Huone numero 13

HUONE NUMERO 13

Kirj.

Edgar Wallace

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930.

I.

Kolkon kiviportin yläpuolelle oli hakattu sanat. »Parcere subjectis».

Kylmällä säällä oli Jonny Grayn tapana seuralaistensa puhetavan mukaan kääntää se sanoiksi »Parky subjects». Ainakaan ei sanoissa »säälikää voitetuita» ollut mitään järkeä, sillä eihän häntä ollut voitettu eikä säälitty.

Päivän toisensa jälkeen olivat hän ja Lal Morgon vetäneet raskaita käsirattaita ylös jyrkkää rinnettä ja päivä päivän jälkeen hajamielisin katsein havainneet, miten punapartainen portinvartija pisti avaimensa valtavaan, kiiltävään lukkoon, päästäen portinpuoliskon aukenemaan. Senjälkeen kulki siitä läpi pieni jono, asestettu vartija sekä edessään että takanaan, ja portti sulkeutui.

Ja jälleen kello neljän aikaan hän oli tullut porttikaaren alle sekä odottanut, kunnes portti oli auennut ja käsirattaat päästetty sisäpuolelle.

He tunsivat jo liiankin hyvin jokaisen rakennuksen. Kurjat »salit», joiden tervapeitteen piti antaa suojaa Dartmoor-myrskyjen varalta, matalan konttorin, kaasurakennuksen, ison, latomaisen pesulaitoksen, vanhan leipomon, kävelypihan lakaistuine asfaltteineen, pahaisen mutta upeasti koristellun kirkon, pitkät, pestyt penkit, joilla oli korkeammat istuinpaikat vartijoita varten... ja hautausmaan, jossa onnellisesti vapautuneet elinkautiset lepäsivät vaivoistaan.

Muutamana kevätaamuna hän meni erään työosaston mukana ulos portista. He olivat rakentamassa jotakin vajaa, ja hänen osakseen oli tullut muurarin sekä ulkoasu että tehtävät. Hän piti siitä työstä, koska siinä saattoi vapaammin jutella, ja hän oli halukas kuulemaan, mitä Lal Morgonilla oli sanottavana suurimmasta »painajasta».

»Tänään ei liikaa suunsoittoa», sanoi vuorossa oleva vartija istuutuessaan säkillä peitetylle tiilikasalle.

»Ei, sir», sanoi Lal.

Hän oli laiha, viisissäkymmenissä oleva elinkautinen, jonka ainoana kunnianhimona oli se, että eläisi kyllin kauan hankkiakseen uuden kuritushuonerangaistuksen.

»Ei mitään vastaansanomista, Gray», sanoi hän ja pani levollisesti tiilikiven paikoilleen. »Eikä ampumista, niinkuin vanha Legge hankki rangaistuksensa. Eikä Spider King-vehkeilyjä, jolla sinä hankit omasi.»

»Minä en saanut sitä Spider King-vehkeilystä», sanoi Jonny levollisella äänellä. »Minä en tietänyt, että Spider King oli salakuljetettu, ottaessani sen kilparadalle, enkä sitä, että se oli vallan toinen hevonen. He olivat valmistaneet Spider Kingin vain saadakseen minut kiinni. En valita sitä.»

»Tiedän, että olet syytön — kuten kaikki täällä», sanoi Lal lepytellen. »Minä olenkin ainoa syyllinen täällä. Niin sanoo johtajakin. 'Morgon', sanoo hän, 'tekee sydämeheni hyvää tavata yksi syyllinen ihminen, joka ei ole olosuhteitten uhri, kuten kaikki muut tässä talossa.'»

Jonny ei jatkanut enempää tätä aihetta. Hänellä ei ollut siihen mitään syytä. Tämä seikka oli kiistan yläpuolella. Hän oli ollut täysin selvillä niistä suurista huijauksista, joita tapahtui kilparadalla, ja oli ollut tekemisissä niiden henkilöiden kanssa, jotka löivät vetoa salakuljetetuista hevosista. Hän alistui kolmen vuoden kuritushuonetuomioonsa tekemättä valitusta. Ei siksi, että hän olisi tehnyt sen teon, mistä häntä syytettiin — oli olemassa muunlainen erikoinen peruste.

»Jos he tekivät sinut syntipukiksi, niin tapahtui se siksi, että olit pässinpää», sanoi vanha Lal itsetyytyväisenä. »Pässinpäät ovat juuri sitä varten, että he joutuisivat syypäiksi. Mitä sanoi vanha Kane?»

»En ole nähnyt Mr. Kanea», vastasi Jonny lyhyesti.

»Hän piti myös sinua pässinpäänä», sanoi Lal tyytyväisenä, »anna minulle tiilikivi, Gray, ja suu poikki. Tuolla tulee se isonenäinen nylkyri.»

»Isonenäinen nylkyri» ei ollut sen kiusallisempi 'nuuskija' kuin kuka toinen vartija hyvänsä. Hän läheni verkalleen kapuloineen, jonka varsi pisti näkyviin taskusta, kuluneen käsihihnan heiluessa vapaana.

»Ei niin paljon suunsoittoa», sanoi hän koneellisesti.

»Pyysin vain tiilikiveä, sir», sanoi Lal nöyrästi. »Nämä tiilet eivät ole yhtä hyviä kuin viimeinen lähetys.»

»Sen olen jo huomannutkin», sanoi vartija ja tutkisteli erästä tiilenpuolikasta tuntijan paheksuvin katsein.

»Sehän on luonnollista, että olette sen huomannut, sir», sanoi imartelija ihailun ja kunnioituksen sekaisella äänellä. Ja vartijan mentyä lausui Lal omasta aloitteestaan:

»Tuo likinäköinen naukkunokka tuskin osaa erottaa tiilikiveä ja kaasu-uunia toisistaan. Sama mies, jonka vanha Legge lahjoi täällä ollessaan — sai joka toinen päivä tuotetuksi yksityiskirjeitä itselleen. Mutta vanhalla Leggellä onkin rahaa. Hän ja Peter Kane räjähdyttivät Orsonicin teräskamarin ja lähtivät sieltä mukanaan miljoona dollaria. Peteriä ei saatu kiinni, mutta Legge oli ajattelematon. Hän ampui muutaman kintereillä-seuraajan — ja sai elinkautisen.»

Jonny oli sataan kertaan kuullut Leggen elämäntarinan, mutta Lal Morgon oli saavuttanut sen ikäkauden, jolloin jokainen hänen kertomansa juttu oli aina uusi.

»Sentähden hän vihaa Peteriä», jatkoi puhelias muurari. »Siksi he saavatkin, hän ja nuori Legge, Peterin vielä kerran kiinni. Nuori Legge onkin terävä poika! Ajatella: kolmikymmenvuotias ja maailman suurin setelinväärentäjä! Ja ne setelitpä eivät olekaan mitään tavallista lajia! Kaikkien asiantuntijain ymmärrys seisoo, kun he katselevat Legge nuoremman seteleitä — he eivät pysty erottamaan niitä oikeista Englannin Pankin seteleistä. Poliisi ja salaetsijät ovat olleet jo vuosikausia hänen kintereillään — mutta eivät ole koskaan saaneet häntä siepatuksi.»

Päivä oli lämmin, ja Lal riisui punasiniraitaisen takkinsa. Kuten muillakin työntekijöillä oli hänellä jalassaan täplikkäät keltaiset housut, joissa oli kuritushuonevangin nuolimerkki heikosti näkyvissä. Pohkeita verhosivat keltaiset säärystimet. Hänen karkeasta puuvillakankaasta tehty paitansa oli valkoinen ja kapeilla juovilla varustettu. Päässä hänellä oli lakki, jonka koristeena oli salakirjaimia osoittamassa sitä päivämäärää, jona hänet oli otettu vankilaan. Viikkoa myöhemmin, kun kirjaimet oli poistettu, oli Morgon surullinen. Hänellä oli samantapainen tunne kuin sotilaalla, jolta on otettu pois kunniamerkki.

»Etkö ole koskaan tavannut nuorta Jeffiä?» kysäisi Lal silitellessään levollisesti laastimöhkälettä. Kysymys kuulosti oikeastaan vain asian toteamiselta.

»Olen nähnyt hänet — tuntemaan en häntä ole tullut», vastasi Jonny synkästi, ja hänen äänessään oli jotakin, mikä pani vanhan rangaistusvangin vilkaisemaan häneen.

»Hän sai aikaan minun joutumiseni vankilaan», sanoi Jonny, ja Lal ilmaisi hämmästyksensä nyökäyttämällä päätään, mikä naurettavasti vivahti kumarrukseen.

»En tiedä syytä, mutta sen tiedän, että hän saattoi minut kiinni», sanoi Jonny. »Hän sai aikaan huijauksen, saattoi minut panemaan hevosen juoksemaan, ja sitten hän 'vihelsi'. Siihen asti en tietänyt, että tuo mainittu Spider King olikin todellisuudessa taitavasti siloiteltu Boy Sounders.»

»Viheltäminen on inhoittavaa», sanoi Lal näyttäen hämmästyneeltä. »Ja kaiken lisäksi Emanuel Leggen poika! Minkätähden hän teki niin — oletko sinä yllättänyt hänet rahapuuhista?»

Jonny pudisti päätään.

»En tiedä. Jos on totta, että hän vihaa Peter Kanea, niin hän on saattanut tehdä sen kostoksi, koska hän tietää minun pitävän Peteristä, ja... well, minä pidän kovin Peteristä. Hän varoitti minua ryhtymästä tekemisiin tuon joukkueen kanssa, joka minulle kilpa-ajoissa...»

»Tahtoisittekohan lopettaa lörpöttelynne!»

Hetken aikaa työskentelivät he vaiti. Sitten Lal sanoi rauhallisen epäilevästi: »Tuo nylkyri hirtättää vielä jonkun näinä päivinä. Sitä miestä saa pikku Lew Morse kiittää selkäsaunasta: tämä oli miltei lyödä hänet kuoliaaksi ruuviavaimella sepän vajassa. Mikä sääli! Lew ei ollut paljoa juovuksissa, ja hän on usein sanonut, että hän yhtä mielellään olisi kuollut kuin raitis.»

Kello neljältä kokoontui työkomennuskunta ja marssi raskain askelin kapeata tietä pitkin vankilanportille.

  Parcere subjectis.

Jonny silmäsi ylöspäin, nyökäyttäen kolkoille pilasanoille, ja hänestä tuntui, ikäänkuin porttikaari viittaisi hänelle takaisin. Puoli viiden aikaan hän kääntyi koppinsa syvään sisäänkäytävään, keltainen ovi sulkeutui hänen takanaan ja meni metallisen kalahduksen kuuluessa lukkoon.

Koppi oli avara, korkeaksi holvattu, ja sille antoi kokoonpantujen vuodevaatteiden väri kevyen iloisuuden leiman. Hyllyllä eräässä nurkassa oli valokuva muutamasta foksterrieri-koirasta, joka kysyvänä käänsi sievän päänsä häntä kohti.

Hän täytti juoma-astian vedellä ja joi sen, katseen levätessä ristikkoikkunaan suunnattuna. Pian pitäisi hänen teensä tulla, senjälkeen olisi lukko ovella kahdeksantoista ja puolen tunnin ajan. Ja kahdeksantoista ja puoli tuntia täytyi hänen kuluttaa aikaansa miten parhaiten taisi. Niin kauan kuin oli valoisaa, saattoi hän lukea — jokin matkakuvausnide oli hyllyllä, jota käytettiin myös pöytänä. Myöskin hän saattoi kirjoitella kivitaululleen tahi piirrellä siihen hevosia ja koiria tahi ratkaista loputtoman pitkiä laskutehtäviä, kirjoittaa runoja... tai miettiä.

Se oli pahinta kaikista toimista. Hän astui kopin poikki ja otti esiin valokuvan. Reuna oli käynyt aivan pehmeäksi alituisesta koskettelusta, ja hymähtäen hän katsoi terrierin suuriin silmiin.

»Mikä vahinko, ettet sinä osaa kirjoittaa, vanha Spot», puheli hän.

Muut osasivat kirjoittaa ja kirjoittivatkin, ajatteli hän asettaessaan kuvan takaisin paikoilleen. Mutta Peter Kane tuskin koskaan mainitsi mitään Marneysta, ja Marney ei ollut kirjoittanut enää... pitkiin aikoihin. Se ei merkinnyt mitään hyvää; se oli tärkeätä, määrätyllä tavalla ratkaisevaa. Lyhyt tiedoitus: »Marney voi hyvin», tahi: »Marney kiittää tiedustelusta» — siinä kaikki.

Näillä lyhyillä lauseilla olikin tuo suuri asia selvästi ja ymmärrettävästi kirjoitettu, kertomus Peterin rakkaudesta tyttäreensä sekä hänen päätöksestään, ettei tytär saisi mennä naimisiin miehen kanssa, jonka varjona oli vankilarangaistuksen tahra. Tyttären jumalointi oli tullut Peterille aivan kiihkoksi — hänen onnensa ja tulevaisuutensa olivat ja niiden täytyi aina olla ensimmäisellä sijalla. Peter piti Jonnysta — hän oli sen tuntenut. Se mieltymys, jota Peter tunsi häntä kohtaan, oli samanlaista kuin isällä täysikasvuista poikaansa kohtaan. Jollei hänen onneton mielettömyytensä olisi kietonut häntä sellaiseen verkkoon, josta lopuksi joutui vankeuteen, niin olisi Peter suonut hänelle Marneyn, joka itsekin oli valmis lahjoittamaan hänelle sydämensä.

»Niin se on», sanoi Jonny ajatellessaan.

Sitten seurasi tee, viimeinen oven sulkeminen, syvä hiljaisuus... ja jälleen mietteet.

Miksi oli nuori Legge houkutellut hänet ansaan? Hän oli nähnyt miehen yhden ainoan kerran; he eivät edes olleet tutustuneetkaan. Vain sattuma oli saattanut hänet kerran näkemään tuon nuoren setelinväärentäjän. Tämä ei saattanut olettaakaan olevansa tuttu sille miehelle, jonka oli toimittanut istumaan, sillä Jeff Legge oli kuin haavekuva. Hän ei koskaan käynyt tavallisissa kohtaamispaikoissa, joihin rikollinen maailma kokoontuu kerskumaan ja suunnitelmia punomaan tahi nauttimaan viinistä ja rakkaudesta.

Avain narahti lukossa, ja Jonny nousi. Hän oli unohtanut, että oli se ilta, jolloin kappalainen kävi hänen luonaan.

»Istuutukaa, Gray.» Ovi sulkeutui papin takana, ja hän istuutui Jonnyn vuoteelle.

Oli ihmeellistä, että hän tarttui Jonnyn ajatusten lankaan juuri siitä kohdasta, missä se oli häneltä katkennut.

»Tahtoisin kernaasti kuulla rehellisen mielipiteenne tuosta Leggestä... pojasta, tarkoitan. Ei kannata paljoa hautoa — todellisia tahi kuviteltuja loukkauksia, ja teidän vankeusaikanne lähenee loppuaan. Teille tulee tarjoutumaan mahdollisuus vihanne ilmaisemiseen. Ja, Gray, en soisi näkeväni teitä uudelleen täällä.»

Jonny Gray hymähti.

»Te ette ole tapaava minua täällä uudelleen!» sanoi hän painokkain äänensävyin. »Mitä Jeff Leggeen tulee, niin tiedän vähän hänestä, vaikkakin olen häntä koko lailla ajatellut ja myös paljon kuullut hänestä.»

Kappalainen pudisti miettiväisenä päätään.

»Minä olen kuullut hyvin vähän; häntä sanotaan 'Suureksi Painajaksi', eikö totta? Sen tiedän luonnollisesti hyvin, että Eurooppa tuli tulvilleen vääriä setelirahoja, samoin sen, ettei poliisin ole onnistunut saada kiinni sitä miestä, joka on pannut ne liikkeelle. Onko se Jeff Legge?»

Jonny ei vastannut mitään, ja kappalainen hymyili hieman tyytymättömänä.

»Sinun ei pidä juoruaman — yhdestoista käsky, eikö totta?» kysyi hän hyväntahtoisesti. »Pelkäänpä olleeni varomaton. Milloin vankeutenne päättyy?»

»Kuuden kuukauden kuluttua», vastasi Jonny, »ja se ei tule tuntumaan ikävältä».

»Mihin aiotte ryhtyä? Onko teillä lainkaan rahaa?»

Vangin huulet vavahtivat.

»Kyllä, minulla on kolmetuhatta vuodessa», sanoi hän rauhallisesti. »Tämä seikka ei erinäisistä syistä tullut esille tutkimusten yhteydessä. Ei, pastori, rahasta minulla ei ole kiusaa. Ajattelen matkustaa. Missään tapauksessa en yritä peittää valheella huonoa menneisyyttäni.»

»Toisin sanoen teillä ei ole aikomusta muuttaa nimeänne», sanoi kappalainen räpäyttäen silmäänsä. »Hyvä, koska teillä on kolmetuhatta vuodessa, niin en osaa otaksua, että palaisitte tänne.» Äkkiä hän muisti jotakin. Hän pisti kätensä taskuun ja otti sieltä kirjeen. »Varajohtaja antoi sen minulle. Olin vähällä unohtaa asian. Se on tullut tänä aamuna.»

Kirje oli avattu, kuten kaikki vankien saamat kirjeet, ja Jonny loi välinpitämättömän silmäyksen kuoreen. Se ei ollutkaan hänen puolustusasianajajaltaan, kuten hän luuli. Siinä oli Peter Kanen rohkeata käsialaa — ensimmäinen kirje häneltä kuuden kuukauden jälkeen. Hän odotti, kunnes ovi oli sulkeutunut vierailijan mentyä, ja veti sitten kirjeen kuoresta. Siinä oli vain muutamia rivejä:

 »Paras Jonny, toivon ettei se uutinen, minkä sinulle ilmoitan, liian
 kovin sinua järkyttäisi. Marney menee naimisiin majuri Floydin
 kanssa Torontosta, ja tiedän, että sydämesi on kyllin suuri ja hyvä
 toivottaaksesi hänelle onnea. Mies, jonka hän ottaa, on todella kunnon
 mies, joka on tekevä hänet onnelliseksi.»

Jonny laski kirjeen pöydälle ja asteli, kädet selän takana, kymmenisen minuuttia edestakaisin kapeassa, pitkässä kopissaan. Marney menisi naimisiin! Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja jännittyneet, silmät synkässä varjossa. Hän pysähtyi ja täytti vapisevin käsin juomavesiastiansa; sitten hän kohotti sen kohti ristikkoikkunaa, joka antoi itäänpäin.

»Paljon onnea, Marney!» lausui hän käheästi ja joi pikarin pohjaan.

2.

Kahta päivää myöhemmin sai Jonny Gray kutsun johtajan virkahuoneeseen vastaanottamaan tärkeätä tiedonantoa.

»Gray, minulla on teille hyviä uutisia. Teidät on heti päästettävä vapaaksi. Sain juuri määräyksen.»

Jonny kumarsi.

»Kiitän teitä, sir», sanoi hän.

Eräs vartija johdatti hänet kylpyhuoneeseen, missä hän riisuutui. Senjälkeen hän meni, vaippaan kääriytyneenä, toiseen huoneeseen, missä hänen siviilivaatteensa olivat valmiina. Hän pukeutui harvinaisen oudon tunteen valtaamana ja palasi koppiinsa. Vartija toi hänelle kuvastimen ja parranajokoneen, ja hän täydensi lopullisesti valmistautumisensa.

Päivän loppupuoli kuului hänelle itselleen. Hän oli erikoisoikeuden saanut henkilö ja sai kuljeskella ympäri vankilaa oudoissa vaatteissaan, niiden miesten kateuden kohteena, joita hän oli oppinut tuntemaan ja inhoamaan, noiden puolihullujen, jotka vuoden ajan olivat kuiskailleet hänen korvaansa mieletöntä sekasotkuaan.

Hänen siten toimettomana seisoessaan hallissa tempaistiin ovi rajusti auki, ja muuan miesryhmä tölmäsi sisään. Keskellä ryhmää huusi ja ulvoi joku, joka ei näyttänyt ihmiseltä eikä eläimeltä. Kasvot olivat veressä, ja vartijat ponnistivat parhaansa pitääkseen kiinni raivokkaasti huitovia käsivarsia.

Hän katseli säälittävää ryhmää, joka oli kulkemassa rangaistuskoppia kohti.

»Fenner», kuiskasi hänelle joku. »Hän on piessyt jotakuta nylkyriä, mutta ne eivät voi enää antaa hänelle selkäsaunaa.»

»Eikö Fenner ole tuo kahdentoistavuoden-mies, joka juuri istuu viimeisiä aikojaan?» kysyi Jonny, joka muisti tuon vangin. »Hänen piti myös päästä huomenna pois!»

»Hän se on», sanoi hänen kanssaan puhuva mies, eräs hallinlakaisijoista. »Hän olisi päässyt yhdeksällä vuodella, mutta vanha Legge antoi hänet ilmi. Aina tuo vanha, eikö niin? He voivat piestä häntä nyt vain huomiseen saakka, ja tarkastuskomissaarit eivät tule ennenkuin viikon perästä.»

Jonny mietti tapahtumaa. Tuo mies oli Leggen läsnäollessa joutunut erään vartijan karkean väkivaltaisen kohtelun uhriksi, joka vartija sitten erotettiin toimestaan. Epätoivoissaan oli onneton Fenner lyönyt takaisin ja joutui tutkittavaksi. Leggen todistus olisi voinut pelastaa hänet saamasta kuritusta, mikä nyt oli seurauksena, sillä Legge oli liian hyvissä väleissä vartijoiden kanssa antaakseen ilmi »nylkijää». Niin oli Fenner joutunut piiskapukille, jolle hänen ei enää pitänyt palata.

Viimeisenä yönään vankikopissa Jonny ei voinut nukkua. Hän ei saattanut olla ajattelematta Marneyta. Hetkeäkään hän ei syyttänyt tätä, eikä hän myöskään tuntenut katkeruutta isää kohtaan. Olihan oikein ja kohtuullista, että Peter Kane teki sen, mikä oli hänen tyttärelleen parasta. Alinomainen huoli tyttären tulevaisuudesta oli tullut vanhalle miehelle miltei painajaiseksi, joka ei hellittänyt hänestä. Jonny arvasi, että Peter oli kunnioitettavan kanadalaisen ilmaantuessa tehnyt kaiken mitä voi edistääkseen naimisen tapahtumista.

Jonny Gray kulki viimeistä kertaa jyrkkää rinnettä ylöspäin. Avain pyörähti mahtavan lukon sisässä, ja hän seisoi portin ulkopuolella, vapaana miehenä. Punapartainen ylivartija ojensi kätensä. »Onnea matkalle», sanoi hän äreällä äänellään. »Älkää tulko enää 'Alppien yli'.»

»Olen jättänyt vuoristokiipeilyt», sanoi Jonny.

Hän oli sanonut jäähyväiset johtajalle, ja ainoa, mikä muistutti häntä suhteista hänen jättämäänsä kolkkoon vankityrmään, oli vartija, joka kulki hänen vieressään asemalle. Hänellä oli vielä hetkinen odotusaikaa, ja hän koetti hankkia tietoja uudesta lähteestä.

»Ei, en tunne Jeff Leggeä», sanoi vartija pudistaen päätään. »Tunsin vanhemman; hän oli vuosi sitten täällä — Tehän olitte silloin myös, eikö totta, Gray?»

Jonny nyökkäsi myöntäen.

»Mr. Jeff Legge ei ole siis koskaan tullut 'Alppien yli'?» kysäisi hän katkerasti hymyillen.

»Ei, ei tähän vankilaan. Mikäli voin muistaa, ei hän ollut myöskään Parkhurstissa eikä Portlandissa. Olen ollut molemmissa paikoissa. Minä olen kuullut puhuttavan hänestä. Kerrotaan, että hän on viisas. Se merkitsee, että hän vielä jonakin päivänä joutuu kiipeliin. Hyvää vointia, Gray, ja pysykää miehenä.»

Jonny tarttui miehen ojentamaan käteen, ja istuessaan sitten junassa hän otti silkkisen nenäliinansa, jolla pyyhki kädestään tuon viimeisen kosketuksen kuritushuoneeseen.

Kun hän iltapäivällä saapui Paddingtoniin, oli hänen palvelijansa vastassa, ja pieni riippukorvainen foksterrieri repi kiivaasti ketjuaan, tervehtien kovalla haukunnalla Jonnya jo paljon ennen kuin hän oli huomannut tuon parin. Seuraavassa hetkessä pyristeli koira hänen sylissään, nuoli hänen kasvojaan, korviaan ja hiuksiaan ja ilmaisi jälleennäkemisen ilonsa kovasti vinkumalla. Jonnyn silmissä oli kyyneliä, kun hän laski koiran asemasillalle.

»Teille on koko joukko kirjeitä siellä, sir. Haluatteko aterioida kotona?»

Oivallinen Parker tervehti herraansa kuin lyhyen Monte Carlossa pistäytymisen jälkeen, niin vähän hän ilmaisi liikutustaan.

»Kyllä, syön kotona», sanoi Jonny.

Hän nousi vuokra-ajurin vaunuihin, jotka Parker oli hankkinut, ja Spot hyppäsi hänen peräänsä.

»Ei mitään matkatavaroita, sir?» kysyi Parker vakavalla äänellä avoimen ikkunan läpi.

»Ei ole tavaroita», sanoi Jonny yhtä vakavasti. »Tulkaa mieluummin kanssani yhdessä kotiin, Parker.»

Mies epäröi.

»Ottaisin siten kovin suuren vapauden, sir», sanoi hän.

»Se ei ole läheskään niin suuri vapaus, minkä olen suonut itseeni nähden kuluneen puolentoista vuoden aikana», sanoi Jonny.

Ajoneuvojen ajaessa pitkin alakuloista Street-katua kysäisi Parker rohkeasti:

»Toivoakseni, sir, ei takananne oleva aika ollut liian ikävä?»

Jonny nauroi.

»Se ei ollut hupaisa, Parker. Vankilat ovat harvoin hauskoja.»

»Sen uskon, sir», vakuutti Parker ja lisäsi aiheettomasti: »Minä en ole koskaan ollut vankilassa, sir.»

Jonnyn asunto oli Queen's Gaten varrella, ja nähdessään hiljaisen, ylellisesti sisustetun työhuoneensa hän hengähti syvään.

»Olet narri», sanoi hän ääneen itselleen.

»Kyllä, sir», ehättäytyi Parker vastaamaan.

Samana iltana kävi monta ihmistä salaisesti tuossa Queens Gaten varrella olevassa asunnossa, ja kun Jonny oli ottanut niistä ensimmäisen vastaan, kutsui hän Parkerin pieneen ruokailuhuoneeseensa.

»Parker, kuulemani mukaan on poissaoloni aikana tullut tavaksi, että palvelusväki käy elokuvissa?»

»Niin, sir, minäkin pidän niistä», vastasi Parker.

»Sittenpä menkää ja etsikää sellainen paikka, jossa esitys kestää kello yhteentoista saakka», sanoi Jonny.

»Kuinka tarkoitatte, sir...?»

»Tarkoitan, etten tänä iltana tarvitse teitä täällä.»

Parker ällistyi, mutta hän oli hyvä palvelija.

»Mainiota, sir», sanoi hän ja lähti ulos, samalla ihmetellen itsekseen, mitä vimmatun suunnitelmia hänen herransa mahtoi hautoa.

Puoli yhdeltätoista sanoi viimeinen vierailija jäähyväiset.

»Huomenna käyn tapaamassa Peteriä», sanoi Jonny ja heitti savukkeensa pitkän eteissalin kamiinaan. »Te ette tiedä mitään noista häistä, milloin niiden pitäisi olla?»

»En, kapteeni. Tunnen Peteriä hyvin vähän.»

»Kuka on sulhanen?»

»Muuan hieno herra, kaikessa tapauksessa — Peter on taitava poika ja ymmärtää asiansa. Eräs majuri Kanadan armeijasta, olen kuullut, ja hyvin komea mies. Peter sieppaa helpommin kiinni hölmöjä, kuin toiset ihmiset kärpäsiä...»

»Peter ei ole koskaan ollut hölmöjenpyydystäjä», sanoi Jonny terävästi.

»En tiedä», arveli toinen. »Joka minuutti syntyy yksi sellainen.»

»Mutta kestää kauan, ennenkuin ne kasvavat isoiksi, ja naiset tarttuvat ensimmäisinä niihin», sanoi Jonny hyväntuulisena.

Kun Parker klo 11.15 palasi kotiin, tapasi hän herransa istumassa kamiinan ääressä, mikä oli täynnä poltettuja papereita.

Seuraavana iltapäivänä, kohta lounaan jälkeen, saapui Jonny Horshamiin, eikä kukaan, joka näki tuon atleettimaisen olennon kulkevan Horsham Roadia pitkin, olisi saattanut olettaa, että hän vajaata neljäkymmentäkahdeksan tuntia aikaisemmin oli ollut vankikopin asukas.

Hän oli tullut käymään viimeistä epätoivontaisteluaan onnensa puolesta. Miten se päättyisi, mitä se aiheuttaisi — sitä hän ei tietänyt. Oli yksi, vain yksi ainoa, mutta sitä hän ei voinut käyttää......

Kääntyessään Down Roadille huomasi hän kaksi isoa Limousines-autoa perätysten seisomassa ja ihmetteli itsekseen, mitä siellä mahtoi olla tekeillä.

Hillin kartano oli esikaupungissa, syrjässä naapuritaloista. Se oli jykevätekoinen, punainen tiilirakennus, jonka seinät olivat muurivihreän peittämät, antaen talolle iloisen ulkonäön. Jonny vältti etupuolista sisäänkäytäviä ja kulki erästä sivutietä, jonka tiesi vievän talon takana olevalle avaralle nurmikolle, jossa Peter tähän aikaan päivästä mielellään oli päivää paistattamassa.

Aukeamalle tultuaan hän pysähtyi. Eräs sievä palvelustyttö puhui jonkun vanhahkon miehen kanssa, jolla oli vallan kotihovimestarin livrea yllään. Tämän poimuiset kasvot olivat mieliharmin vaikutuksesta tavallista enemmän rypyssä ja hänen päänsä taipuneena kuunteluasentoon, vaikka muuten umpikuuronkin olisi ollut miltei mahdotonta olla kuulematta mitä sanottiin.

»Minä en tiedä, millaisissa taloissa te olette ollut ja minkälaisia ihmisiä palvellut, mutta saatan sanoa teille: jos minä vielä tapaan teidät huoneestani mylläämästä tavaroitani, niin sanon sen Mr. Kanelle. Minä pyydän päästä siitä, Mr. Ford!»

»Kyllä, miss», sanoi palvelija käheällä äänellä.

Kuten Jonny tiesi, ei käheys ollut liikutuksen aikaansaamaa. Bamey Ford oli ollut käheä nuoruudestaan saakka — otaksuttavasti hän oli jo kehdossa kirkunut käheällä äänellä.

»Jos olette murtovaras ettekä tahdo päästä tottumuksestanne, niin voin sen ymmärtää», jatkoi tyttö vihaisena, »mutta teidän pitää olla säädyllinen ihminen! Minä en kärsi tuota salaista nuuskimista ja hiiviskelemistä, ymmärrättekö? Minä en sitä siedä!»

»Ei, miss», sanoi käheä Barney.

John Gray oli huvitettu kohtauksesta. Barneyn hän tunsi oikein hyvin. Hän oli jättänyt elämänsä synkemmän polun silloin, kun Peter Kane huomasi otolliseksi vetäytyä pois vaaralliselta uraltaan. Entisenä kuristushuonevankina, entisenä murtovarkaana ja entisenä nyrkkitaistelijana hän oli jossakin määrin jälleen sovittanut huonoa menneisyyttään sillä, että osoitti kiintymystä siihen mieheen, jonka leipää söi, vaikkakaan tuota livreaa ei vielä koskaan ollut pannut ylleen kukaan Barneyta huonompi kotihovimestari.

Tyttö oli kaunis: hänellä oli himmeänvaalea tukka ja solakka, notkea vartalo. Tällä hetkellä hehkuivat hänen kasvonsa suuttumuksesta, ja tummista silmistä säihkyi salamoita. Barneylla oli epäilemättä taipumusta nuuskimiseen, perintönä syntisiltä päiviltään. Muut palvelijat olivat siitä syystä lähteneet talosta, ja Peter oli kironnut sekä uhannut voimatta täysin parantaa palvelijaansa.

Tyttö ei huomannut Jonnya kääntyessään nopeasti ympäri ja kadotessaan sisään, vanhan miehen jäädessä tuijottamaan hänen jälkeensä.

»Olette suututtanut hänet», sanoi Jonny ja tuli hänen taakseen.

Barney Ford käännähti ympäri ja katsoa tuijotti. Sitten hänen alaleukansa painui alaspäin.

»Hyvä Jumala, Jonny, milloin te olette palannut virkakunnasta?»

Tulija naurahti hiljaa itsekseen.

»Eilen päättyi määräaikani», sanoi hän. »Mitä Peter tekee?»

Ennen vastaamistaan palvelija niiskutti ankarasti nenäänsä, pitäen samalla silmänsä lakkaamatta kiinnitettyinä äskentulleeseen.

»Kuinka kauan te olitte tässä?» kysyi hän vihdoin.

»Tulin juuri keskustelunne loppuun», vastasi Jonny huvitettuna. »Barney, te ette ole parantanut tapojanne!»

Barney Ford vääristi kasvojaan, kunnes ne ilmaisivat ikäänkuin halveksuntaa.

»Teitä pidetään veijarina, vaikka ette olekaan», sanoi hän. »Mitä tuo tyttö ymmärtää elämästä? Ettekö ole tavannut Peteriä? Hän on kotona; menen heti ilmoittamaan hänelle. Hän voi oikein hyvin. Vallan kiinni tyttäressään. Mies suutelee sitä maatakin, jolla tämä astuu. On luonnotonta rakastaa lapsiaan sillä tavoin. Minä en ole koskaan tehnyt niin.» Hän pudisti päätään. »Nykyjään on liiaksi hyväilyä ja liian vähän kuritusta. Jos säästät vitsaa, niin pilaat lapsen, kuten vanha hyvä runoilija sanoo.»

John Gray kuuli askelten kaiun kiviportailta ja käänsi päänsä. Siellä oli Peter, loistavin ja kumminkin hämmentynein kasvoin. Valkoisesta tukasta ja kuudestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän kulki pystyssä kuin kynttilä. Hänellä oli yllään aamutakki ja — uutuutena — helmenharmaat liivit. Hetkisen hän epäröi, hymy hävisi kasvoilta ja otsa rypistyi; sitten hän kiiruhti luo, käsi ojennettuna.

»Well, Jonny-poikani, olet elänyt raskaita aikoja?»

Hänen kätensä laskeutui nuoren miehen olalle, ja hänen äänestään kuului entinen kiintymys ja ylpeys.

»Varsin raskaita», sanoi Jonny, »mutta on turhaa ilmaista sääliä minua kohtaan. Omasta puolestani asetan Dartmoorin Parkhurstista edelle — siellä on raskaampi työ ja vähemmän houkkioita.»

Peter tarttui häntä käsivarresta ja vei istumaan tuolille, joka oli nurmikolle pystytetyn japanilaisen varjostimen alla. Hänen esiintymisessään oli jonkinlaista neuvottomuutta, jota Jonny ei käsittänyt.

»Jonny, poikani, tapasitko... siellä... ketään, jonka minä tunnen?»

»Leggen», vastasi toinen lyhyesti ja katsoi Peteriä silmiin.

»Sitä juuri ajattelinkin. Mitä hän tekee?»

Kysymys kuulosti välinpitämättömältä, mutta Jonny ei antanut pettää itseään. Peter kuunteli jännittyneenä.

»Hän on ollut puoli vuotta sieltä poissa — etkö tietänyt sitä?»

Toisen kasvot synkistyivät.

»Puoli vuotta poissa? Oletko varma?»

Jonny nyökäytti päätään.

»Sitä en tietänyt.»

»Minulla oli syytä otaksua, että olet kuullut hänestä», sanoi Jonny rauhallisesti. »Hän ei voi sietää sinua!»

Peterin vähäinen hymyily leveni.

»Sen tiedän, oliko sinulla tilaisuutta puhua hänen kanssaan?»

»Varsin usein. Hän työskenteli pesulaitoksessa ja lahjoi kaksi vartijaa, jotta sai tehdä mitä tahtoi. Hän vihaa sinua, Peter. Hän väittää, että sinä toimitit hänet istumaan.»

»Hän on valehtelija», sanoi Peter tyynesti. »Minä en toimittaisi kiukkuisinta vihamiestänikään vankilaan. Hän toimitti itse itsensä sinne. Jonny, poliisia pidetään ovelana, mutta todellisuudessa vangitsee joka toinen rikollinen itse itsensä. Rikolliset eivät ole viisaita. He käyttävät käsineitä salatakseen sormenjälkensä, mutta sitten he kirjoittavat nimensä vieraskirjaan. Legge ja minä mursimme Orsonicin teräskamarin ja saimme satakaksikymmentätuhatta puntaa amerikkalaista pääomaa — se oli viimeinen tekoni. Oli lapsellista lähteä sieltä pois, mutta Emanuel alkoi kerskailla, minkälainen ovela poika hän on. Hän joi myös hiukan liikaa. Kunnon mies saattaa juoda ja herätä silti omassa vuoteessaan. Mutta varas, joka juo, saa sanoa hyvää-huomentaan vanginvartijalle.»

Hän muutti äkkiä puheenaihetta, ja jälleen hänen kätensä laskeutui nuoren miehen olalle.

»Jonny, ethän kai silti ole surullinen, tai...?» Jonny ei vastannut.

»Vaiko sittenkin?»

Nyt oli aloitettava taistelu. John Gray koetti vahvistautua epätoivoisen yrityksen varalta.

»Marneyn takia? En, ainoastaan...»

»Poikani, minun täytyi tehdä siten.» Peter puhui hartaalla, rukoilevalla äänellä. »Sinä tiedät mitä hän merkitsee minulle. Minä pidin sinusta siksi paljon, että olisin ollut valmis, mutta senjälkeen kuin sinut kuljetettiin pois, ajattelin asiaa vielä vakavasti. Se olisi masentanut minut, jos hän vielä sitten olisi tullut sinun vaimoksesi. Silloin, kun hän oli vielä pieni lapsi, en jaksanut nähdä hänen itkevän. Ajattele, mitä asia olisi merkinnyt hänelle. Se oli jo kylliksi ikävää. Ja sitten tuli tämä nuorimies — hyvä, suoraluontoinen, puhdas, herttainen mies — gentlemanni. Hän tulee miellyttämään sinua. Hän on mies, josta jokainen pitää. Ja tyttäreni rakastaa häntä, Jonny.»

Syntyi hiljaisuus.

»Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Sehän olisi mieletöntä. Ainoastaan, Peter, ennenkuin hän menee naimisiin, tahtoisin sanoa...»

»Ennenkuin hän menee naimisiin?» Peter Kanen ääni värisi. »John, eikö Barney puhunut sinulle mitään? Hänet on tänä aamuna vihitty.»

3.

»Vihitty?»

Jonny toisti sanan sisäisen tuskan valtaamana.

Marney naimisissa...! Uskomatonta, käsittämätöntä. Hetken aikaa tuntui hänestä, ikäänkuin hänen olemassaolonsa tukipylväät ja kannattimet luhistuisivat tomuun ja hänen elämänsä rakennus hajoaisi kaaokseksi.

»Tänään aamupäivällä vihitty, Jonny. Nuori mies on miellyttävä sinua. Hän ei ole meikäläisiä, poikaseni. Hän on säädyllinen kuin... hyvä, sinä kai ymmärrät, Jonny? Minä olen kaikki nämä vuodet ajatellut ja työskennellyt tyttäreni hyväksi. Olisi ollut halpamainen teko, jos olisin pannut hänen tulevaisuutensa vaaralle alttiiksi.»

Peter Kane koki puolustella menettelyään, samalla kuin hänen vankka kätensä etsi toisen olkapäätä, ja hänen kaunispiirteisiä kasvojaan synkisti pelko ja huoli siitä, että hän oli parantumattomasti haavoittanut tätä miestä.

»Minun olisi pitänyt sähköttää...»

»Se ei olisi aiheuttanut muutosta», sanoi Peter Kane miltei tylysti. »Mitään ei ollut muutettavissa, Jonny, ei mitään. Sen täytyi tapahtua. Vaikka sinut olisi julistettu syyttömäksikin — en sano, ettei niin olisi —, niin en olisi voinut sallia, että vankeutesi muisto olisi häilynyt uhkaavana hänen päänsä päällä. Minäkään en olisi voinut kestää sitä epävarmuutta. Jonny, minä olen koko elämäni ajan — paitsi viimeiset viisitoista vuotta — ollut varas, ja koska olen se mikä olen, niin on minulla avarampi katse kuin useimmilla muilla ihmisillä. Mutta tyttäreni ei tiedä sitä. Craig on tänään meillä...»

»Craig — rikosasiain poliisiosastostako?»

Peter nyökäytti, ja hymy pilkahti hänen silmistään.

»Me olemme hyvät ystävät, jo vuosien takaa. Ja, tiedätkö, mitä hän sanoi tänä aamuna? 'Peter' sanoi hän, 'olet tehnyt hyvin saattaessasi tyttäresi säädyllisiin naimisiin' — ja minä tiedän, että hän on oikeassa.»

Jonny nojautui taaksepäin syvässä korituolissa ja piti kättään silmäin edessä, ikäänkuin valo olisi häntä häikäissyt.

»En tahdo tulla hentomieliseksi», sanoi hän hymyillen, ojensi kätensä ja tarttui Kanea käsivarresta. »Sinun ei tarvitse ruveta pelkäämään toista kostoa, Peter. Nähdäkseni Emanuel Legge tulee antamaan sinulle tarpeeksi tekemistä...»

Hän vaikeni yht'äkkiä. Taitamaton kotihovimestari oli lähestynyt huomaamatta.

»Peter», kuiskasi hän käheällä äänellä, »hän on tuolla. Haluatko nähdä hänet?»

»Kenet?»

»Emanuel Leggen — inhoittavampana kuin milloinkaan ennen.»

Peter Kanen kasvot tulivat jäykiksi kuin naamio.

»Missä on miss Marney — rouva Floyd?»

»Hän laittelee hääkorujaan ja -helyjään valokuvaajaa varten», sanoi Barney. »Hän oli ne jo riisunut, mutta valokuvaaja tuli juuri ja asettelee kamppeitaan etupihalle. Minä menen sanomaan Marneylle...»

»Sinä olet vanha lörpötteljä», sanoi Peter synkästi. »Päästä Emanuel sisään. Haluatko nähdä hänet, Jonny?»

John Gray nousi.

»En», vastasi hän. »Minä menen niinsanotun ruusutarhasi kautta. En tahdo nähdä mitään, mikä tuo mieleen tuon 'piinapaikan', ei, kiitos!»

Jonny oli ehtinyt mennä nurmikentän alapäässä olevan puksipuupensasaidan aukosta, kun Barney palasi vieraan kera.

Mr. Emanuel Legge oli alle keskimitan oleva hoikkavartaloinen ja kaitakasvoinen mies, jolla oli harva harmaa tukka. Nenällään hänellä oli luureunaiset silmälasit. Yhden tai pari sekuntia hän seisoi hiljaa ja tarkasteli, leuka koholla ja huulet yhteenpuristettuina, tapahtumapaikkaa. Hänellä oli kulunut puku, teräksiset kellonperät ja, aivankuin hänen ryppyisen pukunsa kuluneisuutta korostamassa, julkean uudet, kirkkaankeltaiset kengät. Hän odotti hattu kädessään, ja hänen silmänsä kiersivät hitaasti ympäri vihamiehen valta-aluetta, kunnes ne vihdoin kohdistuivat kiinteästi talon isäntään.

Peter Kane rikkoi ensiksi kiusallisen hiljaisuuden.

»Well, Emanuel, tule ja istu.»

Legge astui hitaasti talon isännän luo.

»Oikein kaunis talo, Peter. Kaikki parasta laatua, mitä? Sen kyllä uskon! Sinullahan on vielä vanha Barneykin, kuten huomaan. Onko hänkin parantanut tapansa? Niinhän sitä sanotaan, eikö totta — 'parantanut'?»

Hänellä oli heikko, valittava ääni. Kylmä katse suuntautui hänen haaleansinisistä, räpyttelevistä silmistään toista kohti.

»Hän ei varasta enää, jos sitä tarkoitat», sanoi Peter lyhyesti, ja hänen vieraansa kasvot vääntyivät tuskaisiksi.

»Sinun ei pitäisi käyttää tuota sanaa; se kuulostaa alhaiselta...»

»Anna minulle hattusi.» Peter ojensi kätensä, mutta toinen veti omansa pois.

»Ei, kiitos. Olen luvannut eräälle nuorelle ystävälle, etten anna ottaa mitään pois itseltäni täällä ollessani. Kuinka kauan olet asunut täällä, Peter?»

»Lähes neljätoista vuotta.»

Peter istuutui, ja vastenmielinen vieras noudatti esimerkkiä, kääntäen tuolinsa siten, että joutui istumaan suoraan vastapäätä.

»Ah!» sanoi hän miettiväisenä. »Erittäin mukavaa elämää, riittävä ruoka, saa mennä ja tulla milloin itselle sopii. Sellaiset neljätoista vuotta viehättäisivät minuakin. Paremmin kuin että joka iltapäivä neljän aikaan avain kiertyy takanasi lukkoon. Princetown on aina sama vanha pesä — ai, unohdin, että ethän sinä ole koskaan ollut siellä.»

»Olen ajanut autossa ohi», sanoi Peter viileästi, harkittuaan, ja hän tiesi koskettaneensa arkaa kohtaa jo ennenkuin toisen huulet olivat ehtineet vetäytyä päästämään äreän äänen.

»Oh, sinäkö olet ajanut autossa ohi!» nauroi hän ivallisesti. »Olisinpa toivonut tietäväni sen; olisin liputtanut asuntoni! Sinä päivänä olisi Princetown pitänyt koristaa juhla-asuun, Peter. Sinä ajoit ohi!» Hän miltei sylki nuo sanat esiin.

»Haluatko sikarin?»

Emanuel Legge teki torjuvan kädenliikkeen.

»En, kiitos. Olen totuttautunut pois siitä tavasta — niin käy viidessätoista vuodessa. Siellä voi myöskin tottua yhteen ja toiseen. Viisitoista vuotta on pitkä aika elämässä.»

Emanuel oli siis tullut haastamaan riitaa. Peter vastasi vaatimukseen.

»Mies, jota sinä ammuit, olisi tyytynyt vähempään hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin», huomautti hän lyhyesti, ja hänen entisen kumppaninsa koko pidätetty raivo leimahti Leggen silmissä.

»Toivon hänen olevan helvetissä», sähisi hän, »tuon kirotun koiran!» Vaivoin hän hillitsi itsensä.

»Sinun on tosiaankin käynyt hyvin, Peter! Kaunis talo, jota et ole ostanut vallan voileivän hinnalla. Palvelijoita ja ties mitä kaikkea. Ja automatkoja kautta maan! Sinä olet osannut järjestää!»

»Myönnän sen.»

Pienen miehen kädet vapisivat, ja hänen suupielensä värähtelivät suonenvedontapaisesti.

»Toveri jätetään pulaan ja pelastaudutaan itse liemestä, mitä? Jokainen itseään lähinnä — well, sehän on luonnonlaki, eikö totta? Ja kun rupeaa ajatteluttamaan, että toinen saattaa lörpötellä, lähetetään sana asianomaiseen paikkaan, annetaan parin satasen luisua, ja kas, sillä selvä!» Hän vaikeni, mutta ei tullut vastausta. »Niinhän on käynyt, eikö totta, Peter?»

Kane kohautti välinpitämättömästi olkapäitään. »Enpä tiedä — en ole koskaan niin vanha, etten oppisi jotakin lisääkin.»

»Mutta niinhän tässä on käynyt?» uudisti toinen kysymyksensä ja antoi hampaittensa näkyä. »Siten ei jouduta kiipeliin, eikö niin?»

Peter loi kiusanhenkeensä katseen, pysyen ulkonaisesti liikkumattomana.

»Minä en halua kiistellä sinun kanssasi», sanoi hän.

»Sinä et voikaan», vastasi toinen. »Minä olen loogillinen.» Hän silmäsi ympärilleen. »Tämä talo on maksanut rahaa. Kuinka paljon onkaan puolet kahdestasadastatuhannesta? Minä olen huono laskumies!»

Peter ei vastannut.. »Satatuhatta, vai mitä! Minä sain kuusikymmentätuhatta — olet velkaa minulle neljäkymmentä.»

»Jos tarkoitat tuota laivajuttua, niin se tuotti meille vajaan satakaksikymmentätuhatta puntaa. Sinä olet saanut kuusikymmentätuhatta, siis enemmänkin kuin osuutesi. Maksoin summan pankkiisi samana päivänä, jona lähdit matkalle.»

Leggen kasvoilla oli epäilevä hymy.

»Sanomalehdissä kerrottiin miljoonasta dollarista», murahti hän.

»Ethän toki uskone sanomalehtien juttuihin, mitä? Emanuel, sinä alat käydä lapselliseksi!» Sitten Peter kysäisi äkkiä: »Onko aikomuksesi kiristää minua kurkusta?»

»Kiristää?» Emanuel oli kauhistuvinaan. »Pitäähän toki olla kunniantuntoa, Peter — ystävien kesken. Minä vaadin vain sitä, mikä on oikein ja kohtuullista.»

Peter naurahti hiljakseen, huvitettuna.

»Koomillista, vai mitä? Sinusta on soveliasta nauraa vanhalle miesparalle, joka istui viisitoista vuotta linnassa.»

Manor Hillin isäntä tiuskaisi hänelle:

»Vaikka olisit istunut viisikymmentä vuotta helvetissä, niin nauraisin sittenkin.»

Emanuel antoi johtaa itsensä pois suunniltaan. Se oli hänen ainainen heikkoutensa, mikä nytkin tuli ilmi.

»Sinäkö nauraisit? Tosiaanko?... Sinulla on tytär, eikö niin? Nuori? Mennyt tänään naimisiin, mitä?»

»Niin on.»

»Rahanaiminen — hieno mies?»

»Kyllä. Tyttäreni sai oivallisen miehen.»

»Mutta tämähän ei tiedä, mikä sinä olet miehiäsi, Peter?» Emanuel teki kysymyksen välinpitämättömällä äänellä. Peter suuntasi häneen teräskovan katseen.

»Ei. Mitä tarkoitat sillä? Luuletko saavasi siten neljäkymmentätuhatta?»

»Minulla on poika. Sinä et ole istunut vankikopissa, jonka seinissä kihoilee suon sumua, etkä siellä ajatellut, ajatellut, kunnes sydämesi tuli kipeäksi? Ihmiset voi saada valtaansa heidän lastensa kautta.» Hän oli hetken vaiti. »Minä voisin siten saada sinut valtaani.»

Samassa kohoutui Peter Kanen jättiläishahmo uhkaavana hänen eteensä.

»Sinä päivänä, jona minun sydämessäni tuntuisi pistos», sanoi hän hitaasti, »lakkaisi omasi sykkimästä! Sinä olet vanha mies ja kammoksut kuolemaa! Näen sen silmistäsi. Minä en pelkää mitään. Minä tappaisin sinut!»

Ääni ja ilme olivat niin rajut, että Legge vajosi syvemmälle tuoliinsa.

»Mitä tyhjiä puheita tappamisesta? Minä vaadin vain oikeutta. Sinä olet hullaantunut häneen, Peter, eikö totta? Lyön siitä vetoa. Kerrotaan, että hän on kerrassaan pannut pääsi sekaisin. Onko hän kaunis? Hän ei kai mahtane olla sinun näköisesi Tuo nuori Jonny Gray oli myöskin rakastunut häneen. Peter, tyttäresi kautta tulen minä pakottamaan sinut...»

Siihen saakka hän ehti sanoa; silloin tarttui rautakäsi hänen kaulukseensa tempaisten hänet tuolilta.

Peter ei sanonut sanaakaan; hän veti käpristynyttä olentoa perässään, niinkuin sillä ei olisi ollut painoa eikä vastustusvoimaa, ja kulki talon sivulla olevaa kapeata polkua myöten puutarhan ja portin kautta maantielle. Yksi käsivarren heilahdus — ja Emanuel Legge lensi hoiperrellen pölyiselle tielle.

»Älä tule enää toiste, Emanuel», sanoi Peter ja kääntyi, vastausta odottamatta.

John Gray oli poistunut niin etäälle, ettei hän voinut kuulla eikä nähdä miehiä. Häntä eivät kiinnostaneet Leggen asiat, eikä hänellä ollut halua uudistaa kuritushuonetuttavuutta.

Puksipuisen pensasaidan alapuolella oli kolme leveätä terassia, joista loisti kirjavia, vienotuoksuisia kukkia. Vielä alempana vietti lauhkea niittyrinne pienelle purolle. Peter oli osannut valita maatilansa. Iso Libanonin setripuu kasvoi puutarhan reunassa; oikealla sivulla kukoisti purppuran ja violetinkirjava, tiheä pensasto.

Hän istuutui muutamalle marmoripenkille ja nautti yksinäisyydestä, jakaen sen vain äänekkään rastaan sekä leivosen kanssa, joka lauloi lauluaan, hänen yläpuolellaan olevaan sineen kadonneena.

Marney oli naimisissa. Siitä alkoi ja siihen päättyi kaikki nyt hänellä. Mutta olikohan Marney edes onnellinen? Hän tunsi, että vain hänen liikainhimillinen oma turhamaisuutensa pani hänet epäilemään, ettei Marney voisi olla onnellinen yhdenkään toisen ihmisen kuin hänen kanssaan.

Kuinka rakastettava olikaan Marney!... Silloin kuului hänen korviinsa eräs ääni, eräs kimeä, vihantäyttämä ääni. Se oli Legge, joka antoi purkautua tyttöä kohtaan sellaisia uhkauksia, että ne jähmetyttivät Jonnyn veren. Siinä oli Peter Kanen varustuksen haavoittumiselle altis paikka, aukko, jonka kautta häneen saattoi iskeä.

Jonny hypähti ylös ja kiiruhti terassin leveitä askelmia ylöspäin. Paitsi Barneyta, joka kattoi pöytää, ei puutarhassa ollut näkyvissä ketään. Kane ja hänen vieraansa olivat kadonneet. Hän astui pitkin nurmikkoa, kun huomasi jotakin valkoista erään huoneen avoimen lasioven takaa. Valkoiseen morsiuspukuun puettu neitonen ojensi häntä kohti kätensä. Hänen kauneutensa oli niin ylimaallisen hentoa, ettei Jonny ensihetkessä edes tuntenut häntä.

»Jonny!»

Marney tuli rientäen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

»Oi, Jonny... Jonny!»

Samalla osui Jonnyn katse nuoren aviomiehen hymyileviin kasvoihin. Tuon oivallisen miehen, jolle Peter oli uskonut rakkaan tyttärensä. Silmänräpäyksen ajan kohtasivat heidän katseensa toisensa. Ei edes silmäripsenkään värähdys ilmaissut mitä Jonny Grayn sisällä liikkui.

Hänen rakastamansa naisen puoliso oli — Jeff Legge, konna ja setelin väärentäjä, joka oli yhdessä isänsä kanssa vannonut murtavansa Peter Kanen sydämen.

4.

Hetken hän punnitsi, oliko kenties ilmaissut itsensä? Hän oli harjoittanut tahdonvoimiaan tunteittensa salaamiseen. Riehuvien intohimojen myrsky raivosi hänen sisimmässään, hänen edessään seisovan miehen kasvot näyttivät hänestä epäselviltä ja vääntyneiltä, hänen jäsenissään tuntui raju vimma syöksyä toisen kimppuun — mutta ulkonaisesti hän pysyi rauhallisena. Silminnäkijä ei olisi voinut sanoa, kalpeniko hän, sillä aurinko ja tuuli olivat Dartmoorissa antaneet hänen laihoille kasvoilleen mahonginruskean värin. Hänen saamansa aavistamaton isku oli niin ankara, ettei hän tovin aikaan saattanut sanoa mitään eikä liikahtaakaan.

»Majuri Floyd» oli Jeff Legge! Salamannopeasti hän oivalsi pirullisen juonen. Siinä Emanuelin kosto — naittaa roistomainen poikansa Peter Kanen tyttären kanssa.

Jeff tarkkasi häntä terävästi, mutta ei ilmennyt minkäänlaista merkkiä siitä, että Jonny olisi tuntenut hänet. Kaikki oli tapahtunut sekunnin murto-osassa. Hän siirsi taas katseensa nuoreen tyttöön ja hymyili koneellisesti. Tämä näytti unohtaneen ympäristönsä. Ei ollut mitään merkitystä sillä, että hänen vieressään seisova nuori aviomies silmäili häntä hiljaisentyytyväisin katsein, että Peter seurasi kohtaamista synkin ja huolestunein ilmein, eikä liioin sillä, että vanha Barney tuijotti suu auki heihin.

»Jonny, Jonny-parka! Ettehän toki ole vihainen minulle?»

Hymyillen Jonny taputti kättä, joka oli hänen omassaan.

»Oletteko onnellinen?» kysyi hän hiljaisella äänellä.

»Kyllä, oi kyllä, olen onnellisissa naimisissa — sitähän tarkoitatte, eikö niin? Minä olen hyvin onnellinen... Jonny, onko se hirveätä? Minä olen aina ajatellut teitä, aina. Vaikkakaan en kirjoittanut... senjälkeen... Ettekö pidäkin minua ilkeänä...? Tiedän, että olin sitä. Jonny, eikö se ole loukannut teitä, parahin-Jonnyni?»

Jonny pudisti päätään.

»Dartmoorissa saa olla mitä tahansa — paitsi ei tunteellinen. Oletteko onnellinen?»

Marney ei voinut katsoa häntä silmiin.

»Te kysytte minulta sitä jo toisen kerran saman minuutin aikana! Eikö olekin häijyä minun puoleltani, kun vastaan 'kyllä'? Ettekö tahdo tutustua Jeffreyhin?»

»Luonnollisesti haluan.»

Hän astui Jeff Leggen luo, joka ei päästänyt häntä silmistään.

»Haluaisin esittää sinulle kapteeni Grayn hyvin vanhan ystäväni», sanoi Marney väkinäisin äänin.

Leggen kylmä käsi kosketti hänen kättään.

»Olen iloinen tullessani tuntemaan teidät, kapteeni Gray.»

Oliko tämä tuntenut hänet? Ilmeisesti ei, sillä häneen päin kääntyneet kasvot vetäytyivät pakotettuun hymyyn.

»Tehän olette palannut juuri Itä-Afrikasta, eikö niin? Ollut metsästämässä?»

»Ei, en minä metsästänyt», sanoi Jonny.

»Mutta siellähän on paljon leijonia, eikö olekin?» kysyi Jeff.

Entisen vangin huulet värähtivät.

»Niillä tienoin, missä minä olin, ovat ne tavattoman kesyjä», huomautti hän kuivasti.

»Marney, rakkaani, etkö olekin iloinen tavatessasi Mr. Grayn hääpäivänäsi? Oli kovin kauniisti tehty teiltä, Gray, kun tulitte. Rouvani on puhunut usein teistä.»

Hän laski käsivartensa tytön vyötäisille päästämättä Jonnyn kasvoja silmistään. Hän tahtoi haavoittaa molempia. Marney seisoi liikkumattomana ja jäykkänä, tekemättä vastustusta tai olematta myötämielinen, kalpeana, jännittyneenä ja henkeään pidättäen. Hän tiesi kaikki! Tämä havainto koski John Grayhin iskun tavoin. Marney tiesi, että tuo mies oli konna ja valehtelija. Hän tunsi petoksen, mikä oli tehty hänen isälleen!

»Onnellinenko, rakkaani?»

»Oi, kovin, kovin onnellinen.»

Hänen äänessään oli epäilys, ja nyt Jonny kuuli syvän huokauksen. Vain hirveällä taistelulla saattoi hän hillitä itsensä. Tällä kertaa Peter pelasti tilanteen.

»Jonny, kas tässä parhain poika maailmassa! Sinun pitää tulla tuntemaan hänet lähemmin. Tahdon saattaa sinut kanssani vakuutetuksi siitä, että hän on Marneylle paras mies maan päällä.»

Jeff Legge naurahti.

»Mr. Kane, saatatte minut kovin hämilleni. En ole läheskään kyllin hyvä teille — minähän olen vain saamaton nahjus, joka en ole ansainnut suurta onneani.»

Hän kumarsi ja suuteli kalmankalpeata tyttöä. Jonny piti miestä tarkasti silmällä.

»Onnellinen, mitä? Uskon sen, että olet onnellinen, sinä rakkari», hihitti Kane.

Marney tempautui irti syleilystä.

»Luulen, ettei se tuota huvia Jonnylle, isä.» Hänen äänensä värisi. Dartmoorista saapunut mies tiesi, että hänellä eivät kyynelet olleet kaukana.

»En menetä niinkään vähällä hyvää tuultani.» John Gray tapasi luonnollisen äänensä. »Todellakin, nuorten onni ilahduttaa sydäntä — minähän tunnen itseni niin vanhaksi. Olette siis kanadalainen, majuri Floyd?»

»Kyllä — ranskalaista alkuperää, vaikkakaan se ei käy ilmi nimestäni. Esi-isäni muuttivat sinne kuusikymmenluvulla, Albertaan ja Saskatchewaan jo paljon aikaisemmin, ennenkuin sinne oli rautatietä. Teidän pitäisi mennä Kanadaan. Se tulisi miellyttämään teitä enemmän kuin se seutu, jossa nyt olitte.»

»Siitä olen vakuutettu.»

Peter oli poistunut tyttärensä käsikoukussa.

»Kanadassa ei ole leijonia, ei villejä eikä kesyjä», sanoi Jeff ja katsoi häneen, silmät puoliummessa.

Gray oli sytyttänyt savukkeen. Hänen hermonsa olivat nyt rauhalliset.

»Minä tulisin kaipaamaan niitä», sanoi hän viileästi ja jatkoi sitten: »Suokaa anteeksi, majuri Floyd, jos otan vapauden lausua, että te olette mennyt naimisiin hyvin kauniin tytön kanssa.»

»Maailman parhaimman.»

»Minä olisin valmis kulkemaan pitkän tien palvellakseni häntä — hyvinkin pitkän tien. Vaikka takaisin leijonain luo.»

Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Nuoren aviomiehen silmistä oli luettavissa taisteluhaaste, Jonny Grayn silmistä — kylmä murha. Jeff Legge laski katseensa, ja väristys kävi hänen lävitseen.

»Otaksun teidän halusta metsästävän?» sanoi hän. »Oh, ei, tehän sanoittekin, ettette siitä välitä. Minä en käsitä, miksi joku... teikäläinen ihminen tulee menneeksi sellaiselle matkalle?»

»Minut lähetettiin sinne», sanoi Jonny painostaen jokaista sanaa. »Jollakulla oli syynsä toimittaa minut pois — tahdottiin päästä minusta. Minä olisin mennyt muutenkin, mutta tuo henkilö joudutti asiaa.»

»Tiedättekö, kuka se oli?»

Itsestään oli jätetty puhuminen verukkeena käytetystä Itä-Afrikasta. Jeff saattoi tehdä sen hyvällä syyllä, sillä hän tiesi, että John Grayn katoamisen syy ei ollut mikään salaisuus.

»Minä en tunne miestä. Hän oli minulle aivan outo. Hyvin harvat ihmiset tuntevat häntä henkilökohtaisesti. Hänet — meidän piirissämme on tuskin puoli tusinaa henkilöitä, jotka tuntisivat hänet. Ja vain yksi poliisimies tuntee hänet...»

»Kuka?» keskeytti toinen hänet yht'äkkiä.

»Eräs, jonka nimi on Reeder. Sen kuulin vankilassa — tehän luonnollisesti tiesitte, että minä tulin Dartmoorista?»

Jeff nyökkäsi hymyillen.

»Siis sama mies, jota sanotaan Suureksi Tuntemattomaksi», sanoi hän kokien lieventää äänestään halveksuntaa.

»Olen klubissa kuullut puhuttavan hänestä. Hän on varsin yksinkertainen, keski-ikäinen mies ja asuu Peckhamissa. Hän ei siis olekaan yhtä tuntematon kuin tuo teidän salaperäinen miehenne!»

»Se on varsin hyvin mahdollista», vastasi toinen. »Vangit runoilevat sankareillensa ja vihollisillensa kaikkinaisia yliluonnollisia lahjoja sekä kykyjä. Minä en tiedä muuta kuin mitä minulle on kerrottu. Dartmoorilaiset väittävät, että Reeder olisi selvillä kaikesta. Hallitus on antanut hänelle rajattomat valtuudet Suuren Painajan kiinniottamista varten...»

»No onko tämä löytänyt hänet?» kysyi Jeff Legge viattomalla äänellä.

»Tulee kyllä löytämään», sanoi Jonny. »Ennemmin tai myöhemmin tulee lörpötellyksi.»

»Sitäpä haluaisin olla kuulemassa», sanoi Jeff Legge, ja viekas hymy paljasti näkyviin hänen valkoiset hampaansa.

5.

Jonny oli vetäytynyt yksikseen eräälle puutarhan alapäässä olevalle marmoripenkille, jonne hän saattoi kuulla puheen, vaikkakaan ei nähdä vieraita, jotka kerääntyivät nurmikolle. Hänen täytyi saada ajatella, ja ajatella nopeasti. Marney oli tietoinen kaikesta! Mutta Marney ei ollut sanonut sanaakaan, ja Jonny ymmärsi myös syyn.

Milloin Jeff Legge oli ilmaissut sen hänelle? Kenties paluumatkalla kirkosta. Marney ei tahtonut antaa Peterin päästä sitä tietämään — Peterin, joka uskoi turvanneensa hänen tulevaisuutensa kaikiksi ajoiksi eikä epäillyt hänen onneaan. Mitä oli Jeff sanonut? Tuskin paljoa, kuten Jonny oletti. Hän kenties oli vain antanut vihjauksen, että se ihastuttava majuri Floyd, johon Marney oli tutustunut, ei ollut sama majuri Floyd, jonka kanssa hänen tulisi elää.

Jonny oli nyt kylmä — paremmin sanottuna: jääkylmä. Hänen täytyi päästä varmuuteen, ehdottomaan varmuuteen, niin ettei jäisi mitään epäilyn varaa. Saattaisivathan Jeff Legge ja tämä majuri Floyd olla vain samannäköisiä. Hän oli nähnyt tuon roiston yhden ainoan kerran, ja silloinkin kaukaa.

Hän kuuli hameen kahinaa ja katsahti nopeasti ympärilleen. Sieltä tuli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt riitelevän Barneyn kanssa.

»Mr. Kane pyytää kysyä, tuletteko mukaan valokuvattavaan ryhmään, kapteeni Gray?» sanoi hän.

Hän ei vastannut heti. Hänen silmänsä tarkastelivat tyttöä uudenlaisella mielenkiinnolla.

»Vastatkaa hänelle, että minä mieluimmin pysyisin poissa, ja tulkaa sitten jälleen tänne.»

»Minunko pitäisi tulla tänne uudestaan, sir?» kysyi tyttö hämmästyneenä.

»Niin, tahtoisin puhella kanssanne», sanoi Jonny hymyillen. »Säälikää surullista vierasta, jonka kanssa kukaan ei tahdo seurustella.»

Tyttö seisoi viivytellen. Jonny näki hänen ilmeissään epätietoisuutta.

»Minä en tiedä, hyväksyisikö Mr. Kane sitä», sanoi hän, ja hymy väreili hänen suupielessään. »No hyvä, minä tulen.»

Vasta kymmentä minuuttia myöhemmin, kun Jonny saattoi olettaa valokuvaajan päättäneen toimituksensa ja vieraiden menneen takaisin taloon, ilmestyi hän jälleen, näöltään siveänä mutta uteliaana.

»Istuutukaa tähän», sanoi Jonny. Hän heitti pois savukkeensa ja siirtyi kivipenkin päähän.

»Polttakaa rauhassa edelleen, kapteeni Gray», sanoi tyttö.

»Kuinka kauan olette ollut jo täällä?» kysyn Jonny.

»Mr. Kanen luonako? Noin puoli vuotta», vastasi tyttö.

»Sangen hyvä paikka?» kysäisi toinen välinpitämättömästi.

»Oli kyllä, sir, oikein hyvä.»

»Mikä teidän nimenne on?»

»Nimeni on Lila. Miksi haluatte sen tietää?»

»Arvelen, että meidän kahden pitäisi oppia tuntemaan toisemme lähemmin, Lila», sanoi hän ja tarttui kädestä tyttöä, joka ei pannut lainkaan vastaan.

Itse asiassa se huvitti tyttöä, vaikka hän oli olevinaan hämmästynyt.

»En lainkaan aavistanut, että olette tuollainen liehakoitsija, Mr. Gray — tehän olette toki kapteeni, eikö niin?»

»Kapteeni on vain kunnianimi, Lila», sanoi Jonny. »Te tulette kai kaipaamaan emäntäänne?»

»Kyllä, tulen kaipaamaan häntä», sanoi Lila.

»Sievä tyttö, eikö niin?» lausui Jonny leikillisesti.

»Ja hyvin komea sulhanen», huomautti Lila terävästi.

»Niinkö pidätte?»

»Niin, minusta hän on kaunis mies. En tiedä paljoa hänestä.»

»Hän on hyvännäköinen, niinkö?» kysyi Jonny.

Tyttö kohautti olkapäitään.

»Niin näyttää.»

»Ja kovin rakastunut miss Kaneen. Nuorimies jumaloi häntä», sanoi Jonny. »Tosiaan, enpä ole vielä ennen nähnyt niin johonkuhun naiseen rakastunutta miestä.»

Lila pidätti esille pyrkivää huokausta.

»Oi niin, varmasti», sanoi hän kärsimättömästi. »Tahdotteko vielä jotakin minusta, kapteeni Gray? Minulla nimittäin on paljon tekemistä.»

»Älkää menkö pois», sanoi Jonny ystävällisellä äänellä. »Häät saattavat minut aina romanttiseen mielentilaan.» Sitten hän jatkoi keskeytynyttä puheenaihetta. »Majuri ei kai vuosiin tule luomaan silmäystäkään muihin tyttöihin», jatkoi hän. »Hän on rakastunut korviaan myöten; ja miksipä ei olisi? Luulen», lisäsi hän miettiväisenä, »että hän on mies, jolla on runsaasti rakkausseikkailuja takanaan.» Lila kohautti olkapäitään. »Sellaisten tyttöjen kanssa, joita voi oman halunsa mukaan ottaa ja jättää.»

Syvä puna levisi tällöin tytön kasvoille, ja hänen silmiinsä ilmestyi outo kiilto.

»Minä en tiedä majuri Lloydista mitään», sanoi hän lyhyesti ja aikoi nousta, mutta Jonny tarttui häntä käsivarresta.

»Älkää menkö, Lila.»

»En jää tänne», sanoi hän äkkiä kiivastuen. »Minua ei haluta haaskata sanoja majuri Floydista eikä kestään muustakaan. Jos tahdotte, että juttelisin teidän kanssanne...»

»Tahdon jutella kanssanne kuherruskuukaudesta. Osaatteko kuvitella, miten he elävät yhdessä jossakin ruusulehdossa Lago di Comon rannalla? Voitteko kuvitella, miten hän unohtaa koko menneisyyden, kaikki vanhat hulluttelut, kaikki entiset tyttönsä...?»

Lila tempasi käsivartensa vapaaksi ja nousi. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat.

»Mihin te tähtäätte, Gray?» kysyi Lila, eikä hänen äänessään ollut jälkeäkään kunnioituksesta ja säädyllisyydestä.

»Teihin, miss Lila Sain», sanoi Jonny, »ja jos yritätte juosta pakoon, niin minä kuristan teidät.»

Kiivaasti hengittäen Lila tuijotti häneen.

»Mutta sanotaanhan, että te olette gentlemanni» sanoi hän.

»Sanotaan, että minä olen Jonny Gray Dartmoorista. Istuutukaa. Mistä on kysymys, Lila?»

»En ymmärrä, mistä te puhutte.»

»Mistä on kysymys?» sanoi Jonny aivan levollisesti. »Jeff Legge on sijoittanut teidät tänne nuuskimaan taloa häntä varten ja pitämään häntä tietoisena kaikesta, mitä täällä tapahtuu.»

»Minulle Jeff Legge on tuntematon», sammalsi hän.

»Valehtelette», sanoi Jonny ankarasti. »Tunnen teidät, Lila. Te kuljeskelette Leggen mukana ja ilmaisette pienestä maksusta mitä kuulette. Olen nähnyt teidät kyllin usein. Kuka on Mr. Floyd?»

»Kysykää toki häneltä itseltään», vastasi Lila uhmaten.

»Kuka on Mr. Floyd?» Jonny puristi häntä lujemmin.

»Tehän tiedätte sen», sanoi tyttö synkästi. »Hän on Jeff Legge.»

»Nyt tulkaa tänne, Lila, ja kuunnelkaa.» Hänen sormiensa puristus oli äsken hellittynyt, nyt se tiukkeni uudelleen. »Jos te nyt juoksette Jeffin luo ja sanotte hänelle sanankin, niin annan minä ilmi teidät molemmat — ymmärrättekö? Minä toimitan Jeffin sinne minne hänet haluankin — Dartmoorissa on ainakin yksi koppi tyhjänä. Siinä on teille arka paikka, vai mitä? Te olette kiivaasti Jeffin puolesta?»

Lila ei vastannut.

»Minä toimitan hänet sinne minne tahdon», toisti Jonny hitaasti ja varovasti, »jollette tee niinkuin minä sanon.»

»Teillä on aikomus yrittää kiristystä?» sanoi Lila, ja hänen huulensa vetäytyivät ivallisiksi.

»Minua ei kiristys hyödytä», sanoi Jonny. »Mutta sanonpa teille tämän: minä menen Reederin luo ja paljastan kaiken, ellei asia mene tahtoni mukaan.»

»Mitä te vaaditte?»

»Minä tahdon tietää minne he menevät ja missä oleskelevat. Minä tahdon tietää teidän tulevaisuudensuunnitelmanne. Oletteko te kenties naimisissa hänen kanssaan?»

Silmäys tytön kasvoihin antoi hänelle vastauksen.

»Ette siis? Well, Lila, niinkin voi vielä käydä. Ettekö ole saanut kylliksi likaisesta työstä hänen hyväkseen?»

»Ehkä — ehkä en», vastasi hän uhmaillen. »Kaikessa tapauksessa ette nyt mahda hänelle mitään, Jonny Gray. Hän on ottanut tyttönne, ja vaikka te nostaisitte samanlaisen melun kuin harakkaparvi, niin ette voisi kumminkaan tehdä tekemättömäksi sitä, minkä vanha kirkonmies on tehnyt tänä aamuna! Jeff on liian viekas teille. Hän kyllä sitoo teidät, Gray...»

»Jos hän saa jotakin tietää», sanoi Jonny levollisesti. »Mutta jos hän saa tietää jotakin, niin saa Reeder myös. Oletteko ymmärtänyt?»

»Mitä teillä sitten on mielessä?» kysyi Lila hetken perästä.

»Pieni pila, jollaisista pidän», virkkoi Jonny hampaittensa välistä. »Todella hyvä pila! Se alkaa nyt. Minä en voi puhua mitään Peterille, koska hän tappaisi teidän nuorukaisenne, ja minulla on erikoinen syy olla toivomatta, ettei Peter joutuisi hirsipuuhun. Ja te ette voi sanoa Jeffille mitään, koska silloin seuraisi juttu jury-oikeudessa. Ja kun Jeff pääsisi kuritushuoneesta, olisitte te jo vanha nainen. Se ei ole hauska toive, eikö totta? Sanokaa nyt kaikki, mitä teillä on sanottavana, ja puhukaa hitaasti, sillä en osaa pikakirjoitusta.»

Nopeasti hän otti taskustaan pienen muistiinpanokirjan ja kirjoitti joutuisasti sitä mukaa kuin Lila puhui vastahakoisesti, ärtyisenä, mutta samalla arkaillen.

»Nyt voitte mennä, rakas lapseni», sanoi hän, kun tyttö oli lopettanut. Lila nousi. Hänen silmänsä säkenöivät vihasta.

»Jos te 'vihellätte', Jonny Gray, niin tapan teidät, Minä en ole koskaan hyväksynyt tätä naimispuuhaa — kuten saatatte arvata. Tiesin, että hänen piti naida Peterin tytär vanhan Leggen toivomuksesta, koska tämä tahtoi siten kostaa. Mutta Jeff on ollut minulle hyvä; ja sinä päivänä, jolloin nuuskijat ilmestyvät hänen luokseen, tulen minä ja ammun, Luoja nähköön, teidät kuoliaaksi, Jonny.»

»Päätetty!» sanoi Jonny lyhyesti ja lujasti.

Hän odotti, kunnes Lila oli kadonnut näkyvistä puksipuupensasaidan eräästä aukosta, meni sitten itse toisen aukon luo ja pysähtyi. Hänen edessään seisoi Peter Kane. Ohut puksipuupensas oli häntä peittämässä, mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään.

6.

»Halloo, Jonny! Lohdutusajelullako, vai mitä?» Jonny nauroi.

»Tarkoitatko tyttöä? Hän on oikein sievä, eikö totta?»

»Perin sievä», vastasi toinen.

Oliko Peter kuullut? Se kysymys kiusasi Jonnya. Marmoripenkki oli tuskin kolmen askelen päässä siitä pensaasta, minkä luona Peter seisoi. Jos hän oli ollut siinä hetkenkin aikaa...

»Oletko kauankin odotellut minua, Peter?» kysyi hän.

»En, näin vain kuinka sinä otit jäähyväiset Lilalta — oikein kaunis tyttö, Jonny, harvinaisen sievä tyttö. Tuskin muistan nähneeni toista sievempää. Mistä te juttelitte?»

»Ilmasta, leivosista ja oikeasta rakkaudesta», sanoi Jonny Kanen ottaessa häntä käsivarresta ja kuljettaessa nurmikon poikki.

»Kaikki epävakaisia, haihtuvia asioita, mitä?» sanoi Peter hymähtäen. »Tule ja syö, Jonny. Nämä ihmiset lähtevät pian pois. Marney on juuri pukeutumassa. Mitä arvelet uudesta vävypojastani?»

Hän oli entisellä hyvällä tuulellaan.

Kun he tulivat suureen vastaanottosalonkiin ja Peter laski kätensä vävypoikansa olalle, hengähti Jonny helpotuksesta. Luojan kiitos! Hän ei tietänyt mitään. Ajatus siitä, mitä ilmitulosta olisi voinut olla seurauksena, oli nostattanut tuskanhien Jonnyn otsalle.

Kolmekymmentäkuusi henkilöä istuutui pöytään ruokailuhuoneessa, ja Marney, joka istui pöydän yläpäässä, oli vastoin yleistä tapaa matkapuvussa. John loi sisääntullessaan pikaisen katseen häntä kohti, mutta Marney käänsi pois silmänsä. Hänen isänsä istui vasemmalla puolella; tämän vieressä oli pappi, joka oli toimittanut vihkimisen. Sitten seuraavana oli joku ystävättäristä ja sitten eräs mies jonka viereen Jonny asettui istumaan.

Hän tunsi heti kasvot, jotka olivat kuin nahkaa.

»Ollut poissa, Jonny?» Rikospoliisin päällikkö Craig teki tämän kysymyksensä niin huolellisesti vaimennetulla äänellä, ettei se kuulunut edemmäksi kuin sille, jolle hän puhui.

Keskustelun sorina ja raikuva nauru hääpöydässä saivat aikaan, että he saattoivat häiriintymättä keskustella.

Kun Barney kurkottautui ojentamaan jotakin lusikkaa, loi Craig naapuriinsa sivusilmäyksen.

»Peterillä on yhä vanha Barneynsa — aina kunnollinen ja kunniallinen, Barney?»

»Sellainen on luontoni», sanoi Barney matalalla äänellä. »Ei seurustelu poliisien kanssa pidä minua oikealla tiellä.»

Rikosviranomaisen kovat piirteet pehmenivät.

»Monet muut ihmiset saattaisivat sanoa samaa, Barney», vastasi hän ja jatkoi miehen mentyä seuraavan vieraan luo: »Siinä on oiva mies. Barney ei ole koskaan ollut heittiö. Luulen, että hän on istunut ainoastaan yhden kerran — ja sitäkään ei olisi hänelle tapahtunut, jos hänellä olisi ollut Peterin lahjakkuus, Jonny.»

»Peterin lahjakkuus?»

»Minä en puhu hänen nykyisestä lahjakkuudestaan, ajattelen vain sitä, mitä hän oli neljätoista, viisitoista vuotta sitten. Hän oli taitavin kaikista. Kuinka loistavasti hän teki taistelusuunnitelmansa! Kuinka mestarillisesti hän valmisti peräytymisensä! Suurenmoiset poissaolotodisteet, jotka sopivat toisiinsa niin ihanasti, että jos me olisimme napanneet hänet, häntä ei olisi vain vapautettu, vaan hän olisi vielä saanut korvausta vaivaiskassasta! Oli jokaisen nuoren virkamiehen kunnianhimona saada vangita hänet, löytää jokin virhe, jokin aukko hänen suunnitelmastaan. Mutta hänen ei tarvinnut pelätä viisaita eikä tyhmiä.»

»Hän punastuisi, jos kuulisi teidän puheenne», sanoi Jonny kuivasti.

»Mutta niin se on, Jonny! Kuinka ovelia kirjeitä hän kirjoittikaan vain meitä eksyttääkseen! Kirjeillä hän sai aikaan ihmeitä — hän johdatti ihmisiä koolle, houkutteli heidät sellaiseen paikkaan, jonne näki hyväksi ja jossa heidän saapuvillaolonsa kulloinkin oli hänelle hyödyllisintä. Muistan, miten hän saattoi päällikköni tulemaan Charing Crossin kellon alle neljännestä yli yhdeksän, näyttäytyi hänelle silloin ja pakotti siten hänet antamaan todisteen hänen alibiaan varten!» Hän naurahti itsekseen.

»Minusta tuntuu», sanoi Gray, »niinkuin olisi huomiotaherättävää, että te ja hän olette niin hyviä ystäviä!»

»Ei huomiotaherättävää, vaan mitä epäilyttävintä!» lausui toinen. »Maistuuko lasi viiniä?» sanoi hän äkkiä tarttuen lasiinsa.

»Kiitos, ei — juon harvoin. Tarvitsemme ammatissamme hyvin selvää päätä. Me emme jouda unelmoimaan.»

»Me voimme vain sitä», sanoi Craig. »Mutta minkä tähden puhutte 'ammatistanne', vanha ystäväni? Senhän olette jättänyt jo taaksenne?»

Jonny huomasi, että nuori rouva katsahti häneen. Se oli vain silmäys, mutta siinä lyhyessä välähdyksessä kuvastui kaikki, mitä hän oli pelännyt — kauhua, pettymystä ja avuttomuutta. Hän puri yhteen hampaansa ja kääntyi nopeasti poliisimieheen päin.

»Mitä kuuluu teidän ammattiinne nykyjään?» kysyi hän.

»Hiljaista.»

»Ikävä kuulla», sanoi Jonny osaaottavin ilmein. »Mutta niinhän on kaikkialla, eikö totta?»

»Millaista teillä oli oleskelu — maalla?» kysyi Craig. Hänen pöytätoverinsa naurahti.

»Mainiota! Makuuhuoneessani ei ollut seinäpapereita, mutta palvelus oli oikein hyvä.»

Craig huoahti.

»Niinpä niin, niin kauan kuin elää, saa oppia», sanoi hän surumielisesti. »Se oli minusta hyvin, hyvin ikävää, Jonny. Huono onni, mutta mitä hyödyttää valitella sitä? Te olitte muuan kovaonnisten joukosta. Jos kaikki ihmiset, jotka ansaitsisivat vankeutta, istuisivat linnassa — no niin, eipä olisi enää asuntopulaa. Kerrotaan, että siellä oli koko joukko kuuluisuuksia», jatkoi Craig. »Harry Becker ja nuori Lew Storing — niin, ja vanhan Legg piti kai myös olla siellä teidän aikananne. Ja eräs toinen veijari — mikä hänen nimensä olikaan? Setelinväärentäjä — aivan oikein, Carper. Tapasitteko häntä koskaan?»

»Kyllä, kerran hänet valjastettiin minun kanssani samojen vaunujen eteen.»

»Ahaa!» sanoi Craig kehoittavasti. »Lyönpä vetoa, että saitte kuulla jotakin. Puhuiko hän kanssanne?»

»Kyllä.»

Craig kumartui häneen päin ja alensi ääntään.

»Olettakaamme, että kertoisin teille, että teitä vainottiin muutamalta tietyltä taholta, sekä olettakaamme minulla olevan syytä otaksua vainoojanne olevan saman miehen, jota minäkin tarvitsen. Emmekö näin ollen voisi vaihtaa salaisuuksiamme?» kysyi hän.

»Niin, mehän kyllä voisimme jutella keskenämme, ja siitä tulisi mukavaa jazz-musiikkia. Mutta niin ei tule tapahtumaan. Suoraan sanoen, Craig, minä en voi kertoa teille mitään Suuresta Painajasta. Oikeastaanhan Reederin pitäisi tietää kaikki!»

»Reeder!» sanoi toinen halveksuvalla äänellä. »Tuhertelija! Koko tuo puhe salaisen poliisin väestä on vastenmielistä! Jos asia olisi annettu oikealle poliisille, niin olisi Suuri Painaja käsissämme — oletteko koskaan nähnyt häntä, Jonny?»

»En», vastasi Jonny vasten tietoaan.

»Reeder, vai mitä?» lausui Craig ajatuksissaan. »Kerran aikaisemmin heillä oli eräs virkailija, nimeltään Golden, vanha ukko, joka luuli kykenevänsä pidättämään väärentäjät siten, että istui toimistossaan ja ajatteli lujasti. Reederistä ei missään tapauksessa ole paljon kummempaan. Olen kerran nähnyt hänet: mukavahko, vanhuuden kynnyksellä oleva mies!»

Craig huoahti syvään, antoi surullisen, huolestuneen katseensa kiertää ympäri iloista pöytäseuruetta ja sanoi sitten hiljaa:

»Kaikella luottamuksella sanottuna, Jonny, tietäisin, miten voisitte helpolla ansaita viisisataa puntaa.»

»Ei käy päinsä, Craig...», vastasi Jonny totisena.

»Me molemmat olemme hyvään seurapiiriin kuuluvia miehiä», keskeytti hänet Craig rukoilevalla äänellä.

»Niin», sanoi Jonny Gray, »mutta emme samaan piiriin, Craig.»

Rikospoliisin päällikkö teki vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen, vaikkakin tiesi, että oli yhtä vaikeata saada Jonnystä irti mitään kuin jos hän olisi kääntynyt suoraan Peterin puoleen.

»Englannin Pankki maksaa tuhat puntaa tiedosta, jonka tarvitsen.»

»Ja kukapa sen voi paremmin hankkia?» sanoi Jonny vakuuttavasti. »Vaietkaa nyt, Craig; joku aikoo pitää puheen.»

Pappi, joka oli vihkinyt nuoren parin, piti ponnekkaan, mieltäylentävän puheen. Kun hän oli ehtinyt tavanmukaisiin loppusanoihin, katsoi Craig, joka osoitti harrasta kiintymystä heliseviin lauseparsiin, ympärilleen ja huomasi, että hänen vierustoverinsa oli hävinnyt. Myöhemmin hän huomasi, että tämä oli kumartuneena Peterin tuolin yli ja että Peter nyökkäsi hänelle eloisasti. Sitten Jonny katosi ovesta.

Eräs toinen tarkkasi myös häntä. Nuori aviomies, jonka sormet leikittelivät viinilasilla, näki Jonnyn poistumisen, mikä herätti hänessä vilkasta mielenkiintoa. Joka tapauksessa hän vaihtoi merkkisilmäyksen sievän palvelustytön kanssa, katsoen merkitsevästi oveen. Tämän merkin saatuaan Lila seurasi Jonny Grayn perässä. Tämä ei ollut eteishallissa, Lila meni ulos tielle, mutta ei löytänyt sieltäkään mitään jälkeä miehestä, jota etsi. Mutta siellä seisoi eräs toinen, jonka luo hän meni tämän viittauksesta.

»Sanokaa Jeffille, että minun täytyy saada puhua hänen kanssaan, ennenkuin hän lähtee häämatkalleen», sanoi Emanuel Legge narisevalla äänellään ja tuijotti tyttöön silmälasiensa läpi. »Hän on puhunut asiasta tytölle, huomasin sen tämän kasvoista. Mitä Jeff sanoi hänelle?»

»Mistä minun pitäisi se tietää?» sanoi Lila kiivaasti. »Te ja teidän Jeffinne! Soisin, etten koskaan olisi sotkeutunut tähän asiaan. Ja entäpä nyt? Tuo viekas lurjus tietää kaikki, Legge.»

»Kuka — Jonny Gray! Onko hän täällä? Hän on siis tullut?»

Tyttö nyökkäsi.

»Mitä merkitsevät nuo sanat: hän tietää kaikki?»

»Hän tuntee Jeffin — tunsi hänet ensisilmäyksellä», sanoi tyttö.

Emanuel Legge vihelsi kuuluvasti.

»Oletteko sanonut Jeffille, että hänet on tunnettu?» Emanuel Leggen kovat kasvot vääntyivät jännityksestä.

»Mitä kysyttekään minulta? En ole puhunut sanaakaan hänen kanssaan. Tyttöhän vie hänen aikansa kokonaan...»

»Älkää ajatelko sitä asiaa», sanoi Legge kädenliikkeen säestämänä. »Kertokaa, mitä Jonny Gray sanoi.»

»Kerronpa teille jotakin, mikä on tuottanut minulle huvia», sanoi tyttö synkästi. »Hän sanoi kuristavansa minut, jos lörpöttelen! Ja hänellä on pari mitä — kahlehtivinta kättä. Minä en tahtoisi tapella sen veijarin kanssa — ei hyödytä uhkailla minua, Emanuel. Olen ilmaissut teille kaikki, mitä hän sanoi. Hän tuntee Jeffin; hänen on täytynyt nähdä hänet ennen hänen 'Alppien yli' menoaan.»

Vanhus seisoi otsa rypyssä ja huulet yhteen puristettuina sekä ajatteli asiaa.

»Jos hän on asiasta selvillä, niin se on paha juttu. Hän on rakastunut tyttöön, ja siitä ei seuraa hyvää. Kutsukaa Jeff pian ulos.»

»Jos jäätte tänne, niin näkee Peter teidät», varoitti Lila häntä. »Menkää tietä alaspäin ja kääntykää yksityistielle. Minä lähetän Jeffin puutarhan alapäähän.»

Vanhus nyökäytti ja kiiruhti pois. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin Lilan onnistui antaa silmillään merkki Jeffille. Tämä tuli hänen jälkeensä nurmikolle.

»Vanhus odottaa alhaalla puutarhassa», sanoi hän hiljaa. »Pian.»

»Mistä on kysymys?» kysyi Jeff hätäisesti, pahaa aavistaen.

»Hän kertoo sen sinulle.»

Jeff vilkaisi ympärilleen ja riensi terassille, jonne hänen isänsä oli juuri saapunut.

»Jeff, Gray on tuntenut meidät.»

Jeff hengitti nopeasti.

»Kenet? Minutko?» sanoi hän epäilevällä äänellä. »Hän ei värähdyttänyt edes silmäripsiäänkään, kun tapasimme toisemme.»

Emanuel nyökäytti.

»Tuo mies on kirotun kylmäverinen — vaarallisin lurjus maailmassa. Minä olin hänen kanssaan 'hornassa' ja tunnen hänen maineensa. Hän ei pelkää mitään. Jos hän sanoo sen Peterille, niin — ammu ensiksi! Peter ei kanna revolveria taskussaan, mutta varmasti hänellä on sellainen lähettyvillään — ja Peter toimii nopeasti. Minä tulen suojaamaan sinua; minulla on käytettävissäni kaksi poikaa, jotka vartovat viittaustani, ja Jonny... well, hän saa osansa.»

Jeff Legge puri kynsiään mietteissään.

»Mitä minun on tehtävä?»

»Toimita tyttö pois — teidänhän piti lähteä vaunussa, eikö niin? Vie hänet Charlton-hotelliin. Siellähän teidän piti oleskella viikko — supista se päiväksi. Matkusta huomenna Sveitsiin äläkä anna hänen kirjoittaa. Minä selvitän välit Peterin kanssa. Hän kyllä maksaa.»

»Mistä?»

»Saadakseen takaisin tyttärensä; neljäkymmentätuhatta — ehkä enemmänkin.»

Jeff Legge vihelsi itsekseen.

»Siltä kannalta en ole vielä ottanut asiaa. Uusi kiristystapa.»

»Sano sitä miksi tahansa!» sähähti hänen isänsä. »Sinä olet puoliksi yrityksessä ja olet saava osuutesi. Sinä poljet tytön lokaan, ymmärrätkö? Lokaan Jeff... Peter maksaa.»

»Lila on saanut lupaukseni...», aloitti poika epäröiden.

»Lupaa pirun isoäidille!» räjähti Emanuel. »Lila! Vanha portto, ja sinunlaisesi mies! Aiotko perustaa turvakodin langenneille naisille? Irti!»

»Miten Grayn käy?»

»Minä pidän hänestä huolen.»

7.

Vanhus palasi takaisin maantielle ja kulki kiireesti, kunnes saapui päätielle. Kaksi miestä istui siellä erään pensaan suojassa, syöden leipää ja juustoa. Vihellysmerkin kuultuaan he tulivat esiin. He olivat isoja, leveäharteisia jätkiä, joiden paksuihin poskiin ei partaveitsi ollut koskenut moneen päivään.

»Tunteeko teistä kumpikaan Jonny Grayn?» kysyi vanhus.

»Minä olin hänen kanssaan yhdessä linnassa», sanoi toinen raa'alla äänellä, »jos se on se veijari, joka joutui sinne hevossalakuljetuksesta?»

Emanuel nyökäytti.

»Hän on tässä talossa, aikoo todennäköisesti mennä asemalle ja valitsee kai nummen poikki menevän oikotien. Se on vain lapsenleikkiä teille. Iskette hänet maahan — onko selvä? Tehkää työnne hyvin, vaikka se sattuisi avoimella kadulla. Jollei hän ole yksin, niin hakekaa hänet Lontoossa käsiinne. Mutta älkää päästäkö häntä livistämään.»

Emanuel palasi takaisin tähystyspaikkaansa juuri kun ensimmäinen auto lähti liikkeelle. Jeff piti kiirettä — ja se olikin välttämätöntä.

Auto ajoi ohitse. Emanuel näki vilahdukselta Jeffin sekä tytön pelästyneet kasvot ja hieroskeli mitä tyytyväisimpänä käsiään. Peter seisoi keskitiellä, katsellen auton jälkeen. Jos hän tietäisi! Hymyily hävisi vanhan miehen kasvoilta. Peter ei tietänyt mitään; sitä ei oltu sanottu hänelle. Jonny ei myös olisi laskenut tyttöä menemään pois, jos hän tietäisi kaiken. Ehkä Lila olikin valehdellut? Sellaisiin naisiin ei ole koskaan uskomista; he rakastavat sensatioita. Jonny oli vaarallinen. Molemmat käsitteet sulautuivat yhdeksi vaikutelmaksi.

Ja siellä seisoi Jonny, toinen käsi taskussa, toisen heiluttaessa vaunun perään, joka juuri ilmestyi hetkeksi näkyviin Shoreham-kadulla. Hän näytti niin huolettomalta, ikäänkuin asia ei olisi liikuttanut häntä vähääkään. Toinen auto ajoi esiin ja lähti heti. Muutamat vieraat tekivät lähtöä. Jos Jonny oli viisas, pitäisi hänen nyt ajaa seuran mukana Lontooseen. Mutta Jonny ei ollut viisas. Hän oli vain viheliäinen keltanokka, kuten kaikki tavalliset lurjukset. Hän tuli yksin tietä pitkin, kulki tien poikki ja astui kapeasta veräjästä nummitielle.

Emanuel katsoi taakseen. Hänen apumiehensä olivat huomanneet kaiken ja lähtivät liikkeelle pahaa-aavistamattoman jalankulkijan jälkeen.

Maantieltä erkani kaksi vähäisempää polkua, jotka yhtyivät nummella. Jonny oli juuri sivuuttanut tämän yhtymiskohdan, kun hän kuuli askelia takaapäin. Hän vilkaisi taakseen, näki tutut kasvot ja harkitsi nopeasti tilannetta. Hän saattoi juosta ja jättää helposti nuo kömpelöt miehet. Hän piti parempana mennä heitä vastaan, tarttui molemmin käsin malakkakeppiinsä ja kääntyi ympäri.

»Hei, Gray», sanoi kookkaampi miehistä. »Minne sinulla on niin kiire, hitto soikoon? Minulla on sinulle, kurjalle suupaltille, vähän asiaa! Sinähän olit se heittiö, joka menit kielimään tarkastajalle, että minä tuotin tupakkaa eräällä vartijalla!»

Se oli aivan perätön tekosyy, keksitty vain valmistamaan kimppuunhyökkäämistä. Heillä oli käsissään notkeat, päästä raudoitetut ruokokepit.

Ensimmäinen lyönti ei osunut Jonnyn väistyessä taaksepäin. Sitten välähti äkkiä pitkä ja kirkas terä iltapäiväauringon valossa. Jonny suojasi itseään keppimiekkansa huotralla, samalla kuin ohut, tappava teräs oli suunnattu lähintä vastustajaa kohti. Aseen nähdessään jätkät pysähtyivät tyrmistyneinä.

»Kurja mies!» sanoi Jonny ankarasti. Partaveitsimäinen terä sivalsi vuoron perään kumpaakin kasvoihin, ja miehet hoipertelivat taaksepäin, sotkeutuen toistensa jalkoihin. Toinen heistä tunsi jotakin kosteata poskellaan ja nosti kätensä. Kun hän veti sen takaisin, oli se kostea ja punainen.

»Pidä se muistoksi, lurjus», sanoi Jonny, työnsi aseen puuhuotraansa ja lähti menemään. Hänen kylmä välinpitämättömyytensä ja laupeutensa, hänen tavaton ylivoimaisuutensa tekivät valtavan vaikutuksen.

»Jääkylmä mies», sanoi haavaposkinen mies.

Kiukun huokaus miedonsi äänen raakuutta. »Piru vieköön! Siitä hyvästä minä tapan hänet!»

Mutta hän ei aikonutkaan lähteä Jonnyn perään, ja hänen toverinsa oli siitä iloinen.

John Gray joudutti askeliaan ja saapui hetkeä myöhemmin kaupungin laitimmaisten talojen luo. Sieltä hän löysi Fordin ja ehti asemalle juuri parahiksi nähdäkseen junan lähtevän. Hän oli erehtynyt; aikataulu oli muuttunut juuri samana päivänä. Mutta puolen tunnin perästä piti Brightonista saapua pikajunan, joka pysähtyi vain Horshamissa.

Hän meni rautatietorin poikki erääseen hotelliin ja oli neljännestunnin sen puhelinkopissa, jonka kuumuudesta hän tuli pois kasvot yltä päältä hikisinä ja kaulus pehmenneenä.

Kun hän palasi asemalle, ei siellä näkynyt ainoitakaan tuttuja kasvoja. Hän odotti kenties näkevänsä Emanuelin, eikä tämä toive pettänytkään: muutamaa minuuttia ennen Brightonin-junan tuloa vanhus ilmestyi asemalle.

Se oli virallisesti heidän ensimmäinen tapaamisensa senjälkeen kuin he olivat olleet saman työosaston jäseniä Dartmoorissa, ja Leggen yllätyksen ilmaus oli senmukainen.

»Mitä? Eikö se olekin Gray? Well, hupaisa tavata sinut, vanha veikko! Sepä yllätys! Milloin pääsit pois?»

»Jätä ystävälliset lauseparret», sanoi Jonny lyhyesti. »Jos löydämme jonkin tyhjän osaston, niin minulla on sanottavana sinulle pari sanaa, Emanuel.»

»Olet ollut häissä?» kysyi vanhus viekkaasti. »Sievä tyttö, vai mitä? Teki kai hyvät kaupat? Kuuleman mukaan pitäisi olla kanadalainen miljoona mies. Peterillä on hyvä onni! Vaikka hän suistuisi vuorenhuipulta, niin hän putoo jousipatjalle, sellainen onni hänellä on.»

Jonny ei vastannut. Kun juna pysähtyi ja eräs ensimmäisen luokan vaunu osui kohdalle, avasi hän oven, ja Emanuel nousi vaunuun.

»Jos tarvitset rahaa...», aloitti Legge.

»En tarvitse rahaa», sanoi toinen lyhyesti. »Minä tarvitsen — huonoa seuraa. Kuuntele nyt tarkkaan, Emanuel» — juna höyrysi hitaasti asemalta hänen jatkaessaan puhetta, — »tahdon tarjota sinulle yhden mahdollisuuden.»

Hämmästys, joka kuvastui Emanuel Leggen laajenneista silmistä, näytti hyvin vakuuttavalta, mutta Jonny ei ollut sillä hetkellä taipuisa tulemaan vakuutetuksi.

»Minä en ymmärrä sinua, Jonny», sanoi vanhus. »Mitä tarkoittaa puheesi mahdollisuudesta, jonka tahdot tarjota minulle? Oletko sinä juonut?»

Jonny oli istuutunut miestä vastapäätä. Nyt hän kumartui eteenpäin ja pani kätensä toisen polvelle.

»Emanuel» sanoi hän ystävällisellä äänellä, »toimita poika irti pelistä, ja kaikki jääköön meidän kesken. Älä katso minuun suotta noin avuttomana kuin haavoitettu kauris; ei ole aikaa leikittelyyn. Sinä toimitat Jeffin pois jutusta ja lähetät tytön tänä iltana kotiin — tahi minä 'vihellän'. Onko selvä?»

»Ymmärrän sanasi, Jonny Gray, mutta niiden merkitys on minulle arvoitus.» Emanuel Legge pudisti päätään. »Mistä pojasta sinä puhut? Minulla on vain yksi poika, joka opiskelee...»

»Sinä olet kurja vanha valehtelija. Puhun Jeff Leggestä, joka tänään nai Peterin tyttären. Minä olen perillä aikeistasi, Emanuel. Sinä tahdot kostaa Peterille. Well, mutta yritä toisella tavalla.»

»Tyttö on vapaaehtoisesti mennyt naimisiin hänen kanssaan», aloitti vanhus. »Sitä vastaanhan ei ole olemassa lakia, vai mitä, Jonny? Hän rakastui heti ensinäkemällä! Rakastuneita nuoria ihmisiä katselee sydämensä iloksi, Jonny.»

Jos hän oli toivonut voivansa järkyttää seuralaisensa mieltä, niin hän huomasi siinä pettyneensä.

»Jeff voi vapaasta tahdostaan purkaa liiton», vastasi Jonny tyynesti. »Kuule, Emanuel Legge. Kun tulet Lontooseen, ajat suoraa päätä Charlton-hotelliin ja puhut poikasi kanssa aivan avoimesti. Järkevänä miehenä hän tekee kuten sinä hänelle sanot...»

»Kuten sinä sanot», oikaisi Emanuel ja veti suunsa pidättyvään hymyyn. »Ja mitä tapahtuu, jos minä en tekisi sitä, Jonny?»

»Minä 'vihellän'», vastasi Jonny.

Hymyily kävi leveämmäksi.

»He ovat naimisissa, veikkoseni. Sinä et voi erottaa heitä. Sinä osaat muuttaa ruskean hevosen mustaksi, mutta et voi tehdä rouva Jeffrey Leggestä enää neiti Marney Kanea, niin taitava kuin lienetkin.»

Jonny kumartui eteenpäin.

»Minä voin muuttaa herra Jeffrey Leggen kuritushuonevangiksi Dartmooriin», sanoi hän tylysti, »ja se onkin aikomukseni.»

»Millä perusteella?» Emanuel kohotti kulmakarvojaan. »Annapa kuulla musiikkiasi, Gray.»

»Hän on Suuri Painaja», vastasi Jonny, ja toisen kasvoilta alkoi hymy kadota. »Hallitus on asettanut käytettäväksi tuhansia hänen kiinnisaamisekseen. Maailman parhaat salapoliisit työskentelevät voidakseen paljastaa hänet, ja minä voin antaa heille juuri sen tiedon, mitä he tarvitsevat. Minä tiedän mistä hänen aineensa ovat lähtöisin, missä setelit on painettu. Tunnen ainakin neljä hänen apulaistaan. Sinä luulet, Emanuel, että Jeffin salaisuus on vain sinun ja hänen itsensä tiedossa, mutta siinä erehdyt. Craig tietää, että hän on Suuri Painaja; hän ilmaisi sen minulle syödessämme. Häneltä puuttuu vain eräs todiste, ja sen todisteen voin minä antaa hänelle. Vanha Reeder tietää sen — sinä pidät häntä narrina, mutta hän tietää sen. Minä voisin sanoa hänelle yhden sanan, mikä toisi hänelle maailman viisaimman miehen maineen.»

Emanuel nuolaisi kuivia huuliaan.

»Sinäkö ryhdyt talonpojan veijaamiseen, Jonny?» kysyi hän pilaa tehden. Mutta hänen äänensä ei kuulostanut iloiselta. »Kuinka sinä kävisitkin talonpojan petkuttajasta! Sinä olet näöltäsi ja puheeltasi kuin gentlemanni. He kyllä tarttuisivat onkeen, kahdesti miettimättä! Mutta minuun tuo ei tee mitään vaikutusta, Jonny. Minä olen liian vanha ja liian ovela antaakseni vetää nenästä itseäni...»

»Tässä ei ole kysymyksessä mikään nenästävetäminen», keskeytti Jonny hänet. »Minulla on poikasi näin käsissäni!» Hän ojensi kätensä ja sulki sen hitaasti nyrkkiin.

Ainakin viiden minuutin ajan Emanuel Legge istui vaununosaston nurkkaan painautuneena ja tuijotti ohikiitäviä maisemia.

»Sinulla on poikani noin käsissäsi, niinhän sanoit, parahin Jonny?» aloitti hän leppoisasti. »Well, huomaan, ettei hyödytä pettää sinua. Väärät setelit ovat hullunkurinen juttu — Amerikassa niistä käytetään nimeä 'phoney'. Tiesitkö sen? Otaksun, koska olet saanut hyvän kasvatuksen. Mutta nämä ovat hyviä väärennyksiä, Jonny. Katsohan tänne. Tässä on seteli. Onko se oikea vai väärä?»

Hän veti liivintaskustaan esille nelinkerroin taitetun paperin. Huolellisesti hän levitti sen auki, näyttäen viiden punnan seteliä. Sitten hän silitti setelin peukalon ja etusormen välissä sileäksi. Hänen silmänsä loistivat valtavien silmälasien takaa; ylpeys teki hänen jyrkät piirteensä miltei pehmeän näköisiksi.

»Onko se oikea vai väärä, Jonny?»

Vaikkakin oli kirkas, kuuma, pilvetön päivä, niin syttyivät nyt äkkiä osaston neljä sähkölamppua. Selkeässä päivänvalossa vaikuttivat ne sameilta ja kalpeilta, aavemaisilta. Auringonvalon osuessa niihin heittivät ne kuin varjon paperille.

»Lähestytään tunnelia», sanoi Emanuel. »Silloin voit tarkastaa seteliä — tunnustelehan sitä, Jonny! Oikeata paperia; pankkimiehetkin ovat sen uskoneet...»

Juna ajoi pauhaten pimeään tunneliin. Emanuel seisoi selin vaunuosaston oveen pitäen seteliä käsiensä välissä suoraksi pingoitettuna.

»Siinä on yksi ainoa virhe — vesileimassa. Paljastanko salaisuuteni, mitä? Katso tuota!»

Hän nosti käsivartensa ylös ja piteli seteliä lamppua vastaan. Jonny Grayn täytyi nähdäkseen mennä hänen taakseen ja katsoa hänen olkapäänsä yli. Junan pauhu ahtaassa tunnelissa oli korvia huumaava.

»Katso tuota F-kirjainta», huusi Emanuel. »F... sanassa 'Five' — se on painettu liian heikosti...»

Kun Jonny kumartui eteenpäin, suuntasi vanhus olkapäällään häneen iskun, johon hän pani koko ruumiinsa painon sekä voiman. John Gray, joka ei lainkaan ollut valmistautunut sellaisen varalta, menetti tasapainonsa. Hän horjahti taaksepäin vaununovea vastaan, tunsi sen antavan myöten ja teki epätoivoisen ponnistuksen saavuttaakseen tasapainonsa jälleen. Mutta isku oli liian hyvin laskettu. Ovi lensi auki; hän suistui pimeään tyhjyyteen, mutta sai tarttuneeksi kiinni ikkunanreunaan. Sekunnin verran hän riippui ovessa, joka heilui edestakaisin. Silloin putosi Leggen nyrkki vasaranlyönnin tavoin hänen sormilleen, ja hän putosi syvyyteen...

8.

Hän putosi paksuun hiekkaan ja kierähti kerran ympäri. Hänen käsivartensa löi tunnelinseinää vastaan, ollen vähällä vääntyä sijaltaan, samalla kuin hän tunsi itse lentävänsä takaisin vaunujen pyöriä kohti. Jokin pyörä paiskasi hänet jälleen seinää vastaan, ja sitten hän luisui ratapenkeren soraan, mikä repi riekaleiksi takin hihat, kun hän koetti käsivarsillaan suojata kasvojaan.

Hän oli hengissä. Juna oli mennyt. Hän näki sen perässä olevien punaisten lyhtyjen lähenevän toisiaan. Varovasti hän liikahdutti ensin toista, sitten toista jalkaansa; sitten vieritti hän itsensä lähelle seinää ja makasi jonkin aikaa liikkumattomana selällään. Hänen sydämensä löi rajusti. Kauhun jähmetyksen läpi hän tunsi kipua. Ihminen voi kuolla kauhustakin, sellainen ajatus välähti hänen päässään. Sydämen tykytys kävi yhä tiheämmäksi; hän tunsi pahoinvointia, ja ankara puistatus valtasi hänet.

Lääkärit antavat sellaisissa tapauksissa arabikumiliuosruiskeen, mietti hän, ja hänen ajatuksensa olivat merkillisen kirkkaat. Hänelle muistui mieleen, että Dartmoorin lääkäri oli kertonut niin hänelle.

Mutta arabikumia ei ollut täällä saatavissa... Kymmenisen minuutin kuluttua hän kohottautui toisen kyynärpäänsä avulla ja pääsi vaivoin pystyyn. Hänen päänsä kääntyi, mutta ei tuntunut kipeältä. Hän tunnusteli huolellisesti käsivarsiaan. Liikuttaessa niissä tuntui kipua, mutta luut olivat eheät.

Muuan ratatyömies oli ällistyksissään lentää selälleen nähdessään likaisen, ontuvan nuoren miehen repaleisissa vaatteissa ilmestyvän tunnelin suusta.

»Putosin junasta», sanoi Jonny. »Voitteko neuvoa, mistä löytäisin jonkin auton täältä?»

Ratatyömies oli lopettanut työnsä ja lähti oppaaksi. Jonny nilkutti ylöspäin ratapenkeren jyrkkää sivua sekä osaaottavan miehen avustamana laajan pellon poikki, mikä ulottui maantielle asti.

Onneksi tuli tietä pitkin ajaen eräs urheilumies, joka palasi Gatwickin kilpailuista ja istui yksin vaunussaan.

Ensin hän katsoi epäluuloisesti silvottuun ja rikkirevittyyn olentoon, joka oli pysähdyttänyt hänet. Lopulta hän avasi Jonnyn-puolisen oven.

»Astukaa sisälle», kehoitti hän.

Jonnylla oli vielä sanottavana pari sanaa ratatyömiehelle.

»Kas tässä viisi shillingiä», sanoi hän. »Kaksi avustanne ja kolme, jotta olisitte vaiti. En haluaisi, että juttu tulee ilmi, ymmärrättehän? Totuus on se, että tulin katsoneeksi vähän liian syvälle lasiin.»

Jonny oli ilmeisesti koskettanut oikeata kieltä. »Olitte siis hiprakassa?» sanoi mies. »Olkaa huoleti.» Mies, joka vei hänet Lontooseen, ei ollut puhelias.

Lukuunottamatta sellaisen toivomuksen lausumista, että hänelle itselleen olisi saanut sattua jotakin tuontapaista, ennenkuin hän tuli tuntemaan kilpa-ajot, sekä mielipiteensä ilmaisua, että kaikki kilpa-ajot olivat petosta ja kaikki jockeyt varkaita, keskusteli hän perin vähän kyydittävänsä kanssa, joka oli siitä hyvillään.

Kun he saapuivat ensimmäiselle autoasemalle — se oli Suttonissa —, tahtoi Jonny nousta pois autosta.

»Vien teidät kotiin saakka, jos haluatte», sanoi hänen harmissaan oleva hyväntekijänsä.

Toinen epäsi ystävällisesti kiitellen.

»Nimeni on Lawford», sanoi autoilija muuttuen yht'äkkiä osaaottavaksi. »Minusta tuntuu siltä, niinkuin kasvonne olisivat tutut. Enkö ole nähnyt teitä kilparadalla?»

»Ette pitkiin aikoihin», vastasi Jonny.

»Viette vähän yhdennäköinen muutaman miehen kanssa, jonka olen kerran tavannut... meidät esiteltiinkin... miehen, nimeltään Gay tahi Gray... tunnettu huijari. Hän joutui linnaan.»

»Kiitän», sanoi Jonny, »se olin minä!» Ja tähän asti niin vaitelias Mr. Lawford muuttui melkein puheliaaksi anteeksi pyydellessään.

Nuori mies jatkoi matkaansa taksa-autolla ja saapui myöhään iltapäivällä Queen's Gatelle.

Parker, joka avasi hänelle oven, ei kysynyt mitään.

»Olen pannut valmiiksi teille toisen puvun, sir», sanoi hän tullessaan toistamiseen työhuoneeseen. Se oli ainoa vihjaus isännän siivottoman ulkoasun johdosta.

Maatessaan kuumassa kylvyssä, jonka piti jälleen norjentaa hänen jäykistyneet jäsenensä, tutki Jonny vammojaan. Ne olivat enemmän tai vähemmän ulkonaisia, mutta hän oli hädin tuskin välttänyt kuoleman eikä ollut vieläkään täysin toipunut kauhustaan. Emanuel oli yrittänyt ottaa hänet hengiltä. Se ei häntä ihmetyttänyt. Niin tekivät sentapaiset miehet. Hän oli Dartmoorissa oppinut tuntemaan heidät. He saattoivat tehdä murhan ilman että viha tai epätoivo heitä siihen pakotti. Kerran hän oli nähnyt, miten eräs vanki huolellisesti harkiten etsi ison, teräväsärmäisen kiven heittääkseen sillä päähän toista miestä, joka työskenteli alhaalla kivilouhoksessa. Onneksi oli eräs vartija huomannut sen, ja hänen huutonsa varoitti valittua uhria uhkaavasta ruhjoutumisesta. Uhkaajalla oli vain eräs selitys. Tuo mies, jota vastaan teko oli tähdätty, oli jotenkin loukannut häntä.

Noiden miesten sydämissä asui kylmä peto. Jonny oli usein itsekseen kuvitellut heitä kammottaviksi olennoiksi, joilla on kalpeat, luomettomat silmät ja kapea, pitkähkö rako suun asemesta. Sadoista vääristyneistä kasvoista oli tuo peto tuijottanut häneen, hän oli kuullut niiden äänen, oli nähnyt miten niiden ilkeys ilmeni tekoina, joiden muistaminen värisytti häntä. Jotakin tuosta pedosta oli tunkeutunut hänen omaan sieluunsa.

Kun hän nousi kylvystä, oli Parkerin tilaama hieroja häntä odottamassa, ja puolen tuntia antoi hän voihkien tämän muokata itseään.

Iltalehdessä, minkä Parker toi, ei ollut uutista »onnettomuudesta» — tuskin olikaan oletettavissa, että Emanuel sitä ilmoittaisi, jo oman turvallisuutensakin takia. Hän voisi antaa selityksiä — Jonny ajatteli useitakin.

Kun hieroja oli päästänyt hänet käsistään, paneutui Jonny yöpuvussaan levolle.

»Onko kukaan käynyt täällä?» kysyi hän.

»Eräs Mr. Reeder, sir.»

Jonny rypisti otsaansa.

»Mr. Reeder?» toisti hän. »Mitä asiaa hänellä oli?»

»Minä en tiedä, sir. Hän vain kysyi teitä. Keski-ikäinen mies, surulliset kasvot», selitti Parker. »Sanoin hänelle, että ette ollut kotona, ja tahdoin toimittaa asian, mutta hän ei antanut mitään.»

Hänen isäntänsä ei vastannut. Salaperäisen Mr. Reederin käynti saattoi hänet eräästä syystä enemmän levottomaksi kuin sen iltapäivän surullisen elämyksen muisto, niin, sillä hetkellä vielä enemmän kuin Marney Kanen avioliitto.

9.

Samana iltapäivänä Marney teki matkansa Lontooseen miltei sanattoman hiljaisuuden vallitessa. Hän istui Limousine-auton toisessa nurkassa, ja hänestä tuntui, ikäänkuin mittaamaton etäisyys erottaisi hänet siitä miehestä, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin. Kerran tai pari loi hän aran katseen mieheensä, mutta tämä oli niin omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei sitä edes huomannut. Hänen muuttumattoman synkän näkönsä perusteella ne eivät liene olleet miellyttäviä ajatuksia. Kaiken aikaa hän puri kynsiään ja rypisteli otsaansa.

Vasta sitten, kun iso vaunu vieri erään Thames-joen sillan yli, laukesi jännitys. Mies käänsi päänsä ja katsoi häneen kylmästi.

»Me matkustamme huomenna pois», sanoi hän, ja Marneyn viimeinenkin rohkeus katosi.

»Luulin, että sinä halusit jäädä viikoksi kaupunkiin, Jeff», sanoi hän ja katsoi täynnä levottomuutta mieheensä. »Minä sanoin isälle...»

»Mitä se vaikuttaa? sanoi Jeff karusti, ja nyt sai Marney rohkeutta tehdä hänelle erään kysymyksen, joka oli askarruttanut häntä koko hirveän matkan ajan.

»Jeff, mitä sinä tarkoitit tänä aamuna, palatessamme kirkosta...? Sinä peloitit minua.»

Jeff Legge naurahti.

»Olenko todella peloittanut sinua?» sanoi hän ivallisesti. »Well, jollei sinulle tapahdu mitään pahempaa, niin voit puhua onnesta!»

»Mutta sinä olet muuttunut niin toisenlaiseksi...», sanoi Marney hämillään. »Minä — minähän en tahtonut naimisiin kanssasi... luulin sinun sitä tahtovan... ja isä oli niin huolissaan...»

»Sinun isäsi oli kovin huolissaan siitä, että saisit hyvästä seurapiiristä miehen, jolla on kasoittain rahaa», sanoi hän, korostaen joka sanaa. »Well, sinä olet saanut sellaisen, vai mitä? Kun sanoin sinulle tänä aamuna, että olen pannut isäsi noin alleni», — hän teki kuvaavan kädenliikkeen —, »niin tarkoitin juuri sitä. Sinähän toki tiennet, että isäsi on rikoksellinen?»

Marneyn kauniit kasvot tulivat tulipunaisiksi, ja sitten ne jälleen kalpenivat.

»Kuinka sinä uskallat puhua tuollaista?» sanoi hän vihasta vapisevalla äänellä. »Tiedäthän, ettei se ole totta. Sinä tiedät sen!»

Jeffrey Legge sulki silmänsä raukeasti.

»Saat valmistautua vastaanottamaan erinäisiä paljastuksia, rakas lapseni», sanoi hän, »mutta luulen, että me kernaimmin odotamme siksi, kunnes olemme hotellissa.»

Seurasi vaitiolo, kunnes vaunu pysähtyi Charltonin sisäänkäytävän eteen. Jeff oli jälleen entisensalainen hymyilevä, kohtelias mies, pysyen sellaisena siihen asti, kunnes heidän salonkinsa ovi oli sulkeutunut heidän takanaan.

»Nyt minun täytyy ilmoittaa sinulle jotakin, mikä ei tule suinkaan liian aikaisin tietoosi», sanoi hän, heittäen hattunsa leposohvalle. »Minun nimeni ei ole mikään Floyd. Olen Jeffrey Legge. Isäni oli vielä puoli vuotta sitten kuritushuonevankina. Peter Kane toimitti hänet vankeuteen.»

Marney kuunteli suu avoinna, hämmästyksestä ja pelosta mykkänä.

»Peter Kane on pankinryöstäjä — tai oli sitä vielä viisitoista vuotta sitten, jolloin hän yhdessä isäni kanssa teki erään kaappauksen, pakeni miljoona dollaria taskussaan ja vihelsi toverinsa.»

»Vihelsi? Mitä se on!» kysyi Marney hämmentyneenä.

»Sinun isäsi antoi hänet ilmi», vastasi Jeffrey kärsivällisenä. »Minusta on yllättävää, ettei Peter ole tutustuttanut sinua toimialansa ammattisanoihin. Hän vihelsi ystävänsä, ja isäni sai kaksikymmentä vuotta kuritushuonetta.»

»Se ei ole totta», sanoi Marney kiihtyneenä. »Sinä olet keksinyt tuollaisen jutun. Isällä oli pankkiliike. Hän ei ole koko elämänsä aikana tehnyt kunniatonta tekoa. Ja vaikka hän olisi tehnyt sellaisenkin, niin ei hän koskaan olisi pettänyt ystäväänsä!»,

Vastaus huvitti näköjään Leggeä.

»Pankkiliikekö hänellä oli? Se tarkoittanee vain, että hän 'liikkui' pankkien teräsholveissa! Sepä oli paras vitsi, minkä olen pitkiin aikoihin kuullut. Sinun isäsi on rikoksellinen! Jonny tietää, että isäsi on rikoksentekijä. Craig tietää myös sen. Minkävuoksi luulet, että pankinomistajan pitäisi olla hyvissä väleissä 'nuuskijan' kanssa? Älä ole noin yksinkertaisen näköinen — 'nuuskija' merkitsee samaa kuin salapoliisi. Peter on kerrassaan laiminlyönyt kasvatuksesi!»

»Että Jonny tietää sen?» sanoi Marney kauhistuksissaan. »Että Jonny tietäisi isän olevan... minä en usko sitä! Kaikki, mitä olet minulle uskotellut on valhetta. Jos se olisi totta, niin minkätähden sinä olisit halunnut kanssani naimisiin?»

Äkkiä selkeni hänelle totuus, ja hän seisoi kauhun lamauttamana, tuijottaen mieheen, joka hymyili.

»Olet siis käsittänyt, vai kuinka? Me olemme odotelleet vuosikausia saadaksemme Peterin masennetuksi. Nyt luulen meidän päässeen niin pitkälle. Ja nyt voit ilmoittaa asian hänelle, jos tahdot. Tuossa on puhelin, soita hänelle. Sano, että minä olen Jeff Legge — ja että kaikki ne ihanat unelmat, joita hän on nähnyt tulevasta onnestasi, ovat särkyneet! Soita hänelle! Kerro, että sinä et koskaan tahtonutkaan mennä naimisiin minun kanssani ja että sinä olet tehnyt sen vain tehdäksesi hänet onnelliseksi — Sinunhan on kuitenkin muserrettava hänen sydämensä. Tee se toki heti!»

»Hän tappaisi sinut», kuiskasi Marney.

»Kenties. Se olisikin kaunis ajatus. Me olisimme saaneet Peterin loukkuun. Siitä edestä jo kuolisikin. Mutta en usko, että hän tappaisi minua. Niin pian kuin näkisin revolverin hänen kädessään, ampuisin minä hänet kuin koiran. Mutta älä anna sen pidättää sinua tekemästä hänelle ilmoitusta, rakkaani.»

Hän ojensi kätensä, mutta Marney pakeni häntä inhon ja kauhun vallassa.

»Sinä olet tehnyt koko suunnitelman... Se oli... oliko se teidän kostonne?»

Jeff nyökkäsi.

»Mutta Jonny... Jonny ei tiedä siitä mitään.» Marney huomasi, miten miehen kasvoissa ilmeni jokin muutos, miten rakastettava varmuus katosi.

»Hän tietää.» Marney osoitti sormellaan häntä kuin syyttäen. »Hän tietää sen!»

»Hän kyllä tietää, mutta hän päästää sinut menemään, rakkaani», sanoi Jeff. »Hän kuuluu meikäläisiin, emmekä me koskaan 'vihellä'. Hän on meikäläisiä!» toisti hän koneellisesti.

Marney istahti ja peitti kasvonsa käsillään, ja Jeffrey, joka tarkkasi häntä, luuli ensin hänen itkevän. Kun Marney kohotti kasvonsa, olivat hänen silmänsä kuivat. Ja vielä enemmän ihmetytti Jeffiä, että hänen pelkonsa oli hävinnyt.

»Jonny tappaa sinut», sanoi hän yksinkertaisesti. »Hän ei antaisi minun näin... mennä... jos hän tietäisi. On mieletöntä otaksua sellaista, vai mitä?»

Nyt oli Jeff Leggen vuoro tuntea olonsa epämiellyttäväksi. Ei Jonnyn uhkaavan koston vuoksi, vaan Marneyn tavattoman tyyneyden havaitessaan oli vallan kuin Marney olisi käsitellyt kysymystä aivan puolueettomasti jonkun kolmannen henkilön kanssa. Kaikki, mitä hän sanoi, oli niin sattuvaa, niin selvää ja loogillista, ja vaistomaisesti Jeff vilkaisi ympärilleen, ikäänkuin olisi uskonut näkevänsä Jonny Grayn läheisyydessään. Huomatessaan tilanteen mielettömyyden hän naurahti hermostuneesti.

Vetelehtivin askelin hän meni Marneyn luo ja laski kätensä tämän olalle.

»Nyt, lapseni», sanoi hän, »voit menetellä kahdella tavalla. Sinä voit soittaa Peterille ja saattaa hänet tietoiseksi asiasta tai — näyttää iloista naamaa huonossa pelissä.»

»Minä soitan isälle», vastasi hän ja nousi. Ennenkuin hän ehti puhelimen luo, oli Jeffin käsi tarttunut häneen, vetäen hänet takaisin.

»Sinä et tule laisinkaan soittamaan», sanoi hän. »Tässä ei ole valinnan varaa, lapsukaiseni. Olet rouva Legge, ja minä olen alentunut naimaan sellaisen vanhan rakin tyttären. Marney, anna minulle suudelma! Sinä et ole ollut varsin tuhlailevainen lemmenosoituksissasi, enkä minä ole sinua ahdistanut pelosta, että säikyttäisin sinut. Jeff Legge pysyy aina maltillisena herrasmiehenä.»

Yht'äkkiä hän piteli käsivarsissaan tyttöä, joka teki epätoivoisena vastarintaa. Jeff koetti löytää hänen huulensa, mutta Marney kätki kasvonsa hänen takkiinsa, kunnes Jeff viimein rajulla tempauksella, mikä oli viedä tytön käsivarren sijoiltaan, työnsi hänet käsivarren etäisyydelle itsestään. Marney katsoi ylöspäin hänen hehkuviin kasvoihinsa ja värisi.

»Sinä olet minun, Marney.» Hänen käheä äänensä kuulosti riemuitsevalta. »Olet minun laillista omaisuuttani... vaimoni! Ymmärrätkö sitä? Kukaan ihminen ei voi tulla meidän väliimme.»

Hän tempasi tytön itseään vastaan, tarttui hänen kalpeihin kasvoihinsa molemmin käsin ja käänsi ne itseään kohti. Äärimmäisen inhon ja kauhun koko voimalla Marney riistäytyi irti, syöksyi ovelle, kiskaisi sen auki ja peräytyi takaisin. Syvä hämmästys kuvastui laajenneista silmistä.

Ovella seisoi kookas, voimakas nainen, jolla oli helakanpunainen tukka ja leveät, hyväntahtoiset kasvot. Puvustaan päätellen hän oli ilmeisesti joku hotellin siivoojattarista, ja murre ilmaisi hänen olevan Walesista kotoisin.

»Mitä teillä on siellä tekemistä?» kysyi Jeff. »Painukaa hiiteen!»

»Miksi suvaitsette puhua minulle noin? Minä en pidä rumista sanoista. Minulle kuuluu näiden huoneiden puhdistus.»

Marney otti vaarin tilaisuudesta paetakseen, syöksyi viereiseen huoneeseen, sulki ovet ja lukitsi ne.

10.

Hetken Jeff Legge seisoi neuvottoman raivon vallassa. Sitten hän kaikin voiminsa työnsi ovea, mutta se ei antanut myöten. Hän tarttui puhelimen kuulotorveen, mutta hillitsikin itsensä: hän ei halunnut häväistysjuttua. Kaikista vähimmin hän toivoi tulevansa tunnetuksi Jeffrey Leggenä. Sovinto oli aina paras — hän koputti oveen.

»Marney, tule ulos ja ole järkevä», puhui hän. »Kaikki oli vain pilaa. Tahdoin vain asettaa sinut kokeelle...»

Ei tullut vastausta. Luultavasti makuuhuoneessa on puhelin, ajatteli hän. Uskaltaisikohan hän soittaa isälleen? Hän kuuli jonkin toisen oven avautuvan. Makuuhuone oli käytävän varrella; hän astui käytävään ja näki paksun siivoojattaren astuvan ulos makuuhuoneesta. Tämä oli yksin ja tuskin päässyt oven ulkopuolelle, kun se sulkeutui hänen takanaan.

»Minä ilmoitan teidät isännistölle», sanoi Jeff raivoissaan. Hän olisi ilman tunnonvaivoja saattanut murhata siivoojattaren. Mutta hänen kiukkunsa ei tehonnut hidasluontoiseen walesittareen.

»Luvallanne, minulla on kaikilta herrasväiltäni hyvät käytöstodistukset. Minulla oli työtä makuukamarissa. Suvaitkaa olla käyttämättä minusta mitään haukkumasanoja, muutoin haastan teidät oikeuteen!»

Jeffrey harkitsi nopeasti. Hän odotti käytävässä, kunnes nainen oli mennyt näkyvistä. Sitten hän viittasi luokseen edempää erään mieshenkilön, joka nähtävästikin oli huonetarjoilija.

»Menkää, olkaa hyvä, toimistoon ja kysykää johtajalta, voisinko saada toisen avainparin huoneisiin», sanoi hän herttaisella äänellä. »Rouvani haluaisi omat avaimensa.»

Hän pisti niin suuren setelin tarjoilijan käteen, että tämä ällistyi.

»Kyllä, sir. Uskon varmasti voivani järjestää sen», sanoi hän.

»Ja kenties voitte siihen saakka lainata oman avaimenne minulle», sanoi Jeff välinpitämättömällä äänellä.

»Minulla ei ole avainta, sir. Vain toimistossa on yksi», vastasi mies. »Mutta luulen voivani hankkia teille sen.»

Muutaman minuutin kuluttua hän tuli salonkiin kovasti anteeksipyydellen. Ei ollut olemassa muita avaimia.

Jeff sulki salongin oven miehen poistuttua ja meni sitten makuuhuoneen ovelle.

»Marney!» huusi hän, »tahdotko nyt olla järkevä?»

Tällä kertaa hän sai vastauksen.

»Luullakseni olen hyvin järkevä», vastasi Marney.

»Tule tänne puhelemaan kanssani.»

»Kiitän, pysyn mieluummin täällä.»

Syntyi hiljaisuus.

»Jos sinä lähdet isäsi luo, tulen minä perästä ja tapan hänet. Sinähän tiedät, Marney, että minun täytyy ampua ensiksi, senjälkeen mitä äsken puhuit minulle.»

Tuli jälleen hiljaisuus, ja Jeff tiesi sanojensa vaikuttaneen.

»Harkitse sitä», neuvoi hän. »Käytä siihen aikasi.»

»Lupaatko jättää minut yksikseni?» kysyi Marney.

»Tietysti, suostun kaikkeen mitä haluat», vastasi Jeff, tarkoittaen myös mitä sanoi. »Tule ulos, Marney», jatkoi hän mielistellen. »Ethän voi jäädä sinne koko päiväksi. Sinun pitää syödä jotakin.»

»Siivoojatar tuo minulle ateriani», vastasi Marney heti, ja Jeff päästi itsekseen kirouksen.

»Hyvä, tee kuten tahdot», sanoi hän. »Mutta sanon sinulle erään asian: jollet tänä iltana tule sieltä ulos, niin tapahtuu onnettomuus onnellisen perheesi keskuudessa.»

Vaikkakaan hän ei saanut vastausta, oli hän tyydytetty siitä, että Marney — ainakaan tänä iltana — ei yrittäisi puhua isänsä kanssa. Myöhemmin se ei merkinnyt mitään.

Jeff koetti soittaa puhelimella, mutta mies, jota hän olisi puhutellut, ei ollut tullut. Neljännestuntia myöhemmin, hänen avatessaan toista samppanjapulloaan, soi puhelin, ja Emanuel Leggen ääni vastasi hänelle.

»Tyttö suututtaa minua», sanoi hän hiljaisella äänellä ja kertoi mitä oli tapahtunut.

Hän kuuli isänsä villaisen hampaidenkiristelyn ja kiiruhti selittelemään maltitonta menettelyään.

»Hänenhän täytyi ennemmin tai myöhemmin saada se tietää.»

»Sinä olet narri», murisi hänen isänsä. »Etkö olisi voinut jättää sitä tekemättä?»

»Sinun pitää auttaa minua tässä», sanoi Jeff pyytäen. »Jos hän soittaa Peterille, tapahtuu onnettomuus. Ja Jonny...»

»Älä huolehdi Jonnyn takia», vastasi Emanuel Legge äreästi. »Hänen taholtaan ei ole vaaraa uhkaamassa.»

Hän ei lisännyt siihen mitään selittelyjä, eikä Jeff, joka isänsä äänen varmuuden aiheutuksesta tunsi itsensä kuin vapautuneeksi, kysellyt häneltä enempiä.

»Vilkaise avaimenreikään», sanoi Emanuel, »ja ilmoita minulle, onko avain lukon sisässä. Joka tapauksessa lähetän sinulle pari työkalua, joilla saat oven kädenkäänteessä auki — mutta sinun on odotettava myöhäiseen yöhön, kun hän on ehtinyt uneen.»

Puolen tunnin perästä lähetti toi pienen käärön. Jeffrey katkaisi sinetöidyn siteen, avasi pienen laatikon ja otti siitä pari erikoisesti valmistettua työkalua. Tunnin ajan hän kokeili niitä toisen makuuhuoneen oveen, joka oli salongin vieressä, ja hänen onnistui vääntää avainta oven vastakkaiselta puolelta. Silloin hän kuuli ääniä Marneyn makuuhuoneesta, hiipi ovelle ja kuunteli. Siellä oli walesitar, ja kuullessaan sitten lautasten, veitsien ja haarukoiden kalinaa, hän hymyili.

Tuskin hän oli palannut tuolinsa ja sanomalehtensä ääreen, kun puhelin soi. Puhuttiin vastaanottohuoneesta.

»Täällä on eräs naishenkilö, joka tahtoo puhua kanssanne. Hän kysyy, voisitteko tulla tänne alas. Hän sanoo asian olevan hyvin tärkeän.»

Jeffrey rypisti otsaansa.

»Kuka hän on?»

»Miss Lila.»

»Lila!» Hän epäröi. »Olkaa hyvä ja antakaa hänen tulla tänne», sanoi hän ja veti paksun samettiuutimen Marneyn makuuhuoneen oven eteen.

Ensikatseella hän havaitsi, että Peter Kanen palvelijatar oli lähtenyt Horshamista erittäin suurella kiireellä. Kevyen vaipan alta, joka tällä oli yllään, näki Jeffrey hänen palveluspukunsa valkean kauluksen.

»Mikä sinulla on hätänä, Lila?» kysyi Jeff.

»Missä Marney on?» kysyi tämä.

Jeff viittasi päällään verhon peittämää huonetta kohti.

»Hän lukitsi itse itsensä, toden sanoakseni», vastasi Jeff teennäisesti hymyillen.

Tytön silmät siristyivät.

»Oh, vain niin se kävi?» kysyi hän ankarasti. »Sinäpä et hukannut aikaa, Jeff.»

»Älä luulottele tyhmyyksiä», vastasi Jeff viileästi »Minä sanoin hänelle kuka olen, ja siitä seurasi kiistaa. Siinä kaikki. No, mistä kysymys?»

»Peter Kane on lähtenyt Horshamista revolveri taskussaan — ei muuta», sanoi Lila.

Jeffrey kalpeni.

»Istu ja kerro minulle kaikki.»

»Kun olit lähtenyt, menin ylös huoneeseeni, koska minun oli paha ollakseni», sanoi hän. »Minullakin on tunteeni, eikä kukaan nainen voi katsella miten mies lähtee toisen naisen kanssa...»

»Jätä syrjään tunteet ja pysy asioissa», käski Jeff.

»Kerron sen niinkuin se minulle sopii, jos sallit, Jeffrey Legge», sanoi Lila.

»Hyvä, siis edelleen», sanoi toinen maltittomana.

»En ollut vielä kauan ollut ylhäällä, ennenkuin kuulin Peterin omassa huoneessaan — se on suoraan allani — puhuvan itsekseen. Uteliaisuus oli suurempi kuin murheeni; menin alas ja kuuntelin. Koska en voinut kuulla mitä hän puhui, raotin hieman hänen huoneensa ovea. Hän oli juuri muuttanut pukua. Samalla hetkellä, jolloin astuin sisään, latasi hän juuri browningia — näin hänen pistävän sen taskuunsa, ja sitten minä menin alakertaan. Hetken perästä hänkin tuli alas, ja hänen kasvoillaan, Jeff, oli ilme, joka ei minua miellyttänyt. Ne olivat aivan harmaat ja kuihtuneet, ja hänen silmissään oli pirullinen katse. Kuulin hänen tilaavan vaunun. Sitten menin keittiöön; luulin hänen lähtevän heti. Mutta hän lähtikin vasta puolen tunnin kuluttua.»

»Mitä hän teki sillävälin?»

»Hän kirjoitti huoneessaan. En tiedä mitä hän kirjoitti, sillä hänellä on aina mustaa imupaperia alustana. Mutta hän lienee kirjoittanut paljon, sillä tiedän siellä olleen puolen tusinaa kirjekuoria, ja kun menin sinne hänen lähdettyään, olivat kaikki kadonneet. Paperikorissa ei ollut ainoatakaan rypistettyä lehteä, eikä hän ollut polttanut mitään, joten hänen on täytynyt ottaa ne kaikki mukaansa. Yritin ilmoittaa sinulle puhelimella, mutta et ollut vielä saapunut. Niinpä päätin ajaa tänne.»

»Millä tulit — junalla vai autolla?»

»Autolla. Ennen kahta tuntia ei kulkenut junaa.»

»Sinä et kai saavuttanut Peteriä?»

Lila pudisti päätään.

»Mahdotonta. Hän ajoi itse Spanz-autoaan, joka on nopea.»

Jeff puri kynsiään.

»Tuo revolveri tekee minut hiukan levottomaksi» sanoi hän hetken kuluttua, »sillä Peter ei ole pyssymies. Odota.»

Hän otti kuulotorven ja soitti taas isälleen. Muutamin sanoin hän ilmoitti tälle, mitä Lila oli kertonut.

»Nyt sinun täytyy suojella minua», sanoi hän huolestuneena. »Peter tietää kaikki.»

Seurasi pitkä tauko.

»Jonnyn on siis täytynyt kertoa hänelle. Minä en saattanut kuvitella, että hän tekisi siten», sanoi Emanuel. »Pysy hotellissa, älä mene ulos. Minä asetan pari miestä pitämään silmällä molempia sisäänkaytäviä. Jos Peter pistää nenänsä Pall Mall-kadulle, niin saa hän kyllä rökkiinsä.»

Jeff laski kuulotorven hitaasti paikoilleen ja kääntyi tyttöön päin.

»Kiitän sinua, Lila. Siinä onkin kaikki, mitä voit tehdä hyväkseni.»

»Mutta se ei ole kaikki, mitä sinä voit tehdä minun hyväkseni», sanoi Lila. »Jeff, mitä tulee nyt tapahtumaan? Olen koettanut pitää sinusta kiinni, mutta sinä olet liian epävakainen. Sinä sanoit minulle, että olisi kysymyksessä tuollainen ylhäissäätyisten platoninen avio, jotka näyttelevät huomattavaa osaa avioero-oikeuksissa, mutta, Jeff, minä alan sitä epäillä.»

»Silloinpa oletkin viisas nainen», vastasi Jeff rauhallisesti.

Hetken Lila mietti sanojen tarkoitusta.

»Viisas nainen?» toisti hän kysyvästi. »Jeff, ethän kuitenkaan tarkoittane...»

»Minä voin suoda itselleni omat seikkailuni», sanoi Jeffrey, asettuen mukavasti suureen nojatuoliin ja nostaen toisen jalkansa toisen päälle. »Minulla on herttainen pikkurouva, ja tällä haavaa, Lila, on meidän pieni romaanimme lopussa.»

»Sinä et voine puhua tosissasi?» kysyi Lila epävarmalla äänellä. »Jeff, sinä lasket leikkiä. Sinähän sanoit tahtovasi vain osan Peterin rahoista, ja Emanuel on sanonut minulle samaa. Hän tahtoi kiristää Peteriltä neljäkymmentätuhatta ja sitten laittautua matkaansa sen kanssa.»

»Sillävälin olen minä laittautunut matkaan tyttären kanssa», sanoi Jeffrey hyvätuulisena, »eikä melun nostamisesta ole mitään hyötyä, Lila. Me olemme vähän huvitelleet keskenämme, ja vaihtelu on elämässä pääasia.»

Lila oli noussut ja katseli häneen liekehtivin silmin.

»Olenko minä tehnyt puoli vuotta orjantyötä ja vakoillut sinun hyväksesi, Jeffrey Legge, saadakseni nyt kuulla, että meidän pieni romaanimme on lopussa?» kysyi hän kimeällä äänellä. »Sinä olet pettänyt minua, sinä kurja varas! Ja jollen minä maksa sitä sinulle takaisin, niin ei nimeni ole Lila.»

»Nimesi ei olekaan Lila», sanoi Jeffrey. Hän otti sikarin ja sytytti sen. »Eikä ole koskaan ollutkaan. Nimesi on Jane — toisin sanoen, ellet ole minulle valehdellut. Ja nyt, Lila, tule järkiisi. Olen asettanut sinua varten viisisataa...»

»Oikeata rahaa, toivottavasti», sanoi tyttö ivallisesti. »Ei, niin halvalla et pääse tiehesi, Mr. Jeffrey Legge. Sinä olet pettänyt minua alusta loppuun saakka, ja joko sinä pidät lupauksesi tahi minä...»

»Älä mainitse, että aiot 'viheltää'», sanoi Jeffrey ja sulki silmänsä nöyrtynein ilmein. »Kaikki te vihellätte. Olen saanut teistä kyltikseni! Mutta ethän sinä toki uskone, että olisin antanut sinun tietää jotakin, mistä voisit mennä lörpöttelemään? Että olisin uskonut sinulle liikoja, jotta en nyt voisi pudistaa sinua irti? Ei, lapseni, olen monessa suhteessa narri, mutta en tässä. Sinä tiedät minusta juuri saman verran kuin poliisit tahi Jonny Gray, ja Peter — todellakin, ihmetyttäisipä minua, ellei joku huomenna kirjoita siitä juttua sanomalehteen!»

Hän otti lompakkonsa, avasi sen ja otti siitä paksun nipun viidenpunnan seteleitä, jotka heitti pöydälle.

»Siinä sinun verosi, ja nyt — jääkää hyvästi, ihana neitsyt», sanoi hän.

Lila otti hitaasti rahat, taivutti ne kokoon ja pisti käsilaukkuunsa. Hänen silmänsä leimusivat raivokkaasti, hänen kasvojensa väri oli muuttunut.

Jeff olisi ymmärtänyt, jos Lila raivonpuuskan valtaamana olisi syöksynyt hänen kimppuunsa; hän oli todellakin valmistautunut siihen. Mutta Lila ei sanonut sanaakaan, ennenkuin oli ovella ja piteli kädensijasta.

»Kolme miestä on kintereilläsi, Jeffrey Legge, ja joku heistä saavuttaa sinut. Reeder, Jonny tai Peter — mutta jollei se heille onnistu, niin varo silloin minua!»

Näin uhaten Lila poistui ja sulki oven jälkeensä. Jeffrey istuutui jälleen sanomalehtensä ääreen ja löysi siitä tyydytyksensä kuten mies, joka on suorittanut jonkin erittäin epämiellyttävän tehtävän.

11.

Erään pitkän, rauhallisen kadun varrella Brockleyn esikaupungissa asui mies, jolla näennäisesti ei ollut mitään kiinteätä tointa. Hän oli pitkä, laiha, kasvojensa väriltä miltei kalmankalpea ja tunnettu seudulla salaperäisenä yökulkijana. Vain harvat olivat nähneet hänet päivällä, ja ne uteliaat, jotka koettivat ovelilla ristikysymyksillä onkia joitakin tietoja hänen toimistaan vaiteliaalta taloudenhoitajattarelta, saivat niitä suhteellisen vähän, ja senkin vähän epämääräisellä tavalla. Poliisit yökierroksillaan ja aamuvaeltajat olivat nähneet hänen kulkevan pitkin Brockley-katua varhaisina tunteina — nähtävästi Lontoosta tulossa. Hänet tunnettiin nimellä Mr. J.G. Reeder. Hän sai sillä osoitteella kirjeitä — isoja, sinisiä kirjeitä, joissa oli virallisia leimoja ja sinettejä, joten postivirkailijain keskuuteen oli levinnyt se mielipide, että hänellä oli jokin valtiollinen asema.

Paikallinen poliisi ei koskaan häntä häirinnyt. Hän oli muuan sellainen olento, joista ei saanut syntyä puhetta. Kukaan ei muistanut huomanneensa Mr. Reederin ottavan ketään vastaan — tähän iltapäivään mennessä, jolloin Emanuel Legge ilmestyi hänen ovensa eteen.

Emanuel Legge oli palannut vankilasta jokapäiväisten toimien maailmaan selvemmällä arvostelukyvyllä varustettuna kuin mitä hänen pojallaan oli. Hän oli liian vanha rikollinen antaakseen enää minkäänlaatuisten harhakuvitelmien vallita itseään. Ennemmin tai myöhemmin täytyi lain käden saavuttaa Jeffrey ja vapauden, jota hän tähän asti oli nauttinut, olla lopussa. Jokaista kepposta seuraa kiertämätön rangaistus. Emanuel, täynnä viisasta murhetta jälkeläisensä takia, oli päättänyt uskaltaa elämänsä rohkeimman askelen. Ja se seikka, että hän niin teki, ei ollut imartelevaa oikeusministeriölle. Myöskään poliisi ei saattanut pitää sitä minään lahjomattomuutensa tunnustuksena.

Emanuel oli lahjonut monta nuorta rikosviranomaista eikä niinkään harvoja varttuneemmassa iässä olevia. Hän osasi »voitelemis»-taidon täydellisesti. Koko elinaikanaan hän oli kohdannut vain kolme tai neljä ihmistä, jotka olivat hyvinpeitettyyn muotoonkin järjestetyn lahjomisen saavuttamattomissa. Satanen sinne, tänne tekee suuren konnan yritykset helpommiksi, tuhatlappunen, salaa häntä joutumasta päivänvaloon. Mutta jos päivänvalo kerrankin on häneen osunut, niin ei miljoonakaan enää voi pidättää oikeuden muuttumatonta kulkua. Emanuel tahtoi vaikuttaa, ennenkuin valo ehtisi kohdistua hänen poikaansa, ja hän toivoi onnistuvansa.

Jolleivät hänen lukuisat tiedustelunsa vieneet harhaan, niin oli poliisin keskuudessa tapahtunut vähän muutoksia hänen nuoruudenpäiviensä jälkeen. Varsinaisia salapoliiseja hän ei tuntenut. Huolimatta niistä suunnattomista summista, joita jokaisessa vuosimenoarviossa tarkoitukseen heitettiin, oli hän ajatellut, että salapoliisitoiminta olisi vain sensatiohaluisen romaanikirjailijan keksintöä. Nytkin hän kuvitteli, että Mr. Reeder oli mies, joka kernaammin nostaisi palkkansa pankkitililtä kuin raha-asiainministeriöstä.

Emanuelin oli tapana tarttua lujasti nokkoseen, jottei se polttaisi. »Kiinnikäynti on miltei yhtä hyvä kuin kiinnipitäminen», oli hänen tapanaan sanoa, ja heti kun hän kerran oli päässyt kiinnittämään katseensa Mr. Reederiin, yölintuun — mikä oli vaatinut kuukausien työn. — oli kaikki muu helppoa. Kuitenkin sillä edellytyksellä, että Mr. Reeder antautuisi puheisiin.

Keski-ikäinen nainen, joka avasi oven, otti hänet vastaan tavalla, mikä ei luvannut paljon hyvää.

»Mr. Reeder on kiinni tehtävissään», sanoi hän, »eikä haluaisi tavata ketään.»

»Tahdotteko ystävällisesti ilmoittaa hänelle», sanoi Emanuel mitä voittavimmin hymyillen ja hyväntahtoisuudella, mikä säteili hänen paksujen silmälasiensa takaa, »että Mr. Legge Devonshiresta tahtoisi kernaasti puhua hänen kanssaan aivan erikoisen asian aiheuttamana?»

Nainen sulki oven hänen nenänsä edessä ja antoi hänen odottaa niin kauan, että hän otaksui jo, ettei hänen nimensä taikavoimakaan siihen kuuluvine ajatusyhteyksineen ollut voinut hankkia hänelle pääsyä. Mutta siinä hän erehtyi. Ovi avattiin jälleen, suljettiin ja lukittiin hänen astuttuaan siitä, ja hänet ohjattiin ylös portaita ensimmäiseen kerrokseen.

Talo oli kaikesta päättäen hyvin ja mukavasti sisustettu. Se huone, johon hänet saatettiin, näytti tosin hieman paljaalta ja viralliselta, mutta sen ankaruudessa oli jotakin erikoisuutta. Ison kirjoituspöydän takana istui, selin kamiinaan, mies, jonka iän hän arvioi olevan noin viiden-, kuudenkymmenen paikkeilla. Hänen laihoilla kasvoillaan oli surullinen ilme. Melkein nenän päässä oli hänellä isoja pyöreälasiset silmälasit. Hänen tukkansa oli omituisen, punaisenharmaan värinen ja korvansa isot sekä ulkonevat, niin että ne näyttivät muodostavan pään kanssa suoran kulman. Kaiken tämän havaitsi Emanuel yhdellä silmäyksellä.

»Hyvää huomenta, tahi hyvää päivää, Mr. Legge», sanoi kirjoituspöydän ääressä oleva mies. Hän oli kohottautunut puoliksi ja ojensi vieraalle kylmän, elottoman kätensä. »Tahdotteko istuutua?» lisäsi hän väsyneellä äänellä. »Minä en tavallisesti ota vastaan ketään vieraita, mutta muistan teidän nimenne. Missä olenkaan sen kuullut?»

Hänen leukansa painui alas rinnalle, ja hän loi surullisen katseen silmälasiensa yli. Emanuelin tunteikas hymy kilpistyi hänen välinpitämättömyyteensä kuten sileäksi kiilloitettuun pintaan. Ensimmäisen kerran hän tunsi, että kaikki tunneylenpalttisuus oli tuhlausta.

»Tarkoituksenani oli tehdä teille eräs pieni ilmoitus, Mr. Reeder», sanoi hän. »Minä oletan teille olevan tunnettua, että minä olen muuan noista kovaonnisista, jotka ovat joutuneet vankeuteen toisten ihmisten ilmiannon perusteella?»

»Niin, niin, luonnollisesti», sanoi Mr. Reeder soinnuttomalla äänellään. Hänen leukansa painui yhä alemmaksi, ja hänen vedensiniset silmänsä katsoivat liikkumattomina asiakkaaseen. »Luonnollisesti, muistan kyllä. Olette sama mies, joka mursi teräskamarin. Luonnollisesti, tehän se olette. Legge, Legge? Luulen muistavani tuon nimenkin. Eikö teillä ole poika?»

»Minulla on poika, parhain nuorimies maan päällä», vastasi Emanuel hartaan tunteen valtaamana.

Mr. Reederin oikealla puolella oli puhelin, ja koko keskustelun ajan hän hankasi kirkkaaksi kuulotorven kahvaa alpakkatakkinsa hihankäänteeseen, mikä oli tuollainen hermostunut pieni keino, joka ensin huvitti vierasta ja teki hänet sitten levottomaksi.

»Hänelle ei kai ole sattunut koskaan ikävyyksiä, Mr. Legge? Oh, sepä on onni», huoahti hän. »Niin monet nuoret ihmiset joutuvat nykyjään ikävyyksiin.»

Jos kenestäkään, niin juuri pojastaan Legge ei halunnut puhuttavan. Hän muutti puheenaihetta, niin hyvin kuin se kävi päinsä.

»Mikäli tiedän, Mr. Reeder, on teillä hallituksen antama erikoistehtävä — poliisialalla?»

»Ei poliisialalla», vastasi toinen. »Ei, ei, varmasti ei ole — ei poliisialalla. Tuskin tunnen yhtään poliisia. Kadulla vain näen heitä usein — oikein ihastuttavia olentoja. Useimmiten nuoria, voimakkaita miehiä kukkeimmassa iässään. Ihana asia — tuo nuoruus, Mr. Legge! Tekin olette varmasti hyvin ylpeä pojastanne?»

»Hän on kunnon poika», vastasi Emanuel lakonisesti, ja Mr. Reeder huokasi jälleen.

»Lapsista on paljon kuluja», lausui hän. »Kysyn monesti itseltäni eikö minun pitäisi olla iloinen, kun en ole mennyt naimisiin. Mikä toimi teidän pojallanne on, Mr. Legge?»

»Hän työskentelee eräässä tuontiliikkeessä», vastasi Legge miettimättä.

»Vai niin, vai niin!» sanoi toinen ja pudisteli päätään.

Emanuel ei käsittänyt, tarkoittiko se hänen hämmästystään vaiko vain hyväntahtoisuuttaan.

»Dartmoorissa opin luonnollisesti tuntemaan paljon pahoja ihmisiä», sanoi hyveellinen Emanuel. »Ihmisiä, jotka olivat minusta vastenmielisiä, koska olin aivan syytön ja sain kiittää rangaistuksestani erään miehen juonia, jolle olin tehnyt monta hyvää palvelusta...»

»Riittämättömyyttä», keskeytti Mr. Reeder huoaten. »Hirveä pahe! Kuinka kiitollinen saakaan teidän poikanne olla siitä, että hänellä on isä, joka on antanut hänelle hyvän kasvatuksen ja, huolimatta omista, valitettavista virheistään, pitänyt häntä oikealla tiellä!»

»Kuulkaa nyt, Mr. Reeder.» Emanuel arveli, että olisi aika edetä varmemmin. »Olen hyvin avosydäminen mies ja tahdon puhua teille aivan avoimesti. On tullut tietooni, että ne herrat, joiden hyväksi te työskentelette, ovat siinä luulossa, että minun pojallani olisi jotakin osuutta — väärien setelien painamisessa. Ei vielä koskaan elämässäni mikään ole koskenut minuun niin raskaasti kuin tuo huhu. Sanoin itsekseni: Minun on mentävä suoraa päätä Mr. Reederin luo puhumaan hänen kanssaan asiasta. Tiedän, että hän on hyviin piireihin kuuluva mies ja ymmärtää isän tunteet. Muutamilla ihmisillä, Mr. Reeder», — hän oli asettanut kyynärpäänsä pöytää vastaan ja, nojautuneena eteenpäin, jatkoi luottamukselliseen äänensävyyn, — »muutamilla ihmisillä on teistä harhaanviepä käsitys. Vielä äsken joku mainitsi minulle: Tuo Mr. Reeder on perikatoon joutunut mies. Hän on saanut kolme kertaa haasteen velkojensa takia...»

»Tilapäinen pula», mumisi Mr. Reeder. »Joskus sattuu tuollainen — tuollaisia rahallisten ahdinkojen aikoja.»

Hän hankasi yhä kovemmin kuulotorven vartta.

»En voi uskoa, että teillä voisi olla kovinkaan hyvä palkka? Olen rohjennut tehdä tällaisen henkilökohtaisen huomautuksen, mutta maailmanmiehenä te ymmärrätte minua. Minä tiedän, mitä köyhyys merkitsee. Minulla on ollut liikkeessäni parhaisiin piireihin kuuluvia henkilöitä» — Emanuel keksi sanan »liike» kesken puheintonsa — »maan ylhäisimpiä henkilöitä, ja kun he ovat sanoneet minulle: Mr. Legge, tahtoisitteko auttaa minua tuhannella tai parilla? no, silloin olen yksinkertaisesti vetänyt näin rahat esiin.»

Hän pisti käden taskuunsa ja veti näkyviin valtavan setelikäärön, jota ympäröi kuminen sidenauha.

Hetkeksi antoi Mr. J.G. Reeder johtaa huomionsa toisaanne, ja hän katsoi rahaläjää samalla teeskentelemättömällä mielenkiinnolla, minkä hän siihen asti oli kohdistanut Emanueliin. Sitten hän ojensi varovasti kätensä, tarttui päällimmäiseen seteliin, tunnusteli sitä, rypisteli sitä sormiensa välissä ja vilkaisi nopeasti vesileimaa.

»Oikeata rahaa», sanoi hän hiljaisemmalla äänellä ja antoi setelin huomattavan vastenmielisesti pois.

»Kun joku mies on joutunut perikatoon», sanoi Legge painokkaasti, »niin minä en kysy, kuka tai mikä hän on. Minä sanon: Voiko teillä olla mitään hyötyä tuhannesta tai parista...?»

»Onko hänestä sitä?» kysyi Mr. Reeder.

»Onko hänestä mitä?» sanoi Emanuel, joka hetkeksi unohti varovaisuutensa.

»Voiko hänestä sitten olla jollakin tavalla hyötyä?»

»Mutta tietysti hänestä voi olla», sanoi Legge. »Minun mielipiteeni on: herrasmies saattaa olla äärimmäisessä ahdingossa ja olla sittenkin maksukykyisin mies maailmassa. Jos hän vain saa juuri sinä hetkenä parisen tuhatta, jolloin ne ovat tarpeen — niin silloin eivät häntä pääse toiminnassaan vahingoittamaan mitkään skandaalit tai oikeushaasteet...»

»Aivan oikein! Miten todellakin totta!» Mr. Reeder näytti mitä syvimmin liikutetulta. »Minä toivon, Mr. Legge, että te välitätte nuo viisaat ja omaperäiset mielipiteet myöskin pojallenne?» sanoi hän. »On suurenmoista, kun hänellä on sellainen isä!»

Emanuel kirosi häntä hiljaa.

»Kaksituhatta puntaa», sanoi Reeder ajatuksiinsa vaipuneena. »Niin, jos te olisitte sanonut viisituhatta puntaa...»

»Minä sanon viisituhatta», keskeytti hänet Emanuel kiihkeästi. »Pikkuseikat eivät tee minulle haittaa.»

»Jos te olisitte sanonut viisituhatta puntaa», jatkoi Mr. Reeder, »niin minä olisin tietänyt, että kolmetuhatta olisi — väärää rahaa, sillä te olette nostanut tänä aamuna 'City and Birmingham' pankista vain kaksituhatta, pelkästään sadanpunnan seteleissä, sarjaa G.J. numerosta 19721 alkaen numeroon 19740 saakka. Jos erehdyn, niin oikaiskaa. Luonnollisesti olette voinut kätkeä vielä oikeata rahaa pieneen hotelliinne, Mr. Legge. Tahi onhan teidän rakas poikannekin saattanut antaa nuo loput kolmetuhatta teille jonkinlaiseksi häälahjaksi — mutta minähän unohdin, eihän nuori aviomies anna toki mitään häälahjoja, mitä? Hänhän saa itse. Kuinka hupsu minä olen. Pistäkää rahanne taskuunne, Mr. Legge. Tämä huone on kovin vetoinen, ne voisivat vilustua. Tunnetteko Hilly Fieldin? Ihastuttava paikka. Teidän pitää tulla joskus sunnuntaina teelle. Silloin menemme sinne kuulemaan musiikkia. Se on hyvin miellyttävä tapa viettää pari tuntia eikä tule kalliiksikaan. Mitä tulee noihin kahteen oikeushaasteeseen», — hän yski ja hankasi pitkällä etusormellaan nenänsä päätä, — »niin valmistettiin ne sitä varten, että saataisiin teidät tulemaan tänne. Halusin nähdä teidät ja tiesin, että te tuskin jaksaisitte vastustaa minun rahapulani houkutusta.»

Emanuel Legge istui sanattomana.

»Tunnetteko erään miehen, nimeltään Golden? Oh, hän elikin ennen teidän aikaanne. Oletteko kenties joskus kuullut hänestä? Hän oli edeltäjäni. Tehän ette ole voinut tuntea häntä. Hän sanoi aina: 'Huhu kutsu paras, jolla saapuu varas.' Huhua, eikö totta? Näkemiin, Mr. Legge. Löydättehän kai tien alas?»

Legge nousi, ja surullisen näköinen mies syventyi jälleen työhön, jonka vieraan tulo oli keskeyttänyt.

»Tahtoisin mainita vielä erään asian, Mr. Reeder...», aloitti Legge.

»Mainitkaa se taloudenhoitajattarelleni», pyysi Reeder valittavalla äänellä katsomattakaan häneen. »Hän kuuntelee hirveän mielellään satuja — hänhän lähestyykin toista lapsuuttaan. Hyvästi vain, Mr. Legge.»

12.

Emanuel oli kulkenut puolet kotimatkastaan, ennenkuin oli selvillä vaikutelmistaan. Hän palasi Bloomsburyn hotelliin, jonne oli asettunut asumaan. Mitään kirjettä ei ohut saapunut eikä kukaan käynyt häntä kysymässä. Kello oli seitsemän. Olikohan Jeff jaksanut hillitä kärsimättömyyttään. Hänelle täytyi ilmoittaa kaikki ja varoittaa häntä. Jonny Grayta, joka oli kuollut tahi makasi silpoutuneena jossakin sairaalassa, ei enää tarvinnut ottaa huomioon. Peter Kane kaikessa viekkaudessaan ja kostonhimossaan oli estettävä tulemasta vaaran lähteeksi. Mr. J.G. Reeder piti kiinni hänen koko ajatuksensa: tuo pitkäveteinen, heikkoääninen salapoliisi, jolla oli niin yllättävä asiantuntemus ja jonka alinomaiset viittailut Jeffreyhin saattoivat hänet hyvin levottomaksi. Jeffreyn täytyi lähteä Englannista, niin kauan kuin oli vielä aika. Jollei hän olisi ollut sellainen narri, olisi hän lähtenyt jo tänä iltana matkalle. Nyt se oli mahdotonta.

Peter ei ollut käynyt Charltonissa, sillä muutoin olisivat Leggen vartijoiksi asettamat miehet antaneet kuulua jotakin itsestään. Jollei hänellä olisi ollut tuota huolestuttavaa keskustelua Reederin kanssa, olisi hän ollut levottomampi Peterin vuoksi; sillä Peter Kane oli vaarallisin silloin, kun hän näytti viivyttelevän toimintaa.

Kello kahdeksan aikaan illalla toi eräs poika hänelle kirjeen hotelliin. Likaiseen, sormenjälkien tahraamaan kirjekuoreen oli kirjoitettu »E. Legge». Emanuel vei kirjeen huoneeseensa ja lukitsi ovet, ennenkuin avasi sen. Sen oli lähettänyt eräs asioista täysin perillä oleva mies, muuan Jeffin ovela mutta sivistymätön apulainen, Suuren Painajan ensimmäinen adjutantti, ehdottoman luotettava mies. Siinä oli kuusi tiheästi kirjoitettua sivua, täynnä virheitä ja mustetahroja. Emanuel luki kirjeen kai kymmenenkin kertaa, ja kun hän oli valmis, oli hän kovin hämmästynyt.

»Jonny Gray on onnellisesti päässyt tunnelista ja aikoo Reederin luo 'viheltääkseen'», niin kuului dramaattinen alku, ja siinä oli paljon muutakin...

Emanuel tiesi Lontoon West Endissä erään klubin, ja hänen nimensä oli sen jäsenluettelossa sinäkin aikana, jolloin hänellä tuskin oli tilaisuutta jäsenyytensä käyttämiseen. Se oli klubi, joka ei oikeastaan ollut muiden kaltainen ja jolle kuului kolmas ja neljäs kerros rakennuksessa, minkä alakerta kuului muutamalle italialaiselle ravintoloitsijalle. Tavallisesti ei vähän käytetyn ravintolan omistaja olisi vuokrannut ylempiä kerroksiaan niin vaaralliselle kilpailijalle, mutta klubin omistajat olivat talonkin omistajia ja ravintolanpitäjä vain vuokralainen.

Highlow-klubin jäsenistä oli sopivampaa, että huoneistot olivat hiukan syrjässä, ja heistä oli vielä sopivampaa, ettei alemmista kerroksista ollut mitään portaita ylempiin. Klubin jäsenet käyttivät ravintolan sisäänkäytävän vieressä olevaa kapeata käytävää. Tämän käytävän päässä oli pieni hissi, joka kuljetti heidät kolmanteen kerrokseen. Viranomaiset olivat rakennuslupaa myöntäessään vaatineet, että talon ulkopuolelle laadittiin mitä täydellisimmät pelastustikapuulaitteet, varmistukseksi tulenvaaran varalta — määräys, mikä jälleen oikein hyvin soveltui jäsenille. Heidän joukossaan oli sellaisia, jotka pitivät sopivana tullakin klubihuoneistoon edellämainittua tietä käyttämällä, ja yksi klubiin vievä ikkuna oli sekaisen tapauksen varalta yötä päivää avoinna.

Talon tasaisella katolla oli pienehkö päällysrakennus, jota klubin jäsenet eivät milloinkaan käyttäneet. Eräs toinen sellainen talonosa, joka samoin kuului yksinomaan Highloweille, oli kellarikerros jonne ravintolanomistajalla ei ollut pääsyä — mieliharmikseen —, koska se teki välttämättömäksi suojan rakentamisen viinivarastoa varten pienelle pihalle.

Kun Emanuel Legge astui hissistä leveään, mattojen peittämään käytävään, jonka sileillä seinillä oli piirroksia, otti hänet vastaan kunnioittavasti tervehtien livreapukuinen ovenvartija, jonka tehtävänä oli hissin silmälläpito pulpettinsa takaa. Emanuelin Highlow-klubissa nauttimalla kunnioituksella oli hyvä syynsä. Sillä todellisuudessa hän oli klubin omistaja, ja hänen poikansa oli valvonut sitä niiden pitkien vuosien ajan, jotka hänen isänsä vietti vankilassa.

Ovenvartija, komearuhoinen entinen nyrkkeilijä, joka vartavasten oli otettu sitä tarkoitusta varten, johon häntä usein tarvittiin, tuli nopeasti alas korkealta istuimeltaan ja astui kunnioittavasti herransa eteen.

»Onko täällä ketään?»

Mies mainitsi eräitä nimiä.

»Tahtoisin nähdä klubikirjan», sanoi Legge. Mies otti pulpetistaan esille pienen punaisen kirjan, jota Emanuel ryhtyi selailemaan. Vanhan miehen käsi kulki nopeasti pitkin listaa ja pysähtyi äkkiä.

»Niinpä niin», sanoi hän hiljaa, sulki kirjan ja antoi sen takaisin.

»Odotatteko jotakuta, Mr. Legge?» kysyi ovenvartija.

»En, en odota ketään... halusin vain tietää...»

»Olen kuullut, että Mr. Jeffrey on mennyt tänään naimisiin, sir? Koko henkilökunta toivottaa hänelle sydämellisesti onnea.»

Koko henkilökunta ei varmasti toivottanut Mr. Jeffrey Leggelle onnea; sillä hän ja hänen isänsä eivät olleet kovinkaan pidettyjä edes kärsivällisten Highlowien parissa, niin omituiselta kuin se kuuluneekin, ja vain hyvin harvat tunsivat hänet ulkonäöltäkään.

»Se on teiltä hyvin kauniisti tehty, todella hyvin kauniisti», mumisi Emanuel ajatuksissaan.

»Syöttekö täällä, sir?»

»Ei, ei, en syö täällä. Tahdoin vain vilkaista sisälle, ei muuta.»

Hän astui takaisin hissiin, ja ovenvartija näki hänen tyytyväisenä menevän alas. Oli puoli yhdeksän; iltarusko sammui taivaalta, ja kaduilla alkoivat valot säihkyä, kun Emanuel kulki kiireisin askelin Shaftesbury Avenueta pitkin.

Onnekseen hän oli juuri erään sivukadun kulmauksessa, kun näki Peter Kanen. Hän oli kyllin lähellä huomatakseen, että Peterillä oli ohuen päällystakkinsa alla frakkipuku. Emanuel pujahti johonkin porttikäytävään ja tarkkasi toisen ohikulkua. Peter oli ajatuksiinsa vaipuneena; hänen silmänsä olivat kiintyneet maahan, eikä hänen mielenkiintoaan herättänyt mikään muu kuin se valtava probleemi, jonka ympärillä hänen ajatuksensa työskentelivät.

Legge palasi kadunkulmaan ja piti häntä salaa silmällä. Peter pysähtyi klubin eteen, katsoi hetkisen sinnepäin ja jatkoi sitten matkaansa. Sivusta-katsoja naurahti itsekseen. Klubi ei tänä iltana voinut herättää mitään mieluisia muistoja Peterissä. Highlowissa hän oli tutustunut »nuoreen kanadalaiseen upseeriin» sekä »pelastanut», kuten hän silloin uskoi tämän vaarallisesta seurasta. Siellä Peter oli mennyt ansaan; sillä Jeff Leggen ensiesiintyminen oli järjestetty suurella taidolla. Kun Peter eräänä iltana tuli klubiin, näki hän, olettamuksensa mukaan, erään miellyttävännäköisen nuoren sotilashenkilön joutuneen muutaman väärinpelaajajoukkueen käsiin, ja sitten oli tuo »pelastettu upseeri» ensitilassa suuren kiitollisuutensa vuoksi käynyt Peterin luona vierailulla. Niin yksinkertaista, niin tavattoman yksinkertaista oli Peterin vangitseminen ollut. Peterille tulisi, niin uskoi Emanuel, hänen kiinnisaamisensa olemaan vaikeampi juttu.

Hän odotti, kunnes Peterin olemus oli häipynyt ihan pimeyteen, ja meni sitten Avenuelle takaisin. Tämän komedian päätyttyä jäi jäljelle tietoisuus katkerasta murhenäytelmästä, poikaa uhkaavasta vaarasta, kaikkien hänen suunnitelmiensa luhistumisesta ja, kamalimpana mahdollisuutena, Suuren Painajan pauloihin kietomisesta. Tänä yönä oli taistelu taisteltava, tämä yö toisi hänelle voiton tai tappion. Reeder — Jonny — Peter Kane kaikki toimivat häntä vastaan, tietämättä toisistaan, ja hänellä oli käsissään mittaamattoman arvokkaana panttina — Marney Legge sieluineen ja ruumiineen.

Tuskin hän oli ehtinyt mennä, ennenkuin eräs toinen tuttu henkilö tuli kiireesti hiljaista katua pitkin, astui klubin sisäänkäytävään ja vaati hissin kuljettajaa, tämän vastaväitteistä huolimatta, viemään hänet ylös. Ovenvartija oli kuullut varoituskellon soivan ja oli hissin oven avautuessa ottamassa vastaan siinä saapuvaa naishenkilöä.

»Missä Emanuel on?» kysyi nainen.

»Juuri lähtenyt pois», vastasi ovenvartija.

»Se on valhe. Jos hän olisi juuri lähtenyt, niin olisi minun täytynyt nähdä hänet.»

Nainen oli silminnähtävän kovasti kiihdyksissään, ja ovenvartija; jolla oli suuri kokemus naisellisen kiihtymyksen kaikista vaiheista, arvasi ovelalla järjellään heti tämän raivoisan muodon sekä sanojen syyn.

»Tänään olivat häät, eikö niin?» kysyi hän törkeän leikkisästi. »No, Lila, mitä hyödyttää skandaalin toimeenpano? Tiedättehän, että ette saa tulla tänne. Mr. Legge on kieltänyt päästämästä teitä sisään niin kauan kuin olette paikassa Kanen luona.»

»Missä Emanuel on?» kysyi Lila.

»Sanoinhan teille, että hän lähti juuri pois», vastasi ovenvartija kovin harmistuneena. »Millainen nainen te olettekaan? Ette usko ollenkaan toisen sanoja!»

»Onko hän mennyt takaisin hotelliinsa?»

»Kyllä, niin hän on tehnyt. Mutta ajatelkaa toki järkevästi, lapsikulta! Joku voi tulla — Jonny Gray oli täällä eilen illalla, ja hän on Peterin ystävä.»

»Jonny tietää kaiken minusta», sanoi Lila kärsimättömänä. »Sitäpaitsi olen jättänyt Peterin talon.»

Hän seisoi avonaisen hissinoven edessä osaamatta tehdä päätöstä; sitten, juuri kun ovenvartija oli tarttumaisillaan parhaaseen keinoonsa millä saada Lila nopeasti lähtemään, astuikin tämä hissiin ja poistui.

Highlow-klubissa, poiketen muista, ei ollut mitään yhteistä vierashuonetta. Klubihuoneistoon kuului neljätoista eristettyä ruokasalia ja yksi iso, loistavasti kalustettu pelisali. Ateriat tarjoiltiin ravintolasta, josta erikoinen pieni hissi toi ruoat pieneen tarjoiluhuoneeseen. Klubin jäsenillä ei näin ollen ollut varsinaista seuranrakkaudesta johtuvaa yhdessäolon tunnetta. Siihen kuului miehiä ja naisia, mutta klubin olemassaolon pääperustana oli, että se soi alempisäätyisille ihmisille varman ja miellyttävän kokoontumispaikan sekä tarpeellista yksinäisyyttä, kun viekkaat jäsenet tahtoivat välttyä aavistamattomista vieraista. Parhaana osoituksena siitä, miten hyvin sen sisäiset salaisuudet säilyivät, voisi pitää sitä esimerkkiä, että Peter Kane oli ollut kaksikymmentä vuotta klubin jäsenenä tietämättä, että hänen entinen toverinsa oli virallisessa suhteessa klubin johtoon. Koskaan ei hänelle myöskään käynyt selville, että mies, joka Emanuelin pakollisen poissaolon aikana johti klubia, oli hänen poikansa.

Peter kävi hyvin harvoin klubissa; myöskin siihen tilaisuuteen, jossa hän ensikerran kohtasi väärän majuri Floydin, oli hänet viekkaalla tavalla johdatettu saapumaan, vaikkakaan hän ei sitä tietänyt.

Puoli kymmeneen asti oli ovenvartijalla tehtävää. Vieraat tulivat pieninä ryhminä, ja heidät kontrolloitiin kirjan mukaan. Sitten hän katsahti kelloa.

»Viisi minuuttia yli puoli kymmenen», sanoi hän ja painoi soittokellon nappia.

Viinuri ilmaantui sivukäytävästä.

»Yksi viinipullo numeroon 13», sanoi ovenvartija.

Viinuri vilkaisi häneen hämmästyneenä.

»Niin juuri sanoin», vahvisti ovenvartija sanansa.

Jeffrey söi yksinäisen aterian. Tilanne ei häntä miellyttänyt. Hääpäivänään aterioivat hän ja hänen rouvansa, lukitun oven erottamina, kumpikin erikseen. Mutta hän osasi odottaa.

Vielä kerran hän koetteli noita erikoisesti tehtyjä pihtejä toisen makuuhuoneen lukkoon. Avain oli kierrettävissä. Hän pisti työkalun taskuunsa, tuntien voiman tuottamaa tyydytystä. Hän kuuli, miten viereisessä huoneessa korjattiin pöytä, ja kohta senjälkeen sulkeutui ulko-ovi ja avain kiertyi lukkoon. Hän sytytti neljännen sikarinsa, astui ulos parvekkeelle ja katseli vilkasta katua tunteettomalla mielenkiinnolla. Oli teatterien alkamisaika. Vaunuja vyöryi Haymarketille päin; se pitkä jono, jonka hän oli nähnyt odottelemassa teatterin halvempien paikkojen ovien takana, oli hävinnyt; suoraan vastapäätä säteili täydessä väriloistossaan jokin ravintola; ja eräässä kadunkulmassa soitti entisistä sotilaista kokoonpantu soittokunta Lohengrinin alkusoittoa.

Katsoessaan alas kadulle hän tunsi yhden niistä vartiomiehistä, jotka hänen isänsä oli asettanut sinne hänen suojakseen, ja nauroi. Peter ei voinut tietää mitään; hän olisi muuten ollut täällä jo ennemmin. Ja Jonny...? Emanuel tuntui olevan lujasti vakuutettu, että Jonnyn taholta ei minkäänlainen vaara olisi uhkaamassa, ja näytti miltei siltä, että hän oli oikeassa. Mutta jos kerran Peter jotakin tiesi, niin miksi hän ei ollut tullut?

Hän asteli vitkalleen takaisin huoneeseen, katsoi suljettua ovea ja meni sen luo.

»Marney!» huusi hän hiljaa.

Ei vastausta. Hän koputti oveen.

»Marney, tule tänne. Tahtoisin puhua kanssasi. Sinun ei tarvitse avata ovea. Haluan vain kysyä sinulta jotakin.»

Ei vieläkään vastausta. Hän koetti avata ovea, se oli suljettu.

Hän otti pihdit taskustaan, työnsi ohuen pään avaimenreikään, tarttui sillä avaimeen ja kiersi sen ympäri. Sitten tempasi hän oven auki ja syöksähti sisään.

Huone oli tyhjä, ja samoin iso kylpyhuone, joka oli käytävänpuolisella sivulla. Hän juoksi käytävän ovelle: se oli lukittu, lisäksi ulkoapäin. Tuskan hiki kihosi hänen otsalleen, hän syöksyi salongin kautta käytävään, ja ensimmäinen olento, jonka hän näki, oli huonetarjoilija.

»Armollinen rouvako, sir? Niin, hän on hetkinen sitten lähtenyt ulos.»

»Lähtenyt ulosko, te mieletön? Minne?» huusi Jeff raivoissaan.

»Minä en tiedä, sir. Hän meni aivan juuri. Näin hänen kulkevan käytävää pitkin ulospäin.»

Jeff sieppasi hattunsa ja juoksi, aina kolme askelmaa kerrallaan, alas portaita. Vastaanottotoimiston johtaja ei ollut nähnyt nuorta rouvaa, yhtä vähän kuin juoksupojat ja ovenvartijakaan. Unohtaen kaiken vaaran hän syöksyi ulos kadulle, näki ympäri silmäillessään vartiomiehen ja huusi hänet luokseen.

»Tästä ovesta hän ei ole tullut ulos. Toinen vie Pall-Mall-kadulta hotelliin», selitti mies. »Jimmy Low on siellä.»

Mutta toinenkaan mies Pall-Mall-sisäänkäytävän luona ei ollut nähnyt häntä. Jeff riensi takaisin kysymään hotellin liikennejohtajalta.

»Muuta uloskäytävää ei ole, sir; paitsi jos hän olisi mennyt takaportaiden kautta.»

»Se on ollut tuo kirottu siivoojatar, walesitar», syytti Jeffrey. »Missä hän on? Saanko nähdä hänet?»

»Hän otti tänään iltapäivällä eron palveluksestaan, sir», vastasi johtaja. »Voinko tehdä jotakin? Kenties rouva on halunnut tehdä pienen kävelymatkan? Tunteeko hän Lontoon?»

Jeff ei hukannut aikaa vastatakseen. Hän lensi ylös portaita takaisin huoneeseen ja tutki sen nopeasti uudelleen. Hänen rouvansa vaatearkku, jonka hän tiesi tuodun makuuhuoneeseen, oli poissa. Lattialla hän huomasi paperilapun. Hän otti sen ylös. Se oli repäisty muistiinpanokirjasta ja sisälsi vain muutamia hätäisesti kyhättyjä rivejä. Lukiessa hänen silmänsä kirkastuivat. Huolellisesti hän taittoi rypistyneen paperin ja pisti taskuunsa. Sitten hän meni takaisin salonkiinsa ja istui pitkän aikaa isossa nojatuolissa, jalat ojennettuina suoriksi, kädet hautautuneina syvälle housuntaskuihin, ja hänen ajatuksensa eivät olleet aivan synkkää laatua.

Päivänvalo oli miltei kokonaan sammunut, kun hän nousi.

»Huone kolmetoista», lausui hän. »Huone kolmetoista saa tänä iltana nähdä erinäisiä yllätyksiä!»

13.

Kun Parker, Jonnyn palvelija, laitteli kuntoon herransa frakkipukua, niin sattui hänelle raskaampi taitamattomuus ja pahempi suru kuin Jonny oli koskaan nähnyt. Jonny tuli verkalleen makuuhuoneeseensa pitkä, musta eboniitti-imuke hampaittensa välissä ja tapasi miehen mitä kiihtyneimpänä.

»Teidän valkoisten frakkiliivienne solki on selittämättömällä tavalla kadonnut», sanoi hän alakuloisena. »Se on minusta ikävä asia, sir, sillä ne ovat ainoat valkoiset frakkiliivit, mitkä teillä on?»

»Olkaa huoleti», sanoi Jonny. »Katsokaa elämää iloisemmalta puolelta. Te voitte sitoa päät yhteen. Tahi neuloa ne yhteen, Parker. Oletteko oppinut neulomaan, vai kudotteko te?»

»Neulomisessa minua pidettiin mestarina, sir», vastasi Parker hieman itsetyytyväisenä. »Minusta teidän ajatuksenne on erinomainen. Muuten eivät liivit istuisikaan niinkuin niiden tulee. Erittäinkin herralla, jolla on teidän vartalonne.»

»Parker», sanoi Jonny alkaessaan verkalleen pukeutua, »oletteko koskaan tappanut ihmistä?»

»En, sir, en ole milloinkaan tappanut ihmistä», vastasi Parker vakavana. »Nuorena miehenä olen kerran ajanut kissan yli — minä olin kova pyöräilijä nuoruudessani.»

»Mutta ihmistä ette ole koskaan ottanut hengiltä? Ettekö myös koskaan ole halunnut tappaa ketään ihmistä?»

»En, sir, en voi sanoa, että olisin joskus tahtonut niin tehdä», sanoi Parker hetkisen harkittuaan, ikäänkuin olisi mahdollisesti kiireesti vastatessaan voinut sivuuttaa jonkin kokemuksensa.

»Se on hyvin mukava tunne, Parker. Onko näissä takatasku — kyllä, onhan täällä sellainen!», sanoi hän tarkastellessaan housujaan.

»Minusta on ikävää, että sellainen on», sanoi Parker, »todellakin ikävää. Herrat tottuvat pitämään savukekoteloaan takataskussa, mistä seuraa, että frakinlieve kadottaa muotonsa. Siksi on smokingpuku parempi — Tuxedo, kuten sitä eräs amerikkalainen herra kerran nimitti, vaikkakaan minä en saattanut ymmärtää, minkä vuoksi smokingpukua piti nimittää skottlantilaisen kaupungin nimellä.»

»Tuxedo on Dixiessä», selitti Jonny pilaillen, »ja Dixie on Amerikan kadotettu Atlantis. Älkää surko miten frakkini istuu. Minä en pidä savukekoteloani tässä taskussa.»

»Jokin paksumpi olisi luonnollisesti vielä pahempi, sir», sanoi Parker, ja Jonny ei jatkanut enää pitemmälle keskustelua.

»Hakekaa minulle auto», käski hän.

Kun Parker palasi, tapasi hän herransa valmiiksi pukeutuneena.

»Te tarvitsette keppinne, sir. Herrat käyttävät nyt keppiä seurustelupuvun ohella. Ennenkuin lähdette, tahtoisin kernaasti puhua kanssanne eräästä seikasta — se on jo painanut mieltäni viime päivinä.»

Jonny, joka oli poistumassa huoneesta, kääntyi.

»Jotakin vakavaako?» kysyi hän ollen hetken väärässä luulossa.

»Sitä en voi sanoa, sir, mutta olen keskustellut asiasta erittäin asiantuntevien henkilöiden kanssa, ja kaikki myöntävät, että enää ei käytetä ranskalaismallisia silkkihattuja. Te näette niitä sattumalta teatteripiireissä...»

Jonny kohotti juhlallisesti kätensä.

»Parker, älkäämme tarkastelko enempää minun yleistä kuluneisuuttani. En edes tietänyt, että minulla on ranskalaiskuosinen hattu.» Hän otti hattunsa ja katsoi sitä tutkivin silmin. »Tämä on paljon parempimallinen kuin se hattu, mikä minulla oli viikko sitten, siinä voitte luottaa minuun, Parker!»

»Tietysti luotan teihin, sir», vastasi Parker myöntäen ja kääntyi ovelle.

Jonny jätti autonsa Shaftesbury Avenuen varrelle ja jatkoi matkaansa klubia kohti. Nyt oli pimeä; keho oli lyönyt puoli kymmenen hänen saapuessaan Piccadilly-kadulle.

Kaikkien Highlow-klubin jäsenten kunnia-asiana oli, ettei kukaan tullut ajaen klubin edustalle; autonajajatkaan eivät tietäneet sen olinpaikkaa. Se oli sääntö, joka kerran oli päätetty ja jota noudatettiin mitä tarkimmin; ja Highlowit noudattivat sääntöjään, sillä vaikkakaan niiden rikkomisesta ei ollut seurauksena poissulkeminen, niin oli kuitenkin välisti seurauksena rikottu pääkallo.

Juuri ennen klubin eteen tuloaan hän huomasi jonkun menevän kadun poikki. Vaikeudetta hän tunsi Jeff Leggen. Juuri sinä hetkenä olisi Jonnysta tuon miehen tapaaminen ollut kiusallista. Hän kääntyi ympäri ja kulki takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, jottei joutuisi kenties yhdessä Jeffin kanssa nousemaan hissillä.

Jeff Leggellä oli kiire: hissi ei vienyt häntä kyllin nopeasti. Saavuttuaan kolmanteen kerrokseen hän astui pois ja teki ovenvartijalle kysymyksen.

»Ei, sir, ketään ei ole saapunut. Kun he tulevat, lähetän heidät luoksenne. Missä tulette olemaan? Te ette tilannut huonetta — omanne ei ole enää vapaa. Me emme usein luovuta sitä, mutta tänä iltana on kaikkialla täyttä, eikä Mr. Leggellä ollut mitään sitä vastaan.»

»Sopii hyvin», sanoi Jeff, »älkää huolehtiko siitä. Näyttäkää minulle kirja.»

Jälleen avattiin punakantinen tilauskirja. Jeff luki ja nyökkäsi päätään.

»Hyvä», sanoi hän. »Sanokaa nyt minulle vielä kerran, ketä täällä on?»

»N:o 3:ssa on Mr. George Kurlu muutamien ystäviensä kanssa; n:o 4:ssä Mr. Bob Albut ja ne molemmat nuoret naiset, joiden kanssa hän usein liikkuu.» Hän luetteli täten kaikki vieraat, kunnes joutui N:oon 13.

»N:o 13:sta olen riittävästi selvillä», mumisi Jeff Legge hampaittensa välistä. »Älkää välittäkö minusta enempää. On hyvä näin.»

Hän kulki matoilla peitettyä käytävää pitkin, kääntyi äkkiä suorakulmaisesti sivukäytävään ja pysähtyi sen eteen, jonka kiiltäväksi maalatulta pinnalta pisti näkyviin kullanvärinen »13». Hän avasi oven ja astui sisään. Punaisen peitteen verhoamalla pöydällä oli viinipullo ja kaksi lasia.

Huone oli kohtalaisen iso, kalustonaan leposohva, neljä ruokasalintuolia ja yksi mukava nojatuoli sekä yhdellä seinämällä tarjoilukaappi. Huoneessa oli täysi valaistus. Kuusi seinälamppua sekä pöydän yläpuolella olevan kattokruunun himmeästä lasista valmistetut sähkölamput paloivat kirkkaina. Hän ei sulkenut ovea, vaan veti sen puolittain kiinni. Hänen aikeitaan varten oli huone liian valoisa. Hän väänsi sammuksiin ensin seinälamput ja sitten pöydän kohdalla olevasta, varjostimella himmennetystä kruunusta kaikki muut sähkölamput, paitsi yhtä. Senjälkeen hän istuutui selin oveen ja alkoi tuijottaa tyhjään kamiinaan.

Yht'äkkiä hän kuuli hissin kolinaa ja hymyili. Jonny astui ystävällisesti päätään nyökäyttäen ovenvartijan pulpetin luo.

»Hyvää iltaa, kapteeni», sanoi ovenvartija leveästi irvistäen. »Ilahduttavaa nähdä teidät jälleen täällä, sir. Eilen illalla olin poissa, kun kävitte täällä. Toivottavasti ei oleskelunne maalla ollut liian ikävää?»

»Matkoilla, hyvä ystävä, matkoilla», sanoi Jonny moittivalla äänellä, ja ovenvartija nauraa hihitti. »Yhä kai entinen seurakunta?»

»Kyllä, sir.»

»Yhä sama kapuaminen alas palotikapuita, kun 'nuuskijat' tulevat — vai oletteko lahjoneet ne kaikki?»

»Luulen, ettei ole paljon pelättävää, sir», vastasi ovenvartija. »Meillä käy usein pari herraa heistä syömässä. Klubi on toisinaan hyvin säädyllinen. Uskon, että ne eivät meitä koskaan suljekaan.»

»Minä en myöskään sitä olettaisi», sanoi Jonny. »Ketä herroista 'nuuskijoista' sitten käy täällä?»

»Well, sir, välisti näyttäytyy Mr. Craig ja — kerran oli täällä tuokin Reeder. Hän saapui yksin ja tilasi pöydän! Voitteko käsittää? Tuli, söi yksin, ei nähnyt ainoatakaan ihmistä ja meni taas pois. Minä luulen, että hänellä on jotakin vikaa täällä näin», — hän koputti otsaansa paljonsanovin ilmein. »Hän ei tosiaankaan näytä 'nuuskijalta'.»

»Minä en tiedä, onko hän mikään salapoliisi», sanoi Jonny huolettomasti. »Kaiken kuulemani mukaan hän ei ole missään suhteessa poliisiin.»

»Onko hän yksityisetsivä?» kysyi ovenvartija vähän pettyneenä.

»Ei varsinaisesti. Miten sen asian laita lieneekin», sanoi Jonny hymyillen, »hän ei tule olemaan rasituksena teille eikä kunnianarvoisille jäsenillenne. Onko täällä ketään?»

Ovenvartija vilkaisi molemmille sivuilleen ja alensi ääntään.

»Eräs määrätty mies, jonka te tunnette, on täällä», vastasi hän merkitsevästi.

Jonny nauroi.

»Sepä olisikin hullunkurinen klubi, jollei siellä olisi jotakuta, jonka tunnen», sanoi hän. »Älkää piitatko minusta enempää: minä kyllä löydän jonkin pienen nurkan...»

Jeff katsoi kelloaan; se oli neljännestä vailla kymmenen. Hän katsoi ylöspäin lamppuun, ja kun hän hetken katsoi kuvaansa kaapin kuvastimesta niin hän naurahti tyytyväisenä.

Huone 13! Ja Marney oli hänen rouvansa! Tämä ajatus ajoi veren hänen kasvoihinsa ja paisutti ohimosuonet. Marney saisi maksaa! Hän oli avustanut isäänsä samalla tavalla kuin kaikissa muissakin kepposissa, mutta koskaan hän ei vielä ollut antautunut niin kokonaan asiaan kuin tänä hetkenä.

»Polje hänet lokaan», oli Emanuel sanonut, ja Luojan nimeen! hän aikoi niin tehdä. Mitä Jonny Grayhin tulee...

Ovi aukeni hiljaa, ja siitä ilmaantui käsi, joka piteli browningia. Hän kuuli oven narahduksen, ei kumminkaan katsonut taakseen, ja sitten:

»Pam!»

Kajahti laukaus. Jeff tunsi kirpeän, pistävän, sietämättömän voimakkaan kivun ja putosi eteenpäin polvilleen.

Kahdesti hän yritti kohoutua, lyhistyi sitten kokoon ähkäisten ja kaatui pää edellä tyhjää kamiinaa vastaan.

14.

Yksityisruokasalin seinät ja ovet läpäisivät tuskin lainkaan laukauksen ääntä. Ei syntynyt mitään liikettä pamahduksen jälkeen. Ulkona hallissa ovenvartija kohotti päätään ja kuulosti.

»Mikä se oli?» kysyi hän odottavalta hissinkuljettajalta.

»En minä kuullut mitään», vastasi toinen lyhyesti. »Joku paukahdutti oven kiinni.»

»Saattaa olla», sanoi ovenvartija ja kääntyi jälleen kirjansa ääreen. Hän merkitsi siihen iltavieraiden nimet, mikä oli välttämätön vaatimus tämän lajin klubilla, ja hän kirjoitti lyijykynällä, mikä oli yhtä tarpeellinen varovaisuustoimenpide; sillä toisinaan vaativat klubin jäsenet tämän todistuskeinon viekkaasti poistettavaksi.

Huoneessa 13 vallitsi syvä hiljaisuus. Ohut, sininen pilvi kiiri kattoa kohti. Ovi aukeni vähän enemmän, ja Jonny Gray astui sisään, oikea käsi päällystakin taskussa.

Hitaasti hän lähestyi kokoonvaipunutta olentoa, kumartui ja käänsi sen selälleen. Sitten hän tutki tämän nopeasti ja etsi miehen taskut. Hän löysi jotakin, veti sen valoon, luki synkin ilmein ja pisti lapun omaan taskuunsa. Poismennessään hän sulki huolellisesti oven perässään ja asteli verkalleen takaisin pääkäytävään.

»Ettekö jääkään, kapteeni?» kysyi ovenvartija kummastuneena.

»En, siellä ei ole ketään tuttua. Merkillistä, miten jäsenet vaihtuvat.»

»Anteeksi, kapteeni.» Ovenvartija astui Jonnyn luo ja kumartui. »Teillä on hiukan verta kalvosimessanne.»

Hän otti esille nenäliinansa ja pyyhki tahran pois. Heidän katseensa yhtyivät.

»Onko jotakin tapahtunut, kapteeni?»

»Ei mitään, mistä jotakin puhua», sanoi Jonny, »Hyvää yötä.»

»Hyvää yötä, sir», sanoi ovenvartija.

Hän jäi porttinsa ääreen seisomaan ja katsoi tarkasti hissin lasioveen. Hän kuuli, miten se avattiin ja sitten naristen tuli jälleen ylös.

»Jääkää hetkeksi tähän, ja jos joku soittaa, niin odottakaa, kunnes tulen», sanoi hän pojalle.

Hän kiiruhti nopeasti pääkäytävää pitkin sivukäytävään ja tultuaan N:o 13:n eteen koputti. Kukaan ei vastannut. Hän avasi oven, ja yksi silmäys ilmaisi hänelle kaiken, mitä hän halusi tietää. Hän sulki hiljaa oven ja kiiruhti pulpetillaan olevaan puhelimeen.

Ennenkuin hän kohotti kuulotorvea, kääntyi hän hissipoikaan päin, joka seisoi suu avoinna vieressä.

»Menkää kaikkiin huoneisiin ja sanokaa, että on tapahtunut murha. Toimittakaa kaikki ulos.»

Hän piteli yhä kuulotorvea kosteassa kädessään, kun viimeinen säikähtynyt vieras työntyi hissiin. Sitten hän huusi:

»Täällä Highlow-klubi. Onko Charing Cross sairaalassa?... Tarvitaan sairasvaunu... Niin, Boburn Street 38... On tapahtunut onnettomuus.»

Hän asetti kuulotorven paikoilleen ja pyysi heti toiseen numeroon.

»Highlow-klubi. Onko poliisiasemalla?... Täällä puhuu Highlow-klubin ovenvartija, sir. Eräs jäsenistämme on ampunut itsensä.»

Hän kääntyi säikähtyneen hissipojan puoleen, joka oli palannut takaisin kolmanteen kerrokseen. Käytävän päässä seisoi joukko kiihtyneitä tarjoilijoita.

»Benny», sanoi hän, »kapteeni Gray ei ole tänä iltana ollut täällä. Ymmärrättekö: kapteeni — Gray — ei — ole — tänä — iltana — ollut täällä.»

Vieraskirja oli avoinna pulpetilla. Hän otti lyijykynänsä ja kirjoitti sille riville, missä Jonny Grayn nimen olisi pitänyt olla: Mr. William Brown Torontosta.

15.

Viimeiset vieraat olivat hävinneet, kun saapuivat poliisi ja, yht'aikaa sairasvaunun kanssa, piiritarkastaja Craig, joka sattumalta oli ollut läheisyydessä vierailulla. Lääkäri, joka oli tullut sairasvaunun mukana, teki nopean tutkimuksen.

»Hän ei ole kuollut, mutta voi kuolla, ennenkuin ehdimme sairaalaan», sanoi hän.

»Onko se itsemurha?»

Lääkäri pudisti päätään.

»Itsemurhaajat eivät tavallisesti ammu oikean lapaluun alle. Se olisi vaikea tehtävä; koetelkaa itse. Minä sanoisin, että häntä on ammuttu avoimesta ovesta.»

Hän asetti nopeasti ensisiteen, ja Jeffrey kannettiin hissiin. Alakäytävässä laskettiin hänet valmiiksiasetetuille paareille ja peitettiin vaipalla sekä kannettiin sisäänkäytävään kerääntyneen väkijoukon läpi.

»Murha tai murhayritys, niistä kysymys», sanoi Craig. »Joku on päästänyt vieraat livistämään. Kai te, Stevens? Näyttäkää minulle kirjanne.»

Tarkastaja kuljetti sormeaan pitkin luetteloa ja pysähdytti huoneen 13 kohdalla.

»Mr. William Brown Torontosta. Kuka on Mr. Brown Torontosta?»

»Minä en tiedä, sir. Hän tilasi puhelimitse huoneen. Minä en ole nähnyt hänen menevän pois.»

»Vanhat tikapuut ovat vielä kunnossa, mitä?» kysyi Craig ivallisesti. »Ketä muita täällä on ollut? Kuka on haavoittunut? Hänen kasvonsa näyttivät minusta tutuilta.»

»Majuri Floyd, sir.»

»Kuka?» kysyi Craig terävästi. »Mahdotonta! Majuri Floyd on...»

Se oli Floyd! Hän muisti nyt. Floyd, jonka kanssa hän samana päivänä vielä oli istunut saman pöydän ääressä — tuo onnellinen aviomies!

»Mitä hän täällä teki?» kysyi hän. »No, Stevens, suu puhtaaksi, jollette halua itsellenne raskaita ikävyyksiä.»

»Siinä kaikki, mitä tiedän, sir», vastasi Stevens jurosti. »Hän oli majuri Floyd.»

Ja sitten tuli selvitys.

»Jos tahdotte tietää, kuka hän oli, niin se oli — Jeff Legge. Floyd on hänen salanimensä.»

»Kuka?»

Craig oli saanut elämänsä varrella monta iskua, mutta ei vuosiin niin voimakasta.

»Jeff Legge? Vanhan Leggen poika?»

Stevens nyökkäsi.

»Vain harvat meistä tietävät sen», sanoi hän.

»Jeff työskentelee piiloutuneena.»

Virkamies nyökäytti verkkaan päätään.

»Minä en ole koskaan tavannut häntä», myönsi Craig. »Tiesin, että Leggellä on poika, mutta en tietänyt hänen liikkuvan pimeillä teillä. Minä luulin, että hän olisi vain poikanen.»

»Hän on täysi mies, sen voin teille sanoa!» lisäsi Stevens.

Craig istuutui ja nojasi leukaansa käsiinsä.

»Rouva Floydille on ilmoitettava. Hyvä Jumala! Peter Kanen tytär! Peter kai ei tietänyt, että hän naitti tyttärensä Leggen pojalle?»

»En osaa sanoa, tiesikö hän vai ei», sanoi Stevens, »mutta mikäli tunnen vanhaa Peteriä, niin olisi hän ennemmin lähettänyt tyttärensä pirulle helvettiin, kuin naittanut hänet Emanuel Leggen pojan kanssa. Minä niinsanoakseni 'vihellän' nyt», huomautti hän anteeksipyynnökseen, »mutta tehän saatte sen kumminkin tietää — Emanuel sanoo sen teille, niin pian kuin saa tiedon.»

»Tulkaa mukaan», sanoi Craig. Hän tarttui miestä käsivarresta ja vei hänet käytävään, jossa salapoliisit seisoivat ja kuuntelivat; sitten hän avasi oven erääseen yksityishuoneeseen, jonka pöytä todisti vieraiden kiireellistä pakoa. »Kas niin», sanoi hän ja sulki oven, »mitä tämä juttu merkitsee?»

»Minä en ole selvillä kaikesta, Mr. Craig, mutta tiedän heillä olleen jo pitkät ajat jotakin hampaankolossa Peter Kanea vastaan. Sitten he muutamana iltana toivat Peterin tänne ja saivat hänet uskomaan, että Jeff olisi veijareiden käsiin joutunut pölkkypää. Peter ei ollut nähnyt Jeffiä vielä milloinkaan — minä itse en tosiaankaan silloin vielä tietänyt, että se oli Jeff. Olin kuullut hänestä paljon mutta en ollut, kuten monet muutkaan, koskaan nähnyt. Well, he saivat Peterin tarttumaan koukkuun. Hän otti nuoren miehen kerallaan pois. Jeff kantoi kanadalaisen upseerin virkapukua ja valehteli hänelle luonnollisesti monenmoista. Muutoin hän ei olisi isänsä poika. Siten hän tuli tuntemaan Kanet ja sai kutsun heille. Kun kuulin puhuttavan häistä, niin ajattelin, että Peterin on täytynyt se tietää. En olisi koskaan osannut uneksiakaan, että he tekivät hänelle kepposen.»

»Peter ei sitä tietänyt», sanoi Craig hitaasti.

»Missä tyttö on?»

»Sitä en tiedä teille ilmoittaa. Jossakin Lontoossa.»

»Charltonissa», nyökäytti toinen. »Nyt, Stevens, pitää teidän sanoa minulle: kuka on Mr. Brown Torontosta? Se ei ole kirjoitettu teidän tavallisella käsialallanne — sen on kirjoittanut ihminen, joka on kovasti säikähtänyt. Toisin sanoen, se on kirjoitettu sen jälkeen kuin te olitte löytänyt ammutun.»

Stevens ei sanonut mitään.

»Te näitte hänen tulevan ulos; kuka se oli?»

»Vaikka minun pitäisi kuolla tähän paikkaan...», aloitti Stevens.

»Niin saattaisi niin käydä muutamien kuukausien perästä, salaamisesta ja avunannosta», sanoi Craig uhaten; »ja sitä te olettekin, jos salaatte murhaajan. Kuka on Mr. Brown?»

Stevens kävi sisäistä kamppailua, ja hetken perästä se laukesi.

»Jonny oli tänä iltana täällä», sanoi hän käheällä äänellä. »Jonny Gray.»

Craig vihelsi.

Oveen koputettiin. Sen teki eräs poliisivirkailija, joka tarvitsi ohjeita.

»Tuolla alhaalla on eräs nainen, joka on puolihulluna. Luulen, että te tunnette hänet, sir.»

»Eihän vain Lila?» kysyä tokaisi Stevens.

»Se on tytön nimi. Onko minun annettava hänen tulla tänne ylös?»

»Kyllä», sanoi Craig. »Tuokaa hänet tänne.»

Minuuttia myöhemmin tämä tuli, hämmentyneenä, poissa suunniltaan, hiukset hajalla ja vapisevin käsin.

»Onko hän kuollut?» läähätti hän. »Jumalan tähden, sanokaa te se minulle. Näen sen kasvoistanne — hän on kuollut. Oi Jeff, Jeff!»

»Istuutukaa toki», sanoi Craig ystävällisesti. »Hän ei ole enempää kuollut kuin te tai minä. Kysykää Stevensiltä. Jeff voi varsin hyvin. Vain lievä haavoittuminen, lapsikulta — ei mitään huolestumisen syytä. Mitä on sitten tapahtunut? Tiedättekö siitä jotakin?»

Lila ei voinut vastata hänelle.

»Hän on kuollut», valitteli tyttö. »Jumalani, minä olen hänet tappanut! Minä näin hänet ja seurasin hänen perässään tänne saakka!»

»Antakaa hänelle lasillinen viiniä, Stevens.»

Ovenvartija kaatoi yhdestä niistä moninaisista pulloista, joita oli jäänyt pöydälle, lasiin valkoviiniä ja piteli sitä hänen kalisevissa hampaissaan.

»No, Lila, antakaa meidän kuulla nyt jotakin järjellistä. Minä vakuutan, että Jeff ei ole kuollut. Mitä hän yleensä on teille?»

»Kaikkeni», kuiskasi tyttö. Hänen koko ruumiinsa vapisi. »Kolme vuotta sitten menin naimisiin hänen kanssaan. Ei, se ei ole totta», sanoi hän mielettömyyden puuskan valtaamana.

»Edelleen! Kertokaa meille totuus», sanoi Craig. »Emmehän me aio syyttää häntä kaksinnaimisesta.»

»Kolme vuotta sitten menin naimisiin hänen kanssaan», kertoi Lila. »Hän ei ollut minua kohtaan paha. Se oli vanhuksen päähänpisto, että hänen pitäisi mennä naimisiin tuon tytön kanssa, ja minun piti saada tuhat puntaa siitä edestä. Hän sijoitti minut Horshamiin pitämään silmällä tyttöä ja vartioitsemaan, ettei Jonnylle menisi kirjeitä. Se oli tarpeetonta; hän ei kirjoittanut koskaan. Minua ei tuo naimishanke miellyttänyt, mutta Jeff vannoi minulle, että se tapahtui vain Peterin rahojen saamiseksi, ja minä uskoin häntä. Sitten tänä iltana hän sanoi minulle totuuden, koska tiesi, että minä en tulisi 'viheltämään'. Suokoon Jumala, että olisin niin tehnyt! Toivoisin sitä nyt sydämestäni! Hän on kuollut, eikö totta! Minä tiedän, että hän on kuollut!»

»Hän ei ole kuollut, te naispoloinen», sanoi Craig kärsimättömästi. »Voisin toivottaa teille onnea, jos hän sitä olisi. Ei, hän on vain lievästi haavoittunut.»

»Kuka häntä ampui?»

»Sen juuri minäkin haluan tietää», sanoi Craig. »Tekö sen teitte?»

»Minä!» Hänen kasvojensa kauhunilme oli riittävä vastaus tuohon kysymykseen. »Ei, minä en. En tietänyt hänen olevan täällä tahi että hän tulisi tänne. Luulin hänen olevan hotellissa, kunnes näin hänet. Mutta minulla oli sellainen ennakkotunne, että hän tulisi tänne tänä iltana, ja odottelin koko illan täällä lähistöllä. Näin Peterin ja juoksin hänen peräänsä.»

»Peterin? Onko hän ollut klubin lähistöllä?»

Lila pudisti päätään.

»En tiedä. Hän oli matkan varrella. Luulin hänen aikovan Highlow-klubiin. Hän ei voi mennä minnekään muualle tämän kadun varrella — näin hänet kahdesti.»

Craig loi terävän, epäluuloisen katseen ovenvartijaan.

»Onko Peter ollut täällä? En ole nähnyt jälkeäkään montrealilaisesta Mr. Brownista?» sanoi hän ivallisesti.

»Ei, hän ei ole käynyt täällä. Minä en ole nähnyt Peteriä luoja ties miten pitkään aikaan», vastasi ovenvartija painokkaasti. »Se on totta. Te voitte panna hissinkuljettajan kertomaan kaikki, mitä hän tietää, ja jos Peter oli täällä tänä iltana, niin hirttäkää minut.»

Craig mietti kauan aikaa.

»Tunteeko Peter sisäänpääsyn klubiin — ilmareittiä myöten?» kysyi hän.

»Tarkoitatte paloportaita? Kyllä, Peter tietää sen tien, mutta nykyisin jäsenet eivät koskaan käytä sitä. Heillä ei ole mitään salattavaa.»

Craig lähti huoneesta pitkin käytävää ja jäi seisomaan N:o 13:n eteen. Juuri sitä vastapäätä oli ikkuna. Se oli aivan auki. Siitä näkyivät paloportaiden käsipuut. Hän astui ikkunan ulkopuolelle ja katsoi alas pimeälle pihalle, jonne portaat päätyivät. Katulampun valossa näkyi valtava portti, jossa oli kadulle vievä ovi. Ovi oli auki, mikä seikka sai siitä selityksensä, että pihalla oli kaksi virkapukuista poliisia, joiden kiiluvat lyhdyt Craig saattoi nähdä. Hän palasi käytävään ja Stevensin puheille.

»Joku on saattanut tänä iltana käyttää paloportaita, tahi yhtä hyvin ei», sanoi hän. »Mihin aikaan Gray tuli? Kumpi tuli ensiksi?»

»Jeff tuli ensin, noin viisi minuuttia ennen kuin Gray.»

»Mitä sitten tapahtui?»

»Minulla oli kapteeni Grayn kanssa keskustelu», sanoi ovenvartija sekunnin epäröityään. »Hän kääntyi sivukäytävään...»

»Samaa tietä, mitä Jeff oli mennyt?»

Ovenvartija nyökäytti.

»Noin minuuttia myöhemmin — tosiaan vieläkin pikemmin — kuulin jotakin, aivan kuin joku olisi paukahduttanut oven kiinni. Huomautin siitä hissinkuljettajallekin.»

»Entä sitten?»

»Sen jälkeen kului hyvinkin neljä, viisi minuuttia, sitten kapteeni Gray tuli ulos. Hän sanoi mahdollisesti myöhemmin tulevansa uudelleen tämän kautta.»

»Eikö kapteeni Grayn puvussa ollut huomattavissa mitään, mikä viittaisi kamppailuun?»

»Ei, sir. Olen varma, että mitään taistelua ei ole ollut.»

»Minäkään en sitä olettaisi», oli Craig yhtä mieltä. »Jeff Leggellä ei ollut mitään mahdollisuutta asettua puolustautumaan.»

Lila lepäsi sohvalla. Hän oli kätkenyt päänsä käsien väliin, ja hänen olkapäänsä nytkähtelivät. Hänen nyyhkytyksensä veti rikosviranomaisen huomion puoleensa.

»Oliko hän jo kerran aikaisemmin täällä?»

»Kyllä, hän tuli, ja minun piti ajaa hänet pois — Emanuel sanoi minulle, että häntä ei saisi päästää sisään.»

Craig teki muutamia merkintöjä kirjaansa, löi sen kiinni ja pisti taskuunsa.

»Te ymmärrätte, Stevens, että vaikkakaan minä nyt en vangitse teitä, niin kuitenkin teidät voidaan pidättää minä hetkenä tahansa. Teidän on suljettava klubi täksi yöksi, ettekä saa päästää sisään enää ketään. Jätän pari miestä tänne klubihuoneistoon.»

»Minä kyllä lopetan oluen anniskelun», vastasi Stevens leikilliseen sävyyn.

»Tässä ei ole leikin sijaa», kuului ankara vastaus. »Jos suljemme klubin, niin te menetätte paikkanne — ja jollei se tapahdu nyt, niin sitten ei milloinkaan.»

Hän vei apulaisensa sivummalle.

»Pelkään, että Jonnyn täytyy uskoa se tänä yönä», sanoi hän. »Lähettäkää pari miestä häntä vangitsemaan. Hän asuu Albert Mansionsissa. Minä lähden viemään ilmoitusta rouva Floydille, ja jonkun täytyy sanoa se Peterille — toivon, että sen ilmoittaminen Peterille on välttämätöntä», lisäsi hän synkästi.

16.

Eräs yllätys oli odottamassa häntä, kun hän saapui Charlton-hotelliin. Rouva Floyd oli poissa — eikä kukaan tietänyt minne hän oli mennyt. Hänen puolisonsa oli seurannut häntä vähän myöhemmin eikä myöskään palannut. Joku oli soittanut puhelimitse rouvalle, ilmoittamatta mitään nimeä.

»Tiedän kyllä tarkkaan, miksi hänen miehensä ei ole palannut», sanoi Craig. »Mutta eikö teillä ole aavistustakaan, missä rouva on?»

Kysymykseen tuli ehdottoman kielteinen vastaus.

»Eikö hänen isänsä ole käynyt täällä?» Kuulusteltava viivytteli vastausta.

»Kyllä, sir; hän oli rouva Floydin huoneistossa silloin, kun tämä katosi — todellakin, kun majuri Floyd alhaalla kyseli häntä. Huonetarjoilija tunsi hänet, mutta ei nähnyt hänen tuloaan eikä menoaan.»

Soittaessaan Horshamiin Craig sai tietää saman, minkä jo tiesi, että Peter ei ollut kotona. Barney, joka vastasi hänelle puhelimessa, ei ollut kuullut mitään tyttärestä; tämä oli todellakin ensimmäinen viittaus hänelle siitä, etteivät asiat olleet oikein. Ja vielä uusi pettymys odotti Craigia. Rikospoliisi, jonka hän oli lähettänyt Jonnyn luo, palasi ja toi ilmoituksen, että lintu oli lentänyt. Palvelijan kertoman mukaan oli hänen herransa palannut kotiin, muuttanut kiireimmiten pukua ja lähtenyt pieni käsilaukku mukanaan, tietymätöntä minne.

Myöhäisenä yötuntina tekemäänsä tiedusteluun hän sai vastauksen, että Jeff oli tosin tajuttomana, mutta vielä hengissä. Luoti oli poistettu haavasta ja pelastumisen toiveita oli olemassa. Hänen isänsä oli tullut jo varhain illalla sekä oli puoliksi mielettömänä surusta ja kiukusta.

»Minua ihmetyttää, jollei hän aamulla ole täysi hullu», sanoi lääkäri. »Minä aion pitää hänet täällä ja antaa vähän bromia rauhoitukseksi.»

»Antakaa hänelle myrkkyä», neuvoi Craig.

Kun vanha rikosviranomainen oli juuri lähdössä kotiin, soitti hänelle Horshamista se poliisi, jonka tehtävänä oli Peterin talon silmälläpito.

»Mr. Kane ja hänen tyttärensä ovat neljännestä yli kahdentoista saapuneet eri autoilla», kuului ilmoitus. »Vaunut tulivat vain muutamien minuuttien väliajoin.»

Craig, joka riensi kotiin, malttoi mielensä. Nopea poliisiauto vei hänet tunnissa Horshamiin, koska tie oli selvänä ja yö valoisa. Peterin huoneessa paloi tuli, ja saapuvan auton äänen aiheuttamana hän tuli itse ovelle.

»Kuka siellä?» kysyi hän Craigin lähestyessä pimeätä ajotietä, ja kun hän tunsi rikosvirkamiehen äänen, niin hän meni puolitiehen vastaan. »Mistä kysymys, Craig? Onko jotakin erikoista tekeillä?»

»Jeffiä on ammuttu. Tiedäthän kai, kuka Jeff on?»

»Sen tiedän, valitettavasti», vastasi Peter nopeasti. »Ammuttu? Miten? Missä?»

»Tänä iltana neljännestä vailla kymmenen ja kymmenen välillä ammuttiin häntä Highlow-klubissa.»

»Käy sisään. Ole mieluimmin sanomatta sitä tyttärelleni — hänellä on ollut kylliksi kestettävää tänään. Ei siksi, että Jeff säälittäisi minua vähintäkään. Parasta hänelle kun kuolee, ja kuolee pian sillä jos minä saan hänet käsiini...»

Hän ei lopettanut lausettaan, ja Craig tarttui häntä kainalosta.

»Kuulehan, Peter, sinun pitää olla tässä jutussa hyvin varovainen eikä jutella niin kirotun paljoa. Sinä olet myös epäilyn alaisena, vanha ystävä. Sinut on nähty klubin lähistöllä.»

»Niin, minut on nähty klubin läheisyydessä», toisti Peter päätään nyökäyttäen. »Minä odottelin siellä — well, minä odottelin siellä määrätyssä tarkoituksessa. Minä ajoin Charltoniin, mutta tyttäreni oli poissa — se kai on sinulle kerrottukin — ja sitten menin Highlowille ja näin tuon pahuksen Lilan — ohimennen huomautettuna, hän on muuan Jeffin naisista, eikö niin?»

»Oikein sanottuna», huomautti toinen rauhallisesti, »hän on hänen vaimonsa.»

Peter Kane pysähtyi kuin maahan juuttuneena.

»Vaimonsa?» kuiskasi hän. »Jumalalle siitä kiitos ja kunnia! Minä annan hänelle kaiken anteeksi. Vaikkakin hän on julma peto — miten voikaan nainen sallia — mutta en tahdo häntä tuomita. Asia oli minusta aina vastenmielinen. Kammottava ja ilettävä! Mutta, Luojan kiitos. Lila on hänen vaimonsa, Craig!» Sitten hän kysyi äkkiä: »Kuka häntä ampui?»

»Minä en tiedä. Aion antaa vangita Jonnyn siitä.»

He olivat hallissa; Peter Kane kääntyi kiivaasti ympäri ja seisoi suu avoinna ja silmät säikähtyneinä.

»Sinä aiot antaa vangita Jonnyn?» kysyi hän. »Tiedätkö sinä myös mitä puhut, Craig? Sinä olet mieletön! Jonny ei ole sitä tehnyt. Jonny ei ollut missään lähettyvillä...»

»Hän oli siellä. Niin, Jonny oli jopa siinä huoneessakin, joko rikoksen hetkellä tahi heti sen jälkeen. Hissinkuljettaja on kertonut, mitä tiesi. Se ei ole paljoa, mutta kylliksi todistamaan Jonnyn syylliseksi, jos tuo lurjus kuolee.»

»Jonny oli siellä!» kuiskasi Peter hiljaa.

»Sanon sinulle avoimesti, Peter, että luulin sinun tehneen sen.»

Craig katsoi häntä suoraan kasvoihin, ja hänen terävät silmänsä katsoivat tutkivasti kalpeata miestä. »Kun kuulin, että sinä olit lähistöllä ja olit saanut tietää, että mies oli veijari. Mitä sinä odottelit?»

»Sitä en voi sanoa sinulle — en nyt», vastasi Peter, vähän mietittyään. »Minun olisi pitänyt nähdä Jonny, jos hän oli siellä. Näin tytön, Lilan, ja pelkäsin, että hän tuntisi minut. Luulen, että hän tunsikin minut. Menin suoraapäätä Shaftesbury Avenuelle, erääseen baariin, joka on tuttu paikka. Tuo — tuo tekemäni havainto oli saattanut minut omituiseen mielentilaan. Voin todistaa olleeni baarissa neljännestä vailla kymmenestä kello kymmeneen, jos tarvitset todistuksen. Oh Jonny, Jonny!»

Kaikki tämä tapahtui hallissa. Sitten kuului nopeita askelia, ja Marney ilmaantui ovelle.

»Kuka siellä on — Jonnykö? Ah, tekö se olettekin, Mr. Craig. Onko jotakin tapahtunut?» Hän katsoi hämmästyneenä toisen kasvoista toiseen. »Eihän vain Jennylle ole mitään tapahtunut?»

»Ei, Jonnylle ei ole tapahtunut mitään», sanoi Craig tyynnyttävästi. Hän vilkaisi Peteriin. »Teidän täytyy saada se tietää, Marney», sanoi hän. »Saanen sanoa teitä Marneyksi — tunnenhan teidät viidennestä ikävuodestanne asti. Jeff Leggeä on ammuttu.»

Craig luuli hänen pyörtyvän ja juoksi nopeasti luo auttaakseen häntä, mutta lujalla tahdonponnistuksella Marney voitti heikkoutensa.

»Jeffiä ammuttu?» toisti hän väristen. »Kuka häntä on ampunut?»

»Minä en sitä tiedä. Sen juuri tahdomme saada selville. Kenties te voitte siinä auttaa meitä. Minkätähden te lähditte hotellista? Oliko Jonny luonanne?»

Marney pudisti päätään.

»Minä en ole nähnyt Jonnya», sanoi hän, »mutta häntä saan kiittää kaikesta. Hotellissa oli eräs nainen». Hän katsoi pelokkaana isäänsä. »Minä luulen, että hän oli hotellivaras tai jotakin sentapaista. Hän oli siellä — varastaakseen. Eräs kookas walesitar.»

»Walesitar?» sanoi Craig elostuen. »Mikä hänen nimensä on?»

»Mrs. Gwenda Jones. Jonny tunsi hänet ja pyysi puhelimitse hänen huolehtimaan minusta siihen saakka, kunnes itse voisi tulla luokseni. Hän toimitti minut ulos hotellista, ja me menimme alas 'Duke of York'-portaita Mall-kadulle. Ja silloin tapahtui merkillistä — kerroin siitä juuri isälle, kun te tulitte — rouva Jones — hän on kookaskasvuineh, voimakas nainen...»

»Tunnen tuon naisen», sanoi Craig.

»Well, hän hävisi. En voi juuri sanoa, että maa olisi hänet nielaissut», sanoi Marney hieman hymähtäen, »eikä hän myöskään häipynyt antamatta minulle vihjausta. Yht'äkkiä hän sanoi minulle: 'Minun täytyy nyt jättää teidät, rakas lapsi. En tahtoisi antaa tuon miehen huomata minua.' Minä vilkaisin ympärilleni nähdäkseni ketä hän niin hirveästi pelkäsi, ja kaikkialla näkyi vain aivan vaarattomia ihmisiä. Kun käännyin katsomaan Mrs. Jonesia, juoksi tämä portaita ylöspäin. En tahtonut huutaa häntä takaisin, koska se tuntui niin naurettavalta. Ja silloin lähestyi minua eräs keski-ikäinen mies, jolla oli surullisimmat kasvot, mitä voitte kuvitella. Minähän kerroin tämän sinulle, isä?»

Tämä nyökäytti.

»Hän otti hatun päästään — hänen tukkansa oli miltei valkoinen — ja kysyi minulta, oliko nimeni Kane. Tuota toista nimeä en hänelle ilmaissut», lisäsi Marney kauhistuneena. »'Saanko saattaa teidät turvalliseen paikkaan, miss Kane?' sanoi hän. 'Luulen, että on parempi, kun teitä ei nähdä yhdessä tuon kömpelön naishenkilön kanssa.' Minä en tietänyt mitä tehdä, mutta olin iloinen ollessani jonkun mieshenkilön saattamana ja suojeluksessa, ja kun hän tilasi auton, astuin sisään hetkeäkään arvelematta. Hän oli niin ystävällinen mies, Mr. Craig. Hän ei puhellut muusta kuin ilmasta ja kanoista! Koko matkan Lewishamiin saakka taisimme jutella vain kanoista.»

»Oletteko varma, että paikka oli Lewisham?»

»Se oli jossakin sielläpäin. Mitä muita paikkoja siellä on?»

»New Cross, Brockley...», aloitti Craig.

»Se paikka se oli — Brockley. Ajoimme Brockley Road-katua. Luin sen nimen eräästä kadunkulmasta. Hän vei minut kotiinsa. Siellä oli soma, äidillinen vanha nainen, jonka hän esitteli taloudenhoitajattarenaan.»

»Ja mistä hän puhui?»

»Kanoista», selitti Marney juhlallisesti. »Tiedättekö te, millaiset kanat munivat parhaita munia? Olen varma, että ette sitä tiedä. Tunnetteko, mikä rotu on sopivin Englantia ja mikä Amerikkaa varten?' Tiedättekö, mitkä kanat ovat tuottoisimpia? Minäpä tiedän! Olisin halunnut kuulla, miten hän aikoi menetellä minun suhteeni. Yritin kysyä sitä häneltä, mutta hän johti puheen aina uudestaan kysymykseen hautomiskoneista, patenttirehusta ja kuutiotilavuudesta, minkä hautova kana tarvitsee verrattuna tavalliseen kanaan. Tuo oli eriskummallista ja mielikuvituksellista. Nyt tuntuu se minusta kuin unennäöltä! Kello kymmenen aikaan sain sitten tietää, että minua varten oli tullut auto. 'Aion lähettää teidät kotiinne, neiti hyvä', sanoi hän.»

»Ohimennen sanottuna, olitteko koko ajan yhdessä hänen kanssaan?» kysyi Craig.

Marney pudisti päätään.

»En, osan ajasta vietin hänen taloudenhoitajattarensa seurassa, joka taas ei puhunut kanoista, vaan kutoi isoa, muodotonta villatakkia ja nuuskasi. Tämä oli sillävälin kuin hän puhui puhelimessa. Tiesin, että hän soitti jollekulle, sillä saatoin kuulla hänen äänensä muminan.»

»Hän ei saattanut teitä kotiin?»

»Ei, hän saattoi minut vain autoon ja sanoi, että olisin täysin turvassa. Juuri muutamia minuutteja sitten saavuin isän luo.»

Rikosviranomainen raapi levottomana ja hämmentyneenä leukaansa.

»Tuo on todellakin minulle arvoitus», sanoi hän. »Tuon kömpelön naisihmisen minä tunnen, mutta mies kanoineen on salaisuus. Ettekö sattumalta kuullut hänen nimeään?»

Marney pudisti päätään.

»Tiedättekö hänen talonsa numeron?»

»Kyllä», vastasi hän vilpittömästi, »mutta hän pyysi minua nimenomaan unohtamaan sen, ja minä olen sen unohtanut.» Sitten hän jatkoi totisemmalla äänellä: »Onko minun — minun...»

»Ei lainkaan sinun», keskeytti Peter hänet. »Tuo lurjus oli naimisissa — Lilan kanssa! Luultavasti minun on täytynyt menettää järkeni, mutta minä en huomannut, että tuo nainen tuli talooni määrätyssä tarkoituksessa. Sen lajin tytöt eivät menisi paikkaan, jos kaikki asiat olisivat oikealla tolallaan. Ohimennen sanottuna, Barneylla oli aina epäluulonsa häntä kohtaan.»

»Oletteko nähnyt Jonnyn?» kysyi nuori tyttö rikostarkastajalta.

»En, en ole nähnyt häntä», sanoi Craig varovasti. »Tarkoitukseni oli etsiä hänet pian käsiin.»

Silloin välähti Marneylle salaman tavoin aavistus, ja hän haukkasi ilmaa.

»Ettehän toki uskone, että Jonny olisi ampunut tuota miestä? Sitä ette voi luulla?»

»Luonnollisesti Jonny ei ole häntä ampunut», sanoi Peter äänekkäästi. »Se on naurettava ajatus. Mutta sinun on ymmärrettävä, että Mr. Craigin on pakko suorittaa tutkimuksiaan kaikenlaisissa epätodennäköisissä paikoissa. Sinähän et voinut löytää häntä tänä iltana, Craig?»

He vaihtoivat silmäyksen, ja Peter päästi raskaan huokauksen.

»Mikä mielettömyys! Mikä mielettömyys!» sanoi hän. »Luojani, millainen narri!»

»Isä, Jennyhän ei ole sitä tehnyt? Se ei ole totta, Mr. Craig. Jonny ei ampuisi ihmistä. Onko joku nähnyt hänet? Miten häntä oli ammuttu?»

»Häntä oli ammuttu selkään.»

»Sitten se ei ollut Jonny», sanoi Marney. »Milloinkaan hän ei ampuisi ihmistä selkään!»

»Minun mielestäni, neiti hyvä», sanoi Craig vähän hymyillen, »te tekisitte hyvin, jos menisitte vuoteeseen ja näkisitte unta perhosista. Teillä on suorastaan helvetillinen päivä takananne, jos saan lausua ajatukseni. Sano hänelle vakava sana, Peter. Kuka siellä on?» Hän käänsi päänsä ja kuunteli.

»Barney», sanoi Peter. »Hänen hirveänä tapanaan on pitää tohveleita. Hänen liikuntonsa kuuluu penikulman päähän. Hän avaa jollekulle ovea — kenties jollekulle sinun miehellesi. Tahi vie hän autonajajallesi kulauksen. Barney kunnioittaa hirveästi autonkuljettajia. He ovat hänestä kuin tekniikan hengen ruumiillistumia.»

Neitonen oli vähän rauhoittunut.

»Minun on tänään niin paljosta kiittäminen Jumalaa, joten tuo kauhea ei voi olla totta», sanoi hän hiljaisella äänellä. »Mr. Craig, minä olen varma, että tässä piilee jokin erehdys. Jonny ei voisi tehdä tuollaista rikosta. Se on ollut joku muu — joku Jeffrey Leggen tovereista, joku ihminen, joka häntä vihasi. Hän mainitsi minulle kerran, että hyvin monet ihmiset vihaisivat häntä, mutta minä luulin hänen puhuvan leikillään. Hän näytti olevan niin soma, niin maltillinen. Isä, oli mieletöntä minun kokea tuollaista, sinunkaan onnesi takia.»

Peter Kane nyökkäsi.

»Sinulta se oli mieletön teko, minulta rikos, lapseni», sanoi hän. »Sinua varten oli vain yksi mies maailmassa...»

Ovi aukeni hitaasti, ja Barney hiipi sisään.

»Jonny haluaisi tavata herrasväkeä», sanoi hän ja avasi ovea enemmän auki.

John Gray seisoi sisäänkäytävässä, ja hänen silmistään osui rauhallinen, tyytyväinen katse Mr. Craigiin.

17.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Marney lepäsi hänen käsivarsillaan, painautui kiinni häneen ja ratkesi hillittömään itkuun, samalla kuin hänen päänsä nojasi toisen olkapäähän, hänen kasvonsa toisen kasvoihin ja hänen käsivartensa kietoutuivat Jennyn kaulaan.

Craig saattoi vain katsella heitä neuvottoman pelon valtaamana. Jonny ei ollut voinut varoittamatta mennä ansaan. Barneyn oli täytynyt kertoa, että hän oli täällä. Eniten hämmästyi Craig eräästä seikasta, mikä vasta vähitellen selveni hänelle: Jonnylla oli yhä vielä frakkipuku yllään. Craig meni hänen luokseen, ja Jonny irroitti neitosen hellästi syleilystään.

»Olisin halukas näkemään teidän oikean paidankalvosimenne, Jonny», sanoi Craig.

Sanaa sanomatta Gray kohotti käsivartensa, ja tarkastaja tutkisteli huolellisesti tahratonta vaatetta; sillä se oli tahraton. Siinä ei ollut havaittavissa jälkeäkään tahrasta.

»Joko joku valehtelee vallan vahvasti, tahi sitten te olette tavattoman ovela, Jonny. Jos sallitte, tahtoisin nähdä myös toisen kalvosimen.»

Toinen tarkastelu oli yhtä tulokseton.

»Ettekö käynyt tänä iltana kotona muuttamassa pukua?»

»En, en ole ollut asuntoni läheisyydessä», kuului vastaus.

Craig oli ällistynyt.

»Mutta palvelijanne kertoi kumminkin, että te tulitte muuttamaan pukua ja läksitte käsilaukku mukananne.»

»Sitten on Parker juonut viiniä», oli rauhallinen vastaus. »Minulla on ollut harvinainen ilo syödä illallista sen rikosviranomaisen luona, joka oli vastuussa minun lomamatkastani Devonshireen.»

Craig peräytyi.

»Tarkastaja Flahertyn kanssako?»

»Kunnon tarkastaja Flahertyn kanssa. Me olemme vaihtaneet luottamuksellisia mielipiteitä yhteisistä tuttavistamme.»

»Mutta kuka sitten on käynyt asunnossanne?» kysyi Craig aivan hämmentyneenä.

»Kaksoisolentoni. Minä olen aina kertonut, että minulla on kaksoisolento», sanoi Jonny iloisin ilmein.

Hän seisoi hämmästyneitten kuulijain keskellä. Marney tunsi, miten hänen sydämessään vallitsi hullu toive.

»Jonny», sanoi hän, »oliko se sama mies, joka teki tuon rikoksen, josta teitä rangaistiin?»

Marneyn pettymykseksi Jonny pudisti päätään.

»Ei, minä olen se gentlemanni, joka pidätettiin ja lähetettiin Dartmooriin — kaksoisolentoni kieltäytyy niin vastenmielisistä kokemuksista, enkä voi häntä siitä moittia.»

»Mutta tahdotteko te tuolla sanoa, että hän on erehdyttänyt palvelijanne?»

»Ilmeisesti», sanoi Jonny, jälleen kääntyneenä rikosviranomaiseen, joka oli tehnyt kysymyksen.

»Ihmisenä tahdon uskoa teitä, Jonny.»

Jonny nauroi.

»Minusta erotus on soma. Virkamiehenä, tarkoitatte, tarvitsette todistuksen. Oivallista, se ei ole vaikeasti hankittavissa. Jos te viette minut takaisin Flahertyn luo, niin hän vahvistaa kyllä minun lausumani.»

Peterillä ja rikosviranomaisella oli siksi paljon makua, että he antoivat hänen ottaa jäähyväiset neitoselta, rasittamatta heitä läsnäolollaan.

»Se menee yli minun horisonttini. Oletko joskus kuullut tuosta jotakin, Peter?»

»Mistä? Ettäkö Jonnylla on kaksoisolento? En, sitäpä en voi väittää.»

»Hän on saattanut keksiä jutun tytön vuoksi. Mutta yksi asia on varma: hän on frakissa, kun taas hänen palvelijansa on nimenomaan selittänyt, että hän oli harmaassa puvussa. Ei ole jälkeäkään verestä hänen kalvosimessaan, ja minä olen aivan varma, että Stevens ei olisi yrittänyt saattaa häntä kiinni. Hän pitää hirveästi tuosta nuoresta miehestä. Luonnollisesti hän on voinut kertoa jutun Marneyn takia, mutta sehän on helposti tutkittavissa. Minäpä käytän sinun puhelintasi, Peter», sanoi hän äkkiä. »Minulla on Flahertyn numero muistiinpanokirjassani.»

Craig koki sen illan suurimman yllätyksen, kun uninen ääni — selvästi Flaherty — vastasi hänelle.

»Täällä puhuu Craig. Kenen kanssa te söitte illallista tänään, Flaherty?»

»Pitääkö teidän soittaa minulle keskellä yötä», aloitti harmistunut irlantilainen, »kysyäksenne kenen kanssa minä olen syönyt?»

»On kysymyksessä vakava asia, Flaherty. Haluaisin tietää sen.»

»No, Jonnyn kanssa, tietenkin — Jonny Grayn. Minä olin kutsunut hänet.»

»Milloin hän lähti luotanne?»

»Lähellä yhtätoista», kuului vastaus. »Ei, se olikin jo yli yhdentoista.»

»Ja oliko hän koko ajan yhdessä teidän kanssanne? Eikö hän jättänyt teitä edes neljännestunnin ajaksi?»

»Ei neljännesminuutinkaan. Me juttelimme ja juttelimme...»

Craig pani kuulotorven paikoilleen ja tuli päätään pudistellen takaisin.

»Jokainen muu poissaolonäyte olisi vienyt teidät hirteen, Jonny. Mutta Flaherty on rehellisin mies koko rikosasiaindepartementissa.»

Siihen nähden, mitä tapahtui Jonnyn tullessa varhaisena aamutuntina kotiinsa, ei tuo todistus tarkastaja Flahertyn luotettavuudesta näyttänyt aivan riidattomalta.

»Onko kukaan muu käynyt täällä?»

»Ei, sir», vastasi Parker.

»Mitä teitte sille paidalle, jonka riisuin yltäni!»

»Minä leikkasin irti kalvosimet ja poltin ne, sir. Tein sen sitäkin suuremmalla tyydytyksellä, koska pyöristetyt kalvosimenkulmat ovat vähän vanhamuotisia, jos niin saan sanoa, vähän — miten sanoisin? — teatterimaisia.»

»Ja paita?»

»Paita, sir», sanoi Parker nöyrästi, »paita on minun ylläni. Tuntuu vähän lämpimältä pitää kahta paitaa, mutta minä en tietänyt, sir, miten muutenkaan menetellä sen kanssa. Laitanko valmiiksi kylpynne?»

Jonny nyökkäsi.

»Jos saan tehdä kohtuuttoman kysymyksen, onnistuiko teidän saada se herra, jonka aioitte etsiä, suostutelluksi vahvistamaan sananne?»

»Flaherty? Oh, kyllä. Flaherty on minulle paljon kiitollisuudenvelassa. Hyvää yötä, Parker.»

»Hyvää yötä, sir. Toivoakseni nukutte hyvin. Hm — saanko ottaa tämän revolverin pois taskustanne, sir? Se tärvelee housujenne istuimen — kiitän.»

Hän otti browningin varovasti sormien ja peukalon väliin ja pani sen Jonnyn kirjoituspöydälle.

»Teillä ei ole kai mitään vastaan, että valvon vähän pitempään, sir?» kysyi hän. »Tahtoisin kernaasti puhdistaa tämän aseen, ennenkuin menen levolle.»

18.

Jeff Legge lepäsi takanojassa pitkässä korituolissa nurmikentällä, joka ulottui aivan erään kallion reunaan saakka. Hänen eteensä avautuivat kanaalin siniset aallot, ja hänen yllään säteili pilvetön taivas vielä loistavammassa sinessä. Hän ojensi kätensä ja tarttui lasiin, joka oli hänen vieressään olevalla pöydällä, maistoi siitä, vääristi kasvojaan ja huusi tyytymättömänä erään nimen.

Lila kiiruhti paikalle hänen huutonsa kutsumana.

»Ota pois tuo aine ja tuo minulle whisky-sekoitus», sanoi hän.

»Lääkäri on sanonut, että sinä et saa saada muuta kuin sitruunamehua. Jeff, sinun täytyy tehdä niinkuin hän sanoo», pyysi Lila hartaasti.

»Minä halkaisen kallosi, kun tulen terveeksi», ärähti Jeff. »Tee kuten sanon sinulle. Missä on vanhus?»

»Hän on mennyt kylään lähettääkseen muutamia kirjeitä.»

Jeff mietti ja sanoi sitten:

»Kun tuo 'nuuskija' tulee, voit sanoa hänelle, että minä olen liian sairas ottaakseni vieraita vastaan.»

»Kuka — Craig?»

»Niin», mumisi hän, »tuo kurja, valehteleva varas! Jonny istuisi jo aikoja sitten linnassa, jollei hän olisi lahjonut Craigia. Jollei hän ole pannut tuhatlappusta likoon, jottei joutuisi Dartmooriin, niin annan minä hirttää itseni!»

Lila istuutui matalalle tuolille hänen viereensä.

»Minä en usko, että Jonny on sitä tehnyt», sanoi hän. »Vanhus luulee, että se oli Peter. Jälkeenpäin tavattiin ikkuna avoimena. Hän olisi voinut tulla paloportaita myöten ylös — hän tuntee sen tien.»

Jeff mumisi jotakin itsekseen, ja Lila oli kyllin viisas, ettei enempää puolustellut mielipidettään.

»Missä Marney on — palannut takaisin isänsä luo?» Lila nyökkäsi.

»Kuka on sanonut hänelle, että minä olen kanssasi naimisissa?»

»Sitä minä en tiedä, Jeff», sanoi Lila.

»Valehtelija! Sinä olet sen hänelle sanonut; kukaan muu sitä ei voinut tietää. Jos minä joudun istumaan tästä naimisesta, niin minä tapan sinut, Lila. Sinä 'vihelsit' minut toisen kerran.»

»En tietänyt mitä puhuin. Minä oli puolihulluna tuskasta.»

»Vahinko, ettet ole sitä kokonaan», sanoi Jeff katkerasti. »Ei ole kysymys naisesta — häneen nähden minulla ei ole mitään. Taistelu kuuluu vanhukselle, hän katsokoon miten siitä selviää. Se minua surettaa, että tuo toinen puuha joutuu epäjärjestykseen. Jollei se käy kuin kello, niin seuraa räjähdys, ja silloin kokoontuu enemmän väkeä kuin mitä voin käyttää työni katselijoina. Ethän toki liene kumminkaan siitä 'viheltänyt'?»

»En, Jeff, minä en ole sitä tietänyt.»

»Ja siksi et ole 'viheltänyt', mitä?» Hän katsoi tylysti Lilaan.

Nyt Lila antoi purkautua:

»Kuule, Jeff Legge. Aina määrättyyn rajaan saakka riittää minulla kärsivällisyyttä ja tahdon vaivautua sietämään kaikki pahat tuulesi, niin kauan kuin olet sairas. Mutta jos käyt minua kohtaan karkeaksi, niin silloin lyön sinua, se on varma. Se ei mahda olla naisellista, mutta se on viisasta. Minä en ole koskaan uskonut sukupuolien tasa-arvoisuuteen, mutta yksikään tyttö ei kuulu heikompaan sukupuoleen, jos saa ensin siepatuksi hiilihangon käteensä.»

Jeff oli niin viisas, että muutti puheenaihetta.

»He kai nuuskivat klubin ylhäältä alas saakka?» kysyi hän.

»Tietysti.»

»Olivatko he kattokerroksissakin?»

»Kyllä, luullakseni. Stevens sanoi minulle, että he olivat kääntäneet kaiken nurin.»

»Ne ovat ovelia», mumisi Jeff. »Hauska asia olla niin ovela. Kuka siellä on?» Hän katsoi synkin katsein nurmikon poikki erästä kummallista olentoa, joka tuli ilmeisesti kalliotietä.

Lila nousi ja meni vastaan vierasta, joka seisoi kumarassa, hattu kädessään, ja odotteli ujosti hymyillen.

»Olen pahoillani, jos häiritsen», sanoi hän. »Ihana seutu, vai mitä? Jos muistan oikein, on se Dellsea Vicarage? Tunsin ennen papin — ihastuttava mies. Te olette kai vuokranneet talon häneltä?»

Lila oli puoliksi huvitettu, puoliksi harmistunut.

»Se on Dellsea Vicarage», sanoi hän lyhyesti. »Tahdotteko tavata jotakuta?»

»Minä tahtoisin tavata Mr. Jeffrey... », hän pyöritteli silmiään ja tuijotti ylös taivaalle, ikäänkuin olisi yrittänyt vetää esille jostakin kätketystä muistinsa sopukasta erään nimen, mikä ei tahtonut muistua hänelle ilman erikoista ponnistusta, »Mr. Jeffrey Leggen — se nimi se on — Mr. Jeffrey Leggen.»

»Hän on hyvin sairas eikä voi ottaa ketään vastaan.»

»Sepä ikävää», sanoi vieras, ja hänen lempeät kasvonsa ilmaisivat mitä lämpimintä osanottoa. »Todella kovin ikävää.»

Hän asetti isoja pyöreälasiset silmälasinsa aivan nenänsä päähän, ilmeisesti tehdäkseen siten vaikutuksen; sillä hänen katseensa oli suuntautunut lasien ylitse Lilaan.

»Ehkä hän kuitenkin voisi ottaa minut vastaan hetkiseksi. Olen tullut tiedustamaan hänen vointiaan.»

»Mikä on teidän nimenne?» kysyi Lila.

»Reeder — J. G. Reeder.»

Lila tunsi, miten veri pakeni hänen poskiltaan, ja kääntyi nopeasti ympäri.

»Menen kysymään häneltä», sanoi hän.

Kun Jeff kuuli nimen, vääristyivät hänen kasvonsa.

»Se on tuo mies, jonka avulla pankit — tai kenties hallitus — vainoavat minua», sanoi hän hillityllä äänellä. »Anna hänen tulla, Lila.»

Lila viittasi hänelle etäältä, ja Mr. Reeder sipsutteli nopein askelin.

»Minusta on ikävätä nähdä teitä noin surkuteltavassa tilassa, Mr. Legge», sanoi hän. »Toivon, että isänne voi hyvin?»

»Oh, tunnetteko te isäni?» sanoi Jeffrey yllätettynä.

Mr. Reeder nyökkäsi.

»Kyllä, olen tullut tuntemaan isänne», sanoi hän. »Hän on hyvin puhelias ja aaterikas mies. Erittäin aaterikas!» toisti hän painokkaasti.

Jeff oli vaiti kuullessaan tämän tunnustavan arvostelun hänen isänsä rakastettavuudesta.

»Viime aikoina on kaupungissa puhuttu hyvin paljon muutamasta rikollisesta toiminnasta, jota — luonnollisestikin salassa — harjoitetaan», sanoi Mr. Reeder, joka osoitti suurta huolellisuutta sanojensa valinnassa. »Minä, joka elän syrjässä maailman menosta, tavallaan elämänmeren tyynessä sivupoukamassa — minä kuulen kummallisia huhuja kielletyn rahan levittämisestä — luullakseni siitä käytetään nimitystä 'kukka' tai...»

»Aivan niin, 'kukka'», vahvisti Jeff, joka ei tietänyt, oliko tuo pilaa vai merkitsikö se jotakin pahempaa, eikä jättänyt miestä silmistään koko aikana.

»Nyt minä olen vakuutettu, että ne henkilöt, jotka ovat antautuneet tuohon puuhaan, eivät ole tietoisia rikoksensa suunnattoman vakavasta luonteesta», sanoi Mr. Reeder luottamuksellisesti.

Sitten hän keskeytti esitelmänsä ja silmäili ruohokenttää sekä kukkarikasta puutarhaa, joka levittäytyi hänen edessään.

»Kuinka kaunis maailma onkaan, Mr. Jeff — suokaa anteeksi, Mr. Legge», lausui hän. »Kuinka ihania ovat nämä kukat! Tunnustan, että aina kellokukkia nähdessäni saan kyynelet silmiini. Muuten ne eivät taida ollakaan kellokukkia», lisäsi hän, »tähän myöhästyneeseen vuodenaikaan. Mutta tuo erikoinen sininen värisävy! Ja nuo ihanat ruusut — ne tuoksuvat tänne saakka.»

Hän sulki silmänsä, kohotti nenäänsä ja nuuskaisi ilmaa äänekkäästi — mikä vaikutti varsin koomilliselta; mutta Jeff Legge ei nauranut.

»Minä en tiedä tarkalleen, mutta otaksun ettei Dartmoorin vankilassa ole kuin pari ruukkukukkaa; eivätkä vangit näe näitäkään milloinkaan, lukuunottamatta sitä ainoata etuoikeutettua, jonka tehtävänä on niiden hoitaminen. Tavallisesti kai joku elinkautinen. Elämä ilman kukkia lienee hyvin kurjaa, Mr. Legge.»

»Minä en erikoisemmin välitä kukista», sanoi Jeffrey.

»Mikä vahinko!» sanoi toinen syvästi surkutellen. »Mikä hirveä, vahinko! Mutta tuosta laitoksesta ei myöskään ole mitään näköalaa merelle, ei ole 'kirjavia laivoja kirjavalla merellä', niinkuin eräässä tunnetussa runossa sanotaan; ei ole ihanaa vapauden tunnetta; ei todellakaan mitään, mikä tekee elämän siedettäväksi sellaiselle ihmiselle, joka on tuomittu, sanokaamme, viideksitoista tahi pariksikymmeneksi vuodeksi.»

Jeff ei vastannut mitään.

»Pidättekö te kaniineista?» oli yllättävä kysymys, mikä nyt kuului hänen korviinsa.

»Enpä voi väittää pitäväni.»

Lila istui suorana ja liikahtamatta, ja kaikki hänen aistinsa olivat pingoitetut kuulemiseen ja käsittämiseen.

Mr. Reeder huokasi.

»Minä pidän kovasti kaniineista. Aina, milloin näen kaniinin häkissä tai tallissa, ostan sen, vien sen lähimpään metsään ja lasken vapaaksi. Se voi olla hullunkurista hyväsydämisyyttä; sillä kun se on syntynyt ja kasvanut vankeudessa, niin sillä ei kenties ole tarvittavia ominaisuuksia, jotta se voisi hankkia elatuksensa villimpien heimolaistensa parissa. Mutta minusta on hupaisaa päästää irti kaniineja; toisista ihmisistä on hauskaa pistää niitä häkkiin.» Hän varoitti Jeffreytä sormellaan. »Älkää olko koskaan häkissä olevan kaniinin kaltainen, Mr. Jeffrey — tai oliko se Mr. Legge? Niin, Mr. Legge.»

»Minä en ole kaniini enkä kana, en kettu enkä kiuru», sanoi Jeffrey. »Sitä häkkiä, joka pidättäisi minut, ei vielä ole rakennettu.»

Mr. Reeder huokasi jälleen.

»Muistelen erästä toista gentlemannia, joka sanoi samalla tavalla muutamia vuosia sitten. Olen unohtanut, missä vankilassa hänet hirtettiin. Ehkä se oli Wandsworth — niin, varmasti se olikin Wandsworth. Äskettäin näin hänen hautansa. Vain alkukirjaimet. Kuinka surkeata! Mikä murheellinen loppu paljonlupaavalle elämänuralle! Kuolema oli, luulisin, hänelle parasta, sillä kaksikymmentä vuotta vankikopissa on kamala kohtalo, Mr. Legge! Ja tuollainen kohtalo ei milloinkaan saavuttaisi miestä, joka on päättänyt tehdä parannuksen. Oletettuna, että hän väärentäisi, sanokaamme, Englannin Pankin seteleitä ja päättäisi polttaa paperinsa ja vesileimalaitteensa, vapauttaa kaikki apulaisensa... Minä en usko, että me enää paljoa huolehtisimme sellaisesta henkilöstä. Me kohtelisimme häntä vapaamielisellä jaloudella, etenkin, jos hänen setelinsä olisivat niin erinomaista laatua, että asiaaymmärtämätön niitä tuskin voisi erottaa.»

»Mitä Goldenista on tullut?» kysyi Jeffrey rohkeasti.

Vanhahko mies räpäytti silmiään.

»Golden oli edeltäjäni», sanoi hän. »Ihastuttava mies, monessa suhteessa...»

Jeffrey keskeytti toistamiseen hänen sanansa.

»Hän oli mies, joka poliisin palveluksessa ollen ajoi takaa väärentäjiä. Onko hän kuollut?»

»Hän on lähtenyt matkoille», sanoi Mr. Reeder totisena. »Niin, Mr. Golden ei voinut kestää tätä ilmanalaa. Hänellä oli vaikea hengenahdistus, tai kenties se oli noidannuoli. Ettekö koskaan tullut tuntemaan häntä? Ette? Siinä olette menettänyt paljon», sanoi Mr. Reeder. »Golden oli soma mies — ehkä ei niin kätevä kuin olisi voinut tai hänen olisi pitänyt olla, mutta hyvin soma mies. Hän ei kenties toiminut niin koko maailman silmissä kuin minä, ja se oli minun mielipiteeni mukaan virhe. On aina väärin sulkeutua toimistoon ja verhoutua salaperäiseen sumuun. Minulla itselläni on taipumusta tähän vikaan. No niin, parahin Mr. Legge, olen vakuutettu, että otatte ystävällisesti huomioon vertaukseni ja alistatte sen kaikinpuolisen tarkastelun ja harkinnan alaiseksi.»

»Sen tekisin, jos olisin 'kukkapainaja', mutta pahaksi onneksi en sitä ole», sanoi Jeffrey Legge hymyillen.

»Tietysti ette ole», kiiruhti toinen vastaamaan »Unessakaan ei juolahtaisi mieleeni tehdä sellaista viittausta. Mutta tuttavienne — ja, saanen sanoa, ihailijoittenne — suuressa piirissä saatte kenties tilaisuuden pienen yksinkertaisen esitykseni edelleen saattamiseen. Minä en voi nähdä kaniineja häkissä enkä lintuja häkeissä, enkä mitään muutakaan rautaristikoiden takana. Ja minusta tuntuu Dartmoor niin — miten lausuisin ajatukseni? — niin epäesteettiseltä. Minusta on surkeata kaikkien elinvuosiensa viettäminen Devonshiressa. Keväisin siellä tietysti on ihanaa; kesällä — kuuma; talvella on, jollei suorastaan kuten Torquayssa, yksinkertaisesti surkeata. Hyvää huomenta, Mr. Legge.»

Hän kumarsi syvään tytölle, ja silloin putosivat hänen silmälasinsa. Hän kumartui, otti ne maasta kovasti anteeksipyydellen ja vetäytyi pois. Sanattomina katsoivat toiset hänen jälkeensä, kunnes hän katosi heidän näkyvistään.

19.

»Mitä pidät tuosta nuuskijasta?» kysyi Jeffrey halveksivalla äänellä.

Lila ei vastannut. Tuon miehen kohtaaminen oli pelästyttänyt häntä, vaikkakaan Lilan tapoihin ei kuulunut rikosviranomaisen edessä vapiseminen.

»Minä en käsitä, mikä hän on miehiään» sanoi hän, ja hänen hengityksensä kävi vahan epätasaisesti »Hän on kuten jokin... hyväsydäminen käärme. Eikö sinullakin ollut samanlainen tunne, Jeffrey?»

»Hyväsydäminen nolla», sanoi tämä ja veti huulensa ivalliseen hymyyn. »Hän on vielä tyhmempi kuin Golden. Noilla suurilla laitoksilla on erityinen rakkautensa tuonlajisiin ihmisiin. Todella taitava 'nuuskija' ei niissä koskaan menesty.»

»Kuka oli Golden?» kysyi Lila.

»Hän oli myös samanlainen ukkeli. Hänelle annettiin potkut.» Hän naurahti itsekseen. »Ja siihen olen minä syypää. Sitten he asettivat Mr. J. G. Reederin rumpujen paukkeella hänen sijalleen. Jo kolme vuotta hän on vienyt osaansa eikä ole sen lähempänä voittoa kuin tähänkään saakka.»

»Jeff, eikö vaara ole uhkaamassa?» Lilan ääni kuului hyvin vakavalta.

»Eikö vaara uhkaa alinomaa? Nyt ei sen enempää kuin muulloinkaan», sanoi Jeff. »Älä huolehdi. He eivät pääse minuun käsiksi. Olen kietonut itseni niin moninkertaisten verhojen peittoon, että he eivät voi nähdä minua. Jos tavara kerran on saatu painetuksi, niin he eivät kykene siitä enää minua syyttämään.»

»Jos on saatu painetuksi.» Lila nyökkäsi mietteissään. »Sinä siis olet tuo Suuri Painaja, Jeff?»

»Puhukaamme jostakin muusta», sanoi tämä.

Kun Emanuel pian sen jälkeen palasi, tapasi Lila hänet puutarhanportilla ja kertoi hänelle Reederin käynnistä. Hänen hämmästyksekseen Emanuel otti asian miltei samalta kannalta kuin Jeff.

»Hän on narri, mutta lahjomaton — ainakin viiteentuhanteen puntaan asti. Kaikella lahjottavuudella on luonnolliset omat rajansa.»

»Mutta miksi hän tuli Jeffin luokse?» kysyi Lila.

»Eivätkö kaikki, joilla asian kanssa on vähänkin tekemistä, tiedä, että Jeff on Suuri Painaja? Eivätkö he ole vuosikausia yrittäneet todistaa hänen syyllisyyttään? Luonnollisesti hän tuli tänne. Se oli hänen viimeinen, epätoivoinen temppunsa. Kuinka poika jaksaa?» kysyi hän.

»Oikein hyvin, vähän ärtyisä hän on.»

»Tietysti hän on vähän ärtyisä», sanoi Emanuel suutahtaen. »Ettehän toki mahtane luulla, että hän voisi vuorokaudessa tulla ennalleen? Klubi on jälleen käynnissä.»

»Oliko se suljettuna?»

»Ei suorastaan suljettuna, mutta se oli joutunut hieman epäsuosioon», sanoi hän, samalla hymyillen omituiseen tapaansa, jolloin hänen hampaansa tulivat näkyviin. »Kuulkaa, Lila!» Nurmikon laidassa hän tarttui Lilan käsivarteen. »Jättäkää tuo ampumisjuttu pois mielestänne, eikö niin? Syyllinen ei pääse minun käsistäni.»

»Tiedättekö hänet?»

Ensikerran Emanuel puhui rauhallisesti tuosta kysymyksestä. Siihen asti oli pelkkä murhayrityksen mainitseminen ollut omiaan saattamaan hänet täydellisesti suunniltaan.

»Kyllä, minä tiedän kaikki», sanoi hän hammasta purren. »Se oli Peter Kane, mutta teidän ei tarvitse siitä puhua — hän ei pääse livahtamaan käsistäni, sen sanon teille.»

»Jeff arvelee, että...»

»Yhdentekevää, mitä Jeff arvelee», sanoi Emanuel kärsimättömästi. »Tehkää, niinkuin teille sanon.»

Emanuel lähetti Lilan sisälle keittämään itselleen kupillisen teetä — hän oli suuri teenjuoja. Lilan poissaollessa oli hänellä jotakin sanottavaa pojalleen.

»Jeff», aloitti hän, »sinun tavarallasi on kova kysyntä. Sain kirjeen Harveylta. Hän kirjoittaa, että Pohjois-Englannissa on sukeltanut esille joku toinen, joka tuottaa varsin hyvää tavaraa. Mutta he tarvitsevat sinun tuotteitasi — he voisivat sijoittaa aivan heti puoli miljoonaa mannermaalle. Jeff, Harvey on oikeassa. Jos tuotanto sinun sairautesi aikana vähenee, niin kiinnittää se huomion sinuun.»

»Olen jo sitä ajatellut», sanoi Jeffrey. »Sinä voit ilmoittaa kaikille, joita se kiinnostaa, että ensi viikolla painetaan.»

»Tunnetko vointisi kyllin hyväksi, jotta voit matkustaa sinne?» kysyi isä huolehtivana.

Jeffrey nyökkäsi ja suoristautui, lyyhistyen kumminkin samassa takaisin.

»Sanoiko Lila sinulle, että Reeder oli täällä?»

Emanuel nyökäytti myöntäen.

»Reeder ei minua paljoa huoleta. Alhaalla Dartmoorissa häntä pidetään hirviönä, mutta niinhän ne pitävät jokaista, jota eivät tunne. He kertovat myös kaikenkaltaisia taruja hänestä. On hyvin rauhoittavaa, kun näkee asian läheltä ja sellaisena kuin se on.»

Molemmat nauroivat ja viettivät lopun päivää pohtimalla aiheittensa menettelytapoja.

Jeffrey oli puhunut totta sanoessaan Lilalle, että hän oli hyvin verhoutunut. Hänellä oli kaksitoista eri nimille asetettua pankkitiliä eri osissa maata ja eräässä varastopaikassa hän piti aina kaiken mahdollisen varalta valmiina suunnattoman summan käteistä rahaa.

»Sinun täytyy levätä jonkin aikaa, minun nähdäkseni», sanoi hänen isänsä, »mutta tuollainen voitto on mitä houkuttelevin jatkamaan työtä. Noin suurta yritystä en minä ole tehnyt milloinkaan, Jeff.» Hänen poikansa otti myhäillen vastaan tuon kunnioituksen ilmaisun.

Vanhus istui kädet polvien välissä ja katseli merta.

»Jonakin päivänä siitä on tehtävä loppu, hieno loppu, mutta minä en osaa oikein nähdä, miten se olisi tehtävä.»

»Mitä sinulla on mielessäsi?» kysyi toinen uteliaana.

»Ajattelen Peteriä — kunnianarvoisaa Peter Kanea. Tosin hän ei ole tyttärensä silmissä enää niin kunnianarvoisa kuin ennen, mutta kuitenkin riittävän kunnianarvoisa aterioimaan 'nuuskijoiden' ja tuon Jonny Gray-lurjuksen kanssa — Jonny aikoo tytön kanssa naimisiin, Jeff.»

Jeffrey Legge vavahti.

»Minusta nähden tyttö menköön naimisiin vaikka pirun kanssa», sanoi hän.

»Mutta hän ei voi mennä naimisiin ottamatta eroa sinusta. Huomaatko, poikani? Se on laki. Ja sinusta hän ei voi saada eroa ilman että sinä joudut kiinni kaksiavioisuudesta. Niin on jälleen laki. Kysymys on nyt siitä, tuleeko hän odottamaan siksi, kunnes Jonny tekee jotakin, vai ryhtyykö hän itse heti toimenpiteisiin. Jos hän antaa minulle aikaa, Jeff, niin tulee sinun osaksesi tyttösi ja minun osakseni Peter Kane. Lain edessä hän on vaimosi.»

Hänen sanoissaan piili jotakin niin merkitsevää, että toinen vilkaisi nopeasti häneen.

»Mikä on suuri ideasi?» kysyi hän.

»Oletetaanpa, että Peter olisi Suuri Painaja?» sanoi Emanuel miltei kuiskaten. »Oletetaanpa, että hänet yllätettäisiin noiden tavaroiden äärestä? Se olisi järjestettävissä. En tarkoita siten, että nuo esineet vietäisiin hänen taloonsa — sitä ei kukaan ottaisi uskoakseen. Mutta siten, että hänet johdatetaan suoraan paikan päälle ja sillä tavalla, ettei häntä voisi hänen rikospoliisissa oleva parhain ystävänsäkään pelastaa? Mitä ajattelet siitä ideasta?»

»Ei käy päinsä», vastasi toinen heti.

»Ei käy päinsä?» toisti Emanuel ivallisesti. »Kaikki, mitä tahtoo, käy päinsä, jos vain päättää tehdä — tahi jos on siihen rohkeutta.»

»Tyttöä en minä tuolla tavalla kuitenkaan saavuta.»

Emanuel käänsi päänsä hitaasti poikaansa päin.

»Jos he löytäisivät Suuren Painajan, niin täytyy heidän löytää suuri painopaikka», sanoi hän mietteissään. »Toisin sanoen, meidän kaikkien on laittauduttava matkaan, ja vieläpä nopeasti. Meillä voisi olla parin tunnin etumatka, ja nykyisenä lentokoneiden aikana kolme tuntia merkitsee neljääsataa penikulmaa. Jeff, jos meidät napataan kiinni, ja he saavat tietää, että minulla on koko ajan ollut käteni pelissä mukana tuossa setelien valmistuksessa, niin minä en näe enää ulkomaailmaa. Ja sinä saat elinkautisen rangaistuksen. Sen pahempaa ei voisi tulla sittenkään, jos viet tytön mukanasi pois.»

»Väkivalloin?» kysyi toinen hämmästyneenä. Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi.

Isä nyökäytti päätään.

»Jos meidän on hävittävä näkyvistä, niin sinulla ei ole parempaa valittavana, poikani. Älä unohda: se ei ole rikos. Hän on vaimosi.» Hän vilkaisi joka puolelle nähdäkseen, voisiko joku olla häntä kuuntelemassa, ja jatkoi sitten: »Oletetaanpa, että me kutsumme Peterin tyttärineen ja Jonny Grayn päivällisille? Soma, pieni päivällisseurue, mitä?»

»Missä?» kysyi toinen epäilevällä äänellä.

»Huoneessa 13», sanoi Emanuel Legge. »Huoneessa 13, Jeff, poikaseni! Soma pikku päivällinen. Mitä arvelet? Ja sitten pieni annos unipulveria...»

»Olet hullu», sanoi toinen harmistuneena. »Mitä kannattaa puhua päättömiä? Kuvitteletko hänen saapuvan aterialle ja tuovan tyttärensä mukanaan? Sehän on mielettömyyttä!»

»Anna minun hoitaa asia», sanoi Emanuel Legge.

20.

Kun Jonny Gray eräänä aamuna kulki Regent Street-katua, näki hän tutut kasvot — miehen, joka myyskenteli kaikenlaista kamaa muutamassa kadunkulmassa. Kasvot näyttivät hänestä harvinaisen tutuilta, mutta hän oli mennyt jo parikymmentä askelta ohitse, ennenkuin saattoi muistaa, missä oli ne nähnyt, ja kääntyi ympäri. Mies oli tuntenut hänet; ainakin hänen karkea naamansa vetäytyi hymyyn.

»Hyvää huomenta, mylord», sanoi hän. »Saisiko olla ilmapallo pienokaiselle?»

»Nimenne on Fenner, eikö niin?» sanoi Jonny, tehden samalla hyväntahtoisen, torjuvan kädenliikkeen.

»Niin on, kapteeni. En luullut, että olisitte tuntenut minua. Kuinka liike luistaa?»

»Hiljaa», sanoi Jonny totuttuun tapaansa. »Mitä te puuhaatte?»

Mies kohautti suunnattomia hartioitaan.

»Myyskentelen näitä täällä ja näpertelen välillä jotakin muuta.»

Jonny pudisti paheksuvasti päätään. »Näperteleminen» merkitsee veijarikielessä erästä erikoista menettelytapaa elatuksensa hankkimiseksi. Sellaisissa yleisissä paikoissa, joissa on tapana riisua takki käsien pesun ajaksi ennen päivällistä, on vikkeläsormisella ja ihmistuntemusta omaavalla miehellä monta tilaisuutta hyvän sieppauksen tekemiseen.

»Saitteko silloin selkäsaunan?»

»En», vastasi toinen halveksuvasta »Tiesin, että olin turvattu siltä varalta, ja senvuoksi minä annoin vartijalle sen. Se oli liian lähellä määräaikani päättymistä. Jos minä joskus näen vanhan Leggen, niin minä...»

Jonny kohotti sormensa. Eräs ohikulkeva poliisi silmäili heitä molempia epäluuloisesti. Jos hän katsoikin Fenneriä karsaasti, niin näytti Jonnyn arvokas ulkoasu taas hyvittävän kaiken.

»Vanha miesparka!» sanoi Fenner, kun poliisi oli mennyt ohitse. »On sekin elämää!»

Hän tarkasteli Jonnya tyytyväisin ilmein.

»Teitä näkyy onnistaneen, Gray», sanoi hän ilman kateuden vivahdusta. »Mitä te teette?»

Jonny hymähti hieman.

»Sellaista, mitä teidän on vaikea käsittää, Fenner. Minä elän kunniallisena ihmisenä!»

»Se on tietenkin ammatti, joka on minulle uutta», sanoi toinen vilpittömästi. »Oletteko tavannut vanhan Emanuelin?» Hänen äänensä oli nyt aivan levollinen. »Suuri veijari, tuo Emanuel! Ja nuori Emanuel — Jeffrey — kas siinä poika!»

Välähdys hänen silmissään, jotka katsoivat Jonnya tutkien, ilmaisi tälle, että hän tiesi viimeisistä tapahtumista paljon enemmän kuin tahtoi ilmoittaa. Sen vahvistivat hänen seuraavat sanansa.

»Pitäkää itsenne irti Legge-joukkiosta, kapteeni», sanoi hän totisella äänellä. »He eivät tuota kenellekään siunausta, ja kaikkein vähimmän teidän kaltaisellenne sivistyneelle miehelle. Minä olen Leggelle jotakin velkaa ja tulen sen hänelle vielä maksamaan, mutta minä en ajattele sitä asiaa niin paljoa kuin nuori Jeff. Teidänlaistanne miestä hän tarkoittaa; sillä te pukeudutte kuin hieno herra ja näytätte hienolta herralta — juuri sopiva mies kylvämään ympäri 'kukkia', kenenkään huomaamatta mitään.»

»Suuri Painaja, vai mitä?» sanoi Jonny veitikkamaisesti hymyillen.

»Suuri Painaja», toisti toinen vakavasti. »Ja hän on suuri painaja. Dartmoorissa kuulee kaikenlaisia valheita, mutta tämä on tosi. Jeffillä on suurin liike, mitä tässä maassa on koskaan yritetty. Ennemmin tai myöhemmin saavat he hänet kiinni; sillä jokaikisestä huijauksesta tulee kerran juttu. Ja päätellen siitä, mitä sanomalehdissä on luettavissa, on juttu jo vireillä. Kuka häntä ampui?» kysyi hän muitta mutkitta.

Jonny pudisti päätään.

»Se on, kuten tiedetään, salaisuus», sanoi hän, ja huomatessaan toisen koettavan terävin katsein lukea hänen kasvojaan hän naurahti ääneen. »Minä se en ollut, Fenner. Siitä saatte olla rauhassa. Ja Jeffin ystävänä oleminen» — hän virnisti kasvojaan — »ei ole myös minun tapaistani. Miten on rahakukkaron laita?»

»Tyhjä», sanoi toinen lyhyesti, ja Jonny pisti pari seteliä hänen kassapöydälleen.

Hän oli poislähdössä, kun mies kutsui hänet takaisin.

»Varjelkaa itseänne joutumasta telkien taakse», sanoi hän paljonpuhuvin ilmein. »Älkääkä ajatelko, että minä haluan antaa hyviä neuvoja. Minä en ajattele Dartmooria. On toisia vankiloita, jotka ovat pahempia — sen voin teille sanoa, sillä olen nähnyt niistä useimmat.»

Kiitoksen sanaa sanomatta hän otti rahat ja pisti ne liivintaskuunsa.

»Keytown Jail on pahin vankila Englannissa», sanoi hän ja tuijotti eteensä, katsomatta hyväntekijäänsä. »Paljon muita pahempi — älkää unohtako sitä, Gray. Keytown-vankila on pahin Englannissa; ja jos teidän joskus pitäisi joutua sinne, niin tehkää silloin jotakin päästäksenne pois. Näkemiin!»

Rikoksellisten sielunelämä oli ollut Jonnyn tilapäisten tutkimusten kohteena hänen Dartmoorissa oloaikanaan, ja jatkaessaan matkaansa Regent Streetiä pitkin hän ajatteli miehen sanoja. Tuo mies antoi neuvoja, joita hän itse ei olisi kuitenkaan noudattanut. Jonnylle se ei ollut mikään uusi ilmiö, että vanhat vangit puhuivat moraalinsanoja uusille tulokkaille. Hän oli tuntimäärin kuunnellut vankien viisaita kehoituksia ja varoituksia; ja hän tiesi, että he itse heti tunkkaisesta vankikopista vapautumisensa jälkeen tulisivat miettimään uusia rikoksia, joiden täytyi viedä heidät jälleen vankeuteen.

Hän ei ollut vielä koskaan kuullut Keytown Jail -vankilasta, mutta siinä ei ollut mitään ihmeteltävää, että Fennerillä oli erikoinen vastenmielisyytensä määrättyä vankilaa kohtaan. Rikollisilla on omat myötätuntoisuutensa ja vastenmielisyytensä; he vihasivat ilman erityistä syytä Wandsworthia ja pitivät Pentonvilleä parempana, tahi päinvastoin. Oli sellaisia, jotka intoilivat Parkhurstin puolesta; toiset pitivät Dartmooria kuin kotinaan ja ottivat katkeroituneina vastaan vihjauksenkin siirrosta johonkin muuhun vankilaan.

Sellaisiin ajatuksiin vaipuneena hän sattui vastatusten Craigin kanssa. Kohtaaminen ei ollut sattuma, sillä Craig oli tahallaan asettautunut hajamielisenä kulkevan nuoren miehen tielle.

»Mitä te haudotte päässänne, Jonny — jalokiviryöstöäkö vaiko vain Derby-suosikkihuijaustako?»

Jonny nauroi.

»En kumpaakaan. Mietiskelin juuri itsekseni, mitä erikoista pahaa Keytown Jailissa voisi olla. Missä muuten sijaitsee Keytown Jail?»

»Keytown? Minä en muista — toki, toki! Heti Oxfordin takana. Miksi?»

»Minulle on kerrottu, että se olisi Englannin pahin vankila.»

»Kaikki ne ovat pahimpia, Jonny», sanoi Craig. »Ja jos ajattelette kesävirkistysmatkaa, niin en voi suositella teille kumpaistakaan. Keytown oli tosiaan paha», myönsi hän. »Se on pieni maakuntavankila mutta ei kuulu enää vankilahallitukselle. Se on sodan jälkeen myyty, kuten moni pikkuvankila. Politiikkana on nykyisin se, että tärkeämpiä laitoksia laajennetaan ja poistetaan nuo pienet vankilat, joiden viranomaisten ylläpito maksaa paljon rahaa. Hereford Jail on samoin suljettu, ja luullakseni vielä puolisen tusinaa muita. Teidän ei siis tarvitse olla huolissanne Keytownista», sanoi hän kylmähkösti hymyillen. »Varmaankin on varoitus peräisin teidän rikollistuttavuuksienne taholta?»

»Olette arvannut oikein», sanoi Jonny lisäämättä mitään selitystä, sillä hän tiesi, että Craig matkaansa jatkaessaan ennemmin tai myöhemmin näkisi tuon lelukaupustelijan.

»Mr. Jeffrey Leggen toipuminen edistyy hyvin», sanoi rikosviranomainen, muuttaen puheenaihetta; »ja rikosdepartementissa vallitsee suuri ilo. Jos on olemassa miestä, jonka me tahtoisimme pysyttää hengissä siksi, kunnes hänet oikein tieteellisellä ja laillisella tavalla hirtetään, niin on se Jeffrey Legge. Minä tiedän, mitä aiotte sanoa me emme ole voineet hänelle mitään. Se on totta. Jeffrey on ollut meille liian, viekas. Siinä suhteessa hän on paljon etevämpi isäänsä. Hän ei tee virheitä — mikä väärentäjän ominaisuudeksi on harvinaista; hänellä ei ole 'kukkia' taskussaan, eikä hän pidä niitä kotonaan. Minä voin sanoa sen teille; sillä kahdesti me olemme pidättäneet hänet epäilyksenalaisena ja tutkineet kiireestä kantapäähän. Halloo!»

Hän vilkaisi yli kadun erästä olentoa, joka ei ollut outo Jennyllekään. Mr. Reederillä oli yllään kulunut vierailupuku ja hieman epäsiisti silkkihattu, jonka hän oli työntänyt takaraivolle. Kainalossaan hän kantoi puoliksi kokoonkierrettyä sateenvarjoa. Kädet, joissa oli harmaat villakäsineet, olivat selän takana yhdessä. Hänen silmälasinsa olivat, kuten tavallisesti, niin etäällä nenänkärjessä, että ne näyttivät olevan tipahtamaisillaan.

»Tunnetteko tuon herran?»

»Eräs 'nuuskija', nimeltään Reeder, eikö totta?» Craigin huulet värähtivät.

»Hän on tosiaan jonkunlainen 'nuuskija'», sanoi hän kuivalla äänellä, »mutta ei meidän laatuamme.»

»Hän on pankkimies, eikö niin?» kysyi Jonny, jonka silmät seurasivat Mr. Reederin hidasta, kömpelöä käyntiä.

»Hän on pankin palveluksessa», sanoi Craig, »eikä ole niinkään hassu kuin miltä näyttää. Minä olen sattumoisin tullut sen huomaamaan. Eilen hän kävi tervehtimässä nuorta Leggeä. Minä olin niin utelias, että annoin tarkata häntä. Ja hän tietää nuoresta Leggestä enemmän kuin olisin luullutkaan.»

Kun Jonny erosi rikostarkastajasta, ei Mr. Reeder ollut enää näkyvissä. Sivuuttaessaan Piccadilly Circuksen hän näki kuitenkin tuon vanhahkon miehen odottelemassa väkijoukossa autobussia. Jonny pysähtyi uteliaana ja tarkasteli häntä siksi, kunnes autobussi tuli, ja Mr. Reeder nousi siihen, kadoten vaunuun. Kun autobussi oli lähtenyt liikkeelle, silmäsi Jonny määräasemaa ilmaisevaan kilpeen, ja näki että siinä oli Victoria.

»Merkillistä», sanoi Jonny itsekseen ääneen.

Victoria on nimittäin Horshamiin lähtevien junien asema.

21.

Mr. Reeder nousi Victoria-asemalla autobussista, lunasti edestakaisen kolmannen luokan lipun Horshamiin, osti sanomalehtikojusta »Economist» ja »Poultry World» -lehdet, meni sitten matkalle varustautuneena laituripuomin läpi ja, löydettyään tyhjän vaunuosaston, istuutui erääseen nurkkaan. Siitä alkaen aina siihen hetkeen saakka, jolloin juna ajoi Horshamin asemalle, kiinnittivät hänen ajatuksensa kokonaan milloin Wyandotte-kanojen erikoiset ominaisuudet, milloin saksanmarkan kurssiheilahtelut.

Asemalla oli paljon kulkuneuvoja, jotka olivat valmiit ja hartaat viemään hänet vähäisestä maksusta määräpaikkaansa. Mutta Mr. Reeder oli ilmeisesti kuuro kaikille kiihkeine tarjouksille, joita hänelle esitettiin. Hän katsoi ihmisten välitse tai heidän ylitseen poispäin, vähän kuin ei olisi olemassakaan mitään likaisia autonohjaajia eikä ajureita laihoine hevosluuskineen. Hän käytti sateenvarjoaan kävelykeppinä ja lähti astumaan jalan aseman ja Peterin asunnon välistä matkaa.

Peter oli huoneessaan ja poltteli mietteissään sikaria, kun Barney tuli sisään uutisineen.

»Peter, siellä on muuan vanha variksenpelätin, joka haluaa puhutella teitä. Minä en tiedä, kuka hän on, mutta hän sanoo nimensä olevan Reeder.»

Peter rypisti otsaansa.

»Reeder?» kysyi hän terävästi. »Mikä hän on miehiään?»

»Vanha ukkeli», sanoi Barney. »Liian huojuva ollakseen 'nuuskija'. Hän näyttää siltä, niinkuin hän keräisi nimiä urkujen hankkimiseksi vanhaan kappeliin.»

Se ei ollut niinkään huono kuvaus, kuten Peter tiesi.

»Tuo hänet sisään, Barney, ja pane suusi lukkoon. Ja huomaa: hän on viisain 'nuuskija', mitä milloinkaan tulet tuntemaan.»

»'Salamurhaajako'?» sanoi Barney epäuskoisin äänin.

Peter nyökäytti.

»Missä Marney on?» kysäisi hän nopeasti.

»Ylhäällä 'putuaarissaan'», sanoi Barney hyväntahtoisena. »Hän kirjoittelee kirjeitä. Yhden hän on kirjoittanut Jonnylle. Se alkoi: 'Rakas iso poikani'.»

»Kuinka sen tiedät?» kysyi Peter terävällä äänellä.

»Minä olen lukenut sen», sanoi Barney häpeämättä. »Minä olen oikein hyvä lukija: minä osaan lukea kaiken ylösalaisin, koska olin poikasena kirjapainossa.»

»Tuo Mr. Reeder sisään», keskeytti hänet Peter uhkaavalla äänellä. »Ja muista, Barney, että jos minä tapaan sinut lukemasta 'ylösalaisin' minun asioitani, niin sinä joudut itse 'ylösalaisin'. Säästä enemmät sanasi.»

Barney jätti huoneen koneellisin uhkauksin, kuten hänestä lähtemätön tapansa oli tuollaisten uhkausten sattuessa.

Mr. Reeder tuli sisään, kulunut hattunsa toisessa, sateenvarjonsa toisessa kädessään ja mitä onnettomin ilme kasvoillaan.

»Hyvää huomenta, Mr. Kane», sanoi hän ja pani pois häiritsevät tavaransa. »Mikä kaunis aamu kävelyretkeä varten! On synti ja häpeä pysyä huoneessa tällaisena päivänä. Antakaa minulle puutarha ruusuineen, jos saan luvan ilmaista erikoismieltymykseni, ja kevyt henkäys heliotroopin tuoksua...»

»Te haluatte puhutella minua puutarhassa, niinkö?» sanoi Peter. »Kenties olette oikeassa.»

Barney, joka piti uteliasta korvaansa avaimenreikään painettuna, kirosi hiljaa mielessään.

»Minä olin eilen eräässä puutarhassa», kuiskasi Mr. Reeder heidän kulkiessaan nurmikon poikki alempana oleville terasseille. »Niin hurmaava puutarha! Yhteen penkkiin oli istutettu sinisiä kukkia. Sinisessä kukassa on minusta jotakin niin liikuttavaa, että minulle aina nousevat kyynelet silmiin. Alppiruusut saattavat minut raivoon: en ole koskaan voinut ymmärtää, mistä syystä. Alppiruusupensas herättää valveille kaiken ilkeän, mitä minun olemuksessani on. Narsissit sitävastoin, etenkin jos niitä on sekoitettu yhteen hyasinttien kanssa, vaikuttavat minuun syvästi lepyttävästi. Sillä puutarhalla, josta puhuin, oli vielä se erikoinen viehätyksensä, että se oli meren rannalla — todellinen Edenin yrttitarha, Mr. Kane, vaikkakin» — hän huojutteli päätään määrätyn halveksunnan ilmein — »vaikkakin siellä oli tavallista enemmän käärmeitä. Siellä oli yksi käärme nojatuolissa, yksi käärme, joka pani kylässä kirjeitä postiin, ja vielä yksi — niin sanoakseni virallinen — käärme, joka pysytteli piilossa pensaan takana ja oli seuraillut minua koko matkan Lontoosta sinne — luuloni mukaan tuon harhaanjohdetun gentlemannin, Mr. Craigin, lähettämänä.»

»Missä te olitte, Mr. Reeder?»

»Eräässä merenrantahuvilassa, ihastuttavassa paikassa. Se oli todellinen paratiisi maan päällä», huokasi Mr. Reeder. »Juuri sellainen paikka, jonne viisas mies menisi, jos olisi parantumisen tarpeessa. Ja tuo herra nojatuolissa oli epäilemättä parantumisen tarpeessa.»

»Olette käynyt tapaamassa Jeff Leggeä, vai kuinka? Istuutukaa.»

Hän osoitti marmoripenkkiä, jolla Jonny oli istunut muutamana hääpäivänä vaipuneena surullisiin ajatuksiin.

»Kernaimmin olisin istumatta», sanoi Mr. Reeder ja tuijotti päätään pudistellen marmoripenkkiä. »Minua vaivaa reumatismi paikallisine noidannuolilleen. Mieluimmin kävelkäämme yhdessä, Mr. Kane.» Hän loi silmäyksen pensasaitaan. »Minä en voi sietää kuuntelijoita. Välisti joku kuuntelee ja kuulee enemmän kuin hänelle on mieleen. Kuulin äskettäin kerrottavan eräästä hyvin rakastettavasta miehestä, että hän oli sattumalta seisonut pensaan takana ja saanut kuulla kauhistuttavan selostuksen vävypoikansa henkilöllisyydestä. Hänelle ei ollut hyväksi kuulla niin paljoa.»

Peter tiesi miehen puhuvan hänestä, mutta ei antanut huomata mitään.

»Minä olen teille kiitollisuudenvelassa, Mr. Reeder, tyttäreni saaman ihastuttavan kohtelun johdosta...»

Mr. Reeder pidätti hänet kädenliikkeellä.

»Mitä rakastettavin tyttö. Perin rakastettava tyttö», sanoi hän lievällä ihastuksella. »Ja hän tuntee niin suurta mielenkiintoa kanoja kohtaan. Tapaa kovin harvoin naisia, joilla olisi puhdasta, vilpitöntä mielenkiintoa kanoja kohtaan.»

He olivat tulleet sellaiseen paikkaan, jossa heitä ei voitu kuunnella. Peter, joka käsitti, ettei vieras olisi muuten saapunut, ellei tällä olisi ollut hänelle jotakin tärkeätä sanottavaa, odotti hänen seuraavaa lausumaansa. Mr. Reeder palasi uudelleen kuuntelemisaiheeseen.

»Tuo ystäväni — jos voin sanoa häntä siksi —, joka sattuman kautta kuuli, että hänen vävypoikansa oli kirottu lurjus — jos tahdotte suoda anteeksi tämän kiivaan nimityksen —, olisi voinut aiheuttaa itselleen hyvin vakavia, hyvin vakavia ikävyyksiä.» Hän pudisti juhlallisesti päätään. »Sillä, katsokaahan», jatkoi hän, »ystävälläni — minä toivon, että hän sallii minun nimittävän häntä ystäväkseen? — on jonkinlaista rikoksellista elämänuraa takanaan, ja koko hänen, menestyksensä perustuu taitavaan strategiaan. Nyt kysyn teiltä, oliko se taitavaa strategiaa» — hän ei katsonut Peteriin, vaan hänen sammuneet silmänsä harhailivat surullisina ympäri maisemaa — »oliko ystäväni tehnyt viisaasti antaessaan Mr. Emanuel Leggen saada sellaisen hämmästyttävän tiedoituksen, että määrätyllä hetkellä määrätyssä huoneessa — luullakseni sen numero oli kolmetoista, mutta en ole siitä varma — Mr. John Gray tapaisi Mr. J.G. Reederin, antaakseen muka tälle erään ilmoituksen, minkä seurauksena tulisi olemaan, että Emanuel Leggen poika joutuisi viettämään pitkät ajat kuritushuoneessa pakkotyössä? Oliko viisaasti jäljitellä erään Emanuel Leggen vannoutuneen kumppanin käsialaa ja johdattaa äsken mainittu Emanuel kiipeämään paloportaita Highlow-klubiin ja ampumaan, kuten hän otaksui, Mr. John Grayta, joka ei ollut laisinkaan Mr. Gray, vaan hänen oma poikansa? Kysyn teiltä, oliko tuo viisasta?»

Peter ei vastannut.

»Menettelikö ystäväni siinä varovaisesti, kun hän tuli hotelliin, jossa hänen tyttärensä asui, ja näki hänen olevan poissa, että hän jätti lattialle töhrityn paperilapun, joka välitti Mr. Jeffrey Leggelle sellaisen väärän ilmoituksen, että tuo nuori nainen aikoi kello puoli kymmenen aikaan tavata huoneessa 13 Jonny Grayn? Minä myönnän», sanoi Mr. Reeder jalomielisesti, »että ystäväni onnistui näillä taitavina manöövereillä saattaa Jeffrey Legge oikeaan aikaan juuri sinne, minne hän tämän halusikin; sillä Jeffrey lähti luonnollisesti Highlow-klubiin yllättääkseen ja peloittaakseen rouvansa. Te olette maailmanmies, Mr. Kane, ja huomaatte varmastikin, kuinka hirveän harkitsemattomasti ystäväni on menetellyt. Sillä Jeffrey olisi voinut tulla tapetuksi.» Hän huoahti syvään. »Hän olisi saattanut menettää kallisarvoisen henkensä; ja kun tutkimuksissa kirjeet olisivat tulleet päivänvaloon, niin olisi ystäväni itse joutunut vastuunalaiseksi murhasta.» Hän pudisti huolellisesti pölyä pois takkinsa hihasta.

»Tapahtumat olisivat saattaneet kehittyä murhenäytelmäksi», sanoi hän, »ja oli vain sattuma, että Jeffin kasvot olivat ovesta poispäin kääntyneinä; ja oli vain sattuma, että Emanuel ei tullut poismennessään nähdyksi. Ja vain mitä harkituin ja taitavin valhe pelasti Jonny Grayn joutumasta vangituksi.»

»Jonny ei ole ollut siellä», huomautti Peter terävästi.

»Päinvastoin, Jonny oli siellä. — Suvaitkaa myöntää, että hän oli siellä!» pyyteli Mr. Reeder. »Muutoin koko minun teoriani olisi arvoton. Ja minun ammatissani olevalle gentlemannille on sietämätöntä nähdä teorioittensa luhistuvan.»

»Minun on mahdoton sitä myöntää», sanoi Peter terävästi. »Jonny vietti sen ihan erään poliisiviranomaisen luona. Sen on täytynyt olla hänen kaksoisolentonsa.»

»Tahi kenties hänen kolmas olentonsa?» mumisi toinen itsekseen hymähtäen. »Kuka tietää? Ihminen muistuttaa monessa suhteessa tavallista kotikanaa — gallus domesticus. Toinen ihminen on toisensa kaltainen — se on suuressa määrin siipikarjakysymys.»

Hän loi katseensa kohti taivaanlakea, ikäänkuin toivoen saavansa suorastaan sieltä hyväksymisen.

»Mr. Jeffrey Legge ei ole osoittautunut varsin hyödylliseksi teille, Mr. Kane», sanoi hän. »Itse asiassa luulen hänen raskaasti vahingoittaneen teitä. Hän on tiettävästikin mies, joka ei tunne mitään periaatteita eikä mitään kunniantunnetta ja ansaitsee minkä noin kovan kohtalon hyvänsä.»

Peter odotteli, ja yhtäkkiä katsoi mies häntä suoraan silmiin.

»Teidän on monilla matkoillanne täytynyt kuulla paljon Mr. Leggestä?» huomautti hän. »Kenties on teidän korviinne tullut vielä enemmän tuon onnettoman — todellakin kauhistuttavan — tapahtuman jälkeen, jota en voi palauttaa teidän mieleenne ilman, että lisään teille tarpeettomasti surua. Kas nyt, Mr. Kane, ettekö uskoisi, että tekisitte palveluksen inhimilliselle yhteiskunnalle...»

»Jos minä — 'viheltäisin'», sanoi Peter Kane rauhallisesti. »Tähän nähden tahdon heti rauhoittaa teitä. Minä en tiedä Jeffrey Leggestä mitään, paitsi että hän on konna. Mutta jos minä tietäisin jotakin, jos minulla olisi hänen setelipainonsa avain, jos minulla olisi hänen syyllisyytensä todistus taskussani...» Hän keskeytti lauseensa.

»Jos teillä siis olisi kaikki tuo?» kysyi Mr. Reeder lauhkealla äänellä.

»Niin minä en 'viheltäisi'», sanoi Peter painokkaasti, »sillä se ei ole oikea tie. Viheltäminen on viheltämistä, tekipä sen kylmällä päällä tahi intohimon kuumuudessa.»

Uudelleen Mr. Reeder huoahti syvään. Hän otti silmälasinsa, hengitti niiden laseihin, hankasi niitä hellävaroen ja tarmokkaasti eikä puhunut sanaakaan, ennenkuin oli asettanut ne jälleen paikoilleen.

»Tuo kaikki on hyvin kunnioitettavaa», sanoi hän surullisella äänellä, »tuo — hm — uskollisuus ja — hm — lahjomattomuus... Jälleen johtuu mieleeni vertaus siipikarjaan. Eräät kanarodut pysyvät koossa eivätkä tahdo olla missään tekemisissä minkään muun rodun kanssa. Vieläpä silloinkin, kun ne tappelevat keskenään, joutuu toinen menemään toisen takia kuolemaan. Tyttärenne kai sentään voi hyvin, toivoakseni?»

»Oikein hyvin», sanoi Peter voimakkaasti korostaen sanojaan, »yllättävän hyvin. Minä pelkäsin, että hänen olisi ollut kestettävä pahempikin aika — hän onkin tuolla.» Hän kääntyi ja viittasi Marneylle, joka tuli terassin portaita alas. »Tunnethan Mr. Reederin?» sanoi Peter, kun Marney iloisesti hymyillen ja käsi ojennettuna riensi kanaspesialistin luokse.

»Luonnollisesti tunnen», sanoi hän lämpimästi. »Te saatoitte minut miltei ajattelemaan siipikarjan hoitolaitoksen perustamista!»

»Se ei ole ollenkaan pahinta, mitä voisitte tehdä», vastasi Mr. Reeder totisena. »On hyvin vähän naisia, jotka kohdistavat sellaisiin asioihin ymmärtäväistä mielenkiintoa. Miehiä kiinnostavat kanat paljon, paljon enemmän.»

Peter katsahti häneen terävästi. Hänen äänessään oli jotakin, ja hänen silmistään välkähti hetkiseksi näkyviin salattu huumori, jotka Peteristä toivat miehen lähemmäksi häntä kuin koskaan ennen.

Peter uskalsi rohkean askelen.

»Mr. Reeder on salapoliisi», sanoi hän, »hänellä on pankkien antamana tehtävänään etsiskellä ihmisiä, jotka ovat laskeneet markkinoille väärien setelien tulvan.»

»Salapoliisi!»

Marneyn silmät rävähtivät auki hämmästyksestä, ja Mr. Reeder jouduttautui tekemään vastaväitteensä.

»En ole mikään salapoliisi. Pyydän teitä, miss Kane, älkää käsittäkö sitä väärin. Minä olen vain tiedusteluviranomainen, jonka on tutkittava määrätyitä kysymyksiä, enkä salapoliisi. Tuo nimitys on sisimmälleni vastenmielinen. En ole vielä koskaan koko elämäni aikana vanginnut ketään, eikä minulla ole sellaista oikeuttakaan.»

»Ainakaan te, Mr. Reeder, ette näytä salapoliisilta», sanoi neitonen hymyillen.

»Kiitän teitä», sanoi Mr. Reeder kiitollisena. »En tahtoisi tulla sekoitetuksi salapoliisin kanssa. Se on ammatti, jota ihailen, mutta johon minulla ei ole taipumusta.»

Hän otti taskustaan ison lompakon ja avasi sen. Siinä oli paksu pinkka seteleitä, joita piti koossa keskikohdan ympäri vedetty kuminauha.

Peter kohotti tämän nähdessään kulmakarvojaan.

»Te olette rohkea mies, Mr. Reeder», sanoi hän, »kun kuljettelette tuollaista rahakasaa mukananne!»

»En vähääkään rohkea», pani tiedusteluviranomainen vastaan. »Olen todellisuudessa varsin arka mies.»

Hän veti kuminauhan alitse yhden setelin ja tarjosi sen hämmästyneelle Peterille.

»Viitonen», sanoi hän.

Mr. Reeder otti toisen setelin. Ennenkuin Peter oli ottanut sitä käteensäkään, huomasi hän sen sadanpunnan seteliksi.

»Vaihtaisitteko minulle tämän setelin?»

Peter rypisti otsaansa.

»Mitä tarkoitatte?»

»Tahtoisittekohan te vaihtaa minulle tämän setelin?» kysyi Mr. Reeder. »Tahi kenties teillä ei ole niin paljon rahaa täällä? Niin suuria summiahan ei pidetä kotona makaamassa.»

»Minä vaihdan sen teille mielelläni», sanoi Peter ja oli juuri ottamaisillaan esiin lompakkonsa, kun Mr. Reeder pidätti hänet kädenliikkeellä.

»Väärää rahaa», huomautti hän lyhyesti.

Peter katsoi kädessään olevaa seteliä.

»Vääräkö? Mahdotonta! Tämä on oikea seteli.»

Hän rutisteli seteliä kuten tuntijat tekevät ja piti sitä valoa vastaan.. Vesileimassa ei ollut havaittavissa mitään. Myös setelin etusivulla olevat salamerkit, mitkä hän tunsi tarkasti, olivat näkyvissä. Hän kostutti yhtä nurkkaa peukalollaan.

»Älkää suotta vaivautuko», sanoi Mr. Reeder. »Se kestää kaikki kokeet.»

»Tahdotteko tosissanne väittää, että tämä on 'kukka' — tarkoitan väärennetty seteli?»

Toinen nyökäytti, ja Peter tutki sitä uudella mielenkiinnolla. Hänen, joka oli nähnyt niin paljon väärää rahaa, täytyi myöntää, että tämä oli paras väärennys, mitä hänellä koskaan oli ollut kädessään.

»Minä olisin arvelematta vaihtanut tuon setelin. Onko tuo kaikki raha samaa laatua?»

Mr. Reeder nyökäytti uudelleen.

»Mutta onko tämä todellakin väärä raha?» kysyi Marney ja otti setelin isänsä kädestä. »Miten tällaisia valmistetaan?»

Ennenkuin hän vielä ehti saada viipyvää vastausta, selkeni asia hänelle. Hetkessä liittyivät yhdeksi kokonaisuudeksi kaikki viittailut, kaikki keskustelunkatkelmat, joita hän oli kuullut Suuresta Painajasta.

»Jeffrey Legge!» hengähti hän katkonaisesti, ja hänen kasvonsa kalpenivat.

»Mr. Jeffrey Legge», sanoi Reeder päätään nyökäten. »Me emme tietysti voi todistaa mitään. Ehkä voimme nyt istuutua.»

Hän itse ehdotti palaamista puutarhapenkille. Mutta vasta sitten, kun hän varovaisella tavallaan oli hiipinyt pensaan ympäri, joka peitti näköalan nurmikolle, avasi hän sydämensä.

»Minä aion sanoa teille paljon, Mr. Kane», sanoi hän, »sillä minusta tuntuu, että te voitte auttaa minua, loukkaamatta periaatteitanne. On olemassa vain kaksi ihmistä, jotka ovat voineet piirtää tämän setelin, ja vain yksi, joka on voinut valmistaa paperin. Painaa niitä osaisi jokainen — tarkoitan, jokainen, joka osaa painaa. Nuo molemmat henkilöt ovat Lancey ja Burns. He ovat kumpikin olleet väärennyksistä vankeudessa; kumpikin pääsi kymmenen vuotta sitten vapaaksi, eikä heitä ole nähty siitä lähtien. Kolmas oli toimessa paperinvalmistajana Wellingtonin setelipainossa. Hän sai setelipaperin varkaudesta seitsemän vuoden kuritushuonerangaistuksen. Hänet vapautettiin myöskin pitkä aika sitten, ja hän on samaten kadonnut.»

»Lancey ja Burns ovat tuttuja nimiä. Mikä oli kolmannen miehen nimi?» kysyi Peter.

Mr. Reeder mainitsi nimen.

»Jennings? Hänestä en ole kuullut milloinkaan mitään.»

»Sitä ette ole voinutkaan, sillä hän kuuluu niihin rikollisiin, jotka ovat vaikeimmin paljastettavissa. Toisin sanoen, hän ei ole rikollinen sanan tavallisessa merkityksessä. Olen iloinen, että hän on mannermaalla: sillä paperin valmistamisessa tarvitaan kaikkein nykyaikaisimmat koneet. Painaminen tapahtuu täällä.»

»Missä?» kysyi Marney viattomasti, ja ensimmäisen kerran hän näki Mr. Reederin hymyilevän.

»Minulle tuo mies on kovin tarpeellinen, ja asia koskee hiukan teitäkin, neiti hyvä; sillä minä voisin jo huomenna ottaa hänet kiinni — kaksiavioisuudesta.» Hän näki, miten Marney punastui. »Mutta sitä minä en tee. Minulle on tarpeellinen Jeff, Suuri Painaja, eikä Jeff kaksiavioinen. Ja hän on minulle niin tarpeellinen!»

Äänekäs yskäisy kuului nurmikentältä, ja Barney ilmaantui terassinportaiden yläpäähän.

»Tahtoisiko joku tavata Emanuel Leggeä?»

He katsahtivat toisiinsa.

»Minä en tahtoisi», sanoi Mr. Reeder päättävällä äänellä. Hän nyökäytti neitoselle. »Ettekä tekään. Minä siis pelkään, Mr. Kane, että te jäätte yksinänne jäljelle.»

22.

Peter oli kylmä kuin jää astuessaan salonkiin, jossa Emanuel tuntijan ilmein tarkasteli seinällä olevia maalauksia. Emanuel kääntyi ja tervehti miestä, jota vihasi, ystävällisin hymyilyllä, josta kuulsi mitä ystävällisin hyvänsuopuus.

»Minä en luullut sinun enää tulevan tänne Legge», sanoi Peter pahaa-ennustavan rauhallisesti.

»Etkö?» Emanuel näytti hämmästyneeltä. »No miksi et? Ja lisäksi, kun minun on saatettava järjestykseen monenlaista! Sinä hämmästytät minua Peter.»

»Sinä et saata järjestykseen mitään», sanoi toinen. »Mitä pikemmin sen huomaat ja häviät, sitä parempi meille kaikille.»

»Jos minä olisin tietänyt», jatkoi Emanuel vähääkään häpeämättä, »jos olisin arvannut uneksiakaan, että se nuori tyttö, jonka kanssa Jeff oli rakentanut suhteita, oli sinun tyttäresi, niin olisin tehnyt asiasta heti lopun, Peter. Nuorimies oli saanut kunniallisen kasvatuksen eikä milloinkaan joutunut tapaamaan sinua. Koomillista, miten monet kunnialliset ihmiset eivät ole koskaan sattuneet tapaamaan Peter Kanea! Luonnollisestikin, jos hän olisi ollut kaltevalla tiellä, hän olisi heti tuntenut sinut. Uskotko, että poikani olisi koskaan nainut sen miehen tytärtä, joka on saattanut hänen isänsä linnaan? Onko se todennäköistä, Peter? Mutta olipa miten oli, mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, eikä sitä voida enää tapahtumattomaksi muuttaa. Tyttö pitää hänestä, ja hän pitää tytöstä...»

»Kun ilveilysi on lopussa, voit mennä», lausui Peter. »Minä en koskaan naura ennen lounasta.»

»Etkö, Peter? Etkö myöskään lounaan jälkeen? Minun on täytynyt tulla kovin sopimattomaan aikaan, näyttää siltä. Kuulehan, nyt, Peter. Puhukaamme liikeasioista.»

»Minulla ei ole liikeasioita sinun kanssasi.» Peter avasi oven.

»Kiire on aina ollut sinun heikko puolesi, Peter», sanoi Emanuel liikahtamatta paikaltaan. »Älä koskaan menetä malttiasi. Minä menetin malttini kerran, ammuin 'nuuskijaa', ja sain sen vuoksi istua viisitoista vuotta. Viisitoista vuotta, sillä aikaa kuin sinä olet täällä mässäillyt yltäkylläisyydessä, huvittanut naapuristosi naisia ja herroja sekä uskotellut heille olevasi kunnianmies. Minulla on eräs pyyntö sinulle, Peter.»

»Se on myönnetty, ennenkuin sitä lausutkaan», sanoi toinen ivallisesti.

»Minä tahtoisin kutsua sinut ja Jonnyn pienelle aterialle minun ja Jeffreyn kanssa, jotta asia voitaisiin yksissä järjestää. Sinunhan ei toki liene tarkoituksesi saattaa tytärtäsi avioero-oikeuden eteen, eikö totta? Ja hänen on saatava laillinen ero, olipa Jeff naimisissa tai ei. Minä en ole otaksunutkaan, että sinä olisit sellainen narri ja ottaisit uskoaksesi sitä juttua, että Lila olisi Jeffin kanssa oikein naimisissa. Kaikki tuollaiset tytöt laulavat samaa laulua. Se on turhamaisuutta, Peter, inhimillistä heikkoutta, jos niin saan sanoa.»

»Ehkä se oli sen oikeusviranomaisen turhamaisuutta, joka allekirjoitti vihkimistodistuksen, tahi vihkimisen todistajien turhamaisuutta», sanoi Peter »Poikasi on Greenwichin raastuvanoikeudessa vihitty tuon tytön kanssa; minulla on vihkimistodistuksen jäljennös saat nähdä sen, jos haluat.»

Hymyily ei kadonnut Emanuelin kasvoilta.

»Oletpa sinä ovela!» sanoi hän ihmetellen. »Etkö suoritakin asioitasi paremmin kuin kukaan muu? Nainut tahi ei, Peter, tytön on mentävä oikeuden eteen, jotta avioliitto tulisi — miten nyt sanotaankaan? — julistetuksi mitättömäksi, niin, se sanahan se oli. Sitä ennen hän ei voi mennä naimisiin. Ja avioliittoa ei julisteta mitättömäksi, ellei poikaani osoiteta syypääksi kaksiavoisuuteen, ja sitähän sinä et tee, Peter; sillä ethän tahdo antaa kaikkien tietää, mikä mahdoton narri sinä olet. Seuraa neuvoani, tule ja jutelkaamme asia keskenämme selväksi. Tuo Jonny mukanasi...»

»Miksi minun on tuotava Jonny mukanani? Minä voin itse pitää huolen itsestäni.»

»Jonny on puolueena osallinen», sanoi toinen. »Hän on osallinen kaikessa, mikä koskee Marneyta, eikö niin?» Hän nauraa hihitti, ja hetkisen piti Peter Kanen koota kaikki voimansa säilyttääkseen malttinsa.

»Minun tarkoitukseni ei ole puhua sinun kanssasi Marneysta. Minä tahdon tavata sinut ja painajan, ja Jonnylla ei luullakseni ole mitään sitä vastaan. Vaikkakaan minä en usko, että voin saavuttaa sinun kauttasi mitään, mitä en saavuttaisi lain avulla.»

»Minä voin todistaa, että sinulle ei jää muuta keinoa», sanoi toinen. »Asia on näin, Peter: minun poikaparkani on huomannut tehneensä erehdyksen. Hän nai erään kunnianarvoisan gentlemannin tyttären, ja kun minä kaadoin puhdasta viiniä joukkoon, Peter, että hän oli naimiskaupallaan joutunut veijariperheeseen, niin silloin hän oli suunniltaan! Hän väitti, että minun olisi pitänyt ilmoittaa se hänelle.»

»En tiedä, mikä kepponen sinulla on mielessäsi», sanoi Peter Kane, »mutta minä en aio livistää pakoon. Sinä tahtoisit, että minä tapaisin sinut ja poikasi — missä?»

»Miten olisi vanhan Highlow-klubin laita?» ehdotti Emanuel. »Kenties huoneessa 13, jossa äskettäin sattui surullinen onnettomuus?»

»Jossako sinä ammuit poikaasi?» kysyi Peter kylmästi, ja hetkiseksi Emanuelin itsehillintä oli kovalla koetuksella. Hänen kasvonsa karahtivat ensin tummanpunaisiksi ja muuttuivat sitten vahanvalkoisiksi.

»Minäkö olisin ampunut siellä poikaani? Peter, sinä tulet vanhaksi ja lapselliseksi! Sinä olet taas nähnyt unta, Peter. Minä — ampunut poikaani!»

»Minä hyväksyn sinun mielettömän kutsusi.»

»Ja Marney?» kysyi Legge.

»Marney ei astu jalallaan Highlow-klubiin», sanoi Peter tyynesti. »On mielettömyyttä, jos sinä oletat, että minä voisin suostua johonkin sellaiseen. Jonnyn puolesta en voi mennä mitään sanomaan, mutta minä tulen.»

»Miten olisi torstaina?» sanoi vanhus.

»Minulle sopii joka päivä», vastasi Peter kärsimättömästi. »Mihin aikaan meidän pitäisi olla siellä?»

»Puoli kahdeksan. Vain hieman ruokaa virkistykseksi. Voimmehan kai ottaa jonkin suupalasen tullaksemme hyvälle tuulelle, eikö niin, Peter? Muistatko sinä meidän päivällistämme muutamia päiviä ennen Southern-pankkiin murtautumista. Siitä on nyt jo kaksikymmentä vuotta. Siitä sinä sanoit toden, eikö niin? Siitä voin vaikka lyödä vetoa — minullahan olivat rahat! Ei voitu ottaa miljoonaa dollaria ja sitten nimittää niitä sadaksikahdeksikymmeneksituhanneksi punnaksi, mitä, Peter?»

Tällöin Peter seisoi ovella, ja hänen päänliikkeensä sanoi Emanuel Leggelle, että pilkanteon aika oli ohitse.

»Minä tahtoisin järjestää asian.» Peter ei antanut hänen käytöksensä vakavuuden pettää itseään. »Katso, Peter, minä tulen vanhaksi ja aion mennä ulkomaille sekä ottaa pojan mukaani. Minä tahtoisin antaa hänelle täyden vapauden etsiessään onneaan — nuorukaiselle, jolla on edullinen ulkomuoto kuten hänellä, on annettava täysi vapaus. Hän ei ole nimittäin — tahdon ilmaista sinulle totuuden — naimisissa.»

Peter nauroi.

»Sinä voit nauraa! Hän nai Lilan — sen sinä tiedät asiakirjoista, mutta oletko tutkinut eronneiden luettelot? Naurusi loppuu, mitä? He erosivat vuosi naimisiinmenonsa jälkeen. Mutta Lila sai toisesta kyllikseen ja palasi Jeffin luo. Sinulla on vainukuono: mene ja urki sekin selville! Kysy vanhalta Reederiltä...»

»Kysy itse häneltä», sanoi Peter, »Hän on puutarhassa.»

Tuskin hän oli sen sanonut, kun se kadutti häntä. Emanuel ei vähään aikaan sanonut sanaakaan.

»Vai niin, Reeder on täällä, puutarhassa, niinkö sanot? Hän on tullut tänne kuullakseen jotakin. Mutta sinähän et voi sanoa hänelle mitään, sillä sinä et tiedä mitään. Mitä hän tahtoo?»

»Kysy toki häneltä itseltään!»

»Se mies viettää elämäänsä siten, että käy toisten puutarhoissa», mumisi Emanuel.

Asiasta tietämätön kuulija olisi voinut ajatella, että Mr. Reederiä moitittiin vain hänen intohimoisen puutarhanviljelysharrastuksensa vuoksi.

»Eilen hän oli minun puutarhassani. Hän on kai sen jo kertonutkin sinulle? Tuli ja piinasi Jeff-paran kuoliaaksi. Mutta sinä olet aina ollut mielistynyt 'nuuskijoihin', eikö niin, Peter? Miten jaksaa vanha ystäväsi Craig? Minä en voi heitä sietää, mutta minähän olenkin rikollinen. Siis torstai sopii sinulle, Peter? Siihen on kuusi päivää.»

»Torstai sopii minulle,» sanoi Peter. »Toivon sen sopivan sinullekin.»

Kun hän palasi nurmikentälle, ilmaantuivat Reeder ja nuori neitonen ylös terassinportaille, ja hän kertoi heille mutkattomasti, mitä oli tapahtunut.

»Minä pelkään», sanoi Mr. Reeder ja pudisti surullisena päätään, »että Emanuel ei ole niin totuuttarakastava ihminen, kuin hänen tulisi olla. Ei ole tapahtunut mitään eroa. Asia on siinä määrin kiinnostanut minua, että olen tarkastanut avioero-oikeuden pöytäkirjat.» Hän raapi ajatuksissaan leukaansa. »Minä luulen, että teidän päivällisistänne Highlowissa — niinhän sen nimi oli? — Voi tulla mielenkiintoiset», sanoi hän. »Oletteko varma että hän ei kutsunut minua?» Ja jälleen huomasi Peter huumorin pilkahduksen hänen silmissään.

23.

Mr. Emanuel Leggellä oli Lontoossa hyvin paljon tehtävää. Klubin sulkeminen oli ikävällä tavalla häirinnyt sen kannatusta, sillä monista sen suosijoista ja jäsenistä oli vastenmielistä, hyvin läheisistä syistä, tulla tavatuksi huoneistossa, joka joka hetki oli alttiina tiedonjanoisten poliisiviranomaisten etsiskelyille. Stevens, ovenvartija, tuli jälleen toimeensa, vaikka hänen käyttäytymisensä Emanuelin mielestä antoi aihetta mitä raskaimpiin epäilyihin. Toisaalta hän oli taattu mies, jonka palveluksista ei ollut helppoa luopua. Hänelle yllätykseksi oli tämä mies, jota hän oli tullut nuhtelemaan, riisunut hänen aseensa selittäen, että jättäisi paikkansa, ellei henkilökuntaa vaihdettaisi. Ja hän sai tahtonsa toteutetuksi, koska kysymyksessä olevan henkilökunnan muodosti hissipoika Benny yksinään.

»Benny on 'viheltänyt' minusta», sanoi Stevens lyhyesti ja päättävästi, »enkä minä halua 'viheltäjää' läheisyyteeni.»

»Hän on viheltänyt minulle, ystäväni», sanoi Emanuel ja näytti hampaitaan ilkeällä tavalla. »Hän sanoi minulle, että sinä olet koettanut peittää Jonny Grayta.»

»Onko hän jäsen vai eikö ole?» kysyi ovenvartija synkin ilmein. »Miten minä voin tietää, kenestä jäsenistä te tahtoisitte päästä ja ketä heistä tulee suojata? Luonnollisesti minä autoin kapteenia tai uskoin ainakin olevani velvollinen yrittämään auttaa häntä. Se kuuluu ammattiini.»

Noissa sanoissa oli paljon logiikkaa. Benny, hissinkuljettaja, korvattiin toisella pojalla.

Kun Emanuel astui hissistä, näki hän käytävässä likaisten saappaiden jäljet. Ne olivat vielä märät.

»Kuka täällä on?» kysyi hän.

»Ei ketään mainittavaa.»

Legge osoitti jalanjälkiä.

»Joku on äskettäin ollut täällä», sanoi hän.

»Ne ovat minun tekemiäni», sanoi Stevens vitkastelematta. »Olin ulkona hakemassa autoa Monty Fordille.»

»Eikö ole olemassa jalkojenpyyhkimiä?» huomautti Emanuel terävästi.

Stevens ei vastannut mitään.

Emanuelilla oli hyvin paljon tehtävää. Oli, esimerkiksi, järjestettävä erästä Berkeley Squaren varrella sijaitsevaa taloa koskeva asia. Vaikkakaan hän ei enää ollut aktiivisessa toiminnassa, niin harjoitti hän kuitenkin koko lailla epäilyttäviä finanssiasioita. Talo oli sisustuksineen vuokrattu hänen rahoillaan vuodeksi, ja hänen apulaisillaan oli ollut tarkoituksena avata siinä peliklubi. Onnettomuudeksi oli talonomistaja, jolla oli sangen arvokas kokoelma tauluja ja vanhoja koruesineitä, saanut tietää uuden vuokraajansa, joka oli vain Leggen välimies, todellisen laadun ja heti tehnyt sopimuksen mitättömäksi. Seikkailu oli maksanut Leggelle noin tuhat puntaa, ja hän vihasi hyvän rahan menettämistä.

Kun hän tänä iltana lähti klubista, oli jo myöhäinen. Hänen oli tapana olla yötä kaupungissa, ja hän aikoi matkustaa varhaisella aamujunalla poikansa luo, joka oli paranemaan päin. Oli satanut rankasti, ja katu oli tyhjä, kun hän astui ulos klubista ja nosti pystyyn vedenpitävän päällystakinsa kauluksen.

Hän oli kulkenut muutamia askelia, kun eräs mies astui esiin pimeästä porttikäytävästä ja asettui suoraan hänen tielleen. Emanuelin käsi meni taskuun, sillä hän oli mitä harvinaisin rikollinen — englantilainen revolverisankari.

»Jätä tykistösi pois pelistä, Legge», sanoi merkillisen tuttu ääni.

Hän tuijotti pimeään, mutta ei voinut erottaa miehen kasvoja.

»Kuka te olette?»

»Eräs vanha ystäväsi», kuului vastaus. »Älä toki sano minulle, että olet unohtanut kaikki vanhat toverisi! No, sinä ensinnäkin menet kadulla 'nylkyrin' ohi tervehtimättä häntä.»

Emanuelille vaikeni yht'äkkiä.

»Kas... sinä olet Fenner, eikö niin?»

»Se minä olen», vahvisti mies. »Kuka muu minä voisin olla? Minä olen odotellut sinua, Emanuel Legge. Minä tahdoin tietää, muistaisitko vielä pojan, jonka lähetit piiskapukille... viisitoista piiskaniskua minä sain. Sinäkö et ole koskaan saanut selkäsaunaa, miten, Legge? Se ei ole niin miellyttävää kuin ehkä luulet. Kun he kantoivat minut takaisin koppiini ja panivat minulle tuon kasan sidetarpeita hartioilleni, makasin viikon ajan kasvot maahan päin. Se häiritsi tietysti untani, mutta se auttoi minua kovasti ajattelemaan. Ja minä ajattelin, että tuhatlappunen iskua kohti ei olisi paljoa pyydetty mieheltä, joka ne minulle toimitti.»

Leggen huulet vetäytyivät pilkallisiksi.

»Kas, sinä olet siis kiristysmatkalla, niinkö? Viisitoistatuhatta puntaa — sekö on sinun hintasi?»

»Viidellätoistatuhannella minä voisin tehdä monenmoista, Legge. Minä voin lähteä matkoille ja huvitella — kenties vuokrata itselleni talon maalta.»

»Miten olisi Dartmoorin laita?» pisti Emanuel väliin. »Sinä et saa minulta mitään viittätoistatuhatta puntaa — et viittätoistatuhatta senttiä taikka hiekkajyvää. Laittaudu tiehesi!»

Hän astui äkkiä eteenpäin, ja mies väistyi syrjään. Hän oli huomannut mikä Leggellä oli kädessä.

Vanhus kääntyi ohimennessään ja kulki sivuittain eteenpäin, pitäen miestä koko ajan silmällä ja ollen valmiina mahdollisen hyökkäyksen varalta.

»Sinulla on siinä soma revolveri, Legge», sanoi toinen verkkaan. »Ehkäpä tapaan sinut näinä päivinä joskus, kun sinulla ei ole tilaisuutta käyttää sitä.»

Emanuel Leggen päähän pisti eräs ajatus. Hän palasi hitaasti takaisin miehen luo ja sanoi leppeällä sovittavalla äänellä:

»Mitä hyödyttää meteli, Fenner? Minä en antanut ilmi sinua. Näkihän puoli tusinaa miehiä, miten sinä löit 'hylkynä'.»

»Mutta he eivät tulleet todistajiksi, eikö totta» huomautti Fenner hillityn raivon vallassa. »Sinä olit vangeista ainoa; eikä yhtään 'nylkyriä' ollut paikalla.»

»Siitä on jo pitkä aika», sanoi Emanuel hetken perästä. »Ethän toki aikone nostaa siitä nyt meteliä? Viisitoistatuhatta puntaa ei tule kysymykseen. On naurettavaa vaatia sitä minulta. Mutta jos sinua hyödyttää yksi tahi pari sataa, niin hyvä on, minä lähetän sen sinulle.»

»Minä tahdon sen heti», sanoi Fenner.

»Heti et sitä voi saada, koska minulla ei ole rahaa mukanani», vastasi Emanuel. »Sano minulle, mistä sinut voi löytää, ja minä lähetän rahat huomenaamuna pojan mukana.»

Fenner vitkasteli. Hän oli hämmästynyt saadessaan vain parikin sataa.

»Asun Rowton Housessa, Wimborne-kadun varrella Pimlicossa.»

»Omalla nimelläsikö?»

»Fenner-nimellä», sanoi toinen vältellen, »se riittää sinulle.»

Emanuel toisti osoitteen, painaakseen sen muistiinsa.

»Kello kymmenen ovat rahat siellä», sanoi hän. »Olet tyhmyri, kun rakennat riitaa kanssani. Minä voisin auttaa sinua käsiksi muutamaan yritykseen, josta ansaitsisit, et viittätoista-, vaan kaksikymmentätuhatta.»

Äskeisen hyökkääjän äänessä ei ollut havaittavissa enää vähintäkään kiukkua, kun hän kysyi.

»Missä?»

»Muutamassa talossa Berkeley Squaren varrella», sanoi Emanuel nopeasti ja mainitsi numeron.

Oli todella onni, että hän oli tullut ajatelleeksi epämieluisaa vuokra-asiaansa. Hän tiesi myöskin, että talo tällä hetkellä oli tyhjänä, vain talonmiehen vartioimana.

»Odota hetkinen», sanoi hän ja palasi klubiin, pieneen, kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan konttoriinsa.

Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja otti sieltä pienen avainkimpun, talon avaimien kaksoiskappaleet, mitkä hän oli valmistuttanut tuona lyhyenä aikana, minkä ne olivat olleet hänen huostassaan. Hän tapasi Fennerin samasta paikasta, minne oli tämän jättänyt.

»Tässä avaimet. Talo on tyhjä. Eräs meikäläinen oli vuokrannut sen itselleen, mutta sai viime hetkessä jalkansa kylmiksi. Siellä on koruesineitä noin kahdeksantuhannen punnan arvosta eräässä kassakaapissa — isoimmassa salongissa — lasikaapissa — helposti löydettävissä. Mene ja hanki ne itsellesi. Sitäpaitsi siellä on omaisuus muuta kalustoa.»

Mies helisteli avaimia kädessään.

»Miksi sinä et itse ole niitä ottanut, Emanuel?»

»Koska se ei enää kuulu minun alaani», vastasi Emanuel. »Minä olen nyt kunniallinen ihminen. Mutta minä tahdon osuuteni, Fenner. Älä suinkaan kuvittele, että sinä saat sen ilmaiseksi. Sinulla on pari yötä aikaa asian suorittamiseen. Myöhemmin ei ole enää mitään tehtävissä, sillä perhe palaa kotiin.»

»Mutta mistä syystä sinä luovutat tämän yrityksen minulle?» kysyi Fenner, joka oli yhä epäluuloinen.

»Koska ei ole ketään toista käsillä», kuului hyvin vakuuttava vastaus. »Voi olla, että koruesineet eivät enää olekaan siellä», jatkoi Emanuel vilpittömänä äänellä. »Kenties ne on viety pois. Jos oikea mieheni olisi täällä, niin en olisi ilmaissutkaan asiaa sinulle — sillä enhän tiedä, saanko minä sinulta osuuttani.»

»Sinä tulet saamaan osasi», sanoi Fenner kiivaasti. »Minä olen narri ryhtyessäni tuohon. Tiedänhän, mikä 'viheltäjä' sinä olet. Mutta minä aion uskaltaa. Jos sinä saatat minut tällä kiinni, Emanuel, niin minä tapan sinut. Sen sanon vakavasti.»

»Olen kuullut kyllikseni puhetta murhaamisestani», sanoi Emanuel levollisesti. »Jos sinulla ei ole halua, niin anna sen jäädä. Minä lähetän sinulle huomenaamulla parisataa, ja siinä kaikki, mitä voin tehdä hyväksesi. Anna avaimet takaisin.»

»Minä tahdon harkita asiaa», sanoi toinen ja meni.

Kello oli yksi yöllä. Emanuel palasi takaisin klubiin ja ajoi itsestään toimivalla hissillä kolmanteen kerrokseen.

»Kaikki poissa, Stevens?» kysyi hän.

Ovenvartija nieli haukotuksen ja pudisti päätään

»Siellä on eräs nainen ja eräs herra» — hän painosti sanaa — »numerossa 8. He ovat riidelleet kello yhdeksästä alkaen, ja heidän pitäisi viimeinkin päästä valmiiksi.»

»Yhdistä minun konttoripuhelimeni», sanoi Mr. Legge.

Ovenvartijan pulpetin takana oli pieni keskuspöytä, ja hän asetti koskettimen paikoilleen. Heti senjälkeen näkyi taululta, että yhteys oli olemassa.

Mr. Leggellä oli paljon ystäviä rikosdepartementin nuorempien virkamiesten joukossa. Nämä tuttavuudet maksoivat hänelle koko joukon, mutta tilaisuuden sattuessa niistä saattoi olla arvaamatonta hyötyä. Tänä yönä satutti tavallansa Emanuelin onni tahi epäonni niin, että hän tapasi komissaari Shilton tämän kansliassa. Jossakin teatterissa oli tapahtunut jalokivivarkaus, mikä piti komissaaria vielä työssä.

»Onko Shilto?» kysyi Legge hiljaisella äänellä. »Täällä puhuu Manileg.» Hän ilmaisi sähkösanomaosoitteensa, joka oli samalla hänen salanimenään, kun hän tahtoi käsitellä sellaisia vaikeita asioita kuin nytkin.

»Niin, Mr. Manileg?» sanoi komissaari, jonka tarkkaavaisuus oli herännyt, sillä Emanuelin tapana ei ollut soitella poliisiasemille, ellei jotakin erikoista ollut tekeillä.

»Tahdotteko tehdä hyvän kaappauksen?» kysyi Legge miltei kuiskausäänellä. »Muuan mies, nimeltään Fenner...»

»Entinen kuritushuonevankiko?» kysyi Shilto. »Niin, minä näin hänet tänään. Mitä hän tekee?»

»Hän noutaa itselleen vähän hopeatavaraa numerosta 973 Berkeley Squaren varrella. Olkaa etuovella, näette todennäköisesti hänen menevän sisään, mutta teidän pitää olla varovaisia, sillä hänellä on revolveri. Jos kiiruhdatte, niin ehditte sinne ennen häntä. Hyvää yötä!»

Hän laski kuulotorven ja hymyili. Emanuelia huvitti aina murtovarkaiden yksinkertaisuus.

24.

Peter oli lähettänyt kirjeessä edelleen Leggeltä saamansa kutsun. Jonny Gray sai kirjeen seuraavassa postissa. Hän istui, silkkinen yötakkinsa yllään, isossa nojatuolissa ja nojasi leukaansa molempiin käsiinsä; ja kun varovainen Parker huomasi hänet tuossa asennossa, ei hän häirinnyt Jonnyn ajatuksia, kunnes tämä, toistamiseen luettuaan kirjeen, repi sen palasiksi ja heitti paperikoriin.

Hänellä oli erikoinen tapansa ilmoittaa useimmat probleeminsa joko vertauksin tahi suorassa muodossa palvelijalleen, jota mikään ei voinut saattaa hämilleen.

»Parker, mitä te pukisitte yllenne, jos teidät olisi kutsuttu syömään päivällistä leijonanluolaan?»

Parker katsoi häneen miettivänä ja puri huultaan.

»Se riippuisi kokonaan siitä, sir, odotetaanko päivällisille naisia vaiko ei», sanoi hän. »Näissä epätavallisissa olosuhteissa täytyisi esiintyä frakissa, valkoinen kaulanauha kauluksessa.»

Jonny oli huokaavinaan.

»Sellaisia päivällisiä on kyllä sattunut, sir», kiiruhti Parker lisäämään vakuuttaakseen puhuvansa tosissaan. »Muistan poikavuosiltani, miten kaupunkiimme tuli eläinnäyttely, ja yhtenä heidän uusimpien ohjelmanumeroidensa joukossa oli päivällinen, joka tarjottiin villejä leijonia täynnä olevassa luolassa; ja minä muistan vielä varmasti, että leijonankesyttäjällä oli valkoinen kaulanauha sekä frakki. Hänellä oli myös kaulussaappaat», sanoi hän hetken ajateltuaan, »jollaisia gentlemanni luonnollisesti ei voi pitää frakin ohella. Mutta hänhän olikin näyttelijä.»

»Mutta oletetaan, että leijonankesyttäjällä olisi asiallinen välienselvitys leijonain kanssa, eikö silloin täydellinen haarniska olisi suositeltavampi?» kysyi Jonny hymyilemättä.

Parker mietti kysymystä hetkisen.

»Se muuttaisi asian pukujuhlaksi», sanoi hän, »jolloin millainen puku hyvänsä on sallittu. Mitä minuun henkilökohtaisesti tulee», lisäsi hän, »niin ei minun päähäni missään tapauksessa juolahtaisi syöminen leijonanluolassa.»

»Tuota vastausta olen odottanut, se on viisainta, mitä olette sanonut tänä aamuna», huomautti Jonny. »Yhtäkaikki en kuitenkaan tule noudattamaan oivallista neuvoanne. Minä tulen torstaina syömään päivällistä Highlow-klubissa. Tuokaa minulle aamulehti: en ole vielä nähnyt sitä.»

Välinpitämättömästi hän selaili sitä: niillä poliittisilla tapahtumilla, jotka siihen aikaan kuohuttivat Lontoota, ei ollut mitään sijaa hänen elämässään. Sitävastoin hän löysi eräältä sisäsivulta lyhyen uutisen, joka herätti hänen mielenkiintonsa. Se koski erään murtovarkaan vangitsemista, joka oli tavattu itse teossa eräässä Berkeley Squaren varrella olevassa talossa. Mies ilmoitti nimekseen Fenner. Jonny pudisti surullisena päätään. Hän ei epäillyt varkaan henkilöllisyyttä, sillä murtovarkaus oli Fennerin erikoisala. Koska tieto oli saatu varhaisena aamuhetkenä, puuttuivat lähemmät yksityiskohdat. Hän pani lehden pois ja vaipui ajatuksiinsa.

Fenner-parka! Hänen oli mentävä takaisin tuohon helvettiin, jonka kauhuista vain Keytown Jail vei voiton. Se koettelemus häneltä joka tapauksessa säästyi, jos oli totta, mitä Craig kertoi. Hän katsahti kelloon, näki sen olevan pian yksitoista, ja hypähti ylös. Hänen oli määrä tänään syödä aamiaista sekä käydä päiväkonsertissa Marneyn kanssa. Peter toisi hänet kaupunkiin, ja hänen piti tavata heidät molemmat Viktoria-asemalla.

Dartmoorista vapautumisensa jälkeen Jonny ei ollut saanut tilaisuutta puhella rauhassa tytön kanssa, ja tänään oli tulossa se ilonpäivä hänen elämäänsä. Hänen piti odottaa asemalla jonkin aikaa, sillä juna oli myöhästynyt. Kun hän puolittain hajamielisenä katseli ison hallin lakkaamatonta ihmisvilinää, huomasi hän syrjäsilmällä erään miehen lähestyvän häntä.

Jonnylla oli tuo kuudes aisti, mikä on yhtäläisesti ominainen tiedemiehelle, salapoliisille ja varkaalle. Jo kauan aikaisemmin, ennenkuin resuisesti puettu lähestyjä oli ehtinyt sanoa sanaakaan, tiesi hän, että mies oli pitänyt häntä silmällä. Kohta Jonny tunsi hänen olevan erään Dartmoorin vangin, joka hänen muistaakseen oli joutunut vankeuteen samoihin aikoihin ja samasta rikoksesta kuin Fenner, vaikkakin hän oli pian Jonnyn tulon jälkeen jättänyt tuon kolkon laitoksen.

»Minä olen kulkenut tänne saakka teidän perässänne Mr. Gray, mutta en tahtonut puhutella teitä kadulla», sanoi vieras, joka näennäisesti oli syventynyt iltalehteen, ja puhui, näiden ihmisten tapaan, laisinkaan liikuttamatta huuliaan.

Jonny odotti ja ihmetteli, mitä miehellä mahtoi olla hänelle ilmoitettavana, mutta ei epäillytkään, etteikö se olisi jossakin tekemisissä Fennerin kanssa.

»Legge on panettanut vanhan Fennerin telkien taakse», sanoi mies. »Hän aikoi hakea itselleen vähän hopeaa eräästä Berkeley Squaren talosta, ja Shilto oli odottamassa häntä eteishallissa.»

»Mistä tiedätte, että Legge on toimittanut hänet kiinni?» kysyi Jonny mielenkiinnolla.

»Se oli suoranainen petos», sanoi toinen, vaivautumatta antamaan lähempää selitystä. »Jos voisitte sanoa hyvän sanan Fennerin puolesta, niin hän olisi teille hyvin kiitollinen.»

»Mutta, paras ystävä», sanoi Jonny hieman hymyillen, »kenelle minä sitten voin sanoa hyvän sanan? Vaikka olisi kysymyksessä oma tätini, niin en näissä olosuhteissa voisi tehdä mitään tämän hyväksi. Mutta tahdon katsoa, mitä on tehtävissä.»

Hänen ei tarvinnut karkoittaa tuota valonarkaa miestä. Varkaan terävin aistein oli tämä huomannut, miten Jonny Grayn silmät kirkastuivat, ja sivusilmäyksellä hän oli myös saanut selville syyn. Jonny astui pitkin askelin neitosen luo ja tarttui hänen molempiin käsiinsä, ajattelematta uteliaita katselijoita tahi Peter Kanea. Marneyn herttainen olemus oli hänestä aina iloinen yllätys, hänen suloutensa aina uusi.

Kun hän oli saattanut Marneyn autoon, viittasi Peter hänet syrjään.

»Nuo Highlow-päivälliset eivät minusta näytä olevan ollenkaan laitapeliä», sanoi hän. »Rakkausateriat eivät ole Emanuelin alaa, ja joltakin suunnalta on isku tulossa, Jonny. Toivoakseni sinä olet siihen valmistautunut?»

Jonny nyökkäsi.

»Emanuel ei tavallisesti ole noin avomielinen», sanoi hän. »Koko asia on tosiaankin niin päivänselvä, että minä en osaa odottaa muuta, kuin yritystä saattaa Marneyn asia selvyyteen.»

Peterin kasvot synkkenivät.

»Siinä ei ole mitään selvyyteen saatettavaa», sanoi hän tiukasti. »Jos hän on syypää kaksiavioisuuteen, niin hänen on mentävä linnaan, ymmärrätkö, Jonny. Se on kovin epämiellyttävää, koska Marneyn nimi joutuu ihmisten hampaisiin, mutta minä tahdon kamppailla asian päähän asti.»

Hän kääntyi menemään poispäin, vilkutti kädellään, ja Jonny palasi neitosen luokse.

»Mitä isällä on mielessään?» kysyi Marney, kun vaunu lähti asemalta. »Hän on ollut näinä päivinä niin hiljainen ja mietiskelevä. Hän raukka kai suree minun takiani. Mutta sitä hänen ei tarvitsisi, sillä minä en ole milloinkaan ollut onnellisempi.»

»Miksi?» kysyi Jonny ajattelematta.

Kevyt puna kohosi Marneyn poskille.

»Koska... niin, koska minä ensinnäkin taas olen naimaton. Tuo ajatus oli minusta hirveä, Jonny. Te ette tiedä, kuinka hirveä! Minä käsitin nyt miksi hyvä isäni niin hartaasti ajatteli sitä, että minun pitäisi avioliittoni kautta joutua hyvään seurapiiriin.» Hänen aina lannistumaton huumorinsa voitti hänen levottomuutensa. »En tiedä, voitteko ymmärtää sitä epämoraalista tärkeyden tunnetta, mikä valtasi minut, kun sain kuulla isäparkani tehneen niin monta laitonta tekoa! Sen ominaisuuden olen kai perinyt häneltä!»

»Oliko se teille kova isku, Marney?» kysyi Jonny levollisesti.

Marney nyökäytti.

»Oli kyllä, mutta sielullinen isku on samanlainen kuin ruumiillinenkin. Se tekee kipeätä, mutta kipu paranee. Ei ole hauskaa, kun joutuu väkivaltaisesti pakotetuksi näkemään asiat toisessa valossa kuin ennen. Se koskee hirveän kipeästi, Jonny. Mutta minä luulen, kun sain kuulla...»

Hän viivytteli.

»Kun saitte kuulla, että minä olin varas.»

»Kun sain kuulla, että te — oh, Jonny, miksi teitte siten? Tehän olitte suosittu ihminen, gentlemanni, jolla oli yliopistosivistys — Jonny, se ei ollut kauniisti tehty. Isälle voi antaa anteeksi: hän on kertonut minulle nuoruudestaan, taisteluistaan, hirveästä elämänsä kovuudesta. Teille olivat vallan toisenlaiset tiet avoinna. Vaivatta saatu raha on arvotonta, eikö totta, Jonny?»

Tämä oli vaiti. Marney huoahti nopeasti ja syvään sekä hymyili jälleen.

»Minä en ole tullut tänne teitä opettaakseni enkä tahdo kysyä sitäkään, aiotteko tulevaisuudessa pysyä oikealla tiellä minun tähteni. Sillä, Jonny» — hän laski vilpoisen kätensä Jonnyn oikean käden päälle — »minä en ole mikään satujen hyvä haltijatar, joka koettaa suojella teitä itseänne vastaan.»

»Minä olen suojeluksessa», sanoi Jonny omituisesti hymyillen. »Te olette täysin oikeassa: minulla ei ollut mitään syytä tulla varkaaksi. Minä olin olosuhteiden uhri. Kenties siihen veti pelin viehätys — ei, ei, sitäkään se ei ollut. Lähiaikoina olen kertova teille syyn, miksi poikkesin hyveen polulta. Se on pitkä, merkillinen tarina.»

Marney ei kosketellut enempää hänen harha-askeltaan, ja lounaan aikana hän oli yhtä iloinen kuin tavallisesti. Jonny havaitsi tyydytyksekseen, että Marney oli jättänyt pois platinaisen vihkimäsormuksensa ja pannut sen tilalle yksinkertaisen, pienen kultarenkaan, jota koristi turkoosi, Jonny oli Marneyn ensimmäistä kertaa tavatessaan — eräässä hyväntekeväisyysjuhlassa maaseudulla — lahjoittanut hänelle tuon renkaan, joka oli ollut palkintona ohjelmaan kuuluneessa ampumakilpailussa. Se oli otettu vastaan samanlaisella huolettomalla ylimielisyydellä, millä se oli tarjottukin, ja oli tuskin punnankaan arvoinen. Mutta tällä hetkellä ei Jonnya olisi ilahduttanut mikään asia maailmassa niin paljoa kuin tuon sormuksen näkeminen Marneyn sormessa.

Lounaan jälkeen Marney siirtyi puhumaan jälleen vakavista asioista.

»Jonny, tulettehan olemaan hyvin varovainen, eikö totta? Isä sanoo, että Jeff Legge vihaa teitä, ja isä tarkoittaa sitä todella. Hän sanoo, että Jeffrey ja hänen isänsä eivät karttaisi mitään keinoja vahingoittaakseen teitä — ja minua», lisäsi hän.

Jonny kumartui pöydän yli ja sanoi hiljaa:

»Marney, kun asia on järjestetty tarkoitan, että kun teidän avioliittonne on purettu — otatteko minut — mikä sitten olenkin?»

Marney katsoi häntä kiinteästi silmiin ja nyökäytti päätään. Se oli mitä harvinaisin ehdotus, ja Jeffrey Legge, joka oli nähnyt heidän tapaamisensa asemalla, seurannut heitä ja tarkkasi heitä nyt eräältä ravintolan parvekkeelta, tunsi veren nousevan kasvoihinsa, kun hän arvasi, mitä kaikkea kohtaukseen sisältyi.

25.

Torstaina iltapäivällä Emanuel Legge astui hissistä Highlow-klubiin, tervehti Stevensiä hieman päätään nyökäyttämällä ja kulki raskain askelin pitkin mattojen peittämää käytävää. Hän avasi pienen konttorinsa oven ja meni sisään. Puolisen tuntia hän istui liikkumattomana pöytänsä ääressä, kädet kirjoitusalustalla ristissä, vaipuneena kokonaan ajatuksiinsa. Sitten hän avasi pulpetin kannen ja painoi sen sivussa olevaa soittokellon nappia. Hänen sormensa oli tuskin irtautunut napista, ennenkuin sisään tuli ravintolan hovimestari, kookas, epämiellyttävän näköinen italialainen.

»Fernando, oletteko järjestänyt kaikki tämäniltaista päivällistä varten?»

»Kyllä», sanoi mies.

»Talon kaikkein parhaat viinit, vai mitä?»

Hän vilkaisi hovimestariin ja hymyili, jolloin hänen hampaansa näkyivät.

»Kaikkein parhaat», sanoi Fernando vilkkaasti.

»Meitä on neljä henkeä; minä ja majuri Floyd, Mr. Jonny Gray ja Peter Kane.»

»Rouva ei siis tule?» kysyi Fernando.

»Ei, hän kai ei syö kanssamme tänä iltana», sanoi Emanuel varovasti.

Hovimestarin mentyä hän nousi, lukitsi oven ja alkoi huolellisesti tutkia pulpettia. Hänestä oli tavattoman mieluista availla laatikoita ja selailla pieniä hakemistoja, joita eräs setelilaatikon alla oleva lokero oli täynnä. Se oli Jeffreyn pulpetti, ja Jeff oli hänen silmäteränsä.

Sitten hän meni eräänlaisen monilokeroisen hyllylaitteen luo, joka oli seinän vieressä, pisti kätensä yhteen lokeroon, kiersi kädensijaa ja veti siitä. Hyllylaite aukeni kuten ovi, ja näkyviin tulivat kapeat kierreportaat, jotka veivät sekä ylös- että alaspäin. Hän jätti salaoven auki ja väänsi erästä luukkua; porrasaukeamaan syttyivät valot sekä ylös että alas. Hetken hän oli kahden vaiheilla kumpaan suuntaan mennä. Sitten hän päätti mennä alaspäin.

Portaiden juurella oli toinen ovi, jonka kautta hän pääsi talon kellarikerrokseen. Kun hän avasi oven, tulvahti vastaan niin kuuma ilmavirta, että hänen hengityksensä hetkeksi salpautui. Maanalainen kellarikoppi, jossa hän nyt oli, oli muuten tyhjä, lukuunottamatta yhtä pöytää, jolle ylhäältäpäin lankesi kirkas valo, sekä valtavaa sulatusuunia, josta tuo sietämätön kuumuus säteili. Se oli kuin turkkilainen kylpy, ja muutamien askelien jälkeen hiki virtasi Emanuelin otsalta.

Pöydän ääressä istui leveäharteinen, alamittainen mies. Hänen edessään oli avoinna paksu kirja. Oven avaamisen kuullessaan hän oli kääntynyt ja astui nyt tulijaa vastaan. Hän oli sekasikiö, ja lukuunottamatta sinisiä, karkeasta villakankaasta tehtyjä housuja hän oli vaatteitta. Keltainen iho ja harvinaisen eläimellinen kasvojenilme tekivät hänen ulkonäkönsä omituisen vastenmieliseksi.

»Uuni lämpiää, mitä, Pietro?» sanoi Emanuel lempeällä äänellä ja otti pois silmälasinsa kuivatakseen niihin laskeutunutta hikeä.

Pietro mumisi jotakin itsekseen, otti rautaisen kohennushangon ja avasi uuninluukun. Emanuel vei äkkiä käden kasvojensa eteen suojatakseen itseään ulossäteilevältä hehkulta.

»Pane kiinni, pane kiinni!» huusi hän vihaisesti ja astui sen tapahduttua lähemmäksi uunia.

Metrin päässä siitä oli laatikonmuotoinen ulkonema, joka alkoi metrin korkeudelta maasta ja jatkui aina katolle saakka. Outo olisi voinut luulla, että se oli ilmajohto, jonka tehtävänä oli tuuletuksen säätäminen. Emanuel ei ollut outo. Hän tiesi, että johtoaukko ulottui katolle asti, ja sillä oli hyvin yksinkertainen tarkoituksensa.

»Sinähän oletkin sytyttänyt hyvän tulen, Pietro. Sinä voisit polttaa siinä vaikka ihmisen, vai mitä?»

»Polttaa mitä vain», mumisi toinen, »mutta ei ihmistä.»

Emanuel nauraa hihitti.

»Sinä kai pelkäät, että minä teettäisin sinulla murhan? Well, sinun ei tarvitse olla huolissasi», sanoi hän. »Mutta onhan se kai tarpeeksi kuuma sulattamaan kuparia, Pietro?»

»Sulaa niin, ettei jää jäljelle mitään.»

»Onko poltettu jotakin viime aikoina?»

Mies nyökäytti ja hieroi vankkoja käsivarsiaan.

»He tulivat viime maanantaina, viikko senjälkeen kuin johtajaa ammuttiin», sanoi hän kalsealla äänellä. »Miehet ylhäällä tiesivät, että he tulisivat, joten siinä ei ollut mitään nähtävää. Uuni oli miltei päässyt sammuksiin.»

Emanuel nyökäytti.

»Johtaja sanoi, että uunin täytyy palaa viikko yhtämittaa», jatkoi Pietro harmistuneena. »Se on hyvin raskasta minulle, Mr. Legge. Välisti olen ihan kuolla, niin hirvittävä on kuumuus.»

»Tänä yönä pääset pois», sanoi Emanuel, »ja on viikkoja, jolloin sinulla ei ole mitään tehtävää. Tänä iltana tarvitsen sinua... onko Mr. Jeff kertonut sinulle?»

Mies myönsi päätään nyökäten. Emanuel meni ulos ja sulki oven jälkeensä. Hänestä tuntui niinkuin olisi astunut jääkellariin, niin suuri oli vastakohta. Hänen kauluksensa oli pehmentynyt, ja vaatteet tarttuivat ihoon kiinni, kun hän kiipesi ylöspäin kiertoportaita, konttoriovensa ohi, aina viimeiselle askelmalle saakka, joka oli niin pieni, että hänen jalkansa tuskin sopi sille. Kahdesti hän koputti erääseen oveen, johon hänellä ei ollut avainta. Pienen ajan kuluttua kuului vastaukseksi, koputus, pieni tirkistysaukko avautui, ja epäluuloinen, tutkiva silmä katsoi häneen tarkasti.

Kun ovi vihdoin aukeni, tuli hän pieneen huoneeseen, joka sai valaistuksensa isosta, lujaristikkoisesta kattoikkunasta. Ikkunan toisessa päässä oli kokoonkierretyt uutimet, jotka voitiin yöksi vetää eteen ja siten täydelleen ehkäistä tästä huoneesta tilapäisesti näkyvä valo.

Mies, joka tervehti häntä ystävällisesti irvistäen, oli pienikasvuinen ja paljaspäinen. Hän oli iältään noin kuudenkymmenen paikkeilla, eikä hänen olemuksensa kummallisuus johtunut niin paljoa kuluneesta puvusta ja vähäisestä varresta kuin kultareunaisesta monokkelista, joka hänellä oli oikeassa silmässään.

Huoneen keskellä oli iso pöytä, täynnä kaikenkaltaisia esineitä. Niiden joukossa oli muun muassa pieni mikroskooppi sekä laatikko, jossa oli pieniä mustia pulloja. Kirkkaan, pöydän yläpuolella riippuvan lampun alla oli pöytään kiinnitettynä pitkänomainen kuparilevy, jonka ääressä kaivertaja juuri oli työskentelemässä — hänellä oli kaiverrusrautansa kädessään, kun hän avasi oven.

»Hyvää päivää, Lacey. Mitä te nyt olette tekemässä?» kysyi Emanuel sellaisella hyväntahtoisuudella, jota esimies saattaa ilmaista alaistaan erikoistyöntekijää kohtaan.

»Uusia viitosia», sanoi mies. »Jeff tahtoo painaa nyt paljon. Hän ymmärtää asian. Joku toinen sanoisi: 'Työskentele valokuvauslevyillä' — te tiedätte, mitä se merkitsee. Sadan setelin jälkeen tulee painos huonoksi, ja siitä tulee juttu, ennenkuin osaa arvatakaan. Mutta kuparipiirros pysyy kuparipiirroksena», sanoi hän ylvästellen. »Ilman valokuvausta voi saada syntymään kaikki uudet muutokset. Minä en ole koskaan saanut mitään uudesta menettelytavasta — mutta linnat ovat täynnä poikia, jotka luulevat voivansa tehdä rahaa valokuvauskoneen ja sinkkilevyn avulla.»

Emanuel Leggestä tuntui tavattoman hyvältä kuulla ylistyslaulua Jeffistä. Hän tarkasteli syvällä tyytyväisyydellä puolivalmista laattaa valtavien silmälasiensa läpi, ja vaikkakaan ei ollut kaiverrustaiteen tuntija, niin osasi hän kuitenkin ihailla sitä hienoa työtä, jota tämä kokenut setelinväärentäjä teki.

Pöydän vasemmalla puolella oli seinässä syvennys, joka muistutti hissiaukkoa. Se oli sen johtolaitteen jatko, joka vei kellarikerroksesta ylös, ja sillä oli se erikoinen arvonsa, että olipa poliisi kuinka viisas tahansa, niin jo paljon ennen sen tunkeutumista kaivertajan huoneeseen oli jokainen hänen syyllisyyttään todistava esine heitetty aukkoon ja ehtinyt tuhoutua uunin hehkussa.

»Jeffreyn ajatus. Suurenmoinen henki!» sanoi Lacey, täynnä ihailua. »Se vähentää uskalluksen vaaran niinsanoakseni vähimpään määräänsä. Jeffille työskenteleminen on nautinto, Mr. Legge. Hän ei jätä mitään sattuman varaan.»

»Pietro kai on mies paikallaan?»

Mr. Lacey hymyili. Hän otti pöydältä yhden levyn ja tarkasteli sitä molemmilta puolilta.

»Nämä minä turmelin tänä aamuna», sanoi hän. »Ruiskutin niihin vähän happoa. Katsokaahan!»

Hän meni aukon luo, pisti kätensä sinne ja painoi nähtävästi soittokelloa, sillä heikko kilinä kuului aukosta. Kun hän veti kätensä takaisin, oli siinä ollut levy kadonnut. Pöydän alta kuului merkkisoitto.

»Levy sulaa nyt kuin vesi», sanoi Lacey. »Kiinnijoutuminen on mahdottomuus, jos Pietro tekee tehtävänsä. Suurenmoista! Se on Jeffrey! Voisitteko uskoa sitä, Mr. Legge, että minä vielä tähän päivään mennessä en tiedä, missä tavara painatetaan? Ja lyönpä vetoa, että painajalla taas ei ole hämärintä aavistusta siitä, missä laatat valmistetaan. Tässä talossa ei ole ainoatakaan ihmistä, jolla olisi hajuakaan siitä.»

Emanuel palasi onnellisen isän tuntein takaisin konttoriinsa, lukitsi salaoven huolellisesti ja poistui klubihuoneistoon tarkastaakseen huonetta 13. Pöytä oli jo katettu; keskellä oli iso kukkamaljakko, täynnä mitä ihanimpia ruusuja. Jokaisen lautasen kohdalla oli rivi harvinaisen kauniita laseja, jollaisia tavalliset klubissakävijät eivät olleet koskaan nähneet pöydillään.

Hän piti huoneessa lyhyen katselmuksen ja lähti tyytyväisenä takaisin, ei konttoriinsa, vaan Stevensin, ovenvartijan, luo.

»Miksi pitää sanoa jäsenille, että kaikki huoneet ovat varatut tänä iltana?» kysyi Stevens. »Minun täytyi lähettää pois Lew Brady, ja hän maksaa hyvin».

»Meitä on seurue, Stevens», sanoi Emanuel, »emmekä tahdo tulla häirityiksi. Jonny Gray tulee. Sinun ei tarvitse ottaa tuollaista ilmettä. Jos minä uskoisin, että sinä pitäisit hänen puoliaan, niin sinä et jäisi enää minuutiksikaan tähän klubiin. Peter Kane tulee myös.»

»Näyttää minusta kuin kimppuunkäymiseltä», sanoi Stevens, »Mitä minun on tehtävä?» kysyi hän ivallisella äänellä. »Haettavako ensimmäisen huudon kuuluessa poliisi paikalle?»

»Hae torontolainen ystäväsi paikalle», huomautti Emanuel terävästi ja lähti kotiin pukeutumaan.

26.

Jonny tuli ensimmäisenä vieraana klubiin, ja Stevens auttoi sadetakin hänen yltään. Samalla hän kysyi hiljaisella äänellä:

»Onko revolveri mukana, kapteeni?»

»En pidä koskaan mukana, Stevens. Ei ole hyvä totuttautua siihen.»

»Minä en ole koskaan otaksunut, että olisitte tyhmyri», sanoi Stevens yhtä hiljaa kuin äskenkin.

»Jokainen, joka on istunut vankilassa, kuuluu ex officio vanhaan Pässinpäiden Ritarikuntaan», sanoi Jonny laittaessaan ovenvartijan pulpetin luona olevan kuvastimen edessä kaulanauhaansa kuntoon. »Mitä on tekeillä?»

»Minä en tiedä», sanoi toinen ja kumartui puhdistamaan Jonnyn kenkiä. »Mutta numerossa 13 on tapahtunut kummallisia asioita. Älkää istuutuko selin tarjoilukaappiin. Ymmärrättekö?»

Jonny nyökkäsi.

Hän oli ehtinyt käytävän päähän, kun kuuli hissin tulevan ylös ja pysähtyi. Se oli Peter Kane, jolle hän hiljaisella äänellä heti ilmoitti ovenvartijan neuvon.

»Minä en usko heillä olevan mitään aikeita», sano Peter hiljaa. »Mutta jos he johonkin ryhtyvät, niin silloin on pian eräs Charing Cross sairaalan hoitajatar sanova: 'Mitä, oletteko jo taas täällä!'»

Kuten Jonny oli arvellutkin, odottivat molemmat isännät huoneessa 13 heitä. Heidän saapumistaan seurannut vaitiolo tuntui eräästä seurueen jäsenestä kiusalliselta.

»Ilahduttavaa nähdä sinua, Peter», sanoi vihdoin Emanuel, yrittämättäkään tarjota kättään. »Vanhojen ystävien ei pitäisi päästää suhdettaan kylmenemään. Tässä on poikani Jeffrey. Sinä lienetkin tullut tuntemaan hänet», sanoi hän nauraen.

»Olen tullut tuntemaan hänet», sanoi Peter kivettynein kasvoin.

Jeffrey Legge oli ilmeisesti täysin toipunut ikävästä elämyksestään.

»Ottakaa paikkanne», sanoi Emanuel ja ryhtyi järjestelemään tuoleja. »Sinä istut tässä, Jonny.»

»Minä istun mieluummin vastapäätä kaappia. Minusta on hupaisaa nähdä itseni syövän», sanoi Jonny ja otti, kehoitusta odottamatta, valitsemansa paikan.

Peter istuutui heti Jonnyn vasemmalle puolelle, ja Emanuelin, jonka tämä hänen suunnitelmiensa väliaikainen mullistus saattoi vähän hämilleen, täytyi itse istuutua selin kaappiin. Jonny huomasi, miten isä ja poika vaihtoivat nopean silmäyksen; hän huomasi samoin, ettei tarjoilukaapin päällä ollut väliruokalajeja, mitä tarkoitusta varten se oli olemassa, ja hän ihmetteli, mikä erikoinen vaara mahtoi olla uhkaamassa huoneen siitä nurkasta.

Kaapin vieressä toisessa nurkassa riippui pitkä, sininen esirippu, joka hänen arvelunsa mukaan kätki jonkin huoneeseen 12 vievän oven. Peter, joka tunsi paremmin klubin, tiesi, että n:o 12 oli salonki ja että nämä kaksi huonetta yhdessä muodostivat erään niistä huoneistoista, jotka olivat hyvin haluttuja silloin, kun oli kysymyksessä uhrilampaan teurastus.

»Nyt, pojat», sanoi Emanuel teeskennellyn iloisesti, »täällä ei saa olla toraa eikä riitaa. Istumme yhdessä iloisen pöydän ääressä, eikä meillä ole muuta tekemistä kuin sellaisen keinon keksiminen, joka jättää poikani hyvän nimen tahrattomaksi, jos saan käyttää sitä sanontatapaa.»

»Sinä voit käyttää mitä sanontatapaa haluat», sanoi Peter. »Hänen ikävään valoon joutuneen maineensa parantaminen tulee maksamaan enemmän kuin yhden päivällisen.»

»Kuinka pitkiä sanoja sinä käytät, Peter!» sanoi Emanuel ihailevasti. »On oma vikani, jos en niitä tajua; sillä minulla on ollut kyllin aikaa opiskellakseni silloin, kun olin tuolla 'Alppien takana'. Sinä et ole ollut koskaan 'Alppien tuolla puolen', ethän, Peter? Well, ainoa, mitä ihmisellä siellä on, on aika!»

Peter ei vastannut mitään, ja tällä kertaa puuttui Jeffrey puheeseen.

»Katsohan, Peter», sanoi hän, »minä en tahdo tästä asiasta tuhlata paljon sanoja. Minä panen korttini avoimina pöydälle. Minä haluan saada vaimoni.»

»Sinä tiedät paremmin kuin minä missä Lila on», sanoi Peter. »Hän ei ole enää minun palveluksessani.»

»Minä en puhu Lilasta!» vastasi Jeffrey kiivaasti.

»Jos sinä joudut puhumaan tuosta aiheesta, niin tulet aina heikkomieliseksi. Minä olen tosin nainut Lilan, mutta hän oli jo sitä ennen naimisissa, sen voin todistaa.»

Tässä pysähtyi keskustelu, sillä tarjoilija toi sisään liemen.

»Mitä viiniä suvaitsette, sir?»

»Samaa kuin Emanuel», sanoi Peter.

Emanuel nauraa hihitti hiljakseen.

»Sinä taidat luulla, että minä aion panna jotakin sinun lasiisi, mitä, Peter? Mikä vanha, epäluuloinen veijari sinä oletkaan!»

»Vettä», sanoi Jonny hiljaa, kun tarjoilija tuli hänen luokseen.

»Vesipoika, niinkö, Jonny? Se on oikein. Nuoren miehen sinun toimialallasi on pidettävä viisi aistiaan koossa. Minä haluan samppanjaa, Fernando, ja samoin majuri Floyd. Mikään ei vahvista ihmisen luontoa niinkuin samppanja», sanoi Emanuel.

Peter katsoi tarkasti, kun viini kuohuen ja sihisten valui korkeihin laseihin.

»Riittää, Fernando», sanoi Emanuel, joka tarkasti seurasi kaikkea mitä tapahtui.

Kun ovi sulkeutui, kuuli Jonny aivan selvästi, miten toinenkin lukko meni kiinni.

»Suljetko meidät tänne?» kysyi hän iloisesti. Emanuel kohotti kulmakarvojaan.

»Suljen teidät tänne, niinkö, Jonny? No, luuletko sinä ehkä, että pelkään kadottavani teidät? Miten huolissasi oletkaan, että Marney karkaa sinulta!»

Jonny joi kulauksen vettä lasistaan ja katsoi samalla tarkasti vanhusta kasvoihin. Mitä oli tarjoilukaapin takana? Tämä ajatus tuotti hänelle päänvaivaa. Se oli mitä tavallisin huonekalu, raskaasta mahongista tehty ja vähän kapeahko, mutta helposti selitettävissä, koska huonekaan ei ollut iso ja klubln ostajien oli siitä syystä ollut säästää tilaa sisustuksessa.

Sen pöytälevyn alapuolella, jolla väliruokien olisi pitänyt olla näkyi kaksoisovi. Oliko se kuvittelua? Hän luuli näkevänsä, että toinen ovenpuolisko liikkui aivan hiljaa.

»Oletko sinä joskus aikaisemmin istunut linnassa Jonny?» Emanuel, joka puhui eniten, teki tämän kysymyksen. »Tiedät, että sait kolme vuotta, mutta oliko se sinun ensimmäinen tuomiosi?»

»Se oli ensimmäinen tuomioni», sanoi Jonny.

Vanhus nyki leukaansa ja katsoi ylös kattoa kohti.

»Oletko ollut koskaan Keytownissa?» kysyi hän. »Sinulta minun ei tarvitse edes kysyäkään, Peter. Tiedän, että et ole koskaan ollut Keytownissa, niinhän, vanha, viisas Peter?»

»Puhukaamme jostakin muusta», sanoi Peter. »Minä en usko sanaakaan koko äskeisestä jutusta, että Lila oli ennestään naimisissa, kuten sanoitte. Joka kerta, kun puhumme tästä asiasta, olette valehdelleet minulle. Minä annan sinulle erään vihjauksen, Emanuel, vanhan tuttavuutemme takia. Sinä menettelit sikamaisesti ja olit lähempänä kuolemaa kuin aavistitkaan. Sillä jos teidän aikeenne olisi onnistunut, niinkuin sinä odotit, niin minä olisin ottanut sinut hengiltä.»

Emanuel nauroi pilkallisesti.

»Peter aikoo vanhoilla päivillään tulla revolverisankariksi», sanoi hän. »Kaikkien niiden opetusten jälkeen joita olet antanut minulle! Sinä hämmästytät minua Peter. Nyt minä tahdon sanoa sinulle, mitä aion tehdä.» Hän nojasi kyynärpäänsä pöytään ja tuki leukaansa molemmin käsin, samalla kuin hänen terävät silmänsä, joiden terävyyttä silmälasit vielä tehostivat, olivat kohdistuneet kovina ja liikkumattomina entiseen ystävään. »Minun laskuni mukaan sinä olet minulle velkaa neljäkymmentätuhatta puntaa, ja minä tiedän, että en saa hankituksi niitä ilman taistelua. Laske rahat tänne, niin minä en tee mitään vaikeuksia poikani vaimolle.» Hän painosti viimeisiä sanoja.

»Jätä se pelistä pois!» keskeytti Jeffrey kiivaasti isänsä puheen. »Minä en anna viedä Marneyta mistään rahasta. Sen saatte pitää selvänä.» Hänen nyrkkinsä jysähti pöytään. »Hän kuuluu minulle, Peter, ja minä tahdon hänet. Ymmärrätkö? Niin, vieläpä minä aion noutaakin hänet.»

Jonny vetäytyi hieman irti pöydästä ja pani käsivartensa ristiin rinnalle, samalla kuin hänen huulensa värähtivät hymyyn. Hänen oikea kätensä tarttui revolveriin, jota hän piti kainalokuopassa. Se oli pieni browninki mutta Jonnyn lempiase tämänlaatuisina kriitillisinä hetkinä. Kaapin ovi oli nimittäin jälleen liikahtanut, ja hän tiesi varmasti, että huoneen ovi oli lukittu. Koko puhe Marneysta oli tekosyy, jonka tuli johtaa toisaanne heidän tarkkaavaisuutensa.

Lautaset oli jo aikoja sitten korjattu, ja seuraavan ruokalajin olisi pitänyt ilmestyä. Mutta näillä päivällisillä ei tarjottu toista ruokalajia. Emanuel alkoi nuhtelevassa äänilajissa ojentaa poikaansa.

»Jeffrey, poikani, sinä et saa turmella asiaa», sanoi hän. »Se on todellakin...»

Siinä silmänräpäyksessä sammuivat kaikki lamput huoneessa. Samassa Jonny oli jaloillaan, nojasi selkänsä seinää vastaan ja tunnusteli pimeässä revolverillaan ympärilleen.

»Mitä on tekeillä?» kysyi Peter terävällä äänellä. »Jos te aloitatte leikin, niin tulee todella heti yksi kuollut.»

»En minä tiedä», sanoi Emanuel paikaltaan. »Jeff, soita. Minä luulen, että katkaisija on kiertynyt itsestään.»

Joku oli huoneessa. Vaistomaisesti Jonny tunsi sen läsnäolon — joku tuli hiipien häntä kohti. Hän piti kätensä ojennettuna, valmiina painamaan liipaisinta samana hetkenä, jona siihen kosketettaisiin — ja hän odotti. Kului sekunti — viisi sekuntia — kymmenen sekuntia — ja sitten syttyivät kaikki lamput jälleen.

Peter seisoi myös selkä seinää vastaan nojautuneena, revolveri kädessään. Jeffrey ja hänen isänsä istuivat vierekkäin samassa paikassa kuin olivat olleet valojen sammuessa. Ketään viidettä henkilöä ei huoneessa näkynyt.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi Peter epäluuloisesti.

»Kummallinen kysymys, rakas Peter! Ethän toki tahtone asettaa minua vastuunalaiseksi virran katkeamisesta, vai mitä? En ole sähkömies. Minä olen vain miesparka, joka olen istunut kuritushuoneessa ajan, mikä toisten olisi pitänyt siellä istua en muuta», sanoi Emanuel leikillisesti. »Ja katsokaapa metallitavaroita! Ei ole hyvä pitää revolveria mukanaan. Salli vanhan veijarin antaa sinulle tämä neuvo, Peter», pilkkasi hän. »Jonnya minä en ihmettele, hänellä saattavat olla omat syynsä. Istukaa, mielettömät miehet», sanoi hän leikillisesti. »Jatkakaamme keskustelua.»

»Minä jatkan keskustelua vasta kun ovi on auki», sanoi Jonny levollisesti. »Ja vain samalla ehdolla panen pois revolverini.»

Kolmella askelella Emanuel oli ovella. Yhdellä käden kääntämällä se lensi auki.

»Ovi olkoon auki, jos sinua peloittaa», sanoi hän halveksivasti. »Linnassaolo on tehnyt sinut noin araksi. Niin minunkin kävi.»

Kun hän väänsi kädensijaa, kuuli Jonny toisen lukon napsahtavan. Hän oli varma siitä, että joku seisoi ulkopuolella oven takana ja että Leggen sanat olivat tarkoitetut tuolle tuntemattomalle vartiomiehelle. Mitä tuo kaikki merkitsi?

Peter Kane maisteli samppanjaansa, katse kohdistettuna illan isäntään. Olikohan hänkin kuullut saman napsahduksen? Jonny oletti niin. Lamppujen sammuminen ei ollut mikään sattuma. Salaisen merkin tapahduttua oli ne sammutettu pääkatkaisijasta. Tarjoilukaapin ovenpuoliskot eivät enää liikkuneet. Kun Jonny käänsi päänsä, näki hän, että Jeffreyn silmät olivat erikoisen tarkkaavat, mikä merkitsi jotakin. Mitä hän odotti?

Ratkaisu, millainen se sitten olikin, oli lähellä.

»Minua ihmetyttää, Gray, että te ette ole koskaan yrittänyt 'kukilla'.» Jeffrey puhui hitaasti ja harkiten »Se on hyvä ammatti, ja te voitte ansaita sillä paremmin rahaa kuin kilpa-ajohevosten 'valmistamisella' voisitte uneksiakaan.»

»Ehkä voisitte sanoa minulle, miten tuohon mielenkiintoiseen puuhaan voi päästä käsiksi», sanoi Jonny viileästi.

»Minä voin antaa sen tiedon teille vaikka kirjallisesti, jos tahdotte. Silloinhan 'viheltäminenkin' käy helpommin. Tahi, vielä paremmin, minä voin näyttää teille, miten sitä tehdään. Haluatteko?»

»En voi sanoa, että minulla olisi erikoista mielenkiintoa siihen, mutta olen varma, että ystäväni, Mr Reeder...»

»Teidän ystävänne, Mr. Reeder!» toisti toinen ivallisesti. »Hän on kai teidän henkiystävänne, mitä?»

»Kaikki lainkuuliaiset kansalaiset ovat henkiystäviäni», sanoi Jonny totisena.

Hän oli pistänyt aseensa takaisin takintaskuun ja piti kättään siinä kiinni.

»Well, miten olisi tällaisen asiaan johdatuksen laita?»

Jeffrey nousi pöydästä ja meni tarjoilukaapin luo. Hän kumartui ja lienee koskettanut jotakin mekanismilaitetta; sillä kaapin pöytälevy kääntyi automaattisesti taaksepäin näkymättömän akselin varassa ja toi näkyviin pienen, mutta mitä täydellisimmän koneen, jonka Jonny tunsi heti sellaiseksi painokoneeksi, jollaisia setelin väärentäjät käyttävät silloin, kun on valmistettava rajoitettu määrä suuria seteleitä.

Tuo vertaa vailla oleva häikäilemättömyys, jolla Jeff paljasti salaisuutensa, salpasi hetkeksi Jonnyn hengityksen.

»Kaapin saisi vaikka hakata kappaleiksi», jatkoi Jeffrey, »eikä sittenkään löytyisi mitään.»

Hän painoi erästä nappia, ja heti alkoi koneen isoin pyörä pyöriä ja sen mukana tusina pieniä laattoja ja lieriöitä. Se kesti vain muutaman minuutin, sitten hän sulki virran, kosketti jälleen kätkettyä mekanismia, ja kone katosi molempien miesten näkyvistä, jotka täynnä hämmästystä tuijottivat aivan tavallista tarjoilukaappia.

»Helposti ansaittua rahaa, vai mitä, Gray?» sanoi Emanuel luoden hymyilevän, ihailevan silmäyksen poikaansa. »Kuulkaa nyt, pojat.» Hän palasi tuolilleen, jolta oli noussut, ja puhui asiallisesti edelleen. »Minä tahtoisin myös sanoa jotakin, mistä teille molemmille voi olla suurta hyötyä, ja laskekaamme kaikkein ensiksi Marney pois pelistä.»

Jonny otti vesilasinsa, ollen yhä yhtä valppaana ja epäluuloisena kuin ennenkin.

»Asia on siten...», sanoi Emanuel, ja samalla hetkellä Jonny otti ison siemauksen lasistaan.

Tuskin oli neste ehtinyt hänen kurkkuunsa, kun hän yritti turhaan sylkeä sitä pois. Hän tunsi sen pistävän, karvaan maun, heitti lasin maahan ja tempasi revolverinsa.

Mutta vastustamaton voima hänen sisällään valtasi hänen aistinsa, ja ase vaipui hänen herpaantuneesta kädestään.

Peter oli hypähtänyt pystyyn ja tuijotti vuoroin toiseen, vuoroin toiseen.

»Mitä te olette tehneet?»

Hän aikoi käydä heihin käsiksi, mutta ennenkuin hän ehti tehdä liikettäkään, hyökkäsi Emanuel kuin kissa hänen kimppuunsa. Hän yritti ponnistaa voimiaan, mutta tunsi itsensä merkillisen heikoksi, kuin halvatuksi. Hirvittävä nyrkinisku osui täydellä painolla vasten hänen kasvojaan, ja hän kaatui maahan kuin pölkky.

»Nyt sinä olet kynsissäni!» sähisi Emanuel ja katsoi alas viholliseensa. »Nyt olet kynsissäni Peter poikaseni! Sinäkö et ole ennen ollut linnassa, mitä? Nyt sinun pitää saaman maistaa siitä jotakin!»

Jeffrey Legge kumartui, tempasi kaapin oven auki, ja kumara-asentoinen mies tuli esiin. Se oli Pietro, joka, kissamaisesti kokoonkyyristyneenä, irvisteli koko naamallaan tyytyväisenä hänelle tulleesta osasta. Emanuel taputti häntä olkapäälle.

»Oivallinen poika», sanoi hän. »Oikeata ainetta oikealle miehelle. Kullakin on oma erikoinen unijuomansa, Jeff. Minä tiesin, että tämä Jonny Gray tulisi tekemään lujempaa vastarintaa, ja jos olisin seurannut sinun neuvoasi ja sekoittanut 'Knock outin' kummallekin, niin olisi vain toinen kaatunut maahan. Nyt te tiedätte, miksi valo sammui. Nostakaa ne ylös.»

Pienen sekasikiön täytyi olla suunnattoman vahva, sillä hän nosti vaivattomasti Peterin ja kantoi hänet lepotuoliin. Sitten hän otti nuoremman miehen ja laski hänet sohvalle, veti taskustaan pienen rasian ja täytti ihonalaisruiskun eräästä pikku pullosta. Sitten hän katsoi ympärilleen, odottaen ohjetta.

Jeffrey nyökkäsi, ja neula tunkeutui tunnottomaan ihoon. Sitten hän kohotti huumatun miehen silmäluonta ja nauroi uudelleen.

»Puolen tunnin perästä hän pystyy taas liikkumaan», sanoi hän. »Minun antamani 'Knock out' ei kestä kauempaa.»

»Voitko kuljettaa hänet paloportaita myöten alas pihamaalle?» kysyi Emanuel huolissaan. »Hän on varsin painava poika, tuo Peter. Jeff, poikani, sinun täytynee auttaa häntä. Vaunu on pihalla. Äläkä unohda, Jeff, että sinun on kello kahden aikaan suoritettava jotakin.»

Jeff nyökkäsi.

Jälleen sekarotuinen nosti Peter Kanen ylös, ja Jeffrey, joka piteli ovea auki, auttoi häntä kantamaan tajutonta miestä avoimen ikkunan läpi ja sitten alas rautaportaita, vaikka tuo jättiläisvoimainen mies tuskin tarvitsi hänen apuaan.

Hän tuli takaisin, osoittamatta jälkeäkään väsymyksestä, ja nosti Jonnyn selkäänsä. Sitten hän kantoi nuoren miehen, taas ilman apua, alhaalla odottavan vaunun luo heittäen hänet siihen.

Tällä kertaa seurasi häntä Jeffrey, joka oli päästä jalkoihin asti kääriytynyt pitkään kumivaippaan sekä vetänyt autolakin aina silmilleen saakka. He sulkivat molemmat vaununovet, ja Pietro, joka oli avannut portin, loi silmäyksen kaikkiin suuntiin. Oli vähän ihmisiä näkyvissä, vaunu lähti nopeasti liikkeelle ja sitten kiitämään täyttä vauhtia Oxfordin tielle.

Sekarotuinen pani portin kiinni, kiipesi ylös paloportaita kaksi askelmaa kerrallaan ja antoi tyytyväiselle herralleen ilmoituksensa.

Emanuel otti molempien vieraittensa päällystakit ja hatut, avasi muutaman seinäkaapin, heitti ne sinne, ja hetkessä ne olivat kadonneet.

»Mene alas ja polta ne», sanoi hän lyhyesti. »Sinä olet tehnyt työsi hyvin, Pietro. Kas tässä viisikymmentä tästä illasta.»

»Oikeatako?» kysyi toinen lakonisesti.

Emanuel soi hänelle hyväntahtoisen hymyilyn. Hän nosti maasta Jonnyn lasin, joka ei ollut särkynyt otti Peterin lasin pöydältä ja heitti ne vaatekappaleiden perään. Huolellinen silmäys ympäri huonetta vakuutti hänelle, ettei ollut jäänyt jäljelle minkäänlaista merkkiä heidän saapuvilla-olostaan. Tyytyväisenä Emanuel istuutui ja sytytti pitkän, ohuen sikarin. Tämän yön työ ei ollut vielä lopussa. Jeff oli jättänyt hänelle kenties vaikeimmin suoritettavan tehtävän.

Pienestä seinäkaapista hän otti esiin puhelimen kuulotorven. Hänen piti vähän aikaa odottaa numeroa, sitten hän kuuli äkkiä äänen, josta tunsi Marneyn.

»Oletko se sinä, Marney?» kysyi hän hiljaisella, niin hyvin jäljitellyllä äänellä, että neitonen erehtyi.

»Kyllä, isä, onko kaikki hyvin? Olen niin levoton.»

»Kaikki kunnossa, rakkaani. Jonny ja minä olemme tehneet hyvin mielenkiintoisen löydön. Tahdotko sanoa Barneylle, että hän menköön levolle, ja odottaa itse minua — avata itse minulle oven?»

»Tuleeko Jonny sinun kanssasi takaisin?»

»Ei, ei, rakkaani; tulen yksin.»

»Oletko varma, että kaikki asiat ovat oikein.» kysyi Marney huolestuneella äänellä.

»Ole aivan levollinen, kultaseni. Kello kaksi olen luonasi. Kun kuulet auton pysähtyvän portin eteen, niin tule ulos. Minä en tahtoisi tulla taloon sisälle. Selitän sinulle kaiken...»

»Mutta...»

»Tee siten kuin pyysin, rakkaani», kuiskasi Emanuel ja sulki puhelimen, ennenkuin Marney ehti vastata mitään.

Mutta voisiko Jeff sen suorittaa? Hän olisi kernaasti ajanut sinne itse, mutta silloin olisi autonkuljettaja ollut välttämätön, eikä hän tuntenut ketään, johon olisi voinut luottaa. Hän itse ei ollut kylliksi vahva ryöstämään tyttöä väkivalloin, ja lisäksi tuli vielä, että hän ei osannut ajaa autoa — taito, jonka oppiminen häneltä oli jäänyt monivuotisen Dartmoorissa-olon vuoksi.

Mutta saattoiko Jeff sen tehdä? Hän otti lyijykynän ja suoritti aikalaskelmia valkoiselle pöytäliinalle. Tyytyväisenä hän pisti kynän taskuunsa ja kaatoi itselleen lasin samppanjaa, kun ovelta kuului hiljainen koputus. Hämmästyneenä hän katsahti ylös. Hän oli kieltänyt ovenvartijaa missään tapauksessa lähestymästä huonetta 13 ja laskemasta ketään käytävään, ennenkuin saisi vastakäskyn.

Koputus uudistui.

»Sisään», huusi hän.

Ovi aukeni. Eräs mies pysähtyi oviaukkoon. Hänellä oli yllään kulunut frakki, hänen, kaulanauhansa oli taitamattomasti solmittu, ja hänen valkeasta paidanrinnastaan puuttui nappi.

»Häiritsenkö teidän pientä seuruettanne?» kysyi hän arasti.

Emanuel ei sanonut mitään. Kauan aikaa hän istui tuijottaen omituiseen ilmestykseen. Ikäänkuin ei olisi aavistanut mitään aiheuttamastaan hämmästyksestä ja pelosta koetti kutsumaton vieras työnnellä kohdalleen tuhraantuneita kalvosimiaan, jotka ulottuivat miltei sormien rystysiin asti.

»Tulkaa sisään, Mr. Reeder», sanoi Emanuel Legge vihdoin hengityksen tahtoessa salpautua.

27.

Mr Reeder sulki oven ja tuli epämääräisin askelin sisään, kovasti anteeksipyydellen.

»Aivan yksinkö, Mr. Legge?» kysyi hän. »Minä luulin teillä olevan seuraa?»

»Täällä oli muutamia ystäviä, mutta he ovat menneet.»

»Onko teidän poikannekin mennyt?» Reeder katsahti avuttomin silmäyksin huoneen yhdestä nurkasta toiseen. »Luojani, mikä pettymys! Mikä suuri pettymys!»

Emanuelin ajatukset risteilivät salaman nopeudella. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli tuo rääsyinen sala-agentti pitänyt silmällä talon julkisivua, ja hänen täytyi tietää, että he eivät olleet sen kautta menneet ulos. Hän uskalsi rohkean askelen.

»He lähtivät pois neljännestunti sitten. Peter ja Jonny kiipesivät alas paloportaita — pihalla oli poikani auto. Meistä ei ole koskaan mieluista, että auto seisoo klubin edessä; ihmiset puhuvat niin paljon. Ja viimeisten tapahtumien jälkeen, jotka pääsivät julkisuuteen...»

Mr. Reeder keskeytti hänet lempeän hyväksymisen muminalla.

»Se autoko se olikin? Minä näin sen lähtevän ja ihmettelin, mitä sillä oli tekeillä — Numero XC. 9712, sininen Daimler-umpivaunu — minä saatan erehtyä, mutta minusta se näytti olevan Daimler. Minä tiedän niin vähän autoista, että voin hyvin helposti erehtyä, eivätkä silmänikään ole enää yhtä tarkat kuin ennen.»

Emanuel kirosi häntä hiljaisuudessa.

»Niin, se oli Daimler», sanoi hän, »me ostimme sen halvalla eräästä huutokaupasta.»

Hajamielisen vieraan silmät olivat kiintyneet pöytään.

»Ottivatko he viinilasinsa mukaan?» kysyi hän lempeällä äänellä. »On todella kaunis tapa ottaa mukaansa muistoesine suuresta tapahtumasta. He kai tunsivat itsensä oikein hyvinvointisiksi?»

Kuinka hän oli tullut sisään? ihmetteli Emanuel itsekseen. Stevens oli saanut nimenomaisen käskyn pidättää hänet, ja Fernando oli L-kirjaimen muotoisen käytävän toisessa päässä.

Ikäänkuin arvaten Leggen päässä liikkuvan ajatuksen sanoi Mr. Reeder:

»Minä otin vapauden tulla tänne ylös samoin paloportaiden kautta. Se oli mielenkiintoinen koe. Olen vähän vanha aloittelemaan kokeiluja enkä pidä erikoisemmin kiipeilemisestä, en varsinkaan öisin.»

Emanuel seurasi hänen katseensa suuntaa ja huomasi, että kuluneisiin housuihin oli repeytynyt pieni nelikulmainen reikä, josta pilkisti näkyviin luiseva, valkea polvi.

»Niin, tulin ylös paloportaita ja löysin onneksi avonaisen ikkunan. Luulin aiheuttavani teille mieluisan yllätyksen. Muuten, eivätkö paloportaat viekään ylemmäksi kuin tähän kerrokseen saakka? Se on merkillistä, sillä nähkääs, paras Mr. Legge voisihan aivan hyvin sattua, että ihmisiä tulenvaaran aikana joutuisi katolle. Jos muistan oikein, on katolla vain yksi päällysrakennus — jokin varastosuoja, eikö niin? Antakaapa kun ajattelen silmänräpäyksen! Niin, olen vakuutettu, että se on varastosuoja.»

»Minulla oli näet pari vanhaa tuttavaa täällä», keskeytti Emanuel, »Jonny Gray ja Peter Kane. Luulen teidän tuntevan Peter Kanen?»

Mr. Reeder nyökäytti vienosti.

»Ja he olivat vähän iloisella tuulella. Jonny Gray ei kai ole tottunut juomaan viiniä, ja Peter on ollut vuosikausia pidättyväinen.» Emanuel oli vähän aikaa vaiti. »He olivat tosiaan aika tavalla juovuksissa.»

»Se on kovin valitettavaa.» Mr. Reeder pudisti päätään. »Minä henkilökohtaisesti olen suuri alkoholikiellon kannattaja. Minä kieltäisin viinit ja oluet, sekä veijarit ja väärentäjät, valehtelijat, myrkynsekoittajat» — hän pysähtyi tämän sanan jälkeen — »tai millä nimellä on sanottava ihmisiä, jotka unijuomalla huumaavat toisia?» jatkoi hän. »Vai ottivat he lasinsa mukaan, niinkö? Minä toivon, että he tuovat ne takaisin. Tuo ajatus olisi minusta kiusallinen, että ihmiset, joista minä — pidän, tekisivät syykseen jotakin niin halveksittavaa kuin on — hm — viinilasien — hm — varasteleminen.»

Uudestaan osui hänen surumielinen, katseensa pöytään.

»Ja oli tarjottu vasta liemiruokaa! On vähän tavatonta ryypätä itsensä päihdyksiin, ennenkuin on syöty edes liemiruokakaan, vai mitä? Tarkoitan, näet, kunnianarvoisissa piireissä», lisäsi hän anteeksipyynnöksi.

Hän vilkaisi silmälasiensa ylitse avointa ovea kohti.

»Ihmettelenpä», sanoi hän painokkaasti, »kuinka he sellaisessa tilassa ovat pimeässä päässeet alas paloportaita?»

Jälleen kääntyivät hänen ilmeettömät silmänsä Emanueliin.

»Kun tapaatte heidät uudelleen, niin tahdotteko sanoa heille, että minä odotan heitä molempia, Mr. Kanea ja Mr. Jonnya — mikä hänen nimensä olikaan? — Gray, oikein! — meillä on eräs kohtaamissopimus varhain aamulla. Sekä että, jos he eivät ole kello kymmenen aikaan minun asunnossani...»

Hän pysähtyi ja asetti huulensa kuin viheltääkseen. Emanuel oli ihmeissään, mitä sitten seuraisi, eikä hänen tarvinnut olla kauan epätietoisena.

»Kärsittekö te Dartmoorissa kovasti kylmyydestä? Minulle on kerrottu, että talvea on siellä vaikea kestää — varsinkin vanhemmalla puolella ikää olevien ihmisten. Luonnollisesti», jatkoi Mr. Reeder, »voi sielläkin olla ystäviä, jopa sukulaisiakin. On varmastikin suuri lohdutus, jos tietää, että oma poika tai joku muu läheinen omainen elää samassa paikassa, eikö totta? Mutta paljon hauskempaa on asua kaikessa mukavuudessa Lontoossa, Mr. Legge — tai omistaa, kuten te, viehättävä pieni huoneisto Bloomsburyssa; voitte mennä minne haluatte, ilman että 'nylkyri' on perässänne — 'nylkyri' kai on hyvin halpamainen nimitys, mutta se kai tarkoittaa 'vartijaa'; eikö totta, Mr. Legge?»

Hän meni ovelle, mutta kääntyi hitaasti ympäri.

»Ettehän unohda, että minä toivon näkeväni Mr. Peter Kanen ja Mr. John Grayn huomenaamulla kello puoli yksitoista, asunnossani — eikö niin, ettehän unohda sitä?»

Hän sulki oven huolellisesti perässään, otti ison sateenvarjonsa kainaloonsa ja asteli pitkin käytävää, jossa Fernando oli vartiossa.

»Hyvää iltaa», sanoi Mr. Reeder ohikulkiessaan.

Fernando oli hänen näkemisestään niin ällistynyt, ettei löytänyt ainoatakaan kohteliasta sanaa vastaukseksi tervehdykseen.

Stevens näki hänet, kun hän kääntyi pääkäytävään, ja jäi suu auki seisomaan.

»Milloin te olette tullut sisään, Mr. Reeder?»

»Kukaan ei ole nähnyt minun tulevan, mutta monet näkevät minun menevän», sanoi Mr. Reeder hyväntuulisesti. »Toiselta puolen on ihmisiä, joiden on nähty tulevan tähän klubiin, mutta joiden ei nähdä taas menevän pois. Mr. Gray ei ole mennyt tästä ohi, eikä Mr. Kane?»

»Ei, sir», sanoi Stevens kovin hämmästyneenä. »Ovatko he poissa?»

Reeder huoahti syvään.

»Kyllä, he ovat poissa», sanoi hän. »Toivoakseni eivät kauan, mutta poissa he epäilemättä ovat. Hyvää yötä, Stevens. Muuten, teidän nimennehän ei olekaan Stevens. Luulen muistavani teidät» — hän pyöritteli silmiään, ikäänkuin tuo muistaminen tuottaisi hänelle vaikeutta — »luulen muistavani, että teidän nimenne, sanokaamme kahdeksan vuotta sitten, ei ollut Stevens.»

Stevens punastui.

»Minut tunnetaan nyt tällä nimellä, sir.»

»Oikein hyvä nimi, varmastikin, oivallinen nimi», mumisi Mr. Reeder hissiin astuessaan. »Ja lopuksi, täytyyhän meidän yrittää tehdä menneisyyttä hyväksi. Ja minä olen viimeinen, joka tahtoisin muistuttaa teitä — hm — huonosta onnestanne.»

Kun hän astui ulos kadulle, tuli hänen luokseen kaksi miestä, jotka olivat odottaneet vastapuolisella katukäytävällä.

»He ovat poissa», sanoi Mr. Reeder. »He olivat autossa, niinkuin pelkäsinkin. On tiedoitettava kaikille asemille, etenkin Lontoon välittömässä ympäristössä oleville kaupunkiasemille, jotta auto saadaan pidätetyksi. Numero on tiedossanne. Teidän on vartioitava tätä taloa huomiseen saakka», kääntyi hän toisen puoleen.

»Aivan niin, sir.»

»Ennen kaikkea ette saa laskea Emanuelia näkyvistänne. Huomisaamuun saakka seuraatte häntä kaikkialle, minne hän menee.»

Salapoliisi, jonka tehtäväksi jäi vartioiminen, odotti filosofisella kärsivällisyydellä, mikä on keskinkertaisen salapoliisin tärkein varustus, kello kolmeen asti aamulla. Taivaalla näkyi lähenevän päivän ensimmäinen kajastus, mutta Emanuel ei ollut vielä ilmestynyt näkyviin. Stevens oli jättänyt palveluksensa puoli tuntia Mr. Reederin lähdön jälkeen. Kello kahden aikaan lähti hovimestari Fernando pois kolmen muun kanssa ja lukitsi talon oven. Sitten muutamia minuutteja ennen kolmea, ilmestyi Pietron vähäinen olemus. Hän oli kääriytynyt paksuun viittaan, sulki samoin oven perässään ja katosi Shaftesbury Avenuelle päin. Kello puoli neljän aikaan salapoliisi jätti talon vartioimisen poliisin huostaan ja soitti Mr. Reederille, joka oli jäänyt kaupunkiin.

»Mahdotonta!» sanoi Mr. Reeder, joka vähän liian pienessä pyjamassaan näytti vielä omituisemmalta vaikkakaan onneksi kukaan ei ollut näkemässä häntä hänen kiihtyneisyydessään. »Eikö vielä poissa, sanotte? Tulen heti sinne.»

Oli jo valoisa, kun hän saapui? Pihaportti avattiin tiirikalla, ja hän kiipesi — paljon taitavammin kuin hänen lennokkaan kuvauksensa nojalla osasi odottaa — rautaportaita ylös kolmanteen kerrokseen.

Ikkuna, jonka kautta hän edellisenä iltana oli mennyt sisään, oli suljettu, mutta Mr. Reeder painoi ammattimurtovarkaan kätevyydellä lukon auki, avasi ikkunan ja astui sisään.

Oli jo kylliksi valoisa, jotta saattoi osata kulkea. Erehtymättömällä varmuudella hän meni Emanuelin konttoria kohti. Ovi oli murrettu auki, joten hän ei tarvinnut tiirikkaa.

Emanuelia ei näkynyt, ja Reeder tuli takaisin ulos kuulemaan tietoja salapoliisilta, joka oli nopeasti tarkastanut klubihuoneet.

»Kaikki ovet ovat auki, sir, paitsi n:o 13». sanoi tämä. »Se on lukittu sisäpuolelta. Olen avannut lukon.»

»Yrittäkää n:o 12:n kautta», sanoi Reeder. »Siellä on kaksi sisäänkäytävää — oven kautta, jonka löydätte esiripun takaa eräästä huoneen nurkasta, sekä tarjoilukaapin kautta, joka on yhteydessä n:o 13:n kaapin kanssa. Jos suinkin mahdollista, niin älkää rikkoko mitään, sillä en tahtoisi, että minun käyntiäni täällä huomataan.»

Hän seurasi toista huoneeseen 12. Kävi ilmi, ettei heidän tarvinnut käyttää kaapin kautta johtavaa sisäänkäytävää, koska väliovi ei ollut lukossa. Hän astui huoneeseen 13. Se oli täysin pimeä.

»Hm», sanoi Mr. Reeder ja veti ilmaa nenäänsä. »Menkää tätä seinää pitkin katkaisijan luo. Varokaa, ettette astu minkään päälle.»

»Mitä täällä sitten on?»

»Minä luulen, että saatte nähdä... mutta vääntäkäähän valo palamaan.»

Salapoliisi haparoi seinää pitkin eteenpäin. Äkkiä hän kosketti katkaisijaan ja väänsi sitä. Molemmat näkivät, mitä Mr. Reeder oli olettanutkin. Eräs olento makasi liikkumattomana pöydällä. Se oli kamala näky, sillä Emanuel Leggen murhaaja oli käyttänyt uuninkohennusrautaa, joka likaisena ja vääntyneenä oli keskellä kallisarvoisten lasien siruja verentahraamalla pöytäliinalla.

28.

Oli tarpeetonta kutsua lääkäriä poliisin tyydyttämiseksi. Emanuel Legge oli päättänyt rikoksellisen vaelluksensa maan päällä.

»Hänkään ei ole täällä. Minä olen koko yön yrittänyt soittaa Jonny Graylle, mutta hänen palvelijansa sanoo, että hän on poissa.»

»Missä on miss Kane?» kysäisi Reeder nopeasti.

»Minä en tiedä, sir. Joku kävi yöllä noutamassa hänet autolla. Hän meni ulos ja jätti oven auki. Tuuli löi sen kiinni, jolloin minä heräsin.»

Mr. Reeder viivytteli vastaustaan niin kauan, että Barney luuli hänen menneen jo pois.

»Eikö kukaan käynyt tapaamassa häntä illan kuluessa? Tai puhuttiinko hänelle puhelimitse?»

»Kyllä, sir, hänelle soitettiin kello kymmenen tienoilla. Hänen sanojensa mukaan se oli hänen isänsä.»

Jälleen seurasi pitkä vaitiolo, sitten Mr. Reeder sanoi: »Minä tulen pian Horshamiin», ja Barney ammensi uutta rohkeutta hänen iloisesta äänensävystään. Jos Barney olisi paremmin tuntenut Mr. Reederin, niin hänelle olisi tullut mieleen, että Mr. Reeder vaikutti hyvin rauhalliselta silloin, kun oli hyvin kiihoittunut.

Mr. Reeder sysäsi puhelimen syrjään ja nousi.

He olivat siis ryöstäneet Marneyn. Mitään muuta selitystä ei ollut. He olivat järjestäneet päivälliset saadakseen valtoihinsa ne miehet, jotka saattoivat tyttöä suojella. Minne heidät oli viety?

Hän palasi Emanuel Leggen konttoriin, jota eräs poliisiviranomainen oli tutkimassa.

»Minä haluaisin ennen kaikkea löytää jonkinlaisen asiapaperin, joka jollakin tavoin koskee Mr. Peter Kanea», sanoi hän; »ehkä sattuu käsiinne myös jokin tiekartta tahi etenkin Emanuel Leggen pojaltaan, saamia kirjeitä. Tehän tietysti tiedätte, että tähän konttoriin on murtauduttu? Täällä täytyy olla jokin kiinnekohta.»

Virkamies pudisti päätään.

»Minä pelkään, Mr. Reeder, että emme löydä täältä paljon mitään», sanoi hän. »Tähän mennessä olen tavannut vain vanhoja laskuja ja liikekirjeitä jollaisia voi löytää mistä konttorista tahansa.»

Mr. Reeder loi katseen ympäri huonetta.

»Ei mitään kassakaappia?» kysyi hän.

Hänen käytöksessään ei enää ollut jälkeäkään arkuudesta ja pidättyväisyydestä. Hän eli yksinomaan tehtävässään.

»Kyllä, sir, sellainen on tämän laudoituksen takana. Minä avaan sen kyllä vielä nyt aamulla. Mutta minä en osaa uskoa, että Legge olisi voinut jättää mitään raskauttavaa klubihuoneistoon. Sitäpaitsi on hänen poikansa vuosikausia johtanut klubia. Ennen häntä oli liikkeenjohtajana eräs mies, joka nyt istuu vankilassa. Ja tämän edeltäjänä oli, jos muistan oikein, tuo Fenner, joka joutui murtovarkaudesta kuritushuoneeseen.»

»Fenner?» kysyi Mr. Reeder terävästi. »Minä en tietänyt, että hän on joskus toiminut tämän klubin johtajana.»

»On kyllä, mutta joutui riitaan vanhan Leggen kanssa. Luullakseni he olivat yht'aikaa vankilassa.»

Kukaan ei olisi osannut väittää, että Fenner luonteensa puolesta soveltui klubinjohtajaksi, vaikka kysymyksessä olisi ollut tämäntapainenkin klubi. Mutta Highlow-klubissa tuli vähemmän kysymykseen intelligenssi kuin henkinen sukulaisuus määrätynlaisen vierastyypin kanssa.

Reeder auttoi virkamiestä paperien esilleottamisessa lokeroista, kun hänen kätensä osui erääseen käsiripaan.

»Halloo, mikä tämä on?» sanoi hän ja väänsi sen ympäri.

Koko seinäkaappi alkoi hitaasti liikkua, ja kiertoportaiden sisäänkäytävä tuli näkyviin.

»Tämähän on mitä mielenkiintoisinta», sanoi hän ja nousi heti portaiden ylimmälle askelmalle saakka. Siellä oli ilmeisesti ovi, mutta kaikki hänen yrityksensä sen avaamiseksi jäivät tuloksettomiksi. Hän laskeutui taas portaita alaspäin aina kellariholviin saakka, tällä kertaa tutkimusta suorittavan rikosasiaintarkastajan seuraamana.

»Aika kuuma», sanoi Mr. Reeder, kun avasi oven. »Luulisinpa, että täällä palaa tuli.»

Kesti vähän aikaa, ennenkuin hän löysi sähkönappulan. Kun hän sai sytytetyksi valon, vihelsi hän. Punahehkuisen uunin vieressä hän näki kappaleen kiiltävää metallia, jonka hän heti tunsi kaiverruslaataksi, ja silmäys siihen osoitti, että se oli painokunnossa oleva laatta, jolla voitiin valmistaa viiden punnan seteleitä.

Kellarikerros oli tyhjä, ja hetkeksi saattoi kuparilaatan salaisuus hänet hämilleen.

»Me emme voi vielä tuntea Suurta Painajaa, mutta Suuren Kuparipiirtäjän olemme varmastikin saaneet ilmi», sanoi hän. »Tämä laatta on valmistettu jossakin ylhäällä.» Hän osoitti ilmajohtoa. »Mikä tarkoitus tuolla on? Tietysti!» Iloisena hän löi reiteensä. »Minä en olisi osannut uneksiakaan, että hän voisi olla oikeassa — mutta hän on aina oikeassa.»

»Kuka?» kysyi virkamies.

»Muuan vanha ystäväni, joka oli laatinut sen teorian, että laatat, joilla valmistetaan 'kukkia', kaiverretaan lähellä jotakin uunia, jonne ne poliisietsinnän sattuessa voidaan heittää ja siten hävittää. Kaiverrusvälineet ovat tietysti ylhäällä. Mutta miksi he ovat heittäneet alas aivan uuden laatan, ja lisäksi sellaiseen aikaan, jolloin täällä oleva mies oli poissa — sitä minä en ymmärrä. Mikäli siten ei olisi... Noutakaa minulle kirves; tahtoisin nähdä kattohuoneen.»

Ylhäällä oli tila liian ahdas kirveen kunnolliseen käyttöön, ja meni melkein tunti, ennenkuin kuparipiirtäjän huoneen ovi tuli murretuksi. Aurinko paistoi kirkkaasti huoneeseen, sillä kattoikkunaa ei ollut peitetty. Reederin tarkat silmät tarkastivat pöydän yhdellä silmäyksellä; sitten hän katsoi sen yli kauemmaksi — ja peräytyi askelen taaksepäin. Seinän vieressä makasi rikkirevittynä ja lian tahraamana, aivan turmeltuneessa frakkipaidassaan, Peter Kane, syvässä unessa!

He nostivat hänet erääseen tuoliin, kostuttivat hänen kasvojaan, mutta kesti siitä huolimatta melkoisen ajan, ennenkuin hän toipui.

»Hänet on nukutettu, se on selvää», sanoi Mr. Reeder ja koetti etsiä tajuttoman käsistä joitakin verenjälkiä. Mutta joskin ne olivat tomun ja lian peittämät, niin hän ei kuitenkaan löytänyt niistä yhtään veritahraa; ja ensimmäiset sanat, jotka Peter lausui, kun hän tuli jälleen tajuihinsa, vahvistivat sitä Reederin luuloa, että Kane ei tietänyt murhasta mitään.

»Missä Emanuel on?» kysyi hän vielä puoliksi tajuttomana. »Oletteko saaneet hänet kiinni?»

»Emme, mutta joku muu on saanut hänet kiinni», Reeder lempeästi, ja tämän tiedon antama isku saattoi Peter Kanen täyteen tajuntaan.

»Murhattu!» huusi hän epäuskoisesti. »Oletteko varma siitä? On tietysti mieletöntä, että teen teille sellaisen kysymyksen.», Hän pyyhkäisi voimattomalla kädellään otsaansa. »Ei, minä en tiedä siitä mitään. Te kohdistatte tietysti minuun epäluulon, enkä minä tahdo salata sitä, että aioin tappaa hänet, jos olisin hänet löytänyt.»

Muutamin sanoin hän kertoi mitä päivällisillä oli tapahtunut.

»Tiesin, että minut oli huumattu, mutta nukutusaineet vaikuttavat minuun hitaasti, ja ainoa pelastukseni oli kuolleeksi tekeytyminen. Emanuel antoi minulle iskun leukaan, ja se antoi aiheen kaatumiseen. He kuljettivat minut alas pihalle ja heittivät minut ensin autoon. Heti kun musta mies oli poistunut Jonnya noutamaan, ryömin minä toiselta sivulta ulos. Siellä ympärillä oli joukko vanhoja sementtisäkkejä, ja minä heitin yhden kimpun niitä vaunun pohjalle toivoen, että he pimeässä luulisivat sitä minuksi. Sitten paneuduin pakkilaatikoiden väliin ja odotin. Kohta huomasin, että he olivat kantaneet Jonnyn alas, mutta olin kykenemätön auttamaan häntä. Kun auto oli lähtenyt ja Pietro kiipesi jälleen ylös, seurasin minä häntä. Unijuoma alkoi vaikuttaa voimakkaasti, sillä jos olisin jossakin määrin ollut tavallisessa tajussani, niin olisin kiivennyt portin yli. Ensimmäinen ajatukseni oli, että he olivat ottaneet revolverini pois ja kai jättäneet sen tuohon huoneeseen. Minä yritin avata ovea, mutta se oli lukossa.»

»Oletteko ihan varma tuosta, Peter!»

»Aivan varma.»

»Kuinka pitkä aika oli kulunut sillä välin?»

»Noin puoli tuntia. Niin kauan tarvitsin kiipeämiseen portaita ylös, sillä minun oli koko aika taisteltava tainnoksiinmenoa vastaan. Kuulin askelia ja hiivin johonkin toiseen huoneeseen. Sitten kuulin miten ikkuna suljettiin. Ilmijoutumisen pelosta kamppailin unta vastaan; mutta minun on sittenkin täytynyt nukahtaa, sillä kun heräsin, oli kylmä ja pimeä, enkä kuullut minkäänlaista ääntä. Koetin vielä kerran avata huoneen 13 ovea, mutta siinä en onnistunut. Niinpä menin Emanuelin konttoriin. Tunnen huoneet tarkkaan: entiseen aikaan, ennenkuin Emanuel joutui kuritushuoneeseen, liikuin täällä kuin kotonani ja tunsin myös katolle johtavien kiertoportaiden salaisuuden. Minä olen aina olettanut, että heidän katolle laatimansa lisärakennus olisi se paikka, jossa 'kukat' painetaan. Mutta siinä erehdyin, sillä kohta tullessani tähän huoneeseen näin, että täällä työskenteli kaivertaja. Yksi laatta oli aukon reunalla. Minun täytyi olla vielä puolipyörryksissä, sillä minä sysäsin sitä. Se luisui kädestäni, ja minä kuulin kolahduksen syvyydestä.»

»Miten tulitte tähän huoneeseen?»

»Ovi oli auki», kuului yllättävä vastaus. »Ajattelen, että se on sellainen ovi, jonka voi avata ja sulkea vain sisäpuolelta. Todellinen sisäänkäytävä tänne on Emanuelin konttorissa. Ei ole olemassa toista sisään- tai uloskäytävää, ei enempää kellari- kuin kattokerrokseenkaan. Mitä tapahtui myöhemmin, sitä en tiedä. Minun on täytynyt paneutua pitkäkseni, sillä unijuoman vaikutus oli hyvin voimakas. Minä haluaisin antaa Marneylle tiedon, että voin hyvin. Hän on huolissaan...»

Hän katsoi salaista asiamiestä kasvoihin, ja hänen mielensä lamaantui.

»Marney! Onko Marneylle tapahtunut jotakin?» kysyi hän nopeasti.

»Sitä en tiedä. Hän on lähtenyt ulos viime yönä — tai oikeammin varhain aamulla — eikä häntä ole nähty sen jälkeen.»

Peter kuunteli sanoja samean kauhun vallassa.

Reederistä näytti, että hän vanhettui kymmenen vuotta muutamassa minuutissa.

»Nyt, Kane, pitää teidän kertoa minulle kaikki mitä tiedätte Leggestä», sanoi Reeder ystävällisesti. »Minä en epäilekään sitä, etteikö Jeffrey olisi vienyt Marneyta samaan paikkaan, missä tuo suuri setelipaino sijaitsee. Missä se on?»

Peter pudisti päätään.

»Minulla ei ole aavistustakaan», sanoi hän. »Ennen painettiin 'kukat' tässä talossa, ja juuri huoneessa 13. Sen olen tietänyt kauan. Mutta kun liike laajentui, täytyi nuoren Leggen katsella itselleen toisia tehdashuoneita. Mutta minulle ja useimmille muille ihmisille on salaisuus, mistä hän ne on löytänyt.»

»Mutta teidän on täytynyt kuulla huhuja?» arveli Mr. Reeder.

Peter pudisti jälleen päätään.

»Älkää unohtako, että minä olen hyvin vähän kanssakäymisessä entistä ammattiani olevien ihmisten kanssa». sanoi hän. »Jonny ja vanha Barney ovat, Leggejä lukuunottamatta, meikein ainoat rikolliset, jotka tunnen. Ja Stevens — tietysti, joka oli kymmenen vuotta sitten linnassa. Kaikkiin muihin olen kadottanut kosketuksen, ja sen mitä tiedän, kuulen Barneyn kautta, vaikkakin hänen loruiluihinsa voi harvoin luottaa.»

He soittivat Barneylle, mutta tämä ei voinut antaa minkäänlaisia tietoja, joista olisi ollut hyötyä. Hän tiesi vain, että setelipainon oletettiin olevan jossakin maan läntisessä osassa.

»Jonny tietää siitä enemmän kuin minä tai kukaan muu. Kaikki ovat siitä yksimielisiä», sanoi Barney. »Hänelle on kerrottu linnassa hyvin paljon.»

Kun Mr. Reeder oli jättänyt Peterin ajaakseen kotiin, poikkesi hän matkalla Jonnyn asuntoon. Parker oli valveilla. Hänelle oli jo varhain aamulla ilmoitettu, että hänen herransa oli kadonnut jäljettömiin, mutta hän ei osannut antaa siihen mitään selitystä.

Hän aikoi ruveta luettelemaan mitä vaatekappaleita Jonnylla oli yllään, mutta Reeder keskeytti kärsimättömänä hänen sanansa.

»Koettakaa kuvitella, että Mr. Gray on inhimillinen olento eikä mikään räätälien mallinukke», sanoi hän vihaisesti. »Onko teille käynyt selväksi, että hän on suuressa hengenvaarassa?»

»Minä en ole ollenkaan huolissani hänestä, sir», sanoi huolellinen Parker. »Mr. Graylla oli uudet sukanpitimensä...»

Tämän ainoan kerran Mr. Reeder menetti malttinsa.

»Te olette kirottu narri, Parker», sanoi hän.

»Toivottavasti en, sir», vastasi Parker kumartaessaan jäähyväisiksi.

29.

Sinä yönä, viisi minuuttia yli kahden, kuuli Marney, joka istui etumaisessa salongissa, auton pysähtyvän talon eteen. Hän meni eteishalliin, avasi oven ja tuijotti portailta pimeyteen.

»Sinäkö, isä?» kysyi hän.

Kun hän ei saanut vastausta, meni hän nopein askelin puutarhatietä portille. Auto oli umpivaunu. Hän katsoi puutarhaportin yli ja näki miten käsi pisti esille autosta ja viittasi hänelle. Sitten hän kuuli äänen kuiskaavan:

»Älä herätä melua. Tule tänne, minun täytyy puhua kanssasi. En tahtoisi, että Barney huomaa minua.»

Hämmennyksissään Marney totteli. Hän tempasi oven auki ja hyppäsi pimeään vaunuun, ohjauspyörässä istuvan miehen viereen.

»Mitä nyt?» kysyi Marney.

Hänen hämmästyksekseen auto lähti liikkeelle ja ajoi päätielle päin.

»Mistä on kysymys, isä?» kysyi hän.

Silloin hän kuuli hiljaista naurua, joka jähmetytti hänen verensä.

»Istuudu taakse. Jos nostat melua, niin lyön sinut hiljaiseksi, Marney Legge!»

»Jeffrey!» huusi Marney henki kurkussa.

Hän tarttui sisäpuoliseen ovenripaan ja sai sen käännetyksi puoliväliin, kun Jeff tarttui häneen vapaalla kädellään, lennättäen hänet vaunun perälle.

»Jos teet tuon vielä kerran, niin tapan sinut». Hänen äänessään oli jotakin tuskaisen huokauksen tapaista, joka toi Marneyn mieleen hänen haavansa.

»Minne sinä viet minut?» kysyi hän.

»Isäsi luo», kuului odottamaton vastaus. »Tahdotko pysyä rauhallisesti istumassa? Jos yrität hypätä pois tai huudat apua, niin ajan täydellä vauhdilla ensimmäistä sopivaa puuta vastaan, ja me kuolemme molemmat.»

Hänen äänensä kuului niin julmalta, että Marney uskoi hänen täyttävän uhkauksensa. Penikulma jäi penikulman jälkeen, auto kiiti halki kylien ja hiljensi nopeutta vain pienten kaupunkien tyhjillä kaduilla. Noin kello kolmen ajoissa huomasi Marney ikkunasta silmätessään, että he olivat Oxfordissa. Kymmenessä minuutissa he olivat ajaneet kaupungin läpi ja jatkoivat pitkin länteen vievää viertotietä. Nyt Jeffrey Legge tuli ensikerran puheliaaksi.

»Sinä et ole ollut koskaan linnassa, eikö totta, enkelini?» sanoi hän.

Marney ei vastannut.

»Et koskaan pienessä linnunhäkissä erikoisine kanarialintuineen? Well, se kokemus on vielä edessäsi. Minä vien sinut vanki tyrmään, lapsi. Peter ei myöskään ole ennen ollut tyrmässä, mutta tänä iltana on kai päästy siihen.»

»En usko yhtään sanaasi», sanoi Marney. »Isäni ei ole tehnyt mitään laitonta.»

»Ei pitkiin aikoihin, tosiaankaan», myönsi Jeffrey ja sytytti taitavasti yhdellä kädellä savukkeen. »Mutta nyt on oikea pieni ‘linna' valmiina häntä varten.»

»Vankilako?» Marney epäili yhä. »En usko sanojasi.»

»Sinä sanot tuon jo toisen kerran minulle, ja sinä olet ainoa hengissä oleva ihminen, joka niin usein on nimittänyt minua valehtelijaksi.»

Hän käänsi eräälle sivutielle ja jätti Marneyn neljännestunnin ajaksi omiin mietteisiinsä.

»Kenties sinua kiinnostaa kuulla, että Jonny on siellä», sanoi hän. »Tuo rakas pikku-Jonny! Köykäisin rikollinen, joka tuolloin joutui lankeemukseen ja josta tällä kertaa on tullut 'elinkautinen'.»

Vaunu vieri jyrkkää rinnettä alaspäin, ja kun Marney vilkaisi sateen räiskyttämän tuulilasin läpi, näki hän edessään matalan, pimeän rakennuksen.

»Olemme perillä», sanoi Jeff vaunun pysähtyessä. Sanattomana hämmästyksestä Marney näki, että Jeff oli puhunut totta. He olivat vankilan porttikäytävän edessä. Jykevät, mustat, raudoitetut portinpuoliskot aukenivat, auto ajoi syvää, holvattua porttikäytävää pitkin ja seisahtui.

»Astu ulos», sanoi Jeff. Toinen totteli.

Jeff otti häntä käsivarresta ja työnsi hänet kapean, mustan oven kautta, joka vei porttikäytävästä taloon. Marney oli ahtaassa huoneessa, jonka kalkilla sivellyt seinät olivat muuttuneet laikullisiksi ja värittömiksi. Ainoana sisustuksena oli iso kamiina, joka oli täynnä tuhkaa, murtunut tuoli sekä seinään kiinnikytketty, haalistunut pöytä. Erään lampun himmeässä valossa hän luki miltei näkymättömiksi kuluneet sanat: »Kuninkaallinen vankila, Keytown», minkä alla oli pitkiä, kapeita ohjesääntörivejä. Eräs kooltaan herkulesmainen ja ulkonäöltään raaka mies seurasi heitä huoneeseen, joka oli ilmeisesti portinvartijan tupa.

»Onko koppi valmiina?»

»Kyllä», sanoi mies. »Tahtooko hän syödä jotakin?»

»Nähköön nälkää», sanoi Jeff lyhyesti.

Hän riisui sadevaippansa ja ripusti sen naulaan. Sitten hän tarttui Marneyn käsivarteen ja vei hänet takaisin porttiholviin, sitten yhden ristikko-oven sekä erään toisen oven kautta. Yksi yksinäinen valo paloi haaravarressa oven läheisyydessä ja näytti, että hän oli pienessä hallissa. Ympärillä, noin yhdeksän jalan korkeudella maasta, kulki käytävä, jolle johtivat rautaiset portaat. Ei tarvinnut kysyä, mitä merkitsivät seinällä kahdessa kerroksessa olevat mustat ovet. Ne olivat vankikoppeja. Hän oli vankilassa.

Ennenkuin hän vielä ehti tointua hämmästyksestään, avattiin eräs ovi, josta hänet sysättiin sisään. Se oli pieni koppi, jossa oli kulunut lattia, mutta yhteen nurkkaan oli kyhätty uusi makuusija. Siellä oli myös pesupöytä, ja, kuten hän pian havaitsi, koppi oli yhteydessä erään toisen kanssa, jossa oli kivestä tehty kylpyamme sekä pesuastia.

»Kuolemaantuomittujen koppi», selitti Jeffrey Legge tyytyväisenä. »Joukko haamuja tulee tänä yönä pitämään sinulle seuraa, Marney.»

Sydämessään Marney oli pelästynyt, mutta hän ei näyttänyt pelon oirettakaan katsoessaan toista kasvoihin.

»Haamu ei minusta ole läheskään niin inhoittava kuin sinä, Jeffrey Legge», sanoi hän, ja hänen rohkeutensa näytti kerrassaan hämmästyttävän Jeffiä.

»Olet saapa molempia», sanoi hän, paiskasi oven kiinni ja lukitsi sen.

Koppia valaisi heikko valo, joka tuli oven vieressä olevan himmeän lasilevyn kautta. Heti kun hänen silmänsä olivat tottuneet hämärään, kykeni hän ottamaan selkoa ympäristöstään. Vankilan täytyi olla hyvin vanha, sillä seinä oli monesta kohden hangattu sileäksi, minkä todennäköisesti oli selkää hinkaamalla tehnyt joku onneton tuomittu, joka päivästä toiseen odotteli kohtaloaan. Hän värisi kuvitellessaan niitä sieluntuskia, joita näiden neljän seinän sisällä oli kärsitty.

Nousemalla vuoteelle hän saattoi ylettyä ikkunaan. Sekin oli himmeästä lasista, jota kiinnittivät pienet, ruosteiset kehykset. Muutamien ruutujen lasit puuttuivat, mutta hän oletti, ettei näköala ikkunasta lupaisi paljonkaan hyvää, vaikkapa hänen onnistuisi murtaa ikkuna auki.

Yö oli vuodenaikaan nähden tavattoman kylmä ja raaka. Hän otti vuoteesta peitteen, kietoutui siihen ja odotteli jakkaralla istuen päivänkoittoa.

Hänen siinä istuessaan ja silmiensä vastoin hänen tahtoaan sulkeutuessa väsymyksestä kuuli hän hiljaista koputusta. Se tuli ylhäältä, ja hänen sydämensä jyskytti, kun hän ajatteli, että yläpuolella olevassa kopissa kenties oli hänen isänsä... tahi Jonny.

Hän nousi vuoteelle ja löi sormirystysillään kivikattoon. Joku vastasi. Hänelle koetettiin antaa jokin ilmoitus koputtamalla Morse-aakkosia, mutta hän ei osannut ymmärtää niitä. Äkkiä koputus taukosi. Hän kuuli yläpuoleltaan askelia. Sitten hän katsahti sattumalta rikkinäiseen ikkunanruutuun päin ja huomasi, miten jotakin laskeutui hitaasti alaspäin ja hävisi näkyvistä. Hän hyppäsi ylös ikkunaan, piteli siitä lujasti ja huomasi mustan langan riippuvan ilmassa. Pienellä vaivalla onnistui hänen vihdoin tavoittaa lanka kahdella sormellaan, ja hän veti sen varovasti rikkinäisen ruudun läpi. Langan päähän oli, kuten hän oli arvellut, kiinnitetty paperinpala.

Se oli seteli. Neuvottomana hän tuijotti sitä, kunnes hänen mieleensä juolahti, että toiselle puolelle ehkä oli kirjoitettu jotakin. Lyijykynällä kirjoitetut sanat tuskin näkyivät, ja hän piti seteliä niin lähellä valoa kuin suinkin mahdollista.

»Kuka on siellä? Peter, sinäkö? Minä olen ylhäällä. Jonny.»

Hän tukahdutti huudon, joka nousi hänen huulilleen. Jonny ja hänen isänsä olivat molemmat täällä. Jeffrey ei siis ollut valehdellut.

Miten hänen tulisi vastata? Hänellä ei ollut kynää. Silloin hän huomasi, että lanka oli kiinnitetty seteliin vähäisen lyijykynän avulla, jollaisia kiinnitetään tanssikortteihin. Nopeasti hän kirjoitti vastauksen, pisti sen ulos ikkunan läpi ja näki, miten se pienen ajan kuluttua vedettiin ylös. Jonny oli siellä — ja tiesi kaiken. Niin keinoja vailla kuin Jonny olikin, tunsi Marney itsensä hyvin rohkaistuneeksi hänen läsnäolonsa johdosta.

Puolisen tuntia hän odotti ikkunassa, mutta tuli jo valoisa, ja nähtävästi Jonny piti enempien tiedotusten lähettämistä liian vaarallisena.

Uupuneena hän asettautui vuoteelle, tarkoituksenaan valveilla-pysyminen, mutta jo viiden minuutin perästä hän oli nukahtanut sikeästi. Avaimen kalina, sen kiertyessä lukossa, pani hänet hypähtämään ylös. Tulija oli sama mies, jonka hän oli nähnyt jo varhemmin; hän kantoi sisään ison tarjottimen, jolla oli karkeatekoinen kuppi alustoineen, kuusi voileipää ja valtava teekannu. Koska mitään pöytää ei ollut, laski hän teetarjottimen vuoteelle ja meni sanaakaan sanomatta pois. Marney silmäsi ranteessaan olevaa pientä platinakelloa: se oli kymmenen. Puolen tunnin perästä mies ilmestyi jälleen ja vei tarjottimen pois.

»Missä minä olen?» kysyi Marney.

»Linnassa», sanoi mies jotenkuten tyytyväisenä. »Mutta tämä on parempi kuin yksikään toinen, missä olette ollut, neitiseni. Älkää myöskään yrittäkö kysellä minulta, sillä ette saisi mitään kohteliaita vastauksia.»

Kello kahden aikaan oli jälleen ateria, ja se tarjoiltiin tällä kertaa vähän somemmin. Lautasesta päättäen Jeffrey oli tuottanut erikoisesti häntä varten uuden astiaston Oxfordista. Uudestaan Marney yritti saada tietää, mitä hänen isälleen oli tapahtunut, mutta ei entistä paremmalla tuloksella.

Päivä kului hitaasti; jokainen minuutti tuntui hänestä kokonaiselta tunnilta ja tunti loppumattoman pitkältä. Oli jo uudestaan tullut pimeä, kun viimeinen vierailija ilmestyi, ja tällä kertaa se oli Jeffrey Legge. Nähdessään hänen kasvonsa Marney tunsi kaiken pelkonsa muuttuvan hämmästykseksi Jeff oli aavemaisen kalpea, hänen silmissään liekehti omituinen tuli, ja kädet vapisivat kuin kuumeessa.

»Mitä tahdot?» kysyi Marney.

»Tahdon sinut», sanoi hän katkonaisella äänellä, »kostaakseni isäni elämän».

»Mitä tuo merkitsee?» kysyi Marney henkeä pidättäen.

»Peter Kane on viime yönä murhannut isäni», vastasi Jeff.

»Olet mieletön», huusi Marney. »Isäni on täällä — niinhän itse sanoit minulle.»

»Se oli valhe. Ei kuulu tähän, mitä minä sinulle sanoin. Peter Kane pakeni matkalla Keytowniin. Hän palasi klubiin ja on tappanut isäni.»

30.

Marney tuijotti äänettömänä häneen.

»Se ei ole totta!» huudahti hän.

»Eikö ole totta, mitä?» Jeffrey miltei ulvoi nuo sanat. Viha, raivo, raju kostonhimo tekivät hänet hurjaksi. »Minä olen osoittava sinulle, eikö se ole totta, armaani. Sinä olet vaimoni — käsitätkö sen? Jollet, niin tulet pian sen käsittämään.»

Kamalasti kiroten hän syöksyi kopista ulos, paiskasi oven ryskyen lukkoon ja meni kiivaasti hallista pieneen rakennukseen, joka kerran oli ollut vankilanjohtajan asuntona ja oli nyt Suuren Painajan päämajana.

Hän kaatoi itselleen ison lasillisen whiskyä ja joi sen laimentamattomana. Hänen seurassaan oleva mies tarkkasi häntä uteliaana.

»Jeff, minusta tuntuu, että on aika pyyhkiä tomut jaloista. Me emme voi pitää miehiä kauan täällä. He pelkäävätkin.»

»Pelkäävätkö he, vai niin?» ivaili Jeffrey Legge. »Minä luulen, että he pelkäisivät enemmän, jos seisoisivat tuomarin ja valamiehistön edessä.»

»Juuri sitä pelkoa he tahtoisivatkin päästä pakoon», sanoi hänen adjutanttinsa tyynesti. »Joka tapauksessa, Jeff, juttu on pian lopussa, ja minusta tuntuu, että se hetki on koittanut, jolloin jokainen järkevä mies etsii itselleen hiljaisen kodin kanaalin tuolta puolen.»

Legge mietti kauan aikaa, sitten hän sanoi rauhallisella äänellä:

»Voit olla oikeassa. Sano heille, että he voivat lähteä tänä iltana.»

Tämä vastaus saattoi toisen hämmästymään.

»Tänä iltana?» toisti hän. »Well, en tietänyt, että olisi niin kiire.»

»Sano heille, että heidän on lähdettävä tänä iltana. He ovat saaneet rahansa. Minä lopetan asian tähän.»

»Kuka on murhannut isäsi?»

»Peter Kane», murahti Legge. »Tiedän sen varmasti. Poliisi koettaa peitellä häntä, mutta hän on murhaaja. Hänet on löydetty aamulla klubihuoneista.»

Hetken hän istui tuijottaen raskasmielisenä kädessään olevaan lasiin.

»Anna heidän mennä tänä iltana» sanoi hän »viimeistä miestä myöten. Minä tahdon sen heille.»

»Onko minunkin mentävä?» kysyi toinen.

Legge nyökkäsi.

»Kyllä, minä tahdon jäädä yksin. Minun on tänä iltana selvitettävä välini kahden ihmisen kanssa», sanoi hän hampaittensa raosta, »ja minä aion tehdä sen perusteellisesti.»

»Muutamat miehistämme pitävät Jonny Graysta: he ovat olleet hänen kanssaan linnassa», huomautti hänen apulaisensa, mutta Jeffrey saattoi hänet kiroten vaikenemaan.

»Siinä vielä yksi aihe lisää heidän poislähettämiseensä», sanoi hän, »eivätkä he voi saada tietää sitä kyllin aikaisin.»

Hän hypähti ylös ja meni ulos huoneesta. Toinen mies seurasi häntä kappaleen matkan päässä.

Jeff astui toiseen vankilan kahdesta eteishallista. Se oli kirkkaasti valaistu. Useimpien koppien ovet oli poistettu, ja monet niistä olivat ilmeisesti makuuhuoneina puolelle tusinalle miehiä, jotka istuivat pöydän ympärillä korttia pelaamassa. Ainoastaan neljän kopin ovet olivat jääneet koskemattomiksi: niiden takana olivat arat painokoneet, jotka aamusta iltaan valmistivat ranskalaisia, amerikkalaisia ja englantilaisia seteleitä. Niiden miesten joukossa, jotka istuivat pöydän ääressä tai tulivat makuusuojiensa oville tervehtiäkseen perin harvoin näyttäytyvää Leggeä, ei ollut ainoatakaan, joka ei jo olisi väärennysten takia kokenut pitkää vankeutta. Jeffrey oli valikoinut heidät yhtä huolellisesti kuin teatterinjohtaja balettikuntansa kaunottaret. He olivat miehiä, joilla ei ollut kotia, ei perhettä eikä tulevaisuudentoiveita. He olivat tottuneet vankilaelämään ja löysivät uudessa elintavassaan miellyttävää vaihtelua olemassaoloonsa.

Viranomaiset luulivat, että Keytown Jail oli jonkin yhtymän huostassa, joka toimitti mitä laajakantoisimpia teknillisiä kokeiluja, ja olivat ilman muuta myöntyneet voimavirtajohtojen vetämiseen »laboratorioihin». Jeff oli löytänyt varmimman turvapaikan koko maassa, ja se oli paremmin suojattu kuin jos hän itse olisi sen rakennuttanut.

Hänen puheensa oli lyhyt ja asiallinen.

»Pojat, minä luulen, että on tullut se hetki, jolloin meidän on paras pudistaa tomut jaloistamme. Teillä jokaisella on rahaa kylliksi, jotta voitte viettää lopun elämäänne mukavasti, ja minä neuvon teitä lähtemään Englannista niin nopeasti kuin mahdollista. Passinne ovat kunnossa; tien te tunnette, ja nyt on otollisin hetki.»

»Tarkoitatko, että meidän pitää laittautua matkalle tänä iltana, Jeff?» kuului ääni joukosta.

»Niin, tänä iltana. Auto vie teidät Lontooseen; mutta työkalunne teidän pitää jättää tänne.»

»Mitä aiot tehdä tehtaalle?»

»Se on minun asiani», sanoi Jeff.

Ehdotus ei saavuttanut yleistä hyväksymistä, mutta heidän arvonantonsa Suurta Painajaa kohtaan oli niin suuri, että he epäilyistään huolimatta tottelivat. Kello kymmenen tienoissa vankila oli tyhjä, Jeffreytä ja hänen viransijaistaan lukuunottamatta.

»Minä en nähnyt Bill Hollissin menevän pois» sanoi jälkimmäinen; mutta Jeffrey Legge oli liiaksi kiintynyt suunnitelmiinsa omistaakseen hetkenkään tarkkaavaisuutta tuohon huomautukseen.

»Kenties pidät huolen, että joudut nyt itse pois, Jenkins», sanoi hän. »Sinähän voit ottaa kahden-hengen vaunusi ja ajaa minne haluat.»

»Minä haluaisin jäädä tänne huomisaamuun asti», sanoi mies.

»Sinä lähdet tänä iltana. Mitä hyötyä olisi muuten ollut miesten poislähettämisestä?»

Jeff sulki ison portin auton mentyä. Hän oli yksin vaimonsa sekä vihaamansa miehen kanssa. Hän saattoi ajatella nyt rauhassa. Raivoisa vimma oli ohitse. Hän etsiskeli jotakin pienestä varastokamarista ja löysi pian mitä tarvitsi. Se oli vahva köysi. Hän pani sen käsivarrelleen, otti käteensä tuulilyhdyn ja meni pihalla olevaan pieneen vajaan, joka oli rakennettu vankilarakennuksen seinustalle. Hän avasi ruosteisen riippulukon ja veti molemmat ovienpuoliskot auki. Vaja oli tyhjä — maa monen tuuman vahvuudelta kaikenlaisen rojun peitossa. Hän haki luudan ja lakaisi sen puhtaaksi. Tikapuitten avulla hän nousi erään niskahirren luo, joka oli poikittain vajan katon alla, ja sitoi köyden toisen pään lujasti siihen kiinni. Kun hän tuli alas, käytti hän puoli tuntia silmukan tekemiseen.

Hän oli kuritushuoneen vanhassa teloituspaikassa. Hänen jalkojensa alla oli tuo kohtalokas laskuovi, jonka piti painua alas ruosteista vipua vedettäessä. Hän halusi tehdä kokeen, ja häneltä vei kauan aikaa, ennenkuin sai oven jälleen nostetuksi takaisin. Hänen kasvonsa olivat hien vallassa, kun hän vihdoin sai sen tehdyksi. Yö oli tulossa, ja sekunnin ajaksi kirkas salama valaisi vankilankopin kolkot nurkat.

Tullessaan halliin hän kuuli etäistä ukkosenjyrinää, mutta hänen sisimmässään riehui myrsky rajummin kuin koskaan luonnossa.

Varpaillaan hän nousi ylös rautaportaita, ja saavuttuaan kopin n:o 4 kohdalle hän viivytteli. Hänen vihamiehensä saattoi odottaa. Hän hiipi jälleen alas portaita ja pysähtyi kiivaasti jyskivin sydämin tuomittujen kopin ovelle. Avain vapisi hänen kädessään, kun hän työnsi sen lukkoon. Meluttomasti hän avasi oven ja hiipi koppiin.

Hengitystään pidättäen hän odotti: hän ei tietänyt, oliko Marney unessa vai hereillä. Sitten hän hiipi hiljaa vuoteen viereen. Hän näki nukkujan ääriviivat.

»Marney», sanoi hän käheästi ja kosketti hänen kasvojaan.

Silloin tarttui kaksi kättä rautapihtien tavoin hänen kurkkuunsa ja lennätti hänet taaksepäin.

»Nyt olet kynsissäni, Jeffrey Legge», sanoi ääni — Jonny Grayn ääni.

31.

Jonny Gray oli tointunut tajuttomuudestaan tuntien ankaraa päänkipua sekä tukehduttavaa ahdistusta. Se johtui, kuten hän pian havaitsi, siitä, että hänen kauluksensa oli sinä yönä voitokkaasti vastustanut kaikkia raakoja otteita ja oli yhä lujasti paikoillaan. Se olisi epäilemättä tuottanut suuren ilon Parkerille, mutta Jonnya se kiusasi mitä pahimmin. Samassa hän oli kiskaissut ahdistavan kauluksen pois ja kohentui huojuville, jaloilleen.

Huone, jossa hän oli, tuntui hänestä tutulta. Hän oli vankikopissa, ja...

Keytown Jail! Hän muisteli Fennerin varoitusta Fenner oli siis tietänyt sen! Keytown Jail, jonka hallitus oli myynyt — Jeffrey Leggelle! Ajatus tuntui tavattomalta; mutta miksipä ei? Eräs puutavarakauppias oli ostanut vankilan Herefordista; jokin ravintolaliike oli huutanut Pohjois-Englannista erään vankilan, ja sen kopeissa tarjoiltiin kello-viiden teetä.

Jonny käsitti kaiken. Keytown oli Suuren Painajan päämaja; tämän paikan tutkiminen ei milloinkaan juolahtaisi poliisin mieleen, etenkin kun Jeffrey Legge, kuten hän oletti, oli keksinyt jonkin hyvän tekosyyn, mikä teki ymmärrettäväksi hänen ja hänen seurueensa oleskelun tässä hylätyssä syrjäpaikassa.

Hänen korvansa erottivat hiljaista äänten kaikua; sitten hän kuuli oven kiinnimenon ja lukon napsahduksen. Samalla palautuivat hänen mieleensä edellisen illan muistot. Siellä täytyi olla Peterin; hänkin oli heidän vallassaan. Huolimatta kärsitystä tappiosta, huolimatta peloittavasta vaarasta, missä tunsi olevansa, hän naurahti hiljaa itsekseen.

Hänen makuusijansa yläpuolella oli ikkuna, jossa oli tuskin yhtään eheätä ruutua. Mutta pako oli sitä tietä mahdottomuus. Hän sai päähänsä ajatuksen: hän kumartui ja koputti permantoon Morse-merkkejä. Jos Peter oli alapuolella, niin hän voisi ymmärtää ne. Hän tutki taskujaan ja löysi pienen kynänpätkän, mutta ei mitään paperia paitsi pinkkaa viidenpunnan seteleitä, joihin hänen vihamiehensä eivät olleet koskeneet. Paperia ja kirjoitusneuvot hänellä oli, mutta millä tavalla hän saattaisi asettua yhteyteen alapuolellaan olevan kopin asukkaan kanssa? Hetkessä hän teki suunnitelmansa: hän repi irti frakkinsa kauluksen ja veti siitä pitkän silkkilangan. Sitten hän sitoi lyijykynän ja laski setelin liukumaan hitaasti alaspäin toivoen, että hänen kärsimyskumppaninsa alhaalla sattuisi huomaamaan setelin, niin epätodennäköistä kuin se olikin.

Ilokseen hän tunsi vetämistä, ja kun hän joidenkin minuuttien kuluttua veti paperin jälleen takaisin, löysi hän oman tiedoituksensa alta toisen, mikä täytti hänen sydämensä pelolla ja vavistuksella.

Marney täällä! Hän ähkäisi ääneen sitä ajatellessaan. Oli tullut jo liian valoisa, jotta olisi voinut uskaltaa jatkaa ajatustenvaihtoa. Vesikannu ja pesuastia auttoivat häntä vilvoittamaan kivistävää päätään, ja kun aamiainen tuli, oli hän valmis.

Mies, joka toi sisään teetarjottimen, oli hänelle yhtä outo kuin tämän seuralainenkin, joka revolveri kädessään vartioi ovella.

»Mitä tämä kaikki merkitsee?» kysyi Jonny kylmähkösti. Hän istui vuoteella ja antoi sääriensä olla riipuksissa. »Onko Jeff ostanut vankilan harjoittaakseen siinä liikettään? Eikö olisi tullut halvemmaksi mennä yksinkertaisesti 'Alppien yli'?»

»Pidä suusi, Jonny Gray», mumisi toinen mies. »Sinä saat kokea vielä yhtä ja toista, ennenkuin täältä pääset.»

»Sen uskon mielelläni», sanoi Jonny. »Mitä Peter tekee?»

»Tiedät varsin hyvin, että Peter pakeni», sanoi mies harkitsematta.

»Pakeni!» huusi Jonny ilon valtaamana. »Puhutko tosissasi?»

»On yhdentekevä, onko se leikkiä vai totta», mumisi mies, joka huomasi sanoneensa liian paljon. »Ja pidä kielesi kurissa, Gray, niin silloin saat sellaisen kohtelun kuin asiaan kuuluu. Muussa tapauksessa on täällä kylliksi miehiä, jotka tulevat käsittelemään sinua sillä tavalla, että sinusta tuntuu Dartmoor Keytowniin verratessa paratiisilta.»

Hän löi oven Jonnyn nenän edessä kiinni, mutta tämän otti miehen vastentahtoinen ilmoitus niin valtoihinsa, että hän tuskin saattoi ajatella ruokaansa.

Pian senjälkeen tuli mies noutamaan teetarjotinta.

»Mikä onkaan sinun nimesi, poikani?» sanoi Jonny välinpitämättömästi. »Minä en osaa puhutella sinua 'nylkyriksikään' — vihaan raakoja nimityksiä.»

»Bill on nimeni», sanoi mies, »mutta sinun ei pidä sanoa minua myöskään Billiksi. Voit sanoa 'sir' minulle puhuessasi.»

»Ohoh!» sanoi Jonny täynnä ihailua. »Sinähän puhut niinkuin oikea 'nylkyri'.»

Jälleen lensi ovi rämähtäen lukkoon, ja hänellä oli aikaa aikeittensa pohtimiseen. Häneltä oli otettu pois kello ketjuineen, kultainen savukekotelo ja pieni kynäveitsi, mutta näiden esineiden menetys ei huolettanut häntä vähääkään. Ennen kaikkea oli hänestä tärkeätä Keytown-vankilan tarkka tunteminen, ja ne tiedot hän päätti hankkia niin pian kuin mahdollista.

Kello neljän tienoissa iltapäivällä tuotiin hänelle lounas, ja hän oli täysin valmis syömään sitä, joskaan hän ei voinut kokonaan voittaa määrättyä arkuuttaan mahdollisten lisäaineiden suhteen.

»Ei kai siinä ole mitään myrkkyä, Bill?» kysyi hän leikillisesti ottaessaan leivän ja juuston miehen kädestä.

»Me emme tarvitse sinua varten myrkkyä; me voisimme antaa sinun kuolla nälkäänkin, eikö niin?» sanoi Bill. »Jos Jeff olisi täällä, niin saisin ehkä nuuskaa siitä, että yleensä tuon sinulle mitään.»

»Hänkö on poissa, sanot? Well, vankilassa on hupaisampaa, kun tirehtöri ei ole kotona. Eikö totta, Bill? No, mitä arvelisit parista satalappusesta — oikeata rahaa?»

»Mistä hyvästä?» kysyi mies pysähtyen ovelle. »Jos luulet, että minä voisin siitä edestä antaa sinun lentää tiehesi, niin olet tolvana. Sinun on pysyttävä täällä siksi, kunnes Jeffrey on tehnyt sinut vaarattomaksi.»

Koko päivän Jonny oli kuullut tai paremminkin tuntenut omituista surinaa, joka tuli jostakin kauempana olevasta vankilan osasta.

»Teillä on täällä sähkövalo, Bill?» sanoi hän huolettomalla äänellä.

»Niin», sanoi Bill. »Tämä on mallivankila.»

»Uskon sen», vastasi Jonny harmistuneena. »Aiotteko kenties tänä iltana tehdä sähkökokeita minunkin kopissani, vai tarvitsetteko kaiken virran painoa varten?»

Hän huomasi, miten miehen kasvot värähtivät.

»Jokainenhan tietää, luonnollisesti, että te teette väärää rahaa täällä. Kuule neuvoani, Bill — lähde niin kauan kuin vielä on aika. Muuten tulevat 'urkkijat' pistämään sinut totisempaan linnaan kuin koskaan olet nähnyt.»

Hän näki, että miehen oli paha olla, ja hän koetti yhä vahvistaa herättämäänsä epämieluista vaikutelmaa.

»Jeffrey saattaa sinut ennemmin tai myöhemmin linnaan, sillä hän on luonteeltaan synnynnäinen petturi. Ja hänellä on rahaa, Bill, jolla voi laittautua tiehensä, sekä autoja ja lentokoneita. Niitä sinulla ei ole. Sinun on juostava omilla jaloillasi, ja 'urkkijat' saavat sinut jo puolimatkassa kiinni.»

»No niin, tuki suusi!» sanoi Bill, joka tunsi olonsa hyvin epämieluisaksi, ja keskustelu päättyi kuten aamullakin oven kiinnipaiskaamiseen.

Kohta senjälkeen avautui pieni tirkistysaukko kopinovessa.

»Miten sinä tulit ajatelleeksi, että se on painokone?» kysyi Billin ääni.

»En minä tullut ajatelleeksi; minä tiedän sen», sanoi Jonny päättävästi. »Jos tahdot tulla luokseni tänä iltana, niin sanon sinulle, mikä kukin työntekijä on nimeltään, missä mikin painokone sijaitsee ja miten kauan sinä joudut istumaan kuritushuoneessa.»

Tirkistysaukko sulkeutui taas.

Jeffrey oli poissa; se oli suuri onni. Jos hän pysyisi poissa koko yön... Hän oli levoton Marneyn vuoksi, ja hänen täytyi koota kaikki voimansa hallitakseen hermojaan.

Tunnin kuluttua Bill tuli takaisin. Hän ei tosin tuonut vartijaa mukanaan, mutta puhui varmuuden vuoksi ovessa olevan pienen ristikkoaukon kautta.

»Sinä puhut pötyä, Jonny Gray. Meillä on täällä eräs poika, joka on istunut sinun kanssasi linnassa, ja hän sanoo, että sinä olet pahin valehtelija, mitä koskaan on ollut. Et sinä tiedä mitään.»

»Minä tiedän melkein kaikki», sanoi Jonny epämääräisesti. »Tiedän esimerkiksi, että alapuolellani olevassa kopissa on eräs nuori nainen. Miten hän jaksaa?»

Mies oli vähän aikaa hämillään.

»Kuka sen on sinulle sanonut?» kysyi hän epäluuloisesti. »Eihän kukaan muu ole käynyt täällä?»

»Ei yksikään. Se kuuluu minun yleiseen asiaintuntemukseeni. Kuulehan nyt, Bill. Miten te kohtelette tuota naista? Sinun elämäsi riippuu tästä vastauksesta — älä unohda sitä.»

»Hän voi hyvin», sanoi Bill epävarmalla äänellä. »Hänelle on annettu tuomittujen koppi, jossa on kylpyhuone ja kaikki tarpeet sekä erikoinen vuode — ei semmoinen kuin sinulla on. Et sinä saa minua paloitelluksi, Gray.»

»Varmasti en», sanoi Jonny. »Tuo minulle vähän vettä.»

Mutta vettä ei tullut, ja oli jo pimeä, kun mies taas ilmestyi. Jonny kuunteli ovella: hän tuli yksin. Jonny veti housunlahkeensa ylös ja näkyviin ilmestyi sukanpidin, josta Parker oli niin ylpeä. Mutta se ei ollut tavallinen sukanpidin. Nahkaan oli sisäsivulle kiinnitetty pieni kotelo. Revolveri, joka siinä oli, oli tuskin kymmenen senttimetrin pituinen, mutta sen pienet pyöristetyt luodit olivat erikoisen vaarallista laatua.

Ovi lensi auki, ja Bill astui sisään.

»Jeff on tullut takaisin», alkoi hän, mutta Jonny keskeytti hänet sanoen:

»Astu sisään ja kiireesti.»

Salamannopeasti hän tarttui vasemmalla kädellään vartijan revolverikäteen ja painoi sen sivulle, samalla kuin pieni ase kimalteli hänen oikeassaan.

»Tämä revolveri kenties näyttää varsin viattomalta, mutta se voisi puhkaista sydämeesi reiän, joka vakavasti vaivaisi sinua lopun ikääsi.»

Yhdellä tempauksella hän riisti revolverin miehen kädestä ja pisti sen taskuunsa.

»Istu», sanoi hän. »Onko hallissa ketään?»

»Luojan tähden, ettei Jeff vain näe sinua», läähätti toinen kovasti levottomana. »Hän tappaa minut.»

»Se olisi minusta ikävää», sanoi Jonny.

Hän vilkaisi halliin: se oli tyhjä. Hän palasi vankinsa luo.

»Asetu seinää vastaan. Tahdon nähdä, mitä sinulla on taskussasi.»

Hänen kätensä tutkivat miehen nopeasti ja hyvin tuloksin. Hän oli pistämäisillään vartijan avaimen taskuunsa, mutta sen muoto herätti hänen huomionsa.

»Pääavain, nähdäkseni. Nyt, Bill, älä nosta meteliä, sillä sinä pääset heti aamulla vapaaksi, ja kenties voinen sanoa hyvän sanan puolestasi Oxfordin valamiehistölle. Jokin sinussa miellyttää minua. Minä pidän yksinkertaisista rikollisista, ja sinä olet todellakin tarpeeksi yksinkertainen.»

Hän astui ulos kopista, antoi oven painua lukkoon ja kulki nopeasti hämärää käytävää pitkin alaspäin johtaville portaille saakka.

Ketään ei ollut hallissa. Bill oli ilmeisesti ainoa vanginvartija. Hän oli jo astunut alas portaita, kun hallin perällä aukeni ovi ja joku tuli sisään. Nopeasti hän painautui erääseen syvään koppikäytävään. Kaksi miestä tuli sisään, ja toinen heistä oli hänen luulonsa mukaan Jeff. He kulkivat ovien ohitse, ja hän näki miten Jeffrey pysähtyi. Hän laski: yksi, kaksi, kolme, neljä — se oli neljäs päästä laskien. Se oli Marneyn ovi, joka oli suoraan hänen omansa alapuolella. Hän kuuli lukon kirahduksen, mikä hänelle oli liiankin tuttu, ja sitten hänen vihamiehensä katosi näkyvistä, toisen seisoessa vartijana oven edessä.

Jos Jeffrey olisi yrittänyt lukita oven perässään, niin olisi Jonny ampunut vartijan ja ottanut vastuulleen muut seuraukset. Mutta Jeffrey oli vain muutaman minuutin näkymättömissä. Ulos tullessaan hän syyti suustaan irrallisia uhkaussanoja, jotka nostivat Jonny Grayn hiukset pystyyn. Mutta ne olivat vain uhkauksia.

Etuhallin ovi sulkeutui Jeffreyn ja hänen seuralaisensa mentyä, ja Jonny riensi kopin n:o 4 luo. Kun ovi aukeni, peräytyi neitonen seinän viereen.

»Älä koske minuun!» sanoi hän.

»Marney!»

Hänen äänensä kuullessaan Marney pysähtyi kuin paikalleen juuttuneena. Seuraavassa hetkessä hän lepäsi nauraen ja itkien Jonnyn sylissä.

»Mutta Jonny, miten olet tullut tänne?... Missä sinä olit?... Ethän jätä minua?»

Jonny lohdutteli ja rauhoitti häntä niinkuin parhaiten taisi.

»Minä jään tänne... Tuo lurjus kai tulee takaisin. Silloin hänen käy huonosti!»

Ja Jeffrey tuli. Kun pari vahvaa kättä tarttui hänen kurkkuunsa ja hänen vihamiehensä vihattu ääni kuului hänen korviinsa, niin oli Jonnyn ennustus käynyt toteen.

32.

Silmänräpäyksen Legge oli pelon ja vihan lamauttamana. Sitten hän potkaisi epätoivon vimmalla miestä, joka oli kirvonnut vuoteesta ja piteli häntä kiinni. Hän kuuli kiljahduksen ja tunsi miten sormien puristus hetkeksi heikkeni. Kuin ankerias hän livahti irti toisen otteesta, lensi ovesta ja heitti sen kiinni. Hengästyneenä läähättäen hän seisoi ovi käytävässä, kun kuuli avaimenreiässä sisäpuolella kolahduksen ja salamannopeasti käsitti, että Jonny oli pistänyt avaimen reikään. Samassa hän työnsi oman avaimensa lukon sisään ja kiersi sitä hiukan, joten sitä ei voinut toiselta puolen saada poistyönnetyksi.

Jonny Gray! Miten hän oli joutunut sinne? Hän juoksi ylös portaita ja kolkutti sen kopin ovea, jonne Jonny oli ollut teljettynä. Äreä ääni vastasi hänelle.

»Kirottu koira!» karjui Jeff. »Sinä olet päästänyt hänet pötkimään. Sinä teeskentelijä! Saat pysyä siellä ja kuolla nälkään. Piru sinut periköön!»

»Minä en päästänyt häntä. Hän kävi kimppuuni. Pidä varasi, Jeff, hänellä on revolveri.»

Tämä ilmoitus saattoi Jeffin levottomaksi. Jonnyn vaatteet oli tutkittu vain pintapuolisesti, mutta hän ei pitänyt mahdollisena, että jokin ase olisi jäänyt huomaamatta.

»Päästä minut pois, Legge», pyysi vanki. »Sinullahan on avain.»

Jeffrey muisti, että talossa oli kolmas avain. Kenties tuosta miehestä voisi olla hänelle hyötyä. Hän oli vielä hieman heikko haavoittumisensa jälkeen ja saattoi tarvita toisen apua.

»Hyvä, haen avaimen. Mutta jos olet pettänyt minut...»

»Minä en ole pettänyt, sen vakuutan. Hän hyökkäsi kimppuuni...»

Legge meni huoneeseensa, löysi avaimen ja vahvistettuaan itseään jälleen melkoisella whisky-annoksella palasi ja vapautti miehen.

»Hän vei minunkin revolverini», selitti Bill. »Missä ovat toiset pojat? Kyllä me hänestä pian teemme selvän.»

»He ovat menneet», sanoi Jeffrey.

Mikä narri hän oli ollut! Kunpa hänellä olisi ollut viisautta pitää joukkio vain muutamia tunteja koossa. — Mutta hän oli turvassa, jollei Jonnyn vain onnistunut karata ikkunan kautta.

»Minun huoneestani löydät pistolin; se on seinällä pulpettini oikealla puolella», sanoi hän nopeasti. »Ota se ja asetu pihalle Jonnyn kopin eteen. Jos hän tekee pakoyrityksen, niin ammu. Sillä jos hän pakenee, niin sinulla on edessäsi pitkä matka, ystävä hyvä.»

Suutuksissaan Jonny Gray istui kopissa neitosen vieressä ja harkitsi heidän tilanteensa mahdollisuuksia.

»Rakkaani, tästä seuraa pian vakava turmio, en tahdo salata sitä sinulta», sanoi hän. »Otaksun, että täällä vankilassa on koko joukko ihmisiä, ja jos minä tässä tapauksessa selviäisinkin todennäköisesti kahdesta tai kolmesta heistä, niin lopuksi kuitenkin he varmasti tekevät selvän minusta.»

Marney piteli kiinni hänen kädestään, ja hänen sormiensa puristus ilmaisi Jonnylle, kuinka lujasti Marney luotti häneen.

»Jonny, mitä se sitten haittaa. Tulkoon mitä tulee. He eivät pääse sisään emmekä me ulos. Miten kauan voi kestää, ennenkuin me kuolemme nälkään?»

Jonny oli jo miettinyt tätä kysymystä.

»Noin kolme päivää», sanoi hän niin asiallisella äänellä, että Marneyn täytyi nauraa. »Minun ainoa toivoni, Marney, on se, että sinun isäsi, joka, kuten sanottu, pääsi pakoon, tietäisi tästä paikasta enemmän kuin mitä antoi huomata.»

»Tiesitkö sinä jotakin tästä?» kysyi Marney.

Hän viivytteli vastausta.

»Ehkäpä. Minä en ollut varma, vaikka minun olisi pitänyt tietää se heti, kun Fenner varoitti minua Keytown Jailista. Nuo lurjukset pitävät vertauksilla puhumisesta ja hyvin salaperäisistä teoista. Sitäpaitsi minun olisi pitänyt arvata, että Fenner tiesi vankilan joutuneen yksityisiin käsiin.»

Hän tutki ikkunan rautatangot, mutta hänen oli pakko todeta, että poispääsy sitä tietä ei ollut ajateltavissa, kun ei ollut murtamiseen tarvittavia työkaluja.

Kun hän huomasi Billin liikkumattoman hahmon varhaisessa aamuhämärässä, jätti hän sen toivon kokonaan.

»Hyvää huomenta, William. Sinä olet ulkona, niinkuin huomaan», tervehti hän synkästi katselevaa vartijaa, joka yhdellä hyppäyksellä meni suojan taakse ja heilahdutti pitkää pistoliaan.

»Älä pistä nenääsi ulos, muuten ammun sen sinulta pois», huusi hän uhkaavasti. »Olet kynsissämme, Jonny Gray!»

»Mutta sinä joudut pian heidän kynsiinsä, William-parka», sanoi Jonny murheellisena. »'Nuuskijat' ovat täällä kello yhdeksän aikaan — et kai sinä usko, että minä olisin antanut houkutella itseni tällaiseen loukkuun? Enpä tosiaankaan. Minä olen 'viheltänyt'! Se oli ainoa pelastukseni, William. Ja sinun ainoa pelastuksesi on hiipiä tiehesi niin pian kuin mahdollista ja tulla Valtion todistajaksi. Se on ystävällinen neuvonantoni.»

»Sinä et tule sieltä koskaan elävänä ulos», sanoi mies. »Jeff ottaa sinut hengiltä.»

»Todellako?» aloitti vanki kohteliaassa sävyssä kun eräs huuto sai hänet kääntymään ympäri.

Luukku, joka peitti oven ristikkoaukkoa, vetäistiin syrjään, ja Jeffreyn revolverin piippu näkyi aukosta. Tuskin oli Jonny ehtinyt heittäytyä pitkäkseen vuoteelle, kun kuului korviahuumaava pamahdus. Jokin iski seinään, kimposi siitä kattoon ja putosi sitten miltei neitosen jalkoihin. Ennenkuin ase vetäistiin takaisin, oli Jonny Gray jo laukaissut. Yhden ristikkotangon sälöytynyt pää osoitti paikkaa, mihin hänen luotinsa oli osunut.

»Pilkanteon aika on ohi», sanoi Jonny iloisesti. »Nyt, neiti hyvä, istutte tähän nurkkaan ettekä saa ilman minun lupaani liikkua.» Hän osoitti seinää, joka oli lähinnä ovea ja antoi täydellisen suojan, sysäsi sinne jakkaran ja istuutui hänen viereensä. »Jeffreyllä on kova pähkinä purtavanaan», sanoi hän kevyeen, ominaiseen puhetapaansa. »Hän ei voi pistää linnaa tuleen, sillä täällä ei ole mitään poltettavaa. Hän ei voi tulla sisään eikä voi poistuakaan. Kunpa hän vain sekunniksikin ottaisi pois tuon kirotun avaimen...»

»Kylpyhuoneesta vie vielä toinen ovi ulos», sanoi Marney äkkiä, »nähdäkseni jollekin harjoituspihalle. Ikkunasta näkyy sitä ympäröivä ristikkoaita.»

Jonny meni kylpyhuoneeseen ja tutki oven. Hän työnsi päänsä särkyneen ruudun läpi ja näki kymmenen neliömetrin suuruisen alan, jolla tuomittu vanki entiseen aikaan sai ottaa liikuntoa, tovereittensa näkemättä. Jonny koetteli avainta, ja hänen ilokseen se kääntyi. Minuuttia myöhemmin hän seisoi pienellä asfalttipäällysteisellä pihalla.

Korkea, ahdas portti näytti olevan ainoa ulospääsytie paikalta, ja sen portin toisella puolella oli William, vartiomies, joka oli asestettu ja niin hätyytetty, että häntä saattoi pitää vaarallisena. Jonny riisui kenkänsä, hiipi portille ja kuunteli. Asfalttikäytävää edestakaisin kulkevan miehen askelet kuuluivat. Hän kumartui katsomaan avaimenreiästä: Bill oli noin kuuden askelen päässä, selin häneen. Ei ollut aikaa hukattavaksi. Hän pisti avaimen reikään ja portti lensi auki. Kun mies kääntyi, tuijotti revolverin suu häntä suoraan kasvoihin.

»Älä päästä ääntä», kuiskasi Jonny. »Olet joko hiljaa tai kuollut. Anna pistoli tänne, sinä kovaonninen.»

Yhdellä tempauksella hän riisti aseen kauhistuneen rikollisen kädestä, ja sysäys lennätti tämän harjoituspihalle.

»Pysy siellä», sanoi Jonny, lukitsi portin — ja Bill oli toistamiseen vankina.

Jonny hiipi rakennuksen muurinviertä pitkin hallin ovelle saakka. Se oli auki. Revolveri kädessään ja sormi liipaisimella Jonny hyppäsi sisään.

»Kädet ylös!» huusi hän.

Salamana Jeffrey Legge kääntyi päin. Kumea paukahdus, ja luoti vihelsi Grayn kasvojen vierestä. Hän laukaisi kahdesti. Mutta Jeff juoksi jo ristiin rastiin vasempaan ja oikeaan, eikä Jonny voinut ampua. Jeff katosi hallin takaovesta, heitti sen jälkeensä kiinni, ja Jonny syöksyi hänen perässään.

Kun hän tuli pihalle, ristikoidun porttikäytävän eteen, näki hän Jeffreyn katoavan portinvartijan ovesta. Jonny yritti avata ristikkoporttia, mutta turhaan, sillä vankilan sisäänkäyntiportti oli avattavissa vain sitä varten valmistetulla avaimella; sen lukko oli ainoa, johon pääavain ei sopinut.

Jonny suuntasi revolverinsa portinvartijan tuvan oveen ja odotti. Kuului raskasta kolinaa, ja porttikäytävän keskellä näkyi jokin laskeutuvan alaspäin. Hän näki sen painuvan yhä syvemmälle. Laskuristikko! Hän oli unohtanut, että useimmat maakunnan vanhat vankilat olivat varustetut sellaisilla laitteilla. Legge saattoi paeta tuon riippuoven turvissa, sillä se peitti sisäänkäytävän portinvartijan tupaan.

Hän palasi takaisin Marneyn luo.

»Pysyttäydy piilossa. Hän pääsi pakenemaan», varoitti hän Marneyta. »Se poika ei ole vielä vaaraton.»

Portti oli laskeutunut alas. Jeffrey veti ylleen vaipan, jonka oli jättänyt portinvartijan luo, pisti revolverin taskuunsa ja avasi pääportin. »Vähintäänkin kahdentoista tunnin etumatka», ajatteli hän astuessaan vapauteen...

»Olkaa hyvä ja ottakaa kätenne pois taskusta, Mr. Jeffrey», sanoi eräs valittava ääni. »Minusta olisi niin hirveän ikävätä ampua lähimmäistään. Se olisi kokonaan sisimpien tunteitteni vastaista.»

Jeffrey nosti kätensä niin ylös kuin voi, sillä Mr. Reeder ei ollut yksin. Hänen takanaan seisoi neljä asestettua poliisia sekä rivi ratsupoliiseja, muodostaen puoliympyrän ja katkaisten kaikki paon mahdollisuudet. Kauhistuttavampi kaikkia oli kuitenkin Peter Kane, joka seisoi Reederin oikealla puolella ja silmäili häntä kuolettavan vihan synkin katsein.

33.

Ensimmäisen kerran elämässään täytyi Jeffrey Leggen tuntea käsirautojen jäistä kosketusta. Hänet vietiin portinvartijan tupaan siksi aikaa kuin kaksi poliisia väänsi vintturia, jolla laskuportti oli nostettava.

»Olen vankina, Craig», sanoi hän, sillä tuo pelätty varkaiden kalastaja oli virkaatekevänä rikosasiaintarkastajana. »Mutta minä tahdon tehdä laajan tunnustuksen. Jonny Gray on tuolla sisällä. Jo vuosikausia hän on valmistanut minun 'kukkiani'. Te löydätte painokoneet toisesta hallista, mutta muut linnut ovat lentäneet pois.»

»He ovat kaikki lentäneet Oxfordin poliisivankilaan», sanoi Craig, »ja laulavat siellä iloisesti somia pieniä laulujaan. Oxfordin poliisi on eilen illalla kello yksitoista ottanut kiinni kokonaisen vaunukuorman. Valitettavasti he eivät olleet yhtä valmiita 'viheltämään' kuin te.»

»Jonny Gray on ollut siinä mukana, sanon teille.»

»Kuinka voitte väittää jotakin sellaista?» sanoi Mr. Reeder kauhuissaan. »Minä olen aivan vakuutettu, että Mr. Gray on täysin syytön.»

Jeffrey katsoi häneen halveksuen ja nauroi ivallisesti.

»Te olette tosiaankin hassunkurinen 'nuuskija'. Craig on kai tuonut teidät tänne?»

»Ei», mumisi Mr. Reeder, »minä olen itse tuonut itseni.»

»Ainoa asia, mitä teistä voin sanoa», sanoi Jeffrey Legge, »on se, että olette viisaampi kuin tuo vanha Golden — ja se ei ole paljoa sanottu.»

»Ei, ei erittäin paljoa», mumisi Mr. Reeder.

»Mutta te ette ole kyllin viisas tietääksenne, että Jonny Gray on ollut vuosikausia tässä liikkeessä osallisena.»

»Myöskin silloin, kun hän oli vankilassa?» huomautti Mr. Reeder viattomasti. »Tuo mahdollisuus näyttää minusta kumminkin perin vähäiseltä, ettekö luule? Toki, älkäämme riidelkö, Mr. Legge.»

Oli onnistuttu nostaa laskuristikko, ja muutamien minuuttien kuluttua Marney lepäsi isänsä sylissä.

»Jonny, teistä on 'vihelletty'», sanoi Craig pudistaessaan tämän kättä. »Kerrotaan, että te olette ollut tässä 'kukkaliikkeessä' osakkaana. Mutta niinkauan kuin minulla ei ole mitään todisteita, en halua sitä uskoa.»

»Kuka on murhannut vanhan Leggen?» kysyi Jonny.

Rikosasiaintarkastaja pudisti päätään.

»Me emme tiedä sitä. Mutta Stevens on hävinnyt, ja Stevens oli Fennerin veli. Minä olen kuullut sen Mr. Reederiltä, jolla näyttää olevan käytettävissään erinomaisia lähteitä.»

»Ei ollenkaan», sanoi Mr. Reeder kohteliaasti torjuvaan sävyyn. »Minulla on itse asiassa yksi erinomainen lähde, ja sitä saamme kiittää kaikesta. Mutta te kai vahvistanette väitteeni, John, että Stevens on Fennerin veli?»

Peterin hämmästykseksi Jonny nyökkäsi päätään.

»Niin, minä tiesin, että he olivat veljekset; eikä minun tarvitse sanoa, että heidän nimensä ei ole Stevens eikä Fenner. On miltei selvitetty, että vanha Legge antoi ilmi Fennerin — luovutti hänet poliisin huostaan tuossa Berkeley Square-jutussa. Kenties on Stevens saanut tietää sen ja odottanut tilaisuutta tehdäkseen tilin Emanuelin kanssa. Oletteko ottaneet hänet kiinni?»

»Emme vielä», sanoi Craig.

»Toivottavasti ylipäänsäkään ette», sanoi Jonny. »Mitä sinä aiot minulle tehdä, Peter?»

Hän laski käsivartensa Marneyn olkapäille, ja Peter hymyili.

»Minun kai pitänee myöntyä siihen, että hän menee naimisiin kanssasi, Jonny, olitpa sitten kunniallinen mies tai et. Minä haluaisin nähdä sinut hyvällä tiellä ja tahdon tehdä kaiken voitavani, jotta...»

»Sen voin luvata teille» sanoi Mr. Reeder. »Ja sallikaa minun lisätä eräs anteeksipyyntö. Minä olen niin sanoakseni susi lampaanvaatteissa, tahi lammas sudenvaatteissa. Nimeni on nimittäin: Golden.»

»Golden!» huudahti Craig hengen salpautuessa. »Minähän olen luullut, että Golden on poissa tästä ammatista?»

»Hän on poissa ja on kumminkin siinä», selitti Mr. Reeder salaperäisen tarkkana. »Minä olen oivallinen virastomies», tunnusti hän lempeään tapaansa ja tuijotti syväntotisena silmälasiensa yli, »mutta vain kohtalainen tiedustelupalveluksessa, ja vaikkakin, kun Mr. John Gray Reeder nimitettiin minun osastoni ylitarkastajaksi...»

»Seis!» huusi ällistynyt Craig. »John Gray Reeder? Kuka on tuo tarkastaja John Gray Reeder?»

Mr. Golden osoitti hymyillen Jonnya.

»Jonny! Sinä — 'nuuskija'!» sanoi Peter hämmästyneenä. »Mutta sinähän jouduit kuitenkin vankilaan?»

»Tietystikin jouduin vankilaan», sanoi Jonny. »Se oli ainoa paikka, jossa saatoin saada tietoja Suuresta Painajasta, ja minä sain tietää kaikki, mitä halusin tietää. Tutkimus kesti kaksi vuotta, mutta se olikin sen vaivan arvoinen, vaikkakin olin sillä vähällä menettää sen ainoan, jolla oli arvoa minun elämässäni», sanoi hän. »Sinun pitää antaa minulle anteeksi, Peter, sillä minä olen tarkannut sinua — hyvä urkkija ei tunne poikkeuksia. Minä olen pitänyt silmällä sinua ja jokaista toveriasi — ja Marneyta eniten kaikista. Ja nyt minä aion vartioida häntä vuosikausia!»

»Siinä kuulette», sanoi Mr. Golden, josta näytti olevan hyvin tärkeätä jokaisen taitavuuden epäilyksenkin pudistaminen itsestään. »Minä olin vain Jonnyn jakamien opetusten tarkkaavainen kuulija. Minä tiesin kaiken tuosta avioliitosta, ja minä se olin, joka lähetin naissalapoliisin Charlton-hotelliin pitämään huolta Marneysta — mutta vain Jonnyn antamina asioina. Siten on myös selitettävissä, että hän tuona iltana saattoi todistaa poissaolonsa, sillä poliisiosasto, joka tuntee hänet, on tietysti aina valmis vahvistamaan alibin virkamiehestä, jonka erehdyksestä epäillään tehneen rikoksen.»

»Miten löysitte tämän vankilan?»

»Fenner 'vihelsi'», sanoi Mr. Golden tehden anteeksiantavan kädenliikkeen. »Tuo ilmaisutapa, 'viheltää', ei minusta ole miellyttävä, mutta kuitenkin hyvin kuvaava. Niin, Fenner 'vihelsi'.»

Kaksi onnellista ihmistä ajoi kotiin sillä autolla, joka oli tuonut Marneyn Keytowniin. Oxfordin ja Horshamin välinen seutu on Englannin kauneimpia. Tie kulkee ihanan metsän halki, jonne voi kääntää auton ja piiloutua ohiajavien katseilta. Muutamassa soveliaassa paikassa Jonny hiljensi vauhtia ja ohjasi auton metsän tiheimpään osaan. Eikä Marneyn, joka kädet ristissä istui hänen rinnallaan, tarvinnut kauan etsiä selitystä tähän kummalliseen menettelyyn.