niin korskuvin\nhevosin.\"\n\n\"Sulhasiinpa vain.\"\n\n\"Vaiko vain! Milloin niitä häitä saadaan?\"\n\n\"Tiedä, saadaanko ollenkaan.\"\n\n\"Älä nyt.\"\n\n\"No, leikillä sijansa. Käydäänhän nyt katsomassa, kannattaako\nmeikäläisen mennäkään.\"\n\n\"Kannattaa sekä mennä että vaikka tuoda tullessansa.\"\n\n\"Nähdäänpä sitten. Terve vaan.\"\n\n\"Hyvästi. Onneksi olkoon.\"\n\nViheriästä metsästä kääntyy tie Suontaan aukealle. Ai, tällainenko\ntämä huudettu Suontaa vain olikin. _Vain_. Laaja, matala ja harmajan\nja likaisen näköinen rakennusryhmä, suuri niinkuin pieni kylä. Mitä ne\nniin sitä pitävät verrattomana, eihän sitä mitenkään, ainakaan ulkonäön\npuolesta, sovi edes verrata Saareen. Kun Helmi ajaa pihaan ja joku\nrenkimies rientää ottamaan haltuunsa hevosta, pitää hän sitä aivan\nasiaan kuuluvana.\n\n\"Älkää panko sitä talliin\", sanoo hän. \"Palaan aivan pian takaisin.\"\n\nÄänessäkin on jotakin kilahdusta Saaresta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Niin, sitten minulla olisi vähän kahdenkeskistä Heikille.\"\n\nNäin hän sanoo, näennäisesti rauhallisena ja tyynenä. Vanhemmat\nnyökäyttävät päitään, niinkuin että \"niin ainakin, arvaahan sen,\ntoimitelkaa te vaan asioitanne\". Ja menevät. Taaskaan Helmi ei saa\nselvää siitä, miten hän on läpäissyt tämän kaiken. Hän on kätellyt\ntulevia sukulaisiaan, kertonut voinnista kotona, juonut kahvia ja\npuhellut asiallisia ja asiattomia. Suontaan äijä oli kitissyt huonoa\naikaa ja kaikennäköistä muutakin, ja Helmi oli laukaissut kuin\nkirkkaalta taivaalta:\n\n\"Ajattelinkin, että eiköhän olisi paras siirtää kaikkea hiukan\ntuonnemmaksi.\"\n\nHän oli nauttinut nähdessään, miten muut silminnähtävästi säikähtivät,\ntulivat totisiksi ja miten Suontaan ukon ohuet huulet mutruilivat, kun\nhän mielessään sorvaili jonkunlaista selitystä, tietysti mahdollisimman\nkömpelöä. Helmi oli siristänyt silmiään ja katsellut ukkoa pitkään ja\näänettömästi. Se katse olisi voinut hyvin merkitä: Mitä sinä äijä siinä\noikein tahdot, mitä sinä siinä vikiset ja mitä sinä rupeat pilaamaan\nasioita.\n\nTunnelma oli kieltämättä ollut nolo ja kiusallinen, ja talon tytär\noli kiukusta punainen katsellessaan isäänsä! Mutta se oli sentään\ntasoittunut ja nyt Helmi istui kahden Heikin kanssa.\n\n\"Niin se nyt sitten on, Heikki\", aloitti hän.\n\nPoika säikähti ja astui askelen lähemmäksi.\n\n\"Mitä sinä tarkoitat\", kuiskasi hän, \"mikä on ja miten?\"\n\nHelmi laski irti hänen kätensä ja työnsi hänet luotaan.\n\n\"Istu nyt rauhassa ja kuuntele äläkä menetä malttiasi.\"\n\nMutta Suontaan poika käy yhä hätääntyneemmäksi eikä aiokaan istua.\n\n\"Sano nyt\", änkyttää hän, \"et suinkaan sinä tahdo... tahdo eroa...\"\n\nHelmin täytyy naurahtaa.\n\n\"En tiedä\", vastaa hän, \"mutten tiedä myöskään, tuleeko häistä mitään.\"\n\n\"No — sano!\"\n\n\"Sinun pitäisi itse arvailla.\"\n\n\"Voi, kuule, en minä osaa, en tiedä, enkä haluakaan. Mutta vaikka mikä\nolisi, niin minä en päästä sinua.\"\n\n\"Minä olen raskaana.\"\n\nPoika katsoo häneen hetkisen silmät seisoen ja ilmeettömänä. Mutta\nsitten hän heittäytyy tytön kaulaan, suutelee häntä ja puristaa häntä\nitseänsä vasten.\n\n\"Rakas, rakas\", hokee hän, \"nyt minä uskon...\"\n\n\"Oletko hullu\", sanoo Helmi, yrittäen irtautua. \"Mitä sinä oikein\ntarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitan? Sitä, että nyt varmasti uskon, että olet minun.\"\n\n\"Etkö sitä sitten ennen ole uskonut?\"\n\n\"Olen ja en. Minusta on kaikesta huolimatta tuntunut, että olet minusta\nniin kaukana ja että voit mennä, koska tahansa.\"\n\n\"Miten sinusta siltä on tuntunut?\"\n\n\"Selitä sinä, en tiedä\", vastasi poika ja lisäsi alakuloisesti:\n\"Vaikkeihän sinun ole pakko huolia minua nytkään. Et sinä ole niitä.\"\n\nHelmin valtaa taas samanlainen jäykistys, jollainen häneen usein on\nmennyt ja silmänräpäyksen ajan tuntee hän olevansa kaukana huoneesta.\nMutta hän palaa pian takaisin, ja kun hän luo katseensa Heikkiin,\nnousevat hänen silmiinsä kyyneleet. Hän säälii poikaa sydämestään,\nmutta siihen sekaantuu muuta myöskin. Ja taas hän säpsähtää ja inhoaa\nitseään ajatellessaan, että se ehkä voisi olla rakkautta.\n\nEnsi kerran hän nyt suutelee nuorukaista ja painaa hänen päänsä\nolkapäätään vasten.\n\n\"Huolinhan minä\", kuiskaa hän, \"mutta mitään häitä, Heikki, niitä emme\nvoi pitää. Ymmärräthän, miten minä voisin kantaa huntua?\"\n\n\"Lähdetään vihille vaikka tästä paikasta.\"\n\n\"Ei sillä taas niin hengen hätää ole, mutta pian meidän sinne on\nmentävä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEivät tiedä Suontaan asujamet, varmuuttako Helmin käynti jätti vaiko\nepävarmuutta, eivät tiedä vielä, mutta pian he saavat sen tietää.\n\nTaivas on korkea ja sininen, kun Heikki ajelee Helmin hevosta Saareen\npäin, ja tähdet vilkkuvat kirkkaina ja ystävällisinä.\n\n\"Jos jollekin vääryys tapahtuu\", ajattelee Helmi, \"niin Heikille\ntapahtuu verrattomasti suurempi vääryys. Voi taivas, millä minä voin\nsen edes joskus korvata.\"\n\nJa hän purskahtaa itkuun.\n\nMutta Suontaan Heikki käsittää väärin hänen itkunsa syyt, soimaa\nitseään ja kietoo kätensä hänen vyötäisilleen.\n\n\"Älähän nyt\", kokee hän lohduttaa, \"älä itke nyt. Kyllä tästä tulee\nhyvä.\"\n\nKun tulet alkavat vilkkua Saaresta, nousee hän reestä.\n\n\"Älä nyt vaan ajattele tyhmyyksiä\", sanoo hän jäähyväisiksi. \"Minä\ntulen huomenna sinua katsomaan ja järjestän asian.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Helmi tulee kotiinsa, menee hän suoraan äitinsä kamariin.\n\n\"Menemme Heikin kanssa lähiaikoina vihille\", sanoo hän tylysti.\n\nÄiti ei käänny häneen päinkään, katselee vain johonkin pisteeseen\nvastapäisellä seinällä.\n\n\"Niin ettette puuhaile mitään häitä\", jatkaa tytär samaan tapaan kuin\näskenkin.\n\nSaaren emäntä ei vieläkään vastaa mitään. Huulet vain vetäytyvät\ntiukemmin kiinni.\n\n\"Kuuluttamisestakin on jo huoli pidetty\", lopettaa Helmi ja kääntyy\nlähteäkseen.\n\nNyt Saaren emäntä rävähdyttää silmäluomiaan.\n\n\"Vai huoli se sinut\", sanoo hän. \"Minusta nähden ei olisi ollut väliä,\nvaikka olisit tehnyt lapsesi yksin.\"\n\n\"Miten niin?\" kysyy Helmi kuivasti.\n\n\"Eikös sen isäkin ollut yksin tehty?\"\n\n\"Ei\", vastaa tytär hyvin sävyisästi. \"Kaksihan sellaisiin hommiin aina\ntarvitaan. Pitäisihän äidin se tietää.\"\n\nKääntää selkänsä ja menee\n\n\n\n\nXX\n\n\nPitäjäläiset ovat odotelleet häitä, joita Saaressa kuuluu valmistellun,\nmutta niitä ei kuulukaan. Sensijaan saavat he jonakin päivänä tietää,\nettä Saaren tytär ja Suontaan poika ovat hiljaisuudessa pistääntyneet\nvihillä ja että Suontaan Heikki on muuttanut Saareen.\n\nYleinen ällistys. Mitä tämä nyt on ja mitä siinä on takana? Pitäjän\nisännät ja emännät heräävät kuin unesta ja hierovat silmiään.\n\nVihdoin saadaan selvityskin, Helmin asiat eivät ole oikein mallillaan.\n\nÄllistys kasvaa yhä suuremmaksi. Siitäpä asiasta ei ole halaistua tavua\nkuulunut ja mahtaneeko siinä edes olla perääkään. Helmi! Joka aina on\nollut vähin niinkuin enkelin kuva.\n\nMutta — ja nyt puheen sävy muuttuu — joskin nyt näin on käynyt, niin\nkylläpähän Heikin niinkuin Helminkin kunnia näkyy sen kestäneen. Itse\novat saaneet vastata ja hyvin ovat näyttäneet asiansa järjestäneen.\nVaikka eihän sitä, sen puolesta, mitenkään olisi uskonut...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaisina saapuvat puheet Helmin korviin. Ei hän niistä välitä,\ntiesihän hän, että puhumaan tultaisiin. Hän vain odottaa joka\nhermollaan, eikö puheisiin ala sekaantua muuta, mutta mitään ei kuulu.\n\nJoulu on jo mennyt vanhoine tunnelmineen ja päivät alkavat valjeta.\nMiten tämä joulun aika oikein on mennyt, sitä ei Helmi voi käsittää,\njos hän sitä oikein muistaakaan. Jotakin siinä on ollut vanhaa,\nturvallista ja kodikasta, mutta siihen oli koko ajan sekaantunut\naavistusta peloittavasta, joka armottomana pilkisti esiin alkavien\narkien takaa. Ei mitään tietoa Nikulta. Helmi melkein iloitsi\najatuksesta, että Niku ehkä muiden takia jo oli hänet unohtanut. Niin\nolisi helpompi ja paras. Mutta ehkä isä oli vain yksinkertaisesti\nkortin tai kirjeen hävittänyt. Sillä Niku ei voinut häntä unohtaa, hän\nvain teki työtä ja uurasti. Suuri rakkaus ei puhkea valitteleviksi\nsanoiksi. Jos sen on kärsittävä, niin se kärsii hiljaisesti.\n\nSaaren Helmi havahtuu. Mitä hän nyt tässä taas istuu mietiskelemässä.\n\nHeikki tulla tömistelee sisälle suurine saappaineen ja tyytyväisine,\nvilpittömine kasvoineen. Mutta ovelta hän jo kääntyy takaisin ja palaa\nuudelleen porstuaan harjaamaan pois liiat lumet. Hänen liikkumis- ja\nesiintymistavassaan on itsetietoisuutta ja varmuutta, niinkuin hän aina\nolisi ollut talossa, eikä Helmi saata olla sitä itsekseen ihailematta.\nVaan kun ajatus siitä, kuinka olisi voinut olla, tunkeutuu hänen\nmieleensä, karkoittaa hän sen väkivoimalla pois. Jotakin hän silloin\nmenettää itsestään, mutta sen kai onkin mentävä.\n\nEi hän myöskään rupea muistelemaan, kuinka tämä muutos on tapahtunut.\nJa mitä muistelemista siinä onkaan: hän oli siihen jo ennakolta niin\nväkevästi totuttautunut ja se oli tapahtunut hiljaa ja huomaamatta,\naivan kuin unta nähden. Hän seisoo rinnakkain Heikin kanssa papin\nvirkahuoneessa. Ulkona on jo hämärä ja hämärä on huonekin, lämmin,\npehmoinen ja hämärä. Siinä tulevat sitten sisään papin rouva,\nvanhahko, pyöreä nainen, ja hänen hiljainen, vanha renkinsä. Yhä vaan\nhiljaisempaa ja hämärämpää. Helmi pelkää itsekseen, että jokohan\nse sytyttää valot, mutta pappi siinä vain kävelee muutaman kerran\nedes takaisin, sanoo harvakseen jonkun hiljaisen sanan, joka hukkuu\nnurkkien pimeyteen, pysähtyy lopuksi heidän eteensä ja huokaa: \"Niin\nno...\" Siten se käy, hiljaa, niinkuin varkain, hän vastaa jotakin\ntahdottomasti ja koneellisesti, ja kun tullaan ulos, ollaan vihitty\naviopari.\n\nSen kummempaa ei ollut kotonakaan. Isä istuu tavallisella paikallaan\nja panee lehden sivuun, kun he tulevat. Juodaan kuppi kahvia niinkuin\nainakin, kun tullaan kauempaa, ja Heikki valmistautuu lähtemään\nkotiinsa. Saattaahan hän huomenna tulla hakemaan Helmin. \"Niin sitten.\"\n\nMutta Saaren Juhani miettii. \"Minnepä tästä enää lähdet\", sanoo hän,...\n\"tarvitaan kyllä tässäkin.\"\n\nEnempää hän ei sanonut ja siihen se sai jäädä. Eikä Saaren isäntä\nmillään tavalla sanomiaan perustellut. Hän muuttaa emännän kanssa\neteläpäätyyn, siellä on kolme kamaria, jotka sopivat aivan parahiksi.\nTässä jää tilaa yllin kyllin. \"Joo, niin se on. Hyvää yötä.\" Niin\nalkavat päivät kulua. Heti huomenista saa Suontaan Heikki seurata\nmukana ja käydä töihin. On ihmeellistä, miten ihminen näin yhtäkkiä\nvoikin perehtyä ventovieraaseen paikkaan. Vaikka onhan kyllä niin,\nettä paikkahan se on Suontaakin. Ehkäpä perehtyminen ja sitä seuraava\ntoiminta onkin veressä.\n\nEmännän puheille ei Saaren isäntä tytärtään eikä vävyään vie.\n\n\"Kun se nyt kävi noin\", sanoo hän ja katselee muualle.\n\nHän puristaa tapansa mukaan huulensa yhteen, mutta Helmiä vihlaisee,\nkun hän näkee, miten Heikki syyllisyydentuntoisena punastuu ja miten\nhän on aikeissa sanoa jotakin, muttei saa sanaa suuhunsa. Vasta isän\nmentyä Heikki kuin vihoissaan itselleen mutisee:\n\n\"Kyllä se olikin kurjaa, ettei sitä ajoissa huomattu.\"\n\nJa Helmi kuulee tämän, mutta hän ei anna kasvojensa värähtää eikä\npäästä kyyneleitä silmiinsä, ennenkuin Heikkikin on ulkosalla. Hän vain\nhuokaa, mutta se huokaus tulee raskaasta rinnasta ja on aitoa. Ah,\nkunpa senkin oppisi hillitsemään ja oppisi pian!\n\nKuitenkin Helmin on tavattava äitinsä ja hän on siihen tapaamiseen\nvalmistautunutkin. Miksikä enää paaduttaa itseänsä, on vain nöyryydellä\nja tyynesti otettava vastaan se, minkä on ansainnutkin. Sieltä voi\ntulla tylyä ja ankaraa, mutta mitä sieltä muuta voisikaan tulla. Äiti\non ankara ja äiti on rehellinen, mutta suurinta onnettomuutta hän\ntuskin kykenee tekemään vielä suuremmaksi. Ei suinkaan hän suin päin\nsyökse tytärtään turmioon ja häpeään. Helmi pysähtyy tähän ja puree\nhampaansa yhteen.\n\nSilloin hän näkeekin äitinsä edessään. Hän on menossa sisähuoneisiin,\nmutta toisen kamarin ovella hän peräytyy. Ne kasvot, jotka häneen\nkatsovat, kellertävät ja kalpeat, ovat äidin kasvot eivätkä kuitenkaan\nhänen. \"Tule sisään vaan!\" kuuluu ääni sanovan. Mutta Helmi ei liikahda\npaikaltaan. Ääni on matala ja masentunut ja tulee kuin maan alta.\nSilmät, jotka häneen katsovat ovat menettäneet välkkeensä ja niistä\nkatselee vain autius ja väsymys. Käsi lepää valkeana ja verettömänä\ntuolin käsinojalla. \"Tulin tähän hiukan istahtamaan\", sanoo äiti taas\nhiljaisesti, \"ainainen makaaminenkin väsyttää. Älä ollenkaan pelkää,\nvaan tule peremmälle.\"\n\nJa kun tytär astuu lähemmäksi, sivelee äiti hänen käsivarttaan ja sanoo\nhellästi:\n\n\"Tyttö-parka, tyttö-parka!\"\n\nEi muuta.\n\n\"Mitä sinä nyyhkit?\" kysyy Heikki tuvassa.\n\n\"Minä tapasin äidin\", vastaa Helmi.\n\n\"Yhä vain julmistunut? Kyllä se oli surkeaa...\"\n\nMutta Helmi ei vastaa, vaan vaipuu yhä hillittömämpään itkuun. Kun hän\nviimein nostaa katseensa, on miehenkin silmissä vesiä.\n\nTämä kaikki on jo takanapäin, tosin vielä aivan lähellä, mutta yhä\nhän vain istuu tässä ja ajattelee sitä ja muutakin — häntä, joka on\nkaukana. Kirjoissa puhutaan, että voidaan vetää paksu, musta viiva\nmenneen yli. Eikö hän voi sitä tehdä? Joskus tuntuu, niinkuin hän\nolisi sen tehnyt, yhtä usein, ettei voi sitä tehdä. Olihan hänelläkin\nomatunto ja ilman sitäkin, olihan hän rakastanut.\n\nHeikki on jo tarkastanut, ettei tuvassa ole väkeä ja kaatanut itselleen\nkahvia.\n\n\"Helmi\", sanoo hän sitten, istuutuen vaimonsa viereen, \"minä olen\nkuullut, että monet ovat miettimällä tulleet hulluiksi.\"\n\n\"Mutta enhän minä miettinyt. Istuin tässä vain ja odottelin sinua.\"\n\n\"Istuit vain ja odottelit minua!\" kertasi mies melkein äkäisesti. \"Sinä\nolisit voinut puuhata jotakin pientä sen ohessa. Monella on suurempi\nsuru kuin sinulla, jolla ei oikeastaan enää olekaan mitään surua, eikä\nheidänkään sovi ruveta sitä hautomaan. Sitä tehdessään he kuolisivat\nnälkään. Joo, mutta kun he tekevät työtä, niin surukin lieventyy.\"\n\n\"Puhutko tätä itsestäsi vai ovatko muut sen sinulle sanoneet?\"\n\n\"En minä tiedä, mutta pirukaan ei saa tehtyä tekemättömäksi ja kyllä\nelämä lopultakin on otettava sellaisenaan.\"\n\nMutta hän lievensi heti sanojensa vaikutusta, tarttui vaimoaan\nvyötäisiin ja kuiskasi hellästi toruen:\n\n\"Istut siinä silmät haileina ja joskus vetisteletkin. Ei sellainen\nsovi. Ison talon emäntä. Saattavat piiatkin pian nähdä.\"\n\n\n\n\nXXI\n\n\nPäivät ovat Helmille vaikeimmat. Askareet antavat tilaa ajatuksille\nja on aikoja, jolloin hän ei voi ajatuksiaan käskeä. Silloin hänestä\ntuntuu kuin väki katselisi häntä erikoisella tavalla, hän säikkyy ja\nluulee nurkista huonon omantunnon katselevan itseään. Mutta on toisia\naikoja, pitkiäkin, jolloin uhma palaa entistäkin jäykempänä. Niinkuin\nkerrankin, kun hän kuulee Suontaan äijän oven takana vinkuvan jollekin\ntoiselle vieraalle, jonka kanssa ovat sattumalta jääneet kahden:\n\n\"Se pelkäsi, se meidän poika, vuosikausia, että saako se tätä\nemäntäänsä vai eikö saa... Minä vain kiusasin ja yllytin, että kyllä\nsinä kans olet mies, sinäkin... Vaan näkyy se poika osaavan asiansa\njärjestää niin, että saakin...\"\n\n\"Voi, hyvä Luoja\", ajattelee Helmi, \"kyllä tunnut olevan hyvä sinäkin.\"\n\nEikä hän voi olla avaamatta ovea. \"Kyllä se niin on, appi-parka\", sanoo\nhän rauhallisesti, \"ettei niistä teidän Heikin hommista olisi mitään\ntullut. _Minä_ sen otin ja sillä hyvä.\"\n\nHelmi nauttii äärettömästi nähdessään Suontaan ukon siinä istuvan\nhäkeltyneenä ja kuin nuijalla päähän lyötynä.\n\n\"Äitiisi tullut, näemmä\", yrittää hän kääntää leikiksi, \"oven takana\nleikkipuheita kuuntelet.\"\n\n\"Minä kai saan omassa kodissani olla oven edessä tai takana. Tämä ei\nole Suontaa.\"\n\nSuontaan ukko hätääntyy silminnähtävästi. Hän ei enää yritäkään mitään.\nHän lähtee käydä köpittämään niinkuin on huvikseen tullutkin, ja vasta\nmyöhemmin Helmi huomaa, että olisihan hänet voinut kyydityttääkin\nSuontaahan.\n\nTällaiset puuskat pitävät jonkun aikaa pään pystyssä, mutta pian on\nkaikki taas entisellään.\n\nMutta vaikka Helmin unen laita on niin ja näin, ovat yöt kuitenkin\nrauhallisimmat. Ajatukset tosin harhailevat omia teitään ja pelko ja\nvavistuskin värisyttävät ruumista. Mutta Heikin selän takana on lämmin\nja turvallinen olla niinkuin olisi kaukana kaikkien ulottuvilta.\nIltaisin, maata mentyä, Heikki vielä lueskelee sanomalehtiä. Hän nostaa\npöytälampun viereensä tuolille, kääntyy kyljelleen ja lehti alkaa\nrapista hänen käsissään.\n\n\"Luenko mä sulle jotakin ääneen?\"\n\n\"Anna olla. Lue vaan itse.\"\n\nJoskus Helmi menee puoliuneen ennenkuin Heikki alkaa nukkua. Kun hän\nhavahtuu, on huoneessa jo pimeää. Toinen hengittää rauhallisesti ja\nraskaasti ja liikahtelee unissaan, sanoo välistä jonkun katkonaisen\nsanankin. Helmi ei voi olla tunnustelematta hänen kasvojaan ja Heikki\nherää.\n\n\"No, mitä sinä?\" kysyy hän unissaan.\n\n\"En mitään, minä vain valvon.\"\n\n\"Ummista silmäsi ja nuku.\"\n\n\"Kun ei nukuta.\"\n\n\"Hm.\"\n\nMies nukahtaa taas. Ihosta huokuu lämpöä ja omituinen lemu. Helmi\ntulee ajatelleeksi, että ne kai ne juuri ovatkin, jotka tuovat tuon\nturvallisuudentunteen, melkein onnea lähentelevän. Ja hän makaa taas\npitkät kotvat katsellen ikkunaverhon läpi kuvastuvan kuutamon leikkiä\nvastapäisellä seinällä.\n\nRakastaako hän Heikkiä vai rakastuuko hän häneen vähitellen, mutta\nvarmasti. Helmi ei uskalla tätä asiaa ajatella. Toiset kasvot, eri\nnäköiset, mutta yhtä luotettavat, astuvat silloin rinnalle ja hän\nalkaa vavista. Mutta hän oppii päivä päivältä yhä enemmän mieheensä\nluottamaan, ja kun hän on poissa, tuntee hän itsensä turvattomaksi ja\nyksinäiseksi ja kaipaa häntä.\n\nVaan entä jos Heikki saa tietää ja kun hän saa tietää...\n\nHelmin täytyy pimeässäkin sulkea silmänsä eikä hän pääse mielikuvansa\nloppuun. Hän painautuu kuin turvaa etsien mieheensä kiinni. Silloin hän\ntulee ajatelleeksi, että kaikki lopuksi on Jumalan kädessä ja ettei\nhän ole muuta kuin suuri ja kauhistuttava syntinen, joka ei uskalla\nrikostansa tunnustaa, vaan päivä päivältä paaduttaa itsensä.\n\nJa sillä hetkellä hän miestään kohden tuntee tunteen, jossa on\nrakkauttakin, mutta enemmän sentään kunnioitusta.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nNikolai kirjoittaa aivan yksinkertaisesti, että nyt on koti kunnossa\nja rahaakin on sikäli säästössä, ettei ensi hädässä tule pulaa. Eihän\nse koti tietenkään niin erinomainen ole, jollaiseen Helmi on tottunut,\nmutta kyllä siinä reilusti asuu. Sitten hän kysyy, miksei Helmi ole\npitkiin aikoihin kirjoittanut, — vaikka ehkä niin onkin ollut parempi.\nMutta viisainta on, ettei Helmi nyt vastaa ollenkaan, vaan lähtee\nliikkeelle, keritäänhän sitten puhella asioista, jotka ovat menneet.\nNythän, Nikun laskujen mukaan, alkaa Helmin aikakin jo olla käsissä.\nLopussa Niku valittaa, että Helmi näin on saanut odotella, mutta\nhyvä on, että viimeinkin päästään yhteen, ettei enää tarvitse olla\npeloissaan ja epävarmuudessa eikä enää koskaan erota.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellainen oli kirje, jotenkin lyhyt ja sanoiltaan vähäinen.\n\nMaa viheriöitsee jo, koivut ovat hiirenkorvalla ja väki kevättöissä.\nAurinko paistaa kirkkaana ja keltaisena ja äsken kulki Heikki pihan\nylitse jyvämakasiiniin antamaan rengeille siemeniä.\n\nAvara tupa on hulveillaan valoa ja tomuhiutaleet karkeloivat auringon\nvalossa. Hiillos pesässä on hiipumassa, sekin pitäisi saada palamaan,\nmutta joku piioista tullee pian.\n\nHelmi, Saaren Helmi, Suontaan Heikin emäntä, istuu pöydänpäärahilla\nkädet sylissään. Ja käsissä on eloton kirje, jossa puolitoista sivua on\ntäynnä suuria, mustia kirjaimia. Eivätkö nuo, nuo samanlaiset ja saman\nkäden piirtelemät kirjeet ennen uhkuneet valoa, lämpöä ja rakkautta.\nNyt ne ovat siinä mustina, totisina ja vaativina. Aivan niinkuin\njokaisen kirjaimen takaa tuijottelisi silmä, kysyvä, vaativa ja uhkaava\nsilmä.\n\nSuontaan Heikin emäntä tahtoisi laskea kirjeen kokoon, mutta käsi ei\nhalua tehdä tehtäväänsä. Ja silmät tuijottavat herkeämättä kankeita,\ntotisia rivejä.\n\n\"Voi, Nikolai, voi...\"\n\nEi hän nyyhkytä eikä edes huokaile, hän vain luulee niin. Hän vain\nkatselee kirjaimia, joiden takaa ruskeat, uhkaavat silmät kalpeitten\nkasvojen keskeltä iskeytyvät häneen.\n\nMies on rakastanut ja tehnyt työtä, hänen vartensa on ehkä käynyt\nkumaraksi ja hänen hiuksensa harvenneet. Ja hän on uskonut ja luottanut\nitseensä ja Helmiin. Yötkin on hän muuttanut päiviksi, jotta Helmin\nolisi hyvä ja jotta Helmi tulisi onnelliseksi. Mies on pitänyt\nlupauksensa, nyt olisi sitä myöten valmista. Lähde! Ei mitään eleitä,\nei mitään vetoomisia, — näin minä nyt vain olen koettanut laittaa.\nAutereiset, onnelliset päivät ovat takana, niin myös lemmenkuumat\nyöt, joita silloin seurasi kaihoisa, itkettävä aamu. Niin, ja mies on\nlupauksensa täyttänyt, täsmälleen niinkuin pitikin. Hän, Helmi, on\nmyöskin vannonut jotakin.\n\n\"Voi, Niku... rakas, näin sen nyt piti käydä...\"\n\nMutta Helmi ei sano mitään, ei hiiskahdakaan, ja jos niin olisikin,\nniin kuka häntä voisi kuulla. Ja jos kuulisikin, niin entäpä sitten, —\nhän, kaksinkertainen valapatto... Kuinka yksinkertaista sentään, kun\nnyt jälkeenpäin kuvittelee, olisi ollut pitää sanansa.\n\nRuskeat silmät kirjainten takana kadottavat surunvoittoisuutensa,\nkysymys ja sitä seuraava uhkaus tulevat yhä pelottavammiksi.\n\n\"Nikolai, Nikolai, minä olin huono ihminen ja minä pelkäsin... Anna\nanteeksi...\"\n\nKirkastuuko tuo katse, tuleeko se lähemmäksi.\n\n\"Ei, Helmi, et sinä niin huono ollut, olit vain heikko ja pelkäsit\nliiaksi... Katso, minä tulen ja vien sinut mukanani...\"\n\nHelmin silmäluomet värähtävät. Hyvä Jumala, ei, se ei saa tapahtua,\nei vaikka kuolema tulisi. Viimeinen villitys tulisi ensimmäistä\npahemmaksi. Ei kukaan takaa, vaikka veri vuotaisi, viaton veri.\n\nSaaren Helmi, Suontaan Heikin emäntä, vavahtaa ja ikäänkuin herää: eikö\nolisi parasta, että hän katoaisi, menisi pois...\n\n\"Niin, helvettiin jo ajoissa, varmuuden vuoksi...\"\n\nKuka puhui? Ei kukaan. Äänestä kuulosti kuin olisi se ollut äidin ääni,\nmutta hän on toisessa päässä rakennusta, ei pääse liikkumaankaan.\n\nEi helvettiin, ei...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko paistaa heleästi, lintujen laulu soi, ulkona on kevät. Puheen\nsorinaa kuuluu pihamaalta, joku helistelee avaimia.\n\nJa pitkät hetket kuluvat.\n\nKatsovatko nuo silmät taas häneen kysyvästi, kiiruhtavasti ja\nrakastavasti.\n\nNikolai, älä katso enää. Kuulun sinulle enkä voi kuulua. Unohda ja\nellet voi unohtaa, niin opi vihaamaan. Sinä kärsisit meistä kuitenkin\nvähimmän. Ja sitäpaitsi sinä olet mies.\n\nEttetkö voi vihata? Ah, minä en ole sinun rakkautesi arvoinen enkä\nmuidenkaan. Sinä teet minulle suurimman palveluksen, jos vihaat minua,\nminun on silloin helpompi.\n\nEttetkö voi! Katso, piruhan minussa asuu ja minä voin opettaa sinut\nvihaamaankin. Näin vain!\n\nJa Helmi kirjoittaa Sarkan Nikolaille näin:\n\n \"Hyvä Niku!\n\n Kyllähän itse ymmärrät, että se kaikki silloinen oli vain\n lapsellisuutta ja suurta erehdystä. Ja ymmärrät senkin, etteihän\n meistä olisi voinut mitään tulla. Minulla on jo mies, joka sopii\n minulle paremmin. Meidät vihittiin jo kuukausi sitten. Kyllä sinäkin\n sopivamman löydät. Älä kiusaa itseäsi enää äläkä kirjoita minulle.\n Hyvästi. Älä muistele minua pahalla.\n\n Nyt, Niku, nyt on elämäsi reilu ja vapaa. Unohda tai vihaa, se on\n paras, mitä voit Helmillesi tehdä ja Helmi kiittää sinua siitä\n haudassaankin.\"\n\nSuontaan Heikin emäntä on entisessä yliskamarissaan. Ei hän muista,\nmiten hän sinne on tullut eikä sitäkään, missä välissä hän on saanut\nkirjeensä kirjoitetuksi.\n\nNiin kuluu pitkiä hetkiä tiedottomuudessa, kunnes hän herää lattialta.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nSaaren rakennus on tosin tilava ja laaja, ääni ei suljettujen ovien\ntakaa kantaudu talon keskustasta päätyihin, mutta siitä huolimatta\nliikutaan talossa hiiviskellen ja varpaillaan. Huoneet on pesty ja\npuhdistettu, ilmassa on lysoolin- tai karboolin hajua.\n\n\"Kuinka siellä nyt on?\" kysyy Saaren vanhaemäntä mieheltään.\n\n\"Hyvin, hyvin kai siinä lopuksi käy\", vastaa isäntä. \"Niin se ainakin\nsanoi, tohtori.\"\n\nSaaren vanhaemäntä nousisi kovin kernaasti tytärtään katsomaan, muttei\npääse vuoteeltaan. Hän huokaa hiljaa ja ristii kätensä. Viimein hän\nkysyy:\n\n\"Mitä luulet ihmisten sanovan?\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Tästä kun se tuli näin aikaisin.\"\n\nIsäntä sytytti piippunsa ja mietti hetken.\n\n\"Sitäkö se sitten ihmisiin kuuluu\", vastasi hän vihdoin.\n\nNiinkuin ei kuulukaan. Ei ole heiltä pyytämistä ellei antamistakaan.\nHoidelkoot he vain omat asiansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöskin palvelusväki kuiskuttelee touhunsa ja hiiviskelemisensä\nlomassa, kuiskuttelee, mutta puhuu jo ääneenkin navetassa ja pihamaalla.\n\n\"Enkös mä sanonut?\"\n\n\"Että mitä sanoit?\"\n\n\"Sitä vain että vahinko se tulee viisaallekin.\"\n\n\"Niinkuin ei muilla nyt olisi silmiä päässä niinkuin sinullakin.\"\n\n\"Silmiä päässä... tietenkin. Mutta sanopa, olisitko ensi sanomalla\nuskonut, että Helmi — emäntä...\"\n\n\"Helmi kun Helmi ja emäntä kun emäntä. Ihminen se on niinkuin muutkin\nja syyhyttää sillä niinkuin muillakin.\"\n\n\"Anna olla ne meikäläisten syyhytykset, mutta sanos, missä välissä\nnuori isäntä ja Helmi sellaisissa muhinoissa! Oletkos nähnyt tai\nkuullut?\"\n\n\"Kolusihan se nuori isäntä siellä syystalvesta...\"\n\n\"Jaa, se on syystalvesta. Mutta se ei passaa rätinkeihin.\"\n\n\"Eikös se vanha isäntä sitten karhannut sitä pois Helmin lutin ovelta\nsyksyllä.\"\n\n\"Taisi. Mutta ennen sen on täytynyt tapahtua, — eikä ole puheita\nkuulunut.\"\n\n\"Osaavathan ne järjestää. Ja paljonko tuollainen niinkuin Helmikin,\njoka ei tee työtä, tarvitsee. Ei muuta kuin vähän viereen istahtaa,\nniin heti paksuna.\"\n\nLyhyt, tukahdutettu naurahdus. Sitten:\n\n\"Vaan entäs tällainen palvelusihminen. Saa siinä käydä yksi ja\ntoinenkin, vaan vahinkoa ei tule kuin vahingossa.\"\n\n\"Itse itsesi parhaiten tiedät.\"\n\n\"Tiedän kyllä, mutten taida sellaisia neuvoa, joiden pitäisi itse osata\nkonstinsa.\"\n\n\"Niin aina. Ja kun ei olisi vaan nuoren isännän ja Helmin puolelta\nedeltäkäsin harkittu koko homma.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesän tuntu on jo voittava. Vielä ei kesä varsinaisesti ole astunut\nesiin, mutta viileys on ilmasta kadonnut ja ruoho on kasvanut.\n\nHelmi on valkea ja veretön ja hänen huulensa pysyvät visusti\nsuljettuina. Synnytys on ollut repivä ja tuskallinen, hän muistaa\njotakin huudelleensa ja hourailleensa, muttei muista, mitä. Milloin\nmies töiltään ehtii, tulee hän vaimonsa vuoteen viereen ja kätilö menee\ntoisiin huoneisiin.\n\n\"Kuinka sinun nyt on?\" kysyy mies.\n\nMenee aikoja, ennenkuin Helmi vastaa, eikä hän silloinkaan avaa\nsilmiään.\n\n\"Kiitos, onhan se nyt parempi.\"\n\nMies huokaa itsekseen:\n\n\"Kyllä se olikin kamalaa... en olisi sitä sellaiseksi uskonut.\"\n\nHelmi pitää silmänsä edelleenkin suljettuina, niinkuin tahtoisi hän\nnukkua, mutta hän kuulee jokaisen sanan.\n\n\"Taisin olla niinkuin mieletön silloin\", kuiskasi hän.\n\n\"En minä saattanut kaikkea nähdä enkä kuulla... Et sinä ollenkaan\ntiennyt, kuka olit.\"\n\n\"Niin kai... tuskat panevat sekaisin.\"\n\nTaas hän on pitkän aikaa vaiti eikä voi ajatella. Kun hän on virkeämpi,\non hän melkein kiitollinen siitä, että on niin avuton, ajatukseton ja\nvoimaton. Hänelle saattaa nyt, hänen voimatta kohottaa sormeaankaan,\ntehdä mitä ikinä tahtoo.\n\n\"Minkä näköinen se poika on?\" kuiskaa hän taas hetkisen kuluttua.\n\n\"Kyllä se komea mies on\", toteaa mies reippaasti ja kysyy kuin\ninnostuen: \"Entä, kuule, mikäs me sille pannaan niinkuin nimeksi?\"\n\nHelmi puristaa huulensa yhteen ja hänestä tuntuu niinkuin viimeisetkin\nvoimat nyt olisivat lähdössä. Mutta kun mies katsahtaa häneen vastausta\nodottaen, huomaa hän, että vaimo on avannut silmänsä ja että ne\nkatsovat häneen kuin jostakin kaukaa, mutta ankaroina ja totisina.\n\n\"Nimeksi!\" kertaa vaimo kuin itsekseen. \"Sano minulle ensin yksi asia.\"\n\n\"Tietenkin minä sanon.\"\n\nMiehen äänessä kuvastuu hämmästys.\n\n\"Sano minulle sitten: tahallasiko sinä tämän teit? Toivoitko sinä tämän\ntulevan silloin, muistatko?\"\n\nMies häkeltyy yhä enemmän.\n\n\"Tietenkin minä toivoin\", vastaa hän, \"että meillä olisi poika. Sehän\non selvää. Vaikkeihän sitä osaa sanoa, että sitä niin juuri, sillä\nkohdalla...\"\n\n\"Annetaan sille sitten nimeksi Heikki.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun kätilö taas tulee, on vaimon kuume noussut, hän on melkein\nkuin tiedoton, hän vaatii lasta viereensä ja puhelee sanoja, joista\nkukaan ei parhaimmalla tahdollaankaan osaa asettaa toistensa kanssa\njärjelliseen yhteyteen.\n\n\"Se taisi tulla vähän niinkuin kesken?\" kysyy mies kätilöltä, johon\ntämä vastaa:\n\n\"Niin tuli. Mutta on se silti hyvin kehittynyt ja jää elämään.\"\n\n\"No, sehän se onkin pää-asia.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa lapsi kastettiin Heikiksi.\n\nMutta kas, eikö pidäkin äidin taas juuri ristiäisaamuna sairastua ja\nkaatua vuoteelle. Ei voi olla edes samassa huoneessa, missä ristiminen\ntapahtuu.\n\nJa lapsella on ruskeat silmät, — mistä se ne on saanut?\n\nRovasti ottaa nyt ja selvittää asian.\n\n\"Ruskeat silmät\", sanoo hän hitaasti ja pyyhkii lasejaan. \"Ne ovat\naivan luonnollinen asia, vaikkei isällä ja äidillä olekaan. Ellen minä\nmuista väärin, niin Suontaan vanhalla emännällä oli ruskeat silmät.\nEikö niin ollut?\"\n\n\"Minä muistan niin vähän isoäitiä\", vastasi Heikki.\n\n\"En minäkään aivan varma ole siitä. Mutta jostakin edellispolvesta ne\ntulevat. Sellaista sanotaan atavismiksi.\"\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nSyksy tulee tänä vuonna tavattoman aikaisin.\n\nEnsin se tulee aikaisten yökylmäin muodossa, joita aurinko päivisin\nkoettaa voimiensa mukaan korvata, mutta sitten se muuttaa tapojaan\nja heittäytyy sateiseksi, myrskyiseksi ja tuuliseksi. Se temmeltää\nvainioilla, metsissä ja puutarhoissa, kaataa huojuvat puut ja hajoittaa\nkuhilaita, jotka vielä sattuvat olemaan pelloilla. Se nostattaa\nHirvijärven veden yli äyräittensä, kohottaa talojen kattoja ja viskaa\nhuonosti kiinnitetyt veräjät tiepuoleen.\n\nSaisi tulla joku päivä, jolloin se osottaisi edes oireita\nhellittämiseen.\n\nMutta sitä se ei tee. Kuutamoisina öinä, jolloin ei sada, ajelee se\npilviä kuin levottomia varjoja pitkin taivaanlakea, kiljuu jonkun\nmökkiläisen uuninpiipussa, niin että asujain säikähtää, ristii kätensä\nja lukee varmuuden vuoksi vielä toiseen kertaan rukouksensa. Öljylamppu\non paras sammuttaa ja korjata pois ikkunan edessä olevalta pöydältä.\nEi ole lainkaan varmaa, milloin myrsky lyö huonosti asetetun ruudun\nsisään, lampun säpäleiksi ja antaa koko talon haihtua liekkeinä\ntuuleen. Vielä se ei sitä kuitenkaan tee. Se löytää jonkun tuuliviirin,\nvinguttaa ja rämisyttää sitä, niin että viiri lopulta epätoivoissaan\nirtaantuu salostaan, joka sitä vuosikymmenet on kunnialla kantanut ja\nviskautuu rämähtävästi maahan saaden kuulijat hätkähtämään.\n\nSaaren nuoren isännän vanhin poika ja perillinen parkuu. Se on terve,\nmutta levoton lapsi, joka vasta keskiyön tullen hetkeksi rauhoittuu.\nHelmi saa kannella sitä päiväkaudet ja käy laihaksi ja kuluneeksi,\njoskus isäntä tahtoo ottaa sitä käsivarsilleen ja hyssytellä sitä.\n\n\"Koetahan nyt nukahtaa hetkinen, Helmi\", sanoo hän, \"minä tässä nyt\nvuorostani...\"\n\nMutta Helmi ei tahdo. Eihän hänellä ole muuta työtä kuin tämä ja hän\njoutaa hyvinkin valvoa. Aina sitä päivisin on tilaisuus tunniksi tai\npariksi ummistaa silmänsä.\n\nUlkona ulvoo myrsky, milloin ulvoo, milloin aivan kuin ikkunan takana\nkohisee ja kolkuttaa kuin sisälle tullakseen. Mutta sisällä olijoita se\nei peloita. Sillä sisällä on tyyntä, lämmintä ja rauhallista. Helmistä\ntuntuu kuin se, mikä hänessä on raivonnut sisällä, olisi siirtynyt\ntemmeltämään tuonne ulos. Kuta enemmän myrskyää, sen parempi. Tästä\ntaimesta, joka hänellä on käsivarrellaan, kasvattaa hän hyvän ja jalon\nihmisen, joka suhteessa hyvän.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Huomenna pitäisi saada nukkua vähän pitkään\", sanoo hän Heikille,\n\"alan todellakin olla kovin väsynyt.\"\n\n\"Olenhan sanonut\", vastaa mies, \"että sinun pitäisi säästää itseäsi.\"\n\nLapsi on nukahtanut syvään uneen ja ulkona tällä kertaa on tyyntä ja\nrauhallista. Helmi vetää uudinta syrjään ja katsahtaa ulos, mutta ilta\non kuuton ja tumma, lukemattomat tähdet palavat taivaalla. Luonnossa on\nmustaa ja äänetöntä aivan kuin se odottaisi jotakin.\n\n\"Melkein kaameaa tuo hiljaisuus myrskyjen jälkeen\", sanoo Helmi vetäen\nuutimen paikoilleen.\n\n\"Olehan huoletta, kyllä se vielä alkaa uudelleen kun ennättää.\"\n\nHeikki on jo vuoteessa ja tutkii tulleita sanomalehtiä. Silloin tällöin\nhän lehtensä yli vilkaisee vaimoonsa ja sanoo jonkun sanan.\n\n\"Alahan jo joutua sieltä, ennenkuin poika herää, että saat edes\nmuutaman tunnin nukkua.\"\n\nVerkalleen Helmi riisuutuu, vaatekappaleen kerrallaan pudottaa yltänsä\nja miettii sitten taas. Kun hän siinä syrjäsilmällä vilkaisee mitään\naavistamatonta miestänsä, tulee hänen häntä hytkähdyttävän sääli. Hän,\nHelmi, sai uhrautua, tuo hyvä ihminen joutui uhriksi tietämättään.\n\nMitä Heikki tekisi, jos tietäisi? Helmi ei osaa sitä kuvitella, hän\nummistaa silmänsä pelkälle ajatuksellekin. Mutta hän tahtoo olla\nHeikille vielä nöyrempi ja kuuliaisempi vaimo kuin tähän asti. Näkeehän\nhän ja tunteehan hän joka hermollaan, että Heikki rakastaa häntä. Niin,\nmutta se toinen rakasti myöskin ja hänen on se lapsi, joka hengittää\ntuolla kopassaan.\n\n\"Hyvä Luoja\", ajattelee Helmi, \"onhan tässä jo rangaistusta tarpeeksi\nja vielä tulee sekin päivä, jolloin voin tunnustaa Heikille kaikki.\"\n\nNäin hän ajattelee, mutta pohjimmaltaan ei hän usko sitä itsekään.\nPäivät vain ovat menneet päivien jälkeen. Jos Heikki nyt aivan tyynesti\nja rauhallisesti sanoisi: \"Helmi, niinä tiedän, että tuo lapsi on sen\nNikun, joka täällä aikoinaan oli renkinä\", niin hän vastaisi: \"Se ei\nole totta. Kuinka voit päästää sellaista mieleesikään.\"\n\nSuontaan Heikki, Saaren isäntä, jää valvomaan, mutta Helmi nukahtaa\nkäsi arasti hänen kaulallaan. Ruumis on riutunut ja vaatii osansa,\nsielu sen taas havahduttaa hereille.\n\nKun hän herää, nukkuu Heikki rauhassa ja huone on aivan pimeä. Hänestä\nkuulostaa kuin puutarhassa rapisisi ja kuin olisi hän herännyt siihen,\nettä joku löi seinään.\n\n\"Heikki\", sanoo hän, \"joku liikkuu puutarhassa.\"\n\n\"Ole vait. Mikä siellä kuleksisi\", vastaa mies unisesti.\n\nMutta nyt lyödään uudempi kerta, kovasti, määrätietoisesti ja\nvaativasti. Helmi alkaa vavista, ja mies nostaa päänsä.\n\n\"Mikä perh...\", aloittaa hän.\n\nHän ei kuitenkaan pääse lauseensa loppuun. Ulkona on hiljaista ja\npimeää, sisällä on vielä pimeämpää. Silloin kajahtaa kuin veitsellä\nviiltäen läpi pimeyden:\n\n\"Panitko sinä sen nimeksi Nikolai!\"\n\nHelmi kiljaisee, sitten kuluu sekunteja, jolloin hän ei tajua mitään.\n\nMies nousee istumaan vuoteen reunalle ja haparoi sähkönappulaa. Mutta\nhän ei ehdi sitä löytää.\n\n\"Helmi!\" kuuluu toisen kerran. \"Panitko sille nimeksi Nikolai.\"\n\nSiinä on valitusta ja uhkaa ja raivoisaa ärjymistä. Ruudut rämähtävät,\non aivan kuin huutaja jo olisi sisällä huoneessa. Lapsi alkaa parkua,\nmutta Helmi ei voi sille mitään, hänen ajatuksensa ovat seisahtuneet,\nhän on kuin halvauksen saanut.\n\nHuone tulee yhtäkkiä valoisaksi. Mies on kavahtanut pystyyn, löytänyt\nnappulan ja on jo menossa herättämään renkejä. Seinältä tempaa hän\npyssyn mukaansa.\n\n\"Panitko sinä sille nimeksi Nikolai?\"\n\nNyt se tulee kuin hiljainen valitus, joka häipyy pimeyteen.\n\nHelmillä ovat veret pysähdyksissä. Niku on tullut takaisin, se tappaa\nminut. Tai sitten Heikki. Niin, se on oikein, tapahtukoon oikeus.\n\nVaikka voimat ovat poissa, tuntee hän äkkiä suurta selvyyttä ja\nrauhallisuutta. Hän kuulee, kuinka ulkona juostaan ja hälistään, mutta\nhän ajattelee vain, että pelastumistiet ovat nyt tukitut ja hänen\non selitettävä asia niinkuin se on. Ja hän tuntee olevansa siihen\nkyllin voimakas. Tehkööt sitten, mitä tahtovat, muuta hän ei ole\nansainnutkaan. Kun eivät vain lapseen kajoa, mutta sitä ne eivät tee.\n\n\"Tapahtukoon sinun tahtosi!\"\n\nHän aikoo jo nousta pukeakseen ylleen, mutta samassa Heikki astuu\nsisään ja asettaa taas pyssyn naulakkoonsa. Vaistomaisesti ja kuin\nitseään suojellen vetäytyy Helmi vuoteen nurkkaan ja luo mieheensä\nkysyvän, rukoilevan katseen, mutta kun Heikki kääntää kasvonsa häneen,\novat ne melkein iloiset.\n\n\"Onkin sitä kaikenlaista\", sanoo hän, vetäen housut jaloistaan. \"Ellen\nolisi omin korvin kuullut, niin en vieläkään uskoisi kummituksiin. Ei\njälkeäkään puutarhassa.\"\n\nHän aikoo tyynenä heittäytyä vuoteelle, mutta Helmi parahtaa itkuun.\n\n\"No, älähän nyt\", lohduttaa mies, kietoen hellästi kätensä hänen\nvyötäisilleen, \"pelästyy kai sitä toki vähemmästäkin. Tulet vain\nhuonommaksi.\"\n\n\"Voi, Heikki, voi...\"\n\n\"Koeta nyt vain rauhoittua ja nukkua, otetaan aamulla tarkempi selko,\njos saadaan.\"\n\nJa Helmi rauhoittuukin, näennäisesti. Hän istuu paikallaan ja tuijottaa\npimeyteen, mutta pitkälleen hän ei saa laskeuduttua. Ruumis on\nturruksissa, mutta ajatukset ovat käynnissä, sanat olisivat selvät,\nmutta suu kieltäytyy puhumasta. Hetket kiitävät, vaan samalla ne\ntuntuvat iankaikkisuudelta.\n\nTuvan puolella aletaan jo liikuskella, ja Helmikin valmistautuu\nmenemään sinne.\n\nMutta äkkiä siellä aletaan kirkua ja metelöidä. Helmin ja Heikin\nmakuuhuoneeseen vievä ovi lennähdytetään selälleen ja joku piika\nilmestyy ovelle peittäen kasvonsa käsillään.\n\n\"Tulkaa pian, isäntä ja emäntä\", huutaa hän itkunsekaisesti.\n\"Emäntäpiika on jo tainnoksissa.\"\n\nHelmi jähmettyy paikalleen, mutta Heikki kavahtaa pystyyn.\n\n\"No, mikä nyt taas\", ärjäsee hän.\n\n\"Herra Jeesus, se Sarkan Niku, joka oli täällä renkinä, on hirttänyt\nitsensä kuistinoven ulkopuolelle...\"\n\n\"Hä, jumalaut...!\"\n\n\"Joku lappu sillä on rinnassa, se on emännän kirjoittama...\"\n\nSuontaan Heikki syöksyy ulos.\n\n\"Jää tänne!\" karjasee hän piialle mennessään.\n\nHelmi ei kuule enää mitään, hän on kuin eloton kasa lysähtänyt\nlattialle.\n\nSaaren talon ovipielessä roikkuu tosiaankin Sarkan Nikolai, ja rintaan\non neulalla kiinnitetty Helmin viimmeinen kirje.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Heikki tulee sisään, on hänellä kirves kädessä ja hänen katseessaan\nkuvastuu tuli ja veri, mutta Helmiä ei saada millään virkoamaan. Vain\nkerran hän avaa silmänsä ja mainitsee erään lääkärin nimen, saman,\njonka luona hän oli käynyt, huomatessaan olevansa raskaana Sarkan\nNikolaille.\n\nSitten hän taas on pitkät ajat kuin kuollut.\n\n\n\n\nXXV\n\n\nHerra tohtori on kutsunut Heikin vastaanottohuoneeseensa.\n\n\"Tämä asia\", sanoo hän, \"kuuluisi kyllä oikeastaan papille eikä\nlääkärille.\"\n\nHeikki seuraa häntä vastahakoisesti. Hän on kolkko ja harmaja, hän\non parissa viikossa vanhentunut vuosia ja hän tuntee olevansa kuin\njääpuikko.\n\n\"Kuoleeko hän?\" kysyy hän istuutuen.\n\n\"Ei, ei ainakaan tähän tapaukseen\", vastaa tohtori verkalleen ja\nsytyttää sikarin. \"Joku olisi kenties voinut saada halvauksen tai muita\nseurauksia, mutta vaimonne näkyy olevan tavallista voimakkaampi.\"\n\nHeikki naurahtaa katkerasti.\n\n\"Niin kai.\"\n\n\"Mutta mielentilaan\", jatkaa tohtori välinpitämättömästi, \"tämä\ntietysti vaikuttaa, niin, voin kai sanoa: lähtemättömästi.\"\n\nSuontaan Heikki ei vastaa mitään, mutta hän ajattelee: \"Se vielä\npuuttuisi, ettei vaikuttaisi.\" Äkkiä herra tohtori kohottaa katseensa:\n\"Kuinka on\", kysyy hän, \"rakastitteko te vaimoanne?\"\n\nNyt Heikinkin katse ikäänkuin kirkastuu ja eräs ajatus välähtää hänen\nmielessään. Hän muistaa taas kirjelipun, vaimonsa kirjoittaman, joka\noli kiinnitetty ruumiin rintaan.\n\n\"Luuleeko tohtori, ettei se ole ollut niin vaarallista... se hänen ja\nsen vainajan välillä?\" kysyy hän.\n\nHerra tohtori ei emmi vastatessaan.\n\n\"Tahdon sanoa teille, että se suhde on mennyt niin pitkälle kuin\nsellainen ylipäänsä voi mennä. Lapsi, joka teillä on kotonanne, ei ole\nteidän.\"\n\nSuontaan Heikki on jo tähän ajatukseen tottunut, mutta hän ei tahdo\nsitä uskoa. Hänet oli kaksinkertaisesti petetty ja lisäksi hän oli\nvedetty vastaamaan toisen synneistä. Hän oli ollut yksinkertainen\nja tyhmä. Nyt puoli pitäjää häntä sääli ja toinen puoli hänelle\nnaureskeli. Silmät ovat pullistua ulos kuopistaan ja kädet puristuvat\nnyrkkiin, kun hän tätä ajattelee.\n\n\"Tiedän tämän asian jotenkin tarkoin\", jatkoi herra tohtori tylysti,\n\"sillä vaimonne kävi luonani huomatessaan, että oli raskaana sille...\nkas, kun en nyt muista hänen nimeään. Luullakseni vaimonne silloin\nhäntä rakasti...\"\n\nHeikki rykäisee, mutta se on enemmän karjaisemista kuin rykäisemistä.\n\n\"Jos herra tohtorilla on minulle jotakin asiaa vaimoltani\", keskeytti\nhän, \"niin olisin halukas kuulemaan sen mahdollisimman pian.\"\n\n\"Ehdimme kyllä tulla siihen\", vastasi lääkäri tyynesti. \"No niin, mies\nrakasti myöskin häntä, mutta heistä ei voinut tulla mitään, siinä oli\nkaikenlaista, jonka ehkä tiedättekin. Sitten tulitte te...\"\n\n\"Ja Helmi ajatteli, että kas siinäpä oikea aasi syntipukiksi...\"\n\n\"Hyvin mahdollista, että hän niin ajatteli, mutta luultavasti hän ei\nhakenut teitä käsiinsä, vaan te hänet.\"\n\n\"Ah, jospa tuon olisin tiennyt...\" mutisi Suontaan Heikki\ntuskallisesti, \"mutta minä rakastin häntä. Voin vaikka vannoa, herra\ntohtori, että ennen häntä en ollut kajonnut naiseen, tuskinpa paljon\nkatsonutkaan.\"\n\nLääkäri otti silmälasit nenältään, pyyhkieli niitä huolellisesti ja\nkatsoi sitten pitkistään mieheen.\n\n\"Ettekö siis kysellyt ollenkaan vaimoltanne hänen entisyyttään?\"\n\n\"Sellainen ei olisi juolahtanut mieleenikään.\"\n\n\"Mutta eikö teissä herättänyt ihmettelyä, että hän oli niin valmis\ntulemaan teille?\"\n\n\"Luulin — tai uskoin, olin niin tyhmä, — että hänkin rakasti minua.\nKatsokaa, herra tohtori, vuosikausia, vuosikausia olin häntä katsellut\nja ajatellut saamatta suutani auki. Ja tämän minä nyt sain.\"\n\n\"Olisitteko ollut onnellisempi, ellette olisi saanut mitään?\"\n\n\"Julkista häpeää ei ainakaan olisi tullut.\"\n\n\"Mutta häpeähän ei ole teidän.\"\n\n\"Ei minun! Kenen sitten? Mikä kakara tahansa voi osoittaa minua\nsormellaan ja sanoa naudaksi.\"\n\n\"Sitä teidän ei tarvitse ajatella. Mutta teillä on tilaisuus olla jalo.\nTottahan on, että sellainen ominaisuus ei nykyisin maksa kovinkaan\npaljon, mutta antaahan se sentään jonkunlaista sisäistä suuruudentuntoa\nja itsetietoa. Muutamat ihmiset hakemalla hakevat itselleen vihamiehiä\nsaadakseen olla heille ja maailmalle jalomielisiä.\"\n\n\"Kuulkaapas nyt, herra tohtori. Olen ollut kyllin jalomielinen\nantaakseni ruumiille kunniallisen hautauksen ja minä olen lisäksi\nniin jalomielinen, että annan vaimolleni kunniallisen eron. En tahdo\nhiventäkään hänen omaisuudestaan, kaiken, mikä hänellä on ollut, saa\nhän pitää. Se pitäisi minun puoleltani riittää.\"\n\n\"Aivan. Se on täysin riittävää. _Niinkään_ paljon, sanon minä, ei voi\njalomielisimmältäkään mieheltä odottaa. Entä mitä sitten aiotte tehdä?\"\n\n\"Tehdä työtä ja unohtaa.\"\n\n\"Sekin on oikein ajateltu. Ja nyt tulemmekin vaimonne asiaan. Hän käski\nminun vain puolestaan pyytää teiltä anteeksi kaikkea sitä tuskaa ja\nhäpeää, minkä hän on teille tuottanut. Kun hän toipuu, muuttaa hän\npoikineen jonnekin, ettei teidän tarvitse häntä nähdä ja elättää itse\nitsensä. Mutta hän pyysi minua rukoilemaan teitä puolestaan, että te\nviljelisitte hänen kotitaloaan.\"\n\n\"Saatanhan tehdä sen kotoani käsin.\"\n\n\"Niin, te itse parhaiten ymmärrätte, kuinka se edullisimmin tapahtuu.\"\n\nHerra tohtori nousi ja ojensi Suontaan Heikille kätensä. Nähtävästi\nhänen sanomisensa olivat jo loppuneet. Mutta kun Suontaan Heikki juuri\noli lähtemäisillään, niin hän taas hänet pidätti.\n\n\"Oletteko voinut valittaa rakkauden puutetta vaimonne puolelta?\" kysyi\nhän äkkiä.\n\n\"En. Mutta sehän on ollut välttämättömyyteen alistumista ja\nilmitulemisen pelkoa.\"\n\n\"Vaan minä tiedän, että hän nyt rakastaa teitä.\"\n\n\"Arvatenkin. Tätä ennen hänen oli pakko ainakin sanoa rakastavansa\nminua ja nyt se toinen kuoli hirteen.\"\n\n\"Se, jos mikään, on suuren ja epätoivoisen tunteen tunnusmerkki. Mutta\n_siitä_ ja kaikesta huolimatta vaimonne rakastaa teitä. Myönnän, etten\nsitä ollenkaan ymmärrä: kantaa toisen lasta ja rakastua toiseen. On\nkuitenkin asioita, jotka ovat tosia, vaikkei niitä voi käsittää. Ja\nminä edellytän, että vaimonne olisi voinut tarjouksenne hyljätäkin,\ntarkoitan, ettei hän ole niitä ihmisiä, jotka antavat pakon vaikuttaa\nitseensä.\"\n\nSuontaan Heikki muisti nyt yhtäkkiä jotakin, kaiken sen, mitä oli\ntapahtunut silloin kun hän ensi kerran kävi Helmin yliskamarissa. Hänen\najatuksensa menivät sekaisin ja hänen verensä joutuivat kiihdyksiin.\nSuonet tykyttivät ja poskille nousi polttava puna, hän aikoi sanoa\njotakin, mutta tohtori ehätti ennen häntä.\n\n\"Kun te menitte naimisiin\", kysyi hän, \"niin kummanko rakkauden varaan\nte sen perustitte, omaanne vaiko vaimonne?\"\n\n\"Omaani, luonnollisesti\", vastasi Heikki, kuulematta oikein itsekään,\nmitä vastasi.\n\n\"Ja sekö on loppunut nyt?\" kysyi tohtori uudelleen.\n\nSaaren isäntä, Heikki Suontaa, taisteli itsensä kanssa. Hän muisti ne\nmonet vuodet, jotka hän oli Helmiä vartioinut koko ajan peläten, että\njoku toinen hänet veisi, hän muisti senkin, kuinka hän oli itsekseen\nvannonut, että hän tempaa Helmin vaikka toisen sylistä. Kaikki tämä\nastui nyt ilmielävänä hänen silmiensä eteen ja yhä hänen verensä\nkuumenivat. Sitten hän kuitenkin muisti kaiken sen, joka äsken oli\nollut. Vielä kerran leimahti harmaista, uskollisista silmistä salama\nja vielä kerran puristuivat huulet yhteen ja kädet menivät nyrkkiin.\nMutta Heikki Suontaa oli lopultakin mies, hänen kasvojensa juonteet\nlaskeutuivat, ja kun hän pitkän ajan mietittyään puhui, oli hänen\näänensä tyyni ja rauhallinen. \"Sanokaa vaimolleni terveisiä, että kun\nhän on terve, niin tulen itse häntä hakemaan\", lausui hän. \"Koetamme\nsaada särkyneestä niin hyvän kalun kuin voimme, — onhan häntä jo\ntarpeeksi rangaistu.\"\n\n\"Niin\", jatkoi hän, ottaen lakkinsa, \"mikä tuomari minä olen. Kun\nhänellä on se poika silmäinsä edessä, niin se muistuttaa häntä yhtä\npaljon minusta kuin siitä menneestäkin. Ja minähän sen pojan tahdoin\ntehdä... Sanokaa vaimolleni, että minä puolestani en halua häntä\nolleesta muistuttaa.\"\n\n\n\n"]