[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fS7uGzCIjOnW8b5FF1FkCPtUDqHge2hWFoJFlzojTZkY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3063,"Huone numero 13","Wallace, Edgar",1875,1932,"3063-wallace-edgar-huone-numero-13","3063__Wallace_Edgar__Huone_numero_13",null,"romaani",[],[],"fi",1924,1930,47022,292036,true,[],[],[],"Jännitysromaanissa vankilasta vapautuva Jonny Gray päätyy keskelle väärennettyjen setelien ja vanhojen kaunojen täyttämää rikosvyyhtiä. Tarinassa seurataan salapoliisi J. G. Reederin tutkimuksia, jotka johtavat salaperäisen huoneen numero 13 jäljille.","Edgar Wallacen 'Huone numero 13' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3063.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","HUONE NUMERO 13\n\nKirj.\n\nEdgar Wallace\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKolkon kiviportin yläpuolelle oli hakattu sanat. »_Parcere subjectis_».\n\nKylmällä säällä oli Jonny Grayn tapana seuralaistensa puhetavan mukaan\nkääntää se sanoiksi »Parky subjects». Ainakaan ei sanoissa »säälikää\nvoitetuita» ollut mitään järkeä, sillä eihän häntä ollut voitettu eikä\nsäälitty.\n\nPäivän toisensa jälkeen olivat hän ja Lal Morgon vetäneet raskaita\nkäsirattaita ylös jyrkkää rinnettä ja päivä päivän jälkeen hajamielisin\nkatsein havainneet, miten punapartainen portinvartija pisti avaimensa\nvaltavaan, kiiltävään lukkoon, päästäen portinpuoliskon aukenemaan.\nSenjälkeen kulki siitä läpi pieni jono, asestettu vartija sekä edessään\nettä takanaan, ja portti sulkeutui.\n\nJa jälleen kello neljän aikaan hän oli tullut porttikaaren alle\nsekä odottanut, kunnes portti oli auennut ja käsirattaat päästetty\nsisäpuolelle.\n\nHe tunsivat jo liiankin hyvin jokaisen rakennuksen. Kurjat »salit»,\njoiden tervapeitteen piti antaa suojaa Dartmoor-myrskyjen varalta,\nmatalan konttorin, kaasurakennuksen, ison, latomaisen pesulaitoksen,\nvanhan leipomon, kävelypihan lakaistuine asfaltteineen, pahaisen\nmutta upeasti koristellun kirkon, pitkät, pestyt penkit, joilla oli\nkorkeammat istuinpaikat vartijoita varten... ja hautausmaan, jossa\nonnellisesti vapautuneet elinkautiset lepäsivät vaivoistaan.\n\nMuutamana kevätaamuna hän meni erään työosaston mukana ulos portista.\nHe olivat rakentamassa jotakin vajaa, ja hänen osakseen oli tullut\nmuurarin sekä ulkoasu että tehtävät. Hän piti siitä työstä, koska siinä\nsaattoi vapaammin jutella, ja hän oli halukas kuulemaan, mitä Lal\nMorgonilla oli sanottavana suurimmasta »painajasta».\n\n»Tänään ei liikaa suunsoittoa», sanoi vuorossa oleva vartija\nistuutuessaan säkillä peitetylle tiilikasalle.\n\n»Ei, sir», sanoi Lal.\n\nHän oli laiha, viisissäkymmenissä oleva elinkautinen, jonka ainoana\nkunnianhimona oli se, että eläisi kyllin kauan hankkiakseen uuden\nkuritushuonerangaistuksen.\n\n»Ei mitään vastaansanomista, Gray», sanoi hän ja pani levollisesti\ntiilikiven paikoilleen. »Eikä ampumista, niinkuin vanha Legge hankki\nrangaistuksensa. Eikä Spider King-vehkeilyjä, jolla sinä hankit omasi.»\n\n»Minä en saanut sitä Spider King-vehkeilystä», sanoi Jonny levollisella\näänellä. »Minä en tietänyt, että Spider King oli salakuljetettu,\nottaessani sen kilparadalle, enkä sitä, että se oli vallan toinen\nhevonen. He olivat valmistaneet Spider Kingin vain saadakseen minut\nkiinni. En valita sitä.»\n\n»Tiedän, että olet syytön — kuten kaikki täällä», sanoi Lal lepytellen.\n»Minä olenkin ainoa syyllinen täällä. Niin sanoo johtajakin. 'Morgon',\nsanoo hän, 'tekee sydämeheni hyvää tavata yksi syyllinen ihminen, joka\nei ole olosuhteitten uhri, kuten kaikki muut tässä talossa.'»\n\nJonny ei jatkanut enempää tätä aihetta. Hänellä ei ollut siihen mitään\nsyytä. Tämä seikka oli kiistan yläpuolella. Hän oli ollut täysin\nselvillä niistä suurista huijauksista, joita tapahtui kilparadalla,\nja oli ollut tekemisissä niiden henkilöiden kanssa, jotka löivät\nvetoa salakuljetetuista hevosista. Hän alistui kolmen vuoden\nkuritushuonetuomioonsa tekemättä valitusta. Ei siksi, että hän olisi\ntehnyt sen teon, mistä häntä syytettiin — oli olemassa muunlainen\nerikoinen peruste.\n\n»Jos he tekivät sinut syntipukiksi, niin tapahtui se siksi, että olit\npässinpää», sanoi vanha Lal itsetyytyväisenä. »Pässinpäät ovat juuri\nsitä varten, että he joutuisivat syypäiksi. Mitä sanoi vanha Kane?»\n\n»En ole nähnyt Mr. Kanea», vastasi Jonny lyhyesti.\n\n»Hän piti myös sinua pässinpäänä», sanoi Lal tyytyväisenä, »anna\nminulle tiilikivi, Gray, ja suu poikki. Tuolla tulee se isonenäinen\nnylkyri.»\n\n»Isonenäinen nylkyri» ei ollut sen kiusallisempi 'nuuskija' kuin kuka\ntoinen vartija hyvänsä. Hän läheni verkalleen kapuloineen, jonka varsi\npisti näkyviin taskusta, kuluneen käsihihnan heiluessa vapaana.\n\n»Ei niin paljon suunsoittoa», sanoi hän koneellisesti.\n\n»Pyysin vain tiilikiveä, sir», sanoi Lal nöyrästi. »Nämä tiilet eivät\nole yhtä hyviä kuin viimeinen lähetys.»\n\n»Sen olen jo huomannutkin», sanoi vartija ja tutkisteli erästä\ntiilenpuolikasta tuntijan paheksuvin katsein.\n\n»Sehän on luonnollista, että olette sen huomannut, sir», sanoi\nimartelija ihailun ja kunnioituksen sekaisella äänellä. Ja vartijan\nmentyä lausui Lal omasta aloitteestaan:\n\n»Tuo likinäköinen naukkunokka tuskin osaa erottaa tiilikiveä ja\nkaasu-uunia toisistaan. Sama mies, jonka vanha Legge lahjoi täällä\nollessaan — sai joka toinen päivä tuotetuksi yksityiskirjeitä\nitselleen. Mutta vanhalla Leggellä onkin rahaa. Hän ja Peter Kane\nräjähdyttivät Orsonicin teräskamarin ja lähtivät sieltä mukanaan\nmiljoona dollaria. Peteriä ei saatu kiinni, mutta Legge oli\najattelematon. Hän ampui muutaman kintereillä-seuraajan — ja sai\nelinkautisen.»\n\nJonny oli sataan kertaan kuullut Leggen elämäntarinan, mutta Lal Morgon\noli saavuttanut sen ikäkauden, jolloin jokainen hänen kertomansa juttu\noli aina uusi.\n\n»Sentähden hän vihaa Peteriä», jatkoi puhelias muurari. »Siksi he\nsaavatkin, hän ja nuori Legge, Peterin vielä kerran kiinni. Nuori Legge\nonkin terävä poika! Ajatella: kolmikymmenvuotias ja maailman suurin\nsetelinväärentäjä! Ja ne setelitpä eivät olekaan mitään tavallista\nlajia! Kaikkien asiantuntijain ymmärrys seisoo, kun he katselevat\nLegge nuoremman seteleitä — he eivät pysty erottamaan niitä oikeista\nEnglannin Pankin seteleistä. Poliisi ja salaetsijät ovat olleet jo\nvuosikausia hänen kintereillään — mutta eivät ole koskaan saaneet häntä\nsiepatuksi.»\n\nPäivä oli lämmin, ja Lal riisui punasiniraitaisen takkinsa.\nKuten muillakin työntekijöillä oli hänellä jalassaan täplikkäät\nkeltaiset housut, joissa oli kuritushuonevangin nuolimerkki heikosti\nnäkyvissä. Pohkeita verhosivat keltaiset säärystimet. Hänen\nkarkeasta puuvillakankaasta tehty paitansa oli valkoinen ja kapeilla\njuovilla varustettu. Päässä hänellä oli lakki, jonka koristeena oli\nsalakirjaimia osoittamassa sitä päivämäärää, jona hänet oli otettu\nvankilaan. Viikkoa myöhemmin, kun kirjaimet oli poistettu, oli Morgon\nsurullinen. Hänellä oli samantapainen tunne kuin sotilaalla, jolta on\notettu pois kunniamerkki.\n\n»Etkö ole koskaan tavannut nuorta Jeffiä?» kysäisi Lal silitellessään\nlevollisesti laastimöhkälettä. Kysymys kuulosti oikeastaan vain asian\ntoteamiselta.\n\n»Olen nähnyt hänet — tuntemaan en häntä ole tullut», vastasi\nJonny synkästi, ja hänen äänessään oli jotakin, mikä pani vanhan\nrangaistusvangin vilkaisemaan häneen.\n\n»Hän sai aikaan minun joutumiseni vankilaan», sanoi Jonny, ja Lal\nilmaisi hämmästyksensä nyökäyttämällä päätään, mikä naurettavasti\nvivahti kumarrukseen.\n\n»En tiedä syytä, mutta sen tiedän, että hän saattoi minut kiinni»,\nsanoi Jonny. »Hän sai aikaan huijauksen, saattoi minut panemaan hevosen\njuoksemaan, ja sitten hän 'vihelsi'. Siihen asti en tietänyt, että tuo\nmainittu Spider King olikin todellisuudessa taitavasti siloiteltu Boy\nSounders.»\n\n»Viheltäminen on inhoittavaa», sanoi Lal näyttäen hämmästyneeltä. »Ja\nkaiken lisäksi Emanuel Leggen poika! Minkätähden hän teki niin — oletko\nsinä yllättänyt hänet rahapuuhista?»\n\nJonny pudisti päätään.\n\n»En tiedä. Jos on totta, että hän vihaa Peter Kanea, niin hän on\nsaattanut tehdä sen kostoksi, koska hän tietää minun pitävän Peteristä,\nja... well, minä pidän kovin Peteristä. Hän varoitti minua ryhtymästä\ntekemisiin tuon joukkueen kanssa, joka minulle kilpa-ajoissa...»\n\n»_Tahtoisittekohan lopettaa lörpöttelynne_!»\n\nHetken aikaa työskentelivät he vaiti. Sitten Lal sanoi rauhallisen\nepäilevästi: »Tuo nylkyri hirtättää vielä jonkun näinä päivinä. Sitä\nmiestä saa pikku Lew Morse kiittää selkäsaunasta: tämä oli miltei lyödä\nhänet kuoliaaksi ruuviavaimella sepän vajassa. Mikä sääli! Lew ei ollut\npaljoa juovuksissa, ja hän on usein sanonut, että hän yhtä mielellään\nolisi kuollut kuin raitis.»\n\nKello neljältä kokoontui työkomennuskunta ja marssi raskain askelin\nkapeata tietä pitkin vankilanportille.\n\n  _Parcere subjectis_.\n\nJonny silmäsi ylöspäin, nyökäyttäen kolkoille pilasanoille, ja hänestä\ntuntui, ikäänkuin porttikaari viittaisi hänelle takaisin. Puoli viiden\naikaan hän kääntyi koppinsa syvään sisäänkäytävään, keltainen ovi\nsulkeutui hänen takanaan ja meni metallisen kalahduksen kuuluessa\nlukkoon.\n\nKoppi oli avara, korkeaksi holvattu, ja sille antoi kokoonpantujen\nvuodevaatteiden väri kevyen iloisuuden leiman. Hyllyllä eräässä\nnurkassa oli valokuva muutamasta foksterrieri-koirasta, joka kysyvänä\nkäänsi sievän päänsä häntä kohti.\n\nHän täytti juoma-astian vedellä ja joi sen, katseen levätessä\nristikkoikkunaan suunnattuna. Pian pitäisi hänen teensä tulla,\nsenjälkeen olisi lukko ovella kahdeksantoista ja puolen tunnin ajan.\nJa kahdeksantoista ja puoli tuntia täytyi hänen kuluttaa aikaansa\nmiten parhaiten taisi. Niin kauan kuin oli valoisaa, saattoi hän lukea\n— jokin matkakuvausnide oli hyllyllä, jota käytettiin myös pöytänä.\nMyöskin hän saattoi kirjoitella kivitaululleen tahi piirrellä siihen\nhevosia ja koiria tahi ratkaista loputtoman pitkiä laskutehtäviä,\nkirjoittaa runoja... tai miettiä.\n\nSe oli pahinta kaikista toimista. Hän astui kopin poikki ja otti esiin\nvalokuvan. Reuna oli käynyt aivan pehmeäksi alituisesta koskettelusta,\nja hymähtäen hän katsoi terrierin suuriin silmiin.\n\n»Mikä vahinko, ettet sinä osaa kirjoittaa, vanha Spot», puheli hän.\n\nMuut osasivat kirjoittaa ja kirjoittivatkin, ajatteli hän asettaessaan\nkuvan takaisin paikoilleen. Mutta Peter Kane tuskin koskaan mainitsi\nmitään Marneysta, ja Marney ei ollut kirjoittanut enää... pitkiin\naikoihin. Se ei merkinnyt mitään hyvää; se oli tärkeätä, määrätyllä\ntavalla ratkaisevaa. Lyhyt tiedoitus: »Marney voi hyvin», tahi: »Marney\nkiittää tiedustelusta» — siinä kaikki.\n\nNäillä lyhyillä lauseilla olikin tuo suuri asia selvästi ja\nymmärrettävästi kirjoitettu, kertomus Peterin rakkaudesta tyttäreensä\nsekä hänen päätöksestään, ettei tytär saisi mennä naimisiin miehen\nkanssa, jonka varjona oli vankilarangaistuksen tahra. Tyttären\njumalointi oli tullut Peterille aivan kiihkoksi — hänen onnensa ja\ntulevaisuutensa olivat ja niiden täytyi aina olla ensimmäisellä\nsijalla. Peter piti Jonnysta — hän oli sen tuntenut. Se mieltymys, jota\nPeter tunsi häntä kohtaan, oli samanlaista kuin isällä täysikasvuista\npoikaansa kohtaan. Jollei hänen onneton mielettömyytensä olisi kietonut\nhäntä sellaiseen verkkoon, josta lopuksi joutui vankeuteen, niin olisi\nPeter suonut hänelle Marneyn, joka itsekin oli valmis lahjoittamaan\nhänelle sydämensä.\n\n»Niin se on», sanoi Jonny ajatellessaan.\n\nSitten seurasi tee, viimeinen oven sulkeminen, syvä hiljaisuus... ja\njälleen mietteet.\n\nMiksi oli nuori Legge houkutellut hänet ansaan? Hän oli nähnyt miehen\nyhden ainoan kerran; he eivät edes olleet tutustuneetkaan. Vain sattuma\noli saattanut hänet kerran näkemään tuon nuoren setelinväärentäjän.\nTämä ei saattanut olettaakaan olevansa tuttu sille miehelle, jonka\noli toimittanut istumaan, sillä Jeff Legge oli kuin haavekuva. Hän\nei koskaan käynyt tavallisissa kohtaamispaikoissa, joihin rikollinen\nmaailma kokoontuu kerskumaan ja suunnitelmia punomaan tahi nauttimaan\nviinistä ja rakkaudesta.\n\nAvain narahti lukossa, ja Jonny nousi. Hän oli unohtanut, että oli se\nilta, jolloin kappalainen kävi hänen luonaan.\n\n»Istuutukaa, Gray.» Ovi sulkeutui papin takana, ja hän istuutui Jonnyn\nvuoteelle.\n\nOli ihmeellistä, että hän tarttui Jonnyn ajatusten lankaan juuri siitä\nkohdasta, missä se oli häneltä katkennut.\n\n»Tahtoisin kernaasti kuulla rehellisen mielipiteenne tuosta Leggestä...\npojasta, tarkoitan. Ei kannata paljoa hautoa — todellisia tahi\nkuviteltuja loukkauksia, ja teidän vankeusaikanne lähenee loppuaan.\nTeille tulee tarjoutumaan mahdollisuus vihanne ilmaisemiseen. Ja, Gray,\nen soisi näkeväni teitä uudelleen täällä.»\n\nJonny Gray hymähti.\n\n»Te ette ole tapaava minua _täällä_ uudelleen!» sanoi hän painokkain\näänensävyin. »Mitä Jeff Leggeen tulee, niin tiedän vähän hänestä,\nvaikkakin olen häntä koko lailla ajatellut ja myös paljon kuullut\nhänestä.»\n\nKappalainen pudisti miettiväisenä päätään.\n\n»Minä olen kuullut hyvin vähän; häntä sanotaan 'Suureksi Painajaksi',\neikö totta? Sen tiedän luonnollisesti hyvin, että Eurooppa tuli\ntulvilleen vääriä setelirahoja, samoin sen, ettei poliisin ole\nonnistunut saada kiinni sitä miestä, joka on pannut ne liikkeelle. Onko\nse Jeff Legge?»\n\nJonny ei vastannut mitään, ja kappalainen hymyili hieman tyytymättömänä.\n\n»Sinun ei pidä juoruaman — yhdestoista käsky, eikö totta?» kysyi hän\nhyväntahtoisesti. »Pelkäänpä olleeni varomaton. Milloin vankeutenne\npäättyy?»\n\n»Kuuden kuukauden kuluttua», vastasi Jonny, »ja se ei tule tuntumaan\nikävältä».\n\n»Mihin aiotte ryhtyä? Onko teillä lainkaan rahaa?»\n\nVangin huulet vavahtivat.\n\n»Kyllä, minulla on kolmetuhatta vuodessa», sanoi hän rauhallisesti.\n»Tämä seikka ei erinäisistä syistä tullut esille tutkimusten\nyhteydessä. Ei, pastori, rahasta minulla ei ole kiusaa. Ajattelen\nmatkustaa. Missään tapauksessa en yritä peittää valheella huonoa\nmenneisyyttäni.»\n\n»Toisin sanoen teillä ei ole aikomusta muuttaa nimeänne», sanoi\nkappalainen räpäyttäen silmäänsä. »Hyvä, koska teillä on kolmetuhatta\nvuodessa, niin en osaa otaksua, että palaisitte tänne.» Äkkiä hän\nmuisti jotakin. Hän pisti kätensä taskuun ja otti sieltä kirjeen.\n»Varajohtaja antoi sen minulle. Olin vähällä unohtaa asian. Se on\ntullut tänä aamuna.»\n\nKirje oli avattu, kuten kaikki vankien saamat kirjeet, ja Jonny\nloi välinpitämättömän silmäyksen kuoreen. Se ei ollutkaan hänen\npuolustusasianajajaltaan, kuten hän luuli. Siinä oli Peter Kanen\nrohkeata käsialaa — ensimmäinen kirje häneltä kuuden kuukauden jälkeen.\nHän odotti, kunnes ovi oli sulkeutunut vierailijan mentyä, ja veti\nsitten kirjeen kuoresta. Siinä oli vain muutamia rivejä:\n\n »Paras Jonny, toivon ettei se uutinen, minkä sinulle ilmoitan, liian\n kovin sinua järkyttäisi. Marney menee naimisiin majuri Floydin\n kanssa Torontosta, ja tiedän, että sydämesi on kyllin suuri ja hyvä\n toivottaaksesi hänelle onnea. Mies, jonka hän ottaa, on todella kunnon\n mies, joka on tekevä hänet onnelliseksi.»\n\nJonny laski kirjeen pöydälle ja asteli, kädet selän takana, kymmenisen\nminuuttia edestakaisin kapeassa, pitkässä kopissaan. Marney\nmenisi naimisiin! Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja jännittyneet,\nsilmät synkässä varjossa. Hän pysähtyi ja täytti vapisevin käsin\njuomavesiastiansa; sitten hän kohotti sen kohti ristikkoikkunaa, joka\nantoi itäänpäin.\n\n»Paljon onnea, Marney!» lausui hän käheästi ja joi pikarin pohjaan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nKahta päivää myöhemmin sai Jonny Gray kutsun johtajan virkahuoneeseen\nvastaanottamaan tärkeätä tiedonantoa.\n\n»Gray, minulla on teille hyviä uutisia. Teidät on heti päästettävä\nvapaaksi. Sain juuri määräyksen.»\n\nJonny kumarsi.\n\n»Kiitän teitä, sir», sanoi hän.\n\nEräs vartija johdatti hänet kylpyhuoneeseen, missä hän riisuutui.\nSenjälkeen hän meni, vaippaan kääriytyneenä, toiseen huoneeseen, missä\nhänen siviilivaatteensa olivat valmiina. Hän pukeutui harvinaisen oudon\ntunteen valtaamana ja palasi koppiinsa. Vartija toi hänelle kuvastimen\nja parranajokoneen, ja hän täydensi lopullisesti valmistautumisensa.\n\nPäivän loppupuoli kuului hänelle itselleen. Hän oli erikoisoikeuden\nsaanut henkilö ja sai kuljeskella ympäri vankilaa oudoissa\nvaatteissaan, niiden miesten kateuden kohteena, joita hän oli oppinut\ntuntemaan ja inhoamaan, noiden puolihullujen, jotka vuoden ajan olivat\nkuiskailleet hänen korvaansa mieletöntä sekasotkuaan.\n\nHänen siten toimettomana seisoessaan hallissa tempaistiin ovi rajusti\nauki, ja muuan miesryhmä tölmäsi sisään. Keskellä ryhmää huusi ja\nulvoi joku, joka ei näyttänyt ihmiseltä eikä eläimeltä. Kasvot\nolivat veressä, ja vartijat ponnistivat parhaansa pitääkseen kiinni\nraivokkaasti huitovia käsivarsia.\n\nHän katseli säälittävää ryhmää, joka oli kulkemassa rangaistuskoppia\nkohti.\n\n»Fenner», kuiskasi hänelle joku. »Hän on piessyt jotakuta nylkyriä,\nmutta ne eivät voi enää antaa hänelle selkäsaunaa.»\n\n»Eikö Fenner ole tuo kahdentoistavuoden-mies, joka juuri istuu\nviimeisiä aikojaan?» kysyi Jonny, joka muisti tuon vangin. »Hänen piti\nmyös päästä huomenna pois!»\n\n»Hän se on», sanoi hänen kanssaan puhuva mies, eräs\nhallinlakaisijoista. »Hän olisi päässyt yhdeksällä vuodella, mutta\nvanha Legge antoi hänet ilmi. Aina tuo vanha, eikö niin? He voivat\npiestä häntä nyt vain huomiseen saakka, ja tarkastuskomissaarit eivät\ntule ennenkuin viikon perästä.»\n\nJonny mietti tapahtumaa. Tuo mies oli Leggen läsnäollessa joutunut\nerään vartijan karkean väkivaltaisen kohtelun uhriksi, joka vartija\nsitten erotettiin toimestaan. Epätoivoissaan oli onneton Fenner lyönyt\ntakaisin ja joutui tutkittavaksi. Leggen todistus olisi voinut pelastaa\nhänet saamasta kuritusta, mikä nyt oli seurauksena, sillä Legge oli\nliian hyvissä väleissä vartijoiden kanssa antaakseen ilmi »nylkijää».\nNiin oli Fenner joutunut piiskapukille, jolle hänen ei enää pitänyt\npalata.\n\nViimeisenä yönään vankikopissa Jonny ei voinut nukkua. Hän ei saattanut\nolla ajattelematta Marneyta. Hetkeäkään hän ei syyttänyt tätä, eikä\nhän myöskään tuntenut katkeruutta isää kohtaan. Olihan oikein ja\nkohtuullista, että Peter Kane teki sen, mikä oli hänen tyttärelleen\nparasta. Alinomainen huoli tyttären tulevaisuudesta oli tullut vanhalle\nmiehelle miltei painajaiseksi, joka ei hellittänyt hänestä. Jonny\narvasi, että Peter oli kunnioitettavan kanadalaisen ilmaantuessa tehnyt\nkaiken mitä voi edistääkseen naimisen tapahtumista.\n\nJonny Gray kulki viimeistä kertaa jyrkkää rinnettä ylöspäin. Avain\npyörähti mahtavan lukon sisässä, ja hän seisoi portin ulkopuolella,\nvapaana miehenä. Punapartainen ylivartija ojensi kätensä. »Onnea\nmatkalle», sanoi hän äreällä äänellään. »Älkää tulko enää 'Alppien\nyli'.»\n\n»Olen jättänyt vuoristokiipeilyt», sanoi Jonny.\n\nHän oli sanonut jäähyväiset johtajalle, ja ainoa, mikä muistutti\nhäntä suhteista hänen jättämäänsä kolkkoon vankityrmään, oli vartija,\njoka kulki hänen vieressään asemalle. Hänellä oli vielä hetkinen\nodotusaikaa, ja hän koetti hankkia tietoja uudesta lähteestä.\n\n»Ei, en tunne Jeff Leggeä», sanoi vartija pudistaen päätään. »Tunsin\nvanhemman; hän oli vuosi sitten täällä — Tehän olitte silloin myös,\neikö totta, Gray?»\n\nJonny nyökkäsi myöntäen.\n\n»Mr. Jeff Legge ei ole siis koskaan tullut 'Alppien yli'?» kysäisi hän\nkatkerasti hymyillen.\n\n»Ei, ei tähän vankilaan. Mikäli voin muistaa, ei hän ollut myöskään\nParkhurstissa eikä Portlandissa. Olen ollut molemmissa paikoissa.\nMinä olen kuullut puhuttavan hänestä. Kerrotaan, että hän on viisas.\nSe merkitsee, että hän vielä jonakin päivänä joutuu kiipeliin. Hyvää\nvointia, Gray, ja pysykää miehenä.»\n\nJonny tarttui miehen ojentamaan käteen, ja istuessaan sitten junassa\nhän otti silkkisen nenäliinansa, jolla pyyhki kädestään tuon viimeisen\nkosketuksen kuritushuoneeseen.\n\nKun hän iltapäivällä saapui Paddingtoniin, oli hänen palvelijansa\nvastassa, ja pieni riippukorvainen foksterrieri repi kiivaasti\nketjuaan, tervehtien kovalla haukunnalla Jonnya jo paljon ennen kuin\nhän oli huomannut tuon parin. Seuraavassa hetkessä pyristeli koira\nhänen sylissään, nuoli hänen kasvojaan, korviaan ja hiuksiaan ja\nilmaisi jälleennäkemisen ilonsa kovasti vinkumalla. Jonnyn silmissä oli\nkyyneliä, kun hän laski koiran asemasillalle.\n\n»Teille on koko joukko kirjeitä siellä, sir. Haluatteko aterioida\nkotona?»\n\nOivallinen Parker tervehti herraansa kuin lyhyen Monte Carlossa\npistäytymisen jälkeen, niin vähän hän ilmaisi liikutustaan.\n\n»Kyllä, syön kotona», sanoi Jonny.\n\nHän nousi vuokra-ajurin vaunuihin, jotka Parker oli hankkinut, ja Spot\nhyppäsi hänen peräänsä.\n\n»Ei mitään matkatavaroita, sir?» kysyi Parker vakavalla äänellä avoimen\nikkunan läpi.\n\n»Ei ole tavaroita», sanoi Jonny yhtä vakavasti. »Tulkaa mieluummin\nkanssani yhdessä kotiin, Parker.»\n\nMies epäröi.\n\n»Ottaisin siten kovin suuren vapauden, sir», sanoi hän.\n\n»Se ei ole läheskään niin suuri vapaus, minkä olen suonut itseeni\nnähden kuluneen puolentoista vuoden aikana», sanoi Jonny.\n\nAjoneuvojen ajaessa pitkin alakuloista Street-katua kysäisi Parker\nrohkeasti:\n\n»Toivoakseni, sir, ei takananne oleva aika ollut liian ikävä?»\n\nJonny nauroi.\n\n»Se ei ollut hupaisa, Parker. Vankilat ovat harvoin hauskoja.»\n\n»Sen uskon, sir», vakuutti Parker ja lisäsi aiheettomasti: »Minä en ole\nkoskaan ollut vankilassa, sir.»\n\nJonnyn asunto oli Queen's Gaten varrella, ja nähdessään hiljaisen,\nylellisesti sisustetun työhuoneensa hän hengähti syvään.\n\n»Olet narri», sanoi hän ääneen itselleen.\n\n»Kyllä, sir», ehättäytyi Parker vastaamaan.\n\nSamana iltana kävi monta ihmistä salaisesti tuossa Queens Gaten\nvarrella olevassa asunnossa, ja kun Jonny oli ottanut niistä\nensimmäisen vastaan, kutsui hän Parkerin pieneen ruokailuhuoneeseensa.\n\n»Parker, kuulemani mukaan on poissaoloni aikana tullut tavaksi, että\npalvelusväki käy elokuvissa?»\n\n»Niin, sir, minäkin pidän niistä», vastasi Parker.\n\n»Sittenpä menkää ja etsikää sellainen paikka, jossa esitys kestää kello\nyhteentoista saakka», sanoi Jonny.\n\n»Kuinka tarkoitatte, sir...?»\n\n»Tarkoitan, etten tänä iltana tarvitse teitä täällä.»\n\nParker ällistyi, mutta hän oli hyvä palvelija.\n\n»Mainiota, sir», sanoi hän ja lähti ulos, samalla ihmetellen itsekseen,\nmitä vimmatun suunnitelmia hänen herransa mahtoi hautoa.\n\nPuoli yhdeltätoista sanoi viimeinen vierailija jäähyväiset.\n\n»Huomenna käyn tapaamassa Peteriä», sanoi Jonny ja heitti savukkeensa\npitkän eteissalin kamiinaan. »Te ette tiedä mitään noista häistä,\nmilloin niiden pitäisi olla?»\n\n»En, kapteeni. Tunnen Peteriä hyvin vähän.»\n\n»Kuka on sulhanen?»\n\n»Muuan hieno herra, kaikessa tapauksessa — Peter on taitava poika ja\nymmärtää asiansa. Eräs majuri Kanadan armeijasta, olen kuullut, ja\nhyvin komea mies. Peter sieppaa helpommin kiinni hölmöjä, kuin toiset\nihmiset kärpäsiä...»\n\n»Peter ei ole koskaan ollut hölmöjenpyydystäjä», sanoi Jonny terävästi.\n\n»En tiedä», arveli toinen. »Joka minuutti syntyy yksi sellainen.»\n\n»Mutta kestää kauan, ennenkuin ne kasvavat isoiksi, ja naiset tarttuvat\nensimmäisinä niihin», sanoi Jonny hyväntuulisena.\n\nKun Parker klo 11.15 palasi kotiin, tapasi hän herransa istumassa\nkamiinan ääressä, mikä oli täynnä poltettuja papereita.\n\nSeuraavana iltapäivänä, kohta lounaan jälkeen, saapui Jonny Horshamiin,\neikä kukaan, joka näki tuon atleettimaisen olennon kulkevan\nHorsham Roadia pitkin, olisi saattanut olettaa, että hän vajaata\nneljäkymmentäkahdeksan tuntia aikaisemmin oli ollut vankikopin asukas.\n\nHän oli tullut käymään viimeistä epätoivontaisteluaan onnensa puolesta.\nMiten se päättyisi, mitä se aiheuttaisi — sitä hän ei tietänyt. Oli\nyksi, vain yksi ainoa, mutta sitä hän ei voinut käyttää......\n\nKääntyessään Down Roadille huomasi hän kaksi isoa Limousines-autoa\nperätysten seisomassa ja ihmetteli itsekseen, mitä siellä mahtoi olla\ntekeillä.\n\nHillin kartano oli esikaupungissa, syrjässä naapuritaloista. Se\noli jykevätekoinen, punainen tiilirakennus, jonka seinät olivat\nmuurivihreän peittämät, antaen talolle iloisen ulkonäön. Jonny vältti\netupuolista sisäänkäytäviä ja kulki erästä sivutietä, jonka tiesi\nvievän talon takana olevalle avaralle nurmikolle, jossa Peter tähän\naikaan päivästä mielellään oli päivää paistattamassa.\n\nAukeamalle tultuaan hän pysähtyi. Eräs sievä palvelustyttö puhui\njonkun vanhahkon miehen kanssa, jolla oli vallan kotihovimestarin\nlivrea yllään. Tämän poimuiset kasvot olivat mieliharmin vaikutuksesta\ntavallista enemmän rypyssä ja hänen päänsä taipuneena kuunteluasentoon,\nvaikka muuten umpikuuronkin olisi ollut miltei mahdotonta olla\nkuulematta mitä sanottiin.\n\n»Minä en tiedä, millaisissa taloissa te olette ollut ja minkälaisia\nihmisiä palvellut, mutta saatan sanoa teille: jos minä vielä tapaan\nteidät huoneestani mylläämästä tavaroitani, niin sanon sen Mr. Kanelle.\nMinä pyydän päästä siitä, Mr. Ford!»\n\n»Kyllä, miss», sanoi palvelija käheällä äänellä.\n\nKuten Jonny tiesi, ei käheys ollut liikutuksen aikaansaamaa. Bamey\nFord oli ollut käheä nuoruudestaan saakka — otaksuttavasti hän oli jo\nkehdossa kirkunut käheällä äänellä.\n\n»Jos olette murtovaras ettekä tahdo päästä tottumuksestanne, niin\nvoin sen ymmärtää», jatkoi tyttö vihaisena, »mutta teidän pitää olla\nsäädyllinen ihminen! Minä en kärsi tuota salaista nuuskimista ja\nhiiviskelemistä, ymmärrättekö? Minä en sitä siedä!»\n\n»Ei, miss», sanoi käheä Barney.\n\nJohn Gray oli huvitettu kohtauksesta. Barneyn hän tunsi oikein\nhyvin. Hän oli jättänyt elämänsä synkemmän polun silloin, kun Peter\nKane huomasi otolliseksi vetäytyä pois vaaralliselta uraltaan.\nEntisenä kuristushuonevankina, entisenä murtovarkaana ja entisenä\nnyrkkitaistelijana hän oli jossakin määrin jälleen sovittanut huonoa\nmenneisyyttään sillä, että osoitti kiintymystä siihen mieheen, jonka\nleipää söi, vaikkakaan tuota livreaa ei vielä koskaan ollut pannut\nylleen kukaan Barneyta huonompi kotihovimestari.\n\nTyttö oli kaunis: hänellä oli himmeänvaalea tukka ja solakka, notkea\nvartalo. Tällä hetkellä hehkuivat hänen kasvonsa suuttumuksesta,\nja tummista silmistä säihkyi salamoita. Barneylla oli epäilemättä\ntaipumusta nuuskimiseen, perintönä syntisiltä päiviltään. Muut\npalvelijat olivat siitä syystä lähteneet talosta, ja Peter oli kironnut\nsekä uhannut voimatta täysin parantaa palvelijaansa.\n\nTyttö ei huomannut Jonnya kääntyessään nopeasti ympäri ja kadotessaan\nsisään, vanhan miehen jäädessä tuijottamaan hänen jälkeensä.\n\n»Olette suututtanut hänet», sanoi Jonny ja tuli hänen taakseen.\n\nBarney Ford käännähti ympäri ja katsoa tuijotti. Sitten hänen\nalaleukansa painui alaspäin.\n\n»Hyvä Jumala, Jonny, milloin _te_ olette palannut virkakunnasta?»\n\nTulija naurahti hiljaa itsekseen.\n\n»Eilen päättyi määräaikani», sanoi hän. »Mitä Peter tekee?»\n\nEnnen vastaamistaan palvelija niiskutti ankarasti nenäänsä, pitäen\nsamalla silmänsä lakkaamatta kiinnitettyinä äskentulleeseen.\n\n»Kuinka kauan te olitte tässä?» kysyi hän vihdoin.\n\n»Tulin juuri keskustelunne loppuun», vastasi Jonny huvitettuna.\n»Barney, te ette ole parantanut tapojanne!»\n\nBarney Ford vääristi kasvojaan, kunnes ne ilmaisivat ikäänkuin\nhalveksuntaa.\n\n»Teitä pidetään veijarina, vaikka ette olekaan», sanoi hän. »Mitä tuo\ntyttö ymmärtää elämästä? Ettekö ole tavannut Peteriä? Hän on kotona;\nmenen heti ilmoittamaan hänelle. _Hän_ voi oikein hyvin. Vallan kiinni\ntyttäressään. Mies suutelee sitä maatakin, jolla tämä astuu. On\nluonnotonta rakastaa lapsiaan sillä tavoin. Minä en ole koskaan tehnyt\nniin.» Hän pudisti päätään. »Nykyjään on liiaksi hyväilyä ja liian\nvähän kuritusta. Jos säästät vitsaa, niin pilaat lapsen, kuten vanha\nhyvä runoilija sanoo.»\n\nJohn Gray kuuli askelten kaiun kiviportailta ja käänsi päänsä. Siellä\noli Peter, loistavin ja kumminkin hämmentynein kasvoin. Valkoisesta\ntukasta ja kuudestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän kulki\npystyssä kuin kynttilä. Hänellä oli yllään aamutakki ja — uutuutena —\nhelmenharmaat liivit. Hetkisen hän epäröi, hymy hävisi kasvoilta ja\notsa rypistyi; sitten hän kiiruhti luo, käsi ojennettuna.\n\n»Well, Jonny-poikani, olet elänyt raskaita aikoja?»\n\nHänen kätensä laskeutui nuoren miehen olalle, ja hänen äänestään kuului\nentinen kiintymys ja ylpeys.\n\n»Varsin raskaita», sanoi Jonny, »mutta on turhaa ilmaista sääliä minua\nkohtaan. Omasta puolestani asetan Dartmoorin Parkhurstista edelle —\nsiellä on raskaampi työ ja vähemmän houkkioita.»\n\nPeter tarttui häntä käsivarresta ja vei istumaan tuolille, joka\noli nurmikolle pystytetyn japanilaisen varjostimen alla. Hänen\nesiintymisessään oli jonkinlaista neuvottomuutta, jota Jonny ei\nkäsittänyt.\n\n»Jonny, poikani, tapasitko... siellä... ketään, jonka minä tunnen?»\n\n»Leggen», vastasi toinen lyhyesti ja katsoi Peteriä silmiin.\n\n»Sitä juuri ajattelinkin. Mitä hän tekee?»\n\nKysymys kuulosti välinpitämättömältä, mutta Jonny ei antanut pettää\nitseään. Peter kuunteli jännittyneenä.\n\n»Hän on ollut puoli vuotta sieltä poissa — etkö tietänyt sitä?»\n\nToisen kasvot synkistyivät.\n\n»Puoli vuotta poissa? Oletko varma?»\n\nJonny nyökäytti päätään.\n\n»Sitä en tietänyt.»\n\n»Minulla oli syytä otaksua, että olet kuullut hänestä», sanoi Jonny\nrauhallisesti. »Hän ei voi sietää sinua!»\n\nPeterin vähäinen hymyily leveni.\n\n»Sen tiedän, oliko sinulla tilaisuutta puhua hänen kanssaan?»\n\n»Varsin usein. Hän työskenteli pesulaitoksessa ja lahjoi kaksi\nvartijaa, jotta sai tehdä mitä tahtoi. Hän vihaa sinua, Peter. Hän\nväittää, että sinä toimitit hänet istumaan.»\n\n»Hän on valehtelija», sanoi Peter tyynesti. »Minä en toimittaisi\nkiukkuisinta vihamiestänikään vankilaan. Hän toimitti itse itsensä\nsinne. Jonny, poliisia pidetään ovelana, mutta todellisuudessa\nvangitsee joka toinen rikollinen itse itsensä. Rikolliset eivät ole\nviisaita. He käyttävät käsineitä salatakseen sormenjälkensä, mutta\nsitten he kirjoittavat nimensä vieraskirjaan. Legge ja minä mursimme\nOrsonicin teräskamarin ja saimme satakaksikymmentätuhatta puntaa\namerikkalaista pääomaa — se oli viimeinen tekoni. Oli lapsellista\nlähteä sieltä pois, mutta Emanuel alkoi kerskailla, minkälainen ovela\npoika hän on. Hän joi myös hiukan liikaa. Kunnon mies saattaa juoda\nja herätä silti omassa vuoteessaan. Mutta varas, joka juo, saa sanoa\nhyvää-huomentaan vanginvartijalle.»\n\nHän muutti äkkiä puheenaihetta, ja jälleen hänen kätensä laskeutui\nnuoren miehen olalle.\n\n»Jonny, ethän kai silti ole surullinen, tai...?» Jonny ei vastannut.\n\n»Vaiko sittenkin?»\n\nNyt oli aloitettava taistelu. John Gray koetti vahvistautua\nepätoivoisen yrityksen varalta.\n\n»Marneyn takia? En, ainoastaan...»\n\n»Poikani, minun täytyi tehdä siten.» Peter puhui hartaalla,\nrukoilevalla äänellä. »Sinä tiedät mitä hän merkitsee minulle. Minä\npidin sinusta siksi paljon, että olisin ollut valmis, mutta senjälkeen\nkuin sinut kuljetettiin pois, ajattelin asiaa vielä vakavasti. Se\nolisi masentanut minut, jos hän vielä sitten olisi tullut sinun\nvaimoksesi. Silloin, kun hän oli vielä pieni lapsi, en jaksanut nähdä\nhänen itkevän. Ajattele, mitä asia olisi merkinnyt hänelle. Se oli jo\nkylliksi ikävää. Ja sitten tuli tämä nuorimies — hyvä, suoraluontoinen,\npuhdas, herttainen mies — gentlemanni. Hän tulee miellyttämään sinua.\nHän on mies, josta jokainen pitää. Ja tyttäreni rakastaa häntä, Jonny.»\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\n»Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Sehän olisi mieletöntä.\nAinoastaan, Peter, ennenkuin hän menee naimisiin, tahtoisin sanoa...»\n\n»Ennenkuin hän menee naimisiin?» Peter Kanen ääni värisi. »John, eikö\nBarney puhunut sinulle mitään? Hänet on tänä aamuna vihitty.»\n\n\n\n\n3.\n\n\n»Vihitty?»\n\nJonny toisti sanan sisäisen tuskan valtaamana.\n\nMarney naimisissa...! Uskomatonta, käsittämätöntä. Hetken aikaa tuntui\nhänestä, ikäänkuin hänen olemassaolonsa tukipylväät ja kannattimet\nluhistuisivat tomuun ja hänen elämänsä rakennus hajoaisi kaaokseksi.\n\n»Tänään aamupäivällä vihitty, Jonny. Nuori mies on miellyttävä sinua.\nHän ei ole meikäläisiä, poikaseni. Hän on säädyllinen kuin... hyvä,\nsinä kai ymmärrät, Jonny? Minä olen kaikki nämä vuodet ajatellut ja\ntyöskennellyt tyttäreni hyväksi. Olisi ollut halpamainen teko, jos\nolisin pannut hänen tulevaisuutensa vaaralle alttiiksi.»\n\nPeter Kane koki puolustella menettelyään, samalla kuin hänen vankka\nkätensä etsi toisen olkapäätä, ja hänen kaunispiirteisiä kasvojaan\nsynkisti pelko ja huoli siitä, että hän oli parantumattomasti\nhaavoittanut tätä miestä.\n\n»Minun olisi pitänyt sähköttää...»\n\n»Se ei olisi aiheuttanut muutosta», sanoi Peter Kane miltei tylysti.\n»Mitään ei ollut muutettavissa, Jonny, ei mitään. Sen täytyi tapahtua.\nVaikka sinut olisi julistettu syyttömäksikin — en sano, ettei niin\nolisi —, niin en olisi voinut sallia, että vankeutesi muisto olisi\nhäilynyt uhkaavana hänen päänsä päällä. Minäkään en olisi voinut\nkestää sitä epävarmuutta. Jonny, minä olen koko elämäni ajan — paitsi\nviimeiset viisitoista vuotta — ollut varas, ja koska olen se mikä olen,\nniin on minulla avarampi katse kuin useimmilla muilla ihmisillä. Mutta\ntyttäreni ei tiedä sitä. Craig on tänään meillä...»\n\n»Craig — rikosasiain poliisiosastostako?»\n\nPeter nyökäytti, ja hymy pilkahti hänen silmistään.\n\n»Me olemme hyvät ystävät, jo vuosien takaa. Ja, tiedätkö, mitä hän\nsanoi tänä aamuna? 'Peter' sanoi hän, 'olet tehnyt hyvin saattaessasi\ntyttäresi säädyllisiin naimisiin' — ja minä tiedän, että hän on\noikeassa.»\n\nJonny nojautui taaksepäin syvässä korituolissa ja piti kättään silmäin\nedessä, ikäänkuin valo olisi häntä häikäissyt.\n\n»En tahdo tulla hentomieliseksi», sanoi hän hymyillen, ojensi kätensä\nja tarttui Kanea käsivarresta. »Sinun ei tarvitse ruveta pelkäämään\ntoista kostoa, Peter. Nähdäkseni Emanuel Legge tulee antamaan sinulle\ntarpeeksi tekemistä...»\n\nHän vaikeni yht'äkkiä. Taitamaton kotihovimestari oli lähestynyt\nhuomaamatta.\n\n»Peter», kuiskasi hän käheällä äänellä, »hän on tuolla. Haluatko nähdä\nhänet?»\n\n»Kenet?»\n\n»Emanuel Leggen — inhoittavampana kuin milloinkaan ennen.»\n\nPeter Kanen kasvot tulivat jäykiksi kuin naamio.\n\n»Missä on miss Marney — rouva Floyd?»\n\n»Hän laittelee hääkorujaan ja -helyjään valokuvaajaa varten», sanoi\nBarney. »Hän oli ne jo riisunut, mutta valokuvaaja tuli juuri ja\nasettelee kamppeitaan etupihalle. Minä menen sanomaan Marneylle...»\n\n»Sinä olet vanha lörpötteljä», sanoi Peter synkästi. »Päästä Emanuel\nsisään. Haluatko nähdä hänet, Jonny?»\n\nJohn Gray nousi.\n\n»En», vastasi hän. »Minä menen niinsanotun ruusutarhasi kautta. En\ntahdo nähdä mitään, mikä tuo mieleen tuon 'piinapaikan', ei, kiitos!»\n\nJonny oli ehtinyt mennä nurmikentän alapäässä olevan\npuksipuupensasaidan aukosta, kun Barney palasi vieraan kera.\n\nMr. Emanuel Legge oli alle keskimitan oleva hoikkavartaloinen ja\nkaitakasvoinen mies, jolla oli harva harmaa tukka. Nenällään hänellä\noli luureunaiset silmälasit. Yhden tai pari sekuntia hän seisoi\nhiljaa ja tarkasteli, leuka koholla ja huulet yhteenpuristettuina,\ntapahtumapaikkaa. Hänellä oli kulunut puku, teräksiset kellonperät ja,\naivankuin hänen ryppyisen pukunsa kuluneisuutta korostamassa, julkean\nuudet, kirkkaankeltaiset kengät. Hän odotti hattu kädessään, ja hänen\nsilmänsä kiersivät hitaasti ympäri vihamiehen valta-aluetta, kunnes ne\nvihdoin kohdistuivat kiinteästi talon isäntään.\n\nPeter Kane rikkoi ensiksi kiusallisen hiljaisuuden.\n\n»Well, Emanuel, tule ja istu.»\n\nLegge astui hitaasti talon isännän luo.\n\n»Oikein kaunis talo, Peter. Kaikki parasta laatua, mitä? Sen kyllä\nuskon! Sinullahan on vielä vanha Barneykin, kuten huomaan. Onko hänkin\nparantanut tapansa? Niinhän sitä sanotaan, eikö totta — 'parantanut'?»\n\nHänellä oli heikko, valittava ääni. Kylmä katse suuntautui hänen\nhaaleansinisistä, räpyttelevistä silmistään toista kohti.\n\n»Hän ei varasta enää, jos sitä tarkoitat», sanoi Peter lyhyesti, ja\nhänen vieraansa kasvot vääntyivät tuskaisiksi.\n\n»Sinun ei pitäisi käyttää tuota sanaa; se kuulostaa alhaiselta...»\n\n»Anna minulle hattusi.» Peter ojensi kätensä, mutta toinen veti omansa\npois.\n\n»Ei, kiitos. Olen luvannut eräälle nuorelle ystävälle, etten anna\nottaa mitään pois itseltäni täällä ollessani. Kuinka kauan olet asunut\ntäällä, Peter?»\n\n»Lähes neljätoista vuotta.»\n\nPeter istuutui, ja vastenmielinen vieras noudatti esimerkkiä, kääntäen\ntuolinsa siten, että joutui istumaan suoraan vastapäätä.\n\n»Ah!» sanoi hän miettiväisenä. »Erittäin mukavaa elämää, riittävä\nruoka, saa mennä ja tulla milloin itselle sopii. Sellaiset neljätoista\nvuotta viehättäisivät minuakin. Paremmin kuin että joka iltapäivä\nneljän aikaan avain kiertyy takanasi lukkoon. Princetown on aina sama\nvanha pesä — ai, unohdin, että ethän sinä ole koskaan ollut siellä.»\n\n»Olen ajanut autossa ohi», sanoi Peter viileästi, harkittuaan, ja hän\ntiesi koskettaneensa arkaa kohtaa jo ennenkuin toisen huulet olivat\nehtineet vetäytyä päästämään äreän äänen.\n\n»Oh, sinäkö olet ajanut autossa ohi!» nauroi hän ivallisesti. »Olisinpa\ntoivonut tietäväni sen; olisin liputtanut asuntoni! Sinä päivänä olisi\nPrincetown pitänyt koristaa juhla-asuun, Peter. Sinä ajoit ohi!» Hän\nmiltei sylki nuo sanat esiin.\n\n»Haluatko sikarin?»\n\nEmanuel Legge teki torjuvan kädenliikkeen.\n\n»En, kiitos. Olen totuttautunut pois siitä tavasta — niin käy\nviidessätoista vuodessa. Siellä voi myöskin _tottua_ yhteen ja toiseen.\nViisitoista vuotta on pitkä aika elämässä.»\n\nEmanuel oli siis tullut haastamaan riitaa. Peter vastasi vaatimukseen.\n\n»Mies, jota sinä ammuit, olisi tyytynyt vähempään hän kuoli kaksi\nvuotta myöhemmin», huomautti hän lyhyesti, ja hänen entisen kumppaninsa\nkoko pidätetty raivo leimahti Leggen silmissä.\n\n»Toivon hänen olevan helvetissä», sähisi hän, »tuon kirotun koiran!»\nVaivoin hän hillitsi itsensä.\n\n»Sinun on tosiaankin käynyt hyvin, Peter! Kaunis talo, jota et ole\nostanut vallan voileivän hinnalla. Palvelijoita ja ties mitä kaikkea.\nJa automatkoja kautta maan! Sinä olet osannut järjestää!»\n\n»Myönnän sen.»\n\nPienen miehen kädet vapisivat, ja hänen suupielensä värähtelivät\nsuonenvedontapaisesti.\n\n»Toveri jätetään pulaan ja pelastaudutaan itse liemestä, mitä? Jokainen\nitseään lähinnä — well, sehän on luonnonlaki, eikö totta? Ja kun rupeaa\najatteluttamaan, että toinen saattaa lörpötellä, lähetetään sana\nasianomaiseen paikkaan, annetaan parin satasen luisua, ja kas, sillä\nselvä!» Hän vaikeni, mutta ei tullut vastausta. »Niinhän on käynyt,\neikö totta, Peter?»\n\nKane kohautti välinpitämättömästi olkapäitään. »Enpä tiedä — en ole\nkoskaan niin vanha, etten oppisi jotakin lisääkin.»\n\n»Mutta niinhän tässä on käynyt?» uudisti toinen kysymyksensä ja antoi\nhampaittensa näkyä. »Siten ei jouduta kiipeliin, eikö niin?»\n\nPeter loi kiusanhenkeensä katseen, pysyen ulkonaisesti liikkumattomana.\n\n»Minä en halua kiistellä sinun kanssasi», sanoi hän.\n\n»Sinä et voikaan», vastasi toinen. »Minä olen loogillinen.» Hän silmäsi\nympärilleen. »Tämä talo on maksanut rahaa. Kuinka paljon onkaan puolet\nkahdestasadastatuhannesta? Minä olen huono laskumies!»\n\nPeter ei vastannut.. »Satatuhatta, vai mitä! Minä sain\nkuusikymmentätuhatta — olet velkaa minulle neljäkymmentä.»\n\n»Jos tarkoitat tuota laivajuttua, niin se tuotti meille vajaan\nsatakaksikymmentätuhatta puntaa. Sinä olet saanut kuusikymmentätuhatta,\nsiis enemmänkin kuin osuutesi. Maksoin summan pankkiisi samana päivänä,\njona lähdit matkalle.»\n\nLeggen kasvoilla oli epäilevä hymy.\n\n»Sanomalehdissä kerrottiin miljoonasta dollarista», murahti hän.\n\n»Ethän toki uskone sanomalehtien juttuihin, mitä? Emanuel, sinä alat\nkäydä lapselliseksi!» Sitten Peter kysäisi äkkiä: »Onko aikomuksesi\nkiristää minua kurkusta?»\n\n»Kiristää?» Emanuel oli kauhistuvinaan. »Pitäähän toki olla\nkunniantuntoa, Peter — ystävien kesken. Minä vaadin vain sitä, mikä on\noikein ja kohtuullista.»\n\nPeter naurahti hiljakseen, huvitettuna.\n\n»Koomillista, vai mitä? Sinusta on soveliasta nauraa vanhalle\nmiesparalle, joka istui viisitoista vuotta linnassa.»\n\nManor Hillin isäntä tiuskaisi hänelle:\n\n»Vaikka olisit istunut viisikymmentä vuotta helvetissä, niin nauraisin\nsittenkin.»\n\nEmanuel antoi johtaa itsensä pois suunniltaan. Se oli hänen ainainen\nheikkoutensa, mikä nytkin tuli ilmi.\n\n»Sinäkö nauraisit? Tosiaanko?... Sinulla on tytär, eikö niin? Nuori?\nMennyt tänään naimisiin, mitä?»\n\n»Niin on.»\n\n»Rahanaiminen — hieno mies?»\n\n»Kyllä. Tyttäreni sai oivallisen miehen.»\n\n»Mutta tämähän ei tiedä, mikä sinä olet miehiäsi, Peter?» Emanuel\nteki kysymyksen välinpitämättömällä äänellä. Peter suuntasi häneen\nteräskovan katseen.\n\n»Ei. Mitä tarkoitat sillä? Luuletko saavasi siten neljäkymmentätuhatta?»\n\n»Minulla on poika. Sinä et ole istunut vankikopissa, jonka seinissä\nkihoilee suon sumua, etkä siellä ajatellut, ajatellut, kunnes sydämesi\ntuli kipeäksi? Ihmiset voi saada valtaansa heidän lastensa kautta.» Hän\noli hetken vaiti. »Minä voisin siten saada sinut valtaani.»\n\nSamassa kohoutui Peter Kanen jättiläishahmo uhkaavana hänen eteensä.\n\n»Sinä päivänä, jona minun sydämessäni tuntuisi pistos», sanoi hän\nhitaasti, »lakkaisi omasi sykkimästä! Sinä olet vanha mies ja kammoksut\nkuolemaa! Näen sen silmistäsi. Minä en pelkää mitään. Minä tappaisin\nsinut!»\n\nÄäni ja ilme olivat niin rajut, että Legge vajosi syvemmälle tuoliinsa.\n\n»Mitä tyhjiä puheita tappamisesta? Minä vaadin vain oikeutta. Sinä olet\nhullaantunut häneen, Peter, eikö totta? Lyön siitä vetoa. Kerrotaan,\nettä hän on kerrassaan pannut pääsi sekaisin. Onko hän kaunis? Hän\nei kai mahtane olla sinun näköisesi Tuo nuori Jonny Gray oli myöskin\nrakastunut häneen. Peter, tyttäresi kautta tulen minä pakottamaan\nsinut...»\n\nSiihen saakka hän ehti sanoa; silloin tarttui rautakäsi hänen\nkaulukseensa tempaisten hänet tuolilta.\n\nPeter ei sanonut sanaakaan; hän veti käpristynyttä olentoa perässään,\nniinkuin sillä ei olisi ollut painoa eikä vastustusvoimaa, ja kulki\ntalon sivulla olevaa kapeata polkua myöten puutarhan ja portin kautta\nmaantielle. Yksi käsivarren heilahdus — ja Emanuel Legge lensi\nhoiperrellen pölyiselle tielle.\n\n»Älä tule enää toiste, Emanuel», sanoi Peter ja kääntyi, vastausta\nodottamatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohn Gray oli poistunut niin etäälle, ettei hän voinut kuulla eikä\nnähdä miehiä. Häntä eivät kiinnostaneet Leggen asiat, eikä hänellä\nollut halua uudistaa kuritushuonetuttavuutta.\n\nPuksipuisen pensasaidan alapuolella oli kolme leveätä terassia, joista\nloisti kirjavia, vienotuoksuisia kukkia. Vielä alempana vietti lauhkea\nniittyrinne pienelle purolle. Peter oli osannut valita maatilansa. Iso\nLibanonin setripuu kasvoi puutarhan reunassa; oikealla sivulla kukoisti\npurppuran ja violetinkirjava, tiheä pensasto.\n\nHän istuutui muutamalle marmoripenkille ja nautti yksinäisyydestä,\njakaen sen vain äänekkään rastaan sekä leivosen kanssa, joka lauloi\nlauluaan, hänen yläpuolellaan olevaan sineen kadonneena.\n\nMarney oli naimisissa. Siitä alkoi ja siihen päättyi kaikki nyt\nhänellä. Mutta olikohan Marney edes onnellinen? Hän tunsi, että vain\nhänen liikainhimillinen oma turhamaisuutensa pani hänet epäilemään,\nettei Marney voisi olla onnellinen yhdenkään toisen ihmisen kuin hänen\nkanssaan.\n\nKuinka rakastettava olikaan Marney!... Silloin kuului hänen korviinsa\neräs ääni, eräs kimeä, vihantäyttämä ääni. Se oli Legge, joka antoi\npurkautua tyttöä kohtaan sellaisia uhkauksia, että ne jähmetyttivät\nJonnyn veren. Siinä oli Peter Kanen varustuksen haavoittumiselle altis\npaikka, aukko, jonka kautta häneen saattoi iskeä.\n\nJonny hypähti ylös ja kiiruhti terassin leveitä askelmia ylöspäin.\nPaitsi Barneyta, joka kattoi pöytää, ei puutarhassa ollut näkyvissä\nketään. Kane ja hänen vieraansa olivat kadonneet. Hän astui pitkin\nnurmikkoa, kun huomasi jotakin valkoista erään huoneen avoimen lasioven\ntakaa. Valkoiseen morsiuspukuun puettu neitonen ojensi häntä kohti\nkätensä. Hänen kauneutensa oli niin ylimaallisen hentoa, ettei Jonny\nensihetkessä edes tuntenut häntä.\n\n»Jonny!»\n\nMarney tuli rientäen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.\n\n»Oi, Jonny... Jonny!»\n\nSamalla osui Jonnyn katse nuoren aviomiehen hymyileviin kasvoihin.\nTuon oivallisen miehen, jolle Peter oli uskonut rakkaan tyttärensä.\nSilmänräpäyksen ajan kohtasivat heidän katseensa toisensa. Ei edes\nsilmäripsenkään värähdys ilmaissut mitä Jonny Grayn sisällä liikkui.\n\nHänen rakastamansa naisen puoliso oli — Jeff Legge, konna ja setelin\nväärentäjä, joka oli yhdessä isänsä kanssa vannonut murtavansa Peter\nKanen sydämen.\n\n\n\n\n4.\n\n\nHetken hän punnitsi, oliko kenties ilmaissut itsensä? Hän oli\nharjoittanut tahdonvoimiaan tunteittensa salaamiseen. Riehuvien\nintohimojen myrsky raivosi hänen sisimmässään, hänen edessään\nseisovan miehen kasvot näyttivät hänestä epäselviltä ja vääntyneiltä,\nhänen jäsenissään tuntui raju vimma syöksyä toisen kimppuun — mutta\nulkonaisesti hän pysyi rauhallisena. Silminnäkijä ei olisi voinut\nsanoa, kalpeniko hän, sillä aurinko ja tuuli olivat Dartmoorissa\nantaneet hänen laihoille kasvoilleen mahonginruskean värin. Hänen\nsaamansa aavistamaton isku oli niin ankara, ettei hän tovin aikaan\nsaattanut sanoa mitään eikä liikahtaakaan.\n\n»Majuri Floyd» oli Jeff Legge! Salamannopeasti hän oivalsi pirullisen\njuonen. Siinä Emanuelin kosto — naittaa roistomainen poikansa Peter\nKanen tyttären kanssa.\n\nJeff tarkkasi häntä terävästi, mutta ei ilmennyt minkäänlaista merkkiä\nsiitä, että Jonny olisi tuntenut hänet. Kaikki oli tapahtunut sekunnin\nmurto-osassa. Hän siirsi taas katseensa nuoreen tyttöön ja hymyili\nkoneellisesti. Tämä näytti unohtaneen ympäristönsä. Ei ollut mitään\nmerkitystä sillä, että hänen vieressään seisova nuori aviomies silmäili\nhäntä hiljaisentyytyväisin katsein, että Peter seurasi kohtaamista\nsynkin ja huolestunein ilmein, eikä liioin sillä, että vanha Barney\ntuijotti suu auki heihin.\n\n»Jonny, Jonny-parka! Ettehän toki ole vihainen minulle?»\n\nHymyillen Jonny taputti kättä, joka oli hänen omassaan.\n\n»Oletteko onnellinen?» kysyi hän hiljaisella äänellä.\n\n»Kyllä, oi kyllä, olen onnellisissa naimisissa — sitähän tarkoitatte,\neikö niin? Minä olen hyvin onnellinen... Jonny, onko se hirveätä?\nMinä olen aina ajatellut teitä, aina. Vaikkakaan en kirjoittanut...\nsenjälkeen... Ettekö pidäkin minua ilkeänä...? Tiedän, että olin sitä.\nJonny, eikö se ole loukannut teitä, parahin-Jonnyni?»\n\nJonny pudisti päätään.\n\n»Dartmoorissa saa olla mitä tahansa — paitsi ei tunteellinen. Oletteko\nonnellinen?»\n\nMarney ei voinut katsoa häntä silmiin.\n\n»Te kysytte minulta sitä jo toisen kerran saman minuutin aikana! Eikö\nolekin häijyä minun puoleltani, kun vastaan 'kyllä'? Ettekö tahdo\ntutustua Jeffreyhin?»\n\n»Luonnollisesti haluan.»\n\nHän astui Jeff Leggen luo, joka ei päästänyt häntä silmistään.\n\n»Haluaisin esittää sinulle kapteeni Grayn hyvin vanhan ystäväni», sanoi\nMarney väkinäisin äänin.\n\nLeggen kylmä käsi kosketti hänen kättään.\n\n»Olen iloinen tullessani tuntemaan teidät, kapteeni Gray.»\n\nOliko tämä tuntenut hänet? Ilmeisesti ei, sillä häneen päin kääntyneet\nkasvot vetäytyivät pakotettuun hymyyn.\n\n»Tehän olette palannut juuri Itä-Afrikasta, eikö niin? Ollut\nmetsästämässä?»\n\n»Ei, en minä metsästänyt», sanoi Jonny.\n\n»Mutta siellähän on paljon leijonia, eikö olekin?» kysyi Jeff.\n\nEntisen vangin huulet värähtivät.\n\n»Niillä tienoin, missä minä olin, ovat ne tavattoman kesyjä», huomautti\nhän kuivasti.\n\n»Marney, rakkaani, etkö olekin iloinen tavatessasi Mr. Grayn\nhääpäivänäsi? Oli kovin kauniisti tehty teiltä, Gray, kun tulitte.\nRouvani on puhunut usein teistä.»\n\nHän laski käsivartensa tytön vyötäisille päästämättä Jonnyn\nkasvoja silmistään. Hän tahtoi haavoittaa molempia. Marney seisoi\nliikkumattomana ja jäykkänä, tekemättä vastustusta tai olematta\nmyötämielinen, kalpeana, jännittyneenä ja henkeään pidättäen. Hän tiesi\nkaikki! Tämä havainto koski John Grayhin iskun tavoin. Marney tiesi,\nettä tuo mies oli konna ja valehtelija. Hän tunsi petoksen, mikä oli\ntehty hänen isälleen!\n\n»Onnellinenko, rakkaani?»\n\n»Oi, kovin, kovin onnellinen.»\n\nHänen äänessään oli epäilys, ja nyt Jonny kuuli syvän huokauksen. Vain\nhirveällä taistelulla saattoi hän hillitä itsensä. Tällä kertaa Peter\npelasti tilanteen.\n\n»Jonny, kas tässä parhain poika maailmassa! Sinun pitää tulla tuntemaan\nhänet lähemmin. Tahdon saattaa sinut kanssani vakuutetuksi siitä, että\nhän on Marneylle paras mies maan päällä.»\n\nJeff Legge naurahti.\n\n»Mr. Kane, saatatte minut kovin hämilleni. En ole läheskään kyllin\nhyvä teille — minähän olen vain saamaton nahjus, joka en ole ansainnut\nsuurta onneani.»\n\nHän kumarsi ja suuteli kalmankalpeata tyttöä. Jonny piti miestä\ntarkasti silmällä.\n\n»Onnellinen, mitä? Uskon sen, että olet onnellinen, sinä rakkari»,\nhihitti Kane.\n\nMarney tempautui irti syleilystä.\n\n»Luulen, ettei se tuota huvia Jonnylle, isä.» Hänen äänensä värisi.\nDartmoorista saapunut mies tiesi, että hänellä eivät kyynelet olleet\nkaukana.\n\n»En menetä niinkään vähällä hyvää tuultani.» John Gray tapasi\nluonnollisen äänensä. »Todellakin, nuorten onni ilahduttaa sydäntä —\nminähän tunnen itseni niin vanhaksi. Olette siis kanadalainen, majuri\nFloyd?»\n\n»Kyllä — ranskalaista alkuperää, vaikkakaan se ei käy ilmi nimestäni.\nEsi-isäni muuttivat sinne kuusikymmenluvulla, Albertaan ja\nSaskatchewaan jo paljon aikaisemmin, ennenkuin sinne oli rautatietä.\nTeidän pitäisi mennä Kanadaan. Se tulisi miellyttämään teitä enemmän\nkuin se seutu, jossa nyt olitte.»\n\n»Siitä olen vakuutettu.»\n\nPeter oli poistunut tyttärensä käsikoukussa.\n\n»Kanadassa ei ole leijonia, ei villejä eikä kesyjä», sanoi Jeff ja\nkatsoi häneen, silmät puoliummessa.\n\nGray oli sytyttänyt savukkeen. Hänen hermonsa olivat nyt rauhalliset.\n\n»Minä tulisin kaipaamaan niitä», sanoi hän viileästi ja jatkoi sitten:\n»Suokaa anteeksi, majuri Floyd, jos otan vapauden lausua, että te\nolette mennyt naimisiin hyvin kauniin tytön kanssa.»\n\n»Maailman parhaimman.»\n\n»Minä olisin valmis kulkemaan pitkän tien palvellakseni häntä —\nhyvinkin pitkän tien. Vaikka takaisin leijonain luo.»\n\nHeidän katseensa kohtasivat toisensa. Nuoren aviomiehen silmistä oli\nluettavissa taisteluhaaste, Jonny Grayn silmistä — kylmä murha. Jeff\nLegge laski katseensa, ja väristys kävi hänen lävitseen.\n\n»Otaksun teidän halusta metsästävän?» sanoi hän. »Oh, ei, tehän\nsanoittekin, ettette siitä välitä. Minä en käsitä, miksi joku...\nteikäläinen ihminen tulee menneeksi sellaiselle matkalle?»\n\n»Minut lähetettiin sinne», sanoi Jonny painostaen jokaista sanaa.\n»Jollakulla oli syynsä toimittaa minut pois — tahdottiin päästä\nminusta. Minä olisin mennyt muutenkin, mutta tuo henkilö joudutti\nasiaa.»\n\n»Tiedättekö, kuka se oli?»\n\nItsestään oli jätetty puhuminen verukkeena käytetystä Itä-Afrikasta.\nJeff saattoi tehdä sen hyvällä syyllä, sillä hän tiesi, että John Grayn\nkatoamisen syy ei ollut mikään salaisuus.\n\n»Minä en tunne miestä. Hän oli minulle aivan outo. Hyvin harvat ihmiset\ntuntevat häntä henkilökohtaisesti. Hänet — meidän piirissämme on\ntuskin puoli tusinaa henkilöitä, jotka tuntisivat hänet. Ja vain yksi\npoliisimies tuntee hänet...»\n\n»Kuka?» keskeytti toinen hänet yht'äkkiä.\n\n»Eräs, jonka nimi on Reeder. Sen kuulin vankilassa — tehän\nluonnollisesti tiesitte, että minä tulin Dartmoorista?»\n\nJeff nyökkäsi hymyillen.\n\n»Siis sama mies, jota sanotaan Suureksi Tuntemattomaksi», sanoi hän\nkokien lieventää äänestään halveksuntaa.\n\n»Olen klubissa kuullut puhuttavan hänestä. Hän on varsin\nyksinkertainen, keski-ikäinen mies ja asuu Peckhamissa. Hän ei siis\nolekaan yhtä tuntematon kuin tuo _teidän_ salaperäinen miehenne!»\n\n»Se on varsin hyvin mahdollista», vastasi toinen. »Vangit runoilevat\nsankareillensa ja vihollisillensa kaikkinaisia yliluonnollisia lahjoja\nsekä kykyjä. Minä en tiedä muuta kuin mitä minulle on kerrottu.\nDartmoorilaiset väittävät, että Reeder olisi selvillä kaikesta.\nHallitus on antanut hänelle rajattomat valtuudet Suuren Painajan\nkiinniottamista varten...»\n\n»No onko tämä löytänyt hänet?» kysyi Jeff Legge viattomalla äänellä.\n\n»Tulee kyllä löytämään», sanoi Jonny. »Ennemmin tai myöhemmin tulee\nlörpötellyksi.»\n\n»Sitäpä haluaisin olla kuulemassa», sanoi Jeff Legge, ja viekas hymy\npaljasti näkyviin hänen valkoiset hampaansa.\n\n\n\n\n5.\n\n\nJonny oli vetäytynyt yksikseen eräälle puutarhan alapäässä olevalle\nmarmoripenkille, jonne hän saattoi kuulla puheen, vaikkakaan ei nähdä\nvieraita, jotka kerääntyivät nurmikolle. Hänen täytyi saada ajatella,\nja ajatella nopeasti. Marney oli tietoinen kaikesta! Mutta Marney ei\nollut sanonut sanaakaan, ja Jonny ymmärsi myös syyn.\n\nMilloin Jeff Legge oli ilmaissut sen hänelle? Kenties paluumatkalla\nkirkosta. Marney ei tahtonut antaa Peterin päästä sitä tietämään —\nPeterin, joka uskoi turvanneensa hänen tulevaisuutensa kaikiksi ajoiksi\neikä epäillyt hänen onneaan. Mitä oli Jeff sanonut? Tuskin paljoa,\nkuten Jonny oletti. Hän kenties oli vain antanut vihjauksen, että se\nihastuttava majuri Floyd, johon Marney oli tutustunut, ei ollut sama\nmajuri Floyd, jonka kanssa hänen tulisi elää.\n\nJonny oli nyt kylmä — paremmin sanottuna: jääkylmä. Hänen täytyi päästä\nvarmuuteen, ehdottomaan varmuuteen, niin ettei jäisi mitään epäilyn\nvaraa. Saattaisivathan Jeff Legge ja tämä majuri Floyd olla vain\nsamannäköisiä. Hän oli nähnyt tuon roiston yhden ainoan kerran, ja\nsilloinkin kaukaa.\n\nHän kuuli hameen kahinaa ja katsahti nopeasti ympärilleen. Sieltä tuli\nsama tyttö, jonka hän oli nähnyt riitelevän Barneyn kanssa.\n\n»Mr. Kane pyytää kysyä, tuletteko mukaan valokuvattavaan ryhmään,\nkapteeni Gray?» sanoi hän.\n\nHän ei vastannut heti. Hänen silmänsä tarkastelivat tyttöä\nuudenlaisella mielenkiinnolla.\n\n»Vastatkaa hänelle, että minä mieluimmin pysyisin poissa, ja tulkaa\nsitten jälleen tänne.»\n\n»Minunko pitäisi tulla tänne uudestaan, sir?» kysyi tyttö hämmästyneenä.\n\n»Niin, tahtoisin puhella kanssanne», sanoi Jonny hymyillen. »Säälikää\nsurullista vierasta, jonka kanssa kukaan ei tahdo seurustella.»\n\nTyttö seisoi viivytellen. Jonny näki hänen ilmeissään epätietoisuutta.\n\n»Minä en tiedä, hyväksyisikö Mr. Kane sitä», sanoi hän, ja hymy väreili\nhänen suupielessään. »No hyvä, minä tulen.»\n\nVasta kymmentä minuuttia myöhemmin, kun Jonny saattoi olettaa\nvalokuvaajan päättäneen toimituksensa ja vieraiden menneen takaisin\ntaloon, ilmestyi hän jälleen, näöltään siveänä mutta uteliaana.\n\n»Istuutukaa tähän», sanoi Jonny. Hän heitti pois savukkeensa ja siirtyi\nkivipenkin päähän.\n\n»Polttakaa rauhassa edelleen, kapteeni Gray», sanoi tyttö.\n\n»Kuinka kauan olette ollut jo täällä?» kysyn Jonny.\n\n»Mr. Kanen luonako? Noin puoli vuotta», vastasi tyttö.\n\n»Sangen hyvä paikka?» kysäisi toinen välinpitämättömästi.\n\n»Oli kyllä, sir, oikein hyvä.»\n\n»Mikä teidän nimenne on?»\n\n»Nimeni on Lila. Miksi haluatte sen tietää?»\n\n»Arvelen, että meidän kahden pitäisi oppia tuntemaan toisemme lähemmin,\nLila», sanoi hän ja tarttui kädestä tyttöä, joka ei pannut lainkaan\nvastaan.\n\nItse asiassa se huvitti tyttöä, vaikka hän oli olevinaan hämmästynyt.\n\n»En lainkaan aavistanut, että olette tuollainen liehakoitsija, Mr. Gray\n— tehän olette toki kapteeni, eikö niin?»\n\n»Kapteeni on vain kunnianimi, Lila», sanoi Jonny. »Te tulette kai\nkaipaamaan emäntäänne?»\n\n»Kyllä, tulen kaipaamaan häntä», sanoi Lila.\n\n»Sievä tyttö, eikö niin?» lausui Jonny leikillisesti.\n\n»Ja hyvin komea sulhanen», huomautti Lila terävästi.\n\n»Niinkö pidätte?»\n\n»Niin, minusta hän on kaunis mies. En tiedä paljoa hänestä.»\n\n»Hän on hyvännäköinen, niinkö?» kysyi Jonny.\n\nTyttö kohautti olkapäitään.\n\n»Niin näyttää.»\n\n»Ja kovin rakastunut miss Kaneen. Nuorimies jumaloi häntä», sanoi\nJonny. »Tosiaan, enpä ole vielä ennen nähnyt niin johonkuhun naiseen\nrakastunutta miestä.»\n\nLila pidätti esille pyrkivää huokausta.\n\n»Oi niin, varmasti», sanoi hän kärsimättömästi. »Tahdotteko vielä\njotakin minusta, kapteeni Gray? Minulla nimittäin on paljon tekemistä.»\n\n»Älkää menkö pois», sanoi Jonny ystävällisellä äänellä. »Häät saattavat\nminut aina romanttiseen mielentilaan.» Sitten hän jatkoi keskeytynyttä\npuheenaihetta. »Majuri ei kai vuosiin tule luomaan silmäystäkään muihin\ntyttöihin», jatkoi hän. »Hän on rakastunut korviaan myöten; ja miksipä\nei olisi? Luulen», lisäsi hän miettiväisenä, »että hän on mies, jolla\non runsaasti rakkausseikkailuja takanaan.» Lila kohautti olkapäitään.\n»Sellaisten tyttöjen kanssa, joita voi oman halunsa mukaan ottaa ja\njättää.»\n\nSyvä puna levisi tällöin tytön kasvoille, ja hänen silmiinsä ilmestyi\nouto kiilto.\n\n»Minä en tiedä majuri Lloydista mitään», sanoi hän lyhyesti ja aikoi\nnousta, mutta Jonny tarttui häntä käsivarresta.\n\n»Älkää menkö, Lila.»\n\n»En jää tänne», sanoi hän äkkiä kiivastuen. »Minua ei haluta haaskata\nsanoja majuri Floydista eikä kestään muustakaan. Jos tahdotte, että\njuttelisin teidän kanssanne...»\n\n»Tahdon jutella kanssanne kuherruskuukaudesta. Osaatteko kuvitella,\nmiten he elävät yhdessä jossakin ruusulehdossa Lago di Comon rannalla?\nVoitteko kuvitella, miten hän unohtaa koko menneisyyden, kaikki vanhat\nhulluttelut, kaikki entiset tyttönsä...?»\n\nLila tempasi käsivartensa vapaaksi ja nousi. Hänen kasvonsa olivat\nkalmankalpeat.\n\n»Mihin te tähtäätte, Gray?» kysyi Lila, eikä hänen äänessään ollut\njälkeäkään kunnioituksesta ja säädyllisyydestä.\n\n»Teihin, miss Lila Sain», sanoi Jonny, »ja jos yritätte juosta pakoon,\nniin minä kuristan teidät.»\n\nKiivaasti hengittäen Lila tuijotti häneen.\n\n»Mutta sanotaanhan, että te olette gentlemanni» sanoi hän.\n\n»Sanotaan, että minä olen Jonny Gray Dartmoorista. Istuutukaa. Mistä on\nkysymys, Lila?»\n\n»En ymmärrä, mistä te puhutte.»\n\n»Mistä on kysymys?» sanoi Jonny aivan levollisesti. »Jeff Legge on\nsijoittanut teidät tänne nuuskimaan taloa häntä varten ja pitämään\nhäntä tietoisena kaikesta, mitä täällä tapahtuu.»\n\n»Minulle Jeff Legge on tuntematon», sammalsi hän.\n\n»Valehtelette», sanoi Jonny ankarasti. »Tunnen teidät, Lila. Te\nkuljeskelette Leggen mukana ja ilmaisette pienestä maksusta mitä\nkuulette. Olen nähnyt teidät kyllin usein. Kuka on Mr. Floyd?»\n\n»Kysykää toki häneltä itseltään», vastasi Lila uhmaten.\n\n»Kuka on Mr. Floyd?» Jonny puristi häntä lujemmin.\n\n»Tehän tiedätte sen», sanoi tyttö synkästi. »Hän on Jeff Legge.»\n\n»Nyt tulkaa tänne, Lila, ja kuunnelkaa.» Hänen sormiensa puristus oli\näsken hellittynyt, nyt se tiukkeni uudelleen. »Jos te nyt juoksette\nJeffin luo ja sanotte hänelle sanankin, niin annan minä ilmi teidät\nmolemmat — ymmärrättekö? Minä toimitan Jeffin sinne minne hänet\nhaluankin — Dartmoorissa on ainakin yksi koppi tyhjänä. Siinä on teille\narka paikka, vai mitä? Te olette kiivaasti Jeffin puolesta?»\n\nLila ei vastannut.\n\n»Minä toimitan hänet sinne minne tahdon», toisti Jonny hitaasti ja\nvarovasti, »jollette tee niinkuin minä sanon.»\n\n»Teillä on aikomus yrittää kiristystä?» sanoi Lila, ja hänen huulensa\nvetäytyivät ivallisiksi.\n\n»Minua ei kiristys hyödytä», sanoi Jonny. »Mutta sanonpa teille tämän:\nminä menen Reederin luo ja paljastan kaiken, ellei asia mene tahtoni\nmukaan.»\n\n»Mitä te vaaditte?»\n\n»Minä tahdon tietää minne he menevät ja missä oleskelevat. Minä\ntahdon tietää teidän tulevaisuudensuunnitelmanne. Oletteko te kenties\nnaimisissa hänen kanssaan?»\n\nSilmäys tytön kasvoihin antoi hänelle vastauksen.\n\n»Ette siis? Well, Lila, niinkin voi vielä käydä. Ettekö ole saanut\nkylliksi likaisesta työstä hänen hyväkseen?»\n\n»Ehkä — ehkä en», vastasi hän uhmaillen. »Kaikessa tapauksessa ette nyt\nmahda hänelle mitään, Jonny Gray. Hän on ottanut tyttönne, ja vaikka\nte nostaisitte samanlaisen melun kuin harakkaparvi, niin ette voisi\nkumminkaan tehdä tekemättömäksi sitä, minkä vanha kirkonmies on tehnyt\ntänä aamuna! Jeff on liian viekas teille. Hän kyllä sitoo teidät,\nGray...»\n\n»Jos hän saa jotakin tietää», sanoi Jonny levollisesti. »Mutta jos hän\nsaa tietää jotakin, niin saa Reeder myös. Oletteko ymmärtänyt?»\n\n»Mitä teillä sitten on mielessä?» kysyi Lila hetken perästä.\n\n»Pieni pila, jollaisista pidän», virkkoi Jonny hampaittensa välistä.\n»Todella hyvä pila! Se alkaa nyt. Minä en voi puhua mitään Peterille,\nkoska hän tappaisi teidän nuorukaisenne, ja minulla on erikoinen syy\nolla toivomatta, ettei Peter joutuisi hirsipuuhun. Ja te ette voi\nsanoa Jeffille mitään, koska silloin seuraisi juttu jury-oikeudessa.\nJa kun Jeff pääsisi kuritushuoneesta, olisitte te jo vanha nainen. Se\nei ole hauska toive, eikö totta? Sanokaa nyt kaikki, mitä teillä on\nsanottavana, ja puhukaa hitaasti, sillä en osaa pikakirjoitusta.»\n\nNopeasti hän otti taskustaan pienen muistiinpanokirjan ja kirjoitti\njoutuisasti sitä mukaa kuin Lila puhui vastahakoisesti, ärtyisenä,\nmutta samalla arkaillen.\n\n»Nyt voitte mennä, rakas lapseni», sanoi hän, kun tyttö oli lopettanut.\nLila nousi. Hänen silmänsä säkenöivät vihasta.\n\n»Jos te 'vihellätte', Jonny Gray, niin tapan teidät, Minä en ole\nkoskaan hyväksynyt tätä naimispuuhaa — kuten saatatte arvata. Tiesin,\nettä hänen piti naida Peterin tytär vanhan Leggen toivomuksesta, koska\ntämä tahtoi siten kostaa. Mutta Jeff on ollut minulle hyvä; ja sinä\npäivänä, jolloin nuuskijat ilmestyvät hänen luokseen, tulen minä ja\nammun, Luoja nähköön, teidät kuoliaaksi, Jonny.»\n\n»Päätetty!» sanoi Jonny lyhyesti ja lujasti.\n\nHän odotti, kunnes Lila oli kadonnut näkyvistä puksipuupensasaidan\neräästä aukosta, meni sitten itse toisen aukon luo ja pysähtyi. Hänen\nedessään seisoi Peter Kane. Ohut puksipuupensas oli häntä peittämässä,\nmutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään.\n\n\n\n\n6.\n\n\n»Halloo, Jonny! Lohdutusajelullako, vai mitä?» Jonny nauroi.\n\n»Tarkoitatko tyttöä? Hän on oikein sievä, eikö totta?»\n\n»Perin sievä», vastasi toinen.\n\nOliko Peter kuullut? Se kysymys kiusasi Jonnya. Marmoripenkki oli\ntuskin kolmen askelen päässä siitä pensaasta, minkä luona Peter seisoi.\nJos hän oli ollut siinä hetkenkin aikaa...\n\n»Oletko kauankin odotellut minua, Peter?» kysyi hän.\n\n»En, näin vain kuinka sinä otit jäähyväiset Lilalta — oikein kaunis\ntyttö, Jonny, harvinaisen sievä tyttö. Tuskin muistan nähneeni toista\nsievempää. Mistä te juttelitte?»\n\n»Ilmasta, leivosista ja oikeasta rakkaudesta», sanoi Jonny Kanen\nottaessa häntä käsivarresta ja kuljettaessa nurmikon poikki.\n\n»Kaikki epävakaisia, haihtuvia asioita, mitä?» sanoi Peter hymähtäen.\n»Tule ja syö, Jonny. Nämä ihmiset lähtevät pian pois. Marney on juuri\npukeutumassa. Mitä arvelet uudesta vävypojastani?»\n\nHän oli entisellä hyvällä tuulellaan.\n\nKun he tulivat suureen vastaanottosalonkiin ja Peter laski kätensä\nvävypoikansa olalle, hengähti Jonny helpotuksesta. Luojan kiitos! Hän\nei tietänyt mitään. Ajatus siitä, mitä ilmitulosta olisi voinut olla\nseurauksena, oli nostattanut tuskanhien Jonnyn otsalle.\n\nKolmekymmentäkuusi henkilöä istuutui pöytään ruokailuhuoneessa,\nja Marney, joka istui pöydän yläpäässä, oli vastoin yleistä tapaa\nmatkapuvussa. John loi sisääntullessaan pikaisen katseen häntä kohti,\nmutta Marney käänsi pois silmänsä. Hänen isänsä istui vasemmalla\npuolella; tämän vieressä oli pappi, joka oli toimittanut vihkimisen.\nSitten seuraavana oli joku ystävättäristä ja sitten eräs mies jonka\nviereen Jonny asettui istumaan.\n\nHän tunsi heti kasvot, jotka olivat kuin nahkaa.\n\n»Ollut poissa, Jonny?» Rikospoliisin päällikkö Craig teki tämän\nkysymyksensä niin huolellisesti vaimennetulla äänellä, ettei se\nkuulunut edemmäksi kuin sille, jolle hän puhui.\n\nKeskustelun sorina ja raikuva nauru hääpöydässä saivat aikaan, että he\nsaattoivat häiriintymättä keskustella.\n\nKun Barney kurkottautui ojentamaan jotakin lusikkaa, loi Craig\nnaapuriinsa sivusilmäyksen.\n\n»Peterillä on yhä vanha Barneynsa — aina kunnollinen ja kunniallinen,\nBarney?»\n\n»Sellainen on luontoni», sanoi Barney matalalla äänellä. »Ei seurustelu\npoliisien kanssa pidä minua oikealla tiellä.»\n\nRikosviranomaisen kovat piirteet pehmenivät.\n\n»Monet muut ihmiset saattaisivat sanoa samaa, Barney», vastasi hän ja\njatkoi miehen mentyä seuraavan vieraan luo: »Siinä on oiva mies. Barney\nei ole koskaan ollut heittiö. Luulen, että hän on istunut ainoastaan\nyhden kerran — ja sitäkään ei olisi hänelle tapahtunut, jos hänellä\nolisi ollut Peterin lahjakkuus, Jonny.»\n\n»Peterin lahjakkuus?»\n\n»Minä en puhu hänen nykyisestä lahjakkuudestaan, ajattelen vain\nsitä, mitä hän oli neljätoista, viisitoista vuotta sitten. Hän oli\ntaitavin kaikista. Kuinka loistavasti hän teki taistelusuunnitelmansa!\nKuinka mestarillisesti hän valmisti peräytymisensä! Suurenmoiset\npoissaolotodisteet, jotka sopivat toisiinsa niin ihanasti, että jos\nme olisimme napanneet hänet, häntä ei olisi vain vapautettu, vaan hän\nolisi vielä saanut korvausta vaivaiskassasta! Oli jokaisen nuoren\nvirkamiehen kunnianhimona saada vangita hänet, löytää jokin virhe,\njokin aukko hänen suunnitelmastaan. Mutta hänen ei tarvinnut pelätä\nviisaita eikä tyhmiä.»\n\n»Hän punastuisi, jos kuulisi teidän puheenne», sanoi Jonny kuivasti.\n\n»Mutta niin se on, Jonny! Kuinka ovelia kirjeitä hän kirjoittikaan\nvain meitä eksyttääkseen! Kirjeillä hän sai aikaan ihmeitä — hän\njohdatti ihmisiä koolle, houkutteli heidät sellaiseen paikkaan, jonne\nnäki hyväksi ja jossa heidän saapuvillaolonsa kulloinkin oli hänelle\nhyödyllisintä. Muistan, miten hän saattoi päällikköni tulemaan Charing\nCrossin kellon alle neljännestä yli yhdeksän, näyttäytyi hänelle\nsilloin ja pakotti siten hänet antamaan todisteen hänen alibiaan\nvarten!» Hän naurahti itsekseen.\n\n»Minusta tuntuu», sanoi Gray, »niinkuin olisi huomiotaherättävää, että\nte ja hän olette niin hyviä ystäviä!»\n\n»Ei huomiotaherättävää, vaan mitä epäilyttävintä!» lausui toinen.\n»Maistuuko lasi viiniä?» sanoi hän äkkiä tarttuen lasiinsa.\n\n»Kiitos, ei — juon harvoin. Tarvitsemme ammatissamme hyvin selvää\npäätä. Me emme jouda unelmoimaan.»\n\n»Me voimme vain sitä», sanoi Craig. »Mutta minkä tähden puhutte\n'ammatistanne', vanha ystäväni? Senhän olette jättänyt jo taaksenne?»\n\nJonny huomasi, että nuori rouva katsahti häneen. Se oli vain silmäys,\nmutta siinä lyhyessä välähdyksessä kuvastui kaikki, mitä hän oli\npelännyt — kauhua, pettymystä ja avuttomuutta. Hän puri yhteen\nhampaansa ja kääntyi nopeasti poliisimieheen päin.\n\n»Mitä kuuluu _teidän_ ammattiinne nykyjään?» kysyi hän.\n\n»Hiljaista.»\n\n»Ikävä kuulla», sanoi Jonny osaaottavin ilmein. »Mutta niinhän on\nkaikkialla, eikö totta?»\n\n»Millaista teillä oli oleskelu — maalla?» kysyi Craig. Hänen\npöytätoverinsa naurahti.\n\n»Mainiota! Makuuhuoneessani ei ollut seinäpapereita, mutta palvelus oli\noikein hyvä.»\n\nCraig huoahti.\n\n»Niinpä niin, niin kauan kuin elää, saa oppia», sanoi hän\nsurumielisesti. »Se oli minusta hyvin, hyvin ikävää, Jonny. Huono onni,\nmutta mitä hyödyttää valitella sitä? Te olitte muuan kovaonnisten\njoukosta. Jos kaikki ihmiset, jotka ansaitsisivat vankeutta, istuisivat\nlinnassa — no niin, eipä olisi enää asuntopulaa. Kerrotaan, että\nsiellä oli koko joukko kuuluisuuksia», jatkoi Craig. »Harry Becker ja\nnuori Lew Storing — niin, ja vanhan Legg piti kai myös olla siellä\nteidän aikananne. Ja eräs toinen veijari — mikä hänen nimensä olikaan?\nSetelinväärentäjä — aivan oikein, Carper. Tapasitteko häntä koskaan?»\n\n»Kyllä, kerran hänet valjastettiin minun kanssani samojen vaunujen\neteen.»\n\n»Ahaa!» sanoi Craig kehoittavasti. »Lyönpä vetoa, että saitte kuulla\njotakin. Puhuiko hän kanssanne?»\n\n»Kyllä.»\n\nCraig kumartui häneen päin ja alensi ääntään.\n\n»Olettakaamme, että kertoisin teille, että teitä vainottiin muutamalta\ntietyltä taholta, sekä olettakaamme minulla olevan syytä otaksua\nvainoojanne olevan saman miehen, jota minäkin tarvitsen. Emmekö näin\nollen voisi vaihtaa salaisuuksiamme?» kysyi hän.\n\n»Niin, mehän kyllä voisimme jutella keskenämme, ja siitä tulisi mukavaa\njazz-musiikkia. Mutta niin ei tule tapahtumaan. Suoraan sanoen, Craig,\nminä en voi kertoa teille mitään Suuresta Painajasta. Oikeastaanhan\nReederin pitäisi tietää kaikki!»\n\n»Reeder!» sanoi toinen halveksuvalla äänellä. »Tuhertelija! Koko tuo\npuhe salaisen poliisin väestä on vastenmielistä! Jos asia olisi annettu\noikealle poliisille, niin olisi Suuri Painaja käsissämme — oletteko\nkoskaan nähnyt häntä, Jonny?»\n\n»En», vastasi Jonny vasten tietoaan.\n\n»Reeder, vai mitä?» lausui Craig ajatuksissaan. »Kerran aikaisemmin\nheillä oli eräs virkailija, nimeltään Golden, vanha ukko, joka luuli\nkykenevänsä pidättämään väärentäjät siten, että istui toimistossaan\nja ajatteli lujasti. Reederistä ei missään tapauksessa ole paljon\nkummempaan. Olen kerran nähnyt hänet: mukavahko, vanhuuden kynnyksellä\noleva mies!»\n\nCraig huoahti syvään, antoi surullisen, huolestuneen katseensa kiertää\nympäri iloista pöytäseuruetta ja sanoi sitten hiljaa:\n\n»Kaikella luottamuksella sanottuna, Jonny, tietäisin, miten voisitte\nhelpolla ansaita viisisataa puntaa.»\n\n»Ei käy päinsä, Craig...», vastasi Jonny totisena.\n\n»Me molemmat olemme hyvään seurapiiriin kuuluvia miehiä», keskeytti\nhänet Craig rukoilevalla äänellä.\n\n»Niin», sanoi Jonny Gray, »mutta emme samaan piiriin, Craig.»\n\nRikospoliisin päällikkö teki vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen,\nvaikkakin tiesi, että oli yhtä vaikeata saada Jonnystä irti mitään kuin\njos hän olisi kääntynyt suoraan Peterin puoleen.\n\n»Englannin Pankki maksaa tuhat puntaa tiedosta, jonka tarvitsen.»\n\n»Ja kukapa sen voi paremmin hankkia?» sanoi Jonny vakuuttavasti.\n»Vaietkaa nyt, Craig; joku aikoo pitää puheen.»\n\nPappi, joka oli vihkinyt nuoren parin, piti ponnekkaan, mieltäylentävän\npuheen. Kun hän oli ehtinyt tavanmukaisiin loppusanoihin, katsoi Craig,\njoka osoitti harrasta kiintymystä heliseviin lauseparsiin, ympärilleen\nja huomasi, että hänen vierustoverinsa oli hävinnyt. Myöhemmin hän\nhuomasi, että tämä oli kumartuneena Peterin tuolin yli ja että Peter\nnyökkäsi hänelle eloisasti. Sitten Jonny katosi ovesta.\n\nEräs toinen tarkkasi myös häntä. Nuori aviomies, jonka sormet\nleikittelivät viinilasilla, näki Jonnyn poistumisen, mikä herätti\nhänessä vilkasta mielenkiintoa. Joka tapauksessa hän vaihtoi\nmerkkisilmäyksen sievän palvelustytön kanssa, katsoen merkitsevästi\noveen. Tämän merkin saatuaan Lila seurasi Jonny Grayn perässä. Tämä\nei ollut eteishallissa, Lila meni ulos tielle, mutta ei löytänyt\nsieltäkään mitään jälkeä miehestä, jota etsi. Mutta siellä seisoi eräs\ntoinen, jonka luo hän meni tämän viittauksesta.\n\n»Sanokaa Jeffille, että minun täytyy saada puhua hänen kanssaan,\nennenkuin hän lähtee häämatkalleen», sanoi Emanuel Legge narisevalla\näänellään ja tuijotti tyttöön silmälasiensa läpi. »Hän on puhunut\nasiasta tytölle, huomasin sen tämän kasvoista. Mitä Jeff sanoi hänelle?»\n\n»Mistä minun pitäisi se tietää?» sanoi Lila kiivaasti. »Te ja teidän\nJeffinne! Soisin, etten koskaan olisi sotkeutunut tähän asiaan. Ja\nentäpä nyt? Tuo viekas lurjus tietää kaikki, Legge.»\n\n»Kuka — Jonny Gray! Onko hän täällä? Hän on siis tullut?»\n\nTyttö nyökkäsi.\n\n»Mitä merkitsevät nuo sanat: hän tietää kaikki?»\n\n»Hän tuntee Jeffin — tunsi hänet ensisilmäyksellä», sanoi tyttö.\n\nEmanuel Legge vihelsi kuuluvasti.\n\n»Oletteko sanonut Jeffille, että hänet on tunnettu?» Emanuel Leggen\nkovat kasvot vääntyivät jännityksestä.\n\n»Mitä kysyttekään minulta? En ole puhunut sanaakaan hänen kanssaan.\nTyttöhän vie hänen aikansa kokonaan...»\n\n»Älkää ajatelko sitä asiaa», sanoi Legge kädenliikkeen säestämänä.\n»Kertokaa, mitä Jonny Gray sanoi.»\n\n»Kerronpa teille jotakin, mikä on tuottanut minulle huvia», sanoi tyttö\nsynkästi. »Hän sanoi kuristavansa minut, jos lörpöttelen! Ja hänellä on\npari mitä — kahlehtivinta kättä. Minä en tahtoisi tapella sen veijarin\nkanssa — ei hyödytä uhkailla minua, Emanuel. Olen ilmaissut teille\nkaikki, mitä hän sanoi. Hän tuntee Jeffin; hänen on täytynyt nähdä\nhänet ennen hänen 'Alppien yli' menoaan.»\n\nVanhus seisoi otsa rypyssä ja huulet yhteen puristettuina sekä ajatteli\nasiaa.\n\n»Jos hän on asiasta selvillä, niin se on paha juttu. Hän on rakastunut\ntyttöön, ja siitä ei seuraa hyvää. Kutsukaa Jeff pian ulos.»\n\n»Jos jäätte tänne, niin näkee Peter teidät», varoitti Lila häntä.\n»Menkää tietä alaspäin ja kääntykää yksityistielle. Minä lähetän Jeffin\npuutarhan alapäähän.»\n\nVanhus nyökäytti ja kiiruhti pois. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin Lilan\nonnistui antaa silmillään merkki Jeffille. Tämä tuli hänen jälkeensä\nnurmikolle.\n\n»Vanhus odottaa alhaalla puutarhassa», sanoi hän hiljaa. »Pian.»\n\n»Mistä on kysymys?» kysyi Jeff hätäisesti, pahaa aavistaen.\n\n»Hän kertoo sen sinulle.»\n\nJeff vilkaisi ympärilleen ja riensi terassille, jonne hänen isänsä oli\njuuri saapunut.\n\n»Jeff, Gray on tuntenut meidät.»\n\nJeff hengitti nopeasti.\n\n»Kenet? Minutko?» sanoi hän epäilevällä äänellä. »Hän ei värähdyttänyt\nedes silmäripsiäänkään, kun tapasimme toisemme.»\n\nEmanuel nyökäytti.\n\n»Tuo mies on kirotun kylmäverinen — vaarallisin lurjus maailmassa.\nMinä olin hänen kanssaan 'hornassa' ja tunnen hänen maineensa. Hän ei\npelkää mitään. Jos hän sanoo sen Peterille, niin — ammu ensiksi! Peter\nei kanna revolveria taskussaan, mutta varmasti hänellä on sellainen\nlähettyvillään — ja Peter toimii nopeasti. Minä tulen suojaamaan sinua;\nminulla on käytettävissäni kaksi poikaa, jotka vartovat viittaustani,\nja Jonny... well, hän saa osansa.»\n\nJeff Legge puri kynsiään mietteissään.\n\n»Mitä minun on tehtävä?»\n\n»Toimita tyttö pois — teidänhän piti lähteä vaunussa, eikö niin? Vie\nhänet Charlton-hotelliin. Siellähän teidän piti oleskella viikko —\nsupista se päiväksi. Matkusta huomenna Sveitsiin äläkä anna hänen\nkirjoittaa. Minä selvitän välit Peterin kanssa. Hän kyllä maksaa.»\n\n»Mistä?»\n\n»Saadakseen takaisin tyttärensä; neljäkymmentätuhatta — ehkä\nenemmänkin.»\n\nJeff Legge vihelsi itsekseen.\n\n»_Siltä_ kannalta en ole vielä ottanut asiaa. Uusi kiristystapa.»\n\n»Sano sitä miksi tahansa!» sähähti hänen isänsä. »Sinä olet puoliksi\nyrityksessä ja olet saava osuutesi. Sinä poljet tytön lokaan,\nymmärrätkö? Lokaan Jeff... Peter maksaa.»\n\n»Lila on saanut lupaukseni...», aloitti poika epäröiden.\n\n»Lupaa pirun isoäidille!» räjähti Emanuel. »Lila! Vanha portto, ja\nsinunlaisesi mies! Aiotko perustaa turvakodin langenneille naisille?\nIrti!»\n\n»Miten Grayn käy?»\n\n»Minä pidän hänestä huolen.»\n\n\n\n\n7.\n\n\nVanhus palasi takaisin maantielle ja kulki kiireesti, kunnes saapui\npäätielle. Kaksi miestä istui siellä erään pensaan suojassa, syöden\nleipää ja juustoa. Vihellysmerkin kuultuaan he tulivat esiin. He olivat\nisoja, leveäharteisia jätkiä, joiden paksuihin poskiin ei partaveitsi\nollut koskenut moneen päivään.\n\n»Tunteeko teistä kumpikaan Jonny Grayn?» kysyi vanhus.\n\n»Minä olin hänen kanssaan yhdessä linnassa», sanoi toinen\nraa'alla äänellä, »jos se on se veijari, joka joutui sinne\nhevossalakuljetuksesta?»\n\nEmanuel nyökäytti.\n\n»Hän on tässä talossa, aikoo todennäköisesti mennä asemalle ja valitsee\nkai nummen poikki menevän oikotien. Se on vain lapsenleikkiä teille.\nIskette hänet maahan — onko selvä? Tehkää työnne hyvin, vaikka se\nsattuisi avoimella kadulla. Jollei hän ole yksin, niin hakekaa hänet\nLontoossa käsiinne. Mutta älkää päästäkö häntä livistämään.»\n\nEmanuel palasi takaisin tähystyspaikkaansa juuri kun ensimmäinen auto\nlähti liikkeelle. Jeff piti kiirettä — ja se olikin välttämätöntä.\n\nAuto ajoi ohitse. Emanuel näki vilahdukselta Jeffin sekä tytön\npelästyneet kasvot ja hieroskeli mitä tyytyväisimpänä käsiään. Peter\nseisoi keskitiellä, katsellen auton jälkeen. Jos hän tietäisi! Hymyily\nhävisi vanhan miehen kasvoilta. Peter ei tietänyt mitään; sitä ei oltu\nsanottu hänelle. Jonny ei myös olisi laskenut tyttöä menemään pois,\njos hän tietäisi kaiken. Ehkä Lila olikin valehdellut? Sellaisiin\nnaisiin ei ole koskaan uskomista; he rakastavat sensatioita. Jonny oli\nvaarallinen. Molemmat käsitteet sulautuivat yhdeksi vaikutelmaksi.\n\nJa siellä seisoi Jonny, toinen käsi taskussa, toisen heiluttaessa\nvaunun perään, joka juuri ilmestyi hetkeksi näkyviin Shoreham-kadulla.\nHän näytti niin huolettomalta, ikäänkuin asia ei olisi liikuttanut\nhäntä vähääkään. Toinen auto ajoi esiin ja lähti heti. Muutamat vieraat\ntekivät lähtöä. Jos Jonny oli viisas, pitäisi hänen nyt ajaa seuran\nmukana Lontooseen. Mutta Jonny ei ollut viisas. Hän oli vain viheliäinen\nkeltanokka, kuten kaikki tavalliset lurjukset. Hän tuli yksin tietä\npitkin, kulki tien poikki ja astui kapeasta veräjästä nummitielle.\n\nEmanuel katsoi taakseen. Hänen apumiehensä olivat huomanneet kaiken ja\nlähtivät liikkeelle pahaa-aavistamattoman jalankulkijan jälkeen.\n\nMaantieltä erkani kaksi vähäisempää polkua, jotka yhtyivät nummella.\nJonny oli juuri sivuuttanut tämän yhtymiskohdan, kun hän kuuli askelia\ntakaapäin. Hän vilkaisi taakseen, näki tutut kasvot ja harkitsi\nnopeasti tilannetta. Hän saattoi juosta ja jättää helposti nuo kömpelöt\nmiehet. Hän piti parempana mennä heitä vastaan, tarttui molemmin käsin\nmalakkakeppiinsä ja kääntyi ympäri.\n\n»Hei, Gray», sanoi kookkaampi miehistä. »Minne sinulla on niin kiire,\nhitto soikoon? Minulla on sinulle, kurjalle suupaltille, vähän asiaa!\nSinähän olit se heittiö, joka menit kielimään tarkastajalle, että minä\ntuotin tupakkaa eräällä vartijalla!»\n\nSe oli aivan perätön tekosyy, keksitty vain valmistamaan\nkimppuunhyökkäämistä. Heillä oli käsissään notkeat, päästä raudoitetut\nruokokepit.\n\nEnsimmäinen lyönti ei osunut Jonnyn väistyessä taaksepäin. Sitten\nvälähti äkkiä pitkä ja kirkas terä iltapäiväauringon valossa. Jonny\nsuojasi itseään keppimiekkansa huotralla, samalla kuin ohut, tappava\nteräs oli suunnattu lähintä vastustajaa kohti. Aseen nähdessään jätkät\npysähtyivät tyrmistyneinä.\n\n»Kurja mies!» sanoi Jonny ankarasti. Partaveitsimäinen terä sivalsi\nvuoron perään kumpaakin kasvoihin, ja miehet hoipertelivat taaksepäin,\nsotkeutuen toistensa jalkoihin. Toinen heistä tunsi jotakin kosteata\nposkellaan ja nosti kätensä. Kun hän veti sen takaisin, oli se kostea\nja punainen.\n\n»Pidä se muistoksi, lurjus», sanoi Jonny, työnsi aseen puuhuotraansa\nja lähti menemään. Hänen kylmä välinpitämättömyytensä ja laupeutensa,\nhänen tavaton ylivoimaisuutensa tekivät valtavan vaikutuksen.\n\n»Jääkylmä mies», sanoi haavaposkinen mies.\n\nKiukun huokaus miedonsi äänen raakuutta. »Piru vieköön! Siitä hyvästä\nminä tapan hänet!»\n\nMutta hän ei aikonutkaan lähteä Jonnyn perään, ja hänen toverinsa oli\nsiitä iloinen.\n\nJohn Gray joudutti askeliaan ja saapui hetkeä myöhemmin kaupungin\nlaitimmaisten talojen luo. Sieltä hän löysi Fordin ja ehti asemalle\njuuri parahiksi nähdäkseen junan lähtevän. Hän oli erehtynyt; aikataulu\noli muuttunut juuri samana päivänä. Mutta puolen tunnin perästä piti\nBrightonista saapua pikajunan, joka pysähtyi vain Horshamissa.\n\nHän meni rautatietorin poikki erääseen hotelliin ja oli neljännestunnin\nsen puhelinkopissa, jonka kuumuudesta hän tuli pois kasvot yltä päältä\nhikisinä ja kaulus pehmenneenä.\n\nKun hän palasi asemalle, ei siellä näkynyt ainoitakaan tuttuja kasvoja.\nHän odotti kenties näkevänsä Emanuelin, eikä tämä toive pettänytkään:\nmuutamaa minuuttia ennen Brightonin-junan tuloa vanhus ilmestyi\nasemalle.\n\nSe oli virallisesti heidän ensimmäinen tapaamisensa senjälkeen kuin\nhe olivat olleet saman työosaston jäseniä Dartmoorissa, ja Leggen\nyllätyksen ilmaus oli senmukainen.\n\n»Mitä? Eikö se olekin Gray? Well, hupaisa tavata sinut, vanha veikko!\nSepä yllätys! Milloin pääsit pois?»\n\n»Jätä ystävälliset lauseparret», sanoi Jonny lyhyesti. »Jos löydämme\njonkin tyhjän osaston, niin minulla on sanottavana sinulle pari sanaa,\nEmanuel.»\n\n»Olet ollut häissä?» kysyi vanhus viekkaasti. »Sievä tyttö, vai mitä?\nTeki kai hyvät kaupat? Kuuleman mukaan pitäisi olla kanadalainen\nmiljoona mies. Peterillä on hyvä onni! Vaikka hän suistuisi\nvuorenhuipulta, niin hän putoo jousipatjalle, sellainen onni hänellä\non.»\n\nJonny ei vastannut. Kun juna pysähtyi ja eräs ensimmäisen luokan vaunu\nosui kohdalle, avasi hän oven, ja Emanuel nousi vaunuun.\n\n»Jos tarvitset rahaa...», aloitti Legge.\n\n»En tarvitse rahaa», sanoi toinen lyhyesti. »Minä tarvitsen — huonoa\nseuraa. Kuuntele nyt tarkkaan, Emanuel» — juna höyrysi hitaasti\nasemalta hänen jatkaessaan puhetta, — »tahdon tarjota sinulle yhden\nmahdollisuuden.»\n\nHämmästys, joka kuvastui Emanuel Leggen laajenneista silmistä, näytti\nhyvin vakuuttavalta, mutta Jonny ei ollut sillä hetkellä taipuisa\ntulemaan vakuutetuksi.\n\n»Minä en ymmärrä sinua, Jonny», sanoi vanhus. »Mitä tarkoittaa puheesi\nmahdollisuudesta, jonka tahdot tarjota minulle? Oletko sinä juonut?»\n\nJonny oli istuutunut miestä vastapäätä. Nyt hän kumartui eteenpäin ja\npani kätensä toisen polvelle.\n\n»Emanuel» sanoi hän ystävällisellä äänellä, »toimita poika irti\npelistä, ja kaikki jääköön meidän kesken. Älä katso minuun suotta noin\navuttomana kuin haavoitettu kauris; ei ole aikaa leikittelyyn. Sinä\ntoimitat Jeffin pois jutusta ja lähetät tytön tänä iltana kotiin — tahi\nminä 'vihellän'. Onko selvä?»\n\n»Ymmärrän sanasi, Jonny Gray, mutta niiden merkitys on minulle\narvoitus.» Emanuel Legge pudisti päätään. »Mistä pojasta sinä puhut?\nMinulla on vain yksi poika, joka opiskelee...»\n\n»Sinä olet kurja vanha valehtelija. Puhun Jeff Leggestä, joka tänään\nnai Peterin tyttären. Minä olen perillä aikeistasi, Emanuel. Sinä\ntahdot kostaa Peterille. Well, mutta yritä toisella tavalla.»\n\n»Tyttö on vapaaehtoisesti mennyt naimisiin hänen kanssaan», aloitti\nvanhus. »Sitä vastaanhan ei ole olemassa lakia, vai mitä, Jonny? Hän\nrakastui heti ensinäkemällä! Rakastuneita nuoria ihmisiä katselee\nsydämensä iloksi, Jonny.»\n\nJos hän oli toivonut voivansa järkyttää seuralaisensa mieltä, niin hän\nhuomasi siinä pettyneensä.\n\n»Jeff voi vapaasta tahdostaan purkaa liiton», vastasi Jonny tyynesti.\n»Kuule, Emanuel Legge. Kun tulet Lontooseen, ajat suoraa päätä\nCharlton-hotelliin ja puhut poikasi kanssa aivan avoimesti. Järkevänä\nmiehenä hän tekee kuten sinä hänelle sanot...»\n\n»Kuten _sinä_ sanot», oikaisi Emanuel ja veti suunsa pidättyvään\nhymyyn. »Ja mitä tapahtuu, jos minä en tekisi sitä, Jonny?»\n\n»Minä 'vihellän'», vastasi Jonny.\n\nHymyily kävi leveämmäksi.\n\n»He ovat naimisissa, veikkoseni. Sinä et voi erottaa heitä. Sinä osaat\nmuuttaa ruskean hevosen mustaksi, mutta et voi tehdä rouva Jeffrey\nLeggestä enää neiti Marney Kanea, niin taitava kuin lienetkin.»\n\nJonny kumartui eteenpäin.\n\n»Minä voin muuttaa herra Jeffrey Leggen kuritushuonevangiksi\nDartmooriin», sanoi hän tylysti, »ja se onkin aikomukseni.»\n\n»Millä perusteella?» Emanuel kohotti kulmakarvojaan. »Annapa kuulla\nmusiikkiasi, Gray.»\n\n»Hän on Suuri Painaja», vastasi Jonny, ja toisen kasvoilta alkoi\nhymy kadota. »Hallitus on asettanut käytettäväksi tuhansia hänen\nkiinnisaamisekseen. Maailman parhaat salapoliisit työskentelevät\nvoidakseen paljastaa hänet, ja minä voin antaa heille juuri sen tiedon,\nmitä he tarvitsevat. Minä tiedän mistä hänen aineensa ovat lähtöisin,\nmissä setelit on painettu. Tunnen ainakin neljä hänen apulaistaan.\nSinä luulet, Emanuel, että Jeffin salaisuus on vain sinun ja hänen\nitsensä tiedossa, mutta siinä erehdyt. Craig tietää, että hän on Suuri\nPainaja; hän ilmaisi sen minulle syödessämme. Häneltä puuttuu vain eräs\ntodiste, ja sen todisteen voin minä antaa hänelle. Vanha Reeder tietää\nsen — sinä pidät häntä narrina, mutta hän tietää sen. Minä voisin sanoa\nhänelle yhden sanan, mikä toisi hänelle maailman viisaimman miehen\nmaineen.»\n\nEmanuel nuolaisi kuivia huuliaan.\n\n»Sinäkö ryhdyt talonpojan veijaamiseen, Jonny?» kysyi hän pilaa tehden.\nMutta hänen äänensä ei kuulostanut iloiselta. »Kuinka sinä kävisitkin\ntalonpojan petkuttajasta! Sinä olet näöltäsi ja puheeltasi kuin\ngentlemanni. He kyllä tarttuisivat onkeen, kahdesti miettimättä! Mutta\nminuun tuo ei tee mitään vaikutusta, Jonny. Minä olen liian vanha ja\nliian ovela antaakseni vetää nenästä itseäni...»\n\n»Tässä ei ole kysymyksessä mikään nenästävetäminen», keskeytti Jonny\nhänet. »Minulla on poikasi _näin_ käsissäni!» Hän ojensi kätensä ja\nsulki sen hitaasti nyrkkiin.\n\nAinakin viiden minuutin ajan Emanuel Legge istui vaununosaston nurkkaan\npainautuneena ja tuijotti ohikiitäviä maisemia.\n\n»Sinulla on poikani _noin_ käsissäsi, niinhän sanoit, parahin Jonny?»\naloitti hän leppoisasti. »Well, huomaan, ettei hyödytä pettää sinua.\nVäärät setelit ovat hullunkurinen juttu — Amerikassa niistä käytetään\nnimeä 'phoney'. Tiesitkö sen? Otaksun, koska olet saanut hyvän\nkasvatuksen. Mutta nämä ovat hyviä väärennyksiä, Jonny. Katsohan tänne.\nTässä on seteli. Onko se oikea vai väärä?»\n\nHän veti liivintaskustaan esille nelinkerroin taitetun paperin.\nHuolellisesti hän levitti sen auki, näyttäen viiden punnan seteliä.\nSitten hän silitti setelin peukalon ja etusormen välissä sileäksi.\nHänen silmänsä loistivat valtavien silmälasien takaa; ylpeys teki hänen\njyrkät piirteensä miltei pehmeän näköisiksi.\n\n»Onko se oikea vai väärä, Jonny?»\n\nVaikkakin oli kirkas, kuuma, pilvetön päivä, niin syttyivät nyt äkkiä\nosaston neljä sähkölamppua. Selkeässä päivänvalossa vaikuttivat ne\nsameilta ja kalpeilta, aavemaisilta. Auringonvalon osuessa niihin\nheittivät ne kuin varjon paperille.\n\n»Lähestytään tunnelia», sanoi Emanuel. »Silloin voit tarkastaa seteliä\n— tunnustelehan sitä, Jonny! Oikeata paperia; pankkimiehetkin ovat sen\nuskoneet...»\n\nJuna ajoi pauhaten pimeään tunneliin. Emanuel seisoi selin vaunuosaston\noveen pitäen seteliä käsiensä välissä suoraksi pingoitettuna.\n\n»Siinä on yksi ainoa virhe — vesileimassa. Paljastanko salaisuuteni,\nmitä? Katso tuota!»\n\nHän nosti käsivartensa ylös ja piteli seteliä lamppua vastaan. Jonny\nGrayn täytyi nähdäkseen mennä hänen taakseen ja katsoa hänen olkapäänsä\nyli. Junan pauhu ahtaassa tunnelissa oli korvia huumaava.\n\n»Katso tuota F-kirjainta», huusi Emanuel. »F... sanassa 'Five' — se on\npainettu liian heikosti...»\n\nKun Jonny kumartui eteenpäin, suuntasi vanhus olkapäällään häneen\niskun, johon hän pani koko ruumiinsa painon sekä voiman. John Gray,\njoka ei lainkaan ollut valmistautunut sellaisen varalta, menetti\ntasapainonsa. Hän horjahti taaksepäin vaununovea vastaan, tunsi sen\nantavan myöten ja teki epätoivoisen ponnistuksen saavuttaakseen\ntasapainonsa jälleen. Mutta isku oli liian hyvin laskettu. Ovi lensi\nauki; hän suistui pimeään tyhjyyteen, mutta sai tarttuneeksi kiinni\nikkunanreunaan. Sekunnin verran hän riippui ovessa, joka heilui\nedestakaisin. Silloin putosi Leggen nyrkki vasaranlyönnin tavoin hänen\nsormilleen, ja hän putosi syvyyteen...\n\n\n\n\n8.\n\n\nHän putosi paksuun hiekkaan ja kierähti kerran ympäri. Hänen\nkäsivartensa löi tunnelinseinää vastaan, ollen vähällä vääntyä\nsijaltaan, samalla kuin hän tunsi itse lentävänsä takaisin vaunujen\npyöriä kohti. Jokin pyörä paiskasi hänet jälleen seinää vastaan, ja\nsitten hän luisui ratapenkeren soraan, mikä repi riekaleiksi takin\nhihat, kun hän koetti käsivarsillaan suojata kasvojaan.\n\nHän oli hengissä. Juna oli mennyt. Hän näki sen perässä olevien\npunaisten lyhtyjen lähenevän toisiaan. Varovasti hän liikahdutti\nensin toista, sitten toista jalkaansa; sitten vieritti hän itsensä\nlähelle seinää ja makasi jonkin aikaa liikkumattomana selällään. Hänen\nsydämensä löi rajusti. Kauhun jähmetyksen läpi hän tunsi kipua. Ihminen\nvoi kuolla kauhustakin, sellainen ajatus välähti hänen päässään.\nSydämen tykytys kävi yhä tiheämmäksi; hän tunsi pahoinvointia, ja\nankara puistatus valtasi hänet.\n\nLääkärit antavat sellaisissa tapauksissa arabikumiliuosruiskeen, mietti\nhän, ja hänen ajatuksensa olivat merkillisen kirkkaat. Hänelle muistui\nmieleen, että Dartmoorin lääkäri oli kertonut niin hänelle.\n\nMutta arabikumia ei ollut täällä saatavissa... Kymmenisen minuutin\nkuluttua hän kohottautui toisen kyynärpäänsä avulla ja pääsi vaivoin\npystyyn. Hänen päänsä kääntyi, mutta ei tuntunut kipeältä. Hän\ntunnusteli huolellisesti käsivarsiaan. Liikuttaessa niissä tuntui\nkipua, mutta luut olivat eheät.\n\nMuuan ratatyömies oli ällistyksissään lentää selälleen nähdessään\nlikaisen, ontuvan nuoren miehen repaleisissa vaatteissa ilmestyvän\ntunnelin suusta.\n\n»Putosin junasta», sanoi Jonny. »Voitteko neuvoa, mistä löytäisin\njonkin auton täältä?»\n\nRatatyömies oli lopettanut työnsä ja lähti oppaaksi. Jonny nilkutti\nylöspäin ratapenkeren jyrkkää sivua sekä osaaottavan miehen avustamana\nlaajan pellon poikki, mikä ulottui maantielle asti.\n\nOnneksi tuli tietä pitkin ajaen eräs urheilumies, joka palasi Gatwickin\nkilpailuista ja istui yksin vaunussaan.\n\nEnsin hän katsoi epäluuloisesti silvottuun ja rikkirevittyyn olentoon,\njoka oli pysähdyttänyt hänet. Lopulta hän avasi Jonnyn-puolisen oven.\n\n»Astukaa sisälle», kehoitti hän.\n\nJonnylla oli vielä sanottavana pari sanaa ratatyömiehelle.\n\n»Kas tässä viisi shillingiä», sanoi hän. »Kaksi avustanne ja\nkolme, jotta olisitte vaiti. En haluaisi, että juttu tulee ilmi,\nymmärrättehän? Totuus on se, että tulin katsoneeksi vähän liian syvälle\nlasiin.»\n\nJonny oli ilmeisesti koskettanut oikeata kieltä. »Olitte siis\nhiprakassa?» sanoi mies. »Olkaa huoleti.» Mies, joka vei hänet\nLontooseen, ei ollut puhelias.\n\nLukuunottamatta sellaisen toivomuksen lausumista, että hänelle\nitselleen olisi saanut sattua jotakin tuontapaista, ennenkuin hän\ntuli tuntemaan kilpa-ajot, sekä mielipiteensä ilmaisua, että kaikki\nkilpa-ajot olivat petosta ja kaikki jockeyt varkaita, keskusteli hän\nperin vähän kyydittävänsä kanssa, joka oli siitä hyvillään.\n\nKun he saapuivat ensimmäiselle autoasemalle — se oli Suttonissa —,\ntahtoi Jonny nousta pois autosta.\n\n»Vien teidät kotiin saakka, jos haluatte», sanoi hänen harmissaan oleva\nhyväntekijänsä.\n\nToinen epäsi ystävällisesti kiitellen.\n\n»Nimeni on Lawford», sanoi autoilija muuttuen yht'äkkiä osaaottavaksi.\n»Minusta tuntuu siltä, niinkuin kasvonne olisivat tutut. Enkö ole\nnähnyt teitä kilparadalla?»\n\n»Ette pitkiin aikoihin», vastasi Jonny.\n\n»Viette vähän yhdennäköinen muutaman miehen kanssa, jonka olen kerran\ntavannut... meidät esiteltiinkin... miehen, nimeltään Gay tahi Gray...\ntunnettu huijari. Hän joutui linnaan.»\n\n»Kiitän», sanoi Jonny, »se olin minä!» Ja tähän asti niin vaitelias Mr.\nLawford muuttui melkein puheliaaksi anteeksi pyydellessään.\n\nNuori mies jatkoi matkaansa taksa-autolla ja saapui myöhään\niltapäivällä Queen's Gatelle.\n\nParker, joka avasi hänelle oven, ei kysynyt mitään.\n\n»Olen pannut valmiiksi teille toisen puvun, sir», sanoi hän tullessaan\ntoistamiseen työhuoneeseen. Se oli ainoa vihjaus isännän siivottoman\nulkoasun johdosta.\n\nMaatessaan kuumassa kylvyssä, jonka piti jälleen norjentaa hänen\njäykistyneet jäsenensä, tutki Jonny vammojaan. Ne olivat enemmän tai\nvähemmän ulkonaisia, mutta hän oli hädin tuskin välttänyt kuoleman eikä\nollut vieläkään täysin toipunut kauhustaan. Emanuel oli yrittänyt ottaa\nhänet hengiltä. Se ei häntä ihmetyttänyt. Niin tekivät sentapaiset\nmiehet. Hän oli Dartmoorissa oppinut tuntemaan heidät. He saattoivat\ntehdä murhan ilman että viha tai epätoivo heitä siihen pakotti.\nKerran hän oli nähnyt, miten eräs vanki huolellisesti harkiten etsi\nison, teräväsärmäisen kiven heittääkseen sillä päähän toista miestä,\njoka työskenteli alhaalla kivilouhoksessa. Onneksi oli eräs vartija\nhuomannut sen, ja hänen huutonsa varoitti valittua uhria uhkaavasta\nruhjoutumisesta. Uhkaajalla oli vain eräs selitys. Tuo mies, jota\nvastaan teko oli tähdätty, oli jotenkin loukannut häntä.\n\nNoiden miesten sydämissä asui kylmä peto. Jonny oli usein itsekseen\nkuvitellut heitä kammottaviksi olennoiksi, joilla on kalpeat,\nluomettomat silmät ja kapea, pitkähkö rako suun asemesta. Sadoista\nvääristyneistä kasvoista oli tuo peto tuijottanut häneen, hän oli\nkuullut niiden äänen, oli nähnyt miten niiden ilkeys ilmeni tekoina,\njoiden muistaminen värisytti häntä. Jotakin tuosta pedosta oli\ntunkeutunut hänen omaan sieluunsa.\n\nKun hän nousi kylvystä, oli Parkerin tilaama hieroja häntä odottamassa,\nja puolen tuntia antoi hän voihkien tämän muokata itseään.\n\nIltalehdessä, minkä Parker toi, ei ollut uutista »onnettomuudesta» —\ntuskin olikaan oletettavissa, että Emanuel sitä ilmoittaisi, jo oman\nturvallisuutensakin takia. Hän voisi antaa selityksiä — Jonny ajatteli\nuseitakin.\n\nKun hieroja oli päästänyt hänet käsistään, paneutui Jonny yöpuvussaan\nlevolle.\n\n»Onko kukaan käynyt täällä?» kysyi hän.\n\n»Eräs Mr. Reeder, sir.»\n\nJonny rypisti otsaansa.\n\n»Mr. Reeder?» toisti hän. »Mitä asiaa hänellä oli?»\n\n»Minä en tiedä, sir. Hän vain kysyi teitä. Keski-ikäinen mies,\nsurulliset kasvot», selitti Parker. »Sanoin hänelle, että ette ollut\nkotona, ja tahdoin toimittaa asian, mutta hän ei antanut mitään.»\n\nHänen isäntänsä ei vastannut. Salaperäisen Mr. Reederin käynti\nsaattoi hänet eräästä syystä enemmän levottomaksi kuin sen iltapäivän\nsurullisen elämyksen muisto, niin, sillä hetkellä vielä enemmän kuin\nMarney Kanen avioliitto.\n\n\n\n\n9.\n\n\nSamana iltapäivänä Marney teki matkansa Lontooseen miltei sanattoman\nhiljaisuuden vallitessa. Hän istui Limousine-auton toisessa nurkassa,\nja hänestä tuntui, ikäänkuin mittaamaton etäisyys erottaisi hänet siitä\nmiehestä, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin. Kerran tai pari loi\nhän aran katseen mieheensä, mutta tämä oli niin omiin ajatuksiinsa\nvaipuneena, ettei sitä edes huomannut. Hänen muuttumattoman synkän\nnäkönsä perusteella ne eivät liene olleet miellyttäviä ajatuksia.\nKaiken aikaa hän puri kynsiään ja rypisteli otsaansa.\n\nVasta sitten, kun iso vaunu vieri erään Thames-joen sillan yli, laukesi\njännitys. Mies käänsi päänsä ja katsoi häneen kylmästi.\n\n»Me matkustamme huomenna pois», sanoi hän, ja Marneyn viimeinenkin\nrohkeus katosi.\n\n»Luulin, että sinä halusit jäädä viikoksi kaupunkiin, Jeff», sanoi hän\nja katsoi täynnä levottomuutta mieheensä. »Minä sanoin isälle...»\n\n»Mitä se vaikuttaa? sanoi Jeff karusti, ja nyt sai Marney rohkeutta\ntehdä hänelle erään kysymyksen, joka oli askarruttanut häntä koko\nhirveän matkan ajan.\n\n»Jeff, mitä sinä tarkoitit tänä aamuna, palatessamme kirkosta...? Sinä\npeloitit minua.»\n\nJeff Legge naurahti.\n\n»Olenko todella peloittanut sinua?» sanoi hän ivallisesti. »Well,\njollei sinulle tapahdu mitään pahempaa, niin voit puhua onnesta!»\n\n»Mutta sinä olet muuttunut niin toisenlaiseksi...», sanoi Marney\nhämillään. »Minä — minähän en tahtonut naimisiin kanssasi... luulin\nsinun sitä tahtovan... ja isä oli niin huolissaan...»\n\n»Sinun isäsi oli kovin huolissaan siitä, että saisit hyvästä\nseurapiiristä miehen, jolla on kasoittain rahaa», sanoi hän, korostaen\njoka sanaa. »Well, sinä olet saanut sellaisen, vai mitä? Kun sanoin\nsinulle tänä aamuna, että olen pannut isäsi noin alleni», — hän teki\nkuvaavan kädenliikkeen —, »niin tarkoitin juuri sitä. Sinähän toki\ntiennet, että isäsi on rikoksellinen?»\n\nMarneyn kauniit kasvot tulivat tulipunaisiksi, ja sitten ne jälleen\nkalpenivat.\n\n»Kuinka sinä uskallat puhua tuollaista?» sanoi hän vihasta vapisevalla\näänellä. »Tiedäthän, ettei se ole totta. Sinä tiedät sen!»\n\nJeffrey Legge sulki silmänsä raukeasti.\n\n»Saat valmistautua vastaanottamaan erinäisiä paljastuksia, rakas\nlapseni», sanoi hän, »mutta luulen, että me kernaimmin odotamme siksi,\nkunnes olemme hotellissa.»\n\nSeurasi vaitiolo, kunnes vaunu pysähtyi Charltonin sisäänkäytävän\neteen. Jeff oli jälleen entisensalainen hymyilevä, kohtelias mies,\npysyen sellaisena siihen asti, kunnes heidän salonkinsa ovi oli\nsulkeutunut heidän takanaan.\n\n»Nyt minun täytyy ilmoittaa sinulle jotakin, mikä ei tule suinkaan\nliian aikaisin tietoosi», sanoi hän, heittäen hattunsa leposohvalle.\n»Minun nimeni ei ole mikään Floyd. Olen Jeffrey Legge. Isäni oli vielä\npuoli vuotta sitten kuritushuonevankina. Peter Kane toimitti hänet\nvankeuteen.»\n\nMarney kuunteli suu avoinna, hämmästyksestä ja pelosta mykkänä.\n\n»Peter Kane on pankinryöstäjä — tai oli sitä vielä viisitoista vuotta\nsitten, jolloin hän yhdessä isäni kanssa teki erään kaappauksen, pakeni\nmiljoona dollaria taskussaan ja vihelsi toverinsa.»\n\n»Vihelsi? Mitä se on!» kysyi Marney hämmentyneenä.\n\n»Sinun isäsi antoi hänet ilmi», vastasi Jeffrey kärsivällisenä.\n»Minusta on yllättävää, ettei Peter ole tutustuttanut sinua toimialansa\nammattisanoihin. Hän vihelsi ystävänsä, ja isäni sai kaksikymmentä\nvuotta kuritushuonetta.»\n\n»Se ei ole totta», sanoi Marney kiihtyneenä. »Sinä olet keksinyt\ntuollaisen jutun. Isällä oli pankkiliike. Hän ei ole koko elämänsä\naikana tehnyt kunniatonta tekoa. Ja vaikka hän olisi tehnyt\nsellaisenkin, niin ei hän koskaan olisi pettänyt ystäväänsä!»,\n\nVastaus huvitti näköjään Leggeä.\n\n»Pankkiliikekö hänellä oli? Se tarkoittanee vain, että hän 'liikkui'\npankkien teräsholveissa! Sepä oli paras vitsi, minkä olen pitkiin\naikoihin kuullut. Sinun isäsi on rikoksellinen! Jonny tietää, että\nisäsi on rikoksentekijä. Craig tietää myös sen. Minkävuoksi luulet,\nettä pankinomistajan pitäisi olla hyvissä väleissä 'nuuskijan' kanssa?\nÄlä ole noin yksinkertaisen näköinen — 'nuuskija' merkitsee samaa kuin\nsalapoliisi. Peter on kerrassaan laiminlyönyt kasvatuksesi!»\n\n»Että Jonny tietää sen?» sanoi Marney kauhistuksissaan. »Että Jonny\ntietäisi isän olevan... minä en usko sitä! Kaikki, mitä olet minulle\nuskotellut on valhetta. Jos se olisi totta, niin minkätähden sinä\nolisit halunnut kanssani naimisiin?»\n\nÄkkiä selkeni hänelle totuus, ja hän seisoi kauhun lamauttamana,\ntuijottaen mieheen, joka hymyili.\n\n»Olet siis käsittänyt, vai kuinka? Me olemme odotelleet vuosikausia\nsaadaksemme Peterin masennetuksi. Nyt luulen meidän päässeen niin\npitkälle. Ja nyt voit ilmoittaa asian hänelle, jos tahdot. Tuossa on\npuhelin, soita hänelle. Sano, että minä olen Jeff Legge — ja että\nkaikki ne ihanat unelmat, joita hän on nähnyt tulevasta onnestasi, ovat\nsärkyneet! Soita hänelle! Kerro, että sinä et koskaan tahtonutkaan\nmennä naimisiin minun kanssani ja että sinä olet tehnyt sen vain\ntehdäksesi hänet onnelliseksi — Sinunhan on kuitenkin muserrettava\nhänen sydämensä. Tee se toki heti!»\n\n»Hän tappaisi sinut», kuiskasi Marney.\n\n»Kenties. Se olisikin kaunis ajatus. Me olisimme saaneet Peterin\nloukkuun. Siitä edestä jo kuolisikin. Mutta en usko, että hän tappaisi\nminua. Niin pian kuin näkisin revolverin hänen kädessään, ampuisin minä\nhänet kuin koiran. Mutta älä anna sen pidättää sinua tekemästä hänelle\nilmoitusta, rakkaani.»\n\nHän ojensi kätensä, mutta Marney pakeni häntä inhon ja kauhun vallassa.\n\n»Sinä olet tehnyt koko suunnitelman... Se oli... oliko se teidän\nkostonne?»\n\nJeff nyökkäsi.\n\n»Mutta Jonny... Jonny ei tiedä siitä mitään.» Marney huomasi, miten\nmiehen kasvoissa ilmeni jokin muutos, miten rakastettava varmuus katosi.\n\n»Hän tietää.» Marney osoitti sormellaan häntä kuin syyttäen. »Hän\ntietää sen!»\n\n»Hän kyllä tietää, mutta hän päästää sinut menemään, rakkaani», sanoi\nJeff. »Hän kuuluu meikäläisiin, emmekä me koskaan 'vihellä'. Hän on\nmeikäläisiä!» toisti hän koneellisesti.\n\nMarney istahti ja peitti kasvonsa käsillään, ja Jeffrey, joka tarkkasi\nhäntä, luuli ensin hänen itkevän. Kun Marney kohotti kasvonsa, olivat\nhänen silmänsä kuivat. Ja vielä enemmän ihmetytti Jeffiä, että hänen\npelkonsa oli hävinnyt.\n\n»Jonny tappaa sinut», sanoi hän yksinkertaisesti. »Hän ei antaisi minun\nnäin... mennä... jos hän tietäisi. On mieletöntä otaksua sellaista, vai\nmitä?»\n\nNyt oli Jeff Leggen vuoro tuntea olonsa epämiellyttäväksi. Ei Jonnyn\nuhkaavan koston vuoksi, vaan Marneyn tavattoman tyyneyden havaitessaan\noli vallan kuin Marney olisi käsitellyt kysymystä aivan puolueettomasti\njonkun kolmannen henkilön kanssa. Kaikki, mitä hän sanoi, oli\nniin sattuvaa, niin selvää ja loogillista, ja vaistomaisesti Jeff\nvilkaisi ympärilleen, ikäänkuin olisi uskonut näkevänsä Jonny Grayn\nläheisyydessään. Huomatessaan tilanteen mielettömyyden hän naurahti\nhermostuneesti.\n\nVetelehtivin askelin hän meni Marneyn luo ja laski kätensä tämän olalle.\n\n»Nyt, lapseni», sanoi hän, »voit menetellä kahdella tavalla. Sinä voit\nsoittaa Peterille ja saattaa hänet tietoiseksi asiasta tai — näyttää\niloista naamaa huonossa pelissä.»\n\n»Minä soitan isälle», vastasi hän ja nousi. Ennenkuin hän ehti\npuhelimen luo, oli Jeffin käsi tarttunut häneen, vetäen hänet takaisin.\n\n»Sinä et tule laisinkaan soittamaan», sanoi hän. »Tässä ei ole valinnan\nvaraa, lapsukaiseni. Olet rouva Legge, ja minä olen alentunut naimaan\nsellaisen vanhan rakin tyttären. Marney, anna minulle suudelma! Sinä\net ole ollut varsin tuhlailevainen lemmenosoituksissasi, enkä minä ole\nsinua ahdistanut pelosta, että säikyttäisin sinut. Jeff Legge pysyy\naina maltillisena herrasmiehenä.»\n\nYht'äkkiä hän piteli käsivarsissaan tyttöä, joka teki epätoivoisena\nvastarintaa. Jeff koetti löytää hänen huulensa, mutta Marney kätki\nkasvonsa hänen takkiinsa, kunnes Jeff viimein rajulla tempauksella,\nmikä oli viedä tytön käsivarren sijoiltaan, työnsi hänet käsivarren\netäisyydelle itsestään. Marney katsoi ylöspäin hänen hehkuviin\nkasvoihinsa ja värisi.\n\n»Sinä olet minun, Marney.» Hänen käheä äänensä kuulosti riemuitsevalta.\n»Olet minun laillista omaisuuttani... vaimoni! Ymmärrätkö sitä? Kukaan\nihminen ei voi tulla meidän väliimme.»\n\nHän tempasi tytön itseään vastaan, tarttui hänen kalpeihin kasvoihinsa\nmolemmin käsin ja käänsi ne itseään kohti. Äärimmäisen inhon ja kauhun\nkoko voimalla Marney riistäytyi irti, syöksyi ovelle, kiskaisi sen auki\nja peräytyi takaisin. Syvä hämmästys kuvastui laajenneista silmistä.\n\nOvella seisoi kookas, voimakas nainen, jolla oli helakanpunainen\ntukka ja leveät, hyväntahtoiset kasvot. Puvustaan päätellen hän oli\nilmeisesti joku hotellin siivoojattarista, ja murre ilmaisi hänen\nolevan Walesista kotoisin.\n\n»Mitä teillä on siellä tekemistä?» kysyi Jeff. »Painukaa hiiteen!»\n\n»Miksi suvaitsette puhua minulle noin? Minä en pidä rumista sanoista.\nMinulle kuuluu näiden huoneiden puhdistus.»\n\nMarney otti vaarin tilaisuudesta paetakseen, syöksyi viereiseen\nhuoneeseen, sulki ovet ja lukitsi ne.\n\n\n\n\n10.\n\n\nHetken Jeff Legge seisoi neuvottoman raivon vallassa. Sitten hän\nkaikin voiminsa työnsi ovea, mutta se ei antanut myöten. Hän tarttui\npuhelimen kuulotorveen, mutta hillitsikin itsensä: hän ei halunnut\nhäväistysjuttua. Kaikista vähimmin hän toivoi tulevansa tunnetuksi\nJeffrey Leggenä. Sovinto oli aina paras — hän koputti oveen.\n\n»Marney, tule ulos ja ole järkevä», puhui hän. »Kaikki oli vain pilaa.\nTahdoin vain asettaa sinut kokeelle...»\n\nEi tullut vastausta. Luultavasti makuuhuoneessa on puhelin, ajatteli\nhän. Uskaltaisikohan hän soittaa isälleen? Hän kuuli jonkin toisen oven\navautuvan. Makuuhuone oli käytävän varrella; hän astui käytävään ja\nnäki paksun siivoojattaren astuvan ulos makuuhuoneesta. Tämä oli yksin\nja tuskin päässyt oven ulkopuolelle, kun se sulkeutui hänen takanaan.\n\n»Minä ilmoitan teidät isännistölle», sanoi Jeff raivoissaan. Hän olisi\nilman tunnonvaivoja saattanut murhata siivoojattaren. Mutta hänen\nkiukkunsa ei tehonnut hidasluontoiseen walesittareen.\n\n»Luvallanne, minulla on kaikilta herrasväiltäni hyvät\nkäytöstodistukset. Minulla oli työtä makuukamarissa. Suvaitkaa olla\nkäyttämättä minusta mitään haukkumasanoja, muutoin haastan teidät\noikeuteen!»\n\nJeffrey harkitsi nopeasti. Hän odotti käytävässä, kunnes nainen\noli mennyt näkyvistä. Sitten hän viittasi luokseen edempää erään\nmieshenkilön, joka nähtävästikin oli huonetarjoilija.\n\n»Menkää, olkaa hyvä, toimistoon ja kysykää johtajalta, voisinko saada\ntoisen avainparin huoneisiin», sanoi hän herttaisella äänellä. »Rouvani\nhaluaisi omat avaimensa.»\n\nHän pisti niin suuren setelin tarjoilijan käteen, että tämä ällistyi.\n\n»Kyllä, sir. Uskon varmasti voivani järjestää sen», sanoi hän.\n\n»Ja kenties voitte siihen saakka lainata oman avaimenne minulle», sanoi\nJeff välinpitämättömällä äänellä.\n\n»Minulla ei ole avainta, sir. Vain toimistossa on yksi», vastasi mies.\n»Mutta luulen voivani hankkia teille sen.»\n\nMuutaman minuutin kuluttua hän tuli salonkiin kovasti\nanteeksipyydellen. Ei ollut olemassa muita avaimia.\n\nJeff sulki salongin oven miehen poistuttua ja meni sitten makuuhuoneen\novelle.\n\n»Marney!» huusi hän, »tahdotko nyt olla järkevä?»\n\nTällä kertaa hän sai vastauksen.\n\n»Luullakseni olen hyvin järkevä», vastasi Marney.\n\n»Tule tänne puhelemaan kanssani.»\n\n»Kiitän, pysyn mieluummin täällä.»\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\n»Jos sinä lähdet isäsi luo, tulen minä perästä ja tapan hänet. Sinähän\ntiedät, Marney, että minun täytyy ampua ensiksi, senjälkeen mitä äsken\npuhuit minulle.»\n\nTuli jälleen hiljaisuus, ja Jeff tiesi sanojensa vaikuttaneen.\n\n»Harkitse sitä», neuvoi hän. »Käytä siihen aikasi.»\n\n»Lupaatko jättää minut yksikseni?» kysyi Marney.\n\n»Tietysti, suostun kaikkeen mitä haluat», vastasi Jeff, tarkoittaen\nmyös mitä sanoi. »Tule ulos, Marney», jatkoi hän mielistellen. »Ethän\nvoi jäädä sinne koko päiväksi. Sinun pitää syödä jotakin.»\n\n»Siivoojatar tuo minulle ateriani», vastasi Marney heti, ja Jeff päästi\nitsekseen kirouksen.\n\n»Hyvä, tee kuten tahdot», sanoi hän. »Mutta sanon sinulle erään\nasian: jollet tänä iltana tule sieltä ulos, niin tapahtuu onnettomuus\nonnellisen perheesi keskuudessa.»\n\nVaikkakaan hän ei saanut vastausta, oli hän tyydytetty siitä, että\nMarney — ainakaan tänä iltana — ei yrittäisi puhua isänsä kanssa.\nMyöhemmin se ei merkinnyt mitään.\n\nJeff koetti soittaa puhelimella, mutta mies, jota hän olisi puhutellut,\nei ollut tullut. Neljännestuntia myöhemmin, hänen avatessaan toista\nsamppanjapulloaan, soi puhelin, ja Emanuel Leggen ääni vastasi hänelle.\n\n»Tyttö suututtaa minua», sanoi hän hiljaisella äänellä ja kertoi mitä\noli tapahtunut.\n\nHän kuuli isänsä villaisen hampaidenkiristelyn ja kiiruhti\nselittelemään maltitonta menettelyään.\n\n»Hänenhän täytyi ennemmin tai myöhemmin saada se tietää.»\n\n»Sinä olet narri», murisi hänen isänsä. »Etkö olisi voinut jättää sitä\ntekemättä?»\n\n»Sinun pitää auttaa minua tässä», sanoi Jeff pyytäen. »Jos hän soittaa\nPeterille, tapahtuu onnettomuus. Ja Jonny...»\n\n»Älä huolehdi Jonnyn takia», vastasi Emanuel Legge äreästi. »Hänen\ntaholtaan ei ole vaaraa uhkaamassa.»\n\nHän ei lisännyt siihen mitään selittelyjä, eikä Jeff, joka isänsä äänen\nvarmuuden aiheutuksesta tunsi itsensä kuin vapautuneeksi, kysellyt\nhäneltä enempiä.\n\n»Vilkaise avaimenreikään», sanoi Emanuel, »ja ilmoita minulle, onko\navain lukon sisässä. Joka tapauksessa lähetän sinulle pari työkalua,\njoilla saat oven kädenkäänteessä auki — mutta sinun on odotettava\nmyöhäiseen yöhön, kun hän on ehtinyt uneen.»\n\nPuolen tunnin perästä lähetti toi pienen käärön. Jeffrey katkaisi\nsinetöidyn siteen, avasi pienen laatikon ja otti siitä pari erikoisesti\nvalmistettua työkalua. Tunnin ajan hän kokeili niitä toisen\nmakuuhuoneen oveen, joka oli salongin vieressä, ja hänen onnistui\nvääntää avainta oven vastakkaiselta puolelta. Silloin hän kuuli ääniä\nMarneyn makuuhuoneesta, hiipi ovelle ja kuunteli. Siellä oli walesitar,\nja kuullessaan sitten lautasten, veitsien ja haarukoiden kalinaa, hän\nhymyili.\n\nTuskin hän oli palannut tuolinsa ja sanomalehtensä ääreen, kun puhelin\nsoi. Puhuttiin vastaanottohuoneesta.\n\n»Täällä on eräs naishenkilö, joka tahtoo puhua kanssanne. Hän kysyy,\nvoisitteko tulla tänne alas. Hän sanoo asian olevan hyvin tärkeän.»\n\nJeffrey rypisti otsaansa.\n\n»Kuka hän on?»\n\n»Miss Lila.»\n\n»Lila!» Hän epäröi. »Olkaa hyvä ja antakaa hänen tulla tänne», sanoi\nhän ja veti paksun samettiuutimen Marneyn makuuhuoneen oven eteen.\n\nEnsikatseella hän havaitsi, että Peter Kanen palvelijatar oli lähtenyt\nHorshamista erittäin suurella kiireellä. Kevyen vaipan alta, joka tällä\noli yllään, näki Jeffrey hänen palveluspukunsa valkean kauluksen.\n\n»Mikä sinulla on hätänä, Lila?» kysyi Jeff.\n\n»Missä Marney on?» kysyi tämä.\n\nJeff viittasi päällään verhon peittämää huonetta kohti.\n\n»Hän lukitsi itse itsensä, toden sanoakseni», vastasi Jeff teennäisesti\nhymyillen.\n\nTytön silmät siristyivät.\n\n»Oh, vain _niin_ se kävi?» kysyi hän ankarasti. »Sinäpä et hukannut\naikaa, Jeff.»\n\n»Älä luulottele tyhmyyksiä», vastasi Jeff viileästi »Minä sanoin\nhänelle kuka olen, ja siitä seurasi kiistaa. Siinä kaikki. No, mistä\nkysymys?»\n\n»Peter Kane on lähtenyt Horshamista revolveri taskussaan — ei muuta»,\nsanoi Lila.\n\nJeffrey kalpeni.\n\n»Istu ja kerro minulle kaikki.»\n\n»Kun olit lähtenyt, menin ylös huoneeseeni, koska minun oli paha\nollakseni», sanoi hän. »Minullakin on tunteeni, eikä kukaan nainen voi\nkatsella miten mies lähtee toisen naisen kanssa...»\n\n»Jätä syrjään tunteet ja pysy asioissa», käski Jeff.\n\n»Kerron sen niinkuin se _minulle_ sopii, jos sallit, Jeffrey Legge»,\nsanoi Lila.\n\n»Hyvä, siis edelleen», sanoi toinen maltittomana.\n\n»En ollut vielä kauan ollut ylhäällä, ennenkuin kuulin Peterin omassa\nhuoneessaan — se on suoraan allani — puhuvan itsekseen. Uteliaisuus\noli suurempi kuin murheeni; menin alas ja kuuntelin. Koska en voinut\nkuulla mitä hän puhui, raotin hieman hänen huoneensa ovea. Hän oli\njuuri muuttanut pukua. Samalla hetkellä, jolloin astuin sisään, latasi\nhän juuri browningia — näin hänen pistävän sen taskuunsa, ja sitten\nminä menin alakertaan. Hetken perästä hänkin tuli alas, ja hänen\nkasvoillaan, Jeff, oli ilme, joka ei minua miellyttänyt. Ne olivat\naivan harmaat ja kuihtuneet, ja hänen silmissään oli pirullinen katse.\nKuulin hänen tilaavan vaunun. Sitten menin keittiöön; luulin hänen\nlähtevän heti. Mutta hän lähtikin vasta puolen tunnin kuluttua.»\n\n»Mitä hän teki sillävälin?»\n\n»Hän kirjoitti huoneessaan. En tiedä mitä hän kirjoitti, sillä hänellä\non aina mustaa imupaperia alustana. Mutta hän lienee kirjoittanut\npaljon, sillä tiedän siellä olleen puolen tusinaa kirjekuoria, ja kun\nmenin sinne hänen lähdettyään, olivat kaikki kadonneet. Paperikorissa\nei ollut ainoatakaan rypistettyä lehteä, eikä hän ollut polttanut\nmitään, joten hänen on täytynyt ottaa ne kaikki mukaansa. Yritin\nilmoittaa sinulle puhelimella, mutta et ollut vielä saapunut. Niinpä\npäätin ajaa tänne.»\n\n»Millä tulit — junalla vai autolla?»\n\n»Autolla. Ennen kahta tuntia ei kulkenut junaa.»\n\n»Sinä et kai saavuttanut Peteriä?»\n\nLila pudisti päätään.\n\n»Mahdotonta. Hän ajoi itse Spanz-autoaan, joka on nopea.»\n\nJeff puri kynsiään.\n\n»Tuo revolveri tekee minut hiukan levottomaksi» sanoi hän hetken\nkuluttua, »sillä Peter ei ole pyssymies. Odota.»\n\nHän otti kuulotorven ja soitti taas isälleen. Muutamin sanoin hän\nilmoitti tälle, mitä Lila oli kertonut.\n\n»Nyt sinun täytyy suojella minua», sanoi hän huolestuneena. »Peter\ntietää kaikki.»\n\nSeurasi pitkä tauko.\n\n»Jonnyn on siis täytynyt kertoa hänelle. Minä en saattanut kuvitella,\nettä hän tekisi siten», sanoi Emanuel. »Pysy hotellissa, älä mene ulos.\nMinä asetan pari miestä pitämään silmällä molempia sisäänkaytäviä. Jos\nPeter pistää nenänsä Pall Mall-kadulle, niin saa hän kyllä rökkiinsä.»\n\nJeff laski kuulotorven hitaasti paikoilleen ja kääntyi tyttöön päin.\n\n»Kiitän sinua, Lila. Siinä onkin kaikki, mitä voit tehdä hyväkseni.»\n\n»Mutta se ei ole kaikki, mitä sinä voit tehdä minun hyväkseni», sanoi\nLila. »Jeff, mitä tulee nyt tapahtumaan? Olen koettanut pitää sinusta\nkiinni, mutta sinä olet liian epävakainen. Sinä sanoit minulle, että\nolisi kysymyksessä tuollainen ylhäissäätyisten platoninen avio, jotka\nnäyttelevät huomattavaa osaa avioero-oikeuksissa, mutta, Jeff, minä\nalan sitä epäillä.»\n\n»Silloinpa oletkin viisas nainen», vastasi Jeff rauhallisesti.\n\nHetken Lila mietti sanojen tarkoitusta.\n\n»Viisas nainen?» toisti hän kysyvästi. »Jeff, ethän kuitenkaan\ntarkoittane...»\n\n»Minä voin suoda itselleni omat seikkailuni», sanoi Jeffrey, asettuen\nmukavasti suureen nojatuoliin ja nostaen toisen jalkansa toisen päälle.\n»Minulla on herttainen pikkurouva, ja tällä haavaa, Lila, on meidän\npieni romaanimme lopussa.»\n\n»Sinä et voine puhua tosissasi?» kysyi Lila epävarmalla äänellä.\n»Jeff, sinä lasket leikkiä. Sinähän sanoit tahtovasi vain osan Peterin\nrahoista, ja Emanuel on sanonut minulle samaa. Hän tahtoi kiristää\nPeteriltä neljäkymmentätuhatta ja sitten laittautua matkaansa sen\nkanssa.»\n\n»Sillävälin olen minä laittautunut matkaan tyttären kanssa», sanoi\nJeffrey hyvätuulisena, »eikä melun nostamisesta ole mitään hyötyä,\nLila. Me olemme vähän huvitelleet keskenämme, ja vaihtelu on elämässä\npääasia.»\n\nLila oli noussut ja katseli häneen liekehtivin silmin.\n\n»Olenko minä tehnyt puoli vuotta orjantyötä ja vakoillut sinun\nhyväksesi, Jeffrey Legge, saadakseni nyt kuulla, että meidän pieni\nromaanimme on lopussa?» kysyi hän kimeällä äänellä. »Sinä olet pettänyt\nminua, sinä kurja varas! Ja jollen minä maksa sitä sinulle takaisin,\nniin ei nimeni ole Lila.»\n\n»Nimesi ei olekaan Lila», sanoi Jeffrey. Hän otti sikarin ja sytytti\nsen. »Eikä ole koskaan ollutkaan. Nimesi on Jane — toisin sanoen, ellet\nole minulle valehdellut. Ja nyt, Lila, tule järkiisi. Olen asettanut\nsinua varten viisisataa...»\n\n»Oikeata rahaa, toivottavasti», sanoi tyttö ivallisesti. »Ei, niin\nhalvalla et pääse tiehesi, Mr. Jeffrey Legge. Sinä olet pettänyt minua\nalusta loppuun saakka, ja joko sinä pidät lupauksesi tahi minä...»\n\n»Älä mainitse, että aiot 'viheltää'», sanoi Jeffrey ja sulki silmänsä\nnöyrtynein ilmein. »Kaikki te vihellätte. Olen saanut teistä\nkyltikseni! Mutta ethän sinä toki uskone, että olisin antanut sinun\ntietää jotakin, mistä voisit mennä lörpöttelemään? Että olisin uskonut\nsinulle liikoja, jotta en nyt voisi pudistaa sinua irti? Ei, lapseni,\nolen monessa suhteessa narri, mutta en tässä. Sinä tiedät minusta juuri\nsaman verran kuin poliisit tahi Jonny Gray, ja Peter — todellakin,\nihmetyttäisipä minua, ellei joku huomenna kirjoita siitä juttua\nsanomalehteen!»\n\nHän otti lompakkonsa, avasi sen ja otti siitä paksun nipun viidenpunnan\nseteleitä, jotka heitti pöydälle.\n\n»Siinä sinun verosi, ja nyt — jääkää hyvästi, ihana neitsyt», sanoi hän.\n\nLila otti hitaasti rahat, taivutti ne kokoon ja pisti käsilaukkuunsa.\nHänen silmänsä leimusivat raivokkaasti, hänen kasvojensa väri oli\nmuuttunut.\n\nJeff olisi ymmärtänyt, jos Lila raivonpuuskan valtaamana olisi\nsyöksynyt hänen kimppuunsa; hän oli todellakin valmistautunut siihen.\nMutta Lila ei sanonut sanaakaan, ennenkuin oli ovella ja piteli\nkädensijasta.\n\n»Kolme miestä on kintereilläsi, Jeffrey Legge, ja joku heistä saavuttaa\nsinut. Reeder, Jonny tai Peter — mutta jollei se heille onnistu, niin\nvaro silloin minua!»\n\nNäin uhaten Lila poistui ja sulki oven jälkeensä. Jeffrey istuutui\njälleen sanomalehtensä ääreen ja löysi siitä tyydytyksensä kuten mies,\njoka on suorittanut jonkin erittäin epämiellyttävän tehtävän.\n\n\n\n\n11.\n\n\nErään pitkän, rauhallisen kadun varrella Brockleyn esikaupungissa\nasui mies, jolla näennäisesti ei ollut mitään kiinteätä tointa.\nHän oli pitkä, laiha, kasvojensa väriltä miltei kalmankalpea ja\ntunnettu seudulla salaperäisenä yökulkijana. Vain harvat olivat\nnähneet hänet päivällä, ja ne uteliaat, jotka koettivat ovelilla\nristikysymyksillä onkia joitakin tietoja hänen toimistaan vaiteliaalta\ntaloudenhoitajattarelta, saivat niitä suhteellisen vähän, ja\nsenkin vähän epämääräisellä tavalla. Poliisit yökierroksillaan ja\naamuvaeltajat olivat nähneet hänen kulkevan pitkin Brockley-katua\nvarhaisina tunteina — nähtävästi Lontoosta tulossa. Hänet tunnettiin\nnimellä Mr. J.G. Reeder. Hän sai sillä osoitteella kirjeitä — isoja,\nsinisiä kirjeitä, joissa oli virallisia leimoja ja sinettejä, joten\npostivirkailijain keskuuteen oli levinnyt se mielipide, että hänellä\noli jokin valtiollinen asema.\n\nPaikallinen poliisi ei koskaan häntä häirinnyt. Hän oli muuan\nsellainen olento, joista ei saanut syntyä puhetta. Kukaan ei muistanut\nhuomanneensa Mr. Reederin ottavan ketään vastaan — tähän iltapäivään\nmennessä, jolloin Emanuel Legge ilmestyi hänen ovensa eteen.\n\nEmanuel Legge oli palannut vankilasta jokapäiväisten toimien maailmaan\nselvemmällä arvostelukyvyllä varustettuna kuin mitä hänen pojallaan\noli. Hän oli liian vanha rikollinen antaakseen enää minkäänlaatuisten\nharhakuvitelmien vallita itseään. Ennemmin tai myöhemmin täytyi lain\nkäden saavuttaa Jeffrey ja vapauden, jota hän tähän asti oli nauttinut,\nolla lopussa. Jokaista kepposta seuraa kiertämätön rangaistus. Emanuel,\ntäynnä viisasta murhetta jälkeläisensä takia, oli päättänyt uskaltaa\nelämänsä rohkeimman askelen. Ja se seikka, että hän niin teki, ei ollut\nimartelevaa oikeusministeriölle. Myöskään poliisi ei saattanut pitää\nsitä minään lahjomattomuutensa tunnustuksena.\n\nEmanuel oli lahjonut monta nuorta rikosviranomaista eikä niinkään\nharvoja varttuneemmassa iässä olevia. Hän osasi »voitelemis»-taidon\ntäydellisesti. Koko elinaikanaan hän oli kohdannut vain kolme tai neljä\nihmistä, jotka olivat hyvinpeitettyyn muotoonkin järjestetyn lahjomisen\nsaavuttamattomissa. Satanen sinne, tänne tekee suuren konnan yritykset\nhelpommiksi, tuhatlappunen, salaa häntä joutumasta päivänvaloon. Mutta\njos päivänvalo kerrankin on häneen osunut, niin ei miljoonakaan enää\nvoi pidättää oikeuden muuttumatonta kulkua. Emanuel tahtoi vaikuttaa,\nennenkuin valo ehtisi kohdistua hänen poikaansa, ja hän toivoi\nonnistuvansa.\n\nJolleivät hänen lukuisat tiedustelunsa vieneet harhaan, niin\noli poliisin keskuudessa tapahtunut vähän muutoksia hänen\nnuoruudenpäiviensä jälkeen. Varsinaisia salapoliiseja hän ei\ntuntenut. Huolimatta niistä suunnattomista summista, joita\njokaisessa vuosimenoarviossa tarkoitukseen heitettiin, oli hän\najatellut, että salapoliisitoiminta olisi vain sensatiohaluisen\nromaanikirjailijan keksintöä. Nytkin hän kuvitteli, että Mr. Reeder\noli mies, joka kernaammin nostaisi palkkansa pankkitililtä kuin\nraha-asiainministeriöstä.\n\nEmanuelin oli tapana tarttua lujasti nokkoseen, jottei se polttaisi.\n»Kiinnikäynti on miltei yhtä hyvä kuin kiinnipitäminen», oli hänen\ntapanaan sanoa, ja heti kun hän kerran oli päässyt kiinnittämään\nkatseensa Mr. Reederiin, yölintuun — mikä oli vaatinut kuukausien työn.\n— oli kaikki muu helppoa. Kuitenkin sillä edellytyksellä, että Mr.\nReeder antautuisi puheisiin.\n\nKeski-ikäinen nainen, joka avasi oven, otti hänet vastaan tavalla, mikä\nei luvannut paljon hyvää.\n\n»Mr. Reeder on kiinni tehtävissään», sanoi hän, »eikä haluaisi tavata\nketään.»\n\n»Tahdotteko ystävällisesti ilmoittaa hänelle», sanoi Emanuel mitä\nvoittavimmin hymyillen ja hyväntahtoisuudella, mikä säteili hänen\npaksujen silmälasiensa takaa, »että Mr. Legge Devonshiresta tahtoisi\nkernaasti puhua hänen kanssaan aivan erikoisen asian aiheuttamana?»\n\nNainen sulki oven hänen nenänsä edessä ja antoi hänen odottaa niin\nkauan, että hän otaksui jo, ettei hänen nimensä taikavoimakaan siihen\nkuuluvine ajatusyhteyksineen ollut voinut hankkia hänelle pääsyä.\nMutta siinä hän erehtyi. Ovi avattiin jälleen, suljettiin ja lukittiin\nhänen astuttuaan siitä, ja hänet ohjattiin ylös portaita ensimmäiseen\nkerrokseen.\n\nTalo oli kaikesta päättäen hyvin ja mukavasti sisustettu. Se huone,\njohon hänet saatettiin, näytti tosin hieman paljaalta ja viralliselta,\nmutta sen ankaruudessa oli jotakin erikoisuutta. Ison kirjoituspöydän\ntakana istui, selin kamiinaan, mies, jonka iän hän arvioi olevan noin\nviiden-, kuudenkymmenen paikkeilla. Hänen laihoilla kasvoillaan oli\nsurullinen ilme. Melkein nenän päässä oli hänellä isoja pyöreälasiset\nsilmälasit. Hänen tukkansa oli omituisen, punaisenharmaan värinen\nja korvansa isot sekä ulkonevat, niin että ne näyttivät muodostavan\npään kanssa suoran kulman. Kaiken tämän havaitsi Emanuel yhdellä\nsilmäyksellä.\n\n»Hyvää huomenta, tahi hyvää päivää, Mr. Legge», sanoi kirjoituspöydän\nääressä oleva mies. Hän oli kohottautunut puoliksi ja ojensi vieraalle\nkylmän, elottoman kätensä. »Tahdotteko istuutua?» lisäsi hän väsyneellä\näänellä. »Minä en tavallisesti ota vastaan ketään vieraita, mutta\nmuistan teidän nimenne. Missä olenkaan sen kuullut?»\n\nHänen leukansa painui alas rinnalle, ja hän loi surullisen katseen\nsilmälasiensa yli. Emanuelin tunteikas hymy kilpistyi hänen\nvälinpitämättömyyteensä kuten sileäksi kiilloitettuun pintaan.\nEnsimmäisen kerran hän tunsi, että kaikki tunneylenpalttisuus oli\ntuhlausta.\n\n»Tarkoituksenani oli tehdä teille eräs pieni ilmoitus, Mr. Reeder»,\nsanoi hän. »Minä oletan teille olevan tunnettua, että minä olen muuan\nnoista kovaonnisista, jotka ovat joutuneet vankeuteen toisten ihmisten\nilmiannon perusteella?»\n\n»Niin, niin, luonnollisesti», sanoi Mr. Reeder soinnuttomalla\näänellään. Hänen leukansa painui yhä alemmaksi, ja hänen vedensiniset\nsilmänsä katsoivat liikkumattomina asiakkaaseen. »Luonnollisesti,\nmuistan kyllä. Olette sama mies, joka mursi teräskamarin.\nLuonnollisesti, tehän se olette. Legge, Legge? Luulen muistavani tuon\nnimenkin. Eikö teillä ole poika?»\n\n»Minulla on poika, parhain nuorimies maan päällä», vastasi Emanuel\nhartaan tunteen valtaamana.\n\nMr. Reederin oikealla puolella oli puhelin, ja koko keskustelun\najan hän hankasi kirkkaaksi kuulotorven kahvaa alpakkatakkinsa\nhihankäänteeseen, mikä oli tuollainen hermostunut pieni keino, joka\nensin huvitti vierasta ja teki hänet sitten levottomaksi.\n\n»Hänelle ei kai ole sattunut koskaan ikävyyksiä, Mr. Legge? Oh, sepä\non onni», huoahti hän. »Niin monet nuoret ihmiset joutuvat nykyjään\nikävyyksiin.»\n\nJos kenestäkään, niin juuri pojastaan Legge ei halunnut puhuttavan. Hän\nmuutti puheenaihetta, niin hyvin kuin se kävi päinsä.\n\n»Mikäli tiedän, Mr. Reeder, on teillä hallituksen antama erikoistehtävä\n— poliisialalla?»\n\n»Ei poliisialalla», vastasi toinen. »Ei, ei, varmasti ei ole — ei\npoliisialalla. Tuskin tunnen yhtään poliisia. Kadulla vain näen heitä\nusein — oikein ihastuttavia olentoja. Useimmiten nuoria, voimakkaita\nmiehiä kukkeimmassa iässään. Ihana asia — tuo nuoruus, Mr. Legge! Tekin\nolette varmasti hyvin ylpeä pojastanne?»\n\n»Hän on kunnon poika», vastasi Emanuel lakonisesti, ja Mr. Reeder\nhuokasi jälleen.\n\n»Lapsista on paljon kuluja», lausui hän. »Kysyn monesti itseltäni eikö\nminun pitäisi olla iloinen, kun en ole mennyt naimisiin. Mikä toimi\nteidän pojallanne on, Mr. Legge?»\n\n»Hän työskentelee eräässä tuontiliikkeessä», vastasi Legge miettimättä.\n\n»Vai niin, vai niin!» sanoi toinen ja pudisteli päätään.\n\nEmanuel ei käsittänyt, tarkoittiko se hänen hämmästystään vaiko vain\nhyväntahtoisuuttaan.\n\n»Dartmoorissa opin luonnollisesti tuntemaan paljon pahoja\nihmisiä», sanoi hyveellinen Emanuel. »Ihmisiä, jotka olivat\nminusta vastenmielisiä, koska olin aivan syytön ja sain kiittää\nrangaistuksestani erään miehen juonia, jolle olin tehnyt monta hyvää\npalvelusta...»\n\n»Riittämättömyyttä», keskeytti Mr. Reeder huoaten. »Hirveä pahe!\nKuinka kiitollinen saakaan teidän poikanne olla siitä, että hänellä on\nisä, joka on antanut hänelle hyvän kasvatuksen ja, huolimatta omista,\nvalitettavista virheistään, pitänyt häntä oikealla tiellä!»\n\n»Kuulkaa nyt, Mr. Reeder.» Emanuel arveli, että olisi aika edetä\nvarmemmin. »Olen hyvin avosydäminen mies ja tahdon puhua teille aivan\navoimesti. On tullut tietooni, että ne herrat, joiden hyväksi te\ntyöskentelette, ovat siinä luulossa, että minun pojallani olisi jotakin\nosuutta — väärien setelien painamisessa. Ei vielä koskaan elämässäni\nmikään ole koskenut minuun niin raskaasti kuin tuo huhu. Sanoin\nitsekseni: Minun on mentävä suoraa päätä Mr. Reederin luo puhumaan\nhänen kanssaan asiasta. Tiedän, että hän on hyviin piireihin kuuluva\nmies ja ymmärtää isän tunteet. Muutamilla ihmisillä, Mr. Reeder», — hän\noli asettanut kyynärpäänsä pöytää vastaan ja, nojautuneena eteenpäin,\njatkoi luottamukselliseen äänensävyyn, — »muutamilla ihmisillä on\nteistä harhaanviepä käsitys. Vielä äsken joku mainitsi minulle: Tuo Mr.\nReeder on perikatoon joutunut mies. Hän on saanut kolme kertaa haasteen\nvelkojensa takia...»\n\n»Tilapäinen pula», mumisi Mr. Reeder. »Joskus sattuu tuollainen —\ntuollaisia rahallisten ahdinkojen aikoja.»\n\nHän hankasi yhä kovemmin kuulotorven vartta.\n\n»En voi uskoa, että teillä voisi olla kovinkaan hyvä palkka? Olen\nrohjennut tehdä tällaisen henkilökohtaisen huomautuksen, mutta\nmaailmanmiehenä te ymmärrätte minua. Minä tiedän, mitä köyhyys\nmerkitsee. Minulla on ollut liikkeessäni parhaisiin piireihin kuuluvia\nhenkilöitä» — Emanuel keksi sanan »liike» kesken puheintonsa — »maan\nylhäisimpiä henkilöitä, ja kun he ovat sanoneet minulle: Mr. Legge,\ntahtoisitteko auttaa minua tuhannella tai parilla? no, silloin olen\nyksinkertaisesti vetänyt näin rahat esiin.»\n\nHän pisti käden taskuunsa ja veti näkyviin valtavan setelikäärön, jota\nympäröi kuminen sidenauha.\n\nHetkeksi antoi Mr. J.G. Reeder johtaa huomionsa toisaanne, ja hän\nkatsoi rahaläjää samalla teeskentelemättömällä mielenkiinnolla, minkä\nhän siihen asti oli kohdistanut Emanueliin. Sitten hän ojensi varovasti\nkätensä, tarttui päällimmäiseen seteliin, tunnusteli sitä, rypisteli\nsitä sormiensa välissä ja vilkaisi nopeasti vesileimaa.\n\n»Oikeata rahaa», sanoi hän hiljaisemmalla äänellä ja antoi setelin\nhuomattavan vastenmielisesti pois.\n\n»Kun joku mies on joutunut perikatoon», sanoi Legge painokkaasti, »niin\nminä en kysy, kuka tai mikä hän on. Minä sanon: Voiko teillä olla\nmitään hyötyä tuhannesta tai parista...?»\n\n»Onko hänestä sitä?» kysyi Mr. Reeder.\n\n»Onko _hänestä_ mitä?» sanoi Emanuel, joka hetkeksi unohti\nvarovaisuutensa.\n\n»Voiko hänestä sitten olla jollakin tavalla hyötyä?»\n\n»Mutta tietysti hänestä voi olla», sanoi Legge. »Minun mielipiteeni\non: herrasmies saattaa olla äärimmäisessä ahdingossa ja olla sittenkin\nmaksukykyisin mies maailmassa. Jos hän vain saa juuri sinä hetkenä\nparisen tuhatta, jolloin ne ovat tarpeen — niin silloin eivät\nhäntä pääse toiminnassaan vahingoittamaan mitkään skandaalit tai\noikeushaasteet...»\n\n»Aivan oikein! Miten todellakin totta!» Mr. Reeder näytti mitä\nsyvimmin liikutetulta. »Minä toivon, Mr. Legge, että te välitätte nuo\nviisaat ja omaperäiset mielipiteet myöskin pojallenne?» sanoi hän. »On\nsuurenmoista, kun hänellä on sellainen isä!»\n\nEmanuel kirosi häntä hiljaa.\n\n»Kaksituhatta puntaa», sanoi Reeder ajatuksiinsa vaipuneena. »Niin, jos\nte olisitte sanonut viisituhatta puntaa...»\n\n»Minä _sanon_ viisituhatta», keskeytti hänet Emanuel kiihkeästi.\n»Pikkuseikat eivät tee minulle haittaa.»\n\n»_Jos_ te olisitte sanonut viisituhatta puntaa», jatkoi Mr. Reeder,\n»niin minä olisin tietänyt, että kolmetuhatta olisi — väärää rahaa,\nsillä te olette nostanut tänä aamuna 'City and Birmingham' pankista\nvain kaksituhatta, pelkästään sadanpunnan seteleissä, sarjaa G.J.\nnumerosta 19721 alkaen numeroon 19740 saakka. Jos erehdyn, niin\noikaiskaa. Luonnollisesti olette voinut kätkeä vielä oikeata rahaa\npieneen hotelliinne, Mr. Legge. Tahi onhan teidän rakas poikannekin\nsaattanut antaa nuo loput kolmetuhatta teille jonkinlaiseksi\nhäälahjaksi — mutta minähän unohdin, eihän nuori aviomies anna toki\nmitään häälahjoja, mitä? Hänhän saa itse. Kuinka hupsu minä olen.\nPistäkää rahanne taskuunne, Mr. Legge. Tämä huone on kovin vetoinen, ne\nvoisivat vilustua. Tunnetteko Hilly Fieldin? Ihastuttava paikka. Teidän\npitää tulla joskus sunnuntaina teelle. Silloin menemme sinne kuulemaan\nmusiikkia. Se on hyvin miellyttävä tapa viettää pari tuntia eikä tule\nkalliiksikaan. Mitä tulee noihin kahteen oikeushaasteeseen», — hän yski\nja hankasi pitkällä etusormellaan nenänsä päätä, — »niin valmistettiin\nne sitä varten, että saataisiin teidät tulemaan tänne. Halusin nähdä\nteidät ja tiesin, että te tuskin jaksaisitte vastustaa minun rahapulani\nhoukutusta.»\n\nEmanuel Legge istui sanattomana.\n\n»Tunnetteko erään miehen, nimeltään Golden? Oh, hän elikin ennen teidän\naikaanne. Oletteko kenties joskus kuullut hänestä? Hän oli edeltäjäni.\nTehän ette ole voinut tuntea häntä. Hän sanoi aina: 'Huhu kutsu\nparas, jolla saapuu varas.' Huhua, eikö totta? Näkemiin, Mr. Legge.\nLöydättehän kai tien alas?»\n\nLegge nousi, ja surullisen näköinen mies syventyi jälleen työhön, jonka\nvieraan tulo oli keskeyttänyt.\n\n»Tahtoisin mainita vielä erään asian, Mr. Reeder...», aloitti Legge.\n\n»Mainitkaa se taloudenhoitajattarelleni», pyysi Reeder valittavalla\näänellä katsomattakaan häneen. »Hän kuuntelee hirveän mielellään satuja\n— hänhän lähestyykin toista lapsuuttaan. Hyvästi vain, Mr. Legge.»\n\n\n\n\n12.\n\n\nEmanuel oli kulkenut puolet kotimatkastaan, ennenkuin oli selvillä\nvaikutelmistaan. Hän palasi Bloomsburyn hotelliin, jonne oli asettunut\nasumaan. Mitään kirjettä ei ohut saapunut eikä kukaan käynyt häntä\nkysymässä. Kello oli seitsemän. Olikohan Jeff jaksanut hillitä\nkärsimättömyyttään. Hänelle täytyi ilmoittaa kaikki ja varoittaa häntä.\nJonny Grayta, joka oli kuollut tahi makasi silpoutuneena jossakin\nsairaalassa, ei enää tarvinnut ottaa huomioon. Peter Kane kaikessa\nviekkaudessaan ja kostonhimossaan oli estettävä tulemasta vaaran\nlähteeksi. Mr. J.G. Reeder piti kiinni hänen koko ajatuksensa: tuo\npitkäveteinen, heikkoääninen salapoliisi, jolla oli niin yllättävä\nasiantuntemus ja jonka alinomaiset viittailut Jeffreyhin saattoivat\nhänet hyvin levottomaksi. Jeffreyn täytyi lähteä Englannista, niin\nkauan kuin oli vielä aika. Jollei hän olisi ollut sellainen narri,\nolisi hän lähtenyt jo tänä iltana matkalle. Nyt se oli mahdotonta.\n\nPeter ei ollut käynyt Charltonissa, sillä muutoin olisivat Leggen\nvartijoiksi asettamat miehet antaneet kuulua jotakin itsestään. Jollei\nhänellä olisi ollut tuota huolestuttavaa keskustelua Reederin kanssa,\nolisi hän ollut levottomampi Peterin vuoksi; sillä Peter Kane oli\nvaarallisin silloin, kun hän näytti viivyttelevän toimintaa.\n\nKello kahdeksan aikaan illalla toi eräs poika hänelle kirjeen\nhotelliin. Likaiseen, sormenjälkien tahraamaan kirjekuoreen oli\nkirjoitettu »E. Legge». Emanuel vei kirjeen huoneeseensa ja lukitsi\novet, ennenkuin avasi sen. Sen oli lähettänyt eräs asioista täysin\nperillä oleva mies, muuan Jeffin ovela mutta sivistymätön apulainen,\nSuuren Painajan ensimmäinen adjutantti, ehdottoman luotettava mies.\nSiinä oli kuusi tiheästi kirjoitettua sivua, täynnä virheitä ja\nmustetahroja. Emanuel luki kirjeen kai kymmenenkin kertaa, ja kun hän\noli valmis, oli hän kovin hämmästynyt.\n\n»Jonny Gray on onnellisesti päässyt tunnelista ja aikoo Reederin luo\n'viheltääkseen'», niin kuului dramaattinen alku, ja siinä oli paljon\nmuutakin...\n\nEmanuel tiesi Lontoon West Endissä erään klubin, ja hänen nimensä\noli sen jäsenluettelossa sinäkin aikana, jolloin hänellä tuskin\noli tilaisuutta jäsenyytensä käyttämiseen. Se oli klubi, joka ei\noikeastaan ollut muiden kaltainen ja jolle kuului kolmas ja neljäs\nkerros rakennuksessa, minkä alakerta kuului muutamalle italialaiselle\nravintoloitsijalle. Tavallisesti ei vähän käytetyn ravintolan omistaja\nolisi vuokrannut ylempiä kerroksiaan niin vaaralliselle kilpailijalle,\nmutta klubin omistajat olivat talonkin omistajia ja ravintolanpitäjä\nvain vuokralainen.\n\nHighlow-klubin jäsenistä oli sopivampaa, että huoneistot olivat hiukan\nsyrjässä, ja heistä oli vielä sopivampaa, ettei alemmista kerroksista\nollut mitään portaita ylempiin. Klubin jäsenet käyttivät ravintolan\nsisäänkäytävän vieressä olevaa kapeata käytävää. Tämän käytävän\npäässä oli pieni hissi, joka kuljetti heidät kolmanteen kerrokseen.\nViranomaiset olivat rakennuslupaa myöntäessään vaatineet, että talon\nulkopuolelle laadittiin mitä täydellisimmät pelastustikapuulaitteet,\nvarmistukseksi tulenvaaran varalta — määräys, mikä jälleen oikein hyvin\nsoveltui jäsenille. Heidän joukossaan oli sellaisia, jotka pitivät\nsopivana tullakin klubihuoneistoon edellämainittua tietä käyttämällä,\nja yksi klubiin vievä ikkuna oli sekaisen tapauksen varalta yötä päivää\navoinna.\n\nTalon tasaisella katolla oli pienehkö päällysrakennus, jota klubin\njäsenet eivät milloinkaan käyttäneet. Eräs toinen sellainen talonosa,\njoka samoin kuului yksinomaan Highloweille, oli kellarikerros jonne\nravintolanomistajalla ei ollut pääsyä — mieliharmikseen —, koska se\nteki välttämättömäksi suojan rakentamisen viinivarastoa varten pienelle\npihalle.\n\nKun Emanuel Legge astui hissistä leveään, mattojen peittämään\nkäytävään, jonka sileillä seinillä oli piirroksia, otti hänet vastaan\nkunnioittavasti tervehtien livreapukuinen ovenvartija, jonka tehtävänä\noli hissin silmälläpito pulpettinsa takaa. Emanuelin Highlow-klubissa\nnauttimalla kunnioituksella oli hyvä syynsä. Sillä todellisuudessa hän\noli klubin omistaja, ja hänen poikansa oli valvonut sitä niiden pitkien\nvuosien ajan, jotka hänen isänsä vietti vankilassa.\n\nOvenvartija, komearuhoinen entinen nyrkkeilijä, joka vartavasten oli\notettu sitä tarkoitusta varten, johon häntä usein tarvittiin, tuli\nnopeasti alas korkealta istuimeltaan ja astui kunnioittavasti herransa\neteen.\n\n»Onko täällä ketään?»\n\nMies mainitsi eräitä nimiä.\n\n»Tahtoisin nähdä klubikirjan», sanoi Legge. Mies otti pulpetistaan\nesille pienen punaisen kirjan, jota Emanuel ryhtyi selailemaan. Vanhan\nmiehen käsi kulki nopeasti pitkin listaa ja pysähtyi äkkiä.\n\n»Niinpä niin», sanoi hän hiljaa, sulki kirjan ja antoi sen takaisin.\n\n»Odotatteko jotakuta, Mr. Legge?» kysyi ovenvartija.\n\n»En, en odota ketään... halusin vain tietää...»\n\n»Olen kuullut, että Mr. Jeffrey on mennyt tänään naimisiin, sir? Koko\nhenkilökunta toivottaa hänelle sydämellisesti onnea.»\n\nKoko henkilökunta ei varmasti toivottanut Mr. Jeffrey Leggelle\nonnea; sillä hän ja hänen isänsä eivät olleet kovinkaan pidettyjä\nedes kärsivällisten Highlowien parissa, niin omituiselta kuin se\nkuuluneekin, ja vain hyvin harvat tunsivat hänet ulkonäöltäkään.\n\n»Se on teiltä hyvin kauniisti tehty, todella hyvin kauniisti», mumisi\nEmanuel ajatuksissaan.\n\n»Syöttekö täällä, sir?»\n\n»Ei, ei, en syö täällä. Tahdoin vain vilkaista sisälle, ei muuta.»\n\nHän astui takaisin hissiin, ja ovenvartija näki hänen tyytyväisenä\nmenevän alas. Oli puoli yhdeksän; iltarusko sammui taivaalta, ja\nkaduilla alkoivat valot säihkyä, kun Emanuel kulki kiireisin askelin\nShaftesbury Avenueta pitkin.\n\nOnnekseen hän oli juuri erään sivukadun kulmauksessa, kun näki\nPeter Kanen. Hän oli kyllin lähellä huomatakseen, että Peterillä\noli ohuen päällystakkinsa alla frakkipuku. Emanuel pujahti johonkin\nporttikäytävään ja tarkkasi toisen ohikulkua. Peter oli ajatuksiinsa\nvaipuneena; hänen silmänsä olivat kiintyneet maahan, eikä hänen\nmielenkiintoaan herättänyt mikään muu kuin se valtava probleemi, jonka\nympärillä hänen ajatuksensa työskentelivät.\n\nLegge palasi kadunkulmaan ja piti häntä salaa silmällä. Peter\npysähtyi klubin eteen, katsoi hetkisen sinnepäin ja jatkoi sitten\nmatkaansa. Sivusta-katsoja naurahti itsekseen. Klubi ei tänä iltana\nvoinut herättää mitään mieluisia muistoja Peterissä. Highlowissa hän\noli tutustunut »nuoreen kanadalaiseen upseeriin» sekä »pelastanut»,\nkuten hän silloin uskoi tämän vaarallisesta seurasta. Siellä\nPeter oli mennyt ansaan; sillä Jeff Leggen ensiesiintyminen oli\njärjestetty suurella taidolla. Kun Peter eräänä iltana tuli klubiin,\nnäki hän, olettamuksensa mukaan, erään miellyttävännäköisen nuoren\nsotilashenkilön joutuneen muutaman väärinpelaajajoukkueen käsiin, ja\nsitten oli tuo »pelastettu upseeri» ensitilassa suuren kiitollisuutensa\nvuoksi käynyt Peterin luona vierailulla. Niin yksinkertaista, niin\ntavattoman yksinkertaista oli Peterin vangitseminen ollut. Peterille\ntulisi, niin uskoi Emanuel, _hänen_ kiinnisaamisensa olemaan vaikeampi\njuttu.\n\nHän odotti, kunnes Peterin olemus oli häipynyt ihan pimeyteen, ja\nmeni sitten Avenuelle takaisin. Tämän komedian päätyttyä jäi jäljelle\ntietoisuus katkerasta murhenäytelmästä, poikaa uhkaavasta vaarasta,\nkaikkien hänen suunnitelmiensa luhistumisesta ja, kamalimpana\nmahdollisuutena, Suuren Painajan pauloihin kietomisesta. Tänä yönä\noli taistelu taisteltava, tämä yö toisi hänelle voiton tai tappion.\nReeder — Jonny — Peter Kane kaikki toimivat häntä vastaan, tietämättä\ntoisistaan, ja hänellä oli käsissään mittaamattoman arvokkaana panttina\n— Marney Legge sieluineen ja ruumiineen.\n\nTuskin hän oli ehtinyt mennä, ennenkuin eräs toinen tuttu henkilö tuli\nkiireesti hiljaista katua pitkin, astui klubin sisäänkäytävään ja vaati\nhissin kuljettajaa, tämän vastaväitteistä huolimatta, viemään hänet\nylös. Ovenvartija oli kuullut varoituskellon soivan ja oli hissin oven\navautuessa ottamassa vastaan siinä saapuvaa naishenkilöä.\n\n»Missä Emanuel on?» kysyi nainen.\n\n»Juuri lähtenyt pois», vastasi ovenvartija.\n\n»Se on valhe. Jos hän olisi juuri lähtenyt, niin olisi minun täytynyt\nnähdä hänet.»\n\nNainen oli silminnähtävän kovasti kiihdyksissään, ja ovenvartija; jolla\noli suuri kokemus naisellisen kiihtymyksen kaikista vaiheista, arvasi\novelalla järjellään heti tämän raivoisan muodon sekä sanojen syyn.\n\n»Tänään olivat häät, eikö niin?» kysyi hän törkeän leikkisästi. »No,\nLila, mitä hyödyttää skandaalin toimeenpano? Tiedättehän, että ette saa\ntulla tänne. Mr. Legge on kieltänyt päästämästä teitä sisään niin kauan\nkuin olette paikassa Kanen luona.»\n\n»Missä Emanuel on?» kysyi Lila.\n\n»Sanoinhan teille, että hän lähti juuri pois», vastasi ovenvartija\nkovin harmistuneena. »Millainen nainen te olettekaan? Ette usko\nollenkaan toisen sanoja!»\n\n»Onko hän mennyt takaisin hotelliinsa?»\n\n»Kyllä, niin hän on tehnyt. Mutta ajatelkaa toki järkevästi,\nlapsikulta! Joku voi tulla — Jonny Gray oli täällä eilen illalla, ja\nhän on Peterin ystävä.»\n\n»Jonny tietää kaiken minusta», sanoi Lila kärsimättömänä. »Sitäpaitsi\nolen jättänyt Peterin talon.»\n\nHän seisoi avonaisen hissinoven edessä osaamatta tehdä päätöstä;\nsitten, juuri kun ovenvartija oli tarttumaisillaan parhaaseen keinoonsa\nmillä saada Lila nopeasti lähtemään, astuikin tämä hissiin ja poistui.\n\nHighlow-klubissa, poiketen muista, ei ollut mitään yhteistä\nvierashuonetta. Klubihuoneistoon kuului neljätoista eristettyä\nruokasalia ja yksi iso, loistavasti kalustettu pelisali. Ateriat\ntarjoiltiin ravintolasta, josta erikoinen pieni hissi toi ruoat pieneen\ntarjoiluhuoneeseen. Klubin jäsenillä ei näin ollen ollut varsinaista\nseuranrakkaudesta johtuvaa yhdessäolon tunnetta. Siihen kuului miehiä\nja naisia, mutta klubin olemassaolon pääperustana oli, että se soi\nalempisäätyisille ihmisille varman ja miellyttävän kokoontumispaikan\nsekä tarpeellista yksinäisyyttä, kun viekkaat jäsenet tahtoivat välttyä\naavistamattomista vieraista. Parhaana osoituksena siitä, miten hyvin\nsen sisäiset salaisuudet säilyivät, voisi pitää sitä esimerkkiä, että\nPeter Kane oli ollut kaksikymmentä vuotta klubin jäsenenä tietämättä,\nettä hänen entinen toverinsa oli virallisessa suhteessa klubin johtoon.\nKoskaan ei hänelle myöskään käynyt selville, että mies, joka Emanuelin\npakollisen poissaolon aikana johti klubia, oli hänen poikansa.\n\nPeter kävi hyvin harvoin klubissa; myöskin siihen tilaisuuteen, jossa\nhän ensikerran kohtasi väärän majuri Floydin, oli hänet viekkaalla\ntavalla johdatettu saapumaan, vaikkakaan hän ei sitä tietänyt.\n\nPuoli kymmeneen asti oli ovenvartijalla tehtävää. Vieraat tulivat\npieninä ryhminä, ja heidät kontrolloitiin kirjan mukaan. Sitten hän\nkatsahti kelloa.\n\n»Viisi minuuttia yli puoli kymmenen», sanoi hän ja painoi soittokellon\nnappia.\n\nViinuri ilmaantui sivukäytävästä.\n\n»Yksi viinipullo numeroon 13», sanoi ovenvartija.\n\nViinuri vilkaisi häneen hämmästyneenä.\n\n»Niin juuri sanoin», vahvisti ovenvartija sanansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJeffrey söi yksinäisen aterian. Tilanne ei häntä miellyttänyt.\nHääpäivänään aterioivat hän ja hänen rouvansa, lukitun oven erottamina,\nkumpikin erikseen. Mutta hän osasi odottaa.\n\nVielä kerran hän koetteli noita erikoisesti tehtyjä pihtejä toisen\nmakuuhuoneen lukkoon. Avain oli kierrettävissä. Hän pisti työkalun\ntaskuunsa, tuntien voiman tuottamaa tyydytystä. Hän kuuli, miten\nviereisessä huoneessa korjattiin pöytä, ja kohta senjälkeen sulkeutui\nulko-ovi ja avain kiertyi lukkoon. Hän sytytti neljännen sikarinsa,\nastui ulos parvekkeelle ja katseli vilkasta katua tunteettomalla\nmielenkiinnolla. Oli teatterien alkamisaika. Vaunuja vyöryi\nHaymarketille päin; se pitkä jono, jonka hän oli nähnyt odottelemassa\nteatterin halvempien paikkojen ovien takana, oli hävinnyt; suoraan\nvastapäätä säteili täydessä väriloistossaan jokin ravintola; ja eräässä\nkadunkulmassa soitti entisistä sotilaista kokoonpantu soittokunta\nLohengrinin alkusoittoa.\n\nKatsoessaan alas kadulle hän tunsi yhden niistä vartiomiehistä, jotka\nhänen isänsä oli asettanut sinne hänen suojakseen, ja nauroi. Peter ei\nvoinut tietää mitään; hän olisi muuten ollut täällä jo ennemmin. Ja\nJonny...? Emanuel tuntui olevan lujasti vakuutettu, että Jonnyn taholta\nei minkäänlainen vaara olisi uhkaamassa, ja näytti miltei siltä, että\nhän oli oikeassa. Mutta jos kerran Peter jotakin tiesi, niin miksi hän\nei ollut tullut?\n\nHän asteli vitkalleen takaisin huoneeseen, katsoi suljettua ovea ja\nmeni sen luo.\n\n»Marney!» huusi hän hiljaa.\n\nEi vastausta. Hän koputti oveen.\n\n»Marney, tule tänne. Tahtoisin puhua kanssasi. Sinun ei tarvitse avata\novea. Haluan vain kysyä sinulta jotakin.»\n\nEi vieläkään vastausta. Hän koetti avata ovea, se oli suljettu.\n\nHän otti pihdit taskustaan, työnsi ohuen pään avaimenreikään, tarttui\nsillä avaimeen ja kiersi sen ympäri. Sitten tempasi hän oven auki ja\nsyöksähti sisään.\n\nHuone oli tyhjä, ja samoin iso kylpyhuone, joka oli käytävänpuolisella\nsivulla. Hän juoksi käytävän ovelle: se oli lukittu, lisäksi ulkoapäin.\nTuskan hiki kihosi hänen otsalleen, hän syöksyi salongin kautta\nkäytävään, ja ensimmäinen olento, jonka hän näki, oli huonetarjoilija.\n\n»Armollinen rouvako, sir? Niin, hän on hetkinen sitten lähtenyt ulos.»\n\n»Lähtenyt ulosko, te mieletön? Minne?» huusi Jeff raivoissaan.\n\n»Minä en tiedä, sir. Hän meni aivan juuri. Näin hänen kulkevan käytävää\npitkin ulospäin.»\n\nJeff sieppasi hattunsa ja juoksi, aina kolme askelmaa kerrallaan, alas\nportaita. Vastaanottotoimiston johtaja ei ollut nähnyt nuorta rouvaa,\nyhtä vähän kuin juoksupojat ja ovenvartijakaan. Unohtaen kaiken vaaran\nhän syöksyi ulos kadulle, näki ympäri silmäillessään vartiomiehen ja\nhuusi hänet luokseen.\n\n»Tästä ovesta hän ei ole tullut ulos. Toinen vie Pall-Mall-kadulta\nhotelliin», selitti mies. »Jimmy Low on siellä.»\n\nMutta toinenkaan mies Pall-Mall-sisäänkäytävän luona ei ollut nähnyt\nhäntä. Jeff riensi takaisin kysymään hotellin liikennejohtajalta.\n\n»Muuta uloskäytävää ei ole, sir; paitsi jos hän olisi mennyt\ntakaportaiden kautta.»\n\n»Se on ollut tuo kirottu siivoojatar, walesitar», syytti Jeffrey.\n»Missä hän on? Saanko nähdä hänet?»\n\n»Hän otti tänään iltapäivällä eron palveluksestaan, sir», vastasi\njohtaja. »Voinko tehdä jotakin? Kenties rouva on halunnut tehdä pienen\nkävelymatkan? Tunteeko hän Lontoon?»\n\nJeff ei hukannut aikaa vastatakseen. Hän lensi ylös portaita\ntakaisin huoneeseen ja tutki sen nopeasti uudelleen. Hänen rouvansa\nvaatearkku, jonka hän tiesi tuodun makuuhuoneeseen, oli poissa.\nLattialla hän huomasi paperilapun. Hän otti sen ylös. Se oli repäisty\nmuistiinpanokirjasta ja sisälsi vain muutamia hätäisesti kyhättyjä\nrivejä. Lukiessa hänen silmänsä kirkastuivat. Huolellisesti hän\ntaittoi rypistyneen paperin ja pisti taskuunsa. Sitten hän meni\ntakaisin salonkiinsa ja istui pitkän aikaa isossa nojatuolissa, jalat\nojennettuina suoriksi, kädet hautautuneina syvälle housuntaskuihin, ja\nhänen ajatuksensa eivät olleet aivan synkkää laatua.\n\nPäivänvalo oli miltei kokonaan sammunut, kun hän nousi.\n\n»Huone kolmetoista», lausui hän. »Huone kolmetoista saa tänä iltana\nnähdä erinäisiä yllätyksiä!»\n\n\n\n\n13.\n\n\nKun Parker, Jonnyn palvelija, laitteli kuntoon herransa frakkipukua,\nniin sattui hänelle raskaampi taitamattomuus ja pahempi suru kuin\nJonny oli koskaan nähnyt. Jonny tuli verkalleen makuuhuoneeseensa\npitkä, musta eboniitti-imuke hampaittensa välissä ja tapasi miehen mitä\nkiihtyneimpänä.\n\n»Teidän valkoisten frakkiliivienne solki on selittämättömällä tavalla\nkadonnut», sanoi hän alakuloisena. »Se on minusta ikävä asia, sir,\nsillä ne ovat ainoat valkoiset frakkiliivit, mitkä teillä on?»\n\n»Olkaa huoleti», sanoi Jonny. »Katsokaa elämää iloisemmalta puolelta.\nTe voitte sitoa päät yhteen. Tahi neuloa ne yhteen, Parker. Oletteko\noppinut neulomaan, vai kudotteko te?»\n\n»Neulomisessa minua pidettiin mestarina, sir», vastasi Parker hieman\nitsetyytyväisenä. »Minusta teidän ajatuksenne on erinomainen. Muuten\neivät liivit istuisikaan niinkuin niiden tulee. Erittäinkin herralla,\njolla on teidän vartalonne.»\n\n»Parker», sanoi Jonny alkaessaan verkalleen pukeutua, »oletteko koskaan\ntappanut ihmistä?»\n\n»En, sir, en ole milloinkaan tappanut ihmistä», vastasi Parker\nvakavana. »Nuorena miehenä olen kerran ajanut kissan yli — minä olin\nkova pyöräilijä nuoruudessani.»\n\n»Mutta ihmistä ette ole koskaan ottanut hengiltä? Ettekö myös koskaan\nole halunnut tappaa ketään ihmistä?»\n\n»En, sir, en voi sanoa, että olisin joskus tahtonut niin tehdä», sanoi\nParker hetkisen harkittuaan, ikäänkuin olisi mahdollisesti kiireesti\nvastatessaan voinut sivuuttaa jonkin kokemuksensa.\n\n»Se on hyvin mukava tunne, Parker. Onko näissä takatasku — kyllä, onhan\ntäällä sellainen!», sanoi hän tarkastellessaan housujaan.\n\n»Minusta on ikävää, että sellainen on», sanoi Parker, »todellakin\nikävää. Herrat tottuvat pitämään savukekoteloaan takataskussa, mistä\nseuraa, että frakinlieve kadottaa muotonsa. Siksi on smokingpuku\nparempi — Tuxedo, kuten sitä eräs amerikkalainen herra kerran nimitti,\nvaikkakaan minä en saattanut ymmärtää, minkä vuoksi smokingpukua piti\nnimittää skottlantilaisen kaupungin nimellä.»\n\n»Tuxedo on Dixiessä», selitti Jonny pilaillen, »ja Dixie on Amerikan\nkadotettu Atlantis. Älkää surko miten frakkini istuu. Minä en pidä\nsavukekoteloani tässä taskussa.»\n\n»Jokin paksumpi olisi luonnollisesti vielä pahempi, sir», sanoi Parker,\nja Jonny ei jatkanut enää pitemmälle keskustelua.\n\n»Hakekaa minulle auto», käski hän.\n\nKun Parker palasi, tapasi hän herransa valmiiksi pukeutuneena.\n\n»Te tarvitsette keppinne, sir. Herrat käyttävät nyt keppiä\nseurustelupuvun ohella. Ennenkuin lähdette, tahtoisin kernaasti puhua\nkanssanne eräästä seikasta — se on jo painanut mieltäni viime päivinä.»\n\nJonny, joka oli poistumassa huoneesta, kääntyi.\n\n»Jotakin vakavaako?» kysyi hän ollen hetken väärässä luulossa.\n\n»Sitä en voi sanoa, sir, mutta olen keskustellut asiasta erittäin\nasiantuntevien henkilöiden kanssa, ja kaikki myöntävät, että enää ei\nkäytetä ranskalaismallisia silkkihattuja. Te näette niitä sattumalta\nteatteripiireissä...»\n\nJonny kohotti juhlallisesti kätensä.\n\n»Parker, älkäämme tarkastelko enempää minun yleistä kuluneisuuttani.\nEn edes tietänyt, että minulla on ranskalaiskuosinen hattu.» Hän\notti hattunsa ja katsoi sitä tutkivin silmin. »Tämä on paljon\nparempimallinen kuin se hattu, mikä minulla oli viikko sitten, siinä\nvoitte luottaa minuun, Parker!»\n\n»Tietysti luotan teihin, sir», vastasi Parker myöntäen ja kääntyi\novelle.\n\nJonny jätti autonsa Shaftesbury Avenuen varrelle ja jatkoi matkaansa\nklubia kohti. Nyt oli pimeä; keho oli lyönyt puoli kymmenen hänen\nsaapuessaan Piccadilly-kadulle.\n\nKaikkien Highlow-klubin jäsenten kunnia-asiana oli, ettei kukaan\ntullut ajaen klubin edustalle; autonajajatkaan eivät tietäneet\nsen olinpaikkaa. Se oli sääntö, joka kerran oli päätetty ja jota\nnoudatettiin mitä tarkimmin; ja Highlowit noudattivat sääntöjään, sillä\nvaikkakaan niiden rikkomisesta ei ollut seurauksena poissulkeminen,\nniin oli kuitenkin välisti seurauksena rikottu pääkallo.\n\nJuuri ennen klubin eteen tuloaan hän huomasi jonkun menevän kadun\npoikki. Vaikeudetta hän tunsi Jeff Leggen. Juuri sinä hetkenä olisi\nJonnysta tuon miehen tapaaminen ollut kiusallista. Hän kääntyi ympäri\nja kulki takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, jottei joutuisi\nkenties yhdessä Jeffin kanssa nousemaan hissillä.\n\nJeff Leggellä oli kiire: hissi ei vienyt häntä kyllin nopeasti.\nSaavuttuaan kolmanteen kerrokseen hän astui pois ja teki ovenvartijalle\nkysymyksen.\n\n»Ei, sir, ketään ei ole saapunut. Kun he tulevat, lähetän heidät\nluoksenne. Missä tulette olemaan? Te ette tilannut huonetta — omanne\nei ole enää vapaa. Me emme usein luovuta sitä, mutta tänä iltana on\nkaikkialla täyttä, eikä Mr. Leggellä ollut mitään sitä vastaan.»\n\n»Sopii hyvin», sanoi Jeff, »älkää huolehtiko siitä. Näyttäkää minulle\nkirja.»\n\nJälleen avattiin punakantinen tilauskirja. Jeff luki ja nyökkäsi\npäätään.\n\n»Hyvä», sanoi hän. »Sanokaa nyt minulle vielä kerran, ketä täällä on?»\n\n»N:o 3:ssa on Mr. George Kurlu muutamien ystäviensä kanssa; n:o 4:ssä\nMr. Bob Albut ja ne molemmat nuoret naiset, joiden kanssa hän usein\nliikkuu.» Hän luetteli täten kaikki vieraat, kunnes joutui N:oon 13.\n\n»N:o 13:sta olen riittävästi selvillä», mumisi Jeff Legge hampaittensa\nvälistä. »Älkää välittäkö minusta enempää. On hyvä näin.»\n\nHän kulki matoilla peitettyä käytävää pitkin, kääntyi äkkiä\nsuorakulmaisesti sivukäytävään ja pysähtyi sen eteen, jonka kiiltäväksi\nmaalatulta pinnalta pisti näkyviin kullanvärinen »13». Hän avasi oven\nja astui sisään. Punaisen peitteen verhoamalla pöydällä oli viinipullo\nja kaksi lasia.\n\nHuone oli kohtalaisen iso, kalustonaan leposohva, neljä\nruokasalintuolia ja yksi mukava nojatuoli sekä yhdellä seinämällä\ntarjoilukaappi. Huoneessa oli täysi valaistus. Kuusi seinälamppua sekä\npöydän yläpuolella olevan kattokruunun himmeästä lasista valmistetut\nsähkölamput paloivat kirkkaina. Hän ei sulkenut ovea, vaan veti sen\npuolittain kiinni. Hänen aikeitaan varten oli huone liian valoisa. Hän\nväänsi sammuksiin ensin seinälamput ja sitten pöydän kohdalla olevasta,\nvarjostimella himmennetystä kruunusta kaikki muut sähkölamput, paitsi\nyhtä. Senjälkeen hän istuutui selin oveen ja alkoi tuijottaa tyhjään\nkamiinaan.\n\nYht'äkkiä hän kuuli hissin kolinaa ja hymyili. Jonny astui\nystävällisesti päätään nyökäyttäen ovenvartijan pulpetin luo.\n\n»Hyvää iltaa, kapteeni», sanoi ovenvartija leveästi irvistäen.\n»Ilahduttavaa nähdä teidät jälleen täällä, sir. Eilen illalla olin\npoissa, kun kävitte täällä. Toivottavasti ei oleskelunne maalla ollut\nliian ikävää?»\n\n»Matkoilla, hyvä ystävä, matkoilla», sanoi Jonny moittivalla äänellä,\nja ovenvartija nauraa hihitti. »Yhä kai entinen seurakunta?»\n\n»Kyllä, sir.»\n\n»Yhä sama kapuaminen alas palotikapuita, kun 'nuuskijat' tulevat — vai\noletteko lahjoneet ne kaikki?»\n\n»Luulen, ettei ole paljon pelättävää, sir», vastasi ovenvartija.\n»Meillä käy usein pari herraa heistä syömässä. Klubi on toisinaan hyvin\nsäädyllinen. Uskon, että ne eivät meitä koskaan suljekaan.»\n\n»Minä en myöskään sitä olettaisi», sanoi Jonny. »Ketä herroista\n'nuuskijoista' sitten käy täällä?»\n\n»Well, sir, välisti näyttäytyy Mr. Craig ja — kerran oli täällä tuokin\nReeder. Hän saapui yksin ja tilasi pöydän! Voitteko käsittää? Tuli, söi\nyksin, ei nähnyt ainoatakaan ihmistä ja meni taas pois. Minä luulen,\nettä hänellä on jotakin vikaa täällä näin», — hän koputti otsaansa\npaljonsanovin ilmein. »Hän ei tosiaankaan näytä 'nuuskijalta'.»\n\n»Minä en tiedä, onko hän mikään salapoliisi», sanoi Jonny\nhuolettomasti. »Kaiken kuulemani mukaan hän ei ole missään suhteessa\npoliisiin.»\n\n»Onko hän yksityisetsivä?» kysyi ovenvartija vähän pettyneenä.\n\n»Ei varsinaisesti. Miten sen asian laita lieneekin», sanoi\nJonny hymyillen, »hän ei tule olemaan rasituksena teille eikä\nkunnianarvoisille jäsenillenne. Onko täällä ketään?»\n\nOvenvartija vilkaisi molemmille sivuilleen ja alensi ääntään.\n\n»Eräs määrätty mies, jonka te tunnette, on täällä», vastasi hän\nmerkitsevästi.\n\nJonny nauroi.\n\n»Sepä olisikin hullunkurinen klubi, jollei siellä olisi jotakuta, jonka\ntunnen», sanoi hän. »Älkää piitatko minusta enempää: minä kyllä löydän\njonkin pienen nurkan...»\n\nJeff katsoi kelloaan; se oli neljännestä vailla kymmenen. Hän\nkatsoi ylöspäin lamppuun, ja kun hän hetken katsoi kuvaansa kaapin\nkuvastimesta niin hän naurahti tyytyväisenä.\n\nHuone 13! Ja Marney oli hänen rouvansa! Tämä ajatus ajoi veren hänen\nkasvoihinsa ja paisutti ohimosuonet. Marney saisi maksaa! Hän oli\navustanut isäänsä samalla tavalla kuin kaikissa muissakin kepposissa,\nmutta koskaan hän ei vielä ollut antautunut niin kokonaan asiaan kuin\ntänä hetkenä.\n\n»Polje hänet lokaan», oli Emanuel sanonut, ja Luojan nimeen! hän aikoi\nniin tehdä. Mitä Jonny Grayhin tulee...\n\nOvi aukeni hiljaa, ja siitä ilmaantui käsi, joka piteli browningia. Hän\nkuuli oven narahduksen, ei kumminkaan katsonut taakseen, ja sitten:\n\n»_Pam_!»\n\nKajahti laukaus. Jeff tunsi kirpeän, pistävän, sietämättömän voimakkaan\nkivun ja putosi eteenpäin polvilleen.\n\nKahdesti hän yritti kohoutua, lyhistyi sitten kokoon ähkäisten ja\nkaatui pää edellä tyhjää kamiinaa vastaan.\n\n\n\n\n14.\n\n\nYksityisruokasalin seinät ja ovet läpäisivät tuskin lainkaan laukauksen\nääntä. Ei syntynyt mitään liikettä pamahduksen jälkeen. Ulkona hallissa\novenvartija kohotti päätään ja kuulosti.\n\n»Mikä se oli?» kysyi hän odottavalta hissinkuljettajalta.\n\n»En minä kuullut mitään», vastasi toinen lyhyesti. »Joku paukahdutti\noven kiinni.»\n\n»Saattaa olla», sanoi ovenvartija ja kääntyi jälleen kirjansa ääreen.\nHän merkitsi siihen iltavieraiden nimet, mikä oli välttämätön vaatimus\ntämän lajin klubilla, ja hän kirjoitti lyijykynällä, mikä oli yhtä\ntarpeellinen varovaisuustoimenpide; sillä toisinaan vaativat klubin\njäsenet tämän todistuskeinon viekkaasti poistettavaksi.\n\nHuoneessa 13 vallitsi syvä hiljaisuus. Ohut, sininen pilvi kiiri kattoa\nkohti. Ovi aukeni vähän enemmän, ja Jonny Gray astui sisään, oikea käsi\npäällystakin taskussa.\n\nHitaasti hän lähestyi kokoonvaipunutta olentoa, kumartui ja käänsi sen\nselälleen. Sitten hän tutki tämän nopeasti ja etsi miehen taskut. Hän\nlöysi jotakin, veti sen valoon, luki synkin ilmein ja pisti lapun omaan\ntaskuunsa. Poismennessään hän sulki huolellisesti oven perässään ja\nasteli verkalleen takaisin pääkäytävään.\n\n»Ettekö jääkään, kapteeni?» kysyi ovenvartija kummastuneena.\n\n»En, siellä ei ole ketään tuttua. Merkillistä, miten jäsenet vaihtuvat.»\n\n»Anteeksi, kapteeni.» Ovenvartija astui Jonnyn luo ja kumartui. »Teillä\non hiukan verta kalvosimessanne.»\n\nHän otti esille nenäliinansa ja pyyhki tahran pois. Heidän katseensa\nyhtyivät.\n\n»Onko jotakin tapahtunut, kapteeni?»\n\n»Ei mitään, mistä jotakin puhua», sanoi Jonny, »Hyvää yötä.»\n\n»Hyvää yötä, sir», sanoi ovenvartija.\n\nHän jäi porttinsa ääreen seisomaan ja katsoi tarkasti hissin lasioveen.\nHän kuuli, miten se avattiin ja sitten naristen tuli jälleen ylös.\n\n»Jääkää hetkeksi tähän, ja jos joku soittaa, niin odottakaa, kunnes\ntulen», sanoi hän pojalle.\n\nHän kiiruhti nopeasti pääkäytävää pitkin sivukäytävään ja tultuaan\nN:o 13:n eteen koputti. Kukaan ei vastannut. Hän avasi oven, ja yksi\nsilmäys ilmaisi hänelle kaiken, mitä hän halusi tietää. Hän sulki\nhiljaa oven ja kiiruhti pulpetillaan olevaan puhelimeen.\n\nEnnenkuin hän kohotti kuulotorvea, kääntyi hän hissipoikaan päin, joka\nseisoi suu avoinna vieressä.\n\n»Menkää kaikkiin huoneisiin ja sanokaa, että on tapahtunut murha.\nToimittakaa kaikki ulos.»\n\nHän piteli yhä kuulotorvea kosteassa kädessään, kun viimeinen\nsäikähtynyt vieras työntyi hissiin. Sitten hän huusi:\n\n»Täällä Highlow-klubi. Onko Charing Cross sairaalassa?... Tarvitaan\nsairasvaunu... Niin, Boburn Street 38... On tapahtunut onnettomuus.»\n\nHän asetti kuulotorven paikoilleen ja pyysi heti toiseen numeroon.\n\n»Highlow-klubi. Onko poliisiasemalla?... Täällä puhuu Highlow-klubin\novenvartija, sir. Eräs jäsenistämme on ampunut itsensä.»\n\nHän kääntyi säikähtyneen hissipojan puoleen, joka oli palannut takaisin\nkolmanteen kerrokseen. Käytävän päässä seisoi joukko kiihtyneitä\ntarjoilijoita.\n\n»Benny», sanoi hän, »kapteeni Gray ei ole tänä iltana ollut täällä.\nYmmärrättekö: kapteeni — Gray — ei — ole — tänä — iltana — ollut\ntäällä.»\n\nVieraskirja oli avoinna pulpetilla. Hän otti lyijykynänsä ja kirjoitti\nsille riville, missä Jonny Grayn nimen olisi pitänyt olla: Mr. William\nBrown Torontosta.\n\n\n\n\n15.\n\n\nViimeiset vieraat olivat hävinneet, kun saapuivat poliisi ja, yht'aikaa\nsairasvaunun kanssa, piiritarkastaja Craig, joka sattumalta oli ollut\nläheisyydessä vierailulla. Lääkäri, joka oli tullut sairasvaunun\nmukana, teki nopean tutkimuksen.\n\n»Hän ei ole kuollut, mutta voi kuolla, ennenkuin ehdimme sairaalaan»,\nsanoi hän.\n\n»Onko se itsemurha?»\n\nLääkäri pudisti päätään.\n\n»Itsemurhaajat eivät tavallisesti ammu oikean lapaluun alle. Se olisi\nvaikea tehtävä; koetelkaa itse. Minä sanoisin, että häntä on ammuttu\navoimesta ovesta.»\n\nHän asetti nopeasti ensisiteen, ja Jeffrey kannettiin hissiin.\nAlakäytävässä laskettiin hänet valmiiksiasetetuille paareille ja\npeitettiin vaipalla sekä kannettiin sisäänkäytävään kerääntyneen\nväkijoukon läpi.\n\n»Murha tai murhayritys, niistä kysymys», sanoi Craig. »Joku on\npäästänyt vieraat livistämään. Kai te, Stevens? Näyttäkää minulle\nkirjanne.»\n\nTarkastaja kuljetti sormeaan pitkin luetteloa ja pysähdytti huoneen 13\nkohdalla.\n\n»Mr. William Brown Torontosta. Kuka on Mr. Brown Torontosta?»\n\n»Minä en tiedä, sir. Hän tilasi puhelimitse huoneen. Minä en ole nähnyt\nhänen menevän pois.»\n\n»Vanhat tikapuut ovat vielä kunnossa, mitä?» kysyi Craig ivallisesti.\n»Ketä muita täällä on ollut? Kuka on haavoittunut? Hänen kasvonsa\nnäyttivät minusta tutuilta.»\n\n»Majuri Floyd, sir.»\n\n»Kuka?» kysyi Craig terävästi. »Mahdotonta! Majuri Floyd on...»\n\nSe _oli_ Floyd! Hän muisti nyt. Floyd, jonka kanssa hän samana päivänä\nvielä oli istunut saman pöydän ääressä — tuo onnellinen aviomies!\n\n»Mitä hän täällä teki?» kysyi hän. »No, Stevens, suu puhtaaksi,\njollette halua itsellenne raskaita ikävyyksiä.»\n\n»Siinä kaikki, mitä tiedän, sir», vastasi Stevens jurosti. »Hän oli\nmajuri Floyd.»\n\nJa sitten tuli selvitys.\n\n»Jos tahdotte tietää, kuka hän oli, niin se oli — Jeff Legge. Floyd on\nhänen salanimensä.»\n\n»Kuka?»\n\nCraig oli saanut elämänsä varrella monta iskua, mutta ei vuosiin niin\nvoimakasta.\n\n»Jeff Legge? Vanhan Leggen poika?»\n\nStevens nyökkäsi.\n\n»Vain harvat meistä tietävät sen», sanoi hän.\n\n»Jeff työskentelee piiloutuneena.»\n\nVirkamies nyökäytti verkkaan päätään.\n\n»Minä en ole koskaan tavannut häntä», myönsi Craig. »Tiesin, että\nLeggellä on poika, mutta en tietänyt hänen liikkuvan pimeillä teillä.\nMinä luulin, että hän olisi vain poikanen.»\n\n»Hän on täysi mies, sen voin teille sanoa!» lisäsi Stevens.\n\nCraig istuutui ja nojasi leukaansa käsiinsä.\n\n»Rouva Floydille on ilmoitettava. Hyvä Jumala! Peter Kanen tytär! Peter\nkai ei tietänyt, että hän naitti tyttärensä Leggen pojalle?»\n\n»En osaa sanoa, tiesikö hän vai ei», sanoi Stevens, »mutta mikäli\ntunnen vanhaa Peteriä, niin olisi hän ennemmin lähettänyt tyttärensä\npirulle helvettiin, kuin naittanut hänet Emanuel Leggen pojan kanssa.\nMinä niinsanoakseni 'vihellän' nyt», huomautti hän anteeksipyynnökseen,\n»mutta tehän saatte sen kumminkin tietää — Emanuel sanoo sen teille,\nniin pian kuin saa tiedon.»\n\n»Tulkaa mukaan», sanoi Craig. Hän tarttui miestä käsivarresta ja vei\nhänet käytävään, jossa salapoliisit seisoivat ja kuuntelivat; sitten\nhän avasi oven erääseen yksityishuoneeseen, jonka pöytä todisti\nvieraiden kiireellistä pakoa. »Kas niin», sanoi hän ja sulki oven,\n»mitä tämä juttu merkitsee?»\n\n»Minä en ole selvillä kaikesta, Mr. Craig, mutta tiedän heillä olleen\njo pitkät ajat jotakin hampaankolossa Peter Kanea vastaan. Sitten\nhe muutamana iltana toivat Peterin tänne ja saivat hänet uskomaan,\nettä Jeff olisi veijareiden käsiin joutunut pölkkypää. Peter ei ollut\nnähnyt Jeffiä vielä milloinkaan — minä itse en tosiaankaan silloin\nvielä tietänyt, että se oli Jeff. Olin kuullut hänestä paljon mutta en\nollut, kuten monet muutkaan, koskaan nähnyt. Well, he saivat Peterin\ntarttumaan koukkuun. Hän otti nuoren miehen kerallaan pois. Jeff kantoi\nkanadalaisen upseerin virkapukua ja valehteli hänelle luonnollisesti\nmonenmoista. Muutoin hän ei olisi isänsä poika. Siten hän tuli\ntuntemaan Kanet ja sai kutsun heille. Kun kuulin puhuttavan häistä,\nniin ajattelin, että Peterin on täytynyt se tietää. En olisi koskaan\nosannut uneksiakaan, että he tekivät hänelle kepposen.»\n\n»Peter ei sitä tietänyt», sanoi Craig hitaasti.\n\n»Missä tyttö on?»\n\n»Sitä en tiedä teille ilmoittaa. Jossakin Lontoossa.»\n\n»Charltonissa», nyökäytti toinen. »Nyt, Stevens, pitää teidän sanoa\nminulle: kuka on Mr. Brown Torontosta? Se ei ole kirjoitettu teidän\ntavallisella käsialallanne — sen on kirjoittanut ihminen, joka on\nkovasti säikähtänyt. Toisin sanoen, se on kirjoitettu sen jälkeen kuin\nte olitte löytänyt ammutun.»\n\nStevens ei sanonut mitään.\n\n»Te näitte hänen tulevan ulos; kuka se oli?»\n\n»Vaikka minun pitäisi kuolla tähän paikkaan...», aloitti Stevens.\n\n»Niin saattaisi niin käydä muutamien kuukausien perästä, salaamisesta\nja avunannosta», sanoi Craig uhaten; »ja sitä te olettekin, jos\nsalaatte murhaajan. Kuka on Mr. Brown?»\n\nStevens kävi sisäistä kamppailua, ja hetken perästä se laukesi.\n\n»Jonny oli tänä iltana täällä», sanoi hän käheällä äänellä. »Jonny\nGray.»\n\nCraig vihelsi.\n\nOveen koputettiin. Sen teki eräs poliisivirkailija, joka tarvitsi\nohjeita.\n\n»Tuolla alhaalla on eräs nainen, joka on puolihulluna. Luulen, että te\ntunnette hänet, sir.»\n\n»Eihän vain Lila?» kysyä tokaisi Stevens.\n\n»Se on tytön nimi. Onko minun annettava hänen tulla tänne ylös?»\n\n»Kyllä», sanoi Craig. »Tuokaa hänet tänne.»\n\nMinuuttia myöhemmin tämä tuli, hämmentyneenä, poissa suunniltaan,\nhiukset hajalla ja vapisevin käsin.\n\n»Onko hän kuollut?» läähätti hän. »Jumalan tähden, sanokaa te se\nminulle. Näen sen kasvoistanne — hän on kuollut. Oi Jeff, Jeff!»\n\n»Istuutukaa toki», sanoi Craig ystävällisesti. »Hän ei ole enempää\nkuollut kuin te tai minä. Kysykää Stevensiltä. Jeff voi varsin hyvin.\nVain lievä haavoittuminen, lapsikulta — ei mitään huolestumisen syytä.\nMitä on sitten tapahtunut? Tiedättekö siitä jotakin?»\n\nLila ei voinut vastata hänelle.\n\n»Hän on kuollut», valitteli tyttö. »Jumalani, minä olen hänet tappanut!\nMinä näin hänet ja seurasin hänen perässään tänne saakka!»\n\n»Antakaa hänelle lasillinen viiniä, Stevens.»\n\nOvenvartija kaatoi yhdestä niistä moninaisista pulloista, joita oli\njäänyt pöydälle, lasiin valkoviiniä ja piteli sitä hänen kalisevissa\nhampaissaan.\n\n»No, Lila, antakaa meidän kuulla nyt jotakin järjellistä. Minä\nvakuutan, että Jeff ei ole kuollut. Mitä hän yleensä on teille?»\n\n»Kaikkeni», kuiskasi tyttö. Hänen koko ruumiinsa vapisi. »Kolme vuotta\nsitten menin naimisiin hänen kanssaan. Ei, se ei ole totta», sanoi hän\nmielettömyyden puuskan valtaamana.\n\n»Edelleen! Kertokaa meille totuus», sanoi Craig. »Emmehän me aio\nsyyttää häntä kaksinnaimisesta.»\n\n»Kolme vuotta sitten menin naimisiin hänen kanssaan», kertoi Lila.\n»Hän ei ollut minua kohtaan paha. Se oli vanhuksen päähänpisto, että\nhänen pitäisi mennä naimisiin tuon tytön kanssa, ja minun piti saada\ntuhat puntaa siitä edestä. Hän sijoitti minut Horshamiin pitämään\nsilmällä tyttöä ja vartioitsemaan, ettei Jonnylle menisi kirjeitä.\nSe oli tarpeetonta; hän ei kirjoittanut koskaan. Minua ei tuo\nnaimishanke miellyttänyt, mutta Jeff vannoi minulle, että se tapahtui\nvain Peterin rahojen saamiseksi, ja minä uskoin häntä. Sitten tänä\niltana hän sanoi minulle totuuden, koska tiesi, että minä en tulisi\n'viheltämään'. Suokoon Jumala, että olisin niin tehnyt! Toivoisin sitä\nnyt sydämestäni! Hän on kuollut, eikö totta! Minä tiedän, että hän on\nkuollut!»\n\n»Hän ei ole kuollut, te naispoloinen», sanoi Craig kärsimättömästi.\n»Voisin toivottaa teille onnea, jos hän sitä olisi. Ei, hän on vain\nlievästi haavoittunut.»\n\n»Kuka häntä ampui?»\n\n»Sen juuri minäkin haluan tietää», sanoi Craig. »Tekö sen teitte?»\n\n»Minä!» Hänen kasvojensa kauhunilme oli riittävä vastaus tuohon\nkysymykseen. »Ei, minä en. En tietänyt hänen olevan täällä tahi että\nhän tulisi tänne. Luulin hänen olevan hotellissa, kunnes näin hänet.\nMutta minulla oli sellainen ennakkotunne, että hän tulisi tänne tänä\niltana, ja odottelin koko illan täällä lähistöllä. Näin Peterin ja\njuoksin hänen peräänsä.»\n\n»Peterin? Onko hän ollut klubin lähistöllä?»\n\nLila pudisti päätään.\n\n»En tiedä. Hän oli matkan varrella. Luulin hänen aikovan\nHighlow-klubiin. Hän ei voi mennä minnekään muualle tämän kadun\nvarrella — näin hänet kahdesti.»\n\nCraig loi terävän, epäluuloisen katseen ovenvartijaan.\n\n»Onko Peter ollut täällä? En ole nähnyt jälkeäkään montrealilaisesta\nMr. Brownista?» sanoi hän ivallisesti.\n\n»Ei, hän ei ole käynyt täällä. Minä en ole nähnyt Peteriä luoja ties\nmiten pitkään aikaan», vastasi ovenvartija painokkaasti. »Se on totta.\nTe voitte panna hissinkuljettajan kertomaan kaikki, mitä hän tietää, ja\njos Peter oli täällä tänä iltana, niin hirttäkää minut.»\n\nCraig mietti kauan aikaa.\n\n»Tunteeko Peter sisäänpääsyn klubiin — ilmareittiä myöten?» kysyi hän.\n\n»Tarkoitatte paloportaita? Kyllä, Peter tietää sen tien, mutta nykyisin\njäsenet eivät koskaan käytä sitä. Heillä ei ole mitään salattavaa.»\n\nCraig lähti huoneesta pitkin käytävää ja jäi seisomaan N:o 13:n eteen.\nJuuri sitä vastapäätä oli ikkuna. Se oli aivan auki. Siitä näkyivät\npaloportaiden käsipuut. Hän astui ikkunan ulkopuolelle ja katsoi alas\npimeälle pihalle, jonne portaat päätyivät. Katulampun valossa näkyi\nvaltava portti, jossa oli kadulle vievä ovi. Ovi oli auki, mikä seikka\nsai siitä selityksensä, että pihalla oli kaksi virkapukuista poliisia,\njoiden kiiluvat lyhdyt Craig saattoi nähdä. Hän palasi käytävään ja\nStevensin puheille.\n\n»Joku on saattanut tänä iltana käyttää paloportaita, tahi yhtä hyvin\nei», sanoi hän. »Mihin aikaan Gray tuli? Kumpi tuli ensiksi?»\n\n»Jeff tuli ensin, noin viisi minuuttia ennen kuin Gray.»\n\n»Mitä sitten tapahtui?»\n\n»Minulla oli kapteeni Grayn kanssa keskustelu», sanoi ovenvartija\nsekunnin epäröityään. »Hän kääntyi sivukäytävään...»\n\n»Samaa tietä, mitä Jeff oli mennyt?»\n\nOvenvartija nyökäytti.\n\n»Noin minuuttia myöhemmin — tosiaan vieläkin pikemmin — kuulin jotakin,\naivan kuin joku olisi paukahduttanut oven kiinni. Huomautin siitä\nhissinkuljettajallekin.»\n\n»Entä sitten?»\n\n»Sen jälkeen kului hyvinkin neljä, viisi minuuttia, sitten kapteeni\nGray tuli ulos. Hän sanoi mahdollisesti myöhemmin tulevansa uudelleen\ntämän kautta.»\n\n»Eikö kapteeni Grayn puvussa ollut huomattavissa mitään, mikä viittaisi\nkamppailuun?»\n\n»Ei, sir. Olen varma, että mitään taistelua ei ole ollut.»\n\n»Minäkään en sitä olettaisi», oli Craig yhtä mieltä. »Jeff Leggellä ei\nollut mitään mahdollisuutta asettua puolustautumaan.»\n\nLila lepäsi sohvalla. Hän oli kätkenyt päänsä käsien väliin, ja hänen\nolkapäänsä nytkähtelivät. Hänen nyyhkytyksensä veti rikosviranomaisen\nhuomion puoleensa.\n\n»Oliko hän jo kerran aikaisemmin täällä?»\n\n»Kyllä, hän tuli, ja minun piti ajaa hänet pois — Emanuel sanoi\nminulle, että häntä ei saisi päästää sisään.»\n\nCraig teki muutamia merkintöjä kirjaansa, löi sen kiinni ja pisti\ntaskuunsa.\n\n»Te ymmärrätte, Stevens, että vaikkakaan minä nyt en vangitse teitä,\nniin kuitenkin teidät voidaan pidättää minä hetkenä tahansa. Teidän on\nsuljettava klubi täksi yöksi, ettekä saa päästää sisään enää ketään.\nJätän pari miestä tänne klubihuoneistoon.»\n\n»Minä kyllä lopetan oluen anniskelun», vastasi Stevens leikilliseen\nsävyyn.\n\n»Tässä ei ole leikin sijaa», kuului ankara vastaus. »Jos suljemme\nklubin, niin te menetätte paikkanne — ja jollei se tapahdu nyt, niin\nsitten ei milloinkaan.»\n\nHän vei apulaisensa sivummalle.\n\n»Pelkään, että Jonnyn täytyy uskoa se tänä yönä», sanoi hän.\n»Lähettäkää pari miestä häntä vangitsemaan. Hän asuu Albert\nMansionsissa. Minä lähden viemään ilmoitusta rouva Floydille, ja jonkun\ntäytyy sanoa se Peterille — toivon, että sen ilmoittaminen Peterille on\nvälttämätöntä», lisäsi hän synkästi.\n\n\n\n\n16.\n\n\nEräs yllätys oli odottamassa häntä, kun hän saapui Charlton-hotelliin.\nRouva Floyd oli poissa — eikä kukaan tietänyt minne hän oli mennyt.\nHänen puolisonsa oli seurannut häntä vähän myöhemmin eikä myöskään\npalannut. Joku oli soittanut puhelimitse rouvalle, ilmoittamatta mitään\nnimeä.\n\n»Tiedän kyllä tarkkaan, miksi hänen miehensä ei ole palannut», sanoi\nCraig. »Mutta eikö teillä ole aavistustakaan, missä rouva on?»\n\nKysymykseen tuli ehdottoman kielteinen vastaus.\n\n»Eikö hänen isänsä ole käynyt täällä?» Kuulusteltava viivytteli\nvastausta.\n\n»Kyllä, sir; hän oli rouva Floydin huoneistossa silloin, kun tämä\nkatosi — todellakin, kun majuri Floyd alhaalla kyseli häntä.\nHuonetarjoilija tunsi hänet, mutta ei nähnyt hänen tuloaan eikä\nmenoaan.»\n\nSoittaessaan Horshamiin Craig sai tietää saman, minkä jo tiesi, että\nPeter ei ollut kotona. Barney, joka vastasi hänelle puhelimessa, ei\nollut kuullut mitään tyttärestä; tämä oli todellakin ensimmäinen\nviittaus hänelle siitä, etteivät asiat olleet oikein. Ja vielä uusi\npettymys odotti Craigia. Rikospoliisi, jonka hän oli lähettänyt Jonnyn\nluo, palasi ja toi ilmoituksen, että lintu oli lentänyt. Palvelijan\nkertoman mukaan oli hänen herransa palannut kotiin, muuttanut\nkiireimmiten pukua ja lähtenyt pieni käsilaukku mukanaan, tietymätöntä\nminne.\n\nMyöhäisenä yötuntina tekemäänsä tiedusteluun hän sai vastauksen, että\nJeff oli tosin tajuttomana, mutta vielä hengissä. Luoti oli poistettu\nhaavasta ja pelastumisen toiveita oli olemassa. Hänen isänsä oli tullut\njo varhain illalla sekä oli puoliksi mielettömänä surusta ja kiukusta.\n\n»Minua ihmetyttää, jollei hän aamulla ole täysi hullu», sanoi lääkäri.\n»Minä aion pitää hänet täällä ja antaa vähän bromia rauhoitukseksi.»\n\n»Antakaa hänelle myrkkyä», neuvoi Craig.\n\nKun vanha rikosviranomainen oli juuri lähdössä kotiin, soitti hänelle\nHorshamista se poliisi, jonka tehtävänä oli Peterin talon silmälläpito.\n\n»Mr. Kane ja hänen tyttärensä ovat neljännestä yli kahdentoista\nsaapuneet eri autoilla», kuului ilmoitus. »Vaunut tulivat vain\nmuutamien minuuttien väliajoin.»\n\nCraig, joka riensi kotiin, malttoi mielensä. Nopea poliisiauto vei\nhänet tunnissa Horshamiin, koska tie oli selvänä ja yö valoisa. Peterin\nhuoneessa paloi tuli, ja saapuvan auton äänen aiheuttamana hän tuli\nitse ovelle.\n\n»Kuka siellä?» kysyi hän Craigin lähestyessä pimeätä ajotietä, ja kun\nhän tunsi rikosvirkamiehen äänen, niin hän meni puolitiehen vastaan.\n»Mistä kysymys, Craig? Onko jotakin erikoista tekeillä?»\n\n»Jeffiä on ammuttu. Tiedäthän kai, kuka Jeff on?»\n\n»Sen tiedän, valitettavasti», vastasi Peter nopeasti. »Ammuttu? Miten?\nMissä?»\n\n»Tänä iltana neljännestä vailla kymmenen ja kymmenen välillä ammuttiin\nhäntä Highlow-klubissa.»\n\n»Käy sisään. Ole mieluimmin sanomatta sitä tyttärelleni — hänellä on\nollut kylliksi kestettävää tänään. Ei siksi, että Jeff säälittäisi\nminua vähintäkään. Parasta hänelle kun kuolee, ja kuolee pian sillä jos\nminä saan hänet käsiini...»\n\nHän ei lopettanut lausettaan, ja Craig tarttui häntä kainalosta.\n\n»Kuulehan, Peter, sinun pitää olla tässä jutussa hyvin varovainen eikä\njutella niin kirotun paljoa. Sinä olet myös epäilyn alaisena, vanha\nystävä. Sinut on nähty klubin lähistöllä.»\n\n»Niin, minut on nähty klubin läheisyydessä», toisti Peter päätään\nnyökäyttäen. »Minä odottelin siellä — well, minä odottelin siellä\nmäärätyssä tarkoituksessa. Minä ajoin Charltoniin, mutta tyttäreni oli\npoissa — se kai on sinulle kerrottukin — ja sitten menin Highlowille ja\nnäin tuon pahuksen Lilan — ohimennen huomautettuna, hän on muuan Jeffin\nnaisista, eikö niin?»\n\n»Oikein sanottuna», huomautti toinen rauhallisesti, »hän on hänen\nvaimonsa.»\n\nPeter Kane pysähtyi kuin maahan juuttuneena.\n\n»Vaimonsa?» kuiskasi hän. »Jumalalle siitä kiitos ja kunnia! Minä annan\nhänelle kaiken anteeksi. Vaikkakin hän on julma peto — miten voikaan\nnainen sallia — mutta en tahdo häntä tuomita. Asia oli minusta aina\nvastenmielinen. Kammottava ja ilettävä! Mutta, Luojan kiitos. Lila on\nhänen vaimonsa, Craig!» Sitten hän kysyi äkkiä: »Kuka häntä ampui?»\n\n»Minä en tiedä. Aion antaa vangita Jonnyn siitä.»\n\nHe olivat hallissa; Peter Kane kääntyi kiivaasti ympäri ja seisoi suu\navoinna ja silmät säikähtyneinä.\n\n»Sinä aiot antaa vangita Jonnyn?» kysyi hän. »Tiedätkö sinä myös mitä\npuhut, Craig? Sinä olet mieletön! Jonny ei ole sitä tehnyt. Jonny ei\nollut missään lähettyvillä...»\n\n»Hän oli siellä. Niin, Jonny oli jopa siinä huoneessakin, joko rikoksen\nhetkellä tahi heti sen jälkeen. Hissinkuljettaja on kertonut, mitä\ntiesi. Se ei ole paljoa, mutta kylliksi todistamaan Jonnyn syylliseksi,\njos tuo lurjus kuolee.»\n\n»Jonny oli siellä!» kuiskasi Peter hiljaa.\n\n»Sanon sinulle avoimesti, Peter, että luulin sinun tehneen sen.»\n\nCraig katsoi häntä suoraan kasvoihin, ja hänen terävät silmänsä\nkatsoivat tutkivasti kalpeata miestä. »Kun kuulin, että sinä olit\nlähistöllä ja olit saanut tietää, että mies oli veijari. Mitä sinä\nodottelit?»\n\n»Sitä en voi sanoa sinulle — en nyt», vastasi Peter, vähän mietittyään.\n»Minun olisi pitänyt nähdä Jonny, jos hän oli siellä. Näin tytön,\nLilan, ja pelkäsin, että hän tuntisi minut. Luulen, että hän tunsikin\nminut. Menin suoraapäätä Shaftesbury Avenuelle, erääseen baariin,\njoka on tuttu paikka. Tuo — tuo tekemäni havainto oli saattanut minut\nomituiseen mielentilaan. Voin todistaa olleeni baarissa neljännestä\nvailla kymmenestä kello kymmeneen, jos tarvitset todistuksen. Oh Jonny,\nJonny!»\n\nKaikki tämä tapahtui hallissa. Sitten kuului nopeita askelia, ja Marney\nilmaantui ovelle.\n\n»Kuka siellä on — Jonnykö? Ah, tekö se olettekin, Mr. Craig. Onko\njotakin tapahtunut?» Hän katsoi hämmästyneenä toisen kasvoista toiseen.\n»Eihän vain Jennylle ole mitään tapahtunut?»\n\n»Ei, Jonnylle ei ole tapahtunut mitään», sanoi Craig tyynnyttävästi.\nHän vilkaisi Peteriin. »Teidän täytyy saada se tietää, Marney», sanoi\nhän. »Saanen sanoa teitä Marneyksi — tunnenhan teidät viidennestä\nikävuodestanne asti. Jeff Leggeä on ammuttu.»\n\nCraig luuli hänen pyörtyvän ja juoksi nopeasti luo auttaakseen häntä,\nmutta lujalla tahdonponnistuksella Marney voitti heikkoutensa.\n\n»Jeffiä ammuttu?» toisti hän väristen. »Kuka häntä on ampunut?»\n\n»Minä en sitä tiedä. Sen juuri tahdomme saada selville. Kenties te\nvoitte siinä auttaa meitä. Minkätähden te lähditte hotellista? Oliko\nJonny luonanne?»\n\nMarney pudisti päätään.\n\n»Minä en ole nähnyt Jonnya», sanoi hän, »mutta häntä saan kiittää\nkaikesta. Hotellissa oli eräs nainen». Hän katsoi pelokkaana isäänsä.\n»Minä luulen, että hän oli hotellivaras tai jotakin sentapaista. Hän\noli siellä — varastaakseen. Eräs kookas walesitar.»\n\n»Walesitar?» sanoi Craig elostuen. »Mikä hänen nimensä on?»\n\n»Mrs. Gwenda Jones. Jonny tunsi hänet ja pyysi puhelimitse hänen\nhuolehtimaan minusta siihen saakka, kunnes itse voisi tulla luokseni.\nHän toimitti minut ulos hotellista, ja me menimme alas 'Duke of\nYork'-portaita Mall-kadulle. Ja silloin tapahtui merkillistä —\nkerroin siitä juuri isälle, kun te tulitte — rouva Jones — hän on\nkookaskasvuineh, voimakas nainen...»\n\n»Tunnen tuon naisen», sanoi Craig.\n\n»Well, hän hävisi. En voi juuri sanoa, että maa olisi hänet\nnielaissut», sanoi Marney hieman hymähtäen, »eikä hän myöskään häipynyt\nantamatta minulle vihjausta. Yht'äkkiä hän sanoi minulle: 'Minun\ntäytyy nyt jättää teidät, rakas lapsi. En tahtoisi antaa tuon miehen\nhuomata minua.' Minä vilkaisin ympärilleni nähdäkseni ketä hän niin\nhirveästi pelkäsi, ja kaikkialla näkyi vain aivan vaarattomia ihmisiä.\nKun käännyin katsomaan Mrs. Jonesia, juoksi tämä portaita ylöspäin. En\ntahtonut huutaa häntä takaisin, koska se tuntui niin naurettavalta. Ja\nsilloin lähestyi minua eräs keski-ikäinen mies, jolla oli surullisimmat\nkasvot, mitä voitte kuvitella. Minähän kerroin tämän sinulle, isä?»\n\nTämä nyökäytti.\n\n»Hän otti hatun päästään — hänen tukkansa oli miltei valkoinen —\nja kysyi minulta, oliko nimeni Kane. Tuota toista nimeä en hänelle\nilmaissut», lisäsi Marney kauhistuneena. »'Saanko saattaa teidät\nturvalliseen paikkaan, miss Kane?' sanoi hän. 'Luulen, että on parempi,\nkun teitä ei nähdä yhdessä tuon kömpelön naishenkilön kanssa.' Minä en\ntietänyt mitä tehdä, mutta olin iloinen ollessani jonkun mieshenkilön\nsaattamana ja suojeluksessa, ja kun hän tilasi auton, astuin sisään\nhetkeäkään arvelematta. Hän oli niin ystävällinen mies, Mr. Craig. Hän\nei puhellut muusta kuin ilmasta ja kanoista! Koko matkan Lewishamiin\nsaakka taisimme jutella vain kanoista.»\n\n»Oletteko varma, että paikka oli Lewisham?»\n\n»Se oli jossakin sielläpäin. Mitä muita paikkoja siellä on?»\n\n»New Cross, Brockley...», aloitti Craig.\n\n»Se paikka se oli — Brockley. Ajoimme Brockley Road-katua. Luin sen\nnimen eräästä kadunkulmasta. Hän vei minut kotiinsa. Siellä oli soma,\näidillinen vanha nainen, jonka hän esitteli taloudenhoitajattarenaan.»\n\n»Ja mistä hän puhui?»\n\n»Kanoista», selitti Marney juhlallisesti. »Tiedättekö te, millaiset\nkanat munivat parhaita munia? Olen varma, että ette sitä tiedä.\nTunnetteko, mikä rotu on sopivin Englantia ja mikä Amerikkaa varten?'\nTiedättekö, mitkä kanat ovat tuottoisimpia? Minäpä tiedän! Olisin\nhalunnut kuulla, miten hän aikoi menetellä minun suhteeni. Yritin\nkysyä sitä häneltä, mutta hän johti puheen aina uudestaan kysymykseen\nhautomiskoneista, patenttirehusta ja kuutiotilavuudesta, minkä hautova\nkana tarvitsee verrattuna tavalliseen kanaan. Tuo oli eriskummallista\nja mielikuvituksellista. Nyt tuntuu se minusta kuin unennäöltä! Kello\nkymmenen aikaan sain sitten tietää, että minua varten oli tullut auto.\n'Aion lähettää teidät kotiinne, neiti hyvä', sanoi hän.»\n\n»Ohimennen sanottuna, olitteko koko ajan yhdessä hänen kanssaan?» kysyi\nCraig.\n\nMarney pudisti päätään.\n\n»En, osan ajasta vietin hänen taloudenhoitajattarensa seurassa, joka\ntaas ei puhunut kanoista, vaan kutoi isoa, muodotonta villatakkia ja\nnuuskasi. Tämä oli sillävälin kuin hän puhui puhelimessa. Tiesin, että\nhän soitti jollekulle, sillä saatoin kuulla hänen äänensä muminan.»\n\n»Hän ei saattanut teitä kotiin?»\n\n»Ei, hän saattoi minut vain autoon ja sanoi, että olisin täysin\nturvassa. Juuri muutamia minuutteja sitten saavuin isän luo.»\n\nRikosviranomainen raapi levottomana ja hämmentyneenä leukaansa.\n\n»Tuo on todellakin minulle arvoitus», sanoi hän. »Tuon kömpelön\nnaisihmisen minä tunnen, mutta mies kanoineen on salaisuus. Ettekö\nsattumalta kuullut hänen nimeään?»\n\nMarney pudisti päätään.\n\n»Tiedättekö hänen talonsa numeron?»\n\n»Kyllä», vastasi hän vilpittömästi, »mutta hän pyysi minua nimenomaan\nunohtamaan sen, ja minä olen sen unohtanut.» Sitten hän jatkoi\ntotisemmalla äänellä: »Onko minun — minun...»\n\n»Ei lainkaan sinun», keskeytti Peter hänet. »Tuo lurjus oli naimisissa\n— Lilan kanssa! Luultavasti minun on täytynyt menettää järkeni,\nmutta minä en huomannut, että tuo nainen tuli talooni määrätyssä\ntarkoituksessa. Sen lajin tytöt eivät menisi paikkaan, jos kaikki asiat\nolisivat oikealla tolallaan. Ohimennen sanottuna, Barneylla oli aina\nepäluulonsa häntä kohtaan.»\n\n»Oletteko nähnyt Jonnyn?» kysyi nuori tyttö rikostarkastajalta.\n\n»En, en ole nähnyt häntä», sanoi Craig varovasti. »Tarkoitukseni oli\netsiä hänet pian käsiin.»\n\nSilloin välähti Marneylle salaman tavoin aavistus, ja hän haukkasi\nilmaa.\n\n»Ettehän toki uskone, että Jonny olisi ampunut tuota miestä? Sitä ette\nvoi luulla?»\n\n»Luonnollisesti Jonny ei ole häntä ampunut», sanoi Peter äänekkäästi.\n»Se on naurettava ajatus. Mutta sinun on ymmärrettävä, että Mr. Craigin\non pakko suorittaa tutkimuksiaan kaikenlaisissa epätodennäköisissä\npaikoissa. Sinähän et voinut löytää häntä tänä iltana, Craig?»\n\nHe vaihtoivat silmäyksen, ja Peter päästi raskaan huokauksen.\n\n»Mikä mielettömyys! Mikä mielettömyys!» sanoi hän. »Luojani, millainen\nnarri!»\n\n»Isä, Jennyhän ei ole sitä tehnyt? Se ei ole totta, Mr. Craig. Jonny ei\nampuisi ihmistä. Onko joku nähnyt hänet? Miten häntä oli ammuttu?»\n\n»Häntä oli ammuttu selkään.»\n\n»Sitten se ei ollut Jonny», sanoi Marney. »Milloinkaan hän ei ampuisi\nihmistä selkään!»\n\n»Minun mielestäni, neiti hyvä», sanoi Craig vähän hymyillen, »te\ntekisitte hyvin, jos menisitte vuoteeseen ja näkisitte unta perhosista.\nTeillä on suorastaan helvetillinen päivä takananne, jos saan lausua\najatukseni. Sano hänelle vakava sana, Peter. Kuka siellä on?» Hän\nkäänsi päänsä ja kuunteli.\n\n»Barney», sanoi Peter. »Hänen hirveänä tapanaan on pitää tohveleita.\nHänen liikuntonsa kuuluu penikulman päähän. Hän avaa jollekulle ovea\n— kenties jollekulle sinun miehellesi. Tahi vie hän autonajajallesi\nkulauksen. Barney kunnioittaa hirveästi autonkuljettajia. He ovat\nhänestä kuin tekniikan hengen ruumiillistumia.»\n\nNeitonen oli vähän rauhoittunut.\n\n»Minun on tänään niin paljosta kiittäminen Jumalaa, joten tuo kauhea ei\nvoi olla totta», sanoi hän hiljaisella äänellä. »Mr. Craig, minä olen\nvarma, että tässä piilee jokin erehdys. Jonny ei voisi tehdä tuollaista\nrikosta. Se on ollut joku muu — joku Jeffrey Leggen tovereista, joku\nihminen, joka häntä vihasi. Hän mainitsi minulle kerran, että hyvin\nmonet ihmiset vihaisivat häntä, mutta minä luulin hänen puhuvan\nleikillään. Hän näytti olevan niin soma, niin maltillinen. Isä, oli\nmieletöntä minun kokea tuollaista, sinunkaan onnesi takia.»\n\nPeter Kane nyökkäsi.\n\n»Sinulta se oli mieletön teko, minulta rikos, lapseni», sanoi hän.\n»Sinua varten oli vain yksi mies maailmassa...»\n\nOvi aukeni hitaasti, ja Barney hiipi sisään.\n\n»Jonny haluaisi tavata herrasväkeä», sanoi hän ja avasi ovea enemmän\nauki.\n\nJohn Gray seisoi sisäänkäytävässä, ja hänen silmistään osui\nrauhallinen, tyytyväinen katse Mr. Craigiin.\n\n\n\n\n17.\n\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Marney lepäsi hänen käsivarsillaan,\npainautui kiinni häneen ja ratkesi hillittömään itkuun, samalla kuin\nhänen päänsä nojasi toisen olkapäähän, hänen kasvonsa toisen kasvoihin\nja hänen käsivartensa kietoutuivat Jennyn kaulaan.\n\nCraig saattoi vain katsella heitä neuvottoman pelon valtaamana.\nJonny ei ollut voinut varoittamatta mennä ansaan. Barneyn oli\ntäytynyt kertoa, että hän oli täällä. Eniten hämmästyi Craig eräästä\nseikasta, mikä vasta vähitellen selveni hänelle: Jonnylla oli yhä\nvielä frakkipuku yllään. Craig meni hänen luokseen, ja Jonny irroitti\nneitosen hellästi syleilystään.\n\n»Olisin halukas näkemään teidän oikean paidankalvosimenne, Jonny»,\nsanoi Craig.\n\nSanaa sanomatta Gray kohotti käsivartensa, ja tarkastaja tutkisteli\nhuolellisesti tahratonta vaatetta; sillä se oli tahraton. Siinä ei\nollut havaittavissa jälkeäkään tahrasta.\n\n»Joko joku valehtelee vallan vahvasti, tahi sitten te olette tavattoman\novela, Jonny. Jos sallitte, tahtoisin nähdä myös toisen kalvosimen.»\n\nToinen tarkastelu oli yhtä tulokseton.\n\n»Ettekö käynyt tänä iltana kotona muuttamassa pukua?»\n\n»En, en ole ollut asuntoni läheisyydessä», kuului vastaus.\n\nCraig oli ällistynyt.\n\n»Mutta palvelijanne kertoi kumminkin, että te tulitte muuttamaan pukua\nja läksitte käsilaukku mukananne.»\n\n»Sitten on Parker juonut viiniä», oli rauhallinen vastaus. »Minulla on\nollut harvinainen ilo syödä illallista sen rikosviranomaisen luona,\njoka oli vastuussa minun lomamatkastani Devonshireen.»\n\nCraig peräytyi.\n\n»Tarkastaja Flahertyn kanssako?»\n\n»Kunnon tarkastaja Flahertyn kanssa. Me olemme vaihtaneet\nluottamuksellisia mielipiteitä yhteisistä tuttavistamme.»\n\n»Mutta kuka sitten on käynyt asunnossanne?» kysyi Craig aivan\nhämmentyneenä.\n\n»Kaksoisolentoni. Minä olen aina kertonut, että minulla on\nkaksoisolento», sanoi Jonny iloisin ilmein.\n\nHän seisoi hämmästyneitten kuulijain keskellä. Marney tunsi, miten\nhänen sydämessään vallitsi hullu toive.\n\n»Jonny», sanoi hän, »oliko se sama mies, joka teki tuon rikoksen, josta\nteitä rangaistiin?»\n\nMarneyn pettymykseksi Jonny pudisti päätään.\n\n»Ei, minä olen se gentlemanni, joka pidätettiin ja lähetettiin\nDartmooriin — kaksoisolentoni kieltäytyy niin vastenmielisistä\nkokemuksista, enkä voi häntä siitä moittia.»\n\n»Mutta tahdotteko te tuolla sanoa, että hän on erehdyttänyt\npalvelijanne?»\n\n»Ilmeisesti», sanoi Jonny, jälleen kääntyneenä rikosviranomaiseen, joka\noli tehnyt kysymyksen.\n\n»Ihmisenä tahdon uskoa teitä, Jonny.»\n\nJonny nauroi.\n\n»Minusta erotus on soma. Virkamiehenä, tarkoitatte, tarvitsette\ntodistuksen. Oivallista, se ei ole vaikeasti hankittavissa. Jos te\nviette minut takaisin Flahertyn luo, niin hän vahvistaa kyllä minun\nlausumani.»\n\nPeterillä ja rikosviranomaisella oli siksi paljon makua, että he\nantoivat hänen ottaa jäähyväiset neitoselta, rasittamatta heitä\nläsnäolollaan.\n\n»Se menee yli minun horisonttini. Oletko joskus kuullut tuosta jotakin,\nPeter?»\n\n»Mistä? Ettäkö Jonnylla on kaksoisolento? En, sitäpä en voi väittää.»\n\n»Hän on saattanut keksiä jutun tytön vuoksi. Mutta yksi asia on\nvarma: hän on frakissa, kun taas hänen palvelijansa on nimenomaan\nselittänyt, että hän oli harmaassa puvussa. Ei ole jälkeäkään verestä\nhänen kalvosimessaan, ja minä olen aivan varma, että Stevens ei\nolisi yrittänyt saattaa häntä kiinni. Hän pitää hirveästi tuosta\nnuoresta miehestä. Luonnollisesti hän on voinut kertoa jutun Marneyn\ntakia, mutta sehän on helposti tutkittavissa. Minäpä käytän sinun\npuhelintasi, Peter», sanoi hän äkkiä. »Minulla on Flahertyn numero\nmuistiinpanokirjassani.»\n\nCraig koki sen illan suurimman yllätyksen, kun uninen ääni — selvästi\nFlaherty — vastasi hänelle.\n\n»Täällä puhuu Craig. Kenen kanssa te söitte illallista tänään,\nFlaherty?»\n\n»Pitääkö teidän soittaa minulle keskellä yötä», aloitti harmistunut\nirlantilainen, »kysyäksenne kenen kanssa minä olen syönyt?»\n\n»On kysymyksessä vakava asia, Flaherty. Haluaisin tietää sen.»\n\n»No, Jonnyn kanssa, tietenkin — Jonny Grayn. Minä olin kutsunut hänet.»\n\n»Milloin hän lähti luotanne?»\n\n»Lähellä yhtätoista», kuului vastaus. »Ei, se olikin jo yli\nyhdentoista.»\n\n»Ja oliko hän koko ajan yhdessä teidän kanssanne? Eikö hän jättänyt\nteitä edes neljännestunnin ajaksi?»\n\n»Ei neljännesminuutinkaan. Me juttelimme ja juttelimme...»\n\nCraig pani kuulotorven paikoilleen ja tuli päätään pudistellen takaisin.\n\n»Jokainen muu poissaolonäyte olisi vienyt teidät hirteen, Jonny. Mutta\nFlaherty on rehellisin mies koko rikosasiaindepartementissa.»\n\nSiihen nähden, mitä tapahtui Jonnyn tullessa varhaisena aamutuntina\nkotiinsa, ei tuo todistus tarkastaja Flahertyn luotettavuudesta\nnäyttänyt aivan riidattomalta.\n\n»Onko kukaan muu käynyt täällä?»\n\n»Ei, sir», vastasi Parker.\n\n»Mitä teitte sille paidalle, jonka riisuin yltäni!»\n\n»Minä leikkasin irti kalvosimet ja poltin ne, sir. Tein sen sitäkin\nsuuremmalla tyydytyksellä, koska pyöristetyt kalvosimenkulmat ovat\nvähän vanhamuotisia, jos niin saan sanoa, vähän — miten sanoisin? —\nteatterimaisia.»\n\n»Ja paita?»\n\n»Paita, sir», sanoi Parker nöyrästi, »paita on minun ylläni. Tuntuu\nvähän lämpimältä pitää kahta paitaa, mutta minä en tietänyt, sir, miten\nmuutenkaan menetellä sen kanssa. Laitanko valmiiksi kylpynne?»\n\nJonny nyökkäsi.\n\n»Jos saan tehdä kohtuuttoman kysymyksen, onnistuiko teidän saada se\nherra, jonka aioitte etsiä, suostutelluksi vahvistamaan sananne?»\n\n»Flaherty? Oh, kyllä. Flaherty on minulle paljon kiitollisuudenvelassa.\nHyvää yötä, Parker.»\n\n»Hyvää yötä, sir. Toivoakseni nukutte hyvin. Hm — saanko ottaa tämän\nrevolverin pois taskustanne, sir? Se tärvelee housujenne istuimen —\nkiitän.»\n\nHän otti browningin varovasti sormien ja peukalon väliin ja pani sen\nJonnyn kirjoituspöydälle.\n\n»Teillä ei ole kai mitään vastaan, että valvon vähän pitempään, sir?»\nkysyi hän. »Tahtoisin kernaasti puhdistaa tämän aseen, ennenkuin menen\nlevolle.»\n\n\n\n\n18.\n\n\nJeff Legge lepäsi takanojassa pitkässä korituolissa nurmikentällä, joka\nulottui aivan erään kallion reunaan saakka. Hänen eteensä avautuivat\nkanaalin siniset aallot, ja hänen yllään säteili pilvetön taivas vielä\nloistavammassa sinessä. Hän ojensi kätensä ja tarttui lasiin, joka oli\nhänen vieressään olevalla pöydällä, maistoi siitä, vääristi kasvojaan\nja huusi tyytymättömänä erään nimen.\n\nLila kiiruhti paikalle hänen huutonsa kutsumana.\n\n»Ota pois tuo aine ja tuo minulle whisky-sekoitus», sanoi hän.\n\n»Lääkäri on sanonut, että sinä et saa saada muuta kuin sitruunamehua.\nJeff, sinun täytyy tehdä niinkuin hän sanoo», pyysi Lila hartaasti.\n\n»Minä halkaisen kallosi, kun tulen terveeksi», ärähti Jeff. »Tee kuten\nsanon sinulle. Missä on vanhus?»\n\n»Hän on mennyt kylään lähettääkseen muutamia kirjeitä.»\n\nJeff mietti ja sanoi sitten:\n\n»Kun tuo 'nuuskija' tulee, voit sanoa hänelle, että minä olen liian\nsairas ottaakseni vieraita vastaan.»\n\n»Kuka — Craig?»\n\n»Niin», mumisi hän, »tuo kurja, valehteleva varas! Jonny istuisi jo\naikoja sitten linnassa, jollei hän olisi lahjonut Craigia. Jollei hän\nole pannut tuhatlappusta likoon, jottei joutuisi Dartmooriin, niin\nannan minä hirttää itseni!»\n\nLila istuutui matalalle tuolille hänen viereensä.\n\n»Minä en usko, että Jonny on sitä tehnyt», sanoi hän. »Vanhus luulee,\nettä se oli Peter. Jälkeenpäin tavattiin ikkuna avoimena. Hän olisi\nvoinut tulla paloportaita myöten ylös — hän tuntee sen tien.»\n\nJeff mumisi jotakin itsekseen, ja Lila oli kyllin viisas, ettei enempää\npuolustellut mielipidettään.\n\n»Missä Marney on — palannut takaisin isänsä luo?» Lila nyökkäsi.\n\n»Kuka on sanonut hänelle, että minä olen kanssasi naimisissa?»\n\n»Sitä minä en tiedä, Jeff», sanoi Lila.\n\n»Valehtelija! Sinä olet sen hänelle sanonut; kukaan muu sitä ei voinut\ntietää. Jos minä joudun istumaan tästä naimisesta, niin minä tapan\nsinut, Lila. Sinä 'vihelsit' minut toisen kerran.»\n\n»En tietänyt mitä puhuin. Minä oli puolihulluna tuskasta.»\n\n»Vahinko, ettet ole sitä kokonaan», sanoi Jeff katkerasti. »Ei ole\nkysymys naisesta — häneen nähden minulla ei ole mitään. Taistelu kuuluu\nvanhukselle, hän katsokoon miten siitä selviää. Se minua surettaa, että\ntuo toinen puuha joutuu epäjärjestykseen. Jollei se käy kuin kello,\nniin seuraa räjähdys, ja silloin kokoontuu enemmän väkeä kuin mitä\nvoin käyttää työni katselijoina. Ethän toki liene kumminkaan siitä\n'viheltänyt'?»\n\n»En, Jeff, minä en ole sitä tietänyt.»\n\n»Ja siksi et ole 'viheltänyt', mitä?» Hän katsoi tylysti Lilaan.\n\nNyt Lila antoi purkautua:\n\n»Kuule, Jeff Legge. Aina määrättyyn rajaan saakka riittää minulla\nkärsivällisyyttä ja tahdon vaivautua sietämään kaikki pahat tuulesi,\nniin kauan kuin olet sairas. Mutta jos käyt minua kohtaan karkeaksi,\nniin silloin lyön sinua, se on varma. Se ei mahda olla naisellista,\nmutta se on viisasta. Minä en ole koskaan uskonut sukupuolien\ntasa-arvoisuuteen, mutta yksikään tyttö ei kuulu heikompaan\nsukupuoleen, jos saa ensin siepatuksi hiilihangon käteensä.»\n\nJeff oli niin viisas, että muutti puheenaihetta.\n\n»He kai nuuskivat klubin ylhäältä alas saakka?» kysyi hän.\n\n»Tietysti.»\n\n»Olivatko he kattokerroksissakin?»\n\n»Kyllä, luullakseni. Stevens sanoi minulle, että he olivat kääntäneet\nkaiken nurin.»\n\n»Ne ovat ovelia», mumisi Jeff. »Hauska asia olla niin ovela. Kuka\nsiellä on?» Hän katsoi synkin katsein nurmikon poikki erästä\nkummallista olentoa, joka tuli ilmeisesti kalliotietä.\n\nLila nousi ja meni vastaan vierasta, joka seisoi kumarassa, hattu\nkädessään, ja odotteli ujosti hymyillen.\n\n»Olen pahoillani, jos häiritsen», sanoi hän. »Ihana seutu, vai mitä?\nJos muistan oikein, on se Dellsea Vicarage? Tunsin ennen papin —\nihastuttava mies. Te olette kai vuokranneet talon häneltä?»\n\nLila oli puoliksi huvitettu, puoliksi harmistunut.\n\n»Se on Dellsea Vicarage», sanoi hän lyhyesti. »Tahdotteko tavata\njotakuta?»\n\n»Minä tahtoisin tavata Mr. Jeffrey... », hän pyöritteli silmiään\nja tuijotti ylös taivaalle, ikäänkuin olisi yrittänyt vetää esille\njostakin kätketystä muistinsa sopukasta erään nimen, mikä ei tahtonut\nmuistua hänelle ilman erikoista ponnistusta, »Mr. Jeffrey Leggen — se\nnimi se on — Mr. Jeffrey Leggen.»\n\n»Hän on hyvin sairas eikä voi ottaa ketään vastaan.»\n\n»Sepä ikävää», sanoi vieras, ja hänen lempeät kasvonsa ilmaisivat mitä\nlämpimintä osanottoa. »Todella kovin ikävää.»\n\nHän asetti isoja pyöreälasiset silmälasinsa aivan nenänsä päähän,\nilmeisesti tehdäkseen siten vaikutuksen; sillä hänen katseensa oli\nsuuntautunut lasien ylitse Lilaan.\n\n»Ehkä hän kuitenkin voisi ottaa minut vastaan hetkiseksi. Olen tullut\ntiedustamaan hänen vointiaan.»\n\n»Mikä on teidän nimenne?» kysyi Lila.\n\n»Reeder — J. G. Reeder.»\n\nLila tunsi, miten veri pakeni hänen poskiltaan, ja kääntyi nopeasti\nympäri.\n\n»Menen kysymään häneltä», sanoi hän.\n\nKun Jeff kuuli nimen, vääristyivät hänen kasvonsa.\n\n»Se on tuo mies, jonka avulla pankit — tai kenties hallitus — vainoavat\nminua», sanoi hän hillityllä äänellä. »Anna hänen tulla, Lila.»\n\nLila viittasi hänelle etäältä, ja Mr. Reeder sipsutteli nopein askelin.\n\n»Minusta on ikävätä nähdä teitä noin surkuteltavassa tilassa, Mr.\nLegge», sanoi hän. »Toivon, että isänne voi hyvin?»\n\n»Oh, tunnetteko te isäni?» sanoi Jeffrey yllätettynä.\n\nMr. Reeder nyökkäsi.\n\n»Kyllä, olen tullut tuntemaan isänne», sanoi hän. »Hän on hyvin\npuhelias ja aaterikas mies. Erittäin aaterikas!» toisti hän\npainokkaasti.\n\nJeff oli vaiti kuullessaan tämän tunnustavan arvostelun hänen isänsä\nrakastettavuudesta.\n\n»Viime aikoina on kaupungissa puhuttu hyvin paljon muutamasta\nrikollisesta toiminnasta, jota — luonnollisestikin salassa —\nharjoitetaan», sanoi Mr. Reeder, joka osoitti suurta huolellisuutta\nsanojensa valinnassa. »Minä, joka elän syrjässä maailman menosta,\ntavallaan elämänmeren tyynessä sivupoukamassa — minä kuulen kummallisia\nhuhuja kielletyn rahan levittämisestä — luullakseni siitä käytetään\nnimitystä 'kukka' tai...»\n\n»Aivan niin, 'kukka'», vahvisti Jeff, joka ei tietänyt, oliko tuo pilaa\nvai merkitsikö se jotakin pahempaa, eikä jättänyt miestä silmistään\nkoko aikana.\n\n»Nyt minä olen vakuutettu, että ne henkilöt, jotka ovat antautuneet\ntuohon puuhaan, eivät ole tietoisia rikoksensa suunnattoman vakavasta\nluonteesta», sanoi Mr. Reeder luottamuksellisesti.\n\nSitten hän keskeytti esitelmänsä ja silmäili ruohokenttää sekä\nkukkarikasta puutarhaa, joka levittäytyi hänen edessään.\n\n»Kuinka kaunis maailma onkaan, Mr. Jeff — suokaa anteeksi, Mr. Legge»,\nlausui hän. »Kuinka ihania ovat nämä kukat! Tunnustan, että aina\nkellokukkia nähdessäni saan kyynelet silmiini. Muuten ne eivät taida\nollakaan kellokukkia», lisäsi hän, »tähän myöhästyneeseen vuodenaikaan.\nMutta tuo erikoinen sininen värisävy! Ja nuo ihanat ruusut — ne\ntuoksuvat tänne saakka.»\n\nHän sulki silmänsä, kohotti nenäänsä ja nuuskaisi ilmaa äänekkäästi —\nmikä vaikutti varsin koomilliselta; mutta Jeff Legge ei nauranut.\n\n»Minä en tiedä tarkalleen, mutta otaksun ettei Dartmoorin vankilassa\nole kuin pari ruukkukukkaa; eivätkä vangit näe näitäkään milloinkaan,\nlukuunottamatta sitä ainoata etuoikeutettua, jonka tehtävänä on niiden\nhoitaminen. Tavallisesti kai joku elinkautinen. Elämä ilman kukkia\nlienee hyvin kurjaa, Mr. Legge.»\n\n»Minä en erikoisemmin välitä kukista», sanoi Jeffrey.\n\n»Mikä vahinko!» sanoi toinen syvästi surkutellen. »Mikä hirveä,\nvahinko! Mutta tuosta laitoksesta ei myöskään ole mitään näköalaa\nmerelle, ei ole 'kirjavia laivoja kirjavalla merellä', niinkuin\neräässä tunnetussa runossa sanotaan; ei ole ihanaa vapauden tunnetta;\nei todellakaan mitään, mikä tekee elämän siedettäväksi sellaiselle\nihmiselle, joka on tuomittu, sanokaamme, viideksitoista tahi\npariksikymmeneksi vuodeksi.»\n\nJeff ei vastannut mitään.\n\n»Pidättekö te kaniineista?» oli yllättävä kysymys, mikä nyt kuului\nhänen korviinsa.\n\n»Enpä voi väittää pitäväni.»\n\nLila istui suorana ja liikahtamatta, ja kaikki hänen aistinsa olivat\npingoitetut kuulemiseen ja käsittämiseen.\n\nMr. Reeder huokasi.\n\n»Minä pidän kovasti kaniineista. Aina, milloin näen kaniinin\nhäkissä tai tallissa, ostan sen, vien sen lähimpään metsään ja\nlasken vapaaksi. Se voi olla hullunkurista hyväsydämisyyttä; sillä\nkun se on syntynyt ja kasvanut vankeudessa, niin sillä ei kenties\nole tarvittavia ominaisuuksia, jotta se voisi hankkia elatuksensa\nvillimpien heimolaistensa parissa. Mutta minusta on hupaisaa päästää\nirti kaniineja; toisista ihmisistä on hauskaa pistää niitä häkkiin.»\nHän varoitti Jeffreytä sormellaan. »Älkää olko koskaan häkissä olevan\nkaniinin kaltainen, Mr. Jeffrey — tai oliko se Mr. Legge? Niin, Mr.\nLegge.»\n\n»Minä en ole kaniini enkä kana, en kettu enkä kiuru», sanoi Jeffrey.\n»Sitä häkkiä, joka pidättäisi minut, ei vielä ole rakennettu.»\n\nMr. Reeder huokasi jälleen.\n\n»Muistelen erästä toista gentlemannia, joka sanoi samalla tavalla\nmuutamia vuosia sitten. Olen unohtanut, missä vankilassa hänet\nhirtettiin. Ehkä se oli Wandsworth — niin, varmasti se olikin\nWandsworth. Äskettäin näin hänen hautansa. Vain alkukirjaimet. Kuinka\nsurkeata! Mikä murheellinen loppu paljonlupaavalle elämänuralle!\nKuolema oli, luulisin, hänelle parasta, sillä kaksikymmentä vuotta\nvankikopissa on kamala kohtalo, Mr. Legge! Ja tuollainen kohtalo ei\nmilloinkaan saavuttaisi miestä, joka on päättänyt tehdä parannuksen.\nOletettuna, että hän väärentäisi, sanokaamme, Englannin Pankin\nseteleitä ja päättäisi polttaa paperinsa ja vesileimalaitteensa,\nvapauttaa kaikki apulaisensa... Minä en usko, että me enää paljoa\nhuolehtisimme sellaisesta henkilöstä. Me kohtelisimme häntä\nvapaamielisellä jaloudella, etenkin, jos hänen setelinsä olisivat niin\nerinomaista laatua, että asiaaymmärtämätön niitä tuskin voisi erottaa.»\n\n»Mitä Goldenista on tullut?» kysyi Jeffrey rohkeasti.\n\nVanhahko mies räpäytti silmiään.\n\n»Golden oli edeltäjäni», sanoi hän. »Ihastuttava mies, monessa\nsuhteessa...»\n\nJeffrey keskeytti toistamiseen hänen sanansa.\n\n»Hän oli mies, joka poliisin palveluksessa ollen ajoi takaa\nväärentäjiä. Onko hän kuollut?»\n\n»Hän on lähtenyt matkoille», sanoi Mr. Reeder totisena. »Niin,\nMr. Golden ei voinut kestää tätä ilmanalaa. Hänellä oli vaikea\nhengenahdistus, tai kenties se oli noidannuoli. Ettekö koskaan\ntullut tuntemaan häntä? Ette? Siinä olette menettänyt paljon», sanoi\nMr. Reeder. »Golden oli soma mies — ehkä ei niin kätevä kuin olisi\nvoinut tai hänen olisi pitänyt olla, mutta hyvin soma mies. Hän ei\nkenties toiminut niin koko maailman silmissä kuin minä, ja se oli\nminun mielipiteeni mukaan virhe. On aina väärin sulkeutua toimistoon\nja verhoutua salaperäiseen sumuun. Minulla itselläni on taipumusta\ntähän vikaan. No niin, parahin Mr. Legge, olen vakuutettu, että otatte\nystävällisesti huomioon vertaukseni ja alistatte sen kaikinpuolisen\ntarkastelun ja harkinnan alaiseksi.»\n\n»Sen tekisin, jos olisin 'kukkapainaja', mutta pahaksi onneksi en sitä\nole», sanoi Jeffrey Legge hymyillen.\n\n»Tietysti ette ole», kiiruhti toinen vastaamaan »Unessakaan ei\njuolahtaisi mieleeni tehdä sellaista viittausta. Mutta tuttavienne —\nja, saanen sanoa, ihailijoittenne — suuressa piirissä saatte kenties\ntilaisuuden pienen yksinkertaisen esitykseni edelleen saattamiseen.\nMinä en voi nähdä kaniineja häkissä enkä lintuja häkeissä, enkä mitään\nmuutakaan rautaristikoiden takana. Ja minusta tuntuu Dartmoor niin\n— miten lausuisin ajatukseni? — niin epäesteettiseltä. Minusta on\nsurkeata kaikkien elinvuosiensa viettäminen Devonshiressa. Keväisin\nsiellä tietysti on ihanaa; kesällä — kuuma; talvella on, jollei\nsuorastaan kuten Torquayssa, yksinkertaisesti surkeata. Hyvää huomenta,\nMr. Legge.»\n\nHän kumarsi syvään tytölle, ja silloin putosivat hänen silmälasinsa.\nHän kumartui, otti ne maasta kovasti anteeksipyydellen ja vetäytyi\npois. Sanattomina katsoivat toiset hänen jälkeensä, kunnes hän katosi\nheidän näkyvistään.\n\n\n\n\n19.\n\n\n»Mitä pidät tuosta nuuskijasta?» kysyi Jeffrey halveksivalla äänellä.\n\nLila ei vastannut. Tuon miehen kohtaaminen oli pelästyttänyt häntä,\nvaikkakaan Lilan tapoihin ei kuulunut rikosviranomaisen edessä\nvapiseminen.\n\n»Minä en käsitä, mikä hän on miehiään» sanoi hän, ja hänen\nhengityksensä kävi vahan epätasaisesti »Hän on kuten jokin...\nhyväsydäminen käärme. Eikö sinullakin ollut samanlainen tunne, Jeffrey?»\n\n»Hyväsydäminen nolla», sanoi tämä ja veti huulensa ivalliseen hymyyn.\n»Hän on vielä tyhmempi kuin Golden. Noilla suurilla laitoksilla on\nerityinen rakkautensa tuonlajisiin ihmisiin. Todella taitava 'nuuskija'\nei niissä koskaan menesty.»\n\n»Kuka oli Golden?» kysyi Lila.\n\n»Hän oli myös samanlainen ukkeli. Hänelle annettiin potkut.» Hän\nnaurahti itsekseen. »Ja siihen olen minä syypää. Sitten he asettivat\nMr. J. G. Reederin rumpujen paukkeella hänen sijalleen. Jo kolme vuotta\nhän on vienyt osaansa eikä ole sen lähempänä voittoa kuin tähänkään\nsaakka.»\n\n»Jeff, eikö vaara ole uhkaamassa?» Lilan ääni kuului hyvin vakavalta.\n\n»Eikö vaara uhkaa alinomaa? Nyt ei sen enempää kuin muulloinkaan»,\nsanoi Jeff. »Älä huolehdi. He eivät pääse minuun käsiksi. Olen kietonut\nitseni niin moninkertaisten verhojen peittoon, että he eivät voi nähdä\nminua. Jos tavara kerran on saatu painetuksi, niin he eivät kykene\nsiitä enää minua syyttämään.»\n\n»Jos on saatu painetuksi.» Lila nyökkäsi mietteissään. »Sinä siis\n_olet_ tuo Suuri Painaja, Jeff?»\n\n»Puhukaamme jostakin muusta», sanoi tämä.\n\nKun Emanuel pian sen jälkeen palasi, tapasi Lila hänet\npuutarhanportilla ja kertoi hänelle Reederin käynnistä. Hänen\nhämmästyksekseen Emanuel otti asian miltei samalta kannalta kuin Jeff.\n\n»Hän on narri, mutta lahjomaton — ainakin viiteentuhanteen puntaan\nasti. Kaikella lahjottavuudella on luonnolliset omat rajansa.»\n\n»Mutta miksi hän tuli Jeffin luokse?» kysyi Lila.\n\n»Eivätkö kaikki, joilla asian kanssa on vähänkin tekemistä, tiedä, että\nJeff on Suuri Painaja? Eivätkö he ole vuosikausia yrittäneet todistaa\nhänen syyllisyyttään? Luonnollisesti hän tuli tänne. Se oli hänen\nviimeinen, epätoivoinen temppunsa. Kuinka poika jaksaa?» kysyi hän.\n\n»Oikein hyvin, vähän ärtyisä hän on.»\n\n»Tietysti hän on vähän ärtyisä», sanoi Emanuel suutahtaen. »Ettehän\ntoki mahtane luulla, että hän voisi vuorokaudessa tulla ennalleen?\nKlubi on jälleen käynnissä.»\n\n»Oliko se suljettuna?»\n\n»Ei suorastaan suljettuna, mutta se oli joutunut hieman epäsuosioon»,\nsanoi hän, samalla hymyillen omituiseen tapaansa, jolloin hänen\nhampaansa tulivat näkyviin. »Kuulkaa, Lila!» Nurmikon laidassa hän\ntarttui Lilan käsivarteen. »Jättäkää tuo ampumisjuttu pois mielestänne,\neikö niin? Syyllinen ei pääse minun käsistäni.»\n\n»Tiedättekö hänet?»\n\nEnsikerran Emanuel puhui rauhallisesti tuosta kysymyksestä. Siihen asti\noli pelkkä murhayrityksen mainitseminen ollut omiaan saattamaan hänet\ntäydellisesti suunniltaan.\n\n»Kyllä, minä tiedän kaikki», sanoi hän hammasta purren. »Se oli Peter\nKane, mutta teidän ei tarvitse siitä puhua — hän ei pääse livahtamaan\nkäsistäni, sen sanon teille.»\n\n»Jeff arvelee, että...»\n\n»Yhdentekevää, mitä Jeff arvelee», sanoi Emanuel kärsimättömästi.\n»Tehkää, niinkuin teille sanon.»\n\nEmanuel lähetti Lilan sisälle keittämään itselleen kupillisen teetä\n— hän oli suuri teenjuoja. Lilan poissaollessa oli hänellä jotakin\nsanottavaa pojalleen.\n\n»Jeff», aloitti hän, »sinun tavarallasi on kova kysyntä. Sain kirjeen\nHarveylta. Hän kirjoittaa, että Pohjois-Englannissa on sukeltanut\nesille joku toinen, joka tuottaa varsin hyvää tavaraa. Mutta he\ntarvitsevat sinun tuotteitasi — he voisivat sijoittaa aivan heti puoli\nmiljoonaa mannermaalle. Jeff, Harvey on oikeassa. Jos tuotanto sinun\nsairautesi aikana vähenee, niin kiinnittää se huomion sinuun.»\n\n»Olen jo sitä ajatellut», sanoi Jeffrey. »Sinä voit ilmoittaa kaikille,\njoita se kiinnostaa, että ensi viikolla painetaan.»\n\n»Tunnetko vointisi kyllin hyväksi, jotta voit matkustaa sinne?» kysyi\nisä huolehtivana.\n\nJeffrey nyökkäsi ja suoristautui, lyyhistyen kumminkin samassa takaisin.\n\n»Sanoiko Lila sinulle, että Reeder oli täällä?»\n\nEmanuel nyökäytti myöntäen.\n\n»Reeder ei minua paljoa huoleta. Alhaalla Dartmoorissa häntä pidetään\nhirviönä, mutta niinhän ne pitävät jokaista, jota eivät tunne. He\nkertovat myös kaikenkaltaisia taruja hänestä. On hyvin rauhoittavaa,\nkun näkee asian läheltä ja sellaisena kuin se on.»\n\nMolemmat nauroivat ja viettivät lopun päivää pohtimalla aiheittensa\nmenettelytapoja.\n\nJeffrey oli puhunut totta sanoessaan Lilalle, että hän oli hyvin\nverhoutunut. Hänellä oli kaksitoista eri nimille asetettua pankkitiliä\neri osissa maata ja eräässä varastopaikassa hän piti aina kaiken\nmahdollisen varalta valmiina suunnattoman summan käteistä rahaa.\n\n»Sinun täytyy levätä jonkin aikaa, minun nähdäkseni», sanoi hänen\nisänsä, »mutta tuollainen voitto on mitä houkuttelevin jatkamaan työtä.\nNoin suurta yritystä en minä ole tehnyt milloinkaan, Jeff.» Hänen\npoikansa otti myhäillen vastaan tuon kunnioituksen ilmaisun.\n\nVanhus istui kädet polvien välissä ja katseli merta.\n\n»Jonakin päivänä siitä on tehtävä loppu, hieno loppu, mutta minä en\nosaa oikein nähdä, miten se olisi tehtävä.»\n\n»Mitä sinulla on mielessäsi?» kysyi toinen uteliaana.\n\n»Ajattelen Peteriä — kunnianarvoisaa Peter Kanea. Tosin hän ei ole\ntyttärensä silmissä enää niin kunnianarvoisa kuin ennen, mutta\nkuitenkin riittävän kunnianarvoisa aterioimaan 'nuuskijoiden' ja tuon\nJonny Gray-lurjuksen kanssa — Jonny aikoo tytön kanssa naimisiin, Jeff.»\n\nJeffrey Legge vavahti.\n\n»Minusta nähden tyttö menköön naimisiin vaikka pirun kanssa», sanoi hän.\n\n»Mutta hän ei voi mennä naimisiin ottamatta eroa sinusta. Huomaatko,\npoikani? Se on laki. Ja sinusta hän ei voi saada eroa ilman että sinä\njoudut kiinni kaksiavioisuudesta. Niin on jälleen laki. Kysymys on nyt\nsiitä, tuleeko hän odottamaan siksi, kunnes Jonny tekee jotakin, vai\nryhtyykö hän itse heti toimenpiteisiin. Jos hän antaa minulle aikaa,\nJeff, niin tulee sinun osaksesi tyttösi ja minun osakseni Peter Kane.\nLain edessä hän on vaimosi.»\n\nHänen sanoissaan piili jotakin niin merkitsevää, että toinen vilkaisi\nnopeasti häneen.\n\n»Mikä on suuri ideasi?» kysyi hän.\n\n»Oletetaanpa, että Peter olisi Suuri Painaja?» sanoi Emanuel miltei\nkuiskaten. »Oletetaanpa, että hänet yllätettäisiin noiden tavaroiden\näärestä? Se olisi järjestettävissä. En tarkoita siten, että nuo esineet\nvietäisiin hänen taloonsa — sitä ei kukaan ottaisi uskoakseen. Mutta\nsiten, että hänet johdatetaan suoraan paikan päälle ja sillä tavalla,\nettei häntä voisi hänen rikospoliisissa oleva parhain ystävänsäkään\npelastaa? Mitä ajattelet siitä ideasta?»\n\n»Ei käy päinsä», vastasi toinen heti.\n\n»Ei käy päinsä?» toisti Emanuel ivallisesti. »Kaikki, mitä tahtoo, käy\npäinsä, jos vain päättää tehdä — tahi jos on siihen rohkeutta.»\n\n»Tyttöä en minä tuolla tavalla kuitenkaan saavuta.»\n\nEmanuel käänsi päänsä hitaasti poikaansa päin.\n\n»Jos he löytäisivät Suuren Painajan, niin täytyy heidän löytää suuri\npainopaikka», sanoi hän mietteissään. »Toisin sanoen, meidän kaikkien\non laittauduttava matkaan, ja vieläpä nopeasti. Meillä voisi olla\nparin tunnin etumatka, ja nykyisenä lentokoneiden aikana kolme tuntia\nmerkitsee neljääsataa penikulmaa. Jeff, jos meidät napataan kiinni, ja\nhe saavat tietää, että minulla on koko ajan ollut käteni pelissä mukana\ntuossa setelien valmistuksessa, niin minä en näe enää ulkomaailmaa.\nJa sinä saat elinkautisen rangaistuksen. Sen pahempaa ei voisi tulla\nsittenkään, jos viet tytön mukanasi pois.»\n\n»Väkivalloin?» kysyi toinen hämmästyneenä. Sitä hän ei ollut tullut\najatelleeksi.\n\nIsä nyökäytti päätään.\n\n»_Jos_ meidän on hävittävä näkyvistä, niin sinulla ei ole parempaa\nvalittavana, poikani. Älä unohda: se ei ole rikos. Hän on vaimosi.»\nHän vilkaisi joka puolelle nähdäkseen, voisiko joku olla häntä\nkuuntelemassa, ja jatkoi sitten: »Oletetaanpa, että me kutsumme Peterin\ntyttärineen ja Jonny Grayn päivällisille? Soma, pieni päivällisseurue,\nmitä?»\n\n»Missä?» kysyi toinen epäilevällä äänellä.\n\n»Huoneessa 13», sanoi Emanuel Legge. »Huoneessa 13, Jeff, poikaseni!\nSoma pikku päivällinen. Mitä arvelet? Ja sitten pieni annos\nunipulveria...»\n\n»Olet hullu», sanoi toinen harmistuneena. »Mitä kannattaa puhua\npäättömiä? Kuvitteletko hänen saapuvan aterialle ja tuovan tyttärensä\nmukanaan? Sehän on mielettömyyttä!»\n\n»Anna minun hoitaa asia», sanoi Emanuel Legge.\n\n\n\n\n20.\n\n\nKun Jonny Gray eräänä aamuna kulki Regent Street-katua, näki hän\ntutut kasvot — miehen, joka myyskenteli kaikenlaista kamaa muutamassa\nkadunkulmassa. Kasvot näyttivät hänestä harvinaisen tutuilta, mutta hän\noli mennyt jo parikymmentä askelta ohitse, ennenkuin saattoi muistaa,\nmissä oli ne nähnyt, ja kääntyi ympäri. Mies oli tuntenut hänet;\nainakin hänen karkea naamansa vetäytyi hymyyn.\n\n»Hyvää huomenta, mylord», sanoi hän. »Saisiko olla ilmapallo\npienokaiselle?»\n\n»Nimenne on Fenner, eikö niin?» sanoi Jonny, tehden samalla\nhyväntahtoisen, torjuvan kädenliikkeen.\n\n»Niin on, kapteeni. En luullut, että olisitte tuntenut minua. Kuinka\nliike luistaa?»\n\n»Hiljaa», sanoi Jonny totuttuun tapaansa. »Mitä te puuhaatte?»\n\nMies kohautti suunnattomia hartioitaan.\n\n»Myyskentelen näitä täällä ja näpertelen välillä jotakin muuta.»\n\nJonny pudisti paheksuvasti päätään. »Näperteleminen» merkitsee\nveijarikielessä erästä erikoista menettelytapaa elatuksensa\nhankkimiseksi. Sellaisissa yleisissä paikoissa, joissa on tapana riisua\ntakki käsien pesun ajaksi ennen päivällistä, on vikkeläsormisella ja\nihmistuntemusta omaavalla miehellä monta tilaisuutta hyvän sieppauksen\ntekemiseen.\n\n»Saitteko silloin selkäsaunan?»\n\n»En», vastasi toinen halveksuvasta »Tiesin, että olin turvattu siltä\nvaralta, ja senvuoksi minä annoin vartijalle sen. Se oli liian lähellä\nmääräaikani päättymistä. Jos minä joskus näen vanhan Leggen, niin\nminä...»\n\nJonny kohotti sormensa. Eräs ohikulkeva poliisi silmäili heitä molempia\nepäluuloisesti. Jos hän katsoikin Fenneriä karsaasti, niin näytti\nJonnyn arvokas ulkoasu taas hyvittävän kaiken.\n\n»Vanha miesparka!» sanoi Fenner, kun poliisi oli mennyt ohitse. »On\nsekin elämää!»\n\nHän tarkasteli Jonnya tyytyväisin ilmein.\n\n»Teitä näkyy onnistaneen, Gray», sanoi hän ilman kateuden vivahdusta.\n»Mitä te teette?»\n\nJonny hymähti hieman.\n\n»Sellaista, mitä teidän on vaikea käsittää, Fenner. Minä elän\nkunniallisena ihmisenä!»\n\n»Se on tietenkin ammatti, joka on minulle uutta», sanoi toinen\nvilpittömästi. »Oletteko tavannut vanhan Emanuelin?» Hänen äänensä oli\nnyt aivan levollinen. »Suuri veijari, tuo Emanuel! Ja nuori Emanuel —\nJeffrey — kas siinä poika!»\n\nVälähdys hänen silmissään, jotka katsoivat Jonnya tutkien, ilmaisi\ntälle, että hän tiesi viimeisistä tapahtumista paljon enemmän kuin\ntahtoi ilmoittaa. Sen vahvistivat hänen seuraavat sanansa.\n\n»Pitäkää itsenne irti Legge-joukkiosta, kapteeni», sanoi hän totisella\näänellä. »He eivät tuota kenellekään siunausta, ja kaikkein vähimmän\nteidän kaltaisellenne sivistyneelle miehelle. Minä olen Leggelle\njotakin velkaa ja tulen sen hänelle vielä maksamaan, mutta minä en\najattele sitä asiaa niin paljoa kuin nuori Jeff. Teidänlaistanne miestä\nhän tarkoittaa; sillä te pukeudutte kuin hieno herra ja näytätte\nhienolta herralta — juuri sopiva mies kylvämään ympäri 'kukkia',\nkenenkään huomaamatta mitään.»\n\n»Suuri Painaja, vai mitä?» sanoi Jonny veitikkamaisesti hymyillen.\n\n»Suuri Painaja», toisti toinen vakavasti. »Ja hän on suuri painaja.\nDartmoorissa kuulee kaikenlaisia valheita, mutta tämä on tosi. Jeffillä\non suurin liike, mitä tässä maassa on koskaan yritetty. Ennemmin tai\nmyöhemmin saavat he hänet kiinni; sillä jokaikisestä huijauksesta tulee\nkerran juttu. Ja päätellen siitä, mitä sanomalehdissä on luettavissa,\non juttu jo vireillä. Kuka häntä ampui?» kysyi hän muitta mutkitta.\n\nJonny pudisti päätään.\n\n»Se on, kuten tiedetään, salaisuus», sanoi hän, ja huomatessaan toisen\nkoettavan terävin katsein lukea hänen kasvojaan hän naurahti ääneen.\n»Minä se en ollut, Fenner. Siitä saatte olla rauhassa. Ja Jeffin\nystävänä oleminen» — hän virnisti kasvojaan — »ei ole myös minun\ntapaistani. Miten on rahakukkaron laita?»\n\n»Tyhjä», sanoi toinen lyhyesti, ja Jonny pisti pari seteliä hänen\nkassapöydälleen.\n\nHän oli poislähdössä, kun mies kutsui hänet takaisin.\n\n»Varjelkaa itseänne joutumasta telkien taakse», sanoi hän paljonpuhuvin\nilmein. »Älkääkä ajatelko, että minä haluan antaa hyviä neuvoja. Minä\nen ajattele Dartmooria. On toisia vankiloita, jotka ovat pahempia — sen\nvoin teille sanoa, sillä olen nähnyt niistä useimmat.»\n\nKiitoksen sanaa sanomatta hän otti rahat ja pisti ne liivintaskuunsa.\n\n»Keytown Jail on pahin vankila Englannissa», sanoi hän ja tuijotti\neteensä, katsomatta hyväntekijäänsä. »Paljon muita pahempi — älkää\nunohtako sitä, Gray. Keytown-vankila on pahin Englannissa; ja jos\nteidän joskus pitäisi joutua sinne, niin tehkää silloin jotakin\npäästäksenne pois. Näkemiin!»\n\nRikoksellisten sielunelämä oli ollut Jonnyn tilapäisten tutkimusten\nkohteena hänen Dartmoorissa oloaikanaan, ja jatkaessaan matkaansa\nRegent Streetiä pitkin hän ajatteli miehen sanoja. Tuo mies antoi\nneuvoja, joita hän itse ei olisi kuitenkaan noudattanut. Jonnylle se\nei ollut mikään uusi ilmiö, että vanhat vangit puhuivat moraalinsanoja\nuusille tulokkaille. Hän oli tuntimäärin kuunnellut vankien viisaita\nkehoituksia ja varoituksia; ja hän tiesi, että he itse heti\ntunkkaisesta vankikopista vapautumisensa jälkeen tulisivat miettimään\nuusia rikoksia, joiden täytyi viedä heidät jälleen vankeuteen.\n\nHän ei ollut vielä koskaan kuullut Keytown Jail -vankilasta, mutta\nsiinä ei ollut mitään ihmeteltävää, että Fennerillä oli erikoinen\nvastenmielisyytensä määrättyä vankilaa kohtaan. Rikollisilla on\nomat myötätuntoisuutensa ja vastenmielisyytensä; he vihasivat ilman\nerityistä syytä Wandsworthia ja pitivät Pentonvilleä parempana, tahi\npäinvastoin. Oli sellaisia, jotka intoilivat Parkhurstin puolesta;\ntoiset pitivät Dartmooria kuin kotinaan ja ottivat katkeroituneina\nvastaan vihjauksenkin siirrosta johonkin muuhun vankilaan.\n\nSellaisiin ajatuksiin vaipuneena hän sattui vastatusten Craigin kanssa.\nKohtaaminen ei ollut sattuma, sillä Craig oli tahallaan asettautunut\nhajamielisenä kulkevan nuoren miehen tielle.\n\n»Mitä te haudotte päässänne, Jonny — jalokiviryöstöäkö vaiko vain\nDerby-suosikkihuijaustako?»\n\nJonny nauroi.\n\n»En kumpaakaan. Mietiskelin juuri itsekseni, mitä erikoista pahaa\nKeytown Jailissa voisi olla. Missä muuten sijaitsee Keytown Jail?»\n\n»Keytown? Minä en muista — toki, toki! Heti Oxfordin takana. Miksi?»\n\n»Minulle on kerrottu, että se olisi Englannin pahin vankila.»\n\n»Kaikki ne ovat pahimpia, Jonny», sanoi Craig. »Ja jos ajattelette\nkesävirkistysmatkaa, niin en voi suositella teille kumpaistakaan.\nKeytown oli tosiaan paha», myönsi hän. »Se on pieni maakuntavankila\nmutta ei kuulu enää vankilahallitukselle. Se on sodan jälkeen\nmyyty, kuten moni pikkuvankila. Politiikkana on nykyisin se, että\ntärkeämpiä laitoksia laajennetaan ja poistetaan nuo pienet vankilat,\njoiden viranomaisten ylläpito maksaa paljon rahaa. Hereford Jail\non samoin suljettu, ja luullakseni vielä puolisen tusinaa muita.\nTeidän ei siis tarvitse olla huolissanne Keytownista», sanoi hän\nkylmähkösti hymyillen. »Varmaankin on varoitus peräisin teidän\nrikollistuttavuuksienne taholta?»\n\n»Olette arvannut oikein», sanoi Jonny lisäämättä mitään selitystä,\nsillä hän tiesi, että Craig matkaansa jatkaessaan ennemmin tai\nmyöhemmin näkisi tuon lelukaupustelijan.\n\n»Mr. Jeffrey Leggen toipuminen edistyy hyvin», sanoi rikosviranomainen,\nmuuttaen puheenaihetta; »ja rikosdepartementissa vallitsee suuri ilo.\nJos on olemassa miestä, jonka me tahtoisimme pysyttää hengissä siksi,\nkunnes hänet oikein tieteellisellä ja laillisella tavalla hirtetään,\nniin on se Jeffrey Legge. Minä tiedän, mitä aiotte sanoa me emme ole\nvoineet hänelle mitään. Se on totta. Jeffrey on ollut meille liian,\nviekas. Siinä suhteessa hän on paljon etevämpi isäänsä. Hän ei tee\nvirheitä — mikä väärentäjän ominaisuudeksi on harvinaista; hänellä\nei ole 'kukkia' taskussaan, eikä hän pidä niitä kotonaan. Minä\nvoin sanoa sen teille; sillä kahdesti me olemme pidättäneet hänet\nepäilyksenalaisena ja tutkineet kiireestä kantapäähän. Halloo!»\n\nHän vilkaisi yli kadun erästä olentoa, joka ei ollut outo Jennyllekään.\nMr. Reederillä oli yllään kulunut vierailupuku ja hieman epäsiisti\nsilkkihattu, jonka hän oli työntänyt takaraivolle. Kainalossaan hän\nkantoi puoliksi kokoonkierrettyä sateenvarjoa. Kädet, joissa oli\nharmaat villakäsineet, olivat selän takana yhdessä. Hänen silmälasinsa\nolivat, kuten tavallisesti, niin etäällä nenänkärjessä, että ne\nnäyttivät olevan tipahtamaisillaan.\n\n»Tunnetteko tuon herran?»\n\n»Eräs 'nuuskija', nimeltään Reeder, eikö totta?» Craigin huulet\nvärähtivät.\n\n»Hän on tosiaan jonkunlainen 'nuuskija'», sanoi hän kuivalla äänellä,\n»mutta ei meidän laatuamme.»\n\n»Hän on pankkimies, eikö niin?» kysyi Jonny, jonka silmät seurasivat\nMr. Reederin hidasta, kömpelöä käyntiä.\n\n»Hän on pankin palveluksessa», sanoi Craig, »eikä ole niinkään hassu\nkuin miltä näyttää. Minä olen sattumoisin tullut sen huomaamaan. Eilen\nhän kävi tervehtimässä nuorta Leggeä. Minä olin niin utelias, että\nannoin tarkata häntä. Ja hän tietää nuoresta Leggestä enemmän kuin\nolisin luullutkaan.»\n\nKun Jonny erosi rikostarkastajasta, ei Mr. Reeder ollut enää näkyvissä.\nSivuuttaessaan Piccadilly Circuksen hän näki kuitenkin tuon vanhahkon\nmiehen odottelemassa väkijoukossa autobussia. Jonny pysähtyi uteliaana\nja tarkasteli häntä siksi, kunnes autobussi tuli, ja Mr. Reeder nousi\nsiihen, kadoten vaunuun. Kun autobussi oli lähtenyt liikkeelle, silmäsi\nJonny määräasemaa ilmaisevaan kilpeen, ja näki että siinä oli Victoria.\n\n»Merkillistä», sanoi Jonny itsekseen ääneen.\n\nVictoria on nimittäin Horshamiin lähtevien junien asema.\n\n\n\n\n21.\n\n\nMr. Reeder nousi Victoria-asemalla autobussista, lunasti edestakaisen\nkolmannen luokan lipun Horshamiin, osti sanomalehtikojusta\n»Economist» ja »Poultry World» -lehdet, meni sitten matkalle\nvarustautuneena laituripuomin läpi ja, löydettyään tyhjän vaunuosaston,\nistuutui erääseen nurkkaan. Siitä alkaen aina siihen hetkeen saakka,\njolloin juna ajoi Horshamin asemalle, kiinnittivät hänen ajatuksensa\nkokonaan milloin Wyandotte-kanojen erikoiset ominaisuudet, milloin\nsaksanmarkan kurssiheilahtelut.\n\nAsemalla oli paljon kulkuneuvoja, jotka olivat valmiit ja hartaat\nviemään hänet vähäisestä maksusta määräpaikkaansa. Mutta Mr. Reeder\noli ilmeisesti kuuro kaikille kiihkeine tarjouksille, joita hänelle\nesitettiin. Hän katsoi ihmisten välitse tai heidän ylitseen poispäin,\nvähän kuin ei olisi olemassakaan mitään likaisia autonohjaajia\neikä ajureita laihoine hevosluuskineen. Hän käytti sateenvarjoaan\nkävelykeppinä ja lähti astumaan jalan aseman ja Peterin asunnon välistä\nmatkaa.\n\nPeter oli huoneessaan ja poltteli mietteissään sikaria, kun Barney tuli\nsisään uutisineen.\n\n»Peter, siellä on muuan vanha variksenpelätin, joka haluaa puhutella\nteitä. Minä en tiedä, kuka hän on, mutta hän sanoo nimensä olevan\nReeder.»\n\nPeter rypisti otsaansa.\n\n»Reeder?» kysyi hän terävästi. »Mikä hän on miehiään?»\n\n»Vanha ukkeli», sanoi Barney. »Liian huojuva ollakseen 'nuuskija'. Hän\nnäyttää siltä, niinkuin hän keräisi nimiä urkujen hankkimiseksi vanhaan\nkappeliin.»\n\nSe ei ollut niinkään huono kuvaus, kuten Peter tiesi.\n\n»Tuo hänet sisään, Barney, ja pane suusi lukkoon. Ja huomaa: hän on\nviisain 'nuuskija', mitä milloinkaan tulet tuntemaan.»\n\n»'Salamurhaajako'?» sanoi Barney epäuskoisin äänin.\n\nPeter nyökäytti.\n\n»Missä Marney on?» kysäisi hän nopeasti.\n\n»Ylhäällä 'putuaarissaan'», sanoi Barney hyväntahtoisena. »Hän\nkirjoittelee kirjeitä. Yhden hän on kirjoittanut Jonnylle. Se alkoi:\n'Rakas iso poikani'.»\n\n»Kuinka sen tiedät?» kysyi Peter terävällä äänellä.\n\n»Minä olen lukenut sen», sanoi Barney häpeämättä. »Minä olen oikein\nhyvä lukija: minä osaan lukea kaiken ylösalaisin, koska olin poikasena\nkirjapainossa.»\n\n»Tuo Mr. Reeder sisään», keskeytti hänet Peter uhkaavalla äänellä. »Ja\nmuista, Barney, että jos minä tapaan sinut lukemasta 'ylösalaisin'\nminun asioitani, niin sinä joudut itse 'ylösalaisin'. Säästä enemmät\nsanasi.»\n\nBarney jätti huoneen koneellisin uhkauksin, kuten hänestä lähtemätön\ntapansa oli tuollaisten uhkausten sattuessa.\n\nMr. Reeder tuli sisään, kulunut hattunsa toisessa, sateenvarjonsa\ntoisessa kädessään ja mitä onnettomin ilme kasvoillaan.\n\n»_Hyvää_ huomenta, Mr. Kane», sanoi hän ja pani pois häiritsevät\ntavaransa. »Mikä kaunis aamu kävelyretkeä varten! On synti ja\nhäpeä pysyä huoneessa tällaisena päivänä. Antakaa minulle puutarha\nruusuineen, jos saan luvan ilmaista erikoismieltymykseni, ja kevyt\nhenkäys heliotroopin tuoksua...»\n\n»Te haluatte puhutella minua puutarhassa, niinkö?» sanoi Peter.\n»Kenties olette oikeassa.»\n\nBarney, joka piti uteliasta korvaansa avaimenreikään painettuna, kirosi\nhiljaa mielessään.\n\n»Minä olin eilen eräässä puutarhassa», kuiskasi Mr. Reeder heidän\nkulkiessaan nurmikon poikki alempana oleville terasseille. »Niin\nhurmaava puutarha! Yhteen penkkiin oli istutettu sinisiä kukkia.\nSinisessä kukassa on minusta jotakin niin liikuttavaa, että minulle\naina nousevat kyynelet silmiin. Alppiruusut saattavat minut raivoon: en\nole koskaan voinut ymmärtää, mistä syystä. Alppiruusupensas herättää\nvalveille kaiken ilkeän, mitä minun olemuksessani on. Narsissit\nsitävastoin, etenkin jos niitä on sekoitettu yhteen hyasinttien\nkanssa, vaikuttavat minuun syvästi lepyttävästi. Sillä puutarhalla,\njosta puhuin, oli vielä se erikoinen viehätyksensä, että se oli meren\nrannalla — todellinen Edenin yrttitarha, Mr. Kane, vaikkakin» — hän\nhuojutteli päätään määrätyn halveksunnan ilmein — »vaikkakin siellä\noli tavallista enemmän käärmeitä. Siellä oli yksi käärme nojatuolissa,\nyksi käärme, joka pani kylässä kirjeitä postiin, ja vielä yksi — niin\nsanoakseni virallinen — käärme, joka pysytteli piilossa pensaan takana\nja oli seuraillut minua koko matkan Lontoosta sinne — luuloni mukaan\ntuon harhaanjohdetun gentlemannin, Mr. Craigin, lähettämänä.»\n\n»Missä te olitte, Mr. Reeder?»\n\n»Eräässä merenrantahuvilassa, ihastuttavassa paikassa. Se oli\ntodellinen paratiisi maan päällä», huokasi Mr. Reeder. »Juuri sellainen\npaikka, jonne viisas mies menisi, jos olisi parantumisen tarpeessa. Ja\ntuo herra nojatuolissa oli epäilemättä parantumisen tarpeessa.»\n\n»Olette käynyt tapaamassa Jeff Leggeä, vai kuinka? Istuutukaa.»\n\nHän osoitti marmoripenkkiä, jolla Jonny oli istunut muutamana\nhääpäivänä vaipuneena surullisiin ajatuksiin.\n\n»Kernaimmin olisin istumatta», sanoi Mr. Reeder ja tuijotti päätään\npudistellen marmoripenkkiä. »Minua vaivaa reumatismi paikallisine\nnoidannuolilleen. Mieluimmin kävelkäämme yhdessä, Mr. Kane.» Hän loi\nsilmäyksen pensasaitaan. »Minä en voi sietää kuuntelijoita. Välisti\njoku kuuntelee ja kuulee enemmän kuin hänelle on mieleen. Kuulin\näskettäin kerrottavan eräästä hyvin rakastettavasta miehestä, että hän\noli sattumalta seisonut pensaan takana ja saanut kuulla kauhistuttavan\nselostuksen vävypoikansa henkilöllisyydestä. Hänelle ei ollut hyväksi\nkuulla niin paljoa.»\n\nPeter tiesi miehen puhuvan hänestä, mutta ei antanut huomata mitään.\n\n»Minä olen teille kiitollisuudenvelassa, Mr. Reeder, tyttäreni saaman\nihastuttavan kohtelun johdosta...»\n\nMr. Reeder pidätti hänet kädenliikkeellä.\n\n»Mitä rakastettavin tyttö. Perin rakastettava tyttö», sanoi hän\nlievällä ihastuksella. »Ja hän tuntee niin suurta mielenkiintoa kanoja\nkohtaan. Tapaa kovin harvoin naisia, joilla olisi puhdasta, vilpitöntä\nmielenkiintoa kanoja kohtaan.»\n\nHe olivat tulleet sellaiseen paikkaan, jossa heitä ei voitu kuunnella.\nPeter, joka käsitti, ettei vieras olisi muuten saapunut, ellei tällä\nolisi ollut hänelle jotakin tärkeätä sanottavaa, odotti hänen seuraavaa\nlausumaansa. Mr. Reeder palasi uudelleen kuuntelemisaiheeseen.\n\n»Tuo ystäväni — jos voin sanoa häntä siksi —, joka sattuman kautta\nkuuli, että hänen vävypoikansa oli kirottu lurjus — jos tahdotte suoda\nanteeksi tämän kiivaan nimityksen —, olisi voinut aiheuttaa itselleen\nhyvin vakavia, hyvin vakavia ikävyyksiä.» Hän pudisti juhlallisesti\npäätään. »Sillä, katsokaahan», jatkoi hän, »ystävälläni — minä toivon,\nettä hän sallii minun nimittävän häntä ystäväkseen? — on jonkinlaista\nrikoksellista elämänuraa takanaan, ja koko hänen, menestyksensä\nperustuu taitavaan strategiaan. Nyt kysyn teiltä, oliko se taitavaa\nstrategiaa» — hän ei katsonut Peteriin, vaan hänen sammuneet silmänsä\nharhailivat surullisina ympäri maisemaa — »oliko ystäväni tehnyt\nviisaasti antaessaan Mr. Emanuel Leggen saada sellaisen hämmästyttävän\ntiedoituksen, että määrätyllä hetkellä määrätyssä huoneessa —\nluullakseni sen numero oli kolmetoista, mutta en ole siitä varma —\nMr. John Gray tapaisi Mr. J.G. Reederin, antaakseen muka tälle erään\nilmoituksen, minkä seurauksena tulisi olemaan, että Emanuel Leggen\npoika joutuisi viettämään pitkät ajat kuritushuoneessa pakkotyössä?\nOliko viisaasti jäljitellä erään Emanuel Leggen vannoutuneen kumppanin\nkäsialaa ja johdattaa äsken mainittu Emanuel kiipeämään paloportaita\nHighlow-klubiin ja ampumaan, kuten hän otaksui, Mr. John Grayta, joka\nei ollut laisinkaan Mr. Gray, vaan hänen oma poikansa? Kysyn teiltä,\noliko tuo viisasta?»\n\nPeter ei vastannut.\n\n»Menettelikö ystäväni siinä varovaisesti, kun hän tuli hotelliin, jossa\nhänen tyttärensä asui, ja näki hänen olevan poissa, että hän jätti\nlattialle töhrityn paperilapun, joka välitti Mr. Jeffrey Leggelle\nsellaisen väärän ilmoituksen, että tuo nuori nainen aikoi kello puoli\nkymmenen aikaan tavata huoneessa 13 Jonny Grayn? Minä myönnän», sanoi\nMr. Reeder jalomielisesti, »että ystäväni onnistui näillä taitavina\nmanöövereillä saattaa Jeffrey Legge oikeaan aikaan juuri sinne, minne\nhän tämän halusikin; sillä Jeffrey lähti luonnollisesti Highlow-klubiin\nyllättääkseen ja peloittaakseen rouvansa. Te olette maailmanmies, Mr.\nKane, ja huomaatte varmastikin, kuinka hirveän harkitsemattomasti\nystäväni on menetellyt. Sillä Jeffrey olisi voinut tulla tapetuksi.»\nHän huoahti syvään. »Hän olisi saattanut menettää kallisarvoisen\nhenkensä; ja kun tutkimuksissa kirjeet olisivat tulleet päivänvaloon,\nniin olisi ystäväni itse joutunut vastuunalaiseksi murhasta.» Hän\npudisti huolellisesti pölyä pois takkinsa hihasta.\n\n»Tapahtumat olisivat saattaneet kehittyä murhenäytelmäksi», sanoi\nhän, »ja oli vain sattuma, että Jeffin kasvot olivat ovesta poispäin\nkääntyneinä; ja oli vain sattuma, että Emanuel ei tullut poismennessään\nnähdyksi. Ja vain mitä harkituin ja taitavin valhe pelasti Jonny Grayn\njoutumasta vangituksi.»\n\n»Jonny ei ole ollut siellä», huomautti Peter terävästi.\n\n»Päinvastoin, Jonny _oli_ siellä. — Suvaitkaa myöntää, että hän oli\nsiellä!» pyyteli Mr. Reeder. »Muutoin koko minun teoriani olisi\narvoton. Ja minun ammatissani olevalle gentlemannille on sietämätöntä\nnähdä teorioittensa luhistuvan.»\n\n»Minun on mahdoton sitä myöntää», sanoi Peter terävästi. »Jonny vietti\nsen ihan erään poliisiviranomaisen luona. Sen on täytynyt olla hänen\nkaksoisolentonsa.»\n\n»Tahi kenties hänen kolmas olentonsa?» mumisi toinen itsekseen\nhymähtäen. »Kuka tietää? Ihminen muistuttaa monessa suhteessa\ntavallista kotikanaa — _gallus domesticus_. Toinen ihminen on toisensa\nkaltainen — se on suuressa määrin siipikarjakysymys.»\n\nHän loi katseensa kohti taivaanlakea, ikäänkuin toivoen saavansa\nsuorastaan sieltä hyväksymisen.\n\n»Mr. Jeffrey Legge ei ole osoittautunut varsin hyödylliseksi\nteille, Mr. Kane», sanoi hän. »Itse asiassa luulen hänen raskaasti\nvahingoittaneen teitä. Hän on tiettävästikin mies, joka ei tunne mitään\nperiaatteita eikä mitään kunniantunnetta ja ansaitsee minkä noin kovan\nkohtalon hyvänsä.»\n\nPeter odotteli, ja yhtäkkiä katsoi mies häntä suoraan silmiin.\n\n»Teidän on monilla matkoillanne täytynyt kuulla paljon Mr. Leggestä?»\nhuomautti hän. »Kenties on teidän korviinne tullut vielä enemmän tuon\nonnettoman — todellakin kauhistuttavan — tapahtuman jälkeen, jota en\nvoi palauttaa teidän mieleenne ilman, että lisään teille tarpeettomasti\nsurua. Kas nyt, Mr. Kane, ettekö uskoisi, että tekisitte palveluksen\ninhimilliselle yhteiskunnalle...»\n\n»Jos minä — 'viheltäisin'», sanoi Peter Kane rauhallisesti. »Tähän\nnähden tahdon heti rauhoittaa teitä. Minä en tiedä Jeffrey Leggestä\nmitään, paitsi että hän on konna. Mutta _jos_ minä tietäisin jotakin,\njos minulla olisi hänen setelipainonsa avain, jos minulla olisi hänen\nsyyllisyytensä todistus taskussani...» Hän keskeytti lauseensa.\n\n»Jos teillä siis olisi kaikki tuo?» kysyi Mr. Reeder lauhkealla äänellä.\n\n»Niin minä en 'viheltäisi'», sanoi Peter painokkaasti, »sillä se ei ole\noikea tie. Viheltäminen on viheltämistä, tekipä sen kylmällä päällä\ntahi intohimon kuumuudessa.»\n\nUudelleen Mr. Reeder huoahti syvään. Hän otti silmälasinsa, hengitti\nniiden laseihin, hankasi niitä hellävaroen ja tarmokkaasti eikä puhunut\nsanaakaan, ennenkuin oli asettanut ne jälleen paikoilleen.\n\n»Tuo kaikki on hyvin kunnioitettavaa», sanoi hän surullisella äänellä,\n»tuo — hm — uskollisuus ja — hm — lahjomattomuus... Jälleen johtuu\nmieleeni vertaus siipikarjaan. Eräät kanarodut pysyvät koossa eivätkä\ntahdo olla missään tekemisissä minkään muun rodun kanssa. Vieläpä\nsilloinkin, kun ne tappelevat keskenään, joutuu toinen menemään toisen\ntakia kuolemaan. Tyttärenne kai sentään voi hyvin, toivoakseni?»\n\n»Oikein hyvin», sanoi Peter voimakkaasti korostaen sanojaan,\n»yllättävän hyvin. Minä pelkäsin, että hänen olisi ollut kestettävä\npahempikin aika — hän onkin tuolla.» Hän kääntyi ja viittasi Marneylle,\njoka tuli terassin portaita alas. »Tunnethan Mr. Reederin?» sanoi\nPeter, kun Marney iloisesti hymyillen ja käsi ojennettuna riensi\nkanaspesialistin luokse.\n\n»Luonnollisesti tunnen», sanoi hän lämpimästi. »Te saatoitte minut\nmiltei ajattelemaan siipikarjan hoitolaitoksen perustamista!»\n\n»Se ei ole ollenkaan pahinta, mitä voisitte tehdä», vastasi Mr. Reeder\ntotisena. »On hyvin vähän naisia, jotka kohdistavat sellaisiin asioihin\nymmärtäväistä mielenkiintoa. Miehiä kiinnostavat kanat paljon, paljon\nenemmän.»\n\nPeter katsahti häneen terävästi. Hänen äänessään oli jotakin, ja\nhänen silmistään välkähti hetkiseksi näkyviin salattu huumori, jotka\nPeteristä toivat miehen lähemmäksi häntä kuin koskaan ennen.\n\nPeter uskalsi rohkean askelen.\n\n»Mr. Reeder on salapoliisi», sanoi hän, »hänellä on pankkien antamana\ntehtävänään etsiskellä ihmisiä, jotka ovat laskeneet markkinoille\nväärien setelien tulvan.»\n\n»Salapoliisi!»\n\nMarneyn silmät rävähtivät auki hämmästyksestä, ja Mr. Reeder\njouduttautui tekemään vastaväitteensä.\n\n»En ole mikään salapoliisi. Pyydän teitä, miss Kane, älkää käsittäkö\nsitä väärin. Minä olen vain tiedusteluviranomainen, jonka on tutkittava\nmäärätyitä kysymyksiä, enkä salapoliisi. Tuo nimitys on sisimmälleni\nvastenmielinen. En ole vielä koskaan koko elämäni aikana vanginnut\nketään, eikä minulla ole sellaista oikeuttakaan.»\n\n»Ainakaan te, Mr. Reeder, ette näytä salapoliisilta», sanoi neitonen\nhymyillen.\n\n»Kiitän teitä», sanoi Mr. Reeder kiitollisena. »En tahtoisi tulla\nsekoitetuksi salapoliisin kanssa. Se on ammatti, jota ihailen, mutta\njohon minulla ei ole taipumusta.»\n\nHän otti taskustaan ison lompakon ja avasi sen. Siinä oli paksu pinkka\nseteleitä, joita piti koossa keskikohdan ympäri vedetty kuminauha.\n\nPeter kohotti tämän nähdessään kulmakarvojaan.\n\n»Te olette rohkea mies, Mr. Reeder», sanoi hän, »kun kuljettelette\ntuollaista rahakasaa mukananne!»\n\n»En vähääkään rohkea», pani tiedusteluviranomainen vastaan. »Olen\ntodellisuudessa varsin arka mies.»\n\nHän veti kuminauhan alitse yhden setelin ja tarjosi sen hämmästyneelle\nPeterille.\n\n»Viitonen», sanoi hän.\n\nMr. Reeder otti toisen setelin. Ennenkuin Peter oli ottanut sitä\nkäteensäkään, huomasi hän sen sadanpunnan seteliksi.\n\n»Vaihtaisitteko minulle tämän setelin?»\n\nPeter rypisti otsaansa.\n\n»Mitä tarkoitatte?»\n\n»Tahtoisittekohan te vaihtaa minulle tämän setelin?» kysyi Mr. Reeder.\n»Tahi kenties teillä ei ole niin paljon rahaa täällä? Niin suuria\nsummiahan ei pidetä kotona makaamassa.»\n\n»Minä vaihdan sen teille mielelläni», sanoi Peter ja oli juuri\nottamaisillaan esiin lompakkonsa, kun Mr. Reeder pidätti hänet\nkädenliikkeellä.\n\n»Väärää rahaa», huomautti hän lyhyesti.\n\nPeter katsoi kädessään olevaa seteliä.\n\n»Vääräkö? Mahdotonta! Tämä on oikea seteli.»\n\nHän rutisteli seteliä kuten tuntijat tekevät ja piti sitä valoa\nvastaan.. Vesileimassa ei ollut havaittavissa mitään. Myös setelin\netusivulla olevat salamerkit, mitkä hän tunsi tarkasti, olivat\nnäkyvissä. Hän kostutti yhtä nurkkaa peukalollaan.\n\n»Älkää suotta vaivautuko», sanoi Mr. Reeder. »Se kestää kaikki kokeet.»\n\n»Tahdotteko tosissanne väittää, että tämä on 'kukka' — tarkoitan\nväärennetty seteli?»\n\nToinen nyökäytti, ja Peter tutki sitä uudella mielenkiinnolla. Hänen,\njoka oli nähnyt niin paljon väärää rahaa, täytyi myöntää, että tämä oli\nparas väärennys, mitä hänellä koskaan oli ollut kädessään.\n\n»Minä olisin arvelematta vaihtanut tuon setelin. Onko tuo kaikki raha\nsamaa laatua?»\n\nMr. Reeder nyökäytti uudelleen.\n\n»Mutta onko tämä todellakin väärä raha?» kysyi Marney ja otti setelin\nisänsä kädestä. »Miten tällaisia valmistetaan?»\n\nEnnenkuin hän vielä ehti saada viipyvää vastausta, selkeni asia\nhänelle. Hetkessä liittyivät yhdeksi kokonaisuudeksi kaikki viittailut,\nkaikki keskustelunkatkelmat, joita hän oli kuullut Suuresta Painajasta.\n\n»Jeffrey Legge!» hengähti hän katkonaisesti, ja hänen kasvonsa\nkalpenivat.\n\n»Mr. Jeffrey Legge», sanoi Reeder päätään nyökäten. »Me emme tietysti\nvoi todistaa mitään. Ehkä voimme nyt istuutua.»\n\nHän itse ehdotti palaamista puutarhapenkille. Mutta vasta sitten, kun\nhän varovaisella tavallaan oli hiipinyt pensaan ympäri, joka peitti\nnäköalan nurmikolle, avasi hän sydämensä.\n\n»Minä aion sanoa teille paljon, Mr. Kane», sanoi hän, »sillä minusta\ntuntuu, että te voitte auttaa minua, loukkaamatta periaatteitanne.\nOn olemassa vain kaksi ihmistä, jotka ovat voineet piirtää tämän\nsetelin, ja vain yksi, joka on voinut valmistaa paperin. Painaa niitä\nosaisi jokainen — tarkoitan, jokainen, joka osaa painaa. Nuo molemmat\nhenkilöt ovat Lancey ja Burns. He ovat kumpikin olleet väärennyksistä\nvankeudessa; kumpikin pääsi kymmenen vuotta sitten vapaaksi, eikä\nheitä ole nähty siitä lähtien. Kolmas oli toimessa paperinvalmistajana\nWellingtonin setelipainossa. Hän sai setelipaperin varkaudesta\nseitsemän vuoden kuritushuonerangaistuksen. Hänet vapautettiin myöskin\npitkä aika sitten, ja hän on samaten kadonnut.»\n\n»Lancey ja Burns ovat tuttuja nimiä. Mikä oli kolmannen miehen nimi?»\nkysyi Peter.\n\nMr. Reeder mainitsi nimen.\n\n»Jennings? Hänestä en ole kuullut milloinkaan mitään.»\n\n»Sitä ette ole voinutkaan, sillä hän kuuluu niihin rikollisiin,\njotka ovat vaikeimmin paljastettavissa. Toisin sanoen, hän ei ole\nrikollinen sanan tavallisessa merkityksessä. Olen iloinen, että hän\non mannermaalla: sillä paperin valmistamisessa tarvitaan kaikkein\nnykyaikaisimmat koneet. Painaminen tapahtuu täällä.»\n\n»Missä?» kysyi Marney viattomasti, ja ensimmäisen kerran hän näki Mr.\nReederin hymyilevän.\n\n»Minulle tuo mies on kovin tarpeellinen, ja asia koskee hiukan\nteitäkin, neiti hyvä; sillä minä voisin jo huomenna ottaa hänet kiinni\n— kaksiavioisuudesta.» Hän näki, miten Marney punastui. »Mutta sitä\nminä en tee. Minulle on tarpeellinen Jeff, Suuri Painaja, eikä Jeff\nkaksiavioinen. Ja hän on minulle niin tarpeellinen!»\n\nÄänekäs yskäisy kuului nurmikentältä, ja Barney ilmaantui\nterassinportaiden yläpäähän.\n\n»Tahtoisiko joku tavata Emanuel Leggeä?»\n\nHe katsahtivat toisiinsa.\n\n»Minä en tahtoisi», sanoi Mr. Reeder päättävällä äänellä. Hän nyökäytti\nneitoselle. »Ettekä tekään. Minä siis pelkään, Mr. Kane, että te jäätte\nyksinänne jäljelle.»\n\n\n\n\n22.\n\n\nPeter oli kylmä kuin jää astuessaan salonkiin, jossa Emanuel tuntijan\nilmein tarkasteli seinällä olevia maalauksia. Emanuel kääntyi ja\ntervehti miestä, jota vihasi, ystävällisin hymyilyllä, josta kuulsi\nmitä ystävällisin hyvänsuopuus.\n\n»Minä en luullut sinun enää tulevan tänne Legge», sanoi Peter\npahaa-ennustavan rauhallisesti.\n\n»Etkö?» Emanuel näytti hämmästyneeltä. »No miksi et? Ja lisäksi, kun\nminun on saatettava järjestykseen monenlaista! Sinä hämmästytät minua\nPeter.»\n\n»Sinä et saata järjestykseen mitään», sanoi toinen. »Mitä pikemmin sen\nhuomaat ja häviät, sitä parempi meille kaikille.»\n\n»Jos minä olisin tietänyt», jatkoi Emanuel vähääkään häpeämättä, »jos\nolisin arvannut uneksiakaan, että se nuori tyttö, jonka kanssa Jeff oli\nrakentanut suhteita, oli sinun tyttäresi, niin olisin tehnyt asiasta\nheti lopun, Peter. Nuorimies oli saanut kunniallisen kasvatuksen\neikä milloinkaan joutunut tapaamaan sinua. Koomillista, miten monet\nkunnialliset ihmiset eivät ole koskaan sattuneet tapaamaan Peter\nKanea! Luonnollisestikin, jos hän olisi ollut kaltevalla tiellä, hän\nolisi heti tuntenut sinut. Uskotko, että poikani olisi koskaan nainut\nsen miehen tytärtä, joka on saattanut hänen isänsä linnaan? Onko se\ntodennäköistä, Peter? Mutta olipa miten oli, mikä on tapahtunut, se on\ntapahtunut, eikä sitä voida enää tapahtumattomaksi muuttaa. Tyttö pitää\nhänestä, ja hän pitää tytöstä...»\n\n»Kun ilveilysi on lopussa, voit mennä», lausui Peter. »Minä en koskaan\nnaura ennen lounasta.»\n\n»Etkö, Peter? Etkö myöskään lounaan jälkeen? Minun on täytynyt tulla\nkovin sopimattomaan aikaan, näyttää siltä. Kuulehan, nyt, Peter.\nPuhukaamme liikeasioista.»\n\n»Minulla ei ole liikeasioita sinun kanssasi.» Peter avasi oven.\n\n»Kiire on aina ollut sinun heikko puolesi, Peter», sanoi Emanuel\nliikahtamatta paikaltaan. »Älä koskaan menetä malttiasi. Minä menetin\nmalttini kerran, ammuin 'nuuskijaa', ja sain sen vuoksi istua\nviisitoista vuotta. Viisitoista vuotta, sillä aikaa kuin sinä olet\ntäällä mässäillyt yltäkylläisyydessä, huvittanut naapuristosi naisia\nja herroja sekä uskotellut heille olevasi kunnianmies. Minulla on eräs\npyyntö sinulle, Peter.»\n\n»Se on myönnetty, ennenkuin sitä lausutkaan», sanoi toinen ivallisesti.\n\n»Minä tahtoisin kutsua sinut ja Jonnyn pienelle aterialle minun ja\nJeffreyn kanssa, jotta asia voitaisiin yksissä järjestää. Sinunhan ei\ntoki liene tarkoituksesi saattaa tytärtäsi avioero-oikeuden eteen,\neikö totta? Ja hänen on saatava laillinen ero, olipa Jeff naimisissa\ntai ei. Minä en ole otaksunutkaan, että sinä olisit sellainen narri\nja ottaisit uskoaksesi sitä juttua, että Lila olisi Jeffin kanssa\noikein naimisissa. Kaikki tuollaiset tytöt laulavat samaa laulua. Se on\nturhamaisuutta, Peter, inhimillistä heikkoutta, jos niin saan sanoa.»\n\n»Ehkä se oli sen oikeusviranomaisen turhamaisuutta, joka allekirjoitti\nvihkimistodistuksen, tahi vihkimisen todistajien turhamaisuutta», sanoi\nPeter »Poikasi on Greenwichin raastuvanoikeudessa vihitty tuon tytön\nkanssa; minulla on vihkimistodistuksen jäljennös saat nähdä sen, jos\nhaluat.»\n\nHymyily ei kadonnut Emanuelin kasvoilta.\n\n»Oletpa sinä ovela!» sanoi hän ihmetellen. »Etkö suoritakin asioitasi\nparemmin kuin kukaan muu? Nainut tahi ei, Peter, tytön on mentävä\noikeuden eteen, jotta avioliitto tulisi — miten nyt sanotaankaan? —\njulistetuksi mitättömäksi, niin, se sanahan se oli. Sitä ennen hän\nei voi mennä naimisiin. Ja avioliittoa ei julisteta mitättömäksi,\nellei poikaani osoiteta syypääksi kaksiavoisuuteen, ja sitähän sinä\net tee, Peter; sillä ethän tahdo antaa kaikkien tietää, mikä mahdoton\nnarri sinä olet. Seuraa neuvoani, tule ja jutelkaamme asia keskenämme\nselväksi. Tuo Jonny mukanasi...»\n\n»Miksi minun on tuotava Jonny mukanani? Minä voin itse pitää huolen\nitsestäni.»\n\n»Jonny on puolueena osallinen», sanoi toinen. »Hän on osallinen\nkaikessa, mikä koskee Marneyta, eikö niin?» Hän nauraa hihitti,\nja hetkisen piti Peter Kanen koota kaikki voimansa säilyttääkseen\nmalttinsa.\n\n»Minun tarkoitukseni ei ole puhua sinun kanssasi Marneysta. Minä tahdon\ntavata sinut ja painajan, ja Jonnylla ei luullakseni ole mitään sitä\nvastaan. Vaikkakaan minä en usko, että voin saavuttaa sinun kauttasi\nmitään, mitä en saavuttaisi lain avulla.»\n\n»Minä voin todistaa, että sinulle ei jää muuta keinoa», sanoi toinen.\n»Asia on näin, Peter: minun poikaparkani on huomannut tehneensä\nerehdyksen. Hän nai erään kunnianarvoisan gentlemannin tyttären,\nja kun minä kaadoin puhdasta viiniä joukkoon, Peter, että hän oli\nnaimiskaupallaan joutunut veijariperheeseen, niin silloin hän oli\nsuunniltaan! Hän väitti, että minun olisi pitänyt ilmoittaa se hänelle.»\n\n»En tiedä, mikä kepponen sinulla on mielessäsi», sanoi Peter Kane,\n»mutta minä en aio livistää pakoon. Sinä tahtoisit, että minä tapaisin\nsinut ja poikasi — missä?»\n\n»Miten olisi vanhan Highlow-klubin laita?» ehdotti Emanuel. »Kenties\nhuoneessa 13, jossa äskettäin sattui surullinen onnettomuus?»\n\n»Jossako sinä ammuit poikaasi?» kysyi Peter kylmästi, ja hetkiseksi\nEmanuelin itsehillintä oli kovalla koetuksella. Hänen kasvonsa\nkarahtivat ensin tummanpunaisiksi ja muuttuivat sitten vahanvalkoisiksi.\n\n»Minäkö olisin ampunut siellä poikaani? Peter, sinä tulet vanhaksi\nja lapselliseksi! Sinä olet taas nähnyt unta, Peter. Minä — ampunut\npoikaani!»\n\n»Minä hyväksyn sinun mielettömän kutsusi.»\n\n»Ja Marney?» kysyi Legge.\n\n»Marney ei astu jalallaan Highlow-klubiin», sanoi Peter tyynesti. »On\nmielettömyyttä, jos sinä oletat, että minä voisin suostua johonkin\nsellaiseen. Jonnyn puolesta en voi mennä mitään sanomaan, mutta minä\ntulen.»\n\n»Miten olisi torstaina?» sanoi vanhus.\n\n»Minulle sopii joka päivä», vastasi Peter kärsimättömästi. »Mihin\naikaan meidän pitäisi olla siellä?»\n\n»Puoli kahdeksan. Vain hieman ruokaa virkistykseksi. Voimmehan kai\nottaa jonkin suupalasen tullaksemme hyvälle tuulelle, eikö niin,\nPeter? Muistatko sinä meidän päivällistämme muutamia päiviä ennen\nSouthern-pankkiin murtautumista. Siitä on nyt jo kaksikymmentä vuotta.\nSiitä sinä sanoit toden, eikö niin? Siitä voin vaikka lyödä vetoa —\nminullahan olivat rahat! Ei voitu ottaa miljoonaa dollaria ja sitten\nnimittää niitä sadaksikahdeksikymmeneksituhanneksi punnaksi, mitä,\nPeter?»\n\nTällöin Peter seisoi ovella, ja hänen päänliikkeensä sanoi Emanuel\nLeggelle, että pilkanteon aika oli ohitse.\n\n»Minä tahtoisin järjestää asian.» Peter ei antanut hänen käytöksensä\nvakavuuden pettää itseään. »Katso, Peter, minä tulen vanhaksi ja\naion mennä ulkomaille sekä ottaa pojan mukaani. Minä tahtoisin antaa\nhänelle täyden vapauden etsiessään onneaan — nuorukaiselle, jolla on\nedullinen ulkomuoto kuten hänellä, on annettava täysi vapaus. Hän ei\nole nimittäin — tahdon ilmaista sinulle totuuden — naimisissa.»\n\nPeter nauroi.\n\n»Sinä voit nauraa! Hän nai Lilan — sen sinä tiedät asiakirjoista, mutta\noletko tutkinut eronneiden luettelot? Naurusi loppuu, mitä? He erosivat\nvuosi naimisiinmenonsa jälkeen. Mutta Lila sai toisesta kyllikseen ja\npalasi Jeffin luo. Sinulla on vainukuono: mene ja urki sekin selville!\nKysy vanhalta Reederiltä...»\n\n»Kysy itse häneltä», sanoi Peter, »Hän on puutarhassa.»\n\nTuskin hän oli sen sanonut, kun se kadutti häntä. Emanuel ei vähään\naikaan sanonut sanaakaan.\n\n»Vai niin, Reeder on täällä, puutarhassa, niinkö sanot? Hän on tullut\ntänne kuullakseen jotakin. Mutta sinähän et voi sanoa hänelle mitään,\nsillä sinä et tiedä mitään. Mitä hän tahtoo?»\n\n»Kysy toki häneltä itseltään!»\n\n»Se mies viettää elämäänsä siten, että käy toisten puutarhoissa»,\nmumisi Emanuel.\n\nAsiasta tietämätön kuulija olisi voinut ajatella, että Mr. Reederiä\nmoitittiin vain hänen intohimoisen puutarhanviljelysharrastuksensa\nvuoksi.\n\n»Eilen hän oli minun puutarhassani. Hän on kai sen jo kertonutkin\nsinulle? Tuli ja piinasi Jeff-paran kuoliaaksi. Mutta sinä olet aina\nollut mielistynyt 'nuuskijoihin', eikö niin, Peter? Miten jaksaa\nvanha ystäväsi Craig? Minä en voi heitä sietää, mutta minähän olenkin\nrikollinen. Siis torstai sopii sinulle, Peter? Siihen on kuusi päivää.»\n\n»Torstai sopii minulle,» sanoi Peter. »Toivon sen sopivan sinullekin.»\n\nKun hän palasi nurmikentälle, ilmaantuivat Reeder ja nuori neitonen\nylös terassinportaille, ja hän kertoi heille mutkattomasti, mitä oli\ntapahtunut.\n\n»Minä pelkään», sanoi Mr. Reeder ja pudisti surullisena päätään, »että\nEmanuel ei ole niin totuuttarakastava ihminen, kuin hänen tulisi olla.\nEi ole tapahtunut mitään eroa. Asia on siinä määrin kiinnostanut\nminua, että olen tarkastanut avioero-oikeuden pöytäkirjat.» Hän raapi\najatuksissaan leukaansa. »Minä luulen, että teidän päivällisistänne\nHighlowissa — niinhän sen nimi oli? — Voi tulla mielenkiintoiset»,\nsanoi hän. »Oletteko varma että hän ei kutsunut minua?» Ja jälleen\nhuomasi Peter huumorin pilkahduksen hänen silmissään.\n\n\n\n\n23.\n\n\nMr. Emanuel Leggellä oli Lontoossa hyvin paljon tehtävää. Klubin\nsulkeminen oli ikävällä tavalla häirinnyt sen kannatusta, sillä\nmonista sen suosijoista ja jäsenistä oli vastenmielistä, hyvin\nläheisistä syistä, tulla tavatuksi huoneistossa, joka joka hetki oli\nalttiina tiedonjanoisten poliisiviranomaisten etsiskelyille. Stevens,\novenvartija, tuli jälleen toimeensa, vaikka hänen käyttäytymisensä\nEmanuelin mielestä antoi aihetta mitä raskaimpiin epäilyihin. Toisaalta\nhän oli taattu mies, jonka palveluksista ei ollut helppoa luopua.\nHänelle yllätykseksi oli tämä mies, jota hän oli tullut nuhtelemaan,\nriisunut hänen aseensa selittäen, että jättäisi paikkansa, ellei\nhenkilökuntaa vaihdettaisi. Ja hän sai tahtonsa toteutetuksi, koska\nkysymyksessä olevan henkilökunnan muodosti hissipoika Benny yksinään.\n\n»Benny on 'viheltänyt' minusta», sanoi Stevens lyhyesti ja päättävästi,\n»enkä minä halua 'viheltäjää' läheisyyteeni.»\n\n»Hän on viheltänyt _minulle_, ystäväni», sanoi Emanuel ja näytti\nhampaitaan ilkeällä tavalla. »Hän sanoi minulle, että sinä olet\nkoettanut peittää Jonny Grayta.»\n\n»Onko hän jäsen vai eikö ole?» kysyi ovenvartija synkin ilmein.\n»Miten minä voin tietää, kenestä jäsenistä te tahtoisitte päästä ja\nketä heistä tulee suojata? Luonnollisesti minä autoin kapteenia tai\nuskoin ainakin olevani velvollinen yrittämään auttaa häntä. Se kuuluu\nammattiini.»\n\nNoissa sanoissa oli paljon logiikkaa. Benny, hissinkuljettaja,\nkorvattiin toisella pojalla.\n\nKun Emanuel astui hissistä, näki hän käytävässä likaisten saappaiden\njäljet. Ne olivat vielä märät.\n\n»Kuka täällä on?» kysyi hän.\n\n»Ei ketään mainittavaa.»\n\nLegge osoitti jalanjälkiä.\n\n»Joku on äskettäin ollut täällä», sanoi hän.\n\n»Ne ovat minun tekemiäni», sanoi Stevens vitkastelematta. »Olin ulkona\nhakemassa autoa Monty Fordille.»\n\n»Eikö ole olemassa jalkojenpyyhkimiä?» huomautti Emanuel terävästi.\n\nStevens ei vastannut mitään.\n\nEmanuelilla oli hyvin paljon tehtävää. Oli, esimerkiksi, järjestettävä\nerästä Berkeley Squaren varrella sijaitsevaa taloa koskeva asia.\nVaikkakaan hän ei enää ollut aktiivisessa toiminnassa, niin\nharjoitti hän kuitenkin koko lailla epäilyttäviä finanssiasioita.\nTalo oli sisustuksineen vuokrattu hänen rahoillaan vuodeksi, ja\nhänen apulaisillaan oli ollut tarkoituksena avata siinä peliklubi.\nOnnettomuudeksi oli talonomistaja, jolla oli sangen arvokas kokoelma\ntauluja ja vanhoja koruesineitä, saanut tietää uuden vuokraajansa, joka\noli vain Leggen välimies, todellisen laadun ja heti tehnyt sopimuksen\nmitättömäksi. Seikkailu oli maksanut Leggelle noin tuhat puntaa, ja hän\nvihasi hyvän rahan menettämistä.\n\nKun hän tänä iltana lähti klubista, oli jo myöhäinen. Hänen oli tapana\nolla yötä kaupungissa, ja hän aikoi matkustaa varhaisella aamujunalla\npoikansa luo, joka oli paranemaan päin. Oli satanut rankasti, ja katu\noli tyhjä, kun hän astui ulos klubista ja nosti pystyyn vedenpitävän\npäällystakinsa kauluksen.\n\nHän oli kulkenut muutamia askelia, kun eräs mies astui esiin pimeästä\nporttikäytävästä ja asettui suoraan hänen tielleen. Emanuelin käsi meni\ntaskuun, sillä hän oli mitä harvinaisin rikollinen — englantilainen\nrevolverisankari.\n\n»Jätä tykistösi pois pelistä, Legge», sanoi merkillisen tuttu ääni.\n\nHän tuijotti pimeään, mutta ei voinut erottaa miehen kasvoja.\n\n»Kuka te olette?»\n\n»Eräs vanha ystäväsi», kuului vastaus. »Älä toki sano minulle, että\nolet unohtanut kaikki vanhat toverisi! No, sinä ensinnäkin menet\nkadulla 'nylkyrin' ohi tervehtimättä häntä.»\n\nEmanuelille vaikeni yht'äkkiä.\n\n»Kas... sinä olet Fenner, eikö niin?»\n\n»Se minä olen», vahvisti mies. »Kuka muu minä voisin olla? Minä olen\nodotellut sinua, Emanuel Legge. Minä tahdoin tietää, muistaisitko vielä\npojan, jonka lähetit piiskapukille... viisitoista piiskaniskua minä\nsain. Sinäkö et ole koskaan saanut selkäsaunaa, miten, Legge? Se ei ole\nniin miellyttävää kuin ehkä luulet. Kun he kantoivat minut takaisin\nkoppiini ja panivat minulle tuon kasan sidetarpeita hartioilleni,\nmakasin viikon ajan kasvot maahan päin. Se häiritsi tietysti untani,\nmutta se auttoi minua kovasti ajattelemaan. Ja minä ajattelin, että\ntuhatlappunen iskua kohti ei olisi paljoa pyydetty mieheltä, joka ne\nminulle toimitti.»\n\nLeggen huulet vetäytyivät pilkallisiksi.\n\n»Kas, sinä olet siis kiristysmatkalla, niinkö? Viisitoistatuhatta\npuntaa — sekö on sinun hintasi?»\n\n»Viidellätoistatuhannella minä voisin tehdä monenmoista, Legge. Minä\nvoin lähteä matkoille ja huvitella — kenties vuokrata itselleni talon\nmaalta.»\n\n»Miten olisi Dartmoorin laita?» pisti Emanuel väliin. »Sinä et saa\nminulta mitään viittätoistatuhatta puntaa — et viittätoistatuhatta\nsenttiä taikka hiekkajyvää. Laittaudu tiehesi!»\n\nHän astui äkkiä eteenpäin, ja mies väistyi syrjään. Hän oli huomannut\nmikä Leggellä oli kädessä.\n\nVanhus kääntyi ohimennessään ja kulki sivuittain eteenpäin, pitäen\nmiestä koko ajan silmällä ja ollen valmiina mahdollisen hyökkäyksen\nvaralta.\n\n»Sinulla on siinä soma revolveri, Legge», sanoi toinen verkkaan.\n»Ehkäpä tapaan sinut näinä päivinä joskus, kun sinulla ei ole\ntilaisuutta käyttää sitä.»\n\nEmanuel Leggen päähän pisti eräs ajatus. Hän palasi hitaasti takaisin\nmiehen luo ja sanoi leppeällä sovittavalla äänellä:\n\n»Mitä hyödyttää meteli, Fenner? Minä en antanut ilmi sinua. Näkihän\npuoli tusinaa miehiä, miten sinä löit 'hylkynä'.»\n\n»Mutta he eivät tulleet todistajiksi, eikö totta» huomautti Fenner\nhillityn raivon vallassa. »Sinä olit vangeista ainoa; eikä yhtään\n'nylkyriä' ollut paikalla.»\n\n»Siitä on jo pitkä aika», sanoi Emanuel hetken perästä. »Ethän toki\naikone nostaa siitä nyt meteliä? Viisitoistatuhatta puntaa ei tule\nkysymykseen. On naurettavaa vaatia sitä minulta. Mutta jos sinua\nhyödyttää yksi tahi pari sataa, niin hyvä on, minä lähetän sen sinulle.»\n\n»Minä tahdon sen heti», sanoi Fenner.\n\n»Heti et sitä voi saada, koska minulla ei ole rahaa mukanani», vastasi\nEmanuel. »Sano minulle, mistä sinut voi löytää, ja minä lähetän rahat\nhuomenaamuna pojan mukana.»\n\nFenner vitkasteli. Hän oli hämmästynyt saadessaan vain parikin sataa.\n\n»Asun Rowton Housessa, Wimborne-kadun varrella Pimlicossa.»\n\n»Omalla nimelläsikö?»\n\n»Fenner-nimellä», sanoi toinen vältellen, »se riittää sinulle.»\n\nEmanuel toisti osoitteen, painaakseen sen muistiinsa.\n\n»Kello kymmenen ovat rahat siellä», sanoi hän. »Olet tyhmyri,\nkun rakennat riitaa kanssani. Minä voisin auttaa sinua käsiksi\nmuutamaan yritykseen, josta ansaitsisit, et viittätoista-, vaan\nkaksikymmentätuhatta.»\n\nÄskeisen hyökkääjän äänessä ei ollut havaittavissa enää vähintäkään\nkiukkua, kun hän kysyi.\n\n»Missä?»\n\n»Muutamassa talossa Berkeley Squaren varrella», sanoi Emanuel nopeasti\nja mainitsi numeron.\n\nOli todella onni, että hän oli tullut ajatelleeksi epämieluisaa\nvuokra-asiaansa. Hän tiesi myöskin, että talo tällä hetkellä oli\ntyhjänä, vain talonmiehen vartioimana.\n\n»Odota hetkinen», sanoi hän ja palasi klubiin, pieneen, kolmannessa\nkerroksessa sijaitsevaan konttoriinsa.\n\nHän avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja otti sieltä pienen avainkimpun,\ntalon avaimien kaksoiskappaleet, mitkä hän oli valmistuttanut tuona\nlyhyenä aikana, minkä ne olivat olleet hänen huostassaan. Hän tapasi\nFennerin samasta paikasta, minne oli tämän jättänyt.\n\n»Tässä avaimet. Talo on tyhjä. Eräs meikäläinen oli vuokrannut\nsen itselleen, mutta sai viime hetkessä jalkansa kylmiksi. Siellä\non koruesineitä noin kahdeksantuhannen punnan arvosta eräässä\nkassakaapissa — isoimmassa salongissa — lasikaapissa — helposti\nlöydettävissä. Mene ja hanki ne itsellesi. Sitäpaitsi siellä on\nomaisuus muuta kalustoa.»\n\nMies helisteli avaimia kädessään.\n\n»Miksi sinä et itse ole niitä ottanut, Emanuel?»\n\n»Koska se ei enää kuulu minun alaani», vastasi Emanuel. »Minä olen nyt\nkunniallinen ihminen. Mutta minä tahdon osuuteni, Fenner. Älä suinkaan\nkuvittele, että sinä saat sen ilmaiseksi. Sinulla on pari yötä aikaa\nasian suorittamiseen. Myöhemmin ei ole enää mitään tehtävissä, sillä\nperhe palaa kotiin.»\n\n»Mutta mistä syystä sinä luovutat tämän yrityksen minulle?» kysyi\nFenner, joka oli yhä epäluuloinen.\n\n»Koska ei ole ketään toista käsillä», kuului hyvin vakuuttava vastaus.\n»Voi olla, että koruesineet eivät enää olekaan siellä», jatkoi Emanuel\nvilpittömänä äänellä. »Kenties ne on viety pois. Jos oikea mieheni\nolisi täällä, niin en olisi ilmaissutkaan asiaa sinulle — sillä enhän\ntiedä, saanko minä sinulta osuuttani.»\n\n»Sinä tulet saamaan osasi», sanoi Fenner kiivaasti. »Minä olen narri\nryhtyessäni tuohon. Tiedänhän, mikä 'viheltäjä' sinä olet. Mutta minä\naion uskaltaa. Jos sinä saatat minut tällä kiinni, Emanuel, niin minä\ntapan sinut. Sen sanon vakavasti.»\n\n»Olen kuullut kyllikseni puhetta murhaamisestani», sanoi Emanuel\nlevollisesti. »Jos sinulla ei ole halua, niin anna sen jäädä. Minä\nlähetän sinulle huomenaamulla parisataa, ja siinä kaikki, mitä voin\ntehdä hyväksesi. Anna avaimet takaisin.»\n\n»Minä tahdon harkita asiaa», sanoi toinen ja meni.\n\nKello oli yksi yöllä. Emanuel palasi takaisin klubiin ja ajoi itsestään\ntoimivalla hissillä kolmanteen kerrokseen.\n\n»Kaikki poissa, Stevens?» kysyi hän.\n\nOvenvartija nieli haukotuksen ja pudisti päätään\n\n»Siellä on eräs nainen ja eräs herra» — hän painosti sanaa — »numerossa\n8. He ovat riidelleet kello yhdeksästä alkaen, ja heidän pitäisi\nviimeinkin päästä valmiiksi.»\n\n»Yhdistä minun konttoripuhelimeni», sanoi Mr. Legge.\n\nOvenvartijan pulpetin takana oli pieni keskuspöytä, ja hän asetti\nkoskettimen paikoilleen. Heti senjälkeen näkyi taululta, että yhteys\noli olemassa.\n\nMr. Leggellä oli paljon ystäviä rikosdepartementin nuorempien\nvirkamiesten joukossa. Nämä tuttavuudet maksoivat hänelle koko joukon,\nmutta tilaisuuden sattuessa niistä saattoi olla arvaamatonta hyötyä.\nTänä yönä satutti tavallansa Emanuelin onni tahi epäonni niin, että hän\ntapasi komissaari Shilton tämän kansliassa. Jossakin teatterissa oli\ntapahtunut jalokivivarkaus, mikä piti komissaaria vielä työssä.\n\n»Onko Shilto?» kysyi Legge hiljaisella äänellä. »Täällä puhuu\nManileg.» Hän ilmaisi sähkösanomaosoitteensa, joka oli samalla hänen\nsalanimenään, kun hän tahtoi käsitellä sellaisia vaikeita asioita kuin\nnytkin.\n\n»Niin, Mr. Manileg?» sanoi komissaari, jonka tarkkaavaisuus oli\nherännyt, sillä Emanuelin tapana ei ollut soitella poliisiasemille,\nellei jotakin erikoista ollut tekeillä.\n\n»Tahdotteko tehdä hyvän kaappauksen?» kysyi Legge miltei\nkuiskausäänellä. »Muuan mies, nimeltään Fenner...»\n\n»Entinen kuritushuonevankiko?» kysyi Shilto. »Niin, minä näin hänet\ntänään. Mitä hän tekee?»\n\n»Hän noutaa itselleen vähän hopeatavaraa numerosta 973 Berkeley Squaren\nvarrella. Olkaa etuovella, näette todennäköisesti hänen menevän sisään,\nmutta teidän pitää olla varovaisia, sillä hänellä on revolveri. Jos\nkiiruhdatte, niin ehditte sinne ennen häntä. Hyvää yötä!»\n\nHän laski kuulotorven ja hymyili. Emanuelia huvitti aina murtovarkaiden\nyksinkertaisuus.\n\n\n\n\n24.\n\n\nPeter oli lähettänyt kirjeessä edelleen Leggeltä saamansa kutsun. Jonny\nGray sai kirjeen seuraavassa postissa. Hän istui, silkkinen yötakkinsa\nyllään, isossa nojatuolissa ja nojasi leukaansa molempiin käsiinsä; ja\nkun varovainen Parker huomasi hänet tuossa asennossa, ei hän häirinnyt\nJonnyn ajatuksia, kunnes tämä, toistamiseen luettuaan kirjeen, repi sen\npalasiksi ja heitti paperikoriin.\n\nHänellä oli erikoinen tapansa ilmoittaa useimmat probleeminsa joko\nvertauksin tahi suorassa muodossa palvelijalleen, jota mikään ei voinut\nsaattaa hämilleen.\n\n»Parker, mitä te pukisitte yllenne, jos teidät olisi kutsuttu syömään\npäivällistä leijonanluolaan?»\n\nParker katsoi häneen miettivänä ja puri huultaan.\n\n»Se riippuisi kokonaan siitä, sir, odotetaanko päivällisille naisia\nvaiko ei», sanoi hän. »Näissä epätavallisissa olosuhteissa täytyisi\nesiintyä frakissa, valkoinen kaulanauha kauluksessa.»\n\nJonny oli huokaavinaan.\n\n»Sellaisia päivällisiä on kyllä sattunut, sir», kiiruhti Parker\nlisäämään vakuuttaakseen puhuvansa tosissaan. »Muistan poikavuosiltani,\nmiten kaupunkiimme tuli eläinnäyttely, ja yhtenä heidän uusimpien\nohjelmanumeroidensa joukossa oli päivällinen, joka tarjottiin villejä\nleijonia täynnä olevassa luolassa; ja minä muistan vielä varmasti, että\nleijonankesyttäjällä oli valkoinen kaulanauha sekä frakki. Hänellä\noli myös kaulussaappaat», sanoi hän hetken ajateltuaan, »jollaisia\ngentlemanni luonnollisesti ei voi pitää frakin ohella. Mutta hänhän\nolikin näyttelijä.»\n\n»Mutta oletetaan, että leijonankesyttäjällä olisi asiallinen\nvälienselvitys leijonain kanssa, eikö silloin täydellinen haarniska\nolisi suositeltavampi?» kysyi Jonny hymyilemättä.\n\nParker mietti kysymystä hetkisen.\n\n»Se muuttaisi asian pukujuhlaksi», sanoi hän, »jolloin millainen puku\nhyvänsä on sallittu. Mitä minuun henkilökohtaisesti tulee», lisäsi\nhän, »niin ei minun päähäni missään tapauksessa juolahtaisi syöminen\nleijonanluolassa.»\n\n»Tuota vastausta olen odottanut, se on viisainta, mitä olette\nsanonut tänä aamuna», huomautti Jonny. »Yhtäkaikki en kuitenkaan\ntule noudattamaan oivallista neuvoanne. Minä tulen torstaina syömään\npäivällistä Highlow-klubissa. Tuokaa minulle aamulehti: en ole vielä\nnähnyt sitä.»\n\nVälinpitämättömästi hän selaili sitä: niillä poliittisilla\ntapahtumilla, jotka siihen aikaan kuohuttivat Lontoota, ei ollut mitään\nsijaa hänen elämässään. Sitävastoin hän löysi eräältä sisäsivulta\nlyhyen uutisen, joka herätti hänen mielenkiintonsa. Se koski erään\nmurtovarkaan vangitsemista, joka oli tavattu itse teossa eräässä\nBerkeley Squaren varrella olevassa talossa. Mies ilmoitti nimekseen\nFenner. Jonny pudisti surullisena päätään. Hän ei epäillyt varkaan\nhenkilöllisyyttä, sillä murtovarkaus oli Fennerin erikoisala.\nKoska tieto oli saatu varhaisena aamuhetkenä, puuttuivat lähemmät\nyksityiskohdat. Hän pani lehden pois ja vaipui ajatuksiinsa.\n\nFenner-parka! Hänen oli mentävä takaisin tuohon helvettiin, jonka\nkauhuista vain Keytown Jail vei voiton. Se koettelemus häneltä joka\ntapauksessa säästyi, jos oli totta, mitä Craig kertoi. Hän katsahti\nkelloon, näki sen olevan pian yksitoista, ja hypähti ylös. Hänen oli\nmäärä tänään syödä aamiaista sekä käydä päiväkonsertissa Marneyn\nkanssa. Peter toisi hänet kaupunkiin, ja hänen piti tavata heidät\nmolemmat Viktoria-asemalla.\n\nDartmoorista vapautumisensa jälkeen Jonny ei ollut saanut tilaisuutta\npuhella rauhassa tytön kanssa, ja tänään oli tulossa se ilonpäivä\nhänen elämäänsä. Hänen piti odottaa asemalla jonkin aikaa, sillä juna\noli myöhästynyt. Kun hän puolittain hajamielisenä katseli ison hallin\nlakkaamatonta ihmisvilinää, huomasi hän syrjäsilmällä erään miehen\nlähestyvän häntä.\n\nJonnylla oli tuo kuudes aisti, mikä on yhtäläisesti ominainen\ntiedemiehelle, salapoliisille ja varkaalle. Jo kauan aikaisemmin,\nennenkuin resuisesti puettu lähestyjä oli ehtinyt sanoa sanaakaan,\ntiesi hän, että mies oli pitänyt häntä silmällä. Kohta Jonny tunsi\nhänen olevan erään Dartmoorin vangin, joka hänen muistaakseen oli\njoutunut vankeuteen samoihin aikoihin ja samasta rikoksesta kuin\nFenner, vaikkakin hän oli pian Jonnyn tulon jälkeen jättänyt tuon\nkolkon laitoksen.\n\n»Minä olen kulkenut tänne saakka teidän perässänne Mr. Gray, mutta en\ntahtonut puhutella teitä kadulla», sanoi vieras, joka näennäisesti oli\nsyventynyt iltalehteen, ja puhui, näiden ihmisten tapaan, laisinkaan\nliikuttamatta huuliaan.\n\nJonny odotti ja ihmetteli, mitä miehellä mahtoi olla hänelle\nilmoitettavana, mutta ei epäillytkään, etteikö se olisi jossakin\ntekemisissä Fennerin kanssa.\n\n»Legge on panettanut vanhan Fennerin telkien taakse», sanoi mies. »Hän\naikoi hakea itselleen vähän hopeaa eräästä Berkeley Squaren talosta, ja\nShilto oli odottamassa häntä eteishallissa.»\n\n»Mistä tiedätte, että Legge on toimittanut hänet kiinni?» kysyi Jonny\nmielenkiinnolla.\n\n»Se oli suoranainen petos», sanoi toinen, vaivautumatta antamaan\nlähempää selitystä. »Jos voisitte sanoa hyvän sanan Fennerin puolesta,\nniin hän olisi teille hyvin kiitollinen.»\n\n»Mutta, paras ystävä», sanoi Jonny hieman hymyillen, »kenelle minä\nsitten voin sanoa hyvän sanan? Vaikka olisi kysymyksessä oma tätini,\nniin en näissä olosuhteissa voisi tehdä mitään tämän hyväksi. Mutta\ntahdon katsoa, mitä on tehtävissä.»\n\nHänen ei tarvinnut karkoittaa tuota valonarkaa miestä. Varkaan terävin\naistein oli tämä huomannut, miten Jonny Grayn silmät kirkastuivat, ja\nsivusilmäyksellä hän oli myös saanut selville syyn. Jonny astui pitkin\naskelin neitosen luo ja tarttui hänen molempiin käsiinsä, ajattelematta\nuteliaita katselijoita tahi Peter Kanea. Marneyn herttainen olemus oli\nhänestä aina iloinen yllätys, hänen suloutensa aina uusi.\n\nKun hän oli saattanut Marneyn autoon, viittasi Peter hänet syrjään.\n\n»Nuo Highlow-päivälliset eivät minusta näytä olevan ollenkaan\nlaitapeliä», sanoi hän. »Rakkausateriat eivät ole Emanuelin alaa, ja\njoltakin suunnalta on isku tulossa, Jonny. Toivoakseni sinä olet siihen\nvalmistautunut?»\n\nJonny nyökkäsi.\n\n»Emanuel ei tavallisesti ole noin avomielinen», sanoi hän. »Koko asia\non tosiaankin niin päivänselvä, että minä en osaa odottaa muuta, kuin\nyritystä saattaa Marneyn asia selvyyteen.»\n\nPeterin kasvot synkkenivät.\n\n»Siinä ei ole mitään selvyyteen saatettavaa», sanoi hän tiukasti.\n»Jos hän on syypää kaksiavioisuuteen, niin hänen on mentävä linnaan,\nymmärrätkö, Jonny. Se on kovin epämiellyttävää, koska Marneyn nimi\njoutuu ihmisten hampaisiin, mutta minä tahdon kamppailla asian päähän\nasti.»\n\nHän kääntyi menemään poispäin, vilkutti kädellään, ja Jonny palasi\nneitosen luokse.\n\n»Mitä isällä on mielessään?» kysyi Marney, kun vaunu lähti asemalta.\n»Hän on ollut näinä päivinä niin hiljainen ja mietiskelevä. Hän raukka\nkai suree minun takiani. Mutta sitä hänen ei tarvitsisi, sillä minä en\nole milloinkaan ollut onnellisempi.»\n\n»Miksi?» kysyi Jonny ajattelematta.\n\nKevyt puna kohosi Marneyn poskille.\n\n»Koska... niin, koska minä ensinnäkin taas olen naimaton. Tuo ajatus\noli minusta hirveä, Jonny. Te ette tiedä, kuinka hirveä! Minä käsitin\nnyt miksi hyvä isäni niin hartaasti ajatteli sitä, että minun\npitäisi avioliittoni kautta joutua hyvään seurapiiriin.» Hänen aina\nlannistumaton huumorinsa voitti hänen levottomuutensa. »En tiedä,\nvoitteko ymmärtää sitä epämoraalista tärkeyden tunnetta, mikä valtasi\nminut, kun sain kuulla isäparkani tehneen niin monta laitonta tekoa!\nSen ominaisuuden olen kai perinyt häneltä!»\n\n»Oliko se teille kova isku, Marney?» kysyi Jonny levollisesti.\n\nMarney nyökäytti.\n\n»Oli kyllä, mutta sielullinen isku on samanlainen kuin ruumiillinenkin.\nSe tekee kipeätä, mutta kipu paranee. Ei ole hauskaa, kun joutuu\nväkivaltaisesti pakotetuksi näkemään asiat toisessa valossa kuin\nennen. Se koskee hirveän kipeästi, Jonny. Mutta minä luulen, kun sain\nkuulla...»\n\nHän viivytteli.\n\n»Kun saitte kuulla, että minä olin varas.»\n\n»Kun sain kuulla, että te — oh, Jonny, miksi teitte siten? Tehän olitte\nsuosittu ihminen, gentlemanni, jolla oli yliopistosivistys — Jonny, se\nei ollut kauniisti tehty. Isälle voi antaa anteeksi: hän on kertonut\nminulle nuoruudestaan, taisteluistaan, hirveästä elämänsä kovuudesta.\nTeille olivat vallan toisenlaiset tiet avoinna. Vaivatta saatu raha on\narvotonta, eikö totta, Jonny?»\n\nTämä oli vaiti. Marney huoahti nopeasti ja syvään sekä hymyili jälleen.\n\n»Minä en ole tullut tänne teitä opettaakseni enkä tahdo kysyä sitäkään,\naiotteko tulevaisuudessa pysyä oikealla tiellä minun tähteni. Sillä,\nJonny» — hän laski vilpoisen kätensä Jonnyn oikean käden päälle — »minä\nen ole mikään satujen hyvä haltijatar, joka koettaa suojella teitä\nitseänne vastaan.»\n\n»Minä _olen_ suojeluksessa», sanoi Jonny omituisesti hymyillen. »Te\nolette täysin oikeassa: minulla ei ollut mitään syytä tulla varkaaksi.\nMinä olin olosuhteiden uhri. Kenties siihen veti pelin viehätys — ei,\nei, sitäkään se ei ollut. Lähiaikoina olen kertova teille syyn, miksi\npoikkesin hyveen polulta. Se on pitkä, merkillinen tarina.»\n\nMarney ei kosketellut enempää hänen harha-askeltaan, ja lounaan aikana\nhän oli yhtä iloinen kuin tavallisesti. Jonny havaitsi tyydytyksekseen,\nettä Marney oli jättänyt pois platinaisen vihkimäsormuksensa ja\npannut sen tilalle yksinkertaisen, pienen kultarenkaan, jota koristi\nturkoosi, Jonny oli Marneyn ensimmäistä kertaa tavatessaan —\neräässä hyväntekeväisyysjuhlassa maaseudulla — lahjoittanut hänelle\ntuon renkaan, joka oli ollut palkintona ohjelmaan kuuluneessa\nampumakilpailussa. Se oli otettu vastaan samanlaisella huolettomalla\nylimielisyydellä, millä se oli tarjottukin, ja oli tuskin punnankaan\narvoinen. Mutta tällä hetkellä ei Jonnya olisi ilahduttanut mikään asia\nmaailmassa niin paljoa kuin tuon sormuksen näkeminen Marneyn sormessa.\n\nLounaan jälkeen Marney siirtyi puhumaan jälleen vakavista asioista.\n\n»Jonny, tulettehan olemaan hyvin varovainen, eikö totta? Isä sanoo,\nettä Jeff Legge vihaa teitä, ja isä tarkoittaa sitä todella. Hän\nsanoo, että Jeffrey ja hänen isänsä eivät karttaisi mitään keinoja\nvahingoittaakseen teitä — ja minua», lisäsi hän.\n\nJonny kumartui pöydän yli ja sanoi hiljaa:\n\n»Marney, kun asia on järjestetty tarkoitan, että kun teidän\navioliittonne on purettu — otatteko minut — mikä sitten olenkin?»\n\nMarney katsoi häntä kiinteästi silmiin ja nyökäytti päätään. Se oli\nmitä harvinaisin ehdotus, ja Jeffrey Legge, joka oli nähnyt heidän\ntapaamisensa asemalla, seurannut heitä ja tarkkasi heitä nyt eräältä\nravintolan parvekkeelta, tunsi veren nousevan kasvoihinsa, kun hän\narvasi, mitä kaikkea kohtaukseen sisältyi.\n\n\n\n\n25.\n\nTorstaina iltapäivällä Emanuel Legge astui hissistä Highlow-klubiin,\ntervehti Stevensiä hieman päätään nyökäyttämällä ja kulki raskain\naskelin pitkin mattojen peittämää käytävää. Hän avasi pienen\nkonttorinsa oven ja meni sisään. Puolisen tuntia hän istui\nliikkumattomana pöytänsä ääressä, kädet kirjoitusalustalla ristissä,\nvaipuneena kokonaan ajatuksiinsa. Sitten hän avasi pulpetin kannen\nja painoi sen sivussa olevaa soittokellon nappia. Hänen sormensa\noli tuskin irtautunut napista, ennenkuin sisään tuli ravintolan\nhovimestari, kookas, epämiellyttävän näköinen italialainen.\n\n»Fernando, oletteko järjestänyt kaikki tämäniltaista päivällistä\nvarten?»\n\n»Kyllä», sanoi mies.\n\n»Talon kaikkein parhaat viinit, vai mitä?»\n\nHän vilkaisi hovimestariin ja hymyili, jolloin hänen hampaansa näkyivät.\n\n»Kaikkein parhaat», sanoi Fernando vilkkaasti.\n\n»Meitä on neljä henkeä; minä ja majuri Floyd, Mr. Jonny Gray ja Peter\nKane.»\n\n»Rouva ei siis tule?» kysyi Fernando.\n\n»Ei, hän kai ei syö kanssamme tänä iltana», sanoi Emanuel varovasti.\n\nHovimestarin mentyä hän nousi, lukitsi oven ja alkoi huolellisesti\ntutkia pulpettia. Hänestä oli tavattoman mieluista availla laatikoita\nja selailla pieniä hakemistoja, joita eräs setelilaatikon alla oleva\nlokero oli täynnä. Se oli Jeffreyn pulpetti, ja Jeff oli hänen\nsilmäteränsä.\n\nSitten hän meni eräänlaisen monilokeroisen hyllylaitteen luo, joka oli\nseinän vieressä, pisti kätensä yhteen lokeroon, kiersi kädensijaa ja\nveti siitä. Hyllylaite aukeni kuten ovi, ja näkyviin tulivat kapeat\nkierreportaat, jotka veivät sekä ylös- että alaspäin. Hän jätti\nsalaoven auki ja väänsi erästä luukkua; porrasaukeamaan syttyivät valot\nsekä ylös että alas. Hetken hän oli kahden vaiheilla kumpaan suuntaan\nmennä. Sitten hän päätti mennä alaspäin.\n\nPortaiden juurella oli toinen ovi, jonka kautta hän pääsi talon\nkellarikerrokseen. Kun hän avasi oven, tulvahti vastaan niin kuuma\nilmavirta, että hänen hengityksensä hetkeksi salpautui. Maanalainen\nkellarikoppi, jossa hän nyt oli, oli muuten tyhjä, lukuunottamatta\nyhtä pöytää, jolle ylhäältäpäin lankesi kirkas valo, sekä valtavaa\nsulatusuunia, josta tuo sietämätön kuumuus säteili. Se oli kuin\nturkkilainen kylpy, ja muutamien askelien jälkeen hiki virtasi\nEmanuelin otsalta.\n\nPöydän ääressä istui leveäharteinen, alamittainen mies. Hänen edessään\noli avoinna paksu kirja. Oven avaamisen kuullessaan hän oli kääntynyt\nja astui nyt tulijaa vastaan. Hän oli sekasikiö, ja lukuunottamatta\nsinisiä, karkeasta villakankaasta tehtyjä housuja hän oli vaatteitta.\nKeltainen iho ja harvinaisen eläimellinen kasvojenilme tekivät hänen\nulkonäkönsä omituisen vastenmieliseksi.\n\n»Uuni lämpiää, mitä, Pietro?» sanoi Emanuel lempeällä äänellä ja otti\npois silmälasinsa kuivatakseen niihin laskeutunutta hikeä.\n\nPietro mumisi jotakin itsekseen, otti rautaisen kohennushangon ja avasi\nuuninluukun. Emanuel vei äkkiä käden kasvojensa eteen suojatakseen\nitseään ulossäteilevältä hehkulta.\n\n»Pane kiinni, pane kiinni!» huusi hän vihaisesti ja astui sen\ntapahduttua lähemmäksi uunia.\n\nMetrin päässä siitä oli laatikonmuotoinen ulkonema, joka alkoi metrin\nkorkeudelta maasta ja jatkui aina katolle saakka. Outo olisi voinut\nluulla, että se oli ilmajohto, jonka tehtävänä oli tuuletuksen\nsäätäminen. Emanuel ei ollut outo. Hän tiesi, että johtoaukko ulottui\nkatolle asti, ja sillä oli hyvin yksinkertainen tarkoituksensa.\n\n»Sinähän oletkin sytyttänyt hyvän tulen, Pietro. Sinä voisit polttaa\nsiinä vaikka ihmisen, vai mitä?»\n\n»Polttaa mitä vain», mumisi toinen, »mutta ei ihmistä.»\n\nEmanuel nauraa hihitti.\n\n»Sinä kai pelkäät, että minä teettäisin sinulla murhan? Well, sinun ei\ntarvitse olla huolissasi», sanoi hän. »Mutta onhan se kai tarpeeksi\nkuuma sulattamaan kuparia, Pietro?»\n\n»Sulaa niin, ettei jää jäljelle mitään.»\n\n»Onko poltettu jotakin viime aikoina?»\n\nMies nyökäytti ja hieroi vankkoja käsivarsiaan.\n\n»He tulivat viime maanantaina, viikko senjälkeen kuin johtajaa\nammuttiin», sanoi hän kalsealla äänellä. »Miehet ylhäällä tiesivät,\nettä he tulisivat, joten siinä ei ollut mitään nähtävää. Uuni oli\nmiltei päässyt sammuksiin.»\n\nEmanuel nyökäytti.\n\n»Johtaja sanoi, että uunin täytyy palaa viikko yhtämittaa», jatkoi\nPietro harmistuneena. »Se on hyvin raskasta minulle, Mr. Legge. Välisti\nolen ihan kuolla, niin hirvittävä on kuumuus.»\n\n»Tänä yönä pääset pois», sanoi Emanuel, »ja on viikkoja, jolloin\nsinulla ei ole mitään tehtävää. Tänä iltana tarvitsen sinua... onko Mr.\nJeff kertonut sinulle?»\n\nMies myönsi päätään nyökäten. Emanuel meni ulos ja sulki oven\njälkeensä. Hänestä tuntui niinkuin olisi astunut jääkellariin, niin\nsuuri oli vastakohta. Hänen kauluksensa oli pehmentynyt, ja vaatteet\ntarttuivat ihoon kiinni, kun hän kiipesi ylöspäin kiertoportaita,\nkonttoriovensa ohi, aina viimeiselle askelmalle saakka, joka oli niin\npieni, että hänen jalkansa tuskin sopi sille. Kahdesti hän koputti\nerääseen oveen, johon hänellä ei ollut avainta. Pienen ajan kuluttua\nkuului vastaukseksi, koputus, pieni tirkistysaukko avautui, ja\nepäluuloinen, tutkiva silmä katsoi häneen tarkasti.\n\nKun ovi vihdoin aukeni, tuli hän pieneen huoneeseen, joka sai\nvalaistuksensa isosta, lujaristikkoisesta kattoikkunasta. Ikkunan\ntoisessa päässä oli kokoonkierretyt uutimet, jotka voitiin yöksi vetää\neteen ja siten täydelleen ehkäistä tästä huoneesta tilapäisesti näkyvä\nvalo.\n\nMies, joka tervehti häntä ystävällisesti irvistäen, oli pienikasvuinen\nja paljaspäinen. Hän oli iältään noin kuudenkymmenen paikkeilla, eikä\nhänen olemuksensa kummallisuus johtunut niin paljoa kuluneesta puvusta\nja vähäisestä varresta kuin kultareunaisesta monokkelista, joka hänellä\noli oikeassa silmässään.\n\nHuoneen keskellä oli iso pöytä, täynnä kaikenkaltaisia esineitä. Niiden\njoukossa oli muun muassa pieni mikroskooppi sekä laatikko, jossa oli\npieniä mustia pulloja. Kirkkaan, pöydän yläpuolella riippuvan lampun\nalla oli pöytään kiinnitettynä pitkänomainen kuparilevy, jonka ääressä\nkaivertaja juuri oli työskentelemässä — hänellä oli kaiverrusrautansa\nkädessään, kun hän avasi oven.\n\n»Hyvää päivää, Lacey. Mitä te nyt olette tekemässä?» kysyi Emanuel\nsellaisella hyväntahtoisuudella, jota esimies saattaa ilmaista\nalaistaan erikoistyöntekijää kohtaan.\n\n»Uusia viitosia», sanoi mies. »Jeff tahtoo painaa nyt paljon. Hän\nymmärtää asian. Joku toinen sanoisi: 'Työskentele valokuvauslevyillä'\n— te tiedätte, mitä se merkitsee. Sadan setelin jälkeen tulee painos\nhuonoksi, ja siitä tulee juttu, ennenkuin osaa arvatakaan. Mutta\nkuparipiirros pysyy kuparipiirroksena», sanoi hän ylvästellen. »Ilman\nvalokuvausta voi saada syntymään kaikki uudet muutokset. Minä en ole\nkoskaan saanut mitään uudesta menettelytavasta — mutta linnat ovat\ntäynnä poikia, jotka luulevat voivansa tehdä rahaa valokuvauskoneen ja\nsinkkilevyn avulla.»\n\nEmanuel Leggestä tuntui tavattoman hyvältä kuulla ylistyslaulua\nJeffistä. Hän tarkasteli syvällä tyytyväisyydellä puolivalmista laattaa\nvaltavien silmälasiensa läpi, ja vaikkakaan ei ollut kaiverrustaiteen\ntuntija, niin osasi hän kuitenkin ihailla sitä hienoa työtä, jota tämä\nkokenut setelinväärentäjä teki.\n\nPöydän vasemmalla puolella oli seinässä syvennys, joka\nmuistutti hissiaukkoa. Se oli sen johtolaitteen jatko, joka vei\nkellarikerroksesta ylös, ja sillä oli se erikoinen arvonsa, että olipa\npoliisi kuinka viisas tahansa, niin jo paljon ennen sen tunkeutumista\nkaivertajan huoneeseen oli jokainen hänen syyllisyyttään todistava\nesine heitetty aukkoon ja ehtinyt tuhoutua uunin hehkussa.\n\n»Jeffreyn ajatus. Suurenmoinen henki!» sanoi Lacey, täynnä ihailua.\n»Se vähentää uskalluksen vaaran niinsanoakseni vähimpään määräänsä.\nJeffille työskenteleminen on nautinto, Mr. Legge. Hän ei jätä mitään\nsattuman varaan.»\n\n»Pietro kai on mies paikallaan?»\n\nMr. Lacey hymyili. Hän otti pöydältä yhden levyn ja tarkasteli sitä\nmolemmilta puolilta.\n\n»Nämä minä turmelin tänä aamuna», sanoi hän. »Ruiskutin niihin vähän\nhappoa. Katsokaahan!»\n\nHän meni aukon luo, pisti kätensä sinne ja painoi nähtävästi\nsoittokelloa, sillä heikko kilinä kuului aukosta. Kun hän veti\nkätensä takaisin, oli siinä ollut levy kadonnut. Pöydän alta kuului\nmerkkisoitto.\n\n»Levy sulaa nyt kuin vesi», sanoi Lacey. »Kiinnijoutuminen on\nmahdottomuus, jos Pietro tekee tehtävänsä. Suurenmoista! Se on\nJeffrey! Voisitteko uskoa sitä, Mr. Legge, että minä vielä tähän\npäivään mennessä en tiedä, missä tavara painatetaan? Ja lyönpä vetoa,\nettä painajalla taas ei ole hämärintä aavistusta siitä, missä laatat\nvalmistetaan. Tässä talossa ei ole ainoatakaan ihmistä, jolla olisi\nhajuakaan siitä.»\n\nEmanuel palasi onnellisen isän tuntein takaisin konttoriinsa, lukitsi\nsalaoven huolellisesti ja poistui klubihuoneistoon tarkastaakseen\nhuonetta 13. Pöytä oli jo katettu; keskellä oli iso kukkamaljakko,\ntäynnä mitä ihanimpia ruusuja. Jokaisen lautasen kohdalla oli rivi\nharvinaisen kauniita laseja, jollaisia tavalliset klubissakävijät eivät\nolleet koskaan nähneet pöydillään.\n\nHän piti huoneessa lyhyen katselmuksen ja lähti tyytyväisenä takaisin,\nei konttoriinsa, vaan Stevensin, ovenvartijan, luo.\n\n»Miksi pitää sanoa jäsenille, että kaikki huoneet ovat varatut tänä\niltana?» kysyi Stevens. »Minun täytyi lähettää pois Lew Brady, ja hän\nmaksaa hyvin».\n\n»Meitä on seurue, Stevens», sanoi Emanuel, »emmekä tahdo tulla\nhäirityiksi. Jonny Gray tulee. Sinun ei tarvitse ottaa tuollaista\nilmettä. Jos minä uskoisin, että sinä pitäisit hänen puoliaan, niin\nsinä et jäisi enää minuutiksikaan tähän klubiin. Peter Kane tulee myös.»\n\n»Näyttää minusta kuin kimppuunkäymiseltä», sanoi Stevens, »Mitä minun\non tehtävä?» kysyi hän ivallisella äänellä. »Haettavako ensimmäisen\nhuudon kuuluessa poliisi paikalle?»\n\n»Hae torontolainen ystäväsi paikalle», huomautti Emanuel terävästi ja\nlähti kotiin pukeutumaan.\n\n\n\n\n26.\n\n\nJonny tuli ensimmäisenä vieraana klubiin, ja Stevens auttoi sadetakin\nhänen yltään. Samalla hän kysyi hiljaisella äänellä:\n\n»Onko revolveri mukana, kapteeni?»\n\n»En pidä koskaan mukana, Stevens. Ei ole hyvä totuttautua siihen.»\n\n»Minä en ole koskaan otaksunut, että olisitte tyhmyri», sanoi Stevens\nyhtä hiljaa kuin äskenkin.\n\n»Jokainen, joka on istunut vankilassa, kuuluu _ex officio_ vanhaan\nPässinpäiden Ritarikuntaan», sanoi Jonny laittaessaan ovenvartijan\npulpetin luona olevan kuvastimen edessä kaulanauhaansa kuntoon. »Mitä\non tekeillä?»\n\n»Minä en tiedä», sanoi toinen ja kumartui puhdistamaan Jonnyn kenkiä.\n»Mutta numerossa 13 on tapahtunut kummallisia asioita. Älkää istuutuko\nselin tarjoilukaappiin. Ymmärrättekö?»\n\nJonny nyökkäsi.\n\nHän oli ehtinyt käytävän päähän, kun kuuli hissin tulevan ylös ja\npysähtyi. Se oli Peter Kane, jolle hän hiljaisella äänellä heti\nilmoitti ovenvartijan neuvon.\n\n»Minä en usko heillä olevan mitään aikeita», sano Peter hiljaa. »Mutta\njos he johonkin ryhtyvät, niin silloin on pian eräs Charing Cross\nsairaalan hoitajatar sanova: 'Mitä, oletteko jo taas täällä!'»\n\nKuten Jonny oli arvellutkin, odottivat molemmat isännät huoneessa 13\nheitä. Heidän saapumistaan seurannut vaitiolo tuntui eräästä seurueen\njäsenestä kiusalliselta.\n\n»Ilahduttavaa nähdä sinua, Peter», sanoi vihdoin Emanuel,\nyrittämättäkään tarjota kättään. »Vanhojen ystävien ei pitäisi päästää\nsuhdettaan kylmenemään. Tässä on poikani Jeffrey. Sinä lienetkin tullut\ntuntemaan hänet», sanoi hän nauraen.\n\n»Olen tullut tuntemaan hänet», sanoi Peter kivettynein kasvoin.\n\nJeffrey Legge oli ilmeisesti täysin toipunut ikävästä elämyksestään.\n\n»Ottakaa paikkanne», sanoi Emanuel ja ryhtyi järjestelemään tuoleja.\n»Sinä istut tässä, Jonny.»\n\n»Minä istun mieluummin vastapäätä kaappia. Minusta on hupaisaa\nnähdä itseni syövän», sanoi Jonny ja otti, kehoitusta odottamatta,\nvalitsemansa paikan.\n\nPeter istuutui heti Jonnyn vasemmalle puolelle, ja Emanuelin, jonka\ntämä hänen suunnitelmiensa väliaikainen mullistus saattoi vähän\nhämilleen, täytyi itse istuutua selin kaappiin. Jonny huomasi, miten\nisä ja poika vaihtoivat nopean silmäyksen; hän huomasi samoin, ettei\ntarjoilukaapin päällä ollut väliruokalajeja, mitä tarkoitusta varten\nse oli olemassa, ja hän ihmetteli, mikä erikoinen vaara mahtoi olla\nuhkaamassa huoneen siitä nurkasta.\n\nKaapin vieressä toisessa nurkassa riippui pitkä, sininen esirippu, joka\nhänen arvelunsa mukaan kätki jonkin huoneeseen 12 vievän oven. Peter,\njoka tunsi paremmin klubin, tiesi, että n:o 12 oli salonki ja että\nnämä kaksi huonetta yhdessä muodostivat erään niistä huoneistoista,\njotka olivat hyvin haluttuja silloin, kun oli kysymyksessä uhrilampaan\nteurastus.\n\n»Nyt, pojat», sanoi Emanuel teeskennellyn iloisesti, »täällä ei saa\nolla toraa eikä riitaa. Istumme yhdessä iloisen pöydän ääressä, eikä\nmeillä ole muuta tekemistä kuin sellaisen keinon keksiminen, joka\njättää poikani hyvän nimen tahrattomaksi, jos saan käyttää sitä\nsanontatapaa.»\n\n»Sinä voit käyttää mitä sanontatapaa haluat», sanoi Peter. »Hänen\nikävään valoon joutuneen maineensa parantaminen tulee maksamaan enemmän\nkuin yhden päivällisen.»\n\n»Kuinka pitkiä sanoja sinä käytät, Peter!» sanoi Emanuel ihailevasti.\n»On oma vikani, jos en niitä tajua; sillä minulla on ollut kyllin aikaa\nopiskellakseni silloin, kun olin tuolla 'Alppien takana'. Sinä et ole\nollut koskaan 'Alppien tuolla puolen', ethän, Peter? Well, ainoa, mitä\nihmisellä siellä on, on aika!»\n\nPeter ei vastannut mitään, ja tällä kertaa puuttui Jeffrey puheeseen.\n\n»Katsohan, Peter», sanoi hän, »minä en tahdo tästä asiasta tuhlata\npaljon sanoja. Minä panen korttini avoimina pöydälle. Minä haluan saada\nvaimoni.»\n\n»Sinä tiedät paremmin kuin minä missä Lila on», sanoi Peter. »Hän ei\nole enää minun palveluksessani.»\n\n»Minä en puhu Lilasta!» vastasi Jeffrey kiivaasti.\n\n»Jos sinä joudut puhumaan tuosta aiheesta, niin tulet aina\nheikkomieliseksi. Minä olen tosin nainut Lilan, mutta hän oli jo sitä\nennen naimisissa, sen voin todistaa.»\n\nTässä pysähtyi keskustelu, sillä tarjoilija toi sisään liemen.\n\n»Mitä viiniä suvaitsette, sir?»\n\n»Samaa kuin Emanuel», sanoi Peter.\n\nEmanuel nauraa hihitti hiljakseen.\n\n»Sinä taidat luulla, että minä aion panna jotakin sinun lasiisi, mitä,\nPeter? Mikä vanha, epäluuloinen veijari sinä oletkaan!»\n\n»Vettä», sanoi Jonny hiljaa, kun tarjoilija tuli hänen luokseen.\n\n»Vesipoika, niinkö, Jonny? Se on oikein. Nuoren miehen sinun\ntoimialallasi on pidettävä viisi aistiaan koossa. Minä haluan\nsamppanjaa, Fernando, ja samoin majuri Floyd. Mikään ei vahvista\nihmisen luontoa niinkuin samppanja», sanoi Emanuel.\n\nPeter katsoi tarkasti, kun viini kuohuen ja sihisten valui korkeihin\nlaseihin.\n\n»Riittää, Fernando», sanoi Emanuel, joka tarkasti seurasi kaikkea mitä\ntapahtui.\n\nKun ovi sulkeutui, kuuli Jonny aivan selvästi, miten toinenkin lukko\nmeni kiinni.\n\n»Suljetko meidät tänne?» kysyi hän iloisesti. Emanuel kohotti\nkulmakarvojaan.\n\n»Suljen teidät tänne, niinkö, Jonny? No, luuletko sinä ehkä, että\npelkään kadottavani teidät? Miten huolissasi oletkaan, että Marney\nkarkaa sinulta!»\n\nJonny joi kulauksen vettä lasistaan ja katsoi samalla tarkasti vanhusta\nkasvoihin. Mitä oli tarjoilukaapin takana? Tämä ajatus tuotti hänelle\npäänvaivaa. Se oli mitä tavallisin huonekalu, raskaasta mahongista\ntehty ja vähän kapeahko, mutta helposti selitettävissä, koska huonekaan\nei ollut iso ja klubln ostajien oli siitä syystä ollut säästää tilaa\nsisustuksessa.\n\nSen pöytälevyn alapuolella, jolla väliruokien olisi pitänyt olla näkyi\nkaksoisovi. Oliko se kuvittelua? Hän luuli näkevänsä, että toinen\novenpuolisko liikkui aivan hiljaa.\n\n»Oletko sinä joskus aikaisemmin istunut linnassa Jonny?» Emanuel, joka\npuhui eniten, teki tämän kysymyksen. »Tiedät, että sait kolme vuotta,\nmutta oliko se sinun ensimmäinen tuomiosi?»\n\n»Se oli ensimmäinen tuomioni», sanoi Jonny.\n\nVanhus nyki leukaansa ja katsoi ylös kattoa kohti.\n\n»Oletko ollut koskaan Keytownissa?» kysyi hän. »Sinulta minun ei\ntarvitse edes kysyäkään, Peter. Tiedän, että et ole koskaan ollut\nKeytownissa, niinhän, vanha, viisas Peter?»\n\n»Puhukaamme jostakin muusta», sanoi Peter. »Minä en usko sanaakaan koko\näskeisestä jutusta, että Lila oli ennestään naimisissa, kuten sanoitte.\nJoka kerta, kun puhumme tästä asiasta, olette valehdelleet minulle.\nMinä annan sinulle erään vihjauksen, Emanuel, vanhan tuttavuutemme\ntakia. Sinä menettelit sikamaisesti ja olit lähempänä kuolemaa kuin\naavistitkaan. Sillä jos teidän aikeenne olisi onnistunut, niinkuin sinä\nodotit, niin minä olisin ottanut sinut hengiltä.»\n\nEmanuel nauroi pilkallisesti.\n\n»Peter aikoo vanhoilla päivillään tulla revolverisankariksi», sanoi\nhän. »Kaikkien niiden opetusten jälkeen joita olet antanut minulle!\nSinä hämmästytät minua Peter. Nyt minä tahdon sanoa sinulle, mitä\naion tehdä.» Hän nojasi kyynärpäänsä pöytään ja tuki leukaansa\nmolemmin käsin, samalla kuin hänen terävät silmänsä, joiden\nterävyyttä silmälasit vielä tehostivat, olivat kohdistuneet kovina ja\nliikkumattomina entiseen ystävään. »Minun laskuni mukaan sinä olet\nminulle velkaa neljäkymmentätuhatta puntaa, ja minä tiedän, että en saa\nhankituksi niitä ilman taistelua. Laske rahat tänne, niin minä en tee\nmitään vaikeuksia poikani vaimolle.» Hän painosti viimeisiä sanoja.\n\n»Jätä se pelistä pois!» keskeytti Jeffrey kiivaasti isänsä puheen.\n»Minä en anna viedä Marneyta mistään rahasta. Sen saatte pitää selvänä.»\nHänen nyrkkinsä jysähti pöytään. »Hän kuuluu minulle, Peter, ja minä\ntahdon hänet. Ymmärrätkö? Niin, vieläpä minä aion noutaakin hänet.»\n\nJonny vetäytyi hieman irti pöydästä ja pani käsivartensa ristiin\nrinnalle, samalla kuin hänen huulensa värähtivät hymyyn. Hänen oikea\nkätensä tarttui revolveriin, jota hän piti kainalokuopassa. Se oli\npieni browninki mutta Jonnyn lempiase tämänlaatuisina kriitillisinä\nhetkinä. Kaapin ovi oli nimittäin jälleen liikahtanut, ja hän tiesi\nvarmasti, että huoneen ovi oli lukittu. Koko puhe Marneysta oli\ntekosyy, jonka tuli johtaa toisaanne heidän tarkkaavaisuutensa.\n\nLautaset oli jo aikoja sitten korjattu, ja seuraavan ruokalajin olisi\npitänyt ilmestyä. Mutta näillä päivällisillä ei tarjottu toista\nruokalajia. Emanuel alkoi nuhtelevassa äänilajissa ojentaa poikaansa.\n\n»Jeffrey, poikani, sinä et saa turmella asiaa», sanoi hän. »Se on\ntodellakin...»\n\nSiinä silmänräpäyksessä sammuivat kaikki lamput huoneessa. Samassa\nJonny oli jaloillaan, nojasi selkänsä seinää vastaan ja tunnusteli\npimeässä revolverillaan ympärilleen.\n\n»Mitä on tekeillä?» kysyi Peter terävällä äänellä. »Jos te aloitatte\nleikin, niin tulee todella heti yksi kuollut.»\n\n»En minä tiedä», sanoi Emanuel paikaltaan. »Jeff, soita. Minä luulen,\nettä katkaisija on kiertynyt itsestään.»\n\nJoku oli huoneessa. Vaistomaisesti Jonny tunsi sen läsnäolon — joku\ntuli hiipien häntä kohti. Hän piti kätensä ojennettuna, valmiina\npainamaan liipaisinta samana hetkenä, jona siihen kosketettaisiin — ja\nhän odotti. Kului sekunti — viisi sekuntia — kymmenen sekuntia — ja\nsitten syttyivät kaikki lamput jälleen.\n\nPeter seisoi myös selkä seinää vastaan nojautuneena, revolveri\nkädessään. Jeffrey ja hänen isänsä istuivat vierekkäin samassa paikassa\nkuin olivat olleet valojen sammuessa. Ketään viidettä henkilöä ei\nhuoneessa näkynyt.\n\n»Mitä tämä merkitsee?» kysyi Peter epäluuloisesti.\n\n»Kummallinen kysymys, rakas Peter! Ethän toki tahtone asettaa minua\nvastuunalaiseksi virran katkeamisesta, vai mitä? En ole sähkömies.\nMinä olen vain miesparka, joka olen istunut kuritushuoneessa ajan,\nmikä toisten olisi pitänyt siellä istua en muuta», sanoi Emanuel\nleikillisesti. »Ja katsokaapa metallitavaroita! Ei ole hyvä pitää\nrevolveria mukanaan. Salli vanhan veijarin antaa sinulle tämä neuvo,\nPeter», pilkkasi hän. »Jonnya minä en ihmettele, hänellä saattavat olla\nomat syynsä. Istukaa, mielettömät miehet», sanoi hän leikillisesti.\n»Jatkakaamme keskustelua.»\n\n»Minä jatkan keskustelua vasta kun ovi on auki», sanoi Jonny\nlevollisesti. »Ja vain samalla ehdolla panen pois revolverini.»\n\nKolmella askelella Emanuel oli ovella. Yhdellä käden kääntämällä se\nlensi auki.\n\n»Ovi olkoon auki, jos sinua peloittaa», sanoi hän halveksivasti.\n»Linnassaolo on tehnyt sinut noin araksi. Niin minunkin kävi.»\n\nKun hän väänsi kädensijaa, kuuli Jonny toisen lukon napsahtavan. Hän\noli varma siitä, että joku seisoi ulkopuolella oven takana ja että\nLeggen sanat olivat tarkoitetut tuolle tuntemattomalle vartiomiehelle.\nMitä tuo kaikki merkitsi?\n\nPeter Kane maisteli samppanjaansa, katse kohdistettuna illan\nisäntään. Olikohan hänkin kuullut saman napsahduksen? Jonny oletti\nniin. Lamppujen sammuminen ei ollut mikään sattuma. Salaisen merkin\ntapahduttua oli ne sammutettu pääkatkaisijasta. Tarjoilukaapin\novenpuoliskot eivät enää liikkuneet. Kun Jonny käänsi päänsä, näki\nhän, että Jeffreyn silmät olivat erikoisen tarkkaavat, mikä merkitsi\njotakin. Mitä hän odotti?\n\nRatkaisu, millainen se sitten olikin, oli lähellä.\n\n»Minua ihmetyttää, Gray, että te ette ole koskaan yrittänyt 'kukilla'.»\nJeffrey puhui hitaasti ja harkiten »Se on hyvä ammatti, ja te voitte\nansaita sillä paremmin rahaa kuin kilpa-ajohevosten 'valmistamisella'\nvoisitte uneksiakaan.»\n\n»Ehkä voisitte sanoa minulle, miten tuohon mielenkiintoiseen puuhaan\nvoi päästä käsiksi», sanoi Jonny viileästi.\n\n»Minä voin antaa sen tiedon teille vaikka kirjallisesti, jos tahdotte.\nSilloinhan 'viheltäminenkin' käy helpommin. Tahi, vielä paremmin, minä\nvoin näyttää teille, miten sitä tehdään. Haluatteko?»\n\n»En voi sanoa, että minulla olisi erikoista mielenkiintoa siihen, mutta\nolen varma, että ystäväni, Mr Reeder...»\n\n»Teidän ystävänne, Mr. Reeder!» toisti toinen ivallisesti. »Hän on kai\nteidän henkiystävänne, mitä?»\n\n»Kaikki lainkuuliaiset kansalaiset ovat henkiystäviäni», sanoi Jonny\ntotisena.\n\nHän oli pistänyt aseensa takaisin takintaskuun ja piti kättään siinä\nkiinni.\n\n»Well, miten olisi tällaisen asiaan johdatuksen laita?»\n\nJeffrey nousi pöydästä ja meni tarjoilukaapin luo. Hän kumartui ja\nlienee koskettanut jotakin mekanismilaitetta; sillä kaapin pöytälevy\nkääntyi automaattisesti taaksepäin näkymättömän akselin varassa ja toi\nnäkyviin pienen, mutta mitä täydellisimmän koneen, jonka Jonny tunsi\nheti sellaiseksi painokoneeksi, jollaisia setelin väärentäjät käyttävät\nsilloin, kun on valmistettava rajoitettu määrä suuria seteleitä.\n\nTuo vertaa vailla oleva häikäilemättömyys, jolla Jeff paljasti\nsalaisuutensa, salpasi hetkeksi Jonnyn hengityksen.\n\n»Kaapin saisi vaikka hakata kappaleiksi», jatkoi Jeffrey, »eikä\nsittenkään löytyisi mitään.»\n\nHän painoi erästä nappia, ja heti alkoi koneen isoin pyörä pyöriä\nja sen mukana tusina pieniä laattoja ja lieriöitä. Se kesti vain\nmuutaman minuutin, sitten hän sulki virran, kosketti jälleen kätkettyä\nmekanismia, ja kone katosi molempien miesten näkyvistä, jotka täynnä\nhämmästystä tuijottivat aivan tavallista tarjoilukaappia.\n\n»Helposti ansaittua rahaa, vai mitä, Gray?» sanoi Emanuel luoden\nhymyilevän, ihailevan silmäyksen poikaansa. »Kuulkaa nyt, pojat.» Hän\npalasi tuolilleen, jolta oli noussut, ja puhui asiallisesti edelleen.\n»Minä tahtoisin myös sanoa jotakin, mistä teille molemmille voi olla\nsuurta hyötyä, ja laskekaamme kaikkein ensiksi Marney pois pelistä.»\n\nJonny otti vesilasinsa, ollen yhä yhtä valppaana ja epäluuloisena kuin\nennenkin.\n\n»Asia on siten...», sanoi Emanuel, ja samalla hetkellä Jonny otti ison\nsiemauksen lasistaan.\n\nTuskin oli neste ehtinyt hänen kurkkuunsa, kun hän yritti turhaan\nsylkeä sitä pois. Hän tunsi sen pistävän, karvaan maun, heitti lasin\nmaahan ja tempasi revolverinsa.\n\nMutta vastustamaton voima hänen sisällään valtasi hänen aistinsa, ja\nase vaipui hänen herpaantuneesta kädestään.\n\nPeter oli hypähtänyt pystyyn ja tuijotti vuoroin toiseen, vuoroin\ntoiseen.\n\n»Mitä te olette tehneet?»\n\nHän aikoi käydä heihin käsiksi, mutta ennenkuin hän ehti tehdä\nliikettäkään, hyökkäsi Emanuel kuin kissa hänen kimppuunsa. Hän yritti\nponnistaa voimiaan, mutta tunsi itsensä merkillisen heikoksi, kuin\nhalvatuksi. Hirvittävä nyrkinisku osui täydellä painolla vasten hänen\nkasvojaan, ja hän kaatui maahan kuin pölkky.\n\n»Nyt sinä olet kynsissäni!» sähisi Emanuel ja katsoi alas\nviholliseensa. »Nyt olet kynsissäni Peter poikaseni! Sinäkö et ole\nennen ollut linnassa, mitä? Nyt sinun pitää saaman maistaa siitä\njotakin!»\n\nJeffrey Legge kumartui, tempasi kaapin oven auki, ja\nkumara-asentoinen mies tuli esiin. Se oli Pietro, joka, kissamaisesti\nkokoonkyyristyneenä, irvisteli koko naamallaan tyytyväisenä hänelle\ntulleesta osasta. Emanuel taputti häntä olkapäälle.\n\n»Oivallinen poika», sanoi hän. »Oikeata ainetta oikealle miehelle.\nKullakin on oma erikoinen unijuomansa, Jeff. Minä tiesin, että tämä\nJonny Gray tulisi tekemään lujempaa vastarintaa, ja jos olisin\nseurannut sinun neuvoasi ja sekoittanut 'Knock outin' kummallekin, niin\nolisi vain toinen kaatunut maahan. Nyt te tiedätte, miksi valo sammui.\nNostakaa ne ylös.»\n\nPienen sekasikiön täytyi olla suunnattoman vahva, sillä hän nosti\nvaivattomasti Peterin ja kantoi hänet lepotuoliin. Sitten hän otti\nnuoremman miehen ja laski hänet sohvalle, veti taskustaan pienen rasian\nja täytti ihonalaisruiskun eräästä pikku pullosta. Sitten hän katsoi\nympärilleen, odottaen ohjetta.\n\nJeffrey nyökkäsi, ja neula tunkeutui tunnottomaan ihoon. Sitten hän\nkohotti huumatun miehen silmäluonta ja nauroi uudelleen.\n\n»Puolen tunnin perästä hän pystyy taas liikkumaan», sanoi hän. »Minun\nantamani 'Knock out' ei kestä kauempaa.»\n\n»Voitko kuljettaa hänet paloportaita myöten alas pihamaalle?» kysyi\nEmanuel huolissaan. »Hän on varsin painava poika, tuo Peter. Jeff,\npoikani, sinun täytynee auttaa häntä. Vaunu on pihalla. Äläkä unohda,\nJeff, että sinun on kello kahden aikaan suoritettava jotakin.»\n\nJeff nyökkäsi.\n\nJälleen sekarotuinen nosti Peter Kanen ylös, ja Jeffrey, joka piteli\novea auki, auttoi häntä kantamaan tajutonta miestä avoimen ikkunan läpi\nja sitten alas rautaportaita, vaikka tuo jättiläisvoimainen mies tuskin\ntarvitsi hänen apuaan.\n\nHän tuli takaisin, osoittamatta jälkeäkään väsymyksestä, ja nosti\nJonnyn selkäänsä. Sitten hän kantoi nuoren miehen, taas ilman apua,\nalhaalla odottavan vaunun luo heittäen hänet siihen.\n\nTällä kertaa seurasi häntä Jeffrey, joka oli päästä jalkoihin asti\nkääriytynyt pitkään kumivaippaan sekä vetänyt autolakin aina silmilleen\nsaakka. He sulkivat molemmat vaununovet, ja Pietro, joka oli avannut\nportin, loi silmäyksen kaikkiin suuntiin. Oli vähän ihmisiä näkyvissä,\nvaunu lähti nopeasti liikkeelle ja sitten kiitämään täyttä vauhtia\nOxfordin tielle.\n\nSekarotuinen pani portin kiinni, kiipesi ylös paloportaita kaksi\naskelmaa kerrallaan ja antoi tyytyväiselle herralleen ilmoituksensa.\n\nEmanuel otti molempien vieraittensa päällystakit ja hatut, avasi\nmuutaman seinäkaapin, heitti ne sinne, ja hetkessä ne olivat kadonneet.\n\n»Mene alas ja polta ne», sanoi hän lyhyesti. »Sinä olet tehnyt työsi\nhyvin, Pietro. Kas tässä viisikymmentä tästä illasta.»\n\n»Oikeatako?» kysyi toinen lakonisesti.\n\nEmanuel soi hänelle hyväntahtoisen hymyilyn. Hän nosti maasta Jonnyn\nlasin, joka ei ollut särkynyt otti Peterin lasin pöydältä ja heitti ne\nvaatekappaleiden perään. Huolellinen silmäys ympäri huonetta vakuutti\nhänelle, ettei ollut jäänyt jäljelle minkäänlaista merkkiä heidän\nsaapuvilla-olostaan. Tyytyväisenä Emanuel istuutui ja sytytti pitkän,\nohuen sikarin. Tämän yön työ ei ollut vielä lopussa. Jeff oli jättänyt\nhänelle kenties vaikeimmin suoritettavan tehtävän.\n\nPienestä seinäkaapista hän otti esiin puhelimen kuulotorven. Hänen piti\nvähän aikaa odottaa numeroa, sitten hän kuuli äkkiä äänen, josta tunsi\nMarneyn.\n\n»Oletko se sinä, Marney?» kysyi hän hiljaisella, niin hyvin\njäljitellyllä äänellä, että neitonen erehtyi.\n\n»Kyllä, isä, onko kaikki hyvin? Olen niin levoton.»\n\n»Kaikki kunnossa, rakkaani. Jonny ja minä olemme tehneet hyvin\nmielenkiintoisen löydön. Tahdotko sanoa Barneylle, että hän menköön\nlevolle, ja odottaa itse minua — avata itse minulle oven?»\n\n»Tuleeko Jonny sinun kanssasi takaisin?»\n\n»Ei, ei, rakkaani; tulen yksin.»\n\n»Oletko varma, että kaikki asiat ovat oikein.» kysyi Marney\nhuolestuneella äänellä.\n\n»Ole aivan levollinen, kultaseni. Kello kaksi olen luonasi. Kun kuulet\nauton pysähtyvän portin eteen, niin tule ulos. Minä en tahtoisi tulla\ntaloon sisälle. Selitän sinulle kaiken...»\n\n»Mutta...»\n\n»Tee siten kuin pyysin, rakkaani», kuiskasi Emanuel ja sulki puhelimen,\nennenkuin Marney ehti vastata mitään.\n\nMutta voisiko Jeff sen suorittaa? Hän olisi kernaasti ajanut sinne\nitse, mutta silloin olisi autonkuljettaja ollut välttämätön, eikä hän\ntuntenut ketään, johon olisi voinut luottaa. Hän itse ei ollut kylliksi\nvahva ryöstämään tyttöä väkivalloin, ja lisäksi tuli vielä, että hän\nei osannut ajaa autoa — taito, jonka oppiminen häneltä oli jäänyt\nmonivuotisen Dartmoorissa-olon vuoksi.\n\nMutta saattoiko Jeff sen tehdä? Hän otti lyijykynän ja suoritti\naikalaskelmia valkoiselle pöytäliinalle. Tyytyväisenä hän pisti kynän\ntaskuunsa ja kaatoi itselleen lasin samppanjaa, kun ovelta kuului\nhiljainen koputus. Hämmästyneenä hän katsahti ylös. Hän oli kieltänyt\novenvartijaa missään tapauksessa lähestymästä huonetta 13 ja laskemasta\nketään käytävään, ennenkuin saisi vastakäskyn.\n\nKoputus uudistui.\n\n»Sisään», huusi hän.\n\nOvi aukeni. Eräs mies pysähtyi oviaukkoon. Hänellä oli yllään kulunut\nfrakki, hänen, kaulanauhansa oli taitamattomasti solmittu, ja hänen\nvalkeasta paidanrinnastaan puuttui nappi.\n\n»Häiritsenkö teidän pientä seuruettanne?» kysyi hän arasti.\n\nEmanuel ei sanonut mitään. Kauan aikaa hän istui tuijottaen omituiseen\nilmestykseen. Ikäänkuin ei olisi aavistanut mitään aiheuttamastaan\nhämmästyksestä ja pelosta koetti kutsumaton vieras työnnellä kohdalleen\ntuhraantuneita kalvosimiaan, jotka ulottuivat miltei sormien rystysiin\nasti.\n\n»Tulkaa sisään, Mr. Reeder», sanoi Emanuel Legge vihdoin hengityksen\ntahtoessa salpautua.\n\n\n\n\n27.\n\n\nMr Reeder sulki oven ja tuli epämääräisin askelin sisään, kovasti\nanteeksipyydellen.\n\n»Aivan yksinkö, Mr. Legge?» kysyi hän. »Minä luulin teillä olevan\nseuraa?»\n\n»Täällä oli muutamia ystäviä, mutta he ovat menneet.»\n\n»Onko teidän poikannekin mennyt?» Reeder katsahti avuttomin silmäyksin\nhuoneen yhdestä nurkasta toiseen. »Luojani, mikä pettymys! Mikä suuri\npettymys!»\n\nEmanuelin ajatukset risteilivät salaman nopeudella. Kaiken\ntodennäköisyyden mukaan oli tuo rääsyinen sala-agentti pitänyt silmällä\ntalon julkisivua, ja hänen täytyi tietää, että he eivät olleet sen\nkautta menneet ulos. Hän uskalsi rohkean askelen.\n\n»He lähtivät pois neljännestunti sitten. Peter ja Jonny kiipesivät\nalas paloportaita — pihalla oli poikani auto. Meistä ei ole koskaan\nmieluista, että auto seisoo klubin edessä; ihmiset puhuvat niin paljon.\nJa viimeisten tapahtumien jälkeen, jotka pääsivät julkisuuteen...»\n\nMr. Reeder keskeytti hänet lempeän hyväksymisen muminalla.\n\n»Se autoko se olikin? Minä näin sen lähtevän ja ihmettelin, mitä sillä\noli tekeillä — Numero XC. 9712, sininen Daimler-umpivaunu — minä saatan\nerehtyä, mutta minusta se näytti olevan Daimler. Minä tiedän niin vähän\nautoista, että voin hyvin helposti erehtyä, eivätkä silmänikään ole\nenää yhtä tarkat kuin ennen.»\n\nEmanuel kirosi häntä hiljaisuudessa.\n\n»Niin, se oli Daimler», sanoi hän, »me ostimme sen halvalla eräästä\nhuutokaupasta.»\n\nHajamielisen vieraan silmät olivat kiintyneet pöytään.\n\n»Ottivatko he viinilasinsa mukaan?» kysyi hän lempeällä äänellä. »On\ntodella kaunis tapa ottaa mukaansa muistoesine suuresta tapahtumasta.\nHe kai tunsivat itsensä oikein hyvinvointisiksi?»\n\nKuinka hän oli tullut sisään? ihmetteli Emanuel itsekseen. Stevens oli\nsaanut nimenomaisen käskyn pidättää hänet, ja Fernando oli L-kirjaimen\nmuotoisen käytävän toisessa päässä.\n\nIkäänkuin arvaten Leggen päässä liikkuvan ajatuksen sanoi Mr. Reeder:\n\n»Minä otin vapauden tulla tänne ylös samoin paloportaiden kautta. Se\noli mielenkiintoinen koe. Olen vähän vanha aloittelemaan kokeiluja enkä\npidä erikoisemmin kiipeilemisestä, en varsinkaan öisin.»\n\nEmanuel seurasi hänen katseensa suuntaa ja huomasi, että kuluneisiin\nhousuihin oli repeytynyt pieni nelikulmainen reikä, josta pilkisti\nnäkyviin luiseva, valkea polvi.\n\n»Niin, tulin ylös paloportaita ja löysin onneksi avonaisen ikkunan.\nLuulin aiheuttavani teille mieluisan yllätyksen. Muuten, eivätkö\npaloportaat viekään ylemmäksi kuin tähän kerrokseen saakka? Se on\nmerkillistä, sillä nähkääs, paras Mr. Legge voisihan aivan hyvin\nsattua, että ihmisiä tulenvaaran aikana joutuisi katolle. Jos muistan\noikein, on katolla vain yksi päällysrakennus — jokin varastosuoja, eikö\nniin? Antakaapa kun ajattelen silmänräpäyksen! Niin, olen vakuutettu,\nettä se on varastosuoja.»\n\n»Minulla oli näet pari vanhaa tuttavaa täällä», keskeytti Emanuel,\n»Jonny Gray ja Peter Kane. Luulen teidän tuntevan Peter Kanen?»\n\nMr. Reeder nyökäytti vienosti.\n\n»Ja he olivat vähän iloisella tuulella. Jonny Gray ei kai ole tottunut\njuomaan viiniä, ja Peter on ollut vuosikausia pidättyväinen.» Emanuel\noli vähän aikaa vaiti. »He olivat tosiaan aika tavalla juovuksissa.»\n\n»Se on kovin valitettavaa.» Mr. Reeder pudisti päätään. »Minä\nhenkilökohtaisesti olen suuri alkoholikiellon kannattaja. Minä\nkieltäisin viinit ja oluet, sekä veijarit ja väärentäjät, valehtelijat,\nmyrkynsekoittajat» — hän pysähtyi tämän sanan jälkeen — »tai millä\nnimellä on sanottava ihmisiä, jotka unijuomalla huumaavat toisia?»\njatkoi hän. »Vai ottivat he lasinsa mukaan, niinkö? Minä toivon,\nettä he tuovat ne takaisin. Tuo ajatus olisi minusta kiusallinen,\nettä ihmiset, joista minä — pidän, tekisivät syykseen jotakin niin\nhalveksittavaa kuin on — hm — viinilasien — hm — varasteleminen.»\n\nUudestaan osui hänen surumielinen, katseensa pöytään.\n\n»Ja oli tarjottu vasta liemiruokaa! On vähän tavatonta ryypätä\nitsensä päihdyksiin, ennenkuin on syöty edes liemiruokakaan, vai\nmitä? Tarkoitan, näet, kunnianarvoisissa piireissä», lisäsi hän\nanteeksipyynnöksi.\n\nHän vilkaisi silmälasiensa ylitse avointa ovea kohti.\n\n»Ihmettelenpä», sanoi hän painokkaasti, »kuinka he sellaisessa tilassa\novat pimeässä päässeet alas paloportaita?»\n\nJälleen kääntyivät hänen ilmeettömät silmänsä Emanueliin.\n\n»Kun tapaatte heidät uudelleen, niin tahdotteko sanoa heille, että minä\nodotan heitä molempia, Mr. Kanea ja Mr. Jonnya — mikä hänen nimensä\nolikaan? — Gray, oikein! — meillä on eräs kohtaamissopimus varhain\naamulla. Sekä että, jos he eivät ole kello kymmenen aikaan minun\nasunnossani...»\n\nHän pysähtyi ja asetti huulensa kuin viheltääkseen. Emanuel oli\nihmeissään, mitä sitten seuraisi, eikä hänen tarvinnut olla kauan\nepätietoisena.\n\n»Kärsittekö te Dartmoorissa kovasti kylmyydestä? Minulle on kerrottu,\nettä talvea on siellä vaikea kestää — varsinkin vanhemmalla puolella\nikää olevien ihmisten. Luonnollisesti», jatkoi Mr. Reeder, »voi\nsielläkin olla ystäviä, jopa sukulaisiakin. On varmastikin suuri\nlohdutus, jos tietää, että oma poika tai joku muu läheinen omainen elää\nsamassa paikassa, eikö totta? Mutta paljon hauskempaa on asua kaikessa\nmukavuudessa Lontoossa, Mr. Legge — tai omistaa, kuten te, viehättävä\npieni huoneisto Bloomsburyssa; voitte mennä minne haluatte, ilman että\n'nylkyri' on perässänne — 'nylkyri' kai on hyvin halpamainen nimitys,\nmutta se kai tarkoittaa 'vartijaa'; eikö totta, Mr. Legge?»\n\nHän meni ovelle, mutta kääntyi hitaasti ympäri.\n\n»Ettehän unohda, että minä toivon näkeväni Mr. Peter Kanen ja Mr. John\nGrayn huomenaamulla kello puoli yksitoista, asunnossani — eikö niin,\nettehän unohda sitä?»\n\nHän sulki oven huolellisesti perässään, otti ison sateenvarjonsa\nkainaloonsa ja asteli pitkin käytävää, jossa Fernando oli vartiossa.\n\n»Hyvää iltaa», sanoi Mr. Reeder ohikulkiessaan.\n\nFernando oli hänen näkemisestään niin ällistynyt, ettei löytänyt\nainoatakaan kohteliasta sanaa vastaukseksi tervehdykseen.\n\nStevens näki hänet, kun hän kääntyi pääkäytävään, ja jäi suu auki\nseisomaan.\n\n»Milloin te olette tullut sisään, Mr. Reeder?»\n\n»Kukaan ei ole nähnyt minun tulevan, mutta monet näkevät minun\nmenevän», sanoi Mr. Reeder hyväntuulisesti. »Toiselta puolen on\nihmisiä, joiden on nähty tulevan tähän klubiin, mutta joiden ei nähdä\ntaas menevän pois. Mr. Gray ei ole mennyt tästä ohi, eikä Mr. Kane?»\n\n»Ei, sir», sanoi Stevens kovin hämmästyneenä. »Ovatko he poissa?»\n\nReeder huoahti syvään.\n\n»Kyllä, he ovat poissa», sanoi hän. »Toivoakseni eivät kauan, mutta\npoissa he epäilemättä ovat. Hyvää yötä, Stevens. Muuten, teidän\nnimennehän ei olekaan Stevens. Luulen muistavani teidät» — hän\npyöritteli silmiään, ikäänkuin tuo muistaminen tuottaisi hänelle\nvaikeutta — »luulen muistavani, että teidän nimenne, sanokaamme\nkahdeksan vuotta sitten, ei ollut Stevens.»\n\nStevens punastui.\n\n»Minut tunnetaan nyt tällä nimellä, sir.»\n\n»Oikein hyvä nimi, varmastikin, oivallinen nimi», mumisi Mr. Reeder\nhissiin astuessaan. »Ja lopuksi, täytyyhän meidän yrittää tehdä\nmenneisyyttä hyväksi. Ja minä olen viimeinen, joka tahtoisin muistuttaa\nteitä — hm — huonosta onnestanne.»\n\nKun hän astui ulos kadulle, tuli hänen luokseen kaksi miestä, jotka\nolivat odottaneet vastapuolisella katukäytävällä.\n\n»He ovat poissa», sanoi Mr. Reeder. »He olivat autossa, niinkuin\npelkäsinkin. On tiedoitettava kaikille asemille, etenkin Lontoon\nvälittömässä ympäristössä oleville kaupunkiasemille, jotta auto saadaan\npidätetyksi. Numero on tiedossanne. Teidän on vartioitava tätä taloa\nhuomiseen saakka», kääntyi hän toisen puoleen.\n\n»Aivan niin, sir.»\n\n»Ennen kaikkea ette saa laskea Emanuelia näkyvistänne. Huomisaamuun\nsaakka seuraatte häntä kaikkialle, minne hän menee.»\n\nSalapoliisi, jonka tehtäväksi jäi vartioiminen, odotti filosofisella\nkärsivällisyydellä, mikä on keskinkertaisen salapoliisin tärkein\nvarustus, kello kolmeen asti aamulla. Taivaalla näkyi lähenevän päivän\nensimmäinen kajastus, mutta Emanuel ei ollut vielä ilmestynyt näkyviin.\nStevens oli jättänyt palveluksensa puoli tuntia Mr. Reederin lähdön\njälkeen. Kello kahden aikaan lähti hovimestari Fernando pois kolmen\nmuun kanssa ja lukitsi talon oven. Sitten muutamia minuutteja ennen\nkolmea, ilmestyi Pietron vähäinen olemus. Hän oli kääriytynyt paksuun\nviittaan, sulki samoin oven perässään ja katosi Shaftesbury Avenuelle\npäin. Kello puoli neljän aikaan salapoliisi jätti talon vartioimisen\npoliisin huostaan ja soitti Mr. Reederille, joka oli jäänyt kaupunkiin.\n\n»Mahdotonta!» sanoi Mr. Reeder, joka vähän liian pienessä pyjamassaan\nnäytti vielä omituisemmalta vaikkakaan onneksi kukaan ei ollut\nnäkemässä häntä hänen kiihtyneisyydessään. »Eikö vielä poissa, sanotte?\nTulen heti sinne.»\n\nOli jo valoisa, kun hän saapui? Pihaportti avattiin tiirikalla, ja hän\nkiipesi — paljon taitavammin kuin hänen lennokkaan kuvauksensa nojalla\nosasi odottaa — rautaportaita ylös kolmanteen kerrokseen.\n\nIkkuna, jonka kautta hän edellisenä iltana oli mennyt sisään, oli\nsuljettu, mutta Mr. Reeder painoi ammattimurtovarkaan kätevyydellä\nlukon auki, avasi ikkunan ja astui sisään.\n\nOli jo kylliksi valoisa, jotta saattoi osata kulkea. Erehtymättömällä\nvarmuudella hän meni Emanuelin konttoria kohti. Ovi oli murrettu auki,\njoten hän ei tarvinnut tiirikkaa.\n\nEmanuelia ei näkynyt, ja Reeder tuli takaisin ulos kuulemaan tietoja\nsalapoliisilta, joka oli nopeasti tarkastanut klubihuoneet.\n\n»Kaikki ovet ovat auki, sir, paitsi n:o 13». sanoi tämä. »Se on lukittu\nsisäpuolelta. Olen avannut lukon.»\n\n»Yrittäkää n:o 12:n kautta», sanoi Reeder. »Siellä on kaksi\nsisäänkäytävää — oven kautta, jonka löydätte esiripun takaa eräästä\nhuoneen nurkasta, sekä tarjoilukaapin kautta, joka on yhteydessä n:o\n13:n kaapin kanssa. Jos suinkin mahdollista, niin älkää rikkoko mitään,\nsillä en tahtoisi, että minun käyntiäni täällä huomataan.»\n\nHän seurasi toista huoneeseen 12. Kävi ilmi, ettei heidän tarvinnut\nkäyttää kaapin kautta johtavaa sisäänkäytävää, koska väliovi ei ollut\nlukossa. Hän astui huoneeseen 13. Se oli täysin pimeä.\n\n»Hm», sanoi Mr. Reeder ja veti ilmaa nenäänsä. »Menkää tätä seinää\npitkin katkaisijan luo. Varokaa, ettette astu minkään päälle.»\n\n»Mitä täällä sitten on?»\n\n»Minä luulen, että saatte nähdä... mutta vääntäkäähän valo palamaan.»\n\nSalapoliisi haparoi seinää pitkin eteenpäin. Äkkiä hän kosketti\nkatkaisijaan ja väänsi sitä. Molemmat näkivät, mitä Mr. Reeder\noli olettanutkin. Eräs olento makasi liikkumattomana pöydällä.\nSe oli kamala näky, sillä Emanuel Leggen murhaaja oli käyttänyt\nuuninkohennusrautaa, joka likaisena ja vääntyneenä oli keskellä\nkallisarvoisten lasien siruja verentahraamalla pöytäliinalla.\n\n\n\n\n28.\n\n\nOli tarpeetonta kutsua lääkäriä poliisin tyydyttämiseksi. Emanuel Legge\noli päättänyt rikoksellisen vaelluksensa maan päällä.\n\n»Hänkään ei ole täällä. Minä olen koko yön yrittänyt soittaa Jonny\nGraylle, mutta hänen palvelijansa sanoo, että hän on poissa.»\n\n»Missä on miss Kane?» kysäisi Reeder nopeasti.\n\n»Minä en tiedä, sir. Joku kävi yöllä noutamassa hänet autolla. Hän meni\nulos ja jätti oven auki. Tuuli löi sen kiinni, jolloin minä heräsin.»\n\nMr. Reeder viivytteli vastaustaan niin kauan, että Barney luuli hänen\nmenneen jo pois.\n\n»Eikö kukaan käynyt tapaamassa häntä illan kuluessa? Tai puhuttiinko\nhänelle puhelimitse?»\n\n»Kyllä, sir, hänelle soitettiin kello kymmenen tienoilla. Hänen\nsanojensa mukaan se oli hänen isänsä.»\n\nJälleen seurasi pitkä vaitiolo, sitten Mr. Reeder sanoi: »Minä tulen\npian Horshamiin», ja Barney ammensi uutta rohkeutta hänen iloisesta\näänensävystään. Jos Barney olisi paremmin tuntenut Mr. Reederin,\nniin hänelle olisi tullut mieleen, että Mr. Reeder vaikutti hyvin\nrauhalliselta silloin, kun oli hyvin kiihoittunut.\n\nMr. Reeder sysäsi puhelimen syrjään ja nousi.\n\nHe olivat siis ryöstäneet Marneyn. Mitään muuta selitystä ei ollut. He\nolivat järjestäneet päivälliset saadakseen valtoihinsa ne miehet, jotka\nsaattoivat tyttöä suojella. Minne heidät oli viety?\n\nHän palasi Emanuel Leggen konttoriin, jota eräs poliisiviranomainen oli\ntutkimassa.\n\n»Minä haluaisin ennen kaikkea löytää jonkinlaisen asiapaperin, joka\njollakin tavoin koskee Mr. Peter Kanea», sanoi hän; »ehkä sattuu\nkäsiinne myös jokin tiekartta tahi etenkin Emanuel Leggen pojaltaan,\nsaamia kirjeitä. Tehän tietysti tiedätte, että tähän konttoriin on\nmurtauduttu? Täällä täytyy olla jokin kiinnekohta.»\n\nVirkamies pudisti päätään.\n\n»Minä pelkään, Mr. Reeder, että emme löydä täältä paljon mitään»,\nsanoi hän. »Tähän mennessä olen tavannut vain vanhoja laskuja ja\nliikekirjeitä jollaisia voi löytää mistä konttorista tahansa.»\n\nMr. Reeder loi katseen ympäri huonetta.\n\n»Ei mitään kassakaappia?» kysyi hän.\n\nHänen käytöksessään ei enää ollut jälkeäkään arkuudesta ja\npidättyväisyydestä. Hän eli yksinomaan tehtävässään.\n\n»Kyllä, sir, sellainen on tämän laudoituksen takana. Minä avaan sen\nkyllä vielä nyt aamulla. Mutta minä en osaa uskoa, että Legge olisi\nvoinut jättää mitään raskauttavaa klubihuoneistoon. Sitäpaitsi on hänen\npoikansa vuosikausia johtanut klubia. Ennen häntä oli liikkeenjohtajana\neräs mies, joka nyt istuu vankilassa. Ja tämän edeltäjänä oli,\njos muistan oikein, tuo Fenner, joka joutui murtovarkaudesta\nkuritushuoneeseen.»\n\n»Fenner?» kysyi Mr. Reeder terävästi. »Minä en tietänyt, että hän on\njoskus toiminut tämän klubin johtajana.»\n\n»On kyllä, mutta joutui riitaan vanhan Leggen kanssa. Luullakseni he\nolivat yht'aikaa vankilassa.»\n\nKukaan ei olisi osannut väittää, että Fenner luonteensa puolesta\nsoveltui klubinjohtajaksi, vaikka kysymyksessä olisi ollut\ntämäntapainenkin klubi. Mutta Highlow-klubissa tuli vähemmän\nkysymykseen intelligenssi kuin henkinen sukulaisuus määrätynlaisen\nvierastyypin kanssa.\n\nReeder auttoi virkamiestä paperien esilleottamisessa lokeroista, kun\nhänen kätensä osui erääseen käsiripaan.\n\n»Halloo, mikä tämä on?» sanoi hän ja väänsi sen ympäri.\n\nKoko seinäkaappi alkoi hitaasti liikkua, ja kiertoportaiden\nsisäänkäytävä tuli näkyviin.\n\n»Tämähän on mitä mielenkiintoisinta», sanoi hän ja nousi heti portaiden\nylimmälle askelmalle saakka. Siellä oli ilmeisesti ovi, mutta kaikki\nhänen yrityksensä sen avaamiseksi jäivät tuloksettomiksi. Hän laskeutui\ntaas portaita alaspäin aina kellariholviin saakka, tällä kertaa\ntutkimusta suorittavan rikosasiaintarkastajan seuraamana.\n\n»Aika kuuma», sanoi Mr. Reeder, kun avasi oven. »Luulisinpa, että\ntäällä palaa tuli.»\n\nKesti vähän aikaa, ennenkuin hän löysi sähkönappulan. Kun hän sai\nsytytetyksi valon, vihelsi hän. Punahehkuisen uunin vieressä hän näki\nkappaleen kiiltävää metallia, jonka hän heti tunsi kaiverruslaataksi,\nja silmäys siihen osoitti, että se oli painokunnossa oleva laatta,\njolla voitiin valmistaa viiden punnan seteleitä.\n\nKellarikerros oli tyhjä, ja hetkeksi saattoi kuparilaatan salaisuus\nhänet hämilleen.\n\n»Me emme voi vielä tuntea Suurta Painajaa, mutta Suuren Kuparipiirtäjän\nolemme varmastikin saaneet ilmi», sanoi hän. »Tämä laatta on\nvalmistettu jossakin ylhäällä.» Hän osoitti ilmajohtoa. »Mikä tarkoitus\ntuolla on? Tietysti!» Iloisena hän löi reiteensä. »Minä en olisi\nosannut uneksiakaan, että hän voisi olla oikeassa — mutta hän on aina\noikeassa.»\n\n»Kuka?» kysyi virkamies.\n\n»Muuan vanha ystäväni, joka oli laatinut sen teorian, että laatat,\njoilla valmistetaan 'kukkia', kaiverretaan lähellä jotakin uunia,\njonne ne poliisietsinnän sattuessa voidaan heittää ja siten\nhävittää. Kaiverrusvälineet ovat tietysti ylhäällä. Mutta miksi\nhe ovat heittäneet alas aivan uuden laatan, ja lisäksi sellaiseen\naikaan, jolloin täällä oleva mies oli poissa — sitä minä en ymmärrä.\nMikäli siten ei olisi... Noutakaa minulle kirves; tahtoisin nähdä\nkattohuoneen.»\n\nYlhäällä oli tila liian ahdas kirveen kunnolliseen käyttöön, ja\nmeni melkein tunti, ennenkuin kuparipiirtäjän huoneen ovi tuli\nmurretuksi. Aurinko paistoi kirkkaasti huoneeseen, sillä kattoikkunaa\nei ollut peitetty. Reederin tarkat silmät tarkastivat pöydän yhdellä\nsilmäyksellä; sitten hän katsoi sen yli kauemmaksi — ja peräytyi\naskelen taaksepäin. Seinän vieressä makasi rikkirevittynä ja lian\ntahraamana, aivan turmeltuneessa frakkipaidassaan, Peter Kane, syvässä\nunessa!\n\nHe nostivat hänet erääseen tuoliin, kostuttivat hänen kasvojaan, mutta\nkesti siitä huolimatta melkoisen ajan, ennenkuin hän toipui.\n\n»Hänet on nukutettu, se on selvää», sanoi Mr. Reeder ja koetti etsiä\ntajuttoman käsistä joitakin verenjälkiä. Mutta joskin ne olivat tomun\nja lian peittämät, niin hän ei kuitenkaan löytänyt niistä yhtään\nveritahraa; ja ensimmäiset sanat, jotka Peter lausui, kun hän tuli\njälleen tajuihinsa, vahvistivat sitä Reederin luuloa, että Kane ei\ntietänyt murhasta mitään.\n\n»Missä Emanuel on?» kysyi hän vielä puoliksi tajuttomana. »Oletteko\nsaaneet hänet kiinni?»\n\n»Emme, mutta joku muu on saanut hänet kiinni», Reeder lempeästi, ja\ntämän tiedon antama isku saattoi Peter Kanen täyteen tajuntaan.\n\n»Murhattu!» huusi hän epäuskoisesti. »Oletteko varma siitä? On tietysti\nmieletöntä, että teen teille sellaisen kysymyksen.», Hän pyyhkäisi\nvoimattomalla kädellään otsaansa. »Ei, minä en tiedä siitä mitään. Te\nkohdistatte tietysti minuun epäluulon, enkä minä tahdo salata sitä,\nettä aioin tappaa hänet, jos olisin hänet löytänyt.»\n\nMuutamin sanoin hän kertoi mitä päivällisillä oli tapahtunut.\n\n»Tiesin, että minut oli huumattu, mutta nukutusaineet vaikuttavat\nminuun hitaasti, ja ainoa pelastukseni oli kuolleeksi tekeytyminen.\nEmanuel antoi minulle iskun leukaan, ja se antoi aiheen kaatumiseen. He\nkuljettivat minut alas pihalle ja heittivät minut ensin autoon. Heti\nkun musta mies oli poistunut Jonnya noutamaan, ryömin minä toiselta\nsivulta ulos. Siellä ympärillä oli joukko vanhoja sementtisäkkejä,\nja minä heitin yhden kimpun niitä vaunun pohjalle toivoen, että he\npimeässä luulisivat sitä minuksi. Sitten paneuduin pakkilaatikoiden\nväliin ja odotin. Kohta huomasin, että he olivat kantaneet Jonnyn alas,\nmutta olin kykenemätön auttamaan häntä. Kun auto oli lähtenyt ja Pietro\nkiipesi jälleen ylös, seurasin minä häntä. Unijuoma alkoi vaikuttaa\nvoimakkaasti, sillä jos olisin jossakin määrin ollut tavallisessa\ntajussani, niin olisin kiivennyt portin yli. Ensimmäinen ajatukseni\noli, että he olivat ottaneet revolverini pois ja kai jättäneet sen\ntuohon huoneeseen. Minä yritin avata ovea, mutta se oli lukossa.»\n\n»Oletteko ihan varma tuosta, Peter!»\n\n»Aivan varma.»\n\n»Kuinka pitkä aika oli kulunut sillä välin?»\n\n»Noin puoli tuntia. Niin kauan tarvitsin kiipeämiseen portaita ylös,\nsillä minun oli koko aika taisteltava tainnoksiinmenoa vastaan. Kuulin\naskelia ja hiivin johonkin toiseen huoneeseen. Sitten kuulin miten\nikkuna suljettiin. Ilmijoutumisen pelosta kamppailin unta vastaan;\nmutta minun on sittenkin täytynyt nukahtaa, sillä kun heräsin, oli\nkylmä ja pimeä, enkä kuullut minkäänlaista ääntä. Koetin vielä kerran\navata huoneen 13 ovea, mutta siinä en onnistunut. Niinpä menin\nEmanuelin konttoriin. Tunnen huoneet tarkkaan: entiseen aikaan,\nennenkuin Emanuel joutui kuritushuoneeseen, liikuin täällä kuin\nkotonani ja tunsin myös katolle johtavien kiertoportaiden salaisuuden.\nMinä olen aina olettanut, että heidän katolle laatimansa lisärakennus\nolisi se paikka, jossa 'kukat' painetaan. Mutta siinä erehdyin, sillä\nkohta tullessani tähän huoneeseen näin, että täällä työskenteli\nkaivertaja. Yksi laatta oli aukon reunalla. Minun täytyi olla vielä\npuolipyörryksissä, sillä minä sysäsin sitä. Se luisui kädestäni, ja\nminä kuulin kolahduksen syvyydestä.»\n\n»Miten tulitte tähän huoneeseen?»\n\n»Ovi oli auki», kuului yllättävä vastaus. »Ajattelen, että se on\nsellainen ovi, jonka voi avata ja sulkea vain sisäpuolelta. Todellinen\nsisäänkäytävä tänne on Emanuelin konttorissa. Ei ole olemassa toista\nsisään- tai uloskäytävää, ei enempää kellari- kuin kattokerrokseenkaan.\nMitä tapahtui myöhemmin, sitä en tiedä. Minun on täytynyt paneutua\npitkäkseni, sillä unijuoman vaikutus oli hyvin voimakas. Minä haluaisin\nantaa Marneylle tiedon, että voin hyvin. Hän on huolissaan...»\n\nHän katsoi salaista asiamiestä kasvoihin, ja hänen mielensä lamaantui.\n\n»Marney! Onko Marneylle tapahtunut jotakin?» kysyi hän nopeasti.\n\n»Sitä en tiedä. Hän on lähtenyt ulos viime yönä — tai oikeammin varhain\naamulla — eikä häntä ole nähty sen jälkeen.»\n\nPeter kuunteli sanoja samean kauhun vallassa.\n\nReederistä näytti, että hän vanhettui kymmenen vuotta muutamassa\nminuutissa.\n\n»Nyt, Kane, pitää teidän kertoa minulle kaikki mitä tiedätte Leggestä»,\nsanoi Reeder ystävällisesti. »Minä en epäilekään sitä, etteikö Jeffrey\nolisi vienyt Marneyta samaan paikkaan, missä tuo suuri setelipaino\nsijaitsee. Missä se on?»\n\nPeter pudisti päätään.\n\n»Minulla ei ole aavistustakaan», sanoi hän. »Ennen painettiin 'kukat'\ntässä talossa, ja juuri huoneessa 13. Sen olen tietänyt kauan. Mutta\nkun liike laajentui, täytyi nuoren Leggen katsella itselleen toisia\ntehdashuoneita. Mutta minulle ja useimmille muille ihmisille on\nsalaisuus, mistä hän ne on löytänyt.»\n\n»Mutta teidän on täytynyt kuulla huhuja?» arveli Mr. Reeder.\n\nPeter pudisti jälleen päätään.\n\n»Älkää unohtako, että minä olen hyvin vähän kanssakäymisessä entistä\nammattiani olevien ihmisten kanssa». sanoi hän. »Jonny ja vanha Barney\novat, Leggejä lukuunottamatta, meikein ainoat rikolliset, jotka tunnen.\nJa Stevens — tietysti, joka oli kymmenen vuotta sitten linnassa.\nKaikkiin muihin olen kadottanut kosketuksen, ja sen mitä tiedän, kuulen\nBarneyn kautta, vaikkakin hänen loruiluihinsa voi harvoin luottaa.»\n\nHe soittivat Barneylle, mutta tämä ei voinut antaa minkäänlaisia\ntietoja, joista olisi ollut hyötyä. Hän tiesi vain, että setelipainon\noletettiin olevan jossakin maan läntisessä osassa.\n\n»Jonny tietää siitä enemmän kuin minä tai kukaan muu. Kaikki ovat\nsiitä yksimielisiä», sanoi Barney. »Hänelle on kerrottu linnassa hyvin\npaljon.»\n\nKun Mr. Reeder oli jättänyt Peterin ajaakseen kotiin, poikkesi hän\nmatkalla Jonnyn asuntoon. Parker oli valveilla. Hänelle oli jo varhain\naamulla ilmoitettu, että hänen herransa oli kadonnut jäljettömiin,\nmutta hän ei osannut antaa siihen mitään selitystä.\n\nHän aikoi ruveta luettelemaan mitä vaatekappaleita Jonnylla oli yllään,\nmutta Reeder keskeytti kärsimättömänä hänen sanansa.\n\n»Koettakaa kuvitella, että Mr. Gray on inhimillinen olento eikä mikään\nräätälien mallinukke», sanoi hän vihaisesti. »Onko teille käynyt\nselväksi, että hän on suuressa hengenvaarassa?»\n\n»Minä en ole ollenkaan huolissani hänestä, sir», sanoi huolellinen\nParker. »Mr. Graylla oli uudet sukanpitimensä...»\n\nTämän ainoan kerran Mr. Reeder menetti malttinsa.\n\n»Te olette kirottu narri, Parker», sanoi hän.\n\n»Toivottavasti en, sir», vastasi Parker kumartaessaan jäähyväisiksi.\n\n\n\n\n29.\n\n\nSinä yönä, viisi minuuttia yli kahden, kuuli Marney, joka istui\netumaisessa salongissa, auton pysähtyvän talon eteen. Hän meni\neteishalliin, avasi oven ja tuijotti portailta pimeyteen.\n\n»Sinäkö, isä?» kysyi hän.\n\nKun hän ei saanut vastausta, meni hän nopein askelin puutarhatietä\nportille. Auto oli umpivaunu. Hän katsoi puutarhaportin yli ja näki\nmiten käsi pisti esille autosta ja viittasi hänelle. Sitten hän kuuli\näänen kuiskaavan:\n\n»Älä herätä melua. Tule tänne, minun täytyy puhua kanssasi. En\ntahtoisi, että Barney huomaa minua.»\n\nHämmennyksissään Marney totteli. Hän tempasi oven auki ja hyppäsi\npimeään vaunuun, ohjauspyörässä istuvan miehen viereen.\n\n»Mitä nyt?» kysyi Marney.\n\nHänen hämmästyksekseen auto lähti liikkeelle ja ajoi päätielle päin.\n\n»Mistä on kysymys, isä?» kysyi hän.\n\nSilloin hän kuuli hiljaista naurua, joka jähmetytti hänen verensä.\n\n»Istuudu taakse. Jos nostat melua, niin lyön sinut hiljaiseksi, Marney\nLegge!»\n\n»Jeffrey!» huusi Marney henki kurkussa.\n\nHän tarttui sisäpuoliseen ovenripaan ja sai sen käännetyksi\npuoliväliin, kun Jeff tarttui häneen vapaalla kädellään, lennättäen\nhänet vaunun perälle.\n\n»Jos teet tuon vielä kerran, niin tapan sinut». Hänen äänessään oli\njotakin tuskaisen huokauksen tapaista, joka toi Marneyn mieleen hänen\nhaavansa.\n\n»Minne sinä viet minut?» kysyi hän.\n\n»Isäsi luo», kuului odottamaton vastaus. »Tahdotko pysyä rauhallisesti\nistumassa? Jos yrität hypätä pois tai huudat apua, niin ajan täydellä\nvauhdilla ensimmäistä sopivaa puuta vastaan, ja me kuolemme molemmat.»\n\nHänen äänensä kuului niin julmalta, että Marney uskoi hänen täyttävän\nuhkauksensa. Penikulma jäi penikulman jälkeen, auto kiiti halki kylien\nja hiljensi nopeutta vain pienten kaupunkien tyhjillä kaduilla. Noin\nkello kolmen ajoissa huomasi Marney ikkunasta silmätessään, että he\nolivat Oxfordissa. Kymmenessä minuutissa he olivat ajaneet kaupungin\nläpi ja jatkoivat pitkin länteen vievää viertotietä. Nyt Jeffrey Legge\ntuli ensikerran puheliaaksi.\n\n»Sinä et ole ollut koskaan linnassa, eikö totta, enkelini?» sanoi hän.\n\nMarney ei vastannut.\n\n»Et koskaan pienessä linnunhäkissä erikoisine kanarialintuineen? Well,\nse kokemus on vielä edessäsi. Minä vien sinut vanki tyrmään, lapsi.\nPeter ei myöskään ole ennen ollut tyrmässä, mutta tänä iltana on kai\npäästy siihen.»\n\n»En usko yhtään sanaasi», sanoi Marney. »Isäni ei ole tehnyt mitään\nlaitonta.»\n\n»Ei pitkiin aikoihin, tosiaankaan», myönsi Jeffrey ja sytytti\ntaitavasti yhdellä kädellä savukkeen. »Mutta nyt on oikea pieni ‘linna'\nvalmiina häntä varten.»\n\n»Vankilako?» Marney epäili yhä. »En usko sanojasi.»\n\n»Sinä sanot tuon jo toisen kerran minulle, ja sinä olet ainoa hengissä\noleva ihminen, joka niin usein on nimittänyt minua valehtelijaksi.»\n\nHän käänsi eräälle sivutielle ja jätti Marneyn neljännestunnin ajaksi\nomiin mietteisiinsä.\n\n»Kenties sinua kiinnostaa kuulla, että Jonny on siellä», sanoi hän.\n»Tuo rakas pikku-Jonny! Köykäisin rikollinen, joka tuolloin joutui\nlankeemukseen ja josta tällä kertaa on tullut 'elinkautinen'.»\n\nVaunu vieri jyrkkää rinnettä alaspäin, ja kun Marney vilkaisi sateen\nräiskyttämän tuulilasin läpi, näki hän edessään matalan, pimeän\nrakennuksen.\n\n»Olemme perillä», sanoi Jeff vaunun pysähtyessä. Sanattomana\nhämmästyksestä Marney näki, että Jeff oli puhunut totta. He olivat\nvankilan porttikäytävän edessä. Jykevät, mustat, raudoitetut\nportinpuoliskot aukenivat, auto ajoi syvää, holvattua porttikäytävää\npitkin ja seisahtui.\n\n»Astu ulos», sanoi Jeff. Toinen totteli.\n\nJeff otti häntä käsivarresta ja työnsi hänet kapean, mustan oven\nkautta, joka vei porttikäytävästä taloon. Marney oli ahtaassa\nhuoneessa, jonka kalkilla sivellyt seinät olivat muuttuneet\nlaikullisiksi ja värittömiksi. Ainoana sisustuksena oli iso kamiina,\njoka oli täynnä tuhkaa, murtunut tuoli sekä seinään kiinnikytketty,\nhaalistunut pöytä. Erään lampun himmeässä valossa hän luki miltei\nnäkymättömiksi kuluneet sanat: »Kuninkaallinen vankila, Keytown», minkä\nalla oli pitkiä, kapeita ohjesääntörivejä. Eräs kooltaan herkulesmainen\nja ulkonäöltään raaka mies seurasi heitä huoneeseen, joka oli\nilmeisesti portinvartijan tupa.\n\n»Onko koppi valmiina?»\n\n»Kyllä», sanoi mies. »Tahtooko hän syödä jotakin?»\n\n»Nähköön nälkää», sanoi Jeff lyhyesti.\n\nHän riisui sadevaippansa ja ripusti sen naulaan. Sitten hän tarttui\nMarneyn käsivarteen ja vei hänet takaisin porttiholviin, sitten yhden\nristikko-oven sekä erään toisen oven kautta. Yksi yksinäinen valo paloi\nhaaravarressa oven läheisyydessä ja näytti, että hän oli pienessä\nhallissa. Ympärillä, noin yhdeksän jalan korkeudella maasta, kulki\nkäytävä, jolle johtivat rautaiset portaat. Ei tarvinnut kysyä, mitä\nmerkitsivät seinällä kahdessa kerroksessa olevat mustat ovet. Ne olivat\nvankikoppeja. Hän oli vankilassa.\n\nEnnenkuin hän vielä ehti tointua hämmästyksestään, avattiin eräs ovi,\njosta hänet sysättiin sisään. Se oli pieni koppi, jossa oli kulunut\nlattia, mutta yhteen nurkkaan oli kyhätty uusi makuusija. Siellä oli\nmyös pesupöytä, ja, kuten hän pian havaitsi, koppi oli yhteydessä erään\ntoisen kanssa, jossa oli kivestä tehty kylpyamme sekä pesuastia.\n\n»Kuolemaantuomittujen koppi», selitti Jeffrey Legge tyytyväisenä.\n»Joukko haamuja tulee tänä yönä pitämään sinulle seuraa, Marney.»\n\nSydämessään Marney oli pelästynyt, mutta hän ei näyttänyt pelon\noirettakaan katsoessaan toista kasvoihin.\n\n»Haamu ei minusta ole läheskään niin inhoittava kuin sinä,\nJeffrey Legge», sanoi hän, ja hänen rohkeutensa näytti kerrassaan\nhämmästyttävän Jeffiä.\n\n»Olet saapa molempia», sanoi hän, paiskasi oven kiinni ja lukitsi sen.\n\nKoppia valaisi heikko valo, joka tuli oven vieressä olevan himmeän\nlasilevyn kautta. Heti kun hänen silmänsä olivat tottuneet hämärään,\nkykeni hän ottamaan selkoa ympäristöstään. Vankilan täytyi olla\nhyvin vanha, sillä seinä oli monesta kohden hangattu sileäksi, minkä\ntodennäköisesti oli selkää hinkaamalla tehnyt joku onneton tuomittu,\njoka päivästä toiseen odotteli kohtaloaan. Hän värisi kuvitellessaan\nniitä sieluntuskia, joita näiden neljän seinän sisällä oli kärsitty.\n\nNousemalla vuoteelle hän saattoi ylettyä ikkunaan. Sekin oli himmeästä\nlasista, jota kiinnittivät pienet, ruosteiset kehykset. Muutamien\nruutujen lasit puuttuivat, mutta hän oletti, ettei näköala ikkunasta\nlupaisi paljonkaan hyvää, vaikkapa hänen onnistuisi murtaa ikkuna auki.\n\nYö oli vuodenaikaan nähden tavattoman kylmä ja raaka. Hän otti\nvuoteesta peitteen, kietoutui siihen ja odotteli jakkaralla istuen\npäivänkoittoa.\n\nHänen siinä istuessaan ja silmiensä vastoin hänen tahtoaan sulkeutuessa\nväsymyksestä kuuli hän hiljaista koputusta. Se tuli ylhäältä, ja hänen\nsydämensä jyskytti, kun hän ajatteli, että yläpuolella olevassa kopissa\nkenties oli hänen isänsä... tahi Jonny.\n\nHän nousi vuoteelle ja löi sormirystysillään kivikattoon. Joku vastasi.\nHänelle koetettiin antaa jokin ilmoitus koputtamalla Morse-aakkosia,\nmutta hän ei osannut ymmärtää niitä. Äkkiä koputus taukosi. Hän kuuli\nyläpuoleltaan askelia. Sitten hän katsahti sattumalta rikkinäiseen\nikkunanruutuun päin ja huomasi, miten jotakin laskeutui hitaasti\nalaspäin ja hävisi näkyvistä. Hän hyppäsi ylös ikkunaan, piteli siitä\nlujasti ja huomasi mustan langan riippuvan ilmassa. Pienellä vaivalla\nonnistui hänen vihdoin tavoittaa lanka kahdella sormellaan, ja hän veti\nsen varovasti rikkinäisen ruudun läpi. Langan päähän oli, kuten hän oli\narvellut, kiinnitetty paperinpala.\n\nSe oli seteli. Neuvottomana hän tuijotti sitä, kunnes hänen mieleensä\njuolahti, että toiselle puolelle ehkä oli kirjoitettu jotakin.\nLyijykynällä kirjoitetut sanat tuskin näkyivät, ja hän piti seteliä\nniin lähellä valoa kuin suinkin mahdollista.\n\n»_Kuka on siellä? Peter, sinäkö? Minä olen ylhäällä. Jonny._»\n\nHän tukahdutti huudon, joka nousi hänen huulilleen. Jonny ja hänen\nisänsä olivat molemmat täällä. Jeffrey ei siis ollut valehdellut.\n\nMiten hänen tulisi vastata? Hänellä ei ollut kynää. Silloin hän\nhuomasi, että lanka oli kiinnitetty seteliin vähäisen lyijykynän\navulla, jollaisia kiinnitetään tanssikortteihin. Nopeasti hän kirjoitti\nvastauksen, pisti sen ulos ikkunan läpi ja näki, miten se pienen\najan kuluttua vedettiin ylös. Jonny oli siellä — ja tiesi kaiken.\nNiin keinoja vailla kuin Jonny olikin, tunsi Marney itsensä hyvin\nrohkaistuneeksi hänen läsnäolonsa johdosta.\n\nPuolisen tuntia hän odotti ikkunassa, mutta tuli jo valoisa, ja\nnähtävästi Jonny piti enempien tiedotusten lähettämistä liian\nvaarallisena.\n\nUupuneena hän asettautui vuoteelle, tarkoituksenaan\nvalveilla-pysyminen, mutta jo viiden minuutin perästä hän oli\nnukahtanut sikeästi. Avaimen kalina, sen kiertyessä lukossa, pani\nhänet hypähtämään ylös. Tulija oli sama mies, jonka hän oli nähnyt jo\nvarhemmin; hän kantoi sisään ison tarjottimen, jolla oli karkeatekoinen\nkuppi alustoineen, kuusi voileipää ja valtava teekannu. Koska mitään\npöytää ei ollut, laski hän teetarjottimen vuoteelle ja meni sanaakaan\nsanomatta pois. Marney silmäsi ranteessaan olevaa pientä platinakelloa:\nse oli kymmenen. Puolen tunnin perästä mies ilmestyi jälleen ja vei\ntarjottimen pois.\n\n»Missä minä olen?» kysyi Marney.\n\n»Linnassa», sanoi mies jotenkuten tyytyväisenä. »Mutta tämä on\nparempi kuin yksikään toinen, missä olette ollut, neitiseni. Älkää\nmyöskään yrittäkö kysellä minulta, sillä ette saisi mitään kohteliaita\nvastauksia.»\n\nKello kahden aikaan oli jälleen ateria, ja se tarjoiltiin tällä kertaa\nvähän somemmin. Lautasesta päättäen Jeffrey oli tuottanut erikoisesti\nhäntä varten uuden astiaston Oxfordista. Uudestaan Marney yritti saada\ntietää, mitä hänen isälleen oli tapahtunut, mutta ei entistä paremmalla\ntuloksella.\n\nPäivä kului hitaasti; jokainen minuutti tuntui hänestä kokonaiselta\ntunnilta ja tunti loppumattoman pitkältä. Oli jo uudestaan tullut\npimeä, kun viimeinen vierailija ilmestyi, ja tällä kertaa se oli\nJeffrey Legge. Nähdessään hänen kasvonsa Marney tunsi kaiken pelkonsa\nmuuttuvan hämmästykseksi Jeff oli aavemaisen kalpea, hänen silmissään\nliekehti omituinen tuli, ja kädet vapisivat kuin kuumeessa.\n\n»Mitä tahdot?» kysyi Marney.\n\n»Tahdon _sinut_», sanoi hän katkonaisella äänellä, »kostaakseni isäni\nelämän».\n\n»Mitä tuo merkitsee?» kysyi Marney henkeä pidättäen.\n\n»Peter Kane on viime yönä murhannut isäni», vastasi Jeff.\n\n»Olet mieletön», huusi Marney. »Isäni on täällä — niinhän itse sanoit\nminulle.»\n\n»Se oli valhe. Ei kuulu tähän, mitä minä sinulle sanoin. Peter Kane\npakeni matkalla Keytowniin. Hän palasi klubiin ja on tappanut isäni.»\n\n\n\n\n30.\n\n\nMarney tuijotti äänettömänä häneen.\n\n»Se ei ole totta!» huudahti hän.\n\n»Eikö ole totta, mitä?» Jeffrey miltei ulvoi nuo sanat. Viha, raivo,\nraju kostonhimo tekivät hänet hurjaksi. »Minä olen osoittava sinulle,\neikö se ole totta, armaani. Sinä olet vaimoni — käsitätkö sen? Jollet,\nniin tulet pian sen käsittämään.»\n\nKamalasti kiroten hän syöksyi kopista ulos, paiskasi oven ryskyen\nlukkoon ja meni kiivaasti hallista pieneen rakennukseen, joka kerran\noli ollut vankilanjohtajan asuntona ja oli nyt Suuren Painajan\npäämajana.\n\nHän kaatoi itselleen ison lasillisen whiskyä ja joi sen\nlaimentamattomana. Hänen seurassaan oleva mies tarkkasi häntä uteliaana.\n\n»Jeff, minusta tuntuu, että on aika pyyhkiä tomut jaloista. Me emme voi\npitää miehiä kauan täällä. He pelkäävätkin.»\n\n»Pelkäävätkö he, vai niin?» ivaili Jeffrey Legge. »Minä luulen, että he\npelkäisivät enemmän, jos seisoisivat tuomarin ja valamiehistön edessä.»\n\n»Juuri sitä pelkoa he tahtoisivatkin päästä pakoon», sanoi hänen\nadjutanttinsa tyynesti. »Joka tapauksessa, Jeff, juttu on pian lopussa,\nja minusta tuntuu, että se hetki on koittanut, jolloin jokainen järkevä\nmies etsii itselleen hiljaisen kodin kanaalin tuolta puolen.»\n\nLegge mietti kauan aikaa, sitten hän sanoi rauhallisella äänellä:\n\n»Voit olla oikeassa. Sano heille, että he voivat lähteä tänä iltana.»\n\nTämä vastaus saattoi toisen hämmästymään.\n\n»Tänä iltana?» toisti hän. »Well, en tietänyt, että olisi niin kiire.»\n\n»Sano heille, että heidän on lähdettävä tänä iltana. He ovat saaneet\nrahansa. Minä lopetan asian tähän.»\n\n»Kuka on murhannut isäsi?»\n\n»Peter Kane», murahti Legge. »Tiedän sen varmasti. Poliisi koettaa\npeitellä häntä, mutta hän on murhaaja. Hänet on löydetty aamulla\nklubihuoneista.»\n\nHetken hän istui tuijottaen raskasmielisenä kädessään olevaan lasiin.\n\n»Anna heidän mennä tänä iltana» sanoi hän »viimeistä miestä myöten.\nMinä tahdon sen heille.»\n\n»Onko minunkin mentävä?» kysyi toinen.\n\nLegge nyökkäsi.\n\n»Kyllä, minä tahdon jäädä yksin. Minun on tänä iltana selvitettävä\nvälini kahden ihmisen kanssa», sanoi hän hampaittensa raosta, »ja minä\naion tehdä sen perusteellisesti.»\n\n»Muutamat miehistämme pitävät Jonny Graysta: he ovat olleet hänen\nkanssaan linnassa», huomautti hänen apulaisensa, mutta Jeffrey saattoi\nhänet kiroten vaikenemaan.\n\n»Siinä vielä yksi aihe lisää heidän poislähettämiseensä», sanoi hän,\n»eivätkä he voi saada tietää sitä kyllin aikaisin.»\n\nHän hypähti ylös ja meni ulos huoneesta. Toinen mies seurasi häntä\nkappaleen matkan päässä.\n\nJeff astui toiseen vankilan kahdesta eteishallista. Se oli kirkkaasti\nvalaistu. Useimpien koppien ovet oli poistettu, ja monet niistä olivat\nilmeisesti makuuhuoneina puolelle tusinalle miehiä, jotka istuivat\npöydän ympärillä korttia pelaamassa. Ainoastaan neljän kopin ovet\nolivat jääneet koskemattomiksi: niiden takana olivat arat painokoneet,\njotka aamusta iltaan valmistivat ranskalaisia, amerikkalaisia ja\nenglantilaisia seteleitä. Niiden miesten joukossa, jotka istuivat\npöydän ääressä tai tulivat makuusuojiensa oville tervehtiäkseen perin\nharvoin näyttäytyvää Leggeä, ei ollut ainoatakaan, joka ei jo olisi\nväärennysten takia kokenut pitkää vankeutta. Jeffrey oli valikoinut\nheidät yhtä huolellisesti kuin teatterinjohtaja balettikuntansa\nkaunottaret. He olivat miehiä, joilla ei ollut kotia, ei perhettä eikä\ntulevaisuudentoiveita. He olivat tottuneet vankilaelämään ja löysivät\nuudessa elintavassaan miellyttävää vaihtelua olemassaoloonsa.\n\nViranomaiset luulivat, että Keytown Jail oli jonkin yhtymän huostassa,\njoka toimitti mitä laajakantoisimpia teknillisiä kokeiluja, ja olivat\nilman muuta myöntyneet voimavirtajohtojen vetämiseen »laboratorioihin».\nJeff oli löytänyt varmimman turvapaikan koko maassa, ja se oli paremmin\nsuojattu kuin jos hän itse olisi sen rakennuttanut.\n\nHänen puheensa oli lyhyt ja asiallinen.\n\n»Pojat, minä luulen, että on tullut se hetki, jolloin meidän on paras\npudistaa tomut jaloistamme. Teillä jokaisella on rahaa kylliksi,\njotta voitte viettää lopun elämäänne mukavasti, ja minä neuvon teitä\nlähtemään Englannista niin nopeasti kuin mahdollista. Passinne ovat\nkunnossa; tien te tunnette, ja nyt on otollisin hetki.»\n\n»Tarkoitatko, että meidän pitää laittautua matkalle tänä iltana, Jeff?»\nkuului ääni joukosta.\n\n»Niin, tänä iltana. Auto vie teidät Lontooseen; mutta työkalunne teidän\npitää jättää tänne.»\n\n»Mitä aiot tehdä tehtaalle?»\n\n»Se on minun asiani», sanoi Jeff.\n\nEhdotus ei saavuttanut yleistä hyväksymistä, mutta heidän arvonantonsa\nSuurta Painajaa kohtaan oli niin suuri, että he epäilyistään huolimatta\ntottelivat. Kello kymmenen tienoissa vankila oli tyhjä, Jeffreytä ja\nhänen viransijaistaan lukuunottamatta.\n\n»Minä en nähnyt Bill Hollissin menevän pois» sanoi jälkimmäinen; mutta\nJeffrey Legge oli liiaksi kiintynyt suunnitelmiinsa omistaakseen\nhetkenkään tarkkaavaisuutta tuohon huomautukseen.\n\n»Kenties pidät huolen, että joudut nyt itse pois, Jenkins», sanoi hän.\n»Sinähän voit ottaa kahden-hengen vaunusi ja ajaa minne haluat.»\n\n»Minä haluaisin jäädä tänne huomisaamuun asti», sanoi mies.\n\n»Sinä lähdet tänä iltana. Mitä hyötyä olisi muuten ollut miesten\npoislähettämisestä?»\n\nJeff sulki ison portin auton mentyä. Hän oli yksin vaimonsa sekä\nvihaamansa miehen kanssa. Hän saattoi ajatella nyt rauhassa. Raivoisa\nvimma oli ohitse. Hän etsiskeli jotakin pienestä varastokamarista\nja löysi pian mitä tarvitsi. Se oli vahva köysi. Hän pani sen\nkäsivarrelleen, otti käteensä tuulilyhdyn ja meni pihalla olevaan\npieneen vajaan, joka oli rakennettu vankilarakennuksen seinustalle. Hän\navasi ruosteisen riippulukon ja veti molemmat ovienpuoliskot auki. Vaja\noli tyhjä — maa monen tuuman vahvuudelta kaikenlaisen rojun peitossa.\nHän haki luudan ja lakaisi sen puhtaaksi. Tikapuitten avulla hän nousi\nerään niskahirren luo, joka oli poikittain vajan katon alla, ja sitoi\nköyden toisen pään lujasti siihen kiinni. Kun hän tuli alas, käytti hän\npuoli tuntia silmukan tekemiseen.\n\nHän oli kuritushuoneen vanhassa teloituspaikassa. Hänen jalkojensa\nalla oli tuo kohtalokas laskuovi, jonka piti painua alas ruosteista\nvipua vedettäessä. Hän halusi tehdä kokeen, ja häneltä vei kauan aikaa,\nennenkuin sai oven jälleen nostetuksi takaisin. Hänen kasvonsa olivat\nhien vallassa, kun hän vihdoin sai sen tehdyksi. Yö oli tulossa, ja\nsekunnin ajaksi kirkas salama valaisi vankilankopin kolkot nurkat.\n\nTullessaan halliin hän kuuli etäistä ukkosenjyrinää, mutta hänen\nsisimmässään riehui myrsky rajummin kuin koskaan luonnossa.\n\nVarpaillaan hän nousi ylös rautaportaita, ja saavuttuaan kopin n:o\n4 kohdalle hän viivytteli. Hänen vihamiehensä saattoi odottaa. Hän\nhiipi jälleen alas portaita ja pysähtyi kiivaasti jyskivin sydämin\ntuomittujen kopin ovelle. Avain vapisi hänen kädessään, kun hän työnsi\nsen lukkoon. Meluttomasti hän avasi oven ja hiipi koppiin.\n\nHengitystään pidättäen hän odotti: hän ei tietänyt, oliko Marney\nunessa vai hereillä. Sitten hän hiipi hiljaa vuoteen viereen. Hän näki\nnukkujan ääriviivat.\n\n»Marney», sanoi hän käheästi ja kosketti hänen kasvojaan.\n\nSilloin tarttui kaksi kättä rautapihtien tavoin hänen kurkkuunsa ja\nlennätti hänet taaksepäin.\n\n»Nyt olet kynsissäni, Jeffrey Legge», sanoi ääni — Jonny Grayn ääni.\n\n\n\n\n31.\n\n\nJonny Gray oli tointunut tajuttomuudestaan tuntien ankaraa päänkipua\nsekä tukehduttavaa ahdistusta. Se johtui, kuten hän pian havaitsi,\nsiitä, että hänen kauluksensa oli sinä yönä voitokkaasti vastustanut\nkaikkia raakoja otteita ja oli yhä lujasti paikoillaan. Se olisi\nepäilemättä tuottanut suuren ilon Parkerille, mutta Jonnya se kiusasi\nmitä pahimmin. Samassa hän oli kiskaissut ahdistavan kauluksen pois ja\nkohentui huojuville, jaloilleen.\n\nHuone, jossa hän oli, tuntui hänestä tutulta. Hän oli vankikopissa,\nja...\n\nKeytown Jail! Hän muisteli Fennerin varoitusta Fenner oli siis tietänyt\nsen! Keytown Jail, jonka hallitus oli myynyt — Jeffrey Leggelle!\nAjatus tuntui tavattomalta; mutta miksipä ei? Eräs puutavarakauppias\noli ostanut vankilan Herefordista; jokin ravintolaliike oli huutanut\nPohjois-Englannista erään vankilan, ja sen kopeissa tarjoiltiin\nkello-viiden teetä.\n\nJonny käsitti kaiken. Keytown oli Suuren Painajan päämaja; tämän paikan\ntutkiminen ei milloinkaan juolahtaisi poliisin mieleen, etenkin kun\nJeffrey Legge, kuten hän oletti, oli keksinyt jonkin hyvän tekosyyn,\nmikä teki ymmärrettäväksi hänen ja hänen seurueensa oleskelun tässä\nhylätyssä syrjäpaikassa.\n\nHänen korvansa erottivat hiljaista äänten kaikua; sitten hän kuuli oven\nkiinnimenon ja lukon napsahduksen. Samalla palautuivat hänen mieleensä\nedellisen illan muistot. Siellä täytyi olla Peterin; hänkin oli heidän\nvallassaan. Huolimatta kärsitystä tappiosta, huolimatta peloittavasta\nvaarasta, missä tunsi olevansa, hän naurahti hiljaa itsekseen.\n\nHänen makuusijansa yläpuolella oli ikkuna, jossa oli tuskin yhtään\neheätä ruutua. Mutta pako oli sitä tietä mahdottomuus. Hän sai\npäähänsä ajatuksen: hän kumartui ja koputti permantoon Morse-merkkejä.\nJos Peter oli alapuolella, niin hän voisi ymmärtää ne. Hän tutki\ntaskujaan ja löysi pienen kynänpätkän, mutta ei mitään paperia paitsi\npinkkaa viidenpunnan seteleitä, joihin hänen vihamiehensä eivät\nolleet koskeneet. Paperia ja kirjoitusneuvot hänellä oli, mutta millä\ntavalla hän saattaisi asettua yhteyteen alapuolellaan olevan kopin\nasukkaan kanssa? Hetkessä hän teki suunnitelmansa: hän repi irti\nfrakkinsa kauluksen ja veti siitä pitkän silkkilangan. Sitten hän sitoi\nlyijykynän ja laski setelin liukumaan hitaasti alaspäin toivoen, että\nhänen kärsimyskumppaninsa alhaalla sattuisi huomaamaan setelin, niin\nepätodennäköistä kuin se olikin.\n\nIlokseen hän tunsi vetämistä, ja kun hän joidenkin minuuttien kuluttua\nveti paperin jälleen takaisin, löysi hän oman tiedoituksensa alta\ntoisen, mikä täytti hänen sydämensä pelolla ja vavistuksella.\n\nMarney täällä! Hän ähkäisi ääneen sitä ajatellessaan. Oli tullut jo\nliian valoisa, jotta olisi voinut uskaltaa jatkaa ajatustenvaihtoa.\nVesikannu ja pesuastia auttoivat häntä vilvoittamaan kivistävää\npäätään, ja kun aamiainen tuli, oli hän valmis.\n\nMies, joka toi sisään teetarjottimen, oli hänelle yhtä outo kuin tämän\nseuralainenkin, joka revolveri kädessään vartioi ovella.\n\n»Mitä tämä kaikki merkitsee?» kysyi Jonny kylmähkösti. Hän istui\nvuoteella ja antoi sääriensä olla riipuksissa. »Onko Jeff ostanut\nvankilan harjoittaakseen siinä liikettään? Eikö olisi tullut\nhalvemmaksi mennä yksinkertaisesti 'Alppien yli'?»\n\n»Pidä suusi, Jonny Gray», mumisi toinen mies. »Sinä saat kokea vielä\nyhtä ja toista, ennenkuin täältä pääset.»\n\n»Sen uskon mielelläni», sanoi Jonny. »Mitä Peter tekee?»\n\n»Tiedät varsin hyvin, että Peter pakeni», sanoi mies harkitsematta.\n\n»Pakeni!» huusi Jonny ilon valtaamana. »Puhutko tosissasi?»\n\n»On yhdentekevä, onko se leikkiä vai totta», mumisi mies, joka\nhuomasi sanoneensa liian paljon. »Ja pidä kielesi kurissa, Gray,\nniin silloin saat sellaisen kohtelun kuin asiaan kuuluu. Muussa\ntapauksessa on täällä kylliksi miehiä, jotka tulevat käsittelemään\nsinua sillä tavalla, että sinusta tuntuu Dartmoor Keytowniin verratessa\nparatiisilta.»\n\nHän löi oven Jonnyn nenän edessä kiinni, mutta tämän otti miehen\nvastentahtoinen ilmoitus niin valtoihinsa, että hän tuskin saattoi\najatella ruokaansa.\n\nPian senjälkeen tuli mies noutamaan teetarjotinta.\n\n»Mikä onkaan sinun nimesi, poikani?» sanoi Jonny välinpitämättömästi.\n»Minä en osaa puhutella sinua 'nylkyriksikään' — vihaan raakoja\nnimityksiä.»\n\n»Bill on nimeni», sanoi mies, »mutta sinun ei pidä sanoa minua myöskään\nBilliksi. Voit sanoa 'sir' minulle puhuessasi.»\n\n»Ohoh!» sanoi Jonny täynnä ihailua. »Sinähän puhut niinkuin oikea\n'nylkyri'.»\n\nJälleen lensi ovi rämähtäen lukkoon, ja hänellä oli aikaa aikeittensa\npohtimiseen. Häneltä oli otettu pois kello ketjuineen, kultainen\nsavukekotelo ja pieni kynäveitsi, mutta näiden esineiden menetys\nei huolettanut häntä vähääkään. Ennen kaikkea oli hänestä tärkeätä\nKeytown-vankilan tarkka tunteminen, ja ne tiedot hän päätti hankkia\nniin pian kuin mahdollista.\n\nKello neljän tienoissa iltapäivällä tuotiin hänelle lounas, ja hän oli\ntäysin valmis syömään sitä, joskaan hän ei voinut kokonaan voittaa\nmäärättyä arkuuttaan mahdollisten lisäaineiden suhteen.\n\n»Ei kai siinä ole mitään myrkkyä, Bill?» kysyi hän leikillisesti\nottaessaan leivän ja juuston miehen kädestä.\n\n»Me emme tarvitse sinua varten myrkkyä; me voisimme antaa sinun kuolla\nnälkäänkin, eikö niin?» sanoi Bill. »Jos Jeff olisi täällä, niin saisin\nehkä nuuskaa siitä, että yleensä tuon sinulle mitään.»\n\n»Hänkö on poissa, sanot? Well, vankilassa on hupaisampaa, kun\ntirehtöri ei ole kotona. Eikö totta, Bill? No, mitä arvelisit parista\nsatalappusesta — oikeata rahaa?»\n\n»Mistä hyvästä?» kysyi mies pysähtyen ovelle. »Jos luulet, että minä\nvoisin siitä edestä antaa sinun lentää tiehesi, niin olet tolvana.\nSinun on pysyttävä täällä siksi, kunnes Jeffrey on tehnyt sinut\nvaarattomaksi.»\n\nKoko päivän Jonny oli kuullut tai paremminkin tuntenut omituista\nsurinaa, joka tuli jostakin kauempana olevasta vankilan osasta.\n\n»Teillä on täällä sähkövalo, Bill?» sanoi hän huolettomalla äänellä.\n\n»Niin», sanoi Bill. »Tämä on mallivankila.»\n\n»Uskon sen», vastasi Jonny harmistuneena. »Aiotteko kenties tänä iltana\ntehdä sähkökokeita minunkin kopissani, vai tarvitsetteko kaiken virran\npainoa varten?»\n\nHän huomasi, miten miehen kasvot värähtivät.\n\n»Jokainenhan tietää, luonnollisesti, että te teette väärää rahaa\ntäällä. Kuule neuvoani, Bill — lähde niin kauan kuin vielä on aika.\nMuuten tulevat 'urkkijat' pistämään sinut totisempaan linnaan kuin\nkoskaan olet nähnyt.»\n\nHän näki, että miehen oli paha olla, ja hän koetti yhä vahvistaa\nherättämäänsä epämieluista vaikutelmaa.\n\n»Jeffrey saattaa sinut ennemmin tai myöhemmin linnaan, sillä hän on\nluonteeltaan synnynnäinen petturi. Ja hänellä on rahaa, Bill, jolla\nvoi laittautua tiehensä, sekä autoja ja lentokoneita. Niitä sinulla ei\nole. Sinun on juostava omilla jaloillasi, ja 'urkkijat' saavat sinut jo\npuolimatkassa kiinni.»\n\n»No niin, tuki suusi!» sanoi Bill, joka tunsi olonsa hyvin\nepämieluisaksi, ja keskustelu päättyi kuten aamullakin oven\nkiinnipaiskaamiseen.\n\nKohta senjälkeen avautui pieni tirkistysaukko kopinovessa.\n\n»Miten sinä tulit ajatelleeksi, että se on painokone?» kysyi Billin\nääni.\n\n»En minä tullut ajatelleeksi; minä tiedän sen», sanoi Jonny\npäättävästi. »Jos tahdot tulla luokseni tänä iltana, niin sanon\nsinulle, mikä kukin työntekijä on nimeltään, missä mikin painokone\nsijaitsee ja miten kauan sinä joudut istumaan kuritushuoneessa.»\n\nTirkistysaukko sulkeutui taas.\n\nJeffrey oli poissa; se oli suuri onni. Jos hän pysyisi poissa koko\nyön... Hän oli levoton Marneyn vuoksi, ja hänen täytyi koota kaikki\nvoimansa hallitakseen hermojaan.\n\nTunnin kuluttua Bill tuli takaisin. Hän ei tosin tuonut vartijaa\nmukanaan, mutta puhui varmuuden vuoksi ovessa olevan pienen\nristikkoaukon kautta.\n\n»Sinä puhut pötyä, Jonny Gray. Meillä on täällä eräs poika, joka on\nistunut sinun kanssasi linnassa, ja hän sanoo, että sinä olet pahin\nvalehtelija, mitä koskaan on ollut. Et sinä tiedä mitään.»\n\n»Minä tiedän melkein kaikki», sanoi Jonny epämääräisesti. »Tiedän\nesimerkiksi, että alapuolellani olevassa kopissa on eräs nuori nainen.\nMiten hän jaksaa?»\n\nMies oli vähän aikaa hämillään.\n\n»Kuka sen on sinulle sanonut?» kysyi hän epäluuloisesti. »Eihän kukaan\nmuu ole käynyt täällä?»\n\n»Ei yksikään. Se kuuluu minun yleiseen asiaintuntemukseeni. Kuulehan\nnyt, Bill. Miten te kohtelette tuota naista? Sinun elämäsi riippuu\ntästä vastauksesta — älä unohda sitä.»\n\n»Hän voi hyvin», sanoi Bill epävarmalla äänellä. »Hänelle on annettu\ntuomittujen koppi, jossa on kylpyhuone ja kaikki tarpeet sekä erikoinen\nvuode — ei semmoinen kuin sinulla on. Et sinä saa minua paloitelluksi,\nGray.»\n\n»Varmasti en», sanoi Jonny. »Tuo minulle vähän vettä.»\n\nMutta vettä ei tullut, ja oli jo pimeä, kun mies taas ilmestyi. Jonny\nkuunteli ovella: hän tuli yksin. Jonny veti housunlahkeensa ylös ja\nnäkyviin ilmestyi sukanpidin, josta Parker oli niin ylpeä. Mutta se ei\nollut tavallinen sukanpidin. Nahkaan oli sisäsivulle kiinnitetty pieni\nkotelo. Revolveri, joka siinä oli, oli tuskin kymmenen senttimetrin\npituinen, mutta sen pienet pyöristetyt luodit olivat erikoisen\nvaarallista laatua.\n\nOvi lensi auki, ja Bill astui sisään.\n\n»Jeff on tullut takaisin», alkoi hän, mutta Jonny keskeytti hänet\nsanoen:\n\n»Astu sisään ja kiireesti.»\n\nSalamannopeasti hän tarttui vasemmalla kädellään vartijan\nrevolverikäteen ja painoi sen sivulle, samalla kuin pieni ase kimalteli\nhänen oikeassaan.\n\n»Tämä revolveri kenties näyttää varsin viattomalta, mutta se voisi\npuhkaista sydämeesi reiän, joka vakavasti vaivaisi sinua lopun ikääsi.»\n\nYhdellä tempauksella hän riisti revolverin miehen kädestä ja pisti sen\ntaskuunsa.\n\n»Istu», sanoi hän. »Onko hallissa ketään?»\n\n»Luojan tähden, ettei Jeff vain näe sinua», läähätti toinen kovasti\nlevottomana. »Hän tappaa minut.»\n\n»Se olisi minusta ikävää», sanoi Jonny.\n\nHän vilkaisi halliin: se oli tyhjä. Hän palasi vankinsa luo.\n\n»Asetu seinää vastaan. Tahdon nähdä, mitä sinulla on taskussasi.»\n\nHänen kätensä tutkivat miehen nopeasti ja hyvin tuloksin. Hän oli\npistämäisillään vartijan avaimen taskuunsa, mutta sen muoto herätti\nhänen huomionsa.\n\n»Pääavain, nähdäkseni. Nyt, Bill, älä nosta meteliä, sillä sinä pääset\nheti aamulla vapaaksi, ja kenties voinen sanoa hyvän sanan puolestasi\nOxfordin valamiehistölle. Jokin sinussa miellyttää minua. Minä pidän\nyksinkertaisista rikollisista, ja sinä olet todellakin tarpeeksi\nyksinkertainen.»\n\nHän astui ulos kopista, antoi oven painua lukkoon ja kulki nopeasti\nhämärää käytävää pitkin alaspäin johtaville portaille saakka.\n\nKetään ei ollut hallissa. Bill oli ilmeisesti ainoa vanginvartija. Hän\noli jo astunut alas portaita, kun hallin perällä aukeni ovi ja joku\ntuli sisään. Nopeasti hän painautui erääseen syvään koppikäytävään.\nKaksi miestä tuli sisään, ja toinen heistä oli hänen luulonsa mukaan\nJeff. He kulkivat ovien ohitse, ja hän näki miten Jeffrey pysähtyi. Hän\nlaski: yksi, kaksi, kolme, neljä — se oli neljäs päästä laskien. Se\noli Marneyn ovi, joka oli suoraan hänen omansa alapuolella. Hän kuuli\nlukon kirahduksen, mikä hänelle oli liiankin tuttu, ja sitten hänen\nvihamiehensä katosi näkyvistä, toisen seisoessa vartijana oven edessä.\n\nJos Jeffrey olisi yrittänyt lukita oven perässään, niin olisi Jonny\nampunut vartijan ja ottanut vastuulleen muut seuraukset. Mutta Jeffrey\noli vain muutaman minuutin näkymättömissä. Ulos tullessaan hän syyti\nsuustaan irrallisia uhkaussanoja, jotka nostivat Jonny Grayn hiukset\npystyyn. Mutta ne olivat vain uhkauksia.\n\nEtuhallin ovi sulkeutui Jeffreyn ja hänen seuralaisensa mentyä, ja\nJonny riensi kopin n:o 4 luo. Kun ovi aukeni, peräytyi neitonen seinän\nviereen.\n\n»Älä koske minuun!» sanoi hän.\n\n»Marney!»\n\nHänen äänensä kuullessaan Marney pysähtyi kuin paikalleen juuttuneena.\nSeuraavassa hetkessä hän lepäsi nauraen ja itkien Jonnyn sylissä.\n\n»Mutta Jonny, miten olet tullut tänne?... Missä sinä olit?... Ethän jätä\nminua?»\n\nJonny lohdutteli ja rauhoitti häntä niinkuin parhaiten taisi.\n\n»Minä jään tänne... Tuo lurjus kai tulee takaisin. Silloin hänen käy\nhuonosti!»\n\nJa Jeffrey tuli. Kun pari vahvaa kättä tarttui hänen kurkkuunsa ja\nhänen vihamiehensä vihattu ääni kuului hänen korviinsa, niin oli Jonnyn\nennustus käynyt toteen.\n\n\n\n\n32.\n\n\nSilmänräpäyksen Legge oli pelon ja vihan lamauttamana. Sitten hän\npotkaisi epätoivon vimmalla miestä, joka oli kirvonnut vuoteesta ja\npiteli häntä kiinni. Hän kuuli kiljahduksen ja tunsi miten sormien\npuristus hetkeksi heikkeni. Kuin ankerias hän livahti irti toisen\notteesta, lensi ovesta ja heitti sen kiinni. Hengästyneenä läähättäen\nhän seisoi ovi käytävässä, kun kuuli avaimenreiässä sisäpuolella\nkolahduksen ja salamannopeasti käsitti, että Jonny oli pistänyt avaimen\nreikään. Samassa hän työnsi oman avaimensa lukon sisään ja kiersi sitä\nhiukan, joten sitä ei voinut toiselta puolen saada poistyönnetyksi.\n\nJonny Gray! Miten hän oli joutunut sinne? Hän juoksi ylös portaita ja\nkolkutti sen kopin ovea, jonne Jonny oli ollut teljettynä. Äreä ääni\nvastasi hänelle.\n\n»Kirottu koira!» karjui Jeff. »Sinä olet päästänyt hänet pötkimään.\nSinä teeskentelijä! Saat pysyä siellä ja kuolla nälkään. Piru sinut\nperiköön!»\n\n»Minä en päästänyt häntä. Hän kävi kimppuuni. Pidä varasi, Jeff,\nhänellä on revolveri.»\n\nTämä ilmoitus saattoi Jeffin levottomaksi. Jonnyn vaatteet oli tutkittu\nvain pintapuolisesti, mutta hän ei pitänyt mahdollisena, että jokin ase\nolisi jäänyt huomaamatta.\n\n»Päästä minut pois, Legge», pyysi vanki. »Sinullahan on avain.»\n\nJeffrey muisti, että talossa oli kolmas avain. Kenties tuosta miehestä\nvoisi olla hänelle hyötyä. Hän oli vielä hieman heikko haavoittumisensa\njälkeen ja saattoi tarvita toisen apua.\n\n»Hyvä, haen avaimen. Mutta jos olet pettänyt minut...»\n\n»Minä en ole pettänyt, sen vakuutan. Hän hyökkäsi kimppuuni...»\n\nLegge meni huoneeseensa, löysi avaimen ja vahvistettuaan itseään\njälleen melkoisella whisky-annoksella palasi ja vapautti miehen.\n\n»Hän vei minunkin revolverini», selitti Bill. »Missä ovat toiset pojat?\nKyllä me hänestä pian teemme selvän.»\n\n»He ovat menneet», sanoi Jeffrey.\n\nMikä narri hän oli ollut! Kunpa hänellä olisi ollut viisautta pitää\njoukkio vain muutamia tunteja koossa. — Mutta hän oli turvassa, jollei\nJonnyn vain onnistunut karata ikkunan kautta.\n\n»Minun huoneestani löydät pistolin; se on seinällä pulpettini oikealla\npuolella», sanoi hän nopeasti. »Ota se ja asetu pihalle Jonnyn kopin\neteen. Jos hän tekee pakoyrityksen, niin ammu. Sillä jos hän pakenee,\nniin sinulla on edessäsi pitkä matka, ystävä hyvä.»\n\nSuutuksissaan Jonny Gray istui kopissa neitosen vieressä ja harkitsi\nheidän tilanteensa mahdollisuuksia.\n\n»Rakkaani, tästä seuraa pian vakava turmio, en tahdo salata sitä\nsinulta», sanoi hän. »Otaksun, että täällä vankilassa on koko joukko\nihmisiä, ja jos minä tässä tapauksessa selviäisinkin todennäköisesti\nkahdesta tai kolmesta heistä, niin lopuksi kuitenkin he varmasti\ntekevät selvän minusta.»\n\nMarney piteli kiinni hänen kädestään, ja hänen sormiensa puristus\nilmaisi Jonnylle, kuinka lujasti Marney luotti häneen.\n\n»Jonny, mitä se sitten haittaa. Tulkoon mitä tulee. He eivät pääse\nsisään emmekä me ulos. Miten kauan voi kestää, ennenkuin me kuolemme\nnälkään?»\n\nJonny oli jo miettinyt tätä kysymystä.\n\n»Noin kolme päivää», sanoi hän niin asiallisella äänellä, että Marneyn\ntäytyi nauraa. »Minun ainoa toivoni, Marney, on se, että sinun isäsi,\njoka, kuten sanottu, pääsi pakoon, tietäisi tästä paikasta enemmän kuin\nmitä antoi huomata.»\n\n»Tiesitkö sinä jotakin tästä?» kysyi Marney.\n\nHän viivytteli vastausta.\n\n»Ehkäpä. Minä en ollut varma, vaikka minun olisi pitänyt tietää se\nheti, kun Fenner varoitti minua Keytown Jailista. Nuo lurjukset pitävät\nvertauksilla puhumisesta ja hyvin salaperäisistä teoista. Sitäpaitsi\nminun olisi pitänyt arvata, että Fenner tiesi vankilan joutuneen\nyksityisiin käsiin.»\n\nHän tutki ikkunan rautatangot, mutta hänen oli pakko todeta, että\npoispääsy sitä tietä ei ollut ajateltavissa, kun ei ollut murtamiseen\ntarvittavia työkaluja.\n\nKun hän huomasi Billin liikkumattoman hahmon varhaisessa aamuhämärässä,\njätti hän sen toivon kokonaan.\n\n»Hyvää huomenta, William. Sinä olet ulkona, niinkuin huomaan», tervehti\nhän synkästi katselevaa vartijaa, joka yhdellä hyppäyksellä meni suojan\ntaakse ja heilahdutti pitkää pistoliaan.\n\n»Älä pistä nenääsi ulos, muuten ammun sen sinulta pois», huusi hän\nuhkaavasti. »Olet kynsissämme, Jonny Gray!»\n\n»Mutta _sinä_ joudut pian heidän kynsiinsä, William-parka», sanoi\nJonny murheellisena. »'Nuuskijat' ovat täällä kello yhdeksän aikaan\n— et kai sinä usko, että minä olisin antanut houkutella itseni\ntällaiseen loukkuun? Enpä tosiaankaan. Minä olen 'viheltänyt'! Se oli\nainoa pelastukseni, William. Ja _sinun_ ainoa pelastuksesi on hiipiä\ntiehesi niin pian kuin mahdollista ja tulla Valtion todistajaksi. Se on\nystävällinen neuvonantoni.»\n\n»Sinä et tule sieltä koskaan elävänä ulos», sanoi mies. »Jeff ottaa\nsinut hengiltä.»\n\n»Todellako?» aloitti vanki kohteliaassa sävyssä kun eräs huuto sai\nhänet kääntymään ympäri.\n\nLuukku, joka peitti oven ristikkoaukkoa, vetäistiin syrjään, ja\nJeffreyn revolverin piippu näkyi aukosta. Tuskin oli Jonny ehtinyt\nheittäytyä pitkäkseen vuoteelle, kun kuului korviahuumaava pamahdus.\nJokin iski seinään, kimposi siitä kattoon ja putosi sitten miltei\nneitosen jalkoihin. Ennenkuin ase vetäistiin takaisin, oli Jonny Gray\njo laukaissut. Yhden ristikkotangon sälöytynyt pää osoitti paikkaa,\nmihin hänen luotinsa oli osunut.\n\n»Pilkanteon aika on ohi», sanoi Jonny iloisesti. »Nyt, neiti hyvä,\nistutte tähän nurkkaan ettekä saa ilman minun lupaani liikkua.» Hän\nosoitti seinää, joka oli lähinnä ovea ja antoi täydellisen suojan,\nsysäsi sinne jakkaran ja istuutui hänen viereensä. »Jeffreyllä on kova\npähkinä purtavanaan», sanoi hän kevyeen, ominaiseen puhetapaansa. »Hän\nei voi pistää linnaa tuleen, sillä täällä ei ole mitään poltettavaa.\nHän ei voi tulla sisään eikä voi poistuakaan. Kunpa hän vain\nsekunniksikin ottaisi pois tuon kirotun avaimen...»\n\n»Kylpyhuoneesta vie vielä toinen ovi ulos», sanoi Marney äkkiä,\n»nähdäkseni jollekin harjoituspihalle. Ikkunasta näkyy sitä ympäröivä\nristikkoaita.»\n\nJonny meni kylpyhuoneeseen ja tutki oven. Hän työnsi päänsä särkyneen\nruudun läpi ja näki kymmenen neliömetrin suuruisen alan, jolla tuomittu\nvanki entiseen aikaan sai ottaa liikuntoa, tovereittensa näkemättä.\nJonny koetteli avainta, ja hänen ilokseen se kääntyi. Minuuttia\nmyöhemmin hän seisoi pienellä asfalttipäällysteisellä pihalla.\n\nKorkea, ahdas portti näytti olevan ainoa ulospääsytie paikalta,\nja sen portin toisella puolella oli William, vartiomies, joka oli\nasestettu ja niin hätyytetty, että häntä saattoi pitää vaarallisena.\nJonny riisui kenkänsä, hiipi portille ja kuunteli. Asfalttikäytävää\nedestakaisin kulkevan miehen askelet kuuluivat. Hän kumartui katsomaan\navaimenreiästä: Bill oli noin kuuden askelen päässä, selin häneen. Ei\nollut aikaa hukattavaksi. Hän pisti avaimen reikään ja portti lensi\nauki. Kun mies kääntyi, tuijotti revolverin suu häntä suoraan kasvoihin.\n\n»Älä päästä ääntä», kuiskasi Jonny. »Olet joko hiljaa tai kuollut. Anna\npistoli tänne, sinä kovaonninen.»\n\nYhdellä tempauksella hän riisti aseen kauhistuneen rikollisen kädestä,\nja sysäys lennätti tämän harjoituspihalle.\n\n»Pysy siellä», sanoi Jonny, lukitsi portin — ja Bill oli toistamiseen\nvankina.\n\nJonny hiipi rakennuksen muurinviertä pitkin hallin ovelle saakka. Se\noli auki. Revolveri kädessään ja sormi liipaisimella Jonny hyppäsi\nsisään.\n\n»Kädet ylös!» huusi hän.\n\nSalamana Jeffrey Legge kääntyi päin. Kumea paukahdus, ja luoti vihelsi\nGrayn kasvojen vierestä. Hän laukaisi kahdesti. Mutta Jeff juoksi jo\nristiin rastiin vasempaan ja oikeaan, eikä Jonny voinut ampua. Jeff\nkatosi hallin takaovesta, heitti sen jälkeensä kiinni, ja Jonny syöksyi\nhänen perässään.\n\nKun hän tuli pihalle, ristikoidun porttikäytävän eteen, näki\nhän Jeffreyn katoavan portinvartijan ovesta. Jonny yritti avata\nristikkoporttia, mutta turhaan, sillä vankilan sisäänkäyntiportti oli\navattavissa vain sitä varten valmistetulla avaimella; sen lukko oli\nainoa, johon pääavain ei sopinut.\n\nJonny suuntasi revolverinsa portinvartijan tuvan oveen ja odotti.\nKuului raskasta kolinaa, ja porttikäytävän keskellä näkyi jokin\nlaskeutuvan alaspäin. Hän näki sen painuvan yhä syvemmälle.\nLaskuristikko! Hän oli unohtanut, että useimmat maakunnan vanhat\nvankilat olivat varustetut sellaisilla laitteilla. Legge saattoi paeta\ntuon riippuoven turvissa, sillä se peitti sisäänkäytävän portinvartijan\ntupaan.\n\nHän palasi takaisin Marneyn luo.\n\n»Pysyttäydy piilossa. Hän pääsi pakenemaan», varoitti hän Marneyta. »Se\npoika ei ole vielä vaaraton.»\n\nPortti oli laskeutunut alas. Jeffrey veti ylleen vaipan, jonka oli\njättänyt portinvartijan luo, pisti revolverin taskuunsa ja avasi\npääportin. »Vähintäänkin kahdentoista tunnin etumatka», ajatteli hän\nastuessaan vapauteen...\n\n»Olkaa hyvä ja ottakaa kätenne pois taskusta, Mr. Jeffrey», sanoi\neräs valittava ääni. »Minusta olisi niin hirveän ikävätä ampua\nlähimmäistään. Se olisi kokonaan sisimpien tunteitteni vastaista.»\n\nJeffrey nosti kätensä niin ylös kuin voi, sillä Mr. Reeder ei ollut\nyksin. Hänen takanaan seisoi neljä asestettua poliisia sekä rivi\nratsupoliiseja, muodostaen puoliympyrän ja katkaisten kaikki paon\nmahdollisuudet. Kauhistuttavampi kaikkia oli kuitenkin Peter Kane, joka\nseisoi Reederin oikealla puolella ja silmäili häntä kuolettavan vihan\nsynkin katsein.\n\n\n\n\n33.\n\n\nEnsimmäisen kerran elämässään täytyi Jeffrey Leggen tuntea käsirautojen\njäistä kosketusta. Hänet vietiin portinvartijan tupaan siksi aikaa kuin\nkaksi poliisia väänsi vintturia, jolla laskuportti oli nostettava.\n\n»Olen vankina, Craig», sanoi hän, sillä tuo pelätty varkaiden kalastaja\noli virkaatekevänä rikosasiaintarkastajana. »Mutta minä tahdon tehdä\nlaajan tunnustuksen. Jonny Gray on tuolla sisällä. Jo vuosikausia hän\non valmistanut minun 'kukkiani'. Te löydätte painokoneet toisesta\nhallista, mutta muut linnut ovat lentäneet pois.»\n\n»He ovat kaikki lentäneet Oxfordin poliisivankilaan», sanoi Craig, »ja\nlaulavat siellä iloisesti somia pieniä laulujaan. Oxfordin poliisi on\neilen illalla kello yksitoista ottanut kiinni kokonaisen vaunukuorman.\nValitettavasti he eivät olleet yhtä valmiita 'viheltämään' kuin te.»\n\n»Jonny Gray on ollut siinä mukana, sanon teille.»\n\n»Kuinka voitte väittää jotakin sellaista?» sanoi Mr. Reeder\nkauhuissaan. »Minä olen aivan vakuutettu, että Mr. Gray on täysin\nsyytön.»\n\nJeffrey katsoi häneen halveksuen ja nauroi ivallisesti.\n\n»Te olette tosiaankin hassunkurinen 'nuuskija'. Craig on kai tuonut\nteidät tänne?»\n\n»Ei», mumisi Mr. Reeder, »minä olen itse tuonut itseni.»\n\n»Ainoa asia, mitä teistä voin sanoa», sanoi Jeffrey Legge, »on se, että\nolette viisaampi kuin tuo vanha Golden — ja se ei ole paljoa sanottu.»\n\n»Ei, ei erittäin paljoa», mumisi Mr. Reeder.\n\n»Mutta te ette ole kyllin viisas tietääksenne, että Jonny Gray on ollut\nvuosikausia tässä liikkeessä osallisena.»\n\n»Myöskin silloin, kun hän oli vankilassa?» huomautti Mr. Reeder\nviattomasti. »Tuo mahdollisuus näyttää minusta kumminkin perin\nvähäiseltä, ettekö luule? Toki, älkäämme riidelkö, Mr. Legge.»\n\nOli onnistuttu nostaa laskuristikko, ja muutamien minuuttien kuluttua\nMarney lepäsi isänsä sylissä.\n\n»Jonny, teistä on 'vihelletty'», sanoi Craig pudistaessaan tämän kättä.\n»Kerrotaan, että te olette ollut tässä 'kukkaliikkeessä' osakkaana.\nMutta niinkauan kuin minulla ei ole mitään todisteita, en halua sitä\nuskoa.»\n\n»Kuka on murhannut vanhan Leggen?» kysyi Jonny.\n\nRikosasiaintarkastaja pudisti päätään.\n\n»Me emme tiedä sitä. Mutta Stevens on hävinnyt, ja Stevens oli Fennerin\nveli. Minä olen kuullut sen Mr. Reederiltä, jolla näyttää olevan\nkäytettävissään erinomaisia lähteitä.»\n\n»Ei ollenkaan», sanoi Mr. Reeder kohteliaasti torjuvaan sävyyn.\n»Minulla on itse asiassa yksi erinomainen lähde, ja sitä saamme kiittää\nkaikesta. Mutta te kai vahvistanette väitteeni, John, että Stevens on\nFennerin veli?»\n\nPeterin hämmästykseksi Jonny nyökkäsi päätään.\n\n»Niin, minä tiesin, että he olivat veljekset; eikä minun tarvitse\nsanoa, että heidän nimensä ei ole Stevens eikä Fenner. On miltei\nselvitetty, että vanha Legge antoi ilmi Fennerin — luovutti hänet\npoliisin huostaan tuossa Berkeley Square-jutussa. Kenties on Stevens\nsaanut tietää sen ja odottanut tilaisuutta tehdäkseen tilin Emanuelin\nkanssa. Oletteko ottaneet hänet kiinni?»\n\n»Emme vielä», sanoi Craig.\n\n»Toivottavasti ylipäänsäkään ette», sanoi Jonny. »Mitä sinä aiot\nminulle tehdä, Peter?»\n\nHän laski käsivartensa Marneyn olkapäille, ja Peter hymyili.\n\n»Minun kai pitänee myöntyä siihen, että hän menee naimisiin kanssasi,\nJonny, olitpa sitten kunniallinen mies tai et. Minä haluaisin nähdä\nsinut hyvällä tiellä ja tahdon tehdä kaiken voitavani, jotta...»\n\n»Sen voin luvata teille» sanoi Mr. Reeder. »Ja sallikaa minun lisätä\neräs anteeksipyyntö. Minä olen niin sanoakseni susi lampaanvaatteissa,\ntahi lammas sudenvaatteissa. Nimeni on nimittäin: Golden.»\n\n»Golden!» huudahti Craig hengen salpautuessa. »Minähän olen luullut,\nettä Golden on poissa tästä ammatista?»\n\n»Hän on poissa ja on kumminkin siinä», selitti Mr. Reeder salaperäisen\ntarkkana. »Minä olen oivallinen virastomies», tunnusti hän lempeään\ntapaansa ja tuijotti syväntotisena silmälasiensa yli, »mutta vain\nkohtalainen tiedustelupalveluksessa, ja vaikkakin, kun Mr. John Gray\nReeder nimitettiin minun osastoni ylitarkastajaksi...»\n\n»Seis!» huusi ällistynyt Craig. »John Gray Reeder? Kuka on tuo\ntarkastaja John Gray Reeder?»\n\nMr. Golden osoitti hymyillen Jonnya.\n\n»Jonny! Sinä — 'nuuskija'!» sanoi Peter hämmästyneenä. »Mutta sinähän\njouduit kuitenkin vankilaan?»\n\n»Tietystikin jouduin vankilaan», sanoi Jonny. »Se oli ainoa paikka,\njossa saatoin saada tietoja Suuresta Painajasta, ja minä sain tietää\nkaikki, mitä halusin tietää. Tutkimus kesti kaksi vuotta, mutta se\nolikin sen vaivan arvoinen, vaikkakin olin sillä vähällä menettää sen\nainoan, jolla oli arvoa minun elämässäni», sanoi hän. »Sinun pitää\nantaa minulle anteeksi, Peter, sillä minä olen tarkannut sinua —\nhyvä urkkija ei tunne poikkeuksia. Minä olen pitänyt silmällä sinua\nja jokaista toveriasi — ja Marneyta eniten kaikista. Ja nyt minä aion\nvartioida häntä vuosikausia!»\n\n»Siinä kuulette», sanoi Mr. Golden, josta näytti olevan hyvin tärkeätä\njokaisen taitavuuden epäilyksenkin pudistaminen itsestään. »Minä\nolin vain Jonnyn jakamien opetusten tarkkaavainen kuulija. Minä\ntiesin kaiken tuosta avioliitosta, ja minä se olin, joka lähetin\nnaissalapoliisin Charlton-hotelliin pitämään huolta Marneysta — mutta\nvain Jonnyn antamina asioina. Siten on myös selitettävissä, että hän\ntuona iltana saattoi todistaa poissaolonsa, sillä poliisiosasto,\njoka tuntee hänet, on tietysti aina valmis vahvistamaan alibin\nvirkamiehestä, jonka erehdyksestä epäillään tehneen rikoksen.»\n\n»Miten löysitte tämän vankilan?»\n\n»Fenner 'vihelsi'», sanoi Mr. Golden tehden anteeksiantavan\nkädenliikkeen. »Tuo ilmaisutapa, 'viheltää', ei minusta ole\nmiellyttävä, mutta kuitenkin hyvin kuvaava. Niin, Fenner 'vihelsi'.»\n\nKaksi onnellista ihmistä ajoi kotiin sillä autolla, joka oli tuonut\nMarneyn Keytowniin. Oxfordin ja Horshamin välinen seutu on Englannin\nkauneimpia. Tie kulkee ihanan metsän halki, jonne voi kääntää auton ja\npiiloutua ohiajavien katseilta. Muutamassa soveliaassa paikassa Jonny\nhiljensi vauhtia ja ohjasi auton metsän tiheimpään osaan. Eikä Marneyn,\njoka kädet ristissä istui hänen rinnallaan, tarvinnut kauan etsiä\nselitystä tähän kummalliseen menettelyyn.\n\n\n\n"]